[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzWNBIkAthQ1tGtDw0mS2tsWRvH5hq6ksp5nZW-YjL3Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1222,"Savo ja savolaiset","Lampén, Ernst",1865,1938,"1222-lampen-ernst-savo-ja-savolaiset","1222__Lampén_Ernst__Savo_ja_savolaiset",null,"tietokirja",[],[],"fi",1935,23959,162028,true,[],[],[],"Teos tarkastelee Savon maakuntaa, sen luontoa, vesistöjä ja historiaa. Lampén kuvailee savolaista heimoa, murretta sekä savolaisten luonteenpiirteitä, kuten huumoria ja sutkauksia. Kirja sisältää myös havaintoja alueen liikenteestä, ruokakulttuurista ja paikkakunnista.","Ernst Lampénin 'Savo ja savolaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1222. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","SAVO JA SAVOLAISET\n\nKirj.\n\nErnst Lampén -- Iso-Keisari\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alkusanat.\n\nI. Savo:\n\n Nimi\n Maakunta ja sen rajat\n Savonmaan luonto\n Mitä hyötyä savolaisilla on ollut laveasta vesistöstään?\n   Kalarikkaudesta\n   Kosket\n Vesistöt liikenteen edistäjinä\n   Saimaan laivareitit\n   Mikkelin--Puumalan reitti\n   Lappeenrannan--Savonlinnan reitti\n   Savonlinna--Kuopio\n   Kuopion--Tuovilanlahden reitti\n   Kanavat\n Järvenpohjan rautapitoisuus\n Olavinlinna--Savonlinna muinoin ja nyt\n\nII. Savolaiset:\n\n Savolaiset\n Savolaisten sutkauksia ja letkauksia\n Länsisuomalaiset ja savolaiset\n Suomen ruotsalaisista\n Savokarjalaisen osakunnan suruttomuuden ajanjakso vv. 1884-90\n Sisä-Suomen asutuksesta ja rönsyilevistä savolaisista\n Savon autoliikenteestä ja sen matkustajista\n Savolaisen suupalton kosto\n Savolaiset pakinoitsijat\n Savolaisten henkiset ja ruumiilliset ominaisuudet\n Savolaisten jälkeläiset \"hajoituksessa\". Diasporan savolaiset\n Kalakukko ja talkkuna\n Loppusanat\n\n\n\n\nALKUSANAT\n\n\nKirjan nimi \"Savo ja savolaiset\" tuntuu hieman juhlallisen\ntieteelliseltä, mutta elä pelkää, lukijani! Ei ainakaan savolaisista\nsaata kirjoittaa mitään laskematta vähin leikkiäkin. Sillä se\nheimo osaa kääntää kaikki totisimmatkin asiat hyväntahtoiseksi\nleikiksi. Sitä paitsi se henkilöistyttää koko luonnon omalla\nilakoivalla tavallaan. Yksin hallakin on paha pöpö, joka matkustelee\nmaita mantereita; missä vain sivumennen käväisee, missä taas on\nyökunnissakin. Muuttaa savolainen taas toiselta puolin ihmisetkin\nesineiksi, niin että esimerkiksi vaimo on miehen vierpuu. Kunhan vain\nnostattaa hymyn huulille.\n\nSavon luontoon ei mahdu yhtä paljon huumoria, vaikka onhan Savossakin\nhassuja paikannimiä kuten Kissanlinna ja Sammakontaus. Mutta kauniita\nmaisemat sen sijaan ovat, Suomen kaikkein luonnonihanimpia.\n\nTähän liitetystä kartasta taas näkee, miten laajalle savolainen murre\non levinnyt Suomessa. Se, että ihmiset puhuvat samaa murretta, ei\ntosin vielä todista, että he olisivat samaa heimoa, mutta eihän nyt\nsentään murrekaan voi lentää ilman kautta niinkuin lentsu ja muut\nkulkutaudit. Ihmisten mukanahan murre kulkee heidän siirtyessään\npaikasta toiseen. Siis: missä savonmurretta puhutaan, siellä on\nväestön enemmistö ollut tai on vieläkin Savon heimoa.\n\nKuvitusta tämä kirja ei kaipaa, sillä Savon kuvia on jo ennen\njulkaistu lukematon määrä. Koko Suomi ja sen lisäksi melkein jokainen\nulkomaalainen turistikin tuntee Imatrat, Punkaharjut, Savonlinnat ja\nKuopiot.\n\n\n\n\n\n\nI. SAVO\n\n\n\n\nNIMI\n\n\nSavon nimi on siksi vanhoilla ajoilla taottu, että sen merkityksestä\non ollut kaikenlaisia arveluja, jopa riitojakin. Ensi kerran se\nesiintyy v. 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa, jossa se tavataan\nmuodoissa Sawolax ja Sawilax. Olen jossakin aikakirjassa nähnyt\nmyöskin muodon Savulahti. Suomalaiset ovat jättäneet kielestään pois\nlahtisanan, niin että nimi nyt kuuluu vain Savo. Ruotsalaiset taas\novat säilyttäneet maakunnan nimessä lahti-sanankin ja käyttävät\nnimeä Savolax. Siitä kai selviää, että alkuperäinen muoto on ollut\nSavolaksi. Muutamat tutkijat ovat löytävinään sanan alkujuuren\nvenäjän kielestä, jossa puhutaan \"savolotsie\"-kansasta. Oli miten\noli, suomalaiselta se ainakin kuulostaa tuo lyhyt, naseva Savo.\n\n\n\n\nMAAKUNTA JA SEN RAJAT\n\n\nAlkuaan se ei ollut suuren suuri eikä nyt aivan pienen pienikään.\nMutta aikojen kuluessa on siihen liittynyt toinen mokoma lisää maata.\n\nPähkinäsaaren rauhanteossa vedettiin ensi kerran raja Suomen ja\nVenäjän välille. Se vedettiin \"ikuisiksi ajoiksi\", ja Venäjä\nluovutti kolme kihlakuntaa Suomelle \"ystävyyden osoitukseksi\". Mutta\ntodellisuudessa ei siitä syntynyt rajaa edes muutamiksi kymmeniksi\nvuosiksikaan. Arvaahan sen, kun raja kulki loppumattomien erämaiden\nhalki, eksyttävien korpien poikki, joissa ihmisasuntoja tapasi\nvähemmin kuin karhujen pesiä ja kettujen luolia. Eivätkä erämaat\nolleet edes yksityisomaisuutta, olivatpahan vain karjalaisten ja\nsavolaisten riistamaita, joita nimitettiinkin \"kalavesiksi\" ja\n\"oravametsiksi\". Siis ei niissä maanviljelystä harjoitettu sen kuin\nnimeksi, kalastettiin ja metsästettiin vain.\n\nRauhanteossa Pähkinäsaaressa jäi Suomen puolelle Äyräpää, Jääsken\nja Savolahden kihlakunnat. Myöhemmin Savolahtea ruvettiin sanomaan\nSuur-Savoksi, jonka pääpaikka oli Mikkelin kaupungin ympäristö.\nPien-Savon eli Vähä-Savon nimi annettiin taas Savonlinnan seutuville,\njoka kuului Rantasalmen kihlakuntaan.\n\nMutta raja jäi heti aluksi vain paperirajaksi. Se kulki Ruokolahden\nja Parikkalan pitäjien välisellä salolla, joka vielä nytkin on\njokseenkin synkkää erämaata, sillä myöhemmät rajat ovat hiponeet\nsamaa korpea. Kuvaavaa on, että erästä sen osaa sanotaan \"Ruhvanan\nsaloksi\". Salosta selvittyä raja pantiin kulkemaan Särkilahdesta\nSäämingin salolle halki Pihlajaveden. Mikä se Säämingin salo oli\nja missä se sijaitsi, siitä on ollut eri mieliä. Muutamat luulevat\nsillä tarkoitettavan vanhan Kerimäen pitäjän kirkon seutua. Minusta\ntuntuu luonnollisemmalta, että Säämingin salo on todellisuudessa\nollut jokin niistä saarista, jotka nykyäänkin kuuluvat Sääminkiin.\nTämä sitä suuremmalla syyllä, kun venäläiset kiven kovaan väittivät,\nettä Olavinlinnaa rakennettiin Venäjän puolelle rajaa. Niin\njyrkkiä venäläiset olivat väitteissään, että voimalla ja väellä\nkoettivat estää linnan rakentamista. Linnan rakennuttajan, Eerik\nAkselinpoika Tottin, oli pakko miehittää sotilaillaan kaikki ne\nalukset, jotka kuljettivat rakennustarpeita, sillä venäläiset vain\nvatkuttivat, että linnaa rakennettiin heidän maalleen. Venäläiset\nväittivät rauhanteossa varanneensa itselleen vapaan pääsyn niille\nsuurille vesistöille, jotka heidän haltuunsa joutuivat. Näitä\nolivat Pielisjärven lavea vesistö sekä Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän\nreitit. Ja se tarvittava vesiväylä kulki juuri nykyisen linnan\nmolemmin puolin, nimittäin Kyrönvirtaa pitkin. Suomalaisille taas\njäi Laitaatsillan kohdalla laveahko salmi, josta he pääsivät omille\nvesilleen.\n\nSavolaiset olivat kerrassaan Herran armoitettuja rajaloikkareita\njo 1300-luvun aikoina. Viis he valtakunnan rajoista välittivät,\nyhtä vähän kuin metsänpedot, karhut ja sudetkaan, ja yhtä vähän\nkuin siihen aikaan vielä Savossa kiertelevät peurat ja lappalaisten\nhoitamat porot. Ja aivan yhtä vähän rajan itäpuolella asuvat\nkarjalaisetkaan piittasivat valtakunnan rajoista. Molemmat nämä\nveljesheimot kävivät toistensa maissa ryöstö- ja hävitysretkillä.\nJa silloin ei veljen päätä silitelty. Ei muuta kuin \"pää poikki ja\njalat jokeen\", niinkuin vieläkin Savossa sanotaan. Molemmat syyttivät\ntoisiaan rajarauhan rikkomisesta. Kalevalassakin tällaisesta\nveljesten vainosta lauletaan Kullervo-tarussa. Veljekset Untamo\nja Kalervo sekä heidän väkensä tappoivat toisiaan ja ryöstelivät\ntoistensa omaisuutta.\n\nVielä hurjempia olivat Pohjois-Savon asukkaat. Mutta siellä olikin\nsavolaisilla soukat paikat. Raja kulki näet Savonlinnasta Haukivettä\npitkin Varkauteen ja sieltä Karjalankosken kautta (Karjalankoski\non arvatenkin sama kuin nykyinen Sorsakoski) Kolimajärvelle, josta\nse hakeutui Pyhäjoelle ja sitä noudattaen Pohjanlahteen. Näin\nollen joutuivat seuraavat nykyiset Savon sydänseudut _Venäjälle_:\nLeppävirran pitäjä Soisaloineen päivineen, Kuopion, Iisalmen ja\nNilsiän pitäjien seudut ja kaikki niistä nykyään pirstoutuneet uudet\npitäjät. Oli siinä urakka savolaisilla, ennenkuin näiden seutujen\nvaltaus saatiin suoritetuksi. Mutta ilman suurta rymyä ja jyskettä se\nei tapahtunutkaan.\n\nJulmat olivat nämä veljesten vihat. Me tiedämme vain, mitä\nvenäläisistä, s.o. karjalaisista, kerrotaan. Mutta emme ollenkaan\nerehdy, kun oletamme, että savolaiset tekivät pilkulleen samalla\ntavalla. Sen ajan tapoihin kuului, että miehet ripustettiin joko\njaloistaan tai päästään puun oksaan ja alle viritettiin tuli, niin\nettä miehet vähitellen korventuivat kuoliaiksi. Naiset runneltiin\nja heidän rintansa poltettiin irti ruumiista, ja pienet lapset\npujotettiin aidanseipäisiin, joita voittajat sitten käyttivät\nmaalitauluinaan jousilla ammuskellessaan. Tällaisia todellakin\njännittäviä elokuvia siihen aikaan pantiin toimeen. Lieventääksemme\nnäiden vanhojen savolaisten tihutöiden kaameutta mainitkaamme, että\nnykyäänkin Euroopan kansat kiristelevät hampaitaan toisilleen ja\nmietiskelevät vain, miten voisivat nitistää hengen toisiltaan. Ehkä\nvanhat savolaiset sittenkin olivat sääliväisempiä kuin nykyajan\nkansat.\n\nRunoilija Oksanen laulaa:\n\n    Jos kielin voisi kertoa\n    Näkönsä vanhat puut\n    Ja meidän vaarat virkkoa\n    Ja meidän laaksot lausua,\n    Sanella salmen suut,\n\nniin ne kaikki voisivat todistaa, että on sitä tapella katistettu\ntässäkin paikassa. Mutta vaikka nämä eivät kykenekään mitään\nvirkkamaan, niin puhuvathan selvää selvempää kieltä monet paikkain\nnimet. Luettelen tässä muutamia juuri Haukiveden ja Leppävirran\nreiteiltä: Tappuvirta, Torasalo, Varkaus, Huruskoski, Leppävirta\n-- leppä merkitsee Savossa aina verta; leppäpuu on verestä saanut\nnimensä, koskapa sen sisäkuori on verenkarvaista -- Koiruusvesi ja\nKonnuuskoski. Ja nämä paikat ovat vain muutaman penikuorman päässä\ntoisistaan.\n\nTäten nyt savolaiset olivat vallanneet erämaat haltuunsa, niin\nettä asia oli jo suoritettu loppuun asti eli, niinkuin sitä\nhienolla ranskan ja diplomaattien kielellä sanotaan, \"fait\naccompli\". Nyt puuttui valtiomahtikin tähän juttuun. Pähkinäsaaren\nrauhansopimuksessa nimittäin esiintyy paikannimissä aika suurta\nepämääräisyyttä ja epätarkkuutta, mikä aiheutti sen, että\nsuomalaisella taholla voitiin väittää valtioiden välisen rajan\nkulkevankin idempää kuin edellä on esitetty. Väitettiin, että raja\nkulki Pihlajavedestä Puruveden poikki Orivedelle ja siitä Juojärven,\nRikkaveden ja Kaavinjärven kautta suoraan Pisan vuoren alastomaan\nhuippuun. Venäläiset motkottivat lujasti vastaan. Yhtä varmasti\nsavolaiset vannoivat, silmiään räpäyttämättä, että justiisa tästä\nse Pähkinäsaaren raja alun pitäen oli kulkenut. Eiväthän venäläiset\ntällaiseen olisi suostuneet, mutta kun Ruotsin sotajoukot olivat\nvallanneet koko Käkisalmen läänin, joka kuului Venäjälle, ei auttanut\nmuu kuin taipua. Niinpä solmittiin vihdoinkin rauha Täyssinässä\nv. 1595, jolloin raja vedettiin jokseenkin edellämainittua\npiirtoa myöten. Ja tämä on vieläkin Savon ja Karjalan maakuntien\nraja. Täyssinän rauhasta ei ole kuin 22 vuotta Stolbovan v. 1617\nsolmittuun rauhaan, jossa koko Karjala liitettiin Suomeen. Nyt ei\nenää savolaisten tarvinnut tapella itäisellä rajalla, vaan he voivat\nvapaasti siirtyä Karjalan puolelle kansoittamaan ylivoimaisesti\nerämaita, niinkuin he olivat tehneet Pohjois-Savossakin. Olivathan he\ntällä alalla ammattimiehiä. Nyt suurin osa Karjalaa on savolaisten\nsiirtolaisten asuttamaa.\n\nMuista Savon rajoista ei ole paljon sanomista. Lappeenranta ja Imatra\novat eteläisinä rajapyykkeinä. Onhan luonnollista, että Saimaan\nkynnys, Imatra, kuuluu itse taloon. Saimaan vesistöhän on Savon ja\nsavolaisten pääkartano.\n\nHämeen raja käytiin 1400-luvulla, mutta sen merkitys on ollut\nmitätön. Savon rajaloikkarien ei tarvinnut kovin rajusti tapella\ntällä linjalla, kun sekä Häme että Savo kuuluivat samaan valtakuntaan.\n\nSuuri valtaustyö itärajalla onnistui vain siksi, että savolaisilla\noli turvanaan komea Savonlinna, jota myöskin sanotaan Olavinlinnaksi.\n\n\n\n\nSAVONMAAN LUONTO\n\n\nSavo on Suomen vesirikkain maakunta. Se merkitsee jo jotakin, kun\nSuomi on Euroopan vesirikkain maa. Varsinkin on Etelä-Savo aivan kuin\nvesien rikki uurtama suistomaa. Suomea sanotaan tuhansien järvien\nmaaksi, Savo taas on kymmenientuhansien järvien maakunta. Suomen\ntunnuksena ovat juuri sen järvet. Niitä ulkomaalaisetkin tulevat\nkatselemaan, ja juuri Savon vesille heidät ohjataankin.\n\nSaimaa on kauttaaltaan Savon ja savolaisten järvi. Sekin Pielisen\nreitin rantamaa, joka suurelta osalta kuuluu Karjalaan, on\nsavolaisten asuttama. Sen rannoilla raikuu savolaisten lystikäs\nmurre. Ja suuren suuri on tämä vesiallas. Jo Kallaveden ja Pielisen\nreitit ovat kumpikin melkein yhtä suuret kuin koko Päijänteen\njärviallas. On ikävä lukea kertomuksessa numeroita, mutta siitä\nhuolimatta mainitsen tässä muutamia. Päijänteen vesiallas on\n1,050 neliökilometriä, Saimaan taas 4,550. Saimaan rantaviiva on\ntavattoman pitkä rantojen mutkaisuuden takia, nimittäin noin 13,700\nkm eli pitempi kuin maapallon halkaisija, ja Päijänteen vain 2,450\nkm. Jos Saimaan vedet muodostaisivat yhden ainoan järven, jossa ei\nolisi saaria ja salmia, olisi se jättiläismäinen kuin meri. Mutta\nsemmoisena kuin se nyt silmälle avautuu, sen muodostavat vain sirot\npienet järvet ja järvenselät. Ei Saimaa siis ollenkaan vaikuta\nsuurenmoiselta, eikä Suomen luonnossa ylimalkaan mitään suurenmoisia\nnäköaloja tapaakaan. Meidän vuoremme ovat mataloita verrattuina\nesimerkiksi Sveitsin tai Norjan vuoriin. Norjan tunturit ja vuonot\novat aivan ainutlaatuiset valtavassa kauneudessaan, komeammat kuin\nkonsanaan Alpit. Se joskus tinkii harmittamaankin meitä suomalaisia.\nMutta lohdutukseksi saan julistaa, että kyllä Saimaakin saattaa olla\njuhlallinen, kun sitä tarkastelee ja katselee oikealta näkökulmalta,\ns.o. ilmasta, pilvien reunalta.\n\nLensin kerran Helsingistä Kuopioon ja takaisin. Lensin yli\nPuulaveden, joka kuuluu kauttaaltaan Savoon, vaikka sen vedet eivät\nkuulukaan Saimaan vesistöön, ja sitten yli vesirikkaimman Saimaan.\nLiikuttiin 1,200 metrin korkeudessa, niin että näköpiiriin sisältyi\nnoin kymmenen peninkuorman alue. Näky oli aivan suurenmoinen.\nÄkkäsin, että onhan meillä Suomessakin jotakin näytettävää, jota\nsaattaa verrata Norjan tuntureihin. Tuo järvien paljous oli\nkerrassaan valtava. Oikein tinki naurattamaan. Kuka niiden lukua\nennätti laskemaan! Olihan omituista, että samalla kertaa näkyi\nsilmiin Puumala, Savonlinna ja Mikkeli sekä Kangasniemi Puulan\nrannalta. Ihmettelin, miten tässä maassa pääsi matkustamaan maitse\nminnekään. Vesiteitähän täällä oli noudatettava. Siellä täällä\nnäkyi kyllä maanriekaleitakin, nimittäin harjuja, mutta sieltä\nylhäältä oli vaikeaa tajuta, miten ne olivat yhteydessä keskenään.\nMaakaistaleistakin pilkisti esille pieniä lampareita, jotka\nvälkkyivät kuin hopeanapit tummanvihreän samettipuvun rintamuksilta.\nMetsän puut reunustivat tyynien lampareitten rantoja kuin ripset\nkaunottaren silmiä. Ihmeellistä kylläkin, kaikki järvet näyttivät\njuuri yhtä kauniilta. Ei toinen ollut toistaan ehompi. Niinkuin\nJumalan, korkeuden Herran, silmissä me syntiset ihmisparat olemme\nkaikki yhdenarvoisia, emme toinen toistamme suurempia emmekä\nparempia, niin ei lentäjänkään silmä luokittele vesistöjämme eri\narvoasteisiin. Kaikki ovat samanarvoisia.\n\nJuuri lentäessämme tämän sakeimman vesistön ja saariston yläpuolella\nsattui pieni rike yhteen lentokoneen potkuriin. Ohjaajamme,\nkapteeni Väinö Bremer, päätti laskeutua alas korjaamaan vahinkoa.\nMe matkustajat jäimme ihmetellen arvailemaan, minkä järven hän\nvalitsisi. Niitähän oli satoja. Niinkuin joutsen- ja kurkiparvet\nleijailevat ilmassa, ennenkuin valitsevat rauhallisimman ja\nruokaisimman järven, jonne sitten suurissa kaarissa vähitellen\nlaskeutuvat, niin mekin siellä yläilmoissa kaartelimme kotvan ajan,\nkunnes vihdoin lentokone rupesi laskeutumaan meidän mielestämme\npienimpään järveen. Mutta Bremerin lentäjänsilmä valitsi juuri sen,\nsillä tuuli puhalsi pitkin järveä, niin että ilmaan pääseminen\noli taas taattu. Eikä se oikeastaan mikään pieni järvi ollutkaan,\nvaikkakin se oli kapea; olipahan noin viiden kilometrin pituinen.\nSieltä ylhäältä katsottuna se oli mitätön.\n\nEtelä-Savossa puhutaan vesikansasta ja maakansasta. Pilvien reunalta\nkatsoessa Savossa ei ole muuta kuin vesikansaa. Todellisuudessakin\nSäämingin pitäjä on Suomen suurin saaristolaisseurakunta.\nMuinoin toinen puoli Savon seurakuntien väkeä saapui kirkkoon\nsuurissa kirkkoveneissä; nykyään tullaan laivoissa, maakansa taas\nlinja-autoissa.\n\nNiin että onhan meillä Savossa suurenmoisiakin näköaloja, mutta\nvain yläilmoista nähtyinä. Norjan vuonot ja tunturit katsottuina\nkorkeudesta kadottavat koko joukon makuaan. Kun tulimme Kuopioon,\nemme erottaneet Puijon mäkeä muusta muka tasaisesta maastosta,\nennenkuin näimme Puijon tornin vaaleahkon kiviseinän pilkistävän\nesille vihreiden kuusien keskeltä. Ylhäältä päin näet korkeatkin\nvuoret näyttävät perin mataloilta.\n\nLentokoneesta totesin geologien väitteet oikeiksi, nimittäin, että\nSavon järvet ovat vain vedellä täyttyneitä kuoppia, jotka muinainen\nmaajää on muovannut kulkiessaan luoteesta kaakkoon. Harjutkin\nnoudattavat samaa suuntaa, niin esimerkiksi Punkaharjukin.\n\n\n\n\nMITÄ HYÖTYÄ SAVOLAISILLA ON OLLUT LAVEASTA VESISTÖSTÄÄN?\n\n\nOlen ymmällä, mistä päästä aloitan.\n\nEhkäpä aloitan vesistön tarjoamista ruoan antimista, s.o. järvien\n\n\nKALARIKKAUDESTA.\n\nNiinkuin muinoin Israelin lapset Egyptissä istuivat lihapatojen\nympärillä ja kasvattivat korkeita neniään, niin muinaiset\nsavolaisetkin leiriytyivät kalapatojensa ääreen rantakiville ja\nahmivat kalakeittoaan. Mikä kalojen runsaus olikaan heillä aivan\nheidän asuntonsa ääressä! Ei muuta kuin lapa järvestäsi, minkä\ntarvitsit jokapäiväisiksi särpimiksi... Tuskinpa enää voimme käsittää\nSaimaan vesistöjen silloista kalarunsautta. Kaloissa asukkaat\nmaksoivat kaikki veronsa, suunnattomat määrät kuivatuita kaloja,\nkapakaloja.\n\nKenenkään ei tarvinnut suurinakaan nälkävuosina kuolla ravinnon\npuutteeseen. Ihmisiä lienee asunut muinoin vesistöjen rantamilla\ntuskin kymmenettäkään osaa nykyisestä asukasluvusta. Ei ihme siis,\nettä kaloja oli enemmän kuin tarpeeksi asti. Onhan niitä vielä nytkin\npiisalle asti, on myydäkin.\n\nKuljin kerran moottoriveneellä kesäkuussa Louhivettä myöten siellä\nMikkelin kulmilla, ja järven rannat olivat täynnä muikunkalastajia.\nSanomalehdissä niitä sanottiin olleen 90 nuottuetta. Saavuin sitten\nHaukivedelle ja yövyin muutamaan taloon. Siellä oli talonväki\nmuikkuapajilla, ja sanoivat jo kesäkuussa saaneensa koko seuraavan\ntalven kalat konttiloihinsa. Koko syyskalastuksen saalis jäi\nmyytäväksi. Matkamme varrella ei herkkukaloista ollut puutetta.\nJokaiselta soutavalta kalastajalta sai ostaa lohia, kuhia, siikoja ja\nsuuria ahvenenköntiköitä. Elimme kuin muinaiset savolaiset; söimme\nrantakalakeittoa minkä niemen nenässä tahansa.\n\nSavolaiset ovatkin kehittyneet herkemmiksi herkkusuiksi kuin monet\nmuut Suomen heimot. Onhan niillä seuraava mukava lauseenparsikin:\n\n    Matikan maksa ja karhun kämmen\n    parasta on herkkua mualimassa.\n\nKarhun kämmenkö? Kuka nykyajan ihminen sitä on syönyt? Mutta onhan\nkarhun kämmen jo herkullinen nähdäkin. Ehkä samanarvoinen kuin\nTyynen valtameren pääskysen pesät ja lehtosammakon takakintut. Sen\nvain varmasti tiedämme, että suuren möhömaha-matikan maksa ja määhnä\n[mäti] ovat todellakin herkkua.\n\nSavon tärkein kala on muikku. Eihän se mikään rasvainen kala ole,\nmutta hyvänmakuinen. Sitäkin kun jaksaa paljon ahmia, täyttäähän\nse vatsan, ja kun sen ruotoineen päivineen syö, piristää se\naivoja, niinkuin tiedemiehet väittävät. Muikkujenko avulla siis\nse Savon kansa sutkauttelee ja letkauttelee? Haili eli silakka on\nrasvapitoisempi kala, mutta sitä harva ihminen Savossa syö. Suurten\nmuikkujärvien rannoilla eivät kansan sieraimet ollenkaan jaksa kärsiä\nhailin merellistä hajua. Sivumennen sanottuna \"silakka\" merkitsee\nSavossa yleensä \"suolakalaa\", eikä suinkaan merestä pyydettyä hailia,\njoka sanakin on Savossa tuntematon. Siis savolaisilla ei ole omaa\nnimeä tälle Suomenlahden ja Itämeren tärkeimmälle kalalajille. Muikku\non hailin eli silakan vastine Savossa.\n\n\nKOSKET\n\nSavossa on Euroopan valtavin koski, Imatra. Mutta muut kosket\novat verraten sävyisiä. Eikä niitä olekaan hetikään sitä määrää,\nmikä esim. Pohjanmaalla tavataan Oulujoessa ja Kemijoessa. Eikä\nihmekään, kun otamme huomioon, että Lappeenranta ja Joensuun ranta\novat melkein samalla korkeudella, ainoastaan muutama metri on eroa.\nKaikki Joensuun reitin suurten järvien, Haukiveden, Pihlajaveden ja\nSaimaan valtavat vesimassat soluvat kaikessa rauhassa Imatraa kohti,\nmuodostaen vain salmien virtaisissa paikoissa tyynesti pyöriviä\nhäränsilmiä. Ja koko tämän reitin pituus on noin 300 km. Vesivoimaa\nei tältä reitiltä saa nykäistyksi teollisuuslaitosten tarpeiksi.\n\nHieman kaltevampi on Kuopion reitti. Niinpä jo sen kynnyksellä\ntavataankin suurenmoinen teollisuuslaitos, Varkauden tehdas.\nSe sijaitsee juuri siinä paikassa, missä Kuopion reitti laskee\nHaukiveteen. Heinäveden reitillä taas, Soisalon itäpuolella, on\nkoskia enemmän, ja siellä onkin pienempiä teollisuuslaitoksia\njokaisen kosken varrella. Mainittakoon tässä vain Palokin ja Kerman\nnimet.\n\nVanhimpia teollisuuslaitoksia Savossa on Juankosken tehdas Nilsiän\nreitin varrella. Se perustettiin jo 1700-luvun keskivaiheilla ja on\nmuutaman vuoden perästä 200 vuoden vanha. Iisalmen reitin lähdevesien\nalueilla tavataan kaksi muinoin maineikasta teollisuuslaitosta,\nnimittäin Salahmin ja Jyrkän tehtaat. Lukemattomat ovat maakunnan\nsahalaitokset. Metsiä oli paljon ja tukkipuita runsaasti, niin että\nsahoille riitti työtä vuodet umpeen. Saatamme sanoa, että jokaisen\nhiemankin vesirikkaan kosken rannalla on ollut olemassa ja on\nvieläkin sahalaitos. Nämä laitokset pääsivät vilkkaaseen toimintaan\nvarsinkin, kun Saimaan kanava valmistui 1850-luvulla ja lautatavarat\nkuljetettiin höyrylaivojen vetämissä lotjissa ulos meren rannalle\nViipuriin ja Uuraaseen. Siihen asti ei ollut mahdollisuutta saada\nlautatavaroista suuria hintoja, kun ulkomaan markkinat oli niiltä\nsuljettu. Kotona tarvittavat laudat sahattiin käsin.\n\nPienten purojen rannoille on ikimuistoisilta ajoilta rakennettu\nmyllyjä koskisille kohdille, niin että Savossa tuulimyllyt ovat\nolleet sangen harvinaisia. Noin 50 vuotta sitten tavattiin vielä\nKuopion ympäristöillä korkeilla mäillä muutamia jauho- ja luumyllyjä.\nMutta onhan selvää, että niin vetisessä maakunnassa kuin Savossa\nvesimyllyt ovat ainoat luonteenomaiset. Kuopion jauhomyllyt ovat\nSuomen suurimpia. Ne eivät tosin ole vesivoimalla käypiä, vaan\nuudenaikaisilla metkuilla toimivia.\n\nKoskia ei Savossa ole monta, mutta kaikki ne on valjastettu\ntehtaiden vankkurien eteen. Niiden vähäisen lukumäärän korvaavat\nmoninkertaisesti Imatran jättiläisvoimat. Jos lasketaan Imatrassa\nolevan keskimäärin 150,000 hevosvoimaa, niin sillä pyörisivät\nensinnäkin kaikki Savon myllyt, kaikki sahat, kaikki tehtaat saisivat\nvoimaa ylen määrin, ja kaikki Savon junat huristaisivat pikakyytiä\nniin myötä- kuin vastamäissä, ja koko Savo olisi pilkkopimeässäkin\nvalaistu kirkkaaksi kuin keskipäivällä.\n\nNykyään Imatra suopeasti tarjoaa antimiaan koko Etelä-Suomelle\nja osaksi myöskin Savolle. Imatra valaisee Suomea aina Turkua ja\nRajajokea myöten ja antaa voimaa lukemattomille tehtaille. Eikä vielä\nkaikki Imatran voima ole käytännössä. Tarpeen mukaan on aikomus ottaa\nvoimaa niin paljon, kuin sitä Imatrasta riittää ja sitä siitä saa\nirti.\n\nMutta ennenkuin Saimaan vedet pääsevät rauhaan Laatokan suurilla\nulapoilla, ehtivät ne vielä hyödyttää maatamme Vuoksen lukemattomissa\nkoskissa. On laskettu, että Saimaan vedet syöksyessään alas Vuoksesta\nsaattavat lahjoittaa vielä noin 2 miljoonaa hevosvoimaa tehtaiden ja\nvoimalaitosten käytettäväksi.\n\nMikä suunnaton hyöty Savolla on vesistöstään, selviää edellä\nsanotusta. Alkuaikoina ehkä kalat olivat savolaisille parasta,\nmitä he järvistään, virroistaan ja koskistaan hyötyivät; jos\nniiden tuottama hyöty nykyään arvioidaan rahassa, niin melkeinpä\ntekisi mieli väittää, että kosket ja niiden voima sittenkin tuovat\nmaakuntaan ainakin rahaa enemmän kuin milloinkaan kalat. Ja koskien\nmerkitys lisääntyy vuosi vuodelta, kun opitaan niistä pusertamaan\nulos niiden viimeinenkin voima.