Tonavan luotsi
Jules Verne (1828–1905)
Sigmaringenin kalastuskilpailun voittaja Ilia Brusch päättää matkustaa ruuhellaan halki Euroopan Tonavan lähteiltä Mustallemerelle. Matkan aikana hän saa seurakseen salaperäisen herra Jägerin, kun taas rannoilla riehuva rikollisliiga ja poliisin tutkimukset kietoutuvat osaksi jokiseikkailua.
Jules Vernen 'Tonavan luotsi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1224. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
TONAVAN LUOTSI
Kirj.
Jules Verne
Suomentanut Edwin Hagfors
Ranskankielinen alkuteos: Le pilote de Danube
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1926.
SISÄLLYS:
Sigmaringenin ongintakilpailut Tonavan lähteillä Ilja Bruschin matkatoveri Sergei Ladko Karl Dragoch Siniset silmät Metsästäjiä ja otuksia Naisen muotokuva Dragochin kaksi vastoinkäymistä Vangittuna Vihamiehen vallassa Lain nimessä Tiedustelupyyntö Taivaan ja maan välillä Lähellä päämäärää Tyhjä talo Taas soutamassa Tonavan luotsi
SIGMARINGENIN ONGINTAKILPAILUT
Sinä päivänä, elokuun viidentenä 1876, täytti suuri ja hälisevä miesjoukko Kalamiesten Maja nimisen ravintolan. Laulu, hoilotus, lasien kilinä, kättentaputukset, huudahdukset sulivat yhteen hirveäksi meluksi, ja tämän keskeltä kajahtivat kuuluviin lähes säännöllisin väliajoin eläköönhuudot, joilla saksalaisten on tapana ilmaista iloaan, kun se on ylimmillään.
Ravintolan ikkunat antoivat suoraan Tonavalle Sigmaringenin, viehättävän pikkukaupungin laidalla. Sigmaringen on Preussiin kuuluvan Hohenzollernin pääkaupunki ja se sijaitsee melkein tuon suuren keskieurooppalaisen virran lähdeseuduilla.
Sisäänkäytävän yläpuolelle kauniilla goottilaisilla kirjaimilla maalatun nimikilven houkutuksesta olivat ravintolaan kokoontuneet rantamaiden eri kansallisuuksiin kuuluvien kalastajien kansainvälisen yhdistyksen, Tonavan Liiton, jäsenet. Eikä hauskaa kokousta, jos ei kelpolailla maistella maljoja. Niinpä hyvää Münchenin olutta ja hyvää Unkarin viiniä juotiin tuoppien ja lasien täydeltä. Tupakkaakin polteltiin, ja suuri sali oli aivan harmaana savusta, jota pitkistä piipuista lakkaamatta tupruteltiin. Mutta joskaan seuran jäsenet eivät enää nähneet toisiaan, he kuitenkin vielä kuulivat toistensa äänet, jolleivät olleet kuuroja.
Kalastuspuuhissaan onkimiehet tosin kyllä ovat levollisia ja vaiteliaita, mutta heti kun ovat panneet pois kalastusvälineensä, he ovat meluisinta väkeä maailmassa. He ovat yhtä hyviä mestareita kertomaan urotöistään kuin metsästäjät, ja se on paljon sanottu.
Oltiin lopettamassa mitä vankinta aamiaista, jolle oli kokoontunut ravintolan pöytien ympärille satakunta vierasta, kaikki vavan ritareita, kohon kiihkeitä katselijoita, koukun intohimoisia kannattajia. Aamukauden ponnistelut olivat epäilemättä tehneet heidän kurkkunsa ylen janoisiksi, päätellen aterian jäännösten keskellä seisovien pullojen lukumäärästä. Nyt olivat vuorossa monenmoiset liköörit, joita ihmiset ovat keksineet kahville seuraa tekemään.
Kello löi kolme iltapäivällä, kun ruokailijat, posket yhä punottavampina, nousivat aterialta. Muutamat suoraan sanoen hoipertelivat, eivätkä olisi selviytyneet aivan vailla naapuriensa apua. Mutta suurin osa pysyi horjumatta jaloillaan, uljaita ja vankkoja kantavieraita kun olivat näissä pitkissä syömingeissä, joita pidettiin useampia kertoja vuodessa Tonavan Liiton kilpailujen yhteydessä.
Suuri oli näitten sangen mieslukuisten ja riehakkaiden kilpailujen maine pitkin tuon pikemmin keltaisen kuin sinisen, joksi sitä ylistää kuulu Straussin valssi, virran varsia. Badenin herttuakunnasta, Württembergistä, Baijerista, Itävallasta, Unkarista, Romaniasta, Serbiasta, jopa Bulgarian ja Bessarabian turkkilaisista maakunnistakin tulvi niihin kilpailijoita.
Yhdistys oli jo ollut olemassa viisi vuotta, kukoistaen presidenttinsä, unkarilaisen Miclescon, taitavasti johtamana. Sen yhä kasvavat varat sallivat jakaa arvokkaita palkintoja kilpailuissa, ja sen lipussa välkkyi kunniakkaita mitaleja, jotka se rehellisessä kilvassa oli voittanut kilpailevilta yhdistyksiltä. Tuntien perinpohjin jokikalastusta koskevan lainsäädännön, johtokunta tuki sen jäseniä sekä valtiota että yksityisiä vastaan ja osoitti puolustaessaan heidän oikeuksiaan ja etujaan sitä sitkeyttä, saattaisi jopa sanoa sitä ammattiin kuuluvaa itsepäisyyttä, joka on ominainen onkimiesvaistojensa vuoksi erikoiseen ihmissuvun luokkaan kuuluville kaksijalkaisille.
Juuri toimeenpantu kilpailu oli vuoden toinen. Jo kello viisi aamulla kilpailijat olivat lähteneet kaupungista Tonavan vasemmalle rannalle vähän Sigmaringenin alapuolella. Heillä oli yllään yhdistyksen univormu: lyhyt pusero, joka ei mitenkään haitannut liikkeitä, paksupohjaisten saappaitten varsiin pistetyt housut, leveälippainen valkea lakki. Tietysti heillä oli mukanaan täydellinen kokoelma Kalamiehen käsikirjassa lueteltuja välineitä: bamburuo'ot, vavat, kalakassit, peurannahkalippaisiin suljetut siimat, kohot, mittaluodit, kaiken kokoisiksi valetut lyijyhaulit lyijyttämistä varten, tekoperhoset, perustimet, firenzeläiset jouhet. Kalastuksen tuli olla vapaata, millaiset kalat tahansa kelpasivat saaliiksi, ja kukin kalastaja sai käyttää millaista syöttiä itse tahtoi.
Lyönnilleen kello kuusi seisoi yhdeksänkymmentäseitsemän kilpailijaa paikoillaan, liehuva siima kädessä, valmiina heittämään koukkunsa. Torven törähdys antoi merkin, ja samanlaisella liikkeellä sinkautettiin yhdeksänkymmentäseitsemän siimaa virralle.
Kilpailua varten oli määrätty monta palkintoa, joista kaksi ensimmäistä, sata floriinia kumpikin, piti annettaman toinen sille kalastajalle, joka saisi suurimman määrän kaloja, ja toinen sille, joka saisi painavimman kalan.
Mitään mainittavampaa ei tapahtunut, kunnes toisella torventörähdyksellä viittä vailla yksitoista annettiin kilpailun päättämismerkki. Jokainen saalisosuus jätettiin tarkastettavaksi lautakunnalle, jonka muodostivat presidentti Miclesco ja neljä Tonavan Liiton jäsentä. Nämä ylhäiset mahtimiehet tekisivät päätöksensä täysin puolueettomasti ja niin, ettei se antaisi aihetta mihinkään valituksiin. Sitä ei kukaan hetkeäkään epäillyt. Vaikka onkimiesten erikoismaailmassa ollaankin äkkipikaisia täytyi malttavin mielin odottaa heidän tunnontarkan tutkimuksensa tuloksia, koska palkinnonsaamisen piti pysyä salaisuutena palkintojen jakohetkeen saakka, ja sitä ennen oli määrä syödä aamiainen, jonka tarkoitus oli koota kaikki kilpailijat veljelliselle rakkaudenaterialle.
Nyt oli palkintojenjaon hetki tullut. Kalastajat, mainitsematta Sigmaringenistä tulleita uteliaita, odottelivat istuen mukavasti korokkeen edessä, jolla nähtiin presidentti ja muut lautakunnan jäsenet.
Ja totta puhuen, jos istuimista, penkeistä tahi jakkaroista ei ollut puutetta, ei myöskään puuttunut pöytiä, eikä pöydiltä oluthaarikoita, erilaisia likööripulloja, suuria tai pieniä laseja. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, ja piiput tupruttelivat yhä enemmän savua, presidentti nousi.
– Kuulkaa...! Kuulkaa...! huudettiin joka taholta.
Herra Miclesco tyhjensi aluksi kolpakon kuohuvaa olutta, jonka vaahto helmeili hänen viiksiensä kärjissä.
– Rakkaat toverit, hän sanoi saksaksi, jota kieltä kaikki Tonavan Liiton jäsenet eri kansallisuuksistaan huolimatta ymmärsivät, – älkää odottako klassisen mallin mukaan jäsenneltyä puhetta johdantoineen, esityksineen ja loppulauseineen. Ei, emme ole täällä huumaamassa itseämme virallisilla juhlapuheilla. Minä aion vain puhella pikku asioistamme kuin hyville tovereille, sanonpa veljille, jos tämä nimitys tuntuu teistä oikeutetulta näin kansainvälisessä kokouksessa.
Nämä kaksi pitkänpuoleista lausetta, jotka tavallisesti lausutaan puheen alussa silloinkin kun puhuja ei tahdo pitää pitkiä puheita, otettiin vastaan yksimielisin kättentaputuksin, joihin liittyi paljon hyvä- ja eläköönhuutoja, ja nikotuksiakin. Ja presidentin kohottaessa lasiaan, kaikki täydet lasit vastasivat hänelle.
Herra Miclesco jatkoi puhettaan sijoittamalla onkimiehen ihmissuvun eturiviin. Hän huomautti, mitä kaikkia ominaisuuksia, kaikkia avuja antelias luonto on onkimiehelle suonut. Hän puhui siitä, kuinka paljon tämä tarvitsee kärsivällisyyttä, neuvokkuutta, kylmäverisyyttä ja korkeampaa älykkyyttä, onnistuakseen tässä taiteessa, sillä pikemmin kuin ammatti se on taidemuoto, ja hän asetti kalastuksen paljon metsästys-urotöiden yläpuolelle, vaikka metsämiehet niillä syyttä kerskuvat.
– Voisiko metsästystä verratakaan kalastukseen? huudahti hän.
– Ei...! Ei...! vastasivat kaikki läsnäolijat.
– Mitä kehuttavaa on siinä, että tapat peltopyyn tahi jäniksen, kun sen näet sopivan ampumamatkan päässä ja kun koira – onko meillä koiria, meillä? – on sen sinulle löytänyt..? Tuon otuksen näet kaukaa, sinulla on hyvää aikaa tähdätä sitä, ja syydät sen silmille lukemattomia hauleja, joista suurimman osan ammut ihan hukkaan...! Kalaa sitä vastoin, sitä et voi silmin seurata... Se piileskelee vedessä... Mitä sukkelia temppuja, mitä hienoja houkuttimia, kuinka paljon älyä ja taitoa tarvitsetkaan saadaksesi sen tarttumaan koukkuusi, nousemaan vedestä milloin tainnuksissa siiman päässä, milloin sätkien ja niin sanoakseni itse onnitellen kalastajaa hänen voittonsa johdosta!
Kuului jyriseviä hyvähuutoja. Totisesti, presidentti Miclesco osasi herättää vastakaikua Tonavan Liiton jäsenten tunteissa. Ymmärtäen, ettei hän ikinä voisi mennä liian pitkälle toveriensa ylistämisessä, hän arvelematta ja pelkäämättä moitteita liioittelusta asetti heidän jalon urheilunsa kaikkien muiden yläpuolelle, ylisteli pilviin asti kalanpyydystystieteen hartaita opetuslapsia, loihtipa vielä mieliin sen ylvään jumalattaren muiston, jota ylinnä palvottiin muinaisen Rooman kalastuskisoissa, kalastusjuhlissa.
Ymmärrettiinkö nämä sanat? Luultavasti, koskapa niille oikein tömistettiin jalkoja innostuksesta.
Sitten, hengähdettyään ja tyhjennettyään kolpakollisen valkeavaahtoista olutta, hän jatkoi:
– Minun on vielä onniteltava meitä yhdistyksemme kasvavasta menestyksestä. Se saa joka vuosi uusia jäseniä, ja sen maine on hyvin vakiintunut koko Keski-Euroopassa. Sen saavutuksista en tahdo teille puhua. Ne te tunnette, teillä on niistä osanne, ja mukanaolo liiton kilpailuissa on suuri kunnia! Saksalainen sanomalehdistö, tsekkiläinen sanomalehdistö, romanialainen sanomalehdistö, ei koskaan ole ollut kitsas lausumaan sille suuriarvoisia, ja sanon lisäksi ansaittuja kiitoksiaan. Minä esitänkin maljan, toivoen että te siihen yhdytte, niille sanomalehtimiehille, jotka harrastavat Tonavan Liiton kansainvälistä asiaa.
Tietysti presidentti Miclescon esittämään maljaan yhdyttiin. Pullot tyhjenivät laseihin ja lasien sisältö kurkkuihin yhtä helposti kuin suuren virran ja sen lisäjokien vesi virtaa mereen.
Olisi lopetettu siihen, jos presidentin puhe olisi päättynyt tähän äskeiseen maljaan. Mutta oli juotava toisia, yhtä ilmeisen sopivia maljoja.
Presidentti oli noussut jälleen ojentaen vartalonsa täyteen mittaansa sihteerin ja rahastonhoitajan keskellä, jotka hekin olivat seisaallaan. Oikeassa kädessä kullakin oli lasi samppanjaa, vasen oli laskettuna sydämelle.
– Juon Tonavan Liiton maljan, sanoi herra Miclesco, luoden katseensa kaikkiin läsnäoleviin.
Kaikki olivat nousseet. Toiset olivat kiivenneet penkeille, muutamat pöydille, ja yhtenä miehenä yhdyttiin herra Miclescon esittämään maljaan.
Kun lasit oli tyhjennetty, tämä jatkoi jälleen, täytettyään lasit hänen ja hänen vierustoveriensa edessä seisovista ehtymättömistä pulloista:
– Eläköön eri kansallisuudet, badenilaiset, württembergiläiset, baijerilaiset, itävaltalaiset, unkarilaiset, serbialaiset, valakialaiset, moldaulaiset, bulgarialaiset ja bessarabialaiset, jotka Tonavan Liitto lukee jäsentensä joukkoon!
Ja bessarabialaiset, bulgarialaiset, moldaulaiset, valakialaiset, serbialaiset, unkarilaiset, itävaltalaiset, baijerilaiset, württembergiläiset ja badenilaiset vastasivat hänelle yhtenä miehenä, juoden lasinsa pohjaan.
Vihdoin presidentti lopetti puheensa, lausuen juovansa yhdistyksen jokaisen jäsenen terveydeksi. Mutta kun näiden lukumäärä nousi neljäänsataan seitsemäänkymmeneenkolmeen, hänen oli valitettavasti pakko yhdistää heidät kaikki yhteen ainoaan maljaan.
Siihen vastattiin taas lukemattomin eläköönhuudoin, joita jatkui niin kauan kuin äänivaroja riitti.
Siihen päättyi ohjelman toinen numero. Ensimmäinen oli ollut yhteinen veljesateria. Kolmantena oli oleva palkinnonsaajain nimien julistaminen.
On aivan luonnollista, että jokainen odotti levottomana, sillä, kuten jo on sanottu, lautakunnan salaisuus ei ollut päässyt julki. Mutta nyt hetki oli tullut, jolloin se vihdoinkin saataisiin tietää.
Presidentti Miclesco ryhtyi lukemaan molempien luokkien virallista palkintoluetteloa.
Yhdistyksen sääntöjen mukaisesti ensiksi tuli julistaa vähempiarvoiset palkinnot, jotta voiton seppeleen saaneitten luettelon lukeminen kävisi asteittain yhä mielenkiintoisemmaksi.
Alempien palkintojen saajat kalojenmäärää koskevassa luokassa astuivat heidän nimiään huudettaessa korokkeen eteen. Presidentti syleili heitä, ojentaen heille kunniakirjan ja rahasumman, joka vaihteli saavutetun arvoasteen mukaan.
Verkkolaukkujen sisältämät kalat olivat niitä, joita jokainen kalastaja voi saada Tonavan vesiltä: rautakaloja, särkiä, kivikaloja, punakampeloita, ahvenia, tuutaimia, haukia, ankeriaita ynnä muita. Valakialaisia, unkarilaisia, badenilaisia, württembergiläisiä oli näitten alempien palkintojen saajain nimiluettelossa.
Toinen palkinto annettiin 77 kalasta Weber-nimiselle saksalaiselle, jonka menestystä tervehdittiin innokkain kättentaputuksin. Tämä Weber olikin hyvin tunnettu toveriensa keskuudessa. Jo monet kerrat hänet oli edellisissä kilpailuissa asetettu etupäähän, ja yleisesti odotettiin, että hän sinä päivänä olisi saanut ensimmäisen palkinnon kalojenmäärää koskevassa luokassa.
Ei, vain 77 kalaa oli hänen verkossaan, 77 tarkkaan ja moneen kertaan lukien. Eräs toinen, jollei taitavampi, niin ainakin onnellisempi kilpailija oli tuonut niitä 89 kappaletta.
Tämän mestarikalastajan nimi huudettiin sitten julki. Se oli unkarilainen Ilja Brusch.
Kokoontunut väkijoukko hämmästyi kovin eikä taputtanut käsiään kuullessaan mainittavan tämän unkarilaisen nimen, jota Tonavan Liiton jäsenet eivät tunteneet, mies kun vasta aivan äskettäin oli tullut sen jäseneksi.
Kun palkinnonsaaja ei katsonut tarpeelliseksi astua esiin vastaanottamaan sadan floriinin palkintoa, presidentti Miclesco enempää viivyttelemättä siirtyi lukemaan kalojen painon luokassa palkinnon voittaneiden luetteloa. Palkitut olivat romanialaisia, slaavilaisia ja itävaltalaisia. Kun toisen palkinnon saajan nimi huudettiin, sille taputettiin käsiä samoin kuin saksalaisen Weberin nimelle. Herra Ivetozar, toinen presidentin vierustovereista, voitti palkinnon, hän kun oli saanut kolmen ja puolen naulan painoisen ankeriaan, joka varmasti olisi päässyt karkuun vähemmän taitavalta ja kylmäveriseltä onkimieheltä. Ivetozar oli yhdistyksen huomatuimpia, toimekkaimpia ja innokkaimpia jäseniä ja oli siihen mennessä voittanut suurimman joukon palkintoja. Häntä tervehdittiinkin yksimielisin kättentaputuksin.
Jaettavana oli enää vain tämän luokan ensimmäinen palkinto, ja sydämet pamppailivat odottaessa voittajan nimeä.
Mikä hämmästys, jopa enemmän kuin hämmästys, pikemminkin ällistys valtasikaan kaikki, kun presidentti Miclesco äänellä, jonka vavahtelua hän ei voinut hillitä, lausui seuraavat sanat:
– Ensimmäisen palkinnon kalojen painoluokassa saa seitsemäntoista naulan hauesta unkarilainen Ilja Brusch.
Suuri hiljaisuus syntyi läsnäolevassa seurassa. Taputtamaan valmiit kädet jäivät liikkumattomiksi, voittajaa tervehtimään valmiit suut vaikenivat. Voimakas uteliaisuuden tunne jähmetytti kaikki liikkumattomiksi.
Näyttäytyisikö vihdoinkin Ilja Brusch? Tulisiko hän vastaanottamaan presidentti Miclescolta kunniakirjat ja niiden mukana kaksisataa floriinia?
Äkkiä kuului äänten sorinaa kautta väkijoukon.
Eräs läsnäolijoista, joka siihen saakka oli pysytellyt vähän syrjässä, astui koroketta kohti.
Se oli unkarilainen Ilja Brusch.
Päätellen hänen kasvoistaan, joista parta oli huolellisesti ajeltu ja joiden yläpuolella kaareutui tuuhea sysimusta tukka, Ilja Brusch ei ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Keskikokoa voimakkaampana, leveäharteisena ja tanakkaryhtisenä, hän näytti olevan tavattoman voimakas mies. Saattoi todella kummastella, että niin rotevaa miestä miellyttivät ongintaurheilun levolliset ajanvietteet siihen määrään, että hän oli saavuttanut tässä vaikeassa taidossa mestaruuden, josta kilpailun tulos oli eittämättömänä todisteena.
Toinen varsin eriskummainen seikka: Ilja Bruschia lienee tavalla tahi toisella vaivannut jokin näkövika. Isot mustat silmälasit peittivät näet hänen silmänsä, joiden väriä olisi ollut mahdoton erottaa. Mutta onhan näkö kallisarvoisin aisti sille, joka intohimoisesti tarkkaa kohon tuskin huomattavia liikkeitä, ja hyviä silmiä tarvitsee välttämättä, ken tahtoo tehdä tyhjiksi kalan monenmoiset kavalat metkut.
Mutta kummasteltiinpa tahi ei, muuta neuvoa ei ollut kuin taipuminen. Kun lautakunnan puolueettomuutta ei saattanut epäillä, oli Ilja Brusch kilpailun voittaja, vieläpä tilanteessa, jollaista Liiton jäsenten muistamana aikana ei koskaan ennen ollut vallinnut. Miesjoukon kylmäkiskoisuus siis hälveni, ja kyllin kuuluvat kättentaputukset tervehtivät voittajaa hänen vastaanottaessaan kunniakirjansa ja palkintonsa presidentti Miclescon kädestä.
Kun se oli tehty, Ilja Brusch, sen sijaan että olisi astunut alas korokkeelta, keskusteli hetken presidentin kanssa ja kääntyi sitten läsnäolijoihin päin pyytäen kädenliikkeellä hiljaisuutta, jonka hän saikin syntymään kuin taikomalla.
– Hyvät herrat ja rakkaat toverit, sanoi Ilja Brusch, – sallikaa minun lausua teille muutama sana, koska presidenttimmekin on suvainnut antaa minulle siihen luvan.
Äsken niin meluisassa salissa olisi nyt kuullut kärpäsen lentävän. Mihin tähtäsi tämä puhe, jota ohjelma ei edellyttänyt?
– Haluan ensin kiittää teitä, jatkoi Ilja Brusch, – myötämielestänne ja kättentaputuksistanne, mutta pyydän teitä uskomaan, etten ylpeile enempää kuin sopivaa on saavuttamastani kaksinkertaisesta menestyksestä. Tiedän varsin hyvin, että menestyksen, jos se olisi langennut ansiokkaimman osalle, olisi saavuttanut joku vanhempi jäsen Tonavan Liitossa, jossa on niin runsaasti uljaita kalamiehiä. Minä saan siitä kiittää onnellista sattumaa pikemmin kuin omaa ansiotani.
Nämä vaatimattomat alkusanat saivat osakseen hyväksyvää arvonantoa läsnäolijain taholta, kuului jopa useita hillittyjä hyvä-huutoja.
– Tämä onnellinen sattuma minun on nyt jotenkin ansaittava, ja sitä varten olen keksinyt tuuman, jonka luulen kiinnostavan tätä kuulujen kalamiesten seuraa.
– Tiedätte varsin hyvin, rakkaat toverit, että huippuennätykset ovat nykyään muodissa. Miksi emme noudattaisi toisten, meidän urheiluamme varmasti alempiarvoisten urheilulajien sankareiden esimerkkiä, miksi emme koettaisi saavuttaa kalastuksen huippuennätystä?
Tukahdutettuja huudahduksia kuului sieltä täältä kuulijain joukosta. Huudettiin "Totta tosiaan!" – "Kas, kas!" – "Miksipä ei?" – jokainen seuranjäsen kun ilmaisi vaikutelmansa oman erityisen luonnonlaatunsa mukaisesti.
– Kun tämä ajatus ensi kerran tuli mieleeni, jatkoi sillä välin puhuja, – hyväksyin sen heti ja ymmärsin myös, missä oloissa se oli toteutettava. Se seikka, että olen Tonavan Liiton jäsen, huojensi sitä paitsi pulmaa. Tonavan Liiton miehenä minun tuli vain Tonavalta pyytää yritykseni onnellista ratkaisua. Olen siis päättänyt kulkea maineikasta virtaamme alas sen lähteiltä Mustallemerelle asti ja elää tämän kolmentuhannen kilometrin matkan kestäessä yksinomaan kalastukseni tuotteilla. Onni, joka on suosinut minua tänään, lisäsi vielä, jos mahdollista, haluani suorittaa tämä matka, jonka mielenkiintoisuuden, siitä olen varma, te osaatte oikein arvostella. Sen vuoksi ilmoitan teille jo nyt lähtöni ajan, joka on määrätty kymmenenneksi päiväksi elokuuta, eli siis ensi torstaiksi, ja pyydän teitä kaikkia kokoontumaan sinä päivänä tarkalleen sille paikalle, mistä Tonava alkaa.
On helpompi kuvitella kuin sanoin kuvata sitä innostusta, jonka tämä odottamaton tiedonanto nostatti. Viiden minuutin ajan vallitsi eläköön-huutojen ja raivokkaiden kättentaputusten myrsky.
Mutta moinen tapahtuma ei voinut päättyä siihen. Herra Miclesco ymmärsi sen ja toimi niin kuin aina oikean presidentin tavoin. Hän nousi vielä kerran ehkä hiukan raskaasti molempien vierustoveriensa keskelle.
– Toverimme Ilja Bruschin malja! huusi hän liikutetulla äänellä, heiluttaen kädessään samppanjalasia.
– Toverimme Ilja Bruschin malja! vastasivat läsnäolijat jyrisevällä äänellä, ja sitä seurasi heti syvä äänettömyys, ihmislapset kun valitettavasti eivät ole luodut niin, että voisivat huutaa ja juoda samalla kertaa.
Äänettömyyttä ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Poreileva viini oli pian antanut väsyneille kurkuille taas uutta voimaa, joka sai ne esittämään vielä lukemattomia maljoja, kunnes yleisen hilpeyden vallitessa päättyivät nämä mainiot Tonavan Liiton elokuun 5. päivänä 1876, Sigmaringenin sievässä pikkukaupungissa toimeenpanemat ongintakilpailut.23
TONAVAN LÄHTEILLÄ
Oliko Ilja Brusch, ilmoittaessaan Kalamiesten Majaan kokoontuneille tovereilleen päätöksensä kulkea Tonavaa alas siima kädessä, tavoitellut kunniaa? Jos se oli hänen tarkoituksensa, hän saattoi kehua sen saavuttaneensa.
Sanomalehdistö oli puuttunut asiaan, ja kaikki Tonavan seudun lehdet poikkeuksetta olivat omistaneet Sigmaringenin kilpailulle laajempia tahi suppeampia artikkeleita, mutta aina ne olivat omiaan hivelemään suloisesti voittajan itserakkautta. Hänen nimensä oli tulemassa yleisesti suosituksi.
Jo seuraavana päivänä, elokuun numerossaan, oli ennen muuta Wienin Neue Freie Presse julkaissut seuraavan uutisen:
"Tonavan Liiton viimeinen kalastuskilpailu päättyi eilen Sigmaringenissa kerrassaan repäisevästi, ja sankarina oli muuan unkarilainen nimeltä Ilja Brusch, eilen tuntematon, tänään melkein kuuluisa.
– 'Mitä teki sitten Ilja Brusch', kysytte, 'ansaitakseen moisen äkkikunnian?'
– Ensinnäkin tämän taitavan miehen onnistui voittaa molemmat ensimmäiset palkinnot, sekä kalojen painon että lukumäärän luokassa ja jättää kauas jälkeen kaikki kilpailijansa, eikä moista kuulu koskaan ennen tapahtuneen, ei siitä saakka kun sellaisia kilpailuja on pidetty. Se on jo melko paljon, se. Mutta ei siinä kyllin.
– Korjattuaan moisen laakerisadon, saavutettuaan näin loistavan voiton, luulisi voittajan nauttivan ansaittua lepoa. Mutta sitä mieltä ei ole tämä unkarilainen yllättäjä. Hän valmistautuu hämmästyttämään meitä vielä enemmän.
Jos meillä on oikeat tiedot, – ja tunnetaanhan tiedonantojemme luotettavuus –, niin Ilja Brusch lienee ilmoittanut tovereilleen aikovansa kulkea siima kädessä koko Tonavan juoksun alkaen sen lähteiltä Badenin herttuakunnassa sen yhtymiseen Mustaanmereen, eli siis noin kolmentuhannen kilometrin matkan.
– Aiomme antaa lukijoillemme tuoreet tiedot tämän omalaatuisen yrityksen vaiheista.
Ensi torstaina, 10. päivänä elokuuta, on Ilja Bruschin määrä lähteä liikkeelle. Toivottakaamme hänelle onnellista matkaa, mutta toivokaamme myös, että tämä ansiokas kalamies ei hävitä kokonaan sukupuuttoon suuren kansainvälisen virran vesissä asustavaa väkeä!"
Näin siis lausui Wienin Neue Freie Presse. Budapestin Pester Lloyd osoitti yhtä suurta innostusta, samoin Belgradin Srbské Novine ja Bukarestin Rumânul, joissa uutinen paisui artikkelin mittaiseksi.
Tämä kaikki oli omiaan kohdistamaan huomion Ilja Bruschiin, ja jos on totta, että sanomalehdet kuvastavat yleistä mielipidettä, hän saattoi toivoa herättävänsä mielenkiintoa, joka kasvaisi sitä mukaa kuin hän matkallaan etenisi.
Tapaisihan hän sitä paitsi tärkeimmissä kaupungeissa matkan varrella Tonavan Liiton jäseniä, jotka katsoisivat velvollisuudekseen osaltaan kartuttaa toverinsa kunniaa. Varmaan hän heiltä saisi tarpeen tullen apua ja kannatusta.
Jo nyt sanomalehtien huomautukset herättivät vilpitöntä myötämielisyyttä kalamiespiireissä. Näiden ammattimiesten silmissä Ilja Bruschin yritys sai tavattoman merkityksen, ja monet Liiton miehet, jotka vasta päättynyt kilpailu oli houkutellut Sigmaringeniin, olivat jääneet sinne, ollakseen läsnä Tonavan Liiton sankarin matkallelähdössä.
Mies, jonka varmaan ei tarvinnut valitella heidän sielläolonsa jatkumista, oli Kalamiesten Majan isäntä. Elokuun 8. päivän iltapuolella, sen päivän aaton aattona, jonka voittaja oli määrännyt merkillisen matkansa alkupäiväksi, eleli yli kolmekymmentä juomaveikkoa yhä iloista elämää suuressa salissa tässä ravintolassa, jonka kassa valikoidun vierasjoukon kulutuskyvyn ansiosta sai odottamattoman hyvät tulot.
Mutta huolimatta sen tapahtuman läheisyydestä, joka oli pidättänyt nämä uteliaat Hohenzollernin pääkaupungissa, ei Kalamiesten Majassa elokuun 8. päivän illalla puheltu päivän sankarista. Toinen näille suuren virran rantaseutujen asukkaille vielä tärkeämpi tapahtuma oli yleisenä puheenaiheena ja kuohutti kaikkien näiden miesten mieliä.
Tämä kohu ei ollut mitenkään liioiteltua, vaan erittäin vahvat tosiasiat osoittivat sen täysin oikeutetuksi.
Jo useita kuukausia olivat näet Tonavan rantojen vitsauksena olleet alinomaiset varkaudet. Lukemattomia maataloja oli rosvottu, ryöstetty herraskartanoita, murtovarkaitten uhreiksi oli joutunut huviloita, ja monet ihmiset olivat menettäneet jopa henkensä yrittäessään tehdä vastarintaa pahantekijöille, joita oli mahdoton saada kiinni.
Ilmeistä oli, että sellaista rikosten sarjaa eivät olleet voineet tehdä ketkään yksityiset henkilöt. Oltiin varmasti tekemisissä hyvin järjestetyn ja urotöistään päättäen epäilemättä mieslukuisen rosvojoukkion kanssa.
Omituinen seikka: joukko harjoitti toimintaansa ainoastaan Tonavan välittömässä läheisyydessä. Kahta kilometriä kauempana virrasta, sen molemmin puolin, ei koskaan ollut voitu laillisesti todistaa ainoatakaan rikosta sen tekemäksi. Sen toimintapiiri näytti kuitenkin olevan näin rajoitettu vain leveydeltään, ja rosvot, joita ei missään onnistuttu tapaamaan itse teosta, ryöstelivät yhtäläisesti virran itävaltalaisia, unkarilaisia, serbialaisia ja romanialaisia rannikoita.
Tekosensa tehtyään he katosivat seuraavaan rikokseen saakka, joka tehtiin joskus satojen kilometrien päässä edellisestä. Sillä välin ei heistä tavattu jälkeäkään. He näyttivät haihtuneen ilmaan, samoin kuin ne joskus perin hankalasti kuljetettavat tavarat, jotka olivat joutuneet heidän saaliiksensa.
Asianomaiset hallitukset olivat lopulta käyneet levottomiksi näiden jatkuvien rikosten johdosta, jotka luultavasti olivat mahdolliset vastapuolen puuttuvan yhteistoiminnan vuoksi. Sen johdosta oli syntynyt diplomaattinen kirjeenvaihto, ja elokuun 8. päivän aamuna sanomalehdet ilmoittivat, että neuvottelujen tuloksena oli ollut kansainvälisen, pitkin koko Tonavan juoksua jaetun, yhden ainoan päällikön käskyvallan alaisen poliisijärjestön luominen. Päällikön valitsemisessa oli ollut erikoisia vaikeuksia, mutta lopulta oli päästy yksimielisyyteen unkarilaisesta, paikkakunnallaan hyvin tunnetusta poliisimiehestä, nimeltä Karl Dragoch.
Karl Dragoch oli todella huomattava poliisimies, eikä vaikeaa tehtävää, joka hänelle uskottiin, olisi voitu uskoa ansiokkaammalle henkilölle. Hän oli puolivälissä neljääkymmentä, keskikokoinen, laihanpuoleinen, ja vahvempi henkisiltä voimavaroiltaan kuin ruumiinvoimiltaan. Hän oli kuitenkin kylliksi roteva kestääkseen ammattiinsa kuuluvat rasitukset ja kylliksi urhea uhmatakseen sen vaaroja. Virallisesti hän asui Budapestissa, mutta useimmiten hän oleskeli maaseudulla, ja toimi jossakin arkaluontoisessa etsiväntehtävässä. Taitaen täydellisesti saksan-, romanian-, serbian-, bulgarian- ja turkinkieltä, puhumattakaan omasta äidinkielestään unkarista, hän ei koskaan joutunut pulaan, ja naimattomana miehenä hänen ei tarvinnut pelätä, että perhehuolet tulisivat haittaamaan hänen liikkeittensä vapautta.
Hänen nimityksellään oli, kuten sanotaan, hyvä sanomalehtimenestys. Yleisö puolestaan hyväksyi sen yksimielisesti. Kalamiesten Majan suuressa salissa uutinen siitä otettiin vastaan erikoisen imartelevalla tavalla.
– Vaali ei olisi voinut onnistua paremmin, vakuutti ravintolan lamppuja sytytettäessä herra Ivetozar, vasta päättyneen kilpailun kalojen painoluokan toisen palkinnon saaja. – Tunnen Dragochin. Hän on mies.
– Ja taitava mies, lisäsi presidentti Miclesco.
– Toivokaamme, huudahti eräs kroatilainen, jonka vähän vaikeasti äännettävä nimi oli Svrb, Wienin eräässä esikaupungissa olevan värjäämön omistaja, – että hänen onnistuu puhdistaa virran rannat. Elämä niillä ei todellakaan enää ole ollut siedettävää!
– Karl Dragochilla on kovat miehet vastassaan, sanoi saksalainen Weber kohauttaen olkaansa. – Täytyy nähdä hänet työssä.
– Työssä! huudahti herra Ivetozar. – Hän on työssä jo, älkää sitä epäilkö.
– Varmasti! myönsi herra Miclesco. – Karl Dragoch ei ole mies, joka hukkaa aikaansa. Jos hänen nimityksestään on kulunut neljä päivää, kuten sanomalehdet sanovat, hän on jo ainakin kolme niistä ollut täydessä toimessa.
– Mistähän päästä hän aikoo alkaa? kysyi herra Piscea,
romanialainen, jolla oli kuin nimenomainen onkimiehelle tilattu nimi.
[Kala on latinaksi piscis. – Suom.]. – Olisin kovin ymmällä,
sen tunnustan, jos olisin hänen asemassaan.– Juuri siksihän sinua ei ole siihen pantukaan, veliseni, vastasi leikkisästi eräs serbialainen. – Karl Dragoch, hän ei ole ymmällä, ole varma siitä. Mutta toista on sanoa sinulle, millainen hänen suunnitelmansa on. Ehkä hän on lähtenyt Belgradiin, ehkä jäänyt Budapestiin... Jollei hän ole sitten pitänyt parempana tulla juuri tänne Sigmaringeniin ja istu tällä hetkellä joukossamme täällä Kalamiesten Majassa!
Tämä otaksuma herätti suurta hilpeyttä.
– Meidänkö joukossamme! huudahti herra Weber. – Koetat syöttää meille mahdottomia, Mihail Mihailovitsh. Miksi hän tänne tulisi. Miesmuistiin ei täällä ole tarvinnut ilmoittaa pienintäkään rikosta?
– Noh! tokaisi vastaan Mihail Mihailovitsh, – vaikkapa vain olemaan läsnä Ilja Bruschin lähtiessä ylihuomenna. Se mies on hänestä kenties mielenkiintoinen... Elleivät sitten Ilja Brusch ja Karl Dragoch ole sama mies.
– Mitä, sama mies! huudettiin joka taholta. – Mitä sillä tarkoitat?
– Jumaliste, se olisi kerrassaan mainiota! Palkinnonsaajaa ei kukaan aavistaisi naamioituneeksi poliisimieheksi, joka siten saattaisi täysin vapaasti tarkastaa Tonavan.
Tämä huima päähänpisto levähdytti toisilta juomaveikoilta silmät selälleen. Sitä Mihail Mihailovitshia! Ei kellään muulla kuin hänellä ollut moisia mietteitä!
Mutta Mihail Mihailovitsh ei pitänyt erikoisemmin kiinni siitä, mitä juuri oli uskaltanut lausua.
– Ellei ... aloitti hän, käyttäen lausetapaa, johon hän ilmeisesti oli tottunut.
– Ellei?
– Ellei Karl Dragochilla ole sitten muu syy tulla tänne, jatkoi hän, siirtyen äkkiä toiseen yhtä huimapäiseen arveluun.
– Mikä syy?
– Otaksukaa esimerkiksi, että tämä tuuma kulkea Tonavaa alas siima kädessä näyttää hänestä epäilyttävältä.
– Epäilyttävältä...! Miksi?
– Kah, eihän olisi veijarinkaan hullumpaa piiloutua kalamiehen nahkaan, varsinkaan niin huomatun kalamiehen. Sellainen kuuluisuus on yhtä hyvä suoja kuin mikä väärä nimi tahansa. Voisi mukavasti tehdä sen seitsemät kepposet, kunhan vain kalastelisi väliaikoina vetääkseen ihmisiä nenästä.
– Niin, mutta tulisi osata kalastaa, huomautti arvokkaasti presidentti Miclesco, – ja se on vain kunnon ihmisille varattu etu.
Tämä kenties hieman uskallettu moraalinen huomautus sai osakseen innokkaita kättentaputuksia intohimoisilta kalamiehiltä. Mihail Mihailovitsh käytti huomattavan hienotunteisesti innostuksen tarjoamaa tilaisuutta.
– Presidentin malja! huudahti hän, kohottaen lasiaan.
– Presidentin malja! toistivat kaikki juomaveikot tyhjentäen omansa kuin yhtenä miehenä.
– Presidentin malja! toisti muuan yksinään pöydän ääressä istuva ravintolavieras, joka jo jonkin aikaa oli näyttänyt vilkkaasti tarkkailevan ympärillään käytyä keskustelua.
Herra Miclesco antoi arvoa tämän tuntemattoman kohteliaisuudelle ja kiittääkseen häntä siitä hän kääntyi ikään kuin juodakseen miehen maljan. Yksinäinen vieras, joka epäilemättä arveli tämän kohteliaan eleen häivyttäneen jäykkyyden seurustelusta, katsoi nyt voivansa ilmaista käsityksensä arvoisille läsnäolijoille.
– Hyvin vastattu, totta tosiaan! sanoi hän. – Niin, aivan oikein, kalastus on kunnon ihmisten harrastus.
– Onko meillä ehkä kunnia puhua urheilutoverin kanssa? kysyi herra Miclesco lähestyen tuntematonta.
– Korkeintaan asianharrastajan kanssa, joka ihailee mestaritemppuja, vastasi tämä vaatimattomasti, – mutta en ole niin julkea, että pyrkisin niitä jäljittelemään.
– Ikävä kyllä, herra...?
– Jäger.
– Ikävä kyllä, herra Jäger, minun täytyy siitä päätellä, ettemme koskaan saa kunniaa lukea teitä Tonavan Liiton jäsenten joukkoon.
– Kukapa tietää? vastasi herra Jäger. – Ehkäpä joskus minäkin päätän tarttua toimeen... ongenvapaan, tarkoitan, ja silloin varmasti liityn joukkoonne, jos vain täytän pääsyä varten määrätyt ehdot.
– Älkää sitä epäilkö, herra Miclesco kiiruhti vakuuttamaan. Häntä kannusti toivo saada hankituksi Liittoon uusi jäsen. – Näitä sangen yksinkertaisia ehtoja on vain neljä. Ensimmäinen on vaatimattoman vuosimaksun suorittaminen. Se on tärkein.
– Tietysti, myönsi herra Jäger nauraen.
– Toinen on se, että pidätte kalastuksesta. Kolmas on, että olette miellyttävä toveri, ja katson tämän kolmannen ehdon jo olevan täytetyn.
– Olette kovin ystävällinen! kiitti herra Jäger.
– Neljäs vuorostaan on vain nimenne ja osoitteenne kirjoittaminen luetteloihin. Nythän jo tiedän nimenne; kun siis saan osoitteenne...
– Wien, Leipziginkatu 43.
– ... niin teistä tulee täysvalmis Liiton mies, joka maksaa kaksikymmentä kruunua vuodessa.
Molemmat keskustelijat alkoivat nauraa makeasti.
– Eikö muita muodollisuuksia? kysyi herra Jäger.
– Ei muita.
– Ei esitettävä henkilöllisyyspapereita?
– Muistakaa, herra Jäger, vastasi herra Miclesco moittivaan sävyyn, – ollakseen onkimies...
– Aivan oikein, myönsi herra Jäger. – Sitä paitsi se tuskin on tarpeellista. Kaikki Tonavan Liiton jäsenet kai tuntevat toisensa.
– Asian laita on päinvastoin, oikaisi herra Miclesco. – Ajatelkaa toki! Eräät tovereistamme asuvat täällä Sigmaringenissa ja toiset Mustanmeren rannoilla. Se ei helpota tutustumista toisiinsa.
– Totta kyllä.
– Niin, esimerkiksi hämmästyttävää voittajaamme viime kilpailuissa...
– Ilja Bruschia?
– Niin juuri. Kukaan meistä ei tunne häntä.
– Mahdotonta!
– Se on tosiasia, vakuutti herra Miclesco. – Tosin hän onkin vasta parin viikon ajan kuulunut Liittoon. Kaikille Ilja Brusch oli yllätys, paremmin sanoen kerrassaan ilmestys.
– Siis se mitä kilpa-ajokielellä sanotaan 'ulkolaiseksi'?
– Juuri niin.
– Mistä maasta hän on kotoisin, tämä ulkolainen?
– Hän on unkarilainen.
– Samoin kuin te siis. Sillä tehän olette unkarilainen, luulisin, herra presidentti.
– Puhdasrotuinen, herra Jäger, Budapestin unkarilainen.
– Kun sitä vastoin Ilja Brusch...?
– On Szalkasta kotoisin.
– Mikä se Szalka on?
– Se on kauppala, pikkukaupunki, jos niin tahdotte, Ipoly nimisen Tonavaan laskevan joen rannalla, pari peninkulmaa Budapestin yläpuolella.
– Sen miehen kanssa te siis ainakin, herra Miclesco, voitte naapurina seurustella, huomautti herra Jäger nauraen.
– En ainakaan ennen kuin parin kolmen kuukauden kuluttua, vastasi samaan sävyyn Tonavan Liiton presidentti. – Sen ajan hän kyllä tarvitsee matkaansa.
– Jollei se jää häneltä tekemättä! pisti leikkisä serbialainen väliin, sekaantuen muitta mutkitta keskusteluun.
Muitakin kalamiehiä tuli paikalle. Herra Jäger ja Miclesco joutuivat pienen ryhmän keskelle.
– Mitä sillä tarkoitatte? kysyi herra Miclesco. – Teillä on loistava mielikuvitus, Mihail Mihailovitsh.
– Pelkkää leikkiä, rakas presidentti, vastasi keskeyttäjä. – Jos nyt Ilja Brusch, kuten arvelette, ei voi olla poliisimies eikä pahantekijä, niin miksei hän olisi saattanut näyttää meille, kuten sanotaan, pitkää nenää, ja olla vain yksinkertaisesti ilveilijä?
Herra Miclesco otti asian vakavalta kannalta.
– Teidän leikkinne on pahanilkistä, Mihail Mihailovitsh, vastasi hän. – Se voi piankin tuottaa teille ikävyyksiä. Ilja Brusch tuntui minusta kunnon mieheltä ja vakavalta myös. Sitä paitsi hän on Tonavan Liiton jäsen. Enempää minun ei tarvitse sanoa.
– Hyvä! huudettiin joka taholta.
Näyttämättä kovinkaan nolostuneen saamistaan nuhteista, Mihail Mihailovitsh käytti ihmeteltävän näppärästi tätä uutta maljan esittämistilaisuutta.
– Siinä tapauksessa, sanoi hän, tarttuen tuoppiinsa, – Ilja Bruschin malja!
– Ilja Bruschin malja! vastasivat kuorona läsnäolijat, muiden mukana herra Jäger, joka tunnollisesti tyhjensi lasinsa viimeistä pisaraa myöten.
Mihail Mihailovitshin päähänpisto ei kuitenkaan ollut niinkään vailla järkeä. Ilmoitettuaan hyvin huomiotaherättävästi päätöksensä Ilja Brusch ei ollut sen koommin näyttäytynyt, eikä kukaan ollut enää kuullut hänestä. Eikö ollut omituista, että hän oli pysytellyt niin syrjässä, ja eikö aiheellisestikin saattanut otaksua, että hän oli tahtonut puijata liian herkkäuskoisia tovereitaan? Missään tapauksessa ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan, ennen kuin päästäisiin varmuuteen tästä. Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua tiedettäisiin, mitä asiasta piti ajatella.
Ei tarvinnut muuta kuin siirtyä muutaman peninkulman päähän Sigmaringenista virtaa ylöspäin. Siellä he tapaisivat varmasti Ilja Bruschin, mikäli tämä oli niin vakava mies kuin presidentti niin luottavasti vakuutti.
Muuan vaikeus saattoi kuitenkin ilmaantua. Oliko suuren virran lähteen paikka tarkalleen määrätty? Osoittivatko kartat sen täsmälleen? Siinä kohden oli jonkin verran epätietoisuutta, ja kun koetettaisiin tavata Ilja Brusch joltakin paikalta, hän saattaisi olla jossakin muualla.
Tietysti on varmaa, että Tonava, muinaiskansojen Ister, saa alkunsa Badenin suurherttuakunnasta. Maantieteilijät vakuuttavat myös, että se alkaa kuusi astetta kymmenen minuuttia itäistä pituutta ja neljäkymmentäviisi astetta neljäkymmentäkahdeksan minuuttia pohjoista leveyttä. Mutta tämä määritelmä, jos se myönnetään oikeaksi, menee vain piirin minuuttiin eikä sekuntiin saakka, ja siitä saattaa aiheutua jotensakin tuntuva epätarkkuus. Mutta siimahan oli heitettävä juuri siihen paikkaan, mistä ensimmäinen pisara Tonavan vettä alkaa juosta alas Mustaamerta kohti.
Erään tarun mukaan, joka kauan oli maantieteellisen totuuden arvossa, Tonava muka saa alkunsa keskeltä Fürstenbergin ruhtinasten puutarhaa. Sen kehtona on muka marmoriallas, josta monet matkailijat saapuvat täyttämään pikarinsa. Tämän ehtymättömän altaan partaallako siis tulisi odottaa Ilja Bruschia elokuun 10. päivän aamuna?
Siinä ei kuitenkaan ole suuren virran oikea, todellinen lähde. Nyt tiedetään, että se muodostuu kahden puron Bregin ja Brigochin yhtyessä. Purot virtaavat kahdeksansadan seitsemänkymmenenviiden metrin korkeudesta alas Schwarzwaldin metsän läpi. Niiden vedet yhtyvät Donaueschingenin luona, muutamia peninkulmia Sigmaringenin yläpuolella saaden yhteisen nimen Tonava.
Jos toista näistä puroista olisi enemmän kuin toista katsottava päävirraksi, niin se olisi Breg, joka on kolmekymmentäseitsemän kilometriä pitempi ja saa alkunsa Breisgausta.
Mutta varmaankin järkevimmät uteliaat ja Tonavan Liiton jäsenet olivat keskenään arvelleet, että Ilja Bruschin lähtökohta – jos hän kerran lähtisi – olisi Donaueschingen, sillä sinne he menivät presidentti Miclescon seurassa.
Jo elokuun 10. päivän aamulla he asettuivat odottamaan Bregin rannalle, molempien purojen yhtymäkohtaan. Mutta tunnit kuluivat, eikä päivän sankarin ollut huomattu olevan läsnä.
– Hän ei tulekaan, sanoi joku.
– Hän on vain ilvehtijä, sanoi joku toinen.
– Ja meidän näyttelemämme osa tuntuu tavattomasti herkkäuskoisten narrien osalta, lisäsi Mihail Mihailovitsh, joka oli aika lailla voitonriemuinen.
Ainoastaan presidentti Miclesco yhä vain piti Ilja Bruschin puolta.
– Ei, vakuutti hän, – en ikinä saata otaksua, että kukaan Tonavan Liiton jäsen olisi tahtonut pitää narrina tovereitaan! Ilja Brusch on kai myöhästynyt. Malttakaamme. Pian saamme nähdä hänen saapuvan.
Herra Miclesco oli oikeassa luottamuksessaan. Vähän ennen kello yhdeksää kuului Bregin ja Brigochin yhtymäkohdassa seisovasta miesryhmästä huuto:
– Tuolla hän on! Tuolla hän on!
Kahdensadan askeleen päässä, erään niemen kärjessä, tuli näkyviin vene, jota melottiin pitkin rantaa suvannossa. Seisten yksin peräkeulassa joku mies kuljetti sitä.
Mies oli juuri sama, joka oli esiintynyt muutama päivä sitten Tonavan Liiton kilpailussa, molempien ensimmäisten palkintojen voittaja, unkarilainen Ilja Brusch.
Kun vene oli saapunut purojen yhtymäkohtaan, se pysähtyi, ja ankkuri kiinnitti sen rantatörmään. Ilja Brusch astui maihin, ja kaikki uteliaat kokoontuivat hänen ympärilleen. Hän ei varmaankaan odottanut tapaavansa niin suurta seuruetta, sillä hän tuntui olevan siitä hieman hämillään.
Presidentti Miclesco tuli hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä, jota Ilja Brusch kunnioittavasti puristi otettuaan päästään hylkeennahkaisen lakkinsa.
– Ilja Brusch, sanoi herra Miclesco arvokkaasti kuin ainakin presidentti, – olen onnellinen nähdessäni jälleen viime kilpailumme suuren voittajan.
Suuri voittaja kumarsi kiitokseksi. Presidentti jatkoi:
– Koska tapaamme teidät kansainvälisen virtamme lähteillä, päättelemme teidän panevan toimeen tuumanne kulkea onki matkassanne sitä alas sen suulle saakka.
– Kyllä, herra presidentti, vastasi Ilja Brusch.
– Ja tänäänkö aiotte aloittaa matkanne?
– Tänään, herra presidentti.
– Miten aiotte kulkea?
– Antautumalla virran vietäväksi.
– Tuossa veneessäkö?
– Tuossa veneessä.
– Koskaan pysähtymättäkö?
– Ei, aion pysähtyä öiksi.
– Tiedättehän, että matkaa on kolmetuhatta kilometriä?
– Kulkemalla viisikymmentä kilometriä päivässä matka on tehty noin kahdessa kuukaudessa.
– Onnellista matkaa siis, Ilja Brusch!
– Kiitän teitä, herra presidentti!
Ilja Brusch tervehti viimeisen kerran ja nousi taas alukseensa, uteliaitten tungeksiessa nähdäkseen hänen lähtönsä.
Hän tarttui onkeensa, pani siihen syötin, laski sen tuhdolle, nosti ankkurin takaisin veneeseen, työnsi veneen virralle ja istuutuen sitten peräkeulaan heitti siiman veteen.
Hetkisen kuluttua hän veti sen taas ylös. Salakka sätkytteli koukussa. Se näytti hyvältä enteeltä, ja kun hän kääntyi niemekkeen taakse, tervehtivät kaikki läsnäolijat innokkailla eläköön-huudoilla Tonavan Liiton palkinnonsaajaa.
ILJA BRUSCHIN MATKATOVERI
Retki oli siis aloitettu, suuren Tonava-virran lasku, joka veisi
Ilja Bruschin Badenin herttuakunnan Württembergin ja Baijerin
kuningaskuntien Itävalta-Unkarin ja Turkin keisarikuntien
ja Hohenzollernin, Serbian ja Romanian ruhtinaskuntien
[Kaksi viimemainittua ruhtinaskuntaa on sittemmin korotettu
kuningaskunniksi, Romania 1881, Serbia 1882.] halki. Omituisen
kalamiehen ei tarvinnut pelätä minkäänlaista rasitusta tämän
kolmisentuhatta kilometriä pitkän matkansa aikana. Tonavan vesi
ottaisi kuljettaakseen hänet virran suulle saakka, lähes viisi
kilometriä tunnissa eli keskimäärin viisikymmentä kilometriä
päivässä. Kahden kuukauden kuluttua hän olisi matkansa päässä,
edellyttäen, ettei mikään väliintuleva sattuma pysähdyttäisi häntä
tielle. Mutta mikäpä häntä olisi viivyttänyt?Ilja Bruschin vene oli noin kaksitoista jalkaa pitkä. Se oli eräänlainen laakeapohjainen ruuhi, keskeltä neljän jalan levyinen. Etukeulassa oli kaarevakattoinen suojus, kajuutta, jos niin tahtoo sanoa, jonka alla kaksi miestä olisi voinut majailla. Tässä kajuutassa oli kaksi pitkin laitoja asetettua sivulaatikkoa, jotka sisälsivät omistajan sangen vähäisen vaatevaraston, ja suljettuina ne saatettiin muuttaa vuoteiksi. Peräkeulassa oleva laatikko oli penkkinä ja sisälsi erilaisia keittiökaluja.
Tarpeetonta on mainitakaan, että vene oli varustettu kaikilla kojeilla, jotka kuuluvat oikean kalastajan kalustoon. Ilja Brusch ei olisi voinut olla niitä vailla, koska hänen, kilpailupäivänä tovereilleen ilmoittamansa tuuman mukaan, tuli matkansa aikana elää yksinomaan kalastuksensa tuotteilla, joko nauttimalla ne semmoisenaan tahi vaihtamalla ne kovaan ja täyspainoiseen rahaan, joka mahdollistaisi vaihtelevamman ruokavalion poikkeamatta silti ohjelmasta.
Ilja Brusch aikoi mennä illan tultua myymään päivällä pyydystämänsä kalat, ja näillä kaloilla kyllä olisi molemmilla rannoilla halukkaita ostajia jo sen huomionkin vuoksi, jota kalastajan nimi oli herättänyt.
Siten kului ensimmäinen päivä. Katselija, joka olisi lakkaamatta seurannut silmillään Ilja Bruschia, olisi kuitenkin saanut aiheen kummastella sitä, kuinka vähän innostunut Tonavan Liiton palkinnon voittaja näytti olevan kalastamisesta, mikä kuitenkin oli hänen merkillisen yrityksensä ainoa oikeus. Kun hän luuli olevansa suojassa katseilta, hän laski kiireesti kädestään ongen ja tarttui airoon, meloen kaikin voimin, ikään kuin olisi tahtonut jouduttaa veneensä kulkua. Mutta kun toisella tahi toisella rannalla näkyi joitakin uteliaita ja jos hän kohtasi venemiehen, hän heti tarttui ammattiaseeseensa ja, taitava kun oli, veti piankin vedestä jonkin kauniin kalan, jonka johdosta katselijat taputtivat hänelle käsiään. Kun rannan mutka taas kätki uteliaat ja venemies katosi virran käänteeseen, hän tarttui jälleen airoon ja saattoi raskaan ruuhensa kulkemaan vettä nopeammin.
Oliko Ilja Bruschilla siis jokin syy koettaa jouduttaa matkaa, jolle kuitenkaan kukaan ei ollut pakottanut häntä lähtemään? Olkoon sen laita kuinka tahansa, hän eteni jotensakin nopeasti. Kun virta joen alkupuolella vei häntä eteenpäin nopeammin kuin myöhemmässä matkan vaiheessa, ja kun hän meloi, milloin siihen näytti olevan sopiva tilaisuus, hän kulki virtaa alaspäin kahdeksan kilometrin verran tunnissa, jopa enemmänkin.
Sivuutettuaan muutamia vähäpätöisiä paikkakuntia hän jätti taakseen Tuttlingenin pikkukaupungin, pysähtymättä siihen, vaikka muutamat hänen ihailijoistaan rannalta viittoivat häntä laskemaan maihin. Ilja Brusch torjui kädenliikkeellä kutsun eikä suostunut keskeyttämään kulkuaan.
Noin kello neljä iltapäivällä hän saapui Fridingenin pikkukaupungin kohdalle, joka on neljänkymmenenkahdeksan kilometrin päässä hänen lähtökohdastaan. Hän olisi mielellään sivuuttanut Fridingenin niin kuin edellisetkin pysähdyspaikat, mutta yleisön innostus teki sen mahdottomaksi. Heti kun hän tuli näkyviin, lähti rannalta useita veneitä, ja ne piirittivät kuulun palkinnonsaajan.
Tämä antautui mielisuosiolla. Pitihän hänen sitä paitsi etsiä ostaja kaloille, jotka hän ajoittain onkiessaan oli saanut. Salakoita, lahnoja, särkiä ja rautakaloja sätkytteli vielä hänen haavissaan, ja sen lisäksi useita sellaisia merikaloja, joita nimitetään "punaparroiksi". Oli ilmeistä, ettei hän yksin jaksanut syödä tätä kaikkea. Siitä ei muuten ollut puhettakaan. Halukkaita ostajia oli paljon. Kohta kun ruuhi oli pysähtynyt, tungeskeli viitisenkymmentä badenilaista hänen ympärillään, huusi häntä nimeltä ja piiritti hänet osoittaen hänelle Tonavan Liiton palkinnonsaajalle tulevaa kunniaa.
– Hoi! tännepäin, Brusch!
– Lasi hyvää olutta, Brusch?
– Me ostamme kalanne, Brusch!
– Kaksikymmentä kreuzeria tästä!
– Floriini tuosta!
Palkinnonsaaja ei tiennyt kelle vastata, ja hänen kalansa olivat piankin tuottaneet hänelle muutamia kauniita kolikoita. Rahapalkinnon kanssa, jonka hän jo kilpailussa oli nostanut, se tekisi sievoisen summan, mikäli innostus jatkuisi samalla lailla suuren virran lähteiltä sen suulle saakka.
Ja miksipä se olisi loppunut? Miksi lakattaisiin kilvan ostamasta Ilja Bruschin kaloja? Eikö ollut kunnia omistaa hänen kädestään saatu kala? Varmaan hänen ei edes tarvitsisi vaivautua menemään taloihin myyskentelemään tavaraansa, koska yleisö paikallakin kilvan halusi sen ostaa. Kalojen myynti oli todella nerokas ajatus.
Ei siinä kyllin, että hän sinä iltana sai kalansa helposti kaupaksi; häneltä ei puuttunut myöskään kutsuja. Ilja Brusch, joka näytti tahtovan poistua aluksestaan niin harvoin kuin mahdollista, antoi niihin kaikkiin kieltävän vastauksen, samoin kuin hän tarmokkaasti hylkäsi ne hyvät lasilliset viiniä ja kolpakolliset olutta, jotka häntä pyydettiin tulemaan juomaan rannan ravintoloihin. Hänen ihailijoittensa täytyi luopua aikeistaan ja erota sankaristaan, sovittuaan siitä, että he tulisivat tapaamaan häntä seuraavana päivänä lähdön hetkellä.
Mutta seuraavana päivänä he eivät enää löytäneet ruuhta. Ilja Brusch oli lähtenyt ennen aamunkoittoa. Käyttäen hyväkseen tämän varhaisen hetken yksinäisyyttä hän meloi innokkaasti, pysytellen keskellä virtaa, yhtä kaukana sen jyrkistä rannoista. Vuolaan virran auttamana hän kulki noin kello viisi aamulla Sigmaringenin ohi muutaman metrin päässä Kalamiesten Majasta. Epäilemättä yksi ja toinen Tonavan Liiton jäsen vähää myöhemmin tulisi ja nojautuisi ravintolan ulkoparvekkeen kaidetta vasten tähystelläkseen kuulun toverinsa saapumista. Hän saisi turhaan tähystellä. Kalastaja olisi silloin kaukana, jos hän yhä kulkisi samaa vauhtia.
Muutaman kilometrin päässä Sigmaringenistä Ilja Brusch jätti taakseen Tonavan ensimmäisen lisäjoen, joka on vain puro nimeltä Lauchert ja laskee siihen vasemmalta rannalta. Päivän kuluessa Ilja Brusch joudutti koko ajan aluksensa kulkua, kalastaen vain välttämättömän vähimmän määrän. Kun hän yön tullen oli saanut vain juuri sen verran kaloja kuin hän itse tarvitsi, hän pysähtyi keskelle maaseutua, vähän Mundelkingenin pikkukaupungin yläpuolelle. Asukkaat eivät varmaan luulleet hänen olevan niin lähellä.
Venematkan toista päivää seurasi kolmas, joka oli melkein samanlainen. Ilja Brusch laski nopeasti virtaa alas Mundelkingenin ohi ennen auringon nousua, ja aamu oli vielä varhainen, kun hän oli jo sivuuttanut Ehingenin suuren kauppalan. Kello neljä iltapäivällä hän leikkasi Illerin, tärkeän oikealta tulevan lisäjoen, ja kello ei vielä ollut lyönyt viittä, kun hänen veneensä oli köytettynä laituriin juotettuun rautarenkaaseen Ulmissa, joka on Württembergin kuningaskunnan ensimmäinen kaupunki, sen pääkaupungin Stuttgartin jälkeen.
Kuulun palkinnonsaajan tuloa ei ollut ilmoitettu. Häntä odotettiin vasta seuraavana päivänä, viimeisinä iltahetkinä. Ei siis syntynyt tavallista hyörinää. Hyvin tyytyväisenä tuntemattomuuteensa Ilja Brusch päätti käyttää lopun päivää käydäkseen vähän katsomassa kaupunkia.
Ei kuitenkaan olisi täsmälleen oikein sanoa, että laituri oli autiona. Siellä oli ainakin yksi kävelijä, ja kaikki näytti viittaavan siihen, että tämä kävelijä odotteli Ilja Bruschia, koskapa hän siitä hetkestä saakka, jolloin ruuhi tuli näkyviin, oli seurannut sitä, kävellen pitkin rantaa. Oli siis hyvin luultavaa, että Tonavan Liiton palkinnon saaja ei pääsisi välttämään tavallista suosionosoitusta.
Kun vene sitten oli köytetty laituriin, ei tämä yksinäinen kävelijä kuitenkaan ollut lähestynyt sitä. Hän pysytteli jonkin matkan päässä, näyttäen ikään kuin pitävän huolta siitä, ettei häntä itseään nähtäisi. Hän oli keskikokoinen mies, laiha, vilkaskatseinen, vaikka hän varmasti oli yli neljänkymmenen, yllään ruumiinmukainen unkarilaiskuosinen puku. Hänellä oli kädessään nahkainen matkalipas.
Ilja Brusch ei kohdistanut häneen mitään huomiota. Köytettyään veneensä lujasti kiinni hän sulki kajuutan oven, koetti, että laatikoiden kansien etulukot olivat hyvin kiinni, hyppäsi sitten maihin ja lähti astumaan ensimmäistä kaupunkiin päin nousevaa katua.
Toinen mies alkoi seurata hänen jälkiään, laskettuaan nopeasti ruuheen nahkalippaan, jota oli pidellyt kädessään.
Ulm, jonka läpi Tonava virtaa, on vasemmalla rannalla württembergiläinen, oikealla rannalla baijerilainen, mutta molemmilla rannoilla se on hyvin saksalainen kaupunki.
Ilja Brusch käveli pitkin vanhoja katuja, joita reunustivat vanhat myyntiluukuilla varustetut puodit. Näihin ostajat eivät juuri astu sisään, vaan kaupat tehdään lasiluukun kautta. Kun tuuli vinkuu, mitä melua pitävätkään silloin kirskuvat rautasaranat, raskaitten, karhun, hirven, ristin tahi seppeleen muotoisiksi leikattujen nimikilpien heiluessa tankojensa päissä!
