[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkMBdPKWpL-F_NsTv_gHMBB7RG7CKgUhUl-1GDWpMYTk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1224,"Tonavan luotsi","Verne, Jules",1828,1905,"1224-verne-jules-tonavan-luotsi","1224__Verne_Jules__Tonavan_luotsi",null,"romaani",[],[],"fi",1908,1926,52992,347203,true,[],[],[],"Sigmaringenin kalastuskilpailun voittaja Ilia Brusch päättää matkustaa ruuhellaan halki Euroopan Tonavan lähteiltä Mustallemerelle. Matkan aikana hän saa seurakseen salaperäisen herra Jägerin, kun taas rannoilla riehuva rikollisliiga ja poliisin tutkimukset kietoutuvat osaksi jokiseikkailua.","Jules Vernen 'Tonavan luotsi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1224.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TONAVAN LUOTSI\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuomentanut Edwin Hagfors\n\nRanskankielinen alkuteos: Le pilote de Danube\n\n\n\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Sigmaringenin ongintakilpailut\n Tonavan lähteillä\n Ilja Bruschin matkatoveri\n Sergei Ladko\n Karl Dragoch\n Siniset silmät\n Metsästäjiä ja otuksia\n Naisen muotokuva\n Dragochin kaksi vastoinkäymistä\n Vangittuna\n Vihamiehen vallassa\n Lain nimessä\n Tiedustelupyyntö\n Taivaan ja maan välillä\n Lähellä päämäärää\n Tyhjä talo\n Taas soutamassa\n Tonavan luotsi\n\n\n\n\nSIGMARINGENIN ONGINTAKILPAILUT\n\n\nSinä päivänä, elokuun viidentenä 1876, täytti suuri ja hälisevä\nmiesjoukko _Kalamiesten Maja_ nimisen ravintolan. Laulu, hoilotus,\nlasien kilinä, kättentaputukset, huudahdukset sulivat yhteen\nhirveäksi meluksi, ja tämän keskeltä kajahtivat kuuluviin lähes\nsäännöllisin väliajoin eläköönhuudot, joilla saksalaisten on tapana\nilmaista iloaan, kun se on ylimmillään.\n\nRavintolan ikkunat antoivat suoraan Tonavalle Sigmaringenin,\nviehättävän pikkukaupungin laidalla. Sigmaringen on Preussiin\nkuuluvan Hohenzollernin pääkaupunki ja se sijaitsee melkein tuon\nsuuren keskieurooppalaisen virran lähdeseuduilla.\n\nSisäänkäytävän yläpuolelle kauniilla goottilaisilla kirjaimilla\nmaalatun nimikilven houkutuksesta olivat ravintolaan kokoontuneet\nrantamaiden eri kansallisuuksiin kuuluvien kalastajien kansainvälisen\nyhdistyksen, Tonavan Liiton, jäsenet. Eikä hauskaa kokousta, jos\nei kelpolailla maistella maljoja. Niinpä hyvää Münchenin olutta ja\nhyvää Unkarin viiniä juotiin tuoppien ja lasien täydeltä. Tupakkaakin\npolteltiin, ja suuri sali oli aivan harmaana savusta, jota pitkistä\npiipuista lakkaamatta tupruteltiin. Mutta joskaan seuran jäsenet\neivät enää nähneet toisiaan, he kuitenkin vielä kuulivat toistensa\näänet, jolleivät olleet kuuroja.\n\nKalastuspuuhissaan onkimiehet tosin kyllä ovat levollisia ja\nvaiteliaita, mutta heti kun ovat panneet pois kalastusvälineensä,\nhe ovat meluisinta väkeä maailmassa. He ovat yhtä hyviä mestareita\nkertomaan urotöistään kuin metsästäjät, ja se on paljon sanottu.\n\nOltiin lopettamassa mitä vankinta aamiaista, jolle oli kokoontunut\nravintolan pöytien ympärille satakunta vierasta, kaikki vavan\nritareita, kohon kiihkeitä katselijoita, koukun intohimoisia\nkannattajia. Aamukauden ponnistelut olivat epäilemättä tehneet heidän\nkurkkunsa ylen janoisiksi, päätellen aterian jäännösten keskellä\nseisovien pullojen lukumäärästä. Nyt olivat vuorossa monenmoiset\nliköörit, joita ihmiset ovat keksineet kahville seuraa tekemään.\n\nKello löi kolme iltapäivällä, kun ruokailijat, posket yhä\npunottavampina, nousivat aterialta. Muutamat suoraan sanoen\nhoipertelivat, eivätkä olisi selviytyneet aivan vailla naapuriensa\napua. Mutta suurin osa pysyi horjumatta jaloillaan, uljaita ja\nvankkoja kantavieraita kun olivat näissä pitkissä syömingeissä,\njoita pidettiin useampia kertoja vuodessa Tonavan Liiton kilpailujen\nyhteydessä.\n\nSuuri oli näitten sangen mieslukuisten ja riehakkaiden kilpailujen\nmaine pitkin tuon pikemmin keltaisen kuin sinisen, joksi sitä ylistää\nkuulu Straussin valssi, virran varsia. Badenin herttuakunnasta,\nWürttembergistä, Baijerista, Itävallasta, Unkarista, Romaniasta,\nSerbiasta, jopa Bulgarian ja Bessarabian turkkilaisista\nmaakunnistakin tulvi niihin kilpailijoita.\n\nYhdistys oli jo ollut olemassa viisi vuotta, kukoistaen\npresidenttinsä, unkarilaisen Miclescon, taitavasti johtamana. Sen yhä\nkasvavat varat sallivat jakaa arvokkaita palkintoja kilpailuissa,\nja sen lipussa välkkyi kunniakkaita mitaleja, jotka se rehellisessä\nkilvassa oli voittanut kilpailevilta yhdistyksiltä. Tuntien\nperinpohjin jokikalastusta koskevan lainsäädännön, johtokunta\ntuki sen jäseniä sekä valtiota että yksityisiä vastaan ja osoitti\npuolustaessaan heidän oikeuksiaan ja etujaan sitä sitkeyttä,\nsaattaisi jopa sanoa sitä ammattiin kuuluvaa itsepäisyyttä, joka on\nominainen onkimiesvaistojensa vuoksi erikoiseen ihmissuvun luokkaan\nkuuluville kaksijalkaisille.\n\nJuuri toimeenpantu kilpailu oli vuoden toinen. Jo kello viisi aamulla\nkilpailijat olivat lähteneet kaupungista Tonavan vasemmalle rannalle\nvähän Sigmaringenin alapuolella. Heillä oli yllään yhdistyksen\nunivormu: lyhyt pusero, joka ei mitenkään haitannut liikkeitä,\npaksupohjaisten saappaitten varsiin pistetyt housut, leveälippainen\nvalkea lakki. Tietysti heillä oli mukanaan täydellinen kokoelma\n_Kalamiehen käsikirjassa_ lueteltuja välineitä: bamburuo'ot,\nvavat, kalakassit, peurannahkalippaisiin suljetut siimat, kohot,\nmittaluodit, kaiken kokoisiksi valetut lyijyhaulit lyijyttämistä\nvarten, tekoperhoset, perustimet, firenzeläiset jouhet. Kalastuksen\ntuli olla vapaata, millaiset kalat tahansa kelpasivat saaliiksi, ja\nkukin kalastaja sai käyttää millaista syöttiä itse tahtoi.\n\nLyönnilleen kello kuusi seisoi yhdeksänkymmentäseitsemän kilpailijaa\npaikoillaan, liehuva siima kädessä, valmiina heittämään koukkunsa.\nTorven törähdys antoi merkin, ja samanlaisella liikkeellä\nsinkautettiin yhdeksänkymmentäseitsemän siimaa virralle.\n\nKilpailua varten oli määrätty monta palkintoa, joista kaksi\nensimmäistä, sata floriinia kumpikin, piti annettaman toinen sille\nkalastajalle, joka saisi suurimman määrän kaloja, ja toinen sille,\njoka saisi painavimman kalan.\n\nMitään mainittavampaa ei tapahtunut, kunnes toisella\ntorventörähdyksellä viittä vailla yksitoista annettiin kilpailun\npäättämismerkki. Jokainen saalisosuus jätettiin tarkastettavaksi\nlautakunnalle, jonka muodostivat presidentti Miclesco ja neljä\nTonavan Liiton jäsentä. Nämä ylhäiset mahtimiehet tekisivät\npäätöksensä täysin puolueettomasti ja niin, ettei se antaisi aihetta\nmihinkään valituksiin. Sitä ei kukaan hetkeäkään epäillyt. Vaikka\nonkimiesten erikoismaailmassa ollaankin äkkipikaisia täytyi malttavin\nmielin odottaa heidän tunnontarkan tutkimuksensa tuloksia, koska\npalkinnonsaamisen piti pysyä salaisuutena palkintojen jakohetkeen\nsaakka, ja sitä ennen oli määrä syödä aamiainen, jonka tarkoitus oli\nkoota kaikki kilpailijat veljelliselle rakkaudenaterialle.\n\nNyt oli palkintojenjaon hetki tullut. Kalastajat, mainitsematta\nSigmaringenistä tulleita uteliaita, odottelivat istuen mukavasti\nkorokkeen edessä, jolla nähtiin presidentti ja muut lautakunnan\njäsenet.\n\nJa totta puhuen, jos istuimista, penkeistä tahi jakkaroista ei ollut\npuutetta, ei myöskään puuttunut pöytiä, eikä pöydiltä oluthaarikoita,\nerilaisia likööripulloja, suuria tai pieniä laseja. Kun kaikki olivat\nasettuneet paikoilleen, ja piiput tupruttelivat yhä enemmän savua,\npresidentti nousi.\n\n-- Kuulkaa...! Kuulkaa...! huudettiin joka taholta.\n\nHerra Miclesco tyhjensi aluksi kolpakon kuohuvaa olutta, jonka vaahto\nhelmeili hänen viiksiensä kärjissä.\n\n-- Rakkaat toverit, hän sanoi saksaksi, jota kieltä kaikki Tonavan\nLiiton jäsenet eri kansallisuuksistaan huolimatta ymmärsivät,\n-- älkää odottako klassisen mallin mukaan jäsenneltyä puhetta\njohdantoineen, esityksineen ja loppulauseineen. Ei, emme ole täällä\nhuumaamassa itseämme virallisilla juhlapuheilla. Minä aion vain\npuhella pikku asioistamme kuin hyville tovereille, sanonpa veljille,\njos tämä nimitys tuntuu teistä oikeutetulta näin kansainvälisessä\nkokouksessa.\n\nNämä kaksi pitkänpuoleista lausetta, jotka tavallisesti lausutaan\npuheen alussa silloinkin kun puhuja ei tahdo pitää pitkiä puheita,\notettiin vastaan yksimielisin kättentaputuksin, joihin liittyi paljon\nhyvä- ja eläköönhuutoja, ja nikotuksiakin. Ja presidentin kohottaessa\nlasiaan, kaikki täydet lasit vastasivat hänelle.\n\nHerra Miclesco jatkoi puhettaan sijoittamalla onkimiehen ihmissuvun\neturiviin. Hän huomautti, mitä kaikkia ominaisuuksia, kaikkia avuja\nantelias luonto on onkimiehelle suonut. Hän puhui siitä, kuinka\npaljon tämä tarvitsee kärsivällisyyttä, neuvokkuutta, kylmäverisyyttä\nja korkeampaa älykkyyttä, onnistuakseen tässä taiteessa, sillä\npikemmin kuin ammatti se on taidemuoto, ja hän asetti kalastuksen\npaljon metsästys-urotöiden yläpuolelle, vaikka metsämiehet niillä\nsyyttä kerskuvat.\n\n-- Voisiko metsästystä verratakaan kalastukseen? huudahti hän.\n\n-- Ei...! Ei...! vastasivat kaikki läsnäolijat.\n\n-- Mitä kehuttavaa on siinä, että tapat peltopyyn tahi jäniksen, kun\nsen näet sopivan ampumamatkan päässä ja kun koira -- onko meillä\nkoiria, meillä? -- on sen sinulle löytänyt..? Tuon otuksen näet\nkaukaa, sinulla on hyvää aikaa tähdätä sitä, ja syydät sen silmille\nlukemattomia hauleja, joista suurimman osan ammut ihan hukkaan...!\nKalaa sitä vastoin, sitä et voi silmin seurata... Se piileskelee\nvedessä... Mitä sukkelia temppuja, mitä hienoja houkuttimia, kuinka\npaljon älyä ja taitoa tarvitsetkaan saadaksesi sen tarttumaan\nkoukkuusi, nousemaan vedestä milloin tainnuksissa siiman päässä,\nmilloin sätkien ja niin sanoakseni itse onnitellen kalastajaa hänen\nvoittonsa johdosta!\n\nKuului jyriseviä hyvähuutoja. Totisesti, presidentti Miclesco osasi\nherättää vastakaikua Tonavan Liiton jäsenten tunteissa. Ymmärtäen,\nettei hän ikinä voisi mennä liian pitkälle toveriensa ylistämisessä,\nhän arvelematta ja pelkäämättä moitteita liioittelusta asetti heidän\njalon urheilunsa kaikkien muiden yläpuolelle, ylisteli pilviin asti\nkalanpyydystystieteen hartaita opetuslapsia, loihtipa vielä mieliin\nsen ylvään jumalattaren muiston, jota ylinnä palvottiin muinaisen\nRooman kalastuskisoissa, kalastusjuhlissa.\n\nYmmärrettiinkö nämä sanat? Luultavasti, koskapa niille oikein\ntömistettiin jalkoja innostuksesta.\n\nSitten, hengähdettyään ja tyhjennettyään kolpakollisen\nvalkeavaahtoista olutta, hän jatkoi:\n\n-- Minun on vielä onniteltava meitä yhdistyksemme kasvavasta\nmenestyksestä. Se saa joka vuosi uusia jäseniä, ja sen maine on\nhyvin vakiintunut koko Keski-Euroopassa. Sen saavutuksista en tahdo\nteille puhua. Ne te tunnette, teillä on niistä osanne, ja mukanaolo\nliiton kilpailuissa on suuri kunnia! Saksalainen sanomalehdistö,\ntsekkiläinen sanomalehdistö, romanialainen sanomalehdistö, ei koskaan\nole ollut kitsas lausumaan sille suuriarvoisia, ja sanon lisäksi\nansaittuja kiitoksiaan. Minä esitänkin maljan, toivoen että te siihen\nyhdytte, niille sanomalehtimiehille, jotka harrastavat Tonavan Liiton\nkansainvälistä asiaa.\n\nTietysti presidentti Miclescon esittämään maljaan yhdyttiin. Pullot\ntyhjenivät laseihin ja lasien sisältö kurkkuihin yhtä helposti kuin\nsuuren virran ja sen lisäjokien vesi virtaa mereen.\n\nOlisi lopetettu siihen, jos presidentin puhe olisi päättynyt tähän\näskeiseen maljaan. Mutta oli juotava toisia, yhtä ilmeisen sopivia\nmaljoja.\n\nPresidentti oli noussut jälleen ojentaen vartalonsa täyteen\nmittaansa sihteerin ja rahastonhoitajan keskellä, jotka hekin olivat\nseisaallaan. Oikeassa kädessä kullakin oli lasi samppanjaa, vasen oli\nlaskettuna sydämelle.\n\n-- Juon Tonavan Liiton maljan, sanoi herra Miclesco, luoden katseensa\nkaikkiin läsnäoleviin.\n\nKaikki olivat nousseet. Toiset olivat kiivenneet penkeille, muutamat\npöydille, ja yhtenä miehenä yhdyttiin herra Miclescon esittämään\nmaljaan.\n\nKun lasit oli tyhjennetty, tämä jatkoi jälleen, täytettyään lasit\nhänen ja hänen vierustoveriensa edessä seisovista ehtymättömistä\npulloista:\n\n-- Eläköön eri kansallisuudet, badenilaiset, württembergiläiset,\nbaijerilaiset, itävaltalaiset, unkarilaiset, serbialaiset,\nvalakialaiset, moldaulaiset, bulgarialaiset ja bessarabialaiset,\njotka Tonavan Liitto lukee jäsentensä joukkoon!\n\nJa bessarabialaiset, bulgarialaiset, moldaulaiset, valakialaiset,\nserbialaiset, unkarilaiset, itävaltalaiset, baijerilaiset,\nwürttembergiläiset ja badenilaiset vastasivat hänelle yhtenä miehenä,\njuoden lasinsa pohjaan.\n\nVihdoin presidentti lopetti puheensa, lausuen juovansa yhdistyksen\njokaisen jäsenen terveydeksi. Mutta kun näiden lukumäärä nousi\nneljäänsataan seitsemäänkymmeneenkolmeen, hänen oli valitettavasti\npakko yhdistää heidät kaikki yhteen ainoaan maljaan.\n\nSiihen vastattiin taas lukemattomin eläköönhuudoin, joita jatkui niin\nkauan kuin äänivaroja riitti.\n\nSiihen päättyi ohjelman toinen numero. Ensimmäinen oli ollut\nyhteinen veljesateria. Kolmantena oli oleva palkinnonsaajain nimien\njulistaminen.\n\nOn aivan luonnollista, että jokainen odotti levottomana, sillä, kuten\njo on sanottu, lautakunnan salaisuus ei ollut päässyt julki. Mutta\nnyt hetki oli tullut, jolloin se vihdoinkin saataisiin tietää.\n\nPresidentti Miclesco ryhtyi lukemaan molempien luokkien virallista\npalkintoluetteloa.\n\nYhdistyksen sääntöjen mukaisesti ensiksi tuli julistaa\nvähempiarvoiset palkinnot, jotta voiton seppeleen saaneitten\nluettelon lukeminen kävisi asteittain yhä mielenkiintoisemmaksi.\n\nAlempien palkintojen saajat kalojenmäärää koskevassa luokassa\nastuivat heidän nimiään huudettaessa korokkeen eteen. Presidentti\nsyleili heitä, ojentaen heille kunniakirjan ja rahasumman, joka\nvaihteli saavutetun arvoasteen mukaan.\n\nVerkkolaukkujen sisältämät kalat olivat niitä, joita jokainen\nkalastaja voi saada Tonavan vesiltä: rautakaloja, särkiä, kivikaloja,\npunakampeloita, ahvenia, tuutaimia, haukia, ankeriaita ynnä muita.\nValakialaisia, unkarilaisia, badenilaisia, württembergiläisiä oli\nnäitten alempien palkintojen saajain nimiluettelossa.\n\nToinen palkinto annettiin 77 kalasta Weber-nimiselle saksalaiselle,\njonka menestystä tervehdittiin innokkain kättentaputuksin. Tämä\nWeber olikin hyvin tunnettu toveriensa keskuudessa. Jo monet kerrat\nhänet oli edellisissä kilpailuissa asetettu etupäähän, ja yleisesti\nodotettiin, että hän sinä päivänä olisi saanut ensimmäisen palkinnon\nkalojenmäärää koskevassa luokassa.\n\nEi, vain 77 kalaa oli hänen verkossaan, 77 tarkkaan ja moneen kertaan\nlukien. Eräs toinen, jollei taitavampi, niin ainakin onnellisempi\nkilpailija oli tuonut niitä 89 kappaletta.\n\nTämän mestarikalastajan nimi huudettiin sitten julki. Se oli\nunkarilainen Ilja Brusch.\n\nKokoontunut väkijoukko hämmästyi kovin eikä taputtanut käsiään\nkuullessaan mainittavan tämän unkarilaisen nimen, jota Tonavan Liiton\njäsenet eivät tunteneet, mies kun vasta aivan äskettäin oli tullut\nsen jäseneksi.\n\nKun palkinnonsaaja ei katsonut tarpeelliseksi astua esiin\nvastaanottamaan sadan floriinin palkintoa, presidentti Miclesco\nenempää viivyttelemättä siirtyi lukemaan kalojen painon luokassa\npalkinnon voittaneiden luetteloa. Palkitut olivat romanialaisia,\nslaavilaisia ja itävaltalaisia. Kun toisen palkinnon saajan nimi\nhuudettiin, sille taputettiin käsiä samoin kuin saksalaisen Weberin\nnimelle. Herra Ivetozar, toinen presidentin vierustovereista, voitti\npalkinnon, hän kun oli saanut kolmen ja puolen naulan painoisen\nankeriaan, joka varmasti olisi päässyt karkuun vähemmän taitavalta ja\nkylmäveriseltä onkimieheltä. Ivetozar oli yhdistyksen huomatuimpia,\ntoimekkaimpia ja innokkaimpia jäseniä ja oli siihen mennessä\nvoittanut suurimman joukon palkintoja. Häntä tervehdittiinkin\nyksimielisin kättentaputuksin.\n\nJaettavana oli enää vain tämän luokan ensimmäinen palkinto, ja\nsydämet pamppailivat odottaessa voittajan nimeä.\n\nMikä hämmästys, jopa enemmän kuin hämmästys, pikemminkin ällistys\nvaltasikaan kaikki, kun presidentti Miclesco äänellä, jonka\nvavahtelua hän ei voinut hillitä, lausui seuraavat sanat:\n\n-- Ensimmäisen palkinnon kalojen painoluokassa saa seitsemäntoista\nnaulan hauesta unkarilainen Ilja Brusch.\n\nSuuri hiljaisuus syntyi läsnäolevassa seurassa. Taputtamaan valmiit\nkädet jäivät liikkumattomiksi, voittajaa tervehtimään valmiit\nsuut vaikenivat. Voimakas uteliaisuuden tunne jähmetytti kaikki\nliikkumattomiksi.\n\nNäyttäytyisikö vihdoinkin Ilja Brusch? Tulisiko hän vastaanottamaan\npresidentti Miclescolta kunniakirjat ja niiden mukana kaksisataa\nfloriinia?\n\nÄkkiä kuului äänten sorinaa kautta väkijoukon.\n\nEräs läsnäolijoista, joka siihen saakka oli pysytellyt vähän\nsyrjässä, astui koroketta kohti.\n\nSe oli unkarilainen Ilja Brusch.\n\nPäätellen hänen kasvoistaan, joista parta oli huolellisesti ajeltu\nja joiden yläpuolella kaareutui tuuhea sysimusta tukka, Ilja Brusch\nei ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Keskikokoa voimakkaampana,\nleveäharteisena ja tanakkaryhtisenä, hän näytti olevan tavattoman\nvoimakas mies. Saattoi todella kummastella, että niin rotevaa miestä\nmiellyttivät ongintaurheilun levolliset ajanvietteet siihen määrään,\nettä hän oli saavuttanut tässä vaikeassa taidossa mestaruuden, josta\nkilpailun tulos oli eittämättömänä todisteena.\n\nToinen varsin eriskummainen seikka: Ilja Bruschia lienee tavalla tahi\ntoisella vaivannut jokin näkövika. Isot mustat silmälasit peittivät\nnäet hänen silmänsä, joiden väriä olisi ollut mahdoton erottaa.\nMutta onhan näkö kallisarvoisin aisti sille, joka intohimoisesti\ntarkkaa kohon tuskin huomattavia liikkeitä, ja hyviä silmiä tarvitsee\nvälttämättä, ken tahtoo tehdä tyhjiksi kalan monenmoiset kavalat\nmetkut.\n\nMutta kummasteltiinpa tahi ei, muuta neuvoa ei ollut kuin taipuminen.\nKun lautakunnan puolueettomuutta ei saattanut epäillä, oli Ilja\nBrusch kilpailun voittaja, vieläpä tilanteessa, jollaista Liiton\njäsenten muistamana aikana ei koskaan ennen ollut vallinnut.\nMiesjoukon kylmäkiskoisuus siis hälveni, ja kyllin kuuluvat\nkättentaputukset tervehtivät voittajaa hänen vastaanottaessaan\nkunniakirjansa ja palkintonsa presidentti Miclescon kädestä.\n\nKun se oli tehty, Ilja Brusch, sen sijaan että olisi astunut alas\nkorokkeelta, keskusteli hetken presidentin kanssa ja kääntyi sitten\nläsnäolijoihin päin pyytäen kädenliikkeellä hiljaisuutta, jonka hän\nsaikin syntymään kuin taikomalla.\n\n-- Hyvät herrat ja rakkaat toverit, sanoi Ilja Brusch, -- sallikaa\nminun lausua teille muutama sana, koska presidenttimmekin on\nsuvainnut antaa minulle siihen luvan.\n\nÄsken niin meluisassa salissa olisi nyt kuullut kärpäsen lentävän.\nMihin tähtäsi tämä puhe, jota ohjelma ei edellyttänyt?\n\n-- Haluan ensin kiittää teitä, jatkoi Ilja Brusch, --\nmyötämielestänne ja kättentaputuksistanne, mutta pyydän teitä\nuskomaan, etten ylpeile enempää kuin sopivaa on saavuttamastani\nkaksinkertaisesta menestyksestä. Tiedän varsin hyvin, että\nmenestyksen, jos se olisi langennut ansiokkaimman osalle, olisi\nsaavuttanut joku vanhempi jäsen Tonavan Liitossa, jossa on niin\nrunsaasti uljaita kalamiehiä. Minä saan siitä kiittää onnellista\nsattumaa pikemmin kuin omaa ansiotani.\n\nNämä vaatimattomat alkusanat saivat osakseen hyväksyvää arvonantoa\nläsnäolijain taholta, kuului jopa useita hillittyjä hyvä-huutoja.\n\n-- Tämä onnellinen sattuma minun on nyt jotenkin ansaittava, ja sitä\nvarten olen keksinyt tuuman, jonka luulen kiinnostavan tätä kuulujen\nkalamiesten seuraa.\n\n-- Tiedätte varsin hyvin, rakkaat toverit, että huippuennätykset ovat\nnykyään muodissa. Miksi emme noudattaisi toisten, meidän urheiluamme\nvarmasti alempiarvoisten urheilulajien sankareiden esimerkkiä, miksi\nemme koettaisi saavuttaa kalastuksen huippuennätystä?\n\nTukahdutettuja huudahduksia kuului sieltä täältä kuulijain joukosta.\nHuudettiin \"Totta tosiaan!\" -- \"Kas, kas!\" -- \"Miksipä ei?\" --\njokainen seuranjäsen kun ilmaisi vaikutelmansa oman erityisen\nluonnonlaatunsa mukaisesti.\n\n-- Kun tämä ajatus ensi kerran tuli mieleeni, jatkoi sillä välin\npuhuja, -- hyväksyin sen heti ja ymmärsin myös, missä oloissa se oli\ntoteutettava. Se seikka, että olen Tonavan Liiton jäsen, huojensi\nsitä paitsi pulmaa. Tonavan Liiton miehenä minun tuli vain Tonavalta\npyytää yritykseni onnellista ratkaisua. Olen siis päättänyt kulkea\nmaineikasta virtaamme alas sen lähteiltä Mustallemerelle asti ja\nelää tämän kolmentuhannen kilometrin matkan kestäessä yksinomaan\nkalastukseni tuotteilla. Onni, joka on suosinut minua tänään,\nlisäsi vielä, jos mahdollista, haluani suorittaa tämä matka, jonka\nmielenkiintoisuuden, siitä olen varma, te osaatte oikein arvostella.\nSen vuoksi ilmoitan teille jo nyt lähtöni ajan, joka on määrätty\nkymmenenneksi päiväksi elokuuta, eli siis ensi torstaiksi, ja pyydän\nteitä kaikkia kokoontumaan sinä päivänä tarkalleen sille paikalle,\nmistä Tonava alkaa.\n\nOn helpompi kuvitella kuin sanoin kuvata sitä innostusta, jonka\ntämä odottamaton tiedonanto nostatti. Viiden minuutin ajan vallitsi\neläköön-huutojen ja raivokkaiden kättentaputusten myrsky.\n\nMutta moinen tapahtuma ei voinut päättyä siihen. Herra Miclesco\nymmärsi sen ja toimi niin kuin aina oikean presidentin tavoin. Hän\nnousi vielä kerran ehkä hiukan raskaasti molempien vierustoveriensa\nkeskelle.\n\n-- Toverimme Ilja Bruschin malja! huusi hän liikutetulla äänellä,\nheiluttaen kädessään samppanjalasia.\n\n-- Toverimme Ilja Bruschin malja! vastasivat läsnäolijat jyrisevällä\näänellä, ja sitä seurasi heti syvä äänettömyys, ihmislapset kun\nvalitettavasti eivät ole luodut niin, että voisivat huutaa ja juoda\nsamalla kertaa.\n\nÄänettömyyttä ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Poreileva viini oli\npian antanut väsyneille kurkuille taas uutta voimaa, joka sai ne\nesittämään vielä lukemattomia maljoja, kunnes yleisen hilpeyden\nvallitessa päättyivät nämä mainiot Tonavan Liiton elokuun 5. päivänä\n1876, Sigmaringenin sievässä pikkukaupungissa toimeenpanemat\nongintakilpailut.23\n\n\n\n\nTONAVAN LÄHTEILLÄ\n\n\nOliko Ilja Brusch, ilmoittaessaan Kalamiesten Majaan kokoontuneille\ntovereilleen päätöksensä kulkea Tonavaa alas siima kädessä,\ntavoitellut kunniaa? Jos se oli hänen tarkoituksensa, hän saattoi\nkehua sen saavuttaneensa.\n\nSanomalehdistö oli puuttunut asiaan, ja kaikki Tonavan seudun lehdet\npoikkeuksetta olivat omistaneet Sigmaringenin kilpailulle laajempia\ntahi suppeampia artikkeleita, mutta aina ne olivat omiaan hivelemään\nsuloisesti voittajan itserakkautta. Hänen nimensä oli tulemassa\nyleisesti suosituksi.\n\nJo seuraavana päivänä, elokuun numerossaan, oli ennen muuta Wienin\n_Neue Freie Presse_ julkaissut seuraavan uutisen:\n\n\"Tonavan Liiton viimeinen kalastuskilpailu päättyi eilen\nSigmaringenissa kerrassaan repäisevästi, ja sankarina oli muuan\nunkarilainen nimeltä Ilja Brusch, eilen tuntematon, tänään melkein\nkuuluisa.\n\n-- 'Mitä teki sitten Ilja Brusch', kysytte, 'ansaitakseen moisen\näkkikunnian?'\n\n-- Ensinnäkin tämän taitavan miehen onnistui voittaa molemmat\nensimmäiset palkinnot, sekä kalojen painon että lukumäärän luokassa\nja jättää kauas jälkeen kaikki kilpailijansa, eikä moista kuulu\nkoskaan ennen tapahtuneen, ei siitä saakka kun sellaisia kilpailuja\non pidetty. Se on jo melko paljon, se. Mutta ei siinä kyllin.\n\n-- Korjattuaan moisen laakerisadon, saavutettuaan näin loistavan\nvoiton, luulisi voittajan nauttivan ansaittua lepoa. Mutta sitä\nmieltä ei ole tämä unkarilainen yllättäjä. Hän valmistautuu\nhämmästyttämään meitä vielä enemmän.\n\nJos meillä on oikeat tiedot, -- ja tunnetaanhan tiedonantojemme\nluotettavuus --, niin Ilja Brusch lienee ilmoittanut tovereilleen\naikovansa kulkea siima kädessä koko Tonavan juoksun alkaen sen\nlähteiltä Badenin herttuakunnassa sen yhtymiseen Mustaanmereen, eli\nsiis noin kolmentuhannen kilometrin matkan.\n\n-- Aiomme antaa lukijoillemme tuoreet tiedot tämän omalaatuisen\nyrityksen vaiheista.\n\nEnsi torstaina, 10. päivänä elokuuta, on Ilja Bruschin määrä\nlähteä liikkeelle. Toivottakaamme hänelle onnellista matkaa, mutta\ntoivokaamme myös, että tämä ansiokas kalamies ei hävitä kokonaan\nsukupuuttoon suuren kansainvälisen virran vesissä asustavaa väkeä!\"\n\nNäin siis lausui Wienin _Neue Freie Presse_. Budapestin _Pester\nLloyd_ osoitti yhtä suurta innostusta, samoin Belgradin _Srbské\nNovine_ ja Bukarestin _Rumânul_, joissa uutinen paisui artikkelin\nmittaiseksi.\n\nTämä kaikki oli omiaan kohdistamaan huomion Ilja Bruschiin, ja jos on\ntotta, että sanomalehdet kuvastavat yleistä mielipidettä, hän saattoi\ntoivoa herättävänsä mielenkiintoa, joka kasvaisi sitä mukaa kuin hän\nmatkallaan etenisi.\n\nTapaisihan hän sitä paitsi tärkeimmissä kaupungeissa matkan varrella\nTonavan Liiton jäseniä, jotka katsoisivat velvollisuudekseen osaltaan\nkartuttaa toverinsa kunniaa. Varmaan hän heiltä saisi tarpeen tullen\napua ja kannatusta.\n\nJo nyt sanomalehtien huomautukset herättivät vilpitöntä\nmyötämielisyyttä kalamiespiireissä. Näiden ammattimiesten silmissä\nIlja Bruschin yritys sai tavattoman merkityksen, ja monet\nLiiton miehet, jotka vasta päättynyt kilpailu oli houkutellut\nSigmaringeniin, olivat jääneet sinne, ollakseen läsnä Tonavan Liiton\nsankarin matkallelähdössä.\n\nMies, jonka varmaan ei tarvinnut valitella heidän sielläolonsa\njatkumista, oli Kalamiesten Majan isäntä. Elokuun 8. päivän\niltapuolella, sen päivän aaton aattona, jonka voittaja oli määrännyt\nmerkillisen matkansa alkupäiväksi, eleli yli kolmekymmentä\njuomaveikkoa yhä iloista elämää suuressa salissa tässä ravintolassa,\njonka kassa valikoidun vierasjoukon kulutuskyvyn ansiosta sai\nodottamattoman hyvät tulot.\n\nMutta huolimatta sen tapahtuman läheisyydestä, joka oli pidättänyt\nnämä uteliaat Hohenzollernin pääkaupungissa, ei Kalamiesten Majassa\nelokuun 8. päivän illalla puheltu päivän sankarista. Toinen näille\nsuuren virran rantaseutujen asukkaille vielä tärkeämpi tapahtuma oli\nyleisenä puheenaiheena ja kuohutti kaikkien näiden miesten mieliä.\n\nTämä kohu ei ollut mitenkään liioiteltua, vaan erittäin vahvat\ntosiasiat osoittivat sen täysin oikeutetuksi.\n\nJo useita kuukausia olivat näet Tonavan rantojen vitsauksena olleet\nalinomaiset varkaudet. Lukemattomia maataloja oli rosvottu, ryöstetty\nherraskartanoita, murtovarkaitten uhreiksi oli joutunut huviloita,\nja monet ihmiset olivat menettäneet jopa henkensä yrittäessään tehdä\nvastarintaa pahantekijöille, joita oli mahdoton saada kiinni.\n\nIlmeistä oli, että sellaista rikosten sarjaa eivät olleet voineet\ntehdä ketkään yksityiset henkilöt. Oltiin varmasti tekemisissä\nhyvin järjestetyn ja urotöistään päättäen epäilemättä mieslukuisen\nrosvojoukkion kanssa.\n\nOmituinen seikka: joukko harjoitti toimintaansa ainoastaan Tonavan\nvälittömässä läheisyydessä. Kahta kilometriä kauempana virrasta,\nsen molemmin puolin, ei koskaan ollut voitu laillisesti todistaa\nainoatakaan rikosta sen tekemäksi. Sen toimintapiiri näytti kuitenkin\nolevan näin rajoitettu vain leveydeltään, ja rosvot, joita ei\nmissään onnistuttu tapaamaan itse teosta, ryöstelivät yhtäläisesti\nvirran itävaltalaisia, unkarilaisia, serbialaisia ja romanialaisia\nrannikoita.\n\nTekosensa tehtyään he katosivat seuraavaan rikokseen saakka, joka\ntehtiin joskus satojen kilometrien päässä edellisestä. Sillä välin\nei heistä tavattu jälkeäkään. He näyttivät haihtuneen ilmaan, samoin\nkuin ne joskus perin hankalasti kuljetettavat tavarat, jotka olivat\njoutuneet heidän saaliiksensa.\n\nAsianomaiset hallitukset olivat lopulta käyneet levottomiksi näiden\njatkuvien rikosten johdosta, jotka luultavasti olivat mahdolliset\nvastapuolen puuttuvan yhteistoiminnan vuoksi. Sen johdosta oli\nsyntynyt diplomaattinen kirjeenvaihto, ja elokuun 8. päivän aamuna\nsanomalehdet ilmoittivat, että neuvottelujen tuloksena oli ollut\nkansainvälisen, pitkin koko Tonavan juoksua jaetun, yhden ainoan\npäällikön käskyvallan alaisen poliisijärjestön luominen. Päällikön\nvalitsemisessa oli ollut erikoisia vaikeuksia, mutta lopulta oli\npäästy yksimielisyyteen unkarilaisesta, paikkakunnallaan hyvin\ntunnetusta poliisimiehestä, nimeltä Karl Dragoch.\n\nKarl Dragoch oli todella huomattava poliisimies, eikä vaikeaa\ntehtävää, joka hänelle uskottiin, olisi voitu uskoa ansiokkaammalle\nhenkilölle. Hän oli puolivälissä neljääkymmentä, keskikokoinen,\nlaihanpuoleinen, ja vahvempi henkisiltä voimavaroiltaan kuin\nruumiinvoimiltaan. Hän oli kuitenkin kylliksi roteva kestääkseen\nammattiinsa kuuluvat rasitukset ja kylliksi urhea uhmatakseen sen\nvaaroja. Virallisesti hän asui Budapestissa, mutta useimmiten\nhän oleskeli maaseudulla, ja toimi jossakin arkaluontoisessa\netsiväntehtävässä. Taitaen täydellisesti saksan-, romanian-,\nserbian-, bulgarian- ja turkinkieltä, puhumattakaan omasta\näidinkielestään unkarista, hän ei koskaan joutunut pulaan, ja\nnaimattomana miehenä hänen ei tarvinnut pelätä, että perhehuolet\ntulisivat haittaamaan hänen liikkeittensä vapautta.\n\nHänen nimityksellään oli, kuten sanotaan, hyvä sanomalehtimenestys.\nYleisö puolestaan hyväksyi sen yksimielisesti. Kalamiesten\nMajan suuressa salissa uutinen siitä otettiin vastaan erikoisen\nimartelevalla tavalla.\n\n-- Vaali ei olisi voinut onnistua paremmin, vakuutti ravintolan\nlamppuja sytytettäessä herra Ivetozar, vasta päättyneen kilpailun\nkalojen painoluokan toisen palkinnon saaja. -- Tunnen Dragochin. Hän\non mies.\n\n-- Ja taitava mies, lisäsi presidentti Miclesco.\n\n-- Toivokaamme, huudahti eräs kroatilainen, jonka vähän vaikeasti\näännettävä nimi oli Svrb, Wienin eräässä esikaupungissa olevan\nvärjäämön omistaja, -- että hänen onnistuu puhdistaa virran rannat.\nElämä niillä ei todellakaan enää ole ollut siedettävää!\n\n-- Karl Dragochilla on kovat miehet vastassaan, sanoi saksalainen\nWeber kohauttaen olkaansa. -- Täytyy nähdä hänet työssä.\n\n-- Työssä! huudahti herra Ivetozar. -- Hän on työssä jo, älkää sitä\nepäilkö.\n\n-- Varmasti! myönsi herra Miclesco. -- Karl Dragoch ei ole mies, joka\nhukkaa aikaansa. Jos hänen nimityksestään on kulunut neljä päivää,\nkuten sanomalehdet sanovat, hän on jo ainakin kolme niistä ollut\ntäydessä toimessa.\n\n-- Mistähän päästä hän aikoo alkaa? kysyi herra Piscea,\nromanialainen, jolla oli kuin nimenomainen onkimiehelle tilattu nimi.\n[_Kala_ on latinaksi _piscis_. -- Suom.]. -- Olisin kovin ymmällä,\nsen tunnustan, jos olisin hänen asemassaan.\n\n-- Juuri siksihän sinua ei ole siihen pantukaan, veliseni, vastasi\nleikkisästi eräs serbialainen. -- Karl Dragoch, hän ei ole ymmällä,\nole varma siitä. Mutta toista on sanoa sinulle, millainen hänen\nsuunnitelmansa on. Ehkä hän on lähtenyt Belgradiin, ehkä jäänyt\nBudapestiin... Jollei hän ole sitten pitänyt parempana tulla juuri\ntänne Sigmaringeniin ja istu tällä hetkellä joukossamme täällä\nKalamiesten Majassa!\n\nTämä otaksuma herätti suurta hilpeyttä.\n\n-- Meidänkö joukossamme! huudahti herra Weber. -- Koetat syöttää\nmeille mahdottomia, Mihail Mihailovitsh. Miksi hän tänne tulisi.\nMiesmuistiin ei täällä ole tarvinnut ilmoittaa pienintäkään rikosta?\n\n-- Noh! tokaisi vastaan Mihail Mihailovitsh, -- vaikkapa vain olemaan\nläsnä Ilja Bruschin lähtiessä ylihuomenna. Se mies on hänestä kenties\nmielenkiintoinen... Elleivät sitten Ilja Brusch ja Karl Dragoch ole\nsama mies.\n\n-- Mitä, sama mies! huudettiin joka taholta. -- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Jumaliste, se olisi kerrassaan mainiota! Palkinnonsaajaa ei kukaan\naavistaisi naamioituneeksi poliisimieheksi, joka siten saattaisi\ntäysin vapaasti tarkastaa Tonavan.\n\nTämä huima päähänpisto levähdytti toisilta juomaveikoilta silmät\nselälleen. Sitä Mihail Mihailovitshia! Ei kellään muulla kuin hänellä\nollut moisia mietteitä!\n\nMutta Mihail Mihailovitsh ei pitänyt erikoisemmin kiinni siitä, mitä\njuuri oli uskaltanut lausua.\n\n-- Ellei ... aloitti hän, käyttäen lausetapaa, johon hän ilmeisesti\noli tottunut.\n\n-- Ellei?\n\n-- Ellei Karl Dragochilla ole sitten muu syy tulla tänne, jatkoi hän,\nsiirtyen äkkiä toiseen yhtä huimapäiseen arveluun.\n\n-- Mikä syy?\n\n-- Otaksukaa esimerkiksi, että tämä tuuma kulkea Tonavaa alas siima\nkädessä näyttää hänestä epäilyttävältä.\n\n-- Epäilyttävältä...! Miksi?\n\n-- Kah, eihän olisi veijarinkaan hullumpaa piiloutua kalamiehen\nnahkaan, varsinkaan niin huomatun kalamiehen. Sellainen kuuluisuus\non yhtä hyvä suoja kuin mikä väärä nimi tahansa. Voisi mukavasti\ntehdä sen seitsemät kepposet, kunhan vain kalastelisi väliaikoina\nvetääkseen ihmisiä nenästä.\n\n-- Niin, mutta tulisi osata kalastaa, huomautti arvokkaasti\npresidentti Miclesco, -- ja se on vain kunnon ihmisille varattu etu.\n\nTämä kenties hieman uskallettu moraalinen huomautus sai osakseen\ninnokkaita kättentaputuksia intohimoisilta kalamiehiltä. Mihail\nMihailovitsh käytti huomattavan hienotunteisesti innostuksen\ntarjoamaa tilaisuutta.\n\n-- Presidentin malja! huudahti hän, kohottaen lasiaan.\n\n-- Presidentin malja! toistivat kaikki juomaveikot tyhjentäen omansa\nkuin yhtenä miehenä.\n\n-- Presidentin malja! toisti muuan yksinään pöydän ääressä istuva\nravintolavieras, joka jo jonkin aikaa oli näyttänyt vilkkaasti\ntarkkailevan ympärillään käytyä keskustelua.\n\nHerra Miclesco antoi arvoa tämän tuntemattoman kohteliaisuudelle ja\nkiittääkseen häntä siitä hän kääntyi ikään kuin juodakseen miehen\nmaljan. Yksinäinen vieras, joka epäilemättä arveli tämän kohteliaan\neleen häivyttäneen jäykkyyden seurustelusta, katsoi nyt voivansa\nilmaista käsityksensä arvoisille läsnäolijoille.\n\n-- Hyvin vastattu, totta tosiaan! sanoi hän. -- Niin, aivan oikein,\nkalastus on kunnon ihmisten harrastus.\n\n-- Onko meillä ehkä kunnia puhua urheilutoverin kanssa? kysyi herra\nMiclesco lähestyen tuntematonta.\n\n-- Korkeintaan asianharrastajan kanssa, joka ihailee mestaritemppuja,\nvastasi tämä vaatimattomasti, -- mutta en ole niin julkea, että\npyrkisin niitä jäljittelemään.\n\n-- Ikävä kyllä, herra...?\n\n-- Jäger.\n\n-- Ikävä kyllä, herra Jäger, minun täytyy siitä päätellä, ettemme\nkoskaan saa kunniaa lukea teitä Tonavan Liiton jäsenten joukkoon.\n\n-- Kukapa tietää? vastasi herra Jäger. -- Ehkäpä joskus minäkin\npäätän tarttua toimeen... ongenvapaan, tarkoitan, ja silloin varmasti\nliityn joukkoonne, jos vain täytän pääsyä varten määrätyt ehdot.\n\n-- Älkää sitä epäilkö, herra Miclesco kiiruhti vakuuttamaan. Häntä\nkannusti toivo saada hankituksi Liittoon uusi jäsen. -- Näitä sangen\nyksinkertaisia ehtoja on vain neljä. Ensimmäinen on vaatimattoman\nvuosimaksun suorittaminen. Se on tärkein.\n\n-- Tietysti, myönsi herra Jäger nauraen.\n\n-- Toinen on se, että pidätte kalastuksesta. Kolmas on, että olette\nmiellyttävä toveri, ja katson tämän kolmannen ehdon jo olevan\ntäytetyn.\n\n-- Olette kovin ystävällinen! kiitti herra Jäger.\n\n-- Neljäs vuorostaan on vain nimenne ja osoitteenne kirjoittaminen\nluetteloihin. Nythän jo tiedän nimenne; kun siis saan osoitteenne...\n\n-- Wien, Leipziginkatu 43.\n\n-- ... niin teistä tulee täysvalmis Liiton mies, joka maksaa\nkaksikymmentä kruunua vuodessa.\n\nMolemmat keskustelijat alkoivat nauraa makeasti.\n\n-- Eikö muita muodollisuuksia? kysyi herra Jäger.\n\n-- Ei muita.\n\n-- Ei esitettävä henkilöllisyyspapereita?\n\n-- Muistakaa, herra Jäger, vastasi herra Miclesco moittivaan sävyyn,\n-- ollakseen onkimies...\n\n-- Aivan oikein, myönsi herra Jäger. -- Sitä paitsi se tuskin on\ntarpeellista. Kaikki Tonavan Liiton jäsenet kai tuntevat toisensa.\n\n-- Asian laita on päinvastoin, oikaisi herra Miclesco. -- Ajatelkaa\ntoki! Eräät tovereistamme asuvat täällä Sigmaringenissa ja toiset\nMustanmeren rannoilla. Se ei helpota tutustumista toisiinsa.\n\n-- Totta kyllä.\n\n-- Niin, esimerkiksi hämmästyttävää voittajaamme viime kilpailuissa...\n\n-- Ilja Bruschia?\n\n-- Niin juuri. Kukaan meistä ei tunne häntä.\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Se on tosiasia, vakuutti herra Miclesco. -- Tosin hän onkin\nvasta parin viikon ajan kuulunut Liittoon. Kaikille Ilja Brusch oli\nyllätys, paremmin sanoen kerrassaan ilmestys.\n\n-- Siis se mitä kilpa-ajokielellä sanotaan 'ulkolaiseksi'?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Mistä maasta hän on kotoisin, tämä ulkolainen?\n\n-- Hän on unkarilainen.\n\n-- Samoin kuin te siis. Sillä tehän olette unkarilainen, luulisin,\nherra presidentti.\n\n-- Puhdasrotuinen, herra Jäger, Budapestin unkarilainen.\n\n-- Kun sitä vastoin Ilja Brusch...?\n\n-- On Szalkasta kotoisin.\n\n-- Mikä se Szalka on?\n\n-- Se on kauppala, pikkukaupunki, jos niin tahdotte, Ipoly nimisen\nTonavaan laskevan joen rannalla, pari peninkulmaa Budapestin\nyläpuolella.\n\n-- Sen miehen kanssa te siis ainakin, herra Miclesco, voitte\nnaapurina seurustella, huomautti herra Jäger nauraen.\n\n-- En ainakaan ennen kuin parin kolmen kuukauden kuluttua, vastasi\nsamaan sävyyn Tonavan Liiton presidentti. -- Sen ajan hän kyllä\ntarvitsee matkaansa.\n\n-- Jollei se jää häneltä tekemättä! pisti leikkisä serbialainen\nväliin, sekaantuen muitta mutkitta keskusteluun.\n\nMuitakin kalamiehiä tuli paikalle. Herra Jäger ja Miclesco joutuivat\npienen ryhmän keskelle.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi herra Miclesco. -- Teillä on\nloistava mielikuvitus, Mihail Mihailovitsh.\n\n-- Pelkkää leikkiä, rakas presidentti, vastasi keskeyttäjä. -- Jos\nnyt Ilja Brusch, kuten arvelette, ei voi olla poliisimies eikä\npahantekijä, niin miksei hän olisi saattanut näyttää meille, kuten\nsanotaan, pitkää nenää, ja olla vain yksinkertaisesti ilveilijä?\n\nHerra Miclesco otti asian vakavalta kannalta.\n\n-- Teidän leikkinne on pahanilkistä, Mihail Mihailovitsh, vastasi\nhän. -- Se voi piankin tuottaa teille ikävyyksiä. Ilja Brusch tuntui\nminusta kunnon mieheltä ja vakavalta myös. Sitä paitsi hän on Tonavan\nLiiton jäsen. Enempää minun ei tarvitse sanoa.\n\n-- Hyvä! huudettiin joka taholta.\n\nNäyttämättä kovinkaan nolostuneen saamistaan nuhteista, Mihail\nMihailovitsh käytti ihmeteltävän näppärästi tätä uutta maljan\nesittämistilaisuutta.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi hän, tarttuen tuoppiinsa, -- Ilja\nBruschin malja!\n\n-- Ilja Bruschin malja! vastasivat kuorona läsnäolijat, muiden mukana\nherra Jäger, joka tunnollisesti tyhjensi lasinsa viimeistä pisaraa\nmyöten.\n\nMihail Mihailovitshin päähänpisto ei kuitenkaan ollut niinkään\nvailla järkeä. Ilmoitettuaan hyvin huomiotaherättävästi päätöksensä\nIlja Brusch ei ollut sen koommin näyttäytynyt, eikä kukaan ollut\nenää kuullut hänestä. Eikö ollut omituista, että hän oli pysytellyt\nniin syrjässä, ja eikö aiheellisestikin saattanut otaksua, että\nhän oli tahtonut puijata liian herkkäuskoisia tovereitaan? Missään\ntapauksessa ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan, ennen kuin\npäästäisiin varmuuteen tästä. Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua\ntiedettäisiin, mitä asiasta piti ajatella.\n\nEi tarvinnut muuta kuin siirtyä muutaman peninkulman päähän\nSigmaringenista virtaa ylöspäin. Siellä he tapaisivat varmasti Ilja\nBruschin, mikäli tämä oli niin vakava mies kuin presidentti niin\nluottavasti vakuutti.\n\nMuuan vaikeus saattoi kuitenkin ilmaantua. Oliko suuren virran\nlähteen paikka tarkalleen määrätty? Osoittivatko kartat sen\ntäsmälleen? Siinä kohden oli jonkin verran epätietoisuutta, ja kun\nkoetettaisiin tavata Ilja Brusch joltakin paikalta, hän saattaisi\nolla jossakin muualla.\n\nTietysti on varmaa, että Tonava, muinaiskansojen Ister, saa alkunsa\nBadenin suurherttuakunnasta. Maantieteilijät vakuuttavat myös,\nettä se alkaa kuusi astetta kymmenen minuuttia itäistä pituutta ja\nneljäkymmentäviisi astetta neljäkymmentäkahdeksan minuuttia pohjoista\nleveyttä. Mutta tämä määritelmä, jos se myönnetään oikeaksi, menee\nvain piirin minuuttiin eikä sekuntiin saakka, ja siitä saattaa\naiheutua jotensakin tuntuva epätarkkuus. Mutta siimahan oli\nheitettävä juuri siihen paikkaan, mistä ensimmäinen pisara Tonavan\nvettä alkaa juosta alas Mustaamerta kohti.\n\nErään tarun mukaan, joka kauan oli maantieteellisen totuuden arvossa,\nTonava muka saa alkunsa keskeltä Fürstenbergin ruhtinasten puutarhaa.\nSen kehtona on muka marmoriallas, josta monet matkailijat saapuvat\ntäyttämään pikarinsa. Tämän ehtymättömän altaan partaallako siis\ntulisi odottaa Ilja Bruschia elokuun 10. päivän aamuna?\n\nSiinä ei kuitenkaan ole suuren virran oikea, todellinen lähde.\nNyt tiedetään, että se muodostuu kahden puron Bregin ja Brigochin\nyhtyessä. Purot virtaavat kahdeksansadan seitsemänkymmenenviiden\nmetrin korkeudesta alas Schwarzwaldin metsän läpi. Niiden vedet\nyhtyvät Donaueschingenin luona, muutamia peninkulmia Sigmaringenin\nyläpuolella saaden yhteisen nimen Tonava.\n\nJos toista näistä puroista olisi enemmän kuin toista katsottava\npäävirraksi, niin se olisi Breg, joka on kolmekymmentäseitsemän\nkilometriä pitempi ja saa alkunsa Breisgausta.\n\nMutta varmaankin järkevimmät uteliaat ja Tonavan Liiton jäsenet\nolivat keskenään arvelleet, että Ilja Bruschin lähtökohta -- jos\nhän kerran lähtisi -- olisi Donaueschingen, sillä sinne he menivät\npresidentti Miclescon seurassa.\n\nJo elokuun 10. päivän aamulla he asettuivat odottamaan Bregin\nrannalle, molempien purojen yhtymäkohtaan. Mutta tunnit kuluivat,\neikä päivän sankarin ollut huomattu olevan läsnä.\n\n-- Hän ei tulekaan, sanoi joku.\n\n-- Hän on vain ilvehtijä, sanoi joku toinen.\n\n-- Ja meidän näyttelemämme osa tuntuu tavattomasti herkkäuskoisten\nnarrien osalta, lisäsi Mihail Mihailovitsh, joka oli aika lailla\nvoitonriemuinen.\n\nAinoastaan presidentti Miclesco yhä vain piti Ilja Bruschin puolta.\n\n-- Ei, vakuutti hän, -- en ikinä saata otaksua, että kukaan Tonavan\nLiiton jäsen olisi tahtonut pitää narrina tovereitaan! Ilja Brusch on\nkai myöhästynyt. Malttakaamme. Pian saamme nähdä hänen saapuvan.\n\nHerra Miclesco oli oikeassa luottamuksessaan. Vähän ennen kello\nyhdeksää kuului Bregin ja Brigochin yhtymäkohdassa seisovasta\nmiesryhmästä huuto:\n\n-- Tuolla hän on! Tuolla hän on!\n\nKahdensadan askeleen päässä, erään niemen kärjessä, tuli näkyviin\nvene, jota melottiin pitkin rantaa suvannossa. Seisten yksin\nperäkeulassa joku mies kuljetti sitä.\n\nMies oli juuri sama, joka oli esiintynyt muutama päivä sitten Tonavan\nLiiton kilpailussa, molempien ensimmäisten palkintojen voittaja,\nunkarilainen Ilja Brusch.\n\nKun vene oli saapunut purojen yhtymäkohtaan, se pysähtyi, ja ankkuri\nkiinnitti sen rantatörmään. Ilja Brusch astui maihin, ja kaikki\nuteliaat kokoontuivat hänen ympärilleen. Hän ei varmaankaan odottanut\ntapaavansa niin suurta seuruetta, sillä hän tuntui olevan siitä\nhieman hämillään.\n\nPresidentti Miclesco tuli hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä,\njota Ilja Brusch kunnioittavasti puristi otettuaan päästään\nhylkeennahkaisen lakkinsa.\n\n-- Ilja Brusch, sanoi herra Miclesco arvokkaasti kuin ainakin\npresidentti, -- olen onnellinen nähdessäni jälleen viime kilpailumme\nsuuren voittajan.\n\nSuuri voittaja kumarsi kiitokseksi. Presidentti jatkoi:\n\n-- Koska tapaamme teidät kansainvälisen virtamme lähteillä,\npäättelemme teidän panevan toimeen tuumanne kulkea onki matkassanne\nsitä alas sen suulle saakka.\n\n-- Kyllä, herra presidentti, vastasi Ilja Brusch.\n\n-- Ja tänäänkö aiotte aloittaa matkanne?\n\n-- Tänään, herra presidentti.\n\n-- Miten aiotte kulkea?\n\n-- Antautumalla virran vietäväksi.\n\n-- Tuossa veneessäkö?\n\n-- Tuossa veneessä.\n\n-- Koskaan pysähtymättäkö?\n\n-- Ei, aion pysähtyä öiksi.\n\n-- Tiedättehän, että matkaa on kolmetuhatta kilometriä?\n\n-- Kulkemalla viisikymmentä kilometriä päivässä matka on tehty noin\nkahdessa kuukaudessa.\n\n-- Onnellista matkaa siis, Ilja Brusch!\n\n-- Kiitän teitä, herra presidentti!\n\nIlja Brusch tervehti viimeisen kerran ja nousi taas alukseensa,\nuteliaitten tungeksiessa nähdäkseen hänen lähtönsä.\n\nHän tarttui onkeensa, pani siihen syötin, laski sen tuhdolle, nosti\nankkurin takaisin veneeseen, työnsi veneen virralle ja istuutuen\nsitten peräkeulaan heitti siiman veteen.\n\nHetkisen kuluttua hän veti sen taas ylös. Salakka sätkytteli\nkoukussa. Se näytti hyvältä enteeltä, ja kun hän kääntyi niemekkeen\ntaakse, tervehtivät kaikki läsnäolijat innokkailla eläköön-huudoilla\nTonavan Liiton palkinnonsaajaa.\n\nILJA BRUSCHIN MATKATOVERI\n\nRetki oli siis aloitettu, suuren Tonava-virran lasku, joka veisi\nIlja Bruschin Badenin herttuakunnan Württembergin ja Baijerin\nkuningaskuntien Itävalta-Unkarin ja Turkin keisarikuntien\nja Hohenzollernin, Serbian ja Romanian ruhtinaskuntien\n[Kaksi viimemainittua ruhtinaskuntaa on sittemmin korotettu\nkuningaskunniksi, Romania 1881, Serbia 1882.] halki. Omituisen\nkalamiehen ei tarvinnut pelätä minkäänlaista rasitusta tämän\nkolmisentuhatta kilometriä pitkän matkansa aikana. Tonavan vesi\nottaisi kuljettaakseen hänet virran suulle saakka, lähes viisi\nkilometriä tunnissa eli keskimäärin viisikymmentä kilometriä\npäivässä. Kahden kuukauden kuluttua hän olisi matkansa päässä,\nedellyttäen, ettei mikään väliintuleva sattuma pysähdyttäisi häntä\ntielle. Mutta mikäpä häntä olisi viivyttänyt?\n\nIlja Bruschin vene oli noin kaksitoista jalkaa pitkä. Se oli\neräänlainen laakeapohjainen ruuhi, keskeltä neljän jalan levyinen.\nEtukeulassa oli kaarevakattoinen suojus, kajuutta, jos niin tahtoo\nsanoa, jonka alla kaksi miestä olisi voinut majailla. Tässä\nkajuutassa oli kaksi pitkin laitoja asetettua sivulaatikkoa, jotka\nsisälsivät omistajan sangen vähäisen vaatevaraston, ja suljettuina\nne saatettiin muuttaa vuoteiksi. Peräkeulassa oleva laatikko oli\npenkkinä ja sisälsi erilaisia keittiökaluja.\n\nTarpeetonta on mainitakaan, että vene oli varustettu kaikilla\nkojeilla, jotka kuuluvat oikean kalastajan kalustoon. Ilja Brusch\nei olisi voinut olla niitä vailla, koska hänen, kilpailupäivänä\ntovereilleen ilmoittamansa tuuman mukaan, tuli matkansa aikana\nelää yksinomaan kalastuksensa tuotteilla, joko nauttimalla ne\nsemmoisenaan tahi vaihtamalla ne kovaan ja täyspainoiseen rahaan,\njoka mahdollistaisi vaihtelevamman ruokavalion poikkeamatta silti\nohjelmasta.\n\nIlja Brusch aikoi mennä illan tultua myymään päivällä pyydystämänsä\nkalat, ja näillä kaloilla kyllä olisi molemmilla rannoilla halukkaita\nostajia jo sen huomionkin vuoksi, jota kalastajan nimi oli herättänyt.\n\nSiten kului ensimmäinen päivä. Katselija, joka olisi lakkaamatta\nseurannut silmillään Ilja Bruschia, olisi kuitenkin saanut aiheen\nkummastella sitä, kuinka vähän innostunut Tonavan Liiton palkinnon\nvoittaja näytti olevan kalastamisesta, mikä kuitenkin oli hänen\nmerkillisen yrityksensä ainoa oikeus. Kun hän luuli olevansa\nsuojassa katseilta, hän laski kiireesti kädestään ongen ja tarttui\nairoon, meloen kaikin voimin, ikään kuin olisi tahtonut jouduttaa\nveneensä kulkua. Mutta kun toisella tahi toisella rannalla näkyi\njoitakin uteliaita ja jos hän kohtasi venemiehen, hän heti tarttui\nammattiaseeseensa ja, taitava kun oli, veti piankin vedestä jonkin\nkauniin kalan, jonka johdosta katselijat taputtivat hänelle käsiään.\nKun rannan mutka taas kätki uteliaat ja venemies katosi virran\nkäänteeseen, hän tarttui jälleen airoon ja saattoi raskaan ruuhensa\nkulkemaan vettä nopeammin.\n\nOliko Ilja Bruschilla siis jokin syy koettaa jouduttaa matkaa, jolle\nkuitenkaan kukaan ei ollut pakottanut häntä lähtemään? Olkoon sen\nlaita kuinka tahansa, hän eteni jotensakin nopeasti. Kun virta joen\nalkupuolella vei häntä eteenpäin nopeammin kuin myöhemmässä matkan\nvaiheessa, ja kun hän meloi, milloin siihen näytti olevan sopiva\ntilaisuus, hän kulki virtaa alaspäin kahdeksan kilometrin verran\ntunnissa, jopa enemmänkin.\n\nSivuutettuaan muutamia vähäpätöisiä paikkakuntia hän jätti taakseen\nTuttlingenin pikkukaupungin, pysähtymättä siihen, vaikka muutamat\nhänen ihailijoistaan rannalta viittoivat häntä laskemaan maihin. Ilja\nBrusch torjui kädenliikkeellä kutsun eikä suostunut keskeyttämään\nkulkuaan.\n\nNoin kello neljä iltapäivällä hän saapui Fridingenin pikkukaupungin\nkohdalle, joka on neljänkymmenenkahdeksan kilometrin päässä hänen\nlähtökohdastaan. Hän olisi mielellään sivuuttanut Fridingenin niin\nkuin edellisetkin pysähdyspaikat, mutta yleisön innostus teki sen\nmahdottomaksi. Heti kun hän tuli näkyviin, lähti rannalta useita\nveneitä, ja ne piirittivät kuulun palkinnonsaajan.\n\nTämä antautui mielisuosiolla. Pitihän hänen sitä paitsi etsiä ostaja\nkaloille, jotka hän ajoittain onkiessaan oli saanut. Salakoita,\nlahnoja, särkiä ja rautakaloja sätkytteli vielä hänen haavissaan,\nja sen lisäksi useita sellaisia merikaloja, joita nimitetään\n\"punaparroiksi\". Oli ilmeistä, ettei hän yksin jaksanut syödä tätä\nkaikkea. Siitä ei muuten ollut puhettakaan. Halukkaita ostajia oli\npaljon. Kohta kun ruuhi oli pysähtynyt, tungeskeli viitisenkymmentä\nbadenilaista hänen ympärillään, huusi häntä nimeltä ja piiritti hänet\nosoittaen hänelle Tonavan Liiton palkinnonsaajalle tulevaa kunniaa.\n\n-- Hoi! tännepäin, Brusch!\n\n-- Lasi hyvää olutta, Brusch?\n\n-- Me ostamme kalanne, Brusch!\n\n-- Kaksikymmentä kreuzeria tästä!\n\n-- Floriini tuosta!\n\nPalkinnonsaaja ei tiennyt kelle vastata, ja hänen kalansa olivat\npiankin tuottaneet hänelle muutamia kauniita kolikoita. Rahapalkinnon\nkanssa, jonka hän jo kilpailussa oli nostanut, se tekisi sievoisen\nsumman, mikäli innostus jatkuisi samalla lailla suuren virran\nlähteiltä sen suulle saakka.\n\nJa miksipä se olisi loppunut? Miksi lakattaisiin kilvan ostamasta\nIlja Bruschin kaloja? Eikö ollut kunnia omistaa hänen kädestään saatu\nkala? Varmaan hänen ei edes tarvitsisi vaivautua menemään taloihin\nmyyskentelemään tavaraansa, koska yleisö paikallakin kilvan halusi\nsen ostaa. Kalojen myynti oli todella nerokas ajatus.\n\nEi siinä kyllin, että hän sinä iltana sai kalansa helposti kaupaksi;\nhäneltä ei puuttunut myöskään kutsuja. Ilja Brusch, joka näytti\ntahtovan poistua aluksestaan niin harvoin kuin mahdollista, antoi\nniihin kaikkiin kieltävän vastauksen, samoin kuin hän tarmokkaasti\nhylkäsi ne hyvät lasilliset viiniä ja kolpakolliset olutta, jotka\nhäntä pyydettiin tulemaan juomaan rannan ravintoloihin. Hänen\nihailijoittensa täytyi luopua aikeistaan ja erota sankaristaan,\nsovittuaan siitä, että he tulisivat tapaamaan häntä seuraavana\npäivänä lähdön hetkellä.\n\nMutta seuraavana päivänä he eivät enää löytäneet ruuhta. Ilja Brusch\noli lähtenyt ennen aamunkoittoa. Käyttäen hyväkseen tämän varhaisen\nhetken yksinäisyyttä hän meloi innokkaasti, pysytellen keskellä\nvirtaa, yhtä kaukana sen jyrkistä rannoista. Vuolaan virran auttamana\nhän kulki noin kello viisi aamulla Sigmaringenin ohi muutaman metrin\npäässä Kalamiesten Majasta. Epäilemättä yksi ja toinen Tonavan Liiton\njäsen vähää myöhemmin tulisi ja nojautuisi ravintolan ulkoparvekkeen\nkaidetta vasten tähystelläkseen kuulun toverinsa saapumista. Hän\nsaisi turhaan tähystellä. Kalastaja olisi silloin kaukana, jos hän\nyhä kulkisi samaa vauhtia.\n\nMuutaman kilometrin päässä Sigmaringenistä Ilja Brusch jätti taakseen\nTonavan ensimmäisen lisäjoen, joka on vain puro nimeltä Lauchert\nja laskee siihen vasemmalta rannalta. Päivän kuluessa Ilja Brusch\njoudutti koko ajan aluksensa kulkua, kalastaen vain välttämättömän\nvähimmän määrän. Kun hän yön tullen oli saanut vain juuri sen verran\nkaloja kuin hän itse tarvitsi, hän pysähtyi keskelle maaseutua, vähän\nMundelkingenin pikkukaupungin yläpuolelle. Asukkaat eivät varmaan\nluulleet hänen olevan niin lähellä.\n\nVenematkan toista päivää seurasi kolmas, joka oli melkein\nsamanlainen. Ilja Brusch laski nopeasti virtaa alas Mundelkingenin\nohi ennen auringon nousua, ja aamu oli vielä varhainen, kun hän oli\njo sivuuttanut Ehingenin suuren kauppalan. Kello neljä iltapäivällä\nhän leikkasi Illerin, tärkeän oikealta tulevan lisäjoen, ja kello\nei vielä ollut lyönyt viittä, kun hänen veneensä oli köytettynä\nlaituriin juotettuun rautarenkaaseen Ulmissa, joka on Württembergin\nkuningaskunnan ensimmäinen kaupunki, sen pääkaupungin Stuttgartin\njälkeen.\n\nKuulun palkinnonsaajan tuloa ei ollut ilmoitettu. Häntä odotettiin\nvasta seuraavana päivänä, viimeisinä iltahetkinä. Ei siis syntynyt\ntavallista hyörinää. Hyvin tyytyväisenä tuntemattomuuteensa Ilja\nBrusch päätti käyttää lopun päivää käydäkseen vähän katsomassa\nkaupunkia.\n\nEi kuitenkaan olisi täsmälleen oikein sanoa, että laituri oli\nautiona. Siellä oli ainakin yksi kävelijä, ja kaikki näytti\nviittaavan siihen, että tämä kävelijä odotteli Ilja Bruschia,\nkoskapa hän siitä hetkestä saakka, jolloin ruuhi tuli näkyviin, oli\nseurannut sitä, kävellen pitkin rantaa. Oli siis hyvin luultavaa,\nettä Tonavan Liiton palkinnon saaja ei pääsisi välttämään tavallista\nsuosionosoitusta.\n\nKun vene sitten oli köytetty laituriin, ei tämä yksinäinen kävelijä\nkuitenkaan ollut lähestynyt sitä. Hän pysytteli jonkin matkan päässä,\nnäyttäen ikään kuin pitävän huolta siitä, ettei häntä itseään\nnähtäisi. Hän oli keskikokoinen mies, laiha, vilkaskatseinen,\nvaikka hän varmasti oli yli neljänkymmenen, yllään ruumiinmukainen\nunkarilaiskuosinen puku. Hänellä oli kädessään nahkainen matkalipas.\n\nIlja Brusch ei kohdistanut häneen mitään huomiota. Köytettyään\nveneensä lujasti kiinni hän sulki kajuutan oven, koetti, että\nlaatikoiden kansien etulukot olivat hyvin kiinni, hyppäsi sitten\nmaihin ja lähti astumaan ensimmäistä kaupunkiin päin nousevaa katua.\n\nToinen mies alkoi seurata hänen jälkiään, laskettuaan nopeasti\nruuheen nahkalippaan, jota oli pidellyt kädessään.