[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-6a3_PVjm6RhdKfBsYxgdNFHDZGvwT1J49DwtShGSFA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1226,"Pohjoisnavalta päiväntasaajalle","Brehm, A. E.",1829,1884,"1226-brehm-a-e-pohjoisnavalta-paivantasaajalle","1226__Brehm_A._E.__Pohjoisnavalta_päiväntasaajalle","Helppotajuisia esitelmiä","tietokirja",[],[],"fi",1890,1891,126346,870678,false,51272,[23,24,25,26,27,28,29,30],"Africa -- Description and travel","Animal behavior","Birds -- Danube River","Birds -- Lapland","Ethnology -- Russia (Federation) -- Siberia","Natural history","Siberia (Russia) -- Description and travel","Tundras",[32,33],"Environmental Issues","Nature/Gardening/Animals","\"Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä\" by Alfred Edmund Brehm is a scientific publication written in the late 19th century. The work offers accessible presentations on the diverse animal life and natural environments found from the Arctic to the equator. Through these explorations, it provides insights into various ecosystems, their inhabitants, and the notable phenomena associated with them.  The opening of the work sets a rich and vivid tone, introducing the reader to the beauty and complexity of the Scandinavian landscape, particularly the majestic mountains and unique animal life. Brehm employs a narrative style filled with detailed observations, starting with a dramatic description of the creation of the Scandinavian terrain and the forces of nature that shaped it. The text transitions into a discussion of the natural world, illustrating how life adapts in harsh climates, particularly focusing on the life cycles and habitats of various bird species, such as the haahka (common eider), emphasizing their behaviors and breeding patterns during the summer months in the Nordic regions. Overall, the beginning illustrates Brehm's passion for nature and sets the stage for a broader exploration of ecosystems and wildlife. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Suppanen, Aatto",392,"Saksalaisen eläintieteilijän kansantajuinen esitelmäkokoelma vie lukijan matkalle halki maapallon vyöhykkeiden. Teos käsittelee luonnonhistoriaa, eläinten käyttäytymistä ja eri kansojen elintapoja Lapin tuntureilta Siperian aroille ja Afrikan sydämeen.","A. E. Brehmin 'Pohjoisnavalta päiväntasaajalle' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1226. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","POHJOISNAVALTA PÄIVÄNTASAAJALLE\n\nHelppotajuisia esitelmiä\n\n\nPitänyt\n\nToht. A. E. Brehm\n\n\nSuom. Aatto S.\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1891.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Lintuvuoret Pohjolassa.\n Tundra ja sen eläinmaailma.\n Aasian aro ja sen eläimet.\n Siperian metsät ja metsänriista sekä metsästys siellä.\n Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta.\n Nisäkästen vaellukset.\n Lintujen rakkaus ja aviot.\n Apinat.\n Karavaanit ja aavikkomatkat.\n Maa ja asujamet Niilin koskien välillä.\n Matka Siperiassa.\n Pakana ostjakit.\n Aron vaeltelevat paimenet ja laumat.\n Kirgiisein kansan- ja perhe-elämä.\n Siperian asukkaat ja pahantekijä-siirtolaiset.\n Tutkimusmatkoja Tonavalla.\n\n\n\n\nLintuvuoret Pohjolassa.\n\n\nKuin luoja oli saanut valmiiksi maan ja iloitsi hyvin onnistuneesta\ntyöstänsä, alkoi saatana heti miettiä sen hävittämistä. Silloin\nhän ei vielä ollut karkoitettuna taivaasta, vaan asui ylienkelien\njoukossa niissä paikoissa, joissa autuaat oleskelevat. Ylös\nseitsemänteen taivaasen lensi hän ja sieppasi mahtavan ison kiven;\nsen hän sinkautti kaikella voimallaan alas nuoruuden kauneudesta\nihanaa maata kohti. Mutta oikeaan aikaan huomasi luoja saatanan\nhäijyn aikeen ja lähetti yhden ylienkelinsä sitä estämään. Enkeli\nlensi nopeammin kuin kivi ja sai suojelluksi maan. Ukkosen\nkaltaisella jyrinällä syöksyi kallion lohkare mereen, niin että\naallot kuohuen nousivat pilviin saakka ja laajalti peittivät\ntulvillansa läheiset maat. Äärettömän korkeasta putoamisestaan\nmurskautui kiven ulkokuori ja tuhansittain pirstaleita sinkoili sen\nympärille mereen, muutamat häviten syvyyteen, toiset jääden korkealla\nylemmäksi meren pintaa, jossa ne vielä tänäkin päivänä ovat paljaina\nja alastomina kuin itse heitetyn kiven sisuskin. Silloin armahti\nJumala kallioita ja päätti äärettömässä hyvyydessään antaa elämää\nkehittyä myöskin niille autioille kallioille. Mutta elämää tuottava\nmaa, elämän ehto, pii melkein loppunut. Tuskin oli muuta jäljellä\nkuin kylvää sinne tänne vähä rahtunen.\n\nNiin kertoo vanha tarina, joka elää ylhäällä Pohjolassa, Lapinmaan\nasujanten muistissa. Kivi, jonka saatana heitti, on Skandinaavia;\nsirpaleet, jotka putoilivat sen ympärille mereen, ovat karit ja\nluodot, jotka kirjavana kehyksenä ympäröivät tätä niemimaata; raot\nja halkeamat, joita kiveen pudotessa tuli, ovat syvät vuonot ja\nlaaksot sisämaassa; maarahtuset, joita luojan lempeästä kädestä\nsiihen tipahteli, ovat se vähäinen ala hedelmällistä maata, kuin\nSkandinaaviassa on.\n\nTäytyy olla itse käynyt Skandinaaviassa ja varsinkin Norjassa,\ntäytyy olla itse purjehtinut sen saaristossa, täytyy olla itse\nmatkustanut maan eteläisimmästä päästä ylös pohjoisimpaan niemeen\nsaakka, ymmärtääkseen tämän luonnonomaisen tarinan koko syvyyttä\nja merkitystä. Ihmeellinen on tosiaan tämä maa, ihmeelliset sen\nsyvät vuonot, ja vielä ihmeellisempi on sitä ympäröivä saari- ja\nluotoseppele.\n\nSkandinaavia on alppimaa, kuten Sveitsi ja Tyroli, ja kuitenkin niin\näärettömän toisenlainen kuin ne. Kuten Alpeilla on Skandinaaviassakin\ntunturinsa, korkeat lumi- ja jäätunturit, kuohuvat puronsa, kirkkaat,\ntyynet alppijärvensä, tummia havumetsiä alhaalla laaksoissa,\nvaaleanvihreitä koivikkoja ylempänä, laajoja, täällä tundroiksi\nmuuttuneita soita tunturien leveillä seljillä, hirsikartanoita\nrinteillä ja karjataloja ylimmissä laaksoissa. Ja kuitenkin on kaikki\nniin perin toisin kuin alppimaissa, ja erotuksen huomaa jokainen, ken\non nähnyt ne molemmat. Se johtuu siitä, että kaksi maan suurenmoista\nja mahtavasti vaikuttavaa aluetta täällä yhtyy: korkeat tunturit ja\nmeri.\n\nSkandinaavian yleinen luonne on yht'aikaa vakava ja iloinen.\nAnkaruuteen yhtyy lempeys, vuorotellen kolkon ja jylhän kanssa on\nilahuttavaa viehättävyyttä, kuolleen ja tuskastuttavan luonnon\nrinnalla on ylentävää elävyyttä. Mustat kiviseinät nousevat\npystysuoraan ylös merestä, hajautuvat ja jakautuvat ja nousevat\nedelleen jyrkkinä ja koleina ylös pilviin ja riippuvat uhkaavina\nsyvyyden päällä, ja niiden harjoilla lepäilevät peninkulmia laajat\njääkentät, peittäen kokonaiset maakunnat ja karkoittaen kaiken\nmuun elämän paitsi sieltä alkavia tunturipuroja, näitä puroja,\njotka kaikkialla kutovat hopeavöitänsä mustain kallioiden ylitse,\nilahuttaen silmää ja samalla hyvitellen korvaakin laulamalla\njättiläistunturien korkeaa veisua, näitä puroja, jotka joka\nnotkelmasta katoavat syvyyteen ja syöksyvät taas esiin joka\nhalkeamasta taikka hurjassa tanssissa kuohuvat alas kallioita pitkin,\ntehden putouksen toisensa perästä, ja vastaisella vuoren seinällä\nkaiutellen porinaansa. Nämä kohisevat tunturipurot, jotka jokaisesta\ntunturin notkelmasta syöksyvät syvyyteen, loistavat vesivyöt, jotka\nriippuvat jok'ainoalla kallioseinällä, savun tapaisesti ylös nouseva\nvesihöyry, joka kertoo syvällä piilevän kuohuvia koskia, ne ne juuri\nherättävät elämää synkimpään erämaahankin, sellaisiin paikkoihin,\njoissa silmä ei muuten näe muuta kuin kalliovuoria ja taivasta.\n\nMutta vaikka sisämaan kauneus onkin erittäin ylevä, vaikka vuonot\nkallioseinineen, rotkoineen ja laaksoineen, niemineen ja kannaksineen\novatkin erittäin lumoavat ja valtaavat, niin vielä omituisemmat ovat\nluodot ja saaret ulkona meressä pitkin koko maan rannikkoa etelästä\naina pohjoisimpaan päähän saakka; ne muodostavat eksyttävän sokkelon\nlahtia ja salmia, jonka vertaista tuskin missään muualla tavataan\nkoko maan päällä.\n\nSuuret saaret ovat enemmän tai vähemmän itse mannermaan kaltaiset;\npienillä saarilla ja luodoilla on aivan omituinen luonteensa. Se\nkuitenkin vaihtelee enemmän tai vähemmän joka leveysasteella,\nmikäli matkustetaan pohjoisemmaksi. Tosin niistä puuttuu, kuten\nitse merestäkin, etelän rikkaus; vaan niiltä ei suinkaan puutu\nkaikkea kauneutta, ja varsinkin vaikuttavat ne mahtavasti keskiyön\nhetkinä, jolloin keskikesän aurinko suurena ja veripunaisena\nseisoo tuolla alhaalla taivaanrannassa ja levittää laajoille\nvuorten huipuille ja avaralle merelle ikään kuin harsolla verhottua\nloistoansa. Tätä suloutta suuresti edistävät kaikkialta näkyvät\ntalonpoikaistalot, laudoitetut ja turvekattoiset hirsirakennukset,\nomituisessa veripunaisessa loistossa, joka jyrkästi eroaa vihreistä\nturvekatoista, viereisten vuorenseinäin mustuudesta ja lumitunturien\nsinijäätiköistä.\n\nIhmeekseen huomaa maata tuntematon etelämaalainen, että nämä talot\ntulevat suuremmiksi ja tilavammiksi, mitä kauemmaksi matkustetaan\npohjoiseen päin, ja että ne, vaikka niitä ympäröimässä ei enää\nolekaan mitään peltoja, vaan korkeintaan pikku kasvitarhoja,\nkuitenkin suuruudelta, tilavuudelta ja ulkovarustuksilta ovat paljon\nmuhkeammat eteläisen Skandinaavian tuparakennuksia ja että muhkeimmat\nja suurenmoisimmat niistä ehkä ovat verraten hyvin pienillä saarilla,\njoissa ainoastaan ohut turvekerros peittää kalliota ja joissa ei enää\nedes pientä kasvitarhaakaan voida saada menestymään karussa maassa.\n\nTämä näennäinen arvoitus selviää, kuin otetaan huomioon, että täällä\nPohjolassa ja Lapinmaassa ei kynnetä maata, vaan meri on peltona;\nettä siellä ei kylvetä kesällä eikä heilutella viikatetta, vaan\nkeskitalvella niitetään kylvämättömästä pellosta; että juuri niinä\nkuukausina, joina pitkällä yöllä on eittämätön herruus, jolloin\nauringon sijasta ainoastaan kuu paistaa ja aamu- ja iltaruskon\nsijasta ainoastaan revontulet liekitsevät, ihmiset siellä ylhäällä\nkokoovat meren runsaita satoja.\n\nSyys-päiväntasauksen aikaan varustautuvat kaikissa rantakylissä\npitkin koko Norjan rannikkoa voimakkaimmat miehet korjaamaan Pohjolan\nlaihoa. Joka kaupunki, joka kauppala, joka kylä lähettää vahvasti\nmiehitetyn laivan ylös saariin ja luotoihin, tuonne pohjoisen\nnapapiirin toiselle puolelle, asettumaan ankkuriin mihin hyvänsä\nsopivaan lahteen ja sieltä laivastansa ja talonpoikaistaloista käsin\nkokoomaan saalista. Keskikesällä on maa siellä ylhäällä hiljainen\nja tyhjä ihmisistä; talvella ovat lahdet, saaret ja salmet täynnä\nvoimakasta kansaa, ja uutterat ihmiskädet ovat yöt päivät työssä.\nVaikka talot näyttävätkin hyvin tilavilta, ei niihin kuitenkaan mahdu\nse väen paljous, joka tänne tulvii kokoon, ja laivain lähellä ovat\nuseinkin tilapäiset, turvekattoiset tuvat niukkana suojana ankaralta\ntalvi-ilmalta.\n\nNoin talvi-paivänseisauksen aikaan, jolloin me vietämme joulua, on\ntoimeliaisuus siellä ylhäällä vilkkaimmillaan. Jo viikkokausia on\nmeri tarjonnut aarteitansa. Mahtavimman kaipauksen vaikutuksesta,\nkuin vallitsee elävissä olennoissa, vastustamattomasta taipumuksesta\nkylvämään tulevien sukupolvien siemeniä nousee meren syvimmistä\nsyvyyksistä lukemattomia kalaparvia, turskia, koljoja ja muita, veden\npintakerroksiin; ne lähestyvät rantaa, tunkeutuvat kaikkiin kanaviin,\nsalmiin ja vuonoihin ja täyttävät meren pinnan monen peninkulman\nlaajuudelta. Niin tiheässä uivat nämä yhden ainoan tunteen pakosta\nrannoille kokoutuvat kalat, että veneen täytyy ihan sanan mukaan\nraivata itselleen tietä sen suunnattoman kalaparven lävitse,\nettä verkot kalain painosta jäävät roteviltakin miehiltä välistä\nnostamatta taikka repeytyvät rikki, että kalaparveen pystyyn pistetty\nairo jonkun silmänräpäyksen seisoo ennen, kuin kaatuu veden pinnalle.\nKalliosaarissa aina veden keskikorkeudesta ylös maan alarajaan\nasti, jota on huipuilla, on paljas kallio lakkaamatta peitettynä\nhalaistuilla kaloilla, joita on aseteltu sinne kuivamaan, ja toisia\nriippuu niiden päällä telineissä kuivamassa ahavassa. Tosin silloin\ntällöin kalliot ja telineet tyhjennetään ja sovitellaan kimppuihin\nsidotut kuivat kalat varta vasten tehtyihin aittoihin, mutta lyhyen\nhetken ne vain ovat tyhjinä, sillä uusia tällä välin pyydettyjä ja\nhalottuja kaloja levitellään ja asetellaan entisten sijaan.\n\nKuukausia kestää tätä vilkasta elämää, kuukausittain on\nlakkaamattomia markkinoita; kuukausittain vaihtavat täällä Etelä\nja Pohjola aarteitansa. Vasta niinä päivinä, jolloin puolenpäivän\naikaan kirkas valo etelässä ennustaa vielä piilossa pysyvän auringon\nkohta ilmestymistä taikka jolloin se jo ehkä itsekin lyhyen hetken\nkatselee näitä maita, lakkaa vähitellen runsas saalis. Aitoista\nviedään laivoihin kuivat kapaturskat, ladotaan niitä täyteen kaikki\npaikat kölistä kanteen asti, ja varustaudutaan palaamaan kotiin\ntaikka purjehtimaan kuka minnekin. Laiva toisensa perästä nostaa\nruskeareunaiset purjeensa ja purjehtii omia teitään.\n\nHiljaisemmaksi jää Pohjola, tyhjemmäksi maa, autiommaksi meri.\nViimein kevät-päiväntasauksen aikaan ovat melkein kaikki vieraat\npurjehtijat poistuneet pyyntipaikoilta ja kaikki kalat taas\nperäytyneet meren pimeihin syvyyksiin. Mutta jo lähettää meri uusia\nlapsia, taas rupee olemaan elämää kaikissa salmissa, lahdissa\nja vuonoissa, eikä ainoastaan siellä, vaan myöskin saarissa ja\nluodoissa, ja kohta katselevat mereen miljoonat linnunsilmät niiltä\npaikoilta, joissa vilkas talvielämä vallitsi.\n\nSyvällisenä piirteenä kaikkein varsinaisten merilintujen elämässä on,\nettä ainoastaan kaksi asiaa voi pakottaa heitä käymään maalla: joka\nkevät uudestaan heräävä rakkauden tunne ja lähestyvän kuoleman synkkä\naavistus. Ei talven pitkä yö, ei sen pakkanen eikä sen myrskyt aja\nniitä maalle, he ovat karaistuneet kaikkia Pohjolan ilman ankaruuksia\nvastaan ja tottuneet tekemään tehtäviänsä aalloilla tai niiden alla;\nei myöskään petokalojen uhkaava hammas pelota heitä pakenemaan\nmaalle; he käyvät jollakin yksinäisellä meren saarella ainoastaan\nsattumalta, jospa sitäkään tapahtuu, ja silloinkin viivähtävät\nhe maalla ainoastaan lyhyen hetken vähän tarkemmin rasvaamassa\nhöyheniänsä, kuin vedessä voi tapahtua. Mutta kuin auringon ensi\nsäteiden välähtäessä rakkaus alkaa liikkua heidän sydämmissänsä,\nsilloin palaavat vanhat ja nuoret, vaikkapa tuhannenkin peninkulman\npäästä, uiden tai lentäen taas siihen paikkaan, jossa he ensin\nnäkivät päivän valon. Ja kuin keskellä kylmää talveakin, jolloin ne\npaikat ovat kauan olleet autioina, merilintu tuntee sydämmessään\nkuoleman, rientää hän, mikäli voimia riittää, kuolemaan, jos suinkin\nmahdollista, samassa paikassa, jossa hän ensin pesässä silmänsä avasi.\n\nLukemattomien merilintujen jokavuotiset kokoukset pesimispaikoilla\nvilkastuttavat ja elvyttävät niitä monta kuukautta semmoisella\ntavalla, jota on mahdoton kuvata. Erilaiset, kuten merilinnut itse,\novat lintuparvet, ja erilaiset myöskin paikat eli, kuten norjalaiset\nsanovat, vuoret, joilla ne silloin oleskelevat. Muutamat valitsevat\npesimispaikoikseen sellaisia luotoja, jotka tuskin ovat ylempänä\nylintä vedenrajaa eivätkä kasva muuta, kuin mitä linnut välttämättä\ntarvitsevat pesän tueksi, jonka he tekevät aaltojen rantaan ajamasta\nmeriruohosta: toiset valitsevat sellaisia saaria, jotka jyrkkinä ja\nkoleina nousevat satoja metrejä korkealle meren pinnasta ja joissa\njoko on runsaasti pengermiä, koloja, halkeamia ja muita piilopaikkoja\ntaikka kyllin paksu kerros turpeeksi muuttuneita kasvein jäännöksiä.\nMatalampia luotoja sanovat norjalaiset \"haahkasaariksi\" sen\nmerilinnun mukaan, joka heille on hyödyllisin ja arvokkain ja jota he\nsen tähden erittäin huolellisesti hoitelevat: lintuvuoriksi yleensä\nsanotaan sitä vastoin vain jyrkempiä ja korkeampia saaria, joissa\nparaastaan asuskelee alkkoja eli ruokkeja ja lokkeja.\n\nVaikka valppaan tutkijan hyvin tekisikin mieli lähemmin tarkastella\nja laveammin kuvata jokaista erityistä meren pesimälintua, niin\nPohjolan lintuvuorten asujanten monilukuisuus pakottaa häntä pysymään\nvain joissakuissa. Minunkin täytyy luopua siitä huvista, että\npiirtäisin täydellisiä kuvia näiden lintujen elämästä; mutta katson\nkuitenkin olevani velvollinen ainakin pintapuolisesti kuvaamaan\njoitakuita, saadakseni esiin muutamia pääpiirteitä merilintujen\nelintavasta. Vaikka vaali onkin vaikea, niin yksi niistä, joka joka\nkevät palaa samoille pesäpaikoille ja ihmeellisesti tuottaa niille\nelävyyttä ja omituista väritystä, haahka, ei kuitenkaan saa jäädä\npois valittujen luvusta. Kolme lajia näitä muhkeita sorsalintuja\nasuu tai käy Europan rannoilla; yksi niistä, tavallinen haahka,\ntavataan verraten hyvin etelässäkin, jopa luoteisen Saksan edustalla\nsaarissa. Niiden höyhenpuku on Pohjolan meren tarkka kuva. Mustaa\nja punaista, tuhkaharmaata ja jäävihreätä, valkoista, ruskeaa ja\nkeltaista on siinä puvussa sekaisin. Tavallinen haahka on vähimmin\nkaunis niistä, mutta kuitenkin on sekin muhkea lintu. Niska ja\nselkä, nauhus siipien poikki ja vatsapuolen sivuilla pilkut ovat\nvalkoiset kuin aaltojen vaahto; kaula ja kupu ovat ruusunkarvaiselta\nvivahtavat valkopohjalla, ikään kuin keskikesän auringon hehku\nolisi niihin jättänyt jotakin sädeloistostansa; piiru poskissa on\nvihreä kuin tunturien jää; rinnan alapuoli ja vatsa, siivet ja\npursto, seljän takapuoli ja perä ovat mustat kuin itse meren syvyys.\nSellaisen korupuvun on kuitenkin ainoastaan uros saanut osakseen;\nnaaras, kuten kaikki sorsanaarakset, on paljon yksinkertaisemmassa,\nvaan sentään hänkin hyvin miellyttävässä puvussa. Yleinen ruosteen\nkarvainen, milloin enemmän, milloin vähemmän ruskeaan vivahtava pohja\non piirreltynä täyteen pitkittäin ja poikittain pilkkuja, viivoja ja\nkiemuroita, niin moninaisesti vaihtelevia, että ei ole sanoja tehdä\nsiitä tarkkaa kuvaa.\n\nEi mikään muu sorsalaji ole niin varsinaisessa merkityksessä meren\nasujan kuin haahka, ei mikään kömpelömmin astua huojuskele maalla, ei\nmikään lennä raskaammin, ei mikään ui nopeammin, ei mikään sukella\ntaitavammin eikä syvemmälle kuin haahka. Aina viisikymmentä metriäkin\nsukeltaa hän alas meren pinnasta hankkimaan itselleen ravintoa\nsyvältä merestä, ja koko viisi minuuttiakin eli siis tavattoman\npitkän ajan sanotaan sen voivan pysyä yhtä päätä veden alla. Ennen\npesimisajan alkua hän joko ei ollenkaan lähde pois aavalta mereltä\ntaikka vain ihan poikkeuksen tavoin ja silloinkin paremmin vain\noikusta kuin minkään välttämättömyyden pakosta. Jo ennen talven\nloppua ovat suuret parvet, joissa tämäkin sorsalaji mieluisimmin\neleskelee, jakautuneet eri pareiksi, ja ainoastaan ne urokset, joiden\nei ole onnistunut löytää itselleen paria, uiskentelevat vielä pikku\nryhmissä. Puolisojen välillä vallitsee molemmin puolin onnellisin\nsopusointu. Ainoastaan yksi tahto, epäilemättä naaraksen, määrää\nmolempien tekemisen. Jos naaras nousee veden kalvosta lentämään\npari kolme sataa metriä, seuraa uros häntä; jos naaras sukeltaa\nsyvälle, katoaa uroskin silmänräpäyksessä veden alle; mihin hyvänsä\nnaaras kulkee, seuraa uros häntä uskollisesti; mitä hyvänsä naaras\ntekee, näkyy se aina olevan uroksen mielen mukaan. Vielä elää pari\nulkona aukealla merellä, vaikka tosin ei enää loitompana kuin\nviisikymmentä metriä syvillä vesillä, ja aina semmoisissa paikoissa,\njoissa raakkuja on runsaasti peittämässä kallioita ja pohjaa. Nämä\nnilviäiset ne ovat näiden haahkojen usein yksinomaisena ravintona\nja niiden tähden sukeltavat ne alas hyvinkin syvälle; nämä raakut\nmyöskin suojelevat heitä aina puutteelta, joka välistä uhkaa niin\nmonta muuta sorsalajia. Huhtikuussa ja viimeistään toukokuun alussa\nlähestyvät parit yhä enemmän saaristoa ja samalla myöskin rantaa.\nHaahkanaaraksen sydämmessä ovat äidin huolet heränneet, ja niiden\ntähden saavat kaikki muut huolet haihtua. Ulkona aukealla merellä\noli pari niin arka, että se ei koskaan odottanut minkään veneen\neikä laivan lähestymistä, ja ihmistä se pelkäsi enemmän kuin mitään\nmuuta olentoa; nyt lähellä saaria on suhde ihan toisin. Totellen\nainoastaan äidinaistia uiskentelee naaras pesintäsaarille; pitämättä\nenää vähääkään lukua ihmisestä astua huojuskelee hän ylös maalle.\nYhä edelleen levotonna seuraa häntä uros, tuon tuostakin kaiuttaen\nvaroittavaa \"ahua, ahua!\"-huutoansa, osoittaen hyvin huomattavaa\nepäilystä, pysähtyen tuon tuostakin, miettien kauan ja vasta sitte\nuiden taas edelleen. Naaras ei pidä lukua mistään siitä. Huolimatta\nkoko maailmasta astuskelee hän yli koko saaren, etsien sopivaa\npesän paikkaa. Ollen itsepäinen hän ei suinkaan tyydy mihin hyvänsä\nkuivaan ruohokasaan, jonka vesi on ajanut maalle, eikä matalaan\nkatajapensaasen, jonka maata myöten leviävät oksat kyllä tarjoaisivat\nturvallista piilopaikkaa, eikä myöskään vanhaan arkkuun tai\nlaatikkoon, jonka saaren omistaja on varta vasten hänelle suojaksi\nasettanut ja koonnut siihen vielä valmiiksi risuja ja ruohojakin;\nvaan hän ihan huolettomasti, kuin olisi oikea kotieläin, lähestyy\nomistajan asuntoa, astuu sisään, tallustelee yli lattian, tunkeutuu\nitse emännän kyökkiin ja omiin huoneihin ja oikullisuudessaan ja\nitsepäisyydessään valitsee ehkä pesäksensä juuri leivinuunin ja\nsiten pakottaa talon emännän, vaikka mahtavankin, monta kuukautta\npaistamaan leipänsä toisessa saaressa. Nähtävästi vavisten seuraa\nhäntä uskollinen puoliso niin etäälle, kuin mahdollista; mutta kuin\nnaaras hänen mielestään kokonaan unhottaa kaiken varovaisuuden,\njopa menee niinkin pitkälle, että rohkenee asua saman katon alla\nihmisten kanssa, silloin uros ei enää koetakaan taistella hänen\nitsepäisyyttänsä vastaan, vaan jättää hänet omin neuvoinsa ja lentää\ntakaisin ulos turvalliselle merelle ja odottelee siellä naaraksen\njokapäiväisiä käyntejä. Haahkarouva ei tuosta ole millänsäkään, kokoo\nvähän risuja itselleen, ottaa mielellään vastaan apua keitä hyvänsä,\nasettelee risut ja ruohot kasaan, kaivaa molemmilla jaloillaan\nkuopan, pyöristelee ja sijoittelee sen sileällä rinnallaan, itse\nlakkaamatta pyörien ja käännellen itseään, ja alkaa sitte toimitella\npesän varsinaista sisustamista. Ajatellen ainoastaan perillistensä\nhyvinvointia nyppii hän rinnastaan verrattoman hienoja untuvia, tekee\nniistä jonkinlaisen peitteen, joka riittää verhoamaan koko kolon ja\nsitä paitsi yläreuna jää niin tiheäksi rimpsuksi ylt'ympäri, että,\nmilloin lintu sattumalta lähtee pois pesästään, se suojelee munia\nkaikelta kylmyydeltä. Jo ennen saamistansa sisäverhoa valmiiksi\nalkaa hän munia verraten pieniä, sileäkuorisia, likaisen- tai\nvihreänharmaita muniansa, kunnes aarre tulee täys'lukuiseksi, jolloin\nsiinä on kuusi tai kahdeksan munaa, harvoin enempi tai vähempi.\n\nTätä hetkeä on norjalainen odottanut. Oman voiton pyyntö se teki\nhänet niin ystävälliseksi lintua kohtaan. Vierasvarainen isäntä\nmuuttuu nyt ryöväriksi. Vähääkään säälimättä ottaa hän munat pesästä,\nvieläpä kalleista untuvista kudotun sisäverhonkin. Neljäkolmatta\ntai kolmekymmentä pesää antavat yhden kilon untuvia, joiden arvo on\nsaantipaikalla noin kolmekymmentä kruunua eli kaksiviidettä markkaa.\nNämä numerot kylliksi selittänevät norjalaisten ryöstönhalun.\n\nRaskaalla mielellä näkee haahkanaaras tämänvuotiset toiveensa\nrauenneen; hämmästyksissään ja kauhistuksissaan lentää hän merelle\nja on näkymättömissä muutamia päiviä. Mutta pianpa haahkamme palaa\ntakaisin ja astua huojuskelee, ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut,\ntaas ylös maalle laittamaan itselleen uutta pesää. Luultavasti hän\ntällä kertaa karttaa entistä paikkaa ja tyytyy ensimmäiseen kuivaan\nruohokasaan, joka ei vielä kokonaan ole toisten hallussa. Vielä\nkerran laittelee hän kuntoon pesäkolon ja vielä kerran alkaa hän\netsiä ja nyppiä höyheniänsä, saadakseen kuntoon mielestänsä ihan\nvälttämätöntä untuvapeitettä. Vaan mitkään ponnistukset eivät auta;\nvaikka hän miten kurkottelee ja vääntelee kaulaansa, niin hänen\nuntuvavarastonsa on lopussa. Mutta milloinka on äiti, vaikkapa\nsorsankin muodossa, ollut neuvoton, kuin on ollut pitäminen huolta\nlastensa hyvinvoinnista? Ei haahkakaan ole neuvoton. Itsellään\nhänellä ei ole mitään untuvia jäljellä, vaan hänen puolisollansa\nniitä on kosolta sekä rinnassa että seljässä. Nyt täytyy hänen tulla\nesiin. Ja vaikka uros ehkä vastusteleekin, vaikka edellisten vuosien\nmuistot hänessä jyrkästi panevat vastaan, täytyy hänen kuitenkin\ntotella ja taipua. Ihan säälimättä nyppii toimelias äiti häneltä\nuntuvat, ja muutamassa tunnissa tai ainakin parissa päivässä tulee\nuros yhtä paljaaksi kuin emä itse. Minusta on aivan luonnollista,\nettä haahka-uros sellaisen kohtelun jälkeen lähtee niin pian, kuin\nsuinkin pääsee, pois merelle ja sitte monta kuukautta seurustelee\nainoastaan toisten yhtä onnettomain kumppaniensa kanssa eikä enää\npidä lukua hautovasta puolisostansa eikä tulevista perillisistä. Jos\ntosiaan, kuten kaikilla pesintäpaikoilla sentään tapahtuu, nähdään\njoku haahka-uros hautovan naaraksen luona, niin luullakseni se voi\nolla ainoastaan sellainen, joka ei vielä ole nypitty.\n\nNyt hautoo haahka sangen ahkerasti. Ja nyt huomataan hänen pukunsa\nainoaksi soveliaaksi, ell'emme sano: ainoaksi mahdolliseksi, kuin\nhänellä voi olla. Pesää ympäröivään ruohoon sekautuu hänen värinsä\nihan täydellisesti; ei edes haukan eikä merikotkankaan terävä\nsilmä voi huomata häntä. Sekä yleinen väri että myöskin jokainen\npilkku ja jokainen viiru on niin kuivan meriruohon näköinen, että\nhautova lintu, kuin se laskee alas kaulansa ja vähän levittää\nsiipiänsä, ihan häviää näkyvistä. Monta, monta kertaa on minullekin\ntapahtunut, että olen, tarkalla metsästäjän ja tutkijan silmällä\ntähystellen, astunut sellaisilla haahkasaarilla ja vasta siitä\nhuomannut ihan jalkaini juuressa hautovan haahkanaaraksen, että se\non torjuen ruvennut nokallaan hakkaamaan saappaitani. Ken tietää,\nmiten innokkaasti haahkat hautovat, häntä ei suinkaan ihmetytä, että\nvoidaan päästä niin lähelle pesässään makaavaa haahkanaarasta; mutta\nse kummastuttanee myöskin kokenutta tutkijaa, että haahkanaaras pois\nlentämättä antaa kosketella munia altansa ja että hän ei huoli edes\nsiitäkään, että hänet nostetaan pois pesästä ja lasketaan jonkun\nmatkan päähän maahan, ainoastaan nähdäkseen, miten kiireesti se\nlöntystelee takaisin pesäänsä.\n\nHaahkan äidinrakkaudessa ja äidinilossa on myöskin toinen puolensa.\nJokainen haahka, ehkäpä muutkin sorsalajit, ei ainoastaan tavoittele\nperillisonnea, vaan hänen äidinsilmänsä tahtoo nähdä niin monta\npoikasta kuin mahdollista. Siitäpä seuraa, että hän ihan arvelematta,\njos vain suinkin voi, varastelee toisilta, jotka hautovat hänen\nlähellänsä. Vaikka hän hautookin ahkerasti, täytyy hänen kuitenkin\nkerran päivässä lähteä pesästään hankkimaan itselleen ravintoa sekä\npuhdistamaan, siistimään ja rasvaamaan höyheniänsä, jotka turmeltuvat\nsuuresta hautomalämmöstä. Katsahtaen epäluuloisesti naapureihin\noikealle ja vasemmalle nousee hän ylös jonakin ensimmäisenä\naamupäivän hetkenä, ehkä jo kauan kärsittyään kalvaavaa nälkää, astuu\npois pesästä ja huolellisesti kääntelee nokallaan pesää ympäröivän\nuntuvareunuksen kätkeväksi ja suojelevaksi peitteeksi munille;\nsitte hän lentää nopeasti ulos merelle, sukeltaa sukeltamistaan\nalas syvyyteen, täyttää nopeasti kupunsa ja kurkkunsa aina nieluun\nsaakka meren raakuilla, kylpee, siistii ja rasvaa itseänsä, palaa\ntakaisin maalle ja rientää, koko matkan ahkerasti kuivaten ja\nsilittäen höyheniänsä, jälleen pesäänsä. Naapurisisaret makaavat yhä\nniin viattoman näköisinä kuin mahdollista pesissään, ja kuitenkin\novat he, ainakin joku heistä, tällä välin tehneet itsensä syypääksi\nnäpistelemiseen. Heti, kuin emä lensi pois, nousi yksi naapureista\nylös, kohotti vierasten munain peitettä ja vieritti nopeasti omaan\npesäänsä siitä yksi, kaksi, kolme, jopa neljäkin munaa; sitte\npeitti hän jälleen pesän huolellisimmasti ja asettui onnellisena ja\ntyytyväisenä taas hautomaan väärin lisäytynyttä aarrettansa. Ehkä\nkotiin palaava haahkanaaras kyllä huomaa, mitä hänelle on tehty;\nmutta hän ei vähimmälläkään tavalla näytä, mitä tietää, vaan asettuu\nihan tyynesti hautomaan kuten ennenkin, ikään kuin ajatellen:\n\"maltahan, ystäväiseni, kyllä sinäkin lennät pois pesästäsi, ja mitä\nsinä teit minulle, saatan minäkin tehdä sinulle jälleen.\" Ja todella\nmunat likeisistä haahkanpesistä siten lakkaamatta siirtyvät toisesta\ntoiseen. Haahkasta näyttää olevan yhtä, omiako vaiko vieraita ne\nlapset ovat, jotka kehittyvät eläviksi onnellisen äidin rinnan alla.\nPääasia on vain, että poikasia on.\n\nKuusikolmatta päivää hautoo haahkanaaras, ennen kuin munat kypsyvät.\nNe Pohjolan asukkaat, jotka toimivat ymmärtäväisesti, antavat hänen\ntällä kertaa olla rauhassa, koettavatpa vielä, mikäli voivat,\nauttaakin häntä pidättämällä niin paljon kuin mahdollista kaikkia\nvihollisia ja rauhan häiritsijöitä kaukana saaresta. He tuntevat\njokainen omat haahkansa, ell'ei nimeltä, niin ainakin sen verran,\nettä tietävät, mihin aikaan se tai se on hautonut loppuun asti ja\naikoo nuorisojoukkonsa kanssa lähteä meren turviin. Se tie tulee\nkuitenkin usein turmiolliseksi monellekin varomattomalle nuorelle\nhaahkalle. Samoilla saarilla pesiväiset tai niillä muuten käyvät\nhaukat ja vielä enemmin korpit, räiskät ja suuret merilokit väijyen\nodottavat poikasien ensi lähtöä ulos maailmaan, iskevät niihin ja\nvievät pois ruuaksensa. Sitä saaren omistaja kuitenkin koettaa\nestää eräällä tavalla, joka hyvin kuvaa näitä ennen niin villejä\nja arkoja, mutta pesintäaikana oikeiksi kotieläimiksi muuttuneita\nhaahkoja. Hautoma-ajan lopulla menee omistaja joka aamu saarelle\nauttamaan haahkaäitejä ja kokoomaan toista untuvasatoa. Seljässä\non hänellä suurempi kori ja toisella käsivarrella pienempi. Siten\nastuu hän pesältä pesälle, nostaa jokaista haahkaemää ja katsoo,\njoko poikaset ovat päässeet ulos munista ja ehtineet kylliksi\nkuivaa. Jos niin on, sulloo hän koko pikku joukon käsikoriin, ottaa\ntaitavalla sieppauksella pesästä untuvaverhon, heittää sen selkäänsä\nsuurempaan koriin ja menee edelleen. Luottavasti astua tallustelee\nhaahkaemä hänen jäljestänsä tai pikemmin piipittävien poikasiensa\nperästä. Samalla tavalla tyhjennetään toinen ja kolmas pesä ja niin\nyhä edelleen niin kauan, kuin käsikoriin mahtuu poikasia; ja emä\ntoisensa perästä yhtyy saattojoukkoon, tiellä puhua laverrellen\nsisaruksiensa kanssa. Meren rantaan päästyä mies kääntää käsikorin\nalassuin ja kaataa koko nuorisojoukon suoraa päätä veteen. Heti\nsyöksyvät kaikki haahkanaarakset uikuttavien poikasiensa jäljestä;\nhoukutellen, huutaen ja osoittaen kaikkea äidin hellyyttä uivat ne\nkeskelle poikajoukkoa ja jokainen koettaa koota itselleen niin monta\nkuin mahdollista. Nähtävästi ylpeänä uipi joku tiehensä, jäljessä\npitkä rivi poikasia, mutta toinen, jolla on ollut huonompi onni,\npurjehtii keskelle tuota laahuksen tavalla onnellista emää seuraavaa\npienokaisparvea ja koettaa houkutella puoleensa niin monta poikasta\nkuin mahdollista, ja samoin tulee kohta kolmas houkuttelemaan hänkin\nmuutamia itsellensä. Siten uiskentelevat kaikki emät huudellen,\nkaakotellen ja houkutellen sekaisin, kunnes viimein jokainen saa\njälkeensä pienen joukon, omiako vaiko toisten poikasia, ei ole helppo\ntietää. Haahkaemät itsekään eivät sitä suinkaan tiedä, mutta äidinilo\nja äidinylpeys on siltä yhtä suuri.