\n\n\n\n\nVESISTÖT LIIKENTEEN EDISTÄJINÄ\n\n\nVanhimpana aikana oli liikenne maitse melkein tukossa kesäiseen\naikaan. Suuret ja miltei koskemattomat olivat erämaat vesistöjen\nympärillä. Vain halmemaat ja ahot muodostivat pälviä tässä\naukottomassa korvessa. Muita teitä ei ollut kuin kinttupolut, lehmien\ntallaamat urat ja pääasutuksien välissä ratsutiet. Ei minkäännäköisiä\nrattaita käytetty, sillä niitä varten ei ollut kylän-, vielä vähemmin\nmaanteitä. Kesälläkin korvissa kuljettiin reellä. Johan Väinämöinen\nja Joukahainenkin tulivat vastakkain ajaen reissä niin kapealla\nmetsäpolulla, että rahe tarttui rahkehesen, vemmel vempelen nenähän.\n\nVieläkin voi Savon syrjäisimmillä seuduilla nähdä tätä iänikuista\ntapaa ajaa reellä keskellä kesää. Olen kerran matkaillut Iisalmen\nreitin lähdevesiltä Nilsiän reitille, Sälövän järvelle. Siellä\noli Karjalan selänteellä talo, johon ei ollut vähäisintäkään\nkärrytietä. Hevonen valjastettiin reen eteen, ja tavarat sullottiin\nrekeen. Lähdettiin taipaleelle. Hevonen oli salolle syntynyt ja\nsalolla kasvanut. Se liikkui salon metsässä yhtä tottuneesti kuin\nkaupungin hevonen asfaltilla. Ja miten nopeasti se käveli! Ohjaaja\nsai luvan hölkäten seurata kuormaa; me matkustajat emme ollenkaan\npysyneet perässä, vaan jäimme auttamattomasti jälkeen. Näin muinoin\nmaalla matkattiin kesällä. Mutta eihän tällaista matkustusta\nvoitu harjoittaa peninkuormittain, tutuilla paikoilla vain ja\nlähiseuduilla. Vieraissa metsissä oli jo eksymisen vaara ihan varmaa.\n\nMutta Savon laajat vesistöt tarjosivat mitä mukavimman tilaisuuden\nmatkustaa vaikka satojen kilometrien päähän suuritta ponnistuksitta\nja ilman minkäänlaista vaaraa.\n\nVesistöjä myöten soutamalla Savon asukkaat ovat saapuneetkin\nmaakuntaansa. Soutamalla siirtolaiset lähtivät kodeistaan\nhakemaan uusia asuinsijoja. Soutamalla rintamaan asukkaat kesillä\nkävivät riistamaillaan, jotka saattoivat sijaita parinkinkymmenen\npeninkuorman päässä. Niinpä oli jääskeläisillä kalapaikkansa ja\nsaarensa Orihveden rannoilla Joensuun reitillä, rantasalmelaisilla\ntaas palstoja Kuopion seuduilla ja Nilsiän Syvärin järvellä saakka,\njopa niinkin kaukana, ettei tervasmetsää ollenkaan voitu käyttää\nhyväksi.\n\nSoutamalla Viipurin linnan huovitkin saapuivat Savonlinnaan.\nSoutamalla ruotusotilaat 1700-luvulla aina Iisalmea myöten lähtivät\nkesäleireilleen Rantasalmelle. Kuvaavaa on, että Savon ensimmäinen\noppikoulukin, Rantasalmen triviaalikoulu, sijoitettiin v. 1748 juuri\ntähän pitäjään eikä Mikkelin kaupunkiin. Yksi syy siihen oli se,\nettä kun Rantasalmi sijaitsi vesistöjen keskusjärven, Haukiveden,\nrannalla, sinne oli helppo päästä soutuveneillä aina Nurmeksesta\nja Iisalmesta saakka. Niinpä tiedetäänkin, että oppilaat keväällä\nhankkivat veneen ja lähtivät soutelemaan kotiinsa sekä Kuopion että\nPielisjärven reittien viimeisiin sopukoihin saakka. Ja syksyllä he\npalasivat samaa tietä ja samoilla metkuilla takaisin koulupaikkaansa.\nSuomen ainoa kadettikoulu sijoitettiin myöskin 1700-luvun\nloppupuolella Rantasalmelle. Tähän oli yhtenä syynä se, että liikenne\nvesistöä pitkin sinne oli niin perin mukavaa. Ja kuitenkin silloin jo\nmaantie oli valmis sekä Mikkeliin että Kuopioon.\n\nMutta vielä paljon myöhemminkin, ennenkuin höyrylaivat alkoivat\ntupruta Savon vesillä, 1800-luvun keskivaiheilla, monet matkaseurat\nvalitsivat vesitien mieluummin kuin pölyisen maantien. Suurikokoinen\nnuottavene kantaa lastia saman verran kuin neljä kuormaratasta,\nniin että taloudellisestikin oli edullisempaa kulkea vesitse kuin\nmaitse. Puhumattakaan siitä virkistyksestä, minkä matka tarjosi itse\nmatkamiehille, kun he saivat ratokseen tarttua airoihin ja siten\nestyä kangistumasta pitkäaikaisen matkan varrella.\n\nToinen ääni tuli kelloon, kun höyrylaivat keksittiin ja niitä rupesi\nilmestymään näille vesistöille. Ei ole ihmeteltävää, että Suomen\nensimmäinen höyrylaiva alkoi liikehtiä juuri näillä järvillä. Ja kun\nSaimaan kanava valmistui, yhdistettiin nämä laivaliikkeelle ikäänkuin\nluodut järvet suurten valtamerien yhteyteen.\n\nSavon reiteillä on koskisia paikkoja, on pitkiä niemiä, joista joko\nei pääse selkiämään ollenkaan tai joista suoriutuu vain tekemällä\nsuuria, voimia kysyviä kierroksia. Pahoista koskipaikoista veneet\nsaatiin kuljetetuiksi kiskomalla, ja pitkistä kierroksista voitiin\nvälttyä vetämällä vene maata myöten toiselle rannalle. Tällaisia\nmaapaikkoja sanottiin taipaleiksi. Ja taipaleita on Savossa\npiisalle asti. Luettelen muutamia: Taipalsaari, Savitaipale,\nVarkaantaipale, Telataipale ja Taipale Varkauden kohdalla. Nykyajan\nihminen kuvittelee, että veneen kiskominen maata myöten olisi kovin\nraskasta urakkaa. Tuskinpa tällaista työtä enää Suomessa suoritetaan\nmuualla kuin Patsjoen laaksossa, jollemme ota lukuun Pohjanmaan\nkoskenlaskijoita, jotka palaavat kotiinsa vastavirtaan. Olen\nPatsjoella ollut mukana tällaisessa kyydissä ja huomannut ihmeekseni,\nmiten helposti kuormitettukin vene liukuu teloja myöten pitkienkin\ntaipaleiden poikki. Olen siis päässyt itse kokemaan, miten vanhan\nkansan oli liikuttava pitkillä matkoillaan.\n\nHarvinaisia ovat nykyään myös vanhat kirkkoveneet. Ennen höyryvoiman\nja öljymoottorin keksintöä nekin olivat aivan yleisiä, varsinkin\njuuri Savossa. Savonlinnan ja Säämingin kirkon rannat olivat muinoin\nkirkkoveneiden peittämiä, nimittäin kirkkoaikoina. Höyry ja öljy ovat\ntehneet lopun näistä koristeellisista esineistä.\n\nMutta höyrylaivoja ei käynyt hinaaminen taipaleiden yli, ei\ntelojakaan myöten. Höyrylaivat pakottivat savolaiset kaivamaan\nkanavia. Niitä onkin Saimaan vesistössä enemmän kuin muussa Suomessa\nyhteensä. Mahtavin on tietysti Saimaan kanava, noin 60 km pitkä. Sitä\nmyöten Saimaan vedet valuvat mereen. Kuopion ja Iisalmen reiteillä\non monta kanavaa ja sulkua. Pielisjoki on myöskin kanavoitu. Hyvän\njoukon yli kymmenen kanavaa on täten kaivettu Saimaan vesistön\nvarteen, mutta niinpä päästäänkin merestä aina vesistön lähteille\nsaakka, Kiuruvedelle, Salahmiin ja Pitkäkoskelle asti Iisalmessa.\n\nMukavaa on matkustella Savossa vesiä myöten. Sinne onkin ohjattu\nkaikki ulkomaalaiset, jotka ovat pyrkineet tutustumaan Suomeen ja\nsen luontoon. Ja juuri Savossahan Suomen kuuluisimmat nähtävyydet\nsijaitsevat. Herran armoitettu maakunta Savo onkin luonnonihanien\nseutujensa puolesta. Kun luettelen ne, luettelen samalla Suomen\nmerkillisimmät nähtävyydet: Imatra, Punkaharju, Savonlinna ja Puijo\nKuopion kaupungin ääressä. Näihin paikkoihin ulkomaalaiset on\njohdettu jo viidenkymmenen vuoden aikana.\n\nSaatamme syystä väittää, että ulkomaalaiset Suomesta tuntevat\netupäässä _Savon_ ja että se kuva, minkä he Suomesta saavat, on kuva\n_Savosta_.\n\nTämän takia on paikoillaan, että luomme lyhykäisen silmäyksen niihin\nreitteihin, joita myöten ulkomaalaiset tavallisesti ovat liikkuneet\nja jotka suomalaisetkin turistit parhaiten tuntevat.\n\n\n\n\nSAIMAAN LAIVAREITIT\n\n\nHuuto käy yli Suomen, että autobussit ja autot tappavat laivakulun\nItä-Suomen kaikilta vesistöiltä melkein yhtä tarkkaan, kuin ne jo\novat tappaneet laivaliikkeen Suomen muilta järviltä. Surullistahan se\non, ja mikä pahempi, totta. Tuo hirmuvehje auto on niin sanomattoman\nnopea, että sille nipin näpin junat piisaavat. Ihmisillä on kiire,\nhe valitsevat sellaisen kulkuneuvon, joka ei niiltä aikaa kuluta. Ja\nonhan autoilla sekin etu, että ne kiidättävät matkamiehen hänen oman\nporttinsa eteen, sillä ihmisasunnothan sijaitsevat useammin teiden\nvarsilla kuin järvirikkaan maamme rannoilla.\n\nMutta jos onkin alkuasukkailla kiire, niin onhan meillä vielä\nihmisiä, joita ei kiire hätyytä, nimittäin matkailijat eli turistit.\nJa täytyyhän meidän heille varata ilveellä millä tahansa tilaisuus\nnähdä se, mikä ennen muita painaa leimansa Suomen luontoon, järvet.\nTämä koskee varsinkin ulkolaisia turisteja, jotka eivät tahdo kömpiä\numpinaisiin autoihin, joista he vilahdukselta vain saavat nähdä ei\ntuhansien järvien maata, vaan ainoastaan tuhansien metsien puita.\nKauniita nekin, mutta eivät järvien veroisia. Ulkolaisia turisteja\ntulvii tätä nykyä maahamme yhä taajemmissa parvissa, ja ne täytyy\njohdattaa vesille eikä kankaille.\n\n\nMIKKELIN--PUUMALAN REITTI\n\nTämä ei suinkaan ole kuuluisin Saimaan laivareiteistä, mutta\nsittenkin kaikkein karakteristisin juuri Suomen järviluonteelle.\nNiin sokkeloista reittiä ei Suomessa ole toista, paitsi Utön\nsaarimajakasta Kökarin saaristopitäjään Turun saaristossa. Mutta tätä\nreittiä käyttävät vain kapeat luotsilaivat, ei vuorolaivat. Se on\nsiis kilpailun ulkopuolella.\n\nLaivat sukeltavat tällä ns. Anttolan reitillä niin hornamaiseen\nsaarilabyrinttiin, että suorastaan pyrkii naurattamaan. Saarien\nlukumäärä on laskematon. Salmien niin ikään. Kun joskus joutuu hieman\nväljemmälle järvelle, ei mikään mielikuvitus saata tajuta, mistä\npäästään ulos. On hauskaa koetella arvailla, minne laiva kokkansa\nsuuntaa, mutta useimmiten arvaa aivan väärin. Yritin kerran omalla\nmoottorillani kulkea tätä reittiä. Turha koetus! Jouduin umpikujaan,\njosta ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin entiselle\nuralle ja valita väljempiä vesiä. Sellainen reitti löytyikin\nMikkelin--Lappeenrannan linjalta, mutta helppo ei ollut tämäkään.\nSielläkin jouduin umpikujaan Varkaantaipaleen väylällä, mutta pääsin\nlopulta Yövedelle, Saimaan syvimmälle järvelle. Ja sen kautta vihdoin\nPuumalaan. Niin vaaraton on tämä reitti äkkinäisellekin perämiehelle,\nettä alkuasukkaat sanoivat:\n\n-- Kunhan ette rantakiville laske, ei mitään vahinkoa tapahdu.\n\nEikä tapahtunutkaan.\n\nMutta kun laivan kannella istuu ja tietää, että perämies löytää\nsalmien suut sokkeloisimmastakin saarien rykelmästä, niin silloin\nnautinto nautinnolle tuntuu. Ei ole saarta toisen näköistä, ei\nkahta järveä samankaltaista, aina vain uutta pistää silmään. Ei\nväsy tätä katsellessa, eikä tuulikaan pääse tässä labyrintissa\npahasti vaivaamaan. Laiva kääntyy alituisesti, niin että tuuli tuon\ntuostakin joutuu jonkin suojaselän taakse. Kanoottiurheilijalla on\nparempi tilaisuus oinastella reitin oikkuja, niin että tämä väylä on\nerityisesti heille suositeltava.\n\nOlen kerran lentokoneesta 1,200 metrin korkeudesta tarkkaillut tätä\nväylää. Sieltä se tosin oli hieman selvempi, mutta en sittenkään\nsille lähtisi muuta kuin kanootilla.\n\n\nLAPPEENRANNAN--SAVONLINNAN REITTI\n\nTämä oli ennen muinoin ja on vielä nytkin Saimaan vesistöjen\nvaltaväylä. Sitä kulkivat \"suuret\" laivat Kuopiosta Lappeenrantaan ja\nSaimaan kanavan kautta Viipuriin. Toiset aina Pietariin ja Lyypekkiin\nsaakka. Samaa väylää käyttivät myöskin Joensuusta lähteneet laivat,\njotka säännöllisesti ulottivat matkansa Pietariin.\n\nNäillä vuorolaivoilla liikkuivat lukemattomat venäläiset turistit,\njotka ennen maailmansotaa olivat valtavana enemmistönä ulkolaisten\nturistien joukossa. Samoja vuorolaivoja käyttävät vielä nytkin\nmaahamme matkustavat ulkolaiset matkailijat. Venäläisiä tapaa tuskin\nnimeksikään.\n\nPaljon ovat laveammat tämän väylän reitit kuin edellämainitun.\nSuur-Saimaa ja Pien-Saimaa ovat väljiä vesiä, niin että paikoitellen\nvastaranta häipyy horisontin alle. Mutta saaria riittää silti\npiisalle asti. Pitkistä niemistä, jotka pistävät Saimaaseen,\nmainittakoon Kylänniemi ja sen nokka Rastinniemi, joka erottaa\nSuur-Saimaan Pien-Saimaasta.\n\nTässä mainittakoon seuraava historiallinen tapaus, joka vielä tänäkin\npäivänä vaikuttaa Saimaalla laivaliikenteeseen. Kun venäläiset\npikkuvihan jälkeen tehdyssä rauhassa v. 1743 taas uudelleen\nhaukkasivat palasen Suomea suuhunsa, vedettiin raja heille niin\nepämukavasti, että Savonlinna joutui Venäjälle, mutta Puumalan salmi\njäi Suomelle. Tästä oli seurauksena, että venäläisten kanuunaveneet\neivät päässeetkään Olavinlinnaan muuta kuin Puumalan kautta, joka\nväylä tietysti heiltä oli tukossa. Venäläisten ei auttanut muu kuin\nkaivaa kanavia Saimaan itäisille rantamille. Niin syntyi kolme\nkanavaa, joita myöten kanuunaveneet pääsivät Savonlinnaan. Ne olivat\nKutveleen, Käyhkään ja Telataipaleen kanavat. Kutveleen kanava on\nhuomattu niin matkaa lyhentäväksi, että se uudelleen on syvennetty,\nlevitetty ja pantu kuntoon. Tätä kanavaa myöten kulkevat nyt\nvuorolaivat Vuoksenniskan kautta Savonlinnaan. Tämä väylä on saarista\nrikkaampi kuin Suur-Saimaan reitti.\n\nPuumalasta lähdettyä kapenevat vedet. Ihana on Sulkavan reitti. Laiva\nkulkee kilometrittäin kapeassa lahdessa, joka on kuin leveä joki,\nmutta jolla on paljon vaihtelevammat rannat kuin joilla koskaan.\n\nKun Savonlinnaa lähestytään, niin ovat maisemat taas ylen ihanat. Se\nsaaristo, mikä on Pihlajaveden eteläpuolella, kokonainen erillinen\narkipelaagi, saari saaren lähistöllä, salmien erottamina vain,\nmelkein suorassa linjassa kuin sotamiehet ikään rivissään, hakee\nvertojaan luonnonihanuudessa. Muutamat laivat kulkevatkin näitä\nsalmia pitkin Savonlinnaan. Pääväylä on sentään Kommersalmen kautta\nPihlajaveden länsipäähän. Mainitsen näistä saarista varsinkin\nKesamonsaaren, joka on houkutellut ihmisiä rakentamaan huviloita\nsen rantamille. Kellä on tilaisuutta omalla moottorillaan tai\nkanootillaan määrätä suuntansa, kehoittaisin hakeutumaan tähän\nsaaristoon, sillä kauniimpaa tuskin tavattaneen Saimaalla. Kaikki\nsaaret ovat kallioisia kuin meren rannoilla, mutta metsäisempiä\nkuin merellä ja reheväkasvuisempia. Näiden saarien keskiosissa\ntavataan taajaa asutusta, joka sentään piiloutuu matkustajan silmiltä\nkorkeiden rantojen ja metsien peittoon.\n\n_Savonlinnan_ kaupunki sijaitsee kahdella saarella, ja kolmannella\nsaarella on Olavinlinna, Pohjoismaiden kaunein vanhanaikainen\nlinnake. Sakari Topelius lausuu, että Savonlinna on kauneimpia Luojan\ntyön jälkiä. Kaupunki on laivaliikenteen keskus Saimaan vesillä.\n\n_Savonlinnan--Punkaharjun_ väylä ei kauneudessa kykene vetämään\nvertoja edellämainituille. Kauniit paikat alkavat vasta itse\nPunkaharjun kohdalla ja sen itäpuolella Puruvedellä. Sentähden\nmatkustajat useinkin lähtevät Punkaharjulle rautateitse (27 km).\n\n\nSAVONLINNA--KUOPIO\n\nSavonlinnasta pääsee Kuopioon kahta reittiä pitkin, Leppävirran tai\nHeinäveden. Molemmat ovat yhtä luonnonihania. Heinäveden reitti\ntarjoaa enemmän kapeita väyliä, joten sellaisten ihailijat antavat\ntälle etusijan. Vaikka junankulku Savonlinnasta Kuopioon on nopeampi\nja vaikka autobussit huhkivat kaikilla maanteillä, valitsevat\nmatkailijat mieluummin jommankumman näistä reiteistä. Jotkut taas\nmatkustavat ylös toista reittiä ja palaavat takaisin Savonlinnaan\nalas toista.\n\n\nLEPPÄVIRRAN REITTI\n\nVaikka makuasioista ei käy riiteleminen, niin luulisin, ettei kukaan\nvastusta sitä väittämää, että vesistön kauneimmat järvet ja väylät\nalkavat vasta Savonlinnan pohjoispuolelta. Muhkean komea on pitkä\nHaukivesi. Heti Savonlinnasta lähdettyä kohtaavat meitä taas nuo\nkallioiset saaret. Niillä on sellaisia nimiä kuin Haukkavuori,\nLinnansaari, jotka nimet jo todistavat, että on kysymyksessä jyrkät\nkalliomuurit. Tätä kalliovyöhykettä jatkuu melkein Varkauteen saakka.\nSieltä taas rannat ja saaret alenevat huomattavasti. Haukiveden\nrannoilla saattaa laskea moottorivenheensä suoraan kalliolaiturin\nkylkeen kiinni ja kiinnittää sen rannan puunrunkoihin. Pohjoisempana\npitää vetää aluksen kokka hietikolle.\n\nMutta tällaiset ovat maisemat vain Haukiveden keskiselällä. Tämän\nmahtavan järven rantamilla tapaa jo toisenlaista luontoa. Siellä on\nRantasalmen vanha kulttuuripitäjä, jossa vainiot ulottuvat rantaan\nsaakka. On vanhoja herraskartanolta puistoineen ja puutarhoineen.\nLaivat nuolevatkin juuri näitä rantoja, useinkin aivan alavia\nrantoja. Mutta niin pian kuin väylä kääntyy selälle päin, kohtaa\nmeitä kalliovyöhyke. Kauneimpia väyliä on esim. Porosalmen seutu.\nSiellä laiva liikkuu ahtaassa kalliorotkossa, jonka rantoja huvilat\nreunustavat.\n\nVarkaus on siitä merkillinen, että siinä on rykelmä tehdaslaitoksia.\nEivät nämä silti kykene rumentamaan kaunista luontoa. Siinä ääressä\npauhaa lohirikas koski, ja sen läheisyydessä on kaunis Taipaleen\nkanava, luontonsa puolesta maamme kauneimpia.\n\nVarkaudesta vedet taas kapenevat. Kopolanvirta on sangen sokkeloinen\nkuljettava. Oudon on vaikea päästä perille. Unnukkavesi on taas niin\nsaarinen, että sielläkin laiva vain puikkelehtii saarien salmissa.\nLeppävirta taas on aina tehnyt sen vaikutuksen minuun kuin kulkisin\nBosporin salmea pitkin Konstantinopolin ohi. Onhan siinä Leppävirran\nkomea kirkkokin edustamassa Sofian moskeijaa.\n\n\nHEINÄVEDEN REITTI\n\nKuljetaan ensin samaa reittiä kuin Leppävirran väylälläkin, nimittäin\nHaukivettä. Mutta Haukiveden eteläpäässä pujahdetaan Oravin kanavaan,\njosta alkaa erittäin kapea väylä. Tätä monet matkamiehet pitävät\nSaimaan kiintoisimpana reittinä. Totta onkin, että sillä on omituinen\nviehätyksensä. Sanoin sitä ei saata selostaa. Se kävisi liian\nimeläksi. Kerron tässä savolaisen sutkauksen, joka sen luonnetta\nparhaiten kuvaa.\n\nMatkusti kerran hämäläinen isäntä tätä reittiä. Ihmetteli\nihmettelemistään sen kapeutta ja sen koukkuja. Onhan siellä virtakin,\nnimeltä Koukunvirta. Vihdoin hän kääntyi matkatoverinsa puoleen ja\nvirkkoi:\n\n-- Kylläpä te täällä Savossa kuljette laivoillanne soukilla väylillä.\nPohja näkyy joka paikasta, ja rannan puut ja oksat pyyhkäisevät hatun\npäästä.\n\n-- Niinkö, että kappeilla väölillä? Eihän tämä vielä oo mittään. Myö\ntiällä Savossa tok' kuletaan laevoellamme vaikka _uamukasteessa_.\n\nSe riittänee kuvaamaan tätä reittiä.\n\nKun päästään Pilpan, Kerman ja Karvion kanavista ja virroista,\navautuu taas Kallavesi eteen, ja vieläkin selvemmin kuin Leppävirran\nreitillä törröttää Puijon torni ilmoittaen, että täällä se Kuopion\n\"kaupunti\" sijaitsee.\n\n\nKUOPION--TUOVILANLAHDEN REITTI\n\nMerkillinen siinä suhteessa, että Tuovilanlahden pohjukassa\non olemassa vesiputous, jonka korkeus on 46 m. Sen nimikin on\nKorkeakoski. Tulvaveden aikana se on hykäyttävä katsottava. Vesi\nputoaa äkkijyrkkää harjun reunaa alas, vaahtoaa ja räiskää puiden\njuurien ja suurien kivien yllä ja tarjoaa laaksosta katsottuna mitä\nsuurenmoisimman näyn.\n\nToinen nähtävyys on Maaningan pitäjän laveat ja hyvin viljellyt\nvainiot. Saimaan vesistön rantamat ovat etelästä Maaningalle asti\nkallioisia ja metsäisiä, mutta Maaninka tekee poikkeuksen. Täällä\nkulkevat laivat laveiden peltojen ohi. -- Itse Tuovilanlahden\nrantamat ovat hyvin luonnonihanat.\n\n\nKANAVAT\n\nSaimaan kanavaa pitkin ei enää kulje vuorolaivoja. Ihmisillä ei\nole aikaa istua laivan kannella kokonaista päivää, vaikka kanavan\nympäristö tarjoaakin mitä viehkeimpiä näköaloja.\n\nSamoin on laita Pielisjoen kanavien. Junat ja autobussit vievät\nihmiset Joensuusta Pielisjärvelle parissa tunnissa.\n\nLakkaako vuorolaivaliike Saimaan vesiltä kokonaan\nlähitulevaisuudessa? Jos sellainen uhka on olemassa, täytyy valtion\nryhtyä avustamaan laivayhtiöitä, sillä olisihan häpeäksi, että Suomen\nkauneimmat maisemat jäisivät meiltä itseltämme ja ulkomaalaisilta\nnäkemättä.\n\n\n\n\nJÄRVENPOHJAN RAUTAPITOISUUS\n\n\nJos nyt vielä luon silmäyksen yllämainittuun seikkaan, luulen\njokseenkin tarkalleen luetelleeni ne edut, mitkä Savon luonto\nasukkailleen on tarjonnut.\n\nSavon järvien pohjamutaan syntyy säännöllisesti rauta-ainetta. Sen\novat vanhan kansan ihmiset jo huomanneet. Kun tämän hölmän [järvi-,\nsuomalmi] saattaa kovan tulen vaikutuksen alaiseksi, irtaantuu\nsorasta rauta, joka hehkuvana virtana valuu ulos sulatusuunista.\nMuinaisina aikoina tämä uunin kuumuus aikaansaatiin itsepintaisen ja\ntaukoamattoman lietsomisen avulla. Eikä silloin ollut käytettävissä\nmuuta kuin ihmisvoimaa. Kalevalassa kerrotaan, että se oli orjien\ntyötä. Kun Ilmarisen piti takoa sampo, sanotaan, että orjat\nlietsoivat. Mutta eivät orjien voimat riittäneet niin merkillisen\nkapineen valmistamiseen, siihen piti saada luonnonvoimat avuksi.\nAivan niinkuin nytkin. Ei vesivoimaa, vaan tuulet pantiin lietsomaan.\nIlmarinen loitsi pohjoisen, idän ja etelän tuulet porottamaan, ja\nniinpä syntyikin ihmeellinen sampo.\n\nVanhat savolaiset eivät kyenneet lumoamaan tuulia avukseen. Heidän\npiti lietsoa omilla hartiavoimillaan. Rautaa tarvittiin varsinkin\nSavonlinnan tarpeiksi. Kotitarpeeksi ei tahtonut rautaa riittää.\nSitä käytettiin hyvin säästeliäästi. Tavataanhan vieläkin vanhoja\nhuonekaluja, joiden osat on liitetty toisiinsa puunauloilla. Rautaa\noli säästettävä, sillä sen saanti oli niin ankaran työn takana.\n\nTakomataito oli korkealla kannalla Savossa jo 1500-luvun\nkeskivaiheilla. Tämän taidon veivät savolaiset siirtolaiset mukanaan,\nkun he muuttivat Vermlantiin. Ensimmäiset suurehkot tehtaat\nperustettiin juuri savolaisten \"hyttien\" entisille paikoille,\nniin Rämeen ja Nevan tehtaat 1700-luvulla. Niiden perustajiksi\nmainitaan Myhrman vanhempi ja Myhrman nuorempi. Nämä olivat kotoisin\nsavolaisten asuma-aloilta. Olen nähnyt näiden patruunain kuvat, ja ne\novat kuin ota ja anna savolaisten talollisten näköisiä. Ruotsalainen\nsana \"myr\" merkitseekin sekä rämettä että nevaa. On todettu, että\nsavolaisten siirtolaisten joukossa oli Rämäsen sukua. Siitäkö\nsuvusta periytyvät tehdaspomot Myhrman? Vaiko Nevalaisen suvusta?\n-- Sivumennen mainittakoon, että nuoremman Myhrmanin tytär oli\nnaimisissa Ruotsin kuuluisimman runoilijan, Esaias Tegnérin, kanssa.\n-- Nämä seikat ainakin vahvistavat sitä mainetta, mikä savolaisilla\nmuinaisina aikoina oli taitavina seppinä.\n\nEi sekään ole vain sattuma, että Juankosken rautatehdas on vanhin\nSavossa. Juuri Juankosken tehtaan ympäristöllä tavataan hyvin\nrautahölmästä [järvimalmi] rikkaita järviä, niinkuin esim. Vuotjärvi.\nJa tehtaan lähistöllä tavataan vielä vanhojen sulatusuunien pohjia,\nuunien, joiden ääressä orjat ovat hikoilleet vetrehet vedet.\n\nNyt on luonnonvoimat kesytetty lietsomaan rautaa. Ei ihmisten enää\ntarvitse hikoilla palkeiden vivuissa. Jättiläismäiset palkeet\npuhaltavat ilmaa korkeihin sulatusuuneihin, masuuneihin, palkeet,\njotka vesivoima panee toimimaan. Ja niin valuu räiskävä, pimeällä\nsäihkyvä rautavirta uunista muotteihin. Itä-Suomen kuuluisimmat\nrautatehtaat olivat ja ovat osaksi vieläkin Juankosken, Varkauden ja\nVärtsilän tehtaat.\n\nEmme siis lopuksi saata muuta sanoa, kuin että Savon vesistöt ovat\ntuottaneet suurta siunausta Savon kansalle. Entäpä jos Imatran\npato murrettaisiin ja Saimaan allas laskettaisiin kymmeniä metrejä\nalemmaksi? Saimaan vesistö muuttuisi joeksi, ja suuret suunnattomat\nmaa-alat muodostuisivat viljaviksi vainioiksi. Olisiko tästä suurempi\netu? -- Mää tiiä! -- Mistäpä ne savolaiset sitten saisivat muikkuja\nkalakukkoihinsa?\n\n\n\n\nOLAVINLINNA -- SAVONLINNA MUINOIN JA NYT\n\n\nMinua kismittää tuo nimi Olavinlinna. Olavi Pyhä oli Norjan kuningas,\nja mitä hänellä oikeastaan on tekemistä meidän maassamme? Jos hän\nolisi ollut siivo ja kunnon mies, niin eihän se mitään tekisi,\nvaikkapa hänen nimensä kummittelisikin täällä. Mutta hän oli hyvin\njulma, vaikka levittikin kristinuskoa kansansa keskuuteen, ja armoton\ntalonpojilleen.\n\nTämänkö hirmuvaltiaan nimen mukaan lupsakoitten savolaisten\nlinna on nimitettävä? Tuhannen kertaa ei! Paljon parempi nimi on\nyksinkertaisesti vain Savonlinna. Tällä nimellä se linna kulkikin\naina vuosisatojen halki. Nyt, kun linnan ympärille on kaupunki\nkasvanut, on linnaa ruvettu, erotukseksi kaupungista, sanomaan\nOlavinlinnaksi. Kuinka vieras tuo nimi Olavinlinna on ollut, selviää\nsiitäkin, että ruotsalaiset itsekin aina nimittivät linnaa Nyslott\neikä Olofsborg. Vielä 50 vuotta sitten sanoivat ruotsia puhuvat,\nkun he olivat käyneet Savonlinnassa: \"Jag var på Nyslott\" eikä \"i\nNyslott\". Linna oli aina Nyslott eikä koskaan Olofsborg. Olisihan\nmeillä omakin pyhimyksemme, jos nyt välttämättömästi linnan nimeksi\non pantava pyhimyksen nimi, nimittäin Pyhä Henrikki. Hänestä\neivät tarinat ainakaan mainitse mitään ilkitöitä, vaikka ehkä\nhänkin kävi kovakouraisesti turkulaisia kiinni niskavilloista ja\nhousunkauluksesta ja upotti heidän pörröiset päänsä Kupittaan kylmään\nlähteeseen.\n\nTämän takia minä käytän Savonlinna-nimitystä itse linnasta ja nimeä\nSavonlinnan kaupunki, kun on kysymys itse kaupungista.\n\nEdellä on tullut mainituksi, mikä merkitys Savonlinnalla on ollut\nSavon asuttamisessa ja asutuksen turvaamisessa. Ilman linnan suomaa\nturvaa ja sen varusväen antamaa apua ei savolaisten olisi onnistunut\nvallata uusia alueita. Vähemmin tunnettua on sen aivan erinomaisen\nsuuri merkitys elinkeinoelämän ja käsityötaidon kohottajana, ja myös\nkristinopin levittäjänä ja syventäjänä.\n\nKun Savonlinna rakennettiin v. 1475, oli kaikki savolaiset jo\nkastettu ja tunnustivat roomalaiskatolista oppia. Mikäli he nyt\nkykenivät sitä tunnustamaan. Oli kumminkin niin, että kaikilla\nsavolaisilla oli ainakin kristityt ristimänimet. Mutta heti\nristimänimen perästä seurasi ikivanha suomalainen sukunimi.