\n\nUlm, jonka läpi Tonava virtaa, on vasemmalla rannalla\nwürttembergiläinen, oikealla rannalla baijerilainen, mutta molemmilla\nrannoilla se on hyvin saksalainen kaupunki.\n\nIlja Brusch käveli pitkin vanhoja katuja, joita reunustivat vanhat\nmyyntiluukuilla varustetut puodit. Näihin ostajat eivät juuri astu\nsisään, vaan kaupat tehdään lasiluukun kautta. Kun tuuli vinkuu, mitä\nmelua pitävätkään silloin kirskuvat rautasaranat, raskaitten, karhun,\nhirven, ristin tahi seppeleen muotoisiksi leikattujen nimikilpien\nheiluessa tankojensa päissä!\n\nSaavuttuaan vanhojen kaupunginmuurien sisäpuolelle, Ilja Brusch\nkulki kaupunginosan läpi, jossa teurastajilla, teuraan sisälmysten\nmyyjillä ja nahkureilla on kuivauspaikkansa; sitten hän, kävellen\nilman mitään päämäärää, joutui tuomiokirkon eteen, joka on Saksan\nuljaimpia. Sen tornin kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli kohota\nkorkeammalle kuin Strassburgin tuomiokirkon torni. Tämä kunnianhimo\nraukesi tyhjiin, kuten niin monet muut inhimillisemmät haaveet, ja\nwürttembergiläisen torninhuipun äärimmäinen kärki päättyy kolmensadan\nkolmenkymmenenseitsemän jalan korkeuteen.\n\nKun Ilja Brusch ei kuulunut kiipeilijöiden heimoon, ei hänen\npäähänsä pistänyt kiivetä torniin, josta hän olisi voinut katsella\nkoko kaupunkia ja ympärillä olevaa maaseutua. Jos hän olisi niin\ntehnyt, häntä varmaan olisi seurannut tuo tuntematon mies, joka\nyhä kulki hänen perässään, vaikka hän ei kiinnittänyt huomiota\nomituiseen takaa-ajoon. Tätä jatkui ainakin silloin, kun hän astui\ntuomiokirkkoon ja ihaili sen alttaripiiriä, jota eräs ranskalainen\nmatkailija, herra Duruy, on verrannut komeroilla ja ampuma-aukoilla\nvarustettuun vallitukseen, ja tuoleja sen kuorissa, jonka joku 15.\nvuosisadan taiteilija on koristanut sen ajan kuuluisia henkilöitä\nesittävillä kuvilla.\n\nPeräkkäin he kulkivat raatihuoneen ohi, joka on kunnianarvoisa\nrakennus 12. vuosisadaltapa laskeutuivat sitten jälleen alas jokea\nkohti.\n\nEnnen kuin Ilja Brusch saapui laiturille, hän pysähtyi muutamaksi\nhetkeksi katselemaan joukkoa, joka oli noussut kävelemään korkeilla\npuujaloilla. Tämä on Ulmissa sangen suosittu ruumiinharjoitus, vaikka\nasukkaita ei pakotakaan siihen, niin kuin on vielä laita Tübingenin\nvanhassa yliopistokaupungissa, kostea ja sadeveden uurtama maaperä,\njolla tavallisten jalkamiesten on vaikea kävellä.\n\nNauttiakseen paremmin tästä näytelmästä, jossa näyttelijöinä oli\nnuorta väkeä, neitosia, poikia ja pikku tyttöjä, kaikki iloisella\ntuulella, Ilja Brusch oli istuutunut erääseen kahvilaan. Tuntematon\ntuli kuin tulikin istumaan hänen lähellään olevaan pöytään, ja\nmolemmat tilasivat tuopin seudun kuulua olutta.\n\nKymmenen minuutin kuluttua he lähtivät taas liikkeelle, mutta\npäinvastaisessa järjestyksessä kuin rannalta lähtiessä. Tuntematon\nastui nyt edellä kiireisin askelin, ja kun Ilja Brusch, joka\ntietämättään vuorostaan seurasi häntä, saapui ruuhelleen, hän\ntapasi toisen istumassa siinä, ja nyt näytti siltä kuin hän olisi\njo odottanut kauan. Oli vielä kirkas päivä. Ilja Brusch huomasi\njo kaukaa kutsumattoman vieraan, joka istui mukavasti peräkeulan\nlaatikolla, keltanahkainen lipas jalkainsa juuressa. Hyvin\nhämmästyneenä hän joudutti askeliaan.\n\n-- Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, hypäten alukseensa, -- te kai\nolette erehtynyt?\n\n-- En suinkaan, vastasi tuntematon. -- Juuri teitä haluan tavata.\n\n-- Minuako?\n\n-- Teitä, herra Ilja Brusch.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Ehdottaakseni teille erästä kauppaa.\n\n-- Kauppaa! toisti kalastaja kovin hämmästyneenä.\n\n-- Vieläpä oivallista kauppaa, vakuutti tuntematon, pyytäen\nkädenliikkeellä puhetoveriaan istuutumaan.\n\nHieman sopimaton pyyntö, totta kyllä, sillä ei juuri ole tapana\ntarjota istuinta sille, joka ottaa meidät vastaan kotonaan. Mutta\ntämä mies puhui niin päättävästi ja tyynen varmasti, että se tehosi\nIlja Bruschiin. Sanaakaan sanomatta hän noudatti tuota sopimatonta\npyyntöä.\n\n-- Kuten kaikki ihmiset, jatkoi tuntematon, -- tunnen tuumanne ja\ntiedän siis, että aiotte kulkea Tonavaa alas elämällä yksinomaan\nkalastuksenne tuotteilla. Minäkin olen kalastusurheilun intohimoinen\nharrastaja ja haluaisin kernaasti olla osallisena yrityksessänne.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Sen sanon teille heti. Mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä\nseikkaa. Kuinka suureksi arvioitte matkanne varrella pyydystämienne\nkalojen arvon?\n\n-- Kuinka paljon kalastukseni saattaa tuottaa?\n\n-- Niin. Tarkoitan sitä osaa, jonka myytte, enkä sitä, jonka\nkulutatte omiin tarpeisiinne.\n\n-- Ehkäpä sata floriinia.\n\n-- Tarjoan teille siitä viisisataa.\n\n-- Viisisataa floriinia! toisti Ilja Brusch ällistyneenä.\n\n-- Niin, viisisataa floriinia käteistä ja ennakkona.\n\nIlja Brusch katseli tämän kummallisen ehdotuksen tekijää, ja hänen\nkatseensa lienee ollut hyvin kaunopuheinen, sillä mies vastasi hänen\nsanomattomaan ajatukseensa.\n\n-- Olkaa huoletta, herra Brusch. Olen täydessä järjessäni.\n\n-- Mikä on sitten tarkoituksenne? kysyi palkinnonsaaja tuntematta\nitseään vakuutetuksi.\n\n-- Johan sen teille sanoin, selitti tuntematon. -- Haluan osallistua\nurotöihinne, jopa olla niissä läsnäkin. Mukana on myös pelurin\nmielenkiinto. Pantuani peliin viisisataa floriinia teidän onnellenne,\nminusta on huvittavaa nähdä tuon summan tulevan takaisin vähin erin\njoka ilta, sitä mukaa kun saatte kalojanne myydyksi.\n\n-- Joka ilta? kysyi Ilja Brusch painokkaasti. -- Olisiko teillä siis\naikomus tulla mukaan veneeseeni?\n\n-- Tietysti, sanoi tuntematon. -- Matkani hinta ei tietenkään olisi\nmukana sopimuksessamme. Maksaisin siitä toiset viisisataa floriinia,\nmikä siis tekee yhteensä tuhat floriinia, kaikki käteistä ja\nennakkona.\n\n-- Tuhat floriinia! toisti Ilja Brusch yhä hämmästyneempänä.\n\nTotisesti, ehdotus oli houkutteleva. Mutta luultavasti kalamies piti\nsuuressa arvossa yksinäisyyttään, koskapa vastasi lyhyesti:\n\n-- Valitan, hyvä herra. En suostu.\n\nNiin jyrkkään sävyyn annettuun vastaukseen olisi pitänyt taipua.\nMutta intohimoiseen kalastuksen harrastajaan kielteisen vastauksen\njyrkkyys ei näyttänyt tehneen mitään vaikutusta.\n\n-- Sallitteko, herra Brusch, minun kysyä, minkä tähden? hän kysyi\ntyynesti.\n\n-- Minun ei tarvitse tehdä tiliä syistäni. Annan kieltävän\nvastauksen, ja sen pituinen se. Siihen minulla kai on oikeus, vastasi\nIlja Brusch, alkaen käydä kärsimättömäksi.\n\n-- Siihen teillä on tietysti oikeus, myönsi hänen puhetoverinsa\nmalttiaan menettämättä. -- Mutta yhtä hyvin minulla on puolestani\noikeus pyytää teitä ilmoittamaan minulle syyt päätökseenne.\nEhdotukseni ei ollut mitenkään epähieno, päinvastoin, ja on\nluonnollista, että minua kohdellaan sen mukaisesti.\n\nNämä sanat oli lausuttu tavalla, joka ei ollut mitenkään uhkaava,\nmutta äänensävy oli niin vakava, vieläpä niin arvovaltainen, että se\ntehosi Ilja Bruschiin. Vaikka hän piti arvossa yksinäisyyttään, hän\nvarmaan piti vielä tärkeämpänä välttää sopimatonta kiistaa, sillä hän\nhyväksyi heti itse asiassa täysin oikeutetun huomautuksen.\n\n-- Olette oikeassa, hyvä herra, sanoi hän. -- Sanon siis teille\nensiksikin, että omatuntoni ei sallisi teidän tekevän kauppaa, joka\nihan varmaan olisi onneton.\n\n-- Se on minun asiani.\n\n-- Se on myös minun, sillä en aio kalastaa enempää kuin tunnin\npäivässä.\n\n-- Mihin käytätte muun ajan?\n\n-- Melon, jouduttaakseni veneeni kulkua.\n\n-- Onko teillä siis kiire?\n\nIlja Brusch puri huultaan.\n\n-- Kiire tai ei, vastasi hän kuivakiskoisemmin, -- asia vain on niin.\nYmmärrättehän, että jos näissä oloissa ottaisin vastaan viisisataa\nfloriinianne, se olisi samaa kuin jos suorastaan varastaisin ne.\n\n-- Ei nyt, kun olette varoittanut minua, väitti ostaja, pysyen yhä\njärkähtämättömän levollisena.\n\n-- Olisi kyllä, vastasi Ilja Brusch, -- jollen sitoutuisi kalastamaan\njoka päivä, vaikkapa vain tunnin. Mutta sellaista velvollisuutta en\nikinä ota niskoilleni. Tahdon saada toimia niin kuin mieleni tekee.\nTahdon olla vapaa.\n\n-- Saatte olla vapaa, julisti tuntematon. -- Saatte kalastaa, kun\nmielenne tekee, ja ainoastaan, kun mielenne tekee. Se lisää vain\npelin viehätystä. Sitä paitsi, tiedän teidän olevan siksi taitavan,\nettä pari kolme onnellista saalista riittää takaamaan minulle\nvoittoa, ja katson yhä kaupan oivalliseksi. Tarjoan siis teille yhä\nedelleen viisisataa floriinia summakaupalla tahi tuhat floriinia\nmatkaraha mukaan luettuna.\n\n-- Ja minä yhä edelleen kieltäydyn ottamasta niitä vastaan.\n\n-- Jos niin on, toistan kysymykseni: minkä tähden?\n\nMoinen hellittämättömyys oli todellakin sopimatonta. Ilja Brusch,\njoka luonnostaan oli sangen tyyni, alkoi menettää malttiaan.\n\n-- Minkä tähden? toisti hän kiivaammin. -- Luulen jo sanoneeni sen\nteille. Lisään, koska sitä vaaditte, etten tahdo ketään veneeseeni.\nEi kai liene kiellettyä rakastaa yksinäisyyttä.\n\n-- Ei suinkaan, myönsi hänen puhetoverinsa, mitenkään näyttämättä\naikovan lähteä penkiltä, johon oli kuin kiinni juuttunut. -- Mutta\nminun seurassani te saatte olla yksin. En liikahda paikaltani enkä\nedes sano sanaakaan, jos määräätte minulle sen ehdon.\n\n-- Entä öisin? vastasi Ilja Brusch, jota alkoi suututtaa. --\nLuuletteko, että meillä kahden olisi mukava olla kajuutassani?\n\n-- Se on kylliksi tilava kahdelle, vastasi tuntematon. -- Sitä\npaitsi, tuhat floriinia voi kyllä korvata pienen epämukavuuden.\n\n-- En tiedä, voineeko, tokaisi Ilja Brusch, yhä äreämpänä. -- Minä en\nsitä kuitenkaan tahdo. En, sata kertaa en, tuhat kertaa en. Se kai on\nselvää puhetta.\n\n-- Sangen selvää, myönsi tuntematon.\n\n-- Siis..? kysyi Ilja Brusch osoittaen laituria kädellään.\n\nMutta hänen puhetoverinsa ei näyttänyt ymmärtävän tätäkään\nselvää merkkiä. Hän oli vetänyt taskustaan piipun ja täytti sitä\nhuolellisesti. Moinen häikäilemättömyys vimmastutti Ilja Bruschia.\n\n-- Pitääkö minun heittää teidät maihin? huudahti hän raivostuneena.\n\nTuntematon oli saanut piippunsa täytetyksi.\n\n-- Siinä tekisitte väärin, sanoi hän, eikä hänen äänensä ilmaissut\nvähintäkään pelkoa. -- Ja kolmesta syystä. Ensiksikin, koska riita\nehdottomasti aiheuttaisi poliisin väliintulon ja meidän molempien\nolisi pakko mennä komisaarin eteen ilmoittamaan nimemme ja etunimemme\nja vastaamaan loppumattomaan kysymysten sarjaan. Se ei minua\nerikoisesti huvittaisi, sen myönnän, ja toiselta puolen sellainen\nseikkailu ei olisi oikein omiaan jouduttamaan teidän matkaanne, kuten\nnäytte haluavan.\n\nLuottiko itsepäinen kalastuksen harrastaja omaan todisteluunsa? Jos\nhänellä oli se toivo, hän saattoi olla tyytyväinen. Ilja Brusch,\näkkiä leppyneenä, näytti olevan valmis kuuntelemaan. Sujuvasanainen\npuhuja, joka oli täydessä piippunsa sytyttämistouhussa, ei edes\nhuomannut sanojensa tekemää vaikutusta.\n\nHän aikoi jatkaa levollista todisteluaan, kun juuri sillä hetkellä\nveneeseen hyppäsi kolmas henkilö, jonka lähestymistä Ilja Brusch\nei ollut nähnyt, koska hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt\nkeskusteluun. Uusi tulokas oli puettu saksalaisen poliisin univormuun.\n\n-- Herra Ilja Brusch? kysyi tämä esivallan edustaja.\n\n-- Minä olen, vastasi puhuteltu.\n\n-- Paperinne, olkaa hyvä?\n\nKysymys putosi kuin kivi keskelle tyyntä lampea. Ilja Brusch oli\nsilminnähtävästi kuin maahan lyöty.\n\n-- Paperini...? änkytti hän. -- Eihän minulla ole papereita, ei muita\nkuin kirjeenkuoria ja vuokrakuitteja talosta, jossa asun Szalkassa.\nTyydyttekö niihin?\n\n-- Eiväthän ne ole papereita, sellaiset, vastasi poliisi hyljeksivän\nnäköisenä. -- Kastetodistus, oleskelukortti, työkirja, passi, ne ovat\npapereita ne! Onko teillä mitään sellaista?\n\n-- Ei kerrassaan mitään, vastasi Ilja Brusch kovin pahoillaan.\n\n-- Sepä ikävää teille, mutisi poliisi, näyttäen olevan sangen\nvilpittömästi pahoillaan siitä, että oli pakotettu menettelemään\nankarasti.\n\n-- Minulle! huudahti kalastaja. -- Mutta minä olen rehellinen\nihminen, pyydän teitä uskomaan.\n\n-- Olen siitä varma, julisti poliisi.\n\n-- Eikä minun tarvitse pelätä mitään. Olen sitä paitsi hyvin\ntunnettu. Minähän olen Tonavan Liiton viimeisen Sigmaringenissä\npidetyn kalastuskilpailun palkinnonsaaja, josta kaikki sanomalehdet\novat puhuneet, ja täälläkin minulla kyllä varmasti on puoltajia.\n\n-- Ne kyllä etsitään, olkaa huoletta, vakuutti poliisi. -- Sillä\nvälin minun täytyy pyytää kuitenkin teitä seuraamaan minua\nkomissaarin luo, joka tutkii henkilöllisyytenne.\n\n-- Komissaarinko luo? päivitteli Ilja Brusch. -- Mistä minua\nsyytetään?\n\n-- Ei mistään, selitti poliisi. -- Asianlaita on vain niin, että\nminulla on virkaohje. Tässä virkaohjeessa käsketään pitämään silmällä\nvirtaa ja tuomaan komisaarin luo kaikki tapaamani henkilöt, joiden\npaperit eivät ole kunnossa. Oletteko te virralla? Olette. Onko teillä\npapereita? Ei. Vien siis teidät mukaani. Muu ei minua liikuta.\n\n-- Mutta tämähän on halpamaista! vastusteli Ilja Brusch, joka näytti\nolevan epätoivoissaan.\n\n-- Asia on nyt niin, selitti poliisi levollisesti.\n\nMatkustajaksi pyrkijä, jonka puhe oli niin äkkiä keskeytetty,\nseurasi tätä vuoropuhelua niin tarkkaavasti, että hän sen aikana oli\npäästänyt piippunsakin sammumaan. Hän arveli hetken tulleen sekaantua\nasiaan.\n\n-- Jos minä vastaisin herra Ilja Bruschista, sanoi hän, -- eikö se\nriittäisi?\n\n-- Se ei ole sanottu, lausui poliisi. -- Kuka te sitten olette?\n\n-- Tässä on passini, vastasi kalastuksen harrastaja, ojentaen esiin\nkokoontaitetun paperin.\n\nPoliisi silmäili sitä, ja heti hänen esiintymistapansa muuttui\ntäydellisesti.\n\n-- Se on toista, sanoi hän.\n\nHän taittoi passin taas huolellisesti kokoon ja antoi sen takaisin.\nSitten hän sanoi hypäten laiturille: -- Näkemiin, hyvät herrat! ja\ntervehti hyvin kunnioittavasti Ilja Bruschin toveria.\n\nIlja Brusch puolestaan seurasi katseillaan perääntyvää vihollista\nyhtä hämmästyneenä tästä odottamattomasta tapahtumasta kuin siitä,\nmiten se oli päättynyt.\n\nSillä välin hänen pelastajansa tarttui jälleen puheensa lankaan juuri\nsiltä kohdalta, johon se oli katkaistu, ja jatkoi hellittämättä:\n\n-- Toinen syy, herra Brusch, on se, että virtaa syistä, joita kenties\nette tunne, vartioidaan hyvin tiukasti, kuten juuri olette nähnyt.\nTämä vartiointi käy vieläkin tiukemmaksi, kun saavutte alemmas,\nja jos mahdollista yhä tiukemmaksi, kun kuljette Serbian sekä\nTurkin keisarikunnan bulgarialaisten maakuntien läpi, jotka ovat\nhyvin levottomassa tilassa, vieläpä virallisesti sodassa keskenään\nheinäkuun ensi päivästä saakka. Arvelen, että yhtä ja toista saattaa\nsattua matkanne varrella, ettekä ole pahoillanne, jos tarpeen tullen\nsaatte apua kunnon porvarilta, jolla onnekseen on jonkin verran\nvaikutusvaltaa.\n\nPuhujalla oli syytä luulla, että tämä toinen todiste, jonka pätevyys\njuuri oli kirjaimellisesti osoitettu olisi tepsivä. Mutta hän ei\nvarmaankaan odottanut niin täydellistä menestystä. Ilja Brusch ei\nenää muuta pyytänyt kuin saada mukautua. Pulma oli vain siinä, mistä\nlöytyisi pätevältä tuntuva tekosyy mielenmuutokseen.\n\n-- Kolmas ja viimeinen syy, jatkoi sillä välin matkustajaehdokas,\n-- on se, että käännyn puoleenne presidenttinne herra Miclescon\npyynnöstä. Kun kerran olette yrityksessänne Tonavan Liiton\nsuojeluksessa, on mitä kohtuullisin vaatimus, että se saa\nvalvoa täytäntöönpanoa, niin että se tarvittaessa voi taata sen\nvilpittömyyden. Kun herra Miclesco sai kuulla minun aikovan liittyä\nmatkatoveriksenne, hän antoi minulle siitä tavallaan virallisen\nmääräyksen. Valitan, etten osannut aavistaa teidän käsittämätöntä\nvastarintaanne ja kieltäydyin ottamasta vastaan suosituskirjeitä,\njoita hän minulle tarjosi teille jätettäväksi.\n\nIlja Bruschilta pääsi helpotuksen huokaus. Saattoiko olla enää\nparempaa tekosyytä suostua siihen, mistä hän niin itsepintaisesti oli\nkieltäytynyt?\n\n-- Se teidän olisi pitänyt heti sanoa! huudahti hän. -- Siinä\ntapauksessa asia on ihan toinen, ja menettelisin epähienosti, jos yhä\nvielä hylkäisin ehdotuksenne.\n\n-- Suostutte siis?\n\n-- Suostun.\n\n-- Sepä oivallista! sanoi kalastuksen harrastaja, joka vihdoinkin\noli päässyt toivomuksensa perille. Hän veti taskustaan muutamia\nseteleitä. -- Tässä ovat ne tuhat floriinia.\n\n-- Tahdotteko niistä kuitin? kysyi Ilja Brusch.\n\n-- Jos ette pane pahaksenne.\n\nKalastaja veti esiin toisesta laatikosta mustetta, kynän ja\nmuistikirjan, josta hän repäisi lehden; sitten hän viimeisessä\npäivänkajossa ryhtyi kirjoittamaan kuittia, jonka hän samalla luki\nääneen.\n\n-- Vastaanottanut sovittuna hintana kalansaaliistani koko nykyisen\nmatkani kestäessä ja maksuksi matkasta Ulmista Mustallemerelle\ntuhannen floriinin suuruisen summan herra...?\n\n-- Herra...? toisti hän kynä koholla kysyvällä äänellä.\n\nIlja Bruschin matkustaja oli paraikaa sytyttämässä jälleen piippuansa.\n\n-- Jägeriltä, Wienistä, Leipziginkatu 45, vastasi mies kahden\nsavupilven lomassa.\n\n\n\n\nSERGEI LADKO\n\n\nNiistä eri seuduista, joita sota historiallisen ajan alusta on\nerikoisesti koetellut, -- mikäli nyt mikään seutu voi kehua\nnauttineensa edes suhteellista suosiota tässä suhteessa! -- ovat ensi\nsijassa mainittava Euroopan etelä- ja kaakkoisosat. Maantieteellisen\nasemansa vuoksi nämä seudut sekä Mustanmeren ja Indus-virran välinen\nosa Aasiaa itse asiassa ovat se taistelutanner, jolla vanhassa\nmaailmassa asuvat kilpailevat kansanheimot auttamattomasti joutuvat\ntörmäämään yhteen.\n\nFoinikialaiset, kreikkalaiset, roomalaiset, persialaiset, hunnit,\ngootit, slaavit, magyarit, turkkilaiset ja monet muut ovat\ntaistelleet näistä onnettomista seuduista tahi niiden osista,\nmainitsematta niitä siihen aikaan villejä laumoja, jotka vain\nsamosivat niiden läpi, mennäkseen Keski- ja Länsi-Eurooppaan,\nmissä ne hitaan kehityksen tuloksena ovat synnyttäneet nykyajan\nkansallisuudet.\n\nJa jos sopii uskoa useita oppineita ennustajia, niiden tulevaisuus ei\ntule olemaan sen onnekkaampi kuin niiden traaginen menneisyys oli.\nEnnustusten mukaan keltaisen rodun maahantunkeutuminen palauttaa\nnäille seuduille ennemmin tai myöhemmin muinaisajan ja keskiajan\nverilöylyt. Tämän ajan tultua Etelä-Venäjä, Romania, Serbia,\nBulgaria, Unkari ja Turkkikin, hyvin hämmästyneenä näytellessään\nsellaista osaa -- jos muuten tämänniminen maa vielä siihen aikaan\nyleensä on Osmanin jälkeläisten vallassa -- joutuvat pakosta Euroopan\nulkovarustukseksi, ja ensimmäiset yhteentörmäykset ratkaistaan niiden\nkustannuksella.\n\nOdotettaessa näitä mullistuksia, joiden määräaika on lievimmin sanoen\nhyvin kaukana, ne eri rodut, jotka aikojen kuluessa ovat asettuneet\nVälimeren ja Karpaattien väliin, ovat lopulta miten kuten juurtuneet\npaikoilleen, ja rauhan liike -- tämä niin anottujen sivistyneiden\nkansojen suhteellinen rauha siis -- on lakkaamatta laajentanut\nvaltaansa itään päin. Maanvaivana olevat levottomuudet, ryöstöt\nja murhat näyttävät nyttemmin rajoittuneen siihen osaan Balkanin\nniemimaata, jota Osmanin jälkeläiset vielä hallitsevat.\n\nTultuaan ensi kerran Eurooppaan v. 1356 ja valloitettuaan\nKonstantinopolin v. 1453 turkkilaiset törmäsivät maan edellisiä\nvaltaajia vastaan, jotka tultuaan ennen heitä Keski-Aasiasta ja\nkäännyttyään aikoja sitten kristinuskoon jo silloin alkoivat\nsulautua alkuasukkaisiin ja järjestyä säännöllisiksi ja kiinteiksi\nkansakunniksi. Ikuinen taistelu olemassaolosta toistui, ja nämä\nsyntyvät kansakunnat puolustivat sitkeästi sitä, mitä ne itse olivat\nriistäneet toisilta. Slaavit, magyarit, kreikkalaiset, kroatit ja\nteutonit nostivat turkkilaisten maahantunkeutumista vastaan elävän\nmuurin, jota, joskin se paikoittain antoi perään, ei missään saatu\nkokonaan kukistetuksi.\n\nPysähdytettyinä Karpaattien ja Tonavan tälle puolelle turkkilaiset\neivät edes kyenneet säilyttämään valtaansa näiden äärimmäisten\nrajojen sisäpuolella, ja se, mitä sanotaan _Idän kysymykseksi_, ei\nole muuta kuin heidän vuosisataisen peräytymisensä historiaa.\n\nToisin kuin heitä edeltäneiden maanvaltaajien, jotka he katsoivat\noikeudekseen häätää pois omaksi eduksensa, aasialaisten\nmuhamettilaisten ei koskaan ole onnistunut sulattaa itseensä valtansa\nalle laskemiaan kansoja. He pysyivät valloittajina, jotka herroina\nkomensivat orjia. Kun moinen hallitustapa uskontojen erilaisuuden\nvuoksi kävi vielä rasittavammaksi, ei siitä voinut olla muuta\nseurausta kuin voitettujen alituinen kapinointi.\n\nHistoria onkin täynnä kapinoita, jotka vuosisataisten taistelujen\njälkeen olivat v. 1875 päättyneet Kreikan, Montenegron, Romanian\nja Serbian enemmän tai vähemmän täydelliseen itsenäisyyteen. Muut\nkristityt kansakunnat taas jäivät yhä Muhammedin uskoisten vallan\nalaisiksi.\n\nTämä valta kävi v. 1875 alkukuukausina vielä tavallista\nkiusallisemmaksi. Sulttaanin palatsissa voitolle päässeen\nmuhamettilaisen taantumuksen johdosta Turkin keisarikunnan\nkristityitä rasitettiin ylenmäärin veroilla, pideltiin pahoin,\nsurmattiin ja kidutettiin tuhansin tavoin. Vastausta ei tarvinnut\nkauan odottaa. Alkukesällä Herzegovina nousi vielä kerran kapinaan.\n\nIsänmaanpuolustajien parvia samoili kautta maan, ja etevien\npäälliköiden, kuten Peko-Pavlovitsin ja Lyibibratitsin johtamina\nne tuottivat tappion toisensa jälkeen niitä vastaan komennetuille\nsäännöllisille joukoille.\n\nPian kapinanliekki laajeni, levisi Montenegroon, Bosniaan ja\nSerbiaan. Turkkilaisten Dugan solissa tammikuussa v. 1876 kärsimä\nuusi tappio rohkaisi täydellisesti mielet, ja kansankiihko\nalkoi kuohua Bulgariassa. Kuten aina, se alkoi salavehkeillä ja\nluvattomilla kokouksilla, joihin maan innokas nuoriso saapui\nkenenkään huomaamatta.\n\nNäihin kokouksiin ilmestyi piankin päälliköitä, jotka saivat lujasti\nvaltoihinsa enemmän tai vähemmän mieslukuisen kannattajajoukon,\ntoiset kaunopuheisuudellaan, toiset älynsä vaikutuksesta tahi\nhehkuvalla isänmaanrakkaudellaan. Ennen pitkää jokaisella\nryhmäkunnalla ja ryhmäkuntien yläpuolella jokaisella kaupungilla oli\noma johtajansa.\n\nRustshukissa, Tonavan varrella melkein vastapäätä romanialaista\nGiorgievon kaupunkia sijaitsevassa tärkeässä Bulgarian kaupungissa,\njohtovalta uskottiin yksimielisesti luotsi Sergei Ladkolle. Parempaa\npäällikköä ei olisi voitu valita.\n\nSergei Ladko oli lähes kolmenkymmenen, kookas, vaaleaverinen kuin\npohjois-slaavi, jättiläisvoimainen, ja tavattoman taitava kaikissa\nruumiinharjoituksissa. Hänessä yhtyivät siis ne ruumiilliset\nominaisuudet, jotka helpottavat päällikkönä toimimista. Mutta\nsuuriarvoisempaa oli, että hänellä oli myös johtajalle välttämättömät\nhenkiset ominaisuudet: tarmokkuutta päätöksen teossa, varovaisuutta\ntoimeenpanossa, intohimoista rakkautta maahansa.\n\nSergei Ladko oli syntynyt Rustshukissa, missä hän toimi luotsina\nTonavalla, eikä hän ollut koskaan jättänyt kaupunkia muulloin kuin\nluotsatakseen joko Wieniin ja ylemmäksikin tahi Mustanmeren vesille\nsaakka ruuhia ja proomuja, jotka turvautuivat hänen täydelliseen\nsuuren virran tuntemukseensa. Näiden puoliksi joki-, puoliksi\nmeriretkien väliaikoina hän käytti joutohetkensä kalastukseen,\nja harvinaisten luontaisten lahjojensa avulla hän oli hankkinut\nhämmästyttävän etevyyden tässä taidossa, jonka tuotteet yhdessä\nhänen luotsinpalkkioittensa kanssa turvasivat hänelle sangen hyvän\ntoimeentulon.\n\nKoska hänen kaksinainen ammattinsa pakotti hänet viettämään virralla\nneljä viidettäosaa elämästään, oli vedestä vähitellen tullut hänen\noikea olomuotonsa. Rustshukin kohdalla merensalmen levyisen Tonavan\npoikki uiminen oli hänestä vain leikkiä, ja lukemattomat olivat jo\ntämän erinomaisen uimarin suorittamat pelastustyöt.\n\nNiin arvokas ja rehellinen elämä oli jo kauan ennen\nturkkilaisvastaisia levottomuuksia tehnyt Sergei Ladkon yleisesti\nsuosituksi Rustshukissa. Lukemattomat olivat siellä hänen ystävänsä,\njoita hän ei kaikkia tuntenutkaan. Voisi sanoa, että hänen ystäviään\nolivat poikkeuksetta kaikki kaupungin asukkaat, ellei Ivan Strigaa\nolisi ollut.\n\nHänkin oli paikkakuntalaisia, tämä Ivan Striga, kuten Sergei\nLadkokin, jonka elävä vastakohta hän oli.\n\nRuumiillisessa suhteessa he olivat tyystin erilaisia, ja kuitenkin\npassi, joka tyytyy ylimalkaisiin ilmaisuihin, olisi käyttänyt samoja\nsanoja kuvatakseen heitä kumpaakin.\n\nSamoin kuin Ladko, Strigakin oli kookas, leveäharteinen,\nroteva, vaaleatukkainen ja -partainen. Hänelläkin oli siniset\nsilmät. Mutta näihin yleispiirteisiin päättyi yhtäläisyys. Yhtä\nsuurta sydämellisyyttä ja avomielisyyttä kuin ilmaisivat toisen\njalopiirteiset kasvot, yhtä suurta oveluutta ja kylmää julmuutta\nosoittivat toisen levottomat kasvojen juonteet.\n\nSiveellisessä suhteessa erilaisuus oli vielä silmäänpistävämpää.\nLadkon elämässä ei ollut mitään salassa pidettävää, kukaan sen\nsijaan ei olisi voinut sanoa, millä keinoin Striga hankki itselleen\nkultaa, jota hän niin säästelemättä tuhlasi. Kun tästä ei ollut\nvarmoja tietoja, ihmiset antoivat mielikuvituksensa vapaasti\nliidellä. Kerrottiin, että Striga, kavaltaen maansa ja heimonsa,\noli ruvennut sortajien, turkkilaisten, palkatuksi urkkijaksi.\nKerrottiin myös, että hän urkkijanammattinsa rinnalla harjoitti\ntilaisuuden tarjoutuessa myös salakuljettajan tointa ja kaikenlaisia\ntavaroita usein hänen avullaan kuljetettiin romanialaiselta rannalta\nbulgarialaiselle tahi päinvastoin, suorittamatta mitään tullimaksua.\nKerrottiinpa olkia kohautellen, että se kaikki oli vielä vähäpätöistä\nja että Striga hankki käteisimmän osan varoistaan tavallisilla\nryöstöillä ja rosvoiluilla; kerrottiin vielä... Mutta mitä kaikkea\nlieneekään kerrottu? Tosiasia on, ettei tiedetty mitään varmaa tämän\nvaarallisen henkilön töistä ja toimista; jos ihmisten epäystävälliset\narvelut olivat todenmukaisia, hän oli joka tapauksessa ollut siihen\nmäärään taitava, ettei koskaan ollut joutunut kiinni.\n\nNäitä arveluja muuten tyydyttiin uskomaan toisilleen varovasti kuin\nsalaisuuksia. Kukaan ei olisi uskaltanut lausua julkisesti sanaakaan\nmiestä vastaan, jonka julkeutta ja väkivaltaisuutta pelättiin. Striga\nsaattoi siis tekeytyä tietämättömäksi ihmisten käsityksistä hänestä,\npitää yleisestä ihailusta johtuvana sitä myötämieltä, jota monet\npelkuruudesta hänelle osoittivat, liikkua kaupungilla kuin herra\nvalloittamassaan maassa ja sen huonomaineisimpien asukkaiden kanssa\nhäiritä sen levollisuutta pahennusta herättävillä hillittömillä\nmässäilyillään.\n\nMoisen miehen ja Ladkon välille, joka eli niin toisenlaista elämää,\nei olisi luullut voivan syntyä pienintäkään yhteyttä, eivätkä\nhe pitkään aikaan tienneetkään toisistaan muuta kuin mitä huhu\nkummastakin kertoi. Järjen mukaan olisi pitänytkin aina olla näin\nlaita. Mutta kohtalo nauraa sille, mitä sanomme järjeksi, ja jossakin\noli kirjoitettuna, että nämä molemmat miehet joutuisivat vastakkain\nleppymättöminä vihollisina.\n\nNatsha Gregorevits, kuulu koko kaupungissa kauneudestaan, oli\nkahdenkymmenen ikäinen. Hän asui ensin yhdessä äitinsä kanssa,\nsitten yksin, lähellä Ladkoa, johon hän siten oli tutustunut jo\nvarhaisessa lapsuudessaan. Jo kauan oli talo ollut miehistä apua\nvailla. Viisitoista vuotta ennen kuin tässä kerrotut tapahtumat\nalkoivat, perheen isä näet oli saanut surmansa turkkilaisten käsissä.\nTämän inhoittavan murhan muisto pani sorretut isänmaanystävät\nvieläkin vihasta vapisemaan, sillä heitä ei suinkaan ollut saatu\norjuutetuiksi. Hänen leskensä oli ollut pakko turvautua vain\nitseensä, ja hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön. Hän oli taitava\nvalmistamaan pitsejä ja kirjo-ompeleita, joilla slaavilaismaissa\nvaatimattominkin talonpoikaisnainen kernaasti somistaa yksinkertaiset\njuhlavaatteensa, ja hänen oli onnistunut sillä keinoin turvata oman\nja tyttärensä toimeentulo.\n\nVarsinkin köyhille ovat kuitenkin levottomat ajat tuhoisia, ja\nuseamman kerran olisi pitsien kutojatar joutunut kärsimään Bulgarian\nalinomaisen sekasorron johdosta, ellei Ladko hienotunteisesti olisi\ntullut hänen avukseen. Vähitellen oli hyvin läheinen tuttavuus\nvirinnyt nuoren miehen ja molempien naisten välille, joiden\nrauhallisessa asunnossa poikamies sai viettää vapaahetkensä.\nUsein hän iltaisin koputti heidän ovelleen, ja silloin istuttiin\npitkään kiehuvan teekeittiön ääressä. Hän vuorostaan, kiitollisena\nystävällisestä vastaanotosta, vei heidät huvi- tahi kalastusretkelle\nTonavalle.\n\nKun rouva Gregorevits lakkaamattoman työnsä riuduttamana muutti\nmiesvainajansa luo, sai orpotyttö yhä nauttia Ladkon suojelusta.\nSuojelu kävi valppaammaksikin; hänen ansiostaan nuoren tytön ei\ntarvinnut koskaan kärsiä äitiraukkansa kuoleman johdosta.\n\nJa siten, vähitellen rakkaus oli syttynyt molempien nuorten sydämissä\nheidän huomaamattaan. Vasta Striga sai heidät sen huomaamaan.\n\nStriga oli näet iskenyt silmänsä tyttöön, jota ihmisten kesken\nsanottiin \"Rustshukin kaunottareksi\", ja rakastunut häneen niin äkkiä\nja rajusti kuin hänenlaisensa hillitön luonne saattaa. Tottuneena\nnäkemään, että kaikki taipuivat hänen oikkuihinsa, hän oli tullut\nnuoren tytön luo ja muitta mutkitta pyytänyt häntä vaimokseen. Ensi\nkerran elämässään hän tapasi voittamatonta vastarintaa. Välittämättä\nvaarasta joutua niin pelättävän miehen vihoihin Natsha selitti, ettei\nmikään voisi ikinä saada häntä suostumaan sellaiseen avioliittoon.\nTurhaan Striga yritti uudestaan. Hän ei sillä voittanut mitään, mutta\nkolmannella kerralla häntä ei päästetty edes sisälle.\n\nSilloin hänen vihallaan ei ollut enää määrää. Päästäen hurjan\nluontonsa vapaasti valloilleen hän syyti suustaan kirouksia, jotka\nkauhistuttivat Natshaa. Hädissään tyttö riensi kertomaan pelkonsa\nSergei Ladkolle, jossa hänen kertomuksensa sytytti yhtä leimuavan\nvihanliekin kuin oli se, jota tyttö niin kovin oli pelästynyt.\nTahtomatta kuulla muusta puhuttavankaan Ladko ylen kiihkein sanoin\nsätti miestä, joka oli siksi julkea, että uskalsi edes kohottaa\nkatseensa Natshaan.\n\nLadko kuitenkin tyyntyi vähitellen. Seurasi hyvin sekavia välien\nselvittelyjä, joiden tulos kuitenkin oli täysin selvä. Tuntia\nmyöhemmin Sergei ja Natsha, taivaan autuus silmissään ja riemu\nsydämissään, vaihtoivat ensimmäisen kihlajaissuudelmansa.\n\nKun Striga sai kuulla uutisen, hän oli pakahtua raivosta. Hän tuli\nGregorevitsin taloon, herjasanat ja uhkaukset huulillaan. Raudanluja\nkäsi heitti hänet ulos, ja hän sai kokea, että talossa nyttemmin oli\nmies sitä puolustamassa.\n\nJoutua voitetuksi, tavata väkevämpänsä, oli Strigalle pahempi\nnöyryytys kuin mitä hän saattoi sietää, ja hän päätti kostaa. Yhdessä\nmuutamien kaltaistensa seikkailijoiden kanssa hän eräänä iltana\nodotti Ladkoa, kun tämä asteli virran rantatörmää ylös. Tällä kertaa\nei ollut suunnitteilla pelkkä riita, vaan kerrassaan murhayritys.\nHyökkääjät heiluttivat käsissään puukkoja.\n\nTämä uusi hyökkäys oli yhtä menestyksetön kuin edellinenkin.\nAseenaan airo, jota Ladko käytti nuijana, hän pakotti hyökkääjät\nperäytymään, ja Strigan, jota hän ankarasti ahdisti, oli pakko pötkiä\nhäpeällisesti pakoon.\n\nTämä opetus oli kai ollut riittävä, sillä salakavala mies ei\nuudistanut rikollista yritystään. Vuoden 1875 alussa Sergei Ladko\nja Natsha Gregorevits menivät naimisiin, ja siitä lähtien vallitsi\nsydämellinen, ihaileva rakkaus luotsin hyvinvoivassa talossa.\n\nKeskelle tätä kuherruskuukautta, jonka kirkkautta yli vuoden aika ei\nollut himmentänyt, sattuivat Bulgarian tapahtumat alkukuukausina v.\n1876. Rakkaus, jota Sergei Ladko tunsi vaimoaan kohtaan, ei voinut,\nniin syvä kuin se olikin, saada häntä unohtamaan, mitä hänen tuli\ntuntea maataan kohtaan. Epäröimättä hän liittyi niihin, jotka heti\nryhmittyivät ja pitivät neuvotteluja keksiäkseen keinot isänmaan\nonnettomien olojen parantamiseksi.\n\nEnnen kaikkea täytyi hankkia aseita. Paljon nuoria miehiä lähti\ntätä varten pois maasta. He kulkivat virran poikki ja hajaantuivat\nRomaniaan ja Venäjälle asti. Sergei Ladko oli heidän joukossaan.\nSydän surun raatelemana, mutta lujana velvollisuutensa täyttäjänä hän\nlähti, jättäen sen, jota hän rakasti, alttiiksi kaikille vaaroille,\njotka vallankumousaikoina uhkaavat sissipäällikön vaimoa.\n\nHänen mieleensä muistui Striga, ja tämä muisto lisäsi hänen\nlevottomuuttaan. Eikö se rosvo käyttäisi hyväkseen onnellisen\nkilpakosijansa poissaoloa iskeäkseen häntä ahdistamalla hänen\nrakkaimpaansa? Se oli kyllä mahdollista. Mutta Sergei Ladko ei\nantanut tämän oikeutetun pelon masentaa mieltään. Sitä paitsi näytti\ntodella siltä, että Striga jo kuukausia sitten oli lähtenyt maasta\naikomatta enää palata.\n\nJos yleistä huhua sopi uskoa, hän oli siirtänyt toimintansa\npääpisteen pohjoisempaan. Tätä koskevia huhuja ei tosin puuttunut,\nmutta ne olivat aina sekaisia ja ristiriitaisia. Häntä syytettiin\nylimalkaan kaikista rikoksista, kenenkään tarkemmin osoittamatta\nainoatakaan niistä todeksi.\n\nStrigan poistuminen näytti kuitenkin olevan tosiasia, eikä muulla\nollut Ladkolle väliäkään.\n\nTodellisuus osoitti hänen rohkeudessaan olleen oikeassa.\n\nHänen poissaollessaan ei mikään vaara uhannut Natshan turvallisuutta.\n\nTuskin palattuaan hänen täytyi lähteä jälleen, ja tästä toisesta\nretkestä piti tulla pitempi kuin ensimmäinen oli ollut. Siihen\nsaakka noudatetut menetelmät näet olivat tehneet mahdolliseksi vain\nriittämättömien asemäärien hankkimisen. Venäjältä käsin tulevat\nlähetykset saapuivat maitse, Unkarin ja Romanian siihen aikaan sangen\nharvoilla rautatielinjoilla varustettujen seutujen kautta. Bulgarian\nisänmaanystävät toivoivat saavuttavansa toivotun tuloksen helpommin,\njos joku heistä lähtisi Budapestiin kokoamaan sinne rautateitse\ntulleet aselähetykset ja lastaisi ne proomuihin, jotka sitten\nkulkisivat nopeasti Tonavaa alas.\n\nLadko, jolle tämä luottamustoimi uskottiin, lähti matkalle jo samana\niltana. Erään maanmiehensä seurassa, jonka tuli tuoda vene takaisin\nbulgarialaiselle rannalle, hän kulki virran poikki, kiiruhtaakseen\nniin pian kuin mahdollista Romanian halki Unkarin pääkaupunkiin.\nSilloin sattui tapahtuma, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta\nsalaliittolaisten asiamiehelle.\n\nHän ja hänen seuralaisensa eivät olleet vielä viidenkymmenen metrin\npäässä rannasta, kun pamahti laukaus. Luoti oli aivan varmaan\ntarkoitettu heille, sillä he kuulivat sen vinkuvan korvainsa ohi.\nLuotsi epäili sitä vieläkin enemmän, koska hän luuli tuntevansa\nhämärän himmeässä valossa vilahdukselta näkemänsä ampujan Strigaksi.\nTämä oli siis palannut Rustshukiin?\n\nTuska, jota Ladko tämän selkkauksen johdosta tunsi, ei saanut hänen\npäätöstään järkkymään. Hän oli jo ennakolta valmistautunut uhraamaan\nhenkensä isänmaalle. Hän oli valmis, jos tarvittiin, uhraamaan sille\nvielä enemmän: tuhat kertaa kallisarvoisemman onnensa. Laukauksen\nkuultuaan hän oli heittäytynyt veneen pohjalle. Mutta se oli vain\nsotajuoni uuden hyökkäyksen välttämiseksi. Pamauksen kaiku oli tuskin\nlakannut kuulumasta seudulla, kun hänen kätensä, puristaen kovemmin\nairoa, ajoi venettä nopeammin romanialaista Giorgievon kaupunkia\nkohti, josta valot alkoivat tuikkia näkyviin pimenevässä yössä.\n\nSaavuttuaan määräpaikkaansa Ladko toimi tarmokkaasti tehtävässään.\n\nHän asettui yhteyteen tsaarin hallituksen edustajien kanssa, joista\ntoiset olivat pysähtyneet Venäjän rajalle, toiset salaa asettuneet\nBudapestiin ja Wieniin. Useita proomuja, jotka hänen toimestaan oli\nlastattu aseilla ja ampumatarpeilla, lähti kulkemaan Tonavaa alas.\n\nHän sai usein uutisia Natshalta kirjeissä, jotka oli lähetetty\nhänen valitsemallaan salanimellä ja yön turvissa viety Romanian\nalueelle. Uutiset olivat alussa hyviä, mutta ennen pitkää ne kävivät\nlevottomuutta herättäviksi. Ei niin, että Natsha olisi maininnut\nStrigan nimeä. Hän ei näyttänyt edes tietävän, että roisto oli\npalannut Bulgariaan, ja Ladko alkoi jo epäillä pelkoansa vääräksi.\nVarmaa sen sijaan oli, että Ladko oli ilmiannettu turkkilaisille\nviranomaisille, koskapa poliisit olivat tunkeutuneet hänen\nasuntoonsa ja toimeenpanneet kotitarkastuksen, joka kylläkin oli\njäänyt tuloksetta. Hänellä ei siis ollut syytä palata Bulgariaan,\nsillä hänen palaamisensa olisi ollut suoranainen itsemurha. Hänen\ntoimintansa tunnettiin, häntä vaanittiin yöt päivät, eikä hän voisi\nnäyttäytyä kaupungilla joutumatta vangituksi ensi askeleella. Koska\nturkkilaisten vangiksi joutuminen on samaa kuin mestatuksi tuleminen,\ntäytyi Ladkon siis olla näyttäytymättä, kunnes kapina olisi\njulistettu. Muuten hän olisi aiheuttanut mitä pahinta onnettomuutta\nitselleen ja vaimolleen, jonka rauhaa siihen asti ei ollut mitenkään\nhäiritty.\n\nBulgaria julisti kapinan toukokuussa, liian aikaisin luotsin\nmielestä, joka ennusti pahaa tästä hätäilystä.\n\nOli hänen mielipiteensä mikä tahansa, hänen täytyi kuitenkin rientää\nmaansa avuksi. Juna vei hänet Zomboriin, viimeiseen Tonavan varrella\nolevaan Unkarin kaupunkiin, johon siihen aikaan vei rautatie. Siellä\nhän astuisi veneeseen, eikä hänen sen jälkeen tarvitsisi muuta kuin\nantautua virran vietäväksi.\n\nHänen Zomborissa saamansa uutiset pakottivat hänet kuitenkin\nkeskeyttämään matkansa. Hänen pelkonsa oli ollut liiankin oikeutettu.\nBulgarian kapina tukahdutettiin alkuunsa. Turkki keskitti jo lukuisia\njoukkoja laajan kolmion muotoon, jonka kärkinä olivat Rustshuk,\nWiddin ja Sofia, ja sen rautainen uhka painoi raskaimmin juuri näitä\nonnettomia seutuja.\n\nLadkon täytyi palata odottamaan parempia aikoja pieneen kaupunkiin,\njonka hän oli valinnut asuinpaikakseen.\n\nKirjeet, jotka hän sinne piankin sai Natshalta, tekivät hänelle\nselväksi, ettei muuta mahdollisuutta ollut. Hänen taloaan vartioitiin\nentistä tarkemmin, jopa siihen määrään, että Natshan itse asiassa\ntäytyi pitää itseään vankina; häntä vaanittiin, ja hänen täytyi\nyhteisen edun vuoksi välttää kaikkia varomattomia toimenpiteitä.\n\nLadko sai siis niellä harminsa toimettomana, sillä aselähetykset\noli kapinan epäonnistuttua ja turkkilaisjoukkojen asetuttua virran\nrannoille pakostakin täytynyt lakkauttaa. Mutta tällainen jo\nitsessään kiusallinen odotus kävi hänelle sietämättömäksi, kun\nhän kesäkuun lopulta alkaen ei enää saanut minkäänlaisia tietoja\nrakkaasta Natshastaan.\n\nHän ei tiennyt mitä ajatella, ja hänen levottomuutensa yltyi yhä\nkiduttavammaksi tuskaksi, mitä enemmän aikaa kului. Hänen olikin\ntodella syytä pelätä pahinta. Heinäkuun 1. päivänä Serbia oli\nvirallisesti julistanut sulttaanille sodan, ja siitä lähtien Tonavan\nseuduilla samoili ristiinrastiin joukkoja, jotka alituisilla\nmarsseillaan panivat toimeen mitä hirvittävimpiä väkivaltaisuuksia.\nOliko siis Natsha näitten levottomuuksien uhrien joukossa vai\nolivatko turkkilaiset vallanpitäjät teljenneet hänet vankilaan\npanttivankina tahi miehensä luultuna rikostoverina?\n\nKun tätä vaitioloa oli kestänyt kuukauden, hän ei enää voinut sitä\nkestää, vaan päätti mitään vaaroja säikkymättä palata Bulgariaan,\nsaadakseen selville totuuden.\n\nJuuri Natshan edun vuoksi oli kuitenkin tärkeätä toimia varovaisesti.\nHänen paluustaan olisi hyötyä vain sillä ehdolla, että hän voisi\ntunkeutua Rustshukin kaupunkiin ja liikkua siellä vapaasti,\nhuolimatta epäluuloista, joiden kohteena hän oli. Hän toimisi\nsitten miten parhaiten taitaisi ja asianhaarain mukaan. Pahimmassa\ntapauksessa ja silloinkin kun hänen täytyisi kiireesti palata rajan\ntaakse, hänellä ainakin olisi ilo puristaa vaimoaan rintaansa vasten.\n\nSergei Ladko etsi useampia päiviä tämän vaikean pulman ratkaisua.\nVihdoin hän luuli löytäneensä sen ja uskomatta kenellekään\nsalaisuuttaan hän ryhtyi heti panemaan toimeen laatimaansa\nsuunnitelmaa.\n\nOnnistuisiko tämä suunnitelma? Tulevaisuus saisi sen näyttää.\nJoka tapauksessa hän koettaisi onneaan, ja siksi luotsin lähimmät\nnaapurit, joista kukaan ei tuntenut hänen oikeaa nimeään, heinäkuun\n28. päivän aamuna 1876 havaitsivat visusti suljetuksi pienen talon,\njonka katon alla hänellä oli useampia kuukausia ollut yksinäinen\ntyyssijansa.\n\nMillainen Ladkon suunnitelma oli, mitkä ne vaarat, joihin hän aikoi\nantautua koettaessaan panna sen toimeen, miltä osin Bulgarian\nja erikoisesti Rustshukin tapahtumat liittyivät Sigmaringenin\nongintakilpailuun, saa lukija tietää edempänä tässä kertomuksessa,\njoka ei suinkaan ole mitään mielikuvituksen tuotetta, sillä sen\npäähenkilöt elävät vielä meidän päivinämme Tonavan rannoilla.\n\n\n\n\nKARL DRAGOCH\n\n\nHeti kun herra Jägerillä oli kuitti taskussaan, hän ryhtyi\nasettumaan veneeseen vakinaiseksi olijaksi. Kysyttyään, kumpi\nvuoteista annettaisiin hänen käyttöönsä, hän katosi kajuuttaan\nottaen matkalaukun mukaansa. Kymmenen minuutin kuluttua hän tuli\nsieltä jälleen ulos, muuttuneena kiireestä kantapäähän. Aidossa\nkalastajan puvussa -- karkeassa puserossa, isoissa saappaissa ja\nhylkeennahkaisessa lakissa -- hän oli kuin toinen Ilja Brusch.\n\nHerra Jäger hiukan kummastui huomatessaan, että hänen lyhyen\npoissaolonsa aikana hänen isäntänsä oli poistunut ruuhesta. Hän\nei kuitenkaan huolinut kysyä mitään, kun tämä puolen tunnin\nkuluttua palasi. Pyytämättään hän sai tietää, että Ilja Brusch oli\nkatsonut tarpeelliseksi lähettää muutamia kirjeitä sanomalehdille,\nilmoittaakseen niille saapuvansa Neustadtiin ylihuomispäivän illalla\nja Regensburgiin seuraavana päivänä. Nyt, kun herra Jägerin etuja\npiti valvoa, oli näet tärkeätä, että paikkoja ei enää tavattaisi niin\nautioina, kuin Ulm oli ollut. Ilja Brusch pahoitteli jopa sitä, ettei\nvoinut pysähtyä niihin kaupunkeihin, joiden kautta kuljettaisiin\nennen Neustadtiin tuloa. Varsinkin Neuburg ja Ingolstadt olisivat\nolleet melko tärkeitä. Pysähdykset valitettavasti eivät kuitenkaan\nsoveltuneet hänen matkasuunnitelmaansa, ja hänen oli pakko jättää ne\nsikseen.\n\nHerra Jäger tuntui olevan hyvin mielissään julkisuuteen annetuista\ntiedoista eikä näkynyt panevan kovinkaan pahakseen, ettei voinut\npysähtyä Neuburgiin eikä Ingolstadtiin. Hän päinvastoin hyväksyi\nisäntänsä päätöksen ja vakuutti vielä kerran, että hän, kuten he\nolivat keskenään sopineet, ei tahtonut mitenkään supistaa toisen\nvapautta.\n\nToverukset söivät sitten illallista istuen vastakkain hajasäärin\neräällä veneen penkeistä. Tervetuliaisiksi herra Jäger\nhöysti ruokalistaa oivallisella liikkiöllä, jonka hän veti\ntyhjentymättömästä matkalaukustaan. Ilja Brusch alkoi arvella, ettei\nhänen pöytätoverinsa ollut hulluimpia ja piti aika paljon myös\nMainzin kaupungin lihatuotteesta.\n\nYön kuluessa ei mitään erikoista tapahtunut. Ennen auringon nousua\nIlja Brusch irroitti veneen laiturista häiritsemättä rakastettavan\nmatkustajansa sikeätä unta.\n\nUlmin kohdalla, jossa Tonava on päässyt Württembergin pienen\nkuningaskunnan läpi laskeakseen sitten Baijeriin, se on vielä vain\nkohtalaisen suuri virta. Se ei ole vielä vastaanottanut niitä suuria\nlisäjokia, jotka alempana kartuttavat sen mahtia, eikä mikään\nanna vielä aihetta ennustaa, että siitä paisuisi yksi Euroopan\ntärkeimmistä joista.\n\nVirta oli jo tuntuvasti hiljentänyt vauhtiaan ja kulki noin puoli\npeninkulmaa tunnissa. Kaikenkokoisia aluksia, joukossa muutamia\nraskaita, uppoamaisilleen lastattuja veneitä, kulki sitä alas, toiset\nlisäten vauhtiaan leveän purjeen avulla, jonka luoteistuuli pullisti.\nIlma näytti kauniilta; sateen uhkaa ei ollut.\n\nHeti päästyään keskelle virtaa Ilja Brusch liikutteli melaansa ja\njoudutti veneen kulkua. Muutamia tunteja myöhemmin herra Jäger tapasi\nhänet tässä työssä, ja sitä kesti iltaan asti, lukuunottamatta\nlyhyttä lepohetkeä aamiaisen aikana, jonka kuluessa matkaa ei edes\nkeskeytetty. Matkustaja ei tehnyt mitään huomautuksia, ja jos niin\nkova kiire häntä kummastutti, hän piti kummastuksensa salassa.\n\nMonta sanaa ei vaihdettu tämän päiväkauden kuluessa. Ilja Brusch\nmeloi voimakkaasti. Herra Jäger puolestaan katseli Tonavalla\nristeileviä veneitä tai tähysteli sen molempia rantoja niin tarkkaan,\nettä se varmaan olisi hämmästyttänyt hänen isäntäänsä, jos tämä ei\nolisi ollut niin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Rannat olivat käyneet\nhuomattavasti matalammiksi. Virta pyrki laajenemaan ympäristöjen\nkustannuksella. Vasenta rantaa, joka oli puoliksi veden alla, ei\nenää voinut selvästi erottaa, kun sitä vastoin oikealla, jota oli\nkeinotekoisesti korotettu rautatien rakentamista varten, junat\nkiitivät ja veturit puhkuivat sekoittaen savunsa höyrylaivojen\nsavuun, kun niiden siivet jyristen pieksivät vettä.\n\nOffingenin luona, jonka ohi kuljettiin iltapäivällä, rautatie\npoikkesi etelään, loitoten lopullisesti virrasta. Oikea ranta\nvuorostaan muuttui laajaksi nevaksi, jonka loppua ei näkynyt, kun\nillalla pysähdyttiin Dillingeniin yöksi.\n\nSeuraavana päivänä kuljettiin yhtä runsas taival kuin edellisenäkin.\nAnkkuri heitettiin autiolla paikalla muutama kilometri Neuburgin\nyläpuolella, ja taas kun elokuun 15. päivän aamu sarasti, ruuhi oli\njo keskellä virtaa.\n\nSen päivän illaksi Ilja Brusch oli ilmoittanut saapuvansa\nNeustadtiin. Olisi ollut noloa tulla sinne tyhjin käsin. Koska\nsääsuhteet olivat suotuisat ja päivämatka jäisi tuntuvasti\nlyhyemmäksi kuin edelliset, päätti Ilja Brusch kalastaa.\n\nJo päivän ensi hetkinä hän perinpohjaisen huolellisesti tarkasteli\npyydyksiään. Hänen veneen perässä istuvaa toveriaan tuntuivat nämä\nvalmistelut huvittavan kuten ainakin oikeata asianharrastajaa.\nTyöskennellessään Ilja Brusch kernaasti puheli.\n\n-- Kuten näette, herra Jäger, aion tänään kalastaa, ja kalastus\nvaatii pitkällisiä valmisteluja. Kala on, näettekös, luulevainen\nluonnoltaan, eikä voi olla liiaksi varovainen, kun sen tahtoo\nhoukutella pyydykseensä. Eräät kalat ovat harvinaisen älykkäitä,\ntuutain esimerkiksi. Sitä pyydystettäessä täytyy olla ovela, ja sen\nsuu on niin kova, että se helposti voi katkaista siiman.\n\n-- Tuutain ei luullakseni ole mikään erikoisen hyvä kala, huomautti\nherra Jäger.\n\n-- Ei, sillä se pitää liejuisista vesistä, ja tämä seikka tekee sen\nlihan usein epämiellyttävän makuiseksi.\n\n-- Entäs hauki?\n\n-- Hauki on oivallinen kala, selitti Ilja Brusch, -- jos se painaa\nviisi, kuusi naulaa; pienissä taas ei ole muuta kuin ruotoja. Mutta\nhaukea ei missään tapauksessa voi lukea älykkäiden ja ovelien kalojen\njoukkoon.\n\n-- Todellako, herra Brusch? Siis nämä niinsanotut suolattoman veden\nhaikalat...\n\n-- Ovat yhtä typeriä kuin suolaisen veden hait, herra Jäger. Oikeita\ntolvanoita, ahvenen ja ankeriaan veroisia! Niiden pyydystäminen\nvoi tuottaa hyötyä, mutta kunniaa ei ikinä... Ne ovat, kuten hieno\nasiantuntija on kirjoittanut, kaloja, 'jotka antavat pyydystää\nitsensä' ja 'joita ei tarvitse ottaa kiinni'...\n\nHerra Jäger ei voinut muuta kuin ihmetellä Ilja Bruschin vakuuttavaa\nvarmuutta samoin kuin perinpohjaista tarkkuutta, jolla hän laitteli\nkuntoon pyydyksensä.\n\nEnsinnäkin hän oli ottanut käsille yhtä notkean kuin kepeän vapansa,\njoka, kun sen oli taivuttanut kärjestä katkeamaisilleen asti,\nponnahti taas yhtä suoraksi kuin ennen. Tämä vapa oli pantu kokoon\nkahdesta osasta, joista toinen oli tyvestä läpimitaltaan neljä\nsenttimetriä ja suippeni senttimetrin paksuiseksi sillä kohdalla,\nmistä alkoi toinen, latvaraippa, joka oli hienoa ja sitkeätä puuta.\nVapa oli pähkinäpuuta ja lähes neljän metrin pituinen, niin että\nkalastaja rannalla seisten saattoi pyydystää pohjakaloja kuten lahnaa\nja sorvaa.\n\nNäyttäen herra Jägerille koukkuja, jotka hän langalla oli\nkiinnittänyt jouhiperustimen päähän, Ilja Brusch virkkoi:\n\n-- Näettehän, herra Jäger, nämä ovat yhdentoista numeron koukkuja,\nhyvin hienovartisia. Syötiksi on sorvalle parasta keitetty\nvehnänjyvä, vain toiselta puolelta haljennut ja hyvin pehmennyt...\nKas niin, nyt olen valmis, eikä minun enää tarvitse muuta kuin\nkoettaa onneani.\n\nHerra Jägerin nojautuessa kajuuttaa vasten hän istuutui penkille,\nhaavi ulottuvillaan; sitten hän heitti siiman veteen, heilautettuaan\nsitä muutaman kerran edestakaisin tavalla, joka ei ollut vailla\neräänlaista siroutta. Koukut upposivat kellertävään veteen, ja\nlyijypainot laskivat ne kohtisuoraan asentoon, joka kaikkien\nammattimiesten mielipiteen mukaan on paras. Yläpuolella uiskenteli\njoutsenen sulasta tehty koho, joka ei ime vettä ja on sen vuoksi\noivallinen siihen tarkoitukseen.\n\nSanomattakin on selvää, että veneessä siitä hetkestä alkaen vallitsi\nsyvä hiljaisuus. Äänten kaiku säikyttää helposti kalat, ja oikealla\nkalastajalla on muutakin tekemistä kuin lörpöttely. Hänen pitää\ntarkata kohonsa kaikkia liikkeitä jotta ei päästä hukkaan juuri sitä\nhetkeä, jolloin saalis on saatava tarttumaan.\n\nTämän aamukauden kuluessa Ilja Brusch saattoi olla tyytyväinen.\nHän sai parikymmentä sorvaa ja lisäksi tusinan ankeriaita ja\nmuutamia säynäviä. Jos herra Jäger todella oli niin intohimoinen\nasianharrastaja kuin oli kehunut, hän ei voinut olla ihmettelemättä,\nkuinka nopeasti ja täsmällisesti hänen isäntänsä käsitteli onkeaan,\nmikä on muuten välttämätöntäkin tämänlaisia kaloja pyydystettäessä.\nAina kun hän tunsi onkeaan nykivän, hän varoi vetämästä saalistaan\nheti veden pintaan antaen sen rimpuilla syvällä, väsyttää itsensä\nponnistelemalla turhaan koukusta irti; hän osoitti siten levollista\nkylmäverisyyttä, joka on kaikkien maineensa ansaitsevien kalamiesten\nominaisuuksia.\n\nOnginta lopetettiin noin kello yksitoista. Kauniina vuodenaikana kala\nei näet syö siihen aikaan päivästä, jolloin aurinko on korkeimmillaan\nja panee veden pinnan kimaltelemaan. Saalis oli sitä paitsi riittävä.\nIlja Brusch pelkäsi sen olevan liiankin runsaan siihen nähden, että\nNeustadt, johon ruuhi pysähtyi kello viiden maissa, on vain vähäinen\nkaupunki.\n\nHän erehtyi. Pari-, kolmekymmentä henkeä oli odottelemassa hänen\ntuloaan ja tervehti häntä kättentaputuksin, heti kun vene oli\nköytetty laituriin. Pian hän ei tiennyt, ketä kuunnella, ja\nmuutamassa hetkessä kalat oli vaihdettu kahteenkymmeneenseitsemään\nfloriiniin, jotka Ilja Brusch luovutti herra Jägerille ensimmäisenä\nosinkona.\n\nTuntien, ettei hänellä ollut mitään osaa ihmisten ihailuun, herra\nJäger oli vaatimattomasti häipynyt kajuuttaan, jonne Ilja Brusch\ntuli hänen luokseen, heti kun saattoi päästä irti innokkaista\nihailijoistaan. Nyt pitikin viivyttelemättä mennä nukkumaan, sillä\nyö olisi hyvin lyhyt. Ilja Brusch halusi joutua hyvissä ajoin\nRegensburgiin, jonne oli matkaa lähes seitsemänkymmentä kilometriä.\nHän oli sen vuoksi päättänyt lähteä jatkamaan matkaa jo kello yhdeltä\naamulla; siten hän saisi aikaa kalastaakin päivän kuluessa, vaikka\npitkä taival olikin edessä.\n\nIlja Brusch sai ennen puoltapäivää kolmisenkymmentä naulaa kaloja,\nniin että uteliaitten, jotka tungeskelivat Regensburgin laiturilla,\nei tarvinnut valittaa nähneensä suotta vaivaa. Yleisön innostus\nkasvoi silminnähtävästi. Asianharrastajain kesken syntyi paljaan\ntaivaan alla suorastaan huutokauppoja, ja nuo kolmekymmentä naulaa\nkaloja tuottivat Tonavan Liiton palkinnonsaajalle kokonaista\nneljäkymmentäyksi floriinia.\n\nHän ei ikinä ollut uneksinutkaan moisesta menestyksestä ja tuli\najatelleeksi, että oli varsin mahdollista, että herra Jäger\nlopultakin oli tehnyt mainion kaupan. Jotta tämä seikka kävisi\nselväksi, nuo neljäkymmentäyksi floriinia oli jätettävä lailliselle\nomistajalleen, mutta Ilja Bruschin oli mahdoton täyttää tätä\nvelvollisuutta. Herra Jäger oli näet kaikessa hiljaisuudessa\npoistunut ruuhesta ilmoittaen toverilleen esille jättämässään\nkirjelapussa, ettei häntä tarvinnut odottaa illalliselle ja että hän\npalaisi vasta jotensakin myöhään illalla.\n\nIlja Brusch piti varsin luonnollisena, että herra Jäger halusi\nkäyttää tilaisuutta hyväkseen katsellakseen kaupunkia, joka\nviidenkymmenen vuoden ajan oli ollut valtakunnan valtiopäivien\nistuntopaikkana. Kenties hän olisi ollut vähemmän tyytyväinen\nja enemmän kummissaan, jos olisi tiennyt, missä toimissa hänen\nmatkustajansa silloin liikkui, ja kuka tämä oikeastaan oli.\n\n\"Herra Jäger, Wien, Leipziginkatu 45\" oli Ilja Brusch kiltisti\nkirjoittanut matkustajansa sanelun mukaan. Mutta vieras olisi\njoutunut hyvin ymmälle, jos kalastaja olisi ollut uteliaampi ja\nryhtynyt vuorostaan kuulusteluun.\n\nIlja Brusch jätti ryhtymättä tähän varokeinoon, jonka oikeutus\nhänelle kuitenkin oli todistettu, ja tästä laiminlyönnistä oli\nhänelle tulossa kamalia seurauksia.\n\nMinkä nimen saksalainen santarmi oli lukenut herra Jägerin hänelle\nnäyttämästä passista, ei tiedä kukaan; mutta jos nimi todella oli\npassin omistajan oikea nimi, ei santarmi ollut voinut siitä lukea\nmuuta kuin nimen Karl Dragoch.\n\nIntohimoinen kalastuksen harrastaja ja Tonavan poliisivoimien\npäällikkö olivat näet itse asiassa yksi ja sama henkilö. Päätettyään\nhankkia pääsyn Ilja Bruschin veneeseen, maksoi mitä maksoi, Karl\nDragoch, aavistaen voittamattoman vastarinnan mahdolliseksi, oli\nryhtynyt sen varalta toimenpiteisiin. Santarmin väliintulo oli\nennakolta sovittu ja kohtaus tekaistu kuin teatterissa. Karl Dragoch\noli osunut oikeaan, koskapa Ilja Brusch oli jopa katsonut onnen\nsuosioksi sen, että hänellä vaaroissa, jotka hänelle oli paljastettu,\noli tämä mahtava suojelija.\n\nMenestys oli niin täydellinen, että Dragoch oli käynyt siitä\nlevottomaksi. Miksi Ilja Brusch oikeastaan oli niin säikähtynyt\nsantarmin käskyä? Miksi hän niin kovin oli peloissaan, että hän\nuhrasi rakkauden, jota sanoi tuntevansa yksinäisyyttä kohtaan, vaikka\nsiinäkin oli muuten kyllä myös jotakin liioiteltua? Eihän rehellisen\nmiehen toki tarvinnut pelätä poliisikomissaarin eteen astumista.