[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpihSsdWkywH_cYWVpgeBIVI2TRiTeluzHP4gQScak6s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1223,"Erään miehen omatunto","Koskimaa, Juho",1891,1926,"1223-koskimaa-juho-eraan-miehen-omatunto","1223__Koskimaa_Juho__Erään_miehen_omatunto",null,"romaani",[],[],"fi",1918,24487,157974,false,51192,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Erään miehen omatunto: Romaani\" by Juho Koskimaa is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the main character, Constantin Gyllenmarck, a forest manager grappling with his past and the changes brought by a powerful timber company. The narrative sets the stage for themes of struggle, identity, and the impact of industrialization on nature and personal lives.  The opening of the novel introduces us to Gyllenmarck as he reflects on his life while lounging in the wilderness. He enjoys the tranquility of his surroundings, but thoughts of his connection to the Kannanlahti company intrude upon his peace. Simultaneously, we are introduced to Matti Niemelä, a peasant burdened with debt to the same company. Their lives intersect as Gyllenmarck's disillusionment with the company's exploitation of the land deeply affects his sense of duty and morality, hinting at a deeper narrative about economic oppression and personal redemption. (This is an automatically generated summary.)",[],246,"Metsänhoitaja Constantin Gyllenmarck pohtii menneisyyttään ja elämänvalintojaan Lapin tunturimaisemissa. Romaani kuvaa pohjoisen luonnon karuutta, tukkityöläisten arkea sekä päähenkilön kokemaa moraalista heräämistä tehometsätalouden keskellä.","Juho Koskimaan 'Erään miehen omatunto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1223. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","ERÄÄN MIEHEN OMATUNTO\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJUHO KOSKIMAA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1918.\n\nTurun Kirjapaino ja Sanomalehti Oy.\n\n\n\n\nI\n\n\nMetsänhoitaja Constantin Gyllenmarck makasi selällään valkoisella\njäkäläkankaalla ja katseli, kuinka savupilvet, joita hän sikaristaan\npuhalteli, leijailivat ilmassa, hajaantuivat, kokoontuivat taas,\nikäänkuin pitääkseen paremmin puoliaan iltatuulta vastaan, mutta\nkävivät sitten ohuemmiksi ja ohuemmiksi, kunnes viimein katosivat\navaruuteen.\n\nParinkymmenen askelen päässä hänestä rätisi ja räiskyi rakovalkea,\nja sen ympärillä istuivat naureskellen ja haastellen hänen apurinsa,\nkuusi luvultaan, mutta heihin ei hän tällä kertaa kiinnittänyt\nhuomiotaan. Hän eli omaa elämäänsä, antoi ajatustensa kierrellä,\npuhalteli ilmaan sinertäviä savuja ja tunsi itsensä turvalliseksi ja\ntyytyväiseksi, kun lähellä oli ihmisiä, jotka, samalla kuin häntä\nturvasivat, kuitenkin antoivat hänen olla rauhassa.\n\nAurinko paistoi vielä täydeltä terältä, ja verenhimoiset sääsket\nsurisivat ilmassa tuon tuostakin lähennellen hänen kasvojaan, mutta\npäästyään melkein ihoon kiinni lensivät ne tiehensä, säikähtyneinä\nkasvoihin sivellystä, väkevätuoksuisesta pikiöljystä.\n\nAluksi, tänne tullessaan, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten, hänen\noli ollut vaikea tottua pikiöljyyn, se oli hänestä pahalle haisevaa\nja inhottavaa, mutta nyt, -- hän ei voinut ajatella metsään menoa\nkesäisin ilman pikiöljyä.\n\n\"Kaikkeen tottuu, kaikkeen tottuu...\"\n\nOli saanut tottua niin paljon muuhunkin, joka aluksi oli tuntunut\nvieraalta ja vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta; -- mutta mikäpä\nsiinä: kun täytyi niin täytyi. Ei päässyt yli eikä ympäri.\n\nTästä hän johtui ajattelemaan, kuinka oli ennen ja kuinka nyt,\nhuomasi sitten, että ajatukset ottivat ikävän suunnan, suutahti,\nnakkasi loppuunpoltetun sikarinpätkän pois ja kääntyi kyljelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinne hän vain loi silmänsä, tuntureita kaikkialla, tuntureita edessä\nja tuntureita takana, tuntureita lähellä ja tuntureita kaukana, niin\nkaukana, että ne näyttivät siintäviltä pilviltä, ellei olisi tiennyt\nniitä tuntureiksi. Ja tunturien välissä valkeita jäkäläkankaita\ntai soita, suunnattomia, silmänkantamattomia aapoja tai tuoreita,\ntuoksuvia jänkiä, joiden keskeltä yksi tai toinen joki sai alkunsa\njostakin rämelammikosta tai järventapaisesta.\n\nIlta alkoi lähetä, alempana oleva suo purki höyryä. Tarvitsi vain\nvähän vaivata mielikuvitustansa, niin tuo suunnaton, usvan peitossa\noleva suo näytti pellolta, suurelta ja viljavalta, niinkuin jossakin\nEtelä-Pohjanmaalla, Hämeessä tai Varsinais-Suomessa. Puuttuivat vain\npellon reunoille sijoittuneet, usvan takaa häämöttävät punaiset tai\nvalkeat talot, puuttui vain keveä, autereinen kuokkamaansauhu, ja\nillusiooni olisi ollut täydellinen. Mutta vain hetkeksi: mielikuvien\ntakana pilkisti autius, yksinäisyys ja hedelmättömyys synkkänä\nja uhkaavana. Täällä ei koskaan kuule karjankellon kilkatusta,\ntäällä pitävät vain eksyneet porolaumat, karhut ja sudet asuntoa,\ntänne eksyy vain joku metsäherra tai maanmittari kesäisin, joku\nlaumojaan hakeva poromies talvisin, ja kaikilla on kiire takaisin\nasutuille seuduille, jonne täältä on päivämatkoja. Kenenkään päähän\nei vuosisatoihin pälkähtäne perustaa tänne uutistaloa, olkoon, että\nluonto lahjoittaisi vaikka kuinkakin hyvät niittyvainiot, tämä tulee\npitkät, pitkät ajat vielä olemaan liian kaukana, liiaksi Jumalan\nselän takana.\n\nMuuallakin oli tarpeeksi kilvoittelemista, tänne ei todellakaan\nkannattanut tulla.\n\nJossakin etäämpänä lauloi yksinäinen tunturipuro yksitoikkoista\nlauluaan, vierittäessään pisaroitaan johonkin suurempaan ojaan,\npuroon tai joentapaiseen, lauloi ja vieritteli, niinkuin se ehkä oli\ntehnyt ikuisesti, koskaan kasvamatta, mutta koskaan ehtymättäkään.\nJa kun ojia, puroja, jokia ja jokienhaaroja oli kokoontunut\ntarpeeksi, kasvoi siitä Tuntsa, suuri, vuolas ja rikas, Tuntsa, joka\nelätti pitäjiä, taloja ja kihlakuntia, kyliä ja kaupunkeja, kokosi\nrikkauksia ja vei rikkauksia.\n\nVei rikkauksia -- niin juuri! Ja viedessään rikkauksia ja\nsynnyttäessään rikkauksia matkaansaattoi toisella puolen\nylellisyyttä, toisella puolen köyhyyttä ja kurjuutta.\n\nMetsänhoitaja Gyllenmarck nousi istualleen ja sytytti uuden sikarin.\n\nMiks'ei kirkas, valtava Tuntsa saanut pysyä sinä, miksi Luoja\noli sen tarkoittanut, rantojensa asukkaitten rikkauden lähteenä\nja kulkuväylänä, suurena ja kirkkaana, ikuisesti puhtaana ja\nkoskemattomana, synnyttäen juoksunsa varrelle vain ylväitä taloja ja\nvarakkaita kyläkuntia. Nyt se oli suuren, monimiljoonaisen yhtiön\nsuunnaton käsivarsi, joka ulotti sormensa ja haaransa kaikkialle,\nmissä edes kymmenen kuivettunutta kuusta oli vietävänä suussa oleviin\nsahoihin, tehtaisiin ja hiomoihin, kymmenien, satojen peninkulmien\npäähän täältä. Ja mitä se toi tullessaan: muutamia setelitukkuja\nehkä, mutta sitä enemmän murhia ja tappeluksia, ihrasilmäisiä,\nsuurisuisia pehtoreita ja työnjohtajia, rähiseviä jätkiä, jotka\nlevittivät kirousta ja turmelusta erämaan suureen rauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No, joko taas!\"\n\nMetsänhoitaja Gyllenmarck koetti karistaa pois ajatukset, mutt'ei\nonnistunut.\n\n\"Mitä tuhatta minulla on tekemistä Kannanlahti-yhtiön enemmän kuin\nmuittenkaan sellaisten kanssa!\"\n\nEi, ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään.\n\nTäällä hän nyt istui keskellä erämaata ja leimautti puita, jotka\nehkä juuri Kannanlahti-yhtiö tulisi ostamaan. Ja kun kauppa olisi\npäätetty, ilmaantuisivat tänne tietysti pehtorit ja työnjohtajat,\n\"ukkoherrat\", \"tulipiiput\", \"kympit\" ja mitä ne kaikki olivatkaan --\njätkineen ja souvareineen, ja taas kaikuisi elämä ja kirous Tuntsan\nvarsilla.\n\n\"Mitä pirua tämä kaikki minua liikuttaa!\"\n\nTalokkaat jättäisivät peltonsa ruvetakseen rahdinajajiksi yhtiölle\ntai ansaitakseen muutamia markkoja uittotöissä, jätkät söisivät talot\nputipuhtaiksi, työnjohtajat, puoleksi herroja, puoleksi raakalaisia,\ntungeksisivat hänen, Gyllenmarckin, ovilla, puhuen hakkuista ja\nkuutioimisista, hanurinkitkutus kuuluisi riihistä ja ladoista,\ntalokkaat alkaisivat käräjöidä yhtiöltä uiton aikana tapahtuneita\nvahingoita ja vuoden kuluttua käsiteltäisiin käräjillä etupäässä\nlapsenelatusjuttuja.\n\nJa tämä kaikki siksi, että keräytyisi rikkautta yhtiön\nosakkeenomistajille ja etupäässä sen johtajalle, perustajalle ja\nsuurimmalle osakkeenomistajalle, joka istui kuin hämähäkki keskellä\nverkkoaan kaukana kaupungissa, hallitsi kaikkia yhtiön eri säikeitä\nja imi kaiken sen, minkä Tuntsa toi. Mitä olivat nuo muut hänen\nrinnallaan: pomot, inspehtorit, metsänarvostelijat, vieläpä itse\n\"Isokin\", yhtiön ylityönjohtaja, jonka nimen koko Pohjola vain\nkuiskaten lausui ja jonka vuosipalkka merkittiin kuudella numerolla?\n-- Käskyläisiä, juoksupoikia.\n\n\"Mutta tämän kaiken kanssahan minulla ei ole vähintäkään tekemistä!\"\n\nMetsänhoitaja Gyllenmarck viskasi uuden, loppuunpalaneen sikarin\njäkälikköön ja heittäytyi selälleen. Ei kannattanut turhia\nfilosofeerailla, parasta kun oli vain ja antoi muidenkin olla. Olihan\nhän jo elämässään tarpeeksi filosofeeraillut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No nyt se kumman heitti\", kuuli hän äkkiä äänen sanovan vieressään.\n\n\"Miten niin?\"\n\nHän käännähti ja loi katseensa puhujaan. Se oli Matti Niemelä\nSaijankylästä, joka oli uskollisesti häntä seurannut kaiket kesät\nsiitä asti, kun hän nykyiseen hoitoalueeseensa muutti.\n\n\"Lähtö tuli minulla talosta\", virkahti Matti hetken kuluttua\nalakuloisesti.\n\nGyllenmarck päästi lyhyen vihellyksen.\n\n\"Yhtiö tietysti?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Sehän se...\"\n\n\"Olenko käskenyt sinun olla missään tekemisissä yhtiön kanssa?\"\n\n\"Ette, mutta...\"\n\n\"Mitä muttia siinä on. Syytä itseäsi.\"\n\n\"Niin kylläkin, mutta...\"\n\nGyllenmarck käänsi ynseästi selkänsä. Hetken kuluttua hän kuitenkin\nkysäisi:\n\n\"Kuinka sinä nyt juuri sait sen tietää?\"\n\nMatti selvitti ääntään, ennenkuin vastasi. Se oli merkki siitä, että\nhän aikoi puhua vähän pitempään.\n\n\"Kyllä minä sen olen tiennyt koko sen kuukauden, minkä täällä\nmetsässä olemme olleetkin\", sanoi hän tarpeellisten alkuvalmistelujen\njälkeen, \"mutta on niin painanut mieltä, etten olisi voinut sitä\nrauhallisesti sanoa aikaisemmin...\"\n\n\"No miksi siitä oikeastaan minulle kerrot?\"\n\nMatti joutui nähtävästi koko joukon hämilleen eikä kyennyt heti\nvastaamaan.\n\n\"Jollekinhan sitä...\", änkytti hän viimein.\n\n\"Miksi juuri minulle?\"\n\n\"En minä ymmärrä, kuinka tulin juuri teille sanoneeksi\", tunnusti hän\nnöyremmästi kuin olisi osannut odottaa.\n\n\"Vai niin kävi sinunkin, Matti\", mutisi Gyllenmarck nähtävästi\ntyytyväisenä selitykseen ja hänen äänessään kuvastui jonkunlainen\nmyötätunto. -- \"Minkäpäs kohtalolleen voi! Lähtö on tullut aikoinaan\nminullekin -- ja koko joukon isommasta talosta.\"\n\nSitten hän taas käänsi Matille selkänsä, osoittaen sillä, ettei hän\nenää tahtonut keskustelua jatkaa ja ettei hänellä puolestaan ollut\nmitään lisättävää.\n\nMatin lyhyt tiedonanto -- miksipä muuksi sitä voi sanoa -- oli\npahasti vihlaissut vanhaa haavaa, joka tosin oli jo arpeutunut,\nmutta ei kuitenkaan ollut silloin tällöin pakottamatta. Nyttemmin\nsitä kyllä pakotti vain harvoin, erityisissä tilaisuuksissa, kun\nsitä kosketettiin, muuten oli Gyllenmarck sen jo melkein oppinut\nunohtamaan tai ainakin oli hän sen suhteen turtunut.\n\nSe oli ollut järkyttävä lähtö, se hänen lähtönsä siitä \"koko joukon'\nisommasta talosta\" kuusitoista vuotta sitten.\n\nMiten hän oli siihen asemaan joutunut, että hänen täytyi lähteä\nisiensä kartanosta, jonka ainoa perillinen hän oli, sitä hän ei\nvoinut itselleen vieläkään selvittää. Ja jos olisikin voinut, ei\nhän uskaltanut, -- se olisi vaikuttanut liian syyttävästi, liiaksi\njärkyttänyt hänen mielensä tasapainoa, joksi hän turtuneisuuttaan\nnimitti. Vain muutamia silmänräpäyskuvia tuli silloin tällöin hänen\nmieleensä, alussa usein, myöhemmin ani harvoin: Pariisi, Monte Carlo,\nTyroli, Italian viinituvat, Espanjan bordellit, omantunnon tuskissa\nharhaileminen Sveitsin alpeilla, päättömät rakkausseikkailut, uhma,\nkatumus tomussa ja tuhassa, ja tätä kaikkea säestävä huumaava rahojen\nkilinä ja setelien kahina, kunnes kilinä ja kahina herkesivät, siitä\nsyystä, että rahoja ei enää ollut, ja kirjavat kuvat hälvenivät,\nsynnyttäen ei hauskoja muistoja, vaan kalvavan omantunnon.\n\n\"Sukukartanokirja minut pelastaa\", oli hän ajatellut, mutta\nsukukartanokirja ei kyennyt pelastamaan siksi, ettei sellaista ollut.\nGyllenmarckit olivat liiaksi luottaneet jälkeläistensä kuntoon, he\nolivat olleet fideikomissaareja vain yleisessä tajunnassa.\n\nHänen isänsä, vanha paroni Gyllenmarck, oli jo hänen poissaollessaan\nkuollut, -- murheesta, kuten hänelle kerrottiin. Hänet\nvastaanottivat vain velkojat ja viiden polven Gyllenmarckit,\njotka himmeänkultaisista puitteistaan karkeina ja halveksivasti\nkatselivat häntä hallin seiniltä. Hänen oli ollut pakko poistua\nennenkuin poistettiin, ja kartanon parivaljakko oli tehnyt hänelle\nviimeisen palveluksen, viedessään hänet lähimmälle rautatieasemalle\nyksinkertaisen kansan uteliaasti katsellessa.\n\nPois nyt vapaaherruus! Pois se, josta hän nyrkkiä pöytään lyöden\noli varoittaville tovereille huudahtanut: \"Vaikka minä kerjäläisenä\nmakaisin maantienojassa, vapaaherra olen silloinkin!\"\n\nHänen toverinsa olivat alkaneet karttaa häntä, ja silloin oli\nConstantin Gyllenmarck kauhulla huomannut, että hän oli häpeän oma.\n\nEntä sitten jatko?\n\nHarhailua paikasta paikkaan, kylästä kylään, kaupungista toiseen,\nhäpeäänsä piileskellen, raskaat muistot mielessä ja omistamatta\nenää rohkeutta ampua edes kuulaa otsaansa. Tervehtivätkö hänen\ntuttavansa häntä enää, jos sattumalta tapasivat? Tervehtikööt tai\nälkööt, mutta hänen täytyi saada elää, kun ei ollut rohkeutta kuolla,\njossakin kaukana, jossa ei kukaan tuntisi, jossa hän olisi vain herra\nGyllenmarck ilman menneisyyttä ja ilman -- niinhän hän itse oli\ntahtonut -- ilman tulevaisuutta.\n\nKuka hänet oli opastanut Evolle yhdennellätoista hetkellä? Miten\nne kaksi vuotta siellä olivat kuluneet? Hän kysymysmerkkinä\ntovereilleen, nämä vieraina hänelle. Ei jälkeäkään enää\nsuurenmoisesta, hienosta Gyllenmarckista. Ja niiden kahden vuoden\nkuluttua oli myöskin loppunut viimeinen tähde viiden sukupolven\nGyllenmarckien kokoamasta omaisuudesta, hänellä ei ollut enää muuta\nkuin työkykynsä, ja nyt sai hän ruveta kauppaamaan sitä.\n\nOliko tyhmää tuntea tyydytystä siitä, että hänet oli määrätty\ntänne kauas pohjoiseen, kauas uteliailta silmäyksiltä, kauas\nsivistyskeskuksista ja valtateistä?\n\nEihän hän muuta kaivannutkaan. Täällä oli suurin riippumattomuus,\ntäällä sai olla yksin: pyöreälakiset tunturit saivat olla Alppeja,\nsilmänkantamattomat suot Unkarin pusztoja, tunturijärvet Lago\ndi Garda tai Vierwaldstättersee, petollinen, matala suojärvi\nPlattensee, hänen oma puustellinsa -- Gyllenmarckien sukukartano.\nNiin hän oli kuvitellut. Kukaan ei kyselisi mitään, kenellekään\nhänen ei tarvitsisi tehdä tiliä elämästään, hän saisi olla yksin,\nhäiritsemättä ketään, häiriintymättä kenestäkään.\n\nOliko niin ollut?\n\nAlussa ehkä. Uteliaat olivat pysyneet loitolla, hän oli vielä\nylhäinen siinä merkityksessä, että osasi pitää suunsa kiinni. Häntä\nkohdeltiin aralla kunnioituksella, hänellä oli ainoastaan hyvän\npäivän tuttavia. Kaikki lähentelemisyritykset olivat rauenneet\nalkuunsa, pienessäkin piirissä osasi hän vetäytyä syrjään. Hän\noli saavuttanut sen, mitä oli pyytänytkin, -- yksinäisyyden ja\nkoskemattomuuden. Haavat olivat arpeutuneet, mutta tarvittiin vain\npieni kosketus, ja niitä alkoi uudelleen pakottaa. Tarvitsi vain\ntulla kotoa karkoittamisen vuosipäivä, niin kaikki astui uudelleen\nilmielävänä eteen, tarvitsi vain jonkun mainita samansuuntaisiakaan\ntapauksia, ja heti hän alkoi miettiä omaa kohtaansa. Kaikesta\nhuolimatta häntä seurasi menneisyyden varjo kiinteänä,\nerottamattomana, odottaen vain tilaisuutta saadakseen ruveta\nmuistuttelemaan, kuinka toisin nyt voisi olla.\n\nVaistomaisesti Gyllenmarck vetäytyi yhä enemmän erilleen\nsaavuttaakseen yhä täydellisemmän turtuneisuuden, puhui vain sen,\nmikä välttämätöntä oli, ja jos jonkun puheet tavalla tai toisella\nmuistuttivat hänelle hänen omasta kohtalostaan, antoi hän musertavia\ntai ällistyttäviä vastauksia: \"Lähtö on tullut minullekin...\" Ja niin\nedespäin. Mutta senjälkeen pakotti hänen omaatuntoaan sanomattomasti,\nja kului päiviä ja viikkoja ennenkuin kaikki taas tuli ennalleen.\n\nSiksi: yhä enemmän vain syrjään, eihän hänellä enää ollut tekemistä\nkenenkään kanssa. Ja toisinaan, kuten sanottu, luulikin hän\ntäydellisen rauhan saavuttaneensa.\n\nMutta sittenkin hän kaipasi jotakin, rauhasta puuttui vielä jotakin.\nTalot sortuivat hänen silmäinsä edessä, yhtiö vei joka vuosi suuria\naloja koskemattomista metsistä, ja hän leimasi sille nöyrästi tukkeja\nkruunun käskystä.\n\n\"Mutta sehän kuuluu minun virkaani...\"\n\nNiin. Sehän kuului hänen virkaansa. Mitäpä miettiä turhia.\nKohtalostaan ei päässyt.\n\n\"Olisi se... kun olisi niin rikas mies, ettei tarvitsisi kumarrella\neikä pokkuroida ketään...\"\n\nMetsäherra havahtui, aivan kuin joku olisi heittänyt kylmää vettä\nhänen niskaansa. Matti Niemelä istui vielä paikallaan hänen takanaan\nimeskellen sammunutta nysäänsä.\n\nNiin, hänenhän oli muutettava talostaan.\n\n\"Kuinka suuri velkasi yhtiölle olikaan?\" kysyi Gyllenmarck, vaikk'ei\nasia häntä liikuttanut.\n\n\"Viisituhatta...\"\n\n\"No kuinka tulit sen ottaneeksi?\"\n\nMatti Niemelä pisti piipun taskuunsa ja katseli etäisyydessä\nhäämöttäviä tuntureita.\n\n\"Tulinhan vain... sitä kun melkein tarjottiin. Sanoivat, että kun\nolisi rahaa, niin kyllä minä taloni eri kuntoon saisin...\"\n\n\"No niin\".\n\n\"Pehtori se niin sanoi\".\n\n\"Niin -- niin\".\n\n\"Minä sanoin, että mistäpä sitä liikoja rahoja meikäläiselle, ja\nsitten se pehtori melkein tarjosi ja velkakirjan otti\".\n\n\"Ja sinä olet rahat käyttänyt?\"\n\n\"Niinpä tietenkin. Enhän minä niitä laatikkoon makaamaan ottanutkaan.\"\n\n\"Et tietystikään. No ja sitten?\"\n\n\"No nyt sanottiin laina irti, sanoivat pääherran niin tahtovan.\nKoronmaksu kun lykkäytyi jonkun verran. Ei siksi, ettei rahaa olisi\nsattunut olemaan, vaan muuten ei tullut käydyksi.\"\n\n\"Sinäkö olet luullut, että yhtiö antaisi maanviljelysapulainoja?\"\n\n\"Enhän minä sitäkään... mistäpä minä sen tiesin, että se niin nyt\näkkiä... ja arvaamatta...\"\n\n\"Olisi saanut katsella vähän ympärilleen\".\n\n\"Eivät sitä kaikki niin arvaa, niinkuin tekin esimerkiksi... Ja\nkaikkikin herrat...\"\n\nMetsänhoitaja Gyllenmarckia vihlaisi ilkeästi, hän tahtoi päästä\nasiasta erilleen.\n\n\"Minä koetan miettiä, voisinko tehdä jotakin hyväksesi\", sanoi hän\nkatkaisten keskustelun.\n\n\"Se tulee käräjissä esille...\"\n\n\"Jaha\".\n\nSinä yönä metsäherra Gyllenmarck nukkui huonosti.\n\nHän katseli jalkapäässään räiskyvää rakovalkeaa ja kuinka siitä\nkipenät lentelivät taivasta kohden, tummenevaa taivaankantta, joka\njo oli kirkas tähdistä, -- syksy tuli sittenkin auttamattomasti,\nsyksy -- ja viimeksi miehiään, jotka makailivat siinä havuilla hänen\nrinnallaan, vapaina kaikista huolista, tasaisesti hengittäen, suut\nauki. Tuommoiseksihan hänkin, Gyllenmarck, oli pyrkinyt ja melkein\npyrkimyksensä saavuttanut: suuren, häiritsemättömän rauhan.\n\nNukkuiko Matti Niemeläkin?\n\nGyllenmarck kohottautui hiukan. Nukkui, aivan niinkuin nuo toisetkin,\nkäsi pään alla. Ja lähtö-uhka oli edessä! Mutta kai hän oli siihen\najatukseen jo tottunut.\n\nMiksi oli Matti Niemelä kääntynyt juuri hänen puoleensa, ynseän,\nluoksepääsemättömän?\n\nKauan mietittyään tätä luuli hän ymmärtävänsä Matin logiikan. Ynseät,\nsuljetut, luoksepääsemättömät -- nehän ovat juuri niitä rikkaita,\nkaikkivoipia. Matti oli tarvinnut kokonaisen kuukauden luontonsa\nkarkaisemiseksi, voidakseen puhua hänelle asiansa, siitä huolimatta,\nettä oli tuntenut hänet toistakymmentä vuotta.\n\nMillä tavalla hän voi Matti Niemelää auttaa? Ei millään. Mutta\ntarvitsihan mies jonkunlaisen oljenkorren voidakseen rauhoittua,\nselventää ajatuksiaan ja ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin asemansa\npelastamiseksi.\n\nGyllenmarck päätti ottaa oljenkorren aseman. Hän jättäisi sanomatta\nMatille, ettei hän, köyhä, voi tehdä hänen hyväkseen mitään. Käräjiin\noli vielä runsas puolitoista kuukautta -- sillä ajalla jo ehtii jos\njotakin.\n\nSitten Gyllenmarck päätti nukkua.\n\nJa hän nukkui.\n\n\n\n\nII\n\n\nMatti Niemelä vilkuili alakuloisen näköisenä käräjätalon pirtin\nikkunasta ulos. Ei iljennyt katsella ihmisiäkään, olisivat pian\nalkaneet kysellä ja udella, ja sekö heille selittelemään rupesi.\nParas olla itsekseen. Jos joku häneltä ohimennen jotakin kysäisi,\nniin hän murahti muutaman epäselvän sanan vastaukseksi, vetäisi pari\nsavua piipustaan ja jatkoi tuijottamistaan. Ajattelematta mitään,\nkuulematta mitään, näkemättä mitään.\n\nSyksy oli tullut, tuima talvi edessä. Tunturin laet olivat\nvalkoisina, mutta maa oli vielä paljaana. Minkä yöllä tuiskutti, sen\naurinko päivisin sulatti pois. Toistaiseksi. Kunnes ei enää kykenisi\nsulattamaan mitään. Lumi jäisi paikoilleen, ja sitten alkaisivat\nsokaisevat pyryt ja kiljuvat pakkaset. Pitkiksi, pitkiksi kuukausiksi.\n\nMatti Niemelä käänsi päätään ja ruiskautti pitkän, ruskean syljen.\nSilloin hänen silmänsä kohtasivat yhtiön pehtorin, joka rentonaan\nleventeli penkillä pirtin toisella puolella ja nauraa räkätti. Matti\nNiemelän otsasuonet pullistuivat, ja voimatta muulla tavoin osoittaa\nvihaansa hän sytytti sammuneen piippunsa ja alkoi äkäisesti vedellä\nhenkisavuja.\n\n\"Räkätä minkä räkätät, herra se on sinullakin\".\n\nSitten hän taas alkoi katsella valkoisena hohtavaa tunturinlakea\nja likaista, rapakkoista kylätietä. Hänen ympärillään oli melua ja\nhuutoa ja puheensorinaa, kahvikuppien ja vatien helinää, naurua\nja hohotusta, matala-äänistä, arkaa ja tärkeää keskustelua,\nuhkailua ja vakuutusta, pelkoa, ylimielisyyttä ja kerskailua, ja\nkaiken tämän lävitse hän silloin tällöin kuin unessa kuuli, miten\noikeuden istuntohuoneen ovi avattiin ja konstaapeli Juusperi käski\nasianosaisten astua sisään.\n\nVielä ei hänen nimeään oltu mainittu. Mutta pian se kajahtaisi:\n\n\"Aktiebolaget Kannanlahti vastaan Matti Niemelä\".\n\nKuukausien vieriessä oli Matti Niemelä totuttautunut tähän huutoon.\nSe ei häntä enää ollenkaan hämmästyttäisi. Kun se kajahtaa oikeuden\nistuntohuoneen ovelta -- ja sehän on vain jonkun minuutin, enintään\ntunnin asia --, hypähtää hän seisoalleen kuin vieteristä painaen,\nvaappuu istuntohuoneeseen, ja tuomari alkaa lukea valmiiksi\nkirjoitettua tuomiota: \"-- -- ja velvoitetaan siis talollinen Matti\nSigfridinpoika Niemelä, Sallan pitäjän Saijan kylästä, heti kuittia\nvastaan suorittamaan kantajalle, Trävaruaktiebolaget Kannanlahdelle,\nvelkakirjan sisällön, viisituhatta markkaa, korkoineen ja\nlainhakukustannuksineen...\"\n\nVelvoitetaan suorittamaan! Millä hän sen suorittaisi? Sitten seuraisi\nhuutokauppa, häätö, ja Niemelän omistajaksi tulisi Kannanlahti-yhtiö.\n\nNiemelän niinkuin monen muunkin, tätä ennen ja tämän jälkeen.\nHän, Matti Niemelä, joutuisi perheineen maantielle. Mutta sitä ei\nkannattanut ajatella, hän oli sen asian jo niin moneen kertaan\najatellut. Jokaisella päivällä oli murhe itsestään.\n\nOlihan kyllä metsäherra Gyllenmarck luvannut ajatella hänen asiaansa.\nJa oli ehkä ajatellutkin. Mutta mitään tuloksia ei siitä liene ollut,\nkosk'ei ollut sanallakaan maininnut. Myöhään se asia sille tuli\nkerrotuksikin, liian myöhään. Kukapa tässä ajassa!? Matti Niemelä\nei tuntenut pienintäkään katkeruutta Gyllenmarckia kohtaan. Se oli\nsenlaatuisia miehiä, metsäherra, että kun se jotakin otti tehdäkseen,\nniin se teki, eikä sitten turhia puhunut. Eikähän se oikeastaan\nmitään ollut luvannutkaan. Jos sillä olisi ollut aikaa jotakin tehdä,\nniin kyllä se olisi ilmoittanut, mutta mitään ei ollut kuulunut.\n\nJa hän alkoi taas kiinteästi tuijottaa valkolakisia tuntureita ja\najatteli, että kun olisi sellainen tunturinhaltia, jollaisista hän\ntoisinaan oli kuullut puhuttavan, tunturinhaltija, suuri, yksinäinen\nja luoksepääsemätön, jolla ei olisi muuta tekemistä kuin olla\nolemassa ja katsella maailman menoa, asua jossakin ja elää jollakin,\nmutta kukaan ei tietäisi, missä ja millä hän eläisi ja toimeen tulisi.\n\nHän havahtui, kun joku sysäsi häntä kylkeen ja istahti hänen\nviereensä.\n\n\"Kyllä sinä huoletta saat nousta rekeesi ja lähteä ajelemaan kotiasi\nkohden, Matti\".\n\n\"Häh?\"\n\nMatti Niemelä käännähti ja jäi suu auki katselemaan puhujaa.\n\n\"Totta se on, ota vain lakkisi ja ala ajella Saijalle päin...\"\n\n\"Ei ole ollut asia vielä esilläkään... Sittenpähän joutaa ajella\",\nsai Matti änkytetyksi.\n\n\"Eikä tule esille näillä käräjillä... tai kyllähän se tulee, mutt'ei\nole kantajaa...\"\n\nMatti Niemelä hämmästyi yhä enemmän ja kääntyi nyt kokonaan päin\nhäiritsijäänsä. Mutta puhujan, metsäherra Gyllenmarckin kasvot\nilmaisivat vain pelkkää totisuutta, vaikka henki tulikin pahasti\nväkeville.