\n\nKaikissa tapauksissa seuraa tälläkin tavoin kokoon haalittu\npoikajoukko jo ensimmäisinä olemisensa hetkinä uskollisesti äitiänsä\ntai kasvatusäitiänsä. Hän vie heti poikaset sellaisiin paikkoihin,\njoissa raakkuja on kalliossa aina alimpaan vedenrajaan asti, noukkii\nniistä niin monta, kuin hän perheinensä tarvitsee, rikkoo pienimpien\nkuoret ja levittää sisällyksen poikasillensa. Pojat ovat jo elämänsä\nensi päivästä valmiit uimaan ja sukeltamaan yhtä ahkerasti kuin\nvanhempansa, ovatpa vielä paljon etevämmätkin heitä siinä, että\nliikkuvat paljon helpommin maalla, jossa ne ovatkin hämmästyttävän\nsukkelat. Jos he väsyvät ollessaan lähellä jotakin saarta, viepi emä\nheidät heti maalle, ja silloin ne juoksentelevat kuin turkinpyyn\npoikaset ja ymmärtävät vähimmästäkin varoitushuudosta niin hyvästi\npeittäytyä maata vasten painautumalla, että niitä voi huomata vasta\npitkän etsimisen jälkeen; jos ne väsyvät, kuin jo ollaan kaukana\nsaaristosta, levittää äiti siipensä ja selkänsä niille leposijaksi.\nNiillä kun ei koskaan ole puutetta, kasvavat ne tavattoman nopeasti,\nniin että ne jo parin kuukauden kuluttua ovat emänsä kokoiset ja\nainakin yhtä taitavat kaikissa merielämän tempuissa. Nyt saapuu\nmyöskin isä täst'edes viettämään talvea yhdessä perheen kanssa,\njoka tavallisesti yhtyy muihin, niin että välistä on yhdessä monta\ntuhattakin perhettä.\n\nSuuri, vuosi vuodelta yhä nouseva hyväin untuvien hinta tekee\nhaahkan arvokkaimmaksi kaikista sorsalinnuista. Tuhat paria haahkoja\non jo melkoinen omaisuus. Mutta useimmilla haahkasaarilla pesii\nainakin kolme, jopa neljäkin tuhatta paria, ja kellä onnellisella on\npesimäpaikkoja, joissa käy vieläkin enempi näitä lintuja, hän saa\nniistä oikein kadehdittavia tuloja. Paitsi haahkoja pesivät näillä\nsaarilla myöskin rantaharakat ja räiskät, joiden munia kootaan\nja käytetään kaikenlaisiksi ruokatarpeiksi ja kaupataan moniin\npaikkoihin. Siellä täällä suolataan myöskin poikasia talveksi, ja\nsiten voivat saaret antaa runsasta satoa, jonka tähden ne ovatkin\nankaran tarkastuksen alaiset ja erityisillä laeilla suojellut.\n\nYhtä omituinen kuin viehättäväkin on näytelmä, jota haahkojen ja\nmuiden merilintujen käyntisaaret tarjoavat. Paksumpi tai ohuempi\npilvi häikäsevän valkoisia lokkeja liihoittelee saaren ympärillä.\nLakkaamatta tulee joukottain ja parvittain näitä pesimälintuja\nsaarelle ja lentää taas jälleen merelle; silloin tällöin käyvät\nhe myöskin läheisillä luodoilla, levittäen viehätystä ja eloa\nkuivaneille, vihreiksi matoiksi muuttuneille sammalistoille, joita\non punaisten hirsitalojen edessä. Syystä kyllä ylpeänä osoitti eräs\nLofoten-saarien asujan monen sadan tuhannen suuruista lokkiparvea,\njoka suurissa joukoissa etsi hyönteisiä hänen talonsa edustalla.\n\"Maamme on liian köyhä, liian kylmä ja liian karu\", sanoi hän,\n\"että voisimme, kuten te etelässä, pitää kesyjä kotilintuja. Mutta\nmeidän kyyhkysemme lähettää meille meri, ja sanokaapa, oletteko\nkoskaan nähneet mitään kauniimpaa.\" Minun täytyi tosiaankin vastata\neittämällä, sillä nuo häikäsevän valkoiset ja vaalean-siniharmaat\nlokkijoukot rehevässä, vihreässä ruohokossa suurenmoisessa Pohjolan\ntunturimaailmassa olivat tosiaankin erittäin lumoava näky. Nämä lokit\nne enemmän kuin mitkään muut jo etäältä ilmasevat pesintäsaaret ja\nerottavat ne muista muuten ihan saman kaltaisista luodoista. Muista\nsiivekkäistä asujamista huomataan tuskin mitään, vaikka niitäkin\nvoi olla tuhansittain. Vasta sitte, kuin keveissä, verrattomissa\nveneissä lasketaan ulos asutulta rannalta ja soudetaan saarta\nkohti, keskeytyy lintujen hiljainen kotielämä. Jotkut rantaharakat,\njotka etsivät ravintoansa juuri veden rajan yläpuolelta, näkevät\nensinnä veneen ja lentävät nopeasti sille vastaan. Sillä nämä\nlinnut, joita tuskin puuttuu mistään saaresta tai luodosta, ovat\nrauhallisesti yhdessä asuvain pesintälintujen turvallisuuspoliisi.\nNe ovat uteliaammat ja vilkkaammat kuin mitkään muut rantalinnut,\nkuin minä tunnen, ja itsetietoiset, varovaiset ja ajattelevaiset,\njoten niillä on yhdessä kaikki ominaisuudet, kuin tarvitaan,\nollakseen johtavina jäseninä sekanaisissa yhteiskunnissa. Jokainen\nuusi, outo tapaus kiihottaa heidän uteliaisuuttansa ja saattaa\nniitä toimittamaan tarkkaa tutkintoa. Siten ne lentävät vastaan\njoka veneelle, lentelevät monen moneen kertaan sen ympäri yhä\npienemmissä piireissä, parkuvat lakkaamatta, houkuttelevat siten\nsinne muita sukulaisiansa ja herättävät jo nyt kaikkein muiden saaren\nviisasten lintujen huomiota. Heti, kuin tulevat vakuutetuiksi, että\ntosiaankin on vaara tarjona, rientävät he ripeästi takaisin ja\njulistavat varoittavilla huudoilla tutkimustensa tulokset kaikille\nsaaren linnuille, jotka tahtovat ottaa sitä huomioon. Muutamat lokit\npäättävät nyt ottaa omin silmin selkoa häiriön syystä. Noin viisi tai\nkuusi lentää niitä venettä vastaan, pysähtyy liihoittelemaan ilmaan\nkuten haukat, syöksyvät ehkä rohkeasti alas rauhan häiritsijöihin\npäin ja palaavat saareen vielä nopeammin, kuin tulivat. Ihan kuin\nepäillen heitä, nousee kolme, neljä, kymmenen kertaa niin monta\nilmaan ja tekee ihan samalla tavalla kuin ensimmäiset vakoojat.\nKohta kokoutuu kokonainen pilvi lintuja veneen päälle. Se tihenee\ntihenemistään ja tulee yhä uhkaavammaksi, koska linnut yhä rohkeammin\nlentävät venemiehiä vastaan ja sitä paitsi myöskin jättävät jälkeensä\nmerkkejä, jotka eivät juuri kaunista kasvoja eikä vaatteita.\nPesimäpaikan lähellä kiihtyy melu täydelliseksi pauhinaksi,\nlintujen huuto ja parkuna monituhat-kertaiseksi huumaavaksi\nmelskeeksi. Jo ennen veneen saapumista rantaan ovat naarastensa\nluona käymässä olleet haahka-urokset astua huojuskelleet alas\nrantaan ja uivat nyt varoittavaa \"ahua, ahua\"-huutoansa kaiutellen\nulos merelle. Niitä seuraavat merimetsot ja koskelot, jota vastoin\nrantaharakat, kurmitsat, riskilät, haahkat, lokit ja tiirat, sekä\nsiellä mahdollisesti olevat luotokirviset ja västäräkit pysyvät\npaikoillaan, rohkenematta lähteä saarelta. Mutta kahlaajalinnut\njuoksentelevat kuin pahan hengen ajamina lukemattomissa joukoissa\nedes takaisin rannalla; riskilät, jotka ovat meluten kiivenneet ylös\njyrkkiä kallioita, painautuvat liitteiksi maata vasten ja makaavat,\nkatsoa tuijotellen vieraita tunkeutujoita, ja haahkat varustautuvat\ntekeytymään sopivana silmänräpäyksenä näkymättömiksi omalla tavallaan.\n\nVene saapuu rantaan. Noustaan saarelle. Tuhannen tuhansia kimeitä\nhuutoja kajahtaa yht'aikaa; lentävä lintupilvi tihenee ihan\nläpinäkymättömäksi; satoja tuhansia hautovia lokkeja nousee parkuen\nyhtymään lentävien joukkoon; rantaharakat yhtyvät konserttiin ja\nlentelevien, parkuvien, huutavien lintujen pauhina tulee niin\nhuumaavaksi, että luulisi kerrassaan joutuneensa noitain tanssiaisiin:\n\n    Äänet läpi myrskyn pauhaa,\n    Yltä, läheltä ja kaukaa,\n    Pitkin vuoren rinnettä\n    Hyökyvi loitsujen melskettä.\n\nMefistoteleen sanat toteutuvat. Hälinä ja pauhina, eri lintumuotojen\nja äänien sekasotku ihan rampaa kaikki aistimet; silmissä kimeltelee\nja välkkyy, korvissa suhisee ja kohisee niin, että viimein ei\nvoida käsittää mitään väriä eikä ääntä. Mihin hyvänsä kääntyy,\nkohtaa silmää kaikkialla, saaren joka puolella tuo äsken mainittu\nlintupilvi; mihin hyvänsä katsoo, ei näe edessään mitään muuta\nkuin lintuja; jos tuhansia laskeutuu alas, on toisia tuhansia jo\nlentänyt ylös; ja heidän huolensa ja levottomuutensa perillisten\nturvallisuudesta saattaa heidät unhottamaan oman voimattomuutensa\nsekä koettamaan tosin vaarattomalla, vaan kuitenkin hyvin\nkiusoittavalla tavalla estää tutkijan kulkua.\n\nIhan toisenlainen kuin jotenkin viaton ja huoleton elämä\nhaahkasaarilla on valko-, haili- tahi merilokkien asumain saarien\nelämä. Nekin kokoutuvat joukottain pesimään eräille eri saarille,\nniin että sellaisessa saaressa voi välistä olla neljä, jopa viisikin\ntuhatta paria. Itse saari on yhtä kaunis ja suurenmoinen näytelmä\nkuin haahkasaarikin. Suuret häikäsevän valkoiset ja vaalean- tai\ntummansiniseen vivahtavat linnut eroavat ihmeellisesti koko seudun\nluonteesta ja niiden liikkeissä on kaikkea sitä suloutta, joka\nyleensä on lokkilajien tuntomerkki. Mutta nämä vahvat, voimakkaat ja\nsaaliinhimoiset linnut ovat tosin seuralintuja, vaan eivät suinkaan\nrauhallisia naapureja. Ei yksikään sellaisen parven jäsen usko\ntoistansa. Joka eri pari elää itsekseen, ottaa määrätyn alan, kuinka\npienen hyvänsä ihan itselleen eikä salli minkään muun parin tulla\nsille alueelle; eivät molemmat koskaan poistu yht'aikaa pesästä, ja\njos joku yhteinen voimakas vihollinen ne karkoittaa, niin rientävät\nne niin pian kuin mahdollista takaisin pesään suojelemaan sitä omilta\nsukulaisiltansa.\n\nVähemmin meluinen, mutta yhtä suurenmoinen on elämä varsinaisilla\nlintusaarilla, joissa ruokit, kiislat ja lunnilinnut pesivät ja\njoille myöskin joku lokki ja merimetso on asettunut. Riittänee\nkyllin, jos koetan kuvata yhtä näistä vuorista, jonka tähden palaan\nkertomukseeni.\n\nSuurten Lofoten-ryhmään kuuluvain saarien pohjoispuolella on noin\nkolmen sadan metrin päässä rannasta kolme kellon muotoista saarta,\nNykenit, jotka koleina ja jyrkkinä nousevat merestä noin sadan metrin\nkorkeuteen ja joita ympäröitsee pienistä luodoista kudottu seppele.\nYksi näistä kalliokeiloista on \"lintuvuori\", ja mitään tavallansa\nsuurenmoisempaa tuskin voidaan ajatella.\n\nOli ihana kesäpäivä, kuin varustauduimme lähtemään sinne; meri\noli siloinen ja tyyni, taivas kirkkaan sininen, ilma lämmin ja\nsuloinen. Lukemattomain luotojen välitse sousivat pikku venettämme\nvoimakkaat seudun miehet. Mihin hyvänsä katsoin, kaikkialla näin\nlintuja. Melkein joka kivi, kuin pisti ylös veden pinnasta, oli\nkuin elävä. Muutamat välkkyivät valkoisina merimetsojen jäljistä,\njotka siellä säännöllisesti olivat levänneet muutaman tunnin joka\npäivä. Riveissä kuin sotamiehet istui niitä kymmenen, kaksikymmentä,\njopa satakin kummallisimmissa asennoissa, kaulat ojennettuina ja\nsiivet levitettyinä, että joka ruumiin osa saisi oikein kylliksi\npäivänpaistetta, viuhtoen siipiänsä ikään kuin löyhyttääkseen\nviileyttä toinen toiselleen, ja tarkkaavasti tähystellen joka\ntaholle. Kumeasti huutaen pulahtivat ne veneemme lähestyessä alas\nveteen sekä uiden ja sukeltaen tekivät tyhjäksi kaikki kokeemme\npäästä niitä lähemmäksi. Toiset luodot olivat ihan täpötäynnä\nlokkeja, satoja ja tuhansia ihan samaa lajia, sekä uroslintuja,\njotka ehkä olivat saapuneet jostakin haahkasaaresta seurustelemaan\nkeskenänsä sill'aikaa, kuin naarakset olivat hautomispuuhissaan.\nToisten kalliosaarien ympäri oli häikäsevän valkoisia haahkoja, ehkä\njo nypittyjä uroksia, kokoutunut suurin joukoin; paikoittain olivat\nne kehyksenä, joka etäältä loisti kuin suuret valkoiset lummekukat\nmeidän järvivesissämme. Matalammissa salmissa näkyi kalastelevia\nkoskeloita ja kuikkia, joista joku silloin tällöin kaiutti pitkää\nhuutoansa, niin pitkää ja niin monisäveliseltä heläjävää, että sitä\nolisi voitu sanoa oikeaksi lauluksi, ell'ei se olisi ollut niin\nhurjaa säveltä, kuin ainoastaan pohjoismeren lapsi voi laulaa, joka\non kuunnellut talvimyrskyjen ulvontaa ja kohinaa ja aaltojen kumeaa\npauhua. Ylpeänä kuin ruhtinas valtaistuimellaan istui siellä täällä\nmerikotka, kaikkein meren siivekästen olentojen kauhu, ehkäpä koko\njoukkokin niitä kylläisiä ja turpeita ryövärejä; nopeasti kuin\nnuoli lenteli peninkulmia laajaa aluettansa tunturihaukka, joka\noli rakentanut pesänsä jyrkälle kallionseinälle; purjehtelevia\nkalalokkeja ja kolmivarpaisia lokkeja sekä kalastelevia tiiroja\nliiteli ylös alas; rantaharakat tervehtivät meitä lirityshuudoillaan,\nja ylt'ympäri kohoili veden pintaan ja jälleen sukelsi alas ruokkeja\nja kiisloja.\n\nTämän kirjavan seuran seassa soutelimme edelleen. Soudettuamme\nnoin kymmenen meripeninkulmaa saavuimme Nykenien alueelle. Mihin\nhyvänsä käänsimme silmämme, kaikkialla näimme muutamia vuoren siellä\nvierailevista asujamista kalastelemassa merellä, sukeltelemassa\ntai säikähtyneinä veneemme tulosta ylös lentämässä, jolloin ne\nliitelivät niin läheltä pitkin veden pintaa, että heidän tulipunaiset\nuimajalkansa sivelivät aaltojen harjoja. Me näimme viidenkymmenen,\njopa sadankin suuruisia parvia, näimme niitä kaikkialta tulevan\ntulvaamalla vuorelta tai rientävän sinne takaisin emmekä voineet\nkauemmin olla epätietoisina, että lähestyimme väkirikasta\nlintuvaltakuntaa. Mutta oli puhuttu miljooneista pesivistä linnuista,\nvaan sellaista paljoutta emme toki voineet missään huomata. Viimein,\nkuin olimme kiertäneet pitkän kallioniemen, oli Nyken edessämme.\nYlt'ympäri meressä näkyi mustia ja vuoren juurella valkoisia\npilkkuja. Ensimainitut olivat ihan ilman järjestystä, viimemainitut\nyleensä riveissä tai tarkkarajaisissa ryhmissä; ne olivat uivia\nruokkeja, pää, kaula ja niska ylhäällä veden pinnasta, ja toisia\nvuorella istumassa, valkoinen rinta merelle päin. Varmaan niitä oli\ntuhansia, mutta ei suinkaan miljooneja.\n\nNoustuamme maalle vastapäiselle saarelle ja levättyämme Nykenin\nomistajan luona sousimme salmen ylitse siihen saareen, hyppäsimme\nylös kalliolle eräästä paikasta, jossa kuohu ei ollut liian kova,\nja kiipesimme ripeästi ylös aina siihen turvekerrokseen asti, joka,\nottamatta lukuun muutamia ylöspistäviä piikkejä ja okaita, peittää\nkoko Nykenin. Siellä heti huomasimme, että koko se turvekerros oli\nkaikkialla täpö täynnä käytäviä, saman kaltaisia, kuin kaniinit\ntekevät, niin että koko vuorella ei ollut edes tavallisen pöydän\nkokoistakaan alaa, johon ei olisi auennut sellaista käytävää.\n\nParemmin kiiveten kuin käyden nousimme vuorta ylös. Jalkaimme alla\nvapisi onneksi kaiveltu turvekerros, ja kaikista koloista tirkisteli,\nryömi, lipui ulos tai lensi päältä harmaita, rinnasta ja vatsasta\nhäikäsevän valkoisia lintuja, suurempia kuin kyyhkyset, joilla oli\neriskummallinen nokka ja muoto, lyhyet, kapeat ja teräväpäiset siivet\nja ikään kuin typistetty pursto. Kaikista koloista tulvi niitä esiin\nja samoin kaikista kallion halkeamista ja raoista. Mihin hyvänsä\nkatsoi, ei silmä nähnyt mitään muuta kuin lintuja eikä korva voinut\nkäsittää mitään muuta kuin kumeasti kohisevaa ääntä, johon sekoittui\nparuntaa ja huutoa lukemattomista kurkuista. Joka uusi askel\nloitsi esiin uusia joukkoja vuoren sisällä. Vuorelta alas mereen\nalkoi lenteleminen; merestä ylös vuorelle liiteli jo lukemattomia\nparvia. Muutamista linnuista oli tullut satoja ja niistä satoja\ntuhansia ja yhä tulvi toisia satoja tuhansia esiin ruskeanvihreästä\nmaasta. Pilvi, yhtä paksu kuin ennenkin saaren päällä, verhosi\nmeidät, verhosi koko vuoren niin, että se näytti muuttuneen\nsuunnattomaksi mehiläispesäksi, jonka ympärillä jättiläismehiläisiä\nsuristen ja poristen lentää liiteli. Mitä etemmäksi ehdimme, sitä\nsuurenmoisemmaksi muuttui näytelmä. Koko vuori tuli eläväksi. Sadat\ntuhannet silmät tirkistelivät meitä tulokkaita. Joka taholta ja\nsuunnalta, kaikista sopukoista ja komeroista, kaikista raoista,\nkoloista ja halkeamista, oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja\nalhaalla, ilmassa ja maassa vilisi lintuja. Vuoren seinistä, samoin\nkuin sen huipultakin, syöksyi lakkaamatta tuhansia alas niin tiheissä\njoukoissa, että ne ikään kuin olivat yhtäläisenä kattona päämme\npäällä. Tuhansia tuli, tuhansia meni, tuhansia istui, tuhansia\nliiteli mitä huvittavimmalla tavalla siivillänsä; satoja tuhansia\nlensi, satoja tuhansia uiskenteli ja sukelteli ja vielä satoja\ntuhansia odotteli meidän heitäkin liikkeelle säikyttävää astuntaamme.\nOli siinä vilinää, surinaa, tanssintaa, lentelemistä, ryömintää ja\nmatamista ympärillämme, niin että olisi melkein saattanut menettää\njärkensä, että silmä ei lopulta tehnyt tehtäväänsä ja että kokenutkin\nja taitava pyssymies, joka koetti umpimähkään ampua jotakuta näistä\ntuhansista, jäi kaikkine taitoinensa häpeään. Huumauksissa, tuskin\nenää tajuten itseämme astuimme edelleen, kunnes viimein saavuimme\nylös huipulle. Toivomme, että siellä ylhäällä viimeinkin saisimme\ntaas lepoa ja rauhaa ja voisimme tehdä joitakin havaintoja, ei alussa\ntoteutunut. Sielläkin vilisi ja surisi kuten alempana rinteellä,\nsielläkin ympäröi meitä lintupilvi niin tiheänä, että me näimme merta\nalhaalta edestämme ainoastaan epäselvästi ja epämääräisesti kuin\njonkinlaisessa hämärässä. Vasta pari tunturihaukkaa, jotka olivat\ntehneet pesänsä läheiseen kallioseinään, muutti yht'äkkiä tämän\nmerkillisen näytelmän. Meitä ruokit, kiislat ja lunnilinnut eivät\nolleet vähääkään peljänneet; mutta näiden tuttujen ja ainaisten\nvihollisten ilmestyessä syöksyi tiheä pilvi kuin loitsijan käskystä\nyht'äkkiä alas mereen, ja näköala jäi avoimeksi ja vapaaksi.\nLukemattomat tummat pilkut, meressä uivien lintujen päät, näkyivät\nselvään aaltojen sinivihreyttä vasten. Niitä päitä oli niin paljo,\nettä me sen toista sataa metriä korkean vuoren huipulta emme\nvoineet erottaa, mihin lintuparvi päättyi, emmekä huomata, missä\nmeri olisi ollut tyhjänä linnuista. Voidakseni likimainkaan lukea\nniiden paljoutta, tähystin pientä nelikulmaista alaa ja aloin lukea\npäitä sen sisältä. Siinä oli niitä toista sataa. Minä ajatuksissani\npanin yhteen muutamia sellaisia nelikulmioita ja sain tuhansia.\nVaan minä olisin voinut saada monta tuhatta sellaista nelikulmiota\neikä sittekään vielä olisi kaikki se merenpinta ollut luettuna,\njossa lintuja oli. Nyt minä näin miljooneja, joista oli puhuttu.\nMutta vain hetkisen oli tämä taulu edes näennäisesti tyynenä. Kohta\nalkoivat linnut jälleen lentää ylös päin, ja kuten ennen nousi\nsatoja tuhansia yht'aikaa merestä kiipeilemään vuorta ylös; kuten\näsken syntyi pilvi ympärillemme; kuten äsken pimittyivät aistimemme.\nKykenemättä katselemaan, huumauksissa ympärilläni vallitsevasta\nsanomattomasta hälinästä heittäydyin minä pitkäkseni maahan ja joka\ntaholta ja suunnalta tulla tulvi lintuja. Koloista ryömi yhä uusia\nesiin ja niihin takaisin toisia, joita ennen olimme säikyttäneet;\nihan minun ympärilleni joka taholle laskeutuivat ne alas; huvittavan\nkummastuneesti katselivat ne vierasta olentoa, joka makasi heidän\nallansa; tanssien ja tallustellen tulivat ne niin lähelle minua,\nettä minä koetin tavoitella niitä kiinni käsilläni. Jokaisessa\nnäiden omituisten lintujen liikkeessä oli miellyttävintä kauneutta.\nIhmeekseni huomasin nyt, miten jäykät ja kylmät paraimmatkin kuvat\novat; sillä minä huomasin näissä merkillisissä olennoissa paljon\nsuurempaa vilkkautta ja elävyyttä, kuin ennen olisin uskonutkaan.\nEivät ne silmänräpäystäkään istuneet hiljaa, vaan liikuttelivat\nainakin päähänsä ja kaulaansa lakkaamatta, milloin minnekin päin, ja\nheidän piirteensä ja muotonsa tulivat tosi taiteellisiksi. Näytti\nsiltä, kuin ihan huoleton jättäytymiseni heitä tarkastelemaan\nolisi saanut heiltä palkkioksi rajattomimman luottamuksen. Minä\noleskelin näiden tuhansien kanssa, kuin olisivat ne olleet tavallisia\nkotieläimiä, ja viimein koko miljoonat eivät pitäneet minusta enempää\nlukua, kuin olisin minä ollut yksi heistä.\n\nKahdeksantoista tuntia olin minä tällä vuorella oppimassa tuntemaan\nruokkien elintapaa. Kuin keskiyön aurinko suurena ja veripunaisena\nseisoi taivaalla ja levitti ruusuhohdettansa meidänkin vuoremme\nseinille, tuli äänetön hiljaisuus, jota keskiyö tavallisesti tuottaa\nylhäällä Pohjolassakin. Meri oli vuoren ympäriltä jäänyt tyhjäksi;\nkaikki linnut, jotka siihen asti olivat siellä kalastelleet ja\nsukellelleet, olivat nyt lentäneet ylös vuorelle. Siellä ne nyt\nistuivat, mistä vain löysivät istuinpaikkaa, pitkissä riveissä,\nkymmenittäin, sadoittain, tuhansittain ja satatuhansittain, pitkinä,\nhäikäsevän valkoisina viivoina, kun jok'ainoalla oli valkoinen rinta\nmerelle päin. Vaiennut oli heidän \"ar\"- ja \"er\"-huutonsa, joka,\nvaikka kunkin yksityisen linnun ääni on verraten hyvin heikko, oli\nmeitä perin huumannut; ainoastaan aaltojen kuohu alhaalla kalliota\nvasten pauhasi ja kohisi nyt kuten ennenkin. Vasta sitte, kuin\naurinko, jälleen nousi ylemmäksi, alkoi entinen elämän vilinä\nuudestaan, ja kuin me viimein läksimme kotimatkalle ja laskeuduimme\nalas samaa tietä, kuin olimme kiivenneet ylöskin, kietouduimme taas\nsamanlaiseen tiheään lintupilveen.\n\nRuokit eivät kuitenkaan vedä puoleensa huomiotamme ainoastaan\nsuurella paljoudellaan; on heidän elämässäänkin ja tavoissaan monta\nmiellyttävää puolta. Heidän seura-avunsa kehittyvät hautoma-aikana\nverrattoman korkealle. Täydellisinä merilintuina elävät kaikki ruokit\npesimisajan alkuun asti yksinomaan aukealla merellä, pitämättä\nlukua ankarimmastakaan talvesta tai raivoisimmastakaan myrskystä.\nEivät he, paitsi vain jotkut ani harvat yksityiset linnut, edes\npitkänä talviyönäkään poistu pohjoisesta kodistaan; satojen ja\ntuhansien suuruisissa parvissa kuljeksivat he kalakarilta toiselle\nja tietävät yhtä hyvin löytää kaikki aukot jäiden välistä kuin\nmuutkin paikat aukealta mereltä, joista ravintoa on saatavana.\nMutta kuin aurinko jälleen nousee ylemmäksi, liikkuu heissä vain\nyksi tunne, rakkaus, kukistumaton ikävä päästä niin pian kuin\nmahdollista taas sille vuorelle, jossa heidän oma kehtonsa oli.\nSilloin he kaikki noin pääsiäisen aikaan rientävät enemmän uiden\nkuin lentäen lintuvuorelle. Mutta ruokkien joukossa on enempi\nuroksia kuin naaraksia eikä siis jokainen uros ole niin onnellinen,\nettä saa itsellensä puolison. Muiden lintujen elämässä sellainen\nepäkohta saa aikaan lakkaamattomia taisteluja, vaan ruokkilintujen\nkesken se ei häiritse rauhaa. Ne surkuteltavat olennot, joita me,\npuhuaksemme ihmisolojen mukaan, sanomme vanhoiksi pojiksi, rientävät\nyhtä hyvin kuin onnelliset, leikkivät ja toisiaan hyväilevät\nparitkin lintuvuorta kohti, lentävät yhdessä niiden kanssa ylös\nja seuraavat niitä kalastusretkille läheiseen mereen. Heti, kuin\nilma sallii, alkavat parit taas laittaa kuntoon vanhoja kolojansa,\ntyhjentää, syventää ja suurentaa niitä, taikka, jos tarvitsee,\nmyöskin kaivaa itselleen uutta pesänpaikkaa. Heti, kuin ne työt on\nsuoritettu, munii naaras käytävän perällä olevaan kammioon paljaalle\nmaalle yhden hyvin suuren, hyrrän muotoisen, pilkullisen munansa\nja alkaa vuorotellen uroksen kanssa hautoa. Vanhapoika-paroille\nalkaa nyt surun aika. Hekin tahtoisivat niin mielellään ottaa\nkannettavakseen isän huolia, mutta heillä ei ole ollut onnea, ja\nnyt on liian myöhä. Sen tähden päättävät he ainakin siten osoittaa\nhyvää tahtoansa, että ystävinä liittyvät onnelliseen pariin. Kuin\nyön hetkinä naaras makaa pesässä ja uros istuu käytävän suulla\nvartioimassa, menevät he hänen luoksensa, ja kuin uros vuorostaan\nhautoo sill'aikaa, kuin naaras meressä kalastelee, seisoo vanha\npoika vartiana, kuten oikea puoliso äsken teki. Ja jos molemmat\npuolisot lentävät yht'aikaa ulos merelle, rientää hän saamaan edes\njotakin palkkiota uskollisuudestansa. Heti kiiruhtaa hän pesän\nperälle siksi aikaa lämmittämään paljaaksi jäänyttä munaa. Nämä\naviottomuuteen tuomitut käyttävät hyväkseen tilaisuutta, saadakseen\nhautoa edes hetkisen. Tästä omaa voittoa pyytämättömästä rakkaudesta\non yksi hyvä seuraus, josta me ihmiset saattaisimme kadehtia\nruokkeja. Niillä vuorilla, joilla nämä linnut asuskelevat, ei ole\nyhtään orpolasta. Jos jostakin parista uros joutuu kuoleman omaksi,\nsaa leski heti toisen puolison, ja jos niin käy, joka sentään on\nharvinaista, että molemmat pesän asukkaat, molemmat yhden lapsen\nvanhemmat yht'aikaa joutuvat surman suuhun, ovat hyväntahtoiset\nvanhat pojat heti valmiit hautomaan munaa ja kasvattamaan poikasta.\nPoikanen on perin toisenlainen kuin sorsa- ja lokkilintujen poikaset.\nTiheässä, harmahtavassa untuvapuvussa tulee se ulos kuorestaan, jossa\nensin heräsi elämään, mutta sen täytyy pysyä vielä viikkokausia\nluolassaan ennen, kuin se kykenee uskaltamaan ensi lentoa merelle.\nSe lento on, kuten lukemattomat poikasten ruumiit kivillä vuoren\njuurella todistavat, aina vaarallinen ja uskalias yritys. Molempien\nvanhempain saattamana, pelkäävästi käyttäen vielä harjautumattomia\njalkojaan ja yhtä levottomasti koetellen vasta kasvavia siipiään,\nseuraa poikanen kasvattajiaan, jotka vähitellen ohjaavat hänet alas\nvuorelta tai ainakin sellaiseen paikkaan, josta hyppäys mereen on\nvähimmin vaarallinen. Sellaisella kallion kielekkeellä viipyvät\nvanhemmat lapsensa kanssa usein pitkän ajan ennen, kuin saavat\npoikasensa ryhtymään tuohon ensimmäiseen ratkasevaan hyppäykseen.\nIsä ja äiti koettavat rohkaista häntä; poikanen, kuten muutkin\nlinnunpojat, muuten hyvin tottelevainen lapsi, ei nyt pidä lukua\nheidän huudoistaan eikä kehoituksistaan. Isä silloin pelkääväisen\npoikasensa nähden heittäytyy mereen; kokematon poikanen istuu yhä\nkalliolla. Uusia näytteitä, uusia kehoituksia, kunnes poikanen\nviimein uskaltaa hypätä ja syöksyy kuin putoava kivi syvälle alas\nmereen, rehkii, tajuamatta seuraten luonnonviettiänsä, ylös veden\npintaan, katselee ympärilleen, katsoo pitkin ääretöntä meren pintaa\nja on siitä hyppäyksestä muuttunut merilinnuksi, joka siitä lähtein\nei enää pelkää mitään vaaraa.\n\nIhan toisenlainen on elintapa niillä lintuvuorilla, joita\nkolmivarpaiset lokit valitsevat pesimäpaikoikseen. Sellainen vuori\non Svärtholman niemi etäällä pohjoisessa, Laxen- ja Porsanger-vuonon\nvälillä, lähellä Nordkapia.\n\nMinä tiesin ennestään, miten nämä lokkilinnut eleskelevät\npesimäpaikoillaan. Faber, etäisen Pohjolan lintujen etevä tuntija,\non kuvannut sitä tapansa mukaan muutamilla sattuvilla sanoilla:\n\"Ne lentäessään pimittävät auringon; ne istuessaan peittävät saaret\nja luodot; niiden huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu; ne\nhautoessaan värjäävät kalliot valkoisiksi\" Nähtyäni haahkasaaret\nja ruokkivuoret uskoin minä kyllä Faberin sanat ja kuitenkin\nepäilin, kuten jokainen luonnontutkija aina tekee, ja olin sen\ntähden halukas käymään Svärtholmassa. Sen höyrylaivan kapteeni,\njolla matkustin, rakastettava norjalainen, täytti, kuin lähemmin\ntutustuimme, mielellään pyyntöni, että hän laskisi aivan pesimäpaikan\nohitse. Siten lähestyimme eräänä iltana myöhään nientä. Jo kuuden\ntai kahdeksankin meripeninkulman päässä tapasimme parin sadankin\nsuuruisia lokkiparvia, jotka kaikki riensivät pesintäpaikalle. Mitä\nlähemmäksi saavuimme Svärtholmaa, sitä tiheämpään kulki näitä parvia\nja sitä suurempia ne olivat. Viimein oli edessämme lintuvuori, mereen\nmelkein pystysuoraan viettävä, noin kahdeksan sadan metrin, pituinen\nja noin sadan viidenkymmenen tai kahden sadan metrin korkuinen\nkallioseinä, täpö täynnä kaikenlaisia koloja. Matkan päästä näytti\nse harmaalta ja kiikarilla saattoi siinä huomata lukemattoman joukon\nvalkoisia pisteitä ja viivoja. Näytti ihan siltä, kuin suunnaton\nkivitaulu olisi ollut piirusteltuna täyteen kaikenlaisia kuvioita;\noli ihan, kuin koko kallio olisi ollut verhottuna ihmeellisellä,\nvitjoista, renkaista ja tähdistä kudotulla verkolla. Mustista,\nsuuremmista ja pienemmistä koloista välkkyi valkoista; pengermiä\nvasten näkyi se valkoinen vielä selvemmin ja kirkkaammin. Ne olivat\nhautovia tai pesissään istuvia lokkeja, niistä ne muodostuivat nuo\nkuviot, ja Faberin sanat: \"ne istuessaan peittävät saaret ja luodot\"\nnäkyivät olevan totta ihan kirjaimen mukaan.\n\nLaivamme, laskien ihan kallioseinän vieritse, säikytti liikkeelle\njonkun osan lokeista, ja silloin kehittyi silmäini eteen saman\nkaltainen kuva, kuin ennen olin nähnyt monella haahkasaarella ja\ntoisilla lokkisaarilla. Ystäväni laukasi kanuunan ja sen pamaus\ntäräytti kallioseinää. Niin kuin lumiryöpyn kulkiessa, kuin myrsky\npudistelee lumisia pilviä, kunnes ne hiutuviksi pirstautuneina\nputoavat maahan, niin satoi nyt lintuja ylhäältä. Ei näkynyt vuorta\neikä taivasta, vaan ainoastaan verraton vilinä. Paksu pilvi pimitti\nkoko näköalan, ja Faberin sanat: \"ne lentäessään pimittävät auringon\"\nolivat myöskin toteutuneet. Ankarasti puhalteli pohjatuuli ja kiehuen\npieksi Jäämeri vuoren juurta; mutta vielä kovemmin kaikui lokkien\nraakunta, niin että siten toteutuivat nämäkin Faberin sanat: \"niiden\nhuuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu.\" Viimein laskeutui pilvi\nalas mereen, sen peitossa olleet Svärtholman piirteet näkyivät\njälleen ja silmä kiintyi uuteen näytelmään. Kallioseinillä näytti\nistuvan yhtä monta lokkia kuin ennenkin ja kuitenkin oli tuhansia\nlentelemässä. Ja kuin uusi laukaus säikytti liikkeelle toisia parvia,\nsatoi uudestaan satamalla lintuja alas mereen; ja kuitenkin oli\nyhä vielä satoja tuhansia istumassa kallioseinällä. Mutta merellä\nniin etäälle, kuin silmä kantoi, kiikkui aalloilla lokkeja ikään\nkuin valkoisena vaahtona. Miten voisinkaan kuvata tätä näytelmää?\nSanoisinko, että meri oli mustaan aaltopukuunsa kutonut miljoonittain\nvalkoisia helmiä? Taikka vertaisinko lokkeja tähtiin ja merta taivaan\nkanteen? En tiedä, mutta sen tiedän, että en ole koskaan nähnyt\nmerellä mitään kauniimpaa. Ja ikään kuin siinä ei olisi vielä ollut\nkylliksi, levitti pilvien peitossa ollut keskiyön aurinko yht'äkkiä\nhetkiseksi ruusuhohdettansa yli niemen, meren ja lintujen, valaisten\nkaikki aaltojen harjat, kuin olisi suurisilmäinen verkko ollut\nlevitettynä meren pinnalle, ja samalla näkyivät häikäsevän valkoiset\nlokit sitä selvemmin tässä ruusuhohteessa. Me katselimme ääneti tätä\nnäytelmää. Me, kaikki matkustavaiset, yksin laivamiehetkin, seisoimme\nkauan liikahtamatta, kiintyneinä edessämme olevan ihmeellisen\ntaulun katselemiseen, kunnes viimein äänettömyyttä keskeytti eräs\nmeistä, joka, enemmin vain tointuakseen oman äänensä kaiusta kuin\nilmaistakseen, mitä hän sisällänsä tunsi, päästi huuliltansa tulemaan\nrunoilijan sanat:\n\n    Puol'yön aurinko punassaan\n    Lepäsi rannalla taivaan;\n    Yö ei ollut, ei päivä, vaan\n    Niiden välillä aivan.\n\n\n\n\nTundra ja sen eläinmaailma.\n\n\nPohjoisnavan ylt'ympäri on leveä vyöhyke kolkkoa maata, erämaata,\njota ei aurinko ole tehnyt siksi, kuin se on, vaan vesi. Ylhäällä\nnavalle päin muuttuu tämä erämaa vähitellen avaroiksi jäätasangoiksi,\netelään päin vaivaismetsiksi; itse tulee se lumi- ja jäälakeudeksi\nsilloin, kuin pitkä talvi alkaa, jota vastoin pienikasvuisia puita\nainoastaan syvimmissä laaksoissa, päiväpaisteisimmilla rinteillä\nsiellä täällä taistelee olemassa olostaan. Tämä seutu on tundra.\n\nYksitoikkoista kuvaa minä koetan piirtää, kuin nyt ryhdyn kuvailemaan\ntundraa; siitä tulee harmaa taulu harmaalle pohjalle, mutta ei se\nkuitenkaan ole ihan ilman kaikkea kauneutta; erämaa se on, mutta\nsellainen, jossa kuitenkin elämä, joka monta pitkää kuukautta on\nnukuksissa ja ikään kuin kokonaan karkoitettuna, aika-ajoin liikkuu\nihmeellisen rikkaana.\n\nMeidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka täydellisesti merkitsisi\ntundraa. Tundra ei ole kangas eikä suo, ei hete eikä räme, vaikka\nse monin paikoin on milloin minkin niiden kaltainen. On koetettu\nsanoa sitä \"suo-aroksi\"; mutta se nimitys on oikea ainoastaan\nsilloin, kuin aro käsitetään laajimmassa merkityksessään. Minun\nmielestäni on tundra enimmin niiden soiden kaltainen, joita tavataan\nkorkeain tunturien leveillä harjoilla; mutta monessa pääkohdassa on\nse perin toisenlainen kuin nekin suomaat, koska tundran luonne on\nihan erikoinen. Jos tahdotaan, voidaan siinä erottaa alava ja ylävä\ntundra; vaan sataa metriä korkeamman tai matalamman maan erotus on\nkuitenkin tundralla enemmin näennäinen kuin todellinen.