\nIhmetellen on todettava, että silloin, kun ei kellään suomalaisella\ntalollisella ollut eikä saanut olla sukunimeä, kaikki savolaiset\noli sukunimillä varustettu. Miksi, sitä on vaikea sanoa. Mutta kun\nkoko suuressa Ruotsin valtakunnassa ei sukunimiä käytetty, vaan\nkaikki kulkivat isänsä ristimänimellä näin: Johansson, Pettersson,\nAndersson, kaikki siis ruotsiksi, niin silloin kuninkaallinen\nverokirjuri, niin pian, kun hän astui Savon rajojen sisälle, sai\nluvan kirjoittaa Pekka Ronkainen, Antti Auvinen, Tuomas Pelkoinen.\nNämä nimet ovat kaikki jo pakanuuden ajoilla syntyneitä. Savonlinnan\nkuninkaallinen verokirjuri on pelastanut ne talteen luettelossaan\nvuodelta 1541. Ainoat, jotka kulkivat isänsä ristimänimillä, olivat\nitse linnanherra Eerik Akselinpoika ja kuningas Kustaa Eerikinpoika.\nNäitä sanottiin varsin harvoin Tottiksi ja Vaasaksi. Samoin\nvirkamiehet olivat kaikki \"sonniloita\", nimittäin Erikssonneja\nja Knutssonneja. Ainoa muistomerkki roomalaiskatoliselta ajalta\non katolinen kirkko itse Savonlinnassa ja sitten savolaisten\nristimänimet. Luterilaisia kirkkoja alkoi syntyä linnan ympärille\nsitten, kun valtakuntaan otettiin luterilainen oppi valtionuskonnoksi.\n\nSyvempi vaikutus linnalla oli elinkeinoihin ja käsitöihin.\n\nLinnalla oli suuria maataloja, joissa sen aikuiset uudet\nviljelystavat otettiin käytäntöön. Samoin linnalla oli suuret\nlehmikarjat, yksinpä lavea navetta itse Tallisaaressa, linnasaaren\nlähimmässä naapuruudessa. Siellä oppivat savottaret lehmien\njärkiperäistä hoitoa. Siellä Tallisaaressa oli myöskin jalorotuisia\noriita syöttiläinä. Voimme olettaa, että Savon hyvä hevosrotu on\nsaanut alkunsa juuri näistä linnan syöttiläistä. Mutta vaikka\nlinnassa oli koko joukko härkiä vetojuhtina, niin Savossa ei niitä\nkansa ottanut käytäntöön. Savolaiset eivät ole milloinkaan kyntäneet\nhärillä, eivätkä he ole nähneetkään vetojuhta-härkiä muualla kuin\nraamatun kuvissa. Nyt muutkin suomalaiset ovat luopuneet hitaista\nhäristään ja kyntävät hevosilla niinkuin savolaisetkin. Mutta ovatko\nSavon kyytöt Tottin nupupäälehmien suoranaisia perillisiä, sitä en\nsaata taata.\n\nRukit hyrräsivät ja kangastuolit [kangaspuut] paukkuivat päivät\npitkät linnan holveissa, ja niissä istuivat savolaiset pullukat tytöt\nja lykkäsivät kyynäröittäin sarkakangasta. Linnan varusväki käytti\nyksinomaan kotimaista sarkaa pukuihinsa. Kun satoja sankareita piti\npitää vaatteissa, niin sai siinä sekä vokki [rukki] että kangastuoli\nolla äänessä.\n\nLinnan varusväki oli janoisinta kansaa, mitä Savossa on koskaan\ntavattu. Olutta pantiin lakkaamatta linnassa, niin että linnan\npiikatytöistä tuli täydellisiä ammattilaisia tällä alalla. Linnan\nolutta kehuttiin mainioksi aina Ruotsissa asti. Taito levisi\nkansaankin. Varsinkin olivat hankasalmelaiset kuuluja oluenpanijoita.\nJa tämä taito heissä vieläkin elää. Hankasalmelaiset ovat nytkin sekä\nSavon että koko Suomen etevimmät viinankeittäjät.\n\nMutta linnassa tarvittiin rautaa. Mistä sitä? Oli raskasta raahata\nsitä ulkomailta. Löydettiin järvien pohjasta rautahölmää. Sitä\nruvettiin nostamaan ylös ja sulattamaan hyteissä. Varsinkin\nRantasalmelta sitä löytyi paljon. Siellä on vieläkin nähtävänä\nsuuria kuonakasoja talojen ympärillä. Sulatushyteistä on savolainen\nsukunimi Hyttinenkin alkuisin. Savolaisista kehittyi tuota pikaa\nmainioita seppiä. Eikös ole kuvaavaa, että jo vuonna 1556 Kustaa\nFincke lähetti Kustaa Vaasalle Tukholmaan pyssyseppä Kämäräisen\nja kolhaseppä [rautio, juraseppä] Nousiaisen, molemmat\nrantasalmelaisia, opettamaan tukholmalaisille takomistaitoa? Kun\nsavolaisia sitten siirtyi Vermlantiin 1500-luvun loppupuolella,\nryhtyivät he sielläkin raudanvalmistuspuuhiin, valmistivat hytin ja\nrupesivat lietsomaan. Muun muassa he panivat alulle kaksi myöhemmin\nhyvinkin kuuluisaa tehdaslaitosta, nimittäin Rämeen ja Nevan,\nniinkuin edellä on mainittu. Ruotsalaiset lukevat tietysti nämä nimet\nomien kielilakiensa mukaan Räämen ja Neeva. Edellinen paikka on vielä\nnytkin hyvin tunnettu autokilpailujensa takia.\n\nNäiltä vanhoilta ajoilta on sangen paljon esineitä sekä yksityisten\nkätköissä että myöskin tilapäisissä kokoelmissa. Mutta mitään yleistä\nmuseota ei ole vielä saatu pystyyn. Itse Savonlinna sellaisenaan\npuhuu sotaisista muistoista kaunopuheista kieltään. On se mokomakin\nkeikarimainen linna. Näyttää siltä, kuin sen alkuperäinen rakentaja\nEerik Akselinpoika Tott olisi ollut enemmän taiteilija kuin\nsotaporho. Miksi hän rakensi linnansa venäläisten puolelle rajaa?\nTott viis välitti siitä, millä puolella rajaa linna oli, kunhan se\nvain oli luonnonihanalla paikalla.\n\nEttä Tott myöskin oli Herran armoitettu arkkitehti, sen todistavat ja\ntoteavat yhdestä suusta nykyajan arkkitehditkin. Mitä nyt ovat Turun\nja Hämeen linnat arkkitehtuuriltaan Savonlinnaan verrattuina! Niiden\nruotsalainen nimi \"hus\" merkitseekin taloa tai kartanoa. Savonlinnaa\npidetäänkin kauneimpana linnana, ja ehkä se voittaa kaikkikin\nRuotsi-Suomen linnat.\n\nLuulisi, että juuri tätä linnaa tulisi hoitaa mitä suurimmalla\nhuolella. Onhan se niin luonnonihanalla paikalla, ettei enää ole\ntoivomiselle varaa.\n\nHistoriallisten muistomerkkien kunnossapitoon on valtio erittäin\nauliisti myöntänyt varoja, kun on ollut kysymys Turun seutujen\nmuinaisista kirkoista ja muista vanhoista rakennuksista. Tätä\nei suinkaan käy moittiminen, mutta nyt alkaisi olla aika pitää\nsamanlaista huolta myöskin maamme kaikkein koristeellisimman\nmuistomerkin kaikinpuolisesta korjauksesta ja sen vaikutuksen\ntehostamisesta.\n\nLinnan ihanan pihan laidassa on niin sanottu kasarmirakennus\nollut kauan aikaa sangen ränstyneessä tilassa. Viime vuosina se\non varustettu uudella katolla, niin että pahin vaara on ohi. Sen\nvarustaminen lattialla ja välilaipiolla on nyt päivän kysymyksenä.\nKun siihen myönnetään varoja, syntyy kasarmirakennuksesta mitä\notollisin museorakennus. Tilava siitä myöskin tulee, sillä jo\nkaksinkertaisena antaa rakennus paikkoja lukuisille museoesineille,\nmutta jos vielä lisäksi seinän läpi avataan ovi itse linnan\nkalterihin, avautuu tilaa enemmänkin kuin ensi tarpeiksi.\n\nOnko tällaiseen museoon jo esineitä koolla? Siellä on Savonlinnan\nympäristössä kaksi miestä, joilla on mitä aidoin museokärpänen\nsurisemassa kallossaan. Toinen on sotakamreeri Häyrinen, jonka\nkoti on museo ja sisältää hyvinkin kallisarvoisia esineitä, toinen\nnimineuvos Hämäläinen, joka on koonnut joukon sekä kivikauden\nettä uudempia esineitä, mutta ne viettävät murheellista oloa\nkaikenlaisissa varastohuoneissa. Ne viruvat siellä täällä ullakoilla\nja muissa tulenaroissa paikoissa ja poliisikamarin ulkohuoneissa\nja odottavat sitä aikaa, jolloin saisivat kosteudesta vapaan\nsijan linnan muurien sisällä. Tämä tapahtuisi heti, kun linnan\nkasarmirakennus saisi permannon ja välilaipion sekä lämpöjohdot.\n\nItse linnahan on sinänsä mitä ihanin museo. Mutta on kaameaa kulkea\nlinnan avaroissa holveissa ja huoneissa, jotka ovat tyhjää täynnänsä.\nOn kuin kulkisi asunnossa, josta asukkaat juuri ovat muuttaneet pois\nja jossa roskat vain ovat jäljellä. Ei ole vaikeaa hankkia sinne\nesineitä, jotka muistuttavat, miten entiset asukkaat ovat eläneet\nja asuneet. Täten saisimme eloa vanhaan kauniiseen asuntoon, jossa\nmuinaisina aikoina ihmiset ovat iloinneet, jos kohta vavisseetkin,\ntehneet työtä ja levittäneet tietoja ja taitoa kokonaiseen suureen\nmaakuntaan.\n\nUlkomaisilla vierailla, joita juuri tänne linnaan tulvii, olisi\ntällaisessa museossa mitä parhain tilaisuus nähdä, miten Suomessa\nennen elettiin ja oltiin. Ja kotimaiset kävijät eivät pääsisi\nkarttamaan tätä museota, niinkuin niin usein matkoilla tehdään, kun\nmuseorakennus on erillään oleva huoneisto, vaan samalla, kun he\nihailisivat linnaa, he saisivat kaupantekijäisiksi nähdä vilahduksen\nmyöskin siitä elämästä, mitä linnassa muinoin on vietetty.\n\n\n\n\n\n\nII\n\nSAVOLAISET\n\n\n\n\nSAVOLAISET\n\n\nMitä rotua savolaiset ovat? Vanha väite kuuluu, että savolaiset\novat karjalaisten ja hämäläisten sekarotua. Sitä on vatkutettu sekä\nsuullisesti että kirjallisesti niin kauan, että se on jo saanut\njäykän totuuden leiman. Kerrotaanhan, että eräs koulutyttö, joka oli\nkuullut opettajan tästä puhuvan ja kirjasta oli sen lukenut, tuli\näitinsä luo ja kysyi:\n\n-- Kuule, äiti, olenko minä savolainen, kun isä on karjalainen ja\nsinä olet hämäläinen?\n\nMonet seikat taas puhuvat sen puolesta, että tätä sekoitusta on\ntapahtunut sangen vähän. Sehän on selvää, että kun kaksi heimoa asuu\nviervieressä, sekoitusta tietysti täytyy tapahtua. Kaikki muuhan\nolisi luonnotonta. Kysymys on vain siitä, missä määrin sitä on\ntapahtunut.\n\nSen puolesta puhuvat muutamat hämäläiset paikkainnimet, joita\ntavataan Savossa. Hyvin laaja Hämäläisen suku Savossa todistaa\nehkä sitä vielä enemmän. Asian laita oli näet se, että kun joku\nsiirtolainen saapui Savoon eikä hänellä ollut sukunimeä, jota ei\nkoko Ruotsin valtakunnassa käytettykään muualla kuin Savossa, mutta\nmikä taas täällä oli aivan välttämätön, hänelle annettiin heti\nkohta sukunimi. Kun Hämeestä tuli asukas, hänet heti ristittiin\nHämäläiseksi, Jääskestä tulokas sai nimekseen Jääskeläinen ja\nKemistä muuttanut Kemiläinen. Mutta näitä vierailta paikkakunnilta\nmuuttaneita on niin turhan vähäinen määrä, etteivät ne ole kyenneet\naikaansaamaan mitään sanottavaa rotusekoitusta. Valtava enemmistö\nsavolaisia sukunimiä, niinkuin Ronkaiset, Pelkoiset, Ikäheimot ovat\npakanuuden aikuisia, toiset taas keskiajan kreikkalaiskatolisen\nkirkon pyhimysten nimistä muodostettuja, niinkuin Vesterinen pyhimys\nSylvesteristä, Tiihonen pyhimyksestä Tihon, Hokkanen pyhimyksestä\nPhocas ja Taskinen pyhimyksestä Pataskin jne. Pääsääntö Savossa oli,\nettä ihmisellä piti olla sukunimi. Jos tulokkaasta ei tiedetty, mistä\nhän oli kotoisin, annettiin hänelle nimi jonkin hänen silmäänpistävän\nulkonaisen ominaisuutensa mukaan. Niinpä verokirjoissa kummittelee\nsellainenkin sukunimi kuin Nahkahattu. Niin tärkeä tämä sukunimi\nihmisellä, yksin lapsellakin, oli, että kun lapselta kysyi,\nkenen lapsi hän oli, lapsi heti paukasi sekä isänsä että äitinsä\nnimet, näin esimerkiksi: \"Antti Jussi Korhosen ja Ieva Karuliina\nImmosen.\" Vielä sata vuotta sitten tuomarien pöytäkirjoissa vaimo\naina mainittiin isänsä sukunimellä, ei milloinkaan miehensä. Mutta\nvielä nytkin Pohjois-Savossa tämä tapa on yleistä. Olen kokonaisen\nkesän seurustellut Runnilla vanhan vaimon kanssa, jonka nimi oli\nAnna Sohv' Nousiainen. Kun minä tiedustelin hänen postiosoitettaan\nkirjoittaakseni hänelle Helsingistä kirjeen, antoi hän seuraavan\nosoitteen: Anna Sohv' Nousiainen. Iisalami. Koarakkalan syönmoa.\nKysyin häneltä:\n\n-- Riittääkö tämä?\n\n-- Riittää, mutta soattahan työ panna siihen vielä, että Pekka\nTikkasen mökissä.\n\n-- No, kuka turkanen se Pekka Tikkanen on?\n\n-- Miehenj no tok'.\n\nVaimo, joka kolme kertaa oli ollut naimisissa, ei koskaan käyttänyt\nmiehiensä sukunimiä, vaan kätkettiin hautaan pappansa sukunimellä.\n-- Muuten ainoa oikea tapa sivistyneessä yhteiskunnassa. Tuo nykyään\nkristikunnassa yleinen tapa, että vaimon täytyy omaksua miehensä\nnimi, on perintö haaremin ajoilta, jota typerät naiset vielä nykyään\nsekä kunnioittavat että rakastavat. Maaseudun savottaret taas eivät.\n\nJo tämä sukunimien yleinen käyttö todistaa, ettei sekoitus muihin\nheimoihin ole ollut millään tavalla merkitsevä.\n\nToinen seikka, joka panee olettamaan, ettei tämä sekoitus ole ollut\nsuuren suuri, on näiden heimojen niin perin erilainen luonne.\nHämäläinen on kotikissojen kotikissa, savolainen taas maan maleksija.\nHämäläinen tahtoo elää ja kuolla kotikylässään, savolainen ei mitään\nniin rakasta kuin olla matkoilla. Savolaisten höyrylaivat olivat aina\ntupaten täynnä matkustajia, nyt linja-autot. Sehän todistaa, että\nsavolaiset ne ovat tulvineet maakuntansa rajan yli länteen käsin\neivätkä hämäläiset siirtyneet Savoon päin.\n\nVielä 1400-luvun keskivaiheilla oli suuri asumaton korpi sijainnut\nSysmän hämäläisasutuksen ja Mikkelin puolen savolaisasutuksen\nvälillä. Kumpainenko heimo on tunkenut eräseudun läpi? Siihen vastaa\nselvää selvemmin kielimurre. Koko Itä-Häme, paitsi Heinolan seutu,\npuhuu, tahtoisin sanoa, silkkaa savoa. Vieläpä Jämsän ja Korpilahden\nkieli on ylivoittoista savoa. Kuinka tämä on ymmärrettävä? Ei\nsuinkaan niin, että savolaistulva olisi ollut niin suuri, että kansa\nrodultaan olisi muuttunut savolaiseksi, jos kohta se on ollutkin\nsangen merkittävä, vaan pikemminkin niin, että Suur-Sysmän hämäläiset\novat omaksuneet savolaisen murteen. Kun nämä harvapuheiset,\nhienotunteiset ja kainot sysmäläiset kuulivat Savon akkojen\npapattavan omaa liukasta murrettaan, mieltyivät he siihen, rupesivat\nsitä matkimaan, ja niin unohtui heidän alkuperäinen murteensa, ja\npuhekieli muuttui savolaismurteeksi. Luonnonlaadussa huomaa vielä\nhämäläistä hiljaisuutta ja jäykkyyttä. Raja hämäläisen ja savolaisen\nmurteen välillä on hämmästyttävän tarkka juuri Sysmän seudulla.\nHeinolalainen ja padasjokelainen taas puhuvat pääpiirteissään silkkaa\nhämettä.\n\nPohjois-Häme taas on savolaista sekä kielen että rodun puolesta,\nniinkuin jäljempänä tarkemmin selostetaan. Niinikään kosketellaan\ntuonnempana savolaisasutuksen leviämistä Karjalaan ja Itä- ja\nKoillis-Pohjanmaahan.\n\nVanhoissa asiakirjoissa jaetaan Savo kahteen pääosaan, Suur-Savoon ja\nVähä-Savoon. Suur-Savolla ymmärrettiin Mikkelin seutuja, Vähä-Savolla\ntaas Haukiveden ympäristöjä. Että näiden maa-alojen asukkaat\npuhuvat tuntuvasti erilaista kieltä, sen tarkkaava kuuntelija kohta\nhuomaa. Ehkäpä on eroa kansan alkuperässäkin? Suur-Savon asukkaat\novat todennäköisesti siirtyneet Viipurin puolelta Saimaata pitkin\nMikkelin seuduille, Vähä-Savon asukkaat taas kaikesta päättäen\nLaatokan Karjalasta. Muutamat tiedemiehet arvelevat, että tämä kansa\nolisi ollut vepsäläisten heimoa. Monet paikkainnimet ovat kulkeneet\nKarjalasta Vähä-Savoon, niinkuin Kerisyrjä (Impilahdella), Kerimäki\nja Kerisalo.(Savossa). Monet Vaahersalot, Parkumäki Karjalassa\nja Parkumäki Rantasalmella. Joroinen taas on sukunimenä Laatokan\nKarjalassa.\n\nJo Arvid Genetz väitti 1871 huomaavansa sangen vähän erotusta\nImpilahden luterilaisten ja savolaisten välillä sekä kielen että\ntapojen puolesta.\n\nSiis karjalaisia ovat savolaiset alun pitäen olleet. He ovat vain\nsiirtyneet alkuperäisiltä asuinpaikoiltaan katselemaan Saimaan\nvesiä ja kalastelemaan järvien muikkuja ja kaskeamaan soraisia\nharjujen kankaita. Synnyinseutujaan he kumminkaan eivät tyystin\nole unohtaneet. Stolbovan rauhassa v. 1617 joutui koko Karjala\nyhdistetyksi muuhun Suomeen. Silloin alkoivat savolaiset tulvehtia\ntakaisin Laatokan Karjalaan, joka vuodesta 1323 oli kuulunut\nVenäjälle ja jossa asukkaat kuuluivat kreikkalaiskatoliseen uskoon.\nSuuremman vauhdin sai tämä siirtyminen, kun nämä kreikkalaiskatoliset\nkarjalaiset nousivat venäläisten yllyttäminä ja heidän tukeminaan\nkapinaan v. 1656 ja samosivat murhaten ja ryöstäen aina Kerimäen\nkirkolle saakka, jonka he polttivat poroksi. Kapina kukistettiin\nverisesti, ja mitkä karjalaiset säästyivät hengissä, ne pakenivat\nVenäjälle. Silloin sadoittain perheitä Savosta muutti autioksi\njääneille maatiloille, kansoittivat ne uudelleen ja kuten\ntaikasauvalla koko tämä Laatokan Karjala muuttui luterilaiseksi\nmaaksi. Mutta samalla se muuttui heimoltaan savolaiseksi. Koko\nViipurin läänin luterilainen puoli sai täten savokarjalaisen\nasutuksen, jossa puhuttiin melko samanlaista murrettakin, tuota \"mie\nsie\" kieltä, jota eteläsavolaisetkin yleensä puhuvat.\n\nPuhtaita karjalaisia emme tapaa muualla kuin Salmin, Suistamon,\nKorpiselän ja Suojärven suurissa pitäjissä. He ovat vielä tänäkin\npäivänä kreikkalaiskatolisia, puhuvat omaa murrettaan ja ovat\nluonteeltaankin vallan erilaisia kuin savolaiset ja savokarjalaiset.\nHerkkiä karjalaisia runoilijaluonteita, jotka ovat laulaneet kokoon\nmaailman henkevimmät, hartaimmat ja ihanimmat runot, Kalevalan,\nKantelettaren ja Loitsurunot. Savolaiset ja savokarjalaiset ovat\nviisastelevaa väkeä, nämä karjalaiset ylen herkkiä luonteita;\nmiehisetkin miehet saattavat tunnin kuluessa useamman kerran itkeä\nkatkerasti ja sillä välillä nauraa aivan kohti kulkkuaan. Näin ei\nsavolainen eikä savokarjalainen mies konsanaan tee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nyt tässä käyn kuvaamaan savolaisen luonnetta, luulen sen\ntapahtuvan selvimmin, jos vertaan sitä muiden Suomen heimojen ja\nruotsalaistenkin luonteeseen. Siten ilmenee parhaiten se suuri juopa,\nmikä on olemassa savolaisten ja muiden Suomessa asuvien kansojen\nvälillä.\n\nSavolaiset ovat Herran armoitettuja pakinanpitäjiä. Niinpä Suomen\nsanomalehtien parhaimmat pakinoitsijat ovatkin savolaisia. Savolaiset\novat kekseliäitä sutkauttajia ja letkauttajia. Sutkauksillaan he\nkoettavat lieventää useinkin kovia elämän kolauksia. Letkauksillaan\ntaas ojentaa lähimmäisensä rötöksiä ja heidän \"loukkaaksiaan\".\nSavolaiset haavoittavat vihamiehensä kielellään, missä muu\nsuomalainen sen tekee puukon kärjellä. Senpätähden Savon maakunnassa\ntapot ovat paljoa harvinaisempia kuin muualla Suomessa.\n\nAloitan sarjan muutamilla savolaisilla sutkauksilla ja letkauksilla.\n\n\n\n\nSAVOLAISTEN SUTKAUKSIA JA LETKAUKSIA\n\n\nEräs kaino hämäläinen kirjoituksensa alussa ikäänkuin anoo anteeksi,\nettä hän kehuu hämäläisiä ja pyytää, että lukija panisi nenänsä\npihtiin, jos kehuminen rupeaisi haiskahtamaan pahalle. Eihän muu\nkehuminen saata lemuta pahalle kuin oman itsensä kehuminen. Jos\nomaa heimoaan kehuu, eihän se muuta todista, kuin että kehujalla\non rakastavainen sydän. Johan P. Paavali sanoo, että ihminen ilman\nrakkautta on kuin helisevä hely ja kumiseva kulkunen. Siis kehua\nretestellä saa omaa kansaansa, omaa heimoaan niin paljon kuin\nääntä on. Sitä aion minä nyt tehdä savolaisista, ja vetäkää vain\nsieraimiinne tätä ylistystä, ei se tuoksua pahalle.\n\nJos hämäläisen paras ominaisuus on harvasanaisuus, niin savolaisen\nparas valtti on sanavalmius. Luoja on todellakin pannut yhteen\nasumaan kaksi aivan vastakkaista heimoa, hämäläisen ja savolaisen.\nJumalan kiitos, ne täydentävät mainiosti toisiansa. Ovatko nämä\nheimot aivan eri rotua, joilla vain on sama kieli, vai onko\nhämäläinen heimo saanut luonteensa ruotsalaisesta sekoituksesta,\nsavolaiset venäläisestä? Mene tiedä, miten alkuaan on ollut, mutta\nse vain on varma, että juhlallisempaa rotua, kuin ruotsalainen ja\nnorjalainen on, ei tämän ilman kannen alla asu. Otan tässä vain yhden\nesimerkin heistä.\n\nKaksi kuuluisaa kirjailijatarta asuu aivan lähekkäin Ruotsi-Norjassa.\nRuotsalainen on nimeltään Selma Lagerlöf, ja norjalainen on Sigrid\nUndset. Sigrid Undset on ilmetty hämäläinen tyyppi. Suuret siniset\nsilmät katsovat tyynesti eteensä, hänen ruhonsa on kookas kuin\nhämettärellä ja hänen suunsa sanaton. Jouduin kerran pitämään hänelle\nseuraa. Muut eivät uskaltaneet ryhtyä siihen urakkaan, sillä hän on\nmaan kuulu sanattomuudestaan. Minä savolaisena olen joutunut joskus\nhämettäriä hakkailemaan. Se onkin minun suurimpia nautintojani\nvielä nykypäivinäkin. Tunnen näet Hämeessä aivan Sigrid Undsetin\nnäköisen naisen. On kuin kiipeisi lumihuippuisen alpin rinnettä ylös.\nHiki tulee päälle, kun vastaukseksi saa vain \"juu\" tai \"ei\". Mutta\nsilloinhan sitä ainakin itse saa puhua, ja se on savolaisen mieleen.\n\nKysyin kuululta \"Sissiltä\":\n\n-- Oletteko koskaan tavannut Selma Lagerlöfiä, hän kuuluu olevan\nkovin harvapuheinen?\n\n-- Olen kerran.\n\n-- No kuinkas kävi?\n\n-- Meidät esiteltiin toisillemme, istuuduimme kumpikin sohvaan. Minä\nodotin, että Selma Lagerlöf alkaisi vanhempana keskustelun, mutta kun\nhän sitä ei tehnyt, en minäkään avannut suutani. Istuimme puolisen\ntuntia virkkamatta sanaakaan, nousimme sitten ylös, hyvästelimme ja\nerosimme.\n\nTällaisiin \"hämäläisiin\" naisiin minä en saata olla tulisesti\nrakastumatta. Vastakohdat hakevat toisiaan, savolainen hämetärtä,\nehkä hämetärkin savolaista. Ja hauskaa on yhdessäolo. Jos sanarakas\nsavolainen nai hämettären, tulee lapsesta mukava ihmislapsi. Oikea\nyhteis- ja aitosuomalainen.\n\nOnhan kieli annettu ihmiselle, jotta hän sitä käyttäisi. Hämäläinen\nvain käyttää kieltään maistellakseen ruokiaan, savolainen myöskin\nilmaistakseen ajatuksiaan. Kyky käyttää sanoja juuri erottaa\nihmisen eläinkunnasta, halu kieltään käyttää todistaa vain ylevää\ninhimillisyyttä.\n\nVaikka savolainen mielellään puhuu, ei hän silti ole mikään rupakko.\nEi hän ole mikään kuularuisku, joka syytää sanojaan katkeamattomassa\nsarjassa. Päinvastoin hän puhuu hyvinkin harkitusti ja ajatellen\njokaista sanaansa. Kuunnelkaa esim. vanhaa savolaista akkaa, kun hän\nkaskuaa juttujaan. Parempaa kertojaa ette saa kuulla. Moni kuulu\nromaaninkirjoittaja on tunnustanut, että hän kadehtien kuuntelee\nmummon puhetta. Se voittaa romaanien kertomukset monin paikoin. Mutta\nniinpä tuo eukko syytääkin suustaan kimmeltäviä alkusointuja, huimia\nvertauksia ja rytmillisiä lauseita. On kuin kuuntelisi Kalevalan\nlauluja. Ja sutkauksia hänellä on vaikka minkä verran muistissaan.\nNiitähän nyt on koottu savolaista kielimurretta käyttävän kansan\nsuusta puolen miljoonan kokoelma. Onpa siis, mistä ammentaa.\n\nTähän kirjoitukseen eivät nämä sadattuhannet sutkaukset mahdu.\nLuettelen vain muutamia, joita itse olen kuullut tai toisilta\noppinut. En ole kokoelmista ottanut yhtäkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulin tulipalopakkasessa majataloon läpituultuna ja kangistuneena.\nKysyin kievarin isännältä:\n\n-- Montako astetta lienee lämpömittarissa? Isäntä meni tarkastamaan\nja lausui:\n\n-- Älyttömäks' näkkyy pakkanen lyöneen mittarin. Siis alle\nneljänkymmenen asteen, jossa elohopea jäätyy.\n\nTätä kuvakieltä eivät kaikki muut heimot ymmärräkään eivätkä hyväksy.\nMutta ei se mikään halpahintainen vitsi ole. Se on vain sattuvaa\nkuvakieltä, joka panee ihmisen hyvälle päälle pakkasesta huolimatta,\nniinkuin se minuakin nauratti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen esimerkki: Vanha metsävoro on viimeisillään ja haukkoo\nhenkeään. Pappi oli kutsuttu antamaan ukolle rippiä. Pappi tutkii\nkuolevalta hänen uskonnollista kantaansa. Mies ei tiedä kerrassaan\nmitään, sotkee kolmiyhteisyyden eri henkilöt toisiinsa eikä edes\nmuista Jumalan kymmeniä käskyjä. Pappi kysyy hämmästyneenä:\n\n-- Kuinka sinä, kristiveliseni, olet läpäissyt rippikoulun noin perin\nhuonoilla tiedoillasi?\n\n-- Kuulehan, hyvä rovast', kun minä olin rippikoul'ijässä, ka silloin\n_lohi luki, lahna lauloi_.\n\nArvoisille ei-savolaisille lukijoille selitän tämän sutkauksen.\nMies vei papille lohen, joka luki hänen puolestaan, ja alemmalle\nvirkamiehelle, lukkarille, lahnan, joka taas lauloi hänen puolestaan.\nSaattaako purevammin pilkata lahjusten ottoa? Oletteko nähneet\nkuolevaa lahnaa? Sehän aukoo suutaan kuin oopperalaulajatar.\nSaattaako tavata komeampaa alkusointua? Kaikki neljä sanaa\nalkusoinnussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe juuri erottaa savolaiset sutkaukset muun maailman vitseistä, että\nne ovat tehdyt helisevään runomittaan; ja tällaisiakin on tuhansia.\nKoettakaa laulaa näitä kahta sutkausta, jotka tässä mainitsen ilman\npitempiä selityksiä:\n\n    Täynn' on ranta Reinikoita,\n    Täynnä Reinikan tulia.\n\nJa syytä lapsettomuuteen sutkautetaan näin:\n\n    Onko onki ottamaton\n    Vaiko lammikko kalaton?\n\nEn usko, että millään kansalla on samanlaista määrää runomittaisia\nsutkauksia ja sananparsia. Ja käyttää tuo Savon kansa viljalta\nmuitakin runomittoja kuin kalevalaista. Jonninjoutavaan\narvoitukseenkin se lykkää täyspitoisia Homeroksen daktyylejä:\n\n    Enkeli keikkuu keskellä peltoo.\n    Tuomari tonkii tuoretta multoo.\n\nMikä ihana poljento on tuossakin runossa, mikä rikas alkusointu, ja\nmikä nuhteeton loppusointu! -- Ja sen selitys ei ole sen kummempi\nkuin \"harakka ja sika\". Harakka korotettu enkeliksi ja tuomari taas\nalennettu siaksi. Kuka ymmärtää, mikä se on se tuore multa, jota sika\ntonkii? Kyllä tällä arvoituksen tekijällä on ollut räiskyvän iloinen\nmielikuvitus ja huippuunsa kärjistynyt rytmin tuntu korvissaan. Suuri\nrunoilijan alku.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaista savolaisen puhe pyrkii olemaan. Toisen kerran hän onnistuu\nparemmin, toisinaan vähemmän loistavasti. Mutta kaikki yrkäilevät\nonnistumaan. On hauskaa oleilla kansan keskuudessa, joka iloisella\nleikinlaskulla koettaa valkaista useinkin mustan mielen. Mutta ehkä\nvielä enemmän kuin nämä sukkelat vertaukset ja nasevat letkaukset\nminuun vaikuttaa se erittäin runollinen kieli ja ne koristeelliset\nsanontatavat, joilla kansa höystää sutkauksensa. Niiden yllä\nleijailee runouden sädekehä. En tunne toista heimoa tai kansaa,\njoka tällä alalla voittaisi savolaiset. Eivät sen sukkeluudet ole\narkipäiväisiä vitsejä. Sana vitsi on saksalaista perua eikä kelpaa\nilmaisemaan savolaisen sutkauksen taiteellista kokoonpanoa.