[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzQveXEjRqktoVefd5vYkGxTzZwkwOVBjZAzcCCnTbEM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1225,"Itämeren risteilijä","Rydberg, Viktor",1828,1895,"1225-rydberg-viktor-itameren-risteilija","1225__Rydberg_Viktor__Itämeren_risteilijä",null,"romaani",[],[],"fi",1857,1899,104893,686663,false,20466,[23,24,25],"Drake, Gustaf, 1634-1684 -- Fiction","Historical fiction","Pirates -- Fiction",[27],"Historical Novels","\"Itämeren risteilijä\" by Viktor Rydberg is a historical novel likely written in the late 19th century. The story unfolds along the shores of the Baltic Sea and seems to revolve around intriguing characters amid themes of nobility, moral conflicts, and social commentary. The opening introduces us to significant figures who are set against the backdrop of historical events, particularly focusing on Kustaa Drake and his interactions with other characters in a richly depicted setting.  At the start of the novel, we are introduced to a desolate landscape along the Baltic coast near Stockholm, where our protagonist, a traveler, encounters a ghost ship and a troubling scene on board. This encounter sets the stage for tension and foreboding as the traveler, whose identity is revealed to be Captain, navigates a painful encounter with a crew lost to revelry, chaos, and violence. Key transformations begin to emerge as he navigates dark waters both literally and metaphorically, hinting at alliances, betrayal, and looming threats, especially as he recalls the past and the significance of the ship's crew. The opening effectively weaves a setting rich in atmosphere and character dynamics that captivates the reader and entices them to delve deeper into the unfolding narrative. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Mannstén, Emil",401,"Rydbergin historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1600-luvun puoliväliin ja kertoo Itämerellä liikkuvasta salaperäisestä aluksesta. Tarina seuraa aatelismies Gustaf Draken toimia ja käsittelee merirosvoutta, noitavainoja ja poliittisia juonitteluja Tukholman saaristossa.","Viktor Rydbergin 'Itämeren risteilijä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1225. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ITÄMEREN RISTEILIJÄ\n\nKirj.\n\nViktor Rydberg\n\n\nSuomentanut [Fribytaren på Östersjön] Emil Mannstén\n\nKirjassa tavattavat runokappaleet on Opettaja Em. Tamminen suomentanut.\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1899.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Yö meren rannalla\n   II. Kustaa Drake\n  III. Metsästysmaja\n   IV. Tanssiaiset\n    V. Lumimyrsky\n   VI. Elli\n  VII. Kuulustelu\n VIII. Majatalo\n   IX. Salaisuuksien uuni\n    X. Eräs iltaseura\n   XI. Inkvisiittori\n  XII. Kaksi yhtymystä\n XIII. Laamanni Juhana\n  XIV. Tapahtumat kehittyvät\n   XV. Aadolf Skytte Tukholmassa\n  XVI. Noitatutkinnat\n XVII. Epäonnistunut vallankaappaus\nXVIII. Merellä\n  XIX. Loppu\n\n\n\n\nI.\n\nYö meren rannalla.\n\n\nSöödermanlannissa, lähellä merta, suunnilleen pari peninkulmaa\nTukholmasta on Sjövik niminen tila, joka ennen oli vanhalle Drake\nsuvulle kuuluva herraskartano, mutta nyt on talonpoikaistalona.\n\nMuutamat tiilensekaiset sorakasat osottavat nyt enää\nkolmikymmenvuotisen sodan saaliina kohonneen herraskartanon\nseisontasijaa. Auralla on jo vuosimääriä kynnetty sitä maata, joka\nennen oli Sjövikin linnanpihana.\n\nMerta lähinnä oleva osa maatilaa oli kuusitoista sataluvun\nkeskipalkoilla metsänä, jossa ainoastaan paikoittain oli raivattu alaa\nuudisviljelyksille. Metsän läpi kulki tie herraskartanon satamaan.\nSjövikin herrat käyttivät näet hyödykseen aatelistolle vakuutettua\noikeutta tullitta viedä tilojensa tuotteet ulkomaille.\n\nKuutamoyönä syksyllä v. 1661 kulki matkamies tätä yksinäistä tietä. Hän\noli, suojellakseen itseänsä yökylmältä, kääriytynyt viittaan ja\nleveälierinen hattu verhosi hänen päätään. Tultuansa lähelle vähäistä\nsatamaa poikkesi hän tieltä polulle, joka oikealla suikerteli\nkallioiden välitse. Polku päättyi ränstyneen ladon ääreen, mutta mies\nkulki edelleen, kunnes hän tuli ylänteelle, josta avautui vapaa näköala\nmerelle ja rantaseudulle.\n\nTähän hän pysähtyi ja katseli meren aavalle ulapalle, joka tyvenenä ja\npeilikirkkaana, sieltä täältä metsäisten saarten pirstomana, välkkyi\nkuutamossa.\n\nVähän matkaa rannasta näkyi ankkuroituna kuunarin tapainen alus, jonka\nsirotekoinen taklaus kuvastui meren hopealle hohtaviin laineisiin.\nSekavaa ihmisäänten sorinaa, kuuluen laivan kannelta päin, soi hänen\nkorviinsa, ja tähän hälinään sulautui meren yksitoikkoinen loiske\nrantakallioita vastaan.\n\nMies seisoi kotvasen liikkumatta, katse tähdättynä laivaan. Hän aprikoi\nitsekseen.\n\nJa ikäänkuin hankkiaksensa siksi aikaa, kuin ajatuksensa oli toimessa,\nmyöskin käsillensä jotakin tehtävää, heitti hän taaksepäin viittansa,\notti vyöstänsä pistoolin, tarkasti lukkoa, punnitsi asetta kädessään ja\npisti sen jälleen vyöhönsä.\n\nSitten hän vei merkinantopillin huulilleen ja puhalsi kimakan,\nyölintujen kirinän kaltaisen äänen. Sitä toisteli kallioiden kaiku.\n\nKohta sen jälkeen kuului samallainen vihellys kallioiden puolelta\nlähinnä meren rantaa. Hattureuhkanaan ja kaapuun puettu mies ilmausi\nkallioiden välistä ja kiipesi kukkulalle, jolla outo mies seisoi.\n\n-- Ovatko valmistukset tehdyt? kysyi jälkimäinen, kun äsken saapunut\nseisoi hänen edessään ja paljasti ahavoituneet, arpien ja naarmojen\nrumentamat kasvonsa.\n\n-- Ovat, vastasi tämä, -- mutta vieläkin kerran uskallan pyytää teitä,\nkapteeni, että ajattelisitte...\n\n-- Kaikki on tarkoin tuumittu, Ruys ystävä, sanoi kapteeniksi kutsuttu,\ntehden kärsimättömän liikkeen. -- Oletko tutkinut veden syvyyttä?\n\n-- Se on tarpeeksi syvää, vastasi Ruys.\n\n-- Ja ovatko kaikki miehet laivassa koossa?\n\n-- Joka mies.\n\n-- Entäpä onko kukaan käynyt maissa sen jälkeen, kun tähän\nankkuroitsivat?\n\n-- Ei kukaan, kapteeni. Mutta minä olen vaivoin saanut heitä estetyksi\nmaihin menemästä, sen voitte uskoa. Heillä on nyt rahaa kosolta ja\nhe tahtovat, kuten luonnollista on, matkan jälkeen huvitella.\nTyytymättömyys on noussut äärimmilleen ja joka päivä olen\npelännyt kapinannousua. Kuitenkin olen tehnyt voitavani heidän\ntyynnyttämisekseen: sanoin teidän tulevan laivaan tänä yönä ja että\nheti sen jälkeen purjehdimme Tukholmaan.\n\n-- Hyvä on.\n\nMiehet lähtivät ylänteeltä ja laskeutuivat alas kalliolta, joka erotti\nheidät merestä. Rannalla oli venonen, jota Ruys oli käyttänyt\nlähtiessään laivasta.\n\nRuys istui soutamaan. Melu laivan kannella tuntui yltyvän sikäli kuin\nhe lähestyivät kuunaria. Juomalauluja, kirouksia ja kaikenmoista\nkirkunaa, mitä vaan ihmiskurkusta voi lähteä, sekautui siinä toisiinsa\nsynnyttäen sekamelskan, jota ei itse paholainenkaan olisi kärsinyt\nkuulla.\n\nVenosen tulo keskeytti hetkeksi aikaa hälinän. Ahavoituneita,\nparrakkaita kasvoja kurkisti reelingin yli ja köysi heitettiin alas.\n\nKun kapteeni ja hänen luutnanttinsa ... sillä sen nimellisenä palveli\nRuys tässä laivassa ... tulivat kannelle, kohtasi heitä näky, joka\nheikkohermoisesta olisi tuntunut vastenmieliseltä; mutta silminnähtävää\noli, ettei sairaloinen arkatuntoisuus vaivannut kumpaakaan sanotuista\nherroista, sillä he tähystelivät kantta tutkivin, eikä suinkaan\nhämmästynein katsein.\n\nHeidän edessään venyi muudan laivaväestön miehiä verissään. Iskupiilu\noli halaissut pääkallon, ja aivot olivat valahtaneet kannelle. Kuollut\npuristeli vielä kourassansa kuutamossa välkkyvää puukkoa. Mies oli\narvatenkin joutunut kiistaan jonkun toverin kanssa.\n\nKasa kulta- ja hopearahoja oli kuolleesta vähän loitompana, mutta\nsentään siksi lähellä, että verivirta oli sinnekin osunut ja tahrannut\nkiiltävän metallin punaiseksi. Se oli kaatuneen osa saaliista. Toverit\nistuskelivat ympärillä ja pelasivat siitä, kenellä heistä oli oikeus\nperiä jälkeenjäänyt omaisuus. Pelinopat pyörivät, hurjistuneet katseet\nseurasivat niitä, naurun remahduksia ja kirouksia kuului pelaajain\npiiristä.\n\nToinen ryhmä seisoi viinitynnyrin ympärillä, jonka sisällystä ahkeraan\nmaisteltiin. Kaikki olivat pöhnässä, mutta oluen vaikuttama mieliala\ntuli erilailla näkyviin. Toiset kiistelivät, puukot varalla joko\nhyökkäystä tahi puolustaumista varten; toiset loilottivat pikari\nkädessä; kolmannet syleilivät toisiaan vakuuttaen pysyvänsä uskollisina\nhamaan kuolemaan asti; jotkut astelivat yksiksensä; olipa vielä pari\nkolme, jotka jo tajuttomina makasivat jossakin nurkassa laivan\nkannella, tovereiden sinne potkimina.\n\nKieleen nähden vallitsi hurjain mellastajain kesken babyloonialainen\nsekasorto. Kuultiin alasaksaa, englanninkieltä ja lingua francaa;\nainoastaan muutamat olivat, kielestä päättäen, syntyisin Pohjolasta.\n\n-- Eläköön kapteenimme! huusivat muutamat.\n\n-- Hukka Ruys'ille! Hukka hollantilaiselle! huusivat toiset, ja\nmiehistö kerääntyi kapteenin ympärille valittamaan sitä vankeutta, jota\nheidän oli täytynyt kärsiä.\n\n-- Onko se teidän oma käskynne, kapteeni, vai onko se hollantilaisen\nvehkeitä, ettemme saa mennä maihin? kysyi muudan heistä toisten\npuolesta.\n\n-- Uskokaa nyt! Uskokaa! sanoi Ruys, kädet housun taskuissa\nkäyskennellen humalaisten merirosvojen keskellä, jotka katselivat häntä\nuhkailevin silmin.\n\n-- Minä olen käskenyt, sanoi kapteeni tyynesti. -- Luuletteko, miehet,\nRuys'in uskaltavan antaa minun nimessäni valheellisia käskyjä? Vankeus\non kuitenkin pian päättyvä. Päivän koittaessa nostamme purjeet ja\nlähdemme Tukholmaan.\n\n-- Hurraa! räyhäsi joukko vastaukseksi tähän lupaukseen.\n\n-- Ja nyt, Ruys, on sinun pidettävä huoli siitä, että miehistö saa\nviettää iloisen yön, jatkoi merisissipäällikkö. -- Mitä viiniä tuo on?\nPikari tänne!\n\nKäskyä riennettiin täyttämään. Kapteeni maistella lipotteli sarkan\nsisällystä ja viskasi sen mereen.\n\n-- Meillä on parempaa viiniä laivassa, sanoi hän viitaten Ruys'ille. --\nParas tynnyri tänne ja kierittäkää tuo mereen!\n\nTuopa oli merirosvoista mieluinen käsky. Sill'aikaa kun muutamat\nseurasivat Ruys'iä lastiruumaan, hänen osotuksensa mukaan noutaakseen\ntuota kehuttua viiniastiaa, nostivat toiset yhteisin voimin sen, josta\njo oli maisteltu, varpeiden yli ja heittivät sen mereen.\n\nPelaajat olivat nyt pelinoppain päätöksen nojalla jakaneet perinnön ja\nliittyneet toisiin. Kapteeni meni laivan peräkannelle ja silmäili,\nruorirattaaseen nojautuen, kohtausta edessään. Ruys otti pitääksensä\nisännyyttä, täytti pikarit ja kehotteli ahkerasti niitä tyhjentämään.\n\n-- Mainiota viiniä! Se on tulista ja siinä on ruusun tuoksua, toisteli\nhän kaataessaan pikareihin. Mutta hänen äänensä vapisi ja kylmä hiki\nhelmeili hänen otsallaan.\n\nKaiketi oli viiniin sekotettu jotakin väkevää nukuttavaa ainetta, sillä\nkauan ei viipynyt, ennenkuin miehet toinen toisensa jälkeen horjuen\nmenivät pois, paneutuaksensa nukkumaan, sillä vastustamattomasti heitä\nnyt uni painosti. Jälelle jääneet eivät toki epäilleet mitään:\nheidänkin silmänluomensa tuntuivat vihdoin lyijynraskailta ... tajunnan\nviimeinen säen sammui ... viimeinen juomalaulu keskeytyi puolitiehen\n... pikari kirposi viimeisen juomaurhon kädestä ... ja kaikki oli\nhiljaa.\n\nRuys hiipi kapteenin luo ... hiipi varpaisillaan, ikäänkuin olisi\npeljännyt herättävänsä nukkuvat.\n\n-- Mitä nyt? kysyi hän.\n\n-- Minä olen lukenut miehet ja huomaan, ettei puutu ketään. Kanna\nheidät laivan pohjalle, ja katso ettei mitään veden päällä pysyvää\nkalua jää irralleen! Salpaa luukut ja avaa lastiruuman vuotoreikä!\n\n-- Niinkuin käskette, mumisi Ruys synkästi ja lähti ilmeisen\nvastahakoisesti kamalaan työhönsä.\n\nKapteeni kääntyi selin kantta kohden, nojautui varpeihin ja katsoa\ntuijotti kuuhun, joka parhaallaan laski metsän taa.\n\nUseimmat merirosvoista makasivat liikkumattomina, aivan kuin olisivat\nolleet jo kuolleet. Toisia näytti tuskaiset aavistukset vaivaavan\nunessa; heidän rintansa korisi, heidän kätensä kohosivat vaipuaksensa\nheti seuraavana silmänräpäyksenä hervonneina takasin.\n\nLaivan pohjalta kuuluva lorina saattoi kapteenin heittämään kuutamon\ntarkastelunsa sikseen. Hän käännähtihen ympäri. Ruys seisoi hänen\nedessään kasvot kalmankalpeina.\n\n-- Se on tehty, sanoi hän ja tarttui venheen pestiin.\n\nHe astuivat venoseen ja laskivat ulommas. Kun Ruys oli hetken aikaa\nsoutanut käski kapteeni hänen levähtää airoilla. Hän nousi seisaalleen,\nkääri viitan ympärilleen ja tähysteli uppoavaa laivaa. Kuu oli jo\nlaskenut ja kuunarin rajaviivat tulivat vain epäselvästi näkyviin yön\nvarjojen keskeltä, joita vastaan vasta alkava aamunkoitto taisteli\nitäisellä taivaanrannalla. Äkkinäinen pauhina ilmaisi hetken, jona\naallot voitonriemuisina loiskahtivat yhteen, peittäen allensa saaliin.\nVesi joutui melkoisella alalla liikkeeseen, ja muutamat kuohulaineet\nvyöryttivät rantaan sen sanoman, että yksi noita merellä liikkuvia\nhelvettiä, rauhallisen kaupankäynnin vitsauksia, oli kadonnut.\n\nMiesten astuttua rannalle sanoi kapteeni:\n\n-- Sinun on heti auringon noustua oltava Tukholmassa. Näillä seuduin et\nmillään ehdolla saa näyttäytyä, ja toistaiseksi olemme ventovieraat\ntoisillemme. Paperisi ovat kunnossa. Sinä jäät talveksi pääkaupunkiin\nja odotat minun käskyjäni. Ensi kesänä työskentelemme taas yhdessä.\n\nRuys oli istautunut rantakivelle. Hänen katseensa harhaili pitkin veden\npintaa ja näytti etsivän uponnutta laivaa.\n\n-- Kapteeni, sanoi hän, -- minä aavistan että viimeinen hetkemme kohta\non käsissä. Moinen teko herättää Sallimuksen voimat kostoon.\n\n-- Nytkö jo omantunnon vaivoja? virkkoi kapteeni terävän kuiskaavalla\näänellä, joka soi Ruys'in korvissa kuni uhkaava varotus.\n\n-- Ei, sanoi Ruys. -- Minä kirjoitan tämän omaan syntiluetteloonne.\n\n-- Tee niin! Mitä olemme tehneet, se oli välttämätöntä. Miehet olivat\nsaaneet tietoonsa oikean nimeni ja yhteiskunnallisen asemani ... millä\ntapaa, sitä en vieläkään pysty arvaamaan. Minä en tahtonut olla\nriippuvainen löyhäsuisten konnien varomattomuudesta, voitonhimosta tahi\nomantunnon vaivoista... Tule!\n\n-- Vielä yksi sana, kapteeni! lausui Ruys kavahtaen pystyyn.\n\n-- Kaksi päivää sitten purjehti laiva tästä ohi pohjoseen päin. Sen\nsuunta oli nähtävästi pantu Tukholmaa kohti. Minä tunsin sen, yhtä\nvarmasti kuin teidätkin tunnen. Se on sama laiva, joka niin useasti\nseurasi meitä merellä ja herätti taikauskoisen pelon miehistössämme.\nSiinä laivassa on kova kohtalomme ohjattavana.\n\n-- Lörpötyksiä! Sinä olet uneksinut, virkkoi kapteeni kärsimättömästi.\n-- Lähtekäämme!\n\n\n\n\nII.\n\nKustaa Drake.\n\n\nSjövikin aatelishovin kukoistusaika oli kolmikymmenvuotisen sodan\njälkeen, kun sen omistaja eversti Anders Drake, palasi kotiin. Tämä oli\nosannut kutoa kultaisia tähkiä laakereihinsa. Olematta nimenomaan\nmikään oppinut taiteentuntija, ihaili hän kuitenkin hartaasti\noivatekoisia ehtoolliskalkkia, ristinmaljoja, vihkivesiastioita ja\npyhimyksen kuvia, joita Saksan katoolisissa kirkoissa säilytettiin,\nsekä toi mukanansa kotiin kokonaisen hengellisen taidekokoelman\npaljaita kulta- ja hopeakaluja, hän kun ei hennonnut riistää\ntemppeleistä niitä liikuttavaisia koristuksia, jotka olivat halvempaa\nainetta.\n\nKotiin tultuaan kyllästyi hän pian taidekokoelmaansa ... hänen mielensä\nvaihteli ehtimiseen ... hän muutti sen vuoksi taidevarastonsa rahaksi,\nrepi maahan hongista salvetun rakennuksen, jossa hänen esivanhempansa\nolivat syntyneet ja kuolleet, ja rakensi tiilistä komean talon ajan\nrakennustapaa noudattaen.\n\nTäällä eli vanha sotaurho hauskoja päiviä, niinkuin keskiajan\nritari linnassaan, piti paljon hevosia ja nautti itse sekä kestitsi\nlukuisia vieraitaan Reinin ja Tonavan viineillä. Kuuluisa seura\n_Goinfres_-nimeltä tunnettuja ylhäisiä juomaveikkoja piti hänen\nluonansa mieluisaa tyyssijaansa, ja Sjövikin saleissa kaikui usein\nLorenz von der Linden pilapuheita ja vietettiin hurjain Horn veljesten\njuomapitoja.\n\nKun vihdoinkin Drake kyllästyneenä vuosiinsa ja huveihinsa, pantiin\nkuolinvuoteelleen, kuoli hän siinä lohdullisessa tiedossa että oli\nelänyt iloista elämää, ja että hän jätti tyhjän raha-arkun ja vähiin\nsupistuneet tilukset ainoan poikansa Kustaa herran perittäväksi.\n\nKustaa Drake oli toisenluontoinen kuin isänsä. Hän oli perinyt isänsä\ntarmokkaan luonteen, vaan ei hänen taipumustansa hupaisiin\nelintapoihin. Yliopistossa, josta hän erosi isänsä kuoltua, ei hän\nseurustellut kenenkään kanssa. Hänen synkkä, mutta vakaa katseensa\nkohtasi kammolla niitä pöyhkeitä nuorukaisia, Ruotsin korkeimman\nylimysluokan poikia, jotka kaikissa juhlatiloissa valtasivat\nkunniasijat itsepä iäkkäiden opettajainsakin nenän edestä; kohteli\nkylmyydellä kaikkia vertaisiansa, röyhkeydellä kaikkia alhaisempiansa.\nKaikki karttoivat tuota juroa luonnetta, eikä hänkään ketään\nlähennellyt. Hän opiskeli ahkerasti, mutta suljettujen ovien takana:\nvasta aletut anatomian luennot olivat ainoat, joita hän kävi\nkuuntelemassa. Sanottiin hänen lukevan kiellettyjä kirjoja ja salassa\nharjoittavan alkemistisia opinnoita.\n\nEnsi toimekseen Sjövikin herrana kutsui hän kokoon kaikki talon\nalustalaiset ja luki niille julki aatelisten talonoikeuden, josta\nheille kävi selväksi, että hänellä oli oikeus oman tahtonsa jälkeen\nrangaista heitä raipoilla tahi vankeudella kartanon kellariholvissa.\nTämä vaikutti sen, mitä oli tarkotettukin; auringon noustessa ei\npuuttunut ainoatakaan torpparia kartanon työstä, oli torppa miten\nkaukana hyvänsä, päivätyöt suoritettiin täsmälleen, ja verot\nrelssitilallisilta tulivat oikeaan aikaan.\n\nHänen toinen toimenpiteensä oli mennä naimisiin. Hänen valittunsa isä\noli skotlantilainen eversti Bruce, joka sodan loppuvuosina oli ruvennut\nRuotsin armeijan palvelukseen ja sitte asettunut asumaan Ruotsiin.\nLuultiin lapsuudesta juurtuneen taipumuksen johtaneen Kustaa Drakea\ntähän valintaan, vaan että Agnes Brucen oli täytynyt isänsä tahdosta\nsuostua hänen tarjoumukseensa. Agnes Bruce ei ollut ulkomuodoltaan\nkaunis, mutta hänen olentonsa oli viehättävä ja kantoi hänen hyvän\nsydämensä leimaa, Kartanon alustalaiset oppivat ennen pitkää herransa\npuolisoa rakastamaan samassa määrässä kuin he vihasivat hänen\nvoutiansa, joka ratsuruoskalla enensi heidän intoansa.\n\nDrake näyttäytyi harvoin alustalaistensa joukossa, paitsi sunnuntaisin,\njolloin hän vaimonsa rinnalla ajoi pitäjän kirkolle. Oli omituista\nnähdä hänen synkät, kylmät kasvonsa hänen puolisonsa lempeiden\nsurumielisten kasvojen rinnalla ... ja vuosi vuodelta oltiin\nhuomaavinaan, kuinka Agneksen kasvot yhä enemmin kalpenivat, yhä\nsuurempia kärsimyksiä kuvastivat. Oliko hän onnellinen, tämä tuntehikas\nnainen, tuon umpimielisen miehen parissa?\n\nAvioelämänsä ensi vuotena ei Drake sanottavasti pitänyt seuraa\nnaapureittensa kanssa; he kävivät toistensa luona vuotuisilla\nvierailuilla, joita velvollisuus vaati, mutta siihen ne sitten\nsupistuivatkin. Sittemmin nähtiin lukuisasti vieraita Sjövikin\nsaleissa, ja näiden joukossa yhteiskunnallisen asemansa puolesta\nylhäisimpiä, niinkuin herttua Aadolf Juhana, valtion tallimestari Banér\nja valtakunnan-neuvos Pentti Skytte. Huomautettiin että useimmat noista\nvieraista olivat nykyisen hallituksen vihamiehiä; mutta kun Drake\nnähtävästi pysyi valtioseikoista erillään, ei siihen pantu mitään\npainoa. Nuoren Draken ja vanhan valtakunnan-neuvoksen välinen suhde\nkävi pian ystävällisemmäksi, kuin ijänerotukseen ja heidän erilaisiin\nluonteisiinsa nähden olisi luullut. Skyttellä oli Sjövikin lähellä\nmetsästysmaja, jossa hän usein oleskeli työskennellen huvikseen\nyksinäisyydessä -- procul negotiis -- kirjallisissa toimissa, ja täällä\nkävi Drake hänen luonansa joltisenkin usein.\n\nViimekuluneina vuosina oli Sjövikin herran mielen vallannut kiihkeä\nmatkustamisen halu. Heti kevätjäiden lähdettyä matkusti hän Ruotsista\neikä palannut ennen kuin syysmyrskyjen mukana. Hänen mielialansa ei\nnoista huvituksista kumminkaan lauhtunut; pilvi hänen otsallaan oli\nentistään synkempi, kun hän semmoiselta retkeltä palasi puolisonsa luo.\n\nSittenkun Jumala oli siunannut heidän avioliittonsa tyttären\nsyntymisellä, toivoi Agnes rouva tämän onnen jossakin määrin korvaavan\nmiehelle kodin yksitoikkoisuuden, mutta ulkomaanmatkat olivat jo\npiintyneet hänelle tavaksi, josta hänen näköjään oli mahdoton luopua.\n\nSamanlaiselta matkalta oli hän nytkin äsken saapunut kotia, kun eräänä\nkauniina syksypäivänä näemme hänen ratsastavan ulos linnansa pihasta,\nseurassansa palvelija hevosen selässä. Puvustansa näkyi, ettei hänen\naikomuksensa ollut lähteä tiluksiansa kiertämään. Sulkakoristeinen\nhattu oli painettuna hänen otsalleen ja musta samettiviitta peitti\npuoleksi hänen kalunoilla varustettua takkiaan.\n\nRenkipoika, jonka isä oli puutarhurina Sjövikissä, ajoi vaieten\nherransa jälestä, uskaltamatta puhutella häntä. Pojalta kului sentään\naika hupaisesti tarkastellessaan livreijaansa, jossa puvussa hän nyt\nensikerran esiintyi kartanon väen nähden. Hän ihaili vuoron\ntulipunaista nuttua ja keltaisia nahkahousuja, vuoron suuria\nkannuksilla varustettuja ratsastussaappaita, joissa hänen pohkeillaan\noli yhtä runsas liikkumatila, kuin Don Quixotella olisi ollut Roolandin\ntamineissa.\n\nTie johti näitä kahta ratsumiestä pitkin vähäisen järven rantaa, jonka\nvastaiselta puolelta, kellastuneen koivikon takaa, kuulsi\nSignildsborgin herrastalon valkonen pääty; sen hovin omistaja oli\nvaltakunnan-neuvos Pentin veli, vapaaherra Juhana Skytte. Ettei hänen\nherransa aikomus ollut käydä Signildsborgissa naapuriansa tapaamassa,\nsen huomasi Pekka -- se oli nuoren ratsurengin nimi -- siitä, että\nensinmainittu, sen sijaan että olisi poikennut vasempaan menevälle\ntielle, käänsikin hevosensa kuusimetsää kohden oikealla. Pekka huokasi\nmuistellen vapaaherrattaren soreata kamarineitsyttä ja ohjasi hevosensa\nsamaan suuntaan. Ajettiin vielä puolisen tuntia mitä suurimman\nhiljaisuuden vallitessa ja ilman että ainoatakaan ihmisasuntoa tuli\nnäkyviin. Mutta äkkiä häiriintyi hiljaisuus siitä, että nuori\nratsurenki, joka kotvasen aikaa oli tarkasti silmäillyt ympäristöä ja\nnyt tuijotti tielle eteensä, päästi huudon.\n\n-- Seisattakaa, armollinen herra! huusi hän ja hyppäsi alas hevosen\nselästä.\n\nDrake seisautti hevosensa ja käännähtihe satulassa.\n\n-- Mikä on hätänä?\n\nSen sijaan että olisi vastannut, juoksi Pekka herransa hevosen ohi ja\nosotti salaperäisen näköisenä, poikki teisin makaavaan esineeseen.\n\nSe, mikä hänen huomiotaan siihen määrin oli vetänyt puoleensa, ei ollut\nmuuta kuin seiväs, jonka toinen pää oli varustettu rautakoukulla.\n\n-- Luuletteko, armollinen herra, että tämä tässä suotta makaa? sanoi\nPekka. -- Katsokaahan kuinka säntilleen se on pantu tien poikki! Tämän\npahuksen yli en ratsasta, niin totta kuin henki ja terveys ovat minulle\nkalliit; mutta tien-ojaan sen kyllä uskallan nakata. No, herra, nyt on\ntie selvä.\n\n-- Mitä ilveilyä se on? virkkoi Drake. -- Mitä sillä tarkotat?\n\n-- Eikö ole jo kyllin kun tietää että Inkeri asuu tuolla metsässä?\nsanoi Pekka pudistaen päätään, ja osotti toiselle puolelle tietä\nmetsään, missä harmahtava mökki kallellisine savupiippuineen häämötti\nkuusten läpi.\n\n-- Inkeri, tuo tietäjä-akkako?\n\n-- Niin, noita-akka, armollinen herra.\n\nDrake katseli Pekan osottamaan suuntaan ja oli juuri aikeissa käskeä\npojan nousta hevosen selkään, että voitaisiin jatkaa matkaa, kun hänen\nsilmänsä sattuivat toiseen kohtaan, joka ihan kokonaan kiinnitti hänen\nhuomionsa.\n\nTienviereisten kuusien välissä näkyi ihmishaahmo, liikkumattomana kuin\nkuvapatsas, toisella kyynäspäällään nojaten paateroon ja silmät\nluotuina ratsumiehiin.\n\nTämä oli lapsen-iästä neitoseksi kehittyvä tyttönen. Vaaleahko leninki\njätti ylhäältä lumivalkoiset hartiat paljaiksi. Hienot kasvonpiirteet,\nhieno hipeä, vaaleat suortuvat, loivat niin utumaisen leiman ilmiöön,\nettä Drake samalla sekä ihmeissään että nauttien siitä näystä, unohti\nkysymyksen, joka pyöri hänen huulillaan.\n\nTytön silmät välähtivät pelosta, kun hän huomasi olevansa komean\nratsumiehen huomion esineenä.\n\n-- Kuka sinä olet? kysyi Drake.\n\nMutta vastausta antamatta katosi tyttö niin äkkiä puiden keskeen, että\nkaikki oli Drakesta kuin näön hairausta vain.\n\nPekka oli sen sijaan välinpitämättömänä katsellut kohtausta, ja oli\njuuri palaamaisillaan hevosensa luo, kun hänen isäntänsä kysäsi,\ntiesikö hän kuka tuo tuntematon oli.\n\n-- Hoo, vastasi Pekka, -- kuka muu se olisi kuin Inkerin tytär, hassu\nElli.\n\nDrake mietti kotvasen.\n\nSitten keikahti hän Pekan ihmeeksi alas satulasta, heitti marhaimet\ntälle, aukasi rappeutuneen portin, josta kapea polku vei mökille, ja\nlähti astumaan sitä kohden, ilmeisesti aikoen pistäytyä tapaamassa sen\nkuuluisaa ja pelättyä omistajatarta.\n\nMutta ennenkun hän astui kynnykselle, tuli matalaisessa ovessa näkyviin\nkookasvartaloinen ijäkkäänlainen nainen, jonka otsa, katsanto ja koko\nryhti vaikuttivat kunnioitusta siinä määrässä, että Drake, huolimatta\nnaisen yksinkertaisesta puvusta, kohotti käden hattuunsa, kuin jos\nhänen edessään olisi ollut jalosukuinen rouva.\n\nInkeri, sillä hän se oli, ei näyttänyt kummastelevan, kainostelevan\ntahi olevan hyvillään tuon vieraan tulosta.\n\n-- Mitä haluatte, herra? kysyi hän kohteliaalla, vaan ei kehoittavalla\näänellä ja hänen harmaansiintävät silmänsä kohtasivat ylpeällä\njärkähtymättömällä tyyneydellä Draken tutkivia katseita.\n\n-- Pyytäisin vettä juodakseni, jos sitä on raitista ja hyvää, lausui\nSjövikin herra. -- Sallitte kai että juon sen teidän majassanne.\n\n-- Käykää sisään, vastasi nainen ja aukasi oven.\n\nDrake seisoi matalaisessa huoneessa, johon valoa tuli kahdesta\npienestä, lyijyyn puutetusta ikkunasta. Sänky valkoisine uutimineen,\nvanha silailtu tamminen kaappi, jonka toinen ovi oli auki ja\njosta näkyi sarjottain kirkkaita tina-astioita ja lasipulloja\nniihin sidottuine paperiliuskoineen, pari pöytää ja muutamia\nnahkapäällysteisiä tuoleja sekä laatikkokirstu, samaa taidokasta\nmosaiikkiteosta kuin kaappikin, muodostivat talon asuinkaluston. Vaikka\nsisustus olikin yksinkertaista, ei se kuitenkaan ollut sellaista kuin\nsisustus tavallisessa talonpoikaistuvassa; silmiinpistävä järjestys ja\nhyvä siivo, joka huoneessa vallitsi, teki erilaisuuden vieläkin\nsuuremmaksi.\n\nHaluttu juoma tuotiin Drakelle kiiltävässä hopeapikarissa.\n\n-- Tehän olette se Inkeri, josta niin paljon puhutaan? virkahti Drake,\ntyhjennettyään virvoittavan juoman.\n\n-- Olen:\n\n-- Minä olen kauan halunnut oppia tuntemaan sitä naapurivaimoa, jota en\nkoskaan ole nähnyt, vaan josta olen kuullut paljon puhuttavan.\n\nNiin sanoessaan istautui Drake tuolille ja nakkasi höyhenkoristeisen\nlakkinsa pöydälle.\n\nInkerin katsanto synkkeni. Hän oli vaiti, ja hänen olentonsa ilmaisi\nselvästi toivomuksen, että puhe tulisi olemaan niin lyhyt kuin suinkin.\n\n-- Olen kuullut kuten sanoin usein puhuttavan teistä, jatkoi Sjövikin\nherra -- teillä on koko näillä seuduilla kuulu maine siitä, että olette\nniin sanottu tietäjä.\n\n-- Minä tiedän sen. Minä olen vanhemmiltani perinyt jonkinlaiset tiedot\nlääkintätaidossa ja käytän niitä paraan taitoni mukaan sairasten\nihmisten avuksi.\n\n-- Ja te parannatte useita...\n\n-- Taitoni pettää harvoin, ellei Jumala tahdo toisin... Onko Sjövikissä\njoku sairaana, jota ette tahdo uskoa Tukholman oppineiden tohtorien\nhaltuun, koska minulta sellaista kysytte?\n\n-- Ei ole. Vaan ettekö myöskin harjoita salaisia ja luvattomia\ntemppuja, niinkuin menneisyyden katsomista ja tulevien ennustamista?\nOlen kuullut siitä.\n\nDrake oli saanut ääneensä sen kylmän ylimielisen soinnun, joka hänellä\naina oli ympäristöänsä puhutellessa, ja hän iski silmänsä tavallisella\njäätävällä loistolla puhuteltuun.\n\nMutta Inkerin kasvoilla väreili osaksi synkkä, osaksi pilkallinen hymy.\nHän vastasi tyynesti:\n\n-- Ilkimieliset ihmiset ovat kerkeitä parjaamaan ja yksinkertaiset\nihmiset uskovat mieluimmin sitä mikä on hourumaista. Sen kuitenkin\nsanon, että minä menneitäkin seikkoja jonkun verran tunnen, sillä minä\nolen elänyt kauan, kokenut paljon ja ahkeralla vaarinottamisella\njohonkin määrin perehtynyt erääseen taitoon, joka ei ole kaikkien\nhallussa...\n\n-- Mihinkä niin?\n\n-- Taitoon ulkonaisen ihmisen mukaan, usein sentään niinkuin hämärästä\nkuvastimesta, päättää millainen sen sisällinen ihminen on.\n\n-- Mitä tarkotatte?\n\n-- Etten minä, niinkuin kulkurikansan naiset, tutki käden viivoja\njonkun ihmisen elämänvaiheita ilmi saadakseni, vaan paljoa helpommalla\nluen ne hänen otsaltaan... Tahdotteko...\n\n-- Jumaliste! huudahti Drake ja painoi sukkelasti hatun päähänsä, -- te\nolette vaarallinen nainen. Minua ei haluta tietää mitään mokomista\npaholaisen vehkeistä. Kasvatatteko myöskin tytärtänne tuossa salaisessa\nviisaudessa? Hän on kuitenkin liiaksi kaunis puoskaroitsevaksi\nnoidaksi.\n\n-- Te olette siis nähnyt tyttäreni?\n\n-- Olen, vastasi Drake, samalla kun hän nousi ylös ja olkapäillään\nkohautteli samettiviittaansa, -- hänestä voi vastedes tulla toinen\nDyveka, joka lumoo jonkun kuninkaan sydämen. Hyvästi!\n\n-- Sjövikin herra, sanoi Inkeri pikaisesti, -- kun olette kerran tullut\nmajaani, niin viipykää vieläkin hetkinen!\n\n-- Mitä te tahdotte?\n\n-- Te ette minua tunne enää, sillä viidentoista vuoden surut saavat\npaljon muutetuksi; olemme kuitenkin nähneet toisiamme ennenkin. Eikö\nnäössäni ole mitään, joka muistuttaisi teitä menneistä ajoista?\n\n-- Ei ole, vastasi Drake tarkkaavasti silmähtäen vanhukseen; -- jos\ntahdotte minulle jotakin sanoa, niin puhukaa niin, että voin ymmärtää,\nsillä arvoituksien selittämiseen minulla ei ole halua eikä aikaa.\n\n-- Te olette nähnyt tyttäreni, toisti Inkeri, -- hän on ainoa lapseni,\nmutta minulla oli ennen myöskin poika...\n\n-- Joka siis on kuollut? Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!\n\n-- Minä en tiedä, onko hän kuollut vai elääkö hän, mutta että te hänen\nminulta riistitte, sen tiedän...\n\n-- Minä! huudahti Drake. -- Oletteko järjiltänne, nainen?\n\nJa todellakin paloi Inkerin silmissä eriskummainen hehku.\n\n-- Tahdotteko kuulla minua? kysyi Inkeri.\n\n-- Minä kuuntelen, vastasi Drake, antaen uteliaisuudelleen valtaa, --\nmutta ellette pysty täysin tyydyttävästi sanojanne selittämään, niin\nolkaa varma, että minä huomenna annan viedä teidät hulluinhuoneeseen.\n\n-- Muistatteko, että te aikaisemmassa nuoruudessanne usein oleskelitte\nappivainajanne, isänne asetoverin tykönä? Hänen tiluksensa rajalla oli\ntalo, jonka omisti lasteni isä, mies, joka ei ollut muuta kuin\ntalonpoika, vaan jonka sukuluettelo on piirrettynä vanhoihin\nriimikiviin, ja jonka esivanhempia teidän esivanhempanne lienevät\npalvelleet orjina. Muukalainen, teidän appenne, löysi muutamain\nystäväin avulla joitakin papereita, jotka lienevät todistaneet, että\nhänellä oli omistusoikeus tuohon kontuun, ja mieheni kuoli parahiksi\ntarvitsematta nähdä sitä riistetyksi käsistänsä. Mutta hän jätti\njälkeensä lesken kahden lapsen kanssa, nuorukaisen ja pienen tyttösen,\njota vielä imetin. Ennenkun hänen tomunsa vielä ehti jäähtyä, ja\nennenkun minä kerkesin lähteä paikasta, johonka jäämällä olisin\njoutunut loiseksi ryövärille, tunkeusitte te taloomme ja...\n\n-- Haa, virkahti Drake, -- loppuosan voitte jättää kertomatta. Minä\nmuistan sen tapauksen. Olette siis sama nainen, jonka poika oli\nröyhkeimpiä talonpoikia, mitä koskaan olen tavannut. Appeni oli\nvaatinut häntä muiden kartanon alustalaisten kanssa saapumaan\nkarhunajoon; hän ei lähtenyt...\n\n-- Koska hänen oli osotettavana isävainajalleen viimeinen palvelus. Te\ntahdoitte temmata hänet isänsä ruumisarkun äärestä...\n\n-- Jos hän olisi ilmoittanut sen syyn, olisimme sen hyväksyneet. Mutta\nhän vastasi, ettei meillä ollut oikeutta komennella häntä ja käski\nminut ilkullisen ylpeänä ovesta ulos. Minä rankaisin häntä...\n\n-- Ja hän...\n\n-- Vaiti! lausui Drake synkän näköisenä.\n\n-- Ja hän, jatkoi Inkeri enenevällä kiivaudella, -- paiskasi teidät\njalkojensa juureen...\n\n-- Ja minä, virkkoi Drake, jonka poskia peitti tumma puna -- minä\nkäskin sitoa kapinoivan orjan ja sulkea hänet Brucen kellariholviin...\n\n-- Teittepä enemmänkin, sanoi Inkeri -- teidän ei ollut ainoastaan\nvaadittava hyvitystä siitä solvauksesta, jonka talonpojan käsi oli\nposkellenne saattanut, vaan myöskin kostettava syvällisempi nöyryytys.\nPoikani karkean sarkatakin alla sykki jalompi sydän, kuin teidän hienon\njunkkaripukunne alla: sen tiesi joka nainen ja myöskin eräs... No niin,\nte käskitte muukalaisen, joka sittemmin tuli apeksenne, kutsua kokoon\ntorpparit ja relssitilalliset ja tuotitte pieksinpenkin linnan pihalle;\nmutta hän, jota tahdoitte niin häpeällisellä tavalla rangaista, olikin\npaennut tiehensä...\n\n-- Paennutko? lausui Drake hilliten suuttumustaan. -- Te muistatte\nväärin. Teidän niskoitteleva poikanne piestiin niiden erikoisten\netuoikeuksien perustuksella, jotka säteriherralle myöntävät rikoslakien\ntoimeenpanemisen tiluksillaan.\n\n-- Paha vaan että muistan kaikki liiankin hyvin ... minä olen\nvuosimääriä hautonut mielessäni tuota muistoa. Hän oli paennut, mutta\nsen sijaan siepattiin kiinni hänen äitinsä ja suljettiin tuohon märkään\nkomeroon. Silloin palasi hän vapaasta tahdostaan vierittääksensä\nkoston minun päältäni itsellensä. Minä seisoin vieressä, kun hänen\nselkänsä paljastettiin, kun selkäpatukka, jota heilutteli rotevin\npalkkalaisenne, raateli hänen lihaansa, ja te, mustasukkaisuuden ja\nkoston hengettärien raivostuttamana huusitte: kovemmin, kovemmin! Näin\nhänen verensä vuotavan, kuulin ja lu'in hänen pidätetyt huokauksensa\n... mutta te huusitte lakkaamatta: kovemmin, kovemmin! Kostonne oli\nerinomainen, hyvä herra. Eipä siinä tarpeeksi, että olitte silponut\nhänen selkänsä, te mursitte hänen sydämensä. Hän oli sortunut vesa\nnoustessansa häpeäsijalta. Hänen katseensa oli kaihtava niinkuin\npahantekijän eikä se julennut kohdata äidin silmää; hänen uljas otsansa\noli kumartunut maahan päin; hänen hartiansa notkuivat häpeän ja harmin\ntaakan alla. -- Hän kieltäytyi ottamasta vastaan sitä lohdutusta, jota\nminä, itsekin murtuneena, yritin hänelle antaa ja lähti rauhattomin\nmielin luotani niille teille jäädäksensä... Sanokaapa vielä ettekö ole\nriistänyt minulta poikaani!\n\n-- Nyt herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, levollisemmalla äänellä, --\nolette tehnyt sen tuttavuuden, jota halusitte. Tiespä, eikö olisi\nparasta ollut, ettei kohtalo olisi ollenkaan tuonut teitä talooni.\n\n-- Te olette eriskummainen nainen, sanoi Drake, -- ja selvään huomaa,\nettä teidän on vaikeata puhua järjellisesti. Mitä poikaanne tulee, oli\nhän ansainnut sen, mikä häntä kohtasi, ja te, joka häneen juurrutitte\nhänen säädylleen sopimattomia aatteita ja tunteita, saatte varoa\nitseänne suurimpana syynä hänen vastoinkäymiseensä. Enpä siltä kiellä,\nettä minä tuossa tilaisuudessa menettelin tuittupäisen nuorukaisen\nkiivaudella, ja tahdon kernaasti sen sovittaa. Jos vähävaraiseen\nelatukseenne jotakin tarvitsette, niin kääntykää minun puoleeni...\n\nSamassa aukeni ovi ja lapsi, jonka Drake oli metsän laidassa nähnyt,\nilmautui uudelleen näkyviin.\n\nNuori Elli, nähtyään uljaan ratsumiehen menevän äidin torppaan, oli\nlapsellisen pelon valtaamana juossut metsään ja siellä yksinäisyydessä\njonkun aikaa leikitellyt, kunnes arveli harvinaisen vieraan menneen.\nNyt seisahtui hän ujona kynnykselle uskaltamatta astua sisään ja empi,\npitäisikö hänen taas rientää pois, mutta silmäiltyänsä arasti vieraan\nynseitä kasvoja ja havaittuansa äitinsä kiihoittuneen mielentilan, ei\nhän enää epäröinyt; muutamalla askelella siirtyi hän äitinsä viereen ja\nloi tutkivan katseen mieheen.\n\n-- Olen kyllin onnellinen, että voin hyljätä tarjoumuksenne, sanoi\nInkeri arvokkaasti. -- Minä supistan tarpeeni vähiin, ja ainoat\ntoiveeni tarkottavat tätä lasta... Älköön häntä vaan riistettäkö\näitinsä käsistä, älköönkä hän langetko ajan pahuuden uhrina... Mutta\nmitä puhunkaan? Minä pidätän teitä ja teidän aikanne on kallis.\nSaatanko olla teille hyödyksi jollakin tavalla?\n\nDraken otsa kirkastui hänen katsellessaan tytön kasvoja; hän vetäsi\nhansikkaan vasemmasta kädestään, otti sormestaan kultasormuksen ja\nlausui Inkerille:\n\n-- Saako tyttärenne vastaanottaa tämän ystävänlahjan merkiksi siitä,\nettä menneet surulliset tapaukset ovat sovitettavissa?\n\n-- Mitä se teitä vahingoittaa, ettei sydämeni voi unhottaa pojan\nhukkaa? Ja jos poikani elää, on kosto tai sovinto yksistään hänen\nkäsissään.\n\nElli loi kysyvän katseen äitiinsä ja veti kätensä pois lahjasta, jota\nylhäinen herra hänelle ojensi.\n\nDraken otsa synkistyi jälleen. Hän seisoi tuokion epäröiden.\n\nKenties vaikutti hänen menettelytapaansa suureksi osaksi sekin, että\nhän pelkäsi tuon n.k. tietäjävaimon salaperäistä voimaa.\n\nMiten lienee laita ollutkaan, niin hän kuitenkin piti tuon halveksitun\nlahjan itse.\n\nLyhyet jäähyväiset sanottuaan lähti hän pois.\n\nPekka, joka odotteli hevosten luona portilla, arveli jos mitäkin jo\ntapahtuneen, kun hänen herransa niin kauan viipyi Inkerin, tuon\nkaikkien taikauskoisesti pelkäämän vaimon majassa. Hän hengitti\nhelpommin päästessänsä pois torpan läheisyydestä ja herransa jälessä,\njatkaessaan matkaa metsän läpi.\n\n\n\n\nIII.\n\nMetsästysmaja.\n\n\nPekka sai vielä runsaan puoli tuntia rauhassa miettiä käyntiä Inkerin\nluona ja monia muita seikkoja, eikä tätä tuumailua häirinnyt muu, kuin\nvälistä hevosen kompastuminen huonolla tienpohjalla, ennenkuin hänen\nherransa ehti määräpaikkaansa ja pysähtyi ennen mainitun metsästysmajan\neteen.\n\nTämä oli vanha puutalo, jota ympäröi ruohottunut ja vesoittunut\npuutarha, jonka lahoja ja sammaltuneita hedelmäpuita Pekka, puutarhurin\npoika kun oli, ei voinut säälittä katsella. Autiompaa turvapaikkaa\nolisi maailman pauhinata pakenevan tutkistelemuksiin tahi tieteellisiin\ntöihin kiintyneen erakon ollut vaikea löytää. Yltympärillä kuuhotti\nsynkkä hongikko, jonka hiljaisuutta harvoin häiritsivät puunhakkaajan\nkirveeniskut, ja melkein yhtä harvoin näki matkamiehen tahi ajokalujen\npyrkivän tuota karua tietä eteenpäin.\n\nSittenkun palvelija oli ilmoittanut Draken tulon, riensi talon\nisäntä, itse Pentti Skytte, avoimin sylin vierastansa vastaan portaille\nja saattoi hänet syrjässä sijaitsevaan huoneeseen, oppineen\nvaltakunnan-neuvoksen lukukammioon.\n\nYhden seinän täytti kirjakaappi, sisältävä parisen sataa nahkakantista\nfolianttia; toisen seinän ääreen oli kasattu kaikenmoisia kaluja,\njoista tähteintutkijan tahi kemistan meidän päivinämme olisi vaikeata\nsanoa, mihin niitä käytettiin. Keskellä tätä paksujen ikkunaverhojen\npimentämää huonetta seisoi iso kirjoituspöytä, täynnä kirjoja ja\nkäsikirjoituksia. Takassa leimusi tuli, vaikka syksyinen ilta olikin\nerittäin lenseä.\n\nValtakunnan-neuvos Skytte oli jo täyttänyt viisi vuosikymmentä, mutta\noli vielä täysissä miehuutensa voimissa. Laiha olento sukkeline\nvaihtelevine liikkeineen, soikeat kasvot joilla välkkyi eloisa ilme, ja\ntuikeat silmät ilmaisivat vilkasta luontoa, häilyvää mieltä. Mutta\nsamalla ilmeni tuosta köyrynenästä, ohuesta, hiukan esiinpistävästä\nalahuulesta ja terävästä leuasta tavatonta viekkautta ja terävää älyä,\nsamoin kuin korkeasta otsasta varsin etevää ymmärrystä.\n\nHänen kasvojansa ympäröi käherä peruukki, jota hän, salatakseen\nharmaantuvia hiuksiaan, harvoin otti päästään, ei edes yksin\nollessaankaan, sillä, niinkuin hän itse sanoi, hän ei tahtonut\npeilinkään hänelle muistuttavan voimien vähenemistä, aikaan, jolloin\nhän niitä niin hyvin tarvitsi; tämä arvokas päänkoriste valui runsaina\nsuortuvina pitkin pitkäliepeistä taivaansinistä yönuttua, jonka hän\nhyvillä mielin kietoi ympärilleen istuessaan nojatuoliin ja\nosottaessaan vieraallensa samallaisen mukavan istuimen siinä lähellään.\n\nSittenkun tavanmukaiset kohteliaisuuden temput olivat suoritetut, nousi\nvaltakunnan-neuvos, jonka ylimalkain oli vaikea pysyä muutamiakaan\nminuuttia paikallaan, soitti kamaripalvelijan luokseen ja käski tämän\ntuoda pari pulloa burgundilaisviiniä sekä antaa kokille käskyn\nvalmistaa illallinen.\n\nBurgundilaista tuli. Kun ensi lasit tuota jokseenkin oivallista viiniä\noli juotu, kävi puhe vielä kankeasti, mutta vilkastui sitä mukaa kuin\nensin avatun pullon sisällys väheni. Parhaastaan tuota vilkastumista\nvoitiin vain huomata valtakunnan-neuvoksessa. Sulavan miellyttävästi\npuhellen, kosketteli hän moninaisia seikkoja, jotka tosin eivät\nkuuluneet niihin asioihin, joiden tähden tänne oli kokoonnuttu, mutta\nvaltakunnan-neuvoksen yksityisiä suhteita koskien olivat ne omiansa\nosaltansa synnyttämään sitä suosiollisuutta ja avomielisyyttä, jota\ntäällä kahdenkeskisessä seurassa molemmin puolin toivottiin.\n\nTärkeämpi keskustelu sukeusi vasta myöhään iltasella, illalliselta\npäästyä, muutamien vahakynttiläin tuttavallisessa valossa ja edelleen,\njoskaan ei ylenmääräisesti ryypiskeltäessä.\n\n-- Kiitän teitä vielä kerran, alotti valtakunnan-neuvos puheen -- että\nhyväntahtoisesti kutsuani noudattaen saavuitte tänne. Aika oli\ntäpärällä, koska minun huomenna täytyy palata Tukholmaan astuakseni ei\njuuri kadehdittavalle sijalleni valtakunnan neuvospöydän ääreen. Täällä\nvoimme kuitenkin puhella avosydämisesti tarvitsematta pelätä\nkuuntelevia korvia: se siitä etua onkin, kun joskus elostelee\nsalomaalla, sellaisella kuin tämä on. Sen sijaan pääkaupungissa ei tätä\nnykyä ole missään turvattu urkkijoilta ja vakoilijoilta. Niitä\nviilettelee kaikkialla. De la Gardien puolue vaanii Bjelken puoluetta\nja Bjelken puolue De la Gardien puoluetta; molempien vakoilemisella on\nsama tarkotus herttuata ja meitä kohtaan, ja siihen tulevat lisäksi\nulkomaan lähettiläät, jotka tiedustelevat toinen toisensa ja kaikkien\nmuidenkin ajatuksia. Epävarmuutta kaikkialla ja harvat, joihin voi\nluottaa. Kaikki riippuu vaan siitä, mitenkä voi pilkistää muiden\nkortteihin ja kätkeä omansa. Siinä asiassa luulenkin onnistuneeni\nmeidän joukkomme hyväksi. Meidän valttimme eivät vielä ole lyödyt\npöytään, ystäväiseni, mutta aika on pian käsissä. Ja te, Drake, olette\naina sama kuin ennenkin: hengellänne, verellänne uskollinen kuningas\nvainajan veljelle herttua Aadolf Juhanalle...\n\n-- Hengelläni ja verelläni uskollinen omalle tulevaisuudelleni, en\nmitään muuta, lausui Drake kylmästi.\n\n-- Hyvä, hyvä, virkahti valtakunnan-neuvos taputtaen Drakea olkapäälle.\n-- Sellaiseen mieheen voi luottaa. Toisenlainen vastaus olisi\nkukaties herättänyt minussa epäilystä. Me taistelemme jokainen oman\ntulevaisuutemme, omien hankkeittemme puolesta; mutta hakiessamme\nkeinoja niiden edistämiseksi, on sitä parempi, kun löydämme kaikille\nyhteisen keinon, jonka yhdistetyin voimin voimme saattaa liikkeeseen...\nMe riisumme nyt naamarin, me kumpikin, kuten usein ennenkin olemme\ntoistemme edessä tehneet... Siispä: mitä on herttua? Vallikoppa, jolla\nsuojaamme itseämme piirittäessämme linnaa ... sitä tyhjää keskustaa,\njonka ympärille me isänmaan ja oman itsemme ystävät, vedämme ketjumme.\n\n-- Aivan oikein, vastasi Drake. -- Minä sen vallan hyvin käsitän\nmahdolliseksi, että löytyy ihmisiä, jotka nousevat hallitusta vastaan,\nvaikkeivät heitä siihen ole saattaneet itsekkäät tarkotukset, vaan\nyksinomaan kunnioitus kuningas-vainajan tahtoa kohtaan, sellaisena kuin\nse hänen testamentissaan on lausuttuna. Mutta se on minusta\nkäsittämätöntä, että joku kävisi tämän ruhtinaan puolelle, mieltyneenä\nyksistään tuohon typerään, narrimaiseen ja ilettävään henkilöön...\n\n-- Tepä sen sanoitte, kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja\njatkoi intomielin: -- Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt ja\nvielä kärsin Hänen Ylhäisyytensä tähden! Hänen häälyväisyytensä,\nepäluuloisuutensa ja tuima luontonsa säikyttäisi kenen muun hyvänsä,\nvaan ei minua, hakemasta hänen laisensa sielun lietteestä tukevata\njalansijaa. Yhtä vaikeata on rautakahleisiin kytkeä meren aaltoja, kuin\nsaada häntä kiintymään määrättyyn päämaaliin ja määrättyihin keinoihin\nsen saavuttamiseksi. Hänen vihansa valtakunnanholhojia kohtaan on\nsammumaton, mutta hän hautoo sitä toimetonna, niinkuin lohikäärme\naarrettaan. Hänen rinnallansa täytyy lakkaamatta olla jonkun, joka\nkiihottaa häntä toimiin ilmaisematta etevämmyyttänsä, joka kukistaa\nhänet ja on olevinaan hänen nöyrin palvelijansa ... joka ennen kaikkea\nosaa olla varova, sillä herttua on vähimmin luotettava mies tämän\nilmankannen alla ja suostuisi hätätilassa, pelastaakseen oman nahkansa,\npettämään ystävänsä. Jättää hänen käsiinsä jotakin jos kuinkakin\nvähäistä, oleellista todistusta aikeistamme, olisi sama kuin myödä\nitsensä pyövelille. Siitä huomaatte, ystäväiseni, kuinka vaikeata...\n\n-- Minä tiedän, teidän ylhäisyytenne, lausui Drake, -- että te olette\nainoa henkilö, jossa tarpeellinen määrä terävyyttä ja malttia on\nyhtyneenä, ollaksenne näkymättömänä renkaana herttuan ja tyytymättömien\nvälillä. Mutta sanokaapa: mitä on viime aikoina tehty meidän\nhyväksemme? Olemmeko päämaalia askeltakaan lähempänä vai emmekö? Kaikki\nnäyttää ilmeisesti olevan samalla kannalla kuin vuosikausi takaperin.\nMinä en voi hyväksyä tätä epäröimistä, horjuvaisuutta ja ainaista\nlykkäystä, jos yhdellä rohkealla iskulla käy voittaminen kaikki yhdellä\nkertaa.\n\n-- Mitäkö on tehty? Kärsittekö sitten kuulla minun luettelevan niitä,\npikemmin sanoen, lukemattomia vaivoja, joita olen saanut kestää,\nyhdistäessäni jommoiseksikin yhtenäiseksi, irtonaiseksi kokonaisuudeksi\nkaikkia näitä harrastuksia ja ihmisiä...\n\n-- Jotka jokainen sinänsä ovat niin halveksittavia!\n\n-- Aivan niin! Heitellessäni, sanon minä, näitä erilaisia syöttejä,\njoihin nämä erilaiset kalat ovat tarttuneet. Muutamille kelpaa tämä,\ntoisille tuo. Täytyy siis taitavasti kätkeä pyyteittemme paljous, jonka\nkautta hajaannus saattaa syntyä ja pitää näkyvissä sitä vähää, josta\nkaikki saattavat sopia. Ja vieläkin: kun tätä joukkoa johdamme\ntaisteluun, eivät muut kuin ainoastaan aniharvat päämiehistä saa tuntea\nsotasuunnitelmaa, joka muussa tapauksessa helposti voisi joutua\nvihollisen käsiin...\n\n-- Hyvä, lausui Drake ja tyhjensi sarkkansa. -- Minä myönnän, ettei\nkärsivällisyyteni vedä vertoja ihmettelylleni, jonka teidän\nylhäisyytenne kyky voittaa moisia vastuksia, minussa herättää.\nPuhukaamme sentähden harvoin sanoin! Milloinka tarvitsette minua?\n\n-- Minä hetkenä hyvänsä, ystäväiseni. Valtiopäivät kokoontuvat muutaman\nkuukauden päästä, ja ennenkuin ne hajaantuvat, täytyy kaikki olla\ntehty.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Silloin tahi ei koskaan. Kolmen aatelittoman säädyn keskuudessa on\nmeillä jo suuri kannatus. Aateli ei ole herttualle uskollinen, mutta\nniinpian kun valtiokeikaus on saatu toimeen, on sen säädyn kolmas ryhmä\nRålamb etukynnessä, pyyhkäsevä meidän puolelle, sillä heti kun olemme\nriistäneet vallan holhojien käsistä kumoamme kreivin etuoikeudet.\nYrityksen toimeenpanoon tarvitaan teidän kaltaisianne miehiä...\n\n-- Survaus vain, niin savikuva romahtaa, lausui Drake, jonka veri\nviinin ja puhelun vaikutuksesta alkoi kuumeta. -- Missä on oikeittain\nheidän valtansa? Ei missään taivaassa eikä maan päällä, ellei\nhallittavien mielikuvituksessa, Kansa vihaa heitä samoin kuin se vihaa\nmeitä kaikkia, joilla etuoikeuksia on...\n\n-- Mutta tuo luulottelu onkin maailmavalta, ystäväiseni...\n\n-- Se on varjo...\n\n-- Se on kumpaakin. Vallan vertauskuva on valta itse.\n\n-- Eikö meitä vaan kukaan kuule? lausui Drake, nousten seisoalleen.\n\n-- Olkaa huoleti! Minä olen yhtä arka päästäni, kuin te omastanne.\n\n-- Hyvä on. Mitäs muuta tarvitaan kuin että jonakin yönä vangitaan nuo\nmiehet, itsekukin sängyssään, hätätilassa vaikka, surmataan heidät? Ei\nyhtään kättä nouse heitä puolustamaan. Kymmenen päättävää miestä, siinä\nkaikki mitä tarvitaan ottaaksemme vallan miljoonien yli meidän\nkäsiimme.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Viiden heikon kuolevaisen takana, joita\nkutsutaan valtakunnan holhojiksi, seisoo kuolematon, pyhä valta, jota\nei kenkään rankaisematta saa sortaa. Olkoon tämän vallan nimi joko\nLaki, Kansan Omatunto tahi Kuningasvalta, jos niin tahdotte. Meidän on\nesiintyminen solvatun oikeuden nimessä, meillä täytyy olla niin sanottu\npyhä kirjotus, johon turvautua oikeauskoisen kansan edessä...\n\n-- Semmoinen pyhä kirjoitus on kuningasvainajan testamentti...\n\n-- Niin on, ja sitten täytyy meillä olla laillinen ammattikilpi\nseinälle ripustettavaksi...\n\n-- Herttua...\n\n-- Niin juuri! Ja sitten on hyvän inhimillisen järjestyksen vuoksi\nvälttämätöntä, että jotkut kansan edusmiehistä hankkivat äänellänsä\nvahvistuksen hankkeillemme samassa, kun niihin ryhdymme. Se on pyhä\nvoitelu, jota ilman olemme henkiheittoja seikkailijoita. Ette myöskään\nsaa olla aivan lukuunottamatta sitä seikkaa että heillä, noilla\nviidellä, on käsissänsä valtiokoneiston kaikki langat. Ei muuta kuin\nnykäsee vaan noita lankoja, niin tuhat itseksensä käypää konetta joutuu\nliikkeeseen, tuhat kynää tuhrii yhtämonta paperilehteä noidanriimuja\ntäyteen ja sulkee ne voiman sinetillä, sill'aikaa kun tuhat muuta\nitsekseen toimivaa konetta tarttuu pistimiin ja musketteihin... Se\njuuri taitoa kysyy osata samalla koota nuo langat omiin käsiin,\nällistyttää epäröivät valmiilla teolla, saattaa omantunnonihmiset\nlainpuustavilla vaikenemaan, sekä lahjoa omanvoiton-pyytäjät\nkunniasijoilla ja etuoikeuksilla. Olen jo sanonut kuinka aateliston\nkolmas luokka on voitettavissa; aatelittomat säädyt seisovat jo\ntoisella jalallaan meidän leirissämme ja Enander, Prytz sekä Pekka\nEerikinpoika saavat kukin säädyssään sen aikaan että nostavat toisenkin\njalkansa meidän puolellemme. Yhden vuoden veronvapaus on voittava koko\ntyötätekevän luokan; peruutetut kreivikunnat suovat meille tilaisuuden\nheittää rahvaalle semmoisen syötin. Itse pääkaupunginkin sotaväestössä\non liittolaisia. Tässä, ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos vetäen auki\nlaatikon työpöydästään, -- tässä on luettelo joukkokuntamme\nluotetuimmista ja mahtavimmista miehistä. Banér ja muut, joiden\nvarovaisuuteen ei ole luottamista, ovat luvusta pois. Nämä miehet,\njotka ovat ytimenä joukossamme, ovat valmiit valalla ja\nallekirjoituksella sitoutumaan asiatamme edistämään. Semmoinen sitoumus\non hyvä olemassa. Minä esitän kokouksen pidettäväksi teidän luonanne,\nDrake, Sjövikissä. Se voi käydä tavallisten kestien nimellä,\nystäväiseni; te kutsutte tuttavanne ja naapurinne valtiollisista\nväreistä lukua pitämättä ... kuta kirjavampi seura, sitä parempi...\n\n-- Minä tahdon siinä suhteessa seurata käskyjänne, sanoi Drake\ntarkastaen luetteloa.\n\n-- Mutta nyt politiikasta muihin asioihin! sanoi valtakunnan-neuvos. --\nHaluatteko tietää, millä minä huvittelen itseäni isänmaan kysymyksistä\nvapaana ollessani? Katsokaa, ystäväni, minulla on tekeillä työ, joka on\nhimmentävä monet entisajan viisastenkin oivallisimmat teokset...\n\n-- Minä arvaan mistä kysymys on, sanoi Drake vilkkaasti ja osotti\nkummallisiin työkaluihin; -- te tutkitte yhä edelleen tieteiden\ntiedettä...\n\n-- En ystäväni, lausui valtakunnan-neuvos pudistaen peruukkiansa, --\nminä olen luopunut punaisen leijonan ajosta ja olen ruvennut\nharrastamaan vähemmän vaarallista, mutta yhtä jaloa tiedettä, nim.\nkielentutkimusta.\n\n-- _Sol praecipuarum linguarum subsolarium_ [etevin etevimmistä\nkielistä auringon alla], luki Drake valtakunnanneuvoksen hänen eteensä\nlaskeman paperitukun nimilehdestä. Hän työnsi sen ilmeisellä\nylenkatseella takasin.\n\n-- Kiittäkäämme onneamme, nuori ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos,\nettä olemme saaneet tukahutetuksi tuon kiihottavan, hirmuisen\nsaaliinhimon! Te tiedätte yhtähyvin kuin minä, mikä vastustamaton\nlumoava voima on noissa yöllisissä tutkimisissa, jolloin ajatus\nsyventyy kabbalan hornan syvyyteen ja koettaa sen sokkeloissa viruvilta\nsfinkseiltä viekotella viisasten kiveä; jolloin hän kumarassa\nsulattimen ääressä katselee metallien vaihtelevaa välkettä ja vavisten\nodottaa joko perikatoa tahi maailman herrautta...\n\n-- Ja te olette voinut voittaa tuon himon! lausui Drake, voimatta\nsalata epäilystään.\n\n-- Entä te?\n\n-- Minä ... minä en oikeastaan ole sitä koskaan tuntenutkaan. Huhu\nvalehtelee, kertoessaan minun harjoittavan kullantekoa.\n\n-- Sitä parempi teille! Meidän kesken puhuen: tiedättekö kuinka\npaljon ruutia minä viime vuonna tuhlasin ajaessani leijonaa takaa?\nInkerinmaassa olevan vapaaherrakuntani kahden vuoden korot, s.o. noin\n36,000 taalaria hopearahaa! Ainoastaan huoli rakkaan lapseni Marian ja\nhänen tulevaisuutensa tähden on saanut minut luopumaan noista\nviettelevistä tutkimuksista. Enkä kuitenkaan vielä ole varma itsestäni.\nKovasti kiusaa jatkamaan, kun näkee muiden onnistuvan...\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, mitä sillä tarkotatte! lausui Drake, jonka\nkasvoissa joka ainoa lihas jännittyi.\n\n-- Tunnette tietysti Vanloon...\n\n-- Sitä nimeä en ole koskaan kuullut.\n\n-- Ettekö. Mutta, sehän on totta: oletteko edes käynyt\npääkaupungissakaan sittekun tulitte kotia. Siellä ei kuule juuri muuta\nnimeäkään, paitsi sitä, tietäkää se.\n\n-- Kuka Vanloo sitten on?\n\n-- Kukako on? Helppo kysymys, mutta vaikea vastata, sillä Vanloolla\non niin paljo ominaisuuksia, etten tiedä, mitä niistä sanoisin\netevimmäksi. Että hän, nimestänsä päättäen on hollantilainen, on meidän\nmielestämme hänen huonoin ominaisuutensa. Samaan aikaan kuin te\npalasitte, saapui hän tänne Hollannin lähetystön mukana ja on hänellä\nkaikesta päättäen maansa hallitukselta salaisia asioita täällä\ntoimitettavina. Se, että hän on oppinut ja erittäin kieliä taitava, on\nkyllä kelpo ominaisuus, joka ei loistele maailman silmissä, vaan on\nsaanut minun mieltymään häneen... Ajatelkaa, jatkoi valtakunnan-neuvos,\njoka itse oli innokas kielentutkija, -- hän puhuu ruotsia kuin\nsyntyperäinen ruotsalainen, vaikka hän ennen ei ole käynyt Ruotsissa,\ntuntee itä- ja länsi-Intian indiaanien kielen yhtä hyvin kuin\nsuomalaisten ja lappalaisten kielen! Kuitenkin voin sanoa, että olen\nhavainnut hänen kreikankielessä heikoksi...\n\n-- Hän on siis kieliniekka, mutta mitä muuta? kysyi Drake\nkärsimättömänä.\n\n-- Hän on mainio ratsastaja, taitava miekkailija, upea ulkomuodoltaan,\nmiellyttävä käytökseltään...\n\n-- Vai niin! Klaus Tottille ja Kustaa Otto Stenbockille uusi kilpailija\nnaisten suosiosta. No niin, Tott alkaakin vanheta ja Stenbock puuhaa\nleskikuningattaren asioita, niin että lisäys siinä suhteessa lieneekin\ntervetullut. Minä onnittelen teidän ylhäisyyttänne merkillisen\ntuttavuutenne johdosta.\n\nDrake lausui tämän pilkallisella äänellä. Valtakunnan-neuvos Pentti\nhymyili, hypisteli kultaista nuuskarasiaa sormiensa välissä ja jatkoi:\n\n-- Odottakaa, kuva ei ole vielä valmis. Sallikaa minun vielä lisätä\npari piirrettä ja päättäkää sitten! Vanloolla on todellakin\nStenbockin kanssa yhteistä se, että hän on naisten, eikä vähimmin\nleskikuningattaren, suosiossa. Muutama aika takaperin paransi Vanloo\nkuningattaren vaikeasta rintataudista, jota lääkärit turhaan olivat\nkoettaneet parantaa...\n\n-- Hän on siis lääkärikin, tuo merkillinen hollantilainen.\n\n-- Todellinen ihmetohtori, ystäväiseni, vaikka hän lääkkeitä pitelee\nsamalla tavalla kuin hän pitelee miekkaa...\n\n-- Murhaavastiko?\n\n-- Ha, ha! Ei, niinkuin leikkikalua, jolla hän tekee hämmästyttävän\ntaikatempun ja heittää sitte pois sen. Seikka oli se, että hänen\nmajesteettinsa sai rintavaivansa vilustumisesta järvellä, kun hänen\nkorkeutensa oli hovikuntineen koettamassa muudanta oivaa, kullasta ja\nsilkistä välkkyvää huvipurtta, jonka samainen Vanloo hänelle lahjoitti.\nVanloo oli sitä mieltä, että kuningattaren tuli panna sen koiran\nkarvoja päälle, joka purrutkin oli...\n\n-- Mies on siis rikas!\n\n-- Rikas, kuin jos Pactolusvirta kulkisi hänen liivintaskunsa läpi.\nHänen rikkautensa, ruhtinaan moinen rikkautensa, on hänen loistavain\nominaisuuksiensa _quinta essentia_. Hän sirottelee kultaa niinkuin\nBanér ja Steinberg [kaksi huonomaineista riitapukaria, edellisen\nisä oli sotapäällikkö Juhana Banér] sirottelevat herjasanoja\nympärilleen. Ja mistä lähteestä luulette hänen näitä rikkauksia\nammentavan? Elävän Jumalan kautta! Hän on adepti.\n\nValtakunnan-neuvos lausui nämä viime sanat salaperäisen juhlallisesti.\nVieno lihasten värähdys silmien yläpuolella ja eloisampi välke silmissä\nilmaisi puheen vaikuttaneen hänen vieraaseensa.\n\n-- Oletteko siitä vakuutettu, teidän ylhäisyytenne? kysyi hän karkealla\näänellä.\n\nValtakunnan-neuvos hiljensi äänensä kuiskaavaksi ja vastasi:\n\n-- Minä puhun teille niin salaa kuin ripin turvissa, että hän omien\nsilmieni edessä on muuttanut elohopeaa kullaksi.\n\n-- Haa! Kaikki epäilykset asian mahdollisuudesta ovat niin muodoin\nhälvenneet! lausui Drake.\n\n-- Kuka koskaan on epäillytkään? virkkoi valtakunnan-neuvos. --\nMuuttihan Raymond Lullus, tuo suuri filosoofi, 30,000 naulaa lyijyä\nkullaksi kuningas Edvard I:sen läsnäollessa, josta kullasta ensimäiset\nrosenobel-rahat lyötiin? Eikö tulen vaikuttamat äärimäisyyteen käyvät\nmuutokset kappaleissa osota todennäköiseksi sitä, että kaikki kappaleet\novat yhdistetyt määrätyistä alkuaineista, joihin ne voidaan jakaakin,\nja että ne kappaleet, jotka näyttävät alkuaineilta tarvitsevat\njakaantuakseen ainoastaan suurempaa lämpömäärää tai yhdistämistä\ntoisiin määrättyihin aineisiin? Koottakoon kullan ominaisuudet,\nkoottakoon ne eri tahoilta ja erilaisista aineista yhteen kohtaan ja\nyhteen aineeseen, niin saadaan -- _kultaa_!... Kas niin, Drake, ettekö\nnytkään näe mitään miellyttäväisyyttä tuossa miehessä ... Vanloossa?\n\n-- Sitä en voi kieltää.\n\n-- Saatte kukaties piankin tilaisuuden tutustua häneen, sillä hän on\nehdottanut minulle, että möisin hänelle tämän metsästystaloni ... joka\nolisi mainio turvapaikka suuressa maailmassa elävälle adeptille, se\nteidän täytyy myöntää ... ja että suostun hänen ehdotukseensa, sitä en\nlaisinkaan epäile.\n\nPuhe siirtyi sitten asioihin, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen.\nOli myöhä yö, kun Drake sanoi hyvästit isännälleen ja palasi\nratsupalvelijansa kanssa Sjövikiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nTanssiaiset.\n\n\nKuukausi oli kulunut siitä kuin Drake viimeksi keskusteli\nvaltakunnan-neuvos Skytten kanssa tämän erakkomajassa, ja varhainen\ntalvi oli laskenut kellertävät kedot lumipeittonsa alle ja jäädyttänyt\njärvet, kun naapurit mieslukuisina ja paljon vieraita pääkaupungista,\nSjövikin herran kutsumina saapui Drakesuvun perintökartanoon.\n\nPäärakennus on komeasti valaistu, ja koska se sijaitsee kukkulalla,\nsaattaa sen ikkunoista tulviva valo osottaa matkan päämäärää niille\nmonille korjille, jotka, helisevin kulkusin, eri haaroilta\nlähestyvät kartanoa.\n\nSisällä ruunujen vahakynttilät ja seinälamput levittävät\njuhlallista valoa, joka heijastuu katon ja laudoituksen kullatuista\nlehtikuvauksista, naisten kiiltävistä soljista ja herrojen kalunoista\nja miekankahvoista. Kultaa, hopeata ja liehuvia höyhentöyhtöjä loistaa\nkaikkialta silmään.\n\nKautta Jupiterin! ... käyttääksemme sen ajan tavallista valaa ... missä\ntäällä huomaa kuuluisan ruotsalaisen köyhyyden jälkeäkään? Ei missään:\nluultenkin se pysyy ovien ulkopuolella, mutta tänne se ei tule sisään;\ntäällä heijastavat kaksikymmentä vuotta sitten Baijerista ja Böömistä\ntuodut aarteet, tai joita vieläkin tulee valloitetuista maista merien\ntuolta puolen, tai joita on koottu nälkiintyneiden alustalaisten\nhiellä. Ja mihinkäpä näitä aarteita käytettäisi, ellei suuremmoiseen\nkomeilemiseen? Ei vielä keinotella valtiopapereilla, rautateillä tahi\nsuurteollisuudella, ei kauppayrityksilläkään, joista hedelmät\nvarmaankin suhuisivat voitonahnasten hollantilaisten, tahi vielä\nahnaampien englantilaisten suihin; ei ole sanalla sanoen muuta neuvoa,\nkuin kätkeä nämä aarteet maanpoveen, tahi levitellä niitä maailman\nnähtäville; omistajan mieli määrää, kumpaako keinoa käytetään. Että\njälkimäinen on tavallisempi, siitä on ruotsalaisen mielipide takeena.\n\nYlhäinen loiste lepää niiden ryhmien yli, jotka täyttävät Sjövikin\nsalit. Katso noita naisia, noita uljaita arvokkaita rouvia, noita\nnuoria neitosia! Eikö heidän vaatetuksensa ole kallisarvoinen ja\naistikas? Ovatko ne kaksi vuosisataa, jotka erottavat heidät meistä,\nkeksineet mitään, joka enemmän viehättäisi silmää sekä enentäisi\nnaisellista suloa?\n\nMutta oi! nuo säteilevät silmät ovat aikoja sitten sammuneet, nuo\nkukoistavat posket kelmenneet. Siitä kauneudesta, jota täällä ruunut\nvalaisevat, ei ole jälellä muuta merkkiä, kuin ehkä joku vanha öljykuva\njossakin syrjäisessä romuloukossa.\n\nKatso noita nuoria kavaljeereja, jotka töyhtöhattu kainalossaan\nlaskettelevat keskenään leikkiä tahi kunnioittavasti puhelevat naisten\nkanssa. Hartioille valuva kaulus, joka peittää kaulan paljaaksi,\nvartalon mukaan tarkasti soveltuva ihotakki, ja kultanauhoilla\nkoristetut housut, jotka polven alapuolella päättyvät liehuviin\nnauharuusuihin, jotta pohkeiden pyöreys näkyisi, ennenkun jalkarinta\npiiloutuu pieniin Brabantin pitseillä somistettuihin puolisaappaisiin!\n\nVilkaiskaammepa nyt vielä syvyyteen tuon kimmeltävän pinnan alla!\nTäällä on nuoruudeniloa, joka mielihyvällä antautuu haihtuvan hetken\nhupiin ja hauskuuteen; mutta tämä ilo toisessa vaakakupissa ja toisessa\ntuskainen tarkkuus, jota seurustelutavoissa on noudatettava, arvonhimon\nturhuuden ja kateuden tuhannet tuskalliset neulanpistot, täällä\nheräävät tahi täällä yltyvät sydämen intohimot ja vihdoin pohjimmalla\nvaltiolliset juonet ... ja epäileekö kukaan ettei jälkimäinen\nvaakakuppi ole raskaampi?\n\nSill'aikaa kun tämä uhkea joukko, jonka aseina on nuoruus, kauneus ja\nkaikki se, mitä tekotaito näiden ominaisuuksien loiston enentämiseksi\npystyy aikaansaamaan, kun tämä joukko ikäänkuin uhkuvan mielikuvituksen\nkuvina välkkyvissä riveissä hajaantuu ympäri tanssisalin; sill'aikaa\nkun soittajat, työtä tekevä luokka, joka tässä riemun valtakunnassa saa\nlaskea viuluistansa mitä parasta taitaa, parvekkeilta helähyttävät\nkomeita ranskalaisia tanssisäveleitä, ottakaamme tarkastettavaksi\njoitakuita kokoontuneista ja juuri niitä, jotka ovat päähenkilöinä\nkertomuksessamme.\n\nEtupäässä tanssiaisten kuningatar, valtakunnan-neuvos Pentin tytär\nMaria Skytte, jonka kauneudesta aikakirjat vieläkin kertovat! Häntä\nympäröi joukko ihailijoita, mutta me, näkymättömät tarkkailijat, voimme\nhelposti tunkea tuon piirin läpi, joka tanssin väliajalla on hänen\nympärilleen kokoontunut. Hänen kasvoillansa ei ole sitä kauneutta,\njonka piirteet näyttävät viivottimella vedetyn; niillä on toisenlainen\nkauneus, jonka kasvojen väri ja ilme muodostavat. Silmäin himmeä tuli,\nmustain suortuvain vaikutus sametinhienon ja verevän ihon yhteydessä,\nvartalon viehkeys ja joustava ryhti, nämä ne katsojaa viehättävät.\nKatso noita hienoja, mutta selväpiirteisiä ohimosuonia Marian\nvalkoisella otsalla; -- katso mielenilmettä sorean suun ympärillä,\netenkin kun se jonakin vakavan mielen tai mietinnön hetkenä sulkeutuu;\nkatso noihin silmiin, joista tulinen sielu toisinaan näyttää\nvälittömästi katsovan ulos maailmaan, mutta jotka toisinaan häipyvät\nmustien silmäripsien taa, toisinaan vetäytyvät kiiltävän kosteiksi,\nmuistuttaen siinä kohden kahta lähdettä kuvastuksineen pilvitaivaasta\n... ja sinä rohkenet salaisesti tehdä sen johtopäätöksen, ettei\nihmissydämen myrskyt ole hänellekään outoja.\n\nMarian äiti kuoli tytön kymmenvuotiaana ollessa; hänen isänsä,\nterävä-älyinen ja monipuolinen valtakunnan-neuvos, ei kuitenkaan ollut\nperillä kuinka tytärtä oli kasvatettava, ja sitäpaitsi häneltä puuttui\nsiihen halua ja aikaakin. Tyttönen kasvoi ja yleni erään sukulaisen\ntalossa pääkaupungin huvien keskellä, ja pian hänestä levisi se maine,\nettä hän oli pääkaupungin hienonmaailman kaunein impi. Nyt hän jo\nkuitenkin on ollut toista vuotta poissa voitonriemujensa näkymöltä ja\nviettänyt maaseudun yksinäistä elämää setänsä, laamanni Juhana Skytten\nluona Signildsborgissa. Syy tähän muuttoon mainitaan eräässä\nvaltakunnanneuvoksen kirjeessä laamannille, josta kirjeestä me,\nromaanin kirjoittajan tavallisella kärtteliäisyydellä kerromme\nseuraavat kohdat:\n\n\"-- -- -- Kiitä minun puolestani rakasta kälyäni siitä, että hän\nsuosiollisesti otti tyttäreni taloonne. Tyttö on kaunis --\näitivainajansa ilmetty kuva -- ja on sattunut sytyttämään täällä\n(Tukholmassa) useita nuoria sydämiä ilmituleen. Teeskentelemättömässä\nviattomuudessaan ei hän ole ymmärtänyt hallita nuorellista olentoansa:\nympäristöllensä suomat hymyilynsä ovat aiheuttaneet ikäviä kohtauksia\nja pahentavia huhuja. Niinpä äsken tapahtui että kapteeni X erään\nhalpamaisen sanaharkan johdosta kolleeginsihteeri Y:n kanssa oli\nvähältä syöstä miekan hänen rintaansa ja ihan linnan portailla; oikeana\nsyynä heidän vihaansa sanotaan olevan kilvoittelu tyttärestäni. Se on\ntytön arvolle halventavaa ja voi olla esteenä hyvälle naimiskaupalle.\nOn siis välttämätöntä että hän tulee pois Tukholmasta. --\"\n\nMainitsimme että Maria eräällä tanssin väliajalla näki joukon nuoria\nkavaljeereja ympärillään, mutta pidimme tarpeettomana mainita, että\nnämä kilpailivat lausuaksensa hänelle typeriä mielittelyjä. Hänen\nvieressänsä oli lasimaljakko, jossa kukki kaunis ruusupensas. Neitonen\ntaittoi nupun ja kosketteli leikitellen sillä huuliaan.\n\n-- Kaksi toisiaan suutelevaa ruusunnuppua! lausui heti eräs hänen\ntungettelevimmista ihailijoistansa. -- Neitiseni...\n\n-- Neitiseni, virkkoi toinen, katkaisten edelliseltä puheen, --\nlahjoittakaa minulle tuo kadehdittava nuppu, joka tuoksuu kahta vertaa\nparemmalta sitte kun te olette siihen hengittäneet. Lahjoittakaa se\nminulle, niin teette minut \"kuolevaisista onnellisimmaksi\".\n\n-- Te ennätitte ennen minua, herra kreivi, lausui kolmas, muudan nuori\nmies, joka oli lukenut lakitiedettä Stjernhöökin johdolla, -- mutta jos\nkohtakin oikeutenne juriidilliselta kannalta _prior tempore potior\njure_ [aikaisemmalla suurempi oikeus] periaatteen mukaan voipi olla\nsuurempi, vetoan minä kuitenkin neiti Skytten epäämättömään oikeuteen\nlahjoittaa tuo ruusunnuppu kelle hän tahtoo.\n\n-- Ja minä, lausui neljäs, -- heitän asian neiti Skytten sydämen\nratkaistavaksi...\n\n-- No, mitäpä sinä sanot? lausui Maria ja kääntyi kauniin nuorukaisen\npuoleen, joka seisoi muutaman askelen päässä piiristä, lopetettuaan\nvast'ikään keskustelun erään keski-ikäisen uljaan näköisen miehen\nkanssa, jota valtakunnan-neuvos Skytte samassa lähestyi.\n\n-- Minä, vastasi nuorukainen ja kumarsihen kylmästi; -- minä en sano\nmitään. Minä en uskalla kilpailla näiden herrain kanssa.\n\n-- Serkku yksin voi olla välittämättä sellaisesta lahjasta! lausui\nmuudan ihailija; toiset yhtyivät siihen.\n\nMutta nuorukainen, joka todellakin oli Marian serkku, laamanni Juhanan\npoika Aadolf Skytte, käänsihen korollaan ja poistui, huomaamatta sitä\nvarjoa, joka synkisti Marian kasvot, tai sitä katsetta, jonka Maria\nhänen jälkeensä loi -- katsetta, nopeata kuin tähdenlento ja kumminkin\nniin selvään ilmaisten tuskaa, loukattua ylpeyttä ja suuttumusta.\n\n-- Kas niin, neitiseni, pyysi muudan kavaljeereista, -- ratkaiskaa nyt\narmossa kiistamme!\n\n-- Epävarmuus on julmempi kovaa todellisuutta, vakuutti Stjernhöökin\noppilas.\n\nMarian posket olivat äkkiä käyneet kalpeiksi. Hän näytti olevan\nkahdenvaiheella siitä, kelle hänen tuli suoda onni saada tuo usein\nmainittu ruusunen, ja antoi sen sillävälin ikäänkuin sattumaltaan\npudota maahan ja poistui kohta sen jälkeen piiristä.\n\nKaikki kavaljeerit kumartuivat ottamaan maasta ruusua. Samassa soiton\nsävelet kumisivat taas kautta salin. Sjövikin isäntä tarjosi Marialle\nkätensä ja vei hänet tanssiin. Nuoret herrat kiiruhtivat itsekukin\nvalittunsa luo tehdäksensä hekin samoin.\n\nMies, jonka kanssa Aadolf Skytte äsken jutteli, oli eräässä suhteessa\nillan sankari, niinkuin Maria Skytte oli illan sankaritar. Ensi kerran\nhäntä nähtiin tässä seurassa, vaikka monet läsnäolijoista olivat olleet\ntilaisuudessa nähdä häntä pääkaupungin ylimysten saleissa. Hänen korkea\nvartalonsa, jonka kaikissa liikkeissä ilmeni täydellistä miehevyyttä,\nnäyttäytyi enin edukseen siinä mustassa puvussa, joka hänellä oli\nyllään; puvun tavattomaan yksinkertaisuuteen yhtyi yhtä tavaton\nrikkaus, sillä koristeettoman ihotakin napit edessä olivat mitä\npuhtaimpia timantteja, ja miekan kahva oli silailtu jalokivillä.\nPronssinkarvainen iho, joka ilmaisi miehen kauan eläneen paljaan\ntaivaan alla ja elementtien välittömän vaikutuksen alaisena, ei\ntekovalaistuksessa näyttänyt ruskeita viiksiä ja tukkaa vaaleammalta.\nHänen teräväpiirteisillä kasvoillansa kuvastui joskus, vaikkei tuokiota\nkauemmin, kyllästymistä elämään; katse sen sijaan aina ilmaisi omaan\nitseensä taipunutta, tyventä ja voimallista henkeä.\n\nSe mies oli Vanloo, valtakunnan-neuvos Skytten erakkomajan nykyinen\nomistaja ja niinmuodoin Sjövikin ja Signildsborgin herrojen naapuri.\n\nValtakunnanneuvos Skytten kanssa rinnatusten lähti hän salista, jossa\nhän vaan oli ottanut osaa kävelytanssiin, jolla seuran vanhemmat\njäsenet alottivat tanssiaiset, ja joissa hän oli ollut itse emännän,\nrouva Agnes Draken kavaljeerina.\n\nHän pysähtyi kynnykselle kahden huoneen välille, joista toisessa\nylhäisimmät naiduista naisista olivat istuutuneet Agnes rouvan\nkummallekin puolelle korusohvaan, jonka selkämystää koristi Draken\nsuvun vaakuna. Puhellessaan antoi Vanloo ikäänkuin sattumaltaan\nkatseensa joskus viivähtää siellä; hän näytti silloin vaipuneen\njonkinlaiseen mietiskelyyn, ja valtakunnan-neuvos sai vilkkaisiin\nkysymyksiinsä hajamielisiä vastauksia.\n\nNaisilta ei jäänyt huomaamatta, ettei Agnes Drake sinä iltana ollut\ntasainen mieleltään, sekä ettei hän kaikin ajoin voinut sitä salata.\nMutta he arvelivat salaa tämän johtuvan hänen tottumattomuudestaan _les\nhonneurs'in_ tekemiseen (emäntänä olemiseen) niin upeassa seurassa: hän\noli kasvatettu syrjäisessä maaseutupaikassa, käynyt harvoin\npääkaupungissa, ei koskaan hovissa ... ihmekö siis, jos olo tuntui\nhänestä tukalalta semmoisessa tilaisuudessa kuin tämä oli! Hienot\nylhäiset rouvat kokivat hyväntahtoisesti vaikuttaa hänen mieleensä\nrohkaisevasti kertomalla mitä ystävällisimmällä tavalla päivän pikku\ntapahtumia pääkaupungista; kertoivat arvostelevaisesti kreivitär De la\nGardien uusimmasta puvusta, komeudesta eversti V:n hautajaisissa sekä\nmonesta muusta, mikä oli täysin edellisen arvoista. Agnes kuunteli\nväkinäisellä tarkkuudella ja hymyili toisinaan, mutta hymyily oli\nponnistettua.\n\nKenties oikeana syynä Agneksen milloin alakuloiseen, milloin\nkiihottuneeseen mielentilaan ei ollut muu kuin satunnainen pahoinvointi\n... ja saman pahoinvoinnin oireita lienee ollut sekin, että hän äkisti\npunastui, kun hänen tyttärensä, kaunis viisivuotias tyttönen,\nlapsellisella uteliaisuudella lähestyi Vanloota ja Vanloo otti lapsen\nsyliinsä ja suuteli häntä otsalle.\n\nSen huoneen vieressä, jossa rouvat oleskelivat, oli vähäinen työhuone,\njossa kaksi ikäpuolimiestä istui vilkkaasti puhellen. Toinen oli\nlaamanni, vapaaherra Juhana Skytte, toinen seurakunnan kirkkoherra,\npastori Svenonius. Kasvojen piirteissä oli laamanni Skyttessä lähemmin\ntarkastellessa vähän veljensä valtakunnan-neuvoksen näköä, mutta\nsamalla oli ihan vastakkainen luonteenlaatu aikojen kuluessa painanut\ntähän niin erilaisen leiman, että suvunnäköisyys oli melkein\nhuomaamattomiin haimennut. Laamannin ulkomuoto ilmaisi tunnottomuutta\nlähentyvää tylyä luonnetta, kohtalaista ajatuskykyä, mutta jäykkyyttä\nja suoruutta. Ellei viimeksi mainittua ominaisuutta olisi selvästi\nkuvastunut hänen kasvoistaan, olisivat ne tuntuneet vastenmielisiltä ja\ntöykeiltä. Hän oli tunnettu oivana taloudenpitäjänä, ankarana ja\noikeutta harrastavana isäntänä ja tuomarina ja etenkin hurskaana\nkristittynä. Kirkossakäyntiä ei hän koskaan laiminlyönyt ja joka\nsunnuntai-ilta piti kirkkoherra Svenonius sitäpaitsi rukoukset ja\nsaarnan hänen talossaan perheelle ja kartanon väelle. Hänen parahin\nystävänsä oli samainen pappismies. Heidän puhettansa häiritsi\nsilminnähtävästi Vanloon ja valtakunnan-neuvoksen läheisyys.\nSvenonius loi heihin kumpaankin synkän katseen, pudisti päätään ja\nhiljensi äänensä kuiskaavaksi. Vanloo, ollen hollantilainen\nsynnyltänsä, oli luultavasti Kalvinin opin tunnustajia ja\nmaallismielistä valtakunnan-neuvosta, jonka mielipiteitä uskonnon\nasioissa salaa epäiltiin varsin löyhiksi, piti sekä hänen veljensä että\nkirkkoherra miltei antikristuksena.\n\nVanloo huomasi läsnäolonsa häiritsevän keskustelua ja siirtyi muihin\nhuoneisiin, joissa iäkkäämmät herrat, suurempiin ja vähempiin ryhmiin\nhajaantuneina, joivat ja haastelivat valtio-asioita.\n\nHeti hänen mentyään, jatkoi Svenonius puhettansa siitä, mihin se oli\nkatkennut:\n\n-- Neuvoni on siis, sanoi hän, -- että vakaasti varottaisitte poikaanne\nlukemasta senkaltaisia jumalattomia kirjoja.\n\n-- Minä otan ne pois Aadolfilta, vastasi laamanni rypistäen\nkulmakarvojaan.\n\n-- Perkele hiipii meidän päivinämme ympäri moninaisissa kavalissa\neri muodoissa, jatkoi Svenonius; -- luulisi viimeisten aikojen jo\nolevan tulossa. Ei siinä kyllin, että hän oppimattomien joukosta\nvalloittelee yhä useampia sieluja ja viettelee heitä mitä julmimpaan\njumalattomuuteen, tekemällä heidät taitaviksi hornan tempuissa ja\npetoksissa, vaan keksiipä hän saaliinsa maallisesti oppineidenkin\njoukosta, joista tuo Cartesius, jonka myrkkyä poikanne on imenyt\nvereensä, on todistuksena; hänen miekkansa kaataa monet kirkkomme\netevimmistä kamppailijoista...\n\n-- Kuka olisi uskonut, että kunnioitetun piispamme, itse Johannes\nMatthiaenkin [Strängnäsin piispa, puuhasi sovinnon aikaansaamista\nlutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä] piti joutua sellaiseen\nvääräuskoiseen eksytykseen? sanoi laamanni huoaten.\n\n-- Hän on auttamattomasti kiedottu vihollisen pauloihin, sanoi\nSvenonius syvällä äänensoinnulla. -- Hänen seurakuntaan levittämänsä\n_Öljypuunlehvät_ [piispa Matthiaen toimittama uskonnollinen\naikakauslehti] ovat tulleet riidankaunaksi, lusteenkylvöksi\nvehnäpeltoon. Mutta odottakaa, armollinen herra! Me kaikki, jotka\nolemme uskollisesti valvoneet Herran lipun ääressä, vyötämme näinä\npäivinä itsemme sanan ja toiminnan kaksiteräisellä miekalla ja astumme\ntaisteluun. Me karsimme pois viinipuun kuihtuneet oksat, me nyhdämme\nrikkaruohot maasta ja poltamme ne tulessa. Sotahuuto kaikuu yli meren\nluoksemme Saksanmaalta taistelevan seurakunnan keskuudesta. Tämä\nseurakunta on alkanut työnsä siellä ja käy saatanata vastaan, missä se\nröyhkeimmin ja valkeuden enkelin haamuun pukeumatta uskaltaa\nnäyttäytyä. Luuletteko, armollinen herra, että meidän itsekkäässä\nvarmuudessa ja paatumuksessa on hylättävä ne apuneuvot, joihin näiden\nuskonveljiemme on täytynyt turvata estääkseen uhkaavata virtaa\ntulvimasta heidän ylitsensä? Katso, he pystyttävät polttorovioita\nLeviatanin lempilapsille, noidille ja velhoille, ja hävittävät heitä\ntulella, niinkuin Herra hukutti epäjumalanpalvelijat Sodomassa ja\nGomorrassa.\n\n-- Mutta, muistutti laamanni, -- eikö raamattu sano pahuuden\nruhtinaasta: _Jos hänen tykönsä mennään miekalla tahi keihäällä,\naseilla tahi haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa\ntottele enämpi kuin kortta, eikä vaskea enämpi lahopuuta_. Maalliset\naseet eivät mielestäni siis ole ne, joita hän pelkää, joilla hänen\nvaltansa voidaan kukistaa...\n\n-- _Ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on tehty,\npelkäämättömäksi_; mutta ei hän kuitenkaan saa vietellyksi _sydäntä,\njoka on kova niinkuin kivi, ja niin vahva kuin alimmainen myllynkivi_:\nsiihen ei hänellä ole valtaa. Ja hänen lahkonsa on lain miekka\nsaavuttava. Te, armollinen herra, tunnette paraiten itse, kuinka oma\nmaallinen lakimme tuomitsee ne, jotka hornan konsteihin ryhtyvät. Me\nolemme molemmat, te ja minä, kumpikin alallamme Siionin vartijoita, ja\nvelvollisuutemme on ottaa ajasta vaari. -- -- -- -- --\n\nTähän tapaan keskusteltiin sillä välin kuin toiselta puolelta kuului\ntanssisoittoa, toiselta iloista naurua lasien kilinän säestämänä. Kuta\npitemmältä yö kului, sitä vilkkaammaksi paisui ilo vierasten kesken.\nKukaan ei tällä välin huomannut, että isäntä ja seitsemän tahi\nkahdeksan seuran miespuolista jäsentä poistui toinen toisensa jälkeen;\nennenkun heitä tiedettiin kaivata, olivat he jo taas sekaantuneet\niloiseen hyörinään.\n\nDrake oli näille uskotuilleen neuvonut yhtymäpaikaksi erään aution\nkammion torninpuolisessa osassa rakennusta, jonka rautaovi tavallisesti\noli lujilla lukoilla varustettu. Sjövikin palvelusväestön kesken ja\netenkin kartanon vanhalla portinvartijalla oli tämä rakennuksen osa\npahassa huudossa. He tiesivät ettei siellä tavallisesti ketään asunut\nja kumminkin oli jälkimäinen näistä joskus talvisina öinä nähnyt\ntulenvaloa ylimmän tornikammion ikkunassa. Eivät nämä asianosakkaat\nkuitenkaan menneet tähän epäiltyyn kammioon, vaan erääseen sen alla\nolevaan huoneeseen.\n\nValtakunnan-neuvos Skytte oli hyvin valinnut väkensä. He olivat kaikki\nmiehiä, joiden vaitioloon saattoi luottaa, joiden rohkeus ja\nneuvokkuus, samoin kuin heidän vihansa holhohallitusta kohtaan oli\ntaattu. Pentti Skytteä itseään ja paria muuta lukuunottamatta kuuluivat\nhe kaikki alhaisaateliin, mutta olivat tärkeissä valtion viroissa.\nEräällä heistä oli ylhäinen toimi kaartissa.\n\nLiittolaiset kokoontuivat jykeväpuisen tammipöydän ääreen, joka oli\nainoa huoneessa oleva huonekalu paitsi lamppua, jonka Drake sytytti,\nkatsottuaan sitä ennen, olivatko ikkunaluukut tiiviisti suljetut.\n\nPöydällä tarpeellisten kirjoituskalujen vieressä oli pergamentti, joka\noli allekirjoitettava. Aika oli täpärällä ja kaikki hyvin valmistettu.\nNimet olivat vain kirjoitettavat alle. Valtakunnanneuvos Skytte luki\nensin hillityllä äänellä, jolloin syvä hiljaisuus vallitsi saapuvilla\nolevien keskellä, puheena olevan asiakirjan, jonka sisältö\nlyhykäisyydessään oli, että koska kuningas Kaarle Kustaan testamentti\nkahdessa suhteessa oli tullut rikotuksi sen kautta että hänen\nruhtinaalliselta veljeltänsä herttua Aadolf Juhanalta väkivallalla ja\nkavaluudella oli riistetty hänelle testamentissa uskottu toimi\nvaltakunnan marskina ja sotaväen ylipäällikkönä hoitaa valtakunnan\nasioita, ja että Herman Fleming omavaltaisesti oli syösty\nholhohallituksesta, jossa hänellä kuningas vainajan tahdon mukaan tuli\nolla valtionrahastonhoitajan virka, ja kun holhohallitus sitäpaitsi\nitsekästen ja valtakunnalle turmiollisten toimiensa kautta oli rikkonut\nsitomuksensa kansaa kohtaan ja näyttäytynyt vaaralliseksi\nkuningasvallalle; niin olivat allekirjoittaneet käyneet isänmaallisessa\naikeessa liittoon vapauttaakseen maan tämän laittoman hallituksen\nvallasta, saattaakseen sen jäsenet lailliseen rangaistukseen, ja\nasettaakseen herttuan valtakunnan peräsimeen, siksi kunnes Valtakunnan\nSäädyt vanhan tavan ja lain mukaan ennättävät heille suotua oikeutta\nkäyttäen valita uudet holhojat alaikäiselle kuninkaalle. Ja sitoutuivat\nallekirjoittaneet suullisella valalla hiljaisesti, uskollisesti ja\nyksimielisesti toimimaan tämän asian puolesta ja sen eteen\nomaisuutensa, henkensä ja verensä alttiiksi panemaan.\n\nKun asiakirja oli luettu kehotti valtakunnan-neuvos saapuvilla olevia\nkirjoittamaan nimensä alle.\n\nLiittolaiset katsoivat rohkasevasti toinen toisiinsa, vaan ei niin\nkättä tarttunut ojennettuun kynään, ennenkuin Drake, joka oli odottanut\nettä joku vanhempi jäsen ensinnä tekisi sen, vihdoin menetettyään\nmalttinsa piirtää rasahutti paperille nimensä jonkun verran alemma itse\nkirjoitusta.\n\nValtakunnan-neuvos Pentti kirjoitti sen jälkeen siroilla kirjaimilla\nnimensä alle. Prisendorff, Lilje, Ribbing sekä muutkin salaliittolaiset\ntarttuivat nyt empimättä kynään ja kyhäsivät niinikään alle nimensä.\nOli sovittu, että valtakunnan-neuvos puolueen varsinaisena päämiehenä\nja enimmin toimivana ja enin vaaran alaisena jäsenenä, kätkisi\ntalteensa asiakirjan, ollaksensa varma liittolaistensa luotettavuudesta\nja alttiudesta vaaran hetkenä saapua paikoilleen. Hän pisti sen\npovitaskuunsa ja kaikki siirtyivät sen jälkeen takasin seuran\nkeskuuteen, johon he, kaksittain ja eri ovista kulkien, jälleen\nyhtyivät.\n\nSivuutamme muut illan pikkukohtaukset, samoin kuin runsaasti\nvarustetun illallisenkin, jonka aikana useita maljoja, muun muassa\nvaltakunnan-neuvos Pentin esityksestä valtakunnan holhojienkin\nmuistoksi, juotiin, sekä annamme Tukholmasta ja kauempaa saapuneiden\nvieraiden laskeutua levolle Sjövikin vierashuoneissa ja lähempien\nnaapureiden ajaa karahuttaa kotiin reimain rekivirkkujen\nkiidättäminä.\n\n\n\n\nV.\n\nLumimyrsky.\n\n\nLaamanni Juhana oli kohta illallisen jälkeen eronnut seurasta ja\nrouvansa kanssa palannut kotiin. Maria ja Aadolf sen sijaan viipyivät,\nkunnes tanssisoiton viimeiset sävelet herkesivät kuulumattomiin. Oli jo\nkulunut sivu puoliyön, kun neiti Skytte, hyvin kääriytyneenä turkkiin,\nistui rekeensä, ja Aadolf, hänen ajomiehensä, piiskanläimäyksellä, joka\nkajahti Sjövikin porttiholvissa, pani hevosen liikkeelle.\n\nYö oli kaunis. Lumipeitteiset harjanteet kuvautuivat katkonaisine\nrajaviivoineen mustansinervää taivasta vastaan, jolla tähdet\nkimaltelivat täydessä talvisessa loistossaan: lounaassa Orion eteni\nmahtavana taivaan rantaa kohden, etelässä tuikki Kauriin tähti ja\nSirius, ja idässä Regulus ja kalpeat kaksoistähdet, ystävyyden\ntaivaalliset merkit.\n\nJos katsoi alemmaksi ilmanrantaa kohti, näki punervat valopilkut,\nharvakseltaan sirotettuina yön varjojen keskeen -- ne olivat\nihmisasunnoista vilkkuvia tulia.\n\nOhjatessaan ravakkaa juoksiaansa, antautui Aadolf koko sydämellään\nniihin kummallisiin viehäkkeisiin, joita tähtitaivaan katseleminen\nnuorekkaalle ja luonnon ihanuutta ihailevalle mielelle tarjoo. Yön\npimeys verhoo vaippaansa maanpiirin ja kaikki sen vaihettelevat\nilmaukset, kätkee sen, mikä on jokapäiväistä ja katoovaa ja antaa\nsilmän nähdä ainoastaan nuo muuttumattomat, verkalleen liikkuvat\nvalot tuolla ylhäällä. Valahtaapa silloin sieluun ikuisuuden,\nkuolemattomuuden tunnelma; sellainen tunnelma, joka vallitsevasta\nhiljaisuudesta yhä kasvaa ja paisuu ... elävien olentojen temmellys ja\nmelu on hervahtanut; tuuli lepää, ja aaltonenkin, jonka yksitoikkoista\npauhinaa kuului joelta tahi järven rannalta suviyönä, uinuu\njääpeittonsa alla. Aadolfista oli tämä näytelmä sitä viehättävämpi, kun\ntiede vasta vähää ennen hänen aikojansa oli nostanut taivaankannen\nAtlaan väsyneiltä hartioilta ja antanut sen häipyä äärettömyyteen, ja\nkaukolasi vielä teki suuria, hämmästyttäviä keksintöjä avaruudessa. Oli\njotakin uutta ja ajatusta huumaavaa nähdä luomisen rajapyykit niin\nkauas siirretyiksi, että maa sen keskellä hupenee tomurakeeksi. Riita\nsuuretieteilijäin ja jumaluusoppineiden välillä jatkui yhä, joista\njälkimäiset väittivät tehtyjä keksintöjä vääriksi ja raamatunoppia\nvastustaviksi, ja Aadolfille, joka laskupiirustin kädessään oli\nvakuuttunut Keplerin lakien oikeudesta, oli tämä jumaluusoppineiden\nmenettely ensimäisenä herätyksenä omintakeiseen ajattelemiseen.\n\nJoskin tämä tutkimushalu tukahutti taipumuksen niihin mitättömiin\nhuveihin, joihin reipas, hilpeä nuorukainen halusta antautuu, kun hän\nensikerran jättää ankarat ja tarkan ajanmitan jälkeen säännellyt\nkotiolot, alkaessaan samaikäisten, huolettomien ylioppilastoverien\nkanssa uutta yhdyselämää, niin hävitti se kuitenkin hänen sielustansa\nsen tasapainon, jonka järkähtymätön vakaumus ihmiselämän tärkeimmissä\nkysymyksissä aikaansaa. Hän luopui niistä mielteistä, joita hän\nlapsuudestaan oli pitänyt pyhinä, ja pyyhkäsi nuoruuden mielihalulla\ntutkimuksen aukealle ulapalle, turvallisesti luottaen järjen\nopastukseen; mutta hän oli jo kauan siellä harhaillut epäilysten sinne\ntänne heittelemänä ja turhaan etsinyt satamaa. Väliin hän kumminkin\nvielä toivoi ankkuripaikkaa löytävänsä ja väliin taisteli hän\nhillitsemättömällä rohkeudella karien ja kuohujen keskellä, luomatta\nikävöivää katsetta takasinpäin lapsuudenuskon rantaa kohden.\n\nHarvat olivat ne filosoofit, joita hän palavalla totuuden rakkaudella\nei olisi tutkinut. Aristotelesta hän pikapikaa vaan tarkasteli,\nsentähden juuri kun tämän oppi oli yleisesti korkeakouluissa\ntutkittavana; tarkempaa huomiota oli hän omistanut uusiplatonikoille ja\nuudemmille tutkijoille, niinkuin Giordano Brunolle, Vaninille ja\nDescarteelle, vaan etsimäänsä tyydytystä ei hän täydellisesti löytänyt\nmistään. Kirjakokoelmassa, jonka hän setänsä, valtakunnan-neuvoksen\navulla oli itsellensä hankkinut, oli paljo kirjoja, joita vääräoppisina\nja turmiollisina oli poltettu sekä katoolisilla että protestanttisilla\nrovioilla, ja hänen suvaitsemattomasti lutherismielinen isänsä, joka\nnäistä hänen opinnoistaan ei tiennyt niin mitään, olisi kihahtanut\ntäyteen vihan vimmaan, jos olisi aavistanut seiniensä sisällä moisia\nkirjoja säilytettävän.\n\nSeuraukset Aadolfin tutkimuksista olivat muutamalla sanalla sanoen\nsenlaiset, että hän uskonnollisessa suhteessa oli epäilijä,\npoliitillisessa suhteessa kumoushaluinen: Kreikan ja Rooman\ntasavaltalaiset olivat hänen silmissään verrattomasti korkeammalla\nmaailman kaikkia kuninkaita ja keisareja. Se seikka, että hänen\nsielunsa näiden opintojen kautta oli puhdistunut monista\nennakkoluuloista, ei silti tuottanut sille rauhaa, sillä jalo sydän ei\nvoi elää suvaitsevaisena aikansa vikojen keskellä, ja kun se käy näiden\nkimppuun, hyökkää se ympäristönsä heikoimpiin puoliin ja saa kokea\nvastarintaa, jonka alle sen useimmiten on pakko sortua.\n\nPalattuaan yliopistosta kotiin tapasi Aadolf siellä serkkunsa Marian.\nTämä teki hänen sydämeensä vaikutuksen, joka olisi jäänyt pysyväiseksi,\nellei Maria itse kaikin tavoin olisi koettanut saada sitä haihtumaan.\nAadolf, joka ensi kerran tajusi mitä rakkaus on, oli liiaksi kaino\nilmaistakseen lempeään. Rakkaus viisauden jumalattareen sai kotvaksi\naikaa väistyä maallisen immen rakkauden tieltä, mutta tämä jälkimäinen\nkiihko ei ollut hänen rauhalleen vähemmin vaarallinen kuin\nedellinenkään. Ensinnä ilmeni se noissa tunnetuissa oireissa, kun tekee\nmieli käyskennellä yksin, mieluimmin kuutamossa ja vastahakoisesti\nmenee nuoren, kauniin ja silokuorisen koivun ohi piirtämättä siihen\nrakastetun armasta nimeä ... kun punastuu hänen katseestaan ja pakenee\nhänen lähettyviltään heti halutakseen sinne takasin ... kun\nsurullisesti tutkii jokaista hänen liikettään ja tulkitsee jokaista\nhänen sanaansa, saadaksensa niistä ilmi jotakin, joka voisi herättää\nvastarakkauden toivoa ... kun sydämen taakkaa huojentaakseen\nhurjanrohkeasti kiipeilee runoilijaparnasson korkeimmille huipuille ja\nmittaa rakkautensa syvyyttä kyynärän pituisilla värsyillä. Ruotsinkieli\noli siihen aikaan vähän viljeltyä ja ainoastaan Stiernhielmin nero voi\nsaada sen sujuvalta tuntumaan; siitä näkyy mikä mainio etu nykyajan\nrakastuneilla nuorukaisilla siinä suhteessa on Aadolfiin verrattuna.\nMutta eipä tämä siltä jäänyt neuvottomaksi; hän lauloi lempensä\nlatinalaisilla ja kreikkalaisilla heksametreillä, joissa ei vilissyt\nenemmän virheitä, kuin että ne meidän päivinämme olisivat tuottaneet\nhänelle akatemiallisen maineen. Ainaisena aiheena oli hänen onneton\nosansa kärsiä rakkauden katkeria tuskia rakastettunsa häntä\nkäsittämättä. Mutta hänet ymmärrettiin paremmin kuin hän osasi\naavistaakaan. Marialla oli siinä suhteessa niin hieno vaisto, kuin\nkellä muulla Eevan tyttärellä hyvänsä, ja olisipa hän ollut sokea,\nellei hän olisi huomannut Aadolfin sydämen tilaa. Tottuneena\nsenkalttaisiin voittoihin, olisi hän tämän huomattuaan tuskin ollenkaan\ntuntenut mielihyvää itserakkautensa tyydytyksestä, ellei seikka olisi\nollut se, että neitonen, erotettuna pääkaupungin huveista, alkoi tuntea\nsydämessään vallitsevan tyhjyyden käyvän sietämättömäksi ja sen vuoksi\nmieltyi kiihkoisen luontonsa täydellä innolla kauniiseen ja\nrakastettavaan sukulaiseensa.\n\nNo niin, mikäpä esti kahta nuorta sydäntä, jotka hehkuivat ainoastaan\ntoisiansa varten, liittymästä yhteen ja suloisesti yhdistämästä\nlempensä? Tosi on, että Aadolf ja Maria olivat serkuksia, eikä laki\nsallinut niin läheisten sukulaisten yhtymistä avioliittoon, mutta sitä\nestettä ei ollut mahdoton voittaa, kun mahtavat sukulaiset saattoivat\nkäyttää vaikutusvaltaansa sen poistamiseksi. Mikä siis esti?\n\nTahdomme niin lyhyesti kuin suinkin vastata siihen kysymykseen, sillä\nmeillä on aavistus, että lukijaa on väsyttänyt tuo katsaus\nmenneisyyteen, niin tärkeä kuin se sittenkin on ollut, ja että lukija\ntoivoisi tämän luvun päällekirjoituksessa tavallaan luvatun pyryilman\nvihdoinkin kohtaavan matkailijoitamme. Mutta, kärsivällisyyttä! Taivas\non sees, tuuli lepää, mikään ei ennusta myrskyn tuloa.\n\nSamoin kuin Maria helposti oli tajunnut Aadolfin sydämen kieltä, niin\nalkoi Aadolfkin muutamista merkeistä huomata lempensä herättäneen\nvastakaikua. Kauan epäili hän silmiensä todistusta, sillä hän oli\nVirgilioltaan oppinut, että rakastavaiset usein näkevät näkyjä ja\nluulevat varjoa todellisuudeksi. Mutta vihdoin oli hän rohkaissut\nitsensä ja tehnyt epätietoisuudesta lopun. Hän tunnusti rakkautensa ja\nluki sanomattomalla ilolla Marian punastuvista poskista, hänen\nsäteilevistä, ujoista katseistaan, vieläpä hänen kätensä\nvapisemisestakin sen vastauksen, jota hän oli halannut. Hänen ilon\nhuumauksensa ei kestänyt kauan. Maria alkoi pian osottaa jäätävää\nkylmyyttä ja käytti veikistelevän teeskentelyn kaikkia keinoja häntä\nkiusataksensa. Ja Aadolf, hän luuli varjoa todellisuudeksi, hänellä ei\nollut aavistustakaan siitä autuaallisuudesta, jota moni nainen tuntee,\nnähdessään lemmittynsä tuskan ... sillä tämä tuskahan osottaa, että\nnainen tälle on kaikki kaikessa ... siitä hän tuntee suloista\nmielihyvää, joka samalla on omantunnon vaivaa ... siitä kärsii hän\nkipuja, jotka samalla ovat taivaallista hekkumaa. Maria näki tulen\nAadolfin silmissä sammuvan, hän tiesi sen madon, joka jäyti Aadolfin\nelämänpuuta, olevan hänen teeskennellyn kylmyytensä luoma ja kuitenkin\nampui hän viimeisenkin nuolen Aadolfin revittyyn rintaan. Maria katseli\nkolkosti hymyillen, kuinka Aadolf epätoivossaan jätti hänet... Ja kun\nhän oli lähtenyt, itki Maria hänen kärsimyksiään, kirosi omaa\njulmuuttansa ja tahtoi rientää hänen jälkeensä, suudellakseen rauhaa\nhänen sydämeensä.\n\nSenkalttainen leikki voi heikoissa miehissä paisuttaa rakkauden\njonkinlaiseksi hulluudeksi (se on: oman itsensä kiihottamista\nluonnottomaan tilaan), mutta mitä Aadolfiin tulee, niin oli mitta pian\nkukkurallaan, eikä hän kauemmin tahtonut kärsiä moista kohtelua. Hän\nhylkäsi ensimäisen rakkautensa; se oli saari, jonka suojassa hän\nelämänmerellä luoviessaan oli etsinyt, vaan ei löytänyt lepoa ... hän\nnosti taas purjeet ja odotti ikävöiden mahtavaa myrskyä, unhottaakseen\nolemassaolonsa taistelussa elämänsä katkeruuden. Sanalla sanoen: hän\nkoetti unhottaa oman itsensä, yksityisen ihmisensä, voidaksensa\nratkaista ihmisyyden arvoituksia; hän kiintyi kirjoihinsa, syventyi\nlempiopintoihinsa ja sai, pikemmin kuin luulikaan, menneisyyden\nunhotetuksi. Hän voi tyynesti silmähtää takasinpäin siihen, jota hän\narveli tunteittensa ensi hairahdukseksi eikä Maria ollut hänelle muuta,\nkuin mitä oli ollut, ennenkuin hän rakastui häneen: armas sukulainen\neikä muuta.\n\nMutta Maria ei voinut unhottaa. Hän huomasi heti Aadolfissa tapahtuneen\nmuutoksen, vaan ei tiennyt, oliko hänen tyyneytensä todellinen tahi\nteeskennelty. Hän toivoi, että se olisi ollut teeskennelty, yhtä\nvarmasti kuin hän toivoi elämänsä onnea; mutta hän ei silti voinut\ntorjua mielestään epäilystä, joka ei antanut hänelle päivän iloa, ei\nyön rauhaa. Semmoisena me hänet nyt tapaamme. Aadolf oli kerran\nkohdannut hänet kahdenkesken ja nähnyt hänet vesissä silmin; hän\nhuomasi sen ja meni sittenkin ohi sanaakaan sanomatta. Siitä hetkestä\npitäen sai Maria uutta voimaa ylpeydestään: hän hillitsi tunteensa,\njoka kyllä sai riuduttaa sydäntä, vaan ei näkyä pinnalta. Joskus vain\ntunsi hän kärsimisensä voiman horjuvan, ja hänen kiihkonsa murtautui\nesiin, ikäänkuin maanalainen tuli. Niin oli hän silmänräpäykseksi\nilmaissut itsensä keskellä iloista touhinaa, josta he vast'ikään olivat\npoistuneet, ja tuo heikkous se juuri on, joka kulkusten kilistessä\npitää hänen ajatuksiaan vireillä, ja josta hän nöyrrytettynä itseään\nsoimaa. Hän on niin kiintynyt näihin ajatuksiin, että yö turhaan\nlevittelee hänen eteensä tähditettyä kudintaan ... hänen katseensa,\njoka ei voi kääntyä taivasta kohden, on vaipunut hänen oman sielunsa\nkolkkoon syvyyteen.\n\nNuoret olivat kumpikin tähän saakka vaienneet, vaipuneina kun olivat\nkumpikin omiin mietelmiinsä. Niistä täytyi Aadolfin, ajomiehenä\ntoimiessaan, luopua. He olivat nyt tulleet järven rantaan, jonka\nvastaisella puolella Signildsborg oli. Aadolf kysyi, tahtoiko Maria\najettavaksi pitempää tietä järven ympäri, vaiko suorempaa tietä järven\npoikki. Maria valitsi jälkimäisen.\n\nVasta nyt huomasi Aadolf taivaanrannan käyneen sennäköiseksi, että se\ntiesi ilman äkisti muuttuvan. Hän toivoi siksi päästävän järven\ntoiselle puolelle. Mutta nopeaan yltyvä tuuli, jota ennusti kaukainen\nkohina, aivankuin Itämeren aallot yhtäkkiä olisivat nousseet hurjaan\ntemmellykseen, nosti pilven taivaanrannan periltä hirmuista vauhtia: se\nsammutti tähden toisensa jälkeen ja levitti jättiläiskäsivartensa\nkäsittääksensä koko taivaslaen.\n\n-- Tulee myrsky, sanoi Maria ja siirtyi peloissaan lähemmä Aadolfia. --\nKäännytään takasin ja mennään toista tietä! Minä pelkään nyt järveä.\n\n-- Älä pelkää, sanoi Aadolf ja hoputti hevosta. -- Nyt on jo hyvän\nmatkaa kulettu, ja kun pääsemme tuon niemekkeen sivu, näkyvät jo tulet\nSignildsborgin ikkunoista. Annahan kun käärin turkin ympärillesi! Tuuli\non purevan kylmä.\n\nAadolf antoi hevosen juosta höllin ohjaksin, ja se viilettelikin minkä\njaksoi yhä edelleen.\n\nVarjot kävivät yhä synkemmiksi, myrskyn hurja riehuna yhä läheni, ja\nkun viimeinenkin tähti katosi pilviin, peitti musta yö koko seudun.\n\nMaria tarttui kauhistuneena ohjaksiin hillitäkseen hevosen kulkua;\ntuntematon vaara saattoi väijyä heidän tiellään. Hevonen karkasi\nsyrjään ja jatkoi hurjaa menoaan toisaalle, kunnes Aadolf sai sen\nasettumaan. Mutta nyt oli jouduttu pois tieltä ja niemekettä, josta\nAadolf oli puhunut ja jonka mukaan hän ohjasi suuntansa, ei olisi\nterävinkään silmä erottanut.\n\nTätä yöllisen kohtauksen kamaluutta lisäsi vielä ikäänkuin maan\nsisuksista vyöryvä jyminä, joka läheni ehtimiseen, kunnes matkustajat\nkuulivat sen reen alta, jossa jää tärisi ikäänkuin haletakseen ja\navatakseen heille haudan aaltoihin.\n\nJyminä syntyi jäänhalkeamista, jommoisia kovalla pakkasella useasti\nmuodostuu, ja ulottuvat ne peninkulmamäärin rannasta toiseen.\n\nHädästä mykistyneenä kiersi Maria kätensä Aadolfin kaulaan. Turhaan\nkoki Aadolf saada Mariaa rauhoittumaan. Hän sanoi valojen pian alkavan\nnäkyä Signildsborgin ikkunoista, ja että ne ovat heille sama kuin\nvalotorni purjehtijoille merellä. Mutta Maria kuunteli vaan myrskyn\nhurjia, tärisyttäviä säveleitä, jotka täyttivät avaruuden, joihin\nhätäytyneiden petoeläinten ulvina ja yölintujen kirkuna haihtui\nvienoina huokauksina, joita päästeli elävä luonto elementtien taistelua\nkammoten.\n\nTöyttäys, joka oli vähältä paiskata hevosen ja reen kumoon, ilmaisi,\nettä matkustajat olivat myrskyn alueella. Vielä muutamia tuokioita,\nja pilvet, jotka olivat kokoontuneet taivaalle, alkoivat taajoina\nlumihöytäleinä tupruta maan päälle. Muudan niitä pyryilmoja, jotka\nhirmuisuudessa ovat miltei Saharan myrskyjen kaltaiset, kun\nhieta-aavikon tulikuumat aallot vyöryvät karavaanien jälkeen,\nsaavuttavat ja tukehuttavat ne, oli syntynyt. Adolf ja Maria olivat\nikäänkuin muuratut hautaan, jonka seinämät siirtyivät eteenpäin samaa\nvauhtia kuin hevonen, jonka vauhtia Aadolf, neitosen käsivarsien\nhaitatessa, ei enää kyennyt hillitsemään.\n\nNäin kiidettiin hyvän aikaa eteenpäin. Mutta pian alkoi hevonen kulkea\nhiljemmin, mitä korkeampia ja vaikeapääsyisempiä nietoksia karttui sen\ntielle. Tuon tuostain uudistuvat täräykset saivat Aadolfin vakuutetuksi\nsiitä, etteivät he enää olleet järvenjäällä. Minnekä mentiin, etelään,\npohjoseen, vaiko muuhun ilmansuuntaan, sitä hän ei tiennyt. Viimein\nreki, edellisiä ankaramman täräyksen saatuaan, paiskautui kokonaan\nkumoon, ja hevonen pysähtyi painutuksissa päin, vaahtoisena,\nvapisevana, uupuneena, alistuen kohtalonsa alle nöyrästi.\n\nKun Adolf nousi ylös ja nosti kaatumisesta ja pelästyksestä typertyneen\nMarian, tunsi hän vasenta käsivarttansa kovasti koskevan; vaan\najatellessaan omaa ja serkkunsa tilaa unohti hän sen. Lumihöytäleitä\ntupruili taajempaan, nietokset paltoutuivat ympäri sen paikan, mihin he\npysähtyivät. Myrsky kieritti ne kokoon töyrämiksi, jotka ikäänkuin\naaltoina vyöryivät edelleen, mutta niitä seurasi toiset, yhä suurenevat\nnietokset.\n\nAadolf oivalsi koko sen vaaran, mikä heidän päällänsä pyöri. Hän ei\ntiennyt missä hän oli, ja pimeys, aivankuin olisi hänen silmiensä valo\nsammunut, vallitsi yltympärillä. Hän tunsi kinosten ehtimiseen\nkorkenevan, haudan heidän allansa syvenevän.\n\nMaria toipui nyt tajuntaan.\n\n-- Taivaan Herra, me olemme hukassa! huusi hän.\n\n-- Ei vielä, vastasi Aadolf, asettaen kaatuneen re'en anturoilleen ja\nnosti Marian rekeen. Mutta turha oli yrittää saada hevonen liikkeelle.\nAadolf lausui:\n\n-- Pidä kädestäni kiinni, Maria! Me murtaumme kinosten läpi. Kenties\ntapaamme läheltä ihmisasunnon, johon voimme pelastua.\n\n-- Onko se ainoa toivomme?\n\n-- On ... mutta minä tunnen jaksavani taistella pelastuaksemme. Tule!\n\n-- Minä en voi... Kuoleman ajatus jäykistää minua... Ja mikä kamala\nkuolema! Mitähän olen tehnyt, koska Jumala on niin julma? Kuolla niin\nnuorena! Ei, ei!\n\nAadolf tarttui neitoa vyötäisiin ja nosti hänet re'estä. Epätoivo antoi\nMarialle hetkeksi voimia, ja hän kahlasi edelleen Aadolfin rinnalla.\nMutta joka askel vaati ponnistuksia, vinha tuuli tunki vaatteiden läpi\nja sekotti jäätäviä hiukkasiaan nuorten vereen. Maria nojasi yhä\nraskaammin Aadolfin käsivarteen ja typertyi viimein kinoksiin. Ravakka,\nkaraistunut nuorukainen alkoi myös tuntea tuiman pakkasen vaikutuksia.\nElinlämpö väheni, jäsenet kadottivat joustavuutensa, ja yrittäessään\nottaa Marian syliinsä, tunsi hän etteivät voimansa siihen\nriittäneetkään.\n\nNyt vasta alkoi epätoivo saada valtaa hänessä. Hän ei voinut jättää\nMariaa yksin ja lähteä kinosten läpi puurtamaan, toivossa saada\nhankituksi apua hyljätylle; hänestä näytti pelkurimaiselta tekosyyltä\njättää heikompi vertaisensa varmaan perikatoon. Hän kumartui tytön\npuoleen, pyysi ja kehotti häntä, kuvitteli pelastumisen mahdollisuutta,\nsaattaakseen häntä ponnistamaan viimeisiä voimiaan. Mutta muutos oli\nMariassa tapahtunut. Paleltuvien kuoleman enne, suloinen horros painoi\nhänen silmäluomiaan, hiipi kautta hänen suoniensa. Kaikki pelko oli\nkadonnut ... kuolema tuli ikäänkuin puoleksi tiedottomana nautinnon\ntunteena, niinkuin uni lähestyy väsynyttä lasta. Mutta Aadolfin ääni\nherätti horroksista hänen järkensä. Tämä ääni oli hänelle niin rakas,\nettä se tunki hänen sydämeensä ja elvytti sen väsäytyneen tykytyksen.\nMaria aukasi silmänsä, kuunteli häntä hymyhuulin, vaikka Aadolf pimeän\nvuoksi ei sitä huomannut, ja lausui raukealla äänellä:\n\n-- Minä en voi, Aadolf. Minun on tässä niin hyvä olla ... anna minun\njäädä! Minua haluttaa nukkua.\n\n-- Tuo uni on kuoleman enne. Sinun täytyy ravistaa se päältäsi!\nAjattele isääsi, Maria, ajattele kaikkia, joita rakastat! Heidän\ntähtensä...\n\n-- Joita minä rakastan! virkahti Maria äkkiä ilostuneena. -- Adolf, jos\nminua äsken painanut horros on kuoleman enne, niin tahdon elämäni\nlopulla, ennenkun astun yli iankaikkisuuden rajan, ilmaista sinulle\nsydämeni salaisuuden. Minä en rakasta ketään, en ketään, niin paljon\nkuin sinua. Kuolema ei minua pelota, kun sinä minua seuraat. Sano\nainoastaan, että välinpitämättömyytesi on ollut teeskennelty, että\nrakastat minua, ja anna minun uinahtaa sinun vierellesi!\n\n-- Jos olet päättänyt kuolla tähän, sanoi Aadolf, -- niin käännä\najatuksesi maallisista asioista Luojaasi! Mutta minä vielä kerran\nrukoilemalla rukoilen sinua...\n\n-- Mene! lausui Maria, ja työnsi luotansa käden, joka uudestaan ojentui\nhäntä nostamaan. -- Sinä et rakasta minua. Pelasta itsesi, jos voit!\nMinä tahdon kuolla yksin.\n\nMutta Aadolf kokosi henkensä edestä taistelevan toivottomuudella\nviimeiset voimansa, ja astui tyttö sylissään muutamia askelia kinosten\nläpi, joissa auhtolumi ulottui hänelle vyötäisiin saakka. Hänen\najatuksensa olivat sekasin, tajuntansa häimertymäisillään. Silloin\nsattui hänen tiellensä jotain, joka tuntui kovemmalta kuin lumi, ja\nvaisu valo loisti hänen silmiinsä. Hän hapuroi kädellä eteensä ja\nkosketti ikkunaan! Niin lähellä saattaa pahassa pyryilmassa apu ja\npelastus olla, ilman että niiden läheisyyttä aavistaakaan.\n\nKova kolkutus ikkunan kamanalle pani mökin asujamet arvaamaan, että\ntavatonta oli tapahtunut. Aadolf kuuli oven aukenevan, mutta kepertyi\nsamassa hetkessä tunnotonna lumeen.\n\n\n\n\nVI.\n\nElli.\n\n\nHerätessään huomasi Aadolf makaavansa huolellisesti peitettynä sängyssä\nvähäisessä kammarissa, jonka ikkunareiästä aurinko pilkistä sisään\nkirkkaalta talvitaivaalta. Hän tunsi olevansa raukea, vaan ei\npahoinvoipa. Sängyn ääressä seisoi nainen, joka piteli käsissään hänen\nkättänsä ja silmäili häntä lempeästi. -- Oli kuin olisi Aadolf nähnyt\ntuota naista ennen, vaan ei muistanut kuka hän oli.\n\n-- Missä minä olen? oli hänen ensi kysymyksensä.\n\n-- Mäntysuon Inkerin luona, kuului vastaus, ja nainen ojensi hänelle\nmaljan, kehottaen häntä siitä juomaan.\n\nJuoma oli erittäin sulomakuista ja vaikutti virkistävästi nuorukaiseen.\n\nAadolfin toinen kysymys koski hänen seikkailutoveriaan.\n\n-- Hän on tässä viereisessä huoneessa ja nukkuu rauhallisesti,\nsanoi Inkeri. -- Ettekö te, nuori herra, ole laamannin poika\nSignildsborgista? Muotonne näyttää minusta tutulta.\n\n-- Niin olen, Inkeri hyvä... Mutta kuinka minä olen tänne joutunut?\nkysyi Aadolf, koettaen pitää ajatuksiaan koossa.\n\n-- Minä heräsin yöllä siitä, että ikkunatani jyristettiin, ja kun menin\nulos, tapasin teidät molemmat tainnuksissa mökkini ovella. Kiittäkää\nJumalaa, että pelastuitte kamalasta rajuilmasta, joka viime yönä\nraivosi!\n\nAadolf muisti nyt yöllisen retkensä yksityiskohdat ja kiitti\npelastajaansa sydämellisin sanoin. Mutta tämä kehotti häntä vielä\nnukkumaan ja loikomaan niin hiljaa kuin mahdollista, sillä, sanoi hän,\nvasen käsivartenne on, niinkuin näin, jonkunverran loukkautunut, mutta\nminä hieroin sitä tehoisalla voiteella ja hoidan sitä vielä, kun tulen\ntakasin; minä käyn nyt Signildsborgissa ja ilmoitan sukulaisillenne,\nettei heidän tarvitse olla huolissaan poissaolonne vuoksi.\n\nInkeri nyykähytti päätään ja lähti. Aadolf vaipui uudestaan\nvirkistävään uneen; puolisen tunnin kuluttua herätti hänet viereisestä\nhuoneesta kuuluva vilkas puhelu. Hän tunsi serkkunsa äänen ja kuuli\nmielihyvikseen hänen iloisesta naurustaan, että hän oli yöllisistä\nseikkailuista suoriunut ilman pahempia seurauksia. Kun Aadolf\nturvonneen ja jäykistyneen kätensä vuoksi hankalanlaisesti oli saanut\npukeuneeksi, koputti hän ovelle ja kysyi, saisiko hän astua sisään.\n\n-- Tule! kuului Marian ääni.\n\nAadolf seisoi nyt samassa huoneessa, josta oli puhe, kun herra Kustaa\nDrake kävi mökin emäntää tapaamassa. Toisella puolen pöytää, pienen\nlyijypuitteisen ikkunan kohdalla istui neiti Skytte, tosin vähän\nkalpeana, mutta muutoin ilmeni koko hänen olennossaan tavatonta\nIloisuutta. Hän silmähti Aadolfin astuessa sisään tutkivasti hänen\nkasvoihinsa ja jatkoi sitten pilapuhettansa seuralaisensa, nuoren tytön\nkanssa, joka istui pöydän ääressä häntä vastapäätä, nojaten\nkyynäspäillään pöytään, kiharainen pää molempien käsiensä varassa.\n\nElli, sillä hän se oli, käännähtihe kuullessaan oven aukiavan ja\nnyökäytti ujostelematta tulijalle päätään; hän oli yöllä auttanut\näitiänsä kantamaan tajuttomiksi kohmettuneet tupaan, ottanut osaa sen\njuoman valmistamiseen, jolla heidän elinvoimiaan vahvistettiin, eikä\nollenkaan arastellut ihmisiä, jotka avuttomina ollessaan olivat hänen\näidistään ja hänestä itsestään niin suuresti riippuvaisia olleet.\n\n-- Tämä Elli on oikea metsäläinen, sanoi neiti Skytte nauraen, -- mutta\nme olemme jo koko hyvät tuttavat toistemme kanssa. Uskotko, Aadolf, hän\non suonut minulle sen kunnian, että kutsuu minun joskus tulla häntä\ntervehtimään? Ja arvaa mitä hauskuutta hän tarjoo? Hän tahtoo näyttää\nminulle kankaitaan ja kehruitaan, ja tahtoo viedä minut metsään eräälle\njoelle, heittelemään tikkuja ja katselemaan niiden uiskentelua virran\nmukana...\n\n-- Niin no, eikö se ole hupaista? kysyi Elli.\n\n-- En epäile, Elli, etteikö se sinua suuresti huvita, sanoi Aadolf; --\nlasna oli minulla sama mieliteko kuin sinulla: kuljeskelin mielelläni\nmetsässä ja mieluisia minulle olivat sen hämyhelmassa solisevat joet...\n\n-- Kysy Aadolf herralta, eikö hän tahdo tulla seuraasi? lausui Maria.\n\n-- Tulkaa molemmat!\n\n-- Lapsiparka, sanoi neiti Skytte, -- sinä näytät minusta erämaassa\nkasvaneelta metsäkukalta. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?\n\nElli iski hämmästyen silmänsä Mariaan.\n\n-- Ja etkö sinä, virkkoi hän vastimeksi, -- ole koskaan nähnyt Jumalaa?\n\n-- Hän ei ole täydessä tolkussaan, ajatteli neiti Skytte ja pudisti\nsääliväisenä päätään.\n\n-- Etkö näe häntä, kun äitisi sammuttaa kynttilän kammarissasi, ja luet\nrukouksesi juuri ennen kun nukahdat?\n\n-- Jumala on näkymätön henki, selitti neiti Skytte; -- sen sinun tulisi\ntietää. Mutta ellet sinä, kuten enin osa rahvaan lapsia, ole oppinut\nlukemaan, niin pitäisi äitisi...