\nPahin, mitä siitä olisi voinut olla seurauksena, oli muutaman tunnin,\nkorkeintaan jonkin päivän viivytys, ja kun ei ole kiirettä... Totta\nkyllä oli, että Ilja Bruschilla oli kiire, ja sekin seikka pani vähän\najattelemaan.\n\nLuulevainen kun oli luonteeltaan, kuten kaikki hyvät poliisimiehet,\nKarl Dragoch mietiskeli. Mutta hän oli myös liian järkevä\nantaakseen vähäpätöisten pikkuseikkain, joilla luultavasti oli mitä\nyksinkertaisin selityksensä, viedä itseänsä harhaan. Hän pani siis\nyksinkertaisesti nämä pikku huomiot muistiinsa ja kohdisti älynsä\nvoimat siihen pulmaan, jonka oli ottanut ratkaistavakseen ja joka oli\nvakavampaa laatua.\n\nTuuma, jonka Karl Dragoch oli pannut toimeen pakottaessaan Ilja\nBruschin päästämään hänet matkustajakseen, ei ollut syntynyt\ntäysvalmiina hänen aivoissaan. Sen varsinainen luoja oli Mihail\nMihailovitsh, jolla tosin tuskin oli siitä aavistustakaan. Kun\nlystikäs serbialainen oli leikillään viitannut siihen, että Tonavan\nLiiton palkinnonsaaja muka varsin hyvin saattoi olla takaa-ajettu\npahantekijä tahi takaa-ajossa oleva poliisimies, kummaksi hänet\nvain halusi kuvitella, olivat nämä ajattelematta lausutut sanat\nherättäneet Karl Dragochissa vakavaa kiinnostusta. Tietenkään hän\nei ollut käsittänyt niitä kirjaimellisesti. Hän tiesi, ettei tämä\nkalastaja ollut poliisimies, ja piti erittäin luultavana, ettei\nkalastaja myöskään ollut missään suhteissa etsittyyn pahantekijään.\nMutta siitä, että jotakin tekoa ei ole tehty, ei seuraa, ettei\nsitä voida tehdä. Karl Dragoch oli heti ajatellut, että iloinen\nserbialainen oli oikeassa. Salapoliisi, joka halusi kaikessa rauhassa\npitää silmällä Tonavaa, osoittautuisi sangen ovelaksi, jos hän\nesiintyisi kalastajana, joka olisi siksi tunnettu, ettei kukaan\nvoinut epäillä hänen olevan jotakin muuta.\n\nNiin houkutteleva kuin tämä päätelmä olikin, täytyi siitä kuitenkin\nluopua. Sigmaringenin kilpailu oli pidetty, voittaja Ilja Brusch\noli julkisesti ilmoittanut aikomuksensa, ja varmaa oli, ettei hän\nmielisuosiolla taipuisi siihen, että hänen sijalleen vaihdettaisiin\ntoinen henkilö. Vaihtaminen olisi vielä päälle päätteeksi ollut perin\nvaikeata, koska palkinnonsaajan kasvot olivat tutut suurelle joukolle\nhänen tovereitaan.\n\nMutta joskin täytyi luopua toivosta, että Ilja Brusch suostuisi\nantamaan toisen henkilön hänen nimellään suorittaa matkan, oli\nkenties olemassa jokin keskitie, jota käyttämällä voisi saavuttaa\nsaman tarkoituksen. Jos oli mahdotonta olla Ilja Brusch niin\neikö Karl Dragoch voinut tyytyä pääsemään matkustajaksi hänen\npurteensa? Kuka kiinnittäisi huomion maineikkaan miehen, johon\nyleinen mielenkiinto yksinomaan keskittyi, seuralaiseen? Ja joskin\njoku epähuomiossa loisi hajamielisen katseen tähän maineettomaan\nseuralaiseen, niin oliko otaksuttavaa, että hän keksisi vähintäkään\nyhteyttä tämän epämääräisen tuntemattoman ja poliisimiehen välillä,\njoka siis saisi suorittaa tehtävänsä huomaamattomuuden suojassa.\n\nTutkittuaan kauan tätä tuumaa Karl Dragoch huomasi sen oivalliseksi\nja päätti panna sen toimeen. On jo nähty, kuinka mestarillisesti\nhän oli sommitellut alkukohtauksen, mutta tätä kohtausta olisivat\ntarvittaessa seuranneet monet muut. Jos olisi ollut välttämätöntä,\nIlja Brusch olisi viety komissaarin eteen, jopa pantu vankilaankin\nnäennäisesti pätevistä tekosyistä, ja häntä olisi peloteltu\nlukemattomin tavoin. Karl Dragoch olisi, siitä voi olla varma,\nhäikäilemättä käyttänyt mielivaltaisia keinoja, kunnes kalastaja\nsäikähtyneenä olisi pitänyt hyljeksimäänsä matkustajaa silkkana\npelastajanaan.\n\nSalapoliisi oli kuitenkin hyvillään, kun oli saavuttanut voiton\nkäyttämättä henkistä väkivaltaa ja jatkamatta ilveilyään ensimmäistä\nnäytöstä pitemmälle.\n\nNyt hän oli varma siitä, että jos hän ilmaisisi halunsa lähteä, hänen\nisäntänsä vastustaisi hänen lähtöään yhtä tarmokkaasti kuin oli\nvastustanut hänen tuloaan. Oli vain käytettävä tilannetta hyväkseen.\n\nSitä varten Karl Dragochin ei tarvinnut muuta kuin jättäytyä virran\nvietäväksi. Seuralaisensa kalastaessa tahi meloessa hän pitäisi\nsilmällä virtaa. Mikään poikkeavuus ei jäisi hänen kokeneelta\nkatseeltaan huomaamatta. Matkan varrella hän saisi puhella miestensä\nkanssa, joita oli sijoiteltu pitkin rantoja. Pahanteosta tahi\nrikoksesta tiedon saatuaan hän eroaisi Ilja Bruschista rientääkseen\npahantekijäin jäljille, ja samoin olisi tarvittaessa laita, jos hänen\nhuomionsa kiintyisi johonkin epäluuloa herättävään merkkiin.\n\nTämä kaikki oli viisaasti laskettu, ja kuta enemmän Karl Dragoch\nmietiskeli, sitä enemmän hän onnitteli itseään tuumansa johdosta,\njoka samalla kun se takasi hänelle tuntemattomuuden koko Tonavan\nvarrella, teki menestyksen mahdollisuudet moninkertaisiksi.\n\nPahaksi onneksi ei salapoliisi näin päätellessään ollut ottanut\nlukuun sattumaa. Hän ei osannut aavistaa, että sarja peräti omituisia\ntapahtumia muutaman päivän kuluttua johtaisi hänen etsiskelynsä\nedeltäpäin tietämättömään suuntaan ja antaisi hänen tehtävälleen\nodottamattoman laajuuden.\n\n\n\n\nSINISET SILMÄT\n\n\nLähtiessään ruuhesta Karl Dragoch suuntasi kulkunsa kaupungin\nkeskustaan. Hän tunsi Regensburgin, ja alkoi määrätietoisesti astua\npitkin hiljaisia, siellä täällä kymmenkerroksisten, feodaaliolojen\naikuisten linnantornien reunustamia katuja tässä muinoin vilskeisessä\nkaupungissa, joka ei enää ollut vilkas, sitten kun sen väkiluku oli\nvähentynyt kahdeksikymmeneksikuudeksi tuhanneksi sieluksi.\n\nKarl Dragoch ei aikonut katsella kaupunkia, kuten Ilja Brusch luuli.\nHän ei liikkunut matkailijana. Vähän matkan päässä sillasta hänen\nedessään oli tuomiokirkko keskentekoisine torneineen, mutta hän loi\nvain hajamielisen katseen sen merkilliseen koristeoveen, joka on\nperäisin 15. vuosisadan lopulta. Hän ei liioin aikonut mennä Thurn\nund Taxis ruhtinaitten palatsiin ihailemaan goottilaista kappelia\neikä suippokaarityylistä luostaria enempää kuin piippukokoelmaakaan,\ntämän vanhan luostarin eriskummaista nähtävyyttä. Hän ei myöskään\nhalunnut katsella raatihuonetta, jonka salia koristavat vanhat\nseinäverhot ja jossa portinvartija tavallaan kuin ylpeänä näyttelee\nkidutuskammiota erilaisine kojeineen. Hän ei aikonut kuluttaa\njuomarahaa oppaan palveluksiin. Kenenkään avustamatta hän meni\npostitoimistoon, jossa useat sovituilla nimikirjaimilla varustetut\nkirjeet häntä odottivat. Luettuaan nämä kirjeet ilmeenkään\nvaihtumatta Karl Dragoch teki lähtöä toimistosta, kun eräs halpoihin\nvaatteisiin puettu mies lähestyi häntä ovella.\n\nTämä mies ja Dragoch tunsivat toisensa, sillä viimemainittu\npysähdytti kädenliikkeellä tulijan, juuri kun tämä aikoi puhutella\nhäntä. Tämä liike merkitsi ilmeisesti: \"Ei tässä!\" Molemmat lähtivät\nastumaan lähellä olevaa toria kohti.\n\n-- Miksi et odottanut minua virran rannalla? kysyi Karl Dragoch, kun\narveli olevansa suojassa tungettelevilta kuulijoilta.\n\n-- Pelkäsin, etten tapaisi teitä, vastattiin hänelle. -- Ja kun\ntiesin, että teidän piti tulla postitoimistoon...\n\n-- No niin, tässä nyt olet, se on pääasia, keskeytti Karl Dragoch. --\nEikö mitään uutta?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Ei edes tavallista murtovarkautta tällä seudulla?\n\n-- Ei tällä seudulla eikä muualla Tonavan varsilla.\n\n-- Miltä ajalta ovat viimeiset uutisesi?\n\n-- Ei ole kahta tuntia siitä, kun sain sähkösanoman\nkeskustoimistostamme Budapestista. Täysin levollista pitkin koko\nlinjaa.\n\nKarl Dragoch mietti hetkisen.\n\n-- Mene poliisikansliaan ja sano tulevasi minun lähettämänäni.\nIlmoita nimeksesi Friedrich Uhlmann ja pyydä, että sinulle annetaan\ntieto, jos vähintäkin sattuu tapahtumaan. Lähde sitten Wieniin.\n\n-- Entä meidän miehet?\n\n-- Minä otan huolehtiakseni niistä. Tapaan heidät ohi kulkiessani.\nTapaamme toisemme Wienissä viikon päästä, se on päätetty.\n\n-- Jätättekö siis virran yläjuoksun vartioimatta? kysyi Friedrich\nUhlmann.\n\n-- Paikalliset poliisit riittävät, vastasi Dragoch, -- ja me\nriennämme paikalle pienimmänkin vaaran uhatessa. Sitä paitsi tähän\nsaakka ei Wienin yläpuolella ole koskaan tapahtunut mitään meidän\ntoimialaamme koskevaa. Miekkosemme eivät ole niin typeriä, että\ntoimisivat niin kaukana perusasemaltaan.\n\n-- Perusasemaltaan...? toisti Uhlmann. -- Onko teillä erikoistietoja?\n\n-- Minulla on ainakin mielipide.\n\n-- Ja se on..?\n\n-- Älähän utele...! Oli miten oli, sanon sinulle ennakolta, että\nsaamme aloittaa Wienin ja Budapestin välillä.\n\n-- Miksi siellä pikemmin kuin muualla?\n\n-- Siksi, että viimeinen rikos tehtiin siellä. Muistathan, sen\ntalonisännän, jota he 'lämmittelivät' ja joka tavattiin poltettuna\npolvia myöten.\n\n-- Sitä enemmän syytä heillä on toimia muualla ensi kerralla.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, että he arvelevat sitä piiriä, jossa tuo rikos tehtiin,\nvartioitavan erikoisesti. He lähtevät siis kauemmas koettamaan\nonneaan. Niin he ovat tähän asti tehneet. Ei koskaan kahta kertaa\nperäkkäin samalla paikalla.\n\n-- He ovat päätelleet kuin hölmöt, ja sinä teet samoin, Friedrich\nUhlmann, vastasi Karl Dragoch. -- Mutta juuri heidän hölmöyteensä\nminä perustan laskelmani. Kaikki sanomalehdet ovat, kuten kai olet\nhuomannut, arvelleet minun päättelevän samoin. Ihan yksimielisesti\nne ovat julistaneet, että minä muka poistuin Tonavan yläjuoksun\nvarsilta, jonne minun mielipiteeni mukaan pahantekijät eivät\nuskaltaisi palata, ja lähdin Etelä-Unkariin. Siinä ei tietenkään ole\nsanaakaan totta, mutta voit olla varma siitä, että nämä tahalliset\ntiedonannot eivät ole olleet vaikuttamatta asianomaisiin.\n\n-- Mitä siitä päättelette?\n\n-- Että he eivät lähde Etelä-Unkariin päin heittäytymään suden suuhun.\n\n-- Tonava on pitkä, huomautti Uhlmann. -- Onhan Serbia, Romania,\nTurkki...\n\n-- Entäs sota? Heillä ei ole mitään tekemistä sillä taholla.\nSaammehan sitä paitsi nähdä.\n\nKarl Dragoch oli hetken vaiti.\n\n-- Onko määräyksiäni tarkoin noudatettu? jatkoi hän.\n\n-- On.\n\n-- Onko virtaa yhä edelleen vartioitu?\n\n-- Öin ja päivin.\n\n-- Eikä ole huomattu mitään epäiltävää?\n\n-- Ei kerrassaan mitään. Kaikilla ruuhilla, kaikilla proomuilla\non paperit kunnossa. Koska tästä tuli puhe, täytyy todeta, että\nnämä tarkastustoimet nostavat paljon murinaa. Venemiehet panevat\nvastaan, ja jos tahdotte tietää mielipiteeni, niin minusta he eivät\nole väärässä. Veneillä ei ole mitään yhteyttä sen kanssa, mitä me\netsimme. Vesillä ei tehdä rikoksia.\n\nKarl Dragoch rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Katson hyvin tärkeäksi ruuhien, proomujen ja pienimpienkin\nveneiden tarkastamisen, vastasi hän jyrkästi. -- Huomautan lisäksi\nkerta kaikkiaan, etten pidä vastaväitteistä.\n\nUhlmann kohautti olkapäitään.\n\n-- Hyvä on, herra Dragoch, sanoi hän.\n\nKarl Dragoch jatkoi:\n\n-- En vielä tiedä, mitä teen... Ehkä pysähdyn Wieniin. Ehkä jatkan\nBelgradiin asti... En ole päättänyt... Koska on tärkeätä, että me\npysymme kosketuksissa keskenämme, lähetä minulle tietoja kirjeitse,\nja osoita siitä tarpeeksi monta kappaletta niille miehistämme, jotka\novat sijoitettuina Regensburgin ja Wienin välille.\n\n-- Hyvä on, herra Dragoch, vastasi Uhlmann. -- Entä minä...? Missä\nsaan taas tavata teidät?\n\n-- Wienissä, viikon kuluttua, johan sen sanoin, vastasi Dragoch.\n\nHän mietti jonkin aikaa.\n\n-- Voit lähteä, lisäsi hän. -- Muista mennä poliisikansliaan ja astu\nsitten ensimmäiseen junaan.\n\nUhlmann oli jo poistumassa. Karl Dragoch kutsui hänet takaisin.\n\n-- Olethan kuullut puhuttavan Ilja Bruschista? kysyi hän,\n\n-- Siitäkö kalastajasta, joka on sitoutunut kulkemaan Tonavaa alas\nonki kädessä?\n\n-- Niin juuri. No, jos näet minut hänen seurassaan, niin älä ole\ntuntevinasi minua.\n\nSitten he erosivat. Friedrich Uhlmann katosi ylempänä olevaan\nkaupunginosaan, Karl Dragoch taas suuntasi askeleensa Kultaisen\nRistin hotellia kohti, jossa hän aikoi syödä päivällistä.\n\nKymmenkunta ruokavierasta oli jo pöydän ääressä, kun hän vuorostaan\nistuutui. Karl Dragoch kyllä söi hyvällä ruokahalulla, mutta ei\nsekaantunut muiden keskusteluun. Tietysti hän kuunteli niin kuin\nainakin mies, joka on tottunut tarkkaamaan kaikkea, mitä hänen\nympärillään sanotaan. Hän ei niin ollen voinut olla kuulematta, kun\neräs ruokailijoista kysyi naapuriltansa:\n\n-- No, entäs se paljon puhuttu rosvojoukko, eikö siitä ole kuulunut\nmitään uutta?\n\n-- Ei enempää kuin kuulusta Bruschistakaan, vastasi toinen. -- Hänen\nodotettiin kulkevan Regensburgin ohi, mutta häntä ei vielä ole\nkuulunut.\n\n-- Sepä omituista.\n\n-- Mikäli Brusch ja rosvojoukon päällikkö eivät ole sama mies.\n\n-- Pilailetteko?\n\n-- Kah...! Kukapa tietää...?\n\nKarl Dragoch oli vilkkaasti kohottanut katseensa. Jo toistamiseen\ntämä ihan varmaan tuulesta temmattu arvelu oli herättänyt hänen\nhuomiotaan. Mutta hän vain tuskin huomattavasti kohautti olkapäitään\nja söi ateriansa loppuun sanaakaan lausumatta. Pilapuhetta kaikki.\nOlipa muuten tarkat tiedot tuolla lörpöttelijällä, kun ei edes\ntiennyt, että Ilja Brusch oli saapunut Regensburgiin!\n\nSyötyään Karl Dragoch asteli taas alaspäin laitureita kohti. Siellä\nhän ei heti palannut veneelle, vaan viivähti muutaman hetken\nvanhalla kivisillalla, joka yhdistää Regensburgin sen esikaupunkiin\nStadt-am-Hofiin. Hän antoi katseensa harhailla virralla, jossa\nmuutamia veneitä vielä liukui eteenpäin, kiireesti käyttäen hyväkseen\npäivän sammuvaa valoa.\n\nHän unohtui katselemaan niitä, kun käsi laskeutui hänen olkapäälleen\nja tuttu ääni puhutteli häntä:\n\n-- Luulisipa todella, herra Jäger, kaiken tämän kiinnostavan teitä.\n\nKarl Dragoch kääntyi ja näki edessään Ilja Bruschin, joka katseli\nhäntä hymyillen.\n\n-- Kyllä, vastasi hän, -- liikettä virralla on tosiaan hauskaa\nkatsella. En väsy sitä katselemaan.\n\n-- No, herra Jäger, sanoi Ilja Brusch, -- se kiinnostaa teitä vielä\nenemmän, kun pääsemme virran alajuoksulle, jossa veneitä on enemmän.\nSaattepa nähdä, kun olemme Rautaporteilla...! Tunnetteko ne?\n\n-- En, vastasi Dragoch.\n\n-- Ne kannattaa nähdä, selitti Ilja Brusch. -- Jos ei ole maailmassa\nkauniimpaa virtaa kuin Tonava, niin koko Tonavan varrella ei ole\nkauniimpaa paikkaa kuin Rautaportit!\n\nSillä välin oli tullut ihan pimeä. Ilja Bruschin suuri taskukello oli\nyli yhdeksän.\n\n-- Olin alhaalla veneessä ja huomasin teidät sillalla, herra Jäger,\nsanoi hän. -- Tulin tapaamaan teitä huomauttaakseni teille, että\nlähdemme matkalle huomenna hyvin varhain ja että meidän sen vuoksi\nolisi parasta mennä nukkumaan.\n\n-- Tulen mukaanne, herra Brusch, myöntyi Karl Dragoch.\n\nMolemmat astuivat alas rantaan päin. Heidän kääntyessään sillan\nkohdalla matkustaja virkkoi:\n\n-- Entä kalakauppamme, herra Brusch...? Oletteko tyytyväinen?\n\n-- Ihastunut, herra Jäger! Minulla on teille jätettävänä kokonaista\nneljäkymmentäyksi floriinia!\n\n-- Se tekee kuusikymmentäkahdeksan niiden kahdenkymmenenseitsemän\nkanssa, jotka jo ennestään ovat kassassa. Ja me olemme vasta\nRegensburgissa! Herra Brusch, kauppa ei minusta näytä niinkään\nhuonolta!\n\n-- Alan jo itsekin uskoa samaa, myönsi kalastaja.\n\nNeljännestunnin kuluttua molemmat nukkuivat vierekkäin, ja auringon\nnoustessa alus oli jo viiden kilometrin päässä Regensburgista.\n\nTämän kaupungin alapuolella Tonavan rannat näyttävät hyvin\nerilaisilta. Oikealla toisiaan seuraavat silmänkantamattomiin\nhedelmälliset tasangot, rikas ja tuottoisa maaseutu, josta ei puutu\ntaloja eikä kyliä, vasemmalle sitä vastoin ahtautuu synkkiä metsiä ja\nkohoaa kerroksittain kukkuloita, jotka kasvavat kiinni Böhmerwaldiin.\n\nOhikulkiessaan herra Jäger ja Ilja Brusch saattoivat nähdä\nDonaustaufin kauppalan yläpuolella Thurn und Taxis ruhtinasten\nkesäpalatsin ja Regensburgin vanhan piispanlinnan, niiden tuolla\npuolen Salvatorbergillä Walhallan eli \"Autuasten asunnon\",\neräänlaisen kuningas Ludwigin rakennuttaman Parthenonin, eksyneenä\nBaijerin taivaan alle. Se sisältää museon, jossa nähdään Germanian\nsankarien rintakuvat. Museo ei ole yhtä ihailtava kuin sen kaunis\nrakennustaiteellinen ulkopuoli. Jos Walhalla ei vedäkään vertoja\nAteenan Parthenonille, se vie voiton siitä vanhasta savuttuneesta,\njolla skotlantilaiset ovat koristaneet erään Edinburgin kukkuloista.\n\nPitkä on välimatka, joka erottaa Regensburgin Wienistä, jos seurailee\nTonavan mutkia. Tämän lähes neljänsadan seitsemänkymmenenviiden\nkilometrin pituisen vesireitin varrella on kuitenkin vain harvoja\ntärkeämpiä kaupunkeja. Tuskin kannattaa mainita muita kuin Straubing,\nBaijerin maanviljelystuotteiden varastopaikka, johon vene pysähtyi\nelokuun 18. päivän illalla, Passau, jonne se saapui 20. päivänä, ja\nLinz, jonka se sivuutti 21. päivänä. Vain kahdella viimemainitulla\non jonkin verran strategista merkitystä. Yhdenkään väkiluku ei nouse\nkahteenkymmeneen tuhanteen.\n\nIhmistyön tulosten puutteessa matkailijalla on ainakin katseltavina\nsuuren virran aina vaihtelevat rannat. Straubingin alapuolella Tonava\nkapenee, rhetiläisten Alppien ensimmäisten haarain kohottaessa\noikeata rantaa vähitellen yhä korkeammaksi.\n\nPassaun kohdalla, joka on rakennettu kolmen virran, Tonavan, Innin\nja Ilzin yhtymäkohtaan, kahden ensinmainitun ollessa Euroopan\ntärkeimpiä virtoja, siirrytään pois Saksasta. Oikea ranta muuttuu\nitävaltalaiseksi heti kaupungin alapuolella, kun taas vasen ranta\nalkaa kuulua Habsburgien keisarikuntaan vasta muutamaa kilometriä\nalempana, missä Dadelsbach yhtyy Tonavaan. Tässä kohdin virran uoma\nsupistuu ahtaaksi, noin kahdensadan metrin levyiseksi laaksoksi.\nWieniin asti vesi muodostaa joskus oikein järviä, joissa on siellä\ntäällä suurempia ja pienempiä saaria, milloin rannat lähenevät toisia\nseinäminä, joiden välissä vedet raivoisina kohisevat.\n\nIlja Bruschia tämä vaihtelevien ja aina suurenmoisten näköalojen\nsarja ei näyttänyt ensinkään kiinnostavan. Hänen ainoana huolenaan\ntuntui olevan jouduttaa kaikin voimin aluksensa kulkua. Hänen\ntäytyi omistautua ruuhensa ohjaamiseen muutenkin niin että\nhänen välinpitämättömyytensä kävi anteeksiannettavaksi. Paitsi\nhiekkasärkistä johtuvia vaikeuksia, jotka ovat jokapäiväistä\nleipää laivakulussa Tonavalla, hänellä oli suurempiakin pulmia\nvoitettavinaan. Muutama kilometri Passaun yläpuolella hänen oli\ntäytynyt uhmata Wilshofenin koskia, sitten, sataviisikymmentä\nkilometriä alempana, tulivat vielä paljon pelottavammat Strudelin ja\nWirbelin kosket.\n\nSillä kohtaa laakso muuttuu ahtaaksi käytäväksi, minkä jylhien\nseinämien välissä kuohuvat vedet syöksyvät eteenpäin. Ennen aikaan\nlukuisat kallioriutat tekivät tämän väylän erityisen vaaralliseksi,\neikä ollut harvinaista, että venemiehet siinä kärsivät pahoja\nvaurioita. Nykyään haitallisimmat kallioista, joita oli vähän matkan\npäässä toisistaan, on räjäytetty pois. Koski ei ole enää niin raju,\nvirta ei enää vedä veneitä niin voimakkaasti pyörteisiinsä, eikä\nonnettomuuksia enää tapahdu niin usein. Mutta sekä suuria proomuja\nettä pikku aluksia varten täytyy kuitenkin vieläkin ryhtyä moniin\nvarokeinoihin.\n\nTämä kaikki ei kuitenkaan saattanut Ilja Bruschia pulaan. Hän laski\nahtaat väylät, väisti hiekkasärkät, hallitsi virranpyörteet ja kosket\nhämmästyttävän taitavasti. Karl Dragoch ihaili kyllä tätä taitoa,\nmutta ei voinut olla kummastelematta, että tavallinen kalastaja niin\ntäydellisesti tunsi Tonavan ja sen petolliset yllätykset.\n\nJos Karl Dragoch kummasteli Ilja Bruschia, niin tämä vuorostaan\nkyllä yhtä suuresti kummasteli Karl Dragochia. Kalastaja ihmetteli\nerityisesti matkustajansa laajaa tuttavapiiriä. Olipa illan\npysähdyskohdaksi valittu paikka kuinka vähäpätöinen tahansa, harvoin\nsattui, ettei herra Jäger siellä tavannut jotakuta tuttavaansa.\nTuskin vene oli köytetty laituriin, kun hän jo hyppäsi maihin, ja\nmelkein heti tuli joku tai parikin miestä häntä puhuttelemaan. Hän\nei muuten koskaan unohtunut pitkiin keskusteluihin. Muutamia sanoja\nvaihdettuaan keskustelijat erosivat, herra Jäger palasi ruuheen, ja\noudot henkilöt poistuivat.\n\nLopulta Ilja Brusch ei voinut pidättää itseänsä.\n\n-- Teillähän on ystäviä vähän joka paikassa, herra Jäger, hän sanoi\neräänä päivänä.\n\n-- Niinpä niin, herra Brusch, vastasi Karl Dragoch. -- Se johtuu\nsiitä, että olen usein kulkenut näillä seuduilla.\n\n-- Matkailijanako, herra Jäger?\n\n-- En, herra Brusch, en matkailijana. Matkustelin aikoinani erään\nbudapestiläisen kauppaliikkeen asioilla. Siinä toimessa ei ainoastaan\nsaa nähdä paljon maailmaa, vaan tulee myös tehneeksi paljon\ntuttavuuksia, kuten tiedätte.\n\nSiinä olivat ainoat merkittävät tapaukset -- jos niitä edes voi\nsanoa tapauksiksi -- matkalla elokuun 18. ja 24. päivän välillä.\nVietettyään yön rannalla, kaukana kylistä, Tullnin pikkukaupungin\nalapuolella, Ilja Brusch ryhtyi viimemainittuna päivänä tapansa\nmukaan jatkamaan matkaa jo ennen aamunkoittoa. Heidän piti sinä\niltana olla Wienissä, ja ensi kerran viikon päiviin Ilja Brusch aikoi\nkalastaa, jottei tuottaisi pettymystä ihailijoille, joita hänellä\nvarmaan oli pääkaupungissa, koska hän oli ilmoituttanut tulonsa sinne\nsanomalehtien välityksellä.\n\nSitä paitsi täytyi ajatella herra Jägerinkin etuja, jotka viikon\nkestäneen väsymättömän venematkan aikana oli liiaksi laiminlyöty.\nVaikka herra Jäger sitoumuksensa mukaisesti ei valitellut, hän\nvarmaankaan ei ollut tyytyväinen, sen Ilja Brusch liiankin hyvin\nymmärsi. Ja voidakseen antaa edes jotakin hyvityksen tapaista,\nhän oli järjestänyt niin, että hänellä oli vain kolmisenkymmentä\nkilometriä kuljettavana tämän viimeisen päivän kuluessa. Siten\nhänelle, huolimatta vauhtinsa vähenemisestä, kävisi mahdolliseksi\njoutua Wieniin niin hyvissä ajoin, että hän saattoi hyötyä\nkalastuksensa tuotteista.\n\nKarl Dragochin tullessa ulos kajuutasta oli saalista jo runsaasti,\nmutta kello yhdentoista aikaan Brusch veti ongellaan joesta\nkahdenkymmenen naulan painoisen hauen. Se oli ruhtinaallinen saalis,\njolla varmasti saataisiin aimo hinta wieniläisiltä asianharrastajilta.\n\nTämän menestyksen rohkaisemana Ilja Brusch tahtoi koettaa onneaan\nvielä viimeisen kerran, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.\n\nMiten hän lie menetellyt? Sitä hän ei itsekään olisi voinut sanoa.\nTosiasia on, että hän, joka aina oli niin kätevä, sillä kertaa\nepäonnistui. Hajamielisyydestä, vai mikä lienee ollut syynä,\nhän heitti siimansa huonosti, ja koukku, joka rajusti singahti\ntaaksepäin, tuli ja iski hänen kasvoihinsa, piirtäen niihin verisen\nvaon. Ilja Bruschilta pääsi tuskan huuto.\n\nViillettyään lihaan asti koukku jatkoi matkaansa ja sieppasi\nmennessään suuret mustat silmälasit, joita kalastaja piti öin ja\npäivin, ja ne alkoivat hurjasti heilahdella muutamia senttejä\nvedenpinnan yläpuolella.\n\nTukahduttaen harmin huudahduksen Ilja Brusch loi hyvin levottoman\nkatseen herra Jägeriin ja sai pian vedetyksi takaisin luokseen\nkarkuretkellä olevat silmälasit, jotka hän kiireesti pani taas\npaikoilleen. Vasta sitten hän näytti rauhoittuvan.\n\nTapaus oli kestänyt vain muutaman sekunnin, mutta muutamat sekunnit\nolivat riittäneet Karl Dragochille. Hän ennätti todeta, että hänen\nisännällään oli suuret siniset silmät, joiden sangen vilkas katse\ntuskin näytti viittaavan mihinkään näkövikaan.\n\nSalapoliisi ei voinut olla mietiskelemättä tätä omituista seikkaa,\neikä hän lakannut mietiskelemästä vielä sittenkään, kun nuo siniset\nsilmät olivat jo kadonneet mustan varjostimen taakse. Tarpeetonta\non sanoa, että Ilja Brusch ei kalastanut sen enempää sinä päivänä.\nSidottuaan miten kuten haavansa, joka oli pikemmin tuskallinen kuin\nvaarallinen, hän pani huolellisesti kokoon pyydyksensä, veneen\nkulkiessa omin päin virran mukana. Sitten tuli aamiaisen aika.\n\nMuutamia hetkiä sitä ennen oli kuljettu Kahlenbergin kolmensadan\nviidenkymmenen metrin korkuisen vuoren juurelta, jonka huippu kohoaa\nWienin kaupungin yli. Kuta kauemmas nyt kuljettiin eteenpäin,\nsitä selvemmin vilkas elämä rannoilla osoitti, että lähestyttiin\ntärkeätä kaupunkia. Huvilat olivat ensiksi seuranneet toisiaan yhä\ntaajenevana sarjana. Sitten oli tullut tehtaita, jotka tahrasivat\ntaivaan korkeiden piippujensa savulla. Pian Ilja Brusch ja hänen\nseuralaisensa huomasivat muutamia ajurinrattaita, jotka antoivat\ntälle ympäristölle selvän kaupungin leiman.\n\nJo iltapäivän ensi hetkinä ruuhi oli sivuuttanut Nussdorfin, johon\nhöyrylaivat syväkulkuisuutensa mukaan pysähtyvät. Kalastajan\nvähäisellä aluksella oli tässä suhteessa pienemmät vaatimukset. Sitä\npaitsi se ei sisältänyt matkustajia, jotka olisivat vaatineet, että\nheidät kanavaa pitkin oli kuljetettava kaupungin keskustaan asti.\n\nIlja Brusch laski Tonavan suurta haaraa pitkin. Ennen kello neljää\nhän pysähtyi lähellä rantaa ja kiinnitti laituriköytensä puuhun\nPraterissa, kuulussa kävelypuistossa, jolla Wienissä on sama merkitys\nkuin Boulognen puistolla Pariisissa.\n\n-- Mikä teidän silmiänne vaivaa, herra Brusch? kysyi Karl Dragoch,\njoka silmälasikohtauksen jälkeen ei ollut sanonut montakaan sanaa.\n\nIlja Brusch keskeytti työnsä ja kääntyi matkustajaansa päin.\n\n-- Silmiäni? hän toisti kysyvällä äänellä.\n\n-- Niin, silmiänne, sanoi herra Jäger. -- Ette kai huviksenne pidä\nnoita mustia silmälaseja?\n\n-- Ah! virkkoi Ilja Brusch, -- silmälasejani..! Olen heikkonäköinen,\nja valo koskee silmiini, siinä koko juttu.\n\n-- Heikkonäköinen...? Kun on sellaiset silmät..!\n\nAnnettuaan selityksensä Ilja Brusch sai ruuhensa köytetyksi. Hänen\nmatkustajansa katseli hänen puuhaansa miettiväisen näköisenä.\n\n\n\n\nMETSÄSTÄJIÄ JA OTUKSIA\n\n\nMuutamia kävelijöitä liikkui tänä elokuun iltapäivänä Tonavan sillä\nrannalla, joka koillisessa on Praterpuiston äärimmäisenä rajana.\nTähystelivätkö nämä kävelijät Ilja Bruschia? Luultavasti, koska tämä\noli pannut sanomalehdet ennakolta tarkalleen ilmoittamaan tulonsa\npaikan ja melkeinpä tunninkin. Mutta miten uteliaat, hajallaan niin\nlaajalla alalla, löytäisivät ruuhen, jota ei mikään merkki tehnyt\nheille tunnettavaksi?\n\nIlja Brusch oli ennakolta ottanut huomioon tämän vaikeuden. Heti\nköytettyään aluksensa hän kiireesti pystytti siihen maston, jonka\npitkässä viirissä oli luettavana sanat: _Ilja Brusch, Sigmaringenin\nkilpailun palkinnonsaaja_; sitten hän järjesti aamun kuluessa\nsaamansa kalat kajuutan katolle eräänlaiseksi näyttelyksi, pannen\nhauen kunniasijalle.\n\nTämä amerikkalaismallinen mainos vei heti toivottuun tulokseen.\nMuutamia töllistelijöitä pysähtyi ruuhen eteen ja katseli sitä\njoutilaan näköisinä. Nämä ensimmäiset töllistelijät houkuttelivat\npaikalle toisia, ja väkijoukko paisui muutamassa hetkessä niin\nsuureksi, että oikeat uteliaat eivät voineet olla sitä huomaamatta.\nHe riensivät paikalle, ja nähdessään kaikkien näiden ihmisten\nkiiruhtavan samaan suuntaan, toisia lähti juoksemaan niin kuin hekin,\ntietämättä miksi. Vajaassa neljännestunnissa oli viisisataa ihmistä\nkerääntynyt ruuhen eteen. Ilja Brusch ei ollut ikinä uneksinutkaan\nmoisesta menestyksestä.\n\nYleisön ja kalastajan välillä alkoi pian puhelu.\n\n-- Herra Brusch? kysyi eräs läsnäolijoista.\n\n-- Läsnä, vastasi puhuteltu.\n\n-- Sallikaa minun esitellä itseni. Klaudius Roth, yksi tovereistanne\nTonavan Liitossa.\n\n-- Varsin hauskaa, herra Roth!\n\n-- Täällä on muuten monta muuta toveriamme. Tässä on herra Hanisch,\nherra Tietze, herra Hugo Zwiedinek, puhumattakaan niistä, joita en\ntunne.\n\n-- Esimerkiksi minä, Mathias Kasselick, Budapestistä, sanoi eräs\nkatselijoista.\n\n-- Ja minä, lisäsi toinen, -- Wilhelm Bickel, Wienistä.\n\n-- Minua ilahduttaa, hyvät herrat, että olen tuttujen keskuudessa,\nhuudahti Ilja Brusch.\n\nKysymyksiä ja vastauksia sateli. Keskustelu kävi yleiseksi.\n\n-- Onko teillä ollut onnistunut matka, herra Brusch?\n\n-- Oivallinen.\n\n-- Nopea, joka tapauksessa. Teitä ei odotettu näin pian.\n\n-- Olen kuitenkin ollut jo pari viikkoa matkalla.\n\n-- Niin, mutta Donaueschingenistä Wieniin on pitkä matka!\n\n-- Lähes yhdeksänsataa kilometriä; se tekee keskimäärin noin\nkuusikymmentä kilometriä päivässä.\n\n-- Virta tuskin kulkee sen matkan vuorokaudessa.\n\n-- Se on eri paikoissa eri lailla.\n\n-- Niin on. Entäs kalanne? Saatteko ne helposti myydyiksi?\n\n-- Mainiosti.\n\n-- Olette siis kai tyytyväinen?\n\n-- Hyvin tyytyväinen.\n\n-- Tämänpäiväinen saaliinne on sangen kaunis. Siinä on ennen kaikkea\nkomea hauki.\n\n-- Eihän se ole hullumpi.\n\n-- Paljonko se maksaa?\n\n-- Niin paljon kuin haluatte siitä maksaa. Jos sallitte, aion myydä\nkalani huutokaupalla ja säästää hauen viimeiseksi.\n\n-- Siunatuksi lopuksi, selitti eräs leikinlaskija.\n\n-- Oivallinen tuuma! huudahti herra Roth. -- Se, joka huutaa hauen,\nvoi jättää sen lihan syömättä, ja sen sijaan täytättää sen muistoksi\nIlja Bruschista!\n\nTämä pieni puhe otettiin hyvin suosiollisesti vastaan, ja huutokauppa\nalkoi aika vauhtia. Neljännestuntia myöhemmin kalastajalla oli\nkassassa sievoinen summa, johon mainio hauki oli osaltaan tuottanut\nkokonaista kolmekymmentäviisi floriinia.\n\nHuutokaupan päätyttyä jatkui keskustelu palkinnonsaajain ja rannalla\ntungeskelevan ihailijajoukon välillä. Kun oli saatu menneisyyttä\nkoskevat tiedot, kyseltiin kalastajan aikeita tulevaisuuden suhteen.\nIlja Brusch vastailikin kernaasti ja ilmoitti salailematta, että hän,\nomistettuaan seuraavan päivän Wienille, aikoi lähteä sen jälkeen\nillaksi yöpymään Pressburgiin.\n\nTuntien kuluessa uteliaitten joukko vähitellen pieneni, koska kukin\npalasi kotiin päivälliselle. Ilja Bruschin oli myös ajateltava\nateriaansa, ja niinpä hän katosi kajuuttaan, jättäen matkustajansa\nyleisön ihailun kohteeksi.\n\nSen vuoksi pari kävelijää, jotka yhä vielä satahenkinen väkijoukko\noli houkutellut paikalle, näkivät vain Karl Dragochin istumassa\nyksin viirin alla, joka ilmoitti kaikelle maailmalle Tonavan Liiton\npalkinnonsaajan nimen ja arvon. Toinen näistä uusista tulokkaista\noli pitkä leveäharteinen mies, kolmissakymmenissä, tukka ja parta\nslaavilaista vaaleata väriä, joka näyttää olevan rodun erikoisena\nomituisuutena; toinen, myös rotevan näköinen ja tavattoman\ntukevaharteinen mies, oli vanhempi, ja hänen harmahtavat hiuksensa\nosoittivat hänen jo sivuuttaneen neljänkymmenen vuoden iän.\n\nEnsi silmäyksellä nuorempi mies säpsähti ja peräytyi nopeasti\ntaaksepäin vetäen toverinsa mukaansa.\n\n-- Se on hän, sanoi hän kuiskaten, heti kun he olivat poistuneet\nväkijoukosta.\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Varmasti! Etkö tuntenut häntä?\n\n-- Kuinka olisin voinut tuntea? En ole koskaan nähnyt häntä.\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Molemmat puhetoverit miettivät.\n\n-- Onko hän yksin veneessä? kysyi vanhempi.\n\n-- Ihan yksin.\n\n-- Ja onko se varmasti Ilja Bruschin vene?\n\n-- Mahdoton erehtyä. Nimi on kirjoitettuna viiriin.\n\n-- Se on käsittämätöntä.\n\nTaas hetken vaiettuaan nuorempi jatkoi:\n\n-- Hänkö siis tekee tämän niin suurta melua nostaneen matkan Ilja\nBrusch -nimisenä?\n\n-- Missä tarkoituksessa?\n\nVaaleapartainen kohautti olkapäitään.\n\n-- Kulkeakseen tuntemattomana Tonavan päästä toiseen, sehän on selvää.\n\n-- Saakeli! huudahti hänen harmahtava toverinsa.\n\n-- Se ei minua kummastuttaisi, sanoi toinen. -- Dragoch on ovela\nmies, ja hänen temppunsa olisi onnistunut täydellisesti, jollemme me\nsattumalta olisi kulkeneet tästä ohi.\n\nVanhempi toveruksista ei näyttänyt oikein vakuuttuneelta.\n\n-- Tämähän on kuin romaanissa, hän mutisi itsekseen.\n\n-- Aivan niin, Titsha, aivan niin, myönsi hänen toverinsa, -- mutta\nDragoch pitää aika paljon romaanimaisista keinoista. Sitä paitsi\nsaamme kyllä selvän asiasta. Ruuhen sanottiin jäävän Wieniin koko\nhuomispäiväksi. Meidän ei tarvitse muuta kuin tulla tänne takaisin.\nJos Dragoch yhä on täällä, hän varmasti on sijoittunut Ilja Bruschin\nnahkaan.\n\n-- Mitä me siinä tapauksessa teemme? kysyi Titsha.\n\nHänen puhetoverinsa ei vastannut heti.\n\n-- Saammepahan nähdä, sanoi hän.\n\nMolemmat poistuivat kaupunkiin päin, jättäen ruuhen yhä harvenevan\nyleisöjoukon ympäröimäksi. Yö kului Ilja Bruschilta ja hänen\nmatkustajaltaan rauhallisesti. Kun tämä tuli ulos kajuutasta, hän\ntapasi Bruschin pitämästä yleistä kalastuskojeittensa tarkastusta.\n\n-- Kaunis ilma, herra Brusch, sanoi Karl Dragoch hyvän päivän\nasemesta.\n\n-- Kaunis ilma, herra Jäger, myönsi Ilja Brusch.\n\n-- Ettekö aio käyttää sitä hyväksenne, herra Brusch, käydäksenne\nkatselemassa kaupunkia?\n\n-- Enpä tosiaankaan, herra Jäger. En ole utelias luonnostani, ja\nminulla on täällä tekemistä koko päiväksi. Keskiviikkoisen venematkan\njälkeen ei ole liikaa, jos järjestelee hiukan alustaan.\n\n-- Kuten tahdotte, herra Brusch. Minä puolestani en ole yhtä\nvälinpitämätön kuin te, vaan aion viipyä maissa iltaan asti.\n\n-- Ja Oikein teettekin, herra Jäger, hyväksyi Ilja Brusch. -- Tehän\nasutte Wienissä. Ehkäpä teillä on perhettä, joka on iloissaan, kun\nsaa nähdä teidät.\n\n-- Erehdytte, herra Brusch; minä olen naimaton.\n\n-- Sitä pahempi, herra Jäger, sitä pahempi. Ei ole liikaa, että on\nkaksi kantamassa elämän taakkaa.\n\nKarl Dragoch rupesi nauramaan.\n\n-- Lempo soikoon, herra Brusch, ettepä ole iloisella tuulella tänä\naamuna!\n\n-- Niin sattuu toisin päivin, herra Jäger, vastasi kalastaja. --\nMutta älköön se estäkö teitä pitämästä niin hauskaa kuin vain\nmahdollista.\n\n-- Koetan parastani, herra Brusch, vastasi Karl Dragoch poistuessaan.\n\nPraterin läpi hän meni Haupt-Alleelle, joka on wieniläisen hienoston\nkohtauspaikka seurustelukauden aikana. Mutta siihen aikaan vuodesta\nja päivästä Haupt-Allee oli melkein autiona, ja hän saattoi jouduttaa\naskeliaan väkijoukon estämättä.\n\nVäkeä oli kuitenkin siksi paljon, ettei hänen huomionsa kiintynyt\nkahteen kävelijään, jotka tulivat häntä vastaan hänen saapuessaan\nKonstantins Hügelille, keinotekoiselle kukkulalle, jolla on tahdottu\ntehdä Praterin näköala vaihtelevammaksi. Välittämättä näistä kahdesta\nkävelijästä Karl Dragoch jatkoi rauhallisesti matkaansa, ja kymmenen\nminuutin kuluttua hän astui sisään pieneen kahvilaan Praterin pyöreän\nkentän varrella, jonka saksalainen nimi on Der Prater Stern. Siellä\nhäntä odotettiin. Eräs jo pöydän ääreen istuutunut kahvilavieras\nnousi hänet nähdessään ja tuli häntä vastaan.\n\n-- Päivää, Uhlmann, sanoi Karl Dragoch.\n\n-- Hyvää päivää, herra Dragoch, vastasi Friedrich Uhlmann.\n\n-- Eikö vieläkään mitään uutta?\n\n-- Ei vieläkään mitään.\n\n-- Hyvä on. Tällä kertaa meillä on koko päivä käytettävänämme, ja\nvoimme tyystin harkiten sopia siitä, mitä meidän on tehtävä.\n\nJos Karl Dragoch ei ollut huomannut noita kahta Haupt-Alleella\nkävelijää, niin nämä sitä vastoin olivat hyvinkin nähneet hänet. He\nolivat Tonavan poliisipäällikön mentyä ohi tehneet kokokäännöksen ja\nseuranneet häntä siksi kaukana, että välttivät kaikki yllätykset.\nKun Dragoch oli kadonnut pieneen kahvilaan, he astuivat toiseen\nsamanlaiseen, joka oli edellistä vastapäätä, pyöreän kentän toisella\npuolella. He päättivät jäädä, jos niin tarvittiin, koko päiväksi\nväijyksiin.\n\nHeidän kärsivällisyytensä pantiin koetukselle. Käytettyään useampia\ntunteja sopiakseen yksityiskohtia myöten tehtävistään Dragoch ja\nUhlmann söivät kiirettä pitämättä aamiaisen. Aterian päätettyään he\nhalusivat päästä pois salin tukahduttavasta ilmasta ja tilasivat\nitselleen ulkoilmaan aterian välttämättömäksi täytteeksi käyneen\nkupin kahvia. He olivat juuri maistelemassa tätä, kun Dragoch äkkiä\nteki hämmästystä osoittavan kädenliikkeen ja kuin haluten välttää\ntunnetuksi tulemista meni kiireesti takaisin ravintolaan, josta hän\nikkunaverhojen lomitse piti silmällä erästä juuri kentän poikki\nastuvaa miestä.\n\n-- Jumaliste, se on hän, Dragoch kuiskasi seuraten katseillaan Ilja\nBruschia.\n\nSe oli todellakin Ilja Brusch, helppo tuntea parrattomiksi ajelluista\nkasvoistaan, silmälaseistaan ja hiuksistaan, jotka olivat mustat kuin\netelä-italialaisella.\n\nKun hän oli lähtenyt astumaan Kaiser-Joseph-katua pitkin, Dragoch\ntuli takaisin pengermälle jääneen Uhlmannin luo, antoi hänelle käskyn\nodottaa itseään niin kauan kuin tarvittaisiin ja riensi kalastajan\njälkeen.\n\nIlja Brusch kulki taakseen vilkuilematta tyynesti niin kuin ainakin\nmies, jonka omatunto on levollinen. Rauhallisin askelin hän käveli\nKaiser-Joseph-katua päähän asti ja tuli sitten suoraa tietä\nAugartenin puiston läpi Brigittenauhin. Muutaman hetken hän sitten\nnäytti epäröivän ja astui vihdoin likaisen näköiseen kauppakojuun,\njonka köyhä ikkuna oli tämän työväenkaupunginosan viheliäisimmälle\nkadulle päin.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän tuli jälleen ulos. Tietämättään yhä Karl\nDragochin seuraamana, joka ohi mennessään ei jättänyt lukematta tuon\nkauppakojun nimikilpeä, hän lähti pitkin Rembrandt-katua ja nousten\nsitten kanavan vasenta rantaa joutui Prater-kadulle, jota hän käveli\npyöreälle kentälle saakka. Siellä hän reippaasti kääntyi oikealle\nja poistui Haupt-Alleeta pitkin Praterin puiden alitse. Hän palasi\nilmeisesti ruuheensa ja Karl Dragoch piti tarpeettomana enää jatkaa\ntakaa-ajoaan.\n\nHän palasi siis pieneen kahvilaan, jonka edustalla Friedrich Uhlmann\noli uskollisesti odottanut häntä.\n\n-- Tunnetko Simon Klein -nimisen juutalaisen? kysyi hän.\n\n-- Tietysti, vastasi Uhlmann.\n\n-- Mikä mies se juutalainen on?\n\n-- Eipä juuri kovin kunnon mies. Rihkamakauppias, koronkiskuri,\nvarastettujen tavarain kätkijä tarvittaessa; luulen, että nämä kolme\nsanaa kuvaavat hänet kiireestä kantapäähän.\n\n-- Sitäpä minäkin arvelin, mutisi Dragoch ja näytti vaipuneen syviin\nmietteisiin.\n\nHetken kuluttua hän jatkoi:\n\n-- Montako miestä meillä on täällä?\n\n-- Noin neljäkymmentä, vastasi Uhlmann.\n\n-- Se riittää. Kuuntele minua tarkoin. Täytyy kokonaan purkaa se,\nmitä sanoimme tänä aamuna. Muutan suunnitelmaani, sillä kuta enemmän\najattelen, sitä selvemmin aavistan, että jotakin tapahtuu lähellä\nsitä paikkaa, jossa itse olen.\n\n-- Jossa te olette...? En ymmärrä.\n\n-- Se ei olekaan tarpeellista. Sijoita miehesi kaksittain Tonavan\nvasemmalle rannalle viiden kilometrin päähän toisistaan, alkaen\nkaksikymmentä kilometriä Pressburgin tuolta puolen. Heidän ainoana\ntehtävänään on pitää silmällä minua. Niin pian kuin viimeinen\nmiespari on huomannut minut, siirtyvät sen molemmat miehet kiireesti\nviisi kilometriä ensimmäisen etupuolelle, ja niin edespäin.\nYmmärrätkö? Ennen kaikkea, älkööt jättäkö minua huomaamatta!\n\n-- Entä minä? kysyi Uhlmann.\n\n-- Sinä et päästä minua näkyvistäsi. Kun olen veneessä keskellä\nvirtaa, se ei ole kovin vaikeata... Miehesi taas hankkikoot\nvahtipalveluksessa ollessaan kaikki mahdolliset tiedot. Tarpeen\ntullen vartio, joka on saanut tiedon, että jotakin tärkeätä on\ntapahtunut, ilmoittaa sen toisille ja on näiden tukikohtana.\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Lähdettäköön liikkeelle jo tänä iltana, ja toimi niin, että\nhuomenna tapaan miehesi paikoiltaan.\n\n-- Kyllä, sanoi Uhlmann.\n\nKahteen, kolmeen kertaan Karl Dragoch väsymättä toisti\nsuunnitelmansa, kunnes hän, varmana siitä, että hänen käskynalaisensa\noli täydellisesti käsittänyt, päätti palata ruuheen.\n\nPikku kahvilassa, kentän toisella puolella, molemmat Praterissa\nkävelijät olivat herpautumatta jatkaneet vaaniskeluaan. He olivat\nnähneet Dragochin lähtevän ulos, aavistamatta syytä siihen, Ilja\nBrusch kun ei ollut herättänyt heidän huomiotaan enempää kuin kuka\ntahansa muu ohikulkija. Heidän ensimmäinen aikeensa oli ollut rientää\nhänen jälkeensä, mutta Friedrich Uhlmannin paikalleen jääminen oli\nestänyt heidät siitä. Rauhoittuen siitä, että tämä jäi odottamaan, he\nolivat itsekin odottaneet, varmoina siitä, että pian saisivat nähdä\nKarl Dragochin palaavan.\n\nSalapoliisin paluu osoitti heidän laskeneen oikein, ja kun edellinen\nja Uhlmann katosivat kahvilaan, he jäivät tähystelemään, kunnes\npoliisipäällikkö ja hänen käskynalaisensa erosivat.\n\nMolemmat toverukset lähtivät uudestaan seuraamaan Karl Dragochia\nja laskeutuivat hänen jäljessään taas Haupt-Alleeta pitkin, jota\nsamana aamuna olivat kulkeneet päinvastaiseen suuntaan. Kolme\nneljännestuntia käveltyään he pysähtyivät. Tonavan rantaa reunustava\npuurivi näkyi silloin. Oli selvää, että Karl Dragoch palasi\nalukseensa.\n\n-- Tarpeetonta jatkaa, sanoi nuorempi. -- Olemme nyt selvillä. Ilja\nBrusch ja Karl Dragoch ovat kun ovatkin sama mies. Se on todistettu,\nja jos vielä seuraisimme häntä, olisi tarjona vaara, että meidät\nvuorostamme huomattaisiin.\n\n-- Mitä nyt teemme? kysyi hänen roteva toverinsa.\n\n-- Siitä saamme haastella, vastasi toinen. -- Olen tullut\najatelleeksi jotakin.\n\nSillä välin kun molemmat tuntemattomat niin innokkaasti puhelivat\nhänestä ja rakentelivat suunnitelmia, jotka he piankin tulivat\npanemaan toimeen, palasi Karl Dragoch ruuheen, aavistamatta minkä\nvaaniskelun kohteena oli sen päivän kuluessa ollut. Siellä hän tapasi\nIlja Bruschin valmistelemassa päivällistä, jonka molemmat tuntia\nmyöhemmin söivät kuten tavallista yhdessä, istuen hajasäärin veneen\npenkillä.\n\n-- No, herra Jäger, oletteko tyytyväinen kävelyretkeenne? kysyi Ilja\nBrusch piippujen alkaessa tuprutella savupilviään.\n\n-- Olen ihastunut, herra Brusch, vastasi Karl Dragoch. Entä te,\nettekö ole muuttanut mieltänne ja päättänyt kävellä vähän Wienin\nkaupungissa? Ehkäpä käydä siellä jotakuta tervehtimässä?\n\n-- En, en, herra Jäger, vakuutti Ilja Brusch. -- Minä en tunne ketään\ntäällä. Sen jälkeen kun lähditte, en ole astunut jalkaani maihin.\n\n-- Todellako!\n\n-- Niin, en ole poistunut veneestä, ja minulla olikin täällä kylliksi\ntekemistä iltaan asti.\n\nKarl Dragoch ei vastannut. Ajatukset, joita hänen isäntänsä ilmeinen\nvalhe mahdollisesti hänessä herätti, hän piti itsellään. Puheltiin\nniitä näitä, kunnes tuli unen aika.\n\n\n\n\nNAISEN MUOTOKUVA\n\n\nOliko Ilja Brusch tahallaan valehdellut vai muuttiko hän mieltään\nvain jostakin oikusta? Oli miten oli, ne tiedot, jotka hän oli\nantanut matkasuunnitelmastaan, osoittautuivat ilmeisen perättömiksi.\n\nLähdettyään liikkeelle kahta tuntia ennen päivän koittoa elokuun\n26. päivän aamuna, hän ei pysähtynytkään Pressburgiin, kuten oli\nilmoittanut. Meloen lakkaamatta kaksikymmentä tuntia hän laski yhteen\nmenoon enemmän kuin viidentoista kilometrin päähän tämän kaupungin\ntuolle puolen ja levättyään muutamia lyhyitä hetkiä aloitti uudelleen\ntämän yli-inhimillisen ponnistelun.\n\nMinkä tähden Ilja Brusch koetti niin kuumeisen kiireesti jouduttaa\nmatkaansa, sitä hän ei katsonut olevansa velvollinen ilmaisemaan\nherra Jägerille, jonka etuja siten kuitenkin pahasti loukattiin.\nTämä puolestaan, pitäen antamansa kunniasanan, ei millään merkillä\nilmaissut pettymystä, jota hän niin kovan kiireen johdosta varmaan\ntunsi.\n\nKarl Dragochin harrastukset suuntasivat muuten herra Jägerin huomion\npois kalastuksesta. Se vahinko, jonka viimemainittu oli vaarassa\nkärsiä, oli merkitykseltään varsin vähäpätöinen ensinmainitun huolien\nrinnalla.\n\nTänä elokuun 26. päivän aamuna Karl Dragoch näet juuri oli\ntehnyt erään peräti oudon havainnon, joka, liittyen edellisinä\npäivinä tehtyihin, lopullisesti saattoi hänet kovin ymmälle. Se\noli tapahtunut noin kymmenen aikaan aamulla. Silloin Dragoch,\najatuksiinsa vaipuneena, koneellisesti katseli, kuinka Ilja Brusch,\nseisten ruuhen perässä, meloi itsepintaisena kuin kyntöhärkä. Väylän\ntekemä mutka pakotti kalastajan kulkemaan muutaman hetken luodetta\nkohti. Hänellä oli silloin täydeltä terältään paistava aurinko\ntakanaan. Hän oli paljain päin, sillä kun hiki virtanaan valui hänen\notsaltaan, hän oli heittänyt jalkainsa juureen hylkeennahkaisen\nlakin, joka hänellä tavallisesti oli päässä. Päivä valaisi\nläpikuultavasi hänen tuuhean ja mustan tukkansa.\n\nÄkkiä Karl Dragochin huomiota herätti eräs sangen omituinen seikka.\nJos Ilja Brusch oli tumma, mikä oli kieltämätöntä, hän ainakin oli\nsitä vain osaksi. Hänen hiuksensa olivat latvasta mustat, mutta\njuuresta ne muutaman millimetrin pituudelta olivat ilmeisen ja\nsilmäänpistävän vaaleat.\n\nOliko tämä erivärisyys luonnollinen ilmiö? Ehkäpä; mutta luultavampaa\noli, että se johtui yksinkertaisesti siitä, että ne oli jätetty\nuudestaan sivelemättä väriaineella.\n\nVaikka Karl Dragochin mieleen olisikin voinut jäädä epäilys tässä\nkohdin, hän piankin sai varman tiedon, sillä jo seuraavan päivän\naamuna Ilja Bruschin hiukset olivat menettäneet kaksivärisyytensä.\nKalastaja oli ilmeisesti huomannut laiminlyöntinsä ja yön aikana\nkorjannut sen.\n\nSilmät, jotka niiden omistaja niin huolellisesti kätki\nläpinäkymättömien lasien taakse, ilmeinen valhe pysähdyksen aikana\nWienissä, käsittämätön kiire, joka oli niin vähän sopusoinnussa\nmatkan julkilausutun tarkoituksen kanssa, vaaleitten hiusten\nmuuttaminen mustiksi, ne kaikki olivat sarja ihmetyksen aiheita,\njoista välttämättä täytyi päättää... Niin, mitä niistä oikeastaan\ntäytyi päättää? Sitä Karl Dragoch lopultakaan ei tiennyt. Että Ilja\nBruschin käytös oli epäiltävä, oli liiankin selvää, mutta minkä\njohtopäätöksen siitä saattoi tehdä?\n\nEräs sata kertaa hyljätty arvelu lopulta kuitenkin tyrkyttäytyi Karl\nDragochin mieleen hänen lakkaamatta miettiessään ratkaistavakseen\ntullutta pulmaa. Jo kaksi kertaa se oli johtunut hänen mieleensä.\nEivätkö ensin lystikäs serbialainen Mihail Mihailovitsh ja sitten\nRegensburgin hotellin matkustajat olleet puoliksi tosissaan, puoliksi\nleikillään lausuneet sitä ajatusta, että palkinnonsaajan valepuvun\nalla piili seutua kauhun vallassa pitävien pahantekijöiden päällikkö?\nTäytyikö nyt ryhtyä tutkimaan tosissaan otaksumaa, jota nekään, jotka\nsen olivat lausuneet, eivät varmasti uskoneet.\n\nMiksipä ei, kun kaikki kiertyi ympäri? Tosin tähän asti tosiseikat\neivät olleet oikeuttaneet mihinkään varmuuteen. Mutta ne oikeuttivat\nainakin kaikenlaisiin epäluuloihin. Ja jos vastedes tehtävät\nhavainnot osoittaisivat nämä epäluulot oikeiksi, niin olisipa todella\nlystikäs sattuma, että sama vene olisi kuljettanut niin monen\nkilometrin matkan rosvopäällikköä ja poliisimiestä, jonka tehtävänä\noli hänet vangita.\n\nTältä taholta draamasta oli tulossa huvinäytelmä, ja Karl Dragoch\noli hyvin vastahakoinen myöntämään niin ihmeellistä yhteensattumaa\nmahdolliseksi. Mutta eivätkö huvinäytelmän keinotekoisesti luodut\nmenetelmät ole yksinomaan sitä, että keskitetään samaan paikkaan ja\nlyhyeen ajanjaksoon erehdyksiä ja yllätyksiä, jotka eivät näytä niin\nlystikkäiltä tosielämässä, koska ne ovat siroiteltuina hajalleen ja\novat niin sanoakseni laimennetussa tilassa. Ei siis olisi terveen\najatustavan mukaista hylätä jokin seikka vain sillä tekosyyllä, että\nse tuntuu säännöistä poikkeavalta tahi epätodenmukaiselta. Tulee olla\nvaatimattomampi ja myöntää sattuman sommitelmien ääretön rikkaus.\n\nMietteittensä seuraamuksena Karl Dragoch elokuun 28. päivän aamuna,\nkun oli vietetty yö keskellä maaseutua muutamia kilometriä Komornin\nalapuolella, johti keskustelun aiheeseen, jota siihen saakka ei ollut\nmilloinkaan kosketeltu.\n\n-- Hyvää päivää, herra Brusch, hän sanoi sinä aamuna tullessaan\nulos kajuutasta, jossa hän kiirettä pitämättä oli laatinut\nhyökkäyssuunnitelmansa.\n\n-- Hyvää päivää, herra Jäger, vastasi kalamies meloen tarmokkaasti,\nkuten tavallista.\n\n-- Oletteko nukkunut hyvin, herra Brusch?\n\n-- Oivallisesti. Entä te, herra Jäger?\n\n-- Hm...! Hm...! Niin ja näin.\n\n-- Todellako? virkkoi Ilja Brusch. -- Miksette huutanut minua, jos\nolitte sairas?\n\n-- Olen ihan terve, herra Brusch, vastasi herra Jäger. -- Siitä\nhuolimatta yö tuntui minusta vähän pitkältä. Myönnän, että mielelläni\nnäin sen loppuvan.\n\n-- Syystä että...\n\n-- Syystä että olin vähän levoton, voin sen nyt tunnustaa.\n\n-- Levoton! toisti Ilja Brusch, äänessä vilpittömän kummastuksen sävy.\n\n-- Enpä edes ole ensi kertaa levoton, selitti herra Jäger. Minun ei\nkoskaan ole ollut hyvä olla, kun päähänne on pistänyt jäädä yöksi\nkauas kaupungeista ja kylistä.\n\n-- Pyh! tokaisi Ilja Brusch, näyttäen olevan ihmeissään. Olisi\npitänyt sanoa se minulle, niin olisin järjestänyt asian toisin.\n\n-- Unohdatte, että olen sitoutunut antamaan teidän toimia täysin\nvapaasti mielenne mukaan. Sanasta miestä, herra Brusch! Siitä\nhuolimatta en ole aina ollut täysin rauhallinen. Minkä sille mahtaa?\nOlen kaupunkilainen, ja tämä maaseudun hiljaisuus ja yksinäisyys\ntekee minuun syvän vaikutuksen.\n\n-- Se riippuu tottumuksesta, herra Jäger, vastasi Ilja Brusch\niloisesti. -- Te tottuisitte siihen, jos matkamme tulisi olemaan\npitempi. Sydänmaalla on itse asiassa vähemmän vaaroja kuin keskellä\nsuurta kaupunkia, jossa vilisee murhamiehiä ja roistoja.\n\n-- Luultavasti olette oikeassa, herra Brusch, myönsi herra Jäger,\n-- mutta tunteitaan ei voi komennella. Sitä paitsi pelkoni eivät\nole ihan järjettömiä tässä tapauksessa. Mehän kuljemme erikoisen\npahamaineisen seudun läpi.\n\n-- Pahamaineisen! huudahti Ilja Brusch. -- Mistä sen olette keksinyt,\nherra Jäger? Asun täällä päin enkä koskaan ole kuullut sanottavan,\nettä tämä seutu olisi pahamaineinen.\n\nSilloin herra Jäger vuorostaan näytti kovin kummastuneelta.\n\n-- Puhutteko täyttä totta, herra Brusch? huudahti hän. Te olisitte\nsitten ainoa, joka ei tiedä, mitä kaikki ihmiset Baijerista Romaniaan\nsaakka tietävät.\n\n-- Mitä sitten? kysyi Ilja Brusch.\n\n-- No, hitto soikoon, sen, että joukko pahantekijöitä, joita on\nmahdoton saada kiinni, jakaa vakituisiin toimialueisiin Tonavan\nmolemmat rannat Pressburgista sen suulle saakka.\n\n-- Siitä kuulen puhuttavan ensi kertaa, selitti Ilja Brusch,\näänessään vilpitön sävy.\n\n-- Mahdotonta! kummasteli herra Jäger. -- Eihän koko virran varsilla\nmuusta puhutakaan.\n\n-- Joka päivähän sitä kuulee jotakin uutta, huomautti Ilja Brusch\ntyynesti. -- Ja kauanko aikaa sitten tuo rosvoilu muka olisi alkanut?\n\n-- Noin kahdeksantoista kuukautta sitten, vastasi herra Jäger. --\nJospa edes olisi puhe vain rosvoilusta...! Nämä pahantekijät eivät\ntyydy varastamaan. He myös murhaavat tarvittaessa. Arvellaan heidän\nnäiden kahdeksantoista kuukauden kuluessa tehneen ainakin kymmenen\nmurhaa, joiden tekijät ovat jääneet tuntemattomiksi. Viimeinen näistä\nmurhista tehtiin vajaan viidenkymmenen kilometrin päässä täältä.\n\n-- Ymmärrän nyt levottomuutenne, sanoi Ilja Brusch. -- Ehkäpä olisin\nitsekin tuntenut sitä, jos olisin ollut paremmin perillä asioista.\nVastedes pysähdymme iltaisin mikäli mahdollista ihan lähelle jotakin\nkylää tahi kaupunkia. Aloitamme tämänpäiväisestä pysähdyspaikastamme,\njoka tulee olemaan Gran.\n\n-- Ah! huudahti herra Jäger hyväksyvästi, -- siellä saamme olla\nrauhassa. Gran on tärkeä kaupunki.\n\n-- Olen sitäkin iloisempi siitä, jos tunnette olevanne turvassa\nsiellä, jatkoi Ilja Brusch, -- aion näet jättää teidät yksin ensi\nyöksi.\n\n-- Aiotteko lähteä pois?\n\n-- Aion, herra Jäger, mutta vain muutamaksi tunniksi. Granista, jonne\ntoivon meidän saapuvan hyvissä ajoin, tahtoisin käväistä Szalkassa,\njoka ei ole kovin kaukana sieltä. Minä asun Szalkassa, kuten\ntiedätte. Palaan muuten ennen aamunkoittoa; huomisaamuinen lähtömme\nei silti mitenkään viivästy.\n\n-- Kuten haluatte, herra Brusch, lopetti herra Jäger. Voin ymmärtää,\nettä haluatte pistäytyä kotonanne, ja Granissa, toistan sen, ei\ntarvitse pelätä mitään.\n\nJuttelu keskeytyi puoleksi tunniksi. Sitten Karl Dragoch taas jatkoi.\n\n-- On tosiaankin omituista, sanoi hän, -- ettette koskaan ole\nkuullut puhuttavan Tonavan seudun pahantekijöistä. Se on sitäkin\nomituisempaa, kun tästä asiasta puhuttiin erikoisen paljon muutamia\npäiviä Sigmaringenin kalastuskilpailun jälkeen.\n\n-- Minkä johdosta? kysyi Ilja Brusch.\n\n-- Sen vuoksi, että silloin oli muodostettu erityinen poliisiosasto\nhyvin taitavaksi kehutun, Karl Dragoch -nimisen budapestiläisen\npoliisin, johdon alaiseksi.\n\n-- Hän on saanut aika lailla tekemistä, huomautti Ilja Brusch, jonka\nkiinnostusta tämä nimi ei näyttänyt sen enempää herättävän. -- Tonava\non pitkä, eikä ole mukavaa pitää silmällä miehiä, joista ei tiedä\nmitään.\n\n-- Siinä erehdytte, vastasi herra Jäger. -- Poliisin ei sanota olevan\ntietoja vailla. Kaikista kerätyistä todisteista käy muka ensiksikin\nselville joukon johtajan melkein varmat tuntomerkit.\n\n-- Minkänäköinen se otus on? kysyi Ilja Brusch.\n\n-- Teidänlaisenne mies...\n\n-- Paljon kiitoksia! keskeytti Ilja Brusch nauraen.\n\n-- Niin, jatkoi herra Jäger, -- hän kuuluu olevan jotenkin teidän\npituisenne ja kokoisenne, mutta muutoin ei tietenkään ole mitään\nyhtäläisyyttä.\n\n-- Kaikeksi onneksi! huoahti Ilja Brusch, ja hänen kasvonsa\nilmaisivat lähes koomista huojennusta.\n\n-- Hänellä on, kerrotaan, hyvin kauniit siniset silmät, eikä hänen\ntarvitse, kuten teidän, pitää silmälaseja. Te olette tumma, ja\npartanne on tarkoin ajeltu, mutta hänellä sitä vastoin sanotaan\nolevan täysi parta, ja se kuuluu olevan vaalea. Nimenomaan tämän\nviimemainitun seikan kaikki kerätyt todisteet, kuten väitetään,\nvahvistavat varmaksi...\n\n-- Epäilemättä se on tunnusmerkki, myönsi Ilja Brusch, -- mutta vielä\nvarsin epämääräinen. On paljon vaaleapartaisia, ja jos ne kaikki\npitää seuloa...\n\n-- Tiedetään vielä muutakin. Huhujen mukaan tämä päällikkö on\nkansallisuudeltaan bulgarialainen ... niin kuin tekin, herra Brusch!\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi Ilja Brusch levottomalla äänellä.\n\n-- Murteestanne päättäen, vastasi Karl Dragoch viattoman\nnäköisenä, kuin anteeksi pyytäen, -- olen luullut teitä syntyänne\nbulgarialaiseksi... Mutta ehkä olen erehtynyt.\n\n-- Ette ole erehtynyt, tunnusti Ilja Brusch vähän epäröityään.\n\n-- Se päällikkö on siis teidän maanmiehenne. Yleisön keskuudessa\nkulkee hänen nimensäkin suusta suuhun.