Savo ja savolaiset

SAVO JA SAVOLAISET

Kirj.

Ernst Lampén – Iso-Keisari

Otava, Helsinki, 1935.

SISÄLLYS:

 Alkusanat.

I. Savo:

 Nimi
 Maakunta ja sen rajat
 Savonmaan luonto
 Mitä hyötyä savolaisilla on ollut laveasta vesistöstään?
   Kalarikkaudesta
   Kosket
 Vesistöt liikenteen edistäjinä
   Saimaan laivareitit
   Mikkelin–Puumalan reitti
   Lappeenrannan–Savonlinnan reitti
   Savonlinna–Kuopio
   Kuopion–Tuovilanlahden reitti
   Kanavat
 Järvenpohjan rautapitoisuus
 Olavinlinna–Savonlinna muinoin ja nyt

II. Savolaiset:

 Savolaiset
 Savolaisten sutkauksia ja letkauksia
 Länsisuomalaiset ja savolaiset
 Suomen ruotsalaisista
 Savokarjalaisen osakunnan suruttomuuden ajanjakso vv. 1884-90
 Sisä-Suomen asutuksesta ja rönsyilevistä savolaisista
 Savon autoliikenteestä ja sen matkustajista
 Savolaisen suupalton kosto
 Savolaiset pakinoitsijat
 Savolaisten henkiset ja ruumiilliset ominaisuudet
 Savolaisten jälkeläiset "hajoituksessa". Diasporan savolaiset
 Kalakukko ja talkkuna
 Loppusanat

ALKUSANAT

Kirjan nimi "Savo ja savolaiset" tuntuu hieman juhlallisen tieteelliseltä, mutta elä pelkää, lukijani! Ei ainakaan savolaisista saata kirjoittaa mitään laskematta vähin leikkiäkin. Sillä se heimo osaa kääntää kaikki totisimmatkin asiat hyväntahtoiseksi leikiksi. Sitä paitsi se henkilöistyttää koko luonnon omalla ilakoivalla tavallaan. Yksin hallakin on paha pöpö, joka matkustelee maita mantereita; missä vain sivumennen käväisee, missä taas on yökunnissakin. Muuttaa savolainen taas toiselta puolin ihmisetkin esineiksi, niin että esimerkiksi vaimo on miehen vierpuu. Kunhan vain nostattaa hymyn huulille.

Savon luontoon ei mahdu yhtä paljon huumoria, vaikka onhan Savossakin hassuja paikannimiä kuten Kissanlinna ja Sammakontaus. Mutta kauniita maisemat sen sijaan ovat, Suomen kaikkein luonnonihanimpia.

Tähän liitetystä kartasta taas näkee, miten laajalle savolainen murre on levinnyt Suomessa. Se, että ihmiset puhuvat samaa murretta, ei tosin vielä todista, että he olisivat samaa heimoa, mutta eihän nyt sentään murrekaan voi lentää ilman kautta niinkuin lentsu ja muut kulkutaudit. Ihmisten mukanahan murre kulkee heidän siirtyessään paikasta toiseen. Siis: missä savonmurretta puhutaan, siellä on väestön enemmistö ollut tai on vieläkin Savon heimoa.

Kuvitusta tämä kirja ei kaipaa, sillä Savon kuvia on jo ennen julkaistu lukematon määrä. Koko Suomi ja sen lisäksi melkein jokainen ulkomaalainen turistikin tuntee Imatrat, Punkaharjut, Savonlinnat ja Kuopiot.

I. SAVO

NIMI

Savon nimi on siksi vanhoilla ajoilla taottu, että sen merkityksestä on ollut kaikenlaisia arveluja, jopa riitojakin. Ensi kerran se esiintyy v. 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa, jossa se tavataan muodoissa Sawolax ja Sawilax. Olen jossakin aikakirjassa nähnyt myöskin muodon Savulahti. Suomalaiset ovat jättäneet kielestään pois lahtisanan, niin että nimi nyt kuuluu vain Savo. Ruotsalaiset taas ovat säilyttäneet maakunnan nimessä lahti-sanankin ja käyttävät nimeä Savolax. Siitä kai selviää, että alkuperäinen muoto on ollut Savolaksi. Muutamat tutkijat ovat löytävinään sanan alkujuuren venäjän kielestä, jossa puhutaan "savolotsie"-kansasta. Oli miten oli, suomalaiselta se ainakin kuulostaa tuo lyhyt, naseva Savo.

MAAKUNTA JA SEN RAJAT

Alkuaan se ei ollut suuren suuri eikä nyt aivan pienen pienikään. Mutta aikojen kuluessa on siihen liittynyt toinen mokoma lisää maata.

Pähkinäsaaren rauhanteossa vedettiin ensi kerran raja Suomen ja Venäjän välille. Se vedettiin "ikuisiksi ajoiksi", ja Venäjä luovutti kolme kihlakuntaa Suomelle "ystävyyden osoitukseksi". Mutta todellisuudessa ei siitä syntynyt rajaa edes muutamiksi kymmeniksi vuosiksikaan. Arvaahan sen, kun raja kulki loppumattomien erämaiden halki, eksyttävien korpien poikki, joissa ihmisasuntoja tapasi vähemmin kuin karhujen pesiä ja kettujen luolia. Eivätkä erämaat olleet edes yksityisomaisuutta, olivatpahan vain karjalaisten ja savolaisten riistamaita, joita nimitettiinkin "kalavesiksi" ja "oravametsiksi". Siis ei niissä maanviljelystä harjoitettu sen kuin nimeksi, kalastettiin ja metsästettiin vain.

Rauhanteossa Pähkinäsaaressa jäi Suomen puolelle Äyräpää, Jääsken ja Savolahden kihlakunnat. Myöhemmin Savolahtea ruvettiin sanomaan Suur-Savoksi, jonka pääpaikka oli Mikkelin kaupungin ympäristö. Pien-Savon eli Vähä-Savon nimi annettiin taas Savonlinnan seutuville, joka kuului Rantasalmen kihlakuntaan.

Mutta raja jäi heti aluksi vain paperirajaksi. Se kulki Ruokolahden ja Parikkalan pitäjien välisellä salolla, joka vielä nytkin on jokseenkin synkkää erämaata, sillä myöhemmät rajat ovat hiponeet samaa korpea. Kuvaavaa on, että erästä sen osaa sanotaan "Ruhvanan saloksi". Salosta selvittyä raja pantiin kulkemaan Särkilahdesta Säämingin salolle halki Pihlajaveden. Mikä se Säämingin salo oli ja missä se sijaitsi, siitä on ollut eri mieliä. Muutamat luulevat sillä tarkoitettavan vanhan Kerimäen pitäjän kirkon seutua. Minusta tuntuu luonnollisemmalta, että Säämingin salo on todellisuudessa ollut jokin niistä saarista, jotka nykyäänkin kuuluvat Sääminkiin. Tämä sitä suuremmalla syyllä, kun venäläiset kiven kovaan väittivät, että Olavinlinnaa rakennettiin Venäjän puolelle rajaa. Niin jyrkkiä venäläiset olivat väitteissään, että voimalla ja väellä koettivat estää linnan rakentamista. Linnan rakennuttajan, Eerik Akselinpoika Tottin, oli pakko miehittää sotilaillaan kaikki ne alukset, jotka kuljettivat rakennustarpeita, sillä venäläiset vain vatkuttivat, että linnaa rakennettiin heidän maalleen. Venäläiset väittivät rauhanteossa varanneensa itselleen vapaan pääsyn niille suurille vesistöille, jotka heidän haltuunsa joutuivat. Näitä olivat Pielisjärven lavea vesistö sekä Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän reitit. Ja se tarvittava vesiväylä kulki juuri nykyisen linnan molemmin puolin, nimittäin Kyrönvirtaa pitkin. Suomalaisille taas jäi Laitaatsillan kohdalla laveahko salmi, josta he pääsivät omille vesilleen.

Savolaiset olivat kerrassaan Herran armoitettuja rajaloikkareita jo 1300-luvun aikoina. Viis he valtakunnan rajoista välittivät, yhtä vähän kuin metsänpedot, karhut ja sudetkaan, ja yhtä vähän kuin siihen aikaan vielä Savossa kiertelevät peurat ja lappalaisten hoitamat porot. Ja aivan yhtä vähän rajan itäpuolella asuvat karjalaisetkaan piittasivat valtakunnan rajoista. Molemmat nämä veljesheimot kävivät toistensa maissa ryöstö- ja hävitysretkillä. Ja silloin ei veljen päätä silitelty. Ei muuta kuin "pää poikki ja jalat jokeen", niinkuin vieläkin Savossa sanotaan. Molemmat syyttivät toisiaan rajarauhan rikkomisesta. Kalevalassakin tällaisesta veljesten vainosta lauletaan Kullervo-tarussa. Veljekset Untamo ja Kalervo sekä heidän väkensä tappoivat toisiaan ja ryöstelivät toistensa omaisuutta.

Vielä hurjempia olivat Pohjois-Savon asukkaat. Mutta siellä olikin savolaisilla soukat paikat. Raja kulki näet Savonlinnasta Haukivettä pitkin Varkauteen ja sieltä Karjalankosken kautta (Karjalankoski on arvatenkin sama kuin nykyinen Sorsakoski) Kolimajärvelle, josta se hakeutui Pyhäjoelle ja sitä noudattaen Pohjanlahteen. Näin ollen joutuivat seuraavat nykyiset Savon sydänseudut Venäjälle: Leppävirran pitäjä Soisaloineen päivineen, Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän pitäjien seudut ja kaikki niistä nykyään pirstoutuneet uudet pitäjät. Oli siinä urakka savolaisilla, ennenkuin näiden seutujen valtaus saatiin suoritetuksi. Mutta ilman suurta rymyä ja jyskettä se ei tapahtunutkaan.

Julmat olivat nämä veljesten vihat. Me tiedämme vain, mitä venäläisistä, s.o. karjalaisista, kerrotaan. Mutta emme ollenkaan erehdy, kun oletamme, että savolaiset tekivät pilkulleen samalla tavalla. Sen ajan tapoihin kuului, että miehet ripustettiin joko jaloistaan tai päästään puun oksaan ja alle viritettiin tuli, niin että miehet vähitellen korventuivat kuoliaiksi. Naiset runneltiin ja heidän rintansa poltettiin irti ruumiista, ja pienet lapset pujotettiin aidanseipäisiin, joita voittajat sitten käyttivät maalitauluinaan jousilla ammuskellessaan. Tällaisia todellakin jännittäviä elokuvia siihen aikaan pantiin toimeen. Lieventääksemme näiden vanhojen savolaisten tihutöiden kaameutta mainitkaamme, että nykyäänkin Euroopan kansat kiristelevät hampaitaan toisilleen ja mietiskelevät vain, miten voisivat nitistää hengen toisiltaan. Ehkä vanhat savolaiset sittenkin olivat sääliväisempiä kuin nykyajan kansat.

Runoilija Oksanen laulaa:

    Jos kielin voisi kertoa
    Näkönsä vanhat puut
    Ja meidän vaarat virkkoa
    Ja meidän laaksot lausua,
    Sanella salmen suut,

niin ne kaikki voisivat todistaa, että on sitä tapella katistettu tässäkin paikassa. Mutta vaikka nämä eivät kykenekään mitään virkkamaan, niin puhuvathan selvää selvempää kieltä monet paikkain nimet. Luettelen tässä muutamia juuri Haukiveden ja Leppävirran reiteiltä: Tappuvirta, Torasalo, Varkaus, Huruskoski, Leppävirta – leppä merkitsee Savossa aina verta; leppäpuu on verestä saanut nimensä, koskapa sen sisäkuori on verenkarvaista – Koiruusvesi ja Konnuuskoski. Ja nämä paikat ovat vain muutaman penikuorman päässä toisistaan.

Täten nyt savolaiset olivat vallanneet erämaat haltuunsa, niin että asia oli jo suoritettu loppuun asti eli, niinkuin sitä hienolla ranskan ja diplomaattien kielellä sanotaan, "fait accompli". Nyt puuttui valtiomahtikin tähän juttuun. Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa nimittäin esiintyy paikannimissä aika suurta epämääräisyyttä ja epätarkkuutta, mikä aiheutti sen, että suomalaisella taholla voitiin väittää valtioiden välisen rajan kulkevankin idempää kuin edellä on esitetty. Väitettiin, että raja kulki Pihlajavedestä Puruveden poikki Orivedelle ja siitä Juojärven, Rikkaveden ja Kaavinjärven kautta suoraan Pisan vuoren alastomaan huippuun. Venäläiset motkottivat lujasti vastaan. Yhtä varmasti savolaiset vannoivat, silmiään räpäyttämättä, että justiisa tästä se Pähkinäsaaren raja alun pitäen oli kulkenut. Eiväthän venäläiset tällaiseen olisi suostuneet, mutta kun Ruotsin sotajoukot olivat vallanneet koko Käkisalmen läänin, joka kuului Venäjälle, ei auttanut muu kuin taipua. Niinpä solmittiin vihdoinkin rauha Täyssinässä v. 1595, jolloin raja vedettiin jokseenkin edellämainittua piirtoa myöten. Ja tämä on vieläkin Savon ja Karjalan maakuntien raja. Täyssinän rauhasta ei ole kuin 22 vuotta Stolbovan v. 1617 solmittuun rauhaan, jossa koko Karjala liitettiin Suomeen. Nyt ei enää savolaisten tarvinnut tapella itäisellä rajalla, vaan he voivat vapaasti siirtyä Karjalan puolelle kansoittamaan ylivoimaisesti erämaita, niinkuin he olivat tehneet Pohjois-Savossakin. Olivathan he tällä alalla ammattimiehiä. Nyt suurin osa Karjalaa on savolaisten siirtolaisten asuttamaa.

Muista Savon rajoista ei ole paljon sanomista. Lappeenranta ja Imatra ovat eteläisinä rajapyykkeinä. Onhan luonnollista, että Saimaan kynnys, Imatra, kuuluu itse taloon. Saimaan vesistöhän on Savon ja savolaisten pääkartano.

Hämeen raja käytiin 1400-luvulla, mutta sen merkitys on ollut mitätön. Savon rajaloikkarien ei tarvinnut kovin rajusti tapella tällä linjalla, kun sekä Häme että Savo kuuluivat samaan valtakuntaan.

Suuri valtaustyö itärajalla onnistui vain siksi, että savolaisilla oli turvanaan komea Savonlinna, jota myöskin sanotaan Olavinlinnaksi.

SAVONMAAN LUONTO

Savo on Suomen vesirikkain maakunta. Se merkitsee jo jotakin, kun Suomi on Euroopan vesirikkain maa. Varsinkin on Etelä-Savo aivan kuin vesien rikki uurtama suistomaa. Suomea sanotaan tuhansien järvien maaksi, Savo taas on kymmenientuhansien järvien maakunta. Suomen tunnuksena ovat juuri sen järvet. Niitä ulkomaalaisetkin tulevat katselemaan, ja juuri Savon vesille heidät ohjataankin.

Saimaa on kauttaaltaan Savon ja savolaisten järvi. Sekin Pielisen reitin rantamaa, joka suurelta osalta kuuluu Karjalaan, on savolaisten asuttama. Sen rannoilla raikuu savolaisten lystikäs murre. Ja suuren suuri on tämä vesiallas. Jo Kallaveden ja Pielisen reitit ovat kumpikin melkein yhtä suuret kuin koko Päijänteen järviallas. On ikävä lukea kertomuksessa numeroita, mutta siitä huolimatta mainitsen tässä muutamia. Päijänteen vesiallas on 1,050 neliökilometriä, Saimaan taas 4,550. Saimaan rantaviiva on tavattoman pitkä rantojen mutkaisuuden takia, nimittäin noin 13,700 km eli pitempi kuin maapallon halkaisija, ja Päijänteen vain 2,450 km. Jos Saimaan vedet muodostaisivat yhden ainoan järven, jossa ei olisi saaria ja salmia, olisi se jättiläismäinen kuin meri. Mutta semmoisena kuin se nyt silmälle avautuu, sen muodostavat vain sirot pienet järvet ja järvenselät. Ei Saimaa siis ollenkaan vaikuta suurenmoiselta, eikä Suomen luonnossa ylimalkaan mitään suurenmoisia näköaloja tapaakaan. Meidän vuoremme ovat mataloita verrattuina esimerkiksi Sveitsin tai Norjan vuoriin. Norjan tunturit ja vuonot ovat aivan ainutlaatuiset valtavassa kauneudessaan, komeammat kuin konsanaan Alpit. Se joskus tinkii harmittamaankin meitä suomalaisia. Mutta lohdutukseksi saan julistaa, että kyllä Saimaakin saattaa olla juhlallinen, kun sitä tarkastelee ja katselee oikealta näkökulmalta, s.o. ilmasta, pilvien reunalta.

Lensin kerran Helsingistä Kuopioon ja takaisin. Lensin yli Puulaveden, joka kuuluu kauttaaltaan Savoon, vaikka sen vedet eivät kuulukaan Saimaan vesistöön, ja sitten yli vesirikkaimman Saimaan. Liikuttiin 1,200 metrin korkeudessa, niin että näköpiiriin sisältyi noin kymmenen peninkuorman alue. Näky oli aivan suurenmoinen. Äkkäsin, että onhan meillä Suomessakin jotakin näytettävää, jota saattaa verrata Norjan tuntureihin. Tuo järvien paljous oli kerrassaan valtava. Oikein tinki naurattamaan. Kuka niiden lukua ennätti laskemaan! Olihan omituista, että samalla kertaa näkyi silmiin Puumala, Savonlinna ja Mikkeli sekä Kangasniemi Puulan rannalta. Ihmettelin, miten tässä maassa pääsi matkustamaan maitse minnekään. Vesiteitähän täällä oli noudatettava. Siellä täällä näkyi kyllä maanriekaleitakin, nimittäin harjuja, mutta sieltä ylhäältä oli vaikeaa tajuta, miten ne olivat yhteydessä keskenään. Maakaistaleistakin pilkisti esille pieniä lampareita, jotka välkkyivät kuin hopeanapit tummanvihreän samettipuvun rintamuksilta. Metsän puut reunustivat tyynien lampareitten rantoja kuin ripset kaunottaren silmiä. Ihmeellistä kylläkin, kaikki järvet näyttivät juuri yhtä kauniilta. Ei toinen ollut toistaan ehompi. Niinkuin Jumalan, korkeuden Herran, silmissä me syntiset ihmisparat olemme kaikki yhdenarvoisia, emme toinen toistamme suurempia emmekä parempia, niin ei lentäjänkään silmä luokittele vesistöjämme eri arvoasteisiin. Kaikki ovat samanarvoisia.

Juuri lentäessämme tämän sakeimman vesistön ja saariston yläpuolella sattui pieni rike yhteen lentokoneen potkuriin. Ohjaajamme, kapteeni Väinö Bremer, päätti laskeutua alas korjaamaan vahinkoa. Me matkustajat jäimme ihmetellen arvailemaan, minkä järven hän valitsisi. Niitähän oli satoja. Niinkuin joutsen- ja kurkiparvet leijailevat ilmassa, ennenkuin valitsevat rauhallisimman ja ruokaisimman järven, jonne sitten suurissa kaarissa vähitellen laskeutuvat, niin mekin siellä yläilmoissa kaartelimme kotvan ajan, kunnes vihdoin lentokone rupesi laskeutumaan meidän mielestämme pienimpään järveen. Mutta Bremerin lentäjänsilmä valitsi juuri sen, sillä tuuli puhalsi pitkin järveä, niin että ilmaan pääseminen oli taas taattu. Eikä se oikeastaan mikään pieni järvi ollutkaan, vaikkakin se oli kapea; olipahan noin viiden kilometrin pituinen. Sieltä ylhäältä katsottuna se oli mitätön.

Etelä-Savossa puhutaan vesikansasta ja maakansasta. Pilvien reunalta katsoessa Savossa ei ole muuta kuin vesikansaa. Todellisuudessakin Säämingin pitäjä on Suomen suurin saaristolaisseurakunta. Muinoin toinen puoli Savon seurakuntien väkeä saapui kirkkoon suurissa kirkkoveneissä; nykyään tullaan laivoissa, maakansa taas linja-autoissa.

Niin että onhan meillä Savossa suurenmoisiakin näköaloja, mutta vain yläilmoista nähtyinä. Norjan vuonot ja tunturit katsottuina korkeudesta kadottavat koko joukon makuaan. Kun tulimme Kuopioon, emme erottaneet Puijon mäkeä muusta muka tasaisesta maastosta, ennenkuin näimme Puijon tornin vaaleahkon kiviseinän pilkistävän esille vihreiden kuusien keskeltä. Ylhäältä päin näet korkeatkin vuoret näyttävät perin mataloilta.

Lentokoneesta totesin geologien väitteet oikeiksi, nimittäin, että Savon järvet ovat vain vedellä täyttyneitä kuoppia, jotka muinainen maajää on muovannut kulkiessaan luoteesta kaakkoon. Harjutkin noudattavat samaa suuntaa, niin esimerkiksi Punkaharjukin.

MITÄ HYÖTYÄ SAVOLAISILLA ON OLLUT LAVEASTA VESISTÖSTÄÄN?

Olen ymmällä, mistä päästä aloitan.

Ehkäpä aloitan vesistön tarjoamista ruoan antimista, s.o. järvien

KALARIKKAUDESTA.

Niinkuin muinoin Israelin lapset Egyptissä istuivat lihapatojen ympärillä ja kasvattivat korkeita neniään, niin muinaiset savolaisetkin leiriytyivät kalapatojensa ääreen rantakiville ja ahmivat kalakeittoaan. Mikä kalojen runsaus olikaan heillä aivan heidän asuntonsa ääressä! Ei muuta kuin lapa järvestäsi, minkä tarvitsit jokapäiväisiksi särpimiksi... Tuskinpa enää voimme käsittää Saimaan vesistöjen silloista kalarunsautta. Kaloissa asukkaat maksoivat kaikki veronsa, suunnattomat määrät kuivatuita kaloja, kapakaloja.

Kenenkään ei tarvinnut suurinakaan nälkävuosina kuolla ravinnon puutteeseen. Ihmisiä lienee asunut muinoin vesistöjen rantamilla tuskin kymmenettäkään osaa nykyisestä asukasluvusta. Ei ihme siis, että kaloja oli enemmän kuin tarpeeksi asti. Onhan niitä vielä nytkin piisalle asti, on myydäkin.

Kuljin kerran moottoriveneellä kesäkuussa Louhivettä myöten siellä Mikkelin kulmilla, ja järven rannat olivat täynnä muikunkalastajia. Sanomalehdissä niitä sanottiin olleen 90 nuottuetta. Saavuin sitten Haukivedelle ja yövyin muutamaan taloon. Siellä oli talonväki muikkuapajilla, ja sanoivat jo kesäkuussa saaneensa koko seuraavan talven kalat konttiloihinsa. Koko syyskalastuksen saalis jäi myytäväksi. Matkamme varrella ei herkkukaloista ollut puutetta. Jokaiselta soutavalta kalastajalta sai ostaa lohia, kuhia, siikoja ja suuria ahvenenköntiköitä. Elimme kuin muinaiset savolaiset; söimme rantakalakeittoa minkä niemen nenässä tahansa.

Savolaiset ovatkin kehittyneet herkemmiksi herkkusuiksi kuin monet muut Suomen heimot. Onhan niillä seuraava mukava lauseenparsikin:

    Matikan maksa ja karhun kämmen
    parasta on herkkua mualimassa.

Karhun kämmenkö? Kuka nykyajan ihminen sitä on syönyt? Mutta onhan karhun kämmen jo herkullinen nähdäkin. Ehkä samanarvoinen kuin Tyynen valtameren pääskysen pesät ja lehtosammakon takakintut. Sen vain varmasti tiedämme, että suuren möhömaha-matikan maksa ja määhnä [mäti] ovat todellakin herkkua.

Savon tärkein kala on muikku. Eihän se mikään rasvainen kala ole, mutta hyvänmakuinen. Sitäkin kun jaksaa paljon ahmia, täyttäähän se vatsan, ja kun sen ruotoineen päivineen syö, piristää se aivoja, niinkuin tiedemiehet väittävät. Muikkujenko avulla siis se Savon kansa sutkauttelee ja letkauttelee? Haili eli silakka on rasvapitoisempi kala, mutta sitä harva ihminen Savossa syö. Suurten muikkujärvien rannoilla eivät kansan sieraimet ollenkaan jaksa kärsiä hailin merellistä hajua. Sivumennen sanottuna "silakka" merkitsee Savossa yleensä "suolakalaa", eikä suinkaan merestä pyydettyä hailia, joka sanakin on Savossa tuntematon. Siis savolaisilla ei ole omaa nimeä tälle Suomenlahden ja Itämeren tärkeimmälle kalalajille. Muikku on hailin eli silakan vastine Savossa.

KOSKET

Savossa on Euroopan valtavin koski, Imatra. Mutta muut kosket ovat verraten sävyisiä. Eikä niitä olekaan hetikään sitä määrää, mikä esim. Pohjanmaalla tavataan Oulujoessa ja Kemijoessa. Eikä ihmekään, kun otamme huomioon, että Lappeenranta ja Joensuun ranta ovat melkein samalla korkeudella, ainoastaan muutama metri on eroa. Kaikki Joensuun reitin suurten järvien, Haukiveden, Pihlajaveden ja Saimaan valtavat vesimassat soluvat kaikessa rauhassa Imatraa kohti, muodostaen vain salmien virtaisissa paikoissa tyynesti pyöriviä häränsilmiä. Ja koko tämän reitin pituus on noin 300 km. Vesivoimaa ei tältä reitiltä saa nykäistyksi teollisuuslaitosten tarpeiksi.

Hieman kaltevampi on Kuopion reitti. Niinpä jo sen kynnyksellä tavataankin suurenmoinen teollisuuslaitos, Varkauden tehdas. Se sijaitsee juuri siinä paikassa, missä Kuopion reitti laskee Haukiveteen. Heinäveden reitillä taas, Soisalon itäpuolella, on koskia enemmän, ja siellä onkin pienempiä teollisuuslaitoksia jokaisen kosken varrella. Mainittakoon tässä vain Palokin ja Kerman nimet.

Vanhimpia teollisuuslaitoksia Savossa on Juankosken tehdas Nilsiän reitin varrella. Se perustettiin jo 1700-luvun keskivaiheilla ja on muutaman vuoden perästä 200 vuoden vanha. Iisalmen reitin lähdevesien alueilla tavataan kaksi muinoin maineikasta teollisuuslaitosta, nimittäin Salahmin ja Jyrkän tehtaat. Lukemattomat ovat maakunnan sahalaitokset. Metsiä oli paljon ja tukkipuita runsaasti, niin että sahoille riitti työtä vuodet umpeen. Saatamme sanoa, että jokaisen hiemankin vesirikkaan kosken rannalla on ollut olemassa ja on vieläkin sahalaitos. Nämä laitokset pääsivät vilkkaaseen toimintaan varsinkin, kun Saimaan kanava valmistui 1850-luvulla ja lautatavarat kuljetettiin höyrylaivojen vetämissä lotjissa ulos meren rannalle Viipuriin ja Uuraaseen. Siihen asti ei ollut mahdollisuutta saada lautatavaroista suuria hintoja, kun ulkomaan markkinat oli niiltä suljettu. Kotona tarvittavat laudat sahattiin käsin.

Pienten purojen rannoille on ikimuistoisilta ajoilta rakennettu myllyjä koskisille kohdille, niin että Savossa tuulimyllyt ovat olleet sangen harvinaisia. Noin 50 vuotta sitten tavattiin vielä Kuopion ympäristöillä korkeilla mäillä muutamia jauho- ja luumyllyjä. Mutta onhan selvää, että niin vetisessä maakunnassa kuin Savossa vesimyllyt ovat ainoat luonteenomaiset. Kuopion jauhomyllyt ovat Suomen suurimpia. Ne eivät tosin ole vesivoimalla käypiä, vaan uudenaikaisilla metkuilla toimivia.

Koskia ei Savossa ole monta, mutta kaikki ne on valjastettu tehtaiden vankkurien eteen. Niiden vähäisen lukumäärän korvaavat moninkertaisesti Imatran jättiläisvoimat. Jos lasketaan Imatrassa olevan keskimäärin 150,000 hevosvoimaa, niin sillä pyörisivät ensinnäkin kaikki Savon myllyt, kaikki sahat, kaikki tehtaat saisivat voimaa ylen määrin, ja kaikki Savon junat huristaisivat pikakyytiä niin myötä- kuin vastamäissä, ja koko Savo olisi pilkkopimeässäkin valaistu kirkkaaksi kuin keskipäivällä.

Nykyään Imatra suopeasti tarjoaa antimiaan koko Etelä-Suomelle ja osaksi myöskin Savolle. Imatra valaisee Suomea aina Turkua ja Rajajokea myöten ja antaa voimaa lukemattomille tehtaille. Eikä vielä kaikki Imatran voima ole käytännössä. Tarpeen mukaan on aikomus ottaa voimaa niin paljon, kuin sitä Imatrasta riittää ja sitä siitä saa irti.

Mutta ennenkuin Saimaan vedet pääsevät rauhaan Laatokan suurilla ulapoilla, ehtivät ne vielä hyödyttää maatamme Vuoksen lukemattomissa koskissa. On laskettu, että Saimaan vedet syöksyessään alas Vuoksesta saattavat lahjoittaa vielä noin 2 miljoonaa hevosvoimaa tehtaiden ja voimalaitosten käytettäväksi.

Mikä suunnaton hyöty Savolla on vesistöstään, selviää edellä sanotusta. Alkuaikoina ehkä kalat olivat savolaisille parasta, mitä he järvistään, virroistaan ja koskistaan hyötyivät; jos niiden tuottama hyöty nykyään arvioidaan rahassa, niin melkeinpä tekisi mieli väittää, että kosket ja niiden voima sittenkin tuovat maakuntaan ainakin rahaa enemmän kuin milloinkaan kalat. Ja koskien merkitys lisääntyy vuosi vuodelta, kun opitaan niistä pusertamaan ulos niiden viimeinenkin voima.

VESISTÖT LIIKENTEEN EDISTÄJINÄ

Vanhimpana aikana oli liikenne maitse melkein tukossa kesäiseen aikaan. Suuret ja miltei koskemattomat olivat erämaat vesistöjen ympärillä. Vain halmemaat ja ahot muodostivat pälviä tässä aukottomassa korvessa. Muita teitä ei ollut kuin kinttupolut, lehmien tallaamat urat ja pääasutuksien välissä ratsutiet. Ei minkäännäköisiä rattaita käytetty, sillä niitä varten ei ollut kylän-, vielä vähemmin maanteitä. Kesälläkin korvissa kuljettiin reellä. Johan Väinämöinen ja Joukahainenkin tulivat vastakkain ajaen reissä niin kapealla metsäpolulla, että rahe tarttui rahkehesen, vemmel vempelen nenähän.