\n\n-- Lukemaan! toisti Elli -- ja aukasi sukkelasti pöytälaatikon, josta\notti esiin muutamia harmaita, kuluneita kirjanlehtiä; päällimäisessä\noli tuhruisilla painokirjaimilla luettavana: \"_Kreivi Raymundin ja\nprinsessa Melusinan surullinen tarina_\".\n\nHän alkoi selvällä, sulosointuisella äänellä lukea erästä kohtaa tuosta\nvanhasta sadusta.\n\n-- Mutta nyt, sanoi hän, -- tahdon nähdä, voitteko te lukea tätä.\n\nJa sen sanottuaan riensi hän pois ja toi jostain tuvan loukosta sauvan,\njoka oli piirretty täyteen moninaisia viivoja ja kuvioita.\n\nNeiti Skytte työnsi taikauskoisella pelolla tuon kummallisen sauvan\nluotaan; hän muisti kenenkä tuvassa hän oli ja ne huhut, joita\nInkeristä kansan keskuudessa kerrottiin. Nuori vapaaherra sitävastoin\nsilmäili uteliaasti sauvaa, vaan oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän\nsauvaan piirrettyjen kuvioiden merkitystä tajunnut.\n\nElli oli tuonut nähtäväksi riimusauvan ja rupesi nyt sen vertauskuvia\ntulkitsemaan. _Kumoon kaadettu vene_ merkitsi meren jäätymistä,\n_linnut_ muuttolintujen lähtöä, _ratas_ vuoden lyhyintä päivää j.n.e.\nHarvat ne merkit, joita ei hän kyennyt selittämään.\n\nNiitä näitä puhellessa kului aika sukkelaan, etenkin Aadolfin mielestä.\nMutta samassa kilahtivat kulkuset talon edustalla, ovi avattiin ja\nInkeri astui sisään eräs laamanni Juhanan uskottu palvelija muassaan.\nViimemainittu oli tullut noutamaan neiti Skytteä kotia Signildsborgiin.\nNuori neiti Skytte kiitti Inkeriä sangen alentuvasti talossa\nnauttimastaan vieraanvaraisuudesta, nyykähytti ystävällisesti Ellille\npäätään, antoi Aadolfin auttaa turkkia päälleen ja istuutui rekeen.\n\n-- Aadolf, kuiskasi hän, teeskennelty hymy huulillaan, juuri kun\npalvelija heilahutti ruoskaa hevosia liikkeelle saattaakseen, -- älä\nantau lumottavaksi! Ja ennen kaikkea, unhota mitä sanoin sinulle yöllä\nlumimyrskyn aikana! Ne olivat sanoja, joilla ei tarkotettu mitään.\n\n-- En tiedä, mitä sanoja sinä tarkotat.\n\n-- Sitä parempi, vastasi Maria ja painoi käden turkin alla lujasti\nsydäntänsä vasten.\n\n\n\n\nVII.\n\nKuulustelu.\n\n\nAadolf jäi mökkiin loukkaantuneen kätensä vuoksi, jonka Inkeri heti\ntakasin tultuaan uudestaan tarkasti. Hän otti kaapistansa pullon, kääri\nylös Aadolfin paidan hihan, mutta pani, ennenkun ryhtyi hieromaan,\nkätensä ristiin ja kuiskasi hartaan näköisenä moniaita sanoja niin\nhiljaa, ettei nuorukainen kuullut, rukoiliko hän vai lukiko hän\nloihtuja. Inkeri varustautui juuri panemaan liinakäärettä käsivarteen,\nkun Elli, joka puuhan kestäessä oli katsellut ikkunasta maantielle\näkkiä huudahti:\n\n-- Äiti, tuolla tulee kaksi vierasta miestä.\n\n-- Joutaa tulla, sanoi Inkeri ja jatkoi käärimistään.\n\n-- Toinen niistä on pappi, sanoi Elli kalveten; -- ja hän näyttää niin\nankaralta ja tuimalta.\n\n-- Hupsu! Mitä sinä pappia pelkäät enemmän kuin muita? No, nuori herra,\nantakaa kun nyt hellävaraan autan takin päällenne, ja minä toivon, että\nkäsivartenne huomen aamulla on oleva terve.\n\nElli oli totta tiennyt. Kaksi miestä oli käynyt veräjästä sisään ja he\nnäkyivät nyt, lumessa kahlaten, lähestyvän Inkerin mökkiä. Toinen oli\nkirkkoherra, maisteri Svenonius täydessä virkapuvussa, raamattu\nkainalossa. Toinen, joka uskollisesti harppaili Hänen Arvoisuutensa\njäljissä, oli nimismies Askelin. Hänkin oli puettu virkatamineihinsa.\n\n-- Veli hyvä käy liian sukkelaan, sanoi paksu ja raskaissa\npolussaappaissaan tömistelevä nimismies puhkien. -- Kyllä me tuohon\nluolaan ehdimme ajoissa niinkin. Suo anteeksi, veliseni, pyydän,\npysähdy hetkeksi, että saan vetää henkeäni. Puh! Älä pane pahaksesi,\njos vielä kerran kysyn ... veliseni, minä en pelkää paholaista, sen\ntiedät ... mutta oletko sinä hengen aseilla vahvasti varustettu?\n\n-- Helvetin porttien ei pidä meitä voittaman, sanoi Svenonius. -- Älä\npelkää, veli Jöns!\n\n-- Pelkää? Kuka on puhunut pelkäämisestä? Luuleeko veli, että minä\npelkään? Kehotan vaan varovaisuuteen, mikä on kaikkien hyveiden äiti.\n\nNimismies puhki vielä kotvasen aikaa, ikäänkuin uuvuksiin ajettu\nhevonen, ja jatkoi sitten matkaa etujoukon ryhdissä ilmenevän varmuuden\nrohkasemana. Hän ei kuitenkaan katsonut ihan tarpeettomaksi lukea\nitsekseen eräänlaista lapsena oppimaansa loihtua, joka nyt otolliseen\naikaan juolahti hänen mieleensä:\n\n    \"Jöns on nimi mulla,\n    Häpeäksi ei voi se tulla;\n    Siksi olen ristitty,\n    Elon kirjaan merkitty.\n    Pimeyden ruhtinas,\n    Häijy henki, poistu vain!\n    Luovuinhan sun vallastas\n    Kasteen liittoon tultuain\".\n\nNoita sanoja mutisten astui nimismies papin kintereissä Inkerin tupaan.\n\n-- Jumalan rauha! sanoi Svenonius, luoden karsaan silmäyksen Inkeriin.\n-- Minä tulen sinun tykösi, vaimo, Herran nimessä ja pyhän virkani\npuolesta.\n\nTuvassa olijoihin vaikutti tämä juhlallinen, saarnaäänellä lausuttu\ntervehdys ilkeän hämmästyttävästi. Elli hiipi vavisten Aadolfin\nviereen. Aadolf, ollen aikeessa poistua, katseli kummastuneena pappiin\nja tämän selän takana tirkistävään nimismieheen, jonka lihavassa\nnaamassa pelko ja työläästi ponnisteltu virkamiehen arvokkuus\nkuvautuivat sekaantuneina naurettavalla tavalla toisiinsa. Aadolf\npäätti viipyä, jos puheeksi tuleva asia sallisi hänen olla läsnä, ja\nhän otti Elliä kädestä rauhottaakseen häntä.\n\n-- Outo mahtaa asia olla, sanoi Inkeri. -- Istukaa hyvät herrat ja\nlevähtäkää! Ja ellette pane pahaksenne vähäistä virvotusta matkalta\ntultuanne, niin tarjoisin teille maistaa oluttani...\n\n-- Älkää vaivatko itseänne sillä, lausui Svenonius. -- Emme me nauti\nmitään teidän majassanne.\n\n-- Taivas meitä varjelkoon! jupisi nimismies ja teki liikkeen, kuin jos\nhän olisi työntänyt myrkkypikarin luotaan.\n\n-- Mutta mikä siihen on syynä, että nuori Signildsborgin herrakin on\ntäällä? kysyi Svenonius silmähtäen epäluuloisesti Aadolfiin.\n\nAadolf kertoi lyhykäisesti yöllisistä seikkailuistaan sekä siitä\nhuolenpidosta, jota hän sekä hänen seuratoverinsa Inkerin luona olivat\nnauttineet.\n\nMutta Svenonius rypisti kulmakarvojaan, mutisi jotakin \"nostetusta\"\nrajuilmasta ja korotti sitten taas äänensä:\n\n-- Olen tullut tämän lain palvelijan saapuvilla ollessa kuulustelemaan\nsinua, Inkeri, sielusi tilan ja maallisen vaelluksesi puolesta, josta\npaljo pahaa kerrotaan. Sinäkin olet laumani lampaita, ja paimenen\nvelvollisuus on etsiä ruton saastuttamat ja erottaa ne muista, ettei\nkoko lauma joutuisi hukkaan. Vastaa siis ihan ensiksi: miksen kaukaan\naikaan ole nähnyt sinua templissä, jossa sanaa saarnataan minun suuni\nkautta?\n\n-- Niin suora kysymys vaatii suoraa vastausta, lausui Inkeri. -- Minä\nja lapseni pidämme rukousta täällä kotona lukemalla Jumalan omaa,\npuhdasta ja selkeätä sanaa. Mutta teidän saarnojanne minä en käsitä:\npuhutte paavilaisista, kalvinilaisista ja synkretisteistä ja kutsutte\nalas Jumalan kirouksen heidän päittensä päälle. Maailmassa on vihaa ja\nriitaa tarpeeksi tarvitsematta levittää sitä saarnastuolista.\n\nSvenoniuksen mustakulmaiset kasvot mustenivat yhä enemmin, ja hänen\nsilmänsä hehkuivat tuuheain kulmakarvojen alla.\n\n-- Kirjoita, sanoi hän nimismiehelle, joka taskustaan oli ottanut esiin\narkin paperia, mustetolpon ja kynän ja pannut ne pöydälle papin\nraamatun viereen, jonka hän varmana turvana noituutta vastaan oli\nsiirtänyt niin lähelle itseänsä kuin mahdollista; -- kirjoita, että\ntämä nainen peittelemättä tunnusti olevansa käymättä kirkossa\nsentähden, kun siellä saarnataan puhdasta evankeelista oppia ja\ntuomitaan paavillisia, kalvinistisia ja synkretistisiä harhaluuloja.\n\n-- Niinkuin käskette, sanoi nimismies ja tonkasi kynällä paperia, mutta\nväännettyään yhden kirjaimen ja tehtyään ison tahran, pani hän kynän\npois.\n\n-- Veliseni, sanoi hän, pohtien synkretisti-sanan mutkallista tavausta,\n-- minä kävin niin hämmästyksiini tuon jumalattoman vastauksen tähden,\nettä käteni ei taivu kirjoitukseen.\n\n-- Käsitän kyllä, sanoi Svenonius; -- saatana voi turruttaa käsiä, se\non tunnettu seikka, ja hän tahtoo tässä auttaa palvelijataan.\n\n-- Antakaa minun tehdä pöytäkirja, sanoi nuori vapaaherra; -- minunkin\ntoinen käteni on turruksissa...\n\n-- Onko! huudahtivat Svenonius ja nimismies yhtä suuta, ja sanomaton\nkauhistus kuvastui nimismiehen kasvoilla.\n\n-- Mutta syy siihen on, jatkoi Aadolf, -- kun viime yönä tuiskussa\nkaaduttiin ja minä lankesin ja kosketin käteni. Inkerin huolenpidolla\nse kyllä sentään, toivon mä, pian paranee. Oikeaa kättäni voin sen\nsijaan sujuvasti käyttää, ja jos sallitte...\n\n-- Kirjoittakaa sitte niinkuin sanoin, armollinen herra, lausui\nSvenonius, ja Aadolf kävi nimismiehen paikalle.\n\nElli oli sill'aikaa empivästi käynyt papin luo. Hän katsoi arasti ja\nrukoilevasti pappia silmiin ja lausui:\n\n-- Älä puhu niin kovia sanoja äidilleni, herra kulta. Sinä pelästytät\nmeitä.\n\n-- \"Sinä!\" karjasi Svenonius ja työnsi tytön takasin. -- Onko\npakanallinen äitisi opettanut sinua myös ulkonaisessa käytöksessä\nosottamaan halveksimista Herran palvelijata kohtaan?... Mutta, jatkoi\nhän sitten leppeämmin, nähtyään rukoilevan ilmeen Ellin kasvoilla, --\nminä tuomitsen sinua kenties liian ankarasti. Suo anteeksi kiivauteni,\nlapseni! Sieluni on kuohuksissa... Mutta rukouksesi ovat sittenkin\nturhat, sillä velvollisuuteni käskee minua kohtelemaan ankaruudella.\n\n-- Mene ulos, Elli, sanoi Inkeri ja silitteli tyttärensä päätä, -- ole\nvähän aikaa naapurissa ja tule sitten takasin! Tätä keskustelua ei\ntoivoakseni kauan kestäne.\n\n-- Minä en tahdo jättää sinua. Anna minun jäädä tänne.\n\n-- Tottele minua nyt, niinkuin olet aina ennenkin totellut, lapseni!\nLuullakseni meidän ei tarvitse mitään peljätä.\n\nElli oli kahdenvaiheella. Hän katsahti vielä kerran rukoilevasti\npappiin, mutta käänsi silmänsä tämän ynseistä kasvoista nuoren Skytten\npuoleen, joka nyt oli tauonnut kirjoittamasta.\n\n-- Tottele äitiäsi! Minä olen hänen luonansa niinkauan, kun sinä\npalaat, sanoi Aadolf rohkasevasti hymyillen, ja tämä hymyily tunkihe\nikäänkuin valonsäde Ellin sydämeen.\n\n-- Sinä olet hyvä ... sinä puolustat äitiä, niin ajatteli Elli, ja tuon\ntoivon näki Aadolf kuvastuvan hänen otsallaan ja siinä lämpimässä\nkatseessa, jonka Elli verkkaan ulos mennessään häneen loi.\n\n-- Olen nyt kirjoittanut, sanoi Aadolf Svenoniukselle. -- Haluatteko\nkuulla?\n\n-- No lukekaa sitte!\n\nAadolf luki:\n\n\"Herra pastori Svenoniuksen kysyttyä, miksei Mäntysuon Inkeri käy\njumalanpalvelusta kuulemassa kirkossa, vastasi Inkeri likimmittäin\nnäin, että hän ja hänen tyttärensä pitävät rukousta kotona, lukemalla\nJumalan puhdasta ja selkeätä sanaa, jota hän ymmärtää, mutta\nkäsittämättömiä sensijaan hänelle ovat herra pastorin saarnat, koska\nne, sensijaan että julistaisivat Kristuksen lempeätä oppia, joka tarjoo\nrauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää tahtoa, käsittelevät yhteiselle\nkansalle vieraita jumaluusopillisia riitoja, tähdäten pääasiallisesti\nvaan kirousta paavilaisille, kalvinilaisille ja synkretisteille. Ja\nsanoi mainittu Inkeri lisäksi yksinkertaisen ajatuksensa olevan, että\nmaan päällä on tarpeeksi vihaa ja riitaa, tarvitsematta kuulla sitä\nsaarnastuolista\".\n\n-- Mitä se on? huudahti Svenonius. -- Te ette kirjoita sen jälkeen kuin\nminä sanelen.\n\n-- Minä kirjoitan sen jälkeen, kuin olen itse kuullut hänen puhuvan.\n\n-- Armollinen herra, te panette sanoja hänen suuhunsa, joita hän ei\nikänä ole lausunut...\n\n-- Kyllä sanojeni ajatus oli tuo, virkahti Inkeri.\n\n-- Vaiti, nainen!... Ja te, armollinen herra, olette minua arvottomalla\ntavalla loukannut ja olette väärentänyt pöytäkirjan, tietäkää se...\n\n-- Herra pastori, lausui Aadolf Skytte, -- punnitkaa tarkemmin\nsanojanne, tahi niin totta kuin Jumala elää, saatte vastata\nritarismiehen kunniata loukkaavasta syytöksestä.\n\n-- Oi, hyvä Jumala, jupisi Svenonius, -- jopa näen kuinka pitkälle\nSignildsborgin jumalisen isännän poika jo on tullut. Että omenan pitää\npudota niin kauas puusta! Se on seurauksena, kun luetaan jumalattomia\nkirjoja, jotka kerran kirjaseppinensä pitää poltettaman iankaikkisessa\ntulessa ... sen on tuo kirottu Cartesius matkaansaattanut, joka jo on\ntuomittu ja nyt oleskelee äärimäisessä pimeydessä, johon hänen\noppilaansakin vielä kootaan...\n\n-- Minä huomaan, että olette penkonut minun kirjojani, lausui Aadolf.\n-- Jatkakaa kuulustelua, jos haluatte! Minä kirjoitan edelleen...\n\n-- Sen on, jatkoi Svenonius, -- vaikuttanut noiduttu ilma tässä\nhuoneessa, joka helposti saastuttaa jumalattomien opinnoiden kautta\nHerrasta pois kääntyneen ja pahuuteen taipuneen mielen. Filosoofit,\ntietäjät ja noita-akat saavat alkunsa kaikki samasta helvetin\nkattilasta. Kirjoittakaa te, armollinen herra, vaan oman ymmärryksenne\nmukaan! Minulla on tarkka muisti ja tällä saapuvilla olevalla\noikeudenpalvelijalla niinikään. Näihin muistiimme me kirjoitamme.\n\n-- Niin aina, niin aina, vapaaherran suosiollisella luvalla, lausui\nnimismies hajamielin.\n\n-- Toiseksi kysyn sinulta, Mäntysuon Inkeri, tunnustatko olevasi\nperehtynyt moninaisiin salaisiin temppuihin, joten voit parantaa\nihmisiä ja elukoita tenhovoiteilla ja loitsuluvuilla? jatkoi Svenonius.\n\n-- Siihen vastaan, että on minulla jonkinlainen taito parantaa ihmisiä,\nei tenhovoiteilla ja loihtuluvuilla, vaan sellaisista ruohoista\nvalmistetuilla voiteilla ja muilla lääkkeillä, joita Kaitselmus sitä\ntarkotusta varten antaa kasvaa maillemme. Loihtuja minä en osaa, ja\nluulisin niistä olevan enemmän haittaa kuin tosihyötyä. Mutta ennenkun\nlähimäisiini uskallan käyttää niitä keinoja, joiden hyödyllisyydestä\ntahi vahingollisuudesta eritapauksissa minä, taitamaton ihminen, vaan\nulkonaisista merkeistä voin päättää, on tapani hiljaisuudessa rukoilla\nJumalaa, sillä siitä luulen tietoni taudeista selvenevän ja että\nmieleni, joka usein karustaa vastaan, suuremmalla säyseydellä mukautuu\nvaivain ja tuskain näkyjä kestämään.\n\n-- Sinä sovitat sanasi niin hyvin, aivankuin jokin henki kuiskaisi ne\nkorvaasi. Kirjoita, nimismies veliseni ... minä tarkotan: kirjoita\nmuistiisi ... että Mäntysuon Inkeri toisen kysymykseni johdosta\ntunnusti väärin käyttävänsä Jumalan pyhää nimeä siten, että hän sen\nkautta ajaa pois tautia ihmisistä ja elukoista.\n\n-- Ihmisistä ja elukoista, toisti nimismies.\n\n-- Herra pastori, puuttui nyt Aadolf puheeseen, -- älkää panko\npahaksenne, jos teen teille seuraavan ehdotuksen: lykätkää tämä\nkuulustelu siksi, kunnes mielenne on ehtinyt tyyntyä ja tajunne\nselvetä. Muuten voitte tahtomattannekin aiheuttaa syytöksen, joka\nmahdollisesti veisi viattomalta ihmiseltä hengen.\n\n-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- minä koetan nöyrästi kärsiä\nyhä enemmän pilkkaa sen nuorukaisen puolelta, jonka ensimäinen ohjaaja\nuskonopissa minä olen ollut.\n\n-- Hylkäätte niin muodoin ehdotukseni? Selvittäkää siinä tapauksessa\nentiselle oppilaallenne eräs kohta, jota hän ei tiedä ja haluaa\ntietääksensä. Kuinka rohkenette te kirkossa rukoilla sairasten\npuolesta. Jos Inkeri väärinkäyttää Jumalan nimeä sillä, että hän\nauttajana saapuu tautivuoteen ääreen ja rukoilee valoa ja voimaa\nitselleen ja terveyttä tahi lievitystä kärsivälle; niin tottapa te\npaljoa suuremmassa määrässä teette itsenne syylliseksi saman nimen\nväärinkäyttämiseen, kun te kukaties usein vilpitöntä sääliäkään\nsydämessänne tuntematta luette esirukouksenne säädetystä\nkirkkokäsikirjasta ettekä sitte enää pane rikkaa ristiin ihmisenä\nauttaaksenne kärsivää?\n\n-- Oi sitä rikkiviisautta! Se käy yli kaikkien rajojen! Jatkakaa, nuori\nBileam, alkamaanne suuntaa, niin olette pian kuuleva aasienkin\nkorottavan äänensä teitä vastaan.\n\n-- Oi, oi! Niin, itse aasienkin! toisti nimismies ja nyökäytti\nhajamielisesti päätään ystävälleen pastorille.\n\n-- Ette siis tahdo selittää minulle tuota kohtaa?\n\n-- Minä en aio pistää jalkaani ansoihin, joita te tielleni viritätte...\nMutta minä jatkan kuulusteluani ja teen kolmannen kysymyksen. Inkeri,\ntahdotteko tunnustaa, että olette oppinut synnillisen lääkintätaitonne\nperkeleeltä?\n\n-- Herra pastori, sanoi Inkeri, -- kärsivällisyyteni on nyt loppunut.\nMinä en huoli kysyä millä oikeudella te teette noita kysymyksiä, en\nmyöskään missä tarkotuksessa; mutta sen vaan sanon, etten aio niihin\nenää vastata. Jättäkää minut, menkää omaan itseenne, kuunnelkaa\nomaatuntoanne, ennenkun otatte askelen, jota ehkä iankaikkisuudessa\nsaatte katua. Minä annan itseni Jumalan huomaan.\n\n-- Kirjoita, nimismies, muistiisi, että Inkeri kolmannen kysymykseni\njohdosta, josko hän synnillisen lääkintätaitonsa on oppinut\nperkeleeltä, vastasi vältellen... Et taida myöntää sitäkään, oi nainen,\nettä voit katseellasi lumota karjan, että voit hankkia takasin\nvarastettua tavaraa, lyödä silmän puhki poissa olevilta ihmisiltä,\nnostaa myrskyjä ja rajuilmoja, loihtia lehmät lypsämättömiksi, muuttaa\nitsesi lehmäksi ja ihmissudeksi ... et kai tahdo ilmaista, että olet\nyhtynyt liittoon saatanan kanssa, ja että kristittyjen juhlina\nmatkustat Hornaan vieraisille häijyn sulhasesi luo? Mutta odota, kyllä\non keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan. Varo pahinta, nainen!\n\nSen sanottuaan kavahti Svenonius tuoliltaan.\n\n-- Lue nyt loihtusi minun ylitseni, jatkoi hän, -- tapa navetastani\nkarja, saata sairautta minulle ja lapsilleni! Koeta mitä hornan\nkonstisi saavat aikaan! Mutta minä sanon sinulle, että minä seison\nGideonin kilven suojassa häijyjen nuoltesi saavuttamattomana! Minä\npanen luottamukseni valtaan, joka on sinun valtaasi mahtavampi ...\nvaltaan, joka on ruhjonut assyrialaisten tuhannen tuhansia sotavaunuja\nsäpäleiksi ja rautakaviolla kukistanut sotalaumoja, lukuisampia kuin\nhieta meren rannalla.\n\nInkerille nämä hyvästit heitettyään kumarsi pappi nuorelle\nvapaaherralle ja lähti tuvasta, muassansa nimismies, joka ei unhottanut\nsylkeä kolmasti taaksensa, ennenkun hän harppasi yli kynnyksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappi ja nimismies olivat tuskin tuvasta lähteneet, kun Inkeri\nkalmankalpeana typertyi alas tuolille. Nuori Skytte ojensi kiireesti\nhänelle vesituopin. Inkeri joi ja tunsi virkistyneensä.\n\n-- Kiitos, nuori herra, jalosta esiintymisestänne tällä hetkellä! sanoi\nhän kotvan sen jälkeen. Kaitselmus se oli -- sen tunnen syvästi -- joka\nyöllisen rajuilman aikana saattoi teidät tänne. Te olette seisonut\njuurikuin suojelusenkeli vierelläni ja estänyt mieltäni lannistumasta.\nKun kuulin teidän puhuvan niin ja kun katselin kauniita kasvojanne ja\nlempeitä silmiänne, niin tunsin syntiä tehneeni, siksi etten\nvuosimääriin ole voinut tukahuttaa vastenmielisyyttäni ja epäilyksiäni\nkaikkia teidän säätyynne kuuluvia kohtaan... Mutta sanokaa, armollinen\nherra, mitä luulette pastorin tarkottaneen tällä käynnillään ja\nkysymyksillään?\n\n-- Tarkottakoon hän mitä hyvänsä, sanoi Aadolf, -- olkaa te kaikissa\ntapauksissa huoleti, Inkeri, sillä eihän ole mitään, josta voisitte\nitseänne syyttää.\n\n-- Mutta sanokaa: onko väärin, onko synti auttaa sairaita lähimäisiä.\nOlen tehnyt sitä palkattomasti; en ole pyytänyt parantuneiden\nkiitollisuuttakaan, tultuani jo aikaa sitte havaitsemaan, että he,\nsensijaan että kiittäisivät minua, kohtelevat minua taikauskoisella\npelolla sekä inhoten. Olisinko todellakin käsittänyt Kristuksen opin\nlähimäisen rakkaudesta väärin?\n\n-- Minä puolestani olen käsittänyt hänen oppinsa aivan samoin kuin te,\nInkeri. Älkää viime hetkellä antako niiden perustuksien horjua, joille\nkoko ikänne olette rakentanut, vaimo parka! Ja karkottakaa pelko pois\nmielestänne! Teitä ei mikään paha voi kohdata; jos tuo hurjapäinen\npappi sokeassa innossaan tosiaankin aikoisi teitä sortaa, niin on laki\nja oikeus tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Puolueeton tuomari on\ntöitänne kiittävä eikä tuomitseva.\n\n-- Laki säätää mitä ankarimman rangaistuksen noituudesta... Ja ...\nherra, minä kerron teille kaikki. Papin uhkaukset eivät yksistänsä pane\nminua pelkäämään, on jotakin pahempaa, jotakin eriskummaista,\nselittämätöntä. Ihmiset näillä seuduin oikein kammoovat minua; ennen\nkohtelivat he minua aralla kunnioituksella, nyt väistävät he minua kuin\nruttotautista. Ja mikä on vieläkin pahempaa: pitäjässä asuu vanha eukko\nnimeltä Kaarina, josta ihmiset sanovat samaa kuin minustakin, että hän\nmuka ymmärtää salaisia taikoja. Kohtasin pari päivää sitten maantiellä\ntuon naisen, jolle en ikänä ole tehnyt mitään pahaa. Hän nyökkäsi\nsalaperäisen näköisenä minulle päätään; minä tervehdin häntä takasin ja\naijoin mennä ohi. Silloin tarttui hän käteeni ja lausui puoliääneen:\n\"sinä menet nyt niin ylpeänä ohi, ikäänkuin et tuntisi minua, ja\nkuitenkin tanssimme, sinä ja minä, yhdessä aika hurakkaa viime\nsyysseuroissa Pääsiäisvuorella\". -- Mitä sinä tarkotat? kysyin.\n\"Hiljaa, hiljaa\", sanoi hän, \"kukaan ei saa sitä tietää; mutta ensi\npääsiäisenä voit ottaa tyttäresi mukaan mestarin luo\". Ja puhellessaan\nnäytti hän mielipuolelta. Samana päivänä kohtasin vanhan naapurivaimon,\njoka oli elättänyt itseään lukemalla loihtuja sairasten yli, ja hän\nkatseli minua karsain silmin syystä, että hän arvelee minun valtaavan\nhäneltä hänen ammattikeinonsä. Hän kuiskasi korvaani: \"miksi viekotit\nminua ottamaan osaa syyskokoukseen saatanan luona?\" Häneltäkin vaadin\nselitystä tuohon mielettömään väitteeseen, mutta eipä sitä lähtenyt...\nSanokaa nyt, herra, kuinka tuo on selitettävä? Kamalat enteet\nahdistavat sydäntäni. Ja ajoittaisin näinä viimeisinä päivinä olen\njoutunut huumetuksiin ja nähnyt kamalia näkyjä.\n\nAadolf ei tiennyt mitä vastata. Hänenkin huomionsa kiintyi nyt erääseen\nkohtaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt vähäpätöisenä, koska oli\nluullut sitä sattumukseksi, jolla ei ollut erikoisempaa merkitystä. Hän\noli näet huomannut, että papit viimekuluneina aikoina juurikuin\nhiljaisen sopimuksen kautta useasti valitsivat saarnojensa aineeksi\nsen, mitenkä horna saavuttaa yhä enenevässä määrässä valtaa maan päällä\nopettamalla loihtukeinoja pakanaismielisille ihmisille; hän oli myöskin\nhuomannut, että samasta asiasta erityisellä mielihalulla puhuttiin\nvihaisemmissa seuroissa ja aavisti tämän olevan yhteydessä niiden\nkummallisten ilmausten kanssa, jotka taitamattoman rahvaan keskuudessa\nolivat huomattavina.\n\n-- Minusta, sanoi hän miettiväisenä, -- on aivankuin ihmisten mieliin\näkisti olisi tarttunut jotakin näkymätöntä myrkkyä ja koko maailma\nmuuttunut houruinhuoneeksi. Tämä on tosin perusteetonta arvelua, mutta\nmeidän aikakautenamme löytyy paljon haisevia lätäköitä, joista moinen\nmyrkky helposti voi syntyä.\n\n-- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte, armollinen herra, sanoi Inkeri.\n-- Tarvitsee vain jonkunverran lukea pyhiä evankelioita ja asettaa\nniiden ylevät esikuvat meidän itsemme rinnalle, nähdäksemme kuinka\nturmeltuneita, kuinka epäkristillisiä me olemme.\n\n-- Ja tuo pappi! sanoi Aadolf, jonka ajatus jälleen palasi\nSvenoniukseen, -- onko entisajan verisimmilläkään epäjumalilla ollut\nhänen kaltaistansa palvelijaa? Ja hän ei silti ole mikään konna: tuo\nuskonkiihkoinen mies luulee menettelevänsä oikein ja Jumalalle\nmieliksi.\n\n-- Tiedättekö, herra, mitä minä aion tehdä? sanoi Inkeri nopeasti! --\nMinä riennän pastorin luo ja polvillani pyydän häneltä armoa, ei\nitseni, vaan tyttäreni tähden. Hän on sittenkin kristillinen pappi ja\nihminen eikä ole hylkäävä tätä rukoustani... Tyttäreni tähden... Hän ei\nvoi työntää minua luotaan. Mikä on yksinäisen lapsiparan perivä, jos\nminut temmataan pois!\n\n-- Inkeri, te vaivaatte nyt kiihottunutta mieltänne pahinta ja\nuskomattominta luulotteleimalla...\n\n-- Niin, nyt tunnen kuinka heikko minä olen. Minun, vanhan ihmisen,\ntulisi olla hyvänä esikuvana nuorille ja panna toivoni Kaikenhyvään\nJumalaan ja murheen hetkenä, kun sielu on nääntyä, johtaa mieleni\nlähteelle, josta iankaikkisen elämän vesi vuotaa.\n\nHän avasi ikäänkuin jumalaisesta mieleenjohdatuksesta raamatun, joka\nSvenoniukselta oli unohtunut. Kohta, johon hänen katseensa ensiksi\nsattui, oli kuin häntä varten kirjoitettu, ja hän luki syvimmän tuskan\nväräyttämällä äänellä:\n\n\"Herra, ole minulle armollinen, sillä minä ahdistetaan; kasvoni ovat\nmuuttuneet murheesta, niin myös sieluni ja sisustani. Sillä minun\nelämäni on kulutettu murheesta ja minun vuoteni huokauksesta. -- Minä\nolen pilkaksi tullut kaikille kyläläisilleni ja hämmästykseksi\ntuttavilleni; jotka minun ulkona näkevät, pakenevat minua. Minä olen\nsydämestäni unhotettu, niinkuin kuollut; minä olen niinkuin rikottu\nastia. Sillä minä kuulen monen minua häpäisevän, niin että jokainen\nkarttaa minua; he pitävät keskenänsä neuvoa minusta ja tahtovat ottaa\nminun henkeni\".\n\nInkerin vapisi ääni; hän ei voinut jatkaa, mutta osotti, silmähtäen\nvieraaseensa, sitä kohtaa, mihin hän oli lopettanut. Nuori Skytte\njatkoi:\n\n\"Mutta minä toivon sinuun, Herra, ja sanon: Sinä olet Jumalani. Minun\naikani on sinun käsissäs: pelasta minua vihollisteni kädestä ja niistä,\njotka minua vainoovat! Anna paistaa kasvosi palvelijas päälle! Auta\nminua laupiutes kautta! Herra, älä minua anna häpeään tulla! Kuinka\nsuuri on sinun hyvyytes, jonkas panit tallelle niille, jotka sinuun\nuskaltavat ihmisten lasten edessä! Sinä kätket heitä tykönäs salaisesti\njokaisen uhkauksista, ja peität heitä majassas riiteleväisistä\nkielistä. Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut\nihmeellisen hyvyyden, vahvassa kaupungissa! Sillä minä sanoin\npikaisuudessani: minä olen sinun silmäisi edestä sysätty pois:\nkuitenkin kuulit sinä rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi\nhuusin\".\n\nAadolfin vielä lukiessa tuli Elli sisään. Hän oli, käskettynä ulos\ntuvasta, käyskennellyt metsässä ja siellä itkien päästänyt valloilleen\nepämääräisen surunsa äidin tähden. Mutta ennen takasintuloansa oli hän\npyyhkinyt kyynelet silmistään ja koettanut rohkasta mielensä niin hyvin\nkuin voi. Arastellen oli hän lähestynyt mökkiä ja kuunnellut ovella,\nennenkun sen uskalsi avata; mutta kuullessansa ainoastaan tuon\nystävällisen herran äänen, ja kun tuvassa muuten kaikki oli hiljaa,\npalasi häneen entinen rohkeus ja hän astui sisään. Nyt huomasi hän\näidin otsan kirkastuvan sitä enemmän, kuta pitemmältä Aadolf luki.\nElli tähysteli jalosukuiseen nuorukaiseen ja hänen sydämensä alkoi\npaisua... Eikä hän aavistanut tekevänsä mitään, mikä olisi näyttänyt\nsopimattomalta tahi julkealta, kun hän sydämensä suoraa käskyä totellen\npani kätensä Aadolfin olalle ja kysyi: saanko suudella sinua?\n\n-- Elli kulta, sanoi Inkeri, käyden hämilleen, -- sinä et tiedä mitä\nteet. Vapaaherra suvaitkoon antaa anteeksi hänelle tai oikeimmiten\nminulle, sillä minä en ole totuttanut häntä maailman jokapäiväisiin\ntapoihin, vaan olen antanut hänen kehittyä luontonsa mukaisesti!\n\nMutta Aadolf suuteli häntä ja sanoi:\n\n-- Minä tahdon olla sinulle rakas veli, ja sinun tulee olla niinkuin\nminun sisareni.\n\n-- Armollinen herra, sanoi Inkeri totisena, -- minä tunnen luonteenne\nja luotan siihen.\n\nAadolfin täytyi nyt vihdoinkin palata Signildsborgiin. Hän puristi\nInkerin kättä, kehotti muutamalla sanalla häntä luottamaan\ntulevaisuuteen, suuteli Elliä otsalle, ja lähti ajamaan kotia\nhevosellaan, joka yhdessä hänen kanssaan oli kokenut menneen yön\nvaarat ja vastukset ja yhdessä saanut nauttia taitavan Inkerin\nvieraanvaraisuutta ja hoitoa.\n\nMutta Elli seurasi häntä katseillaan pienestä ikkunasta, kunnes hevonen\nrekineen häipyi tienviereisten kuusien taa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMajatalo.\n\n\n-- Riisu hevoset, Niilo, pane niiden selkään loimet ja ruoki niitä\nvahvasti. Harmaan vasemmanpuolisesta takajalasta on kenkä lähtenyt\npois: toimita niin, että se tulee korjatuksi... Hyvää iltaa,\nkirkkoväärtti! Sinä pidät tarkkaa huolta virastasi; haarikka on\npöydällä sinun varaltasi. Oluemme onnistui viime kerralla hyvin, sen\nsaatan sanoa kehumatta... Onpa täällä miehiä omasta pitäjästä ja\netempääkin, itägöötiläisiä hernesäkkineen ja smoolantilaisia\nhärkäkarjoineen, ja jano näyttää teillä kaikilla olevan. Sisään, hyvät\nihmiset. Luoja ei luonut majataloja tyhjinä ja oluthaarikoita täysinä\nseisomaan, sen tiedätte.\n\nNäin puheli Klaus majatalonisäntä seisoen kuistinsa edustalla,\nympärillään matkalaisia, hevosia, härkiä ja kärriä. Eikä se ollut\ntuuleen puhuttua, sillä paljo oli niitä, jotka hänen puheensa\nhyväksyivät ja menivät tarjoiluhuoneeseen, missä iloisa valkia leimusi\ntakassa, ja olutta ja viinaa viljalti tarjottiin suojaksi kylmää\nvastaan. Klaus majatalonisäntä, jonka Tukholman kunnioitetut porvarit,\nmihinkä ammattikuntaan kuuluivatkin, hyvin tunsivat aina siitä asti,\nkun hän oli viinurina kellarissa Samuli Mestarin kujan varrella, ja\njota kaikki etelämaakuntain ja Tukholman väliä kulkevat matkustajat\ntutunomaisesti kohtelivat hänen iloisen luonteensa tähden, meni sen\njälkeen tarjoiluhuoneen takaiseen kammioon, antaaksensa tarpeellisia\nkäskyjä nuorelle, majatalon salaisuuksiin vasta puolittain\nperehtyneelle vaimolleen.\n\n-- Noora, sanoi hän, -- oletko laskenut parasta viiniä herralle\nsuuressa kammarissa ... minä tarkotan tullitonta viiniä, jonka ostimme\nTukholman pormestarilta? Siitä, mitenkä hän piti hattua päässään ja\nhyppäsi alas hevosensa selästä, näin ettei sille herralle kelpaa\nvedellä sekotetut ainekset. Toinen vieras viereisessä päätykammiossa\ntyytyy vähemmin hienoon ja paremmin tepsivään kurkkukastikkeeseen; sen\nnäin hänen nenästään. Onko hän mitään tilannut?\n\n-- Vastikään lähetin hänelle kolmannen pullon.\n\n-- Mitä lajia?\n\n-- Viinaa.\n\n-- Se mies ei lähde täältä ennen aamua, sen kosteahko sää minulle\nsanoo. Kuule, Noora, meillä on paljo vieraita tarjoiluhuoneessa:\nWingookerin väkeä, itägöötiläisiä sekä smoolantilaisia. Kaikille täytyy\nsun olla kohtelias, mutta wingookerilaisille annat oluesta n:o 2,\nniinkauan kun ovat selvällä päällä, sitten n:o 3; itägöötiläisille\nannat oluesta n:o 1, niinkauan kun ovat selvällä päällä, sen jälkeen\nn:o 2; smoolantilaisille annat sensijaan n:o 3, niinkauan kun ovat\nkuivillaan, mutta kun huomaat räystäiden tippuvan, niin annat heille\nkaljaa. Jos itägöötiläiset ja smoolantilaiset tapansa mukaan joutuvat\ntappeluun, niin...\n\n-- Niin huudan sinua, Klaus?\n\n-- Älä keskeytä puhettani, Noora! Tässä suhteessa on tärkeitä seikkoja\notettava huomioon. Kaikkien ensinnä tulee sinun katsoa millekä puolelle\nvoitto kallistuu ja ovatko kummatkin puolueet maksaneet; siinä\ntapauksessa huudat minua, ja minä rupean sille puolelle, jonka\npuoltajaksi Kaitselmus on ilmoittaunut, sillä minä en tahdo vastustaa\nKaitselmusta enkä kärsi riitaa ja suukopua talossani! Mutta jos toinen\nriitapuoli ei ole maksanut, niin en millään mokomin salli vieraitani,\njoita pidän omina lapsinani, heitettävän ulos. No, Noora, joutuun nyt\ntarjoiluhuoneeseen!\n\nNoora lähti, ja ovela majatalonisäntä seurasi jälestä, pakinoidaksensa\nvierastensa kanssa. Sill'aikaa oli matkamies astunut alas ratsailta\ntalon edustalla, ja tuli samassa vierashuoneeseen. Hän oli\nkeski-ikäinen, viiksekäs, pönäkkäryhtinen mies, jalassa kannuksilla\nvarustetut polussaappaat. Hän kysyi kumartelevalta isännältä, oliko sen\nnäköistä herraa, jonka ulkomuodosta hän tuota pikaa teki selkoa,\nvieraiden joukossa. Klaus tunsi kerronnasta miehen ja sanoi puheena\nolevan vierailevan hänen talossaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra ratsastaja, lisäsi hän, saatuaan viittauksen\nuteliaalta ystävältään, kirkkoväärtiltä, joka halusi tietää tulijan\nnimen, -- suokaa anteeksi rohkeuteni ja sallikaa minun...\n\n-- Tehkää hyvin ja osottakaa heti minulle hänen huoneensa, virkkoi\nratsastaja ja astui ovea kohden.\n\n-- Hetipaikalla, herra!... Tulimaisen jyrkkä mies! jupisi Klaus, jonka\njälkeen hän seurasi vierasta portaita ylös ja osotti hänelle niin\nkutsutun suuren kammion oven.\n\nMies astui sisään.\n\nSama mies, jonka lukija jo tuntee Vanloon nimellä, tervehti tulijaa\nystävällisellä kädenlyönnillä ja sanoi:\n\n-- Tervetuloa, Sigurd! Minä olen odottanut sinua täällä tunnin verran.\nKaada lasiisi ja kerro uutisesi!\n\n-- Herra kapteeni, lausui vieras, ja istuutui tuolille, -- minulla ei\nole kerrottavana muuta, kuin että tämä tiedustelu niinkuin edellisetkin\non ollut turha. Minä olen sovitulla yhtymäpaikalla kohdannut useita\nteidän miehiänne. Kukaan ei ole havainnut jälkeäkään siitä mitä haemme.\nJa kuitenkin on joka lahdelma pitkin rannikkoa Tukholmasta Kalmariin\nsaakka tutkittu. Silmäni olisi keksinyt kuunarin millaisessa valeasussa\ntahansa; ne kolme hirmupäivää, jotka siinä vietin, eivät ikänä\nmielestäni häivy. Niinikään en ole tavannut ainoatakaan niistä\nmiehistä, jotka laivassa näin, vaikka olen käynyt joka satamassa, joka\nkapakassa, missä moista väkeä liikkuu. Minä melkein epäilisin\nmerirosvojen jääneen Itämeren rannikolle talvehtimaan, ellemme olisi\nnähneet heitä kiikarilla siihen asti, kun myrsky meidät erotti\nGotlannin leveysasteella toisistamme.\n\n-- Hyvä on, Sigurd, me saamme tiedustelujenne päätöksen johdosta\nlohduttaa itseämme sillä, että epäilykseni päämiehen persoonan suhteen\novat nyt kokonaan haihtuneet.\n\n-- Oletteko vakuutettu siitä, kapteeni, että hän juuri on se mies?\n\n-- Olen, vastasi Vanloo, -- minä olen vakuutettu siitä, vaan iloa ei se\nsanottavasti minulle tuota...\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Koston käsi on hervahtunut, sillä se ei voi pahantekijää saavuttaa\nmusertamatta kahta viatonta päätä.\n\n-- Minä luulen ymmärtäväni, mitä te tarkotatte...\n\n-- Mutta muutoin, ystäväiseni, sanoi Vanloo ja painoi otsan kätensä\nvaraan, -- muutoin tiedät hyvin, ettei syynä tänne tulooni ollut kosto,\nvaan kokonaan muut tunteet. Nuoruuden hehku on sammunut povessani,\nkuohuvat kiihkot tyyntyneet lepoon. Jos olisin tänne tullessani\nkohdannut sen miehen, jota muinaisina onnettomina päivinäni niin usein\nkirosin, jos olisin kohdannut hänet arvollisena kansalaisena ja hyvänä\nperheenisänä, jos olisin havainnut hänen sulostavan sen ainoan naisen\npäiviä, jota minä rakastin, niin no, olisin silloin ojentanut hänelle\nsovinnon kättä ja poistunut iäksipäiviksi. Olisin tuntemattomana\nlähtenyt pois ja uudestaan heittäytynyt elämän temmellykseen... Sigurd,\nne varmat tiedot, jotka hänestä sain, pakottivat viimeisenkin unelmani\nhaihtumaan. Minä olen nähnyt vaimonkin ja saan pian tietää, ovatko ne\naavistukset tosia, jotka hänen surulloiset kasvonsa sielussani\nherättivät.\n\n-- Ja jos niin tapahtuu, kapteeni?\n\n-- Silloin on toimittava, mutta millä tavalla, se ei riipu yksistään\nminusta. Minä tunnen liiaksi elämää, etten voi uskoa ihmisten kykenevän\nerehtymättä suunnittelemaan. Ihminen voi vaan käyttää hyödyksensä\ntuulta, jonka onnetar sallii puhaltaa. Suunnitelmien tekeminen ja\nniiden tyhjiin raukeaminen on meidän osanamme... Sigurd, kuinka väkeni\nvoi?\n\n-- Hyvin, herra kapteeni. He toivovat vaan saada puhua kanssanne ja\npuristaa kättänne.\n\n-- Sano heille terveisiä minulta ja pidä vaari, että he ovat minä\nhetkenä hyvänsä valmiit.\n\n-- He kertovat ylvästellen nähneensä teitä Tukholman kaduilla maan\nisoisinten ja oivallisinten parissa ja valittavat sitä, ettei heidän\nteidän käskystänne sallita kohottaa teille hattuansa. Kuinka suuresti\nhe rakastavat ja ihailevat teitä, kapteeni!\n\n-- Minä tunnen heidät.\n\n-- Kapteeni, sanoi Sigurd ja katsoi tutkivasti Vanloota silmiin, -- te\nnäytätte minusta olevan joksikin synkällä mielellä tänään.\n\n-- En, minä olen kaltaiseni. Mutta mieli on meren laatuinen: tyynellä\nei sen laineet keiku... Ystäväiseni, minä kävin synnyinseuduillani ja\npalaan nyt sieltä; olen kotvan levännyt matalaisen harjahirren alla,\njossa nuorukaiseksi vartuin: tunsin sammalen tuvan salvoksissa, ruohot\nsen turvekatossa; tunsin sen pellon, jota kynnin, halavat, jotka mulle\nkalveen soivat; olen taas seisonut sen yksinäisen tammen vieressä,\njohon nojasin, kun pimeinä syysiltoina tuijotin lemmityiseni ikkunasta\nloistavaan kynttilänvaloon; olen polvistunut isäni hautakummun ääressä\nvähäisellä kirkkomaalla ... minä tunsin tuon kummun harvat turpeet sen\nympärillä olevien uusien hautojen joukosta ... mutta rakkaimmistani en\nole jälkeä tavannut. Kukaan ei tiennyt, minne he muuttivat; vanha pappi\noli kuollut, eikä kirkonkirjat ilmaisseet mitään... Vaan olkoon tästä\njo kylliksi! sanoi hän muuttuneella äänellä. -- Minun on jo aika\nlähteä. Sinä palaat Tukholmaan ja aukaset siellä nämä paperit --\n(Vanloo antoi hänelle sinetillä varustetun paperikäärön) -- ne\nsisältävät määräyksiä sinulle ja miehistölleni. Niistä rahoista, jotka\nviimeksi jätin, luulen sinulle riittävän vielä kuukaudeksi...\n\n-- Kahdeksi, kapteeni... Mikä se oli?\n\nSigurdin puheen keskeytti pistoolin laukaus, joka pamahti puhelevien\nläheisyydessä, ihan niinkuin jossakin likeisessä huoneessa. Tuokio sen\nperästä kuului raskaita askelia portaissa ja ovi temmattiin auki;\nmajatalonisäntä ja tämän takaa joukko hämmästyneitä, uteliaita\nitägöötiläis- ja smoolantilaisnaamoja tirkisti sisään, mutta katosivat\nheti taas. Koko seurue, isäntä etumaisena, töytäsi sen jälkeen toisen\n-- pääty huoneen oven luo... Vanloo ja Sigurd seurasivat virran mukana.\nViimemainittu ovi oli sisältäpäin lukittu, mutta Klaus majatalonisäntä\npotkasi sen auki, ja niin riennettiin sisään ovenpirstaleiden ylitse.\n\nIsäntä ja talonpojat seisoivat typertyneinä näyn edessä, joka täällä\nheitä kohtasi. Huoneen ainokaisella pöydällä palaa lekutteli\nkynttilänpahainen, vieressä kolme viinapulloa ja vesiastia, ja sängyn\nvieressä venyi mies, kasvot ylteistään veressä. Onnettomalla oli vielä\npistooli kädessään; hän ponnisteli nähtävästi, vaikka turhaan,\nkohottaakseen kättänsä, että olisi saanut toisen luodin ammutuksi\nrintaansa tahi kasvoihinsa.\n\nVanloo riensi luokse, tempasi tuntemattoman kädestä pistoolin, kaatoi\nveden astiasta hänen päänsä päälle, kuivasi nenäliinallaan pään ja\ntarkasti tottuneella silmällä haavaa.\n\nSe ei ollut kuolettava. Kaikki kolme viinapulloa oli mies juonut,\njotenka käsi oli pettänyt kun hän aikoi surmata itsensä.\n\nSigurd käski uteliaat töllistelijät, niiden joukossa isännänkin, ulos\novesta, ja kuiskasi Vanloolle, auttaessaan tätä sitomaan haavaa:\n\n-- Kapteeni, minä tunnen tämän miehen kasvoistaan. Kuinka ihmeellistä!\nKohtalo on saattanut käsiimme yhden niistä, joita etsimme...\n\n-- Mitä? Oletko varma siitä?\n\n-- Voiko erehtyä näiden naarmuisten, punapartaisten, kummallisten\nkasvojen suhteen? Mistä luulette niiden vertoja löydettävän koko\nmaailmassa? Vai luuletteko että voisi ne unhottaa, nähtyään sellaisissa\nolosuhteissa kuin minä ne näin? Kautta elämäni, se on tuo nuoruudestaan\nasti Länsi-Intian kulkuvesillä hyvin tunnettu vanha merisissi Ruys ja,\nkun hänet viimeksi näin, alipäällikkö siinä merirosvoaluksessa jota\netsimme...\n\n-- Sigurd, sanoi Vanloo hetken tuumittuaan, -- sinä jäät tänne ja otat\nmiehen huostaasi. Hän ei saa päästä käsistämme ... ei mistään hinnasta.\nTurvaa kultaan, uhkauksiin, keinoihin minkälaisiin hyvänsä! Hän on\nvallassamme ja on auttava asiaamme. Ja käskyn minulta saatuasi on sinun\ntuotava hänet minun tyköni.\n\n-- Niinkuin käskette, kapteeni. Omatunto on kait herännyt ja\nsoimauksillaan saanut Ruys vanhuksen kyllääntymään elämäänsä.\n\n-- Tottakai se niin on. Ole yhtäkaikki varova äläkä säikytä miestä,\nennenkun hän toipuu voimiinsa! Parasta on, että ensialussa olet\nnäyttäymättä ja annat majatalonväen häntä hoitaa. Maksa heille auliisti\nja toimita niin, etteivät he hänen itsemurhayrityksestään hiisku niin\nmitään. Minä en soisi asiasta pidettävän tutkintoa... Ja nyt hyvästi,\nystäväiseni! Minulla on vielä huomenna paljo toimitettavaa.\n\nVanloo lähti, ja puheltuansa Klaus majatalonisännän kanssa\nkahdenkesken, sill'aikaa kun tallirenki satuloitsi hänen upean\nratsunsa, nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois.\n\n\n\n\nIX.\n\nSalaisuuksien uuni.\n\n\nYlläolevalla nimellä kutsuivat kullantekijät työpajojaan, joihin moni\nheitä sulkeutui suurimmaksi osaksi eliniästään uhratakseen himolle,\njolle äärimäiseen huippuunsa kiihottunut peliraivo tuskin veti vertoja.\n\nJos nuorukainen joutui tämän himon valtaan, työnsi hän luotansa\nilomaljan, jota vanhuus, terveys ja elämänhalu kehottivat tyhjentämään:\nauringon loiste, kukan tuoksu oli lakannut häntä varten olemasta,\nsuloisimman neitosen lemmenkatse, uskollisimman ystävän syli, maineen\nhoukuttelevimmat vietteet, kaikki, jolle hänen sydämensä oli sykkinyt,\noli menettänyt arvonsa hänen mielestään: hän näki poskensa kalpenevan,\nhiuksensa harmaantuvan, muistelematta huokauksellakaan pois pakenevaa\nelonsa kevättä: hän tunsi sielunsa sopusoinnun rikotuksi, sydämensä\nkuihtuvan, aatostensa kieltenkin höltyvän, niitä kun alinomaa, öin\npäivin jännitettiin yhtä ainoata päämäärää kohden; mutta sama se,\nolisivatpa vaikka maailman perustukset sortuneet, niin olisi hän\nsittenkin viimeiseen asti tähystänyt sulattimeen.\n\nMies uhrasi varoistansa viimeisenkin rovon tuolle himolle ja olisi ehkä\nlaskenut lastensa sydänverenkin sulattimeen, jos olisi toivonut\naskeltakaan lähemmä arvoituksen ratkaisua sillä pääsevänsä.\n\nVanhus odotti tuskalla elämänsä loppua, koska pelkäsi _suuren\nsalaisviisauden_ jäävän häneltä keksimättä, tuon viisauden, jonka\netsimiseen hän oli tuhlannut nuoruutensa ja miehuutensa voimat.\n\nTuo kauhea himo, joka luultavasti jo historian huomenella heräsi\neloon ensimäisen sivistyskansan keskuudessa, joka käytti kultaa\nvaihtovälineenä ja arvonmittarina, nieli vuosituhansien kuluessa\nihmiskunnan jaloimpia voimia. Ne sukumme keskuudessa harvakseltaan\nheränneet henget, joilla oli halua ja voimaa pyrkiä korkeihin, etäisiin\npäämääriin sekä elämän tavallisista iloista kieltäymällä antautua\nluonnon ja ihmiskunnan arvoituksien tutkimiseen, -- nämä henget\nluopuivat uutterasta työstään, joka jättiläisaskelin olisi jouduttanut\nedistyksen kulkua ja korottanut meidät, nykyajan ihmiset, sellaiselle\nasteelle, jonka jälkeläisemme saavuttavat vasta vuosisatojen perästä,\n-- luopuivat tuosta siunausta tuottavasta uutteruudestaan, uudestaan ja\nyhä uudestaan koetellakseen jo lukemattomia kertoja koeteltua taitoa\n_tehdä kultaa_.\n\nÄlköön luultako näiden kokeiden aiheutuneen typeryydestä tahi\ntaitamattomuudesta! Kullantekijät olivat aikakautensa sivistyneimpiä\nmiehiä; he ajattelivat terävästi ja loogillisesti. Me teemme\ntulikivestä ja elohopeasta ominaisuuksilleen aivan uudenlaisen aineen:\nsinuuperin; alkemistat toivoivat niinikään erilaisia aineita toisiinsa\nyhdistämällä saavansa kultaa. Vielä ei oltu siihen vakuutukseen päästy,\nettei kulta ole erilaisista aineista yhdistetty. Mutta jos\nvastaisuudessa keksitään keinoja, joilla monia nykyään jaottomiksi\nluultuja aineita voidaan hajottaa eri aineosiin, niin kukapa takaa\nelleikö kullantekotoiveet elvy uudestaan, sittekun flogistinen systeemi\nja varsinaisen kemian ilmestyminen kahdeksannentoista vuosisadan\njälkipuoliskolla saattoivat ne raukeamaan?\n\nSananlasku sanoo, ettei ole mitään pahaa, josta ei samalla olisi\njotakin hyvää, ja tätä väitettä voidaan soveltaa alkemiaan. Sen\nharjoittajat tekivät hyödyllisiä, heille itselleenkin odottamattomia\nhavaintoja, mutta tämän lisäksi karttui heidän lukemattomista\nkokeistaan se runsas kokemus, josta ihmiskunnan hyväntekijä, kemia imi\näidinmaitonsa.\n\nJa kuinkapa suurenmoinen olikaan tämä intohimo tarkotuksiltaan! Kuinka\nhurmaava olikaan toivo voida, tämän suuren viisauden perille päästyä,\nvaikuttaa yksityisten, kansojen ja valtioiden, jopa koko ihmiskunnankin\nkohtaloihin! Tämä salaisuus vallassaan saattoi hekkumoitsija hankkia\nitselleen kaikkia huveja, joita hienostunein nautinnonhalu voi kaivata;\nsillä saattoi kunnianhimoinen toteuttaa irstaimmat haaveilunsa; sillä\nisänmaanystävä perustaa maansa maailmanvallan, kansalaisvapauden intosa\nharrastaja kukistaa sortovallan, ihmisystävä kuivata tuhansien\nkyyneliä.\n\nTahdomme saattaa lukijan Sjövikin salaperäiseen tornikammariin.\nRautaovi siinä sivurakennuksessa, jossa tuo kammari sijaitsee, on\nhiljattain kääntynyt saranoillaan ja kaksi miestä astunut sisään. He\nnousevat lyhdyn valossa kapeita kiertoportaita, joiden päässä on pieni\novi, tehty paksuista tammilaudoista. Sekin avataan ja miehet astuvat\nSalaisuuksien uuniin.\n\nLyhdyn lekuttava liekki valaisi ympäristöä, joka olisi ansainnut tulla\nRembrandtin siveltimellä maalatuksi. Osan huonetta täytti seinää vasten\nseisova uuni, jossa oli useita aukkoja, niistä kaksi ahjoiksi\nlaajentuvaa ja palkeilla varustettua. Uunin eri osastot olivat\nyhteydessä keskenään torvien kautta, joista toiset olivat raudasta,\ntoiset tulenpitoisista tiileistä. Uunin luona nähtiin pumppulaitos,\njolla kävi nostaminen vettä tornikaivosta seinään kätkettyä torvea\nmyöten. Vasemmalla seisoi aimo kaappi, jossa paitsi hyllyjä pulloineen\nja tölkkeineen oli vähäisiä rasioita, täynnä kivennäisaineita ja\nalkemistisia seoksia. Erehdyksen välttämiseksi olivat kaikki, sekä\ntölkit että arkut, varustetut planeetillisilla tahi kabbalistisilla\nmerkeillä tai ainoastaan asiaan perehtyneiden tajuttavilla nimillä,\nniinkuin _Proteus, Vanha Aatami_ j.n.e. Oikealla nähtiin toinen,\nkirjoja ja käsikirjoituksia sisältävä kaappi, ja tämän kohdalla sohva\nja pöytä, jolla alkemiallisia teoksia oli levällään. Pitkin seinämiä\noli ryhmittäin tislaimia, kolveja, sulattimia ja mitä eriskummaisimpia\nkonekaluja. Tuolta ja sieltä irvisteli seiniltä pääkalloja tai roikkui\nmoninaisten eläinten luurankoja; sillä alkemistat turvautuivat\nviisasten kiveä hakiessaan sekä elimettömään että elimelliseen\nluontoon.\n\nPäivänvalo ei ollut paistanut vuosikausiin tähän huoneeseen, ellei\njonkun uteliaan säteen ollut onnistunut salaa hiipiä sulettujen\nikkunaluukkujen välitse sisään.\n\nToinen sisäänastuvista miehistä pani tulen katosta riippuvaan lamppuun.\nSen valo vipisi Draken ja Vanloon kasvoilla.\n\n-- Tämä on työkammioni, sanoi Drake; -- minä pidän itseäni onnellisena,\nettä olen voinut avata sen teidänlaisellenne miehelle.\n\n-- Silmäys tähän huoneeseen vakuuttaa minua siitä, lausui Vanloo, --\nettä olen teissä tavannut miehen, joka innolla ja tarmolla on antaunut\ntieteiden tieteen tutkimiseen. Pidän itseäni yhtä onnellisena\ntuttavuutemme johdosta kuin tekin. Kauanko olette näitä opinnoita\nharjoittanut?\n\n-- Aina nuoruudestani pitäen. Ne vuodet, jotka oleskelin yliopistossa,\nkäytin tieteen valmistaviin tutkimuksiin; silloin tutustuin sen\nteoriaan, mikäli minun oli mahdollista löytää kelvollisia lähteitä\nnäille opinnoille. Minä tuomitsin itseni itsekiduttavan erakon\nkieltäymyksiin ja käytin isäni lähettämistä rahoista niin paljon kuin\nsuinkin, hankkiakseni noita tarvittavia kirjoja, joista usein sain\nmaksaa niiden painon puhdasta kultaa. Isäni kuoltua vasta olin\ntilaisuudessa tehdä kokeita, vaikkei niin suuressa määrässä, kuin\nolisin toivonut.\n\nDraken puhellessa silmäili Vanloo hänen kirjavarastoaan, jossa oli\nrunsaspitoinen kokoelma alkemiallisia kirjoitelmia: siinä oli teoksia\nAlbertus Magnukselta, Libariukselta, van Helmontilta, Arnold de\nVillanovalta, Basilius Valentinukselta ja Theofrastus Paracelsukselta,\nsekä uudempia teoksia Thurneysenilta, Glauberilta, Brandtilta y.m.\n\n-- Mutta ryhtykäämme nyt, teidän luvallanne, toimeen! sanoi Drake. --\nYölliset hetket ovat lyhyet. Käskekää te, ja minä olen tekevä sen\nmukaan!\n\n-- Niin, miksei, -- minä tahdon vaan ensiksi tarkastaa kuinka uuninne\non rakennettu.\n\nÄlykkäitä huomautuksia tehden, jotka vaan varmistivat Draken suuria\nluuloja siitä, että Vanloo oli perehtynyt kullanteon salaisuuksiin,\ntoimitti vieras tarkastuksen.\n\nVanloo kehui uunia ja osotti Drakelle ahjon, jota halusi\nkäytettäväkseen.\n\nDrake toi sitte kaksi päähineellä varastettua nahkakauhtanaa, suojaksi\nuunista hohtavaa kuumuutta vastaan. Vetäessään toista kauhtanaa\nyllensä, sanoi Vanloo, vakavasti silmäillen Drakea:\n\n-- Juuri tällä hetkellä muistuu mieleeni tapaus, joka sattui\nsamallaisessa tilaisuudessa kuin tämä. Olin tullut tuttavaksi\nranskalaisen alkemistan kanssa ja saanut kutsun tulla hänen\nlaboratoorioonsa. Senkaltaiset kutsut ovat harvinaisia, sillä kutsuttu\non joko alempi tahi yhtä etevä taidossa isännän rinnalla, eikä\nviimemainitulla siinä tapauksessa ole mitään hyötyä vaan pikemmin\nvahinkoa käynnistä, tahi on hän isäntäänsä etevämpi, jolloinka\nkutsujan, jos hän vähänkään tuntee ihmisluonnetta, täytyy huomata, että\nvieras etevämmästä tiedostaan ei luovuta hänelle rahtuakaan. Minä\nvainusin petosta ja olin varuillani, sillä luja uskoni oli, ettei\nranskalainen uskonut enempää kuin mitä itse halusi vakuutuksistani,\netten ollut mestari, vaan kuten hänkin, vasta oppilas tuon jalon taidon\nalalla. Ranskalainen toi, niinkuin te äsken, kaksi työpukua, toisen\nitselleen, toisen minulle. Mutta kun parhaillaan vedin kauhtanaa\npäälleni, karkasi isäntä niskaani, tarttui toisella kädellä\npäähineeseen, jota koetti kietoa pääni ympäri, kohotti toisessa kädessä\nveistä ja huusi: \"Kullan teko-ohje tänne, tahi leikkaan kaulanne\npoikki!\" Mutta minä olin yrityksen suhteen varuillani. Kourasin miestä\nkäsivarresta, aivan niinkuin nyt kourasen teitä...\n\nVanloo astui askelen Drakea kohden ja tarttui hänen oikeaan\nkäsivarteensa, jota kauhtana varjosti.\n\n-- Ja väänsin murha-aseen hänen kädestään, jatkoi hän tyynesti, -- ihan\nniinkuin nyt otan teiltä tämän veitsen.\n\nVanloo oli todellakin vääntänyt veitsen isäntänsä kädestä. Drake astui\naskelen taapäin, ja yritti puolusteleimaan, mutta Vanloo lausui:\n\n-- Olkaa huoleti, jalo isäntäni! -- minä en tee ennenaikaisia\njohtopäätöksiä siitä, mitä on tapahtunut. Luottamukseni teihin on vielä\nyhtä luja kuin silloin, kun päätin seurata teitä tänne. Me olemme\nkullantekijöitä kiireestä kantapäähän. Tuoss' on, -- jatkoi hän ja\nheitti pistoolin pöydälle, -- minäkin olen pitänyt varani. Vastatkoot\nne toisiaan. Tunnemmehan me toinen toisemme vielä niin vähän!\nVoisittehan te, kuten moni muu, luulla minua vaaralliseksi\nseikkailijaksi, jota vastaan tällaisena hetkenä täytyy olla valmiina\npitämään puoliaan...\n\nItse asiassa Draken aikomus ei ollut se, jota Vanloo epäili.\n\n-- Mynher Vanloo, sanoi hän, -- minä vakuutan, että veitsi sulasta\nsattumasta joutui käteeni. Minä olen tavallisesti pitänyt sitä tämän\nkauhtanan taskussa ja...\n\n-- Puolustaminen on ihan tarpeetonta...\n\n-- Se ei ole tarpeetonta, lausui Drake vilkkaasti, -- jos vähintäkään\nepäilystä on herännyt mielessänne. Jos meidän on sopimusta myöten\ntyöskenteleminen yhdessä, täytyy sen tapahtua rajattomalla\nluottamuksella molemmilta puolin.\n\n-- Sitä parempi, jos se vaan on mahdollista! Mitä minuun tulee tahdon\nkoettaa parastani tämän yhtä toivottavan kuin harvinaisen välin\naikaansaamiseksi. Ja mitäpä minä muutoin täälläkään tekisin, jos\ntekotaidon suurin salaisuus olisi jo tiedossani? Mitä hyötyä minulla\nsilloin olisi teidän tiedostanne ja kokeistanne? Ei, herra hyvä, me\ntarvitsemme kumpikin toinen toistamme ... se on yhdyssiteemme!\n\nDrake ojensi Vanloolle kätensä. Vanloo ei ollut ymmärtävinään temppua;\nsen sijaan että olisi antanut kättä, ojensi hän Drakelle pistoolinsa\nlausuen:\n\n-- Minä jätän teille tämän luottamukseni vakuudeksi. Se on\nkallisarvoinen ase, ettekä sen vertoja usein tapaa. Ryhtykäämme nyt\ntoimeen!\n\nUuni pantiin lämmitä. Ahjoon asetettiin sulatinkuppi, johon vähävähältä\npantiin erilaisia kivennäisiä ja kemiallisia valmisteita, jotka sitä\nennen Vanloon määräyksestä tarkoin punnittiin. Vanloo seisoi tiimalasin\nedessä ja näytti tarkasti katselevan kutakin putoavaa hietaraetta. Tuon\ntuostakin viittasi hän Drakelle, milloin seokseen oli lisättävä noita\nvalituita aineita, joita oli järjestyksessä hänen edessään uunin\nreunakkeella. Drake teki sitä toisella kädellään, toisella painoi hän\npaletta. Hän silmäili herkeämättä Vanloota. Ei sanaakaan vaihdettu;\nkammarissa vallitsi hiljaisuus, jota vain palkeen nariseminen ja ulkoa\nkuuluvan yötuulen huokailut häiritsivät.\n\nUunista hohtavan valkean loiste ja sulattimen sisällön vaihtelevat\nvärivälkkeet kuvastuivat Draken kalpeille, teräväpiirteisille\nkasvoille, joita nahkapäähine puoleksi varjosti. Puku, mikä hänellä oli\npäällään, ja melkein tuskallisen jännittynyt odotus, joka ilmeni koko\nhänen olennossaan, suli sopusointuisesti ympäristön salaperäisyyteen.\n\nTakan valo, yhtyneenä lampun valoon, muodosteli paikottain kirkkaampia\nvalopaikkoja, joiden lomissa oli hämärämpiä kohtia, mutta muualla\nhuoneessa vallitsi kiukaan ja asuinkalujen haaveellisista varjoista\nsyntynyt pimeys.\n\nHiljaisuus kesti useita minuutteja. Kun viimeinen keitos oli kaadettu\nsulattimeen, lähestyi Vanloo uunia, silmäili tarkasti sulavaa\nainejoukkoa, palasi pöydän ääreen, aukasi kauhtanan ja otti ihokkaansa\ntaskusta pienen hopeapullon.\n\nSiitä kaadettiin pienempään lasiastiaan kolme neljä aivan väritöntä\ntippaa.\n\nNyt otti Vanloo ennalta tarkasti punnitun määrän elohopeaa, heitti sen\nsulattimeen ja kaasi heti sen jälkeen seokseen tuon värittömän nesteen.\nDraken katseet olivat seuranneet hänen kätensä jokaista liikettä ja\nkiintyivät sitten sulattimeen, jossa erilaiset elementit näkyivät\nyhtäkkiä joutuneen tuimaan temmellykseen. Seos kiehui ja heitteli\nhehkuvia kipunoita yltympärilleen.\n\nVanloo otti uunin nurkasta puisella kahvalla varustetun metallitangon,\nveti nahkapäähineen alas silmilleen, ja rupesi tangolla hämmentämään\nsulatinta.\n\nMinuutin ajan hämmennettyänsä keskeytti hän vaitiolon seuraavin sanoin:\n\n-- Ensi näytös on nyt loppunut. Me voimme vetäytyä takasin, sillä\nnäytelmän jatkumisesta pitävät nyt huolta ne voimat, jotka olemme\nherättäneet eloon.\n\nVanloo poistui uunin luota, heittäytyi sohvaan ja pyyhki liinalla\nhikistä otsaansa.\n\nMutta Drake jäi vielä ahjon eteen seisomaan. Sietämätön kuumuus oli\nnostanut hänen muutoin kalpeille kasvoilleen luonnottoman punan, ja\nhikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan; mutta hänen katseensa oli\nikäänkuin lumottuna kiintynyt sulattimeen. Joka kerran, kun värit siinä\nvaihtelivat, oli hänen mielestänsä kuin jos uusi esirippu olisi\nkohonnut salaisuuksien salaisuuden ... sen arvoituksen edestä, jonka\nselitystä hänen sielunsa kaipasi. Tuolle silmien hehkulle oli jotakin\nsukua se värien välke, joka ilmaisi tuota erikois-luonnoneloa\nsiinä pienoismaailmassa, jonka toisillensa läheiset tahi vastaiset\nelementit ihmiskäsi oli tänne eri haaroilta yhteen saattanut.\n\n-- Kuinka kauan viipyy ennenkun saamme nähdä tuloksen? kysyi hän\nverkalleen.\n\n-- Neljännestunnin. -- Siihen asti vaaditaan teiltä kärsivällisyyttä.\n\n-- Kärsivällisyyttä! toisti Drake ja poistui vihdoinkin ahjon äärestä.\n-- Mitä on neljännestunti sille, joka vuosikausia on odottanut ...\nsille, jonka on täytynyt henkensä hienoimmista hermoista lakkaamatta\npunoa uusia jänteitä kärsivällisyyden jouseen, kun entiset ainaisesta\njännityksestä ovat katkenneet? Oletteko te kullantekijä ettekä\nsittenkään ole tuntenut sitä kiihotusta, joka yöt päivät häiritsee\nruumiin ja sielun lepoa? Ettekö minun tavallani, yövalvonnan,\ntyöskentelemisen ja onnistumattomien kokeiden uuvuttamana ole kääntynyt\nsulattimen luota pois, halataksenne jo seuraavana silmänräpäyksenä\nsinne takasin?... Puhun teille siten syystä, että teidän on täytynyt\nkokea samaa kuin minun... Mutta te ette koskaan, herra, ette koskaan\nole tuonut, ettekä koskaan voi tuoda tälle Molokille niin suuria uhria,\nkuin minä olen tuonut!\n\nVanloo arveli ymmärtävänsä mitä näillä sanoilla tarkotettiin.\n\n-- Minä olen ruhtinaan varat sille uhrannut, sanoi hän. -- Oletteko te\nuhrannut enemmän?\n\n-- Enemmän! vastasi Drake melkein juhlallisella äänenpainolla, ja\ntempasi nahkapäähineen jylhiltä kasvoiltaan. -- Minun tunnuslauseeni\non: _Aut Caesar aut nihil_ [kaikki tai ei mitään]. Olen pääsevä\njoko onnen korkeimmille kukkuloille tahi syöksyvä kadotuksen syvimpään\nsyvyyteen... Tässä, jatkoi hän, ottaen edessään olevan pöydän alta\npullon ja pikarin, -- tässä on eteläisen taivaan alla tuleentuneita\nrypäleitä, joita lämpöisempi aurinko on säteillänsä lämmitellyt!\nJuokaamme, mynher Vanloo! Näillä nesteillä virkistän minä yöllisinä\nhetkinä veltostuneita hermoja, rohkasen lannistuvaa mieltä. Mynher\nVanloo, juokaamme me kahden, te ja minä, samasta sarkasta, niinkuin\njuomme elämää ja kuolemaa samasta tiedonlähteestä.\n\nDrake täytti pikarin reunoja myöten ja tyhjensi sen yhdellä\nsiemauksella. Kaikesta näkyi että hänen mielensä oli kovasti\njännityksissä ... kenties oli se hänen tavallinen tilansa, vaikka hän\nsalaisen verstaansa seinien ulkopuolella osasi sen ilmauksia\ntukehuttaa.\n\nVanloo sanoi jotakin syyksi, jonka nojalla hänen, isäntänsä mieltä\npahoittamatta, sopi kieltäytyä tarjottua viiniä nauttimasta.\n\n-- Minun täytyy todellakin ihmetellä teitä, sanoi hän, -- nähdessäni\nmillä rajattomalla innolla te olette antautunut täydellisyyden\ntinktuurin etsimiseen, ja kuitenkin voitte tätä jaloa intohimoa\njärjellänne hillitä, milloin toiset toimet vaativat huomiotanne. Harvat\ntovereistamme siihen pystyvät. Te teette ulkomaanmatkoja, viljelette\nmaitanne; sanalla sanoen: te elätte hiljaisen työpajanne seinien\nulkopuolellakin...\n\n-- Entäs te? lausui Drake. -- Ettekö te ole yhtä innokas tutkija kuin\nminäkin? Ja kumminkin elätte te suuressa maailmassa; kukaan ei\naavistaisi teidän salaisia oppeja tutkivan!\n\n-- Ajatukseni ovat sentään harvoin niistä kaukana.\n\n-- Mistäpä tiedätte elleikö minunkin laitani ole aivan sama? jatkoi\nDrake, juoden taas pikarillisen viiniä. -- Mistäpä tiedätte, eikö\nminunkin matkojeni ja puuhieni tarkotuksena ole ollut uuden syötin\nhankkiminen täyttymättömään sulattimeen? Mutta minulla on kumminkin\nkorkeampi päämaali kuin se. Mitä on kulta muuta kuin keino hallita koko\nmaailmaa? Minun elonvaiheitani on ennustettu: olen luotu käskemään,\nkukistamaan, musertamaan tahi itse sortumaan... Ja sitä ei ole\nainoastaan tähdet ennustaneet; minä tunnen sen omassa povessani.\n\n-- Te olette eriskummainen mies, jalo isäntäni. Kohtalo ei nähtävästi\nole sallinut teidän joutua oikealle paikallenne.\n\n-- Onko kohtalokin valta, joka kulettaa meitä kaikkia talutusnuorassa?\nVai eikö tarmokkaat henget voi sen kulkua ohjata? Eikö sen\ntuomiopäätöksiä tehdä juuri mahtavain omissa aivoissa? Me saamme\nnähdä... Mutta onpa jo aika katsoa, onko tuli ahjossamme halukas\njättämään käsiimme arvoituksemme kultaista avainta. Tai mitä te\nsanotte?\n\n-- Jo on aika. Nostakaa sulatin tulelta ja tarkastakaa sisältöä?\n\n-- Oletteko vakuutettu kokeen onnellisesta tuloksesta?\n\n-- Olkaa huoleti: minä tiedän minkä voimaista rabbi Chisdai ben\nIsraelin tinktuuri on.\n\n-- Saammepa nähdä! sanoi Drake juhlallisesti ja meni ahjon luo. Hän\nnosti sulattimen tulelta ja katseli hengittämättä. Sitten otti hän\nvähäiset pihdit ja kaiveli niillä tuhkassa ja pohjaporossa, kunnes\ntapasi kiinteän möhkäleen, jonka hän pihdeillä nosti sulattimesta ja\npisti veteen. Kimpaleen jäähdyttyä tutki hän sitä kuumeentapaisella\nkiihkeydellä ja virkkoi:\n\n-- Se on kultaa!\n\n-- Minä onnittelen teitä ja itseäni siitä, sanoi Vanloo, -- että olen\npoistanut epäilyksenne ja antanut teille uutta voimaa työskennellä\nyhdessä minun kanssani tieteemme alalla. Me tiedämme nyt, että arvoitus\n_on_ kuolevaisten ratkaistavissa, ja me olemme tutkimuksillemme saaneet\nlähtökohdan, jota ennen tätä ei ole yhdelläkään alkemistilla ollut.\n\n-- Ja tässä, sanoi Drake, ottaen hopeapullon, -- tässä pikkusessa\npullosessa piilee suurin kaikista maailman salaisuuksista! Sen\nvärittömissä pisaroissa virtailee planeettimme aineosien jaloimmat\naineet, versoo meidän maapallomme neitsytkukka! Siinä ovat\nyhteenkoottuina muutamat maanpinnan harvoista ikirahduista, jotka ovat\nsäilyttäneet alkuperäisen puhtautensa, joihin ei ole sekottunut\nkatoovaisten olentojen tomua, joita ei veri eikä kyynelet ole\nkostuttaneet.\n\n-- Mutta, jatkoi hän, -- mikä oli syynä, ettei rabbi Chisdai ben\nIsrael, jolla tuo suuri salaisuus oli tiedossaan, tullut onnelliseksi\nja mahtavaksi?\n\n-- Oi, sanoi Vanloo, -- te ette ole tarkemmin miettinyt mikä vaara\nsamalla uhkaa tuon salaisuuden tietäjää: sen huomaan kysymyksestänne.\nEttekö te tajua sitä, että todellinen kullantekijä on siinä tuokiossa\nhenkiheitoksi julistettu, kuin hänen kullantekotaitonsa tulee\ntiettyviin? Rikkaat ovat hänen verivihollisiaan, sillä heidän\nrikkautensa perustuu siihen, että heidän käsissänsä on kultaa, vaan\nettä sitä muilta puuttuu; kullan arvo laskeutuu suhteellisesti kullan\nenetessä, ja jos kullantekotaito tulee yleisemmin tunnetuksi, pitää\naarteiden, joita ahneet hautovat, tuhkaksi muuttuman. Köyhät taasen\najaisivat takaa kullantekijää, niinkuin villipetoa; he tunkeutuisivat\nhänen makuukammioonsa ja vaatisivat, veitsenterän hänen kurkkuansa\nhivellessä, että hänen pitäisi ilmaista taitonsa. Hän on hukassa, ellei\nse kuningas tahi ruhtinas, jonka maassa hän asuu, ota häntä suojaansa;\nmutta niinpä hän sitten saakin tuota suojaa nauttia jykevien muurien\nsisällä kaukana vertaisistaan; siellä täytyy hänen ikänsä kaiken\ntyöskennellä, saadakseen suojelijansa rahastohuoneen täyttymään, ja\nmuut kuninkaat ja ruhtinaat, peljäten tämän paisuvaa valtaa, koettavat\nsaada lukkojen taakse salvatun inhalla surmalla pois päiviltä.\nParaiten käydessä on ilmisaadulla kullantekijällä odotettavana\nelinkautinen vankeus tornissa, jonka portilla salamurhaajat väijyvät.\nKaiketi jo ymmärrätte miksi rabbi Chisdai ben Israel pelkäsi herättää\nhuomiota. Olen jo ennen maininnut, millä tavalla tinktuuri joutui minun\nkäsiini. Kauppamatkoillaan oli rabbiini uskaltanut edetä Espanjan\nsisämaahan. Inkvisitsioonin terävä silmä keksi kuitenkin hänen\nvalepukunsa ja äijävanhuksen olisi hukka perinyt seuraavassa\nautodafeessa, jollei kaikkivaltias kulta olisi auaissut hänen\nvankilansa oven ja tuhansien vaarojen läpi murtanut hänelle tien\nCadiziin, jossa hän pelastui pakenemalla laivaani. Minä lupasin viedä\nhänet Hollantiin, meidän ajan israelilaisten luvattuun maahan. Kun hän\nmerellä sairastui ja tunsi kuoleman lähestyvän, ilmaisi hän minulle,\nmitä merkillistä nestettä nämä kaksi hopeapulloa sisälsivät ja antoi ne\nminulle, palkitakseen hänelle osottamaani apua. Mutta itse liuoksen\nvalmistustapa, _kullanteho-ohje_, on salaisuus, jonka hän vei muassansa\nvaipuessaan hautaansa aaltojen alle.\n\n-- Kun ette kiristänyt häneltä tuota salaisuutta!\n\n-- Mitä sen tarvitseisi peljätä, jonka haudanovi on avoinna? Eikäpä\nkidutuksista sitäpaitsi olisi mitään apua ollut. Hän sanoi mulle vähää\nennen kuolemaansa: \"Minä olen päässyt alkemian päähän asti: minä olen\nadepti. Mutta kuolema on painava sinetin salaisuuteeni. Jos sen\nantaisin ilmi, olisin kansalleni kiroukseksi ja tekisin sille enemmän\nvahinkoa, kuin kaikki kansain hirmuhaltijaat, Nebukadnezarista\nnykyisiin asti ovat tehneet. Sillä hajalle tuomitun kansani voima ei\nnyt ole keihäissä ja sotavaunuissa: kilpi, jolla se torjuu vihollisensa\nnuolia, lankku, jolla se huljuu kohtalon kuohuissa, uusi Siioni, jonka\nse on filistealaisia vastaan rakentanut, on kulta. En tahdo\nmaanpakolaiselta riistää sitä sauvaa, jonka nojassa hän liikuskelee\nmatkallaan sydämettömien muukalaisten keskellä, minä en tahdo laskea\nkivillä peltoa, jossa yksistään isieni vilja voi oraalle nousta ja\nedelleen kehittyä. Taitoni on kuoleva minun kanssani\"... Ja nyt\nleikkivät polyypit meren pohjalla sen pääkallon kanssa, jonka sisällä\ntuo suuri tehtävä ratkaistiin. Meidän toimeksemme jää koettaa yhä\nuudistuvien kokeiden kautta päästä selville siitä, mitä aineita\nrabbiinin tinktuurissa on. Ja juuri sitä tarkotusta varten minä\nmielihyvällä käytän tietojanne ja aikaanne hyväkseni. Minun aikani\nkuluu tarkoin moninaisissa toimissa: minä joudan ainoastaan ohjaamaan\ntutkimuksianne ja pitämään niitä senverran silmällä, kuin omia\ntarkotuksiani varten katson tarpeelliseksi. Minä aion usein käydä\ntalossanne, olematta silti joka päivä osallisena työssänne näiden\nseinien sisällä. Te ymmärrätte siis ajatukseni.\n\n-- Ymmärrän, vastasi Drake. -- Ja kulungit näitä kokeita varten...\n\n-- Suoritamme yhdessä ... puolet kumpikin!\n\n-- Ne nousnevat suuriin summiin...\n\n-- Luultenkin. Me saamme tarkemmin lasketuksi ne sitten, kun olemme\nensi tutkimuskokeemme tehneet. Olette kait tyytyväinen välipuheeseen?\n\n-- Olen, vastasi Drake miettiväisenä ja lisäsi itsekseen:\n\n-- Jos omaisuuteni häviää yrityksessä, niin on valtiokeikaus hankkiva\nminulle uuden. Ja jos valtiokeikaus menee mitättömiin, niin no, silloin\nkuolen mestauspölkyllä tahi pelastaun merelle...\n\nVanloo riisui nyt alkemistikauhtanan, sanoi hyvästit isännälleen, ja\nkulki tämän saattamana kiertoportaita alas eräälle takaportille, jonka\nkautta hän poistui yön pimeyteen. Hänen hevosensa odotti häntä eräässä\ntorpassa, vähän matkaa herrastalosta.\n\nMutta Drake palasi tornikammioon, istui entiselle paikalleen vanhaan\nsohvaan, missä hän niin usein oli yöllisinä hetkinä lukenut\nalkemiallisia kirjoitelmia, ja otti esille muutamia valtakunnan-neuvos\nPentiltä ja muilta salaliittolaisilta tulleita kirjeitä. Hän oli\nlukenut ne jo ennen, mutta tarkasteli niitä läpi uudestaan,\nantautuakseen hänelle niin mieluisten haaveilujen valtaan. Hän nojasi\nkalpean, ennen aikojaan rypistyneen otsansa käteensä ja istui siinä\netukumarassa, kunnes lampun aleneva liekki viimeisen kerran\nhulmahdettuaan sammui ja jätti hänet pimeään. Hän nousi ylös, veti\nluukun kammarin ainoan ikkunan edestä syrjään ja tähysteli\ntähtitaivasta, joka niin hänelle kuin useimmille hänen aikalaisistaan\noli kuin jokin salaperäinen kirjoitelma, jonka loistavista\nkuvakirjäimistä kuolevaisten kohtalot voitiin selville saada. Hänen\nsilmänsä seurasi kotvasen Saturnusta, joka punertavalla, onnettomuutta\nennustavalla valolla loisti taivaanrannalla Härän tähdikössä, kunnes se\nsäkenöivän Aldebaranin vierellä häipyi metsän taakse lännessä. Hän\ntyönsi jälleen luukun ikkunan eteen ja palasi, lyhtyyn tulta panematta,\nmakuukammioonsa, väännettyänsä tottuneella kädellä ensin tornin\nrautaoven lukkoon.\n\n\n\n\nX.\n\nEräs iltaseura.\n\n\nMuutamia päiviä oli kulunut Vanloon käynnistä Draken laboratooriossa.\n\nTyöhuoneessaan, joka on ajan tyyliin oivasti sisustettu ja koristettu\ntapauksia Vapahtajan elämästä esittävillä kattomaalauksilla, istuu\nrouva Agnes Drake pienen tyttärensä Hedvigin kanssa. Agnes rouva\nkohottaa välistä silmänsä korko-ompeluksesta, joka hänellä on\nkädessään, vilkaistaksensa kirjaan, josta tyttö nyt äitinsä johdolla\nopetteleikse lukemaan.\n\nNäissä toimissa viettää Agnes rouva tuntikauden, lyhentääkseen verkkaan\nkuluvan päivän mittaa. Ja kun Hedvig kyllästyy lukemiseen, kuuntelee\näiti hänen jokellustaan ja katselee surulloisesti hymyillen hänen\nleikkiään.\n\nOvi aukeni, ja herra Kustaa Drake astui sisään. Sitä tapahtui harvoin.\nAgnes rouva silmähti arasti miehensä valvomisesta ja mietiskelystä\nveltostuneihin kasvoihin.\n\n-- Minä tulen ilmoittamaan sinulla olevan vieraita, lausui Drake. --\nNaapurimme, hollantilainen mahtimies Vanloo kunnioittaa meitä\nkäynnillään ... ja mikä kenties enemmän ilahduttaa sinua:\nSignildsborgista saapui vast'ikään reki ja pysähtyi linnanpihaan:\nystäväsi vapaaherratar on poikansa ja nuoren neiti Skytten seurassa\ntullut meille ... juuri onnelliseen aikaan, sillä minä olen halukkaampi\nkuin muulloin näkemään ympärilläni naapureita. Toivoakseni olet sinä\nyhtä hyvällä mielellä.\n\nAgnes rouva meni vieraitansa vastaan. Vanloo seisoi hänen edessään;\nhänen ulkomuodossaan ilmeni tavallista kylmää kohteliaisuutta, kun hän\nkumartaen tarttui emännän käteen, mutta hänen katseensa tunkihe\ntutkivaisesti emännän silmiin ja Agnes rouvasta oli kuin jos Vanloo\nolisi tajunnut kaikki hänen sydämensä salaisuudet, lukenut kaikki\nkärsimykset, jotka hänen sydämensä syitä kalvoivat. Eikä tuo lumoova\nkatse kuitenkaan tuntunut masentavalta; siitä puhui ylevän voimallinen\nhenki, joka tahtoi heikompaansa auttaa kärsivällisesti kantamaan kovan\nonnensa kuormaa. Agnes ei olisi käynyt hämilleen, ellei nuo silmät\nsamalla olisi elvyttäneet muistoja hänen nuoruutensa ajoilta, muistoja,\njoita aikojen vaiheet eivät koskaan saaneet tyyten hälvenemään, ja\nelleivät ne olisi herättäneet aavistuksia, joita todenperättömyydestään\nhuolimatta ei käynyt vaientaminen.\n\nTästä hämmenystilastaan päästi hänet vapaaherratar Skytte, joka\ntervehti ystävätärtään suutelemalla häntä poskelle, jonka kautta\nemännän huomio kääntyi muihin vieraihin. Agnes rouva huomautti, että\nneiti Maria oli tavattoman kalpea ja kysyi myötätuntoisena, oliko hän\nterve; mutta neiti Skytte vakuutti iloisena, ettei hän koskaan ollut\nparemminvoipa kuin nyt. Senjälkeen saattoivat isäntä ja emäntä\nvieraitaan huoneeseen, joka oli paraiksi niin suuri, että pienehkö\nseura tunsi siinä hyvin viihtyvänsä, ja jonka kultanahka-tapettia\nsuuressa, renessanssikuvioilla koristetussa rautauunissa leimuava tuli\nystävällisesti valaisi. Istuttiin nojatuoleihin, joiden pöyheihin\ntyynyihin oli kudottu tai kirjailtu kokonaisia maisemia huilua\npuhaltavine paimenpoikineen ja paimentyttöineen, jotka kanneskelivat\nsylissänsä karitsoja, kuten erään myöhemmän ajan naiset kanneskelivat\nsylikoiriaan. Seurapiirissä oltiin vielä yhtä tottumattomia\ntuoksuvaan teehen kuin kahviinkin, mutta sitä ei kaihottukaan siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei sitä vielä tunnettu; iloa elähytettiin\nsensijaan miedoilla viineillä, joita ahkeraan kaadettiin hiottuihin\nlaseihin.\n\nPuhe, joka alussa koski Aadolfin ja Marian matkaa pyryilmassa,\nvilkastui ehtimiseen. Vanloo jutteli matkaseikkailuja erinomaisen\nmiellyttävästi, neiti Skytte sirotteli niihin leikikkäitä kysymyksiä,\nAadolf säihkyvän sattuvia sanasutkauksia; isäntä itse oli niin\nsuopealla mielellä, että Agnes rouva salaa sitä ihmetteli. Mutta tätä\niloa viiltelivät väliin ikäänkuin vilunväristykset; pila ei tauonnut,\nsitä sateli puolelta jos toiselta, mutta oli hetkiä, joina kultakin\nyksityiseltä, lukuunottamatta herttaista vapaaherratarta ja pikku\nHedvigiä, nulous valtasi mielen. Ehkä olivat nämä hetket siten\nsyntyneen sähkövirran ilmauksia, että piiriin oli käynyt ihmisiä,\njoiden sielut, aina sen mukaan olivatko ne toisilleen läheisiä tahi\nvastakkaisia, vetivät puoleensa tahi hylkivät toinen toistaan.\n\nIsäntä pyysi sitten neiti Skytteä laulamaan, kun tämän sekä ääni\nettä taito kitaransoitossa olivat hyvin tunnetut Signildsborgin\niltaseuroista. Äidin viittauksesta riensi Hedvig hakemaan hänen\nkitaransa. Maria näpähytti miettiväisenä muutamia soinnoksia ja lauloi\nsen jälkeen seuraavan laulun:\n\n    Unelma.\n\n    Kas, kuinka purppuroivat\n    Kultaiset länsimeren aallot oivat\n    Ja leikitsevät noilla\n    Mun muistojeni saaren rannikoilla!\n    Pullistu, purjeen rinta,\n    Ja kiidä pitkin valtameren pintaa!\n    Ne viittaa mulle; ah mä riennän sinne:\n    Kuin lasna vaivun, laineet, sylihinne.\n\n    Kas rannan paadet hohtaa\n    Ruusuisina, ja varjot vaipuu kohta,\n    Syliinsä laaksot sulkein\n    Ja palmuin pylväskäytävissä kulkein.\n    Valoa puisto vailla\n    Uinailee päivänpaisteisilla mailla.\n    On sulo rauha, hiljaa on kuin taika.\n    Täss' autuaana uinuu itse Aika.\n\n    Ja kukkanurmikoilta\n    Ja puron helkkeestä ja rannikoilta,\n    Miss' soiva laine läikkyy\n    Ja sumuharso hopeainen väikkyy,\n    Ja seutuvilta, joissa\n    Hedelmät parhaat paisuu vehmastoissa,\n    Viittaavat haamut mieleen kiintyväiset:\n    Mun lapsuuteni menneet ystäväiset.\n\n    Ja hän, min kuva riemun\n    Tuo mulle, kun yö unelmiinsa vie mun;\n    Hän, jonka muisto saa mun\n    Uneksimaan, kun päivyt tuo jo aamun,\n    Hän elää! Povelleni\n    Pään painaa hän, ja kutrit kutrieni\n    Saa sekaan sekä taas kuin ennen aina\n    Ruusuiset huulet huulilleni painaa.\n\n    Keralla toisiemme\n    Kentillä autuaina käyskelemme,\n    Ja kuten, milloin tuulee,\n    Kuiskaavan kuutamolla puiden kuulee,\n    Niin mekin kuiskailemme\n    Vanhoista muistoistamme, lemmestämme\n    Ja valastamme, että yhtyisimme\n    Kuin liekit -- ijät' yhteen sulaisimme.\n\n    Muistoista menneisyyden\n    Taas käänny, miete, taistoon nykyisyyden!\n    Käy myrskyihin maan päällä,\n    Lepoa taivaista kun sait nyt täällä:\n    Lepoa hetken vainen,\n    Kun ketjuun kohtalos oot kuuluvainen.\n    Pakosta merten taakse matkas taipuu.\n    Siks' kunnes siipes syvään hautaan vaipuu.\n\nLaulu oli kuohunut Marian sydämestä; sen ilmaisivat sulavat äänet,\nhaaveileva katse, kalpeat posket; ja kun hän vihdoin laski kitaran\nkädestään, soinnahteli laulunsa kaikuna useamman kuin yhden sydämessä.\n\nSeurassa oli kaksi henkilöä, joissa Marian laulu oli herättänyt aivan\nyhtäläisiä tunteita. Se oli vienyt heidät takasin heidän elämänsä\nsiihen ajankohtaan, jonka muisto heille oli kaikista pyhin sekä samalla\nkaikista katkerin, ja joka sen kautta muistutti heitä heidän\nensimäisestä onnestaan ja korvaamattomista tappioistaan.\n\nNe kaksi olivat Agnes Drake ja Vanloo.\n\nKustaa Drakea oli enemmän miellyttänyt katsella laulajaa kuin\nkuulla laulua, jonka tunteen hemmittelyä hän ei käsittänyt. Ollen\nnaisellisesta kauneudesta välinpitämätön, tuntui hänestä itsestäänkin\nkummastuttavalta, että hänen katseensa niin mielellään viipyi nuoressa\nneitosessa ja hänessä heräsi se usko, että heidän sielujensa välillä,\nMarian ja hänen, oli sukulaisuutta olemassa; tätä aiheutui hän\najattelemaan katsellessaan laulajattaren puhuvia kasvojen ilmeitä,\njoista saattoi arvata, että hänelläkin oli tulisia kiihkoja,\nsamankaltaisia, joskin vallan toiseen päämaaliin pyrkiviä kuin\nkatselijalla itsellään. Drake mietti sitä, kuinka löyhä yhteys oli\nhänen ja hänen puolueensa päämiehen valtakunnan-neuvos Skytten kanssa,\nja kuinka luultavaa siis, että tämä tulisi kerran kohtelemaan häntä\nikäänkuin pataluhaksi kulutettua työkalua, ellei vahvemmat siteet\nsolmisi heitä toisiinsa.\n\nMutta hän, jolle Maria salaa oli omistanut laulunsa, hän, jonka\npiirteet Maria antoi sille armaalleen, joka, laulun sanojen mukaan, oli\nhänelle kuollut ja joka haaveiluna ainoastaan liiteli Marian luona, hän\noli ajatuksissansa kaukana; hänen ajatuksensa olivat Marian sävelten\naalloilla valahtaneet viilettämään -- Ellin luo. Olipa onni, ettei\nMarian katse voinut tunkeutua hänen sydämensä sisimpään! Nyt hän ei\nmuuta huomannut, kuin haaveilevan juonteen Aadolfin otsalla ... se oli\nhänen laulunsa vaikuttama, ja ajatus siitä jäähdytti hänen rintaansa,\njossa hamasta tuosta kauheasta yöllisestä seikkailusta hurjat kiihkot\nolivat myllertäneet. Maria oli sinä juhlallisena silmänräpäyksenä, kun\nhän jo oli elämälle hyvästit heittänyt, ilmaissut salaisuutensa,\nrakkautensa ... mutta Aadolf oli vastannut soimaten, jättänyt unheeseen\nsanoja, jotka olivat kuolon kylmissä kourissa vielä lempeä hehkuvasta\nrinnasta lähteneet. Vähemmin ylpeä, vähemmin kaunis ja ihailtu nainen\nkuin Maria, ei olisi koskaan antanut sitä anteeksi; ja Maria oli juuri\nsiinä tilassa, jolloin rajaton lempi ja yhtä rajaton viha taistelevat\nkeskenään ylivallasta. Mutta rakkaus oli tähän saakka ollut\nvoimallisempi, sillä vielä kiilui kipinä hänen loppuun palaneen\ntoiveensa tuhkassa.\n\nKotvasen hiljaisuus oli Marian laulettua seurannut. Sen keskeytti\nVanloo seuraavalla huomautuksella:\n\n-- Kertomanne unelma lienee sen kaipuun ilmausta, jota elämän\ntaisteluun antautunut ihminen tuntee, katsahtaessaan takasin siihen\naikaan, jolloin sydän uskoo kaikkia ja nuorellinen rohkeus uhmailee\nkoettelemattomia voimiaan. Te, neiti, olette itse vielä siinä\nonnellisessa iässä. Mutta meidän, iäkkäämpien on vaarallista usein\nkatsella menneisyyteen. Siitä saatu lepo veltostuttaa: me vertailemme\nsitä, mistä meidän pitää kieltäytyä sen kanssa, mitä on voitettavana,\nja silloin voittopuoli tuntuu meistä niin vähäpätöiseltä, että helposti\nerhetymme arvelemaan koko elämän hukkaan kuluneeksi.\n\n-- Olette oikeassa, mynher Vanloo, lausui Drake; -- huomautuksenne\nsoveltuu sekä niihin, jotka ovat nähneet loistavien unelmiensa\nhaihtuvan, että kenties vielä paremmalla syyllä niihin, joidenka\nharkitsemattomat ja mielettömät nuoruuden ensi toiveet ovat\ntoteutuneet.\n\nAgnes Drake painoi surulliset kasvonsa alas.\n\nVanloo vaikeni ja hänen silmistänsä loisti ikäänkuin uhkaa.\n\nPuhe olisi tyrehtynyt ellei toiset vieraista olisi pitäneet huolta sen\njatkamisesta kevyempään suuntaan.\n\n-- Nuoruudesta puhuttaessa, sanoi vapaaherratar Skytte, -- johtui\nmieleeni, että pian on sinun syntymäpäiväsi, Maria.\n\n-- Niin on, muutaman päivän perästä täytän kaksikymmentä vuotta.\n\n-- Kaksikymmentä vuotta! äännähti Aadolf. -- Jopa tuossa on ikää\ntarpeeksi asti. Ja ensi vuonna samaan aikaan täytät jo yksikolmatta.\n\n-- Varsin valaiseva ja turhan viisas muistutus! sanoi Maria nauraen.\n\n-- Ja sitä seuraavana vuonna kaksikolmatta, jatkoi Aadolf.\n\n-- Minä en ollenkaan epäile laskutaitoasi, kunnon serkku.\n\n-- Niinpä se aika menee! jatkoi Aadolf.\n\n-- Tulee tahtomattaan ajatelleeksi elämän katoavaisuutta, nuoruuden\nlyhytaikaista kukoistusta...\n\n-- Liian surullisia mietteitä!\n\n-- Mutta varsin tähdellisiä, huomautti vapaaherratar; -- nuoret\nmiettivät niitä vain liian harvoin.\n\n-- Mutta en minä, äiti, vakuutti Aadolf.\n\n-- Nuo ajatukset palaavat väkisten mieleeni, milloin vaan näen kukan,\nperhon, kauniin immen, tai mitä muuta luonto on luonut loistamaan ja\nkatoamaan.\n\n-- Surkuttelen sinua, Aadolf, lausui neiti Skytte, -- sillä jos niin\non, olet kait sinä alati hyvin apealla mielellä, semminkin kesällä, kun\npäivät päästään näet kukkia ja perhosia.\n\n-- Tosin kyllä, mutta hoivakseni ajattelen sitten muuta, esimerkiksi\nettä kukka nauttii auringosta, kasteesta ja ilmasta, ja perho\npuolestaan kukasta, lainkaan surematta huomispäivästä. He iloitsevat\nolemassaolostaan, siksi kunnes hallayö heidät korjaa. Toisinpa tyttö\nparka. Hänen elinikänsä ja kukoistusaikansa ovat, luonnon tavallisen\njärjestyksen mukaan, keskenänsä eripitkät. Kahdenkymmenen vuoden iässä\novat hänen sulonsa täyden kehityksensä saavuttaneet ... muutaman vuoden\nperästä alkaa niistä ensi verevyys kadota ... vielä moniahta vuosi, ja\nne ovat vain kauniita jäännöksiä ... kuluu sitten taas muutamia vuosia,\nniin lähentyy hänen muotonsa jo sitä, mitä me muorin nimellä\nkuvittelemme mielessämme ... sitte siirtyy hän ikäjaksoon, jona vanhuus\nsumentaa silmänloisteen ja uurtelee ryppyjä otsaan. Enempi kuin puoli\nnaisen elämästä sattuu vanhuuden rajojen sisään.\n\n-- Syvällisiä mietteitä kerrassaan, sanoi Maria, -- mutta luulenpa,\nettei sinun tarvitse kauan hakea, löytääksesi hauskempiakin\njutunaiheita.\n\n-- Nuoren neidon tulee tarkemmin kuin kenenkään muun noudattaa hetken\nvaarinottamisen sääntöä, jatkoi Aadolf. -- Aika rientää, ja mikä hetki\non mennyt, sitä lähemmä siirtyy hän sitä rajaa, missä ihailijain luku\nvähenee, kunnes hän viimein seisoo heidän kaikkien hylkimänä eikä muuta\nvoi, kuin katkerasti soimata itseänsä siitä, ettei tullut ajoissa\npitäneeksi onnensa perustamisesta huolta.\n\n-- Sinä puhut niin mahtipontevasti, kuin jos pelkäisit itse olevasi\nneito ja jääväsi tuolle hyljätylle puolelle, sanoi neiti Skytte.\n\nVanloo puuttui nyt puheeseen ja kääntyi Aadolfin puoleen.\n\n-- Tottakai te vaan laskette piloja, nuori ystäväni, sanoi hän, --\ntahi ovat käsityksenne naisen arvosta ja onnesta peräti hämärät.\nToivoisittekohan itse puolisoksenne naista, joka seuraisi hiljan\nmainitsemaanne sääntöä? -- Voisitteko rakastaa neitoa, jonka povesta\nharkitsematon tunne, huomispäivän huolista häiriintymätön nuoruudenilo,\nviaton mieli olisivat saaneet väistyä luonnon järjestystä kammoovan\nkurjan pelon ja kylmän harkinnan tieltä, mitenkä muka hän saisi\nperustaneeksi niin kutsutun onnensa? Jos tahdotte serkkuanne ja\nitseänne varten laatia noudatettavaksi otollisen säännön, niin valitkaa\ntämä, jolla ei ole sitä ansiota, että se olisi teidän itsenne keksimä:\n\"Varjele sydämesi, sillä siitä lähtee elämä!\"... Ja teille, neiti, minä\nvakuutan, että minä olen, tapauksista rikkaan ja vaihtelevaisen elämäni\naikana, kohdannut joitakuita, jos kohta harvoja onnellisia ihmisiä, ja\nettä niiden joukossa on myös ollut köyhiä, yksinäisiä ja iällisiä\nnaisia.\n\nAadolf oli aikeessa laajemmalti selittää, mitä hän edellä oli tullut\nlausuneeksi, mutta Vanloo, joka oli siksi hienotunteinen, ettei\nsallinut keskustelun uurtua liian syviin raitioihin, johti sukkelasti\npuheen muihin asioihin.\n\nSamassa ilmoitti palvelija ruuan olevan valmiin. Seura kokoontui\nillallispöydän ääreen. Vanloo puheli toisen naapurinsa, vapaaherratar\nSkytten kanssa, ja osasi puhuessaan niin taitavasti liikkua vanhan\nnaisen ajatuspiirissä, että vapaaherrattaressa vakiintui yhä\nvarmemmaksi se ennakkoinen ajatus, että hollantilainen herra oli\nmiellyttävimpiä miehiä, mitä hän koskaan oli tavannut.\n\nVapaaherratar halusi nyt tietää Vanloon ajatuksen eräässä asiassa,\njoka oli pitänyt kovasti vireillä useimpain mieliä, ja varsinkin\nvapaaherrattaren itsensä, syystä että hän harva se päivä kuuli miehensä\nja pastori Svenoniuksen asiasta juttelevan. Semmoisena puheenaineena,\npäivän seisovana perusaatteena oli noituus. Vapaaherrattaren kysymys\nkäänsi keskustelun heti sille alalle ja kaikki, paitsi Agnes rouvaa ja\njuuri sitä, jolle kysymys lausuttiin, riensivät ilmi tuomaan\narvelujansa ja puolustamaan niitä. Nuori Skytte unhotti kaiken\nvarovaisuuden ja puhui lämpimästi ja perusteellisesti vallitsevia\nennakkoluuloja vastaan; Vanloo silmäili elävällä mielenkiinnolla\nnuorukaista, sillä jos kohta hänen lausumansa mielipiteet ja hänen\nesiintuomansa syyt meidän päivinämme olisivat joka miehen suusta\nkuultavina, soivat ne sen ajan ihmisten korvissa rohkeilta ja\nkummastuttavilta. Kiihkeimmin Aadolfia vastusti hänen kaunis serkkunsa,\njota herra Kustaa Drake hartaasti kannatti. Vapaaherrattaren pisti jo\nkatumoiksi, että hän tällaiselle kinastelulle oli tullut aihetta\nantaneeksi; hän oikein kauhistui poikansa säihkyvää puhetta ja kiitti\nLuojaansa, että laamanni Juhana ei ollut saapuvilla, sillä Aadolf oli\nkerran ennenkin, samaa uskoansa saarnaamalla, häirinnyt kotirauhan\nSignildsborgissa ja saattanut isänsä mielen valtavasti kuohuksiin.\n\n-- Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, kärsimättömästi kuunneltuaan Draken\nvastaväitteitä, -- minä vetoan luottavaisesti teidän päätökseenne.\nMinusta tuntuisi kummalta, ellette te, jonka selvää arvostelukykyä ja\nkorkeata sivistystä minulla on ollut onni tulla tuntemaan, myöntäisi\nminun olevan oikeassa.\n\n-- Kaikesta mitä te olette puhunut, vastasi Vanloo, -- tuntuu minusta\nkummalliselta ainoastaan se, että vetoatte toisten päätökseen asiassa,\njonka itse olette lykännyt tutkivan järjen ratkaistavaksi. Te teette\nsen kautta itsenne syylliseksi siihen auktoriteettiuskoon, jota\nsoimaatte muissa. Minä puolestani en usko muuta kuin _yhteen_\nloihtukeinoon syystä, että olen itse kokenut sen voimaa...\n\n-- Ja mikä se on? kysyivät useat yht'aikaa.\n\n-- Se on vain yksinkertaisesti tenhokalu, jota olen kantanut muassani\naina nuoruudestani asti, ja jonka voimasta olen niin vakuutettu, että\nsen tulee seurata minua hautaan saakka.\n\n-- Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, -- minä huomaan tyytyväisyydekseni,\nettä tekin olette tavallinen ihminen, jota tähän saakka\nolen miltei epäillyt; teillä on kuten meillä kaikilla omat\nvähäiset ennakkoluulonne. Tuo tenhokalu on siis tehnyt teidät\nhaavoittamattomaksi miekkaa ja kuulia vastaan ja on suojellut teitä\nmoninaisissa hengenvaaroissa ... vai kuinka?\n\n-- Se on tehnyt enemmänkin, ystäväiseni.\n\n-- Kertokaa! huusivat kaikki.\n\n-- En kerro, vastasi Vanloo, -- sen historia on yhtä salainen kuin sen\nvoimakin. Siihen pyyntöön on minun pakko olla suostumatta.\n\n-- Emmekö saa edes nähdä sitä? kysyi neiti Skytte.\n\n-- Kernaasti, vastasi Vanloo; -- tahdon vaan ennakolta sanoa, että\nulkopuoli ei vastaa sisällön arvoa. Siinä on se monen muun asian\nkaltainen.\n\nVanloo kantoi kaulassaan kultavitjoja, joidenka renkaat peittyivät\nhänen ihokkaansa alle. Hän aukasi takkinsa ja päästi vitjoista pienen\nhopeasormuksen, jonka hän ojensi neiti Skyttelle.\n\nTämä silmäili uteliaana kehuttua tenhokalua ja antoi sen sitten\nnaapurilleen. Täten kulki sormus kädestä käteen ja joutui vihdoin Agnes\nrouvallekin.\n\nSillävälin jatkui puhe, eikä kukaan huomannut, että Agnes rouvan kasvot\näkisti muuttuivat ... ei kukaan paitsi Vanloo, ja tämä tunsi rouvan\nkädenkin vapisevan, kun hän ojensi tenhokalun takasin sen omistajalle.\n\nIllallinen päättyi, ja kohta sen jälkeen lähtivät Signildsborgin\nvieraat pois, sittekun Vanloo oli vapaaherrattarelle luvannut piakkoin\ntulevansa heidän luo käymään. Vanloo sanoi niinikään hyvästit;\npuristaessaan emännän kättä välkkyi hänen silmistään sanaton kysymys,\noliko hänen läsnäolonsa rikkonut sydämen sisällisen rauhan häneltä.\n\nDrake meni laboratoorioonsa ja alkoi, Vanloota odottaessaan, tehdä\nvalmistuksia alkavaa öistä työskentelyä varten.\n\nRatsastettuaan ulos linnanpihan suuresta portista, oli Vanloo tehnyt\nkierron, jättänyt hevosensa lähellä olevaan torppaan ja jalkasin\npalannut Sjövikiin. Erään takaoven kautta, jonka avaimen hän oli\nDrakelta saanut, astui hän itäisen kylkirakennuksen tornikammioon.\nDrake lämmitti parhaallaan uunia ja yö kului rabbi Chisdai ben Israelin\nkultaliuoksen ensi tutkimuskokeessa.\n\n\n\n\nXI.\n\nInkvisiittori.\n\n\nKun pastori oli lähtenyt Inkerin mökistä ja ilmoittanut ystävälleen\nnimismiehelle, että tämä toisena päivänä taas saapuisi pappilaan,\nseurataksensa todistajana pastorin mukana, kun oli lähdettävä tutkimaan\npitäjän muitakin noituudesta epäiltyjä naisia, käänsi hän suuntansa\nkotia kohden, virvottaakseen itseänsä päivällispöydän ääressä\nruumiillisella ravinnolla.\n\nNiin uuttera kuin nimismies Askelin olikin virkamiehenä, niin olisi hän\nkernaasti ollut tähän toimeen puuttumatta, mutta pastori Svenonius oli\nhänelle näyttänyt erään laamanni Skytteltä tulleen kirjallisen käskyn,\nja nimismiehen täytyi niin muodoin mukautua.\n\nMatkalla pyöri Svenoniuksen päässä monenlaisia ajatuksia. Hän haasteli\nitsekseen, ja nuo roima-askelet hänen harppaillessaan tielle\nkasaantuneiden lumikinosten läpi todistivat enemmän kiihdyksissä olevaa\nmieltä, kuin hänen haluansa päästä päivällispöydän ääreen.\n\nHänen luja uskonsa oli, että ne vainot, jotka hän omin päin oli\nalkanut, sittenkun hän kauan oli odottanut siihen kehotusta\nesimiehiltään kirkon päämiehiltä, olisivat Jumalalle otollinen työ ja\najan tarpeiden vaatimia. Ja ajatus, että pimeyden ruhtinas hänessä,\npastorissa, oli saanut vaarallisen vastustajan, paisutti hänen niin\nylpeäksi, että hän ei olisi väistynyt askeltakaan, vaikka paholainen\nolisi ruumiillisessa muodossa tullut tiellä häntä vastaan, vaan\nolisi palavalla taistelun innolla sinkauttanut häntä vastaan ne\nraamatunlauseet, jotka häneliä sitä tarkotusta varten oli koottu ja\nvaralle pantu.\n\nSvenoniukselta ei jäänyt huomaamatta, minkälaiselle vaaralle hän\nuutteruutensa kautta pani itsensä alttiiksi. Onhan luonnollista, että\npaholainen oli tähtäävä terävimmät nuolensa niin peljättyä vihamiestä\nkohtaan, saadakseen kovien koettelemusten kautta häntä pelotetuksi\njatkamasta alettua työtään. Svenonius odotti itsellensä ja omaisillensa\npahinta tapahtuvaksi.\n\nSvenoniuksen mieli oli tällä hetkellä tavallista kovemmin kuohuksissa,\nsillä Inkeriä kuulustaessaan oli hänen turhamaisuuttansa loukattu sen\nkaikista arimpaan kohtaan. Molemmat olivat he, sekä Inkeri että nuori\nSkytte, uskaltaneet lausua epäsuotuisan arvostelun niistä saarnoista,\njoita hän joka sunnuntai tarjosi seurakuntalaistensa kuultaviksi ja\njoissa hän jumaluusopillisen vakaumuksensa innon purki ihan pohjiaan\nmyöten. Hän ei tahtonut itsellensä tunnustaa, että se, mitä hän tämän\njohdosta tunsi, oli loukatun itserakkauden synnyttämää vihaa; ei, se\noli kahden sielun tilasta johtunutta tuskaa, joista toinen jo oli myyty\nperkeleelle, toinen lähenteli kadotuksen partaalla.\n\nSemmoisia tunteita ja tuumia hautoen oli Svenonius jo tullut lähelle\nkotiansa, pitäjän pappilaa, joka oli punaiseksi maalattu rakennus,\nvähäisen puron varrella, koivujen keskellä. Kesäisin, kun puron kirkas\nvesi lirisi valkoisella hiekka-alustallaan ja koivujen latvat olivat\ntäydessä lehdessään, oli tuo asuintalo ruispeltojen ja niittyjen\nkeskellä niin ihanalta näyttävä, ettei ohikulkeva matkustaja voinut\nmuuta luulla, kuin että viihtymys ja valoisa maailmankatsanto olivat\nsen sisällä asuvia.\n\nSvenonius sai tuskin avatuksi veräjän, josta kulettiin\nnurmikkopihamaahan, kun vaimonsa, karjakko ja talonrenki perässään,\ntuli häntä vastaan.\n\nSvenonia rouva oli iällinen ihminen, jäänyt leskeksi edellisestä\nkirkkoherrasta, ja oli ajan tavan mukaan ja konsistoorin määräyksestä\nkirkkoherrantilan lisänä siirtynyt seuraajalle, uudelle kirkkoherralle.\nTämä harkinnalle perustettu avioliitto, jonka rakentumiseen eivät muut\nkuin leivänhankinnan tunteet olleet vaikuttamassa, ei silti ollut\nonneton. Rouva puuhasi taloudellisissa toimissaan, kirkkoherra\nvirantoimituksissaan ja jumaluusopillisissa opinnoissaan, toinen ei\nhäirinnyt toistaan, ja niin sitä mentiin päivästä päivään ilman\nrakkautta ja ilman kiistaa.\n\n-- Täällä, kuuletko, vasta kummia on tapahtunut!... Näillä sanoilla\nhavahdutti Svenonia rouva miestään hänen mietteistään, -- Stella kuoli\nnavettaan sill'aikaa kun sinä olit poissa.\n\nSvenonius nosti silmänsä ja näki edessään vaimonsa, joka epätoivossaan\nväänteli käsiään, karjapiian, joka itki katkerasti suosikkinsa\nkuolemaa, ja talonrengin, joka mytisti epäilevästi suutaan ja repi\npellavaista tukkaansa.\n\n-- Stellako, parahin lehmämme! kysäsi Svenonius.\n\n-- Stella juuri! Voi sitä kurjuutta, sitä kurjuutta!\n\n-- Siinä sitä nyt ollaan, sanoi pastori... -- Vaimo, eikö muuta\nonnettomuutta ole talossani tapahtunut minun poissa ollessani?\n\n-- Eikö siitä ole tarpeeksi mitä jo on tapahtunut, koska niin kysyt?...\nStella, paras lehmämme! Nyt on meillä vaan Tähti ja hieho...\n\n-- Vaiti! sanoi Svenonius, -- älä valita, vaan varustaudu Herran tähden\nkärsimään paljon muuta kuin mitä olet kärsinyt! Ole valmiina, jos\ntulisit periköyhäksi, kotoheitoksi, sairaaksi ... äläkä valita! Joka on\nvyöttänyt miekan vyöllensä ja ryhtynyt taisteluun Leviatania vastaan,\nhän ei saa väistyä, jos vaikka maa vavahtelisi hänen jalkainsa alla.\nPerkele on saanut vallan maallisten tavaraimme yli, kuten Jopin\nkertomus selvästi osottaa; niistä on meidän taistelussa luovuttava ja\nvalvottava, ettei hän saa valtaa sieluistamme...\n\n-- Sinä teet itsesi ja meidät jokaisen onnettomiksi, vaikeroi Svenonia\nrouva. -- Enkös jo aikaa sitten sanonut, että jotain sellaista\ntapahtuisi? Miksi sinä puuhaat velhojen ja noita-akkojen keralla? Kyllä\nhe paholaisen avulla vielä tuhoavat meidät. Ukko kultaseni, kuule mitä\nsanon! Minä en saa rauhaa yöllä enkä päivällä, niinkauan kuin sinä...\n\n-- Vaiti, sanon sulle. Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot puhuvat. Mutta\nminä kiitän Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä tästä saamme taas\nyhden todistuksen velhonaisten hornan temppujen voimasta. Perkeleen\nmorsian, Mäntysuon Inkeri on loihduillaan tappanut lehmän; sen voimme\nnyt epäileväisille ihmisille näyttää toteen. Sokeiden pitää näkemän ja\nkuurojen kuuleman. Mutta minä jatkan työtäni enkä hellitä miekkaa\nkädestäni ennenkuin paholaiset ovat karkotetut laumastani.\n\nTaikauskon tuskat polttelivat Svenonia rouvan sydäntä, mutta hän\nhillitsi kielensä, tietäen ettei vastaansanomisesta ollut mitään apua.\n\nMentiin siitä sisälle ja istuttiin päivällispöydän ääreen, isäntäväki\nsyöden samaa ruokaa kuin palkolliset, jotapaitsi Svenoniuksella,\nvähistä varoistansa huolimatta, aina oli köyhän kulkijamen vara\nvarattuna.\n\nAterian päätyttyä pastori luki viimeisen \"Ordinarie Posttijdender\"\nnumeron, jonka laamanni Skytte oli hänelle lähettänyt. Merkittävimpänä\nseikkana lehdessä kerrottiin, että hurskaassa Dresdenin kaupungissa\nmuutamia kuukausia takaperin yhtenä päivänä poltettiin yksitoista\nnoitaa. Sen luettuaan pastori huokasi tuhannetta kertaa, soimaten\nRuotsin viranomaisten huolimattomuutta, jotka yhä vitkastelivat\ntoimeenpanemasta yleistä tutkimusta noituuden asiassa.\n\nIlta pimeni ja pastori näki unissaan niin selvästi, kuinka Mäntysuon\nInkeri ja Nummen Kaarina koettivat saada häntä mukaansa jollekin\nhornanretkelle, ettei hän varmaan tiennyt, oliko se unta vaiko\ntodellisuutta, kun hän tuskaisesti vaikeroiden ja hiestä märkänä\naamupuolella yötä havahti unestaan.\n\nStellan kuolema ja tämä uni eivät olleet omiansa jäähdyttämään sitä\nintoa, jonka valtaamana hän nyt hankkiutui inkvisiittoritointansa\njatkamaan. Kärsimätönnä odotti hän nimismies Askelinia, joka vihdoin\ntulikin, kirjoituskalut muassaan; vahvasti murkinoituaan lähtivät nämä\nkaksi ystävää uusille ilmisaattomatkoille.\n\nTällä kertaa oli käytävä Nummen Kaarinan luona.\n\nPuolenpäivän rinnassa saapuivat he Kaarinan yksinäiselle mökille,\nkaukana metsän sisässä.\n\nRänstynyt ovi oli teljetty ja syvä hiljaisuus vallitsi hökkelin\nympärillä.\n\nPappi kolkutti muutaman kerran ovelle, vaan ei niin merkkiäkään näkynyt\nsiitä, että tuvassa olisi elävää olentoa ollut.\n\n-- Akka ei ole kotosalla, sanoi nimismies keventynein mielin. -- Veli\nhyvä, me saamme palata täältä tyhjin toimin.\n\n-- Eipä niinkään, naurahti Svenonius, -- minä en näe jälkiä, jotka\njohtavat pois tuvasta, mutta kyllä yhdet, jotka vievät tänne ovelle.\nNoita on kotona.\n\n-- Pentele sitä tarkkanäköisyyttä! tuumi nimismies ja huomasi nyt\nhetken otolliseksi lukeakseen oppimansa loihtusanat:\n\n\"Jöns on nimi mulla\" j.n.e.\n\nSvenonius meni mökin ainoan ikkunan ääreen, jonka sarviruuduista\nuseimmat olivat rikkiöimiä ja reiät tukitut rievuilla. Hän kiskasi pois\nyhden rievuista ja katsoa tirkisti reiästä tupaan.\n\n-- Noita on kotona, sanoi hän voitonriemuisella äänellä.\n\n-- \"Häijy henki, poistu vain!\" mutisi nimismies.\n\nSvenonius kolkutti uudestaan ovelle. Mutta Kaarina ei ollut näköjään\nhalukas ottamaan vastaan vieraita. Papin jyristäessä kajahteli koko\ntuvan sisus, mutta eukko ei hiiskunut halaistua sanaa eikä hievahtanut\npaikaltaan.\n\nEipä Svenonius enää voinut kärsimättömyyttään hillitä. Hän potkasi oven\nauki ja astui, tai paremmin sanoen kömpi matalaisen hökkelin sisään.\nHäntä seurasi nimismies, niinkuin katumus seuraa äkkipikaista tekoa.\n\nMuita huonekaluja ei tuvassa ollut kuin rappeutunut sänky, kuukkava\npöytä, jakkarana sahapölkky, vesisoikko ja rukki. Pesässä istui kissa,\njoka iski säkenöivät silmänsä tulijoihin.\n\nVaan näitä kaluja ei kummallakaan kutsumattomista vieraista ollut aikaa\nlähemmin tarkastella. Heidän huomionsa kiintyi heti mökin omistajaan,\njoka makasi lattialla, pää kiukaan seinää vasten nojallaan.\n\nEukko hengitti raskaasti, josta näkyi että hän nukkui. Ilme hänen\nkasvoillansa, joihin vanhuus ja nälkiintyminen olivat tuhoisan leimansa\nlyöneet, olivat aavemaiset. Harmaat hiukset roikkuivat otsalla,\nsilmät olivat auki, mutta kuopissaan niin väännyksissään, että\nsilmänvalkeaista ainoastaan näkyi.\n\nTämä kammottava näky sai nimismiehen peräytymään. Kylmä väristys\npudisti itse Svenoniustakin. Mutta hän rohkasi tuota pikaa mielensä ja\nhuusi:\n\n-- Kas, kas! Kas vaan mikä hänen vieressään on!\n\n-- Uuniluuta! Kaikki on päivänselvää! lausui nimismies.\n\n-- Hän on vast'ikään kotiutunut saatanan kesteistä. -- Taivas auttaa\nmeitä merkillisellä tavalla. Me teemme suuria, hämmästyttäviä\nhavaintoja. Askelin, minä lähetän Strengnäsin tuomiokapitulille ja\nUpsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle tästä kirjallisen\nkertomuksen, jonka me, sinä ja minä, valalla ja allekirjoituksella\nvahvistamme... Mutta mitä piruja hänellä tuossa vieressään kupissa\non?... Totta varmaan on se sitä tenhovoidetta, jonka avulla noidat\nkohoavat ilmaan ja kiitävät käsittämättömän lyhyessä ajassa pitkiä\nmatkoja...\n\n-- Onhan tuo voiteeksi liian vetelää, huomautti nimismies ja silmähti\narasti kuppiin.\n\nItse asiassa ei maljassa ollut muuta kuin belladonnasta,\nkiukkujuuresta, hulluruohon siemenistä ja myrkkysienistä kiehutettua\nväkinestettä. Eukko oli humaltunut tuosta juomasta, jonka\nvalmistustapaa eivät muut, kuin nk. tietäjäakat tunteneet, ja jonka\nvaikutukset olivat sangen merkittäviä. Joutuneena henkisen tartunnaisen\nvaltaan oli vaimovanhus, joka rakasti tuota juomaa, se kun joksikin\naikaa kirvotti hänen sielunsa tämän elämän hereilläolon kurjuudesta ja\nupotti hänen aistinsa väriloisteen komeimpaan maailmaan, -- oli hän\nviime aikoina yhä kiihkeämmin yltynyt nauttimaan sitä päihtyäkseen ja\nhuumaustilassaan yhä elävämmin alkanut tapailla niitä kuvia, jotka\nhereillä ollessa täyttivät hänen mielikuvituksensa. Hän näki unta\nsalamenoisista pidoista, joita pimeinä öinä vietettiin ihanasti\nvalaistuilla vuorilla; hän uneksi olevansa nuori ja kaunis ja\nkirmailevansa huimaavissa, hurjissa tansseissa milloin kauniitten\nnuorukaisten, milloin hirmuisten pahojen henkien keralla; hän uneksi\nistuvansa pöydissä, jotka täysinään kantoivat maittavia ruokia ja\nhekkumallisia juomia ja hän näitä syöden ja juoden soiton lumosävelten\nkaikuessa, hän uneksi suloisessa puolitoreessa kiitävänsä harpunsoiton\nkumistessa halki avaruuden milloin kevykäisellä hopeahattaralla,\nmilloin kummanlaisella ajopelillä, uuninkoukulla, pukilla j.n.e. Ja\nuni oli niin elävää, että hän havahtuessaan piti sitä varmana\ntodellisuutena. Nähtyään ensikerran tällaista unta vanha Kaarina luuli,\nkauhistuen omaa itseään sekä taivaallisia ja maallisia rankaisuja, että\nhän todella oli käynyt Hornassa ja tehnyt liiton pahuuden ruhtinaan\nkanssa; hänen omatuntonsakin tuli sairaaksi eikä vaan hänen\nmielikuvituksensa, ja tässä kamalassa tilassaan turvautui hän\nraivostuneen tavoin, pelosta ja kurjuudesta pelastuakseen, yhä\nuudestaan tuon salaperäisen juoman synnyttämään huumeeseen.\n\nSemmoisena huumepäisenä hänen nyt tapasivat Svenonius ja nimismies.\nSittenkun he kotvan aikaa olivat katselleet nukkuvata, tarttui pappi\nhänen käsivarsiinsa ja ravisteli häntä kaikin voiminsa. Nimismies\nrohkasi luontonsa hänkin ja ryhtyi pappia auttamaan ämmän\nherättämisessä. Mutta silloin pesässä makaava kissa kohosi kynsilleen,\nköyristi selkänsä ja päästi sähinän, josta voi nähdä, ettei sillä\nystävällisiä aikeita mielessä ollut.\n\n-- Kissa! Haa! huusi Svenonius, nähden kaikkialla vain merkkejä ja\nihmeitä, -- Ota kiinni kissa, veli Askelin! Siitä saamme taas uuden\ntodistuskappaleen...\n\n-- Veli hyvä, kuinka on mahdollista näyttää jotakin toteen mokomalla\nelukalla kuin...\n\n-- Ota kiinni, sanon minä! Se ei ole tavallinen kissa tuo juuri.\nGervasius Tilberiensis kertoo, että noidat, jotka ilmassa\nratsastaessaan putosivat Rhon-virtaan, muuttuivat kissoiksi ja pääsivät\nsiten vainoojiensa kynsistä. Ota kiinni se...\n\nMutta kuultuaan tuon selityksen nimismies oli entistään haluttomampi\nryhtymään kissanajoon. Svenonius kaappasi hänen keppinsä ja tavotti\nlyödä sillä tuota epäiltyä haamua, mutta Kaarinan ainoa kotieläin,\nainoa olento, joka oli hänellä toverina yksinäisyydessä, suisti\nnopeasti syrjään ja pakeni sängyn alle, josta sen vihaista sähinää tuon\ntuostakin kuului. Vihdoin, kun nimismiehen patukka pakotti sen\nluopumaan tästäkin tyyssijastaan, loikkasi se toistamiseen lattian yli\nja syöstä hurahti raollaan olevasta ovesta ulos.\n\nTämän vähäisen välikohtauksen jälkeen rymistettiin ja ravistettiin\neukkoa taas yhtä tuimasti, vaan ei siitäkään ollut muuta seurausta,\nkuin että hän unimielissään rupesi sekavasti sopertamaan.\n\nNyt keksi nimismies sen keinon, että syyti soikosta vettä Kaarinan\npäälle; sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä muuten kuin jupisemalla\ntuota tuttua pakinaansa:\n\n\"Jöns on nimi mulla\" j.n.e.\n\nJa tämä temppu se tekikin toivotun vaikutuksen. Vanhuksen silmät\nalkoivat kiertyä, mustuaiset silmälautojen alta näkyä, ja nyt tuijotti\nhän miehiin tajuttomin, aavemaisin katsein.\n\n-- Olenko minä kotona? sopersi hän ja silitti kädellään harmahtavia\nhiuksiaan.\n\n-- Olet jo kauankin ollut kotona Hornasta tultuasi, kirottu noita,\närjäsi Svenonius niin jymäkällä äänellä, että se sai eukon täyteen\ntuntoonsa ja pani hänen kämärtyneet jäsenensä vapisemaan.\n\n-- Oletteko nähneet minun tulevan? Hukassa olen, huudahti hän sydäntä\nvihlaisevalla tavalla.\n\n-- Olemme kyllä, eipä enää auta että kiellät. Sinä, Belsebubin valittu,\ntulet suoraa päätä Hornasta.\n\n-- Ketä te olette? kysyi Kaarina asettuen istualleen, ja silmäillen\nmiehiä; -- pappi se on ... nimismies ... voi, hukassa olen, sanon minä!\nArmoa, hyvät herrat! Älkää puhuko mitään kansalle! He tappavat minut,\nhe polttavat minut elävältä... Jos säälitte vanhaa, onnetonta,\nkurjaa...\n\n-- Sinä myönnät siis käyneesi Hornassa?\n\n-- Mitä on minun tehtävä? Mutta jos armahdatte vanhaa, onnetonta\nKaarinaa, niin Jumala...\n\n-- Jumala! Tohditko mainita hänen nimeään, sinä hylky? karjasi pappi.\n\n-- Älkää antako minua ilmi! Älkää tehkö minua onnettomaksi! pyyteli\nvaimovanhus kalisevin hampain, ja ryömi armoa anovana papin jalkojen\njuureen.\n\n-- Kirottu ole sinä, pakana, sinä efesiläisten Dianan papitar! Ensinnä\ntulet sinä paistumaan maallisessa tulessa ja sitte ikuisissa\ntulikivijärvissä. Sinulla ei ole mitään armoa odotettavana. Heitä irti\njaloistani, hylkiö, taikka potkasen sinua!\n\n-- Veli hyvä, emmekö jo ole kuulleet ja nähneet tarpeeksi, voidaksemme\nnäyttää asian täydellisesti toteen? uskalsi nimismies kysyä.\n\n-- Olemme nähneet tarpeeksi! Lähtekäämme täältä, päästäksemme\nkuulemasta hänen hampaidensa kirinää. Pois tieltä, noita!\n\n-- Haa, nytpä muistan, huusi eukko ja osotti sormellaan Askelinia, --\netköhän vielä osota sääliäkin minulle, sinä, joka itsekin olit juhlassa\nsaapuvilla. Minä näin sinun suurissa saappaissa tanssivan naisten kera\nvuorella, ja pöydässä istuit minun vieressäni. Muistatko?\n\n-- Minäkö! oletko tullut hulluksi, nainen? huusi nimismies kalman\nkalpeana ja astui askelen taapäin, mutta kaatui samassa nurinniskoin\nsahapölkyn päälle.\n\n-- Sinä juuri! toisti Kaarina ja nauroi ilkeästi. -- Nyt olet\nvallassani. Anna minut nyt ilmi, jos uskallat, niin pääset yhdessä\nminun kanssani mestauspaikalle.\n\n-- Mikä katala, rietas vale! vaikeroi Askelin, nousten seisoalleen. --\nVeli Svenonius, rientäkäämme täältä! Veri hyytyy suonissani.\n\n-- Ole huoleti, veli, sanoi Svenonius. -- Minä kyllä huomaan, että se\non vale ja että se on aiottu oikeuden miekkaa tylsentämään. Tuossa on\nkeppisi, ystäväiseni; lähdetään!\n\n-- Niin, lähdetään! Huh!\n\nNimismies poistui niin nopeasti kuin hänen arvonsa virkamiehenä sitä\nsalli. Svenonius sitä vastoin kulki vakavasti ja verkkaan ja kuunteli\nkylmästi kaikkia niitä kirouksia ja sadatuksia, joita kajahteli hänen\njälessään puiden välistä.\n\nKun inkvisiittorit vielä olivat käyneet kahdessa toisessa mökissä ja\nniissä tehneet lukuisia enemmin tahi vähemmin tärkeitä havainnoita,\npalasivat he illan suussa pappilaan; syötyään ryhtyivät he hetikohta\nsepittämään muistikirjoitusta asiassa.\n\nTätä tehdessä keskeytti heidät Svenonia rouva, joka sydän kurkussa\njuoksi ruoka-aitasta ilmoittamaan, että Mäntysuon Inkeri ja hänen\ntyttärensä vast'ikään olivat avanneet pihan veräjän ja lähestyivät\npappilaa.\n\nSvenonius töytäsi ulos. Nimismies tyytyi katselemaan kohtausta\nikkunasta.\n\nInkeri oli tullut luottavaisesti puhumaan sielunpaimenensa kanssa ja\nkertomaan hänelle elämänvaiheitaan. Hän tahtoi järkisyillä vaikuttaa\npapin ymmärrykseen, rukouksilla hänen sydämeensä, poistaakseen tämän\nepäluuloja hänestä ja taivuttaakseen häntä heittämään siksensä\nvainoomiset, joiden hän vallan oikein aavisti olevan tulossa. Inkerillä\noli Elli mukanaan, sillä hän tiesi, että sureva äiti ei voi paremmin\nsydämeen koskevaa rukousta saada lausutuksi, kuin osottamalla\nlapseensa.\n\nToinen käsi sauvan nojassa, toinen tyttärensä kädessä läheni hän\nnöyränä, vaan arvokkaan ja ylevän ryhtisenä. Hänen rinnallaan kulki\nElli, kalpean ja nöyrän rukoilevana.\n\nKarjakko, joka pihalla lypsi Tähteä, lähti tulokkaat nähtyänsä pakoon.\n\nInkeri ja Elli eivät ehtineet vielä portaiden luo, kun Svenonius\njyrisevällä äänellä purki heidän päällensä vimmaiset vihansa.\n\nInkeri tahtoi puhua, mutta vihansa pauhinalla Svenonius esti hänen\näänensä kuulumasta. Inkeri oli menehtyä papin sadatuksiin ja\nsydämessään vallitsevaan kauhuunsa; mutta luotuaan silmänsä taivasta\nkohden ja nähtyään Jumalan kaikkialla-olon merkin leviävän niin hänen\nitsensä kuin koko maanpiirin päälle, hengitti hän helpommin. Ja\nluotuaan kerran katseensa ylös, ei hän sitä maahan luonut, niinkauan\nkuin pappi sadattelemistaan sadatteli.\n\nMutta Elli oli typertynyt polvilleen lumeen ja kätkenyt päänsä äitinsä\nhameen poimuihin.\n\nAuringon viimeiset rusosäteet valaisivat kohtausta ja levittivät nyt\nkuten lukemattomia kertoja ennen paratiisillista loistoa tähän\ninhimillisen kurjuuden ja inhimillisten kärsimysten kuvaelmaan.\n\n-- Pois täältä, Endorin noita tyttärinesi! kiljui Svenonius. -- Mene,\nmene! Me kohtaamme toisiamme tuomarin edessä, joka on lain ja oikeuden\nmiekalla hävittävä sinut ja sikiösi maan päältä. Mene ... ja manaa\nherrasi ja ruhtinaasi koettelemaan minua ja omaisiani kaikilla\nonnettomuuksilla, jotka ihmistä voivat kohdata! Minä en pelkää. Mene,\nmene!\n\nInkeri nosti tyttärensä, otti häntä kädestä ja lähti sanaakaan\nsanomatta pois. Veräjän viereiselle penkille pani hän raamatun, jonka\nSvenonius käydessään oli unhottanut hänen tupaansa.\n\nSamassa tuokiossa talonrenki tuli renkituvasta ulos vanha väkipyssy\nkädessään. Hän nosti aseen silmälle ja tähtäsi poistuvaa Inkeriä.\n\n-- Seis, mies! huusi Svenonius. -- Mitä sinä teet?\n\n-- Tahdon vaan koettaa, pystyykö noitaan susihaulit, vastasi renki\nyksikantaan.\n\n-- Anna sen kokeen olla! Kuuletko!