\n\n-- No sitten... Jos hänen nimensä tiedetään...\n\n-- Tietysti se ei ole mitenkään virallista.\n\n-- Virallista tahi puolivirallista, mikä on se nimi?\n\n-- Syystä tahi syyttä, virran rantojen asukkaat panevat heidän\nvitsauksenaan olevat ilkityöt erään Ladko-nimisen miehen tilille.\n\n-- Ladko...! toisti Ilja Brusch, joka ilmeisen mielenliikutuksen\nvaltaamana äkkiä pysäytti edestakaisin liikkuvan melansa.\n\n-- Niin, Ladko, vakuutti Karl Dragoch tarkaten puhetoveriansa\nsilmäkulmastaan.\n\nMutta tämä oli jo hillinnyt itsensä.\n\n-- Se on hullunkurista, sanoi hän vain, ja mela alkoi taas tehdä\nherpaantumatonta työtään hänen käsissään.\n\n-- Mikä on hullunkurista? kiristi Karl Dragoch. -- Tunnetteko ehkä\nsen Ladkon?\n\n-- Minäkö? tokaisi kalastaja. -- En lainkaan. Mutta Ladko ei ole\nmikään bulgarialainen nimi. Muuta hullunkurista en asiassa näe.\n\nKarl Dragoch ei pitkittänyt kuulustelua, joka uhkasi käydä\nvaaralliseksi ja jonka tuloksia jo saattoi pitää tyydyttävinä.\nKalastajan hämmästys kuullessaan mainittavan pahantekijän\ntuntomerkit, hänen ymmällejoutumisensa saadessaan tietää, mitä\nkansallisuutta tämä luultavasti oli, hänen mielenliikutuksensa\nsaadessaan kuulla rosvon nimen, se kaikki oli kieltämätöntä ja antoi\nuutta voimaa entisille otaksumille, lisäämättä kuitenkaan niihin\nmitään ratkaisevaa todistetta.\n\nKuten Ilja Brusch oli otaksunut, ei kello ollut vielä kahta\niltapäivällä, kun ruuhi pysähtyi Graniin. Viidensadan metrin päässä\nensimmäisistä rakennuksista kalastaja nousi maihin vasemmalla\nrannalla, välttääkseen, kuten hän sanoi, että ihmisten uteliaisuus\nviivästyttäisi häntä. Hän pyysi herra Jägeriä hyväntahtoisesti\nviemään yksin ruuhen oikealle rannalle ja pysähtymään keskelle\nkaupunkia, kuten toinen ystävällisesti lupasikin tehdä.\n\nPäätettyään tämän työn hän pukeutui poliisin virkapukuun. Köytettyään\nruuhensa kiinni, hän hyppäsi laiturille, lähtien etsimään jotakuta\nmiehistään.\n\nHän ei ollut astunut kahtakymmentä askelta, kun hän tapasi Friedrich\nUhlmannin. Molempien poliisimiesten välillä syntyi lyhyt keskustelu.\n\n-- Onko kaikki hyvin?\n\n-- Kaikki.\n\n-- Täytyy supistaa kokoon piiriä, Uhlmann. Sijoita kaksimiehiset\nvartiosi tästedes kilometrin päähän toisistaan.\n\n-- Alkaako siis asia käydä polttavaksi?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Sitä parempi.\n\n-- Toimi niin, että huomenna et menetä minua näkyvistäsi. Olen jo\ntuntevinani palaneen käryä.\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Ja nyt ei sovi olla uninen! Hermot vireille! Liikuttakoon\nreippaasti!\n\n-- Luottakaa minuun!\n\n-- Jos saat tietää jotakin, annat merkin rannalta, eikö niin?\n\n-- Se on selvä.\n\nPuhetoverit erosivat, ja Karl Dragoch palasi alukseen.\n\nJos hänen lepoaan ei häirinnyt rauhattomuus, jota hän myönsi\ntavallisesti tuntevansa, niin sitä tämän yön kuluessa häiritsi\nvalloilleen päässeiden luonnonvoimien pitämä melu. Puolen yön aikaan\nnäet nousi itäinen myrsky ja äityi tunti tunnilta, samalla kun satoi\nrankasti.\n\nKun Ilja Brusch noin viiden aikaan aamulla palasi ruuheen, valui sade\nyhä virtanaan ja raju tuuli puhalsi suoraan virran suuntaa vastaan.\nKalastaja ei kuitenkaan epäröinyt lähteä vesille. Irroitettuaan\nlaituriköytensä hän työnsi veneen heti keskelle virtaa ja tarttui\nainaiseen melaansa. Hänen sieti todella olla rohkea ryhtyäkseen\ntyöhön sellaisissa oloissa, vietettyään yön, jonka varmaan oli\ntäytynyt olla väsyttävä.\n\nAamun ensi tuntien kuluessa myrsky ei näyttänyt ensinkään asettuvan,\npäinvastoin. Huolimatta virran avusta ruuhi eteni vain vaivalloisesti\nhirveässä vastatuulessapa neljä tuntia ponnisteltuaan se tuskin oli\npäässyt kymmenkunnan kilometrin päähän Granin kaupungista. Enää ei\nvoinut olla kaukana se kohta, jossa Tonavaan yhtyy Ipoly; juuri tämän\noikealla rannalla sijaitsee Szalka, missä Ilja Brusch sanoi käyneensä\nedellisenä yönä.\n\nSilloin myrsky äityi kahta rajummaksi, niin että tilanne kävi todella\nvaaralliseksi. Jos Tonava ei olekaan verrattavissa mereen, se on\nkuitenkin niin leveä, että oikeita aaltoja saattaa syntyä, kun tuuli\nkiihtyy hyvin rajuksi. Niin tapahtui sinä päivänä, ja vaikka Ilja\nBrusch oli pitänyt kiirettä, hänen oli pakko etsiä suojaa vasemmalta\nrannalta.\n\nMutta sitä hänen ei sallittu saavuttaa helposti.\n\nHän oli vielä enemmän kuin viidenkymmenen metrin päässä siitä, kun\njonkin matkan päässä ylöspäin virtaa rannalla kasvavat puut äkkiä\nkaatuivat veteen, katkaistuina maanpintaa myöten, kuin jättiläisen\nviikate olisi ne niittänyt. Samalla vesi, jonkin äärettömän voiman\nnostamana, hyökkäsi rantaa vastaan ja kohosi sitten suunnattoman\nsuureksi aalloksi, joka vyöryi ruuhta takaa ajamaan.\n\nIlmeisesti ilmakerroksissa oli muodostunut pyörre, jonka\nvastustamattoman voimakas tuulispää lakaisi virran pintaa.\n\nIlja Brusch tajusi vaaran. Pyörähdyttäen ruuhen tarmokkaalla airon\nliikkeellä ympäri hän kaikin voimin pyrki lähestymään oikeaa rantaa.\nJos tämä temppu ei tuottanutkaan täysin sitä tulosta, jota hän\nodotti, niin sitä kalastaja ja hänen matkustajansa kuitenkin lopulta\nsaivat kiittää pelastumisestaan.\n\nVaikka hurjaa matkaansa jatkava ilmanpyörre saavuttikin ruuhen,\ntämä ainakin sai vältetyksi vesivuoren, jonka ilmiö nostatti ohi\nkulkiessaan. Sen vuoksi ruuhi ei uponnut virtaan, kuten auttamatta\nolisi käynyt, jollei Ilja Brusch olisi tehnyt ohjaustemppuaan.\nVeneeseen tarttuivat vain pyörteen kaikkein ulommaiset kerrokset, ja\nne kiidättivät sitä rajusti pitkin loivaa kaariviivaa.\n\nRajuilma, jonka tuntohaarake tällä kertaa ei ollut osunut maaliin,\ntuskin koski purtta, ja tämä pääsi irti melkein heti pyörteeseen\njouduttuaan. Muutamassa sekunnissa tuulenpyörre oli mennyt ohi, ja\naalto poistui kohisten alaspäin virtaa, samalla kun veden vastustus\nvähitellen hiljensi ruuhen vauhdin.\n\nMutta ennen kuin tämä tulos oli täydelleen saavutettu, ilmestyi\npahaksi onneksi äkkiarvaamatta uusi vaara. Suoraan pikajunan\nnopeudella vettä halkovan veneenkeulan edessä kalastaja äkkiä\nhuomasi yhden irtitemmatuista puista, joka juuret ilmassa hitaasti\nkulki virran mukana. Jos pursi olisi takertunut näihin toisiinsa\nkietoutuneisiin juuriin, se ei olisi voinut olla menemättä kumoon\ntahi ainakaan saamatta pahaa vauriota. Ilja Bruschilta pääsi\npelästyksen huuto hänen huomatessaan tämän odottamattoman esteen.\n\nMutta Karl Dragoch oli myös nähnyt vaaran, ymmärtänyt sen uhkaavan\nläheisyyden. Epäröimättä hän riensi purren keulaan, hänen kätensä\ntarttuivat vedestä ulos törröttäviin juuriin, ja asettuen tukevaan\nasentoon paremmin vastustaakseen veneen vauhtia hän koetti kaikin\nvoimin saada sitä käännetyksi pois vaarallisesta suunnasta.\n\nSe onnistui. Poiketen suunnastaan ruuhi kiiti ohitse kuin nuoli,\nraapien puun juuria ja sitten sen latvaa, joka vielä oli lehvistön\npeitossa. Vielä hetkinen, niin se olisi jättänyt taakseen vihannan\najopuun. Silloin yksi viimeisistä oksista painoi Karl Dragochia\nvasten rintaa. Turhaan hän koetti vastustaa töytäystä. Hän menetti\ntasapainonsa, horjahti veneen laidan yli ja katosi veden alle.\n\nHeti kun hän oli pudonnut veteen, pudottautui siihen toinenkin mies\nvapaaehtoisesti. Nähdessään matkustajansa putoavan Ilja Brusch oli\narvelematta hypännyt hänen avukseen.\n\nMutta ei ollut helppo nähdä mitään liejuisessa vedessä, jonka\nraivokas pyörretuuli oli myllertänyt sekaisin. Minuutin ajan Ilja\nBrusch yritti turhaan parastaan ja alkoi jo käydä toivottomaksi\nherra Jägerin löytämisen suhteen kun hän vihdoin tapasi onnettoman\najelehtimasta lähellä vedenpintaa pyörtyneenä.\n\nTämä asian tila olikin lopulta parempi. Hukkuva ihminen tavallisesti\nrimpuilee ja tekee siten tietämättään pelastustyön vain vaikeammaksi.\nPyörtynyt ihminen on vain veltto ainemöhkäle, jonka pelastaminen\nriippuu yksinomaan pelastajan taitavuudesta.\n\nPian Ilja Brusch oli nostanut herra Jägerin pään veden yläpuolelle,\nja sitten hän rotevin käsivarsin ui ruuhta kohti, joka sillä välin\noli kulkenut noin kolmenkymmenen metrin päähän. Hän saavutti sen\nmuutamilla vedoilla, jotka näyttivät olevan leikkiä vankalle\nuimarille, ja tarttui toisella kädellään sen laitaan, kannattaen\ntoisella matkustajaa, joka yhä oli tajuttomana.\n\nNyt oli vielä hinattava herra Jäger alukseen, eikä se ollut helppo\ntehtävä. Äärimmäisin ponnistuksin Ilja Bruschin kuitenkin onnistui\nsaada se suoritetuksi.\n\nHeti laskettuaan hukkuneen toiselle kajuutan vuoteista hän riisui\ntältä vaatteet, otti kirstusta esille villakankaan palasia ja ryhtyi\nvoimakkaasti hieromaan.\n\nEi kestänyt kauan, ennen kuin herra Jäger avasi silmänsä ja tuli taas\ntajuihinsa. Hän ei ollut pitkään ollut upoksissa, joten sopi toivoa,\nettei asiasta olisi pahoja seurauksia.\n\n-- Kas, kas, herra Jäger, huudahti Ilja Brusch, nähdessään potilaansa\ntointuvan, -- tepä olette mestari sukeltamaan!\n\nHerra Jäger hymyili hiukan, vastaamatta mitään.\n\n-- Ei se tee mitään, lisäsi Ilja Brusch, jatkaen voimakkaasti\nhierontaansa. -- Mikään ei ole terveellisempää kuin kylpy elokuussa!\n\n-- Kiitos, herra Brusch! sopersi Karl Dragoch.\n\n-- Eipä todellakaan kestä kiittää, vastasi kalastaja iloisesti. --\nMinun on kiittäminen teitä, sillä olette antanut minulle tilaisuuden\noivalliseen kylpyyn.\n\nKarl Dragochin voimat palasivat silminnähtävästi. Hyvä ryyppy viinaa\neikä hänestä enää huomaisi mitään. Mutta Ilja Brusch käänsi turhaan\nkaikki kirstunsa nurin. Alkoholivarasto oli loppuun käytetty, eikä\nsitä ollut enää pisaraakaan koko ruuhessa.\n\n-- Sepä nyt kiusallista! huudahti Ilja Brusch. -- Ei pisaraakaan\nväkeviä säiliössämme!\n\n-- Vähät siitä, herra Brusch, vakuutti Karl Dragoch heikolla äänellä.\n-- Voin varsin hyvin olla sitä vailla, olkaa siitä varma.\n\nKarl Dragoch värisi kuitenkin vakuutuksistaan huolimatta; ryyppy ei\nvarmaankaan olisi ollut hänelle pahitteeksi.\n\n-- Siinä erehdytte, vastasi Ilja Brusch, joka ei luullut liikoja\nmatkustajansa tilasta, -- te ette selviydy ilman sitä, herra Jäger.\nAntakaahan kun ryhdyn toimiin. Se ei kestä kauan.\n\nKädenkäänteessä kalastaja oli vaihtanut märät vaatteensa kuiviin.\nMuutamat melan vedot veivät ruuhen vasemmalle rannalle, johon se\nköytettiin lujasti.\n\n-- Malttakaahan vähän, herra Jäger, sanoi Ilja Brusch, hypäten\nmaihin. -- Tunnen tämän seudun, sillä tuollahan on Ipolyn yhtymäkohta\nTonavaan. Vajaan puolentoista kilometrin päässä on kylä, josta saan\nkaikki, mitä tarvitaan. Puolen tunnin kuluttua olen jälleen täällä.\n\nJa Ilja Brusch poistui, odottamatta vastausta.\n\nYksin jäätyään Karl Dragoch laskeutui jälleen vuoteelleen. Hän oli\nvoimattomampi kuin mitä hän tahtoi myöntää itselleenkään, ja hetken\najaksi hän raukeana sulki silmänsä.\n\nMutta pian elämä virkosi hänessä entiseen kulkuunsa; veri sykki hänen\nvaltimoissaan. Kohta hän avasi silmänsä ja loi ympärilleen minuutti\nminuutilta tutkivampia katseita.\n\nEnsimmäinen esine, joka veti puoleensa hänen vielä epämääräisen\nkatseensa, oli kirstu, jota Ilja Brusch lähtökiireissään ei ollut\nmuistanut lukita. Tämän kirstun sisällyksen oli kalastaja, turhaan\netsiessään siitä alkoholia, pannut mullin mallin. Karkeita alus- ja\npitovaatteita ja paksuja jalkineita oli siinä sekaisin huikeassa\nepäjärjestyksessä.\n\nMinkä tähden Karl Dragochin silmät alkoivat äkkiä loistaa?\nKiinnittikö tämä varsin vähän kiihoittava näky kuitenkin hänen\nmieltään siihen määrään, että hän muutaman sekunnin sitä katseltuaan\nkohosi kyynärpäänsä nojaan, voidakseen paremmin nähdä ammottavaan\nkirstuun?\n\nEivät pito- ja alusvaatteet toki niin kiihoittaneet tungettelevan\nmatkustajan uteliaisuutta. Vaatetavarain keskellä poliisin urkkiva\nsilmä oli keksinyt arvokkaamman esineen herättämään hänen huomiotaan.\n\nSiinä oli lompakko, joka oli puoliksi raollaan; siitä tunki esiin\npapereita, joita se oli sullottu täyteen. Lompakko! Papereita! Siis\nepäilemättä vastauksia kysymyksiin, joita Karl Dragoch jo muutaman\npäivän oli tehnyt itselleen.\n\nPoliisi ei voinut pidättää itseään. Hiukan epäröityään, huolimatta\nsiitä, että siten loukkaisi vierasystävyyden lakeja, hän kurotti\nkätensä kirstuun ja veti siitä esiin houkuttelevan lompakon\nsisältöineen, jota hän heti alkoi tarkastaa.\n\nKirjeitä ensiksikin, joiden lukemiseen Karl Dragochilla ei ollut\naikaa. Ne, kuten osoitteista kävi ilmi, oli lähetetty herra\nIlja Bruschille Szalkaan. Lompakossa oli myös samalle nimelle\nkirjoitettuja kuitteja, muiden muassa vuokrakuitteja. Se kaikki ei\nollut mitenkään mielenkiintoista.\n\nKarl Dragoch oli jo heittämäisillään kaikki sikseen, kun viimeinen\nasiapaperi sai hänet säpsähtämään. Se oli kuitenkin mitä viattominta\nlaatua, ja täytyi olla poliisimies, tunteakseen sellaisen\n\"todistuskappaleen\" nähdessään muuta kuin myötätuntoa.\n\nSe oli valokuva ja esitti naista, jonka täydellinen kauneus olisi\nihastuttanut taidemaalaria. Mutta poliisimies ei ollut taiteilija,\neikä Karl Dragochin sydän sykkinyt ihailusta näitä hurmaavan\nkauniita kasvoja kohtaan. Tuskin hän edes oli katsellutkaan niiden\npiirteitä. Totta puhuen hän ei ollut nähnyt koko valokuvasta muuta\nkuin yksinkertaisen bulgariankielisen valokuvan alle piirretyn\nkirjoitusrivin: \"Rakkaalle miehelleni. Natsha Ladko\"; ne sanat\nsaattoi Karl Dragoch, perin hämmästyneenä, siinä lukea.\n\nHänen epäluulonsa olivat siis oikeiksi todistetut, Ladko! Ladkon\nseurassa hän siis todella oli jo niin monta päivää kulkenut Tonavaa\nalas. Tämä vaarallinen, tähän saakka turhaan kiinni tavoiteltu\npahantekijä siis todella piili Tonavan Liiton palkinnonsaajan\nvaarattomassa persoonassa.\n\nMiten piti menetellä moisen seikan suhteen? Hän ei ollut vielä\npäättänyt sitä, kun rannalta kuuluvat askelet saivat hänet heittämään\nnopeasti lompakon kirstuun, jonka kannen hän painoi kiinni. Tulija ei\nvoinut olla Ilja Brusch, jonka lähdöstä tuskin oli kulunut kymmentä\nminuuttia.\n\n-- Herra Dragoch! huusi ääni ulkoa.\n\n-- Friedrich Uhlmann! kuiskasi Karl Dragoch, joka vaivoin jaksoi\nnousta ja horjuen astui ulos kajuutasta.\n\n-- Suokaa anteeksi, että huusin teitä, sanoi Friedrich Uhlmann heti\nhuomattuaan päällikkönsä. -- Näin äsken toverinne poistuvan ja tiesin\nteidän olevan yksin.\n\n-- Mitä nyt? kysyi Karl Dragoch.\n\n-- Uutta, herra. Viime yönä on tehty rikos.\n\n-- Viime yönä! huudahti Karl Dragoch, ajatellen heti Ilja Bruschin\npoissaoloa.\n\n-- Eräs täällä lähellä oleva huvila on ryöstetty. Vartijaa on lyöty.\n\n-- Onko hän kuollut?\n\n-- Ei, mutta pahasti haavoittunut.\n\n-- Hyvä on, sanoi Karl Dragoch käskien kädellään apulaistaan\nvaikenemaan.\n\nHän oli syvissä mietteissä. Mitä oli tehtävä? Toimittava tietysti;\nsiihen häneltä ei puuttuisi voimia. Hänen kuulemansa uutinen oli\nparas elvyttäjä. Hänessä ei enää tuntunut jälkiä onnettomuudesta,\njoka oli kohdannut häntä. Hänen ei enää tarvinnut hakea tukea\nkajuutan seinästä. Hermojen saaman piiskaniskun vaikutuksesta veri\npalasi hänen kasvoihinsa.\n\nNiin, toimia täytyi, mutta miten? Pitikö hänen odottaa Ilja Bruschin\npaluuta tahi oikeammin Ladkon, sillä sehän oli hänen matkatoverinsa\noikea nimi, ja äkkiarvaamatta julistaa hänet vangituksi lain nimessä?\nSe näytti olevan viisainta, sillä enää ei voinut olla mitään\nepäilystä niin sanotun kalastajan rikollisuudesta. Huolellisuus, jota\nhän osoitti salatessaan oikean henkilöllisyytensä, salaperäisyys,\njohon hän kietoutui, sama nimi, jonka yleinen huhu antoi rosvojen\npäällikölle, hänen viimeöinen poissaolonsa, joka sattui yhteen uuden\nrikoksen paljastumisen kanssa, se kaikki sanoi Karl Dragochille, että\nIlja Brusch todella oli etsitty pahantekijä.\n\nMutta tämä pahantekijä oli pelastanut hänen henkensä! Se teki\ntilanteen omituisen vaikeaksi.\n\nOliko luultavaa, että rosvo, jopa enemmänkin, kuin rosvo, murhamies\nolisi heittäytynyt veteen, vetääkseen hänet siitä ylös? Ja vaikka\ntämä epätodennäköinen asia olisikin ollut totta, oliko mahdollista\nsen, joka juuri oli pelastettu kuolemasta, palkita vangitsemalla\npelastajansa uhrautuvaisuus? Mitä vaaraa sitä paitsi oli\nvangitsemisen lykkäämisestä? Nyt, kun Ilja Brusch oli paljastettu,\nkun hänen henkilöllisyytensä tunnettiin, hänen olisi mahdoton\npäästä pakoon pitkin virtaa sijoitetuilta poliisivoimilta. Ja siinä\ntapauksessa, että tutkimus osoittaisi kalastajan todella rikosten\ntekijäksi, olisi käytettävissä lukuisampi miehistö, ja vangitseminen\ntoimitettaisiin varmemmin.\n\nViiden minuutin ajan Karl Dragoch kääntelijä katseli joka puolelta\npulmaa, joka hänen oli ratkaistava. Lähteäkö tapaamatta enää Ilja\nBruschia? Vai jäädäkö, sijoittaa Friedrich Uhlmann väijyksiin\nkajuuttaan, ja kun kalastaja näyttäytyisi, hyökätä hänen kimppuunsa\nmitään puhumatta, jättäen kaikki selitykset tuonnemmaksi? Ei, toden\ntotta. Hänestä oli iljettävää palkita niin kavalasti uhrautuva\nteko. Parempi oli, vaikkapa jättäisikin rikolliselle pelastumisen\nmahdollisuuden, aloittaa tutkimukset ja toistaiseksi unohtaa se, mitä\nhän luuli tietävänsä. Jos tutkimukset taas lopullisesti johtaisivat\nIlja Bruschiin, jos velvollisuus silloin pakottaisi hänet kohtelemaan\npelastajaansa vihollisena, hän ainakin taistelisi avoimesti ja\nannettuaan aikaa miehen laittautua puolustuskuntoon.\n\nOttaen kättään huitaisten vastuulleen kaikki seuraukset päätöksestään\nKarl Dragoch palasi kajuuttaan. Kirjelipulla, jonka hän asetti\nnäkyvään paikkaan, hän ilmoitti Ilja Bruschille, että hänen oli\nollut pakko poistua, ja pyysi isäntäänsä odottamaan häntä ainakin\nvuorokauden. Sitten hän valmistautui lähtemään.\n\n-- Montako miestä meillä on? hän kysyi astuessaan ulos kajuutasta.\n-- Täällä on kaksi, mutta parastaikaa ollaan antamassa\nkokoontumismerkkiä. Ennen iltaa meillä on niitä kymmenkunta.\n\n-- Hyvä, myönsi Karl Dragoch. -- Sanoit minulle, että rikospaikka ei\nole kaukana?\n\n-- Noin kahden kilometrin päässä, vastasi Uhlmann.\n\n-- Vie minut sinne, sanoi Karl Dragoch, hypäten rannalle.\n\n\n\n\nDRAGOCHIN KAKSI VASTOINKÄYMISTÄ\n\n\nKarpaatit muodostavat Pohjois-Unkarissa suunnattoman suuren\nympyränkaaren, jonka läntinen pää jakautuu kahteen sivuhaaraan.\nToinen vaipuu Tonavaan Pressburgin kohdalla; toinen tapaa\nvirran Granin seuduilla, missä sen jatkona oikealla rannalla on\nseitsemänsadan kuudenkymmenenkuuden metrin korkuinen Pilis-vuori.\n\nTämän matalahkon vuoren juurella oli tehty rikos, ja siellä Karl\nDragoch ensi kerran joutuisi otteluun peloittavien pahantekijäin\nkanssa, joiden takaa-ajaminen oli hänen tehtävänään.\n\nMuutamia tunteja ennen kuin oli pakottanut itsensä heikkoudestaan\nhuolimatta noudattamaan Friedrich Uhlmannin kehotusta, olivat\nraskaasti kuormitetut rattaat pysähtyneet viheliäisen näköisen\nmajatalon eteen. Se oli rakennettu lähelle erästä niistä kukkuloista,\njotka liittävät Pilis-vuoren Tonavan laaksoon.\n\nTämän majatalon paikka oli liikenteen kannalta älykkäästi valittu.\nSe oli kolmen tien risteyksessä, joista yksi kulki pohjoiseen,\ntoinen kaakkoon ja kolmas luodetta kohti. Kun kaikki kolme tietä\nvievät Tonavalle, pohjoiseen kulkeva siihen mutkaan, jonka se tekee\nvastapäätä Pilis-vuorta, kaakkoon kulkeva Pyhän Antreaan kauppalaan,\nluoteeseen kulkeva Granin kaupunkiin, majatalo sijaitsi ikään\nkuin virran muodostaman suuren harpin haarojen keskellä ja hyötyi\nrahdinjaosta, joka pitää vireillä veneliikettä virralla.\n\nTonava, joka Granista lähtiessään virtaa melko matkan lännestä itään,\nkääntyy näet jonkin matkan päässä Ipolyn yhtymäkohdasta etelää kohti\nja nousee sitten taas, piirrettyään lyhytsäteisen puoliympyrän,\npohjoiseen päin. Melkein heti se kääntyy sitten jälleen, alkaen\nvirrata pohjoisesta etelään, jota suuntaa se noudattaakin alaspäin\nhyvin monta kilometriä.\n\nRattaitten pysähtyessä aurinko oli tuskin nousemassa. Kaikki\nnukkuivat vielä talossa, jonka paksut ikkunaluukut oli tiiviisti\nsuljettu.\n\n-- Hoi, majatalon väki! huusi toinen rattaita ajavista miehistä,\nkoputtaen ovea piiskansa varrella.\n\n-- Tullaan! vastasi sisältä majatalon isäntä, joka oli kavahtanut\nhereille.\n\nHetken kuluttua pörröinen pää näyttäytyi eräässä toisen kerroksen\nikkunassa.\n\n-- Mitä te tahdotte? kysyi majatalon isäntä kylmäkiskoisesti.\n\n-- Ensin syödä, sitten nukkua, sanoi kuorma-ajuri.\n\n-- Tullaan, toisti isäntä ja katosi sisälle.\n\nKun ajoportti oli avattu selko selälleen ja rattaat ajettu pihaan,\nriisuivat ajurit kiireesti molemmat hevosensa ja veivät ne talliin,\njossa ne saivat runsaan ruoka-annoksen. Sillä välin isäntä kierteli\nlakkaamatta näiden varhaisten vieraittensa ympärillä. Ilmeisesti\nhänen olisi kovin tehnyt mieli ruveta puhelemaan, mutta ajurit\npäinvastoin eivät olleet lainkaan halukkaita vastaamaan hänelle.\n\n-- Te tulette varhain, toverit, huomautti majatalon isäntä. -- Olette\nkai olleet yön matkalla?\n\n-- Niinpä näkyy, vastasi toinen ajureista.\n\n-- Ja oletteko kauaksikin matkalla?\n\n-- Kauas tahi lähelle, se on meidän asiamme, vastattiin hänelle.\n\nMajatalon isäntä piti hyvänään.\n\n-- Miksi kiusata kunnon miestä, Vogel? puuttui puheeseen toinen\najuri, joka ei vielä ollut avannut suutaan. -- Meillä ei ole mitään\nsyytä salata, että olemme menossa Antreaan kauppalaan.\n\n-- Mahdollista, ettei meidän tarvitse sitä salata, vastasi Vogel\njurolla äänellä, -- mutta se, luullakseni, ei kuulu kenellekään.\n\n-- Eipä tietenkään, myönsi majatalon isäntä, niin kuin ainakin hyvä\nliikemies. -- Sanoin sen vain jotakin sanoakseni... Herrat haluavat\nsiis syödä?\n\n-- Niin, vastasi vähemmän tyly ajureista. -- Leipää, silavaa,\nkinkkua, makkaroita, mitä sinulla vain on.\n\nRattaat olivat varmaan kulkeneet pitkän matkan, sillä nälkiintyneet\najajat nauttivat runsaan aterian. He olivat myös väsyksissä; sen\nvuoksi he eivät jääneet istumaan pöydän ääreen. Viimeisen suupalan\nhaukattuaan he kiireesti lähtivät etsimään, unta, toinen tallin\noljille hevosten luo, toinen rattaitten öljykangaskuomun alle.\n\nKello löi kaksitoista, kun he taas ilmaantuivat näkyviin. He tulivat\ntilaamaan toisen aterian, joka tarjottiin heille, kuten edellinenkin,\nmajatalon suuressa salissa. Levähtäneinä he nyt jäivät istumaan\npöydän ääreen. Aterian päälle otettiin konjakkiryyppyjä, jotka\nkatosivat karheisiin kurkkuihin kuin olisivat olleet vettä.\n\nIltapäivän kuluessa pysähtyi useampia rattaita majatalolle, ja\npaljon jalkamiehiä astui sisään juomaan lasillisen. Useimmat olivat\ntalonpoikia, jotka reppu selässä, sauva kädessä olivat menossa\nGraniin tahi sieltä tulossa. Melkein kaikki olivat keskenään vanhoja\ntuttuja, ja ravintoloitsija sai vain kiittää onneaan, että hänellä\noli ammattinsa vaatima vankka pää, sillä hän maisteli maljoja\njokaisen vieraansa kanssa. Se pani liikkeen toimimaan. Lasien ääressä\nnäet puhellaan, ja puhuminen kuivaa kurkun, mikä taas panee ottamaan\nuusia naukkuja.\n\nJuuri sinä päivänä ei puuttunut puheen aihetta. Yöllä tehty rikos\npani päät pyörälle. Uutisen siitä olivat tuoneet ensimmäiset\nohikulkijat, ja kukin kertoi uuden yksityiskohdan tahi lausui oman\nmielipiteensä.\n\nMajatalon isäntä sai siten vähitellen kuulla, että kreivi Hagenaun\nomistama muhkea huvila viidensadan metrin päässä Tonavan rannasta\noli ryöstetty putipuhtaaksi ja vartija Kristiania oli pahasti\nhaavoitettu; että tämän rikoksen epäilemättä oli tehnyt rosvojoukko,\njonka tekeminä pidettiin niin monia muitakin rankaisematta jääneitä\nrikoksia ja jota oli mahdoton saada kiinni. Lisäksi kuultiin, että\npoliiseja liikkui seudulla ristiin rastiin ja virran vartioimista\nvarten äskettäin järjestetty poliisiosasto etsi rikoksen tekijöitä.\n\nMolemmat ajurit eivät puuttuneet tapahtuman aiheuttamaan jutteluun,\nminkä kulkua säestivät kovat huudahdukset. Äänettöminä he\npysyttelivät syrjässä, mutta epäilemättä heiltä ei jäänyt kuulematta\nainoakaan heidän ympärillään vaihdettu sana, sillä sama, mikä\noli kaikkien intohimoisen mielenkiinnon kohteena, ei voinut olla\nkiinnittämättä heidänkin mieltään.\n\nHälinä kuitenkin hiljeni vähitellen, ja kello puoli seitsemän ajoissa\nillalla he olivat taas ainoina suuressa salissa, josta viimeinen\nravintolavieras juuri oli poistunut. Toinen miehistä kutsui heti\nmajatalon isäntää, joka oli täydessä toimessa huuhtelemassa laseja\ntarjoilupöydän ääressä. Isäntä kiiruhti heidän luokseen.\n\n-- Mitä herrat haluavat? kysyi hän.\n\n-- Päivällistä, vastasi toinen ajureista.\n\n-- Ja sitten kai haluatte mennä nukkumaan? kysyi isäntä.\n\n-- Emme, isäntä hyvä, vastasi se ajureista, joka näytti vähemmän\njurolta. -- Aiomme taas lähteä yön tullessa...\n\n-- Yön tullessa! huudahti kummastunut isäntä.\n\n-- Joutuaksemme, jatkoi hänen vieraansa, -- jo päivän koittaessa\ntorille.\n\n-- Antreaan kauppalaanko?\n\n-- Niin, tahi Graniin. Se riippuu asianhaaroista. Odotamme täällä\nerästä ystävää, joka on käynyt tiedustelemassa. Hän kertoo meille,\nmissä meillä on eniten toiveita saada tavaramme edullisesti myydyksi.\n\nMajatalon isäntä lähti salista ryhtyäkseen aterian valmistuspuuhiin.\n\n-- Kuulitko, Kaiserlick? sanoi hiljaa nuorempi ajureista, kumartuen\ntoverinsa puoleen.\n\n-- Kuulin kyllä.\n\n-- Tekonen on tullut ilmi.\n\n-- Et kai uskonut sen jäävän ilmi tulematta?\n\n-- Ja poliisit ovat liikkeellä vaaniskelemassa.\n\n-- Olkoot.\n\n-- Dragochin johdolla, niin väitetään.\n\n-- Se on toinen kysymys, Vogel. Minun luullakseni ne, joiden ei\ntarvitse pelätä muuta kuin Dragochia, voivat nukkua vahvassa rauhassa.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Sitä, mitä sanon, Vogel.\n\n-- Olisiko Dragoch siis...?\n\n-- Mitä?\n\n-- Raivattu pois tieltä?\n\n-- Sen saat tietää huomenna. Siihen saakka, vaiti, lopetti ajuri,\nnähdessään majatalon isännän palaavan.\n\nAjurien odottama henkilö saapui vasta yön tultua. Pikainen keskustelu\nsyntyi kolmen toveruksen kesken.\n\n-- Täällä vakuutettiin, että poliisit ovat jäljillä, sanoi Kaiserlick\nhiljaa.\n\n-- He etsivät, mutta eivät löydä!\n\n-- Entä Dragoch?\n\n-- Köysissä.\n\n-- Kuka sen tehtävän otti huolekseen?\n\n-- Titsha.\n\n-- No, hyvätpä sitten on merkit... Entä me, mitä meidän on tehtävä?\n\n-- Valjastettava viipymättä.\n\n-- Lähteäksemme...?\n\n-- Antreaan kauppalaan päin, mutta puolen kilometrin päässä täältä\nkäännytte takaisin. Sillä välin majatalo kyllä on suljettu. Te\npääsette huomaamatta ohi ja lähdette ajamaan pohjoiseen vievää\ntietä. Teidän luullaan olevan tietyllä taholla, mutta te olettekin\npäinvastaisella.\n\n-- Missä proomu sitten on?\n\n-- Virran mutkassa Pilis-vuoren kohdalla.\n\n-- Sekö on kohtauspaikkana?\n\n-- Ei, se on vähän lähempänä, metsän aukeaman kohdalla, tien\nvasemmalla puolella. Tunnetko sen?\n\n-- Tunnen kyllä.\n\n-- Noin viisitoista meidän miestä on jo siellä. Te yhdytte heihin.\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Minä palaan taaksepäin kokoamaan loput miehemme, jotka jätin\nvahtiin. Tuon ne mukanani.\n\n-- Lähdetään sitten, sanoivat ajurit hyväksyen.\n\nViiden minuutin kuluttua rattaat lähtivät liikkeelle. Isäntä piteli\nauki toista ajoportin puoliskoa ja tervehti kohteliaasti vieraitaan.\n\n-- Onko siis lopullisesti päätetty, että ajatte Graniin? kysyi hän.\n\n-- Ei, vastasivat ajurit, -- Antreaan kauppalaan me ajammekin, ystävä.\n\n-- Onnellista matkaa, pojat! lausui isäntä.\n\n-- Kiitos, toveri!\n\nRattaat kääntyivät oikealle ja alkoivat kulkea itään päin, Antreaan\nkauppalaan vievää tietä. Niiden kadottua yön pimeään Kaiserlickin\nja Vogelin koko päivän odottama henkilö vuorostaan poistui\npäinvastaiseen suuntaan, Graniin vievää tietä pitkin.\n\nMajatalon isäntä ei häntä huomannutkaan. Ajattelematta sen enempää\nnäitä kulkijoita, joita hän luultavasti ei ikinä enää näkisi, hän\nsulki kiireesti talonsa ja meni levolle.\n\nRattaat, jotka sillä välin etenivät hevostensa rauhallisesti astuessa\nkäymäjalkaa, tekivät saatujen ohjeitten mukaisesti puolen kilometrin\npäässä kokokäännöksen ja kulkivat juuri ajamansa tien takaisin\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nNiiden päästyä taas majatalon kohdalle se oli kokonaan suljettu.\nVaunut olisivat sivuuttaneet paikan kaikessa hiljaisuudessa, jollei\neräs keskellä tietä nukkuva koira äkkiä olisi lähtenyt juoksemaan,\nhaukkuen niin hurjasti, että etuhevonen säikähtäen karkasi syrjään\ntien alareunalle saakka. Ajurit saivat hevosen pian ohjatuksi taas\noikeaan suuntaan, ja rattaat katosivat toistamiseen yön pimeään.\n\nKello oli noin puoli yksitoista, kun ne poikkesivat maantieltä ja\npainuivat pienen metsikön peittoon, jonka tummat puuryhmät kohosivat\nesiin vasemmalla puolella. Kolmannella pyöränkierroksella ne\npysäytettiin.\n\n-- Kuka siellä? kysyi ääni pimeästä.\n\n-- Kaiserlick ja Vogel, vastasivat ajurit.\n\n-- Ajakaa ohi, sanoi ääni.\n\nEnsimmäisten puurivien takana rattaat tulivat ulos metsästä\naukeamalle, jolla noin viisitoista miestä nukkui loikoen sammalilla.\n\n-- Onko päällikkö täällä? tiedusti Kaiserlick.\n\n-- Ei vielä.\n\n-- Hän käski meitä odottamaan häntä täällä.\n\nKauan ei tarvinnut odottaa. Tuskin oli kulunut puolta tuntia\nrattaiden saapumisesta, kun päällikkö, sama henkilö, joka\niltamyöhällä oli tullut majataloon, saapui jo paikalle,\nmukanaan kymmenkunta toveria, joten joukon määrä nousi yli\nkahdenkymmenenviiden.\n\n-- Ovatko kaikki täällä? kysyi hän.\n\n-- Ovat, vastasi Kaiserlick, jolla näytti olevan jonkinlainen\narvoasema joukossa.\n\n-- Entä Titsha?\n\n-- Täällä olen, lausui soinnukas ääni.\n\n-- Noh, mitä kuuluu? kysyi päällikkö levottomana.\n\n-- Hyvin on sujunut pitkin koko linjaa. Lintu on häkissä proomulla.\n\n-- Lähtekäämme sitten joutuin, käski päällikkö. -- Kuusi\nmiestä vakoojina, loput jälkijoukkona, rattaat keskellä. Tästä\nei ole puoltakaan kilometriä Tonavalle, ja kuorma on purettu\nkädenkäänteessä. Vogel vie sitten rattaat pois, ja ne, jotka asuvat\npaikkakunnalla, palaavat rauhallisesti kotiinsa. Muut nousevat\nproomuun.\n\nOltiin panemassa toimeen näitä käskyjä, kun eräs tien varrelle\nvahtiin jätetyistä miehistä riensi kiireesti paikalle.\n\n-- Joutuin! sanoi hän, hilliten äänensä.\n\n-- Mikä hätänä? kysyi johtaja.\n\n-- Kuuntele!\n\nKaikki heristivät korviaan. Marssivan miesjoukon askeleita kuului\ntieltä. Niiden töminään liittyi pian muutamia hillittyjä ääniä.\nVälimatkaa ei liene ollut enempää kuin satakunta syltä.\n\n-- Jääkäämme metsän aukeamaan, komensi päällikkö. -- Nuo miehet\nmarssivat ohi näkemättä meitä.\n\nVarmaa kyllä oli, ettei heitä synkässä pimeässä huomattaisi, mutta\narveluttavaa asiassa oli että: jos tiellä marssiva joukko pahaksi\nonneksi olisi poliisiosasto, niin se kyllä suuntaisi kulkunsa virran\nrantaan. Tosin saattoi käydä niin, ettei se huomaisi proomua, ja\nvarokeinoihin oli ryhdytty. Poliisit saisivat tarkastaa proomun\npohjia myöten eivätkä he löytäisi siitä mitään epäiltävää. Mutta\nvaikka saattoikin otaksua, että poliisijoukko ei aavistaisi proomun\nolemassaoloa, se ehkä jäisi lähettyville väijyksiin, ja siinä\ntapauksessa olisi ollut sangen varomatonta ajaa rattaat metsästä ulos.\n\nNo, kaikki asianhaarat otettaisiin huomioon ja toimittaisiin\nolosuhteiden mukaan. Tässä metsän aukeamalla voitaisiin odotella koko\nseuraava päivä, jos niin tarvittaisiin, sitten muutamat miehistä\nmenisivät yön aikana Tonavalle saakka ja hankkisivat varmuuden siitä,\nettä kaikki poliisivoimat olivat poissa.\n\nNyt oli pääasia, ettei jouduttaisi kiinni ja ettei mikään herättäisi\nlähestyvän miesjoukon huomiota.\n\nJoukko saapui pian kohdalle, jossa tie kulki pitkin metsän aukeamaa.\nVaikka yö olikin pimeä, siinä havaittiin olevan kymmenkunta miestä.\nTeräksen kalskahdukset ilmaisivat, että he olivat aseistettuja.\n\nJoukko oli jo sivuuttanut aukeaman, kun sattui seikka, joka\nkerrassaan muutti asiain tilan.\n\nToinen hevosista säikähti tiellä ohi kulkevia ihmisiä, korskui ja\npäästi pitkän hirnunnan, johon sen toveri yhtyi.\n\nMarssiva joukko pysähtyi heti.\n\nSe oli todella poliisiosasto, joka oli marssilla joelle päin, ja\nsitä johti Karl Dragoch, täysin toipuneena hänelle aamulla sattuneen\nonnettomuuden seurauksista.\n\nJos aukeamalla olevat miehet olisivat tienneet tämän seikan, se ehkä\nolisi lisännyt heidän levottomuuttansa. Mutta, kuten olemme nähneet,\nheidän päällikkönsä luuli pelätyn poliisimiehen olevan taisteluun\nkykenemättömässä tilassa. Kuinka hän niin erehtyi, miksi hän luuli,\nettei hänen enää tarvinnut ottaa lukuun vastustajaa, joka hänellä\njuuri oli edessään, sen tämä kertomus piankin tekee lukijalle\nselväksi.\n\nKun Karl Dragoch tämän saman päivän aamulla oli hypännyt rannalle,\njossa hänen apulaisensa odotti häntä, oli tämä vienyt hänet mukanaan\nvirran yläjuoksulle päin. Pari kolmesataa metriä käveltyään molemmat\npoliisimiehet olivat tulleet rannan ruohikkoon piilotetun veneen\nluo ja astuivat siihen. Airot, joita Friedrich Uhlmann voimakkaasti\nkäytteli, veivät kepeän aluksen nopeasti virran toiselle rannalle.\n\n-- Oikealla rannallako rikos siis on tapahtunut? kysyi Karl Dragoch.\n\n-- Niin, vastasi Friedrich Uhlmann.\n\n-- Missä päin?\n\n-- Virran yläjuoksun puolella, Granin lähistöllä.\n\n-- Mitä! Granin lähistölläkö? huudahti Dragoch. -- Etkö äsken sanonut\nminulle, että meillä oli vain vähän matkaa kuljettavana?\n\n-- Paikka ei ole kaukana, sanoi Uhlmann. -- On sinne ehkä kumminkin\nkolme kilometriä.\n\nNiitä oli todellisuudessa neljä, ja miehen, joka äsken tuskin oli\npelastunut kuolemasta, oli vaikea kävellä niin pitkää taipaletta.\nUsean kerran Karl Dragochin oli hengästyneenä pakko ruveta pitkälleen\nhuoahtamaan. Kello oli lähes kolme iltapäivällä, kun hän vihdoin\npääsi kreivi Hagenaun huvilaan, jonne virkatehtävät häntä kutsuivat.\n\nKun Karl Dragoch, saatuaan ryypyn, jota hän kiireesti pyysi, tunsi\nolevansa jälleen täysissä voimissaan, hänen ensimmäisenä toimenaan\noli lähteä huvilan vahdin Kristian Höhlin vuoteen ääreen. Eräs\nlähellä asuva haavuri oli muutama tunti sitten sitonut vartijan\nhaavat, ja mies läähätti vaivalloisesti, kasvot kalpeina, silmät\nummessa. Vaikka hänen haavansa oli vaarallisinta laatua ja vaikutti\nkeuhkoihin, oli kuitenkin hyviä toiveita hänen pelastumisestaan,\nmikäli hänet vain varjeltaisiin pienimmältäkin rasitukselta.\n\nKarl Dragoch sai kuitenkin muutamia tietoja, jotka vartija antoi\nhänelle kuiskaavalla äänellä, lausuen sanan kerrallaan pitkien\nväliaikojen kuluttua. Hyvin kärsivällisesti kuunnellen Dragoch sai\ntietää, että pahantekijäjoukko, jossa oli ainakin viisi, kuusi\nmiestä, oli edellisenä yönä tunkeutunut huvilaan, nujerrettuaan\nsen oven. Kristian Höhl, joka oli herännyt melusta, oli tuskin\nehtinyt nousta, kun hän vaipui maahan, saatuaan väkipuukon iskusta\nhaavan hartioittensa väliin. Hän ei siis tiennyt, mitä sitten oli\ntapahtunut, eikä voinut antaa mitään lähempää tietoa kimppuunsa\nhyökänneistä miehistä. Hän tiesi kuitenkin, kuka heidän päällikkönsä\noli. Ladkon nimen hänen toverinsa olivat lausuneet useampaan kertaan\neräänlaisella omituisen kerskaavalla tavalla. Tämä Ladko, jonka\nkasvoja peitti naamari, oli pitkä sinisilmäinen miehenroikale, jolla\noli tuuhea, vaalea parta.\n\nTämä viimeksi mainittu yksityisseikka oli omansa horjuttamaan Karl\nDragochissa heränneitä, Ilja Bruschiin kohdistuvia epäluuloja, Ilja\nBrusch oli kyllä myös vaaleapartainen, sitä hän ei epäillyt, mutta\ntämä vaalea parta oli värjätty tummaksi, eikä väriainetta oteta\npois illalla ja panna taas päälle seuraavana päivänä, kuten on\ntekotukan laita. Siinä oli vakava pulma, jonka Karl Dragoch jätti\nselvitettäväkseen sitten, kun hänellä olisi siihen aikaa.\n\nKristian ei muuten voinut antaa hänelle enempiä yksityiskohtia. Hän\nei ollut havainnut mitään muista kimppuunsa karanneista miehistä,\nsillä nämä, kuten heidän päällikkönsäkin, olivat olleet niin\nvarovaisia, että olivat naamioineet itsensä.\n\nPoliisi teki vielä muutamia itse kreivi Hagenaun huvilaa koskevia\nkysymyksiä. Se oli, kuten hän sai kuulla, sangen upea asumus,\nruhtinaallisen ylellisesti sisustettu. Jalokiviä, hopeatavaraa\nja arvoesineitä oli runsaasti laatikoissa, taide-esineitä uunien\nreunoilla ja pöydillä, vanhanaikaisia verhoja ja mestarimaalauksia\nseinillä. Vieläpä arvopapereitakin oli jätetty talteen kassakirstuun\nensimmäisessä kerroksessa. Ei siis epäilystäkään siitä, että taloon\nmurtautuneilla oli ollut tilaisuus saada erinomainen saalis.\n\nKarl Dragoch saattoi helposti todeta sen itsekin kulkiessaan kartanon\nhuoneiden läpi. Siellä oli tapahtunut täysin järjestelmällisesti\nsuoritettu ryöstö. Arvostelukykyisinä miehinä rosvot eivät olleet\nlisänneet taakkaansa arvottomalla tavaralla. Suurin osa arvoesineitä\noli kadonnut; irti raastettujen seinäverhojen sijalla näkyi laajoja\nseinämuurin pintoja paljaina, ja niillä riippui surkean näköisinä\ntyhjiä kehyksiä, kuin surren menettämiään tauluja, jotka oli\ntaidokkaasti leikattu niistä irti. Ryöstäjät olivat ilmeisesti\nvalikoineet ja anastaneet upeimmat oviverhot ja kauneimmat matotkin.\nKassakirstu oli murrettu ja sen sisällys poissa.\n\n-- Tätä kaikkea ei ole viety pois miesten selässä, sanoi Karl\nDragoch itsekseen, todetessaan tämän hävitystyön. -- Siinä oli\ntavaraa rattaitten kuormaksi asti. On siis urkittava ilmi rattaitten\npiilopaikka.\n\nNämä alustavat tutkimukset olivat vieneet sangen paljon aikaa. Yö oli\ntulossa. Nyt oli tärkeätä löytää ennen ihan pimeää niiden ajoneuvojen\njäljet, joita rosvojen, kuten poliisimies arveli, ehdottomasti oli\ntäytynyt käyttää. Hän lähti sen vuoksi kiireesti liikkeelle.\n\nHänen ei tarvinnut mennä kauas, löytääkseen etsimänsä jäljet. Huvilan\nedustalla leviävän avaran pihan maaperään olivat leveät pyörät\njättäneet syvät jäljet juuri murretun oven eteen. Vähän matkan päässä\nmaa oli tallattuna, niin kuin sen olisivat voineet tallata hevoset,\njotka olivat saaneet kauan odottaa.\n\nTodettuaan pikasilmäyksellä nämä seikat Karl Dragoch lähestyi\npaikkaa, jossa hevosia näytti seisseen. Hän tutki tarkoin maanpintaa.\nSitten hän meni pihamaan poikki ja ryhtyi maantielle avautuvan portin\nsuulla taas hyvin tarkoin tutkimaan maata. Siitä selvittyään hän\nkäveli satakunnan metriä maantietä ja tuli sitten saman tien takaisin.\n\n-- Uhlmann! huusi hän astuessaan taas pihaan.\n\n-- Mitä, herra? kysyi poliisi lähestyen päällikköään.\n\n-- Montako miestä meillä on? kysyi tämä.\n\n-- Yksitoista.\n\n-- Se ei ole paljon, sanoi Dragoch.\n\n-- Mutta huomautti Uhlmann, -- vartija Kristianhan arvelee kimppuunsa\nhyökänneitä miehiä olleen vain viisi tai kuusi.\n\n-- Kristianilla on arvelunsa ja minulla on omani, vastasi Dragoch.\n-- Oli miten oli, täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on. Jätä yksi\nmies tänne ja ota mukaan loput kymmenen. Me molemmat mukaan luettuina\nmeitä on kaksitoista. Se on jo jotakin.\n\n-- Oletteko siis löytänyt jäljet? kysyi Friedrich Uhlmann.\n\n-- Tiedän, missä rosvomme ovat ... ainakin, missä päin he ovat.\n\n-- Uskaltaisinko kysyä teiltä...? aloitti Uhlmann.\n\n-- Mistäkö olen saanut sen varmuuden? täydensi Karl Dragoch. -- Se\non mitä yksinkertaisin asia. Jopa ihan lapsellisen yksinkertainen.\nAjattelin ensiksikin, että täältä oli viety niin paljon tavaraa,\nettei voitu tulla toimeen ilman ajoneuvoja. Etsin siis näitä\najoneuvoja ja olen nyt keksinyt ne. Ne ovat nelipyöräiset rattaat,\nkahden hevosen vetämät, joista toiselta hevoselta puuttuu yksi\nkengännaula oikeasta etujalasta.\n\n-- Mistä olette voinut saada sen selville? kysyi Uhlmann ällistyneenä.\n\n-- Viime yönä on satanut ja vielä kosteassa maassa jäljet ovat\ntarkoin säilyneet. Samalla tavalla olen saanut selville, että rattaat\nhuvilasta lähdettyään olivat kääntyneet vasempaan, siis Granista\npoispäin. Lähtekäämme samaan suuntaan ja seuratkaamme tarvittaessa\nsen hevosen jälkiä, jonka kengästä puuttuu naula. Ei ole luultavaa,\nettä veijarimme ovat tehneet matkaa päivällä. Epäilemättä he ovat\npiiloutuneet johonkin koloon iltaan saakka. Onhan tämä seutu\nharvaan asuttua, eikä taloja ole kovin monta. Tutkikaamme, jos niin\ntarvitaan, kaikki, jotka tapaamme tien varrella. Kokoa miehesi, sillä\npian tulee yö, ja otukset varmaan lähtevät hengittämään raitista\nilmaa.\n\nKarl Dragochin joukkoineen täytyi marssia kauan ennen kuin he\nlöysivät uudet jäljet. Kello oli lähes puoli yksitoista, kun he,\ntarkastettuaan turhaan pari kolme taloa, saapuivat kolmen tien\nristeykseen, majataloon, jossa molemmat ajurit olivat viettäneet\nkoko päivän ja josta he olivat lähteneet kolme neljännestuntia\naikaisemmin. Karl Dragoch koputti kovasti oveen.\n\n-- Lain nimessä! lausui Dragoch nähdessään majatalon isännän, jonka\nunta kohtalo oli määrännyt sinä päivänä häirittäväksi, ilmestyvän\nikkunaansa.\n\n-- Lain nimessä...! toisti isäntä säikähtäen, nähdessään lukuisan\nmiesjoukon piirittäneen hänen talonsa. -- Mitä olen sitten tehnyt?\n\n-- Tule alas, niin saat kuulla... Mutta ennen kaikkea, älä liikoja\nvitkastele, vastasi Dragoch kärsimättömällä äänellä.\n\nKun isäntä puoli pukeutuneena oli avannut ovensa, ryhtyi poliisimies\npikaisesti häntä kuulustelemaan. Olivatko eräät rattaat tulleet tänne\naamulla? Montako miestä niitä ajoi? Olivatko ne pysähtyneet? Olivatko\nne lähteneet pois? Minne päin ne olivat suunnanneet kulkunsa?\n\nVastauksia ei tarvinnut odottaa. Kyllä, kahden miehen ajamat rattaat\nolivat aamulla varhain tulleet majataloon. Ne olivat viipyneet iltaan\nasti ja lähtivät pois vasta kun kolmas molempien ajurien odottama\nhenkilö oli tullut. Kello oli jo lyönyt puoli yhdeksän, kun ne olivat\npoistuneet Antreaan kauppalaan päin.\n\n-- Kauppalaanko päin? tiukkasi Karl Dragoch. -- Oletko varma siitä?\n\n-- Ihan varma, vakuutti isäntä.\n\n-- Sanottiinko sinulle niin vai näitkö sen?\n\n-- Näin sen.\n\n-- Hm! murahti Karl Dragoch ja lisäsi: -- Hyvä on. Mene nyt takaisin\nvuoteeseesi, veliseni, äläkä hiisku tästä sanaakaan.\n\nTätä ei tarvinnut majatalon isännälle kahdesti sanoa. Ovi sulkeutui\njälleen, ja poliisijoukko jäi yksin tielle.\n\n-- Odottakaa hetkinen! käski Karl Dragoch miehiään, jotka jäivät\npaikoilleen, sillä aikaa kun hän itse lyhty kädessä tutki tarkoin\nmaanpintaa.\n\nAluksi hän ei huomannut mitään epäiltävää, mutta kun hän oli\nmennyt tien poikki ja ehtinyt sen ulkoreunalle, Karl Dragoch ensi\nsilmäyksellä huomasi jäljen hevosenkengästä, josta puuttui yksi\nnaula, ja totesi, että tällä epätäydellisellä kengällä varustettu\nhevonen ei mennyt kauppalaan eikä Graniin päin, vaan suoraan virtaa\nkohti pohjoiseen vievää tietä. Tätä tietä Dragoch sitten vuorostaan\nmarssi eteenpäin miestensä etunenässä.\n\nKolmisen kilometriä oli kuljettu ihan autiota seutua kaikessa\nhiljaisuudessa, kun vasemmalta puolen tietä kuului hevosen hirnahdus.\nPysähdyttäen miehensä kädenliikkeellä Karl Dragoch astui eteenpäin\nmetsikön reunaan, jonka saattoi hämärästi erottaa pimeässä.\n\n-- Kuka siellä? hän huusi kovalla äänellä.\n\nKun hänen kysymykseensä ei kuulunut vastausta, sytytti eräs\npoliiseista hänen käskystään tervasoihdun. Sen nokinen liekki loisti\nkirkkaasti kuutamottomassa yössä, mutta sen valo raukesi muutaman\naskeleen päähän, kykenemättä tunkemaan läpi pimeyden, jonka puiden\nlehdet tekivät vielä synkemmäksi.\n\n-- Eteenpäin! komensi Dragoch, tunkeutuen metsikköön poliisiosaston\netunenässä.\n\nMutta metsiköllä oli puolustajansa. Tuskin oli päästy sen reunan\nsisäpuolelle, kun käskevä ääni lausui:\n\n-- Vielä askel lisää, niin me ammumme!\n\nTämä uhkaus ei saanut Karl Dragochia pysähtymään, varsinkaan kun\nhän soihdun epämääräisessä valossa oli ollut näkevinään suuren,\nliikkumattoman esineen, epäilemättä rattaat, joiden ympärillä oli\nryhmä miehiä -- lukumäärää hän ei ollut voinut havaita.\n\n-- Eteenpäin! hän komensi uudelleen.\n\nTotellen tätä käskyä poliisijoukko jatkoi marssiaan, joka\ntässä oudossa metsässä oli hyvin epävarmaa. Pian se kävi vielä\nvaikeammaksi. Soihtu temmattiin äkkiä pois sitä kantavan miehen\nkäsistä. Tuli taas pilkkosen pimeä.\n\n-- Tolvana! torui Dragoch. -- Valoa, Franz...! Valoa!\n\nHäntä harmitti sitäkin kovemmin, kun hän viimeisessä valossa, joka\nsoihdusta välähti sen sammuessa, oli ollut näkevinään rattaitten\nalkavan peräytyä ja poistua puiden alitse. Onnettomuudeksi ei\ntakaa-ajosta voinut olla puhettakaan. Poliisijoukolla oli edessään\nelävä muuri. Jokaista poliisia kohti oli vastapuolella kaksi\nkolme miestä, ja Dragoch oivalsi myöhään, ettei hänellä ollut\nkäytettävänään riittäviä voimia varmaan voittoon.\n\nSiihen saakka ei ainoatakaan laukausta ollut ammuttu puolelta eikä\ntoiselta.\n\n-- Titsha! huusi silloin ääni pimeästä.\n\n-- Täällä! vastasi toinen ääni.\n\n-- Rattaat?\n\n-- Lähteneet.\n\n-- Sitten täytyy tehdä tästä loppu.\n\nKarl Dragoch painoi äänet muistiinsa. Hän ei unohtanut niitä koskaan.\n\nTuon lyhyen vuoropuhelun päätyttyä revolverit heti yhtyivät leikkiin.\nLuodit sattuivat muutamiin poliiseihin, ja Karl Dragochin, joka\noivalsi, että itsepintainen vastustaminen olisi ollut hulluutta, oli\npakko taipua antamaan peräytymiskäsky.\n\nPoliisijoukko palasi siis tielle, jonne voittajat eivät uskaltaneet\nsitä seurata. Hetken häiriön jälkeen vallitsi taas hiljaisuus yössä.\n\nTäytyi ensiksi ajatella haavoittuneita. Heitä oli kolme, ja heidän\nhaavansa olivat muuten hyvin vähäpätöisiä. Kun ne oli väliaikaisesti\nsidottu, heidät lähetettiin neljän toverinsa saattamina syrjään.\nKarl Dragoch taas ja hänen mukanaan Friedrich Uhlmann ja loput kolme\npoliisia riensivät suoraa päätä Tonavalle, kulkien vähän viistoon\nsuuntaan Grania kohti.\n\nDragoch löysi helposti paikan, jossa hän muutamia tunteja aikaisemmin\noli noussut maihin, ja veneen, jossa Uhlmann ja hän olivat tulleet\nvirran poikki. Nämä viisi miestä astuivat siihen ja kuljettuaan\nTonavan poikki päinvastaiseen suuntaan he kävelivät vasenta rantaa\nalaspäin.\n\nJos Karl Dragochia oli kohdannut vastoinkäyminen, hän aikoi nyt\nsaada siitä hyvityksen. Ilja Brusch ja liiankin kuulu Ladko oli\nsama mies, sitä hän ei enää vähääkään epäillyt, ja edellisenä yönä\ntapahtunut rikos oli pantava hänen matkatoverinsa tiliin, siitä hän\noli varma. Oli hyvin luultavaa, että tämä, korjattuaan saaliinsa\ntalteen, kiiruhtaisi näyttelemään jälleen sen henkilön osaa, jonka\nvalheellisuuden ei tiennyt joutuneen ilmi ja joka oli saanut\npoliisiviranomaisten etsiskelyt siihen saakka raukeamaan tyhjiin.\nEnnen aamunkoittoa hän varmaankin olisi palannut ruuheen ja odottaisi\nsiellä matkustajaansa, niin kuin olisi vaaraton ja rehellinen\nkalastaja, joka väitti olevansa.\n\nViisi ravakkaa miestä olisi silloin väijyksissä. Nämä viisi miestä\nnujertaisivat helpommin vastarinnan, jota Ladko saattaisi heille\ntehdä, hänen kun oli pakko toimia yksin, voidakseen näytellä osaansa\nIlja Bruschina.\n\nTätä sangen hyvin suunniteltua tuumaa oli pahaksi onneksi mahdoton\npanna toimeen. Turhaan Karl Dragoch ja hänen miehensä haeskelivat\nrannalta: heidän oli mahdoton löytää kalastajan ruuhta. Tosin Dragoch\nja Uhlmann helposti ja varmasti tunsivat paikan, jossa Dragoch oli\nastunut maihin, mutta ruuhesta ei näkynyt jälkeäkään. Ruuhi oli\nkadonnut, ja sen mukana Ilja Brusch.\n\nKarl Dragoch oli kun olikin saatu petkutetuksi, ja se raivostutti\nhäntä.\n\n-- Friedrich, hän sanoi apulaiselleen, -- minä olen lopussa. Minä\nen jaksa astua enää askeltakaan. Ruvetkaamme nukkumaan nurmikolle,\nsaadaksemme taas vähän voimia. Mutta yksi miehistämme ottakoon veneen\nja soutakoon heti Graniin. Heti kun lennätinkonttori avataan, hän\npankoon sähkölennättimen toimimaan. Sytytä lyhty. Minä sanelen.\nKirjoita.\n\nFriedrich Uhlmann totteli ääneti.\n\n-- Rikos tehty viime yönä Granin seuduilla. Saalis lastattu proomuun.\nToimittakaa teille määrätyt tarkastukset tarkoin.\n\n-- Siinä yksi sähkösanoma, sanoi Dragoch keskeyttäen. Nyt vielä\ntoinen.\n\nHän saneli taas:\n\n-- Käskekää vangitsemaan Ladko-niminen mies, joka väärin ilmoittaa\nnimensä olevan Ilja Brusch ja väittää voittaneensa palkinnon Tonavan\nLiiton viime kalastuskilpailuissa Sigmaringenissa. Mainittu Ladko on\nsyytettynä varkaus- ja murharikoksista.\n\n-- Sähkötettäköön tämä ensi tilassa kaikille jokivarren kunnille\npoikkeuksetta, käski Karl Dragoch, ojentautuen lopen väsyneenä\npitkälleen maahan.\n\n\n\n\nVANGITTUNA\n\n\nKarl Dragochissa heränneet epäluulot, jotka valokuvan löydöstä olivat\nvahvistuneet, eivät olleet kokonaan väärät. Se on aika jo sanoa\nlukijalle tämän kertomuksen ymmärtämiseksi. Ainakin yhdessä kohden\nKarl Dragoch oli päätellyt oikein. Ilja Brusch ja Sergei Ladko olivat\nkyllä yksi ja sama mies.\n\nMutta Dragoch erehtyi pahasti luullessaan matkatoverinsa\nsyyllistyneen varkauksien ja murhien sarjaan, joka jo niin monta\nkuukautta oli ollut Tonavan seudun vitsauksena. Ladko muuten tuskin\naavisti matkustajallaan olevan moisia ajatuksia. Hän ei tiennyt\nmuuta kuin että hänen nimeään käytettiin merkitsemään erästä kuulua\npahantekijää, eikä hän voinut ymmärtää, kuinka moinen sekaannus oli\nollut mahdollinen.\n\nPelästyttyään huomatessaan itsellään olevan niin hirvittävän kaiman,\njoka vielä päälle päätteeksi sattui olemaan hänen maanmiehensä, hän\nhetkellisen säikähdyksen jälkeen oli malttanut mielensä. Mitäpä\nhänen itse asiassa tarvitsi välittää pahantekijästä, jonka kanssa\nhänellä ei ollut muuta yhteistä kuin nimi? Viattomalla ei ole mitään\npelättävää. Ja viaton kaikkiin noihin rikoksiin hän varmasti oli.\n\nTäysin levollisena siis Sergei Ladko -- annamme hänen tästedes pitää\noikean nimensä -- oli edellisenä yönä lähtenyt käymään Szalkassa,\nkuten oli ilmoittanutkin. Tähän pikkukaupunkiin hän näet Rustshukista\nlähdettyään oli asettunut asumaan Ilja Bruschin nimellä, ja siellä\nhän liiankin pitkien viikkojen kuluessa oli odottanut uutisia\nrakkaalta Natshaltaan.\n\nKuten jo tiedämme, odotus oli lopulta käynyt hänelle sietämättömäksi,\nja hän vaivasi päätään etsimällä jotakin keinoa, jolla pääsisi\ntuntemattomana Bulgariaan, kun hänen silmiinsä sattumalta joutui\n_Pester Lloydin_ numero, jossa oli hyvin huomiota herättävä ilmoitus\nSigmaringenin kalastuskilpailuista. Tätä kilpailua koskevaa\nkirjoitusta lukiessaan maanpakolainen, joka oli yhtä taitava\nkalastaja kuin kuulu luotsi, oli tullut ajatelleeksi menettelytapaa,\njonka omituisuus kenties takaisi sille menestyksen.\n\nIlja Bruschin nimellä, joka oli ainoa, jota hän koskaan oli\nkäyttänyt Szalkassa, hän kirjoittautuisi jäseneksi Tonavan\nLiittoon, ottaisi osaa Sigmaringenin kilpailuun ja voittaisi siinä\nkalastustaituruudellaan ensimmäisen palkinnon. Hankittuaan siten\nottonimelleen maineen alkua hän ilmoittaisi niin suuriäänisesti kuin\nsuinkin ja lyöden mahdollisesti vetojakin aikovansa kulkea onki\nkädessä Tonavaa alas lähteeltä suulle saakka. Tämä tuuma panisi\nepäilemättä liikkeelle onkimiesten erikoispiirejä ja tuottaisi\nkeksijälleen mainetta muunkin yleisön keskuudessa.\n\nHankittuaan siten riidattoman yhteiskunnallisen aseman, sillä\ntavallisestihan huomatussa asemassa oleviin ihmisiin luotetaan\nsokeasti, Sergei Ladko todella kulkisi Tonavaa alas. Tietysti\nhän parhaansa mukaan jouduttaisi veneensä kulkua eikä hukkaisi\nkalastamiseen enempää aikaa kuin mikä olisi välttämätöntä. Hän saisi\nihmiset matkan varrella puhumaan itsestään siksi paljon, ettei\njoutuisi unohduksiin ja saattaisi avoimesti astua maihin Rustshukissa\nhyvin vakaantuneen maineen turvin.\n\nJotta tämä hänen yrityksensä onnistuisi, oli välttämätöntä, ettei\nkukaan aavistaisi hänen oikeata nimeään ja ettei kukaan voisi tuntea\nkalastaja Ilja Bruschin kasvoja luotsi Sergei Ladkon kasvoiksi.\n\nEnsimmäinen ehto oli helppo täyttää. Kun hänestä olisi tullut Tonavan\nLiiton jäsen, ei hänen tarvitsisi muuta kuin näytellä tätä osaa\nhorjumattoman johdonmukaisesti. Sergei Ladko vannoi siis itselleen\nolevansa Ilja Brusch myötä- ja vastoinkäymisissä, tapahtukoon sitten\nmatkalla mitä tahansa. Oli muuten luultavaa, että hän saisi suorittaa\ntämän matkan, eikä sillä sattuisi mitään, mikä tekisi valan vaikeaksi\npitää.\n\nToisen vaatimuksen tyydyttäminen oli vielä yksinkertaisempaa.\nPartaveitsi, joka poistaisi parran, vähän väriainetta, joka muuttaisi\nhiusten värin, suuret mustat silmälasit, jotka kätkisivät silmien\nvärin, muuta ei tarvittu. Lähtönsä edellisenä yönä Sergei Ladko\ntoteutti tämän muutoksen ulkomuodossaan ja lähti sitten liikkeelle\nennen aamunkoittoa, varmana siitä, ettei yhdenkään ennakkoluulottoman\nihmisen silmä häntä tuntisi.\n\nSigmaringenissa tapahtumat olivat kehittyneet hänen odotustensa\nmukaisesti. Kun hän oli herättänyt huomiota voittajana\nkalastuskilpailussa, oli Tonavan rantaseutujen sanomalehdistö ottanut\nuutisen hänen aikeestaan suosiollisesti vastaan. Saavutettuaan\nsiten niin paljon mainetta, ettei hänen henkilöllisyyttään voitaisi\nepäillä, ja toiselta puolen varmana siitä, että tarvittaessa saisi\napua tovereiltaan Tonavan Liitossa siellä täällä pitkin joen varsia,\nSergei Ladko oli antautunut virran vietäväksi.\n\nUlmissa hän oli saanut kokea ensimmäisen pettymyksen, todetessaan,\nettei hänen suhteellinen kuuluisuutensa voinut suojella häntä\ntörmäämästä viranomaisiin. Niinpä hän olikin ollut kovin helpottunut\nsaadessaan matkustajakseen henkilön, jonka paperit olivat kunnossa,\nja jonka kunniallisuudelle poliisi näytti antavan suuren arvon.\nRustshukissa, missä vedonlyöjä heittäisi sikseen muka lyömänsä\nvedon, muukalaisen läsnäolosta saattaisi tosin johtua hankaluuksia.\nMutta silloin selvitettäisiin kyllä asiat, ja siihen mennessä hänen\nläsnäolonsa lisäisi menestyksen mahdollisuuksia matkalla, jonka\nSergei Ladko intohimoisesti halusi suorittaa onnellisesti loppuun.\n\nTieto siitä, että hänellä oli sama nimi kuin pelätyllä rosvolla ja\ntämä rosvo oli vielä bulgarialainenkin, oli toinen seikka, joka oli\nherättänyt Sergei Ladkossa epämieluisia tunteita. Olipa hän kuinka\nviaton ja levollinen tahansa, hän ei voinut olla huomaamatta, että\nmoinen samannimisyys oli omiaan tuottamaan sangen hankalia erehdyksiä\ntahi pahimpia selkkauksiakin.