Saavuttuaan vanhojen kaupunginmuurien sisäpuolelle, Ilja Brusch kulki kaupunginosan läpi, jossa teurastajilla, teuraan sisälmysten myyjillä ja nahkureilla on kuivauspaikkansa; sitten hän, kävellen ilman mitään päämäärää, joutui tuomiokirkon eteen, joka on Saksan uljaimpia. Sen tornin kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli kohota korkeammalle kuin Strassburgin tuomiokirkon torni. Tämä kunnianhimo raukesi tyhjiin, kuten niin monet muut inhimillisemmät haaveet, ja württembergiläisen torninhuipun äärimmäinen kärki päättyy kolmensadan kolmenkymmenenseitsemän jalan korkeuteen.
Kun Ilja Brusch ei kuulunut kiipeilijöiden heimoon, ei hänen päähänsä pistänyt kiivetä torniin, josta hän olisi voinut katsella koko kaupunkia ja ympärillä olevaa maaseutua. Jos hän olisi niin tehnyt, häntä varmaan olisi seurannut tuo tuntematon mies, joka yhä kulki hänen perässään, vaikka hän ei kiinnittänyt huomiota omituiseen takaa-ajoon. Tätä jatkui ainakin silloin, kun hän astui tuomiokirkkoon ja ihaili sen alttaripiiriä, jota eräs ranskalainen matkailija, herra Duruy, on verrannut komeroilla ja ampuma-aukoilla varustettuun vallitukseen, ja tuoleja sen kuorissa, jonka joku 15. vuosisadan taiteilija on koristanut sen ajan kuuluisia henkilöitä esittävillä kuvilla.
Peräkkäin he kulkivat raatihuoneen ohi, joka on kunnianarvoisa rakennus 12. vuosisadaltapa laskeutuivat sitten jälleen alas jokea kohti.
Ennen kuin Ilja Brusch saapui laiturille, hän pysähtyi muutamaksi hetkeksi katselemaan joukkoa, joka oli noussut kävelemään korkeilla puujaloilla. Tämä on Ulmissa sangen suosittu ruumiinharjoitus, vaikka asukkaita ei pakotakaan siihen, niin kuin on vielä laita Tübingenin vanhassa yliopistokaupungissa, kostea ja sadeveden uurtama maaperä, jolla tavallisten jalkamiesten on vaikea kävellä.
Nauttiakseen paremmin tästä näytelmästä, jossa näyttelijöinä oli nuorta väkeä, neitosia, poikia ja pikku tyttöjä, kaikki iloisella tuulella, Ilja Brusch oli istuutunut erääseen kahvilaan. Tuntematon tuli kuin tulikin istumaan hänen lähellään olevaan pöytään, ja molemmat tilasivat tuopin seudun kuulua olutta.
Kymmenen minuutin kuluttua he lähtivät taas liikkeelle, mutta päinvastaisessa järjestyksessä kuin rannalta lähtiessä. Tuntematon astui nyt edellä kiireisin askelin, ja kun Ilja Brusch, joka tietämättään vuorostaan seurasi häntä, saapui ruuhelleen, hän tapasi toisen istumassa siinä, ja nyt näytti siltä kuin hän olisi jo odottanut kauan. Oli vielä kirkas päivä. Ilja Brusch huomasi jo kaukaa kutsumattoman vieraan, joka istui mukavasti peräkeulan laatikolla, keltanahkainen lipas jalkainsa juuressa. Hyvin hämmästyneenä hän joudutti askeliaan.
– Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, hypäten alukseensa, – te kai olette erehtynyt?
– En suinkaan, vastasi tuntematon. – Juuri teitä haluan tavata.
– Minuako?
– Teitä, herra Ilja Brusch.
– Mitä varten?
– Ehdottaakseni teille erästä kauppaa.
– Kauppaa! toisti kalastaja kovin hämmästyneenä.
– Vieläpä oivallista kauppaa, vakuutti tuntematon, pyytäen kädenliikkeellä puhetoveriaan istuutumaan.
Hieman sopimaton pyyntö, totta kyllä, sillä ei juuri ole tapana tarjota istuinta sille, joka ottaa meidät vastaan kotonaan. Mutta tämä mies puhui niin päättävästi ja tyynen varmasti, että se tehosi Ilja Bruschiin. Sanaakaan sanomatta hän noudatti tuota sopimatonta pyyntöä.
– Kuten kaikki ihmiset, jatkoi tuntematon, – tunnen tuumanne ja tiedän siis, että aiotte kulkea Tonavaa alas elämällä yksinomaan kalastuksenne tuotteilla. Minäkin olen kalastusurheilun intohimoinen harrastaja ja haluaisin kernaasti olla osallisena yrityksessänne.
– Millä tavoin?
– Sen sanon teille heti. Mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä seikkaa. Kuinka suureksi arvioitte matkanne varrella pyydystämienne kalojen arvon?
– Kuinka paljon kalastukseni saattaa tuottaa?
– Niin. Tarkoitan sitä osaa, jonka myytte, enkä sitä, jonka kulutatte omiin tarpeisiinne.
– Ehkäpä sata floriinia.
– Tarjoan teille siitä viisisataa.
– Viisisataa floriinia! toisti Ilja Brusch ällistyneenä.
– Niin, viisisataa floriinia käteistä ja ennakkona.
Ilja Brusch katseli tämän kummallisen ehdotuksen tekijää, ja hänen katseensa lienee ollut hyvin kaunopuheinen, sillä mies vastasi hänen sanomattomaan ajatukseensa.
– Olkaa huoletta, herra Brusch. Olen täydessä järjessäni.
– Mikä on sitten tarkoituksenne? kysyi palkinnonsaaja tuntematta itseään vakuutetuksi.
– Johan sen teille sanoin, selitti tuntematon. – Haluan osallistua urotöihinne, jopa olla niissä läsnäkin. Mukana on myös pelurin mielenkiinto. Pantuani peliin viisisataa floriinia teidän onnellenne, minusta on huvittavaa nähdä tuon summan tulevan takaisin vähin erin joka ilta, sitä mukaa kun saatte kalojanne myydyksi.
– Joka ilta? kysyi Ilja Brusch painokkaasti. – Olisiko teillä siis aikomus tulla mukaan veneeseeni?
– Tietysti, sanoi tuntematon. – Matkani hinta ei tietenkään olisi mukana sopimuksessamme. Maksaisin siitä toiset viisisataa floriinia, mikä siis tekee yhteensä tuhat floriinia, kaikki käteistä ja ennakkona.
– Tuhat floriinia! toisti Ilja Brusch yhä hämmästyneempänä.
Totisesti, ehdotus oli houkutteleva. Mutta luultavasti kalamies piti suuressa arvossa yksinäisyyttään, koskapa vastasi lyhyesti:
– Valitan, hyvä herra. En suostu.
Niin jyrkkään sävyyn annettuun vastaukseen olisi pitänyt taipua. Mutta intohimoiseen kalastuksen harrastajaan kielteisen vastauksen jyrkkyys ei näyttänyt tehneen mitään vaikutusta.
– Sallitteko, herra Brusch, minun kysyä, minkä tähden? hän kysyi tyynesti.
– Minun ei tarvitse tehdä tiliä syistäni. Annan kieltävän vastauksen, ja sen pituinen se. Siihen minulla kai on oikeus, vastasi Ilja Brusch, alkaen käydä kärsimättömäksi.
– Siihen teillä on tietysti oikeus, myönsi hänen puhetoverinsa malttiaan menettämättä. – Mutta yhtä hyvin minulla on puolestani oikeus pyytää teitä ilmoittamaan minulle syyt päätökseenne. Ehdotukseni ei ollut mitenkään epähieno, päinvastoin, ja on luonnollista, että minua kohdellaan sen mukaisesti.
Nämä sanat oli lausuttu tavalla, joka ei ollut mitenkään uhkaava, mutta äänensävy oli niin vakava, vieläpä niin arvovaltainen, että se tehosi Ilja Bruschiin. Vaikka hän piti arvossa yksinäisyyttään, hän varmaan piti vielä tärkeämpänä välttää sopimatonta kiistaa, sillä hän hyväksyi heti itse asiassa täysin oikeutetun huomautuksen.
– Olette oikeassa, hyvä herra, sanoi hän. – Sanon siis teille ensiksikin, että omatuntoni ei sallisi teidän tekevän kauppaa, joka ihan varmaan olisi onneton.
– Se on minun asiani.
– Se on myös minun, sillä en aio kalastaa enempää kuin tunnin päivässä.
– Mihin käytätte muun ajan?
– Melon, jouduttaakseni veneeni kulkua.
– Onko teillä siis kiire?
Ilja Brusch puri huultaan.
– Kiire tai ei, vastasi hän kuivakiskoisemmin, – asia vain on niin. Ymmärrättehän, että jos näissä oloissa ottaisin vastaan viisisataa floriinianne, se olisi samaa kuin jos suorastaan varastaisin ne.
– Ei nyt, kun olette varoittanut minua, väitti ostaja, pysyen yhä järkähtämättömän levollisena.
– Olisi kyllä, vastasi Ilja Brusch, – jollen sitoutuisi kalastamaan joka päivä, vaikkapa vain tunnin. Mutta sellaista velvollisuutta en ikinä ota niskoilleni. Tahdon saada toimia niin kuin mieleni tekee. Tahdon olla vapaa.
– Saatte olla vapaa, julisti tuntematon. – Saatte kalastaa, kun mielenne tekee, ja ainoastaan, kun mielenne tekee. Se lisää vain pelin viehätystä. Sitä paitsi, tiedän teidän olevan siksi taitavan, että pari kolme onnellista saalista riittää takaamaan minulle voittoa, ja katson yhä kaupan oivalliseksi. Tarjoan siis teille yhä edelleen viisisataa floriinia summakaupalla tahi tuhat floriinia matkaraha mukaan luettuna.
– Ja minä yhä edelleen kieltäydyn ottamasta niitä vastaan.
– Jos niin on, toistan kysymykseni: minkä tähden?
Moinen hellittämättömyys oli todellakin sopimatonta. Ilja Brusch, joka luonnostaan oli sangen tyyni, alkoi menettää malttiaan.
– Minkä tähden? toisti hän kiivaammin. – Luulen jo sanoneeni sen teille. Lisään, koska sitä vaaditte, etten tahdo ketään veneeseeni. Ei kai liene kiellettyä rakastaa yksinäisyyttä.
– Ei suinkaan, myönsi hänen puhetoverinsa, mitenkään näyttämättä aikovan lähteä penkiltä, johon oli kuin kiinni juuttunut. – Mutta minun seurassani te saatte olla yksin. En liikahda paikaltani enkä edes sano sanaakaan, jos määräätte minulle sen ehdon.
– Entä öisin? vastasi Ilja Brusch, jota alkoi suututtaa. – Luuletteko, että meillä kahden olisi mukava olla kajuutassani?
– Se on kylliksi tilava kahdelle, vastasi tuntematon. – Sitä paitsi, tuhat floriinia voi kyllä korvata pienen epämukavuuden.
– En tiedä, voineeko, tokaisi Ilja Brusch, yhä äreämpänä. – Minä en sitä kuitenkaan tahdo. En, sata kertaa en, tuhat kertaa en. Se kai on selvää puhetta.
– Sangen selvää, myönsi tuntematon.
– Siis..? kysyi Ilja Brusch osoittaen laituria kädellään.
Mutta hänen puhetoverinsa ei näyttänyt ymmärtävän tätäkään selvää merkkiä. Hän oli vetänyt taskustaan piipun ja täytti sitä huolellisesti. Moinen häikäilemättömyys vimmastutti Ilja Bruschia.
– Pitääkö minun heittää teidät maihin? huudahti hän raivostuneena.
Tuntematon oli saanut piippunsa täytetyksi.
– Siinä tekisitte väärin, sanoi hän, eikä hänen äänensä ilmaissut vähintäkään pelkoa. – Ja kolmesta syystä. Ensiksikin, koska riita ehdottomasti aiheuttaisi poliisin väliintulon ja meidän molempien olisi pakko mennä komisaarin eteen ilmoittamaan nimemme ja etunimemme ja vastaamaan loppumattomaan kysymysten sarjaan. Se ei minua erikoisesti huvittaisi, sen myönnän, ja toiselta puolen sellainen seikkailu ei olisi oikein omiaan jouduttamaan teidän matkaanne, kuten näytte haluavan.
Luottiko itsepäinen kalastuksen harrastaja omaan todisteluunsa? Jos hänellä oli se toivo, hän saattoi olla tyytyväinen. Ilja Brusch, äkkiä leppyneenä, näytti olevan valmis kuuntelemaan. Sujuvasanainen puhuja, joka oli täydessä piippunsa sytyttämistouhussa, ei edes huomannut sanojensa tekemää vaikutusta.
Hän aikoi jatkaa levollista todisteluaan, kun juuri sillä hetkellä veneeseen hyppäsi kolmas henkilö, jonka lähestymistä Ilja Brusch ei ollut nähnyt, koska hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt keskusteluun. Uusi tulokas oli puettu saksalaisen poliisin univormuun.
– Herra Ilja Brusch? kysyi tämä esivallan edustaja.
– Minä olen, vastasi puhuteltu.
– Paperinne, olkaa hyvä?
Kysymys putosi kuin kivi keskelle tyyntä lampea. Ilja Brusch oli silminnähtävästi kuin maahan lyöty.
– Paperini...? änkytti hän. – Eihän minulla ole papereita, ei muita kuin kirjeenkuoria ja vuokrakuitteja talosta, jossa asun Szalkassa. Tyydyttekö niihin?
– Eiväthän ne ole papereita, sellaiset, vastasi poliisi hyljeksivän näköisenä. – Kastetodistus, oleskelukortti, työkirja, passi, ne ovat papereita ne! Onko teillä mitään sellaista?
– Ei kerrassaan mitään, vastasi Ilja Brusch kovin pahoillaan.
– Sepä ikävää teille, mutisi poliisi, näyttäen olevan sangen vilpittömästi pahoillaan siitä, että oli pakotettu menettelemään ankarasti.
– Minulle! huudahti kalastaja. – Mutta minä olen rehellinen ihminen, pyydän teitä uskomaan.
– Olen siitä varma, julisti poliisi.
– Eikä minun tarvitse pelätä mitään. Olen sitä paitsi hyvin tunnettu. Minähän olen Tonavan Liiton viimeisen Sigmaringenissä pidetyn kalastuskilpailun palkinnonsaaja, josta kaikki sanomalehdet ovat puhuneet, ja täälläkin minulla kyllä varmasti on puoltajia.
– Ne kyllä etsitään, olkaa huoletta, vakuutti poliisi. – Sillä välin minun täytyy pyytää kuitenkin teitä seuraamaan minua komissaarin luo, joka tutkii henkilöllisyytenne.
– Komissaarinko luo? päivitteli Ilja Brusch. – Mistä minua syytetään?
– Ei mistään, selitti poliisi. – Asianlaita on vain niin, että minulla on virkaohje. Tässä virkaohjeessa käsketään pitämään silmällä virtaa ja tuomaan komisaarin luo kaikki tapaamani henkilöt, joiden paperit eivät ole kunnossa. Oletteko te virralla? Olette. Onko teillä papereita? Ei. Vien siis teidät mukaani. Muu ei minua liikuta.
– Mutta tämähän on halpamaista! vastusteli Ilja Brusch, joka näytti olevan epätoivoissaan.
– Asia on nyt niin, selitti poliisi levollisesti.
Matkustajaksi pyrkijä, jonka puhe oli niin äkkiä keskeytetty, seurasi tätä vuoropuhelua niin tarkkaavasti, että hän sen aikana oli päästänyt piippunsakin sammumaan. Hän arveli hetken tulleen sekaantua asiaan.
– Jos minä vastaisin herra Ilja Bruschista, sanoi hän, – eikö se riittäisi?
– Se ei ole sanottu, lausui poliisi. – Kuka te sitten olette?
– Tässä on passini, vastasi kalastuksen harrastaja, ojentaen esiin kokoontaitetun paperin.
Poliisi silmäili sitä, ja heti hänen esiintymistapansa muuttui täydellisesti.
– Se on toista, sanoi hän.
Hän taittoi passin taas huolellisesti kokoon ja antoi sen takaisin. Sitten hän sanoi hypäten laiturille: – Näkemiin, hyvät herrat! ja tervehti hyvin kunnioittavasti Ilja Bruschin toveria.
Ilja Brusch puolestaan seurasi katseillaan perääntyvää vihollista yhtä hämmästyneenä tästä odottamattomasta tapahtumasta kuin siitä, miten se oli päättynyt.
Sillä välin hänen pelastajansa tarttui jälleen puheensa lankaan juuri siltä kohdalta, johon se oli katkaistu, ja jatkoi hellittämättä:
– Toinen syy, herra Brusch, on se, että virtaa syistä, joita kenties ette tunne, vartioidaan hyvin tiukasti, kuten juuri olette nähnyt. Tämä vartiointi käy vieläkin tiukemmaksi, kun saavutte alemmas, ja jos mahdollista yhä tiukemmaksi, kun kuljette Serbian sekä Turkin keisarikunnan bulgarialaisten maakuntien läpi, jotka ovat hyvin levottomassa tilassa, vieläpä virallisesti sodassa keskenään heinäkuun ensi päivästä saakka. Arvelen, että yhtä ja toista saattaa sattua matkanne varrella, ettekä ole pahoillanne, jos tarpeen tullen saatte apua kunnon porvarilta, jolla onnekseen on jonkin verran vaikutusvaltaa.
Puhujalla oli syytä luulla, että tämä toinen todiste, jonka pätevyys juuri oli kirjaimellisesti osoitettu olisi tepsivä. Mutta hän ei varmaankaan odottanut niin täydellistä menestystä. Ilja Brusch ei enää muuta pyytänyt kuin saada mukautua. Pulma oli vain siinä, mistä löytyisi pätevältä tuntuva tekosyy mielenmuutokseen.
– Kolmas ja viimeinen syy, jatkoi sillä välin matkustajaehdokas, – on se, että käännyn puoleenne presidenttinne herra Miclescon pyynnöstä. Kun kerran olette yrityksessänne Tonavan Liiton suojeluksessa, on mitä kohtuullisin vaatimus, että se saa valvoa täytäntöönpanoa, niin että se tarvittaessa voi taata sen vilpittömyyden. Kun herra Miclesco sai kuulla minun aikovan liittyä matkatoveriksenne, hän antoi minulle siitä tavallaan virallisen määräyksen. Valitan, etten osannut aavistaa teidän käsittämätöntä vastarintaanne ja kieltäydyin ottamasta vastaan suosituskirjeitä, joita hän minulle tarjosi teille jätettäväksi.
Ilja Bruschilta pääsi helpotuksen huokaus. Saattoiko olla enää parempaa tekosyytä suostua siihen, mistä hän niin itsepintaisesti oli kieltäytynyt?
– Se teidän olisi pitänyt heti sanoa! huudahti hän. – Siinä tapauksessa asia on ihan toinen, ja menettelisin epähienosti, jos yhä vielä hylkäisin ehdotuksenne.
– Suostutte siis?
– Suostun.
– Sepä oivallista! sanoi kalastuksen harrastaja, joka vihdoinkin oli päässyt toivomuksensa perille. Hän veti taskustaan muutamia seteleitä. – Tässä ovat ne tuhat floriinia.
– Tahdotteko niistä kuitin? kysyi Ilja Brusch.
– Jos ette pane pahaksenne.
Kalastaja veti esiin toisesta laatikosta mustetta, kynän ja muistikirjan, josta hän repäisi lehden; sitten hän viimeisessä päivänkajossa ryhtyi kirjoittamaan kuittia, jonka hän samalla luki ääneen.
– Vastaanottanut sovittuna hintana kalansaaliistani koko nykyisen matkani kestäessä ja maksuksi matkasta Ulmista Mustallemerelle tuhannen floriinin suuruisen summan herra...?
– Herra...? toisti hän kynä koholla kysyvällä äänellä.
Ilja Bruschin matkustaja oli paraikaa sytyttämässä jälleen piippuansa.
– Jägeriltä, Wienistä, Leipziginkatu 45, vastasi mies kahden savupilven lomassa.
SERGEI LADKO
Niistä eri seuduista, joita sota historiallisen ajan alusta on erikoisesti koetellut, – mikäli nyt mikään seutu voi kehua nauttineensa edes suhteellista suosiota tässä suhteessa! – ovat ensi sijassa mainittava Euroopan etelä- ja kaakkoisosat. Maantieteellisen asemansa vuoksi nämä seudut sekä Mustanmeren ja Indus-virran välinen osa Aasiaa itse asiassa ovat se taistelutanner, jolla vanhassa maailmassa asuvat kilpailevat kansanheimot auttamattomasti joutuvat törmäämään yhteen.
Foinikialaiset, kreikkalaiset, roomalaiset, persialaiset, hunnit, gootit, slaavit, magyarit, turkkilaiset ja monet muut ovat taistelleet näistä onnettomista seuduista tahi niiden osista, mainitsematta niitä siihen aikaan villejä laumoja, jotka vain samosivat niiden läpi, mennäkseen Keski- ja Länsi-Eurooppaan, missä ne hitaan kehityksen tuloksena ovat synnyttäneet nykyajan kansallisuudet.
Ja jos sopii uskoa useita oppineita ennustajia, niiden tulevaisuus ei tule olemaan sen onnekkaampi kuin niiden traaginen menneisyys oli. Ennustusten mukaan keltaisen rodun maahantunkeutuminen palauttaa näille seuduille ennemmin tai myöhemmin muinaisajan ja keskiajan verilöylyt. Tämän ajan tultua Etelä-Venäjä, Romania, Serbia, Bulgaria, Unkari ja Turkkikin, hyvin hämmästyneenä näytellessään sellaista osaa – jos muuten tämänniminen maa vielä siihen aikaan yleensä on Osmanin jälkeläisten vallassa – joutuvat pakosta Euroopan ulkovarustukseksi, ja ensimmäiset yhteentörmäykset ratkaistaan niiden kustannuksella.
Odotettaessa näitä mullistuksia, joiden määräaika on lievimmin sanoen hyvin kaukana, ne eri rodut, jotka aikojen kuluessa ovat asettuneet Välimeren ja Karpaattien väliin, ovat lopulta miten kuten juurtuneet paikoilleen, ja rauhan liike – tämä niin anottujen sivistyneiden kansojen suhteellinen rauha siis – on lakkaamatta laajentanut valtaansa itään päin. Maanvaivana olevat levottomuudet, ryöstöt ja murhat näyttävät nyttemmin rajoittuneen siihen osaan Balkanin niemimaata, jota Osmanin jälkeläiset vielä hallitsevat.
Tultuaan ensi kerran Eurooppaan v. 1356 ja valloitettuaan Konstantinopolin v. 1453 turkkilaiset törmäsivät maan edellisiä valtaajia vastaan, jotka tultuaan ennen heitä Keski-Aasiasta ja käännyttyään aikoja sitten kristinuskoon jo silloin alkoivat sulautua alkuasukkaisiin ja järjestyä säännöllisiksi ja kiinteiksi kansakunniksi. Ikuinen taistelu olemassaolosta toistui, ja nämä syntyvät kansakunnat puolustivat sitkeästi sitä, mitä ne itse olivat riistäneet toisilta. Slaavit, magyarit, kreikkalaiset, kroatit ja teutonit nostivat turkkilaisten maahantunkeutumista vastaan elävän muurin, jota, joskin se paikoittain antoi perään, ei missään saatu kokonaan kukistetuksi.
Pysähdytettyinä Karpaattien ja Tonavan tälle puolelle turkkilaiset eivät edes kyenneet säilyttämään valtaansa näiden äärimmäisten rajojen sisäpuolella, ja se, mitä sanotaan Idän kysymykseksi, ei ole muuta kuin heidän vuosisataisen peräytymisensä historiaa.
Toisin kuin heitä edeltäneiden maanvaltaajien, jotka he katsoivat oikeudekseen häätää pois omaksi eduksensa, aasialaisten muhamettilaisten ei koskaan ole onnistunut sulattaa itseensä valtansa alle laskemiaan kansoja. He pysyivät valloittajina, jotka herroina komensivat orjia. Kun moinen hallitustapa uskontojen erilaisuuden vuoksi kävi vielä rasittavammaksi, ei siitä voinut olla muuta seurausta kuin voitettujen alituinen kapinointi.
Historia onkin täynnä kapinoita, jotka vuosisataisten taistelujen jälkeen olivat v. 1875 päättyneet Kreikan, Montenegron, Romanian ja Serbian enemmän tai vähemmän täydelliseen itsenäisyyteen. Muut kristityt kansakunnat taas jäivät yhä Muhammedin uskoisten vallan alaisiksi.
Tämä valta kävi v. 1875 alkukuukausina vielä tavallista kiusallisemmaksi. Sulttaanin palatsissa voitolle päässeen muhamettilaisen taantumuksen johdosta Turkin keisarikunnan kristityitä rasitettiin ylenmäärin veroilla, pideltiin pahoin, surmattiin ja kidutettiin tuhansin tavoin. Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Alkukesällä Herzegovina nousi vielä kerran kapinaan.
Isänmaanpuolustajien parvia samoili kautta maan, ja etevien päälliköiden, kuten Peko-Pavlovitsin ja Lyibibratitsin johtamina ne tuottivat tappion toisensa jälkeen niitä vastaan komennetuille säännöllisille joukoille.
Pian kapinanliekki laajeni, levisi Montenegroon, Bosniaan ja Serbiaan. Turkkilaisten Dugan solissa tammikuussa v. 1876 kärsimä uusi tappio rohkaisi täydellisesti mielet, ja kansankiihko alkoi kuohua Bulgariassa. Kuten aina, se alkoi salavehkeillä ja luvattomilla kokouksilla, joihin maan innokas nuoriso saapui kenenkään huomaamatta.
Näihin kokouksiin ilmestyi piankin päälliköitä, jotka saivat lujasti valtoihinsa enemmän tai vähemmän mieslukuisen kannattajajoukon, toiset kaunopuheisuudellaan, toiset älynsä vaikutuksesta tahi hehkuvalla isänmaanrakkaudellaan. Ennen pitkää jokaisella ryhmäkunnalla ja ryhmäkuntien yläpuolella jokaisella kaupungilla oli oma johtajansa.
Rustshukissa, Tonavan varrella melkein vastapäätä romanialaista Giorgievon kaupunkia sijaitsevassa tärkeässä Bulgarian kaupungissa, johtovalta uskottiin yksimielisesti luotsi Sergei Ladkolle. Parempaa päällikköä ei olisi voitu valita.
Sergei Ladko oli lähes kolmenkymmenen, kookas, vaaleaverinen kuin pohjois-slaavi, jättiläisvoimainen, ja tavattoman taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa. Hänessä yhtyivät siis ne ruumiilliset ominaisuudet, jotka helpottavat päällikkönä toimimista. Mutta suuriarvoisempaa oli, että hänellä oli myös johtajalle välttämättömät henkiset ominaisuudet: tarmokkuutta päätöksen teossa, varovaisuutta toimeenpanossa, intohimoista rakkautta maahansa.
Sergei Ladko oli syntynyt Rustshukissa, missä hän toimi luotsina Tonavalla, eikä hän ollut koskaan jättänyt kaupunkia muulloin kuin luotsatakseen joko Wieniin ja ylemmäksikin tahi Mustanmeren vesille saakka ruuhia ja proomuja, jotka turvautuivat hänen täydelliseen suuren virran tuntemukseensa. Näiden puoliksi joki-, puoliksi meriretkien väliaikoina hän käytti joutohetkensä kalastukseen, ja harvinaisten luontaisten lahjojensa avulla hän oli hankkinut hämmästyttävän etevyyden tässä taidossa, jonka tuotteet yhdessä hänen luotsinpalkkioittensa kanssa turvasivat hänelle sangen hyvän toimeentulon.
Koska hänen kaksinainen ammattinsa pakotti hänet viettämään virralla neljä viidettäosaa elämästään, oli vedestä vähitellen tullut hänen oikea olomuotonsa. Rustshukin kohdalla merensalmen levyisen Tonavan poikki uiminen oli hänestä vain leikkiä, ja lukemattomat olivat jo tämän erinomaisen uimarin suorittamat pelastustyöt.
Niin arvokas ja rehellinen elämä oli jo kauan ennen turkkilaisvastaisia levottomuuksia tehnyt Sergei Ladkon yleisesti suosituksi Rustshukissa. Lukemattomat olivat siellä hänen ystävänsä, joita hän ei kaikkia tuntenutkaan. Voisi sanoa, että hänen ystäviään olivat poikkeuksetta kaikki kaupungin asukkaat, ellei Ivan Strigaa olisi ollut.
Hänkin oli paikkakuntalaisia, tämä Ivan Striga, kuten Sergei Ladkokin, jonka elävä vastakohta hän oli.
Ruumiillisessa suhteessa he olivat tyystin erilaisia, ja kuitenkin passi, joka tyytyy ylimalkaisiin ilmaisuihin, olisi käyttänyt samoja sanoja kuvatakseen heitä kumpaakin.
Samoin kuin Ladko, Strigakin oli kookas, leveäharteinen, roteva, vaaleatukkainen ja -partainen. Hänelläkin oli siniset silmät. Mutta näihin yleispiirteisiin päättyi yhtäläisyys. Yhtä suurta sydämellisyyttä ja avomielisyyttä kuin ilmaisivat toisen jalopiirteiset kasvot, yhtä suurta oveluutta ja kylmää julmuutta osoittivat toisen levottomat kasvojen juonteet.
Siveellisessä suhteessa erilaisuus oli vielä silmäänpistävämpää. Ladkon elämässä ei ollut mitään salassa pidettävää, kukaan sen sijaan ei olisi voinut sanoa, millä keinoin Striga hankki itselleen kultaa, jota hän niin säästelemättä tuhlasi. Kun tästä ei ollut varmoja tietoja, ihmiset antoivat mielikuvituksensa vapaasti liidellä. Kerrottiin, että Striga, kavaltaen maansa ja heimonsa, oli ruvennut sortajien, turkkilaisten, palkatuksi urkkijaksi. Kerrottiin myös, että hän urkkijanammattinsa rinnalla harjoitti tilaisuuden tarjoutuessa myös salakuljettajan tointa ja kaikenlaisia tavaroita usein hänen avullaan kuljetettiin romanialaiselta rannalta bulgarialaiselle tahi päinvastoin, suorittamatta mitään tullimaksua. Kerrottiinpa olkia kohautellen, että se kaikki oli vielä vähäpätöistä ja että Striga hankki käteisimmän osan varoistaan tavallisilla ryöstöillä ja rosvoiluilla; kerrottiin vielä... Mutta mitä kaikkea lieneekään kerrottu? Tosiasia on, ettei tiedetty mitään varmaa tämän vaarallisen henkilön töistä ja toimista; jos ihmisten epäystävälliset arvelut olivat todenmukaisia, hän oli joka tapauksessa ollut siihen määrään taitava, ettei koskaan ollut joutunut kiinni.
Näitä arveluja muuten tyydyttiin uskomaan toisilleen varovasti kuin salaisuuksia. Kukaan ei olisi uskaltanut lausua julkisesti sanaakaan miestä vastaan, jonka julkeutta ja väkivaltaisuutta pelättiin. Striga saattoi siis tekeytyä tietämättömäksi ihmisten käsityksistä hänestä, pitää yleisestä ihailusta johtuvana sitä myötämieltä, jota monet pelkuruudesta hänelle osoittivat, liikkua kaupungilla kuin herra valloittamassaan maassa ja sen huonomaineisimpien asukkaiden kanssa häiritä sen levollisuutta pahennusta herättävillä hillittömillä mässäilyillään.
Moisen miehen ja Ladkon välille, joka eli niin toisenlaista elämää, ei olisi luullut voivan syntyä pienintäkään yhteyttä, eivätkä he pitkään aikaan tienneetkään toisistaan muuta kuin mitä huhu kummastakin kertoi. Järjen mukaan olisi pitänytkin aina olla näin laita. Mutta kohtalo nauraa sille, mitä sanomme järjeksi, ja jossakin oli kirjoitettuna, että nämä molemmat miehet joutuisivat vastakkain leppymättöminä vihollisina.
Natsha Gregorevits, kuulu koko kaupungissa kauneudestaan, oli kahdenkymmenen ikäinen. Hän asui ensin yhdessä äitinsä kanssa, sitten yksin, lähellä Ladkoa, johon hän siten oli tutustunut jo varhaisessa lapsuudessaan. Jo kauan oli talo ollut miehistä apua vailla. Viisitoista vuotta ennen kuin tässä kerrotut tapahtumat alkoivat, perheen isä näet oli saanut surmansa turkkilaisten käsissä. Tämän inhoittavan murhan muisto pani sorretut isänmaanystävät vieläkin vihasta vapisemaan, sillä heitä ei suinkaan ollut saatu orjuutetuiksi. Hänen leskensä oli ollut pakko turvautua vain itseensä, ja hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön. Hän oli taitava valmistamaan pitsejä ja kirjo-ompeleita, joilla slaavilaismaissa vaatimattominkin talonpoikaisnainen kernaasti somistaa yksinkertaiset juhlavaatteensa, ja hänen oli onnistunut sillä keinoin turvata oman ja tyttärensä toimeentulo.
Varsinkin köyhille ovat kuitenkin levottomat ajat tuhoisia, ja useamman kerran olisi pitsien kutojatar joutunut kärsimään Bulgarian alinomaisen sekasorron johdosta, ellei Ladko hienotunteisesti olisi tullut hänen avukseen. Vähitellen oli hyvin läheinen tuttavuus virinnyt nuoren miehen ja molempien naisten välille, joiden rauhallisessa asunnossa poikamies sai viettää vapaahetkensä. Usein hän iltaisin koputti heidän ovelleen, ja silloin istuttiin pitkään kiehuvan teekeittiön ääressä. Hän vuorostaan, kiitollisena ystävällisestä vastaanotosta, vei heidät huvi- tahi kalastusretkelle Tonavalle.
Kun rouva Gregorevits lakkaamattoman työnsä riuduttamana muutti miesvainajansa luo, sai orpotyttö yhä nauttia Ladkon suojelusta. Suojelu kävi valppaammaksikin; hänen ansiostaan nuoren tytön ei tarvinnut koskaan kärsiä äitiraukkansa kuoleman johdosta.
Ja siten, vähitellen rakkaus oli syttynyt molempien nuorten sydämissä heidän huomaamattaan. Vasta Striga sai heidät sen huomaamaan.
Striga oli näet iskenyt silmänsä tyttöön, jota ihmisten kesken sanottiin "Rustshukin kaunottareksi", ja rakastunut häneen niin äkkiä ja rajusti kuin hänenlaisensa hillitön luonne saattaa. Tottuneena näkemään, että kaikki taipuivat hänen oikkuihinsa, hän oli tullut nuoren tytön luo ja muitta mutkitta pyytänyt häntä vaimokseen. Ensi kerran elämässään hän tapasi voittamatonta vastarintaa. Välittämättä vaarasta joutua niin pelättävän miehen vihoihin Natsha selitti, ettei mikään voisi ikinä saada häntä suostumaan sellaiseen avioliittoon. Turhaan Striga yritti uudestaan. Hän ei sillä voittanut mitään, mutta kolmannella kerralla häntä ei päästetty edes sisälle.
Silloin hänen vihallaan ei ollut enää määrää. Päästäen hurjan luontonsa vapaasti valloilleen hän syyti suustaan kirouksia, jotka kauhistuttivat Natshaa. Hädissään tyttö riensi kertomaan pelkonsa Sergei Ladkolle, jossa hänen kertomuksensa sytytti yhtä leimuavan vihanliekin kuin oli se, jota tyttö niin kovin oli pelästynyt. Tahtomatta kuulla muusta puhuttavankaan Ladko ylen kiihkein sanoin sätti miestä, joka oli siksi julkea, että uskalsi edes kohottaa katseensa Natshaan.
Ladko kuitenkin tyyntyi vähitellen. Seurasi hyvin sekavia välien selvittelyjä, joiden tulos kuitenkin oli täysin selvä. Tuntia myöhemmin Sergei ja Natsha, taivaan autuus silmissään ja riemu sydämissään, vaihtoivat ensimmäisen kihlajaissuudelmansa.
Kun Striga sai kuulla uutisen, hän oli pakahtua raivosta. Hän tuli Gregorevitsin taloon, herjasanat ja uhkaukset huulillaan. Raudanluja käsi heitti hänet ulos, ja hän sai kokea, että talossa nyttemmin oli mies sitä puolustamassa.
Joutua voitetuksi, tavata väkevämpänsä, oli Strigalle pahempi nöyryytys kuin mitä hän saattoi sietää, ja hän päätti kostaa. Yhdessä muutamien kaltaistensa seikkailijoiden kanssa hän eräänä iltana odotti Ladkoa, kun tämä asteli virran rantatörmää ylös. Tällä kertaa ei ollut suunnitteilla pelkkä riita, vaan kerrassaan murhayritys. Hyökkääjät heiluttivat käsissään puukkoja.
Tämä uusi hyökkäys oli yhtä menestyksetön kuin edellinenkin. Aseenaan airo, jota Ladko käytti nuijana, hän pakotti hyökkääjät peräytymään, ja Strigan, jota hän ankarasti ahdisti, oli pakko pötkiä häpeällisesti pakoon.
Tämä opetus oli kai ollut riittävä, sillä salakavala mies ei uudistanut rikollista yritystään. Vuoden 1875 alussa Sergei Ladko ja Natsha Gregorevits menivät naimisiin, ja siitä lähtien vallitsi sydämellinen, ihaileva rakkaus luotsin hyvinvoivassa talossa.
Keskelle tätä kuherruskuukautta, jonka kirkkautta yli vuoden aika ei ollut himmentänyt, sattuivat Bulgarian tapahtumat alkukuukausina v. 1876. Rakkaus, jota Sergei Ladko tunsi vaimoaan kohtaan, ei voinut, niin syvä kuin se olikin, saada häntä unohtamaan, mitä hänen tuli tuntea maataan kohtaan. Epäröimättä hän liittyi niihin, jotka heti ryhmittyivät ja pitivät neuvotteluja keksiäkseen keinot isänmaan onnettomien olojen parantamiseksi.
Ennen kaikkea täytyi hankkia aseita. Paljon nuoria miehiä lähti tätä varten pois maasta. He kulkivat virran poikki ja hajaantuivat Romaniaan ja Venäjälle asti. Sergei Ladko oli heidän joukossaan. Sydän surun raatelemana, mutta lujana velvollisuutensa täyttäjänä hän lähti, jättäen sen, jota hän rakasti, alttiiksi kaikille vaaroille, jotka vallankumousaikoina uhkaavat sissipäällikön vaimoa.
Hänen mieleensä muistui Striga, ja tämä muisto lisäsi hänen levottomuuttaan. Eikö se rosvo käyttäisi hyväkseen onnellisen kilpakosijansa poissaoloa iskeäkseen häntä ahdistamalla hänen rakkaimpaansa? Se oli kyllä mahdollista. Mutta Sergei Ladko ei antanut tämän oikeutetun pelon masentaa mieltään. Sitä paitsi näytti todella siltä, että Striga jo kuukausia sitten oli lähtenyt maasta aikomatta enää palata.
Jos yleistä huhua sopi uskoa, hän oli siirtänyt toimintansa pääpisteen pohjoisempaan. Tätä koskevia huhuja ei tosin puuttunut, mutta ne olivat aina sekaisia ja ristiriitaisia. Häntä syytettiin ylimalkaan kaikista rikoksista, kenenkään tarkemmin osoittamatta ainoatakaan niistä todeksi.
Strigan poistuminen näytti kuitenkin olevan tosiasia, eikä muulla ollut Ladkolle väliäkään.
Todellisuus osoitti hänen rohkeudessaan olleen oikeassa.
Hänen poissaollessaan ei mikään vaara uhannut Natshan turvallisuutta.
Tuskin palattuaan hänen täytyi lähteä jälleen, ja tästä toisesta retkestä piti tulla pitempi kuin ensimmäinen oli ollut. Siihen saakka noudatetut menetelmät näet olivat tehneet mahdolliseksi vain riittämättömien asemäärien hankkimisen. Venäjältä käsin tulevat lähetykset saapuivat maitse, Unkarin ja Romanian siihen aikaan sangen harvoilla rautatielinjoilla varustettujen seutujen kautta. Bulgarian isänmaanystävät toivoivat saavuttavansa toivotun tuloksen helpommin, jos joku heistä lähtisi Budapestiin kokoamaan sinne rautateitse tulleet aselähetykset ja lastaisi ne proomuihin, jotka sitten kulkisivat nopeasti Tonavaa alas.
Ladko, jolle tämä luottamustoimi uskottiin, lähti matkalle jo samana iltana. Erään maanmiehensä seurassa, jonka tuli tuoda vene takaisin bulgarialaiselle rannalle, hän kulki virran poikki, kiiruhtaakseen niin pian kuin mahdollista Romanian halki Unkarin pääkaupunkiin. Silloin sattui tapahtuma, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta salaliittolaisten asiamiehelle.
Hän ja hänen seuralaisensa eivät olleet vielä viidenkymmenen metrin päässä rannasta, kun pamahti laukaus. Luoti oli aivan varmaan tarkoitettu heille, sillä he kuulivat sen vinkuvan korvainsa ohi. Luotsi epäili sitä vieläkin enemmän, koska hän luuli tuntevansa hämärän himmeässä valossa vilahdukselta näkemänsä ampujan Strigaksi. Tämä oli siis palannut Rustshukiin?
Tuska, jota Ladko tämän selkkauksen johdosta tunsi, ei saanut hänen päätöstään järkkymään. Hän oli jo ennakolta valmistautunut uhraamaan henkensä isänmaalle. Hän oli valmis, jos tarvittiin, uhraamaan sille vielä enemmän: tuhat kertaa kallisarvoisemman onnensa. Laukauksen kuultuaan hän oli heittäytynyt veneen pohjalle. Mutta se oli vain sotajuoni uuden hyökkäyksen välttämiseksi. Pamauksen kaiku oli tuskin lakannut kuulumasta seudulla, kun hänen kätensä, puristaen kovemmin airoa, ajoi venettä nopeammin romanialaista Giorgievon kaupunkia kohti, josta valot alkoivat tuikkia näkyviin pimenevässä yössä.
Saavuttuaan määräpaikkaansa Ladko toimi tarmokkaasti tehtävässään.
Hän asettui yhteyteen tsaarin hallituksen edustajien kanssa, joista toiset olivat pysähtyneet Venäjän rajalle, toiset salaa asettuneet Budapestiin ja Wieniin. Useita proomuja, jotka hänen toimestaan oli lastattu aseilla ja ampumatarpeilla, lähti kulkemaan Tonavaa alas.
Hän sai usein uutisia Natshalta kirjeissä, jotka oli lähetetty hänen valitsemallaan salanimellä ja yön turvissa viety Romanian alueelle. Uutiset olivat alussa hyviä, mutta ennen pitkää ne kävivät levottomuutta herättäviksi. Ei niin, että Natsha olisi maininnut Strigan nimeä. Hän ei näyttänyt edes tietävän, että roisto oli palannut Bulgariaan, ja Ladko alkoi jo epäillä pelkoansa vääräksi. Varmaa sen sijaan oli, että Ladko oli ilmiannettu turkkilaisille viranomaisille, koskapa poliisit olivat tunkeutuneet hänen asuntoonsa ja toimeenpanneet kotitarkastuksen, joka kylläkin oli jäänyt tuloksetta. Hänellä ei siis ollut syytä palata Bulgariaan, sillä hänen palaamisensa olisi ollut suoranainen itsemurha. Hänen toimintansa tunnettiin, häntä vaanittiin yöt päivät, eikä hän voisi näyttäytyä kaupungilla joutumatta vangituksi ensi askeleella. Koska turkkilaisten vangiksi joutuminen on samaa kuin mestatuksi tuleminen, täytyi Ladkon siis olla näyttäytymättä, kunnes kapina olisi julistettu. Muuten hän olisi aiheuttanut mitä pahinta onnettomuutta itselleen ja vaimolleen, jonka rauhaa siihen asti ei ollut mitenkään häiritty.
Bulgaria julisti kapinan toukokuussa, liian aikaisin luotsin mielestä, joka ennusti pahaa tästä hätäilystä.
Oli hänen mielipiteensä mikä tahansa, hänen täytyi kuitenkin rientää maansa avuksi. Juna vei hänet Zomboriin, viimeiseen Tonavan varrella olevaan Unkarin kaupunkiin, johon siihen aikaan vei rautatie. Siellä hän astuisi veneeseen, eikä hänen sen jälkeen tarvitsisi muuta kuin antautua virran vietäväksi.
Hänen Zomborissa saamansa uutiset pakottivat hänet kuitenkin keskeyttämään matkansa. Hänen pelkonsa oli ollut liiankin oikeutettu. Bulgarian kapina tukahdutettiin alkuunsa. Turkki keskitti jo lukuisia joukkoja laajan kolmion muotoon, jonka kärkinä olivat Rustshuk, Widdin ja Sofia, ja sen rautainen uhka painoi raskaimmin juuri näitä onnettomia seutuja.
Ladkon täytyi palata odottamaan parempia aikoja pieneen kaupunkiin, jonka hän oli valinnut asuinpaikakseen.
Kirjeet, jotka hän sinne piankin sai Natshalta, tekivät hänelle selväksi, ettei muuta mahdollisuutta ollut. Hänen taloaan vartioitiin entistä tarkemmin, jopa siihen määrään, että Natshan itse asiassa täytyi pitää itseään vankina; häntä vaanittiin, ja hänen täytyi yhteisen edun vuoksi välttää kaikkia varomattomia toimenpiteitä.
Ladko sai siis niellä harminsa toimettomana, sillä aselähetykset oli kapinan epäonnistuttua ja turkkilaisjoukkojen asetuttua virran rannoille pakostakin täytynyt lakkauttaa. Mutta tällainen jo itsessään kiusallinen odotus kävi hänelle sietämättömäksi, kun hän kesäkuun lopulta alkaen ei enää saanut minkäänlaisia tietoja rakkaasta Natshastaan.
Hän ei tiennyt mitä ajatella, ja hänen levottomuutensa yltyi yhä kiduttavammaksi tuskaksi, mitä enemmän aikaa kului. Hänen olikin todella syytä pelätä pahinta. Heinäkuun 1. päivänä Serbia oli virallisesti julistanut sulttaanille sodan, ja siitä lähtien Tonavan seuduilla samoili ristiinrastiin joukkoja, jotka alituisilla marsseillaan panivat toimeen mitä hirvittävimpiä väkivaltaisuuksia. Oliko siis Natsha näitten levottomuuksien uhrien joukossa vai olivatko turkkilaiset vallanpitäjät teljenneet hänet vankilaan panttivankina tahi miehensä luultuna rikostoverina?
Kun tätä vaitioloa oli kestänyt kuukauden, hän ei enää voinut sitä kestää, vaan päätti mitään vaaroja säikkymättä palata Bulgariaan, saadakseen selville totuuden.
Juuri Natshan edun vuoksi oli kuitenkin tärkeätä toimia varovaisesti. Hänen paluustaan olisi hyötyä vain sillä ehdolla, että hän voisi tunkeutua Rustshukin kaupunkiin ja liikkua siellä vapaasti, huolimatta epäluuloista, joiden kohteena hän oli. Hän toimisi sitten miten parhaiten taitaisi ja asianhaarain mukaan. Pahimmassa tapauksessa ja silloinkin kun hänen täytyisi kiireesti palata rajan taakse, hänellä ainakin olisi ilo puristaa vaimoaan rintaansa vasten.
Sergei Ladko etsi useampia päiviä tämän vaikean pulman ratkaisua. Vihdoin hän luuli löytäneensä sen ja uskomatta kenellekään salaisuuttaan hän ryhtyi heti panemaan toimeen laatimaansa suunnitelmaa.
Onnistuisiko tämä suunnitelma? Tulevaisuus saisi sen näyttää. Joka tapauksessa hän koettaisi onneaan, ja siksi luotsin lähimmät naapurit, joista kukaan ei tuntenut hänen oikeaa nimeään, heinäkuun 28. päivän aamuna 1876 havaitsivat visusti suljetuksi pienen talon, jonka katon alla hänellä oli useampia kuukausia ollut yksinäinen tyyssijansa.
Millainen Ladkon suunnitelma oli, mitkä ne vaarat, joihin hän aikoi antautua koettaessaan panna sen toimeen, miltä osin Bulgarian ja erikoisesti Rustshukin tapahtumat liittyivät Sigmaringenin ongintakilpailuun, saa lukija tietää edempänä tässä kertomuksessa, joka ei suinkaan ole mitään mielikuvituksen tuotetta, sillä sen päähenkilöt elävät vielä meidän päivinämme Tonavan rannoilla.
KARL DRAGOCH
Heti kun herra Jägerillä oli kuitti taskussaan, hän ryhtyi asettumaan veneeseen vakinaiseksi olijaksi. Kysyttyään, kumpi vuoteista annettaisiin hänen käyttöönsä, hän katosi kajuuttaan ottaen matkalaukun mukaansa. Kymmenen minuutin kuluttua hän tuli sieltä jälleen ulos, muuttuneena kiireestä kantapäähän. Aidossa kalastajan puvussa – karkeassa puserossa, isoissa saappaissa ja hylkeennahkaisessa lakissa – hän oli kuin toinen Ilja Brusch.
Herra Jäger hiukan kummastui huomatessaan, että hänen lyhyen poissaolonsa aikana hänen isäntänsä oli poistunut ruuhesta. Hän ei kuitenkaan huolinut kysyä mitään, kun tämä puolen tunnin kuluttua palasi. Pyytämättään hän sai tietää, että Ilja Brusch oli katsonut tarpeelliseksi lähettää muutamia kirjeitä sanomalehdille, ilmoittaakseen niille saapuvansa Neustadtiin ylihuomispäivän illalla ja Regensburgiin seuraavana päivänä. Nyt, kun herra Jägerin etuja piti valvoa, oli näet tärkeätä, että paikkoja ei enää tavattaisi niin autioina, kuin Ulm oli ollut. Ilja Brusch pahoitteli jopa sitä, ettei voinut pysähtyä niihin kaupunkeihin, joiden kautta kuljettaisiin ennen Neustadtiin tuloa. Varsinkin Neuburg ja Ingolstadt olisivat olleet melko tärkeitä. Pysähdykset valitettavasti eivät kuitenkaan soveltuneet hänen matkasuunnitelmaansa, ja hänen oli pakko jättää ne sikseen.
Herra Jäger tuntui olevan hyvin mielissään julkisuuteen annetuista tiedoista eikä näkynyt panevan kovinkaan pahakseen, ettei voinut pysähtyä Neuburgiin eikä Ingolstadtiin. Hän päinvastoin hyväksyi isäntänsä päätöksen ja vakuutti vielä kerran, että hän, kuten he olivat keskenään sopineet, ei tahtonut mitenkään supistaa toisen vapautta.
Toverukset söivät sitten illallista istuen vastakkain hajasäärin eräällä veneen penkeistä. Tervetuliaisiksi herra Jäger höysti ruokalistaa oivallisella liikkiöllä, jonka hän veti tyhjentymättömästä matkalaukustaan. Ilja Brusch alkoi arvella, ettei hänen pöytätoverinsa ollut hulluimpia ja piti aika paljon myös Mainzin kaupungin lihatuotteesta.
Yön kuluessa ei mitään erikoista tapahtunut. Ennen auringon nousua Ilja Brusch irroitti veneen laiturista häiritsemättä rakastettavan matkustajansa sikeätä unta.
Ulmin kohdalla, jossa Tonava on päässyt Württembergin pienen kuningaskunnan läpi laskeakseen sitten Baijeriin, se on vielä vain kohtalaisen suuri virta. Se ei ole vielä vastaanottanut niitä suuria lisäjokia, jotka alempana kartuttavat sen mahtia, eikä mikään anna vielä aihetta ennustaa, että siitä paisuisi yksi Euroopan tärkeimmistä joista.
Virta oli jo tuntuvasti hiljentänyt vauhtiaan ja kulki noin puoli peninkulmaa tunnissa. Kaikenkokoisia aluksia, joukossa muutamia raskaita, uppoamaisilleen lastattuja veneitä, kulki sitä alas, toiset lisäten vauhtiaan leveän purjeen avulla, jonka luoteistuuli pullisti. Ilma näytti kauniilta; sateen uhkaa ei ollut.
Heti päästyään keskelle virtaa Ilja Brusch liikutteli melaansa ja joudutti veneen kulkua. Muutamia tunteja myöhemmin herra Jäger tapasi hänet tässä työssä, ja sitä kesti iltaan asti, lukuunottamatta lyhyttä lepohetkeä aamiaisen aikana, jonka kuluessa matkaa ei edes keskeytetty. Matkustaja ei tehnyt mitään huomautuksia, ja jos niin kova kiire häntä kummastutti, hän piti kummastuksensa salassa.
Monta sanaa ei vaihdettu tämän päiväkauden kuluessa. Ilja Brusch meloi voimakkaasti. Herra Jäger puolestaan katseli Tonavalla risteileviä veneitä tai tähysteli sen molempia rantoja niin tarkkaan, että se varmaan olisi hämmästyttänyt hänen isäntäänsä, jos tämä ei olisi ollut niin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Rannat olivat käyneet huomattavasti matalammiksi. Virta pyrki laajenemaan ympäristöjen kustannuksella. Vasenta rantaa, joka oli puoliksi veden alla, ei enää voinut selvästi erottaa, kun sitä vastoin oikealla, jota oli keinotekoisesti korotettu rautatien rakentamista varten, junat kiitivät ja veturit puhkuivat sekoittaen savunsa höyrylaivojen savuun, kun niiden siivet jyristen pieksivät vettä.
Offingenin luona, jonka ohi kuljettiin iltapäivällä, rautatie poikkesi etelään, loitoten lopullisesti virrasta. Oikea ranta vuorostaan muuttui laajaksi nevaksi, jonka loppua ei näkynyt, kun illalla pysähdyttiin Dillingeniin yöksi.
Seuraavana päivänä kuljettiin yhtä runsas taival kuin edellisenäkin. Ankkuri heitettiin autiolla paikalla muutama kilometri Neuburgin yläpuolella, ja taas kun elokuun 15. päivän aamu sarasti, ruuhi oli jo keskellä virtaa.
Sen päivän illaksi Ilja Brusch oli ilmoittanut saapuvansa Neustadtiin. Olisi ollut noloa tulla sinne tyhjin käsin. Koska sääsuhteet olivat suotuisat ja päivämatka jäisi tuntuvasti lyhyemmäksi kuin edelliset, päätti Ilja Brusch kalastaa.
Jo päivän ensi hetkinä hän perinpohjaisen huolellisesti tarkasteli pyydyksiään. Hänen veneen perässä istuvaa toveriaan tuntuivat nämä valmistelut huvittavan kuten ainakin oikeata asianharrastajaa. Työskennellessään Ilja Brusch kernaasti puheli.
– Kuten näette, herra Jäger, aion tänään kalastaa, ja kalastus vaatii pitkällisiä valmisteluja. Kala on, näettekös, luulevainen luonnoltaan, eikä voi olla liiaksi varovainen, kun sen tahtoo houkutella pyydykseensä. Eräät kalat ovat harvinaisen älykkäitä, tuutain esimerkiksi. Sitä pyydystettäessä täytyy olla ovela, ja sen suu on niin kova, että se helposti voi katkaista siiman.
– Tuutain ei luullakseni ole mikään erikoisen hyvä kala, huomautti herra Jäger.
– Ei, sillä se pitää liejuisista vesistä, ja tämä seikka tekee sen lihan usein epämiellyttävän makuiseksi.
– Entäs hauki?
– Hauki on oivallinen kala, selitti Ilja Brusch, – jos se painaa viisi, kuusi naulaa; pienissä taas ei ole muuta kuin ruotoja. Mutta haukea ei missään tapauksessa voi lukea älykkäiden ja ovelien kalojen joukkoon.
– Todellako, herra Brusch? Siis nämä niinsanotut suolattoman veden haikalat...
– Ovat yhtä typeriä kuin suolaisen veden hait, herra Jäger. Oikeita tolvanoita, ahvenen ja ankeriaan veroisia! Niiden pyydystäminen voi tuottaa hyötyä, mutta kunniaa ei ikinä... Ne ovat, kuten hieno asiantuntija on kirjoittanut, kaloja, 'jotka antavat pyydystää itsensä' ja 'joita ei tarvitse ottaa kiinni'...
Herra Jäger ei voinut muuta kuin ihmetellä Ilja Bruschin vakuuttavaa varmuutta samoin kuin perinpohjaista tarkkuutta, jolla hän laitteli kuntoon pyydyksensä.
Ensinnäkin hän oli ottanut käsille yhtä notkean kuin kepeän vapansa, joka, kun sen oli taivuttanut kärjestä katkeamaisilleen asti, ponnahti taas yhtä suoraksi kuin ennen. Tämä vapa oli pantu kokoon kahdesta osasta, joista toinen oli tyvestä läpimitaltaan neljä senttimetriä ja suippeni senttimetrin paksuiseksi sillä kohdalla, mistä alkoi toinen, latvaraippa, joka oli hienoa ja sitkeätä puuta. Vapa oli pähkinäpuuta ja lähes neljän metrin pituinen, niin että kalastaja rannalla seisten saattoi pyydystää pohjakaloja kuten lahnaa ja sorvaa.
Näyttäen herra Jägerille koukkuja, jotka hän langalla oli kiinnittänyt jouhiperustimen päähän, Ilja Brusch virkkoi:
– Näettehän, herra Jäger, nämä ovat yhdentoista numeron koukkuja, hyvin hienovartisia. Syötiksi on sorvalle parasta keitetty vehnänjyvä, vain toiselta puolelta haljennut ja hyvin pehmennyt... Kas niin, nyt olen valmis, eikä minun enää tarvitse muuta kuin koettaa onneani.
Herra Jägerin nojautuessa kajuuttaa vasten hän istuutui penkille, haavi ulottuvillaan; sitten hän heitti siiman veteen, heilautettuaan sitä muutaman kerran edestakaisin tavalla, joka ei ollut vailla eräänlaista siroutta. Koukut upposivat kellertävään veteen, ja lyijypainot laskivat ne kohtisuoraan asentoon, joka kaikkien ammattimiesten mielipiteen mukaan on paras. Yläpuolella uiskenteli joutsenen sulasta tehty koho, joka ei ime vettä ja on sen vuoksi oivallinen siihen tarkoitukseen.
Sanomattakin on selvää, että veneessä siitä hetkestä alkaen vallitsi syvä hiljaisuus. Äänten kaiku säikyttää helposti kalat, ja oikealla kalastajalla on muutakin tekemistä kuin lörpöttely. Hänen pitää tarkata kohonsa kaikkia liikkeitä jotta ei päästä hukkaan juuri sitä hetkeä, jolloin saalis on saatava tarttumaan.
Tämän aamukauden kuluessa Ilja Brusch saattoi olla tyytyväinen. Hän sai parikymmentä sorvaa ja lisäksi tusinan ankeriaita ja muutamia säynäviä. Jos herra Jäger todella oli niin intohimoinen asianharrastaja kuin oli kehunut, hän ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka nopeasti ja täsmällisesti hänen isäntänsä käsitteli onkeaan, mikä on muuten välttämätöntäkin tämänlaisia kaloja pyydystettäessä. Aina kun hän tunsi onkeaan nykivän, hän varoi vetämästä saalistaan heti veden pintaan antaen sen rimpuilla syvällä, väsyttää itsensä ponnistelemalla turhaan koukusta irti; hän osoitti siten levollista kylmäverisyyttä, joka on kaikkien maineensa ansaitsevien kalamiesten ominaisuuksia.
Onginta lopetettiin noin kello yksitoista. Kauniina vuodenaikana kala ei näet syö siihen aikaan päivästä, jolloin aurinko on korkeimmillaan ja panee veden pinnan kimaltelemaan. Saalis oli sitä paitsi riittävä. Ilja Brusch pelkäsi sen olevan liiankin runsaan siihen nähden, että Neustadt, johon ruuhi pysähtyi kello viiden maissa, on vain vähäinen kaupunki.
Hän erehtyi. Pari-, kolmekymmentä henkeä oli odottelemassa hänen tuloaan ja tervehti häntä kättentaputuksin, heti kun vene oli köytetty laituriin. Pian hän ei tiennyt, ketä kuunnella, ja muutamassa hetkessä kalat oli vaihdettu kahteenkymmeneenseitsemään floriiniin, jotka Ilja Brusch luovutti herra Jägerille ensimmäisenä osinkona.
Tuntien, ettei hänellä ollut mitään osaa ihmisten ihailuun, herra Jäger oli vaatimattomasti häipynyt kajuuttaan, jonne Ilja Brusch tuli hänen luokseen, heti kun saattoi päästä irti innokkaista ihailijoistaan. Nyt pitikin viivyttelemättä mennä nukkumaan, sillä yö olisi hyvin lyhyt. Ilja Brusch halusi joutua hyvissä ajoin Regensburgiin, jonne oli matkaa lähes seitsemänkymmentä kilometriä. Hän oli sen vuoksi päättänyt lähteä jatkamaan matkaa jo kello yhdeltä aamulla; siten hän saisi aikaa kalastaakin päivän kuluessa, vaikka pitkä taival olikin edessä.
Ilja Brusch sai ennen puoltapäivää kolmisenkymmentä naulaa kaloja, niin että uteliaitten, jotka tungeskelivat Regensburgin laiturilla, ei tarvinnut valittaa nähneensä suotta vaivaa. Yleisön innostus kasvoi silminnähtävästi. Asianharrastajain kesken syntyi paljaan taivaan alla suorastaan huutokauppoja, ja nuo kolmekymmentä naulaa kaloja tuottivat Tonavan Liiton palkinnonsaajalle kokonaista neljäkymmentäyksi floriinia.
Hän ei ikinä ollut uneksinutkaan moisesta menestyksestä ja tuli ajatelleeksi, että oli varsin mahdollista, että herra Jäger lopultakin oli tehnyt mainion kaupan. Jotta tämä seikka kävisi selväksi, nuo neljäkymmentäyksi floriinia oli jätettävä lailliselle omistajalleen, mutta Ilja Bruschin oli mahdoton täyttää tätä velvollisuutta. Herra Jäger oli näet kaikessa hiljaisuudessa poistunut ruuhesta ilmoittaen toverilleen esille jättämässään kirjelapussa, ettei häntä tarvinnut odottaa illalliselle ja että hän palaisi vasta jotensakin myöhään illalla.
Ilja Brusch piti varsin luonnollisena, että herra Jäger halusi käyttää tilaisuutta hyväkseen katsellakseen kaupunkia, joka viidenkymmenen vuoden ajan oli ollut valtakunnan valtiopäivien istuntopaikkana. Kenties hän olisi ollut vähemmän tyytyväinen ja enemmän kummissaan, jos olisi tiennyt, missä toimissa hänen matkustajansa silloin liikkui, ja kuka tämä oikeastaan oli.
"Herra Jäger, Wien, Leipziginkatu 45" oli Ilja Brusch kiltisti kirjoittanut matkustajansa sanelun mukaan. Mutta vieras olisi joutunut hyvin ymmälle, jos kalastaja olisi ollut uteliaampi ja ryhtynyt vuorostaan kuulusteluun.
Ilja Brusch jätti ryhtymättä tähän varokeinoon, jonka oikeutus hänelle kuitenkin oli todistettu, ja tästä laiminlyönnistä oli hänelle tulossa kamalia seurauksia.
Minkä nimen saksalainen santarmi oli lukenut herra Jägerin hänelle näyttämästä passista, ei tiedä kukaan; mutta jos nimi todella oli passin omistajan oikea nimi, ei santarmi ollut voinut siitä lukea muuta kuin nimen Karl Dragoch.
Intohimoinen kalastuksen harrastaja ja Tonavan poliisivoimien päällikkö olivat näet itse asiassa yksi ja sama henkilö. Päätettyään hankkia pääsyn Ilja Bruschin veneeseen, maksoi mitä maksoi, Karl Dragoch, aavistaen voittamattoman vastarinnan mahdolliseksi, oli ryhtynyt sen varalta toimenpiteisiin. Santarmin väliintulo oli ennakolta sovittu ja kohtaus tekaistu kuin teatterissa. Karl Dragoch oli osunut oikeaan, koskapa Ilja Brusch oli jopa katsonut onnen suosioksi sen, että hänellä vaaroissa, jotka hänelle oli paljastettu, oli tämä mahtava suojelija.
Menestys oli niin täydellinen, että Dragoch oli käynyt siitä levottomaksi. Miksi Ilja Brusch oikeastaan oli niin säikähtynyt santarmin käskyä? Miksi hän niin kovin oli peloissaan, että hän uhrasi rakkauden, jota sanoi tuntevansa yksinäisyyttä kohtaan, vaikka siinäkin oli muuten kyllä myös jotakin liioiteltua? Eihän rehellisen miehen toki tarvinnut pelätä poliisikomissaarin eteen astumista. Pahin, mitä siitä olisi voinut olla seurauksena, oli muutaman tunnin, korkeintaan jonkin päivän viivytys, ja kun ei ole kiirettä... Totta kyllä oli, että Ilja Bruschilla oli kiire, ja sekin seikka pani vähän ajattelemaan.
Luulevainen kun oli luonteeltaan, kuten kaikki hyvät poliisimiehet, Karl Dragoch mietiskeli. Mutta hän oli myös liian järkevä antaakseen vähäpätöisten pikkuseikkain, joilla luultavasti oli mitä yksinkertaisin selityksensä, viedä itseänsä harhaan. Hän pani siis yksinkertaisesti nämä pikku huomiot muistiinsa ja kohdisti älynsä voimat siihen pulmaan, jonka oli ottanut ratkaistavakseen ja joka oli vakavampaa laatua.