Vieläkin voi Savon syrjäisimmillä seuduilla nähdä tätä iänikuista tapaa ajaa reellä keskellä kesää. Olen kerran matkaillut Iisalmen reitin lähdevesiltä Nilsiän reitille, Sälövän järvelle. Siellä oli Karjalan selänteellä talo, johon ei ollut vähäisintäkään kärrytietä. Hevonen valjastettiin reen eteen, ja tavarat sullottiin rekeen. Lähdettiin taipaleelle. Hevonen oli salolle syntynyt ja salolla kasvanut. Se liikkui salon metsässä yhtä tottuneesti kuin kaupungin hevonen asfaltilla. Ja miten nopeasti se käveli! Ohjaaja sai luvan hölkäten seurata kuormaa; me matkustajat emme ollenkaan pysyneet perässä, vaan jäimme auttamattomasti jälkeen. Näin muinoin maalla matkattiin kesällä. Mutta eihän tällaista matkustusta voitu harjoittaa peninkuormittain, tutuilla paikoilla vain ja lähiseuduilla. Vieraissa metsissä oli jo eksymisen vaara ihan varmaa.

Mutta Savon laajat vesistöt tarjosivat mitä mukavimman tilaisuuden matkustaa vaikka satojen kilometrien päähän suuritta ponnistuksitta ja ilman minkäänlaista vaaraa.

Vesistöjä myöten soutamalla Savon asukkaat ovat saapuneetkin maakuntaansa. Soutamalla siirtolaiset lähtivät kodeistaan hakemaan uusia asuinsijoja. Soutamalla rintamaan asukkaat kesillä kävivät riistamaillaan, jotka saattoivat sijaita parinkinkymmenen peninkuorman päässä. Niinpä oli jääskeläisillä kalapaikkansa ja saarensa Orihveden rannoilla Joensuun reitillä, rantasalmelaisilla taas palstoja Kuopion seuduilla ja Nilsiän Syvärin järvellä saakka, jopa niinkin kaukana, ettei tervasmetsää ollenkaan voitu käyttää hyväksi.

Soutamalla Viipurin linnan huovitkin saapuivat Savonlinnaan. Soutamalla ruotusotilaat 1700-luvulla aina Iisalmea myöten lähtivät kesäleireilleen Rantasalmelle. Kuvaavaa on, että Savon ensimmäinen oppikoulukin, Rantasalmen triviaalikoulu, sijoitettiin v. 1748 juuri tähän pitäjään eikä Mikkelin kaupunkiin. Yksi syy siihen oli se, että kun Rantasalmi sijaitsi vesistöjen keskusjärven, Haukiveden, rannalla, sinne oli helppo päästä soutuveneillä aina Nurmeksesta ja Iisalmesta saakka. Niinpä tiedetäänkin, että oppilaat keväällä hankkivat veneen ja lähtivät soutelemaan kotiinsa sekä Kuopion että Pielisjärven reittien viimeisiin sopukoihin saakka. Ja syksyllä he palasivat samaa tietä ja samoilla metkuilla takaisin koulupaikkaansa. Suomen ainoa kadettikoulu sijoitettiin myöskin 1700-luvun loppupuolella Rantasalmelle. Tähän oli yhtenä syynä se, että liikenne vesistöä pitkin sinne oli niin perin mukavaa. Ja kuitenkin silloin jo maantie oli valmis sekä Mikkeliin että Kuopioon.

Mutta vielä paljon myöhemminkin, ennenkuin höyrylaivat alkoivat tupruta Savon vesillä, 1800-luvun keskivaiheilla, monet matkaseurat valitsivat vesitien mieluummin kuin pölyisen maantien. Suurikokoinen nuottavene kantaa lastia saman verran kuin neljä kuormaratasta, niin että taloudellisestikin oli edullisempaa kulkea vesitse kuin maitse. Puhumattakaan siitä virkistyksestä, minkä matka tarjosi itse matkamiehille, kun he saivat ratokseen tarttua airoihin ja siten estyä kangistumasta pitkäaikaisen matkan varrella.

Toinen ääni tuli kelloon, kun höyrylaivat keksittiin ja niitä rupesi ilmestymään näille vesistöille. Ei ole ihmeteltävää, että Suomen ensimmäinen höyrylaiva alkoi liikehtiä juuri näillä järvillä. Ja kun Saimaan kanava valmistui, yhdistettiin nämä laivaliikkeelle ikäänkuin luodut järvet suurten valtamerien yhteyteen.

Savon reiteillä on koskisia paikkoja, on pitkiä niemiä, joista joko ei pääse selkiämään ollenkaan tai joista suoriutuu vain tekemällä suuria, voimia kysyviä kierroksia. Pahoista koskipaikoista veneet saatiin kuljetetuiksi kiskomalla, ja pitkistä kierroksista voitiin välttyä vetämällä vene maata myöten toiselle rannalle. Tällaisia maapaikkoja sanottiin taipaleiksi. Ja taipaleita on Savossa piisalle asti. Luettelen muutamia: Taipalsaari, Savitaipale, Varkaantaipale, Telataipale ja Taipale Varkauden kohdalla. Nykyajan ihminen kuvittelee, että veneen kiskominen maata myöten olisi kovin raskasta urakkaa. Tuskinpa tällaista työtä enää Suomessa suoritetaan muualla kuin Patsjoen laaksossa, jollemme ota lukuun Pohjanmaan koskenlaskijoita, jotka palaavat kotiinsa vastavirtaan. Olen Patsjoella ollut mukana tällaisessa kyydissä ja huomannut ihmeekseni, miten helposti kuormitettukin vene liukuu teloja myöten pitkienkin taipaleiden poikki. Olen siis päässyt itse kokemaan, miten vanhan kansan oli liikuttava pitkillä matkoillaan.

Harvinaisia ovat nykyään myös vanhat kirkkoveneet. Ennen höyryvoiman ja öljymoottorin keksintöä nekin olivat aivan yleisiä, varsinkin juuri Savossa. Savonlinnan ja Säämingin kirkon rannat olivat muinoin kirkkoveneiden peittämiä, nimittäin kirkkoaikoina. Höyry ja öljy ovat tehneet lopun näistä koristeellisista esineistä.

Mutta höyrylaivoja ei käynyt hinaaminen taipaleiden yli, ei telojakaan myöten. Höyrylaivat pakottivat savolaiset kaivamaan kanavia. Niitä onkin Saimaan vesistössä enemmän kuin muussa Suomessa yhteensä. Mahtavin on tietysti Saimaan kanava, noin 60 km pitkä. Sitä myöten Saimaan vedet valuvat mereen. Kuopion ja Iisalmen reiteillä on monta kanavaa ja sulkua. Pielisjoki on myöskin kanavoitu. Hyvän joukon yli kymmenen kanavaa on täten kaivettu Saimaan vesistön varteen, mutta niinpä päästäänkin merestä aina vesistön lähteille saakka, Kiuruvedelle, Salahmiin ja Pitkäkoskelle asti Iisalmessa.

Mukavaa on matkustella Savossa vesiä myöten. Sinne onkin ohjattu kaikki ulkomaalaiset, jotka ovat pyrkineet tutustumaan Suomeen ja sen luontoon. Ja juuri Savossahan Suomen kuuluisimmat nähtävyydet sijaitsevat. Herran armoitettu maakunta Savo onkin luonnonihanien seutujensa puolesta. Kun luettelen ne, luettelen samalla Suomen merkillisimmät nähtävyydet: Imatra, Punkaharju, Savonlinna ja Puijo Kuopion kaupungin ääressä. Näihin paikkoihin ulkomaalaiset on johdettu jo viidenkymmenen vuoden aikana.

Saatamme syystä väittää, että ulkomaalaiset Suomesta tuntevat etupäässä Savon ja että se kuva, minkä he Suomesta saavat, on kuva Savosta.

Tämän takia on paikoillaan, että luomme lyhykäisen silmäyksen niihin reitteihin, joita myöten ulkomaalaiset tavallisesti ovat liikkuneet ja jotka suomalaisetkin turistit parhaiten tuntevat.

SAIMAAN LAIVAREITIT

Huuto käy yli Suomen, että autobussit ja autot tappavat laivakulun Itä-Suomen kaikilta vesistöiltä melkein yhtä tarkkaan, kuin ne jo ovat tappaneet laivaliikkeen Suomen muilta järviltä. Surullistahan se on, ja mikä pahempi, totta. Tuo hirmuvehje auto on niin sanomattoman nopea, että sille nipin näpin junat piisaavat. Ihmisillä on kiire, he valitsevat sellaisen kulkuneuvon, joka ei niiltä aikaa kuluta. Ja onhan autoilla sekin etu, että ne kiidättävät matkamiehen hänen oman porttinsa eteen, sillä ihmisasunnothan sijaitsevat useammin teiden varsilla kuin järvirikkaan maamme rannoilla.

Mutta jos onkin alkuasukkailla kiire, niin onhan meillä vielä ihmisiä, joita ei kiire hätyytä, nimittäin matkailijat eli turistit. Ja täytyyhän meidän heille varata ilveellä millä tahansa tilaisuus nähdä se, mikä ennen muita painaa leimansa Suomen luontoon, järvet. Tämä koskee varsinkin ulkolaisia turisteja, jotka eivät tahdo kömpiä umpinaisiin autoihin, joista he vilahdukselta vain saavat nähdä ei tuhansien järvien maata, vaan ainoastaan tuhansien metsien puita. Kauniita nekin, mutta eivät järvien veroisia. Ulkolaisia turisteja tulvii tätä nykyä maahamme yhä taajemmissa parvissa, ja ne täytyy johdattaa vesille eikä kankaille.

MIKKELIN--PUUMALAN REITTI

Tämä ei suinkaan ole kuuluisin Saimaan laivareiteistä, mutta sittenkin kaikkein karakteristisin juuri Suomen järviluonteelle. Niin sokkeloista reittiä ei Suomessa ole toista, paitsi Utön saarimajakasta Kökarin saaristopitäjään Turun saaristossa. Mutta tätä reittiä käyttävät vain kapeat luotsilaivat, ei vuorolaivat. Se on siis kilpailun ulkopuolella.

Laivat sukeltavat tällä ns. Anttolan reitillä niin hornamaiseen saarilabyrinttiin, että suorastaan pyrkii naurattamaan. Saarien lukumäärä on laskematon. Salmien niin ikään. Kun joskus joutuu hieman väljemmälle järvelle, ei mikään mielikuvitus saata tajuta, mistä päästään ulos. On hauskaa koetella arvailla, minne laiva kokkansa suuntaa, mutta useimmiten arvaa aivan väärin. Yritin kerran omalla moottorillani kulkea tätä reittiä. Turha koetus! Jouduin umpikujaan, josta ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin entiselle uralle ja valita väljempiä vesiä. Sellainen reitti löytyikin Mikkelin–Lappeenrannan linjalta, mutta helppo ei ollut tämäkään. Sielläkin jouduin umpikujaan Varkaantaipaleen väylällä, mutta pääsin lopulta Yövedelle, Saimaan syvimmälle järvelle. Ja sen kautta vihdoin Puumalaan. Niin vaaraton on tämä reitti äkkinäisellekin perämiehelle, että alkuasukkaat sanoivat:

– Kunhan ette rantakiville laske, ei mitään vahinkoa tapahdu.

Eikä tapahtunutkaan.

Mutta kun laivan kannella istuu ja tietää, että perämies löytää salmien suut sokkeloisimmastakin saarien rykelmästä, niin silloin nautinto nautinnolle tuntuu. Ei ole saarta toisen näköistä, ei kahta järveä samankaltaista, aina vain uutta pistää silmään. Ei väsy tätä katsellessa, eikä tuulikaan pääse tässä labyrintissa pahasti vaivaamaan. Laiva kääntyy alituisesti, niin että tuuli tuon tuostakin joutuu jonkin suojaselän taakse. Kanoottiurheilijalla on parempi tilaisuus oinastella reitin oikkuja, niin että tämä väylä on erityisesti heille suositeltava.

Olen kerran lentokoneesta 1,200 metrin korkeudesta tarkkaillut tätä väylää. Sieltä se tosin oli hieman selvempi, mutta en sittenkään sille lähtisi muuta kuin kanootilla.

LAPPEENRANNAN--SAVONLINNAN REITTI

Tämä oli ennen muinoin ja on vielä nytkin Saimaan vesistöjen valtaväylä. Sitä kulkivat "suuret" laivat Kuopiosta Lappeenrantaan ja Saimaan kanavan kautta Viipuriin. Toiset aina Pietariin ja Lyypekkiin saakka. Samaa väylää käyttivät myöskin Joensuusta lähteneet laivat, jotka säännöllisesti ulottivat matkansa Pietariin.

Näillä vuorolaivoilla liikkuivat lukemattomat venäläiset turistit, jotka ennen maailmansotaa olivat valtavana enemmistönä ulkolaisten turistien joukossa. Samoja vuorolaivoja käyttävät vielä nytkin maahamme matkustavat ulkolaiset matkailijat. Venäläisiä tapaa tuskin nimeksikään.

Paljon ovat laveammat tämän väylän reitit kuin edellämainitun. Suur-Saimaa ja Pien-Saimaa ovat väljiä vesiä, niin että paikoitellen vastaranta häipyy horisontin alle. Mutta saaria riittää silti piisalle asti. Pitkistä niemistä, jotka pistävät Saimaaseen, mainittakoon Kylänniemi ja sen nokka Rastinniemi, joka erottaa Suur-Saimaan Pien-Saimaasta.

Tässä mainittakoon seuraava historiallinen tapaus, joka vielä tänäkin päivänä vaikuttaa Saimaalla laivaliikenteeseen. Kun venäläiset pikkuvihan jälkeen tehdyssä rauhassa v. 1743 taas uudelleen haukkasivat palasen Suomea suuhunsa, vedettiin raja heille niin epämukavasti, että Savonlinna joutui Venäjälle, mutta Puumalan salmi jäi Suomelle. Tästä oli seurauksena, että venäläisten kanuunaveneet eivät päässeetkään Olavinlinnaan muuta kuin Puumalan kautta, joka väylä tietysti heiltä oli tukossa. Venäläisten ei auttanut muu kuin kaivaa kanavia Saimaan itäisille rantamille. Niin syntyi kolme kanavaa, joita myöten kanuunaveneet pääsivät Savonlinnaan. Ne olivat Kutveleen, Käyhkään ja Telataipaleen kanavat. Kutveleen kanava on huomattu niin matkaa lyhentäväksi, että se uudelleen on syvennetty, levitetty ja pantu kuntoon. Tätä kanavaa myöten kulkevat nyt vuorolaivat Vuoksenniskan kautta Savonlinnaan. Tämä väylä on saarista rikkaampi kuin Suur-Saimaan reitti.

Puumalasta lähdettyä kapenevat vedet. Ihana on Sulkavan reitti. Laiva kulkee kilometrittäin kapeassa lahdessa, joka on kuin leveä joki, mutta jolla on paljon vaihtelevammat rannat kuin joilla koskaan.

Kun Savonlinnaa lähestytään, niin ovat maisemat taas ylen ihanat. Se saaristo, mikä on Pihlajaveden eteläpuolella, kokonainen erillinen arkipelaagi, saari saaren lähistöllä, salmien erottamina vain, melkein suorassa linjassa kuin sotamiehet ikään rivissään, hakee vertojaan luonnonihanuudessa. Muutamat laivat kulkevatkin näitä salmia pitkin Savonlinnaan. Pääväylä on sentään Kommersalmen kautta Pihlajaveden länsipäähän. Mainitsen näistä saarista varsinkin Kesamonsaaren, joka on houkutellut ihmisiä rakentamaan huviloita sen rantamille. Kellä on tilaisuutta omalla moottorillaan tai kanootillaan määrätä suuntansa, kehoittaisin hakeutumaan tähän saaristoon, sillä kauniimpaa tuskin tavattaneen Saimaalla. Kaikki saaret ovat kallioisia kuin meren rannoilla, mutta metsäisempiä kuin merellä ja reheväkasvuisempia. Näiden saarien keskiosissa tavataan taajaa asutusta, joka sentään piiloutuu matkustajan silmiltä korkeiden rantojen ja metsien peittoon.

Savonlinnan kaupunki sijaitsee kahdella saarella, ja kolmannella saarella on Olavinlinna, Pohjoismaiden kaunein vanhanaikainen linnake. Sakari Topelius lausuu, että Savonlinna on kauneimpia Luojan työn jälkiä. Kaupunki on laivaliikenteen keskus Saimaan vesillä.

Savonlinnan–Punkaharjun väylä ei kauneudessa kykene vetämään vertoja edellämainituille. Kauniit paikat alkavat vasta itse Punkaharjun kohdalla ja sen itäpuolella Puruvedellä. Sentähden matkustajat useinkin lähtevät Punkaharjulle rautateitse (27 km).

SAVONLINNA--KUOPIO

Savonlinnasta pääsee Kuopioon kahta reittiä pitkin, Leppävirran tai Heinäveden. Molemmat ovat yhtä luonnonihania. Heinäveden reitti tarjoaa enemmän kapeita väyliä, joten sellaisten ihailijat antavat tälle etusijan. Vaikka junankulku Savonlinnasta Kuopioon on nopeampi ja vaikka autobussit huhkivat kaikilla maanteillä, valitsevat matkailijat mieluummin jommankumman näistä reiteistä. Jotkut taas matkustavat ylös toista reittiä ja palaavat takaisin Savonlinnaan alas toista.

LEPPÄVIRRAN REITTI

Vaikka makuasioista ei käy riiteleminen, niin luulisin, ettei kukaan vastusta sitä väittämää, että vesistön kauneimmat järvet ja väylät alkavat vasta Savonlinnan pohjoispuolelta. Muhkean komea on pitkä Haukivesi. Heti Savonlinnasta lähdettyä kohtaavat meitä taas nuo kallioiset saaret. Niillä on sellaisia nimiä kuin Haukkavuori, Linnansaari, jotka nimet jo todistavat, että on kysymyksessä jyrkät kalliomuurit. Tätä kalliovyöhykettä jatkuu melkein Varkauteen saakka. Sieltä taas rannat ja saaret alenevat huomattavasti. Haukiveden rannoilla saattaa laskea moottorivenheensä suoraan kalliolaiturin kylkeen kiinni ja kiinnittää sen rannan puunrunkoihin. Pohjoisempana pitää vetää aluksen kokka hietikolle.

Mutta tällaiset ovat maisemat vain Haukiveden keskiselällä. Tämän mahtavan järven rantamilla tapaa jo toisenlaista luontoa. Siellä on Rantasalmen vanha kulttuuripitäjä, jossa vainiot ulottuvat rantaan saakka. On vanhoja herraskartanolta puistoineen ja puutarhoineen. Laivat nuolevatkin juuri näitä rantoja, useinkin aivan alavia rantoja. Mutta niin pian kuin väylä kääntyy selälle päin, kohtaa meitä kalliovyöhyke. Kauneimpia väyliä on esim. Porosalmen seutu. Siellä laiva liikkuu ahtaassa kalliorotkossa, jonka rantoja huvilat reunustavat.

Varkaus on siitä merkillinen, että siinä on rykelmä tehdaslaitoksia. Eivät nämä silti kykene rumentamaan kaunista luontoa. Siinä ääressä pauhaa lohirikas koski, ja sen läheisyydessä on kaunis Taipaleen kanava, luontonsa puolesta maamme kauneimpia.

Varkaudesta vedet taas kapenevat. Kopolanvirta on sangen sokkeloinen kuljettava. Oudon on vaikea päästä perille. Unnukkavesi on taas niin saarinen, että sielläkin laiva vain puikkelehtii saarien salmissa. Leppävirta taas on aina tehnyt sen vaikutuksen minuun kuin kulkisin Bosporin salmea pitkin Konstantinopolin ohi. Onhan siinä Leppävirran komea kirkkokin edustamassa Sofian moskeijaa.

HEINÄVEDEN REITTI

Kuljetaan ensin samaa reittiä kuin Leppävirran väylälläkin, nimittäin Haukivettä. Mutta Haukiveden eteläpäässä pujahdetaan Oravin kanavaan, josta alkaa erittäin kapea väylä. Tätä monet matkamiehet pitävät Saimaan kiintoisimpana reittinä. Totta onkin, että sillä on omituinen viehätyksensä. Sanoin sitä ei saata selostaa. Se kävisi liian imeläksi. Kerron tässä savolaisen sutkauksen, joka sen luonnetta parhaiten kuvaa.

Matkusti kerran hämäläinen isäntä tätä reittiä. Ihmetteli ihmettelemistään sen kapeutta ja sen koukkuja. Onhan siellä virtakin, nimeltä Koukunvirta. Vihdoin hän kääntyi matkatoverinsa puoleen ja virkkoi:

– Kylläpä te täällä Savossa kuljette laivoillanne soukilla väylillä. Pohja näkyy joka paikasta, ja rannan puut ja oksat pyyhkäisevät hatun päästä.

– Niinkö, että kappeilla väölillä? Eihän tämä vielä oo mittään. Myö tiällä Savossa tok' kuletaan laevoellamme vaikka uamukasteessa.

Se riittänee kuvaamaan tätä reittiä.

Kun päästään Pilpan, Kerman ja Karvion kanavista ja virroista, avautuu taas Kallavesi eteen, ja vieläkin selvemmin kuin Leppävirran reitillä törröttää Puijon torni ilmoittaen, että täällä se Kuopion "kaupunti" sijaitsee.

KUOPION--TUOVILANLAHDEN REITTI

Merkillinen siinä suhteessa, että Tuovilanlahden pohjukassa on olemassa vesiputous, jonka korkeus on 46 m. Sen nimikin on Korkeakoski. Tulvaveden aikana se on hykäyttävä katsottava. Vesi putoaa äkkijyrkkää harjun reunaa alas, vaahtoaa ja räiskää puiden juurien ja suurien kivien yllä ja tarjoaa laaksosta katsottuna mitä suurenmoisimman näyn.

Toinen nähtävyys on Maaningan pitäjän laveat ja hyvin viljellyt vainiot. Saimaan vesistön rantamat ovat etelästä Maaningalle asti kallioisia ja metsäisiä, mutta Maaninka tekee poikkeuksen. Täällä kulkevat laivat laveiden peltojen ohi. – Itse Tuovilanlahden rantamat ovat hyvin luonnonihanat.

KANAVAT

Saimaan kanavaa pitkin ei enää kulje vuorolaivoja. Ihmisillä ei ole aikaa istua laivan kannella kokonaista päivää, vaikka kanavan ympäristö tarjoaakin mitä viehkeimpiä näköaloja.

Samoin on laita Pielisjoen kanavien. Junat ja autobussit vievät ihmiset Joensuusta Pielisjärvelle parissa tunnissa.

Lakkaako vuorolaivaliike Saimaan vesiltä kokonaan lähitulevaisuudessa? Jos sellainen uhka on olemassa, täytyy valtion ryhtyä avustamaan laivayhtiöitä, sillä olisihan häpeäksi, että Suomen kauneimmat maisemat jäisivät meiltä itseltämme ja ulkomaalaisilta näkemättä.

JÄRVENPOHJAN RAUTAPITOISUUS

Jos nyt vielä luon silmäyksen yllämainittuun seikkaan, luulen jokseenkin tarkalleen luetelleeni ne edut, mitkä Savon luonto asukkailleen on tarjonnut.

Savon järvien pohjamutaan syntyy säännöllisesti rauta-ainetta. Sen ovat vanhan kansan ihmiset jo huomanneet. Kun tämän hölmän [järvi-, suomalmi] saattaa kovan tulen vaikutuksen alaiseksi, irtaantuu sorasta rauta, joka hehkuvana virtana valuu ulos sulatusuunista. Muinaisina aikoina tämä uunin kuumuus aikaansaatiin itsepintaisen ja taukoamattoman lietsomisen avulla. Eikä silloin ollut käytettävissä muuta kuin ihmisvoimaa. Kalevalassa kerrotaan, että se oli orjien työtä. Kun Ilmarisen piti takoa sampo, sanotaan, että orjat lietsoivat. Mutta eivät orjien voimat riittäneet niin merkillisen kapineen valmistamiseen, siihen piti saada luonnonvoimat avuksi. Aivan niinkuin nytkin. Ei vesivoimaa, vaan tuulet pantiin lietsomaan. Ilmarinen loitsi pohjoisen, idän ja etelän tuulet porottamaan, ja niinpä syntyikin ihmeellinen sampo.

Vanhat savolaiset eivät kyenneet lumoamaan tuulia avukseen. Heidän piti lietsoa omilla hartiavoimillaan. Rautaa tarvittiin varsinkin Savonlinnan tarpeiksi. Kotitarpeeksi ei tahtonut rautaa riittää. Sitä käytettiin hyvin säästeliäästi. Tavataanhan vieläkin vanhoja huonekaluja, joiden osat on liitetty toisiinsa puunauloilla. Rautaa oli säästettävä, sillä sen saanti oli niin ankaran työn takana.

Takomataito oli korkealla kannalla Savossa jo 1500-luvun keskivaiheilla. Tämän taidon veivät savolaiset siirtolaiset mukanaan, kun he muuttivat Vermlantiin. Ensimmäiset suurehkot tehtaat perustettiin juuri savolaisten "hyttien" entisille paikoille, niin Rämeen ja Nevan tehtaat 1700-luvulla. Niiden perustajiksi mainitaan Myhrman vanhempi ja Myhrman nuorempi. Nämä olivat kotoisin savolaisten asuma-aloilta. Olen nähnyt näiden patruunain kuvat, ja ne ovat kuin ota ja anna savolaisten talollisten näköisiä. Ruotsalainen sana "myr" merkitseekin sekä rämettä että nevaa. On todettu, että savolaisten siirtolaisten joukossa oli Rämäsen sukua. Siitäkö suvusta periytyvät tehdaspomot Myhrman? Vaiko Nevalaisen suvusta? – Sivumennen mainittakoon, että nuoremman Myhrmanin tytär oli naimisissa Ruotsin kuuluisimman runoilijan, Esaias Tegnérin, kanssa. – Nämä seikat ainakin vahvistavat sitä mainetta, mikä savolaisilla muinaisina aikoina oli taitavina seppinä.

Ei sekään ole vain sattuma, että Juankosken rautatehdas on vanhin Savossa. Juuri Juankosken tehtaan ympäristöllä tavataan hyvin rautahölmästä [järvimalmi] rikkaita järviä, niinkuin esim. Vuotjärvi. Ja tehtaan lähistöllä tavataan vielä vanhojen sulatusuunien pohjia, uunien, joiden ääressä orjat ovat hikoilleet vetrehet vedet.

Nyt on luonnonvoimat kesytetty lietsomaan rautaa. Ei ihmisten enää tarvitse hikoilla palkeiden vivuissa. Jättiläismäiset palkeet puhaltavat ilmaa korkeihin sulatusuuneihin, masuuneihin, palkeet, jotka vesivoima panee toimimaan. Ja niin valuu räiskävä, pimeällä säihkyvä rautavirta uunista muotteihin. Itä-Suomen kuuluisimmat rautatehtaat olivat ja ovat osaksi vieläkin Juankosken, Varkauden ja Värtsilän tehtaat.

Emme siis lopuksi saata muuta sanoa, kuin että Savon vesistöt ovat tuottaneet suurta siunausta Savon kansalle. Entäpä jos Imatran pato murrettaisiin ja Saimaan allas laskettaisiin kymmeniä metrejä alemmaksi? Saimaan vesistö muuttuisi joeksi, ja suuret suunnattomat maa-alat muodostuisivat viljaviksi vainioiksi. Olisiko tästä suurempi etu? – Mää tiiä! – Mistäpä ne savolaiset sitten saisivat muikkuja kalakukkoihinsa?

OLAVINLINNA -- SAVONLINNA MUINOIN JA NYT

Minua kismittää tuo nimi Olavinlinna. Olavi Pyhä oli Norjan kuningas, ja mitä hänellä oikeastaan on tekemistä meidän maassamme? Jos hän olisi ollut siivo ja kunnon mies, niin eihän se mitään tekisi, vaikkapa hänen nimensä kummittelisikin täällä. Mutta hän oli hyvin julma, vaikka levittikin kristinuskoa kansansa keskuuteen, ja armoton talonpojilleen.

Tämänkö hirmuvaltiaan nimen mukaan lupsakoitten savolaisten linna on nimitettävä? Tuhannen kertaa ei! Paljon parempi nimi on yksinkertaisesti vain Savonlinna. Tällä nimellä se linna kulkikin aina vuosisatojen halki. Nyt, kun linnan ympärille on kaupunki kasvanut, on linnaa ruvettu, erotukseksi kaupungista, sanomaan Olavinlinnaksi. Kuinka vieras tuo nimi Olavinlinna on ollut, selviää siitäkin, että ruotsalaiset itsekin aina nimittivät linnaa Nyslott eikä Olofsborg. Vielä 50 vuotta sitten sanoivat ruotsia puhuvat, kun he olivat käyneet Savonlinnassa: "Jag var på Nyslott" eikä "i Nyslott". Linna oli aina Nyslott eikä koskaan Olofsborg. Olisihan meillä omakin pyhimyksemme, jos nyt välttämättömästi linnan nimeksi on pantava pyhimyksen nimi, nimittäin Pyhä Henrikki. Hänestä eivät tarinat ainakaan mainitse mitään ilkitöitä, vaikka ehkä hänkin kävi kovakouraisesti turkulaisia kiinni niskavilloista ja housunkauluksesta ja upotti heidän pörröiset päänsä Kupittaan kylmään lähteeseen.

Tämän takia minä käytän Savonlinna-nimitystä itse linnasta ja nimeä Savonlinnan kaupunki, kun on kysymys itse kaupungista.

Edellä on tullut mainituksi, mikä merkitys Savonlinnalla on ollut Savon asuttamisessa ja asutuksen turvaamisessa. Ilman linnan suomaa turvaa ja sen varusväen antamaa apua ei savolaisten olisi onnistunut vallata uusia alueita. Vähemmin tunnettua on sen aivan erinomaisen suuri merkitys elinkeinoelämän ja käsityötaidon kohottajana, ja myös kristinopin levittäjänä ja syventäjänä.