\n\n-- Mutta mitä se tekee, sanoi renki. -- Tehomatta se on häneen\nkuitenkin. Ja parastahan olisi kaikissa tapauksissa häntä vähän\nkopahuttaa, ennenkun hän tuhoaa meidät kaikki.\n\nJa toistamiseen oli itsepäinen renki jo tähtäämäisillään, kun muudan\npaikalle saapunut mies teki mitä Svenonius ei olisi kerinnyt tehdä:\ntemmata ase hänen kädestään.\n\nSe mies oli Aadolf Skytte, joka toiselta haaralta oli saapunut\npappilaan.\n\nHän aavisti mitä oli tapahtunut. Ollen hetkisen kahden vaiheella siitä,\nrientäisikö hän Inkerin ja Ellin jälestä vai kääntyisikö hän pastorin\npuoleen, jonka kasvoilla kuvastui mitä hurjin vihanvimma, päätti hän\nsittenkin jäädä, vaikka hän hyvin oivalsi, että tilaisuus oli\ntavallista sopimattomampi rukoilla turvattiensa puolesta.\nOnnettomampaan hetkeen kuin tämä ei sallimus olisi voinut hänen\naskeleitansa tänne ohjata.\n\nSvenonius iski nuoreen Skytteen synkän silmäyksen. Svenonia rouva, joka\nnimismiehen vieressä seisoen oli katsellut kohtausta Inkerin kanssa,\ntöytäsi ulos, niiasi syvään ylhäiselle vieraalle ja pyysi monilla\nturhilla anteeksipyynnöillä häntä astumaan sisään.\n\nAadolfin jäätyä yksiksensä nimismiehen ja pastorin kanssa, kysyi\nhengenmies lyhyesti ja tylysti:\n\n-- Saatanko olla, armollinen herra, teille joksikin avuksi?\n\n-- Minä olen tullut vaatimaan teiltä selitystä aikeistanne niitä kahta\nnaista kohtaan, jotka äsken ajoitte talostanne pois. Minä epäilen,\netteivät nuo aikeet ole parasta laatua.\n\n-- Armollinen herra, teidän isänne tuntee aikeeni vallan hyvin.\nKääntykää hänen puoleensa, hän on antava teille tarpeellisia selityksiä\nasiasta. Ainoa seikka, jota hän ei tiedä, ja jonka minä aikanaan olen\nhänelle ilmoittava, on se kummallinen ystävyys, jota te noita-akalle ja\nhänen tyttärelleen osotatte. Tiedän teidän, armollinen herra,\nhalveksivan vanhan opettajan neuvoa, muuten sanoisin: varokaa sieluanne\nperkeleeltä! Hän kätkeytyy väliin kauniittenkin kasvojen verhoon. Te\nolette jo joutumaisillanne paholaisen pauloihin.\n\n-- Neuvojanne minä en tarvitse, herra pastori, vaan antakaa sensijaan\nminulle haluamani selitys! Te vallan hyvin käsitätte etten minä\nisälleni voi yhtä pontevasti kuin teille puhua asiasta, josta olemme\nniin eri mieltä. Ja sitäpaitsi pitäisi teidän, eikä kenenkään muun,\nolla lähin mies selittämään omia aikeitanne.\n\n-- Hyvä on, minä selitän; minun aikeeni ja työni eivät ole pimeyden\naikeita ja tekoja; ne sietävät päivän valoakin. Sentähden täytän\ntoivomuksenne. Herra on asettanut minut paimeneksi vähäiseen osaan\nsuuresta laumastaan, minun toimeni on pyhä toimi, ja sen suuri\nedesvastaus saattaisi minut vapisemaan, ellen kunnollisesti uhraisi\nkaikki ajatukseni ja voimani sen täyttämiseen. Ennenmuinoin monasti\nhalusin saarnata pakanoille evankeliumia, hankkiakseni henkeni ja\nvereni uhraamisella varmuutta itselleni siitä, etten ollut kelvoton\nHerran soturiksi. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet, ja minä huomaan, että\nminä olen täällä yhtä paljon tarpeen kuin kaukosaarten pakanallisessa\npimeydessä, sittenkun saatana on ilmestynyt keskellemme julkirohkeasti\nvietellen Jumalan seurakuntaa. Kauhein synnintulva uhkaa meitä sen\nkautta, että paholainen, opettamalla taikakeinoja ihmisille, viettelee\nlukemattomia sieluja puoleensa. Saksassa ja muissa kristityissä maissa\novat hurskaat ruhtinaat, oppineet teoloogit ja koko papisto yhteisesti\nkatsoneet välttämättömäksi ehkäistä tulvaa maallisilla keinoilla, koska\nhengellisistä keinoista ei mitään apua ole tullut. Omatuntoni käskee\nminua ahtaassa piirissäni tekemään samoin. Tahdon hävittää Baalin papit\nja papittaret laumastani, ennenkun he ehtivät tarttumaa laajemmalle\nlevitellä, kuin se jo on levinnyt. Laki tarjoo sitä varten minulle\ntukeaan, jota minä en ole hylkäävä. Esi-isämme, jotka olivat meitä\nhurskaammat ja paremmat, sääsivät että noituus on hengenrikos: velho on\nteloitettava ja noita-akka poltettava ... katso Valtiorikoskaaren ja\nVesteroosin Säännöksen v. 1527 kuudetta lukua. Aikeeni te nyt tiedätte,\nenkä minä niistä luovu, vaikka tiedänkin mitä vaarallisimpaan asiaan\nryhtyväni, paljoa vaarallisempaan, kuin mitä saarnaaminen pakanain\nkeskellä on, sillä pakanat voivat ottaa ainoastaan oman vereni, mutta\nne, joita nyt Jumalan avulla vainoon, voivat saattaa turmioon kaikki,\njoita maan päällä enimmän rakastan.\n\nSvenonius oli puhunut tavattoman tyynesti, mutta yhtä kammottavat kuin\nhänen sanansa oli Aadolfista hänen silmissänsä palava synkkä hehku,\njoka todisti, ettei mikään, ei järkisyyt, rukoukset eikä uhkaukset\nvoisi järkähyttää hänen vakaumustaan ja aikeitaan.\n\n-- Oletteko mielestänne vakuutettu, että Mäntysuon Inkeri on yksi noita\npeljättäviä ihmisiä? kysyi hän, voimatta voittaa pelkoaan.\n\n-- Hänkö? sävähti Svenonius kiivaasti. -- Hän on ylimäinen papitar\npahuuden templissä ... hän on Leviatanin lempimorsian.\n\n-- Mitä todistuksia teillä siitä on?\n\n-- Mitäkö todistuksia? Te cartesiolaiset! Menkää navettaani, niin\nsaatte todistuksen, joita kaikessa, yksin taivaallisissakin niin\nsuurella innolla haeskelette! Todistuksia! Niin, nähkääs, niitäkin on\nHerra minulle antanut, sitovia todistuksia, kumoamattomia todistuksia,\noikein kouriintuntuvia todistuksia, eikä semmoisia kuin syvien syntyjen\nja syiden tutkijat pimentyneistä mielistään punovat.\n\nJa Svenonius alkoi kadotustuomioita Cartesiukselle ja\nmuille tietoviisaille uhkuvan kertomuksen vasta päätetystä\ninkvisitsioonimatkastaan ja tällä retkellä tehdyistä havainnoista, eikä\nunhottanut mainita sitäkään merkkiä, että yksi hänen lehmistään\nhuomattavaa tautia potematta kuoli, sill'aikaa kun hän oli kuulustelua\npitämässä Inkerin luona.\n\nNuori Skytte kävi hämilleen ja olisi luullut papin tätä kaikkia\nuneksineen, ellei Tappuraisen takausmiehenä olisi ollut saapuvilla\noleva nimismies, joka aina, kun häneen vedottiin, nousi tuoliltaan ja\ntehden syvän kumarruksen armolliselle herralle vakuutti papin sanat\ntosiksi.\n\nKuinka selittää nämä ilmaukset? Aadolf ei sitä voinut, semminkään nyt,\nkun pelko Ellin ja hänen äitinsä tähden ahdisti hänen sydäntään.\n\n-- Mutta kuinka on uskottava, sanoi hän, -- että nämä poloiset, köyhät\nihmisparat olisivat liitossa yliluonnollisten pahuuden voimien kanssa!\nMikä houkuttelisi heitä moiseen liittoon? Mitkä edut korvaisivat heille\nkaikkea sitä sortoa ja vainoa, jolle he antautuvat alttiiksi, sitä\ninhoa, jolla ihmiset heitä vierovat, heidän pelkoaan ja omientuntojensa\nkalvausta ja ennen kaikkea, sitä varmaa tietoa, että he ovat sielunsa\nautuuden menettäneet? Houkuttelevimmat maalliset edut ainoastaan,\nylhäisyys, kunnia, rikkaus ja kauneus voisivat korvata tuota\nkevytmieliselle, turmeltuneelle, tai puutteesta tahi kurjuudesta\nepätoivoon langenneelle ihmiselle. Ja kuitenkin näemme niiden, joita\nnoituudesta epäillään, olevan köyhiä, ylenkatsotuita, raihnaita...\n\n-- Malttakaa, armollinen herra, sanoi Svenonius, -- te ette\nhuomaa mikä houkutusvoima pahalla ja kielletyllä itsessänsä on\nturmeltuneeseen ihmisluontoon, olletikin jos tämä houkutus vielä\nesiytyy salaperäisyyden verhoon kätkettynä; te ette huomaa, mitenkä\nviettelevää on salakeinojen kautta vallita luontoa, vaikka tämä valta\nei olisikaan muuta, kuin kyky ennustaa vastaisia tapahtumia ja\nvahingoittaa ihmisiä, ilman että siitä itselle on minkäänlaista hyötyä.\nSe jo yksin riittää selitykseksi, miksi ihminen vapaasta tahdostaan\nluopuu Jumalasta ja lupautuu perkeleen omaksi. Mutta tällä on\nmoninaisia ja voimallisia houkutuskeinoja. Hän tuntee lihamme\nheikkoudet ja käyttää niitä omaksi voitokseen. Sanotte hornan\nsikiöiden, joita minä tahdon hävittää, kärsivän puutetta, ylenkatsetta,\nraihnautta. Niin kyllä, semmoinenhan on tavallisesti heidän ulkonainen\nosansa, mutta asialla on toinenkin puolensa. Ei mikään pakanaruhtinas\nvoi kaikella vallallaan loihtia esiin sellaisia lihallisia nautintoja,\nkuin he; ei mikään nuori syntinen epikuurolainen antautua semmoiseen\nliekkumaan, kuin nuo iäkkäät naiset, joiden elinneste on kuihtunut. He\nmatkustavat milloin mielivät pimeyden ruhtinaan pitoihin, he\nherkuttelevat hänen pöydissään, joissa on ruokia näöltään ja maultaan\nmitä herkullisimpia, vaikka itse asiassa ovatkin vain huononpäiväisiä;\nhe päihtyvät juomista, joiden makeus sammuttaa lihallisuuden hehkun, he\nnauttivat kaikiila aistimillaan ja kaikilla hermoillaan hekkumaa, josta\nhornanhengen ruttoutunut mielikuvitus yksistään voi luoda itselleen\nkäsityksen. Ja mitä heidän kadotettuihin sieluihin tulee, lupaa heille\nvalheen ruhtinas kuoleman jälkeen rauhaa ja jatkuvia nautinnoita hänen\nvaltakunnassaan.\n\nTähän tapaan keskustelu jatkui jonkun aikaa. Svenonius ei jäänyt\nvastausta vaille, vaan olipa ehdottomasti voitollakin, niinkauan kun\nAadolf väitellessään liikkui puhdasoppisuuden alalla. Papin syyt ja\nperusteet kumotakseen täytyi hänen siitä siis poiketa ja turvautua\nvoimallisempiin aseihin. Taistelu kävi yhä tuimemmaksi ja\nkatkerammaksi; Aadolf hylkäsi kaiken varovaisuuden, Svenonius\nkohteliaisuuden vaatimukset, jotka tähän saakka olivat estäneet hänen\nvihaansa sekä hänen kauhistustaan nuorukaisen vääräoppisten\nhairahdusten johdosta, kuohumasta yli äärien; mitä enemmän nuori\nfilosoofi yhä rohkeammalla logiikalla saattoi yltiöpäisen\njumaluusoppineen ahtaalle, sitä enemmän tämä siirtyi pois vapaan\najatusvaihdon alalta ja alkoi raivostuneesti syytää suustaan, mitä\nkuohuva sappi ja kiihkeä harmi aikaansaavat. Nimismies tuskitteli,\nhikoili ja puhki; ovella kuunteli Svenonia rouva, jonka joka jäsen\nvapisi.\n\n-- Oi, Jumalani, huokasi vihdoin Svenonius ja heitäikse tuolille\nistumaan, -- tämä on liikaa ... liikaa minulle, joka olen rakastanut\ntätä nuorukaista niin lämpimästi, minulle, joka hoitelin hänen\nsieluansa lapsuudessaan, niinkuin puutarhuri hoitaa hentoa liljaa! Hän\non myrkyllinen hammasheinä, turmiollinen rikkaruoho, joka on revittävä\npois juurineen! Sinä tiedät, Jumala, että olen viaton hänen\nlankeemukseensa! Hänen kunnon isänsä sydän on ehkä pakahtuva, kun\nhänelle sanon, millaista käärmettä hän on povellansa kasvattanut, vaan\ntotuutta ei minun käy peittäminen. Varo itseäsi! Sinä olet häväissyt\npyhää oppiamme, olet julkeasti levitellyt villitystäsi päivän valoon.\nEipä sukuperä, eikä heimouskaan ole pelastava sinua rankaisusta. Isäsi\non kiroova sinut, sukusi on varistava sinut niinkuin mädänneen hedelmän\npois oksistaan, maanmiehesi ajavat sinut pois maansa ääristä...\n\n-- Niin on, maanpaolla rangaistaan semmoisesta, Kuninkaankaaren 4:nen\nluvun mukaan, soperti lainymmärtävä nimismies itsekseen.\n\n-- Minä en epäile, lausui Aadolf Skytte istualtaan nousten ja iski,\nkasvot punaisina, leimuvat silmänsä pappiin, -- minä en epäile, ettette\ntekisi kaikkea, mitä hurskas vihanne johdattaa mieleenne. Syyttäkää\nminua harhaoppisuudesta, jumalanpilkasta tahi mistä hyvänsä, erottakaa\nisän sydän pojan sydämestä ja karkottakaa minut kotini kynnykseltä!\n-- Uskon sen olevan teidän vallassanne... Mutta minä vannon ...\nkuuletteko, minä vannon ... että jos teidän vaikutuksestanne\nhiuskarvaakaan kärvennetään noiden turvattomien naisten päästä, joiden\npuolesta minä tällä kertaa turhaan olen puhunut raivostuneelle\nsydämellenne, niin minä tällä kädellä saatan teille koston verisen\noikeuden.\n\n-- Jos henkeni ja vereni uhrataan Herran alttarilla, kiitän minä Häntä,\njos vaikka niinkin, että uhriveistä pitelee rakastettu oppilas.\nUhkauksenne ja rukouksenne ovat turhat. Heittäkää minut nyt rauhaan ja\nmiettikää itseksenne murha-aikeitanne! Aikani on niukka, ja minulla on\nsuuri työ tekeillä.\n\nAadolfin veri kuohuili valtavasti. Hän mitteli lattiata joitakuita\nkertoja, pysähtyi ikäänkuin kahdenvaiheilla, heitti viitan hartioilleen\nja, siepattuaan lakkinsa, lausui tyynemmin:\n\n-- Muistakaa valaani semmoisena hetkenä, jona mietintö on saamaisillaan\nmielettömän intonne jäähtymään? Kukaties olette silloin muistava, että\njos pakotatte minua äärimäisyyksiin, niin ei ole ainoastaan oma\nverenne, vaan vielä minun rikoksenikin tuleva teidän päänne päälle.\nAnnan teille anteeksi häpeällisen käytöksenne minua kohtaan, ja\nviimeinen sanani teille on oleva viimeinen rukoukseni: ajatelkaa mitä\nteette! Älkää saattako turmioon leskiraukkaa, ei hänen lastansa,\nitseänne eikä entistä oppilastanne!\n\nSen sanottuaan poistui Aadolf oven kautta, josta papin kammarista\ntultiin suoraan ulos. Siten hän itsetietämättänsä pääsi kohtaamasta\nSvenonia rouvaa, joka toisella ovella oli kuunnellut, ja tahtoi nuoren\nSkytten edessä polvistumalla saada taivutetuksi häntä, ettei hän\nlähtisi pois ennenkuin oli saatu aikaan sovinto Skytten ja hänen\nmiehensä välillä. Hän ei käsittänyt että sellainen sovinto oli\nmahdoton.\n\nNyt töytäsi hän vesissäsilmin ja kauhusta kalman kalpeana sisään\nmiehensä luo, mutta tämä ehkäsi sanatulvan, ennenkun se oli huuliltaan\ntulvahtanut, muutamilla tylyillä huomautuksilla siitä, että naisten\nvelvollisuus on vaieta miesten seurassa, ettei hän sekautuisi asiaan,\njota ei ymmärtänyt j.n.e.\n\n-- Ei tässä mitään vaaraa ole, hyvä rouva, vakuutteli nimismies\nhyvänsuontoisesti! -- pikkunen tora vaan ... nuori herra vaan vähän\npikastui... Se ei merkitse mitään ... ei yhtään mitään.\n\nEpävarmaa on, rauhottuiko Svenonia rouva nimismiehen vakuutuksista;\nhuokaillen hän lähti takasin taloudellisiin toimiinsa.\n\nMutta jälellä olevan osan iltaa istuskeli pastori Svenonius kyhäillen\nhavaintoretkestään suunnitusta kertomukseen, jonka hän aikoi lähettää\ntuomiokapitulille ja jumaluusopilliselle tiedekunnalle Upsalassa.\n\nSeuraavana sunnuntaina hän lukuisasti kokoontuneelle seurakunnalle piti\nsaarnan samasta aineesta, kertoi mitä hän itse oli noitien taidoista\nkokenut, mainitsi Mäntysuon Inkerin, Nummen Kaarinan ja kaksi muuta\nvaimoa nimeltä, varotti, uhkasi ja rankaisi. Se oli saarna, jonka\nraa'alle kaunopuheisuudelle ei vertoja löytynyt. Saarnamiehen ääni\ntäytti kirkon, niinkuin ilmankansi täyttyy ukkosen jyrinästä; hänen\nsanansa, iskien niinkuin salamat, vuoroin pöyristyttivät ja\nlamauttivat.\n\nSaattaa kuvitella, millaisen vaikutuksen se teki ihmisiin, joiden\nmielet jo ennestään olivat sairaat, joiden mielikuvituksessa jo kauan\noli vilissyt hirmuisia kuvia, joiden sieluja lamautti kauhea pelko. He\nistuivat penkeissään kalpeina ja vavisten, milloin tuijottaen pappiin,\nmilloin painaen kasvonsa alas, välttääkseen saarnastuolista sälähtäviä\nleimauksia. Monta naista ja lasta pyörtyi, toisia valtasi kouristava\npuistutus. Kun saarna päättyi ja lähtövirttä piti laulaa, jaksoivat\nainoastaan muutamat hajaäänet yhtyä veisuun.\n\nKun sitte kansa oli lähtemäisillään kirkosta, astui Svenonius alttarin\neteen, toisti mitä ennen oli sanonut, että hänen oli aikomus saattaa\nseurakunnassaan löytyvät saatanan palvelijat, miehet sekä naiset,\noikeuden käsiin, ja kehotti kaikkia saapuvilla olevia, jotka olivat\nnoitien tempuista kärsineet, joita noidat olivat houkutelleet luopumaan\nJumalasta tai jotka muuten olivat jotakin kuulleet tai nähneet, mikä\nnoitia vastaan saattoi kelvata todistukseksi, kehotti niitä viikon\nvarrella tulemaan pappilaan ja siitä totuuden mukaisesti\nsielunpaimenelleen kertomaan.\n\nKoko seuraavan viikon oli pappila ihmisten piirittämänä, jotka olivat\ntulleet noidista tietoja antamaan tahi heitä vastaan valittamaan.\nKaikki kiihottuneen mielikuvituksen kauhukuvat, kaikki taudit ja muut\nonnettomuudet, jotka olivat kohdanneet ihmisiä ja elukoita pitäjässä,\nkirjoitettiin heidän syntiluetteloonsa, Svenonius tunsi melkein\nhukkuvansa todistusten paljouteen. Tarvittiin vähimmäkseen kaksi\nviikkoa aikaa, ennenkun ne saatiin kirjoitetuksi muistiin ja laadituksi\njärjestykseen. Hän teki työtä aamusta iltaan rautaisella ahkeruudella,\nmalttoi tuskin virkistää itseänsä ruualla eikä pitemmäksi aikaa\npoistunut kirjoituspöytänsä äärestä muulloin kuin lähinnä seuraavina\nsunnuntaipäivinä, toimittaessaan jumalanpalvelusta kirkossaan.\n\nTällä välin ei hän myöskään käynyt ystävänsä ja suosijansa, laamanni\nSkytten luona Signildsborgissa, ja Skytte taas oli luuvalon tähden\nestetty käymästä papin luona terveisillä. Aadolf, joka odotti\njokapäivä Svenoniuksen tuloa eikä tiennyt syytä papin näennäiseen\ntyynimielisyyteen, alkoi toivoa, että pappi kenties oli malttanut\nmielensä ja heittänyt syytökset häntä vastaan isän luona sikseen sekä\nluopunut kanteesta Inkeriä vastaan. Mutta tästä erhetyksestään oli hän\npian kammottavalla tavalla heräävä.\n\n\n\n\nXII.\n\nKaksi yhtymystä.\n\n\nLukija kenties muistaa muudanta hoikkasääristä nuorukaista, joka\nisältään, puutarhurilta oli kasteessa saanut nimen Pekka ja joka oli\nkaksikymmentävuotiaana kohonnut ratsurengin arvoon herra Kustaa Draken\npalveluksessa Sjövikissä.\n\nEipä tuo ratsupalvelijan arvo sentään ollut ainoa, jonka hän niin\nnuorella iällä oli saavuttanut. Hänellä oli toinenkin, josta hän\nparemmalla syyllä ylvästeli, nim. sulhon arvo, sillä hän oli näet\nkihloissa itse vapaaherratar Skytten siveän kamarineitsyen, sievän\nHannan kanssa.\n\nRakkaus on merkillinen siitä, että se kykenee luomaan uudesti ihmisen.\nPekkaa olivat kaikki, jotka hänen tunsivat, hän itsekin niihin\nluettuna, pitäneet tähän saakka kelvottomana lurjuksena, joka ei muuta\najatellut ja tehnyt kuin konnankujeita ja kepposia. Isä aikoi\nensialussa totuttaa häntä omaan ammattiinsa ja pitää häntä hyödyllisenä\napurina puutarhassa, mutta alituisesti uusitut opetukset päättyivät\nvihdoin siihen, että Pekka yhdessä kanojen ja hanhien kanssa\nvahingollisena turmioeläimenä ajettiin puutarhasta ulos. Ainoa kerta\noli hänestä isälle apua, kun hän isän käskystä kyhäsi linnunpelokin\nhernemaahan; vaan linnunpelokille oli hän pannut portinvartijan\nvanhan virkasauvan käteen, ja varustanut kummituksen nauriista\ntehdyllä päällä, johon hän oli painanut portinvartijan karvakulun\nvirkahatun. Kun Pekka sen lisäksi kerran oli sekottanut pärskäjuurta\nportinvartijan nuuskaan ja toisen kerran sytyttänyt rohtimet tuleen,\nkun portinvartijan vaimo sattui nukahtamaan rukkinsa ääreen, niin eipä\nsovi moittia ukkoa siitä, jos hänen kätensä halusta hapuili Pekan\nvaaleata tukkaa ja hänen jalkansa yhtä halukkaasti pyrki iskeytymään\nerääseen kohtaan Pekan selässä, milloin Pekan vaan piti suuren portin\nkautta kulkea. Välttääkseen näitä portinvartijan myötätunnon ilmauksia\ntapasi Pekka usein, kun ei muuta keinoa ollut, kulkea seinään\nkiinnitettyjen rautasinkilöiden avulla kiertotietä katon yli. Yhteen\naikaan huvitteli hän itseänsä silläkin, että nosti maantienportin pois\nsaranoiltaan, pani sen irrallisena vieruspylväitä vasten seisomaan ja\nasettui itse pensaan taakse piiloon, nähdäksensä mitenkä kavala\njuonensa päättyisi. Kun maanmies sitten tuli ja tapansa mukaan\nruumiinsa koko painolla työnsi porttia, kaatui se kumoon ja tempasi\nmiehen muassaan. Tästä huvista, joka hänelle tuotti mitä sydämellisintä\niloa, Pekka kumminkin kieltäytyi, sittenkun siitä eräälle iäkkäälle\nmiehelle oli ollut seurauksena, että hän sormet litistettyinä, nenä\npöhöttyneenä kiipesi ylös, josta näkyy, ettei Pekka ollut kokonaan\njärkeä vailla.\n\nOnnipa oli sen nahan, jolla luonto oli verhonnut tämän lurjuksen\nruumiin, että hän juuri kolttostensa tähden oli päässyt Sjövikin\ntalonvoudin suosikiksi. Tämän puoltolauseella otti herra Kustaa hänet\npassarikseen ja ratsurengikseen, ja sen nimellisenä sai Pekka seurata\nherraansa hänen huviajeluillaan. Tämmöisellä retkellä ollen päätyi hän\nkerran Signildsborgiin, missä häntä mikään ei huvittanut niin, kuin tuo\nkaunis ja iloinen kamarineitsyt. Siitä hetkestä käsin, kuin heidän\nhilpeät, vilkkuvat katseensa ensi kerran kohtasivat toisensa, tuli\nPekka siihen vakuutukseen, ettei hän enää ollut poika, vaan\nnuorukainen. Heidän tuttavuutensa alkoi hammastelemisella,\njankkauksella ja pistopuheilla, ja moninaisilla tepposilla sitä\njatkettiin, joista viimeinen, pahin tahi parahin, oli että he\nvarastivat toinen toisensa sydämet. Sydämiensä katoamisen huomasivat he\nsiitä, että heidän oli ikävä toisiansa, kun olivat erillään, jos\nkuinkakin kinasivat ja kiusasivat toinen toistansa, kun olivat yhdessä.\nJa kun Pekka sitten alkoi epäillä Signildsborgin kuskia siitä, että\ntämä muka mielisteli Hannaa, ajatteli hän: \"Parempi estää kuin estyä\",\nja kosi eräänä sopivana iltana tyttöä seuraavalla tavalla:\n\n-- Kuuletko, Hanna, etköhän sinä ilostuisi, jos oikein vakavin tuumin\nsanoisin, että pidän sinusta ja tahdon sinua vaimokseni?\n\n-- Ja etköhän sinä nolostuisi, Pekka, jos sanoisin, että sinä olet\nitserakas houkka, jos luulet, että yksikään tyttö sinusta pitää ja\ntahtoo sinun kaltaistasi miehekseen?\n\n-- Kyllä minä nolostuisin aika lailla, Hanna, sillä olen aina ajatellut\nkeittäjättärellä meillä kotona olevan omat tuumansa, kun hän paraimmat\npalat panee minun vadilleni.\n\n-- Oi, sen tekee hän sinua sääliessään, usko sinä se! Kaiketi arvelee\nhän niinkuin minäkin, että sinä olet kauhean laiha pojan nassikka.\n\n-- Mutta jos hän tahtoo minua lihottaa, niin ei hän sitä sinun\nhyväksesi tee; olkoon se sinun yhtä luja uskosi, Hanna!\n\n-- Ilkeä keittäjätär! -- Ettei hän häpeä!... Kuuletko, Pekka, jos sinä\noikein vakavin mielin...\n\n-- Vakavin mielin, Hanna! Minä en koko elämässäni ole ollut niin\nvakavalla mielellä kuin nyt.\n\n-- Siinä tapauksessa vaadin minä kahdeksan päivää ajatus-aikaa, sillä\nsopimatonta on hetikohta sanoa: tahdon. Mutta sen sulle sanon, Pekka,\nettä jos annat keittäjättären ruokapaloilla vietellä itseäsi, niin teet\nminut onnettomaksi. Sietäisi sinunkin hävetä, mokoma herkkusuu!\n\n-- Minä en tiedä muusta herkkusuusta kuin sinun, sanoi Pekka, ja\nsuikkasi Hannalle suuta.\n\n-- Hyi, niin et sinä saa tehdä, ennenkun olemme lopullisesti sopineet,\nsanoi Hanna.\n\n-- Mutta ennenkun lähden täytyy sinun luvata, että pysyt minulle\nuskollisena elämässä ja kuolemassa ja että rakastat minua myötä- ja\nvastoinkäymisessä! Lupaatko?\n\n-- Voinhan tuon luvata, vaan myönteistä vastaustani et saa, ennenkuin\nkahdeksan päivän perästä.\n\nJa noiden kahdeksan päivän kuluttua saikin Pekka myönteisen vastauksen\nHannalta. Mutta rakastavilla oli omat syynsä olla kihlausta\njulkaisematta. Hannan emännän, vapaaherratar Skytten mieluisin ajatus\noli, että kuski ja kamarineitsyt olisivat yhdistettävät pyhän\navioliiton siteellä toisiinsa, ja hänen tuumansa oli jo puolittain\nvalmis, siksi että kuski oli erittäin kernas siihen suostumaan. Toista\npuoliskoa oli vaikeampi saada suostutetuksi, sillä niin nöyrä ja\ntottelevainen kuin Hanna muuten oli, pysyi hän siinä suhteessa kuurona\nvapaaherrattaren hartaille kehotuksille ja kuvitteluille. Kuski, joka\naavisti Pekasta saaneensa onnellisemman kilpailijan, katseli\nnuorukaista karsain silmin joka kerran kuin tämä Signildsborgissa kävi,\nja puuhasi innokkaasti sopivaa syytä, antaaksensa Pekalle hyvästi\nselkään ja siten sälyttääksensä hänen hartioilleen osan oman\nmustasukkaisuutensa taakasta.\n\nMutta kuski oli hartiakas, miltei jättiläiskokoinen mies, nyrkit kuin\nmitkähän kurikat, joten Pekan kaikin mokomin olisi pitänyt koettaa\nsemmoisia riidan syitä saada estetyksi, jollei muun niin varovaisuuden\nvuoksi. Mutta varovaisuus ei ollut Pekan pääavuja. Kerran, kun kuskin\noli määrä kyyditä herrasväkeään erääseen naapuritaloon, oli Pekka, joka\ntiesi hänellä tapana olevan useasti pyyhkiä kasvojansa, noennut hänen\nmustat kintaansa, josta seurauksena oli, että kuski saapui mustana kuin\nmurjaani vierastaloon.\n\nToisen kerran kun sattui kova tuuli ja Pekka siitä arvasi, että kuski\npainaisi hatun syvälle niskaansa, pisti hän hatun vuoriin takkiaisia,\njotka niin sivakasti ruohtuivat kiinni ajurin vanukkeiseen tukkaan,\nettei niitä millään kurin, ei käsin eikä kammalla, saatu irtaumaan;\nkuskin täytyi leikkuuttaa tukka pääkamaraa myöten, päästäksensä niistä\nerille. Mutta niinpä hän sitte kalliit valat vannoikin joka kerran,\nkuin suortuva saksien alta katkesi, että Pekan ei pitänyt jäämän\nselkäsaunatta, eikä hänen vihansa suinkaan lauhtunut Hannan naurusta\neikä toisten palvelijain hymyilystä.\n\nNiinkuin Hannalla oli omat syynsä pitää kihlausta salassa, niin oli\nPekallakin ainetta olla Signildsborgissa käymättä, paitsi milloin hänen\nisäntänsä läsnäolon turvissa sopi säännöstä poiketa. Itse oli hän siksi\nuhkamielinen, ettei pelännyt kilpailijansa vihaa, mutta Hanna, joka oli\nyhtä arka sulhonsa nahasta kuin omastaankin, kielsi vakaasti, ettei hän\nyksin saanut tulla Signildsborgiin ja lupasi salaisten yhtymysten\nkautta korvata hänen ikävänsä. Sovittiin yhtymäpaikasta ja -ajasta.\nEdelliseksi määrättiin kohta, missä Sjövikistä pitkin järven rantaa\nkulkeva tie haaraantui kahdeksi, toinen Signildsborgiin, toinen Vanloon\nerakkoasunnolle vieden. Ajaksi määrättiin jokainen sovelias iltahetki\npäivän askareiden päätyttyä, kun rakastaville niin mieluinen hämärä\npeitti vaippaansa seudut. Hannan oli sitä helpompi hiipiä armastansa\nkohtaamaan, kun häntä siinä auttoi hänen uskottunsa neiti Maria, jolle\nhän oli ilmaissut vähäisen lemmenjuttunsa.\n\nTäten nuoret tuon tuostakin yhtyivät keskenänsä kaikessa\nkunniallisuudessa, milloin puolisen tuntia pakinoiden talonperustamis\ntuumistaan, milloin entistä sananharkkaa pitäen. Kummassakin\ntapauksessa he yhtä sulotunteisella mielihyvällä nauttivat toinen\ntoisensa läsnäolosta -- ja sehän olikin pääasia. Pekka oli nyt paljon\nmuuttunut; isälleen lupasi hän kevääseen saakka uutterasti tehdä työtä\npuutarhassa, portinvartijan kanssa sopi hän entiset vihat ja pääsi\nennenpitkää tämän sekä muidenkin palvelijoiden suosioon, joiden\nmielestä hän tähän saakka oli ollut rasittavana talonvitsauksena.\n\nEräänä kauniina kuutamoiltana yhtyivät rakastavaiset sovitulla\npaikalla, oltuaan monta päivää toisiaan näkemättä, Pekka jutteli\ntulevaisuuden toiveistaan hyvinkin jo kymmenettä kertaa, Hanna ei vaan\nväsynyt kuulemasta.\n\n-- Näetkö, tyttöseni, sanoi Pekka, -- tästä lähin rupean isäni\nneuvoista ottamaan vaarin ja opetteleimaan kaikkea, mitä hän\npuutarhahoidon alalla itse vaan osaa. Sitten otan eron Sjövikistä ja\nmenen vanhan setäni luo, jolla on oma puutarhansa lähellä Tukholmaa.\nUkolla ei ole lapsia, itse on hän jaksamaton ja haluaa mielellään\napumiestä, joka järjestäisi, hallitsisi ja hoitaisi hänen ammattiansa.\nHän kävi mennä kesänä vartavasten isän luona, saadakseen minut mukaansa\nkotiin, vaan isä ei laskenut...\n\n-- Mokomaakin, sanoi Hanna; -- ilman sinutta kun ei muka tultu toimeen!\n\n-- Niinhän se isä sedälle sanoi, mutta minulle hän sitten jälestäpäin\nvirkkoi: en tahtonut sinua, heittiötä, laskea maailmalle, etten\ntarvitsisi puolestasi hävetä... Mutta nyt lupaan, ettei hänen enää\ntarvitse hävetä. Sedällä on aikomus jättää puutarha minun huostaani,\nkunhan tästä tulen täysi-ikäiseksi, ja siihen sedän tuumaan minä\nmielelläni suostun. Mutta niinpian kun kontrahti on tehty, järjestän\nminä asuntoni ja nain sinut, Hanna. Se saatanee suoritetuksi parissa\nvuodessa, ja sitte me alamme elää herroiksi. Puutarha tuottaa enemmän\nrahaa kuin puoli hyvää kontua, se kun on lähellä Tukholmaa, missä\nvihantakasvit, hedelmät sekä yksin kukatkin menevät hyvästi kaupan\nedulliseen hintaan...\n\n-- Ääneti, Pekka, tuolta tulee joku ... näetkö ratsumiestä tuolla?\nMennään piiloon!\n\n-- Ellen näe väärin, sanoi Pekka, piiloutuen Hannan kanssa\ntienviereisten kuusien varjoon, -- niin ei mies ole kukaan muu, kuin\njuuri se rikas ja ylhäinen ulkomaalainen, joka tavastaa käydä meidän\ntalossa vieraana.\n\n-- Niin todellakin, herra Vanloo se on, josta neitini niin usein puhuu,\nsanoi Hanna. -- Kaiketi hän nyt palaa kotiaan tuonne kamalaan paikkaan\nmetsän sisässä, jonka hän Pentti herralta osti. Kumma että niin rikas\nherra suostuu asumaan mokomassa paikassa.\n\n-- Mutta eipä hän siellä usein olekaan. Hän ajelee yhtenään tätä ja\nTukholman väliä. Niin kaunis hevonen! Katso miten se pelmuilee! Jospa\nminä saisin ratsastaa tuolla hevosella!\n\n-- Ole hiljaa, Pekka! Hän voi kuulla meitä.\n\nVanloo ratsasti ohi. Kuunvalo kimelteli hevosen suitsilla ja\nsatulavaipalla, mutta miehen haamua, jota Hanna uteliaana tähysteli,\nvarjosti viitta ja tavanmukainen leveälierinen lakki. Tytön mielestä\noli kuin se pronssinen ratsumies, jonka hän kerran oli nähnyt eräässä\nTukholman hautakappelissa, olisi astunut aluskiveltään maahan ja\nlähtenyt ratsain yölliselle huviajelulle.\n\nHeti Vanloon kulettua ohi, aikoivat Pekka ja Hanna lähteä kätköstään,\nkun nuorukainen, katsahdettuaan tielle, lausui:\n\n-- Ja tuolta on tulossa matkamies. Onpas täällä tänä iltana vilkasta\ntiellä.\n\n-- Hän tulee Signildsborgista päin, kuiskasi Hanna peloissaan. -- Mitä\njos se onkin kuski! Mitä jos meidät on saatu ilmi!\n\n-- Puhu joutavia! Kuski se ei ole; se näkyy käynnistä, sillä kuski on\nollut lenkosäärinen siitä asti, kuin hän alkoi hevosen selässä ajaa.\n\n-- Se on Aadolf herra, sanoi Hanna.\n\n-- Hänet olemme pari kertaa ennenkin nähneet tähän aikaan. Ja aina\nkääntyy hän metsään menevälle tielle. Kenties hänenkin on yhdyttävä\nsiellä jonkun kanssa! Vaan kukapa se olisi? Minun tietääkseni metsässä\nei asu ainoatakaan kaunista tyttöä. Mutta kenties hän on menossa\nSjövikiin päin; siellä on useampiakin punaposkisia impiä, sen tiedän.\n\n-- Pekka, lausui Hanna nopeasti, -- sinä voit tehdä minulle ja hyvälle\nneidilleni suuren avun...\n\n-- Minkälaisen avun, kultaseni? Minä olen tuossa paikassa valmis.\n\n-- Hiljaa, kunnes hän menee ohi.\n\nHanna oli totta tiennyt. Kulkija oli Aadolf Skytte. Hän asteli\nreippaasti, mutta ei valinnut kulettavakseen sitä kaunista, kuun\nvalaisemaa tietä, joka yhdellä puolellaan järvi, toisella jono lumen\npeittämiä kukkuloita, vei Sjövikiin, vaan pimeän metsätien, joka\nInkerin torpan sivu vei metsästysmajalle.\n\nHän oli tuskin kadonnut metsän pimeään helmaan, kun Hanna virkahti:\n\n-- Pekka, riennä hänen jälkeensä ja katso, minne hän menee!\n\n-- Ahaa! Jotakin minä jo aavistin, lausui Pekka. -- Senkö avun minä\nvoinkin sinulle ja neiti Marialle tehdä?\n\n-- Sen ... joudu nyt!... Varo vaan, ettei hän näe sinua... Ja ota selvä\nkaikesta!\n\n-- Hm, neiti Maria tahtoo siis tietää, mihin hänen serkkunsa...\n\n-- Mene nyt!\n\n-- Kai hän sitten on rakastunut ja mustankipeä...\n\n-- Se ei kuulu sinuun. Etkös häpeä ajattelemasta sellaista neidistäni.\nMene nyt, kuule!\n\n-- Mihinkähän mahtanee nuori herra olla menossa? Minä en käsitä...\n\n-- Juuri sentähden tahdonkin, että hankit meille tiedon...\n\n-- Täällähän metsässä ei ole muuta mökkiä lähellä, kuin Inkerin, tuon\njumalattoman noidan... Ja Jumalan kiitos, että sekin on melko matkan\npäässä; muuten emme mekään tapaisi täällä toisiamme.\n\n-- Sinä siinä vaan puhelet, ja annat tilaisuuden mennä käsistäsi,\nPekka. Tahdotko totella minua, vai etkö?... Totta sanoen, Pekka, niin\nme, minä ja neiti, epäilemmekin että nuori herra menee juuri sinne...\n\n-- Inkerin luoko? Oletko hullu?\n\n-- Niin juuri, Inkerin luo.\n\n-- Mahdotonta.\n\n-- Ei ollenkaan mahdotonta. Inkeri on kauhea noita-akka ja hänellä on\nsuuri vaikutusvalta ihmisten sydämiin. Jos lupaat, Pekka, että täytät\nminun ja samalla Maria neidin toivomuksen, hänen, joka on niin hyvä\nsinua ja minua kohtaan, niin tahdon suurimmassa salaisuudessa kertoa\nsinulle jotakin...\n\n-- No kerro sitten! Pian! sanoi Pekka uteliaana.\n\n-- Ei, mutta ensin täytyy sinun luvata minulle.\n\n-- Käske minun ennemmin hypätä järveen, Hanna! Sen minä hätätilassa\ntekisin sinun tähtesi. Mutta että yksin ja näin myöhällä mennä Inkerin\nmökille, siihen saat käskeä toista, jonka hengen hukkaa sinä vähemmin\npelkäät. Kerro nyt se salaisuus, josta...\n\n-- Sinä olet pelkuri, sanoi Hanna suuttuneena.\n\n-- Minäkö pelkuri? tokasi Pekka kiivastuneena. -- Vielä tänä iltana\nmenen Signildsborgiin ja tappelen kuskin kanssa ... niin saat nähdä,\netten ole pelkuri!\n\n-- Tee niinkuin tahdot, minä vain en ilmoisna ikänä pyydä sinulta enää\nmitään... Enkä myöskään tule enää tänne sinua kohtaamaan, en\nmilloinkaan. Muista se... Hyvästi!\n\nHanna kääntyi Pekkaan selin, kohensi huiviansa nykäisemällä sitä pari\nkertaa ja oli lähtevinään pois.\n\nSe vaikutti tarkotuksen mukaisesti.\n\n-- Hanna kulta, ethän ole vihainen minulle? kysyi Pekka kiertäen\nkätensä hänen vyötärölleen.\n\n-- Mitäs minä, vastasi Hanna ja riistäysi irti, -- minä en välitä\nsinusta ollenkaan.\n\n-- Älähän mene, puhutaan tarkemmin.\n\n-- Minulla ei ole aikaa. Riennän kotiin ja pyydän kuskin toimittamaan\nneidin asian. Hän sen ilolla tekee.\n\n-- Miksipä sinä noin? Enhän koskaan ole kieltäynyt pyyntöäsi\ntäyttämästä? Minä vaan sanoin, että mieluummin hyppäisin järveen ...\ntarkotin kesällä, kun vesi on lämmin, niin että saa yksin tein uida\npulikoida.\n\n-- No, niin menetkö?\n\n-- Menen, jos sinä, Hannaseni, taas tulet hyväksi. Käännyhän nyt ja\nkatso minuun ystävällisillä silmilläsi!... No, kas niin!... Nyt olen\nvalmis lähtemään, mutta ensin pitää sinun sanoa se, minkä lupasit\nminulle kertoa salaisuutena...\n\n-- Niin, tiedätkö, Pekka, sanoi Hanna kuiskaten ja pani kätensä\nnuorukaisen käsivarrelle, -- Maria neiti on kauan ollut kummallinen\nmieleltään, vaikkeivät muut, paitsi minä, ole sitä havainneet.\nOllessaan toisten seurassa näyttää hän hilpeältä ja iloiselta,\nsemminkin kun nuori Aadolf herra on saapuvilla, mutta iltasilla\nkammarissaan yksin ollessaan ... niin voi, minä en saata kertoa,\nmitenkä surullinen hän silloin on...\n\n-- Itkeekö hän, Hanna?\n\n-- Ei hän itke, sillä hänen silmänsä ovat niin surulliset, etteivät ne\nsaata itkeä. Hän istuu kalpeana ja vaieten ja sallii minun itseänsä\nhoidella aivankuin lasta, kun rupean häntä riisumaan. Koetan joskus\nhaihduttaa hänen murheensa iloisilla sanoilla, mutta luulen että hän\ntuskin kuuleekaan, mitä hänelle sanon. Toissa iltana, kun tulin hänen\nhuoneeseensa, oli hän avannut ikkunan, vaikka ulkona oli kauhean kylmä,\nja seisoi tuijottaen pimeään...\n\n-- Mitähän tuo silloin mahtoi katsella? sanoi Pekka.\n\n-- Tietysti hän ei katsellut mitään, mutta minä panin ikkunan kiinni ja\nkysyin, tahtoiko neiti lopettaa itsensä, kun tuolla tavalla antautui\ntalvipakkasen surmille.\n\n-- Mitä hän siihen vastasi?\n\n-- Hän ei sanonut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa\npäänalaisiin...\n\n-- Houruhan hän sitten on...\n\n-- Siinä makasi hän kauan aikaa, ja kun hän viimein nosti kasvonsa\nylös, oli hän kalpea kuin kuolema ja hänen silmänsä loistivat\neriskummaisesti. Silloin en kauemmin jaksanut itseäni pidättää, vaan\nistahdin tuolille hänen viereensä ja itkin. Käsitin silloin, että hänen\nsielunsa oli murheellinen kuolemaan asti jonkin Jumalan hänelle\nlähettämän surun tähden. Mutta hän kiersi kätensä minun kaulaani ja\nkysyi:\n\n\"Miksi sinä itket, Hanna?\"\n\n\"Itken sentähden, kun neiti on niin pahalla mielellä\", vastasin.\n\n\"Sinä olet hyvä tyttö, Hanna\", sanoi hän, pyyhkäsi itse kyynelet\nsilmistäni ja hymyili minulle. \"Älä sinä vain ole pahoillasi minun\ntähteni!\" jatkoi hän sitten; \"minulla on sydämensuru, mutta se on pian\nhaihtuva\".\n\n-- Sen jälkeen tuli hän vähän iloisemmaksi ja alkoi puhua sinusta,\nPekka...\n\n-- Minusta? virkkoi Pekka, eikä hänen hämmästyksensä ja ylpeytensä\nollut suinkaan vähäinen. -- Mitä hän sanoi, Hanna?\n\n-- Hän kysyi, rakastanko minä sinua vilpittömästi ja kaikesta\nsydämestäni...\n\n-- Sinä vastasit tietysti: neiti hyvä, kukahan tyttö voisi muuta kuin\nrakastaa Pekkaa?\n\n-- Enpä niin sanonut, vastasi Hanna; -- minä lausuin: Jumala sen\ntietää, että Pekka on ruma poika ja kerkäs kaikellaisiin kujeisiin,\nmutta kuitenkin, hyvä neitini, on sydämeni kiintynyt yksistänsä häneen,\nenkä koskaan voi häntä rakastamasta la'ata.\n\n-- No, näpsäkkäästihän tuo oli vastattu, jos kohta alussa vähän\nvalehtelitkin. Mutta sanoiko neiti muuta?\n\n-- Hän lausui vielä muutamia sanoja, joita en milloinkaan unhota. Jos\nsinä rakastat Pekkaa ja hän sinua, sanoi hän, niin älä koskaan\nleikittele hänen tunteillaan, Hanna, sillä se on julmaa ja voi tehdä\nhänet sekä itsesikin onnettomaksi.\n\n-- Oi, sanoiko hän niin? lausui Pekka hartaasti. -- Voi sitä hyvää\nneitiä! Taivas häntä siunatkoon! Hän ei sittenkään ole houru;\npäinvastoin: ei ole maailmassa toista niin viisasta kuin hän. Mutta\nsano nyt vihdoinkin: mikä on syynä hänen haikeaan suruunsa? Sinä sen\nkyllä tiedät.\n\n-- Oletpa sinä utelias! Eihän se asia sinuun kuulu. Olen puhunut\nsinulle niin paljo, kuin sinun on lupa tietää. Mene nyt! Illemmalla\nkohtaamme toisemme taas, ja silloin pitää sinun tarkoin kertoa minulle\nkaikki, mitä olet nähnyt ja kuullut. Nyt menet Inkerin tuvalle ja\nkuuntelet ikkunan ulkopuolella; jos silloin kuulet vapaaherran äänen,\nniin pilkistä tupaan ja koeta tiedustaa, mitä siellä tehdään. Mutta\nmuista lukea rukouksesi, kun lähestyt mökkiä! Se on aivan\nvälttämätöntä, Pekka.\n\n-- Sitä sinun ei tarvitse muistuttaa... Mutta, jatkoi Pekka\nmiettiväisesti, -- soveltuvatko tuommoiset asiat miehen\ntoimitettaviksi? Eikö se ole urkkimista ja väijymistä, häh?\n\n-- Mitäpä sitten?\n\n-- Minä en tahdo käydä väijymässä, en tahdo vakoilla muitten ihmisten\ntöitä ja toimia; minun tietääkseni on semmoista aina pidetty\nhäpeällisenä.\n\n-- Oletpa sinä tuhma! sanoi Hanna. -- Eikö kuningaskin, sotiessaan\nmaansa vihollisia vastaan, valitse rohkeimmat ja kekseliäimmät\nsotamiehistään, jotka hän lähettää vihollisen leiriin ottamaan selvää\nvihollisen hankkeista? Niin on ainakin vanha Rolf kertonut...\n\n-- Niin, katso, se on eri asia, sillä sodassa panee vakooja henkensä ja\nverensä alttiiksi isänmaan puolesta; mutta kuunteleminen vanhan eukon\ntuvan seinämällä on minusta arvotonta.\n\n-- Sinä olet niin riitaisa ja kärty! Keksit vaan verukkeita päästäksesi\nmenemästä, sillä sinä hyvin tiedät tämän toimen yhtä vaaralliseksi,\nkuin vihollisen leiriin hiipiminen on. Kai minun sitte pitänee sanoa\nsinulle vielä muutakin, mitä en vielä ole sanonut, Mutta jos siitä\nainoallekaan ihmiselle sanallakaan hiiskut, niin olet onneton. Katso,\nPekka, minä ja Maria neiti epäilemme, että jumalaton Inkeri on lumonnut\nnuoren Aadolf herran...\n\n-- Hoo, huudahti Pekka ihmeissään.\n\n-- Muistathan, että Aadolf herra ja Maria neiti silloisessa kauheassa\npyryilmassa joku aika sitten ajoivat harhaan ja tulivat Inkerin\nmökille. Siellä annettiin Aadolf herralle juoma, jonka piti olla\nlääkettä, vaan mikä ihan varmaan oli lemmenjuoma...\n\n-- Vai niin, huudahti Pekka vielä toistamiseen. -- Onpa se katala akka!\nMutta onko mahdollista, että lemmenjuoma saattaa lumota nuoren miehen\nniin, että hän rakastuu vanhaan noitaan?\n\n-- Sinäpä vasta olet typerä! Inkerillähän on tytär?\n\n-- Niin tosiaankin, Elli? Nyt käsitän kaikki...\n\n-- Käsittänet siis myös, kuinka tähdellinen asia on? Aadolf herran\nsielua uhkaa perikato, ja sinä voit häntä auttaa...\n\n-- Hyvä on, Hanna kulta, nyt minä lähden. Jää hyvästi! Yksi suukkonen\nvaan, ennenkuin eroamme!\n\n-- Sen saat sitte, kun olet asiasi hyvin toimittanut. Muista rukoilla!\nSinua ei kohtaa mikään paha, jos rukoilet. Sinun pitää niinpian kuin\nvoit, rientää Signildsborgiin takasin. Odotan sinua, vaikka minun\npitäisi valvoman koko yö. Naputa pieneen ikkunaan, tiedäthän, joka on\npuutarhan puolella, niin tulen heti aukaisemaan. Puutarhan portti on\navoimena.\n\nNuoret erosivat toisistansa. Pekka lähti metsään astumaan, Hanna palasi\nSignildsborgiin, iloiten siitä, että oli saanut toimitetuksi sen asian,\njoka oli hänen neitinsä sydämen arin kohta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina siitä asti, kuin nuori Skytte sattumaltaan oli joutunut Inkerin\nvieraaksi, kävi hän usein tämän ja Ellin luona. Välttämätöntä oli, että\nnämä käynnit toimitettiin salaisesti. Minkälaisia epäluuloja olisikaan,\njos asia olisi tullut tiettyviin, siitä aiheutunut sekä hänen\nvanhemmissaan että ympäriseudun asujamissa! Jo yksistään se\nseikka, että ylhäissukuinen nuorukainen usein kävi tervehtimässä köyhää\nvaimoa, jolla oli kaunis tytär, olisi pannut kaikki kielittelijät ja\npanettelijat liikkeelle; mutta kun sen lisäksi tuli, että samainen\nvaimo parka oli niin halveksittu olento, että siitä saakka kun pastori\nSvenonius ennen mainitun saarnansa piti, kukaan taikauskoisesta\nkansasta ei uskaltanut lähestyä hänen asuntoaan, vaan teki ennemmin\npitkän kierron -- niin oivalsi Aadolf varsin hyvin, ettei panettelijat,\njoiden pahennusta hän pelkäsi, tyytyisi ainoastaan hänen ja hänen\nmolempien turvattiensa mustaamiseen, vaan että he vielä julkeaisivat\nruveta arvailemaan pahentavia ja julkiriettaita asioita. Asioiden näin\nollen olisi hän kernaasti lakannut käymästä Ellin luona, joka päivästä\npäivään kävi hänelle yhä armaammaksi, ellei hän olisi havainnut\nvälttämättömäksi käydä noiden onnettomien luona rohkaistakseen heidän\nmasentuneita mieliään. Nuoren neitosen sieluntila oli kauan aikaa ylen\nkiihottunut; sen oli saanut aikaan joka päivä ja hetki kalvava\nkuolemanpelko, joka vihdoin kääntyi koneentapaiseksi tarmoksi ja\npäättäväisyydeksi. Sill'aikaa kun Inkeri, tämä elämän suruissa ja\ntaisteluissa päivänsä elänyt äiti, tunsi sydämensä vallan murtuneen\neikä itse kyennyt mihinkään, hoiti Elli yksin taloudelliset askareet,\nruokki lehmän sekä lampaat, kantoi vettä lähteestä, valmisti ruuan ja\nluki, milloin muilta toimiltansa jouti, jotakin hartauskirjaa äidin\nkuullen, tahi koki muulla tavalla parhaansa mukaan häntä lohduttaa.\nMutta tämä kuumeentapainen tarmokkuus vaati kestääksensä paljo, se\nkulutti hänen hennon olentonsa elinvoimia; se nähtiin hänen poskistaan,\njotka kalpenemistaan kalpenivat, ja kasvoistaan, joilla kuvastui\npäättäväisyyttä ja kärsimyksiä yhtä rintaa.\n\nPaitsi tulevaisuuden pelkoa, tuota kamalaa varmuutta, että häntä ja\nhänen tytärtänsä odotti tuskallinen, häpeällinen kuolema, jäyti Inkerin\npovea toinen yhtä rasittava pelko: tasapaino hänen sielunelämässään\ntuntui alkavan vähitellen horjua, hänen tajuntansa, jota kauheat\najatukset kauan olivat vaivanneet, alkoi sulautua sekaviksi\nunennäöiksi. Usein, semminkin hämärän hiipiessä hänen yksinäiseen\nmajaansa, istui hän ummessa silmin liikkumatta tuolissaan ja puheli\npuoliääneen itsekseen tai niille haamuille, joita hänen\nmielikuvituksensa loihti ilmi. Väliin olivat unet, joita hän\npuolivalveillaan näki, lohdullisia ja suloisia, väliin pöyristyttäviä\nja kamalia, ja hänen puhelunsa, jota Elli parka hätäyneenä kuunteli\ntietämättä, oliko se todellisuutta vaiko mielen kuvittelua, muodostui\naina sen mukaan. Lääkärit ja erään suunnan fysioloogit olisivat tätä\nvaimo raukan tilaa, jos se olisi ollut meidän aikoinamme, sanoneet\njonkunlaiseksi somnambulismi-kohtaukseksi. Kaiketikin olivat nämä\noireet Inkerin kiihottuneen sieluntilan ja vallitsevan kulkutaudin\nyhteisesti vaikuttamia.\n\nSenkaltaisessa tilassa oli Inkeri sinä iltana, jolloin Pekalla ja\nHannalla oli edellä kerrottu yhtymyksensä. Tuli takassa oli melkein\nsammumaisillaan ja valaisi niukalti huonetta. Elli tuli tuoden\nsylyyllisen metsästä kokoomiansa risuja, joilla sammuvaa tulta liedellä\nlisättiin.\n\n-- Kuka se on? kysyi Inkeri säikähtäen, kun kuuli oven käyvän.\n\n-- Minä se olen, hyvä äiti; Elli minä olen.\n\n-- Elli ... Sinäkö se olet? Minä kun luulin sinun olevan hyvin kaukana,\nsanoi äiti huoaten.\n\n-- Mitenkä sinä niin saatoit luulla? En minä sinua hylkää, sanoi tyttö\nlaskien risukimpun lattialle, ja mennen Inkerin luo.\n\nElli säpsähti kun hän kuutamon ja hiiltyneen pesävalkian himmeässä\nvalossa näki äidin silmien olevan kiinni ja hänen kasvojensa\nkummallisesti muuttuneen. Tyttö parka tiesi, että hänen äitinsä taas\noli siinä selittämättömässä tilassa, johonka hän viime aikoina usein,\nmutta aina yhtä suurella kauhistuksella oli nähnyt hänen joutuvan. Hän\nsilmäili ehdottomasti ympärilleen, etsien apua...\n\nMutta apua ei ollut mistään saatavissa. Ihmiset vieroivat tuota kovan\nonnen majaa ... yltympärillä oli yksinäistä, pimeää ja hiljaista ...\ntuuli vaan päästeli pitkiä, syviä huokauksiaan metsässä.\n\n-- Sinä et siis olekaan poissa, Elli, sanoi vanhus ja tunnusteli\nkädellään tyttären kasvoja; -- ja kuitenkin minusta äsken joku oli\nkuiskaavinaan: älä pelkää tyttäresi puolesta! Hän on pelastettu...\nLapsi parka! Luulin äsken täällä olleen Jumalan enkelin, joka vei sinut\nkauas, kauas tästä kurjasta maasta ... luulin sinun oleskelevan rauhan\nEedenissä, jonne ei pahuudella ole pääsyä. Lapsi, lapsi! Miksi et\nseurannut häntä? Olisit sen kautta päästänyt minun suuresta tuskasta...\n\n-- Äiti, älä puhu tuolla tavalla! Minä en hylkää sinua koskaan.\n\n-- Elli, sinä et tiedä mitä teet. Päästä minua! Etkö näe että olen\nsidottuna kamalan kuilun partaalle? Sen on musta mies tehnyt. Ajallansa\non hän minut syöksevä alas. Katso, lapseni, verihien pusertaa minusta\npelko, minä reuhdon rautojani, ne vaan eivät taitu! Riennä pois\nennenkun hän tulee! Muuten syöksee hän sinutkin alas. Riennä pois,\nlapseni, tee se laupeudesta minua kohtaan!... Hän tulee, hän tulee,\nhaa!\n\nInkerin ääni ilmaisi syvintä tuskaa, hän kurotti käsiään ovea kohden,\nniinkuin olisi hän nähnyt tuon peljätyn olennon tulevan, ja koko hänen\nruumiinsa vapisi valtavasti.\n\nTyttö rukka, joka ei tiennyt mitä uskoa, iski miltei mieletönnä pelosta\nsilmänsä oveen. Inkeri riistihe samassa irti hänen käsistään ja\ntyrkkäsi hänet luotaan.\n\n-- Hän on pelastettu, musta mies ei nähnyt häntä, jatkoi hän\ntyynemmällä mielellä. -- Hyvä on, päästä minut nyt raudoistani, sinä\njulma, sinä kivikova hirmulainen! Syökse minut ammottavaan kuiluun!\nPäätäni huimaa jo ... minä tahdon nukahtaa; silloin minun on helpompi,\nminä en näe syväriä ... Pian pian!\n\n-- Herra Jumala, auta meitä! Mitä minä teen! huudahti Elli.\n\n-- Kuka se puhuu? kysäsi vanhus äkkiä muuttuneella äänellä.\n\n-- Minä se olen, äiti parka. Ei kukaan muu kuin Elli. Rukoilen että\nJumala lohduttaisi meitä ja karkottaisi synkät ajatuksesi. Sinä olet\nuneksinut. Ei täällä ole mustaa miestä sisällä! Täällä on vain Elli.\n\n-- Taisinpa tosiaankin uneksia. Voi kuinka se uni oli kauhea; se tuntuu\nvieläkin jäätävän sydäntäni. Tule tänne lapseni!\n\nElli riensi äitinsä luo, pyyhkäsi hänen otsansa, jota myöten suuria\nhikikarpaloita vieri, suuteli häntä ja sanoi rukoilevasti:\n\n-- Hyvä äiti, aukase silmäsi! Minua pelottaa nähdä sinua tuollaisena.\nJa niinkauan kun silmäsi ovat kiinni, niin voivathan nuo julmat unet\njälleen palata.\n\nInkeri ei vastannut; hänen silmänsä pysyivät kiinni.\n\n-- Etkö kuule, äiti? kysyi tyttö tuskissansa.\n\n-- Minä kuulen kyllä armaan äänesi. Puhu vielä!\n\n-- Aukasehan kuitenkin silmäsi! Sinä et voi mielessäsikään kuvitella,\nmitenkä kovasti minua pelottaa.\n\n-- Rauhotu lapseni! Jumala pitää meistä huolen. Hän lähettää meille\npelastajan. Näin sen kaukaa; hän lähestyy meitä.\n\n-- Niin, Jumala pitää meistä huolen. Tahdotko että luen sinulle\n\"Kristuksen seuraamisesta?\" -- Tahdotko, äiti? Sinä olet rauhallinen ja\ntyytyväinen, kun luen sinulle siitä kirjasta. Sitten sytytän kynttilän\nja panen risuja takkaan, niin saamme räiskyvän valkian. Kunpa vaan\naukasisit silmäsi, niin olisin iloinen, ja meillä voisi olla yhtä\nhupainen ilta, kuin oli ennen muinoin.\n\n-- Hän lähestyy, sopersi Inkeri, ja joka ainoa lihas hänen kasvoissansa\njännittyi; -- minä näen hänet selvemmin.\n\n-- Kenenkä sinä näet? kysyi Elli, käyden uudelleen pelkoihinsa.\n\n-- Ratsastajan. Hän tulee yhä lähemmäs.\n\n-- Hyvä Jumala! Nyt uneksit taaskin! lausui Elli ja hyrähti itkuun.\n\n-- Ei, Elli, nyt en uneksi. Älä itke, lapsi!\n\n-- Kenties hän herää, jos sytytän kynttilän ja teen pesään suuren\ntulen, ajatteli Elli ja riensi tuumaansa toimeenpanemaan.\n\nRisut karahtivat tuotapikaa tuleen; räiskyvästä valkiasta ja\nkynttilästä levisi juhlallinen valo tupaan.\n\nElli odotti alakuloisena, millaisen vaikutuksen se tekisi.\n\nInkeri istui hiljakseen, ikäänkuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen\nsilmänsä pysyivät edelleen kiinni.\n\n-- Kuule, sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen ja kumarsihe eteenpäin,\nniinkuin olisi hän kuulostanut jotakin; -- etkö kuule hevosjalkain\ntöminää?\n\nElli kuulosti, vaan ei voinut erottaa muuta kuin tuulen kuiskaavaa,\nsurullista huminaa metsässä.\n\n-- En kuule mitään, sanoi hän, ja huokaus kohosi hänen rinnastaan.\n\nInkeri kuulosti uudelleen. Hänen kasvonsa, koko hänen olentonsa kuvasti\njännitettyä odotusta. Kamala ilme, joka sitä ennen väreili hänen\nkasvoillaan, oli kadonnut. Hänen suunsa hymyili, hänen kätensä\nkohoilivat tuontuostakin, ikäänkuin olisi hänen tehnyt mielensä\nsyleillä rakasta ystävää, mutta hervonneina vaipuivat ne takasin hänen\nhelmaansa.\n\nTäten kului muutama hetki hiljaisuudessa, jota ainoastaan takkavalkian\nräiskintä häiritsi. Elli näki niin selvään äitinsä kasvoista, että hän\noli jotakin näkevinään ja kuulevinaan, niin että tyttö itsekin rupesi\nuskomaan sitä todeksi.\n\nMutta hän ei tämän näyn laatua ymmärtänyt. Hän ajatteli peikkoja ja\nkummituksia, joista oli kuullut puhuttavan; hänen mielikuvituksensa\nluulotteli hänelle, että jokin senlaatuinen yliluonnollinen olento oli\ntulossa ja pian ilmestyisi hänen katseittensa eteen... Ja hänen sitä\najatellessaan kävi viiltävän kylmä puistutus hänen luissaan ja hän\nsilmäili vavisten ympärilleen, hakien turvapaikkaa... Mutta\nmuistaessaan, että hän oli yksin avuttoman äidin kanssa yksinäisessä\nmetsämökissä, kaukana ihmisasunnoista, hän kätki kasvot käsiinsä, sulki\nsilmänsä ja odotti tällä tapaa peljättyä silmänräpäystä.\n\nOliko se tosiaankin totta? Vai oliko se hänen liian kiihottuneen\nkuvitusvoimansa synnyttämä harhanäky? Hänkin kuuli nyt hevoskavioiden\ntöminää. Se kävi kovemmaksi ja tuli yhä lähemmä. Elli typertyi\npolvilleen ja oli vähältä mennä tainnoksiin, vaan tointui heti täyteen\ntuntoonsa, kun äiti kimeän iloisella äänellä huudahti:\n\n-- Hän se on ... oma poikani ... Aarno!\n\n-- Mitä sanotkaan? huusi Elli ilmi-iloissaan ja kavahti ylös. Inkerin\nkasvot paistoivat, hänen ruumiinsa värisi ponnistuksista hänen\nepätoivoisena pyrkiessään tuolilta ylös.\n\n-- Pian, pian! Elli, missä sinä olet? Vie minut ulos! huusi hän.\n\nMutta äkkinäinen ilo, hämmästys ja pelko olivat Ellin aivankuin\nrammanneet.\n\nHevosen jalankopse kuului nyt niin selvään, että saattoi lukea joka\naskelen hevosen polkiessa rautakengillään tiehen.\n\n-- Pian, pian! toisti Inkeri tuskaisesti ja tunnusteli käsillään\neteensä.\n\nTahtonsa ankaralla ponnistuksella Elli kykeni jälleen hallitsemaan\njäseniänsä. Hän kävi äitinsä kainaloihin kiinni ... Inkeri nojasi hänen\nhorjuvaan olkaansa... Näin kulkivat he huoneen poikki ja ovesta ulos.\n\nPihalle tultua näki Elli kirkkaassa kuutamossa vilahdukselta enää vain\nlierihattuun ja kaapuun puetun ratsastajan, joka samassa katosi kuusten\ntaa metsään.\n\n-- Poikani! huusi Inkeri tukahutetulla äänellä, astui muutaman askelen\neteenpäin, niinkuin olisi hän mielinyt rientää hänen jälkeensä, ojensi\nkätensä pois kiitävää haamua kohti ja vaipui alas lumeen.\n\n-- Aarno, Aarno! huusi Elli ja juoksi mieletönnä veräjälle päin.\n\nMutta kaviontöminä hävisi etäisyyteen eikä tytön huuto ulottunut\nratsumiehen kuuluviin. Sinne hän katosi.\n\nElli seisoi tuokion empien, kiitäisikö hän tuntemattoman perästä. Mutta\näidin tukala tila esti häntä niin hyödytöntä yritystä koettamasta.\n\nHän riensi takasin Inkerin luo, joka makasi tiedotonna pitkällään\nmaassa, hieroi lumella hänen ohimoitaan ja kutsui häntä kaikilla\nlempinimillä, joita hänen rakkautensa saattoi keksiä.\n\nVihdoin aukasi Inkeri silmänsä, asettui istualleen, katseli ympärinsä\nja kysyi:\n\n-- Mitä on tapahtunut? Mitenkä minä olen joutunut tänne?\n\nMutta vastauksen sijasta Elli nosti hänen maasta, syleili häntä ja\nvirkkoi:\n\n-- Me näimme Aarnon ... hän elää ... lähtekäämme heti häntä etsimään!\n\n-- Aarnon? Houritko tyttö? Mistä päähäsi tuollaiset ajatukset ovat\njuolahtaneet...\n\n-- En, sinä näit hänet, en tiedä mitenkä, astuessasi sisällä ummessa\nsilmin ... sinä kuulit hänen hevosensa kavionkopseen ... sinä huusit\nminua viemään sinua ulos ... tulimme tänne, niin näin ratsumiehen\ntiellä, ja sinä ojensit häntä kohti kätesi ja kutsuit häntä\npojaksesi... Etkö muista?\n\n-- Minä en muista mitään kaikesta, mitä puhut... Taivahinen! Jospa vain\njärkeni säilyisi!.. Elli, se oli vain unta. Olethan huomannut minun\nviime aikoina alkaneen kävellä ja puhua unissani... Älä välitä siitä!\nÄlä puhu siitä kenellekään, sillä sitä voitaisi kääntää pahoin päin! Se\njohtuu sieluni kurjuudesta. Minun on käynyt niinkuin Daavidin: sydämeni\nvapisee, voimani ovat rauenneet, ja silmieni valo ei ole minua\nlähellä... Tue minua, lapseni! Minua raukasee, ja polveni horjuvat.\n\nElli vei äitinsä takasin kammariin, siirsi tuolin lähemmä uunia, ja\nantoi äitinsä istuutua siihen.\n\n-- Voi, sanoi tyttö, -- se ei siis ollut totta ... se ei ollut Aarno,\nniinkuin äsken luulin?\n\n-- Aarno on Jumalan tykönä. Jos hän vielä olisi täällä surunalhossa,\nniin hän olisi aikoja sitten hakenut äitinsä.\n\n-- Minä näen kuitenkin häntä joka yö unissani ihan sennäköisenä, kuin\nsinä olet minulle häntä kuvaillut, ja että hän tulee auttamaan meitä.\n\n-- Niin minäkin uneksin, Elliseni. Mutta unia kuin lumia. Jumala\nlähettää niitä meille huojentaakseen unessa sydämiämme, jotka päiväsin\nhuutavat lohdutusta. Huoli pois, Elli! Me kuljemme pian kuolon varjojen\nmaasta; me saamme taas nähdä Aarnon taivaan valossa, jonka Jumalan armo\nmeille valmistaa. Missä kirjasi \"Kristuksen seuraamisesta\" on? Ota se\nja lue siitä minulle hetken aikaa! Sitten laitat iltaista ja käyt\nlevolle.\n\n-- Onko sinulla nälkä? Sehän olisi hauskaa! Et ole pitkään aikaan\nsyönyt.\n\n-- Kaikki ruoka tuntuu vastenmieliseltä suussani. Minä en voi syödä.\nMutta sinun täytyy vahvistaa ruumistasi. Lapsi parka, mitenkä olet\nkalpea, mitenkä silmäsi ovat syvälle painuneet!\n\n-- Ei minusta vaaraa, minä olen mielestäni miltei terveempi ja vahvempi\nkuin ennen.\n\nElli otti nyt Tuomas Kempiläisen kirjan, joka kautta vuosisatojen on\nlohduttanut kristityltä, tunnustivat nämä mitä uskontoa hyvänsä, ja\njota vieläkin säilytetään jonkinlaisena sielunaarteena monessa\nmatalaisessa majassa.\n\nHän istuutui tuolille Inkerin viereen. Vanhus pani kätensä ristiin,\ntaivutti päänsä tyttären olkapäätä vasten ja kuunteli hänen ääntänsä,\njoka kuolemattomien sanojen liikuttamana ja rohkaisemana kaikui\nlempeästi ja vilvoittavasti.\n\nTuossa asennossa istuivat he kauan, kunnes eriskummainen rapina kuului\nheidän korviinsa. Elli keskeytti lukemisen ja kuunteli. Ulkoa kuului\naskelia ... semmoista aniharvoin tapahtui onnettomain asunnon\nympärystöllä, jota taikauskoinen kansa karttoi ja vieroi ikäänkuin\npannaan julistettua kirottua alaa.\n\nMökin asujanten oli mahdoton tulijan suhteen erehtyä. Oli vain _yksi_\nainoa, joka lohdutuksen tuojana tuli heidän luokseen; kaikkien joukossa\nyksi ainoa hellivä sydän, joka ei kironnut, vaan rakasti ja surkutteli\nheitä.\n\n-- Se on Aadolf, virkahti Elli.\n\n-- Hän se on. Taivas häntä siunatkoon! kuiskasi Inkeri.\n\nOvi avautui ja nuori Skytte astui sisään. Elli meni häntä vastaan ja\nsuuteli hänen kättään.\n\n-- Oi, terve tulemastanne, hyvä Aadolf herra! sanoi hän, silmäillen\nhartaalla kiitollisuudella nuorukaista, ja ensi kerran heidän viime\nyhtymästään saakka levisi hänen kasvoillensa ilonloiste. Inkeri nousi\nja ojensi nuorukaiselle kätensä.\n\n-- Te ette hylkää meitä, sanoi hän. -- En voi lausua, mitä sydämeni\ntuntee, nähdessäni suloiset kasvonne. Te olette tähti, jonka Herra on\nsytyttänyt sielujemme yöhön.\n\n-- Te näytätte sairaalta, Inkeri ... ja vanhenette silminnähtävästi\njoka erältä, kuin teitä näen. Ja sinä, Elli, mitenkä olet kalpea ja\nriutunut, lapsi parka.\n\n-- Pitkä on meidän päivämme, herra: tunnit vierivät verkkaan niinkuin\nvuodet, sanoi Inkeri. -- Mutta istukaahan, te silmieni lohdutus!\nIstukaa tähän viereeni ja kertokaa ... kertokaa mitä uutta kuuluu!\nOtsanne on synkkä, te tuotte tuhosanomia ... mutta me olemme kauan\nodottaneet pahinta: olemme valmiit. Puhukaa siis!\n\n-- Viestini ei ole tuhoisa, vaan se on tähdellinen, eikä minun tee\nmieleni levätä, ennenkuin olen puhunut. Inkeri, teidän täytyy poistua\ntältä paikkakunnalta, teidän täytyy tyttärenne kanssa paeta sitä\npelkoa, joka painaa teitä maahan, sitä vaaraa, joka todellakin uhkaa\nteitä.\n\n-- Mihin pitää minun paeta? -- Sanokaa vain mihin? Neuvokaa minulle\nsellainen paikka, joka on julistettu mahtavain vihalta rauhotetuksi?\nYksi on vain sellainen, ja se on hauta. Mutta jos toista löytyy,\nviittaa se meitä kaukana etäisyydessä, jonne ainoastaan toivoineni voin\npäästä. Voimani ovat murtuneet, jalkani raukeat, jaksan tuskin raahata\nitseäni poikki tämän huoneeni lattian ... mitenkä siis tahdotte, että\nminun pitäisi paeta? Ja paitsi teitä ei ole ketään, joka ojentaisi\nminulle ystävällistä kättä, ei ketään, joka peittäisi minua\nvainolaisiltani; ei ketään, joka antaisi palan leipää minulle, jos\nvaikka nälkääni vaipuisin tielle; ei, ihmiset kiroisivat minua ja\npakenisivat tiehensä, tahi ottaisivat minut kiinni, ruoskitsisivat ja\nantaisivat minut pyövelin käsiin, elleivät paikalla tappaisi minua.\nOnneni kohtalon täytyy tulla täydelliseksi. Mutta jos jotakin voitte\ntehdä hyväksemme, niin pelastakaa Elli! Jos mahdollista on, niin viekää\nhänet kauas täältä epäilysten, huokausten ja tuskain tuvilta!\n\n-- Älä puhu noin! sanoi Elli nuhtelevasti. -- Enkö ole sanonut sinulle,\nettei mikään kiusaa minua niin, kuin puheesi, että meidän on eriäminen,\nsinun ja minun, toisistamme. Kaikki minä voin kärsiä, vaan en sitä.\n\n-- Teidän ei tarvitse erota toisistanne, sanoi Aadolf. -- Minä olen\ntuuminut asian valmiiksi. Minä tulin sanoakseni teille, että viipymättä\nlaittaisitte itsenne matkakuntoon. Pankaa kirstuun ne tavaranne, jotka\novat teille välttämättömimmät ja kalliimmat; neljänkolmatta tunnin\nperästä tulee luotettava kyytimies re'ellä ja räväköillä juoksijoilla\nteitä noutamaan. Yön hiljaisuudessa lähdette täältä ja matkattuanne\nmuutaman tunnin saatte tämän surunmajanne sijasta asettua varmaan\nturvapaikkaan, jonka olen hankkinut teille Tukholmassa. Minä lähden\nennen teitä sinne ja lausun teidät siellä tervetulleiksi.\n\n-- Oletteko todellakin yhtynyt mieheen, lausui Inkeri, -- joka on\nsuostunut korjaamaan pannaan julistetut kuoleman kynsistä, ja löytänyt\nmajan, joka kurjat hoimiinsa ottaa?\n\n-- Olen löytänyt molemmat. Huojentakaa nyt sydämiänne! Elli, anna\nilon-säteen paistaa silmästäsi! Kaikki on Jumalan avulla päättyvä\nhyvin... Ei, ei, jatkoi hän, kun Inkeri, jonka koko olennon tuo\nodottamaton toive oli äkkiä saattanut uuteen eloon, teki liikkeen,\nikäänkuin olisi hän tahtonut heittäytyä Aadolfin jalkojen juureen, --\nei mitään kiittämisiä, ennenkuin onnellisesti tapaamme toisemme siinä\nturvapaikassa, joka on teitä varten varattu! Vasta silloin voin ottaa\nkiitokset vastaan.\n\nMutta jos Aadolf ehkäsikin Inkerin ylitsekuohuilevan kiitollisuuden\nilmauksen, ei hän siltä vastustellut, kun Elli otti hänen kätensä ja\nvei sen huulilleen. Hän päinvastoin kumarsihe alas ja painoi tytön\nrintaansa vasten.\n\n-- Elli, sanoi hän, -- mitä sinun hyväksesi teen, sen teen oman\nonnellisuuteni tähden.\n\nSamassa tuokiossa Inkeri sattui katsahtamaan yhteen tuvan ikkunoista,\nja oli hänestä, kuin olisi hän nähnyt ruudun toisella puolella kasvot.\n\n-- Joku on ikkunan takana ja katsoo sisään, sanoi hän.\n\n-- Missä? kysyi Aadolf.\n\n-- Tuossa... Inkeri osotti ikkunaan. Mutta samassa naama katosi. Aadolf\nriensi ulos, käväsi kerran tuvan ympäri, vaan ei nähnyt ketään. Metsä\noli yhdeltä puolen niin lähellä mökkiä, että muutamalla askelella pääsi\npiileymään sen pimeään helmaan.\n\nTietäen mitenkä taikauskoista kansaa pelotti lähestyä tätä paikkaa,\nolletikin illan pimettyä, ei Aadolf välittänyt asiasta sen enempää,\nvaan luuli, kuten todenmukaista olikin, että Inkeri oli nähnyt väärin.\n\nLukija helposti arvaa, että Inkeri oli nähnyt todellisen ihmisen\ntodelliset kasvot, ja ettei kurkistelija ollut kukaan muu, kuin herra\nKustaa Draken ratsupalvelija ja Hannan sulho Pekka.\n\nAadolf viipyi vielä kotvasen aikaa mökkiläisten luona, ja lähti,\nherttaiset jäähyväiset sanottuaan ja talonväen hartaasti kiitettyä,\npaluumatkalle Signildsborgiin.\n\nHän olisi tuntenut oikeutettua iloa niistä toiveista, jotka hän oli\nvirittänyt, ja siitä epätoivosta, jonka oli näiden turvattomien\nmielistä karkottanut, jos hän itse olisi voinut voittaa sitä pelkoa,\njota hän heidän läheisyydessään tosin oli osannut tukahuttaa, vaan joka\nnyt sai hänessä entistä suuremman vallan.\n\nTällä pelolla oli pätevät syyt. Hän oli, kuten ennen olemme maininneet,\njonkun aikaa lohduttanut itseänsä niillä väärillä toiveilla, että\nSvenonius, huolimatta saarnastaan, josta pitäjällä vielä puhuttiin, ja\nrahvaalle lausumastaan kehotuksesta, että ihmiset hänelle toisivat\njulki kaikki, mitä tiesivät tai luulivat tietävänsä noituudesta\nepäluulon alaisiksi asetetuista naisista, kumminkin lopulta oli\nheittänyt alkamansa vainot sikseen, joko sentähden että hän oli tullut\nasiasta parempaan käsitykseen, tahi sentähden että hän oli taipunut\nAadolfin rukouksista tahi pelkäsi hänen uhkaustansa. Tähän väärään\nluuloon johti Aadolfia papin näennäinen toimettomuus koko sinä aikana,\njona hän laati esiintuodut syytökset järjestykseen ja sepusteli\nniitä kirjoituksia, jotka hän oli aikeessa lähettää Strängnäsin\nkonsistoorille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle. Pastori ei\nollut mikään harjaantunut kynäniekka ja tarvitsi runsaasti aikaa\nsepustuksensa sommittelemiseksi jotakuinkin selvään ja kielellisesti\noikeaan muotoon. Tällä ajalla hän ei myöskään saarnoillaan ahdistellut\nnoituutta, vaan oli palannut entiseen lempiaineeseensa: synkretistien\neli kaikkien niiden tuomitsemiseen, jotka työskentelivät sovinnon\naikaansaamiseksi lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä, jonka\npuolueen etupäässä Svenonius, joko syystä tahi syyttä, arveli oman\npiispansa, hurskaan ja rauhaa rakastavan Johannes Mathiaen seisovan.\nSyy, miksei hän edelleenkin saarnastuolilta jyrissyt noituutta vastaan,\nlienee ollut se, että hän arkiona sai sitä niin yllinkyllin tuumia ja\ntyöskennellä sen vuoksi, jotta häntä halutti sunnuntaisin, vaikkapa\nvaan vaihteen vuoksi, virkistää mieltänsä sillä jumaluusopillisella\nriidalla, johonka Ruotsinmaan papisto parasta aikaa oli takertunut.\nMutta vielä luultavampaa oli, että hän pelkäsi enempää kiillottamasta\nkansan vimmaa, ettei se kohtaisi hänen uhrejansa, ennenkun ehdittäisiin\nlainmukaisella tavalla kiduttaa, syyllisiksi todistaa, tuomioon\nlangettaa, mestata ja polttaa heidät.\n\nSittenkun ensimäinen ja paras syytöstulva pastorin nimittämiä naisia\nvastaan oli asettunut, tuli, hänen järjestellessään ja kirjoittaessaan\nmuistiin näitä syytöksiä, miltei joka päivä joku hänen lampaistaan ja\nesitti kanteen, ei ainoastaan kysymyksessä olevia noituudesta epäiltyjä\nhenkilöitä, vaan muitakin vastaan, joita tähän asti ei oltu epäilty.\nTapahtui niinkin, että nuori palveluspiika, mielettömän kauhistuksen\nilme kasvoillaan, syytti itseänsä noituudesta ja pyysi polvillansa\nSvenoniusta pelastamaan hänen sieluansa, vaikka hänen maallinen elonsa\nsiihen hukkuisikin. Kulkutauti levisi yhä laajemmalle. Svenonius\nhämmästyi; hän näki tulvan pelottavasti paisuvan ja luuli täytyvänsä\ntarttua ensimaiseen, tehokkaimpaan keinoon ehkäistäkseen aaltojen\nvyöryä. Hän luopui alkuperäisestä, laamanni Skytten kannattamasta\ntuumasta, kysyä jumaluusopillisen tiedekunnan ja tuomiokapitulin\nviisasten miesten neuvoa, ja päätti niiden lukuisain todistusten\nperusteella, joita hän arveli itsellänsä olevan, ja noudattamalla niitä\nvalituksia, joita kaikkialla kansan keskuudessa kuultiin, hetikohta\nsyyttää käräjissä Mäntysuon Inkeriä ja hänen tytärtään, sekä Nummen\nKaarinaa ja muita pahimmassa huudossa olevia naisia noituudesta ja\nvaatia heidän pikaista vangitsemistaan.\n\nHeti sen päätöksen tehtyään istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja\nkirjoitti laamanni Juhanalle Signildsborgissa seuraavan kirjeen:\n\n\"Korkeanvapaasukuinen herra. Minä olen jo ennen tätä teille\nkirjoittanut ja sanonut, minkälaisissa puuhissa aikani kuluu, niin\netten ole joutanut käydä siunatussa talossanne ja suullisesti kertoa\nniitä merkillisiä tapauksia, jotka viime yhtymästämme saakka ovat minua\nkohdanneet. Nyt kirjoitan teille ilmoittaakseni, että olen suuressa\ntuskassa, sillä minä näen, että koko laumani on joutuva turmioon, jos\nminun täytyy vitkastella ja odottaa kaukana olevilta ylipaimenilta\nkäskyä, mitenkä minun on tehtävä. Ei, minun täytyy itseni ryhtyä\ntoimeen, sillä vieteltyjen luku kasvaa päivä päivältä, ja moni, oltuaan\nennen kelpo kristitty, on nyt myyty perkeleelle ja ikuiseen kadotukseen\njoutunut. Sentähden tahdon edeltäkäsin ilmoittaa teille, että hetikohta\naion kääntyä teidän puoleenne, joka olette laillinen viranomainen\npaikkakunnalla, ja teille jättää lailliseen muotoon laaditun\nkannekirjan noituudesta syytettyjä Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä\nElliä ja kolmea muuta naista vastaan, josta täytynee seurata, koska\nnoituus on hengenrikos, että syytteenalaiset heti otetaan kiinni,\nsalvataan tyrmään ja siellä säilytetään, kunnes heidät voidaan noutaa\nkihlakunnankäräjiin, pidettäköön nämä sitten kuulutettuun aikaan, tahi\nmäärättäköön välikäräjät tämän tärkeän asian ratkaisemista varten.\nPyytäisin siis, että korkeanvapaasukuinen herra, lähettäisitte minulle\nkirjeentuojaa myöten sitä varten tarvittavan syytöskirjan kaavan, ja\nolen minä Jumalan avulla jo huomenna itse jättävä kirjoitukseni\nkorkeanvapaasukuisen herran omiin käsiin. Sitä paitsi saan surulla\nilmoittaa vaimoni tänään kääntyneen kovasti sairaaksi, senjälkeen kuin\npainajainen viime yönä pahanpäiväisesti häntä muokkasi, ja hän oli\nkärsinyt hirveän Inkerin lähettämistä tuskista, kuin myös että poikani,\nsen mukaan kuin Strängnäsistä minulle tullut kirje tietää, on pahasti\nkoskettanut silmänsä heitellessään kiekkoa toisten teinien keralla\nkoulupihalla. Nämä koettelemukset eivät sentään enemmän kuin lehmän\nkuolemakaan voi pelottaa minua työstäni\" j.n.e.\n\nAadolf oli isänsä luona, kun tämä kirje saapui. Laamanni, joka luuvalon\nvaivaamana istui nojatuolissaan, luki sen, pudisti päätään ja sanoi\npojalle:\n\n-- Istu tuohon ja kirjoita!\n\nAadolf kirjoitti isänsä sanelun mukaan:\n\n\"Vilpittömällä surulla huomaan, että pahuus yhä kiihtyvässä määrässä\nsaa vallan naapureimme keskuudessa, ja hyväksyn tuumanne, vaikka\nmielelläni olisin toivonut, että oppineet ja hurskaat tuomiokapitulin\nja jumaluusopillisen tiedekunnan herrat olisivat antaneet meille\nosviitan menettelyllemme, kun ei tarkempia tietoja asiassa muutoin\nvoida saada. Mutta molemmat kohdat sopii hyvin yhdistää, sillä jos te\nlähetätte kirjoitelmanne heille, niin ennättää vastaus kyllä saapua\nennenkuin oikeudenkäynti on päättynyt, liiatenkin koska jutussa\nsyntyvät asiakirjat ovat alistettavat hovioikeuden tutkittaviksi,\nennenkuin päätöstä voidaan julistaa. Minun nähteni noituudesta\nsyytettyjen ei myöskään sopisi käydä puhdistusvalalle vannoaksensa\nitsensä vapaaksi, koska he jo ovat valalla yhdistyneet sielujensa\nviholliseen, vaan pitänee siinä noudattaa erikoista menettelytapaa.\nHaluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat Mäntysuon\nInkeriä, hänen tytärtänsä Elliä...\"\n\n-- Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?... Näihin sanoihin laamanni Skytte\nkeskeytti sanelemisensa ja iski terävät, harmaat tuomarinsilmänsä\npoikaan, joka viimeisiä sanoja saneltaessa oli käynyt kalpeaksi, ja\njonka käsi vapisi, kun hänen piti nuo nimet kirjoittaa.\n\n-- Minä olen pahoinvoipa, sopersi Aadolf.\n\n-- Käy ajelemassa ja vilvotteleimassa raittiissa ilmassa sittenkun olet\nlopettanut kirjeeni... Mitenkä oli viimeinen kohta?\n\n-- \"Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat\nMäntysuon Inkeriä, hänen tytärtään Elliä\"...\n\n-- Ja muita velhonaisia vastaan, saneli laamanni edelleen, -- on sen\nkirjan 97 sivulla, jonka täten teille lähetän, mutta asian riitaanpano\nei kuulu teihin, vaan on teidän annettava siitä käsky nimismiehelle,\njoka Tingmalakaaren 17 luvun mukaan on oikea kantaja, ellei\nasianomistaja tee kannetta. Teidän on kuitenkin vallassanne nostaa\nkanne noitumisen kautta kuolleen lehmänne ja vaimonne tähden. Kun\nsyytettyjen rikosten todellisuutta tässä niin monet seikat selvästi\nnäyttävät, ovat puheena olevat henkilöt ensi tilassa vangittavat,\netenkin kun seurakunnan rauhallisuus ja heidän oma turvallisuutensa\nrahvaan oman käden kostoa vastaan näyttävät sitä vaativan. Surkuttelen\nsydämestäni teitä huonettanne kohdanneitten onnettomuuksien johdosta,\nja kunnioitan teitä nyt kuten aina palavan uutteruutenne tähden, josta\nkovat koettelemuksetkaan eivät saa teitä pelotelluksi; näistä kaikista\nvaivoistanne on Herra korkeudessa aikanansa teille runsaan palkan\nantava j.n.e.\n\nAadolf, joka kirjettä kirjoittaessaan jo oli tehnyt päätöksensä, nousi\nniinpian kuin kirje oli lähetetty, hevosen selkään ja ratsasti\nSignildsborgin tilusten rajalla asuvan vanhan sotamiehen luo, joka\nmonivuotisella ahkeroimisella oli koonnut itselleen sievosen omaisuuden\nja omisti vähäisen tilanosan.\n\nRolf vanhuksella oli Aadolfin ikäinen poika. He olivat kasvaneet\nyhdessä ja mieltyneet toinen toiseensa niin, että laamanni Skytte,\nhuomattuaan heidän välisen suhteensa ja nähtyään sitäpaitsi, että\nsotilaspoika oli vakavamielinen ja erinomaisen lukuhaluinen, päätti\nAadolfin pyynnöstä kustantaa hänet kouluun. Aadolf ja Eerikki, se oli\nRolfin pojan nimi, päättivät yhdessä oppijakson koulussa ja kimnaasissa\nja tulivat samalla kertaa yliopistoon, jossa Eerikki ennenpitkää päätti\njumaluusopilliset opintonsa ja vihittiin papiksi.\n\nNyt oli hän pappina Tukholmassa, jossa hän oli tunnettu hengellisenä\npuhujana ja varsinkin käytännöllisenä kristittynä ja köyhäin ystävänä.\n\nMutta kaikista enimmin Aadolf ihaili ystävänsä valistunutta\nmielenlaatua ja selvää, moninaisilla tutkimuksilla viljeltyä ja\nkehitettyä ymmärrystä, jota kannatti jalo sydän, mikä, konsa järki\npetti, aina osasi oikeaan. Aadolf oli vakuutettu, että nuori pappismies\nhänen pyynnöstänsä mielellään tarjoisi majansa turvapaikaksi niille\nonnettomille, joita hän tahtoi pelastaa.\n\nRolf oli Aadolfille kiitollisuuden velassa, Eerikin kasvatuksen tähden.\nVanhus oli sitäpaitsi lujimmalla rakkaudella kiintynyt nuoreen\nSkytteen. Aadolf oli lapsena miltei joka päivä käynyt hänen tuvassaan\nja ihastuksella kuunnellut sotatarinoita, joita vanhus oli valmis\nkertomaan, missä vaan kuulijoita oli. Rolf oli opettanut häntä\nnikkaroimaan ja takomaan hevosenkenkiä, käyttämään tuliaseita,\nratsastamaan ja uimaan, ja Aadolfin vartuttua nuorukaiseksi, oli Rolf\nhänelle opettajana kaikissa niissä, asioissa, joita kunnon metsämiehen\ntulee tietää. Vanhus rakasti Aadolfia yhtä paljon kuin omaa poikaansa,\nvarsinkin kun Aadolf oli reippaampi ja pelkäämättömämpi, joita\nominaisuuksia hän piti pojille tärkeimpinä.\n\nTämä ystävällinen väli saattoi Aadolfin toivomaan, ettei Rolf\nkieltäytyisi täyttämästä pyyntöä, jota hän kenellekään muulle ei olisi\nrohjennut esittää. Ukko otti hänet vastaan voimakkaalla kädenlyönnillä,\nmutta tuskin oli Aadolf ilmoittanut asiansa, kun hän pudistamistaan\npudisteli harmaata päätään ja pyysi Aadolfia luopumaan moisista\ntuumista, sekä vakuutti ettei hän, Rolf, mistään hinnasta ojentaisi\nainoatakaan sormeansa pelastaakseen kahta niin jumalatonta ja hirmuista\nolentoa kärsimästä hyvin ansaittua rangaistustaan.\n\nMutta Aadolfia ei niin hevillä saatu pelotetuksi tuumastaan. Koko\ntuntikauden hän viipyi vanhan sotamiehen luona, ja kertoi tarkoin\nkaikki mitä hän tiesi Inkerin ja Ellin elämänvaiheista; hän kuvasi\nheidät jumalatapelkääviksi, hurskasmielisiksi ihmisiksi, joiden\nlääkintätaitoa ja tämän taidon armeliasta käyttämistä epäiltiin\nnoituudeksi; hän jutteli heidän onnettomasta tilastaan, mitenkä\nsydämellisesti he, äiti ja tytär, rakastivat toisiaan ja mitenkä he\nenemmän pelkäsivät toinen toisensa kuin oman itsensä puolesta sitä\njulmaa kohtaloa, jota he eivät voisi välttää, vaikka olivatkin aivan\nsyyttömiä.\n\nAadolf puheli niin kauniisti, että Rolfin mieli heltyi. Hän muistutti\nvielä, että koska he olivat syyttömät, niin oikeuskin heidät varmaan\nvapauttaisi; mutta Aadolf näytti vakuuttavalla tavalla toteen, ettei\ntähän toiveeseen ollut luottamista.\n\n-- Isäni toimittaa tutkimuksen, sanoi hän; -- hän on jo edeltäkäsin\nvakuutettu syytteenalaisten rikollisuudesta, ja niin tarkkatuntoinen\nkuin hän tuomarina onkin, on tuo hänen vakuutuksensa vasten hänen\ntahtoaankin vaikuttava tutkimuksen kulkuun, semminkin kun syyt, joita\ntullaan esittämään, ovat sitä laatua, ettei syytetyt voi niitä kumota.\nHeidät todistetaan niinmuodoin rikokseen syyllisiksi ja pakotetaan\nkiduttamalla tunnustamaan itsensä rikollisiksi.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoi Rolf, -- vaikka se onkin vaarallinen kohta,\njosta en muuta käsitä, kuin että panen itseni suurelle vaaralle\nalttiiksi sekaantuessani asiaan, tahdon sentään Aadolf herran\ntähden tehdä mitä voin. Antakoon Jumala minulle anteeksi, jos\nyksinkertaisuudessani teen jotakin väärin.\n\nSovittiin nyt, että Rolf seuraavana iltana ajaisi Inkerin mökille,\nottaisi sen asujamet ja, mitä kapineita he tahtoivat mukaan\notettavaksi, sekä mitä kiireimmin ja varovimmin ajaa karahuttaisi\nTukholmaan. Päästyänsä oman pitäjän ulkopuolelle, saattoi hän, jos\nhäntä pidätettäisiin ja häneltä jotakin kysyttäisiin, sanoa naisia\nvaimokseen ja tyttärekseen; sen nimellisinä tulisivat he kulkemaan,\nkunnes he olisivat tulleet Tukholmaan ja päässeet turviin, Aadolfin\nlapsuuden ystävän, nuoren pappismiehen luokse.\n\nMatkalla mahdollisesti sattuvien kulunkien varalle Aadolf Skytte jätti\nRolfille rahasumman. Itse hän aikoi seuraavana päivänä jälestä puolisen\nnousta ratsaille, ehtiäksensä ennen Rolfia Tukholmaan ja antaaksensa\nystävälleen tietoa naisten tulosta.\n\nKun tästä oli sovittu palasi Aadolf keveämmällä mielellä\nSignildsborgiin takasin.\n\nIllallisen jälkeen, joka aikaisin syötiin laamanni Skytten\nyksinkertaisessa talossa, ja kun useimmat talolaisista olivat käyneet\nlevolle, Aadolf kiireenvilkkaa riensi Mäntysuolle, saattaaksensa\ntuumansa Inkerille ja Ellille tiedoksi. Olemme jo kertoneet hänen\nkäynnistään siellä. Ennenkun hän puoliyön jälkeen taas pääsi\nSignildsborgin toisessa kylkirakennuksessa sijaitsevaan huoneeseensa ja\npäivän mielenliikutuksista väsyneenä nukkui rauhalliseen uneen, oli\nPekka jo pienen puutarhan puoleisen ikkunan luona kertonut\nkamarineitsyelle tiedustelujensa tulokset ja sitten rientänyt kotia\nSjövikiin, aavistamatta vähimmälläkään tavalla, mitä tapauksia hänen\nvakoiluretkestänsä johtuisi.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLaamanni Juhana.\n\n\nKun Hanna sai Pekalta ne uutiset, joita hän kiihkeästi oli odottanut,\nja vielä oli kuullut, että Pekka vahingoittumattomana oli suoriutunut\nvaarallisesta toimestaan, ei Maria neiti vielä ollut käynyt levolle.\n\nIhana neitonen istui vähäisessä kammarissaan yöpöydän ääressä, yllään\nvalkoinen, pitseillä reunustettu yöpuku, josta kauniit pyöreät olkapäät\npistäysivät lampun valon hyväiltäviksi. Niiden lumivalkoista hohdetta\nlisäsivät mustat silkinhienot hiukset, jotka hajallansa, aaltoilevina\nvaluivat alas lumivalkoiselle puvulle.\n\nHänen poskensa olivat kalpeat. Riutuva terveys loihti niille ainoastaan\nhimmeätä jäähyväis-hohdetta ... himmeätä kuin ilta-auringon valo\nheijastuessaan kedon liljoihin.\n\nHän varjosti käsillään otsaansa ja istui silmät ummessa. Pitkät\nsilmäripset loivat vielä terveen pyöreähköille poskille varjon, joka\nenensi tuota hälvenemättömän mielihaikean ilmettä.\n\nTuskinpa antiikin mestaritkaan, jotka itse kuolemallekin osasivat antaa\njalon haamun, olisivat voineet surua kauniimpimuotoisena kuvata.\n\nTällä hetkellä eivät näet synkät kiihkot hänen povessansa mylleröineet.\nHänen sielunsa jänteet helähtivät surulloisen vienosti; hän antautui\nsen surumielisyyden valtaan, josta uhri riutuessaankin tuntee\nmielihyvää.\n\nNyt aukeni ovi hiljalleen ja Hanna astui sisään. Hän tiesi olevansa\ntervetullut, mutta tiesi myös, ettei hän saanut olla sitä tietävinään.\nHän pysähtyi oven suuhun ja sanoi:\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että tulen tällä tapaa, mutta minä näin\ntulen ikkunastanne vilkkuvan ja ajattelin...\n\nMaria pyyhkäsi pois kyynelet, jotka sulettujen silmäluomien välistä\nolivat vierähtäneet, ja kääntyi vitkalleen ovea kohden.\n\n-- Miksi olet vielä valveella, Hanna? sanoi hän; -- mikset mene\nlevolle, sinä joka _saat_ lepoa?...\n\n-- Oi, neiti, tehän tiedätte mitenkä asia on, sanoi Hanna. -- Minähän\nen koskaan saa tavata Pekkaa, muutoin kuin salaa hiipimällä hänen\nluokseen!\n\nMaria näki Hannan silmistä, että hänellä oli salaisuus, jota hän ei\njaksanut säilyttää.\n\n-- No, mitä sinun tällä kertaa piti saada Pekalle sanotuksi tahi hänen\nsinulle.\n\nKamarineitsyt odotti tätä tahi tämäntapaista kysymystä astuaksensa\netemmä ja istahtaaksensa tuolille lähellä neitiään.\n\n-- Neiti on sangen hyvä, kun tahtoo kuulla lörpötystäni, kuiskasi hän;\n-- mutta tällä kertaa on minulla jotain eriskummaista kerrottavaa...\n\n-- No mitä? Oletko nähnyt peikkoja?\n\n-- Oi, vielä pahempaakin olen minä tahi: oikeammin Pekka nähnyt. Minä\noikein suren sitä...\n\n-- Sinä saatat minut uteliaaksi, sanoi Maria vilkkaammin. -- Mitä on\ntapahtunut?\n\n-- Kuka olisi uskonut semmoista Aadolf herrasta! jatkoi Hanna ja pani\nkätensä ristiin hämmästyksensä merkiksi.\n\n-- Aadolfistako? toisti Maria kiivaasti ja iski sumeat silmänsä\nkamarineitsyeen. -- Kerro!... Sukkelaan!\n\n-- Hiljaa, älkää puhuko niin kovin, neiti kulta! pyyteli Hanna\nsuruisena. -- Laamanni saattaisi kuulla meitä... Hän nukkuu nyt niin\nvähän öillä... Kun leini talttuu, kulkee hän edestakasin huoneissa...\nMinä kuulin vast'ikään hänen tohveli-jalassa hissuttavan tuossa\nviereishuoneessa...\n\n-- Mutta kerrohan jo! lausui Maria, tietämätönnä siitä kiivaudesta,\njota hänen olentonsa ilmaisi, ja puristi kovasti Hannaa käsivarresta.\n\nHanna alotti kertomuksen, joka pituudellaan sanomattomasti kiusasi\nMariaa, vaikka se kyllä oli supistettu niin lyhyeen muotoon, kuin se,\nriippuen kamarineitsyen kyvystä hallita sanojansa ja ajatuksiansa,\nsaattoi tulla. Päästyänsä siihen, jolloin rakastavaiset keksivät\nAadolfin tiellä, oli Marian kärsimättömyys kohonnut ylimmilleen.\n\n-- Heti kun näimme hänet, jatkoi Hanna kuiskaten, -- sanoin Pekalle:\nRiennä hänen jälkeensä ja katso minne hän menee! Minä olen niin hirveän\nutelias ja tahdon kaikinmokomin sitä tietää...\n\n-- Ethän vaan maininnut, että joku paitsi sinua...\n\n-- En, en, neiti kulta, keskeytti hänet Hanna ja loi silmänsä maahan\nMarian tutkivasti katsellessa häntä, -- tottahan minä senverran tiedän,\nettei neiti välitä siitä, mitä Aadolf herra tekee! Sanoin siis\nPekalle...\n\n-- Ja mitä hän teki?\n\n-- Niin, hän vastasi: Koska olet utelias, niin kyllä minä sen asian\ntoimitan sinulle... Ja sitte hiipi hän nuoren vapaaherran jälestä.\nMutta nyt seuraa juuri hirmuinen kohta. Voitteko neiti arvata minne\nvapaaherra meni? Mäntysuon Inkerin luo? Sehän on kauheata! Hirveä\nnoita-akka on loitsinut hänet. Mitenkä hän muuten...\n\n-- Näkikö Pekka hänen menevän tupaan? kysyi neiti Skytte ja loi itse\nkatseensa maahan.\n\n-- Näki kyllä, ja vielä muutakin sen lisäksi, sillä luettuansa\nrukouksen ja rohkaistuaan itseänsä, meni hän lähemmä ja katseli\nikkunasta tupaan. Takan ääressä istui Inkeri; hänen vieressään seisoi\npikku noita, hänen tyttärensä, tuo kalpea ja rumannäköinen Elli, mutta\nAadolf herra kulki pitkin askelin edestakasin lattialla. Pöydän alla\noli Pekan mielestä niinkuin suuri käärme olisi maannut kokoon\nköyristyneenä. He puhelivat keskenänsä, mutta Pekka ei oikein kuullut\nmitä he sanoivat. Mutta kesken kaiken pikku noita otti herra Aadolfia\nkädestä... Mitä siihen sanotte, neiti kulta? ... ja herra Aadolf kiersi\nkätensä hänen kaulaansa ja sanoi hänelle jotakin, hyvin lempeätä\nkujertelua kaiketi...\n\n-- Vaiti, sanoi Maria kiivaasti, -- en tahdo kuulla enempää!\n\nHänen päänsä vaipui rintaan, joka kohoili ja laskeili joka\nhenkäyksellä, ja hiukset valahtivat tuuheina aaltoina alas hänen\nkasvoilleen, peittäen ystävällisesti niiden kuolon kalvakkuutta.\n\n-- Taivas siunatkoon, hyvä neiti, kuinka on laitanne? kysyi Hanna, joka\nei arvannut sanoillansa sellaista vaikutusta olevan.\n\nMaria työnsi kamarineitsyen luotaan, puristi käsillä otsaansa ja\nhyrähti itkuun.\n\n-- Oi, lohtukaa, neiti Maria! rukoili Hanna. -- Minäkin olen huolissani\nAadolf herran sielusta, mutta kuitenkin... Hiljaa, taivaan tähden!\nLaamanni kuuluu astuskelevan viereishuoneessa... Jos hän kuulee mitä\ntäällä puhutaan...\n\nKuten Hanna pelkäsi, niin tapahtuikin samassa silmänräpäyksessä, sillä\nviereishuoneen ovi aukeni, ja laamanni Juhana astui sisään.\n\nHän oli puettu pitkään, maataviiltävään yönuttuun ja tohveleihin ja\npiti kynttilää kädessään.\n\nPaikallaanolo, johonka luuvalo suurimmaksi osaksi päivää häntä pakotti,\nesti häntä yönlepoa nauttimasta. Hänen ajatuksensa olivat sitäpaitsi\nkiintyneet niin kokonaan siihen vaikeaan tehtävään, joka häntä odotti\ntulevassa oikeudenkäynnissä noitia vastaan, ettei hän ollut malttanut\nunetonna kieriä vuoteellaan: hän oli noussut ylös ja astellut pitkän\naikaa edestakasin huoneittensa läpi, kun hän vihdoin kuuli nyyhkytyksiä\nja kuiskeita veljensä tyttären kammarista.\n\nNyt katseli hän tutkivin silmin ympärinsä ja kysyi hämmästyneiltä\ntytöiltä:\n\n-- Mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket Maria?... Ja miksi sinä vielä\nolet täällä näin myöhällä?\n\nViimeinen kysymys lausuttiin Hannalle, joka vavisten ja tyhmistyneenä\nseisoi ankaran isäntänsä edessä.\n\n-- Armollinen herra, soperti tyttö, -- neiti on pahoinvoipa, ja minä...\n\n-- Ja sinä, lausui laamanni ankarasti; -- olet ollut yöjuoksulla,\nniinkuin huhut sinusta kertovat. Minä olen nähnyt sinun palaavan\nyölliseltä retkeltäsi ... olen nähnyt mieshenkilön hiipivän puutarhan\nläpi... Sinä olet häpeäksi kunnialliselle talolleni ja saat huomenna\nlähteä matkaasi.\n\n-- Armollinen laamanni... Hanna ei saanut muuta sanotuksi; hän ratkesi\nitkuun.\n\nMutta laamanni kääntyi hänestä pois ja kiinnitti terävän katseensa\nMariaan.\n\n-- Oletko kipeä, lapseni, vai miksi sinä itket? kysyi hän vähän\nlempeämmällä äänellä.\n\nMaria ravisti kutrit silmiltään, joten hänen ylpeä otsansa näkyi ja\nvastasi arvelematta sedälleen:\n\n-- Minä en ole kipeä, vaan olen surren itkenyt erästä onnettomuutta,\njoka varmaan on kovemmin kohtaava teidän sydäntänne, setä, kuin minun.\nMutta ensiksi tahdon Hannan puolustukseksi sanoa, että hän kävi\nyöllisellä retkellään minun tahdostani. Sillä siitä asti, kuin minä\nolin lumimyrskyssä vähällä hukkua, olen kuullut poikanne salaa\nliikkuvan iltasilla ulkona ja epäilin, ettei hän kävisi muualla, kuin\njumalattoman Inkerin ja hänen tyttärensä luona...\n\n-- Mitä sanotkaan, Maria? lausui laamanni Juhana, ja oli vähällä\npudottaa kynttilän kädestään.\n\n-- Niin kyllä, armollinen herra, niin se on, sanoi Hanna, joka Maria\nneidin asialle antaman käänteen kautta oli saanut uutta rohkeutta.\n\n-- Suu kiinni, sinä, ja mene kammariisi! sanoi laamanni Juhana, mutta\nkun Hanna vielä viipyi, lepyttääkseen isäntäänsä ja puolustaakseen\nviattomuuttansa, lisäsi hän:\n\n-- Jos sinä olet syytön, niin älä pahastu kovia sanojani! Mutta mene\nnyt, sillä minä tahdon olla neidin kanssa kahdenkesken.\n\nHanna niiasi, loi kiitollisen katseen Mariaan hänen suomastaan avusta\nja lähti pois, iloiten siitä, että hän oli niin helpolla pelastunut\nuhkaavasta myrskystä.\n\nLaamanni Juhana pani kynttilän pöydälle ja istui vastapäätä Mariaa\ntuolille. Hänen tuima muotonsa ilmaisi hämmästystä, hän pyyhkäsi\nkädellään harmaita hiuksiaan ikäänkuin torjuakseen iskua, joka oli\ntähdätty hänen päähänsä ja kiinnitti levottomana katseensa nuoren\nneitosen huuliin.\n\nMaria oli nopeasti tointunut hämmästyksestään. Hänen suuret, mustat\nsilmänsä hehkuivat ikäänkuin voitonilosta, hänen tietäessään, ettei\nkosto enää voisi luisua hänen käsistänsä. Hän ei säälinyt isänsydäntä,\njohonka hänen sanojensa myrkkypistimen tavoin täytyi tunkeutua; hänen\npiti vaan saada jäähdyttää mustasukkaisuudesta kirveltelevää rintaansa.\n\n-- Puhu, sanoi laamanni, -- kerro kaikki! Minä aavistan jo pahinta.\n\n-- Älkää pyytäkö minulta sitä, sillä minä en voi häpeämättä totella\ntahtoanne, setä. Ellen sisaren rakkaudella olisi ollut kiintynyt\nserkkuuni, ei hänen onnettomuutensa olisi koskenut minuun niin\nkipeästi, ja olisin karkottanut mielestäni epäluulot, jotka eivät\nsovellu siveälle neidolle.\n\n'-- Sinä sanoit lähettäneesi Hannan katsomaan, minnekä poikani iltasin\nretkeili, koska sinulla tuosta pyryilmasta asti oli syytä siihen\nluuloon, että hän uudelleen kävisi Mäntysuon Inkerin luona... Sanoithan\nsinä niin? kysyi laamanni.\n\n-- Niin sanoin.\n\n-- Mikä on se syy tahi ne syyt?\n\n-- Majaillessamme Inkerin luona, antoi hän Aadolfille juoman, jonka\njälkeen minusta oli, niinkuin Aadolf mieluisesti olisi silmäillyt\nInkerin tyttäreen Elliin. Kenties oli se aiheetonta epäluuloa; mutta\nkun pelkäsin noita-akan tempuillansa tahtovan vietellä Aadolfin sydäntä\npahuuteen, aloin tarkata serkkuni käytöstä ... ja kun epäluuloni saivat\nsiitä yhä uutta tukea, lähetin Hannan tänä iltana ottamaan selkoa, mitä\nserkullani oli aikeissa. Minun ei kaiketi olisi sopinut niin tehdä,\nmutta...\n\n-- Sinä teit viisaasti sekä rakkaalle sukulaiselle arvon mukaisesti.\nMutta kerro pian, sano mitä Hanna näki?\n\n-- Hän ei uskaltanut seurata Aadolfia, kun Aadolf lähestyi Inkerin\nmökkiä; mutta samassa tuli Sjövikin ratsurenki Pekka hänelle vastaan,\nja hän seurasi Aadolfin jälkiä mökille... Voi, setä, minun on mahdoton\njatkaa! Minä häpeän silmäinne edessä.\n\n-- Haa! virkahti laamanni Skytte; -- poikani juttu on siis jo\nsivullistenkin tiedossa! Minua onnetonta isää!\n\n-- Setä kulta, antakaa hänelle anteeksi! rukoili Maria ja otti vanhusta\nkädestä. -- Aadolf parkahan on viattomasti joutunut noiden kahden\nnoita-akan hornan temppujen uhriksi! Minkä hän sille taitaa, että he\novat lumonneet hänen silmänsä ja vietelleet hänen sydämensä!\n\n-- Ja näkikö vakooja jotain, josta käy varmaksi, että noidan on\nonnistunut saada poikani sydän hänen tyttäreensä mieltymään? Eikö niin?\nPuhu suoraan, lapseni! Vastaa vaan tämä viimeinen kerta!\n\nMutta Maria kätki kasvonsa käsiinsä ja tyrskähti vastaukseksi itkuun.\n\n-- Minä käsitän... Jo riittää, sanoi laamanni ja nousi istualtaan. --\nNiin piti turmiota levittävän pahuuden, pikemmin kuin luulinkaan,\nkoetella minunkin huonettani! Mutta minä kostan hirveästi, lain ja\noikeuden kautta minä kostan.\n\n-- Mutta, setä kulta, antakaa Aadolfille anteeksi! rukoili Maria\nuudestaan ja vei hänen kätensä vettyneille silmilleen. -- Hän on\nonneton vaan ei syyllinen.\n\n-- Nuorukainen on pelastettava, virkahti laamanni ja hänen päänsä\npainui rintaa vastaan. -- Hän on pelastettava, kuinka ankarilla\nkeinoilla tahansa. _Qua medicamenta non sanant ferrum sanat_. Voi\nminua, etten saata julistaa häntä ihan syyttömäksi tähän\nonnettomuuteen! Hänen jumalattomat opintonsa ... hänen ilmeinen\nkylmyytensä uskontoa kohtaan ... hänen monasti ilmennyt epäuskonsa...\nKuinka ovatkaan nämä seikat unettomina öinä panneet minut\nhuokailemaan!... Hyvää yötä, lapseni! Rukoile Aadolfin sielun puolesta\nja nuku sitte rauhassa. Jumala siunatkoon sinua!\n\nLaamanni Juhana painoi isällisen suudelman Marian otsalle, otti\nkynttilän ja lähti. Mutta hänen suudelmansa poltti ikäänkuin omantunnon\nvaiva nuorta neitoa kauan senjälkeen, kuin vanhuksen synkkä, kumartunut\nhaamu oli poistunut hänen huoneestaan.\n\nSillä vaikka Maria olikin puolittain vakuutettu, että Elli\nsalakeinoilla oli voittanut Aadolfin rakkauden, tiesi hän kuitenkin\nitsessänsä, ettei huoli Aadolfin menestyksestä ollut ohjannut hänen\nmenettelyään.\n\nLaamanni ei saanut sinä yönä ollenkaan lepoa. Hän käyskenteli ikäänkuin\naave pitkäin salien ja huoneiden läpi. Astellessansa hän tuon tuostakin\npysähtyi pienen muotokuvan eteen, johon kuuvalo sattui. Se oli hänen\npoikansa kuva niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli pienoinen lapsi.\nMurheellinen isä silloin huokasi ja mietti: -- Miksei hän aina pysynyt\ntuollaisena, ellei kasvoiltaan niin sydämeltään!\n\nVasta aamupuoleen yötä Skytte vanhus paneutui vähäksi aikaa levolle.\n\nPerheen kokoonnuttua aamiaispöytään Aadolf heti huomasi, että kaikkien\nmielet olivat lamassa. Hänen isänsä oli umpimielinen ja harvapuheinen,\nvapaaherratar näytti itkeneeltä, Maria oli tavallista kalpeampi ja\nkaihtoi arasti serkkunsa katseita.\n\nEpämääräinen aavistus pidätti Aadolfia kysymästä, mikä siihen oli\nsyynä. Pöydässä ilmoitti hän laamannille aikovansa iltapuolella lähteä\nratsain Tukholmaan. Laamanni kysyi:\n\n-- Mitä asiaa sinulla on Tukholmaan?\n\n-- Isäni tietää, että kauppiaallemme on maksu suoritettava ja kun\nsitäpaitsi olen sopinut yhtyäkseni useiden ystävieni kanssa, niin sopii\nnämä seikat hyvin yhdistää.\n\n-- Minä aion itse muutaman päivän perästä tehdä tilin kauppamiehen\nkanssa Tukholmassa, sanoi laamanni. -- Minä tahdon, että sinä tänäpänä\nolet kotona.\n\nMitä laamanni kerran oli päättänyt, sitä ei käynyt muuttaminen; sen\nAadolf tiesi vanhastaan. Tultuansa huoneeseensa hän sentähden heti\nkirjoitti kirjeen ystävälleen pappismiehelle Tukholmassa, ja kertoi\nhänelle kaikki, mitä hän suullisesti oli aikonut tälle puhua Inkeristä\nja Ellistä. Tämän kirjeen kiidätti hän Rolfille ja pyysi Rolfin\nsaattamaan se perille.\n\nRolf vanhus oli levoton ja katui lupaustaan, vaan ei sanonut mitään.\nAadolf tapasi hänet tallissa, missä hän ruokki hevosia ja laitteli\nlekkeitä kuntoon matkaa varten.\n\nMutta laamannikin istuutui aamiaisen jälkeen kirjoituspöydän ääreen.\nHän lähetti kaksi sanaa, toisen pastori Svenoniukselle ja toisen\nnimismies Askelinille, että he niinpian kuin suinkin saapuisivat\nSignildsborgiin.\n\nKohta jälestä puolisten nämä tulivat. Nimismies, jolta lähtiessä oli\njäänyt päivällinen syömättä, käskettiin pöytään, jossa oli tarjolla\nhäränpaistia ja olutta, mutta pastori, jolla jo oli kannekirjat\nvalmiina taskussaan, meni suoraapäätä laamannin työhuoneeseen.\n\nSinne mennessään kohtasi hän Aadolfin. Nuori Skytte tähysteli\ntutkivasti papin synkkiä kasvoja. Heidän silmänsä sattuivat\ntoisiinsa... Svenoniuksen katse oli jylhän uhkaava... Aadolfin\nmuistutti siitä valasta, jonka hän vannoi. Hänet valtasi inhon ja pelon\nsekainen tunne, ja hän olisi, elleivät asianhaarat olisi häntä\npidättäneet, syöksynyt papin päälle ja polkenut hänet jalkainsa alle.\n\nSynkkäin aavistusten lannistamana lähti Aadolf kiireesti kotoa pois.\nHän heitti viitan ylleen ja käyskenteli kauan metsässä. Edetessään yhä\nsyvemmälle kuusten juhlallisiin pylväsholveihin, oli hän tällä hetkellä\nkyllästynyt ihmismaailman ikuiseen eripuraisuuteen, ja toivoi, että\nhänen suotaisiin elää loitolla vertaisistaan luonnon rauhaisassa\nhelmassa.\n\nSill'aikaa keskustelivat laamanni Skytte ja pastori Svenonius tärkeistä\nasioista.\n\nSvenonius jätti esiin syytöskirjat, jotka huomattiin lailliseen muotoon\nlaadituiksi. Kun sitte oli keskusteltu niistä toimenpiteistä, joihin\nolisi ryhdyttävä syytettyjen pikaista vangitsemista varten, oli\nSvenoniuksella aikomuksena esittää syytöksensä nuorta vapaaherraa\nvastaan; mutta tuumiskellessaan mitenkä hän sen paraiten tekisi,\nviittasi laamanni häntä istumaan ja saattoi itse keskustelun papin\ntoivomalle tolalle.\n\n-- Arvoisa ystäväni, sanoi Signildsborgin herra, ja hänen äänensä\nilmaisi syvää sisällistä liikutusta; -- minä luotan teihin suuresti ja\ntahdon sitä nyt osottaa, kun teiltä pyydän neuvoa asiassa, joka koskee\nläheisesti minuun isänä ja on myös yhteydessä sen asian kanssa, joka\nmeillä nyt on meneillä. Kiusaaja on koetellut _minunkin_ huonettani.\n\n-- Haa! ajatteli Svenonius ja kumartui Juhana herran puoleen, ikäänkuin\nolisi hän pelännyt, että joku niistä sanoista, jotka tämä lausui, jäisi\nhäneltä kuulematta.\n\n-- Eikä hän mitenkään olisi voinut satuttaa minua arempaan kohtaan,\nsillä hän on tarkannut isänsydämeen. Poikani, ainoa lapseni, on\nkauheilla harhateillä...\n\n-- Minä tiedän sen ja surkuttelen teitä syvästi, armollinen herra...\n\n-- Oi, te ette tiedä vielä pahinta, herra pastori, huokasi laamanni\nJuhana ja kertoi, mitä hän edellisenä yönä oli kuullut Aadolfin\nsuhteesta Inkeriin ja Elliin.\n\n-- On siis käynyt niinkuin minä epäilin, lausui Svenonius, -- ja on\nmyöskin selvinnyt eräs seikka, jota minä pidin miltei mahdottomana\nselittää!\n\n-- Tekö epäilitte?\n\n-- Niin epäilin, sanoi Svenonius, -- sillä minä olen jo kauan\nhämmästyen havainnut poikanne osottavan suurta myötätuntoisuutta noita\njumalattomia perkeleen lapsia kohtaan.\n\nJa nyt oli Svenoniuksen vuoro puhua. Hän kertoi ensiksi nuoren\nvapaaherran käytöksestä kuulustuksen aikana Inkerin tuvassa ja teki\nsitten selkoa Aadolfin käynnistä pappilassa samana iltana, kun\nSvenonius oli palannut tutkintoretkeltään Kummun Kaarinan luota.\nTarpeetonta on mainita, että kertomukseen tuli mitä mustin väritys,\nmutta samalla vaatii totuus meitä lisäämään, ettei Svenonius tieten\ntahtoen höystänyt valheella puhettaan; hän kuvaili omantunnon\nmukaisesti, ja mikä oli kuvauksessa synkkää, johtui siitä, mitenkä hän\nasian käsitti.\n\n-- Kauhistaa sitä ajatella ... se vihloo sydäntäni ... ja varmaan on\nteidänkin sydämenne murtuva, armollinen herra, niin päättyi hänen\nkertomuksensa; -- mutta teidän poikanne suu oli täynnä herjausta ja\npilkkaa pyhää oppiamme vastaan; ei ainoakaan pimeyden hengen\nvillitsemistä filosoofeista ole julennut lausua moisia parjauksia...\nVähäinen asia sen rinnalla ja johon panen verrattain vähän painoa oli,\nettä hän uhkasi minut tappaa, jos minun kauttani yhtäkään hiuskarvaa\nkärvennetään noiden molempien naisten päästä. Niin hän sanat lausui.\nMinä olenkin valmis uhraamaan henkeni Herran asian puolesta... Ottakoon\npoikanne sen!\n\nMinä olen onneton isä ... ne sanat laamanni Juhana tietämättänsä lausui\npapin kertoessa. Vanhus oli vaipunut kokoon nojatuolissaan ja hänen\nsilmänsä melkein peittyneet hänen tuuheiden kulmakarvojensa alle.\n\nMutta kun Svenonius vihdoin vaikeni, nousi Juhana herra ylös, ojensihe\nsuoraksi ja sanoi vakavalla äänellä:\n\n-- Mitta on kukkurallaan: minun talossani ei tuo kurja tästä alkaen\nenää saa olla.\n\n-- Malttakaa, armollinen herra; -- älkää tehkö mitään äkkipikaa! Meidän\non muistaminen, että jos Aadolf herra synnillisten lukujen kautta on\ntehnyt sielunsa maaperän vihan kylvölle otolliseksi, niin on häntä\nkuitenkin pidettävä häijyjen juonien ja petollisten hankkeiden uhrina,\njommoista voi tapahtua paraimmallekin. Minä arvaan, mitenkä asia\nkokonaisuudessaan on. Tahdotteko, armollinen herra, kuulla, mitenkä\nolen sen käsittänyt?\n\n-- Puhukaa, kunnon ystävä! Tottahan itsekin käsitätte, mitenkä\ntuskallisena haen syitä estääkseni kirousta tulemasta oman lihani ja\nvereni päälle?\n\n-- Ettekö te, armollinen herra, usko, että saatana hellii\npalvelijoitaan ja tahtoo varjella heitä niitä toimia varten, joita hän\ntahtoo heidän kauttaan saada meidän keskellämme suoritetuksi? Olkaa\nvarma siitä! Sentähden on hän luultavasti myöskin antanut heille\nviittauksen, että he tietäisivät olla varoillaan uhkaavan rangaistuksen\nvaralta. Mäntysuon Inkeri on siis keksinyt tuuman, jonka perusjohteet\novat minulla selvillä. Minua on hän tahtonut pelotella ankarilla\nkoettelemuksilla; teidän tykönänne on hän hommannut puolustajaksi\nitsellensä poikanne ja turvautuu teidän näennäiseen kiitollisuuden\nvelkaanne häntä kohtaan siitä, kun hän pelasti poikanne ja nuoren\nneidin hengen. Olenhan kuullut ja lukenut, että noita-akat voivat\nnostaa rajuilmoja; mutta elleivät sitä voikaan, on ihan varmaa, että he\nainakin voivat johtaa rajuilman mille taholle haluavat: sen todistavat\nmonet oppineet ja hurskaat miehet ja noitien omat tunnustuksetkin sitä\narvelua vahvistavat. Nyt minun ajatukseni on, että kauhea lumimyrsky,\njohon Aadolf herra ja neiti olivat vähällä hukkua, Inkerin taikojen\nkautta nousi näillä seuduilla raivoon, ja että hän loihduillaan johti\nhevosen kulkua ... sillä mitenkä se muuten olisi tehnyt niin pitkän\nkierron ja seisattunut juuri hänen tuvanovensa eteen? Ja sen teki hän,\nvoidaksensa sitte omalletunnollenne lausua: katso minä pelastin\npoikanne hengen, mutta te tahdotte minun ja tyttäreni hengen ottaa! Hän\non sen tehnyt saadaksensa tilaisuuden antaa Aadolf herralle\ntenhojuoman, jonka avulla hänen sydämensä oli saatava noita-akan\ntyttäreen mieltymään ja hänen ajatuksensa kääntymään pois Jumalasta.\nTeidän tulee siis ajatella poikanne toimivan tuon perkeleellisen juoman\nvaikutuksen alaisena ... alaikäisenä lapsena, tietämättä mikä on oikeaa\nmikä väärää ... houruna, joka raivoo ja väijyy ihmishenkeä, olematta\nsyyntakeinen teoistaan.\n\n-- Kenties olette oikeassa; -- sitä melkein toivoisin, vaikkakin\npelkään sitä. Mutta mitä minun nyt pitää tehdä saadakseni poikani\npelastetuksi? Neuvokaa minua, herra pastori! Järkeni silmät ovat\npimittyneet.\n\n-- Saatamme ehkä toivoa, että hänen huumauksensa haihtuu, kun hän ei\nenää saa nähdä nuorta noitaa, joka voisi kiihotustyötänsä jatkaa ...\nettä ne liekit, joihinka laki Jumalan avulla on tuomitseva tuon\nkatalan, edes saavat sen haihtumaan...\n\n-- Mutta miettiihän kadotettu poikani murhahankkeita teitä vastaan,\nlausui laamanni jylhästi. -- Minua vavistuttaa ajatellessani, että olen\nsiittänyt murhaajan maailmaan. Ymmärrykseni ei keksi mitään pelastusta.\nMinä en tiedä mitä tehdä. Panenko hänet kahleihin ja kytkenkö hänet\nkiinni kellariholviin? Sanokaa, antakaa minulle joku neuvo!\n\n-- Toivon että isänvaltanne vaikuttaa ilmankin, tarvitsematta käyttää\nniin kovia keinoja. -- Voisittehan sulkea hänet huoneeseensa ja antaa\nluotettujen palvelijoiden vartioida häntä, tahi, ellei se kävisi\npäinsä, lähettää hänet houruinhuoneeseen Tukholmaan ja antaa hänen olla\nsiellä, kunnes hän taasen tulisi tuntoihinsa.\n\n-- Oi, se on kauheaa! sopersi laamanni ja istui nojatuoliinsa. -- Oi,\njospa olisin kuollut!\n\n-- Tahi ... ties jospa toinenkin keino auttaisi, jatkoi Svenonius; --\npitäisi ainakin koettaa...\n\n-- Mitä tarkotatte? Sanokaa pian!\n\n-- Tarkotan että on mahdollista, jopa luultavaakin, että löytyy\nluonnollinen vastamyrkky sille myrkkyjuomalle, jonka noita-akka\nvalmisti pojallenne. Hän tuntee ihan varmaan kasveja, joiden nesteet\nvoivat tehdä noitajuoman vaikutukset tehottomiksi. Voitaisiin pakottaa\nhäntä valmistamaan sellainen vastajuoma Aadolf herralle. Kaikissa\ntapauksissa täytyy meidän saada tietää, mitenkä asian laita on.\n\n-- Olette oikeassa! Kun en itse tuota keksinyt! sanoi laamanni Juhana\nrohkaistuna tästä toiveesta. -- Tuotetaan Mäntysuon Inkeri heti tänne.\nMinä annan tuossa paikassa käskyn siitä.\n\n-- Vielä parempi olisi tuottaa tänne hänen tyttärensä, huomautti\nSvenonius. -- Hän on nuori, hänen sydämensä hennompi, hänen taitonsa\nluikerrella pois viisastelevien vastausten kautta vähemmin kehittynyt,\nkuin hänen kirotun äitinsä. Sen mukaan kuin voin päättää hänen\nkasvoistaan, luulen ettei hän vielä ole ehtinyt päästä saatanan\nerinäiseen mielisuosioon. Lähetämmekö noutamaan Elliä?\n\n-- Niin, te olette oikeassa; meillä on suurempi syy toivoa, että totuus\ntulee ilmi hänen kauttansa.\n\nLaamanni heläytti kelloa ja sanoi sisäänastuvalle palvelijalle, että\nhän käskisi nimismiehen tulla ylös.\n\nNimismies Askelin jätti oluthaarikan, josta hän yhdessä kartanonvoudin\nkanssa oli ryypiskellyt, tuli heti saapuville ja sai laamannilta käskyn\nparin rengin avustamana ottaa hetimiten kiinni Elli ja tuoda hänet\nSignildsborgiin.\n\nNimismies lähti matkalle, kaksi renkiä mukanaan ja kartanonvouti, jolla\noli omat syynsä ottaa osaa seikkailuun. Olut oli karaissut nimismiehen\nmielen, ja viinapullo, jonka talonvouti oli ottanut mukaansa, sai\nmatkalla tuon rohkeuden paisumaan joksikin, joka nimismiehen omasta\nmielestä ei ollut muuta kuin uljuutta.\n\nHämärä oli jo aikaa ennen kuin Askelin apureineen saapui Inkerin\ntuvalle, verhonnut maita ja seutuja. Samassa kun nimismies meni\naukasemaan veräjää, saavutti heidät reki, kaksi hevosta edessä.\n\n-- Hohoi! huusi nimismies, -- kukas matkamies on?\n\n-- Hei, Rolf ukkohan se on, huusi kartanonvouti, -- mihinkä sinä olet\nmenossa näin myöhällä? Anna seista ja ota matkaryyppy!\n\nRolf, sillä hän se oli, seisautti hevoset, silmäili joukkoa, mutisi\njotakin itsekseen ja vastasi:\n\n-- Minulla on asiaa Wadtoftan puolelle, ja täytyy saada se vielä\ntänäiltana toimitetuksi... Kiitos tarjoomastanne, kartanon vouti!\nRyyppy ei haittaa näin talviteillä...\n\n-- Ja miten komeasti hän vielä ajaakin! sanoi kartanonvouti, Rolfin\nryypätessä pullosta hänen onnekseen. -- Molemmat hevot valjaissa!\nKunhan ei vanha ruutiäijä vaan olisi kosimahankkeissa!\n\n-- Oli hankkeet mitkä hyvänsä, niin jäänee minulta kumminkin eukko tahi\ntyttö saamatta, vastasi Rolf; -- semmoiset tuumat jääkööt vaan pois\nmielestänikin. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä mitä te aiotte tehdä?\nTe näytte olevan menossa mökkiin.\n\n-- Ihan oikein, vastasi kartanonvouti, me menemme ottamaan kiinni\nnoitaa.\n\n-- Vai niin... Luulen että korkealla oikeudellakin on asiassa jotain\ntekemistä, koska herra nimismies on mukana... No, onnea vaan puuhille!\nMiksi te eukkoa kovistelette? Inkeriähän te kaiketi menette ottamaan\nkiinni.\n\n-- Ei, sanoi nimismies, -- paholaisen emon vuoro on vasta huomenna,\njolloinka minä neljännysmiehineni pistän kiinni kaikki hänen\nsukulaisensa, niin monta kuin niitä on ympäri koko pitäjän. Nyt saa\nvaan hänen tyttärensä tehdä pienen huvimatkan armollisen laamannin luo\nSignildsborgissa.\n\n-- Hm, vai niin! Jumalan rauha!\n\nRolf käski hevosia liikkeelle, iloiten kun sillä kaupalla oli päässyt\nasiasta erille. Poistaaksensa itsestään kaikki epäluulot ajoi hän\ntosiaankin Wadtoftaan, jossa hän asiakseen osti joitakuita lampaita ja\npalasi vasta seuraavana päivänä kotia.\n\nSillävälin kulki nimismies seuralaistensa edellä ylös mökille. Ovi oli\nlukossa ja verhot riippuivat pienten ikkunoiden edessä.\n\nNäihin varotoimiin olivat Inkeri ja Elli ryhtyneet, voidaksensa\nrauhassa vakoilijain silmiltä varustautua pakomatkalle.\n\nPelastuksen toivo oli Aadolfin lähdettyä antanut Inkerille uusia\nvoimia. Hän ja Elli olivat toisiansa rohkaisevin sanoin koko illan\npuuhanneet sääliessä kokoon tarpeellisimpia ja rakkaimpia\ntavaroitansa. Siitä puuhasta oli jo kotvanen sitten päästy; hevosia\nodotellessa rukoilivat he nyt Jumalalta pakonsa onnistumista.\n\nHe havahtuivat ovelle kolkutettaissa.\n\n-- Auttajamme on täällä... Jumala olkoon kiitetty, kuiskasi Inkeri.\n\n-- Hoi, ovi auki! huudettiin ulkoa.\n\nElli nousi ylös ja riensi aukasemaan. Kalmankalpeana syöksyi hän\ntakasin, nähdessänsä nimismiehen seuralaisineen.\n\n-- Hyvä Jumala! Äiti! huusi hän ja kiersi kätensä Inkerin kaulaan.\n\nInkeri seisoi typertyneenä ja tuijotti hievahtamatta tulijoihin.\n\n-- Hyväilta taloon! Kiitos viimeisistä, räyhäsi humalainen nimismies,\nsiihen määrään viinanhöyryistä muuttuneena, ettei loihtusanojen tarve\nedes johtunut hänelle mieleen.\n\nHänen seuralaisensa silmäilivät uteliaina ympärinsä, ja kartanonvouti\nhuomautti:\n\n-- Tehän näytte olevan muuttotouhussa, Inkeri.\n\n-- Niinpä todellakin, tuhat vieköön, sanoi nimismies mulkoillen\nsilmiänsä, -- minä tunnen jotain uhkaavaa ilmassa. Mepä tulimme\ntosiaankin kreivin aikaan. Minnekkä matka, Inkeri? Hm, kaiketi olette\ntekin tuntenut jotain uhkaavaa ilmassa?... No, ettekö te saa suutanne\nauki? Te näytätte ällistyneeltä. Olemme tulleet kenties sopimattomaan\naikaan, mutta sille en voi mitään. Minä tulen virkani puolesta.\n\n-- Mitä te meistä tahdotte? kysyi Elli vavisten.\n\n-- Sen sinulle kohta sanon, pikkunoita, vastasi nimismies; -- me\ntulimme tänne viedäksemme yhden teistä armollisen laamannin luo, mutta\nnyt kun näen, että te olette muuttotouhussa, vaikkei vielä ole\nlähtöpäiväkään, niin on parasta kopata teidät molemmat, yhtähyvin nyt\nkuin toiste. Kuninkaan ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut,\nInkeri, ja sinun tyttäresi. Kartanonvouti, annas tänne nuoranpätkät.\n\n-- Tässä ovat, vastasi kartanonvouti ja ojensi ne nimismiehelle.\n\nInkeri oli nyt senverran toipunut, että saattoi kysyä.\n\n-- Mistä rikoksesta meitä syytetään, koska te tahdotte meitä sitoa ja\npanna kiinni?\n\n-- Ka, kun vielä tekeydyt tuhmaksi, ilkeä noita! lausui nimismies. --\nMutta kun pyöveli panee peukalopuristimen sormiasi hyväilemään, niin\neiköhän muistisi alkane selvitä. Tänne vaan kädet, niin koristan sua\nrannerenkaalla, ettei sen parempaa vielä ole hampusta tehty! Kas niin,\nkursaukset sikseen! Meidän on kiire.\n\nNimismies läheni nuora kädessä... Inkeri vetäytyi kauhistuneena\ntaapäin... Elli heittäytyi polvilleen oikeuden palvelijain eteen ja\nhuudahti tuskissaan:\n\n-- Älkää koskeko äitiäni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt... Armahtakaa,\nhyvä herra!\n\n-- Älä kuomaile! Se on turha vaiva, vakuutti Askelin ja astui vielä\naskelen Inkeriä kohden. Mutta Elli heittäytyi heidän, hänen ja äitinsä\nväliin, kietoi kätensä nimismiehen jalkojen ympäri ja huusi:\n\n-- Armoa, armoa! Hän on viaton, hän ei ole mitään pahaa tehnyt. Jos\nteillä on ihmisen sydän, niin teidän täytyy armahtaa!\n\n-- Heitä irti minut! Oletko hullu? Luuletkos sinä, että nimismiehen on\nlupa ketään armahtaa? Se veisi häneltä viran. Heitä irti hyvällä!\nMuuten täytyy minun käydä kovin kourin käsiksi sinuun.\n\n-- Armoa! murahti humalainen kartanonvouti pilkallisesti. -- Onko\nmokomaa pirua ennen kuultu? Tänne toinen nuoranpäistä, nimismies! Minä\nteen tästä tenästä pikaisen lopun.... Kuuletko sinä, helkkarin noita,\njatkoi hän, silmät vihasta säihkyen, astui köysineen lähemmä Inkeriä ja\npuristi nyrkkiään hänen nenänsä edessä. -- Sinua saanen kiittää siitä,\nettä poikani sai maahisen ja että karjuni itsestään kuoli; mutta nyt\nminä sen maksan sinulle. Tänne kädet ilman kursailutta, tahi lyön sinua\nniinkuin härkää keskelle otsaa!