\n\nTäytynee minun tässä ottaa myöskin esimerkki savolaisesta\nletkauksesta:\n\nRakennettiin Iisalmen--Ylivieskan rataa. Rautatieinsinööri oli\nasettunut asumaan erääseen Kiuruveden taloon rakennustyön ajaksi.\nLauantaina insinööri pyysi emännältä saunaa.\n\n-- Ka soaphan se työmies lauantaina saunan pestäkseen hien\nruumiistaan sunnuntaiksi.\n\nEmäntä lähetti piikansa lyömään löylyä insinöörille. Piika oli nuori,\njoka paikasta pullukka tyttönen. Se kävi insinöörin verille, niin\nettä hän pyrki häntä suutelemaan. Piika juosta pingersi emännän luo\nkaipaamaan ja sanoi:\n\n-- Mutta tuota ryökälettä minä en milloinkaan lähe saunottammaan, ei\nmuuta kuin tinki suutelemmaan.\n\nEmäntä närkästyi sydämestään, sillä eihän saunassa eikä kirkossa saa\nsuudella. Molemmat pyhiä paikkoja. Kun sitten insinööri seuraavana\nlauantaina taas pyrki saunaan, vastasi emäntä:\n\n-- Ka tarvihtoohan se työmies saunan lauantaina pestäkseen hikensä\nsunnuntaiksi. Mutta tällä kertoo minulla ei oo sen _imisämpee_\nsaunottajjoo kuin Renk'-Pekka.\n\nInsinööri meni häntä koipien välissä saunaan. Letkaus oli tehnyt\ntehtävänsä. Renk'-Pekka astui saunaan hymy huulillaan. Insinööri\nkarjaisi: \"Mää hiiteen, tulen minä toimeen tässä sinuttakin.\"\n\nTällaista ilakoivaa puhetapaa muut Suomen heimot eivät jaksa\nsulattaa. He nuuskivat siinä pilkan tekoa. Monet pitävät savolaista\nepäluotettavana, jopa petollisena, jollaisia he itse muka eivät\nole. Lukekaa sanomalehtiä! Missä näinä vuosina suurimmat petokset\non suoritettu? Eivätkö ne ole tapahtuneet Turun puolella,\nEtelä-Pohjanmaalla, Karjalan Kannaksella, jopa Perä-Pohjolassa?\nMoniin miljooniin nousevia rötöksiä! Savolaiset ovat olleet\nnäihin aivan viattomat. Muut heimolaiset! Korjatkaa arvostelunne\nsavolaisista ja myöntäkää, että me kaikki ihmiset olemme _yksiä\nPulliaisia Herran edessä_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurenmoisimpia ovat sutkaukset, joilla savolaiset koettavat\nvaimentaa tuon kauheimman pöpönsä, hallan, hirmutöitä.\n\nKävi halla vierailemassa eräässä Savon kylässä. Talon isäntä\npetäjikkökankaalla huomasi hallan vikuuttaneen potaatin varsia.\nHuolestuneena hän meni alavammilla mailla asuvien naapuriensa luo\nkyselemään, miten siellä oli käynyt. Tulee ensimmäiseen taloon ja\nkysäisee:\n\n-- Halla kävi meillä ja vikuutti vähän potaatin varsia. Käväiskö se\nteilläkin?\n\n-- Vai käväiskö? Tiellähän se tok' olj yötäi. Savolaisella on tuo\nsuuri kyky henkilöistyttää kaikki.\n\nPakkanen lyö lämpömittarin älyttömäksi, ja halla se vain pikimältään\nvierailee joissakin paikoissa, toisissa taas se viettää yönsä kuin\nmatkamies ainakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaskee laiva muutamaan huojuvaan laituriin aamuyöstä tuossa kello\nneljän aikaan. Tulee mökistä laiturin laidasta mies hienossa\nhiprakassa. Hän oli nauttinut pari plörökuppista laiturin\nläheisyydessä olevassa mökissä, ja neste oli tehnyt häneen erittäin\nedullisen vaikutuksen. Hän lauleli kilvan lehtokerttujen kanssa, ja\npunaiset varsipieksut nousivat niin kepeästi maasta.\n\nKapteeni äkkäsi iloisen tulokkaan, kurkisti laivan kaiteen yli ja\nsanoi:\n\n-- Me emme voi ottaa teitä laivaan, te olette nauttinna.\n\n-- Minäkö nauttinna? huusi mies kovalla äänellä. (Ja sitten hän\nsanoi hieman lemuavan sanan, joka ilman muita lisäkkeitä on sangen\nsäädyllinen, ja se kuuluu:) Haistak! Enhän minä tok' ennee nauti\nmittään muuta kuin häthättään kansalaisluottamusta.\n\nMies laskettiin laivaan sutkauksensa perusteella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo pienet poikaset Savossa yrkäilevät sutkauttelemaan. Rantasalmen\nIinalammen majatalosta otti huonon suomenkielen taitoinen rouva\nhevosen. Pantiin raisu orit kärryjen eteen. Se hyppi ja reuhtoi,\nperuutti ja pomppi. Rouva parka säikähtyi säikähtymistään. Kysyi\nvihdoin pojalta.\n\n-- Onko tema hevonen eksy?\n\n-- Eihän tuo nyt, h--etti vie, eksyne keskeltä vallanmuanteitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalevalassa on yhtä harvakseen sutkauksia kuin raamatussa. Se on vain\nrunollinen, alusta loppuun saakka, runollinen ja harras. En muista\nmuuta sutkausta kuin erään Lemminkäisen sanoman.\n\nLemminkäisen on ollut pakko paeta saarelta, koska hän on liiaksi\nliehunut \"saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa\". Hän kehuu\näidilleen saarellaoloaan kaikin puolin hauskaksi; se vain oli ollut\nikävää siellä, että saarelaiset äityivät kovin vihaisiksi hänelle\ntyttäriensä takia, vaikka hän karttoi neitosia kuin\n\n    Susi sikoja piili,\n    Havukat kylän kanoja!\n\nJa lopuksi. Riitaisista toveruksista sanotaan:\n\n    Kun on kotona, niin puskoo,\n    Kun on kaukana, niin ammuu.\n\nLaulakaa tämäkin Kalevalan melodialla!\n\n\n\n\nLÄNSISUOMALAISET JA SAVOLAISET\n\n\nNiinkuin jo edellä on sanottu, Suomessa asuu kaksi heimoa,\nlänsisuomalainen ja itäsuomalainen. Varmasti nämä ovat eri rotua\nalun perin, sillä niin suuret ovat eroavaisuudet näiden heimojen\nluonteissa. Että ne puhuvat samaa kieltä, johtunee siitä, että ne\novat joutuneet asumaan toistensa lähettyvillä jo ammoisista ajoista\nsaakka. Onhan murteissa myöskin melko suuria eroavaisuuksia. Ei\nraumalainen ymmärrä hyvin iisalmelaisen kieltä eikä joensuulainen\nTurun murretta. Kun Juhani Aho Finbyn saaristossa kuuli isännän\nsanovan: \"Em juoks vaskatas perä, mutt vask karas mekke,\" niin hän\nkääntyi puoleeni ja kysyi, mitä se sannoo. Minun piti selittää,\nettä ämmä juoksi vasikkansa perässä, mutta vasikka karkasi mäkeen\n(metsään). Ja Ahohan sentään osasi sangen hyvin suomenkieltä.\n\nMutta vielä suurempi erotus kuin murteissa on sittenkin luonteissa.\nMuudan Suonnenjoen tyttö sai palveluspaikan Sääksmäellä eräästä\ntalosta. Tyttö viihtyi mainiosti talossa ja kehui oloaan kirjeissä\nkotiväelle taivaaseen saakka. Mutta yhden äkin hän tulla tupsahti\ntakaisin kotiinsa. Äiti kysyi: \"Minkä tähen sinä tulit kotiasi,\nvaikka sinulla oli niin mainio paikka?\" Tyttö vastasi: \"No kun se\nemäntä ei viikkokauteen virkkanna minulle halastua sannoo, niin\nrupesin pelekeemään, että kielein tulloo makkuuhuavoja.\" -- Siinä se\njuuri on se ammottava erotus, että länsisuomalainen säästää sanojaan\naina sanattomuuteen saakka ja taas itäsuomalainen kylvää sanojaan\nsekä hedelmälliseen maahan että myös ohdakkeihin ja kivikoihin.\n\nLänsisuomalainen mies on kerrassaan komea ilmestys. Sanonenko\nliikoja, kun väitän, että hän on rotevin kansa koko Euroopassa.\nSaattaa kyllä olla kaunispiirteisempiä rotuja, mutta tanakampaa\nei ole. Senhän todistavatkin tulokset maailman suurissa\nkilpailukiistoissa urheilun alalla. Meidän pieni kansamme on\naivan ensimmäisen rivin miehiä. Länsisuomalainen nainen taas on\nkainoin naisellinen ilmestys maapallon päällä. Hänen suuret siniset\nsilmänsä läikkyvät tyyninä kuin umpilammen pinta, hänen hipiäänsä,\njoka on hieno kuin hiottu porsliini, pieninkin kosketus aiheuttaa\nmustelmia. Hän pelkällä vaikenemisella vaikuttaa vastustamattoman\npuoleensavetävästi. Avioliitossa hän kivuttomasti synnyttää\nkaksitoista lasta.\n\nMutta tämä heimo ei rakasta puhelua muuta kuin vanhojen tuttavien\nkanssa. Vennon vieras henkilö vaikuttaa häneen mykistävästi.\nSitä paitsi hän puhelee niin hiljaisella äänellä, että kolmen\nkyynärän miehen puhetta ei kuule muuta kuin kolmen metrin päähän.\nKun länsisuomalaisen naisen kanssa kuhertelee, tapahtuu se aina\nkurkottautumalla niin lähelle kuin suinkin. Muuten ei hänen\nvastauksiaan kuule.\n\nOlen saanut sellaisen kärpäsen päähäni, että ensi työkseni, kun\ntapaan vieraan ihmisen, tunnustelen silmilläni ja tutkin korvillani,\nkumpaanko heimoon hän kuuluu. Tuntosarveni vipajavat lakkaamatta,\nkunnes pääsen selville, mitä heimoa mikin on. Kehumatta saatan sanoa,\nettä olen kehittynyt melko tarkaksi tuntijaksi. Tässä muutamia\nesimerkkejä.\n\nTapasin kerran kirjailijatar rouva Kersti Bergrothin\nAleksanterinkadulla Helsingissä. Meillä oli vähän asioita\nkeskusteltavana, niin että päätimme mennä johonkin kahvilaan\nistumaan. Oli siinä lähellä kahvila, jossa koko Helsinki vaeltaa\nkahvia juomassa. Paikoista on aina huutava puute, niin että joskus\nsaa kauan odotella, ennenkuin saa tuolin, missä jalkojaan lepuutella.\nAvautui paikka vihdoin erään yksin istuvan herran pöydässä. Kumarsin\nkohteliaasti herralle pyytäen saada istuutua, niinkuin tapa on\nvarsinkin ulkomailla. Monet suomalaiset eivät siedä tuntematonta\nsamassa pöydässä eivätkä hevillä uskalla pyrkiä toisen pöytään.\nTämäkään herra ei virkkanut sanaakaan, räpäytti vain vasenta\nsilmäänsä, joka hänen mielestään korvasi sanat: olkaa hyvä. Hän\nsäästeli ääntään niinkuin metsäläinen aina tekee. Tuoli, jolle\nistuuduin, oli vielä lämmin edellisen istujan jäljiltä, ja hänen\nkuittinsa lepäsi vielä pöydällä. Sentähden käännyin herran puoleen\nsanoen:\n\n-- Suokaa nyt anteeksi, että teitä häiritsemme. Istuiko tässä ehkä\njoku läheinen tuttavanne, ehkä morsiamenne, kun tuoli vielä on aivan\nlämmin? -- Tällainen on mairitteleva puheenalku Itä-Suomessa.\n\nMies tuijotti kotvan ajan minuun, mutta karjaisi sitten:\n\n-- Liikuttaako se teitä?\n\n-- Minua liikuttaa aina, kun morsian jättää sulhasensa, varsinkin,\nkun se juuri tuoreeltaan on tapahtunut, vastasin nauraen hänelle.\n\nMies oli kovin siistissä puvussa, ja parta oli ajettu juuri samana\naamuna. Kaikin puolin siis ulkomuodoltaan gentlemanni. Mies vastasi\nkauan vaiettuaan:\n\n-- Onko teillä sitten morsian?\n\nViittasin sulavasti rouva Kersti Bergrothiin. Rouva Bergrothilta\nkasvot vaalenivat, mutta ei hän virkkanut mitään, ei myöntäen, ei\nkieltäen. Hän pelkäsi varmasti, että tämä kohtaus veisi suureen\ntappeluun, ehkä murhaankin. Kait hän myöskin kirosi, että oli\nlähtenyt sellaisen miehen kelkkaan, joka saattaa aikaansaada\nselkkauksia ja riitoja. Gentlemanni tuijotti kauan aikaa rouvaan,\nmutta ei virkkanut sanaakaan. Minä päätin jatkaa hänen luonteensa\ntutkimista ja sanoin:\n\n-- Kuulkaa, hyvä herra, ulkomailla on aivan tavallista, että oudot\nihmiset puhuttelevat toisiaan, kun pakosta sattuvat joutumaan samaan\npöytään.\n\n-- Olen minä käynyt ulkomailla enemmän kuin te.\n\n-- Vai niin, vai niin. Oletteko käynyt Saksassakin?\n\n-- Liikuttaako se teitä?\n\n-- Eihän se muuten liikuttaisi, mutta kun Saksassa kaikki ihmiset\novat ystävällisiä ja kohteliaita toisilleen, yksin vennon\nvieraillekin, niin luulisin, että te olisitte oppinut heidän\ntapojaan. Mutta arvattavasti te olette matkustanut vain Balkanin\nniemimaalla ja Ovambomaalla.\n\n-- Liikuttaako se teitä? huusi mies yhä yltyvällä äänellä. Kersti\nBergroth kalpeni yhä enemmän. Kohta miehen puukko lentää tupestaan.\nYmpärillä olevissa pöydissä syntyi erittäin vilkas harrastus meidän\nkeskusteluihimme. Naurettiin ääneen.\n\n-- Arvattavasti olette kotoisin länsi-Suomesta, kun teitä niin vaivaa\npuhelu vieraan ihmisen kanssa?\n\n-- Liikuttaako se teitä?\n\n-- Aivan erityisesti, sillä minä kerään juuri aineistoa Suomen eri\nheimojen luonteenominaisuuksien selostamiseksi. Jos taas luulette,\nettä minä olen joku gangster Yhdysvalloista, niin te erehdytte\nsuuresti. En ole koskaan käynyt sillä maalla oppia. Oletteko te ehkä\nAmerikan alamainen, Suomesta siirtynyt?\n\n-- Liikuttaako se teitä? Kylläpä te olette tungettelevainen mies.\n\n-- Tätä tuomiota en ennen ole kuullut. Itä-Suomessa olen tavallinen\nmies, samanlainen kuin kaikki muutkin immeiset siellä, puhelen kenen\nkanssa joudun nokakkain. Ehkä tällaista tapaa Ovambomaalla pidetään\ntungettelevana. Tähän gentlemanni karjaisi:\n\n-- Kaikki tietävät, että te olette Suomen tungettelevin mies.\n\nGentlemanni tunsi siis minut paremmin kuin minä itse. Ja minä kun\nolin kuvitellut, että hän minussa vainusi taskuvarasta ja Kersti\nBergrothissa kansainvälistä keinottelijaa.\n\nHeti kun gentlemanni oli lausunut minusta tuon ankaran tuomion, nousi\nhän pystyyn, ja sanaa sanomatta hyvästiksi ja ollenkaan nyökyttämättä\npäätään hän juhlallisin askelin ja näennäisesti ylpeänä onnistuneesta\nnolauksestaan poistui kadulle.\n\nMutta mistä vihat? Olemmeko rakastuneet samaan impeen, ja hän\nsiis mustasukkaisuuden raivossa halvensi minua? Tällainen olisi\nluonnollisin ja hyväksyttävä syy. Mutta minä olen immeltäni kysynyt,\ntunteeko hän sellaista miestä. Mutta impi väittää, ettei hänellä\nole muuta kuin kaksi sulhasta, joista hän ei ole toista edes omin\nsilmin nähnytkään, kuvista vain. Se ei siis kelpaa syyksi. Salatut\nolivat tuon miehen vihan aiheet minua kohtaan. Vai riittääkö se, että\nminä uskalsin esittelemättömänä miehenä puhutella häntä? Siis aito\nlänsisuomalainen syy. Olen lohduttanut itseäni sillä, että onhan\nonnellista, että minulla on salaisia vihamiehiä. Elämä olisikin liian\nimelää, jos tässä maailmassa olisi pelkkiä ystäviä. Ikävä vain, etten\ntuntenut tätä vihamiestäni enkä arvattavasti tule häntä koskaan\ntapaamaankaan. Kyselin niiltä nuorilta miehiltä, jotka istuivat\nviereisissä pöydissä ja joille olin tuottanut maksuttoman ilonhetken\nkeskellä päivää, tunsivatko he gentlemannia, mutta he eivät tietäneet\nnimeä, vaikka sanoivat hänen joka päivä nauttivan kahvit samassa\nkahvilassa.\n\nSain tässä kahvilassa sen opin, ettei länsisuomalaista herrasmiestä\nsaa puhutella, ennenkuin on kokonaisen tunnin tuijottanut hänen\nsinisiin silmiinsä. Sitten voi muka erehdyksestä töytäistä hänen\njalkaansa ja sanoa puhtaalla suomenkielellä: \"Ohoh.\" Sen jälkeen\nsaattaa jo sanoa: \"Tänään on kaunis ilma.\" Tämän jälkeen vasta alkaa\npuheen pätkä tai tynkä.\n\nJos länsisuomalainen oppii puhelemaan ja iloisesti keskustelemaan, on\nhän Euroopan ensimmäinen heimo sekä ruumiiltaan että sielultaan.\n\nOtan tähän otteen erään ulkomaalaisen kirjailijan teoksesta, jossa\nhän sanoo seuraavat sanat suomalaisten luonteesta. Kirjoitus on\nvuodelta 1891.\n\n\"On vaikeaa vapautua ajatuksesta, etteivät suomalaisen luonne\nja ajatusmaailma olisi saaneet vaikutteita kansan kohtaloista.\nYmpäröivän luonnon synkkyys on myöskin lyönyt häneen leimansa, ja\nnämä kaksinaiset vaikutteet ilmenevät hänen miettivissä piirteissään,\nrypistyneissä kulmissaan, liikkumattomissa kasvojen lihaksissa,\nsisäänpäin kääntyneessä katseessa, vaiteliaisuudessa ja _luonnollisen\nuteliaisuuden puutteessa_.\"\n\nTämä kirjailija on perin myötämielinen kansaamme kohtaan, kehuu sitä\ntaivaaseen asti, mutta ei saata olla huomaamatta sen liikkumatonta\nkasvojen piirrettä ja sen luonnollista uteliaisuuden puutetta. Hän\non lukenut suomalaisen kasvoista tulvivan kysymyksen: Liikuttaako se\nteitä?\n\nMutta Savossa tämä kirjailija varmaankaan ei ennättänyt pistäytyä.\nSiellä hän olisi helposti huomannut, että kyllä savolaisessa\nluonnollinen uteliaisuus on yhtä suuri kuin missä muussa kansassa\ntahansa. Eikä Savossa ihmisten kasvojen lihakset ole liikkumattomat.\nKatselkaa vanhaa savolaista akkaa, kyllä hänen kasvonsa lihakset\nvipajavat hermostuneesti, ennenkuin hän tapaa puhelukumppanin.\n\nVastapainoksi edellä kerrotulle Helsingin kahvilassa sattuneelle\nkohtaukselle kerron seuraavan tapauksen Kuopion Atlas-hotellista.\nSiinä tulevat näiden eri heimojen luonteenominaisuudet esille mitä\nräikeimmässä valaistuksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin kerran ypö yksin Atlas-hotellin suuressa salissa ja katselin\nnaamaani sen kirkkaaksi kiilloitetusta katosta. Jo saapuu oviaukkoon\njättiläiskokoinen mies. Astuu varovasti saliin ja rupeaa tuijottamaan\nainoaan läsnäolijaan, minuun. Astuu askelen kerrallaan ja seisahtuu.\nTulee kohdalleni ja seisahtuu pidemmäksi aikaa. Huudahdan: \"Tervek!\"\n\"Tervek, tervek\" sain vastaukseksi.\n\nMies istuutui minun pöytääni ensin lupaa kysyttyään.\n\n-- Suapko luvan kysyä, oottako työ kuopiolainen vaiko muukalainen?\n\n-- En kumpiakaan. Muualla asun, mutta Kuopioon oon syntynnä.\n\n-- Ihanko ihteesä Kuopion kaupuntiin?\n\n-- Ihan ihteesä, Halosen talloon Neelmannin puiston kulumauksessa.\n\n-- No elähän huolia, sammaan tahoonhan sitä minnäi oon syntynnä.\n\nKerroin hänelle seuraavan kaskun: Ensimäinen lapsenlikkani oli\nKuavin Säyneisen kylästä, nimeltä Ieva Rietta Riekkinen, joka ensi\nkertaa tuli kaupuntiin. Lauantaina sanoi äitini Ievalle: 'Pistäte,\nIeva, nyt kerrannii kaupunnin saunaan, niin suat nähä, miten\nkaupunnissa kylvetään. Tuossa on raha.' Ieva lehahti vähän nopsasti\nulos ovesta, mutta tuli kohta takaisin suuri vasta käsissään. Äitini\nkysyi: 'Mistee sinä, Ieva kulta, nuin pulskan vastan hankit?' Ieva\nvastasi: 'No tuossa ihan iäressä on niin kaunis lehikkö, sieltähän\nminä sen taitoin.' Äitini nauroi ja sanoi: 'Anna, Ieva parka,\nolla laitimainen kerta, että sieltä taitat vastan itelles, piäset\npolisikammariin.' Ieva näet taittoi vastan Snellmannin puistosta.\n\n-- Kah, tunsinhan minä sennii Ievan, hoitihan se minuakiin mukulana\nollessani.\n\nNyt huomasin, että lipettiähän se jättiläinen laski. Ieva Rietta\nRiekkinen muutti meidän mukanamme Rantasalmelle, jonne kuoli talon\nemäntänä, eikä ollut mitenkään voinut hoitaa jättiläistä hänen\nmuoskana ollessaan.\n\nJättiläinen kysäisi: \"Oottako työ jo minkä ikänen?\"\n\n-- 68 vuuven vanha oon.\n\n-- No sattupas tuas kohalleen. Saman ikäinenhän sitä minnäi oon.\n\nMies oli selvästi minua paljon nuorempi, mutta mitäs niistä\npikkuasioista. Todistihan tällainen vain, että mies tahtoi tulla\nminulle vaikka kuinka läheiseksi. En ruvennut väittämään vastaan.\nOltiin mukamasti yhdenikäisiä kasvinkumppaneja, Ieva Rietta Riekkisen\nkasvatteja molemmat. Niin sitä Savossa tutustutaan. Olin suorastaan\nliikutettu miehen ystävyydestä.\n\nJuteltiin, juteltiin Kuopion vanhoja tapahtumia ja oltiin mitä\nparhaimmat ystävät, ei riidan aiheen hattaroitakaan taivaallamme. Jo\njättiläinen kysäisi:\n\n-- Paljonko työ painatte?\n\n-- 118 kiloa.\n\n-- No voi tokkiisa, voi tokkiisa, ihan pilikulleen saman verranhan\nsitä minnäi painan.\n\nNyt siis oltiin painoltamme, syntyperältämme ja kasvatukseltamme\njuuri samanveroisia kavereita. Hän rakasti minua ylitse kaikkia\nkappaleita, pienet eroavaisuudet hän pyyhkäisi syrjään tuossa\ntuokiossa, jotta ei mitään esteitä olisi olemassa sydämelliselle\nveljeilylle. Hän rakasti lähimmäistään, minua, enemmän kuin itseään,\nsillä niin savolainen tekee, kun mukavan kaverin ja puhekumppanin\ntapaa, hän rakastaa lähimmäistään ainakin -- suullaan. Hyvä\nniinkin. Hän on utelias tietämään toveristaan kaikki mahdolliset\nelämänvaiheet, eikä hän ole suinkaan sellainen mörökölli, joksi se\nulkomaalainen kirjailija suomalaisen on kuvannut.\n\nOlin niin liikutettu, kun jättiläisestä erosin, että melkein häntä\nsyleilin. Sain tietää, missä miehellä oli maatalonsa, niin että\nsuoraa päätä kirjoitin sen pitäjän rovastille ja pyysin tietoja\nmiehen syntymästä ja elämänvaiheista. Sain seuraavan vastauksen:\n\nMies on syntynyt M:n pitäjään (eikä siis ollenkaan Kuopion\nkaupunkiin, vielä vähemmin Halosen taloon).\n\nHän oli 14 vuotta minua nuorempi.\n\nIeva Rietta Riekkinen taisi jo olla kuollut, kun hän syntyi tähän\nmaailmaan. Ainakaan ei Ieva ollenkaan ollut käväissytkään Kuopiossa\nniihin aikoihin.\n\nAinoa, mikä lienee ollut paikkansa pitävää, oli, että hän painoi 118\nkiloa.\n\nKatso, oikia israelitta (savolainen), jossa ei ollut petosta!\n\nValehteliko jättiläinen? Eihän toki. Hän vain tahtoi poistaa\nkaikki esteet tieltään, kun tahtoi tulla minulle oikein läheiseksi\ntuttavaksi. Ja sellaisia puheita ei lasketa valheiden joukkoon. Ne\novat vain ihmisystävällisyyden kauneimpia purkauksia.\n\nOlen lukenut Alphonse Daudet'n kuuluisan kirjan \"Tartarin de\nTarascon\", jossa kaikki kirjan sankarit ovat aivan samanlaisia kuin\nminun jättiläiseni. Heilläkin vilkas mielikuvitus loikkaa kaikkien\ntodellisuuden aitojen yli kuin aitomus orit. Mutta ei missään pahassa\ntarkoituksessa. Pahan tarkoituksen valhe se vasta on tuomittava,\nliukas lipetti on vain maukas ryyti ja höyste kuivassa keskustelussa.\nLipetinlaskuhan se on kaiken kirjallisuudenkin alku ja loppu.\n\nMitäs minä aina olen vatkuttanutkaan! Savolainen on ainoa\neurooppalainen heimo maassamme. Savon junissakaan ei puhella mies\nmiehen kanssa, siellä puhellaan vaununosastoittain. Ei siellä kukaan\nvastaa: \"Liikuttaako se sinua?\"\n\nSiis aivan niinkuin Euroopan suurissa sivistysmaissa.\n\n\n\n\nSUOMEN RUOTSALAISISTA\n\n\nOtan vielä esimerkin Suomen ruotsalaisten seurustelutavoista, jotta\nerotus savolaisiin nähden tulisi vieläkin selvemmäksi.\n\nMeidän Suomen ruotsalaiset ovat maailman juhlallisinta reissukansaa.\nSamoin kuin riikinruotsalaisetkin ja kaikki länsisuomalaiset. Ne\neivät antaudu puheisiin vennonvieraan kanssa muuten kuin hienossa\nhiprakassa. Mutta Herra armahda silloin sitä puhetulvaa! Sitä täytyy\npaeta kuin raivoavaa tulivuorta. Rutto pako on silloin ainoa pelastus.\n\nTulla tupsahti eräältä asemalta kolme nuorta miestä vaunuuni. He\nolivat kaikki kolme mitä repäisevimmällä päällä. Olivat meidän\nruotsalaisia. Olivat upottaneet vatsaansa kaiken synnynnäisen\njuhlallisuutensa. Äkkäsivät heidän silmänsä minut. Vanhin heistä,\nretkueen johtaja, teki ruumiinliikkeitä kuin kana, joka tekee\nyrityksiä lentääkseen yöpuulle. Heti huomasin tilanteen koko\nvaaranalaisuuden ja yritin lähteä kiireesti pakosalle. Onnistuinkin\nja pääsin kolmanteen vaunuun saakka. Siellä tapasin erään tuttavan,\ntohtori Päivänsalon, nykyään vainaja, ja luulin jo olevani hyvässä\nturvassa.\n\nNyt olen onnettomuudekseni aivan pilkulleen suuren emäpitäjän\nrovastin näköinen. Alituiseen ihmiset erehtyvät minusta ja luulevat\nnäkevänsä minussa oikein leipäpitäjän kirkkoherran. Tämä johtuu\nsiitä, että kaksi minun esi-isääni on tapellut Lützenin kentällä\nainoan autuaaksi tekevän luterinopin puolesta ja olivat ensimmäisiä,\njotka saapuivat kaatunutta Kustaa Aadolfia auttamaan; toinen oli\nliiviläisen ratsuväen päällikkö, toinen hakkapeliittain luutnantti.\nJa sitä paitsi on suvussani rovastia niin kauas taaksepäin ajassa,\nkuin silmä jaksaa kantaa. Tämän rovastin sädekehän ohimoillani olivat\nnuorukaiset äkänneet, ja siitä heidän uteliaisuutensa minua kohtaan.\n\nSiinä kun istuttiin Päivänsalon kanssa, ilmestyi nuorukaisten johtaja\neteeni, hykerteli käsiään, hymyili ja kumarteli. En saattanut olla\nhymyilemättä. Vihdoin hän loihe puhumaan.\n\n-- Onpa kerrassaan hauskaa kerrankin saada tavata sitä miestä, joka\non kastanut minut.\n\nOlin viaton tähän loitsuun, mutta päätin ottaa kunnian niskoilleni,\nkun se niin vilpittömästi minulle tarjottiin.\n\n-- Vai niin. Suokaa anteeksi, etten jaksa muistaa, kuka te olette.\nTe olette koko paljon muuttunut eduksenne niiltä ajoilta, niin että\nmuistini pettää.\n\n-- Niin, siitähän on jo 24 vuotta, minä olen juuri täyttänyt 24\nvuotta. Mutta te olette myöskin laskenut minut ripille ensimmäistä\nkertaa; minä kävin teille rippikouluni. Mutta en ihmettele,\nvaikka ette minua muistaisikaan, teillä kun on ollut niin paljon\nrippilapsia. Sitä paitsi minulle jo nyt on kasvanut parransänkikin,\njota ei silloin vielä ollut nimeksikään.\n\n-- Olenko minä vihkinytkin teidät? kysäisin jatkoksi, jotta kaikki\npyhät toimitukset saataisiin selville.\n\nNuori mies hymyili autuaallisesti ja sanoi:\n\n-- En ole vielä avioliitossa, ehkä kohta, ja samassa hän näytti\nalastomat sormensa, joissa ei näkynyt kultamakkaroiden jälkiäkään.\n-- Jatkoin kuulustelujani, jotta nuori mies huomaisi, että hän oli\nerehtynyt minusta.\n\n-- Olenko minä kastanut teidän lapsennekin? -- Nuori mies hymyili\nkysyvää hymyä.\n\n-- Minähän jo näytin, että olen naimaton.\n\n-- Niin, katsokaas, meidän pappien surullinen velvollisuus on usein\nkastaa myöskin sellaisia lapsia, joita sanotaan löytölapsiksi.\n\n-- En ole koskaan kuullut löytölapsi sanaa. Mitä lapsia ne ovat?\n\n-- Ne ovat sellaisia lapsia, joiden ristiäisistä isän läsnäolo\npuuttuu, ja äidinäiti vain on pitokummina ja toisena todistajana on\npappilan kotiapulainen.\n\nEi mies huomannut sittenkään erehdystään, jatkoi vain:\n\n-- Kyllä teidän opetuksenne ovat kantaneet hyvän hedelmän. Minäkin\njoka sunnuntai kuuntelen hartaasti ruotsalaista jumalanpalvelusta\nradiossa.\n\n-- Mutta tänä sunnuntaina kait te sentään olette laiminlyönyt sen,\nteillä kun on kaikesta päättäen ollut paljon hommaa ja humua koko\npäivän.\n\n-- Totta on, että tänään se unohtui, kun minä olen matkoilla.\nEnsi sunnuntaina minä sen sijaan kuuntelen sekä suomalaisen että\nruotsalaisen jumalanpalveluksen. Mutta nyt minun täytyy jättää\nrovasti rauhaan, sillä minun täytyy lähteä junasta Hyvinkäällä.\nHyvästi, arvoisa rippi-isä!\n\nTohtori Päivänsalolla oli ollut iloinen hetki. Hän oli leikintunteva\nmies.\n\nKun Hyvinkää oli sivuutettu, palasin minä vaunuuni matkakapineideni\nluo. Hämmästykseni oli suuri, kun miehet yhä vain istuskelivat\nvaunussa. He selittivät, että heidän toverinsa oli viipynyt minun\nluonani niin kauan, että Hyvinkää oli sujahtanut ohi. Nyt heidän\ntäytyi tulla Keravalle asti. Se heidän johtajansa pyysi nöyrästi\nanteeksi, että hän oli erehtynyt minusta. Minä olin muka ollut aivan\nhänen kastajansa ja rippi-isänsä näköinen. Mutta kyllä heillä oli\npaljon asioita keskusteltavana minunkin kanssani. Nyt tiesivät,\nkuka minä olin. Tein uuden pakoyrityksen ja pyysin heitä hiukan\nodottamaan, kunnes pistäytyisin hieman syrjään. Sinne minä hävisin ja\nlukitsin tarkasti oven kiinni.