\n\nMatalain, ikään kuin likistyneiden aaltopiirteiden rajoittamana\nleviää _alava tundra_ silmäin eteen; mataloiksi syvennyksiksi\nalenevat laaksot, mataloita kunnaita myöskin ovat etäältä katsoen\nvuorilta, jopa oikeilta vuorenseljänteiltäkin näyttävät korkeudet\nheti, kuin päästään niiden juurelle. Lakea, yksitoikkoinen, mitään\nilmasematon on koko seutu, yleensä katsoen; eikä kuitenkaan käy\nsanoa, että sen eri osissa ei olisi mitään vaihetusta. Kuin monta\npäivää päästänsä vaellellaan tundraa pitkin, kohtaa silmää useinkin\npienet, kauniit luonnonnäyttämöt; mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin\nkiintyy sellainen kuva mieleen, koska tarkemmin katsellessa sen\nyksinäisen taulun kaikki pääkohdat, kehys, pääpiirteet ja värit ovat\nniin saman kaltaiset kuin ennen nähdyt, että muisti ei jaksa pitää\nniistä kiinni. Mutta kaikessa siinä yksitoikkoisuudessaan ei tundran\nluonne kuitenkaan ole kokonainen, vielä vähemmin mikään suurenmoinen,\nja juuri sen tähden näiden seutujen näkö ei lämmitä, ne eivät vaikuta\nkuten muut maisemakuvat ylentävästi meidän mieleemme, eikä siis\nmyöskään ehkä opita oikein arvostelemaan sitä tosi kauneutta, jota\ntodella ei voida sanoa puuttuvan edes tästäkään erämaasta.\n\nSuurimman kauneutensa saa tundra taivaasta, suurimman sulonsa\nvedestä. Ihan puhdas ja kirkas on taivas harvoin, vaikka täälläkin\nkuukausittain lakkaamatta paistava aurinko voi säteillä lämpimästi ja\nrasittavasti polttaa laakoja kunnaita ja mataloita laaksoja. Yleensä\nvälkkyy sininen taivaan kansi ainoastaan joistakuista yksityisistä\npaikoista, vaaleain, keveiden pilvien väliltä; mutta ne tihenevät\nusein paksuiksi pilviksi, joita vähitellen ilmestyy ylt'ympäri\näärettömän näköalan joka taholle: ne lakkaamatta muuttuvat ja\nsiirtyvät, vaihtelevat muotoa ja väriä, ilmestyvät ja katoavat, ja\nniiden vaihteleva valaistus silloin niin lumoaa silmää, että melkein\nunhottuu niiden alla makaava lakea seutu. Jos lämpimäin päivien\njälkeen ukkossade nousee uhkaamaan ja taivas sieltä täältä pimenee\ntummaksi siniharmaaksi, jos vetiset pilvet painuvat keveämpien alle\nja aurinko kuitenkin välkkyy vielä puhtaana ja loistavana niiden\nväliltä, silloin esiytyy autio seutu tosiaan lumoavassa kauneudessa.\nSillä valo ja varjo maalaavat nyt laaksoja ja kunnaiden harjoja,\nja niiden värien entinen väsyttävyys ja yksitoikkoisuus muuttuvat\nnyt vaihteleviksi ja eläviksi. Ja kuin keskikesän aurinko seisoo\nsuurena ja punaisena taivaalla, kuin kaikkein pilvien alalaidat\novat reunustetut purpuralla, kuin aurinkoa peittävät vuorten\nharjanteet kantavat kauas loistavaa, liekitsevää sädekruunua, kuin\nkevyt ruusuhohde leviää yli ruskeanvihreän seudun, kuin, lyhyesti\nsanoen, sielu on pohjoisen keskiyö-auringon sanomattoman tenhovoiman\nvallassa, silloin muuttuu tämä erämaa ihmeellisen rikkaaksi ja\nihanaksi seuduksi, ja syvällä sydämmessä liikkuu pyhä, salaperäinen\ntunne.\n\nElämää ja vaihtelevaisuutta tuottavat seudulle myöskin tundran\nkoristeet, lukemattomat järvet. Yksitellen tai ryhmissä, vierekkäin\ntai toinen toistaan ylempänä, leviten peninkulmia pitkiksi\nvesistöiksi ja supistuen pikku lammikoiksi, kaunistavat ne jokaista\npäälaaksoa, jopa melkein jokaista sivunotkelmaakin, välkkyvät kaikkea\nelvyttävässä auringonpaisteessa ja osoittavat, jos niitä joltakin\nkunnaalta katsellaan, useinkin syväin tunturijärvien kaunista\nsiniväriä, vaikka muuten ovatkin harmaat ja värittömät. Kuin silloin\naurinko loistaa ja välkkyy niiden aaltokuvastimissa tai kuin keskiyön\naikaan nekin kylpevät ruusuhohteessa, paistavat ne kuin elävät valot\nniitä ympäröivästä hämärästä, niin että silmä mielellään saattaa\nviivähtää niitä katselemassa.\n\nPaljon suurenmoisempia, vaikka kyllä yhä vielä kolkkoja ja\nyksitoikkoisia maisemakuvia avaa _ylävä tundra_ vaeltajan silmäin\neteen. Jokainen oikea vuori näyttää täällä kaikkia kauneuksia, jotka\naina ovat melkoisen korkeiden vuorten tuntomerkkeinä. Tavallisesti\nnousevat ne ylös melkein pystysuoraan, ja niistä syntyvät harjanteet\nosoittavat voimakkaimpia piirteitä; lumikatto niiden harjoilla on\nkaikkialla, missä luonnonsuhteet sallivat, kylmettynyt jäätiköiksi.\nOikeaa tundraa syntyy vain siellä, missä vesi ei pääse nopeasti\npois juoksemaan; koko muu seutu näyttää niin perin toisenlaiselta\nkuin alavampi tundra, että ainoastaan molempien yleensä yhtäläinen\nkasvimaailma osoittaa vaeltavalle tutkijalle, että hän tosiaankin\non tundralla. Alamaassa paksulla mädänneiden kasvein jäännöksien\nkerroksella peitetty vyörykivi-pohja on täällä melkein kaikkialla\nnäkyvissä; äärettömät kasat suunnattomia kallionlohkareita on\nrinteissä ja laaksot ovat niitä täynnänsä; vyörykivi on pohjana\nlaajain, melkein ihan tasaisten pintain alla, joita pitkin vaeltaja\nsiitäkin syystä vitkastellen astuu, että myöskin syvemmälle katseleva\ntutkija huomaa tässä tapaavansa arvoituksia, mitä niihin voimiin\nkoskee, jotka melkein erehtymättömän tasaisesti ovat levitelleet\nnoita lohkareita niin laajoille aloille. Mutta niiden välitse\ntippuu ja tiukkuu, porisee ja solisee, virtaa ja kuohuu, kiehuu\nja pauhaa vettä kaikkialta alas syvyyteen. Pitkin jyrkkäyksiä\njuoksee se pisaroina tipahdellen, vesisuoniksi kokoutuen, jopa\nporisevina purosinakin; ylhäisten jäätiköiden porteilta lähtee\nmaitovalkoisia puroja; alas vesilammikoihin juoksee se sameina\npikku jokina; järvistä se lähtee kristallikirkkaina jokina, ja\nhärjänsilmissä kiehuen, kuohuen ja pauhaten syöksyy se yhä alemmaksi\nputouksesta toiseen, kunnes saapuu alavalle tundralle, suurempaan\njokeen tai mereen. Mutta aurinko, milloin se vain pilkistää\npilvien raoista, maalaa tämänkin niin omituisen tunturimaailman\nihmeellisillä väreillänsä, erottaa vuoret ja laaksot, valasee\njokaisen lumilakeuden, saattaa joka jäätikön, mutta samalla myöskin\njoka rotkon, joka vuorenhuipun, joka harjun, jokaisen vuorenseinän\nselvästi näkyviin, joka järven säteilemään kuin kirkas tunturisilmä,\nlevittää aamu- ja iltahetkinä taulun pohjaksi ikään kuin kevyen\nsiniharson ja peittää puolenyön aikaan kaikki tyyni syvimmillä\nsäteillänsä, kunnes koko seutu ihan kylpee ruusuhohteessa. Varmaan ei\nitse tundraltakaan puutu kaikkea suloutta.\n\nMuutamissa, vaikkapa vain ani harvoissakin paikoissa vaikuttaa\nkasvikuntakin eloa ja kauneutta. Männyt ja kuuset joko ovat\npysähtyneet etemmäksi etelään taikka tavataan niitä täällä ainoastaan\nsuojaisimmissa laaksoissa. Eivät edes hongatkaan, joita täällä vielä\non siellä täällä ja jotka näyttävät juuri siltä, kuin jättiläiskäsi\nolisi niitä latvasta kouraissut ja vääntänyt kuin vitsaa, voi enää\nmenestyä tundran ylemmissä seuduissa. Koivutkin, joita sentään kasvaa\npohjoisempanakin, kutistuvat kasvultaan ja näyttävät pikkuisilta\nkääpiöiltä. Ainoastaan lehtikuusi pysyy paikoittain valtiaana ja\nkasvaa oikeiksi puiksi; mutta ei sitäkään voida katsoa tundran\nvarsinaiseksi, tuntomerkkinä huomattavaksi kasviksi. Siinä on\nvaivaiskoivu enemmin kuin mikään muu. Tämä kasvi, joka ainoastaan\nhyvin soveliaissa paikoissa kasvaa metrin korkuiseksi, on verraten\nsuurimmassa tundran osassa niin vallalla, että muita pensaita ja\npikku kasveja näyttää olevan vain niukasti ripoteltuina sen sekaan.\nKaikkia paikkoja, mihin vain voi saada juurensa kiintymään, järvien\nja jokien rannoista aina ylös vuorten huipuille saakka, verhoaa se\nohuemmalla tai paksummalla kerroksella, niin tasaisella, että laajat\nalat näyttävät kuin viikatteella niitetyiltä; ainoastaan niissä\npaikoin sitä ei ole, joissa maa on niin vesinen, että se on muuttunut\nveteläksi suoksi; ainoastaan siinä se kutistuu ja kuihtuu, jossa\nlihava, auringon paisteessa helposti kovettuva savi tai hedelmätön\nsomero peittää kunnaita; mutta muuten se kilpailee vallasta vielä\nsuosammalienkin kanssa, joita kasvaa kaikissa alemmissa seuduissa,\nsekä kaikkia kukkuloita peittävän peuranjäkälän kanssa. Monen\nneliökilometrin ala yhdessä jaksossa on vaivaiskoivuja niin tiheässä,\nettä ainoastaan häviämätön suosammal vielä uskaltaa sen ohella vaatia\nosaansa maasta, jota vastoin muissa, vähemmin kosteissa paikoissa\nvaivaiskoivu, halava ja suokukka kasvavat sekaisin. Sitä paitsi\nnäkyy sentään usein myöskin marjapensaita, varsinkin puolukoita,\nvariksenmarjoja, karpaloita ja juolukoita.\n\nJos maa jossakin paikassa on alempana kuin sen ympäristö ja siis\nhyvin vesinen, pääsee valkosammal vähitellen voitolle, karkoittaa\nviimein vaivaiskoivun kokonaan pois ja hyötyy paksuiksi, hyllyviksi\nkerroksiksi, jotka kuihtuneiden juuriosain nopeasta turvettumisesta\nyhä sekä ylenevät että laajenevat, kunnes vesi viimein estää niitä\nedelleen leviämästä taikka supistelee pieniksi kunnassaariksi. Jos\nmaan syvennys on vain vähäinen, syntyy siihen kokoutuvasta vedestä\nainoastaan ani harvoin järvi tai lammikko; se päin vastoin tunkeutuu\ntietämättömän syvälle maahan ja siten syntyy suo, jonka ohut, tosin\nkyllä sitkeistä saran juurista kutoutunut pinta kannattaa vaaratta\nainoastaan leveäsorkkaista peuraa, vaikka se kyllä hänenkin allansa\nhyllyy ja hetkuu ja syvälle vaipuu poronreen jalasten alla.\n\nJos maa alenee lyhyehköksi laaksoksi, josta vedellä ei ole vapaata\npoispääsöä, ja jos siinä vesi juoksee, kuinka hitaasti hyvänsä,\nmuuttuu sellainen suo aina vetiseksi ja alempana hetesuoksi.\nSiellä kasvaa runsaasti saraa, alempana villapajua, joka on toinen\ntundran tunnuskasvi. Se ainoastaan soveliaimmissa paikoissa kasvaa\nmiehen korkuiseksi, mutta kaikkialla sentään niin tiheässä, että ne\nvesakot saattavat tosiaan olla ihan läpipääsemättömät sanan oikeassa\nmerkityksessä. Vielä pahemmin kuin tunturien vaivaispetäjissä ovat\nvillapajun oksat ja juuret kietoutuneet niin sekaisin, että ne\npysäyttävät vahvimmankin käden ponnistukset, jos se koettaa taivuttaa\nniitä vähänkään syrjään, ja panee vaeltajan jaloille niin paljon\nvastuksia, että sitkeinkin ja lujatahtoisin mies tuota pikaa luopuu\nyrityksistään tunkeutumaan niiden lävitse, vaikkapa maa ei olisikaan,\nkuten tavallisesti on, suota, jossa tiheikön alla on väijyksissä\nmelkein toinen toisensa vieressä mutarapakoita ja silmäkkeitä, joiden\nsyvyyttä ei mieli tee koettamaan.\n\nJos matkustetaan yli tundran, huomataan, että koko sillä alalla on\nlakkaamatta vaihtelevina, vaan kuitenkin ainiaan saman muotoisina\nnämä nyt mainitut tuntomerkit. Ainoastaan siellä, jossa suuri,\nvesirikas joki juoksee alavaa tundraa pitkin, saattaa olla toisin.\nSellainen joki kokoo välistä yksiin paikkoihin ne hietajoukot, jotka\nse on huuhtonut mukaansa; melkein lakkaamaton ja tavallisesti kova\ntuuli pyörryttelee ne rannoille hietasärkiksi; ja siten on syntynyt\nmaata, joka ei kuulu tundran luonteesen. Näillä särkkäkunnailla\nkasvaa Siperiankin tundroilla lehtikuusi muhkeaksi puuksi; se ynnä\nmonenlaiset pajut ja vaivaisleppävesakot saattavat silloin tehdä\nmaiseman hyvin viehättäväksi. Saattavatpa lehtikuuset lähellä pikku\njärviä kasvaa ryhmittäinkin ja noiden vesakkojen kanssa yhdessä\nolla muodostuneina niin sieviksi puistoiksi, että ne eivät jäisi\nhuomaamatta muissakaan rikkaammissa ja eloisemmissa seuduissa; täällä\nne vaikuttavat niin valtaavasti, että niiden muisto kerrassaan jääkin\npysyväiseksi.\n\nLehtikuusien suojassa kaikkialla, mihin niitä on hietasärkillä\njuurtunut, menestyy muitakin pitkärunkoisia kasveja, esim.\nsuippolehtisiä pajuja, pihlajia, tuomia ja kuusamoita, ja hiedasta\nkasvaa monta kukkaa, joiden olisi luullut pysähtyneen kauas etelään.\nTäällä hämmästyttää etelämaalaista rantakukka punaisten kukkainsa\nkomeudella; täällä kanervaruusu takertuu hennoilla oksillaan kiinni\näidilliseen maahan, koristaen sitä sekä niillä että kukillaan;\nystävällisenä kotiseudun muistuttimena viittailee täällä sininen\nlemmikki; täällä viihtyy erämaassa myöskin aivastusjuuri ja\nruohosipuli, virmajuuri ja ajuruoho, neilikka ja kissankello,\nhiirenherne, leinikkö ja jäkkärä, luhtakaali, sinilatva, hanhenjalka\nja monta muuta. Sellaisissa paikoissa on paljon useampia kasveja,\nkuin edeltä päin osattaisiin uskoakaan; mutta tosin tulevatkin\nvaatimukset vähäisiksi, kuin päivä- ja viikkokausia yhä huomataan\nsamaa köyhyyttä ympärillään, yhä nähdään vain vaivaiskoivuja ja\nvillapajuja, suokukkia ja saraheinää, peuranjäkälää ja suosammalia,\nkuin ainoastaan on kutistuneita, sammalissa piileviä tai pitkin\nmaata matavia puolukoita ja variksenmarjoja virvokkeiksi ja kukkain\nsijasta ainoastaan suomuuramia koristamassa sammalikkoa ja kuin\npäivä toisensa perästä astuskellaan niiden päällitse, yhä toivoen\nvaihtelua ja aina pettyen toivossaan. Jokainen etelän kasvi johtaa\nmieleen onnellisemmat seudut; sitä tervehditään kuin rakasta ystävää,\njonka arvoa on punnittu oikein vasta sitte, kuin ollaan peloissaan\nkadottavansa hänet kokonaan.\n\nNäennäinen ihme, mitenkä kaikki luetellut ja muut mainitsematta\njääneet kasvit kasvavat esiin yksinomaan särkkäin kuivasta hiekasta,\nselviää, jos otetaan huomioon, että ainoastaan särkiksi kokoutunutta\nhiekkaa voi taivaalta kuukausia yhtä mittaa säteilevä aurinko niin\npaljon lämmittää, että nämä kasvit voivat menestyä. Koko muulla\ntundralla se on mahdotonta. Suot, rämeet ja hetteet, jopa monta\nmetriä syvät järvetkin ovat ainoastaan ohuena kesäpeitteenä sillä\nikuisella talvella, joka tundralla näyttää kuolettavaa ja samalla\nsäilyttävää voimaansa. Missä hyvänsä koetetaan kaivaa maata,\nkaikkialla on tavallisesti jo yhden metrin syvyydessä jäätä tai\nainakin routaista maata, ja noin sata metriä syvälle täytynee\nkaivaa ennen, kuin päästään maan jääkuoren läpi. Se se juuri estää\nylhäisempiä kasveja täällä menestymästä ja sallii ainoastaan\nsellaisten elää, jotka tyytyvät kuivaan, kesällä vähän sulaneesen\nmaakerrokseen. Vasta kaivamalla huomataan tundra siksi, joka se\noikeastaan on: äärettömäksi ja muuttumattomaksi jääkellariksi, joka\non sellaisena ollut tuhansia vuosia ja yhtä kauan vielä sellaisena\npysyy. Että se ainakin jo on ollut sellaisena arvaamattoman\nkauan, todistavat ne muinaiseläinten jäännökset, jotka ovat sinne\nhautautuneet ja siellä säilyneet meidän aikoihimme asti. Tundran\njäästä kaivoi Adams vuonna 1807 esiin sen suuren mammut-eläimen,\njonka lihalla jakutien koirat sammuttivat nälkäänsä, vaikka se\noli elänyt monta vuosituhatta sitte ja jo arvaamattoman etäisessä\nmuinaisuudessa sukupuuttoon hävinnyt. Tundran jäät olivat keskeensä\nhaudanneet muinais-elefantin ruumiin ja semmoisenansa tuhansia vuosia\nsäilyttäneet.\n\nMonta samanlaista ja varmaan myöskin muita, nykyajankin, eläimiä on\ntundra haudannut jäihinsä. Vielä kauan mammut-eläimen häviämisen\njälkeen asuskelivat bison-härkä ja myski-hirvi sen alueella, ja\njättiläishirvi ja hirvi kuuluivat ennen muinoin sen eläinkuntaan.\nMutta nykyään on sen eläinmaailma yhtä köyhä ja yhtä yksitoikkoinen\nkuin sen kasvikuntakin, kuin se itse. Tämä on kuitenkin totta\nainoastaan eläinlajeista, ei eläinten lukumäärästä. Sillä eleskeleepä\nmyöskin tundralla, ainakin kesällä, paljo eläimiä.\n\nVasta myöhään keväällä saa tundra asujamensa. Niistä eläinlajeista,\njotka eivät talveksikaan poistu tundralta, ei talvella näy monta.\nMerestä jokiin nousevat kalat kätkee jää, siellä talveakin viettävät\nnisäkkäät ja linnut kätkee lumi, jonka alla ne elävät tai jonka\nväriset ne ovat. Vasta sitte, kuin lumi alkaa sulaa etelärinteiltä,\nalkaa myöskin eläinkunta herätä. Hitaasti ja vitkastellen saapuvat\nkesävieraat. Peuraa seuraa susi, joista lähteviä jäälohkareita\nkesälintujen joukko. Muutamat niistä viipyvät vielä epätietoisina\neteläisemmissä seuduissa ja ovat melkein jo rupeamaisillaan pesimään,\nvaan katoavat yht'äkkiä pysäyspaikastansa, lentävät nopeasti edelleen\ntundralle, tekevät heti sinne saavuttuaan pesänsä, munivat ja\nhautovat ahkerasti, ikään kuin tahtoen voittaa takaisin sitä aikaa,\nkuin heidän eteläisemmissä maissa elävät ja pesivät sukulaisensa\novat päässeet heistä edelle. Muutamiksi viikoiksi supistuu heidän\nkesänsä. He saapuvat, uskollisesti yhtyneinä koko elinajaksi\ntaikka ainakin koko kesäksi; sydän sykkii rakkaudesta, laulaen ja\nriemuiten ryhtyvät he pesän tekoon; lakkaamatta pitävät he vaaria\nvanhemman-velvollisuuksistansa, hautovat, kasvattavat ja opettavat\npoikasiaan, luovat sulkansa ja lähtevät taas ulos maailmaan.\n\nNiitä eläinlajeja, joiden täytyy katsoa tundraa kodiksensa, on\nvähä, mutta paljon useampia on niitä, joita me saatamme katsoa\ntämän seudun varsinaisiksi eläimiksi. Sellainen on ensinnä naali.\nHän on yleinen yli koko tundran; hänelle, ainakin etelämpänä, ynnä\ntavalliselle punaiselle ketulle ja muille saman suvun lajeille\nantaa tundra elatusta. Naalilla on myöskin tundran värit: kesällä\nkiviharmaa, talvella lumivalkoinen. Ihan muiden kettujen tavalla\ntoimiskelee naalikin ja kuitenkin on koko hänen olemuksensa ja\ntapansa ihan toisenlaiset kuin ketun ja muiden sukulaistensa. Perin\nväärin tehdään hänelle, jos sanotaan häntä erittäin lahjakkaan,\nälykkään ja kekseliään heimon turmeltuneeksi, vähäjärkiseksi vesaksi.\nSukunsa kekseliästä viisautta, tarkoin punnitsevaa viekkautta ja\nainiaan pystyssä pitävää mielenmalttia hän ei ole saanut paljoa\nosakseen. Uhkarohkea, tunkeileva ja typerä on hänen käytöksensä. Hän\non hävytön kerjäläinen, julkea veijari, mutta ei suinkaan viekas,\nkaikkia asianhaaroja tarkkaan punnitseva ja kaikkia mahdollisia\nkeinoja hyväksensä käyttävä rosvo tai ryöväri. Ihan levollisesti\nkatselee hän metsästäjän pyssynpiippuun; ottamatta vaaria häntä\ntarkoittavasta, ihan päällitse suhisevasta luodista seuraa hän\nvaarallisinta vihollistaan; ihan arvelematta tunkeutuu hän\nkuljeksivan poronpaimenen tuohimajaan; huolettomasti lähestyy hän\nyöllä taivasalla makaavaa ihmistä varastamaan häneltä saalistansa tai\najattelemattomuudessaan tavoittamaan suuhunsa hänen ehkä paljasta\nkättään tai jalkaansa. Minulle itselleni sattui, että naali, jota\nhämärässä koetin monta kertaa ampua, osumatta kuitenkaan kohti,\nseurasi minua kuin koira; vanhalle metsästyskumppanilleni Erik\nSvensonille, Dovretunturilta, tapahtui sellainen onnettomuus, että\nnaali yöllä söi kappaleen nahkavällystä, jolla hän makasi; ja vanha\nSteller kertoo monta muuta tämän eläimen tekoa, jollaisia jokainen\npitäisi ihan mahdottomina, jos koko joukko yhtäpitäviä havaintoja ei\nvahvistaisi niiden totuutta. Tosin saattaa riittämätön tutustuminen\ntundralla hyvin harvoin liikkuvaan ihmiseen olla pääsyynä tämän ketun\nkummalliseen käytökseen, mutta ainoana syynä se ei ole. Sillä ei\ntavallinen kettu eikä mikään muukaan tundran nisäkäs käyttäydy niin\ntyperästi kuin naali; ei edes tunturisopuliakaan voida tässä kohdassa\nverrata häneen.\n\nMerkillinen ilmiö on tosin tämäkin tundran asukas, olkoonpa se mikä\nsukunsa laji hyvänsä. Häntä tai ainakin hänen jälkiänsä tavataan\nkaikkialla. Ristiin rastiin on varsinkin niissä paikoin, jotka ovat\nihan vaivaiskoivun peitossa, kapeita, sammalikkoon tallattuja,\nsieviä polkuja, jotka usein ulottuvat monta sataa metriä jotenkin\nsamaan suuntaan ja monesti poikkeavat oikealle tai vasemmalle ja\nvasta monen kierroksen jälkeen palaavat päätielle. Niillä poluilla\nnäkyy tuon tuostakin pieni, hamsterin kaltainen, lyhythäntäinen\neläin, kuivina kesinä suurissa joukoinkin sukkelasti vilahtavan\nesiin ja äkisti katoavan. Se on sopuli, eräs myyrälaji, suurempi\nkuin päästäinen, mutta pienempi kuin iso rotta. Sen karva on\nsäännöttömän kuvikas, tavallisesti ruskea, harmaa, keltainen ja\nmusta. Jos sopuli paloitellaan, niin ihmeekseen huomataan, että siinä\nniin sanoaksemme on ainoastaan nahkaa ja sisuksia. Luut ja lihakset\novat hennot ja hienot, vaan sisälmykset, varsinkin ruuansulattimet\nja siittimet erittäin kehittyneet. Siitäpä selviää eräs seikka,\njoka on kauan ollut arvoituksena: sopulien melkein yht'äkillinen\nja ikään kuin rajaton lisäytyminen ja heidän merkilliset ja, kuten\nnäyttää, säännölliset vaelluksensa. Tavallisissa oloissa elää sopuli\nhyvin levollisesti. Ei kesällä eikä talvella sillä ole mitään\nelatushuolia. Kaikenlaiset kasviaineet, talvella sammalet, juuret,\njäkälät ja kuoret kelpaavat sille ravinnoksi; asuntona on sillä\nkesällä mikä kolo hyvänsä, talvella lämmin, hyvästi sisustettu,\npaksuseinäinen pesä lumen sisässä. Tosin on vaaroja kaikkialla,\nsillä, paitsi karvaiset ja höyheniset ryövärit, yksin peuratkin\nsurmaavat niitä sadoittain ja tuhansittain; mutta ne lisäytyvät\nkuitenkin lakkaamatta suurissa määrin, kunnes sattuu erityisiä\ntapauksia, jolloin muutamissa viikoissa syntyneet miljaardit häviävät\nparissa päivässä. Joku kevät tulee tavallista aikaisemmin ja kesä\non tavattoman kuiva tundralla. Kaikki sopulinaarasten ensimmäiset\npojat kasvavat hyvin pian ja jo enintään kuuden viikon kuluttua itse\nkartuttavat sukuansa. Vanhemmat ovat tällä välin saaneet toiset pojat\nja nekin noudattavat toisten esimerkkiä. Kolmen kuukauden kuluttua\nkaikki kukkulat ja laaksot ovat täpö täynnään sopuleja. Mihin\nhyvänsä katsoo, näkyy noita vilkkaita eläimiä; yht'aikaa näkee niitä\nkymmenkunnan ja tunnin kuluessa tuhansittain. Joka tiellä ja polulla\nvilisee niitä; ahdingossaan kääntyvät ne muristen ja hammasta purren\nyksin ihmistäkin vastaan, ikään kuin niiden suunnaton paljous tekisi\njokaisen yksityisenkin uhkamielisen rohkeaksi. Mutta tämä ääretön,\nyhä kasvava paljous tulee juuri heidän tuhoksensa. Tuota pikaa ei\nköyhällä tundralla enää ole mitään tarjottavaa niiden ahneille\nhampaille. Näljän hätä uhkaa, ehkäpä todella tuleekin. Silloin nämä\npulaan joutuneet eläimet yhtyvät, alkavat vaeltaa sadoittain; ne\nsadat kasvavat tuhansiksi, joihin liittyy yhä toisia tuhansia, kunnes\njoukot paisuvat äärettömiksi. Suoraan suuntaan ne kulkevat, ensin\narvattavasti vanhoja valmiita polkujansa, sitte raivaten uusia; niin\npitkissä riveissä, ett'ei päitä näy, rientävät ne yhä edelleen ja yhä\nsuoraan yli kallioiden ja vesien, jos niitä eteen sattuu. Tuhansia\nkuolee nälkään, vaan niiden ruumisten ylitse vaeltaa yhä toisia:\nsatoja tuhansia hukkuu vesiin tai musertuu kallioilta pudottautuessa,\nvaan toisia yhä tulvii niiden ylitse: ja vielä toisia satoja ja\ntuhansia joutuu takaa-ajavien naalien, kettujen, susien, ahmojen,\nhaukkojen, korppien, pöllöjen ja räiskien vatsaan. Mihin ne vaeltavat\nja miten kuolevat, ei kukaan tiedä, mutta se tiedetään, että tundra\nniiden takana on ihan niin paljaaksi syöty, että usein kuluu monta\nvuotta ennen, kuin ne harvat, jotka jäävät jäljelle ja pysyvät\nhengissä, ehtivät lisäytyä ja taas huomattavassa määrässä elvyttää\nkotiseutuansa.\n\nKolmas tundran varsinainen eläin on peura. Ken on nähnyt tätä\njotenkin rumaa hirvilajia ainoastaan vangittuna eli kotieläimenä,\nhänellä totisesti ei ole aavistustakaan, millainen se on\nvapaudessaan. Täällä opitaan pitämään sitä oikeassa arvossaan,\ntäällä, tundralla, tullaan huomaamaan, että se kyllä on tähän\nkauniisen ja muhkeaan eläinheimoon hyvin soveltuva laji. Tundraa\nse rakastaa koko sydämmestään. Näkymättömän laajoja jäätuntureja,\npohjattomien rahkasoiden hyllyvää pintaa, yli vyörykivien, yli\ntuuhealatvaisten vaivaiskoivujen ja kimmoisten sammalkenttäin,\nyli jokien ja järvien astuskelee hän leveäkavioisilla, lapion\nmuotoisilla, tavattoman liikkuvaisilla ja joka askeleelta narisevilla\njaloillaan; paksuimmankin lumen alta kaivaa se kavio hänelle esiin\nravinnon. Pohjolan pitkän talviyön purevalta pakkaselta suojelee\nhäntä tiheä, talven nuolia pelkäämätön turkkinsa, puutteelta ja\nnäljältä se seikka, että hän ei pidä niin tarkkaa lukua ruuan\nlaadusta; sudelta, joka lakkaamatta vaanii häntä ihan kintereillä,\nsuojelevat häntä ainakin jonkin verran hänen tarkat aistimensa\nja valppautensa, nopeutensa ja uupumattomuutensa. Kesät hän\nviettää ylävän tundran puhtailla kukkuloilla, joiden rinteillä,\nihan jäätikköjen vierellä maasta, jota monin paikoin hyvinkin\nlaajalti peuranjäkälä peittää, versoo myöskin mehukkaita, maukkaita\nalppikasveja; talveksi hän laskeutuu alavalle tundralle kunnasriviltä\ntoiselle, etsien tuulen puhdistamia, vähälumisia paikkoja. Vähän\nennen on se saanut haarukkaisen sarvikruununsa ja samalla vaurastunut\ntäyteen voimaansa; silloin on sille myöskin alkanut kiima-aika ja se\non tasaväkisten ja samanmielisten kilpakosijain kanssa taistellut\nhengen edestä, taistellut niin, että hiljainen tundra on kajahdellut\nvoimakkaista sarvien yhteen törmäyksistä. Nyt hän, kyllästyneenä\ntaisteluihin ja meteliin, vaeltelee yhdessä muiden kumppanien kanssa\nsuurissa joukoissa rauhallisesti aluettansa ja varustautuu taisteluun\ntalvea vastaan. Tosin peura ei kauneudelta eikä ylevältä ryhdiltä\nole hirven vertainen, mutta ken näkee hänen kotimaassaan vapaana\norjuuden kahleista kuljeksivan vahvoissa joukoissa lumituntureilla\nkuin kuvatauluina, joiden pohjana on joko sinitaivas tai valkoinen\nlumi, hän mielellään tunnustaa tämänkin olevan sitä samaa muhkeata\nmetsän riistaa ja tämänkin saavan oikean metsämies-sydämmen sykkimään\nnopeammin, kuin hän olisi koskaan voinut edeltä päin uskoakaan.\n\nOn lintujenkin luokassa tundran varsinaisia asukkaita. Tässä\nPohjolan erämaassa vaeltelija tapaa niistä ainakin yhden: kesällä\nkirjavan, talvella lumivalkoisen metsäkanan. Minä en nyt tarkoita\nkiirunaa, joka asuskelee vain ikuisen lumen rajoilla, vaan sen\nsukulaista, laaksoissa ja tunturien alarinteillä oleksivaa tavallista\nmetsäkanaa. Kaikkialla, missä vaivaiskoivu menestyy, tavataan häntä\naina; varsinkin kuin yön hiljaisuus vallitsee tundralla, tulee\nhän näkyviin, vaikkapa aurinko vielä paistakoonkin taivaalta. Se\nei koskaan jätä kokonaan kotiseutuansa; enintään saattaa talvi\nkarkoittaa sen ylävältä tundralta alavalle. Vilkas ja vikkelä, rohkea\nja urhea, luulevainen ja taistelunkiihkoinen kilpakumppaneja kohtaan,\nhellä ja rakas puolisollensa ja pojillensa on tämä lintu. Sen\nelintapa on saman laatuinen kuin turkinpyyn, vaan koko sen olemus ja\nkaikki liikkeet ovat kuitenkin verrattoman paljon sulavammat. Siinä\non erämaan koko elämä koottuna linnun muotoon. Hänen uhoitteleva\näänensä kajahtelee hiljaisina kesäöinä, nämä lintuparvet elvyttävät\nmelkein kaikkein muiden lintujen hyljeksimää talvista tundraa, hänen\nnäkönsä ilahuttaa tutkijaa kuten metsästäjääkin.\n\nKesällä yhtyy yleensä hänen seuraansa tunturikurmitsa. Tätäkin\nvoidaan sanoa tundran uskolliseksi lapseksi. Kuten strutsit ovat\naavikoiden, leivoset viljavainioiden varsinaisia asukkaita, on tämä\ntundran omia eläimiä. Hänen puvussaankin, vaikka se kyllä näyttää\nhyvin kirjavalta, on tundran värit; hänen surumielinen ja valittava\näänensä soveltuu varsin hyvin tälle yksitoikkoiselle, ikävälle\nerämaalle. Vaikka häntä mielellään kohdataan omassa kotiseudussa,\nniin ikävä häntä on tavata tundralla. Hänen surumielinen huutelunsa,\njoka kaikuu yöt päivät, tekee, kuten tundra itsekin, kuulijan mielen\nalakuloiseksi.\n\nPaljon mieluisemmin kuunnellaan toisen näiden seutujen kesävieraan\nääntä. Minä en nyt tarkoita sinirinta-satakielisen suloisia säveliä,\njota lintua täällä katsotaan mitä tavallisimmaksi pesimälinnuksi\nja syystä kyllä sanotaan \"satakieleksi\", en aina tundralle saakka\ntunkeutuvan räkättirastaan kaikuvaa laulua, en lapinsirkun\nenkä pulmusen yksinkertaista viserrystä, en muuttohaukan enkä\npiekanahaukan kimeätä kirkunaa, en merikotkan riemuitsevaa huutoa\nenkä tunturipöllön yhtäläistä ääntä, en ison joutsenen tärisevää\ntorvisoittoa enkä sorsan valittavaa laulua; vaan minä tarkoitan\njoidenkuiden kuikkien houkuttelu- ja rakkaushuutoa: hurjaa,\nsäännötöntä ja ikään kuin hillitöntä, vaan kaiukasta ja moniäänistä,\nkauas kuuluvaa Pohjolan säveltä, joka on kuin meren aaltojen hyrsky,\nsyvälle putoavain koskivesien jymisevä pauhu. Missä hyvänsä on\nkalainen järvi ja saraheinikossa turvallisen tiheä piilopaikka,\ntavataan näitä tundran ja meren lapsia, näitä Pohjolan hiljaisten\njärvien rauhallisia kalastajia ja meren uskaliaita, pelottomia\nsukeltajia. Mereltä ne tulevat tundralle pesimään ja merelle\nvievät ne poikasensa heti, kuin ne kykenevät hoitamaan itseänsä\nkuten ne itsekin. Niin pitkälle, kuin tundra ulottuu, kulkevat ne\nsen vesiä pitkin; mutta vielä rakkaammat kuin suuret järvet ovat\nniille pikku lammikot tundran rannikkovuorilla, joilta he joka\npäivä saattavat hurjan riemuista lauluansa kaiutellen syöksyä\nlainehtivaan, heille aarteitansa tarjoavaan kotimereen. Mereltä\ntulee myöskin kaksi muuta tundran varsinaista lintua. Ihastuksella\nseuraa silmä tunturiräiskän kaikkia liikkeitä ja vielä suuremmalla\nihastuksella vesipääskysen. Molemmat nämä myöskin pesivät tundralla:\ntoinen aukeilla sammalsoilla, toinen lammikkojen ja rapakkojen\näyräillä, jotka ovat enimmän piilossa tiheäin villapajujen alla.\nJos muita lokkeja sanotaan \"meren korpeiksi\", voidaan räiskiä sanoa\n\"meren haukoiksi\". Syystä kyllä nimitellään niitä \"rosvo\"- ja\n\"kärkkylokeiksi\"; sillä oikeiksi ryöväreiksi rupeavat ne, milloin\neivät voi kärkkyä, ja kärkkyvieraita ne ovat, milloin eivät itse saa\npyydetyksi mitään saalista. Haukkojen tavalla lentelevät ne kesällä\ntundraa, talvella pohjoisen meren rannikkoja ristiin rastiin; ne\nliitelevät sekä veden että maan päällä, etsien saalista, sukkelasti\nja taitavasti syöksyvät ne alas päin ja iskevät ripeästi ja varmasti\nuhriinsa; mutta nämä niin taitavat ryövärit eivät ollenkaan häpeä\nhävytöntä kerjäämistä, milloin se paremmin soveltuu. Onneton se lokki\ntai muu vesilintu, joka on saanut jotakin niin, että tunturiräiskä\nsen huomaa. Nopeasti kuin nuoli ajaa räiskä onnellista saaliin\nhankkijaa takaa, huutelee ja ikään kuin leikillä liitelee hänen\nympärillänsä, kavalasti estää häntä pakoon pääsemästä, rohkeasti\ntorjuu kaiken vastarinnan ja väsymättä, hellittämättä kiusaa\nhäntä, kunnes ahdistettu heittää hänelle saaliinsa, vaikkapa jo\nolisi puoleksi niellytkin sen. Hänen käytöksensä, sukkeluutensa ja\nnotkeutensa, uskaliaisuutensa ja rohkeutensa, väsymätön valppautensa\nja erittäin tunkeileva kärkkymisensä ovat tosiaan lumoavat katsella;\nyksin hänen kerjäilemisensäkin unhottuu hänen sulavia liikkeitänsä\ntarkastellessa. Ja kuitenkin ovat vesipääskysen liikkeet vielä\nviehättävämmät. Hän on kahlaaja, jolla on sekä oman lahkonsa että\nvesilintujen lahkon ominaisuudet; hän elää milloin maalla, milloin\nvedessä, jopa meressäkin. Sievänä ja suloisena, viehättävämpänä\nliikkeiltään kuin mikään muu vesilintu uipi hän aalloilla; reippaasti\nja notkeasti juoksee hän pitkin rantaa; taivaanvuohen nopeudella\nlentelee hän ristiin rastiin ilmassa. Ollen luottavainen ja sopuisa\npäästää hän ihmisen hyvinkin lähelle katselemaan; ollen tuskaisen\narka perillisistään hän tavallisesti itse ilmasee neljä päärynän\nmuotoista munaa sisältävän pesänsä, vaikka muuten kyllä huolellisesti\nonkin valinnut, hyvän kätköpaikan rantaruohokosta. Ehkäpä häntä\nvoidaan katsoa viehättävimmäksi ilmiöksi kaikkein tundran lintujen\nseassa.\n\nTundraa kuvaavat ovat myöskin petolinnut, ainakin heidän elintapansa\ntäällä. Sillä ainoastaan etelälaidalla eli ylävällä tundralla on\npuita tai kallioita, joihin he mieluisimmin rakentavat pesänsä, ja\nsen tähden täytyy heidän myötä tai vastoin tahtoaan tehdä muualla\npesänsä maahan. Vaivaiskoivun toisiinsa kietoutuneiden oksain\nvälillä riippuu suopöllön pesä, ylempänä latvoissa on piekanahaukan;\npaljaalla maalla tunturipöllön samoin kuin muuttohaukankin, vaikka\ntämä viimeksi mainittu valitsee, mikäli mahdollista, ainakin rotkon\näyrään pesäpaikakseen, ikään kuin siten petellen itseään, että muka\nsiinä on kylliksi korvausta kukkuloista, joita täällä ei ole. Että\nhän kuten kaikki muutkin hänen kaltaisensa varsin hyvin käsittää\npesän sopimattoman paikan, osoittavat he käytöksellään, kuin näkevät\nihmisen lähestyvän. Jo pitkän matkan päästä katsellaan vaeltajaa\nepäluulolla ja tervehditään kovilla huudoilla; mitä lähemmäksi hän\ntulee, sitä suuremmaksi kasvaa huolestuneiden vanhempien tuska. Ensin\nne liitelivät ylempänä pyssyn kantamaa tämän niin harvoin näkyvän,\nvaarallisen vihollisen päällä; mutta nyt ne rohkeasti syöksyvät\nalas, lentävät niin läheltä pään päällitse, että selvään kuuluu\nheidän vahvain siipiensä suhina ja välistä täytyy peljätä niiden\ntosiaan iskevän kiinni kyntensäkin. Ja poikaset, jotka matkan päästä\nnäyttävät pieniltä, valkoisilta palloilta, kyykistyvät tuskaisesti\nodottamaan ainakin aavistettua, ell'ei vielä tunnettua vihollista ja\npysyvät siinä, ehkäpä kaatuma-asennossa niin liikkumattomina, että\nvoidaan rauhassa piirustaa ne, pelkäämättä niiden pienimmälläkään\nliikkeellä häiritsevän.