Kun Savonlinna rakennettiin v. 1475, oli kaikki savolaiset jo kastettu ja tunnustivat roomalaiskatolista oppia. Mikäli he nyt kykenivät sitä tunnustamaan. Oli kumminkin niin, että kaikilla savolaisilla oli ainakin kristityt ristimänimet. Mutta heti ristimänimen perästä seurasi ikivanha suomalainen sukunimi. Ihmetellen on todettava, että silloin, kun ei kellään suomalaisella talollisella ollut eikä saanut olla sukunimeä, kaikki savolaiset oli sukunimillä varustettu. Miksi, sitä on vaikea sanoa. Mutta kun koko suuressa Ruotsin valtakunnassa ei sukunimiä käytetty, vaan kaikki kulkivat isänsä ristimänimellä näin: Johansson, Pettersson, Andersson, kaikki siis ruotsiksi, niin silloin kuninkaallinen verokirjuri, niin pian, kun hän astui Savon rajojen sisälle, sai luvan kirjoittaa Pekka Ronkainen, Antti Auvinen, Tuomas Pelkoinen. Nämä nimet ovat kaikki jo pakanuuden ajoilla syntyneitä. Savonlinnan kuninkaallinen verokirjuri on pelastanut ne talteen luettelossaan vuodelta 1541. Ainoat, jotka kulkivat isänsä ristimänimillä, olivat itse linnanherra Eerik Akselinpoika ja kuningas Kustaa Eerikinpoika. Näitä sanottiin varsin harvoin Tottiksi ja Vaasaksi. Samoin virkamiehet olivat kaikki "sonniloita", nimittäin Erikssonneja ja Knutssonneja. Ainoa muistomerkki roomalaiskatoliselta ajalta on katolinen kirkko itse Savonlinnassa ja sitten savolaisten ristimänimet. Luterilaisia kirkkoja alkoi syntyä linnan ympärille sitten, kun valtakuntaan otettiin luterilainen oppi valtionuskonnoksi.

Syvempi vaikutus linnalla oli elinkeinoihin ja käsitöihin.

Linnalla oli suuria maataloja, joissa sen aikuiset uudet viljelystavat otettiin käytäntöön. Samoin linnalla oli suuret lehmikarjat, yksinpä lavea navetta itse Tallisaaressa, linnasaaren lähimmässä naapuruudessa. Siellä oppivat savottaret lehmien järkiperäistä hoitoa. Siellä Tallisaaressa oli myöskin jalorotuisia oriita syöttiläinä. Voimme olettaa, että Savon hyvä hevosrotu on saanut alkunsa juuri näistä linnan syöttiläistä. Mutta vaikka linnassa oli koko joukko härkiä vetojuhtina, niin Savossa ei niitä kansa ottanut käytäntöön. Savolaiset eivät ole milloinkaan kyntäneet härillä, eivätkä he ole nähneetkään vetojuhta-härkiä muualla kuin raamatun kuvissa. Nyt muutkin suomalaiset ovat luopuneet hitaista häristään ja kyntävät hevosilla niinkuin savolaisetkin. Mutta ovatko Savon kyytöt Tottin nupupäälehmien suoranaisia perillisiä, sitä en saata taata.

Rukit hyrräsivät ja kangastuolit [kangaspuut] paukkuivat päivät pitkät linnan holveissa, ja niissä istuivat savolaiset pullukat tytöt ja lykkäsivät kyynäröittäin sarkakangasta. Linnan varusväki käytti yksinomaan kotimaista sarkaa pukuihinsa. Kun satoja sankareita piti pitää vaatteissa, niin sai siinä sekä vokki [rukki] että kangastuoli olla äänessä.

Linnan varusväki oli janoisinta kansaa, mitä Savossa on koskaan tavattu. Olutta pantiin lakkaamatta linnassa, niin että linnan piikatytöistä tuli täydellisiä ammattilaisia tällä alalla. Linnan olutta kehuttiin mainioksi aina Ruotsissa asti. Taito levisi kansaankin. Varsinkin olivat hankasalmelaiset kuuluja oluenpanijoita. Ja tämä taito heissä vieläkin elää. Hankasalmelaiset ovat nytkin sekä Savon että koko Suomen etevimmät viinankeittäjät.

Mutta linnassa tarvittiin rautaa. Mistä sitä? Oli raskasta raahata sitä ulkomailta. Löydettiin järvien pohjasta rautahölmää. Sitä ruvettiin nostamaan ylös ja sulattamaan hyteissä. Varsinkin Rantasalmelta sitä löytyi paljon. Siellä on vieläkin nähtävänä suuria kuonakasoja talojen ympärillä. Sulatushyteistä on savolainen sukunimi Hyttinenkin alkuisin. Savolaisista kehittyi tuota pikaa mainioita seppiä. Eikös ole kuvaavaa, että jo vuonna 1556 Kustaa Fincke lähetti Kustaa Vaasalle Tukholmaan pyssyseppä Kämäräisen ja kolhaseppä [rautio, juraseppä] Nousiaisen, molemmat rantasalmelaisia, opettamaan tukholmalaisille takomistaitoa? Kun savolaisia sitten siirtyi Vermlantiin 1500-luvun loppupuolella, ryhtyivät he sielläkin raudanvalmistuspuuhiin, valmistivat hytin ja rupesivat lietsomaan. Muun muassa he panivat alulle kaksi myöhemmin hyvinkin kuuluisaa tehdaslaitosta, nimittäin Rämeen ja Nevan, niinkuin edellä on mainittu. Ruotsalaiset lukevat tietysti nämä nimet omien kielilakiensa mukaan Räämen ja Neeva. Edellinen paikka on vielä nytkin hyvin tunnettu autokilpailujensa takia.

Näiltä vanhoilta ajoilta on sangen paljon esineitä sekä yksityisten kätköissä että myöskin tilapäisissä kokoelmissa. Mutta mitään yleistä museota ei ole vielä saatu pystyyn. Itse Savonlinna sellaisenaan puhuu sotaisista muistoista kaunopuheista kieltään. On se mokomakin keikarimainen linna. Näyttää siltä, kuin sen alkuperäinen rakentaja Eerik Akselinpoika Tott olisi ollut enemmän taiteilija kuin sotaporho. Miksi hän rakensi linnansa venäläisten puolelle rajaa? Tott viis välitti siitä, millä puolella rajaa linna oli, kunhan se vain oli luonnonihanalla paikalla.

Että Tott myöskin oli Herran armoitettu arkkitehti, sen todistavat ja toteavat yhdestä suusta nykyajan arkkitehditkin. Mitä nyt ovat Turun ja Hämeen linnat arkkitehtuuriltaan Savonlinnaan verrattuina! Niiden ruotsalainen nimi "hus" merkitseekin taloa tai kartanoa. Savonlinnaa pidetäänkin kauneimpana linnana, ja ehkä se voittaa kaikkikin Ruotsi-Suomen linnat.

Luulisi, että juuri tätä linnaa tulisi hoitaa mitä suurimmalla huolella. Onhan se niin luonnonihanalla paikalla, ettei enää ole toivomiselle varaa.

Historiallisten muistomerkkien kunnossapitoon on valtio erittäin auliisti myöntänyt varoja, kun on ollut kysymys Turun seutujen muinaisista kirkoista ja muista vanhoista rakennuksista. Tätä ei suinkaan käy moittiminen, mutta nyt alkaisi olla aika pitää samanlaista huolta myöskin maamme kaikkein koristeellisimman muistomerkin kaikinpuolisesta korjauksesta ja sen vaikutuksen tehostamisesta.

Linnan ihanan pihan laidassa on niin sanottu kasarmirakennus ollut kauan aikaa sangen ränstyneessä tilassa. Viime vuosina se on varustettu uudella katolla, niin että pahin vaara on ohi. Sen varustaminen lattialla ja välilaipiolla on nyt päivän kysymyksenä. Kun siihen myönnetään varoja, syntyy kasarmirakennuksesta mitä otollisin museorakennus. Tilava siitä myöskin tulee, sillä jo kaksinkertaisena antaa rakennus paikkoja lukuisille museoesineille, mutta jos vielä lisäksi seinän läpi avataan ovi itse linnan kalterihin, avautuu tilaa enemmänkin kuin ensi tarpeiksi.

Onko tällaiseen museoon jo esineitä koolla? Siellä on Savonlinnan ympäristössä kaksi miestä, joilla on mitä aidoin museokärpänen surisemassa kallossaan. Toinen on sotakamreeri Häyrinen, jonka koti on museo ja sisältää hyvinkin kallisarvoisia esineitä, toinen nimineuvos Hämäläinen, joka on koonnut joukon sekä kivikauden että uudempia esineitä, mutta ne viettävät murheellista oloa kaikenlaisissa varastohuoneissa. Ne viruvat siellä täällä ullakoilla ja muissa tulenaroissa paikoissa ja poliisikamarin ulkohuoneissa ja odottavat sitä aikaa, jolloin saisivat kosteudesta vapaan sijan linnan muurien sisällä. Tämä tapahtuisi heti, kun linnan kasarmirakennus saisi permannon ja välilaipion sekä lämpöjohdot.

Itse linnahan on sinänsä mitä ihanin museo. Mutta on kaameaa kulkea linnan avaroissa holveissa ja huoneissa, jotka ovat tyhjää täynnänsä. On kuin kulkisi asunnossa, josta asukkaat juuri ovat muuttaneet pois ja jossa roskat vain ovat jäljellä. Ei ole vaikeaa hankkia sinne esineitä, jotka muistuttavat, miten entiset asukkaat ovat eläneet ja asuneet. Täten saisimme eloa vanhaan kauniiseen asuntoon, jossa muinaisina aikoina ihmiset ovat iloinneet, jos kohta vavisseetkin, tehneet työtä ja levittäneet tietoja ja taitoa kokonaiseen suureen maakuntaan.

Ulkomaisilla vierailla, joita juuri tänne linnaan tulvii, olisi tällaisessa museossa mitä parhain tilaisuus nähdä, miten Suomessa ennen elettiin ja oltiin. Ja kotimaiset kävijät eivät pääsisi karttamaan tätä museota, niinkuin niin usein matkoilla tehdään, kun museorakennus on erillään oleva huoneisto, vaan samalla, kun he ihailisivat linnaa, he saisivat kaupantekijäisiksi nähdä vilahduksen myöskin siitä elämästä, mitä linnassa muinoin on vietetty.

II

SAVOLAISET

SAVOLAISET

Mitä rotua savolaiset ovat? Vanha väite kuuluu, että savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten sekarotua. Sitä on vatkutettu sekä suullisesti että kirjallisesti niin kauan, että se on jo saanut jäykän totuuden leiman. Kerrotaanhan, että eräs koulutyttö, joka oli kuullut opettajan tästä puhuvan ja kirjasta oli sen lukenut, tuli äitinsä luo ja kysyi:

– Kuule, äiti, olenko minä savolainen, kun isä on karjalainen ja sinä olet hämäläinen?

Monet seikat taas puhuvat sen puolesta, että tätä sekoitusta on tapahtunut sangen vähän. Sehän on selvää, että kun kaksi heimoa asuu viervieressä, sekoitusta tietysti täytyy tapahtua. Kaikki muuhan olisi luonnotonta. Kysymys on vain siitä, missä määrin sitä on tapahtunut.

Sen puolesta puhuvat muutamat hämäläiset paikkainnimet, joita tavataan Savossa. Hyvin laaja Hämäläisen suku Savossa todistaa ehkä sitä vielä enemmän. Asian laita oli näet se, että kun joku siirtolainen saapui Savoon eikä hänellä ollut sukunimeä, jota ei koko Ruotsin valtakunnassa käytettykään muualla kuin Savossa, mutta mikä taas täällä oli aivan välttämätön, hänelle annettiin heti kohta sukunimi. Kun Hämeestä tuli asukas, hänet heti ristittiin Hämäläiseksi, Jääskestä tulokas sai nimekseen Jääskeläinen ja Kemistä muuttanut Kemiläinen. Mutta näitä vierailta paikkakunnilta muuttaneita on niin turhan vähäinen määrä, etteivät ne ole kyenneet aikaansaamaan mitään sanottavaa rotusekoitusta. Valtava enemmistö savolaisia sukunimiä, niinkuin Ronkaiset, Pelkoiset, Ikäheimot ovat pakanuuden aikuisia, toiset taas keskiajan kreikkalaiskatolisen kirkon pyhimysten nimistä muodostettuja, niinkuin Vesterinen pyhimys Sylvesteristä, Tiihonen pyhimyksestä Tihon, Hokkanen pyhimyksestä Phocas ja Taskinen pyhimyksestä Pataskin jne. Pääsääntö Savossa oli, että ihmisellä piti olla sukunimi. Jos tulokkaasta ei tiedetty, mistä hän oli kotoisin, annettiin hänelle nimi jonkin hänen silmäänpistävän ulkonaisen ominaisuutensa mukaan. Niinpä verokirjoissa kummittelee sellainenkin sukunimi kuin Nahkahattu. Niin tärkeä tämä sukunimi ihmisellä, yksin lapsellakin, oli, että kun lapselta kysyi, kenen lapsi hän oli, lapsi heti paukasi sekä isänsä että äitinsä nimet, näin esimerkiksi: "Antti Jussi Korhosen ja Ieva Karuliina Immosen." Vielä sata vuotta sitten tuomarien pöytäkirjoissa vaimo aina mainittiin isänsä sukunimellä, ei milloinkaan miehensä. Mutta vielä nytkin Pohjois-Savossa tämä tapa on yleistä. Olen kokonaisen kesän seurustellut Runnilla vanhan vaimon kanssa, jonka nimi oli Anna Sohv' Nousiainen. Kun minä tiedustelin hänen postiosoitettaan kirjoittaakseni hänelle Helsingistä kirjeen, antoi hän seuraavan osoitteen: Anna Sohv' Nousiainen. Iisalami. Koarakkalan syönmoa. Kysyin häneltä:

– Riittääkö tämä?

– Riittää, mutta soattahan työ panna siihen vielä, että Pekka Tikkasen mökissä.

– No, kuka turkanen se Pekka Tikkanen on?

– Miehenj no tok'.

Vaimo, joka kolme kertaa oli ollut naimisissa, ei koskaan käyttänyt miehiensä sukunimiä, vaan kätkettiin hautaan pappansa sukunimellä. – Muuten ainoa oikea tapa sivistyneessä yhteiskunnassa. Tuo nykyään kristikunnassa yleinen tapa, että vaimon täytyy omaksua miehensä nimi, on perintö haaremin ajoilta, jota typerät naiset vielä nykyään sekä kunnioittavat että rakastavat. Maaseudun savottaret taas eivät.

Jo tämä sukunimien yleinen käyttö todistaa, ettei sekoitus muihin heimoihin ole ollut millään tavalla merkitsevä.

Toinen seikka, joka panee olettamaan, ettei tämä sekoitus ole ollut suuren suuri, on näiden heimojen niin perin erilainen luonne. Hämäläinen on kotikissojen kotikissa, savolainen taas maan maleksija. Hämäläinen tahtoo elää ja kuolla kotikylässään, savolainen ei mitään niin rakasta kuin olla matkoilla. Savolaisten höyrylaivat olivat aina tupaten täynnä matkustajia, nyt linja-autot. Sehän todistaa, että savolaiset ne ovat tulvineet maakuntansa rajan yli länteen käsin eivätkä hämäläiset siirtyneet Savoon päin.

Vielä 1400-luvun keskivaiheilla oli suuri asumaton korpi sijainnut Sysmän hämäläisasutuksen ja Mikkelin puolen savolaisasutuksen välillä. Kumpainenko heimo on tunkenut eräseudun läpi? Siihen vastaa selvää selvemmin kielimurre. Koko Itä-Häme, paitsi Heinolan seutu, puhuu, tahtoisin sanoa, silkkaa savoa. Vieläpä Jämsän ja Korpilahden kieli on ylivoittoista savoa. Kuinka tämä on ymmärrettävä? Ei suinkaan niin, että savolaistulva olisi ollut niin suuri, että kansa rodultaan olisi muuttunut savolaiseksi, jos kohta se on ollutkin sangen merkittävä, vaan pikemminkin niin, että Suur-Sysmän hämäläiset ovat omaksuneet savolaisen murteen. Kun nämä harvapuheiset, hienotunteiset ja kainot sysmäläiset kuulivat Savon akkojen papattavan omaa liukasta murrettaan, mieltyivät he siihen, rupesivat sitä matkimaan, ja niin unohtui heidän alkuperäinen murteensa, ja puhekieli muuttui savolaismurteeksi. Luonnonlaadussa huomaa vielä hämäläistä hiljaisuutta ja jäykkyyttä. Raja hämäläisen ja savolaisen murteen välillä on hämmästyttävän tarkka juuri Sysmän seudulla. Heinolalainen ja padasjokelainen taas puhuvat pääpiirteissään silkkaa hämettä.

Pohjois-Häme taas on savolaista sekä kielen että rodun puolesta, niinkuin jäljempänä tarkemmin selostetaan. Niinikään kosketellaan tuonnempana savolaisasutuksen leviämistä Karjalaan ja Itä- ja Koillis-Pohjanmaahan.

Vanhoissa asiakirjoissa jaetaan Savo kahteen pääosaan, Suur-Savoon ja Vähä-Savoon. Suur-Savolla ymmärrettiin Mikkelin seutuja, Vähä-Savolla taas Haukiveden ympäristöjä. Että näiden maa-alojen asukkaat puhuvat tuntuvasti erilaista kieltä, sen tarkkaava kuuntelija kohta huomaa. Ehkäpä on eroa kansan alkuperässäkin? Suur-Savon asukkaat ovat todennäköisesti siirtyneet Viipurin puolelta Saimaata pitkin Mikkelin seuduille, Vähä-Savon asukkaat taas kaikesta päättäen Laatokan Karjalasta. Muutamat tiedemiehet arvelevat, että tämä kansa olisi ollut vepsäläisten heimoa. Monet paikkainnimet ovat kulkeneet Karjalasta Vähä-Savoon, niinkuin Kerisyrjä (Impilahdella), Kerimäki ja Kerisalo.(Savossa). Monet Vaahersalot, Parkumäki Karjalassa ja Parkumäki Rantasalmella. Joroinen taas on sukunimenä Laatokan Karjalassa.

Jo Arvid Genetz väitti 1871 huomaavansa sangen vähän erotusta Impilahden luterilaisten ja savolaisten välillä sekä kielen että tapojen puolesta.

Siis karjalaisia ovat savolaiset alun pitäen olleet. He ovat vain siirtyneet alkuperäisiltä asuinpaikoiltaan katselemaan Saimaan vesiä ja kalastelemaan järvien muikkuja ja kaskeamaan soraisia harjujen kankaita. Synnyinseutujaan he kumminkaan eivät tyystin ole unohtaneet. Stolbovan rauhassa v. 1617 joutui koko Karjala yhdistetyksi muuhun Suomeen. Silloin alkoivat savolaiset tulvehtia takaisin Laatokan Karjalaan, joka vuodesta 1323 oli kuulunut Venäjälle ja jossa asukkaat kuuluivat kreikkalaiskatoliseen uskoon. Suuremman vauhdin sai tämä siirtyminen, kun nämä kreikkalaiskatoliset karjalaiset nousivat venäläisten yllyttäminä ja heidän tukeminaan kapinaan v. 1656 ja samosivat murhaten ja ryöstäen aina Kerimäen kirkolle saakka, jonka he polttivat poroksi. Kapina kukistettiin verisesti, ja mitkä karjalaiset säästyivät hengissä, ne pakenivat Venäjälle. Silloin sadoittain perheitä Savosta muutti autioksi jääneille maatiloille, kansoittivat ne uudelleen ja kuten taikasauvalla koko tämä Laatokan Karjala muuttui luterilaiseksi maaksi. Mutta samalla se muuttui heimoltaan savolaiseksi. Koko Viipurin läänin luterilainen puoli sai täten savokarjalaisen asutuksen, jossa puhuttiin melko samanlaista murrettakin, tuota "mie sie" kieltä, jota eteläsavolaisetkin yleensä puhuvat.

Puhtaita karjalaisia emme tapaa muualla kuin Salmin, Suistamon, Korpiselän ja Suojärven suurissa pitäjissä. He ovat vielä tänäkin päivänä kreikkalaiskatolisia, puhuvat omaa murrettaan ja ovat luonteeltaankin vallan erilaisia kuin savolaiset ja savokarjalaiset. Herkkiä karjalaisia runoilijaluonteita, jotka ovat laulaneet kokoon maailman henkevimmät, hartaimmat ja ihanimmat runot, Kalevalan, Kantelettaren ja Loitsurunot. Savolaiset ja savokarjalaiset ovat viisastelevaa väkeä, nämä karjalaiset ylen herkkiä luonteita; miehisetkin miehet saattavat tunnin kuluessa useamman kerran itkeä katkerasti ja sillä välillä nauraa aivan kohti kulkkuaan. Näin ei savolainen eikä savokarjalainen mies konsanaan tee.

Kun nyt tässä käyn kuvaamaan savolaisen luonnetta, luulen sen tapahtuvan selvimmin, jos vertaan sitä muiden Suomen heimojen ja ruotsalaistenkin luonteeseen. Siten ilmenee parhaiten se suuri juopa, mikä on olemassa savolaisten ja muiden Suomessa asuvien kansojen välillä.

Savolaiset ovat Herran armoitettuja pakinanpitäjiä. Niinpä Suomen sanomalehtien parhaimmat pakinoitsijat ovatkin savolaisia. Savolaiset ovat kekseliäitä sutkauttajia ja letkauttajia. Sutkauksillaan he koettavat lieventää useinkin kovia elämän kolauksia. Letkauksillaan taas ojentaa lähimmäisensä rötöksiä ja heidän "loukkaaksiaan". Savolaiset haavoittavat vihamiehensä kielellään, missä muu suomalainen sen tekee puukon kärjellä. Senpätähden Savon maakunnassa tapot ovat paljoa harvinaisempia kuin muualla Suomessa.

Aloitan sarjan muutamilla savolaisilla sutkauksilla ja letkauksilla.

SAVOLAISTEN SUTKAUKSIA JA LETKAUKSIA

Eräs kaino hämäläinen kirjoituksensa alussa ikäänkuin anoo anteeksi, että hän kehuu hämäläisiä ja pyytää, että lukija panisi nenänsä pihtiin, jos kehuminen rupeaisi haiskahtamaan pahalle. Eihän muu kehuminen saata lemuta pahalle kuin oman itsensä kehuminen. Jos omaa heimoaan kehuu, eihän se muuta todista, kuin että kehujalla on rakastavainen sydän. Johan P. Paavali sanoo, että ihminen ilman rakkautta on kuin helisevä hely ja kumiseva kulkunen. Siis kehua retestellä saa omaa kansaansa, omaa heimoaan niin paljon kuin ääntä on. Sitä aion minä nyt tehdä savolaisista, ja vetäkää vain sieraimiinne tätä ylistystä, ei se tuoksua pahalle.

Jos hämäläisen paras ominaisuus on harvasanaisuus, niin savolaisen paras valtti on sanavalmius. Luoja on todellakin pannut yhteen asumaan kaksi aivan vastakkaista heimoa, hämäläisen ja savolaisen. Jumalan kiitos, ne täydentävät mainiosti toisiansa. Ovatko nämä heimot aivan eri rotua, joilla vain on sama kieli, vai onko hämäläinen heimo saanut luonteensa ruotsalaisesta sekoituksesta, savolaiset venäläisestä? Mene tiedä, miten alkuaan on ollut, mutta se vain on varma, että juhlallisempaa rotua, kuin ruotsalainen ja norjalainen on, ei tämän ilman kannen alla asu. Otan tässä vain yhden esimerkin heistä.

Kaksi kuuluisaa kirjailijatarta asuu aivan lähekkäin Ruotsi-Norjassa. Ruotsalainen on nimeltään Selma Lagerlöf, ja norjalainen on Sigrid Undset. Sigrid Undset on ilmetty hämäläinen tyyppi. Suuret siniset silmät katsovat tyynesti eteensä, hänen ruhonsa on kookas kuin hämettärellä ja hänen suunsa sanaton. Jouduin kerran pitämään hänelle seuraa. Muut eivät uskaltaneet ryhtyä siihen urakkaan, sillä hän on maan kuulu sanattomuudestaan. Minä savolaisena olen joutunut joskus hämettäriä hakkailemaan. Se onkin minun suurimpia nautintojani vielä nykypäivinäkin. Tunnen näet Hämeessä aivan Sigrid Undsetin näköisen naisen. On kuin kiipeisi lumihuippuisen alpin rinnettä ylös. Hiki tulee päälle, kun vastaukseksi saa vain "juu" tai "ei". Mutta silloinhan sitä ainakin itse saa puhua, ja se on savolaisen mieleen.

Kysyin kuululta "Sissiltä":

– Oletteko koskaan tavannut Selma Lagerlöfiä, hän kuuluu olevan kovin harvapuheinen?

– Olen kerran.

– No kuinkas kävi?

– Meidät esiteltiin toisillemme, istuuduimme kumpikin sohvaan. Minä odotin, että Selma Lagerlöf alkaisi vanhempana keskustelun, mutta kun hän sitä ei tehnyt, en minäkään avannut suutani. Istuimme puolisen tuntia virkkamatta sanaakaan, nousimme sitten ylös, hyvästelimme ja erosimme.

Tällaisiin "hämäläisiin" naisiin minä en saata olla tulisesti rakastumatta. Vastakohdat hakevat toisiaan, savolainen hämetärtä, ehkä hämetärkin savolaista. Ja hauskaa on yhdessäolo. Jos sanarakas savolainen nai hämettären, tulee lapsesta mukava ihmislapsi. Oikea yhteis- ja aitosuomalainen.

Onhan kieli annettu ihmiselle, jotta hän sitä käyttäisi. Hämäläinen vain käyttää kieltään maistellakseen ruokiaan, savolainen myöskin ilmaistakseen ajatuksiaan. Kyky käyttää sanoja juuri erottaa ihmisen eläinkunnasta, halu kieltään käyttää todistaa vain ylevää inhimillisyyttä.

Vaikka savolainen mielellään puhuu, ei hän silti ole mikään rupakko. Ei hän ole mikään kuularuisku, joka syytää sanojaan katkeamattomassa sarjassa. Päinvastoin hän puhuu hyvinkin harkitusti ja ajatellen jokaista sanaansa. Kuunnelkaa esim. vanhaa savolaista akkaa, kun hän kaskuaa juttujaan. Parempaa kertojaa ette saa kuulla. Moni kuulu romaaninkirjoittaja on tunnustanut, että hän kadehtien kuuntelee mummon puhetta. Se voittaa romaanien kertomukset monin paikoin. Mutta niinpä tuo eukko syytääkin suustaan kimmeltäviä alkusointuja, huimia vertauksia ja rytmillisiä lauseita. On kuin kuuntelisi Kalevalan lauluja. Ja sutkauksia hänellä on vaikka minkä verran muistissaan. Niitähän nyt on koottu savolaista kielimurretta käyttävän kansan suusta puolen miljoonan kokoelma. Onpa siis, mistä ammentaa.

Tähän kirjoitukseen eivät nämä sadattuhannet sutkaukset mahdu. Luettelen vain muutamia, joita itse olen kuullut tai toisilta oppinut. En ole kokoelmista ottanut yhtäkään.

Tulin tulipalopakkasessa majataloon läpituultuna ja kangistuneena. Kysyin kievarin isännältä:

– Montako astetta lienee lämpömittarissa? Isäntä meni tarkastamaan ja lausui:

– Älyttömäks' näkkyy pakkanen lyöneen mittarin. Siis alle neljänkymmenen asteen, jossa elohopea jäätyy.

Tätä kuvakieltä eivät kaikki muut heimot ymmärräkään eivätkä hyväksy. Mutta ei se mikään halpahintainen vitsi ole. Se on vain sattuvaa kuvakieltä, joka panee ihmisen hyvälle päälle pakkasesta huolimatta, niinkuin se minuakin nauratti.

Toinen esimerkki: Vanha metsävoro on viimeisillään ja haukkoo henkeään. Pappi oli kutsuttu antamaan ukolle rippiä. Pappi tutkii kuolevalta hänen uskonnollista kantaansa. Mies ei tiedä kerrassaan mitään, sotkee kolmiyhteisyyden eri henkilöt toisiinsa eikä edes muista Jumalan kymmeniä käskyjä. Pappi kysyy hämmästyneenä:

– Kuinka sinä, kristiveliseni, olet läpäissyt rippikoulun noin perin huonoilla tiedoillasi?

– Kuulehan, hyvä rovast', kun minä olin rippikoul'ijässä, ka silloin lohi luki, lahna lauloi.

Arvoisille ei-savolaisille lukijoille selitän tämän sutkauksen. Mies vei papille lohen, joka luki hänen puolestaan, ja alemmalle virkamiehelle, lukkarille, lahnan, joka taas lauloi hänen puolestaan. Saattaako purevammin pilkata lahjusten ottoa? Oletteko nähneet kuolevaa lahnaa? Sehän aukoo suutaan kuin oopperalaulajatar. Saattaako tavata komeampaa alkusointua? Kaikki neljä sanaa alkusoinnussa.

Se juuri erottaa savolaiset sutkaukset muun maailman vitseistä, että ne ovat tehdyt helisevään runomittaan; ja tällaisiakin on tuhansia. Koettakaa laulaa näitä kahta sutkausta, jotka tässä mainitsen ilman pitempiä selityksiä:

    Täynn' on ranta Reinikoita,
    Täynnä Reinikan tulia.

Ja syytä lapsettomuuteen sutkautetaan näin:

    Onko onki ottamaton
    Vaiko lammikko kalaton?

En usko, että millään kansalla on samanlaista määrää runomittaisia sutkauksia ja sananparsia. Ja käyttää tuo Savon kansa viljalta muitakin runomittoja kuin kalevalaista. Jonninjoutavaan arvoitukseenkin se lykkää täyspitoisia Homeroksen daktyylejä:

    Enkeli keikkuu keskellä peltoo.
    Tuomari tonkii tuoretta multoo.

Mikä ihana poljento on tuossakin runossa, mikä rikas alkusointu, ja mikä nuhteeton loppusointu! – Ja sen selitys ei ole sen kummempi kuin "harakka ja sika". Harakka korotettu enkeliksi ja tuomari taas alennettu siaksi. Kuka ymmärtää, mikä se on se tuore multa, jota sika tonkii? Kyllä tällä arvoituksen tekijällä on ollut räiskyvän iloinen mielikuvitus ja huippuunsa kärjistynyt rytmin tuntu korvissaan. Suuri runoilijan alku.

Tällaista savolaisen puhe pyrkii olemaan. Toisen kerran hän onnistuu paremmin, toisinaan vähemmän loistavasti. Mutta kaikki yrkäilevät onnistumaan. On hauskaa oleilla kansan keskuudessa, joka iloisella leikinlaskulla koettaa valkaista useinkin mustan mielen. Mutta ehkä vielä enemmän kuin nämä sukkelat vertaukset ja nasevat letkaukset minuun vaikuttaa se erittäin runollinen kieli ja ne koristeelliset sanontatavat, joilla kansa höystää sutkauksensa. Niiden yllä leijailee runouden sädekehä. En tunne toista heimoa tai kansaa, joka tällä alalla voittaisi savolaiset. Eivät sen sukkeluudet ole arkipäiväisiä vitsejä. Sana vitsi on saksalaista perua eikä kelpaa ilmaisemaan savolaisen sutkauksen taiteellista kokoonpanoa.