\n\nLymysin kotvan ajan, istuin täysissä pukimissa mukavuuslaitoksen\nkannella, kunnes kuulin jonkun naputtavan ovelle.\n\n-- Hyvä herra, ettekö jo ole valmis?\n\n-- En vielä.\n\n-- Mutta meillä kaikilla olisi niin armottoman paljon asioita teiltä\nkysyttävä, ja juna saapuu kohta Keravalle.\n\n-- En mitenkään voi tulla ulos. Minunhan täytyy huolehtia puvustani.\nVaunussahan istuu paljon naisia. Ja mehän ollaan Suomessa eikä\nItaliassa.\n\n-- Mutta sanokaa edes osoitteenne, että saatamme kirjoittaa teille.\n\n-- Kirjoittakaa vain Helsinki, kyllä kirje tulee perille.\n\n-- Ei, olkaa nyt niin ystävällinen, että sanotte tarkemman\nosoitteenne, sillä asiat, joista kirjoitamme, ovat hyvin\narkaluontoisia, niin ettemme tahtoisi panna alttiiksi niiden\njoutumista syrjäisten käsiin ja heidän tietoonsa.\n\nSanoin osoitteeni. Saartajat jättivät oveni ja hyppäsivät\njunasta Keravan asemalla. Pääsin kopistani, ja ylijunailija tuli\nonnittelemaan minua siitä, että olin päässyt rauhaan.\n\nOnko enää parempaa todistusta siitä, että tuo juhlallinen\nkansanaines, ruotsalaiset, voi alkoholin vaikutuksesta muuttua\nitalialaisiakin ja saksalaisia vilkkaammaksi? Selvinä heitä täytyy\nvarotellen lähestyä, mutta nousuviinassa on heitä kiireimmän kaupalla\npaettava, jos vain onnistuu. Ja niin jumalisia kuin nämä juhlalliset\nja hiljaiset ihmiset ovat hutikassa, ja niin täynnä siveyttä!\n\nSavon junissa en ole koskaan paennut mukavuuslaitokseen. Siitä\nhuolimatta puheen porina on ollut yhtä vilkasta kuin hutikaisten\nruotsalaisten, mutta paljon järkevämpää. Sen vain tiedän, että\nhiprakaiset länsisuomalaiset ja ruotsalaiset ovat vielä paljon\ntungettelevampia kuin konsanaan minä ja kaikki muutkin savolaiset.\nHeidän kun pitää korvata kaikki lukemattomat mykät hetket selvinä\nryöppyävällä puheen purkauksella hiprakassa.\n\n\n\n\nSAVO KARJALAISEN OSAKUNNAN SURUTTOMUUDEN AJANJAKSO VV. 1884-1890\n\n\nKun tulin ylioppilaaksi v. 1883, oli suuri isänmaallisen innostuksen\naika sammumassa, jopa jo täysin sammunut. Isänmaallisuutta ja\nsuomalaisuutta oli näet Nuija niminen kerho toitottanut jo\n1870-luvulta. Mutta muutamien intoilijain mielestä Nuijan tunnukset\nolivat jo väljähtyneet. Tarvittiin uusia sytykkeitä. Niitä hankkimaan\nperustettiin uusi seura, joka otti nimekseen K.P.T., se on \"Koko\nProgrammi Toimeen\". Suurella pauhulla ruvettiin julistamaan tätä\nuutta oppia. Siinä oli jo kalsketta tuossa nimessä, varsinkin kun sen\nkuuli sorakielisen suusta. Tuo \"programmi\" soi niin uhkaavasti heidän\nkielellään.\n\nPohjalaiset olivat liikkeen etunenässä. Lauri Kivekäs pani koko\nkaunopuheisuutensa liikkeelle, Jonas Castrénin komea vartalo ja\nuljas profiili tekivät syvän vaikutuksen herkkään ylioppilaspiiriin,\nkun hän manasi maan rakoon kaikki nahjukset, jotka eivät liittyneet\nradikaalien joukkoon. Eräs pohjalainen ylioppilas kirjoitti tälle\näkkinousulle uuden marssinkin: \"Jos sydän sulla puhdas on ja mieli\nvakaa, pelvoton, niin yhdy meihin, tänne jää, ja pyhä vanno vala\ntää.\" Se laulettiin Vaasan marssin melodialla, ja vielä 1883 syksyllä\nse oli osattava kaikkien savokarjalaistenkin.\n\nLuulenpa melkein, ettei savokarjalaisten luonteeseen oikein tahdo\nsoveltua tuollainen kovaääninen, korskea sanonta. Savon murteellekin\nse on sangen vierasta, sillä kaikki osakuntalaiset viljelivät\nmurretta, eikä sillä saa esille sitä verenhimoista tunnelmaa, jota\nkiihkoilijalta vaaditaan. Voimasanat lupsahtavat savonmurteessa\nhumoristisiksi sutkauksiksi. Marssin ensimmäisestä rivistä jo\nkaikki juhlallisuus katoaa, kun se savonmurteella lausutaan: \"Jos\nsyän sulla puhas on.\" Savolaisella on sitä paitsi se onneton\nominaisuus, ettei se siedä paisutettua paatosta. Jos hän sellaista\njoutuu kuulemaan, niin se häntä tinkii naurattamaan. Kun Snellmanin\npatsas paljastettiin Kuopion puistossa ja tuomiorovasti Calamnius\npiti juhlapuheen, kysäisi eräs ukkeli kovalla äänellä toveriltaan:\n\"Liekköön tuossa roato alla?\" Sehän on hirtehisen huumoria! Otan\nvielä toisen esimerkin savolaisen suorastaan kaameasta juhlallisuuden\nkammosta, jotta se, mikä tässä jäljempänä seuraa, saisi laajemman\ntaustan itse savokarjalaisen yleisestä mentaliteetista. Matti\nHelenius saarnasi ehdotonta raittiutta savolaisille. Väkeä oli tupa\ntäys, ja Matin sanat tehosivat voimakkaasti. Hiljakseen kaikki\npäättivät siitä hetkestä saakka vieroa kaikkia väkijuomia. Mutta\neräs pieni sutkaus pyyhkäisi nämä kauniit aikeet sillä kertaa\nolemattomiin. Matti oli näyttänyt kuulijakunnalleen juopon ja\nraittiin ihmisen suolet suurista, maalatuista tauluista. Juopon\nsuolet olivat veripunaiset, mutta raittiin taas kermankeltaiset. Ja\nMatti pääsi loppuun sanomalla: \"Jos te näkisitte, minkälaiset ne\njuopon suolet nurinpäin käännettyinä ovat, niin ette ottaisi yhtäkään\nryyppyä!\" Silloin eräs kuulija huusi: \"Eihän ne oo immeisten suolet\nnurinpäin kiännettäviks' tehtykään.\" Kaikki hymähtivät, ja halla oli\npannut kaikki Matin kauniit sanat ja ajatukset.\n\nSavokarjalaiset eivät miehissä kannattaneet K.P.T:n aatteita.\nSavokarjalaisista taisi ainoastaan Arvid Järnefelt kilpailla\nnäiden korskeiden pohjalaisten, Kivekkään, Jonas Castrénin, Lylyn\nja Husbergin (Ansas) kanssa. Hän puhui kirjakieltä eikä murretta.\nJuhani Aho oli myöskin remmissä, mutta olen kerran kuullut hänen\npitävän isänmaallisen puheen, ja se teki minuun yhtä _hauskan_\nvaikutuksen kuin hänen isänsä sananselitykset. Pojan ja isän puheet\neivät kohentaneet isänmaallisuutta eivätkä uskoa, mutta ilomieltä he\ntoivat. Sillä ne olivat sitä murretta, jolla on mahdotonta lietsoa\njuhlallisuutta.\n\nK.P.T:läiset olivat jo saarnanneet kurkkunsa käheiksi, kun minä\npääsin osakuntaan. Niin käy aina tässä maailmassa, että kuta\nräväkämpi on alkuote, sitä perusteellisempi on lupsahdus. Harva\nnuorukainen on ihanteilleen uskollinen. Vanhuuttaan hän usein tallaa\nnuoruutensa aatteet jalkainsa alle. Nyt vallitsi osakunnassamme\nrasvatyven. Ei aluksi tiedetty, mihin päin kääntyä. Mutta vähitellen\nalkoi savokarjalainen luonteenlaatu nostaa päätään ja määrätä\nsuunnan. Suruttomuus ja leikinlasku saivat vallan. Meille pälkähti\npäähän ruveta harjoittamaan ivamukailua eli travestiaa, niinkuin\nulkomaalainen sanoo. Kaikki merkillisimmät oopperan, näyttämön\nja konserttien suuresitykset puettiin muotoon, joka ei suinkaan\nsoveltunut niiden juhlalliseen sävyyn, mutta sen sijaan mainiosti\nsopeutuivat savokarjalaisten tapaan elämän murheista pusertaa esille\nsen kaikki mahdolliset naurun aiheet.\n\nVuonna 1884 syksyllä otettiin vastaan keltanokkia osakuntaan. Piti\nhankkia jonkinlainen ohjelma. Oopperassa oli juuri esitetty Verdin\nkuuluisa Trubaduuri, Velly Oiva Gottlund Trubaduurina. Suuren\nsavolaisen, Kaarle Akseli Gottlundin, poika ei edes ymmärtänytkään\nsuomea, saati sitten kykeni sitä puhumaan. Sentähden hän lauloikin:\n\"Seilyttä aina, seilyttä muistoain.\" Trubaduuri pantiin käymään. Minä\nbassollani kiskoin tenoriosaa trubaduurin jäähyväisaariassa:\n\n    Katkera nyt on kuolema,\n    Kun sinut nähdä, sain,\n    Seilyttä aina, seilyttä muistoain,\n    Leono-ora, oi Leonora, Leono-ora.\n\nLeonorana kiemurteli nimettömässä tuskassa, kirjavaan saaliin\nverhottuna vanha civis Juho Pietari Hannikainen, sittemmin kuuluisa\nmusiikkimies, kuuluisien musiikkipoikien isä. Mutta nyt tapahtui\nse ihme, että salista alkoi kuulua säestystä flyygelistä. Mikä\nihmeen mies se oli? Emme tunteneet häntä. Kun loistelias esitys\noli loppunut, karkasimme tuon ihmelapsen kimppuun. Hän olikin 189\ncm pitkä jättiläinen, keltanokka nimeltä Emil Forsström. Hän oli\nsiis soittanut säestyksen ulkoa, harjoittelematta, tuossa tuokiossa\nlöytäen sävellajin. Suurenmoinen saavutus!\n\nSiitä päivästä lähtien Emil Forsström astui osakunnan musiikkimiesten\nensi riviin, vaikutti Ylioppilaskunnan laulajien johtajana ja kuoli\nSuomalaisen oopperan johtokunnan puheenjohtajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä vuonna esitettiin Kansallisteatterissa suurella menestyksellä\nShakespearen ihana Romeo ja Julia. Olimme haltioissamme olleet\nsitä katsomassa teatterissa. Siitä huolimatta päätimme luoda tästä\nkuulusta kappaleesta ivamukailun, travestian, varmasti vakuutettuina,\nettei Shakespearen maine siitä himmenisi ainakaan savokarjalaisten\nsilmissä. Ryhdyttiin valitsemaan osakuntalaisten keskuudesta\nesiintyjiä. Romeon osa oli vaikeimmin täytettävissä.\n\nNäytöksen piti juuri alkaa. Yleisöä oli sali täynnä. Oli muitakin\nkuin osakuntalaisia, sillä meidän iltamamme ohjelmineen olivat\npäässeet suureen huutoon. Silloin oli Romeomme hävinnyt. Häntä\noli ruvennut jänistämään. Mitä tehdä? Ei voinut peruuttaa\nnäytelmäkappaletta. Sehän oli ohjelman päänumero. Silloin eräs\ncivis kuiskutti korvaani, että osakunnassamme oli aivan erinomainen\nnäyttelijä, nuori fuksi Frans Lagerstam. Lagerstam kutsuttiin\npukuhuoneeseen ja kysyttiin, oliko hän nähnyt Romeota ja Juliaa!\n\"En koskaan\", vastasi Lagerstam, myöskin Blefaksi nimitetty. Sen\nnimen hän oli saanut, koska hän oli mahdottoman lihava ollakseen\nensi vuoden ylioppilas. Painoi jo silloin 130 kg. Siis niinkuin\nluotu Romeon osaa näyttelemään! Blefa suostui heti sillä ehdolla,\nettä hänelle sanottiin, mitä hänen oli tehtävä kussakin näytöksessä.\nSelitin heti ensimmäisen näytöksen tehtävän Julian puutarhassa.\nLevottomana lähdin katsomoon seuraamaan, mitä tuleman piti.\n\nBlefa astui parrasvaloon silkkipytty päässä, näki Julian\nparvekkeella, häpsähti ja alkoi. Kaikki ravintolan savustuneet kasvit\noli kannettu lavalle suurten miesten patsaiden nenään. Blefa kierteli\nniitä levottomana kuin leijona häkissään ja mulkoili Juliaa kuin\nhärkä uutta konttia. -- Tämä viimeinen vertaus ehdottomasti osuva. --\nBlefa oli ensiluokan näyttelijä. Tätä hänen mykkää näyttelemistään\nkesti ainakin 20 minuuttia. Yleisö ulvoi ihastuksissaan. Julia parka,\ncivis Huhtinen, siellä parvekkeella koetteli myöskin kuotoilla\nparhaimpansa mukaan ja näytellä syvästi, oi syvästi uurrettua etu- ja\nselkäpuoltaan ja kaunista silkkistä hamettaan, mutta viimein häneltä\nmaltti loppui ja kovalla äänellä hän vaikeroi:\n\nQuousque tandem abutere patientia mea, Romeo! (Näin alkaa Ciceron\nensimmäinen puhe Catilinalle. Kaikki olimme silloin latinan lukijoita\nja tunsimme tuon kuuluisan lauseen.) Tämän kuultuaan Blefa ryhtyi\ntoimintaan. Hän hyökkäsi Julian kaulaan ja painoi suutelon Julian\nposkelle niin, että ploiske kuului aivan peräpenkille saakka. Niin\nraju oli tämä yhteenotto, että Romeon silkkipytty tipahti päästä ja\nkieri kolisten lattialle.\n\nSeuraavat näytökset suoritettiin yleisön yhä yltyväksi mielihyväksi.\nBlefa oli verraton, ja kaikki olivat sitä mieltä, että itse\nShakespeare olisi itkenyt ilosta nähdessään näin täyteläisen Romeon\nraivoisia lemmenpurkauksia. Tuli viimeinen näytös, jossa Julia ja\nRomeo ottavat myrkkyä ja tekevät hengenlähtöään.\n\nPehmyt lavitsa oli varustettu onnettomille raukoille. Puolikas\npunssia esitti myrkkyannosta ja oli näkyvällä paikalla jakkaralla.\nSuurten eleiden jälkeen kulautti Julia lasin kulkkuunsa ja kuolla\nkupsahti kuin kärpänen heti paikalla sekä retkahti lavitsalle\npitkin pituuttaan. Mutta Romeo oli sitkeähenkinen kuin vanha\nkollikissa. Hänen kuolinkamppailunsa oli kerrassaan sydäntäsärkevä.\nBlefa kiemurteli ja vääntihe lavitsalla niin rajusti, että Julia\nparalla, joka heti oli heittänyt henkensä, oli täysi työ pysytellä\nlavitsalla. Hän tarttui kiinni lavitsan laitoihin, mutta sittenkin\nhänen jalkapuolensa aina silloin tällöin tapasivat lattiaa. Romeoon\nei myrkky tehonnut. Hän tyhjensi aina tuon tuostakin myrkkypikarin\nsuuhunsa, niin että lopulta koko puolikas oli tyhjä. Kouristukset\nolivat niin valtavat, että kuoleva ruumis joskus nousi istualleen.\nKamppailua kesti kokonaisen varttitunnin, kunnes hän hikisenä ja\nkovasti huohottaen vihdoinkin oikaisi paksut koipensa ikuiseen\nlepoon. Esirippu laskeutui alas. Blefa oli illan sankari, Romeo\nsellainen, jota ei kuuna kulloisna päivänä ennen oltu nähty eikä\nmilloinkaan jälkeenkäänpäin. Olimme nähneet Ida Aalbergin heittävän\nhenkensä Kamelianaisena. Se tapahtui -- kauniisti. Niin sanottiin\nsilloin. Olimme kuulleet, että Sarah Bernhardt kuoli vieläkin\nkauniimmin. Blefa ei kuollut juuri kauniisti -- se myönnettäköön --\nmutta sitä voimakkaammin ja vaikuttavammin. Ei sekään oikeastaan\nollut kaunista, että hän kesken tuskansa tappoi kirpun povestaan.\nNiin ei suuri Idamme tehnyt samanlaisessa tilanteessa, tuskin vielä\nkuuluisampi Sarahkaan. Mutta Idan ja Sarah'n miehinen vastine Blefa\nsittenkin oli.\n\nNo olihan se hullutusta, olihan se ehkä poikamaistakin. Mutta esitys\noli korkeinta luokkaa. Emme ainoastaan me nuoret osakuntalaiset\nolleet näistä huvitettuja. Siinä istui ensi rivillä kunnioitettu\ninspehtorimme, filosofian professori Thiodolf Rein, jonka ulkomuoto\noli yhtä totinen, jopa jylhäkin, kuin luonne oli huumorintajuinen,\nja hän iloitsi näytöksestä yhtä vilpittömästi kuin mekin. Hän\nnakkeli tekokukkia -- joita oli kaupaksi -- yhtä uutterasti lavalle\nkuin mekin. Inspehtori istui illatsussa yhtä sitkeästi kuin muutkin\nosakuntalaiset. Kun hän Romeon ja Julian esityksestä lähti kotia\npikkutunneilla, ei hänen päähinettään tahdottu löytää mistään.\nMiehissä sitä haettiin, kunnes se tavattiin pukuhuoneen nurkasta.\nSe oli sama silkkipytty, joka oli koristanut Romeon kalloa näytöksen\naikana. Mutta minkä näköinen se olikaan! Nukka pörrötti kuin uitetun\nkatinpojan karva. -- Mutta filosofi Rein ei ollut keikari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRobert Kajanus oli ottanut orkesterinsa ohjelmaan Tsaikovskin\njuhlallisen alkusoiton \"Ouverture solennelle\". Siinä kuvataan Venäjän\njättiläistaistelua Napoleonia vastaan v. 1812. On siinä pauketta ja\npärskettä jos rukouslauluja ja kansan säveleitäkin. Kremlin kellot\npompottavat loppuosastossa korvia huumaavasti, ja messinkitalrekit\nrämisevät. Mikä mainio kappale travesteerattavaksi! Armas Järnefelt\nmukaili kappaleesta suurenmoisen orkesterisävellyksen, jonka\nsäveltäjäksi mainittiin \"Blaikowski\". Emil Forsström esiintyi\norkesterin johtajana. Orkesteri oli melko suuri, ja Kremlin kellot\nolivat monilukuisesti edustettuina. Puuttui sentään messinkitalrekit.\nCivis Filemon Kurroinen lähetettiin niitä lainaamaan Koiton\norkesterista. Filemon ei ollut musikaalinen hiukkaakaan, mutta\nteki työtä käskettyä. Toi Koitosta kaksi porsliinista syvää\nsoppalautasta. Ne huomattiinkin käytännöllisemmiksi kuin messinkiset.\nJuuri jännittävimmässä kohdassa lautaset lyötiin vastakkain niin,\nettä sirpaleet lensivät mikä minnekin, kauas yleisönkin joukkoon.\nIvamukailu oli niin onnistunut ja taidokkaasti sävelletty, että se\nyleisön pyynnöstä esitettiin useampaan kertaan. Lautaset tekivät\nkauppansa, mutta ne ostettiin sittemmin ravintolasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti Osakunnassa harjoitettiin muutakin kuin blaijia. Mutta\nkyllä ne vuosijuhlat olivat meillä hieman iloisempia kuin muilla\nosakunnilla. Esim. Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlissa saatiin\nkuulla yhdeksää ainakin penikulman pituista puhetta isänmaalle\nja suurmiehillemme, niin että ruumis lopulta kangistui pelkästä\njuhlallisuudesta. Näihin aikoihin saivat muistaakseni alkunsa myöskin\nTalakkunajuhlat. Köyrit, keyrit eli kekrithän ovatkin savokarjalaisia\njumalia; muut suomalaiset ovat ne unohtaneet ja viettävät marraskuun\nensimmäistä päivää \"pyhäin miesten\" nimissä. Kukkojuhlaamme ei\nliikanainen pyhyys vaivannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolustukseksemme sanottakoon, \"että mihinkä sitä immeinen\nriitingistään piäsöö\". Me elimme, niinkuin luonne vaati ja veri veti.\nOlen myöhemmin nähnyt ylioppilaiden juhlia eteläisemmissä maissa.\nNe muistuttavat hyvin paljon meidän juhliamme. Muissa osakunnissa\nvietettiin etupäässä \"pyhäin miesten päiviä\".\n\nMutta alkoivat siten vähitellen routavuodet. Silloin osakunnassa\nheitettiin leikki sikseen. Ei enää pantu toimeen ivamukailuja.\nKaikella on rajansa. Silloiset järkyttävät tapaukset eivät antaneet\naihetta leikilliseen pilaan. Moni savokarjalainen sen sijaan sai\ntodellakin heittää henkensä oman kansansa pelastukseksi ehkä vieläkin\ntuskaisemmin kuin Lagerstam Romeona.\n\n\n\n\nSISÄ-SUOMEN ASUTUKSESTA JA RÖNSYILEVISTÄ SAVOLAISISTA\n\n\nHarvojen seutujen asutushistoriaa voi niin tarkalleen seurata\nkuin Sisä-Suomen. Se johtuu siitä, että asuttaminen on tapahtunut\nniin myöhäiseen aikaan, että siitä on tehty tarkkoja kirjallisia\nmerkinnöitä verokirjoihin, joita alettiin pitää 1500-luvun\nkeskipaikkeilla. Niistä näemme, mikä talo missäkin seudussa on\nensimmäinen raivaus. Merkinnöistä näemme lisäksi ensimmäisen talon\nulkopalstat, joista vähitellen muodostui uusia taloja ja uusia kyliä.\n\nSisä-Suomen asuttaminen on tapahtunut keskiajan lopussa ja uuden ajan\nalussa. Oli näet niin, että koko tuo lavea metsäalue Sisä-Suomen\nvesistöjen rantamilla oli muinoin yhtä ainoaa keskeytymätöntä\nkorpimaata. Vesistöjen lähimmät rantamaat olivat vain harvakseen\nasutut, mutta kaikki niiden väliset harjanteet ja suot eksyttäviä\nerämaita.\n\nPäijänteen vesille pääsi helposti aina Suomenlahden rannikolta\nsaakka koluamalla ylös Kymijoen kohisevia koskia. Tätä kulkuväylää\nkäyttivät hyväkseen jo harmaassa muinaisuudessa gootit, jotka olivat\ngermaanilaista rotua ja puhuivat ruotsinsukuista kieltä. Sen saatamme\npäättää vesistön varrella tavattavista paikkain nimistä. Tunnetuimpia\npaikkoja tällä reitillä ovat Mankalan kosket. Tämä \"manka\"-sana\nmerkitsee ahdasta, kiemurtelevaa vesireittiä. Niinpä myöhemmin\npaikalle siirtyneet suomalaiset ovat omalle kielelleen koettaneet\nkääntää tätä vierasta manka-sanaa ja saaneet kahdelle sen koskelle\nnimet Vähäkäyrä, Isokäyrä, joissa käyrä-sana juuri merkitsee samaa\nkuin goottilainen manka. Jos jatkamme matkaa ylemmäksi, tapaamme\nRuotsalainen-nimisen järven. Siellä on Padasjoki, joka merkinnee\njokseenkin samaa kuin Alhojoki. Ja kaukana pohjoisessa vesistön\nlähteillä sellaiset germaanilaisperäiset paikannimet kuin Kalmari,\nMuittari ja Rampsi Saarijärvellä, joista viimeksimainittu merkitsee\nkorppia eli kaarnetta.\n\nKummakos siis, että vielä tänäkin hetkenä syntyy Saarijärven\nrantamilla ihmislapsia, jotka hämmästyttävässä määrin kantavat\nkasvoissaan tyypillisiä germaanilaisia piirteitä, vaikka on kulunut\nehkä toista tuhatta vuotta siitä, kun heidän esi-isänsä siirtyivät\neteläisemmistä maista tänne ylös kalarikkaille vesille. Tästä kait\nosaksi johtunee, että suomalaisilla ei enää tavata tyypillisiä\nsuomalais-ugrilaisia kasvonpiirteitä. Meidän joukostahan tapaa\nsellaisia ihmisiä, jotka ovat ruotsalaisten tai saksalaisten\nnäköisiä, niinkuin mansikka on toisen mansikan näköinen. Ja vaaleita,\npellavatukkia ja sinisilmiähän Suomen kansan lapset ovat melkein\nkauttaaltaan. Ruskeasilmät aivan pienen pienenä vähemmistönä.\n\nSaimaan vesistöjä pitkin ei liene ulkomaalaisia uudisasukkaita\nnoussut, sillä nämä vedethän eivät ole suoranaisessa yhteydessä\nsuolaisen meren kanssa. Ei ainakaan siellä tapaa goottilaisia\npaikkainnimiä. Siellä soutelivat vain karjalaiset ja heidän\nheimolaisensa savolaiset.\n\nKoko laaja Keski-Suomi taas myöhemmin joutui kuulumaan hämäläiselle\nheimolle. Se kuuluu vielä nytkin Hämeen maakuntaan. Mutta kiltit\nhämäläiset eivät mielellään lähteneet asumaan tänne villiin\nerämaahan, he tahtoivat elellä kotinurkissaan taajaväkisissä\nkylissään, joissa heillä hädän tullen oli apua toisistaan ja jonne\neivät pahat petoeläimet, kuten karhut ja sudet, rohjenneet pistää\nnokkaansa muuta kuin varkain. Mutta kaiket kesät he sentään viettivät\njuuri näillä omilla riistamaillaan. Lähtivät aikaisin keväällä sieltä\nSuur-Hollolasta ja soutaa nytkyttivät niin kauas, kuin vettä piisasi,\nSaarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin reittien lähdevesille. Koko\nkesän kalasteltuaan ja metsästeltyään parhaimpansa mukaan palasivat\nhe syksyllä takaisin taajoihin kyliinsä niin paljon saalista\nmukanaan, kuin veneisiin mahtui ja ne kannattivat.\n\nMutta toinen ääni kelloon tuli, kun nuo kaskenpolttajat savolaiset\nkarkasivat näihin korpiin. Ne eivät lähteneet niinkään vain talveksi\ntakaisin rintamaihinsa pappansa ja mammansa luo, vaan kaatoivat\nkaskensa, rakensivat saunansa ja rupesivat taloiksi. Ihmetellä\ntäytyy, mistä niitä riitti joka paikkaan. Tuskin se on muuten\nselitettävissä, kuin että se heimo mahtoi olla erittäin sikiävää\nsorttia. Että useimmilla perheillä oli ainakin kaksitoista lasta, on\nmyöskin todistettavissa. Tällaisia perheitä tavataan vielä nytkin\naivan yleisesti Kajaanin kihlakunnassa, joka myöskin kauttaaltaan on\nsavolaisten siirtomaata. Jo 1500-luvun alussa on Oulujärven kaikilla\nasukkailla savolaiset sukunimet, paitsi kahdella perheellä, joista\ntoinen on Raappana-niminen. Mutta vieläkin pohjoisemmaksi ulottui\nheidän tunkeutumisensa. Kuusamolaiset puhuvat melkein silkkaa savoa,\nja siellä ovat perheet vielä lapsirikkaita. Kerran liikkuessani\nnäillä saloilla tapasin monta perhettä, joissa äiti oli synnyttänyt\n12 à 15 lasta. Monet näistä lapsista tosin olivat kuolleet\nväentungokseen, niinkuin sitä sanottiin. Eräällä emännällä oli\nainoastaan 8 lasta, jonka hän, punastuen häpeästä, ilmoitti. Mutta\nhänen isänsä puuttui puheisiin ja antoi seuraavan selityksen. \"No kun\nhänen miehensä oli 6 vuotta Amerikassa.\" Ikäänkuin pyysi anteeksi\ntyttönsä puolesta.\n\nNiinikään on Pohjois-Karjala kauttaaltaan savolaisten asuttajia.\nMutta riitti niitä vielä länteenkin päin. Rautalampilaiset,\nviitasaarelaiset ja saarijärveläiset puhuvat puhdasta savonmurretta,\nniinikään jyväskyläläiset ja korpilahtelaiset. Mutta vieläkin\nedemmäksi ulottuivat heidän valtauksensa. Kuvaavaa on Ätsärin pitäjän\näskeinen nimenmuutos. Ätsäriläiset näet valittivat hallitukselle,\netteivät he siedä Ätsäri nimeä, koskapa ei kukaan ihminen sitä\nnimeä käytä eivätkä heidän esi-isänsäkään sitä ole tunteneet. He\nväittivät, että kaikki heikäläiset sanovat aina Ähtäri. Mutta sehän\non juuri savolainen murremuoto. Kirjakielen muoto Ätsäri, samoin\nkuin sana metsä, Ruotsi ja karitsa kuuluvat savonmurteella Ähtäri,\nmehtä, Ruohti ja karihta. Hallitus suostui ähtäriläisten anomukseen,\nja nyt on pitäjän nimi Ähtäri. Muutoin ainoa virallinen pitäjän\nnimi koko Suomessa, jolla on savolainen murreasu. Itse Savossa ei\nsellaisia nimiä tapaa. Tämä jos mikään todistaa, että ätsäriläiset\novat alkujaan lupsakoita savolaisia ähtäriläisiä. Tarkemmin en\nehdi selostaa näiden kaskenpolttajien samoilemisia koskemattomissa\nkorvissa, sanonhan vain, että ne tunkeutuivat aina Härmän pitäjien\ntakamaille saakka. Siellä on Härmän kankailla kolme taloa, aina\nkolmen kilometrin päässä toisistaan, nimittäin Kosola, Ikola ja\nTakala. Ne ovat alkujaan savolaisten Kososen, Ikosen ja Takasen\nraatamia maita. Vihtori Kosolan vaari asuu vieläkin Kosolassa, ja\nVaasan Jaakkoo on lähtöisin Ikolasta. Vaasan Jaakkoo sutkauttelee\naivan niinkuin esi-isänsä Ikonen ainakin, Vihtori Kosola taas lienee\nenemmän härmäläistynyt.\n\nMikä oli syy, että nämä savolaiset näin väkilukuisasti siirtyivät\nkansoittamaan Sisä-Suomen humisevia aarniometsiä? Ei mikään muu\nkuin heidän tapansa viljellä maata kaskeamalla. Kaskenpolttaja\ntarvitsee paljon lääniä menestyäkseen maanviljelijänä. Sentähden\nhän ei suvaitse naapureita lähellä omaa taloaan. Pitää olla useita\nkilometrejä kunkin talon väliä, niinkuin Kosolan, Ikolan ja\nTakalankin välillä, jotta kaskimetsiä riittäisi useiksi vuosiksi.\nSavolainen ei ennen asunut taajoissa kylissä, vaan kukin talo oli\nomien halmeidensa keskellä ja toisen talon maat alkoivat siitä,\nmissä naapurin tilukset loppuivat. Ja niin on pääasiallisesti laita\nvielä nytkin. Vermlannin suomalaismetsien asutushistoria on säilynyt\nparemmin kansan muistissa kuin itse emämaan. Vermlannin suomalaiset\neli savolaiset siirtyivät sinne juuri samoihin aikoihin, kuin\nsavolaiset valtasivat Sisä-Suomen metsät. Siis heidän tapansa olivat\nsamat sekä Ruotsin suomalaismetsissä että meillä. Kerrotaan, että\nmuuan Puranen siellä Ruotsin ja Norjan rajoilla oli saanut toisen\ntulokkaan Suomesta rajanaapurikseen noin viiden kilometrin päähän.\nTämä kiukutti ja sapetti Purasta. Ei malttanut mieltään, vaan lähti\ntulokkaan taloon ja tappoi tämän muitta mutkitta. Kun Puraselta\nsitten kysyttiin, miksis niin teit, vastasi hän: \"En minä suvaite,\nettä kukaan asettuu asumaan minun kuistini suuhun.\" Kaskenpolttajan\nkuisti ulottui siis viiden kilometrin päähän talosta.\n\nSaarijärveltä taas kerrotaan seuraava kasku. Savolaiset tulivat\nsoutaen Saarijärveä ja ylös Riekon koskesta. Saapuivat sitten Mahlun\nselälle. Tapasivat siellä säyseitä hämäläisiä kalastelemassa.