\n\nInkeri oli vaipunut tuolille; hän olisi kyllä totellut humalaisen\nmiehen uhkaavaa käskyä, mutta hän ei jaksanut käsiänsä kohottaa.\n\nHurja talonvouti kohotti nyrkkiään ja tahtoi panna uhkauksensa toimeen,\nmutta siinä tuokiossa syöksähti Elli ylös polviltaan ja töykkäsi häntä\nsuonenvedontapaisella voimalla takasin. Mies, joka ei osannut odottaa\nmoista rynnäkköä ja jo muutenkin huljuili \"liikakuormansa\" alla,\nhoippuili muutaman askelen, koettaessaan pysyttää tasapainoa. Se ei\nsittenkään onnistunut, ja niin hän kaatua roisahti seljälleen, niin\nettä lattiapalkit ryskivät.\n\nNähtiinpä siinä omituinen kuva, johon hiiltynyt takkavalkea loi\npunertavaa valoaan: äiti, joka makasi tainnoksissa nojatuolissa, pää\ntaaksepäin vaipuneena, kauhun jähmettynyt ilme kasvoillaan ... tytär,\njoka oli asettunut hänen ja hänen vihollistensa väliin, hiukset\nhajallaan kalpeiden, hurjaa päättäväisyyttä hehkuvien kasvojensa\nympärillä -- nämä avuttomat oliot yhdeltä puolen, ja toiselta\ninhimillisen oikeuden raa'at, humalaiset apurit. Nimismies töllisteli\navosuin, ällistyneenä tytön odottamattomasta voimanosotuksesta;\nkartanonvouti, naama pöhnästä ja kiukusta kamalasti väännyksissä,\nmakasi pitkänään lattialla, ja molemmat rengit, jotka taikauskoisesta\npelosta tähän asti olivat pysyneet toimettomina, vetäytyivät likemmä\novea, epätietoisina siitä inhimillinen vai yli-inhimillinenkö voima\npaiskasi heidän tiranninsa heikon tytön jalkoihin.\n\nMutta kuva oli tuota pikaa muuttuva toisenlaiseksi. Kartanonvouti kömpi\nylös, ryntäsi Elliä vastaan ja iski häntä nyrkillä niin kovasti, että\ntyttö tajuttomana kaatui lattialle.\n\nTuskan ja ahdistuksen huuto pääsi Inkerin sydämestä ja hän syöksähti\nylös ... mutta samassa nimismies kävi kiinni häneen takaapäin. Kun\nInkeri vielä koetti riistäytyä irti, heitti kartanonvouti nuoran hänen\nkäsiensä ympäri ja sitaisi sen niin lujasti, että köysi syöpyi lihan\nsisään.\n\n-- Rauhoitu, noita! kiljasi nimismies, jonka kasvoilla hiki virtaili.\n-- Pentusi ei ole kuollut; hänellä ei ole mitään hätää. Älä sinä\nvaan rimpuile, niin minä heti saan hänet henkiin kun kaadan\nkousallisen vettä hänen päälleen. Kas niin, etköhän jo asetu siivolla\nolemaan... No, se onkin paras mitä tehdä voit... Älä kisko nuorasta,\nkartanonvouti! Sinä saatat hänet vaan uudestaan raivoon. Hän taitaa\nruveta kaatumaan... Aseta hänet tuonne tuolille! Piru kuinka ne naiset\novat oikullisia!\n\nNyt kääntyi nimismies tunnottomana olevan Ellin puoleen. Nähtyänsä nuo\nkalpeat kasvot ja suuret siniset juomut silmien alla, pelkäsi hän\nhetkisen, että tyttö kenties oli kuollut. Mutta koeteltuaan hänen\nvaltasuontaan, otti hän toisen köydenpäistä ja sitoi hänen pienet\nkätösensä yhteen; sen jälkeen otti hän viinapullon, joka jo oli melkein\ntyhjä, asetti sen tytön nenän alle ja ravisti häntä, siksi kunnes tyttö\nvihdoin aukasi silmänsä ja tuijotti kiillottomin katsein ympärilleen.\n\n-- Kas niin, sanoi nimismies, -- nyt toivon pahimmasta päästyn. Nyt\nvoitte te, kartanonvouti ja Pekka, ottaa eukkoa käsikynkistä ja marssia\nmatkaan. Mutta sinä et saa lyödä häntä etkä tempoa kovasti nuorasta,\nkartanonvouti, sen kiellän, sillä hänen kätensä ovat näköjään verissä\n... vangitkin ovat lain turvaamia. Sinä Niilo autat raahaamaan tätä\npikkunoitaa... Kas niin, älä enää koukuttele, no ylös heti (ne sanat\nlausuttiin Ellille)! Eipä näy tahtovan. Meidän täytyy siis auttaa häntä\nmatkalle.\n\nElli nostettiin ylös ja saattue lähti liikkeelle. Nimismies, jonka\npäästä pöhnä tämän kohtauksen aikana oli melkoisesti haihtunut,\nihmetteli itsekin rohkeuttaan, jota hän oli osottanut peljätyitä naisia\nvangitessaan, ja taipui jo siihen luuloon, ettei ottelu noitien kanssa\nollutkaan niin vaarallista, kuin hän ennen oli kuvitellut.\n\nKun Elli tuli tuntoonsa, huomasi hän olevansa maantiellä, kädet\nsidottuina, ja nimismiehen sekä toisen rengin kuljettavan häntä\nvälissänsä. Edessänsä näki hän äitinsä hoiperrellen astuvan toisten\nmiesten välissä.\n\n-- Näetkö, sanoi nimismies, -- näetkö, äitisi kääntyy ympäri ja\nkatselee sinua. Hän tahtoo sillä, että sinä kulkisit kauniisti ja\nvakaasti etkä rimpuilisi ja venkuroisi ... sillä siitä ei kuitenkaan\nole mitään apua.\n\nTämä kehotus oli tarpeeton. Elli käydä horjuili äänetönnä eteenpäin,\npää painuksissa ja silmät puoleksi ummessa, päässä ei niin ainoata\nselvää ajatusta.\n\nTäten kulki surullinen saattue metsän läpi, milloin häipyen kuusten ja\npetäjien varjoihin, milloin hohteessa hopeaisen kuun, joka juuri oli\ntaivaanrannalle noussut.\n\nKun Niilo huomasi tytön hentojen jäsenten kylmästä värisevän, sanoi hän\nnimismiehelle:\n\n-- Pysähtykää vähän?\n\n-- Mikä on hätänä?\n\n-- Hänen on vilu, tyttöraukan, sanoi Niilo ja riuhtasi yltään harmaan\nsarkaviittansa, -- ja kaiketi on hänellä tunto niinkuin muillakin,\nvaikka hän onkin noita.\n\nNäin sanoen Niilo kääri viittansa tytön ympärille ja tarttui häntä\nuudestaan kädestä.\n\nVaikkei Elliä juuri ollenkaan vilustanut, niin hän kuitenkin oivalsi\nrengin tarkottaneen hyvää, ja tämä inhimillisyyden osotus koski hänen\nsydämeensä niin, että hän heti ratkesi itkuun.\n\nHänen ajatuksensa alkoivat nyt selvetä, mutta siitä tunsi hän verensä\nhyytyvän paljoa pahemmin kuin pakkasesta konsanaan.\n\n-- Mihinkä vietänee äitiä ja minua? kysyi hän itseltään, ja\nhaihduttaakseen sitä tuskallista epävarmuutta, joka täytti hänen\nmielikuvituksensa mitä kauheimmilla kuvilla, rohkasi hän mieltänsä ja\nuskalsi puhutella nimismiestä, vaikka hänen oli vaikea saada niitäkään\nväräjäviä sanoja sanotuksi.\n\n-- Herra, lausui hän, -- mihinkä te viette meitä? Täytyykö meidän heti\nkuolla?\n\n-- Ei suinkaan, vastasi nimismies niin suopeasti kuin noita-akalle sopi\nvastata, -- älä sinä pelottele itseäsi sillä! Kuluu siihen vielä aikaa,\nennenkun niin pitkälle ehditään. Pitäisihän sinun ymmärtää, että kaikki\ntäytyy käydä laillista tietä ... tutkinto ja hovioikeus ja tuomio ja\nniin edespäin... Tällä kertaa ei ole mitään pahaa pelättävänä: laamanni\nsinua vaan vähän kuulustelee, sitten pääset ruunun kyydillä Tukholmaan,\njossa saat asua itse kuninkaallisessa linnassa kuninkaan omien\nhuoneiden alla...\n\nElli hengitti helpommin; hän oli kuvitellut, että häntä vietiin\nsuorastaan polttoroviolle. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi:\n\n-- Onhan laamanni Aadolf herran isä?\n\n-- On tosin, vaikkei hänellä siitä suurta kunniaa ole ... no, siihen\nminulla ei ole mitään tekemistä... Paremmin kostuu kun painaa\nlankasella... Aadolf herra, lisäsi hän viekkaasti, on kyllä kelpo\nherra? Vai mitenkä sinusta on?\n\n-- On, on, vastasi Elli ja ilahtui ajatellessansa, että mies, jonka\neteen häntä vietiin, oli Aadolfin isä. -- Varmaankin on hän yhtä hyvä\nkuin hänen poikansa, ajatteli tyttö.\n\nJa koko matkan ajatteli hän vaan Aadolfia; nuori vapaaherra oli se\nankkuri, johonka hän epätoivon yössä koki turvautua. Hänen käyntinsä\nmuuttui kevyemmäksi; hän ei painanut enää puhkavan nimismiehen olkaa,\nhän ei suuresti pelännyt enää sitä päämaaliakaan, johon häntä vietiin.\n\nKulkueen saavuttua Signildsborgiin kokoontui talonväki, sill'aikaa kuin\nnimismies ja talonvouti päästelivät köysiä vankien käsistä.\nPilkkasanoja sekä inhon ja mielipahan purkauksia sateli noiden\nmolempain naisten yli, mutta he eivät sitä kuulleet. Elli kuiskasi:\n\n-- Älä sure, äiti ... vaan luottakaamme Jumalaan!\n\n-- Oi, hän on ottanut kätensä meistä, huokasi Inkeri.\n\n-- No, nyt seuraat minua armollisen laamannin luo, sanoi nimismies ja\ntarttui Elliä käteen. -- Ja vie sinä, talonvouti, eukko johonkin\nsuojaan, ettei ihmisten tarvitse töllistellä häntä... Tule nyt, sinä\npaholaisen pikku penikka!\n\n-- Tahdotaanko meidät erottaa toisistamme? Eikö äitini pidä seurata\nmukana? lausui Elli.\n\n-- Mitä te aiotte tyttärelleni tehdä? huusi Inkeri hätäytyneenä.\n\n-- No, te pääsette pian taas yhteen. Olkaa huoleti! sanoi nimismies. --\nÄlkää nyt leutoko, vaan päästäkää koreasti tyttärenne! Laamanni\nodottaa.\n\n-- Ettekö vaan valehtele? kysyi Inkeri epäröiden ja piti käsillään\nkiinni tytön vyötäisistä.\n\n-- Enkä valehtele, hullu noita, minä vannon autuuteni kautta, että pian\ntaas saat nähdä hänet. Kujeet sikseen nyt?\n\n-- Ja vannotteko, ettette pitele pahoin häntä?\n\nNimismies tuskastui ja riisti Ellin pois huolestuneen äidin sylistä.\nSitten vietiin heidät kumpikin eri taholleen, Inkeri vähäiseen\nsivurakennuksessa olevaan kammariin, ja Elli nimismiehen vieressä pihan\npoikki suurelle herrastalolle päin.\n\nInkeri oli tuskin kuullut oven perästänsä sulkeutuvan, niin hän jo\näidillisestä surustaan huolimatta tunsi joutuvansa sen raskaan unen\nvaltaan, jonka kautta luonto koettaa vuodattaa uutta öljyä sammuvaan\nelonlamppuun. Kammarissa oli olilla täytetty sänky ja sen peitteenä\nkarkea lakana. Sinne horjuili Inkeri, ja muutaman hetken kuluttua hän,\nveriset, haavottuneet kädet ristissä rinnallaan, nukkui virkistävään\nuneen, joka loi petollisen riemunhohteen hänen kasvoilleen. Hän uneksi\npoikansa palanneen mahtavana ruhtinaana, että hän oli tullut sitä\nvarten, että pelastaisi äidin ja sisaren ja veisi heidät merten taa\nonnellisempaan maahan.\n\nSill'aikaa meni Elli, astellen joltisenkin vakavasti, tuntemattomia\nvaiheitansa kohti. Hän silmäsi ympärinsä toivoen näkevänsä Aadolfin,\nmutta vaikka tämä toivo petti, niin se ajatus kuitenkin vahvisti häntä,\nettei Aadolf ollut kaukana, ja että siis se sydän, joka toivoi hänen\nparastaan, ei sykkinyt loitolla.\n\nMutta kun hän tuli suureen etehiseen ja nimismies vei hänet leveitä\nkiviportaita ylös, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tunsi hän\nmielensä lannistuvan. Avara etehinen, jonka pylväisiin kuu paistoi\nkorkeiden ikkunoiden läpi, ja jonka holveissa hänen askelensa kumeasti\nkajahtelivat, teki häneen jylhän vaikutuksen; hänen sielunsa aavisti\njotakin hirmuista tapahtuvaksi.\n\n-- Pysähdy, sanoi Askelin, heidän tultuaan erääseen vierashuoneeseen,\njota katosta riippuva lamppu valaisi; -- minä tulen kohta ja noudan\nsinut. Nimismies meni laamanni Juhanalle ilmoittamaan, että Inkerin\ntytär odotti viereisessä huoneessa.\n\nElli istui tuolille oven suuhun. Hän painoi käden sydäntänsä vasten,\nhillitäkseen sen rajua tykytystä, ja kun samassa eräs vierashuoneen\nsivuovista aukesi, sätkähti hän jyrinästä ja silmäsi arasti tulijaan.\nMutta kun hän näki edessänsä nuoren neiti Skytten, niin hänen kasvonsa\nkirkastuivat. Se seikka, että hän täällä vieraissa oloissa näki\nolennon, nuoren ja naisellisen niinkuin hän itsekin ja jonka hän hyvin\ntunsi aina siitä asti, kuin Elli sisarellisella hellyydellä hoiteli\nhäntä äitinsä kodissa, oli omiansa rohkasemaan hänen mieltänsä.\n\nHän nousi tuoliltaan ja silmäili Mariaa, senlainen ilme kasvoillaan,\nkuin olisi hän pyytänyt kuulla häneltä vaikka yhden ainoan ystävällisen\nsanan, kuulla hänen vakuuttavan, ettei mitään vaaraa ollut\npelättävissä. Mutta Marian huulet vetäytyivät kummalliseen hymyyn,\nhänen mustissa silmissänsä kuvastui vihaa ja ylenkatsetta hänen\nluodessaan katseen kalpeaan, laihtuneeseen, karkeisiin vaatteisiin\npuettuun kilpailijaansa, ja hän meni nopeasti ohitse lausumatta Ellille\nainoatakaan sanaa.\n\nSamassa aukeni toinen ovi, joka johti laamannin työhuoneeseen,\nnimismies näyttäytyi taasen, otti vapisevaa tyttöä kädestä ja vei hänet\nsinne sisään. Sen jälkeen hän teki molemmille herroille kumarruksen ja\npoistui vierashuoneeseen, odottaakseen siellä lähempiä määräyksiä.\n\nKaikista ensin Elli näki täällä sisällä peljätyn pappismiehen synkät\nkasvot, ja kun hän tätä näkyä pelästyen katsahti toiseen huoneessa\nolevista miehistä siinä heikossa toivossa, että hän tässä tapaisi\nvähemmin pelottavan enteen, näki hän yhtä synkät, yhtä kolkot kasvot,\nkatse tutkivana ja uhkaavana suunnattuna häneen, eikä hän tämän\nkasvoissa voinut havaita vähintäkään sen nuorukaisen näköä, joka oli\nhänelle rakas. Elli oli nähnyt tarpeeksi peljätäksensä pahinta.\nVavisten tervehti hän kainosti herroja ja loi silmänsä maahan, ne kun\neivät voineet kestää laamannin terävää katsetta.\n\nLaamanni istui suuressa nojatuolissa työpöytänsä edessä, ja hänen\nvieressänsä pastori Svenonius. Ensi silmäykseltä tuo hento kalmankalpea\nolento vanhasta Skyttestä näytti jotenkin miellyttävältä, vaikka hän\ninhosikin häntä ja hänen äitiään.\n\n-- Että tämä lapsi, joka näyttää niin viattomalta ja vilpittömältä, jo\nkuitenkin on kirottu ajassa ja iankaikkisuudessa! ajatteli hän; -- sitä\ntuskin uskoisi kun hänet näkee.\n\nHän viittasi nyt pastorille. Tämä keskeytti hiljaisuuden ja piti\nEllille puheen, sekä ilmoitti, että hän ja hänen äitinsä tulisivat\nsaamaan hirmuisen rangaistuksen niistä kauheista synneistä, joihin he\nolivat tehneet itsensä syypääksi. Sitten hiljensi hän ääntään vähän\nsäyseämmäksi, sanoi toivovansa, ettei Elli näin nuorella iällä vielä\nollut niin peräti turmeltunut, ettei hänen sieluansa voitaisi\nkatumuksen ja parannuksen kautta pelastaa Jumalan valtakunnalle,\njoskaan hänen ei käynyt välttäminen maallisen oikeuden rankaisua, jonka\narmotta täytyy seurata rikosta. Jos Elli tässä tilaisuudessa tahtoisi\nosottaa katumustaan vastaamalla totuuden mukaan niihin kysymyksiin,\njotka armollinen laamanni oli hänelle tekevä, niin oli varmaa, että\ntämä, joka vastedes tulisi istumaan tuomarina hänen asiassaan, antaisi\ntämän seikan taivuttaa häntä käyttämään kaikkea sitä sääliväisyyttä ja\nlempeyttä, jota laki ja hänen omatuntonsa vain sallisivat.\n\nKun pastori oli lopettanut puheensa, otti laamanni Skytte puheenvuoron\nja selitti, että avoin ja tosi tunnustus, tässä tehtynä, voisi antaa\nhänelle tilaisuuden vastedes langetettavan tuomion lieventämiseen.\n\n-- Tahdotko sentähden, lausui hän lopuksi, -- totta puhumalla vastata\nniihin kysymyksiin, jotka aion sinulle tehdä?\n\nElli, joka pelostaan sekavana ja herrojen käyttämään puhetapaan\ntottumattomana, oli käsittänyt heidän puheistansa ainoastaan jonkun\nvähäisen osan, vastasi pelonalaisesti myöntäen, ja tutkimus alkoi.\n\nKysymyksistä, jotka laamanni nyt esitti, oli ennakolta sovittu hänen ja\npastorin kesken, vaan ei kumpikaan herroista tullut ajatelleeksi sitä,\nettä lapsen kielitaito supistui aivan jokapäiväisimpiin puhetapoihin,\njoita hän oli kuullut ympäristöltään, tahi joita oli esiytynyt niissä\nharvoissa kirjoissa, jotka hän oli lukenut. Siitä johtui, ettei Elli\njoko ollenkaan tajunnut tahi tajusi hän useita kysymyksiä väärin, mutta\nkun hän niin sattuessa vaikeni ja suuntasi aran, kysyväisen katseen\ninkvisiittoreihin, pidettiin sitä uppiniskaisuutena tahi luikertelun\nyrityksenä, ja Svenonius vaati jylisevällä äänellä häntä heti\nvastaamaan. Elli, joka tunsi voimainsa loppuvan, ajatustensa\nhämmentyvän, huolimatta mitä tuskaisimmista ponnistuksistaan niiden\nkoossapitämiseksi, heikkoni vihdoin niin, että hän töin tuskin kesti\nseisomassa, ja laamannin sanat kaikuivat epäselvänä huminana vain hänen\nkorviinsa. Mutta papin uhkausten pelko vaati häntä vastaamaan ... ja\nhän vastasi kelmenevin huulin sekasin myöntäen ja kieltäen, tietämättä\nitsekään, mitä hän kielsi ja mitä hän myönsi. Laamannin muoto synkkeni\nyhä enemmän, hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, silla Elli teki\ntietämättään itsensä syypääksi yhä useampiin ristiriitaisuuksiin: hän\ntunnusti itsensä ja äitinsä syylliseksi kaikkiin niihin rikoksiin,\njoista heitä syytettiin, mutta kielsi ne taas jo seuraavana hetkenä.\nVasta kun nimi Aadolf kajahti hänen korviinsa, tuli hän vähäksi ajaksi\ntäyteen tuntoonsa ja kuuli selvään seuraavan kysymyksen:\n\n-- Sinä myönnät siis, että olet mielistynyt poikaani, ettei äitisi\nyksistään tahtonut, vaan että sinulla itselläsikin oli tarkotuksena\nkiinnittää puoleesi hänen sydämensä?\n\n-- Niin oli, vastasi Elli, -- minä pidän hänestä paljon, hyvin paljon.\n\nJa yksinkertaisuudessaan uskalsi hän taas luoda katseensa laamanniin\nsiinä toivossa, että tämä tunnustus puhuisi hänen puolestaan Aadolfin\nisän luona.\n\n-- Mikä julkeus! Mikä hävyttömyys! mutisi Svenonius.\n\nNyt seurasi joukko uusia kysymyksiä, joista Elli ei käsittänyt\nrahtustakaan. Hän kuuli epäselvästi sekaisittain sanat: _tenhojuoma,\nmyrkkyä, vastamyrkkyä_; hän tajusi epäselvästi, että ääni, joka kumisi\nhänen korvissaan, kävi terävämmäksi ja yhä uhkaavammaksi; hän oli\nvähällä nääntyä ja tarttui melkein tiedottomana tuolin selkämykseen,\npysyäkseen seisomassa.\n\nLaamanni Juhana oli tähän saakka isällisellä huolella hillinnyt\ntulisuuttansa; kun Elli itsetietämättään oli tunnustanut kaikki\nrikokset, joista häntä ja hänen äitiänsä syytettiin, vieläpä muun\nohella senkin, että hän oli voittanut nuoren vapaaherran rakkauden\nInkerin valmistamalla tenhojuomalla, oli laamanni ensin houkutuksilla,\nsitten uhkauksilla koettanut saada häntä ilmaisemaan, mistä aineista\ntenhojuoma oli kokoonpantu, ja millä keinoin sen vaikutukset voitiin\ntehdä tyhjiksi; mutta kun Elliltä ei kuulunut muuta, kuin tuo\nkoneellinen myöntävä tahi kieltävä vastaus, loppui hänen\nkärsivällisyytensä; hän kääntyi pastorin puoleen ja lausui:\n\n-- Joko on tämä nuori nainen päästänsä vialla, tahi on hän paatuneempi,\nkuin kukaan niistä konnista, joille tähän asti olen langettanut\ntuomioita. Pelästystä ei voida sanoa hänen käytöksensä syyksi, sillä\nminä olen puhunut säyseästi; olen houkutellut ja vielä luvannut, että\nhän tunnustamalla totuuden voi pelastaa henkensä, kuolemasta.\n\n-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- hänen äitinsä on häijy, kavala\nja tavattoman terävä-älyinen nainen. Omena ei putoa kauas puusta.\nKaiketi on äiti neuvonut hänelle, kuinka hänen tulee käyttäytyä heidän\npahoja tekojansa tutkittaessa. Kenties paholainenkin estää häntä\nkieltänsä liikuttamasta. Meidän ei auta muu, kuin koetella viimeistä\nkeinoa pakottaaksemme totuuden ilmi suusta, josta tähän saakka\nainoastaan valheen kiemurtelevia käärmeitä on longerrellut.\n\nLaamanni soittaa kilahutti ja käski ovessa ilmautuneen nimismiehen\nnoutaa kartanonvouti paikalle.\n\nNiinä muutamina hetkinä, ennenkun vouti ehti saapua, laamanni mittaili\nkiivain askelin lattiata, ja pastori Svenonius piti Ellille puheen,\njosta hän ei käsittänyt muuta, kuin että pappi tavallisuutensa mukaan\noli hyvin suuttunut. Mutta kuultuaan joukossa Jumalan nimeäkin\nmainittavan, pani tyttö kätensä ristiin.\n\nHeti talonvoudin tultua laamanni aukasi kooltansa vähäisemmän oven,\njosta mentiin kirjahuoneeseen.\n\nTässä pimeässä kammiossa, jossa säilytettävänä oli muutama satakunta\nnidosta lakitieteellisiä ja jumaluusopillisia teoksia, oli\nkeskilattialla pieksinpenkki, sen ajan kaikissa aateliskartanoissa\ntavattava ja moniaalla ahkeraan käytetty kapine. Kartanonvouti, joka\noli pysähtynyt ovensuuhun, pyöritellen karvalakkiansa käsissään, katsoa\nvilkasi ensin pieksinpenkkiin, sitten Elliin ja ymmärsi heti minkä\nvuoksi häntä oli kutsuttu.\n\nNyt kuului vierashuoneesta puhelua. Toisena puhujista oli nimismies,\ntoisena nuori Skytte, joka oli palannut kävelyltään metsässä ja\ntalonväeltä saanut tietää, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Kuulkaa, sanoi Svenonius laamannille; -- ellen erehdy on onneton\npoikanne viereishuoneessa.\n\n-- Minä olen käskenyt Askelinin vartioida ovea ja estää ketään\ntulemasta sisään, vastasi laamanni Juhana, jonka jälkeen hän kääntyi\nEllin puoleen ja lausui:\n\n-- Minä olen käskenyt tänne tuon miehen sitä varten, että hän ruoskisi\nsinua vitsoilla, siksi kunnes näet hyväksi vastata kysymyksiini\nverukkeitta. Kartanonvouti, vie hänet tuonne kammioon, paljasta hänen\nselkänsä ja sido hänet penkkiin!\n\nLaamanni oli otaksunut, että tämä uhkaus, kun sitä säesti\nkidutuskalujen näky, tekisi toivotun vaikutuksen. Mutta kaikesta, mitä\nhänen ympärillään tapahtui, tyttönen tajusi ainoastaan tuon hänelle\nrakkaan äänen, jonka hän kuuli ulkoa; hän kuunteli, ja vaikutus, minkä\nse häneen teki, ilmausi vienona hymyilynä.\n\n-- Hän vastustaa teitä ... hän pilkkaa teitä, virkahti Svenonius. --\nMinä en kärsi nähdä tätä kauemmin. Teidän sydämenne täyttää\npaheksittava löyhyys, jumalaton suopeus, armollinen laamanni.\n\nLaamanni, joka käden viitteellä oli pidättänyt palvelijaa heti\ntoimeenpanemasta hänen käskyänsä, antoi nyt aivan päinvastaisen merkin.\nVasta nyt kun mies kovin kourin tarttui Elliä käsivarteen, kiintyi\nhänen huomionsa kartanonvoutiin, ja hän puhkesi sanomaan:\n\n-- Mitä sinä tahdot minusta? Sinä se olit, julma mies, joka rääkkäsit\näitiäni.\n\n-- Kyllä saat tietää, mitä minä tahdon, vakuutti kartanonvouti ja\ntempasi äkisti tytön mukanaan vastaiselle ovelle. Kun pelästynyt tyttö\nhuomasi penkin ja sen vieressä vitsan, ja tunsi miehen karkeiden\nkourien tarttuvan hänen leninkiinsä, joko päästääkseen sen auki tai\nrepiäksensä sen rikki, havahtui hän puoli-horroksistaan ja päästi\nkauhistuksen kirkunan. Hän riistäysi sukkelasti irti ja huusi:\n\n-- Säästäkää minua! Minä teen kaikki mitä vaan tahdotte... Oi, hyvä\nJumala! Aadolf herra! Auttakaa!\n\nTämä huuto ei ollut omiansa herättämään laamannissa sääliä.\n\n-- Pian! tiuskasi hän kartanon voudille.\n\nMutta kun tämä toistamiseen kävi kiinni Elliin, niin ovi aukeni ja\nAadolf astui isänsä vihastuneiden katseiden eteen.\n\nHän oli kuullut Ellin huutavan ja syöksyi nimismiehen kiellosta\nhuolimatta sisään.\n\n-- Oi, hän on täällä! huudahti Elli.\n\nHarmin puna otsallaan Aadolf kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:\n\n-- Ettekö häpeä, isä, pitelemästä pahoin tätä turvatonta, viatonta\nlasta?\n\nLaamanni Juhana ei ensiksi kyennyt tähän soimaukseen vastaamaan muulla\nkuin sanattomalla silmäyksellä, joka ilmaisi hämmästystä ja\nsuuttumusta.\n\n-- Kuinka? sanoi hän ponnistetulla levollisuudella, -- enkö minä\nsanonut, ettei kukaan saisi tulla tänne? Kuinka uskallat sinä tehdä\nvastoin nimenomaista kieltoani?\n\n-- Minä tottelen mahtavampaa ääntä kuin teidän onkaan.\n\n-- Perkeleen ääntä, mutisi Svenonius ja oli juuri aikeessa korottaa\näänensä, ajaaksensa Herran nimessä nuoren Skytten ovesta ulos, kun tämä\niski säkenöivät silmänsä pappiin ja jatkoi:\n\n-- Te, katala, olette aikaansaaneet tämän. Varokaa itseänne! Teillä on\nankara tili vielä tehtävänä... Rauhoitu, Elli. Minä olen täällä ja\npuolustan sinua.\n\nNyt ei laamanni enää voinut hillitä itseänsä. -- Kurja, sinä julkenet\nosottaa synnillistä taipumustasi tähän pahamaineiseen tyttöön ... sinä\njulkenet kysyä omalta isältäsi, eikö hän häpeä ... hän häpeää, mutta\nhän häpeää niskoittelevaa, jumalatonta, turmeltunutta poikaansa ...\nsinä julkenet uhata tätä Herran palvelijaa, entistä opettajaasi ...\nsinä mietit murhahankkeita hänen henkeänsä vastaan ... ehkäpä minunkin.\nPois silmistäni!\n\n-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, ja pani kätensä laamannin\nkäsivarrelle, -- hillitkää vihanne ja muistakaa, että Aadolf herra ei\nole syyntakeinen sanoistansa ja teoistansa! Muistakaa, että hän toimii\ntenhojuoman vaikutuksen alaisena!\n\n-- Te olette oikeassa; hän on vielä tänä iltana vietävä\nhouruinhuoneeseen Tukholmaan, jatkoi laamanni, vavisten koko\nruumiissaan. -- Minä kutsutan tänne kaikki renkini ja panetan hänet\nrautoihin. Kartanonvouti, kiskase noita hänen käsistänsä ja ruoskitse\nhäntä poikani näkyvissä!\n\nNiin sanottuaan laamanni tarttui kellonvetimeen ja riuhtasi niin\nvoimakkaasti, että lanka katkesi. Nimismies, joka oli kuullut joka\nsanan, näyttäytyi naama kalpeana ovessa ja sai käskyn tuoda käsiraudat\nja jalkapihdin sekä kutsua rengit saapuville. Sill'aikaa oli\nkartanonvouti empien lähestynyt Aadolfia ja kuiskannut: -- Herra kulta,\neihän sopine väittää armollisen laamannin käskyä vastaan... Mutta\nAadolf, jota Elli suonenvedontapaisesti piteli kiinni, työnsi hänet\ntakasin.\n\n-- Isäni, sanoi Aadolf, kun laamanni, otsa rypyssä ja käsivarret\nristissä seisoi hänen edessään, -- älkää alentako itseänne ja poikaanne\nniin arvottoman päätöksen kautta! Jos voisitte katsoa sydämeeni, niin\nnäkisitte, että minä pidän teitä kaikessa siinä kunniassa, jota pojan\ntulee elonsa alkujuurta kohtaan osottaa. Mutta minä en koskaan salli,\nettä tätä turvatonta lasta pahoin pidellään. Tuomitkoon laki!\nPäästäköön tahi langettakoon se hänet! Olkoon teille siitä kyllin, että\ninhimillinen oikeus, inhimillisten etuluulojen sokaisemana, aivan\nvarmaan on tahraava itsensä hänen viattomalla verellään! Eikö siitä jo\nole kyllin? Miksikä rääkätä häntä mielivaltaisesti? Oi, isäni, te joka\nmuuten olette niin oikeudellinen, niin tunnokas, te ette suinkaan\ntekisi itseänne syypääksi moiseen väkivaltaan, ellei tämä hurjapäinen\npappi, tämä rakkauden ja laupeuden Jumalan eksynyt palvelija, olisi\nvietellyt teitä siihen.\n\n-- Antakaa hänelle anteeksi. Hän on mieletön. Minä en lue sitä hänelle\nsyyksi, sanoi Svenonius.\n\n-- Oletko puhunut kaikki? Vai onko suusi vielä täynnä herjausta? sanoi\nlaamanni. -- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinua,\nkelvotonta kohtaan. Minä olen koettanut saada tätä naista ilmaisemaan\njotakin vastamyrkkyä sille juomalle, jolla hän on ottanut sielusi\nvangiksi... Minua haluttaa nähdä, rohkenetko käydä käsiksi isääsikin;\nsilloin olisi mittasi täysi. Heitä irti tyttö, jatkoi hän ja tarttui\nElliä käteen, -- vai pitääkö minun väkisin erottaa hänet sinusta,\nhurjapää?\n\n-- Oi, isäni, säälikää! rukoili Aadolf. -- Minä en jätä häntä ennenkun\nlupaatte, että annatte vihanne levätä siksi, kunnes se ehtii varustaa\nitsensä lain miekalla. Teidän epäilyksenne...\n\n-- Päästä hänet! huusi laamanni, -- tahi tartun käsiksi sinuun,\nniskuri!\n\n-- En koskaan!... Oi, katsokaa! Katsokaa tätä poloista lasta! Hän\nkaatuisi heti paikalla, ellen pitäisi häntä käsilläni kiinni...\nKatsokaa hänen kuolonkalpeita kasvojaan ja säälikää häntä! Kuinka\nvoitte luulla, että tämä viaton tyttö...\n\nSamassa kuului nopeita askelia vierashuoneesta. Luullen renkien olevan\ntulossa suuttunut isä riensi ovelle ja paiskasi sen selkoselälleen.\nSill'aikaa Aadolf asetti pyörtyneen tytön nojatuoliin ja asettausi itse\nhänen eteensä, valmiina puolustamaan häntä ja itseänsä viimeiseen asti.\n\nMutta onneksi oli nimismies Askelin, ennenkun hän meni täyttämään\nlaamannin käskyä, rientänyt naisväen huoneeseen, ilmoittanut\nvapaaherrattarelle ja Marialle mitä oli tekeillä ja pyytänyt heiltä\nneuvoa. Pelästynyt vapaaherratar pyysi, että nimismies odottaisi, mitä\nhänen välityksellään saataisiin aikaan ja riensi sitten Marian\nseuraamana riitapaikalle. Nämä kaksi naista ne olivat, jotka pelosta\nkalpeina töytäsivät laamannin aukasemasta ovesta sisään.\n\nTästä seurasi sanomaton hämminki ja hälinä. Laamannin vihastuksen\naikaansaama pelästys ja uhriparan herättämä sääli tukahuttivat Mariassa\nkaikki muut tunteet. Vapaaherratar, joka rakasti poikaansa kaikella\nsillä hellyydellä, jota äiti voi osottaa ainoata lastansa kohtaan,\nitki, rukoili ja lankesi polvilleen miehensä eteen, saadaksensa häntä\nleppymään. Vapaaherrattareen yhtyi Maria ja Svenoniuskin kehotti\nlaamannia lykkäämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, kunnes\nasiata oli ehditty tarkemmin ja tyynesti pohtia.\n\nMarian huolenpidosta toipui Elli sillävälin jälleen tuntoonsa. Laamanni\nhuomasi, että hänen, asiain näin ollen, oli pakko luopua yrityksestään\nsaada Elliä pakottamalla ilmaisemaan tuota luultua salaisuutta; ja\nettei asiaankuulumattomia henkilöitä suotten sekotettaisi tähän\nsurulliseen perhekohtaukseen, niin hän käski nimismiehen ja\nkartanonvoudin viedä Elli siihen sivurakennuksen kammioon, missä\nInkeriä säilytettiin.\n\nMutta sovintoa vapaaherrattaren rukoukset ja nuhteet eivät saaneet\nisän ja pojan välillä syntymään. Aadolf sanoi aikovansa käyttää\nkaikkia mahdollisia keinoja noiden kahden naisen pelastamiseksi ja\nhorjumatta pysyä päätöksessään vaatia tiliä sortotöiden alkajalta.\nVapaaherrattaren ja Marian läsnäolo vain ja kenties vielä enemmän se\nväsymys, joka ikämiehen vinhaa vihanpurkausta oli seurannut, pidättivät\nhäntä pojan uhman tähden joutumasta uudellensa raivoon. Tämä selkkaus\nloppui siihen, että laamanni käski poikansa ennen huomispäivää lähteä\ntalosta pois, ja olla tulematta hänen näkyviinsä, ennenkun hän aikaa\nmyöten itseänsä koeteltuaan ennemmin tahi myöhemmin oli tullut\nerhetyksensä huomaamaan ja katunut sitä.\n\n-- Jos kerran palaat tuhlaajapoikana, katuvaisena ja parantuneena, niin\nsinut tuhlaajapoikana otetaankin isäsi kotiin. Mutta siihen asti...\n\nLaamanni viittasi Aadolfille, käskien häntä poistumaan, ja vaipui\nuupuneena nojatuoliinsa.\n\nAadolf sanoi surullisella äänellä hyvästi ja lähti huoneesta, sekä\nriensi heti tekemään valmistuksia lähtöänsä varten Signildsborgista.\n\nVapaaherratar lähti Marian seurassa Aadolfin perästä hänen\nhuoneeseensa, kuullaksensa hänen tuumiansa ja antaaksensa hänelle\nneuvojansa tulevaisuuden suhteen. Aadolf ilmoitti päättäneensä lähteä\nTukholmaan ja siellä setänsä valtakunnan-neuvos Pentin välityksellä\nhankkivansa itselleen jotakin sopivaa tointa. Vapaaherratar hyväksyi\ntämän tuuman, koskei poika sen kautta poistunut kauemmaksi kotoa, kuin\nettä hän helposti saattoi olla kirjeenvaihdossa hänen kanssaan,\ntoimittaa hänelle mitä hän välttämättömästi tarvitsi, vieläpä\njolloinkulloin tavata häntä. Sittekun hän hellin sanoin oli ilmaissut\nhuolensa ja pyytänyt, ettei Aadolf syytettyjä varomattomasti\npuolustamalla antaisi laamannille uutta surun ja mielipahan aihetta ja\nväestölle syytä kummallisiin ja alentaviin epäluuloihin, lähti hän\nraskaalla mielellä tekemään valmistuksia Aadolfin poismuuttoa varten.\n\nMaria oli nyt yksin Aadolfin kanssa. Ristiriitaisia tunteita liikkui\nhänen povessaan. Tuskaa ja häpeätä sekottui tuohon tyydytyksen\ntunteeseen, jonka synkkä kosto oli herättänyt. Hän oli tuokion ajan\nvalmis heittäymään Aadolfin jalkojen juureen, sälyttämään niskoillensa\nkaiken syyn siihen onnettomaan tapaukseen, jonka ilmipuhkeamista hän\noli jouduttanut ja vetämään päällensä Aadolfin vihan ja ylenkatseen\ntarpeellisena korvauksena sille välinpitämättömyydelle, jota\nrakastavainen kaikista vähimmin voi kestää. Seuraavana hetkenä tukautti\ntämän jo uusi tunne. Hänkin nyt kärsii, niin Maria ajatteli; ehkä on\nsuru lähentävä sydämemme toisiinsa ja hellä ystävyys-suhde tuova\nlievitystä sorretulle rakkaudelleni. Mutta tämänkin ajatuksen tukautti\nhänen ylpeytensä. Hän huomasi, että Aadolf halusi olla yksin ja lähti\npois, pyydettyänsä Aadolfia myöten saada lähettää kirjeen Tukholmaan\nisälleen.\n\nEnnen levolle käymistään sai Aadolf puheliaan Hannan kautta, joka\nauttoi häntä vaatteiden kokoonpanossa, sattumalta tietää erään seikan,\njota hän muutoin oli aikonut tiedustaa toisaalta. Hanna kertoi, sen\nmukaan kuin oli kuullut nimismiehen puhuvan kartanonvoudille, että\nseuraavana päivänä pantaisiin toimeen yleinen noidan ajo yli koko\npitäjän, kuin myös että Inkeri ja Elli mahdollisimman pian\npassitettaisiin Tukholman linnan vankilaan.\n\nPuoliyön tienoossa heittäytyi Aadolf sänkyynsä ja nukkui lyhyeen ja\nrauhattomasti. Ennen huomenkoittoa hän jo heräsi pihalta kuuluviin\nääniin, ruoskan läjähyksiin ja hevosjalkain töminään. Hän pukeutui ja\nehti paraiksi pihalle nähdäkseen vilaukselta kaksi poiskiitävää rekeä.\nRengit kertoivat hänelle, että siinä ne nyt noidat tarpeenmukaisesti\njalkaraudoilla varustettuina mennä huristivat Tukholmaan\nlinnanvankilaan odottamaan tutkintoaan ja tuomiotaan. Tahtoen saattaa\nvangit niin pian kuin suinkin pois Signildsborgista, oli laamanni hänen\nja Aadolfin välisen jupakan jälkeen istunut kirjoittamaan\nvankeinhoitohallitukselle ja käskenyt nimismiehen hetikohta lähimmistä\nkyytivelvollisista talonpoikaistaloista hankkia hevosia ja ajoneuvoja\nnoitien kyyditsemistä varten Tukholmaan.\n\nTuntia myöhemmin Aadolf lähti Signildsborgista.\n\n\n\n\nXIV.\n\nTapahtumat kehittyvät.\n\n\nOlemme maininneet, että herra Kustaa Draken Sjövik-niminen maatila oli\nainoastaan parin peninkulman päässä pääkaupungista. Vanloo saattoi niin\nmuodoin vaikeuksitta oleskella vuoroin kummassakin paikassa, miten\nhankkeensa milloinkin vaativat hänen läsnäoloaan toisessa tai toisessa\npaikassa.\n\nHänen komeasti sisustetussa talossaan Norrmalmin torin lähellä\nvierailivat ehtimiseen sen ajan etevimmät valtiomiehet, ja koska hän\nseurusteli kaikenkarvaisten miesten kanssa, niin ei kauan viipynyt,\nennenkuin valtiollisten ryhmien keskinäinen suhde oli hänellä selvillä.\n\nEttä oli olemassa liitto, johtajanaan valtakunnan-neuvos Pentti Skytte\nja tarkoituksenaan asettaa kuninkaan setä, herttua Aadolf Juhana\nvaltakunnan holhohallitukseen, sen moni aavisti. Herra Pentin\noveluudesta huolimatta ei hänen suhteensa herttuaan ja useampiin\nherttuan tunnettuihin puoluelaisiin jäänyt vakoilevilta silmiltä aivan\nhuomaamatta, etenkin kun herttua itse ei osannut olla tarpeeksi varova.\nMutta todistuksia, joiden nojalla hallitus olisi voinut julkisesti\nnousta tätä liittoa vastaan, ei ollut nimeksikään, ja herra Pentti,\njoka heti hoksasi, että häntä vastaan oli herännyt epäluuloja, ei\nkuitenkaan joutunut neuvottomaksi. Hän pysyi tyynenä virkakumppaniensa\nepäluuloisesti silmäillessä häneen, ja piti ivansekaisella hymyilyllä\nneuvospöydässä puheen, jossa hän kehotti pitämään tarkasti herttuan\nhankkeita silmällä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän moisilla puheilla\nvoinut pettää hallitusta, eikä hävittää niitä epäluuloja, jotka kerran\nolivat hänen suhteensa heränneet, mutta hän arveli huoleti voivansa\ntätä ilvepeliä pitää omaksi huvikseen, koska päteviä todistuksia hänen\nsyyllisyydestään puuttui ja epäilijäin oli ollut mahdoton saada täyttä\nselvyyttä hänen ja hänen puolueensa aikeista.\n\nSaattaakseen tämän vaarallisen miehen vahingontekoon kykenemättömäksi\nennenkun valtakunnan säädyt ehtivät kokoontua, hallitus päätti jollakin\nkunniallisella tekosyyllä toimittaa hänet pois pääkaupungista. Herra\nPentti sai eräänä päivänä tietää, että oli aikomuksena nimittää hänet\nWismarin oikeusistuimen presidentiksi. Hän riensi kiireimmiten\npyytämään itseänsä vapaaksi tästä luottamustoimesta, mutta De la Gardie\nojensi hänelle valtakirjan, lausumalla monta imartelevaa sanaa, jonka\nohessa hän vakuutti, että tarvittiin niin tarmokas mies kuin\nvaltakunnan-neuvos Skytte oli kaiken sen sekasorron ja epäjärjestyksen\npoistamiseen, jota mainittuun tuomioistuimeen oli päässyt juurtumaan,\nja kehotti samalla Skytteä heti ryhtymään toimeensa.\n\nMutta herra Penttiä ei ollut niin helppo saada poistumaan. Ensi alussa\näkillinen sairaus esti häntä lähtemästä pääkaupungista, ja kun hänen\nvilkas luonteensa pian kyllästyi valesairaana olemiseen, oli hänellä\nmuita syitä, jotka valitettavasti vaativat häntä jäämään Tukholmaan ja\njättämään sekavan Wismarin oikeusistuimen toistaiseksi oman onnensa\nnojaan.\n\nEttä herra Pentti halukkaammin lähtisi matkalle niin hallitus nimitti\nhänet nyt Ruotsin lähettilääksi Saksaan. Tämähän oli kunniakas virka,\nja herra Pentti kiitti, mutta huomautti samalla, että toimi arvoonsa\nnähden vaati suurempaa palkkaa, kuin määrätty oli. Hän ei tahtonut\nmoiseen tärkeäarvoiseen toimeen ryhtyä, ennenkuin tiesi kaikella\nulkonaisella kunnialla voivansa sen täyttää. Hallitus tuota pikaa\nlisäsi palkkaa ja kehotti toistamiseen herra Penttiä lähtemään. Herra\nPentti lupasi, mutta jäi pääkaupunkiin.\n\nKun vielä muutamia viikkoja kului eikä herra Pentin valmistukset matkaa\nvarten olleet sen pitemmälle edistyneet, kuin että hän hoviräätäliltä\noli tilannut lämpimän matkaturkin, niin hallitus tuskaantui\nviivyttelemiseen, kehotti kolmannen kerran häntä kiiruusti lähtemään ja\nilmoitti samalla ... aina vaan kiihottaakseen hänen matkailuhaluaan ...\nettä hänet muiden toimiensa ohella oli nimitetty Inkerinmaan\nlaamanniksi. Herra Pentti lausui sulimmat kiitokset, lupasi niinpian\nkuin mahdollista lähteä matkaan ja -- jäi pääkaupunkiin.\n\nKun hallitus vielä muutamia viikkoja odotettuaan neljännen kerran\nkäski hänen lähteä, tiedusteli hän hallitukselta, eikö muka hänen\noikeuksiinsa tahi velvollisuuksiinsa lähettiläänä Saksassa kuulunut\nRuotsin sopimusten hierominen Lüneburgin, Holsteinin y.m. kanssa, ja\npyysi seikkaperäisiä ohjeita siinä suhteessa. Joku aika kului ennenkun\nhallitus ehti tämän kysymyksen ratkaista ja se uudisti viidennen kerran\nkehotuksensa.\n\nMutta nyt valtakunnan-neuvos Pentti ilmoitti, että hän sill'aikaa oli\ntakertunut tärkeään oikeusasiaan, joka välttämättä vaati hänen\nläsnäoloaan Tukholmassa; puheensa vahvistukseksi jätti hän\nhallitukselle suuren asiakirjakäärön. Kysymyksessä oli todellakin niin\nsuuria summia, ettei hallitus voinut kieltää häntä lykkäämästä matkaa\njoksikin aikaa, toivoen että asia, joka ei näyttänyt varsin sekavalta,\npian päättyisi. Mutta se toivo petti. Mitä kauemmin juttua jatkui, sitä\npahemmin hän siihen sotkeutui; herra Pentti tiesi salata asiakirjoja,\nvälttää kutsuja (aina tietysti pätevillä syillä) ja loppumattomiin\nvalittaa ja moittia tuomioita.\n\nKoska hänen siis kuitenkin täytyi jäädä pääkaupunkiin, katsoi hän\nolevansa velvoitettu käyttämään aikaa muutamien muiden kysymyksien\nratkaisemiseen. Hän esitti valtiolle jos jonkinlaisia vaatimuksia,\njoihin arveli itsellään olevan oikeutta kuningatar Kristiinan ja\nkuningas Kaarle Kustaan lahjoitusten johdosta. Vaikka nämä vaatimukset\nolivatkin laadultaan häpeämättömiä, niin heikko hallitus näki parhaaksi\nsuostua niihin; hän sai omistusoikeuden useihin Munsön ja Adelsön\ntiluksiin pidennetyksi, hänelle luvattiin uusia tiluksia ja sitäpaitsi\nhän jollakin tekosyyllä sai 12,000 riksin lahjan valtiorahastosta ...\nkaikki vaan siksi, ettei hänellä oikeudenkäynnin päätyttyä enää olisi\naihetta uusiin selkkauksiin ja viivyttelemisiin.\n\nMutta tuo riivattu käräjäasia ei vaan ottanut päättyäkseen.\nValtiopäivät lähenivät nopein askelin ja valtakunnan-neuvos Pentti oli\nkuin olikin pääkaupungissa.\n\nPentti Skytten keskustelusta Kustaa Draken kanssa, tämän käydessä hänen\nluonaan metsästysmajassa, lukija on saanut tietää, että Pentti Skytte\noli tullut tuttavaksi Vanloon kanssa. Hollantilaista suurmiestä ympäröi\npyhyydenloiste, joka vastustamattomasti veti herra Penttiä hänen\nluokseen. Miksi olisi rikas ulkomaalainen epäsuotuisaan vuodenaikaan\nvalinnut Ruotsin pääkaupungin olinpaikakseen, ellei joku salainen\nhanke, epäilemättä valtiollista laatua, olisi tuonut hänet sinne? Kun\nvaltakunnanneuvos antoi esittää itsensä Vanloolle oli hänen ensi\ntärkotuksena urkkia ilmi tuo salaisuus, joka mahdollisesti voitiin\nsaattaa onnelliseen yhteyteen hänen omien suunnitelmiensa kanssa; mutta\nseurusteltuaan jonkun aikaa Vanloon kanssa, oli hänen pakko itsellensä\ntunnustaa, että jos Vanloon olostelulla Tukholmassa todella olikin\nsalainen valtiollinen tarkotusperä, niin hän kumminkin oli siksi tarkka\npelaaja, ettei kenenkään, yksin tarkkanäköisimmänkään, ollut\nkurkistamista hänen kortteihinsa. Näiden kahden herran kesken syntyi\nkumminkin jonkinlainen tuttavallinen suhde. Ellei herra Pentti\ntavannutkaan sitä, mitä hän ensin Vanloossa haki, niin keksi hän sen\nsijaan jotakin, mitä hän kaikkein vähimmin oli odottanut tuolta upealta\nmaailmanmieheltä: laajat tiedot hänen molemmissa lempiaineissaan,\nfilologiassa ja alkemiassa; ja tämä seikka ynnä Vanloon rikkaus ja\nmiellyttävä seurustelutapa ne saattoivat herra Pentinkin liittymään\nhänen ihailijoittensa lukuun, niin vähän kuin hän muuten olikin taipusa\nihailemaan mitään muuta kuin omaa itseään. Vanloolla puolestaan oli\nsyytä suostua herra Pentin miltei tungettelevaan tuttavaksi\npyrkimiseen, havaittuansa tämän olevan lähemmässä yhteydessä Kustaa\nDraken kanssa. Valtakunnan-neuvos Skytten kautta sai Vanloo vähitellen\ntietää sen, mitä hän halusi Draken luonteesta, taipumuksista ja\nelintavoista, ja metsästysmajan ostettuaan Vanloo tuli hänen\nnaapurikseen. Näin oli molemmin puolin toivottu lähentymisen\nmahdollisuus hollantilaisen suurmiehen ja Sjövikin herran välillä\nsyntynyt.\n\nMe tiedämme mitä tästä lähinnä seurasi. Drakessa heräsi jälleen kiihkeä\nhalu suuren salaisviisauden syvien syntyjen tutkimiseen; Agneksen ja\nVanloon sydämet yhdisti toisiinsa hienon hieno, muinaisten toiveitten\nkatkenneista säikeistä solmittu side. Agnekseen vaikutti nuoruuden\nmuistojen voima, Vanloota ympäröivän salaperäisyyden viettelys niin\nsuuresti, että hän oli kernas luulemaan Vanloon äkkinäistä ilmaumista\nyliluonnolliseksi ilmestykseksi. Vanloossa paloi nuoruuden rakkaus\nvienona, hillittynä liekkinä; hän oli astunut Draken taloon näkymätön\nseuralainen, Kosto, takanansa; hän oli, silmäistyään Agnekseen,\nkädenviitteellä käskenyt tämän seuralaisen astua kynnyksen yli; Agnes\noli pelastettava ja hänen sortajansa syöstävä hänen omien himojensa\nvalmistamaan hautaan.\n\nKustaa Drake oli ylen jännittyneessä mielentilassa. Päivät kulutti hän\nmietiskelemisiin, yöt alkemistisiin tutkimuksiin. Vanloo oli joskus\nniissä osallisena ja antoi kullakin kerralla niille uuden suunnan, joka\nsaattoi Draken uudesti toivomaan, että hän pian saisi arvoituksen\nratkaistuksi ja sen kautta perisi kaiken maailman loiston. Unettomuus,\najatusten ponnistus sekä toivon ja pelon ainainen taistelu riuduttivat\nhäntä ehtimiseen, ja joka ilta seisoi hän yhä kalpeampana uunin edessä\nja näki mielikarvaudekseen nesteen rabbiinin pullossa hupenevan, sillä\njoka pisara, minkä hän siitä sulattimeen kaasi, vaikutti joko hänen\nsuuruuteensa tahi perikatoonsa. Hän oli Vanloon avulla laatinut\ntutkimuksillensa lavean yleiskaavan, kokeet pantiin tarkalleen muistiin\n... sillä, oli Vanloo sanonut, -- alkemia on salaisuuden yössä kasvava\npuu, jossa on monta oksaa, vaan yksi ainoa kukka; millä oksalla kukka\non, siitä on kysymys; tieteen kädellä hapuilemme oksia, toista toisensa\njälkeen, joka hukkayritykseltä varovasti peräytyen runkoon, josta oksat\nhaarautuvat, kunnes viimein tapaamme oikean. -- Joka päivä, joka tunti\nDrake uskoi lähentyvänsä tutkimistensa määrän päätä. Hän malttoi tuskin\nhetkeksikään vapautua niistä, saadaksensa levosta uusia voimia; kun\nylellistä ponnistusta seurasi velttous, niin hän väkevien juomien\nkautta kiihotti hermojansa uuteen toimintaan. Vaikka hän kyllä tunsikin\nsielunsa kykyjen tylsyvän, ruumiinsa voimien menehtyvän, niin hän ei\ntahtonut eikä liioin voinut hillitä itseänsä urallaan. Hän oli pannut\nkaikki yhdelle kortille ja jatkoi sitä menoa toivossa, ettei hänen\nkohtalonsa käännekohta olisi kaukana.\n\nSiten kuluivat talvikuukaudet vuonna 1662. Salaisuuksien uuni vaati\nsuuria uhreja; täyttymätön sulatin ei luotiakaan kultaa antanut, vaan\nnieli sitä enemmän. Muudan alkemisti oli äskettäin tutkiellessaan\nkeksinyt ominaisuuksiltaan kummallisen aineen, josta huhu pian vieri\nhalki Euroopan niiden kaikkien tiettyviin, jotka \"tieteiden tiedettä\"\nharjoittivat. Sitä pidettiin tehokkaimpana keinona jalostusnesteen\nainesten erottamiseksi epäjaloista metalleista. Mutta tuon merkillisen\naineen valmistustapa vaati suuria summia ja oli harvojen tuntema; siitä\nmaksettiin luodilta kaksi luotia kultaa. Vanloo käänsi Draken huomion\ntähän aineeseen, ja vaikka talvi teki yhteyden ulkomaiden kanssa\nvaikeaksi, niin sai Drake vähässä ajassa hankituksi sitä jonkunverran\nitselleen Saksasta. Mutta joitakuita öitä kokeiltua oli jo kaikki\nkulutettu, eikä muita tuloksia näkynyt, kuin että Sjövikin herran\nrahavarat olivat huvenneet tyhjiin. Tuo salaperäinen aine on nykyään\nhyvin tunnettu ja paljon huokeampi kuin silloin: se oli -- fosfori.\n\nEdellä on osotettu, ettei Drake himoinnut kultaa sinänsä, vaan kullan\ntuottamaa valtaa. Ne vallan ja suuruuden unelmat, joiden valtaan hän jo\npoikana oli antautunut, seurasivat häntä nuorukaisiällä eivätkä\nhälvenneet vielä sittenkään, kun hän, havahtuessaan lapsellisista\nhaaveistaan, alkoi huomata todellisuutta ja kaikkia hänen unelmainsa\ntoteutumista haittaavia esteitä. Mutta nuo esteet katkeroittivat hänen\nmielensä, Niiden vihaaminen, jotka ovat sattumalta joutuneet lähemmä\nsitä päämaalia, mihinkä hän pyrki, niiden ylenkatsominen, jotka\nseisovat siksi alhaalla, että tuskin voivat tahi rohkenevatkaan\ntavotella sitä, on luontaista irstailevan kunnianhimoiselle miehelle,\njoka ei edes itselleenkään koeta todistaa harrastuksiansa oikeiksi\nsiveän tarkotusperän kautta. Drake sulkeutui omaan itseensä; hänen\nluonnostansa synkkä mielensä kääntyi kiihkolla harrastamaan sitä\nsalaperäistä tiedettä, joka, kun hän sen salaisuuden perille pääsi,\nyhdellä iskulla asettaisi hänet voiman templin harjalle. Mutta\nsulkeutunut, hiljainen, mietiskelevä elämä, jota nämä harjoitukset\nvaativat, oli ennemmin tahi myöhemmin synnyttävä aivan vastakkaisen\nvaikutuksen sieluun, joka tarvitsi voimakasta ilmanvetoa, ettei se\nomiin kiihkoihinsa tukahtuisi. Se ei siis ollutkaan, niinkuin hän itse\notaksui, yksistään toive helpolla pyydystää uhrattavia alkemian\nMolokille, joka houkutteli häntä merirosvon veriseen ammattiin\nryhtymään, voimakkaammin veti häntä siihen hurjan, riehuvan elantotavan\nkaipuu. Vastusten runollisuus se vaan tajuamatta liikkui pohjimmalla\nhänen luonteessaan. Hän nautti elämästänsä ainoastaan silloin, kun hän,\nsulkeuneena hiljaiseen tornikammioonsa, odotti sulattimen\noraakkelivastausta, tahi myös kun hirmumyrsky uhkasi hänelle tuhoa,\ntahi kun taistelu puukoilla ja iskupiiluilla riehui mies miestä\nvastaan.\n\nHänen kuumeinen levottomuutensa yltyi mikäli valtiollisen keikauksen\nhetki läheni. Hänelle oli tuossa keikauksessa uskottu toimekas tehtävä,\neikä se ollut hänelle enää kunniahimon asiana vain, siitä hänen huonot\nraha-asiansakin toivoivat paljo. Kapinaliitto kypsyi kypsymistään.\nOllen etevimpäin liittomiesten kanssa vilkkaassa kirjeenvaihdossa, sai\nhän harva se päivä tietää toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty, sekä\nmuutoksista, jotka salaliiton toiveissa olivat tapahtuneet.\n\nMutta jos yrityksen kävisi huonosti? Mitä silloin olisi tehtävä? Sitä\nvarten oli edeltäkäsin joku pelastuskeino katsottava. Ja kaikissa\ntapauksissa piti hänen ajoissa saada piilotetuksi omaisuutensa\nviimeiset rikkeet epätoivoisen onnenpelin varalle, ellei hän pian saisi\n\"punaisen leijonan\" kiinni...\n\nJa toiveet sen saamisesta näyttivät hänestä hyvinkin hämäriltä niinä\nhetkinä, joina hän voipuneena ja epätoivoisena poistui verstaansa uunin\nluota vahvistaakseen elinvoimiaan viinillä.\n\nHetkenä sellaisena päätti hän niin pian kuin mahdollista pantata tahi\nmyydä tilansa. Hänen rahavaransa olivat lopussa, hän tarvitsi rahoja\nkokeittensa jatkamiseen, ja hän tahtoi kunkin tapauksen varalta tehdä\nomaisuutensa ja tavaransa yhtä helposti siirrettäviksi, kuin hän oli\nitse. Hän tarjosi Vanloolle Sjövik tilansa ostettavaksi. Tämä suostui\ntarjoukseen ja kauppa tehtiin sillä välipuheella, että Drake sai\nmäärätyn ajan hallita tilaa ja määrätyillä etuoikeuksilla ostaa sen\ntakasin, jos halusi.\n\nToisena samanlaisena hetkenä hän päätti kutsua luokseen Ruysin, joka\noleskeli Tukholmassa vartoen häneltä käskyjä. Ruys tuli ja hänet\nvelvoitettiin hankkimaan alus ja miehistö merirosvoretkeä varten. Ennen\nToukokuuta piti aluksen olla purjevalmiina Tukholman satamassa. Vanha\nmerisissi kuunteli synkännäköisenä käskyä, muttei mitään sanonut\nvastaan. Kustannusarvio laadittiin nopeasti ja varmasti, josta näkyi,\nettei Drake ollut tottumaton sellaisiin laskuihin. Ruys sai osotuksen\nyritykseen tarvittaviin rahoihin ja poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä Maaliskuun päivänä, joitakin aikoja sen jälkeen kuin Aadolf\nSkytte erosi kotoa, palasi Vanloo Kastelholmasta, jossa hänen prikinsä\noli talviteloillaan. Kirvesmiehiä ja meriväkeä oli paraikaa työssä,\nriistämässä talviverhoja aluksen ympäriltä ja laittamassa sitä\npurjehduskuntoon. Ilma oli jonkun aikaa ollut leuto, meri oli auennut,\nja kevät näytti tällä kertaa saapuvan Maaliskuussa.\n\nKotiin tultuaan Vanloo tapasi Sigurdin. He menivät huoneeseen, sulkivat\noven ja heidän välillään virisi seuraava puheenvaihtelo:\n\n-- Kapteeni, lausui Sigurd, pannen eräitä, papereita pöydälle, -- tässä\novat viimeiset löytömme. Nämä liput sain Friesendorffin palvelijalta,\nnämä Liljen, ja nämä valtakunnan-neuvos Skytten kamaripalvelijalta ...\neli oikeimmin: alkuperäiset kirjoituksethan ne tietysti eivät ole,\nmutta ne veitikat ovat oppineet hyvästi jäljentämään. Millainen on\nisäntä, sellainen on renki, sanotaan sananlaskussa, ja tässä suhteessa\nmerkitsee se: kunnotonta väkeä kaikki tyyni. Mutta jos saatte selvän\nharakanvarpaista, niin todistaa se, että olette oppineempi minua, jota\nminä en ole koskaan epäillytkään. Sanokaa, kapteeni, onko se kreikkaa\ntahi hepreaa, tahi mitä se on?\n\n-- Ei se ole kreikkaa eikä hepreaa, vaan eräänlaista salakirjoitusta,\njonka valtakunnan-neuvos Skytte on nerokkaasti ja teräväjärkisesti\nkeksinyt.\n\n-- Ja te voitte lukea sitä?\n\n-- Tämä paperi se neuvoo, mitenkä sitä on luettava.\n\n-- Mutta mitenkä kummalle se on teidän käsiinne joutunut?\n\n-- Älä kysy sitä, sanoi Vanloo kolkosti. -- Minun asemani on kiero,\njatkoi hän ja nousi samassa mittelemään lattiata edestakasin. -- Osa,\njota täällä näyttelen, on minulle sopimaton. Mutta minun täytyy jatkaa\nsitä, kunnes murhenäytelmä päättyy.\n\n-- Kuinka surkeata! jatkoi hän hetkellisen vaitiolon jälkeen. -- Minä\nolen tiedustellen samonnut tämän yhteiskunnan kukkuloilla, ja mitä olen\nnähnyt? Pelkkää löyhyyttä, halpuutta ja itsekkyyttä niissä miehissä,\njotka seisovat valtiolaivan ruorissa. Sen kautta rohkenee sitten joukko\nseikkailijoitakin, joukko vielä kunnottomampia uskalikkoja, joilla\nitsellään ei ole voimaa eikä kansankaan tukea takanaan, tavotella\nvaltaa. Siten voivat aikakautemme yhteiskunnissa muutamat harvat\ntahraiset, voimattomat kädet leikitellä kaikkein pyhimmillä asioilla:\nkansojen laeilla, ja ainakin näennäisesti ohjata heidän vaiheitaan.\nTykkänään toista olivat muinaiskansojen olot. Kreikan valtiot eivät\nolleet sen suurempia, kuin että kukin yhteiskunta tunsi olevansa\nniinkuin yksi ainoa kokonaisuus, kukin yhteiskunnan jäsen kokonaisen\nyhtenä jotakin merkitsevänä osana. Yksityisen omanarvon tunto voi\nhelpommin sulautua yleiseen isänmaantuntoon, koska valtioasiat olivat\njoka miehen huomattavina, valtion pyhä etu kaikkien valvottavana.\nSellaisissa yhteiskunnissa vain oli ihmisen mahdollista arkielämässään\ntyöskennellä siinä jalostavassa vakuutuksessa, että hän on luotu\naatteiden valtakunnassa vaikuttamaan. Meidän monarkkiiamme sitä vastoin\novat suunnattomia rakennuksia, erilaisista aineksista julmuudella\nkokoonpantuja, ainoana määränä pysyä semmoisina, ainoana tarkotuksena\nvastustaa painolakia. Niiden alemmilla kerroksilla ei ole muuta virkaa,\nkuin kestää ylempien kerrosten painoa ... ei mitään muuta. Yhteiskunta\non kokoelma ammattikuntia, joilla kullakin on isänmaansa omassa\nmestariarkussaan. Ainoastaan vihollisuussuhteessaan toisia valtioita\nkohtaan tuntee kukin kansa kokonaisuutensa.\n\nVanloo otti Sigurdin hänelle antamat paperit, katasti ne läpi\nvilkaisemalla tuontuostakin salakirjoitus-johteeseen, ja jatkoi sitte\nyksinpuheluaan:\n\n-- Hyviä ovat näiden herrain aikeet, sanoi hän. -- Ei sovi kieltää,\netteivät he olisi varmoja asiastaan. He hierovat kauppaa nahasta,\nennenkuin ovat ampuneet karhun. No niin, he tuntevat vastustajainsa\nheikkouden ja tietävät, että kansa kyllä mukautuu, kun he vain\nkääriyvät lain vaippaan ... ja siihen he kyllä kykenevät. He\njakelevat jo tiloja ja arvoja keskenään ja muudan heistä sen lisäksi\nehdottaa, että relssitilalliset tehtäisiin maaorjiksi. Hän viittaa\nnaapurivaltakunnan Tanskan ja monien muiden valtojen esimerkkiin, sanoo\nsen olevan häpeäksi kristillis-monarkkiselle yhteiskunnalle, että sillä\non vapaita talonpoikia, ja päättää esityksensä De la Gardien tapaan\nlatinaisella korulauseella; _Ungentem pungit, pungentem rusticus\ntingit_.\n\n-- Haa, lausui Sigurd, joka tähän saakka ääneti oli kuunnellut Vanloon\najatuksen ilmaisua, -- onko se mahdollista, kapteeni? Julkeavatko he\ntosiaankin jutella sellaista? Tehdä talonpojat maaorjiksi! Hyvä on ...\nsilloin on meillä kapina maassa, emmekä me lähde täältä ottamatta osaa\nleikkiin. Minä olen talollisen poika ja te, kapteeni, olette niinikään,\njos kohta Folkungien verta virtailee suonissanne. Haa, kapteeni,\nantakaa heidän vaan jatkaa mielensä mukaan! Minä tunnen Ruotsin\ntalonpojat: he sietävät paljon sortoa, niinkauan kuin kuvittelevat\nolevansa vapaita, mutta riistettäköön heiltä tämäkin luulo, niin he\neivät siedä niin mitään. Eikö niin, kapteeni, annattehan herrain\nmenetellä mielensä mukaan?\n\nVanloo naurahti silmäillessään Sigurdiin. Sigurd oli kavahtanut\nistualtaan, hänen silmänsä säihkyivät, hän näpli, kiersi ja väänteli\nviiksiään.\n\n-- Kapteeni, jatkoi hän, -- me olemme yhdessä taistelleet Englannin\nrepublikaanien armeijoissa ... me olemme omin silmin nähneet solvaistun\nkansan nousevan vihapäisnä kapinaan, ja me olemme ottaneet osaa sen\ntaisteluihin vapautensa puolesta... Te nauratte kapteeni! Ah, te\nette ole sama mies mikä olitte ennen. Muistan kuitenkin ajan,\njolloin mielenne teki palata isänmaahanne ja asettua jonkinlaisen\nkumousyrityksen etupäähän. Te olitte silloin kymmenen vuotta nuorempi,\nmutta eihän sydämenne vieläkään kuihtunut ole. Muistuu mieleeni monta\nhetkeä, kun tyvenessä valtamerellä lepäilimme emäpurjeen kalveessa, ja\nte juttelitte minulle Grakkuksesta ja Timoleonista... Ja paraimpia\nystäviännehän vieläkin on jalo Algernon Sidney, jonka mukaan olette\nantanut nimen kauniille prikillenne.\n\n-- Vaiti! sanoi Vanloo ja tukki kädellään Sigurdin suun. -- Sinä,\nystäväni, olet huono politikoitsija, sen vakuutan sinulle.\n\n-- Jos niin on, sanoi Sigurd, -- niin syy ei ole minun vaan\noppimestarini. Te tiedätte kyllä, ketä tarkotan, kapteeni...\n\n-- Tiedän, vastasi Vanloo iloissaan, -- minä olen sinussa kasvattanut\nitselleni nuoruuteni houkkamaisten unelmieni elävän muistuttajan.\nMuistisi on erinomainen, kun on tarvis muistuttaa minulle entisiä\nheikkouksiani. Sinä tahtoisit myllätä koko maailman ylösalasin ja sitte\nhuutaa minua järjestämään se oman mielesi mukaan. Se ei kelpaa. Tähdet\neivät ennustaneet mitään maailman uudestiluojaa silloin, kun sinä\nsynnyit, eikä liioin kun minä synnyin.\n\n-- No, pahuus olkoon, mitä te sitten aiotte tällä salaliitolla tehdä,\nkapteeni?\n\n-- Koko salaliitto on minusta vain julkeaa kometiiaa, ja semmoisena\nminä sitä tulen kohtelemaan. Mutta puhukaamme jostakin muusta,\nystäväiseni! Onko sinulla tänään mitään uutta kerrottavana\nkunnianarvoisasta kauppiaasta Sakari Jansenista?\n\n-- Kutsukaa häntä Ruysiksi, kapteeni, sillä kauppiaasta ei kohta enää\nole merkkiäkään jälellä, ja vanha merisissi esiintyy uudelleen. No\nniin, kaikki käy tasaista kulkuaan. Minä kävin tänään hänen seurassaan\nkatsomassa hänen ostamaansa prikiä, joka on hyvä laitatuuleen menijä,\nmutta se yleinen vika sillä on, että perä on liian korkea ja vastaa\nliiaksi tuulta, kun on pakko ryhtyä luovimaan. Vastustajaksi ei se\nmikään joutava ole, jos niiksi kerran käy, että joudumme sen kanssa\notteluun. Nykyään Ruys on harvoin öisin kotona; Freedrik ja Blackwell,\njotka silloin seuraavat häntä kintereillä, näkevät hänen hyörivän\nmerimieskapakoissa ulkomaan roskaväen joukossa, joka täällä talvehtii.\nTodellakin kelpo miehistö sellaiseen laivaan, jota sanotaan aiotun\nrauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille! Kuten\nkapteeni tiedätte, minä en milloinkaan ole saanut Ruys vanhusta\npuhumaan kaikkea, mitä tahtoisin. Mennyttä elämäänsä ei hän voi eikä\nvälitäkään kokonaan kieltää, sillä hän luulee minulla olevan yhtä\npäteviä syitä menneisyyteni salaamiseen; mutta milloin hyvänsä hän\nelämänsä menneisiä vaiheita muistelee, niin hän lisää aina niihin\njoitakuita katumus- ja parannussanoja; pitääpä hän välistä minulle\noikeita saarnoja ja laskettelee niin kauniita ja vakuuttavia sanoja,\nettä melkein luulen hänen puoleksi totta tarkottavan. Hän näyttää\nikäänkuin pyrkivän toiseen suuntaan ja toiseen häntä kiskotaan. Kun hän\non juonut itsensä juovuksiin, mikä tapahtuu melko usein, joutuu hän\nkiihkoon ja on valmis ostamaan itselleen maatalon kotokaupunkinsa\nAlkmaarin läheisyydessä sekä kertoo lapsellisella ilolla, mitenkä hän\nsiihen huvimajan ja puutarhan laittaa, ja puutarhan läpi kanavan, sekä\npystyttää maalatun vahtisoturin kuistin eteen ... mutta kun hän tuota\nparhaallaan pakisee, niin hänen rumat kasvonsa väliin synkistyvät ja\nhän alkaa kirota jotakuta, jota hän ei koskaan mainitse muulla kuin\nkunnianimellä: perkele, ja jonka onnen kohtaloon hän sanoo olevansa\nsidottu ajassa ja ijankaikkisuudessa. Ketä hän sillä tarkottaa, sen\narvaamme kumpikin, te sekä minä, kapteeni. Sanalla sanoen: minä en\noikein pääse miehestä tolkulle. Suhteestansa henkilöön, jota minä\ntarkotan, ei hän hiisku sanaakaan; enkä sitäkään ole koskaan saanut\ntietää, minnekä vanha laiva miehistöineen joutui. Te neuvoitte, etten\nkoettaisi urkkia häneltä sitä salaisuutta, ja se onkin paras, sillä hän\non vanha ja luulevainen, niinkuin paha omatunto.\n\n-- Hyvä on, Sigurd, ole vastakin varova käytöksessäsi häntä\nkohtaan! Varsin tärkeätä, on, ettei hän pääse käsistämme... Ja nyt,\nystäväiseni, sanon sinulle hyvästi huomiseen asti. Minä odotan tänne\nvaltakunnan-neuvos Skytteä ja asessori Stiernhielmiä, jotka ovat\nlupautuneet iltani huviksi juttelemaan kielitieteellisistä seikoista.\n\n-- Vielä muutama sana, kapteeni, osotukseksi hänen pahasta\nomastatunnostaan ja tarkasta merimiessilmästään! Hän on nähnyt\n_Algernon Sidneyn_, joka on Kastelholman luona, ja ... mitähän\nluulette? ... minä, joka olin hänen seurassaan, näin hänen seisahtuvan\nja kuulin hänen jupisevan puoliääneen: \"... Hemmetti, olisikohan se\nsama? Eikö mitä? Minä näen kummituksia keskellä päivää\". Ja kuitenkin\non taklaus poissa ja laiva osaksi päällysrakennuksen peittämänä!...\n\nSigurd erosi nyt herrastaan, joka kohta sen jälkeen otti vastaan\nodotetut vieraansa.\n\nHupaista oli Vanloon kuunnella näiden kahden oppineen miehen,\nvapaaherra Pentin ja herra Yrjö Stiernhielmin väittelyä. Stiernhielm\nesiintoi ominaisella pilansekaisella vakavuudellaan mitä rohkeimpia\nväitteitä ja puolusteli niitä verrattomalla sukkeluudella vapaaherran\nyhtä perusteellisia kuin älykkäitä hyökkäyksiä vastaan, mutta tämän\nhuvin, jota terävillä sanasutkauksilla molemmilta puolilta runsaissa\nmäärin höystettiin, keskeytti äkisti isännälle saapunut kirje, joka\npakotti hänen luopumaan seurasta kesken ja lähtemään samana iltana\nSjövikiin.\n\nKirje oli Agnes Draken kirjoittama, ja ilmoitettiin siinä Vanloolle,\nettä pikku Hedvig kolme päivää sitten oli sairastunut yleiseen\nkulkutautiin, joka jo oli vienyt monta uhria nousevan polven\nkeskuudesta Tukholmassa ja sen ympäristössä. Muudan pääkaupungin\netevimpiä lääkäreitä oli kutsuttu Sjövikiin, mutta kaikki hänen\nyrityksensä olivat olleet turhat, ja oli hän lähtiessään Sjövikistä\nollut sitä mieltä, että lapsi tuskin enää paranisi.\n\n\"Mynher Vanloo\", niin sanottiin kirjeen lopussa, \"huhu kertoo, että te\nolette erinomaisen etevä lääkintätaidossa. Kunpa niin olisi! Te\ntiedätte, mitä tämä lapsi minulle on. Juuri se seikka, että pelkään\nkadottavani sen, saattaa minut pyytämään, että hetikohta rientäisitte\ntänne. Minä olen niin yksin, ja mitä Jumala Hedvigistäni lienee\npäättänytkin, niin olisi läsnäolonne minulle lohdutukseksi\".\n\nPerästä puolenyön, kaksi tuntia kirjeen saapumisen jälkeen,\nseisattuivat Vanloon läähättävät hevoset Sjövikin linnanpihalle. Hän\nriensi suoraapäätä Agneksen huoneeseen ja tapasi äidin lapsensa\nsairasvuoteen ääressä. Palvelustyttö valvoi rouvan kanssa huoneessa,\nmutta herra Kustaa Drakea ei näkynyt.\n\nVanloo oli tullut liian myöhään. Hedvig nukkui jo sitä unta, jolla\nhempeä luonto lieventää kuolontyötä ja jota ainoastaan keskeyttää\nhengen kaipuu luoda viimeisen kerran sammuvasta silmästä katse vielä\nviipyviin armaisiin omaisiin.\n\nLamppu valasi kuolevan tytön kalpeita kasvoja. Elinvoima hiutui\ntyynesti ja vienosti, niinkuin iltarusko kauniina iltana\nvaalenemistansa vaalenee. Siten kuolevat joskus lapset, mutta useammin\nelämäänsä kyllästyneet ikäihmiset, joille nukkuminen kuolonuneen on\nelämän viimeinen nautinto.\n\nAgnes luki Vanloon kasvoista, että ero Hedvigistä oli välttämätön. Hän\nlaskeutui polvilleen tytön pääalustan viereen ja kostutti nukkuvan\nkiharoita kyynelillään.\n\nVanloo kysäsi palvelijalta hiljaa, missä herra Kustaa oli. Hänelle\nvastattiin, että oli haettu, vaan ei mistään löydetty häntä.\n\nAavistaen Draken olevan laboratooriossaan, Vanloo lähti huoneesta ja\nriensi sinne. Onneksi sattui hän ottamaan mukaansa sen avaimen, joka\nhänellä oli itäisen tornikammion ovea varten, hän riensi kiertoportaita\nylös, lyödä kolautti kerran lukittuun oveen ja virkkoi nimensä.\n\nHän oli arvannut oikein. Ovi avattiin. Drake seisoi työpukuunsa\npuettuna hänen edessään. Uunissa paloi tuli, ja sulatinkuppi seisoi\npesässä. Pöydällä oli retorteista, torvista ja pulloista kokoonpantu\nlaitelma, jonka sisältö höyrysi spriilampun päällä.\n\n-- Terve tuloa, sanoi Drake, -- minä olen monta päivää odottanut teitä.\nTeidän läsnäolonne on välttämätön. Tulitte parahiksi nähdäksenne\nmitenkä tämä kokeeni onnistuu. Sitten teemme...\n\n-- Minä kutsun teitä tulemaan tyttärenne kuolinvuoteen luo, keskeytti\nVanloo hänet. -- Jos tahdotte sanoa hänelle jäähyväiset, niin tehkää se\nhetkeäkään vitkastelematta.\n\n-- Eikö siis ole mitään toivoa? Onko loppu jo niin lähellä? virkahti\nDrake ja heitti kauhtanan päältänsä, seurataksensa Vanloota, joka heti\ntiedon tuotuaan lähti laboratooriosta, vartomatta isäntäänsä.\n\nMutta kun Drake taas huomasi olevansa yksin, seisahtui hän empiväisenä;\nhänen silmänsä kääntyivät milloin uuniin, milloin oveen. Nyt kuohahti\nsulattimen sisällys reunojen yli. Drake veti taas kauhtanan ylleen ja\nriensi ahjon luo.\n\nKun hän neljännestunnin kuluttua poistui uunin luota ja tuli\nsairashuoneeseen, oli hänen tyttärensä kuollut.\n\nHedvig oli kohta Vanloon palattua herännyt horroksistaan, mutta hänen\nsammuva katseensa ei hakenut muita kuin äitiä, sitte sulki hän silmänsä\nikuiseen uneen. Agnes päästi tuskanhuudon, kun hän tunsi, että\npienokaisen käsi hänen kädessään alkoi kangistua; hän suuteli\nsuutelemistaan tytön kylmenneitä huulia ja painoi kuumeesta polttavan\nposkensa hänen poskeansa vasten, ikäänkuin olisi hän sen kautta\ntahtonut antaa elinlämmön hänelle takasin.\n\nKotvanen sen jälkeen tuli herra Kustaa huoneeseen. Hän läheni\nkuolinvuodetta ja lausui:\n\n-- Minä huomaan, että olen tullut liian myöhään. Hän on jo muuttanut\nparempaan elämään.\n\nJa hän kumartui kuolleen lapsen yli, painalsi suutelon sen huulille ja\nkäänsi synkät kasvonsa vaimoonsa päin, ja lausui hänelle moniaita\nsanoja, joiden oli tarkotuksena kehottaa nöyrästi altistumaan Jumalan\ntahdolle.\n\nHänen katseensa kiintyi sen jälkeen Vanloohon, joka kädet ristissä\nrinnallaan ja otsa rypyssä katseli häntä.\n\nDraken mielestä oli hänen vieraansa katse ja olento osottavinaan uhkaa.\nNiissä kuvautui myöskin se ajatus, joka liikkui syvimmällä tämän\nsielussa.\n\n-- Koston ja sinun välilläsi seisovista suojelusvartijoistasi on nyt\nyksi sinut hyljännyt, -- niin ajatteli hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Hedvig haudattiin, oli\nDrake noussut ratsaille ja lähtenyt ajelulle.\n\nPilvet peittivät taivaan, satoi ja tuuli. Semmoinen ilma oli hänelle\nmieluinen. Hän otti hatun päästään ja antoi sateen vapaasti valella\nhänen päätänsä, kuunteli tuulen vinkunaa metsässä, tähysteli\najelehtivia pilviä ja kannusti hevostaan, ikäänkuin olisi hän halunnut\nkiitää eteenpäin niiden kanssa kilvan.\n\nTämänkaltaiset hetket virkistivät hänen sieluansa. Ajatukset, jotka\nainaisella kiertokulullaan huimasivat hänen järkeänsä, olivat silloin\nlepoon tyyntyneinä, toiveet, pelko ja mietiskelyt silloin kauas\nkaikkosivat, ja hurja iloisuus sai hänessä vallan.\n\nNäin kiiti hän kauan edelleen, kunnes väsähtyvä hevonen, jonka hän oli\nantanut omin valloin kulkea, hiljensi juoksunsa. Drake oli silloin\njärven rannalla, vähän matkaa Signildsborgista.\n\nHän seisahtui ja kuunteli yrmyilevän lammen aaltojen pauhinaa, tuulen\nviuhumista metsässä ja monilukuisten sadepurojen surunvoittoista\nsolinaa, kun nämä sulavista lumikinoksista syntynsä saaneina hyökyivät\nkallioita alas ja märkään maahan uurtamiansa kouruja myöten pyrkivät\njärven helmaan.\n\nHänen mielialansa suli sointuvasti tähän metsän helkkeeseen ja säänteli\nsanoiksi ja ajatuksiksi hurjan laulelon.\n\n-- Luonto huokaa välttämättömyyden lain alla. Pilvet tuolla ylhäällä\neivät itse ohjaa kulkuansa, aallot eivät omasta ehdostansa tanssiele\nmylleröivällä järvellä; niitä ajaa sokea välttämättömyys. Ja siitäkö\nlaista ihminen kaikkien luotujen joukosta vain olisi vapaa! Erhetystä\nse on. Sallimus, jonka verkot kietovat koko luomakunnan, taluttaa\nhäntäkin ohjenuorassa; aivojen syyt ovat niinä ohjina, joilla se\nnäkymättä hallitsee ihmishenkeä. Niinkuin jokainoa jyrkänne, jokainen\nhalkeama noissa kallioissa, joiden pirstouminen näyttää niin\noikukkaalta, ovat välttämättömiä seurauksia luonnonvoimain muinaisista\ntaisteluista, niin ihmisten ajatukset, päätökset ja toimet, kuinka\nvapailta näyttänevätkin, ovat ainoastaan sokean välttämättömyyden\nvaikutuksia. Ken on siis syytön, ja ken on syyllinen? Mikä on hyvää ja\nmikä pahaa? Tähdet ennustavat, mikä meistä tulee, luonto sen määrää. Me\nolemme välikappaleita sallimuksen kädessä, ei mitään muuta. Tunteemme\nja halumme ovat sen vaikuttimia. Me olemme syyntakeettomia teoistamme,\nja jokaisen täytyy tuomiopäivänä voida vastata: katso, minusta tuli se,\njoksika minut teit; jos olen rikoksellinen, niin ei syy ole minun, vaan\nsinun...\n\nSiinä tuokiossa Drake keskeytti tutkistelemuksensa ja kuulosti taasen.\nHän oli kuulevinaan ihmisääniä. Hän ratsasti sitä kohden, mistä ääni\nkuului, ja seisahtui tuota pikaa mökin eteen, jonka ikkunasta hämärätä\nvaloa tuikehti.\n\nSisältä kuului laulua. Sieltä helähteli ehtoovirren sävel, mökin\nasukasten hartaudeksensa veisaama, ennenkun he levolle laskeutuivat.\nDrake kuuli seuraavat sanat, joita ikäihmiset järeällä, lapset vienolla\näänellä veisasivat:\n\n    Valo päivän on sammunut herttainen,\n    Yön varjoja on joka puolla.\n    Pian päivistä saapuvi viimeinen,\n    Kun kaikkien täytyvi kuolla.\n    Siis aikoinaan talos toimittaos.\n    Tai kuolemakellosi kaikuu,\n    Ja tuomiontorvikin raikuu!\n\n    Kukin on elämässä ja kuolossakin\n    Turvassa, kun Herrahan luottaa;\n    Rikoksellinen, kussa hän kulkisikin,\n    Vain rauhaa etsivi suotta.\n    Hänt' tuntonsa soimaus kauhistaa,\n    Peljättävi viimeinen hetki,\n    Kun kuolohon kulkevi retki.\n\n-- Vielä mitä! mutisi Drake ja käski hevostansa liikkeelle. --\nOmatunto! Se on ihmisylpeyden luoma kiusanhenki, johtuva siitä, kun\nihminen luulee toimivansa vapaasti ja olevansa syyntakeinen\nteoistaan... Kuolema! Minä en pelkää sitä ... ellei se vaan tee loppua\nelämästäni, ennenkun se on saavuttanut päämaalinsa... Kun kaikki\ntoiveeni ovat toteutuneet, tahi kaikki tyhjiin rauenneet eikä enää ole\nminkä eteen kannattaisi elää, periköön silloin minut kuolema... Mutta\njos kuolisin jo tänä yönä? Pois se ajatus! Kohtaloni täytyy tulla\nratkaistuksi.\n\nNämä ajatukset johtivat häntä hänen tavallisiin mietteisiinsä, kun hän\nohjasi ratsuansa kotia kohden.\n\nTultuansa vähän matkaa mökiltä kohtasi hän kaksi matkalaista. Näiden\ntultua likemmä, huomasi hän että he olivat naisia, huivit vankasti\nkäärittyinä pään ympäri sadetta ja tuulta vastaan.\n\nHe seisahtuivat ikäänkuin olisivat pelänneet hevosta ja aikoivat\nnähtävästi pyörähtää tien viereiseen metsään.\n\n-- Menkää huoleti ohi, sanoi Drake; -- tie on tarpeeksi leveä.\n\n-- Se on herra Kustaa Drake, kuiskasi toinen vaeltajista,\n\nDrake aikoi ratsastaa ohi, vaan kun hän ei saanut tuota tavanmukaista\ntervehdystä _Jumalan rauha_, jota matkalaiset käyttivät keskenään ja\nvastaan tulevia herrasmiehiä kohtaan, seisahtui hän ja kysyi:\n\n-- Ketä te olette?\n\n-- Me olemme Signildsborgista, vastasi Hannan ääni.\n\n-- Haa, sanoi Drake, ja silmäili tarkemmin toisen naisen pukua, --\nellen erehdy on minulla se odottamaton ilo, että saan kohdata\nsäätyläisnaisen. Hyvää iltaa, neiti Skytte! Mistä minulle tämä\nkohtaamisen onni tulee? Ilma ei houkuttele huvimatkoille lähtemään.\n\n-- Ja siitä huolimatta olette itsekin ulkona, herra Kustaa Drake, sanoi\nMaria neiti, sillä hän se oli.\n\n-- Minun kaltaisellani miehellä saattaa olla toimituksia, jotka\nvaativat lähtemään, olkoon ilma millainen tahansa. Mutta puhuakseni\ntotta: tänä iltana lähdin vaan huvin vuoksi ajelemaan. Minä pidän\ntämänlaisesta säästä.\n\n-- No niin, olisiko teistä kummaa, jos minulla on sama mielipide kuin\nteillä?\n\n-- Tottapa minä sen paraiten tiedän, joka saan siitä kovat kokea,\ntuumaili Hanna.\n\n-- Totta tosiaan, tuopa oli aivan odottamatonta. Nuori nainen rakastaa\ntavallisesti rauhaa, auringonpaistetta, kukkia ... ja ties mitä\nkaikkia? Mutta myrskyä ja sadetta ja pimeää, neiti hyvä... Kenties\nsopivat mielemme monessa muussakin suhteessa, jos joskus tulemme\ntilaisuuteen lähempään tunteittemme vaihtoon.\n\n-- Ainakin kadehdin huvianne, kun saatte tehdä huvimatkanne hevosen\nselässä. Mutta ollapa minullakin hevonen, niin ajaa karahuttaisin\nteidän kerallanne kilpaa pimeän peittämillä poluilla.\n\n-- Te olette tänä iltana eriskummaisella päällä, neiti. Mutta jos\nkuinkakin vakuuttaisitte suosivanne tällaista säätä, niin minä toki\nolen siksi kohtelias kavaljeeri, etten puhelemisellani seisota teitä\ntaivaan alla, josta vettä ropisee niinkuin saavista kaatamalla.\nSulkeudun suosioonne ja sanon teille hyvää yötä!\n\nDrake kumarsihe satulassa ja jatkoi matkaansa.\n\n-- Miksen ole vapaa! ajatteli hän, ja ravisti olkapäitänsä, ikäänkuin\nolisi hän tahtonut karistaa painavan ikeen niiden päältä; -- onneni ja\nkohtaloni liittyisi muutoin tämän neidon onneen, hänen, jonka muoto\nkauan on ollut keskuksena siinä tulevaisuuden kuvassa, johon suuruus,\nvalta ja rikkaus muodostavat kehyksen. Hän on kaunis, tulinen ja\nrohkea; hän ei kammoisi nähdä veripisaraa, ei säikkyisi hirmumyrskyä;\nhän seuraisi rakastamaansa miestä valtaistuimelle tahi mestauspölkylle;\nhän on yhtä sopiva olemaan merirosvon kuin kuninkaan morsiamena. Ja jos\nhän olisi puolisoni, niin tietäisin varmaan saavani korjata hänen\nisänsä valtiollisten pyrintöjen hedelmät.\n\n-- Mutta miksei hän tulisi omakseni? Meidän, minun ja Agneksen välisen\nliittomme vakuuden on sallimus ottanut pois. Meidät sitoo toisiimme\nainoastaan laki, ja eiköpä tuotakin sidettä voitane katkaista?\n\nSemmoisia ajatuksia liikkui hänen mielessään, kun hän palasi kotia\nSjövikiin. Ajaessaan portista sisään, kuuli hän portinvartijavanhuksen\nvanhuuttaan vapisevalla äänellä kammarissaan veisaavan:\n\n    Siis aikoinaan talos toimittaos,\n    Tai kuolemakellosi kaikuu,\n    Ja tuomion torvikin raikuu!\n\nSe oli sama virsi, jonka Drake äskenkin oli kuullut. Hän säpsähti ja\njupisi:\n\n-- Olisiko se onneton enne?... Pyh! Taikauskoa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Hedvigin kuoleman jälkeen Vanloo kirjoitti\nSigurdille, että hän jonkun aikaa tulisi oleskelemaan metsästysmajassaan\nSjövikin läheisyydessä ja käski hänen tulla sinne, niinpian kun hänellä\nolisi jotakin tärkeämpää ilmoitettavana, jota ei sopinut kirjallisesti\nsaattaa tietoon.\n\nVanloo ei tahtonut jättää Agnesta yksiksensä suruunsa; hän tarvitsi\nlohduttavaista ystävää vierellänsä. Vanloo kävi joka päivä hänen\nluonansa, ja harvoin herra Kustaa läsnäolollansa häiritsi heidän\nseurusteluaan.\n\nEipä viipynyt kauan Hedvigin kuoleman jälkeen ennenkun Vanloo huomasi\nDraken kummallisesti muuttuneen. Hyvin harvoin tosin antoi hän yön\nmennä niin, ettei hän jonkun aikaa oleskellut laboratooriossaan,\nmutta se polttava levottomuus, joka hänen kullantekokiihkoonsa ennen\nliittyi, ajaen häntä vuoron uunin luota ja uunin luo, kunnes hänen\nvoimansa uupuivat, se levottomuus näytti nyt kadonneen. Hän oli\nruvennut tuhkatiheään käymään naapurinsa, laamanni Juhanan luona\nSignildsborgissa, missä hän ennen oli jokseenkin harvinainen vieras.\n\nVierailujensa syyksi sanoi hän sitä onnetonta tapausta, joka hiljan oli\nsattunut laamannin kodissa ja saattanut laamannin sellaiselle mielelle,\nettä hän kyllä kaipaisi ystävien ja naapureiden seuraa aikansa kuluksi.\n\nMutta ainoana kehottimena, kuten lukija epäilemättä arvaa, oli hänen\nheräävä rakkautensa neiti Skytteen. Hän oli huomaavinaan menestyksen\ntoivoa siinä katseessa, jonka neiti Skytte häneen loi tämän\nhuomaavaisessa käytöksessä häntä kohtaan ja siitä innosta, jolla tämä\nkuunteli ja koetti selvittää niitä siveysopillisia ja muiden oppien\narveluttavia väitteitä, joita Drake tuolloin tällöin rohkeni tuoda\nesiin, milloin laamanni Juhana ei ollut saapuvilla.\n\nNuoren neidon olennossa ilmeni jonkinlaista toivottomuutta, jota\nDrake ei voinut selittää, vaan joka ei läheskään tuntunut hänestä\nvastenmieliseltä. Samaa toivottomuutta oli neiti Skytten sydämessäkin.\n\nTässä tilassa ei häntä mitkään epäilykset, mitkään ajatukset\nvaromattoman teon seurauksista hillinneet. Hänen luontonsa kaipasi\njotakin mahtavaa, koko olentoa järkähyttävää huvitusta. Siksipä hän\nei pelännytkään, kun hän Drakessa luuli huomaavansa tavallista\nerinkaltaisempaa osanottoa ja aavisti tämän vieraissakäyntien etupäässä\ntarkottavan itseään; ei, vaan hän tunsi vielä mieltymystäkin tuohon\nsynkkään mieheen, jonka olennossa ilmeni samaa revinnäisyyttä kuin\nhänessä itsessäänkin, synkkää maailmankatsomusta ja kaikkia maallisia\ntahi taivaallisia voimia arkailematonta uskaliaisuutta.\n\nSanalla sanoen: Drake tuli pian varmuuteen siitä, ettei Maria ollut\nhänen suhteensa välinpitämätön. Silloin oli hänenkin päätöksensä tehty.\nHän tahtoi millä ehdoilla, millä keinoilla hyvänsä vapautua siitä\nnaisesta, joka seisoi hänen ja tuon ihastuttavan neidon välillä.\n\nTämä päätös ei vaatinut pitkälti aikaa kypsyäksensä teoksi! Drake ei\nenää mitannut aikaa tiimalasilla; tieto siitä, että hänen kohtalonsa\npian tulisi ratkaistuksi, hänen toivomuksensa, hänen levottomuutensa ja\nkärsimättömyytensä saattoivat ajan väliin rientämään kotkan siivin,\nväliin kilpikonnan tavalla raskaasti kömpimään. Eräänä aamuna tuli hän\nAgneksen huoneeseen, lukitsi oven ja käänsi peittelemättä puheen heti\nsiihen asiaan, jota hän aikoi esittää.\n\n-- Agnes, sanoi hän ja istui vastapäätä häntä, -- sinä et ole\nonnellinen liitossasi minun kanssani. Minä tiedän sen enkä voi\npuhdistaa itseäni niistä soimauksista, joita on täytynyt tuhansin\nkerroin sydämestäsi kohota minua vastaan. Erilläänpysyväisyyteni,\nkylmyyteni ja katkeruuteni ovat saattaneet sinulle suuria kärsimyksiä.\nUsko minua, minä tiedän sen syyn suuruuden, jonka kohtalo suhteessani\nsinuun on sälyttänyt päälleni...\n\n-- Oi, Kustaa! lausui Agnes vesissä silmin ... sillä hänen koski\nkovasti sydämeen tämä Draken odottamaton itsensä syytös. -- Kustaa!\nOlkoon jo kylliksi; sinä kadut ... ja mitä on ollut, se on unhotettu!\n\n-- Ei, malta, keskeytti hänet Drake, joka ei ollut arvannut, että hänen\nsanojansa voitaisiin käsittää väärin, -- anna minun puhua puhuttavani!\n\n-- Ei, ei, lausui Agnes, -- nyt on minun vuoroni kääntyä pyynnöllä\nsinun puoleesi. Kustaa, anna anteeksi, anna anteeksi, etten ole voinut\nolla sinulle se, mikä olen tahtonut! Anna anteeksi, etten ole voinut\nsäilyttää rakkautesi! Minä tiedän, että naisen paras avu on\nkärsivällisyys, ettei hänen mielensä saa masentua ensi tuulenpuuskasta,\nettä hänen tulee vuodattaa auringonpaistetta miehen sieluun, kun\nvastukset elämäntaistelussa synkistävät hänen mielensä. Mutta oi!\nsydämeni on ollut heikko, raskasmielisyyteni on tehnyt sinut\nalakuloiseksi, -- minä olen ollut sinulle taakaksi, -- oi, anna minulle\nanteeksi se!\n\nAgnes tarttui Draken käteen ja painoi sen otsallensa, mutta kun tämä\näkkiä tempasi kätensä pois, katsahti hän hämmästyneenä ylös ja\npeljästyi miehensä katsetta.\n\n-- Malta, sanoi Drake, -- minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa,\nmutta paljon, josta itseäni soimata. Mutta luuletkohan, että minä vasta\ntänään olen koetellut itseäni ja tullut sen huomaamaan? Ei! Monet\nvuodet päästään, tuhansina unettomina öinä olen itseäni syyttänyt,\nniinkuin nytkin syytän. Agnes, me olemme molemmat onnettomia, niin\nonnettomia, että joka minuutti kalvaa päivän pituisena elämämme\nlankoja. Meidän täytyy erota, Agnes; se on välttämätön: sinulle, koska\nminä en ikinä voi tulla sinulle muuksi, kuin mikä olen: sinun\nkiusanhenkesi, ja minulle, koska omantuntoni voi tyynnyttää lepoon\nainoastaan se toivo, että sinä erillään minusta tulet onnelliseksi ja\nvapaudut kärsimyksistä, joita en siedä nähdä.\n\nDrake vaikeni ja silmäili puolisoonsa, johonka tuo niin äkillisesti\nherännyt ja niin julmasti pettynyt väärä toive oli vaikuttanut miltei\nrampauttavasti. Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja kiinnitti\nsilmänsä Drakeen, nousi tämä istualtaan ja alkoi kävellä edestakasin\nlattialla.\n\nHiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys.\n\n-- Hyvä on, lausui vihdoin Agnes raukealla, vaan päättäväisellä\näänellä, -- voimmehan sitten erota ... koska onnesi vaatii sitä ...\nmutta millä tavalla?\n\n-- Meidän kummankin onni vaatii sitä, Agnes, lausui Drake vilkkaasti.\n-- Oi, miksi on ihminen oman sydämensä orja! Himoja syntyy siellä\nitsestään, tietämättämme miten, ne varttuvat ja tempaavat meidät\nmukaansa, meidän voimatta niitä vastustaa, ne sammuvat meidän vähimmin\nsitä aavistaessa, ja jättävät sijaa toisille, joiden synty on\ntahdostamme yhtä riippumaton... Agnes, sinä suostut siis, sinä huomaat\nvälttämättömäksi...\n\n-- Suostun, keskeytti hänet Agnes, -- mutta vastaa kysymykseeni, millä\ntavalla se on tapahtuva?\n\n-- Se voi tapahtua vain yhdellä tavalla ... minä annan sinulle takasin\nmyötäjäisesi ja laillisen osuutesi omaisuudestamme; se riittää\nturvaamaan sinulle ajallista toimeentuloa ... ja sinä valitset\nasuinpaikaksi toisen maan, ehkä jonkun niistä onnellisista, jotka\nluonto on varustanut paratiisillisella kauneudella ja ikuisella\nsuvella, tehdäksensä ne tyyssijoiksi sydämille, jotka tahtovat unhottaa\nentuuden ja alkaa uutta onnen eloa. Tahi kenties pidät parempana isiesi\nsyntymämaan, jossa isäsi nimi on hyvin tunnettu, ja jossa sinulla on\npaljon mahtavia sukulaisia, jotka ilolla ottavat sinut jälleen\npiiriinsä. Sinulla on ehdonvalta valita...\n\nAgneksen kalpeille poskille oli sill'aikaa noussut heikko puna.\n\n-- Emmekö me voi muulla tavalla purkaa liittoamme, kuin käyttämällä\ntuota ehdottamaasi keinoa?\n\n-- Emme voi, paitsi sitä on vain kaksi porttia, jotka vapauteen\njohtavat: toinen on kuoleman, toinen häpeän. Avioliitto on pyhä, ja se\non yhteiskuntajärjestyksen perustus. Senvuoksi ovat lainsäätäjämme\npitäneet tarkalla, ettei sen ulkonaista olentoa, muotoa saada\njärkähyttää, vaikkakin sen henki on poissa. Minusta nähden on se\nväkivaltaa luontoa kohtaan. Eivät he ajattele, nuo miehet, jotka\nkansoille lakeja laativat, että ihminen on taipumustensa määrättävänä,\nettä hänen taipumuksensa ovat yhtä muuttuvia kuin kuu; he unhottavat,\nettä pakko on rakkauden myrkky...\n\n-- Sinä vaadit siis, sanoi Agnes seisoalleen nousten, -- sinä vaadit\nettä minun tulee lähteä pois talostasi...\n\n-- Muuta ehtoa ei ole...\n\n-- Että minun, jatkoi Agnes paisuvalla voimalla, -- avionrikkojana\ntulee lähteä pois kotosijoiltani, karkulaisena jättää se maa, jonka\nmullassa lapseni lepää! Ei milloinkaan! Ainoa, mikä vielä on minulle\nkallis, on kunniani, hyvä maineeni. Riistänet minulta kaikki, sitä et\nkuitenkaan riistä.\n\n-- Malta mielesi, sanoi Drake. -- Kunniasi ei ole kärsivä siitä yhtään.\nTiedetään, että sinä olet onneton avioliitossasi, ja että syy on minun.\nSinua tullaan puhdistamaan ja minua syyttämään siitä mitä on\ntapahtunut, enkä minä koetakaan puhdistaa itseäni.\n\n-- Älä puhu siitä enää mitään, lausui Agnes, -- se ei tule tapahtumaan!\nOle kärsivällinen! Sinä mainitsit kuolon portin. Onneton puolisosi on\npian astuva siitä sisään ja sinä olet vapaa.\n\n-- Toisen meistä täytyy siis raahata kahleensa hautaan ... sen\nnimittäin, joka ensinnä sortuu tässä hiljaisessa, mutta kuolettavassa\ntaistelussa, joka muodostaa yhdyselämämme? Ajattelepa tarkoin!... Ja\nmuuten niin eihän ole vaikeata saada panettelu tyrehtymään, jatkoi\nDrake. -- Terveytesi vaatii sinua oleskelemaan jonkun aikaa\ntoisenlaisessa ilmanalassa; sinä matkustat, ja jonkun ajan kuluttua\nsaapuu tieto, että olet kuollut... Agnes, minä pyydän sinun ja minun\nvastaisen onnemme nimessä, mieti tarkoin ehdotustani, äläkä hylkää\nainoata keinoa, jonka kautta voimme pelastua!\n\nIllalla samana päivänä, kuin avioerosta oli ollut puhetta, käväsi\nVanloo Sjövikissä. Hän tapasi Agneksen yksinänsä; Drake oli matkustanut\nTukholmaan tapaamaan valtakunnan-neuvos Skytteä ja muutamia muita\npoliitillisia ystäviä, ja häntä odotettiin takasin vasta seuraavana\npäivänä.\n\nIlta oli kaunis ja kevään henkevä. Vanloo huomasi, että Agneksen oli\nmieli kovasti kuohuksissa, ja esitti, häntä huvittaakseen, että\nlähdettäisiin kävelylle. Agnes suostui ja niin päätettiin lähteä järven\nrannalla sijaitsevalle kirkkomaalle ja käydä Hedvigin haudalla.\n\nVanloon käsivarteen nojautuen jätti hän hetkeksi kolkot muurit, joiden\nsisässä hän huokaillen oli kuluttanut paraimman osan ikäänsä, ja tunsi\nmielensä kummallisesti virkistyneen, kun hän luonnon vapauteen tultuaan\nhengitti kevättuulosten vilpeyttä rintaansa ja tähysteli rauhallista\nseutua, joka levisi hänen katseittensa eteen. Ilta-auringon rusoloiste\nkimmelteli lammen rasvatyynellä pinnalla ja aaltomaisesti kohoilevilla\nja laukeilevilla kedoilla, joidenka kellanvihreätä värivälkkeilyä\nkeskeyttivät siellä ja täällä tummat koivu- ja leppäviidakot, ja tämän\nyllä kaareili korkealla sinitaivas vähäisine liikkumattomine\npilvenhattaroineen, joiden hopeaväri yhä enemmän muuntui vaaleahan\npurppuraan, mikäli aurinko läheni näköpiiriä.\n\nTämä näky sai Agneksen povessa vapauden kaipuun vireille, sai hänet\nhalajamaan jonnekin kauas tuntemattomille onnen äärimaille. Hän oli\nkauan tuntenut tällaista kaipuuta, vaan sen pyrintöperänä oli ollut\ntaivas; nyt tuntui hänestä maakin olevan ihana ja hän aavisti, että\nsekin voisi tarjota hänelle iloa ja huvitusta.\n\nTultuansa kirkkomaalle Agnes ja Vanloo hakivat Hedvigin haudan ja kun\nhe olivat hiljaisina hetken aikaa sen ääressä viipyneet, istahtivat he\nsen läheiselle hautakummulle, ja siinä Agnes lapsuutensa ystävälle\nkertoi mitä hänen ja Draken välillä aamulla oli tapahtunut.\n\nVanloon otsan peitti mielipahan ja suuttumuksen puna Agneksen hänelle\nkertoessa aamullista kohtausta. Mutta samalla oli tämä asiankäänne\nhänelle tervetullutkin. Eroamalla Agneksesta riisti Drake tietämättänsä\nitseltään viimeisenkin tukiturvansa, ja Agnes saattoi poistua hänen\nkukistumisensa ja alenemisensa näyttämöltä niin kauas, ettei huhun\nsiitä tarvinnut saapua äkkiarvaamatta hänen kuuluvilleen, ja hän\npelastuisi siitä häpeästä, jonka alaiseksi hänen miehensä nimen täytyi\njoutua. Vanloo pelkäsi niinikään, että Agnes, yhä edelleen\nvastustamalla miehensä vaatimuksia, saattoi panna henkensä alttiiksi,\nsillä hän tiesi Draken mieheksi, joka ei kaihtanut mitään keinoja, kun\nintohimot ja omat edut sitä vain vaativat.\n\nAgnes senvuoksi oudostui, kun Vanloo pelkonsa syitä mainitsematta\nkehotti häntä myöntymään Draken vaatimukseen, koskapa se, niinkuin tämä\nitsekin oli todistanut, saattoi käydä päinsä, ilman että hänen\nkunniansa tarvitsi siitä kärsiä. Agnes empi, vaikka hänen oma mielensä\ntällä hetkellä olikin Vanloon kauniitten, vakuuttavien sanojen\nvaikutukselle herkkä.\n\n-- Agnes, sanoi Vanloo vihdoin ja tarttui hänen käteensä, -- kun sinä\nlähdet tästä kolkosta asunnosta, niin sinä et ole turvaton nainen,\njonka on kotopaikaltansa luopuminen taistellakseen vierasten,\nvälinpitämättömien ihmisten parissa elämän myrskyjä vastaan. Niinkauan\nkuin minä elän, olen minä sinulle lujana turvana ja uskollisena\nystävänä. Mikä sinua täällä viehättää? Ei muu kuin hauta! Lohdutus,\njonka siitä saat, ei vastaa kärsimyksiäsi täällä. Ja kukapa tietää?\nEhkenpä jo piankin saanet rauhotetuin mielin palata tämän haudan luo\nja, ilta-auringon yhtä suloisesti säteillessä, laskea kukkasi sen\nturpeille...\n\nVanloo puhui edelleen yhä enenevällä lämmöllä. Agnes kuunteli, ja mitä\nkauemmin hän kuunteli, sitä kovemmin sykki hänen sydämensä; häntä alkoi\nelähyttää sama toivo kuin Vanlootakin, ja hänen haaveileva katseensa\nliihotteli pitkin järven pintaa, josta muuan lahti ulkoni silmän\nsiintämättömiin näköpiiriä kohden, muodostaen metsittyneiden\nniemekkeiden väliin aukioimen, kiiltävän uran, johon iltaruskon\nkultareunaiset pilvet kuvautuivat. Ja tästä urasta oli hänen\nmielestänsä urkeneva tie onnellisempaan tulevaisuuteen...\n\nVihdoin voitti Vanloo; Agnes suostui.\n\nKun Drake seuraavana päivänä synkännäköisenä astui Agneksen huoneeseen\nja toisti vaatimuksensa, ilmoitti Agnes tyynesti, että hän oli asiata\nharkinnut ja nähnyt parhaaksi, heihin molempiin nähden, siihen suostua.\n\n\n\n\nXV.\n\nAadolf Skytte Tukholmassa.\n\n\nKun Aadolf Skytte pikaisesti maskustettuaan saapui Tukholmaan, niin hän\nensi työkseen lähti kuninkaalliseen linnaan, joka avarain muuriensa\nsisään sulki ei ainoastaan sen, mitä maassa oli ylevintä, vaan myöskin\nkehnointa ja enimmin halveksittua, sen langenneita ja rikoksellisia\njäseniä.\n\nKruununvankila oli, merkillistä kyllä, aivan kuninkaallisen perheen\nhuoneiden alla. Mutta mahtavat kiviseinät ja paksut trossipermannot\nerottivat toki vallan, korkeuden ja loiston rikollisuudesta, pimeydestä\nja epätoivosta; vankien huokaukset ja kahleiden kalina eivät häirinneet\nyläpuolella olevia, eikä juhlapitojen hälinä tahi soiton sävelet\nmyöskään keskeyttäneet noiden raukkojen synkkiä tuumailuja, niiden,\njotka venyivät maanalaisissa komeroissaan, joidenka ristikkoikkunat\nolivat linnankaivannon vedenpinnan tasalla.\n\nAadolf riensi avaran palatsin linnanpihaan, missä tiesi vankilan\nolevan, ja toivoi saavansa nähdä Ellin ja Inkerin, jotka vähää ennen\nhäntä lienevät saapuneet surulliseen määräpaikkaansa.\n\nMutta se toivo ei toteutunut; raskaat rautaovet olivat jo teljetyt\nheidän jälkeensä. Aadolf kysäsi vanhalta vanginvartijalta, joka\navainkimppu vyöllään asteli alaansa linnanpihalla, oliko kaksi\nnoituudesta syytettyä naista äsken saapunut. Vanginvartija silmäili\noudoksuen nuorta ritarismiestä, kysymys kun näet lausuttiin jotenkin\nkiivaasti, mutta vastasi, että kaksi naista, toinen vanha toinen nuori,\ntodellakin hiljattain oli uskottu hänen valppautensa huostaan, ja että\nhän mukana olleelta vahdilta oli kuullut heidän olevan noitia, jotka\nolivat tehneet paljon tuhoa kotiseudullaan.\n\nAadolf kysyi vielä, missä heidän vankikammionsa sijaitsi.\nVanginvartija, jonka mielestä nuori herra oli aivan tavattoman utelias,\nosotti sormellansa pimeään käytävään ja vastasi:\n\n-- Tuolla perinnä vasemmalla.\n\n-- Mihinkä aikaan päivällä niitä lasketaan ulos raittiiseen ilmaan? oli\nAadolfin kolmas kysymys.\n\n-- Hm, vastasi vanginvartija, -- niille vangeille, joita jalo herra\nkyselee, ei ole oikeastaan määrättykään mitään aikaa, milloinka he\nsaavat lähteä ulos tuulettelemaan; he saavat tietysti lähteä, silloin\nkun muutkin vangit lähtevät: se on edellä puolisten, jolloin heitä\nmuutamia erällään lasketaan tuohon aituukseen.\n\nNäihin tietoihin oli Aadolfin tyytyminen. Hän päätti palata seuraavana\npäivänä aamupuolella linnanpihaan ja toivoi silloin paremmin\nonnistuvansa.\n\nSittenkun nuori Skytte oli hankkinut itsellensä asunnon -- kaksi\npienehköä huonetta Götkadun varrella olevassa talossa, jonka isännän\nluona hän Tukholmassa käydessään tavallisesti majaili -- lähti hän\nsetänsä, valtakunnan-neuvos Pentin luo.\n\nTämän ja Aadolfin välinen suhde oli paljoa läheisempi kuin Aadolfin\nsuhde isäänsä. Herra Pentti oli aina kadehtinut herra Juhanan onnea,\nkun tällä oli poika; herra Pentti olisi kovin hartaasti toivonut\nitsellensä sitä onnea, ei niin paljon sen vuoksi, että hän olisi nähnyt\npolvilukunsa jatkuvan, kuin erästä toista tarkotusta varten. Herra\nPentti oli, kuten tiedämme, laajalle tähtäävä nero, joka valtiollisilta\ntoimiltansa joutessansa antoi kynttilänsä valon loistaa tutkimusalan\npimeimpiinkin sokkeloihin ja hautoi mielessänsä mitä rohkeimpia\nsuunnitelmia koko ihmiskunnan uudestisyntymisestä. Älköön kukaan\nluulko, että hänen tutkimuksensa ja havaintonsa rajoittuivat ainoastaan\nkielitieteeseen ja sen semmoisiin halpoihin tiedonaloihin! Ei\nollenkaan! Teologiian, filosofiian ja politiikan vaikeimmat kysymykset\nolivat hänellä aivan selvillä; taivaan ja maan välillä ei ollut mitään,\njota hänen filosofiiansa ei olisi ainoastaan haaveksinut, vaan vieläpä\nkäsittänyt, perinpohjin oivaltanut ja järjestelmäksikin sovittanut.\nÄlköön meitä siis ihmetyttäkö, että hän niinikään oli laatinut\ntäydellisen, pykäleihin asianmukaisesti jaetun kasvatusjärjestelmän,\njoka alkoi siitä, jolloin pojalle (tytöt eivät kuuluneet järjestelmään)\ntavallisesti puhkeaa ensimäinen hammas, ja päättyi siihen, jolloin\nhänen on liittyminen osalliseksi yhteiskunnalliseen elämään.\n\nTätä järjestelmää, jota hän erityisistä syistä ei tohtinut tuoda\njulkisuuteen hyödyksi ihmiskunnalle, olisi hän toki salaa tahtonut\nsovelluttaa omaan omintakeiseen taimeen varmana siitä, että tämä,\nsellaisen viisauden viljavoittamana, varttuisi koko maanpiirin\npimittäväksi puuksi.\n\nTiedämme nyt, miksi herra Pentti niin hartaasti oli toivonut itsellensä\npoikaa; tiedämme myös, että tutkimaton sallimus oli kieltänyt häneltä\ntämän lahjan, epäilemättä suureksi vahingoksi koko ihmiskunnalle. Sitä\nsuuremmalla lempeydellä oli hän sen vuoksi kohdellut veljensä poikaa,\nmutta kun hän näki, että veli Juhanan uskonnolliset mielipiteet\nkerrassaan estivät häntä koettelemasta kasvatusjärjestelmäänsä\nAadolfiin, täytyi hänen tyytyä salassa vaikuttamaan tämän henkiseen\nkehitykseen. Herra Pentti se ensimäiset harhaoppiset kirjat pani nuoren\nylioppilaan käteen ja herätti hänessä halua tutkimiseen. Siitä sai\nalkunsa heidän välillänsä ystävyys, ja valtakunnan-neuvos Pentin\nnuorekas mieli ja eloisuutta uhkuva olento, jotka niin suuresti\nerosivat laamanni Juhanan karkean jylseästä luonteesta, olivat vain\nomiansa tätä keskinäistä väliä lujittamaan.\n\nEttä Aadolfin luonteessa muuten oli hyvin vähän yhteistä herra Pentin\nkanssa, pitäisi lukijalla jo olla selvillä. Paitsi likeistä\nsukulaisuutta yhdisti heidät toisiinsa ainoastaan se, mikä heidän\ntutkimuksissaan oli yhteistä; mutta niihinkin nähden olivat he kokonaan\neri kannalla. Aadolfin tutkimusten silmämääränä oli saada järjen\nvakuutusta niihin päätelmiin, jotka hänen uskonnollinen tunteensa vaati\npitämään tosina; hän suri tullessaan vastaisiin päätöksiin, ja\nepäilykset himmensivät hänen onneaan. Herra Pentti sitävastoin hykersi\ntyytyväisenä kämmeniänsä, kun hän oli saanut kumotuksi jotakin, jota\nsiihen asti oli pidetty kumoamattomana totuutena, tahi jos hänen\nviisastelevalla sukkeluudellaan oli onnistunut saattamaan epävarmaksi\nja sekavaksi jotakin semmoista, jota kaikki olivat pitäneet päivän\nselvänä ja perustotuudellisena asiana. Ihmetellessään omaa älykkyyttään\nhän ei tullut tuntemaan sitä tyhjyyttä, jonka uskon ja vakaumuksen\npuute muutoin tavallisesti tuo mukanansa.\n\nValtakunnan-neuvos otti Aadolfin sydämellisesti vastaan; hän oli mitä\nhilpeimmällä mielellä, sillä hän oli vast'ikään saanut valmiiksi\noikeusjuttuansa koskevan hakemuskirjan (järjestyksessä yhdennentoista)\nSvean Hovioikeudelle, ja oli hänen onnistunut saada se niin\nmutkikkaasti kokoonpannuksi, että hän jo edeltäkäsin arvasi millaista\npäänvaivaa se lainoppineille herroille saattaisi.\n\n-- Tuhatkertaisesti tervetullut, rakas nepas! sanoi hän; -- sinä tulet\nkuin jos olisit kutsuttu. Minulla on tunti aikaa pukeutuakseni,\nennenkun lähden kreivi Pietarin luo; koettakaamme tuota ikävää tehtävää\nhauskuttaa mieluisalla puhelulla. Kerropa nyt ensin, mitenkä vanhempasi\nja rakas tyttäreni Signildsborgissa jaksavat; sitten kutsun tänne\nJuhon, ja sillä aikaa kun hän auttelee vaatteita päälleni, pyydän sinua\nlausumaan ajatuksesi niistä arveluttavista valtiollisista väitteistä,\njotka tuo hävytön englantilainen Thomas Hobbes suvaitsee lasketella\nkuninkaallisen yksinvallan puolustamiseksi.\n\nLausuessaan tätä valtakunnan-neuvos vilkasi tutkivasti silkkisukkiinsa\nja kenkiinsä...\n\nAadolf antoi Marian kirjeen. Hän otaksui tytön siinä viitanneen siihen\ntapaukseen, joka oli karkottanut hänet kotoa. Mutta katsottuansa läpi\nkirjeen herra Pentti heitti sen kirjoituspöydälleen ja lausui:\n\n-- Minä mielihyväkseni huomaan, että hän on terve ja viihtyy\ntoistaiseksi hyvin maaseudulla. Muutoin vaan tavallista lorua. No niin,\npoikaseni, käydään sitte käsiksi Hobbesiin, jahka ensin kutsun sisään\nJuhon...\n\nHerra Pentti oli juuri aikeessa soittaa kamaripalvelijansa sisään, kun\nAadolf esti sen ja pyysi saada kahdenkeskisesti puhutella setäänsä.\n\n-- Kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja ravisti tapansa\nmukaan käheröittyä peruukkiaan. -- Näyttää ihan siltä, kuin olisi\nsinulla hyvinkin tärkeitä puheltavia. Olkoon menneeksi, minä kuuntelen,\nmutta puhu pian!\n\nAadolf kertoi nyt hyvin lyhykäisesti, että hän oli riitaantunut isänsä\nkanssa sen johdosta, että he olivat erimieltä kahden noituudesta\nsyytetyn naisen vangitsemisesta, ja että tämä epäsopu oli mennyt niin\npitkälle, että Aadolfin täytyi lähteä pois Signildsborgista.\n\n-- Veli Juhana on kaltaisensa, sanoi valtakunnan-neuvos, kun Aadolf\nlopetti kertomuksensa, -- rehellinen ja oiva mies, siitä ei\npuhettakaan, mutta hiukan ahdasmielinen ja ajan ennakkoluuloihin\ntaipuva. Se oli ikävä kohta, Aadolf kulta, mutta kyllä kaiketi veli\nJuhanan kiukku kerran lauhtuu, ja siihen asti saat sinä koettaa\nasettaa elämäsi täällä Tukholmassa niin auttavalle kannalle kuin\nsuinkin. Mutta palatakseni jälleen ystäväämme Thomas Hobbesiin, jatkoi\nvaltakunnan-neuvos, asettuen peilin eteen, -- niin oletan että jo olet\nlukenut hänen _Elementa philosoficansa_, ja tahtoisin mielelläni kuulla\nmitä sinä arvelet hänen...\n\n-- Ah, parahin setäni, minä en todellakaan nyt halua puhella moisista\nasioista. Tulin pyytämään, että te hankkisitte minulle jotakin\nyhteiskunnallista asemaani vastaavaa tointa siksi aikaa, kuin oleskelen\ntäällä Tukholmassa.\n\n-- Oikein mielelläni, lausui herra Pentti katsellen pitsikalvosimiaan,\n-- minä suurimmalla mielihyvällä tarjoan sinulle apuani. Sinä olet\nneppaani, ja se on paras puoltolauseesi. Miksikä tahdot ruveta,\npoikaseni?\n\n-- Minä otan vastaan minkä sopivan viran hyvänsä, jonka tarjootte\nminulle, ja jota kykenen hoitamaan.\n\n-- Sinä olet neppaani, sanon vieläkin kerran, ja kykenet niin muodoin\ntäyttämään mimmoisen viran hyvänsä. Mutta vähään sinä et saa tyytyä, et\nhalpaan kirjurinpaikkaan virastoissa etkä alhaisempaan virkaan\nsotaväessä. Et, et, sinä olet oikeutettu vaatimaan paljo, ja minä kyllä\nsaatan kohtuulliset vaatimuksesi täytetyiksi... Hyvä on, lisäsi\nvaltakunnan-neuvos itsekseen ja otti hyppysellisen kultaisesta\nrasiastaan, -- tästä saattaa taas sukeutua pikkuinen virkistävä kina\nherrain valtakunnanholhojain ... minä vaadin pojalle paljo, ja kun sen\nhyväksyvät, vaadin yhä enemmän ... ja kun toistamiseen antavat perään,\nolen heitä harmistuneena sättivä ja vaativa yhä enemmän. Kautta\nJupiterin! lystiä ajometsästystä ... kunnes tulee hetki, jona _heillä_\nei ole mitään ja _minulla_ kaikki jaeltavana.\n\nTämä ajatus tuntui herra Pentistä niin hupaiselta, että hän päätti\npanna sen täytäntöön. Että Aadolfin täytyisi sen kautta kauan odottaa,\nennenkun hän pääsisi hyödylliseen ja hauskaan toimeen, jäi sedältä\nhuomioon ottamatta. Kumminkin hän vielä toistamiseen vakuutti\nhankkivansa niinpian kuin suinkin Aadolfille kunniallisen toimen\nvaltion palveluksessa. Sittenkun hän vielä oli kysellyt neppaaltansa\nyhtä ja toista, hänen asuntoansa ja toimeentuloansa koskevia seikkoja,\nluvannut saattaa hänet hoviin ja antanut hänelle sen hyvän neuvon, että\nhän käyttäisi aikansa vakaviin opinnoihin sekä hupaiseen seurusteluun\nnuorten samanikäisten miesten parissa, soitti hän kamaripalvelijan\nluokseen ja ryhtyi tämän avustamana niin innokkaasti pukeutumaan, että\nAadolf katsoi läsnäolonsa tarpeettomaksi ja lähti pois.\n\nEnnenkun Aadolf seuraavana aamuna lähti linnaan, oli hän huolellisesti\npukeutunut, koska luuli varmaksi, että hän kävellessään linnanpihalla\nkohtaisi useita tuttuja hovilaisten joukosta sekä kaartin upseereista,\njoiden kasarmi oli linnanmuurien sisässä. Niin kävikin: häntä\npiiritettiin, häntä onniteltiin sen johdosta, että hän vihdoinkin oli\ntullut huomaamaan, kuinka paljoa mukavampi oli olla pääkaupungissa kuin\nmaaseudulla, ja vaadittiin häntä ottamaan osaa lukuisiin iloisiin\nkemuihin, joita oli määrä viettää sinä ja vielä seuraavana päivänä.\n\nToverien kanssa puhellessaan Aadolf osotti niin suurta hajamielisyyttä,\nettä nämä siitä saivat aihetta leikkisiin kokkapuheisiin. Hän pysytteli\nvankien aituuksen läheisyydessä ja loi tuhkatiheään katseensa\nristikkorautojen läpi niihin kovaonnisiin, jotka, enimmäkseen kahleilla\nja jalkaraudoilla varustettuina, astuskelivat aituuksen sisässä\nvanginvartijain valvonnan alaisina, tahi istuskelivat penkeillä pitkin\nseinustaa, nauttien heille suodun lyhyen ajan valosta ja raittiista\nilmasta. Aadolf näki kalpeita kasvoja, joilla kaikki surun ja\nepätoivon, julmuuden ja paatumuksen vivahdukset kuvastuivat; mutta\nniitä raukkoja, joiden tähden hän oli tullut sinne, ei näkynyt, vaikka\nhän koko aamupuolen uskollisesti odotti, toivoen heitä näkevänsä. Mutta\nkun rautaovi viimeisen vangin mentyä sulettiin, kun aituus tyhjeni sekä\nvahtiparaati soittokuntansa jälessä ja pertuskasotamiehiä riviensä\nvälissä marssi poikki linnanpihan sijoittuaksensa linnan suurten\nportaiden edustalle, lähti Aadolf apein mielin palatsista ja palasi\nyksinäiseen asuntoonsa.\n\nSeuraavana aamuna kävi Aadolf taas setänsä luona ja toivoi saavansa\npitemmältä puhua hänen kanssaan. Hänen aikomuksensa oli koettaa\nherättää herra Pentissä osanottoa Inkeriä ja Elliä kohtaan ja saada\nhänet käyttämään vaikutusvoimaansa heidän hyväkseen.\n\nHerra Pentti oli äsken noussut makuulta, kun Aadolfin ilmoitettiin\ntulleen. Nuori Skytte saatettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen setänsä\nparaikaa luki kirjettä.\n\n-- Kauniita uutisia! huudahti valtakunnan-neuvos Aadolfia vastaan\nkohta, kun tämä näyttäytyi ovessa. -- Sinäpä oikea juupeli olet! Isäsi\nkirjoittaa tässä pitkän epistolan tavalliseen kaavaansa, oikean\nvalitusvirren, josta en ole voinut lukea kuin puolet, mutta siitäkin on\njo kylliksi. Sinä olet käyttäynyt tyhmästi, poikaseni, hiivatin\ntyhmästi, ja jos joudut koko maailman pilkattavaksi, niin on syy sinun\nomasi. Piruako sinulla on ollut noitien kanssa tekemistä? Veli Juhana\nvakuuttaa ihan todesta takaa, että lemmenjuoma on pilannut pääsi ja\nettä olet pannut toimeen kotonasi aika mellakoita. Sinä olet hukassa,\nystäväiseni; huomenna on tämä skandaali ihan varmaan koko Tukholman\ntiedossa; taikauskoiset säälivät sinua, ennakkoluulottomat nauravat\nsinulle.\n\n-- Siitä minä viis veisaan, Aadolf vastasi, -- säälikööt tyhmät ja\nnaurakoot sydämettömät. Juletkoon vaan yksikään julkisesti loukata\nminua, niin on minussa miestä antamaan ojennusta. On sentään hyvä,\nettei teidän valistunut mielipiteenne minun suhteeni ole entisestään\nmuuttunut, setä...\n\n-- Siinä erehdyt, lausui valtakunnan-neuvos Pentti terävästi; --\ntuhansia kevytmielisiä kujeitasi minä en lukisi sinulle miksikään,\nmutta minä en koskaan anna anteeksi tyhmyyttä, joka tekee Skytten nimen\nnaurettavaksi.\n\n-- Minä toivon mielipiteenne muuttuvan, kunhan kerron mitkä syyt\naiheuttivat menettelyni.\n\n-- Parasta kun et kerrokaan! Minä tiedän kaikki mitä sinä tahdot sanoa\n... vaan jätä se nyt! Tuhottomasti rakastunut johonkin Canidiaan,\npuoskariakkaan, joka ei ole tehnyt muuta, kuin iätpäivät laastaroinut\ntalonpoikien paisekkeita ja lukenut loihtuja sairaiden sikojen yli!...\nHyi perhana! Ja mokoman naisen tähden saattaa aikaan ikävyyksiä ja\nmeteleitä, suututtaa isäukkonsa silmittömäksi ja sotkea sekaisin maat\nja taivaat! Ellen totta tosiaan olisi setäsi, niin nauraisin oikein\nsydämestäni houkkamaisuudellesi, mutta nyt minua suututtaa, sillä siitä\npääsee juoru kulkemaan kautta koko Tukholman.\n\n-- Te siis paheksitte sitä, kun minä koetin estää tyttöraukan\nhäpeällistä rääkkäämistä ... kun tahdon pelastaa viattomia, joiden\nhenki on vaarassa ennakkoluulojen johdosta, joita te halveksitte yhtä\nsyvästi kuin minäkin?\n\n-- Niin tosiaankin, ja minun täytyy sanoa se suoraan, että paheksin\nsitä mitä ankarimmin. Joka lähtee sotaan vallitsevia ennakkoluuloja\nvastaan, saa kalliisti maksaa yrityksensä.\n\n-- En olisi luullut kuulevani moista teiltä, setä hyvä. Pelonko tähden\nsiis pitäisi tukahuttaa oikeuden ja totuuden tuntonsa?\n\n-- Jos vastaisin siihen myöntäen, niin on varmaa, ettet voisi olla\nsiunailematta ja päivittelemättä rakkaan setäsi pelkuruutta,\nsydämettömyyttä ja niin edespäin. Välttääkseni sitä tahdon senvuoksi\nlausua vain sen toivomuksen, että sinusta, kun mielesi ajan pitkään\ntalttuu, vielä on varttuva mies, yhtä viisas ja ymmärtäväinen kuin kuka\nmuu tahansa. -- Sinä, poikaseni, jatkoi hän, -- olet valettu samaan\nkaavaan kuin isäsi. Sinä olet oikeudenkiihkoilija ja turhantarkka\nomantunnon-noudattaja, aivan kuin hänkin, ainoa ero on vain\nkasvatuksessanne ja mielipiteissänne. Hänen mielipiteensä ovat hänen\naikansa ja asemansa mukaiset. Siksi ja ainoastaan siksi seisoo hän\nvarmalla perustuksella. Jos sinäkin mielit saada vakavaa jalansijaa,\ntäytyy sinun oppia sovittelemaan ja välittelemään. Hyveen-esikuvat ovat\nsietämättömiä olioita, ja kaikista vähimmin siedettyjä kun ovat nuoria.\nNe eivät ole ihmisiä; ne ovat tahdon koneistoja, jotka näykkivät meitä\ntoisia, kun eivät pysty musertamaan meitä. Hiisi vieköön, tokihan sinä\nlienet muutakin kuin vaan joku määrä filosoofisten arvostelmain\nmääräilemää omaatuntoa. Etkö sinä ollenkaan osaa olla kevytmielinen ja\nantaa asiain mennä menojaan? Typerät siveyden saarnaajat eivät vielä\nole hoksanneet sitä, että kevytmielisyydettä on mahdoton ihmisen\nsaavuttaa elämänviisautta. Sitäpaitsi niin onhan itse mestarisi\nDescarteskin omantunnon-välittelijä. Eikö hän _Principia_-kirjansa\nlopussa sano juuri alistuvansa \"katoolilaisen kirkon valtiaisuuden\" ja\n\"viisaampien ymmärryksen\" johdettavaksi? Sinä tahdot pelastaa kaksi\nihmishenkeä. Varsin hyvä. Mutta sekö on pahempi, että joitakuita naisia\npoltetaan roviolla hurskaan tietämättömyyden vuoksi, kuin että miehiä\ntuhat määrin teurastetaan tappotantereella jumalattoman kunnianhimon\nuhreina? Jälkimäistä seikkaa ei sinun käy parantaminen; ja edellistäkin\nsaat pitää hyvänä. Sinä et ole kasvanut skytteläisen sukupuun\npäivänpuoleisella rinteellä, kuten minä; mutta silti ei suinkaan liene\nvälttämätöntä, että sinun tulisi olla sellainen jukurapää, joka asettuu\notsallaan vastustamaan eteenpäin kiitäviä ajan epäjumalaisvaunuja.\nSinä edistät paremmin asiatasi, jos asetut katsojain joukkoon ja\nlaskettelet lisäksi pientä pilaa epäjumalasta. Sinulta puuttuu vielä\nelämänviisautta, ystäväiseni.\n\n-- Ja toivon etten tule sitä koskaan saavuttamaan, ellei se voi\ntapahtua muuten, kuin panemalla alttiiksi sen, mikä ihmisluonnossa on\njalointa. Ei, setä hyvä, toiveenne eivät tule koskaan täyttymään; minä\nen koskaan ole muuttuva kunniantuntoa ja periaatteita puuttuvaksi,\nkylmäksi, harkitsevaksi, pelkääväksi ja matelevaksi raukaksi...\n\n-- Kah, kah ... heti jo tulena ja liekkinä! jupisi valtakunnan-neuvos\nPentti; -- ja siinä ne kuultiin nuo peljätyt mahtisanatkin!... Mutta\nsanohan, poikaseni, mikä sinä tahdot olla miehiäsi?\n\n-- Se mikä olen: rehellinen mies.\n\n-- Hyvä, hyvä, Mutta tiedätkö mitä rehellisen miehen on odotettavissa,\njos hän nousee ajan turhuutta ja ennakkoluuloja vastaan?\n\n-- Marttyyrikruunuako tarkotatte?\n\n-- Narrinkaapua!\n\n-- Minä olen kuullut tarpeeksi, sanoi Aadolf ja sieppasi lakkinsa; --\nja koska en vielä ole saavuttanut tarpeeksi elämänviisautta ollakseni\nlausumatta epäsuosiollista arvostelua kestä hyvänsä, joka on sitä\nansainnut, niin täytyy minun teille sanoa, että käsityksenne elämästä\novat minusta halveksittavia.\n\n-- Ai, siinä koetit satuttaa omaantuntooni ja tehdä kerrassaan lopun\nhyvästä tuulestani, sanoi valtakunnan-neuvos Pentti. -- Mutta se ei\nsinulle onnistunut, poikaseni.\n\nJa Pentti herra alkoi lausuilemaan Horatiosta:\n\n_Lenit albescens animos capillus_ [vanhuus lieventää mielenkiivauden]\nj.n.e.\n\n-- Hyvästi, hullupää! huusi hän poistuvan nuorukaisen jälkeen. -- Minä\nen odota että tulisit pyytämään minulta anteeksi, ennenkun olen tehnyt\nsinut valtion virkamieheksi.\n\nMutta Aadolf lähti setänsä talosta sillä varmalla aikomuksella, ettei\nhän ikänä astuisi jalallaan sinne takasin.\n\nNiinkuin herra Pentti oli ennustanut, että Aadolfin seikkailu pian\ntulisi pääkaupungissa tietyksi, niin tapahtuikin. Sen sai Aadolf kokea\njo seuraavana päivänä, kun hän toivossa nähdä Elliä taas tuli\nlinnanpihaan. Hän oli tuskin astunut linnanportista sisään, ennenkun\nhänen vastaansa kajahti naurunpuuska ja joukko sinne kokoontuneita\nnuoria herroja iski katseensa häneen, lasketellen yhä edelleen\npilojansa.\n\n-- Hän tuli kuin tulikin: minä voitin vedon, huudahti muuan.\n\n-- Hyvät herrat, virkkoi toinen, -- meidän täytyy saada nähdä noita,\nettä jokainen meistä uskoisi tenhojuoman vaikuttavan, ilman että pari\nkaunista silmää on sen tehoa lisäämässä.\n\n-- Kaikista merkillisintä on, että hän taitaa olla vanha akka, ruma\nkuin paholaisen isoäiti, tokasi kolmas.