Täytynee minun tässä ottaa myöskin esimerkki savolaisesta letkauksesta:

Rakennettiin Iisalmen–Ylivieskan rataa. Rautatieinsinööri oli asettunut asumaan erääseen Kiuruveden taloon rakennustyön ajaksi. Lauantaina insinööri pyysi emännältä saunaa.

– Ka soaphan se työmies lauantaina saunan pestäkseen hien ruumiistaan sunnuntaiksi.

Emäntä lähetti piikansa lyömään löylyä insinöörille. Piika oli nuori, joka paikasta pullukka tyttönen. Se kävi insinöörin verille, niin että hän pyrki häntä suutelemaan. Piika juosta pingersi emännän luo kaipaamaan ja sanoi:

– Mutta tuota ryökälettä minä en milloinkaan lähe saunottammaan, ei muuta kuin tinki suutelemmaan.

Emäntä närkästyi sydämestään, sillä eihän saunassa eikä kirkossa saa suudella. Molemmat pyhiä paikkoja. Kun sitten insinööri seuraavana lauantaina taas pyrki saunaan, vastasi emäntä:

– Ka tarvihtoohan se työmies saunan lauantaina pestäkseen hikensä sunnuntaiksi. Mutta tällä kertoo minulla ei oo sen imisämpee saunottajjoo kuin Renk'-Pekka.

Insinööri meni häntä koipien välissä saunaan. Letkaus oli tehnyt tehtävänsä. Renk'-Pekka astui saunaan hymy huulillaan. Insinööri karjaisi: "Mää hiiteen, tulen minä toimeen tässä sinuttakin."

Tällaista ilakoivaa puhetapaa muut Suomen heimot eivät jaksa sulattaa. He nuuskivat siinä pilkan tekoa. Monet pitävät savolaista epäluotettavana, jopa petollisena, jollaisia he itse muka eivät ole. Lukekaa sanomalehtiä! Missä näinä vuosina suurimmat petokset on suoritettu? Eivätkö ne ole tapahtuneet Turun puolella, Etelä-Pohjanmaalla, Karjalan Kannaksella, jopa Perä-Pohjolassa? Moniin miljooniin nousevia rötöksiä! Savolaiset ovat olleet näihin aivan viattomat. Muut heimolaiset! Korjatkaa arvostelunne savolaisista ja myöntäkää, että me kaikki ihmiset olemme yksiä Pulliaisia Herran edessä.

Suurenmoisimpia ovat sutkaukset, joilla savolaiset koettavat vaimentaa tuon kauheimman pöpönsä, hallan, hirmutöitä.

Kävi halla vierailemassa eräässä Savon kylässä. Talon isäntä petäjikkökankaalla huomasi hallan vikuuttaneen potaatin varsia. Huolestuneena hän meni alavammilla mailla asuvien naapuriensa luo kyselemään, miten siellä oli käynyt. Tulee ensimmäiseen taloon ja kysäisee:

– Halla kävi meillä ja vikuutti vähän potaatin varsia. Käväiskö se teilläkin?

– Vai käväiskö? Tiellähän se tok' olj yötäi. Savolaisella on tuo suuri kyky henkilöistyttää kaikki.

Pakkanen lyö lämpömittarin älyttömäksi, ja halla se vain pikimältään vierailee joissakin paikoissa, toisissa taas se viettää yönsä kuin matkamies ainakin.

Laskee laiva muutamaan huojuvaan laituriin aamuyöstä tuossa kello neljän aikaan. Tulee mökistä laiturin laidasta mies hienossa hiprakassa. Hän oli nauttinut pari plörökuppista laiturin läheisyydessä olevassa mökissä, ja neste oli tehnyt häneen erittäin edullisen vaikutuksen. Hän lauleli kilvan lehtokerttujen kanssa, ja punaiset varsipieksut nousivat niin kepeästi maasta.

Kapteeni äkkäsi iloisen tulokkaan, kurkisti laivan kaiteen yli ja sanoi:

– Me emme voi ottaa teitä laivaan, te olette nauttinna.

– Minäkö nauttinna? huusi mies kovalla äänellä. (Ja sitten hän sanoi hieman lemuavan sanan, joka ilman muita lisäkkeitä on sangen säädyllinen, ja se kuuluu:) Haistak! Enhän minä tok' ennee nauti mittään muuta kuin häthättään kansalaisluottamusta.

Mies laskettiin laivaan sutkauksensa perusteella.

Jo pienet poikaset Savossa yrkäilevät sutkauttelemaan. Rantasalmen Iinalammen majatalosta otti huonon suomenkielen taitoinen rouva hevosen. Pantiin raisu orit kärryjen eteen. Se hyppi ja reuhtoi, peruutti ja pomppi. Rouva parka säikähtyi säikähtymistään. Kysyi vihdoin pojalta.

– Onko tema hevonen eksy?

– Eihän tuo nyt, h–etti vie, eksyne keskeltä vallanmuanteitä.

Kalevalassa on yhtä harvakseen sutkauksia kuin raamatussa. Se on vain runollinen, alusta loppuun saakka, runollinen ja harras. En muista muuta sutkausta kuin erään Lemminkäisen sanoman.

Lemminkäisen on ollut pakko paeta saarelta, koska hän on liiaksi liehunut "saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa". Hän kehuu äidilleen saarellaoloaan kaikin puolin hauskaksi; se vain oli ollut ikävää siellä, että saarelaiset äityivät kovin vihaisiksi hänelle tyttäriensä takia, vaikka hän karttoi neitosia kuin

    Susi sikoja piili,
    Havukat kylän kanoja!

Ja lopuksi. Riitaisista toveruksista sanotaan:

    Kun on kotona, niin puskoo,
    Kun on kaukana, niin ammuu.

Laulakaa tämäkin Kalevalan melodialla!

LÄNSISUOMALAISET JA SAVOLAISET

Niinkuin jo edellä on sanottu, Suomessa asuu kaksi heimoa, länsisuomalainen ja itäsuomalainen. Varmasti nämä ovat eri rotua alun perin, sillä niin suuret ovat eroavaisuudet näiden heimojen luonteissa. Että ne puhuvat samaa kieltä, johtunee siitä, että ne ovat joutuneet asumaan toistensa lähettyvillä jo ammoisista ajoista saakka. Onhan murteissa myöskin melko suuria eroavaisuuksia. Ei raumalainen ymmärrä hyvin iisalmelaisen kieltä eikä joensuulainen Turun murretta. Kun Juhani Aho Finbyn saaristossa kuuli isännän sanovan: "Em juoks vaskatas perä, mutt vask karas mekke," niin hän kääntyi puoleeni ja kysyi, mitä se sannoo. Minun piti selittää, että ämmä juoksi vasikkansa perässä, mutta vasikka karkasi mäkeen (metsään). Ja Ahohan sentään osasi sangen hyvin suomenkieltä.

Mutta vielä suurempi erotus kuin murteissa on sittenkin luonteissa. Muudan Suonnenjoen tyttö sai palveluspaikan Sääksmäellä eräästä talosta. Tyttö viihtyi mainiosti talossa ja kehui oloaan kirjeissä kotiväelle taivaaseen saakka. Mutta yhden äkin hän tulla tupsahti takaisin kotiinsa. Äiti kysyi: "Minkä tähen sinä tulit kotiasi, vaikka sinulla oli niin mainio paikka?" Tyttö vastasi: "No kun se emäntä ei viikkokauteen virkkanna minulle halastua sannoo, niin rupesin pelekeemään, että kielein tulloo makkuuhuavoja." – Siinä se juuri on se ammottava erotus, että länsisuomalainen säästää sanojaan aina sanattomuuteen saakka ja taas itäsuomalainen kylvää sanojaan sekä hedelmälliseen maahan että myös ohdakkeihin ja kivikoihin.

Länsisuomalainen mies on kerrassaan komea ilmestys. Sanonenko liikoja, kun väitän, että hän on rotevin kansa koko Euroopassa. Saattaa kyllä olla kaunispiirteisempiä rotuja, mutta tanakampaa ei ole. Senhän todistavatkin tulokset maailman suurissa kilpailukiistoissa urheilun alalla. Meidän pieni kansamme on aivan ensimmäisen rivin miehiä. Länsisuomalainen nainen taas on kainoin naisellinen ilmestys maapallon päällä. Hänen suuret siniset silmänsä läikkyvät tyyninä kuin umpilammen pinta, hänen hipiäänsä, joka on hieno kuin hiottu porsliini, pieninkin kosketus aiheuttaa mustelmia. Hän pelkällä vaikenemisella vaikuttaa vastustamattoman puoleensavetävästi. Avioliitossa hän kivuttomasti synnyttää kaksitoista lasta.

Mutta tämä heimo ei rakasta puhelua muuta kuin vanhojen tuttavien kanssa. Vennon vieras henkilö vaikuttaa häneen mykistävästi. Sitä paitsi hän puhelee niin hiljaisella äänellä, että kolmen kyynärän miehen puhetta ei kuule muuta kuin kolmen metrin päähän. Kun länsisuomalaisen naisen kanssa kuhertelee, tapahtuu se aina kurkottautumalla niin lähelle kuin suinkin. Muuten ei hänen vastauksiaan kuule.

Olen saanut sellaisen kärpäsen päähäni, että ensi työkseni, kun tapaan vieraan ihmisen, tunnustelen silmilläni ja tutkin korvillani, kumpaanko heimoon hän kuuluu. Tuntosarveni vipajavat lakkaamatta, kunnes pääsen selville, mitä heimoa mikin on. Kehumatta saatan sanoa, että olen kehittynyt melko tarkaksi tuntijaksi. Tässä muutamia esimerkkejä.

Tapasin kerran kirjailijatar rouva Kersti Bergrothin Aleksanterinkadulla Helsingissä. Meillä oli vähän asioita keskusteltavana, niin että päätimme mennä johonkin kahvilaan istumaan. Oli siinä lähellä kahvila, jossa koko Helsinki vaeltaa kahvia juomassa. Paikoista on aina huutava puute, niin että joskus saa kauan odotella, ennenkuin saa tuolin, missä jalkojaan lepuutella. Avautui paikka vihdoin erään yksin istuvan herran pöydässä. Kumarsin kohteliaasti herralle pyytäen saada istuutua, niinkuin tapa on varsinkin ulkomailla. Monet suomalaiset eivät siedä tuntematonta samassa pöydässä eivätkä hevillä uskalla pyrkiä toisen pöytään. Tämäkään herra ei virkkanut sanaakaan, räpäytti vain vasenta silmäänsä, joka hänen mielestään korvasi sanat: olkaa hyvä. Hän säästeli ääntään niinkuin metsäläinen aina tekee. Tuoli, jolle istuuduin, oli vielä lämmin edellisen istujan jäljiltä, ja hänen kuittinsa lepäsi vielä pöydällä. Sentähden käännyin herran puoleen sanoen:

– Suokaa nyt anteeksi, että teitä häiritsemme. Istuiko tässä ehkä joku läheinen tuttavanne, ehkä morsiamenne, kun tuoli vielä on aivan lämmin? – Tällainen on mairitteleva puheenalku Itä-Suomessa.

Mies tuijotti kotvan ajan minuun, mutta karjaisi sitten:

– Liikuttaako se teitä?

– Minua liikuttaa aina, kun morsian jättää sulhasensa, varsinkin, kun se juuri tuoreeltaan on tapahtunut, vastasin nauraen hänelle.

Mies oli kovin siistissä puvussa, ja parta oli ajettu juuri samana aamuna. Kaikin puolin siis ulkomuodoltaan gentlemanni. Mies vastasi kauan vaiettuaan:

– Onko teillä sitten morsian?

Viittasin sulavasti rouva Kersti Bergrothiin. Rouva Bergrothilta kasvot vaalenivat, mutta ei hän virkkanut mitään, ei myöntäen, ei kieltäen. Hän pelkäsi varmasti, että tämä kohtaus veisi suureen tappeluun, ehkä murhaankin. Kait hän myöskin kirosi, että oli lähtenyt sellaisen miehen kelkkaan, joka saattaa aikaansaada selkkauksia ja riitoja. Gentlemanni tuijotti kauan aikaa rouvaan, mutta ei virkkanut sanaakaan. Minä päätin jatkaa hänen luonteensa tutkimista ja sanoin:

– Kuulkaa, hyvä herra, ulkomailla on aivan tavallista, että oudot ihmiset puhuttelevat toisiaan, kun pakosta sattuvat joutumaan samaan pöytään.

– Olen minä käynyt ulkomailla enemmän kuin te.

– Vai niin, vai niin. Oletteko käynyt Saksassakin?

– Liikuttaako se teitä?

– Eihän se muuten liikuttaisi, mutta kun Saksassa kaikki ihmiset ovat ystävällisiä ja kohteliaita toisilleen, yksin vennon vieraillekin, niin luulisin, että te olisitte oppinut heidän tapojaan. Mutta arvattavasti te olette matkustanut vain Balkanin niemimaalla ja Ovambomaalla.

– Liikuttaako se teitä? huusi mies yhä yltyvällä äänellä. Kersti Bergroth kalpeni yhä enemmän. Kohta miehen puukko lentää tupestaan. Ympärillä olevissa pöydissä syntyi erittäin vilkas harrastus meidän keskusteluihimme. Naurettiin ääneen.

– Arvattavasti olette kotoisin länsi-Suomesta, kun teitä niin vaivaa puhelu vieraan ihmisen kanssa?

– Liikuttaako se teitä?

– Aivan erityisesti, sillä minä kerään juuri aineistoa Suomen eri heimojen luonteenominaisuuksien selostamiseksi. Jos taas luulette, että minä olen joku gangster Yhdysvalloista, niin te erehdytte suuresti. En ole koskaan käynyt sillä maalla oppia. Oletteko te ehkä Amerikan alamainen, Suomesta siirtynyt?

– Liikuttaako se teitä? Kylläpä te olette tungettelevainen mies.

– Tätä tuomiota en ennen ole kuullut. Itä-Suomessa olen tavallinen mies, samanlainen kuin kaikki muutkin immeiset siellä, puhelen kenen kanssa joudun nokakkain. Ehkä tällaista tapaa Ovambomaalla pidetään tungettelevana. Tähän gentlemanni karjaisi:

– Kaikki tietävät, että te olette Suomen tungettelevin mies.

Gentlemanni tunsi siis minut paremmin kuin minä itse. Ja minä kun olin kuvitellut, että hän minussa vainusi taskuvarasta ja Kersti Bergrothissa kansainvälistä keinottelijaa.

Heti kun gentlemanni oli lausunut minusta tuon ankaran tuomion, nousi hän pystyyn, ja sanaa sanomatta hyvästiksi ja ollenkaan nyökyttämättä päätään hän juhlallisin askelin ja näennäisesti ylpeänä onnistuneesta nolauksestaan poistui kadulle.

Mutta mistä vihat? Olemmeko rakastuneet samaan impeen, ja hän siis mustasukkaisuuden raivossa halvensi minua? Tällainen olisi luonnollisin ja hyväksyttävä syy. Mutta minä olen immeltäni kysynyt, tunteeko hän sellaista miestä. Mutta impi väittää, ettei hänellä ole muuta kuin kaksi sulhasta, joista hän ei ole toista edes omin silmin nähnytkään, kuvista vain. Se ei siis kelpaa syyksi. Salatut olivat tuon miehen vihan aiheet minua kohtaan. Vai riittääkö se, että minä uskalsin esittelemättömänä miehenä puhutella häntä? Siis aito länsisuomalainen syy. Olen lohduttanut itseäni sillä, että onhan onnellista, että minulla on salaisia vihamiehiä. Elämä olisikin liian imelää, jos tässä maailmassa olisi pelkkiä ystäviä. Ikävä vain, etten tuntenut tätä vihamiestäni enkä arvattavasti tule häntä koskaan tapaamaankaan. Kyselin niiltä nuorilta miehiltä, jotka istuivat viereisissä pöydissä ja joille olin tuottanut maksuttoman ilonhetken keskellä päivää, tunsivatko he gentlemannia, mutta he eivät tietäneet nimeä, vaikka sanoivat hänen joka päivä nauttivan kahvit samassa kahvilassa.

Sain tässä kahvilassa sen opin, ettei länsisuomalaista herrasmiestä saa puhutella, ennenkuin on kokonaisen tunnin tuijottanut hänen sinisiin silmiinsä. Sitten voi muka erehdyksestä töytäistä hänen jalkaansa ja sanoa puhtaalla suomenkielellä: "Ohoh." Sen jälkeen saattaa jo sanoa: "Tänään on kaunis ilma." Tämän jälkeen vasta alkaa puheen pätkä tai tynkä.

Jos länsisuomalainen oppii puhelemaan ja iloisesti keskustelemaan, on hän Euroopan ensimmäinen heimo sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Otan tähän otteen erään ulkomaalaisen kirjailijan teoksesta, jossa hän sanoo seuraavat sanat suomalaisten luonteesta. Kirjoitus on vuodelta 1891.

"On vaikeaa vapautua ajatuksesta, etteivät suomalaisen luonne ja ajatusmaailma olisi saaneet vaikutteita kansan kohtaloista. Ympäröivän luonnon synkkyys on myöskin lyönyt häneen leimansa, ja nämä kaksinaiset vaikutteet ilmenevät hänen miettivissä piirteissään, rypistyneissä kulmissaan, liikkumattomissa kasvojen lihaksissa, sisäänpäin kääntyneessä katseessa, vaiteliaisuudessa ja luonnollisen uteliaisuuden puutteessa."

Tämä kirjailija on perin myötämielinen kansaamme kohtaan, kehuu sitä taivaaseen asti, mutta ei saata olla huomaamatta sen liikkumatonta kasvojen piirrettä ja sen luonnollista uteliaisuuden puutetta. Hän on lukenut suomalaisen kasvoista tulvivan kysymyksen: Liikuttaako se teitä?

Mutta Savossa tämä kirjailija varmaankaan ei ennättänyt pistäytyä. Siellä hän olisi helposti huomannut, että kyllä savolaisessa luonnollinen uteliaisuus on yhtä suuri kuin missä muussa kansassa tahansa. Eikä Savossa ihmisten kasvojen lihakset ole liikkumattomat. Katselkaa vanhaa savolaista akkaa, kyllä hänen kasvonsa lihakset vipajavat hermostuneesti, ennenkuin hän tapaa puhelukumppanin.

Vastapainoksi edellä kerrotulle Helsingin kahvilassa sattuneelle kohtaukselle kerron seuraavan tapauksen Kuopion Atlas-hotellista. Siinä tulevat näiden eri heimojen luonteenominaisuudet esille mitä räikeimmässä valaistuksessa.

Istuin kerran ypö yksin Atlas-hotellin suuressa salissa ja katselin naamaani sen kirkkaaksi kiilloitetusta katosta. Jo saapuu oviaukkoon jättiläiskokoinen mies. Astuu varovasti saliin ja rupeaa tuijottamaan ainoaan läsnäolijaan, minuun. Astuu askelen kerrallaan ja seisahtuu. Tulee kohdalleni ja seisahtuu pidemmäksi aikaa. Huudahdan: "Tervek!" "Tervek, tervek" sain vastaukseksi.

Mies istuutui minun pöytääni ensin lupaa kysyttyään.

– Suapko luvan kysyä, oottako työ kuopiolainen vaiko muukalainen?

– En kumpiakaan. Muualla asun, mutta Kuopioon oon syntynnä.

– Ihanko ihteesä Kuopion kaupuntiin?

– Ihan ihteesä, Halosen talloon Neelmannin puiston kulumauksessa.

– No elähän huolia, sammaan tahoonhan sitä minnäi oon syntynnä.

Kerroin hänelle seuraavan kaskun: Ensimäinen lapsenlikkani oli Kuavin Säyneisen kylästä, nimeltä Ieva Rietta Riekkinen, joka ensi kertaa tuli kaupuntiin. Lauantaina sanoi äitini Ievalle: 'Pistäte, Ieva, nyt kerrannii kaupunnin saunaan, niin suat nähä, miten kaupunnissa kylvetään. Tuossa on raha.' Ieva lehahti vähän nopsasti ulos ovesta, mutta tuli kohta takaisin suuri vasta käsissään. Äitini kysyi: 'Mistee sinä, Ieva kulta, nuin pulskan vastan hankit?' Ieva vastasi: 'No tuossa ihan iäressä on niin kaunis lehikkö, sieltähän minä sen taitoin.' Äitini nauroi ja sanoi: 'Anna, Ieva parka, olla laitimainen kerta, että sieltä taitat vastan itelles, piäset polisikammariin.' Ieva näet taittoi vastan Snellmannin puistosta.

– Kah, tunsinhan minä sennii Ievan, hoitihan se minuakiin mukulana ollessani.

Nyt huomasin, että lipettiähän se jättiläinen laski. Ieva Rietta Riekkinen muutti meidän mukanamme Rantasalmelle, jonne kuoli talon emäntänä, eikä ollut mitenkään voinut hoitaa jättiläistä hänen muoskana ollessaan.

Jättiläinen kysäisi: "Oottako työ jo minkä ikänen?"

– 68 vuuven vanha oon.

– No sattupas tuas kohalleen. Saman ikäinenhän sitä minnäi oon.

Mies oli selvästi minua paljon nuorempi, mutta mitäs niistä pikkuasioista. Todistihan tällainen vain, että mies tahtoi tulla minulle vaikka kuinka läheiseksi. En ruvennut väittämään vastaan. Oltiin mukamasti yhdenikäisiä kasvinkumppaneja, Ieva Rietta Riekkisen kasvatteja molemmat. Niin sitä Savossa tutustutaan. Olin suorastaan liikutettu miehen ystävyydestä.

Juteltiin, juteltiin Kuopion vanhoja tapahtumia ja oltiin mitä parhaimmat ystävät, ei riidan aiheen hattaroitakaan taivaallamme. Jo jättiläinen kysäisi:

– Paljonko työ painatte?

– 118 kiloa.

– No voi tokkiisa, voi tokkiisa, ihan pilikulleen saman verranhan sitä minnäi painan.

Nyt siis oltiin painoltamme, syntyperältämme ja kasvatukseltamme juuri samanveroisia kavereita. Hän rakasti minua ylitse kaikkia kappaleita, pienet eroavaisuudet hän pyyhkäisi syrjään tuossa tuokiossa, jotta ei mitään esteitä olisi olemassa sydämelliselle veljeilylle. Hän rakasti lähimmäistään, minua, enemmän kuin itseään, sillä niin savolainen tekee, kun mukavan kaverin ja puhekumppanin tapaa, hän rakastaa lähimmäistään ainakin – suullaan. Hyvä niinkin. Hän on utelias tietämään toveristaan kaikki mahdolliset elämänvaiheet, eikä hän ole suinkaan sellainen mörökölli, joksi se ulkomaalainen kirjailija suomalaisen on kuvannut.

Olin niin liikutettu, kun jättiläisestä erosin, että melkein häntä syleilin. Sain tietää, missä miehellä oli maatalonsa, niin että suoraa päätä kirjoitin sen pitäjän rovastille ja pyysin tietoja miehen syntymästä ja elämänvaiheista. Sain seuraavan vastauksen:

Mies on syntynyt M:n pitäjään (eikä siis ollenkaan Kuopion kaupunkiin, vielä vähemmin Halosen taloon).

Hän oli 14 vuotta minua nuorempi.

Ieva Rietta Riekkinen taisi jo olla kuollut, kun hän syntyi tähän maailmaan. Ainakaan ei Ieva ollenkaan ollut käväissytkään Kuopiossa niihin aikoihin.

Ainoa, mikä lienee ollut paikkansa pitävää, oli, että hän painoi 118 kiloa.

Katso, oikia israelitta (savolainen), jossa ei ollut petosta!

Valehteliko jättiläinen? Eihän toki. Hän vain tahtoi poistaa kaikki esteet tieltään, kun tahtoi tulla minulle oikein läheiseksi tuttavaksi. Ja sellaisia puheita ei lasketa valheiden joukkoon. Ne ovat vain ihmisystävällisyyden kauneimpia purkauksia.

Olen lukenut Alphonse Daudet'n kuuluisan kirjan "Tartarin de Tarascon", jossa kaikki kirjan sankarit ovat aivan samanlaisia kuin minun jättiläiseni. Heilläkin vilkas mielikuvitus loikkaa kaikkien todellisuuden aitojen yli kuin aitomus orit. Mutta ei missään pahassa tarkoituksessa. Pahan tarkoituksen valhe se vasta on tuomittava, liukas lipetti on vain maukas ryyti ja höyste kuivassa keskustelussa. Lipetinlaskuhan se on kaiken kirjallisuudenkin alku ja loppu.

Mitäs minä aina olen vatkuttanutkaan! Savolainen on ainoa eurooppalainen heimo maassamme. Savon junissakaan ei puhella mies miehen kanssa, siellä puhellaan vaununosastoittain. Ei siellä kukaan vastaa: "Liikuttaako se sinua?"

Siis aivan niinkuin Euroopan suurissa sivistysmaissa.

SUOMEN RUOTSALAISISTA

Otan vielä esimerkin Suomen ruotsalaisten seurustelutavoista, jotta erotus savolaisiin nähden tulisi vieläkin selvemmäksi.

Meidän Suomen ruotsalaiset ovat maailman juhlallisinta reissukansaa. Samoin kuin riikinruotsalaisetkin ja kaikki länsisuomalaiset. Ne eivät antaudu puheisiin vennonvieraan kanssa muuten kuin hienossa hiprakassa. Mutta Herra armahda silloin sitä puhetulvaa! Sitä täytyy paeta kuin raivoavaa tulivuorta. Rutto pako on silloin ainoa pelastus.

Tulla tupsahti eräältä asemalta kolme nuorta miestä vaunuuni. He olivat kaikki kolme mitä repäisevimmällä päällä. Olivat meidän ruotsalaisia. Olivat upottaneet vatsaansa kaiken synnynnäisen juhlallisuutensa. Äkkäsivät heidän silmänsä minut. Vanhin heistä, retkueen johtaja, teki ruumiinliikkeitä kuin kana, joka tekee yrityksiä lentääkseen yöpuulle. Heti huomasin tilanteen koko vaaranalaisuuden ja yritin lähteä kiireesti pakosalle. Onnistuinkin ja pääsin kolmanteen vaunuun saakka. Siellä tapasin erään tuttavan, tohtori Päivänsalon, nykyään vainaja, ja luulin jo olevani hyvässä turvassa.

Nyt olen onnettomuudekseni aivan pilkulleen suuren emäpitäjän rovastin näköinen. Alituiseen ihmiset erehtyvät minusta ja luulevat näkevänsä minussa oikein leipäpitäjän kirkkoherran. Tämä johtuu siitä, että kaksi minun esi-isääni on tapellut Lützenin kentällä ainoan autuaaksi tekevän luterinopin puolesta ja olivat ensimmäisiä, jotka saapuivat kaatunutta Kustaa Aadolfia auttamaan; toinen oli liiviläisen ratsuväen päällikkö, toinen hakkapeliittain luutnantti. Ja sitä paitsi on suvussani rovastia niin kauas taaksepäin ajassa, kuin silmä jaksaa kantaa. Tämän rovastin sädekehän ohimoillani olivat nuorukaiset äkänneet, ja siitä heidän uteliaisuutensa minua kohtaan.

Siinä kun istuttiin Päivänsalon kanssa, ilmestyi nuorukaisten johtaja eteeni, hykerteli käsiään, hymyili ja kumarteli. En saattanut olla hymyilemättä. Vihdoin hän loihe puhumaan.

– Onpa kerrassaan hauskaa kerrankin saada tavata sitä miestä, joka on kastanut minut.

Olin viaton tähän loitsuun, mutta päätin ottaa kunnian niskoilleni, kun se niin vilpittömästi minulle tarjottiin.

– Vai niin. Suokaa anteeksi, etten jaksa muistaa, kuka te olette. Te olette koko paljon muuttunut eduksenne niiltä ajoilta, niin että muistini pettää.

– Niin, siitähän on jo 24 vuotta, minä olen juuri täyttänyt 24 vuotta. Mutta te olette myöskin laskenut minut ripille ensimmäistä kertaa; minä kävin teille rippikouluni. Mutta en ihmettele, vaikka ette minua muistaisikaan, teillä kun on ollut niin paljon rippilapsia. Sitä paitsi minulle jo nyt on kasvanut parransänkikin, jota ei silloin vielä ollut nimeksikään.

– Olenko minä vihkinytkin teidät? kysäisin jatkoksi, jotta kaikki pyhät toimitukset saataisiin selville.

Nuori mies hymyili autuaallisesti ja sanoi:

– En ole vielä avioliitossa, ehkä kohta, ja samassa hän näytti alastomat sormensa, joissa ei näkynyt kultamakkaroiden jälkiäkään. – Jatkoin kuulustelujani, jotta nuori mies huomaisi, että hän oli erehtynyt minusta.

– Olenko minä kastanut teidän lapsennekin? – Nuori mies hymyili kysyvää hymyä.

– Minähän jo näytin, että olen naimaton.

– Niin, katsokaas, meidän pappien surullinen velvollisuus on usein kastaa myöskin sellaisia lapsia, joita sanotaan löytölapsiksi.

– En ole koskaan kuullut löytölapsi sanaa. Mitä lapsia ne ovat?

– Ne ovat sellaisia lapsia, joiden ristiäisistä isän läsnäolo puuttuu, ja äidinäiti vain on pitokummina ja toisena todistajana on pappilan kotiapulainen.

Ei mies huomannut sittenkään erehdystään, jatkoi vain:

– Kyllä teidän opetuksenne ovat kantaneet hyvän hedelmän. Minäkin joka sunnuntai kuuntelen hartaasti ruotsalaista jumalanpalvelusta radiossa.

– Mutta tänä sunnuntaina kait te sentään olette laiminlyönyt sen, teillä kun on kaikesta päättäen ollut paljon hommaa ja humua koko päivän.

– Totta on, että tänään se unohtui, kun minä olen matkoilla. Ensi sunnuntaina minä sen sijaan kuuntelen sekä suomalaisen että ruotsalaisen jumalanpalveluksen. Mutta nyt minun täytyy jättää rovasti rauhaan, sillä minun täytyy lähteä junasta Hyvinkäällä. Hyvästi, arvoisa rippi-isä!

Tohtori Päivänsalolla oli ollut iloinen hetki. Hän oli leikintunteva mies.

Kun Hyvinkää oli sivuutettu, palasin minä vaunuuni matkakapineideni luo. Hämmästykseni oli suuri, kun miehet yhä vain istuskelivat vaunussa. He selittivät, että heidän toverinsa oli viipynyt minun luonani niin kauan, että Hyvinkää oli sujahtanut ohi. Nyt heidän täytyi tulla Keravalle asti. Se heidän johtajansa pyysi nöyrästi anteeksi, että hän oli erehtynyt minusta. Minä olin muka ollut aivan hänen kastajansa ja rippi-isänsä näköinen. Mutta kyllä heillä oli paljon asioita keskusteltavana minunkin kanssani. Nyt tiesivät, kuka minä olin. Tein uuden pakoyrityksen ja pyysin heitä hiukan odottamaan, kunnes pistäytyisin hieman syrjään. Sinne minä hävisin ja lukitsin tarkasti oven kiinni.