\n\nMonta muuta eläintä voisin luetella, jos se minusta näyttäisi\ntarpeelliselta tundran kuvaamiseksi. Yhtä ei kuitenkaan sovi jättää\nunhotuksiin: sääskeä. Ken arvelee tätä huomattavimmaksi kaikista\ntundran elävistä olennoista, häntä ei toden totta voida syyttää\nerehdyksestä. Monelle ylhäisemmälle eläimelle, varsinkin linnuille ja\nkaloille, tekee se mahdolliseksi elää täällä; toisia, esim. ihmisen,\npakottaa se aika-ajoin siirtymään pois; se on yksinomaan syynä, että\ntundra kesällä ei sovellu sivistyneiden ihmisten asuinpaikaksi. Sen\nesiytymistä ei osaa edeltä päin aavistaakaan; sen voima voittaa\nihmiset ja eläimet; sen tuottamia tuskia ei millään sanoilla voida\nkuvata.\n\nTietty on, että kaikki pistosääsket munivat veteen ja että\nmunista joidenkuiden päivien kuluttua syntyvät toukat elävät aina\nmuutokseensa asti vedessä. Siitäpä selviää, että tundra enemmän\nkuin mikään muu seutu edistää niiden kehittymistä ja lisäytymistä\näärettömiin asti. Heti, kuin jälleen nouseva aurinko sulattaa lumen\nja jään sekä ylimmän maanpinnan, alkaa talvella tosin kahlehdittuna,\nmutta ei kuolleena ollut sääskielämä liikkua. Munista, jotka ovat\nhäviämättä olleet kätkettyinä jäätyneessä mudassa, mataa esiin\ntoukkia, ne muuttuvat joidenkuiden päivien kuluttua koteloiksi\nja kotelot siivekkäiksi hyönteisiksi, ja sitte hyvin lyhyiden\nväliaikain kuluessa kasvaa uusi polvi toisensa perästä. Jo ennen\nkesä-päivänseisausta alkaa näiden hirvittäväin eläinten leikkiaika ja\nsitä kestää aina elokuun keskipalkoille asti.\n\nKoko tämän ajan on niitä kaikkialla, ylämaassa ja alamaassa, vuorilla\ntai kunnailla ja laaksoissa, vaivaiskoivu- tai villapaju-tiheiköissä\nja jokien ja järvien rannoilla. Joka ruohon korsi, joka sammalmätäs,\njokainen pieninkin oksa, joka lehti lähettää niitä jokaisena päivän\nhetkenä maailmaan satoja ja tuhansia. Päiväntasaajan seuduissa,\nEtelä-Amerikan, Keski-Afrikan, Indian, Sunda-saarien ikimetsissä\nja soilla kaikkia matkustavaisia hirveästi ahdistavat sääsket eli\nmoskitos eivät ole pahemmat näitä sääskiä; ne kuitenkin lentelevät\nainoastaan yöllä, vaan tundran sääsket lentelevät koko kymmenen\nviikkoa, ja kuusi viikkoa melkein ihan herkeämättä. Nämä sääskiparvet\novat kuin sakea, musta savu, niitä on ilma niin täynnä, että\ntuskin uskaltaa hengittää, niitä on ihan mahdoton saada mitenkään\nkarkoitetuksi, ne tekevät uskaliaimmankin ja kykenevimmän miehen\ntahdottomaksi raukaksi, hänen vihansa peloksi, niitä tarkoittavan\nkirouksen voihkavaksi valitukseksi. Heti, kuin saavutaan tundralle,\nkaikuu vastaan niiden surina, joka on milloin kiehuvan teekeittiön\nporinan, milloin tärisevän metallikangen helinän kaltainen, ja\nmuutamassa silmänräpäyksessä on niitä ympärillä tuhansia. Niistä\nsyntyy sädeseppele pään ja hartioiden, ruumiin ja raajojen ympärille,\nse kulkee mukana, liikuttakoon kuinka nopeasti hyvänsä, eikä sitä\nvoida mitenkään eksyttää. Jos vaeltaja pysähtyy, tihenee se, jos\nhän astuu edelleen, venyy se pitemmäksi, ja jos hän juoksee,\nminkä jaksaa, muodostuu se jäljelle pitkäksi laahukseksi, vaan ei\nkuitenkaan jää pois. Jos on vieno vastatuuli, lentää sääskiparvi sitä\nnopeammin; jos tuuli kiihtyy, niin jok'ainoa sääski ponnistaa kaikki\nvoimansa, että veriuhri ei mitenkään pääsisi pakoon, ja silloin ne\nistahtavat, mihin vain pääsevät. Ennen kuin aavistetaankaan, ollaan\nkiireestä kantapäähän täynnä sääskiä. Tiheissä joukoissa, värjäten\nharmaat vaatteet mustiksi ja mustat omituisen pilkullisiksi, istuvat\nne siinä ja kuljeksivat hitaasti edes takaisin, etsien paljasta\npaikkaa, imeäkseen verta. Kasvoihin, kaulaan ja niskaan, paljaihin\nkäsiin ja jalkoihin, jos niiden verhona on vain sukat, kokoutuvat\nne äänettömästi, ihan huomaamatta, ja heti ne hitaasti painavat\npistimensä ihoon ja laskevat polttavan myrkkypisaran haavaan.\nKiukkuisesti saattaa ahdistettu musertaa verenimijän, mutta sillä\naikaa, kuin rankaseva käsi sitä tekee, istahtaa jo kolme, neljä,\nkymmenen muuta sääskeä samalle kädelle, kasvoihin, niskaan, jalkoihin\ntekemään samalla tavalla kuin nuo muserretut. Sillä, kuin verta\nkerran on vuotanut, kuin samassa paikassa jo monta sääskeä on saanut\nsurmansa, kokoutuvat kaikki muut mieluisimmin juuri siihen paikkaan,\nvaikka siihen vähitellen tulisi tuhansiakin ruumiita. Erittäin\nsuosittuja imupaikkoja ovat ohaukset, otsa juuri hatun laidan alla,\nniska ja käsiranteet eli yleensä sellaiset paikat, joissa ne voivat\nluulla saavansa olla niin rauhassa kuin mahdollista.\n\nJos on niin paljo mielenmalttia, että saatetaan tarkastella niitä\nverityössänsä eli siis ei karkoiteta eikä häiritä niitä, niin\nhuomataan, että ei voida tuntea, milloin ne iholle istahtavat, eikä,\nmilloin ne liikkuvat. Heti päästyään iholle alkavat ne työnsä.\nHyvin rauhallisesti astuskelevat ne ja huolellisesti tarkastelevat\nihoa kärsällänsä; yht'äkkiä ne pysähtyvät ja ihmetyttävän helposti\nlävistävät ihon. Imiessään ne hyvillänsä nostavat milloin toista,\nmilloin toista takajalkaansa ja liikuttelevat sitä edes takaisin sitä\nvoimakkaammin, mikäli heidän läpinäkyvät ruumiinsa täyttyvät verellä.\nSaatuaan kerran maistaa verta eivät ne huoli mistään, eivätpä\nnäytä edes tuntevan sitäkään, jos niitä häiritään tai vaivataan.\nJos pienillä pihdeillä vedetään kärsä pois haavasta, seisovat ne\nhetkisen hämillään haparoiden, mutta pistävät sen sitte jälleen\nentiseen tai uuteen paikkaan; jos sukkelasti leikataan terävillä\nsaksilla kärsä poikki, istuvat ne aina silloinkin paikoillaan\nikään kuin mietiskellen, koettelevat sitte etujaloillaan kärsän\ntynkää ja tarvitsevat melkoisen ajan päästäkseen selville, että\nkärsä tosiaankin on poissa; jos äkisti leikataan takajalka, niin\nimevät ne yhä edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut, vieläpä\nheiluttelevatkin jalan tynkää; jos leikataan verta täyteen imetystä\ntakaosasta pois puoli, niin tekevät ne kuten Münchhausenin hepo\nkaivolla, vaan viimein sentään vetävät kärsänsä ylös haavasta,\nlentävät epävakaisesti pois ja kuolevat muutaman minuutin kuluessa.\n\nHuolellinen tarkastaminen sääskien toimitapaa saattaa selville,\nettä heitä uhria etsiessään vähemmin ohjaa näköaistin kuin haju\ntai ehkä erityinen aistin, jossa on sekä haju että tunto. Selvään\nvoidaan huomata, että he ihmisen lähestyessä jo viiden metrinkin\npäässä lähtevät lepopaikastaan ja ihan harhailematta lentävät suoraa\npäätä uhrinsa kimppuun. Jos astutaan paljasta hietasärkkää, jossa\nniitä tavallisesti ei ole, niin nähdään, miten ne kokoutuvat uhrinsa\nympärille. Niitä lentelee puoleksi tuulen kantamina, puoleksi\nomilla voimillaan sinne tänne ilman mitään tarkoitusta aina sentään\njoitakuita semmoisessakin muuten sääskistä vapaassa paikassa, ja\njoku niistä joutuu lähelle katselijaa. Silloin heti lakkaa niiden\nnäennäinen toimettomuus. Heti ne muuttavat lentonsa suunnan ja\nsurisevat ihan kohti onnellisesti löydettyä uhria. Toinen seuraa\ntoista ja ennen viiden minuutin loppua on taas sääskikehys marttiiran\nympärillä. Vaikeampi on niiden löytää tietä eri ilmakerroksissa. Kuin\nminua tutkimuksia tehdessäni korkeanlaisella kunnaalla pitkän aikaa\ntuhannet sääsket ahdistivat ja kiduttivat, houkuttelin minä koko\nparven vähitellen kunnaan jyrkälle äyräälle, annoin sen siellä tihetä\npikku pilveksi ja juoksin äkisti alas. Suureksi mielihyväkseni näin\nenimmän osan kiusaajistani hävinneen. Mutta ylhäällä mäen partaalla\nlentelivät ne ikään kuin hämillänsä sen paikan kohdalla, josta olin\njuossut alas, ja pitkän aikaa olivat ne siinä sakeana pilvenä.\nMuutamia satoja oli kuitenkin seurannut minua alaskin.\n\nVaikka luonnontutkija tietääkin, että ainoastaan naarakset imevät\nverta, että se heidän toimensa epäilemättä on jollakin tavalla\nsikiämiseen kuuluva ja luultavasti vaikuttaa hedelmöitettyjen munien\nkypsymisen, niin noiden kiusanhenkien tuottama tuska voittaa sentään\nviimein hänetkin, vaikkapa hän olisi aristelemattomin viisas auringon\nalla. Ei se ole kipu, jota pistot tuottavat ja vielä enemmin niistä\nsyntyvät, paisumat, vaan ainainen kiusa ja lakkaamaton vastus, joka\non pahin. Ehkäpä valittamatta voidaan kärsiä tuota pistojen kipua ja\nvielä helpommin ajan pitkään, kuin iho vähitellen tulee jonkin verran\ntunnottomaksi lakkaamattomasta myrkyn vuodattamisesta; sen tähden\nsaatetaankin jokin aika olla välinpitämätön noista hirviöistä; mutta\nviimein täytyy kuitenkin tunnustaa olevansa voitettu, perin voitettu\ntaistelussa tätä tundran vitsausta vastaan. Sen lukemattomat, joka\nhetki valmiit sotajoukot saavat vähitellen kaiken vastarinnan\nraukenemaan. Ne lakkaamatta kiusaavat, häiritsevät jokaista tekoa ja\njoka nautintoa, jopa ajattelemistakin niin, että viimein väsytään\nsekä ruumiillisesti että myöskin henkisesti. Jalka lyhyen matkan\nastuttuaan ei tahdo enää totella, sielu ei enää ottaa vastaan\nhavaintoja; tundra tulee helvetiksi ja sen tuskat sanomattomaksi\nvaivaksi. Ei talvi myrskyineen, ei jää eikä pakkanen, ei köyhyys, ei\nautius, vaan sääski on tundran kirous.\n\nLeikkiaikanaan lentävät sääsket melkein lakkaamatta, auringon\npaisteessa ja tyynellä ilmalla hyvin iloissaan, vienossa tuulessa\nvielä jotenkin tyytyväisinä, vähäisessä lämmössä vielä jotenkin\nvilkkaasti, sateen edellä kaikkein vilkkaimmasti, viileällä ilmalla\nainoastaan vähän ja kylmällä ilmalla ei ollenkaan. Kova tuuli ajaa ne\nmyöskin takaisin tiheikköjen ja sammalien suojaan; mutta heti, kuin\njälleen tyyntyy, ovat ne taas vilkkaimmassa toimessa, ja tuulellakin,\njopa raivoavan myrskynkin aikana, kaikissa siimespaikoissa aina\nvalmiit ryntäämään kimppuun. Hallayö tosin saa aikaan huomattavan\npysäyksen, mutta ei kuitenkaan niitä kokonaan karkoita; kylmät ja\nkosteat päivät vähentelevät niiden joukkoja, mutta lämpöisinä päivinä\ntulee koteloista uusia sijaan. Vasta syyssumut saattavat ne levolle\nsiksi vuodeksi.\n\nNiin hitaasti, kuin kevät tulee tundralle, niin nopeasti tulee syksy.\nYksi ainoa kylmä yö lopettaa tavallisesti jo elokuussa, viimeistään\nsyyskuussa sen kesäelämän. Marjat, jotka vielä keskellä elokuuta\novat niin raakoja, että tuskin voi toivoa niiden ehtivänkään kypsyä,\novat kuukauden lopussa niin mehukkaat ja makeat kuin mahdollista;\nmuutamat kolakat ja kosteat yöt, jotka jo verhoavat vuoria keveällä\nlumivaipalla, kypsyttävät niitä enemmän kuin aurinko, joka nyt piilee\npäivän toisensa perästä pilvissä. Vaivaiskoivujen lehdet kalpenevat\nja muuttuvat päältä päin loistavan punaisiksi, alta keltaisiksi;\nkaikissa muissa pensaissa ja pikku kasveissa tapahtuu sama muutos,\nja tundran synkkä tummanruskean-vihreä väri muuttuu niin kirkkaaksi\npunaisenruskeaksi, että ei edes keltaisenvihreä peuranjäkäläkään\nenää herätä siinä erityistä huomiota. Etelää kohti tai pois merelle\nlentävät tundran siivekkäät kesävieraat, myötävirtaan uivat pois sen\nkalat. Vuorilta tulee peura vähitellen alemmaksi, jäljissä susi; ylös\nvuorille lentää nyt tuhansien suuruisiin parviin kokoutunut metsäkana\noleskelemaan siellä, kunnes talvi taas ajaa hänet alas alavalle\ntundralle.\n\nVielä muutamia päiviä, niin talvi, pelottava meille kuten tundran\nmuuttolinnuillekin, mutta toivottu sen ihmisasujamille, saapuu tähän\nkolkkoon maahan vallitsemaan kauan, paljon kauemmin kuin kevät,\nkesä ja syksy yhteensä. Päivä- ja viikkokausia yhtä mittaa sataa\nlunta milloin hiljakseen teräväkulmaisina kiteinä, milloin myrskyn\npiestessä suurina höytyvinä. Vuoret ja laaksot, joet ja järvet\nverhoutuvat vähitellen tähän kaikki peittävään talvipukuun. Vielä\nvälkkyy silloin tällöin puolenpäivän aikaan lyhykäinen auringonsäde\nlumipinnalla; mutta kohtapa kirkkaallakin ilmalla ainoastaan kalpea\nkajastus etelässä ilmoittaa päivän olevan jo puolessa. Pitkä talviyö\non alkanut. Kuukauden toisensa perästä kimeltelee ainoastaan tähtien\nheikko kajastus lumivaipalla, ja ainoastaan kuu heijastusvalollaan\nilmoittaa, että maapallomme elvyttävä valon ja lämmönlähde on sentään\nvielä olemassa. Mutta kuin aurinko on kokonaan poistunut tundralta,\nnousee sille toinen loistava ja säteilevä valo: ylhäällä pohjoisessa\nliekitsee ja palaa \"soweidud\", jumalaistuli, revontulet.\n\n\n\n\nAasian aro ja sen eläimet.\n\n\nTosin yksitoikkoinen, vaan erittäin omituinen on se ääretön ala, joka\nleviää yli koko Keski-Aasian ja jatkuu Europaan: aro. Pintapuolisesta\nkatselijasta saattaa näyttää helpolta kuvaella sitä, mutta vaikeaksi\npunnitsee sen tehtävän jokainen, ken on tottunut katsomaan vähän\nsyvemmälle. Sillä niin perin yksitoikkoinen, niin ihan ilman\nvaihtelua ei aro kuitenkaan ole. Erilainen on se kukoistuksensa\nja lakastuksensa aikoina, erilainen kesällä ja talvella; varsin\nerilainen on se samanakin vuodenaikana ylängöillä ja alangoilla,\nniissä paikoin, joissa vuoria kohoaa siitä, ja niissä, joissa purot,\njärvet, joet ja lammikot kuvastavat laaksomaisemia. Yksitoikkoisesti\nvaikuttaa aro ainoastaan sen tähden, että sama kuva näkyy kyllä\ntuhannestikin, että se, joka, ainoastaan kerran nähtynä, viehättäisi\nja tyydyttäisi silmää, täällä on ihan joka päivä ja joka hetki\nnähtävänä.\n\nVenäläinen ymmärtää \"aro\"-sanalla kaikkia keskimmäisten\nleveysasteiden välisiä, metsättömiä, vaan kuitenkin jonkun verran\nkasvullisia seutuja, sekä ihan sileitä tai aaltomaisia tasankoja että\nkunnahista tai vuorista aluetta, joko siinä sitte on hedelmällistä,\nmustaa ruokamultaa, niin että maanviljelys siellä täällä kannattaa,\ntaikka maa on niin laihaa, että ainoastaan kuljeksivat paimenet\nvoivat käyttää hyväkseen siellä ilman ihmisen työtä kasvavaa ruohoa.\nTämä käsitys saattaa ollakin oikea, sillä molemman laatuisissa\npaikoissa on samoja kasveja, molemmissa elää samat eläimet, ja\nvuodenaikojen vaihtelu tapahtuu molemmissa melkein samalla tavalla.\n\nMetsättömäksi maaksi täytyy aroa sanoa, mutta ihan ilman puita se\nei kuitenkaan ole. Sillä leveän- ja syvänlaisissa jokien laaksoissa\nkasvaa sekä korkeita pensaita että puita. Erittäin suotuisissa\noloissa kasvavat muutamat pajulajit sekä valko- ja hopeahaapa\nkorkeiksi puiksi, jotka tiheinä lehtikujina reunustavat jokien\nrantoja, taikka menestyy koivukin ja kasvaa ryhmiksi ja metsiköiksi,\ntaikka juurtuvat myöskin kuuset ja männyt hietasärkille metsiköiksi,\njoita tosin ei käy verrata varsinaisiin metsiin, vaan joissa\nkuitenkin on puita yhtä tiheässä kuin vesien rannoillakin. Sellaiset\npaikat ovat kuitenkin poikkeuksina, ne ovat tavallansa vierasta\nmaailmaa arolla; niitä voitaisiin verrata aavikkojen kosteikkoihin.\n\nToisin paikoin on aro ylinäkymättömän avara, ainoastaan sieltä täältä\nvähän aaltomainen tasanko, toisin paikoin moninaisesti vaihteleva\nmaisema ja vielä toisissa paikoissa on korkeita vuoria. Yleensä\nrajoittavat hyvin erikorkuiset kunnasseljänteet näköalaa joka taholta\nja tavallisesti kunnaat myöskin ympäröivät jokaista laaksoa, niin\nettä vesi niissä näyttää olevan pulassa löytäessään tietä pois,\njos se sitä ollenkaan löytääkään. Monesti hyvinkin monihaaraisten\nkunnasseljänteiden pisimmistä poikkilaaksoista juoksee pieni puro\nsuuren umpilaakson syvintä paikkaa kohti ja päättyy järveen, jonka\nsuolainen rantaäyräs silloin pitkän matkan päästä kimeltelee ja\nvälkkyy, kuin olisi talvilumi siellä yhä paikoillaan. Matkan päästä\nnäyttävät kunnaat korkeilta vuorilta; sillä näillä suunnattomilla\naloilla kadottaa silmä oikean mittansa, joka olisi välttämätön\noikein arvaamiseen, ja tottunuttakin silmää nämä kunnaat pettävät,\nkuin kallio niiden sisältä tulee ylhäällä näkyviin kaikenmoisina\nhuippuina ja keiloina, harjoina ja kärkinä niiden seljällä. On\nsentään, puhumattakaan Kiinan rajan läheisistä korkeista tuntureista,\njo kirgiisein arollakin oikeita vuoria, jotka eivät lähelläkään\nvähennä suurenmoista vaikutusta, jota niiden terävät ja säännöttömät\nhuiput ja rinteet ovat matkan päästä tehneet. Mitä korkeammat ja\nmonihaaraisemmat vuoret ovat, sitä runsaampia vesisuonia lähettävät\nne alas laaksoihin ja sitä suuremmat ovat siis myöskin järvet\nsyvimmissä laaksoissa, joihin joki ulottuu, kykenemättä sentään niitä\ntäyttämään ja raivaamaan edelleen tietä piirittävien mäkien läpi,\nsitä avarammat suola-arot ainiaan suolaisten järvien ympärillä,\njoista ei ole mitään veden poispääsöä. Tästä huolimatta on aron\nyleinen luonne aina saman kaltainen, vaihdelkootpa yksityiset\nmaisemakuvat kuinka moninaisesti hyvänsä.\n\nEi puhuttaisi totta, jos sanottaisiin, että arolla ei ole mitään\nviehättäviä eikä suurenmoisia seutuja. Pohjois-Saksan nummet ovat\nikävämmät ja yksitoikkoisemmat kuin aro. Jo vähän aaltomaisella\ntasangollakin kiintyy silmä mielellään järviin, joita on kaikissa\nsyvimmissä paikoissa; kunnahisessa maisemassa tai korkeampain vuorten\nseuduilla ovat vesistöt aina maiseman suurena kaunistuksena. Jospa\nei aina, niin tavallisimmasti kumminkin järvien ympärillä ei ole\npuita eikä edes pensaitakaan levittämässä viehättävää vihreyttä;\nusein ovat järvet ihan paljainakin ja alastomina silmäin edessä; vaan\nkaunistavat ne sentään silloinkin aroa. Sillä taivaan kuvastumisesta\nsiniseltä välkkyvä vedenpinta tervehtii niin ystävällisesti ja veden\nelvyttävä voima tulee ilmi täälläkin. Ja kuin järven toista rantaa\nkokonaan rajoittaa vuoristo, kuin ehkä, kuten Alakulin tykönä,\nkorkeat vuoret ovat maisemakuvan kehyksenä ja ympäröivä aro on niin\njyrkkänä ja ihantavana vastakohtana kimeltelevälle vedenpinnalle,\ntummille vuorenrinteille ja lumipukuisille vuorten huipulle, kuin\nsinertävä, ikään kuin harsoinen etäisyyden väritys leviää yli\ntasankojen ja vuorien ja ilmoittaa kauneutta olevan sielläkin, jossa\nsitä ei luulisi olevan, silloin tunnustetaan ilolla ja mielellään,\nettä arollakin on tavallansa viehättäviä maisemakuvia.\n\nMutta jos vaelletaan pitkin peninkulmain pituisia laaksoja taikka\ntasankoja, niin sileitä, että vasta etäällä näköpiirin rajalla\nnäkyy vähäisiä aaltoviivoja; jos on alinomaa edessä sama, vähääkään\nmuuttumaton taulu, sama näköala pohjoista ja etelää, länttä ja\nitää kohti; jos keskellä tuota äärettömältä tuntuvaa lakeutta\nyksinäisyyden ja kaihon tunne rupee vaivaamaan; niin ei maisema\nole silloinkaan ihan ilman kaikkea suloutta, koska kasvimaailma\non verraten rikas, kirjava ja vaihtelevainen. Ainoastaan niissä\npaikoissa, joissa järven ympäriltä leviää suola-aro, näyttää\nmaisema lohduttoman köyhältä ja autiolta. Siinä ei ole juuri mitään\naron kasveja, ainoastaan pienikasvuinen, näivettynyt suolayrtti,\njotenkin saman kaltainen kuin pieneksi jäänyt kanerva, kasvaa siellä\ntäällä pienissä mättäissä. Niiden välillä on paksumpi tai ohuempi\nsuolakerros, ja kuopat, jotka kerran ovat täyttyneet, näyttävät\njäätyneiltä vesilätäköiltä. Suola verhoaa koko maata ja pitää allansa\nolevaa mutaa aina kosteana ja on niin lujasti kiinni maassa, että\nse ainoastaan vaivalla saadaan siitä eroamaan. Sen tähden tarttuu\nastujan samoin kuin hevosenkin jalkaan joka askeleella suuret\nmöhkäleet suolaa ja mutaa, vaunut uppoavat syvälle tuohon sitkeään\nseokseen, ja pyörät narisevat välistä suolassa niin kuin kovalla\npakkasella lumessa. Sellaiset paikat tosin tuntuvat sanomattoman\ntyhjiltä ja surettavilta, mutta kaikki muut eivät suinkaan ole\nsellaiset.\n\nKasvikunta arolla on paljon rikkaampi lajeista, kuin tavallisesti\noletetaan, paljon rikkaampi, kuin minä voin sanoakaan, koska en ole\nasiantuntija. Ruokamullan seuduissa tshi- ja thyrsa-ruoho yhdessä\nangervopensaan kanssa karkoittavat paikka paikoin melkein kaikki\nmuut kasvit; mutta niiden välistä ja samoin laihasta maasta kasvaa\nkaikenlaisia kukkia. Kaikkialla, missä maa alenee laaksoksi, muuttuu\nkasvisto vähitellen suoseudun omaiseksi, ja sara ja ruoko, jotka\ntäällä pääsevät valtaan, jättävät täällä, kuten mainitut ruohot\näskeisissä paikoissa, vielä kylliksi tilaa monen moisille kukille\nkehittyäkseen. Mutta kukoistusaika on lyhyt arolla, lakastuksen ja\nkuoleman aika pitkä.\n\nEhkä ei ole liikaa sanoa, että neljän vuodenajan erotus ei voi\ntulla missään jyrkemmin näkyviin kuin arolla, jossa kukkain kirjava\nkomeus ja aavikon kaltainen tyhjyys, syksyn sulous ja talven\nautius vaihtelevat, jossa hävitysvoima esiytyy yhtä mahtavana kuin\nkasvatusvoimakin, auringon hehku vaikuttaa yhtä tuhoavasti kuin\npakkanen jossa kuumuuden tappama ja rajumyrskyjen pois lakasema elämä\nkuitenkin herää jälleen, ikään kuin riemuiten herää kevätauringon\nensi säteiden välähtäessä, jossa ei edes kuluttava tulikaan voi\nkokonaan hävittää, mitä auringon hehkulta ja myrskyiltä on jäänyt\njäljelle. Voimakkaampi saattaa kevät olla päiväntasaajan seuduissa,\nvaan ei missään ihanampi kuin arolla, jossa kevät yksinään jaksaa\nkestää kesän, syksyn ja talven hävitykset.\n\nVielä on aro vihreä, kuin kesä tulee sinne; mutta sen täysi komeus\non jo kadonnut. Jotkut kasvit vain pääsevät nyt vasta täysin\nkehittyneiksi; nekin lakastuvat ensimmäisinä hehkuvan kuumina\npäivinä ja kirjava kevätpuku muuttuu harmaaksi ja keltaiseksi.\nVielä kestää mehukas, vihreä thyrsa-ruoho kuivuutta; mutta sen\npitkät, tiheäkarvaiset akanat ovat jo täys'kasvuiset, heiluvat\nheikoimmistakin tuulen henkäyksistä ja verhoavat ikään kuin\nhopeaharsolla allansa olevaa vihreyttä. Muutamien päivien perästä\novat ruoho ja röyhyt yhtä kuivat kuin jo ennen kellastunut\ntshi-ruoho, joka keväällä näyttää maasta, nousevalta, mutta nyt\nviikatetta odottavalta viljalta. Raparperin leveät lehdet makaavat\nrypistyneinä maassa; angervo on jo lakastunut, hernepensas lehdetön;\nkuusama ja vaivaismanteli seisovat ihan kuivaneina; ohdakkeet\novat siemenpuvussaan; ainoastaan marunalajit eivät vielä, ole\nmuuttaneet harmaanvihreitä lehtiänsä. Puhtaana ja loistavana\npaahtaa aurinko janoavaa maata; sillä ainoastaan harvoin tihenevät\nja sakenevat taivaan kantta ihanasti koristavat pilvenhattarat,\nja vaikkapa ne joskus satavatkin, riittää se sade tuskin estämään\ntomua pölyämästä pienimmästäkin tuulen puhalluksesta. Eläimet\novat vielä kesäpaikoillaan; mutta lintujen laulu on jo vaiennut.\nAinoastaan matelevaiset, lukemattomat liskot ja käärmeet, varsinkin\nkyykäärmeet riemuitsevat hyvinvoinnista, ja heinäsirkat parveilevat\nsuunnattomissa joukoissa, pitkin aroa, ylös lentäessään oikeina\npilvinä pimittäen ilmaa.\n\nJo ennen kesän loppua pukeutuu aro syyspukuunsa, jossa on, monta\nkeltaisenharmaan vivahdusta, vaan joka sittekin on yksitoikkoinen\nja suloton. Kaikki hauraanlaiset kasvit makaavat ensi myrskyn\nkatkomina maassa ja toinen myrskyn puhallus kuljettaa niitä hurjassa\ntanssissa pitkin aroa. Ne oksistaan kietoutuvat ja vanuvat suuriksi\nkeriksi, jotka vierivät ja hyppivät myrskytuulessa kuin kummitukset\npitkin maata ryöppyävissä tomupilvissä. Mutta ylhäällä, ylemmissä\nilmakerroksissa lentävät mustat vesi- tai lumipilvet kilpaa\nniiden kanssa. Maalla elävät muuttolinnut ovat jo ammoin paenneet\neteläisempiin seutuihin, vesilinnut keräytyneinä suuriksi joukoiksi\njoka järvelle varustautuvat lähtemään; ne nisäkkäät, jotka vaihtavat\nolinpaikkaa, kuljeksivat suuremmissa tai pienemmissä joukoissa\npaikasta toiseen, jossa luulevat olevan ruokaa; ne, jotka makaavat\ntalvisaikoina, sulkevat luoliensa suut; matelevaiset ja hyönteiset\nvetäytyvät piiloihinsa.\n\nYksi ainoa hallayö verhoaa kaikki vedet ohuella jääpeitteellä;\nmuutamat kylmät päivät panevat talven kahleihin kaikki järvet ja\nlammikot; ainoastaan joet ja purot, jotka kauemmin jaksavat vastustaa\npakkasta, ovat seuraavina päivinä niukkana turvana niillä\nmuuttolinnuilla, jotka eivät vielä ole lähteneet matkalle. Vienot\nluodetuulet ajavat mustia pilviä yli maan ja hiljaa putoilee lunta\nkeveinä höytyvinä. Vuoret ovat jo ennen vetäneet päälleen\nlumipeitteensä, nyt pukeutuu alavampikin aro talvipukuunsa. Myrskyä\naavistaen lähtee susi pois ruo'okoista ja angervotiheiköistä, jotka\ntähän asti ovat hänellä olleet turvallisina piilopaikkoina, ja\nkuljeksii nälkäisenä ja ahneena lähellä kyliä ja paimentolaisen\ntalvileiriä, joka nyt etsii siimeksisimpiä, tähän asti syöttämättömiä\npaikkoja alavalta arolta, turvatakseen, mikäli suinkin mahdollista,\nlaumojansa talven puutteelta, hädältä ja kurjuudelta. Saaliinhimoiselta\nsudelta koettaa hän suojella itseään samalla tavalla kuin paikoillaan\nasuva kasakki tai talonpoika: ratsastaa ulos arolle sekä ryövärin\nkavaltavia jälkiä myöten hänen olinpaikkaansa asti, säikyttää hänet\nylös ja sitte, kiihottaen ja rohkaisten ratsuansa ja pelottaen petoa,\nheiluttaen oikeassa kädessään raskasta juurikasnuijaa, ajaa takaa\nlaumojensa pelkuria, julmaa vihollista. Lumi ryöppyää suden, hevon ja\nratsastajan ympärillä, pakkanen pureksii miehen kasvoja, hänen sitä\nhuomaamattansa. Tunnin tai korkeintaan kahden kuluttua, joll'aikaa\nsusi on juossut kaksi- tai kolmekymmentä kilometriä, se ei enää jaksa\njuosta etemmäksi, se kääntyy ja ryhtyy taisteluun ahdistajaansa\nvastaan. Kieli riippuu pitkällä ulkona suusta, jäiset karvainnenät\nhänen höyryävässä turkissaan ovat pystyssä kuin harjakset,\nepävakaisessa katseessa näkyy kuoleman tuskaa. Silmänräpäyksen ajan\nvain vitkastelee muhkea ratsu ja sitte ratsastajan huudon ja\nsolmuruoskan pakotuksesta syöksähtää viimeisen kerran tuota vihattua\nvihollista vastaan. Korkealle heilauttaa metsästäjä surmaavaisen\nnuijansa, se putoaa suhahtaen; värähdellen ja koristen makaa surmattu\nsusi maassa. Näljän pakosta kuten hänkin siirtyvät samaan aikaan\nvillihevoset ja anttiloopit toisiin paikkoihin, pelastuakseen\nkuolemasta; enimmäkseen vuorilla oleksivat villilampaatkin\nsiirtelehtävät nyt vuoren rinteeltä toiselle; ainoastaan jänikset ja\nlentokanat pysyvät paikoillaan, ensimainitut töin tuskin tullen\ntoimeen ruohonkorsilla ja puunkuorilla, viimemainitut siemenillä ja\nnupuilla. Monta päivää päästänsä kestää lumisadetta; viimein tyyntyy\ntuuli, joka on pilviä tuonut, mutta mustana pysyy taivas kuten\nennenkin. Tuuli kääntyy ja puhaltelee kylmemmin ja yhä kovemmin\nidästä, kaakosta, etelästä tai lounaasta. Pitkin valkoista lumivaippaa\nkulkee vaalea pilvi tuiskuavaa lunta; tuuli kiihtyy myrskyksi, pilvi\nnousee ylös taivaalle ja arolla alkaa raivota buran eli lumimyrsky,\npeljätty kuin taifun tai myrkyllinen samum, myrsky, joka tekee\nkaraistuneimmankin neuvottomaksi ja joka pahoin uhkaa jokaista elävää\nolentoa arolla.\n\nPari kolme päivää hellittämättä raivoaa sellainen myrsky aina yhtä\nkiivaasti, pakottaen ihmiset ja eläimet pysymään niissä paikoissa,\njoissa kukin on sen alkaessa. Ihminen, jonka se yllättää ulkona\narolla, on hukassa, jos hän ei pelastu jonkun erityisen sattuman\nkautta; ken sen raivotessa uskaltaa lähteä ulos, saattaa joutua\nkuoleman omaksi kylän sisällä, jopa itse kaupungissakin, kuten\ntodella usein on tapahtunut. Vasta helmikuun kuluttua ovat ihmiset\nja eläimet jotenkin turvassa siltä ja saattavat taas hengittää\nhelpommin, vaikka aro vielä onkin täyden talven vallassa.\n\nAurinko nousee ylemmäksi, sen säteet sattuvat lämpöisemmin vuorten\nja kunnasten etelärinteihin ja mustia pälviä, päivä päivältä yhä\nsuurenevia, vaikkapa niitä alussa silloin tällöin peittääkin uusi\nlumisade, ilmestyy kaikkialle, sillä nyt alkavat kevään ensi\nhenkäykset liikkua maassa. Mutta hidaspa sen tulo on talven kahleissa\nvielä huokailevalle arolle. Vasta sitte, kuin lauhkeat etelätuulet\nyhtyvät vaikuttamaan yhdessä elvyttävän auringon kanssa, aikaisintaan\nhuhtikuun alussa, tavallisesti vasta sen lopulla, katoaa lumi\nnopeasti vuorten alemmilta rinteiltä ja mataloista, ruokamultaisista\nlaaksolta, vaan rotkoissa ja jyrkkäin seinäin sisäisissä laaksoissa,\njyrkkärinteisten kunnasten takana ja tiheimmissä vesakoissa voidaan\nvielä melkein koko kuukaudenkin kuluttua tavata lumikinoksia.\nKaikissa muissa paikoissa liikkuu äsken herännyt elämä voimakkaasti.\nHalukkaasti imee maa kosteutta, jota sulava lumi antaa sille, ja\naurinko ja vesi, nämä tenhottimet yhdessä käyttävät vastustamatonta\nvoimaansa. Jo ennen, kuin nuo lumikinokset, ennen, kuin nopeasti\nharsistuva jääkuori järviltä ehtii sulaa, ojentelevat kaikki\nlaukkakasvit ja yleensä kaikki kasvit, jotka ovat kestäneet pakkasta\nyli talven, lehtiä ja kukanvarsia aurinkoa kohti. Kellastuneiden\nruohonkorsien ja kaikkein syysmyrskyissä katkeamatta jääneiden\nyrttien kuivain ja harmaiden korsien väliltä välkkyy ensimmäinen\nvihreys. Silloin uutisasukas ja paimentolainen panevat palamaan\ntiheimmät vesakot ja mättäiköt, ja ahmiva tuli koettaa tuhota,\nmitä syysmyrsky on säästänyt. Heti, kuin se on ainakin osaksi\npuhdistanut maan, alkaa kasvielämä sitä voimakkaammin liikkua.\nTästä maasta, josta näyttää olevan juuritettu pois kaikki kasvit\nkokonaan, nousee lehti- ja laukkakasveja, nuput ja kukat kehittyvät,\nja sanomattoman ihanaksi ja komeaksi pukeutuu aro. Äärettömän\nlaajalti näkee silmä keltaisia, tummanpunaisia, valkoisia,\npunaisen- ja valkoisen-juovikkaita tulpaaneja. Tosin ne kasvavat\nmaasta vain yksitellen, parittain tai enintään kolme ryhmässänsä,\nmutta niitä on yli koko aron, ja niin suuri joukko niitä kukkii\nyht'aikaa, että niitä aina näkyy, katsottakoon mihin päin hyvänsä.\nHeti niiden jälkeen kehittyvät myöskin liljat, ja uusia, vielä\nlumoavampia värejä näkyy kaikkialla, missä näillä aron suloisilla\nlapsilla on edistymisekseen soveliasta paikkaa: rinteillä tai syvissä\nlaaksoissa, kaikkein jokien ja purojen varsilla tai soilla. Koska ne\novat paremmin koossa ja useampilajisina kuin tulpaanit, vaikuttavat ne\nsuuremmalla paljoudellaan myöskin mahtavammin, sillä ne vallitsevat\nkokonaan avaroita aloja ja voivat välistä näyttää yhtä hyvin\nkaunokkeja kasvavalta ruispellolta kuin täydessä kukoistuksessaan\nolevalta rapsivainioltakin. Yleensä kasvaa kukin laji tai toisinto\nyhdessä ryhmässä, vaan siellä täällä kasvaa sentään myöskin sinisiä ja\nkeltaisia liljoja kirjavanaan sekaisin, ja ne molemmat täytevärit\nvaikuttavat silloin sangen lumoavasti.\n\nNiin kuin heti talven poistuttua nämä kevään ensimmäiset lapset\nkiiruhtavat kirjavuudellaan pukemaan aroa, niin koristautuu\ntaivaskin. Ihan pilvetön se tuskin koskaan lienee keväällä,\npäin vastoin on se aina kaikenlaisten pilvien peitossa, yksin\nkauneimmallakin säällä on siellä keveitä pilvenhattaroita, jotka\ntiheämmissä tai harvemmissa ryhmissä leviävät yli koko taivaan\nkannen, ja loitoimpana näköalan rajalla näyttävät ylt'ympäri makaavan\nmaassa. Mutta jos ne pilvet sakenevat, jos taivas pimenee ja aurinko\nvain sieltä täältä lähettää vähäisenkään valosäteen ensimmäisten\nkevättuulien lämmittämälle arolle, niin siinä välkkyy värejä, joita\nei koskaan olisi luultu mahdollisiksikaan.