\nSavolaiset huusivat: \"Hei hulipit pojat, neovokee, missä tiällä on\nhyvät kaskimuat!\" Hollolalaiset vastasivat: \"Ette te enää tänne\nmahlu, nämä maat ovat jo ihlan täynnä.\" Savolaiset jamasivat ja\nuhkailivat: \"Kyllä tänne miehiä vielä _mahluu_, kun teijät tapetaan.\"\nSiitä muka Mahlun järvi sai nimensä. Kasku on kaskua, mutta\ntodistaahan se, millä tavalla nämä metsät tulivat asutuiksi. Siellä\nolivat naapurit usein yhtä paljon hengelle käypiä kuin karhut, joita\nvilisemällä vilisi erämaissa. Sentähden näillä siirtolaisilla olikin\naseita aina mukana metsissä liikkuessaan. Rihlapyssyt eli luotipyssyt\nolivat aina käsissä ja samoin keihäs, puhumattakaan kirveistä.\nMilloin mitäkin asetta käytettiin. Karhut tapettiin vuoroon\nampumalla, vuoroon keihäällä, vuoroon kirveellä, ja juuri samalla\ntavalla tunkeileva vihamies. Kaikkihan tunnemme Maamme-kirjasta\nkertomuksen Martti Kitusesta Virtain pitäjästä. Hän ampui tai tappoi\nkeihäällä yli 90 emäkarhua, karhunpenikoista hän ei jaksanut pitää\nlukuakaan. Mutta Kitusen heimo on juuri savolaista siirtolaissukua,\nPuumalasta kotoisin, ja sen suonissa virtasi monessa miespolvessa\nkarhuntappajan verta. Aivan samanlaisia kertomuksia on Vermlannin\nsuomalaisistakin. Hekin olivat kymmenien karhujen kaatajia. Eräskin\nmies hupsahti talvella karhun pesään ja sattui putoamaan kahdareisin\nkarhun selkään. Karhu karkasi pesästään, mutta mies tarttui karhua\nkarvoista kiinni, ja niin sitä lähdettiin yhdessä karkaamaan metsään.\nMutta miehen toveri laukaisi pyssynsä, siitä huolimatta, että hän\nolisi saattanut surmata metsästystoverinsa. Luoti osuikin suoraan\nkarhun sydämeen, peto heitti heti henkensä, ja mies tuuskahti hankeen\nollenkaan vahingoittumatta. Tämä vain todistukseksi siitä, miten\nperin tottuneita nämä siirtolaiset olivat korven vaaniviin vaaroihin\nja miten uhkarohkeita he olivat otteissaan.\n\nYhtä vaarallisia olivat pahansuovat ihmiset. Vermlannin suomalaiset\nkehuivat, että \"niin niitä ruotsalaisia ammutaan kuin pyitä vain\".\nMutta ampuivat suomalaiset omiakin kansalaisiaan, jos heillä vain\nsattui olemaan kaunaa toisilleen halmemaista ja kala-apajista,\nniinkuin Kullervo-tarussa. Olipa kerran siellä suomalaismetsissä\nkaksi miestä yhdessä metsällä. Vanhaa kaunaa oli miehillä toisilleen.\nToinen sanoa tokaisi toiselle: \"Mitä sinä kurkikaula siinä mukiset?\"\nTähän vastasi toinen: \"Mies nimen kantaa, koira nimen antaa.\"\nTästä ensimmäinen mies julmistui ja ampui luodikollaan toverinsa\nsiihen paikkaan hengiltä. -- Tästä me muun muassa huomaamme, kuinka\nikivanhoja nuo suomalaiset sananlaskut ovat. Tuokin \"mies nimen\nkantaa, koira nimen antaa\" on mennyt savolaisten siirtolaisten mukana\nRuotsiin noin 350 vuotta sitten. Kun minä Miina Oinoselta Norjan\nrajalla arvuutin: \"Musta kun pappi jne\", tokaisi Miina heti vastaan:\n\"Kah, sitsontiainen.\" Sekin arvuutos on jo keksitty ehkä 500 vuotta\nsitten.\n\nTuliko näille murhamiehille edesvastuuta tihutöistään? Arvattavasti\nhyvin harvoin. Murhamies lähti karkuun niin kauas, ettei hänestä sen\nkoommin kukaan mitään kuullut. Hän rakensi piilopirtin jonnekin,\nkaatoi kaskia ja eli rauhallisesti kenenkään häntä ahdistamatta.\nUseinkin on ollut niin, että synkimmät salot ovat rikoksellisten\nihmisten viljelysmaiksi raatamat.\n\nTämä metsien kaskeaminen edistyi myöskin seuraavalla tavalla. Kun\nsiirtolainen huomasi tulleensa huonosti kasvavalle harjulle, jätti\nhän sen ja lähti hakemaan viljavampia seutuja. Vermlannissa tapasin\npaikan, jonka nimi oli Tiihosen mäki. Paikka oli asumaton. Tiihonen\noli sen ensimmäiseksi raatanut ja antanut sille nimensä, mutta\nsyystä tai toisesta jättänyt sen ja hakenut vehmaampia kaskimaita.\nNiinpä kerrotaan Keuruultakin, että sinne saapui savolaisia, jotka\nolivat kovin rikkaita. Tämä tuntuu hyvin vähän uskottavalta, jollei\nrikkaudella tarkoiteta lapsirikkautta. Sittemmin monta vuotta\nkaskettuaan Keuruun takamaita he yhden äkin hävisivät suunnaten\nkulkunsa länteen, mahdollisesti juuri Vermlantiin. Tämä savolaisten\ntulva Keuruulle oli niin valtava, että 1570-luvulla 90 % seudun\nasukkaista oli savolaisia, vain noin 10 % muualta muuttaneita.\n\nMiten nämä siirtolaiset asuivat muuttaessaan koskemattomiin korpiin?\nEnsimmäinen rakennus oli sisäänlämpiävä sauna. Ei se suuren suuri\nollut eikä suinkaan loistelias. Tapasin kerran Raja-Karjalassa\nhyvin alkuperäisen asumuksen. Hain mukavuuslaitosta ja luulin sen\nkeksineeni. Avasin oven, mutta ällistyksekseni huomasin, että se\nolikin sauna. Niin pieni se oli, että jos toinen minunmittaiseni\nmies olisi pyrkinyt kanssani kylpemään, ei siinä enää kolmannelle\nhenkilölle olisi ollut minkäänlaista virkaa. Eräästä Vermlannin\ntiedonannosta sain vahvistusta siihen, että tällainen juuri se\nensimmäinen sauna oli. Kerrotaan näet, että eräs savolainen siirtyi\nGlavan suomalaismetsiin Etelä-Vermlantiin ja teki aluksi saunan\nniin pienen, että hänen vaimonsa kanssa täytyi tehdä vuoteensa\nnurkasta nurkkaan. Mutta ajan mittaan rakennettiin oikea savutupa,\njoka saattoi olla kerrassaan komea ja juhlallinen. Korkeutta\nsavupirtissä saattoi olla 4, jopa 5 metriä, leveyttä 9x9 metriä.\nNe olivat kuin rukoushuoneet kookkaita. Yhdessäkin Inkisten\nsavupirtissä asui kolme perhettä kakaroineen päivineen. Peräpenkin\nInkiset, karsinan Inkiset ja ovensuun Inkiset. Peräpenkin Inkiset\nja ovensuun Inkiset saattoivat solmia avioliittoja keskenään, sillä\nhe olivat toisilleen pikkuserkkuja. En ole eläissäni nähnyt täällä\nSuomessa muuta kuin yhden savupirtin Iisalmessa. Se oli lavea ja\nkomea. Vasta Vermlannissa tapasin vieläkin komeampia savupirttejä.\nNiitä oli vaikka kuinka paljon. Ja sinne siirtolaisten jälkeläiset\npakkaantuivat vielä nytkin viettämään päiviään ja iltojaan, vaikka\nheillä oli komeita uudenaikaisia huoneita käytettävinään. Ja\nsavupirtissä he aina söivät.\n\nMitä uudisasukkaat söivät? Kaikesta päättäen heidän paras ruokansa\noli talkkuna, niinkuin se nykyäänkin on Vermlannissa. Talkkunapussi\notettiin metsään mukaan. Lähteestä otettiin vesi, sotkettiin talkkuna\nsiihen ja vot, lounas oli valmis. Suomessa oli toinen hyvä ruokalaji,\nkalakukko. Ainahan Sisä-Suomen järvistä kaloja sai mitä myöten\ntahansa. Karhun- ja hirvenlihaa syötiin, keväällä ja kesällä telkän\nmunia, ja niin pysyi henki siirtolaisissa ainakin pettuleivän avulla.\nJa juuri näiden jälkeläiset ovat ihmetyttäneet maailmaa loistavilla\nennätyksillään voimailun ja urheilun alalla. Siis ruokakomento\nsittenkin oli terveellisempi kuin monen muun rikkaamman kansan, joka\non ahminut vehnäleipää ja juoda kulauttanut viiniä palanpainoksi.\n\n\n\n\nSAVON AUTOLIIKENTEESTÄ JA SEN MATKUSTAJISTA\n\n\nAutot ovat saaneet vallankumouksen aikaan yleisessä liikenteessä\nvesirikkaassa Savossakin, jossa luulisi laivaliikenteen olevan\npaikallaan. Maantiet kasvoivat heinää jo ennen maailmansotaa.\nMutta nyt maantiet ovat uudesti syntyneet vilkkaampaan elämään\nkuin konsanaan ennen. Sen ovat aikaansaaneet autot ja varsinkin\nlinja-autot. Ja maantiet ovat ajettavammassa kunnossa kuin koskaan.\n\nNyt meillä on posti- ja linja-autoja minkä verran tahansa. Tosin\non mukavampi matkustaa rautateillä kuin postiautossa, joka sentään\naina pomppii ja retkahtelee, mutta vie meidät suoraan maan sydämeen.\nSe kulkee kylien läpi, hipoo talojen seinämiä ja pihanportteja, se\npujahtaa metsiin ja näyttää meille kansan työtä ja touhua arkioloissa.\n\nMutta matkustajat ovat autoissa samat kuin tätä ennen höyrylaivoissa.\nNe ovat noita lupsakoita savolaisia, jotka lyhentävät matkaa\nvilkkailla ja nokkelilla tarinoillaan.\n\nTein tässä kesällä kolme linja-automatkaa eri osissa Suomea,\nensimmäisen Savossa, toisen Tampereen seuduilla ja kolmannen\nKyminlaaksossa. Paitsi yleisiä matkahavaintoja, joita jäi mieleeni,\nteki minuun kansantyyppien, kansantapojen ja käytöstapojen tavaton\nerilaisuus eri osissa maatamme kaikkein pysyvimmän vaikutuksen.\n\nMinun piti pitää eräs saarna ulkoilmajuhlassa muutamassa Savon\nkirkonkylässä. Sinne ei ollut rautatietä, mutta linja-auto kulki\nkirkonkylän ohi. Hakeuduin autoasemalle. Vaunu oli jo puolillaan\nväkeä, enimmäkseen naisia. Arveluttavan vilkas puheenporina kuului\nvaunusta. Minulla oli vielä saarna valmistamatta, niin että päätin\nmatkan varrella suunnitella sitä mielessäni. Sentähden päätin\nolla menemättä naissakkiin, sillä tiesin, että siellä saattoi\ntulla pohdittaviksi sangen mielenkiintoisia seikkoja, joihin en\nmalttaisi olla osallistumatta. Olihan Savosta juuri äsken kerätty\n300,000 sananpartta, kun taas Länsi-Suomesta, Uudeltamaalta ja\nKarjalan Kannakselta tähän asti on koottu yhteensä vain 200,000. Kun\nniitä niin runsaasti on Savossa, niin riittäähän niitä jokaiselle\nautolinjalle ainakin 10,000. Niitä en malttaisi olla kuulematta\nlisäämättä omiani ja tekaisematta lisää. Astuin viimeisenä vaunuun ja\njäin istumaan ajajan viereen oven suuhun saadakseni olla rauhassa.\n\nPuhe oli jo täydessä käynnissä, kun auto lähti liikkeelle. Hetken\nperästä kuulin seuraavan jännittävän vuoropuhelun selkäni takaa.\nVanha emäntä tutkii vieressä olevaa nuorta rouvaa.\n\n-- Suapko luvan kysyä, että mistee kaukoo se rouva on kotosin?\n\n-- Helsingistä olen.\n\n-- Vai Helsingistä, vai Helesingistä. Onko Teillä ammatti, vai\noottako työ vuan paljas rouva?\n\n-- Kyllä minulla on ammattikin. Minä olen lääkäri.\n\n-- Vai liäkärj. Oottako työ hammasliäkärj, vai _joka paikan_ liäkärj?\n\n-- Joka paikan lääkäri minä olen, vastasi rouva suuresti nauraen. --\nMutta erikoisalani on naistentaudit.\n\n-- No paikka kuin paikka. Ainahan meissä naisissa kipuloita on.\n\nEn malttanut olla kääntymättä taakseni ja katsomatta, minkälainen\nse joka paikan lääkäri oli ja minkälainen mummo. Jouduin suustani\nkiinni koko matkaksi, ja saarna jäi valmistamatta. Lohdutin kumminkin\nitseäni sen kehuvan savonukon sanoilla: \"Tässä on se poika, joka\nkaks' tuntia sylykäsemätä hoastaa mistä asiasta tahasa.\" En minäkään\nsylkäissyt saarnani aikana yhtään kertaa, mutta säälistä kuulijoitani\nkohtaan en hoastanut kahta tuntia, tuskin yhtäkään.\n\nTuli poislähtö seuraavana päivänä taas samassa autossa. Tienhaaraan,\njohon linja-auton piti pysähtyä, keräytyi vähitellen muutamaan\nsiistiin kahvilaan joukko matkustajia. Taas enimmäkseen naisia\nkimssuineen kamssuineen. Ruvettiin heti puhelemaan maakunnan tavan\nmukaan. Mutta ilmoitettiinkin puhelimesta, että auton akseli oli\nkatkennut noin neljän penikuorman päässä. Mitäs nyt tehdä? Ei muuta\nkuin tyynesti odottamaan. Ruvettiin veljeilemään, ja niinkuin\nvanhoissa romaaneissa luetaan, kohta oli ystävyys ja rakkaus\nyhdistänyt meidät iloiseen illanviettoon. Yhteinen onnettomuus sitoo\nparemmin ihmiset toisiinsa kuin suuri onni. Latkittiin kahvia ja\nsyötiin leivoksia. Köyhemmille varakkaammat tarjosivat annokset\nilmaiseksi. Maksaessani yhden annossarjan tipahti taskustani\nvalokuvani lattialle. Samassa sieppasi nuorin ja kaunein tyttönen\nkuvan eikä antanut sitä takaisin ilveellä millään. En olisi tahtonut\nluopua kuvastani, sillä se ei ollut mikään pilakuva, vaan kauniin\nmiehen kaunis kuva. Mutta tyttönen pisti sen poveensa. Ja sinne\nse kuva jäi, naiselle, jonka nimeäkään en tietänyt. Tämä vain\ntodistukseksi siitä, miten läheisiksi ystäviksi sitä matkoilla\ntullaan parin tunnin kuluessa, varsinkin onnettomuuden sattuessa.\nNimittäin Savossa.\n\nSiinä ilakoidessamme ajaa porhalsi suuri tavara-auto kahvilan eteen.\nAuto oli kukkuroillaan muuttotavaraa. Oli siellä rouva, oli siellä\nlapsia, mutta enemmistö miehiä. Ne hyökkäsivät kahvilaan, tilasivat\nannoksia ja olivat iloisia. Mikä heidät teki iloisiksi, sitä ei\ntiedetty, eikä sitä kyselty. Oliko heitä innostamassa se, että he\nhaaveilivat uudesta asuinpaikastaan löytävänsä vielä hauskemman\nkodin kuin mikä heillä oli tähän asti ollut. Emme kyselleet, minne\nnämä sirkuttelevat vieraat olivat matkalla, mutta sen kuulimme, että\nViitasaarelta he tulivat. Nimiä ei kyselty puolelta eikä toiselta,\nme olimme kuin etelämaalaiset ainakin, ilakoimme vain oman iltamme\niloksi. Nimiin sitä paitsi liittyy aina arvo ja yhteiskunnallinen\nasema, ja ne saattavat usein vieroittaa henkilöitä toisistaan. Toinen\nkainostelee toistaan, voipipa joku arvella, ettei hänen rankiinsa\nsovi veljeillä kaikenlaisten tuntemattomien kanssa. Sellaiset ihmiset\nvarmasti pilaavat kaiken ilon seuraelämästä. Me emme tienneet\ntoisistamme muuta, kuin että olimme ihmisiä vain, joita sallimus\noli nakannut toinen toistemme tielle. Sentähden oli ilo vapaata ja\nsydämellistä. Jouduimme niin läheisiin suhteisiin, että yleinen\nvalokuvaaminen pantiin toimeen. Muuttovaunussa oli tietysti vanhan\nkodin valokuvauskonekin mukana.\n\nUudet ystävämme kapusivat sitten vaunuunsa. Mikä istui tuolilla, mikä\nloikoili sohvalla, mikä missäkin. Sinne he katosivat, ehkä ikiajoiksi.\n\nKuinka erilaista olikaan elämä autobussissa, joka Tampereelta lähti\nPitkäänniemeen ja siitä ohi jonnekin. Minulla oli matka Pitkänniemen\nhouruinhoitolaitokseen. Matkustin ilman saattajaa, joka on omansa\nselventämään sieluni tilaa. Vaunu oli taas täynnä etupäässä naisia.\nErinomainen huomio on tuo, että naiset aina ovat enemmistönä meidän\nvaunuissamme. Katsokaa esim. meidän raitiotievaunujamme Helsingissä.\nEi ole harvinaista, että vaunussa on yksi mies, mutta toistakymmentä\nnaista. Mutta Tampereen naiset istuivat tuppisuina ja niin perin\njuhlallisen näköisinä kuin olisivat istuneet rippikirkossa. Elä vain\ntule niin lähelle, että napit sattuvat, uhosi heistä. Kaikki olivat\nnormaaleja, ei yksikään sekapäinen Pitkänniemen hoidokki, joiden\ntauti joskus saattaa ilmetä äänettömyytenäkin. Minun vieressäni\nistui nuori tyttö, joka oli siinä rippikouluiässä. Eurooppalaiseen\ntapaan käännyin hänen puoleensa kysymyksillä. Ihmeellinen tyttö!\nEi vastausta eikä edes ilmettäkään hänen kasvoissaan, joka olisi\nnäyttänyt, että hän kuuli puhettani. Suuret siniset silmät vain\nkatselivat liikkumattomina ulos ikkunoista kohti Pyhäjärveä.\nOlikohan hän mielisairas Pitkästäniemestä, vai kuuluiko tämä hänen\nkäytöksensä maakunnan tapoihin? Käännyin yhtä vanhan pojan puoleen,\njoka seisoi siinä polvieni kohdalla. Ei vastausta. Poika hymyili\nvain. Minä tartuin pojan turkinkaulukseen ja ravistelin häntä hieman\nja komensin: \"Vastaa!\" Vasta sitten poika vastasi harvasanaisesti.\nKaksi vastausta sain ravistamalla. Kolmatta en enää saanut. Poika\nhymyili vain. Pälkähti mieleeni: maassa maan tavalla tai maasta\npois! Nyt minäkin rupesin pirkkalaiseksi, jota nimeä tamperelaiset\nmielellään käyttävät itsestään, siis olin vaiti loppumatkan.\nTultiin Pitkäänniemeen. Sain kuulla, että poika olikin savolaisen\njälkeläinen. Siitä hänen hymyilynsä, mutta poika oli pirkkalaistunut\nsiihen määrään, ettei hän ruvennut turhia jaarittelemaan. Tyttö oli\ntäysrotu pirkkalainen. Hän ei edes hymyillyt.\n\nMutta jotakin ylhäistä ja juhlallista on tuossa pirkkalaisten\nmykkyydessä. Jos nuo emännät vietäisiin johonkin kuninkaalliseen\nhoviin, varmasti he kaikki käyttäytyisivät nuhteettomasti jo ensi\npäivästä lähtien. Ei yhtään kommellusta tapahtuisi, sillä he\novat syntyneet kankeihin hovitapoihin. Mutta kun autobussit ovat\nviidenkymmenen vuoden ajan välittäneet liikettä Tampereelta, varmasti\nsilloin vierastaminen on jonkin verran lähtenyt pirkkalaisista, sillä\nvilkas liike on omansa _vilkastuttamaan_ myös ihmisiä.\n\nKyminlaakson väki eroaa ulkomuodoltaan ja tavoiltaan meistä muista\nsuomalaisista. Eivät ne ole viipurilaisia eivätkä uusmaalaisia\neivätkä savolaisia. Ne ovat vanhojen goottien jälkeläisiä,\ngoottien, jotka esihistoriallisena aikana kolusivat Kyminjokea\nylös Sisä-Suomeen. Siihen on tullut lisäksi virolaista verta ja\ntietenkin suomalaistakin. Kookasta, hoikkaa väkeä. Istuttiin täyteen\nsullotussa vaunussa ja taas naiset valtavana enemmistönä. Tuli nuori\nneitonen vaunuun etsien istuinsijaa. Vaunu nytkähti, ja neitonen\nretkahti polvelleni. Minä maanittelin neitosta ystävällisesti jäämään\nistumaan paikan puutteessa polvelleni, koskapa moni muukin ihminen\non kehunut sitä pehmeäksi istuttavaksi. Neitonen sanoi: \"Neätsen\" ja\nkiilautui kahden naisen väliin saaden hieman tukea penkin laidasta.\nTätä kohtausta seurasi itsepintainen hiljaisuus. Jokunen vain\nuskalsi hymytä. Mutta kun tultiin Kouvolaan, pistäytyi eräs nainen\nasemalta puhuttelemaan sofööriä. Mikä sanatulva ja nopea puhelu!\nJäin kuuntelemaan. Kun juttu oli loppunut, kysäisin sofööriltä: \"Tuo\nnainen ei ole Kouvolasta kotoisin?\" Sofööri vastasi: \"Ei olekaan,\nMikkelin puolesta on.\" Hyvä!\n\n\n\n\nSAVOLAISEN SUUPALTON KOSTO\n\n\nHiski oli kotoisin siitä kylästä, jossa Juhani Aho kasvoi ja yleni\ntäysmieheksi. Hiski oli yhtä loistava tarinan mies, kuin Juhani Aho\noli loistava tarinan kirjoittaja. Vieremällä osattiin suomenkieltä\nnuhteettomasti, sen todistivat sekä Juhani Aho että Hiski.\n\nOli Iisalmessa tärkeä maakunnan kokous, jonne oli saapunut itse\nmaaherrakin ynnä muita viisaita miehiä ja naisia eri työaloilta.\nJoukon jatkona myöskin Hiski ja minä. Keskusteltiin maantiesillan\nrakentamisesta Kallaveden poikki. Eteisessä maaherra esitteli\ntalollisen Hiskin minulle. Alkoi keskustelu meidän välillämme. Tarina\nluisti heti alussa kivuttomasti. Ei meidän kummankaan tarvinnut\ntoistamme herutella. Väki valui juhlasaliin. Me jäimme eteiseen. Ei\nhennottu keskeyttää tärkeitä juttuja. Hiskillä oli kova ja kantava\nääni niinkuin minullakin. Hetken perästä tuli mies oviaukeamaan ja\nsanoi:\n\n-- Puhukaa hiljemmin, te häiritsette keskustelua salissa.\n\nKului kotvan aikaa, niin tuli salista toinen mies, sulki vihaisesti\noven ja sanoi:\n\n-- Te puhelette aivan liian äänekkäästi.\n\nNyt minä pakenin saliin kuuntelemaan keskustelua. Mutta eihän Hiski\njättänyt minua rauhaan, vaan tulla tupsahti myöskin sisään. Eikä\nHiski ollenkaan kuunnellut keskustelua, vaan istuutui vastapäätä\nminua ja tuijotti herkeämättä minuun, uhriinsa. Minua rupesi niin\nvastustamattomasti naurattamaan, etten voinut jäädä saliin. Luikin\npellolle, mutta kun hellävaraa koetin sulkea ovea jälkeeni, huomasin\noven raossa Hiskin ruskeat, ryppyiset kämmenet. Täytyi avata Hiskille\novi ja laskea hänet ulos.\n\nSilloin Hiski virkkoi:\n\n-- Ei heretä, kun kerran raiteilla ollaan. Lähetään pellolle\njatkamaan.\n\n-- No lähetäänpä voan.\n\nMentiin ulos Jumalan kirkkaan auringon alle, jossa saatiin rauhassa\njatkaa. Hiski kertoi lyhyesti elämänsä tarinan. Ei minun tarvinnut\nnyhtää sitä hänen suustaan, sitä tuli kuin siimaa sitä hänen\nromaaniaan.\n\nOnnellinen mies hän oli. Hänellä oli Kotkassa mainio poika, joka oli\npiällysmiehen paikalla jossakin puuliikkeessä. Eivät insinööritkään\nuskaltaneet lopullisesti päätellä asioita, ennenkuin Pojalta kuulivat\nneuvoja. Hiskin akka oli sentään viime aikoina vähin sairastellut,\nja oli Hiski lähettänyt hänet Helsinkiin leikattavaksi. Akan piti\nnyt juuri saapua junassa Iisalmeen, ja sentähden mies oli nyt häntä\nvastassa. Juna tulee -- Hiski katsoi kelloaan -- tuossa puolen tunnin\nperästä.\n\n-- Niin, se poikani, jatkoi Hiski -- rakastui muutamaan tyttöseen\nsiellä etelässä, ja annahan olla, ei muuta kuin kihlasi sen, vaikka\nse ei ollunnakaan oman puolen immeisiä. Sieltä se oli Vorssan\n(Forssan) tienoilta varakkaan talollisen ainoa tytär. Häät vietettiin\nmorsiamen kotona. -- Eihän tuo liene juna vielä tullunna Iisalamen\nasemalle. -- Minut kutsuttiin häihin, mutta akka jäi kottiin. Minä\nläksin. En ollunna ennen käynnä niin kaukana etelässä, ja tuntuihan\ntuo vähän ouvolta jos jännittävältäkin vähä, minkälaista moalimoo\nsiellä olj ja minkälaisia immeisiä siellä asui.\n\nHiski vilkaisi uudemman kerran kelloonsa ja sanoi:\n\n-- Onhan siellä auto vastassa, ja tuntoohan se ajuri akkanj, niin\nettä viephän se akkanj kaupunnin kortteeriin, jossa minä sen kyllä\ntappoon.\n\n-- Mutta onhan se teidän vaimonne vasta leikattu, ehkä hän tarvitsee\nkahta taluttajaa, koettelin minä muistutella Hiskiä.\n\n-- Topakka muija se on. Kyllä se ite kömpii autoon ilman\ntaluttajookin.\n\nHiski jatkoi tarinataan, niin että parta vapisi. En raskinut häntä\nkeskeyttää, vaikka säälinkin kirurgista saapunutta vaimoa, joka\nvarmasti tähysteli miestään aseman sillalla ja haikaili, että minne\nse Hiski on häipynyt.\n\n-- No, minä sitten läksin ypöyksin sinne hääreissulle, jatkoi\ntaas Hiski. -- No, oikeita immeisiähän siellä Savon junassa olj.\nKaskuttiin ja tarinoitiin milloin minkin miehen ja naisen kanssa.\nNiin se matka luisti Hoapamäen asemalle, että sujahti voan. Siellä\nmuutin junnoo ja kapusin Pohjanmoan junnaan. Kävin penkille istumaan\nja alotin puhheen vastapäätä istuvan miehentoljakkeen kanssa. Ei\nvastanna halaistua sannookaan. Yritin uuvelleen. Koetin saaha ies\nyhenkin sanan hänen suustaan. Luulin jo kuuromykäksi. Tultiin\nseuraavalle asemalle, niin näkyi sieltä kauniita järviä. Sanoin:\n\n-- Näkkyyhän teälläkin päin olevan järviä.\n\n-- Joo, vastasi se kankea mies. Ei ollut siis mykkä, muuten voan\nsanaton jurrikka.\n\n-- Mikä tuon järven nimi on? kysäisin taas mieheltä.\n\n-- En tierä. Minä olen Härmästä.\n\n-- Vai Härmästä, vai Härmästä. Montako puukon arpea teillä on selässä?\n\n-- Ei vastausta, ei minkäänlaista. Näytti suuttuneen, kun minä\nihan vahingossa laukasin tuon kysymyksen, nuin voan leikilläni.\nPohjalaisen kanssa ei kuulu ens' eäneen soavan laskea leikkiä. Mies\nvoan murjotti. Muutin paikkoo ja ajattelin, tavannen kait muita\nmiehiä, joilta tarina luistaa. Eikös mitä. Kaikki olivat samanlaisia\nmurjakkeita. Olihan siellä yksi vanha akka, mutta sekin oli\nhampaaton, enkä minä hänen puhettaan kunnolleen ymmärtännäkään. R:n\nkanssa se puhella raksutteli kuin tamma kauroja.\n\n-- Nyt juna jo vihelsi asemalle, keskeytin minä. Hiski ei ollut\nkuulevinaankaan tällaista huomautusta, jatkoi vain yhä kiihkeämmässä\ntahdissa.\n\n-- No, kyllä ovat tuppisuita nuo pohjalaiset. Oon kuullunna\nsanottavan, etteivät pohjalaiset puhu muuta kuin unissaan -- ja\nhumalassa. Mutta silloin ne kuuluvat pauhaavan kuin Imatran koski.\nMinä äkämystyin ja koettelin unta herutella Tampereen ja Toijalan\nvälillä. Ei tullut siitäkään mittään.\n\n-- No, totta kait niissä häissä syntyi riemun rämäkkä? kysäisin.\n\n-- Riemunko remakka? Ei sinne päinkään. Kaikki istuivat kuin\nhautajaisissa ja supattelivat naapureilleen. Minä tästä kimmastuin\nja kimposin keskilattialle ja kiljasin: \"Koska nyt tässä on morsian\nHämeestä ja suluhanen Savosta, niin lauletaanpas ensin Hämäläisten\nlaulu ja sen peälle Savolaisten laulu.\" Samassa korotin eäneni\nja aloin: \"On mulle Suomi suloinen, voan Häme sittäi kalliimpi.\"\nYrittihän se muukin hääväki yhtyä minuun, ja ynisiväthän muutamat\nnaiset loppuun asti, mutta eihän siitä mitään leimakkata syntynnä.\nVasikka-vainoon nuotilla se voan tahto männä. Mutta kun minä sitten\naloin sen Savolaisten laulun, niin melkeinpä yksin sain sen laulaa.\nTulihan se poikani, talon ylkä, isäänsä auttamaan, mutta minkäpä me\nkaksi miestä taisimme, kun muut ei kuin voan kuuntelivat. Eivätkä\nne muut miehet yösyännä ies humaltuneet, jotta rohkeutta olisivat\nsoaneet. Kovin oli siivo ja siisti, sivistynyt talo, ja väki sitä\nmukaa. Kyllähän eräs ukon köhiläs viritti laulun nurkastaan ja huusi:\n\"Onko mamma hullu, kuka sit' on Pietarista alkamati...\" Mutta silloin\nmuut miehet huusivat: \"Suus kiinni, onko tämä mikään hollitupa?\"\nSiihen se jäi siihen \"alkamati\", joka meillä kuuluu \"alakamata\".\n-- Kun sitten häät oli vietetty ja poikani akottunut, läksin minä\ntakaisin taivaltamaan tänne Iisalmeen.\n\nSamassa tuli siihen Hiskin kortteeritalosta lähetti, joka toi\nsanoman, että Hiskin emäntä odotti Hiskiä kortteerissa.\n\n-- Sanohan emännälle, että teällä on tärkee kokkous, mutta että se\non loppumaisillaan. Kyllä minä koetan tästä joutua niin välleen kuin\nkerkiän.\n\nSanansaattaja lähti ja Hiski jatkoi:\n\n-- Mutta paluumatkalla minä päätin kostaa nuille tuppisuille.\nReistasin olla sanomata sannookaan, vaikka kuka olisi yrkäillyt\nhoastatella. Istuttiin, istuttiin kokonainen puolituntinen nokakkain\nmuutaman vanhemman miehen kanssa. Viimennii lohkesi hänen suustaan\nseuraava kysymys: \"Että mistä kaukaa se viaras on kotoosin?\" Minä en\nsen kun muljautin silmiäni enkä vastanna niin minkäänlaista mittään.\nUkko katseli minnuun pitkälti, mutta eipäs yrittänyt uuvelleen.\nSainpas _kostetuksi_, sainpas! -- No, tultiin Hoapamäelle. Siellä\nalkoi puheen porinata kuulua nurkasta jos toisestakin, ja minunkin\nsisuni alkoi sulaa. Johan minäkin aloin hienostaan hoastella, mutta\nkun Pieksämäeltä keännyttiin tätä Iisalamee kohti, no silloin\ntarinata putosi kuin hyllyltä. Ja kaikki immeiset hoastoivat puhasta\nsuomee. Ei ärrät sorahelleet immeisten suussa, voan kaikki sanat\nsanottiin lullilleen, niinkuin pittääkin. Nyt kuuluu pojallani olevan\nlapsikin, johan häistä on alun toistakin vuotta. Tulloonko tuosta\nlapsestai sorakieli?