\n\n\"Etkö sinä usko, kun minä sanon\", tiukkasi metsäherra kotvasen\nkuluttua. \"Olethan aina ennen uskonut\".\n\n\"Kyllähän minä... mutta jos hosmestari hyvinkin laskee leikkiä ja...\"\n\n\"Puhu vähän hiljemmin\".\n\n\"... ja tuossahan tuo pehtorikin istuu vastapäätä\", lisäsi Matti\npuoliääneen.\n\n\"Anna sinä pehtorin istua\", kuiskasi metsäherra takaisin melkein\nvihaisesti, \"ja laputa tiehesi, ettei herätä niin suurta huomiota\".\n\n\"Niin mutta...\"\n\nMatti Niemelä ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä samassa\nilmestyi konstaapeli Juusperi oikeuden istuntohuoneen ovelle ja\nkajahdutti suurella äänellä:\n\n\"Kannanlahti-yhtiö, Matti Sipanpoika Niemelä\".\n\nNäkemättä sen enempää metsäherra Gyllenmarckia kuin muitakaan\nja kuulematta muuta kuin oikeuden käskyn hyökkäsi Matti Niemelä\nistuntohuonetta kohden, ja Juusperi avasi oven samalla kertaa hänelle\nja yhtiön pehtorille.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSe suuri hetki on siis tullut.\n\nMatti Niemelä seisoi keskellä oikeuden istuntohuoneen lattiaa,\npyöritellen lakkia kädessään ja vilkuillen vuoroin tuomaria, vuoroin\nlakkiaan, vuoroin yhtiön pehtoria.\n\nMitä ne vitkastelevat? Miks'ei pehtori astu esille ja puhu puhki\nasiaansa, miksi hän värjöttää oven suussa aivan kuin asiaankuulumaton\nsyrjäinen?\n\nMatti Niemelä rohkaisee mielensä ja luo pehtoriin pitkän,\ntutkistelevan katseen.\n\n\"Astu nyt esille, pukinsilmä, liuhuparta...\"\n\nEi, siellä se vain värjöttää, puhisee, puhkuu, punastelee.\n\nLautamiehet istuvat liikkumattomina pitkin seiniä, liikkumattomina\nniinkuin kuvat, silmät puoli-ummessa ja odotellen, että asia\nalkaisi. Lopunhan tietää jokainen: ... \"ja velvoitetaan siis Matti\nNiemelä...\" Ja kun velvoittamisesta ei lähtisi apua, menisi talo.\nSehän on selvä.\n\n\"Kun ei se jo ala, että päästäisiin loppuun...\"\n\nMatti Niemelä muuttaa asentoaan ja vilkaisee taas pehtoria.\n\nMitä iankaikkista ne sitkuttavat, vai aikovatko ne pitää häntä tässä\nnähtävillä kuin häpeäpenkillä?\n\nEi, tuomari selailee vain papereitaan, kuiskaa jonkun sanan\nkirjurille, selailee taas... jokohan tuo konstailee paperiensa kanssa\nkoko päivän.\n\nNyt viimeinkin: tuomari suvaitsee rykäistä, lautamiehet tulevat\nasiaaharrastavan näköisiksi, nyt tuomari luo katseensa yli\nkäräjäsalin, ja Matti Niemelä muuttaa taas asentoaan kylmän hien\nvirtaillessa pitkin selkää.\n\n\"Onko kantaja saapuvilla?\"\n\nTuomarin ääni ikäänkuin leikkaa käräjähuoneen hikisen ilman, ja hänen\nkatseensa naulautuu ensin Matti Niemelään -- miksi juuri häneen? --\nsitten yhtiön pehtoriin.\n\nMutta kukaan ei vastaa. Pehtori vääntelee kuin tuskissaan, näyttää\nkuin tahtoisi hän puhua, mutt'ei uskalla, viimein menee hän\nvilkuilemaan ovesta ulos ja palaa taas paikalleen, puhuttuaan jonkun\nsanan konstaapeli Juusperin kanssa.\n\n\"Kuinka se uskaltaakin noin konstailla oikeuden kanssa?\" ajattelee\nMatti Niemelä, mutta sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa itsekseen\nhymähtäen: \"Miks'eikäs se yhtiö...\"\n\nTuomari näyttää hämmästyvän, lautamiehet alkavat kuiskutella\nkeskenään.\n\n\"Kuinka?\" kysyy tuomari ja hänen äänensä ei enää tunnu kaikuvan niin\nkorkealta. \"Eikö kantajan asiamies ole saapuvilla?\"\n\nPehtori näyttää taas tahtovan puhua, mutta vaikenee, Matti Niemelä\nvilkuilee vuoroin tuomaria ja lautakuntaa, vuoroin ovelle, ja\nhengitys tuntuu käyvän keveämmin.\n\n\"Entä jos hosmestari sittenkin...\"\n\nHän ei uskalla jatkaa ajatusta loppuun, mutta äkkiä hän alkaa tuntea\nsuurta, ylitsevuotavaista kiitollisuutta metsänhoitaja Gyllenmarckia\nkohtaan.\n\nTuomari kääntyy konstaapeli Juusperin puoleen.\n\n\"Käskikö konstaapeli asianmukaisella tavalla asianomaiset sisään?\"\nkysyi hän.\n\n\"Kyllä, korkea oikeus\".\n\n\"Niin, että koko tupa sen varmasti kuuli?\"\n\n\"Niin, korkea oikeus\".\n\nTuoman katsahtaa yhtiön pehtoria kysyväisesti, hymähtää jotakin\nlautamiehille, kuiskaa sitten muutaman sanan käräjäkirjurille ja\nkäskee yleisön käydä ulos.\n\nMatti Niemelä kuulee käskyn, mutt'ei voi hievahtaakaan paikaltaan.\nAsia ei hänestä vielä ole lopussa.\n\n\"Käykää ulos\", kehoittaa tuomari Matti Niemelään kääntyen.\n\nVastaaja pyörittelee lakkiaan ja katsoo kulmainsa alta tuomaria ja\nlautamiehiä.\n\n\"Niin, mutta tuota... korkea oikeus...\" aloittaa hän, mutt'ei saa\njatketuksi.\n\n\"Onko vastaajalla jotakin esilletuotavaa?\"\n\n\"Ei, mutta tuota...\"\n\nTuomari katsoo taas lautakuntaan ja naurahtaa salassa.\n\n\"Käykää ulos sitten\".\n\nTuomarin viittauksesta astuu konstaapeli Juusperi esille ja tarttuu\nvastaajaa käsivarteen taluttaen hänet ulos.\n\n\"Olehan rauhallinen\", kuiskaa hän, kun onnellisesti oli päästy\npirttiin, \"kyllä se kanne tällä kertaa kumoon meni\".\n\n\"Sitähän hosmestari Kyljenmarkki sanoi, mutt'en minä osannut\nuskoa...\" änkytti Matti takaisin.\n\n\"Eikä siitä pitkää iloa lähde\", hirnahti pehtori kuin äkäinen\nsonni heidän vieressään, \"ensi syksynä se on taas edessä... ja\naikaisemminkin, jos me vain laitamme välikäräjät\".\n\nMatti näytti kuin heräävän unesta, hän raivostui ja läheni uhkaavasti\npehtoria.\n\n\"Älä jumaliste tule siihen soittamaan suutasi tai...\"\n\n\"Tai mitä?\"\n\n\"Kyllä sen sitten tunnet nahassasi\".\n\nJuusperi oli kadonnut oikeushuoneen puolelle, mutta pehtorin ja Matin\nsananvaihto loppui alkuunsa, kun Mattia taas huudettiin sisälle.\n\nKoska kantaja ei ollut tullut saapuville, katsottiin kanne tällä\nkertaa rauenneeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyt päätös, erinomainen päätös.\n\nMatti olisi tahtonut antaa anteeksi koko maailmalle, yhtiön\npehtorillekin, olisi melkein tahtonut hyppiä ja tanssia, jos olisi\nkehdannut.\n\nMutta hän ei kehdannut. Velka yhtiölle pysyi yhä. Se tulisi vielä\nkerran esille. Mutta aikaa oli voitettu.\n\nHän napitti kiiruusti harmajan päällystakkansa ja suuntasi kuraista\nmaantietä myöten kulkunsa metsänhoitajanpuustellille. Hän tahtoi\nsanoa, että metsäherra Gyllenmarck oli paras mies koko kihlakunnassa,\neikä ainoastaan koko kihlakunnassa, vaan koko maailmassa.\n\nPuustellista vilkkuivat vielä tulet, mutta ovet olivat suljetut.\nMatti kolkutti, ja emännöitsijä tuli avaamaan.\n\nMetsäherra oli jo paneutumassa levolle, häntä ei saanut häiritä.\n\n\"Niin, mutta sanokaa, että se olen minä ja että minulla on tärkeää\nasiaa\".\n\nHetken kuluttua emännöitsijä tuli takaisin.\n\n\"Kyllä metsäherra tietää, että se on Matti, mutta metsäherra käskee\nMatin vasta paremmin katsoa eteensä ja laittaa niin, ettei joudu\npuulaakin kanssa tekemisiin. Matti menee kotiinsa nyt vain ja\nmiettii, mitä on tehtävä, että pääsee asiasta erilleen. Niin sanoi\nmetsäherra.\"\n\nOvi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, ja niin hän seisoi yksin,\ntuijottaen tähtitaivasta.\n\n\"Monet ovat herrain konstit...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla sai Matti tietää, että yhtiön asiamies, kuului sekin olevan\ntuomari arvoltaan, oli puustellissa juonut itsensä niin humalaan,\nettei kyennyt peukaloa liikuttamaan. Aamuyöstä oli hän sanonut\nantavansa palttua koko yhtiölle ja lähtenyt ajaa täryyttelemään\netelää kohden.\n\n\n\n\nIV\n\n\nHuoneessa tuntui kostealta ja kylmältä. Koko ruumista tuntui\nvapisuttavan ja värisyttävän. Tai mahtoikohan se olla eilen illalla\nnautitun konjakin vaikutusta.\n\nHän puhalsi huultensa läpi lämmintä henkeä, höyry näkyi vielä kauan\naikaa leijailevan ilmassa. Huone oli siis todellakin kylmä, kostea ja\nvärisyttävä. Sellaista se saa aikaan, se alkava talvi.\n\nMetsäherra Gyllenmarck makasi valveillaan ja katseli, miten\npäivänvalo kuulsi alaslaskettujen uutimien lävitse. Kuinka kauan hän\noli ollut hereillä, sitä hän ei muistanut. Hänestä tuntui, kuin olisi\nhän valvonut kauan, kauan aikaa. Sellaiselta voi toisinaan tuntua,\nmutta se johtuu siitä, että on vähitellen, huomaamattaan herännyt.\nKahvitarjotin oli ilmestynyt hänen vuoteensa viereen, puhdistetut\njalkineet paikoilleen, samoin vaatteet. Niin oli tapahtunut monesti\nennenkin, hänen tietensä tai tietämättään, nyt tuntui kaikki niin\nkummalliselta: hän oli tuntenut, että ne tuotiin, mutta hän ei ollut\nnähnyt eikä kuullut mitään. Joku oli liikkunut huoneessa, mutta hän\nei ollut liikkujaa nähnyt eikä kuullut, hän vain tiesi, että se oli\nhänen emännöitsijänsä.\n\nHän, Gyllenmarck, oli tehnyt hyvää. Hän oli antanut Matti Niemelälle\narmonaikaa ensi käräjiin asti, kokonaisen vuoden.\n\nEllei yhtiö kustanna välikäräjiä!\n\nMitäpä se kustantaisi. Viidentuhannen markan asian takia. Ei kannata.\nMiksi yhtiön asiamiehen piti \"blaskata\" itsensä! Eivät ne toki\nkehtaakaan.\n\nOliko hän hankkinut itselleen vihamiehen? Yhtiöstä tai yhtiön\nasiamiehestä. Olkoon. Minkäpä ne voivat.\n\n\"Maikki, tuokaa puita pesään!\"\n\nJos oli hankkinut vihamiehen, niin oli hankkinut ystävänkin. Matti\nNiemelästä. Oikeastaan olisi pitänyt Matille tarkemmin selittää, että\nasia on vain lykätty, eikä velkaa suinkaan annettu anteeksi. Mutta\nkai se sen tajuaa selittämättäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä! Tunturi valkoisena, maa valkoisena, ilmassa sinervä\npakkastuntu. Kyllä se nyt jää, lumi, ja talvi alkaa.\n\nMaantiellä käveli papin poika. Tyhmä poika muuten. Luki\nmetsänhoitotutkintoa -- yliopistossa tietysti, Evoa ei enää ollut --,\noli pyrkinyt hänelle auskulteeraamaan. Lapsikin olisi ymmärtänyt,\nettei hän huolinut auskultanteista... vai lieneekö hänellä ollut\nmuita tarkoituksia.\n\nJoisikohan konjakkia kahvin kanssa?\n\nHän joi ja humaltui, mutt'ei tullut synkkämieliseksi. Olihan hän\njuonut eilenkin eikä silloinkaan ollut tullut synkkämieliseksi,\nkatkeraksi ja filosofiseksi. Kuten aina ennen.\n\nHän oli eilen ollut Constantin Kaarienpoika Gyllenmarck, Soiluan ja\nsen kanssa yhdysviljelyksessä olevien tilojen vapaaherra, rikas ja\nloistava. Hän oli mennyt käräjäpaikalle, vaikkei hänellä ollut sinne\nmitään asiaa, hän oli tavannut yhtiön lainopillisen apulaisen ja\nvakinaisen advokaatin.\n\n\"Ah, herra tuomari, paljon velvollisuuksia, paljon velvollisuuksia...\"\n\n\"Strunt i det, herra metsänhoitaja. Pieni velkomisjuttu, joka kai\ntulee esille joskus puolenyön aikana.\"\n\nMiks'ei hän sanonut: herra paroni? Oliko hän niin yksinkertainen,\nettei _tiennyt_, vai oliko hän, Gyllenmarck, jo voittanut itsellensä\nsuuren tuntemattomuuden.\n\n\"Miks'ette mene johonkin taloonne, herra tuomari? Aika tulee\npitkäksi. Kylähän on täynnä yhtiön taloja kuin maantie pikkukiviä...\"\n\n\"Resonneeraamaan niiden raakalaisten kanssa tai värisemään johonkin\nkamarin loukkoon. Jag tackar. Täällä näkee edes ihmisiä.\"\n\n\"Olette vaatimaton, herra tuomari, ja kuitenkin päämiehenne kautta\nsamassa asemassa kuin aikoinaan Bo Joninpoika Grip: missä ikinä\nmatkustankaan Suomessa napapiirin pohjoispuolella, saan nukkua oman\nkaton alla...\"\n\n\"Herr _baron_...\"\n\n\"Jag ber, herr häradshövding.\"\n\nHän oli ollut suurenmoinen, suulas, kohtelias, hän oli ollut\nmaailmanmies, hän oli kahdentoista vuoden kuluessa käskenyt\nensimmäisen vieraan puustelliinsa. Ensimmäisen vieraan! Ihmiset\nkatselivat, käräjäkansa katseli, hevosetkin taisivat katsella, ja\nherra tuomari, kaikkivaltiaan yhtiön suurivaltainen valtuutettu,\nhymyili.\n\nMiksi kuipotteli Matti Niemelä alakuloisena ikkunan ääressä, nythän\nhän, Gyllenmarck, toimi, hän \"katseli, mitä hänen puolestaan\nvoitaisiin tehdä\".\n\n\"Teillä on kodikas virkatalo, herra...\"\n\n\"Ah, pyydän, yksinäisen miehen elämä... Suvaitkaa herra tuomari,\nmaljanne!\"\n\nKonjakki helmeili ja kimalteli kuin käärmeensilmä, puhe luisti, ilta\nkului. Tuomarin isoäiti oli ollut -- skjöldien sukua. Hauskaa kuulla.\nVahinko, ettei herra tuomaria oltu nobilisoitu.\n\n\"Laskette leikkiä, herra...\"\n\n\"Tarkoitan täyttä totta -- skjöldien suku kai loppui arvoisaan\nisoäitiinne. Mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin että isänne...\"\n\n\"Olen sitä joskus ajatellut, herra...\"\n\nMiksi hän aina nielaisi \"paronin\"?\n\nKonjakki kimalteli kuin kytevä tuli. Karahvi täytettiin ja\ntyhjennettiin, emännöitsijä katseli ihmeissään.\n\nMetsäherra Gyllenmarck sai tietää, että tuomarilla oli vaikea virka.\nPalkka oli kyllä riittävä -- ymmärrystä pyytävä hymyily tuomarin\npuolelta ehkä _liiankin_ riittävä, mutta se riippuvaisuus, se\nalituinen painostus. Ajatella, että hänen nyt täytyi keskeyttää\ntämä verraton istunto viidentuhannen markan saatavan takia, jonka\nhän hyvin voisi itse maksaa, ellei se olisi vastoin periaatetta ja\nohjesääntöä.\n\n\"Antakaa palttua viidelletuhannelle markalle, hyvä herra. Yhtiö\njaksaa sitä kyllä odottaa vuoden lisää. Kolmesataa korkoja.\"\n\n\"Luulen päämieheni saavan hyötyä siitä, että tuomio saadaan\nmahdollisimman pian. Minä luulen päämieheni pyrkivän Niemelän\nmetsään...\"\n\n\"Niinkuin satojen muidenkin metsään\".\n\n\"Oikein, _vapaaherra_...\"\n\n\"Minä pyydän\".\n\n\"Tässä pyrkimyksessä tai näissä pyrkimyksissä, vaikkapa sitten\ntoisten metsiin, piilee kuitenkin jotakin, niissä sykkii elämän\nvaltimo, työ, toiminta, tuloksena rikkaus ja hyvinvointi\".\n\n\"Rikkaus ja hyvinvointi niillekinkö, joiden metsiin pyritään?\"\n\n\"Jos he osaavat ottaa sen oikein, ottaa itselleen hyödyn siitä\".\n\n\"Niin, kylläkin, mutta täällä on kansa kokoonpantu ahkerista\ntomppeleista\".\n\n\"Valitettavaa heille itselleen\".\n\n\"Ja asia, joka ei oikeastaan liikuta minua. Sanoin vain sen, mitä\njoka päivä näen. Maljanne, herra tuomari!\"\n\nKonjakki välkähteli kuin tuli, joka on syttymäisillään suureen,\ntuhoavaan liekkiin. Tuomarin kasvot punoittivat, hänen kielensä pyrki\nsammaltamaan. Hän oli tehnyt viimeisen ponnistuksen ollakseen vakava,\nhän olisi tahtonut laulaa, mutta hänen edessään istui suuri, loistava\nmaailmanmies, eikä hän voinut esittää.\n\n\"Mies, jonka metsään päämiehenne, yhtiö, pyrkii, on rehellinen,\nkunnioitusta ansaitseva, vaikka -- tietysti -- yksinkertainen\ntalonpoika. Mitähän, jos antaisimme hänelle aikaa ensi käräjiin\nselvittää asiansa. Luuletteko, että hän pystyisi siihen?\"\n\n\"Tuskin, mutta voidaan koettaa\".\n\nHerra tuomari ei tohtinut laulaa, mutta hänen edessään istui\nmaailmanmies, ja hän tahtoi olla ainakin jalomielinen. \"Voidaan\nkoettaa\". Hän ei menisi kantamaan. Hän ei voisi antaa itselleen\nanteeksi, jos hän jättäisi tämän harvinaisen seuran bagatellin takia.\n\n\"Minä pyydän. Riippuu itsestänne. Velvollisuus ennen kaikkea.\"\n\nGyllenmarck oli ollut suurenmoinen, tuomari alkoi tulla\nsuurenmoiseksi. Hän voisi saada muistutuksen toimeenpanevalta\njohtajalta. Saakoon -- kyllä hän silti toimeentulee, vaikkei olekaan\nrikas. Jos hän olisikin rikas, ei hän olisi yhtiön virkamies.\nSellaiseksi kelpaa vain köyhä saatana, jota on helppo hallita. Ottaa\nvain velat haltuunsa...\n\n\"Mutta herra tuomari!\"\n\n\"In vino veritas... Ja tiukentaa remmejä tarpeen mukaan. Suuressa\nkoneessa ei ainoakaan pyörä saa klikata.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, hetkinen vain!\"\n\nGyllenmarck oli juossut -- todellakin juossut käräjätalolle. Miks'ei\nMatti Niemelä ollut häntä uskonut. Sama se. Hän oli pitänyt sanansa\nniinkuin ihmi... ei niinkuin aatelismies. Istukoon siellä ja menköön\noikeuteen, mitäpä se häneen tuli. Sittenpähän näkee.\n\nTuomari oli sillä välin tullut tunteelliseksi. Konjakki paloi\nkarahvissa kuin tulipallo, yhtenä ainoana, suurena liekkinä.\nHerra tuomari tahtoi oitis pois etelään, suoraan tästä paikasta,\nemännöitsijä oli saanut mennä viemään sanaa kuskille.\n\nTuomari oli ollut liikutettu: Gyllenmarck oli hienoin mies, jonka hän\nkoskaan oli tavannut. Hei vaan, hevonen!\n\n    \"Du gamla du fria,\n    du fjällhöga nord...\"\n\nJa laulu oli kaikunut ja kärrynpyörät kolisseet iljanteisella\nmaantiellä. Hei vaan sitä Lappia, sitä korkeata Pohjolaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOliko hän pettänyt ketään, tuomaria esimerkiksi? Tai Matti Niemelää,\ntalollista?\n\nHänhän oli vain kutsunut tuomarin vieraakseen ja ollut comme il\nfaut, tarjonnut parasta, mitä talo voi tarjota, parlamentteerannut.\nJa sitten sanonut asian suoraan. Eikä hän ollut koskaan Matti\nNiemelällekään luvannut mitään, oli vain sanonut miettivänsä. Mitäpä\nhäntä yhtiön ja Matin keskinäiset asiat liikuttivat!\n\nJa mikä oli tuomari? Joku nivel suunnattomassa ruumiissa, jota\nsanottiin Kannanlahti-yhtiöksi, nivel, joka voitiin poistaa\nkivuttomalla leikkauksella ja korvata paremmalla, jos tarvittiin.\nKipua, tuskaa tuntisi vain nivel itse, mutta se ei ruumista\nliikuttaisi. Ruumiissa oli elimellistä vain aivot, ja aivot istuivat\nkaukana kaupungissa... niinkuin hämähäkki keskellä verkkoa.\n\nEntä mikä oli Matti Niemelä! Rehellinen ja ahkera, vaikka vähän\nyksinkertainen mies, jonka suurin onnettomuus oli se, että hän oli\nperinyt joltisenkin mukiinmenevää metsää.\n\n\"Kas, totisesti! Enkö minä, vanha aasi, olekin humalassa!\"\n\nHän oli humalassa, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta.\nHän oli ollut vapaaherra, primus inter pares, tuomarin kanssa, hän ei\nollut synkkämielinen kuten ennen, hän tunsi iloa.\n\nMaljasi Gyllenmarck, sinä olet sentään tehnyt jotakin muutakin kuin\nhoitanut kuolettavan virkasi ja pakoillut sisintäsi ja kalvavia\nmuistoja.\n\nEikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään. Hän oli \"blaskannut itsensä\"\npahemmin kuin tuomari, hän oli aasi, nauta, pölkkypää, mikä muu\ntahansa, vaan ei Constantin Gyllenmarck.\n\nHän oli nukahtanut, sitten taas herännyt, päätä pakotti. Tuossa\nkatseli puoleksi tyhjennetty karahvi häntä sohvapöydällä, konjakki\nniin äitelän makeana ja vetelän näköisenä, kuin olisi se viattominta\nsiirappia, vähän risiiniöljyä ja punssia seassa.\n\n\"Hyi helv...!\"\n\nKaksitoista vuotta yhdessä tuon karahvin kanssa. Mitä vielä --\nolihan työhuoneessa tuhat nidosta, merkitsivät nekin jotakin.\nHän oli lukenut ne kaikki. \"Wiskottenin perheen\" sata kertaa.\nSiihen perheeseen hän ei olisi sopinut, niinkuin ei sopinut\nGyllenmarckienkaan vapaaherralliseen perheeseen. Olihan hän lisäksi\n-- papin tyttären mielestä, niinkuin oli, Herra tiesi mistä, kuullut\n-- intresantti. Sehän on selvää. Mies, jonka nimi on Gyllenmarck,\non aina intresantti, vaikk'ei olisi tehnyt muuta kuin syntynyt ja\nvaikkei omistaisi muuta kuin luunsa ja luita verhoavan nahan.\n\nOliko hänen aikansa pitkä? Oliko hän tylsistynyt. Hän tappoi ajan, ja\naika tappoi hänet ja molemmat kuluivat vähitellen, vähitellen, mutta\nsitä varmemmin.\n\nIlta hämärsi, olo oli tummaa ja raskasta. Gyllenmarck\npuolinukuksissa, tuntematta mitään, ajattelematta mitään.\n\nJa karahvi, jossa konjakki oli lämmennyttä ja äitelää, katseli häntä\nsurullisesti, kunnes peittyi pimeään.\n\nTaas oli yksi päivä mennyt. Gyllenmarck nukkui.\n\n\n\n\nV\n\n\nKoko maanpiiri oli kuin hyistä huurua täynnä, huurua, joka jäädytti\nsieraimet, silmäripset, parran, kaikki, mistä huokui lämpöä, ja\nmuutti ne jääpuikoiksi. Huurun yläpuolella oli haljakka taivas ja\nalapuolella narskuva lumi, ja huurun keskeltä kuului räiskähdyksiä\nja paukahduksia, metsästä, rakennusten nurkista, huonosti tehdyistä\naidoista.\n\nJossakin kaukana uivat tunturit ja vaarat huurun ja usvan keskellä,\nja sulana oleva koskipaikka suitsutti kuin kraateri sitä hyistä\nhuurua. Se oli kuin helvetin portti, se huurua suitsuava sula, ja kun\nGyllenmarck katseli sitä Niemelän pirtin ikkunan takaa muistui hänen\nmieleensä lause, jonka Dante aikoinaan oli nähnyt infernon portin\npäällä.\n\nTalon naisväki kulki kiireesti pihan poikki, ja tullessaan sisään\njoku aina tömähdytti halkosylyksen takan eteen, mutta joku sisällä\nolijoista juoksi sulkemaan auki jääneen pirtin oven, estääkseen\njäätävän huurun sisääntulon. Posket punottivat, silmät loistivat ja\nhengitys kulki vapaammin kuin pitkiin aikoihin.\n\n\"Sinä et siis saa mistään sitä viittätuhatta markkaa?\" kysyi\nGyllenmarck.\n\n\"Ei se siltä oikein näytä\", vastasi Matti Niemelä. \"Kävinhän\ntuota puhumassa Sauvaaran ison rikkaan kanssa, mutt'ei se sanonut\ntietävänsä keinoa\". \"Samaa sakkia\", murahti Gyllenmarck ja tuumaili\noliko laittanut itsensä jonkunlaiseen välikäteen.\n\nNiemelän talossa lämmitettiin kaikkia kamareita, ja pienimmät lapset\nkatselivat sormi suussa metsäherra Gyllenmarckia, josta viime aikoina\noli ruvettu kertomaan, että hän oli aivan samanlainen paroni kuin\nse, joka takavuosina oli häätänyt sata torpparia. Vanhin tyttö\ntarjoili kahvia, ja Gyllenmarck huomasi, että hänellä oli puhdas iho\nja ujo, kirkas katse ja että hän kiusallista huomiota herättämättä\nolisi voinut kävellä parketilla, suuren ihmisjoukon katsellessa.\nSellaista kävelytapaa ei hän ollut täälläpäin tavannut ja hän tunsi\njonkunlaisen virkistävän tunteen sisässään, joka tunne ei kuitenkaan\nkohdistunut tyttöön.\n\nMutta pirtin takassa räiskyi valkea, valaisten keskilattiaa ja\nlämmittäen peräseinälle asti; koko huoneessa oli viihtyisä, lämmin\ntunnelma, ja Gyllenmarck ajatteli, että olisi hän saanut kymmentä\nvuotta aikaisemmin istuskella pirteissä takkavalkean ääressä ja että\nolisi se kovaa, jos Matti menettäisi Niemelän. Minkäpä hän sille\nkuitenkaan mahtaa.\n\nKun sitten taivaanranta alkoi romottaa punaisena, niinkuin jossakin\nkaukana olisi ollut tulipalo, kun pakkanen kiihtyi ja tähdet alkoivat\nsyttyä taivaankannelle ja vaarojen ja tunturien ääriviivat erottautua\njyrkempinä ja uhkaavampina, juuri silloin, kun poronlihalientä\nkannettiin pirtin pöydälle ja Gyllenmarckille sanottiin: \"tuolla\nkamarissa ois hosmestarille\", näkyi talvitiellä retkue. Etunenässä\noli kolme hevosta, joiden sieraimet höyrysivät ja jotka juoksivat\npikku hölkkää, pääsemättä kuitenkaan eteenpäin sen nopeammin kuin\nkovasti käydenkään. Kahdessa ensimmäisessä reessä istui susiturkkiin\nkäärittyjä olentoja, mutta kolmannessa reessä oli kaikenlaista\ntavaraa ja sen takana kulki taaja miesjoukko, hypellen ja lyöden\nkäsiään yhteen ja tuuppien toisiaan tienposkessa oleviin kinoksiin.\nMuutamat yrittivät onnellistuttaa usvaista ilmaa ja toisiaan\nlaulunpätkillä, mutta toiset huusivat ja kiroilivat, ja kiroilu,\nmekastus ja laulu kuuluivat kilometrin päästä Niemelän talon pirtin\nperäpenkille asti, jolla talon isäntä istui, loi katseen talvitielle\nja lausui synkeästi:\n\n\"Saatana!\"\n\nKuullessaan isännän puoliääneen kiroavan tuli emäntä uunin luota ja\nvilkasi hänkin pimenevälle talvitielle.\n\n\"Kyllähän ne maksavat... ei sen puolesta\", mutisi hän ja\nkatsoi Gyllenmarckiin, aivan kuin pyytääkseen hänen tukeaan\nmielipiteellensä, \"mutta...\"\n\nMitä mutta-sanalla alkavan lauseen piti sisältää, sai Gyllenmarck\narvata.\n\n\"Maksavat minkä maksavat,\" sanoi isäntä.\n\n\"Menisitte syömään nyt,\" kehoitti se puhdasihoinen, ujokatseinen\ntyttö Gyllenmarckia, ja Gyllenmarck ajatteli, että kyllä tuo on\nollut ainakin kansanopistossa. Sitten hänen mieleensä muistuivat\nsäterjäntat, joiden kanssa hän Norjassa oli tehnyt tuttavuutta\nvehmaan nuoruutensa väririkkaina päivinä, ja hän rupesi aprikoimaan,\nmistä mahtoi johtua, että täälläpäin nuorilla tytöilläkin on suuret\nja pullottavat vatsat, niinkuin olisivat raskaina koko joukko. Tällä\npuhdasverisellä, kirkassilmäisellä, jonka nimi kuului olevan Lyyli,\nei ollut...\n\nKun hän oli päässyt tähän asti mietteissään, joita hän itse\nei koettanut millään tavalla ylläpitää, aukeni ovi, ja neljä\nsusiturkkia, joiden kaikkien sisältä kuului kova-ääninen ja\nvastausta vaativa \"iltaa\", astui sisään. Talonväelle näkyi tuottavan\nponnistuksia, ennenkuin he saivat tervehdykseen vastatuksi\npakotetulla ja hiljaisella äänellä.\n\nMutta Gyllenmarck oli komea katsella, hän oli kolme kyynärää ja\ntuuman, eikä hän vastannut tervehdykseen halaistua tavua.\n\nNeljän turkin yläpuolelta lensi pirtin penkille neljä karvalakkia,\njoiden alta paljastui neljä mitä erilaisinta päätä, ja vähitellen\nalkoi turkkien sisältä purkautua esille neljä mitä erilaisinta\nmiesolentoa, jotka kaikki olivat Kannanlahti-yhtiön pomoja ja siis\nsuuria herroja.\n\nYhä kuitenkin syöksi avoin ovi pirttiin miehiä, toiset\nlaukkuniekkoja, toiset laukuttomia, kaikki turkittomia. Toiset\nnäistä hihkaisivat jonkun tervehdyksen ja heittivät laukut penkille\ntai penkin alle, toiset olivat tervehtimättä, muutamat kohentelivat\nlakkejaan, mutta toiset pitivät ne ankarasti päässään; kaikki he\nkuitenkin sijoittuivat pitkin penkkejä, ja useimmat kaivoivat\nesiin mikä minkinlaatuisen tupakkaneuvonsa. Muutamat kävivät oitis\nlattialle pitkäkseen.\n\nViimeisenä astui sisälle koko maailman Walliini, joka viisikolmatta\nvuotta sitten kuului olleen herra, mutta tehnyt väärennyksen ja,\nistuttuaan neljä vuotta linnassa, joutunut jätkäksi, joka teki\ntyötä saadakseen juoda. Nähdessään Gyllenmarckin veti koko maailman\nWalliini kulmansa ryppyyn, teki kunniaa kuin sotamies -- mitäpä ei\nsellainen puolihullu tee usuttamattakin, varsinkin jos on päissään,\nniinkuin tuo raukka nytkin näytti olevan, -- pysähtyi Gyllenmarckin\neteen ja huusi niin, että pirtti kajahti:\n\n\"Go' afton, herr baron\".