Tuuma, jonka Karl Dragoch oli pannut toimeen pakottaessaan Ilja Bruschin päästämään hänet matkustajakseen, ei ollut syntynyt täysvalmiina hänen aivoissaan. Sen varsinainen luoja oli Mihail Mihailovitsh, jolla tosin tuskin oli siitä aavistustakaan. Kun lystikäs serbialainen oli leikillään viitannut siihen, että Tonavan Liiton palkinnonsaaja muka varsin hyvin saattoi olla takaa-ajettu pahantekijä tahi takaa-ajossa oleva poliisimies, kummaksi hänet vain halusi kuvitella, olivat nämä ajattelematta lausutut sanat herättäneet Karl Dragochissa vakavaa kiinnostusta. Tietenkään hän ei ollut käsittänyt niitä kirjaimellisesti. Hän tiesi, ettei tämä kalastaja ollut poliisimies, ja piti erittäin luultavana, ettei kalastaja myöskään ollut missään suhteissa etsittyyn pahantekijään. Mutta siitä, että jotakin tekoa ei ole tehty, ei seuraa, ettei sitä voida tehdä. Karl Dragoch oli heti ajatellut, että iloinen serbialainen oli oikeassa. Salapoliisi, joka halusi kaikessa rauhassa pitää silmällä Tonavaa, osoittautuisi sangen ovelaksi, jos hän esiintyisi kalastajana, joka olisi siksi tunnettu, ettei kukaan voinut epäillä hänen olevan jotakin muuta.
Niin houkutteleva kuin tämä päätelmä olikin, täytyi siitä kuitenkin luopua. Sigmaringenin kilpailu oli pidetty, voittaja Ilja Brusch oli julkisesti ilmoittanut aikomuksensa, ja varmaa oli, ettei hän mielisuosiolla taipuisi siihen, että hänen sijalleen vaihdettaisiin toinen henkilö. Vaihtaminen olisi vielä päälle päätteeksi ollut perin vaikeata, koska palkinnonsaajan kasvot olivat tutut suurelle joukolle hänen tovereitaan.
Mutta joskin täytyi luopua toivosta, että Ilja Brusch suostuisi antamaan toisen henkilön hänen nimellään suorittaa matkan, oli kenties olemassa jokin keskitie, jota käyttämällä voisi saavuttaa saman tarkoituksen. Jos oli mahdotonta olla Ilja Brusch niin eikö Karl Dragoch voinut tyytyä pääsemään matkustajaksi hänen purteensa? Kuka kiinnittäisi huomion maineikkaan miehen, johon yleinen mielenkiinto yksinomaan keskittyi, seuralaiseen? Ja joskin joku epähuomiossa loisi hajamielisen katseen tähän maineettomaan seuralaiseen, niin oliko otaksuttavaa, että hän keksisi vähintäkään yhteyttä tämän epämääräisen tuntemattoman ja poliisimiehen välillä, joka siis saisi suorittaa tehtävänsä huomaamattomuuden suojassa.
Tutkittuaan kauan tätä tuumaa Karl Dragoch huomasi sen oivalliseksi ja päätti panna sen toimeen. On jo nähty, kuinka mestarillisesti hän oli sommitellut alkukohtauksen, mutta tätä kohtausta olisivat tarvittaessa seuranneet monet muut. Jos olisi ollut välttämätöntä, Ilja Brusch olisi viety komissaarin eteen, jopa pantu vankilaankin näennäisesti pätevistä tekosyistä, ja häntä olisi peloteltu lukemattomin tavoin. Karl Dragoch olisi, siitä voi olla varma, häikäilemättä käyttänyt mielivaltaisia keinoja, kunnes kalastaja säikähtyneenä olisi pitänyt hyljeksimäänsä matkustajaa silkkana pelastajanaan.
Salapoliisi oli kuitenkin hyvillään, kun oli saavuttanut voiton käyttämättä henkistä väkivaltaa ja jatkamatta ilveilyään ensimmäistä näytöstä pitemmälle.
Nyt hän oli varma siitä, että jos hän ilmaisisi halunsa lähteä, hänen isäntänsä vastustaisi hänen lähtöään yhtä tarmokkaasti kuin oli vastustanut hänen tuloaan. Oli vain käytettävä tilannetta hyväkseen.
Sitä varten Karl Dragochin ei tarvinnut muuta kuin jättäytyä virran vietäväksi. Seuralaisensa kalastaessa tahi meloessa hän pitäisi silmällä virtaa. Mikään poikkeavuus ei jäisi hänen kokeneelta katseeltaan huomaamatta. Matkan varrella hän saisi puhella miestensä kanssa, joita oli sijoiteltu pitkin rantoja. Pahanteosta tahi rikoksesta tiedon saatuaan hän eroaisi Ilja Bruschista rientääkseen pahantekijäin jäljille, ja samoin olisi tarvittaessa laita, jos hänen huomionsa kiintyisi johonkin epäluuloa herättävään merkkiin.
Tämä kaikki oli viisaasti laskettu, ja kuta enemmän Karl Dragoch mietiskeli, sitä enemmän hän onnitteli itseään tuumansa johdosta, joka samalla kun se takasi hänelle tuntemattomuuden koko Tonavan varrella, teki menestyksen mahdollisuudet moninkertaisiksi.
Pahaksi onneksi ei salapoliisi näin päätellessään ollut ottanut lukuun sattumaa. Hän ei osannut aavistaa, että sarja peräti omituisia tapahtumia muutaman päivän kuluttua johtaisi hänen etsiskelynsä edeltäpäin tietämättömään suuntaan ja antaisi hänen tehtävälleen odottamattoman laajuuden.
SINISET SILMÄT
Lähtiessään ruuhesta Karl Dragoch suuntasi kulkunsa kaupungin keskustaan. Hän tunsi Regensburgin, ja alkoi määrätietoisesti astua pitkin hiljaisia, siellä täällä kymmenkerroksisten, feodaaliolojen aikuisten linnantornien reunustamia katuja tässä muinoin vilskeisessä kaupungissa, joka ei enää ollut vilkas, sitten kun sen väkiluku oli vähentynyt kahdeksikymmeneksikuudeksi tuhanneksi sieluksi.
Karl Dragoch ei aikonut katsella kaupunkia, kuten Ilja Brusch luuli. Hän ei liikkunut matkailijana. Vähän matkan päässä sillasta hänen edessään oli tuomiokirkko keskentekoisine torneineen, mutta hän loi vain hajamielisen katseen sen merkilliseen koristeoveen, joka on peräisin 15. vuosisadan lopulta. Hän ei liioin aikonut mennä Thurn und Taxis ruhtinaitten palatsiin ihailemaan goottilaista kappelia eikä suippokaarityylistä luostaria enempää kuin piippukokoelmaakaan, tämän vanhan luostarin eriskummaista nähtävyyttä. Hän ei myöskään halunnut katsella raatihuonetta, jonka salia koristavat vanhat seinäverhot ja jossa portinvartija tavallaan kuin ylpeänä näyttelee kidutuskammiota erilaisine kojeineen. Hän ei aikonut kuluttaa juomarahaa oppaan palveluksiin. Kenenkään avustamatta hän meni postitoimistoon, jossa useat sovituilla nimikirjaimilla varustetut kirjeet häntä odottivat. Luettuaan nämä kirjeet ilmeenkään vaihtumatta Karl Dragoch teki lähtöä toimistosta, kun eräs halpoihin vaatteisiin puettu mies lähestyi häntä ovella.
Tämä mies ja Dragoch tunsivat toisensa, sillä viimemainittu pysähdytti kädenliikkeellä tulijan, juuri kun tämä aikoi puhutella häntä. Tämä liike merkitsi ilmeisesti: "Ei tässä!" Molemmat lähtivät astumaan lähellä olevaa toria kohti.
– Miksi et odottanut minua virran rannalla? kysyi Karl Dragoch, kun arveli olevansa suojassa tungettelevilta kuulijoilta.
– Pelkäsin, etten tapaisi teitä, vastattiin hänelle. – Ja kun tiesin, että teidän piti tulla postitoimistoon...
– No niin, tässä nyt olet, se on pääasia, keskeytti Karl Dragoch. – Eikö mitään uutta?
– Ei mitään.
– Ei edes tavallista murtovarkautta tällä seudulla?
– Ei tällä seudulla eikä muualla Tonavan varsilla.
– Miltä ajalta ovat viimeiset uutisesi?
– Ei ole kahta tuntia siitä, kun sain sähkösanoman keskustoimistostamme Budapestista. Täysin levollista pitkin koko linjaa.
Karl Dragoch mietti hetkisen.
– Mene poliisikansliaan ja sano tulevasi minun lähettämänäni. Ilmoita nimeksesi Friedrich Uhlmann ja pyydä, että sinulle annetaan tieto, jos vähintäkin sattuu tapahtumaan. Lähde sitten Wieniin.
– Entä meidän miehet?
– Minä otan huolehtiakseni niistä. Tapaan heidät ohi kulkiessani. Tapaamme toisemme Wienissä viikon päästä, se on päätetty.
– Jätättekö siis virran yläjuoksun vartioimatta? kysyi Friedrich Uhlmann.
– Paikalliset poliisit riittävät, vastasi Dragoch, – ja me riennämme paikalle pienimmänkin vaaran uhatessa. Sitä paitsi tähän saakka ei Wienin yläpuolella ole koskaan tapahtunut mitään meidän toimialaamme koskevaa. Miekkosemme eivät ole niin typeriä, että toimisivat niin kaukana perusasemaltaan.
– Perusasemaltaan...? toisti Uhlmann. – Onko teillä erikoistietoja?
– Minulla on ainakin mielipide.
– Ja se on..?
– Älähän utele...! Oli miten oli, sanon sinulle ennakolta, että saamme aloittaa Wienin ja Budapestin välillä.
– Miksi siellä pikemmin kuin muualla?
– Siksi, että viimeinen rikos tehtiin siellä. Muistathan, sen talonisännän, jota he 'lämmittelivät' ja joka tavattiin poltettuna polvia myöten.
– Sitä enemmän syytä heillä on toimia muualla ensi kerralla.
– Miksi niin?
– Siksi, että he arvelevat sitä piiriä, jossa tuo rikos tehtiin, vartioitavan erikoisesti. He lähtevät siis kauemmas koettamaan onneaan. Niin he ovat tähän asti tehneet. Ei koskaan kahta kertaa peräkkäin samalla paikalla.
– He ovat päätelleet kuin hölmöt, ja sinä teet samoin, Friedrich Uhlmann, vastasi Karl Dragoch. – Mutta juuri heidän hölmöyteensä minä perustan laskelmani. Kaikki sanomalehdet ovat, kuten kai olet huomannut, arvelleet minun päättelevän samoin. Ihan yksimielisesti ne ovat julistaneet, että minä muka poistuin Tonavan yläjuoksun varsilta, jonne minun mielipiteeni mukaan pahantekijät eivät uskaltaisi palata, ja lähdin Etelä-Unkariin. Siinä ei tietenkään ole sanaakaan totta, mutta voit olla varma siitä, että nämä tahalliset tiedonannot eivät ole olleet vaikuttamatta asianomaisiin.
– Mitä siitä päättelette?
– Että he eivät lähde Etelä-Unkariin päin heittäytymään suden suuhun.
– Tonava on pitkä, huomautti Uhlmann. – Onhan Serbia, Romania, Turkki...
– Entäs sota? Heillä ei ole mitään tekemistä sillä taholla. Saammehan sitä paitsi nähdä.
Karl Dragoch oli hetken vaiti.
– Onko määräyksiäni tarkoin noudatettu? jatkoi hän.
– On.
– Onko virtaa yhä edelleen vartioitu?
– Öin ja päivin.
– Eikä ole huomattu mitään epäiltävää?
– Ei kerrassaan mitään. Kaikilla ruuhilla, kaikilla proomuilla on paperit kunnossa. Koska tästä tuli puhe, täytyy todeta, että nämä tarkastustoimet nostavat paljon murinaa. Venemiehet panevat vastaan, ja jos tahdotte tietää mielipiteeni, niin minusta he eivät ole väärässä. Veneillä ei ole mitään yhteyttä sen kanssa, mitä me etsimme. Vesillä ei tehdä rikoksia.
Karl Dragoch rypisti kulmakarvojaan.
– Katson hyvin tärkeäksi ruuhien, proomujen ja pienimpienkin veneiden tarkastamisen, vastasi hän jyrkästi. – Huomautan lisäksi kerta kaikkiaan, etten pidä vastaväitteistä.
Uhlmann kohautti olkapäitään.
– Hyvä on, herra Dragoch, sanoi hän.
Karl Dragoch jatkoi:
– En vielä tiedä, mitä teen... Ehkä pysähdyn Wieniin. Ehkä jatkan Belgradiin asti... En ole päättänyt... Koska on tärkeätä, että me pysymme kosketuksissa keskenämme, lähetä minulle tietoja kirjeitse, ja osoita siitä tarpeeksi monta kappaletta niille miehistämme, jotka ovat sijoitettuina Regensburgin ja Wienin välille.
– Hyvä on, herra Dragoch, vastasi Uhlmann. – Entä minä...? Missä saan taas tavata teidät?
– Wienissä, viikon kuluttua, johan sen sanoin, vastasi Dragoch.
Hän mietti jonkin aikaa.
– Voit lähteä, lisäsi hän. – Muista mennä poliisikansliaan ja astu sitten ensimmäiseen junaan.
Uhlmann oli jo poistumassa. Karl Dragoch kutsui hänet takaisin.
– Olethan kuullut puhuttavan Ilja Bruschista? kysyi hän,
– Siitäkö kalastajasta, joka on sitoutunut kulkemaan Tonavaa alas onki kädessä?
– Niin juuri. No, jos näet minut hänen seurassaan, niin älä ole tuntevinasi minua.
Sitten he erosivat. Friedrich Uhlmann katosi ylempänä olevaan kaupunginosaan, Karl Dragoch taas suuntasi askeleensa Kultaisen Ristin hotellia kohti, jossa hän aikoi syödä päivällistä.
Kymmenkunta ruokavierasta oli jo pöydän ääressä, kun hän vuorostaan istuutui. Karl Dragoch kyllä söi hyvällä ruokahalulla, mutta ei sekaantunut muiden keskusteluun. Tietysti hän kuunteli niin kuin ainakin mies, joka on tottunut tarkkaamaan kaikkea, mitä hänen ympärillään sanotaan. Hän ei niin ollen voinut olla kuulematta, kun eräs ruokailijoista kysyi naapuriltansa:
– No, entäs se paljon puhuttu rosvojoukko, eikö siitä ole kuulunut mitään uutta?
– Ei enempää kuin kuulusta Bruschistakaan, vastasi toinen. – Hänen odotettiin kulkevan Regensburgin ohi, mutta häntä ei vielä ole kuulunut.
– Sepä omituista.
– Mikäli Brusch ja rosvojoukon päällikkö eivät ole sama mies.
– Pilailetteko?
– Kah...! Kukapa tietää...?
Karl Dragoch oli vilkkaasti kohottanut katseensa. Jo toistamiseen tämä ihan varmaan tuulesta temmattu arvelu oli herättänyt hänen huomiotaan. Mutta hän vain tuskin huomattavasti kohautti olkapäitään ja söi ateriansa loppuun sanaakaan lausumatta. Pilapuhetta kaikki. Olipa muuten tarkat tiedot tuolla lörpöttelijällä, kun ei edes tiennyt, että Ilja Brusch oli saapunut Regensburgiin!
Syötyään Karl Dragoch asteli taas alaspäin laitureita kohti. Siellä hän ei heti palannut veneelle, vaan viivähti muutaman hetken vanhalla kivisillalla, joka yhdistää Regensburgin sen esikaupunkiin Stadt-am-Hofiin. Hän antoi katseensa harhailla virralla, jossa muutamia veneitä vielä liukui eteenpäin, kiireesti käyttäen hyväkseen päivän sammuvaa valoa.
Hän unohtui katselemaan niitä, kun käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja tuttu ääni puhutteli häntä:
– Luulisipa todella, herra Jäger, kaiken tämän kiinnostavan teitä.
Karl Dragoch kääntyi ja näki edessään Ilja Bruschin, joka katseli häntä hymyillen.
– Kyllä, vastasi hän, – liikettä virralla on tosiaan hauskaa katsella. En väsy sitä katselemaan.
– No, herra Jäger, sanoi Ilja Brusch, – se kiinnostaa teitä vielä enemmän, kun pääsemme virran alajuoksulle, jossa veneitä on enemmän. Saattepa nähdä, kun olemme Rautaporteilla...! Tunnetteko ne?
– En, vastasi Dragoch.
– Ne kannattaa nähdä, selitti Ilja Brusch. – Jos ei ole maailmassa kauniimpaa virtaa kuin Tonava, niin koko Tonavan varrella ei ole kauniimpaa paikkaa kuin Rautaportit!
Sillä välin oli tullut ihan pimeä. Ilja Bruschin suuri taskukello oli yli yhdeksän.
– Olin alhaalla veneessä ja huomasin teidät sillalla, herra Jäger, sanoi hän. – Tulin tapaamaan teitä huomauttaakseni teille, että lähdemme matkalle huomenna hyvin varhain ja että meidän sen vuoksi olisi parasta mennä nukkumaan.
– Tulen mukaanne, herra Brusch, myöntyi Karl Dragoch.
Molemmat astuivat alas rantaan päin. Heidän kääntyessään sillan kohdalla matkustaja virkkoi:
– Entä kalakauppamme, herra Brusch...? Oletteko tyytyväinen?
– Ihastunut, herra Jäger! Minulla on teille jätettävänä kokonaista neljäkymmentäyksi floriinia!
– Se tekee kuusikymmentäkahdeksan niiden kahdenkymmenenseitsemän kanssa, jotka jo ennestään ovat kassassa. Ja me olemme vasta Regensburgissa! Herra Brusch, kauppa ei minusta näytä niinkään huonolta!
– Alan jo itsekin uskoa samaa, myönsi kalastaja.
Neljännestunnin kuluttua molemmat nukkuivat vierekkäin, ja auringon noustessa alus oli jo viiden kilometrin päässä Regensburgista.
Tämän kaupungin alapuolella Tonavan rannat näyttävät hyvin erilaisilta. Oikealla toisiaan seuraavat silmänkantamattomiin hedelmälliset tasangot, rikas ja tuottoisa maaseutu, josta ei puutu taloja eikä kyliä, vasemmalle sitä vastoin ahtautuu synkkiä metsiä ja kohoaa kerroksittain kukkuloita, jotka kasvavat kiinni Böhmerwaldiin.
Ohikulkiessaan herra Jäger ja Ilja Brusch saattoivat nähdä Donaustaufin kauppalan yläpuolella Thurn und Taxis ruhtinasten kesäpalatsin ja Regensburgin vanhan piispanlinnan, niiden tuolla puolen Salvatorbergillä Walhallan eli "Autuasten asunnon", eräänlaisen kuningas Ludwigin rakennuttaman Parthenonin, eksyneenä Baijerin taivaan alle. Se sisältää museon, jossa nähdään Germanian sankarien rintakuvat. Museo ei ole yhtä ihailtava kuin sen kaunis rakennustaiteellinen ulkopuoli. Jos Walhalla ei vedäkään vertoja Ateenan Parthenonille, se vie voiton siitä vanhasta savuttuneesta, jolla skotlantilaiset ovat koristaneet erään Edinburgin kukkuloista.
Pitkä on välimatka, joka erottaa Regensburgin Wienistä, jos seurailee Tonavan mutkia. Tämän lähes neljänsadan seitsemänkymmenenviiden kilometrin pituisen vesireitin varrella on kuitenkin vain harvoja tärkeämpiä kaupunkeja. Tuskin kannattaa mainita muita kuin Straubing, Baijerin maanviljelystuotteiden varastopaikka, johon vene pysähtyi elokuun 18. päivän illalla, Passau, jonne se saapui 20. päivänä, ja Linz, jonka se sivuutti 21. päivänä. Vain kahdella viimemainitulla on jonkin verran strategista merkitystä. Yhdenkään väkiluku ei nouse kahteenkymmeneen tuhanteen.
Ihmistyön tulosten puutteessa matkailijalla on ainakin katseltavina suuren virran aina vaihtelevat rannat. Straubingin alapuolella Tonava kapenee, rhetiläisten Alppien ensimmäisten haarain kohottaessa oikeata rantaa vähitellen yhä korkeammaksi.
Passaun kohdalla, joka on rakennettu kolmen virran, Tonavan, Innin ja Ilzin yhtymäkohtaan, kahden ensinmainitun ollessa Euroopan tärkeimpiä virtoja, siirrytään pois Saksasta. Oikea ranta muuttuu itävaltalaiseksi heti kaupungin alapuolella, kun taas vasen ranta alkaa kuulua Habsburgien keisarikuntaan vasta muutamaa kilometriä alempana, missä Dadelsbach yhtyy Tonavaan. Tässä kohdin virran uoma supistuu ahtaaksi, noin kahdensadan metrin levyiseksi laaksoksi. Wieniin asti vesi muodostaa joskus oikein järviä, joissa on siellä täällä suurempia ja pienempiä saaria, milloin rannat lähenevät toisia seinäminä, joiden välissä vedet raivoisina kohisevat.
Ilja Bruschia tämä vaihtelevien ja aina suurenmoisten näköalojen sarja ei näyttänyt ensinkään kiinnostavan. Hänen ainoana huolenaan tuntui olevan jouduttaa kaikin voimin aluksensa kulkua. Hänen täytyi omistautua ruuhensa ohjaamiseen muutenkin niin että hänen välinpitämättömyytensä kävi anteeksiannettavaksi. Paitsi hiekkasärkistä johtuvia vaikeuksia, jotka ovat jokapäiväistä leipää laivakulussa Tonavalla, hänellä oli suurempiakin pulmia voitettavinaan. Muutama kilometri Passaun yläpuolella hänen oli täytynyt uhmata Wilshofenin koskia, sitten, sataviisikymmentä kilometriä alempana, tulivat vielä paljon pelottavammat Strudelin ja Wirbelin kosket.
Sillä kohtaa laakso muuttuu ahtaaksi käytäväksi, minkä jylhien seinämien välissä kuohuvat vedet syöksyvät eteenpäin. Ennen aikaan lukuisat kallioriutat tekivät tämän väylän erityisen vaaralliseksi, eikä ollut harvinaista, että venemiehet siinä kärsivät pahoja vaurioita. Nykyään haitallisimmat kallioista, joita oli vähän matkan päässä toisistaan, on räjäytetty pois. Koski ei ole enää niin raju, virta ei enää vedä veneitä niin voimakkaasti pyörteisiinsä, eikä onnettomuuksia enää tapahdu niin usein. Mutta sekä suuria proomuja että pikku aluksia varten täytyy kuitenkin vieläkin ryhtyä moniin varokeinoihin.
Tämä kaikki ei kuitenkaan saattanut Ilja Bruschia pulaan. Hän laski ahtaat väylät, väisti hiekkasärkät, hallitsi virranpyörteet ja kosket hämmästyttävän taitavasti. Karl Dragoch ihaili kyllä tätä taitoa, mutta ei voinut olla kummastelematta, että tavallinen kalastaja niin täydellisesti tunsi Tonavan ja sen petolliset yllätykset.
Jos Karl Dragoch kummasteli Ilja Bruschia, niin tämä vuorostaan kyllä yhtä suuresti kummasteli Karl Dragochia. Kalastaja ihmetteli erityisesti matkustajansa laajaa tuttavapiiriä. Olipa illan pysähdyskohdaksi valittu paikka kuinka vähäpätöinen tahansa, harvoin sattui, ettei herra Jäger siellä tavannut jotakuta tuttavaansa. Tuskin vene oli köytetty laituriin, kun hän jo hyppäsi maihin, ja melkein heti tuli joku tai parikin miestä häntä puhuttelemaan. Hän ei muuten koskaan unohtunut pitkiin keskusteluihin. Muutamia sanoja vaihdettuaan keskustelijat erosivat, herra Jäger palasi ruuheen, ja oudot henkilöt poistuivat.
Lopulta Ilja Brusch ei voinut pidättää itseänsä.
– Teillähän on ystäviä vähän joka paikassa, herra Jäger, hän sanoi eräänä päivänä.
– Niinpä niin, herra Brusch, vastasi Karl Dragoch. – Se johtuu siitä, että olen usein kulkenut näillä seuduilla.
– Matkailijanako, herra Jäger?
– En, herra Brusch, en matkailijana. Matkustelin aikoinani erään budapestiläisen kauppaliikkeen asioilla. Siinä toimessa ei ainoastaan saa nähdä paljon maailmaa, vaan tulee myös tehneeksi paljon tuttavuuksia, kuten tiedätte.
Siinä olivat ainoat merkittävät tapaukset – jos niitä edes voi sanoa tapauksiksi – matkalla elokuun 18. ja 24. päivän välillä. Vietettyään yön rannalla, kaukana kylistä, Tullnin pikkukaupungin alapuolella, Ilja Brusch ryhtyi viimemainittuna päivänä tapansa mukaan jatkamaan matkaa jo ennen aamunkoittoa. Heidän piti sinä iltana olla Wienissä, ja ensi kerran viikon päiviin Ilja Brusch aikoi kalastaa, jottei tuottaisi pettymystä ihailijoille, joita hänellä varmaan oli pääkaupungissa, koska hän oli ilmoituttanut tulonsa sinne sanomalehtien välityksellä.
Sitä paitsi täytyi ajatella herra Jägerinkin etuja, jotka viikon kestäneen väsymättömän venematkan aikana oli liiaksi laiminlyöty. Vaikka herra Jäger sitoumuksensa mukaisesti ei valitellut, hän varmaankaan ei ollut tyytyväinen, sen Ilja Brusch liiankin hyvin ymmärsi. Ja voidakseen antaa edes jotakin hyvityksen tapaista, hän oli järjestänyt niin, että hänellä oli vain kolmisenkymmentä kilometriä kuljettavana tämän viimeisen päivän kuluessa. Siten hänelle, huolimatta vauhtinsa vähenemisestä, kävisi mahdolliseksi joutua Wieniin niin hyvissä ajoin, että hän saattoi hyötyä kalastuksensa tuotteista.
Karl Dragochin tullessa ulos kajuutasta oli saalista jo runsaasti, mutta kello yhdentoista aikaan Brusch veti ongellaan joesta kahdenkymmenen naulan painoisen hauen. Se oli ruhtinaallinen saalis, jolla varmasti saataisiin aimo hinta wieniläisiltä asianharrastajilta.
Tämän menestyksen rohkaisemana Ilja Brusch tahtoi koettaa onneaan vielä viimeisen kerran, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Miten hän lie menetellyt? Sitä hän ei itsekään olisi voinut sanoa. Tosiasia on, että hän, joka aina oli niin kätevä, sillä kertaa epäonnistui. Hajamielisyydestä, vai mikä lienee ollut syynä, hän heitti siimansa huonosti, ja koukku, joka rajusti singahti taaksepäin, tuli ja iski hänen kasvoihinsa, piirtäen niihin verisen vaon. Ilja Bruschilta pääsi tuskan huuto.
Viillettyään lihaan asti koukku jatkoi matkaansa ja sieppasi mennessään suuret mustat silmälasit, joita kalastaja piti öin ja päivin, ja ne alkoivat hurjasti heilahdella muutamia senttejä vedenpinnan yläpuolella.
Tukahduttaen harmin huudahduksen Ilja Brusch loi hyvin levottoman katseen herra Jägeriin ja sai pian vedetyksi takaisin luokseen karkuretkellä olevat silmälasit, jotka hän kiireesti pani taas paikoilleen. Vasta sitten hän näytti rauhoittuvan.
Tapaus oli kestänyt vain muutaman sekunnin, mutta muutamat sekunnit olivat riittäneet Karl Dragochille. Hän ennätti todeta, että hänen isännällään oli suuret siniset silmät, joiden sangen vilkas katse tuskin näytti viittaavan mihinkään näkövikaan.
Salapoliisi ei voinut olla mietiskelemättä tätä omituista seikkaa, eikä hän lakannut mietiskelemästä vielä sittenkään, kun nuo siniset silmät olivat jo kadonneet mustan varjostimen taakse. Tarpeetonta on sanoa, että Ilja Brusch ei kalastanut sen enempää sinä päivänä. Sidottuaan miten kuten haavansa, joka oli pikemmin tuskallinen kuin vaarallinen, hän pani huolellisesti kokoon pyydyksensä, veneen kulkiessa omin päin virran mukana. Sitten tuli aamiaisen aika.
Muutamia hetkiä sitä ennen oli kuljettu Kahlenbergin kolmensadan viidenkymmenen metrin korkuisen vuoren juurelta, jonka huippu kohoaa Wienin kaupungin yli. Kuta kauemmas nyt kuljettiin eteenpäin, sitä selvemmin vilkas elämä rannoilla osoitti, että lähestyttiin tärkeätä kaupunkia. Huvilat olivat ensiksi seuranneet toisiaan yhä taajenevana sarjana. Sitten oli tullut tehtaita, jotka tahrasivat taivaan korkeiden piippujensa savulla. Pian Ilja Brusch ja hänen seuralaisensa huomasivat muutamia ajurinrattaita, jotka antoivat tälle ympäristölle selvän kaupungin leiman.
Jo iltapäivän ensi hetkinä ruuhi oli sivuuttanut Nussdorfin, johon höyrylaivat syväkulkuisuutensa mukaan pysähtyvät. Kalastajan vähäisellä aluksella oli tässä suhteessa pienemmät vaatimukset. Sitä paitsi se ei sisältänyt matkustajia, jotka olisivat vaatineet, että heidät kanavaa pitkin oli kuljetettava kaupungin keskustaan asti.
Ilja Brusch laski Tonavan suurta haaraa pitkin. Ennen kello neljää hän pysähtyi lähellä rantaa ja kiinnitti laituriköytensä puuhun Praterissa, kuulussa kävelypuistossa, jolla Wienissä on sama merkitys kuin Boulognen puistolla Pariisissa.
– Mikä teidän silmiänne vaivaa, herra Brusch? kysyi Karl Dragoch, joka silmälasikohtauksen jälkeen ei ollut sanonut montakaan sanaa.
Ilja Brusch keskeytti työnsä ja kääntyi matkustajaansa päin.
– Silmiäni? hän toisti kysyvällä äänellä.
– Niin, silmiänne, sanoi herra Jäger. – Ette kai huviksenne pidä noita mustia silmälaseja?
– Ah! virkkoi Ilja Brusch, – silmälasejani..! Olen heikkonäköinen, ja valo koskee silmiini, siinä koko juttu.
– Heikkonäköinen...? Kun on sellaiset silmät..!
Annettuaan selityksensä Ilja Brusch sai ruuhensa köytetyksi. Hänen matkustajansa katseli hänen puuhaansa miettiväisen näköisenä.
METSÄSTÄJIÄ JA OTUKSIA
Muutamia kävelijöitä liikkui tänä elokuun iltapäivänä Tonavan sillä rannalla, joka koillisessa on Praterpuiston äärimmäisenä rajana. Tähystelivätkö nämä kävelijät Ilja Bruschia? Luultavasti, koska tämä oli pannut sanomalehdet ennakolta tarkalleen ilmoittamaan tulonsa paikan ja melkeinpä tunninkin. Mutta miten uteliaat, hajallaan niin laajalla alalla, löytäisivät ruuhen, jota ei mikään merkki tehnyt heille tunnettavaksi?
Ilja Brusch oli ennakolta ottanut huomioon tämän vaikeuden. Heti köytettyään aluksensa hän kiireesti pystytti siihen maston, jonka pitkässä viirissä oli luettavana sanat: Ilja Brusch, Sigmaringenin kilpailun palkinnonsaaja; sitten hän järjesti aamun kuluessa saamansa kalat kajuutan katolle eräänlaiseksi näyttelyksi, pannen hauen kunniasijalle.
Tämä amerikkalaismallinen mainos vei heti toivottuun tulokseen. Muutamia töllistelijöitä pysähtyi ruuhen eteen ja katseli sitä joutilaan näköisinä. Nämä ensimmäiset töllistelijät houkuttelivat paikalle toisia, ja väkijoukko paisui muutamassa hetkessä niin suureksi, että oikeat uteliaat eivät voineet olla sitä huomaamatta. He riensivät paikalle, ja nähdessään kaikkien näiden ihmisten kiiruhtavan samaan suuntaan, toisia lähti juoksemaan niin kuin hekin, tietämättä miksi. Vajaassa neljännestunnissa oli viisisataa ihmistä kerääntynyt ruuhen eteen. Ilja Brusch ei ollut ikinä uneksinutkaan moisesta menestyksestä.
Yleisön ja kalastajan välillä alkoi pian puhelu.
– Herra Brusch? kysyi eräs läsnäolijoista.
– Läsnä, vastasi puhuteltu.
– Sallikaa minun esitellä itseni. Klaudius Roth, yksi tovereistanne Tonavan Liitossa.
– Varsin hauskaa, herra Roth!
– Täällä on muuten monta muuta toveriamme. Tässä on herra Hanisch, herra Tietze, herra Hugo Zwiedinek, puhumattakaan niistä, joita en tunne.
– Esimerkiksi minä, Mathias Kasselick, Budapestistä, sanoi eräs katselijoista.
– Ja minä, lisäsi toinen, – Wilhelm Bickel, Wienistä.
– Minua ilahduttaa, hyvät herrat, että olen tuttujen keskuudessa, huudahti Ilja Brusch.
Kysymyksiä ja vastauksia sateli. Keskustelu kävi yleiseksi.
– Onko teillä ollut onnistunut matka, herra Brusch?
– Oivallinen.
– Nopea, joka tapauksessa. Teitä ei odotettu näin pian.
– Olen kuitenkin ollut jo pari viikkoa matkalla.
– Niin, mutta Donaueschingenistä Wieniin on pitkä matka!
– Lähes yhdeksänsataa kilometriä; se tekee keskimäärin noin kuusikymmentä kilometriä päivässä.
– Virta tuskin kulkee sen matkan vuorokaudessa.
– Se on eri paikoissa eri lailla.
– Niin on. Entäs kalanne? Saatteko ne helposti myydyiksi?
– Mainiosti.
– Olette siis kai tyytyväinen?
– Hyvin tyytyväinen.
– Tämänpäiväinen saaliinne on sangen kaunis. Siinä on ennen kaikkea komea hauki.
– Eihän se ole hullumpi.
– Paljonko se maksaa?
– Niin paljon kuin haluatte siitä maksaa. Jos sallitte, aion myydä kalani huutokaupalla ja säästää hauen viimeiseksi.
– Siunatuksi lopuksi, selitti eräs leikinlaskija.
– Oivallinen tuuma! huudahti herra Roth. – Se, joka huutaa hauen, voi jättää sen lihan syömättä, ja sen sijaan täytättää sen muistoksi Ilja Bruschista!
Tämä pieni puhe otettiin hyvin suosiollisesti vastaan, ja huutokauppa alkoi aika vauhtia. Neljännestuntia myöhemmin kalastajalla oli kassassa sievoinen summa, johon mainio hauki oli osaltaan tuottanut kokonaista kolmekymmentäviisi floriinia.
Huutokaupan päätyttyä jatkui keskustelu palkinnonsaajain ja rannalla tungeskelevan ihailijajoukon välillä. Kun oli saatu menneisyyttä koskevat tiedot, kyseltiin kalastajan aikeita tulevaisuuden suhteen. Ilja Brusch vastailikin kernaasti ja ilmoitti salailematta, että hän, omistettuaan seuraavan päivän Wienille, aikoi lähteä sen jälkeen illaksi yöpymään Pressburgiin.
Tuntien kuluessa uteliaitten joukko vähitellen pieneni, koska kukin palasi kotiin päivälliselle. Ilja Bruschin oli myös ajateltava ateriaansa, ja niinpä hän katosi kajuuttaan, jättäen matkustajansa yleisön ihailun kohteeksi.
Sen vuoksi pari kävelijää, jotka yhä vielä satahenkinen väkijoukko oli houkutellut paikalle, näkivät vain Karl Dragochin istumassa yksin viirin alla, joka ilmoitti kaikelle maailmalle Tonavan Liiton palkinnonsaajan nimen ja arvon. Toinen näistä uusista tulokkaista oli pitkä leveäharteinen mies, kolmissakymmenissä, tukka ja parta slaavilaista vaaleata väriä, joka näyttää olevan rodun erikoisena omituisuutena; toinen, myös rotevan näköinen ja tavattoman tukevaharteinen mies, oli vanhempi, ja hänen harmahtavat hiuksensa osoittivat hänen jo sivuuttaneen neljänkymmenen vuoden iän.
Ensi silmäyksellä nuorempi mies säpsähti ja peräytyi nopeasti taaksepäin vetäen toverinsa mukaansa.
– Se on hän, sanoi hän kuiskaten, heti kun he olivat poistuneet väkijoukosta.
– Niinkö luulet?
– Varmasti! Etkö tuntenut häntä?
– Kuinka olisin voinut tuntea? En ole koskaan nähnyt häntä.
Seurasi hetken äänettömyys. Molemmat puhetoverit miettivät.
– Onko hän yksin veneessä? kysyi vanhempi.
– Ihan yksin.
– Ja onko se varmasti Ilja Bruschin vene?
– Mahdoton erehtyä. Nimi on kirjoitettuna viiriin.
– Se on käsittämätöntä.
Taas hetken vaiettuaan nuorempi jatkoi:
– Hänkö siis tekee tämän niin suurta melua nostaneen matkan Ilja Brusch -nimisenä?
– Missä tarkoituksessa?
Vaaleapartainen kohautti olkapäitään.
– Kulkeakseen tuntemattomana Tonavan päästä toiseen, sehän on selvää.
– Saakeli! huudahti hänen harmahtava toverinsa.
– Se ei minua kummastuttaisi, sanoi toinen. – Dragoch on ovela mies, ja hänen temppunsa olisi onnistunut täydellisesti, jollemme me sattumalta olisi kulkeneet tästä ohi.
Vanhempi toveruksista ei näyttänyt oikein vakuuttuneelta.
– Tämähän on kuin romaanissa, hän mutisi itsekseen.
– Aivan niin, Titsha, aivan niin, myönsi hänen toverinsa, – mutta Dragoch pitää aika paljon romaanimaisista keinoista. Sitä paitsi saamme kyllä selvän asiasta. Ruuhen sanottiin jäävän Wieniin koko huomispäiväksi. Meidän ei tarvitse muuta kuin tulla tänne takaisin. Jos Dragoch yhä on täällä, hän varmasti on sijoittunut Ilja Bruschin nahkaan.
– Mitä me siinä tapauksessa teemme? kysyi Titsha.
Hänen puhetoverinsa ei vastannut heti.
– Saammepahan nähdä, sanoi hän.
Molemmat poistuivat kaupunkiin päin, jättäen ruuhen yhä harvenevan yleisöjoukon ympäröimäksi. Yö kului Ilja Bruschilta ja hänen matkustajaltaan rauhallisesti. Kun tämä tuli ulos kajuutasta, hän tapasi Bruschin pitämästä yleistä kalastuskojeittensa tarkastusta.
– Kaunis ilma, herra Brusch, sanoi Karl Dragoch hyvän päivän asemesta.
– Kaunis ilma, herra Jäger, myönsi Ilja Brusch.
– Ettekö aio käyttää sitä hyväksenne, herra Brusch, käydäksenne katselemassa kaupunkia?
– Enpä tosiaankaan, herra Jäger. En ole utelias luonnostani, ja minulla on täällä tekemistä koko päiväksi. Keskiviikkoisen venematkan jälkeen ei ole liikaa, jos järjestelee hiukan alustaan.
– Kuten tahdotte, herra Brusch. Minä puolestani en ole yhtä välinpitämätön kuin te, vaan aion viipyä maissa iltaan asti.
– Ja Oikein teettekin, herra Jäger, hyväksyi Ilja Brusch. – Tehän asutte Wienissä. Ehkäpä teillä on perhettä, joka on iloissaan, kun saa nähdä teidät.
– Erehdytte, herra Brusch; minä olen naimaton.
– Sitä pahempi, herra Jäger, sitä pahempi. Ei ole liikaa, että on kaksi kantamassa elämän taakkaa.
Karl Dragoch rupesi nauramaan.
– Lempo soikoon, herra Brusch, ettepä ole iloisella tuulella tänä aamuna!
– Niin sattuu toisin päivin, herra Jäger, vastasi kalastaja. – Mutta älköön se estäkö teitä pitämästä niin hauskaa kuin vain mahdollista.
– Koetan parastani, herra Brusch, vastasi Karl Dragoch poistuessaan.
Praterin läpi hän meni Haupt-Alleelle, joka on wieniläisen hienoston kohtauspaikka seurustelukauden aikana. Mutta siihen aikaan vuodesta ja päivästä Haupt-Allee oli melkein autiona, ja hän saattoi jouduttaa askeliaan väkijoukon estämättä.
Väkeä oli kuitenkin siksi paljon, ettei hänen huomionsa kiintynyt kahteen kävelijään, jotka tulivat häntä vastaan hänen saapuessaan Konstantins Hügelille, keinotekoiselle kukkulalle, jolla on tahdottu tehdä Praterin näköala vaihtelevammaksi. Välittämättä näistä kahdesta kävelijästä Karl Dragoch jatkoi rauhallisesti matkaansa, ja kymmenen minuutin kuluttua hän astui sisään pieneen kahvilaan Praterin pyöreän kentän varrella, jonka saksalainen nimi on Der Prater Stern. Siellä häntä odotettiin. Eräs jo pöydän ääreen istuutunut kahvilavieras nousi hänet nähdessään ja tuli häntä vastaan.
– Päivää, Uhlmann, sanoi Karl Dragoch.
– Hyvää päivää, herra Dragoch, vastasi Friedrich Uhlmann.
– Eikö vieläkään mitään uutta?
– Ei vieläkään mitään.
– Hyvä on. Tällä kertaa meillä on koko päivä käytettävänämme, ja voimme tyystin harkiten sopia siitä, mitä meidän on tehtävä.
Jos Karl Dragoch ei ollut huomannut noita kahta Haupt-Alleella kävelijää, niin nämä sitä vastoin olivat hyvinkin nähneet hänet. He olivat Tonavan poliisipäällikön mentyä ohi tehneet kokokäännöksen ja seuranneet häntä siksi kaukana, että välttivät kaikki yllätykset. Kun Dragoch oli kadonnut pieneen kahvilaan, he astuivat toiseen samanlaiseen, joka oli edellistä vastapäätä, pyöreän kentän toisella puolella. He päättivät jäädä, jos niin tarvittiin, koko päiväksi väijyksiin.
Heidän kärsivällisyytensä pantiin koetukselle. Käytettyään useampia tunteja sopiakseen yksityiskohtia myöten tehtävistään Dragoch ja Uhlmann söivät kiirettä pitämättä aamiaisen. Aterian päätettyään he halusivat päästä pois salin tukahduttavasta ilmasta ja tilasivat itselleen ulkoilmaan aterian välttämättömäksi täytteeksi käyneen kupin kahvia. He olivat juuri maistelemassa tätä, kun Dragoch äkkiä teki hämmästystä osoittavan kädenliikkeen ja kuin haluten välttää tunnetuksi tulemista meni kiireesti takaisin ravintolaan, josta hän ikkunaverhojen lomitse piti silmällä erästä juuri kentän poikki astuvaa miestä.
– Jumaliste, se on hän, Dragoch kuiskasi seuraten katseillaan Ilja Bruschia.
Se oli todellakin Ilja Brusch, helppo tuntea parrattomiksi ajelluista kasvoistaan, silmälaseistaan ja hiuksistaan, jotka olivat mustat kuin etelä-italialaisella.
Kun hän oli lähtenyt astumaan Kaiser-Joseph-katua pitkin, Dragoch tuli takaisin pengermälle jääneen Uhlmannin luo, antoi hänelle käskyn odottaa itseään niin kauan kuin tarvittaisiin ja riensi kalastajan jälkeen.
Ilja Brusch kulki taakseen vilkuilematta tyynesti niin kuin ainakin mies, jonka omatunto on levollinen. Rauhallisin askelin hän käveli Kaiser-Joseph-katua päähän asti ja tuli sitten suoraa tietä Augartenin puiston läpi Brigittenauhin. Muutaman hetken hän sitten näytti epäröivän ja astui vihdoin likaisen näköiseen kauppakojuun, jonka köyhä ikkuna oli tämän työväenkaupunginosan viheliäisimmälle kadulle päin.
Puolen tunnin kuluttua hän tuli jälleen ulos. Tietämättään yhä Karl Dragochin seuraamana, joka ohi mennessään ei jättänyt lukematta tuon kauppakojun nimikilpeä, hän lähti pitkin Rembrandt-katua ja nousten sitten kanavan vasenta rantaa joutui Prater-kadulle, jota hän käveli pyöreälle kentälle saakka. Siellä hän reippaasti kääntyi oikealle ja poistui Haupt-Alleeta pitkin Praterin puiden alitse. Hän palasi ilmeisesti ruuheensa ja Karl Dragoch piti tarpeettomana enää jatkaa takaa-ajoaan.
Hän palasi siis pieneen kahvilaan, jonka edustalla Friedrich Uhlmann oli uskollisesti odottanut häntä.
– Tunnetko Simon Klein -nimisen juutalaisen? kysyi hän.
– Tietysti, vastasi Uhlmann.
– Mikä mies se juutalainen on?
– Eipä juuri kovin kunnon mies. Rihkamakauppias, koronkiskuri, varastettujen tavarain kätkijä tarvittaessa; luulen, että nämä kolme sanaa kuvaavat hänet kiireestä kantapäähän.
– Sitäpä minäkin arvelin, mutisi Dragoch ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
– Montako miestä meillä on täällä?
– Noin neljäkymmentä, vastasi Uhlmann.
– Se riittää. Kuuntele minua tarkoin. Täytyy kokonaan purkaa se, mitä sanoimme tänä aamuna. Muutan suunnitelmaani, sillä kuta enemmän ajattelen, sitä selvemmin aavistan, että jotakin tapahtuu lähellä sitä paikkaa, jossa itse olen.
– Jossa te olette...? En ymmärrä.
– Se ei olekaan tarpeellista. Sijoita miehesi kaksittain Tonavan vasemmalle rannalle viiden kilometrin päähän toisistaan, alkaen kaksikymmentä kilometriä Pressburgin tuolta puolen. Heidän ainoana tehtävänään on pitää silmällä minua. Niin pian kuin viimeinen miespari on huomannut minut, siirtyvät sen molemmat miehet kiireesti viisi kilometriä ensimmäisen etupuolelle, ja niin edespäin. Ymmärrätkö? Ennen kaikkea, älkööt jättäkö minua huomaamatta!
– Entä minä? kysyi Uhlmann.
– Sinä et päästä minua näkyvistäsi. Kun olen veneessä keskellä virtaa, se ei ole kovin vaikeata... Miehesi taas hankkikoot vahtipalveluksessa ollessaan kaikki mahdolliset tiedot. Tarpeen tullen vartio, joka on saanut tiedon, että jotakin tärkeätä on tapahtunut, ilmoittaa sen toisille ja on näiden tukikohtana.
– Ymmärrän.
– Lähdettäköön liikkeelle jo tänä iltana, ja toimi niin, että huomenna tapaan miehesi paikoiltaan.
– Kyllä, sanoi Uhlmann.
Kahteen, kolmeen kertaan Karl Dragoch väsymättä toisti suunnitelmansa, kunnes hän, varmana siitä, että hänen käskynalaisensa oli täydellisesti käsittänyt, päätti palata ruuheen.
Pikku kahvilassa, kentän toisella puolella, molemmat Praterissa kävelijät olivat herpautumatta jatkaneet vaaniskeluaan. He olivat nähneet Dragochin lähtevän ulos, aavistamatta syytä siihen, Ilja Brusch kun ei ollut herättänyt heidän huomiotaan enempää kuin kuka tahansa muu ohikulkija. Heidän ensimmäinen aikeensa oli ollut rientää hänen jälkeensä, mutta Friedrich Uhlmannin paikalleen jääminen oli estänyt heidät siitä. Rauhoittuen siitä, että tämä jäi odottamaan, he olivat itsekin odottaneet, varmoina siitä, että pian saisivat nähdä Karl Dragochin palaavan.
Salapoliisin paluu osoitti heidän laskeneen oikein, ja kun edellinen ja Uhlmann katosivat kahvilaan, he jäivät tähystelemään, kunnes poliisipäällikkö ja hänen käskynalaisensa erosivat.
Molemmat toverukset lähtivät uudestaan seuraamaan Karl Dragochia ja laskeutuivat hänen jäljessään taas Haupt-Alleeta pitkin, jota samana aamuna olivat kulkeneet päinvastaiseen suuntaan. Kolme neljännestuntia käveltyään he pysähtyivät. Tonavan rantaa reunustava puurivi näkyi silloin. Oli selvää, että Karl Dragoch palasi alukseensa.
– Tarpeetonta jatkaa, sanoi nuorempi. – Olemme nyt selvillä. Ilja Brusch ja Karl Dragoch ovat kun ovatkin sama mies. Se on todistettu, ja jos vielä seuraisimme häntä, olisi tarjona vaara, että meidät vuorostamme huomattaisiin.
– Mitä nyt teemme? kysyi hänen roteva toverinsa.
– Siitä saamme haastella, vastasi toinen. – Olen tullut ajatelleeksi jotakin.
Sillä välin kun molemmat tuntemattomat niin innokkaasti puhelivat hänestä ja rakentelivat suunnitelmia, jotka he piankin tulivat panemaan toimeen, palasi Karl Dragoch ruuheen, aavistamatta minkä vaaniskelun kohteena oli sen päivän kuluessa ollut. Siellä hän tapasi Ilja Bruschin valmistelemassa päivällistä, jonka molemmat tuntia myöhemmin söivät kuten tavallista yhdessä, istuen hajasäärin veneen penkillä.
– No, herra Jäger, oletteko tyytyväinen kävelyretkeenne? kysyi Ilja Brusch piippujen alkaessa tuprutella savupilviään.
– Olen ihastunut, herra Brusch, vastasi Karl Dragoch. Entä te, ettekö ole muuttanut mieltänne ja päättänyt kävellä vähän Wienin kaupungissa? Ehkäpä käydä siellä jotakuta tervehtimässä?
– En, en, herra Jäger, vakuutti Ilja Brusch. – Minä en tunne ketään täällä. Sen jälkeen kun lähditte, en ole astunut jalkaani maihin.
– Todellako!
– Niin, en ole poistunut veneestä, ja minulla olikin täällä kylliksi tekemistä iltaan asti.
Karl Dragoch ei vastannut. Ajatukset, joita hänen isäntänsä ilmeinen valhe mahdollisesti hänessä herätti, hän piti itsellään. Puheltiin niitä näitä, kunnes tuli unen aika.
NAISEN MUOTOKUVA
Oliko Ilja Brusch tahallaan valehdellut vai muuttiko hän mieltään vain jostakin oikusta? Oli miten oli, ne tiedot, jotka hän oli antanut matkasuunnitelmastaan, osoittautuivat ilmeisen perättömiksi.
Lähdettyään liikkeelle kahta tuntia ennen päivän koittoa elokuun 26. päivän aamuna, hän ei pysähtynytkään Pressburgiin, kuten oli ilmoittanut. Meloen lakkaamatta kaksikymmentä tuntia hän laski yhteen menoon enemmän kuin viidentoista kilometrin päähän tämän kaupungin tuolle puolen ja levättyään muutamia lyhyitä hetkiä aloitti uudelleen tämän yli-inhimillisen ponnistelun.
Minkä tähden Ilja Brusch koetti niin kuumeisen kiireesti jouduttaa matkaansa, sitä hän ei katsonut olevansa velvollinen ilmaisemaan herra Jägerille, jonka etuja siten kuitenkin pahasti loukattiin. Tämä puolestaan, pitäen antamansa kunniasanan, ei millään merkillä ilmaissut pettymystä, jota hän niin kovan kiireen johdosta varmaan tunsi.
Karl Dragochin harrastukset suuntasivat muuten herra Jägerin huomion pois kalastuksesta. Se vahinko, jonka viimemainittu oli vaarassa kärsiä, oli merkitykseltään varsin vähäpätöinen ensinmainitun huolien rinnalla.
Tänä elokuun 26. päivän aamuna Karl Dragoch näet juuri oli tehnyt erään peräti oudon havainnon, joka, liittyen edellisinä päivinä tehtyihin, lopullisesti saattoi hänet kovin ymmälle. Se oli tapahtunut noin kymmenen aikaan aamulla. Silloin Dragoch, ajatuksiinsa vaipuneena, koneellisesti katseli, kuinka Ilja Brusch, seisten ruuhen perässä, meloi itsepintaisena kuin kyntöhärkä. Väylän tekemä mutka pakotti kalastajan kulkemaan muutaman hetken luodetta kohti. Hänellä oli silloin täydeltä terältään paistava aurinko takanaan. Hän oli paljain päin, sillä kun hiki virtanaan valui hänen otsaltaan, hän oli heittänyt jalkainsa juureen hylkeennahkaisen lakin, joka hänellä tavallisesti oli päässä. Päivä valaisi läpikuultavasi hänen tuuhean ja mustan tukkansa.
Äkkiä Karl Dragochin huomiota herätti eräs sangen omituinen seikka. Jos Ilja Brusch oli tumma, mikä oli kieltämätöntä, hän ainakin oli sitä vain osaksi. Hänen hiuksensa olivat latvasta mustat, mutta juuresta ne muutaman millimetrin pituudelta olivat ilmeisen ja silmäänpistävän vaaleat.
Oliko tämä erivärisyys luonnollinen ilmiö? Ehkäpä; mutta luultavampaa oli, että se johtui yksinkertaisesti siitä, että ne oli jätetty uudestaan sivelemättä väriaineella.
Vaikka Karl Dragochin mieleen olisikin voinut jäädä epäilys tässä kohdin, hän piankin sai varman tiedon, sillä jo seuraavan päivän aamuna Ilja Bruschin hiukset olivat menettäneet kaksivärisyytensä. Kalastaja oli ilmeisesti huomannut laiminlyöntinsä ja yön aikana korjannut sen.
Silmät, jotka niiden omistaja niin huolellisesti kätki läpinäkymättömien lasien taakse, ilmeinen valhe pysähdyksen aikana Wienissä, käsittämätön kiire, joka oli niin vähän sopusoinnussa matkan julkilausutun tarkoituksen kanssa, vaaleitten hiusten muuttaminen mustiksi, ne kaikki olivat sarja ihmetyksen aiheita, joista välttämättä täytyi päättää... Niin, mitä niistä oikeastaan täytyi päättää? Sitä Karl Dragoch lopultakaan ei tiennyt. Että Ilja Bruschin käytös oli epäiltävä, oli liiankin selvää, mutta minkä johtopäätöksen siitä saattoi tehdä?
Eräs sata kertaa hyljätty arvelu lopulta kuitenkin tyrkyttäytyi Karl Dragochin mieleen hänen lakkaamatta miettiessään ratkaistavakseen tullutta pulmaa. Jo kaksi kertaa se oli johtunut hänen mieleensä. Eivätkö ensin lystikäs serbialainen Mihail Mihailovitsh ja sitten Regensburgin hotellin matkustajat olleet puoliksi tosissaan, puoliksi leikillään lausuneet sitä ajatusta, että palkinnonsaajan valepuvun alla piili seutua kauhun vallassa pitävien pahantekijöiden päällikkö? Täytyikö nyt ryhtyä tutkimaan tosissaan otaksumaa, jota nekään, jotka sen olivat lausuneet, eivät varmasti uskoneet.
Miksipä ei, kun kaikki kiertyi ympäri? Tosin tähän asti tosiseikat eivät olleet oikeuttaneet mihinkään varmuuteen. Mutta ne oikeuttivat ainakin kaikenlaisiin epäluuloihin. Ja jos vastedes tehtävät havainnot osoittaisivat nämä epäluulot oikeiksi, niin olisipa todella lystikäs sattuma, että sama vene olisi kuljettanut niin monen kilometrin matkan rosvopäällikköä ja poliisimiestä, jonka tehtävänä oli hänet vangita.
Tältä taholta draamasta oli tulossa huvinäytelmä, ja Karl Dragoch oli hyvin vastahakoinen myöntämään niin ihmeellistä yhteensattumaa mahdolliseksi. Mutta eivätkö huvinäytelmän keinotekoisesti luodut menetelmät ole yksinomaan sitä, että keskitetään samaan paikkaan ja lyhyeen ajanjaksoon erehdyksiä ja yllätyksiä, jotka eivät näytä niin lystikkäiltä tosielämässä, koska ne ovat siroiteltuina hajalleen ja ovat niin sanoakseni laimennetussa tilassa. Ei siis olisi terveen ajatustavan mukaista hylätä jokin seikka vain sillä tekosyyllä, että se tuntuu säännöistä poikkeavalta tahi epätodenmukaiselta. Tulee olla vaatimattomampi ja myöntää sattuman sommitelmien ääretön rikkaus.
Mietteittensä seuraamuksena Karl Dragoch elokuun 28. päivän aamuna, kun oli vietetty yö keskellä maaseutua muutamia kilometriä Komornin alapuolella, johti keskustelun aiheeseen, jota siihen saakka ei ollut milloinkaan kosketeltu.
– Hyvää päivää, herra Brusch, hän sanoi sinä aamuna tullessaan ulos kajuutasta, jossa hän kiirettä pitämättä oli laatinut hyökkäyssuunnitelmansa.
– Hyvää päivää, herra Jäger, vastasi kalamies meloen tarmokkaasti, kuten tavallista.
– Oletteko nukkunut hyvin, herra Brusch?
– Oivallisesti. Entä te, herra Jäger?
– Hm...! Hm...! Niin ja näin.
– Todellako? virkkoi Ilja Brusch. – Miksette huutanut minua, jos olitte sairas?
– Olen ihan terve, herra Brusch, vastasi herra Jäger. – Siitä huolimatta yö tuntui minusta vähän pitkältä. Myönnän, että mielelläni näin sen loppuvan.
– Syystä että...
– Syystä että olin vähän levoton, voin sen nyt tunnustaa.
– Levoton! toisti Ilja Brusch, äänessä vilpittömän kummastuksen sävy.
– Enpä edes ole ensi kertaa levoton, selitti herra Jäger. Minun ei koskaan ole ollut hyvä olla, kun päähänne on pistänyt jäädä yöksi kauas kaupungeista ja kylistä.
– Pyh! tokaisi Ilja Brusch, näyttäen olevan ihmeissään. Olisi pitänyt sanoa se minulle, niin olisin järjestänyt asian toisin.
– Unohdatte, että olen sitoutunut antamaan teidän toimia täysin vapaasti mielenne mukaan. Sanasta miestä, herra Brusch! Siitä huolimatta en ole aina ollut täysin rauhallinen. Minkä sille mahtaa? Olen kaupunkilainen, ja tämä maaseudun hiljaisuus ja yksinäisyys tekee minuun syvän vaikutuksen.
– Se riippuu tottumuksesta, herra Jäger, vastasi Ilja Brusch iloisesti. – Te tottuisitte siihen, jos matkamme tulisi olemaan pitempi. Sydänmaalla on itse asiassa vähemmän vaaroja kuin keskellä suurta kaupunkia, jossa vilisee murhamiehiä ja roistoja.
– Luultavasti olette oikeassa, herra Brusch, myönsi herra Jäger, – mutta tunteitaan ei voi komennella. Sitä paitsi pelkoni eivät ole ihan järjettömiä tässä tapauksessa. Mehän kuljemme erikoisen pahamaineisen seudun läpi.
– Pahamaineisen! huudahti Ilja Brusch. – Mistä sen olette keksinyt, herra Jäger? Asun täällä päin enkä koskaan ole kuullut sanottavan, että tämä seutu olisi pahamaineinen.
Silloin herra Jäger vuorostaan näytti kovin kummastuneelta.
– Puhutteko täyttä totta, herra Brusch? huudahti hän. Te olisitte sitten ainoa, joka ei tiedä, mitä kaikki ihmiset Baijerista Romaniaan saakka tietävät.
– Mitä sitten? kysyi Ilja Brusch.
– No, hitto soikoon, sen, että joukko pahantekijöitä, joita on mahdoton saada kiinni, jakaa vakituisiin toimialueisiin Tonavan molemmat rannat Pressburgista sen suulle saakka.
– Siitä kuulen puhuttavan ensi kertaa, selitti Ilja Brusch, äänessään vilpitön sävy.
– Mahdotonta! kummasteli herra Jäger. – Eihän koko virran varsilla muusta puhutakaan.
– Joka päivähän sitä kuulee jotakin uutta, huomautti Ilja Brusch tyynesti. – Ja kauanko aikaa sitten tuo rosvoilu muka olisi alkanut?
– Noin kahdeksantoista kuukautta sitten, vastasi herra Jäger. – Jospa edes olisi puhe vain rosvoilusta...! Nämä pahantekijät eivät tyydy varastamaan. He myös murhaavat tarvittaessa. Arvellaan heidän näiden kahdeksantoista kuukauden kuluessa tehneen ainakin kymmenen murhaa, joiden tekijät ovat jääneet tuntemattomiksi. Viimeinen näistä murhista tehtiin vajaan viidenkymmenen kilometrin päässä täältä.
– Ymmärrän nyt levottomuutenne, sanoi Ilja Brusch. – Ehkäpä olisin itsekin tuntenut sitä, jos olisin ollut paremmin perillä asioista. Vastedes pysähdymme iltaisin mikäli mahdollista ihan lähelle jotakin kylää tahi kaupunkia. Aloitamme tämänpäiväisestä pysähdyspaikastamme, joka tulee olemaan Gran.
– Ah! huudahti herra Jäger hyväksyvästi, – siellä saamme olla rauhassa. Gran on tärkeä kaupunki.
– Olen sitäkin iloisempi siitä, jos tunnette olevanne turvassa siellä, jatkoi Ilja Brusch, – aion näet jättää teidät yksin ensi yöksi.
– Aiotteko lähteä pois?
– Aion, herra Jäger, mutta vain muutamaksi tunniksi. Granista, jonne toivon meidän saapuvan hyvissä ajoin, tahtoisin käväistä Szalkassa, joka ei ole kovin kaukana sieltä. Minä asun Szalkassa, kuten tiedätte. Palaan muuten ennen aamunkoittoa; huomisaamuinen lähtömme ei silti mitenkään viivästy.
– Kuten haluatte, herra Brusch, lopetti herra Jäger. Voin ymmärtää, että haluatte pistäytyä kotonanne, ja Granissa, toistan sen, ei tarvitse pelätä mitään.
Juttelu keskeytyi puoleksi tunniksi. Sitten Karl Dragoch taas jatkoi.
– On tosiaankin omituista, sanoi hän, – ettette koskaan ole kuullut puhuttavan Tonavan seudun pahantekijöistä. Se on sitäkin omituisempaa, kun tästä asiasta puhuttiin erikoisen paljon muutamia päiviä Sigmaringenin kalastuskilpailun jälkeen.
– Minkä johdosta? kysyi Ilja Brusch.
– Sen vuoksi, että silloin oli muodostettu erityinen poliisiosasto hyvin taitavaksi kehutun, Karl Dragoch -nimisen budapestiläisen poliisin, johdon alaiseksi.
– Hän on saanut aika lailla tekemistä, huomautti Ilja Brusch, jonka kiinnostusta tämä nimi ei näyttänyt sen enempää herättävän. – Tonava on pitkä, eikä ole mukavaa pitää silmällä miehiä, joista ei tiedä mitään.
– Siinä erehdytte, vastasi herra Jäger. – Poliisin ei sanota olevan tietoja vailla. Kaikista kerätyistä todisteista käy muka ensiksikin selville joukon johtajan melkein varmat tuntomerkit.
– Minkänäköinen se otus on? kysyi Ilja Brusch.
– Teidänlaisenne mies...
– Paljon kiitoksia! keskeytti Ilja Brusch nauraen.
– Niin, jatkoi herra Jäger, – hän kuuluu olevan jotenkin teidän pituisenne ja kokoisenne, mutta muutoin ei tietenkään ole mitään yhtäläisyyttä.
– Kaikeksi onneksi! huoahti Ilja Brusch, ja hänen kasvonsa ilmaisivat lähes koomista huojennusta.
– Hänellä on, kerrotaan, hyvin kauniit siniset silmät, eikä hänen tarvitse, kuten teidän, pitää silmälaseja. Te olette tumma, ja partanne on tarkoin ajeltu, mutta hänellä sitä vastoin sanotaan olevan täysi parta, ja se kuuluu olevan vaalea. Nimenomaan tämän viimemainitun seikan kaikki kerätyt todisteet, kuten väitetään, vahvistavat varmaksi...
– Epäilemättä se on tunnusmerkki, myönsi Ilja Brusch, – mutta vielä varsin epämääräinen. On paljon vaaleapartaisia, ja jos ne kaikki pitää seuloa...
– Tiedetään vielä muutakin. Huhujen mukaan tämä päällikkö on kansallisuudeltaan bulgarialainen ... niin kuin tekin, herra Brusch!
– Mitä tarkoitatte? kysyi Ilja Brusch levottomalla äänellä.
– Murteestanne päättäen, vastasi Karl Dragoch viattoman näköisenä, kuin anteeksi pyytäen, – olen luullut teitä syntyänne bulgarialaiseksi... Mutta ehkä olen erehtynyt.
– Ette ole erehtynyt, tunnusti Ilja Brusch vähän epäröityään.
– Se päällikkö on siis teidän maanmiehenne. Yleisön keskuudessa kulkee hänen nimensäkin suusta suuhun.
– No sitten... Jos hänen nimensä tiedetään...
– Tietysti se ei ole mitenkään virallista.
– Virallista tahi puolivirallista, mikä on se nimi?
– Syystä tahi syyttä, virran rantojen asukkaat panevat heidän vitsauksenaan olevat ilkityöt erään Ladko-nimisen miehen tilille.
– Ladko...! toisti Ilja Brusch, joka ilmeisen mielenliikutuksen valtaamana äkkiä pysäytti edestakaisin liikkuvan melansa.
– Niin, Ladko, vakuutti Karl Dragoch tarkaten puhetoveriansa silmäkulmastaan.
Mutta tämä oli jo hillinnyt itsensä.
– Se on hullunkurista, sanoi hän vain, ja mela alkoi taas tehdä herpaantumatonta työtään hänen käsissään.
– Mikä on hullunkurista? kiristi Karl Dragoch. – Tunnetteko ehkä sen Ladkon?
– Minäkö? tokaisi kalastaja. – En lainkaan. Mutta Ladko ei ole mikään bulgarialainen nimi. Muuta hullunkurista en asiassa näe.