\n\nJoka päivä liittyy uusia värien vivahduksia entisiin. Yhä enemmän\nhäviää kellertävyys, jota menneenvuotinen kulo keväälläkin levittää\narolle, yhä elävämmältä ja raittiimmalta alkaa näyttää jo nytkin niin\nrunsaasti koristuneen maiseman kevätpuku. Jo muutaman viikon kuluttua\non koko aro kuin kirjava lattiamatto, jossa on kaikkia mahdollisia\nvärien vivahduksia, tummanvihreästä heleään keltaisenvihreään saakka;\nsillä marunakasvien vallitseva harmaanvihreä väri muuttuu nyt\nerittäin esiytyvien ruohojen ja vaivaispensasten kautta tummemmaksi\nja kirkkaammaksi. Vaivaismanteli, joka joko yksinään tai yhdessä\nhernepensaan ja kuusamoiden kanssa verhoaa laajoja aloja alavammissa\naroseuduissa, on nyt kuten molemmat viimemainitutkin täydessä\npuvussaan, ja sen persikanpunaisilta välkkyvät, kukkia täpötäydet\noksat näkyvät selvästi sekä ruohon vihreyden että hernepensaan\nkukkien, jopa kuusamoidenkin vaalean- tai ruusunpunaisten kukkien\nrinnalla, vaikka kuusamat sopivissa paikoissa kasvavatkin oikeiksi\ntiheiköiksi ja täydessä kukoistuksessaan tekevät kaikki muut kasvit\nja värit ympärillänsä yhteiseksi pohjaksi, jota vasten niiden\nlehdet sitä selvemmin näkyvät, On sitte vielä paljo minulle, niitä\ntuntemattomalle, nimettömiä ruohoja ja kasveja, jotka saavat\naikaan tummempia ja vaaleampia varjostuksia, ja toisten kasvien\nyhtä nopeasti lakastuvaiset kuin kasvavatkin lehdet kutoutuvat\nmattoon keltaisenvihreiksi eli kullankeltaisiksi pilkuiksi. Matkan\npäästä katsellessa tosin kaikki värit sulavat yhdeksi, melkein\ntasaiseksi, harmahtavaksi vihreydeksi; mutta lähellä vaikuttaa\nkukin erikseen, jopa lukemattomat kukatkin kukin eriksensä, jotka\nnyt samoin ovat puhjenneet ja kaikkialla seisovat yksitellen\ntai, erittäin suotuisissa paikoissa, ryhmittäin ja pensaskasvien\nvarjossa levittelevät koko komeuttansa. Äärettömän monimuotoisten\nlaukkakasvien sivulla näkyy varsinkin muhkeita virnalajeja, ja\nsellaisten ohella, jotka meistä näyttävät ihan vierailta, myöskin\npuutarhojemme rakkaita tuttuja. Yhä enemmän kiinnytään tähän\nlumoavaan tauluun, niin että viimein tuntuu siltä, kuin oltaisiin\nkävelemässä äärettömän suuressa kukkatarhassa, jota ei ihmiskäsi ole\nkylvellyt.\n\nSamalla, kuin kasvikunnan, herättää kevät myöskin eläinkunnan\narolla eloon. Jo ennen, kuin talven viimeiset jäljet ovat kokonaan\nhaihtuneet, palaavat syksyllä poistuneet muuttolinnut taas arolle,\nja kuin kevät on päässyt valtaan, avaavat myöskin talvitainnokkaat\nmaanalaiset kammionsa, joissa he ovat tajuttomina maanneet yli\nankarimman vuodenajan, ja yhtyvät, kuten muuttolinnut pysyväisiin\nlintuihin, niiden nisäkäisten seuraan, jotka eivät ole peljänneet\nedes selloistakaan talvea taikka ainakin ovat osanneet hereilläkin\ntulla toimeen sen ajan. Yht'aikaa niiden kanssa viettävät hyönteiset\nylösnousemis-juhlaansa, kiiruhtaen esiin jostakin turvallisesta\npiilosta taikkapa nyt purkautuen koteloista, joihin toukka oli\nsyksyllä kätkeytynyt. Samoin ryömivät nyt matelevaiset, konnat\nja sammakot, liskot ja käärmeet talvimajoistansa nauttimaan jo\nensimmäisistä auringon säteistä heille välttämätöntä, heitä\ntoimeliaisuuteen ja täyteen eloon herättävää lämpöä ja uneksimaan\nkesää, joka tekee ainoastaan heidät täydellisen onnellisiksi.\n\nNyt on elämää ja liikettä arolla. Tosin eläimiä, jotka kuuluvat\narolle, ei ole monta lajia, mutta luvulta niitä on paljo ja yli\nkoko aron. Suurissa joukoissa kuten anttilooppi-laumat Sisä-Afrikan\naroilla, sebra- ja kvagga-parvet Etelä-Afrikan Karu-maassa\nja silmänkantamattoman laajat puhvelilaumat Pohjois-Amerikan\nruohokoilla, eivät nämä nisäkkäät liiku, eivätkä myöskään aron linnut\nniin suurissa joukoissa kuin meren rannalla, muutamissa saarissa,\nAfrikan aroilla tai kuuman vyöhykkeen ikimetsissä. Mutta moneen\nmaisemakuvaan vaikuttavat nämäkin, sekä nisäkkäät että linnut, hyvin\nsuuresti, ja maan omituista luonnetta nekin osaltansa tekevät ja\ntäydentävät, sillä maata ja oloja kuvaavia eläinlajeja on arollakin.\n\nEläinten kokouspaikkoina ovat varsinkin vedet: sekä suuret että\npienet järvet ja lammit, sekä joet että purot. Jo kauan ennen,\nkuin rantaa verhoavista, aika-ajoin vedenpeittoisista tai myöskin\nainiaan matalavetisistä kaislikoista huomataan, että järvi on\nedessä, näkee tottunut silmä sadoista ja tuhansista kahlaajista ja\nvesilinnuista, missä päin aukea vesi on, vaikka sitä ei vielä näy.\nAlinomaa suuntaa käännellen liitelevät lokkilinnut sen kohdalla;\nripeämmin ja säännöttömämmin lentäen metsästelevät tiirat ruohokkojen\nja niiden välisten avosilmäkkeiden yllä; korkealla ilmassa\nkiertelevät kiljukotkat; sorsat, hanhet ja joutsenet lentelevät\njärven päästä toiseen; ruokohaukat kiikkuvat ruo'oissa; tavataanpa\ntäällä joskus merikotkiakin ja pelekaaneja. Mutta sellaisiin\njärviin kokontuneista linnuista sekä lajien ja yksityisten lintujen\nluvusta saadaan vasta sitte selkoa, kuin päästään avoveden reunaan\neli on tunkeuduttu niiden ruoko- ja kaislatiheikköjen lävitse,\njotka järviä ympäröivät. Suola-arolta, kuten on helppo tajuta,\ntäytyy eläintenkin paeta. Kiiremmiten lentävät vesilinnut pois\nkolkolta, suolapeitteiseltä rannalta, hätimmiten vain tarkastaen\nvesilätäkköä toisensa perästä; ainoastaan nauru- ja kalalokkien\nnähdään joskus laskeutuvan mataloihin suolavesi-lammikoihin, jotka\neivät vielä ole ihan kuiviksi haihtuneet; ainoastaan ristisorsa\nkalastelee niistä ja silloin usein suloisten avosettien seurassa,\njotka erittäin mielellään haeskelevat juuri sellaisia paikkoja ja\nsiellä partitain tai parvissa etsiskelevät ahkerasti saalista,\nlakkaamatta nyykytellen ja heilutellen kaunista päätänsä ja hienoa,\nylös päin kaarevaa, sapelin muotoista nokkaansa. Muita lintuja\nolen minä täällä nähnyt aina vain ani harvoja: jonkun västäräkin,\njonkun töyhtöhyypän ja jonkun kurmitsan; kaikki muut karttavat\nkolkkoa, autiota seutua, sitäkin mieluisemmin, kuin ihan sen lähellä\non paljon parempia ja piilokkaampia soita ja vesiä. Ihan itse\njärven laiteille asti on tarjona runsasta ravintoa kaikille, joita\nse houkuttelee luoksensa. Sen tähden nähdäänkin tänne, jopa sen\npinnallekin kokoutuvan tuhansittain kahlaajia ja vesilintuja sekä\nmyöskin laululintusia, peipposia ja tiaisia, joille kuivalla arolla\nei ole tarpeellista elatusta, ja sen tähden täältä saavatkin sekä\nkalansyöjät että kaikki muut petolinnut jokapäiväisen leipänsä.\nPohjois-Afrikan matalarantaisiin järviin, joihin talvella kolmen\nmaanosan siivekkäät asujamet tulvivat suurenmoisiin kokouksiin,\nkuuman vyöhykkeen isoihin vesiin, joiden rannoilla joka vuodenaikaan\non satoja tuhansia lintuja, Tonavan alangon suoseutuihin, joihin\njoka kesä saapuu äärettömät joukot ilman lapsia, ei näitä arojärviä\nvoida verrata; laajuuteen katsoen on niiden siivekkäitä asujamia\nluvultaan liian vähäkin, vaan melkoinen se lintujen luku sentään\non, ja omituisuutensa nämä arojärvet säilyttävät myöskin lintujen\nvalitsemiin asuinpaikkoihin katsoen.\n\nTäällä elävät kaikki eläimet ruohokossa: susi ja metsäkarju, kotka\nja harmaa hanhi, haukka ja joutsen, korppi, sinisorsa ja löppösorsa,\nrastas ja kerttu, tiainen ja varpunen, paju- ja metsäsirkku,\nkultarinta ja sinirinta-satakielinen, tornihaukka ja punajalkahaukka,\nkurki ja töyhtöhyyppä, lepinkäinen ja taivaanvuohi, kottarainen,\nvalko- ja keltavästäräkki, viiriäinen ja jäälintu, hopea- ja\nkapustahaikara, merimetso ja pelekaani. Ruohokot ovat täällä eläinten\nvarsinaisina olo- ja piilopaikkoina; ne ovat kätkevän ja turvaavan\nmetsän sijassa; niissä menestyy rakkaus ja perheonni, niissä\nnautitaan suurimmat riemut ja kärsitään hellimmät huolet, niissä\npoikaset syntyvät ja kasvavat.\n\nNäissä ruohokoissa oleskelevista nisäkkäistä huomataan tavallisesti\nainoastaan jäljet, jos ei ryhdytä erittäin tehokkaihin keinoihin\nja koirilla etsitetä niitä tiheiköistä; mutta liikkuvaisesta\nlintumaailmasta voi tutkijan tottunut silmä nähdä milloin hyvänsä\nkuvan ainakin pääpiirteissään.\n\nKuin kuivalta arolta lähestytään jotakin järveä, häviävät viimein\nnäkyvistä kaikkialle levinneet leivoset, ja siellä täällä jo kuuluu\nkurmitsan ääni taikka näkyy se itsekin sukunsa omituisella kiihkolla\nkiiruhtavan pitkin maata vähän matkaa kerrassaan, pysähtyen sinne\ntänne sieppaamaan suuhunsa joitakuita silmiin sattuvia matoja ja\nsitte yhtä kiireesti rientävän edelleen. Jo ennen, kuin tullaan\nruohokkoon, nähdään naurulokki ja ehkä kalalokkikin, joista\nensimainittu lentää kauas arollekin karjalaumojen luo, joita ne\nsitte seuraavat joko tiheissä joukoissa liidellen niiden ympärillä\npyytelemässä lennosta elukkain liikkeelle ajamia hyönteisiä taikka\nastuskellen karjan jäljestä kuin valkokyyhkyset, jotka etsiskelevät\nruokaansa maasta. Silloin ehkä myöskin nähdään jo joku harmaa\nhanhi, joka on hetki sitte lähtenyt hautovan puolisonsa luota\nkaislikkojen läheisille ruohomaille syömään niin kauan, kuin hellät\nvanhemman-huolet, joista kaikki hanhiurokset ottavat runsaan osansa,\neivät kahlehdi häntä piiloisimmille, järven viereisille laitumille,\njoilla varovaiset vanhemmat ensin opettelevat harmaankeltaisia\npoikiansa kätkössä vihollisilta. Kaikissa vedon alaisissa mataloissa\nrantapaikoissa on vilkkaampi elämä. Niissä ja rapakoissa ryntäävät\ntoisiaan vastaan hyvin valituissa taistelupaikoissa pienet\nkahlaajat, suokulaiset, nyt komeilevina täydessä ritaripuvussa,\npainavat päänsä ja tähtäävät nokkansa kuin hyvin ojennetun keihään\nainiaan peräytymättömän vastustajan leveää, kilveksi kelpaavaa\nhöyhenkaulusta kohti, katsahtavat vielä kerran toinen toistaan\nterävästi silmiin ja syöksyvät vastakkain, yht'aikaa iskien itse ja\nottaen höyhenkilvellään vastaan toisen iskun. Ei kumpikaan näistä\njaloista taistelijoista sentään vahingoittunut, ei kumpaistakaan\nsellainen taistelu vähimmälläkään tavalla pidättänyt toisista paljon\ntavallisemmista toimista; sillä toiselta ei rynnätessäkään jäänyt\nhuomaamatta kärpänen, joka juuri silloin istahti läheiselle korrelle,\ntoiselta ei uiva kuoriainen, joka tanssi pikku lätäkön pinnalla, ja\nsukkelasti rientää toinen sinne, toinen tänne sieppaamaan huomattua\nsaalista ja siitä vahvistumaan uusiin taisteluihin. Mutta sillä\naikaa seisoo toisia jo aikaa sitte valmiina taisteluun, joka ei\nnäytä koskaan loppuvan. Silloin tulee ruokohaukka purjehtien ja\nkiireimmiten poistuvat sankarit taistelupaikalta, nousevat ylös\ntiheissä joukoissa, lentävät toisen veden luo ja alkavat siellä\nvanhan leikin uudestaan. Peljätty haukka karkoittaa myöskin pois\nkaikki muut linnut. Pauhuisesti nousevat heikommat sorsat, ja paljon\nenemmän säikähtäen heidän lentoansa -- kuin petolintua nousevat\nseuraavana silmänräpäyksenä myöskin heidän voimakkaammat sukulaisena;\nne lentää suhistavat muutamaan kertaan ympäri järven ja sitte taas\nparvittain laskeutuvat alas; punasääri-rantavikla nousee ilmaan\nhuutaa liritellen, ja kaiuttomasti, vaan kauas kuuluvasti huutaen\nnousee taivaanvuohi, jonka päällitse petolintu liian läheltä livahti;\nmutta molemmat unhottavat uhkaavan vaaran heti, kuin ovat päässeet\nylös turvalliseen korkeuteen, ja näyttävät ajattelevan ainoastaan\nihanaa kevättä ja kaikkialla vallitsevaa lemmen riemua. Sillä\npunasääri laskeutuu taas äkisti alas veden kalvoa kohti, räpyttelee\nja liitelee riippuvin siivin eteen ja alas päin, kohoaa lakkaamatta\nhuudellen uudestaan ja laskeutuu taas, kunnes jo hautomaan ehtineen\npuolison kutsuntahuuto kehoittaa häntä jättämään nuo hänelle aiotut\nhyvittelyt ja rientämään yksinkertaiselle pesälle. Taivaanvuohi\ntekee melkein samalla tavalla; lenneltyään ristiin rastiin ja\nnoustuaan melkoisen korkealle, pudottautuu hän yht'äkkiä alas,\npursto levällään, ja silloin purston notkeat, kapeat ja teräväpäiset\nhöyhenet saavat pidättävän ilman vaikutuksesta syntyvällä\nvapisemisellaan aikaan sen tutun, surinan ja määkinän kaltaisen\näänen, josta tämä lintu on saanut sattuvan nimensä. Ainoastaan pari\ntavattoman pitkäjalkaista, ikään kuin puujaloilla astuskelevaa lintua\n(flamingoa), jotka, vihaisesti erillään pysyen muusta rantavilinästä,\neleskelivät omissa toimissaan, eivät pitäneet lukua haukasta, ehkäpä\nsiitä syystä, että näkivät rohkeain naurulokkien kiireesti lentää\nlöyhyttelevän karkoittamaan rauhan häiritsijää, jopa vaalean ja\npienemmän suohaukankin yhdessä varustautuvan sotimaan tuota likeistä\nja kuitenkin niin vihattua sukulaistansa ja rosvoveljeänsä vastaan.\nHeti se poistuukin seutuvilta, ja minuutin kuluttua on kaikenlaista\nviserrystä, naurua ja kuherrusta kaikkialla; sillä vanhojen\nasukasten lisäksi on tullut uusia, joita sinne on houkutellut sekä\nkaikilla seuralinnuilla yleinen uteliaisuus että sellaisissa vesissä\nrunsasvarainen ravinto.\n\nKuin viimein päästään ruohokon rajaan, saadaan näkyviin pienemmät\nlinnut ja tavallisesti aina ennemmin kuin suuret, jotka ovat ruohokon\nkätkössä. Kurki, jonka pesäpaikkoihin on kaikkein pahin päästä,\nhopeahaikara, joka kaislasärkän sisälaidalla pyytelee kaloja,\nkapustahaikara, joka etsii ravintoansa kaislatiheikön sisäisistä,\nmatalimmista paikoista, kaikki nämä pysyvät niin piilossa kuin\nmahdollista, ja kaulushaikara, joka oleskelee kaikkein tiheimmissä\npaikoissa, ilmasee läsnäolonsa kumealla myrinällä. Sitä vastoin\nkaikki äsken mainitut pikku linnut ihan huolettomasti lentelevät\nkatselijan edessä ja riemuiten laulavat kauneimpia säveliään.\nTuttavasti sipsuttelevat keltavästäräkit nurmikoilla, joita kaislikon\nulkopuolella on ihan sen rajaan asti, tyynesti ja pelottomasti\nkiikuskelee sievä partatiainen kaisloissa, joiden latvoja koristaa\nmilloin punarinta-satakielinen, milloin lepinkäinen; kovasti\nkaikuvat joka taholta ruokokerttujen iloiset, vaikka ei juuri\nsoinnukkaat sävelet, ja mielellään kuunnellaan rastaan raksutusta,\nsinirinta-satakielen, uunilinnun ja kultarinnan suloisia lauluja\nsekä käen kukkumista. Aukealla vedellä kaislikkojen välissä ui\nihan varmaan pari nokikanaa poikasinensa ja, jos vesi on vähänkään\nsyvempi, ehkä silkkikuikkakin monien sorsien joukossa. Ja illan\ntullessa saapuvat myöskin tornihaukka ja punajalkahaukka, musta- ja\npunakottarainen kaislikkoon yöksi, eikä silloin laverruksilla ole\nmäärääkään. Onpa täällä yövieraina vielä kiljukotka, korppi ja varis,\nja karimetso ja pelekaani levähtävät päivän kalastusvaivoista ainakin\nkaislikkojen sisälaidoissa.\n\nAvoveden kohdalla lentää liitelevät lokit, tiirat räpyttelevät,\nmerikotkat ja kalasääsket tähystelevät ja, missä syvyys ei ole\nvarsin suuri, kalastelevat pelekaanit ja joutsenet kilpaa ahnasten\nmerimetsojen ja uikkujen kanssa.\n\nMelkein yhtä rikkaat kuin järvet ovat myöskin metsäiset ja pensahiset\njokilaaksot. Puissa ovat suurempien ja pienempien petolintujen pesät,\njota paitsi ne ovat hyvinä lepopaikkoina; niiden latvoista kaikuu\nkuhankeittäjän helisevä huuto, rastaan raksutus, tikan heleä nauru,\nsepel- ja metsäkyyhkysen kuherrus, mutta alta tiheiköstä satakielen\nihana laulu niin puhtaana ja täyteläisenä, että paraintakin kuulemaan\ntottunut korva ihastellen kuuntelee niitä harvinaisia säveliä.\nMutta joen pinnalla kiikuskelee hyvin monenlaisia vesilintuja\nkuten järvelläkin, ja kaislikossa sekä rannan pensaissa eleksii\nyhtä kirjava seura kuin järven ruohokoissakin; hernekerttu,\nkirjarintakerttu ja harmaa kerttu kaiuttavat tuttuja laulujansa.\n\nJos vaelletaan aron vedettömiä seutuja, on siellä ihan toinen\neläinmaailma. Sielläkin ensinnä huomataan linnut. Ainakin\nkuusi ehkä kahdeksankin leivolajia asuu arolla, elähyttäen sen\nautioimpiakin paikkoja. Lakkaamatta helkkyy täällä laulu; maasta\nja mataloista pensaista kaikuu sitä, korkealta ilmasta virtaelee\naamuin ja illoin runsaasti alas raikkaita säveliä. Tuntuu siltä,\nkuin kuuluisi vain yksi laulu; sillä monisävelinen kalanderleivo\nomistaa sekä meidän tavallisen kiurumme että Siperian leivosen\nsävelet ja sulattaa ne omiinsa, ei halveksi edes tatarileivon eikä\nlyhytvarpaisen leivon lyheitä säveliäkään, vaan yhdistää kaikkein\narolla elävien leivolajien laulun omaansa, hämmentämättä sentään\nheidänkään lauluansa, vaikka hän kyllä voimakkaasti viserteleekin\nsekä omia että lainattuja sävelmiänsä. Kuin jonakin kevätpäivänä\nkotipellon pientarilla ihastellen kuuntelemme kiurujamme, kuin\nnäemme, miten laulaja toisensa perästä lakkaamatta vuorotellen\nnousee kohti taivasta riemulaulullaan kuuluttamaan kevään tuloa,\nme silloin tuskin voimme aavistaa, että aro tarjoaa sata kertaa\nenemmän, kuin me kotivainioillamme saamme kuulla, ja niin kuitenkin\non. Sillä aro on leivojen oikea koti; pari samaa lajia asuu ihan\ntoisen vieressä, toinen laji taas toisen seassa, ja avaralla arolla\ntuskin näyttää olevan tilaa kaikille. Mutta leivot eivät suinkaan\nole sellaisten paikkojen ainoat asujamet. Melkein yhtä monilukuiset\novat myöskin niiden pahimmat viholliset, nuo heidän rakkahimpiansa,\nheidän pikku poikasiansa ainiaan uhkaavat haukat, jotka ovat\naron varsinaisia lintuja. Mihin aron osaan hyvänsä saavutaan,\njonkun näistä petolinnuista, pohjoisarolla pienemmän, etelämpänä\nvaalean suohaukan, saadaan ihan varmaan aina nähdä liikuskellen,\ntavallisesti ihan läheltä maata liidellen lentelevän aluettansa\nristiin rastiin; useinpa nähdään neljä, kuusi, kahdeksan ja vielä\nuseampiakin yht'aikaa pyydystelevän pitkänlaisessa laaksossa. Vielä\nmonilukuisemmin kuin nämä, vaikka ei ihan yhtä laajalti, esiytyy\nkaksi muuta olemukseltaan ja luonteeltaan melkein ihan toistensa\nkaltaista, kauneudelta ja liikkeiden sulavuudelta toinen toisensa\nkanssa kilpailevaa aron lasta: tornihaukka ja punajalka-haukka. Missä\nhyvänsä on lepopaikkaa näille notkeille ja soreille linnuille, missä\nsähkölanka on vedetty poikki aron, kallio tai kirgiisin hautakumpu\nkohoaa tasangosta, siellä jotenkin varmaan tavataan niitä. Ollen\nhyväluontoiset ja seuraa rakastavaiset sekä kadehtimattomat toinen\ntoisensa onnea, vaikka haluavatkin samaa saalista, ajeskelevat ne\nahkerasti kaikenlaisia hyönteisiä, ahnaasta heinäsirkasta aina\npienimpään elävään asti, istuvat sitte leväten ja ruokaa sulattaen,\nvaan samalla huolellisesti joka taholle tähystellen paikoillaan,\nnousevat uuden saaliin nähtyään nopeasti heti ilmaan, liitelevät\nhetkisen keveästi ja sulavasti ja pysähtyvät sitte melkein\nliikkumattomiksi ylhäältä tarkasti tähtäämään saaliisen. Sitte\nne syöksyvät kuin putoava kivi suoraan maata kohti, sieppaavat,\njos onnistuu, hyönteisen, musertavat ja syövät sen lennossa ja\nkiiruhtavat jälleen ylös uudistamaan samaa temppua. Usein nähdään\nheitä kymmenkunta molempia lajeja sekaisin pyydystämässä samassa\npaikassa, ja niiden lakkaamatta vaihtelevat liikkeet eivät voi\nkoskaan olla puoleensa vetämättä ja kiinnittämättä vaeltajan\nhuomiota. Joka päivä saatetaan niitä tavata, tuntikausia katsella\nniitä ja aina kuitenkin huomataan uutta suloa niiden leikitsevässä\nkäytöksessä; ne kuuluvat aron maisemakuvaan yhtä hyvin kuin\nsuolajärvi, kuin tulpaani tai lilja, kuin vaivaiskoivu-tiheikkö tai\ntshi-ruoho, kuin valkoiset pilven hattarat taivaan kupukannella.\nMutta aroa kuvaava on myöskin punakottarainen, melkein yhtä\nviehättävä ilmiö, rakkaan, koti- ja puutarha-ystävämme sijainen,\nahnasten heinäsirkkain innokas ja hyvällä menestyksellä toimiva\nhävittäjä, laitumella käyskentelevien karjalaumojen uskollisin\nystävä, ihmisen suosittu auttaja, koska hän väsymättä suojelee maan\nhedelmiä, aron asujanten silmissä ihan pyhä lintu; kuvaava myöskin\nlentokana, joka kanan ja kyyhkysen välinen laji on hyvin levinnyt\narolle, iso trappi ja hänen suloiset sukulaisensa kaulus- ja pikku\ntrappi, viime mainittu ansaitseva siitäkin syystä meidän huomiotamme,\nettä se muutamia vuosia sitte siirtyi Europpaan ja täällä on nykyään\nyhtä hyvin kuin arollakin maiseman kaunistuksena, kuin hän lentää\nsuhistaessaan näyttää koko kauneutensa. Ja muitakin kaunisvärisiä,\njopa oikein komeitakin lintuja voidaan ilmoittaa olevan aron\nvakinaisina asujamina: suloinen mehiläissyöjä ja sininärhi, jotka\nyhdessä haukkojen ja kyyhkysten kanssa asuvat jyrkissä rantatörmissä,\nkutojasirkku ja punavarpunen, jotka oleskelevat tshi-ruohokossa\nja tiheiköissä, ja monta muuta. Eikä edes pääskysiäkään puutu\nnäistä seuduista, joissa ihmisasunnot ovat niin harvinaiset. Että\ntörmäpääskynen kaivaa pesänsä jyrkkiin järvenrantoihin, ei kuulune\nkummalliselta; mutta tottapa ansainnee mainita, että räystäspääskynen\nvielä tänäkin päivänä täällä muuttuu vapaana elävästä puolikesyksi\nlinnuksi, että se vielä tänäkin päivänä muuraa pesänsä kallioon ja\nlähtee siitä, kuin hautakumpua jollekin kirgiisille luodaan, sekä\nasettuu sitte asumaan sen päälle, että hän etsii vierasvaraisuutta\nyksin jurtastakin ja saakin sitä, jos kirgiisi toivoo voivansa viipyä\nniin kauan yhdessä paikassa, että munat ehtivät tulla haudotuiksi\njurtan kupukattoon kiinni muuratussa pesässä ja pojat vaurastua\nlentoon kykeneviksi.\n\nNiihin paikkoihin, joiden lintumaailman nyt olen luetellut, on\nasettunut myöskin muita eläimiä. Paitsi vaivalloisia sääskiä,\nkärpäsiä, paarmoja ja ampiaisia, tavataan yleensä vain joitakuita\nhyönteislajeja, mutta ne ovat hyvin lukuisat ja kaikkiin sellaisten\nseutujen osiin levinneet. Samaa on sanottava matelijoista, joita\nme näkemissämme aron osissa tapasimme ainoastaan muutamia liskoja\nja monta käärmelajia, varsinkin kaksi myrkyllistä käärmettä,\ntavallisen kyykäärmeen ja halyskäärmeen. Kumpiakaan näitä tosin\nei ole niin runsaasti kuin liskoja, mutta sentään tavattoman\npaljo. Ratsastaessamme arolla tapahtui monta kertaa päivässä, että\njoku meitä seuraavista kirgiiseistä kumartui, puukko kädessä,\nalas hevosen seljästä terävällä iskulla leikkaamaan päätä\njoltakin myrkkykäärmeeltä, ja kuin me pienessä vuorikaupungissa\nSchlangenbergissä (Käärmevuorella), Altain pohjoisosassa, tahdoimme\nottaa selkoa, oliko se syystä saanut nimensä, toivat lähettimme parin\ntunnin kuluttua niin runsaan käärmesaaliin, että siten saatu vastaus\nmeitä hyvin hämmästytti ja että me emme enää voineet epäillä nimen\nsynnyn historiaa, joka kertoo, että ennen kaupungin perustamista\nkoottiin ja poltettiin tuhansittain myrkkykäärmeitä. Konnat, sammakot\nja pikku nisäkkäät ovat paljon harvinaisemmat kuin matelevaiset; me\nnäimme ainoastaan yhden tulikonna-lajin sekä muutamia hiiriä, yhden\nsiiselin, kaksi maakontion kaltaista, sokeaa hiirilajia ja sievän\nhyppyrotan, jota myöskin sanotaan hevos-hyppyrotaksi ja alakdaganiksi.\n\nSiiseli ja hyppyrotta ovat mitä sievimmät eläimet.. Varsinkin siiseli\ntuottaa elävyyttä ja jonkinmoista suloutta arolle, se kun erittäin\nsoveltuvissa paikoissa mielellään elää joukoissa ja silloin, kuten\nsen sukulainen aromurmelikin, rakentelee oikeita kyläkuntia. Siellä\nnähdään varsinkin iltasella sen pikku eläimen istuvan kolonsa suulla\ntaikka vaunujen tai ratsastajajoukon lähestyessä kiireesti rientävän\npiiloonsa, äkisti vielä kerran nousevan uteliaasti katsahtamaan ja\nhyvissä ajoin kadota livahtavan turvallisen kolonsa syvyyteen, mutta\nmuutaman silmänräpäyksen päästä taas tulevan näkyviin, arvattavasti\nottamaan selkoa, eikö uhkaava vaara ehkä ole jo ohitse. Hänen\nkäytöksessänsä näkyy alituista horjumista uteliaisuuden ja pelon\nvälillä. Pelkoon hänellä kyllä on hyvät syynsäkin; sillä vaikkapa\nihminen ei hätyytäkään häntä, niin ovat kuitenkin susi ja kettu,\nkeisari- ja kiljukotka lakkaamatta hänen kinterillänsä, ja voidaan\nolla jotenkin varma, että hän oleskelee lukuisasti varsinkin\nsellaisissa paikoissa, joissa keisarikotkan nähdään istuvan patsasten\npäässä tien varrella tai puissa kylissä. Paljon harvemmin nähdään\nhevos-hyppyrottaa, eittämättä aron sievintä nisäkästä, ei sen\ntähden, että se olisi luvultaan vähempi, vaan koska se on yöeläin\nja sen tähden näyttäytyy vasta auringon laskun jälkeen. Siihen\naikaan ja, jos on kuutamo, myöhemminkin voidaan huomata, miten se\nsuloinen olento varovasti nousee kolostansa, oikoo jäseniään ja\nsitte, pienet etujalat rintaa vasten painettuina, kuin puujaloilla\nhypiskelee pitkillä, kengurua muistuttavilla takajaloillaan, tukien\nhoikkaa, ihan pystyasentoista ruumistansa pitkällä, karvaisella\nhännällään. Sinne tänne juoksee hyppyrotta pitkin maata, ei erittäin\nnopeasti, ja pysähtyy aina vähän päästä hetkiseksi, koska hänen\ntäytyy tuon tuostakin haistella tai pitkillä viiksikarvoillaan\ntunnustella, mistä löytyisi jotain kelvollista ruokaa. Tästä noukkii\nhän siemeniä, tuosta kaivaa laukan; mutta sanotaanpa, että se ei\nhyljeksi raatojakaan, että se ryöstelee linnun pesistä munia ja\npoikasia, jopa pyytelee pienempiä jyrsijöitäkin, enkä minä uskalla\nruveta puhdistamaan häntä näistä syytöksistä. Vaikea onkin muuten\ntutkia häntä perin pohjin, sillä hänen aistimensa ovat hyvin tarkat,\nhänen henkiset lahjansa jotenkin vähäiset, ja pelko ja arkuus sen\ntähden hänen näkyvimmät ominaisuutensa. Heti, kuin ihminen tulee\nhänen mielestään arveluttavan lähelle, lähtee hän pakoon, ja turha\nvaiva olisi ajaa häntä takaa; tuskin ratsumieskään saa häntä kiinni.\nPitkillä hypyillä, voimakkaasti ponnistaen vahvoja takajalkojansa ja\nkäyttäen pitkää, ihan suoraksi ojennettua häntää peräsimenä rientää\nhän pois; hyppy hypyn perästä melkein ilman vähintäkään väliaikaa, ja\nennen, kuin oikein saadaan selvillekään, minne päin hän läksi, katoaa\nhän yön pimeyteen.\n\nToisia eläinlajeja kuin alavalla arolla on aron vuoriseuduissa,\njos siellä loivien rinteiden sijasta tai niiden ohella on jyrkkiä\nkallioseinämiä, louhikkojyrkkäyksiä, syviä, synkkiä rotkoja ja ihan\nkasvittomia, teräviä huippuja. Kapeissa, vihreissä laaksoissa, joita\npitkin juoksee puronen, elää ja viihtyy kirjohanhi, tavattoman\nkorea, kaunis ja vilkas lintu, tuskin sorsaa suurempi, Keski-Aasian\ntunturien hanhilaji; kallion koloissa kuhertelee eräs meidän\nkesyn kyyhkysemme kantavanhempain ja kalliokyyhkysen likeinen\nsukulainen; kalliolohkareilta, joilla kivitaskut, kalliovarpuset ja\ntalvihempposet juoksentelevat, kaikuu kivirastaan soinnukas laulu;\nkorkeampain huippujen ympärillä liitelevät vilkkaat alppinaakat ja\nheitä ylempänä kiertelee päivällä vuorikotka ja yöllä äänettömästi\nliitelee iso huuhkaja, molemmat tähystellen saaliikseen jotakuta\nerittäin lukuisista vuorikanoista tai ehkä jotakuta varomatonta\nmurmelieläintä. Tarkemmin kuin mikään näistä ansaitsee kuitenkin\nkirgiisein arkaari tutkia, yksi niistä villeistä jättiläislampaista,\njoita Keski-Aasiassa on ja jollaisen eläimen minä sain ammutuksi\nArkat-vuorilla.\n\nMikäli kirgiisit kertoivat, joita minä tarkimmasti kyselin, elää\ntämä muhkea eläin paitsi täällä myöskin muissa tavallisen korkeissa\nvuoristoissa Länsi-Siperian aroilla. Ne oleksivat viisi, jopa\nviisitoistakin joukossaan, oinaat ja emät erikseen aina kiima-aikaan\nasti. Jokainen katras pysyy samoilla paikoilla niin kauan, kuin\nsitä ei häiritä eikä hätyytetä; mutta jos niin tapahtuu, siirtyy se\ntoiselle vuorenseljänteelle, ei kuitenkaan koskaan erittäin kauas.\nIllan suussa vaeltaa katras, johtaja etupäässä, ylös korkeimmille\nvuoren huipuille levolle sellaisiin paikkoihin, joihin muiden\neläinten on vaikea tai ihan mahdoton päästä; auringon noustua\nlaskeutuvat vanhat ja nuoret alas laaksoihin syömään ja juomaan\nerityisistä, valituista lähteistä; puolenpäivän aikaan asettuvat\nhe lepäämään ja märehtimään sellaisten kallioseinäin siimekseen,\njotka eivät heiltä sulje näköalaa; iltapäivällä kävelevät he toisen\nkerran syömässä. Kesät talvet kuluu heidän elämänsä samalla tavalla.\nHe syövät kaikkia sellaisia kasveja, joita kesy lammas suosii,\novat hätätilassa yhtä vähään tyytyväiset kuin sekin eivätkä siis\ntalvellakaan juuri joudu hätään eikä puutteesen, vaan keväällä tuota\npikaa niin mieltyvät herkuttelemiseen, että niille sitte syksyyn\nasti kelpaa ainoastaan paraat ja maukkaimmat kasvit. Tavallisesti\njuoksevat ne ripeää, tavattoman joutuisaa hölkkäjuoksua ja\npeljästyttyäänkin ne ainoastaan silloin, kuin ratsumies ajaa niitä\ntakaa, juoksevat pitkäaskelista ravia, joka sitä varmemmin pelastaa\nheidät vainoojalta, kuin he paetessaan aina pyrkivät kallioille.\nSellaisessa paossa ne niin tasangoilla kuin vuorillakin pysyvät\nmelkein aina rivissä, niin että toinen juoksee ihan toisensa takana,\nja asettuvat niin pian kuin mahdollista jälleen samaan järjestykseen,\njos niitä yht'äkkiä säikytetään hajalleen. Kivikoissa ja louhikoissa\nliikkuvat ne kummastuttavan keveästi, notkeasti ja varmasti sekä\nnoustessaan että laskeutuessaan. Ilman vähintäkään ponnistusta ja\nkiirehtimättä edes millään tavalla liikkeitänsä kiipeilevät ne ylös\nalas melkein pystysuorista jyrkänteistä, hyppäävät leveäin rakojen\nyli, rientävät ylhäältä alas syvyyteen, kuin olisivat lintuja ja\nosaisivat lentää. Jos ne huomaavat, että heitä ajetaan takaa,\npysähtyvät ne tuon tuostakin, kiipeevät jollekin korkeammalle\nkallionhuipulle, nähdäkseen paremmin joka taholle, ja jatkavat sitte\nmatkaansa niin levollisesti, kuin pilkkaisivat vainoojiansa. Voiman\nja kiipeämistaidon tieto tuottaa niille tosiaan ylpeän ja ylevän\nryhdin. He eivät hätäile koskaan, mutta joutuvatkin ainoastaan\nsilloin, kuin metsästäjä asettuu väijyksiin tai hiljaa hiipii heidän\nlähellensä, sellaiseen tilaan, että heidän tarvitsee sitä katua.\n\nEmät elävät aina, oinaat kiima-aikaan saakka rauhassa ja ystävyydessä\nkeskenään. Se aika alkaa lokakuun loppupuolelta ja kestää melkein\nkoko kuukauden. Sen ajan lähestyessä herää rohkeissa oinaissa\nhurjin taistelun kiihko. Vanhimmat oinaat valitsevat kukin määrätyn\npaikkansa ja karkoittavat niistä kaikki heikommat. Tasavoimaiset\ntaistelevat hengen edestä. Uhkaavasti astuvat he vastakkain, nousevat\ntakajaloilleen, syöksyvät yhteen ja paukuttelevat isoja sarviaan\nniin, että vuoret kajahtelevat. Välistä sattuvat heidän sarvensa\ntarttumaan niin toisiinsa, että eivät pääsekään irti, ja silloin\nhe surkeasti kuolevat; taikka toinen syöksee vastustajansa alas\nsyvyyteen ja pudonnut silloin musertuu kuoliaaksi.\n\nHuhtikuun viimeisinä tai toukokuun ensimmäisinä päivinä synnyttää emä\nyhden tai kaksi vuonaa. Nämä karitsat, kuten kiinni pyytämistämme\narkaareista voimme huomata, juoksentelevat jo muutaman tunnin\nvanhoina emänsä kanssa ja seuraavat muutamain päivien päästä\nhäntä kaikkialle, mitä teitä hyvänsä emä kulkee, ja osoittavat\nsynnynnäistä notkeutta ja varmuutta kaikissa liikkeissään. Jos jokin\nsuurenlainen vaara on tulossa, kätkee emä heidät kivien väliin,\nkääntääkseen vihollisen huomiota pois niistä, ja palaa takaisin\nniiden luo heti, kuin on onnellisesti päässyt vaarasta. Maahan\nlaskeutunut karitsa pysyy ihan liikahtamatta, kuin olisi itsekin\nvain kivi kivien joukossa, ja siten usein säilyy vihollisiltansa,\nvaikka ei suinkaan aina, harvimmin vuorikotkalta, joka ilman mitään\niskee ja tappaa karitsan, jota ei emä ole suojelemassa. Niin\ntapahtui Arkat-vuorilla meidän metsästellessämme. Kiinni otetut\narkaari-karitsat, joita saimme kirgiiseiltä, olivat mitä suloisimmat\nolennot, ja koska ne ihan vitkastelematta imivät vieraita emiä,\nnäkyy siitä, että niitä pitäisi helposti voida kesyttää. Jos näitä\nmuhkeita eläimiä saataisiin kesytetyksi, tulisi siitä erittäin\narvokas lisä nykyisille kotieläimillemme. Mutta sitä ei ajattele\nkirgiisi, hän vain mietiskelee, miten saisi silloin tällöin tapetuksi\njonkun villilampaan. Eipä sentään hänkään ole mikään innokas\narkaarin pyytäjä; sen tähden susi yhä pysyykin hänen vaarallisimpana\nvihollisenaan, vaikka sekin ainoastaan talvella syvässä lumessa saa\njonkun lampaan tapetuksi.\n\nKuten vuoristoissa on myöskin aron kuivimmissa ja autioimmissa\nseuduissa, jotka yksin keväälläkin näyttävät Afrikan aavikoilta tai\naavikkoaroilta, erityiset, ainoastaan siellä asuvaiset eläimensä.