\n\nSitten hän rupesi veistelemään puu-ukkoja lapsille, mutta Gyllenmarck\noli komea nähdä, hän katseli koko maailman Walliinia ja ajatteli\nvain: raunio.\n\nAskareet alkoivat taas pirtissä sujua, sillä Walliinin esiintymisen\njälkeen oli pingotetun mielialan jännitys vähän lauennut. Gyllenmarck\nunohti, että hänen ruokansa jäähtyi kamarissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Onko sinulla heiniä, Matti?\"\n\n\"On kylläkin\".\n\n\"Menepä antamaan hevosille!\"\n\n\"Ottakaa itse ladosta ja antakaa samalla kuin asetatte ne yöksi\".\n\n\"Joutaisit itse mennä. Ensi vuonna näihin aikoihin kieputat koreasti\".\n\n\"Se on sen ajan asia, jos on\".\n\n-- Ei koskaan, ajatteli Gyllenmarck.\n\n\"Missäs se lato on?\"\n\n\"Navetan takana. Joudatte hakea\".\n\n\"Entä jos varastamme\".\n\nMatti aikoi vastata: \"Eihän se olisi ensi kerta\", mutta sanoikin vain:\n\n\"Vahinko minun, rangaistus teidän\".\n\n\"Onpa suusi kasvanut viime näkemältä\".\n\n\"Saisiko talossa ruokaa?\" kuuluu sivupenkiltä jätkien joukosta.\n\n\"Miks'ei maksua vastaan\".\n\nTällainen vastaus loukkaa jätkää silloin, kun hänellä on rahaa, ja\nsiksi singahti sivupenkiltä ilmoille tärisevä: \"Perkele\".\n\n\"Parasta olla kiroilematta. Täällä on lapsia\".\n\n\"Kuiskutellako täällä pitäisi?\"\n\n\"Tämä ei ole mikään puulaakin tukkipirtti\".\n\n\"_Vielä_\", jatkoi yksi niistä, jotka susiturkeista olivat esille\nkömpineet, painokkaasti, ja jätkät säestivät naurulla. He olivat\ntällä kertaa solidaarisia pomojensa kanssa.\n\n-- Onkohan tämä alkusoittoa? ajatteli Gyllenmarck ynseydessään.\nÄrsyttääköhän se niitä tahallaan?\n\nSusiturkeista kömpineet istuivat pöydän edessä olevalla penkillä\nja koettivat keskenään päästä puheen alkuun, mutta se ei tahtonut\nluonnistua. Huoneessa istui yksi, kieltämättä herra, jolle he\nnäyttivät merkitsevän samaa kuin tyhjä ilma. Sellainen painostaa.\n\nNyt oli Gyllenmarck erakko, ynseä, harvasanainen, ei kenenkään\ntuttava, vielä vähemmän ystävä, ei koskaan pyytänyt mitään eikä\nantanut mitään, lisäksi kierteli huhu, että hän oli valtioneuvoksen\npoika ja paroni, tietysti rikas -- tietysti! -- kuinka voi tällaiseen\nsuhtautua tukkipomo, joka juoksi sinne, mihin korkeampi pomo käski!\nMennäkö puhumaan ja sanoa, että ulkona on kova pakkanen. Mutta ellei\nse siitä pitäisi, ja tietäähän se sen muutenkin. Eikähän se edes\nheihin katsonutkaan.\n\nNeljä miestä, jotka susiturkeissaan olivat olleet suuria herroja,\nistui noloina ja nuopeina irtopenkillä pöydän edessä ja miettivät,\nmiten päästä alkuun.\n\nMutta Gyllenmarckin mieleen juolahtivat taas ne suuret ja poimukkaat\naivot siellä kaukana kaupungissa, joiden käskystä tämä jätkäjoukko\npomoineen oli liikkeessä, ja sitten hän oli näkevinään vuolaan\nTuntsan mahtavan, monihaaraisen käsivarren, jonka reunoilla nämä ja\ntuhannet näiden kanssa liikkuivat kuin pikkusyöpäläiset jättiläisen\nkäsivarsilla, noiden suurten, kylmien aivojen viittauksesta.\n\nJa ilta kului, ja käryävä öljylamppu oli aikoja sitten sytytetty,\nja se nuori, terveverinen tyttö kanteli ruoka-astioita pöytään\nja porontaljoja lattialle, mutta koko huoneen täytti ruuanhaju,\nporonhaju ja erilaiset hiet, puhe alkoi vaimeta, lusikat helistä,\nruualla täyteen ahdetut miehet röyhdellä. Niin, pian olikin yö,\ntähtikirkas pakkasyö erämaan talon ympärillä, ja sadan sylen päässä\nkohisi sula koski, niinkuin helvetin portti.\n\nTalon vanhin tytär meni laittamaan tiloja kamareihin niille, jotka\nolivat ajaneet reessä, susiturkkien sisässä, ja Gyllenmarck meni\nlevolle siihen kamariin, jossa jäähtynyt ruoka häntä odotti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli määrätty, että Gyllenmarckin tänä yönä piti saada yksi uusi\nelämys niiden entisten lisäksi, joita hän vuosikymmenen oli vatvonut\nja koettanut unohtaa.\n\nKun hän kuunteli kosken kohinaa, joka nyt yöllä kuulosti kumeammalta\nja peloittavammalta kuin päivällä, ja ajatteli, oliko hänen\nMatti Niemelän pulaan suhtauduttava mitenkään -- sillä eihän se\nollut hänen asiansa -- kuului viereisestä huoneesta, johon parin\nturkkiniekoista piti tulla nukkumaan, ähkymistä ja puhkumista ja\nsupinaa ja kahinaa, aivan niinkuin siellä kaikessa hiljaisuudessa\nolisi tapeltu, ja ähkynän ja kahinan yli kirahti viimein kirkas\nja selvästi lausuttu: \"Ann' jumalaut' olla mun rauhassa\". Silloin\nGyllenmarck höristi korviansa ja kuuli matalamman ja hengästyneen\näänen koettavan ikäänkuin tyynnyttää: \"Enhän minä sinulle mitään tee,\nälä nyt viitsi\", johon taas kirkas, mutta myöskin hengästynyt ääni\ntuskastuneesta kiljahti: \"Mene helvettiin, sen oinas!\" Sitten taas\ntuntui tappelu jatkuvan ja toisen huoneen lattia tärähti, niin että\nGyllenmarckin lamppu horjahti, sitten kuului aivan kuin hammasten\nkiristyksen sekainen vihan kiljahdus.\n\nVaikk'ei Gyllenmarckin tapoihin kuulunut sekaantua toisten\nkahdenkeskisiin edesottoihin edes pyydettäessäkään, katsoi hän nyt\nkuitenkin velvollisuudekseen puuttua asioiden kulkuun ja koetti avata\novea, mutta kun se oli salvassa, potkaisi hän ovea, niin että lukko\nirtautui, jääden surullisena roikkumaan yhdestä naulasta, ja silloin\nhän huomasi, kuinka vanhin ja vahvin niistä turkillisista päästi\notteestaan sen terveverisen, ujosilmäisen tytön, ja tuijotti häntä\npunaisin naamoin ja pukinkatsein. Tyttö oli valkea ja punainen ja\npillahti itkuun, nähdessään Gyllenmarckin.\n\n\"Tuo mies...\", aloitti hän, mutt'ei saanut sanotuksi loppuun.\n\nJa Constantin Gyllenmarck, jota eivät toisten asiat liikuttaneet,\ntunsi otsasuoniensa pullistuvan, ja hän tarttui miestä hartioihin,\nnosti kohoksi ja heitti sitten lattiaan, niin että lattia tärähti\nlujemmin kuin edellisellä kerralla, viskattu älähti ja jäi siihen\nmakaamaan suu verta pursuten. Sitten hän katsoi tehtävänsä\npäättyneeksi, työnsi tytön edellään huoneeseensa ja sulki oven.\n\nTämä oli sen määrätyn elämyksen edellinen osa, joka ei vielä\noikeastaan ollutkaan mikään elämys, vaan ruma tapaus. Jatko on\nseuraava. Gyllenmarck sanoi sille puhdasveriselle, vielä värisevälle\ntytölle, jonka hän oli otaksunut käyneen kansanopistossakin, että\nhänen on selvintä hakea vuodevaatteensa ja nukkua hänen kamarinsa\nnurkassa tämä yö. Tämä oli Gyllenmarckista itsestään lankeavaa ja\nluonnollista eikä hän ollenkaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta,\nettä tyttö pitäisi häntä samanlaisena eläimenä kuin sitä, joka\nvirui jossakin toisen huoneen loukossa. Tapahtui, kuten Gyllenmarck\ntahtoi, ja vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, miten tyttö oli\nselvittänyt asian vanhemmilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä yö oli sitten taas sellainen, ettei Gyllenmarck saanut itseään\nkomennetuksi nukkumaan. Lamppu paloi ja Gyllenmarck valvoi, ulkona\nkohisi koski, revontulet tanssivat ja tähdet kimmelsivät, koko\ntalossa oli rauhallista ja hiljaista, ja se nuori, korkeapovinen,\npuhdasihoinen tyttö hengitti raskaasti ja rauhallisesti porontaljalla\nvällyn alla Gyllenmarckin kamarin loukossa.\n\nSilloin Gyllenmarckissa heräsi joitakuita vaistoja.\n\nEnsinnäkin heräsi suuri viha niitä kaupungissa majailevia suuria ja\nkylmiä aivoja kohtaan, jotka olivat muodostaneet valtavan Tuntsan\nkaikkikukistavaksi, imeväksi käsivarrekseen ja jotka tanssittivat\ntuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä aivan niinkuin parhaaksi\nnäkivät. Hän tunsi, että tämä viha oli hänessä uinunut jo kauan\naikaa, mutta että se nyt vasta heräsi tajuttavaksi.\n\nToiseksi hän tunsi, että hänen huomaansa oli uskonut itsensä joku,\njoka raskaasti ja rauhallisesti nukkui tuolla nurkassa kuuden\naskeleen päässä hänestä. Hän oli pelastanut nukkuvan jostakin --\nniin, samahan se, mistä, pelastanut joka tapauksessa. Kukaan ei\naikaisemmin ollut uskonut itseään Gyllenmarckin huomaan turvallisesti\nja luottavaisesti, niinkuin tuo tuolla nurkassa, tuo, jonka rinta\nkohosi ja laski. Älä pelkää, tyttöseni, minä, setä Gyllenmarck,\nvalvon, ettei mitään pahaa sinulle tapahdu.\n\nVähitellen, itse tietämättä kuinka, tuli hän sellaiseen\njohtopäätökseen, että Matti Niemelän talo on pelastettava\ntukahduttavan hirviön kourista. Millä keinoin -- no niin -- sitähän\nsaa ajatella. Mutta tämä rauhallinen kolkka on autettava jaloilleen.\n\nTähän päätökseen tullessaan ei Gyllenmarck ottanut huomioon, että\nkaikki erämaan talot olivat yhtä rauhallisia kolkkia, useimmat vain\nlikaisempia, riitaisempia ja runottomampia kuin Matti Niemelän\nomistama rauhallinen kolkka.\n\nLamppu alkoi kärytä, kunnes se kokonaan sammui, eikä Gyllenmarck enää\noikein varmaan tiennyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi hän oman itsensä puolueeton, kirkkaankylmä\nsyrjästäkatselija ja hänen edessään liikkui kuin näyttämöllä\neräs metsäherra Constantin Gyllenmarck, joka oli tuuman ja kolme\nkyynärää ja jolla oli kotkannenä, synkkä ilme silmissä ja harmaita\noraita hiuksissa. Tällä metsäherralla ei ollut menneisyyttä eikä\ntulevaisuutta, hän liikkui äänettömänä kuin varjo, vatvoi raskaita\najatuksia, joista hän ei päässyt erilleen, luki kirjoja, joi itsensä\nhumalaan yksinäisyydessään ja pelkäsi ihmisiä, koska ne voisivat\nkysyä: \"Minne olet pannut tulevaisuutesi ja isäisi omaisuuden,\nparoni?\" Ja tämä metsäherra vaelsi kirkkaassa laaksossa tuntureiden\nja vaarojen keskellä, mutta tätä kirkasta laaksoa varjosti eräs\nsuunnaton hirviö, jolla kaikkialla oli kynsiä, käpäliä sekä\nkimmeltävää kultaa. Laakson ihmisiä painosti joku tukahduttava\ntunne, joka johtui heidän yllään lepäävästä hirviöstä, saavuttamaton\nkulta kuumensi heidän mielensä ja kaikilla heillä oli orjan merkki\notsallaan. Sitten nousi se metsäherra Gyllenmarck, jonka hän\nnäki edessään näyttämöllä, korkealle, kaljulle tunturille, josta\nnäki laajalti maailmaa ja jossa ei käppyräisinkään katajapensas\nmenestynyt, ja siellä virtasi hänen suoniinsa raikasta, puhdasta\nilmaa, joka pani veret liikkeelle.\n\nKun hän heräsi, oli jo selvä päivä, tukkilaiset olivat jo\naamuhämärissä poistuneet, ja se ujosilmäinen tyttö, jonka hän joskus\noli pelastanut, tarjosi hänelle kahvia.\n\n\"Äiti oli aamulla vähän vihassa\", sanoi se tyttö.\n\nGyllenmarckin sielun läpi vilahti eräs aavistus, mutta hän kysyi\nkuitenkin:\n\n\"No?\"\n\n\"Kun minä vaivasin metsäherraa...\"\n\nTapahtui jotakin, jota ei ollut pitkiin aikoihin tahtomatta\ntapahtunut. Gyllenmarck purskahti välittömään nauruun.\n\n\n\n\nVI\n\n\nGyllenmarck oli saanut vieraaksensa erään nuoruutensa ystävän.\n\nKäsite ystävä, samoinkuin käsite vieraskin, olivat Gyllenmarckille\njo aikoja sitten olleet voitettu kanta: molemmat olivat haihtuneet\nsamalla kertaa kuin Gyllenmarckien perintötilakin. Nyttemmin kävi\nGyllenmarckin luona vain sellaisia vieraita, joilla oli jotakin asiaa.\n\nTällä vieraalla, tällä Erik Wegenerillä, ei ollut mitään erikoista\nasiaa, hän oli vain muuten tullut katsomaan, miten Gyllenmarck\njaksoi. Eikä se ollut niinkään vähäpätöinen urakka: hän oli\nsaanut istua yön ja pari päivää junassa, ajaa kolme neljä päivää\nhuonokulkuisilla hevosilla, taistella vilua vastaan vetoisissa ja\nlikaisissa kievareissa, istua päiväkaudet viiltävässä pakkasessa, ja\nhän oli kuitenkin tullut.\n\nKevät ei antanut vielä pienintäkään merkkiä itsestään, talvi lepäsi\nvielä maailman yli raskaana ja painostavana, lumi helisi pakkasessa\nkuin teräs, milloin ei vihlova pyörre puhaltanut esiin tunturien\nlomista ja peittänyt kaikkea kirvelevän kylmään, valkeaan pyörteeseen.\n\nMatkalla Erik Wegener oli kuullut, että Korjan kylässä oli kaadettu\nkolme karhua, hän oli kuullut susien ulvonnan vaarojen kupeilla ja\nnähnyt raadeltuja poroja makaavan teitten varsilla, hän oli luullut\ntulevansa köyhyyden ja kauhistuksen esikartanoihin.\n\nMutta perille hän oli tullut joka tapauksessa ja nyt hän istui\nGyllenmarckin lämpöisessä työhuoneessa, katseli valkean räiskettä ja\nmaisteli totia.\n\nHän oli paljon kärsinyt ja paljon tehnyt työtä, tämä Erik Wegener.\nHän oli tehnyt työtä, säästänyt, koonnut omaisuutta -- Gyllenmarckhan\ntiesi, ettei hän ollut mikään miljoonamiehen poika -- ja tullut\nrikkaaksi mieheksi, niinkuin sanotaan. Hänellä oli ollut talo, rahaa\nja osakkeita, hän oli ajanut omilla hevosilla...\n\n\"Tuo nyt ei ole mikään erikoinen nautinto\", ajatteli Gyllenmarck ja\ntunsi jonkunlaista etäistä kirvelemistä.\n\n... Sitten oli perustettu suuri saha Tuntsan varrelle ja hän oli\nkiinnittänyt siihen melkein koko omaisuutensa. Eihän se omaisuus\nsuuri ollut, mutta omaisuus hänelle joka tapauksessa.\n\nYrityksestä toivottiin suuria, metsää sai melkein ilmaiseksi, ellei\njuuri kruunulta, niin -- tässä Wegener hymähti ja Gyllenmarckin\nsydäntä vihlaisi toistamiseen -- niin talonpojilta.\n\nMutta sitä metsää ei koskaan saatu: Kannanlahti-yhtiö kulki aina\nedellä, kallistutti kaikki, eikä antanut toisen saada mitään.\n\"Odotetaan, ei kai tuo ikäänsä jaksa, kylvetään lisää rahaa, yhä vain\nrahaa ja rahaa\". Mutta Kannanlahti-yhtiö kulki sittenkin aina edellä\nja viimein se antoi armoniskun: nielasi koko Wegenerin ja kumppanien\nyrityksen polkuhinnasta, melkein ilmaiseksi.\n\nJa kuinka nöyryyttävällä tavalla!\n\n\"Kannanlahti-yhtiö tarjoutuu ostamaan liikkeen, sillä herrat\ntulevat kaikissa tapauksissa kärsimään tappion tappion jälkeen.\nKannanlahti-yhtiö ei kuitenkaan voi käyttää hyväkseen herrojen sahaa.\nPaikka on huonosti valittu: se ei ole mikään suursahan paikka,\nenintään paikallista tarvetta tyydyttävän sahan, vesisahan. Eivätkö\nherrat ymmärrä, että vientiä varten perustetun sahan tulee olla\nsuurten liikeväylien varsilla tai ainakin kivenheiton päässä niistä?\nHerrojen yritys oli alusta alkaen kuolemaantuomittu. Eikä hyödytä\nollenkaan viekoitella meidän työnjohtajiamme herrojen palvelukseen,\nhe ovat yksinkertaista väkeä, eivätkä omin voimin voi mitään, heillä\ntäytyy olla _johtoa_...\"\n\n\"Ne suuret, kylmät aivot\", ajattelee Gyllenmarck.\n\nJa sitten oli Kannanlahti-yhtiö maksanut rahat, kaikki yhdellä kertaa.\n\n\"Tämän he maksavat, ei enempää. Elleivät herrat siihen tyydy, tehkää\nkonkurssi. Herrat ovat jo tarpeeksi leikkineet puutavaraliikettä.\"\n\nMikä auttoi? Täytyi ottaa tai tarttua kerjuusauvaan.\nKannanlahti-yhtiö oli sittenkin ollut jotenkin hienotuntoinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Teillä ei ollut tarpeeksi rahaa\", sanoi Gyllenmarck.\n\n\"Ei, emmekä olisi millään tavalla koskaan niin paljoa saaneetkaan,\nettä olisimme pystyneet Kannanlahti-yhtiön kanssa millekään. Nyt minä\nolen aivan förbi.\"\n\n\"Kuinka olit niin lyhytnäköinen?\"\n\n\"Uskoin ihmisiä ja omaa laskelmataitoani\".\n\n\"Hm. Etkö sure, kun et ole rikas enää?\"\n\n\"Sure!\" -- Erik Wegener naurahti melkein iloisesti. -- --\n\"Tarkoitatko todella, että surisin? Siihen ei minulla ole aikaa. Minä\nvoin aloittaa uudelleen, enhän ole vielä vanha, minulla on elämää\nvielä yllinkyllin jäljellä.\"\n\nGyllenmarck tunsi ikäänkuin raittiin, nuorruttavan kevättuulahduksen:\nelämää vielä yllin kyllin jäljellä.\n\nErik Wegener oli häntä vanhempi iältään. Mutta Erik Wegener teki\ntyötä, hänellä ei ollut aikaa vatvoa menneisyyttä, jota hänellä ei\noikeastaan ollutkaan, hän oli nykyhetken, työn ja tulevaisuuden mies,\nhän ei ollut huveltanut monen sukupolven kokoamaa omaisuutta, hänen\nei tarvinnut karttaa ihmisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuitenkin, miksi hän oli tullut tänne, katsomaan Constantin\nGyllenmarckia, kuten sanoi? Aikoiko hän repiä auki haavat, joita\nGyllenmarck koetti parantaa, vetäisikö hän esille vanhat muistot ja\nalkaisi haastella Gyllenmarckien suuresta valkoisesta Soiluasta, jota\ntammet varjostivat.\n\nGyllenmarck kavahti näitä asioita ja pelkäsi. Silloin olisi kaikki,\nminkä hän mahdollisesti oli voittanut, menetetty. Häntä kiusasi\ntahtomattaan Wegenerin pelkkä läsnäolokin.\n\n\"Sinähän asut kuin ruhtinas\", sanoi ystävä.\n\nGyllenmarckin olisi tietysti täytynyt hymyillä ja kiittää\nkohteliaisuudesta, mutta hän vastasi vain:\n\n\"Niinkö arvelet?\"\n\n\"Niin. Mikäpä on ollaksesi? Toimitat terveydeksesi virkasi\nvähäpätöiset tehtävät, et kysele keneltäkään, et ole kenestäkään\nriippuvainen, palkka kannetaan nenän eteen, elämä pelkkää\nhuolettomuutta. Mutta eikö yksinäisyys toisinaan ala piinata?\"\n\n\"Minkä tuo tehneepi\".\n\nHän, Erik Wegener, oli tullut katsomaan, millaisia nämä raukat rajat\noikein ovat, nämä viheliäisyydessään ylistetyt.\n\nHän oli erehtynyt. Suurpiirteistä tosin, mutta yksitoikkoista,\niankaikkisen yksitoikkoista. Täällä hän ei voisi lepuuttaa hermojaan.\nTuntureita siellä ja samoja täällä, kaikki niinkuin kumoonkäännetyt,\nsuunnattomat padat, toinen vain korkeampi, toinen matalampi, ei\npienintäkään syrjähyppyä yksitoikkoisissa ääriviivoissa...\n\n\"Olisit mennyt Norjaan...\"\n\nVälillä sitten vain ikuiset metsät ja kamalat aukeat, tietysti soita\nja vetisiä niittyjä, joku joki siellä täällä metsän uumenissa. Ja\nentä sitten? Eikö täällä ollut kenelläkään muulla mitään sanomista\nkuin Kannanlahti-yhtiöllä? Pitkin matkaa hän vain oli kuullut siitä,\nniinkuin ei muita olisi ollutkaan. Tuossa on Kannanlahden puulaakin\ntalo, se tuli sen haltuun silloin ja silloin, tuo tuossa myös, siinä\non isännöitsijänä se ja se, entinen isäntä joutui maantielle; tuossa\non Kannanlahti-yhtiön lanssimaa, tuossa sen tukkeja, ne kai uitetaan\nkeväällä, tässä lossissa veistetään proomua, joka kannattaisi\nKannanlahti-yhtiön automobiilin, tässä Kannanlahti-yhtiön rakentama\nsilta, tuossa sen rakennuttama kansakoulu, lahjana annettu, kun se\nensin oli syönyt koko kylän köyhäksi.\n\nSatapäinen jätkäjoukko tulee vastaan -- ne ovat tietysti\nKannanlahti-yhtiön jätkiä; mies sivuuttaa komealla oriillaan kurjan\nkievarikonin, se on tietystikin Kannanlahden puulaakin pomoja.\nJa taas: tukkilaisasuntoja, punaseinäisiä talonpoikaistaloja,\npomojen asuntoja, kirkonkylässä suuria, valkeita taloja, kaikki\nKannanlahti-yhtiön.\n\n\"Herra Jumala, ovatko täällä edes sielut ihmisten omia? Eivätkö\nnekin ole Kannanlahti-yhtiön! Ja miten mainitaan Kannanlahti-yhtiön\nnimi: kuiskaamalla, kunnioittavasti, aivan kuin pelattaisiin loukata\njotakin suurta, kaikkivoipaa, jolla on korvat kaikkialla...\"\n\n\"Niin sillä onkin\", vakuuttaa Gyllenmarck hiljaisesti.\n\n\"Peuraniemellä sanottiin Kannanlahti-yhtiön metsäpäällikköä 'leivän\nisäksi', sanottiin, että hänellä oli valta laittaa nälkävuosi kolmeen\nkihlakuntaan, jos hän vain halusi. Ja hän oli sen kerran tehnytkin,\nkun työmiehet olivat alkaneet lakkoilla. Onko se totta?\"\n\n\"Kyllä se on totta\".\n\n\"Kuinka väestö voi sellaista kärsiä? Eivätkö nämä ole niitä Pohjolan\nylpeitä, jäykkäniskaisia talonpoikia?\"\n\nGyllenmarck kohautti olkapäitään.\n\n\"Tavallaan ylpeitä kylläkin\", sanoi hän, \"rentoja ainakin, niinkuin\ntäällä sanotaan. Mutta heitä on petetty, eivätkä useimmat osaa\nsäästää. Onhan täällä sentään rikkaitakin.\"\n\n\"Mutta on kauheata ehdoin tahdoin pettää ...\"\n\nGyllenmarck naurahti kuivasti.\n\n\"Ellei kruunulta saa halvalla, saa talonpojalta\", virkahti hän.\n\nErik Wegener puraisi huultaan ja koetti salata punastumistaan.\n\n\"Heitä pitäisi valistaa\", sanoi hän.\n\n\"Valista sinä heitä, jos huvittaa. Ennen katastrofia he eivät usko,\njälkeenpäin se on myöhäistä.\"\n\nErik Wegener ei ollut huono mies, hän oli rehellinen, hän oli\noikeudenmukainen, hän teki työtä ahkerasti, hän oli kukistunut, mutta\nhän oli jälleen nouseva. Hän ei ollut hylännyt Gyllenmarckia silloin\nkuin Gyllenmarckien perintötila haihtui, päinvastoin oli Gyllenmarck\nkadonnut hänen näköpiiristään, hän oli matkustanut kokonaisen viikon,\nsaadakseen lapsuutensa ja nuoruutensa ystävän luona viihdyttää\nhermojaan tappionsa jälkeen. Nyt istui hän ensimmäistä iltaa\nystävänsä luona, hän oli maistanut totia ja oli tunteellinen. Mutta\nConstantin Gyllenmarck ei ollut osoittanut iloa eikä surua hänen\ntulostaan, hän oli ynseä ja harvasanainen, kertaakaan hän ei ollut\nkatsonut häntä edes silmiinkään, ja Erik Wegenerin päähän lensi\najatus, että kuningasmurhaaja Anckarströmin ilme ehkä oli ollut\nsamanlainen.\n\nHän oli sanonut: \"Valista sinä heitä, jos huvittaa...\"\n\nNoinko sanoi vapaaherra Gyllenmarck, se entinen, se hieno, se\navulias! Mihin hän oli menettänyt joustavuutensa, vai oliko hän\nSoiluan kartanon mukana menettänyt kaikki eikä jaksanut voittaa\nmitään takaisin? Vai joko hän oli tuhlannut kaikki elinvoimansa ennen\nSoiluan menettämistä?\n\nMutta vastaus viipyi liian kauan, Erik Wegener palasi asiaan.\n\n\"Tokkopa kannattaa ruveta profeettana heidän joukossaan liikkumaan\",\nsanoi hän, \"mutta voisithan sinäkin heitä toisinaan varoittaa ja\nopastaa.\"\n\nVilpittömästi sanoen ei Erik Wegener odottanut tähän mitään\nvastausta, hän vain vastasi, koska oli vastauksen velkaa. Mutta\nvastaus tulikin, vastoin odotusta.\n\n\"Minulla on juuri eräs säälittävä tapaus\", lausahti Gyllenmarck,\nmutta pysähtyi siihen.\n\nHän ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, hän melkein pelkäsi omaa\nääntään. Ja nyt istui tuossa yksi, joka tiesi hänestä kaikki. Hänelle\ntuotti ponnistuksia jatkaminen.\n\n\"Niin, sellainen säälittävä tapaus\", jatkoi hän sitten. \"Rehellinen,\nahkera mies joutumassa mierolle. Tähän juttuun olen minä sekaantunut,\nestämällä velkajutun tulemasta esille käräjillä... Olen päättänyt\nhoitaa asian...\"\n\n\"Oikein, Gyllenmarck, oikein. Juon maljasi!\"\n\n\"Se tuskin kannattaa. Omasi... terve! -- Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön\ntulee... mahtaneeko se olla kummempi kuin muutkaan samanlaiset siellä\netelässä, rikkaampi vain, rahakkaampi ja käyttää rahojaan. Raha tekee\ntunnottomaksi silloin, kun sitä ei enää ole pakko koota, vaan sitä ja\nsillä hallitsee ja antaa sen lisätä itseään...\"\n\n\"Oletko sinä tullut filosofiksi?\"\n\n\"En, mutta olen täällä nähnyt kuinka paljon ja monenlaista\nviheliäisyyttä tuo samainen yhtiö on matkaansaattanut, nöyryyttänyt\nyksilöitä ja kansanjoukkoja, ja minä olen oppinut sitä vihaamaan...\"\n\n\"Sydämestäsi?\"\n\n\"Kuinka tahdot. Mutta vihani ei kohdistu yhtiöön, elottomaan,\nvaan sen toimeenpaneviin jäseniin, ylhäisimmästä virkamiehestä\nviheliäisimpään jätkään minä heitä kavahdan... Ja se johtuu vain\nsiitä viheliäisyydestä, mitä he kylvävät. Minkä minä kuitenkaan\nmahdan?\"\n\n\"Et mitään\".\n\n\"En mitään. Enintään pysyä erilläni. Jos yhden kuiluun syöstävän\nvoin pelastaa -- niinkuin koetan -- toista en voi. Silloin minua ei\nenää pidettäisi hyvänsuopana... hm!... hyvänsuopana ihmisenä, vaan\nrettelöitsijänä, joka aiheettomasti sekaantuu yhtiön asioihin ja\nkoettaa vaikeuttaa sen toimintaa.\"\n\n\"Sellaista se on.\"\n\n\"Sellaista. Eikähän tuo kaikki oikeastaan minua liikuta -- sinua\nitseäsi, joka olet saanut itsekohtaisia tuntemuksia yhtiöstä,\nehkä enemmän, -- mutta kun joka päivä näkee ympärillään sen\nhäikäilemättömyyksiä, tulee tahtomattaankin ajatelleeksi...\"\n\nTässä tuli raja. Gyllenmarck oli puhunut, hän oli purkanut esille\nomia ajatuksiaan, hän oli pitänyt pisimmän puheensa kahteen-,\nkolmeentoista vuoteen, keskellä lausetta hän löysi itsensä puhumasta\nja säikähti omaa ääntänsä.\n\nSilloin hän ei tiennyt, että hän monasti ennenkin oli puhunut, että\nhänen työmiehensä, hänen emännöitsijänsä ja moni muu heidän kanssaan,\noli kuullut hänen puhuvan itse tietämättään, itseksensä, että\najatukset joskus väkisinkin olivat purkautuneet sanoiksi.\n\n\"Miksi Gyllenmarck ei seurustellut kenenkään kanssa?\"\n\nYksinkertainen kansa kertoi, että hänellä oli \"seuraa\" muutenkin.\nSilloin kun ilta oli hiljaisin ja ihmiset kävivät levolle, silloin\nkun metsäherra istui yksin ja karahvi oli pöydällä, silloin astui\n\"seura\" esiin pimeistä kätköistä ja Gyllenmarck haasteli heidän\nkanssaan kuin vertaistensa kanssa. Kukaan ei kuullut, mitä \"seura\"\nsanoi, mutta Gyllenmarck sen kuuli ja vastaili ja kyseli, tyynesti ja\nasiallisesti.\n\nNäin kertoivat ihmiset. Kuinka voi odottaa, että sellainen mies\nkaipaisi muuta seuraa.\n\nVaistomaisesti, sanattomalla kauhulla huomasi sen Erik Wegenerkin.\nGyllenmarck ei ollut puhunut hänelle, hän oli puhunut muuten vain,\nitsekseen tai jollekin näkymättömälle ja herännyt keskellä lausetta,\nkauhulla kuullen oman, syväsointuisen äänensä.\n\nNäinkö pitkälle olet yksinäisyydessäsi tullut, Constantin Gyllenmarck?\n\nTällä hetkellä Erik Wegener niin hyvin ymmärsi kertomukset\näärettömien erämaiden sivistyneistä virkamiehistä, kuinka he joivat,\nkuinka he tylsistyivät, kuinka he maatuivat ja kuinka heissä lopuksi\nvain ruumis eli, mutta sielu oli jo mennyt sinne, minne se kuolemaan\njälkeen oli joutuva, ja hengetön ruumis käveli maan pinnalla.\n\nNiin, vapaaherra Gyllenmarck, tässä nyt olet sinä ja tässä olen minä,\nErik Wegener, kellanpunaisen nuoruutesi suurin ystävä, tässä me nyt\nseisomme, emmekä muuta voi.