Karl Dragoch ei pitkittänyt kuulustelua, joka uhkasi käydä vaaralliseksi ja jonka tuloksia jo saattoi pitää tyydyttävinä. Kalastajan hämmästys kuullessaan mainittavan pahantekijän tuntomerkit, hänen ymmällejoutumisensa saadessaan tietää, mitä kansallisuutta tämä luultavasti oli, hänen mielenliikutuksensa saadessaan kuulla rosvon nimen, se kaikki oli kieltämätöntä ja antoi uutta voimaa entisille otaksumille, lisäämättä kuitenkaan niihin mitään ratkaisevaa todistetta.
Kuten Ilja Brusch oli otaksunut, ei kello ollut vielä kahta iltapäivällä, kun ruuhi pysähtyi Graniin. Viidensadan metrin päässä ensimmäisistä rakennuksista kalastaja nousi maihin vasemmalla rannalla, välttääkseen, kuten hän sanoi, että ihmisten uteliaisuus viivästyttäisi häntä. Hän pyysi herra Jägeriä hyväntahtoisesti viemään yksin ruuhen oikealle rannalle ja pysähtymään keskelle kaupunkia, kuten toinen ystävällisesti lupasikin tehdä.
Päätettyään tämän työn hän pukeutui poliisin virkapukuun. Köytettyään ruuhensa kiinni, hän hyppäsi laiturille, lähtien etsimään jotakuta miehistään.
Hän ei ollut astunut kahtakymmentä askelta, kun hän tapasi Friedrich Uhlmannin. Molempien poliisimiesten välillä syntyi lyhyt keskustelu.
– Onko kaikki hyvin?
– Kaikki.
– Täytyy supistaa kokoon piiriä, Uhlmann. Sijoita kaksimiehiset vartiosi tästedes kilometrin päähän toisistaan.
– Alkaako siis asia käydä polttavaksi?
– Kyllä.
– Sitä parempi.
– Toimi niin, että huomenna et menetä minua näkyvistäsi. Olen jo tuntevinani palaneen käryä.
– Ymmärrän.
– Ja nyt ei sovi olla uninen! Hermot vireille! Liikuttakoon reippaasti!
– Luottakaa minuun!
– Jos saat tietää jotakin, annat merkin rannalta, eikö niin?
– Se on selvä.
Puhetoverit erosivat, ja Karl Dragoch palasi alukseen.
Jos hänen lepoaan ei häirinnyt rauhattomuus, jota hän myönsi tavallisesti tuntevansa, niin sitä tämän yön kuluessa häiritsi valloilleen päässeiden luonnonvoimien pitämä melu. Puolen yön aikaan näet nousi itäinen myrsky ja äityi tunti tunnilta, samalla kun satoi rankasti.
Kun Ilja Brusch noin viiden aikaan aamulla palasi ruuheen, valui sade yhä virtanaan ja raju tuuli puhalsi suoraan virran suuntaa vastaan. Kalastaja ei kuitenkaan epäröinyt lähteä vesille. Irroitettuaan laituriköytensä hän työnsi veneen heti keskelle virtaa ja tarttui ainaiseen melaansa. Hänen sieti todella olla rohkea ryhtyäkseen työhön sellaisissa oloissa, vietettyään yön, jonka varmaan oli täytynyt olla väsyttävä.
Aamun ensi tuntien kuluessa myrsky ei näyttänyt ensinkään asettuvan, päinvastoin. Huolimatta virran avusta ruuhi eteni vain vaivalloisesti hirveässä vastatuulessapa neljä tuntia ponnisteltuaan se tuskin oli päässyt kymmenkunnan kilometrin päähän Granin kaupungista. Enää ei voinut olla kaukana se kohta, jossa Tonavaan yhtyy Ipoly; juuri tämän oikealla rannalla sijaitsee Szalka, missä Ilja Brusch sanoi käyneensä edellisenä yönä.
Silloin myrsky äityi kahta rajummaksi, niin että tilanne kävi todella vaaralliseksi. Jos Tonava ei olekaan verrattavissa mereen, se on kuitenkin niin leveä, että oikeita aaltoja saattaa syntyä, kun tuuli kiihtyy hyvin rajuksi. Niin tapahtui sinä päivänä, ja vaikka Ilja Brusch oli pitänyt kiirettä, hänen oli pakko etsiä suojaa vasemmalta rannalta.
Mutta sitä hänen ei sallittu saavuttaa helposti.
Hän oli vielä enemmän kuin viidenkymmenen metrin päässä siitä, kun jonkin matkan päässä ylöspäin virtaa rannalla kasvavat puut äkkiä kaatuivat veteen, katkaistuina maanpintaa myöten, kuin jättiläisen viikate olisi ne niittänyt. Samalla vesi, jonkin äärettömän voiman nostamana, hyökkäsi rantaa vastaan ja kohosi sitten suunnattoman suureksi aalloksi, joka vyöryi ruuhta takaa ajamaan.
Ilmeisesti ilmakerroksissa oli muodostunut pyörre, jonka vastustamattoman voimakas tuulispää lakaisi virran pintaa.
Ilja Brusch tajusi vaaran. Pyörähdyttäen ruuhen tarmokkaalla airon liikkeellä ympäri hän kaikin voimin pyrki lähestymään oikeaa rantaa. Jos tämä temppu ei tuottanutkaan täysin sitä tulosta, jota hän odotti, niin sitä kalastaja ja hänen matkustajansa kuitenkin lopulta saivat kiittää pelastumisestaan.
Vaikka hurjaa matkaansa jatkava ilmanpyörre saavuttikin ruuhen, tämä ainakin sai vältetyksi vesivuoren, jonka ilmiö nostatti ohi kulkiessaan. Sen vuoksi ruuhi ei uponnut virtaan, kuten auttamatta olisi käynyt, jollei Ilja Brusch olisi tehnyt ohjaustemppuaan. Veneeseen tarttuivat vain pyörteen kaikkein ulommaiset kerrokset, ja ne kiidättivät sitä rajusti pitkin loivaa kaariviivaa.
Rajuilma, jonka tuntohaarake tällä kertaa ei ollut osunut maaliin, tuskin koski purtta, ja tämä pääsi irti melkein heti pyörteeseen jouduttuaan. Muutamassa sekunnissa tuulenpyörre oli mennyt ohi, ja aalto poistui kohisten alaspäin virtaa, samalla kun veden vastustus vähitellen hiljensi ruuhen vauhdin.
Mutta ennen kuin tämä tulos oli täydelleen saavutettu, ilmestyi pahaksi onneksi äkkiarvaamatta uusi vaara. Suoraan pikajunan nopeudella vettä halkovan veneenkeulan edessä kalastaja äkkiä huomasi yhden irtitemmatuista puista, joka juuret ilmassa hitaasti kulki virran mukana. Jos pursi olisi takertunut näihin toisiinsa kietoutuneisiin juuriin, se ei olisi voinut olla menemättä kumoon tahi ainakaan saamatta pahaa vauriota. Ilja Bruschilta pääsi pelästyksen huuto hänen huomatessaan tämän odottamattoman esteen.
Mutta Karl Dragoch oli myös nähnyt vaaran, ymmärtänyt sen uhkaavan läheisyyden. Epäröimättä hän riensi purren keulaan, hänen kätensä tarttuivat vedestä ulos törröttäviin juuriin, ja asettuen tukevaan asentoon paremmin vastustaakseen veneen vauhtia hän koetti kaikin voimin saada sitä käännetyksi pois vaarallisesta suunnasta.
Se onnistui. Poiketen suunnastaan ruuhi kiiti ohitse kuin nuoli, raapien puun juuria ja sitten sen latvaa, joka vielä oli lehvistön peitossa. Vielä hetkinen, niin se olisi jättänyt taakseen vihannan ajopuun. Silloin yksi viimeisistä oksista painoi Karl Dragochia vasten rintaa. Turhaan hän koetti vastustaa töytäystä. Hän menetti tasapainonsa, horjahti veneen laidan yli ja katosi veden alle.
Heti kun hän oli pudonnut veteen, pudottautui siihen toinenkin mies vapaaehtoisesti. Nähdessään matkustajansa putoavan Ilja Brusch oli arvelematta hypännyt hänen avukseen.
Mutta ei ollut helppo nähdä mitään liejuisessa vedessä, jonka raivokas pyörretuuli oli myllertänyt sekaisin. Minuutin ajan Ilja Brusch yritti turhaan parastaan ja alkoi jo käydä toivottomaksi herra Jägerin löytämisen suhteen kun hän vihdoin tapasi onnettoman ajelehtimasta lähellä vedenpintaa pyörtyneenä.
Tämä asian tila olikin lopulta parempi. Hukkuva ihminen tavallisesti rimpuilee ja tekee siten tietämättään pelastustyön vain vaikeammaksi. Pyörtynyt ihminen on vain veltto ainemöhkäle, jonka pelastaminen riippuu yksinomaan pelastajan taitavuudesta.
Pian Ilja Brusch oli nostanut herra Jägerin pään veden yläpuolelle, ja sitten hän rotevin käsivarsin ui ruuhta kohti, joka sillä välin oli kulkenut noin kolmenkymmenen metrin päähän. Hän saavutti sen muutamilla vedoilla, jotka näyttivät olevan leikkiä vankalle uimarille, ja tarttui toisella kädellään sen laitaan, kannattaen toisella matkustajaa, joka yhä oli tajuttomana.
Nyt oli vielä hinattava herra Jäger alukseen, eikä se ollut helppo tehtävä. Äärimmäisin ponnistuksin Ilja Bruschin kuitenkin onnistui saada se suoritetuksi.
Heti laskettuaan hukkuneen toiselle kajuutan vuoteista hän riisui tältä vaatteet, otti kirstusta esille villakankaan palasia ja ryhtyi voimakkaasti hieromaan.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin herra Jäger avasi silmänsä ja tuli taas tajuihinsa. Hän ei ollut pitkään ollut upoksissa, joten sopi toivoa, ettei asiasta olisi pahoja seurauksia.
– Kas, kas, herra Jäger, huudahti Ilja Brusch, nähdessään potilaansa tointuvan, – tepä olette mestari sukeltamaan!
Herra Jäger hymyili hiukan, vastaamatta mitään.
– Ei se tee mitään, lisäsi Ilja Brusch, jatkaen voimakkaasti hierontaansa. – Mikään ei ole terveellisempää kuin kylpy elokuussa!
– Kiitos, herra Brusch! sopersi Karl Dragoch.
– Eipä todellakaan kestä kiittää, vastasi kalastaja iloisesti. – Minun on kiittäminen teitä, sillä olette antanut minulle tilaisuuden oivalliseen kylpyyn.
Karl Dragochin voimat palasivat silminnähtävästi. Hyvä ryyppy viinaa eikä hänestä enää huomaisi mitään. Mutta Ilja Brusch käänsi turhaan kaikki kirstunsa nurin. Alkoholivarasto oli loppuun käytetty, eikä sitä ollut enää pisaraakaan koko ruuhessa.
– Sepä nyt kiusallista! huudahti Ilja Brusch. – Ei pisaraakaan väkeviä säiliössämme!
– Vähät siitä, herra Brusch, vakuutti Karl Dragoch heikolla äänellä. – Voin varsin hyvin olla sitä vailla, olkaa siitä varma.
Karl Dragoch värisi kuitenkin vakuutuksistaan huolimatta; ryyppy ei varmaankaan olisi ollut hänelle pahitteeksi.
– Siinä erehdytte, vastasi Ilja Brusch, joka ei luullut liikoja matkustajansa tilasta, – te ette selviydy ilman sitä, herra Jäger. Antakaahan kun ryhdyn toimiin. Se ei kestä kauan.
Kädenkäänteessä kalastaja oli vaihtanut märät vaatteensa kuiviin. Muutamat melan vedot veivät ruuhen vasemmalle rannalle, johon se köytettiin lujasti.
– Malttakaahan vähän, herra Jäger, sanoi Ilja Brusch, hypäten maihin. – Tunnen tämän seudun, sillä tuollahan on Ipolyn yhtymäkohta Tonavaan. Vajaan puolentoista kilometrin päässä on kylä, josta saan kaikki, mitä tarvitaan. Puolen tunnin kuluttua olen jälleen täällä.
Ja Ilja Brusch poistui, odottamatta vastausta.
Yksin jäätyään Karl Dragoch laskeutui jälleen vuoteelleen. Hän oli voimattomampi kuin mitä hän tahtoi myöntää itselleenkään, ja hetken ajaksi hän raukeana sulki silmänsä.
Mutta pian elämä virkosi hänessä entiseen kulkuunsa; veri sykki hänen valtimoissaan. Kohta hän avasi silmänsä ja loi ympärilleen minuutti minuutilta tutkivampia katseita.
Ensimmäinen esine, joka veti puoleensa hänen vielä epämääräisen katseensa, oli kirstu, jota Ilja Brusch lähtökiireissään ei ollut muistanut lukita. Tämän kirstun sisällyksen oli kalastaja, turhaan etsiessään siitä alkoholia, pannut mullin mallin. Karkeita alus- ja pitovaatteita ja paksuja jalkineita oli siinä sekaisin huikeassa epäjärjestyksessä.
Minkä tähden Karl Dragochin silmät alkoivat äkkiä loistaa? Kiinnittikö tämä varsin vähän kiihoittava näky kuitenkin hänen mieltään siihen määrään, että hän muutaman sekunnin sitä katseltuaan kohosi kyynärpäänsä nojaan, voidakseen paremmin nähdä ammottavaan kirstuun?
Eivät pito- ja alusvaatteet toki niin kiihoittaneet tungettelevan matkustajan uteliaisuutta. Vaatetavarain keskellä poliisin urkkiva silmä oli keksinyt arvokkaamman esineen herättämään hänen huomiotaan.
Siinä oli lompakko, joka oli puoliksi raollaan; siitä tunki esiin papereita, joita se oli sullottu täyteen. Lompakko! Papereita! Siis epäilemättä vastauksia kysymyksiin, joita Karl Dragoch jo muutaman päivän oli tehnyt itselleen.
Poliisi ei voinut pidättää itseään. Hiukan epäröityään, huolimatta siitä, että siten loukkaisi vierasystävyyden lakeja, hän kurotti kätensä kirstuun ja veti siitä esiin houkuttelevan lompakon sisältöineen, jota hän heti alkoi tarkastaa.
Kirjeitä ensiksikin, joiden lukemiseen Karl Dragochilla ei ollut aikaa. Ne, kuten osoitteista kävi ilmi, oli lähetetty herra Ilja Bruschille Szalkaan. Lompakossa oli myös samalle nimelle kirjoitettuja kuitteja, muiden muassa vuokrakuitteja. Se kaikki ei ollut mitenkään mielenkiintoista.
Karl Dragoch oli jo heittämäisillään kaikki sikseen, kun viimeinen asiapaperi sai hänet säpsähtämään. Se oli kuitenkin mitä viattominta laatua, ja täytyi olla poliisimies, tunteakseen sellaisen "todistuskappaleen" nähdessään muuta kuin myötätuntoa.
Se oli valokuva ja esitti naista, jonka täydellinen kauneus olisi ihastuttanut taidemaalaria. Mutta poliisimies ei ollut taiteilija, eikä Karl Dragochin sydän sykkinyt ihailusta näitä hurmaavan kauniita kasvoja kohtaan. Tuskin hän edes oli katsellutkaan niiden piirteitä. Totta puhuen hän ei ollut nähnyt koko valokuvasta muuta kuin yksinkertaisen bulgariankielisen valokuvan alle piirretyn kirjoitusrivin: "Rakkaalle miehelleni. Natsha Ladko"; ne sanat saattoi Karl Dragoch, perin hämmästyneenä, siinä lukea.
Hänen epäluulonsa olivat siis oikeiksi todistetut, Ladko! Ladkon seurassa hän siis todella oli jo niin monta päivää kulkenut Tonavaa alas. Tämä vaarallinen, tähän saakka turhaan kiinni tavoiteltu pahantekijä siis todella piili Tonavan Liiton palkinnonsaajan vaarattomassa persoonassa.
Miten piti menetellä moisen seikan suhteen? Hän ei ollut vielä päättänyt sitä, kun rannalta kuuluvat askelet saivat hänet heittämään nopeasti lompakon kirstuun, jonka kannen hän painoi kiinni. Tulija ei voinut olla Ilja Brusch, jonka lähdöstä tuskin oli kulunut kymmentä minuuttia.
– Herra Dragoch! huusi ääni ulkoa.
– Friedrich Uhlmann! kuiskasi Karl Dragoch, joka vaivoin jaksoi nousta ja horjuen astui ulos kajuutasta.
– Suokaa anteeksi, että huusin teitä, sanoi Friedrich Uhlmann heti huomattuaan päällikkönsä. – Näin äsken toverinne poistuvan ja tiesin teidän olevan yksin.
– Mitä nyt? kysyi Karl Dragoch.
– Uutta, herra. Viime yönä on tehty rikos.
– Viime yönä! huudahti Karl Dragoch, ajatellen heti Ilja Bruschin poissaoloa.
– Eräs täällä lähellä oleva huvila on ryöstetty. Vartijaa on lyöty.
– Onko hän kuollut?
– Ei, mutta pahasti haavoittunut.
– Hyvä on, sanoi Karl Dragoch käskien kädellään apulaistaan vaikenemaan.
Hän oli syvissä mietteissä. Mitä oli tehtävä? Toimittava tietysti; siihen häneltä ei puuttuisi voimia. Hänen kuulemansa uutinen oli paras elvyttäjä. Hänessä ei enää tuntunut jälkiä onnettomuudesta, joka oli kohdannut häntä. Hänen ei enää tarvinnut hakea tukea kajuutan seinästä. Hermojen saaman piiskaniskun vaikutuksesta veri palasi hänen kasvoihinsa.
Niin, toimia täytyi, mutta miten? Pitikö hänen odottaa Ilja Bruschin paluuta tahi oikeammin Ladkon, sillä sehän oli hänen matkatoverinsa oikea nimi, ja äkkiarvaamatta julistaa hänet vangituksi lain nimessä? Se näytti olevan viisainta, sillä enää ei voinut olla mitään epäilystä niin sanotun kalastajan rikollisuudesta. Huolellisuus, jota hän osoitti salatessaan oikean henkilöllisyytensä, salaperäisyys, johon hän kietoutui, sama nimi, jonka yleinen huhu antoi rosvojen päällikölle, hänen viimeöinen poissaolonsa, joka sattui yhteen uuden rikoksen paljastumisen kanssa, se kaikki sanoi Karl Dragochille, että Ilja Brusch todella oli etsitty pahantekijä.
Mutta tämä pahantekijä oli pelastanut hänen henkensä! Se teki tilanteen omituisen vaikeaksi.
Oliko luultavaa, että rosvo, jopa enemmänkin, kuin rosvo, murhamies olisi heittäytynyt veteen, vetääkseen hänet siitä ylös? Ja vaikka tämä epätodennäköinen asia olisikin ollut totta, oliko mahdollista sen, joka juuri oli pelastettu kuolemasta, palkita vangitsemalla pelastajansa uhrautuvaisuus? Mitä vaaraa sitä paitsi oli vangitsemisen lykkäämisestä? Nyt, kun Ilja Brusch oli paljastettu, kun hänen henkilöllisyytensä tunnettiin, hänen olisi mahdoton päästä pakoon pitkin virtaa sijoitetuilta poliisivoimilta. Ja siinä tapauksessa, että tutkimus osoittaisi kalastajan todella rikosten tekijäksi, olisi käytettävissä lukuisampi miehistö, ja vangitseminen toimitettaisiin varmemmin.
Viiden minuutin ajan Karl Dragoch kääntelijä katseli joka puolelta pulmaa, joka hänen oli ratkaistava. Lähteäkö tapaamatta enää Ilja Bruschia? Vai jäädäkö, sijoittaa Friedrich Uhlmann väijyksiin kajuuttaan, ja kun kalastaja näyttäytyisi, hyökätä hänen kimppuunsa mitään puhumatta, jättäen kaikki selitykset tuonnemmaksi? Ei, toden totta. Hänestä oli iljettävää palkita niin kavalasti uhrautuva teko. Parempi oli, vaikkapa jättäisikin rikolliselle pelastumisen mahdollisuuden, aloittaa tutkimukset ja toistaiseksi unohtaa se, mitä hän luuli tietävänsä. Jos tutkimukset taas lopullisesti johtaisivat Ilja Bruschiin, jos velvollisuus silloin pakottaisi hänet kohtelemaan pelastajaansa vihollisena, hän ainakin taistelisi avoimesti ja annettuaan aikaa miehen laittautua puolustuskuntoon.
Ottaen kättään huitaisten vastuulleen kaikki seuraukset päätöksestään Karl Dragoch palasi kajuuttaan. Kirjelipulla, jonka hän asetti näkyvään paikkaan, hän ilmoitti Ilja Bruschille, että hänen oli ollut pakko poistua, ja pyysi isäntäänsä odottamaan häntä ainakin vuorokauden. Sitten hän valmistautui lähtemään.
– Montako miestä meillä on? hän kysyi astuessaan ulos kajuutasta. – Täällä on kaksi, mutta parastaikaa ollaan antamassa kokoontumismerkkiä. Ennen iltaa meillä on niitä kymmenkunta.
– Hyvä, myönsi Karl Dragoch. – Sanoit minulle, että rikospaikka ei ole kaukana?
– Noin kahden kilometrin päässä, vastasi Uhlmann.
– Vie minut sinne, sanoi Karl Dragoch, hypäten rannalle.
DRAGOCHIN KAKSI VASTOINKÄYMISTÄ
Karpaatit muodostavat Pohjois-Unkarissa suunnattoman suuren ympyränkaaren, jonka läntinen pää jakautuu kahteen sivuhaaraan. Toinen vaipuu Tonavaan Pressburgin kohdalla; toinen tapaa virran Granin seuduilla, missä sen jatkona oikealla rannalla on seitsemänsadan kuudenkymmenenkuuden metrin korkuinen Pilis-vuori.
Tämän matalahkon vuoren juurella oli tehty rikos, ja siellä Karl Dragoch ensi kerran joutuisi otteluun peloittavien pahantekijäin kanssa, joiden takaa-ajaminen oli hänen tehtävänään.
Muutamia tunteja ennen kuin oli pakottanut itsensä heikkoudestaan huolimatta noudattamaan Friedrich Uhlmannin kehotusta, olivat raskaasti kuormitetut rattaat pysähtyneet viheliäisen näköisen majatalon eteen. Se oli rakennettu lähelle erästä niistä kukkuloista, jotka liittävät Pilis-vuoren Tonavan laaksoon.
Tämän majatalon paikka oli liikenteen kannalta älykkäästi valittu. Se oli kolmen tien risteyksessä, joista yksi kulki pohjoiseen, toinen kaakkoon ja kolmas luodetta kohti. Kun kaikki kolme tietä vievät Tonavalle, pohjoiseen kulkeva siihen mutkaan, jonka se tekee vastapäätä Pilis-vuorta, kaakkoon kulkeva Pyhän Antreaan kauppalaan, luoteeseen kulkeva Granin kaupunkiin, majatalo sijaitsi ikään kuin virran muodostaman suuren harpin haarojen keskellä ja hyötyi rahdinjaosta, joka pitää vireillä veneliikettä virralla.
Tonava, joka Granista lähtiessään virtaa melko matkan lännestä itään, kääntyy näet jonkin matkan päässä Ipolyn yhtymäkohdasta etelää kohti ja nousee sitten taas, piirrettyään lyhytsäteisen puoliympyrän, pohjoiseen päin. Melkein heti se kääntyy sitten jälleen, alkaen virrata pohjoisesta etelään, jota suuntaa se noudattaakin alaspäin hyvin monta kilometriä.
Rattaitten pysähtyessä aurinko oli tuskin nousemassa. Kaikki nukkuivat vielä talossa, jonka paksut ikkunaluukut oli tiiviisti suljettu.
– Hoi, majatalon väki! huusi toinen rattaita ajavista miehistä, koputtaen ovea piiskansa varrella.
– Tullaan! vastasi sisältä majatalon isäntä, joka oli kavahtanut hereille.
Hetken kuluttua pörröinen pää näyttäytyi eräässä toisen kerroksen ikkunassa.
– Mitä te tahdotte? kysyi majatalon isäntä kylmäkiskoisesti.
– Ensin syödä, sitten nukkua, sanoi kuorma-ajuri.
– Tullaan, toisti isäntä ja katosi sisälle.
Kun ajoportti oli avattu selko selälleen ja rattaat ajettu pihaan, riisuivat ajurit kiireesti molemmat hevosensa ja veivät ne talliin, jossa ne saivat runsaan ruoka-annoksen. Sillä välin isäntä kierteli lakkaamatta näiden varhaisten vieraittensa ympärillä. Ilmeisesti hänen olisi kovin tehnyt mieli ruveta puhelemaan, mutta ajurit päinvastoin eivät olleet lainkaan halukkaita vastaamaan hänelle.
– Te tulette varhain, toverit, huomautti majatalon isäntä. – Olette kai olleet yön matkalla?
– Niinpä näkyy, vastasi toinen ajureista.
– Ja oletteko kauaksikin matkalla?
– Kauas tahi lähelle, se on meidän asiamme, vastattiin hänelle.
Majatalon isäntä piti hyvänään.
– Miksi kiusata kunnon miestä, Vogel? puuttui puheeseen toinen ajuri, joka ei vielä ollut avannut suutaan. – Meillä ei ole mitään syytä salata, että olemme menossa Antreaan kauppalaan.
– Mahdollista, ettei meidän tarvitse sitä salata, vastasi Vogel jurolla äänellä, – mutta se, luullakseni, ei kuulu kenellekään.
– Eipä tietenkään, myönsi majatalon isäntä, niin kuin ainakin hyvä liikemies. – Sanoin sen vain jotakin sanoakseni... Herrat haluavat siis syödä?
– Niin, vastasi vähemmän tyly ajureista. – Leipää, silavaa, kinkkua, makkaroita, mitä sinulla vain on.
Rattaat olivat varmaan kulkeneet pitkän matkan, sillä nälkiintyneet ajajat nauttivat runsaan aterian. He olivat myös väsyksissä; sen vuoksi he eivät jääneet istumaan pöydän ääreen. Viimeisen suupalan haukattuaan he kiireesti lähtivät etsimään, unta, toinen tallin oljille hevosten luo, toinen rattaitten öljykangaskuomun alle.
Kello löi kaksitoista, kun he taas ilmaantuivat näkyviin. He tulivat tilaamaan toisen aterian, joka tarjottiin heille, kuten edellinenkin, majatalon suuressa salissa. Levähtäneinä he nyt jäivät istumaan pöydän ääreen. Aterian päälle otettiin konjakkiryyppyjä, jotka katosivat karheisiin kurkkuihin kuin olisivat olleet vettä.
Iltapäivän kuluessa pysähtyi useampia rattaita majatalolle, ja paljon jalkamiehiä astui sisään juomaan lasillisen. Useimmat olivat talonpoikia, jotka reppu selässä, sauva kädessä olivat menossa Graniin tahi sieltä tulossa. Melkein kaikki olivat keskenään vanhoja tuttuja, ja ravintoloitsija sai vain kiittää onneaan, että hänellä oli ammattinsa vaatima vankka pää, sillä hän maisteli maljoja jokaisen vieraansa kanssa. Se pani liikkeen toimimaan. Lasien ääressä näet puhellaan, ja puhuminen kuivaa kurkun, mikä taas panee ottamaan uusia naukkuja.
Juuri sinä päivänä ei puuttunut puheen aihetta. Yöllä tehty rikos pani päät pyörälle. Uutisen siitä olivat tuoneet ensimmäiset ohikulkijat, ja kukin kertoi uuden yksityiskohdan tahi lausui oman mielipiteensä.
Majatalon isäntä sai siten vähitellen kuulla, että kreivi Hagenaun omistama muhkea huvila viidensadan metrin päässä Tonavan rannasta oli ryöstetty putipuhtaaksi ja vartija Kristiania oli pahasti haavoitettu; että tämän rikoksen epäilemättä oli tehnyt rosvojoukko, jonka tekeminä pidettiin niin monia muitakin rankaisematta jääneitä rikoksia ja jota oli mahdoton saada kiinni. Lisäksi kuultiin, että poliiseja liikkui seudulla ristiin rastiin ja virran vartioimista varten äskettäin järjestetty poliisiosasto etsi rikoksen tekijöitä.
Molemmat ajurit eivät puuttuneet tapahtuman aiheuttamaan jutteluun, minkä kulkua säestivät kovat huudahdukset. Äänettöminä he pysyttelivät syrjässä, mutta epäilemättä heiltä ei jäänyt kuulematta ainoakaan heidän ympärillään vaihdettu sana, sillä sama, mikä oli kaikkien intohimoisen mielenkiinnon kohteena, ei voinut olla kiinnittämättä heidänkin mieltään.
Hälinä kuitenkin hiljeni vähitellen, ja kello puoli seitsemän ajoissa illalla he olivat taas ainoina suuressa salissa, josta viimeinen ravintolavieras juuri oli poistunut. Toinen miehistä kutsui heti majatalon isäntää, joka oli täydessä toimessa huuhtelemassa laseja tarjoilupöydän ääressä. Isäntä kiiruhti heidän luokseen.
– Mitä herrat haluavat? kysyi hän.
– Päivällistä, vastasi toinen ajureista.
– Ja sitten kai haluatte mennä nukkumaan? kysyi isäntä.
– Emme, isäntä hyvä, vastasi se ajureista, joka näytti vähemmän jurolta. – Aiomme taas lähteä yön tullessa...
– Yön tullessa! huudahti kummastunut isäntä.
– Joutuaksemme, jatkoi hänen vieraansa, – jo päivän koittaessa torille.
– Antreaan kauppalaanko?
– Niin, tahi Graniin. Se riippuu asianhaaroista. Odotamme täällä erästä ystävää, joka on käynyt tiedustelemassa. Hän kertoo meille, missä meillä on eniten toiveita saada tavaramme edullisesti myydyksi.
Majatalon isäntä lähti salista ryhtyäkseen aterian valmistuspuuhiin.
– Kuulitko, Kaiserlick? sanoi hiljaa nuorempi ajureista, kumartuen toverinsa puoleen.
– Kuulin kyllä.
– Tekonen on tullut ilmi.
– Et kai uskonut sen jäävän ilmi tulematta?
– Ja poliisit ovat liikkeellä vaaniskelemassa.
– Olkoot.
– Dragochin johdolla, niin väitetään.
– Se on toinen kysymys, Vogel. Minun luullakseni ne, joiden ei tarvitse pelätä muuta kuin Dragochia, voivat nukkua vahvassa rauhassa.
– Mitä tarkoitat?
– Sitä, mitä sanon, Vogel.
– Olisiko Dragoch siis...?
– Mitä?
– Raivattu pois tieltä?
– Sen saat tietää huomenna. Siihen saakka, vaiti, lopetti ajuri, nähdessään majatalon isännän palaavan.
Ajurien odottama henkilö saapui vasta yön tultua. Pikainen keskustelu syntyi kolmen toveruksen kesken.
– Täällä vakuutettiin, että poliisit ovat jäljillä, sanoi Kaiserlick hiljaa.
– He etsivät, mutta eivät löydä!
– Entä Dragoch?
– Köysissä.
– Kuka sen tehtävän otti huolekseen?
– Titsha.
– No, hyvätpä sitten on merkit... Entä me, mitä meidän on tehtävä?
– Valjastettava viipymättä.
– Lähteäksemme...?
– Antreaan kauppalaan päin, mutta puolen kilometrin päässä täältä käännytte takaisin. Sillä välin majatalo kyllä on suljettu. Te pääsette huomaamatta ohi ja lähdette ajamaan pohjoiseen vievää tietä. Teidän luullaan olevan tietyllä taholla, mutta te olettekin päinvastaisella.
– Missä proomu sitten on?
– Virran mutkassa Pilis-vuoren kohdalla.
– Sekö on kohtauspaikkana?
– Ei, se on vähän lähempänä, metsän aukeaman kohdalla, tien vasemmalla puolella. Tunnetko sen?
– Tunnen kyllä.
– Noin viisitoista meidän miestä on jo siellä. Te yhdytte heihin.
– Entä sinä?
– Minä palaan taaksepäin kokoamaan loput miehemme, jotka jätin vahtiin. Tuon ne mukanani.
– Lähdetään sitten, sanoivat ajurit hyväksyen.
Viiden minuutin kuluttua rattaat lähtivät liikkeelle. Isäntä piteli auki toista ajoportin puoliskoa ja tervehti kohteliaasti vieraitaan.
– Onko siis lopullisesti päätetty, että ajatte Graniin? kysyi hän.
– Ei, vastasivat ajurit, – Antreaan kauppalaan me ajammekin, ystävä.
– Onnellista matkaa, pojat! lausui isäntä.
– Kiitos, toveri!
Rattaat kääntyivät oikealle ja alkoivat kulkea itään päin, Antreaan kauppalaan vievää tietä. Niiden kadottua yön pimeään Kaiserlickin ja Vogelin koko päivän odottama henkilö vuorostaan poistui päinvastaiseen suuntaan, Graniin vievää tietä pitkin.
Majatalon isäntä ei häntä huomannutkaan. Ajattelematta sen enempää näitä kulkijoita, joita hän luultavasti ei ikinä enää näkisi, hän sulki kiireesti talonsa ja meni levolle.
Rattaat, jotka sillä välin etenivät hevostensa rauhallisesti astuessa käymäjalkaa, tekivät saatujen ohjeitten mukaisesti puolen kilometrin päässä kokokäännöksen ja kulkivat juuri ajamansa tien takaisin päinvastaiseen suuntaan.
Niiden päästyä taas majatalon kohdalle se oli kokonaan suljettu. Vaunut olisivat sivuuttaneet paikan kaikessa hiljaisuudessa, jollei eräs keskellä tietä nukkuva koira äkkiä olisi lähtenyt juoksemaan, haukkuen niin hurjasti, että etuhevonen säikähtäen karkasi syrjään tien alareunalle saakka. Ajurit saivat hevosen pian ohjatuksi taas oikeaan suuntaan, ja rattaat katosivat toistamiseen yön pimeään.
Kello oli noin puoli yksitoista, kun ne poikkesivat maantieltä ja painuivat pienen metsikön peittoon, jonka tummat puuryhmät kohosivat esiin vasemmalla puolella. Kolmannella pyöränkierroksella ne pysäytettiin.
– Kuka siellä? kysyi ääni pimeästä.
– Kaiserlick ja Vogel, vastasivat ajurit.
– Ajakaa ohi, sanoi ääni.
Ensimmäisten puurivien takana rattaat tulivat ulos metsästä aukeamalle, jolla noin viisitoista miestä nukkui loikoen sammalilla.
– Onko päällikkö täällä? tiedusti Kaiserlick.
– Ei vielä.
– Hän käski meitä odottamaan häntä täällä.
Kauan ei tarvinnut odottaa. Tuskin oli kulunut puolta tuntia rattaiden saapumisesta, kun päällikkö, sama henkilö, joka iltamyöhällä oli tullut majataloon, saapui jo paikalle, mukanaan kymmenkunta toveria, joten joukon määrä nousi yli kahdenkymmenenviiden.
– Ovatko kaikki täällä? kysyi hän.
– Ovat, vastasi Kaiserlick, jolla näytti olevan jonkinlainen arvoasema joukossa.
– Entä Titsha?
– Täällä olen, lausui soinnukas ääni.
– Noh, mitä kuuluu? kysyi päällikkö levottomana.
– Hyvin on sujunut pitkin koko linjaa. Lintu on häkissä proomulla.
– Lähtekäämme sitten joutuin, käski päällikkö. – Kuusi miestä vakoojina, loput jälkijoukkona, rattaat keskellä. Tästä ei ole puoltakaan kilometriä Tonavalle, ja kuorma on purettu kädenkäänteessä. Vogel vie sitten rattaat pois, ja ne, jotka asuvat paikkakunnalla, palaavat rauhallisesti kotiinsa. Muut nousevat proomuun.
Oltiin panemassa toimeen näitä käskyjä, kun eräs tien varrelle vahtiin jätetyistä miehistä riensi kiireesti paikalle.
– Joutuin! sanoi hän, hilliten äänensä.
– Mikä hätänä? kysyi johtaja.
– Kuuntele!
Kaikki heristivät korviaan. Marssivan miesjoukon askeleita kuului tieltä. Niiden töminään liittyi pian muutamia hillittyjä ääniä. Välimatkaa ei liene ollut enempää kuin satakunta syltä.
– Jääkäämme metsän aukeamaan, komensi päällikkö. – Nuo miehet marssivat ohi näkemättä meitä.
Varmaa kyllä oli, ettei heitä synkässä pimeässä huomattaisi, mutta arveluttavaa asiassa oli että: jos tiellä marssiva joukko pahaksi onneksi olisi poliisiosasto, niin se kyllä suuntaisi kulkunsa virran rantaan. Tosin saattoi käydä niin, ettei se huomaisi proomua, ja varokeinoihin oli ryhdytty. Poliisit saisivat tarkastaa proomun pohjia myöten eivätkä he löytäisi siitä mitään epäiltävää. Mutta vaikka saattoikin otaksua, että poliisijoukko ei aavistaisi proomun olemassaoloa, se ehkä jäisi lähettyville väijyksiin, ja siinä tapauksessa olisi ollut sangen varomatonta ajaa rattaat metsästä ulos.
No, kaikki asianhaarat otettaisiin huomioon ja toimittaisiin olosuhteiden mukaan. Tässä metsän aukeamalla voitaisiin odotella koko seuraava päivä, jos niin tarvittaisiin, sitten muutamat miehistä menisivät yön aikana Tonavalle saakka ja hankkisivat varmuuden siitä, että kaikki poliisivoimat olivat poissa.
Nyt oli pääasia, ettei jouduttaisi kiinni ja ettei mikään herättäisi lähestyvän miesjoukon huomiota.
Joukko saapui pian kohdalle, jossa tie kulki pitkin metsän aukeamaa. Vaikka yö olikin pimeä, siinä havaittiin olevan kymmenkunta miestä. Teräksen kalskahdukset ilmaisivat, että he olivat aseistettuja.
Joukko oli jo sivuuttanut aukeaman, kun sattui seikka, joka kerrassaan muutti asiain tilan.
Toinen hevosista säikähti tiellä ohi kulkevia ihmisiä, korskui ja päästi pitkän hirnunnan, johon sen toveri yhtyi.
Marssiva joukko pysähtyi heti.
Se oli todella poliisiosasto, joka oli marssilla joelle päin, ja sitä johti Karl Dragoch, täysin toipuneena hänelle aamulla sattuneen onnettomuuden seurauksista.
Jos aukeamalla olevat miehet olisivat tienneet tämän seikan, se ehkä olisi lisännyt heidän levottomuuttansa. Mutta, kuten olemme nähneet, heidän päällikkönsä luuli pelätyn poliisimiehen olevan taisteluun kykenemättömässä tilassa. Kuinka hän niin erehtyi, miksi hän luuli, ettei hänen enää tarvinnut ottaa lukuun vastustajaa, joka hänellä juuri oli edessään, sen tämä kertomus piankin tekee lukijalle selväksi.
Kun Karl Dragoch tämän saman päivän aamulla oli hypännyt rannalle, jossa hänen apulaisensa odotti häntä, oli tämä vienyt hänet mukanaan virran yläjuoksulle päin. Pari kolmesataa metriä käveltyään molemmat poliisimiehet olivat tulleet rannan ruohikkoon piilotetun veneen luo ja astuivat siihen. Airot, joita Friedrich Uhlmann voimakkaasti käytteli, veivät kepeän aluksen nopeasti virran toiselle rannalle.
– Oikealla rannallako rikos siis on tapahtunut? kysyi Karl Dragoch.
– Niin, vastasi Friedrich Uhlmann.
– Missä päin?
– Virran yläjuoksun puolella, Granin lähistöllä.
– Mitä! Granin lähistölläkö? huudahti Dragoch. – Etkö äsken sanonut minulle, että meillä oli vain vähän matkaa kuljettavana?
– Paikka ei ole kaukana, sanoi Uhlmann. – On sinne ehkä kumminkin kolme kilometriä.
Niitä oli todellisuudessa neljä, ja miehen, joka äsken tuskin oli pelastunut kuolemasta, oli vaikea kävellä niin pitkää taipaletta. Usean kerran Karl Dragochin oli hengästyneenä pakko ruveta pitkälleen huoahtamaan. Kello oli lähes kolme iltapäivällä, kun hän vihdoin pääsi kreivi Hagenaun huvilaan, jonne virkatehtävät häntä kutsuivat.
Kun Karl Dragoch, saatuaan ryypyn, jota hän kiireesti pyysi, tunsi olevansa jälleen täysissä voimissaan, hänen ensimmäisenä toimenaan oli lähteä huvilan vahdin Kristian Höhlin vuoteen ääreen. Eräs lähellä asuva haavuri oli muutama tunti sitten sitonut vartijan haavat, ja mies läähätti vaivalloisesti, kasvot kalpeina, silmät ummessa. Vaikka hänen haavansa oli vaarallisinta laatua ja vaikutti keuhkoihin, oli kuitenkin hyviä toiveita hänen pelastumisestaan, mikäli hänet vain varjeltaisiin pienimmältäkin rasitukselta.
Karl Dragoch sai kuitenkin muutamia tietoja, jotka vartija antoi hänelle kuiskaavalla äänellä, lausuen sanan kerrallaan pitkien väliaikojen kuluttua. Hyvin kärsivällisesti kuunnellen Dragoch sai tietää, että pahantekijäjoukko, jossa oli ainakin viisi, kuusi miestä, oli edellisenä yönä tunkeutunut huvilaan, nujerrettuaan sen oven. Kristian Höhl, joka oli herännyt melusta, oli tuskin ehtinyt nousta, kun hän vaipui maahan, saatuaan väkipuukon iskusta haavan hartioittensa väliin. Hän ei siis tiennyt, mitä sitten oli tapahtunut, eikä voinut antaa mitään lähempää tietoa kimppuunsa hyökänneistä miehistä. Hän tiesi kuitenkin, kuka heidän päällikkönsä oli. Ladkon nimen hänen toverinsa olivat lausuneet useampaan kertaan eräänlaisella omituisen kerskaavalla tavalla. Tämä Ladko, jonka kasvoja peitti naamari, oli pitkä sinisilmäinen miehenroikale, jolla oli tuuhea, vaalea parta.
Tämä viimeksi mainittu yksityisseikka oli omansa horjuttamaan Karl Dragochissa heränneitä, Ilja Bruschiin kohdistuvia epäluuloja, Ilja Brusch oli kyllä myös vaaleapartainen, sitä hän ei epäillyt, mutta tämä vaalea parta oli värjätty tummaksi, eikä väriainetta oteta pois illalla ja panna taas päälle seuraavana päivänä, kuten on tekotukan laita. Siinä oli vakava pulma, jonka Karl Dragoch jätti selvitettäväkseen sitten, kun hänellä olisi siihen aikaa.
Kristian ei muuten voinut antaa hänelle enempiä yksityiskohtia. Hän ei ollut havainnut mitään muista kimppuunsa karanneista miehistä, sillä nämä, kuten heidän päällikkönsäkin, olivat olleet niin varovaisia, että olivat naamioineet itsensä.
Poliisi teki vielä muutamia itse kreivi Hagenaun huvilaa koskevia kysymyksiä. Se oli, kuten hän sai kuulla, sangen upea asumus, ruhtinaallisen ylellisesti sisustettu. Jalokiviä, hopeatavaraa ja arvoesineitä oli runsaasti laatikoissa, taide-esineitä uunien reunoilla ja pöydillä, vanhanaikaisia verhoja ja mestarimaalauksia seinillä. Vieläpä arvopapereitakin oli jätetty talteen kassakirstuun ensimmäisessä kerroksessa. Ei siis epäilystäkään siitä, että taloon murtautuneilla oli ollut tilaisuus saada erinomainen saalis.
Karl Dragoch saattoi helposti todeta sen itsekin kulkiessaan kartanon huoneiden läpi. Siellä oli tapahtunut täysin järjestelmällisesti suoritettu ryöstö. Arvostelukykyisinä miehinä rosvot eivät olleet lisänneet taakkaansa arvottomalla tavaralla. Suurin osa arvoesineitä oli kadonnut; irti raastettujen seinäverhojen sijalla näkyi laajoja seinämuurin pintoja paljaina, ja niillä riippui surkean näköisinä tyhjiä kehyksiä, kuin surren menettämiään tauluja, jotka oli taidokkaasti leikattu niistä irti. Ryöstäjät olivat ilmeisesti valikoineet ja anastaneet upeimmat oviverhot ja kauneimmat matotkin. Kassakirstu oli murrettu ja sen sisällys poissa.
– Tätä kaikkea ei ole viety pois miesten selässä, sanoi Karl Dragoch itsekseen, todetessaan tämän hävitystyön. – Siinä oli tavaraa rattaitten kuormaksi asti. On siis urkittava ilmi rattaitten piilopaikka.
Nämä alustavat tutkimukset olivat vieneet sangen paljon aikaa. Yö oli tulossa. Nyt oli tärkeätä löytää ennen ihan pimeää niiden ajoneuvojen jäljet, joita rosvojen, kuten poliisimies arveli, ehdottomasti oli täytynyt käyttää. Hän lähti sen vuoksi kiireesti liikkeelle.
Hänen ei tarvinnut mennä kauas, löytääkseen etsimänsä jäljet. Huvilan edustalla leviävän avaran pihan maaperään olivat leveät pyörät jättäneet syvät jäljet juuri murretun oven eteen. Vähän matkan päässä maa oli tallattuna, niin kuin sen olisivat voineet tallata hevoset, jotka olivat saaneet kauan odottaa.
Todettuaan pikasilmäyksellä nämä seikat Karl Dragoch lähestyi paikkaa, jossa hevosia näytti seisseen. Hän tutki tarkoin maanpintaa. Sitten hän meni pihamaan poikki ja ryhtyi maantielle avautuvan portin suulla taas hyvin tarkoin tutkimaan maata. Siitä selvittyään hän käveli satakunnan metriä maantietä ja tuli sitten saman tien takaisin.
– Uhlmann! huusi hän astuessaan taas pihaan.
– Mitä, herra? kysyi poliisi lähestyen päällikköään.
– Montako miestä meillä on? kysyi tämä.
– Yksitoista.
– Se ei ole paljon, sanoi Dragoch.
– Mutta huomautti Uhlmann, – vartija Kristianhan arvelee kimppuunsa hyökänneitä miehiä olleen vain viisi tai kuusi.
– Kristianilla on arvelunsa ja minulla on omani, vastasi Dragoch. – Oli miten oli, täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on. Jätä yksi mies tänne ja ota mukaan loput kymmenen. Me molemmat mukaan luettuina meitä on kaksitoista. Se on jo jotakin.
– Oletteko siis löytänyt jäljet? kysyi Friedrich Uhlmann.
– Tiedän, missä rosvomme ovat ... ainakin, missä päin he ovat.
– Uskaltaisinko kysyä teiltä...? aloitti Uhlmann.
– Mistäkö olen saanut sen varmuuden? täydensi Karl Dragoch. – Se on mitä yksinkertaisin asia. Jopa ihan lapsellisen yksinkertainen. Ajattelin ensiksikin, että täältä oli viety niin paljon tavaraa, ettei voitu tulla toimeen ilman ajoneuvoja. Etsin siis näitä ajoneuvoja ja olen nyt keksinyt ne. Ne ovat nelipyöräiset rattaat, kahden hevosen vetämät, joista toiselta hevoselta puuttuu yksi kengännaula oikeasta etujalasta.
– Mistä olette voinut saada sen selville? kysyi Uhlmann ällistyneenä.
– Viime yönä on satanut ja vielä kosteassa maassa jäljet ovat tarkoin säilyneet. Samalla tavalla olen saanut selville, että rattaat huvilasta lähdettyään olivat kääntyneet vasempaan, siis Granista poispäin. Lähtekäämme samaan suuntaan ja seuratkaamme tarvittaessa sen hevosen jälkiä, jonka kengästä puuttuu naula. Ei ole luultavaa, että veijarimme ovat tehneet matkaa päivällä. Epäilemättä he ovat piiloutuneet johonkin koloon iltaan saakka. Onhan tämä seutu harvaan asuttua, eikä taloja ole kovin monta. Tutkikaamme, jos niin tarvitaan, kaikki, jotka tapaamme tien varrella. Kokoa miehesi, sillä pian tulee yö, ja otukset varmaan lähtevät hengittämään raitista ilmaa.
Karl Dragochin joukkoineen täytyi marssia kauan ennen kuin he löysivät uudet jäljet. Kello oli lähes puoli yksitoista, kun he, tarkastettuaan turhaan pari kolme taloa, saapuivat kolmen tien risteykseen, majataloon, jossa molemmat ajurit olivat viettäneet koko päivän ja josta he olivat lähteneet kolme neljännestuntia aikaisemmin. Karl Dragoch koputti kovasti oveen.
– Lain nimessä! lausui Dragoch nähdessään majatalon isännän, jonka unta kohtalo oli määrännyt sinä päivänä häirittäväksi, ilmestyvän ikkunaansa.
– Lain nimessä...! toisti isäntä säikähtäen, nähdessään lukuisan miesjoukon piirittäneen hänen talonsa. – Mitä olen sitten tehnyt?
– Tule alas, niin saat kuulla... Mutta ennen kaikkea, älä liikoja vitkastele, vastasi Dragoch kärsimättömällä äänellä.
Kun isäntä puoli pukeutuneena oli avannut ovensa, ryhtyi poliisimies pikaisesti häntä kuulustelemaan. Olivatko eräät rattaat tulleet tänne aamulla? Montako miestä niitä ajoi? Olivatko ne pysähtyneet? Olivatko ne lähteneet pois? Minne päin ne olivat suunnanneet kulkunsa?
Vastauksia ei tarvinnut odottaa. Kyllä, kahden miehen ajamat rattaat olivat aamulla varhain tulleet majataloon. Ne olivat viipyneet iltaan asti ja lähtivät pois vasta kun kolmas molempien ajurien odottama henkilö oli tullut. Kello oli jo lyönyt puoli yhdeksän, kun ne olivat poistuneet Antreaan kauppalaan päin.
– Kauppalaanko päin? tiukkasi Karl Dragoch. – Oletko varma siitä?
– Ihan varma, vakuutti isäntä.
– Sanottiinko sinulle niin vai näitkö sen?
– Näin sen.
– Hm! murahti Karl Dragoch ja lisäsi: – Hyvä on. Mene nyt takaisin vuoteeseesi, veliseni, äläkä hiisku tästä sanaakaan.
Tätä ei tarvinnut majatalon isännälle kahdesti sanoa. Ovi sulkeutui jälleen, ja poliisijoukko jäi yksin tielle.
– Odottakaa hetkinen! käski Karl Dragoch miehiään, jotka jäivät paikoilleen, sillä aikaa kun hän itse lyhty kädessä tutki tarkoin maanpintaa.
Aluksi hän ei huomannut mitään epäiltävää, mutta kun hän oli mennyt tien poikki ja ehtinyt sen ulkoreunalle, Karl Dragoch ensi silmäyksellä huomasi jäljen hevosenkengästä, josta puuttui yksi naula, ja totesi, että tällä epätäydellisellä kengällä varustettu hevonen ei mennyt kauppalaan eikä Graniin päin, vaan suoraan virtaa kohti pohjoiseen vievää tietä. Tätä tietä Dragoch sitten vuorostaan marssi eteenpäin miestensä etunenässä.
Kolmisen kilometriä oli kuljettu ihan autiota seutua kaikessa hiljaisuudessa, kun vasemmalta puolen tietä kuului hevosen hirnahdus. Pysähdyttäen miehensä kädenliikkeellä Karl Dragoch astui eteenpäin metsikön reunaan, jonka saattoi hämärästi erottaa pimeässä.
– Kuka siellä? hän huusi kovalla äänellä.
Kun hänen kysymykseensä ei kuulunut vastausta, sytytti eräs poliiseista hänen käskystään tervasoihdun. Sen nokinen liekki loisti kirkkaasti kuutamottomassa yössä, mutta sen valo raukesi muutaman askeleen päähän, kykenemättä tunkemaan läpi pimeyden, jonka puiden lehdet tekivät vielä synkemmäksi.
– Eteenpäin! komensi Dragoch, tunkeutuen metsikköön poliisiosaston etunenässä.
Mutta metsiköllä oli puolustajansa. Tuskin oli päästy sen reunan sisäpuolelle, kun käskevä ääni lausui:
– Vielä askel lisää, niin me ammumme!
Tämä uhkaus ei saanut Karl Dragochia pysähtymään, varsinkaan kun hän soihdun epämääräisessä valossa oli ollut näkevinään suuren, liikkumattoman esineen, epäilemättä rattaat, joiden ympärillä oli ryhmä miehiä – lukumäärää hän ei ollut voinut havaita.
– Eteenpäin! hän komensi uudelleen.
Totellen tätä käskyä poliisijoukko jatkoi marssiaan, joka tässä oudossa metsässä oli hyvin epävarmaa. Pian se kävi vielä vaikeammaksi. Soihtu temmattiin äkkiä pois sitä kantavan miehen käsistä. Tuli taas pilkkosen pimeä.
– Tolvana! torui Dragoch. – Valoa, Franz...! Valoa!
Häntä harmitti sitäkin kovemmin, kun hän viimeisessä valossa, joka soihdusta välähti sen sammuessa, oli ollut näkevinään rattaitten alkavan peräytyä ja poistua puiden alitse. Onnettomuudeksi ei takaa-ajosta voinut olla puhettakaan. Poliisijoukolla oli edessään elävä muuri. Jokaista poliisia kohti oli vastapuolella kaksi kolme miestä, ja Dragoch oivalsi myöhään, ettei hänellä ollut käytettävänään riittäviä voimia varmaan voittoon.
Siihen saakka ei ainoatakaan laukausta ollut ammuttu puolelta eikä toiselta.
– Titsha! huusi silloin ääni pimeästä.
– Täällä! vastasi toinen ääni.
– Rattaat?
– Lähteneet.
– Sitten täytyy tehdä tästä loppu.
Karl Dragoch painoi äänet muistiinsa. Hän ei unohtanut niitä koskaan.
Tuon lyhyen vuoropuhelun päätyttyä revolverit heti yhtyivät leikkiin. Luodit sattuivat muutamiin poliiseihin, ja Karl Dragochin, joka oivalsi, että itsepintainen vastustaminen olisi ollut hulluutta, oli pakko taipua antamaan peräytymiskäsky.
Poliisijoukko palasi siis tielle, jonne voittajat eivät uskaltaneet sitä seurata. Hetken häiriön jälkeen vallitsi taas hiljaisuus yössä.
Täytyi ensiksi ajatella haavoittuneita. Heitä oli kolme, ja heidän haavansa olivat muuten hyvin vähäpätöisiä. Kun ne oli väliaikaisesti sidottu, heidät lähetettiin neljän toverinsa saattamina syrjään. Karl Dragoch taas ja hänen mukanaan Friedrich Uhlmann ja loput kolme poliisia riensivät suoraa päätä Tonavalle, kulkien vähän viistoon suuntaan Grania kohti.
Dragoch löysi helposti paikan, jossa hän muutamia tunteja aikaisemmin oli noussut maihin, ja veneen, jossa Uhlmann ja hän olivat tulleet virran poikki. Nämä viisi miestä astuivat siihen ja kuljettuaan Tonavan poikki päinvastaiseen suuntaan he kävelivät vasenta rantaa alaspäin.
Jos Karl Dragochia oli kohdannut vastoinkäyminen, hän aikoi nyt saada siitä hyvityksen. Ilja Brusch ja liiankin kuulu Ladko oli sama mies, sitä hän ei enää vähääkään epäillyt, ja edellisenä yönä tapahtunut rikos oli pantava hänen matkatoverinsa tiliin, siitä hän oli varma. Oli hyvin luultavaa, että tämä, korjattuaan saaliinsa talteen, kiiruhtaisi näyttelemään jälleen sen henkilön osaa, jonka valheellisuuden ei tiennyt joutuneen ilmi ja joka oli saanut poliisiviranomaisten etsiskelyt siihen saakka raukeamaan tyhjiin. Ennen aamunkoittoa hän varmaankin olisi palannut ruuheen ja odottaisi siellä matkustajaansa, niin kuin olisi vaaraton ja rehellinen kalastaja, joka väitti olevansa.
Viisi ravakkaa miestä olisi silloin väijyksissä. Nämä viisi miestä nujertaisivat helpommin vastarinnan, jota Ladko saattaisi heille tehdä, hänen kun oli pakko toimia yksin, voidakseen näytellä osaansa Ilja Bruschina.
Tätä sangen hyvin suunniteltua tuumaa oli pahaksi onneksi mahdoton panna toimeen. Turhaan Karl Dragoch ja hänen miehensä haeskelivat rannalta: heidän oli mahdoton löytää kalastajan ruuhta. Tosin Dragoch ja Uhlmann helposti ja varmasti tunsivat paikan, jossa Dragoch oli astunut maihin, mutta ruuhesta ei näkynyt jälkeäkään. Ruuhi oli kadonnut, ja sen mukana Ilja Brusch.
Karl Dragoch oli kun olikin saatu petkutetuksi, ja se raivostutti häntä.
– Friedrich, hän sanoi apulaiselleen, – minä olen lopussa. Minä en jaksa astua enää askeltakaan. Ruvetkaamme nukkumaan nurmikolle, saadaksemme taas vähän voimia. Mutta yksi miehistämme ottakoon veneen ja soutakoon heti Graniin. Heti kun lennätinkonttori avataan, hän pankoon sähkölennättimen toimimaan. Sytytä lyhty. Minä sanelen. Kirjoita.
Friedrich Uhlmann totteli ääneti.
– Rikos tehty viime yönä Granin seuduilla. Saalis lastattu proomuun. Toimittakaa teille määrätyt tarkastukset tarkoin.
– Siinä yksi sähkösanoma, sanoi Dragoch keskeyttäen. Nyt vielä toinen.
Hän saneli taas:
– Käskekää vangitsemaan Ladko-niminen mies, joka väärin ilmoittaa nimensä olevan Ilja Brusch ja väittää voittaneensa palkinnon Tonavan Liiton viime kalastuskilpailuissa Sigmaringenissa. Mainittu Ladko on syytettynä varkaus- ja murharikoksista.
– Sähkötettäköön tämä ensi tilassa kaikille jokivarren kunnille poikkeuksetta, käski Karl Dragoch, ojentautuen lopen väsyneenä pitkälleen maahan.
VANGITTUNA
Karl Dragochissa heränneet epäluulot, jotka valokuvan löydöstä olivat vahvistuneet, eivät olleet kokonaan väärät. Se on aika jo sanoa lukijalle tämän kertomuksen ymmärtämiseksi. Ainakin yhdessä kohden Karl Dragoch oli päätellyt oikein. Ilja Brusch ja Sergei Ladko olivat kyllä yksi ja sama mies.
Mutta Dragoch erehtyi pahasti luullessaan matkatoverinsa syyllistyneen varkauksien ja murhien sarjaan, joka jo niin monta kuukautta oli ollut Tonavan seudun vitsauksena. Ladko muuten tuskin aavisti matkustajallaan olevan moisia ajatuksia. Hän ei tiennyt muuta kuin että hänen nimeään käytettiin merkitsemään erästä kuulua pahantekijää, eikä hän voinut ymmärtää, kuinka moinen sekaannus oli ollut mahdollinen.
Pelästyttyään huomatessaan itsellään olevan niin hirvittävän kaiman, joka vielä päälle päätteeksi sattui olemaan hänen maanmiehensä, hän hetkellisen säikähdyksen jälkeen oli malttanut mielensä. Mitäpä hänen itse asiassa tarvitsi välittää pahantekijästä, jonka kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin nimi? Viattomalla ei ole mitään pelättävää. Ja viaton kaikkiin noihin rikoksiin hän varmasti oli.
Täysin levollisena siis Sergei Ladko – annamme hänen tästedes pitää oikean nimensä – oli edellisenä yönä lähtenyt käymään Szalkassa, kuten oli ilmoittanutkin. Tähän pikkukaupunkiin hän näet Rustshukista lähdettyään oli asettunut asumaan Ilja Bruschin nimellä, ja siellä hän liiankin pitkien viikkojen kuluessa oli odottanut uutisia rakkaalta Natshaltaan.
Kuten jo tiedämme, odotus oli lopulta käynyt hänelle sietämättömäksi, ja hän vaivasi päätään etsimällä jotakin keinoa, jolla pääsisi tuntemattomana Bulgariaan, kun hänen silmiinsä sattumalta joutui Pester Lloydin numero, jossa oli hyvin huomiota herättävä ilmoitus Sigmaringenin kalastuskilpailuista. Tätä kilpailua koskevaa kirjoitusta lukiessaan maanpakolainen, joka oli yhtä taitava kalastaja kuin kuulu luotsi, oli tullut ajatelleeksi menettelytapaa, jonka omituisuus kenties takaisi sille menestyksen.
Ilja Bruschin nimellä, joka oli ainoa, jota hän koskaan oli käyttänyt Szalkassa, hän kirjoittautuisi jäseneksi Tonavan Liittoon, ottaisi osaa Sigmaringenin kilpailuun ja voittaisi siinä kalastustaituruudellaan ensimmäisen palkinnon. Hankittuaan siten ottonimelleen maineen alkua hän ilmoittaisi niin suuriäänisesti kuin suinkin ja lyöden mahdollisesti vetojakin aikovansa kulkea onki kädessä Tonavaa alas lähteeltä suulle saakka. Tämä tuuma panisi epäilemättä liikkeelle onkimiesten erikoispiirejä ja tuottaisi keksijälleen mainetta muunkin yleisön keskuudessa.
Hankittuaan siten riidattoman yhteiskunnallisen aseman, sillä tavallisestihan huomatussa asemassa oleviin ihmisiin luotetaan sokeasti, Sergei Ladko todella kulkisi Tonavaa alas. Tietysti hän parhaansa mukaan jouduttaisi veneensä kulkua eikä hukkaisi kalastamiseen enempää aikaa kuin mikä olisi välttämätöntä. Hän saisi ihmiset matkan varrella puhumaan itsestään siksi paljon, ettei joutuisi unohduksiin ja saattaisi avoimesti astua maihin Rustshukissa hyvin vakaantuneen maineen turvin.
Jotta tämä hänen yrityksensä onnistuisi, oli välttämätöntä, ettei kukaan aavistaisi hänen oikeata nimeään ja ettei kukaan voisi tuntea kalastaja Ilja Bruschin kasvoja luotsi Sergei Ladkon kasvoiksi.
Ensimmäinen ehto oli helppo täyttää. Kun hänestä olisi tullut Tonavan Liiton jäsen, ei hänen tarvitsisi muuta kuin näytellä tätä osaa horjumattoman johdonmukaisesti. Sergei Ladko vannoi siis itselleen olevansa Ilja Brusch myötä- ja vastoinkäymisissä, tapahtukoon sitten matkalla mitä tahansa. Oli muuten luultavaa, että hän saisi suorittaa tämän matkan, eikä sillä sattuisi mitään, mikä tekisi valan vaikeaksi pitää.
Toisen vaatimuksen tyydyttäminen oli vielä yksinkertaisempaa. Partaveitsi, joka poistaisi parran, vähän väriainetta, joka muuttaisi hiusten värin, suuret mustat silmälasit, jotka kätkisivät silmien värin, muuta ei tarvittu. Lähtönsä edellisenä yönä Sergei Ladko toteutti tämän muutoksen ulkomuodossaan ja lähti sitten liikkeelle ennen aamunkoittoa, varmana siitä, ettei yhdenkään ennakkoluulottoman ihmisen silmä häntä tuntisi.
Sigmaringenissa tapahtumat olivat kehittyneet hänen odotustensa mukaisesti. Kun hän oli herättänyt huomiota voittajana kalastuskilpailussa, oli Tonavan rantaseutujen sanomalehdistö ottanut uutisen hänen aikeestaan suosiollisesti vastaan. Saavutettuaan siten niin paljon mainetta, ettei hänen henkilöllisyyttään voitaisi epäillä, ja toiselta puolen varmana siitä, että tarvittaessa saisi apua tovereiltaan Tonavan Liitossa siellä täällä pitkin joen varsia, Sergei Ladko oli antautunut virran vietäväksi.
Ulmissa hän oli saanut kokea ensimmäisen pettymyksen, todetessaan, ettei hänen suhteellinen kuuluisuutensa voinut suojella häntä törmäämästä viranomaisiin. Niinpä hän olikin ollut kovin helpottunut saadessaan matkustajakseen henkilön, jonka paperit olivat kunnossa, ja jonka kunniallisuudelle poliisi näytti antavan suuren arvon. Rustshukissa, missä vedonlyöjä heittäisi sikseen muka lyömänsä vedon, muukalaisen läsnäolosta saattaisi tosin johtua hankaluuksia. Mutta silloin selvitettäisiin kyllä asiat, ja siihen mennessä hänen läsnäolonsa lisäisi menestyksen mahdollisuuksia matkalla, jonka Sergei Ladko intohimoisesti halusi suorittaa onnellisesti loppuun.
Tieto siitä, että hänellä oli sama nimi kuin pelätyllä rosvolla ja tämä rosvo oli vielä bulgarialainenkin, oli toinen seikka, joka oli herättänyt Sergei Ladkossa epämieluisia tunteita. Olipa hän kuinka viaton ja levollinen tahansa, hän ei voinut olla huomaamatta, että moinen samannimisyys oli omiaan tuottamaan sangen hankalia erehdyksiä tahi pahimpia selkkauksiakin.
Jos sattuisi paljastumaan se nimi, jota salatakseen hän sanoi itseään Ilja Bruschiksi, ei ainoastaan hänen maihinnousunsa Rustshukissa vaarantuisi, vaan olisi myös pelättävissä, että siitä johtuisi pitkiä viivytyksiä.
Näille vaaroille Sergei Ladko ei voinut mitään. Mutta vaikka ne olivat uhkaamassa, niitä ei kannattanut liioitellakaan. Itse asiassa oli varsin vähän luultavaa, että poliisi ilman erikoista syytä kohdistaisi huomionsa vaarattomaan onkimieheen, varsinkaan onkimieheen, jota suojelivat Sigmaringenin kilpailussa voitetut laakerit.