Lymysin kotvan ajan, istuin täysissä pukimissa mukavuuslaitoksen kannella, kunnes kuulin jonkun naputtavan ovelle.

– Hyvä herra, ettekö jo ole valmis?

– En vielä.

– Mutta meillä kaikilla olisi niin armottoman paljon asioita teiltä kysyttävä, ja juna saapuu kohta Keravalle.

– En mitenkään voi tulla ulos. Minunhan täytyy huolehtia puvustani. Vaunussahan istuu paljon naisia. Ja mehän ollaan Suomessa eikä Italiassa.

– Mutta sanokaa edes osoitteenne, että saatamme kirjoittaa teille.

– Kirjoittakaa vain Helsinki, kyllä kirje tulee perille.

– Ei, olkaa nyt niin ystävällinen, että sanotte tarkemman osoitteenne, sillä asiat, joista kirjoitamme, ovat hyvin arkaluontoisia, niin ettemme tahtoisi panna alttiiksi niiden joutumista syrjäisten käsiin ja heidän tietoonsa.

Sanoin osoitteeni. Saartajat jättivät oveni ja hyppäsivät junasta Keravan asemalla. Pääsin kopistani, ja ylijunailija tuli onnittelemaan minua siitä, että olin päässyt rauhaan.

Onko enää parempaa todistusta siitä, että tuo juhlallinen kansanaines, ruotsalaiset, voi alkoholin vaikutuksesta muuttua italialaisiakin ja saksalaisia vilkkaammaksi? Selvinä heitä täytyy varotellen lähestyä, mutta nousuviinassa on heitä kiireimmän kaupalla paettava, jos vain onnistuu. Ja niin jumalisia kuin nämä juhlalliset ja hiljaiset ihmiset ovat hutikassa, ja niin täynnä siveyttä!

Savon junissa en ole koskaan paennut mukavuuslaitokseen. Siitä huolimatta puheen porina on ollut yhtä vilkasta kuin hutikaisten ruotsalaisten, mutta paljon järkevämpää. Sen vain tiedän, että hiprakaiset länsisuomalaiset ja ruotsalaiset ovat vielä paljon tungettelevampia kuin konsanaan minä ja kaikki muutkin savolaiset. Heidän kun pitää korvata kaikki lukemattomat mykät hetket selvinä ryöppyävällä puheen purkauksella hiprakassa.

SAVO KARJALAISEN OSAKUNNAN SURUTTOMUUDEN AJANJAKSO VV. 1884-1890

Kun tulin ylioppilaaksi v. 1883, oli suuri isänmaallisen innostuksen aika sammumassa, jopa jo täysin sammunut. Isänmaallisuutta ja suomalaisuutta oli näet Nuija niminen kerho toitottanut jo 1870-luvulta. Mutta muutamien intoilijain mielestä Nuijan tunnukset olivat jo väljähtyneet. Tarvittiin uusia sytykkeitä. Niitä hankkimaan perustettiin uusi seura, joka otti nimekseen K.P.T., se on "Koko Programmi Toimeen". Suurella pauhulla ruvettiin julistamaan tätä uutta oppia. Siinä oli jo kalsketta tuossa nimessä, varsinkin kun sen kuuli sorakielisen suusta. Tuo "programmi" soi niin uhkaavasti heidän kielellään.

Pohjalaiset olivat liikkeen etunenässä. Lauri Kivekäs pani koko kaunopuheisuutensa liikkeelle, Jonas Castrénin komea vartalo ja uljas profiili tekivät syvän vaikutuksen herkkään ylioppilaspiiriin, kun hän manasi maan rakoon kaikki nahjukset, jotka eivät liittyneet radikaalien joukkoon. Eräs pohjalainen ylioppilas kirjoitti tälle äkkinousulle uuden marssinkin: "Jos sydän sulla puhdas on ja mieli vakaa, pelvoton, niin yhdy meihin, tänne jää, ja pyhä vanno vala tää." Se laulettiin Vaasan marssin melodialla, ja vielä 1883 syksyllä se oli osattava kaikkien savokarjalaistenkin.

Luulenpa melkein, ettei savokarjalaisten luonteeseen oikein tahdo soveltua tuollainen kovaääninen, korskea sanonta. Savon murteellekin se on sangen vierasta, sillä kaikki osakuntalaiset viljelivät murretta, eikä sillä saa esille sitä verenhimoista tunnelmaa, jota kiihkoilijalta vaaditaan. Voimasanat lupsahtavat savonmurteessa humoristisiksi sutkauksiksi. Marssin ensimmäisestä rivistä jo kaikki juhlallisuus katoaa, kun se savonmurteella lausutaan: "Jos syän sulla puhas on." Savolaisella on sitä paitsi se onneton ominaisuus, ettei se siedä paisutettua paatosta. Jos hän sellaista joutuu kuulemaan, niin se häntä tinkii naurattamaan. Kun Snellmanin patsas paljastettiin Kuopion puistossa ja tuomiorovasti Calamnius piti juhlapuheen, kysäisi eräs ukkeli kovalla äänellä toveriltaan: "Liekköön tuossa roato alla?" Sehän on hirtehisen huumoria! Otan vielä toisen esimerkin savolaisen suorastaan kaameasta juhlallisuuden kammosta, jotta se, mikä tässä jäljempänä seuraa, saisi laajemman taustan itse savokarjalaisen yleisestä mentaliteetista. Matti Helenius saarnasi ehdotonta raittiutta savolaisille. Väkeä oli tupa täys, ja Matin sanat tehosivat voimakkaasti. Hiljakseen kaikki päättivät siitä hetkestä saakka vieroa kaikkia väkijuomia. Mutta eräs pieni sutkaus pyyhkäisi nämä kauniit aikeet sillä kertaa olemattomiin. Matti oli näyttänyt kuulijakunnalleen juopon ja raittiin ihmisen suolet suurista, maalatuista tauluista. Juopon suolet olivat veripunaiset, mutta raittiin taas kermankeltaiset. Ja Matti pääsi loppuun sanomalla: "Jos te näkisitte, minkälaiset ne juopon suolet nurinpäin käännettyinä ovat, niin ette ottaisi yhtäkään ryyppyä!" Silloin eräs kuulija huusi: "Eihän ne oo immeisten suolet nurinpäin kiännettäviks' tehtykään." Kaikki hymähtivät, ja halla oli pannut kaikki Matin kauniit sanat ja ajatukset.

Savokarjalaiset eivät miehissä kannattaneet K.P.T:n aatteita. Savokarjalaisista taisi ainoastaan Arvid Järnefelt kilpailla näiden korskeiden pohjalaisten, Kivekkään, Jonas Castrénin, Lylyn ja Husbergin (Ansas) kanssa. Hän puhui kirjakieltä eikä murretta. Juhani Aho oli myöskin remmissä, mutta olen kerran kuullut hänen pitävän isänmaallisen puheen, ja se teki minuun yhtä hauskan vaikutuksen kuin hänen isänsä sananselitykset. Pojan ja isän puheet eivät kohentaneet isänmaallisuutta eivätkä uskoa, mutta ilomieltä he toivat. Sillä ne olivat sitä murretta, jolla on mahdotonta lietsoa juhlallisuutta.

K.P.T:läiset olivat jo saarnanneet kurkkunsa käheiksi, kun minä pääsin osakuntaan. Niin käy aina tässä maailmassa, että kuta räväkämpi on alkuote, sitä perusteellisempi on lupsahdus. Harva nuorukainen on ihanteilleen uskollinen. Vanhuuttaan hän usein tallaa nuoruutensa aatteet jalkainsa alle. Nyt vallitsi osakunnassamme rasvatyven. Ei aluksi tiedetty, mihin päin kääntyä. Mutta vähitellen alkoi savokarjalainen luonteenlaatu nostaa päätään ja määrätä suunnan. Suruttomuus ja leikinlasku saivat vallan. Meille pälkähti päähän ruveta harjoittamaan ivamukailua eli travestiaa, niinkuin ulkomaalainen sanoo. Kaikki merkillisimmät oopperan, näyttämön ja konserttien suuresitykset puettiin muotoon, joka ei suinkaan soveltunut niiden juhlalliseen sävyyn, mutta sen sijaan mainiosti sopeutuivat savokarjalaisten tapaan elämän murheista pusertaa esille sen kaikki mahdolliset naurun aiheet.

Vuonna 1884 syksyllä otettiin vastaan keltanokkia osakuntaan. Piti hankkia jonkinlainen ohjelma. Oopperassa oli juuri esitetty Verdin kuuluisa Trubaduuri, Velly Oiva Gottlund Trubaduurina. Suuren savolaisen, Kaarle Akseli Gottlundin, poika ei edes ymmärtänytkään suomea, saati sitten kykeni sitä puhumaan. Sentähden hän lauloikin: "Seilyttä aina, seilyttä muistoain." Trubaduuri pantiin käymään. Minä bassollani kiskoin tenoriosaa trubaduurin jäähyväisaariassa:

    Katkera nyt on kuolema,
    Kun sinut nähdä, sain,
    Seilyttä aina, seilyttä muistoain,
    Leono-ora, oi Leonora, Leono-ora.

Leonorana kiemurteli nimettömässä tuskassa, kirjavaan saaliin verhottuna vanha civis Juho Pietari Hannikainen, sittemmin kuuluisa musiikkimies, kuuluisien musiikkipoikien isä. Mutta nyt tapahtui se ihme, että salista alkoi kuulua säestystä flyygelistä. Mikä ihmeen mies se oli? Emme tunteneet häntä. Kun loistelias esitys oli loppunut, karkasimme tuon ihmelapsen kimppuun. Hän olikin 189 cm pitkä jättiläinen, keltanokka nimeltä Emil Forsström. Hän oli siis soittanut säestyksen ulkoa, harjoittelematta, tuossa tuokiossa löytäen sävellajin. Suurenmoinen saavutus!

Siitä päivästä lähtien Emil Forsström astui osakunnan musiikkimiesten ensi riviin, vaikutti Ylioppilaskunnan laulajien johtajana ja kuoli Suomalaisen oopperan johtokunnan puheenjohtajana.

Eräänä vuonna esitettiin Kansallisteatterissa suurella menestyksellä Shakespearen ihana Romeo ja Julia. Olimme haltioissamme olleet sitä katsomassa teatterissa. Siitä huolimatta päätimme luoda tästä kuulusta kappaleesta ivamukailun, travestian, varmasti vakuutettuina, ettei Shakespearen maine siitä himmenisi ainakaan savokarjalaisten silmissä. Ryhdyttiin valitsemaan osakuntalaisten keskuudesta esiintyjiä. Romeon osa oli vaikeimmin täytettävissä.

Näytöksen piti juuri alkaa. Yleisöä oli sali täynnä. Oli muitakin kuin osakuntalaisia, sillä meidän iltamamme ohjelmineen olivat päässeet suureen huutoon. Silloin oli Romeomme hävinnyt. Häntä oli ruvennut jänistämään. Mitä tehdä? Ei voinut peruuttaa näytelmäkappaletta. Sehän oli ohjelman päänumero. Silloin eräs civis kuiskutti korvaani, että osakunnassamme oli aivan erinomainen näyttelijä, nuori fuksi Frans Lagerstam. Lagerstam kutsuttiin pukuhuoneeseen ja kysyttiin, oliko hän nähnyt Romeota ja Juliaa! "En koskaan", vastasi Lagerstam, myöskin Blefaksi nimitetty. Sen nimen hän oli saanut, koska hän oli mahdottoman lihava ollakseen ensi vuoden ylioppilas. Painoi jo silloin 130 kg. Siis niinkuin luotu Romeon osaa näyttelemään! Blefa suostui heti sillä ehdolla, että hänelle sanottiin, mitä hänen oli tehtävä kussakin näytöksessä. Selitin heti ensimmäisen näytöksen tehtävän Julian puutarhassa. Levottomana lähdin katsomoon seuraamaan, mitä tuleman piti.

Blefa astui parrasvaloon silkkipytty päässä, näki Julian parvekkeella, häpsähti ja alkoi. Kaikki ravintolan savustuneet kasvit oli kannettu lavalle suurten miesten patsaiden nenään. Blefa kierteli niitä levottomana kuin leijona häkissään ja mulkoili Juliaa kuin härkä uutta konttia. – Tämä viimeinen vertaus ehdottomasti osuva. – Blefa oli ensiluokan näyttelijä. Tätä hänen mykkää näyttelemistään kesti ainakin 20 minuuttia. Yleisö ulvoi ihastuksissaan. Julia parka, civis Huhtinen, siellä parvekkeella koetteli myöskin kuotoilla parhaimpansa mukaan ja näytellä syvästi, oi syvästi uurrettua etu- ja selkäpuoltaan ja kaunista silkkistä hamettaan, mutta viimein häneltä maltti loppui ja kovalla äänellä hän vaikeroi:

Quousque tandem abutere patientia mea, Romeo! (Näin alkaa Ciceron ensimmäinen puhe Catilinalle. Kaikki olimme silloin latinan lukijoita ja tunsimme tuon kuuluisan lauseen.) Tämän kuultuaan Blefa ryhtyi toimintaan. Hän hyökkäsi Julian kaulaan ja painoi suutelon Julian poskelle niin, että ploiske kuului aivan peräpenkille saakka. Niin raju oli tämä yhteenotto, että Romeon silkkipytty tipahti päästä ja kieri kolisten lattialle.

Seuraavat näytökset suoritettiin yleisön yhä yltyväksi mielihyväksi. Blefa oli verraton, ja kaikki olivat sitä mieltä, että itse Shakespeare olisi itkenyt ilosta nähdessään näin täyteläisen Romeon raivoisia lemmenpurkauksia. Tuli viimeinen näytös, jossa Julia ja Romeo ottavat myrkkyä ja tekevät hengenlähtöään.

Pehmyt lavitsa oli varustettu onnettomille raukoille. Puolikas punssia esitti myrkkyannosta ja oli näkyvällä paikalla jakkaralla. Suurten eleiden jälkeen kulautti Julia lasin kulkkuunsa ja kuolla kupsahti kuin kärpänen heti paikalla sekä retkahti lavitsalle pitkin pituuttaan. Mutta Romeo oli sitkeähenkinen kuin vanha kollikissa. Hänen kuolinkamppailunsa oli kerrassaan sydäntäsärkevä. Blefa kiemurteli ja vääntihe lavitsalla niin rajusti, että Julia paralla, joka heti oli heittänyt henkensä, oli täysi työ pysytellä lavitsalla. Hän tarttui kiinni lavitsan laitoihin, mutta sittenkin hänen jalkapuolensa aina silloin tällöin tapasivat lattiaa. Romeoon ei myrkky tehonnut. Hän tyhjensi aina tuon tuostakin myrkkypikarin suuhunsa, niin että lopulta koko puolikas oli tyhjä. Kouristukset olivat niin valtavat, että kuoleva ruumis joskus nousi istualleen. Kamppailua kesti kokonaisen varttitunnin, kunnes hän hikisenä ja kovasti huohottaen vihdoinkin oikaisi paksut koipensa ikuiseen lepoon. Esirippu laskeutui alas. Blefa oli illan sankari, Romeo sellainen, jota ei kuuna kulloisna päivänä ennen oltu nähty eikä milloinkaan jälkeenkäänpäin. Olimme nähneet Ida Aalbergin heittävän henkensä Kamelianaisena. Se tapahtui – kauniisti. Niin sanottiin silloin. Olimme kuulleet, että Sarah Bernhardt kuoli vieläkin kauniimmin. Blefa ei kuollut juuri kauniisti – se myönnettäköön – mutta sitä voimakkaammin ja vaikuttavammin. Ei sekään oikeastaan ollut kaunista, että hän kesken tuskansa tappoi kirpun povestaan. Niin ei suuri Idamme tehnyt samanlaisessa tilanteessa, tuskin vielä kuuluisampi Sarahkaan. Mutta Idan ja Sarah'n miehinen vastine Blefa sittenkin oli.

No olihan se hullutusta, olihan se ehkä poikamaistakin. Mutta esitys oli korkeinta luokkaa. Emme ainoastaan me nuoret osakuntalaiset olleet näistä huvitettuja. Siinä istui ensi rivillä kunnioitettu inspehtorimme, filosofian professori Thiodolf Rein, jonka ulkomuoto oli yhtä totinen, jopa jylhäkin, kuin luonne oli huumorintajuinen, ja hän iloitsi näytöksestä yhtä vilpittömästi kuin mekin. Hän nakkeli tekokukkia – joita oli kaupaksi – yhtä uutterasti lavalle kuin mekin. Inspehtori istui illatsussa yhtä sitkeästi kuin muutkin osakuntalaiset. Kun hän Romeon ja Julian esityksestä lähti kotia pikkutunneilla, ei hänen päähinettään tahdottu löytää mistään. Miehissä sitä haettiin, kunnes se tavattiin pukuhuoneen nurkasta. Se oli sama silkkipytty, joka oli koristanut Romeon kalloa näytöksen aikana. Mutta minkä näköinen se olikaan! Nukka pörrötti kuin uitetun katinpojan karva. – Mutta filosofi Rein ei ollut keikari.

Robert Kajanus oli ottanut orkesterinsa ohjelmaan Tsaikovskin juhlallisen alkusoiton "Ouverture solennelle". Siinä kuvataan Venäjän jättiläistaistelua Napoleonia vastaan v. 1812. On siinä pauketta ja pärskettä jos rukouslauluja ja kansan säveleitäkin. Kremlin kellot pompottavat loppuosastossa korvia huumaavasti, ja messinkitalrekit rämisevät. Mikä mainio kappale travesteerattavaksi! Armas Järnefelt mukaili kappaleesta suurenmoisen orkesterisävellyksen, jonka säveltäjäksi mainittiin "Blaikowski". Emil Forsström esiintyi orkesterin johtajana. Orkesteri oli melko suuri, ja Kremlin kellot olivat monilukuisesti edustettuina. Puuttui sentään messinkitalrekit. Civis Filemon Kurroinen lähetettiin niitä lainaamaan Koiton orkesterista. Filemon ei ollut musikaalinen hiukkaakaan, mutta teki työtä käskettyä. Toi Koitosta kaksi porsliinista syvää soppalautasta. Ne huomattiinkin käytännöllisemmiksi kuin messinkiset. Juuri jännittävimmässä kohdassa lautaset lyötiin vastakkain niin, että sirpaleet lensivät mikä minnekin, kauas yleisönkin joukkoon. Ivamukailu oli niin onnistunut ja taidokkaasti sävelletty, että se yleisön pyynnöstä esitettiin useampaan kertaan. Lautaset tekivät kauppansa, mutta ne ostettiin sittemmin ravintolasta.

Tietysti Osakunnassa harjoitettiin muutakin kuin blaijia. Mutta kyllä ne vuosijuhlat olivat meillä hieman iloisempia kuin muilla osakunnilla. Esim. Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlissa saatiin kuulla yhdeksää ainakin penikulman pituista puhetta isänmaalle ja suurmiehillemme, niin että ruumis lopulta kangistui pelkästä juhlallisuudesta. Näihin aikoihin saivat muistaakseni alkunsa myöskin Talakkunajuhlat. Köyrit, keyrit eli kekrithän ovatkin savokarjalaisia jumalia; muut suomalaiset ovat ne unohtaneet ja viettävät marraskuun ensimmäistä päivää "pyhäin miesten" nimissä. Kukkojuhlaamme ei liikanainen pyhyys vaivannut.

Puolustukseksemme sanottakoon, "että mihinkä sitä immeinen riitingistään piäsöö". Me elimme, niinkuin luonne vaati ja veri veti. Olen myöhemmin nähnyt ylioppilaiden juhlia eteläisemmissä maissa. Ne muistuttavat hyvin paljon meidän juhliamme. Muissa osakunnissa vietettiin etupäässä "pyhäin miesten päiviä".

Mutta alkoivat siten vähitellen routavuodet. Silloin osakunnassa heitettiin leikki sikseen. Ei enää pantu toimeen ivamukailuja. Kaikella on rajansa. Silloiset järkyttävät tapaukset eivät antaneet aihetta leikilliseen pilaan. Moni savokarjalainen sen sijaan sai todellakin heittää henkensä oman kansansa pelastukseksi ehkä vieläkin tuskaisemmin kuin Lagerstam Romeona.

SISÄ-SUOMEN ASUTUKSESTA JA RÖNSYILEVISTÄ SAVOLAISISTA

Harvojen seutujen asutushistoriaa voi niin tarkalleen seurata kuin Sisä-Suomen. Se johtuu siitä, että asuttaminen on tapahtunut niin myöhäiseen aikaan, että siitä on tehty tarkkoja kirjallisia merkinnöitä verokirjoihin, joita alettiin pitää 1500-luvun keskipaikkeilla. Niistä näemme, mikä talo missäkin seudussa on ensimmäinen raivaus. Merkinnöistä näemme lisäksi ensimmäisen talon ulkopalstat, joista vähitellen muodostui uusia taloja ja uusia kyliä.

Sisä-Suomen asuttaminen on tapahtunut keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa. Oli näet niin, että koko tuo lavea metsäalue Sisä-Suomen vesistöjen rantamilla oli muinoin yhtä ainoaa keskeytymätöntä korpimaata. Vesistöjen lähimmät rantamaat olivat vain harvakseen asutut, mutta kaikki niiden väliset harjanteet ja suot eksyttäviä erämaita.

Päijänteen vesille pääsi helposti aina Suomenlahden rannikolta saakka koluamalla ylös Kymijoen kohisevia koskia. Tätä kulkuväylää käyttivät hyväkseen jo harmaassa muinaisuudessa gootit, jotka olivat germaanilaista rotua ja puhuivat ruotsinsukuista kieltä. Sen saatamme päättää vesistön varrella tavattavista paikkain nimistä. Tunnetuimpia paikkoja tällä reitillä ovat Mankalan kosket. Tämä "manka"-sana merkitsee ahdasta, kiemurtelevaa vesireittiä. Niinpä myöhemmin paikalle siirtyneet suomalaiset ovat omalle kielelleen koettaneet kääntää tätä vierasta manka-sanaa ja saaneet kahdelle sen koskelle nimet Vähäkäyrä, Isokäyrä, joissa käyrä-sana juuri merkitsee samaa kuin goottilainen manka. Jos jatkamme matkaa ylemmäksi, tapaamme Ruotsalainen-nimisen järven. Siellä on Padasjoki, joka merkinnee jokseenkin samaa kuin Alhojoki. Ja kaukana pohjoisessa vesistön lähteillä sellaiset germaanilaisperäiset paikannimet kuin Kalmari, Muittari ja Rampsi Saarijärvellä, joista viimeksimainittu merkitsee korppia eli kaarnetta.

Kummakos siis, että vielä tänäkin hetkenä syntyy Saarijärven rantamilla ihmislapsia, jotka hämmästyttävässä määrin kantavat kasvoissaan tyypillisiä germaanilaisia piirteitä, vaikka on kulunut ehkä toista tuhatta vuotta siitä, kun heidän esi-isänsä siirtyivät eteläisemmistä maista tänne ylös kalarikkaille vesille. Tästä kait osaksi johtunee, että suomalaisilla ei enää tavata tyypillisiä suomalais-ugrilaisia kasvonpiirteitä. Meidän joukostahan tapaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat ruotsalaisten tai saksalaisten näköisiä, niinkuin mansikka on toisen mansikan näköinen. Ja vaaleita, pellavatukkia ja sinisilmiähän Suomen kansan lapset ovat melkein kauttaaltaan. Ruskeasilmät aivan pienen pienenä vähemmistönä.

Saimaan vesistöjä pitkin ei liene ulkomaalaisia uudisasukkaita noussut, sillä nämä vedethän eivät ole suoranaisessa yhteydessä suolaisen meren kanssa. Ei ainakaan siellä tapaa goottilaisia paikkainnimiä. Siellä soutelivat vain karjalaiset ja heidän heimolaisensa savolaiset.

Koko laaja Keski-Suomi taas myöhemmin joutui kuulumaan hämäläiselle heimolle. Se kuuluu vielä nytkin Hämeen maakuntaan. Mutta kiltit hämäläiset eivät mielellään lähteneet asumaan tänne villiin erämaahan, he tahtoivat elellä kotinurkissaan taajaväkisissä kylissään, joissa heillä hädän tullen oli apua toisistaan ja jonne eivät pahat petoeläimet, kuten karhut ja sudet, rohjenneet pistää nokkaansa muuta kuin varkain. Mutta kaiket kesät he sentään viettivät juuri näillä omilla riistamaillaan. Lähtivät aikaisin keväällä sieltä Suur-Hollolasta ja soutaa nytkyttivät niin kauas, kuin vettä piisasi, Saarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin reittien lähdevesille. Koko kesän kalasteltuaan ja metsästeltyään parhaimpansa mukaan palasivat he syksyllä takaisin taajoihin kyliinsä niin paljon saalista mukanaan, kuin veneisiin mahtui ja ne kannattivat.

Mutta toinen ääni kelloon tuli, kun nuo kaskenpolttajat savolaiset karkasivat näihin korpiin. Ne eivät lähteneet niinkään vain talveksi takaisin rintamaihinsa pappansa ja mammansa luo, vaan kaatoivat kaskensa, rakensivat saunansa ja rupesivat taloiksi. Ihmetellä täytyy, mistä niitä riitti joka paikkaan. Tuskin se on muuten selitettävissä, kuin että se heimo mahtoi olla erittäin sikiävää sorttia. Että useimmilla perheillä oli ainakin kaksitoista lasta, on myöskin todistettavissa. Tällaisia perheitä tavataan vielä nytkin aivan yleisesti Kajaanin kihlakunnassa, joka myöskin kauttaaltaan on savolaisten siirtomaata. Jo 1500-luvun alussa on Oulujärven kaikilla asukkailla savolaiset sukunimet, paitsi kahdella perheellä, joista toinen on Raappana-niminen. Mutta vieläkin pohjoisemmaksi ulottui heidän tunkeutumisensa. Kuusamolaiset puhuvat melkein silkkaa savoa, ja siellä ovat perheet vielä lapsirikkaita. Kerran liikkuessani näillä saloilla tapasin monta perhettä, joissa äiti oli synnyttänyt 12 à 15 lasta. Monet näistä lapsista tosin olivat kuolleet väentungokseen, niinkuin sitä sanottiin. Eräällä emännällä oli ainoastaan 8 lasta, jonka hän, punastuen häpeästä, ilmoitti. Mutta hänen isänsä puuttui puheisiin ja antoi seuraavan selityksen. "No kun hänen miehensä oli 6 vuotta Amerikassa." Ikäänkuin pyysi anteeksi tyttönsä puolesta.

Niinikään on Pohjois-Karjala kauttaaltaan savolaisten asuttajia. Mutta riitti niitä vielä länteenkin päin. Rautalampilaiset, viitasaarelaiset ja saarijärveläiset puhuvat puhdasta savonmurretta, niinikään jyväskyläläiset ja korpilahtelaiset. Mutta vieläkin edemmäksi ulottuivat heidän valtauksensa. Kuvaavaa on Ätsärin pitäjän äskeinen nimenmuutos. Ätsäriläiset näet valittivat hallitukselle, etteivät he siedä Ätsäri nimeä, koskapa ei kukaan ihminen sitä nimeä käytä eivätkä heidän esi-isänsäkään sitä ole tunteneet. He väittivät, että kaikki heikäläiset sanovat aina Ähtäri. Mutta sehän on juuri savolainen murremuoto. Kirjakielen muoto Ätsäri, samoin kuin sana metsä, Ruotsi ja karitsa kuuluvat savonmurteella Ähtäri, mehtä, Ruohti ja karihta. Hallitus suostui ähtäriläisten anomukseen, ja nyt on pitäjän nimi Ähtäri. Muutoin ainoa virallinen pitäjän nimi koko Suomessa, jolla on savolainen murreasu. Itse Savossa ei sellaisia nimiä tapaa. Tämä jos mikään todistaa, että ätsäriläiset ovat alkujaan lupsakoita savolaisia ähtäriläisiä. Tarkemmin en ehdi selostaa näiden kaskenpolttajien samoilemisia koskemattomissa korvissa, sanonhan vain, että ne tunkeutuivat aina Härmän pitäjien takamaille saakka. Siellä on Härmän kankailla kolme taloa, aina kolmen kilometrin päässä toisistaan, nimittäin Kosola, Ikola ja Takala. Ne ovat alkujaan savolaisten Kososen, Ikosen ja Takasen raatamia maita. Vihtori Kosolan vaari asuu vieläkin Kosolassa, ja Vaasan Jaakkoo on lähtöisin Ikolasta. Vaasan Jaakkoo sutkauttelee aivan niinkuin esi-isänsä Ikonen ainakin, Vihtori Kosola taas lienee enemmän härmäläistynyt.

Mikä oli syy, että nämä savolaiset näin väkilukuisasti siirtyivät kansoittamaan Sisä-Suomen humisevia aarniometsiä? Ei mikään muu kuin heidän tapansa viljellä maata kaskeamalla. Kaskenpolttaja tarvitsee paljon lääniä menestyäkseen maanviljelijänä. Sentähden hän ei suvaitse naapureita lähellä omaa taloaan. Pitää olla useita kilometrejä kunkin talon väliä, niinkuin Kosolan, Ikolan ja Takalankin välillä, jotta kaskimetsiä riittäisi useiksi vuosiksi. Savolainen ei ennen asunut taajoissa kylissä, vaan kukin talo oli omien halmeidensa keskellä ja toisen talon maat alkoivat siitä, missä naapurin tilukset loppuivat. Ja niin on pääasiallisesti laita vielä nytkin. Vermlannin suomalaismetsien asutushistoria on säilynyt paremmin kansan muistissa kuin itse emämaan. Vermlannin suomalaiset eli savolaiset siirtyivät sinne juuri samoihin aikoihin, kuin savolaiset valtasivat Sisä-Suomen metsät. Siis heidän tapansa olivat samat sekä Ruotsin suomalaismetsissä että meillä. Kerrotaan, että muuan Puranen siellä Ruotsin ja Norjan rajoilla oli saanut toisen tulokkaan Suomesta rajanaapurikseen noin viiden kilometrin päähän. Tämä kiukutti ja sapetti Purasta. Ei malttanut mieltään, vaan lähti tulokkaan taloon ja tappoi tämän muitta mutkitta. Kun Puraselta sitten kysyttiin, miksis niin teit, vastasi hän: "En minä suvaite, että kukaan asettuu asumaan minun kuistini suuhun." Kaskenpolttajan kuisti ulottui siis viiden kilometrin päähän talosta.