\n\n-- Millaistahan olisi nähdä hellyyden kohtaus heidän välillään,\nhuudahti neljäs, jonka sukkeluuden kuultua kaikki taas purskahtivat\nnauramaan.\n\nNuori Skytte ei voinut hillitä kiukkuaan, olletikin kun hän tuossa\niloisessa joukossa näki monta aivan tuntematonta henkilöä, joille\ntällaista pilanteon oikeutta ei voitu myöntää senkään vapauden nojalla,\njoka on lähempien ystävien kesken sallittua. Hän astui joukon eteen ja\nvaati kiivaasti selitystä.\n\n-- Mitä te meistä tahdotte? vastasi vanhin joukosta, -- Onko\naikomuksenne kieltää meitä nauramasta? Sepähän olisi pirua! Ei, nuori\nmies, tehkää niinkuin sanon ja menkää h----tiin!\n\nNäin puhui eversti Steinberg, kuningatar Kristiinan entinen suosikki,\nraakuudestaan ja riitaisuudestaan yleisesti tunnettu mies.\n\n-- Puheenne ei ole läheskään ritarismiehen arvolle soveliasta, mutta\nniinkuin puhutte, niin teitä kohdeltakoonkin, lausui Aadolf Skytte\nharmista punastuen, ja läppäsi miekkansa kahvalla everstiä suuta\nvasten.\n\nSiitä syntyi yleinen hälinä. Steinberg tahtoi heti vetää miekan, mutta\nmuutamat joukosta pidättivät häntä siitä.\n\n-- Sehän on kuninkaallisen hovirauhan rikkomista! huusi joku.\n\n-- Ulos, ulos! huusivat toiset, -- täällä ei ole lupa miekkoja mitellä.\nAsia on sovittava toisessa paikassa!\n\nSteinberg raivosi, mutta häneen tartuttiin kiinni käsivarsiin, ja\njoukko lähti linnanpihalta, eikä koko mellakkaa huomanneet muut, kuin\nvahtiapitävät sotamiehet ja pari vanginvartijaa.\n\nKoko liuta lähti ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta Norrbron yli\nBjörencloun palatsin takaiseen aukioimeen puistoon.\n\nPuistikon portit sulettiin.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi sen jälkeen eräs nuori kreivi Horn, -- ennenkun\nryhdymme enempiin toimenpiteisiin, on asiasta ensin annettava selitys,\nja kun minua ei ole pyydetty tekemään sitä kaikkien nimessä, niin teen\nsen omassa nimessäni. Minä ilmoitan siis puolestani mielipiteeni\nolevan, että vapaaherra Skytte oli velvoitettu vaatimaan meiltä\nselitystä ja että eversti Steinberg aatelismiehenä on käyttäytynyt\nkelvottomasti.\n\n-- Me yhdymme siihen, huusivat kaikki paitsi Steinberg.\n\n-- Hyvä on, lausui Aadolf Skytte, -- minun mielestäni on solvaus tämän\ntunnustuksen kautta täydellisesti peruutettu, enkä minä muuta hyvitystä\nvaadi.\n\n-- Vaan minä en ole tyytyväinen mokomaan asian ratkaisuun, kiljui\nSteinberg. -- Tuo poikanulikka on loukannut minua henkeen ja vereen\nasti, ja toisen meistä täytyy jäädä paikalle.\n\n-- Jos välttämättömästi tahdotte tapella, vastasi Aadolf, -- niin\ntahdon ilmoittaa, etten nytkään aio osottaa teihin miekkani kärellä,\nvaan kahvalla.\n\n-- Oikein! huusivat kaikki yhdestä suusta, ja heidän yksimielisyytensä\ntodisti, ettei yksikään läsnäolijoista Steinbergiä myötätuntoisin\nsilmin katsellut, Ikäistensä piiristä karkotettuna tämä mies liittyi,\nkuten Catilina muinoin, nuorempaan polveen, jonka tepposiin ja\nhuvituksiin hän otti osaa ikäänsä nähden jokseenkin arvottomalla\ntavalla; mutta kun hänellä ei ollut nimeksikään vasta mainitun\nroomalaisen taitoa hurmata ja viehättää, niin eivät hänen nuorten\nseurustelutoveriensa tunteet häntä kohtaan olleet muuta kuin huonosti\nsalattua halveksimista.\n\nYhä enemmän noista sanoista tuimistuneena paljasti Steinberg miekkansa\nja huusi:\n\n-- Vetäkää heti miekka, tahi lyön kuoliaaksi teidät, hävytön\npoikanulikka, senkin räätälin jälkeläinen, noita-akan naurettava\nihastelija! Vetäkää, sanon minä...\n\nMutta aikeessaan pysyen irrotti Aadolf miekkansa kannikkeesta\npaljastamatta terää. Hän otti tupesta kiinni, ojensi miekankahvan\nSteinbergiä kohti ja kävi tavalliseen miekkailuasentoon.\n\nTämä uhka, joka Steinbergin kiukun kuohutti ihan ylimmilleen, oli sitä\nvaarallisempaa, kun Steinberg oli tunnettu taitavaksi miekkailijaksi ja\nahkeraksi kaksintaistelijaksi.\n\n-- Vetäkää miekka, muutoin olette hukassa! huusivat useat varottaen\nAadolfia, sill'aikaa kuin Steinberg tuokion oli kahdenvaiheella,\nhillitsisikö hän kiukkunsa vai hyökkäisikö hän häpeäksensä siten\nvarustetun vastustajan kimppuun.\n\nMutta kun nuori Skytte ei ollut varotuksista tietääkseenkään, kävi\nSteinberg raivoisasti hänen kimppuunsa, Aadolf torjui monta iskua ja\nkun hänen vastustajansa uudestaan huonolla menestyksellä karkasi häntä\nvastaan, löi hän miekankahvalla tätä toistamiseen kasvoihin.\n\nKatsojat olivat tervehtimäisillään tätä onnistunutta, mutta vaarallista\nliikettä bravoo-huudolla, kun Steinberg uudelleen teki hyökkäyksen ja\nhaavoitti Aadolfia vatsaan. Nuorukainen horjahti ja kaatui niiden\nsyliin, jotka olivat rientäneet tukemaan häntä.\n\nEräs saapuvilla olijoista riensi lähimpään välskärintupaan hankkimaan\nhaavoittuneelle apua, ja toiset sillä aikaa päästelivät auki hänen\nvaatteensa ja kokivat ehkäistä verenjuoksua.\n\nSitomataitoon perehtymättöminä ei se luultenkaan olisi heiltä\nonnistunut, ellei muuan mies, joka tähän saakka jonkun matkan päässä\noli käyskennellyt edestakasin puutarhassa, välinpitämätönnä katsellen\ntaistelua, nyt olisi ehättänyt luo. Hän oli varreltansa kookas, laiha\nja vähän kumara ikäpuoli herrasmies, puettu jokseenkin karvakuluihin\nvaatteihin.\n\n-- Tehkää tilaa, pojat, sanoi hän kimeällä äänellä, joka tunki yhtä\npaljon ulos suusta kuin sieramistakin, -- minä olen tällaisiin asioihin\nparemmin perehtynyt kuin te, ja täysin yhtä hyvin kuin saksalaiset\nvälskärimme... Pyh, jatkoi hän, kun hän oli kumartunut Aadolfin yli ja\ntarkastanut haavaa, -- ei tämä miekanpisto teille kuolemaksi ole, nuori\nmies.\n\n-- Kuka tuo on? kysyi muuan joukosta.\n\nHerra, jota kysymys koski, oli näköjään tarkkakuuloinen, sillä hän\nvastasi itse:\n\n-- Nimeni on Skutenhjelm, ja tuosta vanhasta takkikulusta voitte nähdä\nettä olen antikvaari.\n\nNiin sanoessaan riisui hän päältään sanotun pukimen, repäsi paidastansa\nhian, josta teki siteen ja mutisi puoliääneen:\n\n-- Siihen meni paita? Ainoa ehjä mikä minulla olikaan.\n\nSkutenhjelm sitoi haavan nopeasti sekä taitavasti ja luki sillä välin\nsamalla kimeällä äänellään nuorille herroille aika nuhdesaarnan,\nsoimaten heidän riidanhaluaan ja tappeluintoaan.\n\n-- Minä haluaisin nähdä kaikkien kaksintaistelijain joutuvan kuin\nkärpäset omiin miekkoihinsa pyristelemään, vakuutteli hän; -- ja mitä\nerittäinkin herra kreivi Steinbergiin tulee ... mutta missä lemmolla\nherra kreivi on? Hän on mennyt tiehensä, luulemma... No, jääköön\nminulta sitte lausumatta hartaat toivotukseni hänen menestyksekseen,\nvaan sen sijaan pyydän paria herroista ottamaan tätä siipirikkoa\nsiivenkynkistä ja viemään hänet noita portaita ylös.\n\n-- Minnekkä tahdotte viedä minut? kysyi Aadolf.\n\n-- Minun huoneisiini; minä asun tuolla yläkerrassa, vastasi\nSkutenhjelm.\n\nAadolf ei ensi alussa tahtonut suostua tämän miehen auliuden ja\nmyötätunnon osotukseen, koska hän tunsi hänet ainoastaan nimeltä, ja\npyysi tulla saatetuksi omaan asuntoonsa; mutta taanoin niin\ntarkkakuuloinen Skutenhjelm pysyi kuurona hänen vastaväitteilleen.\nAadolf oli tämän kummallisen miehen vieraana niin kauan, kunnes tämä\nsaapuville haetun kirurgin avulla sai hyvin hoidetuksi ja sidotuksi\nhaavan, jonka jälkeen hankittiin vaunut, joilla Aadolf saatettiin\nkotiinsa Götkadun varrella.\n\nHuhu tästä kaksintaistelusta levisi pian eriskummallisilla lisillä\nvarustettuna läpi koko Tukholman, ja läheisesti sen kanssa yhteen\nliittyi juttu tenhojuomasta ja Aadolfin rakkaudesta noita-akkaan. Koko\npäivässä ei puhuttu muusta kuin nuoresta Skyttestä. Joka aamupäivä\nkokoontui linnanpihaan ihmisiä suurissa joukoissa nähdäksensä\nvilaukselta kuuluisia noitia, ja ylhäiset tyydyttivät uteliaisuuttaan\nkäymällä vankityrmässä, jossa noitia tähytä töllisteltiin ikäänkuin\nmetsänpetoja. Valtakunnan-neuvos Pentti oli silmitönnä vihasta ja\nkirjoitti pitkiä epistoloita laamanni Juhanalle siitä pahennuksesta,\njonka tämän poika, oltuaan pari päivää pääkaupungissa, oli onnistunut\naikaansaamaan; ei paljo puuttunut, ettei herra Pentti alkanut uskoa\nsamaa kuin veljensäkin, että luultu lemmenjuoma oli Aadolfin pään\npilannut; ainakaan ei hänen kirjeistänsä muuta selville käynyt.\n\nHuhu kulki muun muassa nuoren pappismiehen Eerikinkin korville,\nAadolfin ystävän, josta ennen on puhuttu tässä kertomuksessa. Hän sai\ntietää Aadolfin asunnon, kiiruhti sinne ja tapasi hänen vuoteenomana\nhaavastansa, joka, vaikka se ei ollutkaan hengenvaarallinen, kuitenkin\npidätti häntä sairasvuoteessa.\n\n-- Terve tulemastasi, sanoi Aadolf, ja ojensi Eerikille kätensä; -- oi,\njospa tietäisit kuinka olen halajanut sinua nähdä ja puhutella!\nAikomukseni oli käydä luonasi, kun sallimus Steinbergin miekan muodossa\npakotti minun siitä luopumaan. Istu viereeni, ystäväni, ja kuuntele\nkärsivällisesti mitä sinulle kerron! Minä tiedän vallan hyvin\nminkälaisia huhuja minusta on liikkeellä, mutta toivon, että sinä\nainakaan et ole paheksiva menettelyäni, et tuomitseva etkä tekevä sitä\nnaurunalaiseksi kun kerron mitenkä asianlaita on. Oi, kovalle tuntuu\nolla sidottuna sairasvuoteeseen, kun on ympärillä pelkkiä vieraita\nihmisiä, jotka melkein pelkäävät lähestyä minua, antaaksensa minulle\ntilani vaatimaa apua ... kovalle tuntuu kun kaiken tämän ohella täytyy\nolla alituisessa vaivassa ja pelossa ystäväin kohtalon tähden. Jos olen\nmielestäsi kalpea ja laihtunut, niin ei siihen ole syynä haava, joka\nvaatii minua toimetonna olemaan... Ainoastaan äidin sydän, jatkoi\nAadolf, ottaen sängyn viereiseltä pöydältä kirjeen ja vieden sen\nhuulilleen, -- on kaltaisensa, mutta senkin pelko tekee minut\nrauhattomaksi ja masentavia ovat sen hellät nuhteet. Siitä käsität\nkuinka on virkistävää kun saan nähdä sinut?\n\nAadolf kertoi juurtajaksain viimeiset vaiheensa: suhteensa Inkeriin\nja Elliin ja seuraukset siitä. Ollen yhtä harrassydäminen kuin\nAadolf ja milteihän yhtä kiivas, kun hänen oikeudentuntonsa ja\nmyötätuntoisuutensa joutuivat kuohuksiin, syleili Eerikki ystäväänsä ja\nselitti mitä innokkaimmin sanoin hyväksyvänsä hänen ajatuksensa ja\nmenettelytapansa, joskin tämä, kuten odottaa sopi, ei ollut vapaa\ninhimillisen heikkouden vaikutuksista.\n\nAinoa, jota Eerikki ei hyväksynyt, oli Aadolfin viha Svenoniusta\nkohtaan, joka tuli selvästi näkyviin hänen puhuessaan hengenmiehestä,\nEerikin mielestä tämä viha oli kyllä mahdollinen selittää, mutta silti\nepäoikeutettu.\n\n-- Svenonius, sanoi hän, -- on surkuteltava, mutta ansaitsee samalla\nkunnioitustakin. Hän taistelee omaa etua katsomatta ja ihmisiä\npelkäämättä sen puolesta, minkä luulee oikeaksi. Kuinkahan monesta voi\nsanoa samaa? Kukin pelkäämätön mies, joka elävästi ja syvästi tuntee\nvelvollisuutensa toimia oikean ja hyvän eteen, on maailman silmissä\nkiihkoilija: hän ei voi suvaita pahuutta, vaan hänen täytyy taistella\nsitä vastaan, missä hyvänsä hän sitä näkee ilmautuvan.\n\n-- Riittää jo! lausui Aadolf kärsimättömästi. -- Sinä koetat turhaan\nvähentää inhoani tuota ihmistä kohtaan, jonka sydämettömyys ja julmuus\ntäyttää mieleni kauhulla, jonka eläimellinen typeryys minua iljettää.\nMinä olen kalliisti vannonut... Mutta olkoon jo! Puhukaamme jostakin\nmuusta! Minä pyydän sinua auttamaan Elliä ja hänen äitiään. Pappina\npitäisi sinun voida päästä heidän vankityrmäänsä...\n\n-- Minä olen sitä jo ajatellut, sanoi Eerikki.\n\n-- Sitä parempi. Mene sinne, kerro heille terveisiä minulta, ja anna\nheille sitä lohdutusta, jonka uskonto ja oma sydämesi voivat tarjota!\nJa jos he jotakin tarvitsevat, mitä sääliväisyydestä on oikeutettu\nheille antamaan, niin ilmoita se minulle, ja tule pian takasin ja kerro\nkaikki, mitä olet nähnyt ja kokenut!\n\nEerikki täytti ystävänsä toivomuksen. Hänen sallittiin\nvankilansaarnaajan seurassa käydä Inkerin ja Ellin luona. Nämä olivat\nteljetyt samaan huoneeseen myrkynpanijain, lapsentappajain ja irstasten\nnaisten kanssa. Äiti ja tytär istuivat tämän saastaisen huoneen\nperimmässä ja pimeimmässä sopessa; kylmät muurit estivät heitä\npoistumasta kauemmaksi jumalattomien herjausten, epätoivon ja\ntunnonvaivain hurjain purkausten kuuluvilta, jotka koko päivänä eivät\nhetkeksikään tauonneet, tahi välttääkseen kauheata uteliaisuutta, jonka\nesineenä he olivat. Sama uteliaisuus esti heitä nauttimasta sitäkään\nlyhyttä hetkeä, jona vankien sallittiin liikkua ulkona raittiissa\nilmassa; vahtisotamiehet olivat turhaan kokeneet pakottaa heitä\nnäyttäytymään töllistelevälle ihmisjoukolle, joka kaiket aamupäivät\nympäröi aitausta, ja jonka sorina tunki heidän vankityrmänsä perille\nsaakka.\n\nNuori pappismies läheni kovaonnisia. Ellin pää lepäsi äidin sylissä;\nInkeri istui etukumarassa muuriin päin ja tuijotti lattiaan. Eerikin\nastuessa heidän eteensä nosti Inkeri kasvonsa ylös ja teki\nvastentahtoisen liikkeen, joka ilmaisi hänen haluavan olla rauhassa.\n\n-- Herra pastori, sanoi hän heikolla äänellä, -- jos te olette tullut,\nkuten virkaveljennekin, ainoastaan kääntämään minua tieltä, jota en\nkoskaan ole kulkenut, niin ei käyntinne ole minulle lohdutukseksi vaan\nrasitukseksi. Minun on mahdoton katua rikosta, jota en ole tehnyt.\nMutta jos olette tullut vuodattamaan mieleeni, joka jo alkaa epäillä,\nuutta luottamusta Jumalan kaitselmukseen ja kuuliaisuutta Hänen\ntahdolleen, niin olette tervetullut, sillä sitä minä halajan.\n\nVankilansaarnaajan läsnäolo esti Eerikkiä sanomasta kaikkea, mitä hän\ntahtoi.\n\n-- Minä toivon, lausui hän puoliääneen, että luotatte minuun, kun\nsanon, että olen ollut puheisilla herra Aadolf Skytten kanssa ja sen\njohdosta saapunut tänne.\n\nKuullessansa Aadolfin nimeä mainittavan Elli katsahti ylös, ja hänen\nkasvonsa kirkastuivat. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Eerikki viittasi\nhäntä vaikenemaan ja lausui Inkerille, ojentaen samassa hänelle kirjan:\n\n-- Tämä kirja on kirjoitettu lohdutukseksi ja mielen ylennykseksi\nniille, jotka vankeudessa nääntyvät, sekä syyllisille että syyttömille.\nMinä lahjoitan sen teille sitä varten, että se levittäisi valoa\nteidänkin pimeään vankeuteenne.\n\nSittenkun hän oli Inkerin ja Ellin kanssa vähän aikaa puhellut ja\nkoettanut luoda uutta toivoa heidän sydämiinsä, lähti hän pois luvaten\ntulla uudestaan.\n\nEerikin onnistui pian taivuttaa vankilansaarnaaja suosiollisemmaksi\nheitä kohtaan ja saada aikaan sen, että Inkeri ja Elli tämän pyynnöstä\nmuutettiin naisten yhteisestä vankihuoneesta erityiseen kammariin,\njossa he saivat olla kahdenkesken. Niinikään onnistui hänen puhutella\nvankilan vahtimestaria niin että tämä korvausta vastaan hankki heille\nparempaa ruokaa, kuin mitä vangeille tavallisesti annettiin, joka ruoka\noli kovin huonoa. Tämä ynnä se lohdutus, jota hänen käyntinsä\nvankiparoille tarjosi, oli kaikki mitä hän heidän hyväkseen saattoi\ntehdä.\n\nNe päivät, jotka kuluivat, ennenkun Aadolf Skytte parani, tuntuivat\nhänestä tuskallisen pitkiltä. Eerikki ja lääkäri olivat ainoat, jotka\nkävivät hänen luonansa hänen yksin ollessaan.\n\nIlolla hän sen vuoksi tervehti hetkeä, jolloin lääkäri vihdoin salli\nhänen lähteä huoneestaan. Hän riensi ulos ja käyskenteli koko päivän\npääkaupungin ympäristössä, joka jo oli alkanut pukeutua kevään ihanaan\nvihervyyteen. Mutta kun hän hämärän tultua saapui kaupunkiin ja lähti\nsen ahtaita katuja astelemaan, tuntui alakuloisuus taas valtaavan hänen\nmielensä. Kun hän kotvan aikaa oli samoillut ympäri ilman tarkempaa\npäämaalia, päätti hän suunnata askelensa asuntoansa kohden. Tultuansa\nSulkusillalle tuli häntä vastaan pitkä, kyyryvartaloinen, kaapuun\npuettu haamu, joka ensin meni ohi, vaan sitten äkisti käännähtihen\ntakasin ja löi häntä olkapäälle.\n\n-- Ellen erehdy niin olette te vapaaherra Aadolf Skytte, lausui kimeä\nääni hänen korvansa juuressa.\n\n-- Herra Skutenhjelmkö? virkahti Aadolf, joka taas tunsi miehen.\n\n-- Niin juuri. Minua ilahuttaa nähdä teidät taas jalkeilla ... mutta,\nOlympon jumalat varjelkoot, kuinka onnettomalta te näytätte! Olisiko se\npieni naarmu, joka minulla oli ilo sitoa, saattanut terveessä\nnuorukaisessa aikaan tuollaisen muutoksen? Se ei ole mahdollista.\nSitten sen on kaiketi tuo kuuluisa tenhojuoma...\n\n-- Hyvä herra, keskeytti hänet Aadolf, -- vaikka olen teille\nkiitollisuuden velassa, pyydän sittenkin huomauttaa, että pilanne ei\nole sukkelata eikä sopivatakaan.\n\n-- Ho, hoo, nauroi Skutenhjelm, -- sehän sopii mainiosti kinastelun\naluksi, jota saattaa seurata uusi kaksintaistelu. Älkää päästäkö\ntilaisuutta käsistänne, nuori mies! Te olette näköjään hyvin\nriidanhaluinen. Jatkakaa! Antakaa minulle haaste! Minä hyväksyn sen ja\nte saatte itse valita aseet. Minulla on kotona oivallinen asekokoelma,\njota omin silmin olette katsellut ... parempi kokoelma kuin millään\nruotsalaisella muinaiskalujen kerääjällä ennen minua. Valitsetteko\nskyyttalaiset jouset kalanluisilla nuolilla tahi muinaisgootilaiset\nkivimoukarit tahiko gallialaiset pronssimiekat? Tai kenties mieluummin\nheiluttelette kolmen kyynärän pituista kaksiteräistä miekkaa, joka on\nollut joko Starkotter tahi Ramundur-jättiläisen oma, vaan jota\nStiernhielm väittää rauhalliseksi kruunausmiekaksi, jota ainoastaan\njoku läähättävä airut on mukanaan raahannut? Valitkaa itse! Mutta\nellette todellakaan janoa vanhan antikvaarin verta, niin seuratkaa\nhäntä kotia ja osottakaa, että enemmän janoatte hänen oluttaan. Sanalla\nsanoen: minä pyydän teitä yksinkertaiselle illalliselle erään kolmannen\nhenkilön seurassa, josta tulette pitämään.\n\nNiin lausuen tarttui Skutenhjelm Aadolfia käsivarteen. Tämä, jota ei\nhaluttanut joutua seuraan, kieltäytyi ensialussa, mutta Skutenhjelm\nuudisti pyyntönsä niin hyvänsävyisin sanoin, että Aadolf siihen\nsuostui.\n\n-- Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vanha antikvaari. -- Minä luulen\nettä liikkeellä olevat halpamaiset huhut ovat saattaneet teidät\nkarttamaan kaikkea seuraa. Mutta te olette alakuloinen ja tarvitsette\nhauskuutta; ja kun aina mieltyy siihen henkilöön, jolle on ollut\ntilaisuudessa tekemään pienen palveluksen, niin tahdon täten sanoa,\nettä olette majaani ja seuraani tervetullut. Ja koska olen monelta\nkuullut, että minua pidettäneen hullunkurisena henkilönä, niin toivon\nettä teilläkin on oleva jotakin huvia minusta.\n\nAstellessaan kaupungin läpi ja kulkiessaan Norrbron yli Björencloun\ntalolle, missä hän asui, Skutenhjelm jutteli hänelle kaikenmoista\nkaduista ja merkillisistä taloista, joiden ohi he kulkivat, ja höysteli\nnäitä kaskujaan niin teeskentelemättömillä sukkeluuksilla, että Aadolf,\ntietämättä miten, yhtäkkiä oli käynyt hyvälle tuulelle.\n\nHeidän saavuttuaan Skutenhjelmin koruttomaan asuntoon, jossa kaikki oli\nhyvin antikvaarista näöltään, alkaen omistajasta itsestään aina seiniä\nkoristaviin kalpoihin ja vanhanaikaisiin vaan erittäin mukaviin\nnojatuoleihin, sytytti isäntä talikynttilän, lausui vieraansa\ntervetulleeksi ja alkoi vetää esiin halkoja eräästä komerosta, jota hän\nsamalla käytti puuvajana sekä antikvaaristen harvinaisuuksien\nsäilöpaikkana.\n\n-- Kyllähän minä voisin antaa tämän työn Kaisankin, vanhan\nemännöitsijäni tehtäväksi, huomautti Skutenhjelm, -- mutta ensinnäkin\non siitä ruumiille hyvä liikunto, kun koko päivän on istunut ja\npiirrellyt riimikiviä, ja toiseksi on Kaisa viime aikoina ruvennut\nvähän laiskottelemaan ... mutta eihän tuo ole ihmekään, johan hän onkin\ntalouttani hoitanut kolmekymmentä vuotta tahi vähän neljättäkymmentä\n... siitä asti kun tulin ylioppilaaksi ... niin että hän jo saakin olla\nkärtyisä ja hieman laiska.\n\nSkutenhjelm sytytti sitte halot suuressa rautauunissa, kantoi pöydän ja\nkolme nojatuolia pesävalkean läheisyyteen, otti samaten esiin kaksi\npiippua, joista toisen antoi vieraalleen, ja huusi omituisella\nkurkkuäänellä Kaisaa.\n\nSieti hyvän aikaa odottaa ennenkun Kaisa suvaitsi isäntänsä kutsua\nnoudattaa. Vihdoin tuli näkyviin pullakka, siistipukuinen eukko, jonka\nkasvoissa kärtyisyys, hyväsydämisyys ja kunnianarvokkuus omituisella\ntavalla kuvautuivat.\n\nNiiattuaan Aadolfille kääntyi hän isäntänsä puoleen seuraavalla\nkysymyksellä:\n\n-- No, mitä heillä nyt taas olisi asiaa, herra antikvaari?\n\n-- Laitapa illallisateria kolmelle hengelle! käski Skutenhjelm ja\nsytytti piippunsa.\n\n-- _Kolmelle_ hengelle? ihmetteli eukko. -- Ohhoh, kuinka isosti herra\nantikvaari nyt tahtoisivat laitattaa! Mutta mistäpä antikvaari ottaa\nyhden lautasen? Tietäväthän he, ettei heillä ole muuta kuin kaksi:\n\n-- Vaiti, Kaisa! Sinähän ilmaiset valtiotalouteni syvimpiä\nsalaisuuksia.\n\n-- Koko maailma saakoon kernaasti tietää, kuinka antikvaari hoitaa\ntalouttaan, sillä sitä ei voida puolustaa. Kyllä he ostelevat satojen\ntaalarien edestä vanhaa joutavaa kivenromua ja rautapalasia ja muuta\nsellaista, mutta kun pitäisi saada muutaman pennin maksava\nsavilautanen, niin sitä ei ole vara ostaa.\n\n-- Vaiti, sanon minä!... Ja anna minulle lainaksi puuttuva talrikki!\n\n-- No, voihan tuon yhden talrikin saada minulta lainaksi, mutta ruoka?\n\n-- Ruuan me tietysti syömme: sehän on selvää.\n\n-- Niin kyllä, mutta ensinnä minun kait pitänee hankkia sitä, ja koska\nantikvaari tänä iltana aikoo elää isommasti, niin eivät tavalliset\nlaitokset riittäne.\n\n-- So! Älä kursaile siinä eukko, vaan latele pöytään mitä sinulla\non!... Suokaa anteeksi, jatkoi Skutenhjelm Aadolfille, -- meillä on\nvaan tavallista iltaruokaa, jota parhainkaan mielikuvitus ei voisi\nsanoa liian herkulliseksi. Teillä on edessänne vanhapoika, joka itse on\nvähään tyytyväinen, vaan vaatii vieraaltaan paljon suvaitsevaisuutta...\nKaisa, minä sanon sinulle, latele pöytään mitä sinulla on, ja jos\nhuomaat varastostasi jotakin puuttuvan, niin tuolla on rahakukkaro\nikkunalla.\n\n-- Kyllähän rahakukkaro on ikkunalla, vaan antikvaari eivät kenties\nmuista, että se on tyhjä. Antikvaari antoivat viimeiset kolme taalaria\nvanhalle sotamiehelle, joka päivällä kävi täällä kerjuulla. Häpeä on\nolla niin tuhlaavainen...\n\n-- Vaiti, Kaisa, se ei kuulu sinuun. Huomenna saan neljännespalkkioni,\nja silloin on kukkaro taas täysi. Peijakkaan taloushuolet! Miksi ei\nihminen voi elää niinkuin liljat kedolla, jotka eivät kehrää...\n\n-- Kyllä eivät antikvaarikaan kehrää, siinä he ainakin ovat liljan\nkaltainen, eivätkä he myös kokoo riiheen ... siinä he ovat linnun\nkaltainen. No, jatkoi eukko, -- kyllähän minä parastani koetan, ja\nellei siitä tule hyvä, niin on se antikvaarin oma syy.\n\nKaisan kattaessa pöytää saapui Skutenhjelmin toinen vieras. Tämä oli\nvanha, jalon ja kunnianarvoisan näköinen mies, jolla oli korkea otsa ja\nsuuret silmät, joista loisti neroa ja iloisuutta. Aadolf tunsi hänet\nheti: se oli Ruotsin kansan suosikki, ylistetty runoilija, Yrjö\nStiernhielm.\n\n**\n\nSkutenhjelm riensi ystäväänsä vastaan, joka samalla oli hänen\nesimiehensä muinaisesinekollegiossa, ja pudisti hänen kättänsä. Näiden\nkahden herran oli tapana säännöllisesti kaksi kertaa viikossa syödä\nyhdessä illallisateria vuorotellen toistensa luona. Tällä kertaa oli\nviimeksimainitun vuoro olla isäntänä. Ruokalajit olivat aina samat,\nmutta iloisuus joka kerralla uusi.\n\nKun Skutenhjelm oli esitellyt Aadolfin ystävälleen ja Aadolf syvällä\nkumarruksella esiintuonut kunnioituksensa, pukeutui Stiernhielm vanhaan\nyönuttuun ja otti Skutenhjelmin kädestä entisen piippunsa, istuutui\nnojatuoliin ja nosti jalat arinakivelle.\n\n-- No, Skutenhjelm, sanoi runoilija iloisesti, -- oletko jo saanut\nvalmiiksi tieteellisen väitöskirjasi merkillisestä vaskikypärästä, joka\nlöydettiin Oxenstjernan kellarin pohjalta?\n\n-- Olen, vastasi puhuteltu, -- minulla on nyt väitöskirja valmiina, ja\ntoivoakseni olen saanut täydellisesti näytetyksi toteen, että löytökalu\non kuin onkin vaskikaudelta polveutuva kypäri ja siis vanhempi kuin\nOdenin tulo maahan. Sinä olet tuima epäilijä, Stiernhielm, mutta tällä\nkertaa et sinä pitkällekään pääse. Minä esiinnyn tieteen täysissä\nvarusteissa, Herodotokselta, Diodorokselta ja monilta muilta saamillani\naseilla. Katsokaa tätä, jatkoi hän ja otti seinältä kypäräksi\nluulemansa esineen, jota hän näytti Aadolfille, -- kuka näkevä ihminen\nvoi väittää, ettei tämä ole ollut soturin päänkoristeena?\n\nAadolf tarkasteli kalua ja huomautti, että jos se on ollut kypäri, niin\nsen muinaisella kantajalla on pitänyt olla kummallisenmuotoinen pää.\n\n-- Sitä minä en kielläkään, vaan näytän päinvastoin toteen teoksessani,\nettä hyperborealaisilla eli muinaisilla pohjanperäläisillä on ollut\nkäytännössä sama tapa kuin nykyjään vielä monilla länsimaisilla\nintiaaniheimokunnilla on: että he laudanpalasilla ovat litistäneet\nvastasyntyneiden lastensa pääkallot ja siten antaneet niille\nkummallisen muodon. Kuhmuista näkyy, että kypäri on suojannut herraansa\nmonissa sotakarkeloissa, missä iskuja on runsaasti sadellut, ja siellä\ntäällä syvennyksissä säilyneestä noesta käy ilmi, että kypäri muiden\naseiden joukossa oli koristamassa lavaa, jolla soturin hengetön ruumis\npoltettiin, ja sitten yhdessä hänen tuhkauurnansa kanssa haudattiin\nmaahan. Sitä todistaa lisäksi sekin seikka, että minä kypärän vierestä\nlöysin rikotun saviastian palasia. No, Stiernhielm, tahdotko kuulla\ntodisteluni ruokaa odotellessamme?\n\n-- En, en, minä olen jo puoleksi vakuutettu, ja väitöskirjan saan kyllä\naikanaan kuulla muinaisesinekollegiossa. Mutta anna tänne tuo\nkallisarvoinen muinaisjäännös, että saan silmäillä sitä tarkemmin!...\nKatsotaanpa! Mitä varten siinä on tämä reikä? Voitko sinä sen selittää?\n\n-- Siinä on ollut ennen nasta, johon kypäränkoriste on kiinnitetty,\nselitti Skutenhjelm.\n\n-- Mutta mitä tämä on? jatkoi Stiernhielm ja pisti sormensa reikään,\njosta hän kaivoi esiin pienen kokoonkäärityn paperiliuskan; -- löytö,\nkautta Jupiterin, merkillinen löytö, joka todistaa pohjanperäläisten\nvaskikaudella käyttäneen lumppupaperia!\n\n-- Anna tänne! sanoi Skutenhjelm innoissaan ja tempaisi paperin\nystävänsä kädestä; -- hm, mm, mm, tämä käy yli kaiken ymmärryksen.\nKatsotaanpa, ehkä siihen on riimuja kirjoitettu ... riimuja? Ei!... Hm!\n\n-- Lue ääneen! sanoi Stiernhielm.\n\n-- Hm, mm, mm, murisi Skutenhjelm silmäillessään kirjoitusta, jolloin\nhänen pitkä nenänsä Aadolfin mielestä näytti käyvän vielä pitemmäksi.\n\n-- No, virkahti Stiernhielm, -- mitä merkittäviä tietoja sinä tuosta\nlöydöstä saat?\n\n-- Hm, sinä olet kaltaisesi, Yrjö, jupisi Skutenhjelm katsahtaen\nhämillänsä Aadolfiin ja vilkaisten terävästi Stiernhielmiin, joka\nsamassa purskahti nauruun.\n\nAadolf ymmärsi nyt, että Skutenhjelmistä oli tehty jotakin pilaa, jonka\nhän heti kohta huomasikin todeksi.\n\n-- Kuulkaa itse ja päättäkää, miten kelvottomasti minua on kohdeltu,\nsanoi Skutenhjelm. -- Tässä paperissa on: \"_Että tämä vaskikapine on\nkuulunut äitivainajani kyökkikaluihin sekä yhdessä saviastian sirujen\nkanssa haudattiin kellarini pohjaan sitä varten, että herra antikvaari\nSkutenhjelm saisi tilaisuuden kirjoittaa tieteellisen väitöskirjan,\ntodistaa Gabriel Tuurenpoika Oxenstjerna. Läsnäollut todistaja: Yrjö\nStiernhielm_.\"\n\n-- Minähän löin vetoa kanssasi, että saisin sinut petetyksi! sanoi\nStiernhielm nauraen, niin että oli nikahtua. -- Vieläkö tahdot lyödä\nveikkaa kanssani samasta asiasta?\n\nAadolf ei voinut olla nauramatta, ja Skutenhjelm itsekin unohti\nnopeasti suuttumuksensa; hän heittäytyi sohvalle ja nauroi oikein\nsydämensä pohjasta.\n\nSitten hän koppasi viattoman kupariastian, aukaisi oven ja oli juuri\nheittämäisillään sen eteiseen, kun Kaisa tuli häntä vastaan\nruokatarjotin käsissä.\n\n-- Mitä he nyt aikovat tehdä? sanoi hän. -- No ihmettä, joko nyt\nviskaatte ulos tuon kypärän, josta aamusella sanoitte, ettette myisi\nsitä sadastakaan talarista? Antakaa se ennemmin minulle, minä myyn sen\nvaskisepälle.\n\n-- Mitä sinulla on tarjottavana? kysyi Stiernhielm, --\nsaksanvehnäleipää, munia, kinkkua, olutta ... onpa se mainiota!\nJa maitoa! Sehän on oivallista, Kaisa.\n\n -- Te näette nyt, sanoi Skutenhjelm Aadolfille, kun oli käyty pöydän\nääreen, -- mitä minulla on tarjottavana, mutta jos tahdotte tehdä\nmielikseni, niin seuratkaa Stiernhielmin esimerkkiä, sillä hän pitää\nhyvänänsä kaikkea ja syö kuin oikea taalainmies. Hei kuule,\nStiernhielm, sanoi hän tälle, joka jo oli syventynyt tarkastelemaan\nlähemmin sianlihaa, -- satuin juuri muistamaan vanhan sanaharkkasi\nTerseruksen kanssa. [Aadolfille:] Olette kai kuullut puhuttavan siitä?\nTerserus hyvänä teologina väitti, että hepreankieli on kaikista\nkielistä vanhin, mutta Stiernhielm todisti tunnetulla tavallaan, että\nruotsinkieli on vanhin ja että sitä puhuttiin jo paratiisissa. Nimi\n_Aadam_ merkitsee, että ensimmäinen ihminen luotiin tomusta [tomusta =\nruotsiksi _av damm_], ja nimi _Eeva_ johtuu siitä, että Aatami\nihmeissään huudahti: _he, vad_! [_he, vad_ äännetään: _hee va'_;\nsuomeksi = mitä!], kun hän herättyään näki kaikkien meidän kantaäidin\nvieressään. Mitä pidätte selityksestä? Eikö se ole sattuva?\n\n-- Minä olen kuullut, vastasi Aadolf, -- että se ainakin kuulijoihin\nvaikutti sen, mitä herra Stiernhielm oli tarkoittanut. Kuningatar\nKristiina, hovi, professorit ja kaikki ylioppilaat lienevät yksin suin\nnauraneet ja Terserus hämmästyneenä mykistynyt.\n\n-- Aivan varmaan... Mutta ettekö sitten usko Stiernhielmin\ntarkoittaneen totta? kysyi Skutenhjelm.\n\n-- Itse asiassa, sanoi Aadolf ja katsahti empivästi Stiernhielmiin, joka\nääneti ja totisena viilteli sianlihaa, -- minä en tiedä mitä uskoa.\nMinua melkein epäilyttää...\n\n-- Vai epäilyttää? puuttui Skutenhjelm puheeseen; -- ei, kyllä hän oli\nihan tosissaan, siitä saatte olla varma! Kuule, Stiernhielm, toisti\nantikvaari, joka ottamalla sanotun jutun puheeksi tahtoi hänelle\nvähäisen kostaa, -- joko olet saanut pohdituksi, missä paratiisin\npaikka oli? Vai vieläkö olet epätietoinen, valitako Fitja, Danderyd vai\nLoudden? [Kaikki paikkoja lähellä Tukholmaa. Suom.]\n\n-- Vastaa sinä toiseen kysymykseen, -- mahtoikohan paratiisissa olla\nriimukiviä?\n\n-- Riimukiviäkö? Ho hoo! Riimukiviä uuden uutukaisessa maailmassa!\n\n-- Tai kivikirveitä tai vaskikypäriä?... Ei, ystäväiseni, niitä ei\nsiellä liene ollut, ja millaistahan naamaa sinä olisit näyttänyt\nparatiisissa, jos Herramme olisi sijoittanut sinut sinne Aatamin\naikoina. Mitä te, vapaaherra Skytte, arvelette? Eiköhän ystävämme, kun\nhän ei olisi löytänyt muinaisjäännöksiä, olisi harmissaan mennyt\nhirttäytymään hyvän ja pahan tiedon puuhun? Paha vain, ettei niin\nkäynyt! Moinen hedelmä kielletyssä puussa olisi peloittanut pois\nEevankin. Siitä näkee, kuinka paljon pahaa voi seurata siitä, että\nihmiset eivät ajallaan hirtä itseään.\n\n-- Sallitaanko minunkin nyt tehdä herra Stiernhielmille kysymys! sanoi\nAadolf, kun antikvaari ensin oli päästänyt uuden naurunpuuskan\nilmoille.\n\n-- Kernaasti, vastasi Stiernhielm.\n\n-- Minä olen utelias tietämään, mikä teidän todellinen mielipiteenne\nruotsin- ja hepreankielen iästä on. Minä en oikein usko, että te, herra\nStiernhielm, olisitte vakavin mielin lausunut tuon äskeisen väitteen,\nniinkuin isäntämme vakuuttaa.\n\n-- Tiedättekö, mitkä ovat viisaitten miesten mielilauseet? kysäisi\nStiernhielm vastaan.\n\n-- En.\n\n-- Toinen on _Dulce est sapere_ [suloista on juoda viisauden\nlähteestä], toinen _Dulce est disipere in loco_ [suloista on laskea\nleikkiä otollisella ajalla]. Kumpaako lausetta minä silloin noudatin,\non ja pysyy vastakin kysymyksenä, josta ne, joilla ei ole muuta\nmietittävää, halusta kiistelkööt.\n\nKun tähän leikilliseen tapaan oli pakinoitu siksi, kunnes\nyksinkertainen illallinen oli päättynyt ja aterioitsijat asettuneet\npuoliympyrään sammuvan takkavalkean ääreen, ryhdyttiin vuorostaan\npuhumaan nuoren Skytten suhteesta Elliin. Stiernhielm otti niin\nhellävaroen asian puheeksi, että Aadolf ollenkaan loukkaantumatta hänen\nkysymyksistään tunsi tyydytystä saadessaan vastata ja kertoa tälle\nilonsa huimuudessakin kunnioitusta ansaitsevalle miehelle kaikki, mikä\nhänen mieltänsä painoi.\n\n-- Hyvä on, kunnon ystävä, sanoi Stiernhielm ja puristi Aadolfin kättä,\nkun tämä oli puheensa lopettanut, -- te olette menetellyt jalon\nnuorukaisen tavoin. Mutta rohkea täytyy olla! Kulkekaa pystyssä päin\nhoukkioiden edessä ja odottakaa tyynesti, mitä tuleva aika myötänsä\ntuo!... Uskotteko, että minutkin on jo tahdottu tehdä noidaksi, eikä\nvähempää kuin kaksi kertaa. Asia tapahtui ollessani professorina\nTartossa. Minä tutkin luonnontieteitä ja olin hankkinut itselleni\nmoninaisia yleisölle tuntemattomia instrumentteja, niiden joukossa\naurinkolasin ja suurennuslasin. Aurinkolasilla sytytin vallattoman\nleikkisällä päällä ollessani liiviläiseltä talonpojalta parran tuleen.\nUkko pelästyi niin kovin, että vaivalla saimme hänet estetyksi\nvetämästä minua oikeuteen noituudesta. Toisen kerran jouduin\nsamanlaisen kepposen tähden vielä pahempaan pulaan. Minulla oli\nvirkatoverina eräs lakitieteen professori Virginius, peräti hiljainen\nmies, jolle lystikseni tein tuon tuostakin pieniä kepposia. Virginius\noli saanut päähänsä, että minulla oli _spiritus_, ja pyysi kiihkeästi\nnähdä sitä. Kun hän herkeämättä kiusasi minua pyytämisellään, päätin\ntehdä hänelle kepposen. \"Sinä saat nähdä sen\", sanoin, \"jos tulet\nluokseni tänä iltana; mutta sinun täytyy tehdä juhlallinen vaitiolon\nvala\". Vala tehtiin, ja minulla oli kaikki valmiina, kun mies tuli.\nOlin pannut erään hyvin tavallisen pikku hyönteisen suurennuslasini\nalle, ja sanoin, että siinä se nyt on se spiritus. Kim Virginius näki\nkuusijalkaisen kömpyröivän hirviön, meni hän kalpeaksi ja vetäytyi\nhämmästyneenä taapäin. Parin päivän kuluttua tiesi koko Tartto, että\nVirginius oli nähnyt kummituksen, jota minä kutsuin spirituksekseni;\nhuolimatta vaitiolon lupauksestaan oli professoriraukka siitä, mitä hän\noli nähnyt tai luullut nähneensä, kielitellyt vaimolleen, jonka vallan\nalaisena hän oli, ja rouva kertoi sen vuorostaan juorusiskoilleen.\nSeurauksena oli, että minut haastettiin lautakunnan eteen, johon kuului\njumaluusoppineita ja lakimiehiä, eikä auttanut muu kuin näyttää, miten\nkaikki oli tapahtunut, ja sitten tehdä uusi uskontunnustus\nosoittaakseni puhdasoppisuuttani...\n\n-- Ja te voitte tehdä tuon uskontunnustuksen hyvällä omallatunnolla?\nlausui Aadolf.\n\n-- Miksikä en, sanoi Stiernhielm totisena, -- minä olen harras\nluterilainen; muuten en olisi sitä tehnyt.\n\nTäten jatkui puhe, milloin vakavana, milloin leikkisänä, kunnes puoliyö\nyllätti. Silloin Stiernhielm nousi ja vähäinen iltaseura hajautui.\nAadolf suostui ilolla näiden kahden herran pyyntöön ottaa tästälähin\nheidän kekkereihinsä osaa, sillä näiden nerokasten, jalojen miesten\nseurassa vietetyt hetket olivat virkistäneet häntä.\n\nMutta pahaksi onneksi ei kauan kestänyt, ennenkuin Stiernhielm ja\nSkutenhjelm kutsuttiin Tukholmasta pois, edellinen erään hallintoasian\ntähden, jälkimmäinen tutkimaan, selittämään ja kuvaamaan De la Gardien\ntiluksilla Länsigöötanmaalla tavattuja merkillisiä muinaisjätteitä.\nErottuansa heistä Aadolf harvoin poistui asunnostaan, eikä hänen\nluonansa käynyt muita kuin Eerikki, joka tuontuostakin toi hänelle\ntietoja Inkeristä ja Ellistä. Suruksensa Eerikki huomasi, että hänen\nystävänsä päivä päivältä kävi yhä synkemmäksi; hän koetti parhaansa\nmukaan tuota alakuloisuutta haihduttaa, mutta hänen voimansa eivät\nsiihen riittäneet.\n\nNäin kului huhtikuu nuoren Skytten yhä oleskellessa Tukholmassa.\n\nViimeisessä tänä aikana kirjoittamistaan kirjeistä äiti kertoi hänelle\nuutisen naapuritalosta, Sjövikistä. Rouva Agnes Drake oli erään hänen\npalvelukseensa jääneen isänsä entisen uskotun palvelijan sekä parin\nkolmen muun mies- ja naispalvelijan seurassa lähtenyt matkalle\netelämaihin toivoen heikon terveytensä siellä korjautuvan. Hän aikoi\nkulkea maitse Skoonen rannikolle ja Juutinrauman poikki Tanskan kautta\nReinin seuduille. Vielä kerrottiin kirjeessä, että herra Kustaa Drake,\nniin pian kuin hän saisi tärkeät taloudelliset asiat järjestetyksi,\nmatkustaisi vaimonsa jäljestä ja viettäisi hänen kanssansa kesän\nulkomailla. Sen oli vapaaherratar kuullut herra Kustaa Drakelta\nitseltään, joka nykyisin harva se päivä kävi Signildsborgissa.\nVanloo oli niinikään yht'aikaa Agneksen kanssa lähtenyt matkalle\nEtelä-Ruotsiin.\n\nKohta sen jälkeen Aadolf sai eräänä iltana Eerikin kautta tietää, että\nkäräjät, joissa juttu noidiksi luultuja naisia vastaan tulisi esille,\nolivat alkaneet, ja että Inkeri ja Elli samana päivänä oli ruunun\nkyydillä saatettu sinne. Tästä tiedon saatuaan Aadolf heti kutsui\nluokseen isäntänsä, maksoi hänelle velkansa ja määräsi, että hänen\nhevosensa oli aamunkoitteessa oltava satuloituna.\n\nSeuraavana aamuna varhain Aadolf ratsasti Skanstullista ulos ja lähti\najamaan Signildsborgiin, jonka läheisyydessä, neljännespenikulman\npäässä, kihlakunnan käräjätalo sijaitsi.\n\n\n\n\nXVI.\n\nNoitatutkinnat.\n\n\nTie, jota Aadolf kulki, luikerteli vaihtelevan seudun läpi oikullisissa\npolvekkeissa, joita nykyajan tienrakentaja olisi hämmästyen katsellut.\nNäytti siltä, kuin tienmutkat olisivat olleet vain sitä varten, että\nmatkailijat olisivat saaneet tutustua kaikkiin seudun kauneuksiin,\nmutta heidän pikaista perilletuloaan tai matkan mukavuutta ne eivät\nollenkaan edistäneet. Joka mäellä oli tavaton viehätysvoima; sen sijaan\nettä olisi kulkenut suoraan tasankojen poikki, tie teki mutkia\nhuviksensa kuljettaen matkustavaisia äkkijyrkänteitä ylös ja alas.\nNykyiset ajanhukkaa pelkäävät rahanonkijat olisivat kylmäkiskoisina\nsättineet tuntematonta tien tekijää; maita kiertelevä ylioppilas, joka\netsii kauniita ja vaihtelevia maisemia, olisi sen sijaan antanut\nkatseensa kiitää yli seutujen joka kukkulalla yhä enenevällä\nihastuksella.\n\nAadolf Skytte ei tehnyt kumpaakaan: hän oli vaipunut synkkiin\najatuksiin, ja hevonen kiidätti häntä sillä välin milloin petäjänummien\npoikki, joiden ympärillä maisema havumetsineen, järvineen levittäytyi\naamunkoitteen kalpeassa valossa; milloin somien laaksojen läpi, joissa\ntuorelehväiset koivut humisivat ja kauniiksi punatut talonpoikaistalot\nniittyineen, peltosarkoineen vilahtelivat matkustajan silmiin.\n\nAadolfin ehdittyä puolitiehen nousi aurinko itäiseltä taivaanrannalta:\nsumu, joka oli kietonut seudun puoleksi läpikuultavaan vaippaan, kohosi\nmetsän latvoja ylemmäksi ja katosi.\n\nHän ajoi nyt kestikievarin talon ohi. Klaus, joka vast'ikään oli\nnoussut makuulta ja seisoi kuistissaan, kumarsi syvään ja alkoi purkaa\nsana-arkkuaan.\n\n-- Hoo, sanoi hän, -- Signildsborgin nuori herra liikkeellä! Kas siitä\nonkin jo pitkä aika, kun minulla oli ilo nähdä teitä, herra Aadolf\nSkytte ... lähditte maalta pois ja rupesitte kaupunkilaiseksi ... aivan\npäinvastoin kuin minä, joka muutin kaupungista pois ja rupesin\nmaalaiseksi. Onneksi olkoon, että viihtyisitte kaupungissa yhtä hyvin\nkuin minä maalla! Saisinko pyytää armollista herraa astumaan alas\nratsailta ja juomaan pikarillisen parasta oluttani? Aamunhenki hiukoo.\n\nAamunhenki hiukoo... Päivänhenki hiukoo ... illanhenki hiukoo ...\nlämmin hiukoo ... kylmä hiukoo ... ei sitä oikullisen sään vivahdusta,\nettei Klaulla olisi ollut syytä puhua oluensa puolesta.\n\n-- Te taidatte, armollinen herra, jatkoi hän, -- olla matkalla käräjiin\nkuulemaan niitä kummallisia noitatutkintoja. Kaikki ihmiset ovat\nuteliaita tietämään tuosta asiasta, ja minä myös, mutta koska luulen,\nettä samainen uteliaisuus houkuttelee monta matkustavaista tästä ohi,\nniin jäänen minä kotiin tarjoilupöytäni ääreen iltaan saakka. No, hyvä\nherra, teettekö minulle sen kunnian?\n\nMutta Aadolf kieltäytyi ystävällisesti Klaun kutsusta, nyökäytti\nhänelle päätään ja jatkoi matkaansa.\n\nMikäli aamupäivä kului ja Aadolf läheni matkansa päätä, sikäli\nmatkustavaisten, ratsumiesten ja jalankulkijain luku karttui, sillä\nkaikkien oli mieli käräjiin kuulemaan noitien tutkintoa. Useita ajoi\nsinne uteliaisuus, mutta monta oli myös kutsuttu todistajiksi. Aadolf\nkuuli heidän puheestaan, että taikauskoinen kansa oli vimmoissaan\nsyytettyjä kohtaan.\n\n-- Tuolla, huusi eräs talopoika ja osoitti hiekkaharjua, joka samassa\nkohosi matkustavaisten edessä, -- tuolla on hirsipuumäki, hyvät\nihmiset. Siellä, jos Herra suo, saadaan pian nähdä muutakin kuin pari\nhirtettyä voroa.\n\n-- Luuletko, että noidat siellä mäellä poltetaan? Kun ei piru vain\nveisi heitä pois sitä ennen! virkkoi toinen.\n\n-- Herra meitä auttakoon, lausui eräs eukko, joka istui\nnappularattailla miehensä rinnalla itkevä poikanen polvillaan. -- Herra\nmeitä auttakoon, asiat ovat huonolla kannalla tänä pahennuksen aikana.\nPikku Pekkani on vallan säikähtynyt, eikä se ihme olekaan, kun hänen\npitää todistaa Nummen Kaarinaa vastaan.\n\n-- Pitääkö sinunkin Pekkasi olla vieraanamiehenä? kysäisi\nmustakulmainen mies, joka talutti pientä tyttöä kädestä.\n\n-- Pitää, Kalle-suutari, vastasi eukko ja otti mieheltään viinapullon,\njonka hän ojensi jalankulkijalle, -- ja sinun Annisi on kai samassa\nkadotuksessa?\n\n-- Niin on, eräs kirottu noita-akka otti äskettäin yöllä viattoman\nlapsen mukaansa hornaan. Mutta perkele ei ole vielä pannut merkkiänsä\ntyttöön, joten toivon, että hänen sielunsa voidaan vielä pelastaa.\n\n-- Voi, voi! huokasi eukko, -- minun Pekkani on käynyt siellä kaksi\nkertaa. Kaikki meidän kylän lapset ovat olleet siellä, ja muutamat ovat\njo niin pitkälle tulleet, että kykenevät omin neuvoin lentämään, ja\nsaatana on kirjoittanut heidän nimensä kirjaansa. Voi vieteltyjä\nlapsiraukkoja!\n\n-- Niin, se on kauheata, sanoi suutari. -- Mutta on siitä ilokin\nkoituva, kun saa nähdä paholaisen apurit polttoroviolla. Kuinka se on,\nlautamies? Eikö laissa sanota, että ne on elävältä poltettava?\n\n-- Ei, ne mestataan ensin ja sitten vasta poltetaan roviolla, vastasi\npuhuteltu, lihavahko äijä, joka ratsasti pienen, pörrökarvaisen virkun\nselässä.\n\n-- Olipa se vahinko, jupisi suutari; -- on kuitenkin lohdullista\ntietää, että hornan tulikivijärvet heitä odottavat.\n\nAadolf kannusti hevostaan päästäksensä kuulemasta keskustelun jatkoa.\nAjettuaan hirsipuun ohi, missä kaksi luurankoa kieppui aamutuulessa, ja\nnoustuaan hiekkaharjuun raivattua solatietä ylös kukkulalle näki hän\nedessään alhaalla havumetsän ympäröimän laakson, jossa levisi isohko\nkylä.\n\nKylän komein rakennus oli käräjätalo. Sen edustalla oli jo koolla suuri\nväkijoukko, ja juhlallisesti kaikuivat virren sävelet tuhansista suista\ntulijoita vastaan.\n\nSiltä paikalta, jossa Aadolf nyt oli, hän näki koko laakson ja kaikki\ntiet, jotka sinne johtivat. Kaikkialla vilisi ajopelejä, ratsastajia ja\njalkamiehiä. Näkyipä sotamiesosastokin liikkuvan yhteistä yhtymäpaikkaa\nkohden; heidät tunsi auringonpaisteessa välkähtelevästä aserivistä.\n\nLaaksosta kajahteleva virsi päätti jumalanpalveluksen, jolla käräjät\nlain ja yleisen tavan mukaan aloitettiin. Aadolf tuli niin myöhään,\nettei kuullut pastori Svenoniuksen taivasalla pitämää saarnaa, mutta\npelästyneet naamat ja vettyneet silmät todistivat sen tehneen toivotun\nvaikutuksen.\n\nVäki veisasi vielä viimeistä virrenvärssyä Aadolfin liittyessä\njoukkoon, joka oli kokoontunut käräjätalon läheisyyteen. Töyrämällä\nkeskellä väkijoukkoa seisoi pastori Svenonius ja hänen vieressään\nlaamanni Skytte, jonka seurassa oli muutamia lähiseudun ja pääkaupungin\nherroja sekä lautakunnan jäseniä.\n\nSvenonius näytti vaipuneen rukoukseen. Hänen otsansa oli kumartunut\nmaahan päin ja kädet olivat ristissä rinnalla. Laamanni Juhana oli\npaljain päin, ja tuuli leyhytteli hänen harmaita hapsiaan. Hänen\nkasvojenilmeensä oli ankara ja juhlallinen; hän seisoi siinä kansan\nkeskessä ikäänkuin sokean, rautaisen, leppymättömän sallimuksen\nedustajana.\n\nKun hänen silmänsä, jotka väliin olivat luodut maahan, väliin\ntähystelivät ympärillä olevaa väkijoukkoa, keksivät vastasaapuneen\nratsumiehen, niin hänen otsansa synkkeni ja hänen katseensa kiintyi\nterävästi Aadolfiin, aivan kuin se olisi tahtonut tunkea hänen\nlävitseen.\n\nMutta Aadolfin silmät hakivat Elliä ja hänen äitiään ja keksivät\nheidät viimein kukkulan juurella muiden syytettyjen joukossa. Inkeri,\nElli ja muutamat noista toisista onnettomista olivat polvillaan ja\ntuijottivat maahan; toiset taas seisoivat suorina ja näyttivät\nrohkealla asennollaan tahtovan uhmata tahi osoittaa viattomuuttaan.\nVielä oli syytettyjen joukossa eräs vanhuuttaan kumarainen eukko,\njonka silmistä loisti mielipuolisuuden kamala tuli ja jonka koko\nkäytös osoitti, ettei hän tiennyt olevansa syytetty. Hän nojasi\nkainalosauvaansa, silmäili hymyillen ympärilleen ja hänen veisatessaan\nmuiden mukana kuului hänen terävän kimakka äänensä kaikkia muita\nylempänä.\n\nSyytettyjä ympäröi kymmenen tahi kaksitoista ratsumiestä Södermanlannin\nrykmentistä. Jos katselija olisi voinut olla ajattelematta tämän\nkohtauksen kauheata ja surullista puolta, olisi hän huvikseen katsellut\nnoita tuiman näköisiä, parrakkaita, hartevia sotureita pitkävartisissa\nsaappaissaan, pyöreissä silkkihuopahatuissaan ja sinisissä\nsarkanutuissaan, joiden ainoana koristeena oli leveä nahkakannike,\nmihin hirmuinen kalpa oli kiinnitetty. Ei ollut heidän joukossansa\nainoatakaan, joka ei olisi korjannut osaansa kunniakkaista laakereista,\njoita Ruotsin miekat ovat niittäneet; iäkkäämmät olivat saaneet\nsoturimaineensa Saksan kolmikymmenvuotisessa sodassa, nuoremmat olivat\nKaarle Kustaan rinnalla otelleet Varsovan luona ja kulkeneet jäitse\nBeltin yli.\n\nVirrenveisuun vaiettua riensi laamanni töyrämältä alas, tunkeutui\nkansanjoukon läpi, joka kunnioittavasti teki hänelle tietä niin\nnopeasti kuin tungoksessa oli mahdollista, ja meni Aadolfin luo.\n\nTämä paljasti kunnioittavasti isänsä edessä päänsä.\n\n-- Onneton, kuiskasi laamanni Juhana, -- miksi sinä tänne tulit? Minä\nnäen kasvoistasi, että sinä liikut pahoissa aikeissa. Mene heti pois\ntäältä!\n\n-- Minä olen tullut kuulemaan tutkintoa, vastasi Aadolf, -- enkä lähde,\nennenkuin se on päättynyt.\n\nLaamanni tukahdutti huokauksen ja kääntyi otsa rypyssä pois. Hän olisi\npuhunut enemmän, mutta saapuvilla olevat herrat ja muutamat lautakunnan\njäsenet lähenivät häntä.\n\nNäiden seurassa hän meni jälleen töyrämälle ja antoi muutamia käskyjä\nnimismies Askelinille sekä läsnäolevien sotaväenosastojen päälliköille.\nNämä sotaväenosastot oli maaherran käskystä siirretty käräjäpaikalle\nvartioimaan vankeja, suojelemaan heitä rahvaan omankäden kostolta ja\nylimalkaan valvomaan järjestystä ja käräjärauhaa. Kun nämä käskyt oli\nannettu, meni laamanni pastori Svenoniuksen, käräjäherrain ja\nlautamiesten seurassa käräjätaloon, kun taas syytetyt ratsumiesten ja\njalkasotureiden ympäröiminä vietiin lähellä olevaan vankikoppiin.\nVäkijoukko jakautui: ne, jotka ajoissa tahtoivat hankkia itselleen\nhyvät kuulijanpaikat, riensivät käräjätaloon, jonka sali ja eteinen\nheti täyttyivät ääriään myöten; toinen utelias ja vimmastunut joukko\ntunkeili reuhaten ja kiroten surullisen saattueen ympärillä, joka\nverkalleen eteni vankikoppia kohden; kolmas patoutui töyrämän\nympärille, jolle nimismies Askelin neljännesmiehinensä nousi ja kovalla\näänellä ilmoitti, että kaikki, miehet, naiset ja lapset, jotka oli\nhaastettu käräjiin, kokoontuisivat käräjätuvan portaiden eteen ja\nsiellä odottaisivat, kunnes heidät vuoron perään huudettaisiin sisään\ntuomiopöydän eteen.\n\nAadolf liittyi niihin, jotka seurasivat syytettyjä. Hän näki Inkerin\nhoipertelevan eteenpäin nojautuen Elliin, käsivarsi kiedottuna tämän\nkaulaan. Vaimovanhuksen katse oli luotu maahan, ja hänen vartalonsa oli\nkumarassa, mutta siitä huolimatta oli siinä synnynnäisen jalouden\nhäipymätön leima: hän oli kunnianarvoinen alennuksessaan, juhlallinen\nsurussaan. Hänen kasvoillaan kuvastuva syvä kärsimys oli enemmän\nhenkistä kuin ruumiillista laatua: tänäkin silmänräpäyksenä hän\ntaisteli itsensä kanssa pitääksensä yllä horjuvaa uskoaan\nvanhurskaaseen Jumalaan, hallitsevaan kaitselmukseen.\n\nElli oli sitävastoin taas saanut entisen joustavuutensa, joka oli\npitänyt häntä pystyssä ennen vangitsemista. Hän astui vakavasti ja\nkohtasi tuhannet häneen luodut katseet viattomuuden suomalla\ntyyneydellä sekä toivottomaan kohtaloonsa alistumisen synnyttämällä\nvälinpitämättömyydellä.\n\nKun hän ympäröivässä ihmisjoukossa huomasi Aadolfin, joka oli\nratsastanut aivan lähelle vahtisotamiestä, seisahtui hän ja ojensi\nkätensä häntä kohden. Tämä liike sai Inkerinkin havahtumaan\nmietteistänsä; hän katsahti ylös ja näki niinikään ainoan ystävänsä,\njoka hänellä onnettomuudessaan oli. Mutta ratsumiehiä komentava\naliupseeri huusi heti:\n\n-- Noita-akan ilkiöt, miksi pysähdytte? Astukaa eteenpäin, ellei pahus\nteitä riivaa!... Rask, aja tuonne ja raivaa tietä! Varokaa, hyvät\nihmiset, hevosten jalkoja! Kirotkaa ja sadatelkaa niin paljon kuin\nhaluatte, mutta antakaa tietä, ellette tahdo maistaa miekkani lapetta.\n\nSaattue pysähtyi pian käräjävankilan eli, niinkuin sitä kutsuttiin,\nkihlakunnanarkun eteen. Syytetyt teljettiin lukkojen taakse, ja\nsotamiesosasto jätettiin heitä vartioimaan.\n\nKytkettyään hevosensa lähimpään vajaan ja hankittuaan sille rehua\nAadolf lähti käräjätaloon ja tunkeutui ihmisjoukon läpi saliin.\nLaamanni Juhana luki parast'aikaa julki niitä \"erilaisia asetuksia,\njotka kulloinkin käräjien alussa on saatettava yhteisen kansan\ntiedoksi, heille varoitukseksi ja opetukseksi\". Kaksi peruukkipäistä\ntukholmalaista lainoppinutta, jotka laamanni Skytten pyynnöstä oli\nvarta vasten lähetetty hovioikeudesta avustamaan häntä tässä\ntavattomassa oikeusjutussa tarpeellisilla neuvoilla ja selityksillä,\nistui tuomiopöydän ääressä hänen kummallakin puolellaan. Muilla\nsijoilla pöydän ääressä istuivat Svenonius, eräs toinen pappismies ja\nkirjuri. Huoneen perällä oli puoliympyrään asetettu kaksitoista tuolia,\njoilla istui yhtä monta lautamiestä, arvokkaan näköisiä vanhuksia\npitkissä sarkanutuissa, villasukissa ja pikisaumasaappaissa.\n\nNämä kansan keskuudesta lähteneet oikeuden jäsenet olivat koko\nkäräjätuvan juhlallisin nähtävyys. Heidän läsnäolonsa todisti, että\nlainkäyttö nojautui kansalliselle pohjalle huolimatta roomalaisen\noikeuden vaikutuksesta ... että rahvaan jäseniä vielä pidettiin\najattelevina kansalaisina, joilla oli oikeutensa ja velvollisuutensa,\nvaikka munkkilaitos ja aatelisto kautta monien vuosisatojen olivat\nkoettaneet saattaa sen hengellisen ja maallisen vallan kahleihin.\n\nKauemmaksi huoneen toiselle seinälle oli järjestetty paikkoja\nvirka-arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan ylempiä henkilöitä\nvarten. Toisella puolella seisoi nimismies ja muutamia alempia\noikeudenpalvelijoita, ja vähän loitompana heistä, asianmukaisen matkan\npäässä, pyöveli.\n\nSanoimme: \"asianmukaisen matkan päässä\", sillä puheenaoleva virkamies\noli siksi kaino, ettei hän uskaltanut asettua halvimmankaan\nneljännesmiehen rinnalle seisomaan. Pyövelin ammattia on useimpien\nkansojen keskuudessa pidetty kunniattomana ja sitä on vaistomaisesti\ninhottu: varsinkin on niin ollut laita skandinaavilaisten kesken.\nHelpompi oli palkata salamurhaaja kuin löytää mies, joka olisi ollut\nhalukas panemaan oikeuden verituomioita toimeen. Suurin pahantekijä\nkatseli pyöveliä ja hänen tointaan kammoksuen, vieläpä hyljeksienkin.\nToimi täytyi siis tavallisesti uskoa niille yhteiskunnan paarioille,\njotka tunnetaan tattarien eli mustalaisten nimellä, joilla ei ollut\nmitään kunniaa eikä arvoa menetettävänä.\n\nSiihen kansakuntaan kuului tämäkin pyöveli: Musta Antero, joksi kansa\nhäntä kutsui. Hän oli mustakulmainen, lyhyen jäntterä ja roteva mies,\nsynkän ja hurjan näköinen. Ihmisten osoittama ylenkatse häntä ja hänen\nsurullisia tehtäviään kohtaan -- hän ei ollut ainoastaan teloittaja,\nvaan myös kidutusten toimeenpanija -- oli karaissut hänen luonnostansa\nhurjan mielensä kovaksi kaikkia inhimillisyyden ja säälin tunteita\nvastaan.\n\nLukuunottamatta pientä tilaa tuomiopöydän edessä oli koko muu osa\nhuonetta ääriään myöten täynnä ihmisiä. Kun oli luettu asetukset, jotka\noli aiottu \"yhteiselle kansalle varoitukseksi ja opetukseksi\", ilmoitti\nlaamanni Skytte syytettyjen ja todistajain kuulustelun alkavan. Kirjuri\nluki heidän nimensä siinä järjestyksessä kuin pastori Svenonius oli ne\nlistaansa merkinnyt; nimismies huusi samat nimet käräjätalon portailta\nja johdatti kutsutut tuomiopöydän ääreen.\n\nSyytettyjä oli kolmatta sataa. Enemmän kuin puolet oli 6-12 -vuotiaita\nlapsia. Tutkinto kesti koko päivän keskeytyen kotvaseksi puolipäivän\naikana, mutta vain puolet ehdittiin kuulustella ja heidän kummalliset\nkanteensa ja todistuksensa merkitä pöytäkirjaan.\n\nYleisö ei kuitenkaan kaikitenkaan väsynyt kuulemasta ja kauhistumasta\nsitä, mitä tutkinnassa tuli ilmi. Kokoontuneet seurasivat\nsanoinkuvaamattomalla kauhulla, kun ensimmäinen lapsi vanhempiensa\nkanssa vietiin tuomioistuimen eteen, ja vanhemmat viljavia kyyneliä\nvuodattaen kertoivat, mitä erään syytetyn noita-akan toimesta oli\nlapselle tapahtunut.\n\nKymmenvuotias tyttö, niin he kertoivat, oli eräänä iltana saanut\nkauhean kouristuskohtauksen ja sitten nukkunut sikeään,\nkuolemankaltaiseen uneen. Seuraavana aamuna herättyään hän kertoi\nkauhistuneena, että eräs noita-akka yöllä oli tullut hänen luokseen ja\nvienyt hänet mukanansa hornanretkelle. Sama seikka oli sittemmin\nuudistunut useampina öinä. Suotta olivat vanhemmat valvoneet onnettoman\nlapsen vuoteen ääressä; uni alkoi raskaasti heitä painaa, ja tuskin he\nolivat ummistaneet silmänsä, kun noita-akka jo tuli uudestaan ja vei\ntytön hornaan. Tyttö oli jo käynyt hornassa monta kertaa; paholainen\noli ristinyt hänet uudestaan, vaatinut häntä luopumaan Jumalasta,\nkirjoittanut hänen nimensä kirjaansa ja pannut merkkinsä häneen, joka\ntietäisi sitä, että tyttö muka oli hänen omansa elämässä ja kuolemassa.\n\n-- Katsokaa, armollinen laamanni, sanoi isä osoittaen sormellaan\nsinistä pilkkua tytön otsassa lähellä tukanrajaa; -- tuossa on se\nkamala merkki, jonka perkele itse puri hänen otsaansa. Jos inhimillistä\noikeutta on, niin minä vaadin, että häijy noita-akka rangaistaan\nmitä julmimmilla tuskilla. Ja minä vaadin, ettei mitään sääliä\nosoiteta perkeleelliselle viettelijälle, sillä mikä rikos voisi\nkauheudessa tämän voittaa? Armollinen laamanni, minä olen\nsyntynyt jumalaapelkäävistä vanhemmista ja olen itse tehnyt mitä\ntaitamattomuudessani olen voinut kasvattaakseni lastani Jumalan\nvaltakuntaan. Ja nyt hän on kuitenkin ilman omaa syytänsä ikuisesti\nkelvoton näkemään Jumalan kasvoja. Voi, se on kauheata, kauheata.\n\nNämä sanat löysivät vastakaikua lukuisissa sydämissä.\n\n-- Kauheata, kauheata! höpisi kokoontunut väkijoukko, ja monet\nsaapuvilla olevat isät ja äidit, joiden lapsia oli samalla tavalla\nkoeteltu, alkoivat ääneensä huokailla ja nyyhkiä.\n\n-- Te miehet ja naiset, on olemassa inhimillinen oikeus, sanoi laamanni\nSkytte verkkaan ja juhlallisesti, -- on olemassa oikeus, vaikka kohta\nyhtä heikko kuva jumalallisesta, kuin ihminen on heikko ja vajanainen\nkuva Jumalasta. Olkaa silti vakuutetut, että maallisella lailla on\npeloittavia aseita käytettävänään, eikä sitä ole turhaan asetettu\nhyville turvaksi ja pahoille kadotukseksi. Olkaa vakuutetut, että lakia\ntunnollisesti käytetään kärsiville lohdutukseksi, pahantekijöille\nrangaistukseksi, pahaa aikoville varoitukseksi.\n\n-- Rauhoittukaa, onnettomat vanhemmat, lausui senjälkeen Svenonius\nnousten seisomaan; -- älkää epäilkö, ettei lapsenne vielä olisi\npelastettavissa! Herra, joka ihmisten pahuuden tähden on antanut\nLeviatanille meidän päivinämme suuren vallan maan päällä, on kuitenkin\narmahtava lapsiraukkaa, joka ei ole tahallisesti rikkonut, ja maallinen\nlaki, joka tekee erotuksen viettelijän ja vietellyn välillä, on\nosoittava hänelle kaikkea mahdollista sääliväisyyttä. Minä otan tämän\nlapsen huostaani, minä tutkin sen mieltä ja koetan juurineen hävittää\npahan siemenen, joka kiusaajan kenties jo on onnistunut siihen kylvää\n... mutta voimani ovat vähäiset, ja minä sanon teille, jotka nyt koossa\nolette, että se vitsaus, jolla Herra rankaisee meitä, ei lopu,\nennenkuin te kaikki särjetyin sydämin nostatte kätenne korkeutta kohti,\nanotte Häneltä apua ja katuvaista mieltä, parannatte elämänne ja\nannatte sen kautta tehoa rukouksillenne!\n\nTämä saarnamiehen kehoitus vastaanotettiin uudella huokausten ja\nkyynelten tyrskeellä.\n\nKun hälinä salissa oli jotakuinkin asettunut, ryhtyi laamanni Skytte\ntutkintoa pitämään. Hän kyseli tyttö-rukalta tarkoin tämän hornanretkiä\nkoskevia yksityiskohtia. Tyttö vastasi epäselvästi ja sekavasti, mutta\nvanhempien, jotka seisoivat hänen vieressään ja lapsen kanssa ennemmin\npuheltuaan olivat täysin perehtyneet asiaan, sallittiin autella tyttöä\nvastaamaan tuomarille.\n\nKaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus ja kauhu, ja tuskin\nuskallettiin hengittääkään, ettei vain ainoatakaan sanaa menisi\nhukkaan. Ainoa, joka turhia luulematta tarkkaavaisena seurasi\ntoimitusta, oli Aadolf Skytte. Hän oli valinnut paikkansa toisten\njalosukuisten joukossa ja istui siinä miettiväisen näköisenä, kädet\nristissä rinnallaan. Svenonius katsahti väliin syrjäsilmällä nuoreen\nvastustajaansa, ja tuo katse tuntui sanovan: -- Häijy epäilijä, kuule\nnyt ja tule vihdoinkin vakuutetuksi!\n\nEnsimmäisen kantajan poistuttua huudettiin esille toisia, jotka kukin\nvuorostansa antoivat todistuksensa. Muutamat tiesivät vain kertoa\ntaudeista, jotka noitien vaikutuksesta olivat kohdanneet heitä itseään\ntahi heidän kotieläimiään, taikomisista ja monenlaisista salaisista\ntempuista, joita olivat nähneet harjoitettavan; mutta nämä kantelut\nvetivät verraten vähäistä huomiota puoleensa. Uteliaisuus oli parhaasta\npäästä kiintynyt hornaan. Ja kylläpä se tuli runsaasti tyydytetyksi,\nsillä useimmissa kanteissa, joita alaikäiset lapset, mutta joskus myös\nvanhemmat ihmiset esiintoivat, olivat nuo retket juuri ytimenä, ja\ntarkkoja kertomuksia retkien yksityiskohdista ja niitä muka\nseuranneista juhlista tarjottiin viljalti.\n\nAadolf pani merkille, että kummallisimmat todistukset olivat\nsilmiinpistävällä tavalla yhdenmukaiset, minkä seikan hän saattoi\nselittää ainoastaan siten, että sairaalloiset mielikuvitukset olivat\nsaaneet kuvaustensa aiheen samasta yhteisestä ajatustavasta ja samoista\ntaikauskoisista tarinoista. Mutta hän huomasi myös, että laamanni\nSkytte ja pastori Svenonius, joka jälkimmäinen usein sekaantui\ntutkintaan, tahtomattaan tekivät yhtäpitäväisyyden vielä suuremmaksi\nkysymyksillään, joita toistettiin niin usein, että lapsukaiset, jotka\nkertoellessaan usein empivät eivätkä olleet varmoja asiasta, vastasivat\ninkvisiittoreille mieliksi.\n\nMerkillinen, joskaan ei selittämätön ilmiö todellakin on, että\nnoituuden kulkutauti kaikkialla, niin päivänpaahtamassa Granadassa kuin\npohjoisessa Taalainmaassa, katolisissa niinkuin protestanttisissa\nmaissa, viidennellä- ja kuudennellatoista yhtä hyvin kuin\nseitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla oli takertunut\nsamoihin harhaluuloihin. Mielikuvitus, vaikka se muuten onkin niin\nvapaa ja luo vaihtelevia muotoja ihan loppumattomiin, ja vaikka sen\nvoima ja sisällys ovat ajasta ja paikasta niin suuresti riippuvaisia,\nliikkui kaikkialla tässä suhteessa samojen kuvitelmien piirissä, erotus\noli vain siinä, että sama kuvitteluvoima, joka etelässä ilmeni paljon\ntyynempänä ja runsaampana, antoi luomilleen yhä hurjemman, yhä\nkummallisemman leiman, mitä kauemmaksi kulkutauti leveni pohjoiseen.\n\nNiissä tutkinnoissa, joista tässä kerrotaan, ynnä sittemmin niissä,\njotka toimitettiin Moran pitäjässä Taalainmaassa, kantajain\nkertomukset, joita vahvistivat syytettyjen myönnytykset -- tosin\npiinapenkillä puristetut -- olivat pääsisällykseltään seuraavat:\n\nOn henkilöitä, etupäässä naisia, jotka salaisesti harjoittavat\nkristinuskolle aivan vastakkaista palvontaa. Nämä kristinopin vastustajat\ntunnustavat perkeleen herraksensa, hekuman elämänmääräksensä, pahat työt\nluvallisiksi sekä ovat perehtyneet salaisiin taitoihin, joiden avulla\nvoivat tehdä yliluonnollisia töitä.\n\nHe tuntevat toinen toisensa ja yhtyvät salaisessa paikassa, jota\nsanotaan hornaksi, missä he herransa ja mestarinsa seurassa viettävät\nmeluavia juhlia ja antautuvat aistillisiin nautintoihin.\n\nHe ovat velvoitetut levittämään oppiansa viettelemällä nuorempaa\npolvea. Sitä tarkoitusta varten on perkele varustanut heidät\nyliluonnollisella vallalla. He aukovat huoneiden seinät taikaneulalla,\nnukuttavat vanhemmat uneen ja vievät pois lapset, jotka eivät kykene\nvastustamaan tai huutamaan apua. Kun sitten noita-akka on koonnut niin\nmonta lasta kuin mahdollista ja hieronut heitä taikavoiteella, joka\ntekee heidät kykeneviksi kohoamaan ilmaan, nostaa hän heidät\ntilaisuutta varten valitun taikahevosen -- keittiöesineen, lehmän,\nhevosen tai ihmisenkin -- selkään ja kiitää heidän kanssaan\nyhtymäpaikalle.\n\nMatka ei toki ole tuokiossa tehty. Noita levähtää seurueineen aina\nvälillä kirkonkatoilla ja vuolee työkseen malmia kirkonkelloista.\nToisia noitia saapuu silloin sinne samanlaisilla matkoilla; he\nkerskuvat, paljonko kukin on onnistunut saamaan lapsia kokoon, ja liuta\nlähtee senjälkeen taas liikkeelle. Lentäessään jonkin sinipilven päällä\nhe heittävät alas kelloista kaapimansa malmin ja lausuvat sen kauhean\ntoivomuksen, että heidän sielunsa älköön tulko lähemmäksi Jumalaa kuin\ntuo malmi kelloa, josta he sen vuolivat.\n\nPerille tultaessa lapset näkevät linnan, joka hohtaa kuin tulessa.\n\nNoita-akka vie heidät saliin, jossa pimeyden ruhtinas, mahtavan ja\njulman näköisenä, mutta kumminkin kahleisiin kytkettynä, istuu\nkunniaistuimella. Noita taluttaa vastatulleet esiin, lankeaa polvilleen\nperkeleen eteen ja kutsuu häntä herraksi, suuriruhtinaaksi, jumalaksi\nj.n.e. Monien muiden temppujen jälkeen kysyy perkele heiltä, tahtovatko\nhe palvella häntä. Monien silmiä häikäisee hänen kunniasuuruutensa ja\nheidän ympärillään loistava kirkkaus, ja he vastaavat myöntäen. Sen\njälkeen hän merkitsee heidät puremalla heitä otsaan tai leikkaamalla\nheidän pikkusormeaan, sekä kirjoittaa siten vuotaneella verellä\nheidän nimensä isoon kirjaan. Sitten he saavat lahjoja, tekevät\nvaitiololupauksen ja heille vakuutetaan iloa, lohdutusta ja huveja niin\nkauan kuin he elävät ja ikuinen sielunrauha kuoltua.\n\nHeidän sallitaan sitten olla läsnä pidoissa, jonka hekumat ovat sitä\nlaatua, etteivät siedä lähempää kuvausta. (Värit, joilla niitä\nkuvataan, osoittavat kuitenkin, että noitahullujen mielikuvitus aivan\nvarmaan on hakenut aiheen heidän omasta selvästä kokemuksestaan: huvit\nja syömingit, sellaisina kuin ne kuvataan, muistuttavat suurellisia\ntalonpoikaispitoja; hurjasteleminen on kaikkea muuta kuin hekumaa.)\n\nPitojen päätyttyä noita palaa lasten kanssa heidän kotiinsa, panee\nheidät sänkyyn ja poistuu yhtä huomaamatta kuin tulikin. Kohta hän\nkuitenkin tulee ja vie uudestaan lapset mukanansa hornaan. Joka\nkerralla he kasvavat yhä enemmän perkeleen suosiossa, saavat opettajia,\njotka neuvovat heitä palvelemaan häntä, saavat viimein häneltä kasteen\nja ovat sen jälkeen täydellisiä noitia tai velhoja, joilla on kykyä ja\ntahtoa tehdä ominpäin matkoja hornaan.\n\nPerkele on sangen oikullinen herra. Väliin hän sattuu olemaan pahalla\npäällä, kaiketikin, koska kahleet häntä rasittavat; niitä hänen\nvieraansa kyllä ahkerasti viilailevat, mutta eivät kuitenkaan voi häntä\nauttaa. Silloin hän pieksää noidat monikirjaviksi ja rauhoittuu sitten\njälleen hyväksi.\n\nToisinaan hän on erittäin leppeä ja hyvänsuopa ja soittaa harpullaan\nmonta kaunista kappaletta vieraittensa huviksi.\n\nVäliin hän on taas pahoinvoipa ja kivulloinen. Silloin noidat iskevät\nhäneltä suonta ja hoitelevat häntä mitä hellimmin. Kerran hän oli\njoidenkin kertomusten mukaan jo kuolemaisillaan, ja silloin oli\nhornassa suuri parku ja voivotus.\n\nMutta kuinka sellaisetkin miehet, jotka sivistyksensä puolesta olivat\npaljon ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat uskoa moisia\nmahdottomia juttuja ... miehet, joiden velvollisuus tuomareina oli\nepäillä ja ennakkoluulottomasti tutkia asiaa?\n\nYleinen mielipide, uskonnolliset käsitykset, maallisen lain määräykset,\noppineiden miesten kirjoitelmat, kaikki auttoi pitämään voimassa ja\nvahvistamaan tätä taikauskoa moisten juttujen todenperäisyyteen, niin\nhulluilta kuin niiden täytyneekin näyttää uudemman ajan ihmisten\nsilmissä.\n\nKatolisessa kristikunnassa olivat useat paavilliset käskykirjat\njulistaneet uskon noitien olemassaoloon dogmiksi, uskonsäännöksi, jonka\nepäileminen oli vääräuskoisuutta. Uskonpuhdistus, joka taisteli niin\nmonia muita erhetyksiä vastaan, ei tähän ollenkaan kajonnut: Luther\nitsekin uskoi noituuteen ja perkeleen persoonalliseen esiintymiseen\nkiusaajana ja viettelijänä. Uskonpuhdistus tätä pahaa enemmän lisäsi\nkuin vähensi. Kansan mielikuvitus, jota katoliset kirkonmenot eivät\nenää pitäneet vireillä, pyrki protestanttisuuden yksitoikkoisuudesta\nvapautuakseen turvautumaan salaisiin, kätkettyihin asioihin ja viertyi\nuusille urille kaivaten taikauskoisuuden syliin. Se selittää, miksi\nnoitavainot olivat julmemmat protestanttisissa maissa kuin katolisissa.\nSachsen, luterilaisen uskonpuhdistuksen kehto, täyttyi polttorovioilla;\nGenèvessä, joka oli kalvinilaisen uskonpuhdistuksen lähtökohta,\npoltettiin yhtenä ainoana vuonna 500 naista.\n\nKatsoen siihen, mille kannalle sen ajan lainsäätäjät olivat tässä\nkysymyksessä asettuneet, lienee kylliksi Ruotsiin nähden, kun\nmuistutamme, että v. 1687 annettiin kuninkaallinen asetus, jossa\nsanotaan:\n\n\"Jos joku tekee kirjallisen tahi suullisen liiton Saatanan kanssa, se\nrangaistaan, niinkuin Noituudesta, Kuolemalla.\"\n\nItse asiassa noitaruton ilmaukset olivat sellaiset, että\njärkeisuskolaisenkin täytyi hämmästyä. Kansan yksiääninen valitus ruton\nsaastuttamissa maanäärissä ... suunnaton kanteiden luku, joita tehtiin\ntuomioistuinten edessä, sekä lukuisat oman itsensä ilmiannot ...\nmerkillinen yhtäpitäväisyys kantajain kertomuksissa ... kulkutaudin\nselittämättömät somnambuliset ilmaukset ... mieliä valtaava kauhistus\n... tuo kaikki yhdessä ajan uskonnollisen ja tieteellisen käsityskannan\nkanssa riittää täysin selitykseksi, miksi nekin, jotka olivat paljon\nylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat järkähtämättömällä\nvakaumuksella kuunnella mitä kummallisimpia kanteita ja vähääkään\nempimättä tuomita viattomia ihmisiä roviolle.\n\nEi siis liene lukijan mielestä outoa, että laamanni Skytte ei\nhetkeäkään epäillyt kuulemansa täydellistä todenperäisyyttä. Hänestä\ntuntui ihmeelliseltä vain se, ettei perkele -- kuten sanottiin --\nkaikin ajoin ollut oikein hyvissä voimissa ja että noitien sentähden\ntäytyi iskeä häneltä suonta ... mutta laamanni tukahdutti tämän\nepäilyksen hennon oraan totutulla tavalla: hän piti tuota mieletöntä\njuttua mystillisenä asiana, jota järjen ei ollut luvallista eikä\nsopivaakaan tutkiskella.\n\nOn helppo ymmärtää, kuinka tiukaksi tutkinta näin ollen tuli ja kuinka\nvähän toiveita syytetyllä oli päästä vapaaksi.\n\nMainittiin, että kanteen esittäjinä olivat useimmiten alaikäiset\nlapset. Toista sataa sellaista lasta oli haastettu todistajiksi. Pelko,\njoka oli vallannut kaikkein kuulijain mielet, itse tuomarin ja arvoisan\nlautakunnankin, paisui ennen pitkää mitä julmimmaksi kauhuksi. Muudan\nkaksitoistavuotias poika ja hänen sitäkin nuorempi sisarensa astuivat\nesille ja todistivat, että heidän oma äitinsä oli vietellyt heitä\npalvelemaan saatanaa. Tämä vaimo oli itse pannut syytteeseen erään\nnaapurivaimon, ja nyt tämä naapuri haluten kaiketikin kostaa astui\nesiin ja ilmoitti, että hän oli kuullut puheenaolevan äidin hänen\nodotellessaan nuorinta lastaan luvanneen kohtunsa hedelmän perkeleelle.\nTuomari ja kuulijat mykistyivät hetkiseksi tämän kauhean syytteen\nkuultuaan: äitirukka, joka oli saapuvilla käräjätuvassa, pyörtyi\npaikalla.\n\nHämmästyksen hälinää kuului yleisön joukosta. Kirjurikin,\nhidasluontoinen nuori mies, antoi kynänsä kotvasen levätä, ennenkuin\nhän jatkoi kirjoittamistaan reunamuistutuksella:\n\n_Proh dolor, audiuntur hic horribilia_.\n\nEnsinnä toipui hämmästyksestään Svenonius.\n\n-- Voi, voi! huusi hän peloittavalla äänellä, nousi ylös ja ojensi\nkätensä taivasta kohden. -- Maailmanlopun aika on tullut. Herran vihan\n_täytyy_ tulla maan päälle, kun sellaisia helvetillisiä rikoksia\ntapahtuu. Peittäkää kasvonne, heittäytykää maahan, huutakaa, että\nvuoret kaatuisivat teidän päällenne. Voi, se on kaikki turhaa.\nTuomiopasuunan pauhatessa vuoret halkeavat, maa avaa povensa ja Hän on\nitse näkevä koko teidän pahuutenne. Voi, pian on jo myöhäistä huutaa\nKyrie eleison ... Herra armahda meitä!\n\nKotvan oli kaikki hiljaista ja Svenoniuksen viimeiset sanat kaikuivat\nvienoina kuiskauksina kuulijain kelmeiltä huulilta, mutta sitten\nlaamanni Skytte jälleen virkkoi:\n\n-- Nimismies, tämä nainen on heti vietävä käräjävankilaan ja\nsäilytettävä siellä muitten syytettyjen joukossa.\n\nAskelin riensi käskyä toimeenpanemaan. Neljännesmiehen avustamana hän\nraahasi naisen ulos huoneesta ja jätti hänet portaitten luona\nvartioivien sotamiesten haltuun.\n\nTutkinta jatkui. Läsnäolijat saivat pian tottua samanlaisiin\nkohtauksiin. Useat lapset syyttivät vanhempiaan. Joukko, joka laamannin\nmielestä oli vangittava, kasvoi toista vertaa suuremmaksi, ennenkuin\ntutkinta hämärissä keskeytettiin seuraavaan päivään asti.\n\nKäräjiin kokoontuneesta kansanjoukosta lähimpänä asuvat lähtivät\nkotiinsa; toiset pyrkivät kyläläisten majoihin, hakivat itselleen\nyösijaa ladoissa ja muissa ulkosuojissa tahi olivat yötä taivasalla.\n\nLaamanni Skytte ja muut virkamiehet jäivät käräjätaloon. He olivat\nsuurimman osan yötä valveilla, tarkastelivat asiakirjoja ja\nkeskustelivat päivän mittaan kuulemistaan asioista. Laamanni oli\nkuulustelun päätyttyä kysynyt poikaansa, mutta kun tämä näki, ettei\ntodistajain kuulustelu päättyisi ennen kuin seuraavana päivänä, oli hän\nkyllästyneenä kuulemiinsa vähän ennen hämärän tuloa lähtenyt\nkäräjätuvasta, satuloinut hevosensa ja ajanut kylästä pois.\n\nHän oli vanhan soturin, Rolfin, pyynnöstä ja tämän seurassa, --\nhänenhän tietysti kaikin mokomin myöskin täytyi olla kuulustelussa\nläsnä, -- ajanut hänen talolleen ollakseen yötä siellä.\n\n-- Mutta kuulkaahan, kunnon herra Aadolf, sanoi Rolf matkalla, --\nmitähän nyt siihen sanotte? Ettekö te vieläkään usko, että kiusaajalla\non osaa tässä pelissä? Oi, sehän on kauheata! Jumala varjelkoon meitä\nkaikkia!\n\nAadolf ei vastannut siihen mitään, vaan rupesi puhumaan aivan muista\nasioista, kevättöistä, ilmoista ja muusta, mikä Rolfia suuresti\noudoksutti, kun hänen koko sielunsa oli kiintynyt vain siihen, mitä hän\noli oikeuden tutkinnossa kuullut.\n\nRolf koetti sentähden monen monta kertaa ottaa päivän kysymyksen\npuheeksi, mutta sai vain vältteleviä vastauksia, ja huomasi vihdoin,\nettei se puheenaihe ollut nuoren herran mieleen.\n\nTämä samoinkuin Aadolfin synkkä mielentila antoi hänelle aihetta\ntuumailuihin.\n\n-- Kaiketi se sitten on totta, ajatteli hän itsekseen, -- mitä ihmiset\nsanovat, että häijy Inkeri on tenhojuomalla lumonnut Aadolf-herran.\nPoika parka, jatkoi hän itsekseen katsahtaen sääliväisesti\nnuorukaiseen, joka ratsasti hänen sivullaan, -- kunpa tämä päättyisi\nhyvin!... Herra laamannilla on hänestä paljon murhetta: sen olen\nhuomannut ... mitä lienevätkin sanoneet toisilleen, kun aamusella\njumalanpalveluksen päätyttyä keskenänsä puhelivat; monta sanaa ei\nlausuttu, mutta painavia ne mahtoivat olla; sen huomasin laamannin\nsilmistä. -- Niin, niin, kylläpä sen pitänee olla jotakin tavatonta,\njotakin käsittämätöntä, mikä voi erottaa niin kelpo isän ja niin kelpo\npojan sydämet toisistaan... Mutta minä kiitän Jumalaa, että pääsin\nauttamasta noita kahta noitaa pakoon. Muuten olisin tänä päivänä\nseisonut tunnonvaivoissa kuulijain keskellä; kukaties nyt olisin ollut\nsyytettyjen joukossa...\n\n-- Armollinen herra, sanoi hän sitten ääneensä, -- sanokaa, ette kai te\nnyt enää usko, että Inkeri ja hänen tyttärensä ovat syyttömät?\n\n-- Rolf, sanoi Aadolf, -- älä kysele minulta sellaista. Minä käsitän\nhyvin, että viisaammatkin ihmiset kuin sinä pitäisivät kaikkia\nepäilyksiä syytettyjen rikollisuudesta sopimattomina. Ihmiset\nlangettavat heistä kuolemantuomion; he eivät voi muuta. Kuinka julma,\npilkallinen ja kauhea onkaan se hämärä voima, joka maailmaa hallitsee!\n\n-- Minä en tiedä muuta voimaa, joka hallitsisi maailmaa, kuin\nvanhurskaan Jumalan, huomautti Rolf, -- ja uskon, armollinen herra,\nettä te kaikella viisaudellanne ette voi toista keksiä.\n\nAadolf ei vastannut mitään.\n\n-- Hm, jupisi Rolf suruissaan, -- minä ymmärrän. Hän on päästänsä\nsekaisin, niinkuin ihmiset sanovat. Jumala tuomitkoon ilkeän Inkerin.\n\nSoturivanhus ei puhunut siitä sen enempää, koska se ilmeisesti oli\nnuorelle Skyttelle vastenmielistä ja koska hän pelkäsi Aadolfin\nvastausten näyttävän todeksi erään arvelun, joka täytti hänen mielensä\nsurulla.\n\nSeuraavana aamuna varhain Aadolf matkusti takaisin käräjiin ja asettui\npaikalleen kuulijoitten joukkoon. Edellisen päivän kanteet ja\nkohtaukset uudistuivat, mutta todistajain kuulustelussa ei mitään uutta\nesiintynyt. Puolipäivän aikana päättyi todistajain kuulustelu.\nSyytteenalaisista kohtasivat raskaimmat syytökset Nummen Kaarinaa. Yli\nviisikymmentä lasta todisti tämän eukon vieneen heidät hornanmatkalle.\nSyynä kanteiden paljouteen oli epäilemättä se, että Kaarina oli\ntunnetuin ja pelätyin paikkakunnan \"velhonaisista\" ja niinmuodoin se,\njohon lasten mielikuvitus helpoimmin saattoi kiintyä. Havainto, jonka\npastori Svenonius ja nimismies Askelin luulivat tehneensä käydessään\nKaarinan tuvassa, riitti muuten jo hänen langettamisekseen. Sitäpaitsi\nmoni syytti häntä siitä, että hän oli harjoittanut noitumista, tappanut\nkarjaa, nostanut tauteja, neuvonut, mistä varastettu esine oli\nlöydettävissä j.n.e. Nämä jälkimmäiset syytökset perustuivatkin\ntosiseikkoihin. Vanha Kaarina oli vuosikausia pitänyt loihtimista,\npuoskaroimista ja taikauskoisen vilpin harjoittamista elinkeinonaan;\nhän oli itse tehnyt kaikkensa, että vain uskottaisiin hänen osaavan\nharjoittaa tuhoisia temppuja. Eikä hän tätä tehnyt yksinomaan elantonsa\nhankkimiseksi: halveksittu, katkera ja häijy ihminen on valmis\nkäyttämään millaisia keinoja tahansa, kunhan ne vain tuottavat hänelle\nvaltaa, ja sellainen ihminen on yhtä mielellään pelätty, kuin muut ovat\nrakastettuja.\n\nMäntysuon Inkeriä vastaan esiintyi paljon vähemmän kanteita. Neljä\nlasta vain väitti hänen vietelleen heitä hornan palvelukseen. Nämä\nlapset olivat sellaisista kodeista, joissa Inkeriltä oli kysytty\nneuvoja lääkitsemiseen. Pastori Svenonius kanteli, että Inkeri oli\ntappanut häneltä lehmän ja tuottanut hänen vaimolleen kovan taudin,\njosta tämä Jumalan armon kautta kuitenkin jo oli päässyt.\n\nInkerin tytärtä Elliä vastaan ei ollut mitään kannetta tehty, mutta\nuseat lapsista vakuuttivat nähneensä hänet hornassa, ja että hän siellä\noli puettu paljon somempaan pukuun kuin muut noidat, että hän oli\nylimalkaan ollut hyvin perehtynyt oloihin ja että hänellä oli ollut\nsuuri sananvalta sielläpäin.\n\nKun todistajain kuulustelu oli päättynyt, käski laamanni Skytte tuoda\nsyytetyt oikeuden eteen.\n\nEnsin kutsuttiin sisään nuori neitonen, joka pastori Svenoniuksen\nedessä oli syyttänyt itseänsä noituudesta.\n\nTodistajia kuulusteltaessa ei ilmennyt mitään, mikä olisi vahvistanut\ntätä itsesyytöstä, mutta hän pysyi kumminkin väitteessään.\n\nKun neitonen nimismiehen rinnalla astui lakitupaan ja kuulijat\ntungeskelivat avataksensa heille tietä tuomiopöydän ääreen, nähtiin\nharmaapäisen, köyhäpukuisen vanhuksen tunkeutuvan väkijoukon läpi\ntyttöpoloisen luo ja tarttuvan häntä käsivarteen. Se oli hänen isänsä.\n\n-- Martta, sanoi hän epätoivo kasvoillaan, -- ajattele mitä teet!\nAjattele, että olet ainoa lapseni ... vanhuuteni ainoa tuki ja turva!\nAjattele tuomiota, joka sinua odottaa, jos pysyt tunnustuksessasi ...\npyövelinpölkky ... polttorovio...\n\n-- Kuka siellä puhuu? kuului laamannin terävä ääni.\n\n-- Minä se olen, lapsipoloisen isä, vastasi vanhus.\n\n-- Käy syrjään ja laske syytetty esille! käski laamanni.\n\nNimismies työnsi ukon syrjään, mutta tämä seurasi tytärtään\ntuomiopöydän ääreen.\n\n-- Hävytön, sähisi Svenonius, -- julkeatko itse tuomiopöydän edessä\nhoukutella tytärtäsi kieltämään totuuden?\n\n-- Hän on syytön, vastasi ukko.\n\n-- Ei, isä, lausui tyttö vesissä silmin, -- se ei ole totta. Minä en\nole syytön ... minä olen kadotettu olento.\n\n-- Martta, Martta! mutisi vanhus.\n\n-- Viekää pois hänet! käski laamanni Skytte. Kovaonninen isä teki\nrukoilevan liikkeen ja halusi sanoa jotakin toivoen, että tuomari\nheltyisi, mutta nimismies ja pyöveli tarttuivat häntä käsivarsiin\nja veivät hänet ulos tuvasta, jonka jälkeen edellinen käski\nvahtisotamiesten estää häntä palaamasta sisään.\n\nTyttö oli silminnähtävästi kuumeisessa tilassa; hänen kalpeat kasvonsa\nkuvastivat pitkällisiä sielunvaivoja ja mitä syvintä tuskaa. Mutta\nsiitä huolimatta oli hänen tunnustuksensa selvä ja yhtenäinen. Hän\nilmoitti olevansa niin perinpohjin turmeltunut, että hän, vaikka oma\npahuutensa häntä päivällä kauhistikin, ei voinut yhtenäkään yönä olla\nuudestaan käymättä hornassa. Hän pyysi senvuoksi saada niin pian kuin\nmahdollista kärsiä hyvin ansaitun rangaistuksensa, ja että hänet siksi\naikaa rautakahleilla kytkettäisiin vankityrmänsä seinään.\n\nLaamanni lupasi ottaa hänen pyyntönsä täyttämisen huolekseen, jonka\njälkeen hän viittasi oikeudenpalvelijoille, että veisivät tytön\ntakaisin vankeuteen, ja huusi seuraavan syytetyn nimen.\n\nSamassa nousi Aadolf paikaltaan ja kääntyi seuraavin sanoin oikeuden\njäsenten puoleen, jotka yhtä kummissaan kuin muukin yleisö käänsivät\nkatseensa häneen:\n\n-- Minä en tiedä, lausui hän lujalla äänellä katsellen tyynesti isäänsä\nsilmiin, -- minä en tiedä, katsovatko oikeuden jäsenet tätä\nitsesyytöstä riittäväksi; mutta jos niin on, tahdon kiinnittää heidän\nhuomiotansa siihen, että uusi ja perinpohjainen tutkimus on\nvälttämättömästi toimitettava, elleivät he tahdo viattoman veren\ntulevan heidän päittensä päälle. Tämä tyttönen on silminnähtävästi\nsairaalloisessa, hulluutta lähentelevässä mielentilassa; olen\nvakuutettu siitä, että hän on uneksinut kauheita unia ja että kaikki,\nmitä hän täällä on puhunut, on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.\nSe yleinen kauhistus, joka on vallannut taikauskoisen kansan ja jonka\npastori Svenonius ja muut täkäläiset pappismiehet ovat kiihkeillä\nsaarnoillaan paisuttaneet äärimmilleen, on kaiketikin vienyt hänen\njärkensä.\n\nAadolf ei saanut enempää sanotuksi, sillä laamanni Skytte syöksähti\nylös, asettui aivan hänen eteensä ja lausui vihasta vapisevalla\näänellä:\n\n-- Kuka olet sinä, joka rohkenet sekaantua oikeuden toimintaan ... joka\nuskallat sillä tavalla soimata tätä pappismiestä?\n\nÄäni, jolla se lausuttiin, kiukku, joka jännitti jok'ainoan lihaksen\ntuomarivanhuksen rautaisissa kasvoissa, tekivät valtavan vaikutuksen,\nja salissa syntyi syvä hiljaisuus. Läsnäolijain katseet olivat\ntuskaisesti kiintyneet isään ja poikaan ... edellinen seisoi siinä\nuhkaavana, onnettomuutta ennustavana, jälkimmäinen kalpeana, tyvenenä,\njärkkymätönnä.\n\n-- Kohdistakaa sama kysymys omaan sydämeenne, vastasi Aadolf, -- ja\nvarmasti se on vieläkin vastaava, että minä olen poikanne.\n\nKiivastuminen teki Skytte-vanhuksen sanattomaksi. Aadolfin kolkko\ntyyneys tuntui hänestä uhmalta... Hänen ohuet, yhteenpuristetut\nhuulensa vapisivat ... hän käännähti ja viittasi oikeudenpalvelijoille.\n\nMutta tuokiossa kavahtivat toiset pöydän ympärillä istuvat herrat\npaikoiltaan ja riensivät uhkauksen toimeenpanoa ehkäisemään.\n\n-- Armollinen herra, kuiskasi Svenonius, -- hillitkää kiukkunne!\nMuistakaa, että poikanne on syyntakeeton ... muistakaa, että täällä on\npaljon tuota ymmärtämätöntä kansaa saapuvilla ja että te ette saa antaa\nheidän katsella isän ja pojan väkivaltaista kohtausta! Minua on eniten\nloukattu, ja jos välttämättömästi vaaditte poikaanne rangaistavaksi,\nniin se tapahtuu parhaiten siten, että hänen lausuntonsa otetaan\npöytäkirjaan varsinaisen syytteen tekemistä varten häntä vastaan.\n\nSillä aikaa kuin pastori Svenonius näillä sanoilla koetti tyynnyttää\nlaamanni Skytteä, kääntyi toinen kähäräperuukkisista tukholmalaisista\nlakimiehistä Aadolfin puoleen ja, säästääkseen tätä kuulemasta isän\nsuusta vielä katkerampaa vihanpurkausta, lausui:\n\n-- Nuori herra, koska te ette ole oikeuden jäsen ettekä asianosainen,\ntodistaja tahi asianajaja tässä jutussa, niin te ette ole oikeutettu\nomasta aloitteestanne lausumaan mitään oikeudelle tai oikeuden edessä.\nLaki säätää, että käräjät on pidettävä avoimin ovin, mutta antaa\nsamalla tuomarille vallan poistaa jokaisen, joka tavalla tai toisella\nhäiritsee toimitusten menoa. Tahdon täten teille vain viitata, kuinka\nteidän tulee käyttäytyä, jos tahdotte kuulla jatkoa tähän yhtä\nhämmästyttävään kuin surulliseen oikeusjuttuun.\n\n-- Hyvä on, vastasi Aadolf, -- minä otan viittauksenne huomioon, sillä\nminä tahdon kuulla jatkoa. Aikomukseni on Svean Hovioikeudelle antaa\ntäydellinen kertomus siitä, mitä minä puolueettomana kuulijana tässä\ntutkimuksessa olen havainnut ja tulen vielä havaitsemaan.\n\nNiin sanottuaan Aadolf istuutui tyynesti paikalleen. Läsnäoleva rahvas\nkatseli häntä säälivästi ja kuiskaili keskenään noitajuomasta, joka oli\npilannut nuoren herran pään. Laamanni Juhana näytti hetkisen empivän,\nmitä tehdä; mutta luotuaan poikaansa rypistettyjen silmäkulmiensa alta\nkatseen, jossa suuttumukseen nyt oli sekoittunut syvää surua, hän meni\nsen enempää lausumatta tuomiopöydän ääreen, istui paikalleen ja huusi\nseuraavan syytetyistä, jonka nyt oli vuoro astua esiin.\n\nSe oli tuo mielipuoli eukko. Hän astua köpiköi ravakkana tuomareidensa\neteen, nyökäytti päätään niille lautamiehistä, jotka hän tunsi, ja\nkuunteli niin välinpitämättömästi syytöskohtia, kuin ne eivät olisi\nollenkaan häneen koskeneet. Laamanni Skytten kysyttyä, myönsikö hän ne\ntosiksi, vastasi hän heti myöntäen. Eräs lautamiehistä nousi ylös ja\nilmoitti, että vaimovanhus hänen ja monen muunkin mielestä ei ollut\ntäysijärkinen. Huomautus otettiin pöytäkirjaan, ja eukko vietiin\nvankilaan takaisin.\n\nKolmas järjestyksessä oli Nummen Kaarina. Vakuutettuna niin hyvin\nomasta rikollisuudestaan kuin siitä, että hänen oli mahdoton\nkieltämisellä välttää rangaistusta, oli hän vankihuoneessa osoittanut\nkatuvaista mieltä ja tunnusti nyt valittaen ja itkien itsensä syypääksi\nkaikkeen, mistä häntä oli syytetty. Hän ilmoitti äitinsä vietelleen\nhänet jo varhaisessa lapsuudessa ja että hän äidiltään oli oppinut\ntenhovoiteen valmistamisen sekä paljon muita salaisia tietoja. Oikeuden\nkehoituksesta hän teki sitten selvää niistä synneistä, joita hän muka\noli hornassa harjoittanut ja nimitteli pitäjäläisten ja muiden\ntuttaviensa joukosta kaikki ne, jotka hän siellä muka oli nähnyt.\n\nSiinä olivat mukana ei ainoastaan kaikki vangitut henkilöt, vaan vielä\npaljon muitakin, joita ei ollut ennen epäilty noituudesta, ja joista\nuseita oli kuulijain joukossa. Kun joku sellainen nimi mainittiin,\nkuului hämmästyksen hälinää yli koko tuvan, valituksia, ulinaa ja\nvastalauseita, ja laamanni Skytten täytyi ehtimiseen nuijalla vaatia\nhiljaisuutta.\n\nVanhalla Kaarinalla oli häijy ja kostonhaluinen sisu. Ketä vastaan hän\nvain syystä tai toisesta kantoi vihankaunaa ... emäntiä, jotka olivat\nuskaltaneet ajaa hänet apua antamatta ovesta ulos, kun hän kävi\nkerjuulla ... lapsia, jotka olivat kevytmielisesti häntä haukkuneet ...\nkaikkia hän syytti rikokseen osallisiksi. Mäntysuon Inkeriä, jonka\nlääkitsemistaito oli vienyt vanhalta puoskariakalta monta avunpyytäjää,\nhän kutsui hornanruhtinaan lempivaimoksi ja hornankekkerien emännäksi.\nEllin hän sanoi olevan naimisissa Belsebubin _pojan_ kanssa, -- muudan\ntähän saakka tuntematon ruhtinaallinen suuruus, josta sittemmin\nsyytetyt Taalainmaan noitatutkinnoissa tiesivät paljon kertoa.\n\nNimismies Askelin, jonka muistissa oli elävästi säilynyt hänen ja\npastori Svenoniuksen käynti Nummella, kalpeni huomattavasti, kun eukko\nalkoi luetella niitä hornanvieraiksi luultuja, jotka hänen piti muka\ntuntea. Eikä hän syyttä pelännyt, sillä kun Kaarina oli antanut ilmi\nkaikki muut, ja kun nimismies juuri toivoi, että luettelo olisi valmis,\nlisäsi hän kierosti katsahtaen nimismieheen:\n\n-- Kuolema ja kadotus! Vielä on yksi, jonka minä monta kertaa olen\nnähnyt hornassa... Suokoon Jumala hänelle ja meille kaikille anteeksi,\nhän kävi siellä yhtä ahkeraan kuin me toiset, hän, mokoma synnin orja,\nvaikka onkin esivallan mies, jonka sen vuoksi tulisi paremmin tietää...\nVai niin, älkääpä kieltäkö, nimismies, siitä ei nyt ole apua ... häntä,\nnimismiestä, minä juuri tarkoitan.\n\n-- Nimismies! huudahti laamanni Skytte.\n\n-- Itse nimismies!... Siinä sitä ollaan... Kuka sitä olisi uskonut? --\nTällaisia huudahduksia kuultiin läsnäolijain joukosta.\n\nNimismies Askelinin muutoin punakka naama oli kalpea kuin palttina. Hän\nkoetti änkyttää juhlallisen vastalauseen Kaarinan hävytöntä, murhaavaa\nsyytöstä vastaan, mutta kieli ei kääntynyt suussa, ja laamannin\nepäluuloinen katse sai hänet tykkänään ymmälle.\n\nOnneksi pastori Svenonius nousi ja ilmoitti vakaumuksensa olevan, että\nsyytöksessä ei ollut perää -- että se oli tehty osaksi kostonhalusta,\nosaksi tarkoituksella saattaa tuomarit hämmennyksiin.\n\nMutta laamanni Skytten huomautettua, että Kaarina pastorin oman\nilmoituksen mukaan kauan oli osoittanut katuvaista ja parannukseen\ntaipuvaa mieltä, joka teki moisen arvelun epäiltäväksi, pastori\nällistyi ja vaikeni.\n\n-- Se oli odottamaton ja ikävä ilmoitus, sanoi laamanni, -- ja antaa\nvälttämättä aihetta lähempiin tutkimuksiin. Nyt panemme sen vain\nluetteloon, ja nimismies Askelin on toistaiseksi esteetön jatkamaan\nvirantoimitustaan.\n\nMutta Askelin parkaa kohtasi todellinen este: hän tuli säikähdyksestä\nkipeäksi, lähti käräjistä kesken pois ja jätti pakosta virkansa\nkirjurinsa hoidettavaksi.\n\nNummen Kaarinan jälkeen huudettiin ja tuotiin Mäntysuon Inkeri esiin.\nSyytöskirja luettiin. Inkeri kuunteli tarkkaavaisesti... Hän oli kauan\nodottanut tätä hetkeä ja koonnut kaiken jäljellä olevan sielunvoimansa\nesiintyäkseen arvokkaasti.\n\nHänen suuret, harmaat silmänsä, jotka ihmeellisesti korostivat noiden\njalojen, puhdaspiirteisten, surujen ja kärsimysten kirkastamien\nkasvojen kauneutta -- hänen silmänsä, jotka vielä olivat tavattoman\nloistavat, katselivat tyynesti läsnäolijoihin, pysähtyivät kirkastuen\nkotvaksi aikaa Aadolfiin ja kiintyivät sitten laamanni Skytteen\ntarmolla, joka veti täysin vertoja tuomarin terävälle ja lujalle\nkatseelle.\n\nKun syytöskirja oli luettu, sanoi laamanni entistä painavammalla ja\nterävämmällä äänellä:\n\n-- Vaimo, sinä kuulit nyt sinua vastaan tehdyt syytökset. Kaikkein\nsuurimman tuomarin, Jumalan nimessä, lain nimessä ja oman sielusi\nautuuden vuoksi kehoitan sinua puhumaan totta.\n\nPastori Svenonius pudisti päätään merkiksi, ettei hän juuri uskonut\npaatuneen Inkerin vapaaehtoisesti tunnustavan. Hän oli käynyt\nvankilassa hänen luonaan ja oli Inkeri, niinkuin jotkut muutkin\nsyytetyistä, osoittanut olevansa täysin paatunut.\n\nInkeri vastasi selvällä äänellä:\n\n-- Kaikki syytökset ovat vääriä, yhtä ainoata lukuunottamatta. Ja tuo\nainoa oikea lukee viakseni, että olen lääkintätaitoani käyttänyt\nlähimmäisteni hyödyksi. Jos sitä voitte rikoksena pitää, niin olen\ntosin teidän silmissänne syyllinen, mutta itse luulen täyttäneeni\nkristityn velvollisuutta.\n\n-- Sinä puhut rohkeasti, sanoi laamanni Skytte; -- mutta minä haluan\ntietää, keneltä olet lääkintätaitosi oppinut. Jos mestarisi on perkele,\nniin oppisikin on perkeleellinen. Vastaa: keneltä olet sen oppinut?\n\n-- Äidiltäni.\n\n-- Hän oli siis noita niinkuin sinäkin?\n\n-- Herra laamanni, te julistatte minut syylliseksi, ennenkuin tutkinto\non päässyt kunnolla alkuunkaan. Minä kehoitan teitä olemaan antamatta\nminulle sitä haukkumanimeä, kunnes olette tutkinut, olenko sen\nansainnut vai enkö. Mitä äitiini tulee, oli hän hurskas ja jalo nainen\nja polveutui Folkungien suvusta, joka ennen on kantanut Ruotsin\nkruunua. Hänen muistonsa ei ole tämänkaltaisen tuomioistuimen\ntuomittavissa.\n\n-- Kuulkaa, armollinen laamanni, kuulkaa minkälaista kieltä hän\njulkenee käyttää! sanoi pastori Svenonius laamannille ja pudisteli yhä\nuudestaan päätään.\n\n-- Hän on sellainen, millaiseksi te hänet kuvasitte, vastasi laamanni\nSkytte, -- viekas, suurisanainen ja kovapintainen... Vaimo, sinä\nkiellät siis sinua vastaan tehtyjen syytösten totuuden?\n\n-- Kiellän.\n\n-- Minä kehoitan vielä kerran sinua Jumalan nimessä ja oman sielusi\nautuuden tähden vapaaehtoisesti tunnustamaan! Ellet sitä tee, on kyllä\nkeinoja, joilla totuus saadaan pakotetuksi ilmi ... saat itse vastata\nseurauksista!\n\n-- Minä olen jo lausunut totuuden.\n\n-- Sinä siis sitkeästi ja julkeasti väität vääriksi tämän\nkunnianarvoisen pappismiehen ja neljän viattoman lapsen selvät\ntodistukset?\n\n-- Minä en tahdo syyttää itseäni väärin, ja tuskinpa teilläkään on\noikeutta sitä vaatia. Minusta nähden pitäisi kristityn tuomarin olla\nyhtä paljon velvoitettu vapauttamaan syyttömiä kuin langettamaan\nsyyllisiä.\n\n-- Vielä kerran: tiettäväksesi ilmoitan, että sinä astut vaarallista\ntietä, jos vastoin selviä ja täysin päteviä todistuksia kiellät\ntotuuden. Laki ei tuomitse syylliseksi ketään, joka ei ole tunnustanut,\nmutta missä asian todellinen laita on niin päivänselvä, sallii se,\nkuten sanoin, käytettävän keinoja itsepintaisimmankin pakottamiseksi\ntarpeelliseen tunnustukseen. Varo itseäsi!\n\n-- Varokaa vain te itseänne, herra laamanni! Älkää ryhtykö semmoisiin\nkeinoihin ajattomalla ajalla! Jos te tuomarina kidutatte viattoman\nottamaan päällensä rikoksen, niin te olette kerran Jumalan ja\nomantuntonne edessä seisova suurempana rikoksentekijänä kuin yksikään\nniistä, joille olette tuomion julistanut.\n\n-- Puheesi on röyhkeätä, kiljaisi laamanni Skytte jyrisevällä äänellä;\n-- pahahenki puhuu sinun suustasi... Tämä nainen, jatkoi hän kääntyen\npappismiehiin, -- jätetään teidän huostaanne. Teidän tulee koettaa\npehmittää hänen jäykkä mielensä, jos mahdollista pyhällä sanalla,\nmuussa tapauksessa toisilla keinoilla, jotka minä käytettäväksenne\nasetan.\n\n-- Me koetamme parastamme, vastasi pastori Svenonius.\n\n-- Viekää hänet nyt pois, komensi laamanni oikeudenpalvelijoille.\n\n-- Haluan lisätä muutamia tätä juttua koskevia seikkoja, joita\ntuomioistuimen on velvollisuus kuulla, sanoi Inkeri.\n\nLaamanni Skytte tuumiskeli, antaisiko hän syytetyn puhua, mutta toinen\nkähäräperuukkisista lakimiehistä lausui:\n\n-- Mitä sinulla on sanottavana?\n\n-- Minä tahdon, sanoi Inkeri, -- ensi sijassa lausua kiitollisuuteni\nJumalaa kohtaan siitä, että hän tähän hetkeen asti on antanut minun\npysyä ymmärryksessäni, vaikka minä joka päivä ja syystä kyllä olen\npelännyt tulevani hulluksi vankeuteni loputtomina hetkinä ja olletikin\nviimeisenä hirmuisena yönä ... hirmuisena, sillä vahvinkin sielu voi\nhorjua, terveinkin pyörtyä nähdessään niin paljon hätää, niin paljon\ntuskaa ja sekasortoa, kuin minä niiden kovaonnisten keskuudessa, jotka\nminun kanssani on vedetty teidän tuomioistuimenne eteen. Minä en voi\nsanoin kuvata, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta olen vakuutettu,\nettä jos te olisitte nähneet ja kuulleet sen, mitä minä, niin te\najattelisitte toisin, ja sääliväisyys karkoittaisi vihan teidän\nsydämistänne. Minä en voi edes selittää, minkälaisessa tilassa itsekin\ntoisinaan olen: tajuntani loppuu, ja minä vaivun puolihereillä ollen\nhoureisiin. Minusta silloin tuntuu, ikäänkuin voisin yhdellä kertaa\nnähdä kahteen eri maailmaan. Jos se on alkua siihen tautiin, jota minä\npelkään, niin tahdon nyt, ollessani vielä täydessä ymmärryksessäni,\nilmoittaa, että jos joskus vapaaehtoisesti tunnustan itseni syylliseksi\nnoituuteen, hornanmatkoihin ja muihin vehkeisiin, niin se on\nmielipuolisuuden merkki, ja minun vereni tulkoon teidän päällenne,\nellei minua viedä hulluinhuoneeseen vaan polttoroviolle. Samaa ilmoitan\nonnettoman tyttäreni puolesta, vaikka hän mielestäni näyttää Jumalalta\nsaaneen kummallisen voiman kohtalonsa kuorman kantamiseen. Muuta\nminulla ei ole sanomista.\n\n-- Paholainen on jo näköjään villinnyt ymmärryksesi, tai pyrkii hän\nsuusi kautta villitsemään meitä, tiuskaisi pastori Svenonius.\n\nLaamanni Skytte viittasi oikeudenpalvelijoita viemään Inkerin pois. Sen\njälkeen huudettiin Elli sisään. Äiti ja tytär kohtasivat toisensa\neteisessä.\n\n-- Elli, ole rohkea! sanoi Inkeri.\n\n-- Ole huoleti, äiti! vastasi Elli ja astui tuomariensa luo.\n\n-- Tavattoman kaunis tyttö! ajatteli toinen kähäräperuukkisista\nherroista. -- Ja niin viattoman näköinen! Semmoiseksi minä, kautta\nJupiterin, en ole noitaa koskaan kuvitellut. Mutta jos on totta, että\nhän on naimisissa hornan perillisen kanssa, niin enpä muuta voi kuin\nonnitella nuorta ruhtinas Belsebubia moisen puolison saamisesta.\n\nSamanlaisia ajatuksia, ehk'ei aivan niin vallattomia, liikkui toisenkin\nkähäräperuukkisen lakimiehen päässä. Molemmat nämä lakimiehet,\nsamoinkuin jokunen lautakunnan jäsenistä ja kuulijoista, tunsivat\nnuoren neitosen nähdessään sääliä ja osanottoa.\n\nKun Ellille oli ilmoitettu, mistä rikoksista häntä oikeastaan\nsyytettiin ... asia, josta hän tähän asti oli ollutkin epätietoinen ...\nkehoitettiin häntä vuoroin lempeästi vuoroin uhkaavasti tunnustamaan\ntotuus. Mutta nuori neitonen oli näköjään yhtä paatunut kuin\näitinsäkin. Kun häntä vaadittiin tunnustamaan itsensä osalliseksi\nInkerin luuloteltuihin rikoksiin, niin hän ilmoitti, että sekä hän että\nhänen äitinsä olivat syyttömät. Laamanni kehoitteli leppeästi, lupasi\narmahtaa ja säästää, mutta se ei Ellin mieltä liikuttanut; hänen\nuhkauksiansa ei Elli pelännyt. Kysyttäessä hän vastasi lyhyesti ja\npäättäväisesti; hänen käytöksensä oli tyyni, ja kun laamanni sätti\nhäntä paatumuksesta ja jätti hänet (kuten sitä ennen Inkerin)\npappismiesten hoiviin \"pehmitettäväksi\", olivat hänen silmänsä\nkiintyneet Aadolfiin, joka ihaili hänen mielenlujuuttansa ja katseiden\nhiljaisin kielin kehoitti häntä rohkeuteen ja jatkuvaan kestävyyteen.\n\nElli vietiin takaisin käräjävankilaan, ja tutkintaa jatkettiin\njäljelläolevien syytettyjen kuulustamisella. Useimmat heistä kielsivät.\nVihdoin juolahti laamanni Skytten päähän sukkela ajatus, millä tavalla\nvoitaisiin syytettyjen rikollisuudesta saada varmempi tieto ja tukkia\nniiden suu, jotka jyrkästi kielsivät.\n\n-- Niillä, jotka niin keveästi saattavat lennellä ilmassa, ei\nkaiketikaan liene sitä ruumiinpainoa, mikä heillä tavallisen kokemuksen\nmukaan tulisi olla, ajatteli laamanni, ja hän ilmaisi nokkelan tuumansa\nmuillekin oikeuden jäsenille.\n\n-- Voimmehan koettaa, sanoi toinen tukholmalaisista lakimiehistä; --\nellei koe onnistu, niin ei sillä mitään ole tehty kieltävien eduksi;\njos se onnistuu, niin on meillä uusi ja kumoamaton todistus siitä, että\nhe ovat noitia.\n\nLaamanni Skytte käski heti neljännesmiesten tuoda kylän jyvävaa'an\nkäräjätalon portaitten eteen.\n\nKun vaaka oli tuotu, mittasi Musta Antero noidiksi luullut, ja ...\nihme ja kumma! useimmat olivat paljon keveämmät kuin heidän\nruumiinrakenteeseensa nähden olisi luullut.\n\nTarpeetonta lienee tämän ihmeen selittämiseksi huomauttaa, että Musta\nAntero punnitessaan teki vääryyttä. Hän katsoi pyövelinvirkansa\nvaativan, että hänenkin tuli olla avullisena syytettyjen\nlangettamisessa, vaikka sitten tuli käyttää vilppiäkin.\n\nHämärän tulo keskeytti tutkinnanpidon, mutta sitä oli määrä jatkaa\nseuraavana päivänä niitten syytettyjen kanssa, jotka eivät vielä olleet\ntunnustaneet itseänsä syypäiksi.\n\nSillä välin tuli, kuten mainittiin, pappismiesten koettaa vaikuttaa\nheidän paatuneisiin mieliinsä, ensin sanan voimalla, sitten toisilla\nkeinoilla.\n\n\"Toisilla keinoilla\" ymmärrettiin kidutusta.\n\nSiihen aikaan, jossa kertomuksemme liikkuu, oli lainkäyttö ylenmäärin\nraaistunut. Kansainvaellusta ja muinaisaikaisen sivistyksen häviötä\nseuranneet synkät vuosisadat olivat monessa suhteessa leppoisat ja\ninhimilliset verrattuina seitsemänteentoista vuosisataan, jolloin\nkaikki pahuuden voimat, jotka historian läpi kutovat lankojaan,\nnäyttivät yhdistyneen kohtaamaan ja työntämään takaisin uuden\nmaailmankatsomuksen etujoukot suunnattomalla ylivoimalla. Säätyvapaus\nväistyy yksinvaltiuden tieltä, mitä suurin siveettömyys rehoittaa\nmuodollisen siveellisyyden rinnalla, joka taas siittää kaikkea suurta\nja ylevää kohtaan vihamielisen poroporvarihengen; poliisilaitos,\njesuiittalaitos, kirja-aateli kehittyvät, tieteitä vainotaan,\nkaunotaiteet tukahtuvat, uskon vimma ja taikausko täyttävät Euroopan\ntappotanterilla ja teloituspaikoilla...\n\nOn itsestään selvää, että tuona raaistuneena aikana, jolloin sukumme\nkaikki pahat henget olivat valloillaan, käytettiin ahkerasti kidutusta.\nNoitatutkinnoissa varsinkin sillä oli kamala tehtävänsä.\n\nTutkinnon päätyttyä oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään ja sopivat\nseuraavasta, pastori Svenoniuksen lausumasta ehdotuksesta:\n\nKaikki syytetyt, jotka tuomioistuimen edessä olivat kieltäneet,\nvietäisiin kylän läheisyydessä olevaan kappeliin, jossa pastori\nSvenonius saarnastuolista juhlallisesti kehoittaisi heitä tunnustamaan.\n\nJos sekin kehoitus jäisi tuloksia vaille, vietäisiin ne, jotka vielä\npysyivät itsepintaisina, sakastiin ja suljettujen ovien sisäpuolella\nkidutettaisiin tunnustukseen.\n\nSvenoniuksen virkaveljen, toisen pappismiehen, sekä muutamien\nvähäpuheisten luotettavien lautakunnan jäsenten tulisi seurata mukana\nkappeliin kuulemaan ja todistamaan näin pakotettuja tunnustuksia.\n\nKeitään muita, paitsi tietysti pyöveliä ja hänen renkiään, ei saisi\nolla läsnä. Kappelin oven tuli olla lukittu ja ratsumiesosaston\nvartioida lähitienoilla karkoittaakseen kaikki uteliaat.\n\nSyytetyt olisi vasta pimeän tultua vietävä kappeliin, että kaikki turha\nhälinä vältettäisiin.\n\nKun tämä tuli päätökseksi, haettiin kappelin avaimet, ja pyöveli\nsotamiehineen lähetettiin heti puuhaamaan tarpeellisia valmistuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi tuntia sen jälkeen saattue lähti liikkeelle.\n\nIlta oli pimeä ja taivas vettä valuvien pilvien peittämä. Kylän tiet\nolivat tyhjinä; ihmiset olivat paenneet sadetta tupien turviin, joissa\nluultavasti takkatulien ääreen kerääntyneinä pakisivat tutkinnossa\nkuulemistaan kamalista asioista.\n\nSen lisäksi oli liikkeellä tarina, joka monen mielestä teki\ntakkatuliseuran ulkona pimeässä liikkumista hauskemmaksi -- tarina,\njoka sittemmin levisi miltei kaikkiin paikkoihin, mihin kulkutauti\nulottui.\n\nMoni näet kertoi useina iltoina peräkkäin nähneensä pienet, mustien\nkoirien vetämät rattaat, jotka hiljalleen kulkea nytystivät kylän läpi.\nAjomies oli mustissa kiireestä kantapäähän, rattaat täynnä osaksi\nruumiita, joiden ympäri käärmeet kiemuroivat, osaksi tenhokaluja, joita\najaja runsain kourin jakeli lahjaksi vastaantuleville.\n\nKertojat eivät tosin puhuneet aivan yhtäpitävästi, mutta epäilijää ei\nollut ainoatakaan.\n\nJa kun tuvassa olijat kuulivat hevosjalkain töminän ja ohikulkevan\nsaattueen astunnan sekä ikkunoista näkivät ratsumiesten hämärästi\nvilahtelevat haamut, niin puhe taukosi; keräännyttiin pelokkaina\nvalkean ääreen ... epäilemättä, niin he tuumivat, tuo salaperäinen,\nkamala matkamies par'aikaa kulki ohi.\n\nEikä muuta puuttunut, kuin että nähtiin säkenen särähtävän\nhevosenkengän alla kylän kivikkotiellä, niin sairaalloiset\nmielikuvitukset leimahtivat jo liekkeihin ja loihtivat silmien eteen\nmitä kummallisimpia kauhukuvia...\n\nSaattue pääsi siis kylästä huomiota herättämättä.\n\nEtumaisina kulkivat pappismiehet, heidän takanansa todistajiksi\nkutsutut ja viimeisinä noidat ratsumiesten ympäröiminä.\n\nMitä oikeastaan oli tulossa, sitä eivät syytetyt eivätkä\nvahtisoturitkaan tienneet. Uljaat sotamiehet, jotka pelotta olivat\nmonet yöt samonneet partioretkillä vihollisen lähettyvillä, tunsivat\nnyt kuitenkin jonkinlaista ahdistusta. Sama mieliala oli vallalla\njokaisessa, ja kun pastori Svenonius, itseään ja muita rohkaistakseen,\nalkoi hiljaisella äänellä laulaa erästä värssyä tunnetusta virrestä,\nyhtyivät siihen kaikki. Sateen surunvoittoiseen sohinaan sekautuen\nkajahteli seuraava laulu kolkosti illan pimeässä:\n\n    Pimennot sydämeni\n    Kuin päivyt valistat\n    Ja suunnan matkalleni\n    Oikean osoitat.\n    Rakkautes siipein alta\n    Saan turvan suotuisan:\n    Sun voimas kaikkivalta\n    Karkoittaa saatanan.\n\n    [Haqvin Spegelin sepittämä.]\n\nTätä värssyä laulettaessa saattue saapui kappeliin.\n\nSe oli vanha rakennus, jota ainoastaan kerran tai pari vuoden kuluessa\nkäytettiin jumalanpalveluksissa. Taru kertoi, että se oli rakennettu\nkuningas Eerikki pyhän aikana; sen paksut harmaakiviset muurit, ahtaus,\nmatala ovi ja pienet ikkunat sekä rakennuskoristeiden täydellinen puute\ntodistivat tosiaankin korkeata ikää.\n\nKun ratsumiehet oli lähetetty pois ja komennettu vartioimaan kylän ja\nkappelin välistä tietä, astui saattue temppeliin, ja pastori Svenonius\ntyönsi ruostuneen ovensalvan kiinni.\n\nKirkko oli hämärästi valaistu: kaksi kynttilää saarnastuolilla ja\ntoiset kaksi alttarilla loivat niukkaa valoa vaakunakilville ja\nmaalauksille, jotka somistivat seiniä ja panivat kömpelötekoiset\nneitsyt Marian ja apostolien kuvat aavemaisina häämöttämään pimeissä\nseinälokeroissa.\n\nAlttarin kehällä istui mies kädet ristissä. Saattueen astuessa sisään\nnähtiin hänen nousevan ylös ja pujahtavan ovesta sakastiin. Se oli\npyöveli.\n\nSakastista kuului vasarankalketta, joka ilmoitti, että pyövelin renki\nei vielä ollut saanut loppuun tarpeellisia valmistuksia.\n\nPastori Svenonius käski vapisevia, kauheiden aavistusten valtaamia\nnaisia istuutumaan penkkeihin ja lähti itse sakastiin pitääkseen\npyövelin työtä silmällä.\n\nSillä välin toinen pappismiehistä meni alttarille ja luki\nsynnintunnustuksen ja muutamia tilaisuuteen sopivia rukouksia.\n\nSen jälkeen Svenonius nousi saarnastuoliin. Hänen laihat kasvonsa\nsyvine silmäkuoppineen ja loviposkineen näyttivät hämärässä valossa\nruumiinkallolta. Hetkisen nojattuaan otsaansa aidaketta vastaan\nhän nosti päänsä ja alkoi lukea rukousta, jonka hän oli valinnut\nkuritus- ja varoitus saarnansa johdannoksi. Hänen äänensä, tavallista\nkumeampi ja koleampi, täytti kappelin, ja kaiku vastasi tyhjiltä,\npimeiltä lehtereiltä. Kuulijoitten mielestä oli aivan kuin näkymättömät\nkummitusolennot olisivat ylhäältä toistaneet hänen sanansa.\n\nMutta äkkiarvaamatta kävi hänen äänensä epävarmaksi ... muuttui\nkäsittämättömäksi muminaksi ja vaikeni. Kuulijat katselivat häntä\nkauhistuneina. Hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas\nja tuijotti herkeämättä kappelin pimeään nurkkaan.\n\nKun tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta oli kestänyt muutamia\nsekunteja, ja kuulijat sillä välin tuskaisina suunnanneet katseensa\nsamaa soppea kohden, täysin vakuutettuina, että joku ylimaailmallinen\nolento astuisi sen pimeydestä esiin, ojensi pappi kiivaasti toisen\nkätensä ja huusi jylisevällä äänellä:\n\n-- _Vade retro, Satanas!_ Väisty, saastainen henki! Kaikki hyvät henget\nylistävät Jumalaa!\n\nMutta manaussanat jäivät näköjään tarkoitettua vaikutustaan vaille,\nsillä Svenonius ryömi alas saarnastuolista, kiiti epäiltyyn nurkkaan ja\nalkoi siellä mielipuolen tavoin viuhtoa käsillään, niinkuin olisi\ntavoitellut jotakin näkymätöntä vihollista. Hänen kasvonsa olivat\nvääntyneet, hiukset liehuivat hänen hikisellä otsallansa ... se oli\naavemainen, hirvittävä näky.\n\nElli painautui lähemmäksi äitiään. Inkeri katseli tuijottavin silmin\nkamalaa kohtausta ... hän vei käden otsalleen ... hänen päätänsä tuntui\nhuimaavan.\n\nSvenoniuksen virkakumppani oli heti tajuavinaan, mitä oli tekeillä. Ei\nollut tavatonta, että protestanttiset papit 16:nnella ja 17:nnellä\nvuosisadalla, samoin kuin Luther, näkivät paholaisen heitä vaanivan.\nRaaka harhausko synnytti ehtimiseen, semminkin noitatutkintojen aikana,\nmoisia näkyjä. Luther itse on neuvonut keinon, joka moisissa tiloissa\nkäytettynä melkein varmasti manaa paholaisen karkuun. Keino ei ole\nhienointa laatua: se perustuu siihen johtopäätökseen, että Belsebub\nylpeyden henkenä ei voi kärsiä _ylenkatseellista_ kohtelua. Svenonius\npiti kuitenkin sopivampana hyökätä vihollisensa päälle; ja hänen\nvirkakumppaninsa heittäytyi polvilleen alttarikehän sisään ja lisäsi\nsanan aseilla hänen voimakkaiden tömäyksiensä ja nyrkiniskujensa tehoa.\n\nKun vimmattua käsikähmää oli käyty kotvanen ja katsojat sillä välin\nähkineet tuskanhien vallassa, alkoi voitto ilmeisesti kallistua\nSvenoniuksen puolelle; hänen kaikille muille näkymätön vastustajansa\nperäytyi ilmeisesti askel askelelta ja Svenonius ahdisteli häntä yhä\nhurjemmin rusikoiden. Siten jatkui taistelu, kunnes lukittu kirkon ovi\nehkäisi hänen voittokulkunsa. Perkele pakeni viimein, kun ei mikään muu\nauttanut, avaimenreiästä ulos, ja pastori seisoi voitonriemun loiste\nkasvoillaan, mutta koko ruumis vapisten, voittajana taistelukentällä.\n\nHengitettyään muutamia kertoja syvään hän astui varmana ja ryhti kuin\nkeisarilla takaisin saarnastuoliin, ja nyt alkoi parannus- eli\noikeimmiten uhkaus- ja kuritussaarna, jonka vertaista tuskin oli\nkuultu.\n\nEnsin hän kertoi, mikä merkitys oli kohtauksella, jonka hänen\nsanankuulijansa vast'ikään olivat nähneet. Saatana oli ilmestynyt\nkappeliin epäilemättä pelastaakseen lempimorsiamiaan, kirottuja noitia,\njotka olivat pysyneet hänen liitossaan ja julkeasti kieltäneet\nrikoksensa maallisen tuomioistuimen edessä. Mutta saatanan oli täytynyt\nhäpeällä palata tanterelta kuolevaisen ihmisen tieltä; suurempi ei\nollut sen voima, jota noita-akat ja velhot sanovat mestarikseen ja\njumalakseen; ja niinkuin hänen oli täytynyt paeta, niin oli heidänkin\nuppiniskaisuutensa lannistuva ... ellei hengenaseiden, rukousten ja\nnuhteiden kautta, niin muilla keinoilla sitten; heidän lihaansa\nkidutettaisiin ja raastettaisiin siksi, kunnes valheenpiru kaikkoaisi\nheidän ruumiistaan ja totuuden henki saisi vallan heidän kielissään.