\n\nJos sattuisi paljastumaan se nimi, jota salatakseen hän sanoi itseään\nIlja Bruschiksi, ei ainoastaan hänen maihinnousunsa Rustshukissa\nvaarantuisi, vaan olisi myös pelättävissä, että siitä johtuisi pitkiä\nviivytyksiä.\n\nNäille vaaroille Sergei Ladko ei voinut mitään. Mutta vaikka ne\nolivat uhkaamassa, niitä ei kannattanut liioitellakaan. Itse\nasiassa oli varsin vähän luultavaa, että poliisi ilman erikoista\nsyytä kohdistaisi huomionsa vaarattomaan onkimieheen, varsinkaan\nonkimieheen, jota suojelivat Sigmaringenin kilpailussa voitetut\nlaakerit.\n\nTultuaan Szalkaan auringonlaskun jälkeen ja poistuttuaan hyvissä\najoin ennen päivänkoittoa kenenkään häntä näkemättä, Sergei Ladko oli\nvain käväissyt asunnossaan sen verran, että saattoi todeta, ettei\nsiellä ollut uutisia Natshalta häntä odottamassa. Moinen jatkuva\nvaitiolo oli todentotta saattanut hänet ihan suunniltaan. Miksi nuori\nvaimo ei ollut enää kirjoittanut kahteen kuukauteen? Mitä hänelle oli\ntapahtunut? Valtiollisten levottomuuksien aikoina yksityiset joutuvat\nuseinkin onnettomuuksien uhreiksi, ja tuskaisena luotsi kysyi\nitseltään, eikö hän, jos hänen onnistuisi nousta maihin Rustshukissa,\ntulisi perille liian myöhään.\n\nTämä ajatus, joka ahdisti hänen sydäntään, vahvisti hänen lihastensa\nvoiman kymmenkertaiseksi. Se antoi hänelle Granista lähdettäessä\nvoimaa vastustaa myrskyä ja voittoisasti taistella valloilleen\npäässyttä tuulta vastaan. Se juuri pani hänet jouduttamaan\naskeleitaan hänen palatessaan ruuheen, mukanaan herra Jägerille\nhankkimansa viinantilkka.\n\nSuuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän ei tavannutkaan sieltä\nmatkustajaa, joka hänen lähtiessään oli ollut perin huonossa\nkunnossa, eikä lyhyt ilmoitus, jonka tämä oli kirjoittanut, sitä\nvähentänyt. Mikä syy oli ollut niin pakottava, että oli voinut\nsaada herra Jägerin poistumaan huolimatta heikkoudentilastaan?\nMiten oli mahdollista, että Wienin porvarilla oli niin kiireellisiä\nasioita toimitettavina keskellä maaseutua, kaukana kaikista\nasutuskeskuksista? Siinä pulma, jota luotsin mietteet eivät kyenneet\nratkaisemaan.\n\nMiten tahansa, herra Jägerin poissaolosta oli joka tapauksessa se\npaha haitta, että se vielä viivytti matkaa, joka jo muutenkin oli\nkestänyt liian kauan. Jos tämä odottamaton seikka ei olisi tullut\nväliin, ruuhi olisi pian kiitänyt keskelle virtaa, ja ennen iltaa\nolisi monta lisäkilometriä ollut laskettavissa niihin, jotka siihen\nasti oli jätetty sen vanaveteen.\n\nLuotsi alistui kuitenkin odottamaan. Hänellä oli velvollisuuksia\nmatkustajaansa kohtaan, ja kun otti kaiken oikein huomioon, oli\nparempi menettää yksi päivä ja olla siten antamatta aihetta enempiin\nriitoihin.\n\nTyötä tehden hän voisi sitä paitsi käyttää hyödyllisesti tämän jo\nyli puoleen kuluneen päivän lopun. Se tuskin edes riittäisi panemaan\nruuhta jälleen järjestykseen ja korjaamaan myrskyn aikaansaamia pikku\nvaurioita.\n\nSergei Ladko ryhtyi ensiksi järjestelemään kirstuja, joiden\nsisällyksen hän aamulla turhaan sitä penkoessaan oli pannut ylös\nalaisin. Se ei olisi vienyt häneltä paljonkaan aikaa, jollei,\nhänen katseensa olisi osunut samaan lompakkoon, joka varhemmin oli\nherättänyt Karl Dragochin huomion. Luotsi avasi lompakon, samoin kuin\npoliisimies oli tehnyt, ja samaten hän, mutta ihan toisten tunteiden\nvallassa, veti siitä esille valokuvan, jonka Natsha oli antanut\nhänelle heidän eronsa hetkellä helline omistuskirjoituksineen.\n\nKauan aikaa Sergei Ladko katseli ihmeen ihania kasvoja. Natsha...!\nHän se oli..! Hänen rakkaat piirteensä ne olivat, hänen silmänsä,\nniin puhtaat, hänen huulensa, vähän raollaan, kuin hän juuri olisi\naikeissa sanoa jotakin.\n\nHuoahtaen hän vihdoin pani rakkaan kuvan takaisin lompakkoon ja\nlompakon kirstuun, jonka hän huolellisesti lukitsi ja pani avaimen\ntaskuunsa; sitten hän astui ulos kajuutasta toimittamaan muita\naskareita.\n\nMutta työ ei enää kiinnostanut häntä. Hänen kätensä jäivät\ntoimettomiksi, ja istuen penkillä, selkä käännettynä rantaan päin,\nhän antoi katseensa harhailla virralla. Hänen ajatuksensa kiiti\nRustshukiin. Hän näki vaimonsa, herttaisen ja lauluista helähtelevän\ntalonsa... Tosin hän ei katunut mitään. Hän uhraisi henkensä\nisänmaansa hyväksi vastakin, jos se oli vielä tarpeen... Mutta\nkuinka tuskallista, jos julma uhraus oli ollut näin hyödytön! Kun\nkapina oli puhjennut liian aikaisin ja auttamatta tukahdutettu,\nkuinka monta vuotta Bulgaria nyt saisikaan vielä huokailla sortajain\nikeen alla? Voisiko hän itse päästä rajan yli, ja jos hän sinne\npääsisi, tapaisiko hän jälleen sen, jota rakasti? Turkkilaiset olivat\nanastaneet panttivangiksi vaimon eräältä jyrkimmistä vastustajistaan.\nJos niin oli, niin mitä he olivat tehneet Natshalle?\n\nTämä vaatimaton sydänten draama hävisi kuitenkin siihen järistykseen,\njoka tärisytti Balkanin seutuja. Kuinka vähän merkitsikään tämä\nkahden ihmisen onnettomuus keskellä yleistä kurjuutta? Koko\nniemimaata samoilivat tällä hetkellä hurjat sotalaumat. Kaikkialla\nrajusti nelistävät hevoset tärisyttivät maata, ja köyhimmissäkin\nkylissä oli käynyt hävitys ja sota.\n\nTurkkilaista jättiläistä vastassa oli kaksi kääpiötä, Serbia ja\nMontenegro. Onnistuisiko niiden Davidien voittaa Goliat? Ladko\nymmärsi, kuinka kovin epätasainen taistelu oli, ja hän perusti\ntoivonsa kaikkien slaavilaisten isään, Venäjän suureen tsaariin, joka\nkenties tämän kerran suvaitsisi ojentaa mahtavan kätensä sorrettujen\npoikien suojaksi.\n\nAjatuksissaan Sergei Ladko oli unohtanut jopa paikan, jossa hän oli.\nKokonainen rykmentti olisi voinut marssia rannalla hänen taitseen,\neikä hän olisi kääntynyt vilkaisemaankaan. Sitä vähemmin hän huomasi,\nettä paikalle saapui kolme miestä virran yläjuoksulta päin varovasti\nlähestyen. Nämä kolme näkivät helposti hänet, heti kun ruuhi oli\ntullut heidän näkyviinsä joen mutkassa. Kolmikko pysähtyi ja piti\nhiljaa neuvottelua.\n\nYksi näistä kolmesta uudesta tulokkaasta on jo esitelty lukijalle\nTitsha-nimisenä, kun kerrottiin ruuhen käynnistä Wienissä. Hän oli\nerään toverinsa seurassa lähtenyt astumaan Karl Dragochin jäljessä,\nkun poliisi puolestaan jäljitti Ilja Bruschia, tämän ollessa\nviattomalla käynnillä erään henkilön luona, jota oli käytetty\nvälittäjänä siihen aikaan, kun aseita lähetettiin Bulgariaan.\nDragochia seuratessaan molemmat urkkijat olivat, kuten muistetaan,\ntulleet ihan lähelle ruuhta ja varmoina siitä, että tuntisivat\nvastakin poliisimiehen uivan asunnon, sillä kertaa poistuneet, aikoen\nkäyttää hyväkseen keksintöään. Nyt oli siis vain pantava toimeen.\n\nKolmimiehinen joukko oli kyykistynyt rannan ruohikkoon ja tähysteli\nsieltä Sergei Ladkoa. Tämä jatkoi mietteitään, tietämättä mitään\nheidän läsnäolostaan ja ensinkään aavistamatta vaaraa, johon\nsen johdosta oli joutunut. Vaara oli kuitenkin suuri, sillä nuo\nvaaniskelevat miehet, kolme Tonavan seuduilla siihen aikaan\nliikuskelevan rosvojoukon jäsentä, eivät olleet niitä, joita on hyvä\ntavata yksinäisessä paikassa.\n\nTitsha oli jopa tärkeäkin tämän joukkueen jäsen; häntä saattoi pitää\nensimmäisenä päällikön jälkeen, jonka urotyöt olivat hankkineet\nluotsin nimelle häpeällisen maineen. Molemmat toiset taas, Sackmann\nja Zerlang, olivat vain sivuhenkilöitä, kätyreitä, eivät johtomiehiä.\n\n-- Se on hän, kuiskasi Titsha, pysähdyttäen kädellään seuralaisensa,\nhuomattuaan ruuhen joen mutkassa.\n\n-- Dragochko? kysyi Sackmann.\n\n-- Niin.\n\n-- Oletko varma siitä?\n\n-- Ehdottoman varma.\n\n-- Mutta ethän sinä näe hänen kasvojaan, kun hän istuu selin tänne\npäin, huomautti Zerlang.\n\n-- Se ei minua paljoakaan auttaisi, vaikka näkisinkin hänen kasvonsa,\nvastasi Titsha. -- En näet tunne häntä. Tuskin näin hänet Wienissä.\n\n-- Siinä tapauksessa...\n\n-- Mutta tunnen ihan hyvin veneen, keskeytti Titsha; -- minulla oli\nhyvää aikaa tarkastella sitä seisoessani Ladkon kanssa väkijoukon\nkeskellä. Olen varma siitä, etten erehdy.\n\n-- Eteenpäin sitten! sanoi yksi miehistä.\n\n-- Eteenpäin, vastasi Titsha ja kääri auki myttynsä, jota kantoi\nkainalossaan.\n\nLuotsi ei vieläkään aavistanut, että häntä vaaniskeltiin. Hän ei\nollut kuullut kolmen miehen tuloa eikä myöskään kuullut, kuinka\nhe lähestyivät, tukahduttaen askeltensa äänen rannan tuuheaan\nruohikkoon. Hän oli päästänyt ajatuksensa kulkemaan virran mukana\nNatshan luo ja kotiseudulleen.\n\nÄkkiä kiertyi sekava nuoranippu hänen ympärilleen, sokaisten ja\ntukahduttaen hänet, herpauttaen hänen liikkeensä.\n\nKavahtaen seisoalleen hän vaistomaisesti rimpuili ja ponnisteli\nturhaan irti päästäkseen, mutta sai samassa kovan kolauksen\ntakaraivoonsa ja kaatui huumautuneena ruuhen pohjalle. Ei kumminkaan\nniin nopeasti, ettei hänellä olisi ollut aikaa nähdä olevansa\ntakertuneena käsinuotaksi sanotun suuren verkon silmuihin, mitä hän\nitse useinkin oli käyttänyt kaloja pyydystäessään.\n\nKun Sergei Ladko tointui pökerryksestään, hän ei enää ollut\nkiedottuna verkkoihin, joiden avulla hänet oli tehty kykenemättömäksi\nvastustelemaan. Mutta kireästi köytettynä vankan nuoran moniin\nmutkiin hän ei olisi voinut tehdä pienintäkään liikettä; suukapula\nolisi tarvittaessa tukahduttanut hänen huutonsa, läpinäkymätön side\nhänen silmillään teki hänelle mahdottomaksi nähdä mitään.\n\nEnsi hetkellä Sergei Ladko tunsi olevansa kerrassaan typertynyt. Mitä\nhänelle oli tapahtunut? Mitä merkitsi tämä selittämätön päällekarkaus\nja mitä hänelle tahdottiin tehdä? Oikeastaan hänen oli syytä jossakin\nmäärin rauhoittua. Jos hänet olisi aiottu tappaa, se olisi jo tehty.\nKoska hän vielä oli tässä maailmassa, asian laita kai oli se, ettei\nhäneltä tahdottu riistää henkeä ja hänen kimppuunsa hyökkääjät,\nolkoot keitä tahansa, eivät aikoneet muuta kuin ottaa hänet vangiksi.\n\nMutta miksi, missä tarkoituksessa vangiksi? Siihen kysymykseen ei\nollut helppo vastata. Rosvojako? He eivät olisi vaivautuneet sitomaan\nuhriaan niin ylellisen varovasti, sillä puukon isku olisi nopeammin\nja varmemmin ajanut heidän asiansa. Sitä paitsi, kovinpa olisivat\nolleet viheliäisiä sellaiset rosvot, joita köyhän ruuhen sisällys\nolisi kyennyt houkuttelemaan!\n\nKostotoimiko? Vielä mahdottomampaa. Ilja Bruschilla ei ollut\nvihamiehiä. Ladkon ainoat viholliset, turkkilaiset, eivät voineet\nepäillä bulgarialaisen isänmaanystävän piilevän kalastajan nimen\ntakana, ja vaikka he olisivatkin saaneet siitä tiedon, niin hän\nei ollut niin huomattava henkilö, että he olisivat uskaltaneet\nryhtyä näin väkivaltaiseen tekoon niin kaukana rajalta, Itävallan\nkeisarikunnan sydämessä. Turkkilaisetkin olisivat sitä paitsi\nsurmanneet hänet, vielä varmemmin kuin tavalliset rosvot.\n\nKäsitettyään, että salaisuuden perille ei ainakaan sillä hetkellä\nvoinut päästä, Sergei Ladko, käytännön miehenä, lakkasi sitä\najattelemasta ja käytti koko älynsä tarkatakseen, mitä nyt seuraisi,\nja etsiäkseen keinoja, jos niitä oli olemassa, kuinka pääsisi jälleen\nvapaaksi.\n\nMutta hänen tilansa ei ollut oikein sopiva riittävien havaintojen\ntekoon. Jäykkänä ruumiinsa ympäri kierukkamaisesti sidotun köyden\npuristuksessa, oli pieninkin liike hänelle mahdoton, ja side oli\nniin kireästi pantu hänen silmilleen, ettei hän olisi voinut sanoa,\noliko päivä vai yö. Ensimmäinen seikka, mistä hän pääsi perille\nkeskittämällä kaiken huomionsa kuuloaistiin, oli se, että hän makasi\nveneen, epäilemättä oman veneensä pohjalla, ja että tämä vene kulki\nnopeasti eteenpäin vankkojen käsivarsien pakottamana. Hän kuuli näet\nselvästi airojen narisevan hankojen puuta vasten ja veden solisevan\nhangatessaan aluksen laitoja.\n\nMihin suuntaan kuljettiin? Siinä toinen kysymys, jonka hän sai\njotenkin helposti ratkaistuksi, todetessaan tuntuvasti erilaisen\nlämpömäärän ruumiinsa vasemmalla ja oikealla puolella. Ruuhen\nnytkähdykset, jotka hän tunsi jokaisella airojen vedolla, todistivat\nhänelle, että hänet oli pantu makaamaan veneen kulkusuuntaan.\nKun aurinko päällekarkauksen hetkellä ei ollut kaukanakaan\npuolipäiväpiiristä, hänen oli helppo siitä päättää, että toinen puoli\nhänen ruumistaan oli aluksen laidan luomassa varjossa ja että alus\nliikkui siis lännestä itäänpäin, virtaa alas, kuten silloinkin, kun\nsen laillinen isäntä sitä ohjasi.\n\nNe, joiden vallassa hän oli, eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään.\nHänen korviinsa kantautuivat vain soutajien ähkäisyt heidän\nvetäessään airoja. Tätä äänetöntä veneretkeä oli jo kestänyt noin\npuolitoista tuntia, kun auringon lämpö siirtyi hänen kasvoihinsa\nja hän oivalsi siitä, että nyt poikettiin etelää kohti. Se ei\nhämmästyttänyt luotsia. Täydellisesti tuntien virran pienimmätkin\nmutkat hän oivalsi, että alettiin kulkea sitä kaarta pitkin, jonka\nse muodostaa Pilis-vuorta vastapäätä. Pian varmaankin käännyttäisiin\ntaas itäänpäin, sitten pohjoiseen, siihen äärimmäiseen kohtaan asti,\njosta Tonava alkaa täyttä totta laskeutua Balkanin niemimaata kohti.\n\nNämä odotukset toteutuivat vain osaksi. Silloin, kun Sergei Ladko\nlaski, että oli päästy keskelle Pilis-vuoren kohdalla olevaa mutkaa,\nairojen kolina äkkiä lakkasi. Ruuhen liukuessa eteenpäin omalla\nvauhdillaan kuului tyly ääni.\n\n-- Ota puoshaka! komensi joku näkymättömistä päällehyökkääjistä.\n\nMelkein heti tuntui tölmäys, jota seurasi kitisevä ääni, jollainen\nolisi voinut syntyä jonkin kovan esineen raapiessa veneen laitaa;\nsitten Sergei Ladko nostettiin koholle ja siirrettiin käsistä käsiin.\n\nIlmeisesti ruuhi oli laskenut toisen suuremman veneen viereen, johon\nvanki nyt siirrettiin kuin tavaramytty. Hän heristi turhaan korviaan,\nsaadakseen ohimennen kuulluksi muutaman sanan. Mutta sanaakaan ei\nlausuttu. Vanginvartijat eivät ilmaisseet itseään muutoin kuin\nraakamaisten käsiensä kosketuksella ja läähättävällä hengityksellään.\n\nSergei Ladkolla ei muuten ollut aikaa ajattelemiseen, häntä kun\nrytkytettiin ja kiskottiin joka taholle. Kun hänet oli hinattu ylös,\nhänet laskettiin alas tikapuita myöten, jotka julmasti runtelivat\nhänen kupeitaan. Häntä murjovista kolhauksista hän ymmärsi, että\nhänet tungettiin ahtaasta aukosta läpi. Ja vihdoin, kun sokkoside ja\nsuukapula oli temmattu pois, hänet heitettiin alas samalla kun hänen\npäänsä päältä kajahti sulkeutuvan luukun kumahdus.\n\nTärähdyksestä huumaantuneena Sergei Ladko tarvitsi hyvän aikaa\ntullakseen jälleen tajuihinsa. Kun hän oli päässyt tiedostamisen\nasteelle, ei hänen asemansa näyttänyt parantuneen, vaikka hän olikin\nsaanut takaisin puhe- ja näkökykynsä. Jos suukapula oli katsottu\ntarpeettomaksi, se ilmeisesti johtui siitä, ettei kukaan voinut\nkuulla hänen huutojaan. Sokkositeen poisottamisesta hänellä ei\nliioin ollut sen enempää apua. Turhaan hän aukoi silmiään. Hänen\nympärillään oli kaikki pimeätä. Ja kuinka pimeätä! Vanki, joka\notaksui, että hänet oli laskettu alas jonkin aluksen lastiruumaan,\nkoetti turhaan huomata heikointakaan, kahden puulevyn liitoksesta\nesiin pilkistelevää valonjuovaa. Hän ei erottanut mitään. Se ei\nollut kellarin pimeyttä, jossa silmän vielä onnistuu erottaa\njotakin epämääräistä valoa; se oli täydellistä, ehdotonta pimeyttä,\nverrattavissa haudan pimeyteen.\n\nMontako tuntia siten kului? Sergei Ladko laski, että oli jo tullut\nkeskiyö, kun hiljaa ja kaukaa alkoi kuulua melua hänen korviinsa.\nJuostiin, tömisteltiin maata. Sitten melu tuli lähemmäksi. Raskaita\nmyttyjä laahattiin suoraan hänen päänsä päällä, ja hän olisi voinut\nvannoa, että tuskin laudan paksuus erotti hänet tuntemattomista\ntyöntekijöistä.\n\nMelu tuli vieläkin lähemmäksi. Nyt puhuttiin hänen vieressään,\nvarmaankin hänen vankilansa seinän takana, mutta oli mahdotonta saada\nselvää siitä, mitä sanottiin.\n\nMelu sitä paitsi hiljeni pian, ja onnettoman luotsin ympärillä\nvallitsi jälleen äänettömyys ja läpinäkymätön pimeys.\n\nSergei Ladko vaipui uneen.\n\n\n\n\nVIHAMIEHEN VALLASSA\n\n\nKarl Dragochin ja hänen miestensä peräydyttyä voittajat olivat\naluksi jääneet taistelupaikalle, valmiina ottamaan vastaan uuden\nhyökkäyksen. Rattaat sitä vastoin poistuivat Tonavalle päin. Vasta\nkun aikaa oli kulunut niin paljon, että poliisivoimien saattoi\nvarmasti päätellä lopullisesti lähteneen pois, rosvojoukko vuorostaan\nlähti päällikkönsä käskystä marssimaan.\n\nHe olivat piankin saapuneet joelle, joka virtasi vajaan puolen\nkilometrin päässä. Rattaat odottivat heitä siellä, vastapäätä\nproomua, jonka tumman hahmon saattoi erottaa muutaman metrin päässä\nrannasta.\n\nVälimatka ei ollut pitkä, ja työntekijöitä oli monta. Muutamassa\nhetkessä kaksi edestakaisin kulkevaa pikku lauttaa oli kuljettanut\nproomuun rattaitten kuorman. Ne poistuivat heti ja katosivat\nyön pimeyteen, kun taas suurin osa metsäaukeaman taistelijoista\nhajosi pitkin maaseutua, saatuaan osansa saaliista. Äsken tehdystä\nrikoksesta ei jäänyt enää muuta jälkeä kuin röykkiö tavaramyttyjä\nproomun kannelle. Proomuun oli noussut vain kahdeksan miestä.\n\nTonavan kuulussa rosvojoukossa olikin todellisuudessa ainoastaan nämä\nkahdeksan. Muut olivat epämääräistä, alempiarvoista joukkokuntaa,\njosta milloin mikin ryhmä otettiin toimimaan, aina sen seudun\nmukaan, jolla rosvoilua harjoitettiin. He eivät koskaan ottaneet\nosaa varsinaisiin kolttosiin. Heidän tehtävänsä, joka rajoittui\nkantajain, vahtien tahi henkivartijain toimiin, alkoi vasta sitten,\nkun voittosaalis oli korjattava pois joelle.\n\nTämä järjestelmä oli sangen viisas. Täten rosvojoukolla oli pitkin\nkoko Tonavan vartta käytettävissään lukemattomia jäseniä, joista\nhyvin harvat oivalsivat, mitä laatua ne toimitukset olivat, joissa he\nolivat mukana. Kaikkein sivistymättömimpään kansanluokkaan kuuluvina\nhe luulivat ottavansa osaa tavallisiin salakuljetuspuuhiin eivätkä\npyrkineetkään hankkimaan niistä sen enempiä tietoja. He eivät koskaan\nolleet välittäneet mitenkään verrata toisiinsa niiden retkien\njohtajaa, joihin he ottivat osaa, ja tuota kuuluisaa Ladkoa, joka,\nvaikka hän salasi heiltä nimensä, näytti omituisen kernaasti jättävän\njokaiselle rikostensa tapahtumapaikalle jonkinlaisen näytteen siitä,\nmikä hän oli miehiään.\n\nHeidän välinpitämättömyytensä tuntuu ehkä vähemmän kummastuttavalta,\njos otetaan huomioon, että näiden pitkin Tonavan koko jokivartta\ntehtyjen rikosten tapahtumapaikat olivat hajallaan perin laajalla\nalueella. Ihmisten levottomuus ennätti siis jokaisen rikoksen jälkeen\nrauhoittua. Ladkon nimi oli tullut surullisen kuuluisaksi varsinkin\npoliisikonttoreissa, joihin tulivat ja keskittyivät kaikki valitukset\njoen rantaseuduilta. Kaupungeissa porvariväestö kohdisti häneen\nerikoista mielenkiintoa sanomalehtien pauhaavien otsikkojen johdosta.\nMutta suurelle yleisölle ja varsinkin maalaisille hän oli vain\ntavallinen pahantekijä, josta on harmia kerran ja jota sitten ei enää\nnäe.\n\nProomuun jääneet kahdeksan miestä sitä vastoin tunsivat kaikki\ntoisensa ja muodostivat varsinaisen joukkueen. Aluksessaan he\nkulkivat lakkaamatta Tonavaa ylös tahi alas. Kun tarjoutui tilaisuus\nkannattavaan yritykseen, he pysähtyivät, hankkivat lähiseuduilta\ntarpeellisen lisämiehistön ja kun saalis sitten oli varmassa säilössä\nheidän uivassa piilossaan he lähtivät taas liikkeelle, etsimään\ntilaisuutta uusiin tihutöihin.\n\nKun proomu oli täynnä, he laskivat Mustallemerelle, jonne jokin\nheidän kanssaan yhdessä juonessa oleva höyrylaiva tuli risteilemään\nmääräpäivänä. Höyrylaivassa varastetut ja joskus murhan hinnalla\nhankitut rikkaudet muuttuivat rehelliseksi ja lailliseksi lastiksi,\njoka voitiin vaihtaa kultaan kaukaisilla seuduilla, kunniallisten\nihmisten puhtaassa päivänvalossa.\n\nRosvojoukko oli edellisenä yönä poikkeuksellisesti antanut ihmisille\npuheenaihetta perin lyhyen matkan päässä edellisen ilkityönsä\npaikasta. Tavallisesti se ei tehnyt tällaista virhettä, sillä se\nolisi voinut herättää jopa niiden tyhmempienkin rikostoverien\nhuomiota, jotka joukkue vietteli palvelukseensa seudulta. Mutta tällä\nkertaa joukon johtajalla oli ollut erikoinen syy olla poistumatta\nkauemmas, ja vaikka aiheena ei ollutkaan se, jonka Karl Dragoch\npuhellessaan Ulmissa Friedrich Uhlmannin kanssa, oli otaksunut, se\nkuitenkin liittyi poliisimiehen henkilöön.\n\nSiitä hetkestä saakka, kun joukon päällikkö, jonka seurassa silloin\noli ollut hänen varapäällikkönsä Titsha, oli tuntenut Dragochin\nWienissä, oli osa paikallisia apureita, joille oli ilmoitettu\nvain pääasia, Dragochin tietämättä seurannut hänen jälkiään, ja\nproomu oli pysytellyt vain muutaman kilometrin ruuhen edellä. Tämä\nväijyskely oli perin vaikeaa useinkin avonaisella seudulla, koska\nsiellä siihen aikaan liikkui runsaasti poliiseja. Se oli pakostakin\ntäytynyt välistä keskeyttää, ja sattumalta oli käynyt niin, että Karl\nDragochia ja hänen isäntäänsä ei koskaan ollut nähty samaan aikaan.\nEi siis mitenkään ollut voitu otaksua, että ruuhessa oli kaksi\nasukasta, eikä siis myöskään ottaa lukuun erehtymisen mahdollisuutta.\n\nJärjestäessään tämän silmälläpidon rosvojen päällikkö oli toivonut\nsaavansa tehdyksi mestarillisen tempun. Surmatako poliisi? Sitä hän\nei ajatellut. Ainakin sillä hetkellä hän aikoi vain ottaa Dragochin\nvangiksi. Jos Karl Dragoch olisi hänen vallassaan, hänellä olisi hyvä\nvaltti kädessään panna kova kovaa vastaan, jos vakava vaara joskus\nuhkaisi häntä itseään.\n\nMoneen päivään ei ollut tarjoutunut tilaisuutta tähän vangitsemiseen.\nJoko ruuhi pysähtyi illoin liian lähelle jotakin asutuskeskusta tahi\nliian lähellä sitä tavattiin poliiseja, joita ammattimies rikosten\nalalla ei voinut olla tuntematta virallisiksi vihamiehikseen.\n\nElokuun 29. päivän aamuna olosuhteet vihdoinkin olivat näyttäneet\nsuotuisilta. Myrsky, joka edellisenä yönä oli suojellut rosvojoukkoa\nsen hyökätessä kreivi Hagenaun huvilaan, oli varmaankin hajoittanut\npäällikkönsä edellä tahi jäljessä virralla kulkevat poliisimiehet.\nDragoch olisi kenties hetkellisesti yksinään ja kykenemätön\npuolustautumaan. Sitä täytyi käyttää hyväkseen.\n\nHeti kun huvilasta saatu ryöstösaalis oli sälytetty rattaille, oli\nTitsha ja kaksi kaikkein uskaliainta miestä lähetetty toimeen.\nEdellä nähtiin, kuinka nämä kolme seikkailijaa olivat suorittaneet\ntehtävänsä ja kuinka luotsi Sergei Ladko oli joutunut heidän\nvangikseen Karl Dragochin sijasta.\n\nToistaiseksi Titsha oli voinut ilmoittaa päällikölleen retkensä\nonnellisesta päätöksestä ainoastaan muutamin sanoin, jotka he\nolivat vaihtaneet metsäaukeamalla, poliisijoukkueen äkkiä tullessa\npaikalle tietä pitkin. Asiasta olisi pitänyt välttämättä uudestaan\nkeskustella, mutta sillä hetkellä siitä ei tullut mitään. Oli ennen\nkaikkea toimitettava näkymättömiin ja korjattava suojaan monet\nkannelle kasatut tavaramytyt, ja siihen työhön ryhtyivät viipymättä\nne kahdeksan miestä, jotka olivat proomun laivaväkenä.\n\nJoko käsivoimin tahi hinaamalla kaltevia lautoja myöten nämä tavarat\nlaskettiin ensin aluksen sisään. Tämä työ oli tehty muutamassa\nminuutissa. Sitten ryhdyttiin sovittamaan lastia paikoilleen. Sitä\nvarten lastiruuman lattia nostettiin pois, jolloin ammottava aukko\npaljastui. Siinä, missä oikeastaan olisi odottanut näkevänsä Tonavan\nvettä. Tähän toiseen osastoon lasketun lyhdyn valossa siellä näkyi\nsekalaista tavaraa, joka jo täytti sen osaksi. Jäljellä oli kuitenkin\nvielä tilaa, jolla kreivi Hagenaulta ryöstetty saalis voitiin\nvuorostaan sijoittaa tähän aavistamattomaan piiloon.\n\nIhmeellisen ovelasti rakennettu oli todellakin tämä proomu, jota\nkäytettiin samalla kertaa kuljetusvälineenä, asumuksena ja ehdottoman\nturvallisena tavarasäiliönä. Näkyvän aluksen alle liittyi toinen\npienempi, siten että alemman kansi oli ylemmän pohjana. Tämän\ntoisen, noin kahden metrin syvyisen aluksen uppoumatila oli niin\nsuuri, että se kykeni kannattamaan ensimmäisen ja kohottamaan sitä\npari jalkaa vedenpinnan yläpuolelle. Moinen epäkohta, joka muuten\nolisi paljastanut viekkaan kepposen, oli korjattu panemalla alempaan\nalukseen niin paljon painolastia, että se painui kokonaan veden alle\nja ylemmän proomun vesilinja pysyi sillä kohdalla, missä sen tuli\nolla proomun tyhjänä ollessa.\n\nTyhjä sen lastiruuma oli aina; ryöstetyt tavarat, jotka kerääntyivät\nmolempien pohjien väliin, korvasivat siinä painolastia vastaavan\npainon, eikä ulkomuoto mitenkään muuttunut.\n\nMutta nytpä tämä proomu, jonka lastittomana oikeastaan olisi\npitänyt kulkea tuskin jalankaan syvyydessä, ui melkein seitsemän\njalkaa syvällä vedessä. Siitä johtui todellisia suuria vaikeuksia\nTonavalla liikuttaessa, ja se teki välttämättömäksi erinomaisen\nluotsin avustuksen. Sellainen luotsi olikin Jakub Ogul, juutalainen,\nsyntyisin hänkin Rustshukista. Hyvin perehtyneenä virtaan Jakub Ogul\nolisi voinut kilpailla itse Sergei Ladkon kanssa ahtaitten väylien,\nreittien ja hiekkasärkkien täydellisessä tuntemisessa. Varmalla\nkädellä hän ohjasi proomun riuttaisten koskien läpi, joita Tonavassa\nsiellä täällä tapaa.\n\nPoliisi taas sai tutkia alusta niin paljon kuin mieli teki. Se sai\nmitata sen sisä- ja ulkokorkeuden löytämättä pienintäkään erotusta.\nSe sai koetella yltympäriltä tapaamatta vedenalaista piiloa,\njoka oli laitettu niin paljon proomun pohjaa kapeammaksi ja niin\nkaltevalaitaiseksi, että siihen oli mahdotonta ulottua. Kaikista\npoliisin tutkimuksista oli ainoana tuloksena sen seikan toteaminen,\nettä proomu oli tyhjä ja tyhjä proomu kulki tarkalleen niin syvässä\nkuin oli tarpeellista, jotta se pysyi tasapainossa.\n\nPapereiden suhteen oli ryhdytty yhtä tarkkoihin varokeinoihin.\nKaikissa tapauksissa proomu, kulkipa se virtaa alas tahi ylöspäin,\noli joko menossa noutamaan tavaroita tahi purettuaan tavaransa\npalaamassa kotisatamaansa. Aina sen mukaan, mikä näytti sopivimmalta,\nsen omisti milloin herra Constantinesco, milloin hra Wenzel Meyer,\nmolemmat kauppiaita, toinen Galatzissa, toinen Wienissä. Paperit,\njoissa loistivat mitä virallisimmat sinetit, olivat siinä määrin\nkunnossa, ettei kenenkään päähän ikinä ollut pistänyt niiden\ntodenperäisyyden tarkistaminen. Jos tarkistus muuten olisi tehty,\nolisi kai todettu jonkun Constantinescon tahi Wenzel Meyerin\nolemassaolo toisessa tai toisessa mainituista kaupungeista. Proomun\ntodellisen omistajan nimi oli kuitenkin Ivan Striga.\n\nLukija ehkä muistaa, että tämänniminen mies oli eräs Rustshukin\npahamaineisimpia henkilöitä, hän joka turhaan vastustettuaan Sergei\nLadkon ja Natsha Gregorevitshin avioliittoa, oli sitten kadonnut\nkaupungista. Tosin ei hänestä väitetty mitään varmaa, mutta pahoja\nhuhuja oli silloin ollut hänestä liikkeellä ja ihmisten kulkupuheissa\nhäntä syytettiin kaikenlaisista rikoksista.\n\nKerrankin kulkupuheet olivat oikeassa. Yhdessä seitsemän muun\nkaltaisensa konnan kanssa Ivan Striga todella oli perustanut\nvarsinaisen rosvojoukkueen, joka siitä pitäen oli ryöstämäisillään\nkerrassaan putipuhtaaksi Tonavan molemmat rannat.\n\nTie, joka vaivattomasti vei rikkauteen, oli jo jotakin; mutta vielä\nparempi oli hankkia takeet turvallisuudesta. Tässä tarkoituksessa,\nhän sen sijaan että olisi salannut nimensä ja kasvonsa, kuten\ntavallinen pahantekijä olisi tehnyt, oli järjestänyt niin, ettei\nrosvon nimi suinkaan jäänyt tuntemattomaksi hänen uhreilleen.\nTietysti hän ei ilmaissut heille oikeata nimeänsä. Ei, nimi, jonka\nhän muka varomattomasti oli päättänyt antaa ihmisten arvata, oli\nSergei Ladko.\n\nLymyileminen toisen henkilön selän takana, jotta välttyi rikoksen\nseurauksilta, ei ole kovinkaan uusi metku, mutta Striga oli tehnyt\nsiitä uuden veroisen, älykkäästi valitsemallaan valhenimellä. Ladkon\nnimellä oli näet eräitä sille ominaisia etuja.\n\nEnsinnäkään Sergei Ladko ei ollut mikään tarunomainen olento. Hän\noli olemassa, jollei pyssynlaukaus, joka oli tervehtinyt häntä hänen\nlähtiessään Rustshukista, ollut ainiaaksi kaatanut häntä maahan.\nVaikka Striga kernaasti kehuskeli raivanneensa tieltään vihamiehensä,\nhän todellisuudessa ei ollut siitä varma. Vähätpä muuten siitä,\npoliisitutkinnon kannalta katsoen, joka saatettiin pitää\nRustshukissa. Jos Ladko oli kuollut, niin poliisi ei voisi ensinkään\nymmärtää syytöksiä, joiden kohteena hän olisi. Jos hän oli elossa,\nse löytäisi miehisen miehen, jonka kunniallisuus näytettäisiin niin\nvarmasti toteen, että tutkinto hyvin todennäköisesti tyytyisi siihen.\nEpäilemättä silloin etsittäisiin käsille ne, joilla onnettomuudekseen\nolisi sama nimi kuin hänellä. Mutta ennen kuin kaikki maailman Ladkot\nolisi saatu seulotuksi ehtisi valua paljon vettä Tonavan siltojen\nalitse.\n\nMutta jos taas sattuisi käymään niin, että epäluulot kolhisivat\nvialle Sergei Ladkon kunniallisuuden panssarin, niin se sitten\nvasta olisikin kaksin verroin onnellinen tulos. Rosvolle on toki\naina mieluista tietää, että toista ahdistetaan hänen sijastaan,\nmutta henkilönvaihdos käy hänelle kahta mieluisammaksi, jos uhriksi\njoutuisi hänen verivihollisensa.\n\nSe seikka, että Sergei Ladko, jonka matkan isänmaallista tarkoitusta\nei kukaan tuntenut, oli poistunut kotipaikaltaan, oli tehnyt epäilyt\ntodennäköisiksi. Minkä tähden luotsi oli lähtenyt kellekään mitään\nhiiskumatta? Jokipoliisin paikallinen osasto alkoi juuri kysyä\nitseltään tätä samaan aikaan kun Karl Dragoch sai selville sen, mitä\nhän luuli totuudeksi, ja jokainen tietää, että kun poliisi alkaa\ntehdä itselleen kysymyksiä, on varsin vähän toiveita siitä, että se\npäättyy myönteiseen selitykseen.\n\nNiinpä siis tilanne draamallisessa monimutkaisuudessaan oli varsin\nselvä. Pitkä sarja rikoksia, joita tervetulleitten typerien\nerehdysten johdosta aina pidettiin Ladko-nimisen rustshukilaisen\ntekeminä. Samanniminen luotsi poissaolonsa vuoksi hämärästi, tosin\nvielä hyvin hämärästi epäiltynä syylliseksi niihin. Sillä välin Ladko\nsatojen kilometrien päässä sieltä, vakavampien olettamusten nojalla\nsyylliseksi epäiltynä paljastuu kalastaja Ilja Bruschin valepuvun\nalta. Striga taas samaan aikaan ryhtyy jokaisen ryöstöretkensä\njälkeen lailliseen ammattiinsa liikkumaan vapaasti Tonavalla.\n\nVälttämätön ehto Strigan turvallisuuden säilymiselle oli kuitenkin,\nettä kaikki vaaralliset jäljet poistettiin näkyvistä niin nopeasti\nkuin mahdollista. Senpä vuoksi edellä mainittuna iltanakin hankittu\nsaalis laskettiin kuten tavallista nopeasti talteen hyvin salattuun\npiiloon. Tässä lastaustyössä syntyneen kolinan oli oikea Sergei Ladko\nkuullut vankikomerossaan samaisen vedenalaisen lastiruuman kolkassa,\njonka pohjalla ei mikään ihmismahti kyennyt tulemaan hänelle avuksi.\nSitten, kun lattiapalkit oli taas pantu paikoilleen, miehet nousivat\ntakaisin kannelle, jonka luukut suljettiin. Nyt poliisit saivat tulla.\n\nKello oli silloin noin kolme aamulla. Tämän ja edellisen yön\nrasituksista kovin väsynyt proomun miehistö olisi ollut kipeästi\nlevon tarpeessa, mutta siitä ei voinut tulla puhettakaan.\n\nHaluten poistua miten pikimmin viimeisen rikoksensa paikalta Striga\nantoi käskyn lähteä liikkeelle ja käyttää hyväkseen koittavaa\npäivänvaloa. Käsky pantiin toimeen vähintäkään nurisematta, jokainen\nkun ymmärsi niiden syiden pätevyyden, jotka sen aiheuttivat.\n\nAnkkuria nostettaessa ja proomua työnnettäessä keskelle virtaa Striga\ntiedusteli, miten aamuisella retkellä oli onnistuttu.\n\n-- Se oli ihan yksin, vastasi Titsha hänelle. -- Dragoch saatiin\nverkkoihin heti ensi yrityksellä, kuin tavallinen hauki.\n\n-- Näkikö hän teidät?\n\n-- Enpä usko. Hänellä oli muuta ajateltavaa.\n\n-- Eikö hän rimpuillut vastaan?\n\n-- Kyllä se vintiö koetti. Minun täytyi lyödä hänet puolikuoliaaksi\nsaadakseni hänet pysymään hiljaa.\n\n-- Ethän vain tappanut häntä? kysyi Striga kiivaasti.\n\n-- Eikö mitä. Korkeintaan hän meni tainnoksiin. Käytin sitä seikkaa\nhyväkseni, sitoakseni hänet kelpo lailla. Mutta en ollut vielä saanut\nmyttyä nuoriin, kun se jo hengitti kuin aika poika.\n\n-- Entä nyt?\n\n-- Hän on ruumassa. Pohjaruumassa, tietysti.\n\n-- Tietääkö hän, minne hänet on viety?\n\n-- Kyllä hänen sitten pitäisi olla aika lailla ovela, selitti Titsha.\n-- Voit kai arvata, etten unohtanut suukapulaa enkä sokkosidettä. Ne\notettiin pois vasta kun otus oli häkissä. Siellä hän voi, jos mieli\ntekee, laulaa romansseja ja ihailla maisemaa.\n\nStriga hymyili vastaamatta. Titsha jatkoi:\n\n-- Tein mitä käskit, mutta mitä se meitä auttaa?\n\n-- Jollei muuta, niin saapa aikaan hajaannusta poliisiväen osastossa,\nkun se on menettänyt päällikkönsä, vastasi Striga.\n\nTitsha kohautti olkapäitään.\n\n-- Nimitetään toinen, sanoi hän.\n\n-- Mahdollista, mutta siitä kenties ei tule sen veroista, joka meillä\non kynsissämme. Joka tapauksessa saatamme keskustella. Tarpeen tullen\nehkä vaihdamme hänet passeihin, jotka mahdollisesti käyvät meille\nvälttämättömiksi. On siis tärkeätä säilyttää hänet hengissä.\n\n-- Hengissä hän kyllä on, vakuutti Titsha.\n\n-- Onko hänelle muistettu antaa ruokaa?\n\n-- Saakeli! tokaisi Titsha, raapien korvallistaan. -- Se on\nkokonaan unohdettu. Mutta yhden päivän paasto ei ole koskaan tehnyt\nkellekään pahaa, ja vien hänelle hänen päivällisateriansa heti kun\nolemme päässeet liikkeelle... Ellet itse tahdo viedä sitä hänelle,\nsaadaksesi omin silmin nähdä, kuinka on laita.\n\n-- En, sanoi Striga vilkkaasti. -- Minusta on parempi, ettei hän saa\nnähdä minua. Minä tunnen hänet, mutta hän ei tunne minua. Se on etu,\njota en tahdo menettää.\n\n-- Voisit naamioida itsesi.\n\n-- Se ei auttaisi, kun on tekemisissä Dragochin kanssa. Hänelle\nei tarvitse näyttää kasvojaan. Ruumiin koko, sen muoto, pieninkin\nerikoispiirre riittää kun hän jo tuntee ihmiset.\n\n-- Sittenpä minä olen kiikissä, minä, jonka täytyy viedä hänelle\nhänen ruoka-annoksensa!\n\n-- Jonkunhan täytyy se tehdä... Sitä paitsi, Dragoch ei ole kovinkaan\nvaarallinen nykyhetkellä, ja jos hän koskaan käy vaaralliseksi, se\njohtuu siitä, että me silloin olemme jo turvassa.\n\n-- Amen! virkkoi Titsha.\n\n-- Toistaiseksi, jatkoi Striga, -- hänet jätetään koppiinsa. Ei\ntietenkään kovin pitkäksi aikaa; muuten hän lopulta tukehtuisi.\nHänet on sijoitettava johonkin kansihyttiin, kun olemme sivuuttaneet\nBudapestin, huomenna aamulla, minun lähdettyäni.\n\n-- Aiotko sinä siis lähteä pois? kysyi Titsha.\n\n-- Aion, vastasi Striga. -- Aion poistua proomusta, hankkimaan\ntietoja rannalta. Kuulin, mitä sanotaan viime tekosestamme ja\nDragochin katoamisesta.\n\n-- Entä jos joudut kiinni? huomautti Titsha.\n\n-- Ei vaaraa. Ei kukaan tunne minua, ja jokipoliisi on varmaankin\nlamaantunut. Toisille taas esiinnyn tarvittaessa ihan uutena\nhenkilönä.\n\n-- Kuka aiot olla?\n\n-- Kuulu Ilja Brusch, mainio kalastaja ja Tonavan Liiton\npalkinnonsaaja.\n\n-- Onpa päähänpisto!\n\n-- Oivallinen. Minulla on Ilja Bruschin vene. Lainaan häneltä hänen\nnahkansa, samoin kuin Karl Dragoch.\n\n-- Entä jos sinulta pyydetään kaloja?\n\n-- Ostan niitä, jos tarvitaan, ja myyn jälleen.\n\n-- Onpa sinulla vastaus aina valmiina.\n\n-- No totta kai, hiidessä!\n\nKeskustelu päättyi tähän. Proomu oli alkanut kulkea virran mukana.\nPuhalsi hiljainen pohjoistuuli, joka tulisi olemaan sangen suotuisa,\nkun Tonava vähän matkaa Visegradin yläpuolella teki mutkan ja\nkääntyi etelää kohti. Siihen saakka sitä vastoin tämä pohjoistuuli\nhidastutti tavattomasti alusta, ja Striga, jolla oli kiire päästä\npois urotöittensä tapahtumapaikoilta, käski työntää ulos parin pitkiä\nairoja avuksi tuulen voimaa vastaan.\n\nKului kolme tuntia, ennen kuin oli kuljettu kymmenen kilometriä\nja päästy joen ensi polvekkeeseen, sitten vielä kaksi tuntia\nsiihen mutkaan, jonka Tonava muodostaa, ennen kuin se lopullisesti\nsuuntautuu etelään. Vähän Waitzenin yläpuolella voitiin vihdoin\nlakata soutamasta, ja purjeiden avulla aluksen vauhti lisääntyi\nhuomattavasti.\n\nKello yhdentoista ajoissa sivuutettiin Antreaan kauppala, jonne\najurit Kaiserlick ja Vogel olivat sanoneet menevänsä edellisen yön\nkuluessa. Proomu laski keskeytyksettä edelleen virtaa alas Budapestia\nkohti, joka vielä oli viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kilometrin\npäässä.\n\nKuta kauemmas kuljettiin virtaa alaspäin, sitä jylhemmän näköisiksi\nkävivät rannat. Yhä useammin näkyi vehmaita saaria, ja niiden väliin\njäi joskus vain ahtaita kanavia, joita proomujen ei ollut lupa\nkulkea, mutta joilla oli riittävästi tilaa huvipursille.\n\nTällä osalla Tonavaa alkaa jokipursiliike käydä jotenkin vilkkaaksi.\nUsein syntyy jopa tungosta, sillä virran uoma pusertuu ahtaaksi\nNorilais-alppien ensi haarojen ja Karpaattien viimeisten kukkulain\nväliin. Joskus sattuu, heti jos luotsien huomio hetkeksikään\nherpaantuu, karilleajoja tahi yhteentörmäyksiä, jotka kuitenkin\ntavallisesti ovat varsin merkityksettömiä. Ylimalkaan onnettomuus\nsupistuu ajanhukkaan. Mutta kuinka näissä törmäyksissä huudetaankaan\nja riidellään!\n\nProomu, jonka kapteenina Striga oli, lukeutui parhaiten ohjattujen\njoukkoon. Se oli kookas, yli kahdensadan tonnin vetoinen, ja sen\nvarsinaisen kannen peitti eräänlainen päällys- tahi yläkansi,\njoka peräkeulassa oli miehistön majana käytetyn kajuutan kattona.\nEtukeulassa kohoavaan pieneen mastoon vedettiin kansallisuuslippu, ja\nperässä olevalla leveälappeisella peräsimellä luotsi saattoi pitää\naluksen oikeassa suunnassa.\n\nSitä mukaa kun kuljettiin alaspäin, liike virralla vilkastui kuten\naina käy suurten kaupunkien lähettyvillä. Höyry- tahi purjealuksia,\ntäynnä huviretkeilijöitä tahi matkailijoita, liukui saarien\nvälitse. Pian kaukaa kohoava tehtaanpiippujen savu samensi ilman\ntaivaanrannalla, osoittaen Budapestin esikaupunkien sijainnin.\n\nTällöin tapahtui jotakin kummallista. Strigan antamasta merkistä\nTitsha astui peräkeulassa olevaan kajuuttaan erään miehistöön\nkuuluvan toverinsa kanssa. Molemmat miehet tulivat sieltä taas\npian ulos. He saattoivat solakkavartaloista naista, jonka puoleksi\nsuukapulan peittämiä kasvoja oli vaikea nähdä. Kädet sidottuina\nselän taakse, tämä nainen astui molempien vartijoittensa keskellä,\nyrittämättä tehdä vastarintaa, jonka hyödyttömyyden kokemus\nepäilemättä oli hänelle osoittanut. Nöyrästi hän laskeutui ruumaan\nsuuren kansiluukun tikapuita myöten ja sitten erääseen pohjaruuman\nosastoon, jonka luukku suljettiin hänen jälkeensä. Kun se oli tehty,\nryhtyivät Titsha ja hänen toverinsa jälleen askareihinsa, aivan kuin\nei mitään olisi tapahtunut.\n\nNoin kello kolme iltapäivällä proomu laski Unkarin pääkaupungin\nrantalaiturien väliin. Oikealla oli Buda, entinen turkkilainen\nkaupunki, vasemmalla Pest, uudenaikainen kaupunki. Buda oli siihen\naikaan suuremmassa määrässä kuin meidän päivinämme niitä vanhoja,\ntaiteellisen kauniita kaupunkeja, jotka luokkaeroja tasoittelevan\nkehityksen johdosta pyrkivät häviämään. Pest sitä vastoin, jos\nkohta sen merkitys jo oli melkoinen, ei ollut vielä kohonnut\nsille tavattoman korkealle kehitysasteelle, joka on tehnyt siitä\nItä-Euroopan merkittävimmän ja kauneimman pääkaupungin.\n\nMolemmilla rannoilla, ja varsinkin vasemmalla, näkyivät holvikaarilla\nkoristettujen ja parvekkeilla varustettujen talojen rivit, joiden\nyläpuolella kohosivat auringon säteitten kultaamina kirkkojen\nkellotornit, ja laiturien pitkä jono tekivät suurenmoisen vaikutuksen.\n\nProomun miehistö ei kylläkään kiinnittänyt huomiota tähän ihanaan\nnäkyyn. Budapestin läpi kulkiessa saattoi epäilyksen alaisille\nhenkilöille sattua epämieluisia yllätyksiä, joten miehet eivät\nmalttaneet katsella muuta kuin virtaa, jolla risteili suuri määrä\naluksia. Tämä valpas varovaisuus vaikutti sen, että Striga hyvissä\najoin huomasi toisten alusten joukossa erään neljän miehen soutaman\nveneen, joka suuntasi kulkunsa suoraan proomua kohti. Tuntien sen\njokipoliisin veneeksi hän antoi silmäyksellä merkin Titshalle, joka\nodottamatta muita selityksiä laskeutui luukun kautta ruumaan.\n\nStriga ei ollut erehtynyt. Muutaman minuutin kuluttua vene oli\nsaavuttanut proomun. Kaksi miestä nousi siihen.\n\n-- Laivuri? kysyi toinen tulokkaista.\n\n-- Minä olen, vastasi Striga, astuen askeleen eteenpäin toveriensa\njoukosta.\n\n-- Nimenne?\n\n-- Ivan Striga.\n\n-- Kansallisuutenne?\n\n-- Bulgarialainen.\n\n-- Mistä tämä proomu on matkalla?\n\n-- Wienistä.\n\n-- Mihin se on menossa?\n\n-- Galatziin.\n\n-- Sen omistaja?\n\n-- Herra Constantinesco, Galatzista.\n\n-- Lastinanne?\n\n-- Ei mitään. Proomu on tyhjä.\n\n-- Paperinne?\n\n-- Tässä ovat, sanoi Striga, ojentaen kysyjälle pyydetyt asiakirjat.\n\n-- Hyvä on, virkkoi tämä ja antoi ne takaisin, tarkastettuaan niitä\ntunnollisesti. -- Katsotaanpa vähän ruumaanne.\n\n-- Niin kuin tahdotte, myönsi Striga. -- Huomautan teille kuitenkin,\nettä tämä on neljäs kerta, kun meitä tarkastetaan Wienistä\nlähdettyämme. Se ei ole erityisen hauskaa.\n\nPoliisi torjui kädenliikkeellä kaiken henkilökohtaisen vastuun\nkäskyistä, joiden pelkkä toimeenpanija hän oli, ja laskeutui mitään\nvastaamatta luukusta alas. Päästyään tikapuitten juurelle hän astui\nmuutaman askeleen pitkin ruumaa, katseli ympärilleen ja sitten nousi\ntakaisin kannelle. Hän ei mistään merkistä ollut havainnut, että\nhänen jalkojensa alla virui kaksi ihmisolentoa, toisella puolella\nmies, toisella nainen, masennettuina ja kykenemättöminä pyytämään\napua. Tarkastusta ei voinut suorittaa tunnollisemmin eikä pitkittää\nsitä. Proomu oli ihan tyhjä, eikä siis ollut aihetta tiedustella,\nmistä sen lasti oli peräisin, ja sen vuoksi asia kävi paljoa\nyksinkertaisemmaksi.\n\nPoliisi ilmestyi siis jälleen kannelle ja astui enempää kysymyksiä\ntekemättä takaisin veneeseensä, joka poistui toimittamaan toisia\ntarkastuksia, proomun jatkaessa hitaasti matkaansa virtaa alaspäin.\n\nKun se oli jättänyt taakseen Budapestin viimeiset talot, näytti\ntulleen aika taas muistaa ruumassa oleva naisvanki. Titsha ja hänen\ntoverinsa katosivat proomun uumeniin ja tulivat sieltä pian jälleen\nulos, saattaen samaa naista, joka muutamia tunteja aikaisemmin\noli teljetty sinne ja nyt taas sijoitettiin kajuuttaan. Muista\nlaivamiehistä ei yksikään näyttänyt kohdistavan vähintäkään huomiota\ntähän välikohtaukseen.\n\nVasta yön tullen Ercsinin ja Adonyn kauppalain välille pysähdyttiin\nyli kolmenkymmenen kilometrin päähän Budapestin alapuolelle, ja\naamun koittaessa lähdettiin taas liikkeelle. Tämän päivän, elokuun\nviimeisen, kuluessa keskeytettiin matka virralle muutamia kertoja,\njolloin Striga lähti pois aluksesta ruuhella, jonka hän luuli\nvallanneensa Karl Dragochilta. Hän ei ensinkään koettanut lymyillä,\nvaan laski maihin kylissä, esittäytyi asukkaille kuuluna Tonavan\nLiiton palkinnonsaajana, jonka maine ei ollut voinut olla leviämättä\nheidänkin kuuluvilleen, ja viritti keskusteluja, jotka hän taitavasti\nohjasi hänelle mielenkiintoisiin asioihin.\n\nSangen laiha oli hänen uutissatonsa. Ilja Bruschin nimi ei näyttänyt\nolevan näillä seuduin kansalle tuttu. Epäilemättä asian laita\nolisi toisin Mohacsissa, Apatinissa, Neusatzissa, Semlinissä tahi\nBelgradissa, jotka ovat tärkeitä kaupunkeja. Mutta Striga ei\naikonut olla niin uskalias, että kävisi niissä. Hän kyllä tyytyi\njuttutuokioihin kylissä, joissa poliisivalvonta olojen pakosta jäi\nvähemmin tehokkaaksi. Pahaksi onneksi talonpojat eivät yleensä\ntienneet mitään Sigmaringenin ongintakilpailusta ja näyttivät hyvin\nvastahakoisesti antautuvan haastateltaviksi. Sitä paitsi he eivät\ntienneet mitään. Karl Dragoch oli heille vielä tuntemattomampi\nkuin Ilja Brusch, ja Striga pani turhaan liikkeelle kaikki\ndiplomaattitaitonsa hienot temput.\n\nKuten edellisenä päivänä oli sovittu, noudettiin Sergei Ladko Strigan\npoissa ollessa ylös kannelle ja siirrettiin pieneen hyttiin, jonka\novi huolellisesti lukittiin. Se oli ehkä liikanaista varovaisuutta,\nsillä kireissä köysissä olevan vangin oli mahdoton mitenkään liikkua.\n\nSyyskuun päivät ensimmäisestä kuudenteen kuluivat rauhallisesti.\nSekä virran että suotuisan tuulen myötä proomu yhä jatkoi kulkuaan\nvirtaa alas noin kuudenkymmenen kilometrin verran vuorokaudessa.\nKuljettu matka olisi ollut tuntuvasti pitempikin, jollei olisi ollut\npysähdyksiä, jotka kävivät välttämättömiksi Strigan poissaolojen\nvuoksi.\n\nVaikka hänen retkensä yhä uutisten suhteen olivatkin hedelmättömiä,\nhänen onnistui sentään ainakin kerran käyttämällä ammattitaitoaan\ntehdä ne hedelmällisiksi toisessa suhteessa.\n\nSe tapahtui syyskuun 5. päivänä. Sinä päivänä proomu oli yön\ntullen asettunut ankkuriin vastapäätä pientä Szuszek-nimistä\nkauppalaa, ja Striga meni maihin niin kuin tavallisesti. Oli jo\niltamyöhä. Talonpojista, jotka yleensä menevät nukkumaan auringon\nlaskettua, olivat useimmat jo vetäytyneet koteihinsa, kun hän yksin\nkäyskellessään huomasi varakkaan näköisen talon, jonka oven sen\nomistaja, lujasti luottaen ihmisten rehellisyyteen, oli jättänyt auki\npoistuessaan jollekin asialle jonkun naapurinsa luo.\n\nArvelematta Striga astui sisään taloon, jossa, kuten hän huoneessa\nolevasta myymäpöydästä saattoi päättää, sattui olemaan kauppapuoti.\nOli vain hetken työ ottaa myymäpöydän laatikosta päivän kassarahat.\nSitten hän, tyytymättä tähän vaatimattomaan saaliiseen, huomasi erään\nkaapin alaosassa, johon murtautuminen oli hänelle vain leikintekoa,\npyöreähkön pussin, josta hänen sitä kosketellessaan kuului hyvin\nlupaavaa metallin helinää. Näine saaliineen Striga palasi kiireesti\nproomuunsa, joka aamun valjettua jo oli kaukana. Sellainen oli matkan\nainoa seikkailu.\n\nProomussa Strigalla oli muuta puuhaa. Silloin tällöin hän katosi\nkajuuttaan ja astui sisään erääseen hyttiin vastapäätä sitä, johon\nSergei Ladko oli sijoitettu. Hän viipyi siellä joskus vain muutaman\nminuutin, milloin taas kauemmin. Jälkimmäisessä tapauksessa kannelle\nsaakka kuului usein kiivasta väittelyä, naisen ääni vastasi tyynesti\nraivostuneelle miehelle. Tulos oli silloin aina sama: miehistö ei\nollut tietävinään mistään, ja Striga tuli ulos vimmastuneena ja\npoistui kiireesti aluksesta, rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan.\n\nVarsinkin oikealla rannalla hän jatkoi tiedusteluretkiään.\nKauppaloita ja kyliä onkin harvassa vasemmalla rannalla, jonka takana\nleviää silmänkantamattomiin ääretön lakeus.\n\nTämä _pusta_ on Unkarin varsinainen tasankomaa, jonka rajana\nlähes puolen sadan peninkulman päässä ovat Transsylvanian vuoret.\nRautatielinjat, jotka siellä välittävät liikennettä, kulkevat\nloppumattoman matkan autioita aroja, laajoja laidunmaita,\nsuunnattoman suuria soita pitkin, joilla vilisee vesilintuja. Tämä\nalue on aina runsailla antimilla katettu pöytä lukemattomille\nnelijalkaisille vieraille, tuhansille ja taas tuhansille\nnautaeläimille, jotka ovat Unkarin kuningaskunnan tärkeimpiä\nrikkauksia. Siellä tapaa vain harvoin vehnä- tai maissivainioita.\n\nJoki on niillä seuduin paisunut aika leveäksi, ja monet pienet tai\nsuuret saaret jakavat sen haaroihin. Useat saaret ovat aika suuria,\nja niiden kummallekin puolelle jää haara, jossa virta käy jokseenkin\nvuolaaksi.\n\nNämä saaret eivät ole hedelmällisiä. Niillä kasvaa vain koivuja,\nhaapoja ja raitoja usein sattuvien tulvien tuomassa liejumaassa.\nNiiltä korjataan kuitenkin myös runsaita heinäsatoja, ja laitojaan\nmyöten lastatut veneet kuljettavat niitä rannalla oleviin taloihin ja\nkyliin.\n\nSyyskuun 6. päivänä proomu laski ankkurin yön tullessa. Striga oli\nsillä hetkellä poissa. Hän ei ollut uskaltanut poiketa Neusatziin\neikä sitä vastapäätä sijaitsevaan Peterwardeiniin, koska näissä\nverrattain tärkeissä kaupungeissa saattoi olla syytä pelätä vaaroja.\nHän pysähtyi sen sijaan parisenkymmentä kilometriä alempana olevaan\nKarlowitzin kauppalaan, jatkaakseen siellä tiedustelujaan. Hänen\nkäskystään proomu oli pysähtynyt vasta pari peninkulmaa alempana\nodottamaan päällikköään, joka aikoi saavuttaa sen antautumalla virran\nvietäväksi.\n\nNoin kello 9 illalla hän ei enää ollut varsin kaukana siitä. Hän ei\npitänyt kiirettä. Antaen ruuhen liukua virran mukana, hän vaipui\najatuksiin, jotka ylimalkaan olivat varsin hilpeätä laatua. Hänen\njuonensa oli täysin määrin onnistunut. Ei kukaan ollut epäillyt\nhäntä eikä mikään ollut estänyt häntä vapaasti tiedustelemasta.\nTosin hän ei ollut saanut kootuksi paljoakaan tietoja. Mutta tämä\nihmisten tietämättömyys, joka lähenteli välinpitämättömyyttä, oli\nitse asiassa hyvä merkki. Ihan varmaan tällä seudulla oli vain hyvin\nepämääräisesti kuultu puhuttavan Tonavan rosvojoukosta, eikä Karl\nDragochin olemassaolostakaan tiedetty, joten hänen katoamisensa ei\nollut voinut liioin aiheuttaa minkäänlaista mielten kuohua.\n\nPoliisinkin valppaus näytti suuresti vähentyneen, johtuipa tämä\nseikka sitten päällikön pidättämisestä tahi köyhyydestä sillä\nseudulla, jonka läpi oli kuljettu. Moneen päivään Striga ei ollut\nhuomannut ketään, joka olisi ollut poliisimiehen näköinen, eikä\nkukaan puhunut virran vartioinnista, joka pari kolme sataa kilometriä\nylempänä oli ollut niin tarmokasta.\n\nOlisi siis varsin mahdollista, että proomu saapuisi onnellisesti\nmatkansa päähän, Mustallemerelle, missä sen lasti siirrettäisiin\ntuttuun höyrylaivaan. Huomenna oltaisiin Semlinin ja Belgradin tuolla\npuolen. Sitten ei tarvitsisi muuta kuin laskea enimmäkseen pitkin\nSerbian puolista rantaa välttyäkseen kaikilta ikäviltä yllätyksiltä.\nSerbia näet varmaankin oli enemmän tai vähemmän sekasortoisessa\ntilassa sodan vuoksi, joka sillä oli kestettävänä Turkkia vastaan,\neikä ollut luultavaa, että rantaseutujen viranomaiset hukkaisivat\naikaansa rupeamalla tekemisiin proomun kanssa, joka tyhjänä laski\nvirtaa alas.\n\nKukapa tiesi? Tämä olisi ehkä Strigan viimeinen matka. Ehkäpä\nhän, päästyään hyville päiville, vetäytyisi kauas pois, rikkaana,\narvossapidettynä ja onnellisena, ajatteli hän, muistellen naisvankia,\njoka oli teljettynä proomuun.\n\nHän oli päässyt näin pitkälle mietteissään, kun hänen silmänsä\nsattuivat kahteen samanmuotoiseen kirstuun, joiden kannet olivat niin\npitkään olleet Karl Dragochin ja hänen isäntänsä vuoteina, ja äkkiä\nhän tuli ajatelleeksi, ettei hän sen viikon kuluessa, jonka hän oli\nollut ruuhen omistajana, ollut tullut tutkineeksi sen sisällystä. Oli\njo vihdoinkin aika korjata tämä käsittämätön unohdus.\n\nHän kävi ensin käsiksi oikeanpuoliseen kirstuun, jonka hän\nkädenkäänteessä mursi auki. Hän ei siitä löytänyt muuta kuin hyvään\njärjestykseen ladottuja liina- ynnä muita vaatteita. Striga, joka ei\ntiennyt, mitä niillä tekisi, sulki kirstun jälleen ja kävi käsiksi\ntoiseen.\n\nTämän sisällys ei paljoakaan poikennut edellisestä, ja pettymyksen\ntuntein Striga oli jo heittämäisillään sen sikseen, kun hän eräästä\nnurkasta löysi mielenkiintoisemman esineen. Vaikka vaatetavarat eivät\nvoineet hänelle antaa mitään tietoja, niin eri asia saattoi olla\npaksu lompakko, joka kai sangen todennäköisesti sisälsi papereita.\nOlkootpa paperit niin mykkiä kuin ovat, ne ovat kuitenkin eräissä\ntapauksissa puhetaitoisempia kuin mikään muu.\n\nStriga avasi lompakon, ja kuten hän oli toivonut, siitä tuli esille\njoukko asiapapereita, joita hän ryhtyi huolellisesti tarkastamaan.\nHän katsoi läpi kuitit ja kirjeet, joissa kaikissa oli Ilja Bruschin\nnimi; sitten hän, silmät suurina hämmästyksestä, näki valokuvan, joka\njo oli herättänyt Karl Dragochin epäluulot.\n\nEnsi aluksi Striga ei ymmärtänyt. Ruuhessa oli Ilja Bruschin nimellä\nvarustettuja papereita, mutta poliisimiehen nimellä varustettua ei\nollut ainoatakaan, se oli jo kutakuinkin merkillistä. Tämä outo\nseikka oli kuitenkin mitä luonnollisimmalla tavalla selitettävissä.\nEhkä Karl Dragoch ei ollutkaan raivannut tieltään Tonavan Liiton\npalkinnonsaajaa, kuten Striga siihen saakka oli luullut. Sen sijaan\nhän ehkä sovinnolla oli ruvennut näyttelemään kalastajan osaa; ehkäpä\nhän siinä tapauksessa oli yksissä tuumin todellisen Ilja Bruschin\nkanssa säilyttänyt paperit, jotka olivat välttämättömät, jotta hän\ntarvittaessa saattaisi todistaa henkilöllisyytensä. Mutta mitä varten\ntäällä esiintyi nimi Ladko, se nimi, jonka turvin Striga pirullisen\novelasti piiloutui kaikkia rikoksiaan tehdessään? Ja miten tänne oli\njoutunut sen naisen kuva, josta Striga ei koskaan ollut luopunut,\nhuolimatta tähänastisten yritystensä epäonnistumisesta? Kuka olikaan\ntämän ruuhen laillinen omistaja, kun hänellä oli hallussaan niin\nläheistä suhdetta osoittava ja niin omituinen todistuskappale? Kenen\nruuhi lopultakin oli, Karl Dragochin vai Ilja Bruschin vai Sergei\nLadkon, ja kuka näistä kolmesta miehestä, joista kaksi häntä niin\nperäti kiinnosti, hänellä lopulta oli vankinaan proomussa? Ladkon hän\nkuitenkin luuli surmanneensa sinä iltana, kun hän pyssynlaukauksella\noli kaatanut toisen kahdesta miehestä, jotka veneessä olivat\nsalaa poistumassa Rustshukista. Totisesti, jos hän silloin oli\ntähdännyt huonosti, hän mieluummin kuin poliisimiehen näkisi\nkynsissään luotsin, jota hän siinä tapauksessa ei enää toistamiseen\nlaskisi karkuun. Ei puhettakaan siitä, että tätä säilytettäisiin\npanttivankina. Ei muuta kuin kivi kaulaan, ja päästyään siten\nverivihollisestaan hän samalla poistaisi pääesteen niiden tuumien\ntieltä, joita hän kiihkeästi koetti toteuttaa.\n\nHalukkaana saamaan varmoja tietoja Striga otti haltuunsa vasta\nlöytämänsä valokuvan, tarttui airoon ja joudutti aluksensa kulkua.\n\nPian proomu tuli tummana hahmona näkyviin yössä. Hän laski nopeasti\nsen viereen, hyppäsi kannelle, suuntasi askeleensa miespuolisen\nvangin hyttiä kohti ja pisti avaimen lukkoon.\n\nTietämättömämpänä kuin vartijansa Sergei Ladko ei edes voinut millään\ntavalla selittää vastoinkäymistään. Se näytti hänestä yhä vielä yhtä\nkäsittämättömän salaperäiseltä, ja hän oli lakannut koettamasta\nkeksiä syitä vangitsemiseensa.