\nPaitsi matalaista nippuruohoa ja täällä ihan pienoiseksi taimeksi\nsurkastunutta marunaa, puuttuu sellaisista seuduista melkein kaikki\nmuut kasvit, joita muuten on sekä ylävällä että alavalla arolla;\nsitä vastoin on täällä yleisenä erityinen pensas, jota ei ole\nmuualla: kovasta ja hauraasta, kirveen pystymättömästä puustaan\nnimensä saanut \"jääräpensas\". Se juurtuu niihin harvoihin erämaan\npaikkoihin, joihin rankkasateet ovat koonneet laihan punasaven;\nniissä se kasvaa välistä oikein laajoiksikin tiheiköiksi ja suojelee\nja varjostaa muitakin kasveja, niin että sellaiset paikat ovat\nmelkein kuin pikku kosteikot aavikoilla. Elävämpiä kuin autio aro\nympärillä eivät nämä kosteikot kuitenkaan ole, sillä paitsi erästä\nlepinkäistä, kerttua ja uunilintua ei siellä näy mitään muita\nlintuja, vielä vähemmin mitään nisäkästä. Sitä vastoin asuu juuri\nsellaisissa autioissa seuduissa monta huomattavinta aroeläintä niiden\nohella, joita tavataan kaikkialla yli koko aron: lyhytvarpaisen\nja kalander-leivon ohella sysimusta tatarileivonen, vaikka se\nnäyttäneekin merkilliseltä jokaisesta, ken tietää, että kaikkein\nmaassa pesiväin lintujen höyhenpuku on tavallisesti maan näköinen, ja\nsen tähden saatettaisiin luulla tämän leivon meluisemmin asuskelevan\nmustan ruokamullan seuduilla; pikku kurmitsan ohella tavataan\narohyyppä, ison trapin ohella hoikka kaulustrappi, jota kirgiisit\nsanovat passinkantaja-trapiksi; arokanan ohella hietakana, sama\nlintu, joka tuonoin siirtyi suurissa joukoissa Europpaan; erittäin\nlukuisasti esiytyvän siiselin ohella aro-anttilooppi ja kulaani, aron\narka villihevonen. Minä, välttääkseni liikaa laajuutta, koetan ihan\nlyhyesti kuvaella viimemainittua.\n\nJos Darwinin päätelmät olisivat oikeat, saatamme ehkä kulaania\nkatsoa meidän pitkällisellä jalostuttamisella nykyiseen muotoonsa\nsaamamme hevosen kantaisäksi. Tämä oletus on ainakin paljon\ntyydyttävämpi kuin epävarma ja ihan tukematon väite, että\njaloimman kotieläimemme kantaisä muka on sukupuuttoon kuollut. Ja\nse näyttää minusta uskottavammaltakin kuin se ajatus, että vielä\ntänäkin päivänä Dnieperin aroilla kuljeksiva tarpaani muka on\nalkuperäinen villihevonen eikä kesystä villistynyt. Mitä varmemmin\nja eittämättömämmin nykyaikaiset tutkimukset selittävät meidän\nkoiraamme, jonka eri rotuja ei edes likimainkaan voida luetella,\njonkun vielä elävän susi- ja shakaali-lajin perilliseksi, sitä\nvarmemmaksi tulee myöskin tämä minun oletukseni. Onhan viimeinkin\nlöydetty meidän kotikissammekin kantaäiti, joka elää vielä tänäkin\npäivänä Afrikassa; vuohemme kantaäiti elää Vähässä-Aasiassa ja\nKretassa; ja vaikka tähän asti emme olekaan voineet mitään varmaa\nlausua lammastemme emmekä sarvikarjamme esivanhemmista, niin minä\ntoiselta puolen olen kolmelta eri taholta, eräältä kirgiisiltäkin,\njoka vakuuttaa itse ajaneensa takaa erästä eläintä, saanut tietoja,\nettä Mongolian sisäaroilla vielä tänäkin päivänä elää villitilassa\neläin, jolla on kaikki kamelin ominaisuudet, ja ne tiedot ovat\nniin yhtäläiset, että minä en saata epäillä niiden totuutta, vaan\nenintään, kuten tarpaani-väittelyssä, esittää kysymyksen, onko tämä\nkameli kirgiisein kotieläimen vielä vapaana elävä esi-isä vaiko vain\nkesystä kamelista vapaaksi muuttunut ja villistynyt. Jos nyt yhä\nenemmän nostetaan verhoa, joka kätki ja vielä kätkee totuuden meidän\nsilmiltämme, jos kotieläintemme esivanhempia toiset toistensa perästä\nlöydetään ja tavataan vielä elävien eläinten joukosta, miksi sitte\nhevosen esivanhemmat, joiden elinehdot avara, ääretön aro kaikin\npuolin täyttää, olisivat kuolleet niin kokonaan, että heistä ei\nolisi vähintäkään merkkiä jäljellä? Vielä tänäkin päivänä vanhassa\nmaailmassa elävien villihevosten joukosta tulee meidän etsiä kesyn\nhevosemme kantaisää, ja siinä joukossa millään ei ole suurempaa\noikeutta päästä siihen kunniaan kuin kulaanilla. Tosin tarpaani on\nlähempänä meidän hevostamme kuin kulaani; mutta jos tosiaankin hyksot\nveivät hevosen vanhoille egyptiläisille, joiden kivikirjoitelmissa\ntätä kotieläintä ensinnä mainitaan, taikka jos egyptiläiset itse\njo ennen hyksojen aikaa eli siis ainakin puolikolmatta tuhatta\nvuotta ennen meidän ajanlukumme alkua kesyttivät ja muuttivat sen\nkotieläimeksi, niin onhan jotenkin varma, että he eivät lähteneet\netsimään Dnieperin ja Donin aroilta kantaeläimiä; sillä lähempänäkin,\nVähän-Aasian, Palestiinan ja Persian aavikoilla ja aroilla sekä\nmonin paikoin Arabian ja Indian alavissa seuduissa, oli heillä\nvielä nykyään elävä, hyvän näköinen villihepo, kulaani. Tosin on\nkulaani monin puolin toisenlainen kuin meidän hevosemme, mutta ei\neroa siitä enempää kuin susikoira, villakoira, New-Foundlannin koira\nsudesta tai mistä hyvänsä jonkin maan alkukoirasta, ei enempää kuin\nmäyräkoira, rottakoira, silkkikoira shakaalista, ei enempää kuin pony\nArabian hevosesta, kuin ranskalais-belgialainen percheron-hevonen\nenglantilaisesta kilpahevosesta. Meistä näyttävät kesyn hevosen\nja minun sen luultavimmaksi kantaisäksi olettamani villihevosen\nerotukset hyvinkin tärkeiltä; mutta toiselta puolen hevonen ja\nkulaani näyttävät katsovan toisiansa samasta verestä syntyneiksi\nlapsiksi, sillä he etsivät mielellään toistensa seuraa.\n\nKuin me 3 päivänä kesäkuuta 1876 ratsastimme Saisan-järven ja\nAltain välistä autiota, aavikon kaltaista aroa, jonka mukaan edellä\noleva lyhyt kuvaus on tehty, tapasimme yhtenä aamupäivänä koko\nviisitoista kulaania, muun muassa kerran ainoastaan kaksi yhdessä,\njotka söivät kunnaan leveällä harjalla, ei varsin etäällä. Selvään\nnäkyivät molemmat sinitaivasta vasten ja mahtavana heräsi pyynti-into\nsekä meissä että meitä seuraavissa kirgiiseissä. Toinen kulaani,\nhuomattuaan meidät, juoksi pois vuorille päin; toinen seisoi,\nnäytti joutuneen riitaan oman itsensä kanssa, nosti moneen kertaan\npäätänsä ja tuli viimein juosten meille vastaan. Kaikki pyssyt\nlaitettiin kuntoon, kirgiisit ratsastivat hitaasti ja varovasti\navaraan puoliympyrään, aikoen oikeana hetkenä ajaa meihin päin tuota\nnähtävästi typerää ja käsittämättömän huoletonta saalista. Yhä\nenemmän, tosin väliin pysähdellen, mutta peräytymättä vähääkään,\nlähestyi villihepo, ja me katsoimme sitä jo varmaksi saaliiksemme.\nSilloin levisi hymy lähinnä minua ratsastavan kirgiisin kasvoille,\nhän oli käsittänyt eläimen meille niin oudon käytöksen syyn, jopa\ntuntenut itse eläimenkin. Kirgiisihevonen se oli, joka juoksi meille\nvastaan, karvaltaan kulaaniin vivahtava papurikko, joka oli karannut\nisäntänsä laumasta, ehkäpä eksynyt, tavannut villihevosia ja paremman\nseuran puutteessa pysynyt niiden luona, mutta nyt tuntenut lähestyvät\nhevoset vertaisiksensa ja sen tähden jättänyt väliaikaiset ystävänsä\noman onnensa nojaan. Päästyään ihan lähelle kirgiisejämme pysähtyi\nhän vielä kerran ikään kuin uudestaan punnitsemaan, ruvetako taas\ntaivuttamaan äsken oiennutta selkäänsä raskaan satulan alle, mutta\nkuin ensi askel oli astuttu velvollisuuksiin palaamisen tiellä,\ntapahtui muu kaikki itsestään; ajattelemattakaan enää pakoa antoi\nhän panna päitset päähänsä ja juoksi parin minuutin kuluttua yhtä\ntyynesti kirgiisiläisen ratsumiehen sivulla, kuin ei olisikaan\nkoskaan oppinut tuntemaan esi-isäinsä vapaata elämää. Siten saimme\nomasta kokemuksesta vahvistuksen sille jo ennenkin huomatulle tosi\nasialle, että hevonen ja kulaani välistä etsivät toistensa seuraa.\n\nKulaani on tosiaan muhkea, kaikin puolin viehättävä olento, täynnä\nvoimaa, itsetuntoa ja kopeutta. Uteliaasti katselee hän lähestyvää\nratsumiestä, ravaa sitte tyynesti ja hitaasti pois, ikään kuin\npilkaten takaa-ajajaa, ja leikitellen piiskaa hännällään kylkiänsä.\nJos ratsastaja kiihottaa ratsunsa täyteen juoksuun, alkaa kulaani\nkeveästi ja luistavasti nelistää, ja silloin se tuulen nopeudella\nlipuu pitkin aroa ja kohta katoaa näkyvistä. Mutta kiireimmässäkin\njuoksussaan pysäyttää hän välistä askeleensa, seisahtuu hetkiseksi,\nkääntyy ahdistajaan päin, sitte jälleen pois, potkasee vallattomasti\nmolemmilla takajaloillaan ilmaa ja laukkaa edelleen yhtä keveästi\nkuin ennenkin. Pakeneva kulaanilauma asettuu aina riviin, ja\nnäyttääpä varsin muhkealta, kuin se, ikään kuin johtajan käskystä,\näkisti pysähtyy, kääntyy ja taas rientää pois.\n\nKuten kaikissa hevoslaumoissa on jokaisessa kulaanijoukossa ori\njohtajana ja samalla itsevaltiaana herrana. Hän johtaa joukkoa\nlaitumella kuten paossakin, puolustaa sitä rohkeasti vihollisia\nvastaan, jotka eivät ole häntä väkevämmät, eikä kärsi alammaistensa\nkesken mitään riitaa, siispä ei myöskään siedä laumassa ketään\nkilpaveljeä eikä yleensä ketään toista täysikäistä oritta. Tästä\nsyystä nähdäänkin kaikissa kulaanien asuinseuduissa erakkoja,\njotka eivät ole päässeet mihinkään laumaan; ne ovat ankaroissa ja\npitkällisissä taisteluissa voitettuja oreita, joiden täytyy yksikseen\nkuljeskella tulevaan kiima-aikaan asti. Syyskuussa ne taas lähestyvät\nlaumoja, joista vanha ori karkoittaa nuoret, nyt täysikäisiksi\ntulevat oriit, ja raivoisa taistelu alkaa heti, kuin ne näkevät\njonkun vastustajan. Tuntikausia voidaan siihen aikaan nähdä vanhain\noritten seisovan jyrkkäin vuorten seljällä, sieramet leveinä tuulta\nkohti ja silmät tähystelevinä alas laaksoon. Kuin erakko näkee\ntoisen oriin, juoksee hän täyttä laukkaa sitä vastaan ja taistelee\nhampailla ja kavioilla, kunnes molemmat ovat ihan uuvuksissa. Jos\nhän voittaa lauman johtajan, pääsee hän hänen sijaansa ja tammat\nseuraavat häntä kuin ennen sitä, jonka nyt täytyy voitettuna väistyä\npois. Taistelujen jälkeen alkaa vaellusten aika; sillä ankara\nvuodenaika karkoittaa tämänkin lauman paikasta toiseen, ja vasta\nsitte, kuin kevät on täyttä totta tullut, palaa kukin lauma takaisin\nentisille olinpaikoilleen. Siellä synnyttää tamma toukokuun lopussa\ntai kesäkuun alussa varsan, joka on kaikin puolin hevosen varsan\nnäköinen, pikku eläin, tosin vähän karkeatekoinen, mutta sukkela ja\nvilkas. Meillä oli erityinen onni tutustua siihenkin.\n\nKuin matkustimme vastamaahan pitkähköä kunnasta edellä mainitulla\naavikon kaltaisella arolla, näimme yht'äkkiä vähän matkan päässä\nedessämme kolme vanhaa kulaania ja varsan, joka nähtävästi oli\nsyntynyt vasta muutamia päiviä sitte. Meidän venäläinen saattajamme\nampui niitä kohti, ja kuin myrskytuuli syöksyivät villihevot pois,\ntuskin koskien maahan kavioillaan ja osoittaen erinomaisinta\nnotkeutta ja suloutta liikkeissään; pois syöksyivät samassa myöskin\nkaikki kasakit ja kirgiisit, pois katosivat yleisen pyynti-innon\nhurmaamina myöskin palvelijamme, pois ratsastaa lennätimme me\nitsekin. Olipa se ajoa! Yhä ikään kuin leikitellen riensivät\nvillihevoset pois etäisiä vuoria kohti ja kaikki ratsastajat\npakottivat ratsunsa ponnistamaan kaikki voimansa, niin että hevosten\nvatsat melkein viilsivät maata. Kirgiisein kovat riemuhuudot, heidän\nhurjimpaa vauhtia eteen päin syöksyvien hevostensa töminä, meidän\nhitaampien ratsujemme hirnuminen, nuttujen ja viittain liehuminen,\nsuuret tomupilvet, kaikki se oli tavattoman vilkas tapaus muuten niin\nhiljaisella ja yksitoikkoisella arolla. Yhä eteni hurja ajo. Viimein\nerosi varsa vanhemmista kumppaneistaan ja jäi vähän jäljelle; emä\ntuon tuostakin katsahti huolissaan jälkeensä, mutta hänen ja varsan\nväli yhä eneni, jota vastoin se jäi yhä lähemmäksi ratsumiehiä;\nmuutamien minuuttien kuluttua oli se meidän vankinamme. Ilman\nvastarintaa antautui se vainoojilleen; villiyttä, kukistumatonta\nitsepäisyyttä, oikullisuutta ja salakavaluutta, jotka ovat hänen\nlajistensa vanhempien eläinten tuntomerkit, ei hänessä näkynyt\nvielä nimeksikään. Ihan viattomasti ja avonaisesti katseli hän\nmeitä suurilla, vilkkailla silmillään; mielellään, kuten näytti,\nantoi hän meidän silitellä pehmoista turkkiansa ja vastustamatta\notti päitset päähänsä; huolettomasti laskeutui se meidän viereemme\nlevähtämään hurjan ajon jälkeen, joka oli tarkoittanut juuri häntä.\nSe oli erittäin miellyttävä olento, ja minä olisin tahtonut, että\nolisin heti voinut hankkia sille imettäjän sekä tarpeellista lepoa\nja hoitoa. Niistä ei kumpikaan ollut siellä arolla mahdollista; sen\ntähden pikku varsa oli jo seuraavana päivänä kuollut. Täys'kasvuisen\nvillihevosen olisin minä aristelematta surmannut, mutta sen nuoren\nvarsan kuolema tuntui meistä todella pahalta.\n\nTurhaan koetimme saada ammutuksi jotakuta vanhempaa villihepoa,\nturhaan käytimme kaikkea mahdollista viekkautta, muun muassa\nväijymistä sidotun varsan vieressä, ei kukaan meistä saanut ampua\nkertaakaan. Metsästäjänä olisin mielelläni viipynyt kauemminkin tässä\nköyhässä erämaassa, luonnontutkijana olin erittäin tyytyväinen jo\nlähtemäänkin, sillä olinhan siellä saanut tutustua aron jaloimpaan\nnisäkkääsen.\n\n\n\n\nSiperian metsät ja metsänriista sekä metsästys siellä.\n\n\nSiperian maisemain yksitoikkoisuus ja ikävyys, jota ne katsojaan\nvaikuttavat, riippuu siitä, että kolme keskenään erilaista, itsessään\nenemmän tai vähemmän yhdenlaista vyöhykettä melkein kaikkialla on\nnähtävänä. Kukin näistä vyöhykkeistä säilyttää läpeensä omituisen\nluonteensa ja näyttää kyllä satakin kertaa ihan samoja kuvia sekä\nsiten vaikuttaa jonkinlaista kyllästystä ja vähentää havaintokykyä\nniin suuresti, että tullaan melkein kykenemättömiksi näkemään ja\nkäsittämään kauneuksia, joita muutamissa maisemissa tosiaan on.\nSen tähden harvoin puhutaan kiitellen, vielä vähemmin innokkaasti\ntämän avaran alueen maisemista, vaikka ne kyllä ansaitsevat\nkumpaakin; sen tähden on vähitellen meihin juurtunut käsitys, joka\ntotisesti on yhtä väärä, kuin se myöskin sitkeästi vastustaa kaikkia\ntosiolojen valaistusyrityksiä. Siperiaa katsotaan kammottavaksi\njääaavikoksi sekä taivaan tai ainakin onnettomain, sinne siirrettyjen\npahantekijäin kirouksen alaiseksi maaksi. Silloin ei ollenkaan\nmuisteta, että on puhe Aasian runsaasta kolmanneksesta, maasta, joka\non lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Europpa ja ulottuu Uraalista\nTyyneen mereen ja Jäämerestä Palermon tasalle eikä siis mitenkään voi\nniin laajalti olla ihan yhtäläinen, joka paikassa ihan samanlainen.\nTavallisesti ajatellaan vain yhtä Siperian aluetta ja nähdään sekin\nväärässä valossa.\n\nTodella on Siperia vaihtelevampi, kuin kukaan on tähän asti kuvannut.\nSielläkin keskeyttävät tai rajoittavat vuoristot tasankoja, seisovat\nja juoksevat vedet elähyttävät molempia, aurinko valaa vuorille ja\nlaaksoille välkkyvää valoansa ja monin tavoin vivahtelevia värejänsä,\npitkät puut, komeat ja suloiset kukat koristavat kaikkia seutuja ja\nsiellä elää onnellisia, kodeistaan iloitsevia ihmisiä.\n\nOn sentään vielä tänäkin päivänä erämaita Siperiassa, jotka,\nesim. sikäläinen jäälakeus, tundra, antavat jonkin verran tukea\ntuolle yleiselle käsitykselle. Sellaisia erämaita ovat myöskin\ntundran ja aron väliset metsät, jotka ovat kolmantena vyöhykkeenä.\nNiihin ei ihminen ole vielä uskaltanut asettua; niiden ohitse on\nviereisten uutisasukasten toiminta käynyt, jättämättä tuskin mitään\nmerkkejä niihin. Korkeammat voimat vallitsevat ja vaikuttavat\nvielä täydellisesti niissä sekä tuhoten että elämää herättäen.\nSuuria puun paljouksia panee taivaalta lennähtävä leimaus tuleen\nja pauhaava talvimyrsky kaataa maahan; metsät kasvavat ja kuolevat\nilman ihmistoimien vaikutusta, ja sen tähden voidaan niitä sanoa\nikimetsiksi sanan oikeassa merkityksessä. Salaperäisesti ne\nhoukuttelevat puoleensa ja tylysti työntävät pois; ne houkuttelevasti\nkutsuvat metsästäjää ja itsepäisesti pidättävät hänen askeliansa; ne\nlupaavat halukkaalle kauppiaalle runsasta voittoa ja lykkäävät hänen\ntoivettensa toteutumisen määrättömään tulevaisuuteen.\n\nAron ja tundran välillä on Siperian metsäseutu. Siellä täällä ulottuu\nsiitä niemeke toiseen tai toiseen, siellä täällä pistäytyy aro tai\ntundra lahdekkeeksi sen sisään. Muutamissa paikoissa molempain\nnoiden metsättömäin vyöhykkeiden alalla saattaa kyllä tiheäkin\nmetsä kilpailla aron ja tundran ominaisten kasvilajien kanssa maan\nomistusoikeudesta, mutta sellaisia yksinäisiä metsiä voidaan melkein\naina verrata meren saariin, joilla niin sanoaksemme ei ole olemassa\nolon oikeutta. Arolla on niitä ainoastaan pohjan puolisilla vuorten\nrinteillä ja jokien laaksoissa, tundralla syvimmissä notkoissa,\nja molemmissa paikoissa ne ovat ihan mitättömät metsävyöhykkeen\nsuunnattomain metsien rinnalla, joissa ainoastaan joku joki, järvi\ntai suo keskeyttää muuten joka taholle leviävää saloa, joihin\nainoastaan metsänpalo tekee aukkoja tai ihminen, tosin ainoastaan\näärimmäiseen ulkolaitaan, raivaa pieniä viljelysmaita. Maita, kuten\nme niitä käsitämme, saattaisi varsin hyvin mahtua yhden ainoan\nsellaisen metsän sisään; moni kuningaskunta on alaltaan pienempi\nkuin yksi sellainen metsä. Minkä näköiset ne metsät ovat sisältä,\nei kukaan voi sanoa, koska ei edes niitä jokiakaan myöten, jotka\nsellaiselta salolta tulevat pääjokiin, päästä sinne tunkeutumaan\neivätkä edes rohkeimmatkaan soopelin pyytäjät liene kuljeksineet\nnäitä metsiä laajemmalti kuin enintään sadan kilometrin leveydeltä\nlaidasta lukien.\n\nSiperian metsät eivät europpalaiseen matkustajaan yleensä vaikuta\nmiellyttävästi. Nähdessään noita äärettömiä aloja, jotka kasvavat\nmetsää, tosin hämmästytään, mutta mieltymystä ja innostusta herää\nainoastaan ani harvoin. Luova, kasvattava ja korvaava voima ei näytä\npohjoisissa seuduissa riittävän pitämään tasapainoa hävittävää voimaa\nvastaan. Harmaa vanhuus esiytyy yhdessä vihreän nuoruuden kanssa,\nvaan se yhteys ei millään tavalla virkistä; suunnattomia rikkauksia\nesiytyy kerjäläispuvussa; kuoleva elämä ilman mitään voimakkaan\nuudestaan kasvamisen merkkejä karkoittaa kaikki iloiset tunteet.\nKaikkialla ollaan näkevinään hyvin ankaraa taistelua olemassa olosta,\nmutta ei missään herää todellista kiintymystä, ei missään tällä\nmetsällä ole mitään vetovoimaa; ei missään ole sisämetsä niiden\ntoiveiden mukainen, kuin ulkopuoli on herättänyt. Eteläisempien\nikimetsäin suurenmoisuus puuttuu kokonaan näiltä omiin valtoihinsa\njätetyiltä, hoitamattomilta metsiltä, ja elämä, joka niissä liikkuu,\nnäyttää jo olevan tuomittuna kuolemaan.\n\nOikein kaunista, elinvoimaista, pitkärunkoista ja säännöllisesti\nuudistuvaa metsää näkyy harvoin, paljon useammin tulen tuhoamaa.\nEnnemmin tai myöhemmin panee ukonnuoli tai asujanten perin huoleton\nkevytmielisyys metsän tuleen. Jos vuodenaika tai tuuli on tulelle\nsovelias, raivoaa metsänpalo uskomattomasti. Ei tunti- eikä\npäiväkausia, vaan kokonaisia viikkoja kestää hävitystä. Pitkin\nsammalista maata hiivii ja liekehtii tuli edelleen; joukottain\nmaassa makaavat ja lahoneet, kaatuneet puut levittävät ja elättävät\ntulta; kuivat, maahan asti riippuvat oksat tai vielä pystyssä\nseisovat kuivalatvaiset puut johtavat sen ylös toisten vielä elävien\npuiden latvoihin. Räiskyen ja suhisten syöpi tuli pihkaiset havut\nja iso kipunasuihku nousee kohti korkeutta. Muutamassa minuutissa\nkuolee muhkea puu ja jää häviön omaksi; mutta siitä leimuava\ntulipatsas putoilee alas tuhansina kipunoina, ja joka taholla\nkasvaa hehkukylvöstä uusia liekkejä. Siten joka minuutti voittaen\nalaa, leviten joka taholle edistyy tuho vastustamattomasti yhä\nedelleen ja muutaman tunnin kuluttua on neliöpeninkulmain alat\nmetsää tulessa. Sakeat savupilvet pimittävät aurinkoa satojen\nneliövirstain alalla; hitaasti, mutta tiheään ja yhä tiheämmin satava\ntuhka ilmoittaa päivällä, kuten tulen kajastus yöllä, kaukanakin\nasuvaisille sellaisen palon, ja pelkäävän näköiset eläimet levittävät\nonnettomuuden sanomaa kauas asuttuihin maihin. Karhuja tavataan\nsuurten metsänpalojen jälkeen seuduissa, joissa niitä sitä ennen ei\nole nähty moneen vuoteen; susia kuljeksii suurissa joukoin uhkaavina\nkuten talvena; hirvet, metsävuohet, peurat etsivät etäisistä metsistä\nuusia olinpaikkoja; oravia juoksentelee välistä suunnattomin\njoukoin metsissä ja aukeilla, niityillä ja vainioilla, kylissä ja\nkaupungeissa. Kuinka monta näistä eläimistä joutuu tulen uhriksi,\nei tiedetä, mutta se kyllä tiedetään, että tulen hävittämät metsät\novat monta vuotta hävityksen jälkeen ihan kuin kuolleet ja että hyvin\narvokkaat pyyntieläimet ovat perin hävinneet sellaisista seuduista.\nJa totisesti ulottuvat metsänpalojen hävitykset paljon laajemmalle,\nkuin me osaamme olettaakaan. Vuonna 1870 hävitti neljätoista päivää\nraivoava palo puoli miljoonaa hehtarin-alaa muhkeata metsää Tobolskin\nkuvernementissä, levittäen savupilviä ja tuhkasadetta kuudentoista\nsadan virstan päähän palopaikasta.\n\nVielä monta vuotta palon jälkeen on hävitetty metsäseutu kuin ääretön\nrisukasa, ja vielä yhden tai kahden miespolvenkin ajan näkyy siellä\nselviä hävityksen merkkejä. Liekit tosin kuolettivat puiden elämän,\nmutta kuluttivat kokonaan ainoastaan ne, jotka palon aikana jo\nolivat kuivat; muut enemmän vain kärventyneet kuin hiiltyneet rungot\njäivät pystyn ja ainoastaan niiden latvapuoli menetti havunsa ja\nkuivat oksansa. Mutta puiden kuolemisesta alkaa niiden häviäminen.\nEnnemmin tai myöhemmin kaatuvat ne myrskyssä. Toinen toisensa perästä\nkaatuu, pudottaa oksansa tai latvansa taikka murtuu latvapuolelta\npoikki. Ristiin rastiin, joka taholla, päällekkäin eri korkealla\nmakaa vielä pitkän ajan päästä paksumpana tai ohuempana kerroksena\ntuhansittain puiden jäännöksiä maassa, jossa jo ennestäänkin oli\nniitä lukemattomia. Toiset ovat nojallaan pitkäin juuriensa tai\nlatvaoksiensa kannattamina taikka vielä pystyssä seisovia runkoja\nvasten, toiset ovat jo kappaleina kaatuneiden puiden oksain\nvälillä, latvat usein kaukana rungosta, oksat hujan hajan joka\ntaholla. Ne, jotka vielä kestävät myrskyn puuskia, ovat ehkä vielä\nsurettavamman näköiset kuin ne, jotka se jo on kaatanut maahan.\nPaljasten, alastomain mastojen kaltaisina seisoa törröttävät ne\nkohti korkeutta. Ainoastaan joissakuissa säilyy monta vuotta palon\njälkeen latva tai osia siitä; latvojen oksattomat tai kuivaneet\nhaarat pikemmin enentävät kuin heikontavat suruista tunnetta.\nVähitellen putoilevat kaikki latvat maahan ja yhä enemmän mätänevät\nvielä pystyssä pysyvät rungot. Niitä nakuttelevat joka taholta\ntikat, kaivellen niihin pesän sijaa, metrin pituisia, sydämmeen\nasti ulottuvia koloja, joista kosteus helposti pääsee tunkeutumaan\npuuhun ja jouduttamaan mätänemistä. Vuosien kuluessa mätänee kaikkein\nsuurinkin jättiläisrunko niin täydellisesti, että siinä ei enää ole\nmitään vastustusvoimaa, vaan heikoinkin ihmiskäden pudistus riittää\nkaatamaan sen maahan. Viimein tasoittuu puusta tullut multakerroskin\nja silmäin edessä on jälleen avara tasapinta, jossa ainoastaan siellä\ntäällä näkyy puiden jäännöksiä.\n\nOnpa sentään täälläkin uutta elämää kohonnut raunioista. Jo\nmuutaman vuoden kuluttua palon jälkeen alkaa uusi kasvullisuus\nverhota hiiltynyttä, tuhkan ja mullan höystämää maata. Jäkälät ja\nsammalet, sanajalat ja kanervat ja varsinkin marjapensaat peittävät\nmaan ja puiden jäännökset, menestyvät rehevämmin kuin muualla ja\nhoukuttelevat pian taas niille seuduin monta eläintä, jotka palo ajoi\npois. Tuulen kantamat koivun siemenet itävät ja nousevat taimelle\nja vähitellen kasvaa, aluksi yksinomaan niistä siemenistä, koivikko\nniin tiheä, kuin olisi se ihmiskäsin kylvetty. Muutamien vuosien\npäästä kätkee tämä nuori koivumetsä maan ja puiden jäännökset, ja\njonkun ajan vielä kuluttua tulee muitakin puita esi-isäinsä sijaan.\nJokainen metsänpalo säästää joitakuita osia siitä, jopa muutamia\nkeskellä palopaikkaakin kasvavia puita ja siten on mahdollinen uusien\npuiden kasvaminen hävitetyille aloille. Sekä suuret vedet että leveät\nrotkot pysäyttävät palon; tapahtuupa niinkin, että liekit hyppäävät\nrotkojen yli jatkamaan toisella puolen hävitystyötänsä, vaan jättävät\nsyvällä kasvavat puut ihan vahingoittamatta. Yksityiset lehtikuuset,\njoihin tuli on tarttunut jäävät myöskin palon jälkeen eloon. Rungot\nkyllä saattavat mustua juuripuolelta ja liekit kuluttaa kaikki\nniiden havut, mutta latva usein kasvaa uudestaan ja puu saattaa elää\nkauankin, vaikka sen elämä onkin vain kitumista.\n\nTulen hävitysten rinnalla näyttävät ihmisten tekemät metsän\nhaaskaukset vähäpätöisiltä, vaikka itsessään ovatkin suuret.\nJärjellisestä metsän hoidosta nykyajan siperialaisella ei ole\naavistustakaan Hän katsoo metsää \"hyvän Jumalan\" omaisuudeksi, ja\nmitä Jumalalla on se on talonpojankin omaa; kun on vielä äärettömät\nrikkaudet silmäin edessä, hänelle ei suinkaan johdu mieleenkään\nmikään säästäminen, hän päinvastoin tekee ihan mielensä mukaan,\nmitä hän milloinkin luulee tarvitsevansa. Jokainen siperialainen\nhakkaa ja raivaa, missä hyvänsä ja miten paljon hyvänsä tahtoo, ja\nkukin haaskaa äärettömän paljon enemmän, kuin hän todella tarvitsee.\nMuutamien puikkojen tähden kaadetaan suuria puita, vaikka ovatkin\nparaassa kasvussaan; rakennushirsiksi hakataan kolme, neljä kertaa\nniin paljo, kuin tarvitaan ja jätetään, mitä ei tarvita, metsään,\nkäyttämättä sitä edes polttopuuksikaan Jo nytkin saattaa nähdä\nsellaisen ajattelemattomuuden seurauksia. Kaikki metsät kaupunkien\nja kyläin läheltä ja paikoittain teiden varsiltakin ovat hävitetyt\neivätkä yleensä näytä paljon paremmilta tulen hävittämiä aloja, ja\nkuitenkin hävitystä yhä vain jatketaan. Vasta vuodesta 1870 asti on\nmetsän hoitajia Länsi-Siperiassa, mutta hekin katsovat tehtäväkseen\nenemmin metsäin hakkuuttamista kuin huolen pitämistä niiden jälleen\nkasvamisesta ja hoidosta.\n\nNäillä metsillä on muuten täydellisimmän ja alkuperäisimmän villiyden\nluonne sielläkin, jossa ei ihminen eikä tuli ole niitä hävittänyt Ja\nainoastaan poikkeuksen tavoin vaikuttaa se villiys edes vähänkään\nviehättävästi. Tosin saattaa ensinnä miellyttää, että yhdellä\nsilmäyksellä voidaan nähdä siellä kaikki elämän eri asteet syntymästä\nhäviöön asti; mutta kohta esiytyy hävitys selvemmin kuin uudistus,\nja se vaikuttaa masentavasti eikä suinkaan ylentävästi. Sellaisissa\nvilleissä ikimetsissä on tiheitä metsikköjä ja paljaita aukkoja,\nmuhkeaa, pitkärunkoista metsää ja paksua vesakkoa vuorotellen,\nvanhoja siemenpuita voimakkaan, nuoren metsän seassa. Sielläkin\non seisovia ja nojaavia riippuvia ja makaavia mätäneviä puita\nkaikkialla. Kaatuneiden runkojen jäännöksistä nousee nuoria vesoja;\nsuuren suuret puunrungot sulkevat tiheiköissä teitä ja polkuja. Pajut\nja haavat, jotka ynnä koivu ovat tavallisimmat lehtipuut kaikissa\nLänsi-Siperian metsissä, kasvavat ja menestyvät muiden seassa, vaan\nmonesti näyttävät siltä, kuin naapurinsa estäisivät niitä pääsemästä\ntäyteen kehitykseensä. Miehen paksuisissa rungoissa on pienet latvat\nja mitä vanukkeisin haarasto, josta vuosi vuodelta uusia oksia\npujottautuu ulos, vahvenematta oikeiksi haaroiksi; toiset näköjänsä\nikivanhat puut ovat vain pensaina, toiset ovat puolikorkeudesta\nmurtuneet, halenneet ja hankautuneet ja ylempää kiertyneet, ja\nalaosaa yhdistää yläosaan melkein vain ulkokuori. Harvoin on\nnähtävänä eheätä kuvaa; melkein kaikki on nurinpuolista ja ikään kuin\nhäviöön tuomittua.\n\nTämä kuvaus ei sentään sovellu kaikkiin tämän laajaan alueen metsiin;\npäin vastoin on, varsinkin eteläpuolella, sellaisiakin, joita silmä\nmielellään katselee. Asema, maan laatu ja muut asianhaarat täällä\nvälistä yhdessä vaikuttavat hyvällä menestyksellä. Yksityiset puut\novat kasvultaan rehevämmät ja metsä on muutenkin toisen luontoinen;\nmelkein kaikkialla rehevä kasvullisuus lehtikattojen alla maan\npinnalla on aavistamattoman moninainen. Tosin tervehditään ilolla\njokaista uutta puu- tai kasvilajia, joka vähentää näiden metsäin\nlajiköyhyyttä; vaan rikkaimmistakin paikoista puuttuu sentään aina\npuita, joita Europassa harvoin puuttuu saman leveysasteen seuduilta.\nYksitoikkoiset ja ikävät, kuten aro, kuten tundra, ovat myöskin\nmetsät tässä maassa.\n\nMetsävyöhykkeen jokilaaksoissa on metsien yksitoikkoisuus lajeihin\nkatsoen ehkä enimmän silmiin pistävä. Siellä paju, joka niin\nhyvin rannoilla kuin saarissakin usein kasvaa laajoina metsinä,\nvallitsee niin yksinomaan, että muut puut tuskin pääsevät mihinkään\nhuomattavaan vauhtiin. Suurilla aloilla on paju sellaisessa\nlaaksossa ainoana puuna metsissä ja kasvaa monin paikoin melkoisen\nkorkeaksikin, mutta ei siinä silloinkaan ole viehätystä muuten kuin\npoikkeustapauksissa. Sillä yksinäinen puu ei ole enempää, vaan\npikemmin vähemmän kuvaaja kuin pensasmainen pajuryhmä; sen latva on\naina ohut ja säännötön, ei näytä koskaan tiheältä eikä kokonaiselta,\nvaan on päin vastoin läpinäkyvä ja hajallinen, joten se ikävystyttää,\nkun sitä on lakkaamatta nähtävänä. Jos puut kasvavat tiheässä, kuten\nsiellä on tavallista, ja siis ovat metsikkönä, niin menettävät ne\nvielä enemmän kuin yksinäisinä omituisuuttansa, koska silloin kaikki\nrungot seisovat kuin seipäät rinnakkain ja kaikki latvat sotkeutuvat\nyhdeksi umpinaiseksi, päältä tasaiseksi ja suoraksi, leikatun\npensasaidan kaltaiseksi lehdistöksi, josta yksityisiä puita ei voida\nhuomata ollenkaan. Miellyttävinä, ystävällisinä silmän viihdykkeinä\non sellaisissa metsissä siellä täällä muutamia haapoja, etelässä\nhopeahaapa, pohjoisessa tavallinen haapa, jotka molemmat pajumetsiä\nelähyttävät ja tekevät vaihtelevammiksi.\n\nItse joen laaksossa, kuitenkin ainoastaan sellaisissa paikoissa,\njoissa ei ole säännöllisiä tulvia, kasvaa, paitsi mainittuja\nlehtipuita, myöskin koivu, joka jotenkin säännöllisesti on lehti- ja\nhavupuiden välittäjänä. Mutta ainoastaan etelässä kasvaa se\ntäyteen suuruuteensa ja rehevyyteensä, jota paitsi se yhtä hyvin kuin\npihkaisin havupuukin joutuu metsänpalojen uhriksi eikä siis sovellu\nvaikuttamaan lehtimetsäin luonteesen eikä sitä muuttamaan. Oikeat,\nenemmin tai vähemmin pelkät koivumetsät rajoittavat metsävyöhykettä\netelässä ja ulottuvat välistä kauas arolle, mutta nekin ovat\nainoastaan poikkeuksen tavoin tiheitä, umpinaisia, vanhoja metsiä,\nniin että tunnetaan melkoisesti pettyneensä, kuin niihin astutaan.\n\nVasta havumetsät, joita kasvaa kaikissa jokien välipaikoissa, ovat\ntodella sellaiset, että voivat tyydyttää silmää. Niissä ovat,\nell'ei maa jo ole tundran kaltaista, kuuset ja männyt, Siperian\nkuusi ja vaivaissedri, harvemmin lehtikuusi pääosina sekä haapoja\nja pajuja, siellä täällä ehkä myöskin pihlajia ja tuomia seassa,\nja koivuja usein yhtä paljo kuin varsinaisessa koivumetsässä.\nSiperian kuusi ja vaivaissedri ovat kaikkein Länsi-Siperian\nhavumetsäin varsinaisina puina, molemmat tavallisesti myöskin yhtä\nkauniit ja yhtä rehevät. Varsinkin on Siperian kuusi muhkea puu.\nTämä hopeakuusen likeinen sukulainen sekä kaikissa Itä-Venäjän ja\nLänsi-Siperian metsissä sen sijainen vetää jo hyvinkin etäältä\npuoleensa huomiota, koska se merkillisesti esiytyy kaikkein muiden\nhavupuiden joukosta. Hopeakuusesta ja tavallisesta kuusesta sen\nerottaa muhkea, hoikanlainen, keilan muotoinen oksastonsa sekä\noksiensa runsas, pehmoinen, vaaleanvihreä havupuku. Melkein aina\nulottuu Siperian kuusi paljon ylemmäksi metsän kaikkia muita puita,\nonpa se tavallisesti koko kolmanneksenkin oksastonsa pituutta niiden\nlatvoja ylempänä, tekee siten hyvin tehokkaasti metsän latvapiirteet\nmutkikkaammiksi ja yksityisissä paikoissa ihan omituisen\nluontoisiksi. Vaivaissedri, joka menestyy etenkin metsävyöhykkeen\neteläosassa, vaikka sitä välistä -tavataan hyvin etäälläkin\npohjoisessa, eroaa myöskin pyöreän, pehmoisen, tavallisesti tiheän\noksastonsa tähden hyvin edullisesti kuusista ja männyistä ja etäältä\nkatsoen tekee metsän paljon kauniimmaksi sekä viehättävämmäksi, kuin\nse todella onkaan. Kuusi ja mänty kasvavat metsävyöhykkeen kaikissa\nosissa, mutta eivät suinkaan viihdy kaikkialla yhtä hyvin eivätkä\npääse yhtä reheviksi kuin Keski-Europassa; pohjoispuolella muuttuvat\nne äkisti vanhoiksi vaivaisiksi. Lehtikuusikin, jonka oikeaksi\nkodiksi Siperiaa saattaa katsoa, kasvaa ainoastaan metsävyöhykkeen\neteläosassa, varsinkin vuoristoissa yhtä huomattavan suureksi kuin\nEuropassa.