Tultuaan Szalkaan auringonlaskun jälkeen ja poistuttuaan hyvissä ajoin ennen päivänkoittoa kenenkään häntä näkemättä, Sergei Ladko oli vain käväissyt asunnossaan sen verran, että saattoi todeta, ettei siellä ollut uutisia Natshalta häntä odottamassa. Moinen jatkuva vaitiolo oli todentotta saattanut hänet ihan suunniltaan. Miksi nuori vaimo ei ollut enää kirjoittanut kahteen kuukauteen? Mitä hänelle oli tapahtunut? Valtiollisten levottomuuksien aikoina yksityiset joutuvat useinkin onnettomuuksien uhreiksi, ja tuskaisena luotsi kysyi itseltään, eikö hän, jos hänen onnistuisi nousta maihin Rustshukissa, tulisi perille liian myöhään.
Tämä ajatus, joka ahdisti hänen sydäntään, vahvisti hänen lihastensa voiman kymmenkertaiseksi. Se antoi hänelle Granista lähdettäessä voimaa vastustaa myrskyä ja voittoisasti taistella valloilleen päässyttä tuulta vastaan. Se juuri pani hänet jouduttamaan askeleitaan hänen palatessaan ruuheen, mukanaan herra Jägerille hankkimansa viinantilkka.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän ei tavannutkaan sieltä matkustajaa, joka hänen lähtiessään oli ollut perin huonossa kunnossa, eikä lyhyt ilmoitus, jonka tämä oli kirjoittanut, sitä vähentänyt. Mikä syy oli ollut niin pakottava, että oli voinut saada herra Jägerin poistumaan huolimatta heikkoudentilastaan? Miten oli mahdollista, että Wienin porvarilla oli niin kiireellisiä asioita toimitettavina keskellä maaseutua, kaukana kaikista asutuskeskuksista? Siinä pulma, jota luotsin mietteet eivät kyenneet ratkaisemaan.
Miten tahansa, herra Jägerin poissaolosta oli joka tapauksessa se paha haitta, että se vielä viivytti matkaa, joka jo muutenkin oli kestänyt liian kauan. Jos tämä odottamaton seikka ei olisi tullut väliin, ruuhi olisi pian kiitänyt keskelle virtaa, ja ennen iltaa olisi monta lisäkilometriä ollut laskettavissa niihin, jotka siihen asti oli jätetty sen vanaveteen.
Luotsi alistui kuitenkin odottamaan. Hänellä oli velvollisuuksia matkustajaansa kohtaan, ja kun otti kaiken oikein huomioon, oli parempi menettää yksi päivä ja olla siten antamatta aihetta enempiin riitoihin.
Työtä tehden hän voisi sitä paitsi käyttää hyödyllisesti tämän jo yli puoleen kuluneen päivän lopun. Se tuskin edes riittäisi panemaan ruuhta jälleen järjestykseen ja korjaamaan myrskyn aikaansaamia pikku vaurioita.
Sergei Ladko ryhtyi ensiksi järjestelemään kirstuja, joiden sisällyksen hän aamulla turhaan sitä penkoessaan oli pannut ylös alaisin. Se ei olisi vienyt häneltä paljonkaan aikaa, jollei, hänen katseensa olisi osunut samaan lompakkoon, joka varhemmin oli herättänyt Karl Dragochin huomion. Luotsi avasi lompakon, samoin kuin poliisimies oli tehnyt, ja samaten hän, mutta ihan toisten tunteiden vallassa, veti siitä esille valokuvan, jonka Natsha oli antanut hänelle heidän eronsa hetkellä helline omistuskirjoituksineen.
Kauan aikaa Sergei Ladko katseli ihmeen ihania kasvoja. Natsha...! Hän se oli..! Hänen rakkaat piirteensä ne olivat, hänen silmänsä, niin puhtaat, hänen huulensa, vähän raollaan, kuin hän juuri olisi aikeissa sanoa jotakin.
Huoahtaen hän vihdoin pani rakkaan kuvan takaisin lompakkoon ja lompakon kirstuun, jonka hän huolellisesti lukitsi ja pani avaimen taskuunsa; sitten hän astui ulos kajuutasta toimittamaan muita askareita.
Mutta työ ei enää kiinnostanut häntä. Hänen kätensä jäivät toimettomiksi, ja istuen penkillä, selkä käännettynä rantaan päin, hän antoi katseensa harhailla virralla. Hänen ajatuksensa kiiti Rustshukiin. Hän näki vaimonsa, herttaisen ja lauluista helähtelevän talonsa... Tosin hän ei katunut mitään. Hän uhraisi henkensä isänmaansa hyväksi vastakin, jos se oli vielä tarpeen... Mutta kuinka tuskallista, jos julma uhraus oli ollut näin hyödytön! Kun kapina oli puhjennut liian aikaisin ja auttamatta tukahdutettu, kuinka monta vuotta Bulgaria nyt saisikaan vielä huokailla sortajain ikeen alla? Voisiko hän itse päästä rajan yli, ja jos hän sinne pääsisi, tapaisiko hän jälleen sen, jota rakasti? Turkkilaiset olivat anastaneet panttivangiksi vaimon eräältä jyrkimmistä vastustajistaan. Jos niin oli, niin mitä he olivat tehneet Natshalle?
Tämä vaatimaton sydänten draama hävisi kuitenkin siihen järistykseen, joka tärisytti Balkanin seutuja. Kuinka vähän merkitsikään tämä kahden ihmisen onnettomuus keskellä yleistä kurjuutta? Koko niemimaata samoilivat tällä hetkellä hurjat sotalaumat. Kaikkialla rajusti nelistävät hevoset tärisyttivät maata, ja köyhimmissäkin kylissä oli käynyt hävitys ja sota.
Turkkilaista jättiläistä vastassa oli kaksi kääpiötä, Serbia ja Montenegro. Onnistuisiko niiden Davidien voittaa Goliat? Ladko ymmärsi, kuinka kovin epätasainen taistelu oli, ja hän perusti toivonsa kaikkien slaavilaisten isään, Venäjän suureen tsaariin, joka kenties tämän kerran suvaitsisi ojentaa mahtavan kätensä sorrettujen poikien suojaksi.
Ajatuksissaan Sergei Ladko oli unohtanut jopa paikan, jossa hän oli. Kokonainen rykmentti olisi voinut marssia rannalla hänen taitseen, eikä hän olisi kääntynyt vilkaisemaankaan. Sitä vähemmin hän huomasi, että paikalle saapui kolme miestä virran yläjuoksulta päin varovasti lähestyen. Nämä kolme näkivät helposti hänet, heti kun ruuhi oli tullut heidän näkyviinsä joen mutkassa. Kolmikko pysähtyi ja piti hiljaa neuvottelua.
Yksi näistä kolmesta uudesta tulokkaasta on jo esitelty lukijalle Titsha-nimisenä, kun kerrottiin ruuhen käynnistä Wienissä. Hän oli erään toverinsa seurassa lähtenyt astumaan Karl Dragochin jäljessä, kun poliisi puolestaan jäljitti Ilja Bruschia, tämän ollessa viattomalla käynnillä erään henkilön luona, jota oli käytetty välittäjänä siihen aikaan, kun aseita lähetettiin Bulgariaan. Dragochia seuratessaan molemmat urkkijat olivat, kuten muistetaan, tulleet ihan lähelle ruuhta ja varmoina siitä, että tuntisivat vastakin poliisimiehen uivan asunnon, sillä kertaa poistuneet, aikoen käyttää hyväkseen keksintöään. Nyt oli siis vain pantava toimeen.
Kolmimiehinen joukko oli kyykistynyt rannan ruohikkoon ja tähysteli sieltä Sergei Ladkoa. Tämä jatkoi mietteitään, tietämättä mitään heidän läsnäolostaan ja ensinkään aavistamatta vaaraa, johon sen johdosta oli joutunut. Vaara oli kuitenkin suuri, sillä nuo vaaniskelevat miehet, kolme Tonavan seuduilla siihen aikaan liikuskelevan rosvojoukon jäsentä, eivät olleet niitä, joita on hyvä tavata yksinäisessä paikassa.
Titsha oli jopa tärkeäkin tämän joukkueen jäsen; häntä saattoi pitää ensimmäisenä päällikön jälkeen, jonka urotyöt olivat hankkineet luotsin nimelle häpeällisen maineen. Molemmat toiset taas, Sackmann ja Zerlang, olivat vain sivuhenkilöitä, kätyreitä, eivät johtomiehiä.
– Se on hän, kuiskasi Titsha, pysähdyttäen kädellään seuralaisensa, huomattuaan ruuhen joen mutkassa.
– Dragochko? kysyi Sackmann.
– Niin.
– Oletko varma siitä?
– Ehdottoman varma.
– Mutta ethän sinä näe hänen kasvojaan, kun hän istuu selin tänne päin, huomautti Zerlang.
– Se ei minua paljoakaan auttaisi, vaikka näkisinkin hänen kasvonsa, vastasi Titsha. – En näet tunne häntä. Tuskin näin hänet Wienissä.
– Siinä tapauksessa...
– Mutta tunnen ihan hyvin veneen, keskeytti Titsha; – minulla oli hyvää aikaa tarkastella sitä seisoessani Ladkon kanssa väkijoukon keskellä. Olen varma siitä, etten erehdy.
– Eteenpäin sitten! sanoi yksi miehistä.
– Eteenpäin, vastasi Titsha ja kääri auki myttynsä, jota kantoi kainalossaan.
Luotsi ei vieläkään aavistanut, että häntä vaaniskeltiin. Hän ei ollut kuullut kolmen miehen tuloa eikä myöskään kuullut, kuinka he lähestyivät, tukahduttaen askeltensa äänen rannan tuuheaan ruohikkoon. Hän oli päästänyt ajatuksensa kulkemaan virran mukana Natshan luo ja kotiseudulleen.
Äkkiä kiertyi sekava nuoranippu hänen ympärilleen, sokaisten ja tukahduttaen hänet, herpauttaen hänen liikkeensä.
Kavahtaen seisoalleen hän vaistomaisesti rimpuili ja ponnisteli turhaan irti päästäkseen, mutta sai samassa kovan kolauksen takaraivoonsa ja kaatui huumautuneena ruuhen pohjalle. Ei kumminkaan niin nopeasti, ettei hänellä olisi ollut aikaa nähdä olevansa takertuneena käsinuotaksi sanotun suuren verkon silmuihin, mitä hän itse useinkin oli käyttänyt kaloja pyydystäessään.
Kun Sergei Ladko tointui pökerryksestään, hän ei enää ollut kiedottuna verkkoihin, joiden avulla hänet oli tehty kykenemättömäksi vastustelemaan. Mutta kireästi köytettynä vankan nuoran moniin mutkiin hän ei olisi voinut tehdä pienintäkään liikettä; suukapula olisi tarvittaessa tukahduttanut hänen huutonsa, läpinäkymätön side hänen silmillään teki hänelle mahdottomaksi nähdä mitään.
Ensi hetkellä Sergei Ladko tunsi olevansa kerrassaan typertynyt. Mitä hänelle oli tapahtunut? Mitä merkitsi tämä selittämätön päällekarkaus ja mitä hänelle tahdottiin tehdä? Oikeastaan hänen oli syytä jossakin määrin rauhoittua. Jos hänet olisi aiottu tappaa, se olisi jo tehty. Koska hän vielä oli tässä maailmassa, asian laita kai oli se, ettei häneltä tahdottu riistää henkeä ja hänen kimppuunsa hyökkääjät, olkoot keitä tahansa, eivät aikoneet muuta kuin ottaa hänet vangiksi.
Mutta miksi, missä tarkoituksessa vangiksi? Siihen kysymykseen ei ollut helppo vastata. Rosvojako? He eivät olisi vaivautuneet sitomaan uhriaan niin ylellisen varovasti, sillä puukon isku olisi nopeammin ja varmemmin ajanut heidän asiansa. Sitä paitsi, kovinpa olisivat olleet viheliäisiä sellaiset rosvot, joita köyhän ruuhen sisällys olisi kyennyt houkuttelemaan!
Kostotoimiko? Vielä mahdottomampaa. Ilja Bruschilla ei ollut vihamiehiä. Ladkon ainoat viholliset, turkkilaiset, eivät voineet epäillä bulgarialaisen isänmaanystävän piilevän kalastajan nimen takana, ja vaikka he olisivatkin saaneet siitä tiedon, niin hän ei ollut niin huomattava henkilö, että he olisivat uskaltaneet ryhtyä näin väkivaltaiseen tekoon niin kaukana rajalta, Itävallan keisarikunnan sydämessä. Turkkilaisetkin olisivat sitä paitsi surmanneet hänet, vielä varmemmin kuin tavalliset rosvot.
Käsitettyään, että salaisuuden perille ei ainakaan sillä hetkellä voinut päästä, Sergei Ladko, käytännön miehenä, lakkasi sitä ajattelemasta ja käytti koko älynsä tarkatakseen, mitä nyt seuraisi, ja etsiäkseen keinoja, jos niitä oli olemassa, kuinka pääsisi jälleen vapaaksi.
Mutta hänen tilansa ei ollut oikein sopiva riittävien havaintojen tekoon. Jäykkänä ruumiinsa ympäri kierukkamaisesti sidotun köyden puristuksessa, oli pieninkin liike hänelle mahdoton, ja side oli niin kireästi pantu hänen silmilleen, ettei hän olisi voinut sanoa, oliko päivä vai yö. Ensimmäinen seikka, mistä hän pääsi perille keskittämällä kaiken huomionsa kuuloaistiin, oli se, että hän makasi veneen, epäilemättä oman veneensä pohjalla, ja että tämä vene kulki nopeasti eteenpäin vankkojen käsivarsien pakottamana. Hän kuuli näet selvästi airojen narisevan hankojen puuta vasten ja veden solisevan hangatessaan aluksen laitoja.
Mihin suuntaan kuljettiin? Siinä toinen kysymys, jonka hän sai jotenkin helposti ratkaistuksi, todetessaan tuntuvasti erilaisen lämpömäärän ruumiinsa vasemmalla ja oikealla puolella. Ruuhen nytkähdykset, jotka hän tunsi jokaisella airojen vedolla, todistivat hänelle, että hänet oli pantu makaamaan veneen kulkusuuntaan. Kun aurinko päällekarkauksen hetkellä ei ollut kaukanakaan puolipäiväpiiristä, hänen oli helppo siitä päättää, että toinen puoli hänen ruumistaan oli aluksen laidan luomassa varjossa ja että alus liikkui siis lännestä itäänpäin, virtaa alas, kuten silloinkin, kun sen laillinen isäntä sitä ohjasi.
Ne, joiden vallassa hän oli, eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Hänen korviinsa kantautuivat vain soutajien ähkäisyt heidän vetäessään airoja. Tätä äänetöntä veneretkeä oli jo kestänyt noin puolitoista tuntia, kun auringon lämpö siirtyi hänen kasvoihinsa ja hän oivalsi siitä, että nyt poikettiin etelää kohti. Se ei hämmästyttänyt luotsia. Täydellisesti tuntien virran pienimmätkin mutkat hän oivalsi, että alettiin kulkea sitä kaarta pitkin, jonka se muodostaa Pilis-vuorta vastapäätä. Pian varmaankin käännyttäisiin taas itäänpäin, sitten pohjoiseen, siihen äärimmäiseen kohtaan asti, josta Tonava alkaa täyttä totta laskeutua Balkanin niemimaata kohti.
Nämä odotukset toteutuivat vain osaksi. Silloin, kun Sergei Ladko laski, että oli päästy keskelle Pilis-vuoren kohdalla olevaa mutkaa, airojen kolina äkkiä lakkasi. Ruuhen liukuessa eteenpäin omalla vauhdillaan kuului tyly ääni.
– Ota puoshaka! komensi joku näkymättömistä päällehyökkääjistä.
Melkein heti tuntui tölmäys, jota seurasi kitisevä ääni, jollainen olisi voinut syntyä jonkin kovan esineen raapiessa veneen laitaa; sitten Sergei Ladko nostettiin koholle ja siirrettiin käsistä käsiin.
Ilmeisesti ruuhi oli laskenut toisen suuremman veneen viereen, johon vanki nyt siirrettiin kuin tavaramytty. Hän heristi turhaan korviaan, saadakseen ohimennen kuulluksi muutaman sanan. Mutta sanaakaan ei lausuttu. Vanginvartijat eivät ilmaisseet itseään muutoin kuin raakamaisten käsiensä kosketuksella ja läähättävällä hengityksellään.
Sergei Ladkolla ei muuten ollut aikaa ajattelemiseen, häntä kun rytkytettiin ja kiskottiin joka taholle. Kun hänet oli hinattu ylös, hänet laskettiin alas tikapuita myöten, jotka julmasti runtelivat hänen kupeitaan. Häntä murjovista kolhauksista hän ymmärsi, että hänet tungettiin ahtaasta aukosta läpi. Ja vihdoin, kun sokkoside ja suukapula oli temmattu pois, hänet heitettiin alas samalla kun hänen päänsä päältä kajahti sulkeutuvan luukun kumahdus.
Tärähdyksestä huumaantuneena Sergei Ladko tarvitsi hyvän aikaa tullakseen jälleen tajuihinsa. Kun hän oli päässyt tiedostamisen asteelle, ei hänen asemansa näyttänyt parantuneen, vaikka hän olikin saanut takaisin puhe- ja näkökykynsä. Jos suukapula oli katsottu tarpeettomaksi, se ilmeisesti johtui siitä, ettei kukaan voinut kuulla hänen huutojaan. Sokkositeen poisottamisesta hänellä ei liioin ollut sen enempää apua. Turhaan hän aukoi silmiään. Hänen ympärillään oli kaikki pimeätä. Ja kuinka pimeätä! Vanki, joka otaksui, että hänet oli laskettu alas jonkin aluksen lastiruumaan, koetti turhaan huomata heikointakaan, kahden puulevyn liitoksesta esiin pilkistelevää valonjuovaa. Hän ei erottanut mitään. Se ei ollut kellarin pimeyttä, jossa silmän vielä onnistuu erottaa jotakin epämääräistä valoa; se oli täydellistä, ehdotonta pimeyttä, verrattavissa haudan pimeyteen.
Montako tuntia siten kului? Sergei Ladko laski, että oli jo tullut keskiyö, kun hiljaa ja kaukaa alkoi kuulua melua hänen korviinsa. Juostiin, tömisteltiin maata. Sitten melu tuli lähemmäksi. Raskaita myttyjä laahattiin suoraan hänen päänsä päällä, ja hän olisi voinut vannoa, että tuskin laudan paksuus erotti hänet tuntemattomista työntekijöistä.
Melu tuli vieläkin lähemmäksi. Nyt puhuttiin hänen vieressään, varmaankin hänen vankilansa seinän takana, mutta oli mahdotonta saada selvää siitä, mitä sanottiin.
Melu sitä paitsi hiljeni pian, ja onnettoman luotsin ympärillä vallitsi jälleen äänettömyys ja läpinäkymätön pimeys.
Sergei Ladko vaipui uneen.
VIHAMIEHEN VALLASSA
Karl Dragochin ja hänen miestensä peräydyttyä voittajat olivat aluksi jääneet taistelupaikalle, valmiina ottamaan vastaan uuden hyökkäyksen. Rattaat sitä vastoin poistuivat Tonavalle päin. Vasta kun aikaa oli kulunut niin paljon, että poliisivoimien saattoi varmasti päätellä lopullisesti lähteneen pois, rosvojoukko vuorostaan lähti päällikkönsä käskystä marssimaan.
He olivat piankin saapuneet joelle, joka virtasi vajaan puolen kilometrin päässä. Rattaat odottivat heitä siellä, vastapäätä proomua, jonka tumman hahmon saattoi erottaa muutaman metrin päässä rannasta.
Välimatka ei ollut pitkä, ja työntekijöitä oli monta. Muutamassa hetkessä kaksi edestakaisin kulkevaa pikku lauttaa oli kuljettanut proomuun rattaitten kuorman. Ne poistuivat heti ja katosivat yön pimeyteen, kun taas suurin osa metsäaukeaman taistelijoista hajosi pitkin maaseutua, saatuaan osansa saaliista. Äsken tehdystä rikoksesta ei jäänyt enää muuta jälkeä kuin röykkiö tavaramyttyjä proomun kannelle. Proomuun oli noussut vain kahdeksan miestä.
Tonavan kuulussa rosvojoukossa olikin todellisuudessa ainoastaan nämä kahdeksan. Muut olivat epämääräistä, alempiarvoista joukkokuntaa, josta milloin mikin ryhmä otettiin toimimaan, aina sen seudun mukaan, jolla rosvoilua harjoitettiin. He eivät koskaan ottaneet osaa varsinaisiin kolttosiin. Heidän tehtävänsä, joka rajoittui kantajain, vahtien tahi henkivartijain toimiin, alkoi vasta sitten, kun voittosaalis oli korjattava pois joelle.
Tämä järjestelmä oli sangen viisas. Täten rosvojoukolla oli pitkin koko Tonavan vartta käytettävissään lukemattomia jäseniä, joista hyvin harvat oivalsivat, mitä laatua ne toimitukset olivat, joissa he olivat mukana. Kaikkein sivistymättömimpään kansanluokkaan kuuluvina he luulivat ottavansa osaa tavallisiin salakuljetuspuuhiin eivätkä pyrkineetkään hankkimaan niistä sen enempiä tietoja. He eivät koskaan olleet välittäneet mitenkään verrata toisiinsa niiden retkien johtajaa, joihin he ottivat osaa, ja tuota kuuluisaa Ladkoa, joka, vaikka hän salasi heiltä nimensä, näytti omituisen kernaasti jättävän jokaiselle rikostensa tapahtumapaikalle jonkinlaisen näytteen siitä, mikä hän oli miehiään.
Heidän välinpitämättömyytensä tuntuu ehkä vähemmän kummastuttavalta, jos otetaan huomioon, että näiden pitkin Tonavan koko jokivartta tehtyjen rikosten tapahtumapaikat olivat hajallaan perin laajalla alueella. Ihmisten levottomuus ennätti siis jokaisen rikoksen jälkeen rauhoittua. Ladkon nimi oli tullut surullisen kuuluisaksi varsinkin poliisikonttoreissa, joihin tulivat ja keskittyivät kaikki valitukset joen rantaseuduilta. Kaupungeissa porvariväestö kohdisti häneen erikoista mielenkiintoa sanomalehtien pauhaavien otsikkojen johdosta. Mutta suurelle yleisölle ja varsinkin maalaisille hän oli vain tavallinen pahantekijä, josta on harmia kerran ja jota sitten ei enää näe.
Proomuun jääneet kahdeksan miestä sitä vastoin tunsivat kaikki toisensa ja muodostivat varsinaisen joukkueen. Aluksessaan he kulkivat lakkaamatta Tonavaa ylös tahi alas. Kun tarjoutui tilaisuus kannattavaan yritykseen, he pysähtyivät, hankkivat lähiseuduilta tarpeellisen lisämiehistön ja kun saalis sitten oli varmassa säilössä heidän uivassa piilossaan he lähtivät taas liikkeelle, etsimään tilaisuutta uusiin tihutöihin.
Kun proomu oli täynnä, he laskivat Mustallemerelle, jonne jokin heidän kanssaan yhdessä juonessa oleva höyrylaiva tuli risteilemään määräpäivänä. Höyrylaivassa varastetut ja joskus murhan hinnalla hankitut rikkaudet muuttuivat rehelliseksi ja lailliseksi lastiksi, joka voitiin vaihtaa kultaan kaukaisilla seuduilla, kunniallisten ihmisten puhtaassa päivänvalossa.
Rosvojoukko oli edellisenä yönä poikkeuksellisesti antanut ihmisille puheenaihetta perin lyhyen matkan päässä edellisen ilkityönsä paikasta. Tavallisesti se ei tehnyt tällaista virhettä, sillä se olisi voinut herättää jopa niiden tyhmempienkin rikostoverien huomiota, jotka joukkue vietteli palvelukseensa seudulta. Mutta tällä kertaa joukon johtajalla oli ollut erikoinen syy olla poistumatta kauemmas, ja vaikka aiheena ei ollutkaan se, jonka Karl Dragoch puhellessaan Ulmissa Friedrich Uhlmannin kanssa, oli otaksunut, se kuitenkin liittyi poliisimiehen henkilöön.
Siitä hetkestä saakka, kun joukon päällikkö, jonka seurassa silloin oli ollut hänen varapäällikkönsä Titsha, oli tuntenut Dragochin Wienissä, oli osa paikallisia apureita, joille oli ilmoitettu vain pääasia, Dragochin tietämättä seurannut hänen jälkiään, ja proomu oli pysytellyt vain muutaman kilometrin ruuhen edellä. Tämä väijyskely oli perin vaikeaa useinkin avonaisella seudulla, koska siellä siihen aikaan liikkui runsaasti poliiseja. Se oli pakostakin täytynyt välistä keskeyttää, ja sattumalta oli käynyt niin, että Karl Dragochia ja hänen isäntäänsä ei koskaan ollut nähty samaan aikaan. Ei siis mitenkään ollut voitu otaksua, että ruuhessa oli kaksi asukasta, eikä siis myöskään ottaa lukuun erehtymisen mahdollisuutta.
Järjestäessään tämän silmälläpidon rosvojen päällikkö oli toivonut saavansa tehdyksi mestarillisen tempun. Surmatako poliisi? Sitä hän ei ajatellut. Ainakin sillä hetkellä hän aikoi vain ottaa Dragochin vangiksi. Jos Karl Dragoch olisi hänen vallassaan, hänellä olisi hyvä valtti kädessään panna kova kovaa vastaan, jos vakava vaara joskus uhkaisi häntä itseään.
Moneen päivään ei ollut tarjoutunut tilaisuutta tähän vangitsemiseen. Joko ruuhi pysähtyi illoin liian lähelle jotakin asutuskeskusta tahi liian lähellä sitä tavattiin poliiseja, joita ammattimies rikosten alalla ei voinut olla tuntematta virallisiksi vihamiehikseen.
Elokuun 29. päivän aamuna olosuhteet vihdoinkin olivat näyttäneet suotuisilta. Myrsky, joka edellisenä yönä oli suojellut rosvojoukkoa sen hyökätessä kreivi Hagenaun huvilaan, oli varmaankin hajoittanut päällikkönsä edellä tahi jäljessä virralla kulkevat poliisimiehet. Dragoch olisi kenties hetkellisesti yksinään ja kykenemätön puolustautumaan. Sitä täytyi käyttää hyväkseen.
Heti kun huvilasta saatu ryöstösaalis oli sälytetty rattaille, oli Titsha ja kaksi kaikkein uskaliainta miestä lähetetty toimeen. Edellä nähtiin, kuinka nämä kolme seikkailijaa olivat suorittaneet tehtävänsä ja kuinka luotsi Sergei Ladko oli joutunut heidän vangikseen Karl Dragochin sijasta.
Toistaiseksi Titsha oli voinut ilmoittaa päällikölleen retkensä onnellisesta päätöksestä ainoastaan muutamin sanoin, jotka he olivat vaihtaneet metsäaukeamalla, poliisijoukkueen äkkiä tullessa paikalle tietä pitkin. Asiasta olisi pitänyt välttämättä uudestaan keskustella, mutta sillä hetkellä siitä ei tullut mitään. Oli ennen kaikkea toimitettava näkymättömiin ja korjattava suojaan monet kannelle kasatut tavaramytyt, ja siihen työhön ryhtyivät viipymättä ne kahdeksan miestä, jotka olivat proomun laivaväkenä.
Joko käsivoimin tahi hinaamalla kaltevia lautoja myöten nämä tavarat laskettiin ensin aluksen sisään. Tämä työ oli tehty muutamassa minuutissa. Sitten ryhdyttiin sovittamaan lastia paikoilleen. Sitä varten lastiruuman lattia nostettiin pois, jolloin ammottava aukko paljastui. Siinä, missä oikeastaan olisi odottanut näkevänsä Tonavan vettä. Tähän toiseen osastoon lasketun lyhdyn valossa siellä näkyi sekalaista tavaraa, joka jo täytti sen osaksi. Jäljellä oli kuitenkin vielä tilaa, jolla kreivi Hagenaulta ryöstetty saalis voitiin vuorostaan sijoittaa tähän aavistamattomaan piiloon.
Ihmeellisen ovelasti rakennettu oli todellakin tämä proomu, jota käytettiin samalla kertaa kuljetusvälineenä, asumuksena ja ehdottoman turvallisena tavarasäiliönä. Näkyvän aluksen alle liittyi toinen pienempi, siten että alemman kansi oli ylemmän pohjana. Tämän toisen, noin kahden metrin syvyisen aluksen uppoumatila oli niin suuri, että se kykeni kannattamaan ensimmäisen ja kohottamaan sitä pari jalkaa vedenpinnan yläpuolelle. Moinen epäkohta, joka muuten olisi paljastanut viekkaan kepposen, oli korjattu panemalla alempaan alukseen niin paljon painolastia, että se painui kokonaan veden alle ja ylemmän proomun vesilinja pysyi sillä kohdalla, missä sen tuli olla proomun tyhjänä ollessa.
Tyhjä sen lastiruuma oli aina; ryöstetyt tavarat, jotka kerääntyivät molempien pohjien väliin, korvasivat siinä painolastia vastaavan painon, eikä ulkomuoto mitenkään muuttunut.
Mutta nytpä tämä proomu, jonka lastittomana oikeastaan olisi pitänyt kulkea tuskin jalankaan syvyydessä, ui melkein seitsemän jalkaa syvällä vedessä. Siitä johtui todellisia suuria vaikeuksia Tonavalla liikuttaessa, ja se teki välttämättömäksi erinomaisen luotsin avustuksen. Sellainen luotsi olikin Jakub Ogul, juutalainen, syntyisin hänkin Rustshukista. Hyvin perehtyneenä virtaan Jakub Ogul olisi voinut kilpailla itse Sergei Ladkon kanssa ahtaitten väylien, reittien ja hiekkasärkkien täydellisessä tuntemisessa. Varmalla kädellä hän ohjasi proomun riuttaisten koskien läpi, joita Tonavassa siellä täällä tapaa.
Poliisi taas sai tutkia alusta niin paljon kuin mieli teki. Se sai mitata sen sisä- ja ulkokorkeuden löytämättä pienintäkään erotusta. Se sai koetella yltympäriltä tapaamatta vedenalaista piiloa, joka oli laitettu niin paljon proomun pohjaa kapeammaksi ja niin kaltevalaitaiseksi, että siihen oli mahdotonta ulottua. Kaikista poliisin tutkimuksista oli ainoana tuloksena sen seikan toteaminen, että proomu oli tyhjä ja tyhjä proomu kulki tarkalleen niin syvässä kuin oli tarpeellista, jotta se pysyi tasapainossa.
Papereiden suhteen oli ryhdytty yhtä tarkkoihin varokeinoihin. Kaikissa tapauksissa proomu, kulkipa se virtaa alas tahi ylöspäin, oli joko menossa noutamaan tavaroita tahi purettuaan tavaransa palaamassa kotisatamaansa. Aina sen mukaan, mikä näytti sopivimmalta, sen omisti milloin herra Constantinesco, milloin hra Wenzel Meyer, molemmat kauppiaita, toinen Galatzissa, toinen Wienissä. Paperit, joissa loistivat mitä virallisimmat sinetit, olivat siinä määrin kunnossa, ettei kenenkään päähän ikinä ollut pistänyt niiden todenperäisyyden tarkistaminen. Jos tarkistus muuten olisi tehty, olisi kai todettu jonkun Constantinescon tahi Wenzel Meyerin olemassaolo toisessa tai toisessa mainituista kaupungeista. Proomun todellisen omistajan nimi oli kuitenkin Ivan Striga.
Lukija ehkä muistaa, että tämänniminen mies oli eräs Rustshukin pahamaineisimpia henkilöitä, hän joka turhaan vastustettuaan Sergei Ladkon ja Natsha Gregorevitshin avioliittoa, oli sitten kadonnut kaupungista. Tosin ei hänestä väitetty mitään varmaa, mutta pahoja huhuja oli silloin ollut hänestä liikkeellä ja ihmisten kulkupuheissa häntä syytettiin kaikenlaisista rikoksista.
Kerrankin kulkupuheet olivat oikeassa. Yhdessä seitsemän muun kaltaisensa konnan kanssa Ivan Striga todella oli perustanut varsinaisen rosvojoukkueen, joka siitä pitäen oli ryöstämäisillään kerrassaan putipuhtaaksi Tonavan molemmat rannat.
Tie, joka vaivattomasti vei rikkauteen, oli jo jotakin; mutta vielä parempi oli hankkia takeet turvallisuudesta. Tässä tarkoituksessa, hän sen sijaan että olisi salannut nimensä ja kasvonsa, kuten tavallinen pahantekijä olisi tehnyt, oli järjestänyt niin, ettei rosvon nimi suinkaan jäänyt tuntemattomaksi hänen uhreilleen. Tietysti hän ei ilmaissut heille oikeata nimeänsä. Ei, nimi, jonka hän muka varomattomasti oli päättänyt antaa ihmisten arvata, oli Sergei Ladko.
Lymyileminen toisen henkilön selän takana, jotta välttyi rikoksen seurauksilta, ei ole kovinkaan uusi metku, mutta Striga oli tehnyt siitä uuden veroisen, älykkäästi valitsemallaan valhenimellä. Ladkon nimellä oli näet eräitä sille ominaisia etuja.
Ensinnäkään Sergei Ladko ei ollut mikään tarunomainen olento. Hän oli olemassa, jollei pyssynlaukaus, joka oli tervehtinyt häntä hänen lähtiessään Rustshukista, ollut ainiaaksi kaatanut häntä maahan. Vaikka Striga kernaasti kehuskeli raivanneensa tieltään vihamiehensä, hän todellisuudessa ei ollut siitä varma. Vähätpä muuten siitä, poliisitutkinnon kannalta katsoen, joka saatettiin pitää Rustshukissa. Jos Ladko oli kuollut, niin poliisi ei voisi ensinkään ymmärtää syytöksiä, joiden kohteena hän olisi. Jos hän oli elossa, se löytäisi miehisen miehen, jonka kunniallisuus näytettäisiin niin varmasti toteen, että tutkinto hyvin todennäköisesti tyytyisi siihen. Epäilemättä silloin etsittäisiin käsille ne, joilla onnettomuudekseen olisi sama nimi kuin hänellä. Mutta ennen kuin kaikki maailman Ladkot olisi saatu seulotuksi ehtisi valua paljon vettä Tonavan siltojen alitse.
Mutta jos taas sattuisi käymään niin, että epäluulot kolhisivat vialle Sergei Ladkon kunniallisuuden panssarin, niin se sitten vasta olisikin kaksin verroin onnellinen tulos. Rosvolle on toki aina mieluista tietää, että toista ahdistetaan hänen sijastaan, mutta henkilönvaihdos käy hänelle kahta mieluisammaksi, jos uhriksi joutuisi hänen verivihollisensa.
Se seikka, että Sergei Ladko, jonka matkan isänmaallista tarkoitusta ei kukaan tuntenut, oli poistunut kotipaikaltaan, oli tehnyt epäilyt todennäköisiksi. Minkä tähden luotsi oli lähtenyt kellekään mitään hiiskumatta? Jokipoliisin paikallinen osasto alkoi juuri kysyä itseltään tätä samaan aikaan kun Karl Dragoch sai selville sen, mitä hän luuli totuudeksi, ja jokainen tietää, että kun poliisi alkaa tehdä itselleen kysymyksiä, on varsin vähän toiveita siitä, että se päättyy myönteiseen selitykseen.
Niinpä siis tilanne draamallisessa monimutkaisuudessaan oli varsin selvä. Pitkä sarja rikoksia, joita tervetulleitten typerien erehdysten johdosta aina pidettiin Ladko-nimisen rustshukilaisen tekeminä. Samanniminen luotsi poissaolonsa vuoksi hämärästi, tosin vielä hyvin hämärästi epäiltynä syylliseksi niihin. Sillä välin Ladko satojen kilometrien päässä sieltä, vakavampien olettamusten nojalla syylliseksi epäiltynä paljastuu kalastaja Ilja Bruschin valepuvun alta. Striga taas samaan aikaan ryhtyy jokaisen ryöstöretkensä jälkeen lailliseen ammattiinsa liikkumaan vapaasti Tonavalla.
Välttämätön ehto Strigan turvallisuuden säilymiselle oli kuitenkin, että kaikki vaaralliset jäljet poistettiin näkyvistä niin nopeasti kuin mahdollista. Senpä vuoksi edellä mainittuna iltanakin hankittu saalis laskettiin kuten tavallista nopeasti talteen hyvin salattuun piiloon. Tässä lastaustyössä syntyneen kolinan oli oikea Sergei Ladko kuullut vankikomerossaan samaisen vedenalaisen lastiruuman kolkassa, jonka pohjalla ei mikään ihmismahti kyennyt tulemaan hänelle avuksi. Sitten, kun lattiapalkit oli taas pantu paikoilleen, miehet nousivat takaisin kannelle, jonka luukut suljettiin. Nyt poliisit saivat tulla.
Kello oli silloin noin kolme aamulla. Tämän ja edellisen yön rasituksista kovin väsynyt proomun miehistö olisi ollut kipeästi levon tarpeessa, mutta siitä ei voinut tulla puhettakaan.
Haluten poistua miten pikimmin viimeisen rikoksensa paikalta Striga antoi käskyn lähteä liikkeelle ja käyttää hyväkseen koittavaa päivänvaloa. Käsky pantiin toimeen vähintäkään nurisematta, jokainen kun ymmärsi niiden syiden pätevyyden, jotka sen aiheuttivat.
Ankkuria nostettaessa ja proomua työnnettäessä keskelle virtaa Striga tiedusteli, miten aamuisella retkellä oli onnistuttu.
– Se oli ihan yksin, vastasi Titsha hänelle. – Dragoch saatiin verkkoihin heti ensi yrityksellä, kuin tavallinen hauki.
– Näkikö hän teidät?
– Enpä usko. Hänellä oli muuta ajateltavaa.
– Eikö hän rimpuillut vastaan?
– Kyllä se vintiö koetti. Minun täytyi lyödä hänet puolikuoliaaksi saadakseni hänet pysymään hiljaa.
– Ethän vain tappanut häntä? kysyi Striga kiivaasti.
– Eikö mitä. Korkeintaan hän meni tainnoksiin. Käytin sitä seikkaa hyväkseni, sitoakseni hänet kelpo lailla. Mutta en ollut vielä saanut myttyä nuoriin, kun se jo hengitti kuin aika poika.
– Entä nyt?
– Hän on ruumassa. Pohjaruumassa, tietysti.
– Tietääkö hän, minne hänet on viety?
– Kyllä hänen sitten pitäisi olla aika lailla ovela, selitti Titsha. – Voit kai arvata, etten unohtanut suukapulaa enkä sokkosidettä. Ne otettiin pois vasta kun otus oli häkissä. Siellä hän voi, jos mieli tekee, laulaa romansseja ja ihailla maisemaa.
Striga hymyili vastaamatta. Titsha jatkoi:
– Tein mitä käskit, mutta mitä se meitä auttaa?
– Jollei muuta, niin saapa aikaan hajaannusta poliisiväen osastossa, kun se on menettänyt päällikkönsä, vastasi Striga.
Titsha kohautti olkapäitään.
– Nimitetään toinen, sanoi hän.
– Mahdollista, mutta siitä kenties ei tule sen veroista, joka meillä on kynsissämme. Joka tapauksessa saatamme keskustella. Tarpeen tullen ehkä vaihdamme hänet passeihin, jotka mahdollisesti käyvät meille välttämättömiksi. On siis tärkeätä säilyttää hänet hengissä.
– Hengissä hän kyllä on, vakuutti Titsha.
– Onko hänelle muistettu antaa ruokaa?
– Saakeli! tokaisi Titsha, raapien korvallistaan. – Se on kokonaan unohdettu. Mutta yhden päivän paasto ei ole koskaan tehnyt kellekään pahaa, ja vien hänelle hänen päivällisateriansa heti kun olemme päässeet liikkeelle... Ellet itse tahdo viedä sitä hänelle, saadaksesi omin silmin nähdä, kuinka on laita.
– En, sanoi Striga vilkkaasti. – Minusta on parempi, ettei hän saa nähdä minua. Minä tunnen hänet, mutta hän ei tunne minua. Se on etu, jota en tahdo menettää.
– Voisit naamioida itsesi.
– Se ei auttaisi, kun on tekemisissä Dragochin kanssa. Hänelle ei tarvitse näyttää kasvojaan. Ruumiin koko, sen muoto, pieninkin erikoispiirre riittää kun hän jo tuntee ihmiset.
– Sittenpä minä olen kiikissä, minä, jonka täytyy viedä hänelle hänen ruoka-annoksensa!
– Jonkunhan täytyy se tehdä... Sitä paitsi, Dragoch ei ole kovinkaan vaarallinen nykyhetkellä, ja jos hän koskaan käy vaaralliseksi, se johtuu siitä, että me silloin olemme jo turvassa.
– Amen! virkkoi Titsha.
– Toistaiseksi, jatkoi Striga, – hänet jätetään koppiinsa. Ei tietenkään kovin pitkäksi aikaa; muuten hän lopulta tukehtuisi. Hänet on sijoitettava johonkin kansihyttiin, kun olemme sivuuttaneet Budapestin, huomenna aamulla, minun lähdettyäni.
– Aiotko sinä siis lähteä pois? kysyi Titsha.
– Aion, vastasi Striga. – Aion poistua proomusta, hankkimaan tietoja rannalta. Kuulin, mitä sanotaan viime tekosestamme ja Dragochin katoamisesta.
– Entä jos joudut kiinni? huomautti Titsha.
– Ei vaaraa. Ei kukaan tunne minua, ja jokipoliisi on varmaankin lamaantunut. Toisille taas esiinnyn tarvittaessa ihan uutena henkilönä.
– Kuka aiot olla?
– Kuulu Ilja Brusch, mainio kalastaja ja Tonavan Liiton palkinnonsaaja.
– Onpa päähänpisto!
– Oivallinen. Minulla on Ilja Bruschin vene. Lainaan häneltä hänen nahkansa, samoin kuin Karl Dragoch.
– Entä jos sinulta pyydetään kaloja?
– Ostan niitä, jos tarvitaan, ja myyn jälleen.
– Onpa sinulla vastaus aina valmiina.
– No totta kai, hiidessä!
Keskustelu päättyi tähän. Proomu oli alkanut kulkea virran mukana. Puhalsi hiljainen pohjoistuuli, joka tulisi olemaan sangen suotuisa, kun Tonava vähän matkaa Visegradin yläpuolella teki mutkan ja kääntyi etelää kohti. Siihen saakka sitä vastoin tämä pohjoistuuli hidastutti tavattomasti alusta, ja Striga, jolla oli kiire päästä pois urotöittensä tapahtumapaikoilta, käski työntää ulos parin pitkiä airoja avuksi tuulen voimaa vastaan.
Kului kolme tuntia, ennen kuin oli kuljettu kymmenen kilometriä ja päästy joen ensi polvekkeeseen, sitten vielä kaksi tuntia siihen mutkaan, jonka Tonava muodostaa, ennen kuin se lopullisesti suuntautuu etelään. Vähän Waitzenin yläpuolella voitiin vihdoin lakata soutamasta, ja purjeiden avulla aluksen vauhti lisääntyi huomattavasti.
Kello yhdentoista ajoissa sivuutettiin Antreaan kauppala, jonne ajurit Kaiserlick ja Vogel olivat sanoneet menevänsä edellisen yön kuluessa. Proomu laski keskeytyksettä edelleen virtaa alas Budapestia kohti, joka vielä oli viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kilometrin päässä.
Kuta kauemmas kuljettiin virtaa alaspäin, sitä jylhemmän näköisiksi kävivät rannat. Yhä useammin näkyi vehmaita saaria, ja niiden väliin jäi joskus vain ahtaita kanavia, joita proomujen ei ollut lupa kulkea, mutta joilla oli riittävästi tilaa huvipursille.
Tällä osalla Tonavaa alkaa jokipursiliike käydä jotenkin vilkkaaksi. Usein syntyy jopa tungosta, sillä virran uoma pusertuu ahtaaksi Norilais-alppien ensi haarojen ja Karpaattien viimeisten kukkulain väliin. Joskus sattuu, heti jos luotsien huomio hetkeksikään herpaantuu, karilleajoja tahi yhteentörmäyksiä, jotka kuitenkin tavallisesti ovat varsin merkityksettömiä. Ylimalkaan onnettomuus supistuu ajanhukkaan. Mutta kuinka näissä törmäyksissä huudetaankaan ja riidellään!
Proomu, jonka kapteenina Striga oli, lukeutui parhaiten ohjattujen joukkoon. Se oli kookas, yli kahdensadan tonnin vetoinen, ja sen varsinaisen kannen peitti eräänlainen päällys- tahi yläkansi, joka peräkeulassa oli miehistön majana käytetyn kajuutan kattona. Etukeulassa kohoavaan pieneen mastoon vedettiin kansallisuuslippu, ja perässä olevalla leveälappeisella peräsimellä luotsi saattoi pitää aluksen oikeassa suunnassa.
Sitä mukaa kun kuljettiin alaspäin, liike virralla vilkastui kuten aina käy suurten kaupunkien lähettyvillä. Höyry- tahi purjealuksia, täynnä huviretkeilijöitä tahi matkailijoita, liukui saarien välitse. Pian kaukaa kohoava tehtaanpiippujen savu samensi ilman taivaanrannalla, osoittaen Budapestin esikaupunkien sijainnin.
Tällöin tapahtui jotakin kummallista. Strigan antamasta merkistä Titsha astui peräkeulassa olevaan kajuuttaan erään miehistöön kuuluvan toverinsa kanssa. Molemmat miehet tulivat sieltä taas pian ulos. He saattoivat solakkavartaloista naista, jonka puoleksi suukapulan peittämiä kasvoja oli vaikea nähdä. Kädet sidottuina selän taakse, tämä nainen astui molempien vartijoittensa keskellä, yrittämättä tehdä vastarintaa, jonka hyödyttömyyden kokemus epäilemättä oli hänelle osoittanut. Nöyrästi hän laskeutui ruumaan suuren kansiluukun tikapuita myöten ja sitten erääseen pohjaruuman osastoon, jonka luukku suljettiin hänen jälkeensä. Kun se oli tehty, ryhtyivät Titsha ja hänen toverinsa jälleen askareihinsa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Noin kello kolme iltapäivällä proomu laski Unkarin pääkaupungin rantalaiturien väliin. Oikealla oli Buda, entinen turkkilainen kaupunki, vasemmalla Pest, uudenaikainen kaupunki. Buda oli siihen aikaan suuremmassa määrässä kuin meidän päivinämme niitä vanhoja, taiteellisen kauniita kaupunkeja, jotka luokkaeroja tasoittelevan kehityksen johdosta pyrkivät häviämään. Pest sitä vastoin, jos kohta sen merkitys jo oli melkoinen, ei ollut vielä kohonnut sille tavattoman korkealle kehitysasteelle, joka on tehnyt siitä Itä-Euroopan merkittävimmän ja kauneimman pääkaupungin.
Molemmilla rannoilla, ja varsinkin vasemmalla, näkyivät holvikaarilla koristettujen ja parvekkeilla varustettujen talojen rivit, joiden yläpuolella kohosivat auringon säteitten kultaamina kirkkojen kellotornit, ja laiturien pitkä jono tekivät suurenmoisen vaikutuksen.
Proomun miehistö ei kylläkään kiinnittänyt huomiota tähän ihanaan näkyyn. Budapestin läpi kulkiessa saattoi epäilyksen alaisille henkilöille sattua epämieluisia yllätyksiä, joten miehet eivät malttaneet katsella muuta kuin virtaa, jolla risteili suuri määrä aluksia. Tämä valpas varovaisuus vaikutti sen, että Striga hyvissä ajoin huomasi toisten alusten joukossa erään neljän miehen soutaman veneen, joka suuntasi kulkunsa suoraan proomua kohti. Tuntien sen jokipoliisin veneeksi hän antoi silmäyksellä merkin Titshalle, joka odottamatta muita selityksiä laskeutui luukun kautta ruumaan.
Striga ei ollut erehtynyt. Muutaman minuutin kuluttua vene oli saavuttanut proomun. Kaksi miestä nousi siihen.
– Laivuri? kysyi toinen tulokkaista.
– Minä olen, vastasi Striga, astuen askeleen eteenpäin toveriensa joukosta.
– Nimenne?
– Ivan Striga.
– Kansallisuutenne?
– Bulgarialainen.
– Mistä tämä proomu on matkalla?
– Wienistä.
– Mihin se on menossa?
– Galatziin.
– Sen omistaja?
– Herra Constantinesco, Galatzista.
– Lastinanne?
– Ei mitään. Proomu on tyhjä.
– Paperinne?
– Tässä ovat, sanoi Striga, ojentaen kysyjälle pyydetyt asiakirjat.
– Hyvä on, virkkoi tämä ja antoi ne takaisin, tarkastettuaan niitä tunnollisesti. – Katsotaanpa vähän ruumaanne.
– Niin kuin tahdotte, myönsi Striga. – Huomautan teille kuitenkin, että tämä on neljäs kerta, kun meitä tarkastetaan Wienistä lähdettyämme. Se ei ole erityisen hauskaa.
Poliisi torjui kädenliikkeellä kaiken henkilökohtaisen vastuun käskyistä, joiden pelkkä toimeenpanija hän oli, ja laskeutui mitään vastaamatta luukusta alas. Päästyään tikapuitten juurelle hän astui muutaman askeleen pitkin ruumaa, katseli ympärilleen ja sitten nousi takaisin kannelle. Hän ei mistään merkistä ollut havainnut, että hänen jalkojensa alla virui kaksi ihmisolentoa, toisella puolella mies, toisella nainen, masennettuina ja kykenemättöminä pyytämään apua. Tarkastusta ei voinut suorittaa tunnollisemmin eikä pitkittää sitä. Proomu oli ihan tyhjä, eikä siis ollut aihetta tiedustella, mistä sen lasti oli peräisin, ja sen vuoksi asia kävi paljoa yksinkertaisemmaksi.
Poliisi ilmestyi siis jälleen kannelle ja astui enempää kysymyksiä tekemättä takaisin veneeseensä, joka poistui toimittamaan toisia tarkastuksia, proomun jatkaessa hitaasti matkaansa virtaa alaspäin.
Kun se oli jättänyt taakseen Budapestin viimeiset talot, näytti tulleen aika taas muistaa ruumassa oleva naisvanki. Titsha ja hänen toverinsa katosivat proomun uumeniin ja tulivat sieltä pian jälleen ulos, saattaen samaa naista, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli teljetty sinne ja nyt taas sijoitettiin kajuuttaan. Muista laivamiehistä ei yksikään näyttänyt kohdistavan vähintäkään huomiota tähän välikohtaukseen.
Vasta yön tullen Ercsinin ja Adonyn kauppalain välille pysähdyttiin yli kolmenkymmenen kilometrin päähän Budapestin alapuolelle, ja aamun koittaessa lähdettiin taas liikkeelle. Tämän päivän, elokuun viimeisen, kuluessa keskeytettiin matka virralle muutamia kertoja, jolloin Striga lähti pois aluksesta ruuhella, jonka hän luuli vallanneensa Karl Dragochilta. Hän ei ensinkään koettanut lymyillä, vaan laski maihin kylissä, esittäytyi asukkaille kuuluna Tonavan Liiton palkinnonsaajana, jonka maine ei ollut voinut olla leviämättä heidänkin kuuluvilleen, ja viritti keskusteluja, jotka hän taitavasti ohjasi hänelle mielenkiintoisiin asioihin.
Sangen laiha oli hänen uutissatonsa. Ilja Bruschin nimi ei näyttänyt olevan näillä seuduin kansalle tuttu. Epäilemättä asian laita olisi toisin Mohacsissa, Apatinissa, Neusatzissa, Semlinissä tahi Belgradissa, jotka ovat tärkeitä kaupunkeja. Mutta Striga ei aikonut olla niin uskalias, että kävisi niissä. Hän kyllä tyytyi juttutuokioihin kylissä, joissa poliisivalvonta olojen pakosta jäi vähemmin tehokkaaksi. Pahaksi onneksi talonpojat eivät yleensä tienneet mitään Sigmaringenin ongintakilpailusta ja näyttivät hyvin vastahakoisesti antautuvan haastateltaviksi. Sitä paitsi he eivät tienneet mitään. Karl Dragoch oli heille vielä tuntemattomampi kuin Ilja Brusch, ja Striga pani turhaan liikkeelle kaikki diplomaattitaitonsa hienot temput.
Kuten edellisenä päivänä oli sovittu, noudettiin Sergei Ladko Strigan poissa ollessa ylös kannelle ja siirrettiin pieneen hyttiin, jonka ovi huolellisesti lukittiin. Se oli ehkä liikanaista varovaisuutta, sillä kireissä köysissä olevan vangin oli mahdoton mitenkään liikkua.
Syyskuun päivät ensimmäisestä kuudenteen kuluivat rauhallisesti. Sekä virran että suotuisan tuulen myötä proomu yhä jatkoi kulkuaan virtaa alas noin kuudenkymmenen kilometrin verran vuorokaudessa. Kuljettu matka olisi ollut tuntuvasti pitempikin, jollei olisi ollut pysähdyksiä, jotka kävivät välttämättömiksi Strigan poissaolojen vuoksi.
Vaikka hänen retkensä yhä uutisten suhteen olivatkin hedelmättömiä, hänen onnistui sentään ainakin kerran käyttämällä ammattitaitoaan tehdä ne hedelmällisiksi toisessa suhteessa.
Se tapahtui syyskuun 5. päivänä. Sinä päivänä proomu oli yön tullen asettunut ankkuriin vastapäätä pientä Szuszek-nimistä kauppalaa, ja Striga meni maihin niin kuin tavallisesti. Oli jo iltamyöhä. Talonpojista, jotka yleensä menevät nukkumaan auringon laskettua, olivat useimmat jo vetäytyneet koteihinsa, kun hän yksin käyskellessään huomasi varakkaan näköisen talon, jonka oven sen omistaja, lujasti luottaen ihmisten rehellisyyteen, oli jättänyt auki poistuessaan jollekin asialle jonkun naapurinsa luo.
Arvelematta Striga astui sisään taloon, jossa, kuten hän huoneessa olevasta myymäpöydästä saattoi päättää, sattui olemaan kauppapuoti. Oli vain hetken työ ottaa myymäpöydän laatikosta päivän kassarahat. Sitten hän, tyytymättä tähän vaatimattomaan saaliiseen, huomasi erään kaapin alaosassa, johon murtautuminen oli hänelle vain leikintekoa, pyöreähkön pussin, josta hänen sitä kosketellessaan kuului hyvin lupaavaa metallin helinää. Näine saaliineen Striga palasi kiireesti proomuunsa, joka aamun valjettua jo oli kaukana. Sellainen oli matkan ainoa seikkailu.
Proomussa Strigalla oli muuta puuhaa. Silloin tällöin hän katosi kajuuttaan ja astui sisään erääseen hyttiin vastapäätä sitä, johon Sergei Ladko oli sijoitettu. Hän viipyi siellä joskus vain muutaman minuutin, milloin taas kauemmin. Jälkimmäisessä tapauksessa kannelle saakka kuului usein kiivasta väittelyä, naisen ääni vastasi tyynesti raivostuneelle miehelle. Tulos oli silloin aina sama: miehistö ei ollut tietävinään mistään, ja Striga tuli ulos vimmastuneena ja poistui kiireesti aluksesta, rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan.
Varsinkin oikealla rannalla hän jatkoi tiedusteluretkiään. Kauppaloita ja kyliä onkin harvassa vasemmalla rannalla, jonka takana leviää silmänkantamattomiin ääretön lakeus.
Tämä pusta on Unkarin varsinainen tasankomaa, jonka rajana lähes puolen sadan peninkulman päässä ovat Transsylvanian vuoret. Rautatielinjat, jotka siellä välittävät liikennettä, kulkevat loppumattoman matkan autioita aroja, laajoja laidunmaita, suunnattoman suuria soita pitkin, joilla vilisee vesilintuja. Tämä alue on aina runsailla antimilla katettu pöytä lukemattomille nelijalkaisille vieraille, tuhansille ja taas tuhansille nautaeläimille, jotka ovat Unkarin kuningaskunnan tärkeimpiä rikkauksia. Siellä tapaa vain harvoin vehnä- tai maissivainioita.
Joki on niillä seuduin paisunut aika leveäksi, ja monet pienet tai suuret saaret jakavat sen haaroihin. Useat saaret ovat aika suuria, ja niiden kummallekin puolelle jää haara, jossa virta käy jokseenkin vuolaaksi.
Nämä saaret eivät ole hedelmällisiä. Niillä kasvaa vain koivuja, haapoja ja raitoja usein sattuvien tulvien tuomassa liejumaassa. Niiltä korjataan kuitenkin myös runsaita heinäsatoja, ja laitojaan myöten lastatut veneet kuljettavat niitä rannalla oleviin taloihin ja kyliin.
Syyskuun 6. päivänä proomu laski ankkurin yön tullessa. Striga oli sillä hetkellä poissa. Hän ei ollut uskaltanut poiketa Neusatziin eikä sitä vastapäätä sijaitsevaan Peterwardeiniin, koska näissä verrattain tärkeissä kaupungeissa saattoi olla syytä pelätä vaaroja. Hän pysähtyi sen sijaan parisenkymmentä kilometriä alempana olevaan Karlowitzin kauppalaan, jatkaakseen siellä tiedustelujaan. Hänen käskystään proomu oli pysähtynyt vasta pari peninkulmaa alempana odottamaan päällikköään, joka aikoi saavuttaa sen antautumalla virran vietäväksi.
Noin kello 9 illalla hän ei enää ollut varsin kaukana siitä. Hän ei pitänyt kiirettä. Antaen ruuhen liukua virran mukana, hän vaipui ajatuksiin, jotka ylimalkaan olivat varsin hilpeätä laatua. Hänen juonensa oli täysin määrin onnistunut. Ei kukaan ollut epäillyt häntä eikä mikään ollut estänyt häntä vapaasti tiedustelemasta. Tosin hän ei ollut saanut kootuksi paljoakaan tietoja. Mutta tämä ihmisten tietämättömyys, joka lähenteli välinpitämättömyyttä, oli itse asiassa hyvä merkki. Ihan varmaan tällä seudulla oli vain hyvin epämääräisesti kuultu puhuttavan Tonavan rosvojoukosta, eikä Karl Dragochin olemassaolostakaan tiedetty, joten hänen katoamisensa ei ollut voinut liioin aiheuttaa minkäänlaista mielten kuohua.
Poliisinkin valppaus näytti suuresti vähentyneen, johtuipa tämä seikka sitten päällikön pidättämisestä tahi köyhyydestä sillä seudulla, jonka läpi oli kuljettu. Moneen päivään Striga ei ollut huomannut ketään, joka olisi ollut poliisimiehen näköinen, eikä kukaan puhunut virran vartioinnista, joka pari kolme sataa kilometriä ylempänä oli ollut niin tarmokasta.
Olisi siis varsin mahdollista, että proomu saapuisi onnellisesti matkansa päähän, Mustallemerelle, missä sen lasti siirrettäisiin tuttuun höyrylaivaan. Huomenna oltaisiin Semlinin ja Belgradin tuolla puolen. Sitten ei tarvitsisi muuta kuin laskea enimmäkseen pitkin Serbian puolista rantaa välttyäkseen kaikilta ikäviltä yllätyksiltä. Serbia näet varmaankin oli enemmän tai vähemmän sekasortoisessa tilassa sodan vuoksi, joka sillä oli kestettävänä Turkkia vastaan, eikä ollut luultavaa, että rantaseutujen viranomaiset hukkaisivat aikaansa rupeamalla tekemisiin proomun kanssa, joka tyhjänä laski virtaa alas.
Kukapa tiesi? Tämä olisi ehkä Strigan viimeinen matka. Ehkäpä hän, päästyään hyville päiville, vetäytyisi kauas pois, rikkaana, arvossapidettynä ja onnellisena, ajatteli hän, muistellen naisvankia, joka oli teljettynä proomuun.
Hän oli päässyt näin pitkälle mietteissään, kun hänen silmänsä sattuivat kahteen samanmuotoiseen kirstuun, joiden kannet olivat niin pitkään olleet Karl Dragochin ja hänen isäntänsä vuoteina, ja äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei hän sen viikon kuluessa, jonka hän oli ollut ruuhen omistajana, ollut tullut tutkineeksi sen sisällystä. Oli jo vihdoinkin aika korjata tämä käsittämätön unohdus.
Hän kävi ensin käsiksi oikeanpuoliseen kirstuun, jonka hän kädenkäänteessä mursi auki. Hän ei siitä löytänyt muuta kuin hyvään järjestykseen ladottuja liina- ynnä muita vaatteita. Striga, joka ei tiennyt, mitä niillä tekisi, sulki kirstun jälleen ja kävi käsiksi toiseen.
Tämän sisällys ei paljoakaan poikennut edellisestä, ja pettymyksen tuntein Striga oli jo heittämäisillään sen sikseen, kun hän eräästä nurkasta löysi mielenkiintoisemman esineen. Vaikka vaatetavarat eivät voineet hänelle antaa mitään tietoja, niin eri asia saattoi olla paksu lompakko, joka kai sangen todennäköisesti sisälsi papereita. Olkootpa paperit niin mykkiä kuin ovat, ne ovat kuitenkin eräissä tapauksissa puhetaitoisempia kuin mikään muu.
Striga avasi lompakon, ja kuten hän oli toivonut, siitä tuli esille joukko asiapapereita, joita hän ryhtyi huolellisesti tarkastamaan. Hän katsoi läpi kuitit ja kirjeet, joissa kaikissa oli Ilja Bruschin nimi; sitten hän, silmät suurina hämmästyksestä, näki valokuvan, joka jo oli herättänyt Karl Dragochin epäluulot.
Ensi aluksi Striga ei ymmärtänyt. Ruuhessa oli Ilja Bruschin nimellä varustettuja papereita, mutta poliisimiehen nimellä varustettua ei ollut ainoatakaan, se oli jo kutakuinkin merkillistä. Tämä outo seikka oli kuitenkin mitä luonnollisimmalla tavalla selitettävissä. Ehkä Karl Dragoch ei ollutkaan raivannut tieltään Tonavan Liiton palkinnonsaajaa, kuten Striga siihen saakka oli luullut. Sen sijaan hän ehkä sovinnolla oli ruvennut näyttelemään kalastajan osaa; ehkäpä hän siinä tapauksessa oli yksissä tuumin todellisen Ilja Bruschin kanssa säilyttänyt paperit, jotka olivat välttämättömät, jotta hän tarvittaessa saattaisi todistaa henkilöllisyytensä. Mutta mitä varten täällä esiintyi nimi Ladko, se nimi, jonka turvin Striga pirullisen ovelasti piiloutui kaikkia rikoksiaan tehdessään? Ja miten tänne oli joutunut sen naisen kuva, josta Striga ei koskaan ollut luopunut, huolimatta tähänastisten yritystensä epäonnistumisesta? Kuka olikaan tämän ruuhen laillinen omistaja, kun hänellä oli hallussaan niin läheistä suhdetta osoittava ja niin omituinen todistuskappale? Kenen ruuhi lopultakin oli, Karl Dragochin vai Ilja Bruschin vai Sergei Ladkon, ja kuka näistä kolmesta miehestä, joista kaksi häntä niin peräti kiinnosti, hänellä lopulta oli vankinaan proomussa? Ladkon hän kuitenkin luuli surmanneensa sinä iltana, kun hän pyssynlaukauksella oli kaatanut toisen kahdesta miehestä, jotka veneessä olivat salaa poistumassa Rustshukista. Totisesti, jos hän silloin oli tähdännyt huonosti, hän mieluummin kuin poliisimiehen näkisi kynsissään luotsin, jota hän siinä tapauksessa ei enää toistamiseen laskisi karkuun. Ei puhettakaan siitä, että tätä säilytettäisiin panttivankina. Ei muuta kuin kivi kaulaan, ja päästyään siten verivihollisestaan hän samalla poistaisi pääesteen niiden tuumien tieltä, joita hän kiihkeästi koetti toteuttaa.
Halukkaana saamaan varmoja tietoja Striga otti haltuunsa vasta löytämänsä valokuvan, tarttui airoon ja joudutti aluksensa kulkua.
Pian proomu tuli tummana hahmona näkyviin yössä. Hän laski nopeasti sen viereen, hyppäsi kannelle, suuntasi askeleensa miespuolisen vangin hyttiä kohti ja pisti avaimen lukkoon.
Tietämättömämpänä kuin vartijansa Sergei Ladko ei edes voinut millään tavalla selittää vastoinkäymistään. Se näytti hänestä yhä vielä yhtä käsittämättömän salaperäiseltä, ja hän oli lakannut koettamasta keksiä syitä vangitsemiseensa.
Kun hän vankikomeronsa pohjalla heräsi kuumeisen levottomasta unesta, hänen ensimmäinen tunteensa oli se, että hänen oli nälkä. Enemmän kuin vuorokausi oli kulunut hänen viime ateriastaan, ja luonto ei luovu koskaan oikeuksistaan, olkoot mielenliikutuksemme kuinka rajuja tahansa.
Aluksi hän malttoi mielensä; vasta kun nälkä kävi yhä vaativammaksi, hän menetti kauniin malttinsa, joka häntä oli ylläpitänyt siihen asti. Aiottiinko hänen antaa nääntyä nälkään? Hän huusi. Ei kukaan vastannut. Hän huusi kovempaa. Yhtä turhaan. Raivostuneena hän vihdoin kiljui kurkkunsa käheäksi, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Vimmoissaan hän koetti katkaista köytensä. Mutta ne olivat lujat, ja turhaan hän kieriskeli lattialla, jännittäen lihaksensa revähtämäisilleen asti.