\n\nKun hän vankikomeronsa pohjalla heräsi kuumeisen levottomasta unesta,\nhänen ensimmäinen tunteensa oli se, että hänen oli nälkä. Enemmän\nkuin vuorokausi oli kulunut hänen viime ateriastaan, ja luonto ei\nluovu koskaan oikeuksistaan, olkoot mielenliikutuksemme kuinka rajuja\ntahansa.\n\nAluksi hän malttoi mielensä; vasta kun nälkä kävi yhä vaativammaksi,\nhän menetti kauniin malttinsa, joka häntä oli ylläpitänyt siihen\nasti. Aiottiinko hänen antaa nääntyä nälkään? Hän huusi. Ei kukaan\nvastannut. Hän huusi kovempaa. Yhtä turhaan. Raivostuneena hän\nvihdoin kiljui kurkkunsa käheäksi, mutta yhtä huonolla menestyksellä.\n\nVimmoissaan hän koetti katkaista köytensä. Mutta ne olivat lujat,\nja turhaan hän kieriskeli lattialla, jännittäen lihaksensa\nrevähtämäisilleen asti.\n\nSuonenvedontapaisesti rimpuillessaan hänen kasvonsa koskettivat\njotakin hänen lähelleen pantua esinettä. Hätä herkistää aistit. Ladko\ntunsi heti, että siinä oli leipää ja palanen silavaa, joka varmaankin\noli tuotu siihen hänen nukkuessaan. Hänen tilassaan ei ollut ihan\nhelppoa käyttää hyväkseen tätä hänen vartijainsa huomaavaisuutta.\nMutta hätä keinon keksii, ja monta kertaa turhaan yritettyään hänen\nonnistui tulla toimeen ilman käsiensä apua.\n\nKun hän oli tyydyttänyt nälkänsä, tunnit kuluivat hitaasti ja\nyksitoikkoisesti. Hänen korviinsa kantautui hiljaisuudessa solinaa,\naivan kuin vienon tuulen liikuttamien lehtien kahinaa. Alus, jossa\nhän oli, oli ilmeisesti liikkeellä ja halkoi kuin kiila virran vettä.\n\nMontako tuntia olikaan mahtanut kulua, kun hänen yläpuolellaan oleva\nluukku nostettiin auki? Ruoka-annos, samanlainen kuin se, jonka hän\noli löytänyt ensiksi herätessään, heilui nuoran päähän ripustettuna\nhämärästi valaistussa luukun aukossa ja se laskettiin alas hänen\nulottuvilleen.\n\nTunteja kului taas kunnes luukku avautui uudelleen. Mies laskeutui\nalas, lähestyi liikkumattomana viruvaa ruumista, ja Sergei Ladko\ntunsi toistamiseen, kuinka hänen suunsa tukittiin leveällä\nsuukapulalla. Pelättiinkö hänen siis huutavan ja kuljettiinko läheltä\njotakin paikkaa, josta hän voisi saada apua? Epäilemättä, sillä\ntuskin oli mies kiivennyt jälleen ylös, kun vanki kuuli askeleita\nkomeronsa katolla. Hän tahtoi huutaa ... ei äännähdystäkään lähtenyt\nhänen huuliltaan. Askeleet lakkasivat kuulumasta.\n\nMuutamaa hetkeä myöhemmin tultiin taas ja sen enemmittä selityksittä\notettiin pois hänen suukapulansa. Jos hänen sallittiin huutaa, niin\nsiitä ilmeisesti ei ollut enää mitään vaaraa. Mitäpä huutaminen\nsilloin hyödytti.\n\nKolmannen aterian jälkeen, joka oli ihan samanlainen kuin molemmat\nedelliset, odotusta kesti kauemmin. Epäilemättä oli yö. Sergei Ladko\nlaski, että hänen vankeusaikaansa oli kestänyt parisen vuorokautta,\nkun luukku jälleen avattiin ja siitä pistettiin alas tikapuut, joita\nmyöten neljä miestä laskeutui vankikomeron pohjalle.\n\nLadkolla ei ollut aikaa erottaa näiden neljän miehen kasvonpiirteitä.\nVielä kerran suukapula pistettiin hänen suuhunsa, silmille pantiin\nside; hän oli taas, kuten ensi kerralla, muuttunut sokeaksi ja\nmykäksi mytyksi ja sai kulkea käsistä toisiin.\n\nSaamistaan kolhuista hän tunsi ahtaan aukon, -- hän ymmärsi, että se\noli luukku -- jonka läpi hän oli jo kerran tullut ja jonka läpi hän\nnyt kulki päinvastaiseen suuntaan. Tikapuihin, joihin hänen kylkiään\noli kolhittu häntä alaslaskettaessa, kolhittiin nytkin, kun häntä\njälleen hinatuin ylös. Sitten kuljettiin lyhyt matka vaakasuoraan\nsuuntaan, sen jälkeen hänet heitettiin tylysti lattialle, ja hän\ntunsi, että hänen silmiltään poistettiin side ja suusta kapula, kuten\nennenkin. Hän sai tuskin silmänsä avatuksi, kun ovi paiskattiin\nkiinni.\n\nLadko silmäili ympärilleen. Hän olikin vain vaihtanut vankilaa, mutta\ntämä oli äärettömän paljon parempi edellistä. Päivänvalo tulvi sisään\nikkunasta, joten hän saattoi nähdä, että hänen viereensä oli pantu\nhänen tavallinen ruoka-annoksensa, jota hänen siihen asti oli ollut\npakko tunnustellen etsiä. Auringon valo rohkaisi hänen mieltään, ja\nhänen asemansa tuntui vähemmän epätoivoiselta. Tuon ikkunan takana\noli vapaus. Se oli saavutettava.\n\nKauan aikaa hän oli toivoton ulospääsyn suhteen mutta vihdoin,\ntarkastellessaan tuhannennen kerran pienoista hyttiä, joka oli hänen\nvankilanaan, hän huomasi eräänlaisen seinään kiinnitetyn litteän\nrautakiskon, joka lattiasta nousi kohtisuorapa kattoon luultavasti\nsitomaan toisiinsa seinämän lankkuja. Kisko ulkoni seinästä, ja\nvaikka siinä ei ollut mitään terävää särmää, ei ehkä ollut mahdotonta\nkäyttää sitä hankaamiseen, joskaan se ei leikkaisi poikki köysiä.\nYritys oli varmasti vaikea, mutta sitä kannatti ainakin koettaa.\n\nOnnistuttuaan suurin vaivoin ryömimään rautakiskon luo, Sergei\nLadko alkoi heti hangata sitä köyttä vastaan, millä hänen kätensä\noli sidottu. Kun hänen oli köytettynä miltei mahdoton liikuttaa\njäseniään, tämä työ kävi äärettömän vaivalloisesti, ja käsivarsien\nedestakainen liike, jonka hän voi saada aikaan vain nytkäyttelemällä\nkoko ruumistaan, supistui pakostakin ahtaisiin rajoihin. Työ edistyi\nsiten hitaasti ja oli samalla kerrassaan uuvuttavaa, ja luotsin\ntäytyi levähtää joka viides minuutti.\n\nKahdesti päivässä, ateriain aikana, hänen täytyi keskeyttää työnsä.\nSama vartija tuli tuomaan hänelle hänen ruokansa, ja vaikka tämän\nkasvot olivat kangasnaamarin kätkössä, Sergei Ladko tunsi hänet\nvarmasti hänen harmaista hiuksistaan ja huomattavan leveistä\nhartioistaan. Muutenkin, vaikkei hän voinutkaan erottaa miehen\nkasvojen piirteitä, hänestä tuntui kuin hän jo ennen olisi nähnyt\ntämän jossakin. Vaikka hänen oli mahdoton muistaa sen tarkemmin,\nniin jykevä vartalo, raskas käynti, harmahtavat, kangasnaamion alta\nnäkyvät hiukset eivät näyttäneet hänestä tuntemattomilta.\n\nRuoka-annokset tuotiin määrätunnilla, eikä koskaan muulloin kukaan\ntullut hänen vankilaansa. Siellä olisikin vallinnut täydellinen\nhiljaisuus, ellei hän silloin tällöin olisi kuullut oveaan vastapäätä\nolevan oven avautuvan. Melkein aina hänen korviinsa kantautui sitten\nkaksi ääntä, toinen miehen, toinen naisen. Ladko jännitti silloin\nkuuloaan ja koetti, keskeyttäen kärsivällisen työnsä, paremmin\nerottaa noita ääniä, jotka herättivät hänessä epämääräisiä ja syviä\ntunteita.\n\nLukuunottamatta näitä välihetkiä, vanki heti vartijansa lähdettyä\nensin söi ja sitten ryhtyi taas itsepintaisesti työhönsä.\n\nViisi päivää oli kulunut siitä, kun hän oli työnsä aloittanut, eikä\nhän vieläkään tiennyt, edistyikö se ollenkaan. Syyskuun 6. päivän\nillalla yön tullessa hänen ranteittensa ympärille sidottu köysi äkkiä\nkatkesi.\n\nLuotsin täytyi tukahduttaa ilon huuto, joka häneltä oli\npääsemäisillään. Hänen ovensa avattiin. Sama mies kuin joka päivä\nennenkin astui hänen koppiinsa ja pani hänen viereensä tavanmukaisen\naterian.\n\nHeti yksin jäätyään Sergei Ladko yritti liikuttaa vapautuneita\njäseniään. Ensi aluksi se oli mahdotonta. Oltuaan liikkumattomina\nkokonaisen pitkän viikon hänen kätensä ja käsivartensa olivat kuin\nhalvaantuneet. Vähitellen niiden liikkumiskyky kuitenkin palasi\nja parantui asteittain. Tunnin ponnisteltuaan hän saattoi tehdä\nkömpelöitä liikkeitä ja vapauttaa vuorostaan säärensä.\n\nHän oli vapaa. Hän oli ainakin astunut ensi askeleen vapautta kohti.\nToinen askel olisi se, että hän astuisi ulos tuosta ikkunasta,\njohon hän nyt saattoi ulottua ja jonka läpi hän näki Tonavan veden,\njoskaan ei rantaa, joka oli näkymättömissä pimeässä. Olosuhteet\nolivat suotuisat. Ulkona oli pilkkopimeä. Saisipa olla ovela se, joka\nhänet ottaisi kiinni tässä kuutamottomassa yössä, jossa kymmenen\naskeleen päähän ei nähnyt mitään. Sitä paitsi ei kukaan enää tulisi\nhänen koppiinsa ennen kuin seuraavana päivänä. Kun hänen pakonsa\nhuomattaisiin, hän olisi jo kaukana.\n\nMutta vaikeus, jopa enemmän kuin vaikeus, sula mahdottomuus,\npysähdytti hänet heti ensi yrityksellä. Ikkuna oli tosin kylliksi\nleveä notkealle ja hoikalle nuorukaiselle, mutta liian ahdas\ntäysi-ikäisen ja kookasvartaloisen miehen päästä läpi. Turhaan\nuuvutettuaan itsensä Ladkon täytyi myöntää, että este oli\nylipääsemätön, ja läähättäen hän vaipui takaisin vankilaansa.\n\nOliko hänet siis tuomittu iäksi jäämään sinne? Hyvän aikaa hän\nkatseli leppymättömän ikkunan pimeää neliötä; sitten hän, päättäen\nyrittää uudelleen, riisui vaatteensa ja tunkeutui hurjistuneena\nammottavaan aukkoon, aikoen päästä läpi, maksoi mitä maksoi.\n\nHän vuoti verta, hänen luunsa rutisivat, mutta ensiksi toinen\nolkapää, sitten toinen käsivarsi pääsi läpi, ja hänen vasen lonkkansa\npuski ikkunanpieltä vastaan. Onnettomuudeksi oikea olkapääkin oli\npuskenut kiinni, niin että kaikki lisäponnistukset olivat ilmeisesti\nturhia.\n\nOsa ruumista vapaassa ilmassa ja ojennettuna virran yläpuolelle,\ntoinen osa vankina, kyljet puserruksissa, Sergei Ladko piankin\nhuomasi tilansa sietämättömäksi. Koska hän ei näin päässyt pakoon,\ntäytyi tuumia toisia keinoja. Kenties hän voisi reväistä pois toisen\nikkunanpielistä ja suurentaa siten läpipääsemätöntä aukkoa.\n\nMutta sitä varten oli päästävä takaisin vankilaan, ja Ladko totesi\ntämän peräytymisen mahdottomaksi. Hän ei voinut päästä eteen- eikä\ntaaksepäin, ja jollei hän huutanut apua, hän oli auttamattomasti\ntuomittu jäämään hirveään asemaansa.\n\nTurhaan hän rimpuili. Ei mikään auttanut. Hän oli takertunut ansaan\nhurjasti puskemalla eteenpäin.\n\nSergei Ladko oli juuri vähän hengähtämässä, kun outo ääni sai\nhänet säpsähtämään. Uusi vaara ilmestyi uhkaamaan. Hänen ovelleen\npysähdyttiin, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut siihen\naikaan vuorokaudesta, siitä saakka kun hänet oli siirretty tähän\nvankikoppiin. Avain etsi haparoiden lukon reikää ja tunkeutui vihdoin\nsiihen...\n\nEpätoivon kannustamana luotsi pingoitti kaikki lihaksensa\nyli-inhimilliseen ponnistukseen.\n\nSillä välin avain ulkopuolella kiertyi lukossa ... veti lukon kielen\nmukanaan ... siirsi sitä ensimmäisen askelen pieliraudasta ulospäin...\n\n\n\n\nLAIN NIMESSÄ\n\n\nAvattuaan oven Striga epäröiden pysähtyi kynnykselle. Kopissa oli\npilkkopimeää. Hän ei erottanut mitään muuta kuin vähemmin pimeän\nneliön, ikkuna-aukon epämääräiset ääriviivat. Nurkassa jossakin kai\nvirui vanki. Häntä ei voinut nähdä.\n\n-- Titsha! huusi Striga kärsimättömällä äänellä. -- Valoa!\n\nTitsha kiiruhti tuomaan lyhdyn, jonka äkkiä luoma lepattava valo\nnäytti kirkastavan huoneen. Silmäiltyään nopeasti ympärilleen\nmolemmat miehet vaihtoivat levottomuutta ilmaisevan katseen. Koppi\noli tyhjä. Lattialla katkottuja köysiä, sinne tänne heiteltyjä\nvaatteita: vangista ei mitään muuta jälkeä.\n\n-- Selitä minulle ... aloitti Striga.\n\nEnnen kuin Titsha vastasi, hän astui ikkunan ääreen ja pyyhkäisi\nsormellaan toista ikkunanpieltä.\n\n-- Paennut, sanoi hän, näyttäen punaista sormeaan.\n\n-- Paennut! toisti Striga ja kirosi.\n\n-- Muttei kauan sitten, jatkoi Titsha. -- Veri on vielä tuoretta.\nSitä paitsi vasta kaksi tuntia sitten toin hänelle hänen\nruoka-annoksensa.\n\n-- Etkä silloin huomannut mitään poikkeavaa?\n\n-- En kerrassaan mitään. Lähtiessäni hän oli köytettynä kuin makkara.\n\n-- Tyhmyri! ärjyi Striga. Titsha levitti käsivartensa, ilmaisten\ntällä liikkeellä selvästi, ettei hän tiennyt, miten karkaaminen oli\nsaattanut tapahtua, ja ettei hän missään tapauksessa ottanut siitä\nvastatakseen. Striga ei hyväksynyt tätä mukavaa tekosyytä.\n\n-- Niin, tyhmyri, toisti hän raivoissaan temmaten seuralaisensa\nkäsistä lyhdyn, jota hän kuljetti pitkin kopin seiniä. -- Sinun olisi\npitänyt tarkastaa vankisi eikä luottaa näennäisyyksiin... Katsohan\ntuota hankauksesta kiilloittunutta rautakiskoa! Siihen hän on\nhangannut poikki köyden, jolla hänen kätensä oli sidottu... Häneltä\non täytynyt mennä siihen päiväkausia... Etkä sinä ole huomannut\nmitään! Kuinka saattaa olla niin typerä!\n\n-- Kas niin! Lopetahan jo! tokaisi vastaan Titsha, joka vuorostaan\nsuuttui. -- Luuletko minua koiraksi? Kun kerran kaikin mokomin\ntahdoit saada köysiin tuon Dragochin, olisit kai hyväksi lopuksi\nsaanut vartioida häntä itse.\n\n-- Parempi olisi ollut, myönsi Striga. -- Mutta ennen kaikkea, oliko\nse mies, joka oli vankinamme, todella Dragoch?\n\n-- Kuka se sitten olisi ollut?\n\n-- Mistä minä tiedän? Voinhan odottaa mitä tahansa, kun näen, millä\ntavalla sinä suoritat sinulle uskotun tehtävän. Tunsitko hänet,\nvangitessasi hänet?\n\n-- En voi väittää tunteneeni häntä, tunnusti Titsha, -- hän oli selin\nminuun...\n\n-- Sepä se!\n\n-- Mutta tunsin ihan hyvin veneen. Se on juuri se, jonka näytit\nminulle Wienissä. Siitä ainakin olen varma.\n\n-- Veneen...! Veneen...! Mutta millainen hän sitten oli, tuo vankisi?\nOliko hän pitkä?\n\nSergei Ladko ja Ivan Striga olivat itse asiassa kutakuinkin\nsamankokoisia. Mutta pitkällään mies näyttää paljon pitemmältä\nkuin seisoessaan, ja Titsha tuskin oli nähnyt luotsia muuten kuin\npitkällään vankilansa lattialla. Ihan hyvässä uskossa hän sen vuoksi\nvastasi:\n\n-- Päätään pitempi sinua.\n\n-- Se ei ole Dragoch! mutisi Striga, joka tiesi olevansa poliisia\npitempi.\n\nHän mietti hetken, sitten hän kysyi:\n\n-- Oliko vanki kenenkään tuttavasi näköinen?\n\n-- Minun tuttavaniko? ihmetteli Titsha. -- Ei ikinä!\n\n-- Eikö hän ollut esimerkiksi ... Ladkon näköinen?\n\n-- No, jopa nyt jotakin! huudahti Titsha. -- Mistä hiton syystä\nluulet Dragochia Ladkon näköiseksi?\n\n-- Entäpä jos vankimme ei ollutkaan Dragoch?\n\n-- Ei hän ole Ladkokaan, jonka minä, lempo soikoon, tunnen siksi\nhyvin, etten hänestä erehdy.\n\n-- Vastaa kuitenkin kysymykseeni, kovisti Striga. -- Oliko hän Ladkon\nnäköinen?\n\n-- Sinä hourit, vakuutti Titsha. -- Ensiksikään vangilla ei ollut\npartaa, mutta Ladkolla on.\n\n-- Parran voi leikata pois, huomautti Striga.\n\n-- Sitä en kiellä... Ja sitten vangilla oli silmälasit.\n\nStriga kohautti olkapäitään.\n\n-- Oliko hän tumma- vai vaaleaverinen? kysyi hän sitten.\n\n-- Tumma, vastasi Titsha hyvin varmasti.\n\n-- Oletko varma siitä?\n\n-- Varma olen.\n\n-- Se ei ole Ladko, mutisi taas Striga. -- Kai se sitten on Ilja\nBrusch...\n\n-- Kuka Ilja Brusch?\n\n-- Kalastaja.\n\n-- Häh! tokaisi Titsha ällistyneenä. -- Mutta jos vanki ei kerran\nollut Ladko eikä Karl Dragoch, niin vähätpä siitä, että hän on\npötkinyt karkuun.\n\nMitään vastaamatta Striga vuorostaan lähestyi ikkunaa. Tutkittuaan\nverijälkiä hän kurottautui ulos ja koetti turhaan tunkea katseillaan\npimeän läpi.\n\n-- Kuinka kauan sitten hän lähti? hän kysyi itsekseen puoliääneen.\n\n-- Ei enempää kuin pari tuntia sitten, sanoi Titsha.\n\n-- Jos hän on laputtanut jo pari tuntia takaperin, hän varmaan on jo\nkaukana! huudahti Striga, joka tuskin sai hillityksi suuttumustaan.\n\nTuumittuaan hetkisen hän lisäsi:\n\n-- Tällä hetkellä ei ole mitään tehtävissä. Yö on liian pimeä. Koska\nlintu on lentänyt tiehensä, niin onnea matkalle. Me taas lähdemme\nliikkeelle vähän ennen aamunkoittoa, niin että pääsemme mitä pikimmin\nBelgradin tuolle puolen.\n\nHän jäi hetkeksi miettimään. Sitten hän mitään lisäämättä lähti\nkopista ja astui sitä vastapäätä olevaan toiseen koppiin.\n\nTitsha kuunteli. Aluksi hän ei kuullut mitään; mutta pian hänen\nkorviinsa kantautui suljetun oven läpi huudahduksia, joiden sävy\nkiihtyi kiihtymistään. Halveksivasti olkapäitään kohauttaen Titsha\npoistui ja meni takaisin vuoteeseensa.\n\nStriga erehtyi arvellessaan turhaksi ryhtyä heti etsiskelyihin, sillä\nkarkuri ei ollut kaukana.\n\nKuullessaan lukossa kiertyvän avaimen äänen Sergei Ladko oli\nepätoivoisesti ponnistaen voittanut esteen. Ensin olkapää, sitten\nlonkka oli liukunut läpi, ja hän oli lentänyt kuin nuoli ulos liian\nahtaasta ikkunasta, pudoten päistikkaa Tonavan veteen, joka oli\navautunut ja taas sulkeutunut äänettömästi. Kun hän, oltuaan vähän\naikaa sukelluksissa, kohosi pinnalle, oli virta vienyt hänet vähän\nmatkan päähän paikasta, johon hän oli pudonnut. Hetkistä myöhemmin\nhän sivuutti proomun peräpuolen, jonka ohi hänen ei tarvinnut uida,\nse kun seisoi etukeula vasten virtaa. Hänen edessään oli tie auki.\n\nHänen ei auttanut epäröidä. Ainoa keino oli antaa virran viedä vielä\njonkin aikaa. Päästyään pois ulottuvilta hän aikoi uida ripeästi\ntoiselle tahi toiselle rannalle. Tosin hän saapuisi sinne alastomana,\nja siitä saattoi johtua suuria lisävaikeuksia, mutta hänellä ei\nollut valinnan varaa. Ennen kaikkea oli päästävä loitolle uivasta\nvankilasta, jossa hän oli viettänyt niin tukalia päiviä. Päästyään\nmaihin hän saisi nähdä, mitä oli tehtävä.\n\nÄkkiä hänen eteensä kohosi toisen aluksen tumma hahmo. Kuinka hän\nliikuttuikaan tuntiessaan sen omaksi ruuhekseen! Se oli sidottu\nproomuun kiinnitettyyn köyteen, jota virran paine piti jännitettynä.\nVaistomaisesti hän tarrautui kiinni peräsimeen ja pysyi hetken\nliikkumatta.\n\nYön hiljaisuudessa hänen korviinsa kantautui ihmisääniä. Hänen\npakoaan koskevista seikoista epäilemättä kiisteltiin. Hän odotti,\nainoastaan pää ulkona mustasta vedestä, joka peitti hänet\nläpinäkymättömällä vaipallaan.\n\nÄänet kovenivat, sitten ne vaikenivat, ja kaikki vaipui jälleen\näänettömyyteen. Sergei Ladko tarttui veneen laitaan, kiskoi itsensä\nhitaasti ylös ja katosi kajuuttaan. Siellä hän, heristäen korviaan,\ntaas kuunteli. Hän ei kuullut enää mitään ympäriltään.\n\nKajuutassa yön pimeys kävi vielä synkemmäksi. Hän haparoitsi kuin\nsokea löytääkseen jälleen tutut esineet. Tuntui siltä, ettei\nmihinkään ollut koskettu. Tuossa olivat hänen kalastusvälineensä;\ntuossa naulassa riippui vielä hylkeennahkalakki, jonka hän itse oli\nsiihen ripustanut. Tässä oikealla oli hänen vuoteensa; vasemmalla se,\njolla Jäger oli niin kauan nukkunut... Mutta miksi vuoteiden alle\nsovitetut kirstut olivat auki? Oliko niiden lukot siis murrettu?\nPimeässä hänen hapuilevat kätensä tunnustelivat näitä vaatimattomia\nrikkauksia... Ei, häneltä ei ollut mitään viety. Liina- ja muut\nvaatteet tuntuivat olevan hyvässä järjestyksessä, kuten hän oli ne\njättänyt. Jopa veitsensäkin hän löysi samasta paikasta, johon hän\noli sen pannut. Tämän veitsen Sergei Ladko avasi ja sitten, ryömien\nvatsallaan ruuhen pohjalla, eteni keulaa kohti.\n\nMikä matka! Korviaan heristäen, silmät turhaan auki pimeässä,\npysähtyen, pidättäen henkeään veden vähänkin loiskahtaessa, hän\ntarvitsi kymmenen minuuttia päästäkseen perille. Vihdoin hän saattoi\nkädellään tarttua köyteen, jonka hän yhdellä tempaisulla leikkasi\npoikki.\n\nKatkaistu köysi pieksi vettä pauhaten. Pamppailevin sydämin\nLadko heittäytyi takaisin ruuheen. Mahdotonta, että niin syvässä\nhiljaisuudessa ei olisi kuullut köyden putoamista.\n\nEi ... ei mikään liikahtanut... Nousten vähitellen taas pystyyn\nluotsi ymmärsi olevansa jo kaukana vihamiehistään. Tuskin\nirtauduttuaan ruuhi oli näet alkanut liukua virtaa alas, ja hetken\nkuluttua oli sen ja proomun välille kohonnut pimeyden ylipääsemätön\nmuuri.\n\nKun Sergei Ladko arveli olevansa niin kaukana, ettei hänen enää\ntarvinnut mitään pelätä, hän tarttui melaan ja lisäsi nopeasti\nvälimatkaa. Silloin vasta hän huomasi värisevänsä vilusta ja ryhtyi\nverhoamaan itseään. Hänen kirstujensa sisältöön ei todellakaan ollut\nkoskettu: hän löysi sieltä helposti tarpeelliset alus- ja muut\nvaatteet. Sitten hän alkoi meloa täysin voimin.\n\nMissä hän oli? Hänellä ei ollut minkäänlaista selkoa siitä. Hän ei\nollut voinut saada mitään tietoja, kuinka kauas oli kulkenut proomu,\njossa hän oli ollut vangittuna. Oliko hänen uiva vankilansa viimeksi\nkulkenut virtaa ylös- vai alaspäin, sitäkään hän ei tiennyt.\n\nJoka tapauksessa hänen oli nyt suunnattava kulkunsa myötävirtaa,\nsillä taholla olivat Rustshuk ja Natsha. Jos häntä oli kuljetettu\ntaaksepäin, ei auttanut muu kuin voittaa kovin ponnistuksin takaisin\nmenetetty aika. Toistaiseksi hän aikoi tehdä venematkaa koko yön,\npäästäkseen niin kauas kuin suinkin tuntemattomista vihamiehistään.\nHän saattoi laskea pimeyttä vielä jatkuvan noin seitsemän tuntia.\nSeitsemässä tunnissa kulkee melkoisen matkan. Päivän tultua hän\npysähtyisi lepäämään ensimmäiseen kaupunkiin, joka tulisi vastaan.\n\nLadko oli melonut voimakkaasti parinkymmenen minuutin ajan, kun\npimeässä kuului kaukaa heikkoa huutoa. Se oli liian epämääräinen,\ntuo kaukainen huuto, jotta olisi voinut sanoa, ilmaisiko se iloa,\nsuuttumusta vai pelkoa. Ja kuitenkin tuo ääni, joka kuului hänen\nkorviinsa taivaanrannan rajamailta, niin epämääräinen kuin se olikin,\ntäytti luotsin sydämen hämärällä levottomuudella. Missä hän ennen\noli kuullut saman äänen? Hän olisi melkein voinut vannoa, että se\noli Natshan ääni... Hän oli lakannut melomasta, heristäen korviaan\nkuulemaan yön tukahdutettuja ääniä.\n\nHuuto ei toistunut. Avaruus oli taas käynyt äänettömäksi ruuhen\nympärillä, jota virta vei hiljaisuudessa... Natsha...! Hänellä oli\nvain tämä nimi mielessään... Ravistaen olkapäitään Sergei Ladko\ntorjui pois tämän hellittämättömän ajatuksen, tämän päähänpiintymän,\nja ryhtyi taas työhön.\n\nAika kului. Saattoi olla sydänyö, kun oikealla rannalla tuli\nepäselvästi näkyviin taloja. Se oli vain kylä, Szlankament-niminen,\njonka Ladko sivuutti tuntematta sitä.\n\nMuutamaa tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, näyttäytyi vuorostaan\ntoinen kyläkunta, Nove Banoveze. Sitäkään hän ei tuntenut, vaan solui\nsen ohi samoin kuin edellisenkin.\n\nSitten, auringon noustessa, rannat taas kävivät autioiksi.\n\nHeti kun valoa oli riittävästi, Ladko kiiruhti korjaamaan pitkän\nvankeusajan hänen naamioituksessaan aikaansaamia vaurioita.\nMuutamassa minuutissa hänen hiuksensa muuttuivat taas mustiksi\njuuresta latvaan asti, partaveitsi sivalsi pois parrantyngät, ja\npilalle vääntyneet silmälasit korvattiin uusilla. Kun se oli tehty,\nhän ryhtyi taas melomaan yhtä väsymättömän reippaasti.\n\nSilloin tällöin hän katsahti taaksensa, mutta ei huomannut mitään\nepäilyttävää. Viholliset olivat varmasti kaukana.\n\nSe tunne, että hän taas oli turvassa, vapautti hänen mielensä\nvälittömimmistä huolista ja salli hänen jälleen ajatella omituista\nasemaansa. Keitä olivat ne vihamiehet, jotka pakottivat hänet\npakenemaan? Mitä he hänestä tahtoivat? Miksi he olivat pitäneet\nhäntä niin monta päivää vallassaan? Kaikki kysymyksiä, joihin\nhänen oli mahdoton vastata. Olivatpa nuo vihamiehet keitä hyvänsä,\njoka tapauksessa heitä täytyi vastedes varoa, ja se huoli tekisi\nharmillisella tavalla vaikeaksi hänen matkansa, ellei hän, huolimatta\nsellaisen toimenpiteen vaaroista, ryhtynyt ensimmäisessä kaupungissa,\njonka likelle hän joutuisi, pyytämään poliisin suojelusta\ntuntemattomia vangitsijoitaan vastaan.\n\nMikä tämä kaupunki olisi? Sitäkään hän ei tiennyt, eikä mikään näillä\nautioilla rannoilla, joilla pitkien välimatkojen päässä toisistaan\noli siellä täällä harvoja ja köyhiä taloryhmiä, ollut omiaan antamaan\nhänelle siitä selvyyttä.\n\nVasta kello kahdeksan ajoissa aamulla tuli näkyviin oikealla\nrannalla korkeita kirkontorneja, samalla kun ruuhen edessä toinen\netäisempi kaupunki kohosi näköpiiriin. Sergei Ladko hykähti ilosta.\nNe kaupungit hän tunsi hyvin. Lähempi oli Semlin, viimeinen Tonavan\nrannalla oleva Itävalta-Unkarin keisarikunnan kaupunki ja suoraan\nhänen edessään, oli Belgrad, Serbian pääkaupunki, joka niinikään\nsijaitsee oikealla rannalla, siinä, missä Save laskee Tonavaan, kun\ntämä ensin on tehnyt jyrkän polven.\n\nNiinpä hän siis vankina ollessaan oli yhä laskenut virtaa alaspäin,\nhänen uiva vankilansa oli tuonut hänet lähemmäksi päämaaliaan.\nTietämättään, hän oli kulkenut enemmän kuin viidensadan kilometrin\nmatkan.\n\nSillä hetkellä Semlin oli hänen pelastuksensa. Siellä hän saisi\napua ja suojelusta niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta olisiko hänen\npyydettävä apua? Jos hän valittaisi, jos hän kertoisi selittämättömän\nseikkailunsa, eikö silloin pantaisi toimeen tutkimusta, jonka uhriksi\nhän ensimmäisenä itse joutuisi? Tahdottaisiin ehkä tietää, kuka hän\noli, mistä hän tuli, minne hän oli menossa, ja saataisiin kenties\npaljastetuksi nimi, jonka hän oli itselleen vannonut aina pitävänsä\nsalassa, kävi miten kävi.\n\nLykäten toistaiseksi päätöksen tekemisen tästä Sergei Ladko joudutti\naluksensa kulkua. Kaupungin tornikellot löivät puoli yhdeksää, kun\nhän kiinnitti veneensä köyden laiturin renkaaseen. Hän rupesi sen\njälkeen nopeasti järjestelemään yhtä ja toista veneessä, ja tutki\nsitten uudelleen kysymystä: puhuako vai olla vaiti? Lopulta hän\npäätti olla puhumatta. Kun asiaa oikein harkitsi, oli parempi olla\nvaiti, mennä kajuuttaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, ja lähteä\nSemlinistä huomaamatta, kuten oli sinne tullutkin.\n\nSilloin neljä miestä ilmestyi laiturille ja pysähtyi ruuhta\nvastapäätä. Nämä miehet hyppäsivät alukseen, ja eräs heistä lähestyi\nSergei Ladkoa, joka hämmästyneenä katseli. Mies kysyi:\n\n-- Tehän olette niin sanottu Ilja Brusch?\n\n-- Olen kyllä, vastasi luotsi, luoden kysyjään levottoman katseen.\n\nMies avasi hiukan päällystakkiaan, näyttääkseen vyöllään olevaa\nUnkarin väreillä varustetun virkavyöhikkönsä.\n\n-- Lain nimessä vangitsen teidät, sanoi hän, koskettaen luotsin\nolkapäätä.\n\n\n\n\nTIEDUSTELUPYYNTÖ\n\n\nKarl Dragoch ei muistanut olleensa koko virka-aikanaan tekemisissä\njutun kanssa, jossa olisi ollut yhtä runsaasti odottamattomia\nkäänteitä ja moinen salaperäisyyden leima kuin tässä Tonavan\nrosvojoukon jutussa. Tämän kaikkia vangitsemisyrityksiä uhmaavan\njoukkueen uskomattomassa liikkuvuudessa, sen kaikkialla läsnäolossa,\nsen kepposten äkillisyydessä oli jo jotakin tavatonta. Ja sen\npäällikkö, kun hänen jäljilleen tuskin oli päästy, muuttui\nmahdottomaksi tavata ja näytti ilkkuvan kaikkia vangitsemiskäskyjä,\njoita häntä vastaan sateli joka taholla.\n\nEnsi hetkellä olisi voinut luulla hänen haihtuneen ilmaan.\nHänestä ei näkynyt jälkeäkään, ei ylä- eikä alaosalla virtaa.\nMerkillistä oli varsinkin se, että Budapestin poliisi, huolimatta\nlakkaamattomasta silmälläpidosta, ei ollut ilmoittanut huomanneensa\nketään hänen näköistään. Kuitenkin miehen kyllä oli täytynyt kulkea\nBudapestin kautta, koskapa hänet jo 31. päivänä elokuuta oli nähty\nDuna Földwarissa, siis lähes yhdeksänkymmentä kilometriä Unkarin\npääkaupunkia alempana. Kun Karl Dragoch ei tiennyt, että kalastajan\nosaa sillä kertaa näytteli Ivan Striga, jolla oli proomu varmana\npakopaikkanaan, hän ei voinut tätä ollenkaan ymmärtää.\n\nSeuraavina päivinä hänen ilmoitettiin näyttäytyneen Szekszardissa,\nVukovarissa, Cserevicsissä ja vihdoin Karlowitzissa. Ilja Brusch\nei piileskellyt. Kaukana siitä, hän sanoi nimensä jokaiselle, joka\ntahtoi sen kuulla, möipä vielä joskus naulan kalojakin. Eräät tosin\nväittivät myös tavanneensa hänet niitä ostamasta, mikä ei voinut olla\ntuntumatta varsin omituiselta.\n\nTuo muka kalastaja osoitti joka tapauksessa pirullista oveluutta.\nVaikka poliisi, saatuaan tiedon hänen näyttäytymisestään, piti kovaa\nkiirettä, se tuli aina liian myöhään. Turhaan poliisi sitten risteili\nvirralla joka suuntaan; se ei sieltä löytänyt pienintäkään jälkeä\nruuhesta, joka näytti kirjaimellisesti haihtuneen ilmaan.\n\nKarl Dragoch oli epätoivoinen kuullessaan, kuinka hänen\nkäskyläistensä yritykset toinen toisensa jälkeen menivät myttyyn.\nVoisiko otus todellakin luiskahtaa hänen käsistään?\n\nKaksi seikkaa oli ainakin varmaa. Ensimmäinen oli se, että tuo muka\npalkinnonsaaja yhä laski virtaa alas. Toisekseen se, että hän näytti\nkarttavan kaupunkeja, joiden poliisivoimaa hän epäilemättä pelkäsi.\n\nKarl Dragoch käski siis lisäämään kahta tehokkaammaksi\npoliisivalvonnan kaikissa vähänkin tärkeissä kaupungeissa Budapestin\nalapuolella, kuten esim. Mohacsissa, Apatinissa ja Neusatzissa. Itse\nhän sijoitti päämajansa Semliniin. Nämä kaupungit olivat siten kaikki\nsalpoina, jotka oli pantu karkurin tielle.\n\nIkävä kyllä roisto ilmiselvästi vain nauroi hänen eteensä kasattujen\nesteitten sarjalle. Samoin kuin oli saatu tietää hänen kulkeneen ohi\nBudapestin alapuolella, samoin todettiin, mutta aina liian myöhään,\nhänen näyttäytyneen Mohacsin, Apatinin ja Neusatzin alapuolella.\nDragoch, vimmastuneena vihasta ja ymmärtäen lyövänsä pöytään\nviimeisen valttinsa, kokosi silloin oikean pikkulaivaston. Hänen\nkäskystään risteili yli kolmekymmentä alusta yöt päivät Semlinin\nalapuolella. Hyvin taitava olisi vastustaja, jos hänen onnistuisi\nläpäistä niiden sankka rivi.\n\nNiin merkittäviä kuin nämä toimenpiteet olivatkin, ei niillä\nkuitenkaan olisi ollut mitään menestystä, jos Sergei Ladko olisi\npysynyt vankina Strigan proomussa. Onneksi Dragochin mielenrauhalle\nei käynyt niin.\n\nSyyskuun kuudes päivä oli kulunut eikä mitään uutta ollut sattunut.\nSeitsemännen päivän aamuhetkinä Dragoch valmistautui palaamaan\nlaivastonsa luo, kun hän näki erään poliisin rientävän luokseen.\nHänen otuksensa oli vihdoinkin saatu kiinni ja juuri teljetty\nSemlinin vankilaan.\n\nKiireesti hän lähti poliisikamariin. Poliisi oli puhunut totta. Tuo\nliiankin kuuluisa Ladko oli todella lukkojen takana.\n\nUutinen levisi salamannopeasti ja pani kaupungin liikkeelle. Muusta\nei puheltu, ja laiturilla seisoskeli koko päivän sankkoja ihmisparvia\nkuulun pahantekijän ruuhen luona.\n\nNämä parvet eivät voineet olla herättämättä huomiota proomussa,\njoka kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki Semlinin ulkopuolitse.\nTämä kaikessa viattomuudessa virtaa alaspäin laskeva proomu kuului\nStrigalle.\n\n-- Mitä Semlinissä on tekeillä? sanoi Striga uskolliselle\nTitshalleen, huomatessaan vilkkaan elämän laiturilla. -- Olisikohan\nse kapinaa?\n\nHän otti avukseen kiikarin, jonka hän, nopeasti sitä käytettyään,\nsiirsi syrjään silmiensä edestä.\n\n-- Piru minut periköön, Titsha, huudahti hän, -- jollei siellä ole\nmeidän otuksemme ruuhi!\n\n-- Niinkö luulet? virkkoi Titsha, tarttuen kiikariin.\n\n-- Minun täytyy saada siitä selko, selitti Striga, näyttäen olevan\nkovasti innoissaan. -- Lähdenpä maihin.\n\n-- Tarttuaksesi satimeen. Oletpa sinä ovela! Jos tuo on Dragochin\nruuhi, niin Dragoch siis on Semlinissä. Sinähän juoksisit suoraan\nsuden suuhun.\n\n-- Oikeassa olet, myönsi Striga, kadoten kajuuttaan. -- Mutta meillä\non varokeinomme.\n\nNeljännestunnin kuluttua hän palasi mestarillisesti naamioituneena.\nHänen leukapartansa oli ajeltu ja korvattu keinotekoisella\nposkiparralla, hiukset oli kätketty peruukin alle, leveä side peitti\nhänen toisen silmänsä, ja hän nojasi raskaasti sauvaan, kuten kovasta\ntaudista juuri noussut mies.\n\n-- Mitä nyt arvelet? kysyi hän hieman itserakkaasti.\n\n-- Mainiota! ihaili Titsha.\n\n-- Kuulehan, jatkoi Striga. -- Minun ollessani Semlinissä te jatkatte\nmatkaanne. Peninkulman tahi parin päässä Belgradin tuolla puolen\nlaskette ankkurin ja odotatte paluutani.\n\n-- Miten pääset sitten takaisin luoksemme?\n\n-- Ole huoletta siitä ja käske Ogulin tulla soutamaan minut maihin\nlauttaveneellä.\n\nSillä välin proomu oli sivuuttanut Semlinin. Noustuaan maihin melko\nkaukana kaupungista Striga palasi pitkin askelin taaksepäin taloja\nkohti. Heti kun hän oli ne saavuttanut, hän hiljensi käyntiään, ja\npujahtaen virran rannalle seisoskeleviin ihmisryhmiin hän halukkaasti\nkuunteli pakinaa, jota pidettiin hänen ympärillään.\n\nHän osasi tuskin odottaa sitä, mitä jutustelu hänelle kertoi. Ei\nkukaan näissä vilkaseleisissä ryhmissä puhunut Dragochista. Ei liioin\nkeskusteltu Ilja Bruschistakaan. Oli puhe vain Ladkosta. Mistä\nLadkosta? Ei rustshukilaisesta luotsista, jonka nimeä Striga oli\nkäyttänyt hyväkseen, kuten on kerrottu, vaan juuri siitä Ladkosta,\njonka hän oli kokonaan tekaissut, pahantekijä Ladkosta, rosvo\nLadkosta eli hänestä itsestään, Strigasta. Hänen oma vangitsemisensa\noli nyt yleisenä puheenaiheena.\n\nHän ei voinut, oikein ymmärtää. Että poliisi erehtyi ja vangitsi\nviattoman syyllisen sijasta, ei ollut mitään kovin kummastuttavaa.\nMutta missä yhteydessä olivat keskenään erehdys, jonka suuruudesta\noli hän paremmin selvillä kuin kukaan muu, ja tuo vene, jota hänen\nproomunsa Vielä eilen oli hinannut perässään?\n\nEhkä näyttää siltä, että hän osoitti heikkoutta lainkaan omistaessaan\nmielenkiintoa tälle kysymyksen puolelle. Pääasiahan oli, että\nahdistettiin toista henkilöä eikä häntä. Niin kauan kuin toista\nepäiltäisiin, ei kenenkään päähän pistäisi välittää hänestä. Sehän\noli tärkeintä. Muulla ei ollut väliä.\n\nTämä olisi ollut ihan totta, ellei hänellä olisi ollut erityisiä\nsyitä haluta tietoja. Kaikista merkeistä päättäen oli luultavaa, että\nvangittu mies ja ruuhen omistaja olivat yksi ja sama henkilö. Kuka\noli tuo tuntematon, joka oltuaan viikon päivät vankina proomussa oli\nniin ystävällisesti sen omistajan sijasta poliisin kynsissä? Striga\nei tosiaankaan aikonut lähteä Semlinistä, ennen kuin oli saanut\nvarmat tiedot tästä asiasta.\n\nHänen täytyi odottaa kärsivällisesti. Tuomari Izar Rona, jonka\najettavana tämä asia oli, ei näyttänyt halukkaalta jouduttamaan\ntutkinnon kulkua. Kului kolme päivää, joina hän ei antanut mitään\nelon merkkiä. Tämä valmistava odotus kuului hänen tavalliseen\nmenetelmäänsä. Hänen mielipiteensä mukaan on erittäin hyvä jättää\nsyytetty ensin taistelemaan yksinäisyyden kanssa. Yksinäisyys on\nsuuri hermovoiman hävittäjä, ja muutamat eristettynä vietetyt päivät\nmasentavat ihmeellisellä tavalla vastustajaa, joka sitten joutuu\ntuomarin eteen.\n\nPari vuorokautta vangitsemisen jälkeen tuomari Izar Rona selitteli\nkantaansa Karl Dragochille, joka oli tullut tiedustelemaan asiaa.\nPoliisi ei voinut muuta kuin hyväksyä esimiehensä teoriat, kuten\ntämän virka-arvon mukaista oli.\n\n-- No niin, herra tuomari, hän uskalsi kysyä, -- milloin aiotte\nryhtyä ensimmäiseen kuulusteluun?\n\n-- Huomenna.\n\n-- Tulen siis huomisiltana tiedustelemaan sen tulosta. Arvelen, että\non tarpeetonta palauttaa muistiinne, mihin epäluulot perustuvat.\n\n-- Tarpeetonta, vakuutti herra Rona. -- Muistan edelliset\nkeskustelumme, ja sitä paitsi muistiinpanoni ovat hyvin täydelliset.\n\n-- Sallinette kuitenkin minun muistuttaa mieleenne, herra tuomari,\ntoivomuksen, jonka olen rohjennut teille lausua.\n\n-- Minkä toivomuksen?\n\n-- Sen, ettei minun tarvitsisi esiintyä tässä jutussa, ei ainakaan\nennen kuin toisin määrätään. Kuten olen teille esittänyt, syytetty\ntuntee minut ainoastaan Jäger-nimisenä. Se saattaa mahdollisesti olla\nmeille eduksi. Kun joudumme oikeuden eteen, minun täytyy tietysti\nilmoittaa todellinen nimeni. Mutta vielä emme ole niin pitkällä, ja\nminusta näyttää rikostoverien etsinnän vuoksi edullisemmalta, ettei\nminua viedä tuleen ennen aikojani...\n\n-- Olkoon menneeksi, lupasi tuomari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKopissa, johon Sergei Ladko oli teljetty, hän odotteli, että hänen\nasiaansa suvaittaisiin ryhtyä käsittelemään. Edellisen seikkailun\njälkeen tämä uusi onnettomuus, jota hänen oli yhtä mahdoton selittää\nkuin toistakaan, ei ollut masentanut hänen mieltään. Yrittämättä\nvangitsemisensa hetkellä vähintäkään vastarintaa hän oli antanut\nviedä itsensä vankilaan, tehtyään turhaan kysymyksen, joka oli\njätetty vastausta vaille. Mitäpä hänellä muuten oli pelättävää? Tämä\nvangitseminen johtui ehdottomasti erehdyksestä, joka selviäisi, niin\npian kuin häntä kuulusteltaisiin.\n\nIkävä kyllä, hän sai kauan odottaa ensimmäistä kuulustelua. Sergei\nLadko, jota pidettiin mitä ankarimmin eristettynä, oli yöt päivät\nyksin kopissaan, jonne silloin tällöin eräs vartija tuli salavihkaa\nkurkistamaan sisään oveen puhkaistusta reiästä. Toivoiko tämä\nvartija, totellen tuomari Izar Ronan käskyjä, saavansa todeta\neristysmenetelmän yhä tuntuvampia vaikutuksia? Siinä tapauksessa hän\nvarmaankaan ei poistunut tyytyväisenä. Tunnit ja päivät kuluivat,\neikä mikään vangin käytöstavassa ilmaissut muutosta hänen sisimmissä\najatuksissaan. Tuolilla, kädet nojattuina polviin, silmät maahan\nluotuina, kasvoilla kylmäkiskoinen ilme, hän näytti olevan syvissä\nmietteissä, pysyi melkein kokonaan liikkumatta eikä osoittanut\nmitään malttamattomuuden merkkejä. Ensi minuutista alkaen Sergei\nLadko oli päättänyt pysyä levollisena, eikä mikään saisi häntä\nsiitä päätöksestä luopumaan. Todetessaan kuitenkin ajan kuluvan,\nhän lopulta alkoi kaivata uivaa vankilaansa, joka ainakin vei häntä\nlähemmäksi Rustshukia.\n\nKolmantena päivänä -- se oli syyskuun kymmenes -- hänen ovensa\nvihdoinkin avattiin, ja hänen käskettiin lähteä kopistaan.\nNeljän sotamiehen ympäröimänä, joilla kaikilla oli painetit\nkiväärinpiipuissa, hän marssi pitkän käytävän läpi, laskeutui\nloppumattomia portaita alas ja meni sitten kadun poikki. Sen\ntoisella puolella hän astui raastupaan, joka oli rakennettu\nvankilaa vastapäätä. Kadulla kuhisi rahvasta, joka tungeskeli\npoliisien takana. Vangin ilmestyessä näkyviin kuului hurjia huutoja\nväkijoukosta, joka halusi ilmaista vihansa pelättyä ja niin kauan\nrankaisematta jäänyttä pahantekijää kohtaan. Mitä tunteita lieneekin\nliikkunut Sergei Ladkon povessa hänen nähdessään olevansa moisen\nansaitsemattoman herjauksen kohteena, hän ei mitenkään niitä\nnäyttänyt. Lujin askelin hän astui raastupaan ja odotettuaan jälleen\nseisoi vihdoinkin tuomarinsa edessä.\n\nHerra Izar Rona, pieni raihnainen mies, vaaleaverinen,\nharvapartainen, sapenkarvaisen kelmeä-ihoinen, oli tarmokkaasti\ntoimiva virkamies. Jyrkänvarmana väitteissään ja häikäilemätön\nkieltäessään jotakin hän kävi vastustajansa kimppuun ilkeämielisin\nletkauksin, haluten pikemminkin herättää pelkoa kuin saavuttaa\nluottamusta.\n\nTuomarin viittauksesta vartijat olivat poistuneet. Seisten keskellä\nhuonetta Sergei Ladko odotti, että tuomari suvaitsisi kuulustella\nhäntä. Eräässä nurkassa istui kirjuri, valmiina kirjoittamaan.\n\n-- Istuutukaa, sanoi tuomari tylyllä äänellä.\n\nLadko totteli. Tuomari jatkoi:\n\n-- Nimenne?\n\n-- Ilja Brusch.\n\n-- Kotipaikkanne?\n\n-- Szalka.\n\n-- Ammattinne?\n\n-- Kalastaja.\n\n-- Valehtelette, julisti tuomari, tarkaten katseellaan syytettyä.\n\nLievä puna levisi Sergei Ladkon kasvoille, ja hänen silmistään\nvälähti salama. Hän pakottautui kuitenkin levolliseksi ja pysyi\nääneti.\n\n-- Valehtelette, toisti herra Rona. -- Nimenne on Ladko;\nkotipaikkanne Rustshuk.\n\nLuotsi säpsähti. Hänen todellinen henkilöllisyytensä oli siis saatu\ntietää. Kuinka se oli ollut mahdollista? Sillä välin tuomari, jolta\nsyytetyn säpsähtäminen ei ollut jäänyt huomaamatta, jatkoi purevalla\näänellä:\n\n-- Teitä syytetään kolmesta tavallisesta varkaudesta,\nyhdeksästätoista pahemmanluontoisesta varkaudesta, -- joissa\nraskauttavana asianhaarana on murto, kolmesta murhasta ja kuudesta\nmurhayrityksestä; mainitut rikokset on tehty harkiten, vajaan kolmen\nvuoden kuluessa. Mitä teillä on siihen sanottavaa?\n\nÄllistyneenä luotsi oli kuunnellut tätä uskomatonta sarjaa. Kuinka!\nTuo sekaannus, jota hän oli pelännyt kuullessaan Jägerin suusta\nkammottavan kaimansa olemassaolosta, tuo sekaannus oli siis todella\ntapahtunut. Vastikään hän oli aikonut tunnustaa olevansa Sergei\nLadko ja rukoilla tuomaria pitämään sen salassa. Nyt hän ymmärsi,\nettä sellaisesta tunnustuksesta olisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä.\nJuuri häntä, Sergei Ladkoa Rustshukista, eikä ketään toista,\nsyytettiin tuosta hirvittävästä rikosten sarjasta. Vaikkapa hänen\nhenkilöllisyytensä todettaisiinkin, hän saisi epäilemättä lopulta\nosoitetuksi olevansa viaton. Mutta kuinka paljon aikaa siihen menisi?\nEi, parempi oli näytellä loppuun saakka kalastaja Ilja Bruschin osaa,\nkoska Ilja Brusch oli viattoman miehen nimi.\n\n-- Te erehdytte, vastasi hän varmalla äänellä. -- On muuten varsin\nhelppo saada se teille todistetuksi.\n\n-- Se tehtäköön sittemmin, sanoi tuomari, merkiten jotakin muistiin.\n-- Sillä välin teen teille selkoa muutamista syytöksistä, joiden\nkohteena olette.\n\nSergei Ladko kävi tarkkaavammaksi. Oli päästy mielenkiintoisimpaan\nkohtaan.\n\n-- Toistaiseksi, alkoi tuomari, -- jätämme syrjään suurimman osan\nrikoksista, joista teitä syytetään, ja kiinnitämme huomiota vain\nvereksimpiin; ne on tehty sillä matkalla, jonka kuluessa teidät\nvangittiin.\n\nHengähdettyään tuomari Rona jatkoi:\n\n-- Teistä on tehty ensi kerran ilmoitus Ulmissa. Ulmiin siis\nsijoitamme tämän matkan alkukohdan.\n\n-- Anteeksi, herra tuomari, keskeytti Sergei Ladko vilkkaasti. --\nMatkani oli alkanut hyvän aikaa ennen Ulmiin tuloani, koska sain\nkaksi palkintoa Sigmaringenin kalastuskilpailussa ja sen jälkeen\nkuljin virtaa ylöspäin Donaueschingeniin asti.\n\n-- On kyllä aivan totta, vastasi tuomari, -- että eräs Ilja Brusch\non julistettu palkinnonsaajaksi Tonavan Liiton toimeenpanemassa\nkalastuskilpailussa Sigmaringenissä ja että tämä Ilja Brusch on nähty\nDonaueschingenissä. Mutta te olitte kai jo Sigmaringenissä omaksunut\nlainanimen tahi sitten rupesitte mainituksi Ilja Bruschiksi hänen\nkulkiessaan Donaueschingenistä Ulmiin. Sen seikan kyllä selvitämme\naikanaan, olkaa huoletta.\n\nSilmät suurina hämmästyksestä Sergei Ladko kuunteli kuin unessa näitä\ntuulesta temmattuja päätelmiä. Olipa vähällä, ettei tuota kuviteltua\nIlja Bruschia luettu hänen uhriensa joukkoon! Viitsimättä vastata hän\nkohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, kun tuomari, katsoen häntä\nsuoraan silmiin, äkkiä muitta mutkitta kysyi häneltä:\n\n-- Mitä varten menitte Wienissä viime elokuun 26. päivänä juutalaisen\nSimon Kleinin luo?\n\nVastoin tahtoaan Sergei Ladko säpsähti toistamiseen. Tuokin käynti\nsiis tunnettiin! Tosin siinä ei ollut mitään pahaa, mutta jos sen\ntunnusti, niin tunnusti samalla henkilöllisyytensä, ja koska hän oli\npäättänyt kieltää sen, hänen oli pakko edelleen pysyä valitsemallaan\ntiellä.\n\n-- Simon Klein? toisti hän kysyvän näköisenä, ikään kuin ei olisi\nymmärtänyt.\n\n-- Kiellättekö? virkkoi tuomari. -- Sitä juuri odotinkin. Minun\non siis teille ilmoitettava, että mennessänne juutalaisen Simon\nKleinin luo, ja näin sanoessaan tuomari nousi puoliksi istuimeltaan,\nantaakseen sanoilleen musertavamman painokkuuden, -- menitte sopimaan\njoukkueenne tavallisen tavarainkätkijän kanssa.\n\n-- Joukkueen? toisti luotsi typertyneenä.\n\n-- Mutta sehän on totta, oikaisi tuomari ivallisesti, -- tehän ette\ntiedä, mitä tarkoitan, tehän ette kuulu mihinkään joukkueeseen, tehän\nette ole Ladko, vaan itse asiassa vaaraton onkimies nimeltä Ilja\nBrusch. Mutta jos nimenne todella on Ilja Brusch, niin miksi sitten\npiileskelette?\n\n-- Minäkö piileskelen?\n\n-- Totta maar, siltä minusta näyttää, vastasi tuomari Izar Rona, --\nmitä se on muuta kuin piileskelemistä, kun kätkee mustien silmälasien\ntaakse silmät, jotka näyttävät mitä parhailta -- niin tottakin,\nolkaapa hyvä ja ottakaa ne pois, nuo silmälasit! -- ja värjää\nmustiksi hiukset, jotka luonnostaan ovat vaaleat?\n\nSergei Ladko masentui.\n\nPoliisilla oli tarkat tiedot, ja ansa kiristyi hänen ympärilleen.\nTuomari Rona ei ollut huomaavinaan hänen levottomuuttaan, vaan ajoi\nedelleen voitokasta asiaansa:\n\n-- Kas, kas, jopa taidatte talttua, miekkoseni. Ette tiennyt meidän\npäässeen niin pitkälle ... mutta minä jatkan. Ulmissa olitte ottanut\nmukaanne matkustajan.\n\n-- Niin, vastasi Sergei Ladko.\n\n-- Mikä hänen nimensä oli?\n\n-- Herra Jäger.\n\n-- Aivan oikein. Tahtoisitteko sanoa minulle, miten hänen on käynyt,\nsen herra Jägerin?\n\n-- Sitä en tiedä. Hän lähti luotani keskellä maaseutua, lähellä\nIpolyn liittymistä Tonavaan. Hämmästyin kovin, kun en enää tavannut\nhäntä, palatessani alukseen.\n\n-- Palatessani, sanotte. Olitteko sitten poistunut? Mihin olitte\nmennyt?\n\n-- Erääseen lähellä olevaan kylään, hankkimaan vähän\nsydämenvahvistusta matkustajalleni.\n\n-- Oliko hän sitten sairas?\n\n-- Hyvin sairas. Hän oli ollut tosiasiassa hukkumaisillaan virtaan.\n\n-- Ja te pelastitte hänet, minä otaksun.\n\n-- Kukapa muu sen olisi tehnyt, kun siinä ei ollut paikalla muita\nkuin minä?\n\n-- Hm! hymähti tuomari vähän vähemmän jyrkkänä.\n\nMutta sitten hän kävi taas ivalliseksi ja jatkoi:\n\n-- Varmaankin te luulette liikuttavanne mieltäni tällä\nhengenpelastusjutulla?\n\n-- Minäkö? vastusteli Ladko. -- Te kysytte, minä vastaan. Siinä\nkaikki.\n\n-- Hyvä on, päätti tuomari. -- Mutta sanokaahan: ennen sitä ette kai\nkoskaan poistunut ruuhestanne, vai kuinka?\n\n-- Yhden ainoan kerran, mennäkseni kotiini Szalkaan.\n\n-- Voisitteko tarkalleen sanoa minulle tämän retken päivämäärän.\n\n-- Miksikä en, kun vähän muistelen.\n\n-- Minä autan teitä. Eiköhän se ollut elokuun 28. ja 29. päivän\nvälisenä yönä?\n\n-- Saattaa kyllä olla.\n\n-- Ettekö kiellä sitä?\n\n-- En.\n\n-- Myönnättekö sen?\n\n-- Jos niin tahdotte.\n\n-- Olemme yhtä mieltä... Onhan Szalka, muistaakseni, Tonavan\nvasemmalla rannalla? kysyi herra Rona vähän tyhmän näköisenä.\n\n-- Kyllä on.\n\n-- Ja tuona elokuun 28. ja 29. päivän välisenä yönä oli aika pimeä,\nmuistaakseni.\n\n-- Hyvin pimeä. Hirveä ilma.\n\n-- Siitä saa selityksensä, että erehdyitte. Ihan luonnollisen\nerehdyksen johdosta, te, luullen laskevanne maihin vasemmalle\nrannalle, nousittekin maihin oikealla rannalla.\n\n-- Oikeallako rannalla?\n\nTuomari Izar Rona nousi nyt seisomaan ja lausui katsoen syytettyä\nsuoraan silmiin:\n\n-- Niin, oikealla rannalla, juuri kreivi Hagenaun huvilaa vastapäätä.\n\nSergei Ladko etsiskeli tosiasioita muistojensa joukosta. Hagenau? Hän\nei tuntenut sitä nimeä.\n\n-- Te olette perin taitava, selitti tuomari, pettyneenä\npeloitusyrityksessään. -- On siis selvää, että kuulette ensi\nkertaa lausuttavan kreivi Hagenaun nimen, ja että, jos elokuun 28.\nja 29. päivän välisenä yönä hänen huvilansa ryöstettiin ja sen\nvartijaa, Kristian Höhliä pahasti haavoitettiin, se tapahtui teidän\ntietämättänne. Mitä hittoja minä ajattelinkaan? Kuinka te tuntisitte\nnämä rikokset, jotka on tehnyt eräs Ladko?\n\nLadko, lempo soikoon, eihän se ole teidän nimenne!\n\n-- Nimeni on Ilja Brusch, vakuutti luotsi vähemmän varmalla äänellä\nkuin ensi kerralla.\n\n-- Oikein, oikein! Sehän on tietty ... mutta jos nimenne ei ole\nLadko, niin miksi sitten katositte juuri tämän rikoksen tapahduttua\nettekä ilmestynyt näkyviin ennen kuin melkoisen matkan päässä sen\ntapahtumapaikasta, silloinkin hyvin vaatimattomasti? Miksei teitä ole\nnähty, vaikka ennen näyttäydyitte niin auliisti, ei Budapestissä,\nei Neusatzissa eikä missään vähänkään tärkeässä kaupungissa? Miksi\nmoisella tavalla luovuitte esiintymästä kalastajana. Joskus jopa\nostitte kaloja kylistä, joihin suostuitte pysähtymään?\n\nTämä kaikki oli hepreaa onnettomalle luotsille. Jos hän oli kadonnut,\nniin se oli tapahtunut ihan vastoin hänen tahtoaan. Eikö häntä tuosta\nelokuun 28. ja 29. päivän välisestä yöstä alkaen ollut yhtä mittaa\npidetty vankina? Mitä kummaa oli niin ollen siinä, että hän oli\nkadonnut? Kummallista päinvastoin oli se, että kukaan voi väittää\nnähneensä hänet.\n\nAinakin tämä erehdys olisi helppo korjata. Ei tarvitsisi muuta kuin\nkertoa vilpistelemättä se käsittämätön seikkailu, jonka uhrina\nhän oli ollut. Oikeus olisi kenties tarkkanäköisempi, ja ehkä sen\nonnistuisi selvittää tämän sekavan vyyhden langat. Sergei Ladko oli\nvarmasti päättänyt kertoa asian ja odotti kärsimättömästi, että\ntuomari Rona sallisi hänelle suunvuoron. Mutta tuomari oli päässyt\ntäyteen vauhtiin. Hän käveli nyt edestakaisin työhuoneessaan ja\npaiskeli vangille vasten naamaa sarjan todisteita, joita hän piti\npätevinä.\n\n-- Jos ette ole Ladko, jatkoi hän yhä kiihkeämmin, -- kuinka sitten\non selitettävä, että kreivi Hagenaun huvilan ryöstön jälkeen, joka\nonnettomuudeksi sattui tapahtumaan juuri silloin, kun te olitte\nlähtenyt ruuhestanne, tehtiin varkaus, vain tavallinen varkaus sillä\nkertaa, Szuszekissa syyskuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä, jonka te\nihan varmasti vietitte sitä kylää vastapäätä? Jos ette ole Ladko,\nniin mitä tekemistä ruuhessanne oli sillä valokuvalla, jonka vaimonne\nNatsha Ladko oli osoittanut miehelleen?\n\nSillä kertaa tuomari Rona osui oikeaan, ja viimeksi mainittu todiste\noli todella tepsivä. Musertuneena luotsi painoi päänsä alas, ja\nsuuria hikipisaroita norui hänen otsalleen.\n\nSillä välin tuomari jatkoi kovemmalla äänellä:\n\n-- Jos ette ole Ladko, niin minkä tähden se valokuva toimitettiin\npois sen jälkeen, kun tunsitte olevanne uhattuna? Se valokuva oli\nkirstussanne, tarkemmin sanoen oikeanpuolisessa kirstussanne.\nSitä ei ole siellä enää. Sen siellä olo oli syytös teitä vastaan;\nsen katoaminen todistaa teidät syylliseksi. Mitä teillä on siihen\nsanottavana?\n\n-- Ei mitään, mutisi Ladko kaiuttomalla äänellä. -- En käsitä\nensinkään, mitä minulle tapahtuu.\n\n-- Tulette sen käsittämään varsin hyvin, jos tahdotte nähdä sen\nvaivan. Tällä kertaa lopetamme tämän mielenkiintoisen keskustelun.\nTeidät viedään takaisin koppiinne, jossa teillä on runsaasti aikaa\nantautua mietiskelyyn. Toistakaamme sitä ennen pääkohdittain\ntämänpäiväisen kuulustelun sisällys. Te väitätte että nimenne on\nIlja Brusch, saaneenne palkinnon Sigmaringenin kalastuskilpailuissa,\nasuvanne Szalkassa, käyneenne kotonanne Szalkassa elokuun 28. ja 29.\nvälisenä yönä. Nämä kohdat tullaan tarkistamaan. Minä puolestani\nväitän että nimenne on Ladko, että asuinpaikkanne on Rustshuk,\nettä elokuun 28. ja 29. välisenä yönä, te lukuisten rikostoverien\navustamana ryöstitte kreivi Hagenaun huvilan ja syyllistyitte\nmurhayritykseen vartija Höhliä vastaan, että erään Kellermann-nimisen\nhenkilön asunnossa Szuszekissa syyskuun 5. ja 6. välisenä yönä\ntapahtunut varkaus on luettava teidän vastattaviinne, että joukko\nmuita varkauksia ja murhia, jotka on tehty Tonavan rantaseuduilla,\non niinikään pantava teidän tiliinne. Näiden rikosten tutkiminen on\nalkanut. Todistajia haastetaan. Teidät ja heidät tullaan asettamaan\nvastakkain... Tahdotteko allekirjoittaa kuulustelunne...? Ettekö...?\nKuten haluatte...! Vartijat, viekää syytetty takaisin!\n\nPalatessaan vankilaansa Sergei Ladkon täytyi taas kulkea väkijoukon\nkeskitse ja vielä kerran kuulla sen vihamielisiä huutoja. Rahvaan\nsuuttumus näytti yltyneen kuulustelun kuluessa, ja poliisin oli vähän\nvaikea varjella häntä.\n\nTämän kirkuvan väkijoukon eturivissä näkyi Ivan Striga. Hän ahmi\nsilmillään henkilöä, joka niin hyväntahtoisesti oli hänen sijallaan.\nLuotsi meni ohi parin metrin päässä hänestä, ja hän saattoi nähdä\nLadkon ihan esteettömästi. Mutta hän ei tuntenut tuota parratonta,\nruskeatukkaista miestä, jonka kasvoja koristivat mustat silmälasit.\nHän puolestaan oli yhtä ymmällä kuin ennenkin.\n\nStriga poistui mietteisiinsä vaipuneena muun väkijoukon mukana,\nkun vankilan ovet taas suljettiin. Totta tosiaan, hän ei tuntenut\nvangittua miestä. Missään tapauksessa se ei ollut Dragoch eikä Ladko.\nJa mitäpä hän niin ollen välitti siitä, oliko se Ilja Brusch vai\njoku muu. Olkoonpa syytetty kuka hyvänsä, pääasia oli, että hän veti\noikeuden huomion puoleensa. Strigalla ei ollut enää mitään syytä\nviipyä Semlinissä. Niinpä hän päättikin lähteä jo seuraavana päivänä\ntakaisin proomuunsa.\n\nMutta herättyään ja luettuaan sanomalehtiä hän muutti mieltään.\nLadkon jutun käsittely pidettiin mitä ankarimmin salassa, ja se\noli sanomalehdille pakottava haaste kaikin keinoin koettaa päästä\nsalaisuuksien perille. Se olikin niille onnistunut. Runsas oli niiden\nhankkimien uutisten sato.\n\nLehdet kertoivat itse asiassa jotenkin tarkasti ensimmäisen\nkuulustelun kulun varustettuna lisähuomautuksin, jotka eivät\njuuri olleet suosiollisia syytetylle. Yleensä ne kummastelivat,\nkuinka itsepintaisesti tämä piti kiinni väitteestään, että hän\noli yksinkertaisesti vain kalastaja nimeltä Ilja Brusch ja asui\nyksin pienessä Szalkan kaupungissa. Mitä etua hänellä saattoi olla\nsiitä, että hän piti kiinni moisesta väitteestä, jonka heikkous\noli ilmeinen. Lehtien tietämän mukaan tutkintotuomari herra Izar\nRona oli jo lähettänyt Graniin tiedustelunpyynnön. Muutamassa\npäivässä joku oikeuden virkamies siis lähtisi Szalkaan ja panisi\nsiellä toimeen tutkinnon, josta olisi tuloksena, että syytetyn\nväitteet kumottaisiin. Ilja Bruschia etsittäisiin, ja hänet kyllä\nlöydettäisiin ... jos häntä ollenkaan oli olemassa, mikä lopulta oli\nhyvin epäilyksen alaista.\n\nTämä uutinen muutti Strigan tuumat. Hänen lukiessaan oli merkillinen\najatus johtunut hänen mieleensä, ja se ajatus lujittui hänen\nluettuaan loppuun. Tietysti oli perin hyvä, että oikeuden kynsissä\noli viaton henkilö. Mutta vielä parempi olisi, että tämä pysyisi sen\nkynsissä. Mitä sitä varten olisi tehtävä? Toimitettava oikeudelle\ntoinen, ilmielävä Ilja Brusch, joka olemassaolollaan todistaisi\npetkuttajaksi sen Ilja Bruschin, jota pidettiin vangittuna\nSemlinissä. Tämä raskauttava seikka tulisi lisäksi niihin, joita jo\ntäytyi olla tiedossa häntä vastaan, koskapa hänet oli vangittu. Se\nkenties riittäisi aiheuttamaan hänen lopullisen tuomitsemisensa,\nsuureksi eduksi oikealle syylliselle.\n\nVitkastelematta Striga lähti kaupungista. Mutta hän ei palannutkaan\nproomuunsa, vaan käänsi päinvastoin sille selkänsä. Ajaen hyvää\nkyytiä rattailla hän matkusti rautatielinjalle, jota pitkin hän aikoi\ntäyttä vauhtia kiitää Budapestiä ja pohjoista kohti.\n\nSillä välin Sergei Ladko, pysyen tapansa mukaan liikkumattomana,\nlaski alakuloisena ajan kulkua. Hän oli ensi kertaa palannut\ntuomarin puheilta pelästyneenä niistä vakavista epäluuloista, joiden\nkohteena häntä pidettiin. Tietysti hänen ehdottomasti onnistuisi\ntodistaa viattomuutensa. Mutta se kysyisi häneltä epäilemättä\npaljon kärsivällisyyttä, sillä hän ei voinut olla huomaamatta,\nettä näennäisiä todistuksia oli häntä vastaan ja oikeuden laatima\nolettamuksien rakennelma oli järjellisesti kokoonpantu.