\n\n-- Elekee hättäillä. Forssassa puhutaan l:llä. Näin: \"Solassa ei\nsihlata eikä siellä tählätä, siellä vain lalataan ja lauaistaan.\"\n\n-- Niinkö ne ruojat hoastavat. No onhan se hyvä, ettei pojanpojasta\ntule sorakieltä.\n\nTuli uudelleen sanansaattaja, joka virkkoi: \"Emäntä tahtoisi päästä\näkkiä kottiisa kuolemaan. Kippee kuuluu olevan.\"\n\n-- Tullaan, tullaan. Eihän tuo nyt emäntä kässiin kuolle. --\nVastakertana sitten jatketaan, sanoi Hiski ja paiskasi kättä minulle\nja lähti juoksujalkaa kortteeripaikalleen.\n\nEihän se emäntä kuolemankipeä taitanut olla, mutta hän tunsi Hiskinsä\nja tiesi, ettei mies muuta hoputusta tottele, kun kerran tarinan\nalkuun pääsee, jollei häntä peloittele kuolemalla.\n\nEn ole Hiskiä sen koommin tavannut enkä hänestä kuullut mitään.\nToivottavasti hänen emäntänsä vielä elää ja Hiski yhä edelleen\nnauttii siitä, että hän sai _kostetuksi_ nuo tuppisuut.\n\nKokouksen keskusteluista ja päätöksistä emme kuulleet mitään, ei\nHiski enkä minäkään, mutta tulihan se Kallaveden silta valmiiksi\nilman meidän nerokkaita puheenvuorojammekin. Sen sijaan sain\nnauttia Hiskin mainiosti kertomasta häämatkan kuvauksesta. Sen\nsain vain taata, että Hiskin kertomus varmasti ylitti vauhtinsa\nja mielenkiintonsa puolesta kaikki kokouksessa pidetyt esitelmät,\npuheenvuorot ja päätöslauseet.\n\n\n\n\nSAVOLAISET PAKINOITSIJAT\n\n\nOnko maapallon päällä etevämpää pakinakansaa kuin Savossa? Tuskinpa.\nJuuri äsken on Savosta koottu sananparsia kokonaista 300,000\nkappaletta. Jos Karjalassa, Hämeessä ja Pohjanmaalla luikertelevien\nsavolaisten rönsyjen sananparret lasketaan lisäksi, niin niitä on\nyhteensä puoli miljoonaa. Kylläpä niiden varassa on helppo pakinoita\npitää. Ken näistä osaa kymmenennenkään osan, aina hänellä on valmis\nsutkaus jokaiseen kysymykseen.\n\nEntä Savon emännät! Niillä se vasta suuvärkki on! Menkääpä johonkin\nSavon mökkiin, tai haastatelkaa maantiellä vastaan tullutta akkaa\ntienposkessa, niin saatte, kun hyvin sattuu, kuulla niin loisteliasta\nkielenkäyttöä, ettette mistään romaanista sen veroista ole lukeneet.\nJa muija se kädenkäänteessä kertoo koko elämäntarinansa niin\nvilkkaasti, että sitä syömättä kuuntelee. Siinä tulee alkusointuja\nja loppusointuja tulvimalla. Hän paljastaa kaikki elämänsä\nyksityiskohdat hirvittävän avosydämisesti. Ei kierrä edes sitäkään,\nettä hänellä ennen avioliittoaan on ollut löytölapsikin. Mikä\nhienotunteinen sana tuo löytölapsi! Se pitäisi välttämättömästi saada\nlakitekstiinkin muiden röyhkeiden sanojen tilalle.\n\nLankeehan luonnostaan, että tällaisten emäntien pojat ovat jo\npienestä pahasta tottuneet sekä sutkauttelemaan että letkauttelemaan.\nJa minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Kun nämä pojat sitten\nsaavat kynän käteensä vanhemmuuttaan, niin mikäs jottei kynä pyri\nsutkauttelemaan ja letkauttelemaan. Ja tässähän juuri piilee\npakinoitsijan voima ja tenho.\n\nNyt tarkastakaamme, miten savolaispojat täällä Helsingissä ovat\nmenestyneet pakinoitsijan toimissa.\n\nVanhin pakinankirjoittaja on Helsingin Sanomain Tiitus. Hän on\nnuoruutensa viettänyt Vennään Taipaleessa, toisin sanoen Liperin\npitäjässä, ja koulunsa käynyt Joensuussa. Mutta vaikka nämä paikat\nkuuluvat Karjalan maakuntaan, niin asukkaat ovat savolaisia\nsiirtolaisia ja puhuvat savonmurretta. Kun Tiituksen pakinoita\nlukee, niin varmasti kaikki savolaiset tunnustavat, että puhtaampaa\nsavonmurretta ei kukaan kykene kirjoittamaan. Entä hänen pakinainsa\nhenki? Se on niin aito lupsakkaa, ettei synnynnäinen savolainen\nkykene mitään aidompaa luomaan. Ja kuinka uupumaton ja tuores hän\naina on! Joka päivä kirjoittaa yhden pakinan Helsingin Sanomiin,\ntoisen Iltasanomiin ja kolmannen milloin mihinkin julkaisuun.\nEikä niitä milloinkaan väsytä lukea. Ihme mies kerrassaan! Eikä\nhän koskaan loukkaa ketään, vaikka hän toisinaan letkautteleekin.\nHänen sanansa ovat niin villaiseen käärittyjä, etteivät ne pääse\nhaavoittamaan ketään. Onko parempaa ilveilyä Suomessa koskaan\nkirjoitettu kuin hänen juttunsa Pöllölästä? Kuinka tämä pakinoitsija\njaksaa pakinoitansa joka päivä sepustaa, se tuntuu lukijasta aivan\nkäsittämättömältä. Suomen kaikkein ahkerimpia työntekijöitä.\n\nHelsingin Sanomain vakituinen poliittinen pakinoitsija Eero on\nhenkisesti Tiituksen sukulainen. Joka päivä hänkin lykkää pakinataan,\npuolueasioista pääasiallisesti. Hänkin, tuo Jännevirran kasvatti, on\nniin tyystin säilyttänyt savolaisen leppoisuuden, ettei paljas kynsi\nuseinkaan pistä ulos hänen käpälästään. Hän hellä varaa raaputtelee\nvastustajansa helliä paikkoja ja hymähtää. Tämä voi kyllä johtua\nlempeästä luonteestakin, mutta paljon siinä on Jännevirran asukasten\nyleisestä suopeasta puhetavasta opittuakin. Juuri sillä tavalla\nsavolainen nuhtelee hyvän naapurinsa heikkouksia. \"Koettakeehan hyvät\nystävät olla immeisiksi\" näkyy olevan hänen saarnansa pohjasävelenä.\n\nLuonteeltaan aivan samasta lestistä lähtenyt on Sosiaalidemokraatin\nHesekiel. Hän onkin etupäässä kulttuuripakinoitsija, eikä\nsellaisenaan saakaan niin paljon riidan aihetta. Hesekiel on\nlyyrillinen luonne, jonka ahjosta on lähtenyt monta oivallista\nrunoakin. Nyt vanhemmuuttaan hän on jättänyt runoilemisen vähemmälle\nja kuvailee hartaasti eduskunnan jäseniä, joista nyt ei lähde niin\npaljon runon aihetta kuin hauskoja luonteenkuvauksia.\n\nSinä Sasu Punanen et suinkaan ole vähin Savon profeetoista, sillä\nsinäkin kirjoittelet joka ikinen päivä moneen paikkaan. Ja sinä\nkirjoittelet pitkiä pakinoita. Savolainen mentaaliteetti sinullakin\non, mutta politiikan tulessa on sinun sananvalintasi hieman\nterävämpi. Sinä olet savolaisen heränneen äidin poika, ja meihin\nkaikkiin heränneiden kasvatteihin on hieman tarttunut Mooseksen\nja Eliaan säkenöivä mieli, niin että kynsi joskus tekee haavan.\nSentähden me aina tuon tuostakin saamme ryöpyn niskaamme, sillä joka\npitää suuren suun, pitäköön myöskin leveän selän, niinkuin Savossa\nsanotaan.\n\nNäin monta väsymätöntä Savon poikaa on täällä pääkaupungissa\nhoitamassa pakinoitsijan perin tärkeää tehtävää. Sillä paljon enemmän\nkuin konsanaan pääartikkelit juuri pakinoitsijat muokkaavat yleistä\nmielipidettä. Yksi onnistunut sutkaus vain, ja lukija voi siinä\nhetkessä muuttaa mieltään. Juuri sentähden pakinoitsijalla onkin\nsuuri edesvastuu siitä, menevätkö ajatussuunnat hyvään vaiko pahaan\npäin.\n\nKuinka vallan erilainen onkaan Uuden Suomen Ollin kirjoitustapa!\nAivan ensiluokkainen kirjoittaja hänkin, mutta hän kirjoittaa,\nniinkuin hän olisi aivan toista rotua kuin edellä mainitut Savon\npojat. Hän on länsisuomalainen ja kirjoittaa oman heimonsa henkeen,\nniinkuin hänen tulee tehdäkin.\n\nEihän siis ole kumma, että pakinoitsijoita ei aina riitä Savon omiin\nlehtiin, kun niin suuri määrä on riistetty Helsinkiin. Eikähän aivan\nvälttämätöntä olekaan, että kussakin maakunnassa sanomalehtimiesten\ntäytyy olla oman maakunnan kasvatteja. Mutta yhtä onnellista on\nsittenkin, että niin on saatu järjestetyksi. Mainittakoon esimerkiksi\nVaasan Jaakkoo, joka pohjalaisilleen puhuu heidän omalla murteellaan.\nJaakkoo on muuten savolaisen Ikosen jälkeläinen, joka muinoin\nkaskenpolttajana asettui Ylihärmään yhdessä Vihtori Kosolan esi-isän\nkanssa, jonka nimi tietysti oli Kosonen. Tätä Vaasan Jaakkoo ei\ntahdo tunnustaa. Vihtori Kosonen ei sentään ole kuulu leikillisestä\nmielestään niinkuin Jaakko Ikonen. Muuten vain valtiollinen hakamies,\nei lempeä pakinoitsija.\n\nKyllä se niin on, että savolaista sanontaa ja henkeä ei opi se, joka\nei ole viettänyt lapsuusvuosiansa Savossa. Nimimerkikseen kyllä\nsaattaa valita savolaisen köllinimen, mutta siihenpä se supistuukin.\nSävy on sittenkin toinen. Ääni on Jaakopin, mutta kädet, jotka kynää\nkäyttävät, ovat sittenkin karvaisen Esaun.\n\n\n\n\nSAVOLAISTEN HENKISET JA RUUMIILLISET OMINAISUUDET\n\n\nTässä edellä on pääasiallisesti koeteltu saada esille savolaisten\nyleinen mentaliteetti, joka on pääpiirteiltään humoristinen ja\nleikillinen yksinpä elämän vakavimmissakin tilanteissa. Savolaisten\nhenkisiin ja ruumiillisiin kykyihin ei tässä yhteydessä saata kajota\nmuuta kuin pääpiirteittäin.\n\nSavolaisten paraiten kehittynyt ruumiinosa lienee heidän pakinoiva\nkielensä. Kieltä komentavat aivot, ja lienevät nekin hyvää ainesta.\nSavostahan on lähtenyt kokonainen sarja kuuluisia kirjailijoita ja\nrunoilijoita, suomenkielisiä ainakin yhtä monta, jollei enemmän, kuin\nmuista maakunnista.\n\nAlkakaamme kansankirjailijoista ja runonsepistä.\n\n_Paavo Korhonen_ on niistä kuuluisin. Yleisesti tunnettu on hänen\nrunonsa \"Savon ukko, sarkahousu, pikimusta pitkäparta\". Ei Korhonen\nmikään kuutamorunoilija ollut. Päinvastoin. Korhonen oli kasvanut sen\nkansan keskuudessa, jonka huulilta alituiseen pulppusi leikinlaskut,\nsutkaukset ja letkaukset. Ei hän malttanut niitä olla käyttämättä\nrunoissaankaan. Ei hän tunnehymistyksiä rakastanut, sillä hänen\nkansansakaan ei antanut tunteilleen valtaa, vaan päinvastoin ne\npeitti iloisiin sutkauksiin, vaikka kyynel silmissä kiilui. Juuri\nniin teki Korhonenkin.\n\nPaljon oli Savossa muinoin muitakin kuuluisia kansanrunoilijoita,\nkuten _Lyytinen_ ja _Kymäläinen_. Heistä ei tässä yhteydessä sen\nenempää.\n\n_Juhani Aho_ on viime vuosikymmenien kuuluisin suomenkielinen\nkirjailija. Hänen ikiansionsa on se, että hän rikastutti\nkangistunutta kirjakieltämme juuri savolaisten liukkaalla sanonnalla\nja niiden loppumattoman runsaalla kielivarastolla. Itse oli Aho\ntäysrotuinen savolainen. Isän puolelta kuului sukuun _Tuhkasia_ ja\n_Väisäsiä_, ja hänen äitinsäkin alkuperäinen suku oli _Virkkusia_.\nMuuta muukalaista hänessä ei ollut kuin nimi Brofeldt, 1600-luvulla\nmuuttaneen ruotsalaisen sotilaan käyttämä. Hänenkin ehkä parhaimmat\nteoksensa ovat humoristisia, niinkuin esim. \"Rautatie\" ja monet\nlastut.\n\n_Arvid Järnefelt_. Vanhaa savolaista aatelissukua, jonka isoisä\nasui Rantasalmella Haapaniemen kadettikoulun palveluksessa. Hän oli\nmyös savolaisten säätyläissukujen, Molanderien ja taiteellisten\nvon Wrightien veriheimolainen. Arvid Järnefelt oli Juhani Ahon\naikalainen, hänen taistelutoverinsa vapaamielisten aatteiden\nlietsomisessa, hänen kirjailijakumppalinsa. Juhani Aho sai\nJärnefeltien taiteellisessa kodissa paljon sekä vaikutteita että\nopastusta kirjallisessa toiminnassaan. Arvid Järnefelt ei ollut\nhumoristinen kirjailija, hän kallistui pikemminkin uskonnolliseen ja\nsiveelliseen mietiskelyyn. Leo Tolstoin oppilaita.\n\n_August Engelbrekt Ahlqvist-Oksanen_. Niinkuin tiedämme, oli hän\nparoni Standertskiöld-Nordenstamin luonnollinen poika. Mutta äidin\npuolelta hänkin oli savolaisia. Hänen äitinsä oli näet erään\nLeppävirran neitosen, Kinnusen, löytölapsi. Savolaisten laulun\nja \"Nouse, riennä, suomenkieli\" runon isänä Oksasen nimi säilyy\nmuistissa niin kauan kuin suomen kieltä maailmassa puhutaan. Hän\nei ollut humorististen runojen sepittäjä. Karskista luonteestaan\nhuolimatta hyvinkin hempeä. Niinpä hänen ylistyslaulunsa Savolle\nkuuluu näin tunteelliselta:\n\n    Tuuli, joka kohti kuljet\n    Suloisata Savoa,\n    Joka jok' aholla _muistat_\n    Suudella sen kukkia,\n    Sinulle mä viestin viedä\n    Annan armahalleni,\n    Viestin viedä, toisen tuoda\n    Sieltä leikkuessasi.\n\nTunteellisempaa runoa ei Savosta ole kirjoitettu.\n\n_Eino Leino_. Rodultaan hänkin vanhaa savolaista sukua. Sitä sukua\nmainitaan jo 1561 vuoden verokirjoissa sekä Säämingistä että\nRantasalmelta. Leinon isä oli syntyjään Mustonen, vaikka otti\nsittemmin nimen Lönnbohm. Leino on julkaissut kirjojakin nimellä\nMustonen. Muuten Eino Leino ulkomuodoltaankin oli tyypillinen\nsavolainen. Aivan samannäköisiä yksilöitä tapaa vielä joukoittain\nSavossa. Hallitseva kieli hänen runoissaankin on juuri Juhani Ahon\nkieltä, sillä Leinon lapsuuden kieli, Paltamon ja Iisalmen murteet,\novat mitä läheisimpiä sukulaismurteita.\n\n_Joel Lehtonen_. Säämingin poikia.\n\n_Otto Manninen_. Kangasniemen lapsia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMusiikkimiehistä mainittakoon _Karl Collan_, Iisalmen rovastin\npoika, joka on säveltänyt Savolaisten laulun ja Vaasan marssin.\n_Otto Kotilainen_ on ikivanhaa savolaista rotua Rantasalmelta ja\nHeinävedeltä.\n\n_Armas Järnefelt_. Kuuluisa säveltäjä ja hovikapellimestari, Arvid\nJärnefeltin nuorin veli. Säveltänyt sinfonioja, mutta myös aivan\nerittäin tunteellisia kvartetti- ja kuorolauluja. Kuolemattomia\novat \"Sirkka lauloi\" ja \"Pois meni merehen päivä\". Jos on hyvää\ntahtoa, saattaa \"Sirkassa\" huomata savolaista huumoria. Järnefeltin\nkehtolaulut ja monet muut sävellykset ovat hempeintä, mitä Suomessa\nsävelletty on.\n\nLuettelo musiikkimiehistämme ei saata olla tyhjentävä tällaisessa\njulkaisussa.\n\nItse Savon kansa on musikaalista väkeä. Sen huomaa, kun kirkossa\nistuu virrenveisuuta kuuntelemassa. Harva akka siellä istuu\ntuppisuuna. Kaikki ovat äänessä. Vanhimmatkin naiset panevat hauraat\näänijänteensä väräjämään ja inisevät kuin itikat tyynenä, poutaisena\nkesäiltana. Rantasalmella, noin viisikymmentä vuotta sitten, istui\nlukkarin parvekkeella joukko vanhoja uroksia, jotka sommittelivat\nbassokulkuja virsiinsä.\n\nOlen joskus väittänyt ja uudistan sen vieläkin, että savolaiset ovat\nsynnyltään monipuolisia taiteilijoita. Jollei savolainen osaa laulaa,\nniin on hän sen sijaan taitava käsityöläinen; jollei osaa kumpaakaan,\non hän loistava valehtelija, toisin sanoen hyvä puhumaan ja hyvä\nkirjoittamaan. Molemmissa hommissa täytyy osata lisän kanssa rehkiä.\nTällaisia valehtelijoita sanotaan kirjailijoiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen muinoin savolaiset siirtyivät kotoaan kaskenpolttajiksi\nvieraille maille. Nykyään se elatuskeino on kielletty. Nyt he\nsiirtyvät käsityöläisiksi yli koko Suomenniemen. Kaikki käsityöt ovat\nheille yhtä lystiä kultasepän ammatista aina paikkasuutarin virkaan\nsaakka.\n\nPiirtäjiä, maalareita ja kuvanveistäjiä ilmestyy tuon tuostakin aivan\nsydänmaan syvistä riveistä.\n\n_Juho Rissanen_ Nilsiästä maalaili sällinä Kuopion kaupungin talojen\nseiniä. Nyt hän asuu Pariisissa ja myy öljymaalauksia kaiken maailman\npohatoille.\n\n_Pekka Halonen_ Lapinlahdelta kertoi, että hänen näppejään rupesi\nsyyhymään, niin että täytyi lähteä Helsinkiin hakemaan parannusta.\nSyyhy lähti ja samalla syntyi tauluja, varsinkin maisemakuvia,\njoiden arvo yhä kasvaa ihmisten silmissä. Suomen kaikkein etevimpiä\nmaisemamaalareita. -- Halosen taiteellisesta suvusta on herättänyt\nhuomiota myöskin Pekan serkku, kuvanveistäjä _Emil Halonen_.\n\nViime syksynä tuli taiteellinen yllätys Vieremältä. Eräs nuori,\n18-vuotias tyttönen Ieva Åsenbrygg, asetti näytteille sarjan\npuuleikkauksia, jotka kuvasivat Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.\nKuvat herättivät ansaittua huomiota. -- Minkäs luulette tästä tytöstä\ntulevan?\n\nVanhan kansan maalareista on ennen muita mainittava _v. Wrightin\nveljekset_.\n\n_Ferdinand v. Wright_ on Suomen kuuluisin lintumaalari, ehkäpä\netevin Pohjoismaissa. Hänen vanhemmat veljensä _Magnus ja Wilhelm_\njulkaisivat painosta Lintukuvaston, joka vieläkin on vertaistansa\nvailla.\n\n_Eero Järnefelt_, Arvid Järnefeltin nuorempi veli, on ehdottomasti\nSuomen etevin muotokuvamaalari. Mallin ja muotokuvan yhdennäköisyys\non hämmästyttävä. Sen lisäksi hän saa aikaan luonteenkuvauksen, joka\njoskus kerrassaan ihmetyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiikemiehistä ehkä kuuluisin oli sääminkiläinen _Kustaa Raninen_\n(Ranin) Kuopiossa. _Parviaisen_ sukua esiintyy niinikään hyvin\nlukuisasti Savossa jo 1500- ja 1600-luvuilla sekä Mikkelissä että\nVähä-Savossa, sittemmin myöskin Joensuun seuduilla, samoin kuin\n_Mustosiakin_. Uusimpia savolaisia liikemiehiä ovat _Saastamoiset_\nKuopiossa. Rantasalmelta siirtynyt _Ruuskasen_ liikemiessuku on\ntoiminut Tampereella.\n\nLiikemieskykyä savolaisilta ei siis puutu yhtä vähän kuin\npiällysmiehen lahjojakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuinoin oli papisto kaiken henkisen elämän herättäjä ja johtaja.\nLuterilainen papisto oli oikeaoppisuuden aikoina vainonnut ankarasti\nkaikkea kansan muistissa säilynyttä runoutta ja perintätietoa,\nkoska se piti sitä pirun kuiskutuksina ja taikauskona. Täten hävisi\nLänsi-Suomesta melkein tyystin vanha kansanrunous, mutta Savossa\ntällä oli niin syvät juuret, että niistä rippeitä tavataan vielä\nnykyäänkin. Ainakin rikkaissa sananparsissa. Mutta myöhemmän\najan papit sen sijaan olivat tälle kansanrunoudelle perin\nmyötämielisiä. Kysyin kerran poikasena eräältä vanhalta akalta hänen\nrippikoulustaan. Akka vastasi:\n\n-- Eihän se rovast' muuta tiukannut, kun vanhoja runoja nyhti meiltä.\n\nAkka oli käynyt rippikoulunsa 1820-luvulla Kerimäellä.\n\n1700:n loppupuolella ja 1800:n alkupuolella oli tämä perintätietojen\nkeräämisen harrastus ja samalla kiintymys _suomenkieleen_ vallannut\nkoko Savon papiston. Se ilmenee selvästi niistä vastauksista, jotka\nSavon papisto antoi Ruotsin hallituksen erääseen kyselyyn. Hallitus\nkysyi näet, eikö olisi syytä pitää useampia ruotsinkielisiä saarnoja\nSuomen suomalaisissa pitäjissä. Savon papisto päästi suuren äänen\ntätä ehdotusta vastaan. Monisanaisesti ja perin torjuvasti se\nkieltäytyi niitä pitämästä. Papit olivat yhtä avosuisia kuin heidän\nrakkaat sanankuulijansakin, Savon kansa. Porvoon hiippakunnan muiden\nseurakuntien papisto lähetti vain kuivat luettelot seurakuntiensa\nruotsinkieltä taitavista jäsenistä, mutta Savon papisto pohti asiaa\noikein periaatteelliselta kannaltakin.\n\nMerkillinen oli tuomiokapitulin vastaus Ruotsin hallitukselle.\n\nSiinä muun muassa lausutaan, että sivistynyt sääty Savossa yhä\nlukuisampana luopuu ruotsin kielestä ja omaksuu suomen kielen, jota\npapisto yleisesti nimittää _äidinkielekseen_. Perusteluihin kuuluu\nniinikään, että Savon kieli on niin joustavaa ja niin nokkelaa,\nettä sillä saattaa ajatuksensa täsmällisesti lausua _muutamilla\nsanoilla_, missä muut kielet tarvitsevat _pitkiä lausejaksoja_. Niin\nsiis sivistyneet tuomiokapitulin jäsenet, jotka olivat perehtyneitä\nkreikan ja latinan kirjallisuuteen, olivat tehneet sen huomion, että\nsavolaisten sutkaukset ja letkaukset, heidän nerokkaat sananlaskunsa\nja arvoituksensa olivat aivan samaa nerontuotetta kuin parhaat\nklassilliset vastineet. Nythän jo tiedämme, että Suomi kansanrunouden\nalalla on ensimmäinen maapallon päällä, mutta lankeaa Suomen\noppineelle papistolle kunniaksi, että se oivalsi runojemme arvon ja\nmerkitsi niitä muistiin jo vuonna 1779.\n\nKuinka taitavia suomenkielenkäyttäjiä nämä Savon säätyläishenkilöt\nolivat ei ainoastaan puheissaan, vaan myöskin kirjoituksissaan, siitä\nmeillä on monta todistusta säilyneissä kirjeissä.\n\n_Antti Henrik Falck_ (synt. 1772, k. 1851), vanhaa savolaista\nsukua jo 1500-luvulta Rantasalmelta ja Säämingistä, oli Kerimäen\nkruununvoudin poika. Yleni viroissa aina senaatin talousosaston\nvarapuheenjohtajaksi ja aateloitiin. Oli aikoinaan kotimaisen\nhallituksen mahtavin mies.\n\nFalck sai Elias Lönnrotilta runomittaisen suomenkielisen kirjeen.\nTähän vastasi mahtava mies myöskin runomitalla, jonka kieli on vielä\npaljoa aidompaa suomea kuin konsanaan nuoren Lönnrotin. Sananvalinta\nhämmästyttävän savolaista.\n\n_Erik Anders Crohns_, aikaisemmin uskonnonopettaja Haapaniemen\nsotakoulussa Rantasalmella, myöhemmin jumaluusopin professori ja\nHelsingin rovasti, oli Kiteen nimismiehen poika. Ulkomaalaista rotua\nkuten Krogiuksetkin, mutta intoutunut itäsuomalainen. Oli Rantasalmen\najoilla ollut Lönnrotin kanssa kirjeenvaihdossa ja keräillyt runoja\nkansan suusta.\n\nHänen sisarensa oli naimisissa Iisalmen rovastin, Pehr Johan\nCollanin, kanssa. Hänellä oli monta lasta, joista mainittakoon\nkirjailija Fabian Collan, säveltäjä Karl Collan, Savolaisten laulun\nsäveltäjä, sekä salaneuvos Alexander Collan, joka aateloitiin\nnimellä v. Collan. Helsingin rovasti Erik Crohns lähti matkalle\nIisalmeen vaimoineen ja lapsineen. Viipyi tällä matkalla kaksitoista\npäivää, sillä hän vieraili sukulaistensa ja tuttaviensa kartanoissa,\nniinkuin sen ajan tapa velvoitti ja vaati. Nämä hänen sukulaisensa ja\ntuttavansa olivat kuuluisia savolaisia miehiä, niinkuin esimerkiksi\nlintumaalari Magnus v. Wright; Anders Rudbeck, satujenkerääjän ja\n-julkaisijan Eero Salmelaisen isä; Torsten Tavast; Abraham Joachim\nMolander, Mikkelin läänin kuvernööri (maaherra); Ukko Loden tytär\nrouva Blom. Tapahtui rike ajopelissä, ja Crohns jäi majataloon\nLapinlahteen odottamaan sen korjausta. Tällöin hän rupesi rustaamaan\nrunoa sisarensa Kirstin, Iisalmen ruustinnan, merkkipäiväksi.\nPainatan tähän tästä pitkästä runosta muutamia otteita, joista\nsavonmurteen täydellinen hallitseminen käy ilmi:\n\n    Lähteissäni liikkehelle\n    rouvan runtasin rekehen,\n    puolisoni mustasilmän,\n    pienen pulskan pyöräposken.\n    Eipä tuokan toran tehnyt,\n    ei vetänyt vastakynttä.\n\n         -- -- --\n\n    Kulimmapa kaunihisti\n    Mäntyharjun mäkimaita,\n    Sivusimme Mikkelinkin,\n    halki harjun Haukivuoren,\n    pitkin Pieksämäen järven...\n    mäen päälle mällistäissä,\n    Jynkän jyrkässä mäessä\n    Rauhalahteen riennettäissä...\n\n    -- -- --\n\n    Näisä hyvisä hovisa\n    aika lensi lennätteli,\n    sydän suostu, mieli mielty...\n\nCrohns kertoo sitten sivuuttaneensa Kuopion, Kelloniemen ja Toivalan\nja saapuneensa vihdoin Iiensalmen pappilaan. Siellä \"langot suuta\nsuikkajaapi, siskot sulkevat syliinsä. Kyllä luonto luokse tuopi,\nveri vierelle vetääpi.\" Sitten Crohns pyytää emäntää panemaan pöydät\nkoreiksi sekä ruoilla että juomilla. Mutta samalla pälkähtää hänen\npäähänsä, mitä hän matkan varrella oli huomannut, ja hän puhkeaa\nseuraaviin sanoihin:\n\n    vaan kun muistu mieleheni\n    näihen maihen nälkävuodet\n    ja kun näimme nähtäväiset\n    varsin liki vallan tietä,\n    kolottuna hongan haarat,\n    paljastettuna petäjät,\n    nälkäläisiltä nyletyt,\n    kuivattuina kovat kuoret,\n    jauhettavat jauhosiksi\n    puuttehessa puhtaan leivän,\n    juurihin jumalan viljan,\n    ei maista makiat leivät,\n    haluttele herrain herkut...\n    Suo, hyvä taivaan jumala,\n    anna, armias isämme,\n    siunaukses taivahasta,\n    karkoita pois katovuodet,\n    maastamme haikia halla.\n\nEipä syntyne parempaa suomea nykyisiltäkään savolaisilta. Varmana\nsaatamme pitää, ettei missään Suomen kolkassa sivistyneistö osannut\nkäyttää maansa murretta yhtä loisteliaasti.\n\nJa tämä matkakuvaus on kirjoitettu vuonna 1832, 24/7. Siis alun\ntoista sataa vuotta sitten ja ennen Kalevalan ilmestymistä.\n\nOlihan Savossa muutamia mahtavia rovastisukuja, _Krogiukset_\nKeski-Savossa ja _Lagukset_ Pohjois-Savossa.\n\n_Paul Krogius vanhempi_ oli ensin Säämingin rovasti vuoteen 1743,\njolloin Sääminki Turun rauhassa joutui Venäjälle. Hän siirtyi\nsittemmin Pieksämäen rovastiksi. Mahtava kirkkoruhtinas ja hyvin\nankara herra. Hänen pojistaan vanhin, _Paul nuorempi_, oli Porvoon\ntuomiokapitulin jäsen ja sittemmin saman hiippakunnan piispa. Hänen\njälkeläisensä aateloitiin nimellä Edelheim.\n\nNuorempi poika, _Samuel Krogius_, oli Rantasalmen rovasti ja\narvoltaan hovisaarnaaja. Hän, vaikka oli Upsalan ylioppilas, väitti\nyllämainittuun kysymykseen laatimassaan vastauskirjoituksessa, että\nruotsinkieli on vieras kieli Suomessa. Niin jyrkkiä savolaisia\nnämä ruotsalaisperäiset papit olivat. He vallitsivat ajatussuuntaa\nKeski-Savossa paljon yli puolen vuosisataa. Viimeinen Krogius,\n_Gabriel_, kuoli Leppävirran rovastina vasta 1830-luvulla.\n\nIisalmen _Lagukset_ olivat kahdessa miespolvessa Iisalmen, s.o.\nPohjois-Savon, hengellisiä johtajia. Heidän jälkeläisensä olivat\nkuuluisia oppineita ja yliopiston opettajia sekä Turussa että\nHelsingissä.\n\nMainitsemista ansaitsee vielä Rantasalmen rovasti\n\n_Fredrik Bergh_. Hän oli Paavo Ruotsalaisen oppilaita ja\nopetuslapsia, ankara pietisti. Kuoli v. 1866.\n\nJa lopuksi. Kaikkien Suomen hiippakuntien valitsematon ja vihkimätön\npiispa oli Nilsiän talollinen _Paavo Ruotsalainen_. Erinomainen\npuhuja ja hengellinen herättäjä ja yhtä hurja leikinlaskija\nloma-ajoilla. Siis oikea savolainen, jossa ei ollut petosta. Antoi\nraamatulle, mikä sille kuului, ja savolaisille sutkauksille ja\nletkauksille, mikä taas niille kuului. Ehkä yhtä iloinen kuin isä\nLutherus; rakasti \"Wein, Weib und Gesang\", varsinkin Wein, mutta\noli ehkä vieläkin terävämpi kieleltään kuin itse \"kirkkoisä\".