Suonenvedontapaisesti rimpuillessaan hänen kasvonsa koskettivat jotakin hänen lähelleen pantua esinettä. Hätä herkistää aistit. Ladko tunsi heti, että siinä oli leipää ja palanen silavaa, joka varmaankin oli tuotu siihen hänen nukkuessaan. Hänen tilassaan ei ollut ihan helppoa käyttää hyväkseen tätä hänen vartijainsa huomaavaisuutta. Mutta hätä keinon keksii, ja monta kertaa turhaan yritettyään hänen onnistui tulla toimeen ilman käsiensä apua.
Kun hän oli tyydyttänyt nälkänsä, tunnit kuluivat hitaasti ja yksitoikkoisesti. Hänen korviinsa kantautui hiljaisuudessa solinaa, aivan kuin vienon tuulen liikuttamien lehtien kahinaa. Alus, jossa hän oli, oli ilmeisesti liikkeellä ja halkoi kuin kiila virran vettä.
Montako tuntia olikaan mahtanut kulua, kun hänen yläpuolellaan oleva luukku nostettiin auki? Ruoka-annos, samanlainen kuin se, jonka hän oli löytänyt ensiksi herätessään, heilui nuoran päähän ripustettuna hämärästi valaistussa luukun aukossa ja se laskettiin alas hänen ulottuvilleen.
Tunteja kului taas kunnes luukku avautui uudelleen. Mies laskeutui alas, lähestyi liikkumattomana viruvaa ruumista, ja Sergei Ladko tunsi toistamiseen, kuinka hänen suunsa tukittiin leveällä suukapulalla. Pelättiinkö hänen siis huutavan ja kuljettiinko läheltä jotakin paikkaa, josta hän voisi saada apua? Epäilemättä, sillä tuskin oli mies kiivennyt jälleen ylös, kun vanki kuuli askeleita komeronsa katolla. Hän tahtoi huutaa ... ei äännähdystäkään lähtenyt hänen huuliltaan. Askeleet lakkasivat kuulumasta.
Muutamaa hetkeä myöhemmin tultiin taas ja sen enemmittä selityksittä otettiin pois hänen suukapulansa. Jos hänen sallittiin huutaa, niin siitä ilmeisesti ei ollut enää mitään vaaraa. Mitäpä huutaminen silloin hyödytti.
Kolmannen aterian jälkeen, joka oli ihan samanlainen kuin molemmat edelliset, odotusta kesti kauemmin. Epäilemättä oli yö. Sergei Ladko laski, että hänen vankeusaikaansa oli kestänyt parisen vuorokautta, kun luukku jälleen avattiin ja siitä pistettiin alas tikapuut, joita myöten neljä miestä laskeutui vankikomeron pohjalle.
Ladkolla ei ollut aikaa erottaa näiden neljän miehen kasvonpiirteitä. Vielä kerran suukapula pistettiin hänen suuhunsa, silmille pantiin side; hän oli taas, kuten ensi kerralla, muuttunut sokeaksi ja mykäksi mytyksi ja sai kulkea käsistä toisiin.
Saamistaan kolhuista hän tunsi ahtaan aukon, – hän ymmärsi, että se oli luukku – jonka läpi hän oli jo kerran tullut ja jonka läpi hän nyt kulki päinvastaiseen suuntaan. Tikapuihin, joihin hänen kylkiään oli kolhittu häntä alaslaskettaessa, kolhittiin nytkin, kun häntä jälleen hinatuin ylös. Sitten kuljettiin lyhyt matka vaakasuoraan suuntaan, sen jälkeen hänet heitettiin tylysti lattialle, ja hän tunsi, että hänen silmiltään poistettiin side ja suusta kapula, kuten ennenkin. Hän sai tuskin silmänsä avatuksi, kun ovi paiskattiin kiinni.
Ladko silmäili ympärilleen. Hän olikin vain vaihtanut vankilaa, mutta tämä oli äärettömän paljon parempi edellistä. Päivänvalo tulvi sisään ikkunasta, joten hän saattoi nähdä, että hänen viereensä oli pantu hänen tavallinen ruoka-annoksensa, jota hänen siihen asti oli ollut pakko tunnustellen etsiä. Auringon valo rohkaisi hänen mieltään, ja hänen asemansa tuntui vähemmän epätoivoiselta. Tuon ikkunan takana oli vapaus. Se oli saavutettava.
Kauan aikaa hän oli toivoton ulospääsyn suhteen mutta vihdoin, tarkastellessaan tuhannennen kerran pienoista hyttiä, joka oli hänen vankilanaan, hän huomasi eräänlaisen seinään kiinnitetyn litteän rautakiskon, joka lattiasta nousi kohtisuorapa kattoon luultavasti sitomaan toisiinsa seinämän lankkuja. Kisko ulkoni seinästä, ja vaikka siinä ei ollut mitään terävää särmää, ei ehkä ollut mahdotonta käyttää sitä hankaamiseen, joskaan se ei leikkaisi poikki köysiä. Yritys oli varmasti vaikea, mutta sitä kannatti ainakin koettaa.
Onnistuttuaan suurin vaivoin ryömimään rautakiskon luo, Sergei Ladko alkoi heti hangata sitä köyttä vastaan, millä hänen kätensä oli sidottu. Kun hänen oli köytettynä miltei mahdoton liikuttaa jäseniään, tämä työ kävi äärettömän vaivalloisesti, ja käsivarsien edestakainen liike, jonka hän voi saada aikaan vain nytkäyttelemällä koko ruumistaan, supistui pakostakin ahtaisiin rajoihin. Työ edistyi siten hitaasti ja oli samalla kerrassaan uuvuttavaa, ja luotsin täytyi levähtää joka viides minuutti.
Kahdesti päivässä, ateriain aikana, hänen täytyi keskeyttää työnsä. Sama vartija tuli tuomaan hänelle hänen ruokansa, ja vaikka tämän kasvot olivat kangasnaamarin kätkössä, Sergei Ladko tunsi hänet varmasti hänen harmaista hiuksistaan ja huomattavan leveistä hartioistaan. Muutenkin, vaikkei hän voinutkaan erottaa miehen kasvojen piirteitä, hänestä tuntui kuin hän jo ennen olisi nähnyt tämän jossakin. Vaikka hänen oli mahdoton muistaa sen tarkemmin, niin jykevä vartalo, raskas käynti, harmahtavat, kangasnaamion alta näkyvät hiukset eivät näyttäneet hänestä tuntemattomilta.
Ruoka-annokset tuotiin määrätunnilla, eikä koskaan muulloin kukaan tullut hänen vankilaansa. Siellä olisikin vallinnut täydellinen hiljaisuus, ellei hän silloin tällöin olisi kuullut oveaan vastapäätä olevan oven avautuvan. Melkein aina hänen korviinsa kantautui sitten kaksi ääntä, toinen miehen, toinen naisen. Ladko jännitti silloin kuuloaan ja koetti, keskeyttäen kärsivällisen työnsä, paremmin erottaa noita ääniä, jotka herättivät hänessä epämääräisiä ja syviä tunteita.
Lukuunottamatta näitä välihetkiä, vanki heti vartijansa lähdettyä ensin söi ja sitten ryhtyi taas itsepintaisesti työhönsä.
Viisi päivää oli kulunut siitä, kun hän oli työnsä aloittanut, eikä hän vieläkään tiennyt, edistyikö se ollenkaan. Syyskuun 6. päivän illalla yön tullessa hänen ranteittensa ympärille sidottu köysi äkkiä katkesi.
Luotsin täytyi tukahduttaa ilon huuto, joka häneltä oli pääsemäisillään. Hänen ovensa avattiin. Sama mies kuin joka päivä ennenkin astui hänen koppiinsa ja pani hänen viereensä tavanmukaisen aterian.
Heti yksin jäätyään Sergei Ladko yritti liikuttaa vapautuneita jäseniään. Ensi aluksi se oli mahdotonta. Oltuaan liikkumattomina kokonaisen pitkän viikon hänen kätensä ja käsivartensa olivat kuin halvaantuneet. Vähitellen niiden liikkumiskyky kuitenkin palasi ja parantui asteittain. Tunnin ponnisteltuaan hän saattoi tehdä kömpelöitä liikkeitä ja vapauttaa vuorostaan säärensä.
Hän oli vapaa. Hän oli ainakin astunut ensi askeleen vapautta kohti. Toinen askel olisi se, että hän astuisi ulos tuosta ikkunasta, johon hän nyt saattoi ulottua ja jonka läpi hän näki Tonavan veden, joskaan ei rantaa, joka oli näkymättömissä pimeässä. Olosuhteet olivat suotuisat. Ulkona oli pilkkopimeä. Saisipa olla ovela se, joka hänet ottaisi kiinni tässä kuutamottomassa yössä, jossa kymmenen askeleen päähän ei nähnyt mitään. Sitä paitsi ei kukaan enää tulisi hänen koppiinsa ennen kuin seuraavana päivänä. Kun hänen pakonsa huomattaisiin, hän olisi jo kaukana.
Mutta vaikeus, jopa enemmän kuin vaikeus, sula mahdottomuus, pysähdytti hänet heti ensi yrityksellä. Ikkuna oli tosin kylliksi leveä notkealle ja hoikalle nuorukaiselle, mutta liian ahdas täysi-ikäisen ja kookasvartaloisen miehen päästä läpi. Turhaan uuvutettuaan itsensä Ladkon täytyi myöntää, että este oli ylipääsemätön, ja läähättäen hän vaipui takaisin vankilaansa.
Oliko hänet siis tuomittu iäksi jäämään sinne? Hyvän aikaa hän katseli leppymättömän ikkunan pimeää neliötä; sitten hän, päättäen yrittää uudelleen, riisui vaatteensa ja tunkeutui hurjistuneena ammottavaan aukkoon, aikoen päästä läpi, maksoi mitä maksoi.
Hän vuoti verta, hänen luunsa rutisivat, mutta ensiksi toinen olkapää, sitten toinen käsivarsi pääsi läpi, ja hänen vasen lonkkansa puski ikkunanpieltä vastaan. Onnettomuudeksi oikea olkapääkin oli puskenut kiinni, niin että kaikki lisäponnistukset olivat ilmeisesti turhia.
Osa ruumista vapaassa ilmassa ja ojennettuna virran yläpuolelle, toinen osa vankina, kyljet puserruksissa, Sergei Ladko piankin huomasi tilansa sietämättömäksi. Koska hän ei näin päässyt pakoon, täytyi tuumia toisia keinoja. Kenties hän voisi reväistä pois toisen ikkunanpielistä ja suurentaa siten läpipääsemätöntä aukkoa.
Mutta sitä varten oli päästävä takaisin vankilaan, ja Ladko totesi tämän peräytymisen mahdottomaksi. Hän ei voinut päästä eteen- eikä taaksepäin, ja jollei hän huutanut apua, hän oli auttamattomasti tuomittu jäämään hirveään asemaansa.
Turhaan hän rimpuili. Ei mikään auttanut. Hän oli takertunut ansaan hurjasti puskemalla eteenpäin.
Sergei Ladko oli juuri vähän hengähtämässä, kun outo ääni sai hänet säpsähtämään. Uusi vaara ilmestyi uhkaamaan. Hänen ovelleen pysähdyttiin, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut siihen aikaan vuorokaudesta, siitä saakka kun hänet oli siirretty tähän vankikoppiin. Avain etsi haparoiden lukon reikää ja tunkeutui vihdoin siihen...
Epätoivon kannustamana luotsi pingoitti kaikki lihaksensa yli-inhimilliseen ponnistukseen.
Sillä välin avain ulkopuolella kiertyi lukossa ... veti lukon kielen mukanaan ... siirsi sitä ensimmäisen askelen pieliraudasta ulospäin...
LAIN NIMESSÄ
Avattuaan oven Striga epäröiden pysähtyi kynnykselle. Kopissa oli pilkkopimeää. Hän ei erottanut mitään muuta kuin vähemmin pimeän neliön, ikkuna-aukon epämääräiset ääriviivat. Nurkassa jossakin kai virui vanki. Häntä ei voinut nähdä.
– Titsha! huusi Striga kärsimättömällä äänellä. – Valoa!
Titsha kiiruhti tuomaan lyhdyn, jonka äkkiä luoma lepattava valo näytti kirkastavan huoneen. Silmäiltyään nopeasti ympärilleen molemmat miehet vaihtoivat levottomuutta ilmaisevan katseen. Koppi oli tyhjä. Lattialla katkottuja köysiä, sinne tänne heiteltyjä vaatteita: vangista ei mitään muuta jälkeä.
– Selitä minulle ... aloitti Striga.
Ennen kuin Titsha vastasi, hän astui ikkunan ääreen ja pyyhkäisi sormellaan toista ikkunanpieltä.
– Paennut, sanoi hän, näyttäen punaista sormeaan.
– Paennut! toisti Striga ja kirosi.
– Muttei kauan sitten, jatkoi Titsha. – Veri on vielä tuoretta. Sitä paitsi vasta kaksi tuntia sitten toin hänelle hänen ruoka-annoksensa.
– Etkä silloin huomannut mitään poikkeavaa?
– En kerrassaan mitään. Lähtiessäni hän oli köytettynä kuin makkara.
– Tyhmyri! ärjyi Striga. Titsha levitti käsivartensa, ilmaisten tällä liikkeellä selvästi, ettei hän tiennyt, miten karkaaminen oli saattanut tapahtua, ja ettei hän missään tapauksessa ottanut siitä vastatakseen. Striga ei hyväksynyt tätä mukavaa tekosyytä.
– Niin, tyhmyri, toisti hän raivoissaan temmaten seuralaisensa käsistä lyhdyn, jota hän kuljetti pitkin kopin seiniä. – Sinun olisi pitänyt tarkastaa vankisi eikä luottaa näennäisyyksiin... Katsohan tuota hankauksesta kiilloittunutta rautakiskoa! Siihen hän on hangannut poikki köyden, jolla hänen kätensä oli sidottu... Häneltä on täytynyt mennä siihen päiväkausia... Etkä sinä ole huomannut mitään! Kuinka saattaa olla niin typerä!
– Kas niin! Lopetahan jo! tokaisi vastaan Titsha, joka vuorostaan suuttui. – Luuletko minua koiraksi? Kun kerran kaikin mokomin tahdoit saada köysiin tuon Dragochin, olisit kai hyväksi lopuksi saanut vartioida häntä itse.
– Parempi olisi ollut, myönsi Striga. – Mutta ennen kaikkea, oliko se mies, joka oli vankinamme, todella Dragoch?
– Kuka se sitten olisi ollut?
– Mistä minä tiedän? Voinhan odottaa mitä tahansa, kun näen, millä tavalla sinä suoritat sinulle uskotun tehtävän. Tunsitko hänet, vangitessasi hänet?
– En voi väittää tunteneeni häntä, tunnusti Titsha, – hän oli selin minuun...
– Sepä se!
– Mutta tunsin ihan hyvin veneen. Se on juuri se, jonka näytit minulle Wienissä. Siitä ainakin olen varma.
– Veneen...! Veneen...! Mutta millainen hän sitten oli, tuo vankisi? Oliko hän pitkä?
Sergei Ladko ja Ivan Striga olivat itse asiassa kutakuinkin samankokoisia. Mutta pitkällään mies näyttää paljon pitemmältä kuin seisoessaan, ja Titsha tuskin oli nähnyt luotsia muuten kuin pitkällään vankilansa lattialla. Ihan hyvässä uskossa hän sen vuoksi vastasi:
– Päätään pitempi sinua.
– Se ei ole Dragoch! mutisi Striga, joka tiesi olevansa poliisia pitempi.
Hän mietti hetken, sitten hän kysyi:
– Oliko vanki kenenkään tuttavasi näköinen?
– Minun tuttavaniko? ihmetteli Titsha. – Ei ikinä!
– Eikö hän ollut esimerkiksi ... Ladkon näköinen?
– No, jopa nyt jotakin! huudahti Titsha. – Mistä hiton syystä luulet Dragochia Ladkon näköiseksi?
– Entäpä jos vankimme ei ollutkaan Dragoch?
– Ei hän ole Ladkokaan, jonka minä, lempo soikoon, tunnen siksi hyvin, etten hänestä erehdy.
– Vastaa kuitenkin kysymykseeni, kovisti Striga. – Oliko hän Ladkon näköinen?
– Sinä hourit, vakuutti Titsha. – Ensiksikään vangilla ei ollut partaa, mutta Ladkolla on.
– Parran voi leikata pois, huomautti Striga.
– Sitä en kiellä... Ja sitten vangilla oli silmälasit.
Striga kohautti olkapäitään.
– Oliko hän tumma- vai vaaleaverinen? kysyi hän sitten.
– Tumma, vastasi Titsha hyvin varmasti.
– Oletko varma siitä?
– Varma olen.
– Se ei ole Ladko, mutisi taas Striga. – Kai se sitten on Ilja Brusch...
– Kuka Ilja Brusch?
– Kalastaja.
– Häh! tokaisi Titsha ällistyneenä. – Mutta jos vanki ei kerran ollut Ladko eikä Karl Dragoch, niin vähätpä siitä, että hän on pötkinyt karkuun.
Mitään vastaamatta Striga vuorostaan lähestyi ikkunaa. Tutkittuaan verijälkiä hän kurottautui ulos ja koetti turhaan tunkea katseillaan pimeän läpi.
– Kuinka kauan sitten hän lähti? hän kysyi itsekseen puoliääneen.
– Ei enempää kuin pari tuntia sitten, sanoi Titsha.
– Jos hän on laputtanut jo pari tuntia takaperin, hän varmaan on jo kaukana! huudahti Striga, joka tuskin sai hillityksi suuttumustaan.
Tuumittuaan hetkisen hän lisäsi:
– Tällä hetkellä ei ole mitään tehtävissä. Yö on liian pimeä. Koska lintu on lentänyt tiehensä, niin onnea matkalle. Me taas lähdemme liikkeelle vähän ennen aamunkoittoa, niin että pääsemme mitä pikimmin Belgradin tuolle puolen.
Hän jäi hetkeksi miettimään. Sitten hän mitään lisäämättä lähti kopista ja astui sitä vastapäätä olevaan toiseen koppiin.
Titsha kuunteli. Aluksi hän ei kuullut mitään; mutta pian hänen korviinsa kantautui suljetun oven läpi huudahduksia, joiden sävy kiihtyi kiihtymistään. Halveksivasti olkapäitään kohauttaen Titsha poistui ja meni takaisin vuoteeseensa.
Striga erehtyi arvellessaan turhaksi ryhtyä heti etsiskelyihin, sillä karkuri ei ollut kaukana.
Kuullessaan lukossa kiertyvän avaimen äänen Sergei Ladko oli epätoivoisesti ponnistaen voittanut esteen. Ensin olkapää, sitten lonkka oli liukunut läpi, ja hän oli lentänyt kuin nuoli ulos liian ahtaasta ikkunasta, pudoten päistikkaa Tonavan veteen, joka oli avautunut ja taas sulkeutunut äänettömästi. Kun hän, oltuaan vähän aikaa sukelluksissa, kohosi pinnalle, oli virta vienyt hänet vähän matkan päähän paikasta, johon hän oli pudonnut. Hetkistä myöhemmin hän sivuutti proomun peräpuolen, jonka ohi hänen ei tarvinnut uida, se kun seisoi etukeula vasten virtaa. Hänen edessään oli tie auki.
Hänen ei auttanut epäröidä. Ainoa keino oli antaa virran viedä vielä jonkin aikaa. Päästyään pois ulottuvilta hän aikoi uida ripeästi toiselle tahi toiselle rannalle. Tosin hän saapuisi sinne alastomana, ja siitä saattoi johtua suuria lisävaikeuksia, mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Ennen kaikkea oli päästävä loitolle uivasta vankilasta, jossa hän oli viettänyt niin tukalia päiviä. Päästyään maihin hän saisi nähdä, mitä oli tehtävä.
Äkkiä hänen eteensä kohosi toisen aluksen tumma hahmo. Kuinka hän liikuttuikaan tuntiessaan sen omaksi ruuhekseen! Se oli sidottu proomuun kiinnitettyyn köyteen, jota virran paine piti jännitettynä. Vaistomaisesti hän tarrautui kiinni peräsimeen ja pysyi hetken liikkumatta.
Yön hiljaisuudessa hänen korviinsa kantautui ihmisääniä. Hänen pakoaan koskevista seikoista epäilemättä kiisteltiin. Hän odotti, ainoastaan pää ulkona mustasta vedestä, joka peitti hänet läpinäkymättömällä vaipallaan.
Äänet kovenivat, sitten ne vaikenivat, ja kaikki vaipui jälleen äänettömyyteen. Sergei Ladko tarttui veneen laitaan, kiskoi itsensä hitaasti ylös ja katosi kajuuttaan. Siellä hän, heristäen korviaan, taas kuunteli. Hän ei kuullut enää mitään ympäriltään.
Kajuutassa yön pimeys kävi vielä synkemmäksi. Hän haparoitsi kuin sokea löytääkseen jälleen tutut esineet. Tuntui siltä, ettei mihinkään ollut koskettu. Tuossa olivat hänen kalastusvälineensä; tuossa naulassa riippui vielä hylkeennahkalakki, jonka hän itse oli siihen ripustanut. Tässä oikealla oli hänen vuoteensa; vasemmalla se, jolla Jäger oli niin kauan nukkunut... Mutta miksi vuoteiden alle sovitetut kirstut olivat auki? Oliko niiden lukot siis murrettu? Pimeässä hänen hapuilevat kätensä tunnustelivat näitä vaatimattomia rikkauksia... Ei, häneltä ei ollut mitään viety. Liina- ja muut vaatteet tuntuivat olevan hyvässä järjestyksessä, kuten hän oli ne jättänyt. Jopa veitsensäkin hän löysi samasta paikasta, johon hän oli sen pannut. Tämän veitsen Sergei Ladko avasi ja sitten, ryömien vatsallaan ruuhen pohjalla, eteni keulaa kohti.
Mikä matka! Korviaan heristäen, silmät turhaan auki pimeässä, pysähtyen, pidättäen henkeään veden vähänkin loiskahtaessa, hän tarvitsi kymmenen minuuttia päästäkseen perille. Vihdoin hän saattoi kädellään tarttua köyteen, jonka hän yhdellä tempaisulla leikkasi poikki.
Katkaistu köysi pieksi vettä pauhaten. Pamppailevin sydämin Ladko heittäytyi takaisin ruuheen. Mahdotonta, että niin syvässä hiljaisuudessa ei olisi kuullut köyden putoamista.
Ei ... ei mikään liikahtanut... Nousten vähitellen taas pystyyn luotsi ymmärsi olevansa jo kaukana vihamiehistään. Tuskin irtauduttuaan ruuhi oli näet alkanut liukua virtaa alas, ja hetken kuluttua oli sen ja proomun välille kohonnut pimeyden ylipääsemätön muuri.
Kun Sergei Ladko arveli olevansa niin kaukana, ettei hänen enää tarvinnut mitään pelätä, hän tarttui melaan ja lisäsi nopeasti välimatkaa. Silloin vasta hän huomasi värisevänsä vilusta ja ryhtyi verhoamaan itseään. Hänen kirstujensa sisältöön ei todellakaan ollut koskettu: hän löysi sieltä helposti tarpeelliset alus- ja muut vaatteet. Sitten hän alkoi meloa täysin voimin.
Missä hän oli? Hänellä ei ollut minkäänlaista selkoa siitä. Hän ei ollut voinut saada mitään tietoja, kuinka kauas oli kulkenut proomu, jossa hän oli ollut vangittuna. Oliko hänen uiva vankilansa viimeksi kulkenut virtaa ylös- vai alaspäin, sitäkään hän ei tiennyt.
Joka tapauksessa hänen oli nyt suunnattava kulkunsa myötävirtaa, sillä taholla olivat Rustshuk ja Natsha. Jos häntä oli kuljetettu taaksepäin, ei auttanut muu kuin voittaa kovin ponnistuksin takaisin menetetty aika. Toistaiseksi hän aikoi tehdä venematkaa koko yön, päästäkseen niin kauas kuin suinkin tuntemattomista vihamiehistään. Hän saattoi laskea pimeyttä vielä jatkuvan noin seitsemän tuntia. Seitsemässä tunnissa kulkee melkoisen matkan. Päivän tultua hän pysähtyisi lepäämään ensimmäiseen kaupunkiin, joka tulisi vastaan.
Ladko oli melonut voimakkaasti parinkymmenen minuutin ajan, kun pimeässä kuului kaukaa heikkoa huutoa. Se oli liian epämääräinen, tuo kaukainen huuto, jotta olisi voinut sanoa, ilmaisiko se iloa, suuttumusta vai pelkoa. Ja kuitenkin tuo ääni, joka kuului hänen korviinsa taivaanrannan rajamailta, niin epämääräinen kuin se olikin, täytti luotsin sydämen hämärällä levottomuudella. Missä hän ennen oli kuullut saman äänen? Hän olisi melkein voinut vannoa, että se oli Natshan ääni... Hän oli lakannut melomasta, heristäen korviaan kuulemaan yön tukahdutettuja ääniä.
Huuto ei toistunut. Avaruus oli taas käynyt äänettömäksi ruuhen ympärillä, jota virta vei hiljaisuudessa... Natsha...! Hänellä oli vain tämä nimi mielessään... Ravistaen olkapäitään Sergei Ladko torjui pois tämän hellittämättömän ajatuksen, tämän päähänpiintymän, ja ryhtyi taas työhön.
Aika kului. Saattoi olla sydänyö, kun oikealla rannalla tuli epäselvästi näkyviin taloja. Se oli vain kylä, Szlankament-niminen, jonka Ladko sivuutti tuntematta sitä.
Muutamaa tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, näyttäytyi vuorostaan toinen kyläkunta, Nove Banoveze. Sitäkään hän ei tuntenut, vaan solui sen ohi samoin kuin edellisenkin.
Sitten, auringon noustessa, rannat taas kävivät autioiksi.
Heti kun valoa oli riittävästi, Ladko kiiruhti korjaamaan pitkän vankeusajan hänen naamioituksessaan aikaansaamia vaurioita. Muutamassa minuutissa hänen hiuksensa muuttuivat taas mustiksi juuresta latvaan asti, partaveitsi sivalsi pois parrantyngät, ja pilalle vääntyneet silmälasit korvattiin uusilla. Kun se oli tehty, hän ryhtyi taas melomaan yhtä väsymättömän reippaasti.
Silloin tällöin hän katsahti taaksensa, mutta ei huomannut mitään epäilyttävää. Viholliset olivat varmasti kaukana.
Se tunne, että hän taas oli turvassa, vapautti hänen mielensä välittömimmistä huolista ja salli hänen jälleen ajatella omituista asemaansa. Keitä olivat ne vihamiehet, jotka pakottivat hänet pakenemaan? Mitä he hänestä tahtoivat? Miksi he olivat pitäneet häntä niin monta päivää vallassaan? Kaikki kysymyksiä, joihin hänen oli mahdoton vastata. Olivatpa nuo vihamiehet keitä hyvänsä, joka tapauksessa heitä täytyi vastedes varoa, ja se huoli tekisi harmillisella tavalla vaikeaksi hänen matkansa, ellei hän, huolimatta sellaisen toimenpiteen vaaroista, ryhtynyt ensimmäisessä kaupungissa, jonka likelle hän joutuisi, pyytämään poliisin suojelusta tuntemattomia vangitsijoitaan vastaan.
Mikä tämä kaupunki olisi? Sitäkään hän ei tiennyt, eikä mikään näillä autioilla rannoilla, joilla pitkien välimatkojen päässä toisistaan oli siellä täällä harvoja ja köyhiä taloryhmiä, ollut omiaan antamaan hänelle siitä selvyyttä.
Vasta kello kahdeksan ajoissa aamulla tuli näkyviin oikealla rannalla korkeita kirkontorneja, samalla kun ruuhen edessä toinen etäisempi kaupunki kohosi näköpiiriin. Sergei Ladko hykähti ilosta. Ne kaupungit hän tunsi hyvin. Lähempi oli Semlin, viimeinen Tonavan rannalla oleva Itävalta-Unkarin keisarikunnan kaupunki ja suoraan hänen edessään, oli Belgrad, Serbian pääkaupunki, joka niinikään sijaitsee oikealla rannalla, siinä, missä Save laskee Tonavaan, kun tämä ensin on tehnyt jyrkän polven.
Niinpä hän siis vankina ollessaan oli yhä laskenut virtaa alaspäin, hänen uiva vankilansa oli tuonut hänet lähemmäksi päämaaliaan. Tietämättään, hän oli kulkenut enemmän kuin viidensadan kilometrin matkan.
Sillä hetkellä Semlin oli hänen pelastuksensa. Siellä hän saisi apua ja suojelusta niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta olisiko hänen pyydettävä apua? Jos hän valittaisi, jos hän kertoisi selittämättömän seikkailunsa, eikö silloin pantaisi toimeen tutkimusta, jonka uhriksi hän ensimmäisenä itse joutuisi? Tahdottaisiin ehkä tietää, kuka hän oli, mistä hän tuli, minne hän oli menossa, ja saataisiin kenties paljastetuksi nimi, jonka hän oli itselleen vannonut aina pitävänsä salassa, kävi miten kävi.
Lykäten toistaiseksi päätöksen tekemisen tästä Sergei Ladko joudutti aluksensa kulkua. Kaupungin tornikellot löivät puoli yhdeksää, kun hän kiinnitti veneensä köyden laiturin renkaaseen. Hän rupesi sen jälkeen nopeasti järjestelemään yhtä ja toista veneessä, ja tutki sitten uudelleen kysymystä: puhuako vai olla vaiti? Lopulta hän päätti olla puhumatta. Kun asiaa oikein harkitsi, oli parempi olla vaiti, mennä kajuuttaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, ja lähteä Semlinistä huomaamatta, kuten oli sinne tullutkin.
Silloin neljä miestä ilmestyi laiturille ja pysähtyi ruuhta vastapäätä. Nämä miehet hyppäsivät alukseen, ja eräs heistä lähestyi Sergei Ladkoa, joka hämmästyneenä katseli. Mies kysyi:
– Tehän olette niin sanottu Ilja Brusch?
– Olen kyllä, vastasi luotsi, luoden kysyjään levottoman katseen.
Mies avasi hiukan päällystakkiaan, näyttääkseen vyöllään olevaa Unkarin väreillä varustetun virkavyöhikkönsä.
– Lain nimessä vangitsen teidät, sanoi hän, koskettaen luotsin olkapäätä.
TIEDUSTELUPYYNTÖ
Karl Dragoch ei muistanut olleensa koko virka-aikanaan tekemisissä jutun kanssa, jossa olisi ollut yhtä runsaasti odottamattomia käänteitä ja moinen salaperäisyyden leima kuin tässä Tonavan rosvojoukon jutussa. Tämän kaikkia vangitsemisyrityksiä uhmaavan joukkueen uskomattomassa liikkuvuudessa, sen kaikkialla läsnäolossa, sen kepposten äkillisyydessä oli jo jotakin tavatonta. Ja sen päällikkö, kun hänen jäljilleen tuskin oli päästy, muuttui mahdottomaksi tavata ja näytti ilkkuvan kaikkia vangitsemiskäskyjä, joita häntä vastaan sateli joka taholla.
Ensi hetkellä olisi voinut luulla hänen haihtuneen ilmaan. Hänestä ei näkynyt jälkeäkään, ei ylä- eikä alaosalla virtaa. Merkillistä oli varsinkin se, että Budapestin poliisi, huolimatta lakkaamattomasta silmälläpidosta, ei ollut ilmoittanut huomanneensa ketään hänen näköistään. Kuitenkin miehen kyllä oli täytynyt kulkea Budapestin kautta, koskapa hänet jo 31. päivänä elokuuta oli nähty Duna Földwarissa, siis lähes yhdeksänkymmentä kilometriä Unkarin pääkaupunkia alempana. Kun Karl Dragoch ei tiennyt, että kalastajan osaa sillä kertaa näytteli Ivan Striga, jolla oli proomu varmana pakopaikkanaan, hän ei voinut tätä ollenkaan ymmärtää.
Seuraavina päivinä hänen ilmoitettiin näyttäytyneen Szekszardissa, Vukovarissa, Cserevicsissä ja vihdoin Karlowitzissa. Ilja Brusch ei piileskellyt. Kaukana siitä, hän sanoi nimensä jokaiselle, joka tahtoi sen kuulla, möipä vielä joskus naulan kalojakin. Eräät tosin väittivät myös tavanneensa hänet niitä ostamasta, mikä ei voinut olla tuntumatta varsin omituiselta.
Tuo muka kalastaja osoitti joka tapauksessa pirullista oveluutta. Vaikka poliisi, saatuaan tiedon hänen näyttäytymisestään, piti kovaa kiirettä, se tuli aina liian myöhään. Turhaan poliisi sitten risteili virralla joka suuntaan; se ei sieltä löytänyt pienintäkään jälkeä ruuhesta, joka näytti kirjaimellisesti haihtuneen ilmaan.
Karl Dragoch oli epätoivoinen kuullessaan, kuinka hänen käskyläistensä yritykset toinen toisensa jälkeen menivät myttyyn. Voisiko otus todellakin luiskahtaa hänen käsistään?
Kaksi seikkaa oli ainakin varmaa. Ensimmäinen oli se, että tuo muka palkinnonsaaja yhä laski virtaa alas. Toisekseen se, että hän näytti karttavan kaupunkeja, joiden poliisivoimaa hän epäilemättä pelkäsi.
Karl Dragoch käski siis lisäämään kahta tehokkaammaksi poliisivalvonnan kaikissa vähänkin tärkeissä kaupungeissa Budapestin alapuolella, kuten esim. Mohacsissa, Apatinissa ja Neusatzissa. Itse hän sijoitti päämajansa Semliniin. Nämä kaupungit olivat siten kaikki salpoina, jotka oli pantu karkurin tielle.
Ikävä kyllä roisto ilmiselvästi vain nauroi hänen eteensä kasattujen esteitten sarjalle. Samoin kuin oli saatu tietää hänen kulkeneen ohi Budapestin alapuolella, samoin todettiin, mutta aina liian myöhään, hänen näyttäytyneen Mohacsin, Apatinin ja Neusatzin alapuolella. Dragoch, vimmastuneena vihasta ja ymmärtäen lyövänsä pöytään viimeisen valttinsa, kokosi silloin oikean pikkulaivaston. Hänen käskystään risteili yli kolmekymmentä alusta yöt päivät Semlinin alapuolella. Hyvin taitava olisi vastustaja, jos hänen onnistuisi läpäistä niiden sankka rivi.
Niin merkittäviä kuin nämä toimenpiteet olivatkin, ei niillä kuitenkaan olisi ollut mitään menestystä, jos Sergei Ladko olisi pysynyt vankina Strigan proomussa. Onneksi Dragochin mielenrauhalle ei käynyt niin.
Syyskuun kuudes päivä oli kulunut eikä mitään uutta ollut sattunut. Seitsemännen päivän aamuhetkinä Dragoch valmistautui palaamaan laivastonsa luo, kun hän näki erään poliisin rientävän luokseen. Hänen otuksensa oli vihdoinkin saatu kiinni ja juuri teljetty Semlinin vankilaan.
Kiireesti hän lähti poliisikamariin. Poliisi oli puhunut totta. Tuo liiankin kuuluisa Ladko oli todella lukkojen takana.
Uutinen levisi salamannopeasti ja pani kaupungin liikkeelle. Muusta ei puheltu, ja laiturilla seisoskeli koko päivän sankkoja ihmisparvia kuulun pahantekijän ruuhen luona.
Nämä parvet eivät voineet olla herättämättä huomiota proomussa, joka kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki Semlinin ulkopuolitse. Tämä kaikessa viattomuudessa virtaa alaspäin laskeva proomu kuului Strigalle.
– Mitä Semlinissä on tekeillä? sanoi Striga uskolliselle Titshalleen, huomatessaan vilkkaan elämän laiturilla. – Olisikohan se kapinaa?
Hän otti avukseen kiikarin, jonka hän, nopeasti sitä käytettyään, siirsi syrjään silmiensä edestä.
– Piru minut periköön, Titsha, huudahti hän, – jollei siellä ole meidän otuksemme ruuhi!
– Niinkö luulet? virkkoi Titsha, tarttuen kiikariin.
– Minun täytyy saada siitä selko, selitti Striga, näyttäen olevan kovasti innoissaan. – Lähdenpä maihin.
– Tarttuaksesi satimeen. Oletpa sinä ovela! Jos tuo on Dragochin ruuhi, niin Dragoch siis on Semlinissä. Sinähän juoksisit suoraan suden suuhun.
– Oikeassa olet, myönsi Striga, kadoten kajuuttaan. – Mutta meillä on varokeinomme.
Neljännestunnin kuluttua hän palasi mestarillisesti naamioituneena. Hänen leukapartansa oli ajeltu ja korvattu keinotekoisella poskiparralla, hiukset oli kätketty peruukin alle, leveä side peitti hänen toisen silmänsä, ja hän nojasi raskaasti sauvaan, kuten kovasta taudista juuri noussut mies.
– Mitä nyt arvelet? kysyi hän hieman itserakkaasti.
– Mainiota! ihaili Titsha.
– Kuulehan, jatkoi Striga. – Minun ollessani Semlinissä te jatkatte matkaanne. Peninkulman tahi parin päässä Belgradin tuolla puolen laskette ankkurin ja odotatte paluutani.
– Miten pääset sitten takaisin luoksemme?
– Ole huoletta siitä ja käske Ogulin tulla soutamaan minut maihin lauttaveneellä.
Sillä välin proomu oli sivuuttanut Semlinin. Noustuaan maihin melko kaukana kaupungista Striga palasi pitkin askelin taaksepäin taloja kohti. Heti kun hän oli ne saavuttanut, hän hiljensi käyntiään, ja pujahtaen virran rannalle seisoskeleviin ihmisryhmiin hän halukkaasti kuunteli pakinaa, jota pidettiin hänen ympärillään.
Hän osasi tuskin odottaa sitä, mitä jutustelu hänelle kertoi. Ei kukaan näissä vilkaseleisissä ryhmissä puhunut Dragochista. Ei liioin keskusteltu Ilja Bruschistakaan. Oli puhe vain Ladkosta. Mistä Ladkosta? Ei rustshukilaisesta luotsista, jonka nimeä Striga oli käyttänyt hyväkseen, kuten on kerrottu, vaan juuri siitä Ladkosta, jonka hän oli kokonaan tekaissut, pahantekijä Ladkosta, rosvo Ladkosta eli hänestä itsestään, Strigasta. Hänen oma vangitsemisensa oli nyt yleisenä puheenaiheena.
Hän ei voinut, oikein ymmärtää. Että poliisi erehtyi ja vangitsi viattoman syyllisen sijasta, ei ollut mitään kovin kummastuttavaa. Mutta missä yhteydessä olivat keskenään erehdys, jonka suuruudesta oli hän paremmin selvillä kuin kukaan muu, ja tuo vene, jota hänen proomunsa Vielä eilen oli hinannut perässään?
Ehkä näyttää siltä, että hän osoitti heikkoutta lainkaan omistaessaan mielenkiintoa tälle kysymyksen puolelle. Pääasiahan oli, että ahdistettiin toista henkilöä eikä häntä. Niin kauan kuin toista epäiltäisiin, ei kenenkään päähän pistäisi välittää hänestä. Sehän oli tärkeintä. Muulla ei ollut väliä.
Tämä olisi ollut ihan totta, ellei hänellä olisi ollut erityisiä syitä haluta tietoja. Kaikista merkeistä päättäen oli luultavaa, että vangittu mies ja ruuhen omistaja olivat yksi ja sama henkilö. Kuka oli tuo tuntematon, joka oltuaan viikon päivät vankina proomussa oli niin ystävällisesti sen omistajan sijasta poliisin kynsissä? Striga ei tosiaankaan aikonut lähteä Semlinistä, ennen kuin oli saanut varmat tiedot tästä asiasta.
Hänen täytyi odottaa kärsivällisesti. Tuomari Izar Rona, jonka ajettavana tämä asia oli, ei näyttänyt halukkaalta jouduttamaan tutkinnon kulkua. Kului kolme päivää, joina hän ei antanut mitään elon merkkiä. Tämä valmistava odotus kuului hänen tavalliseen menetelmäänsä. Hänen mielipiteensä mukaan on erittäin hyvä jättää syytetty ensin taistelemaan yksinäisyyden kanssa. Yksinäisyys on suuri hermovoiman hävittäjä, ja muutamat eristettynä vietetyt päivät masentavat ihmeellisellä tavalla vastustajaa, joka sitten joutuu tuomarin eteen.
Pari vuorokautta vangitsemisen jälkeen tuomari Izar Rona selitteli kantaansa Karl Dragochille, joka oli tullut tiedustelemaan asiaa. Poliisi ei voinut muuta kuin hyväksyä esimiehensä teoriat, kuten tämän virka-arvon mukaista oli.
– No niin, herra tuomari, hän uskalsi kysyä, – milloin aiotte ryhtyä ensimmäiseen kuulusteluun?
– Huomenna.
– Tulen siis huomisiltana tiedustelemaan sen tulosta. Arvelen, että on tarpeetonta palauttaa muistiinne, mihin epäluulot perustuvat.
– Tarpeetonta, vakuutti herra Rona. – Muistan edelliset keskustelumme, ja sitä paitsi muistiinpanoni ovat hyvin täydelliset.
– Sallinette kuitenkin minun muistuttaa mieleenne, herra tuomari, toivomuksen, jonka olen rohjennut teille lausua.
– Minkä toivomuksen?
– Sen, ettei minun tarvitsisi esiintyä tässä jutussa, ei ainakaan ennen kuin toisin määrätään. Kuten olen teille esittänyt, syytetty tuntee minut ainoastaan Jäger-nimisenä. Se saattaa mahdollisesti olla meille eduksi. Kun joudumme oikeuden eteen, minun täytyy tietysti ilmoittaa todellinen nimeni. Mutta vielä emme ole niin pitkällä, ja minusta näyttää rikostoverien etsinnän vuoksi edullisemmalta, ettei minua viedä tuleen ennen aikojani...
– Olkoon menneeksi, lupasi tuomari.
Kopissa, johon Sergei Ladko oli teljetty, hän odotteli, että hänen asiaansa suvaittaisiin ryhtyä käsittelemään. Edellisen seikkailun jälkeen tämä uusi onnettomuus, jota hänen oli yhtä mahdoton selittää kuin toistakaan, ei ollut masentanut hänen mieltään. Yrittämättä vangitsemisensa hetkellä vähintäkään vastarintaa hän oli antanut viedä itsensä vankilaan, tehtyään turhaan kysymyksen, joka oli jätetty vastausta vaille. Mitäpä hänellä muuten oli pelättävää? Tämä vangitseminen johtui ehdottomasti erehdyksestä, joka selviäisi, niin pian kuin häntä kuulusteltaisiin.
Ikävä kyllä, hän sai kauan odottaa ensimmäistä kuulustelua. Sergei Ladko, jota pidettiin mitä ankarimmin eristettynä, oli yöt päivät yksin kopissaan, jonne silloin tällöin eräs vartija tuli salavihkaa kurkistamaan sisään oveen puhkaistusta reiästä. Toivoiko tämä vartija, totellen tuomari Izar Ronan käskyjä, saavansa todeta eristysmenetelmän yhä tuntuvampia vaikutuksia? Siinä tapauksessa hän varmaankaan ei poistunut tyytyväisenä. Tunnit ja päivät kuluivat, eikä mikään vangin käytöstavassa ilmaissut muutosta hänen sisimmissä ajatuksissaan. Tuolilla, kädet nojattuina polviin, silmät maahan luotuina, kasvoilla kylmäkiskoinen ilme, hän näytti olevan syvissä mietteissä, pysyi melkein kokonaan liikkumatta eikä osoittanut mitään malttamattomuuden merkkejä. Ensi minuutista alkaen Sergei Ladko oli päättänyt pysyä levollisena, eikä mikään saisi häntä siitä päätöksestä luopumaan. Todetessaan kuitenkin ajan kuluvan, hän lopulta alkoi kaivata uivaa vankilaansa, joka ainakin vei häntä lähemmäksi Rustshukia.
Kolmantena päivänä – se oli syyskuun kymmenes – hänen ovensa vihdoinkin avattiin, ja hänen käskettiin lähteä kopistaan. Neljän sotamiehen ympäröimänä, joilla kaikilla oli painetit kiväärinpiipuissa, hän marssi pitkän käytävän läpi, laskeutui loppumattomia portaita alas ja meni sitten kadun poikki. Sen toisella puolella hän astui raastupaan, joka oli rakennettu vankilaa vastapäätä. Kadulla kuhisi rahvasta, joka tungeskeli poliisien takana. Vangin ilmestyessä näkyviin kuului hurjia huutoja väkijoukosta, joka halusi ilmaista vihansa pelättyä ja niin kauan rankaisematta jäänyttä pahantekijää kohtaan. Mitä tunteita lieneekin liikkunut Sergei Ladkon povessa hänen nähdessään olevansa moisen ansaitsemattoman herjauksen kohteena, hän ei mitenkään niitä näyttänyt. Lujin askelin hän astui raastupaan ja odotettuaan jälleen seisoi vihdoinkin tuomarinsa edessä.
Herra Izar Rona, pieni raihnainen mies, vaaleaverinen, harvapartainen, sapenkarvaisen kelmeä-ihoinen, oli tarmokkaasti toimiva virkamies. Jyrkänvarmana väitteissään ja häikäilemätön kieltäessään jotakin hän kävi vastustajansa kimppuun ilkeämielisin letkauksin, haluten pikemminkin herättää pelkoa kuin saavuttaa luottamusta.
Tuomarin viittauksesta vartijat olivat poistuneet. Seisten keskellä huonetta Sergei Ladko odotti, että tuomari suvaitsisi kuulustella häntä. Eräässä nurkassa istui kirjuri, valmiina kirjoittamaan.
– Istuutukaa, sanoi tuomari tylyllä äänellä.
Ladko totteli. Tuomari jatkoi:
– Nimenne?
– Ilja Brusch.
– Kotipaikkanne?
– Szalka.
– Ammattinne?
– Kalastaja.
– Valehtelette, julisti tuomari, tarkaten katseellaan syytettyä.
Lievä puna levisi Sergei Ladkon kasvoille, ja hänen silmistään välähti salama. Hän pakottautui kuitenkin levolliseksi ja pysyi ääneti.
– Valehtelette, toisti herra Rona. – Nimenne on Ladko; kotipaikkanne Rustshuk.
Luotsi säpsähti. Hänen todellinen henkilöllisyytensä oli siis saatu tietää. Kuinka se oli ollut mahdollista? Sillä välin tuomari, jolta syytetyn säpsähtäminen ei ollut jäänyt huomaamatta, jatkoi purevalla äänellä:
– Teitä syytetään kolmesta tavallisesta varkaudesta, yhdeksästätoista pahemmanluontoisesta varkaudesta, – joissa raskauttavana asianhaarana on murto, kolmesta murhasta ja kuudesta murhayrityksestä; mainitut rikokset on tehty harkiten, vajaan kolmen vuoden kuluessa. Mitä teillä on siihen sanottavaa?
Ällistyneenä luotsi oli kuunnellut tätä uskomatonta sarjaa. Kuinka! Tuo sekaannus, jota hän oli pelännyt kuullessaan Jägerin suusta kammottavan kaimansa olemassaolosta, tuo sekaannus oli siis todella tapahtunut. Vastikään hän oli aikonut tunnustaa olevansa Sergei Ladko ja rukoilla tuomaria pitämään sen salassa. Nyt hän ymmärsi, että sellaisesta tunnustuksesta olisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Juuri häntä, Sergei Ladkoa Rustshukista, eikä ketään toista, syytettiin tuosta hirvittävästä rikosten sarjasta. Vaikkapa hänen henkilöllisyytensä todettaisiinkin, hän saisi epäilemättä lopulta osoitetuksi olevansa viaton. Mutta kuinka paljon aikaa siihen menisi? Ei, parempi oli näytellä loppuun saakka kalastaja Ilja Bruschin osaa, koska Ilja Brusch oli viattoman miehen nimi.
– Te erehdytte, vastasi hän varmalla äänellä. – On muuten varsin helppo saada se teille todistetuksi.
– Se tehtäköön sittemmin, sanoi tuomari, merkiten jotakin muistiin. – Sillä välin teen teille selkoa muutamista syytöksistä, joiden kohteena olette.
Sergei Ladko kävi tarkkaavammaksi. Oli päästy mielenkiintoisimpaan kohtaan.
– Toistaiseksi, alkoi tuomari, – jätämme syrjään suurimman osan rikoksista, joista teitä syytetään, ja kiinnitämme huomiota vain vereksimpiin; ne on tehty sillä matkalla, jonka kuluessa teidät vangittiin.
Hengähdettyään tuomari Rona jatkoi:
– Teistä on tehty ensi kerran ilmoitus Ulmissa. Ulmiin siis sijoitamme tämän matkan alkukohdan.
– Anteeksi, herra tuomari, keskeytti Sergei Ladko vilkkaasti. – Matkani oli alkanut hyvän aikaa ennen Ulmiin tuloani, koska sain kaksi palkintoa Sigmaringenin kalastuskilpailussa ja sen jälkeen kuljin virtaa ylöspäin Donaueschingeniin asti.
– On kyllä aivan totta, vastasi tuomari, – että eräs Ilja Brusch on julistettu palkinnonsaajaksi Tonavan Liiton toimeenpanemassa kalastuskilpailussa Sigmaringenissä ja että tämä Ilja Brusch on nähty Donaueschingenissä. Mutta te olitte kai jo Sigmaringenissä omaksunut lainanimen tahi sitten rupesitte mainituksi Ilja Bruschiksi hänen kulkiessaan Donaueschingenistä Ulmiin. Sen seikan kyllä selvitämme aikanaan, olkaa huoletta.
Silmät suurina hämmästyksestä Sergei Ladko kuunteli kuin unessa näitä tuulesta temmattuja päätelmiä. Olipa vähällä, ettei tuota kuviteltua Ilja Bruschia luettu hänen uhriensa joukkoon! Viitsimättä vastata hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, kun tuomari, katsoen häntä suoraan silmiin, äkkiä muitta mutkitta kysyi häneltä:
– Mitä varten menitte Wienissä viime elokuun 26. päivänä juutalaisen Simon Kleinin luo?
Vastoin tahtoaan Sergei Ladko säpsähti toistamiseen. Tuokin käynti siis tunnettiin! Tosin siinä ei ollut mitään pahaa, mutta jos sen tunnusti, niin tunnusti samalla henkilöllisyytensä, ja koska hän oli päättänyt kieltää sen, hänen oli pakko edelleen pysyä valitsemallaan tiellä.
– Simon Klein? toisti hän kysyvän näköisenä, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt.
– Kiellättekö? virkkoi tuomari. – Sitä juuri odotinkin. Minun on siis teille ilmoitettava, että mennessänne juutalaisen Simon Kleinin luo, ja näin sanoessaan tuomari nousi puoliksi istuimeltaan, antaakseen sanoilleen musertavamman painokkuuden, – menitte sopimaan joukkueenne tavallisen tavarainkätkijän kanssa.
– Joukkueen? toisti luotsi typertyneenä.
– Mutta sehän on totta, oikaisi tuomari ivallisesti, – tehän ette tiedä, mitä tarkoitan, tehän ette kuulu mihinkään joukkueeseen, tehän ette ole Ladko, vaan itse asiassa vaaraton onkimies nimeltä Ilja Brusch. Mutta jos nimenne todella on Ilja Brusch, niin miksi sitten piileskelette?
– Minäkö piileskelen?
– Totta maar, siltä minusta näyttää, vastasi tuomari Izar Rona, – mitä se on muuta kuin piileskelemistä, kun kätkee mustien silmälasien taakse silmät, jotka näyttävät mitä parhailta – niin tottakin, olkaapa hyvä ja ottakaa ne pois, nuo silmälasit! – ja värjää mustiksi hiukset, jotka luonnostaan ovat vaaleat?
Sergei Ladko masentui.
Poliisilla oli tarkat tiedot, ja ansa kiristyi hänen ympärilleen. Tuomari Rona ei ollut huomaavinaan hänen levottomuuttaan, vaan ajoi edelleen voitokasta asiaansa:
– Kas, kas, jopa taidatte talttua, miekkoseni. Ette tiennyt meidän päässeen niin pitkälle ... mutta minä jatkan. Ulmissa olitte ottanut mukaanne matkustajan.
– Niin, vastasi Sergei Ladko.
– Mikä hänen nimensä oli?
– Herra Jäger.
– Aivan oikein. Tahtoisitteko sanoa minulle, miten hänen on käynyt, sen herra Jägerin?
– Sitä en tiedä. Hän lähti luotani keskellä maaseutua, lähellä Ipolyn liittymistä Tonavaan. Hämmästyin kovin, kun en enää tavannut häntä, palatessani alukseen.
– Palatessani, sanotte. Olitteko sitten poistunut? Mihin olitte mennyt?
– Erääseen lähellä olevaan kylään, hankkimaan vähän sydämenvahvistusta matkustajalleni.
– Oliko hän sitten sairas?
– Hyvin sairas. Hän oli ollut tosiasiassa hukkumaisillaan virtaan.
– Ja te pelastitte hänet, minä otaksun.
– Kukapa muu sen olisi tehnyt, kun siinä ei ollut paikalla muita kuin minä?
– Hm! hymähti tuomari vähän vähemmän jyrkkänä.
Mutta sitten hän kävi taas ivalliseksi ja jatkoi:
– Varmaankin te luulette liikuttavanne mieltäni tällä hengenpelastusjutulla?
– Minäkö? vastusteli Ladko. – Te kysytte, minä vastaan. Siinä kaikki.
– Hyvä on, päätti tuomari. – Mutta sanokaahan: ennen sitä ette kai koskaan poistunut ruuhestanne, vai kuinka?
– Yhden ainoan kerran, mennäkseni kotiini Szalkaan.
– Voisitteko tarkalleen sanoa minulle tämän retken päivämäärän.
– Miksikä en, kun vähän muistelen.
– Minä autan teitä. Eiköhän se ollut elokuun 28. ja 29. päivän välisenä yönä?
– Saattaa kyllä olla.
– Ettekö kiellä sitä?
– En.
– Myönnättekö sen?
– Jos niin tahdotte.
– Olemme yhtä mieltä... Onhan Szalka, muistaakseni, Tonavan vasemmalla rannalla? kysyi herra Rona vähän tyhmän näköisenä.
– Kyllä on.
– Ja tuona elokuun 28. ja 29. päivän välisenä yönä oli aika pimeä, muistaakseni.
– Hyvin pimeä. Hirveä ilma.
– Siitä saa selityksensä, että erehdyitte. Ihan luonnollisen erehdyksen johdosta, te, luullen laskevanne maihin vasemmalle rannalle, nousittekin maihin oikealla rannalla.
– Oikeallako rannalla?
Tuomari Izar Rona nousi nyt seisomaan ja lausui katsoen syytettyä suoraan silmiin:
– Niin, oikealla rannalla, juuri kreivi Hagenaun huvilaa vastapäätä.
Sergei Ladko etsiskeli tosiasioita muistojensa joukosta. Hagenau? Hän ei tuntenut sitä nimeä.
– Te olette perin taitava, selitti tuomari, pettyneenä peloitusyrityksessään. – On siis selvää, että kuulette ensi kertaa lausuttavan kreivi Hagenaun nimen, ja että, jos elokuun 28. ja 29. päivän välisenä yönä hänen huvilansa ryöstettiin ja sen vartijaa, Kristian Höhliä pahasti haavoitettiin, se tapahtui teidän tietämättänne. Mitä hittoja minä ajattelinkaan? Kuinka te tuntisitte nämä rikokset, jotka on tehnyt eräs Ladko?
Ladko, lempo soikoon, eihän se ole teidän nimenne!
– Nimeni on Ilja Brusch, vakuutti luotsi vähemmän varmalla äänellä kuin ensi kerralla.
– Oikein, oikein! Sehän on tietty ... mutta jos nimenne ei ole Ladko, niin miksi sitten katositte juuri tämän rikoksen tapahduttua ettekä ilmestynyt näkyviin ennen kuin melkoisen matkan päässä sen tapahtumapaikasta, silloinkin hyvin vaatimattomasti? Miksei teitä ole nähty, vaikka ennen näyttäydyitte niin auliisti, ei Budapestissä, ei Neusatzissa eikä missään vähänkään tärkeässä kaupungissa? Miksi moisella tavalla luovuitte esiintymästä kalastajana. Joskus jopa ostitte kaloja kylistä, joihin suostuitte pysähtymään?
Tämä kaikki oli hepreaa onnettomalle luotsille. Jos hän oli kadonnut, niin se oli tapahtunut ihan vastoin hänen tahtoaan. Eikö häntä tuosta elokuun 28. ja 29. päivän välisestä yöstä alkaen ollut yhtä mittaa pidetty vankina? Mitä kummaa oli niin ollen siinä, että hän oli kadonnut? Kummallista päinvastoin oli se, että kukaan voi väittää nähneensä hänet.
Ainakin tämä erehdys olisi helppo korjata. Ei tarvitsisi muuta kuin kertoa vilpistelemättä se käsittämätön seikkailu, jonka uhrina hän oli ollut. Oikeus olisi kenties tarkkanäköisempi, ja ehkä sen onnistuisi selvittää tämän sekavan vyyhden langat. Sergei Ladko oli varmasti päättänyt kertoa asian ja odotti kärsimättömästi, että tuomari Rona sallisi hänelle suunvuoron. Mutta tuomari oli päässyt täyteen vauhtiin. Hän käveli nyt edestakaisin työhuoneessaan ja paiskeli vangille vasten naamaa sarjan todisteita, joita hän piti pätevinä.
– Jos ette ole Ladko, jatkoi hän yhä kiihkeämmin, – kuinka sitten on selitettävä, että kreivi Hagenaun huvilan ryöstön jälkeen, joka onnettomuudeksi sattui tapahtumaan juuri silloin, kun te olitte lähtenyt ruuhestanne, tehtiin varkaus, vain tavallinen varkaus sillä kertaa, Szuszekissa syyskuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä, jonka te ihan varmasti vietitte sitä kylää vastapäätä? Jos ette ole Ladko, niin mitä tekemistä ruuhessanne oli sillä valokuvalla, jonka vaimonne Natsha Ladko oli osoittanut miehelleen?
Sillä kertaa tuomari Rona osui oikeaan, ja viimeksi mainittu todiste oli todella tepsivä. Musertuneena luotsi painoi päänsä alas, ja suuria hikipisaroita norui hänen otsalleen.
Sillä välin tuomari jatkoi kovemmalla äänellä:
– Jos ette ole Ladko, niin minkä tähden se valokuva toimitettiin pois sen jälkeen, kun tunsitte olevanne uhattuna? Se valokuva oli kirstussanne, tarkemmin sanoen oikeanpuolisessa kirstussanne. Sitä ei ole siellä enää. Sen siellä olo oli syytös teitä vastaan; sen katoaminen todistaa teidät syylliseksi. Mitä teillä on siihen sanottavana?
– Ei mitään, mutisi Ladko kaiuttomalla äänellä. – En käsitä ensinkään, mitä minulle tapahtuu.
– Tulette sen käsittämään varsin hyvin, jos tahdotte nähdä sen vaivan. Tällä kertaa lopetamme tämän mielenkiintoisen keskustelun. Teidät viedään takaisin koppiinne, jossa teillä on runsaasti aikaa antautua mietiskelyyn. Toistakaamme sitä ennen pääkohdittain tämänpäiväisen kuulustelun sisällys. Te väitätte että nimenne on Ilja Brusch, saaneenne palkinnon Sigmaringenin kalastuskilpailuissa, asuvanne Szalkassa, käyneenne kotonanne Szalkassa elokuun 28. ja 29. välisenä yönä. Nämä kohdat tullaan tarkistamaan. Minä puolestani väitän että nimenne on Ladko, että asuinpaikkanne on Rustshuk, että elokuun 28. ja 29. välisenä yönä, te lukuisten rikostoverien avustamana ryöstitte kreivi Hagenaun huvilan ja syyllistyitte murhayritykseen vartija Höhliä vastaan, että erään Kellermann-nimisen henkilön asunnossa Szuszekissa syyskuun 5. ja 6. välisenä yönä tapahtunut varkaus on luettava teidän vastattaviinne, että joukko muita varkauksia ja murhia, jotka on tehty Tonavan rantaseuduilla, on niinikään pantava teidän tiliinne. Näiden rikosten tutkiminen on alkanut. Todistajia haastetaan. Teidät ja heidät tullaan asettamaan vastakkain... Tahdotteko allekirjoittaa kuulustelunne...? Ettekö...? Kuten haluatte...! Vartijat, viekää syytetty takaisin!
Palatessaan vankilaansa Sergei Ladkon täytyi taas kulkea väkijoukon keskitse ja vielä kerran kuulla sen vihamielisiä huutoja. Rahvaan suuttumus näytti yltyneen kuulustelun kuluessa, ja poliisin oli vähän vaikea varjella häntä.
Tämän kirkuvan väkijoukon eturivissä näkyi Ivan Striga. Hän ahmi silmillään henkilöä, joka niin hyväntahtoisesti oli hänen sijallaan. Luotsi meni ohi parin metrin päässä hänestä, ja hän saattoi nähdä Ladkon ihan esteettömästi. Mutta hän ei tuntenut tuota parratonta, ruskeatukkaista miestä, jonka kasvoja koristivat mustat silmälasit. Hän puolestaan oli yhtä ymmällä kuin ennenkin.
Striga poistui mietteisiinsä vaipuneena muun väkijoukon mukana, kun vankilan ovet taas suljettiin. Totta tosiaan, hän ei tuntenut vangittua miestä. Missään tapauksessa se ei ollut Dragoch eikä Ladko. Ja mitäpä hän niin ollen välitti siitä, oliko se Ilja Brusch vai joku muu. Olkoonpa syytetty kuka hyvänsä, pääasia oli, että hän veti oikeuden huomion puoleensa. Strigalla ei ollut enää mitään syytä viipyä Semlinissä. Niinpä hän päättikin lähteä jo seuraavana päivänä takaisin proomuunsa.
Mutta herättyään ja luettuaan sanomalehtiä hän muutti mieltään. Ladkon jutun käsittely pidettiin mitä ankarimmin salassa, ja se oli sanomalehdille pakottava haaste kaikin keinoin koettaa päästä salaisuuksien perille. Se olikin niille onnistunut. Runsas oli niiden hankkimien uutisten sato.
Lehdet kertoivat itse asiassa jotenkin tarkasti ensimmäisen kuulustelun kulun varustettuna lisähuomautuksin, jotka eivät juuri olleet suosiollisia syytetylle. Yleensä ne kummastelivat, kuinka itsepintaisesti tämä piti kiinni väitteestään, että hän oli yksinkertaisesti vain kalastaja nimeltä Ilja Brusch ja asui yksin pienessä Szalkan kaupungissa. Mitä etua hänellä saattoi olla siitä, että hän piti kiinni moisesta väitteestä, jonka heikkous oli ilmeinen. Lehtien tietämän mukaan tutkintotuomari herra Izar Rona oli jo lähettänyt Graniin tiedustelunpyynnön. Muutamassa päivässä joku oikeuden virkamies siis lähtisi Szalkaan ja panisi siellä toimeen tutkinnon, josta olisi tuloksena, että syytetyn väitteet kumottaisiin. Ilja Bruschia etsittäisiin, ja hänet kyllä löydettäisiin ... jos häntä ollenkaan oli olemassa, mikä lopulta oli hyvin epäilyksen alaista.
Tämä uutinen muutti Strigan tuumat. Hänen lukiessaan oli merkillinen ajatus johtunut hänen mieleensä, ja se ajatus lujittui hänen luettuaan loppuun. Tietysti oli perin hyvä, että oikeuden kynsissä oli viaton henkilö. Mutta vielä parempi olisi, että tämä pysyisi sen kynsissä. Mitä sitä varten olisi tehtävä? Toimitettava oikeudelle toinen, ilmielävä Ilja Brusch, joka olemassaolollaan todistaisi petkuttajaksi sen Ilja Bruschin, jota pidettiin vangittuna Semlinissä. Tämä raskauttava seikka tulisi lisäksi niihin, joita jo täytyi olla tiedossa häntä vastaan, koskapa hänet oli vangittu. Se kenties riittäisi aiheuttamaan hänen lopullisen tuomitsemisensa, suureksi eduksi oikealle syylliselle.
Vitkastelematta Striga lähti kaupungista. Mutta hän ei palannutkaan proomuunsa, vaan käänsi päinvastoin sille selkänsä. Ajaen hyvää kyytiä rattailla hän matkusti rautatielinjalle, jota pitkin hän aikoi täyttä vauhtia kiitää Budapestiä ja pohjoista kohti.
Sillä välin Sergei Ladko, pysyen tapansa mukaan liikkumattomana, laski alakuloisena ajan kulkua. Hän oli ensi kertaa palannut tuomarin puheilta pelästyneenä niistä vakavista epäluuloista, joiden kohteena häntä pidettiin. Tietysti hänen ehdottomasti onnistuisi todistaa viattomuutensa. Mutta se kysyisi häneltä epäilemättä paljon kärsivällisyyttä, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että näennäisiä todistuksia oli häntä vastaan ja oikeuden laatima olettamuksien rakennelma oli järjellisesti kokoonpantu.
Pelkistä epäluuloista on kuitenkin pitkä matka varsinaisiin, todistuksiin, eikä todistuksia ikinä saataisi kootuksi häntä vastaan. Ainoa hänen kannaltaan pelottava todistaja, sekin vain sen suhteen, mikä koski hänen nimensä salaisuutta, oli juutalainen Simon Klein. Mutta Simon Klein, joka oli arka ammattikunniastaan, ei luultavasti ikinä suostuisi sitä tunnustamaan. Tarvitsiko sitä paitsi edes panna vastakkain häntä ja hänen entistä wieniläistä kirjeenvaihtajaansa? Tuomarihan oli selittänyt aikovansa hankkia tarkempia tietoja Szalkasta. Nämä tiedot olisivat varmasti mitä parhaita; niistä olisi ilmeisesti seurauksena vangitun vapauttaminen.