\n\nPelkistä epäluuloista on kuitenkin pitkä matka varsinaisiin,\ntodistuksiin, eikä todistuksia ikinä saataisi kootuksi häntä vastaan.\nAinoa hänen kannaltaan pelottava todistaja, sekin vain sen suhteen,\nmikä koski hänen nimensä salaisuutta, oli juutalainen Simon Klein.\nMutta Simon Klein, joka oli arka ammattikunniastaan, ei luultavasti\nikinä suostuisi sitä tunnustamaan. Tarvitsiko sitä paitsi edes panna\nvastakkain häntä ja hänen entistä wieniläistä kirjeenvaihtajaansa?\nTuomarihan oli selittänyt aikovansa hankkia tarkempia tietoja\nSzalkasta. Nämä tiedot olisivat varmasti mitä parhaita; niistä olisi\nilmeisesti seurauksena vangitun vapauttaminen.\n\nKului useampia päiviä, joiden aikana Sergei Ladko yhä kiihkeämmin\nseuloi ajatuksiaan. Eihän Szalka ollut kaukana, eikähän tietojen\nsaamiseen tarvittu niin pitkää aikaa. Seitsemäs päivä hänen\nensimmäisestä kuulustelustaan oli kulumassa, kun hänet uudelleen\nvietiin tuomari Ronan työhuoneeseen.\n\nTuomari istui kirjoituspöytänsä ääressä ja näytti olevan hyvin\nkiireisessä työssä. Kymmenen minuutin ajan hän antoi luotsin seistä\nja odottaa, aivan kuin ei olisi huomannut hänen läsnäoloaan.\n\n-- Olemme saaneet vastauksen Szalkasta, hän sanoi vihdoin\nvälinpitämättömällä äänellä, kohottamatta edes katsettaan vankiin,\njota hän salakavalasti piti silmällä alas luotujen silmäripsiensä\nlomasta.\n\n-- Ahaa! virkkoi Sergei Ladko tyytyväisenä.\n\n-- Te olitte oikeassa, jatkoi sillä välin herra Rona. -- Szalkassa on\ntodellakin Ilja Brusch-niminen henkilö, jolla on mitä paras maine.\n\n-- Ahaa! virkkoi toistamiseen luotsi, joka jo näki vankilansa oven\navattuna edessään.\n\nTekeytyen vielä kylmäkiskoisemmaksi ja näyttämättä antavan asialle\nvähintäkään merkitystä tuomari mutisi:\n\n-- Granin poliisikomisaarilla, joka sai tehtäväkseen tiedustelun\ntoimittamisen, oli onni saada puhutella häntä itseään.\n\n-- Häntä itseäänkö? toisti Sergei Ladko ymmällään.\n\n-- Häntä itseään, vakuutti tuomari.\n\nSergei Ladko luuli näkevänsä unta. Kuinka oli voitu Szalkasta löytää\ntoinen Ilja Brusch?\n\n-- Se on mahdotonta, herra, sopersi hän. -- Siinä on tapahtunut\nerehdys.\n\n-- Päättäkää itse, vastasi tuomari. -- Tässä on Granin\npoliisikomisaarin virkakirje. Siitä käy selville, että tämä\nvirkamies, suostuen tiedustelupyyntöön, jonka hänelle lähetin,\nlähti 14. päivänä syyskuuta Szalkaan ja meni erääseen taloon, joka\nsijaitsee Hinaustien ja Budapestintien kulmassa... Senhän osoitteen\nte ilmoititte? kysyi tuomari, keskeyttäen puheensa.\n\n-- Niin, herra tuomari, vastasi Sergei Ladko hajamielisen näköisenä.\n\n-- ... Budapestintien kulmassa, jatkoi herra Rona, -- Mainitussa\ntalossa hänet otti vastaan herra Ilja Brusch omassa persoonassaan\nja mainittu Brusch selitti vastikään palanneensa jotensakin kauan\nkestäneeltä matkalta. Komisaari lisää, että tiedot, joita hän\nSzalkassa sai kootuksi Ilja Bruschista, ovat omansa todistamaan\nhänet täysin kunnialliseksi mieheksi ja ettei kellään muulla Szalkan\nasukkaalla ole sitä nimeä... Onko teillä jotakin sanottavaa? Olkaa\nhyvä, älkää arastelko.\n\n-- Ei, herra, sopersi Sergei Ladko, joka luuli tulevansa hulluksi.\n\n-- Niinpä on siis aluksi tämä kohta selvitetty, päätti tyytyväisenä\ntuomari Rona katsellen vankiansa kuin kissa hiirtä.\n\n\n\n\nTAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ\n\n\nToisen kuulustelunsa päätyttyä Sergei Ladko palasi koppiinsa\nkäsittämättä mistään mitään. Hän oli tuskin kuullut tuomarin\nkysymyksiä, sen jälkeen kun tiedustelupyyntöä koskeva välikohtaus\noli päättynyt. Hän oli vastaillut enää vain tylsistyneen näköisenä.\nSe, mitä hänelle tapahtui, meni hänen ymmärryksensä rajojen yli.\nMitä hänestä lopulta tahdottiin? Salaperäisten vihamiesten mukaansa\nraastamana, sitten teljettynä vankeuteen erääseen proomuun, hän sai\ntakaisin vapautensa vain menettääkseen sen heti uudelleen ja nyt\ntavattiin Szalkasta toinen Ilja Brusch, siis toinen hän itse, hänen\nomasta talostaan...! Sehän oli kuin noituutta!\n\nHän oli typertynyt, melkein mieletön tästä käsittämättömien tapausten\nsarjasta; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut ylivoimaisten ja\nvihamielisten mahtien leikkikaluna, vastustamattomasti vedettynä\ntahdottomaksi ja turvattomaksi uhriksi hirvittävän koneiston\nrattaisiin, jonka nimi on oikeus.\n\nTämän mielenmasennuksen hänen kasvonsa ilmaisivat niin selvästi,\nettä eräs häntä saattavista vartijoistakin liikuttui, vaikka pitikin\nvankia mitä inhoittavimpana rikoksentekijänä.\n\n-- Eivätkö asiat siis käykään mielenne mukaisesti, toveri? kysyi tämä\ninhimillisen kurjuuden näkemiseen tympääntynyt virkailija, pannen\nääneensä jonkinlaista lohduttamisen halua.\n\nMutta se oli sama kuin jos olisi puhunut kuurolle.\n\n-- Kas niin! jatkoi myötätuntoinen vartija; -- täytyy malttaa\nmielensä. Tuomari Rona ei ole mikään häijyläinen, ja kaikki järjestyy\nkenties paremmin kuin luulettekaan... Sillä välin jätän teille\ntämän... Siinä on puhe kotimaastanne. Se suuntaa huomionne toisaalle.\n\nVanki pysyi liikkumattomana. Hän ei kuunnellut.\n\nEi hän myöskään kuullut, kuinka ovi ulkopuolelta pantiin salpaan,\neikä liioin nähnyt sanomalehteä, jonka vartija, rikkoen pahaa\ntarkoittamatta sen ankaran eristyksen, jossa hänen vankiaan oli\npidettävä, mennessään oli jättänyt pöydälle.\n\nTunnit kuluivat. Päivä päättyi, sitten yö, ja tuli uusi aamu.\nLuhistuneena tuoliinsa Sergei Ladko ei tiennyt ajan kulusta mitään.\n\nMutta kun kirkastuva päivä loi valonsa hänen kasvoilleen, hän\nnäytti nousevan lamaannuksen tilastaan. Hän avasi silmänsä ja loi\nharhailevan katseen ympäri koppiansa. Ensimmäinen esine, jonka hän\nsilloin huomasi, oli myötätuntoisen vartijan edellisenä päivänä\npöydälle jättämä sanomalehti.\n\nLehti oli yhä pöydällä, ja siitä näkyi suurin lihavin kirjaimin\nnimen alle painettu reunaotsikko: \"Joukkomurhat Bulgariassa\". Siihen\nSergei Ladkon silmät ensiksi sattuivat. Hän säpsähti ja tarttui\nkuumeenomaisesti sanomalehteen. Hänen tajuntansa valo oli jälleen\nvirinnyt. Hänen silmänsä salamoivat hänen jatkaessaan lukemistaan.\n\nTapahtumat, joista hän siten sai tiedon, olivat samalla hetkellä\npohdittavina koko Euroopassa ja nostattivat siellä kuuluville yleisen\npaheksumishuudon. Sittemmin ne ovat siirtyneet historiaan, jossa ne\neivät juuri ole kunniakkaimpana lehtenä.\n\nKuten tämän kertomuksen alussa on huomautettu, siihen aikaan oli koko\nBalkanin seutu kuohumistilassa. Jo kesällä vuonna 1875 Herzegovina\noli noussut kapinaan, eivätkä sitä vastaan lähetetyt turkkilaisten\njoukot voineet pakottaa sitä alistumaan. Toukokuulla 1876, kun\nBulgaria vuorostaan oli tehnyt kapinan, Turkki vastasi siihen\nkeskittämällä mieslukuisen armeijan laajaan kolmioon, jonka kärkinä\nolivat Rustshuk, Widdin ja Sofia. Vihdoin tämän 1876 vuoden heinäkuun\n1. ja 2. päivänä Serbia ja Montenegro vuorostaan olivat julistaneet\nsodan Turkkia vastaan. Serbialaiset, joita johti venäläinen kenraali\nTshernajev, olivat aluksi saaneet eräitä voittoja, mutta heidän oli\ntäytynyt peräytyä rajansa taakse, ja syyskuun 1. päivänä ruhtinas\nMilanin oli ollut pakko pyytää kymmenen päivän aselepoa, jonka\nkestäessä hän anoi kristityiltä valloilta välitystä. Pahaksi onneksi\nnämä eivät luvanneet sitä hänelle kyllin nopeasti.\n\n\"Silloin\", sanoo herra Edouard Driault _Idän kysymyksen historia_\nnimisessä teoksessaan, \"alkoi näiden taistelujen kauhein vaihe;\nse muistuttaa Khios-saaren verilöylyä Kreikan vapaussodassa. Nyt\nsuoritettiin Bulgarian joukkomurhat. Kesken sotaa Serbiaa ja\nMontenegroa vastaan Turkin hallitus pelkäsi, että Bulgarian kapina\nsaattaisi vaaranalaisiksi sen aikeet. Saiko Bulgarian maaherra\nShefkat-pasha käskyn tukahduttaa kapinan keinoilla millä hyvänsä? Se\non luultavaa. Aasiasta kutsuttuja basibosukki- ja tserkessilaumoja\npäästettiin Bulgarian kimppuun, ja muutamissa päivissä se hävitettiin\ntulella ja miekalla. He saivat mielin määrin tyydyttää hurjia\nintohimojaan, he polttivat kylät, surmasivat miehet kidutettuaan\nheitä mitä pirullisimmin tavoin, raiskasivat naiset, silpoivat\npalasiksi lapset. Uhreja oli kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen\ntuhannen välillä.\"\n\nSergei Ladkon lukiessa hikihelmet kihosivat hänen kasvoilleen.\nNatsha...! Miten oli käynyt Natshan tässä hirveässä\nmullistuksessa...? Oliko hän vielä elossa? Oliko hän päinvastoin\nkuollut, ja viruiko hänen silvottu ruumiinsa monien muiden viattomien\nuhrien tavoin loassa, veressä, hevosten jalkojen ruhjomana?\n\nSergei Ladko oli noussut, ja häkkiin suljetun villipedon tavoin hän\nraivostuneena juoksenteli ympäri koppiaan kuin etsien pääsyä ulos,\nrientääkseen Natshalle avuksi.\n\nTätä epätoivon puuskaa ei kestänyt kauan. Palaten pian järkiinsä\nhän suurin ponnistuksin pakottautui levolliseksi ja ryhtyi etsimään\nkeinoja, joilla pääsisi jälleen vapauteen.\n\nMennäkö tuomarin puheille, tunnustaa hänelle kiertelemättä\ntotuus, rukoilla tarvittaessa häneltä sääliä? Huono keino. Mitä\ntoiveita hänellä oli voittaa ennakkoluuloisen henkilön luottamus,\nvalehdeltuaan itsepintaisesti niin kauan? Oliko hänelle mahdollista\nhaihduttaa yhdellä sanalla Ladko-nimeen liittyvä epäluulo, tehdä\nsilmänräpäyksessä tyhjäksi raskaat syytökset? Ei, ainakin olisivat\ntutkimukset tarpeen, ja ne veisivät viikkoja, jollei kuukausia.\n\nTäytyy siis karata.\n\nSergei Ladko tarkasteli koppiaan ensi kerran siitä lähtien, kun hän\noli siihen astunut. Se oli pian tehty. Neljä seinää ja niissä kaksi\naukkoa; ovi toisella puolella, ikkuna toisella. Kolmen seinän takana\ntoisia koppeja, toisia vankiloita; ainoastaan ikkunan takana avaruus\nja vapaus.\n\nTämä ikkuna, jonka poikkipiena kohosi kattoon asti, oli puolentoista\nmetrin korkeudella lattiasta, ja sen alaosa oli luoksepääsemätön,\nsillä paksut, ympäröivään seinämuuriin juotetut rautatangot estivät\nsille nousun. Ja vaikka tämän vaikeuden olisikin voittanut,\nolisi jäljellä ollut vielä toinen. Ulkopuolella oli eräänlainen\nsuppilomainen laite, jonka sivut oli kiinnitetty ikkunan molemmille\npuolille, se esti kokonaan näkemästä ulos, ja jätti näkyviin vain\nkapean nelikulmaisen kaistaleen taivasta. Ensiksi täytyi siis raivata\ntieltään rautatankojen este, hinata itsensä käsivoimin tämän suppilon\nyläreunalle, jotta voi edes katsella ympärilleen.\n\nHän arvioi olevansa suljettuna vankilan neljänteen kerrokseen.\nAinakin kahden-, neljäntoista metrin välimatka erotti siis hänet\nmaanpinnasta. Olisiko mahdollista kulkea se matka? Kiihkeästi haluten\npäästä siitä selville hän päätti ryhtyä heti työhön.\n\nSitä ennen oli kuitenkin hankittava työase. Kun hänet oli pantu\nlukkojen taakse, häneltä oli otettu kaikki pois, eikä kopissa ollut\nmitään, mistä hänelle olisi voinut olla apua. Pöytä, tuoli ja vuode,\njona oli ohut, tiilikivistä muuratulle holvikaarelle levitetty\nolkipatja: siinä koko kalusto.\n\nSergei Ladko oli jo kauan etsinyt turhaan, kun vihdoin, hänen\ntarkastellessaan sadannetta kertaa vaatteitaan, hänen käteensä sattui\nkova esine. Ei hän eikä hänen vartijansakaan ollut sitä ennen tullut\najatelleeksi sellaista vähäpätöistä esinettä kuin housujen solkea.\nKuinka tärkeäksi muuttuikaan nyt tämä vähäpätöinen esine, ainoa\nmetallinen kappale, mikä hänellä oli!\n\nIrrotettuansa soljen Sergei Ladko kävi minuuttiakaan menettämättä\nkäsiksi muuriin erään rautatangon juuresta, ja kivi, jota hän\nitsepintaisesti raaputti soljen teräspiikeillä, alkoi jauhona pudota\nlattialle. Tätä jo itsessään hidasta ja vaivalloista työtä vaikeutti\nvielä alituinen silmälläpito, jonka kohteena hän oli. Ei kulunut\ntuntiakaan, ettei joku vartija tullut tirkistämään oven luukusta\nsisään. Sen vuoksi täytyi aina herkin korvin kuunnella ulkoapäin\ntulevia ääniä ja pienimmänkin vaaran merkin huomattuaan keskeyttää\ntyö, ja poistaa näkyvistä kaikki epäiltävät jäljet.\n\nTähän tarkoitukseen Sergei Ladko käytti leipäänsä. Vanutettuna\nmuurista putoavan pölyn sekaan leipä muuttui jotakuinkin kiven\nväriseksi, ja siitä tuli kiviliimaa, jolla kolon sai peitetyksi, sitä\nmukaa kun sitä oli uurrettu. Loput raaputtamalla muurista lähteneet\nkarikkeet hän piilotti vuoteensa holvin alle.\n\nKahdentoista tunnin ponnistelun jälkeen rautatanko oli kaivettu\njuuresta paljaaksi kolmen senttimetrin syvyyteen, mutta soljessa\nei ollut enää piikkejä. Sergei Ladko katkaisi sen puitteet ja teki\npalasista yhtä monta työasetta. Kahdentoista tunnin kuluttua nämäkin\npienet teräksenpalaset vuorostaan olivat kuluneet loppuun.\n\nVangin iloksi onni, joka jo oli häntä suosinut, ei näyttänyt enää\ntahtovan häntä hylätä. Seuraavalta aterialtaan hän uskalsi pitää\nitsellään pöytäveitsen, ja kun kukaan ei ollut varkautta huomannut,\nhän toisti sen yhtä onnellisesti seuraavana päivänä. Hänellä oli\nsiten hallussaan kaksi tehokkaampaa työkalua kuin ne, joita hän\nsiihen asti oli voinut käyttää. Tosin ne olivat huonoja veitsiä,\nperin karkeatekoisia, mutta niissä oli jotensakin hyvät terät, ja\npäät helpottivat niiden käsittelyä.\n\nSiitä pitäen työ sujui nopeammin, vaikka vieläkin liian hitaasti.\nSementti oli aikaa myöten käynyt kovaksi kuin graniitti, ja sitä oli\nhyvin vaikea saada lohkeamaan. Sitä paitsi työ täytyi tuon tuostakin\nkeskeyttää, milloin vartijoiden kierroksen vuoksi, milloin sen\njohdosta, että tuomari Rona, joka piti useita kuulusteluja, kutsui\nhänet puheilleen.\n\nKuulustelujen tulos oli aina sama. Tutkimus ei päässyt askeltakaan\neteenpäin. Joka istunnossa esiintyi sarja todistajia, joiden\nlausunnot eivät mitenkään valaisseet asiaa. Toiset olivat\ntosin huomaavinaan epämääräistä yhtäläisyyttä Sergei Ladkon\nja pahantekijän välillä, jonka he olivat enemmän tai vähemmän\nselvästi nähneet jouduttuaan hänen uhrikseen. Toiset taas jyrkästi\nkielsivät näköisyyden. Turhaan tuomari Rona koristi syytettynsä\nkaikkiin mahdollisiin kuoseihin tekoparroin, pakottamalla hänet\nnäyttämään silmänsä tahi piilottamaan ne mustien silmälasien taakse.\nAinoatakaan varsinaista todistusta hänen ei onnistunut saada. Niinpä\nhän odottikin kärsimättömästi, että Kristian Höhl, joka Tonavan\nrosvojoukon tehdessä viimeistä ilkityötään oli haavoittunut, paranisi\nsen verran, että voisi lähteä Semliniin.\n\nNämä kuulustelut eivät enää kiinnostaneet Ladkoa. Nöyrästi hän\nsuostui kaikkiin tuomarin vaatimiin kokeiluihin, pani päähänsä\nirtotukat ja kasvoilleen valeparrat, sovitti nenälleen silmälasit\ntahi otti ne pois, sanomatta sanaakaan vastaväitteeksi. Hänen\najatuksensa olivat kaukana tästä tuomarin virkahuoneesta. Ne jäivät\nhänen koppiinsa, jossa rautatanko, joka erotti hänet vapaudesta,\nvähitellen irtautui kivestä.\n\nHäneltä meni neljä päivää, ennen kuin hän sai sementin kokonaan\nraaputetuksi siitä pois. Vasta syyskuun 23. päivän illalla hän pääsi\nsen alapäähän. Nyt oli vielä sahattava poikki tangon toinen pää.\n\nTämä osa työtä oli vaivalloisin. Riippuen toisella kädellään\nrautatangoissa Sergei Ladko toisella hoiti työkalunsa sahaavaa\nliikettä. Pelkkä veitsenterä toimitti huonosti sahan virkaa ja söi\nvain hitaasti rautaa. Uuvuttava työasento pakotti puolestaan usein\nlepäämään.\n\nSyyskuun 29. päivänä, kuusi päivää sankarillisesti ponnisteltuaan,\nSergei Ladko vihdoin arvioi sahanjäljen riittävän syväksi. Rautatanko\noli näet silloin muutamia millimetriä katkeamista vaille. Hänen olisi\nsiis varsin helppo voittaa metallin vastustus, kun hän tahtoisi\nvääntää syrjään tangon. Olikin jo aika. Toisen veitsen terä oli\nsilloin kulunut ohueksi kuin lanka.\n\nHeti seuraavan päivän aamuna, kun vartija oli tehnyt ensimmäisen\nkierroksensa ja Ladko saattoi olla varma siitä, että sai olla\nnoin tunnin ajan rauhassa, hän suunnitelmansa mukaisesti jatkoi\nsahaamista. Kuten hän oli ennakolta arvannut, tanko vääntyi helposti\nsijaltaan. Syntyneestä aukosta hän työnsi itsensä tankojen toiselle\npuolen ja vetäen itsensä sitten käsivoimin ylös hän pääsi suppilon\nreunalle saakka. Halukkaasti hän katseli ympärilleen.\n\nKuten hän oli otaksunut, hän oli noin neljätoista metriä maanpinnan\nyläpuolella. Tämä väli ei ollut niin pitkä, että se olisi ollut\nmahdoton kulkea, jos vain käytettävissä olisi ollut riittävän pitkä\nköysi. Mutta maanpinnalle pääseminen olikin vähäisin vaikeus, ja\nvaikka se olisikin ollut voitettu, pulma ei silti olisi lähempänä\nratkaisuaan.\n\nVankilaa kiersi yltympäri tie, jonka ulkoreunalta kohosi noin\nkahdeksan metriä korkea muuri. Sen toisella puolella näkyi talojen\nkattoja. Alas laskeuduttua, täytyisi siis kiivetä tämän muurin yli,\nja se näytti aluksi mahdottomalta.\n\nTalojen etäisyydestä päätellen ympäröi vankilaa luultavasti katu.\nPäästyään kerran sille kadulle karkuri saattoi katsoa itsensä\npelastetuksi. Mutta oliko mitään mahdollisuutta päästä sinne ehjin\nnahoin?\n\nEtsien jotakin keinoa Sergei Ladko tutkisteli ensin tarkkaavasti\nvasemman puolen. Vaikka hän ei sieltä löytänytkään etsimäänsä\nratkaisua, niin se, mitä hän näki, pani hänen sydämensä sykkimään\nliikutuksesta. Sillä taholla hän näki Tonavan, jonka kellertävää\nvettä lukemattomat, kaikenkokoiset alukset halkoivat. Toiset kulkivat\nvirtaa alas- tai ylöspäin, toiset kiristivät ankkurinsa köyttä,\njolla ne oli sidottu laituriin. Näiden joukossa luotsi havaitsi ensi\nsilmäyksellä oman ruuhensa. Mikään ei erottanut sitä sen vieressä\nolevista aluksista, eikä se näyttänyt olevan mitenkään erityisen\nsilmälläpidon alaisena. Olisi onnen potkaus, jos hänen onnistuisi\nsaada se jälleen haltuunsa. Vajaassa tunnissa hän sillä kulkisi rajan\ntaakse ja päästyään Serbian alueelle ilkkuisi itävaltaunkarilaista\noikeuslaitosta.\n\nSergei Ladko käänsi katseensa oikealle, ja silläkin puolella hän\nheti näki jotakin, mikä herätti hänen huomiotaan. Katolta alas\nulottuva rautapuikko -- todennäköisesti ukkosenjohtimen jatko -- jota\nsiellä täällä pitivät kiinni vankat, seinään juotetut koukut, kulki\nlähellä hänen ikkunaansa ja sen loppupää oli upotettu maahan. Tätä\nrautapuikkoa myöten olisi jotensakin helppo kavuta alas, jos vain\npääsisi siihen käsiksi.\n\nEikä se kenties ollut ihan mahdotonta. Hänen koppinsa lattiakivien\ntasalla oli pitkin ulkoseinän pintaa eräänlainen rakennuksen\nkoristamiseksi tarkoitettu reunus, joka ulkoni seinästä noin\nkaksikymmentä tahi kaksikymmentäviisi senttimetriä. Jos oli\nkylmäverinen ja lujatarmoinen, ei ehkä olisi mahdotonta pysytellä\nsillä seisaallaan ja siten päästä ukkosenjohtimen jatkon luo saakka.\n\nOnnettomuudeksi, vaikka joku olisikin ollut niin hurjapäinen, olisi\nulkomuuri kuitenkin ylipääsemättömänä esteenä.\n\nTarkastellessaan ulkomuuria huolellisemmin hän huomasi, että\nsen yläosaa vähän muurin päällyksen alapuolella, sisä- ja\nulkopuolelta koristi sarja nelitahkoisten, muuriin puoliksi\nupotettujen rakennuskivien ulkonemia. Hyvän aikaa hän katseli tätä\nrakennustaiteellista koristetta; sitten hän, liukuen ikkunanpieltä\nmyöten alas, palasi koppiinsa ja poisti kiireesti näkyvistä kaikki\nvaaralliset jäljet.\n\nHänen päätöksensä oli tehty. Hän oli keksinyt keinon päästä vapaaksi\nkaikesta huolimatta. Niin uskallettu kuin se olikin, sen täytyi viedä\nperille. Sitä paitsi oli parempi kuollakin kuin edelleen kärsiä\nsieluntuskia.\n\nKärsivällisesti hän odotti, kunnes vartija toista kierrosta\ntehdessään oli mennyt ohi. Varmana siitä, että hän sen jälkeen\ntaas saisi olla hyvän aikaa rauhassa, hän ryhtyi lopullisiin\nvalmisteluihin. Veitsensä tyngällä hän leikkeli lakanoistaan\nviitisenkymmentä muutaman senttimetrin levyistä kaistaletta. Jottei\nmikään herättäisi vartijoiden huomiota, hän piti huolen siitä, että\nkangasta jäi käyttämättä niin paljon, että hänen vuoteensa pysyi\nulkomuodoltaan entisen näköisenä. Mitä taas muuhun kankaaseen tuli,\nei kenenkään päähän varmaankaan pistäisi tulla kohottamaan vuoteen\npeitettä.\n\nLeikattuaan kaistaleet, hän liitti ne yhteen palmikon muotoon, jonka\nsäikeet ristissä toistensa päällä jatkuivat aina päätösvaiheessa\ntoiseen kaistaleeseen. Tähän työhön kului yksi päivä. Vihdoin,\nlokakuun ensimmäisenä päivänä, vähän ennen puoltapäivää, Sergei\nLadkolla oli käytettävänään vankka, neljän-, viidentoista metrin\npituinen köysi, jonka hän huolellisesti piilotti vuoteensa alle.\n\nKun kaikki oli valmiina, hän päätti, että karkaaminen tapahtuisi\nsamana iltana kello yhdeksän.\n\nViimeisen päivän Ladko käytti yrityksensä tarkentamiseen pienimpiä\nyksityiskohtia myöten, sen menestymismahdollisuuksien ja vaarojen\nennakolta laskemiseen. Läheinen tulevaisuus ratkaisisi kuinka se\npäättyisi: vapauteenko vai kuolemaan? Joka tapauksessa hän yrittäisi.\n\nMutta ennen kuin toiminnan hetki oli tullut, varasi kohtalo\nhänelle vielä viimeisen koettelemuksen. Kello kolmen vaiheilla\niltapäivällä hänen ovensa salvat vedettiin auki kovasti ryskien.\nMitä hänestä tahdottiin? Oliko taas lähdettävä tuomari Izar Ronan\nkuulusteltavaksi? Se aika päivästä, jolloin hän tavallisesti kutsui\nvangin puheilleen, oli kuitenkin jo mennyt.\n\nEi, tuomarin puheille menemisestä ei nyt ollut kysymys. Avonaisesta\novesta Sergei Ladko huomasi käytävässä tavallisen vartijansa lisäksi\nkolme tuntematonta henkilöä. Yksi näistä oli nainen, nuori, tuskin\nkaksikymmenvuotias, jonka kasvoilla oli lempeä ja ystävällinen ilme.\nToinen hänen seurassaan olevista mieshenkilöistä oli ilmeisesti hänen\nmiehensä. Vartijan puheesta ja käytöstavasta saattoi päättää, että\ntoinen oli vankilan johtaja itse.\n\nOltiin ilmeisesti vankilaa katselemassa. Katselijat olivat\nsilminnähden merkkihenkilöitä, ehkä joku matkalla oleva\nruhtinaallinen pariskunta, jonka mukana johtaja kulki oppaana.\n\n-- Tämän kopin nykyinen asukas, hän sanoi vierailleen, -- on itse\nkuuluisa Ladko, Tonavan rosvojoukon päällikkö, jonka nimen varmaan\nolette kuulleetkin.\n\nNuori nainen loi aran katseen kuuluisaan pahantekijään. Ei ollut\nkovinkaan peloittavan näköinen, tämä kuuluisa pahantekijä. Ei ikinä\nolisi voinut luulla tarunomaisen julmaksi rosvojen päälliköksi tätä\nlaihtunutta, kuihtunutta, kalpeakasvoista miestä, jonka silmissä oli\nniin selvä kurjuuden ja syvän epätoivon ilme.\n\n-- Hän tosin kyllä itsepintaisesti vakuuttaa olevansa viaton, lisäsi\njohtaja puolueettomasti, -- mutta me olemme tottuneet siihen virteen.\n\nHän huomautti sitten vieraille kopissa vallitsevasta hyvästä\njärjestyksestä ja sen täydellisestä siisteydestä. Hän astui\ninnostuneena kynnyksenkin yli ja asettui nojaamaan seinää vasten\nikkunan alle kuulijoitaan vastapäätä.\n\nÄkkiä Sergei Ladkon sydän lakkasi lyömästä. Puhuja hankasi\ntietämättään vangin vikuuttamaa seinän kohtaa, ja sementtiä alkoi\npudota alas hienona pölynä. Toisen liikkeen tärähdyttämänä irtautui\npian leivän sydämestä tehty tulppa yhtenä lohkareena ja putosi\nlattialle. Sergei Ladko tunsi pöyristyttävää kauhua todetessaan, että\nirti raaputettu rautatangon pää näkyi paljaana kuoppansa pohjalta.\n\nOliko joku nähnyt? Oli kyllä, joku oli nähnyt. Miehensä ja johtajan\ntarkastellessa viheliäistä pöytää peräti mielenkiintoisena esineenä\nja kunnioittavasti poispäin kääntyneen vartijan katsellessa jotakin\npitkässä suorassa käytävässä, vieras nainen katseli yhä muuriin\nuurrettua koloa, ja hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että hän ymmärsi\nsen salaperäisen kielen, jota se puhui.\n\nHän oli puhumaisillaan ... yhdellä sanalla tekemäisillään turhiksi\nLadkon pitkälliset ponnistukset... Ladko odotti ja tunsi vähitellen\nvaipuvansa kuolemaan.\n\nHieman kalpeana nuori nainen nosti silmänsä vankia kohti ja loi\nhäneen kirkkaan katseensa. Näkikö hän kyynelkarpalot, jotka hitaasti\nvierivät onnettoman silmistä? Ymmärsikö hän sanattoman rukouksen?\nTajusiko hän miehen hirvittävän epätoivon...?\n\nKymmenen piinallista sekuntia kului, ja äkkiä nainen kääntyi poispäin\npäästäen tuskan huudahduksen. Hänen molemmat seuralaisensa riensivät\nhänen luokseen. Mitä hänelle oli tapahtunut? Ei mitään vaarallista,\nvakuutti hän vapisevalla äänellä, koettaen hymyillä. Hän oli vain\nollut kömpelö ja nyrjähdyttänyt jalkansa, siinä kaikki.\n\nLadkon asettuessa kavaltavan rautatangon eteen mies, johtaja ja\nvartija tekivät kiireesti lähtöä. Molemmat ensinmainitut tukivat muka\nloukkaantunutta naista; kolmas työnsi kiireesti salvat jälleen oven\neteen. Sergei Ladko oli yksin.\n\nHänen rintaansa paisutti kiitollisuuden tunne suloista olentoa\nkohtaan, joka oli säälinyt häntä! Nyt hän oli pelastettu. Hän sai\nkiittää armeliasta naista hengestään, enemmästä kuin hengestään,\nvapaudesta.\n\nHän oli raukeana vaipunut vuoteelleen. Mielenliikutus oli ollut liian\nankara. Häntä huimasi tämä viimeinen kohtalon isku.\n\nLopun päivää kului ilman enempiä välikohtauksia, ja tornikellot\nkaukana kaupungissa löivät vihdoin yhdeksän. Oli tullut ihan pimeä.\nTaivaalla vyöryi paksuja pilviä, jotka lisäsivät illan pimeyttä.\n\nKäytävästä yhä kovempana kuuluva ääni ilmoitti vartijain lähenevän\nkierroksellaan. Päästyään oven eteen askeleet pysähtyivät. Eräs\nvartijoista kurkisti oviluukusta sisään ja vetäytyi tyytyväisenä\ntakaisin. Vanki nukkui leukaa myöten peitteensä alla. Vartijajoukko\nlähti taas liikkeelle. Sen askelten ääni heikkeni ja raukesi\nkuulumattomiin.\n\nToiminnan hetki oli tullut.\n\nSergei Ladko hyppäsi vuoteestaan ja sovitti patjan niin, että kopin\nhämärässä kyllin selvästi näytti siltä kuin vuoteessa olisi mies\nnukkumassa. Sen tehtyään hän otti köytensä ja työnnettyään itsensä\ntaas rautatankojen ulkopuolelle, hinasi itsensä ylös, kuten ensi\nkerrallakin asettuen istumaan hajasäärin suppilon yläreunalle.\n\nRakennusta koristavat reunukset sijaitsivat kunkin kerroksen\nlattiain tasalla, ja Ladko oli siis lähes neljä metriä ylempänä\nsitä koristeulkonemaa, jolle hänen oli saatava jalansija. Hän oli\nennakolta huomannut tämän vaikeuden. Kiertäen köytensä ikkunassa\nolevan rautatangon ympärille ja pitäen käsissään sen molempia päitä\nhän sai itsensä joten kuten lasketuksi alas ulkoreunamalle saakka.\n\nNojaten selkänsä muuriin, vasemmalla kädellä tarrautuneena\nkannattavaan köyteen, karkuri levähti hetkisen. Kuinka pysyä\ntasapainossa tällä kapealla pinnalla? Jos hän hiukankaan olisi\nhellittänyt, hän olisi syöksynyt alas vankilaa ympäröivän tien\ntantereeseen.\n\nVarovasti, pakottamalla itsensä äärettömän hitaisiin liikkeisiin,\nhänen onnistui tarttua köyteen oikealla kädellään, ja vasemmalla\nhän tunnusteli suppilon seinämää. Suppilo ei voinut itsestään pysyä\nikkunan edessä, jonkinmoisen välineen täytyi välttämättä olla sitä\npitämässä paikallaan. Hänen kätensä tapasikin pian esteen, jonka hän\nvähän epäröityään huomasi olevan seinämuuriin kiinnijuotetun haan.\n\nNiin heikko kuin tämän haan tarjoama tuki olikin, hänen täytyi tyytyä\nsiihen. Tarrautuen siihen kiinni koukistetuin sormenpäin hän veti\nhitaasti luokseen köyden toisen puolikkaan, joka vähitellen kokoontui\nhänen olkapäilleen. Nyt oli silta katkaistu hänen takanaan. Vaikka\nhän olisi tahtonutkin, hän ei voinut enää päästä takaisin koppiinsa.\nHänen oli ehdoton pakko jatkaa yritystään loppuun asti.\n\nHän uskalsi kääntää puoliksi päätään ukkosenjohdattimen jatkoon päin,\njonka apuun hän oli luottanut. Kuinka hän kauhistuikaan huomatessaan,\nettä lähes kahden metrin rako erotti sen ja suppilon, josta hän\nkuoleman uhalla ei voinut irtautua!\n\nHänen täytyi kuitenkin tehdä päätös. Pitkään hän ei voinut viipyä\nseisten kapealla reunuksella, selkä painettuna muuria vasten,\npysytellen tyhjän avaruuden päällä pitelemällä kiinni viheliäisestä\nraudanpalasesta. Muutaman minuutin kuluttua hänen väsyneet sormensa\nhellittäisivät otteensa, ja silloin hän auttamatta putoaisi. Parempi\noli saada surmansa ponnistettuaan viimeisetkin voimansa pelastuakseen.\n\nKallistaen itsensä ikkunaan päin karkuri taivutti vasemman\nkäsivartensa kuin laukeamaan valmiiksi joustimeksi. Sitten hän päästi\ntuen kokonaan irti ja työnsi itseään rajun voimakkaasti oikealle päin.\n\nHän putosi. Hänen olkapäänsä kosketti reunuksen särmää. Mutta\nantamansa vauhdin vaikutuksesta hän ojennetuin käsin vihdoin ulottui\ntarttumaan päämaaliinsa. Ensimmäinen vaikeus oli voitettu. Toinen oli\nvielä voitettava.\n\nSergei Ladko hinautui alas ukkosenjohdattimen jatkoa pitkin ja\npysähtyi eräälle niistä koukuista, joilla se oli seinä: muurissa\nkiinni. Siinä hän vähän levähti ja salli itselleen ajattelun aikaa.\n\nMaanpintaa ei voinut nähdä pimeässä, mutta alhaalta kuului karkurin\nkorviin säännöllisten askelten kopse. Joku sotamies oli ilmeisesti\nvahdinpidossa. Vuoroin kovemmin, vuoroin heikommin kuuluvasta\nkopseesta voi päätellä, että vartija kuljettuaan sen osan vankilaa\nympäröivästä tiestä, joka sivuutti tämän nurkan rakennuksesta,\nkääntyi sitten tien jatkolle, joka ulottui rakennuksen toisen\njulkisivun editse, tuli takaisin ja aloitti keskeyttämättä uudelleen\nmarssinsa. Ladko laski, että sotamiehen poissaoloa kesti kolme, neljä\nminuuttia. Siinä ajassa siis täytyi suoriutua välimatkasta, joka\nerotti hänet ulkomuurista.\n\nHän tosin arveli alapuolellaan olevan muurin harjan, sillä muurin\nvalkea väri häämötti epämääräisesti pimeässä, mutta hän ei voinut\nerottaa sen yläosaa koristavia ulkonevia kiviä.\n\nLadko laskeutui vähän alemmaksi ja pysähtyi eräälle alempana olevalle\nkoukulle. Hän oli vielä siinäkin paria kolmea metriä ylempänä kuin\nmuurin harja, jonka yli hänen oli päästävä.\n\nNyt hän saattoi kuitenkin toimia nopeammin. Hän tarvitsi vain hetken\npurkaakseen kääröltä köytensä, pujottaakseen sen ukkosenjohdattimen\njatkon taakse ja solmiakseen sen molemmat päät, niin että siitä tuli\nsuuri rengas. Laskettuaan lähimailleen tarvittavan pituuden hän\nsitten heitti sen ympärysmuurin ylitse ja veti sitten luokseen sen\npäässä olevaa mutkaa kuin suopunkia, koettaen saada sen tarttumaan\njohonkin ulkonevista kivistä, jotka ulkopuolella olivat muurin\nkoristuksina.\n\nYritys oli vaikea. Synkässä pimeydessä, joka esti hänet näkemästä\nmaaliaan, hän saattoi luottaa vain sattuman apuun.\n\nKolmattakymmentä kertaa hän heitti turhaan köyttä, kunnes se viimein\ntarttui kiinni. Se oli tarttunut lujasti eikä hellinnyt, vaikka\nLadko sitä kiskoi. Yritys oli siis onnistunut. Köyden loppumutka oli\nkiertynyt jonkin ulkopuolella olevan ulkoneman ympärille, ja siten\noli tavallaan luotu silta ympärystien yläpuolitse.\n\nHeikko silta tosin! Entä jos se katkeaisi tahi irtautuisi kivestä,\njoka sitä kannatti? Edellisessä tapauksessa olisi seurauksena\nhirvittävä putoaminen kymmenen metrin korkeudesta; jälkimmäisessä\nihmistaakka paiskautuisi kuin heilurissa vankilan seinää vastaan ja\nmurskautuisi siihen.\n\nLadkoa tämä mahdollinen vaara ei saanut epäröimään hetkeäkään.\nJännitettyään lujasti köytensä hän jälleen yhdisti sen molemmat päät;\nsitten hän, valmiina lähtemään liikkeelle, kuunteli vartiomiehen\naskelia.\n\nTämä oli parhaillaan karkurin alapuolella ja meni sitten poispäin.\nPian hän kääntyi rakennuksen kulman ympäri, ja hänen askeltensa\nkopse lakkasi kuulumasta. Sekuntiakaan menettämättä Ladko lähti\nilman halki. Riippuen taivaan ja maan välillä, hän eteni tasaisin ja\nnotkein liikkein, välittämättä siitä, että köysi venyi ja sen mutka\nkävi yhä jyrkemmäksi, kuta lähemmäksi välimatkan keskikohtaa hän\ntuli. Hän tahtoi päästä yli.\n\nHän pääsikin. Vajaassa minuutissa hän oli kulkenut huimaavan syvyyden\npoikki ja nousi muurin harjalle.\n\nSiihen hän ei jäänyt levähtämään, vaan piti yhä suurempaa kiirettä\nmenestyksensä varmuuden tunnossa. Oli kulunut tuskin kymmentä\nminuuttia siitä, kun hän lähti kopistaan, mutta nämä kymmenen\nminuuttia tuntuivat hänestä tuntia pitemmiltä, ja hän pelkäsi\nvartijoiden tulevan kierrosta tehdessään tarkastamaan hänen koppiaan.\nEikö silloin huomattaisi hänen karanneen, huolimatta siitä, kuinka\nhän oli järjestänyt vuoteensa? Oli tärkeätä, että hän sitä ennen\nolisi kaukana. Ruuhi oli tuolla, parin askeleen päässä hänestä!\nMuutamat aironvedot riittäisivät viemään hänet takaa-ajajiensa\nsaavuttamattomiin.\n\nKeskeyttäen puuhansa aina kun vartiomies meni ohitse, Sergei Ladko\navasi kiireesti köytensä solmun, veti sen luokseen, hinaten sitä\ntoisesta puolikkaasta, pani sen jälleen kaksinkerroin, kiersi sen\npäähän siten muodostuneen mutkan erään muurin sisäpuolella olevan\nulkoneman ympärille ja alkoi laskeutua alas, katsottuaan tarkasti,\nettei kadulla ollut ketään.\n\nPäästyään onnellisesti maahan, hän heti pudotti köyden jalkainsa\njuureen ja kääri sen myttyyn. Kaikki oli tehty. Hän oli vapaa, eikä\nmitään jälkeä ollut jäänyt hänen uskaliaasta karkaamisestaan.\n\nMutta juuri kun hän oli lähtemäisillään etsimään ruuhtansa, pimeästä\nkuului äkkiä miehen ääni.\n\n-- Lempo soikoon! lausui ääni vajaan kymmenen askeleen päästä, --\nsehän on, kautta kunniani, herra Ilja Brusch!\n\nSergei Ladko säpsähti mielihyvästä. Onni tosiaankin suosi häntä,\nkoska se lähetti ystävän hänelle avuksi.\n\n-- Herra Jäger! huudahti hän iloisella äänellä, ja samassa ohikulkija\ntuli esiin pimeästä ja astui häntä kohti.\n\n\n\n\nLÄHELLÄ PÄÄMÄÄRÄÄ\n\n\nLokakuun 10. päivänä aurinko nousi yhdeksännen kerran, ruuhen alettua\ntaas laskea Tonavaa alas. Kahdeksan edellisen päivän kuluessa se\noli jättänyt taakseen lähes seitsemänsataa kilometriä. Lähestyttiin\nRustshukia, jonne saavuttaisiin ennen iltaa.\n\nAluksessa ei mikään näyttänyt muuttuneen. Ruuhi kuljetti entiseen\ntapaan Sergei Ladkoa ja Karl Dragochia, jotka olivat jälleen\nmuuttuneet kalastaja Ilja Bruschiksi ja hyvänahkaiseksi herra\nJägeriksi.\n\nMutta se tapa, millä Ladko nyt esiintyi, teki Dragochille\nvaikeammaksi esittää osaansa. Sergei Ladkon oli näet vallannut halu\npäästä lähemmäksi Rustshukia, ja hän käytteli airoa yöt päivät eikä\nvälittänyt alkeellisimmistakaan varokeinoista. Hän oli jättänyt pois\nsilmälasinsa ja lakannut myös käyttämästä partaveistä ja väriainetta.\nHän antoi ulkomuodossaan vankeutensa aikana tapahtuneiden muutosten\nnäkyä yhä selvemmin. Hänen mustat hiuksensa vaalenivat päivä\npäivältä, ja hänen vaalea partansa kasvoi pitkäksi.\n\nOlisi ollut luonnollista, että Karl Dragoch olisi ilmaissut\njonkinlaista hämmästystä moisen muuttumisen johdosta. Hän ei\nkuitenkaan sanonut mitään. Hän oli päättänyt kulkea päähän asti sen\ntien, jolle oli lähtenyt, ja olla näkemättä mitään, mikä saattoi olla\nkiusallista.\n\nSiitä, kun Karl Dragoch oli tavannut Sergei Ladkon, hänen entiset\nmielipiteensä olivat alkaneet aika lailla horjua, ja hän tunsi\nolevansa vähemmän halukas pitämään entistä matkatoveriaan rikollisena.\n\nSzalkan tiedustelupyynnön tulos oli ollut ensimmäisenä syynä tähän\nmielenmuutokseen. Karl Dragoch oli näet hänkin puolestaan ryhtynyt\ntutkimaan asiaa. Vaativaisempana kuin Granin poliisikomissaari hän\noli pitkään kuulustellut kaupungin asukkaita, ja hänen saamansa\nvastaukset olivat saattaneet hänet ymmälle.\n\nIlja Brusch-niminen henkilö, jonka elämä muuten oli mitä\nsäännöllisintä, oli kylläkin asettunut asumaan Szalkaan ja lähtenyt\nsieltä vähää ennen Sigmaringenin kalastuskilpailua, se ei ollut\nkiellettävissä. Oliko tämä Ilja Brusch nähty jälleen kilpailun\njälkeen ja nimenomaan elokuun 28. ja 29. päivän välisenä yönä? Tässä\nkohdin todistukset olivat vältteleviä. Vaikka lähimmät naapurit\nluulivatkin nähneensä elokuun lopulla valoa kalastajan talossa, joka\nsilloin oli ollut suljettuna yli kuukauden ajan, he eivät kuitenkaan\nuskaltaneet vakuuttaa mitään varmasti. Nämä tiedot, niin epämääräisiä\nja epäröiviä kuin olivatkin, saattoivat luonnollisesti poliisimiehen\nvain pahempaan pulaan.\n\nOli vielä kolmas selvitettävä kohta. Kuka oli se henkilö, jota Granin\npoliisikomisaari oli puhutellut syytetyn ilmoittamassa asunnossa?\nSiitä Dragoch ei voinut saada minkäänlaista tietoa. Ilja Brusch\noli jotensakin tunnettu Szalkassa. Hänen oli, jos hän oli siellä\nkäynyt, ehdottomasti täytynyt saapua ja taas poistua sieltä yön\naikana, koska kukaan ei ollut häntä nähnyt. Moinen salaperäisyys, jo\nsemmoisenaankin epäiltävä, kävi vielä paljon epäiltävämmäksi, kun\nKarl Dragoch oli saanut käsiinsä erään pikku ravintolan isännän,\njolta joku tuntematon syyskuun 12. päivän illalla, kolmekymmentäkuusi\ntuntia ennen Granin poliisikomissaarin käyntiä, oli kysynyt Ilja\nBruschin osoitetta. Asia kävi vielä pulmallisemmaksi, kun mainittu\nravintoloitsija, häntä kysymyksillä ahdistettaessa, oli maininnut\ntuon tuntemattoman henkilön tuntomerkkejä, ja ne piirre piirteeltä\nvastasivat niitä, jotka yleisen mielipiteen mukaan Tonavan\nrosvojoukon päälliköllä oli.\n\nTämä kaikki pani Karl Dragochin miettimään. Hän vainusi jotakin\narveluttavaa. Hän tunsi vaistomaisesti olevansa tekemisissä\nsalakähmäisten vehkeilyjen kanssa. Niiden tarkoitus pysyi hänelle\ntuntemattomana, mutta uhrina oli hyvin mahdollisesti äskettäin\npidätetty mies.\n\nTämä käsitys vahvistui, kun hän Semliniin palattuaan sai tiedon\ntutkinnon kulusta. Vaikka syytettyä oli pidetty kaksikymmentä päivää\neristettynä, tutkimus ei ollut päässyt askeltakaan eteenpäin. Ei\nainoatakaan rikostoveria ollut löydetty, ei yksikään todistaja ollut\nvarmasti tuntenut vankia, jota vastaan yhä vieläkään ei ollut muuta\ntodistetta, kun että hän oli koettanut muuttaa ulkonäköään, ja että\nhänellä oli ollut hallussaan naisen valokuva, johon oli kirjoitettu\nnimi Ladko.\n\nNämä raskauttavat seikat, jotka muiden tosiasioiden tukemina\nolisivat olleet suuriarvoiset, menettivät yksinjääneinä suuren osan\nmerkitystään. Ehkäpä naamioitumiseen ja valokuvan olemassaoloon oli\njokin muu syy.\n\nTässä mielentilassa Karl Dragoch oli erikoisen altis myötätuntoon.\nHän ei voinut olla syvästi liikuttumatta Sergei Ladkon osoittamasta\nvilpittömästä luottamuksesta tilanteessa, jossa olisi ollut anteeksi\nannettavaa, jos mies ei olisi luottanut läheisimpään ystäväänsäkään.\n\nOliko sitä paitsi mahdotonta saada myötätunto sopusointuun\nvirkavelvollisuuksien kanssa? Jos Ilja Bruschin todellinen nimi oli\nLadko, ja jos tämä Ladko todella oli pahantekijä, niin Karl Dragoch\nlähtemällä hänen mukaansa pääsisi hänen rikostoveriensa jäljille. Jos\nmies taas oli viaton, hän ehkä kumminkin ohjaisi poliisin löytämään\noikean syyllisen. Siinä tapauksessa kysymyksessä varmaan oli sama\nhenkilö, jota hän Szalkan tapahtuman nojalla jo epäili.\n\nNämä päätelmät eivät olleet kaikkea johdonmukaisuutta vailla.\nSergei Ladkon viheliäinen ulkomuoto, yliluonnollinen rohkeus,\njota hänen oli täytynyt osoittaa suoriutuessaan eriskummaisesta\npakoretkestään, ja ennen kaikkea muisto sankarillisen koruttomasti\ntehdystä palveluksesta vähän aikaa sitten vaikuttivat osaltaan myös.\nKarl Dragoch sai kiittää hengestään tuota onnetonta, joka seisoi\nhänen edessään läähättäen, kädet verissä, hien valuessa pitkin lopen\nlaihtuneita kasvoja. Syöksisikö hän tuon miehen palkinnoksi siitä\ntakaisin hornan kitaan? Sitä poliisimies ei raskinut.\n\n-- Tulkaa! hän sanoi vastaukseksi karkurin iloiseen huudahdukseen, ja\nvei häntä mukanaan virralle päin.\n\nPerin vähän olivat molemmat matkatoverit jutelleet kahdeksan viime\npäivän aikana. Sergei Ladko oli yleensä vaiti ja keskitti kaikki\nruumiinsa ja henkensä voimat aluksensa vauhdin jouduttamiseen.\n\nKatkonaisin lausein, jotka täytyi lähes kiskoa irti hänen suustaan,\nhän kuitenkin kertoi käsittämättömistä seikkailuistaan siitä\nlähtien, kun oli oltu Ipolyn ja Tonavan yhtymäkohdalla. Hän kertoi\npitkällisestä vankina olostaan Semlinissä ja kuinka hän sitä ennen\noli ollut vielä kummallisemmassa vankeudessa jossakin tuntemattomassa\nproomussa. Ne siis valehtelivat, jotka väittivät nähneensä hänet\nBudapestin ja Semlinin välillä, sillä koko sen välin hän oli ollut\nteljettynä proomuun, kädet ja jalat sidottuina.\n\nTämän kertomuksen johdosta Karl Dragochin mielipiteet yhä enemmän\nmuuttuivat. Hän tuli asettaneeksi toistensa yhteyteen hyökkäyksen,\njonka uhriksi Ilja Brusch oli joutunut, ja hänen näköisensä henkilön\nilmestymisen Szalkaan. Oli varmaa, että kalastaja oli jonkun henkilön\nvastuksina ja tuntemattoman vihamiehen vehkeilyjen uhrina, kummankin\nmiehen tuntomerkkien ollessa jokseenkin samanlaiset.\n\nKarl Dragoch pääsi siis vähitellen lähemmäksi totuutta.\nHänellä ei tosin ollut mahdollisuutta tarkistaa päätelmiensä\ntotuudenmukaisuutta, mutta ainakin hän tunsi entisten epäluulojensa\npäivä päivältä heikkenevän.\n\nHän ei kumminkaan hetkeäkään aikonut poistua ruuhesta aloittaakseen\netsiskelynsä uudestaan alusta. Hänen poliisivainunsa sanoi hänelle,\nettä hän oli oikeilla jäljillä, ja kalastaja, vaikka hän ehkä olikin\nviaton, oli tavalla tahi toisella sekaantunut Tonavan rosvojoukon\nvaiheisiin. Virran yläjuoksun varsilla oli kaikki rauhallista, ja\nrikosten peräkkäisjärjestys todisti, että niiden tekijät olivat hekin\nlaskeneet virtaa alas ainakin Semlinin seuduille saakka. Oli siis\nhyvin mahdollista, että he Ilja Bruschin vangittuna ollessa olivat\njatkaneet matkaansa virtaa alaspäin.\n\nKarl Dragoch ei siinä liioin erehtynyt. Ivan Striga jatkoi todella\nmatkaansa Mustaamerta kohti. Hän oli kaksitoista päivämatkaa edellä\nruuhesta sen lähtiessä Semlinistä. Tämän kahdentoista päivän\netumatkan hän kuitenkin vähitellen menetti, alusten välimatka\npieneni, ja päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta\nruuhi hellittämättä läheni proomua Sergei Ladkon hurjan ponnistelun\nseurauksena.\n\nLadkon ainoana päämääränä oli Rustshuk, hänen ainoana ajatuksenaan\nNatsha. Hän laiminlöi varokeinot, joihin hän ennen oli ryhtynyt\npysyäkseen tuntemattomana. Mitäpä hyötyä niistä muuten nyt olisi\nollutkaan? Hänelle nimi Ilja Brusch oli yhtä epäedullinen kuin Sergei\nLadko. Olipa hänen nimensä mikä hyvänsä, hän saattoi nyt enää mennä\nRustshukiin vain salaa, koska hänet muutoin heti otettaisiin kiinni.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena hän ei näiden kahdeksan päivän kuluessa ollut\nensinkään tarkannut virran rantoja. Hän oli tosin huomannut, että\nkuljettiin Belgradin -- valkean kaupungin -- ohi, huomannut, että se\nkerroksittain kohoaa kukkulalla, jonka harjalla sijaitsee ruhtinaan\npalatsi Konakja sen laidassa on esikaupunki, jonka kautta kulkee\nääretön joukko kauppatavaroita. Se johtui siitä, että Belgrad on\nSerbian rajalla, jossa tuomari Izar Ronan valtapiiri päättyi. Siitä\npitäen hän ei enää huomannut mitään.\n\nHän ei nähnyt Semendriaa, Serbian muinaista pääkaupunkia, joka\non kuulu sitä ympäröivistä viinitarhoista, ei Colombalsia, jonne\nerääseen luolaan Pyhä Yrjö pyhimystarun mukaan oli tallettanut\nomin käsin tappamansa lohikäärmeen ruumiin, ei Orsovaa, jonka\ntoisella puolen Tonavan halkomat kaksi entistä turkkilaista\nmaakuntaa sittemmin ovat edistyneet itsenäisiksi kuningaskunniksi,\nei Rautaportteja, kuuluisaa, neljänsadan metrin korkuisten,\npystysuorien seinämien reunustamaa solaa, jossa Tonava raivokkaana\nsyöksyy ja murtuu sen uomaan siroteltuja kallioita vasten, ei\nWiddiniä, ensimmäistä tärkeämpää Bulgarian kaupunkia, ei Nikopolia\neikä Sistovaa, kahta huomattavaa kaupunkia, joiden ohi hänen oli\nkuljettava Rustshukin yläpuolella.\n\nMieluimmin hän liikkui pitkin serbialaista rantaa, jossa hän arveli\nolevansa paremmin turvassa, ja Rautaporttien loppupäähän asti hän\ntodella saikin olla poliisilta rauhassa.\n\nVasta Orsovassa eräs jokipoliisiosaston vene antoi ruuhelle\nseisahtumiskäskyn. Ladko totteli hyvin levottomana, eikä tiennyt,\nmitä vastaisi kysymyksiin, joita hänelle varmaan tehtäisiin.\n\nMutta häneltä ei kysyttykään mitään. Karl Dragochin lausuttua sanasen\nosaston päällikkö kumarsi kohteliaasti, eikä tarkastuksesta ollut\nenää puhettakaan.\n\nLuotsi ei älynnyt kummastella sitä, että Wienin porvari saattoi noin\nmielin määrin antaa käskyjä yleisen järjestyksen valvojille. Ylen\nonnellisena siitä, että oli suoriutunut asiasta niin hyvin, hän piti\nluonnollisena kaikkivaltaa, jota harjoitettiin hänen hyväkseen. Hän\nnäytti ainoastaan käyvän yhä maltittomammaksi huomatessaan poliisin\nja hänen matkustajansa välisen keskustelun venyvän.\n\nKuten sekä tuomari Izar Rona että Karl Dragoch itse oli käskenyt,\noli jokipoliisi käynyt kahta ankarammaksi. Aina vähän matkan päässä\npantiin alusten tielle kokonainen sarja sulkuja, joista Orsovassa\noleva oli tärkein. Kun joen kapeneminen tällä kohtaa helpotti\nvalvontaa, oli ainoankaan aluksen mahdoton onnistua pääsemään ohi,\nennen kuin se oli pikkumaisen perinpohjaisesti tarkastettu.\n\nTehdessään kysymyksiään alaiselleen Karl Dragoch sai mielipahakseen\nkuulla, että nämä tarkastukset eivät olleet johtaneet mihinkään\ntuloksiin ja että uusi vakavanluontoinen murtovarkaus, oli tehty pari\npäivää sitten Romanian alueella, Jirelin ja Tonavan yhtymäkohdalla,\nmelkein vastapäätä bulgarialaista Rahowan kaupunkia.\n\nTonavan rosvojoukon oli siis onnistunut päästä verkon silmuista\nläpi. Kun tämän joukon tapana oli anastaa sekä kultaa ja hopeaa\nettä kaikenlaisia arvoesineitä, täytyi saaliin viedä paljon tilaa.\nOli todellakin mahdotonta käsittää, kuinka siitä ei ollut tavattu\njälkeäkään, vaikkei yksikään alus ollut voinut välttää tarkastusta.\n\nNiin oli kuitenkin käynyt.\n\nKarl Dragoch kummasteli moista taituruutta. Täytyi kumminkin\nmyöntää se, mikä oli ilmeistä. Pahantekijät todistivat ilkitöillään\nkulkeneensa virtaa alaspäin.\n\nAinoa johtopäätös oli, että oli pidettävä kiirettä. Viimeksi\nilmitulleen varkauden paikka ja päivämäärä osoittivat, että sen\ntekijät eivät olleet täyttä kolmeasataa kilometriä edessäpäin. Ottaen\nhuomioon ajan, jonka kuluessa Ilja Brusch ei ollut voinut liikkua ja\njota Tonavan rosvojoukko varmasti oli käyttänyt hyväkseen, täytyi\npäätellä, että sen kulkunopeus tuskin oli puolta ruuhen nopeudesta.\nEi siis ollut mahdotonta sitä saavuttaa.\n\nLähdettiin siis enempää viivyttelemättä taas liikkeelle ja jo\nlokakuun 6. päivän aamuhetkinä kuljettiin Bulgarian rajan ylitse.\nSiitä lähtien Sergei Ladko, joka siihen asti oli parhaansa mukaan\nseurannut oikeata rantaa, laski päinvastoin mahdollisimman läheltä\nRomanian puolista rantaa, jonka lähelle pääsemisen Lom-Palamkasta\nalkaen tekisi mahdottomaksi kahdeksan, kymmenen kilometrin levyinen\nsuotaipale.\n\nHän oli tosin omissa mietteissään, mutta kuitenkin virta, Bulgarian\nvesille päästyä näytti hänestä epäiltävältä. Siellä risteili\nhöyrypursia, torpeedoveneitä, jopa tykkiveneitäkin, joissa liehui\nTurkin lippu, Venäjää vastaan käytävän sodan varalta, joka puhkesi\nvajaata vuotta myöhemmin, Turkki alkoi jo pitää silmällä Tonavaa,\njolle se myöhemmin järjesti oikean pikku laivaston.\n\nVaara siellä, vaara täällä, mutta luotsi pysytteli kuitenkin\nmieluummin loitolla näistä turkkilaisista aluksista. Romanialaisten\nviranomaisten kynsistä herra Jäger kenties kykenisi hänet\nvarjelemaan, kuten hän oli tehnyt jo Orsovassa.\n\nMutta mitään häiritsevää ei tapahtunut tällä viimeisellä\nmatkaosuudella, ja lokakuun 10. päivänä kello neljän ajoissa\niltapäivällä ruuhi vihdoin saapui Rustshukin kohdalle, jonka saattoi\nepäselvästi erottaa toisella rannalla. Luotsi laski silloin keskelle\nvirtaa, pysäytti ensi kerran moneen päivään aironsa liikkeen ja\nheitti ankkurin pohjaan.\n\n-- Mitä nyt? kysyi Karl Dragoch hämmästyneenä.\n\n-- Olen perillä, vastasi Sergei Ladko lyhyesti.\n\n-- Perilläkö? Mutta emmehän vielä ole Mustallamerellä.\n\n-- Olen pettänyt teitä, herra Jäger, vastasi Sergei Ladko\nkiertelemättä. -- En ole koskaan aikonut mennä Mustallemerelle asti.\n\n-- Ohoh! virkkoi poliisi käyden tarkkaavaksi.\n\n-- Lähdin matkalle jäädäkseni Rustshukiin. Nyt olemme siellä.\n\n-- Missä täällä on Rustshuk?\n\n-- Tuolla, vastasi luotsi, osoittaen kaukaisen kaupungin taloja.\n\n-- Miksi emme sitten souda sinne?\n\n-- Siksi, että täytyy odottaa yötä. Minua ajetaan takaa, ahdistetaan.\nPäivällä olisin vaarassa joutua vangituksi ensi askeleella.\n\nSepä kuulosti mielenkiintoiselta. Olivatko siis Karl Dragochin\nalkuperäiset epäluulot lopultakin oikeutetut?\n\n-- Kuten Semlinissä, hän mutisi puoliääneen.\n\n-- Aivan kuin Semlinissä, myönsi Sergei Ladko levollisesti, -- muttei\nsamoista syistä. Olen kunniallinen mies, herra Jäger.\n\n-- Sitä en epäile, herra Brusch, vaikka syyt, joiden vuoksi joku\npelkää vangituksi joutumista, harvoin ovat hyviä.\n\n-- Minun syyni ovat hyviä, herra Jäger, vakuutti Ladko\nkylmäkiskoisesti. -- Suokaa anteeksi, etten ilmaise niitä teille.\nOlen vannonut itselleni, etten ilmaise salaisuuttani, enkä siis sitä\nilmaise.\n\nMitä täydellisintä välinpitämättömyyttä ilmaisevalla eleellä Karl\nDragoch osoitti olevansa tyytyväinen. Luotsi jatkoi:\n\n-- Voin ymmärtää, herra Jäger, ettei teillä ole halua joutua\nsotketuksi minun asioihini. Jos tahdotte, vien teidät maihin Romanian\nalueella. Siten vältätte vaarat, joihin minä saatan joutua.\n\n-- Kauanko aiotte viipyä Rustshukissa? kysyi Karl Dragoch,\nvastaamatta suoraan.\n\n-- Sitä en tiedä, sanoi Sergei Ladko. -- Jos asiat käyvät mieleni\nmukaan, palaan alukseen ennen päivänkoittoa, mutta silloin en tule\nyksin. Muussa tapauksessa en tiedä, mitä teen.\n\n-- Seuraan teitä loppuun asti, herra Brusch, selitti Karl Dragoch\nepäröimättä.\n\n-- Kuten tahdotte, päätti Sergei Ladko, lisäämättä enää sanaakaan.\n\nYön tullessa hän tarttui taas airoon ja lähestyi bulgarialaista\nrantaa. Oli ihan pimeä, kun hän laski maihin vähän kaupungin\nviimeisten talojen alapuolelle.\n\nPyrkiessään päämääräänsä Sergei Ladko toimi unissakävijän tavoin.\nHänen täsmälliset liikkeensä tekivät epäröimättä mitä piti\ntehdä, mitä hänen olisi ollut mahdoton olla tekemättä. Sokeana\nympäristölleen hän ei nähnyt toverinsa katoavan kajuuttaan, heti kun\nankkuri oli nostettu. Ulkomaailma oli hänen kannaltaan menettänyt\nkaiken todellisuudentunnun. Ainoastaan hänen unelmansa oli olemassa.\nJa tämä unelma oli hänen talonsa ja hänen talossaan Natsha. Ilman\nNatshaa ei ollut enää mitään auringon alla.\n\nHeti kun ruuhen keula oli koskettanut rantaa, hän hyppäsi maihin,\nsitoi köyden lujasti kiinni ja poistui nopein askelin.\n\nSamassa Karl Dragoch tuli ulos kajuutasta. Hän ei ollut siellä\nkuluttanut aikaansa hukkaan. Kuka olisi tuntenut tarmokkaaksi\npoliisimieheksi tämän kömpelöliikkeisen moukan, unkarilaisen\ntalonpojan ihmeen onnistuneen jäljitelmän?\n\nPoliisi astui vuorostaan maihin ja lähti vielä kerran\nmetsästysretkelle, seuraten luotsin jälkiä.\n\n\n\n\nTYHJÄ TALO\n\n\nViidessä minuutissa Sergei Ladko ja Karl Dragoch olivat saavuttaneet\ntalot.\n\nKoska Rustshukissa ei siihen aikaan, huolimatta sen merkityksestä\nkauppakaupunkina, ollut katuvalaistusta, heidän olisi ollut vaikea,\njos he olisivat sitä halunneet, saada käsitystä kaupungista, jonka\ntalot olivat epäsäännöllisinä ryhminä avaran maihinnousulaiturin\nympärillä. Sen äärillä oli yhteen ahdettuina rappeutuneita kojuja,\njoita käytettiin tavaravarikoina ja kapakoina. Mutta itse asiassa\nhe eivät edes sitä ajatelleet. Luotsi astui nopein askelin, katse\nluotuna eteenpäin, kuin jokin pimeässä säteilevä maalipiste olisi\nvetänyt häntä puoleensa. Toisen huomio taas oli niin kiintynyt\nluotsin seuraamiseen, ettei hän edes nähnyt kahta miestä, jotka\ntulivat erään kadun päästä juuri hänen mennessään sen poikki.\n\nHeti päästyään jokea pitkin kulkevalle tielle miehet erosivat. Toinen\npoistui oikealle, myötävirtaan.\n\n-- Hyvästi, hän sanoi bulgariankielellä.\n\n-- Hyvästi, vastasi toinen, kääntyen vasemmalle ja lähtien astumaan\nDragochin jäljessä.\n\nTämän äänen kuullessaan poliisimies oli säpsähtänyt. Sekunnin ajan\nhän epäröi, hidastuttaen vaistomaisesti askeliaan. Sitten hän lakkasi\nastumasta luotsin perässä, pysähtyi äkkiä ja teki kokokäännöksen.\n\nKoko joukko luontaisia tahi hankittuja kykyjä on välttämättä tarpeen\npoliisimiehelle, joka on niin kunnianhimoinen, ettei aio jäädä\nhomehtumaan ammattinsa halpa-arvoisiin toimiin. Arvokkain noista\nmonenmoisista ominaisuuksista, jotka hänellä tulee olla, on näkö- ja\nkuuloaistimusten täysin varma tunnistaminen.\n\nDragochilla tämä kyky oli mitä suurimmassa määrässä. Hänen kuulonsa\nja näkönsä olivat todellisia itsemerkitseviä koneita; niiden\nvälittämiä valo- ja ääniaistimuksia hän ei koskaan unohtanut, kuluipa\nniistä kuinka pitkä aika hyvänsä. Kuukausien, vuosien kuluttua hän\nensi silmäyksellä tunsi ohimennen näkemänsä kasvot, samoin äänen,\njoka yhden ainoan kerran oli pannut hänen rumpukalvonsa väräjämään.\n\nNiin juuri oli laita toisen niistä äänistä, jotka hän vastikään oli\nkuullut. Tässä tapauksessa ei edes ollut pitkää aikaa siitä, kun hän\noli ollut lähellä sen omistajaa, joten hänen ei tarvinnut pelätä\nerehtyvänsä. Tämä ääni, joka metsikön laidassa Pilis-vuoren juurella\noli kantautunut hänen korviinsa, oli johtolanka, jota hän tähän\nasti oli turhaan etsinyt. Niin älykkäiltä kuin hänen matkatoveriaan\nkoskeneet päättelynsä saattoivatkin näyttää, ne olivat lopultakin\nvain arvailua. Tämä ääni sitä vastoin antoi hänelle vihdoin\nvarmuuden. Epäröiminen ei ollut tarpeen, ja sen vuoksi poliisi oli\nkeskeyttänyt takaa-ajonsa ja poikennut uusille jäljille.\n\n-- Hyvää iltaa, Titsha, lausui Karl Dragoch saksaksi, miehen tultua\nihan lähelle.\n\nTämä pysähtyi ja koetti tunkea katseensa yön pimeyden läpi.\n\n-- Kuka minua puhuttelee? kysyi hän.\n\n-- Minä, vastasi Dragoch.\n\n-- Kuka te sitten olette?\n\n-- Max Raynold.\n\n-- En tunne.\n\n-- Mutta minäpä tunnen teidät, koska osasin mainita teidät nimeltä.\n\n-- Se on totta, myönsi Titsha. -- Mahtaapa teillä olla hyvät\nsilmätkin, toveri.\n\n-- Ne ovatkin mainiot.\n\nVuoropuhelu keskeytyi hetkiseksi.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? jatkoi Titsha.\n\n-- Keskustella, selitti Dragoch, -- teidän ja erään toisen kanssa.\nMuuta varten en olekaan Rustshukissa.\n\n-- Ettekö sitten asu täällä?