Saarijärveltä taas kerrotaan seuraava kasku. Savolaiset tulivat soutaen Saarijärveä ja ylös Riekon koskesta. Saapuivat sitten Mahlun selälle. Tapasivat siellä säyseitä hämäläisiä kalastelemassa. Savolaiset huusivat: "Hei hulipit pojat, neovokee, missä tiällä on hyvät kaskimuat!" Hollolalaiset vastasivat: "Ette te enää tänne mahlu, nämä maat ovat jo ihlan täynnä." Savolaiset jamasivat ja uhkailivat: "Kyllä tänne miehiä vielä mahluu, kun teijät tapetaan." Siitä muka Mahlun järvi sai nimensä. Kasku on kaskua, mutta todistaahan se, millä tavalla nämä metsät tulivat asutuiksi. Siellä olivat naapurit usein yhtä paljon hengelle käypiä kuin karhut, joita vilisemällä vilisi erämaissa. Sentähden näillä siirtolaisilla olikin aseita aina mukana metsissä liikkuessaan. Rihlapyssyt eli luotipyssyt olivat aina käsissä ja samoin keihäs, puhumattakaan kirveistä. Milloin mitäkin asetta käytettiin. Karhut tapettiin vuoroon ampumalla, vuoroon keihäällä, vuoroon kirveellä, ja juuri samalla tavalla tunkeileva vihamies. Kaikkihan tunnemme Maamme-kirjasta kertomuksen Martti Kitusesta Virtain pitäjästä. Hän ampui tai tappoi keihäällä yli 90 emäkarhua, karhunpenikoista hän ei jaksanut pitää lukuakaan. Mutta Kitusen heimo on juuri savolaista siirtolaissukua, Puumalasta kotoisin, ja sen suonissa virtasi monessa miespolvessa karhuntappajan verta. Aivan samanlaisia kertomuksia on Vermlannin suomalaisistakin. Hekin olivat kymmenien karhujen kaatajia. Eräskin mies hupsahti talvella karhun pesään ja sattui putoamaan kahdareisin karhun selkään. Karhu karkasi pesästään, mutta mies tarttui karhua karvoista kiinni, ja niin sitä lähdettiin yhdessä karkaamaan metsään. Mutta miehen toveri laukaisi pyssynsä, siitä huolimatta, että hän olisi saattanut surmata metsästystoverinsa. Luoti osuikin suoraan karhun sydämeen, peto heitti heti henkensä, ja mies tuuskahti hankeen ollenkaan vahingoittumatta. Tämä vain todistukseksi siitä, miten perin tottuneita nämä siirtolaiset olivat korven vaaniviin vaaroihin ja miten uhkarohkeita he olivat otteissaan.

Yhtä vaarallisia olivat pahansuovat ihmiset. Vermlannin suomalaiset kehuivat, että "niin niitä ruotsalaisia ammutaan kuin pyitä vain". Mutta ampuivat suomalaiset omiakin kansalaisiaan, jos heillä vain sattui olemaan kaunaa toisilleen halmemaista ja kala-apajista, niinkuin Kullervo-tarussa. Olipa kerran siellä suomalaismetsissä kaksi miestä yhdessä metsällä. Vanhaa kaunaa oli miehillä toisilleen. Toinen sanoa tokaisi toiselle: "Mitä sinä kurkikaula siinä mukiset?" Tähän vastasi toinen: "Mies nimen kantaa, koira nimen antaa." Tästä ensimmäinen mies julmistui ja ampui luodikollaan toverinsa siihen paikkaan hengiltä. – Tästä me muun muassa huomaamme, kuinka ikivanhoja nuo suomalaiset sananlaskut ovat. Tuokin "mies nimen kantaa, koira nimen antaa" on mennyt savolaisten siirtolaisten mukana Ruotsiin noin 350 vuotta sitten. Kun minä Miina Oinoselta Norjan rajalla arvuutin: "Musta kun pappi jne", tokaisi Miina heti vastaan: "Kah, sitsontiainen." Sekin arvuutos on jo keksitty ehkä 500 vuotta sitten.

Tuliko näille murhamiehille edesvastuuta tihutöistään? Arvattavasti hyvin harvoin. Murhamies lähti karkuun niin kauas, ettei hänestä sen koommin kukaan mitään kuullut. Hän rakensi piilopirtin jonnekin, kaatoi kaskia ja eli rauhallisesti kenenkään häntä ahdistamatta. Useinkin on ollut niin, että synkimmät salot ovat rikoksellisten ihmisten viljelysmaiksi raatamat.

Tämä metsien kaskeaminen edistyi myöskin seuraavalla tavalla. Kun siirtolainen huomasi tulleensa huonosti kasvavalle harjulle, jätti hän sen ja lähti hakemaan viljavampia seutuja. Vermlannissa tapasin paikan, jonka nimi oli Tiihosen mäki. Paikka oli asumaton. Tiihonen oli sen ensimmäiseksi raatanut ja antanut sille nimensä, mutta syystä tai toisesta jättänyt sen ja hakenut vehmaampia kaskimaita. Niinpä kerrotaan Keuruultakin, että sinne saapui savolaisia, jotka olivat kovin rikkaita. Tämä tuntuu hyvin vähän uskottavalta, jollei rikkaudella tarkoiteta lapsirikkautta. Sittemmin monta vuotta kaskettuaan Keuruun takamaita he yhden äkin hävisivät suunnaten kulkunsa länteen, mahdollisesti juuri Vermlantiin. Tämä savolaisten tulva Keuruulle oli niin valtava, että 1570-luvulla 90 % seudun asukkaista oli savolaisia, vain noin 10 % muualta muuttaneita.

Miten nämä siirtolaiset asuivat muuttaessaan koskemattomiin korpiin? Ensimmäinen rakennus oli sisäänlämpiävä sauna. Ei se suuren suuri ollut eikä suinkaan loistelias. Tapasin kerran Raja-Karjalassa hyvin alkuperäisen asumuksen. Hain mukavuuslaitosta ja luulin sen keksineeni. Avasin oven, mutta ällistyksekseni huomasin, että se olikin sauna. Niin pieni se oli, että jos toinen minunmittaiseni mies olisi pyrkinyt kanssani kylpemään, ei siinä enää kolmannelle henkilölle olisi ollut minkäänlaista virkaa. Eräästä Vermlannin tiedonannosta sain vahvistusta siihen, että tällainen juuri se ensimmäinen sauna oli. Kerrotaan näet, että eräs savolainen siirtyi Glavan suomalaismetsiin Etelä-Vermlantiin ja teki aluksi saunan niin pienen, että hänen vaimonsa kanssa täytyi tehdä vuoteensa nurkasta nurkkaan. Mutta ajan mittaan rakennettiin oikea savutupa, joka saattoi olla kerrassaan komea ja juhlallinen. Korkeutta savupirtissä saattoi olla 4, jopa 5 metriä, leveyttä 9x9 metriä. Ne olivat kuin rukoushuoneet kookkaita. Yhdessäkin Inkisten savupirtissä asui kolme perhettä kakaroineen päivineen. Peräpenkin Inkiset, karsinan Inkiset ja ovensuun Inkiset. Peräpenkin Inkiset ja ovensuun Inkiset saattoivat solmia avioliittoja keskenään, sillä he olivat toisilleen pikkuserkkuja. En ole eläissäni nähnyt täällä Suomessa muuta kuin yhden savupirtin Iisalmessa. Se oli lavea ja komea. Vasta Vermlannissa tapasin vieläkin komeampia savupirttejä. Niitä oli vaikka kuinka paljon. Ja sinne siirtolaisten jälkeläiset pakkaantuivat vielä nytkin viettämään päiviään ja iltojaan, vaikka heillä oli komeita uudenaikaisia huoneita käytettävinään. Ja savupirtissä he aina söivät.

Mitä uudisasukkaat söivät? Kaikesta päättäen heidän paras ruokansa oli talkkuna, niinkuin se nykyäänkin on Vermlannissa. Talkkunapussi otettiin metsään mukaan. Lähteestä otettiin vesi, sotkettiin talkkuna siihen ja vot, lounas oli valmis. Suomessa oli toinen hyvä ruokalaji, kalakukko. Ainahan Sisä-Suomen järvistä kaloja sai mitä myöten tahansa. Karhun- ja hirvenlihaa syötiin, keväällä ja kesällä telkän munia, ja niin pysyi henki siirtolaisissa ainakin pettuleivän avulla. Ja juuri näiden jälkeläiset ovat ihmetyttäneet maailmaa loistavilla ennätyksillään voimailun ja urheilun alalla. Siis ruokakomento sittenkin oli terveellisempi kuin monen muun rikkaamman kansan, joka on ahminut vehnäleipää ja juoda kulauttanut viiniä palanpainoksi.

SAVON AUTOLIIKENTEESTÄ JA SEN MATKUSTAJISTA

Autot ovat saaneet vallankumouksen aikaan yleisessä liikenteessä vesirikkaassa Savossakin, jossa luulisi laivaliikenteen olevan paikallaan. Maantiet kasvoivat heinää jo ennen maailmansotaa. Mutta nyt maantiet ovat uudesti syntyneet vilkkaampaan elämään kuin konsanaan ennen. Sen ovat aikaansaaneet autot ja varsinkin linja-autot. Ja maantiet ovat ajettavammassa kunnossa kuin koskaan.

Nyt meillä on posti- ja linja-autoja minkä verran tahansa. Tosin on mukavampi matkustaa rautateillä kuin postiautossa, joka sentään aina pomppii ja retkahtelee, mutta vie meidät suoraan maan sydämeen. Se kulkee kylien läpi, hipoo talojen seinämiä ja pihanportteja, se pujahtaa metsiin ja näyttää meille kansan työtä ja touhua arkioloissa.

Mutta matkustajat ovat autoissa samat kuin tätä ennen höyrylaivoissa. Ne ovat noita lupsakoita savolaisia, jotka lyhentävät matkaa vilkkailla ja nokkelilla tarinoillaan.

Tein tässä kesällä kolme linja-automatkaa eri osissa Suomea, ensimmäisen Savossa, toisen Tampereen seuduilla ja kolmannen Kyminlaaksossa. Paitsi yleisiä matkahavaintoja, joita jäi mieleeni, teki minuun kansantyyppien, kansantapojen ja käytöstapojen tavaton erilaisuus eri osissa maatamme kaikkein pysyvimmän vaikutuksen.

Minun piti pitää eräs saarna ulkoilmajuhlassa muutamassa Savon kirkonkylässä. Sinne ei ollut rautatietä, mutta linja-auto kulki kirkonkylän ohi. Hakeuduin autoasemalle. Vaunu oli jo puolillaan väkeä, enimmäkseen naisia. Arveluttavan vilkas puheenporina kuului vaunusta. Minulla oli vielä saarna valmistamatta, niin että päätin matkan varrella suunnitella sitä mielessäni. Sentähden päätin olla menemättä naissakkiin, sillä tiesin, että siellä saattoi tulla pohdittaviksi sangen mielenkiintoisia seikkoja, joihin en malttaisi olla osallistumatta. Olihan Savosta juuri äsken kerätty 300,000 sananpartta, kun taas Länsi-Suomesta, Uudeltamaalta ja Karjalan Kannakselta tähän asti on koottu yhteensä vain 200,000. Kun niitä niin runsaasti on Savossa, niin riittäähän niitä jokaiselle autolinjalle ainakin 10,000. Niitä en malttaisi olla kuulematta lisäämättä omiani ja tekaisematta lisää. Astuin viimeisenä vaunuun ja jäin istumaan ajajan viereen oven suuhun saadakseni olla rauhassa.

Puhe oli jo täydessä käynnissä, kun auto lähti liikkeelle. Hetken perästä kuulin seuraavan jännittävän vuoropuhelun selkäni takaa. Vanha emäntä tutkii vieressä olevaa nuorta rouvaa.

– Suapko luvan kysyä, että mistee kaukoo se rouva on kotosin?

– Helsingistä olen.

– Vai Helsingistä, vai Helesingistä. Onko Teillä ammatti, vai oottako työ vuan paljas rouva?

– Kyllä minulla on ammattikin. Minä olen lääkäri.

– Vai liäkärj. Oottako työ hammasliäkärj, vai joka paikan liäkärj?

– Joka paikan lääkäri minä olen, vastasi rouva suuresti nauraen. – Mutta erikoisalani on naistentaudit.

– No paikka kuin paikka. Ainahan meissä naisissa kipuloita on.

En malttanut olla kääntymättä taakseni ja katsomatta, minkälainen se joka paikan lääkäri oli ja minkälainen mummo. Jouduin suustani kiinni koko matkaksi, ja saarna jäi valmistamatta. Lohdutin kumminkin itseäni sen kehuvan savonukon sanoilla: "Tässä on se poika, joka kaks' tuntia sylykäsemätä hoastaa mistä asiasta tahasa." En minäkään sylkäissyt saarnani aikana yhtään kertaa, mutta säälistä kuulijoitani kohtaan en hoastanut kahta tuntia, tuskin yhtäkään.

Tuli poislähtö seuraavana päivänä taas samassa autossa. Tienhaaraan, johon linja-auton piti pysähtyä, keräytyi vähitellen muutamaan siistiin kahvilaan joukko matkustajia. Taas enimmäkseen naisia kimssuineen kamssuineen. Ruvettiin heti puhelemaan maakunnan tavan mukaan. Mutta ilmoitettiinkin puhelimesta, että auton akseli oli katkennut noin neljän penikuorman päässä. Mitäs nyt tehdä? Ei muuta kuin tyynesti odottamaan. Ruvettiin veljeilemään, ja niinkuin vanhoissa romaaneissa luetaan, kohta oli ystävyys ja rakkaus yhdistänyt meidät iloiseen illanviettoon. Yhteinen onnettomuus sitoo paremmin ihmiset toisiinsa kuin suuri onni. Latkittiin kahvia ja syötiin leivoksia. Köyhemmille varakkaammat tarjosivat annokset ilmaiseksi. Maksaessani yhden annossarjan tipahti taskustani valokuvani lattialle. Samassa sieppasi nuorin ja kaunein tyttönen kuvan eikä antanut sitä takaisin ilveellä millään. En olisi tahtonut luopua kuvastani, sillä se ei ollut mikään pilakuva, vaan kauniin miehen kaunis kuva. Mutta tyttönen pisti sen poveensa. Ja sinne se kuva jäi, naiselle, jonka nimeäkään en tietänyt. Tämä vain todistukseksi siitä, miten läheisiksi ystäviksi sitä matkoilla tullaan parin tunnin kuluessa, varsinkin onnettomuuden sattuessa. Nimittäin Savossa.

Siinä ilakoidessamme ajaa porhalsi suuri tavara-auto kahvilan eteen. Auto oli kukkuroillaan muuttotavaraa. Oli siellä rouva, oli siellä lapsia, mutta enemmistö miehiä. Ne hyökkäsivät kahvilaan, tilasivat annoksia ja olivat iloisia. Mikä heidät teki iloisiksi, sitä ei tiedetty, eikä sitä kyselty. Oliko heitä innostamassa se, että he haaveilivat uudesta asuinpaikastaan löytävänsä vielä hauskemman kodin kuin mikä heillä oli tähän asti ollut. Emme kyselleet, minne nämä sirkuttelevat vieraat olivat matkalla, mutta sen kuulimme, että Viitasaarelta he tulivat. Nimiä ei kyselty puolelta eikä toiselta, me olimme kuin etelämaalaiset ainakin, ilakoimme vain oman iltamme iloksi. Nimiin sitä paitsi liittyy aina arvo ja yhteiskunnallinen asema, ja ne saattavat usein vieroittaa henkilöitä toisistaan. Toinen kainostelee toistaan, voipipa joku arvella, ettei hänen rankiinsa sovi veljeillä kaikenlaisten tuntemattomien kanssa. Sellaiset ihmiset varmasti pilaavat kaiken ilon seuraelämästä. Me emme tienneet toisistamme muuta, kuin että olimme ihmisiä vain, joita sallimus oli nakannut toinen toistemme tielle. Sentähden oli ilo vapaata ja sydämellistä. Jouduimme niin läheisiin suhteisiin, että yleinen valokuvaaminen pantiin toimeen. Muuttovaunussa oli tietysti vanhan kodin valokuvauskonekin mukana.

Uudet ystävämme kapusivat sitten vaunuunsa. Mikä istui tuolilla, mikä loikoili sohvalla, mikä missäkin. Sinne he katosivat, ehkä ikiajoiksi.

Kuinka erilaista olikaan elämä autobussissa, joka Tampereelta lähti Pitkäänniemeen ja siitä ohi jonnekin. Minulla oli matka Pitkänniemen houruinhoitolaitokseen. Matkustin ilman saattajaa, joka on omansa selventämään sieluni tilaa. Vaunu oli taas täynnä etupäässä naisia. Erinomainen huomio on tuo, että naiset aina ovat enemmistönä meidän vaunuissamme. Katsokaa esim. meidän raitiotievaunujamme Helsingissä. Ei ole harvinaista, että vaunussa on yksi mies, mutta toistakymmentä naista. Mutta Tampereen naiset istuivat tuppisuina ja niin perin juhlallisen näköisinä kuin olisivat istuneet rippikirkossa. Elä vain tule niin lähelle, että napit sattuvat, uhosi heistä. Kaikki olivat normaaleja, ei yksikään sekapäinen Pitkänniemen hoidokki, joiden tauti joskus saattaa ilmetä äänettömyytenäkin. Minun vieressäni istui nuori tyttö, joka oli siinä rippikouluiässä. Eurooppalaiseen tapaan käännyin hänen puoleensa kysymyksillä. Ihmeellinen tyttö! Ei vastausta eikä edes ilmettäkään hänen kasvoissaan, joka olisi näyttänyt, että hän kuuli puhettani. Suuret siniset silmät vain katselivat liikkumattomina ulos ikkunoista kohti Pyhäjärveä. Olikohan hän mielisairas Pitkästäniemestä, vai kuuluiko tämä hänen käytöksensä maakunnan tapoihin? Käännyin yhtä vanhan pojan puoleen, joka seisoi siinä polvieni kohdalla. Ei vastausta. Poika hymyili vain. Minä tartuin pojan turkinkaulukseen ja ravistelin häntä hieman ja komensin: "Vastaa!" Vasta sitten poika vastasi harvasanaisesti. Kaksi vastausta sain ravistamalla. Kolmatta en enää saanut. Poika hymyili vain. Pälkähti mieleeni: maassa maan tavalla tai maasta pois! Nyt minäkin rupesin pirkkalaiseksi, jota nimeä tamperelaiset mielellään käyttävät itsestään, siis olin vaiti loppumatkan. Tultiin Pitkäänniemeen. Sain kuulla, että poika olikin savolaisen jälkeläinen. Siitä hänen hymyilynsä, mutta poika oli pirkkalaistunut siihen määrään, ettei hän ruvennut turhia jaarittelemaan. Tyttö oli täysrotu pirkkalainen. Hän ei edes hymyillyt.

Mutta jotakin ylhäistä ja juhlallista on tuossa pirkkalaisten mykkyydessä. Jos nuo emännät vietäisiin johonkin kuninkaalliseen hoviin, varmasti he kaikki käyttäytyisivät nuhteettomasti jo ensi päivästä lähtien. Ei yhtään kommellusta tapahtuisi, sillä he ovat syntyneet kankeihin hovitapoihin. Mutta kun autobussit ovat viidenkymmenen vuoden ajan välittäneet liikettä Tampereelta, varmasti silloin vierastaminen on jonkin verran lähtenyt pirkkalaisista, sillä vilkas liike on omansa vilkastuttamaan myös ihmisiä.

Kyminlaakson väki eroaa ulkomuodoltaan ja tavoiltaan meistä muista suomalaisista. Eivät ne ole viipurilaisia eivätkä uusmaalaisia eivätkä savolaisia. Ne ovat vanhojen goottien jälkeläisiä, goottien, jotka esihistoriallisena aikana kolusivat Kyminjokea ylös Sisä-Suomeen. Siihen on tullut lisäksi virolaista verta ja tietenkin suomalaistakin. Kookasta, hoikkaa väkeä. Istuttiin täyteen sullotussa vaunussa ja taas naiset valtavana enemmistönä. Tuli nuori neitonen vaunuun etsien istuinsijaa. Vaunu nytkähti, ja neitonen retkahti polvelleni. Minä maanittelin neitosta ystävällisesti jäämään istumaan paikan puutteessa polvelleni, koskapa moni muukin ihminen on kehunut sitä pehmeäksi istuttavaksi. Neitonen sanoi: "Neätsen" ja kiilautui kahden naisen väliin saaden hieman tukea penkin laidasta. Tätä kohtausta seurasi itsepintainen hiljaisuus. Jokunen vain uskalsi hymytä. Mutta kun tultiin Kouvolaan, pistäytyi eräs nainen asemalta puhuttelemaan sofööriä. Mikä sanatulva ja nopea puhelu! Jäin kuuntelemaan. Kun juttu oli loppunut, kysäisin sofööriltä: "Tuo nainen ei ole Kouvolasta kotoisin?" Sofööri vastasi: "Ei olekaan, Mikkelin puolesta on." Hyvä!

SAVOLAISEN SUUPALTON KOSTO

Hiski oli kotoisin siitä kylästä, jossa Juhani Aho kasvoi ja yleni täysmieheksi. Hiski oli yhtä loistava tarinan mies, kuin Juhani Aho oli loistava tarinan kirjoittaja. Vieremällä osattiin suomenkieltä nuhteettomasti, sen todistivat sekä Juhani Aho että Hiski.

Oli Iisalmessa tärkeä maakunnan kokous, jonne oli saapunut itse maaherrakin ynnä muita viisaita miehiä ja naisia eri työaloilta. Joukon jatkona myöskin Hiski ja minä. Keskusteltiin maantiesillan rakentamisesta Kallaveden poikki. Eteisessä maaherra esitteli talollisen Hiskin minulle. Alkoi keskustelu meidän välillämme. Tarina luisti heti alussa kivuttomasti. Ei meidän kummankaan tarvinnut toistamme herutella. Väki valui juhlasaliin. Me jäimme eteiseen. Ei hennottu keskeyttää tärkeitä juttuja. Hiskillä oli kova ja kantava ääni niinkuin minullakin. Hetken perästä tuli mies oviaukeamaan ja sanoi:

– Puhukaa hiljemmin, te häiritsette keskustelua salissa.

Kului kotvan aikaa, niin tuli salista toinen mies, sulki vihaisesti oven ja sanoi:

– Te puhelette aivan liian äänekkäästi.

Nyt minä pakenin saliin kuuntelemaan keskustelua. Mutta eihän Hiski jättänyt minua rauhaan, vaan tulla tupsahti myöskin sisään. Eikä Hiski ollenkaan kuunnellut keskustelua, vaan istuutui vastapäätä minua ja tuijotti herkeämättä minuun, uhriinsa. Minua rupesi niin vastustamattomasti naurattamaan, etten voinut jäädä saliin. Luikin pellolle, mutta kun hellävaraa koetin sulkea ovea jälkeeni, huomasin oven raossa Hiskin ruskeat, ryppyiset kämmenet. Täytyi avata Hiskille ovi ja laskea hänet ulos.

Silloin Hiski virkkoi:

– Ei heretä, kun kerran raiteilla ollaan. Lähetään pellolle jatkamaan.

– No lähetäänpä voan.

Mentiin ulos Jumalan kirkkaan auringon alle, jossa saatiin rauhassa jatkaa. Hiski kertoi lyhyesti elämänsä tarinan. Ei minun tarvinnut nyhtää sitä hänen suustaan, sitä tuli kuin siimaa sitä hänen romaaniaan.

Onnellinen mies hän oli. Hänellä oli Kotkassa mainio poika, joka oli piällysmiehen paikalla jossakin puuliikkeessä. Eivät insinööritkään uskaltaneet lopullisesti päätellä asioita, ennenkuin Pojalta kuulivat neuvoja. Hiskin akka oli sentään viime aikoina vähin sairastellut, ja oli Hiski lähettänyt hänet Helsinkiin leikattavaksi. Akan piti nyt juuri saapua junassa Iisalmeen, ja sentähden mies oli nyt häntä vastassa. Juna tulee – Hiski katsoi kelloaan – tuossa puolen tunnin perästä.

– Niin, se poikani, jatkoi Hiski – rakastui muutamaan tyttöseen siellä etelässä, ja annahan olla, ei muuta kuin kihlasi sen, vaikka se ei ollunnakaan oman puolen immeisiä. Sieltä se oli Vorssan (Forssan) tienoilta varakkaan talollisen ainoa tytär. Häät vietettiin morsiamen kotona. – Eihän tuo liene juna vielä tullunna Iisalamen asemalle. – Minut kutsuttiin häihin, mutta akka jäi kottiin. Minä läksin. En ollunna ennen käynnä niin kaukana etelässä, ja tuntuihan tuo vähän ouvolta jos jännittävältäkin vähä, minkälaista moalimoo siellä olj ja minkälaisia immeisiä siellä asui.

Hiski vilkaisi uudemman kerran kelloonsa ja sanoi:

– Onhan siellä auto vastassa, ja tuntoohan se ajuri akkanj, niin että viephän se akkanj kaupunnin kortteeriin, jossa minä sen kyllä tappoon.

– Mutta onhan se teidän vaimonne vasta leikattu, ehkä hän tarvitsee kahta taluttajaa, koettelin minä muistutella Hiskiä.

– Topakka muija se on. Kyllä se ite kömpii autoon ilman taluttajookin.

Hiski jatkoi tarinataan, niin että parta vapisi. En raskinut häntä keskeyttää, vaikka säälinkin kirurgista saapunutta vaimoa, joka varmasti tähysteli miestään aseman sillalla ja haikaili, että minne se Hiski on häipynyt.

– No, minä sitten läksin ypöyksin sinne hääreissulle, jatkoi taas Hiski. – No, oikeita immeisiähän siellä Savon junassa olj. Kaskuttiin ja tarinoitiin milloin minkin miehen ja naisen kanssa. Niin se matka luisti Hoapamäen asemalle, että sujahti voan. Siellä muutin junnoo ja kapusin Pohjanmoan junnaan. Kävin penkille istumaan ja alotin puhheen vastapäätä istuvan miehentoljakkeen kanssa. Ei vastanna halaistua sannookaan. Yritin uuvelleen. Koetin saaha ies yhenkin sanan hänen suustaan. Luulin jo kuuromykäksi. Tultiin seuraavalle asemalle, niin näkyi sieltä kauniita järviä. Sanoin:

– Näkkyyhän teälläkin päin olevan järviä.

– Joo, vastasi se kankea mies. Ei ollut siis mykkä, muuten voan sanaton jurrikka.

– Mikä tuon järven nimi on? kysäisin taas mieheltä.

– En tierä. Minä olen Härmästä.

– Vai Härmästä, vai Härmästä. Montako puukon arpea teillä on selässä?

– Ei vastausta, ei minkäänlaista. Näytti suuttuneen, kun minä ihan vahingossa laukasin tuon kysymyksen, nuin voan leikilläni. Pohjalaisen kanssa ei kuulu ens' eäneen soavan laskea leikkiä. Mies voan murjotti. Muutin paikkoo ja ajattelin, tavannen kait muita miehiä, joilta tarina luistaa. Eikös mitä. Kaikki olivat samanlaisia murjakkeita. Olihan siellä yksi vanha akka, mutta sekin oli hampaaton, enkä minä hänen puhettaan kunnolleen ymmärtännäkään. R:n kanssa se puhella raksutteli kuin tamma kauroja.

– Nyt juna jo vihelsi asemalle, keskeytin minä. Hiski ei ollut kuulevinaankaan tällaista huomautusta, jatkoi vain yhä kiihkeämmässä tahdissa.

– No, kyllä ovat tuppisuita nuo pohjalaiset. Oon kuullunna sanottavan, etteivät pohjalaiset puhu muuta kuin unissaan – ja humalassa. Mutta silloin ne kuuluvat pauhaavan kuin Imatran koski. Minä äkämystyin ja koettelin unta herutella Tampereen ja Toijalan välillä. Ei tullut siitäkään mittään.

– No, totta kait niissä häissä syntyi riemun rämäkkä? kysäisin.

– Riemunko remakka? Ei sinne päinkään. Kaikki istuivat kuin hautajaisissa ja supattelivat naapureilleen. Minä tästä kimmastuin ja kimposin keskilattialle ja kiljasin: "Koska nyt tässä on morsian Hämeestä ja suluhanen Savosta, niin lauletaanpas ensin Hämäläisten laulu ja sen peälle Savolaisten laulu." Samassa korotin eäneni ja aloin: "On mulle Suomi suloinen, voan Häme sittäi kalliimpi." Yrittihän se muukin hääväki yhtyä minuun, ja ynisiväthän muutamat naiset loppuun asti, mutta eihän siitä mitään leimakkata syntynnä. Vasikka-vainoon nuotilla se voan tahto männä. Mutta kun minä sitten aloin sen Savolaisten laulun, niin melkeinpä yksin sain sen laulaa. Tulihan se poikani, talon ylkä, isäänsä auttamaan, mutta minkäpä me kaksi miestä taisimme, kun muut ei kuin voan kuuntelivat. Eivätkä ne muut miehet yösyännä ies humaltuneet, jotta rohkeutta olisivat soaneet. Kovin oli siivo ja siisti, sivistynyt talo, ja väki sitä mukaa. Kyllähän eräs ukon köhiläs viritti laulun nurkastaan ja huusi: "Onko mamma hullu, kuka sit' on Pietarista alkamati..." Mutta silloin muut miehet huusivat: "Suus kiinni, onko tämä mikään hollitupa?" Siihen se jäi siihen "alkamati", joka meillä kuuluu "alakamata". – Kun sitten häät oli vietetty ja poikani akottunut, läksin minä takaisin taivaltamaan tänne Iisalmeen.

Samassa tuli siihen Hiskin kortteeritalosta lähetti, joka toi sanoman, että Hiskin emäntä odotti Hiskiä kortteerissa.

– Sanohan emännälle, että teällä on tärkee kokkous, mutta että se on loppumaisillaan. Kyllä minä koetan tästä joutua niin välleen kuin kerkiän.

Sanansaattaja lähti ja Hiski jatkoi:

– Mutta paluumatkalla minä päätin kostaa nuille tuppisuille. Reistasin olla sanomata sannookaan, vaikka kuka olisi yrkäillyt hoastatella. Istuttiin, istuttiin kokonainen puolituntinen nokakkain muutaman vanhemman miehen kanssa. Viimennii lohkesi hänen suustaan seuraava kysymys: "Että mistä kaukaa se viaras on kotoosin?" Minä en sen kun muljautin silmiäni enkä vastanna niin minkäänlaista mittään. Ukko katseli minnuun pitkälti, mutta eipäs yrittänyt uuvelleen. Sainpas kostetuksi, sainpas! – No, tultiin Hoapamäelle. Siellä alkoi puheen porinata kuulua nurkasta jos toisestakin, ja minunkin sisuni alkoi sulaa. Johan minäkin aloin hienostaan hoastella, mutta kun Pieksämäeltä keännyttiin tätä Iisalamee kohti, no silloin tarinata putosi kuin hyllyltä. Ja kaikki immeiset hoastoivat puhasta suomee. Ei ärrät sorahelleet immeisten suussa, voan kaikki sanat sanottiin lullilleen, niinkuin pittääkin. Nyt kuuluu pojallani olevan lapsikin, johan häistä on alun toistakin vuotta. Tulloonko tuosta lapsestai sorakieli?