\n\nKatso, lamppu läkähtelee ja sammuu, valkea uunissa hiipuu\nhiillokseksi ja puoleksi tyhjennetty karahvi seisoo ryöstetyn\nnäköisellä pöydällä, mutta pakkanen paukkuu nurkissa ja korkealle\ntaivaalle on noussut kuu. Eikö hohdakin tunturinrinne ja -laki\nvaloisena ja kirkkaana, vaikka sen juuri on musta kuin peikkojen\nluola ja laaksot kuin kuoleman alhot. Tuolla, hopealle hohtavan,\nvalkoisen suon takana, kohoaa kirkon tapuli kuin valkeuden viitta\ntaivasta kohden, taustanaan mustalta kuvastava havumetsä. Keskellä\nsuota olevalla nyppylällä kohoaa mustana ja yksinäisenä rappeutunut,\nkatoton tölli. Se on Mäski-Kreetan tölli, josta Kannanlahden yhtiön\njätkät ovat repineet katon pois ja viskelleet säleet ja malat ympäri\nsuota rangaistukseksi siitä, että mökin asukas oli myynyt heille\nvedellä miedonnettua viinaa puhtaana viinana. Sellainen se on, se\njätkien oikeudentunto. Itku ja parku olivat silloin vallinneet\nMäski-Kreetan mökissä, pelästyneet lapset piileksineet äitinsä\nliepeillä, joka kimakasti kiroillen oli uhannut kostaa hävittäjille.\n\nMutta tuolla, metsän puolella, työntäytyy mies ulos matalasta\nmajasta. Lähteekö varas öillisille retkilleen kuun häntä kirkkaasti\nvalaistessa? Pitkä varjo hiipii kiinteästi hänen jäljessään, ja\nlumi narskuu hänen jalkainsa alla. Nytkö hän aloittaa työnsä? Hän\npysähtyy, naputtaa ikkunaan, varas ei niin tee, hänelle avataan.\nSe on vain Kolsan Erkki, mökinpoika, joka on kuusi vuotta niinkuin\nsadun orja hikoillut Kannanlahti-yhtiön töissä kesät talvet,\nvoidakseen mennä naimisiin Miinan kanssa. Anna miehen kulkea,\nluvattomia teitä hän ei kulje, perjantaina he menevät panettamaan\nitsensä kuulutuksiin, ja lapsikin heillä on jo ollut pari vuotta.\nSellainen se on, Kannanlahti-yhtiö, leivän se suo ja toimeentulon,\nja metsän takana nousee savu sen tukkilaiskämpästä, jossa miehet\nhiessä ja höyryssä oljentelevat takkavalkean loisteessa täisillä\nmakuulavoilla pitkin seiniä, nähden unta \"aatteen\" voitosta ja\nherätäkseen huomenna kiroilemaan kapitalistista maailmanjärjestystä\nja ansaitsemaan jokapäiväisen leipänsä. Vain se, joka enimmän on\nhävinnyt korttipelissä, valvoo, vannoen huomenillalla ottavansa\nhäviönsä takaisin.\n\nSellainen on yö, puustellin ikkunasta katsottuna; tähdet loistavat\nkorkealla taivaalla, tunturi hohtaa valkoisena, metsä humisee ja\nrisahtelee, korvaan erottautuu poronkoparan kuiva kapse tai kaukainen\nsurkea ulvonta, ja koko luonto on täynnä korkeata aavistusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Erik Wegener seisoo ikkunapielessä ja katsoo nuoruutensa\nystävää, jolla ei ole mitään päämäärää ja joka ei uskalla tarttua\nkäsiksi elämään, ja taas hän tulee ajatelleeksi kuolleen miehen\nhaamua, johon sielu yrittää palata, vaan ei uskalla. Hänen seuransa\ntarttuu häneen ja tahtomatta pääsee lause hänen huuliltaan, lause,\njoka heti lausuttua hukkuu, vaikka se kuullaan, ja joka ei häiritse\nympäristöä enemmän kuin käen kukunta korven hiljaisuutta tai\ntunturintakaisen suden älähdys talviyön rauhaa.\n\n\"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin\", sanoo hän.\n\n\"Käydään levolle, yö on jo pitkälle ehtinyt\", sanoo Gyllenmarck.\n\nLamppu sytytetään ja sammutetaan uudelleen ja kaksi miestä käy\nlevolle yön hiljaisuudessa, mutta kumpainenkaan ei nuku.\n\nGyllenmarck oli lauseen kuullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän kuluttua Erik Wegener istuutui rekeen ja lähti etelää\nkohti. Gyllenmarck ei koeta puolella sanallakaan häntä siitä estää.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKylmänkalsean pakkasaamun mukana astui metsänhoitajan puustelliin\ntyhjyys.\n\nEnnen Erik Wegenerin käyntiä siellä ei ollut mitään, mutta hänen\nkäyntinsä jälkeen siellä ei ollut sitäkään. Erik Wegener oli käynyt\nja vienyt senkin vähän, mitä siellä oli ollut.\n\nTätä ei Constantin Gyllenmarck voinut käsittää. Huonekalut olivat\npaikallaan kuten ennenkin, tuolla hääri Maikki keittiössä kuten\nennenkin astioita helistellen, tuossa, tien toisella puolen, kunnan\nsairastupa kuten ennenkin, ilman hoitajaa ja ilman potilaita, tuolla\ntunturi ja sen takana toiset tunturit ja ikuiset metsät.\n\nJa tässä istui hän itse, Constantin Gyllenmarck, metsänhoitaja,\nvapaaherra, niinkuin oli tehnyt jo toistakymmentä vuotta.\n\nHän panetti tulen uuneihin, ja pian leimusi kaikissa huoneissa\niloinen valkea, karahvi ilmestyi pöydälle, ja hän kävi sen sisältöön\nkäsiksi huikealla asiantuntemuksella, mutta se suuri, voittamaton\nturvallisuudentunne ei palannut.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi hän herännyt pitkällisestä unesta myöhään\npäivällä, paha maku suussaan, vähän viluisena ja haluttomana\nkaikkeen. Hänen ympärillään toljotti alastomuus, ja hän tunsi\nkaipaavansa jotakin, vaikk'ei tiennyt mitä, palelevansa, vaikk'ei\nlämpö kyennyt vilua poistamaan, ja olevansa nälkäinen, vaikka ruoka\ninhotti. Viimein heitti hän karahvin rauhaan ja silmäili kirjastoaan,\nvalitsi kirjan, mutta heitti sen muutaman hetken kuluttua pöydälle.\n\nTällaisen tilan hän saattoi ymmärtää, jos se kesti tunnin tai pari,\ntai yhden aamu- tai ehtoopäivän, mutta nyt se oli kestänyt yli viikon\nja se oli liikaa. Sellaista hän ei saattanut ymmärtää.\n\n\"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin\".\n\nKuinkahan tässä sitten olisi elettävä, jos saa kysyä?\n\nElivätkö muut virkaveljet paremmasti tai edes niinkään hyvin!\nJättikö hän kentiesi virkansa hoitamatta ja hurrasi viikkokausia\nyhdessä ainoassa, jatkuvassa humalassa ja antoi piikansa muistuttaa\nkuukausiraporttien teosta.\n\nMonet ponnistelivat vuosikausia, vieläpä vuosikymmeniä,\nsaavuttaakseen oman hoitoalueen ja itsenäisen aseman, ja kun he sen\nsaavuttivat, tunsivat he lepäävänsä laakereillaan ja lepäilivät\nniillä kunnes kuolivat, ja kymmenen muuta astui esille kärkkymään\npoismenneen paikkaa.\n\nHän oli saavuttanut sen huipun, jonka hän alallaan voi saavuttaa,\nja kun hän siltä poistuisi, astuisi toinen hänen tilalleen. Se\noli hänen osansa niinkuin kaikkien muittenkin. Hän tahtoi elää\nrauhassa ja antaa muittenkin elää. Tämän hän oli tahtonut sanoa\nErik Wegenerille, mutta se oli jäänyt sanomatta. Asia oli nyt kerta\nkaikkiaan niin, että hänen oli vaikea puhua, eikä hän voinut sitä\nauttaa. Sen kai olivat vuodet saaneet aikaan. Olihan hän sitäpaitsi\ntarpeeksi jo puhunut -- nuoruudessaan, siinä nuoruudessa, joka oli\nvienyt häneltä kaikki vietit ja vaistot paitsi -- mahdollisesti --\nitsensäsäilyttämisvaistoa.\n\nJa nyt kai Erik Wegener kulki ja kertoi, että sellaiseksi on tullut\nConstantin Gyllenmarck, erakoksi ja eunukiksi.\n\nKertokoon, oma asiansa.\n\n\u003Ctb\u003C\n\nTähän asti hän oli päässyt kalseissa mietteissään, kun ovi avautui ja\nMaikki pisti päänsä sisään.\n\n\"Täällä on muuan mies, joka tahtoisi puhutella herra\nhosmestaria...\" Gyllenmarck korjasi asentoansa. \"Maikki käskee\nmiehen tänne\". Minuutin kuluttua ilmestyi mies ovensuuhun,\nnähtävästi vähän hämillään, vaikka se ei näyttänyt kuuluvan hänen\nluonteenpiirteisiinsä. Hän näytti olevan tottunut sekä ryömimään\nettä komentamaan, hänen olennossaan oli sekä itsetietoisuutta että\npelkoa; ja hän katseli hetken Gyllenmarckia ikäänkuin harkiten, minkä\naseman häneen nähden ottaisi, mutta näki viimein parhaaksi ottaa\nkäskyläisaseman. \"Mikä on asianne?\"\n\n\"Hosmestari Stenperi käski minun tulla pyytämään, että jos\nhosmestari olisi hyvä ja tulisi hänen luokseen Kivelään niin\npian kuin mahdollista\". Hän sai sanotuksi asiansa vasta monien\nrykäisyjen ja äänenselvittelemis-yritysten jälkeen. Tahtomattaan\nGyllenmarck hätkähti. Niitten suurten, kylmien aivojen oikea käsi\nkutsui häntä puheilleen, hän, \"Iso\", jonka nimi Perä-Pohjolassa\nja Lapissa lausuttiin vain kuiskailemalla, hän, joka määräsi\nelinehdot kymmenilletuhansille ihmisille, hän, jota pelättiin\nja liehakoitiin ja jonka suosiota tavoiteltiin, hän, joka oli\npolkenut peräpohjalaisen itsetunnon lokaan ja helisti kultaa heidän\nkorvissaan, mutta vietyään heiltä kaiken, mitä heillä oli vietävää,\nantoi heidän, muutamia harvoja lukuunottamatta, pysyä köyhinä ja\nsurkeina, ja samalla hän, joka kaikesta tästä huolimatta oli vain\nniitten kylmien, käsittämättömien aivojen nöyrä palvelija. Ja nyt hän\nlähettää kätyrinsä, tukkipomon, kutsumaan Gyllenmarckia puheilleen.\n\n\"Onko hänellä minulle jotakin asiaa?\" kysyi Gyllenmarck.\n\n\"Kaipa vissiin\".\n\n\"No siinä tapauksessa hänen on selvintä tulla itse tänne toimittamaan\nasiansa ennen kello viittä, sillä silloin lähden virkamatkalle\".\n\nMiehen silmissä kuvastui vilpitön hämmästys ja pelko ja hän\npyöritteli neuvottomana lakkiaan.\n\nHän tunsi sen miehen, jonka asialla hän oli: veipä hän nuo terveiset\nherralleen tai oli viemättä, oli hänen eropassinsa valmis.\nGyllenmarckin vastaus oli isku vasten kasvoja sille miehelle,\njonka sanaa hän tänne oli tuomassa, ja sille yhtiölle, jota tuo\nmies edusti. Vielä varmempi oli eropassi, jos Kannanlahti-yhtiön\n\"Iso\" näkisi hyväksi nöyrtyä ja seurata Gyllenmarckin toivomusta,\nsillä \"Iso\" ei koskaan unohtaisi, että sanantuoja oli nähnyt hänen\nnöyryytyksensä ja mahdollisesti kertoisi siitä muille.\n\n\"Eikö herra hosmestarin mitenkään passais seurata hosmestari\nStenperin pyyntöä?\" kuului nyt melkein kuin rukous.\n\n\"Ei\".\n\n\"Mutta hosmestari Stenper on vähän sairas. Muuten hän ei vaivaisi\nherra hosmestaria.\"\n\nGyllenmarck mietti. Jos hän lähtisi liikkeelle, niin tuo\nsamainen mies luonnollisesti kertoisi ympäri kihlakuntaa, kuinka\nKannanlahti-yhtiön \"Iso\" oli juoksuttanut kruunun metsäherraa\nniinkuin muitakin käskyläisiään.\n\n\"Jos asianlaita on kuten kerrotte, sopii metsänhoitaja Stenbergin\nkirjoittaa minulle asiansa tai toimituttaa se muuten. Minulla ei ole\naikaa.\"\n\nMies empi vielä ja mietti uusia syitä, joilla voisi vaikuttaa\nGyllenmarckiin. Ensi kerran eläissään hän sai jyrkästi kieltävän\nvastauksen herransa toivomukseen.\n\n\"Mitä metsänhoitaja Stenberg täällä muuten asioi?\" kysyi Gyllenmarck\nohimennen.\n\n\"Tarkastusmatkalla vain\".\n\n\"Vai niin. -- Niin, muunlaisia terveisiä en voi herrallenne lähettää.\nKuten sanoin, viiteen asti voin odottaa.\"\n\nMiehen vähitellen poistuttua rupesi Gyllenmarck mittelemään\nhuoneensa lattiaa edestakaisin. Hän oli valehdellut, hänellä ei\nollut mitään virkamatkaa tiedossakaan, ennenkuin keväällä, mutta\nhänen täytyi saada asia päätökseen. _Hän_ ei rupeaisi pokkuroimaan\nKannanlahti-yhtiötä niinkuin nuo toiset, toinen asia oli, tahtoiko\nKannanlahti-yhtiö kumartaa sitä valtaa, jota hän edusti, Suomen\nkruunua. Itsekään tietämättä, miksi, muutti hän pukunsa, ajoi\nkiireessä partansa, ja ullakolta sai Maikki hakea työhuoneen oven\npäälle Gyllenmarckien vaakunan vapaaherrallisine kruunuineen.\n\nAika mateli eteenpäin, minuutit tuntuivat tunneilta ja hetki hetkeltä\nlisääntyi Gyllenmarckin levottomuus. Häntä ei vaivannut kysymys, mitä\nyhtiö hänestä tahtoi, vaan millä tavoin se tulisi häneen suhtautumaan.\n\nPuoli viisi sai Maikki käskyn vielä kerran poistaa viimeisetkin\ntomuhiutaleet sileiltä pinnoilta, kymmentä vaille viisi kävi\nGyllenmarck ruokailuhuoneen kaapilla katsomassa karahviaan, viittä\nminuuttia vaille viisi näkyi tienmutkassa parivaljakko ratsumiehen\nseuraamana kääntyvän puustelliin päin.\n\nKannanlahti-yhtiön \"Iso\" otti siis lyödäkseen ja otti komeasti.\n\nKun valjakko pysähtyi pääportaiden eteen, istui Gyllenmarck\ntyöpöytänsä ääressä ja piirteli tarkoituksettomia numeroita paperille.\n\nTuolla oli siis hänen ovensa takana hän, se mahtava käsi. Ulkomuoto\nkuin Klaus Flemingin, käynti ja ryhti kuin kuninkaan.\n\nAskeleet kaikuivat eteisenportaissa, käskevät, vaativat askeleet,\nMaikki kuulosti auttavan turkkia päältä, minuutin kuluttua kookas\nvartalo täytti oviaukon, ja hämmästyksekseen Gyllenmarck huomasi\nkooltaan olevansa tulijan veroinen.\n\nÄänetön tarkastelu esittelyseremonian jälkeen: tulijan teräksinen\nkatse kohtaa kylmän jään, ei petollisen kevätjään, vaan ankaran\nkeskitalven jään, joka hyvin kestää tulen ja rautakangen, sillä se on\nsamaa jäätä pohjaan asti.\n\nGyllenmarck tuntee itsensä tällä hetkellä vahvaksi ja heikoksi: hän\ntuntee voivansa vastata mitä tahansa, mutta hän ei saa huuliltaan\nnöyryyttävää lausetta: \"Mikä on asianne?\"\n\nVieraan ääni on syvä ja kalskahtava; ellei tietäisi kuka hän on,\nvoisi erehtyä sanomaan sitä lämpimäksi.\n\n\"Suokaa anteeksi, että vaivasin teitä, herra paroni\", sanoi hän.\n\"Ellen olisi tiennyt teitä nuoremmaksi iältä, en koskaan olisi\npyytänyt teitä luokseni. Virkaveljenä tavallaan katsoin itseni siihen\noikeutetuksi.\"\n\n\"Minulla ei ollut aavistustakaan herra toimitusjohtajan iästä,\"\nvastasi Gyllenmarck.\n\nVieraan katse kävi yhä teräksisemmäksi, mutta suu hymyili. Katse ja\nhymy eivät sopineet yhteen.\n\n\"Metsäpäällikkö vain\", naurahti hän. \"Toimitusjohtaja on vuorineuvos\nBorgman\".\n\n\"Mikä suo minulle kunnian...?\"\n\n\"Te näytte olevan kovin intresseerattu yhtiömme asioista, herra\nparoni...\"\n\n\"En ymmärrä, mistä teette sellaisen johtopäätöksen, herra\nmetsänhoitaja\".\n\n\"Meillä on kyllä korvat\".\n\nTällä kertaa vieraan katse, kasvojen ilmeet ja ääni sopivat yhteen.\nKaikki oli terästä.\n\n\"Ja entä sitten?\"\n\n\"Sitten? Mikä on sen luonnollisempaa, kuin että herra paroni liittyy\nsiihen yhtiöön, jota kohtaan jo ennakolta tunnette intressiä ja\nmielenkiintoa. Palkka, erinäisiä muita ehtoja lukuunottamatta,\nviisitoistatuhatta.\"\n\nIsku oli annettu, ilman mitään efektinhakua, luonnollisimmalla,\njokapäiväisimmällä äänellä maailmassa.\n\nGyllenmarck tunsi, että nyt, kun Kannanlahti-yhtiön kulta helisi\nhänen korvansa juuressa, meni hänessä jotakin sekaisin; hetkeksi hän\nmenetti, jos niin voi sanoa, henkisen tajuntansa, eikä hän ajatellut\nmitään muuta kuin viittätoistatuhatta markkaa. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tajunta palasi takaisin: minkä arvoinen minä olen,\nkun minulle noin paljon tarjotaan? Parikymmentä vuotta sitten ei\nhänelle viisitoistatuhatta markkaa paljon merkinnyt, nyt se merkitsi\njotakin, mutta hän ei -- tarvinnut; nykyinen palkka, kolmannes siitä,\nriitti varsin hyvin hänen menoihinsa.\n\nSisimmässään hän vaistosi Kannanlahti-yhtiön ajatuksenjuoksun:\nyhtiö ei pelännyt suurisuisia, agiteerailevia vastustajiaan,\nmutta salakavala, pimennostaan iskuja antava, arvovaltaa nauttiva\nvihollinen on vaarallinen ja pitkällinen, jos sitä voi kukistaa\nensinkään.\n\n\"Kiitän tarjouksestanne\", vastasi hän äänellä, joka ei osoittanut\nminkäänlaista mielenliikutusta tapahtuneen. \"Minun iälläni rakastaa\njo itsenäisyyttä ja riippumattomuutta\".\n\nVieras teki eleen ikäänkuin seuraavassa silmänräpäyksessä aikoisi\nlähteä, mutta hän oli kohteliaisuuden isännälleen velkaa.\n\n\"Emme luonnollisesti voi pakottaa teitä vastaanottamaan\ntarjoustamme\", sanoi hän, \"vaikka mielellämme käyttäisimme hyväksemme\npaikallis- ja asiantuntemustanne\".\n\n\"En luule voivani millään tavalla hyödyttää yhtiötänne\".\n\nVieraan ääni oli aivan rauhallinen, kun hän vastasi:\n\n\"Tiedän, ettette tahtoisikaan\".\n\nTeräs kohtasi taas jään.\n\n\"Minä en huomaa itselläni olevan syytä edistää yhtiönne\ntarkoitusperiä\".\n\n\"Huomasittepa tai ette, herra paroni, yhtä on meillä ainakin oikeus\nvaatia: että puolueettomasti hoidatte virkaanne ettekä sekaannu\nmeidän ja asiakkaittemme välisiin asioihin, jotka eivät teille kuulu.\"\n\n\"Virkani toimituksesta en ole teille tilivelvollinen, yksityisistä\nharrastuksistani en kenellekään. Kukaan ei ole minulle enkä minä\nkenellekään mitään velkaa.\"\n\nTuossa nyt istui hän, se suuri, jonka nimi Pohjolassa kuiskaten\nmainittiin, tuossa nyt istui hän, ikäänkuin irvikuvana maineestaan.\nTeräs oli sulamistilassa, hän olisi tahtonut musertaa alleen\nuhmailijan -- oh, ollappa Gyllenmarckilla edes tuhat markkaa velkaa\njollekin, kenelle tahansa, niin näytettäisiin pitäjäläisille, miten\nyhtiö kannattaa kruunun metsäherran huonekalut kartanolle, -- mutta\nteräs ei voinut mitään, sitä oli jäämöhkäleelle liian vähän eikä käsi\nvoinut tarttua sellaiseen, jossa ei ollut kiinnekohtaa.\n\nJa herrat erosivat kylminä ja ynseinä, kättä ojentamatta, samat\nherrat, jotka ehkä olisivat muuten voineet olla ikuisia ystäviä, ja\nkaksivaljakko kaikkosi tiukujen helistessä puustellin porraspäistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt oli tyhjyys poistunut ja sijaan astui suuri levottomuus,\nja Gyllenmarck tunsi, että hänen oli ryhdyttävä todellisiin\ntoimenpiteisiin, jos mieli pelastua kunnialla leikistä, johon hän,\nJumala tiesi miten, oli joutunut. Siitä hetkestä hän alkoi katsella\nympärilleen, mihin ryhtyä.\n\nKun hän kolmen päivän kuluttua palasi erään metsävartijansa luota,\nteuhasi sama pomo, joka oli käynyt häntä kutsumassa \"Ison\" puheille,\nmaantiellä tiedottomasti juovuksissa. Hän oli potkittu pois yhtiön\npalveluksesta, eikä hänellä ollut säästöjä eikä tulevaisuutta, hän\noli taasen alentuva kuljeksivaksi jätkäksi, sillä hän oli nähnyt\nherransa häpeän. Se oli sula vääryys miesparalle, sillä \"Ison\" maine\nei ollut hänestä riippuvainen. Kuka esti häntä nytkään puhumasta?\nMutta nyt ei häntä moni uskonut, puhe selitettiin kostoksi.\n\nGyllenmarck tunsi olevansa syypää miehen kohtaloon ja lupasi\ntilaisuuden tullen toimittaa hänelle sopivan paikan.\n\nHän oli siis joutunut toiseenkin välikäteen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKalpea, laiha auringonsäde tunkeutui sisään paksujen uudinten raoista\nja alkoi leikkiä Gyllenmarckin kirjoituspöydällä. Ensin se siihen\npysähtyi pitkänä, ujona viivana, ikäänkuin sanoen: \"tässä minä nyt\nolen\", mutta kun se huomasi, ettei sen läsnäoloa pidetty pahana,\nellei juuri hyvänäkään, tuli se rohkeammaksi, hyppäsi monisärmäiselle\nlasipainolle, jonka pohjassa oli kuva Kölnin tuomiokirkosta, ja\nheijastihe sateenkaaren kaikissa väreissä vastakkaiselle seinälle.\n\n\"Tässä minä nyt olen ja tällainen minä olen\".\n\nJa sen lukemattomat toverit tanssivat hangettuneella lumella, puiden\noksilla, kattojen räystäillä ja tunturien rinteillä ja sanoivat hekin:\n\n\"Nyt me olemme tulleet\".\n\nSilloin Constantin Gyllenmarck pani pois kynänsä, sillä hän huomasi,\nettä tulossa oli kevät. Hän oli huomannut sen jo päiviä sitten,\nmutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, sillä kevään mukaan saapui\n_se_, se jokakeväinen ja kauhea. Mutta nyt oli auringonsäde päässyt\ntunkeutumaan sisään uudintenraoista, ja nyt Gyllenmarck tiesi, ettei\nhän voinut kohtaloaan välttää.\n\nSiitä asti kuin Gyllenmarckien vanha Soilua oli mennyt, oli se\nsaapunut joka kevät, poikkeuksetta. Alussa oli Gyllenmarck koettanut\nsitä karttaa, myöhemmin hän oli tehnyt yrityksiä samaan suuntaan,\nmutta hän oli aina epäonnistunut; _se_ oli aina hänet löytänyt: kotoa\ntai erämaista, selvänä tai humalassa, työssä tai joutilaana, seurassa\ntai yksin. Ensin se häntä vähän ravisteli, aivan kuin ravistellaan\nnukkuvaa ihmistä, jotta hän heräisi, sitten, kun se oli saanut hänet\nhereille, sitten se alkoi. Gyllenmarck raivosi sen kynsissä ja\ntaisteli vastaan, mutta mitään hän ei sille voinut.\n\nSe alkoi tavallisesti lapsuudesta, kertoi kaukaisin hopeakellon\nsävelin onnellisesta kodista, juuri siitä menetetystä Soiluasta,\nvaloisista saleista ja tuoksuvista kukkasista, ja kun se oikein\ntahtoi kiduttaa Gyllenmarckia, asetti se hänet istumaan äidin\nsyliin tai ajamaan isän kanssa ruukille. Sitten se esitti muutamia\nkauniita kuvia varhaisemmasta poikuudesta, asetti kuviin oikean\nvärin ja valaistuksen, viivytteli, viivytteli ja odotti, että kuvat\ntekivät asianmukaisen vaikutuksen, kunnes se ravakalla hyppäyksellä\noli keskellä keltaista ja verenpunaista nuoruutta, näytti äidin\nkuolleena valkoisessa ruumisarkussa ja isän, herra paronin, seisovan\nsen ääressä hiukset harmaina, katse tylsänä ja tunteettomana,\nsilinteri kädessä. Tämän jälkeen se vähän hellitti otetta ja antoi\nuhrinsa miettiä ja tuskastua. Sitten se vasta oikein alkoi. Kuvat\nseurasivat toisiaan: suuria, aurinkoisia kuvia, joissa setelit\nkahisivat ja kulta helähteli, joissa naiset nauroivat, viini virtaili\nja kortit läiskähtelivät, sateenharmaita kuvia vakavista hetkistä,\nlopun pelosta ja tilinteon yrityksistä, jotka aina loppuivat kullan\nhelinään ja ylvääseen iloon, ja vihdoin pirullisia, irvisteleviä\nkuvia romahduksesta ja perikadosta ja vaelluksista ja nykyisyydestä.\n\nNäin se oli tullut, jok'ainoa kevät, ensimmäisen valjun ja vaivaisen\nauringonsäteen mukana, näin se oli tullut, ensin varovaisesti etsinyt\notteen, mihin tarttua, ja sitten häntä kiusannut, paiskellut,\nravistellut, kunnes metsät ja alangot olivat paljaat ja mullan\nhaju ja puhkeavien lehtien tuoksu täytti ilman. Silloin se oli\nhänet jättänyt häpeäänsä ja poistunut, jätettyään kuitenkin varjon\nitsestään seuraamaan Gyllenmarckia seuraavaan kevääseen asti,\nvarjon, joka aina muistutti olemassaolostaan ja joka säesti kaikkia\nGyllenmarckin puuhia, toimia ja edesottoja.\n\nSilloin oli ollut kevät, kun Gyllenmarckin romahdus oli tullut.\n\nMutta se, joka saapui joka kevät hänen luokseen erämaahan, oli\nomatunto.\n\nJa että se saapui joka kevät ensimmäisen auringonsäteen mukana,\njohtui siitä, että Gyllenmarck joka kevät, ensimmäisen auringonsäteen\nnähtyään, tahtomattaan ajatteli: \"Nyt on niin ja niin monta vuotta\nsiitä, kuin minä hävitin isieni perinnön\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkoi siis tulla kevät, ja kuten sanottu, Gyllenmarck laski\nsyrjään kynänsä ja huokasi.\n\n\"Nyt on kulunut niin monta vuotta...\"\n\nHän tunsi pelkoa ajatellessaan mitä ajatteli, mutta hänen täytyi\najatella. Tahtoipa tai ei, hänen täytyi kuitenkin. Se oli tullut\nhänelle tavaksi, josta hän ei päässyt minnekään.\n\nTällä kertaa hän ei yrittänyt taistella sitä vastaan, mitä tuleman\npiti, sillä kokemuksista hän tiesi, ettei hän taistelussa voittaisi.\nKun sen täytyi kuitenkin tulla, niin tulkoon.\n\nMutta se ei tullutkaan. Se antoi aavistella itsestään, astui askelen\nlähemmäksi, mutta peräytyi saman verran.\n\nSen täytyi tulla, kun se kerran oli tullakseen. Gyllenmarck ei\ntahtonut kiduttaa itseään, hän tahtoi, että se tuli, ja tuli pian,\nettä hän taas pian pääsisi sen ohitse. Hänellä oli muuta tekemistä,\nhän oli joutunut välikäteen, vieläpä kahteen välikäteen, hänen täytyi\nvähän toimia, voidakseen pelastua kunnialla...\n\nMutta se ei tullut sittenkään. Se menetteli niinkuin paljas hermo\nhammastaudissa, nytkähdytti, nytkähdytti, antoi tietää, että oli\nolemassa, mutta ei ottanut pakottaakseen.\n\nGyllenmarckin valtasi kylmä taistelunhimo. Hän tahtoi sivuuttaa\npainajaisensa niin pian kuin mahdollista ja hän alkoi itse sitä\nauttaa. Ensin hän johdatti mieleensä kirkkaan lapsuutensa...\n\nEi, ajatus ei ottanut juostakseen, mielikuvat eivät palanneet\nsellaisina kuin ennen. Niiden eteen oli tullut joku verho; hän näki\nne, mutta hän ei tuntenut itsessään mitään.\n\nKylmästi ja puolueettomasti hän ajatteli: \"Jaa, sellaista oli silloin\nja tällaista nyt\".\n\nÄiti makaa kylmänä ja kauniina valkoisessa arkussa, jota kruunut ja\ntähdet koristavat.\n\n\"Niin, Constantin Gyllenmarck, sellainen hän oli ja hänelle tuotit\nsinä paljon surua. Mutta hän ei muistele sinua pahalla.\"\n\nRomahdus, huutokauppa Soiluassa.\n\n\"Että viitsit tuota enää muistella, Constantin Gyllenmarck. Se oli\nruma tapaus, mutta oletpa saanut siitä yksinäisyydessäsi kärsiä.\"\n\nJa niin edespäin.\n\nMutta, kaikista ponnistuksista huolimatta, _se ei_ tullut, ja\nGyllenmarck tahtoi, että se olisi tullut, jotta hän pääsisi siitä\ntällä kertaa taas erilleenkin.\n\n\"Tule nyt, sen saatana, jos kerran tulet!\"\n\nSanat kajahtivat autiossa huoneessa terävinä ja särmikkäinä, lausuja\nhäpesi ja tunsi kuin joku olisi heittänyt kylmiä, kosteita jääpaloja\nhänen ohimoilleen. Häneen meni viileä rauha ja hän tunsi itsensä\ntyyneeksi ja toimelliseksi, jonka täytyi jollakin peittää äsken\nlausumansa tuhmuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKas vaan, aurinko jo noin korkealla, sen säteet valaisevat,\nmutt'eivät lämmitä. Ja tuossa tulee papin poika jonkun naisen kanssa\nja pysähtyy sairastuvan portille. Naisella on valkea talvitakki\nja valkea puuhka ja nahkareunukset kapan helmassa ja hihansuissa,\nhän hymyilee, ja hänen hampaansa välkähtelevät auringonpaisteessa,\nmutta papin poika tahtoo olla kavaljeeri ja hän puhuu ja puhuu,\nojentaa kätensä ja ottaa jäähyväiset, aikoo jo lähteäkin, mutta jää\nsittenkin puhumaan. Kylläpä hänellä onkin sanomista; nainen käy\njo hajamieliseksi ja katselee muualle, mutta papin poika jatkaa\nvain. Verraton poika! Nyt hän tekee kädellään liikkeen puustelliin\npäin, molemmat katselevat kiinteästi ikkunoihin. Katselkaa vain,\ntässä talossa on korkein kivijalka napapiirin tällä puolen. Ja taas\npapin pojan suu on käynnissä ja nainen kyselee häneltä ja vähäväliä\nvilkaisevat he puustelliin päin.\n\n\"Puhe koskee minua\", ajatteli Gyllenmarck.\n\nNainen kyselee ja papin poika vastaa. Puhelu kestää Gyllenmarckista\naiheettoman kauan. Papin pojalla pitäisi olla sen verran älyä\nitsessään, ettei seisottaisi tuntematonta naista tuntikausia portilla\npuolipakkasessa, aivan kuin olisi kihloissa hänen kanssaan. Nyt\npapin poika nostaa neljännen kerran lakkiaan, jokohan hänellä nyt on\npäättäväisyyttä mennä kotiinsa! Ei, nainen kyselee vielä jotakin.