\n\nNämä nyt luetellut lajit ne ovatkin yleiset puut Länsi-Siperian\nmetsissä. Tammea ja pyökkiä, jalavaa ja saarnia, lehmusta ja\nvaahteraa, hopea- ja marjakuusta, valkopyökkiä ja mustaa haapaa\nnäyttää kokonaan puuttuvan. Sitä vastoin on runsaasti pensaita\nja pikku metsää. Yksin pohjoisessakin on kasvikunta maan\npinnalla metsissä ihmetyttävän rikas ja rehevä. Viinimarjat ja\nvatukka menestyvät vielä kahdeksannenkuudetta, eräs kuusamalaji\nseitsemännenseitsemättä leveysasteen tasalla; katajaa, harmaata\nleppää, villapajua, variksenmarjoja mustikoita ja puolukoita näyttää\npikemmin olevan enempi kuin vähempi, mitä etemmäksi pohjoiseen\npäin tullaan, ja yksin tundran rajallakin, josta vaivaiskoivu ja\nsuokukka, sammal ja karpalo leviävät kauas metsäin sisään, on maa\nvielä kaikkialla runsaasti verhottu, koska sammalet tavallisesti\nmenestyvät sitä rehevämmin, mitä köyhemmiksi metsät tulevat. Tekeepä\narokin metsiä rikkaammiksi siten, että se metsävyöhykkeen eteläosassa\nantaa metsille suurimman osan pensaitansa ja pikku puitansa sekä\nruohojansa ja kukkiansa. Siten saattavat eräät metsäseudut muuttua\nluonnollisiksi puistoiksi, jotka varsinkin keväällä ja alkukesällä\nkehittelevät oikein hämmästyttävän komeaa kukkarikkautta.\n\nEsimerkiksi sellaisista runsaskasvisista metsistä saatettaneen\nmainita Schlangenberg- ja Salain-kaupunkien välillä oleva \"Taiga\".\nSillä avaralla alalla, jota tämä ihana metsä peittää, saavat\npitkähköt vuorenharjat ja pyöreät kukkulat, laaksot ja notkot jo\nitsessään aikaan viehättävää vaihetusta. Kunnas kohoaa toisensa\nvieressä ja ylemmäksi toista, kaikki metsän peitossa. Mänty ja\nSiperian kuusi; haapa ja paju, pihlaja ja tuomi ovat näiden metsäin\npääosina ja seisovat täällä ihan sekaisin, levittäen kirjavia\nvalon ja varjon vivahduksia, ja lehtipuiden latvain tummista\npiirteistä pistävät miellyttävästi ylös Siperian kuusen keilamaiset\nlatvat. Hernepuu ja hernepensas, heisi ja kuusama, kanervaruusu ja\nviinimarjapensas liittyvät kukkarikkaaksi pikku metsäksi; miehen\nkorkuiset putkikasvit, varsinkin katko ja angervolajit, sanajalka ja\nkihokki, kukonkannus ja sormiruoho, kissankello ja aivastusjuuri,\nkaikki rehevimmässä kasvussa, kutoutuvat kirjavaksi matoksi maahan,\njosta villihumala kierrellen kiipeilee ylös puiden runkoja myöten. On\nihan kuin oppinut puutarhuri olisi täällä käyttänyt taitoansa, kuin\nihmiskäsi olisi laitellut ja järjestellyt koko maisema- ja metsäkuvan.\n\nEtelässä ovat metsät kauneimmassa ja komeimmassa kukoistuksessaan\nkeväällä, pohjoisessa syksyllä. Jo syyskuun ensimmäisinä päivinä\nkellastuvat täällä lehtipuiden lehdet ja kuukauden keskipaikoilla\non Siperian metsä kirjavampi kuin mikään metsä meillä. Tummimmasta\nvihreästä kirkkaampaan punaiseen, vihreä ja vaaleanvihreä,\nvaalean- ja tummankeltainen, vaalean- ja tummanpunainen ja kaikki\nniiden väliset värin vivahdukset ovat nähtävänä. Tummain kuusien\njälkeen on vaivaissedri ja lehtikuusi, niihin liittyvät jotkut\nvielä kellastumattomat koivut. Kaikkia tumman- ja vaaleanvihreän\nja vihreänkeltaisen välivärejä näkyy harmaissa lepissä; vaaleat,\nsinooper-punaiset lehdet on haavoissa, lakkapunaiset pihlajissa ja\ntuomissa. Kaikkien näiden värien kirjava seoitus metsässä on niin\ntäydellinen ja kuitenkin niin suhdallinen, että se suuresti tyydyttää\nsilmää ja mieltä.\n\nSellaisia tauluja on Länsi-Siperian metsissä matkustajan nähtävänä.\nKuitenkin, kuin koetetaan kuvailla niitä, voidaan puhua ainoastaan\nverraten kapeasta rajavyöhykkeestä. Näiden ikimetsäin laadun tähden\nnäyttää länsimaalaisesta ainakin kesäiseen aikaan ihan mahdottomalta\ntunkeutua niihin syvemmälle. Vuorten rinteillä vaeltajaa pidättävät\nkivilouhikot ja tiheiköt, kunnailla ja tasangolla kaatuneet puut ja\nmurrokset, laaksoissa ja notkoissa seisova ja juokseva vesi, purot ja\nsuot. Halkeilleita kallioita vierekkäin ja päällekkäin, latoutuneita\nlohkareita ja kiviä on kaikkialla vuoristossa röykkiöinä; niiden\npäällä on jäkälä- ja sammalpeite, joka kavalasti kätkee lukemattomat\nrotkot ja kolot; nuorta metsää ja vesakkoa kasvaa vanhempien puiden\npäällä ja välissä, jotka ovat pitkin aikoja täällä seisoneet, ja\nsekä vanhat että nuoret puut lisäävät vaikeuksia, jos koetetaan\npäästä eteen päin sellaisissa paikoissa. Tuskin ovat vastukset\nvähemmät missään sisämaan metsissäkään. Ihan läpipääsemätöntä\ntiheikköä, sellaista kuin kuuman vyöhykkeen aarniometsissä, tosin\nei ole, vaan esteitä kuitenkin joukottain. Kaatuneet puut ovat\nsitä suurempana vastuksena, kuin useimmat eivät ole maassa, vaan\nsopimattoman korkealla raivaamattomien polkujen poikki ja siis\noikeina salpoina sanan ikävimmässä merkityksessä. Välistä käy kiivetä\nniiden päällitse tai ryömiä alatse, mutta yhtä usein on mahdoton\ntehdä kumpaakaan, ja silloin täytyy tehdä kierroksia, jotka tulevat\nhyvin hankaloiksi, koska ne ilman kompassin ahkeraa käyttämistä\nvarsin usein eksyttävät pois suunnalta ja sitte kokonaan harhateille.\nAukeita paikkoja on harvoin. Jos koetetaan astua sellaisen poikki,\nniin heti syvät, mutaiset kolot ja silmäkkeet osoittavat sielläkin\ntarvittavan suurinta varovaisuutta. Jos valitaan joku karjanpolku,\njoita metsävyöhykkeen eteläosassa joka kylästä montakin lähtee\nmetsään ja ulottuu etemmäksi tai lähemmäksi sen sisään, niin\nennemmin tai myöhemmin huomataan taaskin pettyneensä, kun ei koskaan\nvoida tarkkaan tietää eikä edes aavistaakaan, mihin sellaiset tiet\nvievät, kun niitä on satoja kulkemassa ristiin rastiin tiheikköjen\nsekä korkeiden heinikkojen läpi, joissa on puiden jäännöksiä sekä\nsuota y.m. vastuksina, eli lyhyesti sanoen, koska ne eivät ole\nmitään ihmisten teitä. Siten tosin ei kaikkialla ole voittamattomia\nvastuksia, mutta kaikkialla ja lakkaamatta niin monta ja niin ikävää\nestettä tiellä, että sieltäkin, jossa sääsket eivät ole perin\nnenäkkäät eikä itsepäiset, käännytään pois paljon ennen, kuin alkuaan\noli aikomus. Vasta talvella, jolloin kova pakkanen on rakentanut\nkaikille vesille sillan ja lujan jääpeitteen, jolloin paksu lumi on\ntasoitellut enimmät epätasaisuudet sekä sulloutunut ja kovettunut\nhangeksi, voivat metsiin päästä suksimiehet ynnä heidän sitkeät\nkoiransa, vasta silloin voi maan oma asujankaan ajatella lähtöä\npitemmille retkille metsän sisään.\n\nSiperian metsät ovat mykät ja kuolleet, niin kuolleet, että niissä\nvoidaan kuolla nälkään, kuten Middendorf syystä kyllä sanoo. Niissä\nvallitseva hiljaisuus ja äänettömyys tulee ihan kiusaksi. Heti\nteirien soidinajan jälkeen kuuluu ainoastaan räkättirastaan ja mustan\nrastaan raksutusta, kerttujen, urpiaisten ja taviokuurnan laulua\nja käen kukkumista, mutta harvoin kaikkia niitä yht'aikaa. Valkean\nviklan ja punasäären rantaviklan lirityshuuto tuntuu täällä laululta,\nharakan nauru saa suloutta, yksinpä variksen ja korpin raakuntakin\nelähyttää, tikan ja tiaisen houkutusääni virkistää. Yhtä suuri kuin\nhiljaisuus on myöskin tyhjyys metsissä. Ken luottaisi siihen toivoon,\nettä saisi viettää iloista metsästäjän elämää näissä metsissä,\nhän pahasti pettyisi. Epäilemättä näissä yhtämittaisissa metsissä\nasuu paljon enempi eläimiä, varsinkin nisäkkäitä ja lintuja, kuin\nsaatamme luullakaan, mutta ne eläimet ovat niin tasan hajallansa\nyli äärettömäin alojen, ehkä myöskin siirtelehtävät niin laajalti,\nett'ei voida saada mitään oikeaa perustetta, arvostellakseen niiden\npaljoutta. Peninkulmia laajat alat näyttävät olevan tai ovat ainakin\naika-ajoin niin tyhjät eläimistä ja niin autiot, että tutkija tai\nmetsästäjä on ihan joutua toivottomaksi, kun lakkaamatta näkee\ntoiveensa tyhjiin raukenevan. Ei kokeneimmallakaan tarkastajalla ole\ntässä apua mistään eläinten oleskelupaikkain tuntemisestansa. Vaikka\njossakussa seudussa on kaikki ehdot jonkun eläinlajin siinä viihtyä\nja menestyä, niin eipä siellä näy ainoatakaan paria, ei edes yhtään\nkuljeksivaa urostakaan. Jos luullaan sellaisissa metsäseuduissa,\njotka ovat kaukana ihmisasunnoista ja siis ihmisen vaikutuspiirin\nulkopuolella, viimeinkin tapaavansa sellaisia eläinlajeja, joita\ntoki täytyy metsässä olla, niin se toivo on yhtä petollinen kuin\nsekin olettaminen, että pikemmin tavataan eläimiä syvemmällä\nsisämetsässä kuin sen ulkolaiteilla; ihmisten vaikutuksen alaiset,\nenemmän tai vähemmän muuttuneet ja osaksi viljellyt alat ovat päin\nvastoin usein vilkkaammat ja rikkaammat eläimistä kuin salojen\nsydänmaat. Että kaikkialla, mihin ihminen on perustanut pysyväisiä\nuutisasuntoja, raivannut metsää, laitellut niittyjä ja peltoja,\neläinlajien moninaisuus vähitellen paljon enemmän lisäytyy kuin\nniissä avaroissa seuduissa, joihin hänen toimintansa ei vielä ole\nulottunut, vaan jotka vielä ovat alkuperäisen yksitoikkoisuutensa\nvallassa, on helppo käsittää, koskapa juuri viljelyksen kautta syntyy\nmonelle eläimelle miellyttäviä paikkoja; että muutamia eläinlajeja\nnäyttää olevan lukuisammin paikoillaan asuvan ihmisen likitienoilla\nkuin raivaamattomassa metsässä, vaikka ihminen lähitienoilla ihan\nsäälimättä ahdistelee niitä, mutta sydänmetsissä tuskin voi tehdä\nniille mitään vahinkoa, se voi ainoastaan siten olla mahdollinen,\nettä asuttuihin paikkoihin lakkaamatta tulee uusia eläimiä\nsydänmaista. Sen tähden enimmät Länsi-Siperian eläimet, ainakin\nmääräaikoina ihan varmaan vaeltelevat enemmän tai vähemmän. Ja kaikki\ntähänastiset havainnot tosiaan vahvistavatkin sen oletuksen ihan\ntodeksi.\n\nPaikoillaan pysyviä eläimiä, sen sanan tavallisessa merkityksessä,\nnäyttävät ainoastaan talvitainnokkaat ja luolissa asuvat sekä\nmuutamat vuoristojen eläimet olevan; kaikki muut vaeltelevat enemmän\ntai vähemmän säännöllisesti. Poikimis- ja pesimisaikaan oleksivat\nyksikseen myöskin Länsi-Siperiassa kaikki eläinlajit, jotka eivät\nkiiman ja leikin aikana elä suurissa joukoissa; sittemmin vanhemmat\nlapsinensa yhtyvät sukulaisiinsa ja yhdessä lähtevät kuljeksimaan,\nehkäpä paraastaan saadakseen tarpeellista ravintoa, ehkä myöskin\nkiusaavien sääskien tähden. Rehurikkaat paikat houkuttelevat\npysähtymään ensinnä tulevia kasvein syöjiä, pysäyttävät myöskin\nmyöhemmin tulevat ja houkuttelevat sinne viimein vihollisiakin.\nSiten jäävät muutamat metsäseudut tyhjiksi eläimistä ja toisiin\nkarttuu niitä runsaasti; siten syntyy, jos saa sanoa, ikään kuin\nruhkoja vaeltavain virrassa, ja ne tulevat sitä huomattavammiksi,\nmitä suurempia metsäin tavallisen autiuden ja tyhjyyden vastakohtia\nne ovat. Sellaisiksi eläinten kokouspaikoiksi tulevat tavallisesti\ntulen jo ammoin hävittämät seudut, joiden hedelmällisestä maasta\non koko joukko monenlaisia marjapensaita kasvanut. Sieltä saavat\nSiperian riistalajit runsaasti ravintoa ja siellä herkuttelevat\nmyöskin sudet ja ketut, soopelit ja karhut, näädät ja ahmat, joita\nsinne on suurimmaksi osaksi houkutellut mainittujen kasvein syöjäin\noleksiminen siellä. Eläimet, jotka täten ovat liittyneet yhteen,\npysyvät nähtävästi pitkät ajat yhteydessä keskenään. Kasvein syöjät\nhaeskelevat aina marjapaikkoja, kuten tarkkaavaiset metsästäjät ovat\nselvään huomanneet, ja pedot kulkevat uskollisesti kasvein syöjien\njäljestä.\n\nNämä vaellukset selittävät sen ihmeellisen tosiasian, että jotkut\nmetsät ovat monta vuotta rikkaat kaikenlaisista pyyntieläimistä,\nmutta toisina vuosina sitä vastoin näyttävät ihan tyhjiltä.\nIhmeekseen näkee länsimaalainen, joka myöhään syksyllä tai aikaisin\nkeväällä matkustaa Siperiassa, kolmen, jopa viidenkin sadan suuruisia\nteiriparvia lentävän ylös metsän läpi kulkevalta tieltä, ja yhtä\nsuureksi kummastuksekseen saa hän sitte kuulla, että samoissa tai\nvielä soveliaammissa metsissä teirejä on hyvin niukalti; hän saa\nharmissaan turhaan etsiä kesällä pyytä kaikkein sopivimmistakin\npaikoista, vaan syksyllä hän ihmeekseen ja ilokseen tapaa niitä\nmelkein kaikkialla.\n\nNämä omituiset asianhaarat, yhtäläiset yli koko Siperian\näärettömäin alojen, täytyy metsästäjän tarkkaan tietää, jos hän\ntahtoo edes läheskään varmasti saada saalista, ja kuitenkin on\nmyöskin harjautunein ja kokenein pyyntimies näissä äärettömissä\nmetsissä aina ja kaikkialla sattumuksen orjana. Etsiköön hän mitä\nriistaa hyvänsä, hän ei koskaan osaa edeltä päin sanoa, mistä sitä\nlöytyy. Eilen hymyili onni hänelle runsaimmasti, tänään se ei suo\nhänelle vähintäkään kehoitusta Riistasta ei ole puutetta, mutta\njos metsästäjä luottaisi yksistään siihen, kuolisi hän nälkään.\nLänsi-Siperiassa on ihan mahdoton sellainen metsästys kuin muiden\nleveysasteiden tasalla; eikä metsästys näissä metsissä tuota edes\nsanottavaa voittoakaan. Muutamat eläimet, esim. majava, näyttävät jo\nolevan sukupuuttoon hävitetyt; toiset, kuten niin arvokas soopeli\novat kadonneet ainakin asutuista seuduista kauas sisämetsiin.\nSiperiassakin valitetaan, että metsän riista vähenee vuosi vuodelta\nyhä harvinaisemmaksi, ja sen verta onkin varma, että saalis vähenee\njoka vuosikymmen. Siihen vähenemiseen ei suinkaan ihminen yksin ole\nsyynä, vaan metsänpalot ja tuon tuostakin raivoavat kulkutaudit\nvaikuttavat sitä luultavasti yhtä suuressa, ehkäpä suuremmassakin\nmäärässä. Tosin ei kukaan siperialainen ajattele, että riistan\nsäästäminen silloin tällöin on sen säilymisen ensi ehto. Laillisesta\nmetsästyksestä ei sikäläinen metsästäjä tiedä mitään, mutta sen\nsijaan hän kyllä tietää moninaisimpia keinoja ja tapoja hävittää\nniin paljon samaa eläinlajia kuin mahdollista. Tuliaseet ovat tässä\nvähäarvoiset; loukut, ansat ja verkot, jousivireet ja myrkky ovat\npaljon luotettavammat ja paremmat pyyntineuvot sekä tulokkaiden että\nmaassa syntyneiden mielestä.\n\nRiistaksi katsoo siperialainen jokaista eläintä, jota hän tapettuna\nvoi jollakin tavalla käyttää hyödykseen, hirveä yhtä hyvin kuin\nsiipioravaa, tiikeriä samoin kuin lumikkoa ja kärppää, metsoa niin\nkuin harakkaa. Se, jota jonkun kansan taikuus säästää, joutuu\ntoisen saaliiksi; muutamat eläinlajit, joiden lihasta venäläiset\neivät huoli, ovat mongolialaisten kansain silmissä oikeaa herkkua.\nOstjakit ja samojeedit kasvattavat kettuja, näätiä, karhuja, pöllöjä,\njoutsenia, hanhia ja muita pesistään otettuja eläimiä, hoitelevat\nniitä hellästi niin kauan, kuin ne ovat pieniä eli kunnes niiden\nkarva- tai höyhenpuku on täysin kehittynyt, ja teurastavat sitte,\nsyövät lihan ja käyttävät muuten hyväkseen nahan. Nahkoja tulee\nSiperiasta sikäläisille ja Europan markkinoille miljoonittain;\nmaahan jää paljon vähempi, vaan melkoinen on sentään niidenkin\npaljous; nelijalkaisia eläimiä ja lintuja, joita täältä jäätyneinä\nlähetellään etäisiinkin paikkoihin, voidaan lukea satatuhansittain.\nPaitsi nisäkästen nahkoja viedään täältä ulkomaille myöskin lintujen,\nvarsinkin joutsenen, hanhen, lokin, uikun ja harakan nahkoja, joista\ntehdään puuhkia, kauluksia ja hatun koristeita. Yksi ainoa kauppias\nvähäpätöisessä Tshukalinskin kaupungissa ostaa ja myy yksinään joka\nvuosi kolmekymmentä tuhatta uikun nahkaa, kymmenen tuhatta joutsenen\nnahkaa, ja toista sataa tuhatta harakan nahkaa, ja muutamia vuosia\nsitte kaupitsi hän niitä kaikkia vielä enemmän. Tietysti niin lavea\nturkiksien ja nahan kauppa saa aikaan, että eläimet vuosi vuodelta\nyhä enemmän vähenevät; jokainen, ken on oppinut tuntemaan Siperian\nmetsästäjäin säälimättömyyttä, voi varsin hyvin käsittää, että\nainoastaan metsäin ja soiden vaikeakulkuisuus suojelee mainitulta\neläimiä sukupuuttoon hävitykseltä.\n\nVaikka edeltä näkyy, että riista-käsite on sellaisten metsästäjäin\nmielestä melkein rajaton, ymmärretään kuitenkin pyyntieläimillä\noikeastaan niitä lajeja, joita meilläkin katsotaan riistaksi taikka\nkatsottaisiin, jos niitä meillä olisi. Metsävyöhykkeen alalla ovat\npyyntieläimiä kruunuhirvi, jättiläis-metsävuohi, hirvi ja peura,\nsusi, tavallinen kettu ja naali, ilves ja karhu, jänis, orava\nja siipiorava ja varsinkin kaikki näätälajit eli siis soopeli,\nmäntynäätä ja kivinäätä, illeri, kärppä, lumikko, ahma ja saarva\nsekä metso, teiri ja pyy, joiden lisäksi voidaan lukea myöskin\nsilloin tällöin tänne eksyvä tiikeri, vuorimetsissä asuva irbis eli\npardeli, myskihirvi ja metsäkarju sekä pohjoisessa, ainakin metsän\nlaitoilla elävä metsäkana. Näitä eläimiä pyytävät kaikki, ehkä jotkut\nsivistyneetkin, jopa jotenkin säännöllisesti, vaikka ei aina aivan\nmetsästäjäin sääntöjen mukaan, ja useimmille niistä viritellään\nmyöskin hyvin taidokkaita ja tehokkaita ansoja ja loukkuja.\n\nNäistä viimemainituista on kaikkialla käytetty loukku tärkein. Se on\ntehty seuraavalla tavalla. Aukean paikan poikki metsässä, varsinkin\nsellaisen, josta on jotenkin vapaa näköala, tehdään matala ja niin\nvähän kuin mahdollista huomiota herättävä risuaita, jonka keskelle\njätetään aukko taikka pari kolmekin, jos aita on pitempi. Portin\nkummallekin puolelle lyödään paalu, joiden yläpäät yhdistetään\npoikkipuulla Paalut suuntaavat niiden välissä olevain loukkupuiden\nliikettä, jotka ovat kaksi vierekkäin sidottua, pitkää, jotenkin\npaksua puunrunkoa. Poikkipuun päälle asetetaan pitkä vipu, jonka\nlyhempi varsi pitää loukkupuita ylhäällä ja pitemmästä varresta\nlähtevä nuora juoksee virityspuikkoon. Se puikko on lyhyt, toisesta\npäästä suippohaarainen, toisesta teroitettu oksa; sen haarapää\npainetaan toiseen paaluun ja terävä pää asetetaan toista pitempää\npuikkoa vasten, jonka toinen pää vuorastaan on löyhästi toista paalua\nvasten. Molemmat puikot pitävät toinen toistaan määrätyssä asennossa,\nmutta pääsevät irti, jos niitä vähänkään liikutetaan ylhäältä tai\nalhaalta päin. Kuin loukku on viritetty, levitellään virityspuikkojen\npäälle keveitä ja kuivia oksia, vähemmin niiden peitteeksi kuin\nsuuremman polkupinnan aikaan saamiseksi. Jos nyt joku eläin, vaikkapa\npikku lintukin astuu virityspuikoille, niin ne eroavat ja loukkupuut\nputoavat alas, tappaen alla olevan eläimen. Jos loukku viritetään\npetoeläimille, pannaan jotakin syöttiä virityspuikkojen alle; kaikkia\nmuita eläimiä johtaa aita loukkuun. Kun monessa metsäseudussa\nviritellään loukkuja kaikille poluille, teille ja aukeille paikoille\nsadoittain ja tuhansittain, saa pyytäjä usein runsaankin korvauksen\nvähäisestä vaivasta, joka niiden oivallisten pyydyksien teossa on.\nMetsälinnut, jänikset, oravat ja kärpät ovat tavallisia, illerit,\nmäntynäädät ja soopelit harvinaisempia loukkujen uhreja. Ahmat ja\nsudet myöskin saavat usein niissä surmansa, mutta ne kuten koiratkin\ntuota pikaa oppivat tuntemaan ne ja karttavat niitä niin kauan, kuin\nne ovat vireissä, jota vastoin ne eivät ollenkaan pelkää lauennutta\nloukkua, vaan varastavat pyytäjältä loukkuun jääneen saaliin taikka\npureksimalla turmelevat sen.\n\nSamojeodit ja ostjakit käyttävät paitsi loukkua mielellään myöskin\nitsestään laukeavia ampuma-aseita, joina käytetään kaarta ja nuolta\ntai itsestään laukeavaa jousta. Kaari, jota tähän tarkoitukseen\nkäytetään, on hyvin vahva, ja surmaava nuoli oivallisesti tehty,\nja koko surma-ase siis hyvin vaarallinen, jopa varomattomille\nihmisillekin erittäin turmiollinen. Nerokkailla laitoksilla pysyy\nkaari jännitettynä ja nuoli oikeassa asennossa, puinen liipasin\nlaukasee sen heti, kuin eläimen tielle pingotettuun rihmaan\nkosketaan. Tähdätessä nuolta niin, että se puhkasee eläimen sydämmen,\nkäytetään eläimen koon mukaista mittakeppiä, jonka yläpäähän tehty\nreikä, kuin keppi on pystyssä, tarkkaan näyttää, miten korkealla\njuoksevan eläimen sydän on, sekä toista mittaa, joka näyttää\nmiten etäällä solisluusta sydän on ja siten pyytäjälle osoittaa,\nminkä verran sivulle nuorasta nuoli on tähdättävä. Koska kaikki\nmaan asujamet tarkkaan tuntevat kaikki näissä metsissä tavattavat\neläimet, niin he harvoin turhaan virittävät kaartansa; niin\ntapahtuu ainoastaan silloin, kuin suuruudeltaan paljon pienempi\ntai suurempi eläin tulee rihmaan koskemaan kuin se, jolle nuoli on\naiottu. Tavallisesti pyydetään täten kettuja ja melkein yhtä hyvällä\nmenestyksellä susia, jopa myöskin hirviä ja peuroja. Sitä vastoin\nkäytetään viritettyä jousta pienemmälle riistalle, varsinkin kärpille\nja oraville. Niille asetetaan houkuttava syötti, jonka eläin tapaa\nainoastaan siten, että pistää päänsä ahtaasta kolosta, joka jousen\nollessa viritettynä on sen etupuolella ja alaosan kohdalla. Silloin\neläin koskee virityspuikkoon ja leveä, taltan muotoinen, määrättyyn\nsuuntaan lentävä nuoli, jonka jousi koko voimallaan viskaa alas päin,\ntappaa eläimen.\n\nNykyaikoina on kuitenkin näiden alkuperäisten aseiden ohella\nruvettu käyttämään tuliaseita, jopa Länsi-Siperiassakin, vaikka\nne eivät sentään ole karkoittaneet jousta nuolinensa. Mutta koska\nruuti ja lyijy ovat kallista tavaraa, käytetään mieluisimmin\nhyvin hienoreikäisiä luodikkoja, itsessään varsin huonoja sytyke- ja\npiilukko-pyssyjä, mutta niillä huonoillakin aseilla ammutaan\nsittekin merkillisen taitavasti. Tukin jatkon etupäähän kiinnitettyä\nhankoa, jolle pyssy lauaistessa nojataan, ei saa puuttua kenenkään\nlänsisiperialaisen pyssystä, sitä käyttävät tavallisesti sikäläiset\nsivistyneetkin metsästäjät ja sytykepyssyissä se onkin ihan\nvälttämätön. Haulikkoja käyttävät virkamiehet ja varakkaimmat\nkaupunkilaiset, mutta eivät siellä syntyneet varsinaiset asujamet,\njoilla metsästys on elinkeinona ja jotka niin sanoaksemme käyttävät\nruutia jyvittäin. He ottavat mukaansa pienen sarvellisen sitä,\nkallista tavaraa, kääntävät pyssyn reiän paksuisen iyijylangan\nkolme neljä kertaa ympäri vyöksensä ja lähtevät niine varuksineen\nmetsästysmatkoille. Lyijylangasta saadaan luodit, mutta ei viitsitä\nvalaa niitä, vaan leikataan taikka vielä yksinkertaisemmin puraistaan\nsiitä kappale kerrassaan, pistetään se ilman mitään tuketta piippuun\nja siten on pyssy ladattuna. Tosin kaikki tällaiset metsästäjät\nainoastaan hätätilassa ampuvat pitkältä matkalta, mutta tavallisen\npuun puolikorkeudelta niin tarkkaan, että tähtäävät soopelia ja\noravaa silmään ja useimmiten osaavatkin siihen.\n\nMetsälintuja pyydellään yleisemmin kuin mitään muuta riistaa ja\ntapetaankin satatuhansittain. Soidinaikana metso ja teiri saavat\nmelkein kaikkialla olla rauhassa. Sellaista metsästyshuvia, kuin\nmeillä on hiipiessämme likelle viheltelevää metsoa, saadaan metsäin\nvaikeakulkuisuuden tähden harvoin taikkapa ei koskaan kokea; ei\nedes teirin soitimenkaan tähden luovuta aikaisena toukokuun aamuna\nmukavasta yösijastaan; enintään koetetaan petellä jotakuta pyytä\nmatkimalla hänen lempisäveltänsä. Kukapa viitsisikään nähdä niin\npaljon vaivaa, ja vastusta, kun saaliin tulo on niin epävarma!\nVasta syksyllä ja talvella voi metsästys kannattaa siperialaisen\nmieltä myöten; kuin nuoret urokset ovat sulkasadossa, kuin parvet\nkasvavat suuren suuriksi joukoiksi, silloin on oikea metsälinnun\ntappoaika. Ken ei kammoksu mitä moninaisimpia vaivoja, lähtee silloin\nkoirinensa, jotka tavallisesti ovat vain joutavia kylärakkeja,\najamaan vaeltavia lintuja takaa ja tuopi useinkin kotiin runsaan\nsaaliin; ken osaa hiihtää, pyytelee metsoja ja teirejä talvellakin.\nEnsimmäisen runsaan lumisateen jälkeen tapahtuu pysähdys näiden\nlintujen vaelluksissa ja joka parvi valitsee silloin olinpaikakseen\nsellaisia metsiä, joissa ensi päiviksi näyttää olevan runsaasti\nravintoa. Alkutalvesta on puolukoissa ja katajanmarjoissa ruokaa\nkosolta ja, kuin ne on syöty, riittää näille vähään tyytyville\neläimille ensin lehtikuusen, sitte kuusen ja männyn havut tai niiden\nvalmistumattomat kävyt. Niin kauan kuin mahdollista jatkavat he\nvaelluksiansa jalkaisin, astuvat usein kymmenen, jopa kaksitoistakin\nvirstaa päivässä, tulevat joskus muutaman sadan askeleen päähän\nasutuista seuduista ja jättävät edelleen vaeltaessaan äsken tulleesen\nlumeen niin selviä jälkiä, että metsämies välttämättä viimein tapaa\nne. Jos niiden täytyy tyytyä havuruokaan, ilmasevat ulostukset niiden\nolopaikan, jonka metsästäjä myöskin huomaa heidän makuupaikoistaan.\nSiperian metsot ja teirit kaivavat lyhempiä tai pitempiä,\ntavallisesti aina maahan asti ulottuvia koloja lumeen ja aamusella\ntaikka vaaran uhatessa lähtevät niistä makuusijoistaan, särkien\nmuutamilla siiven löyhäyksillä päällä olevan lumipeitteen; sen tähden\non helppo tuntea lintujen yösijat, jopa myöskin niistä päättää,\nminä edellisenä yönä linnut niissä ovat maanneet, joten tottunut\nmetsästäjä niistä saa oivallisia ohjeita. Jos kauemmin sataa lunta,\npysyy metsälintu välistä aina puolelle päivälle asti makuukuopassaan\nja lennettyään sitte puuhun päästää syödessään pyssymiehen kyllin\nlähelle, kun näet lintu ei pidä suurta lukua koirain haukkumisesta\neikä tarkastaessaan puun alla räkyttäviä koiria ollenkaan huomaa\nmetsästäjää. Sellaisten jälkiä myöten metsästysten onnistumisen\nensi ehtona on, että lumi on tasoitellut maan kokonaan ja peittänyt\nenimmät vastukset sekä sulloutunut sen verran, että tyydyttävästi\nkantaa suksia tai metsästäjän lumianturoita.\n\nPaljon mukavampi ja tuottavampi on teirin pyynti kuvilla. Sitä varten\nlähdetään syksyllä ennen päivän koittoa metsään, peittäydytään jos\nmahdollista ennen tehtyyn havumajaan taikka tehdään silloin tuota\npikaa sellainen, asetetaan kuva, puusta ja tappuroista tehty,\nmustalla sekä paikoittain valkoisella ja punaisella kankaalla\npäällystetty, hyvin elävän linnun näköinen teirin kaave, pitkällä\nkangella korkeimpaan lähellä olevaan puuhun tuulen päälle päin,\nja sitte ihmiset tai koirat etsiskelevät lähimetsän. Kaikki\nnuoret, kokemuksesta vielä viisastumattomat urokset, jotka siten\nsäikytettyinä näkevät kuvan, lentävät luullun ja kaikesta päättäen\nturvallisena istuvan kumppanin luo ja laskeutuvat samaan puuhun;\nväijyksissä oleva metsästäjä, jolla silloin on luotipyssynsä ohella\nvälistä myöskin haulikko, voi usein kymmenkunnastakin petetystä\nlinnusta valita saaliikseen jonkun. Sellaisissa metsissä, joita\nei ole kesällä häiritty, pitää teiri niin vähän lukua luotipyssyn\nheikosta paukauksesta että kuolleena puusta putoavan linnun kumppanit\nusein eivät edes lennä poiskaan, vaan levollisesti istuen katselevat\nkumppanin putoamista niin kauan, että metsästäjä ehtii ladata\nuudestaan ja ampua toisen, kolmannen ja useampiakin. Koska teirejä\non runsaasti, ei ole ollenkaan uskomatonta, että jotkut metsästäjät\nlyhyenä aamuhetkenä saattavat samasta havumajasta ampua parikymmentä\nteiriä ja vielä enemmänkin.\n\nYhtä tuottavainen kuin teirin ammunta kuvilta ja hyvin metsästäjää\nviehättävä ja innostuttava on pyyn ammunta sellaisena, kuin sitä\nSiperiassa harjoitetaan. Siihen ei tarvita mitään valmistuksia, eivät\nedes opetetut koiratkaan ole välttämättömän tarpeelliset, vaikka\nniistä sentään onkin suuri apu. Pyy on hyvin yleinen Länsi-Siperian\nmetsissä, ehkäpä yleisempikin kuin metso ja teiri, mutta se liikkuu\nniin ääneti ja hiljaa, että sitä monesti on vaikea nähdä, vaikka\npoikueita on paljokin metsässä. Niin suurissa joukoissa sitä ei ole\nkuin hänen sukulaisiansa eikä se myöskään kuljeksi niin suuria aloja\nkuin ne, mutta juuri sen tähden se onkin tasaisemmin hajallaan yli\navarain metsämaiden ja joutuu siitä syystä ennemmin kuin mikään\nmuu metsälintu niiden metsästäjäin saaliiksi, jotka tuntevat sen\nelintavat. Kokenut metsästäjä tietää sen keväällä ja kesällä olevan\nihan kuin perin kadoksissa; syksyllä hän tapaa sitä kaikkialla, yksin\nsellaisissakin paikoissa, joista sitä turhaan etsittiin muutamia\nkuukausia aikaisemmin. Se rakastaa yhtä paljon kuin sen sukulaisetkin\nmarjoja ja niiden tähden se näyttäytyy suurilla aukeillakin\npaikoilla, joita se keväällä ja kesällä karttelee. Mutta osaapa se\naukeallakin pysyä piilossa etsijältä. Se painautuu paljon kovemmin\nmaahan kuin metso ja teiri, koettaa niin kauan kuin mahdollista\npysyä hiljaa, kuin sitä lähestytään, eikä hätäillen haeskele\nerityistä piilopaikkaa ja lähtee vasta sitte, kuin vihollinen on\nihan päälle tulemassa. Sen lähtö lentoon tapahtuu niin äänettömästi,\nniin huminatta, että se usein jääkin ihan huomaamatta; turkinpyy,\njopa pienempi taivaanvuohikin tekee enemmän melua kuin tämä\nsuloinen lintu, josta kuuluu vain hiljainen rapina silloin, kuin se\nkohottautuu. Säikytettynä lentää se tavallisesti, ei kuitenkin aina,\nlähimpiin havupuihin ja istahtaa sinne ensi oksalle, kuin sattuu,\nmutta pysyy sielläkin niin hiljaa, että sitä on silloin yhtä vaikea\nhuomata kuin äsken maasta. Usein ponnistellaan turhaan ja kauan\nsilmiänsä sitä löytääkseen ja viimein luullaan sen jo huomaamatta\nlentäneen pois, ja sitte yht'äkkiä suureksi ihmeekseen nähdään sen\nsontimisesta tai muusta liikkeestä, että se on ihan paljaana istunut\njuuri sillä oksalla, jota on niin huolellisesti tarkasteltu. Kaikilla\nkanalinnuilla yhteinen kyky olla herättämättä pyytäjän huomiota on\npyyllä kehittynyt oikeaksi mestaruudeksi. Mieluisimmin haeskelee se\nmetsässä kosteita tai sammalisia, mustikoista ja puoloista rikkaita\npaikkoja, joiden ympärillä on vanhoja lakastuneita ja nuoria puita.\nSiellä osaa hän niin taitavasti käyttää hyväkseen jokaista suojelevaa\nesinettä, että se tavallisesti huomataan vasta silloin, kuin se,\npäästäkseen parempaan turvaan, lentää johonkin kuivaan puuhun. Jos\nse ei liikahda, näyttää se katsojasta puupahkuralta, sillä hyvin\nsen näköinen se todella onkin, ja se tietää varsin hyvin voivansa\ntäydellisesti luottaa höyhenpukunsa ja valitsemansa olopaikan\nyhdennäköisyyteen. Kuitenkin se niin kauan, kuin jollakin tavalla\nnäyttäytyy, lakkaamatta katselee levottomasti ympärilleen ja, jos\naavistaa olevansa vaarassa, lähtee ylhäisestä paikastaan yhtä hiljaa\nja ääneti, kuin sinne lensikin. Tämän linnun pyynti on metsästäjälle\noikea ilo. Kaikkialla metsässä tiedetään tapaavansa häntä, mutta\nei koskaan, milloin ja missä se tulee näkyviin; tavallisesti\ntäytyy jättää kaikki erityiset apukeinot, mutta juuri sen tähden\nei tarvitsekaan olla peloissaan, että taitamattomat kumppanit\nhäiritsevät, ja lakkaamaton mielenjännitys on vielä runsaampana\npalkintona kuin tämän kanalinnuista kaikkein maukkaimman ja paraimman\npaisti.\n\nSen merkityksen rinnalla, joka täytyy tunnustaa metsälinnuille\nsekä metsästyksen että kansallistalouden kannalta katsoen, lienee\nLänsi-Siperian jaloimman nelijalkaisen eläimen pyynti ja siitä\nkarttuva hyöty vähäarvoinen. Neljää täällä tavattavaa hirvilajia\npidetään erilaisista, vaan yhtä perusteettomista syistä paljon\nvähempiarvoisina, kuin ne ansaitsevat, ja käytetään hyväkseen meille\nvastenmielisellä, jopa inhottavallakin, ell'ei juuri raa'alla\ntavalla. Niin tehdään varsinkin kruunuhirvelle. Tämä ylpeä ja\nmuhkea eläin, joka muutamain tutkijain mielestä on suurikasvuinen\nSaksan hirvi, vaan toisten mielestä tosin hyvin sen näköinen,\nvaan suuruutensa ja voimakkaan sarvistonsa tähden siitä eroava\nlaji, asuu kaikissa eteläisissä, varsinkin vuoristojen metsissä,\neikä suinkaan ole niin harvinainen, kuin saattaisi luulla siihen\nkatsoen, että niin hyvin maassa syntyneet asujamet kuin tulokkaatkin\nväsymättömällä innolla lakkaamatta sitä pyytelevät. Se pyynti-into\nuhkaa kruunuhirveä perin omituisesta syystä juuri siihen aikaan,\njolloin se paraiten tarvitsisi säästämistä. Pohjois-Aasian\nmetsästäjät eivät tätä hirveä tapa lihan, ei nahan eikä siloisten,\nhaarakkaiden sarvien, vaan keskenkasvuisten, kulmikkaiksi vielä\nkovenemattomain, nahkamaisten sarvien tähden. Niistä kiinalaiset\nlääkärit ja puoskaroitsijat tekevät lääkettä, jota tuon taivaisen\nvaltakunnan rikkaat, elähtäneet pojat innokkaasti ostelevat, maksaen\nsiitä saman painon kultaa; se arvatenkin on jotain kiihotinta, jonka\nsijaan he eivät luule voitavan käyttää mitään muuta. Mieluisimmin\netsiskellään kuusihaaraisia, vasta vähän kulmikkaita, vielä\nrunsasverisiä sarvia; niistä maksetaan kolme tai neljä sataa markkaa\nSuomen rahassa, jopa enempikin, jota vastoin kymmenisellä markalla\nsaadaan täys'kasvuiset, silenneet, kaksi- tai nelitoista-haaraiset\nsarvet. Sekä Pohjois- ja Keski- Aasian mongolialaiset että myöskin\nSiperian venäläiset kilvan koettavat saada noita kalleita sarvia\nja lähettävät, kuin hirvi on saatu oikeaan aikaan tapetuksi, niin\npian kuin mahdollista, tavallisesti postissa; Kiahtaan, josta\nerityiset kauppiaat niitä vievät tuhansia vuodessa Kiinaan, jossa\nniiden tuonti ei sittekään koskaan riitä täyttämään menekkiä.