\nHeidän sopi nyt valita.\n\nTämä oli pastorin puheen sisällys. Saarnan päätyttyä hän meni\nalttarille ja kehoitti syytettyjä astumaan esiin ja vapaaehtoisesti\ntunnustamaan.\n\nMutta pastorin uhkauksista huolimatta ei ainoakaan totellut hänen\nkäskyään. Vastattiin vain huokauksilla ja voivotuksilla, jotka kauhu\npusersi esiin!\n\nToinen pappi kulki syytetystä toiseen ja kehoitteli leppein sanoin\nheitä tekemään vaaditun tunnustuksen; saapuvilla olevat todistajat\nkehoittivat niinikään, mutta nuhteista ei ollut apua.\n\n-- Minä en voi tunnustaa, minä olen syytön, olivat ainoat vastaukset.\n\nInkvisiittoreilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin turvautua\nkidutukseen. Noidiksi luullut ajettiin sakastiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAadolf Skytte oli tutkinnan päätyttyä kauan kuljeksinut edestakaisin\nkäräjävankilan ulkopuolella. Hän oli siksi perehtynyt lakiasioihin,\nettä tiesi, mitä merkitsi, kun joku \"valtiorikoksesta\" syytetty\njätettiin papiston pehmitettäväksi. Hän odotti siis ennen pitkää\nsaavansa nähdä muutamien inkvisiittorien menevän pyövelin seurassa\nkäräjävankilaan, mutta kun puolitoista tuntia kului, eikä heitä näkynyt\ntulevaksi, lähti hän sateesta läpimärkänä majapaikkaansa, jonka oli\nonnistunut hankkimaan itsellensä; se oli erään talonpoikaistalon\npienehkö ullakkokamari. Hän luuli jo, että salainen kidutustutkinta,\njoka syytettyjä odotti, oli lykätty toistaiseksi; ja viihdytellen\nmieltänsä tällä toivolla hän istui kirjoittamaan muistiin tutkinnan\naikana tekemiään havaintoja. Hänen aikomuksensa oli, niinkuin hän oli\nsanonut, antaa Svean Hovioikeudelle kertomus kokouksesta, siinä\ntoivossa, että tämä kertomus loisi oikeata valoa niihin virallisiin\noikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joiden mukaan Hovioikeus muuten\nyksinomaan tulisi harkitsemaan asiaa.\n\nMutta Aadolf ei voinut kauan jatkaa sitä tehtävää; hän tuli jälleen\nrauhattomaksi. Hän nousi, heitti viitan selkäänsä ja lähti ulos.\nKäräjävankilan luona kiinnitti ovella vartioitsevien sotamiesten puhelu\nhänen huomiotaan. Hän seisahtui pimeän varjoon jonkin matkan päähän.\n\nSiinä hän sai tietää, että useat syytetyistä naisista ratsumiesten\nvartioimina ja molempien pappismiesten sekä muutamien lautamiesten\nseuraamina olivat lähteneet vankilasta ja että heitä kuljetettiin\nedelleen kappeliin vievää tietä. Sotamiehet jutellessansa ihmettelivät,\nmikä oikeastaan oli tämän touhun tarkoituksena, ja eräs heistä lausui\nsen oikean otaksuman, että heitä kaikessa hiljaisuudessa tahdottiin\nkiduttaa tunnustamaan, niin että tutkimus pikimmiten saataisiin\nonnelliseen loppuun.\n\nAadolfin ei tarvinnut muuta tietää: hän kiiti takaisin vajaan, johon\noli hevosensa sijoittanut, satuloitsi sen, heittäytyi selkään ja riensi\npois.\n\nEhdittyään parahiksi kylän ulkopuolelle hän näki pimeässä muutamien\nratsumiesten salvanneen häneltä tien.\n\n-- Seis! huusi komentava aliupseeri, -- ken siellä?\n\n-- Ratsumies niinkuin tekin, vastasi nuori Skytte maltittomasti.\n\nVasta nyt, kuullessaan teräshuotrien rämisevän ratsumiesten raskaita\nsaappaita vastaan, ymmärsi hän, että tiensalpaajat eivät olleet\ntavallisia matkalaisia, vaan käräjiin siirretystä sotamiesjoukosta\nmuodostettu tievartio.\n\n-- Meillä on käsky, jatkoi aliupseeri, -- olla laskematta tästä\ntoistaiseksi ihmisiä, joilla ei ole muuta asiaa, kuin tyydyttää\nuteliaisuuttaan...\n\n-- Hyvä on... Minun asiani on tärkeämpi, vastasi Aadolf. -- Hyvää\niltaa!\n\nJa hän kannusti hevostansa.\n\n-- Se on vapaaherra Skytte, sanoi aliupseeri, joka samassa tunsi\nAadolfin ja kunnioittavasti nosti käden hatulleen. -- Ajakaa edelleen,\narmollinen herra!\n\nAadolf kiiti pois.\n\n-- Onpa sillä saamarin kiire! huomautti muudan sotamiehistä. --\nKersantti, kuulkaa, -- te ette tainnut tehdä vallan oikein, kun\nlaskitte hänet menemään...\n\n-- Se ei kuulu sinuun, Rask, vastasi aliupseerivanhus; -- minä en kärsi\nmuistutuksia käskynalaisiltani ... sen olen sulle jo sanonut.\n\n-- Olette satakin kertaa, kersantti, mutta kun kaksikymmentä vuotta jo\nolette sitä kärsinyt, niin kärsitte kai vielä nytkin. Kuten sanoin,\nteidän ei olisi pitänyt päästää häntä kulkemaan, sillä olettehan\nkaiketi kuullut puhuttavan, että hänet olisi kurja noita, Inkeri\nmuka...\n\n-- Suus kiinni! ärjäisi aliupseeri. -- Älä tuppaudu sellaiseen, mikä ei\nsinuun kuulu, vanha ruutiäijä!\n\n-- Niin, ettäkö suu kiinni? hämmästeli Rask, joka käytti suoraa puhetta\nvanhaa ystäväänsä ja toveriansa kohtaan Saksan, Puolan ja Tanskan\nsotien ajoilta; -- eikö mitä, se on jo melko paljon pyydetty,\nsemminkin, kun vast'ikään otin uuden tupakkamällin, ja kuinka sitä\nvoisin pyöritellä, jos tulisi pitää suu kiinni?... Ettekö, kersantti,\nhaluaisi maistaa tupakkaani?\n\n-- Anna tänne! vastasi kersantti puoleksi suuttuneena, puoleksi\nleppyneenä, ja puraisi aimo palan hänelle ojennetusta tupakkarullasta.\n\n-- Mutta kuinkahan on, kersantti, eikö sittenkin ajettaisi tästä\nkappelille nähdäksemme, minnekä nuori herra meni, menikö hän kappeliin\nvaiko muuanne. Minun luullakseni se olisi viisainta...\n\nToiset vahtisotamiehet arvelivat samoin.\n\n-- Joko vain, lausui kersantti, -- siitä ei tule mitään. Me pysymme\nalallamme. Teitä ajaa vain uteliaisuus, miehet, eikä muu mikään...\nPiimäsuu, hoi! lisäsi hän kääntyen erään ratsumiehen puoleen, -- anna\ntänne viinapullo. Läpi vaatteiden se vihdoinkin lyö tämä kylmähkö sade\nja vaatii lämpimämpää kostutusta sisältäpäin. No, Piimäsuu, pullo\nesiin, ja anna sen käydä miehestä mieheen!\n\nNiin sanotulla Piimäsuulla oli toinen nimi rykmentin nimiluettelossa,\nmutta vanhemmat toverit kutsuivat häntä siksi hänen nuoruutensa tähden.\nTosin oli Piimäsuulla viikset, joita hän saattoi kierrellä sormiensa\nympäri, mutta hän oli ollut mukana vain kahdessa kenttätaistelussa ja\nneljässä tai viidessä kahakassa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut kuin\nyksi ampumahaava olkapäässä ja yksi sapelinhaava käsivarressa, joista\nkerskata ... hän oli haistanut liian vähän ruudin savua ansaitakseen\nmuuta kunnianimeä, kuin millä häntä nyt kutsuttiin.\n\nAadolf oli sillävälin saapunut kappelin luo. Hän kytki hevosensa\nvanhaan lehmukseen, jonka latva humisi iäkkään hautakiven yllä, ja\nriensi ovelle. Ikkunoista tuikkava heikko kynttilänvalo sai hänet yhä\nvakuutetummaksi siitä, että hän oli oikeilla jäljillä. Ovi oli lukossa.\nToivoen löytävänsä toisen sisäänkäytävän hän lähti kiertämään kirkkoa,\nkun yht'äkkiä sisältä kajahti hänen korviinsa ihmisääniä ... kimakkaa\nvalitushuutoa. Hän oli juuri sen ulkonevan kylkirakennuksen vieressä,\njossa sakasti sijaitsi. Hän kuulosti ... hän oli erottavinaan Ellin\näänen ... ja tuhansista tuskista mielettömänä hän syöksyi, kun ei muuta\novea löytänyt, takaisin sinne, mistä oli lähtenyt ja koetteli uksen\nvanhoja tammilankkuja voimakkaalla potkulla. Ovi antoi perään ... vielä\nväkirynnäkkö, ja ruostunut lukko murtui. Aadolf syöksyi kappeliin. Hän\nsilmäistä vilkaisi hurjasti ympärilleen ... ei ristin sielua näkynyt\nkirkossa, niin pitkälti kuin lepattavain kynttiläin punertava valo sitä\nvalaisi, mutta holvi kajahteli tuskanhuudoista, joita kuului eräästä\nsivuhuoneesta. Aadolf riensi sinne.\n\nVaikeata olisi kuvata sitä hämmästystä, jonka nuorukaisen odottamaton\ntulo kidutuskammioksi muutettuun sakastiin herätti. Kukaan\nläsnäolijoista ei ollut kuullut, kun ovi remahtaen kaatui sisään;\nAadolf seisoi inkvisiittorien keskellä, aivan kuin olisi noussut\nTuonelasta -- uhriparoista kahteen nähden ainakin niinkuin hän olisi\ntullut taivaasta. Hän seisoi siinä käsi miekankahvalla, silmät leimuten\nsynkkinä, uhkaavina liekkeinä. Sakastia valaisi pystyvalkea, jonka\npyövelinrenki oli virittänyt tulisijaan. Keskilattialle oli kyhätty\nhissilaitoksella varustetut telineet: siihen aikaan kaikissa Euroopan\nmaissa tavallinen kidutuskone, johon uhri ripustettiin peukaloistaan,\nsitten kun jalkoihin oli sidottu painoja, joita lisättiin, kunnes kipu\nja tuskat pakottivat onnettoman huutamaan armoa ja tunnustamaan itsensä\nsyylliseksi.\n\nYksi syytetyistä naisista oli jo kärsinyt tätä kidutusta, ja kun Aadolf\nastui sisään, oli pyövelinrenki par'aikaa hinaamassa häntä alas.\nPoloisen kasvot olivat tuskista aavemaisiksi ruhjoutuneet; hän oli\nmuutaman silmänräpäyksen kestänyt, ensin vaieten, sitten kamalasti\nkirkuen, kunnes hän vihdoin huusi haluavansa tunnustaa.\n\nVieressä lattialla makasi harmaapäinen eukko raudoitettu puupihti\ntoisessa sääressä. Oikean, niinsanotun espanjalaisen saappaan\npuutteessa oli tämä puupihti saanut käydä sen asemesta. Kun vaimovanhus\nei ottanut noudattaakseen molempien pappismiesten uusituita kehoituksia\ntunnustaa itsensä rikolliseksi ja otti Jumalan todistajaksi\nviattomuudestaan, niin oli pyöveli Svenoniuksen kehoituksesta vasaralla\niskien työntänyt järeän telkkimen pihdin ja säären väliin. Kipu oli\nmelkein silmänräpäyksessä vaivuttanut naisvanhuksen tunnottomaan,\nkataleptiseen uneen; hän makasi siinä liikkumatta, avoimin,\nkiillottomin silmin ja kouristuksesta ammossa suin...\n\nTavallinen ilmiö oli, että noidiksi luullut kidutuksen aikana uupuivat\ntällaiseen uneen, joka oli seurauksena elinvoimia lamauttavista\ntuskista -- vieläpä niinkin tavallinen ilmiö, että moista unta\nkaikkialla pidettiin hyvin onnistuneena _noitakokeena_, varmana\ntodistuksena siitä, että kidutettu oli syyllinen. Yleisesti\notaksuttiin, että tuon unen vaikutti perkele, tukahduttaakseen tuskia\nja estääkseen noitia tunnustamasta.\n\nMainittiin, että pyövelinrenki oli juuri hinaamassa _kordaan_\nripustettua naista alas; hänen päällysmiehensä, pyöveli, oli sen\nsijaan, kun Aadolf astui sisään, juuri aikeessa panna nuoransilmukat\nInkerin peukaloihin. Elli oli heittäytynyt Svenoniuksen jalkoihin ...\nepätoivoisen kiihkeällä kaunopuheisuudella hän oli koettanut hellyttää\nhänen sydämensä, mutta siellä asusti paha henki, joka itsepintaisesti\ntorjui kaikki inhimillisten tunteiden rynnäköt: uskonkiihko. Elli oli\nSvenoniuksen luota kääntynyt toisen pappismiehen puoleen: tämä, jonka\noli vaikeata nähdä niin tavatonta julmuutta ja niin paljon kärsimyksiä,\nmutta jonka vakaumus silti oli järkkymätön, koetti väsymättä taivuttaa\nInkeriä tunnustamaan ja kehoitti Elliä yhtymään hänen rukouksiinsa,\nniin että äiti pääsisi tuskia kärsimästä. Mutta Inkeri oli puoleksi\ntunnottomassa tilassa: hänen silmänsä olivat ummessa, ja vain jotkut\nhajanaiset sanat, joita pääsi hänen suustaan, osoittivat, ettei hän\nollut vaipunut täydellisesti horroksiin.\n\n-- Ei, ei, minä olen syytön ... vannon Kristuksen haavain kautta...\nHerra armahda! Auta minua, auta minua!\n\nNuo ynnä senkaltaiset sanat todistivat, että hän vielä oli tietoinen\nhirmuisesta kohtalostaan.\n\nSilmänräpäys vain, ja Aadolf oli käsittänyt koko asian. Svenonius\nvetäytyi taapäin hänet nähtyänsä, pyöveli keskeytti työnsä ja loi,\nsamoinkuin kaikki muutkin sisälläolijat, hämmästyneen katseensa\nnuorukaiseen...\n\n-- Mitä ... mitä ... mitä te täältä tahdotte?... Kuinka te olette tänne\ntullut?\n\nNuo sanat pyörivät kuulumattomina Svenoniuksen huulilla, ja välähdys\nhänen pienissä mustissa silmissään ilmaisi, että yllätys oli nopeasti\nhaihtumassa ja pyhä vihastus saamassa hänessä vallan.\n\nMutta muutamalla nopealla harppauksella nuori Skytte astui pyövelin\neteen, työnsi tämän syrjään ja puristi samalla hetkellä syliinsä Ellin,\njoka mykkänä ja kuolonkalpeana oli heittäytynyt hänen rintaansa\nvastaan.\n\n-- Mitä ... kuinka? lausui vihdoin Svenonius; -- mitä, sinä kadotettu\npoika, sinä jumalanpilkkaaja, sinä temppelin häpäisijä, julkenetko\ntäälläkin, Herran pyhyydessä, osoittaa hurjapäisyyttäsi? Rohkenetko\npahantekijän käsin sekaantua lain toimintaan. Tiedä se, että me olemme\nkokoontuneet tänne Jumalan ja lain yhteisessä nimessä ... ulos, ulos!\n\nJa Svenonius, jonka veri vielä valtavasti kuohuili sen ottelun\njohdosta, jonka hän onnellisesti oli kestänyt itse Leviatanin kanssa,\nmeni sokeassa raivossa Aadolfin kimppuun, tarttui toisella kädellään\nElliin ja toisella Aadolfin rintapieliin.\n\n-- Sinä kamppailet kuoleman kanssa, kurja, huusi Aadolf ja paiskasi\nvoimakkaalla nyrkiniskulla hyökkääjän pitkäkseen maahan.\n\nNuorukainen oli silmitön raivosta ... oli tullut hetki, jona hänen\npovessaan kauan kytenyt tulivuori päästi laavavirrat valloilleen ja\nyhtenä hillittömänä syöksynä purki ne ilmoille.\n\n-- Ottakaa kiinni hänet! Hän on pirun riivaama! Ottakaa hänet kiinni!\nkiljui Svenonius ja kimmahti ylös niinkuin haavoittunut tiikeri\nhyökätäkseen uudelleen Aadolfia vastaan.\n\nTämä oli samassa kiskoutunut irti Ellin käsistä ja temmannut miekan\ntupestaan.\n\nHän näki pyövelin renkineen varustautuvan, Svenoniuksen käskylle\nkuuliaisena, hyökkäämään hänen päällensä ... hän näki Inkerin tointuvan\nhorroksistaan ja kauhistuneena tuijottavan eteensä ... hän tunsi Ellin\ntaas kiertävän kätensä hänen vyötäistensä ympäri ... ja ylt'ympärillään\nhän kuuli kauhun tahi riemun rääkynää -- vaikeata oli erottaa, kumpaako\n-- onnettomain kidutettavien joukosta, jotka yhdessä mylläkässä toisen\npapin ja vanhojen, todistajina saapuvilla olevien lautamiesten kera\nvetäytyivät sakastin seinävieriin. Hänen päätänsä huimasi, silmissä\nmusteni. Hän heilutti miekkaa. Säilä heijasti nuotiotulen punertavia\nlieskoja, ja hyökkääjät vetäytyivät taapäin.\n\nSvenonius seisoi tuokion neuvotonna; sitten hän kiiti tulipesän luo,\nkoppasi palavan kekäleen ja huusi:\n\n-- Kirjoitettu on: minä hävitän sinut tulella...\n\nMutta hänen nostaessaan tätä peloittavaa asetta Aadolf survasi\nmiekkansa häntä kohti ja painoi säilänsä kärjen hänen rintaansa.\n\nSvenonius suistui lattialle, ja hänen kanssaan vaipui leimuava asekin,\njohon hän raivoissaan oli turvautunut. Tuli tarttui kuolonhorroksissa\nmakaavan kidutetun naisen vaatteisiin. Sakasti tuli savua täyteen...\n\nSanomaton sekasorto syntyi ahtaassa huoneessa. Toiset riensivät\nSvenoniuksen luo, jonka veri punasi lattiaa, toiset koettivat sammuttaa\ntulta ja pelastaa onnetonta vaimoa ... kidutettavaksi aiotut uhrit\ntörmäsivät suinpäin ovea kohti ja lähtivät juoksemaan ulos enemmän\npelästyksissään kuin karatakseen.\n\nAadolf, joka vielä seisoi entisellä paikalla, liikkumatta, miekka\nkädessä ja Ellin käsivarsi vyötärönsä ympärillä, tunsi jonkun tarttuvan\nhänen käsivarteensa. Se oli Inkeri...\n\n-- Pian pois täältä! Pelastakaa itsenne! hän lausui.\n\nSamassa kuului ulkoa hälinää miekkain ja kannuksien kalskahtaessa\nkappelin kivilattiaa vastaan.\n\nRatsumiehet olivat tunkeutuneet kirkkoon.\n\nVanha aliupseeri oli kohta meidän jätettyämme hänet taipunut toveriensa\ntuumaan, jota hänen oma utelunhalunsakin kannatti, ja miehinensä\nratsastanut kappelin luo. Perille tultuaan he olivat kuulleet sekavaa\nihmisäänten sorinaa ja kohta sen jälkeen nähneet haamujen viilettävän\nulos rikotusta ovesta.\n\nTuo kaikki teki upseerille selväksi, että täällä oli \"vihollinen\nviidakossa\". Hän oli hypännyt alas hevosen selästä ja miehistöinensä\nrientänyt sisään.\n\nKaksi ratsumiestä asettui ovelle salvatakseen pakolaisilta tien. Toiset\nseurasivat päällysmiestänsä sakastiin, josta kuului sekavaa hälinää.\n\nAliupseeri seisahtui ovelle ja jäi tyrmistyneenä katsomaan näkyä, joka\nhäntä täällä kohtasi.\n\nAadolf kääntyi verkalleen. Nähdessään ratsumiehet, jotka seisoivat\nsakastin ovella, hän heräsi jonkinlaiseen tuntoisuuteen, joka\nkuitenkaan ei ollut tyyneyttä, vaan epätoivoista päättäväisyyttä. Hän\naikoi käyttää hyväkseen hämmennystä pelastaakseen Ellin ja itsensä; hän\notti tyttöä kiinni kainaloista ja oli juuri aikeessa murtautua oven\nkautta ulos, kun Musta Antero, joka ratsumiesten ilmestymisestä oli\nsaanut uutta rohkeutta, tarttui häntä takaapäin kiinni kurkkuun ja\nhuusi:\n\n-- Auttakaa! Tämä se kaiken häiriön tekijä on ... tämä se papinkin\ntappoi.\n\nNäistä sanoista selvisi sotamiehille koko häläkkä, joka elävästi\nkuvastui heidän eteensä.\n\nEräs heistä kiiruhti Aadolfin luo ja väänsi miekan hänen kädestään.\n\n-- Kaikki vastustus on turha, onneton herra, lausui aliupseeri tullen\nhänkin Aadolfin luo. -- Saamarin pyöveli, heitä irti nuori herra ...\nhän on nyt _minun_ vankini...\n\nAadolf näytti hetkisen aikovan aseettomanakin uudistaa yrityksensä.\n\nMutta vaikka hän olikin ylenmäärin kiihoittuneessa mielentilassa,\ntäytyi hänen nähdessään vastustajien paljouden huomata, että se olisi\nhulluutta.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän ratsumiesten johtajalle, -- minä olen teidän\nvankinne ... kohtaloni on täytetty ... toisin ei voinut käydä... Viekää\nminut paikalla pois täältä! Lupaan kunniasanallani, etten yritä\nkarata... Mutta, jatkoi hän silmäillen synkästi ympärilleen, --\ntoivoakseni olette jo saaneet kylläksenne verestä tänä iltana...\nKaikissa tapauksissa...\n\nHän astui nopeasti pyövelin pystyttämien telineiden, tuon korda-nimellä\ntunnetun kidutuskoneen luo, tarttui sen välipalkkiin ja paiskasi koko\nlaitoksen kumoon.\n\n-- Olkaa huoleti, sanoi aliupseeri ja tarttui nuorukaisen käteen, --\nminä vastaan siitä, että kidutusta ei enää tänä iltana jatketa.\n\n-- Te vastaatte siitä ... hyvä on... Päästäkää minut siis heti täältä\npois... Viekää minut heti isäni luo tai mihin hyvänsä mielitte... En\ntahdo olla silmänräpäystäkään täällä enää.\n\n-- Onneton, alkoi nyt toinen pappismies, joka tähän asti oli muiden\nmukana häärinyt tunnottoman Svenoniuksen ääressä häntä vaalimassa; --\nonneton, sinä olet...\n\n-- Vaiti! keskeytti hänet Aadolf. -- Minä vähättelen sitä, elääkö tuo\nkatala vai onko kuollut. Teidän joutavat lorunne eivät satu\nomaantuntooni. Elli, jää hyvästi... Vielä yksi ainoa sana, tyttö! Kuule\nminua... Älä antaudu tuomariesi julman kidutushalun uhriksi! Älä usko\nsielusi viattomuuden voivan vaimentaa ruumiisi kipuja! Älä usko Jumalan\ntulevan avuksesi... Myönnä harjoittaneesi kaikkia rikoksia, jotka\nhamasta Aapelin murhasta tähän päivään saakka ovat tahranneet maata ...\nja kun astut Jumalan istuimen eteen, niin vaadi häneltä tiliä siitä,\nmikä sinua täällä maan päällä on kohdannut!...\n\n-- No niin, jatkoi hän kääntyen vanhan soturin puoleen, jonka sydäntä\nkauhu ja sääli yhtärintaa värähdyttelivät, -- minne aiotte minut nyt\nviedä?\n\n-- Rask, virkahti ukko surullisella äänellä, -- seuraa tätä herrarukkaa\nhänen majapaikkaansa ja viivy hänen luonansa, kunnes sinulle tarkempia\nkäskyjä annetaan. Minä luotan kunniasanaanne, armollinen herra.\n\nAadolf lähti huoneesta. Vanha Rask seurasi häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTahdomme muutamin sanoin kertoa, mitä seurasi edelläkuvattua kohtausta.\n\nSvenonius kannettiin sakastista tunnottomana kirkkoon, jossa vanha\naliupseeri pesi ja sitoi hänen haavansa, joka oli syvä ja\nhengenvaarallinen. Aliupseeri olikin siihen toimeen mies paikallaan,\nsillä monilla sotaretkillään oli hänellä ehtimiseen ollut tilaisuutta\nsiihen perehtyä.\n\nVaimoparkaa, jonka vaatteihin tuli pääsi kekäleestä, olivat liekit\npahoin runnelleet. Kataleptinen uni, johon hän kidutuksen aikana\nvaipui, oli niin syvä, että hän vasta sitten, kun tuli oli sammutettu,\nheräsi tuntoisuuteen. Mutta kohta hän jo, hetkisen kimakasti\nhuudettuaan, hengähti viimeisen kerran. Hän kuoli, maaten\nkivilattialla, puupihti jalassa. Läsnäolijat pitivät hänen\nkuolintapaansa ihmeenä. Hänen ennenaikainen kuolemansa, niin he\narvelivat, ei silti pelastanut häntä liekeistä, jotka hänen rikoksensa\nolivat ansainneet.\n\nEräs lautamiehistä oli sillä välin pantu noutamaan kylästä rattaita.\n\nNiiden saavuttua joukkue lähti kappelista. Toisille, heinällä\ntäytetyille rattaille pantiin haavoittunut pappi, hyvin käärittynä\nviltteihin; toisilla vietiin kordassa kidutettu nainen, joka oli\nruhjottu kävelykyvyttömäksi, ja hänen vierellänsä puoliksi kärventyneen\neukon ruumis.\n\nKolme syytettyä oli, kuten edellä mainittiin, hämmennyksen aikana\npaennut. Niistä löydettiin toisena päivänä kaksi läheisistä metsistä,\notettiin kiinni ja vietiin takaisin käräjävankilaan. Kolmatta\netsittiin, vaikka turhaan, mutta pitkän ajan kuluttua löydettiin hänen\nruumiinsa rannikolta onkalosta, jonne hän oli kuollut nälkään.\n\nSvenoniuksen virkatoveri otti osakseen vaikean tehtävän ilmoittaa\nlaamanni Skyttelle, mitä kappelissa oli tapahtunut. Päivän työstä\nväsyneenä oli tuomarivanhus aikaa sitten käynyt levolle. Pastori\npäästettiin kumminkin sisään.\n\nKun hän nyt surullisella äänellä ilmaisi, että suuri onnettomuus oli\ntapahtunut ja pitkällä johdannolla koetti valmistella laamannia kovan\niskun varalle, asettui tämä istualleen sänkyyn ja keskeytti hänet\nkouristuksentapaisella kiivaudella:\n\n-- Pian, mies! Ei mitään verukkeita! Poikani on kai taas hyvänkin työn\ntehnyt... Muutamalla sanalla: mitä on tapahtunut?\n\nPappi kertoi... Laamanni Juhana kuunteli, kalpeana, mykkänä,\nliikkumattomana...\n\nJa kun pappi oli kertonut kaikki, uskalsi hän puheensa päättimeksi\nlisätä:\n\n-- Armollinen herra! Sydäntänne varmaan kirvelee, mutta älkää sentään\nantako surun saada itsessänne valtaa.\n\n-- Suu kiinni! ärähti laamanni; -- minä vastaan itse tunteistani.\nMenkää matkaanne! Minä tahdon olla yksin... Oi, lisäsi hän itsekseen,\n-- minä en tahdo lisätä kiveä kuormaan... Jos Jumala on hänet hylännyt,\nniin _minä_, hänen isänsä, en sitä voi...\n\nKun pappi kumarsi lähteäkseen, jatkoi laamanni kylmästi, nousten\nvuoteeltaan ja alkaen pukeutua:\n\n-- Ei, jääkää tänne! Te seuraatte minua Svenoniuksen luo? Mihin te\nhänet panitte?\n\n-- Hänen huoneeseensa tänne käräjätaloon.\n\nLaamanni pukeutui nopeasti ja lähti papin seurassa Svenoniuksen\nkamariin. Nähtyään, että tämä sai tarpeellista hoitoa, ja lähetettyänsä\nheti noutamaan Tukholmasta lääkäriä kutsutti hän luoksensa Askelinin\nviranhoitajan ja käski viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin Aadolfin\nviemiseksi jo samana päivänä Tukholman kruununvankilaan. Saatuansa\nvankeinhoitopäällikölle menevän kirjeen lähti nimismiehen apulainen\ntoimittamaan käskyä.\n\nAadolfilta saapui kohta sen jälkeen sana, jossa hän tiedusteli, saisiko\nhän tavata isäänsä, ennenkuin hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.\n\nLaamanni vastasi kieltävästi.\n\nMutta samana yönä matkusti vanha Skyttekin pääkaupunkiin jätettyään\ntuomarintoimensa toistaiseksi vanhemmalle läsnäolevista Tukholman\nlakimiehistä.\n\nTämän matkan tarkoituksena oli esittää asianomaisille pojan tapaus niin\nedullisessa valossa kuin suinkin. Laamanni Skytte tahtoi saada heidät\nvakuutetuksi siitä, että Aadolf ei ollut täydessä järjessään ... sehän\noli hänen oma, järkkymätön uskonsa.\n\nSeuraavana päivänä tuli Aadolfin ystävä Eerikki käräjiin ja oli\ntutkinnossa läsnä. Kordassa kidutettu nainen peruutti ensin oikeuden\nedessä tunnustuksensa, mutta kun hänet uhattiin jättää uudestaan\n\"pehmitettäväksi\", tunnusti hän itsensä syylliseksi kaikkeen. Inkeri,\nElli ja toiset kielsivät yhä edelleen. Pyöveli sai niinmuodoin käskyn\nlaittaa uudestaan kidutuskalut kuntoon, ja illansuussa vietiin syytetyt\nvielä kerran kappeliin.\n\nSitä ennen Eerikki oli käynyt heidän luonansa käräjävankilassa ja kauan\naikaa puhutellut Inkeriä ja Elliä. Hän ilmoitti heille salaa, että\nhänellä oli aikomus lähettää heidän puolestaan Svean Hovioikeudelle\npuolustuskirjoitus ja muutoinkin koettaa persoonallisesti vaikuttaa\nheidän hyväkseen vallanpitäjäin luona Tukholmassa. Mutta näiden\nilahduttavien sanojen ohella hän hartaasti kehoitti heitä mieluummin\nottamaan päällensä kaikki, mitä mielettömät inkvisiittorit vaativat,\nkuin antautumaan kidutukseen, jota kuitenkin jatkettaisiin siksi,\nkunnes heikko liha oli antanut perään tuskille.\n\n-- Tunnustakaa tuomioistuimen edessä! sanoi hän. -- Tämä tunnustus\nvoidaan tehdä tyhjäksi minun laatimallani kirjallisella selityksellä,\njossa ilmoitetaan, että tunnustus on väärä ja kiduttamisen uhalla\nkiristetty ja jossa on teidän allekirjoituksenne.\n\nEerikin kehoituksista huolimatta eivät Inkeri ja Elli suostuneet\ntälläkään keinoin pelastamaan itseänsä kidutuksesta. Mutta kun he taas\nolivat pyövelin käsissä, ja Inkeri näki hennon, kuolonkalpean\ntyttärensä kiinnitettynä kordaan valmiina hinattavaksi ylös, silloin\nlannistui hänen mielensä... Eerikki seisoi hänen vieressään ja uudisti\nkehoituksensa ... ja Inkeri lupasi tunnustaa, jos Elli säästettäisiin\ntuskista.\n\nElli hinattiin alas... Inkeri tunnusti itsensä syylliseksi, mutta ääni,\njolla se tapahtui, ilmaisi kolkkoa toivottomuutta, ylpeätä katkeruutta,\njolla särkynyt sankarisydän tunnustaa itsensä kohtalon voittamaksi.\n\nTämä tunnustus koski kuitenkin vain häntä itseään, ei hänen tytärtään.\nMutta kun inkvisiittorit taas kääntyivät jälkimmäisen puoleen, niin\nElli, joka pelkäsi tulevansa erotetuksi äidistään, taipui siihen\nepämääräiseen tunnustukseen, että jos äiti oli jonkin rikoksen tehnyt,\nniin oli hänkin siihen osallinen.\n\nEmme tahdo kuvata sitä taistelua, jota käytiin äidin ja tyttären\nvälillä, taistelua, jonka päämääränä oli koettaa pelastaa toinen tai\nsitten yhdessä tuhoutua.\n\nUseimmat syytetyistä seurasivat Inkerin esimerkkiä ja tunnustivat\npakosta itsensä syypäiksi. Kaksi vain uskalsi antautua kidutettavaksi,\nmutta ei kumpikaan kestänyt. Kun heitä oli ruhjottu kordassa ja vielä\npäälliseksi uhattu puupihdillä ja kiilalla, tunnustivat he olevansa\nnoitia ja hornassa-kävijöitä.\n\nNiinmuodoin saattoi seuraavan päivän tutkinta päättyä siihen, että\nsyytetyt \"vapaasti ja avonaisesti\", niinkuin pöytäkirjoissa sanottiin,\ntunnustivat rikoksensa.\n\nKun tuomari ja lautakunta olivat muutaman tunnin neuvotelleet\nkeskenänsä, julistettiin \"syyllisiksi todistetuista\" tuomio.\n\nKaikki syytetyt, jotka oli alkujaan merkitty pastori Svenoniuksen\nlistaan, tuomittiin jumalattomien pahojentekojensa tähden mestattaviksi\nja roviolla poltettaviksi.\n\nUseiden todistajiksi haastettujen lasten katsottiin samaten ansainneen\nsuuremman tahi pienemmän rangaistuksen. Vanhemmat tuomittiin\nkujanjuoksuun toveriensa välissä, toiset saamaan vitsaa asehuoneessa ja\nnuoremmat yhden vuoden aikana joka sunnuntai seisomaan vitsa kädessä\nerityisellä paikalla kirkossa.\n\nJulistetut tuomiot alistettiin Svean Hovioikeuden tutkittaviksi.\n\nSiksi, kunnes päätös sieltä ehtisi saapua, oli vangit säilytettävä\nkruunun vankiloissa.\n\nSeuraavana päivänä Inkeri ja Elli vietiin takaisin Tukholman\nlinnanvankilaan. Täällä kävi Eerikki heidän luonansa kuten ennenkin ja\nantoi heidän allekirjoitettavakseen ennen mainitun selityksen, jonka\nhän luovutti Svean Hovioikeudelle lisättyään siihen selostuksen\nomakohtaisista havainnoistaan noitatutkintojen aikana.\n\nSe verraten siisti ja terveellinen kammio, johon Aadolf oli teljetty,\noli erityisesti tarkoitettu yhteiskunnan parempiosaisia varten -- sillä\nlainkäyttö teki siinä, niinkuin monessa muussakin suhteessa, eron\nylhäisten ja alhaisten välillä -- ja oli lähellä sitä koppia, missä\näiti ja tytär odottivat kohtalonsa ratkaisua. Aadolfia syytettiin\nraskaimman laatuisesta \"valtiorikoksesta\": käräjä- ja kirkkorauhan\nrikkomisesta ynnä murhayrityksestä. Laamannin yritys saada syytös\nlievennetyksi raukesi tyhjiin, kun lääkäri oli ilmoittanut nuorukaisen\nolevan aivan täydessä järjessään. Valtaneuvos Pentti käytti tosin\nvaikutusvaltaansa nuorukaisen auttamiseksi, mutta teki sen veltosti\nja enemmän näön vuoksi: hän ei halunnut joutua mihinkään\nkiitollisuudenvelkaan poliittisille vastustajilleen ja oli muuten\nharmissaan koko jutusta. Kenties oli hänen suunnitelmiensa mukaistakin\nolla toistaiseksi ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin Aadolfin\npelastamiseksi, kunnes se salaliitto, jonka johtaja hän oli, oli\npäässyt onnellisesti päämääräänsä ja antanut vallan hänen ja hänen\nystäviensä käsiin. Tämän ratkaisevan tapauksen toimeenpanemishetki\nläheni päivä päivältä.\n\n\n\n\nXVII.\n\nEpäonnistunut vallankaappaus.\n\n\nEräänä kauniina, kirkkaana päivänä kolme viikkoa vastakerrottujen\ntapausten jälkeen vierivät upeat, neljänvedettävät vaunut Skanstullista\npääkaupunkiin. Ne olivat Vanloon ajoneuvot.\n\nIhana kevätilma oli houkutellut Tukholman hienon maailman jalkeille.\nVaunuja, isoja ja kömpelötekoisia, mutta silkissä ja kullassa\nkiiltäviä, lakeijoja takana ja lakeijoja astuimilla, vyöryi kaduilla,\nja ratsastajat uhkeiden hevosten selässä kumarsivat satulassa ja\nnostivat sirolla kädenliikkeellä sulkatöyhtöisiä hattujaan, kun vain\nkauniit kasvot tulivat vaununuudinten välistä näkyviin.\n\n-- Rikas muukalainen on tullut takaisin ... niin huomautettiin\nkaikkialla, missä Vanloon ajopelit liikkuivat, ja enemmän tahi vähemmän\nsyvät, enemmän tahi vähemmän tuttavalliset tervehdykset kohtasivat\ntuota ylpeätä ja kadehdittua miestä joka taholla.\n\nNorrbron lähellä pysähdytti hänet kaksi ratsumiestä, jotka heti\nkäänsivät hevosensa ja ratsastivat hänen rinnallaan vaunujen kahden\npuolen.\n\n-- Terve tuloa takaisin, mynher Vanloo! huudahti toinen vilkkaasti,\njotavastoin toisen kursaileva tervehtiminen osoitti, ettei hän ollut\nniin tuttavallisessa suhteessa tervehdittyyn henkilöön.\n\nEdellinen oli herra Kustaa Drake, toinen kaartineversti Kustaa Helmer\nLilje, yksi niitä, jotka tanssiaisissa Sjövikissä olivat\nallekirjoittaneet liittosopimuksen, mies, jonka hänen asemansa\nsotajoukossa teki skytteläisen kapinaliiton pylvääksi.\n\n-- Minä olen tosiaankin ikävöinyt teitä, mynher Vanloo, huusi Drake;\n-- kunpa vain olisitte saapunut parhaaseen aikaan!\n\n-- Parhaiten saapuu, kun ajallaan saapuu, lausui Vanloo. -- Mitä uutta\nSjövikistä, herra Kustaa Drake?\n\n-- Ei muuta uutta, kuin että minä en viihdy siellä yksinäisyydessä.\nSentähden näette minut täällä: olen muutamaksi päiväksi lyöttäytynyt\nosalliseksi pääkaupungin huveihin. Naapuriperheestä Signildsborgista\nvoisin sen sijaan paljonkin kertoa, mutta te saatte ne kyllä aikanansa\ntietää, sillä ne ovat joka miehen suussa.\n\n-- Vai niin...\n\nVanloo kääntyi toiseen ratsastajaan ja vaihtoi muutamia\nkohteliaisuuslauseita tämän kanssa.\n\nDrake aikoi juuri jatkaa puhetta kysymällä, milloin hän voisi päästä\nmynher Vanloon puheille, kun hänen miekankannikkeensa, joka kaiketikin\noli huolimattomasti kiinnitetty, irtausi ja miekka putosi kadulle.\n\n_Dii avertite omen!_ [\"Jumalat, torjukaa tämä enne!\" Vanhojen\nroomalaisten käyttämä lause onnettomuuden enteen sattuessa.] huudahti\nVanloo kylmän leikillisesti, kun miekka sälähti katukiviä vastaan.\n\nHän sanoi sen jälkeen hyvästit ratsastajille, viittasi kuskia ajamaan\nkovemmin, ja vaunut vierivät pois.\n\n-- Hyi saakeli, minä en kärsi hollantilaisia, sanoi Lilje Drakelle,\nkun ohikulkeva jalankävijä oli ojentanut viimeksimainitulle miekan,\n-- minä en kärsi pöyhkeätä, kaupittelevaa ja tinkivää tasavaltalaista\nmynheriä, ja kaikkein vähimmin tuota. Hänen kohteliaisuutensa\ntuntuvat alentuvilta ... hänen katseensa oli minusta pilkallinen ...\nhollantilainen koira!\n\n-- Tämä ei kumminkaan ole vain tavallinen hollantilainen eikä edes\ntavallinen ihminenkään, huomautti Drake, vaikka hän kyllä oli\nhuomannut, että Vanloon äänessä ja käytöksessä oli jotakin hyytävää,\njoka ei ollenkaan vastannut sitä innokasta tuttavallisuutta, jolla hän,\nDrake, oli lausunut hänet tervetulleeksi.\n\nSigurd tiesi odottaa herransa tuloa ja oli häntä vastassa\nportilla hänen Norrmalmintorin varrella sijaitsevassa talossaan.\nVaunujen ajaessa pihaan tervehti Algernon Sidneyn miehistö Vanloota\nhurraa-huudoilla, ja reimat meriurhot, kaikki siniviiruisissa\nvillapaidoissa ja valkeissa housuissa, tungeskelivat hänen ympärillään\npuristaakseen hänen käsiään.\n\nNämä miehet olivat eri kansa- ja kielikuntia ... heidät oli yksitellen\nkoottu sieltä täältä, tarkan valinnan nojalla, niiden laveiden matkojen\nvarsilta, joita Vanloo oli tehnyt ympäri maapalloa; mutta heidän\nkasvoissansa, joissa kaikki pohjoismaalaisen vaaleaverevän ja\nespanjalaisen kreolin pronssinkarvaisen ihon väliset värivivahteet\ntulivat näkyviin, kuvastui sama reippaus, iloisuus ja rehellisyys;\nmolemminpuolinen kunnioitus ja veljeystunto yhteisissä vaaroissa oli\nsulattanut heidät voimakkaaksi kokonaisuudeksi, jossa kapteeni oli\nkeskuksena. Siinä oli kuin olikin yleismaailmallinen, mutta samalla\ntarkasti suljettu yhteiskunta, jossa ei ollut helppo hankkia\nkansalaisoikeutta.\n\n-- Kapteeni, huusi muudan heistä, perämies Blackwell, -- ettekö ala jo\nkyllästyä maissaoloon? Me haluamme kaikki pian päästä toimeen. Algernon\nSidney on valmiina lähtemään merelle ... joutukaapa, kapteeni, näkemään\nsitä: se upeilee hienona ja kiilloitettuna ja haluaa vain, niinkuin\nmekin, päästä satamasta.\n\nMuut yhtyivät Blackwellin sanoihin ja ilmaisivat kaikki toivonsa päästä\nmitä pikimmin vesille.\n\nVanloo lupasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin Algernon levittäisi\npurjeensa meren tuuliin, ja ilmoitti miehilleen, että hän päivemmällä\naikoi tulla kaunista prikiänsä tarkastamaan.\n\nMiehistö lähti takaisin Kastellisaareen. Sigurd yksin jäi Vanloon luo.\n\nKaiketikin on lukija jo arvannut, että Vanloon matka oli yhteydessä\nAgnes Draken matkan kanssa. Hän oli jättänyt Agnes Draken rauhaisaan\nmaataloon Seelannin pyökkimetsäin varjostamalle rannalle ja rientänyt\ntakaisin Tukholmaan, jossa valtiolliset tapaukset vaativat hänen\nläsnäoloaan.\n\nSitä ennen hän oli kuitenkin matkalla vielä käymäseltään pistäytynyt\nkerran kotiseudullaan.\n\n-- Sigurd, sanoi Vanloo kesken puhettaan, -- minä en tälläkään kertaa\nole saanut tietoa äidistäni enkä sisarestani. En niin jälkeä ole\ntavannut, jotka veisivät minut heidän luokseen, jos he vielä ovat\nelossa, tai heidän haudoilleen, jos he ovat kuolleet! Mutta minä en voi\nnäin epätietoisena heidän kohtalostaan lähteä synnyinmaastani.\nNuoruudessani unelmoin, että kerran rikkaana ja kunnioitettuna palaisin\näitini majaan; elämän taistelussa se toivo sulostutti menestykseni ja\nvahvisti uskallustani vastoinkäymisissä... Oi, jatkoi Vanloo itsekseen,\n-- lieneekö hän paljonkin vanhentunut, armas äitini... ja Elli ...\nhänen pitäisi nyt olla kukoistava neitonen.\n\n-- Kuule, ystäväni, jatkoi Vanloo kotvan vaiti oltuaan, -- minä olen\nviime matkallani ajatellut erästä keinoa, joka ehkä varmemmin ja\npikemmin kuin mikään muu vie minut määräni perille. Minä annan kaikissa\nvaltakunnan kirkoissa kuuluttaa sukulaisiani. Kuulutuksessa tulee\ntarkasti mainita heidän sukulaisuutensa ja entiset elämänvaiheensa,\nettei mitään erehdystä tapahtuisi. Jos he vielä ovat elävien joukossa,\nniin he saavat sen kautta tietää, että heidän poikansa elää, että hän\nhartaasti haluaa heitä tavata, ja että Tukholmassa olevan Hollannin\nlähetystön jäsen Vanloo mielellään ilmoittaa, mistä he hänet löytävät.\nMutta mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua pian. Minä ryhdyn jo tänä\npäivänä sitä varten toimiin ... ja ollakseni vakuutettu siitä, että\nkuulutus tulee leviämään niin pian ja täydellisesti kuin mahdollista,\npyydän, että se otetaan hallituksen kuulutusten joukkoon. -- Mutta nyt\ntoiseen asiaan! Onko salaliittolaisten leiristä montakin paperia minun\npoissaollessani joutunut sinun käsiisi?\n\n-- On, kapteeni, koko joukko. Kullalla voi tehdä ihmeitä, se on ihan\nvarmaa. Olen pannut ne siinä järjestyksessä, kuin ne ovat tulleet,\nkirjoituspöytänne laatikkoon, kapteeni.\n\nVanloolta kului runsas tunti näiden kirjeiden lukemiseen. Tämä\ntutkiminen häntä silminnähtävästi huvitti. Hän luki tarkkaavaisesti,\nvaipui syviin mietteisiin ja nousi väliin ylös mitelläkseen ripein\naskelin permantoa.\n\nKun hän oli lopettanut lukemisen ja pannut paperit laatikkoon, olivat\nhänen kasvonsa erinomaisen iloiset.\n\nKylvettyään, murkinoituaan ja pukeuduttuaan Vanloo meni yhdessä\nSigurdin kanssa prikilleen, joka vielä oli ankkurissa entisellä\npaikallaan Kastellisaaren ulkopuolella. Niiden monien sotalaivojen\njoukossa, jotka osaksi talvipeitoissaan, osaksi purjehduskuntoisina\nolivat kiinnitettyinä Skeppsholman eli Laivasaaren ja Kastellisaaren\nulkopuolella, oli tosin monta isompaa kuin Algernon Sidney, mutta ei\nainoakaan vetänyt sille vertoja rakennustavan komeudessa ja\ntarkoituksenmukaisuudessa. Priki oli yhtä paljon merimiesten kuin\n\"maamyyräin\" ihastuksen esineenä. Edelliset ihmettelivät sen\noivallisuutta sota-aluksena, jälkimmäisten silmiä huikaisi sen komeus.\n\nAlgernon Sidney oli kapteeniansa odottaessaan somistettu\njuhlatamineihinsa. Kaikenvärisiä lippuja ja viirejä liehui navakassa\ntuulessa sen solakoista mastoista; varppeiden portit olivat auki ja\nniistä näkyi kiiltävä metallinen hammasrivi: kaikki köyden päät oli\nhyvin kiinnitetty, juoksevat touvit tiukasti pingoitettu ja raakapuut\nhuolellisesti kiristetty. Miellyttävän ja sittenkin peloittavan\nnäköisenä lepäsi kaunis priki veden pinnalla niin kevyenä ja leijuvana,\nkuin se olisi ollut valmis nostamaan kölinsä ylös auringonpaisteessa\nkimmeltävistä pikkuaalloista, jotka ympärillä leikittelivät.\n\nVanloon lähestyessä miehitettiin raa'at, kajahdutettiin hurraa-huuto,\nja laivassa päällikköinä toimivat miehet kokoontuivat laskuportaiden\nluo ottamaan kapteeniansa vastaan.\n\nVanloo polki laivansa kantta nuorukaisen riemastuksella. Hän tarkasteli\nkaikkea ruumasta mastonhuippuihin saakka, ja kaikki oli mitä\nparhaimmassa kunnossa.\n\nSen jälkeen hän antoi joitakin käskyjä, ja muun muassa sen, että\nmiehistö jättäisi majapaikkansa maissa, maksaisi, mitä oli siellä\nvelkaa ja muuttaisi laivaan, ollakseen hetkellä millä hyvänsä valmiina\nlähtöön.\n\n-- Kapteeni, sanoi Sigurd ja osoitti laivaa, joka oli jonkin matkan\npäässä Algernon Sidneystä ulompana rannasta, -- voitteko arvata, mikä\nmerikarhu tuo on?\n\nLaiva, johon Sigurd käänsi herransa huomion, oli prikin tapaan taklattu\nja kantoi Hollannin lippua. Se oli korkeamastoinen, sileäkantinen,\nvähän pitempi ja kapeampi kuin Algernon Sidney, ja varustettu\nkorkealla, kaarevalla perällä.\n\nVanloo vastasi:\n\n-- Se on rakennettu pikapurjehtimista varten, mutta perä on jokseenkin\nkorkea ja nostopalkit liian kaukana perässä: se kiikkuu kovasti\nmerenkäynnissä. Mikähän veitikka se on? Se näyttää epäiltävältä.\nHollantilainen se ei ole, vaikka se näkyy kantavan Hollannin lippua.\n\n-- Prikin nimi on _Scylla_, kapteeni, ja sillä on yhtä terävä\nhammasrivi kuin Algernon Sidneyllä. Ettekö arvaa, kapteeni?\n\n-- Haa, minä ymmärrän...\n\n-- Se on kunnianarvoisen kauppamiehen, Sakari Jansenin, priki, aiottu\nhyvin rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille.\nMutta en takaa, etteikö tuo säyseä meripeto matkalla pure joitakin\nlampaita kuoliaaksi, jos sillä vain on aikaa panna leukaluunsa\nliikkeelle.\n\n-- Minun täytyy päästä tuohon Scyllaan, sanoi Vanloo. -- Fredrik, laske\nloorinkivene vesille! Haluatko tulla mukaan, Sigurd?\n\n-- En, tuhat tulimmaista, kapteeni, se ei käy päinsä. Sakari Jansen\naavistaisi pahan olevan pelissä, jos näkisi minut teidän seurassanne.\n\nVanloo soudatti itsensä Scyllaan.\n\n-- Onko kapteeninne laivalla? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun\nhän tarttuen rustirautoihin oli heilahduttanut itsensä kannelle.\n\nKannella olevat miehet tuijottivat välinpitämättömästi Vanloohon. Yksi\nheistä malttoi toki vastata, että heidän kapteeninsa oli äsken mennyt\nmaihin, jonka jälkeen hän taas jatkoi riitelyään tovereidensa kanssa.\n\nVäki, jonka kapteeni Sakari Jansen oli hankkinut laivaansa, olisi\nheidän \"kliivarileikkauksistaan\" päättäen ollut pikemmin omiansa\nkuritushuoneeseen. Miehellä, joka vastasi Vanloon kysymykseen, oli\nhumalasta turvonneet kasvot, jotka olivat sitä kamalammat, kun niissä\noli tiheässä verinaarmuja, mitkä avoimia, mitkä laastarilapuilla\npeitetty. Käheällä äänellään hän haukkui alasaksaksi tovereitaan ja\ntahtoi sillä ikäänkuin osoittaa, että hän kapteenin poissaollessa oli\nkukkona tunkiolla. Toistenkaan ulkomuoto ei herättänyt enempää\nluottamusta.\n\nVanloo kiersi kerran kannen ja tarkasteli kaikkea tutkivin silmin.\nVarustus näytti vanhalta ja korjaillulta, mutta oli täydellinen,\ntarkoituksenmukainen ja joltisenkin hyvässä kunnossa. Kanuunat, joita\noli yhtä monta kuin Algernon Sidneyssä, olivat vanhoja, ruostuneita ja\nnäyttivät siltä, kuin olisivat maanneet monta vuotta sateessa ja\ntuulissa jonkin kruununvarastohuoneen edessä, mutta ne oli ilmeisesti\nkuitenkin valittu tuntijan silmällä.\n\nNyt astui Vanloon luokse laivaväestöön kuuluva mies, jota hän ei ollut\nennen huomannut. Tämä oli nuori ja pitkäkasvuinen; kasvojensa, pukunsa\nja olentonsa puolesta hän silmiinpistävällä tavalla erosi muista. Hänen\nkasvonsa olivat hienopiirteiset, mutta kalpeat ja laihat, ne ilmaisivat\nvallattomuutta ja teeskenneltyä hilpeyttä; vaikka hän olikin kaikissa\nliikkeissänsä raisu ja hontelo, näkyi kumminkin, että hän oli paremman\nkasvatuksen saanut mies; hänen pukunsa oli puoleksi merimiehen,\npuoleksi ylioppilaan: päässä oli hänellä öljylakki, kaulassa\nhuolimattomasti solmittu huivi, ja hänen solakkaa vartaloansa verhosi\nvanha karvakulu samettitakki tavallista ylioppilaskuosia.\n\n-- Kuulkaa, sanoi hän tunkeilevasti ja pani kätensä Vanloon olalle, --\nketä te täältä haette?\n\nVanloo kääntyi puhujaan päin. Tämä vetäytyi pari askelta taaksepäin\nnähdessään hänen kylmän katseensa ja nosti hieman hämillään\nöljylakkiaan paljastaen kauniin otsan ja tuuheat vaaleat kutrit.\n\n-- Suokaa anteeksi, jatkoi hän kohteliaammalla äänellä; -- jos te,\nherra, haette meidän kapteeniamme ja isäntäämme, hyvinarvoisaa herra\nSakari Jansenia, niin saan ilmoittaa, että hän vast'ikään lähti tästä\noivallisesta aluksesta ja soudatti itsensä Skeppsholmaan. Mutta jos\nasianne on senlaatuinen, että sen voi uskoa toisellekin, niin olen minä\nhänen uskotuin miehensä ja olen kernaasti käytettävissänne... Vaiti,\nmiehet, huusi hän sitten räyhääville matruuseille ja otti taskustaan\nhuilun, jolla hän iski pahinta huutajaa päähän, -- vaiti, saamarin\nlurjukset, kun toinen luutnantti puhuu?\n\n-- Te olette siis toinen luutnantti tässä laivassa?\n\n-- Olen.\n\n-- Olette ruotsalainen synnyltänne?\n\n-- Piru sen tiesi; minä olen maailmankansalainen.\n\n-- Aluksenne on tavattoman vahvasti varustettu aseilla...\n\n-- Niinkuin näette. Saa varoa kaikkea, kun matkustelee vaarallisilla\nkulkuvesillä niinkuin me. Täältä aiomme lähteä Hollantiin, ja sieltä\nsitten Itä-Intiaan, missä on enemmän merirosvoja kuin täällä\nmerilokkeja.\n\n-- Hyvä on, uteliaisuuteni on nyt tyydytetty, ja muuta asiaa ei minulla\nollutkaan. Olen merimies ... tuo priki tuolla on minun omani ... ja\nminua huvitti nähdä laivaanne lähempää.\n\n-- No, pahus olkoon, minä olen kuullut, että rikas Vanloo muka olisi\ntuon mainion prikin omistaja. Te taidatte siis ollakin...\n\n-- Oikein: minä olen Vanloo... Ja kun laivanne kulkee Hollannin lipun\nsuojassa, niin se oli yhtenä syynä, miksi halusin nähdä sen.\n\nToinen luutnantti, joksi nuori mies suvaitsi nimittää itseänsä, kumarsi\nääneti.\n\nKun Vanloo sen jälkeen varustautui lähtemään pois, riensi nuorukainen\nlaskemaan alas laskuportaita.\n\nTultuaan vähän matkan päähän Scyllasta kuuli Vanloo sen kannelta huiman\niloisia huilunsäveliä. Toinen luutnantti se kaiketi nyt käytteli samaa\nsoitinta, jolla hän vast'ikään oli sävähdyttänyt huutavaa merimiestä\npäähän.\n\n-- No, miltä näytti, kapteeni? kysyi Sigurd, kun Vanloo palasi Algernon\nSidneyhyn; -- vastustajanne ei ole niinkään halveksittava, vai kuinka?\n\n-- Ei ole, vastasi Vanloo, -- mutta sitä parempi.\n\nPuolen tunnin kuluttua Vanloo lähti Sigurdin seurassa laivastaan ja\npalasi kotiin Skeppsholman kautta.\n\nSkeppsholma oli siilien aikaan miltei asumaton; siellä oli vain yksi\nisohko rakennus, amiraliteettitalo. Mutta siitä huolimatta oli siellä\nsangen vilkasta, sillä useita sotalaivoja oli rannalla korjattavana, ja\nihmisiä, sekä työssä hääriviä että joutilaita, oli kuin muurahaisia.\n\nJälkimmäisten joukossa oli niinikään eräs pienenläntä mies, joka pää\nkumarassa ja kädet ristissä selän takana käyskenteli edestakaisin.\nHänellä oli yllään tavallinen pitkätakki, jalassa arkisukat ja\nhopeasolkiset kengät. Vanloo luuli häntä edullista kauppayritystä\ntuumiskelevaksi kauppamieheksi.\n\n-- Kapteeni, se on Ruys, sanoi Sigurd nopeasti. -- Hän ei saa nähdä\nminua niin ylhäisessä seurassa kuin teidän.\n\nSigurd pysähtyi siksi, kunnes Vanloo oli päässyt kappaleen matkaa hänen\nedelleen.\n\nVanloo halusi nähdä miehen lähempää. Hän meni hänen luokseen ja\nhavahdutti hänet mietteistä seuraavilla hollanninkielisillä sanoilla:\n\n-- Sallikaa minun kysyä: oletteko te hollantilainen kauppias Sakari\nJansen?\n\nRuys nosti kasvonsa, paljasti päänsä ja teki kaunistelevan kumarruksen.\n\n-- Niin olen, niin olen, vastasi hän, -- nimeni on Sakari Jansen.\n\n-- Rotterdamista, vai kuinka?\n\n-- Rotterdamista, armollinen herra ... tai oikeimmin sanoen:\nAmsterdamista.\n\n-- Tai kenties Alkmaarista.\n\n-- Alkmaarista? toisti Ruys arasti. -- Ei, vaan niinkuin jo sanoin,\nAmsterdamista...\n\n-- Me olemme maanmiehiä. Nimeni on Vanloo. Onko nimi tuttu?\n\n-- On maar... En minä ole ainoa, joka tiedän, että meidän maamme mainio\nkansalainen on täällä. Nimenne, mynher, on muuten minulle tuttu\nvanhastaan: kukapa hollantilainen ei tuntisi kauppamaailmassa ja sen\nulkopuolella kunniassa pidetyn Vanloon nimeä? Olen monesti aprikoinut,\nmynher, onko isänne rotterdamilaisen toiminimen Vanloo & Kumpp. päämies\nvaiko vanha Vanloo Bataviasta.\n\n-- Olen jälkimmäisen perillinen, vastasi Vanloo lyhyesti. -- Mutta\nsallikaa minun katsella teitä tarkemmin, kunnon Sakari Jansen! Luokaa\nsilmänne ylös, ystäväiseni, ja näyttäkää ujostelematta rehelliset\nkasvonne! Onpa se, kautta Jupiterin, kummallista, jopa sopimatontakin\nluonnon ja sattuman pilaa...\n\n-- Mitä tarkoitatte, mynher? änkytti valekauppias, jonka niskasuonta\nnäytti vetävän niin, ettei hän voinut nostaa muuta kasvojen osaa kuin\nvain silmäteriä puhuttelijaan päin.\n\n-- Niin, mitä itse sanotte? Eikö sitä tosiaankin voi sanoa\nsopimattomaksi luonnon ja sattuman pilaksi, kun edellinen tekee\nrehellisen kauppiaan kasvot täysin erään tunnetun konnan näköisiksi, ja\njälkimmäinen lisää yhdennäköisyyttä rumentamalla molemmat aivan\nsamanlaisilla arvilla ja naarmuilla.\n\n-- Mynher, minä en ymmärrä, mumisi Jansen liidunvalkeana naamaltaan,\nlukuunottamatta nenänpäätä, joka kaikissa elonvaiheissa loisti yhtä\npunaisena.\n\n-- Minä selitän muutamin sanoin asian, herra Sakari Jansen. Minulle on\nannettu erään Ruys-nimisen vanhan paatuneen hulttion tuntomerkit, hän\non kotoisin Hollannista, mutta vähän hänestä on kunniaa tälle\narvossapidetylle kansalle... Olettehan kaiketi kuullut puhuttavan\nRuysistä?\n\n-- Kuinka sanoitte? Ruys? Ei, mynher, minä en tunne häntä.\n\n-- Hänen nimensä ei muuten ole vallan tuntematon kauppamiesten ja\nmerenkulkijain kesken. Jos huhu totta tietää, oli hän luutnanttina\ntunnetun merirosvokapteenin Tomkinsin laivalla, jonka luurangon minä\nviisitoista vuotta sitten näin riippuvan vitjoissa Thamesjoen suulla.\nSittemmin Ruys lienee joitakin vuosia harjoittanut merirosvousta omin\npäin, vaikk'ei se oikein onnistunutkaan: kuitenkin, ellen väärin\nmuista, hän kaappasi laivan samalta Batavian Vanloolta, jonka nimen te\näsken mainitsitte. Hänen myöhemmät vaiheensa eivät myöskään ole minulle\nvallan oudot... Mutta huomaan, että tämä keskustelu ei huvita teitä.\nMuutamme siis puheenaihetta! Tehän olette Scylla-nimisen laivan isäntä?\n\n-- Olen, mynher, isäntä ja kapteeni samalla kertaa.\n\n-- Minä tulen juuri laivastanne: kävin sitä katsomassa...\n\n-- Hoo, mynher! Vahinko etten ollut saapuvilla, kun teitte minulle sen\nkunnian...\n\n-- Mainio laiva, se Scyllanne...\n\n-- Oi, mynher, vaatimaton, hyvin vaatimaton.\n\n-- Vielä mitä! Minä en useinkaan ole tavannut semmoista kauppalaivaa.\nSehän hakee vertaistaan kohtalaisten sotalaivojen joukosta. Mutta minä\nkulutan kallista aikaanne, herra Jansen. Vielä yksi kysymys: milloin\naiotte nostattaa ankkurin?\n\n-- Ei ole vielä niin tarkoin päätetty. Minulla on täällä monenlaisia\nasioita... Sitten lähdemme pitkälle matkalle, mynher. Kanuunat, jotka\nnäitte, ovat aiotut malaijilaisia varten... Malaijit ovat vaarallinen\nkansa ... niinpä niin, mynher, te, joka olette Bataviasta, tunnette\nheidät kyllä parhaiten... Niinkuin sanoin: vaarallinen...\n\n-- Hyvä on. Jääkää hyvästi, herra Jansen! Kenties tiemme sattuvat\njoskus vielä yhteen: minä aion myöskin lähteä samanne päin kuin tekin.\n\n-- Hoo, se ilahduttaisi minua. Hyvästi, mynher! Sakari Jansen lausui\nhyvästit Vanloolle kumartaen ylensyvään, kääntyi, pyyhkäisi tuskanhien\notsaltaan, hengähti syvään ja mumisi:\n\n-- Kirous! Onpa niinkuin sanon: täällä kummittelee ihan selvällä\npäivällä. Maankamara polttelee jalkojani. Miksi Drake vitkastelee? Minä\nen kestä tätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli toukokuun 30:s päivä. Valtaneuvos Skytte oli illalla palannut\nhuvimatkaltaan Görvälnistä, herttua Aadolf Juhanan maatilalta, kahden\npenikulman päästä Tukholmasta.\n\nHerra Pentti oli miettiväisen näköinen. Kapinan piti puhjeta seuraavana\npäivänä.\n\nKotiin tultuaan hän näki pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoitus oli\nhänelle osoitettu ja piirretty hänen keksimällään salakirjoituksella.\nSiitä melko hämillään hän mursi tuntemattoman sinetin ja luki seuraavat\nrivit:\n\n\"_Teräväjärkisinkin voi joskus menetellä varomattomasti, viisainkin\ntarvita neuvoa, kun suuri ja vaarallinen hanke on toimeenpantava.\nPolttakaa salaiset paperinne_!\"\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi herra Pentti levottomana itseltään. --\nKuka on kirjoittanut tämän? Piileekö tässä petos? Onko minut saatu\nilmi?... Ei, neuvo on liian hyvä vihamiehen kädestä tulleeksi. Mutta\njos se on ystävän kirjoittama, niin onhan moinen salakähmäily tuiki\ntarpeeton. Näemmehän joka päivä toisemme ja voimme neuvotteluissamme\nsuullisesti kehoittaa toisiamme tarpeelliseen varovaisuuteen.\n\nHän soitti kamaripalvelijan luokseen ja kysyi, kuka kirjeen oli tuonut.\nKamaripalvelija kyseli muilta palvelijoilta, ja vastaukseksi tuli, että\nkirjeentuoja oli matruusiksi puettu mies, jota vastaanottaja ei\ntuntenut.\n\nKehoitus oli muuten tarpeeton, sillä herra Pentti, joka pelkäsi jos\nmitäkin tapahtuvan, oli jo viskannut kaikki salaliittolaisilta tulleet\nkirjeet liekkeihin. Hän oli ryhtynyt sekä tähän että kaikkiin muihin\nvarokeinoihin hävittääkseen todistukset syyllisyydestään ja\nosallisuudestaan kapinaan, siltä varalta, ettei vallankaappaus\nonnistuisi.\n\nHän pisti kirjeen taskuunsa, astui vihellellen muutamia askelia\npermannolla, istuutui sitten nojatuoliinsa ja odotti tyynesti,\nselaillen Pliniuksen luonnonhistoriaa, hämärän tuloa, jolloin useiden\nliittolaisten oli määrä saapua hänen luokseen.\n\nEnsin tuli Kustaa Drake.\n\n-- Onko tämä kirje teidän kirjoittamanne? kysyi herra Pentti puheen\naluksi, ja ojensi kirjelipun Drakelle.\n\nKatsottuaan sen läpi otti Drake kirjesalkkunsa ja ojensi Skyttelle\nsamalla käsialalla kirjoitetun kirjelipun.\n\n-- Ja minä, vastasi Drake, -- aioin kysyä, oletteko te kirjoittanut\ntämän lipun, jonka tuntematon henkilö antoi tänään palvelijalleni.\nSisällys on molemmissa sama.\n\n-- Kummallista, lausui herra Pentti.\n\n-- Lilje, Frisendorff ja Graan, jotka minä päivällisen aikaan tapasin,\novat saaneet aivan samanlaiset varoitukset, jatkoi Drake. -- Mutta\nvähätpä meitä hyödyttää tämän pulman selvittely. Teidän ylhäisyytenne,\nminä palasin äsken, kuten tiedätte, Sjövikistä, jossa olin käymäseltä,\nja voin teille lausua sydämelliset terveiset rakkaalta tyttäreltänne...\n\n-- Kiitos, ystäväiseni! Ottaessanne perheseikat puheeksi johtuu\nmieleeni, etten vielä ole esiintuonut syvää valitustani teidän vaimonne\nkuoleman johdosta. Taisitte saada ilmoituksen siitä eilen...\n\n-- Niin eilen, Agnes parkani kuoli Kööpenhaminassa ... hän ei ehtinyt\nkauemmaksi etelään, muuttolintu raukka, kun luonto vaati lainansa\ntakaisin...\n\n-- Kumminkin tiedän, sanoi herra Pentti vetäen suunsa vienoiseen\nhymyyn, -- ettei tuo ankara isku riistä meiltä sitä toimekasta apua,\njota teiltä odotamme: te kannatte miehen tavalla kohtalonne kuorman...\n\n-- Olkaa huoleti, virkkoi Drake, -- tappioni ei tee minua kokonaan\nvälinpitämättömäksi niistä suurista yrityksistä, joita meillä on\ntekeillä...\n\n-- Isänmaa, jatkoi herra Pentti, -- isänmaa ja sen suuret edut ovat\nkalliimmat kuin rakkaimmatkin yksityiset...\n\n-- Aivan oikein ... mutta palatkaamme asiaamme. Te tulette herttuan\nluota?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja olette vakuutettu, ettei hän, kuten hänen tapansa on, peräydy\nviime hetkellä?\n\n-- Siitä on pidetty tarpeeksi huolta. Kirjeet, jotka hänen tulee antaa\nkuninkaalle, leskikuningattarelle, neuvoskunnalle ja valtasäädyille,\novat valmiina hänen pöydällään. Kuusivaljaiset valtiovaunut, joissa\nhänen on suoritettava Odysseiansa, ovat jo valmiina. Ja ratkaisevana\nhetkenä ystävämme, maaherra Graan, jolla, niinkuin tiedätte, on suuri\nvaikutus herttuaan, seisoo hänen rinnallaan ja lietsoo uutta rohkeutta\nhänen mieleensä, joka hyvin pian horjuu... Muuten olen tehnyt voitavani\nsaadakseni hänet oppimaan tulevan osansa ja pysyttääkseni hänet lujana\npäätöksessään.\n\n-- Kello 9 huomenillalla on hän siis kuninkaan luona...\n\n-- Niin, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun näette hänen vaunujensa\nvierivän linnanpihasta ulos, on teidän vuoronne tehdä asiasta loppu.\nOnhan joukkonne riittävän suuri ja luotettava?\n\n-- On.\n\n-- Me tapaamme siis toisemme, ystäväiseni, valtaneuvoston\nistuntosalissa. Minua huvittaa jo edeltäpäin nähdä teidän vangitsevan\nminut.\n\n-- Minä olen ennen jo sanonut teidän ylhäisyydellenne, että teidän on\nkartettava sitä huvia, ja minä kehoitan teitä vielä kerran, että\najoissa lähdette salista pois ja jätätte virkakumppaninne ja herrat\nvaltakunnan holhojat oman onnensa nojaan.\n\n-- Varokaa itseänne, Drake! Älkää ylittäkö ohjeitanne! Minä olen\nsanonut teille: älköön tarpeettomasti ryhdyttäkö väkivaltaan!\n\nÄäni, jolla Pentti-herra tuon lausui, ilmaisi vain puoleksi totuuden.\n\n-- Ja minä olen vastannut: minulle uskottu tehtävä on senlaatuinen,\netten itse eikä kukaan muu voi edeltäkäsin määrätä toimenpiteitteni\nrajoja. Menettelytapani tulee riippumaan arvaamattomista seikoista.\n\n-- Tehkää niinkuin parhaaksi katsotte, mutta minä pyytämällä pyydän:\nvälttäkää verenvuodatusta! Välttäkää sitä suuremmalla syyllä, kun\nkaikki väkivalta on liikaa. Kaikki hallitukselle uskolliset Liljen\nupseerit on huomenna kutsuttu hänen maatilalleen, puolentoista\npenikulman päähän kaupungista, ja linnassa olevan sotaväen komentajana\non yksinomaan meidän miehiä. Ainoa pelättävä on Sparre väkineen, mutta\nme olemme järjestäneet niin, että Sparre vangitaan samaan aikaan kuin\nte tunkeudutte linnaan, ja sitäpaitsi on hänen rykmenttinsä niin\nhajallaan ympäri kaupunkia ja malmeja, ettei sitä saada kokoon,\nennenkuin kaappaus on tehty. Teillä ei siis ole vaarallista vastarintaa\nodotettavana.\n\n-- Sitä parempi, sanoi Drake. -- Toivoakseni kaikki käy niin nopeasti,\nettei kukaan saa tietää hankkeestamme mitään, ennenkuin se jo on\nlopussa.\n\n-- Annattehan kuitenkin vartioida linnanportteja, heti kun väkenne on\npäässyt sisään...\n\n-- Annan, ja minä aion päästää kruununvankilasta vangit ulos, että\nsekasorto tulisi suuremmaksi ja linnan suurilukuisen palvelusväestön\nhuomio ohjautuisi väärälle taholle. Ensi silmänräpäyksessä luullaan,\nettä vangit ovat nostaneet kapinan ja hälinällään ajaneet kansan\nliikkeelle.\n\n-- Hyvä on. Ammattityöläisiin voimme luottaa. Frisendorffin kätyrit\novat puhuneet heille asian valmiiksi. He kokoontuvat huomenna\nmajataloihinsa, joissa annetaan maksutonta kestitystä, ja määrätyllä\nkellonlyönnillä lähtee joukko liikkeelle seuraten herttuan vaunuja\nhänen lähtiessään Ritariston ja Aatelin luo. Herttuan puhuessa sisällä\nja kansanjoukon räyhätessä ulkona saapuu säädylle tieto neuvoskunnan ja\nholhojain vangitsemisesta, jonka jälkeen Liljen rykmentti marssii\nsinne, ja lähetystö, jäseninään puoluelaisiamme aatelittomista\nsäädyistä, saapuu samaan aikaan ja kehoittaa herttuaa ottamaan\nhallitusohjat käsiinsä.\n\nKun he näin olivat jonkin aikaa kuiskaillen jatkaneet puheluaan, saapui\nherttuan uskottu Romann ja hänen kanssaan pari salaliittoon\nosallistunutta porvarissäädyn valtiopäivämiestä. Määrätty\nkokoontumisaika oli käsissä. Mentiin syrjähuoneeseen, jossa salaiset\nneuvottelut tavallisesti pidettiin. Talon takaportti oli jätetty auki,\nja herrat voivat niinmuodoin tuloansa ilmoituttamatta saapua isännän\nluo.\n\nKotvan kuluttua tulivat Ribbing, Lilje, Frisendorff, Graan ynnä muut.\n\nKaikki he olivat saaneet samanlaiset kirjeet kuin valtaneuvos Skytte ja\nherra Kustaa Drake. Kaikki olivat myös varoitusta noudattaneet. Se\nolisi epäilemättä aiheuttanut pelkoa ja häiriötä leirissä, ellei\njokainen, Drakekin siihen luettuna, olisi salaa epäillyt, että\nkehoituksen oli lähettänyt itse herra Pentti, joka tietysti tahtoi\nsaada jok'ikisen merkin osallisuudestaan vehkeeseen hävitetyksi, jos\ntämä vastoin kaikkea todennäköisyyttä menisi myttyyn. Herra Pentin\nvarovaisuus oli tunnettu, eikä kukaan hämmästynyt siitä, että hänkin\noli saanut kirjeen.\n\n-- Hän on kirjoittanut sen itse, vanha kettu ... niin he ajattelivat\nkaikki.\n\nKaikki oli jo järjestetty, tehtävät jaettu, varokeinoihin ryhdytty: oli\nvain toimeenpantava jonkinlainen harjoitus ennen näytännön alkua.\n\nTähän harjoitukseen kului sentään suurin osa yötä. Salaliittolaiset\nolivat hamaan tähän hetkeen asti ottaneet asian joskaan ei\nkevytmieliseltä kannalta, niin ainakin kevyellä mielellä: heidän\nvarmuutensa sen hallituksen heikkoudesta, jota he lähtivät kukistamaan,\noli paisuttanut heidän rohkeutensa ja lisäksi vaikuttanut vielä sen,\netteivät he uskoneet asialla arveluttavampia puolia olevankaan.\n\nMutta nyt, kun esirippu oli valmiina nostettavaksi ja näyttelijöiden\noli astuttava kansan eteen taistelemaan sen onnesta ja onnettomuudesta,\nsen pyhyydestä ja mahtavuudesta, sen kruunusta ja tapparasta, -- niin\nharvatpa kokoontuneista pysyivät tyyninä. Salaliiton johtajan, herra\nPentin, levollisuus ja Draken hurja päättäväisyys, Draken, jolla oli\nvaikein tehtävä suoritettavanaan, vaikuttivat kuitenkin rauhoittavasti\nmuihin.\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi herra Pentti vihdoin nousten seisomaan,\n-- nyt ei mikään estä meitä laskeutumasta rauhalliseen, suloiseen\nlepoon. Neuvottelu on päättynyt, nyt kysytään toimintaa... Mutta\nolkaamme kärsivällisiä! Neljänkolmatta tunnin kuluttua saamme molemmin\npuolin onnitella toisiamme hyvän asiamme voitosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun 31 p.\n\n\n_Ensimmäinen kohtaus_.\n\nProfessori Spole [almanakan tekijä] lupasi täksi illaksi kuutamoa ja\nselkeätä.\n\nKuu oli tosin noussut oikeaan aikaan, mutta selkeästä säästä ei\nollut tietoa, josta näkyy, että oppinut tähtientutkija, jos kohta hän\nolikin erehtymätön nativiteettiennustuksissaan [nativiteetti =\ntaivaankappalten keskinäinen asento jonkun ihmisen syntyessä. Suom.],\njoilla hän höysti almanakkansa, ei sentään aina onnistunut säntilleen\nlaskemaan epävakaisen sään kaikkia oikkuja. Iltataivas peitti synkkänä\nRuotsin pääkaupungin, ja pimeyttä lisäsi paksu sumu, joka tiheänä\nverhosi Mälarin ja meren rantoja ja lukuisia saaria; ja milloin kuu\njoskus pilviuudinten raosta pääsi vapaasti pilkistelemään, esti\nsamainen kateellinen sumu sitä valaisemasta muuta kuin Birger Jaarlin\nmahtavan tornin huippua ja Södermalmin korkeimpien mäkien harmaita\nrakennusryhmiä.\n\nKaupungin keskustan pimeitä ja ahtaita katuja valaisivat niukalti\nviheliäiset talikynttilät, joita siellä täällä lepatti lyhdyissä\nisoimpien talojen porttien ja ulko-ovien yläpuolella. Varovaisimmat\njalankävijät kulkivat lyhdyt käsissä; ylhäisten vaunuja ympäröivät\nsoihdunkantajat.\n\nNiillä kaduilla ja kujilla, joiden varsilla käsityöläiset pitivät\nasuntoa, oli sinä iltana tavattoman vilkasta. Melu ei tosin kaikunut\nniistä verstaista, seppien, takojien, nikkarien ja muiden\nammattilaisten työpajoista, joiden uutteruus tavallisesti ilmenee\nkuuluvalla tavalla; päinvastoin: tasainen vasarankalke, joka\ntavallisesti alkoi jo aamunkoitossa, kun Brunke-vuoren torninvartija\noli antanut tunnetun merkin, ja jatkui sitten yhtämittaa, kunnes sama\nmies ilmoitti levon hetken tulleen, oli sinä iltana tyyten vaiennut,\nvaikk'ei ollut pyhä eikä pyhäpäivän aatto. Punervat liekit, jotka\ntavallisesti sieltä täältä kyklooppien työpajoista loivat ahtaiden\nporttien kautta lepattavia valonhäiveitään vaeltajan tielle, olivat\nsammuneet; iloiset laulut, jotka tavallisesti säestivät höylän suhinaa\nsen hivellessä metsän oksaisten urhojen kylkiä, olivat hiljenneet; ja\njos utelias nuorallatanssija olisi uskaltanut kavuta harmaiden,\nmuinaissaksalaiseen tyyliin rakennettujen talojen seinille, ja\nkatsellut huoneeseen hienojen lukinverkkojen läpi, jotka paremman\npuutteessa somistivat suutarien ja räätälien työhuoneiden ikkunareikiä,\nniin tuskin hän olisi nähnyt ainoatakaan neulaa, ainoatakaan naskalia\nliikkeessä.\n\nJa yhtäkaikki oli näissä kaupunginosissa tavattoman vilkasta. Missä\nhyvänsä kullattu viinimarjaterttu tahi muut hyvin tunnetut, harvoin\nväärinymmärretyt merkit osoittivat kuivien kurkkujen virkistyspaikkaa\n... ja niitä sellaisia merkkejä oli paljon ... siinä sai jokainen\nohikulkijakin mitä epäämättömimpiä ja perinpohjaisimpia todistuksia\nsiitä, ettei työtätekevä luokka ollut sukupuuttoon kuollut, vaikka\nverstaat tällä kertaa ammottivat tyhjinä. Kaikki kellarit ja\nravintolat, joihin saman ammattikunnan mestarien oli tapana kokoontua,\nkaikki kansainvälisemmät majapaikat, jotka yhtä suopeihin syliinsä\nsulkivat niin räätälit kuin suutarit, ja vihdoin kaikki kuljeksivien\nammatinharjoittajien yömajat olivat ääriään myöten täynnä meluavia\nvieraita.\n\nViemme lukijan erääseen ensinmainittuun lajiin kuuluvaan komeaan\nravintolaan Baggeninkadun varrella.\n\nSen kilpeen oli kuvattu mainio \"Jerusalemin Suutari\", lestikimppu\nselässä, vaahtoava olutkipponen kummassakin kädessä. Mieluista kyllä\niäti janoiselle, iäti kuljeksivalle suutarille! Maalauksen alla oli\nravintolan nimi: Ahasverus, ja vielä alempana komeili kultakirjaiminen\nrunosäe, jossa jokaista kisällinäytteestä suoriutunutta,\nammattikunnassa oikean porvarin oikeuden saanutta kunnon suutaria\nkehoitettiin astumaan sisään, mutta kaikkia muita töpiköimään edelleen.\n\nKellari Ahasverus oli siis se herttainen tyyssija, jonne Tukholman\nsangen kunnioitettavan ja sitäpaitsi hallitukselta aivan äsken uudet\nprivilegit saaneen suutariammattikunnan jäsenet päivätyön päätyttyä\nohjasivat kulkunsa juodakseen kipposellisensa ja ladellakseen\nvaltioviisauttansa. Valtioviisastelu oli ainoa ammatti, jossa jokainen\nmielinmäärin saattoi patustella, niinkuin oikein ja kohtuullista on\nkaikissa vapaissa yhteiskunnissa. Ja siihen aikaan sai, kuten nytkin,\npuhua kuinka tyhmästi ja kuinka äänekkäästi tahansa valtioasioista,\ntarvitsematta pelätä urkkivia ilmiantajia. Urkinta ei ole ottanut\nkoskaan oikein menestyäkseen Ruotsissa, vaikka silloin tällöin onkin\nvähin yritetty tätä ulkolaista tainta istuttaa meidän maaperäämme ja\ntotuttaa sitä meidän kolkkoon ilmanalaamme.\n\nVieraita kuhisi rasvalamppujen ja talikynttiläin valaisemassa\nkellarisalissa, jonka kalkituille seinille oli hiilellä piirretty\nkaikenlaisia nimiä ja ajatelmia. Emme tiedä, oliko ajatelmien joukossa\nlausetta \"Suutari pysyköön lestissään\", useimmat olivat vain\nmielenpurkauksia ammatin vihollisia, patustelijoita ja aateliston\nverovapaita käsityöläisiä vastaan.\n\nJos joku paikan ja sen vieraitten tuntija sillä hetkellä olisi tullut\nsisään, olisi hänen ollut helppo huomata, että liike täällä oli yhtä\ntavatonta kuin kestityskin oli runsasta.\n\n-- Isäntä kulta, täyttäkää vielä kerran tuopit koko joukolle! Minä\nmaksan!\n\nNiin huusi eräs pienenläntä mies, tavallinen porvarispuku yllään, ja\nlaski kourallisen hopearahoja tarjoilupöydälle; sen tehtyään hän\nkääntyi takaisin keskilattialle kerääntyneen joukon luo, jonka kanssa\nhän vilkkaasti huitoen käsillään oli pakinoinut.\n\n-- Helkatin aulis mies tuo! Hän mahtanee olla rikas kuin kreivi, lausui\nnaapurilleen muudan harmaapäinen porvari, joka tyynesti härppi oluttaan\nsalin nurkassa. -- Tunnetteko hänet?\n\nNaapuri oli nuori, hiljaisen ja sävyisän näköinen mies. Samoinkuin\nharmaapää-ukko hänen vierellään oli hän tähän asti tyytynyt vain\nkuulemiseen ja katselemiseen.\n\n-- En, virkkoi hän, -- minä en luule koskaan ennen häntä nähneeni.\n\n-- Hm, sepä merkillistä. Hän sanoo, niinkuin tekin, saaneensa\nmestarikirjansa Lyypekissä. Minun nähdäkseni teidän siis pitäisi tuntea\ntoisenne, koska te maanmiehinä ja ammattitovereina olette elelleet\nvieraassa kaupungissa.\n\n-- Sanooko hän niin? Sitten hän valehtelee. Minä en koskaan ennen ole\nnähnyt hänen naamaansa. Epäilen lisäksi, tokko mies eläissään on\npunonut yhtäkään pikilankaa.\n\n-- Niin minäkin melkein uskon, mutta oikeassa mies sittenkin on. Meillä\non päteviä syitä tyytymättömyyteen, eikä tässä auta muu kuin\nhallituksen muutos, se on varmaa. Jospa vain nuori kuningas pian tulisi\ntäysi-ikäiseksi! Mutta ennenkuin se aika koittaa, ovat kai isoiset\nherrat syöneet meidät karvoinemme päivinemme. Joukossamme täällä on\nmonta, jotka tahtoisivat nähdä kirveen heiluvan, mutta harvat\nuskaltaisivat käydä kiinni varteen ... ja siksi minäkin pysyn erilläni\nkoko asiasta.\n\nTähän nuori lyypekkiläinen mestari ei sanonut mitään, vaan katseli\nmiettiväisenä tuoppinsa pohjaan.\n\n-- Valtiollisten asioiden pohtiminen ei näy huvittavan teitä, jatkoi\nukko; -- puhutaan sitten jostakin muusta! Oletteko kuullut, että\nnoita-akat aiotaan huomenna polttaa?\n\n-- Niin olen kuullut puhuttavan. Aiotteko mennä katsomaan?\n\n-- Sieltä ei pitäisi kenenkään olla poissa, se on minun\nmielipiteeni. Verstas saa huomenna levätä; minä ja kisällini lähdemme\npäivänkoitteessa mestauspaikalle. Vaimoni ja lapseni saanevat niinikään\nlähteä mukaan; muuten ei niiltä saa rauhaa.\n\nSamassa toverusten puhe keskeytyi, sillä pikkuruinen aulis muukalainen\nnousi tuolille ja käsillään hurjasti viittoillen alkoi puhua\nympärillään hälisevälle joukolle:\n\n-- Ystävät ja suutarit! Olen sanonut, että minullakin oli kunnia kuulua\nteidän ammattiinne, mutta minä luovuin siitä ajoissa, kun näin\nminnepäin asiat kallistuivat. Te seisotte kadotuksen partaalla,\nystäväni! Te kuolette ennen pitkää vaimoinenne, lapsinenne nälkään, ja\nkruunu nylkee ruumiinne, joiden nahalla se paikkaa rahamassinsa, kun\nviimeiset roponne ovat soljuneet pohjattomaan, tyhjään lakkariin.\nNiinkuin mainitsin, minä heitin lestit, naskalit ja taulut hiiteen ja\nantauduin harjoittamaan muita elinkeinoja, jotka paremmin korvaavat\ntyöntekijän vaivat.\n\n-- Kuules vain! Kuule! huusivat useat ympärillä olijat.\n\n-- Ja minä neuvon teitä, ystävät ja suutarit, ajoissa tekemään samoin,\njos säälitte vaimoa ja lapsia, joiden ennen pitkää kuulette turhaan\nvaikeroiden pyytävän leipää...\n\n-- Se neuvo ei vetele... Mihinkä meistä sitten on, jos luovumme\nammatistamme! Ei, ei! melusi joukko puhujan ympärillä.\n\n-- Hiljaa, ystäväiseni, antakaa minun puhua loppuun! Neuvo, jonka\nannoin, on ainoa mahdollinen, jos kärsivällisesti tahdotte suvaita sitä\nvaltaa, joka nykyisin sortaa ja rasittaa teitä. Mutta jos teillä on\nrohkeutta rinnassa, niin tietysti tämä neuvo ei teille sovellu. Totta\non, että hallitus äsken on suonut teille uusia etuoikeuksia, mutta mitä\novat kaikki etuoikeudet, elleivät ne suojele työtä? Eikö hallitus ole\njulistanut, että jokainen, ken tahtoo talon rakentaa ja asua\nKungsholmassa, saa vapaasti tehdä työtä kuulumatta mihinkään\nammattikuntaan tai tarvitsematta suorittaa mestarinäytettä? Eikö täällä\nole ainakin satakunta suutaria, jotka ovat ammatista luopuneet ja\nporvariston ikuiseksi häpeäksi ruvenneet aatelisherrain palvelijoiksi?\nNyt he pohjaavat muutaman parin saappaita vuodessa ilmaiseksi sille tai\nsille kreivilliselle tai vapaaherra-suvulle, ja sillä hinnalla annetaan\nheidän pitää verstasta ja syödä paljaaksi teidät, rehelliset porvarit,\nja verot, jotka heidän muutoin olisi täytynyt suorittaa, syöstään\nmyöskin teidän niskoillenne. Niinpä jokaisen porvarin täytyy joko\nkuolla nälkään tahi antautua aateliston orjaksi.\n\n-- Hän on oikeassa! Hyvin puhuttu! Hiiteen kaikki patukset ja\naatelisorjat! huudettiin yht'aikaa.\n\n-- Tahdotteko siis kädellänne ja suullanne auttaa hurskasta ruhtinasta,\nhänen jalouttansa herttua Aadolfia, autuaan kuningasvainajan veljeä,\njoka, niinkuin mainitsin, on havainnut hätänne, säälii teitä ja\nmenestyksestänne suuresti huolehtien tahtoo tehdä voitavansa teidän\nparhaaksenne? Minusta se olisi oikeus ja kohtuus...\n\n-- Oikein, oikein!\n\n-- Olen sanonut teille, ystävät, että herttua tänä iltana kello\nyhdeksän ajoissa ajaa linnasta Ritariston ja Aatelin luo esittääkseen\ntälle säädylle teidän valituksenne ja kehoittaakseen sitä ajattelemaan,\nmitä sen ja teidän rauhaanne kuuluu...\n\n-- Eläköön herttua!\n\n-- Nyt ei ole tarkoitukseni kehoittaa teitä väkivaltaisuuteen ja\nkapinaan. Ei, sillä tiedätte hyvin, että se voisi päättyä meille\nkaikille hullusti: me olemme kunnon alamaisia, kaikille inhimillisille\nsäännöksille kuuliaisia. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä yhteisesti,\nkuten jo olen useimmilta yksityisesti kysynyt, ettekö katso oikeaksi ja\nsopivaksi auttaa hyvän herttuan puuhia siten, että kokoatte kaikki\nkisällinne ja palvelijanne ja lähdette linnan luo, ympäröitte herttuan\nvaunut, ja hänen ollessaan herrojen puheilla kannatatte hänen\nesitystänsä sopivilla suosionhuudoilla, että he tietäisivät herttuan\nesiintuovan teidän valituksianne eikä puhuvan omasta päästänsä.\n\nEhdotus hyväksyttiin suurella mieltymyksellä.\n\n-- Juokaamme siis lähtömalja ja lähtekäämme liikkeelle, sillä aika on\ntullut. Tiedätte kai, ystävät ja suutarit, että kaikki muutkin arvoisat\nammattikunnat aikovat tehdä samoin. Suuri ja mahtava on se valta, hyvät\nystävät. Yksimielisyys on voimaa: se olkoon tunnuslauseemme!\n\nNyt nousi lyypekkiläiseksi mestariksi luultu ja huusi yli joukon\npauhinan:\n\n-- Lähtömaljat minä kustannan, eikä siihen kelpaa olut, vaan parhain\nviini, mitä isännällämme kellarissaan on. Hoi, isäntä, ymmärrättekö\nyskän? Siinä te seisotte ja töllistelette, niinkuin herrain kukkarot\nmöllistelevät kansan rahoja? No, ettekö saa suutanne kiinni ja\ntappianne auki, jos näytän teille tätä.\n\nNäin lausuen uusi puhuja nakkasi täyteen sullotun kukkaron pöytään.\nJalo metalli helähti ja sai isännän sääret selkään; hän riensi ulos\nnoutamaan mitä pyydettiin.\n\n-- Ammattitoveri ja ystävä, sanoi puhuja N:o 1, pannen kätensä puhujan\nN:o 2 leveille hartioille, -- eikö olisi syytä lykätä tämä jalo\nauliuden näytös siksi, kunnes tämä tähdellinen asia olisi onnellisesti\nsuoritettu ja me saisimme riemulla tyhjentää useamman kuin yhden maljan\nherttuan, porvariston ja teidän itsennekin onneksi?\n\n-- Minä en juo herttuan maljaa, vastasi puhuja N:o 2 ja työnsi puhujan\nN:o 1 syrjään.\n\n-- Mitä nyt? huudahti tämä. -- Mitä tämä merkitsee? Onko tänne\nilmestynyt susi leijonain keskeen? Varokaa itseänne... Kuulkaa,\nkuulkaa! jatkoi hän, kun samassa kova hälinä kadulla kiinnitti hänen ja\nkaikkien sisälläolijain huomion puoleensa; -- toverimme ovat jo\nliikkeellä. Kuuletteko? Ylös ja liittykäämme heihin!\n\nKadulta kuului melua, ja kansanjoukko kulki laulaen ja rähisten ohitse.\n\n-- Olkaa rauhassa, hyvät ihmiset, huusi puhuja N:o 2; -- ettekö huomaa,\nettä joukko kulkee etelään päin, ja ellei kaupunki aivan äkisti ole\nkäännähtänyt kompassin ympäri, on linna, jonne kai on tarkoitus mennä,\ntäältä pohjoiseen päin.\n\nUteliaimmat vieraista ryhmittyivät raotetun oven ääreen ja katselivat\nulos pimeälle kadulle.\n\n-- Jumaliste, eivätkö nuo liene aatelisorjia ja kungsholmalaisia, huusi\nmuudan; -- ovatko hekin liikkeellä?\n\n-- Se ei olisi mikään kumma, vastasi puhuja N:o 2, -- sillä minä olin\ntänä iltana tunti sitten eräässä ravintolassa, jossa sikäläisen väen on\ntapana kokoontua, ja kuulin siellä miehen, joka nimitti itseään\nvapaaksi aateliskäsityöläiseksi, pitävän puhetta ja kehoittavan\nkokoontuneita lähtemään linnaan sitä varten, että seuraisivat\nherttuata, koskapa tämä tänä iltana menisi Valtasäätyjen\nkokoushuoneeseen esittämään heille, että olisi tuiki tarpeellista\nperuuttaa kaikki ammattikuntia koskevat asetukset.\n\n-- Oi! Mitä sanotte? Onko se mahdollista? huusivat kaikki.\n\n-- Hän valehtelee ... hän on urkkija, huusi puhuja N:o 1, jonka lukija\nepäilemättä on arvannut salaliittolaisten kätyriksi.\n\n-- Suu poikki, poika, lausui puhuja N:o 2, joka oli Vanloon miehiä, ja\ntarttui kovalla kouralla pikkuruista miestä käsivarteen pitäen häntä\nkiinni; -- minä katson kohta sinua hampaihin, jahka vähän odotat. Minä\npuhun ensin asiani. Niin, nähkää, herttua ja kreivi Pietari Brahe\nolisivat muka sopineet siitä, että nykyisillä valtiopäivillä kumotaan\nammattiasetukset ja porvaristo saatetaan täydellisesti aateliston ikeen\nalaiseksi. Ettekö te, kunnon miehet, ole kuulleet puhuttavan, että\nkreivi Pietari kerran on sanonut ammattikuntien olevan rosvojoukkioita,\njotka ovat yhtyneet koroittamaan käsiteollisuustavarain hintoja?\n\n-- Olemme, se on totta.\n\n-- No niin, varokaa sitten kuuntelemasta miehiä, semmoisia kuin tämä\ntässä...\n\n-- Ystävät ja suutarit ... yritti pikku mies, joka ei ollut kukaan muu\nkuin Frisendorffin hovimestari; häntä halutti puhua vielä pitemmälti,\nmutta vastustaja kouraisi häntä niin lujasti, että ensimmäinen sana\nhupeni vain huokaukseen.\n\n-- Hän on itse aivan varmasti joku urkkija, vapaatyöläisten kätyrejä,\njatkoi Vanloon lähetti. -- Uskallanpa lyödä vetoa, ettei hän edes osaa\nmestarikolpakkoakaan tyhjentää, minkä kukin kunnon ammattikuntalaisenne\ntaitaa. Annammeko hänen koettaa?\n\n-- Annetaan, annetaan, sorisi joukko, joka nyt alkoi epäilevin ja\nuhkaavin silmin katsella miestä.\n\nMestarikolpakko, täynnä koukkuja, joissa riippui pieniä,\nsuutariammattikunnan vertauskuvilla koristettuja hopeakilpiä, tuotiin\nreunoja myöten täytettynä isännän parhaalla viinillä. Kilvet riippuivat\nsiten, että monen niistä täytyi pudota, jos kolpakkoa piteli tottumaton\nkäsi.\n\n-- Jos seitsemän kilpeä putoaa, niin hän ei ole teidän\nammattikuntalaisianne, jatkoi puhuja.\n\n-- Jos kolme putoaa, niin hän tuskin on sittenkään, huusivat useat.\n\n-- Hyvä on. Koeta nyt, poikaseni, ja varo sitten nahkaasi, sillä ellet\nkestä koetta, niin pääset niskahöykässä pihalle...\n\n-- Ja saat selkääsi sitäpaitsi, vakuuttivat useat.\n\n-- Ystävät ja suutarit, jupisi pieni mies arkaillen ja työnsi kolpakon\nluotansa, -- minä vakuutan, että olen täysi suutari...\n\n-- Juo!\n\n-- Ei, antakaa tuon isoäänisen miehen itsensä koettaa! Minä vakuutan,\nettä hän ei kestä koetta.\n\n-- Ei mitään mukinaa! Juo!\n\nPieni mies, nähtyään että oli mahdotonta vapautua kokeesta, tutki\nkolpakkoa joka puolelta ja nosti sitten sen varovasti huulilleen. Mutta\nhänen taitamattomuutensa tämän arvokkaan ammattikapineen käyttämisessä\nteki kaiken varovaisuuden tyhjäksi; useita pikkukilpiä putosi maahan,\nja tuskin se oli tapahtunut, kun eräs vieraista tempasi kolpakon hänen\nkädestään ja heitti viinin hänen silmilleen.\n\n-- Hän on urkkija, kungsholmalainen, huudettiin yleisesti, ja useita\nkäsiä iskeytyi säikähtyneeseen mieheen, antaaksensa hänelle urkkijan\nkyydin.\n\nMutta hänen harteva vastustajansa ehkäisi suostuttelevin sanoin\nhyökkäyksen, painoi hatun pienen miehen korville, vei hänet ovelle ja\npaiskasi hänet kadulle keskelle uutta väkijoukkoa, joka meluten ja\nräyhäten paraikaa samosi ohi.\n\n-- Ystäväiseni, jatkoi hän sitten, -- teitä on petetty. Muutamat\nylhäiset herttuan puoluelaiset ovat tahtoneet teidän avullanne edistää\nhänen vehkeitänsä, joilla ei ole teidän toiveittenne kanssa vähintäkään\nyhteyttä. Samalla tavalla on tahdottu petkuttaa verovapaita\nkäsityöläisiä uskottelemalla heille, että herttua puolustaa heidän\nasiataan. Minun ystävällinen neuvoni siis on, että te vastoin\nalkuperäistä tuumaanne viettäisitte illan kaikessa rauhassa näitten\nneljän seinän sisäpuolella, ja jos se neuvo teistä on hyvä, niin minä\nkyllä pidän huolen siitä, että kestitystä ei pidä puuttuman...\n\nSiinä silmänräpäyksessä riuhtaistiin ovi auki ja ryhmypatukoilla\nvarustettu käsityöläisjoukko syöksyi sisään.\n\n-- Ulos auttamaan, hyvät ystävät, huusi joukon johtaja, roteva\nkupariseppä; -- kungsholmalaiset ja aatelisorjat ovat kokoontuneet, ja\novat karanneet niskaamme. Suuri tappelu Mustainmiesten kadulla!\n\nJa niin olikin laita. Vanloon lähetit eivät vain käyneet\nammattikäsityöläisten kapakoissa toimimassa salaliittolaisia vastaan,\nvaan olivat varmuuden vuoksi koonneet aateliston veronvapaat\nkäsityöläiset ja näitten etunenässä sulkeneet kaikki linnakenttään\npäättyvät kadut. Oli levinnyt huhu, että ammattiporvarien kisällit ja\noppipojat samana iltana aikoivat lähteä sotaretkelle kungsholmalaisia\nvastaan, ja tämän huhun johdosta olivat kungsholmalaiset kokoontuneet\nyhdistynein voimin hyökkäystä torjumaan. Kun sitten lukuisista\nammattilaisten ravintoloista, joissa Vanloon miesten ei onnistunut\nsaada sanojansa varteenotetuksi, lähti joukkoja linnalle päin, tulivat\nhe vihollistensa, vapaiden käsityöläisten, kanssa vastatusten ja\naloittivat hurjan tappelun, aseinansa nyrkit ja patukat.\n\nKuparisepän kehoitus singahti kuin tulikipinä ruutiaittaan. Paitsi\nmuutamia vanhuksia, jotka katsoivat iälleen ja voimilleen sopivammaksi\njäädä pikariensa ääreen, kiiruhtivat kaikki muut urhoollisina, kuten\nsuutariammattilaisten vanhastaan kuulu maine vaati, painamaan hatun\notsalleen, kaappaamaan kepin käteensä ja hyökkäämään ulos.\n\nSiellä oli ottelu tuimimmillaan. Neniä turposi runsaasti aimo\npatukkasateessa, moni ruskeasilmäinen urho palasi silmät mustelmissa,\niskettiin vimmatusti oikeaan ja vasempaan, niinkuin vain humalainen\nvoi, keskellä pimeyttä ja sumua. Sotahuutoja, kirouksia ja tuskan\nulinaa kaikui ahtailla kujilla, kunnes joukot olivat mielestänsä\nsaaneet tarpeekseen selkäänsä, ja tuntikauden kestäneen tappelun\njälkeen vetäysivät molemmat puolueet takaisin haavoittuneittensa kera\n(kaatuneita ei onneksi ollut) ravintoloihinsa, juodakseen toistamiseen\nja kehuakseen sankaritekojaan. Vanloon miehet seurasivat joukkoja,\nmaksoivat kestit eivätkä koko yönä päästäneet taistelijoita\nnäkyvistään.\n\nMutta sillä välin olivat herttuan vaunut vierineet ulos linnanpihasta,\neikä häntä vastassa ollutkaan kansanjoukkoa, joka seuraisi häntä\nseikkailumatkalle valtasäätyjen luo.\n\n\n_Toinen kohtaus_.\n\nNorrmalmintorin ääressä, lähellä Vanloon taloa, oli siihen aikaan\nravintola, jota pidettiin pääkaupungin parhaimpana.\n\nIsäntä oli ranskalaisen keittotaidon salaisuuksissa perillä, ja\netevimmät viinin tuntijat vakuuttivat, että jos hän viiniin sekoittikin\nvettä, niin se tapahtui mitä suurimmalla tarkkuudella.\n\nLaitos oli muuten tunnettu kalliista hinnoistaan ja kauniista\ntarjoilijattaristaan. Ei kumma, että pääkaupungin ilakoivan\nylhäisönuorison parhaimmat väliin kokoontuivat sen vaatimattomiin\nhuoneisiin Bacchusta ja Fortunaa palvelemaan.\n\n_Goinfres-nimellä_ tunnetut juomaveikot olivat pitäneet täällä majaa ja\npitivät vieläkin, sillä tuo veljeskunta ei vielä ollut aivan\nlopullisesti hajonnut. Kuolema oli tosin levitellyt sen piiriin suurta\nhävitystä ja aina kylvänyt vanhuuden lunta jälkeenjääneiden kutreihin,\nmutta Lorentz von der Linde ja veljekset Horn seisoivat vieläkin\nikäänkuin mahtavina pylväinä jätteiden keskellä, ja joukko\nnautinnonhaluista nuorisoa oli kerääntynyt näiden huvittelijavanhusten\nympärille, samalla tavalla kuin Ateenan nuoriso muinoin kokoontui\nepikurolaisten filosofien ympärille.\n\nMainittiin jo, että kaikki linnaan majoitetun Liljen rykmentin\nupseerit, joita luultiin hallitukselle uskollisiksi, olivat sinä iltana\nkutsutut juhlimaan everstinsä maatilalle, puolentoista penikulman\npäähän kaupungista.\n\nKutsuja oli tosin näön vuoksi lähetetty rykmentin koko upseerikunnalle,\nmutta muille oli salaa vihjaistu, että he jollakin tekosyyllä\npysyisivät juhlista poissa. Oli järjestetty niin, että vain\nsalaliittolaisten puoluemiehiä sinä päivänä oli palveluksessa.\n\nNämä olivat miltei kaikki koolla Norrmalmintorin ravintolassa ja\nodottivat, viiniä juoden ja pelaten, merkkiä salaliiton johtajilta,\njoiden päämaja oli Frisendorffin talossa aivan linnan läheisyydessä.\nTäältä haarautuivat kapinaliiton langat, ja ehtimiseen kulki viestejä\ntämän keskuksen sekä linnan, säätytalon ja muiden tärkeiden\nvartiopaikkain väliä.\n\nPuheenaolevista upseereista ainoastaan yksi, Liljen veljenpoika, oli\ntarkemmin selvillä salaliiton oikeasta tarkoitusperästä ja laajuudesta;\nhe olisivat muuten aivan varmasti peräytyneet ja kieltäytyneet\nantamasta apuaan. Heille oli uskoteltu, että kysymyksenä oli yksinomaan\npanna kuningasvainajan testamentti toimeen ja vaatia herttua Aadolf\nJuhanalle hänen lainmukainen paikkansa holhojahallituksessa: he olivat\nsitäpaitsi vakuutetut siitä, että nuori kuningas ja leskikuningatar\nhyväksyivät heidän tuumansa, vieläpä että nämä jollakin tavoin olivat\nitse hankkeessa osallisina.\n\nTähän on lisättävä, että herttua itse ei läheskään tiennyt, kuinka\nlaajalle hänen niinsanottujen puoluelaistensa suunnitelmat tähtäsivät.\nHän oli nukke heidän käsissään, mutta hauras nukke, jota oli kohdeltava\nmitä varovaisimmin. Hän tahtoi itselleen ensimmäisen sijan\nholhojahallituksessa, -- ei enempää eikä vähempää, ja tämän\ntoivomuksensa hän sekä houkutuksilla että uhkauksilla tahtoi saada\nhyväksytyksi; niin pitkälle ulottui hänen osallisuutensa\nsalaliittolaisten vehkeissä. Mutta jos hän olisi aavistanut olevansa\nhallituksen muutosta tarkoittavan aseellisen kapinan keskipisteenä,\nniin varmaa on, ettei hänen horjuvainen mielensä olisi milloinkaan\nsallinut hänen nousta kuusivaljakon vetämiin juhlavaunuihin, joissa hän\nnyt Romannin rinnalla ajoi linnanpihaan.\n\nValtaneuvos Skytte kumminkin tiesi, että herttua ensi hämmästyksen\npuuskasta onnellisesti selvittyään ilomielin tyytyisi asemaansa\nvaltakunnan ensimmäisenä holhojana niiden miesten rinnalla, jotka\nolivat hänet tähän tähdelliseen virkaan koroittaneet.\n\nKun herttuan vaunut, uljaan juoksijan vetäminä ja lakeijojen ja\nsoihdunkantajien ympäröiminä, pysähtyivät isojen linnanportaiden eteen,\noli jo eräs liittolaisten ulkovartijoista menossa Norrmalmintorin\nvarrella olevaan ravintolaan, antaakseen siitä tiedon kokoontuneille\nkaartinupseereille.\n\nEnnenkuin tämä oli saapunut perille, avattiin Vanloon talon portti, ja\najopelit vierivät kadulle aseellisen miesjoukon seuraamina.\n\nVaunuissa istui Vanloo ja hänen rinnallaan eversti Sparre. Ne kulkivat\ntorin poikki Norrbrolle päin. Aseellinen joukko, jonka pistimet\naika-ajoin välähtivät sumun keskeltä, jakautui kahtia: toinen ryhmä\nseurasi jonkin matkan päässä vaunuja, toinen marssi ravintolaan.\n\nRavintolan portti ja eteisen ovi salvattiin ja vartijoita asetettiin.\nSitten johtaja muitten etunenässä riensi portaita ylös toiseen\nkerrokseen.\n\nIsäntä tuli heitä portaissa vastaan ja riensi hätääntyneenä takaisin\nnähtyään meriväen pukuun puetut miehet, joilla kaikilla oli peitset\nkädessä ja pistolit vyössä.\n\nHän kysyi änkyttäen, mitä he tahtoivat, ja johtaja käski hänen näyttää\ntietä siihen huoneeseen, jossa kaartinupseerit olivat koolla. Isäntä\nosoitti ovea ja tuijotti hämillään yhä edelleen ahavoituneihin,\nparrakkaisiin kasvoihin. Hän epäili murhaa ja ryöstöä, ja luulo\nvahvistui, kun hän apua hakeakseen riensi portaita alas ja näki oven\nkadultapäin teljetyksi ja ulkopuolella vartijoita, jotka oudolla\nkielellä, mutta kyllin selvillä liikkeillä kielsivät häntä tulemasta\nulos.\n\nSigurd, sillä hän se oli joukon johtaja, astui saliin; hänen väkensä\nkerääntyi ovelle.\n\nOtettuaan juuri äsken vastaan sanantuojan linnasta istuivat upseerit\nvielä pöytien ympärillä, juoden ja pelaten. Heidän huomionsa kiintyi\nheti tulijaan, ja eräs lähinnä oven suussa istuvista kysäisi, mitä\nhänellä oli asiaa.\n\n-- Minun asiani on viettää ilta herrojen seurassa, vastasi Sigurd; --\nluullakseni ei seurapiiri ole niin tarkasti suljettu, ettei outoakin\nsiihen voitaisi ottaa.\n\n-- Eikö teillä ole varsinaista asiaa meille?\n\nKapteeni Lilje toisti tämän kysymyksen ja astui samassa tulijan eteen,\njota hän tarkasti kiireestä kantapäähän.\n\nTämä oli tanakkarakenteinen, sotaisen näköinen mies, säätyläisten\ntapaan puettu. Ainoa tavallisuudesta poikkeava kohta oli leveä vyö,\njosta kaksi pistolia pisti esiin.\n\n-- Asiani, vastasi Sigurd ja kierteli isoja viiksiään, -- on juuri se,\nminkä mainitsin.\n\n-- Mikä?\n\n-- Viettää ilta herrojen seurassa.\n\n-- Mikä on nimenne? Kuka olette?\n\n-- Oikeutettuja kysymyksiä, jotka minun yhtäkaikki täytyy jättää\nvastaamatta.\n\n-- Siinä tapauksessa: kuka teitä on neuvonut tänne? Eikö isäntä, se\nkonna, sanonut teille, että nämä huoneet ovat yksinomaan meitä varten?\n\nKapteeni Lilje aukaisi julmistuneena oven huutaaksensa isäntää, kenties\nmyös jouduttaakseen muukalaisen poistumista vähemmän hellätuntoisella\ntavalla.\n\nMutta kun ovi avautui ja vieraat näkivät aseellisen merimiesjoukon,\nniin he kalpenivat, ja toinen luki toisensa silmistä sen, mitä itsekin\nepäili: meidät on petetty.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi tuokion vaitiolon jälkeen kapteeni Lilje.\n\n-- Ei mitään ... ei niin mitään, vastasi Sigurd, -- jos te vain, hyvät\nherrat, tyynesti jatkatte hupaisaa ajanviettoanne.\n\n-- Mutta muussa tapauksessa? virkkoi nuori upseeri laskien kätensä\nmiekan kahvalle.\n\n-- Muuten saatte tehdä mitä haluatte, ette vain poistua tästä\nhuoneesta, ennenkuin vartija Brunke-vuorella ilmoittaa aamun tulon...\nEi, ei, hyvät herrat, jättäkää miekat koreasti tuppeen! Te olette\nalakynnessä ... huone on piiritetty, portaat täynnä minun väkeäni ...\nja jos epäilette, etteivät mieheni ensi viittauksestani käytä\npistimiään, niin tarkastelkaa heitä vielä kerran...\n\nSigurd vetäytyi oven luo ja aukaisi sen selkoselälleen.\n\n-- Meidät on petetty! mutisivat vieraat toinen toiselleen.\n\n-- Kenen käskystä tämä on tapahtunut? alkoi eräs upseereista kysyä,\nmutta ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, huusi toinen:\n\n-- Tässä piilee kavallus. Me murtaudumme läpi!\n\n-- Seis! virkkoi Lilje kuolonkalpeana, -- ei vielä väkivaltaa! Asia\ntäytyy olla selvillä ensin, ennenkuin tartumme miekkoihin. Kuulkaa,\ntuntematon herra, minä tahdon puhua kanssanne kahden kesken.\n\n-- Hyvä on, vastasi Sigurd; -- kukaan ei toivo enemmän kuin minä, että\nkaikki ratkaistaisiin sovinnolla.\n\n-- Kuka on teidät lähettänyt, ja millaiset ovat ohjeenne? Oletteko\noikeutettu vastaamaan niihin kysymyksiin? kysyi Lilje, kun hän ja\nSigurd olivat vetäytyneet erääseen salin kolkkaan.\n\n-- Olen kyllä, minä olen täällä mynher Vanloon käskystä...\n\n-- Vanloon ... hollantilaisen? Mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee sitä, että minä olen täällä hänen käskystään...\n\n-- Entä ohjeenne? kysyi Lilje kuiskaavalla äänellä.\n\n-- Ne ovat: pidä salaliittolaiset koossa.\n\n-- Salaliittolaiset? toisti Lilje salaten pelkonsa; -- kuinka\nuskallatte leimata meidät sellaisiksi?\n\n-- Sanat eivät ole minun, vaan mynher Vanloon.\n\n-- Jatkakaa!\n\n-- Pidä salaliittolaiset koossa aamuun asti, lausui hän. Jos he väkisin\nkoettavat murtautua läpi, niin pane väkivalta väkivaltaa vastaan ja\npistä heidät kuoliaaksi ennemmin, kuin annat yhdenkään päästä karkuun.\n\n-- Mitä vielä...\n\n-- Kauemmaksi eivät tehtäväni ulotu. Mynher Vanloo lisäsi kuitenkin...\n\n-- No, Lilje, lausui eräs vanhemmista upseereista, -- onko päästy\nsovintoon, vai kuinka? Me tahdomme tietää, kuka julkenee...\n\n-- Odota, vastasi Lilje, -- keskustelu loppuu siinä paikassa... Mitä\nVanloo lisäsi?\n\n-- Että tähän toimenpiteeseen on ryhdytty herrojen omaksi hyväksi. Minä\ntahdon estää, sanoi hän, heitä auttamasta miekoillansa hanketta, jonka\ntarkoituksen suhteen heitä on petetty ja jonka seurauksia he eivät voi\naavistaa.\n\n-- Meidän jäijillemme on siis päästy! sopersi Lilje.\n\n-- Myöskin, jatkoi hän, ovat salaliittolaiset ja se hallitus, jonka he\ntahtovat kukistaa, liian vaatimattomia ja koko juttu liian vähäpätöinen\nansaitaksensa sijaa historian lehdillä. Kaikki on päättyvä mitä\nsuurimmassa hiljaisuudessa. Paitsi minua itseäni ja sinua, ei kukaan,\nei edes uhattu hallitus saa tietää, että mitään mainittavampaa vaaraa\non ollut.\n\n-- Sanoiko hän niin?\n\n-- Sanoi, ja hänen sanansa ovat varmemmat kuin konsanaan kuninkaan\nsana.\n\nLilje tarkasti Sigurdia epäilevin silmin, mitteli levotonna ja\nmiettiväisenä lattiata, kääntyi sitten tuskastuneiden toveriensa\npuoleen, jotka asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja ilmoitti\nhiljaisella äänellä heille vieraalta saamansa tiedot.\n\nNyt syntyi upseerien kesken vilkas kina, jota sentään käytiin\nmatalalla äänellä. Tuumailtiin, mitä olisi tehtävä. Toiset näyttivät\nsuuttuneilta, toiset alakuloisilta, kaikki tuskaisilta. Lopulta tultiin\nkuitenkin yhteiseen päätökseen: puhujat istuutuivat välinpitämättömän\nnäköisinä pöytien ympärille, pikarit täytettiin uudelleen, pelinopat\npyörivät, puheltiin ja naureskeltiin, jos kohta hiukan väkinäisesti.\n\nLilje palasi Sigurdin luo, joka tällä välin oli astellut salissa\nedestakaisin, ja sanoi tälle:\n\n-- Hyvä herra, te häiritsette vierasten iloa. Tämä huone on meidän\nkäytettävänämme niin kauan kuin täällä tahdomme olla, emmekä me tapamme\nmukaan lähde täältä ennen kuin aamulla. Jos mynher Vanloo on tullut\nhulluksi, niin se on seikka, joka ei kuulu meihin; hänen ja teidän\ntekonne jääköön teidän itsenne, isännän ja oikeuden välillä\nratkaistaviksi. Mutta jos vielä hetkenkään viivytte meidän joukossamme,\nkatsomme sen loukkaukseksi, enkä minä vastaa seurauksista.\n\nSigurd pohti asiata tuokion ajan ja vastasi:\n\n-- Olkoon minusta kaukana se, että väkisin tunkeutuisin herrojen\njoukkoon. Pääasiasta olemme yhtä mieltä, ja sillä hyvä. Katsotaanpa ...\nmuuta ulospääsytietä ei ole, ja me olemme toisessa kerroksessa, siis\nkorkealla maasta. Hyvä on, minä siis vietän aikaani niin hyvin kuin\nvoin täällä oven ulkopuolella, kunnes torvi Brunke-vuorella toitottaa\nvapahduksen hetkeä. Toivotan herroille hyvää yötä.\n\nHän poistui huoneesta ja meni rauhoittamaan isännän mieltä jollakin\nkeksimällään jutulla, jonka jälkeen hän käski tuoda virvokkeita\nitselleen ja miehilleen maksaen niistä niin paljon yli vaaditun määrän,\nettä isäntä ällistyneenä jupisi itsekseen:\n\n-- Jos nuo ihmiset ovat rosvoja, niin ovatpa ne omituisia rosvoja, kun\nantavat enemmän kuin ottavat.\n\n\n_Kolmas kohtaus_.\n\nTiedämme, että salaliittolaiset olivat jättäneet vaarallisimman\ntehtävän, Ruotsin valtakunnan holhojahallituksen ja neuvoskunnan\nvangitsemisen, herra Kustaa Draken toimeksi.\n\nSen piti tapahtua heti herttuan lähdettyä linnasta, niin että tieto\ntuosta tärkeästä tapahtumasta ehtisi saapua ritariston ja aatelin\nkorviin herttuan vielä ollessa tämän säädyn luona. Liittolaisten\ntarkoitus oli, että tämä _fait accompli_ [\"suoritettu asia\",\nperuuttamaton teko] yhdessä alemman kansan uhkaavan käytöksen ja\naatelittomista säädyistä kootun lähetystön kanssa yllättäen lamauttaisi\nensimmäisen säädyn vastustusvoiman ja pakottaisi horjuvaiset\nsopeutumaan asianhaaroihin ja heti vannomaan uskollisuutta uuden\njärjestyksen lipulle. Mutta jos sääty osoittaisi suurempaa sitkeyttä\nkuin oli odotettu, niin oli liittolaisilla kumminkin sillä hetkellä\nväkevämmän oikeus puolellaan, ja he olivat sitä tapausta varten\npäättäneet käyttää Liljen rykmentin musketteja ja ammattityöläisten\npatukoita tehdäkseen asiasta lopun.\n\nSaavuttuaan linnaan oli herttua pyytänyt päästä nuoren kuninkaan ja\nleskikuningattaren puheille, mutta kun hänelle vastattiin, että\nmolemmat korkeat henkilöt olivat rukouskammiossa, oli hän jättänyt\nnäille kirjeet ja lähtenyt valtaneuvoston istuntosaliin.\n\nHänen odottamaton ilmestymisensä ja hiljainen juhlallisuutensa, kun hän\nlaski suuren, sinetillä varustetun kirjeen neuvospöydälle, sai\nvaltakunnan isät aika lailla hämmästyksiinsä.\n\n-- Jätän tämän kirjeen luettavaksenne sekä tarkoin pohdittavaksenne ja\ntoivon, että päätös, jonka sen johdosta teette, tulisi teille kunniaksi\nja valtakunnalle onneksi.\n\nSiinä kaikki, mitä hän kokoontuneille herroille lausui, jonka jälkeen\nhän lähti salista, välttääkseen epäilemättä niitä karttavia kysymyksiä,\njoita nämä varmaan tapansa mukaan olisivat Hänen Korkeudelleen tehneet\npäästäkseen selville hänen esiintymisensä syistä.\n\nHerra Pentti oli puolisen tuntia ennen herttuan tuloa ottanut puheeksi\narkaluontoisen asian, jonka täytyi herättää kiivasta sananvaihtoa.\nKysymys koski erinäisiä valtion varoja, jotka olivat kadonneet erään De\nla Gardien ja hänen puolueensa suosiman virkamiehen käsistä. Muutamat\nnäennäisesti säyseät, mutta itse asiassa terävät huomautukset herra\nPentin suusta olivat antaneet keskustelulle hänen haluamansa suunnan,\neikä kestänyt kauan, ennenkuin hän, ollen suuttuvinaan niistä tuimista\nhyökkäyksistä, jotka hänen oli onnistunut kohdistaa itseensä, saattoi\nottaa ne syyksi noustakseen ja poistuakseen istuntosalista.\n\nHerra Pentti riensi salaliittolaisten päämajaan.\n\nTäällä vallitsi suuri pelko ja hajaannus.\n\n-- Mitä nyt? kysyi hän hätääntyneenä, -- mitä on tapahtunut?\n\n-- Te tulette linnasta? kysäisi Frisendorff ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n-- Linnasta.\n\n-- No niin, ettekö huomannut mitään epäiltävää, mitään, josta voisi\naavistaa, että hankkeemme on tullut ilmi?...\n\nKaikki odottivat hengähtämättä Pentti Skytten vastausta.\n\n-- En, virkkoi hän, -- mutta mistä tämä hätä?\n\n-- Me olemme kaikki satimessa, sanoi Ribbing, -- meidän täytyy\nhajaantua, ennenkuin...\n\n-- Täällä on joku salainen kavaltaja...\n\n-- Malttakaa, hyvät herrat, sanoi herra Pentti koettaen näyttää\nlevolliselta, -- meidän täytyy käsitellä asia järjestyksessä. Te\nkysyitte, enkö havainnut neuvoskunnassa mitään epäiltävää. En,\nystäväiseni, ellen ole kuuro ja sokea, niin uskallan väittää, ettei\nhallituksella ja neuvoskunnalla ole kaukaisinta aavistustakaan siitä,\nmitä on tapahtumassa. Ja kun meillä siltä taholta ei ole mitään\npelkäämistä, niin enpä totta tosiaan käsitä, mistä tämä päätön melu,\ntämä silmitön säikähdys ... sanalla sanoen, mitä on tapahtunut?\n\n-- Merkillistä, sanoi Frisendorff vähän tyyntyen, -- ja täällä me\nolemme mitä suurimmassa pelossa. Kuulkaahan! Vahtimiehemme saapuvat\nammattikäsityöläisten luota toinen toisensa jälkeen ilmoittaen, että\nheitä yhdennellätoista hetkellä on kohdannut vastus Jumala ties minkä\nsalaperäisen vallan kätyrien taholta. Samat asiamiehet ovat saaneet\nkoolle aatelistyöläisiä ja kungsholmalaisia; ja heidän ja\nammattilaisten välillä on ollut käsikahakkaa. Siltä taholta ei meillä\nsiis ole mitään odotettavissa. Mutta sitten tulee jotakin vielä\nkäsittämättömämpää. Ystävämme aatelittomien säätyjen joukossa ovat\ntuntemattomalta taholta saaneet varoituksen. Lähetystöstä Ritariston ja\nAatelin luo ei siis tule mitään. Mitä suurin hämmennys vallitsee\npuoluelaistemme kesken. Kuinka tämä on selitettävissä? Eikö meillä ole\nsyytä pelätä pahinta?\n\nHerra Pentti kalpeni huomattavasti.\n\n-- No, mikä on teidän ajatuksenne? kuiskasivat useat.\n\n-- Minä en toden totta voi selittää tätä ... mutta ... varsinaista\nvaaraa ei sentään ole pelättävissä... Hallitushan ei tiedä kerrassa\nmitään ... ja asia on kuin onkin jo alulla ... kotvan päästä on\nratkaisu tiedossamme... Odottakaamme niin kauan tyynesti, hyvät\nherrat... Me emme siis tällä hetkellä voi luottaa roskaväen apuun\nemmekä myöskään puoluelaisiimme aatelittomissa säädyissä, mutta linna\non vallassamme, ja Drake tekee kyllä aikanaan asiasta lopun...\n\nHerra Pentin epävarma käytös lisäsi vain salaliittolaisten pelkoa.\nKotvan kuluttua saapui tiedonanto, että herttua oli tullut linnaan.\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen syöksähti sisään eräs Liljen rykmentin\nupseereista, jotka sinä iltana olivat palveluksessa linnassa. Hän\nilmoitti, että kun hän sovittuna aikana riensi ravintolaan\nNorrmalmintorin varrelle kutsuakseen sinne kokoontuneet toverit\npaikoilleen, oli kaikki ovet salvattu.\n\nEnnenkuin ehdittiin selvitä tästä uudesta hämmästyksestä, tuli maaherra\nGraan ja ilmoitti, että herttua oli lähtenyt linnasta ja ajanut\nRitariston ja Aatelin luo, mutta että kansajoukkoa ei ollutkaan häntä\nsaattamassa.\n\nHeti sen jälkeen saapui tiedonanto Drakelta, joka oli vartioinut linnan\nlähistöä. Kirjeessä oli vain seuraavat rivit:\n\n-- Sparrea ei ole saatu vangiksi. Hän ei ole pysynyt kotosalla. Asia\nratkaistaan heti.\n\n-- Pian! Meidän täytyy estää häntä! huudahti Frisendorff.\n\nHän hyökkäsi ulos monien liittolaisten seuraamana.\n\n-- Luultavasti he tulevat liian myöhään, lausui herra Pentti toisille,\njotka kalmankalpeina ja epäröivinä seisoivat hänen ympärillään. --\nHyvät herrat, jos Drake tekee hullun kepposen, jos hänen hassuun\npäähänsä on juolahtanut kourallinen roskaväkeä mukanaan tunkeutua\nlinnaan ja tehdä väkivaltaa maan hallitukselle, niin mitä meillä on\nsiinä tekemistä? Vastatkoon hän puolestaan. Ja jos hän, tuo raivopäinen\nhullu, sitten syyttää meitä osallisiksi samaan rikokseen, niin kysymme:\nmitenkä hän tämän typerän syytöksensä näyttää toteen?... Ja koko maassa\ntullaan pitämään sitä naurettavana, sillä mitenkä tervejärkiset\nihmiset, puhumattakaan varovaisuudestaan ja älykkyydestään tunnetuista\nmiehistä, voisivat antautua mokomaan maankavaltamis-narripeliin? Hyvät\nherrat, menkää rauhassa kotiin ja heittäytykää unen helmoihin, jos\nteitä haluttaa. Minua puolestani unettaa niin, etten toden totta saa\nsilmiäni kunnolla pysymään auki. Minä lähden kotiin ja paneudun\nnukkumaan vanhurskaan unta, ja miten suuresti hämmästynkään, kun\nhuomenna herään ja luokseni pyrkiviltä virkaveljiltä saan kuulla, mitä\ntänä iltana on tapahtunut. Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne.\n\nHerra Pentti kääriytyi kauhtanaansa, painoi hatun kähäräperuukilleen,\nkahmaisi ison kultanuppisen keppinsä, kumarsi oikealle ja vasemmalle ja\nlähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamista sanoista, jotka Ahasverus-kellarissa lipsahtivat erään\nvieraan suusta, on lukija saanut tietää, että noituudesta syytetyt\nnaiset sen päivän jälkeisenä aamuna, jonka tapauksia nyt kuvataan, oli\nhovioikeuden tuomion nojalla vietävä kihlakunnan teloituspaikalle\nmestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.\n\nEerikin Hovioikeudelle antama kertomus niistä huomioista, joita hän oli\nnoitatutkinnoissa tehnyt, kuin myös Inkerin ja Ellin entisestä elämästä\nja käytöksestä vankilassa, oli jäänyt tuloksia vaille. Inkerin ja Ellin\nilmoitus, että heidät kiduttamalla oli pakotettu tunnustamaan itsensä\nsyypäiksi, oli jätetty huomioon ottamatta. Samoin kuin muutkin\ntaikauskon uhrit tuomittiin äiti ja tytär menettämään henkensä ja\nheidät oli määrä viedä seuraavana aamuna mestauspaikalle\nkuolemanrangaistusta kärsimään.\n\nKello on lähes kahdeksan korvilla iltasella. Eerikki oleilee\nasunnossaan. Hän on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen onnettomat.\nHän oli pyytänyt ja päässyt kreivien Pietari Brahen ja Maunu de la\nGardien puheille, hän oli käynyt useimpien Hovioikeuden jäsenten luona\n-- kaikki turhaan. Kaikki olivat sanoneet, etteivät he voi estää\noikeuden menoa, ja monet ennakkoluuloisimmista herroista olivat\nkummeksineet sitä, että pappismies oli halukas vaikuttamaan\npahantekijöiden hyväksi, joiden syyllisyys oli yhtä ilmeinen kuin se\noli jumalaton ja kauhea.\n\nAika, jolloin Eerikin on mentävä vankien luo, on käsissä. Hän on\npäättänyt viettää yhdessä heidän kanssaan heidän viimeisen yönsä\npitkät, tukalat hetket, seurata heitä mestauspaikalle ja olla heidän\nläheisyydessään heidän mennessään kuolemaan. Ääretön tuska täyttää\nhänen sielunsa: hän on kehoittanut heitä tunnustamaan itsensä\nsyyllisiksi ja siten ollut syöksemässä heitä turmioon, josta hän nyt\nitseänsä soimaa. Totta on, että heidät muussa tapauksessa kiduttamalla\nolisi pakotettu tekemään sama tunnustus, mutta siitä ei ole Eerikille\nminkäänlaista lohtua: hän ei edes ajattele sitä. Niin kauan kuin vielä\nsaattoi jotakin toivoa oikeuden tutkivalta silmältä tahi ihmisten\nsääliväisyydeltä, oli hän, tyynesti luottaen Kaitselmukseen, odottanut\npuuhiensa hedelmiä. Nyt, kun kaikki toivo oli sammunut, hänen sielunsa\nhorjui niinkuin ruoko myrskyssä, ja yltyvä hätä uhkasi muuttua\nepätoivoksi, kunnes vasta kiivaan taistelun jälkeen ristiriitaisten\ntunteiden ja ajatusten myllertävä vuo keskittyi yhdeksi ainoaksi\nvaltavaksi avunhuudoksi Jumalan luo.\n\nHän tunsi vielä itsessänsä tuon kiihtyneen, suloisesti järkyttävän\nmielialan vaikutusta, jota Jumalan tahtoon rajattomalla nöyryydellä\nalistunut sielu tuntee -- kun hänen silmänsä sattuivat paperiin, joka\noli hänen pöydällään samana iltana tulleiden kuulutusten joukossa,\nmitkä hänen seuraavana sunnuntaina piti lukea seurakunnalleen julki.\nHän otti paperin, tietämättä miksi, ja luki sen kiireesti.\n\nSen sisällys vaikutti häneen kuin sähkötärähdys. Se oli Vanloon laatima\nkuulutus. Hän luki nimet Inkeri ja Elli ... olosuhteet, joissa\nkuulutettujen henkilöiden ilmoitettiin eläneen, näyttivät soveltuvan\nniihin tietoihin, jotka nuo kaksi naista itse olivat entisistä\nelämänvaiheistaan antaneet.\n\nSiinä oli kylliksi. Eerikki tunsi rukouksensa tulleen kuulluksi, hän\nnäki tässä Jumalan sormen johdatuksen. Se vaikutti häneen kuin ihme.\nToinnuttuaan ensimmäisestä valtavasta hämmästyksestään hän kokosi\najatuksensa ja riensi täyttämään pelastustyötä, jonka onnistumista hän\nei enää epäillytkään.\n\nHänen tiensä kävi niitä katuja pitkin, missä kansanmeteli riehuili. Hän\ntunkeutui vastaan tulevien joukkojen, rähisevien ja tappelevien\nlaumojen läpi, ihmettelemättä edes syytä tähän hurjaan hälyyn, ja\nriensi linnan ohi Norrbron poikki Vanloon taloon Norrmalmintorin\nvarrelle.\n\nHän pyysi ensimmäistä kohtaamaansa palvelijaa saattamaan hänet mynher\nVanloon luo.\n\nPalvelija vastasi, että hänen herransa äsken oli lähtenyt ajelulle, hän\nei tiennyt oikeastaan minne, mutta jos asia oli tärkeä ja pastori\nsuvaitsi kirjallisesti esittää sen, niin mynher Vanloo saisi kirjeen\nviipymättä.\n\nEerikin täytyi mukautua asianhaaroihin. Hän pääsi huoneeseen, sai\nkirjoitusneuvot, kirjoitti kiireesti ja sulki sinetillä kirjelipun,\njossa hän ilmoitti Vanloolle, että hänen kuuluttamansa henkilöt oli\nlöydetty, että he istuivat linnanvankilassa aiheettomasti syytettyinä\nnoituudesta, että ensi yö oli onnettomien viimeinen, jollei pikainen\npelastus ennättäisi, koska heidät oli määrä seuraavana aamuna viedä\nteloituspaikalle kuolemanrangaistustaan kärsimään.\n\nNiihin sanoihin päättyi kirje, jonka nopeat kynänkäänteet todistivat\nsitä kiirettä ja mielenliikutusta, minkä vallitessa se oli kyhätty.\n\n-- Tämän kirjeen pikaisesta perilletulosta riippuu kahden herrallenne\nkalliin ihmishengen pelastus, sanoi Eerikki palvelijalle; -- onko minun\ntarvis sanoa muuta?\n\n-- Olkaa huoleti, vastasi palvelija, -- mynher Vanloo saa sen puolen\ntunnin kuluttua käsiinsä.\n\nEerikki riensi nyt takaisin linnaan. Hän aikoi ensin tarkemmin\npohtimatta antaa Inkerille ja Ellille tiedon tuosta kuin ihmeen kautta\nauenneesta pelastumisen mahdollisuudesta. Hänellä oli, kuten tiedämme,\nvapaa pääsy linnan vankilaan. Mutta vasta nyt, hänen lähetessään\nlinnaa, alkoi pelko saada valtaa hänen sielussaan. Että Inkeri ja Elli\nolivat juuri ne, joita Vanloo kuulutuksellaan haki, sitä hän ei\nepäillyt, eikä myöskään, että tämä mahtava mies kaikin tavoin koettaisi\nvaikuttaa näiden ihmisten kohtaloon, koska hän oli ryhtynyt sellaisiin\ntoimiin heidän löytämisekseen: mutta riittikö Vanloon mahti viime\nhetkessä pysähdyttämään lain miekan? Eikö ollut luultavaa, että Vanloo,\naikansa ennakkoluuloihin kallistuvana, jättäisi poloiset heidän oman\nonnensa nojaan saatuaan tiedon niistä kauheista rikoksista, joista\nheidät oli tuomittu? Eerikki ei tiennyt mitä laatua Vanloon\nmyötätuntoisuus näitä naisparkoja kohtaan oli: kenties moinen havainto\nsen hyvinkin riittäisi tukahduttamaan. Olisi niinmuodoin epäviisasta,\nolisi julmaa jonkin hataran pelastumismahdollisuuden nojalla virittää\nuutta maallista toivoa sydämiin, jotka kovan taistelun jälkeen olivat\nalistuneet Jumalan tutkimattomiin päätöksiin ja vihkiytyneet kuolemaan.\n\nNäissä mietteissään Eerikki lähenemistään läheni linnaa. Hänen\nkulkunsa, äsken ilon keventämä, oli nyt hiljaista, hänen rintaansa,\njota äsken paisutti onnellinen toivo, pusertivat tuskalliset\nepäilykset.\n\nHän oli kulkenut Norrbron yli, ja kuninkaallista palatsia ympäröivä\nmuuri kohosi nyt hänen edessään miltei läpinäkymättömän sumun keskellä.\n\nMutta samassa salpasi häneltä tien kansanjoukko, joka tiheästi yhteen\nsulloutuneena seisoi parinkymmenen askelen päässä pohjoisesta\nporttiholvista. Sumu ja pimeys oli niin synkkä ja joukko niin\nhiljainen, että Eerikki ei huomannut sitä, ennenkuin hän näki\nympärillään hurjia parrakkaita, keihäillä, sapeleilla ja pistoleilla\nvarustettuja miehiä, joiden mykkä äänettömyys herätti hänessä yhtä\nsuurta kummastusta kuin heidän ulkomuotonsakin. Sumusta astui esiin\nuusia haamuja, jotka näyttivät nousevan ikäänkuin linnankaivannosta,\nmissä airojen hiljaisesta, mutta tiheästä loiskunnasta päättäen oli\nveneitä liikkeellä.\n\n-- Mitä te katselette? kysyi eräs pitkäkasvuinen, samettitakkinen nuori\nmies, joka ei ollut kukaan muu, kuin toinen luutnantti Scyllasta; --\nmenkää te menojanne, hurskas pappismies! Mutta jos uteliaisuuden vuoksi\nhaluatte tietää, keitä olemme, niin tietäkää, että olemme mynher\nVanloon prikin Algernon Sidneyn miehistöä ja että väijymme täällä\neräitä laivastamme paenneita konnia, joiden pitäisi luulomme mukaan\nkulkea tämän kautta.