\nHänellä on tummat silmäripset, ja nenän kaariviiva on kaunis, aurinko\nloistaa hänen kasvoihinsa ja ne näyttävät sulautuvan kevääseen ja\nvaloon. No, nyt viimeinkin! Papin pojan lakki heilahtaa viidennen\nkerran, sairastuvan veräjä kitisee, ja nainen kävelee luotua polkua,\nylös. Juuri noin käveli se korkearintainen, puhdasihoinen tyttö\nNiemelän pirtissä.\n\n\"Niemelän, niin... Minun täytyy ruveta huikeasti ajattelemaan Matti\nNiemelän asiaa... Tämä ei kelpaa pitemmälle...\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän huomaa, että sairastuvan ikkunoihin\novat ilmestyneet uutimet, uudet, valkoiset uutimet. Ne ovat kyllä\nsiinä jo olleet monta päivää, mutta vasta nyt hän sen huomaa. Hän\nhuomaa muutakin: sairastuvan ikkunoista täytyy välttämättä nähdä, kun\nhän kävelee pihan poikki ulkohuoneisiin... Hm, perhana vieköön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuonnossa on kevät tulossa.\n\nTämä on se aika korkeassa Pohjolassa, jolloin ihminen hetkeksi\npysähtyy ja luo jonkunlaisen itsetiedottoman katsauksen siihen, mikä\non jo mennyttä. Hän pysähtyy hetkeksi toimissaan, jatkaakseen sitä\nseuraavassa silmänräpäyksessä, mutta katse on kirkkaampi ja tahdissa\non pontta.\n\nMetsien uumenista alkavat tukkityöläiset ilmestyä kirkonkyliin,\nja elleivät viinakauppiaat vielä ole ehtineet paikoille Koudasta,\nKnäsöistä ja Kuollasta, kulkevat he jäidenlähtöä odotellen pitkin\nteitä, syövät ansioitaan, solmivat ohimeneviä rakkaussuhteita ja\npelaavat korttia hissukseen ja varovaisesti, noin enemmän pro\nforma, muodon vuoksi, koska korttipeli nyt kerta kaikkiaan on\nvälttämättömyys. He ovat helppoja käsitellä, näyttävät passinsa\nvain hienosti muristen nimismiehelle, tulevalle vihamiehelleen,\nkatselevat altakulmain metsäherroja ja pienempiä herroja, sietävät\nvielä poliisinkin ja tuntevat jonkunlaista kunnioitusta talollista\nkohtaan, joka ei ole myynyt metsäänsä, vaikk'eivät hinnalla millään\nmene hänelle työhön, sillä se ei sovi heidän arvolleen. Tällöin he\novat taipuvaisia erinäisiin filosofeerailemisiin ja he vihaavat\nperiaatteesta Kannanlahti-yhtiötä, koska se, samalla kuin suo heille\nleivän, pitää heitä tarpeellisessa kurituksessa, mutta jos joku\nsyrjäinen siinä suhteessa pitää heidän puoltaan, pitävät he häntä\npuolihupsuna, sillä kukaan ei voi nousta Kannanlahti-yhtiötä ja sen\n\"Isoa\" vastaan. Enintään tehdä sellaista pikkukiusaa.\n\nMutta kun sitten viinakauppiaat alkavat saavuskella, tulee toinen\nääni kelloon.\n\nVaro silloin neitsyyttäsi, tyttö, sinä, joka et nuku kirves vieressä\nja kolmen lukon takana, ja liiku sinäkin, mies, varovaisesti\npimeässä. Pomo, tukkipomo, on silloin vähäpätöinen tekijä\nyhteiskunnassa, sillä he ovat nyt vapaita miehiä eivätkä hänen\nkäskyvaltansa alaisia. Korttipeli ei enää tapahdu pro forma, se on\nnyt työ, ja rahat vaihtavat nopeasti omistajaansa. Kun joku sitten\nmenettää kaikki rahansa \"ventissä\", \"nakissa\" tai \"syykvetissä\",\nja mahdollisesti joutuu vielä avojaloin jatkamaan vaellustaan,\npitää hän silloinkin vielä niin kiinni arvostaan, että ennemmin\nvarastaa talolliselta sen välttämättömän, minkä voisi saada häneltä\nrehellisellä työllä tai parhaimmassa tapauksessa kerjäämällä.\n\nNäin viettää jätkäkansa luppoaikaansa -- joutoaikaansa -- pitäen\nkortteerinaan jonkun talollisen pirtin loukkoa, odotellen uusia\ntöitä, ja talollinen kärsii häntä, sillä useimmassa tapauksessa\nhän saa korvauksen (ja kuten meillä oli puhe, on jätkä rento, kun\nhänellä on rahaa), ja ellei hän kärsisi, olisi hänen persoonallinen\nturvallisuutensa vaarassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät on tulossa, ja ensimmäiset juopuneet jätkät alkavat hirnahdella\nmaantiellä, puustellin edustalla, mutta Gyllenmarck kunnostaa\nampumavehkeitään, sillä hänen on myöskin pidettävä huolta naisen\nturvallisuudesta tuolla vastapäätä. Konstaapeli Juusperi saisi\nmyöskin laittaa käsirautojaan kuntoon, sillä ansiot kuuluvat suurissa\nmetsissä olleen hyvät eikä viinan hinta ole noussut.\n\nTämä on myöskin se aika, jolloin kauppiaan puodin edessä on\nliike vilkkain. Tällöin saapuvat porolappalaiset ja kaukaiset\nuutistalokkaat syrjäkylistä, tunturien, soiden ja kiveliöiden\ntakaa, pitkissä raidoissa varaamaan tavaroita kesäksi, ennenkuin\nkeli rikkoutuu, sillä venekeino on pitkällinen ja hankala. Tällöin\nsoivat kulkuset ja huudot kaikuvat ja talokkaat saavat näyttää\nkestiystävyyttään rahasta tai ilman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin tulee kevät kyliin ja kiveliöihin ja tulee myöskin Matti\nNiemelän taloon, mukanaan herrastuomari Erkki Sallansuu ja\nvierasmies, jona tällä kertaa on Kursun Santeri.\n\nKorkearintainen Lyyli kävelee navetasta heinälatoon, kun\nherastuomari ajaa pihaan, ja herrastuomari, joka on lestadiolainen\nja saarnamiehenä kuulu, kauhistuu nähdessään, että Lyylin käynti on\nkuin suruttomain ja maailmanlasten käynti, ja hänen mieleensä muistuu\nlause Sionin tyttäristä, mutta Kursun Santerin suu menee messingille.\n\n\"Onpa Niemelän Matin tytär vöyristynyt\", sanoo hän. \"Ja ylpistynyt.\nEi ole huomatakseenkaan.\"\n\n\"On\", vastaa herrastuomari, \"kovin on maailmaan päin kallellaan\".\n\n\"Jumalan terve, Lyyli\", tervehtii hän sitten. \"Onko isäsi kotosalla?\"\n\n\"Herrastuomariko se siinä... Ajattelin, että joko taas joku\ntukkiherra... Viime päivinä on yhtenään niitä hypännyt... Kyllä isä\non pirtissä.\"\n\n\"Katselin tässä, kun kuljit, Lyyli. Eivät sinua näytä huolet\npainavan. Mutta koettelemukset tulevat itsekullekin, koettelemukset\nja kilvoittelemiset, Lyyli, että me valmiina olisimme, kun ylkä\ntulee... Ja silloin ei auta jalan nousu... Jokos olet ripillä käynyt?\"\n\n\"Olinhan minä teidän Kallen kanssa yhtä aikaa...\"\n\n\"Taisit olla. Ihminen vanhenee ja muisti heikkenee. Mutta ota vaari\najallisuudessa, Lyyli.\"\n\nJa syvästi huoaten ankaran uskon mies riisui hevostaan valjaista,\nsillä paluuta ei tänään voinut ajatella.\n\nTalonväelle näytti tuottavan pieniä vaikeuksia vastata herrastuomarin\ntervehdykseen hänen astuessaan pirttiin. Helpompaa ehkä olisi\nollut jättää tervehdys kokonaan vastaamatta. Matti kohotti tuskin\nkatsettaan aisapuusta, ja Matin vaimon tervehdyksestä saattoi\nerottaa vain ensimmäisen tavun. Sitten alkoi pirtissä suuri\nhiljaisuus, jolloin vain hienonhienot tomuhiutaleet leijailivat\nvalojuovassa, sellainen kodikkaan ja pahaaennustavan hiljaisuuden\nvälinen välimuoto, jolloin odotetaan, tapahtuuko jotakin vai jääkö\ntapahtumatta. Lautamiehen läsnäolon tarkoitusta ei tiedetty, saattoi\nolla asialla, saattoi muutenkin poiketa ollessaan asioilla muualla.\nEhkäpä sittenkin oli asioilla, mutta mitä se näin aikaisin...\n\n\"Kevääksi se panee, kevääksi\", sanoo herrastuomari.\n\n\"Niin tekee\", vastaa Matti, mutta harrastusta hänellä ei näytä\nriittävän muuhun kuin työhön.\n\n\"Panee\", säesti Matin vaimo ajatuksettomasti, katsoen pihalle.\n\n\"Ei sinulle ole tapahtunut vahinkoja viime talvena?\" tiedustelee\nherrastuomari.\n\nTällaisen tiedustelun on jokainen jumalaapelkäävä ihminen velvollinen\ntekemään lähimmäiselleen pitkän kotvan ja varsinkin talven takaa\ntavatessa.\n\n\"Eipä sanottavia... Lienee poro tai pari joutunut pedon suuhun...\"\n\n\"Eikähän meillä paljon liikenevää olekaan\", virkahtaa Matin vaimo.\n\nHerrastuomari huokaa.\n\n\"Niin, mitäpä se tämän maailman hyvyys, jos saa sielullensa\nvahingon...\"\n\n\"Oletko seuranpidossa käynyt talvella?\" kysäisee Matti.\n\n\"Korjan kylällä kävin uskosta puhumassa loppiaisena\".\n\n\"Jaa\".\n\nNyt alkaa mieliala olla sitä myöten muokattuna, että herrastuomari\nsaattaa käydä käsiksi varsinaiseen asiaansa. Jokainen huomaa, ettei\nhän ilomielin ja naurusuin tule asiaansa toimittamaan. Hän huokaa\nsiis asianmukaisesti ja napittaa auki sarkatakkinsa, alkaen sitten\nkopeloida povitaskuaan.\n\n\"Asioitakin olisi vähän sinulle, Matti\", aloittaa hän.\n\n\"Vai olisi...\"\n\nMatin huulet puristuvat lujasti kiinni, ja leuka vavahtaa.\nMatin vaimo katsoo kiinteästi jotakin olematonta pistettä\nulkona, salatakseen kyyneltä. Lyyli on tullut sisään ja istahtaa\nseinäpenkille ovensuuhun solmien auenneita kengänpaulojaan. Hän\nvaistoo, mistä on kysymys, eikä uskalla katsoa isäänsä eikä äitiinsä.\n\n\"Se olisi sitä puulaakin asiaa\", jatkaa herrastuomari, levitellen\npaperiaan. Sitten hän vilkaisee Mattiin ja alkaa lukea:\n\"Reevaaruaktiepuulaaket Kantalaksin siitä tekemän anomuksen johdosta\nkutsutaan ja haastetaan täten talokas...\"\n\nTähän hänen täytyy keskeyttää lukemisensa.\n\n\"Anna olla\", sanoo Matti, \"kyllä minä tiedän, mitä se koskee.\nSyyskäräjiinkö se...?\"\n\n\"Ei kun välikäräjiin Tanhuanpäässä heinäkuun kymmenes päivä\".\n\n\"Parhaimmalla heinä-ajalla\".\n\n\"Se on sen asia\".\n\nMatti heittää aisan syrjään ja jää tuijottamaan eteensä. Pirttiin\ntulee raskas hiljaisuus. Vihdoin sentään suoritetaan asia loppuun,\nvitkalleen ja tuskallisesti. Matti tunnustaa haasteen ja saa\njäljennöksen asiakirjasta.\n\n\"Joo, kyllä se puulaaki koettelee\", sanoo viimein Kursun Santeri\nvelvollisuudentuntoisesti ja sytyttää hitaasti ja taitavuudella\npiippunsa.\n\n\"Ei se rahojaan anna lahjaksi\", todentaa herrastuomari. \"Mutta\nselviydyt sinä Matti -- se hosmestari Kyljenmarkki on rikas, oikein\nsellainen salarikas...\"\n\nMatti on taas ottanut aisapuun ja syventynyt siihen. Ei puutu, ei\npukahda, on niinkuin ei kuulisi mitään.\n\nMutta herrastuomarista tuntuu, kuin loukattaisiin hänen\nauktoriteettiaan, kuin häntä ei uskottaisi, vaikka ehkä hyvinkin\nuskotaan. Senvuoksi hän jatkaa.\n\n\"Sellaisia ne ovat suuren maailman herrat, niinkuin Kyljenmarkkikin.\nEivät ne tunne ketään, koettelevat vain ja tunnustelevat, eivätkä näe\nmuuta kuin tapulin ja taivaan. Ovat niinkuin ei muita olisikaan. Ja\nsitten Kyljenmarkkikin... alhaiselta mieheltä tuntui, ei se kenenkään\nvarpaille polkenut, mutta niin juoksutti puulaakin 'Isoa' kuin\nrenkiään...\"\n\nAisa lennähtää paukahtaen lattialle, kuulijain kasvot jännittyvät ja\non kuin pirttiin tulisi enemmän valoa.\n\nHerrastuomari huomaa, että hänellä voi olla lisävoittoa tästä\nhaastematkasta, ilmainen ruoka ja yösija, ja hän lisää vettä myllyyn.\n\nNiin oli Gyllenmarck juoksuttanut yhtiön suurinta herraa, jonka\npersoona varjosti koko Pohjolan, juoksuttanut leivän isää...\nUskomatonta, ellei olisi itse nähnyt, uskomatonta...\n\n\"Vai niin teki\", sanoo Matti henkeään pidätellen.\n\nNiin oli tehnyt. Herra on herrallakin. Ja kyllä kykenee Mattiakin\nauttamaan, jos tahtoo, mutt'ei hänkään tietenkään rahojaan lahjoita.\nMatin pitää itsekin vähän yrittää. Herrat ovat niin kyllästyväisiä.\n\nTyytyväisenä herrastuomari mukristelee huuliaan, ja Matin vaimo\nalkaa panna pannua tulelle, täyttäen näin herrastuomarin salaisen\ntoivomuksen.\n\nMatti koettaa ajatuksissaan yhdistellä tapauksia, keksiä syitä ja\nseurauksia, mutta mihinkään selvyyteen hän ei pääse. Sama, josta\njoku kuukausi sitten oli päässyt, oli taas edessä, se oli ainoa,\nmikä hänellä oli selvillä. Hän oli kuin muutkin vertaisensa siellä\nkaukana tunturien keskellä: ellei Kannanlahti-yhtiö ajatellut heidän\nedestään, ajatteli joku toinen ja joka tapauksessa he hävisivät.\n\nMutta työ, -- kas siihen he pystyivät. Kun ottivat pystyäkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan tullen, kun vieraat jo olivat käyneet levolle, sanoi emäntä\nisännälle:\n\n\"Sinun pitäisi oikein puhua sen hosmestarin kanssa. Ethän sinä näitä\nasioita oikein tajuamaan kykene.\"\n\n\"Pitäisi!\" jankkasi Matti. \"Kun sinä tietäisit, miten vaikea sitä on\npuhutella, et sanoisi mitään. Saa puhua niin että kuola valuu suusta,\neikä saa vastaukseksi halaistua sanaa\".\n\nLyylillä oli omat korkeat ajatuksensa Gyllenmarckista; hän muisti\nsen illan, jolloin Gyllenmarck sanaa puhumatta oli heittänyt erään\nhimokkaan tukkiherran rähmälleen kamarin loukkoon.\n\n\"Kyllä se vaan mainio mies on\", lausui hän vakaumuksenaan, sillä\nhänellä saattoi vielä tällä iällä olla vilpittömiä vakaumuksia\nihmisistä, joita hän joskus oli nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin olemme saaneet kevään korkeaan Pohjolaan, pappiloista ja\npuustelleista kotiin ja tukkipirtteihin asti. Illat käyvät\nkuulakkaiksi ja jäät alkavat harmeta, vähitellen tosin, mutta\nharmenevat kuitenkin, yks' kaks' huomaa silmä jonkun pälvenkin, ja\nkeväinen tuoksu uhoo yksinpä auringonpaisteisista, harmaista kivistä\nja kallioista. Niin kallistuu kaikki hitaasti siihen suureen valoon\npäin, mutta kevät ei täällä hekumoitse omasta olemassaolostaan ja\nvehmaudestaan, se antaa aavistella vain, niinkuin kaikki muukin\ntäällä kaukana, kuinka hyvin saattaisi olla.\n\n\n\n\nIX\n\n\nNyt tapahtuu toisinaan, että sivistyneiden, varakkaiden ja\nhuomattavassa asemassa olevien ihmisten lapset, jotka voivat luetella\nsivistyneitä, varakkaita ja korkeassa asemassa olevia esi-isiä kolme,\nneljä tai viisi suoraan ylenevää sukupolvea, saavat merkillisiä ja\neriskummallisia päähänpistoja, joita ei kukaan järkevä ihminen osaa\nselittää ja tuskin he itsekään. Heidän kotinsa on vielä varakas,\nmitään henkisen rappeutumisen merkkejä ei ole huomattavissa, ja\nkuitenkin he painuvat omille teilleen ja harrastavat omia puuhiaan,\npalatakseen sitten erinäisiä kiertoteitä taasen takaisin omaan\nsäätyynsä, elleivät niille teilleen jää, niinkuin valitettavasti\njoskus käy.\n\nTällaisen vaikeasti selitettävän päähänpiston oli saanut Ingeborg\nBonn, ja tämän päähänpiston seurauksia oli, että hän sen sijaan että\nolisi harjoittanut erinäisiä muodissa olevia kaunotaiteita sikäli,\nettä voisi niillä helppoja päiviänsä viihdyttää, tai suostunut jonkun\narvoisien vanhempiensa hyväksymän vakavaraisen ja hyvänimisen miehen\nnaimatarjouksen, istui autiossa ja tällä kertaa potilaattomassa\nerämaan pitäjän sairastuvassa, nojasi päätään molempiin käsiinsä ja\nkatseli vastapäätä olevan metsäherran puustellin ikkunoita.\n\n\"Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra\", ajatteli hän ja\nsitten taas: \"Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck\".\n\nSamalla hän muisteli niitä juttuja, joita papin poika oli kertonut\ntuon nimen omistajasta, odottaen, että vastapäätä olevaan ikkunaan\nilmestyisi valo ja sitten raskas, turvallisuuden tunteen herättävä\npää, mustine, ohimoilta lievästi harmaantuneine hiuksineen ja\nsisäänpäin kääntyneine katseineen.\n\nNiin tapahtuikin, mutta samassa vedettiin kaihtimet eteen, ja neiti\nIngeborg polkaisi tyytymättömänä jalkaansa. Hän oli ollut viikon\npaikkakunnalla, ulkona hihkuivat jätkät, hänen oli ikävä ja häntä\npeloittikin vähän.\n\n\"Hänellä kuuluu olevan suuri kirjasto\", ajatteli hän, \"minä menen\nlainaamaan häneltä jonkun...\"\n\nHänestä oli tämä vallan luonnollinen ajatus ja hän aikoi panna sen\nviipymättä täytäntöön, mutta samalla tuotiin taloon ensimmäinen\npotilas. Tuotu oli Matti Niemelän korkearintainen, terveverinen\ntytär, ja tuoja oli herrastuomari Erkki Sallansuu.\n\nHerrastuomari oli tapoja tunteva mies, ja siksi hän ensiksi pyysi\nanteeksi, että vaivasi näin äkkiarvaamatta, mutta asialle ei nyt\nkerta kaikkiaan voinut mitään. Edellisaamuna, kun hän juuri oli\nlähdössä Niemelän talosta, oli tyttö satuttanut kirveellä jalkaansa\n-- tähän polven alapuolelle --, sellaista voi sattua kenelle tahansa,\nmiehellekin, mutta täällä täytyy naisten osata \"hantteerata\" kirvestä\nniinkuin miestenkin, ja niin oli hän, herrastuomari, sanonut:\n\n\"Minä vien tytön mukanani. Kun kunnalla kerran on sairaala, niin\nkaipa se siellä siksi lääkitään, että kotona saa sitten lopetella\".\n\n\"Kirves oli huonosti varsitettu\", sanoi Lyyli.\n\nNiin -- hm. Niin ne tulevat onnettomuudet; kun tulee yksi, niin tulee\nsamalla toinenkin. Ei hänkään suinkaan millään hauskalla asialla\nollut Niemelässä ollut. Ja niin tuli Lyylillekin kilvoittelu, niin\ntuli, niinkuin hän oli sanonut ja maininnut. No, hyvästi nyt sitten,\nneiti, ja Herran haltuun, Lyyli.\n\nKun jalka oli asianmukaisesti sidottu ja hoidettu, sanoi potilas:\n\n\"Minä tahtoisin tavata metsäherra Gyllenmarckia\".\n\nHän sanoi sen sellaisella äänenvärillä, kuin olisi hän metsäherran\nvanha ja uskollinen ystävä ja kuin olisi hänestä aivan luonnollista,\nettä metsäherra tulisi häntä katsomaan ja kuulemaan, mitä hänellä on\nsanomista.\n\nNeiti Ingeborgissa herätti tämä suora pyyntö eräänlaista kummastusta,\nja ennenkuin hän vastasi, katseli hän tarkemmin kuin julkisuudessa\non tavallista potilaansa kasvoja ja huomasi, että ne \"eivät suinkaan\nolleet hullumman näköiset\".\n\n\"Nyt on jo niin myöhä, että tuskin voimme vaivata vapaaherraa\",\nvastasi hän sitten, pannen vähän painoa viimeiselle sanalle. \"Mutta\nhuomenna\".\n\n\"Huomenna! Siihen on niin pitkä aika. Eihän kello vielä ole\nkahdeksaakaan.\"\n\nLyyli oli koko matkan asiaa miettinyt ja hän tahtoi sen toimittaa\nheti, -- huomenna hänellä kenties ei enää olisikaan rohkeutta kutsua\nmetsäherra Gyllenmarckia puheilleen. Neiti Ingeborg kummastui yhä\nenemmän ja mittasi potilaansa lämmön. Se oli normaali.\n\n\"Tekö tunnette vapaaherra Gyllenmarckin entuudestaan?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on käynyt meillä muutamia kertoja\".\n\n\"Eikö sitä asiaa voisi lykätä huomiseen?\"\n\n\"Voisi kai, mutta tahtoisin sittenkin...\"\n\nNeiti Ingeborg oli kahden vaiheilla. Tunnin verran sitten ei hän\nollut epäröinyt aikoessaan mennä lainaamaan kirjaa, nähdäkseen\netäältä näkemänsä ja papin pojan seikkaperäisesti kuvaileman miehen\nläheltä, mutta nyt hän tunsi jonkunlaista epäröimistä potilaansa\npyynnön suhteen.\n\n\"Voinhan minä koettaa lähettää tytön puustelliin\", sanoi hän kotvan\nmietittyään, \"mutta jos metsäherra on jo levolla, niin sille en voi\nmitään\".\n\nViisi minuuttia kului äänettömässä odotuksessa, kuului vain kahden\nihmislapsen hengitys, melkein sydänten tykintä, ja silloin tällöin\nkohtasivat katseet toisensa.\n\n\"Hän ei tule\", ajatteli Lyyli, \"hän kai on jo levolla. Ja jos hän\ntulee, niin mitä minä sanon...\"\n\n\"Kai hän on jo nukkumassa\", virkahti neiti Ingeborg, karkoittaakseen\njonkunlaista yltyvää levottomuutta, \"kyllä hän olisi jo tänne\nehtinyt...\"\n\n\"Eihän tyttökään ole vielä palannut...\"\n\n\"Eipä kyllä. Jos hän on jo ollut levolla ja sitten noussut...\"\n\nLyyli sävähti punaiseksi.\n\n\"Ei suinkaan...\"\n\nMetsäherraa vaivattu hänen tähtensä. Varjelkoon, mitä hän oli tehnyt.\nMutta se oli nyt tehty ja -- Gyllenmarck oli hyvä mies.\n\nHän lausui tämän vakaumuksensa neiti Ingeborgille, joka taas sai\nlisää yllykettä kummastukselleen, mutta ei tehnyt sitä, mitä potilas\nvaistomaisesti oli odottanut, lausunut jonkun rohkaisevan sanan. Kun\nei tätä kuulunut, puserti Lyyli sen esille.\n\n\"Ei hän siitä pahastu\".\n\n\"Ei kai\", vastasi neiti Ingeborg hajamielisesti ja tuntien, että\nhänen jotakin täytyy tehdä tappaakseen minuutteja, meni hän panemaan\nteevettä tulelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin sitten kuuluivat askeleet porstuasta ja tässä he nyt\nseisovat vastakkain.\n\nNeiti Ingeborg tunsi kätensä olevan eräitten sormien välissä, jotka\nsormet kuuluivat hänelle varovaisesti, ettei sanoisi puolittain\nvastahakoisesti ojennettuun käteen, ja selittämätön silmäpari oli\nkatsovinaan häneen, mutta katselikin omituisesti ohi.\n\n\"Gyllenmarck\".\n\n\"Bonn\".\n\nSitten seurasi sellainen tavallinen hiljaisuus, joka seuraa esittelyä\nja jolloin esitellyt ikäänkuin koettavat päästä toisistaan selville,\nelleivät he vaikene siksi, ettei heillä parhaimmalla tahdollaankaan\nole toisilleen mitään sanottavaa, ei toisilleen mitään annettavaa\neikä toisiltaan mitään voitettavaa. Tätä hiljaisuutta kesti vain\nsekunnin, mutta sen arvo ehdittiin kuitenkin tajuta molemmin puolin.\n\n\"Tässä hän siis on\", ajatteli neiti Ingeborg, \"se verhon ympäröimä...\nMinä ihmettelen, mitä toisessa huoneessa oleva tyttönen mahtaa\nhäneltä tahtoa...\"\n\n\"Papin poika oli kohtelias\", ajatteli Gyllenmarck luoden nopean\nkatseen naiseen, \"enkä minä sitä ollenkaan ihmettele...\"\n\nÄäneen hän lausui:\n\n\"Minua kutsuttiin tänne\".\n\n\"Niin, tosiaankin, herra paroni, täällä on eräs potilas, neitonen,\njoka välttämättömästi tahtoi puhutella teitä tänä iltana. Koetin\nkyllä saada häntä lykkäämään...\"\n\nKuullessaan sanan paroni, loi Gyllenmarck taas lyhyen katseen\npuhujaan ja astui sitten käskemättä sisäovea kohden.\n\n\"Ei mitään, hyvä neiti\", vastasi hän, \"matkahan on vain kymmenen\nsyltä\".\n\nKas, siinähän oli se korkearintainen, puhdasverinen tyttö valkoisella\nvuoteella vaaleassa karbolintuoksuisessa huoneessa, ja Gyllenmarck\nastui sinne kuin joku setä tai omainen.\n\n\"Mutta, lapsi hyvä\", sanoi hän, \"miten sinun on käynyt?\"\n\nNiin oli käynyt -- kirves oli sattunut jalkaan.\n\n\"Oli oikein, että heti tulit sairaalaan, muuten olisit saanut ehkä\nikäsi ontua?\"\n\nGyllenmarck muisteli, miten oli nähnyt hänen käyvän Niemelän\npermannolla, sitä olisi katsonut vaikka päivän, väsymättä, ja sitten\nhänen mieleensä muistuivat erinäiset muut asiat, jotka hän jo\nhetkeksi oli unohtanut.\n\n\"Ei kai olisi tullut tänne tulluksi\", vastasi Lyyli, \"mutta sattui\nherrastuomari Sallansuu olemaan meillä...\"\n\nJa sitten se pulpahti esiin: herrastuomari oli antanut haasteen,\npuulaaki tahtoi isän pois talosta.\n\nNyt Gyllenmarck tunsi, kuinka veret hänen poskipäissään kylmenivät.\nTässä hän nyt istui kauniisti, hän, Constantin Gyllenmarck, sanansa\nsyöneenä. Häntä pidettiin rikkaana: ollapa nyt edes viisikääntuhatta\nmarkkaa.\n\n\"Tiedätkö sinä, mille päivälle haaste annettiin?\" kysyi hän.\n\n\"En minä päivää tiedä, mutta heinäkuusta ne puhuivat. Eihän\nmetsäherra vihastu minulle, kun vaivasin?\"\n\nGyllenmarck koetti naurahtaa.\n\n\"Vihastu, eihän toki\", vastasi hän. \"Lapsi tekee kauniisti\najatellessaan vanhempiaan. Kaikki sitä eivät tee...\"\n\nHän vaikeni hetkeksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan.\n\n\"Luotatko sinä minuun?\" kysyi hän sitten äkkiä.\n\n\"Kuka ei sitä tekisi\", hymähti tyttö, aivan kuin olisi se\nluonnollisimpia asioita, mitä saattoi olla.\n\n\"No älä sitten sure, vaan tule terveeksi\", sanoi Gyllenmarck ja\nhän tunsi itsessään voimaa ja pontta, kun jatkoi: \"Ei isääsi\nviidentuhannen markan takia ajeta pois sellaisesta talosta\".\n\nHän tunsi, että hänen rohkeudellaan oli joku pohja tai\nponnahduslauta, mutta missä se oli, sitä hän ei tiennyt. Mutta se\ntäytyi löytyä -- Jumal'auta! Tai oliko hän joku heittiö, joka lupasi\nja lupasi, mutta ei kyennyt lupaustaan täyttämään ja jonka piti\nhävetä lapsen edessä.\n\n\"Minä tulen taas huomenna sinua katsomaan\", sanoi hän vihdoin ja\nnousi.\n\n\"Siitä on vain vaivaa metsäherralle\".\n\n\"No, älä sinä sitä ajattele. Hyvästi nyt vain.\"\n\nHänen ryhtinsä oli suorempi, kun hän poistui ja etuhuoneessa hän\nkatseli neiti Ingeborgia suoraan silmiin.\n\n\"Tyttöparka ajattelee vanhempiaan\", selitti hän. \"Elämä tunturien\ntakana ja kettujen keskellä ei totisesti ole helppoa\".\n\nNeiti Ingeborg ei voinut olla lievästi punastumatta. Hän oli\nikäänkuin jostakin kaukaa erottavinaan sanomattoman kauniit kasvot,\njotka sanoivat: Nyt näet ne kasvot, joiden omistajan papin poika\nkoetti tehdä naurettavaksi tai puolihupsuksi. Sitten hän näki kasvot\nniin läheltä, että hengitys tuntui, ja se kaukainen kauneus sai antaa\nsijan elämälle ja miehekkyydelle, mutta silmistä katseli suunnaton\nerämaa. Ja neiti Ingeborg unohti vastata.\n\n\"Istukaa, herra paroni\", sanoi hän ainoastaan, senkin puoleksi\nväkinäisesti.\n\n\"Kiitän, mutta aika on jo myöhäinen. Toivon teidän viihtyvän hyvin\nerämaassa. Alussa se kyllä ehkä on vaikeaa, mutta siihen tottuu, eikä\ntäältä lopuksi enää lähde ajamallakaan.\"\n\n\"Herra paroni on jo ollut täällä pitemmän aikaa?\"\n\n\"Kutakuinkin. Toistakymmentä vuotta.\"\n\n\"Suurenmoista. Ettekä halua pois?\"\n\nTähän Gyllenmarck olisi voinut vastata lyhyesti: \"En\", tai: \"En ole\nsitä ajatellut\", mutta hän sai tällä kertaa taas suoruudenpuuskansa,\njoka saattoi hänet leikkimään tulella ja joka oli omiaan saamaan\nhänet välikäteen, ja siksi hän vastasi:\n\n\"Jos ehkä joskus tahtoisinkin, niin olen polttanut laivani\".\n\nTaas se oli sanottu. Mutta neiti Ingeborg tunsi käden keveästi\nkoskettavan omaansa, ja kun hän meni ikkunaan, näki hän miehen haamun\nkulkevan pimeän tien yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Gyllenmarck, Gyllenmarck\", ajatteli hän, eikä paljoa muuta. Sillä\nmistään laivojen polttamisesta ei papin poika ollut puhunut. Neiti\nIngeborg koetti vaivata päätään, mutta mihinkään päätökseen hän ei\npäässyt.\n\n\"Rikollinen hän ei ainakaan ole\", lopetti hän, \"sillä silloin hän ei\nolisi kruunun palveluksessa\".\n\nSeuraavina päivinä alkoi Gyllenmarck järkevästi miettiä. Hänen täytyi\ntodellakin ottaa asia oikein ajatellakseen, sillä hän oli antanut\nlupauksensa niin puolelle kuin toisellekin. Ja kun hän viikon oli\nasiaa harkinnut, oli hän myöskin tullut erääseen johtopäätökseen.\n\nHän kävi myöskin säännöllisesti sairastuvassa toisella puolella\ntietä. Oikeastaanhan siihen ei ollut mitään säällistä aihetta, mutta\nolihan hyvä pitää tyttöraukkaa reippaalla mielellä. Ja aina kun\nhän tuli sieltä kotiinsa, tunsi hän jollakin erinomaisella tavalla\nreipastuneensa ja virkistyneensä.