Kului useampia päiviä, joiden aikana Sergei Ladko yhä kiihkeämmin seuloi ajatuksiaan. Eihän Szalka ollut kaukana, eikähän tietojen saamiseen tarvittu niin pitkää aikaa. Seitsemäs päivä hänen ensimmäisestä kuulustelustaan oli kulumassa, kun hänet uudelleen vietiin tuomari Ronan työhuoneeseen.
Tuomari istui kirjoituspöytänsä ääressä ja näytti olevan hyvin kiireisessä työssä. Kymmenen minuutin ajan hän antoi luotsin seistä ja odottaa, aivan kuin ei olisi huomannut hänen läsnäoloaan.
– Olemme saaneet vastauksen Szalkasta, hän sanoi vihdoin välinpitämättömällä äänellä, kohottamatta edes katsettaan vankiin, jota hän salakavalasti piti silmällä alas luotujen silmäripsiensä lomasta.
– Ahaa! virkkoi Sergei Ladko tyytyväisenä.
– Te olitte oikeassa, jatkoi sillä välin herra Rona. – Szalkassa on todellakin Ilja Brusch-niminen henkilö, jolla on mitä paras maine.
– Ahaa! virkkoi toistamiseen luotsi, joka jo näki vankilansa oven avattuna edessään.
Tekeytyen vielä kylmäkiskoisemmaksi ja näyttämättä antavan asialle vähintäkään merkitystä tuomari mutisi:
– Granin poliisikomisaarilla, joka sai tehtäväkseen tiedustelun toimittamisen, oli onni saada puhutella häntä itseään.
– Häntä itseäänkö? toisti Sergei Ladko ymmällään.
– Häntä itseään, vakuutti tuomari.
Sergei Ladko luuli näkevänsä unta. Kuinka oli voitu Szalkasta löytää toinen Ilja Brusch?
– Se on mahdotonta, herra, sopersi hän. – Siinä on tapahtunut erehdys.
– Päättäkää itse, vastasi tuomari. – Tässä on Granin poliisikomisaarin virkakirje. Siitä käy selville, että tämä virkamies, suostuen tiedustelupyyntöön, jonka hänelle lähetin, lähti 14. päivänä syyskuuta Szalkaan ja meni erääseen taloon, joka sijaitsee Hinaustien ja Budapestintien kulmassa... Senhän osoitteen te ilmoititte? kysyi tuomari, keskeyttäen puheensa.
– Niin, herra tuomari, vastasi Sergei Ladko hajamielisen näköisenä.
– ... Budapestintien kulmassa, jatkoi herra Rona, – Mainitussa talossa hänet otti vastaan herra Ilja Brusch omassa persoonassaan ja mainittu Brusch selitti vastikään palanneensa jotensakin kauan kestäneeltä matkalta. Komisaari lisää, että tiedot, joita hän Szalkassa sai kootuksi Ilja Bruschista, ovat omansa todistamaan hänet täysin kunnialliseksi mieheksi ja ettei kellään muulla Szalkan asukkaalla ole sitä nimeä... Onko teillä jotakin sanottavaa? Olkaa hyvä, älkää arastelko.
– Ei, herra, sopersi Sergei Ladko, joka luuli tulevansa hulluksi.
– Niinpä on siis aluksi tämä kohta selvitetty, päätti tyytyväisenä tuomari Rona katsellen vankiansa kuin kissa hiirtä.
TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ
Toisen kuulustelunsa päätyttyä Sergei Ladko palasi koppiinsa käsittämättä mistään mitään. Hän oli tuskin kuullut tuomarin kysymyksiä, sen jälkeen kun tiedustelupyyntöä koskeva välikohtaus oli päättynyt. Hän oli vastaillut enää vain tylsistyneen näköisenä. Se, mitä hänelle tapahtui, meni hänen ymmärryksensä rajojen yli. Mitä hänestä lopulta tahdottiin? Salaperäisten vihamiesten mukaansa raastamana, sitten teljettynä vankeuteen erääseen proomuun, hän sai takaisin vapautensa vain menettääkseen sen heti uudelleen ja nyt tavattiin Szalkasta toinen Ilja Brusch, siis toinen hän itse, hänen omasta talostaan...! Sehän oli kuin noituutta!
Hän oli typertynyt, melkein mieletön tästä käsittämättömien tapausten sarjasta; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut ylivoimaisten ja vihamielisten mahtien leikkikaluna, vastustamattomasti vedettynä tahdottomaksi ja turvattomaksi uhriksi hirvittävän koneiston rattaisiin, jonka nimi on oikeus.
Tämän mielenmasennuksen hänen kasvonsa ilmaisivat niin selvästi, että eräs häntä saattavista vartijoistakin liikuttui, vaikka pitikin vankia mitä inhoittavimpana rikoksentekijänä.
– Eivätkö asiat siis käykään mielenne mukaisesti, toveri? kysyi tämä inhimillisen kurjuuden näkemiseen tympääntynyt virkailija, pannen ääneensä jonkinlaista lohduttamisen halua.
Mutta se oli sama kuin jos olisi puhunut kuurolle.
– Kas niin! jatkoi myötätuntoinen vartija; – täytyy malttaa mielensä. Tuomari Rona ei ole mikään häijyläinen, ja kaikki järjestyy kenties paremmin kuin luulettekaan... Sillä välin jätän teille tämän... Siinä on puhe kotimaastanne. Se suuntaa huomionne toisaalle.
Vanki pysyi liikkumattomana. Hän ei kuunnellut.
Ei hän myöskään kuullut, kuinka ovi ulkopuolelta pantiin salpaan, eikä liioin nähnyt sanomalehteä, jonka vartija, rikkoen pahaa tarkoittamatta sen ankaran eristyksen, jossa hänen vankiaan oli pidettävä, mennessään oli jättänyt pöydälle.
Tunnit kuluivat. Päivä päättyi, sitten yö, ja tuli uusi aamu. Luhistuneena tuoliinsa Sergei Ladko ei tiennyt ajan kulusta mitään.
Mutta kun kirkastuva päivä loi valonsa hänen kasvoilleen, hän näytti nousevan lamaannuksen tilastaan. Hän avasi silmänsä ja loi harhailevan katseen ympäri koppiansa. Ensimmäinen esine, jonka hän silloin huomasi, oli myötätuntoisen vartijan edellisenä päivänä pöydälle jättämä sanomalehti.
Lehti oli yhä pöydällä, ja siitä näkyi suurin lihavin kirjaimin nimen alle painettu reunaotsikko: "Joukkomurhat Bulgariassa". Siihen Sergei Ladkon silmät ensiksi sattuivat. Hän säpsähti ja tarttui kuumeenomaisesti sanomalehteen. Hänen tajuntansa valo oli jälleen virinnyt. Hänen silmänsä salamoivat hänen jatkaessaan lukemistaan.
Tapahtumat, joista hän siten sai tiedon, olivat samalla hetkellä pohdittavina koko Euroopassa ja nostattivat siellä kuuluville yleisen paheksumishuudon. Sittemmin ne ovat siirtyneet historiaan, jossa ne eivät juuri ole kunniakkaimpana lehtenä.
Kuten tämän kertomuksen alussa on huomautettu, siihen aikaan oli koko Balkanin seutu kuohumistilassa. Jo kesällä vuonna 1875 Herzegovina oli noussut kapinaan, eivätkä sitä vastaan lähetetyt turkkilaisten joukot voineet pakottaa sitä alistumaan. Toukokuulla 1876, kun Bulgaria vuorostaan oli tehnyt kapinan, Turkki vastasi siihen keskittämällä mieslukuisen armeijan laajaan kolmioon, jonka kärkinä olivat Rustshuk, Widdin ja Sofia. Vihdoin tämän 1876 vuoden heinäkuun 1. ja 2. päivänä Serbia ja Montenegro vuorostaan olivat julistaneet sodan Turkkia vastaan. Serbialaiset, joita johti venäläinen kenraali Tshernajev, olivat aluksi saaneet eräitä voittoja, mutta heidän oli täytynyt peräytyä rajansa taakse, ja syyskuun 1. päivänä ruhtinas Milanin oli ollut pakko pyytää kymmenen päivän aselepoa, jonka kestäessä hän anoi kristityiltä valloilta välitystä. Pahaksi onneksi nämä eivät luvanneet sitä hänelle kyllin nopeasti.
"Silloin", sanoo herra Edouard Driault Idän kysymyksen historia nimisessä teoksessaan, "alkoi näiden taistelujen kauhein vaihe; se muistuttaa Khios-saaren verilöylyä Kreikan vapaussodassa. Nyt suoritettiin Bulgarian joukkomurhat. Kesken sotaa Serbiaa ja Montenegroa vastaan Turkin hallitus pelkäsi, että Bulgarian kapina saattaisi vaaranalaisiksi sen aikeet. Saiko Bulgarian maaherra Shefkat-pasha käskyn tukahduttaa kapinan keinoilla millä hyvänsä? Se on luultavaa. Aasiasta kutsuttuja basibosukki- ja tserkessilaumoja päästettiin Bulgarian kimppuun, ja muutamissa päivissä se hävitettiin tulella ja miekalla. He saivat mielin määrin tyydyttää hurjia intohimojaan, he polttivat kylät, surmasivat miehet kidutettuaan heitä mitä pirullisimmin tavoin, raiskasivat naiset, silpoivat palasiksi lapset. Uhreja oli kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen tuhannen välillä."
Sergei Ladkon lukiessa hikihelmet kihosivat hänen kasvoilleen. Natsha...! Miten oli käynyt Natshan tässä hirveässä mullistuksessa...? Oliko hän vielä elossa? Oliko hän päinvastoin kuollut, ja viruiko hänen silvottu ruumiinsa monien muiden viattomien uhrien tavoin loassa, veressä, hevosten jalkojen ruhjomana?
Sergei Ladko oli noussut, ja häkkiin suljetun villipedon tavoin hän raivostuneena juoksenteli ympäri koppiaan kuin etsien pääsyä ulos, rientääkseen Natshalle avuksi.
Tätä epätoivon puuskaa ei kestänyt kauan. Palaten pian järkiinsä hän suurin ponnistuksin pakottautui levolliseksi ja ryhtyi etsimään keinoja, joilla pääsisi jälleen vapauteen.
Mennäkö tuomarin puheille, tunnustaa hänelle kiertelemättä totuus, rukoilla tarvittaessa häneltä sääliä? Huono keino. Mitä toiveita hänellä oli voittaa ennakkoluuloisen henkilön luottamus, valehdeltuaan itsepintaisesti niin kauan? Oliko hänelle mahdollista haihduttaa yhdellä sanalla Ladko-nimeen liittyvä epäluulo, tehdä silmänräpäyksessä tyhjäksi raskaat syytökset? Ei, ainakin olisivat tutkimukset tarpeen, ja ne veisivät viikkoja, jollei kuukausia.
Täytyy siis karata.
Sergei Ladko tarkasteli koppiaan ensi kerran siitä lähtien, kun hän oli siihen astunut. Se oli pian tehty. Neljä seinää ja niissä kaksi aukkoa; ovi toisella puolella, ikkuna toisella. Kolmen seinän takana toisia koppeja, toisia vankiloita; ainoastaan ikkunan takana avaruus ja vapaus.
Tämä ikkuna, jonka poikkipiena kohosi kattoon asti, oli puolentoista metrin korkeudella lattiasta, ja sen alaosa oli luoksepääsemätön, sillä paksut, ympäröivään seinämuuriin juotetut rautatangot estivät sille nousun. Ja vaikka tämän vaikeuden olisikin voittanut, olisi jäljellä ollut vielä toinen. Ulkopuolella oli eräänlainen suppilomainen laite, jonka sivut oli kiinnitetty ikkunan molemmille puolille, se esti kokonaan näkemästä ulos, ja jätti näkyviin vain kapean nelikulmaisen kaistaleen taivasta. Ensiksi täytyi siis raivata tieltään rautatankojen este, hinata itsensä käsivoimin tämän suppilon yläreunalle, jotta voi edes katsella ympärilleen.
Hän arvioi olevansa suljettuna vankilan neljänteen kerrokseen. Ainakin kahden-, neljäntoista metrin välimatka erotti siis hänet maanpinnasta. Olisiko mahdollista kulkea se matka? Kiihkeästi haluten päästä siitä selville hän päätti ryhtyä heti työhön.
Sitä ennen oli kuitenkin hankittava työase. Kun hänet oli pantu lukkojen taakse, häneltä oli otettu kaikki pois, eikä kopissa ollut mitään, mistä hänelle olisi voinut olla apua. Pöytä, tuoli ja vuode, jona oli ohut, tiilikivistä muuratulle holvikaarelle levitetty olkipatja: siinä koko kalusto.
Sergei Ladko oli jo kauan etsinyt turhaan, kun vihdoin, hänen tarkastellessaan sadannetta kertaa vaatteitaan, hänen käteensä sattui kova esine. Ei hän eikä hänen vartijansakaan ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi sellaista vähäpätöistä esinettä kuin housujen solkea. Kuinka tärkeäksi muuttuikaan nyt tämä vähäpätöinen esine, ainoa metallinen kappale, mikä hänellä oli!
Irrotettuansa soljen Sergei Ladko kävi minuuttiakaan menettämättä käsiksi muuriin erään rautatangon juuresta, ja kivi, jota hän itsepintaisesti raaputti soljen teräspiikeillä, alkoi jauhona pudota lattialle. Tätä jo itsessään hidasta ja vaivalloista työtä vaikeutti vielä alituinen silmälläpito, jonka kohteena hän oli. Ei kulunut tuntiakaan, ettei joku vartija tullut tirkistämään oven luukusta sisään. Sen vuoksi täytyi aina herkin korvin kuunnella ulkoapäin tulevia ääniä ja pienimmänkin vaaran merkin huomattuaan keskeyttää työ, ja poistaa näkyvistä kaikki epäiltävät jäljet.
Tähän tarkoitukseen Sergei Ladko käytti leipäänsä. Vanutettuna muurista putoavan pölyn sekaan leipä muuttui jotakuinkin kiven väriseksi, ja siitä tuli kiviliimaa, jolla kolon sai peitetyksi, sitä mukaa kun sitä oli uurrettu. Loput raaputtamalla muurista lähteneet karikkeet hän piilotti vuoteensa holvin alle.
Kahdentoista tunnin ponnistelun jälkeen rautatanko oli kaivettu juuresta paljaaksi kolmen senttimetrin syvyyteen, mutta soljessa ei ollut enää piikkejä. Sergei Ladko katkaisi sen puitteet ja teki palasista yhtä monta työasetta. Kahdentoista tunnin kuluttua nämäkin pienet teräksenpalaset vuorostaan olivat kuluneet loppuun.
Vangin iloksi onni, joka jo oli häntä suosinut, ei näyttänyt enää tahtovan häntä hylätä. Seuraavalta aterialtaan hän uskalsi pitää itsellään pöytäveitsen, ja kun kukaan ei ollut varkautta huomannut, hän toisti sen yhtä onnellisesti seuraavana päivänä. Hänellä oli siten hallussaan kaksi tehokkaampaa työkalua kuin ne, joita hän siihen asti oli voinut käyttää. Tosin ne olivat huonoja veitsiä, perin karkeatekoisia, mutta niissä oli jotensakin hyvät terät, ja päät helpottivat niiden käsittelyä.
Siitä pitäen työ sujui nopeammin, vaikka vieläkin liian hitaasti. Sementti oli aikaa myöten käynyt kovaksi kuin graniitti, ja sitä oli hyvin vaikea saada lohkeamaan. Sitä paitsi työ täytyi tuon tuostakin keskeyttää, milloin vartijoiden kierroksen vuoksi, milloin sen johdosta, että tuomari Rona, joka piti useita kuulusteluja, kutsui hänet puheilleen.
Kuulustelujen tulos oli aina sama. Tutkimus ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Joka istunnossa esiintyi sarja todistajia, joiden lausunnot eivät mitenkään valaisseet asiaa. Toiset olivat tosin huomaavinaan epämääräistä yhtäläisyyttä Sergei Ladkon ja pahantekijän välillä, jonka he olivat enemmän tai vähemmän selvästi nähneet jouduttuaan hänen uhrikseen. Toiset taas jyrkästi kielsivät näköisyyden. Turhaan tuomari Rona koristi syytettynsä kaikkiin mahdollisiin kuoseihin tekoparroin, pakottamalla hänet näyttämään silmänsä tahi piilottamaan ne mustien silmälasien taakse. Ainoatakaan varsinaista todistusta hänen ei onnistunut saada. Niinpä hän odottikin kärsimättömästi, että Kristian Höhl, joka Tonavan rosvojoukon tehdessä viimeistä ilkityötään oli haavoittunut, paranisi sen verran, että voisi lähteä Semliniin.
Nämä kuulustelut eivät enää kiinnostaneet Ladkoa. Nöyrästi hän suostui kaikkiin tuomarin vaatimiin kokeiluihin, pani päähänsä irtotukat ja kasvoilleen valeparrat, sovitti nenälleen silmälasit tahi otti ne pois, sanomatta sanaakaan vastaväitteeksi. Hänen ajatuksensa olivat kaukana tästä tuomarin virkahuoneesta. Ne jäivät hänen koppiinsa, jossa rautatanko, joka erotti hänet vapaudesta, vähitellen irtautui kivestä.
Häneltä meni neljä päivää, ennen kuin hän sai sementin kokonaan raaputetuksi siitä pois. Vasta syyskuun 23. päivän illalla hän pääsi sen alapäähän. Nyt oli vielä sahattava poikki tangon toinen pää.
Tämä osa työtä oli vaivalloisin. Riippuen toisella kädellään rautatangoissa Sergei Ladko toisella hoiti työkalunsa sahaavaa liikettä. Pelkkä veitsenterä toimitti huonosti sahan virkaa ja söi vain hitaasti rautaa. Uuvuttava työasento pakotti puolestaan usein lepäämään.
Syyskuun 29. päivänä, kuusi päivää sankarillisesti ponnisteltuaan, Sergei Ladko vihdoin arvioi sahanjäljen riittävän syväksi. Rautatanko oli näet silloin muutamia millimetriä katkeamista vaille. Hänen olisi siis varsin helppo voittaa metallin vastustus, kun hän tahtoisi vääntää syrjään tangon. Olikin jo aika. Toisen veitsen terä oli silloin kulunut ohueksi kuin lanka.
Heti seuraavan päivän aamuna, kun vartija oli tehnyt ensimmäisen kierroksensa ja Ladko saattoi olla varma siitä, että sai olla noin tunnin ajan rauhassa, hän suunnitelmansa mukaisesti jatkoi sahaamista. Kuten hän oli ennakolta arvannut, tanko vääntyi helposti sijaltaan. Syntyneestä aukosta hän työnsi itsensä tankojen toiselle puolen ja vetäen itsensä sitten käsivoimin ylös hän pääsi suppilon reunalle saakka. Halukkaasti hän katseli ympärilleen.
Kuten hän oli otaksunut, hän oli noin neljätoista metriä maanpinnan yläpuolella. Tämä väli ei ollut niin pitkä, että se olisi ollut mahdoton kulkea, jos vain käytettävissä olisi ollut riittävän pitkä köysi. Mutta maanpinnalle pääseminen olikin vähäisin vaikeus, ja vaikka se olisikin ollut voitettu, pulma ei silti olisi lähempänä ratkaisuaan.
Vankilaa kiersi yltympäri tie, jonka ulkoreunalta kohosi noin kahdeksan metriä korkea muuri. Sen toisella puolella näkyi talojen kattoja. Alas laskeuduttua, täytyisi siis kiivetä tämän muurin yli, ja se näytti aluksi mahdottomalta.
Talojen etäisyydestä päätellen ympäröi vankilaa luultavasti katu. Päästyään kerran sille kadulle karkuri saattoi katsoa itsensä pelastetuksi. Mutta oliko mitään mahdollisuutta päästä sinne ehjin nahoin?
Etsien jotakin keinoa Sergei Ladko tutkisteli ensin tarkkaavasti vasemman puolen. Vaikka hän ei sieltä löytänytkään etsimäänsä ratkaisua, niin se, mitä hän näki, pani hänen sydämensä sykkimään liikutuksesta. Sillä taholla hän näki Tonavan, jonka kellertävää vettä lukemattomat, kaikenkokoiset alukset halkoivat. Toiset kulkivat virtaa alas- tai ylöspäin, toiset kiristivät ankkurinsa köyttä, jolla ne oli sidottu laituriin. Näiden joukossa luotsi havaitsi ensi silmäyksellä oman ruuhensa. Mikään ei erottanut sitä sen vieressä olevista aluksista, eikä se näyttänyt olevan mitenkään erityisen silmälläpidon alaisena. Olisi onnen potkaus, jos hänen onnistuisi saada se jälleen haltuunsa. Vajaassa tunnissa hän sillä kulkisi rajan taakse ja päästyään Serbian alueelle ilkkuisi itävaltaunkarilaista oikeuslaitosta.
Sergei Ladko käänsi katseensa oikealle, ja silläkin puolella hän heti näki jotakin, mikä herätti hänen huomiotaan. Katolta alas ulottuva rautapuikko – todennäköisesti ukkosenjohtimen jatko – jota siellä täällä pitivät kiinni vankat, seinään juotetut koukut, kulki lähellä hänen ikkunaansa ja sen loppupää oli upotettu maahan. Tätä rautapuikkoa myöten olisi jotensakin helppo kavuta alas, jos vain pääsisi siihen käsiksi.
Eikä se kenties ollut ihan mahdotonta. Hänen koppinsa lattiakivien tasalla oli pitkin ulkoseinän pintaa eräänlainen rakennuksen koristamiseksi tarkoitettu reunus, joka ulkoni seinästä noin kaksikymmentä tahi kaksikymmentäviisi senttimetriä. Jos oli kylmäverinen ja lujatarmoinen, ei ehkä olisi mahdotonta pysytellä sillä seisaallaan ja siten päästä ukkosenjohtimen jatkon luo saakka.
Onnettomuudeksi, vaikka joku olisikin ollut niin hurjapäinen, olisi ulkomuuri kuitenkin ylipääsemättömänä esteenä.
Tarkastellessaan ulkomuuria huolellisemmin hän huomasi, että sen yläosaa vähän muurin päällyksen alapuolella, sisä- ja ulkopuolelta koristi sarja nelitahkoisten, muuriin puoliksi upotettujen rakennuskivien ulkonemia. Hyvän aikaa hän katseli tätä rakennustaiteellista koristetta; sitten hän, liukuen ikkunanpieltä myöten alas, palasi koppiinsa ja poisti kiireesti näkyvistä kaikki vaaralliset jäljet.
Hänen päätöksensä oli tehty. Hän oli keksinyt keinon päästä vapaaksi kaikesta huolimatta. Niin uskallettu kuin se olikin, sen täytyi viedä perille. Sitä paitsi oli parempi kuollakin kuin edelleen kärsiä sieluntuskia.
Kärsivällisesti hän odotti, kunnes vartija toista kierrosta tehdessään oli mennyt ohi. Varmana siitä, että hän sen jälkeen taas saisi olla hyvän aikaa rauhassa, hän ryhtyi lopullisiin valmisteluihin. Veitsensä tyngällä hän leikkeli lakanoistaan viitisenkymmentä muutaman senttimetrin levyistä kaistaletta. Jottei mikään herättäisi vartijoiden huomiota, hän piti huolen siitä, että kangasta jäi käyttämättä niin paljon, että hänen vuoteensa pysyi ulkomuodoltaan entisen näköisenä. Mitä taas muuhun kankaaseen tuli, ei kenenkään päähän varmaankaan pistäisi tulla kohottamaan vuoteen peitettä.
Leikattuaan kaistaleet, hän liitti ne yhteen palmikon muotoon, jonka säikeet ristissä toistensa päällä jatkuivat aina päätösvaiheessa toiseen kaistaleeseen. Tähän työhön kului yksi päivä. Vihdoin, lokakuun ensimmäisenä päivänä, vähän ennen puoltapäivää, Sergei Ladkolla oli käytettävänään vankka, neljän-, viidentoista metrin pituinen köysi, jonka hän huolellisesti piilotti vuoteensa alle.
Kun kaikki oli valmiina, hän päätti, että karkaaminen tapahtuisi samana iltana kello yhdeksän.
Viimeisen päivän Ladko käytti yrityksensä tarkentamiseen pienimpiä yksityiskohtia myöten, sen menestymismahdollisuuksien ja vaarojen ennakolta laskemiseen. Läheinen tulevaisuus ratkaisisi kuinka se päättyisi: vapauteenko vai kuolemaan? Joka tapauksessa hän yrittäisi.
Mutta ennen kuin toiminnan hetki oli tullut, varasi kohtalo hänelle vielä viimeisen koettelemuksen. Kello kolmen vaiheilla iltapäivällä hänen ovensa salvat vedettiin auki kovasti ryskien. Mitä hänestä tahdottiin? Oliko taas lähdettävä tuomari Izar Ronan kuulusteltavaksi? Se aika päivästä, jolloin hän tavallisesti kutsui vangin puheilleen, oli kuitenkin jo mennyt.
Ei, tuomarin puheille menemisestä ei nyt ollut kysymys. Avonaisesta ovesta Sergei Ladko huomasi käytävässä tavallisen vartijansa lisäksi kolme tuntematonta henkilöä. Yksi näistä oli nainen, nuori, tuskin kaksikymmenvuotias, jonka kasvoilla oli lempeä ja ystävällinen ilme. Toinen hänen seurassaan olevista mieshenkilöistä oli ilmeisesti hänen miehensä. Vartijan puheesta ja käytöstavasta saattoi päättää, että toinen oli vankilan johtaja itse.
Oltiin ilmeisesti vankilaa katselemassa. Katselijat olivat silminnähden merkkihenkilöitä, ehkä joku matkalla oleva ruhtinaallinen pariskunta, jonka mukana johtaja kulki oppaana.
– Tämän kopin nykyinen asukas, hän sanoi vierailleen, – on itse kuuluisa Ladko, Tonavan rosvojoukon päällikkö, jonka nimen varmaan olette kuulleetkin.
Nuori nainen loi aran katseen kuuluisaan pahantekijään. Ei ollut kovinkaan peloittavan näköinen, tämä kuuluisa pahantekijä. Ei ikinä olisi voinut luulla tarunomaisen julmaksi rosvojen päälliköksi tätä laihtunutta, kuihtunutta, kalpeakasvoista miestä, jonka silmissä oli niin selvä kurjuuden ja syvän epätoivon ilme.
– Hän tosin kyllä itsepintaisesti vakuuttaa olevansa viaton, lisäsi johtaja puolueettomasti, – mutta me olemme tottuneet siihen virteen.
Hän huomautti sitten vieraille kopissa vallitsevasta hyvästä järjestyksestä ja sen täydellisestä siisteydestä. Hän astui innostuneena kynnyksenkin yli ja asettui nojaamaan seinää vasten ikkunan alle kuulijoitaan vastapäätä.
Äkkiä Sergei Ladkon sydän lakkasi lyömästä. Puhuja hankasi tietämättään vangin vikuuttamaa seinän kohtaa, ja sementtiä alkoi pudota alas hienona pölynä. Toisen liikkeen tärähdyttämänä irtautui pian leivän sydämestä tehty tulppa yhtenä lohkareena ja putosi lattialle. Sergei Ladko tunsi pöyristyttävää kauhua todetessaan, että irti raaputettu rautatangon pää näkyi paljaana kuoppansa pohjalta.
Oliko joku nähnyt? Oli kyllä, joku oli nähnyt. Miehensä ja johtajan tarkastellessa viheliäistä pöytää peräti mielenkiintoisena esineenä ja kunnioittavasti poispäin kääntyneen vartijan katsellessa jotakin pitkässä suorassa käytävässä, vieras nainen katseli yhä muuriin uurrettua koloa, ja hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että hän ymmärsi sen salaperäisen kielen, jota se puhui.
Hän oli puhumaisillaan ... yhdellä sanalla tekemäisillään turhiksi Ladkon pitkälliset ponnistukset... Ladko odotti ja tunsi vähitellen vaipuvansa kuolemaan.
Hieman kalpeana nuori nainen nosti silmänsä vankia kohti ja loi häneen kirkkaan katseensa. Näkikö hän kyynelkarpalot, jotka hitaasti vierivät onnettoman silmistä? Ymmärsikö hän sanattoman rukouksen? Tajusiko hän miehen hirvittävän epätoivon...?
Kymmenen piinallista sekuntia kului, ja äkkiä nainen kääntyi poispäin päästäen tuskan huudahduksen. Hänen molemmat seuralaisensa riensivät hänen luokseen. Mitä hänelle oli tapahtunut? Ei mitään vaarallista, vakuutti hän vapisevalla äänellä, koettaen hymyillä. Hän oli vain ollut kömpelö ja nyrjähdyttänyt jalkansa, siinä kaikki.
Ladkon asettuessa kavaltavan rautatangon eteen mies, johtaja ja vartija tekivät kiireesti lähtöä. Molemmat ensinmainitut tukivat muka loukkaantunutta naista; kolmas työnsi kiireesti salvat jälleen oven eteen. Sergei Ladko oli yksin.
Hänen rintaansa paisutti kiitollisuuden tunne suloista olentoa kohtaan, joka oli säälinyt häntä! Nyt hän oli pelastettu. Hän sai kiittää armeliasta naista hengestään, enemmästä kuin hengestään, vapaudesta.
Hän oli raukeana vaipunut vuoteelleen. Mielenliikutus oli ollut liian ankara. Häntä huimasi tämä viimeinen kohtalon isku.
Lopun päivää kului ilman enempiä välikohtauksia, ja tornikellot kaukana kaupungissa löivät vihdoin yhdeksän. Oli tullut ihan pimeä. Taivaalla vyöryi paksuja pilviä, jotka lisäsivät illan pimeyttä.
Käytävästä yhä kovempana kuuluva ääni ilmoitti vartijain lähenevän kierroksellaan. Päästyään oven eteen askeleet pysähtyivät. Eräs vartijoista kurkisti oviluukusta sisään ja vetäytyi tyytyväisenä takaisin. Vanki nukkui leukaa myöten peitteensä alla. Vartijajoukko lähti taas liikkeelle. Sen askelten ääni heikkeni ja raukesi kuulumattomiin.
Toiminnan hetki oli tullut.
Sergei Ladko hyppäsi vuoteestaan ja sovitti patjan niin, että kopin hämärässä kyllin selvästi näytti siltä kuin vuoteessa olisi mies nukkumassa. Sen tehtyään hän otti köytensä ja työnnettyään itsensä taas rautatankojen ulkopuolelle, hinasi itsensä ylös, kuten ensi kerrallakin asettuen istumaan hajasäärin suppilon yläreunalle.
Rakennusta koristavat reunukset sijaitsivat kunkin kerroksen lattiain tasalla, ja Ladko oli siis lähes neljä metriä ylempänä sitä koristeulkonemaa, jolle hänen oli saatava jalansija. Hän oli ennakolta huomannut tämän vaikeuden. Kiertäen köytensä ikkunassa olevan rautatangon ympärille ja pitäen käsissään sen molempia päitä hän sai itsensä joten kuten lasketuksi alas ulkoreunamalle saakka.
Nojaten selkänsä muuriin, vasemmalla kädellä tarrautuneena kannattavaan köyteen, karkuri levähti hetkisen. Kuinka pysyä tasapainossa tällä kapealla pinnalla? Jos hän hiukankaan olisi hellittänyt, hän olisi syöksynyt alas vankilaa ympäröivän tien tantereeseen.
Varovasti, pakottamalla itsensä äärettömän hitaisiin liikkeisiin, hänen onnistui tarttua köyteen oikealla kädellään, ja vasemmalla hän tunnusteli suppilon seinämää. Suppilo ei voinut itsestään pysyä ikkunan edessä, jonkinmoisen välineen täytyi välttämättä olla sitä pitämässä paikallaan. Hänen kätensä tapasikin pian esteen, jonka hän vähän epäröityään huomasi olevan seinämuuriin kiinnijuotetun haan.
Niin heikko kuin tämän haan tarjoama tuki olikin, hänen täytyi tyytyä siihen. Tarrautuen siihen kiinni koukistetuin sormenpäin hän veti hitaasti luokseen köyden toisen puolikkaan, joka vähitellen kokoontui hänen olkapäilleen. Nyt oli silta katkaistu hänen takanaan. Vaikka hän olisi tahtonutkin, hän ei voinut enää päästä takaisin koppiinsa. Hänen oli ehdoton pakko jatkaa yritystään loppuun asti.
Hän uskalsi kääntää puoliksi päätään ukkosenjohdattimen jatkoon päin, jonka apuun hän oli luottanut. Kuinka hän kauhistuikaan huomatessaan, että lähes kahden metrin rako erotti sen ja suppilon, josta hän kuoleman uhalla ei voinut irtautua!
Hänen täytyi kuitenkin tehdä päätös. Pitkään hän ei voinut viipyä seisten kapealla reunuksella, selkä painettuna muuria vasten, pysytellen tyhjän avaruuden päällä pitelemällä kiinni viheliäisestä raudanpalasesta. Muutaman minuutin kuluttua hänen väsyneet sormensa hellittäisivät otteensa, ja silloin hän auttamatta putoaisi. Parempi oli saada surmansa ponnistettuaan viimeisetkin voimansa pelastuakseen.
Kallistaen itsensä ikkunaan päin karkuri taivutti vasemman käsivartensa kuin laukeamaan valmiiksi joustimeksi. Sitten hän päästi tuen kokonaan irti ja työnsi itseään rajun voimakkaasti oikealle päin.
Hän putosi. Hänen olkapäänsä kosketti reunuksen särmää. Mutta antamansa vauhdin vaikutuksesta hän ojennetuin käsin vihdoin ulottui tarttumaan päämaaliinsa. Ensimmäinen vaikeus oli voitettu. Toinen oli vielä voitettava.
Sergei Ladko hinautui alas ukkosenjohdattimen jatkoa pitkin ja pysähtyi eräälle niistä koukuista, joilla se oli seinä: muurissa kiinni. Siinä hän vähän levähti ja salli itselleen ajattelun aikaa.
Maanpintaa ei voinut nähdä pimeässä, mutta alhaalta kuului karkurin korviin säännöllisten askelten kopse. Joku sotamies oli ilmeisesti vahdinpidossa. Vuoroin kovemmin, vuoroin heikommin kuuluvasta kopseesta voi päätellä, että vartija kuljettuaan sen osan vankilaa ympäröivästä tiestä, joka sivuutti tämän nurkan rakennuksesta, kääntyi sitten tien jatkolle, joka ulottui rakennuksen toisen julkisivun editse, tuli takaisin ja aloitti keskeyttämättä uudelleen marssinsa. Ladko laski, että sotamiehen poissaoloa kesti kolme, neljä minuuttia. Siinä ajassa siis täytyi suoriutua välimatkasta, joka erotti hänet ulkomuurista.
Hän tosin arveli alapuolellaan olevan muurin harjan, sillä muurin valkea väri häämötti epämääräisesti pimeässä, mutta hän ei voinut erottaa sen yläosaa koristavia ulkonevia kiviä.
Ladko laskeutui vähän alemmaksi ja pysähtyi eräälle alempana olevalle koukulle. Hän oli vielä siinäkin paria kolmea metriä ylempänä kuin muurin harja, jonka yli hänen oli päästävä.
Nyt hän saattoi kuitenkin toimia nopeammin. Hän tarvitsi vain hetken purkaakseen kääröltä köytensä, pujottaakseen sen ukkosenjohdattimen jatkon taakse ja solmiakseen sen molemmat päät, niin että siitä tuli suuri rengas. Laskettuaan lähimailleen tarvittavan pituuden hän sitten heitti sen ympärysmuurin ylitse ja veti sitten luokseen sen päässä olevaa mutkaa kuin suopunkia, koettaen saada sen tarttumaan johonkin ulkonevista kivistä, jotka ulkopuolella olivat muurin koristuksina.
Yritys oli vaikea. Synkässä pimeydessä, joka esti hänet näkemästä maaliaan, hän saattoi luottaa vain sattuman apuun.
Kolmattakymmentä kertaa hän heitti turhaan köyttä, kunnes se viimein tarttui kiinni. Se oli tarttunut lujasti eikä hellinnyt, vaikka Ladko sitä kiskoi. Yritys oli siis onnistunut. Köyden loppumutka oli kiertynyt jonkin ulkopuolella olevan ulkoneman ympärille, ja siten oli tavallaan luotu silta ympärystien yläpuolitse.
Heikko silta tosin! Entä jos se katkeaisi tahi irtautuisi kivestä, joka sitä kannatti? Edellisessä tapauksessa olisi seurauksena hirvittävä putoaminen kymmenen metrin korkeudesta; jälkimmäisessä ihmistaakka paiskautuisi kuin heilurissa vankilan seinää vastaan ja murskautuisi siihen.
Ladkoa tämä mahdollinen vaara ei saanut epäröimään hetkeäkään. Jännitettyään lujasti köytensä hän jälleen yhdisti sen molemmat päät; sitten hän, valmiina lähtemään liikkeelle, kuunteli vartiomiehen askelia.
Tämä oli parhaillaan karkurin alapuolella ja meni sitten poispäin. Pian hän kääntyi rakennuksen kulman ympäri, ja hänen askeltensa kopse lakkasi kuulumasta. Sekuntiakaan menettämättä Ladko lähti ilman halki. Riippuen taivaan ja maan välillä, hän eteni tasaisin ja notkein liikkein, välittämättä siitä, että köysi venyi ja sen mutka kävi yhä jyrkemmäksi, kuta lähemmäksi välimatkan keskikohtaa hän tuli. Hän tahtoi päästä yli.
Hän pääsikin. Vajaassa minuutissa hän oli kulkenut huimaavan syvyyden poikki ja nousi muurin harjalle.
Siihen hän ei jäänyt levähtämään, vaan piti yhä suurempaa kiirettä menestyksensä varmuuden tunnossa. Oli kulunut tuskin kymmentä minuuttia siitä, kun hän lähti kopistaan, mutta nämä kymmenen minuuttia tuntuivat hänestä tuntia pitemmiltä, ja hän pelkäsi vartijoiden tulevan kierrosta tehdessään tarkastamaan hänen koppiaan. Eikö silloin huomattaisi hänen karanneen, huolimatta siitä, kuinka hän oli järjestänyt vuoteensa? Oli tärkeätä, että hän sitä ennen olisi kaukana. Ruuhi oli tuolla, parin askeleen päässä hänestä! Muutamat aironvedot riittäisivät viemään hänet takaa-ajajiensa saavuttamattomiin.
Keskeyttäen puuhansa aina kun vartiomies meni ohitse, Sergei Ladko avasi kiireesti köytensä solmun, veti sen luokseen, hinaten sitä toisesta puolikkaasta, pani sen jälleen kaksinkerroin, kiersi sen päähän siten muodostuneen mutkan erään muurin sisäpuolella olevan ulkoneman ympärille ja alkoi laskeutua alas, katsottuaan tarkasti, ettei kadulla ollut ketään.
Päästyään onnellisesti maahan, hän heti pudotti köyden jalkainsa juureen ja kääri sen myttyyn. Kaikki oli tehty. Hän oli vapaa, eikä mitään jälkeä ollut jäänyt hänen uskaliaasta karkaamisestaan.
Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään etsimään ruuhtansa, pimeästä kuului äkkiä miehen ääni.
– Lempo soikoon! lausui ääni vajaan kymmenen askeleen päästä, – sehän on, kautta kunniani, herra Ilja Brusch!
Sergei Ladko säpsähti mielihyvästä. Onni tosiaankin suosi häntä, koska se lähetti ystävän hänelle avuksi.
– Herra Jäger! huudahti hän iloisella äänellä, ja samassa ohikulkija tuli esiin pimeästä ja astui häntä kohti.
LÄHELLÄ PÄÄMÄÄRÄÄ
Lokakuun 10. päivänä aurinko nousi yhdeksännen kerran, ruuhen alettua taas laskea Tonavaa alas. Kahdeksan edellisen päivän kuluessa se oli jättänyt taakseen lähes seitsemänsataa kilometriä. Lähestyttiin Rustshukia, jonne saavuttaisiin ennen iltaa.
Aluksessa ei mikään näyttänyt muuttuneen. Ruuhi kuljetti entiseen tapaan Sergei Ladkoa ja Karl Dragochia, jotka olivat jälleen muuttuneet kalastaja Ilja Bruschiksi ja hyvänahkaiseksi herra Jägeriksi.
Mutta se tapa, millä Ladko nyt esiintyi, teki Dragochille vaikeammaksi esittää osaansa. Sergei Ladkon oli näet vallannut halu päästä lähemmäksi Rustshukia, ja hän käytteli airoa yöt päivät eikä välittänyt alkeellisimmistakaan varokeinoista. Hän oli jättänyt pois silmälasinsa ja lakannut myös käyttämästä partaveistä ja väriainetta. Hän antoi ulkomuodossaan vankeutensa aikana tapahtuneiden muutosten näkyä yhä selvemmin. Hänen mustat hiuksensa vaalenivat päivä päivältä, ja hänen vaalea partansa kasvoi pitkäksi.
Olisi ollut luonnollista, että Karl Dragoch olisi ilmaissut jonkinlaista hämmästystä moisen muuttumisen johdosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän oli päättänyt kulkea päähän asti sen tien, jolle oli lähtenyt, ja olla näkemättä mitään, mikä saattoi olla kiusallista.
Siitä, kun Karl Dragoch oli tavannut Sergei Ladkon, hänen entiset mielipiteensä olivat alkaneet aika lailla horjua, ja hän tunsi olevansa vähemmän halukas pitämään entistä matkatoveriaan rikollisena.
Szalkan tiedustelupyynnön tulos oli ollut ensimmäisenä syynä tähän mielenmuutokseen. Karl Dragoch oli näet hänkin puolestaan ryhtynyt tutkimaan asiaa. Vaativaisempana kuin Granin poliisikomissaari hän oli pitkään kuulustellut kaupungin asukkaita, ja hänen saamansa vastaukset olivat saattaneet hänet ymmälle.
Ilja Brusch-niminen henkilö, jonka elämä muuten oli mitä säännöllisintä, oli kylläkin asettunut asumaan Szalkaan ja lähtenyt sieltä vähää ennen Sigmaringenin kalastuskilpailua, se ei ollut kiellettävissä. Oliko tämä Ilja Brusch nähty jälleen kilpailun jälkeen ja nimenomaan elokuun 28. ja 29. päivän välisenä yönä? Tässä kohdin todistukset olivat vältteleviä. Vaikka lähimmät naapurit luulivatkin nähneensä elokuun lopulla valoa kalastajan talossa, joka silloin oli ollut suljettuna yli kuukauden ajan, he eivät kuitenkaan uskaltaneet vakuuttaa mitään varmasti. Nämä tiedot, niin epämääräisiä ja epäröiviä kuin olivatkin, saattoivat luonnollisesti poliisimiehen vain pahempaan pulaan.
Oli vielä kolmas selvitettävä kohta. Kuka oli se henkilö, jota Granin poliisikomisaari oli puhutellut syytetyn ilmoittamassa asunnossa? Siitä Dragoch ei voinut saada minkäänlaista tietoa. Ilja Brusch oli jotensakin tunnettu Szalkassa. Hänen oli, jos hän oli siellä käynyt, ehdottomasti täytynyt saapua ja taas poistua sieltä yön aikana, koska kukaan ei ollut häntä nähnyt. Moinen salaperäisyys, jo semmoisenaankin epäiltävä, kävi vielä paljon epäiltävämmäksi, kun Karl Dragoch oli saanut käsiinsä erään pikku ravintolan isännän, jolta joku tuntematon syyskuun 12. päivän illalla, kolmekymmentäkuusi tuntia ennen Granin poliisikomissaarin käyntiä, oli kysynyt Ilja Bruschin osoitetta. Asia kävi vielä pulmallisemmaksi, kun mainittu ravintoloitsija, häntä kysymyksillä ahdistettaessa, oli maininnut tuon tuntemattoman henkilön tuntomerkkejä, ja ne piirre piirteeltä vastasivat niitä, jotka yleisen mielipiteen mukaan Tonavan rosvojoukon päälliköllä oli.
Tämä kaikki pani Karl Dragochin miettimään. Hän vainusi jotakin arveluttavaa. Hän tunsi vaistomaisesti olevansa tekemisissä salakähmäisten vehkeilyjen kanssa. Niiden tarkoitus pysyi hänelle tuntemattomana, mutta uhrina oli hyvin mahdollisesti äskettäin pidätetty mies.
Tämä käsitys vahvistui, kun hän Semliniin palattuaan sai tiedon tutkinnon kulusta. Vaikka syytettyä oli pidetty kaksikymmentä päivää eristettynä, tutkimus ei ollut päässyt askeltakaan eteenpäin. Ei ainoatakaan rikostoveria ollut löydetty, ei yksikään todistaja ollut varmasti tuntenut vankia, jota vastaan yhä vieläkään ei ollut muuta todistetta, kun että hän oli koettanut muuttaa ulkonäköään, ja että hänellä oli ollut hallussaan naisen valokuva, johon oli kirjoitettu nimi Ladko.
Nämä raskauttavat seikat, jotka muiden tosiasioiden tukemina olisivat olleet suuriarvoiset, menettivät yksinjääneinä suuren osan merkitystään. Ehkäpä naamioitumiseen ja valokuvan olemassaoloon oli jokin muu syy.
Tässä mielentilassa Karl Dragoch oli erikoisen altis myötätuntoon. Hän ei voinut olla syvästi liikuttumatta Sergei Ladkon osoittamasta vilpittömästä luottamuksesta tilanteessa, jossa olisi ollut anteeksi annettavaa, jos mies ei olisi luottanut läheisimpään ystäväänsäkään.
Oliko sitä paitsi mahdotonta saada myötätunto sopusointuun virkavelvollisuuksien kanssa? Jos Ilja Bruschin todellinen nimi oli Ladko, ja jos tämä Ladko todella oli pahantekijä, niin Karl Dragoch lähtemällä hänen mukaansa pääsisi hänen rikostoveriensa jäljille. Jos mies taas oli viaton, hän ehkä kumminkin ohjaisi poliisin löytämään oikean syyllisen. Siinä tapauksessa kysymyksessä varmaan oli sama henkilö, jota hän Szalkan tapahtuman nojalla jo epäili.
Nämä päätelmät eivät olleet kaikkea johdonmukaisuutta vailla. Sergei Ladkon viheliäinen ulkomuoto, yliluonnollinen rohkeus, jota hänen oli täytynyt osoittaa suoriutuessaan eriskummaisesta pakoretkestään, ja ennen kaikkea muisto sankarillisen koruttomasti tehdystä palveluksesta vähän aikaa sitten vaikuttivat osaltaan myös. Karl Dragoch sai kiittää hengestään tuota onnetonta, joka seisoi hänen edessään läähättäen, kädet verissä, hien valuessa pitkin lopen laihtuneita kasvoja. Syöksisikö hän tuon miehen palkinnoksi siitä takaisin hornan kitaan? Sitä poliisimies ei raskinut.
– Tulkaa! hän sanoi vastaukseksi karkurin iloiseen huudahdukseen, ja vei häntä mukanaan virralle päin.
Perin vähän olivat molemmat matkatoverit jutelleet kahdeksan viime päivän aikana. Sergei Ladko oli yleensä vaiti ja keskitti kaikki ruumiinsa ja henkensä voimat aluksensa vauhdin jouduttamiseen.
Katkonaisin lausein, jotka täytyi lähes kiskoa irti hänen suustaan, hän kuitenkin kertoi käsittämättömistä seikkailuistaan siitä lähtien, kun oli oltu Ipolyn ja Tonavan yhtymäkohdalla. Hän kertoi pitkällisestä vankina olostaan Semlinissä ja kuinka hän sitä ennen oli ollut vielä kummallisemmassa vankeudessa jossakin tuntemattomassa proomussa. Ne siis valehtelivat, jotka väittivät nähneensä hänet Budapestin ja Semlinin välillä, sillä koko sen välin hän oli ollut teljettynä proomuun, kädet ja jalat sidottuina.
Tämän kertomuksen johdosta Karl Dragochin mielipiteet yhä enemmän muuttuivat. Hän tuli asettaneeksi toistensa yhteyteen hyökkäyksen, jonka uhriksi Ilja Brusch oli joutunut, ja hänen näköisensä henkilön ilmestymisen Szalkaan. Oli varmaa, että kalastaja oli jonkun henkilön vastuksina ja tuntemattoman vihamiehen vehkeilyjen uhrina, kummankin miehen tuntomerkkien ollessa jokseenkin samanlaiset.
Karl Dragoch pääsi siis vähitellen lähemmäksi totuutta. Hänellä ei tosin ollut mahdollisuutta tarkistaa päätelmiensä totuudenmukaisuutta, mutta ainakin hän tunsi entisten epäluulojensa päivä päivältä heikkenevän.
Hän ei kumminkaan hetkeäkään aikonut poistua ruuhesta aloittaakseen etsiskelynsä uudestaan alusta. Hänen poliisivainunsa sanoi hänelle, että hän oli oikeilla jäljillä, ja kalastaja, vaikka hän ehkä olikin viaton, oli tavalla tahi toisella sekaantunut Tonavan rosvojoukon vaiheisiin. Virran yläjuoksun varsilla oli kaikki rauhallista, ja rikosten peräkkäisjärjestys todisti, että niiden tekijät olivat hekin laskeneet virtaa alas ainakin Semlinin seuduille saakka. Oli siis hyvin mahdollista, että he Ilja Bruschin vangittuna ollessa olivat jatkaneet matkaansa virtaa alaspäin.
Karl Dragoch ei siinä liioin erehtynyt. Ivan Striga jatkoi todella matkaansa Mustaamerta kohti. Hän oli kaksitoista päivämatkaa edellä ruuhesta sen lähtiessä Semlinistä. Tämän kahdentoista päivän etumatkan hän kuitenkin vähitellen menetti, alusten välimatka pieneni, ja päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta ruuhi hellittämättä läheni proomua Sergei Ladkon hurjan ponnistelun seurauksena.
Ladkon ainoana päämääränä oli Rustshuk, hänen ainoana ajatuksenaan Natsha. Hän laiminlöi varokeinot, joihin hän ennen oli ryhtynyt pysyäkseen tuntemattomana. Mitäpä hyötyä niistä muuten nyt olisi ollutkaan? Hänelle nimi Ilja Brusch oli yhtä epäedullinen kuin Sergei Ladko. Olipa hänen nimensä mikä hyvänsä, hän saattoi nyt enää mennä Rustshukiin vain salaa, koska hänet muutoin heti otettaisiin kiinni.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei näiden kahdeksan päivän kuluessa ollut ensinkään tarkannut virran rantoja. Hän oli tosin huomannut, että kuljettiin Belgradin – valkean kaupungin – ohi, huomannut, että se kerroksittain kohoaa kukkulalla, jonka harjalla sijaitsee ruhtinaan palatsi Konakja sen laidassa on esikaupunki, jonka kautta kulkee ääretön joukko kauppatavaroita. Se johtui siitä, että Belgrad on Serbian rajalla, jossa tuomari Izar Ronan valtapiiri päättyi. Siitä pitäen hän ei enää huomannut mitään.
Hän ei nähnyt Semendriaa, Serbian muinaista pääkaupunkia, joka on kuulu sitä ympäröivistä viinitarhoista, ei Colombalsia, jonne erääseen luolaan Pyhä Yrjö pyhimystarun mukaan oli tallettanut omin käsin tappamansa lohikäärmeen ruumiin, ei Orsovaa, jonka toisella puolen Tonavan halkomat kaksi entistä turkkilaista maakuntaa sittemmin ovat edistyneet itsenäisiksi kuningaskunniksi, ei Rautaportteja, kuuluisaa, neljänsadan metrin korkuisten, pystysuorien seinämien reunustamaa solaa, jossa Tonava raivokkaana syöksyy ja murtuu sen uomaan siroteltuja kallioita vasten, ei Widdiniä, ensimmäistä tärkeämpää Bulgarian kaupunkia, ei Nikopolia eikä Sistovaa, kahta huomattavaa kaupunkia, joiden ohi hänen oli kuljettava Rustshukin yläpuolella.
Mieluimmin hän liikkui pitkin serbialaista rantaa, jossa hän arveli olevansa paremmin turvassa, ja Rautaporttien loppupäähän asti hän todella saikin olla poliisilta rauhassa.
Vasta Orsovassa eräs jokipoliisiosaston vene antoi ruuhelle seisahtumiskäskyn. Ladko totteli hyvin levottomana, eikä tiennyt, mitä vastaisi kysymyksiin, joita hänelle varmaan tehtäisiin.
Mutta häneltä ei kysyttykään mitään. Karl Dragochin lausuttua sanasen osaston päällikkö kumarsi kohteliaasti, eikä tarkastuksesta ollut enää puhettakaan.
Luotsi ei älynnyt kummastella sitä, että Wienin porvari saattoi noin mielin määrin antaa käskyjä yleisen järjestyksen valvojille. Ylen onnellisena siitä, että oli suoriutunut asiasta niin hyvin, hän piti luonnollisena kaikkivaltaa, jota harjoitettiin hänen hyväkseen. Hän näytti ainoastaan käyvän yhä maltittomammaksi huomatessaan poliisin ja hänen matkustajansa välisen keskustelun venyvän.
Kuten sekä tuomari Izar Rona että Karl Dragoch itse oli käskenyt, oli jokipoliisi käynyt kahta ankarammaksi. Aina vähän matkan päässä pantiin alusten tielle kokonainen sarja sulkuja, joista Orsovassa oleva oli tärkein. Kun joen kapeneminen tällä kohtaa helpotti valvontaa, oli ainoankaan aluksen mahdoton onnistua pääsemään ohi, ennen kuin se oli pikkumaisen perinpohjaisesti tarkastettu.
Tehdessään kysymyksiään alaiselleen Karl Dragoch sai mielipahakseen kuulla, että nämä tarkastukset eivät olleet johtaneet mihinkään tuloksiin ja että uusi vakavanluontoinen murtovarkaus, oli tehty pari päivää sitten Romanian alueella, Jirelin ja Tonavan yhtymäkohdalla, melkein vastapäätä bulgarialaista Rahowan kaupunkia.
Tonavan rosvojoukon oli siis onnistunut päästä verkon silmuista läpi. Kun tämän joukon tapana oli anastaa sekä kultaa ja hopeaa että kaikenlaisia arvoesineitä, täytyi saaliin viedä paljon tilaa. Oli todellakin mahdotonta käsittää, kuinka siitä ei ollut tavattu jälkeäkään, vaikkei yksikään alus ollut voinut välttää tarkastusta.
Niin oli kuitenkin käynyt.
Karl Dragoch kummasteli moista taituruutta. Täytyi kumminkin myöntää se, mikä oli ilmeistä. Pahantekijät todistivat ilkitöillään kulkeneensa virtaa alaspäin.
Ainoa johtopäätös oli, että oli pidettävä kiirettä. Viimeksi ilmitulleen varkauden paikka ja päivämäärä osoittivat, että sen tekijät eivät olleet täyttä kolmeasataa kilometriä edessäpäin. Ottaen huomioon ajan, jonka kuluessa Ilja Brusch ei ollut voinut liikkua ja jota Tonavan rosvojoukko varmasti oli käyttänyt hyväkseen, täytyi päätellä, että sen kulkunopeus tuskin oli puolta ruuhen nopeudesta. Ei siis ollut mahdotonta sitä saavuttaa.
Lähdettiin siis enempää viivyttelemättä taas liikkeelle ja jo lokakuun 6. päivän aamuhetkinä kuljettiin Bulgarian rajan ylitse. Siitä lähtien Sergei Ladko, joka siihen asti oli parhaansa mukaan seurannut oikeata rantaa, laski päinvastoin mahdollisimman läheltä Romanian puolista rantaa, jonka lähelle pääsemisen Lom-Palamkasta alkaen tekisi mahdottomaksi kahdeksan, kymmenen kilometrin levyinen suotaipale.
Hän oli tosin omissa mietteissään, mutta kuitenkin virta, Bulgarian vesille päästyä näytti hänestä epäiltävältä. Siellä risteili höyrypursia, torpeedoveneitä, jopa tykkiveneitäkin, joissa liehui Turkin lippu, Venäjää vastaan käytävän sodan varalta, joka puhkesi vajaata vuotta myöhemmin, Turkki alkoi jo pitää silmällä Tonavaa, jolle se myöhemmin järjesti oikean pikku laivaston.
Vaara siellä, vaara täällä, mutta luotsi pysytteli kuitenkin mieluummin loitolla näistä turkkilaisista aluksista. Romanialaisten viranomaisten kynsistä herra Jäger kenties kykenisi hänet varjelemaan, kuten hän oli tehnyt jo Orsovassa.
Mutta mitään häiritsevää ei tapahtunut tällä viimeisellä matkaosuudella, ja lokakuun 10. päivänä kello neljän ajoissa iltapäivällä ruuhi vihdoin saapui Rustshukin kohdalle, jonka saattoi epäselvästi erottaa toisella rannalla. Luotsi laski silloin keskelle virtaa, pysäytti ensi kerran moneen päivään aironsa liikkeen ja heitti ankkurin pohjaan.
– Mitä nyt? kysyi Karl Dragoch hämmästyneenä.
– Olen perillä, vastasi Sergei Ladko lyhyesti.
– Perilläkö? Mutta emmehän vielä ole Mustallamerellä.
– Olen pettänyt teitä, herra Jäger, vastasi Sergei Ladko kiertelemättä. – En ole koskaan aikonut mennä Mustallemerelle asti.
– Ohoh! virkkoi poliisi käyden tarkkaavaksi.
– Lähdin matkalle jäädäkseni Rustshukiin. Nyt olemme siellä.
– Missä täällä on Rustshuk?
– Tuolla, vastasi luotsi, osoittaen kaukaisen kaupungin taloja.
– Miksi emme sitten souda sinne?
– Siksi, että täytyy odottaa yötä. Minua ajetaan takaa, ahdistetaan. Päivällä olisin vaarassa joutua vangituksi ensi askeleella.
Sepä kuulosti mielenkiintoiselta. Olivatko siis Karl Dragochin alkuperäiset epäluulot lopultakin oikeutetut?
– Kuten Semlinissä, hän mutisi puoliääneen.
– Aivan kuin Semlinissä, myönsi Sergei Ladko levollisesti, – muttei samoista syistä. Olen kunniallinen mies, herra Jäger.
– Sitä en epäile, herra Brusch, vaikka syyt, joiden vuoksi joku pelkää vangituksi joutumista, harvoin ovat hyviä.
– Minun syyni ovat hyviä, herra Jäger, vakuutti Ladko kylmäkiskoisesti. – Suokaa anteeksi, etten ilmaise niitä teille. Olen vannonut itselleni, etten ilmaise salaisuuttani, enkä siis sitä ilmaise.
Mitä täydellisintä välinpitämättömyyttä ilmaisevalla eleellä Karl Dragoch osoitti olevansa tyytyväinen. Luotsi jatkoi:
– Voin ymmärtää, herra Jäger, ettei teillä ole halua joutua sotketuksi minun asioihini. Jos tahdotte, vien teidät maihin Romanian alueella. Siten vältätte vaarat, joihin minä saatan joutua.
– Kauanko aiotte viipyä Rustshukissa? kysyi Karl Dragoch, vastaamatta suoraan.
– Sitä en tiedä, sanoi Sergei Ladko. – Jos asiat käyvät mieleni mukaan, palaan alukseen ennen päivänkoittoa, mutta silloin en tule yksin. Muussa tapauksessa en tiedä, mitä teen.
– Seuraan teitä loppuun asti, herra Brusch, selitti Karl Dragoch epäröimättä.
– Kuten tahdotte, päätti Sergei Ladko, lisäämättä enää sanaakaan.
Yön tullessa hän tarttui taas airoon ja lähestyi bulgarialaista rantaa. Oli ihan pimeä, kun hän laski maihin vähän kaupungin viimeisten talojen alapuolelle.
Pyrkiessään päämääräänsä Sergei Ladko toimi unissakävijän tavoin. Hänen täsmälliset liikkeensä tekivät epäröimättä mitä piti tehdä, mitä hänen olisi ollut mahdoton olla tekemättä. Sokeana ympäristölleen hän ei nähnyt toverinsa katoavan kajuuttaan, heti kun ankkuri oli nostettu. Ulkomaailma oli hänen kannaltaan menettänyt kaiken todellisuudentunnun. Ainoastaan hänen unelmansa oli olemassa. Ja tämä unelma oli hänen talonsa ja hänen talossaan Natsha. Ilman Natshaa ei ollut enää mitään auringon alla.
Heti kun ruuhen keula oli koskettanut rantaa, hän hyppäsi maihin, sitoi köyden lujasti kiinni ja poistui nopein askelin.
Samassa Karl Dragoch tuli ulos kajuutasta. Hän ei ollut siellä kuluttanut aikaansa hukkaan. Kuka olisi tuntenut tarmokkaaksi poliisimieheksi tämän kömpelöliikkeisen moukan, unkarilaisen talonpojan ihmeen onnistuneen jäljitelmän?
Poliisi astui vuorostaan maihin ja lähti vielä kerran metsästysretkelle, seuraten luotsin jälkiä.
TYHJÄ TALO
Viidessä minuutissa Sergei Ladko ja Karl Dragoch olivat saavuttaneet talot.
Koska Rustshukissa ei siihen aikaan, huolimatta sen merkityksestä kauppakaupunkina, ollut katuvalaistusta, heidän olisi ollut vaikea, jos he olisivat sitä halunneet, saada käsitystä kaupungista, jonka talot olivat epäsäännöllisinä ryhminä avaran maihinnousulaiturin ympärillä. Sen äärillä oli yhteen ahdettuina rappeutuneita kojuja, joita käytettiin tavaravarikoina ja kapakoina. Mutta itse asiassa he eivät edes sitä ajatelleet. Luotsi astui nopein askelin, katse luotuna eteenpäin, kuin jokin pimeässä säteilevä maalipiste olisi vetänyt häntä puoleensa. Toisen huomio taas oli niin kiintynyt luotsin seuraamiseen, ettei hän edes nähnyt kahta miestä, jotka tulivat erään kadun päästä juuri hänen mennessään sen poikki.
Heti päästyään jokea pitkin kulkevalle tielle miehet erosivat. Toinen poistui oikealle, myötävirtaan.
– Hyvästi, hän sanoi bulgariankielellä.
– Hyvästi, vastasi toinen, kääntyen vasemmalle ja lähtien astumaan Dragochin jäljessä.
Tämän äänen kuullessaan poliisimies oli säpsähtänyt. Sekunnin ajan hän epäröi, hidastuttaen vaistomaisesti askeliaan. Sitten hän lakkasi astumasta luotsin perässä, pysähtyi äkkiä ja teki kokokäännöksen.
Koko joukko luontaisia tahi hankittuja kykyjä on välttämättä tarpeen poliisimiehelle, joka on niin kunnianhimoinen, ettei aio jäädä homehtumaan ammattinsa halpa-arvoisiin toimiin. Arvokkain noista monenmoisista ominaisuuksista, jotka hänellä tulee olla, on näkö- ja kuuloaistimusten täysin varma tunnistaminen.
Dragochilla tämä kyky oli mitä suurimmassa määrässä. Hänen kuulonsa ja näkönsä olivat todellisia itsemerkitseviä koneita; niiden välittämiä valo- ja ääniaistimuksia hän ei koskaan unohtanut, kuluipa niistä kuinka pitkä aika hyvänsä. Kuukausien, vuosien kuluttua hän ensi silmäyksellä tunsi ohimennen näkemänsä kasvot, samoin äänen, joka yhden ainoan kerran oli pannut hänen rumpukalvonsa väräjämään.
Niin juuri oli laita toisen niistä äänistä, jotka hän vastikään oli kuullut. Tässä tapauksessa ei edes ollut pitkää aikaa siitä, kun hän oli ollut lähellä sen omistajaa, joten hänen ei tarvinnut pelätä erehtyvänsä. Tämä ääni, joka metsikön laidassa Pilis-vuoren juurella oli kantautunut hänen korviinsa, oli johtolanka, jota hän tähän asti oli turhaan etsinyt. Niin älykkäiltä kuin hänen matkatoveriaan koskeneet päättelynsä saattoivatkin näyttää, ne olivat lopultakin vain arvailua. Tämä ääni sitä vastoin antoi hänelle vihdoin varmuuden. Epäröiminen ei ollut tarpeen, ja sen vuoksi poliisi oli keskeyttänyt takaa-ajonsa ja poikennut uusille jäljille.
– Hyvää iltaa, Titsha, lausui Karl Dragoch saksaksi, miehen tultua ihan lähelle.
Tämä pysähtyi ja koetti tunkea katseensa yön pimeyden läpi.
– Kuka minua puhuttelee? kysyi hän.
– Minä, vastasi Dragoch.
– Kuka te sitten olette?
– Max Raynold.
– En tunne.
– Mutta minäpä tunnen teidät, koska osasin mainita teidät nimeltä.
– Se on totta, myönsi Titsha. – Mahtaapa teillä olla hyvät silmätkin, toveri.
– Ne ovatkin mainiot.
Vuoropuhelu keskeytyi hetkiseksi.
– Mitä te minusta tahdotte? jatkoi Titsha.
– Keskustella, selitti Dragoch, – teidän ja erään toisen kanssa. Muuta varten en olekaan Rustshukissa.
– Ettekö sitten asu täällä?
– En. Tulin tänne tänään.
– Kylläpä valitsitte hauskan ajan, naurahti Titsha ivallisesti tarkoittaen kaiketi Bulgarian silloista sekasortoista tilaa.
Dragoch teki nopean, välinpitämättömyyttä ilmaisevan liikkeen ja jatkoi:
– Minä olen Granista.
Titsha oli vaiti.
– Ettekö tunne Grania? kovisti Dragoch.
– En.
– Sepä kumma. Tehän olette kulkenut siitä niin läheltä.
– Niin läheltä? toisti Titsha. – Mistä olette saanut päähänne, että olen kulkenut läheltä Grania?