\nHuumorintajuiset savolaiset eivät malttaneet olla hymyilemättä\nprofeettansa metkuille, mutta pohjalaiset ottivat hänet avosylin\nvastaan, Jumalan lähettiläänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavon maanviljelijöistä en mainitse ketään erityistä; niitä on\nniin monta. Sen vain pyydän saada todeta, että savolaisella\nmaanviljelijällä on paljon työläämpi urakka kuin hänen\nlänsisuomalaisella ammattitoverillaan suurilla savikkomaillaan. Savon\nmaakamara on pääkadultaan karkeaa sorakangasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Savolaiset sotaporhot_. Niitä on paljon. Ei niin, että savolaiset\nolisivat erittäin sotaisia luonteeltaan, lupsakoita immeisiähän he\novat, mutta Savo on ikimuistoisista ajoista ollut rajamaakuntana,\nja rajoille komennetaan sotamiehiä, sillä kristillinen tapa on aina\nollut semmoinen, että kansa vihaa toistaan ja hakee tilaisuutta\nhyökätä toisen niskaan. Vuosina 1721 ja 1743 haukkasi Venäjä paloja\nSavon maakunnasta, niin että raja tuli kulkemaan aivan Savon sydämen\nkautta. Sentähden Savossa aina oli suuri paljous sotilaita ja paljon\nupseereita, ja Rantasalmelle perustettiin kadettikoulu Haapaniemen\nkuninkaankartanoon.\n\n_Jöränä (Yrjö) Magnus Sprengtporten_ oli ehkä kuuluisin ja nerokkain\nsotapäällikkö Savossa 1700-luvulla. Hän näet väsymättömyydellään\npani Savon joukot erinomaiseen kuntoon ja hankki niille sen ajan\nparhaimmat ampuma-aseet. Ikävä kyllä, hän kantoi asetta omaa\nmaataan vastaan, mutta hän oli sittenkin Suomen itsenäisyysaatteen\nensimmäisiä herättäjiä.\n\nJohan Ludvig Runeberg on runohohteellaan kullannut niin monen\nsavolaisen soturin nimeä, että kaikista heistä on tehty suorastaan\nesikuvallisia urhoja. _Sandels_ palveli kymmeniä vuosia Savossa,\nniin että hän melkein oli akklimatisoitunut savolainen. Synnyltään\ntai virkatalonsa paikan puolesta useimmat Vänrikki Stoolin sankarit\nolivat savolaisia. Luettelen vain muutamia: _v. Fieandt, v. Törne,\nLode, Malm, Duncker, Aminoffit, Ehrnroothit ja Tigerstedtit_. Yksin\nruotsinmaalaisiakin toimi Savossa. v. Döbeln haavoittui Porrassalmen\ntappelussa, ja Klingsporkin oli Haapaniemen kadettikoulun ylin\nvalvoja. Näiden nimet tulevat säilymään Suomen kansan muistossa, niin\nkauan kuin Vänrikki Stoolin tarinoita Suomessa luetaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Ruumiinrakenteeltaan_ savolaiset ovat hintelämpää tekoa kuin nuo\nrotevat, pitkät ja komeat hämäläiset ja länsisuomalaiset. Savolaiset\novat yleensä lyhyempiä kuin edellämainitut heimot ja Keski-Pohjanmaan\nasukkaat. Mutta eivät savolaiset sittenkään kuulu Euroopan lyhyihin\nkansoihin. Keskimittaisia he silti ovat, jopa vähän pitempiäkin.\nMutta se heidän hoikkuutensa johtuu ohuemmasta luustosta. Heidän\nkasvavat tyttärensä ovat aina sujakoita eli niinkuin Kalevala\nheistä sanoo: vitsanvarpoja. Mutta vanhemmuuttaan he paisuvat\ntavattomasti, niin että kymmenen lehmän omistaja emäntä ja samalla\nkahdentoista lapsen äiti on usein kuin seitsemänkymmenen kilogramman\nvehnäjauhosäkki. Tytär on kuin metsämansikka, hänen äitinsä kuin\nhyötymansikka lihavassa puutarhamaassa. Hienon luustonsa takia ei\nhänkään ole leveä ja pyylevä kuin Hämeen emäntä, vaan pallomaisen\npyöreä.\n\nHoikkia ovat miehisetkin miehet. Ne ovat kuin luodut kaikkiin\nsellaisiin ammatteihin, joissa ei suuria ruumiinvoimia kaivata.\nLänsisuomalaisten ja hämäläisten ruumiit ovat kuin annetut\nojankaivajille, savolaisten taas käsityöläisille. Kuvaavana\nesimerkkinä kerron seuraavan tapauksen, joka vakuuttavasti tukee tätä\nvertausta.\n\nKirjailija Fredrik Perssonin Vermlannista piti saapua Suomeen,\njossa hänen monet romaaninsa olivat ilmestyneet suomenkielelle\nkäännettyinä. Hänen sukunsa oli suomalaista perua, Savon siirtolaisia\njo 1600-luvun taitteessa. Nimeltä Korpinen. Laiva, joka hänet\ntoi hänen isiensä maahan, saapui Turkuun. Pyysin erästä Turun\nsanomalehden päätoimittajaa menemään häntä satamaan vastaanottamaan.\nPäätoimittaja kysyi: \"Miten minä Perssonin tunnen?\" Vastasin siihen:\n\n-- Sinä savolaisena hänet heti tunnet. Hän on pilkulleen savolaisen\nräätälimestarin näköinen.\n\nPäätoimittaja nousi laivaan. Kansi täynnä matkustajia. Hetken\nkuluttua hän näki räätälimestarin tyypin, ohjasi askelensa hänen\nluokseen ja virkkoi:\n\n-- Kirjailija Persson, arvaan minä?\n\n-- Vallan oikein. Mistä te minut tunnette?\n\nPersson oli ihmeissään ja uteli jäljestäpäin minulta monet kerrat,\nkuinka olin osannut kuvata hänet niin tarkkaan, että päätoimittaja\nheti hänet tunsi. Vaikenin, en antanut selitystä.\n\nTämä paras todistus siitä, että Persson oli tyypillinen savolainen,\nvaikka suku jo oli asunut vieraalla maalla yli 300 vuotta.\n\nLuulisi, ettei tällainen hoikka rotu kykenisi kilpailemaan Suomen\nmuiden heimojen ja ulkomaalaisten kanssa urheilussa. Mutta ei\nniinkään. Suomen ensimmäinen kuuluisa urheilutähti oli _Hannes\nKolehmainen_ Kuopiosta. Hän livisti Euroopan mestarin, ranskalaisen\nBouinin, ohi Tukholman olympialaisissa. Siellä hän voitti\nmuistaakseni neljä loistavaa palkintoa. Kaikissa urheilulajeissa,\nmissä notkeutta ja nopeutta kysytään, ovat savolaiset sijoittuneet\nensimmäisten joukkoon. Niinpä hiihdon alalla tavataan parhaiden\nnimien joukossa useita synnynnäisten savolaisten tai heidän\nrönsyjensä nimiä. Mainitsen tässä muutamia. _Karppinen, Lappalaisen\nveljekset, Paananen_, ehkä _Toivonen_, joka suku lukuisana esiintyy\njo 1500-luvulla Mikkelin läänissä. Missä taas suuria voimia\nkysytään, niinkuin kuulan, kiekon ja keihään heitossa, en ole\nsattunut huomaamaan savolaisia sukunimiä. Sehän vain tukee teoriaani\nsavolaisen rodun ruumiinrakenteesta.\n\nNäin savolaisetkin osaltaan ovat kantaneet kortensa kekoon, joka on\nherättänyt huomiota kaikkialla maailmassa, niin että suomalaisista\nnyt on se maine, että he ovat maailman etevimpien urheilukansojen\njoukkoon luettavat. Voimistelijoinakin suomalaiset ovat kauan aikaa\nolleet huippumiehiä.\n\nNopeita uimareita on paljon savolaisissa. Tämän kirjoituspäivän\nlehdestä luin kolmen savolaisen mainioista ennätyksistä ulkomailla ja\nkotona. Ne ovat Rosa Pulkkinen, Elis Hämäläinen ja Kerttu Makkonen.\nNimistä päättäen savolaisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaisten heimojen _kauneudesta_. Emme juuri saata kehua\nsuomalaisten kasvojen kauneutta. Meillä tapaa liian paljon\nrumapiirteisiä ihmisiä, jos kohta jokunen prosentti sentään saattaa\nolla melko kaunistakin. Savolaiset eivät suinkaan tee poikkeusta\nyleisestä säännöstä. Kauneuskysymyksistä on vaikeaa päästä\nyksimielisyyteen. Toinen pitää kapeita kasvoja kauneina, toiset taas\npyöreitä. Toiset rakastavat tummia henkilöitä, toiset vaaleita ja\npellavatukkaisia. Omasta mielestäni länsisuomalaiset heimot voittavat\nitäsuomalaiset kasvojensa kauneudessa. Hämäläinen vaaleaverinen,\nroteva neitonen, keltaisine tukkineen ja täyteläisine ryntäineen\non komea ilmestys. Hän olisi vieläkin hykäyttävämpi, jos hänen\nkasvojensa ilme olisi vilkkaampi ja elävämpi. Savolaisella naisella\ntaas on voittopuolenaan tuo aloitehaluinen ja aloitekykyinen kasvojen\nväreily. Sanottakoon sitä vaikkapa suloudeksi.\n\nYllättävältä sentähden tuntuu, että kolmella kruunatulla\nkauneuskuningattarella on savolainen sukunimi: Toivonen, Lyytikäinen\nja Sihvonen. Miss Euroopan, Ester Toivosen, äiti on taatusti\nhämäläistä rotua. Mutta hänen isänsä on ikivanhaa savolaista Toivosen\nsukua. Ester Toivosen suloista kasvojen ilmettä kehuttiin meillä ja\nmuualla, ja sen avulla hän kruunattiinkin Miss Euroopaksi. Juuri sama\nmiellyttävä kasvojen ilme painoi vaa'assa, kun neidit Lyytikäinen ja\nSihvonen perivät voiton yleissuomalaisissa kilpailuissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopuksi vielä sananen savolaisten _rikollisuudesta_. Hämmästyen\ntarkastelee rikostilastoja viimeisten kymmenien vuosien aikana. On\nvuosia, jolloin Mikkelin läänissä ei ole sattunut yhtään tappoa,\nsilloin kun esim. Vaasan läänissä on merkitty niitä kaksikymmentä.\nNykyään Turun puoli on ruvennut kunnostautumaan pohjalaisten\nedelle. Eräässä Turun puolen pitäjässä oli vuodessa sattuneiden\ntappojen lukumäärä yhtä suuri kuin koko Ruotsin kuningaskunnassa.\nTuon hienotunteisen ja kainon heimon nurea puoli on silmitön,\nhillitsemätön vihanpurkaus, jonka sytyttäjänä useimmiten on _viina_.\nLänsisuomalaiset rodut eivät osaa nauttia alkoholia ilokseen.\nNousuviinassa he ovat ylenpalttisen ystävällisiä ja kauhean\npuheliaita, laskuviinassa mahdollisia murhamiehiä. Savolaiset taas\nviinassa vain hieman puheliaampia kuin selvinä ollessaan.\n\nSavolaiset rönsyt vierailla paikkakunnilla eivät rakasta sutkauksia\nsamassa määrin kuin sydänsavolaiset. Mutta väkivallantöissä he\nvoittavat Savon maakunnan savolaiset. Korpilahden asukkaat väittävät\nei olevansa hämäläisiä eikä tahtovansa tulla savolaisiksi, joiden\nmurretta he kumminkin puhuvat. Viimeinen rikostilasto osoittaa, että\nhe väkivallantöissä kilpailevat länsisuomalaisten heimojen kanssa.\nSama tilasto osoittaa, että Mikkelin piirissä tapot ovat olemattomia.\n\nJo edellä on mainittu, että petoksien, kavalluksien ja väärennyksien\nlukumäärä muiden heimojen keskuudessa on hämmästyttävän suuri. Usein\ntehdään jopa miljoonarötöksiä. Savossa on sattunut vain pienempiä. Ja\nmikäli minä olen huomannut, niin näillä rikollisilla ei useinkaan ole\nollut savolaisia sukunimiä. Siis vierassyntyisiä siirtolaisia. Siitä\nhuolimatta kuulee usein ajattelemattomien ja tietämättömien ihmisten\nvatkuttavan, että savolaiset eivät ole _luotettavia_ ihmisiä! Näkevät\nraiskan savolaisten silmässä, eivät malkaa omassaan. Muuten raiska ja\nmalka tuntemattomia sanoja Savon murteessa, jossa ne kuuluvat rikka\nja salko. Sentähden savolainen ei näe malkaa toisen silmässä yhtä\nvähän kuin raiskaa omassaan. Lupsakoita immeisiä vain, jotka eivät\ntarkastele toistensa silmävikoja.\n\n\n\n\nSAVOLAISTEN JÄLKELÄISET \"HAJOITUKSESSA\". DIASPORAN SAVOLAISET\n\n\n_Pojasta polvi muuttuu_, niin sanotaan. Mutta on toinenkin\nsananlasku, jossa väitetään: _Sukuhunsa suopetäjä_. Molemmat puhuvat\nyhtä totta, ja kumpikin sopii savolaisten jälkeläisiin.\n\nKuuluisin savolais-hullu oli varmaankin _Kaarle Akseli Gottlund_.\nJuvan rovastin poika. Ei isä ollut savolainen, mutta poika\nkiihkomielinen savolainen. Hänen pyrintönään oli muun muassa tehdä\nsavonmurteesta kirjakieli. Kirjoitti aina otak, annak, tulek ym., ym.\nmurremuotoja. Ruotsissa hän piispa Frans Mikael Franzénin vieraana\nsuututti savolaishullutuksillaan vanhan miehen niin, että tämä heitti\nliha-annoksen hänen kasvoilleen.\n\nMutta hänen poikansa _Velly Oiva Gottlund_ tuskin ollenkaan edes\nymmärsi suomea eikä osannut oikein lausuakaan suomalaisia sanoja.\nHän oli intohimoinen laulaja. Vielä vanhoilla päivillään hän lauloi\ntenoriosia Suomalaisessa Oopperassa. Kuulin hänen noin 86:n vuoden\nvanhana laulavan melko hyvin suomalaisen kansanlaulun \"Voi äiti parka\nja raukka\". Mutta hänen suussaan sanat kuuluivat näin: \"Voi eitti\nparkka ja raukka.\" Ja lopuksi hän paukasi: \"Kurjutta kersitään.\"\nHän ei siis ollenkaan ymmärtänyt laulun sanoja. Lauloi kersitään,\nvaikka piti olla kärsimään. Hänellähän oli suomalaiset ristimänimet\n(Velly -- Veli), mutta Oiva-sanan hän töin tuskin sai suustaan irti.\nHänen sisarillaan kaikilla oli mitä eriskummallisimmat suomalaiset\nristimänimet, jotka heidänkin suustaan kakertamalla tulivat esille.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Tohtori Paavo Tikkanen_ oli ensimmäisiä suomalaisuuden\nesitaistelijoita Helsingissä viime vuosisadan taitteessa. Yhdessä\nsavolaisten August Ahlqvistin ja Rietrikki Polénin kanssa hän perusti\nsanomalehden Suometar, joka sittemmin Itämaisen sodan aikana sai\nennen kuulumattoman levikin Suomessa, Polénin päätoimittajana ollessa.\n\nHänen poikansa, kaunotaiteen professori _J. J. Tikkanen_, oli myöskin\nperin huono suomalainen. Sentään parempi kuin Velly Oiva Gottlund.\nVanhoilla päivillään hän ryhtyi luennoimaankin suomenkielellä.\nLuennot olivat vallan erinomaisia, mutta herättivät joskus hilpeän\nnaurun kuulijakunnassa. Hän puhui sellaista, jota ei olisi odottanut\nniin juhlalliselta paikalta kuin yliopiston katederista. Ei\ntahallaan, vaan kielentaitamattomuuden takia.\n\nMutta savolaisen näköinen hän oli, ja savolaiset tavat hänellä\nmyöskin oli. Viimeisinä elinvuosinaan asui hän Kulosaaressa ja käytti\njoka aamu linja-autoa. Niin pian kuin hän pääsi autoon, aloitti hän\nvilkkaan keskustelun lähimmän naapurinsa kanssa, olipa tämä tuttu tai\ntuntematon. Aivan niinkuin muutkin savolaiset ovat aina tehneet ja\ntekevät vieläkin laivoissaan ja linja-autoissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä mainitun mahtavan Krogiuksen rovastisuvun jälkeläiset ovat\ntäällä etelässä täysin ruotsalaistuneet. Tuntuu vielä sentään\nmuutamissa suvun jäsenissä savolaisten vikoja. He ovat sutkauttajia\nja letkauttajia.\n\nLeppävirran rovasti Krogiuksen jälkeläinen, laamanni arvoltaan,\nmatkusti kerran Kouvolasta Helsinkiin. Koetti saada matkustajista\nkokoon kortinpelaaja-seuran. Suurella vaivalla se hänelle vihdoin\nviimein onnistui. Tultiin Riihimäelle, ja asemamies huusi sen ajan\ntavan mukaan aseman nimen jokaisen vaunun ulkopuolella. Yksi pelaaja\nällistyi ja lausui:\n\n-- Joko me nyt olemme Riihimäellä?\n\n-- Niin, sanoi Krogius, -- jollei korttia olisi pelattu, tultaisiin\nnyt vasta Lahteen.\n\nTämähän tuntuu aivan leppävirtalaiselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaguksien täällä etelän diasporassa on käynyt vallan samalla\nlailla. Savolaistuntu täysin hävinnyt. Ehkä sentään jonkin verran\nletkauttajia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta meidän maamme ensimmäisiä suomalaismielisiä olivat juuri\nSavon aateliston ja säätyläisten jälkeläiset yliopiston nuorison\nkeskuudessa. 1840-luvulla Savokarjalainen osakunta oli Suomen\naateliston osakunta ennen muita. Osakunnan kokouksissa ruvettiin\naikaisimmin käyttämään suomenkieltä puheissa ja keskusteluissa.\nJa juuri aatelispojat kävivät tässä etunenässä. Nuori kreivi\nMagnus Creutz kuului myöskin tähän vieraaseen osakuntaan. Hän\nkäytti kirjailijanimenään Maunu Malmanen. Siis tekaistu savolainen\nsukunimi. -- Siirtyi Ruotsista Suomeen kaksi etevää nuorukaista,\narkkitehti Karl Albert Edelfelt, kuuluisan maalarin Albert Aristides\nEdelfeltin isä, ja kirjailija Fredrik Berndtson. Molemmat hakeutuivat\nSavokarjalaiseen osakuntaan. Ja muukalaissyntyinen Berndtson ryhtyi\nkirjoituksissaan ajamaan suomalaisuuden asiaa.\n\nMonta muuta säätyläisperheistä lähtenyttä nuorukaista alkoi käyttää\nsalaniminään suomalaisia muunnoksia. Niinpä Zachris Cajander\nkirjoitti salanimellä Sakari Sakarinpoika. Tällainen intoileminenhan\nmuistuttaa paljonkin nykyajan nimenmuuttoinnostusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta toisaalta toteutuu myöskin sen toisen sananlaskun sanat:\nsukuhunsa suopetäjä.\n\nHelsingissä asuu eräs savolaisen jälkeläinen, Ierikka nimeltään, joka\nei jalallaankaan ole astunut Savon maakamaraa eikä osaa savonmurretta\nhaastaa, mutta joka ajatusmeiningiltään on täys' savolainen.\n\nIerikan isä kysyi kerran Ierikalta, joka silloin oli neljän vuoden\nvanha:\n\n-- Muistasitkohan sinä minua, jos nyt kuolisin!\n\nIerikka vastasi heti:\n\n-- Muistan, muistan, sinähän olet ihan possun näköinen.\n\nTämä nyt ei todista kunnioituksen tunnetta pojassa isäänsä kohtaan,\nmutta sitä väkevämmin juuri savolaista letkauskykyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIerikka kävelee isänsä kanssa Helsingin katua. Ierikka kysyy isältään:\n\n-- Isä, olinko minä tyttö, kun olin pieni?\n\n-- Et ollut.\n\n-- Olinkos minä tytön näköinen?\n\n-- Et ollut, härkämullikan näköinen sinä aina olet ollut.\n\nIerikka nielaisi sanaa sanomatta tämän sammakon. Seuraavana päivänä\neräs täti kysyi Ierikalta:\n\n-- Kenenkä näköinen sinä pikku poju olet?\n\n-- Härkämullikan ja isän.\n\nSiinä isä sai lainansa takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIerikka oli viiden ja seitsemän ikävuoden välissä kihloissa erään\nyhtä vanhan tytön kanssa, joka totteli nimeä Mona Liisa. Myöskin\nsavolainen suvultaan, kovin ketterä ja vilkas tyttölapsi, joka usein\nkarkasi kotoaan kaupunkia katselemaan ja poliisin talutuksessa aina\niltamyöhällä tuotiin kotiaan.\n\nMona Liisa oli yhtä suuri ahmikki kuin Ierikka oli niuha ruokainen.\nMorsian söi aamiaisen kotonaan, mutta heti sen päälle oikein vankan\naamiaisen sulhasensa kotona. Päivällisen taas Ierikan kotona ja\ntäyden päivällisen taas äitinsä luona, jota jo anopiksi sanottiin.\nMutta tästä ahmimisesta oli Mona Liisalle kohtalokkaat seuraukset.\nHänelle tapahtui harva se päivä ikäviä onnettomuuksia. Ierikka joutui\naina toteamaan vahinkojen tuhotulvia. Ierikka sydämistyi, haukkui ja\ntukisteli morsiantaan, niin että heidän kihlauksensa jo sai aivan\navioliiton luonteen.\n\nYhdessä sitten morsian ja ylkä menivät kansakouluun käsikädessä.\nOlivat jo kuuden vuoden ikäisiä. Ierikka oli varhaiskypsä, osasi\nlukea, kirjoittaa ja vähin laskea. Mona Liisa oli tavallinen\nihmislapsi, siis lukutaidoton kouluun mennessä.\n\nKahden viikon kuluttua Mona Liisa ilosta säihkyvin silmin tuli\nIerikan kotiin ja huusi kovalla äänellä:\n\n-- Meillä oli laskentoa, me laskettiin! (Opetettiin numeroita\nkirjoittamaan.)\n\nSilloin Ierikka suuttui, kun hänen muka kehittymätön morsiamensa\nkehui laskeneensa, ja tiuskaisi yli olkain hänelle:\n\n-- Sinäkö laskit? Sinä lasket housuihisi, etkä sinä muuta osaakaan\nlaskea.\n\nAito savolainen sutkaus! Kuuden vuoden ikäisen pojan suusta ennätys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeitsemän vuoden ikäisinä purkivat asianomaiset kihlauksensa. Syytä\npurkautumiseen ei ilmoitettu, mutta syyhän on kaikille tuttu.\nKihlauksen purkautumisen jälkeen on Mona Liisa yhä kaunistunut. Nyt\nhän on notkea ja nätti kuin prima ballerina. Ierikka yhä edelleen\nhärkämullikan näköinen.\n\n\n\n\nKALAKUKKO JA TALKKUNA\n\n\nNämä ovat savolaisten lempiruokia. Omituista kyllä, niitä eivät muut\nSuomen heimot syö. Hämäläinen ja pohjalainen nyrpistävät nokkaansa\nnäille herkuille, laskettelevat niistä pilkkaa, mikäli se heille nyt\nonnistuu, ja nolaavat sivumennen savolaisia. Mieluummin he jyrsivät\nkivikovia reikäleipiään, leivotut kuusi kuukautta sitten, ja heidän\nikenensä vuotavat verta, sillä reikäleivän särmät ovat terävät kuin\npuukon kärki.\n\nSavolainen on köyhemmyydestään huolimatta suurempi herkkusuu kuin\nläntiset heimot. Hänen ruokalistaansa kuuluvat kalakukko, talkkuna\nja kaikenlaiset piiraat. Onhan kerrassaan ihmeellistä, että näin\nsuuri eroavaisuus on olemassa kahden niin läheisen heimon välillä\nkuin savokarjalaisen ja länsisuomalaisen. Koetan sitä tässä jylhän\ntieteellisesti selittää.\n\nHansan kauppiaat tulivat Viipuriin, ja heillä oli eväinään\nmonenlaisia pasteijeja. Niitä saksalaiset vieläkin rakastavat ja\nkäyttävät niistä nimeä Kuchen = kaakkuja. Muinoin sana lausuttiin\nKukken. Karjalaiset kuulivat sanan ja huomasivat heti, että sehän on\nkukko. Mutta mitä se sana Fisch siinä edessä merkitsi? Kuulivat, että\nse merkitsee kalaa. No vot, kalakukko oli valmis.\n\nOlihan saksalaisilla muitakin Kukkenia kuin Fischkukkenia. Niillä\noli lihakukkoja. Ja niin savokarjalaisillakin on lammaskukkonsa,\njäniskukkonsa ja lanttulaatikkonsa. Siis kalakukko on hyvin\nyksinkertaisesti kalapasteiji. Mehän tiedämme, että keskiajan\nritarit ja porvarit leipoivat suuriin juhliinsa jättiläispasteijeja.\nNiinkin suuria, että niihin mahtui kääpiöihminenkin. Mikä riemastus\nnäiden suurissa syöminkijuhlissa syntyikään, kun kääpiö yht'äkkiä\nhyppäsi kalakukosta esille pöydälle tanssimaan. Pimeänä keskiaikana\npiti ilon aiheen olla kouraantuntuva, ennenkuin se nauratti niin\nsivistymättömiä ihmisiä kuin keskiajan ritarit ja kauppiaat olivat.\n\nMiksi tämä pasteiji sai niin yleisen levikin Savossa ja Karjalassa?\nSyyhän oli selvää selvempi. Savokarjalaisilla oli parempi tilaisuus\nsaada maukkaita kaloja kukkoonsa kuin konsaan hansalaisilla. Saimaan\nvesistössähän ui yksinomaan vain kukkokaloja. Sieltä saa matikoita,\nmainioita kukkokaloja, siellä uiskentelee kuoreita. Entä muikkuja!\nSavolaiset saivat joka viikko leipoa kukkonsa aina erilaisista\nkaloista. -- Olen kerran paistattanut kalakukon Jäämerellä sen\nrasvaisista silleistä. Vaikka sillit oli suoraan merestä nostettu,\ntuoretta tuoreempia, niin ei se ollut edes muikkukukon arvoinen.\nSavossa lajitellaan näet kukot seuraavan skaalan mukaan: ensin tulee\nmatikkakukko, sitten kuorekukko ja vasta sitten muikkukukko. En ole\nmikään kalakukon ahmikki, sillä minä vieron kaikkia pimeän keskiajan\nantimia, sekä henkisiä että kulinaarisia, mutta minusta sittenkin\nlohikukko on suorastaan herkkua. Se, mikä minusta kaikissakin\nkukoissa on parasta, on, että niiden ruodot ovat kaikki pehmeitä kuin\npuurot. Viisaat lääkärit sanovat, että ruodot ovat parasta aivojen\nsolujen virkistäjiä ja kasvattajia. Minä taas, joka en koskaan\nole ollut kalakukkojen herkuttelija, olen jäänytkin tätä aivojen\nvirkistäjää vaille, niin että minä nyt 70 vuoden ikäisenä en tunne\nitseäni sen viisaammaksi kuin olin 20-vuotiaana. Jos Savossa olisin\nsaanut asua ja kukkoja syönyt, olisin kait niinkuin kaikkikin vanhat\nmiehet, harkitseva, järkevä ja hiljainen ukko.\n\nKukko ei kuulu olevan mikään huokea ruoka. On koeteltu\nPohjois-Savossa ja Karjalassa ruokkia sotamiehiä kukoilla. Tästä\nyrityksestä täytyy luopua, sillä kalakukot kävivät liian kalliiksi.\nNiin, tietystihän reikäleipä, jota länsisuomalaiset niin halulla\njyrsivät, olisi ollut huokeampaa. Savokarjalainen syö aina tuoretta\npehmyttä leipää. Varmasti sellainen leipä on herkullisempaa kuin\nreikäleipä.\n\nMistä taas talkkunat ja piiraat ovat kotoisin? Arvattavasti Venäjältä\npäin. Mistäs sitten reikäleivät? Tietysti Ruotsista käsin. Viikinkien\nkeittiö on aina ollut köyhää ja yksitoikkoista. Venäläisten taas\nkuulu herkuistaan. Ja kyllähän rikkaat hansalaisetkin leipoivat\nmaukkaampia kukkenia kuin ruotsalaiset merirosvot. Merirosvot elivät\nreikäleivästä ja suolaisista silleistä. Kun reikäleivät oli loppuun\nsyöty, laskettiin maihin, mentiin taloihin ja leivottiin uusia\nreikäleipäröykkiöitä. Sattuipa joskus, että leipojat näkivät talossa\nkauniin tytön, ja silloin paloivat leivät karstalle. Ei sellainen\nleipä herkkua ollut.\n\nKalakukko sisältää kaikkia sellaisia aineita, joita ihminen\ntarvitsee elatuksekseen. Siinä on leipäainesta, siinä on rasvaa\nja lihaa, ja siinä on kalaa. Matkoilla siis verraton eväs. Ei\nmuuta kuin lähteestä vettä palanpainoksi, ja ateria on moitteeton.\nSavolaiset veivät siirtyessään Vermlantiin sekä kielensä, runonsa\nettä myöskin ruokatapansa mukanaan. Mutta kalakukot täytyi jättää\nSavoon, sillä Vermlannissa ei ollut kylliksi kaloja suurissa\nmetsissä. Ainoastaan yhden maininnan olen tavannut kalakukosta niissä\nrikkaissa kokoelmissa, jotka on kerätty Vermlannin savolaisista.\nMutta talkkunasta puhuvat kaikki tiedonannot. Ne kertovat, että\nkun savolaiset menivät metsätöihin, ottivat he pussillisen jauhoja\nmukaansa. Kun sitten rupesivat aterialle, ottivat vettä lippiinsä\nja sekoittivat siihen jauhoja ja suolaa ja popsivat mielihyvällä\ntätä puuroaan, jota ruotsalaiset sanoivat nävgröt = koprapuuro. Nimi\njohtuu siitä, että savolaiset vielä viisikymmentä vuotta sitten aivan\nyleisesti söivät Savossakin talkkunansa kopristaan. Valmistivat\ntalkkunansa niin tahmeaksi, että sitä oli helppo käsitellä koprassa\nja siitä muodostella pötkyjä, joita sitten haukattiin voin kanssa\nsuuhun. Siitä ruotsalaisten nimitys koprapuuro. Sitä savolaiset\nVermlannissakin söivät aivan yleisesti ja syövät vieläkin. Kun\nminä tulin Juhoila-nimiseen taloon siellä Köölin rinteellä,\nistuivat työmiehet pitkän pöydän ääressä, ja kaikilla oli talkkunaa\nlautasella. Kalakukkoa eivät enää tunteneet.\n\nNiin eri tavalla Savossa ja Karjalassa eletään kuin muualla Suomessa.\nSiellä maataan erillisissä aitoissa eikä yläkerroksen luhdeissa,\nsiellä syödään erilaisia ruokia, siellä kuljetaan laivoilla, missä\nvähänkin vettä on. Siellä soudetaan yhä vieläkin, ei vain kalalla,\nvaan kylälläkin.\n\n\n\n\nLOPPUSANAT\n\n\nOlen tässä kehua retestellyt savolaisia, monen mielestä ehkä\nliikaakin. Savon luonnonkauneutta taas ei saata liiaksi kehua.\n\nEsteetön olen sentään tätä tekemään, sillä suonissani ei pulppua\ntippaakaan savolaisen verta. Olen siis vain jäävitön vierasmies ja\nvalantehnyt todistaja.\n\nMinulla on oikeus sitä tehdä, sillä syntynyt olen Kuopioon, Kuopiossa\nkäynyt kouluni, ollut papinkirjoissa Rantasalmella ja matkustellut\njokaisen Savon kolkan milloin milläkin pelillä. Tunnen siis Savon\nja savolaiset, niinkuin siellä syntynyt ja aikamieheksi kasvanut\ntavallinen ihmislapsi sen tuntea taitaa.\n\nSuonissani virtaa kaiken maailman veri. Veri huutaa siis\nkansainvälisyyttä palvomaan. Mutta yhtä kovalla äänellä se huutaa\nkotiseutua ihannoimaan. Synnyinseutujen kivet ovat kirkkahammat,\nlehdot lempeämmät, järvet sinisemmät ja petäjänrungot punaisemmat.\nTarttukoon kieleni suuni lakeen, jos sinut unhotan, oi Savo! Onhan\nonni, että olen syntynyt Suomen luonnonihanimpaan maakuntaan. Onhan\nonni, että korvakalvoni jo pienestä pahasta ovat saaneet kuulla niitä\nsyviä elämänviisauksia ja sukkelia, runomittaisia kompia, mitkä\nsavolaisten suusta niin runsaina vuotavat.\n\nKirjallani tällä olen vain tahtonut maksaa velkani Savolle ja Savon\nkansalle.\n\nKehukoot muut vuorostaan synnyinseutuaan ja omaa heimoaan.\n\n\n\n"]