\n\n\"Kyllä minä luulen, ettei tästä mitään vakavampaa tule\", sanoi hän\nLyylille. \"Itse asiassa tämä juttu on hyvinkin helppo selvittää,\nkunhan vain saan sen verran aikaan. Ja se Kannanlahden yhtiökin on\nnyt kerta kaikkiaan sellainen syöjä...\"\n\nKunhan maa paljastuu, niin hän käy arvostelemassa Niemelän metsän\nja erottaa siitä viidentuhannen markan myytävän palstan tai miksei\nkuuden- tai seitsemäntuhannen, että mies saa käteisiä. Mutta nopea\ntässä täytyy olla, arvaamattoman nopea.\n\nMuutamana päivänä, kun hän poistui sairaalasta, sanoi neiti Ingeborg:\n\n\"Herra paronilla on hyvin hyvä sydän\".\n\nSamassa hän kuitenkin tunsi olleensa liian rohkea, sillä hän punastui\nja kävi noloksi ja toivoi, että olisi sanonut vain niinkuin ennenkin:\n\"Hyvästi nyt ja tervetuloa huomenna kahdentoista tienoissa\".\n\nConstantin Gyllenmarck pysähtyi ja nolostui hänkin eikä hän voinut\nsille mitään, että hän tunsi sydämensä tykähtelevän. Mutta tunnustus\noli niin yllättävä, ettei hän voinut mitään käden käänteessä vastata,\nja seuraus oli se, että neiti Ingeborg tunsi vielä selvemmin olleensa\ntahditon ja tunkeileva ja päätti sen korjata.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra paroni, mutta olen usein ajatellut teitä\nja ihmetellyt, kuinka teiltä riittää aikaa... ajatella vieraiden\nihmisten asioita...\"\n\nAjatellut minua! ajatteli Gyllenmarck. Herra Jumala, mitä minä sitten\nolen tehnyt siitä asti, kun näin papin pojan teikkaroivan hänen\nedessään tuossa veräjällä.\n\n\"Mitäpä täällä muuta ajattelee kuin niitä ihmisiä, jotka alati ovat\nsilmäin edessä\", vastasi hän viimein luonnollisesti, \"tai sitten\nmuistelee menneitä. Se on yleinen sairaus niillä, jotka muualta ovat\ntänne tulleet.\"\n\n\n\n\nX\n\n\nAutiossa erämaassa, peninkulman päässä kirkolta, oli muuan vanha ja\nränsistynyt, punertava rakennus, jota Gyllenmarck erämatkoillaan ei\nkoskaan ollut sivuuttanut pysähtymättä sen luo hetkiseksi. Herra\ntiesi, mitä varten se siihen aikoinaan oli tehty, puron rannalle,\nvaaran juurelle; nykyisin sitä tukinuittajat joskus käyttivät\ntilapäisenä oleskelupaikkanaan, ja ehkäpä se alkuaankin oli sitä\nvarten rakennettu.\n\nPääasia oli, että se toi Gyllenmarckin mieleen muistoja menneiltä\najoilta.\n\nSe oli niinkuin joku vanha alppimylly, alppipuron rannalla,\nsellainen idyllinen, rauhaisa paikka, jollaisia toisinaan kuvaavat\nne halpahintaiset väripainokuvat, joita kuljeskelevat kauppiaat\nmyyskentelevät ympäri maatamme.\n\nTässä yltyi lirisevä puronen kohisevaksi könkääksi, ja tässä näytti\nkorkea vaara millä hetkellä tahansa olevan valmis kaatumaan tuon\nränsistyneen, punaisen rakennuksen päälle. Tässä vei kaitainen\nporras yli könkäänniskan, ja tällä portaalla viivähti Gyllenmarck\nohikulkiessaan aina hetken tai pari ja ajatteli, että juuri\ntällainen porras oli jossakin lähellä Soiluaa, porras, jolla hän\nensimmäisen ja viimeisen kerran oli suudellut sitä tyttöä, jota\nrakasti nuoruutensa alkupäivinä. Sittemmin ei hän ollut tyttöä\nkoskaan nähnyt, mutta tällä portaalla seisoessaan ajatteli hän häntä\nmielellään ja vaivatta, sillä se oli yksi niitä ainoita muistoja\nhänen kellanpunaisen nuoruutensa päiviltä, joka ei tuottanut hänelle\nvähintäkään tuskaa.\n\nAurinko paistoi täydeltä terältään. Oli niitä hetkiä, jolloin kevät\nvaihtuu kesäksi, jolloin metsät ovat tuoreet ja tuoksuvat ja jolloin\nkoivut komeilevat ensimmäisissä vaaleanvihreissä lehvissään. Päivä\noli kuuma, mutta korkean kirkas, ja Gyllenmarck ajatteli sitä tyttöä,\njota hän joskus, kolmattakymmentä vuotta sitten, oli suudellut\nSoiluan ruukin myllysillalla.\n\nPortaalla seisoessaan huomasi hän olevansa matkalla.\n\nHän oli viimeinkin ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin Matti\nNiemelän asian suhteen, ja hänen oli nyt matkattava Krokforsin yhtiön\npehtorin puheille, joka oleskeli Vuostimon metsässä tukinuittoa\nvalvomassa, neljän peninkulman päässä kirkolta ja puustellista.\n\nHän oli lähtenyt tälle matkalle, koska heinäkuun kymmenes päivä\nläheni joka hetki, koska hän oli antanut Matti Niemelälle erään\nlupauksen ja koska hänen nyt oli toimittava, jos ylimalkaan aikoi\njotakin toimia. Hän muisti Matti Niemelän nuoren, korkearintaisen ja\nterveverisen tyttären, sitten hän muisti Ingeborg Bonnin ja valkoisen\nnuoruutensa rakastetun ja lopuksi hän muisti, että lupaus on sentään\naina lupaus, ja ellei hän sitä täyttäisi, ei hän kehtaisi kulkea\nkunnan sairastuvan ohitse.\n\nNäin ajatteli Constantin Gyllenmarck, katsellen vaahtoavaa putousta,\nnäin hän ajatteli, nojatessaan portaan kaidetta vasten, näin hän\najatteli, ja juuri silloin lähestyi vaalea nainen porrasta, mutt'ei\nuskaltanut tulla ylitse, koska porras oli liian kapea kahden\nsivuutettavaksi.\n\nGyllenmarck tunsi hänet, ja samassa hän myöskin tunsi jonkunlaista\nepävarmuutta sisässään. Hetkisen hänen täytyi katsella, ennenkuin voi\nmennä vastaankaan.\n\n\"Neiti Bonn\", lausui hän, käydessään viimein vastaan, \"teitä olisin\nkaikkein vähimmin täällä odottanut\".\n\n\"Ja minä teitä, herra paroni. Te näytte rakastavan tätä paikkaa\".\n\n\"Sille, joka on polttanut laivansa, hyvä neiti, ovat rakkaita kaikki\npaikat, jotka muistuttavat jostakin kauniista\".\n\n\"Mitä ylimalkaan laivoihin tulee, herra paroni, voi niitä polttaa\nmonella eri tavalla. Itsekukin voi joskus polttaa laivansa\".\n\nConstantin Gyllenmarck tunsi, että hänessä jotakin ailahti, ja hän\nkatseli neiti Ingeborgia samanlaisessa valossa kuin silloin, kun\npapin poika teikkasi hänen edessään sairastuvan veräjän luona.\n\n\"Minä tulen sairaan luota\", jatkoi neiti Ingeborg, aivan kuin ei\nolisi aikaisemmin puhunut mitään.\n\n\"Minä olen menossa Vuostimoon Krokfors-yhtiön pehtorin puheille\",\nvastasi Gyllenmarck velvollisuudentuntoisesti.\n\n\"Kuljetteko tekin jonkun _puheilla_?\"\n\n\"Täytyy joskus niin tapahtua. Ei kuitenkaan omissa asioissani.\"\n\n\"Sen arvaan. Teillä ei mahtane olla asioita juuri kenenkään kanssa,\nellemme ota lukuun virka-asioita.\"\n\nMetsäherra Gyllenmarckista tuntui omituiselta, että yksinäinen nainen\nistuutui ja alkoi haastella hänen kanssaan keskellä autiota erämaata.\nHänen täytyi pitää seuraa ja hän koetti miettiä, mitä nyt sanoisi.\n\n\"Ettekö te pelkää ollenkaan, neiti Bonn?\" kysyi hän.\n\n\"Ketä? Teitäkö, herra paroni?\"\n\n\"Erämaassa itsessäänkin kerrotaan olevan jotakin peloittavaa. En\nkyllä sitä itse ole huomannut, mutta niin sanotaan.\"\n\n\"Voi ehkä olla sellaisen mielestä, joka ei siihen ole tottunut.\nMinä siinä en huomaa muuta kuin kaunista ja suurenmoista. Katsokaa\nauringon leikkiä tuolla jäätiköllä, tunturin rinteellä. Huomaatteko,\nherra paroni?\"\n\nConstantin Gyllenmarck tunsi, kuinka eräs nainen, jonka hän\npuolikolmatta kuukautta oli tuntenut nimeltä, painautui häntä niin\nlähelle, että ruumiin lämpö tuntui, ja osoitti jotakin pistettä\nkaukana etäisyydessä. Mutta hän ei tuntenut mitään halua vetäytyä\npois. Päinvastoin hän tunsi, että jos se asia, jonka hän oli ottanut\ntoimittaakseen, jäisi toimittamatta, niin tuo samainen nainen\nvetäytyisi mahdollisimman kauas hänestä.\n\n\"Noin, Constantin Gyllenmarck, katsokaa tuonne. Eikö se välkkyile\naivan kuin hopeakuvastin?\"\n\nMitäpä voi kuvastin, olkoon se vaikka hopeaa, vaikuttaa ihmiselämään.\nMutta tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, jouduit\nauttamattomasti kiinni. Siinä sinä nyt istut, joku nainen, jonka nimi\non Ingeborg Bonn, painautuu ruumiiseesi kiinni ja sanoo: \"Näetkö,\nnäetkö tuolla kaukana, siintävässä etäisyydessä?\"\n\nJa tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, taas tartut kourin\nkiinni elämään. Sinä et näe mitään välkkyvää pistettä jossakin\nkaukana tunturin rinteellä, sinä tunnet eläväsi kaukaista tarua,\njolloin eräs toinen nainen Soiluan ruukin sillalla sanoi: \"Minä\nrakastan aina sinua\". -- Mutta tuo taru astuu nyt pitkin askelin\nlähemmäksi sinua, siintävä etäisyys, jota kolmisenkymmentä vuotta\nsitten sinulle näytettiin, tulee kädenulottuman päähän -- ympärilläsi\non vain autio erämaa, kohiseva putous ja sen reunalla punainen,\nränsistynyt rakennus, -- ojentaa sinulle kätensä sanoen: \"Tässä minä\nnyt olen, Constantin Gyllenmarck\".\n\nSinä olet sillä välin sivuuttanut keski-iän, sinä olet elänyt mukana,\nkaikki on sinulle vain joko muistoa tai erämaata, mutta sinä palaat\ntakaisin siihen menneeseen ja sitten nykyisyyteen ja sinä vaikenet.\n\nMutta se toinen, joka istuu rinnallasi -- hänen ruumiissaan virtailee\nveri vielä nuorena ja lämpimänä, sinä et usko enää itseäsi, vaan hän\nuskaltaa uskoa vielä tulevaisuuteenkin ja katselee sinua kuin jotakin\nkorkeaa ja luoksepääsemätöntä. Hänellä on erinäiset luulot sinusta,\nluulot, joista sinullakin on aavistusta, vaikk'ei käsitystä niiden\nlaajuudesta.\n\nTällöin tuntee Constantin Gyllenmarck, vapaaherra, itsensä\nsaamattomaksi ja neuvottomaksi. Hän koettaa katsella, mutta ei huomaa\nmitään välkkyvää pistettä kaukana etäisyydessä, hän kuulee vain\nputouksen kumean kohinan edessään, puitten humisevan ja lintujen\niloisesti livertelevän ympärillään. Ja samalla kuin hänen silmänsä\nhakee kimaltelevaa pistettä, tuntee hän, että kaikki, mikä on mennyt,\ntulee pika-askelin lähemmäksi, kunnes tuntuu siltä, kuin eräitä\nvuosikymmeniä ei olisi ollutkaan ja tämä kaikki olisi suoranaista\njatkoa sille, mitä joskus oli tapahtunut Soiluan ruukin sillalla.\n\nHän luo ohimenevän katseen vieressään istuvaan naiseen, jonka\nvaaleat kasvot näyttävät sulautuvan valoon ja kevääseen, tuntee,\nettä hänen kätensä lepää hänen kädessään, eikä kumpikaan tahdo\nniitä erottaa. Hänen silmänsä etsii edelleenkin kaukaisen tunturin\nrinteellä kimaltelevaa pistettä, ja kun hän sen löytää, puristaa hän\nvaistomaisesti kädessään olevaa pientä ja valkoista kättä.\n\n\"Nyt minä näen sen...\"\n\nToinen on nähtävästi jo unohtanut välkkyilevän pisteen ja ajattelee\nmuuta. Hän vastaa vain kädenpuristukseen, ja ohimenevä tuskansekainen\nhymy karehti hänen suupielessään.\n\nMutta Constantin Gyllenmarckissa herää jotakin, joka jo on kauan\naikaa yrittänyt nostella päätänsä, vaikk'ei ole jaksanut. Se herää\näkkiä suurena ja väkevänä, veri alkaa kiihkeänä virtailla hänen\nsuonissaan, ja hän tuntee itsessään tarmoa ja voimaa.\n\n\"Ingeborg Bonn\", sanoo hän äkkiä, \"minä rakastan teitä\".\n\nTähän ei hän tarvinnut pienintäkään ponnistusta, se tuli niinkuin\npakosta.\n\nNainen ei vastannut mitään. Hänen suupielensä värähti, ja hän pusersi\nhiukan lujemmin Gyllenmarckin kättä, mutta sanaakaan hän ei vastannut.\n\n\"Tämä voi tuntua teistä jonkun verran hullulta, neiti Bonn\", jatkoi\nGyllenmarck, \"mutta niin asia kuitenkin on\".\n\nNeiti Ingeborg ei vieläkään vastannut mitään, hän nojasi vain\nmetsäherran olkapäätä vasten ja piti hänen kädestään, ja Constantin\nGyllenmarck tunsi itsensä väkeväksi ja vahvaksi hänen rinnallaan.\n\nHän uskalsi repiä auki arpeutuneet haavat ja avata sydämensä\nja hän teki sen lääkärin taitavuudella, yksityiskohtaisesti ja\njohdonmukaisesti, alkaen lapsuutensa ensimmäisestä muistosta ja\npäättäen siihen hetkeen asti, jota nyt eli. Hänelle tuotti melkein\nnautintoa viivähtää tuskallisissa kokemuksissa, saadakseen verrata\nniitä kuluvaan hetkeen, ja hänestä tuntui, kuin kaikki mennyt olisi\nollut välttämätöntä nykyisyyden saavuttamiseksi.\n\nNeiti Ingeborg kuunteli, luomatta hetkeksikään katsettaan pois\nhänestä, kuunteli ja sormieli hänen takkinsa lievettä, ja kun\nGyllenmarck oli lopettanut, sanoi hän ainoastaan:\n\n\"Jotakin tuollaista olen aavistanut ja minä olen säälinyt sinua\nniin... niin...\"\n\nHänen silmänurkkiinsa nousivat kyyneleet, ja hän kätki päänsä\nGyllenmarckin povelle. Kuinka hän olisi voinut muuta kuin rakastaa\nmetsäherra Gyllenmarckia, sitähän hän oli tehnyt siitä asti, kun\nGyllenmarck ensi kerran oli jalallaan astunut sairastuvan oven\nsisäpuolelle.\n\nMutta tämä kaikkihan oli, niinkuin jo oli puhe, suoranaista jatkoa\nsille, joka hyvin kauan aikaa sitten oli tapahtunut Soiluan ruukin\nsillalla.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun Gyllenmarck istui vastapäätä Krokforsin yhtiön pehtoria, ajatteli\nhän enemmän Ingeborg Bonnia kuin itseään tai Matti Niemelää.\n\n\"Minun täytyy onnistua\", ajatteli hän ja hän oli varma siitä, että\nonnistuisi.\n\nKrokforsin yhtiön pehtori oli Suomessa syntynyt ja jätkästä ylennyt\npehtoriksi. Sellaisten henkilöiden kanssa Gyllenmarck seurusteli\nvielä suuremmalla vastenmielisyydellä kuin muitten, mutta tällä\nkertaa se ei tuottanut hänelle sanottavia vaikeuksia.\n\nPehtori hämmästyi, saadessaan vieraakseen Constantin Gyllenmarckin\ntukkikämpän herraskamariin. Ruuanjätteet korjattiin syrjään, enimmän\nrasvoittuneet paperit pantiin toisten alle, mutta spriipullo\njätettiin tahallaan pöydälle. Kuka tiesi, mitä metsäherralla\noli asiaa, ehkä hakkuussa oli sattunut joku virhe. Täytyi olla\nvarovainen. Ja pehtori pakotti leveän naamansa hymyilemään, työnsi\nitse esille jakkaran istuttavaksi ja komensi kokin hakemaan lähteestä\nvettä ja keittämään kahvia.\n\nSeinän takaa kuului tukkilaisten hanurin kilkutus sekaantuneena\nlauluun ja puheensorinaan, mutta pehtori kävi itse kieltämässä.\nHänellä oli kirkonkylän metsäherra asioilla, ja se, joka ei kyennyt\npitämään kitaansa kiinni, saisi huomenna lopputilinsä ja lähteä\nlaputtamaan. Sellainen on kuri Kannanlahti-yhtiössä ja sellainen on\nmyös Krokforsin yhtiössä, sen sai jätkäjoukko uskoa.\n\nSitten pehtori palasi taas herraskamariin ja valitti, ettei\naikaisemmin tiennyt metsäherran tulosta.\n\n\"Täällä ei saa järjestystä millään\", valitti hän, \"mutt'ei käy\najaminen miehiä poiskaan\".\n\nGyllenmarck ymmärsi sen hyvin -- tällä kertaa. Antaa miesten olla\nvain, heillä nyt on kerta kaikkiaan omat tapansa.\n\nPehtori höristi korviaan. Tällainen oli outoa puhetta Gyllenmarckin\nsuusta, mikäli hän oli kuullut. Parasta on olla varuillaan, ehkäpä\nmetsäherralla oli asiaa, josta saattoi hyötyä.\n\nNyt se sitten laukesi.\n\n\"En tule oikeastaan omissa asioissani. Tulen erään toisen asioissa,\nminä olen nimittäin ottanut myydäkseni muutaman metsäpalstan.\"\n\nPehtori höristi korviaan vielä enemmän. Hän oli kuullut, että\nGyllenmarckilla oli joitakin asioita Matti Niemelän kanssa. Tai\nellei oikeastaan mitään asioita, niin ainakin jotakin tekemistä\nhänen kanssaan. Hänelle tarjoutui tässä oiva tilaisuus ostaa\nmetsää, tilaisuus, jollaisista Krokforsin yhtiö Kannanlahti-yhtiön\ntoimesta useimmiten sai olla vailla, ellei kuljettu pitkin kyliä\nkauppatilaisuuksia tiedustelemassa.\n\nHerra pehtori vaikeni, näpsäytteli sormiaan ja antoi Gyllenmarckin\nodottaa. Hänellä oli jonkunlainen pohjatajunta siitä, että hänkin\noli tällä kertaa herra -- metsäherrankin silmissä ja että metsäherra\nsaattoi nyt, kuluvalla hetkellä, olla hänestä jollakin tavalla\nriippuvainen.\n\n\"Meillä on jo ostettua metsää niin paljon\", sanoi hän, kun\ntarpeellinen aika oli kulunut ja Gyllenmarck siis tarpeellisen kauan\noli saanut hänen mielestään odottaa.\n\nGylienmarck katseli pienestä, likaisesta ikkunasta, kuinka\nsinimekkoinen jätkä hakkasi puita sen edustalla, mutta se jätkä\noli hänestä odottamattoman kaukana, näytti aivan kuin se jollakin\nsalaperäisellä tavalla erottamattomasti olisi kuulunut metsään,\nmaahan ja jokeen, eikä olisi liikuttanut häntä, eikä muita eläviä\nihmisiä ollenkaan. Hän kuuli pehtorin vastauksen ja ajatteli neiti\nIngeborg Bonnia, sitten Matti Niemelää, hänen tupaansa, perhettänsä\nja terveveristä tytärtänsä, joka ehkä saattoi joutua tuon puita\nhakkaavan jätkän saaliiksi, ellei hän asiassaan onnistuisi, vaan\nMatti Niemelä perheineen joutuisi maantielle, ja vihdoin hänen\najatuksensa lensi Kannanlahti-yhtiöön ja \"Ison\" merkilliseen ja\nkuuluisaan käyntiin hänen luonaan, ja hänet valtasi taas kiihottava\ntaistelunhimo ja hän päätti voittaa.\n\nGyllenmarck antoi myöskin puolestaan pehtorin odottaa ja katseli\nilmeettömin silmin vuoroin likaista lattiaa, vuoroin ikkunasta ulos.\n\nItse asiassa ei pehtorilla ollut mielessäkään antaa kieltävää\nvastausta Gyllenmarckin esitykseen. Hän tahtoi ainoastaan huomauttaa\nolevansa herra ja että hänellä oli valta hyväksyä tai hyljätä\nGyllenmarckin tarjous. Kaiken lopuksi hän kuitenkin tarjouksen\nhyväksyisi, oli tuo sitten millainen tahansa. Oli viisasta koettaa\npysytteleidä Gyllenmarckin tapaisen miehen suosiossa.\n\nMutta hämmästyksekseen näki hän metsäherran kopeloivan lakkiaan,\nvaikk'ei kahvikaan ollut vielä valmis. -- Kuitenkin, kun hän muisti,\nse kuului olevan metsäherra Gyllenmarckin tapa: hän ei koskaan\nsanonut yhtä asiaa kahteen kertaan. Ja äkkiä pehtorinkin päähän lensi\nkertomus \"Ison\" käynnistä Gyllenmarckin luona ja yhtä äkkiä tunsi hän\nitsensä heikoksi ja vaatimattomaksi.\n\nSpriipullokin oli pöydällä vielä avaamattomana, sen avulla ehkä\nsaattoi alentaa hintaa, jos Gyllenmarck kovin kohtuuttomia vaatisi.\n\n\"Tarjoukseni oli vilpittömässä mielessä tehty\", sanoi Gyllenmarck.\n\"Mutta jos teillä todellakin on enemmän metsää kuin mitä pystytte\nhallitsemaan, niin minä tietysti peräydyn\".\n\nPehtori joutui hämilleen.\n\n\"Tuota noin... ei sitä niin paljon ole, etteikö lisääkin voisi ostaa\nensi vuotta varten\", virkahti hän, väänsi sitten punakat kasvonsa\nnauruun ja jatkoi, avaten pullonsa: \"Metsäherra soisi nyt anteeksi,\ntässä on vähän suunavausta, kun ei se kahvikaan näy joutuvan.\"\n\n\"Perkelettäkö siellä koko päivä kuhnaillaan yhden ainoan kahvipannun\nkanssa?\" huusi hän sitten puita hakkaavalle miehelle rientäen ovelle.\n\nMies, joka oli samalla kertaa pehtorin ja muiden pomojen kokki\nja naistenhankkija, murahti vastaan jonkun äreähkän, solvaisevan\nlauseen, josta kamariin kuului ainoastaan \"hirvas\" ja \"pukki\", ja\nmeni hämmentämään kepin nokassa nuotiolla kiehuvaa pannua.\n\n\"Kirota niille pitää\", sanoi pehtori sitten anteeksi pyytäen\nGyllenmarckille, \"eivät ne muuten vääjää senttiäkään\".\n\nSitten hän taas heittäytyi tyyneksi ja asialliseksi, kaasi laseihin,\nkilisti, ryyppäsi ja ähkäsi asianmukaisesti, jonka jälkeen hän oli\ntaas valmis käymään pääasiaan.\n\n\"Niin... tuota... suurestako summasta tässä olisi kysymys?\" kysyi hän.\n\n\"Kyseessä on vain lähemmä parituhatta runkoa,\nseitsemäntuhattaviisisataa markkaa.\"\n\n\"On se tavallinen hinta\".\n\n\"Kaataminen ja veto eivät maksa juuri mitään. Puut kaatuvat melkein\njokeen. Kai tiedätte Niemelän kotipalstan?\"\n\n\"Kyllä minä sen tunnen\".\n\nPehtori näytti saavan enemmän vilkkautta itseensä, kun hän sitten\nkysyi: \"Mutta eikö se jo ole myyty Kannanlahdelle?\"\n\n\"Ei sitä myyty ole, mutta talo on kyllä kiinnitetty velasta.\nAioinkin ottaa rahat omiin nimiini, kunnes Niemelä saa maksetuksi\nKannanlahden. Ymmärrättekö? En voi kernaasti muuten myydä\nkiinnitettyä tavaraa.\"\n\n\"Niin vain... niinpä kyllä... eihän se muuten...\"\n\nSitten pehtori taas vaikeni ja kaatoi laseihin. Nyt olisi hyvä\ntilaisuus saada ahdistetulta mieheltä metsää halvalla ja itselleen\npieni provisioni, mutta tuo mies oli asiamiehekseen valinnut\nConstantin Gyllenmarckin. Herra pehtori punnitsi, kumpi maksoi\nenemmän, provisioni vaiko Gyllenmarckin suosio, hän vilkaisi alta\nkulmain Gyllenmarckia, ja viimein oli hänen päätöksensä valmis.\n\n\"Kun minä oikein ajattelen\", sanoi hän, \"niin taitaa se kauppa\nsittenkin kannattaa. Kyllä minä tiedän metsäherran, ettette te\nturhia... Rehellinen ja rehti mies ja parempi ammattimies kuin minä\nsitäpaitsi. Ette te halua minua pettää... Pitäisikö olla rahaa\netukäteen ja miten paljon?\"\n\nGyllenmarckista tuntui, kuin joku olisi voimakkaasti ravistanut häntä\nolkapäästä: \"Herää sinä, joka makaat.\"\n\nNäinkö yksinkertainen asia se olikin? Matti Niemelä oli pelastettu ja\nsen oli tehnyt hän, Constantin Gyllenmarck. Näinkö yksinkertaista se\nolikin: kävellä tänne vain, puhua vähän, saada rahat. Eikö se maailma\nsittenkään ollut tämän ilkeämpi? Täynnä vain jyrkkyyttä, afääriä ja\nasiallisuutta, niin yhdessä kuin toisessakin seikassa. -- Ingeborg\nBonn! Näin yksinkertainen asia se oli. Kannanlahti-yhtiö! Sinä olet\nhävinnyt, sinun arvovaltasi on mennyt tähän asiaan nähden.\n\nGyllenmarck vilkaisi kalenteriaan. Kesäkuun kahdestoista -- neljä\nviikkoa. Ja tuossa, höyläämättömistä ja maalaamattomista laudoista\nkyhätyn pöydän toisella puolella, avatun spriiputelin takana, istui\nmies, joka tarjosi rahat. No, Matti Niemelä, itsekin olisit tämän\nasian voinut toimittaa, mutta jotakin sinulta puuttui. Käsiksi nyt\nvain, käsiksi!\n\n\"Ei kai kuusituhattaviisisataa ole liian paljon, minun ymmärtääkseni\".\n\n\"Ei tietenkään. Metsäherra on vain hyvä ja kirjoittaa kuitin.\"\n\nHöyläämättömistä laudoista tehdyllä pöydällä tahtoi terävä kynä\ntunkeutua läpi paperin. Mutta Gyllenmarck kirjoitti kuitin, hitaasti\nja rauhallisesti. Matti Niemelä olisi saanut olla katsomassa, se\nkyllä kannatti.\n\n\"Onko lakkaa?\"\n\nPehtori haki lakkatangon tavaroittensa joukosta, ja Gyllenmarck\nvahvisti nimikirjoituksensa sinetillään ja ojensi sitten kuitin\npöydän yli.\n\n\"Oikein se on, aivan oikein\", mutisi pehtori, siristäen silmiään.\n\"Mutta tuossa sinetissä ei ole nimeä.\"\n\n\"Ei tarvitsekaan. Siinä on vaakuna.\"\n\n\"Hm! Niin näkyy. Vaakuna... aivan niin. Tuota... mikä vaakuna se\noikein on?\"\n\nGyllenmarck sai nielaista sylkeä pari kertaa, ennenkuin voi selittää,\nettä se oli Gyllenmarckien vapaaherrallisen suvun vaakuna.\n\nNyt se oli sanottu ja saattoihan tuon sanoa, jos mies ymmärsi.\nVapaaherrallisen suvun! Todellakin vapaaherrallisen suvun -- ja\nSoilua poissa.\n\nGyllenmarckia puistatti ja hän puraisi hampaitaan, kun näki toisen\nkylmästi ja harkiten laskevan rahoja.\n\nSoilua poissa! Niin, tuollaisten setelien ja eräiden muiden\nseikkain takia. Minkä sille voi? Afääri on afääri ja raha on raha,\nja hänen nuoruutensa afäärit olivat olleet -- jos niin saa sanoa\nhuonoja afääreitä, jos afääreitä ensinkään. Nyt pitäisi tehdä hyviä\nafääreitä, niinkuin Erik Wegener, eikä olla tekemättä mitään. Niin,\ntotisesti -- _ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä_.\n\nSiellä kirkonkylän sairastuvassa istui eräs Ingeborg Bonn, jolle hän\nmerkitsi jotakin. Ingeborg Bonn, joka näytti sulautuvan aurinkoon\nja valkeuteen ja jolla oli ollut joitakin vaiheita. Ja sitten hän\nepäilemättä merkitsi jotakin Matti Niemelälle, hänen perheelleen ja\nhänen luottavaiselle tyttärelleen. Edelleen kai hän merkitsi jotakin\ntuolle miehelle, joka laski rahoja, tottuneesti ja tunnontarkasti.\nHerra Jumala, eikö hän jo lopeta, ei suinkaan hän loppupäivää laske\nkuuttatuhattaviittäsataa markkaa.\n\n\"Nämä setelit ovat niin pieniä, kun nämä ovat tilirahoja\", kuuli hän\nkuin jostakin kaukaa.\n\n\"Niin, eipä tässä\"... vastasi hän kylmänkoleasti ja tottuneesti.\n\"Laskekaa te vain rauhassa\".\n\nPehtori vilkaisi häneen. Gyllenmarckin sanat olivat lentäneet kovin\nylhäältä ja korkealta.\n\nJa mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee, eikö hän merkinnyt sentään jotakin\nsillekin. Jo \"Ison\" käynnin aikana. Ja vielä enemmän heinäkuun\nkymmenentenä päivänä. Että hän todellakin oli tähän ryhtynyt,\ntodellakin. Joku muistaisi häntä kiitollisuudella, Matti Niemelä ja\nhänen tyttärensä.\n\nHerätkää, vapaaherra Gyllenmarck! Tuossa ovat setelit edessänne\npöydällä, tukku varmannäköisiä, mulkosilmäisiä satasia, varustettuina\neräitten hienojen herrasmiesten nimikirjoituksilla. Noihin seteleihin\nsisältyy muutamia elämän pikkuseikkoja, sanokaamme hyvinvointi\nja olemassaolo ylimalkaan, ne tulevat määräämään Matti Niemelän\nkohtalon, niinkuin ne aikoinaan määräsivät Soiluan kohtalon. Ja koko\njoukon muita kohtaloita näiden lisäksi. Sopii vain ottaa ja laskea\nne, onko niitä tarpeellinen määrä. Soiluassa niitä olisi tarvittu\nkenties sata kertaa suurempi tukku. Mutta, kuten jo oli puhe, huonot\nafäärit ovat aina huonoja afäärejä, ja Constantin Gyllenmarckista ei\nsilloin ollut rikkaaksi mieheksi.\n\nMutta, siitä huolimatta, -- ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä,\nja sitten odotteli siellä puustellia vastapäätä muuan valoon ja\nkauneuteen sulautuva.\n\nKas, eikö sydän taas tykähtänyt! Rajusti ja hillittömästi niinkuin\njoskus kauan, kauan aikaa sitten erään kesäyön kohtauksen aikana\nSoiluan ruukin sillalla.\n\nMiksi se noin sykähti! Ettäkö hänkin oli joku muu kuin vain --\nniin -- jotakin muuta kuin mitä oli ollut. Miks'ei, totisesti,\nhän voi ottaa tätä asiaa hitaasti ja harkiten, niinkuin kaikkia\nmuita. Matkalle nyt vain, Constantin Gyllenmarck, aurinko on vielä\nkorkealla, vaikka työaika on loppunut ja miehiä alkaa lappautua\nseinän taa. Kun kiiruhdat, ehdit aamuyöstä puustelliin.\n\n\"Kiitos, pehtori. Rahat ovat aivan oikein.\"\n\n\"Se on hyvä, niin pitikin olla. Tuota... noin... meiltä ei kylläkään\nkukaan ole nähnyt sitä metsäpalstaa, vaan minä tietenkin luotan herra\nmetsänhoitajaan.\"\n\nTietysti, tietysti. Sehän on selvä. Häneen olivat aina kaikki\nluottaneet. Ja Gyllenmarckia rupesi hillittömästi naurattamaan, kun\nhän tarkemmin katseli pehtoria.\n\nHänestä mies näytti niin pieneltä, koomilliselta ja avuttomalta. Ja\nkuitenkin tuo pieni, naurettava mies oli tehnyt hänelle palveluksen,\nvieläpä hyvin suuren palveluksen.