\n\n-- En. Tulin tänne tänään.\n\n-- Kylläpä valitsitte hauskan ajan, naurahti Titsha ivallisesti\ntarkoittaen kaiketi Bulgarian silloista sekasortoista tilaa.\n\nDragoch teki nopean, välinpitämättömyyttä ilmaisevan liikkeen ja\njatkoi:\n\n-- Minä olen Granista.\n\nTitsha oli vaiti.\n\n-- Ettekö tunne Grania? kovisti Dragoch.\n\n-- En.\n\n-- Sepä kumma. Tehän olette kulkenut siitä niin läheltä.\n\n-- Niin läheltä? toisti Titsha. -- Mistä olette saanut päähänne, että\nolen kulkenut läheltä Grania?\n\n-- No hitto vieköön! sanoi Karl Dragoch nauraen, -- eihän Hagenaun\nhuvila ole siitä kovinkaan kaukana.\n\nNyt Titsha vuorostaan säpsähti. Mutta hän koetti esiintyä\nhäikäilemättömästi.\n\n-- Hagenaun huvila...? hän sopersi äänellä, jota koetti värittää\nleikkisäksi. -- Nytpä laskette leikkiä. Sitä en tunne.\n\n-- Niinkö? virkkoi ivallisesti Dragoch. -- Entäs Pilis-vuoren\nmetsikkö, tunnetteko sen?\n\nTitsha astui nopeasti lähemmäksi ja tarttui puhetoverinsa käsivarteen.\n\n-- Hiljempää toki! sanoi hän, koettamatta tällä kertaa salata\nmielenliikutustaan. -- Oletteko hullu, kun huudatte noin?\n\n-- Eihän täällä ketään ole väitti Dragoch.\n\n-- Sitä ei milloinkaan tiedä, vastasi Titsha ja kysyi: -- No, mitä\nnyt oikeastaan tahdotte?\n\n-- Puhutella Ladkoa, vastasi Dragoch hiljentämättä ääntään.\n\nTitsha puristi kovemmin hänen käsivarttaan.\n\n-- Hiljaa! sanoi hän katsellen pelokkaasti ympärilleen. -- Pitääkö\nteidän välttämättä saattaa meidät hirteen?\n\nDragoch purskahti nauramaan.\n\n-- Eipä tule olemaan helppo ymmärtää toisiamme, sanoi hän, -- jos\npitää puhua kuin mykkä.\n\n-- On sekin päähänpisto, murisi Titsha kumealla äänellä, -- ruveta\nnyt puheisiin ihmisten kanssa keskellä yötä ja äkkiarvaamatta.\nEräistä asioista on parempi olla puhumatta keskellä katua.\n\n-- En välttämättä tahdokaan puhua kanssanne kadulla, vastasi Dragoch.\n-- Menkäämme muualle.\n\n-- Minne?\n\n-- Minne tahansa. On kai täällä lähellä jokin kapakka.\n\n-- On toki, muutaman askeleen päässä.\n\n-- Menkäämme sinne.\n\n-- Olkoon menneeksi, myönsi Titsha. -- Seuratkaa minua! Viisikymmentä\nmetriä käveltyään miehet tulivat pienelle torille. Heitä vastapäätä\nnäkyi eräästä ikkunasta heikkoa valoa pimeässä.\n\n-- Tuossa se on, sanoi Titsha.\n\nAvattuaan oven he astuivat vaatimattoman kahvilan tyhjään saliin,\njossa pitkin seiniä oli kymmenkunta pöytää.\n\n-- Täällähän meidän on mainio olla, sanoi Dragoch. Isäntä riensi\nodottamatta tulleita vieraitaan vastaan.\n\n-- Mitä me juomme...? Minä tarjoan, ilmoitti poliisi helistäen\nkukkaroansa.\n\n-- Vaikkapa lasillinen rakia, ehdotti Titsha.\n\n-- Olkoon menneeksi, raki! Ja katajanmarjaviinaa...? Eikö se teistä\nole mistään kotoisin?\n\n-- Hyvää se on katajanmarjaviinakin, myönsi Titsha. Dragoch kääntyi\nisäntään päin, joka tarkkaavaisena odotti tilausta.\n\n-- Kuulittehan, miekkoseni... Tuokaa pöytään ja pian! Isännän\nrientäessä toimeensa Karl Dragoch loi tutkivan katseen vastustajaan,\njonka kanssa hänen oli oteltava. Hän oli pian arvioinut miehen.\nHartiat leveät, kaula kuin härällä, otsa kapea, tuuhean harmaan tukan\nreunustama, sanalla sanoen mallikelpoinen markkinapainija alhaison\npiiristä.\n\nHeti kun pullot ja kaksi lasia oli tuotu pöytään aloitti Titsha\nuudelleen keskustelun siitä, mistä se oli lähtenyt.\n\n-- Sanotte siis tuntevanne minut.\n\n-- Vieläkö sitä epäilette? Ja tietävänne, mitä Granissa tapahtui.\n\n-- Niin, senkin. Me teimme siellä työtä yhdessä.\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Ihan varmaan.\n\n-- Sitä en ensinkään ymmärrä, mutisi Titsha, etsien totuutta\nmuistojensa joukosta. -- Eihän meitä ollut muita kuin me kahdeksan.\n\n-- Anteeksi, keskeytti Dragoch, -- meitä oli yhdeksän, koska minä\nolin mukana.\n\n-- Ettäkö muka olitte oikein työssä ja toimessa? tiukkasi Titsha\nepäillen.\n\n-- Olin kyllä, sekä huvilassa että metsikössä. Juuri minähän vein\npois rattaat.\n\n-- Vogelinko kanssa?\n\n-- Niin, Vogelin kanssa.\n\nTitsha mietti hetkisen.\n\n-- Se on mahdotonta, väitti hän. -- Vogelin toverina oli Kaiserlick.\n\n-- Eipähän, vaan minä, vastasi Dragoch, hämilleen joutumatta. --\nKaiserlick oli jäänyt teidän muiden joukkoon.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\n-- Ehdottomasti, vakuutti Dragoch.\n\nTitsha näytti luopuvan vastustelemasta. Rosvo ei ollut juuri loistava\nälyltään. Huomaamatta, että hän itse oli ilmaissut luullulle Max\nRaynoldille Vogelin ja Kaiserlickin, hän piti todistuksena sitä, että\nvieras tunsi heidän nimensä.\n\n-- Lasi katajanmarjaviinaa? ehdotti Dragoch.\n\n-- En pane vastaan, sanoi Titsha.\n\nSitten, tyhjennettyään lasin yhdellä siemauksella, hän mutisi,\npuoliksi voitettuna:\n\n-- Omituista. On varmaan ensi kerta, kun päästämme vieraan henkilön\nsekaantumaan asioihimme.\n\n-- Kerta aina ensimmäinen, vastasi Karl Dragoch. -- En ole enää\nvieras, kun olen päässyt mukaan joukkoonne.\n\n-- Mihin joukkoon?\n\n-- Suotta koukuttelette, toveri. Sanon teille, että se on sovittu.\n\n-- Mikä on sovittu?\n\n-- Että pääsen joukkoonne.\n\n-- Sovittu, kenen kanssa?\n\n-- Ladkon.\n\n-- Olkaa vaiti, keskeytti Titsha tylysti. -- Olenhan jo huomauttanut\nteille, että teidän tulee pitää se nimi salassa.\n\n-- Niin, kadulla, intti Dragoch. -- Mutta täällä?\n\n-- Täällä niin kuin muuallakin, koko kaupungissa, tietysti.\n\n-- Minkä tähden? kysyi Dragoch koettaen onneaan.\n\nMutta Titsha oli yhä vieläkin hieman epäluuloinen.\n\n-- Jos teiltä sitä kysytään, vastasi hän varovasti, -- sanokaa,\nettette sitä tiedä, toveri. Te tiedätte paljon, mutta ette tiedä\nkaikkea, sen huomaan, ja minunlaiseltani vanhalta ketulta ette saa\nurkituksi salaisuuksia ilmi.\n\nTitsha erehtyi; hän ei pystynyt ottelemaan Dragochin kaltaisen\ntaiturin kanssa, ja vanha kettu oli tavannut etevämpänsä.\nKohtuullisuus juomien käytössä ei ollut hänen pääominaisuuksiaan,\nja heti sen huomattuaan poliisi oli älynnyt käyttää hyväkseen tätä\nheikkoa kohtaa vastustajansa haarniskassa. Hänen taajat tarjouksensa\nolivat voittaneet rosvon muuten jokseenkin laimean vastarinnan. Hän\nkallisti kurkkuunsa vuoroin lasillisen katajanmarjaviinaa, vuoroin\nrakia. Alkoholin vaikutus alkoi jo tuntua. Titshan silmät kävivät\nsameiksi, hänen kielensä kankeaksi, hänen varovaisuutensa vähemmän\nvalppaaksi. Liukashan on, kuten jokainen tietää, juopumisen tie, ja\nkuta enemmän janoaan sammuttaa, sitä pahemmaksi se tavallisesti äityy.\n\n-- Sanoimme siis, jatkoi Titsha hiukan tahmaisella äänellä, -- että\nasia on sovittu päällikön kanssa.\n\n-- Sovittu on, selitti Dragoch.\n\n-- Oikein hän teki, päällikkö, vakuutti Titsha, joka humalapäissään\nalkoi sinutella puhetoveriaan. -- Sinä näytät olevan hyvä ja oikea\ntoveri.\n\n-- Sen voit sanoa, hyväksyi Dragoch, yhtyen samaan äänilajiin.\n\n-- Siinä on vain se mutka, näetkös, ettet voi häntä tavata ...\npäällikköä.\n\n-- Miksen saa häntä tavata?\n\nEnnen kuin Titsha vastasi, hän katsahti rakipulloon ja kaatoi siitä\nitselleen kaksi täpötäyttä lasillista peräkkäin. Juotuaan hän selitti\nkarhealla äänellä:\n\n-- Hän on lähtenyt ... päällikkö.\n\n-- Eikö hän ole Rustshukissa? Dragoch kysyi kiihkeästi, kovin\npettyneenä.\n\n-- Ei enää.\n\n-- Enää...? Onko hän sitten käynyt täällä?\n\n-- Neljä päivää sitten.\n\n-- Entä nyt?\n\n-- Hän jatkaa matkaansa proomussa virtaa alas merelle.\n\n-- Milloin hän palaa?\n\n-- Parin viikon päästä.\n\n-- Kaksi viikkoa odotettava! Onpa minulla hyvä onni! huudahti Dragoch.\n\n-- Tekeekö sinun sitten niin kovin mieli päästä mukaan? kysyi Titsha\nääneen nauraen.\n\n-- Totta maar! virkkoi Dragoch. -- Minä olen talonpoika, ja Granin\nkepposessa ansaitsin yhdessä yössä enemmän kuin muuten vuodessa\nmaatyöllä.\n\n-- Siinä pääsit makuun, päätti Titsha nauraa hohottaen.\n\nDragoch oli huomaavinaan, että hänen kumppaninsa lasi oli tyhjä, ja\nkiiruhti täyttämään sen.\n\n-- Sinähän et juo, toveri, huudahti hän. -- Maljasi!\n\n-- Maljasi! toisti Titsha tyhjentäen lasinsa yhdellä kulauksella.\n\nRunsas oli poliisimiehen keräämä tietosaalis. Hän tiesi, että Tonavan\nrosvojoukossa oli kahdeksan jäsentä, Titshan mukaan kolmen, jopa\nneljänkin miehen nimet, jos päällikkö luetaan mukaan. Matkan päämäärä\noli Mustameri, jossa saalis epäilemättä lastattaisiin laivaan.\nVarsinainen asemapaikka taas oli Rustshuk. Kun Ladko parin viikon\nkuluttua palaisi sinne, hänet heti saataisiin vangituksi, jollei\nhäntä onnistuttaisi sieppaamaan kiinni jo Tonavan suulla.\n\nMutta moni kohta jäi kuitenkin vielä hämäräksi. Dragoch arveli,\nettä olisi ehkä mahdollista selvittää vielä ainakin yksi niistä,\nkäyttämällä hyväkseen puhetoverin päihtymystä.\n\nHetken vaiti oltuaan hän kysyi välinpitämättömällä äänellä: -- Mikset\näsken tahtonut antaa minun lausua Ladkon nimeä?\n\nIlmeisesti ihan juopuneena Titsha loi kostean katseen toveriinsa ja\nojensi hänelle kätensä, äkillisen hellyyden puuskan valtaamana.\n\n-- Sanon sen sinulle, sopersi hän, -- sillä sinä olet ystävä, sinä!\n\n-- Niin olen, vakuutti Dragoch vastaten juopuneen kädenpuristukseen.\n\n-- Veli.\n\n-- Niin.\n\n-- Arkailematon poika, ponteva mies.\n\n-- Sekin.\n\nTitsha etsi katseillaan pulloa.\n\n-- Ryyppy katajanmarjaviinaa? ehdotti hän.\n\n-- Sitä ei ole enää, vastasi Dragoch.\n\nArvellen vastustajan saaneen tarpeekseen ja peläten hänen\ntiedottomaksi juopuneena putoavan pöydän alle poliisi oli sopivassa\ntilaisuudessa kaatanut maahan melkoisen osan pullojen sisällystä.\nMutta se ei ollut Titshan laskujen mukaista. Hänen naamansa kävi\nmurheellisen näköiseksi, kun hän kuuli katajanmarjaviinan loppuneen.\n\n-- Rakia sitten, rukoili hän.\n\n-- Tuosta saat, suostui Karl Dragoch ja työnsi hänen eteensä pullon,\njossa vielä oli muutama pisara juomaa. -- Mutta pidä varasi, toveri!\nMeidän ei pitäisi juoda itseämme humalaan.\n\n-- Minä ... vakuutti Titsha, pitäen hyvänään pullossa olevan\npohjatilkan. -- Vaikka tahtoisinkin, en voisi!\n\n-- Sanoimme siis, että Ladko ... huomautti Dragoch, lähtien taas\nkärsivällisesti jatkamaan mutkikasta matkaansa päämaalia kohti.\n\n-- Ladko? toisti Titsha, muistamatta enää, mistä oli ollut puhe.\n\n-- Miksei hänen nimeään saa mainita?\n\nTitsha naurahti juovuspäissään.\n\n-- Sitäkös sinä olet utelias tietämään, poikaseni! No niin, näetkös,\ntäällä ei sanota Ladko, vaan Striga, siinä koko juttu.\n\n-- Striga? toisti Dragoch, ymmärtämättä. -- Miksi Striga?\n\n-- Siksi, että se on hänen nimensä, sen lapsukaisen... Niinhän\nesimerkiksi sinun nimesi... Niin, tosiaan, mikä sinun nimesi nyt taas\nonkaan?\n\n-- Raynold.\n\n-- Niin, niin ... Raynold... Noh! Minä sanon sinua Raynoldiksi... Hän\ntaas; hän on nimeltään Striga ... ymmärräthän?\n\n-- Mutta Granissa ... intti Dragoch.\n\n-- Ah! keskeytti Titsha, -- Granissa hän oli Ladko... Mutta\nRustshukissa hän oli Striga. Hän iski silmää ovelan näköisenä.\n\n-- Siten, ymmärräthän, häntä ei ole missään nähty eikä tunneta.\n\nKun pahantekijä rikoksia tehdessään piiloutuu lainanimen taakse, ei\nole poliisimiehen mielestä mitään kummaa, mutta miksi nimi Ladko,\nsama nimi, joka oli merkitty ruuhesta löydettyyn valokuvaan?\n\n-- Onhan kuitenkin olemassa Ladko niminen henkilö, huudahti Dragoch\nkärsimättömänä, pukien siten sanoihin ajatuksissaan tekemänsä\njohtopäätöksen.\n\n-- Totta kai, hitossa! virkkoi Titsha. -- Sehän se juuri paras puoli\nonkin.\n\n-- Mikä se Ladko sitten on?\n\n-- Roisto, vakuutti Titsha tarmokkaasti.\n\n-- Mitä hän on sinulle tehnyt?\n\n-- Minulleko...? Ei mitään... Mutta Strigalle?\n\n-- Mitä hän on tehnyt Strigalle?\n\n-- Vienyt häneltä naisen ... kauniin Natshan.\n\nNatsha! Sama ristimänimi, joka oli valokuvassa. Varmana siitä, että\noli oikeilla jäljillä, Dragoch kuunteli halukkaasti Titshaa, joka\npyytämättä jatkoi:\n\n-- Siitä pitäen he eivät ole ystävyksiä, ymmärräthän...! Sen tähden\nStriga otti hänen nimensä. Se on aika veijari, se Striga.\n\n-- Tuo kaikki ei silti ilmaise minulle, miksei saa lausua Ladkon\nnimeä, väitti Dragoch.\n\n-- Siksi, ettei se ole terveellistä, selitti Titsha. - Granissa...\nja muualla tiedät, ketä se tarkoittaa... Täällä se tarkoittaa\nluotsia, joka on ruvennut vastustelemaan hallitusta... Hän on\nkapinoitsija, se tyhmyri... Ja kadut ovat täynnä turkkilaisia\nRustshukissa.\n\n-- Miten hänen on käynyt? kysyi Dragoch.\n\nTitsha teki tietämättömyyttä ilmaisevan liikkeen.\n\n-- Hän on kadonnut, vastasi hän. -- Striga sanoo, että hän on kuollut.\n\n-- Kuollut!\n\n-- Ja se kai on totta, koska Strigalla nyt on tuo nainen.\n\n-- Mikä nainen?\n\n-- Kah, se kaunis Natsha... Ensin otti nimen, sitten naisen... Ei\nole hyvillään, se kyyhkyläinen...! Mutta hän on Strigalla proomussa\nvarmassa tallessa.\n\nVähitellen kaikki selvisi Dragochille. Hän ei ollut viettänyt\npitkiä päiviään tavallisen pahantekijän, vaan maanpaossa olevan\nisänmaanystävän seurassa. Missä tuskissa mahtoikaan juuri silloin\nolla se onneton mies, saavuttuaan niin monet vaivat nähtyään kotiin\nvain tavatakseen talonsa tyhjänä! Hänelle täytyi rientää avuksi...\nMitä taas Tonavan rosvojoukkoon tulee, niin nyt, kun oli saatu\ntarpeelliset tiedot, ei olisi mitenkään vaikea siepata sitä kiinni.\n\n-- Täällä on kuuma, huokasi Dragoch, ollen nujertuvinaan pöhnäänsä.\n\n-- Hyvin kuuma, myönsi Titsha.\n\n-- Sen se raki tekee, sammalsi Dragoch.\n\nTitsha laski nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Sinun pääsi ei kestä, lapseni! sanoi hän kömpelön leikillisesti.\n-- Minä ... näetkös... Valmis alkamaan alusta.\n\n-- En jaksa taistella vastaan, tunnusti Dragoch.\n\n-- Heiveröinen mies! nauroi Titsha ivallisesti. -- Noh, mennään\nsitten ulos, jos mielesi tekee.\n\nKutsuttuaan isännän ja maksettuaan laskun toverukset olivat pian taas\ntorilla. Tämä muutos ei tuntunut olevan Titshalle eduksi. Tuskin hän\noli päässyt ulkoilmaan, kun hän päihtyi tuntuvasti pahemmin. Dragoch\npelkäsi antaneensa hänelle liian kovan annoksen.\n\n-- Kuulehan, sanoi hän, osoittaen myötävirtaan, -- se Ladko...\n\n-- Mikä Ladko?\n\n-- Se luotsi. Tuollako päin hän asui?\n\n-- Ei.\n\nDragoch kääntyi kaupunkiin päin.\n\n-- Tuollakos päin?\n\n-- Ei sielläkään.\n\n-- Tuollako sitten? kysyi Dragoch, osoittaen vastavirtaan.\n\n-- Siellä, sopersi Titsha.\n\nPoliisi veti toveriaan mukanaan. Tämä hoiperteli ja salli taluttaa\nitseään, jupisten sekavia sanoja; mutta viisi minuuttia käveltyään\nhän äkkiä pysähtyi, koettaen pysyä taas vakavasti jaloillaan.\n\n-- Mitä se Striga puhui, että Ladko muka oli kuollut? änkytti hän.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Eihän hän ole kuollut, koska joku on hänen luonaan.\n\nJa Titsha osoitti muutaman askelen päässä näkyviä valojuovia, joita\nnäkyi erään ikkunan luukkujen välitse ja jotka piirsivät viiruja\nkatuun. Dragoch kiiruhti sinne. Luukkujen raosta Titsha ja hän\nkatselivat sisään.\n\nHe näkivät kohtuullisen suuren, mutta mukavasti kalustetun salin.\nHuonekalujen epäjärjestyksestä ja niitä peittävästä paksusta\ntomukerroksesta päätellen näytti siltä kuin tämä sali olisi\nollut jonkin väkivallanteon jo aikoja sitten autioksi jättämä\ntapahtumapaikka. Keskellä oli suuri pöytä; siihen kyynärpäitään\nnojaten istui mies, joka näytti olevan syvissä mietteissä.\nHänen kokoonpuristuneet sormensa, jotka puoliksi katosivat\nepäjärjestyksessä olevaan tukkaan, ilmaisivat selvästi hänen sielunsa\ntuskallista levottomuutta ja hänen silmistään valui kyynelkarpaloita.\n\nDragoch tunsi, kuten oli odottanutkin, matkatoverinsa. Mutta joku\nmuukin tunsi epätoivoisen mietiskelijän.\n\n-- Se on hän! kuiskasi Titsha, ponnistellen tarmokkaasti\nhaihduttaakseen humalaansa.\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Ladko..\n\nTitsha hieroi kädellään kasvojaan ja sai hiukan selvitetyksi päätään.\n\n-- Hän ei olekaan kuollut, se roisto ... sanoi hän hampaittensa\nvälistä. -- Mutta ei siitä paljoa puutu... Turkkilaiset maksavat\nminulle hänen nahastaan enemmän kuin sen arvon... Kylläpä Striga\ntulee hyvilleen! Älä liikahda tästä, toveri, jatkoi hän, kääntyen\nDragochin puoleen. -- Jos hän aikoo tulla ulos, niin lyö hänet\nkuoliaaksi! Huuda apua, jos tarvitset... Minä menen noutamaan\npoliisia...\n\nOdottamatta vastausta Titsha juoksi pois. Tuskin hän enää edes\nhoiperteli. Hän oli päässyt jälleen tasapainoon.\n\nHeti yksin jäätyään poliisi astui sisään taloon.\n\nSergei Ladko ei liikahtanutkaan. Karl Dragoch laski kätensä hänen\nolkapäälleen.\n\nOnneton nosti päätään. Mutta hänen ajatuksensa harhailivat muualla,\nja hänen epämääräinen katseensa osoitti, ettei hän tuntenut\nmatkustajaansa. Tämä lausui vain yhden sanan!\n\n-- Natsha!\n\nLadko ponnahti rajusti pystyyn. Hänen silmänsä leimahtelivat kysyvinä\nKarl Dragochin silmiin.\n\n-- Seuratkaa minua, sanoi poliisi, -- ja joutukaamme!\n\n\n\n\nTAAS SOUTAMASSA\n\n\nRuuhi kiiti laineilla. Huumautuneena, eräänlaisen raivon vallassa,\nSergei Ladko painoi melaansa veteen hurjemmin kuin koskaan.\nTavallisten lakien alaisuudesta vapautuneena hän tuskin soi itselleen\nmuutaman hetken lepoa joka yö. Hän vaipui silloin kuin kuolleena\nlyijynraskaaseen uneen, josta hän äkkiä kuin kellon herättämänä,\nkahden tunnin kuluttua nousi, ryhtyäkseen heti taas kovaan työhönsä.\n\nKatsellessaan tätä itsepintaista takaa-ajoa Dragoch ihmetteli, että\nihmisen elimistössä saattoi asua moinen vastustuskyky. Hän katseli\nihmeekseen kuinka ihminen ammensi yli-inhimillistä tarmoa mitä\nhirveimmästä epätoivosta.\n\nHaluten säästää onnetonta luotsia kaikelta, mikä vähänkin voisi häntä\nhäiritä, poliisi koetti olla hiljaa. Kaikki, mitä oli tarpeen sanoa,\noli sanottu Rustshukista lähdettäessä. Heti kun ruuhi oli työnnetty\ntakaisin virtaan, oli Dragoch näet antanut välttämättömät selitykset.\nEnsi aluksi hän oli ilmoittanut, kuka hän oli. Sitten hän muutamin\nsanoin oli selittänyt, miksi oli lähtenyt tälle matkalle, ajamaan\ntakaa Tonavan rosvojoukkoa, jonka päällikkönä yleinen mielipide piti\nerästä Ladkoa Rustshukista.\n\nTätä kertomusta Ladko oli kuunnellut hajamielisenä, osoittaen\nkuumeista kärsimättömyyttä. Mitä hän välitti siitä kaikesta? Hänellä\noli vain yksi ajatus, yksi tavoite, yksi toivo: Natsha!\n\nHänen kiinnostuksensa oli herännyt vasta kun Dragoch oli alkanut\npuhua nuoresta naisesta, kertoa, kuinka hän Titshan suusta oli\nkuullut, että Natsha oli vankina proomussa jouduttuaan rosvojoukon\npäällikön haltuun, jonka oikea nimi ei ollut Ladko, vaan Striga.\n\nSen nimen kuullessaan Sergei Ladko oli kiljahtanut kuin villipeto.\n\n-- Striga! hän oli huudahtanut ja pusertanut rajusti melaa kourassaan.\n\nHän ei ollut kysellyt enempää. Siitä pitäen hän kiiruhti eteenpäin\nlakkaamatta, levähtämättä, kulmakarvat rypistettyinä, silmissä vimman\nilme, koko sielu kurotettuna eteenpäin päämaalia kohti. Hän oli\nsydämessään varma siitä, että saavuttaisi tavoitteensa. Miksi? Hän ei\nolisi voinut sitä sanoa. Hän oli siitä varma, ja sillä hyvä. Proomun,\njossa Natsha oli vankina, hän löytäisi ensi silmäyksellä vaikka\ntuhansien muiden keskeltä. Miten? Sitä hän ei tiennyt; mutta hän\nlöytäisi sen. Nyt hänelle selvisi, miksi hän oli ollut tuntevinaan\nvartijoista sen, jonka tehtävänä oli tuoda hänelle ruokaa hänen\nensimmäisen vankeutensa aikana, ja minkä tähden halien epäselvästi\nkuulemansa äänet olivat herättäneet vastakaikua hänen sydämessään.\nVartija oli ollut Titsha. Äänet olivat kuuluneet Strigalle ja\nNatshalle. Huuto, jonka hän yöllä oli kuullut, oli ollut turhaan\napua huutavan Natshan. Miksei hän silloin ollut pysähtynyt? Kuinka\nsuurilta suruilta, kuinka kovilta tunnonvaivoilta hän siten olisikaan\nsäästynyt!\n\nTuskin hän karatessaan oli pimeässä edes pannut merkille uivan\nvankilan synkkää hahmoa, johon hän tietämättään jätti rakkaimpansa!\nMutta vähät siitä! Se kyllä riittäisi. Mahdotonta hänen olisi kulkea\nsen proomun ohitse, niin ettei salaperäinen, hänen olemuksensa\nsisimmästä kuuluva ääni ilmoittaisi sitä hänelle.\n\nItse asiassa Sergei Ladkon toivo ei ollut niin yltiöpäinen kuin\nsaattaisi luulla. Hänen erehtymismahdollisuutensa olivat suuresti\nvähentyneet Tonavalla kulkevien proomujen harvalukuisuuden vuoksi.\nNiiden määrä oli käynyt mitättömän pieneksi Rustshukista alkaen,\nja viimeiset olivat pysähtyneet Silistriaan. Tämän kaupungin\nalapuolella, jonka ruuhi oli sivuuttanut vuorokauden kuluttua, oli\nenää vain kaksi proomua virralla, jolla siitä pitäen liikkui melkein\nyksinomaan höyryaluksia.\n\nRustshukin kohdalla näet Tonava on hyvin laaja. Vasemmalla rannalla\nloppumattomiksi soiksi avartuva uoma on siinä toista peninkulmaa\nleveä. Alempana se on vielä laajempi, ja Silistrian ja Brailan\nvälillä se paikoin on jopa parinkymmenen kilometrin levyinen.\nSellainen ulappa on jo oikea meri, mistä ei puutu myrskyjä eikä\nvaahtopäitä laineita. On ymmärrettävää, että laakeat proomut, joita\nei ole rakennettu aavan meren hyökyaaltoja varten, eivät helposti\nuskalla lähteä sinne.\n\nSergei Ladkolle suureksi onneksi sää pysyi kauniina. Niin pienessä ja\nvähän merikelpoisessa aluksessa hänen, mikäli tuuli olisi puhaltanut\nvähänkin voimakkaammin, olisi täytynyt etsiä suojaa jostakin rannan\npoukamasta.\n\nDragoch, joka, niin sydämensä pohjasta kuin hän ottikin osaa\nseuralaisensa huoliin, ajoi takaa myös toista kohdetta, kävi\nlevottomaksi huomatessaan, kuinka autio tämä kolkko ulappa oli.\nTitsha oli ehkä antanut hänelle vääriä tietoja? Se seikka, että\nkaikki proomut toinen toisensa jälkeen olivat pysähtyneet, pani\nhänet pelkäämään, että Strigan oli ollut pakko tehdä samoin. Hänen\nlevottomuutensa yltyi niin, että hän lopulta otti asian puheeksi\nLadkon kanssa.\n\n-- Voiko proomu kulkea merelle asti? kysyi hän.\n\n-- Kyllä, vastasi luotsi. -- Sitä sattuu harvoin, mutta kyllä\nsellaista näkee.\n\n-- Oletteko kuljettanut niitä sinne itse?\n\n-- Muutaman kerran.\n\n-- Miten ne menettelevät purkaakseen lastinsa?\n\n-- Etsivät suojaa niistä lahdelmista, joita on suuhaaroilla ja jonne\ntulee höyrylaivoja niitä tapaamaan.\n\n-- Suuhaaroilla, sanotte. Niitähän on useampia.\n\n-- Kaksi päähaaraa, vastasi Ladko. -- Pohjoinen on Kilian haara,\netelämpänä oleva on Sulinan haara, ja se on tärkein.\n\n-- Eikö se seikka voi erehdyttää meitä? kysyi Dragoch.\n\n-- Ei, vakuutti luotsi. -- Ihmiset, jotka piileskelevät, eivät kulje\nSulinan kautta. Siksi mekin valitsemme pohjoishaaran.\n\nVastaus rauhoitti Karl Dragochia vain puoleksi. Heidän kulkiessaan\ntoista reittiä, rosvojoukko saattoi hyvinkin päästä pakoon toista\npitkin. Mutta mitä tehdä muuta kuin luottaa onneensa, kun kerran\nsamalla kertaa oli mahdotonta pitää silmällä kaikkia virran uomia.\nSergei Ladko täydensi selitystään.\n\n-- Sitä paitsi Kilian suuhaaran ulkopuolella on lahdenpoukama, jossa\nproomu voi ryhtyä siirtämään lastiaan toiseen alukseen. Sulinan suuta\nkulkien sen sitä vastoin täytyisi purkaa lastinsa samannimisessä\nsatamassa, joka on ihan meren rannalla. Mitä taas Pyhän Yrjön haaraan\ntulee, joka virtaa etelämpänä, sitä tuskin laivat voivat käyttää,\nvaikka se onkin levein. Mitään erehdystä siis ei tarvitse pelätä.\n\nLokakuun 14. päivän aamupuolella ruuhi saapui vihdoin Tonavan\nsuistoon. Jättäen Sulinan haaran oikealle se alkoi epäröimättä jatkaa\nkulkuaan Kilian haaraa pitkin. Puolenpäivän aikaan sivuutettiin\nIsmail, viimeinen tärkeämpi kaupunki tällä retkellä. Jo seuraavan\npäivän ensi hetkinä päästäisiin ulos Mustallemerelle.\n\nOlisikohan sitä ennen saavutettu Strigan proomu? Mikään ei antanut\naihetta olettaa sitä. Päähaaralta poikettua yksinäisyys virralla\noli käynyt täydelliseksi. Silmän kantamattomiin ei enää näkynyt\nainoatakaan purjetta, ei ainoatakaan savupatsasta. Dragoch tunsi\nkalvavaa levottomuutta.\n\nJos Ladko oli levoton, hän ei mitenkään sitä näyttänyt. Väsymättä\nhän työnsi ruuhta eteenpäin, ajaen väylää, jonka vain hän pitkän\ntottumuksensa nojalla saattoi tuntea matalien ja rämeisten rantojen\nvälissä.\n\nHänen sitkeä uurastuksensa saikin palkintonsa. Kello viiden ajoissa\nsaman päivän iltapuolella näkyviin tuli vihdoin proomu, joka oli\nankkurissa noin kaksitoista kilometriä Kilian linnoitetun kaupungin\nalapuolella. Ladko pysähdytti soutunsa, otti kaukoputken ja katseli\nproomua tarkasti.\n\n-- Se on! hän sanoi tukahtuneella äänellä, laskien jälleen alas\nkaukoputken.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\n-- Varma olen, vakuutti Sergei Ladko. -- Tunsin Jakub Ogulin,\ntaitavan rustshukilaisen luotsin, Strigan rajattomasti uskollisen\nkätyrin, joka varmaan on kuljettamassa hänen alustaan.\n\n-- Mitä me nyt teemme? kysyi Dragoch.\n\nLadko ei vastannut heti. Hän mietiskeli. Poliisi jatkoi:\n\n-- Täytyy lähteä takaisin Kiliaan ja, jos niin tarvitaan, Ismailiin\nasti. Hankimme sieltä apuvoimia.\n\nLuotsi ravisti päätään.\n\n-- Ismailiin tahi vain Kiliaankin palaaminen vastavirtaan, sanoi hän,\n-- veisi liian paljon aikaa. Proomu pääsisi edelle, eikä sitä merellä\nenää voisi löytää. Ei, jääkäämme tähän ja odottakaamme yötä. Minulla\non eräs tuuma. Jos en onnistu, niin kuljemme kaukana proomun jäljessä\nja kun saamme tietoomme sen valkamapaikan, lähdemme noutamaan apua\nSulinasta.\n\nKun oli tullut ihan pimeä. Ladko antoi ruuhen ajautua parinsadan\nmetrin päähän proomusta. Siinä hän hiljaa laski ankkurin. Sitten,\nsanomatta sanaakaan selitykseksi Dragochille, joka kummastellen\nkatseli hänen toimiaan, hän riisui vaatteensa ja heittäytyi virtaan.\n\nRotevin käsivarsin hän ui suoraan proomua kohti, jonka hän saattoi\npimeässä epäselvästi erottaa. Sivuutettuaan sen niin kaukaa, ettei\nhäntä huomattu, hän ui päinvastaiseen suuntaan, ja nousten vuolasta\nvirtaa takaisin hän tarttui leveään peräsimen siipeen. Hän kuunteli.\nProomun kylkiä hankaavan veden solinan melkein tukahduttamana\nkantautui hänen korviinsa tanssin sävel. Hänen päänsä yläpuolella\njoku hyräili puoliääneen. Tarrautuneena käsin ja jaloin puun\nniljakkaan pintaan, Ladko kiipesi hitaasti seisomaan peräsimen siiven\nharjalle ja tunsi Jakub Ogulin.\n\nAluksessa oli kaikki rauhallista. Ei äännähdystäkään kuulunut\nkajuutasta, jonne Ivan Striga epäilemättä oli vetäytynyt. Viisi\nlaivaväkeen kuuluvaa miestä pakinoi rauhallisesti keskenään loikoen\nkannella keulan puolella. Heidän äänensä sulautuivat epäselväksi\nhyminäksi. Jakub Ogul oli yksinään peräkannella. Hän oli kiivennyt\nkajuutan katolle, istuutunut peräsimen tangolle ja tuuditteli siinä\nitseään yön hiljaisuudessa hyräillen tuttua laulua.\n\nÄkkiä laulu lakkasi. Kaksi rautaista kättä puristi laulajan kurkkua.\nHän horjahteli ja putosi sitten poikittain peräsimen siiven harjalle.\nOliko hän kuollut? Sääret ja käsivarret hervottomina hänen veltto\nruumiinsa roikkui kuin riepu tämän kapean harjan molemmin puolin.\nLadko hellitti otteensa ja tarttui miehen vyötäisiin, lakkasi sitten\nvähitellen puristamasta polvillaan peräsintä, liukui vähitellen\nalaspäin ja vaipui äänettömästi veteen.\n\nProomussa ei kukaan ollut huomannut hyökkäystä. Ivan Striga ei ollut\ntullut ulos kajuutasta. Keulan puolella miehet jatkoivat rauhallista\nkeskusteluaan.\n\nSillä välin Sergei Ladko ui ruuhta kohti. Paluu oli vaivalloisempi\nkuin menomatka. Hänen täytyi nyt uida vastavirtaan ja kannatella\nlisäksi Jakub Ogulin ruumista. Vaikkei tämä ollut kuollut, ei\nsiitä paljoa puuttunutkaan. Viileä vesikään ei ollut saanut häntä\nvirkoamaan; hän ei liikahtanutkaan. Ladko alkoi pelätä olleensa liian\nkovakourainen.\n\nViisi minuuttia oli riittänyt matkaan ruuhesta proomulle, mutta\nhän tarvitsi enemmän kuin neljännestunnin kulkeakseen saman matkan\ntakaisin. Onnekseen luotsi ei eksynyt pimeässä.\n\n-- Auttakaa minua, hän sanoi Karl Dragochille tarttuessaan vihdoinkin\nruuheen kiinni. -- Tässä on heistä ainakin yksi.\n\nPoliisin avulla Jakub Ogul hinattiin laidan yli ja laskettiin ruuhen\npohjalle.\n\n-- Onko hän kuollut? kysyi Ladko.\n\nDragoch kumartui vangin puoleen.\n\n-- Ei, sanoi hän. -- Hän hengittää.\n\nLadko hengähti tyytyväisenä, tarttui heti melaansa ja alkoi soutaa\nvirtaa ylöspäin.\n\n-- Sitokaa hänet sitten lujasti, sanoi hän meloessaan, -- ellette\ntahdo, että hän hyvästiä sanomatta livistää kynsistänne, kun olen\nlaskenut teidät maihin.\n\n-- Onko meidän sitten nyt erottava toisistamme? kysyi Dragoch.\n\n-- On, vastasi Ladko. -- Kun olette astunut maihin, palaan proomun\nläheisyyteen. Huomenna toimitan niin, että pääsen nousemaan siihen.\n\n-- Selvällä päivälläkö?\n\n-- Selvällä päivällä. Minulla on suunnitelmani. Olkaa rauhassa.\nAinakaan vähään aikaan ei mikään vaara minua uhkaa. Myöhemmin,\nkun olemme päässeet lähelle Mustaa merta, en takaa, vaikka asiat\nsaattaisivat kääntyä pahoin päinkin. Mutta luotan teihin sillä\nhetkellä ja viivytän sen tuloa mikäli mahdollista.\n\n-- Luotatte minuun...? Mitä sitten voin tehdä?\n\n-- Tuoda minulle apua.\n\n-- Koetan parastani, älkää sitä epäilkö, vakuutti Dragoch lämpimästi.\n\n-- En sitä epäilekään, mutta se tulee kenties olemaan vaikeanlaista.\nPankaa parastanne, sillä hyvä. Älkää unohtako, että proomu lähtee\nankkuripaikaltaan huomenna puolenpäivän aikaan ja jollei sitä mikään\npysähdytä, se on merellä kello neljän ajoissa. Toimikaa sen mukaan.\n\n-- Miksette anna minun olla seurassanne? kysyi Dragoch, hyvin\nhuolissaan seuralaisestaan.\n\n-- Siksi, että se voisi viivästyttää, ja siinä tapauksessa Striga\npääsisi edelle ja voisi kadota. Häntä ei saa päästää merelle\nasti. Sinne hän ei pääsekään, vaikka tulisittekin liian myöhään\nauttaaksenne minua. Mutta siinä tapauksessa minä luultavasti en enää\nole hengissä.\n\nLuotsin äänensävy ei sietänyt vastaväitteitä. Ymmärtäen, ettei mikään\nsaisi häntä muuttamaan mieltä, Dragoch ei ollut itsepäinen. Ruuhi\nsoudettiin siis rantaan, ja Jakub Ogul, yhä tajuttomana, laskettiin\nmaahan.\n\nSergei Ladko työnsi oitis ruuhen ulapalle. Se katosi pimeyteen.\n\n\n\n\nTONAVAN LUOTSI\n\n\nLadkon kadottua yön helmaan Dragoch oli hetkisen epävarma siitä,\nmitä olisi tehtävä. Yksinään iltayöstä ja tällä kohdalla Bessarabian\nrajaa, vastuksinaan vangin eloton ruumis, jonka luota hänen\nvelvollisuudentuntonsa ei sallinut hänen poistua, hän oli todellakin\ntukalassa asemassa. Ilmeistä oli, ettei hänelle saapuisi apua hänen\nmenemättä sitä noutamaan. Sen vuoksi hänen täytyi tehdä jokin päätös.\nAika riensi. Tunnista, minuutistakin kenties saattoi riippua Sergei\nLadkon pelastus. Hän jätti toistaiseksi yksin Jakub Ogulin, joka\nyhä oli tajuton ja niin lujasti sidottuna, että hänen, vaikka hän\nvirkoaisikin henkiin, olisi mahdoton paeta. Hän riensi rantaa pitkin\nvastavirtaa niin nopeasti kuin maaperän vuoksi oli mahdollista.\n\nPuolen tuntia marssittuaan autiolla rannalla, hän alkoi pelätä, että\nhänen täytyisi mennä Kiliaan asti, mutta silloin hän vihdoin huomasi\nvirran rannalla talon.\n\nEi ollut helppo tehtävä saada ihmisiä tässä isossa talossa\navaamaan ovea. Moiseen aikaan vuorokaudesta ja moisessa paikassa\ntalon asukkaat eivät näyttäneet kovinkaan halukkailta päästämään\nsisään. Asiaa vaikeutti sekin, että heidän oli mahdoton ymmärtää\ntoisiaan, sillä talonpojat puhuivat paikallismurretta, jota Karl\nDragoch, vaikka osasikin useita kieliä, ei tuntenut. Keksimällä\ntilapäismongerruksen, jossa oli romanialaisia, venäläisiä ja saman\nverran saksalaisia sanoja, hänen kuitenkin onnistui saavuttaa heidän\nluottamuksensa, ja tarmokkaasti suljettuna pidetty ovi avautui\nlopulta raolleen.\n\nLinnoitukseen kerran päästyään hänen täytyi vastata tiukkaan\nkuulusteluun, josta hän lienee suoriutunut kunnialla, koskapa kahta\ntuntia ei vielä ollut kulunut hänen maihinnousustaan, kun rattaat jo\nolivat tuoneet hänet takaisin Ogulin luo.\n\nTämä ei ollut tullut tuntoihinsa. Hän ei edes osoittanut mitään\ntoipumisen enteitä vielä silloinkaan, kun hänet rannan ruohikolta\nsiirrettiin rattaille, jotka heti taas lähtivät Kiliaan päin. Taloon\nsaakka täytyi ajaa käymäjalkaa, mutta siitä lähdettyä löydettiin tie,\ntosin hyvin huono, joka teki mahdolliseksi jouduttaa kulkua.\n\nPuoliyö oli jo ohi, kun Karl Dragoch näiden tapausten jälkeen saapui\nKiliaan. Kaupungissa nukuttiin kaikkialla, eikä ollut helppo löytää\npoliisipäällikköä. Se onnistui kuitenkin, ja hän otti vastuulleen\ntämän korkean virkamiehen herättämisen. Osoittamatta kovin suurta\npahantuulisuutta poliisi: päällikkö oli hyväntahtoisesti valmis häntä\npalvelemaan. Dragoch käytti sitä hyväkseen tallettaakseen varmaan\npaikkaan Ogulin, joka alkoi jo availla silmiään. Sitten hän saattoi\nvihdoinkin ryhtyä puuhaamaan muun rosvojoukon kiinniottamista ja\nLadkon pelastamista, jota hän kenties vielä intohimoisemmin halusi.\n\nHeti alussa hänelle tuli eteen voittamattomia vaikeuksia. Kiliassa\nei ollut ainoatakaan höyrylaivaa, ja poliisipäällikkö kieltäytyi\nlujasti lähettämästä miehiään virralle. Tämä Tonavan haara oli\nsilloin jakamatta Romanian ja Turkin kesken. Oli täysi syy pelätä,\nettä heidän väliintulonsa aiheuttaisi Korkean Portin taholta\nperin valitettavia vastalauseita hetkellä, jolloin sodanuhka oli\nkuin kaukaista ukkosen jylinää. Jos romanialainen virkamies olisi\nvoinut selailla kohtalon kirjaa, hän olisi siitä nähnyt, että tämä\nammoisista ajoista saakka päätetty sota oli puhkeamassa vain muutamia\nkuukausia myöhemmin, ja se olisi epäilemättä tehnyt hänet vähemmin\naraksi. Mutta tuntematta tulevaisuutta hän vapisi ajatellessaan\nsotkeutuvansa tavalla tahi toisella diplomaattisiin selkkauksiin, ja\nnoudatti viisasta ohjetta: \"Ei mitään asiaa!\" Sehän on, kuten hyvin\ntiedetään kaikkien maiden virkamiesten tunnuslause.\n\nHän ei siis tohtinut tehdä muuta kuin kehoittaa Karl Dragochia\nlähtemään Sulinaan ja neuvoa hänelle, mistä saisi ajurin tälle\nvaivalloiselle matkalle Tonavan suistomaan poikki.\n\nTämän miehen herättäminen, suostutteleminen, hevosen valjastaminen\nja kulku oikealle rannalle vei paljon aikaa. Kello oli lähes kolme\naamulla, kun Dragoch vihdoin ajoi pois täyttä ravia pienellä\nhevosella, joka hyväksi onneksi oli parempi kuin miltä se näytti.\n\nKilian poliisipäällikkö oli ollut oikeassa sanoessaan vaikeaksi\nsuistomaan poikki kulkemista. Rapakkoisilla teillä, joita\npaikoin peitti monta senttimetriä korkea vesi, rattaat kulkivat\nvaivalloisesti eteenpäin, ja jollei ajaja olisi ollut taitava, ne\nolisivat useamman kerran eksyneet tällä tasangolla, jossa ei saa\nminkäänlaista johtopistettä. Matka eteni hitaasti, ja silloin tällöin\noli uupuneen hevosen annettava puhaltaa.\n\nDragochin saapuessa Sulinaan kello löi kaksitoista. Sergei Ladkon\nmääräämä aika päättyisi muutaman tunnin kuluttua! Suomatta itselleen\naikaa virkistäytyä Dragoch riensi asettumaan yhteyteen paikallisten\nviranomaisten kanssa.\n\nSulina, joka Berlinin rauhansopimuksen jälkeen on muuttunut\nromanialaiseksi, oli näiden tapahtumien aikaan turkkilainen\nkaupunki. Korkean Portin ja länsivaltojen keskinäiset välit olivat\nsiihen aikaan mitä kireimmät; Unkarin alamaisena Karl Dragoch\nei voinut toivoa olevansa siellä suosittu henkilö, huolimatta\nyleisesti hyväksytystä toimesta, joka hänelle oli uskottu. Vaikka\nhänet otettiinkin vastaan paremmin kuin hän oli pelännyt, häntä ei\nhämmästyttänyt, että hän sai viranomaisilta vain jokseenkin laimeata\navustusta.\n\nKun paikallisella poliisilla, hänelle sanottiin, ei ollut erikoisesti\nsen avuksi määrättyä alusta, hän ei voinut toivoa käytettäväkseen\nmuuta kuin tullilaitoksen vartiolaivan. Tässä tapauksessa sen apu,\nkyllä olikin paikallaan, koska rosvojoukkoa saattoi hyvinkin pitää\nsalakuljettajajoukon veroisena. Onnettomuudeksi tämä, jokseenkin\nnopeakulkuinen höyryalus ei ollut sillä hetkellä satamassa. Se\nristeili merellä, mutta varmasti lähellä rannikkoa. Karl Dragochin\ntarvitsi siis vain vuokrata kalastajavene, ja heti aallonmurtajain\nulkopuolelle päästyään hän varmasti tapaisi sen.\n\nEpätoivoisena Dragoch alistui tyytymään tähän päätökseen. Kello puoli\nkaksi iltapäivällä hän lähti purjehtimaan ja sivuutti aallonmurtajan\netsiäkseen tullilaivaa. Hänellä oli vain sataviisikymmentä minuuttia\nkäytettävänään ehtiäkseen paikalle Sergei Ladkon määräämään aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl Dragochin kokiessa paljon vastoinkäymisiä luotsi jatkoi\njärjestelmällisesti tuumansa toteuttamista.\n\nPitkin aamupäivää hän oli pysytellyt väijyksissä, ruuhi kätkettynä\nrannan kaislikkoon, ollakseen varma siitä, ettei proomussa ryhdytty\nmihinkään lähtövalmistuksiin. Ottaessaan ehkä vähän raakamaisesti\n-- mutta hän ei enää voinut valita keinoja -- Jakub Ogulin\nhaltuunsa, hänellä oli ollut juuri tämä päämääränään. Kuten hän oli\naavistanut, ei Striga opasta vailla uskaltanut lähteä arveluttavalle\nvesimatkalle, koska monet hiekkasärkät tekevät matkan mahdottomaksi\nmiehelle, joka ei ole siihen perin juurin perehtynyt. Luultavaa\noli, että rosvot käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta saadakseen\ntoisen luotsin Ogulin sijaan. Mutta luotseja ei ole paljon Kilian\nhaaralla, ja kello yhteentoista asti vedet pysyivät ihan autioina.\nVasta kello yksitoista ilmestyi meren puolelta näkyviin kaksi alusta.\nTarkasteltuaan niitä kaukoputkellaan Sergei Ladko huomasi, että\ntoinen niistä oli luotsialus. Ivan Striga saisi siis luultavasti\navun, jota hän varmaan maltittomana odotteli. Nyt oli tullut aika\ntarttua toimeen.\n\nRuuhi lähti kaislikosta ja lähestyi proomua.\n\n-- Hoi, proomun miehet! huusi Ladko tultuaan äänen kantamiin.\n\n-- Hoi! vastattiin hänelle.\n\nMies kohosi näkyviin kajuutasta. Se oli Ivan Striga.\n\nMillainen raivo riehuikaan Sergei Ladkon sydämessä hänen nähdessään\ntämän onnensa vihamiehen, konnan, joka jo niin monta kuukautta oli\npitänyt Natshaa vallassaan!\n\nMutta hän odotti tilaisuutta, jota hän oli etsinyt. Hän oli\nvalmistautunut siihen. Hän sulki raivonsa sydämeensä, ja pakottautuen\ntyyneksi kysyi levollisella äänellä:\n\n-- Ettekö tarvitsisi luotsia?\n\nStriga ei vastannut vaan suojasi kädellään silmiään ja katseli hyvän\naikaa tulokasta. Oikeastaan hän yhdellä ainoalla silmäyksellä oli jo\npäässyt varmuuteen siitä, kuka tämä mies oli. Mutta se, että hänellä\noli edessään Natshan mies, näytti hänestä niin merkilliseltä, voipa\nsanoa odottamattomalta, että hän ei voinut oikein uskoa omia silmiään.\n\n-- Ettekö te ole Sergei Ladko Rustshukista? kysyi hän vuorostaan.\n\n-- Olen kyllä, vastasi luotsi.\n\n-- Ettekö tunne minua?\n\n-- Sokeahan minä silloin olisin, vastasi Sergei Ladko. -- Tunnen\nteidät ihan hyvin, Ivan Striga.\n\n-- Ja tarjoatte minulle palveluksianne?\n\n-- Miksen? Olenhan luotsi, selitti Sergei Ladko kylmäkiskoisesti.\n\nStriga oli hetkisen kahden vaiheilla. Oli liian kaunista, jos mies,\njota hän vihasi eniten maailmassa, tuli noin hyväntahtoisesti\nantautumaan hänen valtaansa. Eikö siinä piillyt jokin ansa...?\nMutta mitä vaaraa saattoi yksinäisestä miehestä olla lukuisalle ja\nrohkealle laivaväelle? Luotsatkoon proomun merelle asti, koska kerran\noli niin typerä, että sitä ehdotti! Kun olisi päästy merelle, niin\nkyllähän sitten...\n\n-- Nouse siis proomuun! päätti rosvo, suu vääntyneenä julmaan hymyyn,\njonka Ladko selvästi näki.\n\nTätä ei tarvinnut toistamiseen sanoa. Luotsin ruuhi laski proomun\nviereen, jonka kannelle hän nousi. Striga tuli häntä vastaan.\n\n-- Sallikaa minun, hän sanoi, -- lausua ihmetykseni siitä että tapaan\nteidät Tonavan suulla.\n\nLuotsi oli ääneti.\n\n-- Teitä luultiin kuolleeksi, jatkoi Striga, -- siitä pitäen kun\nkatositte Rustshukista.\n\nTällä salaviittauksella ei ollut sen parempaa menestystä.\n\n-- Mihin olitte joutunut? kysyi Striga nolostumatta.\n\n-- En poistunut meren läheisyydestä, vastasi Ladko vihdoin.\n\n-- Niin kaukana Rustshukista! huudahti Striga.\n\nLadko rypisti kulmiaan. Tämä kuulustelu alkoi harmittaa häntä. Mutta\nhän hillitsi maltittomuutensa ja selitti vakavasti:\n\n-- Levottomat ajat eivät ole edullisia liiketoimille.\n\nStriga loi häneen ivallisen katseen.\n\n-- Ja teitä sanottiin isänmaanystäväksi! huudahti hän ilkkuen.\n\n-- En ota enää osaa politiikkaan, sanoi Sergei Ladko kuivasti.\n\nSilloin Strigan katse sattui ruuheen, jonka virta oli painanut\nproomun perän taakse ja hän säpsähti kovasti. Hän ei voinut erehtyä.\nSe oli varmasti sama ruuhi, jota hän itse oli viikon päivät käyttänyt\nja jonka hän sitten oli taas tavannut Semlinin laiturissa. Ladko\nvalehteli siis väittäessään, ettei hän ollut poistunut Tonavan\nsuistolta.\n\n-- Ettekö siitä pitäen, kun lähditte Rustshukista, ole muka poistunut\nnäiltä vesiltä? Striga tiukkasi luoden puhetoveriinsa tutkivan\nkatseen.\n\n-- En, vastasi Ladko.\n\n-- Sepä kummallista, virkkoi Striga.\n\n-- Kuinka niin? Luulitteko tavanneenne minut muualla?\n\n-- En teitä. Mutta tuon veneen... Voisin vannoa nähneeni sen virran\nyläjuoksulla.\n\n-- Hyvin mahdollista, vastasi Ladko välinpitämättömästi. -- Ostin sen\nkolme päivää sitten eräältä mieheltä, joka sanoi tulevansa Wienistä.\n\n-- Minkä näköinen se mies oli? kysyi Striga vilkkaasti. Epäluulot\nalkoivat kohdistua Karl Dragochiin.\n\n-- Tummaverinen, silmälasit nenällä.\n\n-- Ahaa! virkkoi Striga miettiväisen näköisenä.\n\nLuotsin vastaukset olivat nähtävästi saaneet hänet horjumaan. Hän\nei enää tiennyt mitä uskoa. Mutta pian hän heitti mielestään kaikki\nhuolet. Mitäpä sillä lopulta oli väliä, puhuiko Sergei Ladko totta\nvai ei, kun kumminkin oli hänen kynsissään! Tyhmyri juoksi suden\nsuuhun! Tultuaan kerran proomuun hän ei pääsisi siitä hengissä pois.\nJo kuukausia oli Striga valehdellut ja vakuuttanut Natshalle, että\ntämä oli jäänyt leskeksi. Heti merelle päästyä tämä valhe muuttuisi\ntotuudeksi.\n\n-- Lähtekäämme liikkeelle! sanoi hän kuin mietteittensä päätteeksi.\n\n-- Kello kaksitoista, vastasi Ladko rauhallisesti. Hän otti mukanaan\ntuomastaan pussista eväitä ja alkoi syödä aamiaista.\n\nRosvo teki maltittomuutta ilmaisevan liikkeen. Ladko ei ollut sitä\nnäkevinään.\n\n-- Minun on ilmoitettava teille, sanoi Striga, -- että tahdon kaikin\nmokomin päästä merelle ennen yötä.\n\n-- Kyllä sinne pääsemme, vakuutti luotsi osoittamatta vähintäkään\naikomusta muuttaa päätöstään.\n\nStriga poistui keulaan päin. Kasvojen miettiväisestä ilmeestä\npäätellen häntä vaivasi vielä jokin huoli. Että mies tarjoutui\nopastamaan juuri sitä proomua, jossa hänen vaimoansa pidettiin\nvankina, oli sittenkin kovin omituinen sattumaksikin. Tosin Sergei\nLadko oli proomussa yksin kuutta rotevaa miestä vastaan, joten\nStrigan olisi ollut viisainta jättää sen asian pohtiminen. Mutta\nturhaan hän piti itselleen tällaista järkipuhetta. Hän halusi\ntietää, tunsiko tämä mies, jota se lähinnä koski Natshan katoamisen.\nUteliaisuus ei jättänyt häntä rauhaan.\n\n-- Oletteko saanut uutisia Rustshukista sieltä lähdettyänne? kysyi\nhän, palaten luotsin luo, joka rauhassa jatkoi ateriaansa.\n\n-- En koskaan.\n\n-- Eikö vaitiolo ole teitä kummastuttanut?\n\n-- Miksi se olisi minua kummastuttanut? kysyi Ladko katsoen lujasti\npuhetoveriaan.\n\nNiin julkea kuin Striga olikin, hän tunsi joutuvansa ymmälle.\n\n-- Luulin, hän sopersi, -- että teiltä oli jäänyt sinne vaimo.\n\n-- Ja minä luulen, vastasi Ladko kylmästi, että meidän olisi syytä\nmuuttaa puheenaihetta.\n\nStriga piti sen hyvänään.\n\nMuutamia minuutteja kello kahdentoista jälkeen luotsi käski nostamaan\nankkurin. Kun purje oli nostettu ja sidottu, hän tarttui itse\nperäsimeen. Silloin Striga lähestyi häntä.\n\n-- Minun on ilmoitettava teille, että proomu on syväkulkuinen, hän\nsanoi.\n\n-- Sehän on painolastissa, väitti Sergei Ladko. -- Kaksi jalkaa vettä\nriittänee.\n\n-- Se tarvitsee seitsemän, vakuutti Striga.\n\n-- Seitsemän! huudahti luotsi, jolle tämä ainoa sana oli ilmestys.\n\nSiinä siis selitys, miksi Tonavan rosvojoukko siihen asti oli päässyt\nkarkuun aina kun sitä ahdistettiin! Alus oli taitavasti petkuttamalla\nrakennettu. Veden päällä oli vain pettävä ulkokuori. Varsinainen\nproomu oli veden alla, ja siihen piiloon oli talletettu ryöstösaalis.\nTämä piilopaikka saattoi tarvittaessa muuttua murtamattomaksi\nvankikomeroksi, sen Ladko tiesi omasta kokemuksesta.\n\nEnsi hetkinä liikkeelle lähdön jälkeen Striga, joka kaikesta\nhuolimatta yhä oli hiukan levoton, piti hellittämättä silmällä\nluotsia. Mutta Ladkon käytös oli omansa rauhoittamaan häntä. Luotsi\noli hyvin huolellinen tehtävissään; ilmeisesti hänellä ei ollut\nmitään pahaa mielessä, ja hän osoitti täysin oikeutetuksi sen\nmestarimaineen, joka hänellä oli. Hänen ohjaamanaan proomu liikehti\ntottelevaisesti näkymättömien hiekkasärkkien välissä ja seurasi\nmatemaattisen tarkasti väylän kiemurtelevia mutkia.\n\nVähitellen rosvon viimeisetkin pelontunteet haihtuivat. Purjehdus\njatkui häiriytymättä. Pian päästäisiin merelle.\n\nKello oli neljä, kun meri tuli näkyviin. Virran viimeisen mutkan\ntakana taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla.\n\nStriga puhutteli luotsia.\n\n-- Nythän olemme väistäneet vaaralliset kohdat, luullakseni, sanoi\nhän. -- Eikö peräsintä voisi jättää tavallisen ruorimiehen käsiin?\n\n-- Ei vielä, vastasi Sergei Ladko. -- Vaikein kohta on vielä jäljellä.\n\nKuta lähemmäksi virransuuta päästiin, sitä laajemmaksi aukeni\nnäköala. Tämän vähitellen avautuvan kulman liikkuvassa kärjessä\nStriga piti katsettaan hellittämättä suunnattuna merelle. Äkkiä hän\ntarttui kaukoputkeen, suuntasi sen pientä, neljän, viidensadan tonnin\nvetoista höyrylaivaa kohti, joka juuri oli sivuuttamassa pohjoisessa\nolevan niemenkärjen, ja antoi sitten, pikaisesti tarkasteltuaan sitä,\nkäskyn hinata lipun maston nenään. Höyrylaivasta vastattiin heti\nsamanlaisella merkillä, laiva kääntyi oikealle ja alkoi lähestyä\nvirran suuta.\n\nSilloin Ladko työnsi peräsimen tangon kokonaan vasemmalle, niin että\nproomu kääntyi oikealle ja alkoi kulkea vinosti virran poikki kaakkoa\nkohti kuin laskeakseen oikealle rannalle.\n\nKummastuneena Striga katsahti luotsiin, mutta tämän järkähtämätön\nlevollisuus rauhoitti hänet. Viimeinen hiekkasärkkä varmaankin\npakotti alukset tekemään moisia oikullisia kaarteita.\n\nStriga ei erehtynyt. Ihan oikein, hiekkasärkkä oli todellakin virran\nuomassa, mutta ei meren puolella, ja Sergei Ladko ohjasi lujalla\nkädellä suoraan sitä särkkää kohti.\n\nÄkkiä kuului hirvittävä rysähdys. Proomu tärähti pohjiaan myöten.\nTörmäyksen johdosta masto romahti alas, katketen kerrassaan poikki\nmastonreiän tasalta, ja purje sortui kannelle, peittäen avariin\npoimuihinsa etukannella olevat miehet. Auttamatta hiekkaan vajonnut\nproomu jäi liikkumattomaksi.\n\nAluksi olivat kaikki kaatuneet, myös Striga, joka nousi jälleen\npystyyn hurjan raivon vallassa.\n\nHänen ensimmäinen katseensa porautui Sergei Ladkoon. Onnettomuus\nei näyttänyt järkyttäneen luotsin levollisuutta. Hän oli päästänyt\nirti peräsimen tangon, ja kädet puseron taskuissa hän piti silmällä\nvihamiestään, tarkaten, mitä nyt tapahtuisi.\n\n-- Roisto! ärjähti Striga ja juoksi peräkeulaan päin, uhkaavasti\nheiluttaen kädessään olevaa revolveria.\n\nKolmen askeleen päästä hän laukaisi.\n\nSergei Ladko oli painautunut alas. Luoti lensi hänen ylitseen,\nosumatta häneen. Ponnahtaen heti taas pystyyn, hän yhdellä\nhyppäyksellä oli vastustajansa kimpussa ja iski puukkonsa tämän\nsydämeen. Ivan Striga luhistui kannelle hengettömänä.\n\nVerisen kohtauksen kulku oli niin nopea, että viidellä laivamiehellä,\njotka sitä paitsi olivat takertuneina purjeen poimuihin, ei ollut\naikaa tulla väliin. Mutta kuinka raivokkaasti he kiljahtivatkaan\nnähdessään päällikkönsä kaatuvan!\n\nRientäen välikannen keulanpuoliseen päähän Ladko kiiruhti heitä\nvastaan. Siinä hän seisoi etukannen yläpuolella, jolla miehet\nmetelöiden lähestyivät.\n\n-- Takaisin! huusi hän, molemmissa käsissään revolverit joista toisen\nhän juuri oli temmannut Strigalta.\n\nMiehet pysähtyivät. Heillä ei ollut aseita, ja hankkiakseen niitä\nheidän olisi pitänyt päästä kajuuttaan eli siis mennä ohi vihollisen\nampumaetäisyydellä.\n\n-- Sananen, toverit, jatkoi Sergei Ladko, yhä seisten uhkaavassa\nasennossa. -- Minulla on tässä yksitoista laukausta, siis enemmän\nkuin tarvitsen kaataakseni teidät kaikki, viimeistä myöten. Tietäkää,\nettä ammun, jollette heti peräydy keulaan.\n\nLaivamiehet pohtivat epävarmoina keskenään. Ladko ymmärsi, että jos\nhe hyökkäisivät kaikki yhdessä, hän tosin saisi kaadetuksi muutamia\nheistä, mutta toiset ennättäisivät kaataa hänet itsensä.\n\n-- Huomatkaa...! Minä lasken kolmeen, ilmoitti hän, jättämättä heille\najatusaikaa. -- Yksi...!\n\nMiehet eivät hievahtaneet.\n\n-- Kaksi! äännähti luotsi.\n\nMiesryhmä liikahti. Kolme heistä näytti tahtovan käydä päälle. Kaksi\nalkoi peräytyä.\n\n-- Kolme! sanoi Sergei Ladko, painaen liipasinta.\n\nYksi miehistä kaatui, olkapää luodin lävistämänä. Hänen toverinsa\nlähtivät kiireesti pakoon.\n\nPoistumatta paikaltaan Ladko katsahti höyrylaivaan päin, joka\noli totellut Strigan antamaa merkkiä. Laiva oli nyt vajaan\nmeripeninkulman päässä. Jos se pääsisi proomun viereen ja sen\nmiehistö yhtyisi rosvoihin, joiden rikoksiin se varmaan oli enemmän\ntahi vähemmän osallinen, kävisi tilanne Ladkon kannalta mitä\narveluttavimmaksi.\n\nHöyrylaiva lähestyi yhä. Se ei ollut enää kuin kolmen kaapelinmitan\npäässä, kun se äkkiä käännähti oikealle, piirsi suuren kaaren ja\npoistui aavalle merelle päin. Mitä moinen ohjaustemppu merkitsi?\nOliko laivassa säikähdetty jotakin, mitä Ladko ei voinut nähdä?\n\nSykkivin sydämin hän odotti. Muutaman minuutin kuluttua pilkahti\neteläisen niemenkärjen ulkopuolelta toinen höyrylaiva näkyviin.\nSen piipusta tuprusi sakeita savupilviä. Laskien suoraan proomua\nkohti se läheni täyttä vauhtia. Pian Ladko saattoi sen keulassa\ntuntea ystävänsä ja matkustajansa herra Jägerin eli poliisimies Karl\nDragochin. Hän oli pelastettu.\n\nHetkisen kuluttua poliisit miehittivät proomun kannen, ja sen\nmiehistö antautui, yrittämättäkään tehdä turhaa vastarintaa.\n\nSillä välin Sergei Ladko oli rientänyt kajuuttaan. Hän tarkasti\nsen hytit toisen toisensa jälkeen. Vain yksi ovi oli suljettu. Hän\ntöytäsi sen puhki olkapäällään ja pysähtyi huumaantuneena kynnykselle.\n\nNatsha avasi siellä hänelle sylinsä.\n\n\n\n\nLOPPUSANAT\n\n\nOikeudenkäynti Tonavan rosvojoukkoa vastaan meni\nvenäläis-turkkilaisen sodan leimutessa huomaamatta ohi. Rosvot,\nmuiden muassa Titsha, joka helposti oli saatu kiinni Rustshukissa,\nhirtettiin kaikkien sääntöjen mukaisesti, se ei herättänyt yleisössä\nsitä huomiota, jota heidän kuolemantuomionsa täytäntöönpano olisi\nvähemmin traagisissa oloissa synnyttänyt.\n\nJutun käsittely oikeudessa selvitti kuitenkin asianomaisille sen,\nmikä siihen asti oli jäänyt käsittämättömäksi. Sergei Ladko sai\ntietää, minkä erehdyksen ansiosta hänet oli Karl Dragochin asemasta\nviety vangiksi proomuun ja kuinka Striga, saatuaan sanomalehdistä\ntiedon Szalkaan lähetetystä tiedustelunpyynnöstä, oli hankkinut\nitselleen pääsyn kalastaja Ilja Bruschin taloon, vastaamaan Granin\npoliisikomisaarin kysymyksiin.\n\nHän sai myöskin tietää, kuinka Natsha oli saanut taistella Strigan\nhyökkäyksiä vastaan, varmasti uskoen surmanneensa vihamiehensä Striga\nsitä paitsi vakuutteli hänelle, että hän oli jäänyt leskeksi. Eräänä\niltana Striga oli väitteensä tueksi näyttänyt nuorelle vaimolle\ntämän oman valokuvan, jonka sanoi väkisin ottaneensa sen oikealta\nomistajalta. Siitä oli ollut seurauksensa kiivas kohtaus, jonka\nkuluessa Striga oli tulistunut siihen määrään, että uhkasi Natshaa.\nSiitä johtui Natshan huuto, jonka karkuri oli kuullut yöllä.\n\nMutta ne olivat jo vanhoja juttuja. Sergei Ladko ei muistellut\nenää pahoja päiviä siitä lähtien, kun hänellä oli ollut onni saada\ntakaisin rakas Natshansa.\n\nKun Bulgarian alueella oleskeleminen oli onnelliselta avioparilta\nkielletty, se oli tässä kerrottujen tapahtumain jälkeen ensiksi\nasettunut romanialaiseen Giurgievon kaupunkiin. Siellä he asuivat,\nkun tsaari seuraavan vuoden toukokuulla julisti virallisesti sodan\nsulttaania vastaan. Sergei Ladko, sitä tuskin tarvinnee sanoa, oli\nensimmäisiä, jotka astuivat palvelemaan Venäjän armeijan riveissä.\nTuntien tarkkaan sotanäyttämön, hän teki tälle tärkeitä palveluksia.\n\nSodan loputtua ja Bulgarian vihdoin päästyä vapaaksi, hän palasi\nNatshan kanssa kotiinsa Rustshukiin ja ryhtyi jälleen harjoittamaan\nluotsinammattiaan. Molemmat elävät siellä vielä tänä päivänä,\nonnellisina ja kunnioitettuina.\n\nKarl Dragoch on pysynyt heidän ystävänään. Pitkän aikaa hän\nsäännöllisesti ainakin kerran vuodessa laski Tonavaa alas\nRustshukiin. Nykyään kehittynyt rautatieverkko sallii hänen lyhentää\nmatkaa. Mutta Sergei Ladko seuraa yhä virran kiemurtelevia mutkia\nmennessään vastavierailulle hänen luokseen Budapestiin, milloin\nsattuu luotsausretkillään joutumaan niille seuduille.\n\nKolmesta pojasta, jotka Natsha on hänelle antanut ja jotka nyt\novat jo täysi-ikäisiä miehiä, on nuorin, käytyään ankaran koulun\nKarl Dragochin johdolla, kohoamassa korkeimpiin asemiin Bulgarian\nhallinto-oikeudellisella virkauralla.\n\nNuorempi, Tonavan Liiton palkinnonsaajan arvon mukainen perillinen,\non omistanut harrastuksensa vesien väelle. Mutta heittäen sikseen\nonginnan hän on kehittänyt kalastusmenetelmiä tehokkaammiksi. Hänen\nsammenkalastuslaitoksensa ovat tuottaneet hänelle maailmanmaineen ja\nomaisuuden, joka näyttää kasvavan melkoiseksi.\n\nVanhimmasta Ladkon pojasta taas tulee isänsä seuraaja, kun tämän\non tullut aika erota virastaan. Hän kuljettaa höyrylaivoja ja\nproomuja Wienistä merelle asti suuren virran mutkikkailla väylillä\nja petollisten hiekkasärkkien välitse. Hänen kauttaan jatkuu Tonavan\nluotsien suku.\n\nMutta olkootpa Sergei Ladkon kolmen pojan ammatit kuinka erilaisia\ntahansa, heidän sydämensä ovat sopusoinnussa keskenään. He tuntevat\naina samanlaista kunnioitusta isäänsä kohtaan, samanlaista hellyyttä\näitiänsä kohtaan, samaa rakkautta bulgarialaiseen isänmaahansa.\n\n\n\n"]