– Elekee hättäillä. Forssassa puhutaan l:llä. Näin: "Solassa ei sihlata eikä siellä tählätä, siellä vain lalataan ja lauaistaan."

– Niinkö ne ruojat hoastavat. No onhan se hyvä, ettei pojanpojasta tule sorakieltä.

Tuli uudelleen sanansaattaja, joka virkkoi: "Emäntä tahtoisi päästä äkkiä kottiisa kuolemaan. Kippee kuuluu olevan."

– Tullaan, tullaan. Eihän tuo nyt emäntä kässiin kuolle. – Vastakertana sitten jatketaan, sanoi Hiski ja paiskasi kättä minulle ja lähti juoksujalkaa kortteeripaikalleen.

Eihän se emäntä kuolemankipeä taitanut olla, mutta hän tunsi Hiskinsä ja tiesi, ettei mies muuta hoputusta tottele, kun kerran tarinan alkuun pääsee, jollei häntä peloittele kuolemalla.

En ole Hiskiä sen koommin tavannut enkä hänestä kuullut mitään. Toivottavasti hänen emäntänsä vielä elää ja Hiski yhä edelleen nauttii siitä, että hän sai kostetuksi nuo tuppisuut.

Kokouksen keskusteluista ja päätöksistä emme kuulleet mitään, ei Hiski enkä minäkään, mutta tulihan se Kallaveden silta valmiiksi ilman meidän nerokkaita puheenvuorojammekin. Sen sijaan sain nauttia Hiskin mainiosti kertomasta häämatkan kuvauksesta. Sen sain vain taata, että Hiskin kertomus varmasti ylitti vauhtinsa ja mielenkiintonsa puolesta kaikki kokouksessa pidetyt esitelmät, puheenvuorot ja päätöslauseet.

SAVOLAISET PAKINOITSIJAT

Onko maapallon päällä etevämpää pakinakansaa kuin Savossa? Tuskinpa. Juuri äsken on Savosta koottu sananparsia kokonaista 300,000 kappaletta. Jos Karjalassa, Hämeessä ja Pohjanmaalla luikertelevien savolaisten rönsyjen sananparret lasketaan lisäksi, niin niitä on yhteensä puoli miljoonaa. Kylläpä niiden varassa on helppo pakinoita pitää. Ken näistä osaa kymmenennenkään osan, aina hänellä on valmis sutkaus jokaiseen kysymykseen.

Entä Savon emännät! Niillä se vasta suuvärkki on! Menkääpä johonkin Savon mökkiin, tai haastatelkaa maantiellä vastaan tullutta akkaa tienposkessa, niin saatte, kun hyvin sattuu, kuulla niin loisteliasta kielenkäyttöä, ettette mistään romaanista sen veroista ole lukeneet. Ja muija se kädenkäänteessä kertoo koko elämäntarinansa niin vilkkaasti, että sitä syömättä kuuntelee. Siinä tulee alkusointuja ja loppusointuja tulvimalla. Hän paljastaa kaikki elämänsä yksityiskohdat hirvittävän avosydämisesti. Ei kierrä edes sitäkään, että hänellä ennen avioliittoaan on ollut löytölapsikin. Mikä hienotunteinen sana tuo löytölapsi! Se pitäisi välttämättömästi saada lakitekstiinkin muiden röyhkeiden sanojen tilalle.

Lankeehan luonnostaan, että tällaisten emäntien pojat ovat jo pienestä pahasta tottuneet sekä sutkauttelemaan että letkauttelemaan. Ja minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Kun nämä pojat sitten saavat kynän käteensä vanhemmuuttaan, niin mikäs jottei kynä pyri sutkauttelemaan ja letkauttelemaan. Ja tässähän juuri piilee pakinoitsijan voima ja tenho.

Nyt tarkastakaamme, miten savolaispojat täällä Helsingissä ovat menestyneet pakinoitsijan toimissa.

Vanhin pakinankirjoittaja on Helsingin Sanomain Tiitus. Hän on nuoruutensa viettänyt Vennään Taipaleessa, toisin sanoen Liperin pitäjässä, ja koulunsa käynyt Joensuussa. Mutta vaikka nämä paikat kuuluvat Karjalan maakuntaan, niin asukkaat ovat savolaisia siirtolaisia ja puhuvat savonmurretta. Kun Tiituksen pakinoita lukee, niin varmasti kaikki savolaiset tunnustavat, että puhtaampaa savonmurretta ei kukaan kykene kirjoittamaan. Entä hänen pakinainsa henki? Se on niin aito lupsakkaa, ettei synnynnäinen savolainen kykene mitään aidompaa luomaan. Ja kuinka uupumaton ja tuores hän aina on! Joka päivä kirjoittaa yhden pakinan Helsingin Sanomiin, toisen Iltasanomiin ja kolmannen milloin mihinkin julkaisuun. Eikä niitä milloinkaan väsytä lukea. Ihme mies kerrassaan! Eikä hän koskaan loukkaa ketään, vaikka hän toisinaan letkautteleekin. Hänen sanansa ovat niin villaiseen käärittyjä, etteivät ne pääse haavoittamaan ketään. Onko parempaa ilveilyä Suomessa koskaan kirjoitettu kuin hänen juttunsa Pöllölästä? Kuinka tämä pakinoitsija jaksaa pakinoitansa joka päivä sepustaa, se tuntuu lukijasta aivan käsittämättömältä. Suomen kaikkein ahkerimpia työntekijöitä.

Helsingin Sanomain vakituinen poliittinen pakinoitsija Eero on henkisesti Tiituksen sukulainen. Joka päivä hänkin lykkää pakinataan, puolueasioista pääasiallisesti. Hänkin, tuo Jännevirran kasvatti, on niin tyystin säilyttänyt savolaisen leppoisuuden, ettei paljas kynsi useinkaan pistä ulos hänen käpälästään. Hän hellä varaa raaputtelee vastustajansa helliä paikkoja ja hymähtää. Tämä voi kyllä johtua lempeästä luonteestakin, mutta paljon siinä on Jännevirran asukasten yleisestä suopeasta puhetavasta opittuakin. Juuri sillä tavalla savolainen nuhtelee hyvän naapurinsa heikkouksia. "Koettakeehan hyvät ystävät olla immeisiksi" näkyy olevan hänen saarnansa pohjasävelenä.

Luonteeltaan aivan samasta lestistä lähtenyt on Sosiaalidemokraatin Hesekiel. Hän onkin etupäässä kulttuuripakinoitsija, eikä sellaisenaan saakaan niin paljon riidan aihetta. Hesekiel on lyyrillinen luonne, jonka ahjosta on lähtenyt monta oivallista runoakin. Nyt vanhemmuuttaan hän on jättänyt runoilemisen vähemmälle ja kuvailee hartaasti eduskunnan jäseniä, joista nyt ei lähde niin paljon runon aihetta kuin hauskoja luonteenkuvauksia.

Sinä Sasu Punanen et suinkaan ole vähin Savon profeetoista, sillä sinäkin kirjoittelet joka ikinen päivä moneen paikkaan. Ja sinä kirjoittelet pitkiä pakinoita. Savolainen mentaaliteetti sinullakin on, mutta politiikan tulessa on sinun sananvalintasi hieman terävämpi. Sinä olet savolaisen heränneen äidin poika, ja meihin kaikkiin heränneiden kasvatteihin on hieman tarttunut Mooseksen ja Eliaan säkenöivä mieli, niin että kynsi joskus tekee haavan. Sentähden me aina tuon tuostakin saamme ryöpyn niskaamme, sillä joka pitää suuren suun, pitäköön myöskin leveän selän, niinkuin Savossa sanotaan.

Näin monta väsymätöntä Savon poikaa on täällä pääkaupungissa hoitamassa pakinoitsijan perin tärkeää tehtävää. Sillä paljon enemmän kuin konsanaan pääartikkelit juuri pakinoitsijat muokkaavat yleistä mielipidettä. Yksi onnistunut sutkaus vain, ja lukija voi siinä hetkessä muuttaa mieltään. Juuri sentähden pakinoitsijalla onkin suuri edesvastuu siitä, menevätkö ajatussuunnat hyvään vaiko pahaan päin.

Kuinka vallan erilainen onkaan Uuden Suomen Ollin kirjoitustapa! Aivan ensiluokkainen kirjoittaja hänkin, mutta hän kirjoittaa, niinkuin hän olisi aivan toista rotua kuin edellä mainitut Savon pojat. Hän on länsisuomalainen ja kirjoittaa oman heimonsa henkeen, niinkuin hänen tulee tehdäkin.

Eihän siis ole kumma, että pakinoitsijoita ei aina riitä Savon omiin lehtiin, kun niin suuri määrä on riistetty Helsinkiin. Eikähän aivan välttämätöntä olekaan, että kussakin maakunnassa sanomalehtimiesten täytyy olla oman maakunnan kasvatteja. Mutta yhtä onnellista on sittenkin, että niin on saatu järjestetyksi. Mainittakoon esimerkiksi Vaasan Jaakkoo, joka pohjalaisilleen puhuu heidän omalla murteellaan. Jaakkoo on muuten savolaisen Ikosen jälkeläinen, joka muinoin kaskenpolttajana asettui Ylihärmään yhdessä Vihtori Kosolan esi-isän kanssa, jonka nimi tietysti oli Kosonen. Tätä Vaasan Jaakkoo ei tahdo tunnustaa. Vihtori Kosonen ei sentään ole kuulu leikillisestä mielestään niinkuin Jaakko Ikonen. Muuten vain valtiollinen hakamies, ei lempeä pakinoitsija.

Kyllä se niin on, että savolaista sanontaa ja henkeä ei opi se, joka ei ole viettänyt lapsuusvuosiansa Savossa. Nimimerkikseen kyllä saattaa valita savolaisen köllinimen, mutta siihenpä se supistuukin. Sävy on sittenkin toinen. Ääni on Jaakopin, mutta kädet, jotka kynää käyttävät, ovat sittenkin karvaisen Esaun.

SAVOLAISTEN HENKISET JA RUUMIILLISET OMINAISUUDET

Tässä edellä on pääasiallisesti koeteltu saada esille savolaisten yleinen mentaliteetti, joka on pääpiirteiltään humoristinen ja leikillinen yksinpä elämän vakavimmissakin tilanteissa. Savolaisten henkisiin ja ruumiillisiin kykyihin ei tässä yhteydessä saata kajota muuta kuin pääpiirteittäin.

Savolaisten paraiten kehittynyt ruumiinosa lienee heidän pakinoiva kielensä. Kieltä komentavat aivot, ja lienevät nekin hyvää ainesta. Savostahan on lähtenyt kokonainen sarja kuuluisia kirjailijoita ja runoilijoita, suomenkielisiä ainakin yhtä monta, jollei enemmän, kuin muista maakunnista.

Alkakaamme kansankirjailijoista ja runonsepistä.

Paavo Korhonen on niistä kuuluisin. Yleisesti tunnettu on hänen runonsa "Savon ukko, sarkahousu, pikimusta pitkäparta". Ei Korhonen mikään kuutamorunoilija ollut. Päinvastoin. Korhonen oli kasvanut sen kansan keskuudessa, jonka huulilta alituiseen pulppusi leikinlaskut, sutkaukset ja letkaukset. Ei hän malttanut niitä olla käyttämättä runoissaankaan. Ei hän tunnehymistyksiä rakastanut, sillä hänen kansansakaan ei antanut tunteilleen valtaa, vaan päinvastoin ne peitti iloisiin sutkauksiin, vaikka kyynel silmissä kiilui. Juuri niin teki Korhonenkin.

Paljon oli Savossa muinoin muitakin kuuluisia kansanrunoilijoita, kuten Lyytinen ja Kymäläinen. Heistä ei tässä yhteydessä sen enempää.

Juhani Aho on viime vuosikymmenien kuuluisin suomenkielinen kirjailija. Hänen ikiansionsa on se, että hän rikastutti kangistunutta kirjakieltämme juuri savolaisten liukkaalla sanonnalla ja niiden loppumattoman runsaalla kielivarastolla. Itse oli Aho täysrotuinen savolainen. Isän puolelta kuului sukuun Tuhkasia ja Väisäsiä, ja hänen äitinsäkin alkuperäinen suku oli Virkkusia. Muuta muukalaista hänessä ei ollut kuin nimi Brofeldt, 1600-luvulla muuttaneen ruotsalaisen sotilaan käyttämä. Hänenkin ehkä parhaimmat teoksensa ovat humoristisia, niinkuin esim. "Rautatie" ja monet lastut.

Arvid Järnefelt. Vanhaa savolaista aatelissukua, jonka isoisä asui Rantasalmella Haapaniemen kadettikoulun palveluksessa. Hän oli myös savolaisten säätyläissukujen, Molanderien ja taiteellisten von Wrightien veriheimolainen. Arvid Järnefelt oli Juhani Ahon aikalainen, hänen taistelutoverinsa vapaamielisten aatteiden lietsomisessa, hänen kirjailijakumppalinsa. Juhani Aho sai Järnefeltien taiteellisessa kodissa paljon sekä vaikutteita että opastusta kirjallisessa toiminnassaan. Arvid Järnefelt ei ollut humoristinen kirjailija, hän kallistui pikemminkin uskonnolliseen ja siveelliseen mietiskelyyn. Leo Tolstoin oppilaita.

August Engelbrekt Ahlqvist-Oksanen. Niinkuin tiedämme, oli hän paroni Standertskiöld-Nordenstamin luonnollinen poika. Mutta äidin puolelta hänkin oli savolaisia. Hänen äitinsä oli näet erään Leppävirran neitosen, Kinnusen, löytölapsi. Savolaisten laulun ja "Nouse, riennä, suomenkieli" runon isänä Oksasen nimi säilyy muistissa niin kauan kuin suomen kieltä maailmassa puhutaan. Hän ei ollut humorististen runojen sepittäjä. Karskista luonteestaan huolimatta hyvinkin hempeä. Niinpä hänen ylistyslaulunsa Savolle kuuluu näin tunteelliselta:

    Tuuli, joka kohti kuljet
    Suloisata Savoa,
    Joka jok' aholla muistat
    Suudella sen kukkia,
    Sinulle mä viestin viedä
    Annan armahalleni,
    Viestin viedä, toisen tuoda
    Sieltä leikkuessasi.

Tunteellisempaa runoa ei Savosta ole kirjoitettu.

Eino Leino. Rodultaan hänkin vanhaa savolaista sukua. Sitä sukua mainitaan jo 1561 vuoden verokirjoissa sekä Säämingistä että Rantasalmelta. Leinon isä oli syntyjään Mustonen, vaikka otti sittemmin nimen Lönnbohm. Leino on julkaissut kirjojakin nimellä Mustonen. Muuten Eino Leino ulkomuodoltaankin oli tyypillinen savolainen. Aivan samannäköisiä yksilöitä tapaa vielä joukoittain Savossa. Hallitseva kieli hänen runoissaankin on juuri Juhani Ahon kieltä, sillä Leinon lapsuuden kieli, Paltamon ja Iisalmen murteet, ovat mitä läheisimpiä sukulaismurteita.

Joel Lehtonen. Säämingin poikia.

Otto Manninen. Kangasniemen lapsia.

Musiikkimiehistä mainittakoon Karl Collan, Iisalmen rovastin poika, joka on säveltänyt Savolaisten laulun ja Vaasan marssin. Otto Kotilainen on ikivanhaa savolaista rotua Rantasalmelta ja Heinävedeltä.

Armas Järnefelt. Kuuluisa säveltäjä ja hovikapellimestari, Arvid Järnefeltin nuorin veli. Säveltänyt sinfonioja, mutta myös aivan erittäin tunteellisia kvartetti- ja kuorolauluja. Kuolemattomia ovat "Sirkka lauloi" ja "Pois meni merehen päivä". Jos on hyvää tahtoa, saattaa "Sirkassa" huomata savolaista huumoria. Järnefeltin kehtolaulut ja monet muut sävellykset ovat hempeintä, mitä Suomessa sävelletty on.

Luettelo musiikkimiehistämme ei saata olla tyhjentävä tällaisessa julkaisussa.

Itse Savon kansa on musikaalista väkeä. Sen huomaa, kun kirkossa istuu virrenveisuuta kuuntelemassa. Harva akka siellä istuu tuppisuuna. Kaikki ovat äänessä. Vanhimmatkin naiset panevat hauraat äänijänteensä väräjämään ja inisevät kuin itikat tyynenä, poutaisena kesäiltana. Rantasalmella, noin viisikymmentä vuotta sitten, istui lukkarin parvekkeella joukko vanhoja uroksia, jotka sommittelivat bassokulkuja virsiinsä.

Olen joskus väittänyt ja uudistan sen vieläkin, että savolaiset ovat synnyltään monipuolisia taiteilijoita. Jollei savolainen osaa laulaa, niin on hän sen sijaan taitava käsityöläinen; jollei osaa kumpaakaan, on hän loistava valehtelija, toisin sanoen hyvä puhumaan ja hyvä kirjoittamaan. Molemmissa hommissa täytyy osata lisän kanssa rehkiä. Tällaisia valehtelijoita sanotaan kirjailijoiksi.

Ennen muinoin savolaiset siirtyivät kotoaan kaskenpolttajiksi vieraille maille. Nykyään se elatuskeino on kielletty. Nyt he siirtyvät käsityöläisiksi yli koko Suomenniemen. Kaikki käsityöt ovat heille yhtä lystiä kultasepän ammatista aina paikkasuutarin virkaan saakka.

Piirtäjiä, maalareita ja kuvanveistäjiä ilmestyy tuon tuostakin aivan sydänmaan syvistä riveistä.

Juho Rissanen Nilsiästä maalaili sällinä Kuopion kaupungin talojen seiniä. Nyt hän asuu Pariisissa ja myy öljymaalauksia kaiken maailman pohatoille.

Pekka Halonen Lapinlahdelta kertoi, että hänen näppejään rupesi syyhymään, niin että täytyi lähteä Helsinkiin hakemaan parannusta. Syyhy lähti ja samalla syntyi tauluja, varsinkin maisemakuvia, joiden arvo yhä kasvaa ihmisten silmissä. Suomen kaikkein etevimpiä maisemamaalareita. – Halosen taiteellisesta suvusta on herättänyt huomiota myöskin Pekan serkku, kuvanveistäjä Emil Halonen.

Viime syksynä tuli taiteellinen yllätys Vieremältä. Eräs nuori, 18-vuotias tyttönen Ieva Åsenbrygg, asetti näytteille sarjan puuleikkauksia, jotka kuvasivat Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Kuvat herättivät ansaittua huomiota. – Minkäs luulette tästä tytöstä tulevan?

Vanhan kansan maalareista on ennen muita mainittava v. Wrightin veljekset.

Ferdinand v. Wright on Suomen kuuluisin lintumaalari, ehkäpä etevin Pohjoismaissa. Hänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm julkaisivat painosta Lintukuvaston, joka vieläkin on vertaistansa vailla.

Eero Järnefelt, Arvid Järnefeltin nuorempi veli, on ehdottomasti Suomen etevin muotokuvamaalari. Mallin ja muotokuvan yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Sen lisäksi hän saa aikaan luonteenkuvauksen, joka joskus kerrassaan ihmetyttää.

Liikemiehistä ehkä kuuluisin oli sääminkiläinen Kustaa Raninen (Ranin) Kuopiossa. Parviaisen sukua esiintyy niinikään hyvin lukuisasti Savossa jo 1500- ja 1600-luvuilla sekä Mikkelissä että Vähä-Savossa, sittemmin myöskin Joensuun seuduilla, samoin kuin Mustosiakin. Uusimpia savolaisia liikemiehiä ovat Saastamoiset Kuopiossa. Rantasalmelta siirtynyt Ruuskasen liikemiessuku on toiminut Tampereella.

Liikemieskykyä savolaisilta ei siis puutu yhtä vähän kuin piällysmiehen lahjojakaan.

Muinoin oli papisto kaiken henkisen elämän herättäjä ja johtaja. Luterilainen papisto oli oikeaoppisuuden aikoina vainonnut ankarasti kaikkea kansan muistissa säilynyttä runoutta ja perintätietoa, koska se piti sitä pirun kuiskutuksina ja taikauskona. Täten hävisi Länsi-Suomesta melkein tyystin vanha kansanrunous, mutta Savossa tällä oli niin syvät juuret, että niistä rippeitä tavataan vielä nykyäänkin. Ainakin rikkaissa sananparsissa. Mutta myöhemmän ajan papit sen sijaan olivat tälle kansanrunoudelle perin myötämielisiä. Kysyin kerran poikasena eräältä vanhalta akalta hänen rippikoulustaan. Akka vastasi:

– Eihän se rovast' muuta tiukannut, kun vanhoja runoja nyhti meiltä.

Akka oli käynyt rippikoulunsa 1820-luvulla Kerimäellä.

1700:n loppupuolella ja 1800:n alkupuolella oli tämä perintätietojen keräämisen harrastus ja samalla kiintymys suomenkieleen vallannut koko Savon papiston. Se ilmenee selvästi niistä vastauksista, jotka Savon papisto antoi Ruotsin hallituksen erääseen kyselyyn. Hallitus kysyi näet, eikö olisi syytä pitää useampia ruotsinkielisiä saarnoja Suomen suomalaisissa pitäjissä. Savon papisto päästi suuren äänen tätä ehdotusta vastaan. Monisanaisesti ja perin torjuvasti se kieltäytyi niitä pitämästä. Papit olivat yhtä avosuisia kuin heidän rakkaat sanankuulijansakin, Savon kansa. Porvoon hiippakunnan muiden seurakuntien papisto lähetti vain kuivat luettelot seurakuntiensa ruotsinkieltä taitavista jäsenistä, mutta Savon papisto pohti asiaa oikein periaatteelliselta kannaltakin.

Merkillinen oli tuomiokapitulin vastaus Ruotsin hallitukselle.

Siinä muun muassa lausutaan, että sivistynyt sääty Savossa yhä lukuisampana luopuu ruotsin kielestä ja omaksuu suomen kielen, jota papisto yleisesti nimittää äidinkielekseen. Perusteluihin kuuluu niinikään, että Savon kieli on niin joustavaa ja niin nokkelaa, että sillä saattaa ajatuksensa täsmällisesti lausua muutamilla sanoilla, missä muut kielet tarvitsevat pitkiä lausejaksoja. Niin siis sivistyneet tuomiokapitulin jäsenet, jotka olivat perehtyneitä kreikan ja latinan kirjallisuuteen, olivat tehneet sen huomion, että savolaisten sutkaukset ja letkaukset, heidän nerokkaat sananlaskunsa ja arvoituksensa olivat aivan samaa nerontuotetta kuin parhaat klassilliset vastineet. Nythän jo tiedämme, että Suomi kansanrunouden alalla on ensimmäinen maapallon päällä, mutta lankeaa Suomen oppineelle papistolle kunniaksi, että se oivalsi runojemme arvon ja merkitsi niitä muistiin jo vuonna 1779.

Kuinka taitavia suomenkielenkäyttäjiä nämä Savon säätyläishenkilöt olivat ei ainoastaan puheissaan, vaan myöskin kirjoituksissaan, siitä meillä on monta todistusta säilyneissä kirjeissä.

Antti Henrik Falck (synt. 1772, k. 1851), vanhaa savolaista sukua jo 1500-luvulta Rantasalmelta ja Säämingistä, oli Kerimäen kruununvoudin poika. Yleni viroissa aina senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi ja aateloitiin. Oli aikoinaan kotimaisen hallituksen mahtavin mies.

Falck sai Elias Lönnrotilta runomittaisen suomenkielisen kirjeen. Tähän vastasi mahtava mies myöskin runomitalla, jonka kieli on vielä paljoa aidompaa suomea kuin konsanaan nuoren Lönnrotin. Sananvalinta hämmästyttävän savolaista.

Erik Anders Crohns, aikaisemmin uskonnonopettaja Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella, myöhemmin jumaluusopin professori ja Helsingin rovasti, oli Kiteen nimismiehen poika. Ulkomaalaista rotua kuten Krogiuksetkin, mutta intoutunut itäsuomalainen. Oli Rantasalmen ajoilla ollut Lönnrotin kanssa kirjeenvaihdossa ja keräillyt runoja kansan suusta.

Hänen sisarensa oli naimisissa Iisalmen rovastin, Pehr Johan Collanin, kanssa. Hänellä oli monta lasta, joista mainittakoon kirjailija Fabian Collan, säveltäjä Karl Collan, Savolaisten laulun säveltäjä, sekä salaneuvos Alexander Collan, joka aateloitiin nimellä v. Collan. Helsingin rovasti Erik Crohns lähti matkalle Iisalmeen vaimoineen ja lapsineen. Viipyi tällä matkalla kaksitoista päivää, sillä hän vieraili sukulaistensa ja tuttaviensa kartanoissa, niinkuin sen ajan tapa velvoitti ja vaati. Nämä hänen sukulaisensa ja tuttavansa olivat kuuluisia savolaisia miehiä, niinkuin esimerkiksi lintumaalari Magnus v. Wright; Anders Rudbeck, satujenkerääjän ja -julkaisijan Eero Salmelaisen isä; Torsten Tavast; Abraham Joachim Molander, Mikkelin läänin kuvernööri (maaherra); Ukko Loden tytär rouva Blom. Tapahtui rike ajopelissä, ja Crohns jäi majataloon Lapinlahteen odottamaan sen korjausta. Tällöin hän rupesi rustaamaan runoa sisarensa Kirstin, Iisalmen ruustinnan, merkkipäiväksi. Painatan tähän tästä pitkästä runosta muutamia otteita, joista savonmurteen täydellinen hallitseminen käy ilmi:

    Lähteissäni liikkehelle
    rouvan runtasin rekehen,
    puolisoni mustasilmän,
    pienen pulskan pyöräposken.
    Eipä tuokan toran tehnyt,
    ei vetänyt vastakynttä.

         – – –

    Kulimmapa kaunihisti
    Mäntyharjun mäkimaita,
    Sivusimme Mikkelinkin,
    halki harjun Haukivuoren,
    pitkin Pieksämäen järven...
    mäen päälle mällistäissä,
    Jynkän jyrkässä mäessä
    Rauhalahteen riennettäissä...

    – – –

    Näisä hyvisä hovisa
    aika lensi lennätteli,
    sydän suostu, mieli mielty...

Crohns kertoo sitten sivuuttaneensa Kuopion, Kelloniemen ja Toivalan ja saapuneensa vihdoin Iiensalmen pappilaan. Siellä "langot suuta suikkajaapi, siskot sulkevat syliinsä. Kyllä luonto luokse tuopi, veri vierelle vetääpi." Sitten Crohns pyytää emäntää panemaan pöydät koreiksi sekä ruoilla että juomilla. Mutta samalla pälkähtää hänen päähänsä, mitä hän matkan varrella oli huomannut, ja hän puhkeaa seuraaviin sanoihin:

    vaan kun muistu mieleheni
    näihen maihen nälkävuodet
    ja kun näimme nähtäväiset
    varsin liki vallan tietä,
    kolottuna hongan haarat,
    paljastettuna petäjät,
    nälkäläisiltä nyletyt,
    kuivattuina kovat kuoret,
    jauhettavat jauhosiksi
    puuttehessa puhtaan leivän,
    juurihin jumalan viljan,
    ei maista makiat leivät,
    haluttele herrain herkut...
    Suo, hyvä taivaan jumala,
    anna, armias isämme,
    siunaukses taivahasta,
    karkoita pois katovuodet,
    maastamme haikia halla.

Eipä syntyne parempaa suomea nykyisiltäkään savolaisilta. Varmana saatamme pitää, ettei missään Suomen kolkassa sivistyneistö osannut käyttää maansa murretta yhtä loisteliaasti.

Ja tämä matkakuvaus on kirjoitettu vuonna 1832, 24/7. Siis alun toista sataa vuotta sitten ja ennen Kalevalan ilmestymistä.

Olihan Savossa muutamia mahtavia rovastisukuja, Krogiukset Keski-Savossa ja Lagukset Pohjois-Savossa.

Paul Krogius vanhempi oli ensin Säämingin rovasti vuoteen 1743, jolloin Sääminki Turun rauhassa joutui Venäjälle. Hän siirtyi sittemmin Pieksämäen rovastiksi. Mahtava kirkkoruhtinas ja hyvin ankara herra. Hänen pojistaan vanhin, Paul nuorempi, oli Porvoon tuomiokapitulin jäsen ja sittemmin saman hiippakunnan piispa. Hänen jälkeläisensä aateloitiin nimellä Edelheim.

Nuorempi poika, Samuel Krogius, oli Rantasalmen rovasti ja arvoltaan hovisaarnaaja. Hän, vaikka oli Upsalan ylioppilas, väitti yllämainittuun kysymykseen laatimassaan vastauskirjoituksessa, että ruotsinkieli on vieras kieli Suomessa. Niin jyrkkiä savolaisia nämä ruotsalaisperäiset papit olivat. He vallitsivat ajatussuuntaa Keski-Savossa paljon yli puolen vuosisataa. Viimeinen Krogius, Gabriel, kuoli Leppävirran rovastina vasta 1830-luvulla.

Iisalmen Lagukset olivat kahdessa miespolvessa Iisalmen, s.o. Pohjois-Savon, hengellisiä johtajia. Heidän jälkeläisensä olivat kuuluisia oppineita ja yliopiston opettajia sekä Turussa että Helsingissä.

Mainitsemista ansaitsee vielä Rantasalmen rovasti

Fredrik Bergh. Hän oli Paavo Ruotsalaisen oppilaita ja opetuslapsia, ankara pietisti. Kuoli v. 1866.

Ja lopuksi. Kaikkien Suomen hiippakuntien valitsematon ja vihkimätön piispa oli Nilsiän talollinen Paavo Ruotsalainen. Erinomainen puhuja ja hengellinen herättäjä ja yhtä hurja leikinlaskija loma-ajoilla. Siis oikea savolainen, jossa ei ollut petosta. Antoi raamatulle, mikä sille kuului, ja savolaisille sutkauksille ja letkauksille, mikä taas niille kuului. Ehkä yhtä iloinen kuin isä Lutherus; rakasti "Wein, Weib und Gesang", varsinkin Wein, mutta oli ehkä vieläkin terävämpi kieleltään kuin itse "kirkkoisä". Huumorintajuiset savolaiset eivät malttaneet olla hymyilemättä profeettansa metkuille, mutta pohjalaiset ottivat hänet avosylin vastaan, Jumalan lähettiläänä.