\n\n\"Hyvästi nyt, herra pehtori, ja käykää puustellissa, kun sattuu asiaa\nkirkolle\".\n\nGyllenmarck sanoi viimeisen aivan vilpittömässä mielessä, ja pehtori\npainoi sen visusti mieleensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäki kukahtelee jossakin kaukana, risut rapisevat jalkain alla, on\nyö, mutta on valoisaa ja hiljaista.\n\nTyyntä on. Tuulenhenki on vaimennut puiden latvoissa, vakavina\nseisovat suorat petäjät ja vantterat kuuset. Silloin tällöin voi\nkuulua risahdus oksissa, kun metsälintu, pelästyen yksinäistä\nkulkijaa, pakenee; toisinaan voi metsästä kuulua kuin hiljainen\nhuokaus tai vaisu sykähdys, mutta sellainen on suurmetsän tapa:\niloissaankin se huokailee ja sykähtelee.\n\nJa tämän suurmetsän läpi kiemurtelevaa kaitaista polkua, joka milloin\nnousee korkealle vaaralle, milloin laskee vellovalle jängälle,\nmilloin kokonaan katoaa jäkälikköön, niin että ainoastaan sitä\nreunustavain puiden kylkiin isketyt pihkaa valuvat pilkat osoittavat\ntottumattomammalle kulkijalle sen suuntaa, kulkee Constantin\nGyllenmarck taskussaan ne kuusituhattaviisisataa markkaa, jotka\ntulevat pelastamaan Matti Niemelän.\n\nAsia on siis hänen puolestaan loppuunsuoritettu, lyhyesti ja\npäättäväisesti, lukuunottamatta erinäisiä pieniä seikkoja, jotka\nkenties vielä olivat jäljellä.\n\nTulisivatko Matti Niemelä ja Kannanlahti-yhtiö ja Ingeborg Bonn\ntästedes nyt olemaan asioita, jotka ovat menneet?\n\nHän kiipesi lähimmälle vaaralle, jolle polku vei, tahtoipa hän tai\noli tahtomatta.\n\nTunturit siinsivät kuin sinisessä usvassa ja niiden lomissa\nhäämöttivät mustat joki-uomat. Väkisinkin häneen taas meni ajatus\nsuunnattomista käsivarsista, joissa nuo pienet joet muodostivat\njonkunlaiset sormet, ja hänen mieleensä muistui se puolinainen\nlupaus, jonka hän oli antanut Matti Niemelälle kymmenisen kuukautta\ntaaksepäin.\n\nKymmenisen kuukautta! Nyt tuo aika tuntui suunnattomalta\najanjaksolta, täynnä tapauksia ja vaiheita.\n\nEpäilemättä hänessä oli tapahtunut joku muutos. Sen alkukohta\noli Matti Niemelälle annetussa lupauksessa, se oli kehittynyt\nsyyskäräjien aikana, kohtaus Niemelässä oli antanut sille\njonkunlaisen sysäyksen, ja Erik Wegenerin ja \"Ison\" pikaiset käynnit\nolivat sitä sysäystä tukeneet. Tällä kertaa hän osasi tyynesti\neritellä sisimpänsä ja katsella itseään kuin syrjästä: tällainen\nminä olen ollut ja tässä minä nyt kuljen taskussani erään minulle\noikeastaan yhdentekevän miehen kohtalo.\n\n\"Joko tulet itserakkaaksi, Constantin Gyllenmarck. Ihminen on tuo\nyhdentekevä mies niinkuin sinäkin, ja kenties joku aikoinaan on\nkulkenut sinunkin kohtalosi vasemmassa povitaskussaan!\"\n\nTämä välihuomautus ei oikeastaan häirinnyt Gyllenmarckia. Hän\najatteli vain loogillisesti ja tyynesti:\n\n\"Niin, ihmisiäpä tosiaankin olemme kaikin. Sellaisia heikkoja ja\nvajavaisia ja riippuvaisia kappaleita...\"\n\nSitten hän taas yltyi ajattelemaan, miks'ei se, joka oli tullut\njoka kevät, ollut tullutkaan viime keväänä, miks'ei se jäänyt häntä\nseuraamaan ja säestämään hänen toimiaan. Syytä siihen ei hän osannut\nasiallisesti harkiten keksiä. Hänessä oli tapahtunut joku prosessi,\nhän oli ollut sen alaisena tahtomattaan tai vain itse tietämättään\ntahtoen, ja tämä prosessi johtui siitä, että hän oli päättänyt tehdä\njotakin sen asemesta, että siihen asti oli vain ylimalkaan ollut\nolemassa.\n\nHän oli asettunut sotajalalle eräitä miehiä vastaan, joita hän ei\ntuntenut, mutta joiden rahoilla oli muodostettu muuan täälläpäin\nliiaksikin tunnettu laitos, jonka nimi oli Trävaruaktiebolaget\nKandalax. No niin, se oli hävytön yhtymä, joka rikastui, köyhdyttäen\nmuita. Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa se johtomiehille,\nelleivät nämä sitä muuten tienneet. Sen hän tulisi tekemään.\n\nIngeborg Bonn! Hänkin vielä lisäksi. Niin paljon tapauksia ja\nvaiheita. _Tätä_ asiaa ei Gyllenmarck voinut ajatella kylmästi ja\nharkitsevasti. Siinä oli valoisaa ja lämmintä ja jotakin etäisyyteen\ntähtäävää.\n\nHän kiiruhti askeleitaan ja saavutti portaan, joka muistutti Soiluan\nruukin siltaa. Tällä kertaa hän muisti vain Ingeborg Bonnin ja että\nhän oli viimeinkin tehnyt jotakin, suorittanut sen asian, jonka hän\nkymmenisen kuukautta sitten oli ottanut miettiäkseen.\n\nVanha muisto Soiluan ruukin sillalta -- se oli nyt vanha, hyvin\nhämärä muisto. Hän oli silloin juuri päässyt lapsenkengistä, nyt\nse muisto herätti hänessä myötätuntoisen hymyn. Jonkun minuutin\nkuluttua jatkoi hän taas ripeästi matkaansa ja tunnin kuluttua näkyi\nkirkontapuli, jota aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat.\n\n\n\n\nXII\n\n\nTukinuitto kaukaisilla latvajoilla oli jo aikoja sitten alkanut.\n\nMuutamia päiviä jäittenlähdön jälkeen olivat ensimmäiset tukkilaiset\nsaapuneet Matti Niemelän taloon, ja viikko viikolta oli lauma\nlisääntynyt, vaikka miehet vaihtuivat. Toisessa nurkkakamarissa\nmajaili uittajien kasööri, toisessa ukkoherra, porstuakamari\noli kymmenniekkojen ja muitten pienempien pomojen hallussa, ja\njätkäjoukko majaili osa pirtissä, osa ulkohuoneiden ylisillä.\n\nNiin olivat tulleet kuin omaan taloonsa, ottaneet huoneet haltuunsa,\nasettuneet asumaan ja sillä hyvä.\n\nTästä kaikesta Matti Niemelä älysi, että yhtiö piti hänen taloaan jo\nniinkuin omanaan, älysi, huomasi ja kirahti itsekseen.\n\nKäräjäpäivään oli vielä viikkokausia, mutta hän ja hänen perheensä\nolivat jo yhtiön nöyriä palvelijoita, tahtoen tai tahtomattaan.\n\nEi tässä enää auta kiroileminen, olisi pitänyt kiroilla silloin, kun\notti yhtiöltä rahat, tai silloin, kun jätti niiden kohtalokkaiden\nkorkojen maksamisen myöhemmäksi.\n\n\"Sekoita myrkkyä niiden ruokaan\", kuiskasi joskus joku ääni hänen\nsisässään.\n\nOlisihan sekin joku nautinto -- nähdä koko jätkäjoukon ja pomojen\nojentelevan koipiaan pitkin permantoja. Kyllä kai silloin\nmuistaisivat, mitä ovat tehneet, ja parkuisivat: \"Armahda meitä,\nMatti Niemelä!\"\n\nSiinä olisi sitten sovinto kaikesta...\n\nMatti Niemelä tunsi tahtomattaan jonkunlaista suloisentuskallista\nnautintoa, ajatellessaan kuolemantuskissa vääntelehtivää joukkoa,\nmutta samassa kävivät kylmät väristykset läpi hänen ruumiinsa.\nValjenneet ruumiit eivät koskaan antaisi hänelle rauhaa. Poronvarasta\nsaattaa hän ampua kinttuun kun itse teossa tapaa -- ja miks'ei vähän\nylemmäksikin --, mutta nämä sentään tekevät mitä ylempänsä käskevät.\n\n\"Samaa sakkia yhtiö ja yhtiön jätkät ja pomot, samaa sakkia ja yhtä\nluuta kuin suden selkä... Pikkuisen ketunmyrkkyä vain maitoon... ovat\nsaattaneet lapset sen siihen sotkea, on saattanut muuten joutua...\nKyllä sen asian jotenkin selvität... Kaukaisessa kiveliössä ei ole\nkatselijoita... Ja yhtiö muistaa iankaikkisesti, iankaikkisesti...\nSadan vuoden kuluttua vielä takkavalkean ääressä kuiskaten\nmainitaan...\"\n\nHerra Jeesus, armahda minua! Murha, kymmenen murhaa,\nseitsemänkymmentä murhaa, eivät kaikki katumukset ja helvetin vaivat\nriittäisi sitä korvaamaan...\n\nJa Matti Niemelä syöksyi ulos, haki rahalliset ja rahattomat, kulki\nkuin henkensä edestä, puhui järkevästi, rukoili, pyysi ja vetosi\nviattomaan perheeseensä.\n\nYhtä turhaa!\n\nKenellä ei ollut, kenellä ei sopinut, kenellä ei sattunut olemaan\n\"tähän hätään\" kotosalla.\n\nAina hänen ajatuksensa lopulta pysähtyivät metsäherra Gyllenmarckiin.\nOlihan Gyllenmarck sanonut Lyylille sairaalassa: \"Ei sinun isääsi\nniin vaan ajeta pois...\" Tai jotakin siihen tapaan.\n\nMutta ei iljennyt enää mennä sinne vankumaan. Jos tekee jotakin,\nniin tekee omasta aloitteestaan, ei se puhumalla parane. Mitään ei\nkuitenkaan ollut kuulunut.\n\n\"Jos metsäherra pettää\", ajatteli hän loppuun asti piinautuneena ja\nkun mitään muuta oljenkortta ei enää ollut, \"jos Gyllenmarck pettää,\nsilloin ei ole oikeutta taivaassa eikä maan päällä\".\n\nHänen vaimonsa kuihtui päivä päivältä ja pillahti tuon tuostakin\nitkuun.\n\n\"Ei se vinkumalla parane\", ärähti Matti Niemelä.\n\nSamalla hän kuitenkin häpesi itseään ja äänilajiaan ja jatkoi:\n\n\"Mitäs tuosta nyt itket? Eihän kaikki vielä ole loppuun pelattu,\nja jos onkin, niin kyllä minussa on työmiestä elättämään teidät ja\nitseni. En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen jätkä\".\n\nVaimo pyyhki kyyneleet hameensa helmaan ja koetti näyttää\ntyyntyneeltä.\n\n\"Ei sinusta ole, Matti...\", sanoi hän, mutta lopetti lauseen kesken.\nSillä jos hän olisi loppuun asti sanonut, olisi seuraava sana ollut\n\"mihinkään\", ja se olisi ollut vähän liian karkeasti sanottu.\n\nPirtin lattia oli yltyleensä lian ja syljen peitossa, huoneissa\nleijaili sakea tupakansavu, ja talonväki kulki äänettömänä\naskareissaan. Iltaisin oli pirtti täynnä puheensorinaa, kiroilua,\nnaurua ja korttienläiskettä. Itsenäisestä talosta oli Niemelä\nmuuttunut tukkilaiskämpäksi. Nyt puuttui vain, että viinakauppiaat\nsaapuisivat, niin kurjuudenkuva olisi ollut täydellinen.\n\nToisinaan Matti unohtui pitkäksi kotvaksi katselemaan kortinlyöjiä,\nhuomasi, kuinka rahat, kellot, tupakkamassit ja eväslaukut\ntuontuostakin, ja kädenkäänteessä, vaihtoivat omistajaa, kuinka yksi\npuolessa minuutissa menetti viikkopalkkansa ja toinen samassa ajassa\nsen voitti. Kuta kauemmin hän kulloinkin katseli, sitä voimakkaampana\nmeni häneen halu liittyä tuohon samaan huolettomaan ja hälisevään\njoukkoon. Istua siinä vain ja voittaa, yhä ainoastaan voittaa, kunnes\nolisi voittanut koko velkansa. Sitten hän veisi rahat pomolle tuonne\nkamariin, sanoisi: \"Siinä on, lähtekää nyt kävelemään ja vähän\nsassiin!\" Näin hän katseli ja ajatteli ja vihdoin hän huomasi, että\nvain perheen läsnäolo esti häntä tuohon joukkoon liittymästä.\n\nEräänä iltana saapui viinakauppias, ja Matti Niemeläkin osti\nitselleen litran. Se tapahtui ensi kerran pitkästä aikaa.\nMaanantai-aamuna otti hän ensimmäisen ryypyn, ja juuri silloin\nilmestyi pari yhtiön metsänarvostelijaa hänen kotimetsäänsä, ihan\npihamaan aidan taakse. Tulivat sinnekin niinkuin omalle maalleen ja\nalkoivat killistellä puiden runkoja ja lyödä pilkkoja puihin.\n\n\"Jumal'aut sentään!\"\n\nMatti Niemelä tajusi, että hän oli ostanut viinan Luojan sormen\nviittauksesta. Yhtiö tulee takomaan merkkejään hänen metsäänsä\nniinkuin omaansa! Jo meni nyt vähän liian pitkälle! Nyt tarvittiin\nluontoa, selvillä päin hän ei ikinä olisi mennyt niitten kanssa\nrähisemään. Mutta nyt saisivat katsella, kenen metsää ovat\nkrateeraamassa!\n\n\"Mitä miehiä te olette?\" huusi hän ehdittyään aidan viereen.\n\n\"Kannanlahti-yhtiön ollaan\", vastasi toinen miehistä itsetietoisesti.\n\n\"Mitä te sieltä haette? Suorikaa heti matkoihinne siitä!\"\n\n\"Äläpä revi liiaksi suutasi, Matti. Kyllä tiedät itse, millä asioilla\nollaan.\"\n\n\"Olkaapa millä asioilla tahansa, niin liian aikaista se vielä on.\nLähdettekö sieltä -- vai...?\"\n\n\"Usutanko koiran kimppuun\", jatkoi toinen miehistä nauraen.\n\nMatin luonto ei sietänyt enempää hävyttömyyttä. Vihaisesti hän\nhyppäsi yli aidan ja katkasi seipään aseekseen hypätessään.\n\n\"No, saatana! Ymmärrätkö puhetta?\"\n\nVaahto pursusi hänen suupielistään ja seiväs tärähti yhtiön miehen\nolkapäähän, ennenkuin tämä oikein oli oivaltanut asiaa täydeksi\ntodeksikaan. Makaa nyt siinä, sen... Hän kohotti aseensa toiseen,\nperusteellisempaan ja paremmin tähdättyyn iskuun, hän nautti jo\nedeltäpäin, ennenkuin ehti iskun antaakaan, sen tuloksista, mutta\nlyödyn toveri oli pitänyt varansa ja kun Matti juuri oli aikeensa\ntoteuttamaisillan, kirskahti lyönti häneen omaan pääkuoreensa, niin\nettä hän siihen paikkaan tupertui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisina saapuivat tiedot Gyllenmarckin puustelliin.\n\nHän ei tällä kertaa ruvennut aprikoimaan ja miettimään. Hän toimitti\nvain sanan neljälle lähimmälle metsänvartijalleen, että he huomenna\ntulisivat hänen luokseen puustelliin. Pyssyt muassa.\n\nHe olivat suurikokoisia, pelottomia miehiä, Gyllenmarckin\nmetsänvartijat, miehiä, jotka olivat ikänsä viettäneet keskellä\nkoskematonta luontoa ja tottuneet avoimin silmin käymään niin\nmetsän petoja kuin kaksijalkaisiakin vastaan, jos niin tarvittiin.\nHe osasivat ampua linnun lennosta, ja kolmenkymmenen sylen päästä\nampuivat he karhua silmään. Ja he tulivat ja toivat pyssynsä muassaan.\n\nNäiden seurassa saapui Gyllenmarck keskiviikko-iltana myöhään\nNiemelään, tervehti ohimennessään emäntää, joka oli pudottaa\nmaitokiulun maahan hämmästyksestä, potkasi portailla vetelehtivän\nsutkin kintut syrjään ja huomaamatta Mattia, joka istui ikkunan\nääressä sidotuin päin, astui suoraan kamarihuoneisiin.\n\nKortinlyönti kamarissa taukosi, kun Gyllenmarck seuralaisineen astui\nsisään, ja huoneessa alkoi vallita kolea, pahaaennustava äänettömyys.\nTukkiherrat silmäilivät neuvottomina vuoroin toisiaan, vuoroin\ntulijoita, tietämättöminä siitä, kuka keskustelun aloittaisi ja miten\nsen aloittaisi.\n\n\"Eiköhän ole parasta, että herrat ja herrojen tuolla pirtissä oleva\njoukkokunta alkaa kiiruusti koota tavaroitaan ja vetäytyä tästä\ntalosta muualle! Ymmärtääkseni olette täällä jo liiankin kauan\npakkovierailleet.\"\n\nSyrjäinen saattoi helposti huomata, että Gyllenmarckin oli vaikea\nhillitä itseään. Hänen äänensä värähteli, ja hänen silmissään oli\nuhkaava tuike, jollaista ei kukaan ennen muistanut niissä nähneensä.\n\nTukkiherrajoukko liikehti levottomasti, joku alkoi vaistomaisesti\nkoota kortteja pöydältä.\n\n\"Herrat ovat hyvät ja pelaavat pelinsä loppuun\", jatkoi Gyllenmarck\ntyynemmin kuin olisi osannut odottaa, \"sen verran täytyy sentään\nsuoda aikaa. Sitten on parasta, että suoritatte laskunne ja lähdette.\"\n\nHerrojen kasvoilla vaihtelivat värit, ja heidän oli vaikea hillitä\nvihaansa. Mutta sikäli kuin he edessään seisovaa metsäherraa\ntunsivat, tiesivät he myöskin, että leikki oli kaukana.\n\n\"Herra metsänhoitaja ei taida tietää\", lausui viimein vanhin heistä\nponnistaen viimeiset voimansa pysyäkseen tyynenä ja arvokkaana,\n\"herra ei tosiaankaan taida tietää, että tässä talossa jo melkein on\nkuin toinen isäntä\".\n\n\"Kuka se sitten olisi?\"\n\n\"Yhtiö\".\n\n\"Vai niin. Ja millä perusteella se nyt tänne niin yht'äkkiä\nisännöimään muuttaisi?\"\n\n\"Herra metsänhoitaja ei taida tietää sitä velkajuttua?\"\n\n\"Tiedän. Mutta se ei oikeuta tunkeutumaan toisen taloon. Sitäpaitsi\nse ei vielä ole ollut käräjissä esillä, ja se voidaan maksaa vaikka\ntällä hetkellä, jos tahdotaan.\"\n\n\"Ei se siltä ole näyttänyt...\"\n\nPomo veti suunsa puolittain halveksivaan hymyyn ja loi\nvoitonriemuisen katseen tovereihinsa. Hän oli tohtinut soittaa suuta\nmetsäherralle, samalle metsäherralle, joka oli juoksuttanut yhtiön\nsuurinta pomoa.\n\nMutta Gyllenmarckin kärsivällisyys oli nyt tyyten loppunut. Hänen\narvovaltansa ei hyötyisi siitä, että hän tässä seisoi ja väitteli\nmuutamain jätkästä kohonneitten tukkipomojen kanssa.\n\n\"Jos teillä on velkakirja mukananne ja valtuudet vastaanottaa rahat,\nniin antakaa tänne se\", sanoi hän lopuksi asettaen setelitukon\npöydälle. \"Päinvastaisessa tapauksessa on paras jättää tämä talo\nkymmenen minuutin kuluessa ja sanoa tuolle joukkiolle tuolla\npirtissä, että se tekee samaten. Minä huomautan viimeisen kerran,\nettä tulen isännän puolesta käyttämään kaikkea sitä voimaa ja valtaa,\nmikä oman kodin puolustamiseksi on sallittu, ja ellei talo määrä-ajan\nkuluessa ole puhdas, annan avata tulen. Syyttäkää sitten itseänne!\"\n\nSanaton hämmästys valtasi tukkiherrajoukon. Toiset tekivät eleitä\nnoustakseen, mutta istuutuivat jälleen, toiset vilkuilivat\nahdistettuina ympärilleen. Ukkoherra katseli setelitukkoa ja alkoi\nviimein laskea sitä.\n\n\"Tuota noin\", aloitti hän epämääräisesti ja vitkastellen, \"sitä\nvelkakirjaa ei ole täällä... se on Peuraniemen metsäkonttorissa...\"\n\nSitten hän taas kokosi rohkeutensa.\n\n\"Ei kai metsäherra tarkoita, että me tästä yön selkään lähtisimme?\"\nsanoi hän. \"Emme me ilmaiseksi täällä ole.\"\n\n\"Kyllä minä juuri sitä tarkoitan. Älkääkä oman etunnekaan vuoksi\nantako minun sitä toistaa.\"\n\n\"Niin, mutta...\"\n\nSiinä nyt seisoivat kaikkivoivan yhtiön palvelijat, siinä he\nseisoivat, ruveten neuvottomina kokoilemaan tavaroitaan. He\ntajusivat sisimmässään, että hän, joka pitemmittä mutkitta oli |\njuoksuttanut yhtiön ylimmäistä pomoa, oli mies saamaan heidätkin\nliikkeelle, eikä auttanut muu kuin mukautua ja odottaa parempaa\npäivää. Tästä tultaisiin puhumaan kylissä, puustelleissa, taloissa\nja torpissa, puhuttaisiin nautinnolla ja naureskellen, mutta silti\nei ollut vielä Kannanlahti-yhtiö herennyt olemasta. Ja he kokosivat\nomuuksiansa hitaasti ja vaivalloisesti, veivät sanan pirtissä\nmajailevalle joukkiolle, joka itseksensä turisten nousi jaloilleen,\nrahat helisivät, kun laskuja maksettiin, ja kun toiselle kymmenelle\nminuutille oli päästy, lappautui ovesta ulkosalle kymmeniä miehiä\nkäsittävä, rähisevä ja kiroileva miesjoukko.\n\nMutta Constantin Gyllenmarck seisoi porstuassa katsellen poistuvaa\nmiesjoukkoa, eikä värekään hänen kasvoissaan osottanut voitonriemua\nenemmän kuin suruakaan.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nTukkilaisten mentyä tuntui, kuin olisi Matti Niemelän pirttiin tullut\nsuuri sunnuntairauha.\n\nOli kuin pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen vihdoinkin olisi\nsaavutettu hyvinansaittu lepohetki, jolloin työn tulokset ovat\nmelkein kuin kosketettavissa ja jolloin tarvitaan vain lyhyt,\nratkaiseva loppuponnistus ja kaikki on valmista.\n\nPirtissä vallitsi hiljaisuus. Arkiset askareet olivat tauonneet,\npuoliyö oli käsissä, mutta kukaan ei ajatellut levolle menemistä. Oli\ntapahtunut jotakin niin ennenkuulumatonta, että oli pakko pysähtyä\nhetkeksi ajattelemaan, kuinka se oli ollut mahdollista.\n\nAinoa, joka talon asujamista näytti olevan tapausten tasalla,\noli Lyyli, hän, jolla oli omat korkeat ajatuksensa Constantin\nGyllenmarckista.\n\nHänen huulillaan väikkyi hymy, sellainen itsetiedoton hymy, jota ei\nole muiden nähtäväksi tarkoitettukaan; hänen katseensa lensi vuoroin\nisään ja äitiin, vuoroin metsäherraan, ja se näytti sanovan:\n\n\"Katsokaa, enkö sittenkin ollut oikeassa!\"\n\nSitä ei kukaan oikeastaan ollut epäillytkään. Mutta Gyllenmarckin\ntoimenpiteet olivat niin eriskummallisia, ettei tavallinen,\nyksinkertainen maalaisjärki kyennyt niitä tajuamaan. Ja kun Lyyli,\njoka oli seurannut oven takaa Gyllenmarckin keskustelua tukkiherrain\nkanssa, oli juossut pirttiin ja kuiskannut vanhemmilleen: \"Nyt\nhän pani rahat pöydälle ja käski niiden lähteä\", oli molemmilla\nvanhemmilla jo kauan aikaa ollut kaukainen tajunta, että jotakin\nsellaista tulisi tapahtumaan, mutta tämän mielikuvan toteutumisen\nmahdollisuutta he eivät kaikesta huolimatta olleet jaksaneet uskoa.\nKun se nyt kuitenkin tapahtui, eivät he voineet muuta kuin vastata\nyksikantaan: \"Vai niin\", tai: \"Niinhän pitikin käydä\", ja sitten\nvaipua tylsään nautintoatuottavaan rauhaan, sillä he olivat molemmat\nloppuun asti piinautuneet.\n\nNyt oli yö, kesäyö, muuatta päivää ennen juhannusta. Taivaanranta\nruskottaa punaisena, aurinko vetäytyy vain hetkeksi piiloon,\nruvetakseen jo muutamien minuuttien kuluttua uudelleen kultaamaan\nkaukaisten tunturien ja vaarojen huippuja ja metsän puiden latvoja.\nAuringon mukana heräävät linnut, ja sääsket yltyvät virkeämpään\ntoimintaan, ilma on täynnä kosteata tuoksua, linnunlaulua ja surinaa.\nVirratessaan joki välkkyilee kuin kultavirta, eikä kosken kohina enää\nkuulosta raivoisan koiran ulvonnalta, vaan on tasaisesti haastelevaa,\nleppoisaa ja lohduttavaa.\n\nNiemelän pirtin pöydälle ilmestyvät kahvikupit, sen ovat matkamiehet\nrehellisesti ansainneet; ne ilmestyvät siihen kenenkään vihjaisematta\nja viittaamatta, välttämättömäsi asiaankuuluvina, näkymättömän\nkiitollisuuden näkyväisinä osotuksina.\n\n\"Ottakaa, metsäherra... ja miehet myöskin...\"\n\nKehoituskin tulee kuin jostakin kaukaa, ilman puhumisen vaivaa ja\nponnistusta.\n\nSitten olisi vähitellen käytävä käsiksi siihen, joka\nvälttämättömästi on tuleva, siihen, jota kaikin vaistoin ja henkeä\npidätellen odotetaan. Ja siihen käydään käsiksi, harkitusti ja\nasiantuntemuksella, vaatimatta mitään kunniaa pienestä palveluksesta.\nGyllenmarck tuntee olevansa toimiva tekijä yhteiskunnassa, mies, joka\nei vatvo menneitä, vaan jolla on pitkä tulevaisuus ja paljon työtä.\n\n\"Se velka\", sanoo hän, katkaisten hiljaisuuden, \"on nyt järjestetty\".\n\nJa kun hänelle ei mitään vastata, laskee hän rahat pöydälle ja jatkaa:\n\n\"Omaan nimeeni otin, kunnes saat yhtiön maksetuksi. Enhän voinut\nmitenkään tehdä muutenkaan. Sitten, kun olet yhtiön suorittanut,\narvostelen metsääsi Krokforsin yhtiölle antamansa rahan arvosta.\nYmmärrätkö?\"\n\nMatti Niemelän kömpelö käsi kopeloi setelitukkua, hänen silmiinsä\nnousevat vedet, vaikka hän tarmokkaasti ponnistelee vastaan, eikä\nhän voi estää leukaansa papattamasta. Hän huomaa olevansa ämmämäisen\nlapsellinen ja naurettava, mutta hän ei voi sille mitään.\n\n\"Te olette ollut minulle niin hyvä\", sanoo hän värähtävin äänin,\n\"etten minä tiedä, miten minä oikein...\"\n\nHän katsahtaa sinne, missä tietää vaimonsa istuneen, mutta tämä\non vetäytynyt pois, päästääkseen kauan tukahdutetun kyyneltulvan\nvalloilleen, ja hän tuntee itsensä vielä neuvottomammaksi ja\nnöyremmäksi.\n\n\"En minä tiedä\", sopertaa hän, \"miten minä metsäherralle oikein...\nkiitollisuuttani...\"\n\n\"Suorihan maksamaan vain velkasi yhtiön metsäkonttoriin\nPeuraniemelle\", lausahtaa Gyllenmarck melkein karusti, \"ja pidä\nvasta paremmin silmäsi auki. Sinä saat vielä Krokfors-yhtiöltä tuhat\nmarkkaa, kunhan metsä on arvosteltu\".\n\n\"Kyllä minä... huomispäivänä. Vai tuhat markkaa vielä...!\"\n\n\"Niin. Kyllä sinä jo tällä pääset jaloillesi. Mutta pidä sitten\nkynsin hampain kiinni omuuksistasi, niin metsästä kuin kaikesta\nmuustakin, ja hoida sitä järjellä. Tilaa vaikka apua maamiesseurasta,\nkyllä se kannattaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo korkealla, kun Niemelän talossa käytiin levolle.\nMutta uni ei tullut silmiin, siinä puheltiin, supateltiin, tehtiin\nsuunnitelmia ja laskelmia.\n\nGyllenmarck istui ikkunan ääressä ja katseli kimaltelevia kastehelmiä\nja kuunteli heräävää luontoa. Joelta kuului kaukaista huutoa ja\nhoilausta, siellä kulki hänen karkoittamansa jätkäjoukko kuin\nkodittomat sielut pitkin rantoja, huudoillaan, vaikkakin yhä\netenevillä, häiriten kesäyön rauhaa. Ja äkkiä Gyllenmarckin päähän\ntaas lensi ajatus niistä suurista kylmistä aivoista, jotka oikeastaan\nhallitsivat noita, jotka tekivät työtä ja hoilasivat, ja niin paljoa,\npaljoa muutakin.\n\n\"Minun täytyy nähdä se mies\", päätti hän itsekseen, \"nähdä ja puhua\nhänen kanssaan\".\n\nYksi talo oli pelastettu, mutta monia oli saman kadotuksen partaalla.\n\nMutta juuri, kun hän tätä mietti, aukeni ovi hiljaa.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\nTulija oli vain Lyyli. Hän oli tullut kiittämään metsäherraa.\nMetsäherra sai suoda anteeksi, mutta hän ei voinut muuta tehdä.\n\nGyllenmarckin valtasi lämmin, hurmaava tunne ja hän olisi sulkenut\nsyliinsä tytön, ellei se olisi ollut sopimatonta. Hän ei voinut\nsille mitään, että hänkin tunsi kyyneleen silmänurkassaan ja itsensä\naiheettoman tunteelliseksi ja herkäksi.\n\n\"No, mitäs siinä! Menehän nyt vain nukkumaan, Lyyli!\"\n\nMikä tässä elämässä oikeastaan oli?\n\nTulevaisuus katseli häntä kirkkaana ja säteilevänä ja siellä kaukana\nkirkolla makasi yksi valkoisten uudinten takana ja ajatteli vain\nhäntä, yksinomaan häntä, Constantin Gyllenmarckia.\n\nJumalani, kuinka osaan olla Sinulle kyllin kiitollinen!\n\n\n\n\nXIV\n\n\nYhtiön metsäkonttorissa Peuraniemellä ei tietystikään otettu vastaan\nMatti Niemelän rahoja. Se, jolla Niemelän asia oli hoidettavana, ei\nollut tavattavissa, velkakirjaa ei ollut käsillä -- minkäpä sille\nvoi! Itsekunkin olisi paras hoitaa asiansa aikoinaan. Ja Matti\nNiemelä oli yksinkertainen, asioita tuntematon mies, -- hän palasi\ntakaisin ja päätti odottaa käräjiä. Kerkiääpähän siellä maksaa, kun\nrahat ovat käsillä kerran.\n\nConstantin Gyllenmarck ei tyytynyt tähän, hän päätti itse lähteä\nliikkeelle. Siitä koituisi hänelle paljon vaivaa, mutta matka oli\nvaivojen arvoinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen sydämensä tykki tavallista nopeammin, ja hänen täytyi tarttua\nkupariseen kaidepuuhun ja pysähtyä hetkeksi rauhoittumaan ja\nkokoamaan ajatuksiaan, kun hän nousi Kannanlahti-yhtiön pääkonttorin\nleveitä portaita ylös.\n\nTuskin ainoakaan pää nousi pöydästä tai pulpetista, kun hän astui\nsisään. Noille herroille, jotka ahersivat paperiensa ääressä, näytti\nhän merkitsevän samaa kuin tyhjä. Salissa kuului vain paperien\nkahina, kynien rapina, kirjoituskoneiden nakutus, silloin tällöin\njoku puoliääneen tehty kysymys tai puhelimen lyhyt, hätäinen\nkilahdus. Jokainen teki työtä, kuin olisi kuluva päivä viimeinen,\nmahdollinen työpäivä, ja hänellä oli kyllin aikaa seisoa ja\ntarkastella kaikkia yhteisesti ja kutakin erikseen ja miettiä, mikä\nminkin kannustin työhön oli tai oliko se vain tylsää, koneellista\nraatamista leivän edestä.