\n\n-- Kaiketi siis myös tiedätte, missä isäntänne, mynher Vanloo,\nparast'aikaa oleilee, kysyi Eerikki.\n\n-- En, vastasi samettitakkinen mies, -- enpä tosiaankaan voi sanoa,\nmissä mynher suvaitsee oleskella.\n\nEerikki sanoi hyvästi, jatkoi kulkuaan ja meni sisään himmeästi\nvalaistusta portista, missä vahtisotamies puheli erään vanginvartijan\nkanssa huomispäivän suuresta juhlatilaisuudesta, noitien poltosta.\n\nKun hän sitten, vahtimiehen seuratessa avainkimppuineen, astui vankilan\neteiskäytävään, tunsi hän tuskallisen pelon pääsevän hänessä entistä\nsuurempaan valtaan: hän painoi käden kovasti rintaansa vastaan\nvahtimiehen kiertäessä avainta lukossa ja aukaistessa natisevan oven.\n\nEerikki astui sisään.\n\nLamppu loi himmeätä valoaan noiden kahden naisen surulliseen asuntoon.\nInkeri makasi kurjalla vuoteellaan; hän oli hetken uinahtanut, ja Elli\nistui hänen päänaluksensa vieressä nojaten otsaansa samaan tyynyyn,\njolla äidinkin pää lepäsi.\n\nOven rasahtaessa Inkeri heräsi.\n\nVieno ilo välähti naisten kalpeille kasvoille, kun he näkivät ystävänsä\nja sielunpaimenensa. Elli suuteli hänen kättään, ja Inkeri tarttui\ntoiseen käteen ja lausui:\n\n-- Oi, te viivytte nyt seurassamme niin kauan kuin meille aikaa on\nsuotu ... minä olen nukkunut niin hyvin ... viimeisen kerran ... ja\nnäin unessa poikani. Se oli herttainen uni, ja minä toivon, että Jumala\nantaa sen pian toteutua taivaassa. Elli, sinullahan on muistoesine\nherra Aadolfille ... muistutan sinua siitä, ennenkuin ajatuksemme\nkaikkoavat maallisista, katoavista kappaleista ... pastori vie sen ynnä\nviimeisen hartaan tervehdyksemme tuolle hyvälle herralle.\n\nElli otti taskustaan pienen muistoesineen, hänen hiuksistaan\ntaidokkaasti palmikoidun kukkasen.\n\n-- Antakaa tämä hänelle, sanoi tyttönen hiljaa, -- ja sanokaa, että\nminä suuresti häntä rakastin...\n\nEllin silmiin herahti kyynel hänen näitä sanoja lausuessaan.\n\n-- Antakaa anteeksi, Inkeri ja Elli, sanoi nyt Eerikki, ja syvä huokaus\nkohosi hänen rinnastaan, -- minun täytyy vähän aikaa koetella\nkärsivällisyyttänne puhuakseni asioista, joiden tällä hetkellä\noikeastaan tulisi olla vieraat teidän ajatuksillenne... Inkeri,\noletteko kuullut nimen Vanloo?\n\n-- Vanloo? toisti Inkeri tapaillen muististaan.\n\n-- Äiti, sanoi Elli, -- Vanloo, sehän on sen muukalaisen nimi, joka\nasui metsässä siinä talossa, jota sanottiin metsästysmajaksi.\n\n-- Niin se taisi olla, tai jotenkin sinnepäin. Minä näin hänen joskus,\nuseimmiten hämärissä, ratsastavan mökkini ohi.\n\n-- Ettekö koskaan nähnyt häntä niin läheltä, että olisitte voinut\ntarkastaa hänen kasvojaan? kysyi Eerikki.\n\n-- En.\n\n-- Mutta minä kerran näin, virkkoi Elli; -- hän näytti niin lempeältä\nja kauniilta.\n\n-- Muistatko ennen nähneesi samat kasvot? kysyi Eerikki edelleen.\n\n-- En, vastasi Elli pudistaen päätään.\n\n-- Inkeri, lausui Eerikki, -- tuo Vanloo, joka on ylhäinen ja mahtava\nmies, on lähettänyt kirjoituksen luettavaksi julki kaikissa maan\nkirkoissa, jossa hän kuuluttaa kaksi teidännimistänne henkilöä\netsittäväksi; näitä, joista toinen äiti, toinen tytär, hän kehoittaa\nsaapumaan luokseen, kuulemaan tärkeitä ja iloisia sanomia...\n\nInkeri kävi tarkkaavaiseksi: hänen silmänsä seurasivat herkeämättä\nEerikin huulia. Tämä jatkoi:\n\n-- Kirjoitus, jonka mainitsin, tuotiin minulle tänä iltana. Se on\nminulla mukanani, ja minä pyydän, että niin tarkkaan kuin mahdollista\nkuuntelisitte joka ainoata sanaa, kun minä nyt sen luen.\n\nSamassa kuului ulkoa kimakka, huikea vihellys, niinkuin\nmerkinantopillin ääni. Se kuului linnankaivannosta päin, aivan läheltä\nInkerin ja Ellin vankilan ikkuna-aukkoa.\n\n-- Minä kuuntelen tarkkaavaisesti ... mutta lukekaa pian! lausui\nInkeri, ja hänen äänensä ilmaisi sydämen levottomasta aavistuksesta\nherännyttä mielenkiintoa.\n\nSama aavistus heräsi Ellissäkin, mutta paljon selvempänä. Hän muisti\nillan, jolloin hänen äitinsä kummallisessa puolihorrostilassaan oli\nluullut pojakseen Aarnoksi tuota vierasta, joka silloin kuutamossa\nratsasti heidän yksinäisen mökkinsä ohi. Ratsastaja oli ihan varmaan\nmetsästysmajan omistaja Vanloo, ja samainen Vanloo kuulutti nyt\netsittäväksi kahta henkilöä, jotka olivat äiti ja tytär, nimeltään\nInkeri ja Elli. Salaman nopeudella kutoutuivat nämä ajatukset toisiinsa\nEllin sielussa...\n\nEerikki alkoi lukea kuulutusta, mutta ei ehtinyt pitkällekään, kun\nInkeri äkkiä kavahti pystyyn ja lausui:\n\n-- Kukahan tuon on mahtanut kirjoittaa? Kuka tuntee niin tarkoin\nentiset elämänvaiheeni? Kuka on tuo Vanloo? Vastatkaa!\n\n-- Vanloo on ulkomaalainen ... Hollannin lähettiläs...\n\n-- Ulkomaalainen? Se on mahdotonta ... tai onko hän... Sama se, minä\ntahdon puhutella häntä, tahdon nähdä hänet. Ei kukaan muu kuin poikani\nole voinut hänelle näitä tietoja antaa ... ja tahtoohan hän saattaa\n_iloisen_ sanoman tiedokseni, sanoittehan niin?\n\nInkeri puhui kuumeisella kiihkolla.\n\n-- Sanoin, vastasi Eerikki, -- niin hän kirjoittaa.\n\n-- Siinä tapauksessa poikani elää... Oi, Jumala, Jumala... Viekää minut\nhänen luokseen, minä tahdon nähdä hänet.\n\nInkeri ei muistanut, missä oli. Hän ei muistanut, että vankilan muurit\npiirittivät häntä ja että kun ovi pian avattaisiin, hänen tiensä vei\nkuolemaan ja rovion liekkeihin.\n\n-- Mikä on muukalaisen ristimänimi? kysyi Elli yhtä innokkaasti, --\ntiedättekö sen?\n\n-- Olen kuullut hänen ristimänimensä ja ... on se tässä\nkuulutuksessakin, vastasi Eerikki, silmäten paperiin, -- mynher Vanloon\nristimänimi on Aarno. Antaako se asiaan jonkinlaista selvyyttä?\n\nInkeri ja Elli vastasivat riemuhuudolla ja syöksähtivät toistensa\nsyliin.\n\nEerikki katseli kohtausta sanomattomalla hämmästyksellä, ja aavistus\ntämän äkillisen molemminpuolisen tunteenpurkauksen syystä täytti hänen\nsielunsa.\n\n-- Hän on minun poikani, huudahti Inkeri mielettömänä ilosta. --\nLöysinpä hänet jälleen... Elli, Elli, sinä olet löytänyt veljesi...\n\n-- Teidän poikanne! toisti Eerikki saman ihastuksen vallassa. -- Niin\nse on, sen täytyy olla niin. Minä heikko, joka epäilin, vaikka näin\nJumalan sormen viittauksen!\n\nUlkona vihellettiin uudestaan ja yhtä kimeästi kuin ensikerrallakin,\nmutta kukaan sisällä-olijoista ei sitä kuullut. Merkki kutsui Draken\nmiehiä niiden eri porttien kautta, joiden eteen heidät oli sijoitettu,\nryntäämään linnaan.\n\n-- Minun täytyy nähdä hänet, jatkoi Inkeri. -- Mutta, oi Jumala, lisäsi\nhän tuskaisella äänellä, -- kenties hän on hyvin kaukana ... ja\nkuolemankello kutsuu meitä muutaman tunnin päästä ... ehkä on jo\nmyöhäistä!\n\nTuo ajatus lannisti, mykisti Inkerin. Hän väänteli vavisten käsiänsä ja\nkatsahti toivottomasti ympärilleen harmaihin vankilan muureihin.\n\n-- Herra pastori, virkkoi Elli ja otti Eerikin käden käsiensä väliin,\n-- tuokaa hänet tänne! Meidän täytyy nähdä hänet, ennenkuin kuolemme.\nEi, nyt minä en tahdo kuolla. Sanokaa pyöveleillemme, että heidän\ntäytyy antaa meille lykkäystä ... he eivät voi olla niin kovia että\nerottaisivat äidin jälleen löydetystä pojastaan, sisaren veljestään,\nennenkuin he ovat saaneet syleillä toisiaan ja sanoa toisilleen\nviimeiset jäähyväiset... Mutta he ovat julmia, säälimättömiä ... he\neivät kuule rukousta... Äiti, meidän täytyy paeta: eivät muurit, eivät\nmitkään portit voi estää meitä...\n\n-- Paeta? toisti Inkeri ja lysähti tuolille. -- Lapsi, sinä hourit.\n\nSiinä tuokiossa kuului linnanpihalta kovaa meteliä, huutoa ja aseitten\nkalsketta. Melu läheni.\n\n-- Jos hän löytää heidät eikä voikaan pelastaa ... jos hän tulee ja\nnäkee heidän häpeällisen kuolemansa! Oi, se olisi kauheata... Niin\najatteli Eerikki, ja se ajatus oli hetkeksi mykistänyt hänet ja\nviivyttänyt hänen päätöstänsä heti hakea ilmi Vanloo.\n\nTähän asti ei kukaan sisällä-olijoista ollut huomannut ulkona\npuhjennutta melskettä; mutta nyt kuului hurjaa huutoa yhä lähempää\nkäytävästä, aseet rämisivät, ovien saranat natisivat, kun niitä\nväännettiin auki, rautasalvat putosivat kilahtaen lattiakiville.\n\nOsa Draken miehiä oli murtautunut linnanvankilaan päästääksensä irti\nvangit. Lukija tietää tämän sisältyneen Draken suunnitelmaan; hän\ntahtoi siten lisätä hämminkiä ja kääntää huomion pois pääyrityksestä,\njota hän itse lukuisamman joukon etunenässä oli rientänyt panemaan\ntoimeen.\n\nVahtimies oli jättänyt avaimen suulle siksi aikaa, kun Eerikki oli\nvankien luona.\n\nOvi avattiin selko selälleen. Aseita välkkyi, haamuja vilisi\nkäytävälampun himmeässä valossa.\n\n-- Ulos, yön lapset! Ulos, saakeli soikoon! Te olette vapaat,\nhuudettiin tyrmistyneille vangeille keskellä pauketta, jota vielä\njatkui ovia avattaessa ja salpoja pudotellessa.\n\n-- Kuuletko, äiti? Ne huutavat, että me olemme vapaat! Tule! Jumala on\nkuullut rukouksemme, hänen kätensä on avannut vankilamme oven...\nTule! Me riennämme Aarnon luo, huusi Elli mielettömänä ja tarttui\nsuonenvedontapaisella voimalla äitiänsä käsipuoleen.\n\n-- Kuuletko! Arnoldin luo! toisti hän kiihkeästi, kun Inkeri, jonka\npäätä huimasi, vielä viipyi.\n\n-- Pian! Tulkaa! lausui Eerikki, jonka ajatukset tuskin lienevät olleet\nInkerin ajatuksia selvemmät, ja hän auttoi vanhusta nousemaan tuolilta,\njolle tämä oli lysähtänyt. -- -- -- -- --\n\nHe riensivät ulos.\n\nKäytävästä haarautui useampia solia, jotka kaikki veivät linnanpihalle,\nmutta tavallisissa oloissa pidettiin näiden solien päissä olevat vankat\nrautaovet suljettuina.\n\nPakolaiset lähtivät keskellä mylläkkää suorinta tietä pihalle. He eivät\nnähneet oikealle eivätkä vasemmalle, eivät huomanneet mitä heidän\nympärillään tapahtui, eivät aavistaneet keitä heidän vapauttajansa\nolivat, he riensivät vain edelleen. Mutta pian keskeytyi heidän\npakonsa: uloskäytävän sulki aaltoileva ihmisjoukko, jonka päiden päällä\nvälkkyi aseita lepattavassa valossa; pyssyjä laukaistiin, huudettiin ja\nkiljuttiin, tapeltiin mies miestä vastaan. Pakolaiset kääntyivät\ntakaisin ja etsivät toista ulospääsytietä; he samosivat läpi holvin,\nmissä tappelu ei vielä ollut ehkäissyt parhaillaan tapahtuvaa\nvapautustouhua. Avoimista ovista syöksyi ulos vankeja, miehiä ja\nnaisia, hajautuen hurjassa hämmingissä kaikille haaroille, jotkut\nseuraten samaa tietä kuin hekin. Sitten he olivat linnanpihalla. Synkkä\npimeys ympäröi heidät, sillä kaikki lyhdyt oli särjetty. Joukkoja kulki\nedestakaisin, huutoja, kirouksia, komentosanoja kajahti ehtimiseen, ja\npihan eteläpuolelta, missä kasarmi oli, kuului rummun pärinää.\n\nDraken väki oli äkkiarvaamatta karannut vahtien kimppuun, mutta\nkun meteli oli herättänyt linnanpalvelijain huomiota ja kun\nensihämmästyksen puuska oli haihtunut, oli kaikilla tahoilla annettu\nhälytysmerkkejä. Drake ei tiennyt, että salaliittolaisten ystävät\nLiljen rykmentin upseerikunnassa eivät voineet asettua paikoilleen: hän\ntoivoi linnan miehistöltä ainakin sitä apua, mitä se toimettomana\npysyen olisi voinut antaa, kunnes hän olisi täyttänyt tehtävänsä ja\nkapinaliiton johtajat ilmestyneet huutamaan valtakunnalle uuden\nhallituksen. Nyt riensivät ne kolme tai neljä upseeria, jotka olivat\njääneet kasarmiin ja siten pelastuneet vangiksi joutumasta, varmoina\nsiitä, että liittolaisten yritys oli mennyt myttyyn, ja valmiina\npoistamaan kaiken epäluulon itsestään, ensimmäisen hätämerkin kuultuaan\nkutsumaan sotajoukkoa aseisiin: joukko sotamiehiä oli jo kuitenkin\nkäskyä odottamatta karannut vanginvartijain ja linnanpalvelijain\navustamana tuntemattoman vihollisen kimppuun. Ei tiedetty, mitä\noikeastaan oli tapahtumassa, ja luultiin vain, että metelin tarkoitus\noli päästää vangit irti linnanvankilasta. Taistelu jatkui aitauksen\nsisässä ja vankilan vieressä, ja sen aallot murtuivat sokeasti\ntoisiansa vastaan keskellä sumua ja pimeyttä. Taistelijat eivät\nitsekään olleet selvillä tapahtumien kulusta. Hajajoukkojen ja\nlähettien välitse, jotka kiitivät taistelupaikalle tai olivat saaneet\nkäskyjä eri tahoille vietäviksi, samosivat pimeän peitossa pakoilevat\nvangit ja heidän takaa-ajajansa kaikki yhtenä rykelmänä.\n\nKun Inkeri ja Elli olivat Eerikin rinnalla tulleet linnanpihalle,\nsuljettiin sen kolmesta portista kaksi ja vartijoiksi asetettiin niitä\nmiehiä, jotka rummun pärinä oli koonnut päällikköjen ympärille. Kolmas\neli pohjoinen portti oli vielä auki ja vartioimatta, kenties sen\nvuoksi, että Drakella olisi mahdollisuus palata takaisin. Samassa\ntuokiossa syöksyi isoja linnanportaita alas aseellinen joukko, joka\nDraken jäljessä vast'ikään oli rynnännyt palatsiin. Nyt se paetessaan\nrikkoi ja hajoitti säännöttömän piirin, joka otellessaan oli\ntunkeutunut yhä lähemmäksi niitä joukkoja, jotka olivat rynnänneet\naitaukseen ja nyt koettivat murtautua läpi. Nämä saivat hengähtää, he\nliittyivät tovereihinsa ja karkasivat avonaista porttia kohden, jonka\nkautta koko lauma katosi, ennenkuin ehdittiin todenteolla ryhtyä\najamaan sitä takaa.\n\nTuskin oli linnanpiha puhdistunut kutsumattomista vieraista, kun\nriennettiin sulkemaan pohjoinenkin portti, etteivät vangit pääsisi\npakoon; niistä olikin vasta muutaman onnistunut raivata tiensä\nvapauteen, sillä koko mellakkaan oli kulunut tuskin enemmän aikaa kuin\non tarvittu sen kuvaamiseen.\n\nInkeri ja Elli olivat saattajansa seurassa ensin kiireesti kulkeneet\npohjoista porttia kohden. Mutta ennenkuin he pääsivät holviin saakka,\ntäyttivät sen Draken pakoilevat miehet. He seisahtuivat neuvottomina.\nSeinäpylväs suojasi heitä ohiryntäävältä ihmisjoukolta. Soihtuja alkoi\nliikkua pimeässä. Ja soihdun valossa Elli näki isot, valjastetut vaunut\nkeskellä pihaa. Joka taholla etsittiin ulospäässeitä vankeja: huutoja\nkajahteli, ja parvia liikkui siellä täällä soihtujen valossa vankilaa\nkohden. Kaikesta näkyi, että työtä tehtiin hyvällä menestyksellä.\n\n-- Pian ... vaunuihin! kuiskasi Elli. On vaikea sanoa, mikä hänen\npäähänsä tämän ajatuksen toi. Oliko se aavistus? Oliko se epätoivo,\njoka kaikkien muiden tukien pettäessä uskaltaa mitä tahansa löytääkseen\npelastuksen?\n\nPakolaiset riensivät sinne.\n\n-- Kuka siellä? huusi sotamies nähtyään heidät pimeässä. Naiset\nhiljensivät kulkuaan ja vetäytyivät vavisten syrjään. Eerikki astui\naskelen miestä kohti, joka papillisen puvun nähtyään tervehti ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nHe pääsivät enemmittä seikkailuitta vaunujen luo. Lakeija seisoi\nhevosten vieressä, kuski istui liikkumattomana ajoistuimella, huomio\nkiintyneenä hevosiin, jotka säikkyivät hälinää. Vaunujen ovella seisoi\nmies kääriytyneenä viittaan.\n\nEerikki aukaisi oven. Mies kääntyi, tarkasteli häntä ja aikoi\nhuomauttaa heidän erehtyneen; mutta nyt läheni eri tahoilta\nvanginvartijoita soihtuineen, ja heidän kysymyksistään ja\nvastauksistaan ilmeni, että he hakivat velhonaisia.\n\n-- Pian vaunuihin! kuiskasi Eerikki vapiseville naisille.\n\n-- Herra pastori, te erehdytte ... nämä ovat mynher Vanloon vaunut,\nlausui viittaan puettu mies.\n\nVanginvartijat lähenivät. Vielä muutamia askelia, ja soihtupiiri olisi\nympäröinyt pakolaiset. Elli työnsi äitinsä vaunuihin ja kiipesi itse\nnopeasti perässä. Eerikki salpasi oven.\n\n-- Kuolemaantuomittuja ... viattomia ... Vanloon äiti ja sisar... Muuta\nei Eerikki ehtinyt kuiskata ällistyneelle palvelijalle, kun\nvanginvartijat jo seisoivat heidän edessään.\n\n-- Tässä on pastori, joka oli velhonaisten luona, virkkoi sama vartija,\njoka oli avannut oven Eerikille Inkerin ja Ellin vankityrmään; --\nkenties pastori voi sanoa, mihinkä päin he pakenivat...\n\n-- He juoksivat vankilasta erään käytävän kautta, ja minä seurasin\nheitä, mutta minne he sitten pimeässä ja tungoksessa lienevät\nhäipyneet, sitä en tiedä, vastasi Eerikki.\n\n-- Sehän hullua, jos he ovat päässeet livistämään, jatkoi vartija; --\nkoko tämä häly lienee itse paholaisen aikaansaama, hän kun on tahtonut\npelastaa noidat. Eipä enää tiedä mitä pitää uskoa.\n\nVanginvartijat poistuivat.\n\nEerikki oli koko ajan tuskaisesti puristanut palvelijan käsivartta, ja\ntämän sanattoman rukouksen näytti palvelija ymmärtäneen.\n\n-- Mikä on hätänä? Kuka nousi vaunuihin? kysyi kuski kumartuen\najoistuimelta.\n\n-- Hiljaa, vastasi palvelija, -- se on mynherin käskystä... Herra\npastori, lisäsi hän, -- minä tiedän, että he ovat kaksi irtipäässyttä\nvankia, joita te tahdotte auttaa, ja kun te, joka olette pappi,\nsanotte, että he ovat viattomat, niin...\n\n-- Teidän täytyy pelastaa heidät, keskeytti hänet Eerikki. -- Minä\nvannon Jumalan kautta, että nämä pakolaiset ovat herrallenne sangen\nkalliit. Ajakaa heti mynher Vanloon taloon!\n\n-- Mutta ... intti palvelija.\n\n-- Te vastaatte herrallenne heidän hengestään. Minä seuraan heitä\nmynherin asuntoon ja odotan siellä hänen tuloaan. Pian, sillä jos\nviivytte, voidaan heidät millä hetkellä hyvänsä keksiä!\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoi ällistynyt palvelija uskaltamatta asettua\nEerikin tuimaa käskyä vastaan, -- mynher on kaikissa tapauksissa suova\nanteeksi erehdyksenne.\n\nHän käski kuskin ajaa kotiin. Eerikki nousi vaunuihin turvattiensa luo.\nVaunut lähtivät liikkeelle.\n\n-- Keitä siellä? huusi vahti, kun vaunut kulkivat pohjoisen\nporttiholvin läpi.\n\n-- Mynher Vanloon vaunut, vastasi lakeija.\n\n-- Saavat mennä.\n\nPortti avattiin ja suljettiin takaa-ajettujen jälkeen, ajuri lyödä\nläiskäytti hevosia, ja nämä kiitivät Norrbron yli... Inkeri ja hänen\ntyttärensä olivat pelastuneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYtimenä siinä joukossa, jolla Drake hyökkäsi palatsiin, oli Scyllan\nmiehistö; täytteenä oli kapakoista haalittua humalaista roskaväkeä,\njolle oli työnnetty aseet käteen ... joka ei tiennyt, tuskinpa\nkysyikään, minkälaiseen uhkayritykseen sitä aiottiin käyttää.\n\nValtaneuvoston kokoushuoneen ovella vartioivat drabantit olivat ainoat,\njoiden Drake luuli mahdollisesti tekevän vastarintaa, mutta näitä oli\nvähän eivätkä he voineet estää äkillistä päällekarkausta. Vakuutettuna\nrohkean yrityksensä onnistumisesta hän oli niinmuodoin rientänyt isoja\nlinnanportaita ylös niiden molempien joukkojen etunenässä, jotka\nkuultuaan linnankaivannosta annetun merkin olivat syöksyneet itäisestä\nja läntisestä portista sisään ja yhtyneet linnanpihalla, kun taas\nkolmas, pohjoisportille kokoontunut joukko hyökkäsi linnanvankilaan ja\nylivoimallaan pakotti sen harvalukuisen vartijaväen väistymään.\n\nDrake oli varma voitostaan, sillä hänen selkäpuoltaan suojelisi\nvankilametakka ja edessä ei vaarallisia esteitä olisikaan. Sitäpaitsi\nhän luotti lujasti Liljen rykmenttiin. Hänen ylenmäärin kiihoittunut,\nvallasta ja suuruudesta houraileva mielentilansa, hänen vakaumuksensa,\nettä tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen tähdissä kirjoitetun\nkohtalonsa, oli panssari, jonka läpi epäilysten oli mahdoton tunkeutua\nhänen rintaansa. Jos Pentti Skytten ja muiden liittolaisten salaiset\ntoiveet tämän vallankaappauksen tuloksista tähtäsivät niin korkealle,\netteivät he uskaltaneet niitä toisilleen eivätkä juuri itselleenkään\ntunnustaa, niin olivat Draken vieläkin rohkeammat. Hurja luonto, joka\nvapaana siveellisten periaatteiden hillitsevästä voimasta ei pelännyt\nmitään, mielikuvitus, joka lapsuudesta pitäen oli haaveillut\nseikkailuista, sielu, joka kaikessa, mihin vain voimiansa ponnisti,\ntavoitteli jotakin maailmoja järisyttävää, pyrki suuruuteen, jonka ei\ntarvinnut taipua kenenkään edessä.\n\nHänen tehtäväkseen, kuten tiedämme, oli uskottu holhojahallituksen ja\nneuvoskunnan jäsenten vangitseminen. Herra Pentti oli varoittanut häntä\nvuodattamasta verta, sillä hän tunsi miehensä. Draken mielestä niin\nlaimea toimenpide oli vain puolinainen, ja tällaisessa asiassa kaikki\npuolinaisuus oli turmiollista; jos mieli lannistaa vallan koko suuruus,\nniin oli varmempaa upottaa se vereen kuin häväistä sitä kahleilla,\njoiden kumminkin muutamien päivien kuluttua täytyi kirvota ja antaa\nsamalle vallalle tilaisuus ehkä taas päästä voitolle. Hänen päätöksensä\noli sanalla sanoen itse istuntosalissa hakata maahan kaikki, joiden\nvoima ja vaikutus saattoi käydä vallankaappauksen tulevaisuudelle\nturmiolliseksi. Hän tahtoi verellä piirtää ylipääsemättömän\nrajamerkin menneisyyden ja tulevaisuuden välille, sovittamattomalla\nväkivaltaisuudella pakottaa toverinsa heidän omaksi pelastuksekseen\nperäytymättä kiitämään sitä päämaalia kohden, johon hänen hankkeensa\ntähtäsivät. Mutta neuvoskunnassa istuivat maan herrat ja kiistelivät\nkaikessa rauhassa ... niin rauhallisesti kuin keskinäinen kateus\nsalli ... maan parhaasta tai omista eduistaan, emme tiedä tarkoin\nkummasta. Herttuan kirjeen suhteen oli tultu yhtä pikaiseen kuin\nyksimieliseen päätökseen, ja se kuului, että herttua seuraavana päivänä\nkutsuttaisiin leskikuningattaren ja neuvoskunnan eteen ja häntä\nuhattaisiin maanpaolla, jos hän rohkenisi saman tempun tehdä\ntoistamiseen. Sitten oli siirrytty muihin asioihin. Ja kun he keskenään\nkinastelivat, kun Bjelken puolue hyökkäsi De la Gardien puoluetta ja De\nla Gardien puolue Bjelken puoluetta vastaan, ja herrat sanoivat\ntoisilleen vastenmielisiä asioita ja olisivat sanoneet vielä\npahempaakin, ellei yhteinen paha omatunto olisi ollut esteenä; kaiken\ntuon kestäessä ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka olisi\naavistanut, että niin toisen kuin toisenkin puolueen toiveet olisivat\ntuota pikaa olleet lopussa, ellei muudan tuntematon suojelija olisi\nasettunut heidän ja vaaran väliin.\n\nKuitenkin he saattoivat rauhassa kuten tähänkin asti jatkaa\nneuvottelujaan, sillä he olivat suojelijan valvonnan alaisina. Hän oli\ntullut, ei pelastaakseen heidät, vaan kukistaakseen kapinan, ja heidän\nonnensa oli, ettei hän voinut tehdä jälkimmäistä tekemättä samalla\nedellistäkin. Hän ei tahtonut, että itsekkyys ja rikos tulisivat\nitsekkyyden ja saamattomuuden sijaan, jotka kohtalo oli asettanut\nvaltion peräsimeen. Hän ei tahtonut sellaisen rikoksen muistoa ylvään\nkansan historiaan.\n\nMutta Vanloon läsnäololla oli toinenkin tarkoitus. Oli mies, jonka\nkohtaloon hän näkymättömin käsin oli ryhtynyt vaikuttamaan, jonka\nelämänuran hän koetti johtaa sille kuuluvaa päämaalia kohden. Oli\ntullut hetki, jolloin sen miehen kohtalo oli ratkaistava.\n\nNiin sanotut isot portaat johtivat avaraan eteiseen, jonka holveja\ntoisella puolen kannatti kaksi pylväsriviä, toisella puolen rivi\nseinäpilareita, joiden välissä korkeat, linnankaivantoon päin antavat\nikkunat ulottuivat niin kauas alas, että niistä lankesi valo porrasten\nlähimmälle askelmallekin. Tämän eteisen ja sen takana olevan\ndrabanttisalin läpi oli Draken kuljettava mennessään neuvossaliin.\nPorrasholvia valaiseva kattolamppu jätti avaran, pylväiden takaisen\nhuoneen hämäräksi. Siihen ja viereisiin pikkuhuoneisiin oli äskettäin\nvähälukuinen, mutta luotettava ja luja aseellinen miesjoukko Vanloon\nväkeä asetettu vahtiin. Sitäpaitsi oli eversti Sparre, joka oli\nseurannut Vanloota linnaan, koonnut henkivartijat saliin sillä\ntekosyyllä, että hän aikoi pitää tarkastuksen, niinkuin hänellä heidän\npäällikkönään silloin tällöin oli tapana pitää.\n\nVanloon miehet olivat viimeisen tunnin kuluessa kaksittain ja\nkolmittain eri porttien kautta kulkeneet linnaan ja ennen ratkaisevaa\nhetkeä kokoontuneet erääseen pohjoissivun maakerroksessa olevaan\nhuoneeseen. Porttien ulkopuolelle oli asetettu tiedustelijoita, ja\nlinnankaivannossa liikkui veneitä, jotka pitivät silmällä Draken väkeä.\nNiiden joukossa oli Vanloon palkkaamia miehiä. Hän tiesi sovitut\ntunnusmerkit. Ensimmäinen niistä oli jo kuulunut.\n\n-- Mynher, sanoi Sparre Vanloolle, joka eteisen pylvääseen nojaten\nodotti Drakea, -- oletteko varma siitä, ettei halunne toimia salassa\nviettele teitä liiaksi luottamaan käytettävissä oleviin vähiin\nvoimiimme? Te vaaditte minua koko illaksi luoksenne, viette senjälkeen\nminut linnaan ja vasta täällä ilmoitatte minulle vaaran, jota en\nvieläkään uskoisi todeksi, ellei kasvojenne vakavuus estäisi luulemasta\nsitä pilaksi. Jos olisitte vihjauksellakaan ilmoittanut, niin olisin\nkoonnut rykmenttini...\n\n-- Olkaa huoleti, sanoi Vanloo, -- vastustajamme voimat ovat sopivassa\nsuhteessa meidän voimiimme. Ei pidä nostaa turhan suurta melua\ntyhjästä...\n\n-- Mutta vihjaus linnan päällystölle ainakin...\n\n-- Ei, ei, se on tarpeeton. Tiedätte, että Lilje ja useimmat hänen\nupseereistaan ovat lähteneet maalle. Toiset hoitavat tänä iltana\nhuvituksiaan, joita olisi synti häiritä.\n\n-- Mikä uhkayritys, jatkoi Sparre vähän levottomana; -- en koskaan saa\npäähäni, että löytyisi mies, joka on niin järkeä vailla, että rohkenee\nkourallisella seikkailijoita tunkeutua kuninkaalliseen linnaan...\n\n-- Sen saatte pian nähdä. Mutta jo on aika, eversti hyvä, lopettaa\npuhelumme... Kuuletteko?... Toinen merkki!\n\n-- Mutta, mynher, ärähti Sparre, -- oletteko varma siitä, ettei nuori\nkuningas joudu väkivallan uhriksi?...\n\n-- Olen. Sitäpaitsi on senkin tapauksen varalle ryhdytty\ntoimenpiteisiin. Olkaa rauhassa ja luottakaa minuun!\n\nVanloo kääntyi nyt miehiinsä ja teroitti muutamalla sanalla heidän\nmieliinsä ohjeita, jotka hän oli heille aikaisemmin antanut. Jyminä\npihalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä portailta ilmoitti myrskyn\nolevan tulossa.\n\nVanloo ja Sparre vetäytyivät pylväiden suojaan ja paljastivat\nmiekkansa.\n\nTuskin se oli tapahtunut, ennenkuin keihäitä, musketteja ja hattuja\ntuli portaiden ristikon takaa näkyviin. Huimapäinen joukko törmäsi\neteenpäin tuulispään nopeudella, ja eteinen kaikui sen askelista ja\naseitten kalinasta. Ensin tuli näkyviin kookas mies, kasvot mustan\nnaamion peitossa. Hän oli johtaja itse. Miekka kädessä hän riensi\nväkensä etunenässä: koko hänen ulkonainen olemuksensa hattusulkien\nliikkeistä kannusten kilinään asti ilmaisi hurjaa päättäväisyyttä.\nSivuilleen vilkaisematta hän törmäsi suoraa päätä eteisen läpi\ndrabanttikammion ovea kohden.\n\nHän tarttui lukkoon. Ovi oli sisäpuolelta teljetty. Hän nosti jalkansa\npotkaistakseen oven säpäleiksi. Miehet seurasivat hänen kintereillään.\n\nMutta samassa ovi avattiin. Sisäänkäytävän salpasivat henkivartijat.\n\n-- Eteenpäin, eteenpäin! huusi johtaja ja kohotti raskasta miekkaansa\nraivatakseen tietä.\n\nMutta ennenkuin hän oli askeltakaan lähestynyt peräytyviä\nhenkivartijoita, oli mellakassa tapahtunut käänne. Hyökkääjien kimppuun\nhyökättiin äkkiä. Vanloo oli antanut merkin miehilleen. Keihäät tanassa\nhe hyökkäsivät väijyksistä ja viskasivat hämmästyneet väkivallantekijät\npäistikkaa portaita alas.\n\nVastarintaa ajattelematta nämä lähtivät hurjasti pakoon, ja ennenkuin\nheidän hämmästynyt päällikkönsä huomasi, miten asiain laita oli, hänen\nmiehistönsä, jättäen jälkeensä kaksi tai kolme kaatunutta, oli\nkadonnut, ja hän seisoi siinä yksin joka taholta vihollisten\nsaartamana.\n\n-- Laskekaa aseenne, valtionkavaltaja! Te olette vankini, Kustaa Drake!\nhuusi Vanloo ja lähestyi naamioitua.\n\n-- Drake! mutisi Sparre hämillään. -- Onko se hän?\n\nNaamioitu, joka tuokion oli seisonut ikäänkuin kivettyneenä, teki\nsuurta hämminkiä ilmaisevan liikkeen.\n\nSamassa aukeni neuvoskammion ovi. Korkeat herrat tulivat, kummeksien\noutoa melua, ottamaan asiasta selkoa. Siinä he seisoivat, mykkinä ja\nällistyneinä katsellen kohtausta, jonka menoa he eivät ymmärtäneet ja\njoka oli loppunut ennenkuin eversti Sparre ennätti tehdä syvän\nkumarruksensa ja senjälkeen avata suunsa kertoakseen heille ne vähät,\nmitä itse tiesi.\n\nNaamioitu ojensi Vanloolle miekkansa ja vilkaisi ympärilleen.\n\n-- Ehkä erehdytte, sanoi hän äänellä, jonka naamio teki käheäksi, --\nminä olen vankinne, mutta ... kenties en ole se, joksi te minua\nluulette. Te olette Vanloo, seikkailija, kavala ystävä, vehkeilijä,\nmutta tässä ette ota Kustaa Drakea vangiksi.\n\nTätä lausuessaan naamioitu oli vetäytynyt muutaman askelen taaksepäin\nja seisoi nyt erään eteisen ikkunan vieressä.\n\n-- Minä tunnen teidät hyvin, jatkoi Vanloo -- ja olen tarkoin seurannut\naskelianne. Meillä on nuoruuden velkoja selvitettävänä toistemme\nkanssa.\n\nNäin sanoen Vanloo tempasi vastustajansa silmiltä naamion.\n\nValtakunnan hallituksen ja neuvoskunnan herrat näkivät ilmeiseksi\nhämmästyksekseen edessään Sjövikin herran, Kustaa Draken kasvot. Ne\nolivat kalmankalpeat, mutta pelkoa tai hämmästystä niissä ei näkynyt,\nvaan pikemmin ivaa, uhkaa ja päättäväisyyttä.\n\n-- Nuoruuden velkoja? virkahti hän katsoen syvään Vanloota silmiin ja\nantoi samassa viittansa pudota maahan. -- Minä en käsitä teitä...\nMutta, jos niin on, on meillä tästä hetkestä lähtien enemmänkin\nkeskinäistä selviteltävää ... mutta sen täytyy tapahtua toisessa\npaikassa ... tai ei koskaan...\n\nHämmästyksen huudahdus kuului kaikkien läsnäolevien suusta ...\nlasiruudut kilahtivat ... Kustaa Drake oli heittäytynyt ulos ikkunasta.\n\nTemppu tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei kukaan ehtinyt sitä\nestää. Vanloo ensimmäisenä tointui hämmästyksestään. Hän riensi ikkunan\nluo ja kurkottui katsomaan.\n\nDrake oli pudotessaan tarttunut ikkunanpieleen ja huolimatta\nlasisiruista, jotka pahoin leikkelivät hänen kätensä, laskeutunut sitä\nmyöten alas. Pitäen toisella kädellä kiinni ikkunanreunuksesta ja\nnojaten jaloillaan muurista ulkonevaan rautaristiin hän riippui nyt\nkuilun päällä.\n\nDrake katsoi alas. Sumu ja pimeys peittivät syvyyden hänen jalkainsa\nalla. Linnankaivannosta kuului ihmisäänten sorinaa, johon sekaantui\nnopeasti soutavien veneiden molskinaa.\n\nHän nosti merkkipillin huulilleen ja puhalsi. Sorina taukosi tuokion\najaksi. Ilmeisesti hänen vihellystänsä kuunneltiin. Vielä hetkinen, ja\nvoimakkaasti ponnahtaen ulommaksi muurista, väistääkseen linnan\nulkonevaa kivijalkaa, hän irroitti kätensä ja putosi linnankaivantoon.\n\nEpätoivoinen peli, jolle hän oli pannut kohtalonsa alttiiksi, ei ollut\nvielä menetetty. Hänen tähtensä ei ollut vielä sammunut.\n\nHänen pakoilevat miehensä, jotka jo olivat ehtineet pelastua\nveneisiinsä, kuulivat ikkunan kilahtavan rikki ja sitten herransa\nmerkkipillin äänen. Yksi noista veneistä, Scyllan laivapursi, oli juuri\npuheenaolleen ikkunan kohdalla ja oli parhaiksi poistunut siitä\nmuutaman kyynärän päähän, kun jo ihmisruumis pudota molskahti veteen ja\nvesi vaahdoten pärskyi kauas ympärille. Airot ojennettiin, pää tuli\nlaidan luona näkyviin, ja tuossa tuokiossa oli Drake hypähtänyt\nveneeseen.\n\n-- Emmepä erehtyneet ... herra Kustaa Drake se on, sanoi Scyllan toinen\nluutnantti. -- Terve tulemastanne yläilmoista tänne taas. Hiisi\nvieköön, herra, jos joudutte satimeen, niin osaattepa te nurinniskoin\nluiskahtaa siitä poiskin.\n\n-- Pian airoihin! huusi Drake ja tarttui peräsimeen.\n\n-- Siitä ei teidän tarvitse meitä muistuttaa, herra. Meitä ei haluta\njäädä tänne, sillä paholainen on kaiketi kintereillämme... Ohoi, kuka\ntuo on?\n\nToisen luutnantin kysymys tarkoitti pientä venettä, joka pyyhkäisi\nläheltä ohi ja suuntasi kulkunsa linnankaivantoon päin. Hän huusi\nsovitun tunnussanan, mutta ei saanut vastausta.\n\n-- Ne eivät olleet meikäläisiä, sanoi hän; -- näkihän sen siitäkin,\nettä se laskee kaupunkiin päin. Ravakasti nyt, pojat! Vaikeata on\nsanoa, onko takanamme ystäviä vai vihollisia.\n\nPursi pyyhälti voimakkain aironvedoin ulapalle.\n\n-- Vallasta, kunniasta ja historiallisesta nimestä muutaman kyynärän\nhuippaus vain maanpakoon, häpeään ja unohdukseen, mutisi Drake.\n\nMies, joka istui aivan hänen lähellään, pani kätensä hänen olalleen.\n\n-- Minä kuulin nimenne ja tunnen taas kasvonpiirteenne, sanoi hän.\n\n-- Aadolf Skytte! huudahti Drake. -- Tekö täällä?\n\n-- Saakeli soikoon! Meillä on muukalainen mukanamme, lausui toinen\nluutnantti.\n\n-- Mitä on tapahtunut? jatkoi nuori Skytte. -- Pelkäänpä, että tämä\nkaikki on kuumehouretta...\n\n-- Olkaa rauhassa! Olette keskellä todellisuutta, sanoi Drake.\n\n-- Ja olen vapaa...\n\n-- Vankila ja yhteiskunta eivät enää ole haittananne.\n\n-- Ja ovatko he vapaat _kaikki_?\n\n-- Minä vakuutan, ettemme ehtineet valikoida niitä jaloja helmiä, joita\nvankilan muurit kehystivät, puuttui toinen luutnantti puheeseen. -- Me\nhellitimme kehystä, ja helmet kimposivat joka suunnalle ... yksi tänne\nveneeseenkin, ja se helmi olette te. Pahus soikoon, teillä on komeampi\nnimi kuin tavallisilla kruununvangeilla. Skytte ... niinkö?\n\n-- Lopettakaa tyhmät lorunne! lausui Drake. -- Skytte, jättäkää\nkyselynne toiseen kertaan! Tämä ei ole niille otollinen hetki. Te\nsaatte kyllä aikoinanne tietää, mitä on tapahtunut... Miehet, jatkoi\nDrake, -- pitäkää aseet varalla! Meillä on veneitä vanavedessä, ja\nvaikeata on sanoa, ovatko ne ystäviä vai vihollisia.\n\nDrake huusi lähimmille. Sieltä vastattiin hänen väkensä tunnussanalla.\nSama tunnussana kulki veneestä veneeseen, ja pian tultiin vakuutetuksi\nsiitä, että oli pelkkiä ystäviä ympärillä. Pieni laivasto vetäytyi\nkoolle, ja soutu jatkui. Kuljettiin isomman aluksen sivu, jonka\npiirteitä ei erottanut pimeässä. Sieltä huudettiin veneitä, mutta\nvastausta ei kuulunut. Se oli Algernon Sidney.\n\nScylla-laiva oli edellisenä päivänä nostanut ankkurin ja kulkenut\nhinausköydessä Vermdön edustalle, jossa se nyt oli valmiina milloin\nhyvänsä työntymään meren selälle. Tuuli oli senjälkeen kääntynyt: meren\npintaa myllersi navakka länsituuli. Scyllaan oli jätetty joitakuita\nmiehiä Ruysin päällikkyyden alaisina.\n\nAnkaran soudun jälkeen Draken veneet pääsivät prikin luo. Merkkejä\nvaihdettiin, veneet laskivat laivan kylkeen, Drake kiipesi ketterästi\nkannelle, ja Ruys jätti miehistön saapuvilla ollessa päällikkyyden\nhänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaamme Vanloon luo ja siihen hetkeen, jolloin Drake rohkealla\nhyppäyksellään on pelastautunut hänen vallastaan.\n\nVanloo lähetti yhden miehistään saamaan tietoja linnankaivantoon\nsijoitetuilta vakoojiltaan, antoi toiselle käskyn koota miehistön,\njonka hänen määräyksensä mukaan tuli pysähtyä ja luopua takaa-ajosta,\nniin pian kuin vihollinen oli torjuttu linnanpihaan, ja kääntyi sitten\nherrojen puoleen, jotka sillä välin olivat ahdistelleet häntä\nkysymyksillä.\n\n-- Hyvät herrat, lausui hän, -- hetken vaatimus kieltää minua tässä\nantamasta sitä selitystä, jota haluatte ja olette oikeutetut vaatimaan.\nOlkoon kylliksi, kun sanon, että vaara on ohi, joten rauhassa voitte\npalata valtakunnalle hyödyllisiin toimiinne. Älköön se kuitenkaan\nestäkö teitä, eversti Sparre, korkealla luvalla rupeamasta eversti\nLiljen poissaollessa komentajaksi linnassa ja heti siirtämästä lähimpiä\nrykmenttinne osastoja tänne linnaväestön lisäksi.\n\nVähän sentään Vanloon sanat hallituksen ja neuvoskunnan herroja\nrauhoittivat. He kuuntelivat kauhistuneina linnanpihalta kuuluvaa\nrummun pärrytystä ja huikeita huutoja. Toiset ilmaisivat pelkonsa\nnuoren kuninkaan puolesta, toisia halutti rientää alas päästäkseen\nselville asiain todellisesta tilasta. Mutta nyt saapui viesti toisensa\njälkeen; yksi kertoi, että joukko aseellista roskaväkeä oli hyökännyt\nlinnaan, toinen, että vangit oli päästetty irti, kolmas, että\nhyökkääjät olivat joutumaisillaan alakynteen eikä vaaraa lähimailla,\nneljäs, että linnanpiha oh roistoväestä puhdistettu, linnanportit\nlukossa ja osa vangeista saatu kiinni. Sanantuojat seurasivat toinen\ntoisensa kintereillä, ja ennenkuin hämmästyneet herrat ehtivät koota\najatuksiaan, oli meteli ukkoseniskun lailla tauonnut.\n\nSillä aikaa kun useimmat herroista olivat kerääntyneet Vanloon\nympärille ja kiittelivät häntä hänen toiminnastaan tämän kummallisen\ntapauksen aikana, ja toiset kiiruhtivat rauhoittamaan nuorta kuningasta\nja leskikuningatarta, palasi mies, jonka Vanloo oli lähettänyt\nhankkimaan tietoja linnankaivannosta.\n\n-- Mynher, sanoi hän, -- rohkea rokan syö ... se hurja mies ei ole\nmurskautunut, ei liioin hukkunut. Fredrik, joka kuuli akkunan\nsärähtävän ja hätämerkin ja loiskahduksen, kun hän heittäytyi veteen,\nluulee, että hänet on otettu niihin veneisiin, joilla lurjukset\npar'aikaa ovat menossa pois. Mynher, uskokaa, että siellä on ollut\ntungos...\n\n-- Sitä parempi, arveli Vanloo. -- Blackwell, sanoi hän, -- katso, että\nmiehistö on koossa. Me saamme vielä paljon tekemistä tänä iltana. Hyvät\nherrat, lisäsi hän hiljentäen ääntään, -- huomenna annan kernaasti\nkaikki tiedot, joita vain voin. Koko asia on ollut vain vaarallista\npilaa, vimmatun heittiön mieletöntä ilvettä, ei muuta; ja ellette\nneuvosta pahastu, niin kehoittaisin teitä, että hallituksen arvon\ntähden ja kansan vuoksi antaisitte koko jutun käydä vain alhaisesta\nmetelistä, jonka tarkoituksena muka oli vapauttaa täkäläisessä\nvankilassa säilytetyt pahantekijät. Minä esitän huomenna ne syyt, jotka\npuhuvat tällaisen asiankäsittelyn puolesta.\n\nVanloo oli tuskin sanonut nopeat jäähyväiset ja lähtenyt eteisestä, kun\neräs hänen livreepukuisista miehistään tuli häntä vastaan portaissa ja\nojensi hänelle kirjeen.\n\n-- Kirjeenkirjoittaja, mynher, sanoi hän, -- on käynyt asunnossanne\ntapaamassa teitä.\n\nKun Vanloo pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, lisäsi palvelija:\n\n-- Kirje on tärkeä: se koskee kahden ihmisen henkeä...\n\nVanloo pysähtyi ja luki kattolampun valossa Eerikin kirjoittamat rivit.\nHänen kasvoilleen levisi kuolemankalpeus, ja kun hän vihdoin päästi\nkätensä koneellisesti vaipumaan alas, oli hänen katseensa aivan\nmuuttunut.\n\n-- Milloin tämä kirje sinulle jätettiin? kysyi hän hiljentäen äänensä\nkuiskaavaksi.\n\n-- Vajaa neljännestunti sitten, vastasi palvelija.\n\n-- Armollinen herra, miehistö on asemillaan linnanportaiden edessä,\nilmoitti Blackwell.\n\n-- Tule mukaan, sanoi Vanloo hänelle ja meni eteisen läpi takaisin\ndrabanttisaliin. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti nopeasti\nseuraavat rivit:\n\n\"Sigurd, päästä vankisi vapaiksi, anna väkesi yhtyä Blackwellin väkeen,\nmiehitä Algernonin veneet ja laske Scyllaan. Tiedät missä priki on. Älä\nviivyttele! Sinun pitäisi voida tulla perille melkein samaan aikaan\nkuin vastustajasikin. Äkillisen päällekarkauksen tulisi voida tapahtua\npimeän ja laivassa vallitsevan hämmingin avulla. Drake on päässyt\nkäsistäni. Hänet on saatava kiinni, ennenkuin hän on nostanut\nankkurin.\"\n\n-- Sigurdille! sanoi Vanloo ja ojensi Blackwellille käskykirjeen. --\nSinä väkinesi olet hänen käytettävänään. Pian!\n\nBlackwell katsahti herraansa levottomin, kysyvin silmin; hän ei koskaan\nollut nähnyt sellaista ilmettä tämän kasvoissa. Mutta Vanloo viittasi\nkärsimättömän käskevästi, ja Blackwell riensi ulos.\n\nEnsimmäinen välitön vaikutus, minkä Eerikin tiedot Vanloohon tekivät,\neli masentava tuskan tunne. Hän oli taas löytänyt omaisensa, mutta\ntilassa, joka ei sallinut hänen ajatellakaan jälleennäkemisen iloa.\nMutta Vanloo rohkaisi pian mielensä. Toinen tunne täytti hänen\nsielunsa, niin pian kuin hän oli tyyntynyt tasapainoonsa:\nkiitollisuuden tunne Kaitselmusta kohtaan, joka ratkaisevana hetkenä\noli lähettänyt hänet omaistensa luo ja suonut hänelle voimaa pelastaa\nheidät. Syvä henkäys todisti, että hänen korkea rintansa oli vapautunut\npainostavasta taakastaan ja hengitti taas vapaasti. Hän nousi ja meni\nvakavin askelin linnanportaita alas.\n\nTultuaan linnanpihalle hän pysähdytti ensimmäisen vastaantulevan\nvanginvartijan ja pyysi tämän seuraamaan häntä vankilaan. Tultuaan\nkäytävään, jossa sotamiehiä ja vahteja vilisi kosolta, hän pyysi päästä\nsiihen kammioon, missä kahta noituudesta syytettyä naista, äitiä ja\ntytärtä, säilytettiin.\n\n-- Tässä, armollinen herra, sanoi vanginvartija ja osoitti huoneeseen,\njonka ovi vielä oli avoinna -- tämä on heidän tyrmänsä...\n\n-- Tyhjä! huudahti Vanloo kiivaasti.\n\n-- Niin, armollinen herra, vastasi vartija, -- ikävää se on ... noidat\npääsivät ulos, kuten melkein kaikki muutkin vangit, tässä kauheassa\nmylläkässä, emmekä vielä ole saaneet heistä tietoa. Useimmat olemme\nkumminkin siepanneet kiinni, ja ne istuvat taas lukkojen ja salpojen\ntakana. Mutta ellei itse paholainen vain ole auttanut velhonaisia\npakenemaan, niin me pian heidät löydämme. Huomenna, niinkuin armollinen\nherra kaiketi tietää, heidän piti kärsiä oikeudenmukainen\nrangaistuksensa.\n\nVanloota pöyristytti hänen katsellessaan harmaita seiniä, pieniä\nristikoilla varustettuja ikkunareikiä, viheliäisiä talouskaluja ...\nhän hengitti vankilan ilmaa niin raskaasti, kuin olisi ollut\ntukehtumaisillaan.\n\n-- Tässä he ovat kituneet! Täällä he ovat kuolemaa odottaneet! sanoi\nhän itsekseen.\n\n-- Missä on mynher Vanloo? Minusta hän meni tuonne eteiskäytävään,\nkuului ääni ulkoa.\n\n-- Herranne on siellä sisällä noitien vankityrmässä, vastasi toinen.\n\n-- Ahaa! jupisi kysymyksen tehnyt.\n\nSama mies, joka seisoi Vanloon vaunujen ovella, kun Inkeri ja Elli\nolivat päässeet niihin turvaan, astui sisään.\n\n-- Armollinen herra, sanoi hän, -- minä olen etsinyt teitä\nilmoittaakseni...\n\n-- Mitä on asiaa?\n\n-- Mynher, kuiskasi palvelija, -- sanottavaani eivät muut saa kuulla.\n\n-- Me olemme kahden kesken, sanoi Vanloo nähdessään, että vanginvartija\npoistui ollakseen avullisena etsintäpuuhissa, jotka vieläkin jatkuivat.\n\nPalvelija kertoi nyt, että kaksi naisvankia, pappismiehen saattamina,\noli metelin aikana piiloutunut Vanloon vaunuihin, ja että hän,\npalvelija, kun pappismies oli vakuuttanut pakolaisten olevan\nhenkilöitä, joiden pelastumista hänen isäntänsä hartaasti toivoi, oli\ntaipunut tämän rukouksiin ja antanut kyyditä heidät mynher Vanloon\nasunnolle, jossa he kaikki kolme odottivat hänen tuloaan.\n\nAsia esitettiin epäröiden, sillä palvelija ei tiennyt, oliko isäntänsä\nhyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen epäilyksensä\nkasvoi, kun hän huomasi Vanloon jännittyneellä tarkkaavaisuudella\nkuuntelevan hänen sanojaan. Mutta hän oli tuskin puhunut loppuun, kun\nVanloo ilosta loistaen huudahti:\n\n-- Jumalan sallimus! Kiitetty olkoon Hän ja ylistetyt olkoot\nHänen tiensä!... Ystäväiseni, minä olen sinulle ikuisessa\nkiitollisuudenvelassa. Pian saat tietää, mitä olet tehnyt minun\nhyväkseni...\n\nHän syleili hämmästynyttä miestä ja syöksyi ulos. -- -- -- -- --\n\n-- Missä he ovat? kysäisi hän siinä silmänräpäyksessä palvelijalta,\njoka hänen kiivaasti soitettuaan aukaisi kotitalon oven.\n\n-- Herra, tarkoitatteko pappia ja kahta naista, jotka...\n\nVanloo ei kuunnellut vastausta; hän kiiti portaita ylös omiin\nhuoneisiinsa. Eräs palvelija riensi ilmoittamaan Eerikille hänen\ntulostaan. Vierashuoneessa tämä kohtasi hänet. Eerikin koko olemus\nsäteili juhlallista iloa ja syvää liikutusta.\n\n-- Minä tiedän kaikki, huusi Vanloo ja painoi Eerikin rintaansa\nvastaan.\n\n-- Te olette saanut kirjeeni, lausui Eerikki, -- mutta tiedättekö\nmyös...\n\n-- Kaikki, parahin ystäväiseni. Seuratkaa minua heidän luokseen! Mutta,\nlisäsi hän samassa, -- onko heille tästä kohtaamisesta edeltäkäsin\nilmoitettu?\n\n-- He odottavat teitä, vastasi Eerikki, tarttui Vanloon käteen ja vei\nhänet sisimmän huoneen ovea kohden.\n\nMutta siinä tuokiossa lennähti ovi auki ... Inkeri ja Elli\nnäyttäytyivät kynnyksellä. Inkeri oli kuullut poikansa äänen,\näidinvaisto oli viisitoistavuotisesta erosta huolimatta tuntenut sen.\n\nÄiti, poika, tytär katsoivat tutkivasti toisiinsa ... äiti tunsi pojan,\njota hänen sydämensä niin kauan turhaan oli huutanut, jota hän oli\nkuolleena itkenyt ja jonka hän oli luullut vasta Jumalan luona\nlöytävänsä ... ja poika tunsi noissa vanhentuneissa, kärsivissä\nkasvoissa sen äidin jalot piirteet, jonka kuva muuttumattomana aikojen\nvaiheissa oli syöpynyt hänen sieluunsa ... hän tunsi ne, luki tuosta\nainoasta pikaisesta katseesta kaikki ne surut, jotka olivat niissä\nhävitystänsä tehneet, ja riensi riemun ja surun valtaamana äidilliseen\nsyliin, joka häntä vastaan aukeni. Sanoja ei vaihdettu, mutta hän\npainoi vanhuksen ryppyiselle otsalle, hänen harmenneille kutreilleen\npojan suudelmia, puristi ja yhä uudestaan puristi hänet rintaansa\nvastaan, ja hänen kyyneltyvät silmänsä katsoivat sanomattomalla\nrakkaudella syvemmin ja yhä syvemmin niihin silmiin, joiden lempeätä\nloistoa hän oli rakastanut aina siitä asti, kun ne hänen kehtonsa\nvieressä valvoivat.\n\nKuinka kauan tätä syleilyä olisi kestänyt, on vaikea sanoa, ellei Elli,\njoka iloisesti ja kuitenkin melkein kainosti ihmetellen oli tarkastanut\nveljensä jaloja, miehekkään kauniita kasvoja ja nyt kauan, ristissä\nkäsin, äänetönnä ja liikkumatta katseltuaan äitinsä ja veljensä välistä\nhellää kohtausta vihdoin olisi rientänyt antamaan ja vaatimaan osaansa\nrakkauden osoituksista. Vanloo tunsi hempeän käden koskettavan kättänsä\nja kuuli viehkeän äänen kuiskaavan:\n\n-- Aarno, minä olen sisaresi Elli...\n\n-- Elli, jota kannoin sylissäni, kun sinä läksit isäsi majasta, sanoi\nInkeri.\n\n-- Elli, sisareni! huudahti Vanloo ja nosti hänet syliinsä. Elli kiersi\nkätensä hänen kaulaansa, ja sisarusten huulet yhtyivät suudelmiin.\nVanloo silmäili surunsekaisella ihastuksella kalpeata neitosta, jonka\nlapsellisen hempeistä kasvonpiirteistä vielä tänä onnenhetkenäkin\nkuvastuivat kovat koettelemukset ja syvä, pitkällinen kuolemanpelko,\njota hänen oli täytynyt kärsiä. Kesken ylenpalttista iloaankin Vanloo\nvärisi ajatellessaan, mikä tämän tytön ja hänen äitinsä kohtaloksi\nolisi tullut, ellei Kaitselmus viime hetkessä olisi ojentanut\npelastavaa kättään heidän ylitseen, ja hän syleili uudestaan Eerikkiä,\njoka vesissä silmin ja sydän täynnä kiitollisuutta Herraa kohtaan oli\nkatsellut tätä jälleennäkemisen iloa ja ottanut osaa siihen.\n\n-- Lähinnä Jumalaa, huudahti Vanloo, -- olen velvollinen kiittämään\nteitä omaisteni pelastumisesta.\n\n-- Ah, sanoi Inkeri, -- hän on ollut se hyvä enkeli, jonka Jumala\nlähetti lohduttamaan meitä hätämme ollessa suurimmillaan. Hän kävi joka\npäivä luonamme vankilassa ja vahvisti sieluani, kun olin\njoutumaisillani epätoivoon.\n\n-- Hän ja Aadolf-herra, joka meidän tähtemme on niin onneton! lausui\nElli. -- Ah, veljeni, minä en tiedä, oletko kuningas vai ruhtinas vai\njoku muu mahtava henkilö, mutta auta Aadolfia, sillä he ovat salvanneet\nhänet vankilaan ja tahtovat hänet tappaa sen tähden, että hän on\nsäälinyt meitä!\n\n-- Kuka se Aadolf on, josta Elli puhuu? kysyi Vanloo.\n\n-- Elli on oikeassa, sanoi Eerikki. -- Se on onneton Aadolf Skytte...\n\n-- Oh, lausui Vanloo, -- minä olen kuullut hänen myöhemmistä\nvaiheistaan ... tiedän, että hänet vangittiin, kun hän väkivallalla\ntahtoi pelastaa kahta onnetonta kidutuksesta, mutta sitä en kuuna\npäivänä aavistanut, että nuo onnettomat olivat äitini ja sisareni.\n\n-- Saatpa kuulla, mitä tuo nuorukainen on tehnyt hyväksemme, sanoi\nInkeri, -- kun kerromme toisillemme onnemme vaiheet. Mutta nykyisyys\nilahduttaa minua niin, että tuskin voin palauttaa mieleeni elettyä\naikaa. Minä unohdan kaikki, kun näen sinut, Aarno. Oi, kuinka sinusta\non tullut uljas mies! Sellaisena näin sinut joskus haaveissani, mutta\nuseimmiten ajattelin sinua juuri kukoistukseensa puhjenneena\nnuorukaisena ... jollainen olit lähtiessäsi luotamme. Oi, jatkoi Inkeri\nlapsellisen iloisesti ja katseli ympärilleen huoneessa, -- kuinka\ntäällä on komeata! Ellet ole ruhtinas, olet toki mahtava mies, Aarno,\nja minusta näyttää, että isäimme kuninkaallinen loisto on palannut\nympärillesi. Mutta nyt on sinun kerrottava kaikki ne vaiheet, joiden\nkautta Herra on ohjannut sinua tähän onneen, ja sitten me vuorostamme\nkerromme omasta elämästämme.\n\n-- Tulkaa, sanoi Vanloo ja otti monihaaraisen kynttiläjalan, -- minä\nvien teidät siihen huoneeseen, joka toistaiseksi on Ellin kabinetti.\nSiellä sulkeudumme pienoiseen piiriimme ja vaellamme muistojen tietä\nläpi menneisyyden, jota on sulostuttava onnellisemman tulevaisuuden\nvarmuus. Ole huoleti, pikku Elli! Velvollisuuteni on pelastaa se jalo\nnuorukainen... Herra pastori, jatkoi hän nopeasti, -- missä nuorta\nSkytteä säilytetään vangittuna? Minä kysyn tätä, sillä jos hän on\nlinnanvankilassa, niin ovat tämäniltaiset tapaukset varmaan ulottuneet\nhänenkin vankityrmäänsä asti, ja meidän on ajoissa hankittava siitä\ntieto.\n\n-- Se oli juuri tarkoitukseni, vastasi Eerikki, -- ja minä riennän nyt\nheti sinne.\n\n-- Menkää, kertokaa, mitä hänen ystävilleen ja turvateilleen on\ntapahtunut, ja viekää hänelle minulta sydämellisiä terveisiä, lämpimät\nkiitokseni, vakuutukseni uskollisesta ystävyydestä! Ja tulkaa sitten\ntakaisin ottamaan osaa iloomme!\n\nVanloo puristi hänen kättänsä, ja hän riensi pois.\n\nKun Vanloo oli saattanut äidin ja sisaren pieneen kabinettiin, poistui\nhän vähäksi aikaa antaakseen määräyksen virvokkeista ja niistä\nkotoisista tehtävistä, jotka molempien naisten talossaolon vuoksi\nolivat tarpeen.\n\nEerikki palasi pian ilmoittamaan, että Aadolf melskeen aikana oli\npäässyt vankilastaan pakoon ja kadonnut niille teilleen. Sen kuultuansa\nElli ihastuksissaan taputti käsiänsä, sillä hän piti aivan varmana,\nettä karkaaminen ja pelastuminen olisi samaa; että turvapaikka,\nsuojelija, taasen löydetty ystävä odotti jokaista onnetonta, joka oli\npäässyt vankilansa muurien ulkopuolelle.\n\nMutta Eerikki, joka saman päivän aamuna vielä oli käynyt Aadolfin luona\nja tiesi, millainen hänen mielentilansa oli, ei voinut hillitä\npelkoansa. Mitä lähemmäksi tultiin sitä päivää, joka oli määrätty\nInkerin ja Ellin viimeiseksi, sitä syvemmälle vaipui Aadolf milloin\nkatkeraan välinpitämättömyyteen, milloin hillittömiin epätoivon\npurkauksiin. Eerikki ei kuitenkaan tahtonut häiritä läsnäolevien iloa\nilmaisemalla pelkoaan, vaan päätti odottaa, kunnes voisi yksityisesti\nilmaista asian Vanloolle. -- Kyllä me hänet löydämme, sanoi Vanloo, --\nminä sovitan heidät, hänet ja isän, keskenänsä, ja jos mahdollista\nlepytän maallisen lain vartijat, tai muussa tapauksessa hankin hänelle\nsuojan, jota vastaan yhteiskunnan sokea raivo murtuu.\n\nSitten Vanloo istuutui sohvaan äidin ja sisaren väliin pidellen heidän\nkäsiänsä omissaan ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita isänkodista\nlähtönsä jälkeen. Hän kertoi vilkkaasti kohtauksen toisensa jälkeen\nvaiherikkaasta elämästään: he kuuntelivat, kyselivät, elivät hänen\nmaailmassaan, ottivat osaa hänen töihinsä, vaivoihinsa, seikkailuihinsa\nja iloihinsa, ja Inkeri keskeytti hänet usein huomauttaakseen\nälykkäästi, elävällä vakaumuksella jostakin sisäisestä, Kaitselmuksen\ntarkoituksia todistavasta yhdysrenkaasta tässä kirjavain tapausten\nketjussa. Mutta kun Vanloo oli kuvaillut elämäntarinansa, oli Inkerin\nvuoro kertoa omansa, ja niin kuluivat yön hetket huomaamatta, kunnes\nloppuun palaneet vahakynttilät muistuttivat, että nuo kysymykset,\njoihin ei väsytty vastaamasta, ja nuo vastaukset, jotka johdattivat yhä\nuusiin kysymyksiin, oli viimein keskeytettävä. Vanloo vei Inkerin ja\nEllin heitä varten järjestettyyn makuukammioon ja jätti heidät\nnauttimaan lepoa, jonka jälkeen he heräisivät elämänsä uuden,\nonnellisemman vaiheen ensimmäistä päivänkoittoa tervehtimään.\n\nEerikki erosi pienen perheen piiristä luvattuansa saapua jälleen\nseuraavana päivänä Vanloon luo. Tämä meni makuuhuoneeseensa.\nAamunsarastus hohti jo akkuna verhojen poimujen läpi, mutta Vanloo ei\ntuntenut unentarvetta; hän ei malttanut uhrata tiedottomaan\nunenhorrokseen vähääkään niistä hetkistä, joita hän piti elämänsä\nonnellisimpina. Ennenkuin melu ja hyörinä ilmoitti väkirikkaan\nkaupungin heränneen uuden päivän toimeliaisuuteen, saapui Sigurd. Hän\noli tottunut minä vuorokauden hetkenä tahansa astumaan isäntänsä luo,\nmilloin hänellä oli tärkeitä ilmoitettavia tälle. Nyt hän palasi\nkertoaksensa hankkeestaan Scyllaa vastaan.\n\n-- Haa, kapteeni, sanoi hän, -- taaskaan ette koko yössä ole ummistanut\nsilmiänne! Te nukutte vähemmän kuin lintu metsässä. Mutta jos olette\nvalvonut sitä varten, että näkisitte minun tähän aikaan tuovan Draken\nsilmäinne eteen, niin olette valvonut suotta. Niin, kapteeni, jatkoi\nSigurd ja iski lakkinsa pöytään, -- konna on luistanut ankeriaan tavoin\nkäsistämme. Harmillista se on, mutta sille en mitään taida. Päätökseksi\ntulee, että meidän täytyy aavalla merellä ottaa hänet kiinni.\nKuulkaahan ... mutta, saakeli soikoon, te hymyilette, kapteeni! No,\nellei vastoinkäyminen olekaan niin suuri, että sentähden kannattaisi\nhirttäytyä, niin ei sille toiselta puolen saisi nauraakaan. Me emme\nminuuttiakaan vitkastelleet: käytimme sekä purjeita että airoja, ja\nmiehet soutivat hiki hatussa, mutta sittenkin tulimme liian myöhään,\nkuinka harmillista! vain muutaman hetken myöhästyimme, ja siksi\npalaamme nyt tyhjin käsin...\n\n-- Me otamme hänet sitten aavalla merellä kiinni, sanoi Vanloo. --\nMutta ennenkuin kerrot, miten yksi vanki jäi käsiisi tulematta, niin\nminä kerron, miten kaksi muuta vankia on joutunut minun käsiini...\n\n-- Mitä tarkoitatte, kapteeni?\n\nVanloo kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt äitinsä ja sisarensa. Sigurd\nsyleili häntä ja unohti iloissaan ja hämmästyksessään koko Scyllan\ntapauksen, kunnes Vanloo vihdoin muistutti häntä siitä.\n\n-- Ei, ei, nyt annamme Draken olla hiidessä, kapteeni, lausui hän, --\nmissä ovat äitinne ja sisarenne? Minä tahdon nähdä heidät.\n\n-- Kärsivällisyyttä, ystäväni!... Tottahan sallit heidän levätä sen\naikaa, kun annat raporttisi... Mitenkä Scyllan laita nyt on?\n\n-- Scyllan laita on kyllä hyvin; se huuhtoo vapaana ja eheänä\nryntäitään Itämeren aalloissa. Olkoon menneeksi, kapteeni, minä kerron\nmiten siinä kävi. Me lähestyimme navakasti soudettuamme Scyllan\nankkuripaikkaa. Oli niin pimeä, että vaivoin erotimme mitään\nmaamerkkejä, mutta juuri kun olimme ottaneet purjeet sisään, käärineet\nhankatapit, laittaneet aseet kuntoon ja viidellä veneellämme\nrinnatusten lähennyimme sitä paikkaa, missä tiesimme laivan olevan,\njuolahtaa kuulle mieleen ensikerran koko matkallamme näyttää pyöreätä\nnaamaansa kahden pilvenhattaran välistä. Me näimme prikin edessämme\nkolmen kaapelinmitan päässä iso- ja märssypurje levällään mennä\npuhkaisevan hyvää vauhtia navakassa tuulessa, ja seuraavassa tuokiossa\nolivat kaikki purjeet ylhäällä. Että priki myös oli huomannut meidät,\nsen havaitsimme pian, sillä miehistö kajahdutti uhmaavia hurraahuutoja,\njoihin emme jättäneet vastaamatta. Soudimme kahta innokkaammin.\n\n-- Malta, keskeytti Vanloo, -- tottahan muistit käskyni: yllätettävä,\nei avonaisesti hyökättävä?\n\n-- Ai, sanoi Sigurd, -- Blackwell oli siis oikeassa. Hän muisti\nkapteenin käskyn paremmin kuin minä, sillä hän intti vastaan, kun minä\nkomensin hyökkäykseen. Mutta minä ymmärsin kapteenin käskyn näin:\nyllätettävä tai hätätilassa avonaisesti hyökättävä. Olkoon, minä\nrohkaisin miehiäni, me tulimme lähemmäksi prikiä, joka aloitti tuiman\nmuskettitulen meitä vastaan, mutta me lähenimme sittenkin. Puolentoista\nkaapelinmitan päässä he tervehtivät meitä peräkanuunoillaan,\nsattumalaukaus särkee oikeanpuolisen veneen niin pahasti, että se\nvajoaa ja...\n\nVanloon kasvot synkistyivät.\n\n-- Menikö meiltä miehiä? kysyi hän.\n\n-- Kapteeni, ne otettiin kaikki kahteen lähimpään veneeseen, ei\nainoatakaan mennyt pohjaan. Mutta kun kuulin Draken miesten hurjasti\nhuutavan ja ilkkuvan onnettomuuttamme, ajattelin vain jatkaa ajoa.\nSillä välin kuin Blackwell ja Leclerc pelastivat miehistön\nrikkiammutusta veneestä, sousimme minä ja Bergman vihollista vastaan.\nHankkiuduimme laskemaan veneemme sen viereen, kun se samassa kääntyy ja\nlaskee tuulen alle; meidän täytyi peräytyä, ja samassa piiloutuu kuu\ntaas pilvien taakse, aivan kuin olisi arvellut hyvinkin suorittaneensa\ntyönsä. Oli pimeä kuin säkissä, vihuri kiihtyi, ja minä aloin oivaltaa,\nettä oli turha vaiva jatkaa yritystä. Annoin siis merkin kääntyä,\nvaikka se olikin raskasta. Konnat ovat päässeet käsistämme, meillä on\nkaksi haavoittunutta ja olemme hukanneet yhden laivaveneen; siinä koko\nvaurio, kapteeni.\n\n-- Emme ainakaan voi kiittää sinun viisauttasi siitä, ettei asia\npäättynyt vielä pahemmin.\n\nVanloo vaikeni ja mietti itsekseen.\n\n-- En voi päästää tilaisuutta käsistäni, sanoi hän. -- Minun täytyy\nkoettaa saada hänet kiinni, ennenkuin hän pääsee pujahtamaan pois\nItämereltä. Olen askel askelelta seurannut sen miehen perikadon tietä.\nOnnetar ei ehkäissyt tuumaani salliessaan salaliittolaisen päästä\npakoon; tiesin, että kun vehkeilijä oli menettänyt pelinsä, aloittaisi\nmerirosvo uuden. Kenties hän on siis kuoleva häpeällisesti, niinkuin\nhän elänytkin on, ja päivänvalo kirkastaa lopun elämänurasta, joka\ntähän saakka on piillyt läpitunkemattomassa pimeydessä. Kenties sitten,\nkun olen ottanut hänet vangiksi, myöskin saan ne todistukset, joiden\npuutteessa en ole voinut hallitukseni ohjeitten mukaan vaatia miehen\npäätä, miehen, jolla on ylhäinen nimi, arvossapidetty yhteiskunnallinen\nasema ja jonka maineeseen ennen ei ole minkäänlaista varjoa sattunut.\nSigurd, minä nousen jo tänä päivänä Algernon Sidneyhin, ja ennenkuin\nnouseva aurinko jälleen on vaipunut näköpiirin taa, on vainoretkeni\nmerirosvoa vastaan alkanut.\n\n-- Mutta, kapteeni, äitinne ja sisarenne!\n\n-- Viimeistään kahden viikon kuluttua on tämä risteily päättynyt. Jos\nen sitä ennen ole kohdannut häntä, on hän päässyt valtamerelle, ja vain\nverijäljet, jotka hän tiellensä jättää, voivat ohjata minua hänen\njälkeensä. Äitini ja Elli jäävät siksi aikaa tänne talooni Hollannin\nlipun ja oman mahtini turviin. Ja vaikka he näyttäytyisivät\nmaailmallekin, niin kukaan ei uskaltaisi hätyyttää vieraan mahtavan\nvallan edustajan äitiä ja sisarta. Tahdon kuitenkin, että salaisuus\ntoistaiseksi pysyy salaisuutena... Sinä lähdet siis laivaan ja käsket\nBlackwellin laittaa kaikki kuntoon risteilyämme varten. Tule sitten\ntakaisin, niin vien sinut kalliitten omaisteni luo.\n\nSigurdin mentyä Vanloo istahti kirjoittamaan De la Gardielle kirjettä,\njossa hän ilmoitti sulan sattuman kautta saaneensa tiedon Draken\naikeista, ja teki siinä määrin selkoa eilispäivän tapauksista, kuin\nhänen tuumiinsa soveltui. Vanloo osoitti, että koko meteli oli erään\nkunnianhimosta ja vihasta ylhäisaatelia kohtaan hullaantuneen miehen\nepätoivoinen koe saada aikaan vallankaappaus. Hän koetti näyttää\ntoteen, ettei se ollut sen läheisemmässä yhteydessä herttuan\nsamanaikaisten toimien kanssa, kuin että Drakea halutti herttuan\ntietämättä käyttää niitä tyhmänrohkean tuumansa auttamiseksi. Vielä hän\nviittasi valtiosäätyjen kesken vallitsevaan eripuraisuuteen, kaikkialla\nilmenevään vihaan aatelistoa, nurinaan hallitusta vastaan ja monessa\nosassa maata vallitsevaan hätään ja kehoitti sen johdosta pitämään\nasian todellisen tilan mitä tarkimmin salassa. Esimerkki saattaisi\nmuuten tarttua. Kapina ei tosin jäisi tulematta pääkaupungin asukasten\ntietoon, mutta sitä pidettäisiin epäilemättä jonakin roskaväen\nvähäpätöisenä yrityksenä päästää vangit irti linnan vankilasta,\nsemminkin jos linnan palvelusväki olisi sitä mieltä. Lopuksi Vanloo\nilmoitti, että syy, miksi hän ei suullisesti lausunut kreiville\najatuksiansa, vaan teki sen kirjeellisesti, oli se, että hän aikoi\nmuutaman tunnin päästä lähteä merimatkalle, jolta hän viimeistään\nkahden viikon kuluttua palaisi Ruotsin pääkaupunkiin.\n\nKirjoitettuaan tämän kirjeen Vanloo ryhtyi heti puuhiin järjestääkseen\nInkerin ja Ellin olon turvalliseksi ja mukavaksi poissaolonsa aikana.\nLukuisa ja luotettava palvelusväestö oli jätettävä vartioimaan taloa,\nportit pidettävä lukossa ja Hollannin lippu nostettava kattotankoon.\nKun naisia halutti lähteä ajelulle, oli heidän käytettäväkseen\ntarjottava umpivaunut. Niinikään pidettiin huoli tarkoituksenmukaisista\nvaatteista. Talonväelleen Vanloo ilmoitti, että Inkeri ja Elli olivat\nhänen äitinsä ja sisarensa ja niinmuodoin talon valtiattaria. Eerikille\nhän jätti hallitukselle annettavaksi sinetöidyn kirjeen, jossa hän teki\ntiettäväksi heidän sukulaisuussuhteensa häneen ja ilmoitti, että he\nolivat Hollannin lähetystön suojeluksessa. Tämä kirje tuli Eerikin\nesittää siinä tapauksessa, että Inkerin ja Ellin turvapaikka tulisi\ntiedoksi ja heitä lain nimessä vaadittaisiin luovutettaviksi.\n\nEerikki ilmaisi nyt pelkonsa Aadolf Skytten suhteen, mutta Vanloo\nvakuutti, että ei ollut mitään pelkäämistä.\n\n-- Mitäpä voisi tapahtua sen pahempaa, kuin että nuorukainen otetaan\nkiinni ja viedään takaisin vankeuteen? Jos niin käy, menette hänen\nluoksensa, kerrotte hänelle, mikä onnellinen käänne on tapahtunut hänen\nturvattiensa oloissa, ja vakuutatte, että hän kohdastansa voi luottaa\nminun apuuni. Nuori Skytte saattaa olla huoleti. Minun vaikutukseni\ntämän maan valtamiehiin on vahvalla perustuksella, ja elleivät he\nkohteliaisuudesta ja kiitollisuudesta ota toivomustani kuuleviin\nkorviinsa, niin täytyy heidän tehdä se pelosta, sillä minä olen\nseurannut heidän vehkeitänsä tarkemmin kuin kukaan muu.\n\nLopun aamupäivästä Vanloo vietti äitinsä ja Ellin seurassa. Hän oli\nsanonut heille, että tähdellinen asia vaati hänen poissaoloaan, ja\nrauhoittanut heitä vakuuttamalla, että hän lyhyen ajan kuluttua palaisi\ntakaisin.\n\nHolhojahallituksen ja neuvoskunnan herrat pitivät Vanloon neuvoa hyvänä\nja verhosivat salaperäisyyden huntuun koko epäonnistuneen\nvallankaappausyrityksen. Se ei kuitenkaan estänyt heitä ryhtymästä\nvarokeinoihin ja panemasta tiedusteluita toimeen, sillä he epäilivät\nyhtäkaikki, ettei Drake ollut yksin puuhassa. Ensihetkessä olivat\nheidän ajatuksensa kääntyneet Pentti Skytteen, ja muutamat herrat\nvaltaneuvokset riensivät heti mellakan loputtua hänen asuntoonsa\ntoivoen saavansa siellä ilmi jotakin suurenmoista. Mutta heidän\ntullessaan herra Pentti makasi sikeässä unessa, yömyssy korvilla, ja\nkun he kertoivat, mitä oli tapahtunut, niin ei kukaan ollut\nhämmästyneempi kuin hän. Hän oli tuota pikaa pukeissa, riensi takaisin\nistuntosaliin ja otti innolla osaa sen läksytyksen laatimiseen, joka\nseuraavana päivänä oli annettava herttualle. Herra Pentin taito\nläksytysten laatimisessa oli tunnettu ja tunnustettu: pääkohdissaan\nseurattiin hänen saneluansa, eikä hän suolaa ja pippuria\nsepustuksessaan säästänyt.\n\nSeuraavana päivänä koottiin kaksi lähetystöä, toinen valtaneuvoskunnan,\ntoinen neljän valtiosäädyn puolesta, joiden tuli juhlallisesti marssia\nherttuan luo, viedä läksytys perille, vaatia häntä allekirjoittamaan\njonkinlainen vakuutus, että hän luopuu kaikista paikanvaatimuksistaan\nholhojahallituksessa, ja jos hän kieltäytyy, uhata häntä maanpaolla.\nKysymys oli nyt, kuka läksytyksen lukisi julki Hänen Korkeudelleen, ja\nvalituksi tuli, joko sitten sattumuksesta tai salaisesta sopimuksesta,\nherra Pentti Skytte. Tämä näytti iloista naamaa huonossa pelissä eikä\npyytänyt päästä vapaaksi luottamuksesta. Hän luki kirjoituksen\nterävällä äänellä, mutta hänen viekas ilmehikäs katseensa tarkasteli\nkaiken aikaa suuttunutta ja säikähtänyttä ruhtinasta, aivan kuin olisi\ntahtonut sanoa:\n\n-- Suokaa anteeksi, Teidän Korkeutenne, mutta, kautta Jupiterin, minut\non pakotettu näyttelemään tätä osaa, ja jos nyt vain otatte kiltisti\nojentuaksenne, niin olemme onnellisesti pelastuneet epäluulosta ja\nsaatamme sopivassa tilassa aloittaa uudelleen vanhan pelin, ellette ole\nkyllästynyt siihen.\n\nHänen Korkeutensa raivosi hetken aikaa, puhui väärinkäsitetyistä\naikeista, petollisista ystävistä (mainitsematta kuitenkaan herra Pentin\nnimeä) j.n.e., mutta taipui allekirjoittamaan vakuutuksen, jonka\njälkeen hän suoraa päätä lähti pääkaupungista ja matkusti Stegeborgiin.\n\n-- Vanloo, mutisi herra Pentti, kun hän kotiin tultuaan istui\nnojatuoliinsa ja aukaisi Pliniuksen luonnonhistorian siltä kohden,\njohon oli viimeksi pannut merkin, -- Vanloo? Se mahtanee olla Belsebub\nitse. Mitenkä hän on voinut sekaantua tähän peliin ja tuntea iloa\ntuumamme ehkäisemisestä, sitä en käsitä, enkä vähästä hinnasta mene\nsiitä selvää onkimaan. Niinpä täytyy sittenkin olla jokin vielä\nviekkaampi pää, vielä terävämpi silmä kuin Pentti Skytten. Minä luulin\npäässeeni selville hänen sisimmistä salaisuuksistaan, mutta hänpä\nonkin lukenut minun tuumani, lukenut ne, pelkäänpä, aivan kuin\nkämmeneltään... Minä alan tulla vanhaksi, sanoi hän huoaten ja nosti\nperuukin päästään sekä katseli harmaantuvia hiuksiaan peilistä. -- Ei,\nei, on jo aika luopua politiikasta ja antautua stoalaisen viisauden\nviljelijäksi...\n\n    _Gaudia pelle,\n    Pelle timorem,\n    Nec dolor adsit\n    Spemque fugato_.\n\n    [Häädä ilo ja pelko, suru ja toivo sydämestäsi!]\n\n\n\n\nXVIII.\n\nMerellä.\n\n\nSumu oli hälvennyt ja taivas alkanut seestyä. Huomenkoitto levisi\nulapalle, itäistä taivaanrantaa punerrutti rusko, joka himmeänä\nkajastuksena heijastui harmahtavalla vedenpinnalla ja Scyllan\nvalkoisilla purjeilla. Drake seisoi perässä lippuarkun luona, hänen\nvierellänsä Ruys ja ent. Upsalan ylioppilas Ligelius, toinen luutnantti\nlaivassa. Miehistö oli kannella. Drake paljasti päänsä ja puhui:\n\n-- Toverit, maankamara ja entinen elämämme ovat takanamme, meri ja\ntulevaisuus edessämme. Minä olen teitä jo koetellut, minä tunnen teidät\nja tiedän, ettei kukaan teistä kaihomielin katsele taaksensa, siihen,\nminkä hän jättää. Me pudistamme päältämme kaiken entisen, nimemme,\nmuistomme, ne siteet, jotka ovat kytkeneet meidät yhteiskuntaan ja sen\nsortaviin, vääriin lakeihin. Me muodostamme valtion omassa\nkeskuudessamme: sorron palkitsemme kostolla. Toverit, jos olette\nymmärtäneet sanani ja hyväksytte ne, niin vastatkaa!\n\n-- Olemme, hyväksymme! huusivat useimmat ja heiluttivat hattujaan.\n\n-- Hyvä, minä olen siinä tapauksessa kapteeninne. Nimeni keskuudessanne\non Becker. Minä johdan teidät iloisiin seikkailuihin, nautintoihin ja\nrikkauteen. Te jätätte kohtalonne minun käsiini. Minä ohjaan sitä kuin\nmies, ja voi minua, jos petytte! Mutta suostumuksenne täytyy olla\nvapaaehtoinen. Jos sentähden katsotte paremmaksi kulkea miehistönä\nrihkamalaivassa Tukholman ja Amsterdamin väliä kahden guldenin pestillä\nja kohtuullisella läski- ja herneannoksella, niin minä vetäydyn syrjään\nja jätän päällikkyyden tälle arvossapidetylle kauppiaalle Sakari\nJansenille, joka seisoo vieressäni.\n\n-- Ei, eläköön kapteeni Becker! huusi miehistö.\n\n-- Kuulen, että ymmärrätte minua, ja koska siis olemme samaa mieltä,\nniin tahdon tässä äsken Sakari Janseniksi kutsumassani miehessä\nesitellä teille lähimmän alipäällikköni, jota olette velvolliset\nehdottomasti tottelemaan, niin kauan kuin hän toimii minun käskystäni.\nToverit, tämä mies on Ruys, meren vapaa lapsi nuoruudestaan lähtien.\n\n-- Me tunnemme hänet hyvin, sanoi joukkueen kaksi ikämiestä. -- Olemme\npurjehtineet sekä hänen että Tomkinsin johdolla.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi Drake ja puristi näiden vanhojen merisissien\nkättä. -- Meillä ei siis ole pelkästään vasta-alkajia mukanamme.\n\n-- Ja tämän nuoren, mutta kokeneen miehen, jatkoi hän, osoittaen ent.\nUpsalan ylioppilasta, -- olen Ruysin puoltolauseella valinnut toiseksi\nalipäällikökseni. Hänen nimensä ... mikä se olikaan? lisäsi hän\nkääntyen tämän puoleen.\n\n-- Nimeni on milloin mikin, katsoen siihen asemaan, joka minulla\nyhteiskunnassa tai sen ulkopuolella on, vastasi ent. ylioppilas; --\ntätä nykyä on nimeni Feliks, sillä olen tavattoman onnellinen. Miehistö\ntuntee minut jo sillä nimellä: muuta ei tarvita.\n\n-- Ja nyt, miehet, täytämme maljat ja tervehdimme nousevaa aurinkoa ja\njuomme toiveittemme täyttymiseksi... Ruys, pidä huoli miehistön\nkestityksestä, mutta valvo myös järjestystä! Purjehtiessamme en kärsi\nmitään hurjastelua.\n\nAadolf Skytte oli kuunnellut tätä puhetta nojautuen isoon mastoon. Hän\nmeni nyt Draken luo. Tämä pani kätensä hänen olalleen ja lausui:\n\n-- Tulkaa mukaani! Minä olen nyt käytettävissänne.\n\nAadolf seurasi Drakea peräkajuuttaan, missä he kauan keskustelivat.\n\nToinen luutnantti, joka oli innokas soittelija ja kantoi aina huilua\nmukanaan joko takin taskussa tai vyössä pistolien vieressä, piti\nhurautettuaan kurkkuunsa pari kolme pikarillista viiniä puheen, kehuen\nkerskuvassa äänilajissa miehistön ravakkaa käytöstä taistelussa\ntakaa-ajavaa venekuntaa vastaan, jonka jälkeen hän nouti Ruysin ja\nhänen yhteisestä kajuutastaan jonkinlaisen kielisoittimen ja sitä\nnäppaillen lauloi merirosvolaulun:\n\n    Ihmistelmeest' ikävästä,\n    mailman hälinästä kauas\n    meren lainehille lähden\n    vapautta henkimään!\n    Vapaana kuin taivaan pilvi\n    kiidän myrsky-ilman teitä\n    maahan, mikä kaukaa siintää\n    uljahalla matkallain.\n\n    Minne mennään, tahdot tietää.\n    Käännä, minne myrsky kutsuu,\n    minne aalto ajelehtii,\n    itään, länteen, minne vaan:\n    missä revontulet leimuu\n    Zemlan hyisten templein päällä,\n    taikka missä taukoomatta\n    kevät ihmisillä on.\n\n    Tuhat ukkostulta lyököön\n    taivaankannen kaikin puolin,\n    peittyköön vain paksuin pilvin\n    näköala kaikkineen,\n    laiva heilukoon kuin lastu:\n    sitä riemuisempi mieli!\n    Älä, Luoja, lännen leyhkää tuo,\n    vaan myrsky hirmuisin!\n\n    Kaikki tyyni tähtein tuike\n    sammukoon! Mä ruorin varaan\n    annan onnen'... Raivoo, aalto!\n    Purjeen povi, pullistu\n    hirmumyrskystä kuin immen\n    lumenpuhdas povi paisuu,\n    milloin ensilemmen liekin\n    illan haaveet sytyttää.\n\n    Heijaa, pojat potrat, hurjat,\n    paheen orjat kalvasposket!\n    Aallot huuhtoo kuumaa otsaa,\n    juomingeissa juopukaa,\n    kunnes rauhattomat sielut\n    pelastaa hain kita hirmu.\n    Nauttikaa, upottakaamme\n    elon hätä hekumaan!\n\n    Merirosvo! Myrsky puistaa\n    taivaankantta; meri pauhaa,\n    hyöky hyökkää halkeimista,\n    laivan liitteet koitellen.\n    Joka lauta ryskää, ruskaa;\n    vaan sä immen syleilyissä,\n    hekumassa, hurmoksissa\n    pilkkaat kuolemaa ja juot.\n\n    Haa, sä kokenut, sä naurat\n    kuten huuhkain raunioissa,\n    ja sä puistat valkopäätäs,\n    suurten syntein painamaa.\n    Tajuun mykän vastaukses;\n    kolkko katsees kyllin lausuu:\n    \"Sielun tuskaa ei voi poistaa\n    mikään neste rypäleen.\"\n\n    Niin; mut elon taakkaa yksin\n    arka kirotkoon. Päin pohjaa\n    tuuli pilvet puhaltaapi.\n    Mennään mukaan hurjapään!\n    Tallataan maan vanhaa otsaa,\n    Tellus-ukon valkotukkaa,\n    pohjoisnavan jäitä, joita\n    viel' ei kenkään tunnekaan.\n\n    Missä revontulet leiskuu,\n    missä tähdet valaisevat\n    maita, joilla kuolinliinat\n    iät kaikki yllään on,\n    missä kuolon kolkon mailla\n    silmää ollut ei oo eikä\n    ihmisääni yrittänyt\n    synnyttämään kaiuntaa.\n\n    Missä aaltoin vaahto roiskii\n    puoli vuotta pitkäss' yössä\n    jättiläisiin, haamumaisiin,\n    liikkuviin jäävuorihin,\n    jotka ukkosina iskee\n    vastaan toisiaan ja voittaa\n    taikka häviää ja haihtuu\n    aavain merten aaltoihin.\n\n    Sinne, veikot, siirtykäämme\n    Tellus-ukon kiirehelle!\n    Allamme näin nähdä saamme\n    hitaat liikkeet Telluksen.\n    Siellä viime maljan juomme\n    syleilyssä tyttöjemme,\n    kunnes kuolon kylmyys ruumiin\n    hermot hyytää tykkänään.\n\n    Yhtä kauan kuin maan rataa\n    eetteriset aallot huuhtoo,\n    nähdään meidän hyiset ruumiit\n    huipussa maan akselin\n    muistopatsaina; ne kertoo\n    tuhansille tähtösille\n    haluist' aina häipyneistä,\n    pettyneistä toiveista.\n\nLopetettuaan laulun hän löi soittimensa pirstoiksi reelinkiä vastaan.\n\nPeräkajuutta oli tilava ja valoisa. Kahta seinää koristivat\nlehtiköynnösten muotoon ripustetut aseet; toisilla oli hyllyjä, joilla\npaitsi moninaisia tarve-esineitä nähtiin kirjoja ja työkaluja, mitkä\ntodistivat, että Drake halusi tyydyttää alkemistista kiihkoaan\nmerelläkin.\n\nMolemmilla sivuseinillä oli sohva. Drake oli istahtanut toiselle ja\nAadolf Skytte häntä vastapäätä.\n\nNuoren Skytten kasvot olivat melkein tuntemattomiksi muuttuneet: hänen\nihonsa oli keltaisen kalpea, silmät kuopallaan.\n\nHän oli vaatinut Drakelta selitystä kuluneen yön tapauksista ja siitä,\nmitä hänen ympärillänsä tapahtui, sillä hän ei käsittänyt mitään, ja\nse, mitä hän aavisti, tuntui hänestä uskomattomalta.\n\n-- Skytte, te näette edessänne miehen, joka ulkomuodoltaan on\ntäydelleen sen naapurin näköinen, jonka lapsuudestanne asti olette\ntuntenut Sjövikin isännän, Kustaa Draken nimellä. Hän oli tunnettu\nahkerana maanviljelijänä, hyvänä taloudenpitäjänä ja hiljaisena\nalamaisena ... miehenä, joka ei eronnut muista tavallisista ihmisistä\nmissään muussa suhteessa kuin siinä, että hän oli umpimielinen\nluonnoltaan, rakasti yksinäisyyttä ja että hänen huhuiltiin salaa\nharjoittavan kullantekoa. No niin, se mies on nyt riisunut valepuvun\nyltään ja näyttäytyy silmienne edessä sellaisena kuin hän on. Hänen\nkylmän ulkomuotonsa alle kätkeytyy hurjaa katkeruutta ihmisten\nviheliäisyyttä ja orjamieltä kohtaan, hehkuva viha sortoa vastaan, ja\nhänen sielussaan liikkui rohkeita rankaisu-, parantelu- ja\nuudestiluomisen tuumia. Se yö, joka vapautti teidät vankeudestanne ja\nonnellisen sattuman kautta saattoi teidät minun luokseni, on nähnyt\nensimmäisen tuumani raukeamisen. Voimilla, joiden vähäpätöisyyttä oli\nkorvaava niiden pikainen vaikutus, koetin kukistaa sen mielivallan,\njoka sortaa isänmaatamme...\n\nDrake kertoi nyt, että hän vähälukuisen joukkonsa etunenässä oli\nhyökännyt linnaan vangitakseen holhojahallituksen ja valtaneuvoskunnan,\njolloin hän myös avautti vankilan ovet; että yritys oli mennyt myttyyn\nja että hän väkinensä pakeni tähän laivaan, jonka hän sitä tapausta\nvarten oli pitänyt varalla.\n\n-- Ja tässä näette minut nyt, jatkoi hän, -- henkipattona, miehenä,\njoka on jättänyt kotimaan ja kaiken sen, mikä hänen sydäntään siihen\nkiinnitti. Pakoon päässeelle maankavaltajalle pystytetty häpeäpaalu on\nainoa muistopatsas, joka kansalle säilyttää sen nimen, jonka\naikomuksena oli pelastaa samainen kansa tyrannien vallasta.\nPitäisikö minun nyt surra niinkuin nainen, pitäisikö minun käsivarret\nristissä epätoivoisena tuijottaa onneni raunioihin, pitäisikö minun\nehkä vastuksetta antautua vihollisteni käsiin ja laskea pääni\nmestauspölkylle? Ei, leijona taistelee kuolemaansa asti, susi\nirvistelee viime hetkellä metsästäjälle, ei mikään luontokappalekaan\nanna vapaaehtoisesti lopettaa olemassaoloansa ... enkä minä tahdo\ntaistelutta luovuttaa noille kurjille oikeuttani iloita auringon\nvalosta ja taivaan vilppaista tuulista. Skytte, käsitättekö minua?\n\n-- Käsitän, vastasi tämä, jonka silmiin Draken puhuessa oli syttynyt\nuusi loisto.\n\n-- Nämä palkit, jatkoi Drake, -- ovat uusi isänmaani, kuningaskuntani,\nja tällä valtiolla, joka keinuu aalloilla, on sama oikeus, kuin maan\nmultaan kytketyillä. Hätyytä sitä, se puolustaa itseään, loukkaa sitä,\nse hyökkää! Anna kansan nälkiintyä, niin se syöksee heikomman kimppuun\nimeäkseen sen veren.\n\n-- Olette oikeassa, lausui Aadolf Skytte tulisesti. -- Me muodostamme\ntäällä valtion omassa keskuudessamme ja tahdomme sille hankkia kaikki\nvaltion oikeudet. Oi, on hurmaavaa tietää olevansa vapaa, voida murtaa\nne siteet, tavat ja ennakkoluulot, jotka vanhentuvassa yhteiskunnassa\njokaisen poismenevän suvun nurinkurisuus alati lisääntyvänä taakkana\nheittää jälkeen tulevaisten niskoille. Drake, me emme täällä tahdo\nyksinomaan taistella olemassaolomme puolesta niinkuin metsänpedot; me\ntahdomme vapaina miehinä taistella periaatteiden puolesta, sen edestä,\nminkä pidämme järkevänä ja oikeana. Me julistamme sodan sortoa,\npahuutta, halpamielisyyttä vastaan, me suojelemme heikkoja, nöyryytämme\nylpeitä, paljastamme viekastelijain juonet, lyömme maahan\nsortovaltiaat, perustamme turvapaikan vainotuille ... me vuodatamme\nilkiöiden veren ja kuivaamme kärsivien kyynelet. Me olemme Jumalan\nvitsana halveksittavalle maailmalle... Vai kuinka? Hyväksyttekö sanani?\n\n-- Hyväksyn, vastasi Drake, -- te olette ottanut ne minun sydämestäni.\n\n-- Hyvä on... Minä olen siis teidän ruumiineni sieluineni.\n\nAadolf Skytte ojensi Drakelle kätensä.\n\nDrake puristi sitä, mutta ajatteli itsekseen:\n\n-- Nämä haaveilevat unelmat pian kyllä haihtuvat. Minä olen yksin\nhurjan roistojoukon keskellä, jonka olen koonnut ympärilleni, ja\ntarvitsen ystävän samasta yhteiskuntaluokastani. Ystävä, morsian,\nmitäpä merirosvo muuta kaipaakaan ollaksensa onnellinen?\n\nDrake ja Skytte lähtivät kajuutasta. Aurinko parhaillaan nousi ja\nhopeoi meren aamuruskollaan. Tuuli tyyntyi äkkiä, ja purjeet, joita\näsken tuulenpuuska pullisteli, riippuivat velttoina mastoissa.\n\n-- Mitä aiotte nyt ensiksi tehdä? kysyi Skytte. -- Minne päin\nsuuntaatte kulkunne?\n\n-- Ulos valtamerelle, vastasi Drake.\n\n-- Kuulkaa, sanoi Aadolf nopeasti, -- meidän maanmiehiämme on\nAmerikassa. Ruotsalaisia asustaa Delawaren luona. Heidän yhteiskuntansa\non ankarasti taisteltuaan hollantilaisia vastaan sortunut kavaluuden ja\nylivoiman kaksinaisen vallan alle. Hollantilaiset karkasivat\näkkiarvaamatta uudisasutuksen kimppuun ja ovat nyt sen isäntiä. Ruotsin\nlipun on tuo rihkamakaupustelija häväissyt. Eikö meidän pitäisi murtaa\nmaanmiestemme häpeällinen ies ja hankkia Ruotsille takaisin sen osa\nuudessa maailmassa?\n\n-- Totta tosiaan, sanoi Drake, -- tuumanne ansaitsee miettimistä.\nVoimamme ovat tosin vähäiset senlaatuisen yrityksen toimeenpanemiseen,\nmutta voimme ehkä odottaa englantilaisilta apua tai yhtyä muutamiin\nLänsi-Intian kulkuvesillä risteileviin merirosvoihin... Niin,\nystäväiseni, minä hyväksyn ehdotuksenne: me tahdomme sitä koettaa.\nJulistamme siis hollantilaisille sodan, ja missä ikinä Hollannin lippu\nkohtaa meitä merellä, on se meille kehoituksena hyökkäykseen ja\nkostoon.\n\n-- Hyvä on, lisäsi Drake itsekseen, -- minulla on nyt yksi syy, jonka\nhän hyväksyy, kun karkaan niiden hollantilaisten rihkamalaivojen\nkimppuun, jotka kohtaavat minua teilläni. Kun vain syitä vähän\nkaunistelee, niin tämä nuori mies pitää minua ja itseänsä ihmisyyden\npelastajina, sillä välin kuin me ryöstelemme kauppamiesten rahat aito\nmerirosvojen tavalla.\n\n-- Minua miekkoista, lausui Aadolf, -- te olette se mies, jota hain, se\nystävä, jonka henki on sopusoinnussa minun henkeni kanssa. Drake,\nminulla on pyyntö, joka kauan on pyörinyt huulillani ja jonka tiedän\nteidän nyt täyttävän.\n\n-- Puhukaa!\n\n-- Me emme saa poistua maasta antamattamme julmalle uskonkiihkolle\nveristä muistomarjaa. Me emme saa lähteä pelastamatta niitä onnettomia,\njotka taikausko tahtoo heittää rovion liekkeihin.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi Drake ällistyneenä. -- Onko puhe\nnoita-akoista, vai olenko ymmärtänyt teitä väärin?\n\n-- Niin, noidista...\n\n-- Se on myöhäistä. Minä tiedän, että heidät oli aikomus polttaa tänä\naamuna.\n\n-- Katsokaa itään! Päivän kultapyörä koskettaa vielä alareunallaan\nmeren pintaa ... ja tuolla lännessä, metsäisen saaren takana, on ranta\nja teloituspaikka.\n\n-- Luultavaa on, että meitä ajetaan takaa ... me tarvitsemme joka\nhetken päästäksemme aavalle merelle.\n\n-- Purjeet riippuvat höllinä, tuuli on tyyntynyt, ja pian ei ainoakaan\ntuulenhengähdys enää värähdytä veden pintaa. Takaa-ajajamme ovat\nniinkuin mekin riippuvaisia tuulesta. Drake, jatkoi Aadolf, -- niiden\nonnettomien joukossa on kaksi...\n\n-- Minä tiedän, virkahti Drake...\n\n-- Hyvä on; kun väkenne viime yönä mursi vankilani oven, riensin heidän\nvankityrmäänsä, näin sen tyhjänä, ja olen siitä asti koettanut\npysytellä siinä toivossa, että heidän onnistui pelastua. Mutta he ovat\nheikkoja, avuttomia naisia, ja minä pelkään... Sanalla sanoen: teidän\non täytettävä pyyntöni, tai minä vaadin, että minut yksin viedään\nmaihin...\n\n-- Ystäväni, minä en ollenkaan vitkastele suostumasta pyyntöönne, jos\nvain jokin keino löytyy sen pelastuksen toimeenpanemiseksi, jota te\ntarkoitatte. Olen vain itsekseni aprikoinut, miten sen tulee tapahtua.\nVartijapiirinä on kaiketikin sotaväkeä ja mestauspaikka täynnä\nuteliasta, yltiöpäistä kansaa. Jos tyventä jatkuu koko päivä, niin on\nmuuten aikomukseni laskea ankkuri neljännespenikulman päähän tästä, sen\nrannikon läheisyyteen, joka vanhastaan on ollut isieni hallussa. Tahdon\nsanoa heidän haamuilleen ja perintötilalleni viimeiset jäähyväiset.\n\n-- Haa, lausui Aadolf Scyllan sivuutettua luodot, joiden taakse\nrannikko häipyi näkymättömiin; eräältä kukkulalta, joka kauempana\nsisämaassa kohosi muita korkeampana, kieriskeli savupatsaita kirkasta\ntaivasta kohden. -- Pian! Näettekö?\n\n-- Noitaroviot on jo sytytetty, sanoi Drake. -- Me tulemme liian\nmyöhään. Mutta kuitenkin...\n\nHän käski miehistön varustautua aseisiin ja laskea veneet vesille.\nSiinä hetkessä astui hänen muistissaan elävänä esiin sen ihanan,\nkalvakan neitosen kuva, jonka hän kerran näki matkallaan Pentti Skytten\nmetsästysmajaan, käydessään Inkerin tuvassa. Hän tiesi tuon tytön ja\nhänen äitinsä olevan onnettomien joukossa, ja vaikka hän omassa\nmielessänsä kirosi koko yrityksen, johon hän oli suostunut vain\nsaadakseen Skytten sidotuksi itseensä, päätti hän kuitenkin pelastaa\nnuo kaksi naista, jollei saapuisi liian myöhään ja jos se saattoi käydä\npäinsä liian suuretta vaaratta.\n\nVeneet laskettiin vesille. Drake ja toinen luutnantti lähtivät mukaan.\nRuys ja osa miehistöä jäivät Scyllaan, joka pantiin metsäisen saaren\ntaakse sillä tavalla, että kanuunat voisivat suojella miehistöä, jos\ntätä koetettaisiin ahdistella, kun sen jälleen piti astua veneisiin.\n\nMiehet olivat varustetut vain sellaisilla aseilla, jotka he saattoivat\nkätkeä vaatteisiinsa: puukoilla ja pistoleilla. Drakella ja Skyttellä\noli kuten toisillakin yllään viitat ja öljylakit: jälkimmäistä olikin\nlaihtuneine kasvoineen ja vankilan ilmassa kalvenneine ihoineen melkein\nmahdoton tuntea.\n\nKokonaisuudessaan tämä joukkue näytti rauhalliselta laivamiehistöltä,\njoka autodafeeta nähdäkseen oli tullut maihin. Senvuoksi ei herättänyt\nmitään huomiota, kun parvi rantakallioiden yli kuljettuaan kohosi\nrinnettä ylös hietaharjulle, jolla mestauspaikka sijaitsi.\n\nSuunnaton ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle. Drake ja Skytte\ntunkeutuivat, miehistö kintereillään, vartijapiiriin saakka, joka\nympäröi mestauspölkkyä ja rovioita.\n\nHe olivat saapuneet liian myöhään. Pyövelin kirves lepäsi verellä\ntahratun mestauspölkyn vieressä, useimmat rovioista olivat jo puoliksi\npalaneet ja pyövelin rengit sytyttivät par'aikaa viimeistä.\n\nVartijapiirin sisässä vastakkaisella puolella seisoivat laamanni Skytte\nja muut oikeuden jäsenet, jotka olivat nämä onnettomat tuominneet, sekä\nlaamannin vieressä pastori Svenonius, jolle halu olla mestauksessa\nläsnä oli antanut voimaa nousta sairasvuoteelta.\n\n-- Täällä ei ole mitään tekemistä. Lähtekäämme takaisin! kuiskasi\nDrake.\n\nAadolf ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt tähän kamalaan\nverinäytelmään.\n\n-- Pian pois täältä! Me olemme vaarassa joutua ilmi, jatkoi Drake ja\notti Aadolfia käsivarresta vetääksensä hänet mukanaan.\n\nHe seisoivat aivan sotamiesvartijapiirin takana, ja heidän ympärillään\noli Scyllan miehistö, niin että ilmitulemisen vaara ei ollut läheskään\nsuuri. Mutta samassa käännähti rivissä lähinnä Aadolfia seisova mies --\nse oli vanha Rask -- ja hänen katseensa osui sattumalta Aadolfin\nkasvoihin. Alussa hän ei näyttänyt tuntevan Aadolfia, sillä hän kääntyi\njälleen pois, mutta kohta hän loi uuden tutkivan silmäyksen\nnuorukaiseen aivan kuin tullakseen vakuutetuksi, ettei nähnyt väärin,\nja kuiskasi:\n\n-- Armollinen herra!\n\nKiinnitettyään näillä sanoilla Aadolfin huomion hän lisäsi nopeasti:\n\n-- Inkeri ja hänen tyttärensä eivät olleet mukana. He ovat viime yönä\nkaranneet vankilastaan, niinkuin huhutaan.\n\n-- Oletko nähnyt oikein? Oletko varma siitä?\n\n-- Olen.\n\n-- Lähtekää! kuiskasi Drake, joka levottomana oli huomannut heidän\nkeskustelevan.\n\nAadolf seurasi häntä.\n\nPaluumatkalla hän kertoi Drakelle mitä oli kuullut. Mutta se ilo, jonka\nvanhan Raskin sanat hänessä herättivät, katosi samassa, hänen mieleensä\nmuistui tuo kamala näytelmä, jonka hän vast'ikään oli nähnyt. Hänet\nvaltasi kauhea aavistus, että sama kohtalo ennemmin tahi myöhemmin\ntulisi Ellin ja hänen äitinsä osaksi, sillä kuinka nämä avuttomat\nnaiset ajan pitkään voisivat säilyä lain polyyppikäsiin joutumasta,\npiiloutua uskonkiihkon kaikissa sopissa vaanivia silmiä? Aadolf\nkatsahti ylös taivaan sinikantta kohden ja ajatteli Herraa, joka\nraamatun sanojen mukaan on lukenut jokaisen ihmisen hiuskarvat, mutta\nnuo sanat loihtivat hänen eteensä verisen pään, jonka hän oli nähnyt\nroviolla, ruumiin vieressä. Se oli sen nuoren tytön pää, joka syytti\nitseään noituudesta, ja sitä koristivat tuuheat vaaleat kiharat, joihin\nAadolf oli nähnyt pyövelin tarttuvan työntäessään sen roviolle\nhiiltymään.\n\n-- Ei, ajatteli Aadolf ja painoi katseensa maahan, -- se usko ei ole\nmuuta kuin hairahdusta, josta ihminen ei tahdo luopua, koska hän tuntee\nitsensä liian heikoksi vastustamaan niitä julmia luonnonvoimia, joiden\nkeskellä hänen olemuksensa versoo. Maan avaruuden päällä vierivät\nsokean Sallimuksen voittovaunut, ja rattaat murskaavat kaiken, mikä\ntielle sattuu.\n\nVeneet lähtivät rannasta ja palasivat Scyllaan.\n\nAadolfin näitä miettiessä istui myöskin Drake ääneti ja umpimielisenä.\nHän syventyi siihen arvoitukseen, joka oli pitänyt hänen ajatuksiansa\nvireillä aina siitä asti, kun hän pelastui Scyllaan: hän mietti syitä\nVanloon menettelyyn, niitä keinoja, joiden avulla hänen oli onnistunut\nsaada salaliitto ilmi, ja hänen lausumiansa sanoja, kun hän luuli\nDraken olevan hänen vallassaan.\n\nSitä arvoitusta Drake ei voinut selittää: hän ei mistään voinut löytää\navainta siihen.\n\nMutta sitä miettiessään hän alkoi tuntea omituista mielenahdistusta;\nhänestä tuntui, kuin olisi joskus, kauan aikaa sitten, nähnyt Vanloon\nkasvot, hän ei tiennyt milloin ja millaisissa oloissa ... hänen\npohjaltaan taikauskoinen mielensä alkoi kuohua, ja hän rupesi\ntuossa salaperäisessä miehessä aavistamaan yliluonnollisen\nmaailmanjärjestyksen sanansaattajaa, järjestyksen, jonka lakeja hänen\npaha omatuntonsa joskus varomattomina hetkinä kauhistui.\n\nScylla nosti taas ankkurin. Oli rasvatyyni. Täytyi laskea\nhinaajaveneitä vesille, että priki saataisiin paikaltaan liikahtamaan.\n\nTämän työn kestäessä Aadolf Skytte tuli lähemmin tarkastaneeksi toisen\nluutnantin kasvonpiirteitä. Ne olivat hänestä tutut. Ne muistuttivat\nnuoresta miehestä, jonka hän yliopistossaoloaikoinaan oli tullut\npäällisinpuolin tuntemaan ja jonka kohta senjälkeen sattuneet\nvastoinkäymiset herättivät yleistä huomiota. Hän meni toisen luutnantin\nluo ja sanoi:\n\n-- Emmekö ole ennen nähneet toisiamme paremmissa oloissa?\n\n-- Mahdollista kyllä, vastasi tämä.\n\n-- Te olette Feliks Ligelius?\n\n-- Vaiti, lausui toinen luutnantti, ja Skytte näki hänet ensikerran\nvakavana. -- Isäni nimi ei ole enää minun nimeni enkä tahdo sitä\nmainittavan _täällä_. Nimeni on Feliks, ei muuta.\n\n-- Lempo soikoon, lisäsi hän, -- että kuitenkin tunsitte minut! Minä\nolisin tuskin tuntenut teitä, jollen olisi kuullut nimeänne. No, terve\ntuloa meidän seuraamme, vapaaherra Skytte! Kaikkein vähimmin odotin\nnäkeväni teidät täällä, mutta ... _quo fata trahunt retrahuntque\nsequamur_. [Menkäämme minne onnettaret ohjaavat.]\n\nPuhelu keskeytyi, sillä Aadolf huomasi, ettei se ollut toiselle\nluutnantille mieleen.\n\nNuori Ligelius oli papin poika ja oli yliopistossa tullut tunnetuksi\nahkeruudestaan ja erinomaisista hengenlahjoistaan sekä liiallisesta\nkunnianhimostaan, ylpeästä mielenlaadustaan ja seikkailevasta\nluonteestaan. Päätettyään oppijakson hän tuli opettajaksi ylhäiseen\nperheeseen, mutta kun hän täällä rakastui talon tyttäreen ja nuorten\nhellä, viaton suhde pian tuli ilmi, ajettiin hänet häpeällä pois. Hän\npalasi senjälkeen Upsalaan. Eräs nuori korkea-aatelinen ylioppilas,\npuheenalaisen perheen sukulainen, oli sen maakunta-yhdistyksen\n_inspector illustris_, johon Ligelius kuului. Tämä herra, joka katsoi\n\"sukunsa halventajan\" julkealla rakkaudellaan loukanneen häntä\nsamoinkuin hänen sukuaan, ja joka ei muuten voinut kärsiä\nLigeliuksen ylpeätä ja itsenäistä luonnetta, solvaisi häntä kerran\neräässä julkisessa tilaisuudessa. Ligelius vastasi solvaukseen\nkaksintaisteluhaasteella. Hänen riitamiehensä ei sitä hyväksynyt, vaan\nsai aikaan sen, että Ligelius haasteensa tähden karkoitettiin\nyliopistosta. Samana päivänä, kun karkoitustuomio luettiin, Ligelius\nhaki riitakumppaninsa tämän asunnosta, pakotti hänet tappelemaan ja\nantoi hänelle miekanpiston, joka oli vähällä viedä nuoren inspehtorin\nisiensä luo. Samana yönä Ligelius pakeni Tukholmaan, meni ulkomaiseen\njaalaan ja poistui isänmaastaan. Senjälkeen hän oli kokenut vaiheita,\njoiden kertominen täyttäisi paksun kirjan. Ajatellessaan tulevaisuutta,\njolta hän itse oli niin paljon odottanut, mutta joka nyt oli pirstoiksi\nrauennut, hän tuli onnettomuudessaan hillittömäksi: muistojansa\nhälventääkseen hän antautui hurjaan seikkailuelämään. Hän oli elänyt\nintiaanien ja malaijien, bukanierien ja merirosvojen, sanalla sanoen\nsellaisten ihmisten parissa, joissa mitä parhaimmat avut kätkeytyivät\nkuin helmet törkeimpien paheitten liejuun, villien, seikkailijain,\nhenkipattojen ja pahantekijäin seurassa. Kaikkialla hän oli näitten\njoukossa kohonnut vaikuttavaan asemaan ja ihmetyttänyt muita, sillä hän\nosasi kiihoittaa ympäristönsä avut ja paheet korkeimmilleen, mutta\ntyydytystä ei hänen rauhaton sielunsa löytänyt mistään: haikea epätoivo\noli kiidättänyt häntä maasta maahan, mereltä merelle, seikkailuista\nseikkailuihin, kunnes hän koti-ikävän valtaamana palasi isiensä maahan.\n\nSinne saavuttuaan hän oli mennyt kotiseudulleen, hiipinyt isänsä majan\nympärillä, kunnes hän taattonsa tuntematta oli saanut nähdä hänen\nkasvonsa, oli sitten käynyt äitinsä haudalla, lapsuutensa kisatanhuilla\nja taas rientänyt pois. Isänmaa poltti hänen jalkainsa alla. Hänellä ei\nollut siellä muuta tekemistä, ja hän päätti senvuoksi lähteä uusia\nonnen vaiheita kokemaan. Tukholmassa hän oli meriväenkapakoissa\nkohdannut pari Länsi-Intian aikuista toveria ja näitten kanssa ottanut\npestin herra Sakari Jansenilta, sitten kun hän tämän persoonassa oli\noppinut tuntemaan vanhan, vielä muistissa elävän merirosvon Ruysin.\n\nSellainen oli lyhykäisyydessään toisen luutnantin elämäntarina.\n\nHinausta jatkettiin, kunnes Drake käski uudelleen laskea ankkurin.\nScylla oli silloin osaksi alastomain, osaksi metsäisten saarten\nkeskellä erään vähäisen lahden suulla, jonka rantoja peitti\nmustanpuhuva havumetsä. Se oli Sjövikin satama.\n\nScylla ei ollut yksin. Kiväärinkantomatkan päässä siitä, mihin se oli\nkiinnitetty, oli toinenkin alus, jota tavallinen silmä ei voinut nähdä\nja jonka miehistö nukkui ikuista untaan. Vedenpinta levittäytyi tyynenä\nja kimmeltävänä mastonhuippujen päällä, ja kalat kisailivat kannen\nyläpuolella.\n\nAinoa, joka näki tuon toverin, oli vanha Ruys. Hänen silmänsä eivät\ntosin olleet terävämmät kuin monen muunkaan, mutta hän näki kuitenkin\nlaivan ikäänkuin kajastuksena lepäävän entisellä ankkuripaikallaan. Hän\ntunsi taas sen vesilinjat, takilan ja jokaisen raa'an, purjeet ja\ntouvit; kuulipa hän hurjaa sorinaakin sen kannelta ja näki reelingin\nyläpuolella kalpeita kasvoja, jotka herkeämättä tuijottivat häneen.\nSyynä tuohon tilapäiseen tarkkanäköisyyteen oli epäilemättä se, että\nRuys yön ja aamun kuluessa oli tirkistellyt syvemmälle kannun pohjaan\nkuin kukaan muu. Hän oli ensin runsaasti naukkaillut molempien\nystäviensä, vanhojen merirosvojen keralla ja sitten hinausmatkalla\nvähänväliä täyttänyt ja tyhjentänyt pikarinsa; mutta alkoholihöyryt\nlienevät varmaankin synkän, umpinaisen mielialan vaikutuksesta\nkokoontuneet johonkin määrättyyn paikkaan aivoissa, missä\nmielikuvitusvoiman välineillä lienee sijansa, ja jättäneet muut\naivosolut entiseen tilaansa, sillä paitsi silmien haljakkaa, kalamaista\nkiiltoa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen nauttineen liiaksi\nväkeviä, ja tehtävänsä laivalla hän hoiti yhtä säntillisesti kuin\nennenkin.\n\nNyt hän seisoi käymäsillalla, tuijotti kummituslaivaan ja pyyhki\ntuskanhikeä otsaltaan. Ja mitä kauemmin hän tuijotti, sitä enemmän\nmuuttui ympäristö sellaiseksi kuin se oli ollut hänen viimeksi\nkäydessään täällä. Aurinko paistaa heloitti niin kirkkaasti ja\nlämpimästi kuin kesäisenä päivänä ainakin, mutta Ruysin silmissä se\nmuuttui öiseksi kuuksi, sen loisto syksyiseksi kuutamoksi, ja hän\nkuulosti, eikö rannan kallioilta kuuluisi samainen merkki, joka silloin\nkutsui häntä isäntäänsä vastaan.\n\nNäistä mietteistään havahdutti Ruysin Draken ääni. Hän sai vaivoin\nkäännetyksi katseensa pois siitä kohdasta, johon se oli kiintynyt, ja\nastui kapteenin luo.\n\n-- Tänään ei ole tuulta odotettavissa, sanoi Drake. -- Jäämme siis\ntähän. Minä menen maihin ja palaan vasta yön seuduissa. Jos läsnäoloani\ntarvitaan, niin olen Sjövikissä, jonne suorin tie käy tuon lahden\nperukasta. Poissaollessani on sinun harjoitettava laivuetta hoitamaan\npurjeita minun komentotapani mukaan.\n\n-- Niinkuin käskette, vastasi Ruys. -- Kuulkaa, kapteeni, jatkoi hän\npuoleksi kuiskaten, -- näettekö tuota?\n\nHän luuli viittaavansa kummituslaivaan, mutta osoittikin siihen\npaikkaan merenpohjaan, mihin kuunari oli upotettu.\n\nDrake vastasi vain luomalla synkän katseen ensimmäiseen luutnanttiinsa,\nja käski hänen laskea alas laivaveneen.\n\nDrake kysyi Skytteltä, tahtoiko tämä lähteä hänen seurassaan maihin.\nVastaus oli kieltävä, kuten hän salaa oli toivonutkin, mutta Skytte\npyysi, että hän sensijaan ottaisi mukaansa Sjövikiin erään kirjeen,\njonka sitten joku Draken palvelijoista seuraavana aamuna voisi\ntoimittaa perille Signildsborgiin.\n\n-- Kernaasti, vastasi Drake, -- mutta kirjoittakaa varovasti älkääkä\npienimmälläkään viittauksella ilmaisko sitä henkilöä, jonka kanssa\ntulette onnenteitä taivaltamaan. Kustaa Drake on kuollut kaikilta\nmuilta paitsi teiltä.\n\nAadolf lähti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen äidilleen. Hän kertoi\nkaranneensa vankeudesta erääseen laivaan, jolla hän nyt lähtisi\nonneansa etsimään vieraisiin maihin. Loppuun hän liitti herttaiset\njäähyväiset äidilleen ja isälleen ja lupasi, että jos hänen suotaisiin\nelossa pysyä, niin hän kerran, kun aika olisi parantanut vanhat haavat,\npalaisi tahrattomin mainein isänmaahansa ja kotiinsa.\n\nTällävälin Drake oli riisunut merimiesvaatteet yltään ja pukeutunut\nsäätynsä mukaisesti. Hän otti kirjeen, antoi Ruysille ja Feliksille\ntarkempia määräyksiä ja soudatti senjälkeen itsensä maihin.\n\nHänen poissaollessaan Ruys ja Feliks harjoittivat miehistöä\nmerkkipillin mukaan hoitamaan purjeita. Huviksensa Skytte katseli\njonkin aikaa harjoituksia, jotka kohta alkoivat sujua jotakuinkin\nhyvin, kun monet laivueesta olivat meritoimiin harjaantuneita miehiä ja\nolivat oppineet ammatin erilaisilla laivoilla, kuten sota-aluksilla,\nkauppalaivoilla ja kaappareilla. Mutta ennen pitkää Aadolfin valtasi\nuupumus: hän ei ollut kahtena viime vuorokautena silmiänsä ummistanut.\nHän meni peräkajuuttaan, heittäytyi sohvalle ja vaipui rauhattomaan\nuneen.\n\nHänen herätessään oli aurinko laskenut ja iltakylmä tunki avoimista\nikkunoista sisään. Toinen luutnantti näyttäytyi ovessa.\n\n-- Hoo, te olette valveilla, Skytte, sanoi hän. -- Hyvä on! Tyventä\njatkuu, taivas näyttää likaisen harmaalta, ja kohta alkaa sataa. Mutta\nen minä sitä tullut ilmoittamaan, vaan tahdoin kysyä, haluttaisiko\nteitä kapteeni Beckeriä odottaessamme katsahtaa siihenkin loukkoon,\njoka on minun ja Ruysin yhteisenä asuntona tässä kaikin puolin\nkunnioitettavassa aluksessa. Mitä arvelette? Luulisinpä olevan syytä\nhenkilöillä, jotka kohtalo on kytkenyt samoihin kahleihin, tehdä\nlähempää tuttavuutta. Teidän sopii valita. Jos mieluummin tahdotte olla\nyksin, niin saatte olla varma siitä, että minä tuntikausia tulen\nkiusaamaan teitä huilujuoksutuksillani.\n\n-- Minä suostun ehdotukseenne, vastasi Skytte, -- semminkin koska uskon\nmeistä tulevan ystävykset.\n\n-- Hoo? Se olisi ilahduttavaa... Auttakaa siinä tapauksessa minua\nhauskuttamaan Ruys-vanhusta, joka tänä iltana on vallan houruna. Lienee\nsyy ilmassa. Ukolla on paksu veri ja sydämessä hänellä, niinkuin\nmuillakin, jonkinlainen mato, joka tavallisesti herää ja kalvaa\nsydänjuuria tällaisena hetkenä, kun yö on yllättänyt, taivas lupaa\nsadetta ja sydämen sykyttäjä haluaa nukkua. Ukko odottaa meitä\nvastamainitussa loukossa viinipullon ja aterian ääressä, joka\nviimeksimainittu on parhaimpia mitä Scyllan kokki ankaralle\npäällystölleen voi saada varatuksi.\n\nSkytte seurasi toista luutnanttia tämän ja Ruysin yhteiseen kajuuttaan.\n\nVanha merirosvo istui pulloilla ja pikareilla täytetyn pöydän ääressä\nedessään lamppu, jonka valo lankesi hänen tuskaisille kasvoilleen. Hän\nnäytti nuorten astuessa sisään heräävän syvistä mietteistä, sillä hän\nhätkähti ja loi heihin älyttömän katseen.\n\nKajuutan ulkoasusta näkyi, etteivät ensimmäinen ja toinen luutnantti\npitäneet liian tarkkaa huolta mukavuudesta.\n\nAadolf maisteli vain vähäisen pöydälle pantuja ruokia, vaikka ne\nolivatkin kaikeksi kunniaksi keittäjälle, mutta otti sitä innokkaammin\nosaa juominkiin, sillä hän tunsi kiihoittavien aineiden tarvetta. Seura\noli hänen mielestänsä kaikkea muuta kuin hupainen. Vanhan Ruysin\nkatkonaiset sanat, hänen hajamieliset, sekavat vastauksensa, hänen\nkelmeät, värisevät huulensa, hänen iljettävä teeskennelty irvinaurunsa,\nkun hän tuontuostakin oli käsittänyt jonkin toisen luutnantin\nkokkapuheista ja katsoi seurustelutavan vaativan, että tuli näyttää\nhilpeältä, tekivät Aadolfiin varsin vastenmielisen vaikutuksen, jota\nent. ylioppilaan huima, remahteleva rattoisuuskaan ei saanut\nvaimennetuksi. Heissä kummassakin ilmeni epätoivo, joka vain tuli eri\ntavalla näkyviin, ja Aadolf joi hurjasti tuota tulista viiniä\npäästäkseen siitä jäätävästä, pöyristävästä tunteesta, joka oli\nvallannut hänet uusien tuttavien parissa.\n\n-- Hoi, vanha merikarhu, sanoi toinen luutnantti, kun jo kauan oli\nryypiskelty, ja löi Ruysiä olalle, -- mikä sinua vaivaa? Onko sinun\nuni? Etkö juo enää? Sinun täytyy, ukko.\n\nNuorukainen täytti uudestaan vanhan merisissin pikarin.\n\n-- Säälikää häntä, sanoi Aadolf katsahtaen Ruysiin, joka oli\nlyyhistynyt kokoon ja yhä ääneti tuijotti eteensä. -- Hän näyttää jo\nsaaneen kylliksi.\n\n-- Vielä mitä, sanoi Feliks. -- Minä tunnen hänet. Hän on meren\nkaltainen, joka ei tule koskaan täyteen, vaikka siihen kuinka monta\nvirtaa purkaisi vetensä. Juo, äijä, ja ole iloinen! Viini tekee sinut\nnuoreksi, iloiseksi, vilkkaaksi, rohkeaksi ... viini tekee sinut\nonnellisemmaksi kuin yksikään Jumala... Mutta, saakeli, on totta, mitä\nsanotte: hän ei ole kaltaisensa. Ensikertaa minä näen miehen jäävän\nalakynteen Bakkuksen kanssa otellessa.\n\nRuys avasi huulensa ja mutisi:\n\n-- Minä tulen...\n\n-- Hyvä, hän murtaa äänettömyytensä sinetin ja aukoo kaunopuheisuutensa\nsulut. Jatka, äijä! Sanoit tulevasi. No niin, se on, että tulet\nitseesi.\n\n-- Se on, virkkoi Ruys ojentautuen suoraksi ja katsahtaen täysin\nitsetietoisena ympärilleen, -- se on, minä tulen niiden luo, jotka\nkutsuvat minua.\n\n-- Hyi, ukko! Olet juovuksissa ja hulluttelet. Ylös kannelle ja hurauta\nsangollinen vettä niskaasi!\n\n-- Hurautan enemmänkin.\n\n-- Sitä parempi.\n\n-- Voi ... isänmaani ... tilani Alkmaar ... ja huvilani meren\nrannalla... Kaikki helvetissä! jupisi Ruys.\n\n-- Mitä horiset?\n\n-- Hullutuksia... Täytä pikarini, ukuli!\n\n-- Alathan jo voimistua. Pikarisi on jo täysi. Kippis, vanha toveri.\n\n-- Se oli viimeinen pikari se, sanoi Ruys tyhjennettyään juomamaljan.\n-- Nyt otan virkistävän kylvyn, ja sitten on kaikki niinkuin olla\npitää. Feliks, kun kuulet Draken merkkipillin, niin ole varuillasi...\n\n-- Ole huoleti!\n\n-- Ja sano, että ellei hän seuraa kutsua, niin he ennen pitkää tulevat\nja vievät hänet väkisin.\n\n-- Viini on pannut aivosi sekaisin. Ylös ja kaada kaksi, kolme, neljä,\nviisi sangollista hupsuun päähäsi! Käske sitten ja minä tottelen!\n\n-- Niin todellakin! Olin unohtaa ... jatkoi Ruys ottaen\nvyöhyttaskustaan avaimen, jonka hän antoi Feliksille. -- Kuule, sinä\nsulaton myrskylintu, tuossa kaapissa on moniaita kukkaroita ja\ntukaattikääryjä. Sinun pitää jakaa ne vanhojen toverieni, Parkerin ja\nSullivanin kanssa. Luotan rehellisyyteesi.\n\n-- Antaisit lahjojesi olla jakamatta, kunnes selvenet; voisi muuten\nkäydä katumoiksesi.\n\n-- Ei, kun lähtee uudelle matkalle, niin ei mokomista pikkuseikoista\npidä liioin väliä. Minä menen nyt ylös kannelle ja annan herrain jatkaa\nhuvia niin kauan kuin sitä voinee kestää.\n\nRuys poistui kajuutasta.\n\n-- Onneton tuo vanhus on sydämenperukoitansa myöten, sanoi Skytte\nRuysin lähdettyä. -- Hänellä näkyy olevan jotakin omallatunnollaan...\n\n-- Hän on humalassa, vastasi Feliks lyhyesti.\n\n-- Ja teissä, Ligelius ... teissäkin piilee iloisen pilanne alla\npohjaton epätoivo. Me olemme kumpikin onnettomia, mutta te enemmän kuin\nminä. Juokaamme paremman tulevaisuuden, sankarielämän ja jalon kuoleman\nmalja!\n\n-- Ihmiskunnan hävityksen, maailmanpalon, maan atomeiksi murskaamisen\nmalja! huusi Ligelius ja kalahdutti pikariansa Skytten pikariin.\n\n-- Minä tunnen kiintymystä teihin, Ligelius, jatkoi Skytte. --\nEnsimmäiset vastoinkäymisenne ovat minulle tutut. Te olette hiukan\nvanhempi minua, olette sivistynyt mies, ja kohtalomme voivat kauankin\nliittyä yhteen. Ojentakaa sentähden kätenne ystävyyden merkiksi!\n\n-- Toveruuden, vaaroissa auttajan merkiksi, vastasi Ligelius ja puristi\nhänen kättänsä, -- mutta ystävyyden merkiksi ei koskaan! Älkää\nihmetelkö! Minä selitän tarkemmin. Te pidätte minua onnettomana.\nNiinhän olen, mutta kukapa ihmiskunnan myriadeista voi valehtelematta\nsanoa: minä olen onnellinen? Oleminen ja onnettomuus ovat ajan pitkään\nsamaa. Harvat ne hetket, joiden iloon ei sekoittuisi katkeria muistoja\ntai tulevaisuuden pelkoa, ja moiset hetket ovatkin liikanaisen\nkiihoituksen eivätkä terveen tilan hetkiä. Minä en saata valitella\nosaani, sillä olen nauttinut enemmän kuin useammat muut. Olen kuullut\nkainon, viattoman immen sopertavan, että hän rakasti minua ... eikö se\nollut autuas hetki? -- ja minulla on ollut ystävä... Se oli bukanierien\nluona San Domingossa. Noitten hurjain konnien joukosta tapasin lapsen\n-- pojan, jolla oli tytön lempeät kasvonpiirteet ja sankarin sydän. Kun\nhänen tuli lakiemme mukaan valita itsellensä kasvatusveli, valitsi hän\nminut. Hän kaatui minun rinnallani taistelussa espanjalaisia vastaan.\nMikä kelpo poika pelottomine, säteilevine silmineen ja härän vereen\ntahrattuine nahkahaarniskoineen! Poikanen, joka ei ollut koskaan\nvalehdellut, ei koskaan vilpistellyt, ei koskaan pelännyt; joka nälkää\nnähdessään antoi leipänsä häntä nälkäisemmille; joka aina oli valmis\nantamaan iskuja röyhkeille ja sydämettömille; joka ei kärsinyt nähdä\neläintä rääkättävän, mutta hymyili omille tuskilleen ja kuoli pilapuhe\nhuulillaan! Oi, saadapa kuolla niinkuin hän -- nuorena, iloisena,\npuhtaana syntisen maailman saastasta, elettyään pojan elämää, joka ei\nole ollut muuta kuin satua, seikkailua, leikkiä ja haaveilua!\n\nLigelius heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvot käsiinsä.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi jälleen ja lausui\nmuuttuneella äänellä:\n\n-- Turkin vietävä, luulenpa että olen ollut heikko ... ollut naurettava\n... minä olenkin juonut paljon, ja te voitte tämän purkauksen lukea\nviinin ansioksi. Minä olen muutoin iloinen sielu. Maljanne, Skytte!\n\nToinen luutnantti lähti kajuutasta käväistäkseen kannella ja\ntarkastaakseen vahdissa olevaa miehistöä. Skytte seurasi häntä. Hän\nkysyi Ruysiä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Etsittiin kaikkialta ja\nlöydettiin vihdoin hänen viittansa kapteenin kajuutan ikkunan alta.\nVanha merirosvo oli tämän ikkunan kautta sukeltanut mereen, uinut\nsiihen paikkaan, mihin kuunari oli upotettu, ja mennyt siinä pohjaan.\n\nEnsimmäisen luutnantin katoaminen teki syvän vaikutuksen miehistöön.\nSitä pidettiin onnettomana enteenä, ja joka miehen valtasi alakuloisuus\nja synkät aavistukset, joita keskinäiset huomautukset vain vahvistivat.\nSkytte ja Ligelius, jotka muistelivat Ruysin kummallista käytöstä ja\nsekavaa sieluntilaa, olivat melkein varmat hänen kohtalostaan. Ligelius\nkäski kumminkin panna laivaveneet vesille ja tutkia laivan lähintä\nympäristöä. Eräs veneistä palasi kohta tuoden mukanaan ruumiin, joka\noli löydetty rantakallioista lohjenneiden graniittijärkäleiden välistä,\nmitkä suojasivat rantaa aaltojen tyrskyiltä.\n\nYö oli pimeä ja kauan oli jo sataa rapistellut. Sytytettiin laivalyhdyt\nja kokoonnuttiin ruumiin ympärille. Siinä oli vain kamalia jätteitä\njostakin ruumiista, joka nähtävästi kauan oli ollut vedessä. Kasvot\nolivat näet miltei kokonaan mädäntyneet, ja turvonneita jäseniä\nverhosivat vaateriekaleet.\n\n-- Vaikea on sanoa, kuka tuo eläessään on ollut, huomautti toinen\nluutnantti. -- Miehet, toimittakaa, että hän saa rauhan rauhattomassa\nhaudassaan. Hankkikaa säkki ja luoti ja vierittäkää raato takaisin\nmereen! Useimmat meistä saavat kai käydä samaa tietä.\n\nLuutnantin käsky täytettiin. Muut veneet palasivat toinen toisensa\njälkeen, mutta eivät tienneet mitään Ruysistä. Miehistö kokoontui\npienissä ryhmissä kannelle ja puheli kuiskaten näistä tapauksista.\nSilloin tällöin kuului pimeässä yölintujen surullinen rääkynä rannan ja\nympärillä olevain saarten vinkaloista.\n\n-- Rupeaa tuulemaan, sanoi toinen luutnantti Skyttelle; -- luulenpa,\nettei Becker enää malta viipyä maissa. Hänen pitänee kohta olla täällä.\nHaluatteko vaihteen vuoksi lähteä mukaani rantaan ja odottaa häntä\nsiellä?\n\nAadolf myöntyi.\n\nPursi soudettiin lahden pohjaan. Vähäistä ennen, kun tultiin rantaan,\nvingahti Draken merkkipilli.\n\nDrake oli hämärään asti oleskellut Sjövikissä. Hän oli yksin\nkäyskennellyt autioissa suojissa ja tuntikausia viettänyt\ntornikammiossa, jossa hänen laboratoorionsa sijaitsi. Vanloo kummitteli\nhänen ajatuksissaan: hän muisteli kaikkia tässä huoneessa hänen\nseurassaan viettämiään hetkiä, tutkisteli kaikkea, mitä heidän\nvälillään oli tapahtunut siitä lähtien, kun Pentti Skytte oli esittänyt\nheidät toisilleen. Mutta hän ei mistään keksinyt yhteyttä näitten\nmuistojen ja sen arvoituksen välillä, jota hän turhaan koetti\nselvittää.