Savon maanviljelijöistä en mainitse ketään erityistä; niitä on niin monta. Sen vain pyydän saada todeta, että savolaisella maanviljelijällä on paljon työläämpi urakka kuin hänen länsisuomalaisella ammattitoverillaan suurilla savikkomaillaan. Savon maakamara on pääkadultaan karkeaa sorakangasta.

Savolaiset sotaporhot. Niitä on paljon. Ei niin, että savolaiset olisivat erittäin sotaisia luonteeltaan, lupsakoita immeisiähän he ovat, mutta Savo on ikimuistoisista ajoista ollut rajamaakuntana, ja rajoille komennetaan sotamiehiä, sillä kristillinen tapa on aina ollut semmoinen, että kansa vihaa toistaan ja hakee tilaisuutta hyökätä toisen niskaan. Vuosina 1721 ja 1743 haukkasi Venäjä paloja Savon maakunnasta, niin että raja tuli kulkemaan aivan Savon sydämen kautta. Sentähden Savossa aina oli suuri paljous sotilaita ja paljon upseereita, ja Rantasalmelle perustettiin kadettikoulu Haapaniemen kuninkaankartanoon.

Jöränä (Yrjö) Magnus Sprengtporten oli ehkä kuuluisin ja nerokkain sotapäällikkö Savossa 1700-luvulla. Hän näet väsymättömyydellään pani Savon joukot erinomaiseen kuntoon ja hankki niille sen ajan parhaimmat ampuma-aseet. Ikävä kyllä, hän kantoi asetta omaa maataan vastaan, mutta hän oli sittenkin Suomen itsenäisyysaatteen ensimmäisiä herättäjiä.

Johan Ludvig Runeberg on runohohteellaan kullannut niin monen savolaisen soturin nimeä, että kaikista heistä on tehty suorastaan esikuvallisia urhoja. Sandels palveli kymmeniä vuosia Savossa, niin että hän melkein oli akklimatisoitunut savolainen. Synnyltään tai virkatalonsa paikan puolesta useimmat Vänrikki Stoolin sankarit olivat savolaisia. Luettelen vain muutamia: v. Fieandt, v. Törne, Lode, Malm, Duncker, Aminoffit, Ehrnroothit ja Tigerstedtit. Yksin ruotsinmaalaisiakin toimi Savossa. v. Döbeln haavoittui Porrassalmen tappelussa, ja Klingsporkin oli Haapaniemen kadettikoulun ylin valvoja. Näiden nimet tulevat säilymään Suomen kansan muistossa, niin kauan kuin Vänrikki Stoolin tarinoita Suomessa luetaan.

Ruumiinrakenteeltaan savolaiset ovat hintelämpää tekoa kuin nuo rotevat, pitkät ja komeat hämäläiset ja länsisuomalaiset. Savolaiset ovat yleensä lyhyempiä kuin edellämainitut heimot ja Keski-Pohjanmaan asukkaat. Mutta eivät savolaiset sittenkään kuulu Euroopan lyhyihin kansoihin. Keskimittaisia he silti ovat, jopa vähän pitempiäkin. Mutta se heidän hoikkuutensa johtuu ohuemmasta luustosta. Heidän kasvavat tyttärensä ovat aina sujakoita eli niinkuin Kalevala heistä sanoo: vitsanvarpoja. Mutta vanhemmuuttaan he paisuvat tavattomasti, niin että kymmenen lehmän omistaja emäntä ja samalla kahdentoista lapsen äiti on usein kuin seitsemänkymmenen kilogramman vehnäjauhosäkki. Tytär on kuin metsämansikka, hänen äitinsä kuin hyötymansikka lihavassa puutarhamaassa. Hienon luustonsa takia ei hänkään ole leveä ja pyylevä kuin Hämeen emäntä, vaan pallomaisen pyöreä.

Hoikkia ovat miehisetkin miehet. Ne ovat kuin luodut kaikkiin sellaisiin ammatteihin, joissa ei suuria ruumiinvoimia kaivata. Länsisuomalaisten ja hämäläisten ruumiit ovat kuin annetut ojankaivajille, savolaisten taas käsityöläisille. Kuvaavana esimerkkinä kerron seuraavan tapauksen, joka vakuuttavasti tukee tätä vertausta.

Kirjailija Fredrik Perssonin Vermlannista piti saapua Suomeen, jossa hänen monet romaaninsa olivat ilmestyneet suomenkielelle käännettyinä. Hänen sukunsa oli suomalaista perua, Savon siirtolaisia jo 1600-luvun taitteessa. Nimeltä Korpinen. Laiva, joka hänet toi hänen isiensä maahan, saapui Turkuun. Pyysin erästä Turun sanomalehden päätoimittajaa menemään häntä satamaan vastaanottamaan. Päätoimittaja kysyi: "Miten minä Perssonin tunnen?" Vastasin siihen:

– Sinä savolaisena hänet heti tunnet. Hän on pilkulleen savolaisen räätälimestarin näköinen.

Päätoimittaja nousi laivaan. Kansi täynnä matkustajia. Hetken kuluttua hän näki räätälimestarin tyypin, ohjasi askelensa hänen luokseen ja virkkoi:

– Kirjailija Persson, arvaan minä?

– Vallan oikein. Mistä te minut tunnette?

Persson oli ihmeissään ja uteli jäljestäpäin minulta monet kerrat, kuinka olin osannut kuvata hänet niin tarkkaan, että päätoimittaja heti hänet tunsi. Vaikenin, en antanut selitystä.

Tämä paras todistus siitä, että Persson oli tyypillinen savolainen, vaikka suku jo oli asunut vieraalla maalla yli 300 vuotta.

Luulisi, ettei tällainen hoikka rotu kykenisi kilpailemaan Suomen muiden heimojen ja ulkomaalaisten kanssa urheilussa. Mutta ei niinkään. Suomen ensimmäinen kuuluisa urheilutähti oli Hannes Kolehmainen Kuopiosta. Hän livisti Euroopan mestarin, ranskalaisen Bouinin, ohi Tukholman olympialaisissa. Siellä hän voitti muistaakseni neljä loistavaa palkintoa. Kaikissa urheilulajeissa, missä notkeutta ja nopeutta kysytään, ovat savolaiset sijoittuneet ensimmäisten joukkoon. Niinpä hiihdon alalla tavataan parhaiden nimien joukossa useita synnynnäisten savolaisten tai heidän rönsyjensä nimiä. Mainitsen tässä muutamia. Karppinen, Lappalaisen veljekset, Paananen, ehkä Toivonen, joka suku lukuisana esiintyy jo 1500-luvulla Mikkelin läänissä. Missä taas suuria voimia kysytään, niinkuin kuulan, kiekon ja keihään heitossa, en ole sattunut huomaamaan savolaisia sukunimiä. Sehän vain tukee teoriaani savolaisen rodun ruumiinrakenteesta.

Näin savolaisetkin osaltaan ovat kantaneet kortensa kekoon, joka on herättänyt huomiota kaikkialla maailmassa, niin että suomalaisista nyt on se maine, että he ovat maailman etevimpien urheilukansojen joukkoon luettavat. Voimistelijoinakin suomalaiset ovat kauan aikaa olleet huippumiehiä.

Nopeita uimareita on paljon savolaisissa. Tämän kirjoituspäivän lehdestä luin kolmen savolaisen mainioista ennätyksistä ulkomailla ja kotona. Ne ovat Rosa Pulkkinen, Elis Hämäläinen ja Kerttu Makkonen. Nimistä päättäen savolaisia.

Suomalaisten heimojen kauneudesta. Emme juuri saata kehua suomalaisten kasvojen kauneutta. Meillä tapaa liian paljon rumapiirteisiä ihmisiä, jos kohta jokunen prosentti sentään saattaa olla melko kaunistakin. Savolaiset eivät suinkaan tee poikkeusta yleisestä säännöstä. Kauneuskysymyksistä on vaikeaa päästä yksimielisyyteen. Toinen pitää kapeita kasvoja kauneina, toiset taas pyöreitä. Toiset rakastavat tummia henkilöitä, toiset vaaleita ja pellavatukkaisia. Omasta mielestäni länsisuomalaiset heimot voittavat itäsuomalaiset kasvojensa kauneudessa. Hämäläinen vaaleaverinen, roteva neitonen, keltaisine tukkineen ja täyteläisine ryntäineen on komea ilmestys. Hän olisi vieläkin hykäyttävämpi, jos hänen kasvojensa ilme olisi vilkkaampi ja elävämpi. Savolaisella naisella taas on voittopuolenaan tuo aloitehaluinen ja aloitekykyinen kasvojen väreily. Sanottakoon sitä vaikkapa suloudeksi.

Yllättävältä sentähden tuntuu, että kolmella kruunatulla kauneuskuningattarella on savolainen sukunimi: Toivonen, Lyytikäinen ja Sihvonen. Miss Euroopan, Ester Toivosen, äiti on taatusti hämäläistä rotua. Mutta hänen isänsä on ikivanhaa savolaista Toivosen sukua. Ester Toivosen suloista kasvojen ilmettä kehuttiin meillä ja muualla, ja sen avulla hän kruunattiinkin Miss Euroopaksi. Juuri sama miellyttävä kasvojen ilme painoi vaa'assa, kun neidit Lyytikäinen ja Sihvonen perivät voiton yleissuomalaisissa kilpailuissa.

Lopuksi vielä sananen savolaisten rikollisuudesta. Hämmästyen tarkastelee rikostilastoja viimeisten kymmenien vuosien aikana. On vuosia, jolloin Mikkelin läänissä ei ole sattunut yhtään tappoa, silloin kun esim. Vaasan läänissä on merkitty niitä kaksikymmentä. Nykyään Turun puoli on ruvennut kunnostautumaan pohjalaisten edelle. Eräässä Turun puolen pitäjässä oli vuodessa sattuneiden tappojen lukumäärä yhtä suuri kuin koko Ruotsin kuningaskunnassa. Tuon hienotunteisen ja kainon heimon nurea puoli on silmitön, hillitsemätön vihanpurkaus, jonka sytyttäjänä useimmiten on viina. Länsisuomalaiset rodut eivät osaa nauttia alkoholia ilokseen. Nousuviinassa he ovat ylenpalttisen ystävällisiä ja kauhean puheliaita, laskuviinassa mahdollisia murhamiehiä. Savolaiset taas viinassa vain hieman puheliaampia kuin selvinä ollessaan.

Savolaiset rönsyt vierailla paikkakunnilla eivät rakasta sutkauksia samassa määrin kuin sydänsavolaiset. Mutta väkivallantöissä he voittavat Savon maakunnan savolaiset. Korpilahden asukkaat väittävät ei olevansa hämäläisiä eikä tahtovansa tulla savolaisiksi, joiden murretta he kumminkin puhuvat. Viimeinen rikostilasto osoittaa, että he väkivallantöissä kilpailevat länsisuomalaisten heimojen kanssa. Sama tilasto osoittaa, että Mikkelin piirissä tapot ovat olemattomia.

Jo edellä on mainittu, että petoksien, kavalluksien ja väärennyksien lukumäärä muiden heimojen keskuudessa on hämmästyttävän suuri. Usein tehdään jopa miljoonarötöksiä. Savossa on sattunut vain pienempiä. Ja mikäli minä olen huomannut, niin näillä rikollisilla ei useinkaan ole ollut savolaisia sukunimiä. Siis vierassyntyisiä siirtolaisia. Siitä huolimatta kuulee usein ajattelemattomien ja tietämättömien ihmisten vatkuttavan, että savolaiset eivät ole luotettavia ihmisiä! Näkevät raiskan savolaisten silmässä, eivät malkaa omassaan. Muuten raiska ja malka tuntemattomia sanoja Savon murteessa, jossa ne kuuluvat rikka ja salko. Sentähden savolainen ei näe malkaa toisen silmässä yhtä vähän kuin raiskaa omassaan. Lupsakoita immeisiä vain, jotka eivät tarkastele toistensa silmävikoja.

SAVOLAISTEN JÄLKELÄISET "HAJOITUKSESSA". DIASPORAN SAVOLAISET

Pojasta polvi muuttuu, niin sanotaan. Mutta on toinenkin sananlasku, jossa väitetään: Sukuhunsa suopetäjä. Molemmat puhuvat yhtä totta, ja kumpikin sopii savolaisten jälkeläisiin.

Kuuluisin savolais-hullu oli varmaankin Kaarle Akseli Gottlund. Juvan rovastin poika. Ei isä ollut savolainen, mutta poika kiihkomielinen savolainen. Hänen pyrintönään oli muun muassa tehdä savonmurteesta kirjakieli. Kirjoitti aina otak, annak, tulek ym., ym. murremuotoja. Ruotsissa hän piispa Frans Mikael Franzénin vieraana suututti savolaishullutuksillaan vanhan miehen niin, että tämä heitti liha-annoksen hänen kasvoilleen.

Mutta hänen poikansa Velly Oiva Gottlund tuskin ollenkaan edes ymmärsi suomea eikä osannut oikein lausuakaan suomalaisia sanoja. Hän oli intohimoinen laulaja. Vielä vanhoilla päivillään hän lauloi tenoriosia Suomalaisessa Oopperassa. Kuulin hänen noin 86:n vuoden vanhana laulavan melko hyvin suomalaisen kansanlaulun "Voi äiti parka ja raukka". Mutta hänen suussaan sanat kuuluivat näin: "Voi eitti parkka ja raukka." Ja lopuksi hän paukasi: "Kurjutta kersitään." Hän ei siis ollenkaan ymmärtänyt laulun sanoja. Lauloi kersitään, vaikka piti olla kärsimään. Hänellähän oli suomalaiset ristimänimet (Velly – Veli), mutta Oiva-sanan hän töin tuskin sai suustaan irti. Hänen sisarillaan kaikilla oli mitä eriskummallisimmat suomalaiset ristimänimet, jotka heidänkin suustaan kakertamalla tulivat esille.

Tohtori Paavo Tikkanen oli ensimmäisiä suomalaisuuden esitaistelijoita Helsingissä viime vuosisadan taitteessa. Yhdessä savolaisten August Ahlqvistin ja Rietrikki Polénin kanssa hän perusti sanomalehden Suometar, joka sittemmin Itämaisen sodan aikana sai ennen kuulumattoman levikin Suomessa, Polénin päätoimittajana ollessa.

Hänen poikansa, kaunotaiteen professori J. J. Tikkanen, oli myöskin perin huono suomalainen. Sentään parempi kuin Velly Oiva Gottlund. Vanhoilla päivillään hän ryhtyi luennoimaankin suomenkielellä. Luennot olivat vallan erinomaisia, mutta herättivät joskus hilpeän naurun kuulijakunnassa. Hän puhui sellaista, jota ei olisi odottanut niin juhlalliselta paikalta kuin yliopiston katederista. Ei tahallaan, vaan kielentaitamattomuuden takia.

Mutta savolaisen näköinen hän oli, ja savolaiset tavat hänellä myöskin oli. Viimeisinä elinvuosinaan asui hän Kulosaaressa ja käytti joka aamu linja-autoa. Niin pian kuin hän pääsi autoon, aloitti hän vilkkaan keskustelun lähimmän naapurinsa kanssa, olipa tämä tuttu tai tuntematon. Aivan niinkuin muutkin savolaiset ovat aina tehneet ja tekevät vieläkin laivoissaan ja linja-autoissaan.

Edellä mainitun mahtavan Krogiuksen rovastisuvun jälkeläiset ovat täällä etelässä täysin ruotsalaistuneet. Tuntuu vielä sentään muutamissa suvun jäsenissä savolaisten vikoja. He ovat sutkauttajia ja letkauttajia.

Leppävirran rovasti Krogiuksen jälkeläinen, laamanni arvoltaan, matkusti kerran Kouvolasta Helsinkiin. Koetti saada matkustajista kokoon kortinpelaaja-seuran. Suurella vaivalla se hänelle vihdoin viimein onnistui. Tultiin Riihimäelle, ja asemamies huusi sen ajan tavan mukaan aseman nimen jokaisen vaunun ulkopuolella. Yksi pelaaja ällistyi ja lausui:

– Joko me nyt olemme Riihimäellä?

– Niin, sanoi Krogius, – jollei korttia olisi pelattu, tultaisiin nyt vasta Lahteen.

Tämähän tuntuu aivan leppävirtalaiselta.

Laguksien täällä etelän diasporassa on käynyt vallan samalla lailla. Savolaistuntu täysin hävinnyt. Ehkä sentään jonkin verran letkauttajia.

Mutta meidän maamme ensimmäisiä suomalaismielisiä olivat juuri Savon aateliston ja säätyläisten jälkeläiset yliopiston nuorison keskuudessa. 1840-luvulla Savokarjalainen osakunta oli Suomen aateliston osakunta ennen muita. Osakunnan kokouksissa ruvettiin aikaisimmin käyttämään suomenkieltä puheissa ja keskusteluissa. Ja juuri aatelispojat kävivät tässä etunenässä. Nuori kreivi Magnus Creutz kuului myöskin tähän vieraaseen osakuntaan. Hän käytti kirjailijanimenään Maunu Malmanen. Siis tekaistu savolainen sukunimi. – Siirtyi Ruotsista Suomeen kaksi etevää nuorukaista, arkkitehti Karl Albert Edelfelt, kuuluisan maalarin Albert Aristides Edelfeltin isä, ja kirjailija Fredrik Berndtson. Molemmat hakeutuivat Savokarjalaiseen osakuntaan. Ja muukalaissyntyinen Berndtson ryhtyi kirjoituksissaan ajamaan suomalaisuuden asiaa.

Monta muuta säätyläisperheistä lähtenyttä nuorukaista alkoi käyttää salaniminään suomalaisia muunnoksia. Niinpä Zachris Cajander kirjoitti salanimellä Sakari Sakarinpoika. Tällainen intoileminenhan muistuttaa paljonkin nykyajan nimenmuuttoinnostusta.

Mutta toisaalta toteutuu myöskin sen toisen sananlaskun sanat: sukuhunsa suopetäjä.

Helsingissä asuu eräs savolaisen jälkeläinen, Ierikka nimeltään, joka ei jalallaankaan ole astunut Savon maakamaraa eikä osaa savonmurretta haastaa, mutta joka ajatusmeiningiltään on täys' savolainen.

Ierikan isä kysyi kerran Ierikalta, joka silloin oli neljän vuoden vanha:

– Muistasitkohan sinä minua, jos nyt kuolisin!

Ierikka vastasi heti:

– Muistan, muistan, sinähän olet ihan possun näköinen.

Tämä nyt ei todista kunnioituksen tunnetta pojassa isäänsä kohtaan, mutta sitä väkevämmin juuri savolaista letkauskykyä.

Ierikka kävelee isänsä kanssa Helsingin katua. Ierikka kysyy isältään:

– Isä, olinko minä tyttö, kun olin pieni?

– Et ollut.

– Olinkos minä tytön näköinen?

– Et ollut, härkämullikan näköinen sinä aina olet ollut.

Ierikka nielaisi sanaa sanomatta tämän sammakon. Seuraavana päivänä eräs täti kysyi Ierikalta:

– Kenenkä näköinen sinä pikku poju olet?

– Härkämullikan ja isän.

Siinä isä sai lainansa takaisin.

Ierikka oli viiden ja seitsemän ikävuoden välissä kihloissa erään yhtä vanhan tytön kanssa, joka totteli nimeä Mona Liisa. Myöskin savolainen suvultaan, kovin ketterä ja vilkas tyttölapsi, joka usein karkasi kotoaan kaupunkia katselemaan ja poliisin talutuksessa aina iltamyöhällä tuotiin kotiaan.

Mona Liisa oli yhtä suuri ahmikki kuin Ierikka oli niuha ruokainen. Morsian söi aamiaisen kotonaan, mutta heti sen päälle oikein vankan aamiaisen sulhasensa kotona. Päivällisen taas Ierikan kotona ja täyden päivällisen taas äitinsä luona, jota jo anopiksi sanottiin. Mutta tästä ahmimisesta oli Mona Liisalle kohtalokkaat seuraukset. Hänelle tapahtui harva se päivä ikäviä onnettomuuksia. Ierikka joutui aina toteamaan vahinkojen tuhotulvia. Ierikka sydämistyi, haukkui ja tukisteli morsiantaan, niin että heidän kihlauksensa jo sai aivan avioliiton luonteen.

Yhdessä sitten morsian ja ylkä menivät kansakouluun käsikädessä. Olivat jo kuuden vuoden ikäisiä. Ierikka oli varhaiskypsä, osasi lukea, kirjoittaa ja vähin laskea. Mona Liisa oli tavallinen ihmislapsi, siis lukutaidoton kouluun mennessä.

Kahden viikon kuluttua Mona Liisa ilosta säihkyvin silmin tuli Ierikan kotiin ja huusi kovalla äänellä:

– Meillä oli laskentoa, me laskettiin! (Opetettiin numeroita kirjoittamaan.)

Silloin Ierikka suuttui, kun hänen muka kehittymätön morsiamensa kehui laskeneensa, ja tiuskaisi yli olkain hänelle:

– Sinäkö laskit? Sinä lasket housuihisi, etkä sinä muuta osaakaan laskea.

Aito savolainen sutkaus! Kuuden vuoden ikäisen pojan suusta ennätys.

Seitsemän vuoden ikäisinä purkivat asianomaiset kihlauksensa. Syytä purkautumiseen ei ilmoitettu, mutta syyhän on kaikille tuttu. Kihlauksen purkautumisen jälkeen on Mona Liisa yhä kaunistunut. Nyt hän on notkea ja nätti kuin prima ballerina. Ierikka yhä edelleen härkämullikan näköinen.

KALAKUKKO JA TALKKUNA

Nämä ovat savolaisten lempiruokia. Omituista kyllä, niitä eivät muut Suomen heimot syö. Hämäläinen ja pohjalainen nyrpistävät nokkaansa näille herkuille, laskettelevat niistä pilkkaa, mikäli se heille nyt onnistuu, ja nolaavat sivumennen savolaisia. Mieluummin he jyrsivät kivikovia reikäleipiään, leivotut kuusi kuukautta sitten, ja heidän ikenensä vuotavat verta, sillä reikäleivän särmät ovat terävät kuin puukon kärki.

Savolainen on köyhemmyydestään huolimatta suurempi herkkusuu kuin läntiset heimot. Hänen ruokalistaansa kuuluvat kalakukko, talkkuna ja kaikenlaiset piiraat. Onhan kerrassaan ihmeellistä, että näin suuri eroavaisuus on olemassa kahden niin läheisen heimon välillä kuin savokarjalaisen ja länsisuomalaisen. Koetan sitä tässä jylhän tieteellisesti selittää.

Hansan kauppiaat tulivat Viipuriin, ja heillä oli eväinään monenlaisia pasteijeja. Niitä saksalaiset vieläkin rakastavat ja käyttävät niistä nimeä Kuchen = kaakkuja. Muinoin sana lausuttiin Kukken. Karjalaiset kuulivat sanan ja huomasivat heti, että sehän on kukko. Mutta mitä se sana Fisch siinä edessä merkitsi? Kuulivat, että se merkitsee kalaa. No vot, kalakukko oli valmis.

Olihan saksalaisilla muitakin Kukkenia kuin Fischkukkenia. Niillä oli lihakukkoja. Ja niin savokarjalaisillakin on lammaskukkonsa, jäniskukkonsa ja lanttulaatikkonsa. Siis kalakukko on hyvin yksinkertaisesti kalapasteiji. Mehän tiedämme, että keskiajan ritarit ja porvarit leipoivat suuriin juhliinsa jättiläispasteijeja. Niinkin suuria, että niihin mahtui kääpiöihminenkin. Mikä riemastus näiden suurissa syöminkijuhlissa syntyikään, kun kääpiö yht'äkkiä hyppäsi kalakukosta esille pöydälle tanssimaan. Pimeänä keskiaikana piti ilon aiheen olla kouraantuntuva, ennenkuin se nauratti niin sivistymättömiä ihmisiä kuin keskiajan ritarit ja kauppiaat olivat.

Miksi tämä pasteiji sai niin yleisen levikin Savossa ja Karjalassa? Syyhän oli selvää selvempi. Savokarjalaisilla oli parempi tilaisuus saada maukkaita kaloja kukkoonsa kuin konsaan hansalaisilla. Saimaan vesistössähän ui yksinomaan vain kukkokaloja. Sieltä saa matikoita, mainioita kukkokaloja, siellä uiskentelee kuoreita. Entä muikkuja! Savolaiset saivat joka viikko leipoa kukkonsa aina erilaisista kaloista. – Olen kerran paistattanut kalakukon Jäämerellä sen rasvaisista silleistä. Vaikka sillit oli suoraan merestä nostettu, tuoretta tuoreempia, niin ei se ollut edes muikkukukon arvoinen. Savossa lajitellaan näet kukot seuraavan skaalan mukaan: ensin tulee matikkakukko, sitten kuorekukko ja vasta sitten muikkukukko. En ole mikään kalakukon ahmikki, sillä minä vieron kaikkia pimeän keskiajan antimia, sekä henkisiä että kulinaarisia, mutta minusta sittenkin lohikukko on suorastaan herkkua. Se, mikä minusta kaikissakin kukoissa on parasta, on, että niiden ruodot ovat kaikki pehmeitä kuin puurot. Viisaat lääkärit sanovat, että ruodot ovat parasta aivojen solujen virkistäjiä ja kasvattajia. Minä taas, joka en koskaan ole ollut kalakukkojen herkuttelija, olen jäänytkin tätä aivojen virkistäjää vaille, niin että minä nyt 70 vuoden ikäisenä en tunne itseäni sen viisaammaksi kuin olin 20-vuotiaana. Jos Savossa olisin saanut asua ja kukkoja syönyt, olisin kait niinkuin kaikkikin vanhat miehet, harkitseva, järkevä ja hiljainen ukko.

Kukko ei kuulu olevan mikään huokea ruoka. On koeteltu Pohjois-Savossa ja Karjalassa ruokkia sotamiehiä kukoilla. Tästä yrityksestä täytyy luopua, sillä kalakukot kävivät liian kalliiksi. Niin, tietystihän reikäleipä, jota länsisuomalaiset niin halulla jyrsivät, olisi ollut huokeampaa. Savokarjalainen syö aina tuoretta pehmyttä leipää. Varmasti sellainen leipä on herkullisempaa kuin reikäleipä.

Mistä taas talkkunat ja piiraat ovat kotoisin? Arvattavasti Venäjältä päin. Mistäs sitten reikäleivät? Tietysti Ruotsista käsin. Viikinkien keittiö on aina ollut köyhää ja yksitoikkoista. Venäläisten taas kuulu herkuistaan. Ja kyllähän rikkaat hansalaisetkin leipoivat maukkaampia kukkenia kuin ruotsalaiset merirosvot. Merirosvot elivät reikäleivästä ja suolaisista silleistä. Kun reikäleivät oli loppuun syöty, laskettiin maihin, mentiin taloihin ja leivottiin uusia reikäleipäröykkiöitä. Sattuipa joskus, että leipojat näkivät talossa kauniin tytön, ja silloin paloivat leivät karstalle. Ei sellainen leipä herkkua ollut.

Kalakukko sisältää kaikkia sellaisia aineita, joita ihminen tarvitsee elatuksekseen. Siinä on leipäainesta, siinä on rasvaa ja lihaa, ja siinä on kalaa. Matkoilla siis verraton eväs. Ei muuta kuin lähteestä vettä palanpainoksi, ja ateria on moitteeton. Savolaiset veivät siirtyessään Vermlantiin sekä kielensä, runonsa että myöskin ruokatapansa mukanaan. Mutta kalakukot täytyi jättää Savoon, sillä Vermlannissa ei ollut kylliksi kaloja suurissa metsissä. Ainoastaan yhden maininnan olen tavannut kalakukosta niissä rikkaissa kokoelmissa, jotka on kerätty Vermlannin savolaisista. Mutta talkkunasta puhuvat kaikki tiedonannot. Ne kertovat, että kun savolaiset menivät metsätöihin, ottivat he pussillisen jauhoja mukaansa. Kun sitten rupesivat aterialle, ottivat vettä lippiinsä ja sekoittivat siihen jauhoja ja suolaa ja popsivat mielihyvällä tätä puuroaan, jota ruotsalaiset sanoivat nävgröt = koprapuuro. Nimi johtuu siitä, että savolaiset vielä viisikymmentä vuotta sitten aivan yleisesti söivät Savossakin talkkunansa kopristaan. Valmistivat talkkunansa niin tahmeaksi, että sitä oli helppo käsitellä koprassa ja siitä muodostella pötkyjä, joita sitten haukattiin voin kanssa suuhun. Siitä ruotsalaisten nimitys koprapuuro. Sitä savolaiset Vermlannissakin söivät aivan yleisesti ja syövät vieläkin. Kun minä tulin Juhoila-nimiseen taloon siellä Köölin rinteellä, istuivat työmiehet pitkän pöydän ääressä, ja kaikilla oli talkkunaa lautasella. Kalakukkoa eivät enää tunteneet.

Niin eri tavalla Savossa ja Karjalassa eletään kuin muualla Suomessa. Siellä maataan erillisissä aitoissa eikä yläkerroksen luhdeissa, siellä syödään erilaisia ruokia, siellä kuljetaan laivoilla, missä vähänkin vettä on. Siellä soudetaan yhä vieläkin, ei vain kalalla, vaan kylälläkin.

LOPPUSANAT

Olen tässä kehua retestellyt savolaisia, monen mielestä ehkä liikaakin. Savon luonnonkauneutta taas ei saata liiaksi kehua.

Esteetön olen sentään tätä tekemään, sillä suonissani ei pulppua tippaakaan savolaisen verta. Olen siis vain jäävitön vierasmies ja valantehnyt todistaja.

Minulla on oikeus sitä tehdä, sillä syntynyt olen Kuopioon, Kuopiossa käynyt kouluni, ollut papinkirjoissa Rantasalmella ja matkustellut jokaisen Savon kolkan milloin milläkin pelillä. Tunnen siis Savon ja savolaiset, niinkuin siellä syntynyt ja aikamieheksi kasvanut tavallinen ihmislapsi sen tuntea taitaa.

Suonissani virtaa kaiken maailman veri. Veri huutaa siis kansainvälisyyttä palvomaan. Mutta yhtä kovalla äänellä se huutaa kotiseutua ihannoimaan. Synnyinseutujen kivet ovat kirkkahammat, lehdot lempeämmät, järvet sinisemmät ja petäjänrungot punaisemmat. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, jos sinut unhotan, oi Savo! Onhan onni, että olen syntynyt Suomen luonnonihanimpaan maakuntaan. Onhan onni, että korvakalvoni jo pienestä pahasta ovat saaneet kuulla niitä syviä elämänviisauksia ja sukkelia, runomittaisia kompia, mitkä savolaisten suusta niin runsaina vuotavat.

Kirjallani tällä olen vain tahtonut maksaa velkani Savolle ja Savon kansalle.

Kehukoot muut vuorostaan synnyinseutuaan ja omaa heimoaan.