– No hitto vieköön! sanoi Karl Dragoch nauraen, – eihän Hagenaun huvila ole siitä kovinkaan kaukana.
Nyt Titsha vuorostaan säpsähti. Mutta hän koetti esiintyä häikäilemättömästi.
– Hagenaun huvila...? hän sopersi äänellä, jota koetti värittää leikkisäksi. – Nytpä laskette leikkiä. Sitä en tunne.
– Niinkö? virkkoi ivallisesti Dragoch. – Entäs Pilis-vuoren metsikkö, tunnetteko sen?
Titsha astui nopeasti lähemmäksi ja tarttui puhetoverinsa käsivarteen.
– Hiljempää toki! sanoi hän, koettamatta tällä kertaa salata mielenliikutustaan. – Oletteko hullu, kun huudatte noin?
– Eihän täällä ketään ole väitti Dragoch.
– Sitä ei milloinkaan tiedä, vastasi Titsha ja kysyi: – No, mitä nyt oikeastaan tahdotte?
– Puhutella Ladkoa, vastasi Dragoch hiljentämättä ääntään.
Titsha puristi kovemmin hänen käsivarttaan.
– Hiljaa! sanoi hän katsellen pelokkaasti ympärilleen. – Pitääkö teidän välttämättä saattaa meidät hirteen?
Dragoch purskahti nauramaan.
– Eipä tule olemaan helppo ymmärtää toisiamme, sanoi hän, – jos pitää puhua kuin mykkä.
– On sekin päähänpisto, murisi Titsha kumealla äänellä, – ruveta nyt puheisiin ihmisten kanssa keskellä yötä ja äkkiarvaamatta. Eräistä asioista on parempi olla puhumatta keskellä katua.
– En välttämättä tahdokaan puhua kanssanne kadulla, vastasi Dragoch. – Menkäämme muualle.
– Minne?
– Minne tahansa. On kai täällä lähellä jokin kapakka.
– On toki, muutaman askeleen päässä.
– Menkäämme sinne.
– Olkoon menneeksi, myönsi Titsha. – Seuratkaa minua! Viisikymmentä metriä käveltyään miehet tulivat pienelle torille. Heitä vastapäätä näkyi eräästä ikkunasta heikkoa valoa pimeässä.
– Tuossa se on, sanoi Titsha.
Avattuaan oven he astuivat vaatimattoman kahvilan tyhjään saliin, jossa pitkin seiniä oli kymmenkunta pöytää.
– Täällähän meidän on mainio olla, sanoi Dragoch. Isäntä riensi odottamatta tulleita vieraitaan vastaan.
– Mitä me juomme...? Minä tarjoan, ilmoitti poliisi helistäen kukkaroansa.
– Vaikkapa lasillinen rakia, ehdotti Titsha.
– Olkoon menneeksi, raki! Ja katajanmarjaviinaa...? Eikö se teistä ole mistään kotoisin?
– Hyvää se on katajanmarjaviinakin, myönsi Titsha. Dragoch kääntyi isäntään päin, joka tarkkaavaisena odotti tilausta.
– Kuulittehan, miekkoseni... Tuokaa pöytään ja pian! Isännän rientäessä toimeensa Karl Dragoch loi tutkivan katseen vastustajaan, jonka kanssa hänen oli oteltava. Hän oli pian arvioinut miehen. Hartiat leveät, kaula kuin härällä, otsa kapea, tuuhean harmaan tukan reunustama, sanalla sanoen mallikelpoinen markkinapainija alhaison piiristä.
Heti kun pullot ja kaksi lasia oli tuotu pöytään aloitti Titsha uudelleen keskustelun siitä, mistä se oli lähtenyt.
– Sanotte siis tuntevanne minut.
– Vieläkö sitä epäilette? Ja tietävänne, mitä Granissa tapahtui.
– Niin, senkin. Me teimme siellä työtä yhdessä.
– Mahdotonta!
– Ihan varmaan.
– Sitä en ensinkään ymmärrä, mutisi Titsha, etsien totuutta muistojensa joukosta. – Eihän meitä ollut muita kuin me kahdeksan.
– Anteeksi, keskeytti Dragoch, – meitä oli yhdeksän, koska minä olin mukana.
– Ettäkö muka olitte oikein työssä ja toimessa? tiukkasi Titsha epäillen.
– Olin kyllä, sekä huvilassa että metsikössä. Juuri minähän vein pois rattaat.
– Vogelinko kanssa?
– Niin, Vogelin kanssa.
Titsha mietti hetkisen.
– Se on mahdotonta, väitti hän. – Vogelin toverina oli Kaiserlick.
– Eipähän, vaan minä, vastasi Dragoch, hämilleen joutumatta. – Kaiserlick oli jäänyt teidän muiden joukkoon.
– Oletteko varma siitä?
– Ehdottomasti, vakuutti Dragoch.
Titsha näytti luopuvan vastustelemasta. Rosvo ei ollut juuri loistava älyltään. Huomaamatta, että hän itse oli ilmaissut luullulle Max Raynoldille Vogelin ja Kaiserlickin, hän piti todistuksena sitä, että vieras tunsi heidän nimensä.
– Lasi katajanmarjaviinaa? ehdotti Dragoch.
– En pane vastaan, sanoi Titsha.
Sitten, tyhjennettyään lasin yhdellä siemauksella, hän mutisi, puoliksi voitettuna:
– Omituista. On varmaan ensi kerta, kun päästämme vieraan henkilön sekaantumaan asioihimme.
– Kerta aina ensimmäinen, vastasi Karl Dragoch. – En ole enää vieras, kun olen päässyt mukaan joukkoonne.
– Mihin joukkoon?
– Suotta koukuttelette, toveri. Sanon teille, että se on sovittu.
– Mikä on sovittu?
– Että pääsen joukkoonne.
– Sovittu, kenen kanssa?
– Ladkon.
– Olkaa vaiti, keskeytti Titsha tylysti. – Olenhan jo huomauttanut teille, että teidän tulee pitää se nimi salassa.
– Niin, kadulla, intti Dragoch. – Mutta täällä?
– Täällä niin kuin muuallakin, koko kaupungissa, tietysti.
– Minkä tähden? kysyi Dragoch koettaen onneaan.
Mutta Titsha oli yhä vieläkin hieman epäluuloinen.
– Jos teiltä sitä kysytään, vastasi hän varovasti, – sanokaa, ettette sitä tiedä, toveri. Te tiedätte paljon, mutta ette tiedä kaikkea, sen huomaan, ja minunlaiseltani vanhalta ketulta ette saa urkituksi salaisuuksia ilmi.
Titsha erehtyi; hän ei pystynyt ottelemaan Dragochin kaltaisen taiturin kanssa, ja vanha kettu oli tavannut etevämpänsä. Kohtuullisuus juomien käytössä ei ollut hänen pääominaisuuksiaan, ja heti sen huomattuaan poliisi oli älynnyt käyttää hyväkseen tätä heikkoa kohtaa vastustajansa haarniskassa. Hänen taajat tarjouksensa olivat voittaneet rosvon muuten jokseenkin laimean vastarinnan. Hän kallisti kurkkuunsa vuoroin lasillisen katajanmarjaviinaa, vuoroin rakia. Alkoholin vaikutus alkoi jo tuntua. Titshan silmät kävivät sameiksi, hänen kielensä kankeaksi, hänen varovaisuutensa vähemmän valppaaksi. Liukashan on, kuten jokainen tietää, juopumisen tie, ja kuta enemmän janoaan sammuttaa, sitä pahemmaksi se tavallisesti äityy.
– Sanoimme siis, jatkoi Titsha hiukan tahmaisella äänellä, – että asia on sovittu päällikön kanssa.
– Sovittu on, selitti Dragoch.
– Oikein hän teki, päällikkö, vakuutti Titsha, joka humalapäissään alkoi sinutella puhetoveriaan. – Sinä näytät olevan hyvä ja oikea toveri.
– Sen voit sanoa, hyväksyi Dragoch, yhtyen samaan äänilajiin.
– Siinä on vain se mutka, näetkös, ettet voi häntä tavata ... päällikköä.
– Miksen saa häntä tavata?
Ennen kuin Titsha vastasi, hän katsahti rakipulloon ja kaatoi siitä itselleen kaksi täpötäyttä lasillista peräkkäin. Juotuaan hän selitti karhealla äänellä:
– Hän on lähtenyt ... päällikkö.
– Eikö hän ole Rustshukissa? Dragoch kysyi kiihkeästi, kovin pettyneenä.
– Ei enää.
– Enää...? Onko hän sitten käynyt täällä?
– Neljä päivää sitten.
– Entä nyt?
– Hän jatkaa matkaansa proomussa virtaa alas merelle.
– Milloin hän palaa?
– Parin viikon päästä.
– Kaksi viikkoa odotettava! Onpa minulla hyvä onni! huudahti Dragoch.
– Tekeekö sinun sitten niin kovin mieli päästä mukaan? kysyi Titsha ääneen nauraen.
– Totta maar! virkkoi Dragoch. – Minä olen talonpoika, ja Granin kepposessa ansaitsin yhdessä yössä enemmän kuin muuten vuodessa maatyöllä.
– Siinä pääsit makuun, päätti Titsha nauraa hohottaen.
Dragoch oli huomaavinaan, että hänen kumppaninsa lasi oli tyhjä, ja kiiruhti täyttämään sen.
– Sinähän et juo, toveri, huudahti hän. – Maljasi!
– Maljasi! toisti Titsha tyhjentäen lasinsa yhdellä kulauksella.
Runsas oli poliisimiehen keräämä tietosaalis. Hän tiesi, että Tonavan rosvojoukossa oli kahdeksan jäsentä, Titshan mukaan kolmen, jopa neljänkin miehen nimet, jos päällikkö luetaan mukaan. Matkan päämäärä oli Mustameri, jossa saalis epäilemättä lastattaisiin laivaan. Varsinainen asemapaikka taas oli Rustshuk. Kun Ladko parin viikon kuluttua palaisi sinne, hänet heti saataisiin vangituksi, jollei häntä onnistuttaisi sieppaamaan kiinni jo Tonavan suulla.
Mutta moni kohta jäi kuitenkin vielä hämäräksi. Dragoch arveli, että olisi ehkä mahdollista selvittää vielä ainakin yksi niistä, käyttämällä hyväkseen puhetoverin päihtymystä.
Hetken vaiti oltuaan hän kysyi välinpitämättömällä äänellä: – Mikset äsken tahtonut antaa minun lausua Ladkon nimeä?
Ilmeisesti ihan juopuneena Titsha loi kostean katseen toveriinsa ja ojensi hänelle kätensä, äkillisen hellyyden puuskan valtaamana.
– Sanon sen sinulle, sopersi hän, – sillä sinä olet ystävä, sinä!
– Niin olen, vakuutti Dragoch vastaten juopuneen kädenpuristukseen.
– Veli.
– Niin.
– Arkailematon poika, ponteva mies.
– Sekin.
Titsha etsi katseillaan pulloa.
– Ryyppy katajanmarjaviinaa? ehdotti hän.
– Sitä ei ole enää, vastasi Dragoch.
Arvellen vastustajan saaneen tarpeekseen ja peläten hänen tiedottomaksi juopuneena putoavan pöydän alle poliisi oli sopivassa tilaisuudessa kaatanut maahan melkoisen osan pullojen sisällystä. Mutta se ei ollut Titshan laskujen mukaista. Hänen naamansa kävi murheellisen näköiseksi, kun hän kuuli katajanmarjaviinan loppuneen.
– Rakia sitten, rukoili hän.
– Tuosta saat, suostui Karl Dragoch ja työnsi hänen eteensä pullon, jossa vielä oli muutama pisara juomaa. – Mutta pidä varasi, toveri! Meidän ei pitäisi juoda itseämme humalaan.
– Minä ... vakuutti Titsha, pitäen hyvänään pullossa olevan pohjatilkan. – Vaikka tahtoisinkin, en voisi!
– Sanoimme siis, että Ladko ... huomautti Dragoch, lähtien taas kärsivällisesti jatkamaan mutkikasta matkaansa päämaalia kohti.
– Ladko? toisti Titsha, muistamatta enää, mistä oli ollut puhe.
– Miksei hänen nimeään saa mainita?
Titsha naurahti juovuspäissään.
– Sitäkös sinä olet utelias tietämään, poikaseni! No niin, näetkös, täällä ei sanota Ladko, vaan Striga, siinä koko juttu.
– Striga? toisti Dragoch, ymmärtämättä. – Miksi Striga?
– Siksi, että se on hänen nimensä, sen lapsukaisen... Niinhän esimerkiksi sinun nimesi... Niin, tosiaan, mikä sinun nimesi nyt taas onkaan?
– Raynold.
– Niin, niin ... Raynold... Noh! Minä sanon sinua Raynoldiksi... Hän taas; hän on nimeltään Striga ... ymmärräthän?
– Mutta Granissa ... intti Dragoch.
– Ah! keskeytti Titsha, – Granissa hän oli Ladko... Mutta Rustshukissa hän oli Striga. Hän iski silmää ovelan näköisenä.
– Siten, ymmärräthän, häntä ei ole missään nähty eikä tunneta.
Kun pahantekijä rikoksia tehdessään piiloutuu lainanimen taakse, ei ole poliisimiehen mielestä mitään kummaa, mutta miksi nimi Ladko, sama nimi, joka oli merkitty ruuhesta löydettyyn valokuvaan?
– Onhan kuitenkin olemassa Ladko niminen henkilö, huudahti Dragoch kärsimättömänä, pukien siten sanoihin ajatuksissaan tekemänsä johtopäätöksen.
– Totta kai, hitossa! virkkoi Titsha. – Sehän se juuri paras puoli onkin.
– Mikä se Ladko sitten on?
– Roisto, vakuutti Titsha tarmokkaasti.
– Mitä hän on sinulle tehnyt?
– Minulleko...? Ei mitään... Mutta Strigalle?
– Mitä hän on tehnyt Strigalle?
– Vienyt häneltä naisen ... kauniin Natshan.
Natsha! Sama ristimänimi, joka oli valokuvassa. Varmana siitä, että oli oikeilla jäljillä, Dragoch kuunteli halukkaasti Titshaa, joka pyytämättä jatkoi:
– Siitä pitäen he eivät ole ystävyksiä, ymmärräthän...! Sen tähden Striga otti hänen nimensä. Se on aika veijari, se Striga.
– Tuo kaikki ei silti ilmaise minulle, miksei saa lausua Ladkon nimeä, väitti Dragoch.
– Siksi, ettei se ole terveellistä, selitti Titsha. - Granissa... ja muualla tiedät, ketä se tarkoittaa... Täällä se tarkoittaa luotsia, joka on ruvennut vastustelemaan hallitusta... Hän on kapinoitsija, se tyhmyri... Ja kadut ovat täynnä turkkilaisia Rustshukissa.
– Miten hänen on käynyt? kysyi Dragoch.
Titsha teki tietämättömyyttä ilmaisevan liikkeen.
– Hän on kadonnut, vastasi hän. – Striga sanoo, että hän on kuollut.
– Kuollut!
– Ja se kai on totta, koska Strigalla nyt on tuo nainen.
– Mikä nainen?
– Kah, se kaunis Natsha... Ensin otti nimen, sitten naisen... Ei ole hyvillään, se kyyhkyläinen...! Mutta hän on Strigalla proomussa varmassa tallessa.
Vähitellen kaikki selvisi Dragochille. Hän ei ollut viettänyt pitkiä päiviään tavallisen pahantekijän, vaan maanpaossa olevan isänmaanystävän seurassa. Missä tuskissa mahtoikaan juuri silloin olla se onneton mies, saavuttuaan niin monet vaivat nähtyään kotiin vain tavatakseen talonsa tyhjänä! Hänelle täytyi rientää avuksi... Mitä taas Tonavan rosvojoukkoon tulee, niin nyt, kun oli saatu tarpeelliset tiedot, ei olisi mitenkään vaikea siepata sitä kiinni.
– Täällä on kuuma, huokasi Dragoch, ollen nujertuvinaan pöhnäänsä.
– Hyvin kuuma, myönsi Titsha.
– Sen se raki tekee, sammalsi Dragoch.
Titsha laski nyrkkinsä pöytään.
– Sinun pääsi ei kestä, lapseni! sanoi hän kömpelön leikillisesti. – Minä ... näetkös... Valmis alkamaan alusta.
– En jaksa taistella vastaan, tunnusti Dragoch.
– Heiveröinen mies! nauroi Titsha ivallisesti. – Noh, mennään sitten ulos, jos mielesi tekee.
Kutsuttuaan isännän ja maksettuaan laskun toverukset olivat pian taas torilla. Tämä muutos ei tuntunut olevan Titshalle eduksi. Tuskin hän oli päässyt ulkoilmaan, kun hän päihtyi tuntuvasti pahemmin. Dragoch pelkäsi antaneensa hänelle liian kovan annoksen.
– Kuulehan, sanoi hän, osoittaen myötävirtaan, – se Ladko...
– Mikä Ladko?
– Se luotsi. Tuollako päin hän asui?
– Ei.
Dragoch kääntyi kaupunkiin päin.
– Tuollakos päin?
– Ei sielläkään.
– Tuollako sitten? kysyi Dragoch, osoittaen vastavirtaan.
– Siellä, sopersi Titsha.
Poliisi veti toveriaan mukanaan. Tämä hoiperteli ja salli taluttaa itseään, jupisten sekavia sanoja; mutta viisi minuuttia käveltyään hän äkkiä pysähtyi, koettaen pysyä taas vakavasti jaloillaan.
– Mitä se Striga puhui, että Ladko muka oli kuollut? änkytti hän.
– Kuinka niin?
– Eihän hän ole kuollut, koska joku on hänen luonaan.
Ja Titsha osoitti muutaman askelen päässä näkyviä valojuovia, joita näkyi erään ikkunan luukkujen välitse ja jotka piirsivät viiruja katuun. Dragoch kiiruhti sinne. Luukkujen raosta Titsha ja hän katselivat sisään.
He näkivät kohtuullisen suuren, mutta mukavasti kalustetun salin. Huonekalujen epäjärjestyksestä ja niitä peittävästä paksusta tomukerroksesta päätellen näytti siltä kuin tämä sali olisi ollut jonkin väkivallanteon jo aikoja sitten autioksi jättämä tapahtumapaikka. Keskellä oli suuri pöytä; siihen kyynärpäitään nojaten istui mies, joka näytti olevan syvissä mietteissä. Hänen kokoonpuristuneet sormensa, jotka puoliksi katosivat epäjärjestyksessä olevaan tukkaan, ilmaisivat selvästi hänen sielunsa tuskallista levottomuutta ja hänen silmistään valui kyynelkarpaloita.
Dragoch tunsi, kuten oli odottanutkin, matkatoverinsa. Mutta joku muukin tunsi epätoivoisen mietiskelijän.
– Se on hän! kuiskasi Titsha, ponnistellen tarmokkaasti haihduttaakseen humalaansa.
– Kuka hän?
– Ladko..
Titsha hieroi kädellään kasvojaan ja sai hiukan selvitetyksi päätään.
– Hän ei olekaan kuollut, se roisto ... sanoi hän hampaittensa välistä. – Mutta ei siitä paljoa puutu... Turkkilaiset maksavat minulle hänen nahastaan enemmän kuin sen arvon... Kylläpä Striga tulee hyvilleen! Älä liikahda tästä, toveri, jatkoi hän, kääntyen Dragochin puoleen. – Jos hän aikoo tulla ulos, niin lyö hänet kuoliaaksi! Huuda apua, jos tarvitset... Minä menen noutamaan poliisia...
Odottamatta vastausta Titsha juoksi pois. Tuskin hän enää edes hoiperteli. Hän oli päässyt jälleen tasapainoon.
Heti yksin jäätyään poliisi astui sisään taloon.
Sergei Ladko ei liikahtanutkaan. Karl Dragoch laski kätensä hänen olkapäälleen.
Onneton nosti päätään. Mutta hänen ajatuksensa harhailivat muualla, ja hänen epämääräinen katseensa osoitti, ettei hän tuntenut matkustajaansa. Tämä lausui vain yhden sanan!
– Natsha!
Ladko ponnahti rajusti pystyyn. Hänen silmänsä leimahtelivat kysyvinä Karl Dragochin silmiin.
– Seuratkaa minua, sanoi poliisi, – ja joutukaamme!
TAAS SOUTAMASSA
Ruuhi kiiti laineilla. Huumautuneena, eräänlaisen raivon vallassa, Sergei Ladko painoi melaansa veteen hurjemmin kuin koskaan. Tavallisten lakien alaisuudesta vapautuneena hän tuskin soi itselleen muutaman hetken lepoa joka yö. Hän vaipui silloin kuin kuolleena lyijynraskaaseen uneen, josta hän äkkiä kuin kellon herättämänä, kahden tunnin kuluttua nousi, ryhtyäkseen heti taas kovaan työhönsä.
Katsellessaan tätä itsepintaista takaa-ajoa Dragoch ihmetteli, että ihmisen elimistössä saattoi asua moinen vastustuskyky. Hän katseli ihmeekseen kuinka ihminen ammensi yli-inhimillistä tarmoa mitä hirveimmästä epätoivosta.
Haluten säästää onnetonta luotsia kaikelta, mikä vähänkin voisi häntä häiritä, poliisi koetti olla hiljaa. Kaikki, mitä oli tarpeen sanoa, oli sanottu Rustshukista lähdettäessä. Heti kun ruuhi oli työnnetty takaisin virtaan, oli Dragoch näet antanut välttämättömät selitykset. Ensi aluksi hän oli ilmoittanut, kuka hän oli. Sitten hän muutamin sanoin oli selittänyt, miksi oli lähtenyt tälle matkalle, ajamaan takaa Tonavan rosvojoukkoa, jonka päällikkönä yleinen mielipide piti erästä Ladkoa Rustshukista.
Tätä kertomusta Ladko oli kuunnellut hajamielisenä, osoittaen kuumeista kärsimättömyyttä. Mitä hän välitti siitä kaikesta? Hänellä oli vain yksi ajatus, yksi tavoite, yksi toivo: Natsha!
Hänen kiinnostuksensa oli herännyt vasta kun Dragoch oli alkanut puhua nuoresta naisesta, kertoa, kuinka hän Titshan suusta oli kuullut, että Natsha oli vankina proomussa jouduttuaan rosvojoukon päällikön haltuun, jonka oikea nimi ei ollut Ladko, vaan Striga.
Sen nimen kuullessaan Sergei Ladko oli kiljahtanut kuin villipeto.
– Striga! hän oli huudahtanut ja pusertanut rajusti melaa kourassaan.
Hän ei ollut kysellyt enempää. Siitä pitäen hän kiiruhti eteenpäin lakkaamatta, levähtämättä, kulmakarvat rypistettyinä, silmissä vimman ilme, koko sielu kurotettuna eteenpäin päämaalia kohti. Hän oli sydämessään varma siitä, että saavuttaisi tavoitteensa. Miksi? Hän ei olisi voinut sitä sanoa. Hän oli siitä varma, ja sillä hyvä. Proomun, jossa Natsha oli vankina, hän löytäisi ensi silmäyksellä vaikka tuhansien muiden keskeltä. Miten? Sitä hän ei tiennyt; mutta hän löytäisi sen. Nyt hänelle selvisi, miksi hän oli ollut tuntevinaan vartijoista sen, jonka tehtävänä oli tuoda hänelle ruokaa hänen ensimmäisen vankeutensa aikana, ja minkä tähden halien epäselvästi kuulemansa äänet olivat herättäneet vastakaikua hänen sydämessään. Vartija oli ollut Titsha. Äänet olivat kuuluneet Strigalle ja Natshalle. Huuto, jonka hän yöllä oli kuullut, oli ollut turhaan apua huutavan Natshan. Miksei hän silloin ollut pysähtynyt? Kuinka suurilta suruilta, kuinka kovilta tunnonvaivoilta hän siten olisikaan säästynyt!
Tuskin hän karatessaan oli pimeässä edes pannut merkille uivan vankilan synkkää hahmoa, johon hän tietämättään jätti rakkaimpansa! Mutta vähät siitä! Se kyllä riittäisi. Mahdotonta hänen olisi kulkea sen proomun ohitse, niin ettei salaperäinen, hänen olemuksensa sisimmästä kuuluva ääni ilmoittaisi sitä hänelle.
Itse asiassa Sergei Ladkon toivo ei ollut niin yltiöpäinen kuin saattaisi luulla. Hänen erehtymismahdollisuutensa olivat suuresti vähentyneet Tonavalla kulkevien proomujen harvalukuisuuden vuoksi. Niiden määrä oli käynyt mitättömän pieneksi Rustshukista alkaen, ja viimeiset olivat pysähtyneet Silistriaan. Tämän kaupungin alapuolella, jonka ruuhi oli sivuuttanut vuorokauden kuluttua, oli enää vain kaksi proomua virralla, jolla siitä pitäen liikkui melkein yksinomaan höyryaluksia.
Rustshukin kohdalla näet Tonava on hyvin laaja. Vasemmalla rannalla loppumattomiksi soiksi avartuva uoma on siinä toista peninkulmaa leveä. Alempana se on vielä laajempi, ja Silistrian ja Brailan välillä se paikoin on jopa parinkymmenen kilometrin levyinen. Sellainen ulappa on jo oikea meri, mistä ei puutu myrskyjä eikä vaahtopäitä laineita. On ymmärrettävää, että laakeat proomut, joita ei ole rakennettu aavan meren hyökyaaltoja varten, eivät helposti uskalla lähteä sinne.
Sergei Ladkolle suureksi onneksi sää pysyi kauniina. Niin pienessä ja vähän merikelpoisessa aluksessa hänen, mikäli tuuli olisi puhaltanut vähänkin voimakkaammin, olisi täytynyt etsiä suojaa jostakin rannan poukamasta.
Dragoch, joka, niin sydämensä pohjasta kuin hän ottikin osaa seuralaisensa huoliin, ajoi takaa myös toista kohdetta, kävi levottomaksi huomatessaan, kuinka autio tämä kolkko ulappa oli. Titsha oli ehkä antanut hänelle vääriä tietoja? Se seikka, että kaikki proomut toinen toisensa jälkeen olivat pysähtyneet, pani hänet pelkäämään, että Strigan oli ollut pakko tehdä samoin. Hänen levottomuutensa yltyi niin, että hän lopulta otti asian puheeksi Ladkon kanssa.
– Voiko proomu kulkea merelle asti? kysyi hän.
– Kyllä, vastasi luotsi. – Sitä sattuu harvoin, mutta kyllä sellaista näkee.
– Oletteko kuljettanut niitä sinne itse?
– Muutaman kerran.
– Miten ne menettelevät purkaakseen lastinsa?
– Etsivät suojaa niistä lahdelmista, joita on suuhaaroilla ja jonne tulee höyrylaivoja niitä tapaamaan.
– Suuhaaroilla, sanotte. Niitähän on useampia.
– Kaksi päähaaraa, vastasi Ladko. – Pohjoinen on Kilian haara, etelämpänä oleva on Sulinan haara, ja se on tärkein.
– Eikö se seikka voi erehdyttää meitä? kysyi Dragoch.
– Ei, vakuutti luotsi. – Ihmiset, jotka piileskelevät, eivät kulje Sulinan kautta. Siksi mekin valitsemme pohjoishaaran.
Vastaus rauhoitti Karl Dragochia vain puoleksi. Heidän kulkiessaan toista reittiä, rosvojoukko saattoi hyvinkin päästä pakoon toista pitkin. Mutta mitä tehdä muuta kuin luottaa onneensa, kun kerran samalla kertaa oli mahdotonta pitää silmällä kaikkia virran uomia. Sergei Ladko täydensi selitystään.
– Sitä paitsi Kilian suuhaaran ulkopuolella on lahdenpoukama, jossa proomu voi ryhtyä siirtämään lastiaan toiseen alukseen. Sulinan suuta kulkien sen sitä vastoin täytyisi purkaa lastinsa samannimisessä satamassa, joka on ihan meren rannalla. Mitä taas Pyhän Yrjön haaraan tulee, joka virtaa etelämpänä, sitä tuskin laivat voivat käyttää, vaikka se onkin levein. Mitään erehdystä siis ei tarvitse pelätä.
Lokakuun 14. päivän aamupuolella ruuhi saapui vihdoin Tonavan suistoon. Jättäen Sulinan haaran oikealle se alkoi epäröimättä jatkaa kulkuaan Kilian haaraa pitkin. Puolenpäivän aikaan sivuutettiin Ismail, viimeinen tärkeämpi kaupunki tällä retkellä. Jo seuraavan päivän ensi hetkinä päästäisiin ulos Mustallemerelle.
Olisikohan sitä ennen saavutettu Strigan proomu? Mikään ei antanut aihetta olettaa sitä. Päähaaralta poikettua yksinäisyys virralla oli käynyt täydelliseksi. Silmän kantamattomiin ei enää näkynyt ainoatakaan purjetta, ei ainoatakaan savupatsasta. Dragoch tunsi kalvavaa levottomuutta.
Jos Ladko oli levoton, hän ei mitenkään sitä näyttänyt. Väsymättä hän työnsi ruuhta eteenpäin, ajaen väylää, jonka vain hän pitkän tottumuksensa nojalla saattoi tuntea matalien ja rämeisten rantojen välissä.
Hänen sitkeä uurastuksensa saikin palkintonsa. Kello viiden ajoissa saman päivän iltapuolella näkyviin tuli vihdoin proomu, joka oli ankkurissa noin kaksitoista kilometriä Kilian linnoitetun kaupungin alapuolella. Ladko pysähdytti soutunsa, otti kaukoputken ja katseli proomua tarkasti.
– Se on! hän sanoi tukahtuneella äänellä, laskien jälleen alas kaukoputken.
– Oletteko varma siitä?
– Varma olen, vakuutti Sergei Ladko. – Tunsin Jakub Ogulin, taitavan rustshukilaisen luotsin, Strigan rajattomasti uskollisen kätyrin, joka varmaan on kuljettamassa hänen alustaan.
– Mitä me nyt teemme? kysyi Dragoch.
Ladko ei vastannut heti. Hän mietiskeli. Poliisi jatkoi:
– Täytyy lähteä takaisin Kiliaan ja, jos niin tarvitaan, Ismailiin asti. Hankimme sieltä apuvoimia.
Luotsi ravisti päätään.
– Ismailiin tahi vain Kiliaankin palaaminen vastavirtaan, sanoi hän, – veisi liian paljon aikaa. Proomu pääsisi edelle, eikä sitä merellä enää voisi löytää. Ei, jääkäämme tähän ja odottakaamme yötä. Minulla on eräs tuuma. Jos en onnistu, niin kuljemme kaukana proomun jäljessä ja kun saamme tietoomme sen valkamapaikan, lähdemme noutamaan apua Sulinasta.
Kun oli tullut ihan pimeä. Ladko antoi ruuhen ajautua parinsadan metrin päähän proomusta. Siinä hän hiljaa laski ankkurin. Sitten, sanomatta sanaakaan selitykseksi Dragochille, joka kummastellen katseli hänen toimiaan, hän riisui vaatteensa ja heittäytyi virtaan.
Rotevin käsivarsin hän ui suoraan proomua kohti, jonka hän saattoi pimeässä epäselvästi erottaa. Sivuutettuaan sen niin kaukaa, ettei häntä huomattu, hän ui päinvastaiseen suuntaan, ja nousten vuolasta virtaa takaisin hän tarttui leveään peräsimen siipeen. Hän kuunteli. Proomun kylkiä hankaavan veden solinan melkein tukahduttamana kantautui hänen korviinsa tanssin sävel. Hänen päänsä yläpuolella joku hyräili puoliääneen. Tarrautuneena käsin ja jaloin puun niljakkaan pintaan, Ladko kiipesi hitaasti seisomaan peräsimen siiven harjalle ja tunsi Jakub Ogulin.
Aluksessa oli kaikki rauhallista. Ei äännähdystäkään kuulunut kajuutasta, jonne Ivan Striga epäilemättä oli vetäytynyt. Viisi laivaväkeen kuuluvaa miestä pakinoi rauhallisesti keskenään loikoen kannella keulan puolella. Heidän äänensä sulautuivat epäselväksi hyminäksi. Jakub Ogul oli yksinään peräkannella. Hän oli kiivennyt kajuutan katolle, istuutunut peräsimen tangolle ja tuuditteli siinä itseään yön hiljaisuudessa hyräillen tuttua laulua.
Äkkiä laulu lakkasi. Kaksi rautaista kättä puristi laulajan kurkkua. Hän horjahteli ja putosi sitten poikittain peräsimen siiven harjalle. Oliko hän kuollut? Sääret ja käsivarret hervottomina hänen veltto ruumiinsa roikkui kuin riepu tämän kapean harjan molemmin puolin. Ladko hellitti otteensa ja tarttui miehen vyötäisiin, lakkasi sitten vähitellen puristamasta polvillaan peräsintä, liukui vähitellen alaspäin ja vaipui äänettömästi veteen.
Proomussa ei kukaan ollut huomannut hyökkäystä. Ivan Striga ei ollut tullut ulos kajuutasta. Keulan puolella miehet jatkoivat rauhallista keskusteluaan.
Sillä välin Sergei Ladko ui ruuhta kohti. Paluu oli vaivalloisempi kuin menomatka. Hänen täytyi nyt uida vastavirtaan ja kannatella lisäksi Jakub Ogulin ruumista. Vaikkei tämä ollut kuollut, ei siitä paljoa puuttunutkaan. Viileä vesikään ei ollut saanut häntä virkoamaan; hän ei liikahtanutkaan. Ladko alkoi pelätä olleensa liian kovakourainen.
Viisi minuuttia oli riittänyt matkaan ruuhesta proomulle, mutta hän tarvitsi enemmän kuin neljännestunnin kulkeakseen saman matkan takaisin. Onnekseen luotsi ei eksynyt pimeässä.
– Auttakaa minua, hän sanoi Karl Dragochille tarttuessaan vihdoinkin ruuheen kiinni. – Tässä on heistä ainakin yksi.
Poliisin avulla Jakub Ogul hinattiin laidan yli ja laskettiin ruuhen pohjalle.
– Onko hän kuollut? kysyi Ladko.
Dragoch kumartui vangin puoleen.
– Ei, sanoi hän. – Hän hengittää.
Ladko hengähti tyytyväisenä, tarttui heti melaansa ja alkoi soutaa virtaa ylöspäin.
– Sitokaa hänet sitten lujasti, sanoi hän meloessaan, – ellette tahdo, että hän hyvästiä sanomatta livistää kynsistänne, kun olen laskenut teidät maihin.
– Onko meidän sitten nyt erottava toisistamme? kysyi Dragoch.
– On, vastasi Ladko. – Kun olette astunut maihin, palaan proomun läheisyyteen. Huomenna toimitan niin, että pääsen nousemaan siihen.
– Selvällä päivälläkö?
– Selvällä päivällä. Minulla on suunnitelmani. Olkaa rauhassa. Ainakaan vähään aikaan ei mikään vaara minua uhkaa. Myöhemmin, kun olemme päässeet lähelle Mustaa merta, en takaa, vaikka asiat saattaisivat kääntyä pahoin päinkin. Mutta luotan teihin sillä hetkellä ja viivytän sen tuloa mikäli mahdollista.
– Luotatte minuun...? Mitä sitten voin tehdä?
– Tuoda minulle apua.
– Koetan parastani, älkää sitä epäilkö, vakuutti Dragoch lämpimästi.
– En sitä epäilekään, mutta se tulee kenties olemaan vaikeanlaista. Pankaa parastanne, sillä hyvä. Älkää unohtako, että proomu lähtee ankkuripaikaltaan huomenna puolenpäivän aikaan ja jollei sitä mikään pysähdytä, se on merellä kello neljän ajoissa. Toimikaa sen mukaan.
– Miksette anna minun olla seurassanne? kysyi Dragoch, hyvin huolissaan seuralaisestaan.
– Siksi, että se voisi viivästyttää, ja siinä tapauksessa Striga pääsisi edelle ja voisi kadota. Häntä ei saa päästää merelle asti. Sinne hän ei pääsekään, vaikka tulisittekin liian myöhään auttaaksenne minua. Mutta siinä tapauksessa minä luultavasti en enää ole hengissä.
Luotsin äänensävy ei sietänyt vastaväitteitä. Ymmärtäen, ettei mikään saisi häntä muuttamaan mieltä, Dragoch ei ollut itsepäinen. Ruuhi soudettiin siis rantaan, ja Jakub Ogul, yhä tajuttomana, laskettiin maahan.
Sergei Ladko työnsi oitis ruuhen ulapalle. Se katosi pimeyteen.
TONAVAN LUOTSI
Ladkon kadottua yön helmaan Dragoch oli hetkisen epävarma siitä, mitä olisi tehtävä. Yksinään iltayöstä ja tällä kohdalla Bessarabian rajaa, vastuksinaan vangin eloton ruumis, jonka luota hänen velvollisuudentuntonsa ei sallinut hänen poistua, hän oli todellakin tukalassa asemassa. Ilmeistä oli, ettei hänelle saapuisi apua hänen menemättä sitä noutamaan. Sen vuoksi hänen täytyi tehdä jokin päätös. Aika riensi. Tunnista, minuutistakin kenties saattoi riippua Sergei Ladkon pelastus. Hän jätti toistaiseksi yksin Jakub Ogulin, joka yhä oli tajuton ja niin lujasti sidottuna, että hänen, vaikka hän virkoaisikin henkiin, olisi mahdoton paeta. Hän riensi rantaa pitkin vastavirtaa niin nopeasti kuin maaperän vuoksi oli mahdollista.
Puolen tuntia marssittuaan autiolla rannalla, hän alkoi pelätä, että hänen täytyisi mennä Kiliaan asti, mutta silloin hän vihdoin huomasi virran rannalla talon.
Ei ollut helppo tehtävä saada ihmisiä tässä isossa talossa avaamaan ovea. Moiseen aikaan vuorokaudesta ja moisessa paikassa talon asukkaat eivät näyttäneet kovinkaan halukkailta päästämään sisään. Asiaa vaikeutti sekin, että heidän oli mahdoton ymmärtää toisiaan, sillä talonpojat puhuivat paikallismurretta, jota Karl Dragoch, vaikka osasikin useita kieliä, ei tuntenut. Keksimällä tilapäismongerruksen, jossa oli romanialaisia, venäläisiä ja saman verran saksalaisia sanoja, hänen kuitenkin onnistui saavuttaa heidän luottamuksensa, ja tarmokkaasti suljettuna pidetty ovi avautui lopulta raolleen.
Linnoitukseen kerran päästyään hänen täytyi vastata tiukkaan kuulusteluun, josta hän lienee suoriutunut kunnialla, koskapa kahta tuntia ei vielä ollut kulunut hänen maihinnousustaan, kun rattaat jo olivat tuoneet hänet takaisin Ogulin luo.
Tämä ei ollut tullut tuntoihinsa. Hän ei edes osoittanut mitään toipumisen enteitä vielä silloinkaan, kun hänet rannan ruohikolta siirrettiin rattaille, jotka heti taas lähtivät Kiliaan päin. Taloon saakka täytyi ajaa käymäjalkaa, mutta siitä lähdettyä löydettiin tie, tosin hyvin huono, joka teki mahdolliseksi jouduttaa kulkua.
Puoliyö oli jo ohi, kun Karl Dragoch näiden tapausten jälkeen saapui Kiliaan. Kaupungissa nukuttiin kaikkialla, eikä ollut helppo löytää poliisipäällikköä. Se onnistui kuitenkin, ja hän otti vastuulleen tämän korkean virkamiehen herättämisen. Osoittamatta kovin suurta pahantuulisuutta poliisi: päällikkö oli hyväntahtoisesti valmis häntä palvelemaan. Dragoch käytti sitä hyväkseen tallettaakseen varmaan paikkaan Ogulin, joka alkoi jo availla silmiään. Sitten hän saattoi vihdoinkin ryhtyä puuhaamaan muun rosvojoukon kiinniottamista ja Ladkon pelastamista, jota hän kenties vielä intohimoisemmin halusi.
Heti alussa hänelle tuli eteen voittamattomia vaikeuksia. Kiliassa ei ollut ainoatakaan höyrylaivaa, ja poliisipäällikkö kieltäytyi lujasti lähettämästä miehiään virralle. Tämä Tonavan haara oli silloin jakamatta Romanian ja Turkin kesken. Oli täysi syy pelätä, että heidän väliintulonsa aiheuttaisi Korkean Portin taholta perin valitettavia vastalauseita hetkellä, jolloin sodanuhka oli kuin kaukaista ukkosen jylinää. Jos romanialainen virkamies olisi voinut selailla kohtalon kirjaa, hän olisi siitä nähnyt, että tämä ammoisista ajoista saakka päätetty sota oli puhkeamassa vain muutamia kuukausia myöhemmin, ja se olisi epäilemättä tehnyt hänet vähemmin araksi. Mutta tuntematta tulevaisuutta hän vapisi ajatellessaan sotkeutuvansa tavalla tahi toisella diplomaattisiin selkkauksiin, ja noudatti viisasta ohjetta: "Ei mitään asiaa!" Sehän on, kuten hyvin tiedetään kaikkien maiden virkamiesten tunnuslause.
Hän ei siis tohtinut tehdä muuta kuin kehoittaa Karl Dragochia lähtemään Sulinaan ja neuvoa hänelle, mistä saisi ajurin tälle vaivalloiselle matkalle Tonavan suistomaan poikki.
Tämän miehen herättäminen, suostutteleminen, hevosen valjastaminen ja kulku oikealle rannalle vei paljon aikaa. Kello oli lähes kolme aamulla, kun Dragoch vihdoin ajoi pois täyttä ravia pienellä hevosella, joka hyväksi onneksi oli parempi kuin miltä se näytti.
Kilian poliisipäällikkö oli ollut oikeassa sanoessaan vaikeaksi suistomaan poikki kulkemista. Rapakkoisilla teillä, joita paikoin peitti monta senttimetriä korkea vesi, rattaat kulkivat vaivalloisesti eteenpäin, ja jollei ajaja olisi ollut taitava, ne olisivat useamman kerran eksyneet tällä tasangolla, jossa ei saa minkäänlaista johtopistettä. Matka eteni hitaasti, ja silloin tällöin oli uupuneen hevosen annettava puhaltaa.
Dragochin saapuessa Sulinaan kello löi kaksitoista. Sergei Ladkon määräämä aika päättyisi muutaman tunnin kuluttua! Suomatta itselleen aikaa virkistäytyä Dragoch riensi asettumaan yhteyteen paikallisten viranomaisten kanssa.
Sulina, joka Berlinin rauhansopimuksen jälkeen on muuttunut romanialaiseksi, oli näiden tapahtumien aikaan turkkilainen kaupunki. Korkean Portin ja länsivaltojen keskinäiset välit olivat siihen aikaan mitä kireimmät; Unkarin alamaisena Karl Dragoch ei voinut toivoa olevansa siellä suosittu henkilö, huolimatta yleisesti hyväksytystä toimesta, joka hänelle oli uskottu. Vaikka hänet otettiinkin vastaan paremmin kuin hän oli pelännyt, häntä ei hämmästyttänyt, että hän sai viranomaisilta vain jokseenkin laimeata avustusta.
Kun paikallisella poliisilla, hänelle sanottiin, ei ollut erikoisesti sen avuksi määrättyä alusta, hän ei voinut toivoa käytettäväkseen muuta kuin tullilaitoksen vartiolaivan. Tässä tapauksessa sen apu, kyllä olikin paikallaan, koska rosvojoukkoa saattoi hyvinkin pitää salakuljettajajoukon veroisena. Onnettomuudeksi tämä, jokseenkin nopeakulkuinen höyryalus ei ollut sillä hetkellä satamassa. Se risteili merellä, mutta varmasti lähellä rannikkoa. Karl Dragochin tarvitsi siis vain vuokrata kalastajavene, ja heti aallonmurtajain ulkopuolelle päästyään hän varmasti tapaisi sen.
Epätoivoisena Dragoch alistui tyytymään tähän päätökseen. Kello puoli kaksi iltapäivällä hän lähti purjehtimaan ja sivuutti aallonmurtajan etsiäkseen tullilaivaa. Hänellä oli vain sataviisikymmentä minuuttia käytettävänään ehtiäkseen paikalle Sergei Ladkon määräämään aikaan.
Karl Dragochin kokiessa paljon vastoinkäymisiä luotsi jatkoi järjestelmällisesti tuumansa toteuttamista.
Pitkin aamupäivää hän oli pysytellyt väijyksissä, ruuhi kätkettynä rannan kaislikkoon, ollakseen varma siitä, ettei proomussa ryhdytty mihinkään lähtövalmistuksiin. Ottaessaan ehkä vähän raakamaisesti – mutta hän ei enää voinut valita keinoja – Jakub Ogulin haltuunsa, hänellä oli ollut juuri tämä päämääränään. Kuten hän oli aavistanut, ei Striga opasta vailla uskaltanut lähteä arveluttavalle vesimatkalle, koska monet hiekkasärkät tekevät matkan mahdottomaksi miehelle, joka ei ole siihen perin juurin perehtynyt. Luultavaa oli, että rosvot käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta saadakseen toisen luotsin Ogulin sijaan. Mutta luotseja ei ole paljon Kilian haaralla, ja kello yhteentoista asti vedet pysyivät ihan autioina. Vasta kello yksitoista ilmestyi meren puolelta näkyviin kaksi alusta. Tarkasteltuaan niitä kaukoputkellaan Sergei Ladko huomasi, että toinen niistä oli luotsialus. Ivan Striga saisi siis luultavasti avun, jota hän varmaan maltittomana odotteli. Nyt oli tullut aika tarttua toimeen.
Ruuhi lähti kaislikosta ja lähestyi proomua.
– Hoi, proomun miehet! huusi Ladko tultuaan äänen kantamiin.
– Hoi! vastattiin hänelle.
Mies kohosi näkyviin kajuutasta. Se oli Ivan Striga.
Millainen raivo riehuikaan Sergei Ladkon sydämessä hänen nähdessään tämän onnensa vihamiehen, konnan, joka jo niin monta kuukautta oli pitänyt Natshaa vallassaan!
Mutta hän odotti tilaisuutta, jota hän oli etsinyt. Hän oli valmistautunut siihen. Hän sulki raivonsa sydämeensä, ja pakottautuen tyyneksi kysyi levollisella äänellä:
– Ettekö tarvitsisi luotsia?
Striga ei vastannut vaan suojasi kädellään silmiään ja katseli hyvän aikaa tulokasta. Oikeastaan hän yhdellä ainoalla silmäyksellä oli jo päässyt varmuuteen siitä, kuka tämä mies oli. Mutta se, että hänellä oli edessään Natshan mies, näytti hänestä niin merkilliseltä, voipa sanoa odottamattomalta, että hän ei voinut oikein uskoa omia silmiään.
– Ettekö te ole Sergei Ladko Rustshukista? kysyi hän vuorostaan.
– Olen kyllä, vastasi luotsi.
– Ettekö tunne minua?
– Sokeahan minä silloin olisin, vastasi Sergei Ladko. – Tunnen teidät ihan hyvin, Ivan Striga.
– Ja tarjoatte minulle palveluksianne?
– Miksen? Olenhan luotsi, selitti Sergei Ladko kylmäkiskoisesti.
Striga oli hetkisen kahden vaiheilla. Oli liian kaunista, jos mies, jota hän vihasi eniten maailmassa, tuli noin hyväntahtoisesti antautumaan hänen valtaansa. Eikö siinä piillyt jokin ansa...? Mutta mitä vaaraa saattoi yksinäisestä miehestä olla lukuisalle ja rohkealle laivaväelle? Luotsatkoon proomun merelle asti, koska kerran oli niin typerä, että sitä ehdotti! Kun olisi päästy merelle, niin kyllähän sitten...
– Nouse siis proomuun! päätti rosvo, suu vääntyneenä julmaan hymyyn, jonka Ladko selvästi näki.
Tätä ei tarvinnut toistamiseen sanoa. Luotsin ruuhi laski proomun viereen, jonka kannelle hän nousi. Striga tuli häntä vastaan.
– Sallikaa minun, hän sanoi, – lausua ihmetykseni siitä että tapaan teidät Tonavan suulla.
Luotsi oli ääneti.
– Teitä luultiin kuolleeksi, jatkoi Striga, – siitä pitäen kun katositte Rustshukista.
Tällä salaviittauksella ei ollut sen parempaa menestystä.
– Mihin olitte joutunut? kysyi Striga nolostumatta.
– En poistunut meren läheisyydestä, vastasi Ladko vihdoin.
– Niin kaukana Rustshukista! huudahti Striga.
Ladko rypisti kulmiaan. Tämä kuulustelu alkoi harmittaa häntä. Mutta hän hillitsi maltittomuutensa ja selitti vakavasti:
– Levottomat ajat eivät ole edullisia liiketoimille.
Striga loi häneen ivallisen katseen.
– Ja teitä sanottiin isänmaanystäväksi! huudahti hän ilkkuen.
– En ota enää osaa politiikkaan, sanoi Sergei Ladko kuivasti.
Silloin Strigan katse sattui ruuheen, jonka virta oli painanut proomun perän taakse ja hän säpsähti kovasti. Hän ei voinut erehtyä. Se oli varmasti sama ruuhi, jota hän itse oli viikon päivät käyttänyt ja jonka hän sitten oli taas tavannut Semlinin laiturissa. Ladko valehteli siis väittäessään, ettei hän ollut poistunut Tonavan suistolta.
– Ettekö siitä pitäen, kun lähditte Rustshukista, ole muka poistunut näiltä vesiltä? Striga tiukkasi luoden puhetoveriinsa tutkivan katseen.
– En, vastasi Ladko.
– Sepä kummallista, virkkoi Striga.
– Kuinka niin? Luulitteko tavanneenne minut muualla?
– En teitä. Mutta tuon veneen... Voisin vannoa nähneeni sen virran yläjuoksulla.
– Hyvin mahdollista, vastasi Ladko välinpitämättömästi. – Ostin sen kolme päivää sitten eräältä mieheltä, joka sanoi tulevansa Wienistä.
– Minkä näköinen se mies oli? kysyi Striga vilkkaasti. Epäluulot alkoivat kohdistua Karl Dragochiin.
– Tummaverinen, silmälasit nenällä.
– Ahaa! virkkoi Striga miettiväisen näköisenä.
Luotsin vastaukset olivat nähtävästi saaneet hänet horjumaan. Hän ei enää tiennyt mitä uskoa. Mutta pian hän heitti mielestään kaikki huolet. Mitäpä sillä lopulta oli väliä, puhuiko Sergei Ladko totta vai ei, kun kumminkin oli hänen kynsissään! Tyhmyri juoksi suden suuhun! Tultuaan kerran proomuun hän ei pääsisi siitä hengissä pois. Jo kuukausia oli Striga valehdellut ja vakuuttanut Natshalle, että tämä oli jäänyt leskeksi. Heti merelle päästyä tämä valhe muuttuisi totuudeksi.
– Lähtekäämme liikkeelle! sanoi hän kuin mietteittensä päätteeksi.
– Kello kaksitoista, vastasi Ladko rauhallisesti. Hän otti mukanaan tuomastaan pussista eväitä ja alkoi syödä aamiaista.
Rosvo teki maltittomuutta ilmaisevan liikkeen. Ladko ei ollut sitä näkevinään.
– Minun on ilmoitettava teille, sanoi Striga, – että tahdon kaikin mokomin päästä merelle ennen yötä.
– Kyllä sinne pääsemme, vakuutti luotsi osoittamatta vähintäkään aikomusta muuttaa päätöstään.
Striga poistui keulaan päin. Kasvojen miettiväisestä ilmeestä päätellen häntä vaivasi vielä jokin huoli. Että mies tarjoutui opastamaan juuri sitä proomua, jossa hänen vaimoansa pidettiin vankina, oli sittenkin kovin omituinen sattumaksikin. Tosin Sergei Ladko oli proomussa yksin kuutta rotevaa miestä vastaan, joten Strigan olisi ollut viisainta jättää sen asian pohtiminen. Mutta turhaan hän piti itselleen tällaista järkipuhetta. Hän halusi tietää, tunsiko tämä mies, jota se lähinnä koski Natshan katoamisen. Uteliaisuus ei jättänyt häntä rauhaan.
– Oletteko saanut uutisia Rustshukista sieltä lähdettyänne? kysyi hän, palaten luotsin luo, joka rauhassa jatkoi ateriaansa.
– En koskaan.
– Eikö vaitiolo ole teitä kummastuttanut?
– Miksi se olisi minua kummastuttanut? kysyi Ladko katsoen lujasti puhetoveriaan.
Niin julkea kuin Striga olikin, hän tunsi joutuvansa ymmälle.
– Luulin, hän sopersi, – että teiltä oli jäänyt sinne vaimo.
– Ja minä luulen, vastasi Ladko kylmästi, että meidän olisi syytä muuttaa puheenaihetta.
Striga piti sen hyvänään.
Muutamia minuutteja kello kahdentoista jälkeen luotsi käski nostamaan ankkurin. Kun purje oli nostettu ja sidottu, hän tarttui itse peräsimeen. Silloin Striga lähestyi häntä.
– Minun on ilmoitettava teille, että proomu on syväkulkuinen, hän sanoi.
– Sehän on painolastissa, väitti Sergei Ladko. – Kaksi jalkaa vettä riittänee.
– Se tarvitsee seitsemän, vakuutti Striga.
– Seitsemän! huudahti luotsi, jolle tämä ainoa sana oli ilmestys.
Siinä siis selitys, miksi Tonavan rosvojoukko siihen asti oli päässyt karkuun aina kun sitä ahdistettiin! Alus oli taitavasti petkuttamalla rakennettu. Veden päällä oli vain pettävä ulkokuori. Varsinainen proomu oli veden alla, ja siihen piiloon oli talletettu ryöstösaalis. Tämä piilopaikka saattoi tarvittaessa muuttua murtamattomaksi vankikomeroksi, sen Ladko tiesi omasta kokemuksesta.
Ensi hetkinä liikkeelle lähdön jälkeen Striga, joka kaikesta huolimatta yhä oli hiukan levoton, piti hellittämättä silmällä luotsia. Mutta Ladkon käytös oli omansa rauhoittamaan häntä. Luotsi oli hyvin huolellinen tehtävissään; ilmeisesti hänellä ei ollut mitään pahaa mielessä, ja hän osoitti täysin oikeutetuksi sen mestarimaineen, joka hänellä oli. Hänen ohjaamanaan proomu liikehti tottelevaisesti näkymättömien hiekkasärkkien välissä ja seurasi matemaattisen tarkasti väylän kiemurtelevia mutkia.
Vähitellen rosvon viimeisetkin pelontunteet haihtuivat. Purjehdus jatkui häiriytymättä. Pian päästäisiin merelle.
Kello oli neljä, kun meri tuli näkyviin. Virran viimeisen mutkan takana taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla.
Striga puhutteli luotsia.
– Nythän olemme väistäneet vaaralliset kohdat, luullakseni, sanoi hän. – Eikö peräsintä voisi jättää tavallisen ruorimiehen käsiin?
– Ei vielä, vastasi Sergei Ladko. – Vaikein kohta on vielä jäljellä.
Kuta lähemmäksi virransuuta päästiin, sitä laajemmaksi aukeni näköala. Tämän vähitellen avautuvan kulman liikkuvassa kärjessä Striga piti katsettaan hellittämättä suunnattuna merelle. Äkkiä hän tarttui kaukoputkeen, suuntasi sen pientä, neljän, viidensadan tonnin vetoista höyrylaivaa kohti, joka juuri oli sivuuttamassa pohjoisessa olevan niemenkärjen, ja antoi sitten, pikaisesti tarkasteltuaan sitä, käskyn hinata lipun maston nenään. Höyrylaivasta vastattiin heti samanlaisella merkillä, laiva kääntyi oikealle ja alkoi lähestyä virran suuta.
Silloin Ladko työnsi peräsimen tangon kokonaan vasemmalle, niin että proomu kääntyi oikealle ja alkoi kulkea vinosti virran poikki kaakkoa kohti kuin laskeakseen oikealle rannalle.
Kummastuneena Striga katsahti luotsiin, mutta tämän järkähtämätön levollisuus rauhoitti hänet. Viimeinen hiekkasärkkä varmaankin pakotti alukset tekemään moisia oikullisia kaarteita.
Striga ei erehtynyt. Ihan oikein, hiekkasärkkä oli todellakin virran uomassa, mutta ei meren puolella, ja Sergei Ladko ohjasi lujalla kädellä suoraan sitä särkkää kohti.
Äkkiä kuului hirvittävä rysähdys. Proomu tärähti pohjiaan myöten. Törmäyksen johdosta masto romahti alas, katketen kerrassaan poikki mastonreiän tasalta, ja purje sortui kannelle, peittäen avariin poimuihinsa etukannella olevat miehet. Auttamatta hiekkaan vajonnut proomu jäi liikkumattomaksi.
Aluksi olivat kaikki kaatuneet, myös Striga, joka nousi jälleen pystyyn hurjan raivon vallassa.
Hänen ensimmäinen katseensa porautui Sergei Ladkoon. Onnettomuus ei näyttänyt järkyttäneen luotsin levollisuutta. Hän oli päästänyt irti peräsimen tangon, ja kädet puseron taskuissa hän piti silmällä vihamiestään, tarkaten, mitä nyt tapahtuisi.
– Roisto! ärjähti Striga ja juoksi peräkeulaan päin, uhkaavasti heiluttaen kädessään olevaa revolveria.
Kolmen askeleen päästä hän laukaisi.
Sergei Ladko oli painautunut alas. Luoti lensi hänen ylitseen, osumatta häneen. Ponnahtaen heti taas pystyyn, hän yhdellä hyppäyksellä oli vastustajansa kimpussa ja iski puukkonsa tämän sydämeen. Ivan Striga luhistui kannelle hengettömänä.
Verisen kohtauksen kulku oli niin nopea, että viidellä laivamiehellä, jotka sitä paitsi olivat takertuneina purjeen poimuihin, ei ollut aikaa tulla väliin. Mutta kuinka raivokkaasti he kiljahtivatkaan nähdessään päällikkönsä kaatuvan!
Rientäen välikannen keulanpuoliseen päähän Ladko kiiruhti heitä vastaan. Siinä hän seisoi etukannen yläpuolella, jolla miehet metelöiden lähestyivät.
– Takaisin! huusi hän, molemmissa käsissään revolverit joista toisen hän juuri oli temmannut Strigalta.
Miehet pysähtyivät. Heillä ei ollut aseita, ja hankkiakseen niitä heidän olisi pitänyt päästä kajuuttaan eli siis mennä ohi vihollisen ampumaetäisyydellä.
– Sananen, toverit, jatkoi Sergei Ladko, yhä seisten uhkaavassa asennossa. – Minulla on tässä yksitoista laukausta, siis enemmän kuin tarvitsen kaataakseni teidät kaikki, viimeistä myöten. Tietäkää, että ammun, jollette heti peräydy keulaan.
Laivamiehet pohtivat epävarmoina keskenään. Ladko ymmärsi, että jos he hyökkäisivät kaikki yhdessä, hän tosin saisi kaadetuksi muutamia heistä, mutta toiset ennättäisivät kaataa hänet itsensä.
– Huomatkaa...! Minä lasken kolmeen, ilmoitti hän, jättämättä heille ajatusaikaa. – Yksi...!
Miehet eivät hievahtaneet.
– Kaksi! äännähti luotsi.
Miesryhmä liikahti. Kolme heistä näytti tahtovan käydä päälle. Kaksi alkoi peräytyä.
– Kolme! sanoi Sergei Ladko, painaen liipasinta.
Yksi miehistä kaatui, olkapää luodin lävistämänä. Hänen toverinsa lähtivät kiireesti pakoon.
Poistumatta paikaltaan Ladko katsahti höyrylaivaan päin, joka oli totellut Strigan antamaa merkkiä. Laiva oli nyt vajaan meripeninkulman päässä. Jos se pääsisi proomun viereen ja sen miehistö yhtyisi rosvoihin, joiden rikoksiin se varmaan oli enemmän tahi vähemmän osallinen, kävisi tilanne Ladkon kannalta mitä arveluttavimmaksi.
Höyrylaiva lähestyi yhä. Se ei ollut enää kuin kolmen kaapelinmitan päässä, kun se äkkiä käännähti oikealle, piirsi suuren kaaren ja poistui aavalle merelle päin. Mitä moinen ohjaustemppu merkitsi? Oliko laivassa säikähdetty jotakin, mitä Ladko ei voinut nähdä?
Sykkivin sydämin hän odotti. Muutaman minuutin kuluttua pilkahti eteläisen niemenkärjen ulkopuolelta toinen höyrylaiva näkyviin. Sen piipusta tuprusi sakeita savupilviä. Laskien suoraan proomua kohti se läheni täyttä vauhtia. Pian Ladko saattoi sen keulassa tuntea ystävänsä ja matkustajansa herra Jägerin eli poliisimies Karl Dragochin. Hän oli pelastettu.
Hetkisen kuluttua poliisit miehittivät proomun kannen, ja sen miehistö antautui, yrittämättäkään tehdä turhaa vastarintaa.
Sillä välin Sergei Ladko oli rientänyt kajuuttaan. Hän tarkasti sen hytit toisen toisensa jälkeen. Vain yksi ovi oli suljettu. Hän töytäsi sen puhki olkapäällään ja pysähtyi huumaantuneena kynnykselle.
Natsha avasi siellä hänelle sylinsä.
LOPPUSANAT
Oikeudenkäynti Tonavan rosvojoukkoa vastaan meni venäläis-turkkilaisen sodan leimutessa huomaamatta ohi. Rosvot, muiden muassa Titsha, joka helposti oli saatu kiinni Rustshukissa, hirtettiin kaikkien sääntöjen mukaisesti, se ei herättänyt yleisössä sitä huomiota, jota heidän kuolemantuomionsa täytäntöönpano olisi vähemmin traagisissa oloissa synnyttänyt.
Jutun käsittely oikeudessa selvitti kuitenkin asianomaisille sen, mikä siihen asti oli jäänyt käsittämättömäksi. Sergei Ladko sai tietää, minkä erehdyksen ansiosta hänet oli Karl Dragochin asemasta viety vangiksi proomuun ja kuinka Striga, saatuaan sanomalehdistä tiedon Szalkaan lähetetystä tiedustelunpyynnöstä, oli hankkinut itselleen pääsyn kalastaja Ilja Bruschin taloon, vastaamaan Granin poliisikomisaarin kysymyksiin.
Hän sai myöskin tietää, kuinka Natsha oli saanut taistella Strigan hyökkäyksiä vastaan, varmasti uskoen surmanneensa vihamiehensä Striga sitä paitsi vakuutteli hänelle, että hän oli jäänyt leskeksi. Eräänä iltana Striga oli väitteensä tueksi näyttänyt nuorelle vaimolle tämän oman valokuvan, jonka sanoi väkisin ottaneensa sen oikealta omistajalta. Siitä oli ollut seurauksensa kiivas kohtaus, jonka kuluessa Striga oli tulistunut siihen määrään, että uhkasi Natshaa. Siitä johtui Natshan huuto, jonka karkuri oli kuullut yöllä.
Mutta ne olivat jo vanhoja juttuja. Sergei Ladko ei muistellut enää pahoja päiviä siitä lähtien, kun hänellä oli ollut onni saada takaisin rakas Natshansa.
Kun Bulgarian alueella oleskeleminen oli onnelliselta avioparilta kielletty, se oli tässä kerrottujen tapahtumain jälkeen ensiksi asettunut romanialaiseen Giurgievon kaupunkiin. Siellä he asuivat, kun tsaari seuraavan vuoden toukokuulla julisti virallisesti sodan sulttaania vastaan. Sergei Ladko, sitä tuskin tarvinnee sanoa, oli ensimmäisiä, jotka astuivat palvelemaan Venäjän armeijan riveissä. Tuntien tarkkaan sotanäyttämön, hän teki tälle tärkeitä palveluksia.
Sodan loputtua ja Bulgarian vihdoin päästyä vapaaksi, hän palasi Natshan kanssa kotiinsa Rustshukiin ja ryhtyi jälleen harjoittamaan luotsinammattiaan. Molemmat elävät siellä vielä tänä päivänä, onnellisina ja kunnioitettuina.
Karl Dragoch on pysynyt heidän ystävänään. Pitkän aikaa hän säännöllisesti ainakin kerran vuodessa laski Tonavaa alas Rustshukiin. Nykyään kehittynyt rautatieverkko sallii hänen lyhentää matkaa. Mutta Sergei Ladko seuraa yhä virran kiemurtelevia mutkia mennessään vastavierailulle hänen luokseen Budapestiin, milloin sattuu luotsausretkillään joutumaan niille seuduille.
Kolmesta pojasta, jotka Natsha on hänelle antanut ja jotka nyt ovat jo täysi-ikäisiä miehiä, on nuorin, käytyään ankaran koulun Karl Dragochin johdolla, kohoamassa korkeimpiin asemiin Bulgarian hallinto-oikeudellisella virkauralla.
Nuorempi, Tonavan Liiton palkinnonsaajan arvon mukainen perillinen, on omistanut harrastuksensa vesien väelle. Mutta heittäen sikseen onginnan hän on kehittänyt kalastusmenetelmiä tehokkaammiksi. Hänen sammenkalastuslaitoksensa ovat tuottaneet hänelle maailmanmaineen ja omaisuuden, joka näyttää kasvavan melkoiseksi.
Vanhimmasta Ladkon pojasta taas tulee isänsä seuraaja, kun tämän on tullut aika erota virastaan. Hän kuljettaa höyrylaivoja ja proomuja Wienistä merelle asti suuren virran mutkikkailla väylillä ja petollisten hiekkasärkkien välitse. Hänen kauttaan jatkuu Tonavan luotsien suku.
Mutta olkootpa Sergei Ladkon kolmen pojan ammatit kuinka erilaisia tahansa, heidän sydämensä ovat sopusoinnussa keskenään. He tuntevat aina samanlaista kunnioitusta isäänsä kohtaan, samanlaista hellyyttä äitiänsä kohtaan, samaa rakkautta bulgarialaiseen isänmaahansa.