\n\nEnnen illan hämärtymistä hän istuutui kirjoittamaan. Sinetöityään\nkirjeen hän kutsutti ratsupalvelijansa.\n\nNuori Pekka tuli saapuville. Drake kysyi häneltä yhtä ja toista\nSignildsborgin oloista, ja Pekka, joka päivällisen aikaan oli kohdannut\nHannan, osasi antaa isäntänsä kysymyksiin oikeat vastaukset. Muun\nmuassa hän kertoi, että laamanni noitien mestauksen jälkeen oli\nmatkustanut Tukholmaan, joten vapaaherratar ja Maria olivat yksin\nkotona.\n\nPekan käskettiin senjälkeen heti kohta ratsastaa Signildsborgiin, antaa\nkirje Hannalle ja huomauttaa erityisesti, että Hanna, näyttämättä sitä\nkenellekään muulle, antaisi sen neidilleen. Pekan tuli sitten palata\nSjövikiin, mutta jättää hevosensa torppaan järven rannalle molempien\nhovitilusten rajalle.\n\nPekasta tämä oli mieleinen tehtävä, ja hän lähti muita mutkitta\nmatkaan.\n\nIllansuussa hän tuli takaisin. Asia oli toimitettu. Toipa hän vielä\npienen kirjelipunkin siltä, joka oli kirjeen vastaanottanut.\n\nDrake antoi Pekan mennä. Jäätyään yksin hän mursi kirjeen ja luki\nseuraavat rivit:\n\n\"Kustaa Drake, minä alan pelätä Teitä. Puoliyön hetki minua\nkauhistuttaa. Taivaan nimessä, älkää tulko!\"\n\n-- Hyvä on, sanoi Drake ja repi kirjeen palasiksi. -- Minä tulen.\n\nVähän ennen puoliyötä Drake satuloitsi itse hevosen, kääriytyi viittaan\nja lähti ainaiseksi isiensä talosta.\n\nKaikki oli hiljaa tällä hetkellä yksinäisessä linnassa. Vanha\nportinvartija vain valvoi: leini ja muut vaivat estivät häntä unen\nvirkistystä nauttimasta. Kun hevoskavioiden kapse kajahti\nporttiholvissa, aukaisi hän pienen kammionsa oven ja astui ulos,\ntoisessa kädessä lamppu, toisessa avainkimppu.\n\nHän nosti lampun ratsastajan kasvojen tasalle ja lausui:\n\n-- Armollinen herra, tekö siinä todellakin olette?\n\n-- Miksi niin kysyt?\n\n-- Teidän haamunne on usein ilvehtinyt kanssani viime öinä, herra. Olen\nkuullut kolkutettavan porttia, ja kun olen aukaissut, on aivan kuin te\nolisitte ratsastanut sisään, mutta aamulla ette ollut linnassa.\n\n-- Sinä olet vanha, heikkonäköinen ja taikauskoinen. Siitä johtuvat\nmoiset näyt. Jää hyvästi, vanhus! Isäntäsi ei ole täst'edes enää\nhäiritsevä yörauhaasi.\n\n-- Minun yörauhastani ei kannata puhua, mutta ollessani nuori, niinkuin\nte, sain kyllin unta, tämänkaltaisina öinä semminkin.\n\n-- Haudassa saat ennen pitkää nukkua tarpeeksi. Hyvästi, vanha\nuskollinen palvelija!\n\nSjövikin portti suljettiin viimeisen kerran viimeisen Drake-sukuisen\nisännän jälkeen.\n\nDrake ratsasti edelleen Signildsborgia kohti, alussa hiljalleen, sitten\nravakammin, sillä tuulen leyhyttelyä tuntui sateessa, ja hän ajatteli\nAlgernon Sidneytä, jonka purjeita se jo ehkä pullisteli.\n\nMatkalla hän pysähtyi ennenmainitun torpan luo, nouti Pekan sinne\njättämän hevosen ja jatkoi ajoaan kuljettaen sitä suitsista, kunnes\ntuli Signildsborgin lehtikujaan. Siinä kytki hän hevoset puuhun ja\naukaisi rautaportin, joka kahden taivaankantta kannattavan\nAtlas-patsaan välistä johti aukeaan linnanpihaan.\n\nVanha herraskartano uinaili levossa. Kaikkialla oli pimeätä ja\nhiljaista. Vain yhdestä ikkunasta tuikki valoa. Kahlekoirat, jotka\nyöksi tavallisesti laskettiin valloilleen, rupesivat äreästi haukkumaan\nja lähestyivät uhaten yöllistä tulijaa, mutta huomattuaan tämän\ntuttavaksi vaikenivat ne ja ryömivät koppeihinsa.\n\nDrake hiipi portaita ylös, kulki kepein, kuulumattomin askelin pitkän,\npimeän eteisen läpi ja pysähtyi viimeisen oven luo. Hän haparoi\npimeässä lukkoa, avasi oven hiljaa ja astui sisään.\n\nHuonetta valaisi lamppu. Sisällä istui mustapukuinen nainen otsa\npainettuna ikkunaruutuun, kuunnellen sateen surunvoittoista rapinaa.\n\nHän säpsähti oven jysähtäessä kiinni, nousi ja kiinnitti tumman,\nsäteilevän katseensa edessään seisovaan olentoon.\n\nSamassa tuokiossa kuului linnanpihalta säännöllisin väliajoin\nuudistuvaa rämähtelyä. Tornikello ilmaisi lyönnillään puoliyön ajan.\n\n-- Puoliyön hetki! kuiskasi Drake ja tarttui tytön käteen. -- Tule!\n\n-- Te olette täällä ... ja minähän rukoilin, ettette tulisi, lausui\nMaria Skytte ja astui vapisten taaksepäin.\n\n-- Vaikka olisit rukoillut minua polvillasi, olisin sittenkin tullut.\nMaria, minä rakastan sinua, ja sinun täytyy seurata minua jakamaan\nkohtaloni myrskyisellä merellä. Minä taistelin vast'ikään voittaakseni\nkuningattaren kruunun kutreillesi. Taistelu on menetetty: minä olen\nlainsuojaton; joka tuulahdus, joka painaa sadekuuroa tätä ikkunaa\nvastaan, tuo vainolaiseni lähemmäksi minua. Tule! Ei mitään epäröintiä!\nMinä tunnen sinut: sinä olet kaksoissieluni, ja jos naisellinen\nvaistosi hetkeksi on saanut voiton tarmokkaasta hengestäsi, niin minä\ntottelen vain sisäistä tahtoasi, kun nyt vannon, etten välitä\npelostasi, että olen kuuro rukouksillesi, että sinun täytyy seurata\nminua, vienpä sinut sitten vaikka väkisin täältä.\n\nKustaa Drake tarttui Marian vyötäröön ja tahtoi nostaa hänet syliinsä.\n\nNeiti Skytte riuhtaisi itsensä irti.\n\n-- Kuulkaa, sanoi hän, kun Drake jälleen läheni häntä, -- kuulkaa minua\nja...\n\n-- Maria, sanasi ovat turhat. Minä tunnen sinut, minä olen katsonut\nsisimmälle sieluusi. Sinä rakastat minua...\n\n-- En, lausui Maria silmät säteilevinä, -- minä en rakasta sinua...\n\n-- Valehtelet. Sinä rakastat minua, tahdot seurata minua, olet\nvarustautunut tätä hetkeä varten. Miksi olisit täällä muuten,\nvaatetettuna, valvoen, odottaen? Teeskentely on meidän välillämme\ntarpeeton. Me olemme määrätyt sulautumaan yhteen kuten sadepisarat\ntuolla ulkona...\n\n-- Anna minun puhua! Minä seuraan sinua ... minä olen valvonut ja\nodottanut seuratakseni sinua...\n\n-- Haa! huudahti Drake, sulki hänet syliinsä ja painoi tulisen\nsuudelman hänen huulilleen.\n\n-- Niin, jatkoi Maria, -- minä seuraan sinua, en rakkaudesta, vaan\nepätoivosta...\n\n-- Epätoivosta? No niin, epätoivo on luja rengas, mahtava side, joka\nkytkee lujasti toisiinsa kaksi epätoivossa ahertavaa sielua. He hakevat\ntoisiansa, täyttääkseen toinen toisellaan oman tyhjyytensä...\n\n-- Niin on, sanoi Maria, -- sieluni etsii sinun sieluasi, ja jos\nmilloinkaan saatan toista rakastaa, niin olet sinä se, sillä sinä olet\nmieleiseni mies, Drake, minä olen tämän yön yksinäisinä hetkinä\ntukahduttanut sydämeni äänen ja pohtinut järjen vaa'alla, niinkuin\nkoronkiskuri punnitsee ja laskee voittoa, ja tappiota. Olen itselleni\nsanonut, että jos jään tänne, niin jään vain riutumaan jokapäiväisten\nihmisten pariin, viettäen verkkaan kuluvia päiviä, jotka kaikki ovat\ntoistensa kaltaisia eivätkä yksitoikkoisuudellaan voi saada minua\nunohtamaan itseäni. Jos seuraan sinua...\n\n-- Niin voit taisteluissa ja myrskyissä unohtaa ja oppia rakastamaan\nsitä ainoata, joka on rakkautesi arvoinen, joka on niin varma\nsydämestäsi, ettei hän viitsi edes kysyä, kuka hänen kilpailijansa on.\nNytpä tunnen sinut taas, Maria, ihana immyt, seikkailijan uljas\nmorsian!... Hevoset odottavat ulkona ... ja Scylla tahtoo levittää\npurjeensa yön tuuleen... Emme saa hukata silmänräpäystäkään...\n\nDrake tarttui Marian käteen. He riensivät ulos. Drake heitti viittansa\nhänen hartioilleen, pani leveälierisen hattunsa hänen päähänsä\nsuojellakseen häntä sateelta, vei hänet linnanpihan poikki, nosti hänet\nsatulaan ... ja he laukkasivat pois rinnakkain.\n\nVasta kun he olivat päässeet Sjövikin herraskartanon ohi ja kun metsä,\njonka läpi tie kulki hovin satamaan, oli heidän edessään, hiljensi\nMaria hevosensa kulkua. Hän hengähti syvään: hänen muistojensa tienoo\noli nyt hänen takanansa, pimeä tuntemattomuus edessä. Hänen sielussaan\nalkoi herätä ajatuksia, jotka häntä itseänsäkin peloittivat ... mutta\nhän ei tahtonut horjua, ja hän kannusti hevostaan saavuttaakseen\npikemmin sen päämaalin, jossa oli myöhäistä enää empiä.\n\nDrake ratsasti ääneti hänen rinnallaan, kunnes he saapuivat lahden\nrantaan.\n\n-- Nyt ollaan perillä, sanoi hän voitonriemuisella äänellä,\nseisahduttaen hevosensa Marian viereen; ja samassa hän kiersi kätensä\ntytön uumille, aivan kuin viime hetkessä varmistuakseen siitä, että\nsaalis oli tallella. -- Tuuli kiihtyy, aallot ovat heränneet,\nluonnonvoimat auttavat meitä. Sano nyt hyvästit menneisyydelle! Sinulle\nalkaa uusi elämä, tyttöni ... seuraavassa tuokiossa keinut jo merellä.\n\nDrake nosti pillin suulleen ja puhalsi merkin. Lahdelta kuului airojen\nloisketta, joka lähenemistänsä läheni.\n\n-- Kas niin, lemmikkini, -- sanoi hän astuessaan alas satulasta ja\ntaputti lempijuoksijansa kaulaa, -- nyt sinä viimeisen kerran kannoit\nisäntääsi. Ole vapaana. Hyvästi!\n\nHän nakkasi suitset hevosen kaulaan, ja elukka, joka halusi talliin,\nhirnahti hiljaa, kääntyi ja katosi pimeään.\n\n-- Ohoi! Becker! kuului toisen luutnantin ääni rannalta.\n\n-- Täällä! vastasi Drake ja tarttui Marian käteen auttaaksensa hänet\nalas satulasta.\n\nMutta tuskin Drake oli tuntenut tämän käden vapisevan hänen kädessään,\nkun Maria äkkiä riistäytyi irti. Maria oli rannalla keskustelevien\näänistä erottanut sen, jonka sointu tunkeutui syvälle hänen\nsydänjuuriinsa asti.\n\n-- Se on Aadolf! huudahti hän ja kouristi suonenvedontapaisesti\nsuitsia.\n\n-- Niin on, vastasi Drake, -- minä tahdoin valmistaa sinulle\nodottamattoman ilon ... sinä et ole yksin ... sinulla on lapsuuden\nystävä, sukulainen...\n\nKaksi hahmoa läheni nopeasti. Nämä olivat toinen luutnantti ja Aadolf\nSkytte. Maria pyörähdytti yht'äkkiä hevosensa, pieksi suitsilla sitä\nkaulaan, painoi kannukset sen kylkiin, hoputti sitä puoleksi\ntukahtuneella huudolla, ja ennenkuin Drake oli ymmärtänyt tämän\nliikkeen tarkoitusta, oli hän jo laukannut tiehensä.\n\nDrake kuuli hänen hevosensa kavioiden kapseen: Maria oli jo kaukana,\nennenkuin Drake vaistomaisesti kurotti kättänsä, pidättääksensä hänet\npakenemasta.\n\n-- Becker, sanoi Aadolf Skytte ja astui hänen luokseen.\n\nDrake seisoi liikkumatta ja katseli metsän pimeyteen.\n\n-- Kapteeni, sanoi toinen luutnantti, -- teidän poissaollessanne on\nsattunut kaksi tapausta. Toinen, että tuuli on vahvenemassa, ja toinen,\nettä piru kaiketi on vienyt kunnioitettavan... Mutta mikä teidän on?\nOlettehan paljain päin, ilman viittaa, mykkä ja liikkumaton kuin\nkuvapatsas. Oletteko ollut tappelussa? Tuoltahan kuuluu ikäänkuin\nhevosen juoksua...\n\n-- Perkele! mutisi Drake ja kääntyi nopeasti.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi Skytte. -- Kuka täältä vast'ikään lähti\npois?\n\n-- Eräs _nainen_, vastasi Drake katkeralla äänellä. -- Lähtekää!\n\nDrake astui kiireesti veneeseen. Hänen seuralaisensa eivät pimeän takia\nvoineet nähdä hänen kasvojaan: jännittyneet lihakset, yhteenpuristetut\nhuulet, julmasti rypistyneet kulmakarvat ja ryppyinen otsa, jonka\nympärillä tukka liehui sotkuisena ja sateesta märkänä, tekivät ne\nhirvittävän näköisiksi.\n\nHäntä ei kauhistuttanut niin paljon morsiamen äkillinen kadottaminen\nkuin se, että hän huomasi sallimuksen toistamiseen ihmeellisellä\ntavalla tekevän hänen aikeensa tyhjäksi juuri viime hetkessä. Aina\nsiitä lähtien, kun hän oli lakannut uskomasta onnentähteensä, hän\nkuvitteli kohtalonsa näkymättömäksi, yliluonnolliseksi vastustajaksi,\njota vastaan taistellessaan hän tunsi samaa hyytävää, ytimiä\npuistattavaa mielihyvää kuin kamppaillessaan merellä hirmumyrskyn\nkourissa.\n\nDrake ei ollut mikään terävä metafyysikko, eikä hän liioin vaivannut\npäätänsä sovittaakseen yhteen tämän ajatustapansa ja uskonsa\nvälttämättömään kohtaloon, jota vastaan oli turha taistella.\n\n-- Johtakoon tämä hämärä voima tapausten kulkua, niinkuin se johtaa\nmaapallon kiertoa avaruudessa, tuulien lentoa, aallokon käyntiä,\nliekkien leiskuvia liikkeitä. Olkoon sillä kädessään niin yksityisten\nkuin kansojen onnen ja turmion avaimet! Aivojeni syitä hallitsee oma\nhenkeni: se on valtias omassa maailmassaan. Minä panen voiman voimaa,\nhengen henkeä vastaan, ja jos sorrunkin, niin voinhan ainakin ivata.\n\nTätä ajatellessaan hän nosti jälleen päänsä pystyyn. Veneen viiltäessä\nvettä soutajain tasaisten tempausten voimasta hän katseli ylös\najelehtiviin pilviin, ja kun loistava Aldebaran, hänen horoskooppinsa\npäätähti, pilkisteli niiden lomista, nosti hän kätensä taivasta kohti,\nja hänen rintaansa paisutti se ajatus, että hänen kohtalonsa,\nmuodostukoon se millaiseksi hyvänsä, oli kuitenkin otettu tuuminnan\nalaiseksi maailmankoneistoa rakennettaessa, ja että se ajan alusta oli\nollut taivaan loistaviin hieroglyfeihin merkittynä.\n\n-- Kapteeni, sanoi nyt toinen luutnantti, -- teidän poissaollessanne on\nlaivassa sattunut ikävä tapaus. Ruys vanhuksemme on kadonnut...\n\n-- Kadonnut? huudahti Drake.\n\n-- Niin, niin, ei tyyten kadonnut. Hän on kyllä olemassa, mutta\nluultavasti meren pohjassa.\n\nToinen luutnantti kertoi sitten kaiken, mikä oli yhteydessä Ruysin\nkatoamisen kanssa, muistipa vielä terveisetkin, jotka Ruys käski lausua\nDrakelle.\n\nTämä kuunteli ääneti. Luutnantin lopetettua kertomuksensa vene laski\nScyllan kylkeen. Tultuaan kannelle Drake käski heti nostaa ankkurin.\n\nAlapurje nostettiin. Drake, joka paremmin kuin kukaan hänen\nmiehistöstään tunsi karit ja luodot tällä kohden rannikkoa, pysyi itse\nruorissa, kunnes Scylla pääsi ulos saaristosta.\n\nPäivän valjetessa hän kutsui Feliksin ja vanhan Parkerin luokseen.\nEdellinen nimitettiin ensimmäiseksi päällysmieheksi, jälkimmäinen\ntoiseksi.\n\nTuuli oli lounaasta ja vahveni aamupuoleen. Drake nostatti kaikki\npurjeet. Aamu-usva lepäsi vielä selällä, mutta hälveni hälvenemistään\nauringonnousun lähetessä, ja ympäröi viimein keveänä auterena\ntaivaanrantaa.\n\nDrake asteli vaieten edestakaisin kannella. Kastepisarat kiilsivät\nhänen viiksissään, hän vilkaisi tuontuostakin tutkivasti\ntaivaanrantaan.\n\n-- Me olemme menettäneet aikaa, sanoi Feliks Skyttelle. -- Kun\ntaivaanranta selkenee, näemme varmaankin siellä jotakin.\n\nHän osoitti erästä kohtaa tuulen alla Scyllan perähangan puolella.\n\nTämä luulo toteutui. Sikäli kuin sumujuova pohjoisessa hälveni, tulivat\npurjeen rajapiirteet sumun keskeltä selvemmin näkyviin.\n\n-- Se ohjaa samaa suuntaa kuin mekin, kapteeni, huomautti Parker.\n\n-- Algernon Sidney! sanoi Drake itsekseen. Hän käski heti ohjata\nsuoraan sivutuuleen. Kun tämä manööveri oli toimitettu, seisoi hän\nkauan laivan perässä ruorimiehen rinnalla ja silmäili milloin purjetta\npohjoisessa, milloin viiriä ja keulamärssypurjeen reunusköyttä tuulen\npuolella.\n\n-- Kapteeni, sanoi Feliks lähestyen häntä, -- luulen, että saamme\ntapella...\n\n-- Niinkö luulette? keskeytti Drake hänet lyhyesti.\n\n-- Niin juuri, jos tuo vain on Algernon Sidney...\n\n-- Saadaan nähdä... Onko teillä muuta sanottavaa?\n\n-- Tahdon vain ilmoittaa, että miehistö on nyreissään ja alakuloinen.\nNiinpä Parker- ja Sullivan-vanhuksetkin, joiden kesken vast'ikään jaoin\nkunnioitettavan, ikimenneen Ruys-ystävämme jälkeenjääneen omaisuuden\nvainajan suullisen...\n\nDrake teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Ligelius käsitti sen,\npoistui ja meni vihellellen iloista laulunpätkää Skytten luo\nkertoakseen hänelle pian alkavasta verisestä ottelusta. Mutta samassa\nDrake viittasi istuimeltaan, joksi hän oli valinnut kanuunan, Skytteä\nluokseen ja sanoi puoleksi kuuluvalla, levollisella äänellä tälle:\n\n-- Meitä ajetaan takaa. Laiva, jonka tuolla näette, on Algernon Sidney,\nhollantilaisen Vanloon priki.\n\n-- Vanloon?\n\n-- Niin, minä olen teille jo sanonut, millaiseen suhteeseen tuo mies\nminuun nähden on asettunut.\n\n-- Mutta mitä Vanloolla on teidän kanssanne tekemistä? Olihan hän\nystävänne ja pitkin koko viime talvea melkein jokapäiväinen vieras\ntalossanne?\n\n-- Hän on paljastanut oikean karvansa ja näyttänyt minulle\nverivihollisen naamaa ... mutta hänen syitänsä ja vaikutteitansa en\ntiedä. Varokoon hän itseään! Pelin loppu riippuu sotaonnesta, ja\nonneton hän, jos onni kääntyy minun edukseni!\n\n-- Mutta miksi ette pysähdy ja ryhdy julkitaisteluun? lausui Aadolf\nkiivaasti. -- Konna olisi kuritettava. Eihän voimamme ole sanottavasti\npienempi kuin hänen, vaan mahdollisesti aivan yhtä suuri. Odottakaamme\nhäntä!\n\n-- Toivomuksenne on oman mielihaluni mukainen; mutta oletteko\nunohtanut, minkä päämäärän puolesta olemme päättäneet elää ja\nvaikuttaa? Pitäisikö meidän, ellei pakko vaadi, uhrata vähäiset\nvoimamme taisteluun, josta -- jos sen voittaisimme -- emme muuta\nhyötyisi, kuin että yksityinen vääryys olisi tullut kostetuksi?\n\n-- Ei, sanoi Skytte ja puristi Draken kättä, -- te olette oikeassa.\n\nDrake nousi paikaltaan ja meni toiselle puolelle kantta, antoi käskyjä,\nkeskusteli miehistön kanssa ja mitteli aina tuontuostakin Scyllan ja\nvainoojan välimatkaa.\n\n-- Parker, sanoi hän, -- varoita ruorimiestä ja katso, että mastot\npitävät yhtä tuon kanssa! Luutnantti, käskekää tiukata harusköysiä ja\npartuunoita!... Ystäväiseni, jatkoi hän Skyttelle, -- pakko, josta\nmeillä oli puhetta, voi kohdata meitä. Scylla on oiva laitatuuleen\nmenijä, mutta niin kauan kuin tuuli ei ole tämän navakampi, vetää tuo\nkyllä sille vertoja.\n\nVälimatka pieneni huomattavasti aamupäivällä. Tuuli oli epätasainen ja\najoittain niin heikko, että tuskin pullisti purjeet. Tehtiin se\nhavainto, että vainolainen sellaisella tuulella purjehti paremmin kuin\nScylla.\n\nDrake oli vaitelias ja umpimielinen. Skytten kysymyksiin hän vastasi\nvain lyhyesti.\n\nScyllan liikkeitä keventääkseen hän käski siirtää ankkurit kauemmaksi\nperään ja muutella painolastia.\n\nSe vaikutti jonkin verran. Seuraavana tuntina Scylla piti paremmin\npuolensa ja välimatka pysyi muuttumattomana. Kumminkin pantiin\nhinausköydet kuntoon sen todennäköisen tapauksen varalta, että tuuli\ntyyntyisi.\n\nVäestön mieliala oli, niinkuin Ligelius oli huomauttanut, myrtynyt ja\nalakuloinen. Draken katse osui sattumalta mieheen, joka ristissä käsin\nnojasi varppeisiin ja katseli häntä uhmailevin silmin joka kerta kun\nhän kulki ohi.\n\nDrake pysähtyi äkkiä hänen eteensä.\n\n-- Kisko ylös tuo touvi, käski hän.\n\nMies ei hievahtanut paikaltaan.\n\n-- Pian!\n\n-- Kapteeni, sanoi hän, -- minä olen ottanut pestin kauppalaivaan,\nmutta en kaappariin, tai mikä tämä on. Minulla ei ole teidän kanssanne\nmitään tekemistä. Päällysmieheni oli Sakari Jansen.\n\nUseita laivueen miehiä seisoi lähellä kuunnellen keskustelua. Drake\nnäki tarpeelliseksi antaa varoituksen. Hän vetäisi vyöstä pistolin ja\nampui miestä otsaan.\n\nVaikutus, jonka tämä teki miehistöön, edisti suuresti mieskuria. Ei\ntunnettu vielä tarpeeksi uutta päällikköä, mutta hänen kylmä\nkäytöksensä ja suuri perehtymyksensä meritoimiin olivat jo\nvaikuttaneet, ja enemmistö oli sitäpaitsi tottunut kaapparin uraan ja\nverenvuodatukseen.\n\n-- Se oli välttämätöntä, sanoi Drake Skyttelle astuessaan tämän\nrinnalla peremmälle. -- Vainotulla laivalla täytyy lainkäytön olla\nlyhyttä.\n\n-- Oikein, lausui Sullivan miehille, jotka olivat kokoontuneet ruumiin\nympärille heittääkseen sen mereen. -- Tämä Becker muistuttaa minua\nkapteeni Laurentista ... lyhyt oli hänelläkin laki, ukolla aikanaan.\nOletteko kuulleet kerrottavan kapteeni Laurentista, pojat? Hän oli\nurhein mies, mikä konsanaan on kantta polkenut, ja hänen vertaistansa\nei tule enää maailmaan. Minä purjehdin hänen johdollaan kerran, kun\nkaksi espanjalaista kaleeria, kumpikin 60-kanuunaiset, karkasi hänen\nkimppuunsa. Mitäs luulette hänen tehneen? Hän pani miehen, iloisen ja\nylen vallattoman saakelin, semmoisen kuin tämä Feliks, palava sytytin\nkädessä ruutisäiliön ääreen, käski hänen ensi viittauksesta räjähdyttää\nmeidät ilmaan, ja sanoi meille: \"Nyt purjehdimme molempien laivojen\nvälistä ja panemme tulikidat pärskymään oikealle ja vasemmalle!\" Ja\ntuskin oli tämä sanottu, kun se jo oli tehty. Espanjalaiset eivät\nodottaneet niin uskaliasta temppua, ja käsikivääriemme tuli tuhosi\nheidät niin pahoin, että he menivät aivan tainnoksiin. [Tämä Laurentin\nurotyö on kerrottu Raynalin teoksessa \"Histoire des deux Indes\".] Me\npääsimme karkuun ja ryöstimme tuntia myöhemmin espanjalaisen\nhopealaivan puhtaaksi, aivan heidän nenänsä edestä, eivätkä he\nyrittäneetkään apuun.\n\nPuolipäivän aikaan tuuli kääntyi niin äkkiä, että Scylla hetkeksi\nmenetti vauhtinsa. Samoin kävi Algernon Sidneyn, mutta niin pian kuin\ntämä sai purjeensa ahdetuksi toisinpäin, lähti se puhkaisemaan parempaa\nvauhtia, ja välimatka pieneni taas muutamalla kaapelinmitalla.\n\nDrake kutsutti miehet laivan takakannelle.\n\n-- Toverit, lausui hän kuuluvalla äänellä, -- alus, joka ajaa meitä\ntakaa, on juuri sama, jonka veneille annoimme muistomerkin ollessamme\nVermdön luona. Se pyrkii tappeluun kanssamme, se haluaa kostaa. Minä\ntunnen teitä vielä vähän, mutta olen vakuutettu siitä, että olette\nsotakelpoista väkeä. Kuinka moni teistä on nähnyt ruudinsavua ennen?\nKaikki he menkööt vasemmalle puolelle!\n\nKoko miehistö, Parker ja Sullivan etunenässä, siirtyi vasemmalle\npuolelle. Joukossa oli muutamia, jotka itse asiassa eivät koskaan\nolleet tapelleet, mutta nämä häpesivät tunnustaa sitä ja seurasivat\ntovereita. Feliks, joka seisoi Draken sivulla, otti huilunsa ja puhalsi\nmarssin johteeksi muutamia juoksutuksia.\n\n-- Hyvä! huudahti Drake. -- Nyt takaisin oikealle puolelle kaikki ne,\njotka ovat hyvillään siitä, että saavat tapella! Toiset jäävät\npaikoilleen.\n\nTaas kulki joka mies kannen poikki ja taas viritti Feliks muutamia\nhuilunsäveliä marssin johteeksi.\n\nDraken poskille nousi vieno puna, ja hänen silmänsä loistivat.\n\n-- Miehet, sanoi hän, -- hyvä on. Kansi selväksi taistelun varalle!\nKäsikiväärit esiin ja ladatkaa kanuunat!\n\nKäsky otettiin vastaan raikuvin hurraahuudoin. Synkeä mieliala oli\nhaihtunut.\n\n-- Tästä alkaa tulla hyvä, sanoi Ligelius Skyttelle. -- Te haette\naseita, sallikaa minun tarjota teille niitä omasta varastostani.\n\nLigelius ojensi Skyttelle pistolinsa.\n\n-- Entä te itse? lausui Aadolf.\n\n-- Minulla on muita aseita, joita käytän juhlatilaisuuksissa. Nyt\nlähden paneutumaan sotisopaan.\n\nLigelius heitti nutun päältään, veti ylleen vanhan ylioppilastakin,\njoka uskollisesti oli seurannut häntä aina Upsalan ajoilta asti, ja\npisti vyöhön kaksi pistolia, joita hänen kasvatusveljensä bukanierien\nparissa oli käyttänyt. Siinä oli hänen n.s. sotisopansa.\n\nSenjälkeen hän kuljeskeli kannella ja piti silmällä, että kaikki\npantiin tappelun varalta tarpeenmukaiseen kuntoon.\n\nMutta kun tuuli taas oli kääntynyt, muuttui se hetki hetkeltä yhä\ntasaisemmaksi ja vahveni sitä mukaa. Scyllan purjeita pullisteli taas\nnavakka vihuri. Mustia pilviä nousi lounaiselle taivaanrannalle,\nauringon loiste kävi vaaleankellertäväksi, vedenpinta musteni, eikä\naikaakaan, niin se kuohuili jo vaahtoharjaisina mahtavina aaltoina:\nmyrsky näytti olevan tulossa. Drake, joka Skytten ja Ligeliuksen\nseurassa oli asettunut laivan perään ja sillä välin, kun miehistö yhä\nvain puuhasi kaikkea kuntoon tappelun varalta, oli pitänyt silmällä\nvastustajaa, näki, että tämä nyt antoi kääriä kokoon muutamia\nyläpurjeitaan. Halveksiva hymy karehti hänen huulillaan. Parker-vanhus\nastui esiin ja kysyi, luuliko kapteeni Scyllan voivan kantaa moista\npurjeiden paljoutta. Drake vastasi kysymykseen käskemällä vain\npingoittaa purjeita tiukemmalle. Scylla kiiti nuolena eteenpäin, vaahto\npärskyili taavetissa, hyökylaineita hulvahteli keularyntään ja\nnostopalkkien yli.\n\nEnnen iltahämärää oli Algernon Sidneyn purje vajonnut taivaanrannan\ntaa. Drake, joka siitä asti, kun astui laivaan, ei ollut nauttinut\nlepoa, poistui nyt kannelta, heittäytyi peräkajuutan sohvalle ja\nnukkui. Puoliyön aikaan hän heräsi, käväisi kerran kannen päästä\ntoiseen, tarkasti koiranvahtia ja meni taas peräkajuuttaan, mukanaan\nSkytte, joka samoinkuin Ligeliuskin oli tähän asti ollut ylhäällä.\nTuuli ja aallokko kiihtyi, muuttumatta silti oikeaksi myrskyksi, ja\nScylla pyyhki myötäistä, koko purjejoukko navakan tuulen puskettavana.\n\nSkytte paneutui peräkajuutan toiselle sohvalle, mutta ei voinut nukkua.\nHänen korvissaan soi aaltojen pauhina ja syvä huokailun kaltainen\nääni, joka vahvassa merenkäynnissä säännöllisin väliajoin lähtee\nluonnonvoimien kanssa taistelevan laivan saumoista. Äskeisten tapausten\nkuvat yhtyivät hänen sielussaan ajatuksiin siitä, mitä tuleman piti,\nmutta kaikki vain tolkuttomassa hämmingissä, kunnes hän tunsi\nunenhorron raukaisevan jäsenensä ja vaipui torkuksiin.\n\nTällaisen tilan jatkuessa hän kuuli raskasta huokailua, tukahdutettuja\nahdistuksen huutoja ... hän säpsähti ja heräsi taas täyteen tajuntaan.\nKajuutta oli pimeä. Hän kuuli Draken nousevan makuusijaltaan,\nhapuilevan hyllyä, missä tulukset olivat, ja iskevän tulta.\n\n-- Kuinka jaksatte? kysyi Aadolf, kun hän Draken sytyttämän lampun\nvalossa oli tarkastanut hänen velttoja, aavemaisia kasvonpiirteitään.\n\n-- Minä nukuin rauhattomasti, vastasi tämä.\n\n-- Lienette nähnyt unta...\n\n-- En.\n\n-- Te vapisette, Drake, olette sairas.\n\n-- Joutavia... Minä en ole koskaan sairas ... vertani vain hyytää ...\nyö on kylmä... Maatkaa te, Skytte!\n\nDrake kääri kauhtanan ympärilleen, otti kirjan käteensä ja istuutui\nlukemaan.\n\nMutta muutaman minuutin päästä hän heitti pois kirjan, nousi, joi\npikarillisen viiniä ja lähti kajuutasta.\n\nTuuli vielä yhtä kovasti, kun Aadolf päivännousun aikaan ilmaantui\nkannelle. Taivaanranta oli kirkas, purjetta ei näkynyt pohjoisessa,\nScylla oli päässyt vainolaisesta kauas edelle. Mutta edessä tuulen\npäällä häämötti purje, jonka muoto ilmaisi sen hollantilaiseen\nkauppalaivaan kuuluvaksi. Se purjehti samaa laitatuulta kuin Scylla, ja\nsen rajapiirteet alkoivat yhä selvemmin näkyä siintävää taivaanrantaa\nvastaan.\n\nTuskin oli Draken silmä keksinyt purjeen, kun hän viittasi Feliksiä\nsyrjään.\n\nScyllan suunta pantiin heti kauppalaivaa kohti ja Portugalin lippu\nnostettiin tankoon.\n\n-- Minkävuoksi te tuon lipun nostatte? kysyi Skytte tullen Draken luo.\n\n-- Minkäpä sitten valitsisimme? Emmehän vielä ole päättäneet oman lipun\nhankkimisesta valtiolaivallemme, vastasi Drake olkapäitään kohauttaen.\n\n-- Mutta kumminkin, mikä on tarkoituksenne?\n\n-- Laiva, jonka tuolla näette, kulkee Hollannin lipun suojassa. Hauskaa\non vainotusta ruveta itse vainoojaksi.\n\n-- Aiotteko hyökätä sen kimppuun?\n\n-- Aion. Oletteko ehkä unohtanut sopimuksemme? Vai onko teillä jotakin\nsitä vastaan, että hollantilaiset saavat kartuttaa sotarahastoamme, kun\nnyt lähdemme vapauttamaan Delawaren luona olevia kansalaisiamme heidän\nikeestään.\n\nDrake lausui tämän ivansekaisella äänellä, mutta Aadolfin korva ei sitä\nerottanut.\n\n-- Ei mikään lippu, jatkoi hän, -- voi elävämmin muistuttaa näitä\nkaupustelevia, hidasluontoisia rosvoja, näitä aikamme foinikialaisia\nsiitä, että on olemassa kansa, jonka onnettomuutta he käyttivät\nhyväkseen varastaakseen sen suuruuden, ja joka senvuoksi himoitsee\nkostoa. Rauha on paperilla olemassa Portugalin ja Hollannin välillä,\nmutta itse asiassa jatkuu sota yhtä tuimasti kuin konsanaan, ja missä\nikänä heidän lippunsa kohtaavat toisensa merellä, pakotetaan toinen\nikipäiviksi väistymään toisen tieltä. Te saatte nähdä, että Mynher\n[Mynher (hollanninkieltä) = herra; leikillinen hollantilaisten nimitys.\nSuom.] vallan hyvin ymmärtää aikeemme, kun levitämme Portugalin värit\nliehumaan. Sehän purjehtii kuin taklattu vesikauha, mutta saatuaan\nmeidät oikein näkyviinsä se nostaa kaikki mitä purjetta lienee, siinä\nturhassa toivossa, että sen onnistuisi päästä pakoon.\n\nPuheen keskeytti tähystäjän huuto, hän oli nähnyt veneen keulanpuolella\ntuulen alla. Aallon harjalla nähtiin vähäinen vene ja siinä mies, joka\nrukoilevana kurotti käsiänsä prikiä kohden. Oikeaan aikaan singahdutti\nFeliks varmalla kädellä köyden miehelle; mies tarttui siihen, oli\nseuraavassa silmänräpäyksessä prikin vieressä ja kiipesi, veneen\nkeikahtaessa kumoon, ylös kannelle.\n\nMiehistö kerääntyi tuntemattoman tulokkaan ympärille. Tämä oli hento,\npuolialaston mies, jolla oli keltaisenruskea iho ja pitkä, jouhimainen\ntukka. Hän vilkaisi ympärillä oleviin ja huomattuaan Draken ja Skytten,\njotka puvuiltaan erosivat muista, heittäytyi heidän eteensä polvilleen\nja painoi heidän kätensä otsaansa vastaan.\n\n-- Hän on hollantilainen orja, Jaavan alkuasukkaita, lausui Parker, --\nsen näen hänen naamataulustaan.\n\n-- Nouse, sanoi Drake hollanninkielellä. -- Kuka olet ja mistä tulet?\n\nPuhuteltu nousi seisaalleen, loi hurjan katseen vainottuun\nkauppalaivaan ja vastasi samalla kielellä:\n\n-- Minä tulen tuosta.\n\n-- Oletko karannut?\n\n-- En, minut heitettiin viime yönä mereen.\n\n-- Selitä tarkemmin!\n\n-- Herra, katsokaa selkääni ja hartioitani ja sanokaa, eikö minulla\nollut syytä tehdä niinkuin tein!\n\nJaavalainen osoitti sormellaan ruumiinsa paljastettuja osia. Hänen\nselkänsä ja hartiansa olivat täynnä hirmuisia haavoja.\n\n-- Näin he ovat minua rääkänneet, jatkoi hän. -- He ruoskivat minua ja\nhieroivat haavoihini hiekkaa...\n\n-- Ja miksi he niin tekivät? kysyi Skytte kiivaasti.\n\n-- Herra, älkää vihastuko minuun! Minä olin heidän orjansa ja\nilveilijänsä. Kun oli tyven ja valkoihoisilla, teidän kaltaisillanne,\nei ollut muuta tehtävää kuin juoda tulivettänsä ja poltella tupakkaa\npurjeen katveessa, niin oli tapani tanssia heidän edessään ja vääntää\nkasvojani ja lyödä rumpua tai puhaltaa huilua. He olivat silloin\ntyytyväisiä, nauroivat minulle ja potkaisivat minua ainoastaan silloin\ntällöin. He olivat ostaneet minut sitä varten, että huvittaisin heitä\nsillä tavalla; minä olin heidän orjansa ja olen pakosta seurannut heitä\nkauan. -- Mutta minulla oli ystävä mukanani, uskollinen ystävä, joka\nmuistutti minulle niitä aikoja, jolloin ihmiskauppias ei ollut vielä\nottanut minua kiinni, vaan jolloin vapaana ja onnellisena kuljeskelin\nsaareni metsissä, vaimoni ja lasteni kanssa ... se ystävä oli koirani.\nMutta ystävä kuoli kaksi päivää sitten, he tappoivat hänet minun\nnähteni; silloin minä suutuin enkä tahtonut enää tanssia heidän\nhuvikseen. He löivät minua kovasti nuoranpätkällä, mutta minä en\nkumminkaan tanssinut. Sitten he sitoivat minut ja ruoskivat, mutta minä\nen tanssinut sittenkään. Sitten he sitoivat minut uudestaan ja\nhieroivat raadeltua selkääni painolastihiekalla, mutta minä en tuntenut\nsitä, sillä isieni Jumala otti minulta pois tunnon ja tajunnan ...\nmutta tanssimaan he eivät minua saaneet.\n\n-- Konnat! huudahti Skytte.\n\n-- Minä halusin kuolla, mutta halusin myöskin kostaa, jatkoi\njaavalainen, ja hänen verestävät silmänsä kääntyivät vielä kerran\nhollantilaiseen kauppalaivaan. -- Minä kätkin poran vaatteisiini ja\nviime yönä hiivin köliruumaan ja aloin porata reikiä. Mutta useimmat\nherroistani olivat valveilla, sillä tuuli yhtä kovasti kuin nytkin. He\nkeksivät minut, vetivät minut kannelle ja viskasivat mereen. Mutta sen\nsijaan että olisin mennyt pohjaan, niinkuin he luulivat, minä istuin\nperäholvin alla, pitäen kiinni sorkkiköydestä. Sitten kiipesin ylös ja\nleikkasin poikki kiinnitysköydet toisesta loorinkiveneestä, niin että\nse loiskahti veteen, ja hyppäsin itse jäljestä ja uin veneeseen. Päivän\nvaljetessa näin teidän laivanne ... ja nyt olen luonanne. Tehkää\nminulle mitä tahdotte. Mutta minun on jano, kurkkuani kirveltää:\nantakaa minulle armosta vettä!\n\nEräs laivamies kiiruhti hakemaan sitä hänelle.\n\n-- Tämä mies on minun suojelukseni alainen, sanoi Drake kääntyen\nmiehistön puoleen. -- Kohdelkaa häntä hyvin... Skytte, mitä pidätte\ntästä?\n\n-- Sanon vain, vastasi tämä, -- että jos ihmiset ovat Jumalan kuvia,\nniin Jumala on villipeto... Jaavan mies, me kostamme sinun puolestasi!\nAjamme takaa sortajiasi, ja kun heidät saavutamme, niin saat näyttää,\nkuka heistä on julmin pyövelisi, ja minä hakkaan hänet palasiksi, niin\nettä saat lauhduttaa kostoasi hänen veressään.\n\n-- Niin, vastasi jaavalainen ja painoi Skytten käden otsaansa.\n\n-- Nuo mahtavat olla vielä julmempia kuin punanahkaiset ihmissyöjät,\nvirkahti Parker. -- Olen minä ollut jos jossakin, mutta en vielä\nmokomaa ole nähnyt... Kun purjehdin kapteeni Rameaun johdolla, hänen,\njoka lähinnä Laurentia oli urhein mies merirosvojen joukossa, oli\nmeillä tapana leikitellä katolisten pappien kanssa, jotka saimme\nkäsiimme, niinkuin kissa leikkii hiirellä. Kun olimme siepanneet\ntuommoisen espanjalaisen papin, niin kumarsimme hänen edessään, ja\nkapteeni vei hänet kajuuttaansa, jossa oli pöytä omenilla ja muilla\nherkuilla katettuna. Ja kun pappi oli syönyt, sanoi kapteeni:\n\"Viimeinen laji on liharuokaa; se tulee heti kohta valmiiksi.\" Kokki,\njoka seisoi papin tuolin takana, listi häneltä samassa korvat, nämä\npaistettiin, suolattiin ja pippuroitiin, ja pappi pakotettiin pistoli\notsalla syömään ne. Tosin tämä oli kovaa, mutta niinpä huomattakoonkin,\nettä se tapahtui Jumalan ja uskonnon kunniaksi, ja sitäpaitsi ovat\nkaikki espanjalaiset papit mitä julmimpia petoja: he polttavat omia\nmaanmiehiään hiljaisella tulella, kun nämä eivät tahdo olla kirottuja\nkatolilaisia, ja he usuttavat verikoiria punaihoisten villien kimppuun.\n\nTämä tapaus oli Drakelle mieleen, sillä se teki, mitä hänen omat\ntodistuksensa kukaties eivät olisi tehneet: tukahdutti kaikki Skytten\narvelut hankkeissa olevan yrityksen siveellisestä arvosta.\n\nSyödessä kestittiin miehistöä kahta runsaammalla paloviinamäärällä kuin\nennen. Drake, Skytte, Ligelius ja Parker kokoontuivat, takaa-ajon yhä\njatkuessa, peräkajuuttaan aamiaispöydän ympärille, eikä täälläkään\nviinanjumalan nesteitä säästellen nautittu. Ligelius oli vähällä juoda\nkumoon vanhan Parkerin, joka ehtimiseen täytti ruukusta pikarinsa\nkatajanmarjaviinalla, edellisen nauttiessa jalompia nesteitä; mutta\nDraken selvästi ymmärrettävä katse pidätti ensimmäistä luutnanttia\npanemasta toisen luutnantin kukistamisyritystänsä toimeen. Nyt ei ollut\nhurjastelujen aika. Scylla läheni joka hetki hidaskulkuista\nhollantilaista, ja Parkeria tarvittiin omalla paikallaan.\n\nPuolentoista tunnin ajon jälkeen olivat molemmat laivat toisiansa niin\nlähellä, että saattoivat laskea toistensa kanuunat. Hollantilainen\nlaiva oli joltisenkin iso Itä-Intian purjehtija ja sellaisena\ntäydellisesti asestettu. Kaikki kauppalaivat, lukuunottamatta pienempiä\nrannikkolaivoja, oli tänä rauhattomana aikana, kun merenkulkijakansat\npitivät alituista riitaa toistensa kanssa ja kaapparit ja rosvot\ntekivät kaikki isommat vedet vaaranalaisiksi, varustettu torjumaan\nväkivaltaa väkivallalla.\n\nPuheenaoleva Itä-Intian laiva oli lähtenyt hollantilaisesta satamasta\nlastinaan siirtomaatavaroita, joita se oli purkanut Itämeren\nsuurimmissa satamissa, ja oli nyt hamppulastissa, raha-arkku täpöisen\ntäynnä, matkalla Bataviaan.\n\nDrake oli otaksunut, että hollantilainen alkaisi epäillä heti\nPortugalin lipun tultua sen näkyviin. Niin kävikin. Se nosti kaikki\npurjeensa, ei kuitenkaan päästäkseen pakoon, vaan saadakseen aikaa\nvarustautua taisteluun.\n\nHollantilainen ei näet aavistanut joutuvansa moiseen seikkailuun\nItämeren rauhallisilla kulkuvesillä. Oli tosin takavuosina kuultu\nmerirosvouksista valitettavan sielläkin, mutta moiset valitukset olivat\nharvinaisia, ja merenkulkijoiden ainoana pelkona, varsinkin heidän\npurjehtiessaan itärannikkoa pitkin, olivat rannikkojen asukkaat, jotka\nusein öisin virittivät rantakallioille tulia ja koettivat viekoitella\npurjehtijoita perikatoon. Jos nämä menivät ansaan ja laskivat rantaan,\nkarkasivat miehet nälkäisinä korppikotkina laivojen kimppuun.\n\nPortugalin lippu sai Itä-Intian laivan pelkäämään turvallisuuttaan, ja\nkun hämäräperäinen purjehtija piti suoraa suuntaa sitä kohden, ei sen\naikeista ollut enää epäilyäkään.\n\nKun molempien laivojen väliä oli vain neljä tahi viisi kaapelinmittaa,\nnäki Scyllan miehistö, kuinka Itä-Intian laiva aukaisi kanuuna-aukot ja\nnosti Hollannin lipun isonmaston huippuun.\n\nScyllassa oli kaikki valmiina taistelua ja valtausta varten. Miehet\nolivat varustautuneet kaikilla pelihuoneesta löytämillään aseilla.\nUseimmat seisoivat tuulen alapuolella ladattujen kanuunojen vieressä,\npistolit vyössä, käsikiväärit, keihäät tahi valtauskirveet edessään\nkuulapiteiden vieressä tahi laitaa vastaan pystyssä. Toisilla oli\nvaltaushaat valmiina. Toiset taasen, niin monta kuin manööveriin\ntarvittiin, seisoivat ahtimien ja kuristimien ääressä. Kaikki odottivat\nvalppaina merkkipillin ääntä hyökätäkseen valtaukseen.\n\nDrake seisoi komentosillalla ja hänen vieressään Skytte. Seikkailuhalu\nja runsaan saaliin toivo virittivät miehistössä sotaista mieltä, mutta\nkukaan ei ollut niin kiihkeä kuin nuori Skytte. Hänen sisäänpainuneet\nsilmänsä leimusivat; hänen kätensä, joka piteli teräväksi hiottua\nmiekkaa, vapisi malttamattomuudesta. Jaavalainen pysytteli hänen\nrinnallaan.\n\nScylla nousi tuuleen hyökätäkseen vastustajansa kimppuun\ntuulenpuolelta. Kahden kaapelinmitan päässä jymähtivät ensimmäiset\nlaukaukset. Ne tulivat hollantilaisen takakanuunoista ja katkaisivat\nScyllan etumaston tuulenalaisen vantin. Scyllan miehistö vastasi\ntervehdykseen hurraahuudolla, jaavalainen juoksi ylös reelingille ja\nilmaisi hollantilaiselle läsnäolonsa hurjilla, uhkaavilla huudoilla ja\neleillä.\n\nMuutamassa tuokiossa oli Scylla saavuttanut vastustajan. Kaapelinmitan\npäässä se ampui täydeltä laidalta vasemmanpuolisilla kanuunoillaan, ja\nsillä aikaa kun tuuli painalsi koko savupilven hollantilaisen päälle,\nteki Scylla reippaan käänteen ja laski, käsikivääritulta tuiskuttaen,\ntuulen mukana sitä kohti ryhtyäkseen valtaukseen. Hollantilainen ampui\nja ohjasi sukkelasti takaperin päästäkseen Scyllaan nähden looringille,\nsitten se aikoi kääntää vastatuuleen kulkeakseen ohi peränpuolelta ja\npyyhkäistäkseen sen kantta pitkinpäin vasemmanpuolisilla kanuunoillaan.\n\nSavupilvi esti kumminkin hollantilaista ratkaisevana hetkenä näkemästä\nvihollisen uutta asemaa, ja kun se kääntyi, iskivät molemmat kokkapuut\ntoisiinsa. Draken merkkipilli kimahti, ja väkensä etunenässä hän\nlaskeutui miekka kädessä ja pistoli hampaissa itäintialaisen laivan\nkannelle.\n\nEnnenkuin tämän miehistö, joka enimmäkseen vielä seisoi kanuunoiden\nluona tai oli ohjausmanööveriä toimeenpanemassa, ehti syöksyä rohkeata\nhyökkääjää vastaan, oli etukansi täynnä vihollisia. Yllätys oli\nmahdollisimman nopea, ja sitä seurasi hurja hyökkäys keihäillä ja\nvaltauskirveillä, jotka pyyhkäisivät tieltään keskellä laivaa seisovat\nhajanaiset joukot. Jotkut yrittivät suunnata kanuunat etukantta kohden,\nmutta heidät hakattiin maahan tai ajettiin peräkannelle, mihin suurin\nosa hollantilaisista nyt oli kokoontunut ja koetti pidättää merirosvoja\nkäsikivääritulella, joka haavoitti näistä muutamia.\n\nMutta Scyllan miehistöä ei pidättänyt mikään: ensimenestyksestä\nrohkaistuneena tunkeutui se, pelottomat johtajat etukynnessä,\nperäkantta kohden. Luoti oli riipaissut Skytten vasempaa olkaa, mutta\nhän hyökkäsi ensimmäisenä vihollisjoukon keskelle: hänen verensä tuntui\nkuohuvan kuin laavavirta. Eräs laivamies, joka oli kohottanut kangen\nlyödäkseen häntä päähän, kaatui, ennenkuin oli ehtinyt aiettansa\ntoteuttaa; samassa tuokiossa tunsi Skytte kylmän pistolinsuun\nkoskettavan niin rajusti huuliansa, että niistä pursui verta, mutta\nennenkuin pistoli ehdittiin laukaista, oli Feliks ampunut hätyyttäjän,\nja tämän luoti viisti läheltä Skytten korvaa. Hollantilaiset\nperäytyivät hurjasti ryntäävän sissijoukon tieltä: muutamat taistelivat\nvielä, toiset heittivät jo aseensa.\n\n-- Tuossa, tuossa! huusi jaavalainen, joka oli seurannut Skytten\njäljissä ja syöksyi nyt kuin raivostunut tiikeri pitkäkasvuista,\npunapartaista hollantilaista kohti, joka valtauskirves koholla vetäytyi\ntaapäin ruoriratasta kohti, -- kostoa tuolle! Hänet on hakattava\nkappaleiksi!\n\n-- Kummitteletko, orja! kähisi tämä hampaidensa välitse, suuntasi iskun\njaavalaista kohti, kaatoi hänet maahan murskatuin päin ja suistui\nitsekin samassa, Skytten miekan iskemänä, orjan ruumiin päälle,\nvuodattaen verensä hänen vereensä.\n\nMurhaaminen jatkui vielä vastarinnan tauottua, kunnes Drake ja Feliks\nvihdoin panivat sille rajan. Suurin osa Itä-Intian laivan miehistöä oli\nkaatunut tai haavoitettu; edellisten joukossa olivat kapteeni ja\nperämiehet. Jäljelle jääneet antautuivat voittajien armoille.\n\nMerirosvoilla oli saalis varmasti hallussaan. Sodanmelske oli\ntauonnut, murhanhalu tyydytetty, ja verisellä kannella kieriskeleväin\nhaavoitettujen valitushuudot alkoivat nyt herättää inhimillisempiä\ntunteita. Tappelun vielä jatkuessa takakannella oli Itä-Intian laivan\nkirurgi, laiha, kaljupäinen ukko, kömpinyt ylös isosta luukusta ja\nalkanut erään laivapojan avulla kantaa haavoitettuja alas. Drake antoi\nnyt muutamia sitomataitoon perehtyneitä miehiään tohtorille\navustajiksi, mutta selitti tälle, ettei nyt ollut aikaa leikellä pois\njäseniä, vaan että pahasti haavoittuneet, jotka eivät voineet suoriutua\ntavallisella kääreellä, heitettäisiin mereen.\n\nTähän julmaan käskyyn Drake sai aiheen siitä, että hän oli taas\nhuomannut Algernon Sidneyn purjeen taivaanrannalla.\n\n-- Se käsky jääköön teidän itsenne toimeenpantavaksi, vastasi vanha\nhaavalääkäri halveksivasti, -- minä hoidan haavoitettuja, jotka käsiini\njoutuvat, ja käytän työkalujani, missä tarpeelliseksi näen.\n\n-- Kuule sinä, vanha verenimijä, luunsahaaja ja lihannikertäjä, huusi\nFeliks vetäen Skytteä mukaansa haavoittuneita varten järjestettyyn\nlaivaruumaan, -- tänne kääre heti paikalla!... Tuossapa onkin yksi,\npitkä kuin lokinuora. Hyvä on... Nuttu pois nyt, raivaaja! Minä sidon\nomin käsin haavanne. On toisia, jotka paremmin tarvitsevat tohtoria\nkuin te.\n\nOllessaan laivaruumassa Feliksin sitoessa hänen haavansa pelastui\nAadolf näkemästä julmaa kohtausta kannella, kun kaatuneet, pyörtyneet\nja pahasti haavoittuneet erotuksetta heitettiin mereen. Sillä välin\nDrake oli antanut osalle miehistään käskyn korjata niin pian kuin\nmahdollista pahimmat vammat Scyllan taklauksessa, jonka hollantilaisen\nviimeinen laukaisu oli melko pahasti turmellut; hän kannusti heidän\nintoaan osoittamalla pohjoisessa näkyvää purjetta, joka nopeasti läheni\nnavakassa tuulessa.\n\nParkerin, Sullivanin ja muutamien muiden seuraamana hän riensi itse\ntutkimaan Itä-Intian laivan pohjia myöten. Ampumavarasto ei ollut sitä\nlaatua, että se tällä kertaa, kun hetket olivat kalliit, olisi\nkiihoittanut hänen ryöstönhaluaan, mutta hollantilaisen kapteenin\nkajuutassa, johon hän ensin ohjasi askelensa, hän löysi haettavansa:\nraha-arkun. Hän antoi murtaa sen auki, ja vanha Sullivan, joka\ntaitavasti aukaisi kannen, päästi mielihyvän huudon, kun leimatun\nmetallin loiste kohtasi hänen ahneita silmiään. Arkku vietiin\nvoitonriemulla hollantilaisesta aluksesta Scyllaan ja asetettiin Draken\nkajuuttaan.\n\nVangit, jotka oli salvattu kanssiruumaan, kutsuttiin nyt kannelle.\nDrake kysyi, tahtoivatko he palvella häntä. Kysymys lausuttiin\nuhkaavalla äänellä, -- muutamat vastasivat myöntäen, useimmat kieltäen.\n\nEdelliset lähetettiin heti ottamaan osaa Scyllan taklauksen\nkorjaustyöhön, jälkimmäisten annettiin jäädä omaan laivaansa, sillä\nDrake ei halunnut tänä hetkenä, kun vaarallinen vihollinen ajoi häntä\ntakaa ja jokainen tuulen käänne saattoi tuottaa uuden taistelun, lisätä\nlaivuettansa vastahakoisella väellä, joka ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa eittämättä antaisi vihollismielensä ilmetä teoissa.\n\nKun Itä-Intian laivan kanuunat oli heitetty mereen, sen käsiaseet\nkuljetettu Scyllaan ja merirosvot haeskelleet läpi kaikki, yksin\nvankien taskutkin, ja korjanneet haltuunsa sen mikä heitä miellytti,\nkomensi Drake väkensä pois ryöstetystä laivasta. Vanha kirurgi vietiin\nväkivallalla mukaan, mutta hän ei antanut perään, ennenkuin hänen\nsallittiin ottaa mukaan kaikki hoidokkinsa. Drake, jonka sanoissa ja\nliikkeissä ilmeni kuumeentapaista kärsimättömyyttä, häpesi Skytten\nläsnäollessa olla suostumatta tähän pyyntöön, vaikkakin haavoitettujen\nkuljetus laivaan tuottaisi viivytystä.\n\n-- No, ystäväiseni, lausui Feliks Skyttelle, -- lähdetään nyt\nkunnioitettavaan Scyllaamme. Tämä oli ensimmäinen opinnäytteenne. Te\nette, riiviö vieköön, suorittanut sitä ainoastaan niinkuin mies, vaan\nniinkuin ... sanoisinko ... te olitte koko paholainen. Te tappelitte\najattelematta, päätä pahkaa, ja uskallan vannoa, että te ette itse\nnähnyt, kuinka jakelitte iskujanne. Niin aina käy ensikerralla, mutta\njos on asiaan perehtynyt, niin hoitaa sitä yhtä tyynesti kuin sävyisät\nihmiset hoitavat mitä muita tehtäviä hyvänsä.\n\n-- Me olemme jakaneet kovaa oikeutta, vai kuinka? sanoi Skytte,\nkatsellen synkeänä veren tahrimaa kantta.\n\n-- Oikeutta? Niin olemme. Voisi panna kymmenen yhtä vastaan, että\noikeutta käydään kaikkialla, missä ihmisverta vuotaa... Ohoi, senkin\nkoirat ja lurjukset, huusi Feliks muutamille miehille, jotka kiipesivät\nperäkajuutasta ylös, ryöstettyänsä sieltä hollantilaisen kapteenin\nvaatteet ja viinivaraston, -- ettekö kuulleet Beckerin merkkiä, vai\naiotteko jäädä tänne? Pois ryysykääröt, senkin roistot, ja auttakaa\nhaavoittuneita!... Skytte, näettekö tuota purjetta? Meillä on, saakeli\nsoikoon, ennen päivänlaskua uusi kahakka kestettävänä...\n\n-- Sen parempi, sanoi Skytte.\n\n-- Oikein, sen parempi! Taistelusta taisteluun, myrskystä myrskyyn, ja\nkuolo saapukoon kanuunain pauhatessa tai myrskyn vinkuessa! Tiedättekö\nmitä? Minusta tuntuu helteiseltä sekä sisälläni että ilmassa, vaikka\nkäy vinha tuuli. Meillä on säänmuutos ... tai kohtalonmuutos\nodotettavana.\n\nSen sanottuaan Ligelius riensi ottamaan osaa puuhiin, joita Drake\njoudutteli tavattomalla kiireellä.\n\nKohta oli Scylla taaskin purjehduskunnossa. Valtaushaat irroitettiin,\nja molemmat laivat, voittaja ja voitettu, erosivat. Scylla jatkoi\ntäysin purjein suuntaansa etelään. Itä-Intian laivan harvalukuinen\nmiehistö laittoi kuntoon isonveneen, jolla se aikoi pyrkiä maihin\npäätettyään jättää oman onnensa nojaan ison laivan, jota se ei enää\nkyennyt ohjaamaan.\n\nAlgernon Sidney oli nyt tullut niin lähelle, että Scyllan kannelta\nhelposti saattoi nähdä, mitä värejä se oli nostanut tankoon.\n\nDrake kutsutti miehensä laivan takakannelle.\n\n-- Toverit, sanoi hän, -- minä onnittelen itseäni sen varmuuden\njohdosta, jonka tänään olen saanut uljuudestanne ja sotaisuudestanne.\nMatkamme on alkanut hyvin entein. Olemme korjanneet runsaan saaliin ja\njaamme sen auliiden periaatteiden ja vanhan tavan mukaan. Mutta jaosta\nei voi olla puhettakaan, ennenkuin olemme joko jättäneet tuon\npurjehtijan, joka painelee jäljissämme, näköpiirin taa tai kurittaneet\nsitä, jos se meidät saavuttaa. Jälkimmäisessä tapauksessa olen varma\nuudesta voitosta, sillä tiedätte kaikki, mikä seuraa, jos elävinä\njoudutte vainoojan käsiin. Parempi on viimeiseen asti taistella\nvoitosta, kaatua ase kädessä, kuin kuolla nuora kaulassa.\n\nMerirosvot vastasivat tähän puheeseen aseiden kalinalla ja\nhurraa-huudoilla.\n\nSenjälkeen kannettiin viinitynnyri varpekannelle, ja miehistö kerääntyi\npikareja helistäen ja ilolauluja laulaen ammentamaan rypäleiden\nnesteistä voimia uusien seikkailujen varalle. Toinen luutnantti oli\nosallisena juomingissa, mutta oli Drakelta saanut käskyn valvoa\njärjestystä.\n\nDrake ja ensimmäinen luutnantti käyskentelivät peräkannella. Skytte oli\njälkimmäiselle heistä valittanut olevansa uupunut ja mennyt\nperäkajuuttaan.\n\n-- Skytte käyttäytyi hyvin, lausui Drake. -- Hän on astunut ensimmäisen\naskelen ... eikä hän enää voi palata...\n\n-- Pyh, virkkoi Ligelius. -- Huimaus, kuumeenpuuska, vimma, josta hän\nherää tuntien mielikarvautta ja katumuksen vaivoja! Sitä sielua ette\nvärvää helvettiin, kapteeni, siihen ette pysty.\n\n-- Hänen arpansa on heitetty, hänellä on verta käsissään, hänen päänsä\non lain alainen...\n\n-- Olihan hänen päänsä lain alainen jo ennenkin. Mutta hänen syitänsä\nja perusteitansa, hänen ajatustapaansa ette kykene muovailemaan omien\nmallienne mukaisiksi...\n\n-- Entäpä sitten? Hänen kohtalonsa on minun kohtalooni kytketty. En\npyydä enempää.\n\n-- Hän rupeaa inhoamaan teitä, kapteeni, opittuaan tuntemaan teidät.\nMinä sanon sen, huomatkaa tarkoin: persoonaanne kaikin puolin\nkunnioittaen. Jättiläiskäärme on kunnioitettava käärme, mutta\nkuitenkaan älköön ihmeteltäkö, että on olentoja, jotka inhoavat sitä.\nHaikala on kaikin puolin kunnioitettava kala ... sillä on\nkunnioitettava kita ja kunnioitettava ruoansulatuskyky ... ja\nkuitenkin! Olkoon kylliksi. Te ymmärrätte minua. Mitä arvelette\ntuulesta, kapteeni?\n\n-- Se pysyy.\n\n-- Näettekö, kapteeni? Isovene kääntyy ja laskee Algernon Sidneytä\nkohti.\n\n-- He ovat huomanneet hänet maanmiehekseen. No niin, Vanloo voi nyt\nsaada tarkemman selostuksen ryöstöstä, jonka hänen vainottu\nvihamiehensä on tehnyt. Toivoakseni uutinen ilahduttaa hänen mieltänsä.\n\nScyllassa olevat hollantilaiset olivat niinikään huomanneet, että laiva\npohjoisessa kulki heidän kotimaansa lipulla. -- Se on näköjään\nsotalaiva, kuiskasi eräs toiselle.\n\n-- Se laskee meitä kohti, vastasi toinen. -- Saa nähdä, kumpi on\nparempi kulkemaan: siitä se riippuu.\n\nTuulta kesti, niinkuin Drake oli ennustanut, koko päivän. Drake ei\nhetkeksikään poistunut kannelta. Hän siirrätti taaskin varalastia,\nheitti osan siitä mereen ja ruiskututti vettä purjeisiin, että ne\nparemmin vetäisivät. Jonkinlainen mielen ahdistus, jonka hän osasi\nsalata kaikilta muilta, painoi hänen rintaansa: hän syytti itseänsä\npelkuruudesta ja yritti jo jos kuinkakin monetta kertaa antaa käskyn\nyläpurjeen käärimisestä kokoon, odottaakseen Vanloota. Tunti toisensa\njälkeen kului; laivojen välimatka ei ollut huomattavasti muuttunut:\nDraken toive, että Scylla tällä tuulella kulkisi paremmin kuin Algernon\nSidney, ei toteutunut, ja hänen oli pelättävä pahinta, jos tuuli\ntyyntyisi.\n\nAurinko meni mailleen, tähtikirkkaan kesäyön herttainen hämärä verhosi\nulapan, ja vainolaisen purje häipyi sen varjojen keskelle. Vasta\npuoliyön aikaan Drake poistui kannelta nauttiakseen lyhyen levon\nannettuaan ensin tarpeelliset määräykset Parkerille, jonka vuorostaan\ntäytyi jäädä koiran vahtiin.\n\nTuuli jatkui tasaisena. Toinen luutnantti asteli edestakaisin, varotti\nruorimiestä ja tähystäjää ja siemasi tuontuostakin katajanmarjaviinaa\npullosta, joka häntä varten oli pantu kompassikopin päälle. Tämä alkoi\najanoloon tuntua hänestä yksitoikkoiselta, ja ollen paljon kokenut\nmies, joka mielellään toisillekin jutteli kokemuksiaan, hän kutsui\nerään miehistä luokseen ja alkoi tälle sitten pakinoida ja jakaa\nryyppyjä. Kohta olivat kaikki joutilaat vahdit kerääntyneet hänen\nympärilleen kuulemaan tarinoita ja saamaan osansa katajanmarjaviinasta.\nKukaan ei tällä välin huomannut kahta haamua, jotka nousivat\nparraskannen luukusta ja katosivat taklaukseen.\n\nNeljännestunnin kuluttua, kun Parker vielä kertoili merirosvojuttujaan,\nnousi vielä neljä tai viisi miestä samasta luukusta ja liikkui keulaan\npäin. Nämä keksittiin, ja Parker huusi, lähestyen muiden seuraamana\nheitä:\n\n-- Ohoi! Mikä hätä siellä!\n\n-- Ne on ne hollantilaiset, kivahti toinen. -- Mitä te aiotte?\n\n-- Niinkuin näette, vastasi tyynesti eräs niistä, joille kysymys\nlausuttiin, -- me laskemme alas tuon veneen.\n\n-- Mitä se tarkoittaa! ärjäisi Parker ja veti pistolin vyöstään. --\nTeillä näyttää olevan perkeleen juonia mielessä. Menkää koreasti\nruumaan takaisin, tai minä annan suolaa selkäänne! Kuuletko! jatkoi hän\nja ojensi pistolin hollantilaista laivamiestä kohti, joka hinasi alas\nvenettä, -- mene tahi saat uutta lyijyä lyijykalloosi!\n\n-- Ka kyllä, vastasi matruusi, -- johan tästä menenkin. Emme aikoneet\nmitään pahaa.\n\n-- Mitä lienettekin aikoneet, niin selkäänne tulette saamaan joka\nainoa, jahka Becker havahtuu, sen paksupäiset kampelat. Luulitte noin\nvain karkaavanne.\n\nHollantilaiset kääntyivät ja menivät takaisin keulasoppiluukun luo.\n\nSinne tultuaan eräs heistä päästi terävän vihellyksen.\n\nKotvan kuluttua kuului ryskettä: isomärssyn raaka pudota romahti\nkannelle ällistyneitten vahtimiesten keskelle, purjeet alkoivat\nlepattaa, laiva kohosi äkkiä tuuleen.\n\nEnnenkuin vartijat olivat toipuneet hämmästyksestään, olivat\nkanssiluukun ääreen kokoontuneet hollantilaiset ynnä heidän kaksi\ntoveriansa, jotka olivat livahtaneet ylös taklaukseen ja leikanneet\npoikki raa'ankannittimia ja muita köysiä, heittäytyneet veneeseen,\nkatkaisseet kokkanuoran ja työntäytyneet irti laivasta.\n\n-- Kapinaa! huusi Parker ja soitti hätätorvea.\n\nPäälliköt ja miehistö heräsivät unestaan ja karkasivat ylös kannelle.\nSaatuaan selville asianlaidan Drake tuomitsi heti toisen luutnantin\nmenettämään henkensä huolimattomuuden tähden, mutta Aadolf tuli väliin\nja pelasti esirukouksillaan vanhan Parkerin. Miehiä lähetettiin heti\nylös vahinkoa korjaamaan, ja kun se vihdoin oli tehty, käski Drake\nkääriä kokoon yläpurjeet.\n\n-- Ymmärränkö teitä oikein, kapteeni? Aiotteko odottaa vihollista?\nkysyi Ligelius.\n\n-- Aion, vastasi Drake, -- miksi lukea minuutteja ja tuskaisesti lykätä\ntoistaiseksi sitä, minkä kerran täytyy tapahtua? Kuka voi Kohtalon\npäätöstä muuttaa? Minä olen kyllästynyt olemaan vainottuna otuksena.\n\n-- Hyvä on, kapteeni.\n\n-- Jaguaari kääntyy vainoojiansa päin, repii koirat, raastaa\nmetsästäjän palasiksi. Ystäväiseni, jatkoi hän kääntyen Aadolfiin ja\nFeliksiin, -- menkää alas ja nauttikaa sitä lyhyttä lepoa, mikä teille\non suotu! Minä jään kannelle ja herätän teidät ajoissa. Tunnin kuluttua\nalkaa aamunsarastus; silloin on hetki tullut.\n\n-- Tulkaa, sanoi Ligelius Skyttelle. -- Minä olen puheliaalla tuulella,\nja haastellessa kuluu aika nopeasti... Ei, peräkajuuttaan emme mene!\nMinä en voi katsella kirottua raha-arkkua. Tulkaa minun kojuuni!\n\nLigelius pani tulen kajuutan lamppuun ja istuutui penkille Skytten\nviereen.\n\n-- Kohta siis pääsemme uudestaan taisteluun, sanoi hän, -- monellekohan\nmeistä nouseva aurinko on oleva viimeinen... Kuulkaa, Skytte, minä en\nsalaa teiltä, että toivoisin teidän olevan täältä kaukana...\n\n-- Mitä tarkoitatte? lausui Aadolf ja käänsi kalpeat kasvonsa Feliksiin\npäin. -- Te ette ymmärrä mitä puhutte. Näihin lankkuihin olen\nkiinnittänyt viimeisen toivoni... Ettekö tiedä, minkä päämäärän olen\nasettanut elämälleni?\n\n-- Vielä mitä, keskeytti hänet Ligelius, -- te olette nuorukainen, ja\nnuorukaisen ei sovi puhua elämänsä viimeisestä toivosta, saatikka\nkiinnittää sitä niin hauraaseen kappaleeseen kuin tämä vanha laivarunko\non. Minä varoitan teitä, Skytte. Älkää luottako kehenkään muuhun kuin\nitseenne. Sanon vieläkin selvemmin: varokaa seuralaista, jonka Kohtalo\non teille antanut! Hän ei ole sellainen, millaisena hän tahtoo teille\nnäyttäytyä. Älkää antako tulevaisuuttanne hänen käsiinsä: se on liian\nhyvä hänen hallittavakseen. Skytte, teidän tulevaisuutenne pitää olla\nvaloisa ja onnellinen, sillä mitkään tuntoa kalvavat menneisyyden\nmuistot eivät vielä luo pitkiä varjojansa sille uralle, joka on\nedessänne; teillä ei ole vielä syytä epäillä ... voi, miekkoinen teitä!\n\n-- Neuvonne lienevät hyväätarkoittavia, vastasi Skytte, -- mutta\nmuistakaa, että minä en ole lapsi! Puhukaamme muusta!\n\n-- Ei, vastasi Ligelius, -- te olette ainoa, johon minä tällä hetkellä\nolen halukas kiinnittämään ajatukseni. Kuulkaa senvuoksi vielä eräs\nneuvo! Luopukaa aikeistanne toimia muka kostavan kaitselmuksen nimessä,\nellette tahdo kuolla suurempana pahantekijänä kuin yksikään niistä,\njoita aiotte rangaista! Valitkaa elämäntehtävä, joka on ihmisvoimin\ntoteutettavissa! Lähtekää Amerikkaan. Siellä ylenee uusia yhteiskuntia\naarniometsän povessa: liittykää niihin, rakentakaa itsellenne maja,\nvalitkaa puoliso, taistelkaa jylhää luontoa vastaan ja liittäkää tekin\nturpeenne viljelyksen uudissarkaan! Te olette silloin rauhaisella\ntyöllänne tehnyt enemmän ihmiskunnan hyväksi, kuin mitä miekalla\nkykenette aikaansaamaan.\n\n-- Lasketteko leikkiä, kysyi Aadolf, -- vai onko vakaa aikomuksenne\nrakentaa sieluani siveellisillä mietelmillä? Ne kuuluvat varsin\nkummallisilta teidän suustanne.\n\n-- Ehkä. -- Olkaa kuitenkin vakuutettu, että tarkoitukseni on tosi! Se\non outoa, mutta kumminkin totta. Minä tunnen, että olen lähellä elämäni\nloppua; silloin ei tee mieli laskea kevytmielistä pilaa. Niinpä niin\njatkoi ent. ylioppilas, -- aavistus sanoo minulle, että kurja elamäni\nkohta on lopussa. Olen usein katsellut kuolemaa silmiin ja olen mennyt\nkokemaan paljon arveluttavampia vaaroja, kuin mikä nyt meitä uhkaa,\nmutta en koskaan ennen ole tuntenut tätä onnellista aavistusta. Saan\nkuolla isänmaani läheisyydessä. Ehkä aalto heittää ruumiini sen\nrannalle ja auttaa minua pääsemään hautaan sen povessa. Hyvää yötä,\nSkytte! Jos halveksittekin nyt sanojani, niin vastedes ette kuitenkaan\nniitä unohda. Minä tahdon nukkua ja uneksia harvoista valoisista\nmuistoistani. Hyvää yötä!\n\nPuoleksi hämillään osoittamastaan hempeämielisyydestä Ligelius ojensi\nSkyttelle kätensä; tämä nousi ja avasi hänelle sylinsä. Nuorukaiset\nsyleilivät toisiansa innokkaasti.\n\nSkytte riensi senjälkeen ulos kajuutasta ja meni kannelle aamunkoittoa\nodottamaan. Hän ei ryhtynyt puheisiin Draken kanssa, joka umpimielisenä\nja synkkänä nojasi peräparraspuuta vastaan, herkeämättä tähystäen\npohjoiseen.\n\nLigelius paneutui vuoteelleen ja nukkui. Tuntikauden kuluttua herätti\nhänet merkki, joka kutsui kaikki miehet kannelle.\n\nAlgernon Sidneyn purjeet kuvastuivat korkeina ja selväpiirteisinä\ntaivasta vastaan. Drake käski tehdä kannen selväksi tappelua varten.\nHänen otsansa oli äkkiä kirkastunut, hänen katseensa oli tyyni, hän\nnäytti tavallista korkeammalta ja käskevämmältä. Hän kulki miehestä\nmieheen ja kehoitti jokaista taistelemaan kuolemaa halveksien. Kun\nkaikki oli järjestetty taistelun varalle, nousi hän komentosillalle.\n\n-- Toverit, lausui hän, -- me odotamme vihollista, emme sen vuoksi,\nettä se hyökkäisi meidän kimppuumme, vaan voidaksemme itse hyökätä.\nNiin pian kuin se on heittänyt valtaushaat, on meidän oltava valmiina\niskemään siihen kiinni.\n\nHurraa-huudot, jotka kajahtivat vastaukseksi näihin sanoihin,\ntodistivat miehistön taisteluhalua. Merirosvot tiesivät, että heidän\nvalittavanaan oli voitto tai häpeällinen kuolema.\n\nLaivojen tultua tykinkantaman päähän Algernon Sidney aloitti tulen\nkeulakanuunoillaan. Scylla vastasi peräkanuunoillaan. Kohta senjälkeen\nalkoi molemmilta puolin vilkas käsikiväärituli, ja sen kestäessä\npyyhkäisi Algernon Sidney tuulen alle, ja nyt ampuivat viholliset\ntoisiansa koko kylkiriviltään vain muutaman sylen päästä. Tämän\nläheisen tulen vaikutus oli kauhistava. Molemmat laivat jytisivät,\naivan kuin olisivat kaikki liitteet olleet hajoamaisillaan, suuria\nvarppeiden kappaleita ruhjoutui ja ylt'ympäri singahtelevat pirstaleet\nlisäsivät luotien aikaansaamaa hävitystä. Scyllassa oli kaksi tykkiä\nmiehiä vailla, kuolleita ja haavoittuneita kieriskeli kannella, ja koko\nmiehistö oli valtavasta jyskeestä hetken aikaa huumauksissaan. Algernon\nSidneyssä ei hävitys ollut vähäisempi.\n\nHaavoittuneiden joukossa oli Skytte, joka oli seisonut keskilaivassa\nLigeliuksen vieressä: puunkappale oli iskenyt häntä niin voimakkaasti\npäähän, että hän tiedotonna ja verissään suistui kannelle. Erään miehen\navulla, jonka Ligelius ensin kutsui luokseen, mutta johon hänen sitten\ntäytyi tarttua käsin ja ravistella, ennenkuin sai hänet tointumaan,\nkantoi hän Skytten alas kirurgin luo, joka ison luukun alla oli tehnyt\nvalmistuksiaan haavoittuneiden vastaanottamiseksi.\n\n-- Tässä on ensimmäinen hoidettavanne, sanoi Ligelius. -- Kohta saatte\nniitä tusinoittain... Pitäkää hänestä hyvää huolta! Kuinka hänen\nhaavansa laita on? Sanokaa pian, te kuhnusteleva laiskiainen!\n\nKirurgi-vanhus tarkasti haavaa ja vastasi vakavasti:\n\n-- Se on vaarallinen.\n\n-- Oletteko koskaan pelastanut pahemmin haavoittunutta?\n\n-- Olen.\n\n-- Minä selitän oraakkelivastauksenne parhain päin.\n\nSen sanottuaan Ligelius riensi taas paikalleen.\n\nVastustajat olivat kylkiriviltä ammuttuaan pysyneet muutaman sekunnin\ntoimettomina, ikäänkuin vetääkseen henkeään. Savu haihtui nopeasti\ntuulen mukana, ja kun näköala taas oli vapaa, vihelsivät yht'aikaa\nvihollisten päälliköiden merkkipillit. Drake ja Vanloo olivat\nhuomanneet toisensa ... jälkimmäinen seisoi komentosillallaan,\nedellinen oli noussut varppeille mesaanitouvin ääreen ... ja aivan kuin\nsalaisesta sopimuksesta laivat ohjasivat toisiansa päin.\n\nScyllan miehistö heitti pois tuliaseet, tarttui keihäisiin ja\nvaltauskirveisiin ja kerääntyi taajaan vasemmanpuolisen reelingin luo.\nPeräkannella Drake johti valtausta, kokan puolella Parker ja\nkeskilaivalla Ligelius, joka oikeaan aikaan oli ilmestynyt paikalleen\nja nyt, toisella kädellä pitäen kiinni suurvantista, toisella puristaen\nmiekkaa, seisoi joukkonsa etunenässä valmiina heilauttamaan itsensä\nvastustajan kannelle.\n\nNyt heitettiin Algernon Sidneystä valtaushaat, laivain kyljet iskivät\nvoimakkaasti yhteen, ja samassa hyökättiin molemmilta puolilta\nvaltaamaan. Kun laivan laidalla oli hetken aikaa oteltu teräaseilla ja\npistoleilla, murtuivat taistelevain linjat: kokanpuolella Algernon\nSidneyn miehistö murtautui Scyllan kannelle ja syöksyi alas kiivaasti\nkuin vedenputous: keskilaivalla oli merirosvojen hyökkäys sitävastoin\nniin valtava, että kaikki esteet sen tieltä murtuivat. Ligelius oli\njoukkoineen tunkeutunut isolle luukulle asti, kun vähäinen parvi, jonka\nVanloo oli varannut tueksi, riensi väistyvien toveriensa avuksi ja\nvaltauskirveillänsä tuhoisasti iskien sai aikaan tällä kohden\ntappelussa uuden käänteen. Ligeliuksen ympärillä kaatuivat hänen\nparhaimmat ja rohkeimmat miehensä; häntä itseänsä kohtaan ojennettiin\nmonta asetta, ja kun keulanpuolella johtajana ollut Sigurd,\npuhdistettuaan Scyllan etukannen, hyökkäsi hänen harvenevan laumansa\nkimppuun takaapäin ja teki sen tappion täydelliseksi, taisteli hän\nvielä huiman iloisena, yksin vihamiesten keskellä, täynnä haavoja,\nkunnes pistolinluoti kaatoi hänet kuoliaana kannelle.\n\nTakakannella oli taistelu kääntynyt merirosvoille yhtä epäedulliseksi.\nTäällä taistelivat molemmat päälliköt toisiansa vastaan. Laivain\niskiessä yhteen Drake oli suunnannut pistolin Vanloota kohti, mutta\nperämies Blackwell, joka oli hypännyt ylös varppeille, kohotti\niskupiilunsa merirosvon pään yli. Drake, joka näki kirkasta asetta\nvälkyteltävän päänsä kohdalla, tähtäsi epävarmasti, hänen luotinsa\npuhkaisi Vanloon hatun: Vanloo itse esti iskun, jonka Blackwell oli\ntähdännyt merirosvopäällikön päähän, ja vetäytyi muutaman askelen\ntaaksepäin, antaakseen hänen vapaasti tulla Algernon Sidneyn kannelle:\nDrake ja muutamat harvat hänen miehistään syöksyivätkin vihollisen\nkannelle, mutta toiset torjuttiin takaisin kesken rynnäkön, ja Algernon\nSidneyn miehet ahdistelivat näitä heidän omalla aluksellaan.\n\n-- Miehet, lausui Vanloo niille, jotka olivat pysähtyneet hänen\nympärilleen, -- älkää tunkeko päälle! Tämän minä otan omalle osalleni.\n\nNyt alkoi Algernon Sidneyn peräkannella kaksintaistelu päälliköiden\nkesken; kummankin miehet seisoivat alallaan, aseet valmiina, pitäen\nsilmällä toisiansa.\n\nMolemmat olivat pitkäkasvuisia, vahvoja miehiä, mutta näyttivät tällä\nhetkellä mahtavammilta kuin konsanaan. Vanloon katse oli levollinen,\nkirkas ja läpitunkeva, Draken terävä ja vihasta hehkuva. Tieto siitä,\nettä hänen kohtalonsa nyt tulisi ratkaistuksi, teki hänen ryhtinsä\nkuumeisen jännittyneeksi, mutta antoi samalla sille juhlallisen leiman.\nNiin pian kuin he olivat tulleet vastatusten, Drake teki hyökkäyksen ja\nyritti pistää Vanloota rintaan. Vanloo väisti. Iskut, pistot ja väistöt\nseurasivat nyt huimaavan nopeasti toisiaan. Vanloo pysyi tyynenä.\nHenkeään pidättäen seurasivat ympärillä-olijat taistelua. Vanloo oli\ntähän asti pysynyt puolustuskannalla; nyt hän astui askelen\ntaaksepäin tunkeilevan vastustajansa tieltä; tämän voimat näyttivät\nkaksintaistelussa lisääntyvän hetki hetkeltä. Vanloon miehet alkoivat\npelätä päällikkönsä henkeä, ja he olisivat rynnänneet apuun, jollei hän\nkeskellä kahakkaa toistamiseen olisi huutanut heille, käskien heidän\npysyä alallaan. Tämä tyynesti lausuttu kehoitus osoitti, että hänen\nhuomionsa ei ollut yksinomaan kääntynyt vastustajaan. Seuraavassa\ntuokiossa oli taistelun päätös varma: väistettyään uuden piston Vanloo\nteki itse hyökkäyksen ja haavoitti vastustajaansa oikeaan käsivarteen\nolkapään alapuolelle. Draken käsi vaipui, mutta hänen sormensa\npuristivat vielä suonenvedontapaisesti miekankahvaa. Vanloo laski\nmiekkansa. Drake seisoi sekunnin liikkumattomana, astui sitten askelen\ntaaksepäin ja vei vasemman kätensä vyölle vetääkseen pistolin. Eräs\nhänen miehistään ryntäsi esiin ja aikoi survaista laivapuukon voittajan\nkylkeen, mutta sai, ennenkuin ehti toteuttaa aikeensa, luodin päähänsä.\nVanloo väänsi itse pistolin Draken kädestä ja tämä seisoi nyt\naseettomana verivihollisensa edessä.\n\nDraken silmät säihkyivät kiukkua ja vimmaa. Mutta hänen ryhtinsä, joka\noli vaipunut kokoon ikäänkuin Kohtalon raskaan käden satuttamana,\nojentui äkkiä, hän avasi yhteenpuristetut huulensa ja ärjäisi ylpeästi:\n\n-- Tapa minut, katala petturi!\n\n-- Ottakaa hänet kiinni, lausui Vanloo miehilleen, -- ja viekää hänet\nkajuuttaani. Laskekaa aseenne, miehet, jatkoi hän merirosvoille, jotka\npäämiehensä surkeasta tappiosta lamaantuneina seisoivat siinä lähellä,\nkaikkialla ympärillään vihollisia, jotka olivat rientäneet tänne\nsieltä, missä tappelu jo oli päättynyt, ja jo alkaneet jaella iskuja,\nkun Vanloo ehkäisi verenvuodatuksen.\n\n-- Ei, ei, toverit, huusi Sullivan ravistellen itseään ja kohotti\niskupiilunsa, -- minä en antaudu koirana hirtettäväksi. Tässä on\nsurmattava ja itse mentävä kuolemaan!\n\nVanha merirosvo, jolla oli jo useita verisiä haavoja, kokosi viimeiset\nvoimansa ja syöksyi vihollisten kimppuun, mutta kaatui heti verissä\npäin ja rinta lävistettynä. Toiset laskivat aseensa ja antautuivat\nvangeiksi. Vanloo riensi nyt Algernon Sidneyn kannen yli ja siitä\nScyllaan. Kaikkialla, missä merirosvot vielä taistelivat toivotonta\ntaistelua, jotkut harvat lujasti päättäneinä kuolla ase kädessä,\nuseimmat senvuoksi, ettei ollut aikaa heittää aseita, hän teki\nmurhaamisesta lopun. Hurjimmat ja leppymättömimmät voittajista olivat\nhollantilaisen Itä-Intian laivan matruusit, jotka matkalla oli otettu\nAlgernon Sidneyhin. Vain väkivallalla, pistoli kädessä, onnistui\nVanloon saada heidän kostonhimoinen raivonsa hillityksi.\n\nVangeilta riisuttiin aseet ja tarkasti vartioiden heidät koottiin\nScyllan etukannelle. Tappelu oli päättynyt, mutta voitto kalliisti\nostettu. Algernon Sidneyn miehet oli Vanloo jokaisen itse valinnut,\nkoetellut ja ystävällisellä kohtelullaan itseensä liittänyt.\nKulkiessaan suruissaan hurmeisella kannella ja pitäessään huolta\nhaavoitettujen, niin vihollisten kuin omiensa, hoidosta hän näki nyt\nmonet noista tutuista kasvoista kuoleman kalventamina tai haavain\nkivuista vääntyneinä. Eräs hänen kuolevista miehistään näki hänet ja\nojensi kätensä jäähyväisiksi. Vanloo piteli sitä, kunnes se kylmeni,\nkäski sitten Sigurdin tehdä tappioluettelon ja riensi Algernon Sidneyn\nkeskikannelle, jossa kaksi taitavaa kirurgia, lukuisia apureita\nympärillään, toimitti kärsiville kaikkea mahdollista apua ja\nlievitystä.\n\nMiehistö tervehti Vanloota hurraa-huudolla hänen näyttäytyessään\nkeskikannella, jossa kaikesta siitä kurjuudesta huolimatta, jota\nverisen ottelun jälkeen moisella paikalla näkee, vallitsi iloinen\nmieliala, ja monta kokkapuhetta laskettiin toisen auttaessa toistaan\nhaavain sitomisessa. Tiedusteltuaan heidän kaikkien tilaa hän poistui\nmennäkseen Scyllan sairashuoneeseen, jonne haavoittuneet merirosvot oli\nkannettu. Sinne mennessään hän pysähtyi erään kaatuneen merirosvon\neteen. Se oli Feliks Ligeliuksen ruumis.\n\nHän tarkasteli noita kalpeita kasvoja, joista kuolema oli poistanut sen\nhurjuuden ja teeskennellyn raakuuden leiman, joka eläessä niitä oli\nrumentanut, ja tunsi piirteistä sen nuorukaisen, joka oli häntä\npuhutellut, kun hän ensikerran kävi Scyllassa.\n\nSamalla lähestyivät miehet, jotka olivat kantta puhdistamassa, ja\naikoivat nostaa ruumiin heittääkseen sen mereen.\n\n-- Ei, sanoi Vanloo, -- antakaa sen olla.\n\n-- Kapteeni, lausui toinen laivamiehistä, -- se on merirosvoja, ei\nmeidän väkeä...\n\nVanloo oli näet käskenyt, että merisissien ruumiit oli heitettävä\nmereen; omat kaatuneet vietäisiin maihin ja laskettaisiin yhteiseen\nhautaan.\n\nVanloon ei tarvinnut etsiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti\nselittäneet, miksi tämä nuorukainen oli joutunut surulliselle tielleen.\nHän oli tarpeeksi maailmaa kokenut, eikä hänen sydämensä, ei liioin\nmaailmankatsomuksensakaan sallinut hänen langettaa ehdotonta\nhylkäystuomiota jokaisesta, joka ei hänen tavallaan ollut suoriutunut\nvoitokkaasti elämäntaistelusta. Puu heittelee miljoonia siemeniä, joita\ntuuli kuljettaa, mutta moniko niistä yhtyy sopivaan maaperään ja saa\nrauhassa nousta taimelle ... ja toisaalta, moniko niistä saa\nhäiriintymättä kehittyä syntyperäisten taipumustensa mukaan\nsopusuhtaisiin muotoihin? Kenties ei yksikään noista miljoonista.\nSamoin on laita niiden siementen, jotka ihmiskunnan elämänpuusta\nputoilevat.\n\nVanloo käski laivamiesten kääriä ruumiin parjevaatteeseen ja viedä\nsiihen huoneeseen, mihin hänen oman miehistönsä kaatuneet oli korjattu.\nSen jälkeen hän meni haavoittuneiden luo, joita Itä-Intian laivan\nkirurgi hoiteli. Pöydällä, jolle oli levitetty mattoja alukseksi,\nmakasi Skytte, pää käärittynä; laivapoika seisoi vieressä ja pesi hänen\nkasvojaan etikalla ja vedellä. Vanloon astuessa hänen luokseen hän oli\nvast'ikään tullut tuntoihinsa.\n\n-- Pettävätkö silmäni, vai näenkö Aadolf Skytten täällä? sanoi Vanloo\nhämmästyneenä.\n\n-- Kohtalomme on siis ratkaistu, virkkoi Skytte nähtyään Vanloon. --\nOlemme voitetut... Missä on Drake?\n\n-- Hän on minun vankini.\n\n-- Entä Feliks?\n\n-- En tunne häntä... Skytte, minua surettaa, että olen tavannut teidät\ntäällä ja tällaisissa oloissa, mutta joka tapauksessa olen iloinen,\nettä _tapasin_ teidät.\n\n-- Sitä en epäile, vastasi Skytte vihaisesti ja kääntyi Vanloosta pois.\n\nTämä, joka tiesi Skytten tuona tapausrikkaana yönä paenneen\nvankeudesta, arvasi heti, kuinka hän oli Scyllaan osunut.\n\n-- Kuinka hyvä, ajatteli hän, -- nuorukaiselle itselleen ja niille,\njotka häntä rakastavat, ettei merirosvo päässyt pujahtamaan aavalle\nmerelle!... Sigurd, sanoi hän tälle, joka samassa läheni kuolleiden ja\nhaavoittuneiden luettelo kädessään, -- sinun on luovutettava kajuuttasi\ntälle haavoittuneelle nuorukaiselle...\n\n-- Niinkuin tahdotte, kapteeni... Te tunnette hänet siis?\n\n-- Tunnen ... ja pidät huolta, että hänet mukavasti majoitetaan.\n\n-- Se tapahtuu, kapteeni... Tappioluettelomme on surkea. Monta ystävää\non meiltä kaatunut...\n\n-- Tappiomme on korvaamaton, sanoi Vanloo lukien läpi luettelon ja\nvitkaan siirtyen nimestä toiseen.\n\nHän meni taas kannelle. Kannet olivat puhtaat, veri pois pesty ja\npahimmat vammat rungossa ja taklauksessa toistaiseksi korjatut. Vangit\njaettiin tasan molempiin laivoihin, ja Sigurd velvoitettiin jäämään\nScyllaan mukanaan osa Algernon Sidneyn miehistöä, jonka jälkeen\nvaltaushaat irroitettiin, purjeet laitettiin kuntoon ja suunta pantiin\npohjoista kohti.\n\nVasta sitten Vanloo lähti kajuuttaansa, missä hänen vankinsa odotti\nhäntä. Toinen käsi siteessä ja tavallista kalpeampana Drake istui\nsohvalla kajuutassa. Vanloon astuessa sisään hän nosti päänsä, iski\nsilmänsä terävästi häneen ja virkkoi:\n\n-- Odotin tuskin teidän tulevan... Arvelin melkein, että häpeäisitte\nastua silmieni eteen, mutta siinä petyin. No, sen parempi. Antakaa nyt\nkuulla, mitä teillä on sanottavaa!... Mutta sitä ennen yksi kysymys:\nmihin aiotte viedä minut?\n\n-- Minä palaan Tukholmaan antaakseni teidät lain käsiin, vastasi\nVanloo.\n\n-- Hyvä, sitä odotinkin, enkä muuta aio enää kysyä. Minä olen nyt\npelkkänä korvana ja olen vakuutettu siitä, että päästätte minut\nkuulemasta mahtipontisia korskasanoja. Te olette samaa ainesta kuin\nminä: olemme vain valetut erilaisiin kaavoihin. Te kuljette\npäämääräänne viekkauden, teeskentelyn, petoksen aseilla, minä julkisen\nvoiman varuksilla... Oho, Vanloo! katseenne ei muserra minua, ivanne ei\nsaa vertani kuohuksiin. Minä olen sortunut kohtaloni alle, ja te olette\nvain sen kurja välikappale. Menettelynne vaikuttimia minä en tunne,\nenkä nyttemmin huoli enää ruveta niitä tutkimaan.\n\n-- Tarpeetonta teidän on niitä tutkiakaan, vastasi Vanloo, -- sillä ne\nsyyt, jotka saattaisivat minut tai kenen hyvänsä nousemaan teidän\nkaltaistanne henkilöä vastaan, ovat ihan päivänselvät. Te olette\njulistanut yhteiskunnalle sodan ja olette jokaisen vihollinen. Älkää\nsentähden ihmetelkö sitä.\n\n-- Ei, ei, en ihmettelekään... Minä ajattelen tällä kertaa vain niitä\nhetkiä, jolloin vieraana majailitte minun talossani.\n\n-- Minun ajatukseni, vastasi Vanloo, -- yhtyvät siinä kohden teidän\najatuksiinne. Olen valmis antamaan teille selitystä...\n\n-- Todellakin? puhkesi Drake sanomaan. -- Te alennatte liian paljon\nitseänne. Pankaa edes rahtunen ivaa sanoihinne, mynher, niin ne\nerinomaisesti vilvoittavat sydäntäni. Minä omasta puolestani olen yhtä\nvähän ylpeä kuin te ja pyydän saada tilkkasen viiniä: minä tunnen\njanoa, joka tavallisesti seuraa haavakuumetta.\n\nVanloo kutsui erään miehistään ja käski tämän täyttää Draken pikarin.\nMiehen poistuttua hän jatkoi:\n\n-- Meidän tiemme yhtyivät jo nuoruudessa, Kustaa Drake...\n\n-- Olette jo viitannut siihen suuntaan, mutta minä en tunne teitä.\n\n-- Isäni oli maamies, talollinen, joka asui appenne hovin\nläheisyydessä...\n\n-- Haa! huudahti Drake, -- te ... tekö Inkerin poika, talonpoika, jota\nminä ruoskitutin.\n\nHeleä puna leimahti Vanloon poskipäille. Hän kohosi istualtaan ja hänen\nsilmänsä säihkyivät. Mutta hän hillitsi nopeasti povessaan kuohuvan\ntunteen ja jatkoi entiseen levolliseen tapaansa:\n\n-- Minä se olen.\n\n-- Tosiaankin, virkkoi Drake, -- se selittää paljon ... se selittää\nkaiken. En ensinkään ihmettele, että olen saanut teistä verivihollisen.\nLuonto teki teidät aatelismieheksi, mutta sattumuksen tahdosta\nsynnyitte talonpojan majassa. Jos sattumus olisi samaten leikitellyt\nminun kanssani ja antanut ylimielisen nuorukaisen sitoa minut\npieksinpenkkiin ja kohdella minua orjana, niin minä olisin ahdistanut\nhäntä väellä ja viekkaudella, puukolla ja paulalla, kunnes hän olisi\nkaatunut kostoni uhrina. Mynher, sattumus on sovittanut sen, minkä se\nteitä vastaan on rikkonut. Te olette nyt onnenne kukkuloilla ja olette\nsaanut loistavan koston: olette syössyt vihamiehenne mahtavuuden\nharjalta ja viette nyt hänet kuolemaan yhteiskunnan hylkyjen joukkoon.\nPaha vain, että ette kykene musertamaan hänen sieluansa ja taivuttamaan\nhäntä jalkojenne juureen. Mutta, jatkoi hän, tiedättekö mitään äitinne\nja sisarenne kohtaloista? Oletteko kunnioittanut näitä sukulaisianne\nylhäisellä huomiollanne. Muussa tapauksessa...\n\n-- He ovat minun hoidossani, keskeytti hänet Vanloo. -- Niinpä niin,\nDrake, solvaus, minkä minulle annoitte, kirveli kauan mieltäni, mutta\naika paransi tämän haavan, ja minä saatoin tyynesti ajatella sitä,\nkostonhalun jäytämättä sydäntäni: ajattelin luulevaista, kiivasta\nmielenlaatuanne, laiminlyötyä kasvatustanne, yhteiskunnallista\nasemaanne kaikkine vaatimuksineen ja ennakkoluuloineen, vallattomuutta,\njonka täytyy johtua lainkäytön löyhyydestä, se kun ei pysty suojaamaan\nalempaa kansalaista ylemmän raakuudelta, ja iäkkäämpien vertaistenne\nesimerkkiä, heidän, joiden joka päivä näitte rankaisematta harjoittavan\nvääryyttä ja väkivaltaa. Kaikkea tätä punnitsemalla koetin lieventää\ntuomiotani teistä ja oman rauhani vuoksi haihduttaa vastenmielisen\nmuistonne jyrkimmät piirteet. Se onnistuikin, ja ennen pitkää vei\nkohtaloni minut niin moniin vaiheisiin, sallimus osoitti minulle niin\nyltäkylläistä hyvyyttä, että aikoja sitten olisin lakannut teitä\najattelemasta, ellei muistonne yhteyteen olisi liittynyt se neitonen,\njota minä rakastin ... hän, joka oli teidän onneton vaimonne. Mutta\nsitten kantautui nimenne taas kuuluviini ja vieläpä sellaisissa\noloissa, että huomioni väkisinkin siihen kiintyi. Minä olen\nhollantilaisen kaupparuhtinaan perillinen ja kannan hänen nimeään:\nminulla on ollut ja on useita laivoja merellä. Yksi niistä joutui erään\nmerirosvon käsiin. Anastetun laivan perämies oli ruotsalainen, isänne\nkartanon lähiseudulla syntynyt. Hän tunsi teidät, kertoi\nlaivaväellenne, kuka heidän johtajansa oikein oli, ja pääsi, oltuaan\nkolme päivää vangittuna, karkuun. Hän kertoi minulle sen havainnon,\nettä Kustaa Drake oli sama mies kuin merirosvo Becker, jonka päästä\nHollannin hallitus ja molemmat hollantilais-intialaiset kauppaseurat\nolivat luvanneet suuria palkintoja...\n\n-- Sallikaa minun, lausui Drake, -- keskeyttää kertomuksenne eräällä\ntiedonannolla, jota ei pidä unohtaa tutkinnassa. Tiedättekö, mitä\nseurauksia oli perämiehenne kielimisestä miehistölleni? Ellette tiedä,\nniin ottakaa merenpohja Sjövikin sataman ulkopuolella tutkittavaksi!\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Minä upotin kuunarin miehistöineen päivineen. Se olkoon sanottu,\njotta lempeä mielenne täyttyisi kauhulla!\n\n-- Yhtä vähän kuin ilkitekonne hämmästyttää minua julkea\ntunnustuksenne. Minä tunnen ja tiedän, että te olisitte altis tekemään\nvaikka mitä.\n\n-- Niin, sanoi Drake pää pystyssä. -- Minä en ole koskaan empinyt, en\nkoskaan pitänyt mitään päämäärää saavuttamattomana, olen rakastanut\nvalitsemaani uraa sen voiman vuoksi, jota se kysyy, niitten vaarojen\nvuoksi, joita se tuo mukanaan.\n\nVanloo loi häneen säälivän silmäyksen. Drake ymmärsi sen ja lisäsi:\n\n-- Se on sellaista, jota te ette käsitä.\n\n-- Te erehdytte, vastasi Vanloo, -- minä näen syvemmälle sieluunne kuin\nte itse voittekaan nähdä. Pysyäksenne rohkeana minun edessäni ja oman\nitsenne edessä viehätytte liiaksi katselemaan omaa luuloteltua\nsuuruuttanne. Velvollisuuteni on poistaa tämä hairahduksenne. Te ette\nvoi kerskua jaloudellanne. Mielenjalous on ainoastaan sisällisellä\ntaistelulla saavutettavissa. Hyvää palvelevat henkiset ominaisuutenne\novat jo kauan olleet turruksissa: paha on taistelutta päässyt voitolle,\nte olette ollut sen orja, sokeasti seurannut itsekkäitä viettejänne, ja\njärkeänne ja tahdonvoimaanne olette käyttänyt ainoastaan silloin, kun\nolette horjunut kahden pahan päätöksen välillä. Teillä on rohkeutta,\nmutta se on sitä eläimellistä rohkeutta, jota luonto on istuttanut\nkaikkiin olentoihin, että ne voisivat käyttää sitä itsepuolustukseen;\ntaskuvarkaalla, joka nenäliinan tähden panee vapautensa vaaralle\nalttiiksi, on sitä yhtä suuressa määrässä kuin teillä.\n\n-- Tarkoituksenne on nöyryyttää minua, mutta mitä onneton kohtaloni ei\nsaanut aikaan, sitä eivät teidän viisastelunnekaan pysty tekemään.\n\n-- Minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin antaa teille selitykseni ja\nsitten poistua... Sentähden jatkan. Velvollisuuteni vaati minua maani\nhallitukselle ja hollantilais-intialaiselle kauppaseuralle, jonka\njohtajana olin, antamaan tietoa tehdystä havainnosta. Sitä ennen\ntahdoin kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, ettei mitään erehdystä\nollut tapahtunut. Minä varustin kuntoon sen laivan, jonka kanssa nyt\nolette tehnyt tuttavuutta, ja onnistuin pitemmän aikaa risteiltyäni\npääsemään jäljillenne, mutta luonnonvoimat auttoivat teitä, ja te\npääsitte pakoon. Senjälkeen hankin teistä tietoja Ruotsista käsin; ne\nolivat yleensä teille edullisia, mutta niissä esiintyi kuitenkin eräs\nasianhaara, joka vahvisti epäluulojani; se nimittäin, että te varhain\njoka kevät lähditte ulkomaanmatkoille, joilta vasta talven tullen\npalasitte kotiin. Asia oli arkaluontoinen. Ehdotin hallitukselleni,\nettei vaatimusta teidän luovuttamisestanne tehtäisi Ruotsin\nhallitukselle, ennenkuin pyynnön perustukseksi voitaisiin esiintuoda\nkumoamattomia tosiseikkoja, ja kun minä ilmoitin aikovani lähteä\nsynnyinmaassani käymään, jätettiin paitsi tähdellisiä poliittisia\ntoimenpiteitä myös tämä asia minun huostaani. Siinä tapauksessa, että\nsyyllisyytenne saataisiin pätevästi toteennäytetyksi, annettiin minulle\nvalta Hollannin hallituksen nimessä vaatia teidän luovuttamistanne. --\nMinä matkustin tänne. Kohta sain todistuksia syyllisyydestänne; ne\nolivat tosin riittämättömiä kanteen perusteeksi teidän asemassanne\nolevaa miestä vastaan, mutta kyllin selviä poistamaan minusta\nviimeisenkin epäilyksen siitä, että te ja merirosvo Becker olitte sama\nmies; rikostoverinne Ruys joutui minun käsiini. Mutta kuitenkin, kun\najattelin vaimoanne ja lastanne, oli aikomukseni lähestyä teitä\nvaroittaakseni, vieläpä pelastaaksenikin, jos elämässänne olisin voinut\nhuomata yhdenkään ainoan kunnioitettavan puolen tai luonteessanne\nkeksiä yhdenkään ainoan, jos kuinkakin pienen kohdan, piirteen, jonka\nnojalla olisi voinut toivoa parannusta. Mutta lähestyminen oli\nvaikeata, sillä te olitte umpimielinen, luoksepääsemätön ihminen,\nongelma ympäristöllenne, enkä minä ollenkaan olisi onnistunut\ntehtävässäni, ellei teissä olisi ollut vallalla kiihko, joka pakotti\nteidät lähestymään minua...\n\nDrake, joka oli kuunnellut häntä katkera hymy huulillaan, keskeytti:\n\n-- Te tarkoitatte mieltymystäni alkemiaan. Vanloo, minulla on vielä\nkysymys teille. Tahdotteko vastata siihen?\n\n-- Tahdon, minä olen pannut tämän keskustelun alulle, koska käsitän\nvelvollisuudeksi itseäni sekä teitä kohtaan antaa teille tiedon\nteoistani ja niiden vaikuttimista.\n\n-- Teillä on siis mielestänne velvollisuuksia minua, voitettua\nvihollista, halveksittua pahantekijää kohtaan, jonka äsken rinnastitte\ntaskuvarkaaseen.\n\n-- Niin.\n\n-- Teidän läpeensä mietitty ivanne vaikuttaisi todellakin syvästi ja\npurevasti, jos edessänne olisi toinen mies kuin Kustaa Drake... Kysyn\nvain sitä, jatkoi Drake äänellä, jonka hän koetti tehdä levolliseksi ja\nvälinpitämättömäksi: -- oletteko alkemistisissa tutkimuksissamme\npettänyt minua?\n\n-- En.\n\n-- Rabbi Chisdai ben Israelin tinktuuri sisältää siis sen suuren\nsalaisuuden?\n\n-- Rabbiini uskoi niin. Itse en tiedä enempää kuin te, ja se on, että\nsiitä tinktuurista saadaan kultaa. -- Minä olen tehnyt tehtäväni,\njatkoi Vanloo, -- ja niin vastenmieliseltä kuin se minusta tuntuikin,\nsain sentään uskallusta ryhtyä asiaan käsiksi, tultuani perinjuurin\ntuntemaan teidät. Inhoni teitä kohtaan kiihtyi vihaksi, kun onnettoman\nAgneksen kasvoissa näin kuvastuvan jälkiä siitä julmasta rääkkäyksestä,\njota hän vuosien kuluessa teidän puoleltanne oli saanut kärsiä. Minä\npelastin hänet pyövelinsä käsistä ja siitä häpeästä, joka ennen pitkää\ntahraa tämän pyövelin nimeä...\n\n-- Tekö? lausui Drake. -- Totta tosiaan, täällä saatetaan monta\nsalaisuutta päivänvaloon. No niin, minä aavistan toimintanne syyt.\n\n-- Agneksen tähden aioin antaa teidän kuolla maankavaltajan kuoleman ja\nsäästää teidät merirosvon kuolemasta, mutta kostava Kaitselmus ei\nmyöntänyt kohtalollenne tätä lievitystä; loppunne on oleva yhtä\nhäpeällinen kuin elämännekin on ollut... -- Olen nyt sanonut teille\nsanottavani, lisäsi Vanloo. -- Kohtalonne on tietty. Älkööt mitkään\nmaallisen pelastuksen toiveet kääntäkö ajatuksianne pois siitä\npäämaalista, johon ne näin elämänne loppuvaiheella olisi suunnattava.\n\nTämän sanottuaan Vanloo lähti vankinsa luota.\n\nIllan suussa laskivat Algernon Sidney ja Scylla lähelle erästä saarta,\njossa kallioiden välissä levisi vihanta nurmikenttä tuoreitten raitojen\nreunustamana. Tähän kaivettiin rinnatusten kaksi hautaa, toinen isompi,\ntoinen pienempi. Edellisessä saivat viimeisen leposijansa ne uhrit,\njotka taistelu Algernon Sidneyn miehistön joukosta oli temmannut;\njälkimmäiseen haudattiin Feliks Ligelius. Vanloo toimitti itse\nhautauksen ja lausui muutamia sydämellisiä kaipauksen sanoja\nkaatuneitten miestensä muistoksi. Sen jälkeen nostettiin ankkurit,\nammuttiin lähtölaukaukset kaikilla laivain kanuunoilla ja jatkettiin\nmatkaa Tukholmaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\nLoppu.\n\n\nOn sen päivän jälkeinen aamu, jolloin Algernon Sidney hyvällä\nmenestyksellä luovailtuaan saapui Tukholmaan.\n\nPahimmin haavoittuneet on viety laivasta ja sijoitettu Vanloon taloon\nNorrmalmintorin varrelle, niiden joukossa myös Aadolf Skytte.\n\nHänen tilansa on koko yön ollut arveluttava, ja kuumehoureet ovat häntä\nvaivanneet. Unikuvia on kirjavana sekasotkuna liidellyt hänen vuoteensa\näärellä, härnäillen häntä niiden hahmojen muodossa, jotka hereillä\nollessa eniten liikkuvat hänen ajatuksissaan.\n\nHän on vielä kerran Marian kanssa rinnan kahlaillut myrskyn, pimeän ja\nkorkeiksi kasaantuneiden kinosten halki ja taas pysähtynyt tutun\npelastavan kynnyksen luo. Mutta kun hän oli sen yli astunut, niin Maria\noli muuttunut Elliksi, eikä hän ollutkaan Inkerin mökissä, vaan\nkappelin sakastissa: pyövelin kamala naama irvisteli häntä vastaan,\nuhreja kidutettiin, valitushuutoja kaikui autiossa holvissa, veri valui\npitkin sen lattiaa, Inkeri makasi ruhjottuna hänen jalkojensa juuressa,\nja resuisen papinkauhtanan verhoama luuranko heilutteli palavaa\nkekälettä hänen päänsä kohdalla. Hän rientää ulos kantaen Elliä\nsylissään ... ja huomaa olevansa mestauspaikalla aavemaisen\nvartijapiirin keskellä. Tuhat verenhimoista silmää häneen tuijottaa:\nroviot leimuavat, tyttö kiskotaan hänen käsistään ja viedään\nmestauspölkylle, pyövelin kirves kohoaa hänen päänsä päälle. Aadolf\nkiljaisee kauhusta, herää hetkeksi ja huomaa sekavasti, että hän on\nnähnyt unta, ja näkee vuoteensa vieressä haamuja, joiden piirteitä hän\nei voi erottaa. Mutta nämä kaikkoavat taas eksyttävien unikuvien\ntieltä. Hän taistelee vielä kerran kaikki merellä kestämänsä taistelut,\nelää uudelleen vankeusaikansa pitkät päivät ... kunnes hän vihdoin\nherää, karkaa pystyyn ja katselee hämmästynein silmin ympärilleen.\n\nHän ei ole kolkossa vankilassa, vaan mukavasti sisustetussa huoneessa,\njonka ikkunauudinten läpi herttainen päivä paistaa. Hänen päänaluksensa\nkohdalla seisoo hänen ystävänsä Eerikki pitäen häntä kädestä.\n\n-- Sinä olet nukkunut rauhattomasti, sanoi tämä ja hymyili lempeästi\nystävälleen.\n\n-- Oi, sinäkö se olet, Eerikki?... Minä olen nähnyt kauheita unia ...\nja tiedän tuskin vieläkään, olenko hereillä. Sano, missä minä olen?\nMitä on tapahtunut?\n\n-- Sinä olet hyvissä käsissä ... ihmisten parissa, jotka toivovat\nonneasi.\n\n-- Minun onneani! toisti Aadolf surunvoittoisesti ja pudisti päätään.\nJa silmäillen hartaasti nuorta pappismiestä hän lisäsi: -- Kuule, mitä\nminä kasvoistasi näen, sääliäkö vai iloa? Sinä et ole kaltaisesi ...\nsinä hymyilet, ja kuitenkin on kyyneliä silmissäsi. On varmaan tulossa\njotakin, joka tärisyttää koko olentoasi. Minä muistelen nyt, mitä on\ntapahtunut: meidät voitettiin merellä, minä haavoituin taistelun\nalussa, minut vietiin maihin ja ... ei, muistini on sekaisin, mutta\nkesken uniani on minulla ollut hämärä tietoisuus siitä, että olen\noikeuden käsissä. Sano, odottaako viimeinen hetkeni minua kohta ... vai\nmiksi katselet minua niin kummallisesti?\n\n-- Sanoinhan jo, että olet ihmisten parissa, jotka rakastavat sinua.\nVai näyttääkö tämä huone mielestäsi vankilalta?\n\n-- Ei, sanoi Aadolf ja katsahti vielä kerran ympärilleen.\n\nSamassa aukeni ovi, ja Vanloo astui sisään.\n\n-- Tuossa on ystäväsi ja suojelijasi, lausui Eerikki.\n\n-- Hän! jupisi Aadolf, ja hänen kasvonsa synkkenivät, mutta ainoastaan\ntuokion ajaksi, sillä Vanloon kasvoissa ja levollisessa katseessa\nilmeni niin paljon sydämellisyyttä ja hänen olennossaan niin suurta ja\nehdotonta ylevyyttä, että Aadolfista tuntui, kuin kaikki soimaukset\ntässä olisivat olleet kerrassaan epäoikeutettuja.\n\n-- Niinpä kävi kuin tohtori sanoi, lausui Vanloo, -- että te vielä\nheräisitte; hän vakuutti teidän olevan siksi voimissanne, että voitte\nkestää lyhyen keskustelun. Luonnollisesti haluatte tietää, mitä on\ntapahtunut. Eikä se teihin voi vaikuttaa muuta kuin hyvää, että niin\npian kuin mahdollista pääsette epätietoisuudestanne. Te olette minun\ntalossani, Hollannin lipun turvissa, kuollut kaikilta muilta paitsi\ntämän talon asukkailta ... ja heti kun tulette entisiin voimiinne,\nmatkustatte minun ja muutamien muiden teille rakkaiden henkilöiden\nseurassa pois tästä maasta ja seuraatte minua toiseen ympäristöön,\nmissä teitä varten on avoinna kunniakas työala, -- ala, joka soveltuu\nteidän luonteellenne... Tämä olkoon sanottu aluksi. Ennenkuin jatkamme,\non teidän vahvistettava itseänne jollakin virvokkeella...\n\n-- Ei, sanoi Aadolf, -- minä en kaipaa virvoketta ... minulla on paljon\nkysyttävää teiltä.\n\n-- Kysymyksiinne vastataan sitten kyllä mielenne mukaan, sanoi Vanloo\nja soitti kamaripalvelijaa. Tämä toi pyydettyjä virvokkeita, ja Aadolf\nsai malttamattomuutensa hillityksi ja vahvisti taudin heikontamia\nvoimiaan.\n\nPaluumatkalla Tukholmaan oli Vanloo ryhtynyt tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin salatakseen Drakelta tämän seuralaisten kohtalon. Drake\noli nähnyt Aadolfin taistelun alussa suistuvan kannelle, mutta ei\ntiennyt, oliko hän kuollut vai haavoittunut. Keskustelun jälkeen, josta\nedellä olemme puhuneet, Vanloo ja Drake eivät olleet sanaakaan\ntoisillensa lausuneet: jälkimmäinen pysyi mykkänä ja umpimielisenä ja\noli nähtävästi niin vaipunut omiin synkkiin mietteisiinsä, ettei\nhäneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta onnettomuustovereitten\nkohtalolle. Vasta kun laiva taas saapui Tukholman saaristoon, oli Drake\nvälinpitämättömästi kysäissyt Sigurdilta, joka kapteenin käskystä\npysytteli Draken läheisyydessä, miten Aadolf Skytten laita oli. Sigurd\nvastasi, ettei hän tiennyt puheenaolevasta miehestä mitään, mutta että\nkaatuneitten joukossa kyllä oli ollut erään nuorukaisen ruumis, joka\nnäytti liian säädylliseltä merirosvoksi, ja että sama ruumis mynher\nVanloon käskystä, sensijaan että olisi heitetty mereen, haudattiin\nAlgernon Sidneyn kaatuneitten miesten viereen. Drake ei sen enempää\nkysellyt: hän piti varmana, että nuorukainen oli Skytte.\n\nEnnenkuin laivat purjehtivat Vermdön sivu, oli Vanloo käskenyt laskea\nankkurit ja siirtää kaikki vangit, Drakea lukuunottamatta, Scyllaan\ntarpeellisen vartion silmälläpidettäväksi. Scylla jäi ankkuripaikalleen,\nja Algernon Sidney laski yksin Tukholman satamaan.\n\nNäiden toimenpiteiden johdosta ei vielä tiedetty, että Aadolf Skytte\noli tavattu merirosvolaivassa, saatikka että hän haavoittuneena makasi\nVanloon talossa. Sitäpaitsi tämä oli tehnyt sen päätöksen, ettei hän\njättäisi millään ehdolla Ruotsin viranomaisille ketään muita vangeista\nkuin Draken. Merirosvot olivat ryöstäneet hollantilaista omaisuutta,\nolivat suurimmaksi osaksi vieraiden maiden alamaisia ja olivat\njoutuneet Hollannin kruununlipulla purjehtivan laivan vangeiksi:\nRuotsin viranomaisilla ei ollut minkäänlaista valtaa esittää heihin\nnähden vaatimuksia. Vanloon aikomus oli armahtaa heitä, tehdä heille\nmahdolliseksi aloittaa uutta elämänuraa ja mikäli mahdollista pelastaa\nheidät kunnialliselle tulevaisuudelle.\n\nMe palaamme Aadolfiin. Keskustelussa, joka sukeusi hänen ja Vanloon\nvälille, selitettiin molemmin puolin kaikki, mikä koski Drakea ja\nAadolfin oleskelua Scyllassa.\n\n-- Te esiinnytte nyt minulle aivan toisessa valossa, sanoi Aadolf, --\nmutta mitä te minusta ajattelette ... mitä minun on ajateltava\nitsestäni? Tämä keskustelu tuottaa minulle vain pelkoa eikä lohdutusta.\nNäettehän, että kohtalo on vetänyt minua yhä syvemmälle ja syvemmälle\n... minä en sille mitään voi: parhaimmistakin aikeistani koituu vain\ntekoja, jotka ihmisten välttämättömästi täytyy leimata rikoksiksi.\n\n-- Se tuomioistuin, vastasi Vanloo, -- joka tässä jakaa oikeutta, on\nsiitä onnellinen, ettei sen tarvitse muuta kuin katsoa itsesyyttäjän\nsieluntilaan ja vaikuttimiin punnitakseen hänen tekojensa laatua. Siltä\nkannalta katsoen te olette syytön. Ja minun kaikkein vähimmin sopii\nlangettaa teistä kuolemantuomio, sillä minä olen teille suuressa\nkiitollisuuden velassa, ja onnettomuutenne alkujuuri on lähtenyt\njalosta myötätunnostanne kahta avutonta, yhteiskunnan ennakkoluulojen\njulmasti sortamaa olentoa kohtaan, jotka ovat minulle rakkaammat kuin\nmikään muu maan päällä.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi Aadolf iloisesti hämmästyen.\n\nEerikki puristi hänen kättään ja katseli häntä riemusta loistavin\nsilmin.\n\n-- Selitän sen heti, sanoi Vanloo ja lähti huoneesta.\n\n-- Minä en käsitä häntä, sanoi Aadolf levottomana Eerikille, -- mutta\nminut on vallannut aavistus...\n\n-- Joka ei petäkään... Ei! Mutta ole huoleti ... malta mielesi! Sinua\nkohtaa odottamaton ilo.\n\nOvi aukeni taasen. Vanloo astui sisään taluttaen kahta naista.\n\n-- Äitini ja sisareni, sanoi hän.\n\nAadolf oli hetkisen hämmästyksestä mykkä: hän ei ollut uskoa silmiänsä.\nMutta Elli riensi poistamaan hänen epäilyksensä. Hän juoksi\nriemuhuudoin Aadolfin luokse, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:\n\n-- Ettekö tunne enää minua, hyvä Aadolf? Minähän tässä olen ... Elli!\nJa tässä on äitini ... ja hän, Aarno, on veljeni. Nyt emme enää eroa,\nvaan olemme aina yhdessä.\n\nLukijan on epäilemättä helpompi mielessään kuvitella kuin tekijän\nkertoa, mitä sitten seurasi. Kun Vanloo sekä hänen äitinsä ja sisarensa\nvihdoin vetäytyivät pois ja Aadolf rauhassa saattoi pitää ajatuksensa\nkoossa ja tarkastella sitä yhteyttä, joka surujen ja vaarojen\nkoetteleman menneisyyden, riemuisan nykyisyyden ja valoisia toiveita\nherättävän tulevaisuuden välillä vallitsi, heittäytyi hän Eerikin\nsyliin ja huudahti: -- Kuinka ihmeelliset ovat Jumalan tiet!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa tämän kohtauksen jälkeen keinui Algernon Sidney,\nvastustajansa Scyllan rauhallisesti saattamana, Kattegatin ulapalla.\nLaskeva aurinko loi purppuraloistettaan meren selälle. Kevyt tuuli\npullisteli purjeita.\n\nAlgernon Sidneyn peräkannella oli pieni ryhmä, joka ääneti silmäili\netäisyyteen häipyvää Ruotsin rannikkoa, kunnes viimeinenkin häive siitä\npeittyi näköpiirin taa. Silloin kohosi heidän rinnoistaan yhteinen\nhuokaus, ja he ojensivat kätensä itään, isänmaan kaukaista rantaa\nkohti.\n\nMutta Algernon Sidneyn miehistö hurrasi, heilutteli hattujaan ja nosti\nkapteeninsa käskystä Ruotsin lipun Hollannin lipun viereen.\n\nTuossa pienessä ryhmässä olivat Vanloo, Agnes-rouva, Inkeri, Elli ja\nAadolf Skytte.\n\nVanloo oli noutanut Agnes-rouvan hänen turvapaikastaan Seelannista.\n\nHuhuja niistä tapauksista, jotka olivat sattuneet hänen lähdettyään\nsurullisesta kodistaan, ei ollut kantautunut hänen korviinsa, ja Vanloo\noli päättänyt, ettei hänen pitänyt saada niitä tietää, ennenkuin uusi\nonni oli ehtinyt versoa Agnekselle hänen veljellisen rakkautensa\nvaalimana.\n\nSurulliset muistot eivät voi katkaista siteitä isänmaan ja sen\nrannoilta pakosta poistuvien lasten väliltä ... sitä ne eivät voi,\nvaikka niihin yhtyisi toiveita onnellisemmasta tulevaisuudesta\nvieraassa maassa. Sen tunsivat he kaikki, jotka nyt olivat kerääntyneet\nVanloon ympärille; mutta he rakastivat toisiaan ja se oli heille\nlohdutuksena, ja eron haikeus tuntui vain vienoisena suruna\nherttaisesti sulautuvan heidän onnellisuutensa tunnelmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhu että Drake oli otettu kiinni merirosvona ja jätetty Ruotsin\nviranomaisten rangaistavaksi levisi tulen nopeudella halki\npääkaupungin. Vanloo oli leskikuningattarelle sekä kreivi Brahelle ja\nkreivi De la Gardielle näyttänyt sen kirjoituksen, jossa Hollannin\nhallitus pyysi Draken luovuttamista, ja jättänyt heidän\npäätettäväkseen, halusivatko he luovuttaa hänet vai sovelluttaa häneen\noman maansa lakeja. Suostuttiin jälkimmäiseen ehtoon, se kun oli\nvähemmin häpeällinen, silla Drake oli vanhaa ruotsalaista aatelissukua,\nja sitäpaitsi hän oli sukulaisuussuhteissa useiden arvokkaiden\nperheiden kanssa ja tuntui kuin häpeä, jonka hän oli saattanut\nnimelleen, myös jossakin määrin olisi langennut koko aateliston\nniskoille. Senvuoksi päätettiin pikaisella tutkimuksella ja tuomiolla\ntehdä loppu häväistyksestä ja saattaa pahat kielet niin pian kuin\nsuinkin vaikenemaan.\n\nKukaan ei ollut innokkaampi puolustamaan pikaista menettelyä kuin\nvaltaneuvos Skytte. Tosin hänen ei tarvinnut suuresti pelätä\nvaltiollisen asemansa puolesta, vaikka tutkimus, niinkuin hän arveli,\nulotettaisiin myös Draken valtiopetoksellisiin hankkeisiin valtakunnan\nneuvostoa vastaan ja vaikka vangittu viime hetkessä ilmaisisi\nsalaliittosuunnitelman ja rikostoverinsa, sillä Draken väitteisiin ei\nasiain tällä kannalla ollen voitaisi suurta huomiota panna, ja kaikki,\nmikä olisi voinut todistaa syytöksen päteväksi, oli raivattu pois.\nMutta suureksi mielihyväkseen Pentti-herra huomasi useimpien olevan\nsitä mieltä, että vain merirosvous tulisi ottaa tutkinnan alaiseksi ja\njättää asian valtiollinen puoli syrjään, osaksi sen tähden, että\ntutkimus saataisiin supistetuksi, ja myöskin, ettei vedettäisi\njulkisuuteen ja yleiseksi puheenaiheeksi asiaa, joka jo kerran oli\npäätetty verhota salaperäisyyden huntuun.\n\nPentti-herra ei kuitenkaan pitänyt tarpeettomana asettua salaisesti\nvangin kanssa yhteyteen ja uskotella tälle, että hänen mahtavat\nystävänsä, luottaen varmasti hänen vaitioloonsa, tekisivät kaiken\nvoitavansa hänen pelastamisekseen. Kun Pentti-herra toiselta puolen\nkoki tällä keinoin tukkia Drakelta suun, vaati hän, kuten mainittiin,\ntoiselta puolen rikoksentekijän kohtalon pikaista ratkaisemista.\n\nItse asiassa tutkintaa ei tarvinnutkaan pitkälle venyttää. Asia oli\nselvä, eikä Drake verukkeilla koettanut tuomiota välttää. Hän tunnusti\nsuoraan, että hän monena kesänä oli harjoittanut merirosvousta, kuin\nmyös, että hän parast'aikaa oli ollut samanlaisella matkalla ja oli\njuuri ryöstänyt hollantilaisen kauppalaivan putipuhtaaksi, kun Vanloo\nhänet saavutti ja voitti. Sanalla sanoen: hän tunnusti kaikki\npääkohdissa, mutta kieltäytyi vastaamasta kaikkiin sivuasioita\nkoskeviin kysymyksiin, väittäen moisia kysymyksiä tarpeettomiksi.\nLuultiin, että hän kehoittamattakin jollakin tavoin tahtoisi selittää\nvallankaappausyritystä, mutta siihenkin nähden hän pysyi aivan vaiti.\nHänen käytöksensä oli koko tutkinnan ajan levollinen, äänensä kylmä,\njoskus ivallinen. Hän oli selvittänyt välinsä kohtalonsa kanssa; toive,\njolla Pentti-herra tahtoi pettää häntä, ei ottanut juurtuakseen hänen\nsieluunsa. Enemmän ylpeydestä kuin kunniantunnosta ei Drake sanallakaan\nkosketellut yhteyttänsä muitten salaliittolaisten kanssa.\n\nEnnenkuin hän Sigurdin puheesta oli tullut siihen harhaluuloon, että\nAadolf Skytte oli kaatunut, oli hän tämän osallisuuden nojassa vähin\nvielä toivonut, että Skytte-suvun sekä sen heimolaisten ja ystävien\nvaikutuksen kautta voisi hänelle koitua pelastus. Mutta kun tämäkin\ntoivo oli rauennut, ei hän tutkinnankaan aikana päästänyt Aadolf\nSkytten nimeä huuliltaan.\n\nKuolemantuomio julistettiin, ja se määräsi hänet ammuttavaksi. Drake\nvastaanotti tuomion aivan välinpitämättömänä. Pappi, joka lähetettiin\nvalmistamaan vankia kuolemaan, sai palata tyhjin toimin.\n\nVarhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kuolemantuomio\nlangetettiin, ja Vanloon vielä ollessa pääkaupungissa, vietiin Drake\nlinnanpihalle rangaistusta kärsimään. Plutoona muskettisotureita oli\nsijoitettu vankien aitauksen sisään, linnanportit oli lukittu ja vain\nmuutamia harvoja todistajia oli saapuvilla. Drake astui tyynesti\nmäärätylle paikalleen vähäisen matkan päähän miehistä, riisui takkinsa,\npaljasti rintansa ja vastaanotti tyynesti surmanluodit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin lopetamme tämän kertomuksen, lienee syytä muutamalla sanalla\ntehdä selkoa kertomuksen muiden päähenkilöiden elämänvaiheista.\n\nKunnia sille kelle kunnia kuuluu! Alamme siis valtaneuvos Pentistä.\nHänen tutkimuksensa stoalaisen filosofian alalla eivät ainakaan\nkäytännöllisesti katsoen tuottaneet minkäänmoisia hedelmiä. Hänen\nrauhaton henkensä johti hänet uusiin salahankkeisiin, herttua Aadolf\nJuhana keskipisteenä, ja niiden lopullisena seurauksena oli, että hänet\nerotettiin valtaneuvostosta. Hän hylkäsi silloin kiittämättömän\nisänmaansa ja samoili ympäri Eurooppaa. Hänen myöhemmät elämänvaiheensa\nolivat hyvin kirjavat. Hän esiintyi jonkin aikaa Pariisissa ja ilmoitti\nLudvig XIV:lle ja ministeri Colbertille, että hänellä oli tiedossaan\nsuuria valtiosalaisuuksia, jotka hän tarjoutui ilmaisemaan, toivoen\nnähtävästi siitä kultakolikoita korvaukseksi, sillä hänellä sattui\nolemaan rahapula. Mutta huomatessaan, että häntä epäiltiin, hän\npoistui Ranskan pääkaupungista ja lähti Brandenburgin vaaliruhtinaan\nluo. Täällä häntä jonkin aikaa onnisti paremmin. Hän esitti\nvaaliruhtinaalle, että koottaisiin kaikki Euroopan ajattelijat, nerot\nja oppineet yhteen. He muodostaisivat erityisen yhteiskunnan, jossa\nhe vaaliruhtinaan suojeluksen alaisina ja täydellistä omantunnon\nvapautta nauttien asuisivat ja työskentelisivät yhdessä. Yhteiskunnan\nnimi olisi _Sophopolis_ eli viisaiden kaupunki ja Pentti-herra\nluonnollisesti tämän kaupungin pormestari. Esitys miellytti ruhtinasta,\nPentti-herralle maksettiin melkoinen summa esityksen toteuttamiseksi,\nja piirustus uuden akatemian sinettiä varten oli jo valmiina; mutta\npahaksi onneksi ei yksikään Pentti-herran mainitsemista neroista\nnoudattanut vaaliruhtinaan kutsua, ja tiedot, jotka Pentti-herrasta\nsaapuivat vaaliruhtinaan kuuluville Ruotsista, olivat siksi vähän\nsuotuisia, että tämä vihdoin vetäytyi hänestä kokonaan erilleen. Kun\ntämäkin tuuma raukesi, lähti Pentti-herra tulista kyytiä ajamaan\nkaupungista kaupunkiin saavuttaakseen herttua Aadolf Juhanan, joka\nsamaten oli matkoilla, mutta huolellisesti vältteli kohtaamasta\nkukistunutta liittolaistaan. Saatuaan tästäkin ajosta kylläkseen\ntoimitteli Pentti-herra milloin mitäkin: hän kirjoitteli valitusvirsiä\nnuorelle kuninkaalle ja vaati hyvitystä solvauksesta, jonka valtakunnan\nholhojat olivat häneen kohdistaneet, hän puuhaili kullantekijänä ja\noppineiden kirjain kirjoittajana ja lienee muun muassa, niinkuin huhu\nkertoo, matkustellut ympäri pitämässä kansankokouksia, joissa hänen\nsanotaan saarnanneen ateismia. Vihdoin hän palasi Ruotsiin, mutta\nsiellä hänen täytyi tarkoin pysyä erillään kaikista valtiollisista\nvaikutustoimista. Hän kuoli v. 1683, ja kuvaavana miehen luonteelle\nkerrottakoon, että palvelijat luulivat hänen kuolemaansakin\nteeskentelyksi, kunnes alkoivat tuntea ruumiin hajua.\n\nPentti-herran kauniin tyttären, Maria-neidin, myöhemmistä vaiheista ei\nmeillä ikävä kyllä ole mitään suurenmoista kerrottavaa. Muutamia vuosia\ntässä mainittujen tapausten jälkeen hän rupesi luvattomiin suhteisiin\nkreivi Banérin kanssa, tämän vaimon vielä eläessä. Mainittu suhde\nherätti suurta huomiota ja sai aikaan sen, että Banér karkoitettiin\nhovista. Kun hänen onneton vaimonsa kohta senjälkeen oli kuollut\nsuruun, tuli Maria Skyttestä tosin kreivitär Banér, ja aikakauden löyhä\nmoraali salli hänen pian kreivittärenä palata hoviinkin; siellä hän\nulkonaisesti esiintyi kylläkin loistavasti ... mutta onnellinen Maria\nei koskaan ollut: hänen muistonsa sekä hänen kovaluontoisen miehensä\nhuonosti salattu ylenkatse katkeroittivat osaltaan nekin hänen\nelämäänsä ja virittivät hänessä haudankaipuun keskellä loistavaa\nhovielämää.\n\nNoitavainot raivosivat Ruotsissa vuosimääriä, ja pastori Svenonius oli\nedelleenkin niissä johtomiehenä, kunnes lääkäri Urban Hjärne ja jotkut\nmuut terveen järjen miehet saivat uskonvimman hillityksi. Svenonius oli\nkaikkein viimeisimpiä, joka tuli vakuutetuksi erehdyksestään;\nuppiniskaisesti hän kielsi kauan aikaa sen ajatuksen mahdollisuuden,\nettä hän miekalla ja roviolla oli vainonnut ja surmannut niin monta\nviatonta; mutta kun sama ajatus yhä yltyvällä voimalla alkoi vaivata\nhänen omaatuntoaan, petti hänen heikko ymmärryksensä: hän tuli\nmielipuoleksi ja päätti päivänsä hulluinhuoneessa.\n\nHänen ystävänsä, nimismies Askelin, vapautettiin ilman muuta vanhan\nKaarinan häntä vastaan tähtäämästä kanteesta, ja hän eli monta vuotta\nuutterana kruununpalvelijana.\n\nJo aikoja ennen kuin Urban Hjärnen onnistui käännyttää vallanpitäjät ja\nsaattaa heidät lakkauttamaan noitavainot, olivat laamanni Juhanan\nperiaatteet noituuden suhteen alkaneet horjua. Niissä noitakäräjissä,\njotka hänen oli täytynyt toimittaa, aukenivat hänen silmänsä yhä\nenemmän näkemään asian todellisen laidan. Se vaikutti tietysti myöskin\nhänen mielipiteeseensä pojan menettelytavasta. Niin pian kuin Eerikki,\njoka usein kävi laamannin luona ja oli saavuttanut hänen\nluottamuksensa, huomasi tämän muutoksen, antoi hän vanhan herran\nnähtäväksi kaksi kirjettä, jotka oli Aadolfilta saanut hänen\nlähdettyään isänmaastaan. Näitten kirjeiden sekä Eerikin suusanallisten\nkertomusten kautta laamanni sai tietää, että naiset, joiden vuoksi\nAadolf oli rikkonut välinsä isän kanssa, olivat arvossapidetyn\nhollantilaisen Vanloon äiti ja sisar, että Aadolf eli onnellisessa\navioliitossa Ellin kanssa, että hän Vanloon rinnalla oli saavuttanut\nkunniakkaan aseman uudessa isänmaassaan ja että hänen ainoa\ntoteutumaton toiveensa oli halu saada jälleen syleillä vanhempiaan.\nTämän kuultuaan Skytte-vanhuksen silmät täyttyivät kyynelillä, hän\nkirjoitti heti ja pyysi poikaansa viipymättä palaamaan sovintoa\nhalajavan isän luo. Laamanni luki päiviä, jotka kuluivat, ennenkuin hän\ntaas saisi puristaa poikaansa rintaansa vastaan. Vihdoin tuli Aadolf ja\nhänen kanssaan Elli, Inkeri ja Vanloo, ja mitä ihanin sovintojuhla\nvietettiin.\n\nAgnes-rouva oli niinikään seurannut ystäviänsä Ruotsiin, mutta hän ei\nenää esiintynyt entisten tuttaviensa joukossa. Hän kävi vain Hedviginsä\nhaudalla ja palasi senjälkeen pienen uudisasukasjoukon mukana takaisin\nsiihen maahan, missä uusi onni oli alkanut hänelle kukoistaa.\n\n\n\n"]