\n\n\"Vuorineuvos Borgmania?\"\n\nMuuan juopohkon näköinen, kaljupäinen mies oli viimein kiinnittänyt\nhäneen armollisen huomionsa, mutta kuullessaan, ketä Gyllenmarck\ntahtoi tavata, rupesi hän kynällään raapimaan takaraivoaan ja kääntyi\nlähimmän toverinsa puoleen.\n\n\"Månne bergsrådet har kommit ren?\"\n\nSaatuaan myöntävän päännyökkäyksen vastaukseksi, kääntyi hän taas\nGyllenmarckin puoleen:\n\n\"Saisinko tietää nimen?\"\n\n\"Vapaaherra Gyllenmarck\".\n\n\"Kiitos. Tehkää hyvin!\"\n\nKohteliaammin kuin häneltä olisi osannut odottaa, avasi kaljupäinen\nmies väliaitauksen ovea ja laski Gyllenmarckin sisäpuolelle.\n\n\"Tehkää hyvin ja seuratkaa!\"\n\nMonien samanlaisten huoneiden läpi kuljettua päädyttiin viimein\npieneen odotushuoneen tapaiseen.\n\n\"Istukaa, olkaa hyvä! Minä käyn ilmoittamassa.\"\n\nJa melkein turvaavasti nyökäten tuo samainen mies katosi tammioven\nsisäpuolelle, palaten melkein paikalla takaisin.\n\n\"Herra vuorineuvos pyytää odottamaan hetkisen\".\n\nGyllenmarckilla oli aikaa katsella ympärilleen. Ulkona oli\ntukahduttavan kuuma, mutta täällä oli varjoisaa ja rauhallista.\nAinoa ääni, mikä tänne ehätti, oli taukoamaton jalankopse\nasfalttikäytävältä ja kirjoituskoneiden kaukainen, vaisu nakutus.\nIkkunoiden markiisit olivat alaslasketut, eikä ainoakaan auringonsäde\nheijastunut korkeaselkäisiltä, tummilta, punaisella sametilla\npäällystetyiltä huonekaluilta. Tässä, keskellä kuumeisesti tykkivää\nkaupunkia sijaitsevassa hiljaisuuden pyhäkössä, saattoi melkein\nkuulla oman sydämensä sykähtelevän, eikä Gyllenmarck saattanut\njonkunlaisella levottomuudensekaisella kiihkolla olla ajattelematta\nniitä näkemyksiä ja kokemuksia, jotka hänellä viimeisen kymmenen\nvuoden aikana kaukana pohjoisessa oli ollut ja niitä suuria, kylmiä\naivoja, jotka ne olivat aiheuttaneet ja jotka nyt olivat tuolla\nvahvan tammioven takana, ehkä kymmenen askeleen päässä hänestä, ehkä\nvielä lähempänä.\n\nKuta kauemmin hän sai odottaa, sitä enemmän hänen kiihkonsa ja\nlevottomuutensa yltyi.\n\nMitä hän täällä haki ja mitä varten hän oli tänne tullut tekemään\nitsensä naurettavaksi? Samanlaistahan oli kaikkialla. Hän ei ollut\nvain siellä kaukana tullut puolueettomasti asioita ajatelleeksi.\n\nToiselta puolen taas -- Matti Niemelä ja häntä uhannut kohtalo! Ja\nmonet muut samanlaiset kohtalot. Ei, saa kai hän sanoa, mitä on\nnähnyt ja mitä noiden samaisten aivojen liikkeellekäskemät ovat\ntehneet. Hyvä on tiettynä. Sopii tuonkin tuolla oven takana tietää,\nmitä hänen kätyrinsä matkaansaavat.\n\nSitten hän taas koetti heittää pois ajatukset ja vain tehdä kylmiä\nhavaintoja. Mitä enää miettiä, kun kerran oli tähän asti tultu!\n\nHänen korvaansa erottautui kevyt, hiljainen, astunta ulkoa kadulta ja\nhänen rintansa lämpeni.\n\nHän saattoi nuo askeleet erottaa muitten joukosta, ne kuuluivat\nhänelle, joka oli jäänyt häntä odottamaan tuolle ulkopuolelle,\nhänelle, joka vasemman kätensä nimettömässä kantoi samanlaisia\nhimmeästi kiiltävää sormusta kuin hän itsekin. Kun saisi asiansa\ntoimitetuksi ja pääsisi täältä pois!\n\nSivumennen hän vilkasi kelloaan. Eihän hän sentään ollut istunut kuin\nkymmenisen minuttia, vaikka aika oli jo ehtinyt tuntua iäisyydeltä.\n\nNyt!\n\nGyllenmarck melkein hypähti pystyyn, mutta häpesi samassa. _Häntä_ ne\nsuuret, kylmät aivot eivät sentään pystyisi peloittamaan!\n\nTammiovi oli hiljaa ja huomaamatta avattu, niiden suurten, kylmien\naivojen mies seisoi hänen edessään, ojentaen hänelle valkean, mutta\nhyvästä hoidosta huolimatta rypistyneen vanhanmiehenkätensä.\n\n\"Tervetuloa sieltä pohjoisesta! Käykää sisään!\"\n\nÄäni oli syväsointuinen ja olisi sitä voinut sanoa sydämelliseksikin,\nellei olisi tiennyt, että se oli äärimmilleen hienostunut ja sen\npienintäkin värettä täydellisesti hallittu.\n\nGyllenmarck astui vuorineuvoksen edellä hänen työhuoneeseensa ja\nistuutui kirjoituspöydän vierellä olevaan nahalla päällystettyyn\nnojatuoliin.\n\n\"Tekö tulette suoraan ylhäältäpäin, herra metsänhoitaja?\"\n\n\"Tulin tänään aamujunalla\".\n\n\"Vai niin. Kumma, ettette ole tuon enempää rasittunut. No, mitä sinne\nylös oikein kuuluu?\"\n\nGyllenmarck ei ehtinyt vastata. Hänen edessään, kirjoituspöydän\ntakana istui nyt tuo kaikkivoipa, leikitteli taidokkaasti tehdyllä,\nhopeateräisellä paperiveitsellä ja näytti omistavan kaiken aikansa\nyksinomaan hänelle.\n\n\"No, mitä sinne ylös oikein kuuluu?\"\n\nJokapäiväisin, yksinkertaisin kysymys maailmassa -- sellaisen miehen\nhuulilta.\n\nKultasankaisten silmälasien takaa katseli häntä kaksi kirkasta,\neloisaa silmää, jotka vilpittömästi näyttivät iloitsevan kaikesta\nsiitä komeudesta, jonka ne näkivät ympärillään, jonka sukupolvien\nuuttera, taukoamaton työ vuosikymmenien kuluessa oli luonut. Mutta\nnuo ystävälliset silmät kuuluivat kuparista valettuihin kasvoihin,\njoiden poskilihakset jatkuvassa työssä olivat kovettuneet, vaikka\nsuu, harmaiden, miltei vihertäväin viiksien alla, oli luotu\nalati ja elämän kaikissa eri tilanteissa hymyilemään. Tuossa\npersoonallisuudessa oli jotakin raskasta ja painostavaa, vaikka\nuurastus ja yksinkertaiset elämäntavat olivat estäneet liian\nlihavuuden syntymisen; hiukset olivat valjenneet ja harvenneet,\nja lepotilassakin asuivat poistumattomat ajattelemisen uurteet\nvoimakaspoimuisella otsalla. Tuota vanhanakin rautaista, taipumatonta\nniskaa, voimakkaita kaula- ja ohimosuonia, järkkymätöntä tarmoa\nosoittavaa leukaa ja tasaisesti kaartuvaa nenää katsellessa lensi\nGyllenmarckin mieleen samalla kertaa kuva korppikotkasta, joka\nyksinäisenä ja ruhtinaallisena leijailee ilmassa, ja vanhasta\nmiehestä, joka on paljon tehnyt työtä ja voittanut vastuksia.\n\n\"Olen joskus nähnyt herra metsänhoitajan nimen asiakirjoissa\",\njatkoi sydämellinen ääni, \"ja oletan, että olette sama mies.\nOlisi intresanttia joskus käydä siellä pohjoisessa, en ole käynyt\nsiellä -- odottakaa, se oli silloin kuin yhtiö perustettiin, siis\nkolmisenkymmentä vuotta sitten -- ja meillä on siellä paljon\nkaikenlaista, niinkuin tiedätte. Mutta minä olen jo auttamattomasti\nvanhentunut, en jaksa, en jaksa, vaikka kuinka tahtoisin. Täytyy\nuskoa, mitä muut sanovat.\"\n\n\"Ukko-parka\", ajatteli Gyllenmarck jo melkein myötätuntoisesti.\n\n\"Niin\", lausui hän ääneen. \"Herra vuorineuvoshan tietää kaikkein\nparhaiten, että teillä tosiaankin on paljon sanomista napapiirin\npohjoispuolella ja koko joukon eteläpuolellakin. Asiantuntijana voin\nmelkein vakuuttaa herra vuorineuvoksen yhtiöllä olevan siellä niin\npaljon sananvaltaa, että muitten sanominen rajoittuu olemattomiin.\"\n\nVuorineuvos Borgman naurahti lyhyesti, mutta sydämellisesti.\n\n\"No, no, ei nyt sentään niin pitkälle mennä\", sanoi hän. \"Kai siellä\nsentään muillakin on yhtä ja toista määräämistä. Mutta, puhuakseni\nvilpittömästi, paljonhan siellä on minullakin muistettavaa,\nvalvottavaa ja varteenotettavaa. Kolmekymmentä vuotta sitten, herra\nmetsänhoitaja, oli asianlaita toinen: minä muistan sen vielä niin\nverrattoman hyvin. Paljon, paljon työtä, vaivaa ja unettomia öitä on\ntarvittu, ennenkuin on päästy siihen, missä nyt ollaan.\"\n\nVanha vuorineuvos näytti vaipuvan syviin, mieluisiin mietteisiin,\nja Gyllenmarck katseli aikansa kuluksi tummuneissa, sokeissa,\nkullatuissa puitteissa seinillä olevia kuvia. Ne olivat samanlaisia\nsuuria porvareita kuin hänkin, joka istui kirjoituspöydän takana,\njäykkäniskaisia, vakavannäköisiä tyyppejä, joiden paras miehuus oli\nsaattanut olla joskus 1850-luvun vaiheilla, miehiä, jotka olivat\nkuljettaneet ulkomaille tervaa ja tuottaneet sieltä suolaa, kankaita,\nkahvia ja tupakkaa, kunnes uusien aikojen tullen sijoittivat varansa\nlaajempiin, tuottavampiin yrityksiin. Gyllenmarck oli näkevinään,\nkuinka he sunnuntaisin vakavina ja hitaasti, korkea kaulus kaulassa\nja korkea silkkihattu päässä, kulkivat kirkkoon, salaperäisinä,\näänettöminä ja juhlallisina, köyhemmän väen kunnioittavasti heitä\ntervehtiessä ja antaessa heille tietä.\n\n\"Ne ovat kaikki omaisiani\", virkahti vuorineuvos, heräten\nmietteistään. \"Tuo tuolla on isäni, kauppaneuvos Borgman, tuolla\nisoisäni, kapteeni, nämä taas kaksi veljeäni, molemmat kuolleet jo\ntoistakymmentä vuotta sitten, tässä sisareni mies, konsuli Nessler.\nIsäni, me kaikki veljekset ja lankoni perustimme Kannanlahti-yhtiön,\nnyt olen vain minä perustajista jäljellä. Yhtiö perustettiin veljeni\nFredrikin aloitteesta, hän oli oivallinen laskumies ja muutenkin\nsellainen, joka katsoi eteensä, ja teidän on tunnustettava, herra\nmetsänhoitaja, että laskut eivät ole pettäneet.\"\n\nGyllenmarck nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi ja vuorineuvos\nhymähti ihastuneesti. Hän aikoi jatkaa, mutta ehätti samalla itsensä.\n\n\"Mutta minähän kulutan suotta aikaanne, herra metsänhoitaja\", sanoi\nhän. \"Suokaa se anteeksi vanhalle miehelle. Teillä on minulle\ntietysti jotakin asiaa, ja minä istun tässä ja puhun omiani. Siis --\nantakaa kuulua!\"\n\nNyt se siis täytyi purkaa esiin, yht'äkkiä ja valmistamatta, juuri\nkun hän oli ennättänyt syventyä toisiin asioihin. Gyllenmarck\nvilkaisi vuorineuvokseen ja selvitti ääntään. Hänen täytyi\nsanoa sanottavansa lyhyesti, täsmällisesti ja johdonmukaisesti.\nVuorineuvoksen täytyi yhdellä kertaa saada täysi selvyys siitä, mistä\noli kysymys.\n\n\"No, herra metsänhoitaja, antakaapa kuulla, mitä teillä on\nsydämellänne. Ovatko metsänhakkaajamme taas rikkoneet määräyksiänne\nvastaan? Te, herrat metsänhoitajat, tuotatte meille vuosittain\nenemmän vaivaa kuin koko muu yritys yhteensä.\"\n\nEi, siitä ei ollut kysymys. Gyllenmarck piti kyllä huolen siitä, että\n_hänen_ hoitoalueessaan kaikki tapahtui niinkuin pitikin.\n\nVuorineuvoksen harmahtavissa silmissä näkyi veitikkamainen kimallus.\nKova järjestys on aivan paikallaan. Mutta mistä sitten on kysymys?\nEikö herra metsänhoitaja voi purjehtia esille kysymyksineen.\n\nGyllenmarck puhui. Hän kertoi asiansa lyhyin lausein, tyynesti,\njärkkymättä ja johdonmukaisesti. Jokainen lausuttu sana sattui asian\nytimeen. Herra vuorineuvoksen täytyi avata silmänsä näkemään, mitä\nsiellä pohjoisessa oikein tapahtui hänen nimessään. Viimein hän\ntuli Matti Niemelään. Oliko todellakin tarkoitus muutaman päivän\nkoronmaksuviivytyksen takia saattaa mies suoraan mierolle? Eikä tämä\nsuinkaan ollut ainoa tapaus, tämä oli vain lähinnä häntä, mutta hän\nsaattoi ulkomuistilta luetella kymmeniä samanlaisia.\n\nHerra vuorineuvos kuunteli tarkkaavaisesti, naputteli paperiveitsellä\npöydänkantta, teki väliin jonkun kysymyksen tai huomautuksen,\nkehoitti toistamaan jonkun tapauksen ja kuunteli sitten taas. Kun\ntuli puhe Erik Wegeneristä, naurahti hän lyhyesti ja kuivahkosti,\nja kun päästiin Matti Niemelään, pani hän paperiveitsen kokonaan\nsyrjään ja kuunteli yhä jännittyneempänä. \"Mitä herra Wegener &\nK:nien asioihin tulee\", lausui hän, kun Gyllenmarck oli päässyt\nloppuun, \"voimme ne tyynesti ja omantunnonvaivoitta sivuuttaa. Koko\nyritys oli alunpitäin hullulle pohjalle rakennettu. Herrat Wegener\n& K:nit saisivat olla kiitollisia siitä, että saivat niinkin paljon\nomaisuudestaan kuin saivat. Jos he vuoden vielä olisivat jatkaneet,\neikä Kannanlahti-yhtiö olisi tarjonnut välitystään ja antanut\nheidän omaisuudestaan, mitä siitä suinkin -- huomatkaa tämä, herra\nmetsänhoitaja, -- voi antaa, olisi ehdoton, nolo vararikko ollut\nedessä. Vai olisiko ollut liikemaailmassa vallitsevien periaatteiden\nmukaista, että me olisimme luopuneet liikkeestämme, että joku toinen\nsaisi hyötyä?\"\n\nEi, se Gyllenmarckin täytyi myöntää.\n\n\"Ja kaiken lisäksi Wegener & K:nit tiesi varsin hyvin, millaisen\nkilpailijan se tulisi kohtaamaan\".\n\nGyllenmarck myönsi senkin.\n\nMutta mitä sitten muihin asioihin tuli, niistä oli väitetty maailman\nalusta asti ja tultiin edelleenkin väittelemään, ja suurin piirtein\ntulisi kaikki kuitenkin pysymään ennallaan. Kyllä herra vuorineuvos\nne asiat tunsi, kyllä hän oli saanut kuulla vaikka minkälaisia\noppeja. Kannanlahti-yhtiö oli hänelle kuin lapsi. Hän oli sitä ensi\naskelista asti kasvattanut, hoivannut, ohjannut ja vaalinut, ja\nhänelle tuotti vilpitöntä iloa nähdä, että siitä oli tullut suuri ja\nväkevä ja ettei sitä mikään tavallinen voima kyennyt kukistamaan.\nNyt hän oli vanha ja heikko, mutta yhtiö oli parhaimmissa voimissaan\nja se tulisi edelleenkin kasvamaan ja varttumaan. Siitä herra\nmetsänhoitaja sai olla varma. -- Oliko herra metsänhoitaja ollenkaan\najatellut, että ne suuret työmiesparvet, joitten hän nyt sanoi\nhäiritsevän luonnon rauhaa -- ja tietysti hänen omaa rauhaansa\nmyöskin --, voisivat olla lisäämässä | vaivaishoitolaisten suurta\nlukua? Oliko hän ajatellut sitä seikkaa, että elleivät ne olisi\npohjoisessa, olisivat ne jossakin muualla? Oliko hän ajatellut, että\nKannanlahti-yhtiö elätti heidät kaikki ja tuhansia muita lisäksi ja\nettä syy heidän raakaan elämäänsä ei ollut yhtiön, vaan puuttuvan\nvalistuksen? Eikö yhtiö laittanut heille kouluja ja sairaaloita,\neikö yhtiö kustantanut omaa järjestysvaltaa rikollisuuden\nestämiseksi? Vai pitikö herra metsänhoitaja valistuksena sitä, mitä\nsosialistiagitaattorit heille tarjosivat?\n\nHerra vuorineuvos oli kiihtynyt, noussut istuimeltaan ja mitteli\nnyt määrämittaisin askelin huoneensa lattiaa edestakaisin, nurkasta\nnurkkaan.\n\nHän, vuorineuvos, ei suinkaan ollut mikään yli-ihminen, hän ei\nennättänyt kaikkialle. Hän oli sitäpaitsi jo vanha. Olihan saattanut\ntapahtua, että metsä- tai muissa kaupoissa oli tapahtunut joku\nväärinkäytös, olihan saattanut tapahtua, että yksi tai toinen\ntalollinen oli joutunut häviölle ja että tämä oli tapahtunut yhtiön\nmetsänostajan kautta. Sitä hän ei voinut kieltää. Mutta sen hän\nkielsi jyrkästi, että se olisi tapahtunut järjestelmällisesti.\nVoisihan Kannanlahti-yhtiökin levittää kätensä ja sanoa: \"Miks'eivät\ntalolliset katso eteensä!\" Voisihan yhtiö hyötyä vaikka miten paljon\ntalollisten valistumattomuuden kustannuksella. Mutta näyttäköön\nherra metsänhoitaja yhdenkään yhtiön, jolla on niin puhtaat paperit\nkuin Kannanlahdella. Yhtiö oli aina koettanut ja koettaa edelleenkin\nsaada kunnollisia, rehellisiä miehiä niinhyvin suurempiin kuin\nvähäisimpiinkin virkoihinsa. Kukaan ei voi kuitenkaan välttää, että\nsaastaisia ja epärehellisiä on tullut joukkoon, mutta kun sellaisia\non huomattu, on ne armotta karsittu pois, ja kun väärinkäytöksiä on\ntapahtunut, on ne heti riennetty korjaamaan, välittämättä siitä,\nmilloin, missä ja kenelle yhtiön puolelta niin on tapahtunut.\n\nVanha vuorineuvos oli täynnä pyhää kiivautta yhtiönsä puolesta, ja\nGyllenmarck tunsi asemansa pahasti horjahtelevan. Herra vuorineuvos\npuhui niin vakuuttavasti ja loogillisesti, hän oli niin kiintynyt\nyhtiöönsä, että vaikka Gyllenmarckin huulilla tuontuostakin pyörähti\nvastaväite, hän sen samassa peruutti tuon suurenmoisen, musertavan\npainavan vakaumuksen edessä.\n\n\"Jos me aina seuraisimme lain kirjainta\", jatkoi vuorineuvos,\n\"olisivat asiat aivan toisin. Mutta kulkekaa taloissa ja kylissä ja\nkuulkaa, miten monesti me olemme antaneet armon käydä oikeudesta.\nMutta kun meitä tahallisesti yritetään pettää, kun meille\nkieroillaan, tehdään kiusaa ja keksitään kaikenlaista, onko silloin\nväärin, että mekin joskus sanomme: 'Tietäkää huutia!'\"\n\nMiks'eivät talolliset voi hankkia itselleen luottamusmiehiä, olkoot\nne metsänarvostelijoita tai mitä tahansa, ja _uskoa_ heitä, kun eivät\nitse kykene asioita arvostelemaan! Eihän kukaan heille väkisin rahoja\ntyönnä ja vie heiltä maita ja mantuja. Voihan herra metsänhoitaja\nitse ruveta heille sellaiseksi. Luuleeko herra metsänhoitaja, että\ntällaiset ikävät keskustelut sittenkään säästyisivät!? Ei, kaukana\nsiitä.\n\n\"Herra metsänhoitaja on valistunut mies ja vapaaherra vielä lisäksi,\nmutta kuitenkin hän puhuu kuin nuorukainen. Mutta tarttukaa kourin\nkiinni elävään elämään, katselkaa sitä suoraan vasten kasvoja, niin\najatukset muuttuvat, sen minä uskallan sanoa. Teillä on siellä liian\npaljon aikaa kaikenlaiseen filosofeerailemiseen ja liian vähän\ntekemistä, te saatte jonkun fix idean ja sitten te tulette kertomaan\nsitä minulle, aivan kuin en olisi kuullut sitä vähintään tuhat\nkertaa aikaisemmin. Mutta minun on sittenkin hyvä olla ja nukun yöni\nrauhassa, sillä omatuntoni on hyvä. Teillä on tilaisuus tutustua\nliiketapoihimme, tarjoan teille siihen tilaisuuden. Olkaa hyvä:\nkaksikymmentätuhatta ensi vuodelta. Mitä sanotte?\"\n\nGyllenmarck oli noussut seisomaan kasvot punaisina.\n\n\"Kiitän teitä, herra vuorineuvos, tarjouksestanne, jota en voi\nvastaanottaa\", sanoi hän. \"Samanlaisen tarjouksen, vaikka vähemmän\nedullisen, teki metsäpäällikkönne, metsäherra Stenberg minulle\nmuutama kuukausi sitten, vaikka luulin sen johtuvan eri motiiveista\".\n\n\"Hänkin! Sepä erinomaista. No mitkä luulette hänen vaikuttimensa\nolleen?\"\n\n\"Luulen yksinkertaisesti, että hän uskoi minun ryhtyvän yhtiötänne\nvastustavaan toimintaan ja tahtoi päästä minusta niin edullisesti\nkuin mahdollista, toisin sanoen: saada puolelleen\".\n\nVuorineuvos pysähtyi keskellä käyntiään ja rupesi sivelemään\nleukaansa.\n\n\"Voi ehkä olla niin\", lausui hän viimein pitkäveteisesti, \"vaikk'en\noikein sitä uskoisi. Joka tapauksessa se on tunnustus kyvyllenne.\nTeitte väärin kuin hylkäsitte hänen tarjouksensa samoin kuin nyt\nminun. Sittenpähän olisitte päässyt aiheettomista miettimisistä.\nMetsänhoitaja Stenberg on muuten tarmokas ja taitava mies, joka\nsuhteessa minun oikea käteni, johon kaikessa luotan.\"\n\n\"Tiedän sen hyvin, herra vuorineuvos\".\n\nHerra vuorineuvos jatkoi taas keskeytymättä käyntiään, ja Gyllenmarck\nistuutui. Pitkään aikaan ei kumpainenkaan lausunut sanaakaan.\nVuorineuvos mietti omia mietteitään, näyttäen melkein kokonaan\nunohtaneen Gyllenmarckin läsnäolon. Gyllenmarck katseli ikkunoita,\njoiden eteen vedettyjen, paksujen uudinten läpi aurinko kuulsi\nveripunaiselta, tarkkasi kadulta kuuluvia askeleita ja havahtui joka\nkerta, kun oli erottavinaan tutut, kevyet askeleet. Kun päästäisiin\npääasiaan, jonka takia hän oli tänne tullut, ja sitten pois, hänen\nluokseen, joka odotti. Olihan hän nyt asiansa toimittanut, sanonut\nsen, mikä oli häntä painanutkin.\n\nHerra vuorineuvos jatkoi yhä käyntiään. Hänellä oli oma, järkkymätön\nlapsenuskonsa asiansa oikeuteen. Ja kun kaikki kävi ympäri,\neikö hän ollutkin oikeassa. Maailmanparantajia voi tulla joka\nilmansuunnalta, tehdä pateettisia eleitä ja lausua mielipiteitä,\njotka ovat huutavinaan korkeuksiin. Mutta maailman suunnaton mylly\njatkaa kaikesta välittämättä jauhamistaan, aina on oleva viisaita\nja tyhmiä, rikkautta ja köyhyyttä, yritteliäitä ja laiskoja, ja\nkunkin normaalisen yksilön kohtalo riippuu suurimmaksi osaksi hänestä\nitsestään.\n\nGyllenmarck katseli vuorineuvosta, eikä hän enää ajatellut niitä\nsuuria, kylmiä aivoja, hän näki miehen, joka oli tehnyt ankaraa työtä\naivoin ja käsin, joka oli noussut yhteiskunnan ylimmille huipuille\nja jolla oli täysi syy olla töihinsä tyytyväinen. Välillisesti hänen\ntyöstään, niinkuin kaikesta muustakin hyödyllisestä työstä, oli\nsittenkin hyötynyt ei vain hän yksin, vaan koko yhteiskunta, olkoon,\nettä työn tulos oli raaka raha.\n\n\"Aivan oikein -- olin unohtaa koko asian. Tehän tahdoitte nyt\nsuorittaa koko velan.\"\n\nHerra vuorineuvos oli pysähtynyt Gyllenmarckin eteen ja näytti kuin\nunesta heränneeltä.\n\n\"Kyllä, minulla on rahat muassani\".\n\n\"Minä kirjoitan kuitin, pidän huolen siitä, ettei asia tule esille\nvälikäräjillä\" -- vilkaisu pöytä-almanakkaan -- \"ja siitä, että\nkiinnitys kuoletetaan\".\n\n\"Tässä olisivat rahat\".\n\n\"Kiitän\".\n\nJa herra vuorineuvos oli taas täynnä tyyntä asiallisuutta, istuutui\npöytänsä ääreen, laski rahat, kirjoitti kuitin kuin mikäkin\nkonttoripoika ja varusti sen nimellään ja sinetillään.\n\n\"Näin yksinkertainen asia se oli\", sanoi hän, ojentaen kuitin\nGyllenmarckille. \"Saatte siis olla turvallinen klienttinne puolesta.\nJa mitä tulee Peuraniemen metsäkonttoriin, annan minä jo tänään\nvastaisen varalle sinne varoituksen siitä, ettei siellä rahoja otettu\nvastaan.\"\n\nVuorineuvos katsahti kelloaan.\n\n\"Kas, noin pitkä aika kulunut. Mutta onhan meillä ollut\nmielenkiintoinen keskustelu, josta ehkä on ollut hyötyä niin toiselle\nkuin toisellekin. Pitäkää tarjoustani mielessänne, sillä aivan\nvarmasti teillä on ollut monessa suhteessa eriskummalliset ajatukset.\nHyvästi nyt ja voikaa hyvin. Terve tuloa vastakin, mutta hauskemmin\nasioin. -- Hyvästi ja kiitos, herra metsänhoitaja.\"\n\nOvi avautui ja sulkeutui, palveluspoika saattoi taas pitkän\nhuonerivin läpi eteiseen.\n\nNiiden suurten, kylmien aivojen mies oli nyt nähty ja tultu\nhuomaamaan, että hänkin oli vain ihminen. Eikä mitään muuta.\n\n\n\n\nXV\n\n\n\"Ingeborg Bonn, minä rakastan sinua!\"\n\nGyllenmarck toisteli toistelemistaan itsekseen niitä hänelle\nkohtalokkaita sanoja, jotka hän oli lausunut metsässä,\nkoskenportaalla, toista kuukautta sitten, toisteli ja puristi sitä\nkättä, joka turvallisesti lepäsi hänen omassaan.\n\n\"Kadutko sitä sitten?\"\n\nÄäni helähti hopeankirkkaana hänen korvissaan, hän käänsi päätään\n-- niin, miksi hän niin teki -- nehän olivat samat, ihmeenvaaleat\nkasvot, jotka näyttivät sulautuvan valoon ja lämpöön.\n\n\"Kadutko sitä sitten, Constantin Gyllenmarck? Tiedätkö, että kun\nolin ensi kerran nähnyt sinun pääsi ikkunan takaa, synkän kauniin\npään niinkuin raukeava tulipalo, hoin päivät päästään: Gyllenmarck,\nGyllenmarck, Constantin Gyllenmarck. Se oli lapsellista ja\nnaurettavaa, mutta enhän voinut muuta tehdä...\"\n\n\"Miksi sitten niin teit?\"\n\n\"Rakastin sinua, yksinkertaisesti sanoen. Minulla oli tajunta siitä,\nettä olit hyvin onneton, vaikka ehkä itse tietämättäsi, että sinulla\noli joku, joka lakkaamatta seurasi sinua ja minä ajattelin enkö\nvoisi sinulle jotakin olla. Kun tietäisit, miten iltaisin istuin ja\nkatselin ikkunoitasi, katselin, miten varjosi liikkui huoneessa, ja\nsitten, kun valo oli sammunut, makasin vain valveilla vuoteessa ja\najattelin, ajattelin ja pelkäsin.\"\n\n\"Mitä sinä pelkäsit?\"\n\n\"En sitä oikein osaa sanoa. Pelkoa se vain oli. Ehkä se oli pelkoa\nsiitä, miten tämä oikein päättyisi.\"\n\nGyllenmarck hymähti ja puristi kättä kovemmin.\n\n\"Ja se päättyi sitten näin\".\n\n\"Tiedätkö -- siitäkin minulla oli aavistusta. Mutta pelkäsin, että\njotakin tapahtuisi jo sitä ennen, ennenkuin sinä uskaltaisit...\nMutta sitten kun tuotiin Niemelän tytär, aloin taas toivoa. En ollut\nuskaltanut sinua mitenkään lähestyä, vaikka tiesin, että rakastaisit\nminua...\"\n\n\"Sinä siis tiesit _senkin_\".\n\nGyllenmarck ei voinut muuta kuin sulkea naisen syliinsä.\n\n\"Sano kerta kaikkiaan, että sinä tiedät kaikki\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Niin minä tiesinkin\", myönsi toinen sivellen hänen leukaansa,\n\"samoinkuin senkin, että minusta nyt tulee pitäjäläisille\nhosmestarinna ja sinulle vapaaherratar...\"\n\n\"Metsäläisen vapaaherratar\".\n\n\"Kuinka tahdot. Metsäläisen tai ei metsäläisen -- minun on aina yhtä\nhyvä olla.\"\n\nKuinka tämä oli mahdollista?\n\nTässä nyt istui hän, Constantin Gyllenmarck, polvillaan nainen, joka\nhuomenna häneen vihittäisiin, nainen, joka rakasti häntä ja joka\nhänelle merkitsi kaikkea.\n\n_Nyt_ saisit olla täällä, Erik Wegener!\n\nKaikki oli niinkuin ennenkin. Tuossa oli sairastupa, vaikka siinä nyt\noli uusi hoitajatar, tuolla kiilteli pappilan katto, tuolla kulkivat\njätkät lauleskellen töissään niinkuin ennenkin. Antaa heidän kulkea,\nhe kulkevat, kosk'eivät voi elää työttä ja rahatta.\n\nNyt oli heinäkuun kymmenes päivä, siis käräjäpäivä.\n\nIstu vain rauhassa pirtissäsi, Matti Niemelä, äläkä ole erikoisesti\nkiitollinen Constantin Gyllenmarckille, sillä oikeastaan hän saisi\nolla sinulle kiitollinen niin paljosta; istu siellä tai tee työtä\nahkerasti ja taitavasti, mutta ole varovainen asioissasi. Maailma\non täynnä kovuutta ja afääriä, eikä aina satu kohdalle Constantin\nGyllenmarckia.\n\nKesä on korkeassa pohjolassa kauneimmillaan. Kiivetäkö ylös\ntunturille ja antaa raikkaan tuulen hyväillä kuumettuneita kasvojaan,\nmennäkö metsään ja hengittää keuhkoihinsa tuoretta havun tuoksua vai\nsoudellako tunturijärvellä, jonka vesi on niin kirkasta, että kalat\nvälkkyilevät uidessaan ja pohja kuultaa monen sylen syvyyksistä?\n\nKaikki on ennallaan, ja kuitenkin on kaikki uutta.\n\nKauneus ja vehmaus eivät enää tuo mieleen muistoja menneistä,\ntunnelmaa siitä, kuinka olisi voinut olla, kaikki on kuluvan hetken\nja tulevan, aavistettavan onnen hiljaista ylistyslaulua, kauan\nodotettua ja tuskalla ansaittua.\n\nGyllenmarck puristaa morsiamensa lujemmin itseänsä vasten.\n\n\"Että minä todellakin kaiken tämän saavutin!\"\n\n\"Sinä et tällaista koskaan kuvitellutkaan, sinä pidit kaikkea\nsaavutettavissa olevaa jo saavutettuna ja aioit elää sillä, mitä\njoskus oli ollut\".\n\n\"Sinäpä sen sanoit\".\n\nAurinko on korkealla tehdäkseen yötkin päiväksi, linnut visertävät\nilmassa.\n\nMetsäherran virkataloon on astunut uusi ajanjakso. Siellä tartutaan\nkourin kiinni kuluvaan hetkeen ja koko elämään.\n\n\n\n"]