\nSiperialaiset talonpojat pitävät kruunuhirviä yksinomaan sitä\nvarten vankeudessa, että voisivat sopivaan aikaan leikata verestä\nvielä täysinäiset sarvet myötäväksi. Kun, kuten tietty, joka hirvi\nsarvien kasvamisen aikaan karttaa tiheikköjä ja tiheitä metsiä sekä\non vähemmin arka kuin muulloin; kun nuoria hirviä, joilla on sarvet\nainoastaan alulla tai pari- kolmehaaraisina, yhtä vähän säästetään\nkuin täysikasvuisiakaan kruunuhirviä, niin tietysti tämän eläinlajin\nolemassa olo on vaarassa, jota paitsi sikiötkin jäänevät syntymättä.\nLihasta ja nahasta tässä teurastuksessa ei pidetä lukua; jos on\nvähänkään vaivalloista tai hankalaa kuljettaa tapettua saalista,\njätetään se ilman mitään susille ja ketuille. Niin kuin kruunuhirvi\neroaa Saksan hirvestä, samoin Siperian metsävuohi eroaa tavallisesta\nmetsävuohesta suuruutensa ja pitkäin, juuresta heikkojen sarviensa\ntähden, vaikka luonnontutkijat eivät vielä ole selvillä, onko se\nihan eri laji. Siperiassa se asuu mieluisimmin sellaisissa metsissä,\njotka alkavat tointua metsän-palon jälkeen ja joissa Siperian\nkuusta runsaasti kasvaa, sekä metsän laiteissa ja pienenlaisissa\nmetsiköissä, nousee vuoristoissa melkoisen korkealle, usein ylemmäksi\npuiden rajaa, ja oleksii myöskin autiolla arolla, yhtyen vuorilla\nvuorikauristen ja villilammasten, arolla anttilooppien seuraan. Maan\nluonnon ja laadun mukaan tekee se jotenkin säännöllisiä vaelluksia,\nmetsänpalojen pakottamattakin, kulkee silloin pitkä matkat ja uipi\nihan arvelematta leveäinkin jokien ylitse. Välistä se ilmestyy ja\nasettuu seutuihin, joissa sitä ei ole moneen vuoteen nähty, ja tekee\nsieltä käsin retkeilyjä. Tavallisesti se näillä vaellusmatkoillaan\nkulkee aina samoja teitä, ja siellä täällä täytyy sen pujottautua\nhyvinkin ahtaita polkuja myöten. Suurten jokien jyrkät kallioäyräät\npakottavat sen paikoin kääntymään vähiin poikkilaaksoihin ja\nmuutamiin rotkoihin, ja silloin se useimmiten joutuu turmioon, koska\nharvoin jätetään niitä solia sulkematta aidoilla, joiden takana\non pyyntihautoja. Joka vuodenaikaan niitä kiihkeästi ahdistelevat\nsudet ja ilvekset ja melkein yhtä paljon venäläiset ja Siperian\nsyntyperäiset asukkaat. Kuten kaikkea muutakin riistaa ahdistetaan\nmetsävuohta säälimättä, käytetään hyväkseen kaikkia asianhaaroja\nja kaikkea mahdollista viekkautta, saadakseen sitä surmatuksi\nmillä tavalla hyvänsä. Kuin lumi alkaa sulaa, kuin kylmät yöt\nmuuttavat päällimmäisen lumikerroksen ohueksi jääkuoreksi, lähdetään\nmetsävuohen ajoon kevytjalkaisten koirain kanssa joko ratsain tai\nsuksilla, hätyytetään elukkaa melulla ja huudolla ja saadaan se sitä\npikemmin väsymään, mitä kovempi jääkuori on ja mitä pikemmin se\nhaavoittaa eläimen jalat, kun näet pienet sorkat juostessa puhkovat\nhankea. Keväällä houkutellaan metsävuohta matkimalla kilin ääntä,\nkiima-aikana metsäpukkia matkimalla hyvin tarkkaan vuohen määkimistä\nja sillä välin sekä myöhemmin molempia suolanuolukkeilla; syksyllä\npidetään suuria ajoja taikka ahdistetaan niitä veneillä, kuin ne\nvaelluksillaan ovat jokien yli uimassa, ja pistämällä tapetaan ne\nveteen; alkutalvesta pyydellään niitä reellä ajaen ja ampuen siitä,\nmilloin vuohi on kyllin lähellä. Ainoastaan ansaa ei käytetä vuohen\npyynnissä, luultavasti yksinomaan siitä syystä, että viritetty kaari\non tuottavampi.\n\nPaljon paremmin selviää hirvi taistelussa olemassa olostansa.\nOlinpaikat ja elintapa, voima ja puolustuskyky turvaavat häntä\nmonelta, vaikk'eivät enimmiltä ahdistuksilta. Ollen metsän\neläin sanan täydessä merkityksessä, tuleva yhtä hyvin toimeen\nsoilla ja rämeillä kuin myöskin tiheiköissä ja metsissä, yhtä\nhelposti voittava metsässä kuin suollakin eteen sattuvat esteet\nja turvattu syöntitapansa tähden talvellakin puutteelta, selviää\nhirvi helpommin kuin mikään muu eläin ihmisen ja muiden uhkaavain\nvihollisten vainoista. Noista muista vihollisista mainittakoon\nsusi ja ilves, karhu ja ahma; epävarma kuitenkin on, voiko mikään\nnäistä pedoista suuresti, hävittää hirviä. Sillä tämän voimakkaan\nja ryhdikkään eläimen terävät kaviot ovat vielä vaarallisemmat\naseet kuin sen sarvet, ja se osaa käyttää molempia. Karhun edessä,\njoka äkkiarvaamatta hyökkää sen päälle, saattaa se kukistua; mutta\nyksinäisen suden se epäilemättä sortaa maahan, saattaneepa se\nkestää noiden ainiaan nälkäisten petojen kokonaista joukkoakin\nvastaan; ja mitä ilvekseen ja ahmaan koskee, näyttää vielä olevan\ntodistamatta, että ne tosiaan hyppäävät hirven niskaan ja purevat\npoikki hänen kaulasuonensa, kuten ennen on väitetty. Ainoastaan\nihmisen aseita hirvi ei kestä. Mutta onpa hirven ajo Siperian\nmetsissä vastuksellista ja usein turhaa työtä, ja sen tähden\nsitä harjoittavatkin paraastaan maan syntyperäiset pyyntimiehet.\nKesällä on vaikea tavata tätä vesipaikoissa oleksivaa eläintä; se\neleksii silloin enimmät ajat soilla, päivät korkeain suokasvien\npiilossa, leväten vuoteella, jonka likitienoille ei kukaan pääse,\nyöt käyskennellen syömässä. Mehukkaat vesikasvit ja niiden juuret\nmaistuvat hirvestä paremmilta kuin karkea ja terävä sara; senpä\ntähden hän meneekin suon syvimpiin paikkoihin syömään, etsii kasvit\nvedestäkin, pistää rumamuotoisen päänsä aina korvia myöten, jotka\novat vähän aasin korvain näköiset, vetelään mutaan, saa sieramensa\ntäyteen ja puhaltaa joka kerran, kuin nostaa ylös päänsä, suusta\nja sieramista tuon moskan kumealla pärskähdyksellä, joka kuuluu\nkauas ylt'ympäri. Kekseliäät pyytäjät ovat tuon ruuan etsimistavan\nmukaan miettineet erityisen pyyntitavan. Tähystellään monta yötä\nperäkkäin tätä yleensä hyvin varovaista eläintä, hankitaan päivällä\nihan hiljaa muutamia keveitä ruuhia ja soudetaan sitte yöllä niin\nhiljaa kuin mahdollista hirven luo, joka syödä ahmii ja jonka vainu\nja havaintokyky ovat tuossa ruuan etsimistyössä paljon heikommat\nkuin tavallisesti, sekä ammutaan se. Valoiset kesäyöt helpottavat\nsellaista pyyntiä, vaikka ne tosin samalla tekevät myöskin vaikeaksi\npäästä kyllin lähelle; mutta juuri sen tähden on tämä metsästys\nniin jännittävä, että innokkaat metsästäjät sitä oikein kiihkolla\nharjoittavat ja tavallisesti hyvällä menestykselläkin. Pakkasien\nalussa siirtyy hirvi, koska hauras jääpeite haittaa sen liikkumista,\nsoilta kuivempiin metsäseutuihin, kunnes runsaat lumisateet\npakottavat sitä kuljeksimaan enemmänkin ja etsimään sopivimpia\nolinpaikkoja. Tähän aikaan ajetaan sitä hyvin harjoitettujen ja\nennen kaikkea erittäin maltillisten koirain avulla ja katsotaan\nsitä pyyntitapaa paraimmaksi kaikista. Hirvi ei vaelluksillaan\nkammoksu asuttujakaan seutuja, ja silloin helposti tunnettavat\njäljet saattavat metsästäjän tuota pikaa sen luo. Nyt lähetetään\nesiin koirat. Niiden tehtävä on kääntää puoleensa eläimen huomiota,\nmutta ei karkoittaa sitä. Sen tähden ne eivät saa koskaan ahdistaa\nsitä takaa päin eikä myöskään yleensä rynnätä liian lähelle, vaan\nlakkaamatta haukkuen hyppiä sen etupuolella ja vetää puoleensa sen\nkoko huomio. Kuin hirvi näkee sellaista vaaran uhkaa edessänsä,\npysähtyy se lyhyen juoksun jälkeen, katselee raivokkaasti koiria,\nnäyttää päättävän hyökätä niiden päälle, mutta tulee ainoastaan\nani harvoin panneeksi toimeen sellaisen päätöksensä ja antaa siten\nmetsästäjälle tilaisuutta päästä yhä lähemmäksi ja viimein lyhyeltä\nmatkalta ampua tarkkaan. Jos koirat yht'äkkiä siten tulevat pienen\nhirviparven eteen, saattavat hirvet joutua niin hämilleen, että ripeä\nja hyvin varustettu pyssymies saa tapetuksi montakin eläintä yhtä\npäätä. Jos vanhoja, kokeneita hirviä talvella paksun lumen aikaan\najetaan kauan, nousevat ne ensimmäiselle eteen sattuvalle tielle ja\njuoksevat sitä myöten, vieköönpä se metsään tai asuttuun paikkaan,\nsiten joutuvat usein ihan lähelle ihmisasuntoja ja kääntyvät vasta\nsilloin pois metsään. Kova hanki on yhtä vaarallinen hirvelle kuin\nmetsävuohellekin, sillä ripeät ja taitavat metsämiehet hyökkäävät\nsilloin sen kimppuun, paljas keihäs kädessä, he kun suksilla hiihtäen\nsaavat pian sen kiinni ja niin väsytetyksi, että voivat käyttää tuota\nikivanhaa asetta. Hirven lihaa syövät mielellään sekä uutisasukkaat\nettä maan syntyperäiset asujamet, mutta sen hinta on jotenkin huokea;\ntaljasta sitä vastoin maksetaan mielellään kuusi tai kahdeksan\nruplaa, joten varsinainen metsästäjä saa tyydyttävän korvauksen\nvaivastaan ja ponnistuksistaan.\n\nPeura on tosin oikeastaan tundran asukas, mutta asuskelee myöskin\nmetsässä yli koko metsävyöhykkeen. Uraalin itärinteillä oleskelee se\nsekä jylhässä metsässä että ylhäällä vuorilla; sikäläiset metsästäjät\nsen tähden puhuvat metsä- ja vuoripeurasta ja näyttävät luulevan\nniillä olevan eri ominaisuuksia, vaikka eivät osaa varmasti sanoa,\nmitkä ne olisivat. Asuttuja seutuja kammoksuu peura vähemmin kuin\nmikään muu hirvilaji; se selvinnee paraiten siitä, että joka vuosi\ntapetaan, paitsi vapaina syntyneitä, myöskin monta sellaista, joilla\non leikkaus korvassa tai jokin muu merkki ja jotka siis ovat poroista\nvillistyneitä. Ne luultavasti karkaavat kiima-aikaan samojeedien\nja ostjakkien laumoista ja vaeltavat niin kauan etelään päin,\nkunnes tapaavat villejä sukulaisiansa ja niiden seurassa pysähtyvät\njohonkin. Saatuaan kerran maistaa vapautta tottuvat ne merkillisen\npian kaikkiin vapaan peuran tapoihin. Pyyntieläiminä on poroilla\nyhtä vähä kuin peuroillakaan mitään suurta merkitystä metsäseudun\nasujanten silmissä. Peura tapetaan, milloin, missä ja miten hyvänsä\nvoidaan, mutta, ottamatta lukuun jotakuta erittäin innokasta\nvenäläistä metsästäjää, ainoastaan maan synnynnäiset asujamet\npyytelevät sitä edes vähänkään innokkaammin.\n\nSyötävään riistaan lukevat yleensä kaikki ihmiset myöskin jäniksen;\nainoastaan semiläiset ja venäläiset ovat poikkeuksena. Sen tähden\nSiperian jänistä pyytävätkin ainoastaan sivistyneet ja etuluulottomat\nsiperialais-venäläiset sekä pohjoisosassa synnynnäiset asukkaat,\njotka eivät aristele mitään ruuaksi kelpaavaa. Sillä vähäpä on\nmetsästäjän silmissä arvoa valkoisen jäniksen nahallakaan, koska\nsiitä hyvin lähtee karva, ja ehkä juuri, siitä syystä maan villit\nkansat uhraavat sen jumalillensa. Vaikka metsäseudun asujamet niin\nvälinpitämättömästi kohtelevat tätä meille niin arvokasta jyrsijää,\nettä eivät viitsi hätyyttää häntä juuri ollenkaan, ei jäniksiä\nkuitenkaan ole missään erittäin paljoa. Moni niistä menettää henkensä\nloukuissa, enin osa joutuu susien, kettujen ja ilvesten suuhun, ja\npaljon niitä vähentelee myöskin ankara talvi, joka usein pakottaa\nniitä pitkille vaelluksille. Riistana jänikselle ei voida täällä\nantaa minkäänlaista merkitystä.\n\nSyötäväksi kelpaamattomista metsävyöhykkeen pyyntieläimistä pitänee\nsudelle antaa ensi sija, koska sitä katkerasti vihataan ja yleensä\nvainotaan. Tosin sen ei sanota tuottavan ihmiselle kovinkaan\nsuurta vahinkoa, mutta ei kuitenkaan laiminlyödä mitään sen\ntappamistilaisuutta. Tosin susi Länsi-Siperiassa liikkuu ainoastaan\npoikkeuksen tavoin suurissa joukoissa ja vielä harvemmin ahdistaa\nihmistä, mutta yhtä eittämättömästi se paljon tuhoelee kotieläimiä,\nja tämä hävitys tulee hyvinkin melkoiseksi, jos otetaan lukuun,\nmiten suuria vahinkoja paimentolaisten laumat kärsivät susien kautta\nsekä arolla että tundralla. Miten paljo ja runsaasti susia on\nmetsävyöhykkeen alalla, ei voida arvata. Niitä on kaikkialla eikä\nmissään; ne raatelevat tänään jonkun kylän laumoja, jonka tienoilla\nniitä ei vuosikausiin ole nähty, tunkeutuvat huomenna toisen kylän\nvajoihin; häviävät äkisti joistakuista seuduista ja palaavat\naavistamatta takaisin; jossakussa paikassa eivät säiky mitään\nvainoja ja toisessa tuskin sietävät vähäistäkään hätyyttämistä,\nkuin jo karkkoavat. Suuret maantiet, joilla on vilkasta liikettä,\nja laidunmaista rikkaat seudut houkuttelevat niitä erittäin, koska\nnoilla maanteillä kuoliaaksi ajettujen hevosten ruumiit ja laitumilla\npaimenetta käyskentelevät, usein kauas metsiinkin kuljeksivat\nkotieläimet ovat heillä valmiina tai ainakin helposti saatavana\nsaaliina. Vaan on niitä kuitenkin sellaisissakin metsäseuduissa,\njoissa ei ole mitään ihmisliikettä. Välistä nähdään niitä yksittäin\ntai pienissä joukoissa keskellä päivää ihan lähellä asuttuja paikkoja\nja usein juoksentelevat ne öillä läpi kylien, jopa kaupunkienkin.\nYhtenä yönä saattavat ne repiä kuoliaaksi kymmenittäin lampaita, jopa\nahdistella hevosiakin ja sarvikarjaa, vaan ei koiria, jotka taas\ntoisissa paikoissa ovat niille hyvin mieluista saalista. Ainoastaan\nurholliset siat saavat niiltä olla rauhassa, koska ne täällä kuten\nkaikkialla muuallakin heti ryhtyvät taisteluun susia vastaan ja\ntavallisesti pääsevät voitolle.\n\nKuten venäläiset, uskovat myöskin siperialaiset, että naarassusi\nniin kauan, kuin pennut imevät, karttaa kaikkea ryöväilyä pesänsä\nlähellä ja hirmuisesti kostaa, jos siltä otetaan pennut pois, seuraa\nsilloin metsästäjää aina hänen kotikyläänsä asti ja raivokkaasti\ntuhoaa kaikkia hänen kotieläimiänsä. Sellaisen koston pelosta jättää\njokainen siperialainen löytämänsä suden pennut pesäänsä ja ainoastaan\njotkut uskaltavat leikata pennuilta poikki kantajäntäreet, että ne\nsiten rampautuneina pysyisivät syyspyyntiin asti synnyinpaikoillaan.\nSillä, kuin pennut vaurastuvat täys'kasvuisiksi, katoaa, kuten\nluullaan, emän rakkaus tai ainakin vähenee hänen kostonhimonsa, ja\nsyyssuden turkki sitä paitsi korvaa näiden kekseliästen talonpoikain\nvaivat ja viisaan tempun.\n\nEri paikkain ja olojen mukaan käytetään mitä erilaisimpia keinoja\nsutta pyytäessä. Susihaudat, suden raudat ja strykniini-myrkky ovat,\nkuten edellä kerrotut viritetyt kaaretkin, varsin hyvät pyyntineuvot;\nsitä vastoin suden ajosta harvoin saadaan toivottua tulosta. Paljon\nmieluisemmin koetetaan reellä ajaen pyytää sutta eli reestä ampua\nsitä, kuin se ensin on viekkaudella houkuteltu juoksemaan jäljestä.\nSe tapahtuu näin: Tilavan reen eteen valjastetaan vanha laiska\ntai ikäkulu hevonen ja neljä metsästyskumppania asettuu rekeen:\najaja, kaksi pyssymiestä ja keskikokoinen porsas. Ajaja, jolla ei\nole muuta tehtävää kuin ajaminen, nousee paikallensa, pyssymiehet\nkäyvät istumaan takaperin ja säkkiin pistetty porsas asetetaan\nheidän jalkainsa väliin. Iltasella ajaa tämä sekanainen seura\nmetsäseutuun, jossa päivällä on nähty tuoreita suden jälkiä. Heti,\nkuin päästään jälkien paikoille, heittää toinen pyssymies pitkään\nnuoraan sidotun, pehmoisen heinäpussin reestä viiltämään jäljestä ja\ntoinen sill'aikaa nipistelemällä tai muulla keinoin saattaa porsaan\nvinkumaan. Susi kuulee ne valitushuudot, luulee ehkä porsaan eksyneen\nemänsä luota ja lähestyy hiljaa ja varovasti, näkee reen jäljestä\nviiltävän pussin, luulee sitä parkuvaksi porsaaksi ja päättää, vähän\ntai kauemmin mietittyään, vapauttaa porsas paran kärsimyksistään.\nPitkillä hypyillä juoksee se tielle ja sitte himokkaasti ja ahneesti\nreen jäljestä. Mitä hän huolii siinä istuvain miesten uhkaavista\nhaamuista. Onhan hän monesti ennenkin nähnyt ihmisiä ja paljon\nlähempääkin. Yhä likemmäksi pääsee hän rekeä, joka nyt kiireemmällä\nvauhdilla luistaa pois tieltä; yhä kovemmat näpistelemiset saavat\nporsaan yhä surkeammin parkumaan; ne äänet yhä enemmän hurmaavat\npetoa -- vielä yksi hyppäys: silloin paukahtaen tuiskahtaa kaksi\ntulisädettä, ja koristen ja vavahdellen makaa peto maassa.\n\nYhtä petollinen kuin tämä pyyntiajo on myöskin Uraalissa tavallinen\nsusitarha. Vähän matkan päähän kylästä tehdään pyöreä, poikki\nmitaten noin kaksi metriä avara aitaus vahvoista, vierekkäin maahan\nsyvälle lyödyistä seipäistä ja sen ympärille toinen ihan saman\nkaltainen aita, niin että ne molemmat ovat joka paikassa yhtä\netäällä, neljänkymmenen, enintään viidenkymmenen sentimetrin päässä,\ntoisistaan. Sisempi aitaus on umpinainen, vaan ulkopuolisessa on\npaksuihin pihtipieliin sovitettu, vahvoilla saranoilla liikkuva,\npaksuista lankuista tehty ovi, joka aukeaa ainoastaan sisään päin,\nmutta jonka luja salpa sulkee, jos sitä sisäpuolelta työnnetään.\nPäältä päin nämä aitaukset eivät kyllä ole tarkat, vaan sentään\nharvasti katetut tukevilla puilla. Sisempään aitaukseen päästään\nainoastaan katossa olevasta luukusta. Kuin nyt huomataan susia\nliikkuvan kylässä öillä, viedään elävä vuohi sisempään aitaukseen\nja avataan ovi sen ympäri kiertävään käytävään, joten tarha on\nviritettynä. Tavallisesta seurastaan pois viedyn ja pelkääväisen\nvuohen valittava määkiminen houkuttelee sinne suden. Tosin susi\nensin epäilee tuota niin oudon näköistä vuohinavettaa, mutta kuin\nvuohi hänen tulostaan vielä enemmän hätäytyneenä hyppelee peloissaan\njoka taholle, unhottaa susi piankin tavallisen varovaisuutensa\nkokonaan ja koettaa siepata mieluista saalista. Moneen kertaan, yhä\nhimokkaammin ja kiireemmin juoksee hän ulkoaidan ympäri milloin\nkummannekin päin; välistä lähestyen, välistä etääntyen katselee\nsusi tuota ainoata aukkoa, josta on, mahdollinen päästä vuohen\ntienoille. Viimein voittaa himo hänen luonnollisen viisautensa.\nVielä yhä vitkastellen, mutta sentään eteen päin pyrkien sulloo\nhän päänsä ja ruumiinsa sisään ahtaasta ovesta. Pelosta kovasti\nhuutaen painautuu vuohi sisemmän aitauksen toisenpuolista seinää\nvasten. Arvelematta enää vähääkään seuraa peto häntä. Vuohi juoksee\nympäri, susi samoin, siinä vain erotus, että suden täytyy juosta\naitojen ahtaassa välissä. Yht'äkkiä yrittää häntä pysäyttämään\nulkoaidan ovi, joka auki ollessaan sulkee käytävän toisen suun,\nniin että susi tullessaan pääsi ainoastaan yhdelle taholle. Ovi\non siinä edessä, mutta saaliskin on nyt niin lähellä, jo melkein\nkynsissä; siispä susi syöksyy vain eteen päin, painaa oven ulkoaitaan\npihtipieliinsä, salpa putoo määrättyyn paikkaansa, ja vankina on tuo\nepäluuloinen ja varovainen tyhmyri, vankina, pääsemättä kuitenkaan\nsen lähemmäksi houkuttelevaa saalista. Voimatta aitojen ahtaassa\nvälissä kääntyä juoksee susi raivoissaan ja kiukuissaan eteen päin\nyhä samaa kierrosta levähtämättä ja hellittämättä, juoksee pitkät\nmatkat. Viisas vuohi kohta käsittää, miten asiat ovat, ja pysähtyy\nviimein sisäaitauksen keskelle, tosin yhä vielä huutaen ja vavisten;\nviimein susikin huomaa kiertojuoksunsa turhaksi, koettaa päästä\nvapauteen, kiskoo hampaillaan jalan pituisia lastuja aidasta ja\nulvoo kiukuissaan ja tuskissaan, mutta kaikki turhaa. Tuskaisen yön\njälkeen koittaa vihdoin viimeinkin hänen viimeinen aamunsa. Kylässä\naletaan liikkua, koirain haukunnan seasta kuuluu jo ihmisääniä.\nMustia miehiä tulee yhä haukkuvien koirain kanssa murhenäytelmän\npaikalle. Liikahtamatta kuin ruumis makaa susi maassa, tuskin silmän\nrävähdykselläkään ilmaisten vielä olevansa hengissä. Raivokkaasti\nhaukkuen tunkeilevat koirat aidan viereen, susi ei liikahda; pilkaten\ntoivottavat miehet vangille tervetuloa, ei hievausta. Mutta ei koirat\neikä miehet anna itseänsä pettää. Koirat koettavat tunkea kuonoansa\naidan raoista ja tavoitella tuota valekuollutta turkista, miehet\nheittää kaikkialla käytettyä, surmasilmukkaista hevosnuoraa, lassoa\neli arkaania, hänelle kaulaan. Vielä kerran hypähtää peto ylös,\njuoksee vielä kerran vaivantietänsä ja koettaa ulvoen ja hampaitaan\nnäyttäen pelottaa ahdistajiaan, vaan turha vaiva; peljättävää ansaa\nse ei voi välttää, muutaman minuutin kuluttua on susi kuristettuna\nkuoliaaksi.\n\nKettua ahdistelee kaikkialla susi, joka sitä pyytelee ruuaksensa.\nSen tähden kettuja ei olekaan varsin runsaasti Siperiassa, mutta\nhävittää niitä sukupuuttoon ei ole tähän asti voinut tuo hänelle\nniin vihamielinen sukulaisensa eikä ihminenkään. Metsävyöhykkeen\nitäosassa tekee kettu silloin tällöin pitkiä vaelluksia, seuraten\njoko jäniksiä tai metsälintuja; lännempänä ei näy olevan vielä mitään\nsellaista otettu huomioon. Ketun tekemiä vahingoita ei valitella\nSiperiassa, mutta sittekin ahdistellaan häntä hyvin uutterasti,\nkoska ketun nahka on mieluinen tavara sekä venäläisille että maan\nsynnynnäisille asujamille ja muutenkin melkoisen kallis, jos sillä\non erityinen suosittu väri, jolloin siitä saadaan suunnattomatkin\nhinnat. Pyyntieläimenä pidetään sentähden ainoastaan soopelia sitä\narvokkaampana. Varsinaiset metsästäjät tekevät talvella yksistään\nketun tähden retkiä melkein yhtä syvälle metsiin kuin soopelin\npyytäjätkin; ostjakit ja samojeedit virittelevät jousiansa paraastaan\nkettuja varten eivätkä pidä lukua mistään vaivoista etsiessään\npesiä, joissa poikia on. Ne he kaivavat esiin, ei tappaakseen,\nvaan huolellisesti hoitaakseen ja elättääkseen, kunnes ne tulevat\ntäys'kasvuisiksi ja ensimmäisenä tai toisena talvena saavat sellaisen\nkarvan, joka näiden omituisten eläinsuojelijain mielestä on paljon\narvokkaampi kuin hoidokkaiden henki ja elämä, sillä armotta joutuvat\nnämä hoitoketut aikanansa surmanuoran uhreiksi.\n\nTavallansa voidaan myöskin lukea naali metsävyöhykkeen eläimiin;\nkuitenkaan se ei luultavasti missään tunkeudu itse metsään, vaan\nenintään kuljeksii talvella pitkin juuria jokia pyytelemään jäniksiä\nja metsäkanoja tundran eteläosasta, joka on sen varsinainen\nkotipaikka.\n\nSitä vastoin on ilves metsäeläin sanan varsinaisimmassa\nmerkityksessä. Mutta Siperiassakin on sitä ainoastaan siellä täällä\nhajallaan, jonka tähden se verraten harvoin joutuu metsästäjän\nsaaliiksi. Luultavasti lähtee ilves varsinaisista olinpaikoistaan,\nsisämetsäin tiheimmistä osista, ainoastaan silloin, kuin elatushuolet\ntai kiimavietti pakottavat sitä vaeltelemaan, joten se joutuu metsäin\nulkolaiteille. Uraalin itäisen seudun kokeneet metsästäjät sanovat\nilveksen yleensä oleksivan samoilla seuduilla kuin karhu, jopa\npysyvän karhun pesän lähellä silloinkin, kuin se jo on asettunut\nmakaamaan. Samat metsästäjät vakuuttavat, että ilveksen mieltymys\nkarhun talviasuntoon saattaa senkin ilmi, koska sellaisissa\npaikoissa, joissa ilveksen jälkiä runsaimmin käy ristiin, tarvitsee\nvain tarkkaan etsiä, ja voidaan olla ihan varma löydöstä, jos\ntavataan kierrosjäljet, sillä ne käyvät aina karhun pesän ympäri.\nIlveksen tapa astua aina hyvin tarkkaan entisiin jälkiin helpottaa,\nkuten sanotaan, melkoisesti karhun etsintää. Sitä paitsi kerrotaan\nSiperian ilveksen tyytyvän mielellään myöskin tuoreihin raatoihin,\njosta syystä se ehkä pysytteleekin karhun lähellä vaanimassa\nsyödäkseen, mitä karhun atrioilta jää. Tosin sanotaan ilveksen\nkykenevän varsin hyvin ilman niin epäilyttävän ystävän apuakin\ntappamaan suuriakin eläimiä ja sen erittäin innokkaasti ajavan\nja tuota pikaa voittavan peuroja ja metsävuohia, mutta samalla\naina selitetään, että se paraastaan pyytelee pienempiä eläimiä,\njäniksiä, puu- ja maaoravia, metsoja, teirejä ja pyitä, hiiriä,\nkaikkein lintujen poikasia ja muuta sellaista. Ei ole mitään syytä\nepäillä näitä kertomuksia; ne myöskin riittävästi selittävät, minkä\ntähden tätä petoa niin harvoin tavataan rajametsissä ja metsän\nlaiteissa. Niin kauan, kuin oravia ja metsälintuja on sisämetsissä,\nei ilveksellä ole mitään syytä lähteä pois syviltä saloilta,\njoissa ihminen ei koskaan käy; kuin oravat ja metsälinnut lähtevät\nvaelluksille, täytyy ilveksen seurata. Miten metsälinnut pelkäävät\nilvestä, näkyy siitä, että metsot ja teirit soidinaikanakin heti\nvaikenevat, kuin ilveksen ääni kuuluu.\n\nIlveksen ajoa pitävät sekä Siperian synnynnäiset asujamet että\ntulokkaat erittäin hyvänä pyyntihuvituksena. Tämän muhkean\nkissaeläimen harvinaisuus ja varovaisuus, notkeus ja puolustuskyky\ninnostuttavat jokaista tosi metsästäjää, ja nahasta ja lihasta\ntulee melkoinen saaliskin. Nahat lähetetään Siperiasta paraastaan\nKiinaan, jossa niistä maksetaan hyvä hinta; lihaa pitävät suuressa\narvossa sekä mongolialaiset kansat että myöskin useimmat tänne\nsiirtyneet venäläiset. Loukkuihin jää ilves ainoastaan ani harvoin,\nmutta usein hän niitä laukoo siten, että juoksee pitkin loukkupuita\nylös ja sitte polkee vivulle: harvoin se myöskään joutuu viritetyn\nkaaren uhriksi ja tielle viritetyt raudat se tavallisesti välttää\nhyppäämällä ylitse. Sitenpä metsästäjälle ei jää muuta neuvoa kuin\npyssy. Helposti ymmärrettävistä syistä pyydetään ilvestä ainoastaan\ntalvella, jolloin jäljet näkyvät lumesta ja käy suksilla hiihtää.\nRohkeat koirat ajavat viimein löydetyn pedon ylös puuhun taikka\npakottavat sen puolustautumaan maassa, mutta monesti ilves niitä\npitelee pahasti, jopa tappaakin. Yksin metsästäjänkin päälle saattaa\ntuo ahdinkoon joutunut, raivokkaasti puolustautuva peto hyökätä.\n\nMetsäkissaa, jota ilves yhtä ahkerasti ajaa kuin susi kettua, ei\ntavata Länsi-Siperian metsävyöhykkeen alalla. Sitä vastoin täällä\nliikkuu, tosin ei säännöllisesti, vaan ainakin silloin tällöin,\ntäydellisin kissaeläin, tiikeri. Kaksi vuosina 1838 ja 1848 Baskin\nja Schlangenbergin luona tapettua tiikeriä on täytettyinä Barnaulin\nmuseossa; kolmas, joka tapettiin seitsenkymmen-luvun alulla, on\nOmskin koulumuseossa, neljäs levitti kuusikymmen-luvun lopulla\nsuurta kauhua Tshelaban piirissä, joka on Uraalin vuoristossa\nEuropan rajalla, hyökkäsi ihan ärsyttämättä muutamain talonpoikien\nkimppuun, jotka sen säikyttivät pakenemaan siten, että eräs heistä\nviskasi punaisen lakkinsa sitä kohti. Turkestanin ylävillä aroilla\nja Itä-Siperian koko eteläosassa tavataan \"valtiaseläintä\", joksi\ndaurilaiset sanovat tiikeriä, soveliaissa paikoissa kaikkialla\nja säännöllisesti, ja molemmilta niiltä tahoilta se useammin,\nkuin luullaankaan, eksynee metsävyöhykkeen länsiosiin ja ehkä\nsiellä myöskin oleskellee pitkät ajat, kunnes taas huomaamatta\npalaa kotiseudulleen. Kuitenkin nähdään tiikeriä niin harvoin ja\nsäännöttömästi, että sitä tosin saatetaan tässä mainita, vaan ei\noikeastaan lukea tämän alueen eläinkuntaan.\n\nToisin on arvokkaimpien kaikista turkiseläimistä, eri näätälajien,\nrunsaus. Niiden vähenemistä tosin valitetaan enemmän kuin minkään\nmuiden pyyntieläinten, mutta enimpiä niistä tavataan vielä\nsäännöllisesti, ell'ei kaikkialla, niin kuitenkin useimmissa\npaikoissa. Ainoastaan soopeli on viime vuosikymmeninä tullut hyvin\nharvinaiseksi. Keski-Uraalin vanhat metsästäjät muistavat joka talvi\nampuneensa tai muuten saaneensa soopeleja Tagilsk-kaupungin läheltä;\nnykyään siinä seudussa tavataan joskus, vaan aina perin harvoin,\njoku yksinäinen, harhaileva soopeli. Itä-Uraalin keskipalkoilla\nraivonneen laajan metsänpalon sanotaan karkoittaneen nämä niin\nyleisesti suositut ja vainotut turkiseläimet. Samaa kerrotaan alisen\nObin varsilla olevista metsäkylistä, joissa soopelin pyyntiä vielä\nnykyäänkin harjoitetaan sen verta, että esim. Jelisarovin torilla\njoka talvi saadaan ostaa parikymmentäkin nahkaa. Paljon runsaammin\nkuin soopeleja on mäntynäätää kaikissa Länsi-Siperian metsissä.\nÄsken mainitun Tagilsk-kaupungin pyyntialueelta, joka tosin on\njotenkin laaja, saadaan joka talvi kolmekymmentä, jopa kahdeksankin\nkymmentä näädän nahkaa. Kaikki kokeneet, metsästäjät kertovat\nmäntynäädän paljon enemmin kuin soopelin eleksivän oravan seurassa\nsekä ilmestyvän ja katoavan yhdessä sen kanssa. Se saaliinhimoinen\nveitikka ei kuitenkaan suinkaan tyydy yksistään mieliruokaansa\noravaan, vaan päin vastoin surmaa mitä hyvänsä eläimiä, joita se vain\nvoi saada kiinni ja voittaa, ja on varsinkin vaarallinen metsolle\nja teirille. Jo kesälläkin onnistuu mäntynäädän monesti rohkealla\nhyppäyksellä saada joku näistä varovista linnuista, ja talvella\nmetsälinnun tapa maata lumikoloissa melkoisesti helpottaa näädän\nvehkeitä. Melkein kuulumattomasti hiipien oksalta oksalle lähestyy se\nlumeen kaivautuneita lintuja, kunnes pitkällä loikkauksella pääsee\nniiden luo ja hyökkää päälle ylhäältä päin, hypäten makuukolon\nlumikatolle ja murrettuaan sen auki sieppaa yhtä nukkuvaa lintua\nkaulasta ennen, kuin se ehtii edes ajatellakaan pakoa. Kivinäätää\ntavataan samoin vielä, kaikkialla ylävissä metsissä, mutta harvemmin\nkuin mäntynäätää; illerejä, kärppiä ja lumikkoja on kaikkialla,\npaikoittain hyvin runsaastikin; tuhkuria eli vesikkoa sitä vastoin\ntavataan kyllä Uraalin länsi-rinteillä, mutta ei itärinteillä, ei\nedes sieltä alkavissa Irtishin ja Obin sivujoissakaan, joissa, kuten\nmainituissa pääjoissakin, on saarvaa melkoisen runsaasti; metsäsikaa\ntuskin mainitaankaan Siperiassa, ja kaikkialla tavattavaa ahmaa\npidetään vähempiarvoisena kuin mitään muuta näätäeläintä ja pyydetään\nparemmin kuin nahan tähden vain siitä syystä, että se varastelee\nloukuista pyytäjäin saalista.\n\nVaikka Länsi-Siperiaa pidetäänkin ihan tyhjäksi ammuttuna,\nvarustautuvat sentään sielläkin metsäseutulaiset joka vuosi soopelin\nja muiden näätien ajoon. Muutamat metsästäjät tekevät näiden\nturkiseläinten tähden retkiä ja vaelluksia, jotka eivät ole yhtään\nlyhempiä kuin Amerikan turkisten pyytäjäin retket. Metsälle tietysti\nei lähdetä yksistään näätien, vaan kaikenlaisen riistan tähden;\nnäädät ja oravat ovat kuitenkin se saalis, jota paraiten toivotaan\nsaavansa. Sen mukaan, kuin oravat aikaisemmin tai myöhemmin muuttavat\nväriänsä, lähdetään aikaisemmin tai myöhemmin liikkeelle; sillä\nnäiden jyrsijäin värin muutosta luullaan tulevan talven enteeksi ja\nsiitä voivansa arvata, tuleeko se aikaisemmin vaiko myöhemmin ja\nkovaksiko vaiko leudoksi.\n\nEdellä kerrottuine varuksineen lähtevät soopelin ampujat ensimmäisen\nlumisateen jälkeen metsälle kolmittain, jopa viisittäinkin.\nJokaisella on, paitsi pyssyä ja ampumatarpeita, seljässä pussi,\nolalla sukset ja kirves ja vyön alla piiska. Pussissa on\nvälttämättömimpiä elintarpeita, leipää, jauhoja, silavaa, suolaa ja\nteetä, sekä muutamia talouskaluja, varsinkin pannu, teekannu, pikari,\nlusikka ja muuta sellaista, joskus myöskin pullo viinaa; piiskalla\nsäikytellään näkyviin oravia. Seurassa on myöskin neljä tai kuusikin\nkoiraa, jotka eivät miellyttäisi europpalaista metsästäjää.\n\nPitäen oppainansa aurinkoa ja tuttuja tähtiä, jotka tosin\nmonesti ovat päiväkausia pilvien peitossa, kuljeksivat nämä\nkaraistuneet metsästäjät päivä- ja viikkokausia synkillä saloilla,\nviettäen yönsä milloin missäkin ja raviten itseään ja koiriaan\nenimmäkseen tapettujen eläinten lihalla, säästääkseen niin paljon\nkuin mahdollista mukaan tuotuja eväitä. Rumat, vaan viisaat ja\nymmärtäväiset koirat ottavat huomioon jok'ainoat jäljet, etsivätpä\npuistakin piilottaneet näädät ja oravat, pysähtyvät puun juurelle\nhaukkumaan ja siten pidättävät löytöänsä paikoillaan, kunnes\nmetsästäjä ehtii tulla. Pyssymies lähestyy horjumattoman tyynesti,\njollaisia kaikki nämä metsäin samoajat ovat, asettaa pitkän pyssynsä\njonkin oksan taikka hätätilassa sen haarukan varaan, joka on tukin\njatkoksen etupäähän kiinnitetty, tähtäävät kauan ja viimein ampuvat.\nMetsästysajan alussa päästävät oravat, jopa näädätkin, joiden\nhuomio on kokonaan kääntynyt koiriin, metsästäjän ihan muutamia\nmetrejä lähelle; mutta kohta ne tulevat varovaisiksi ja tekevät\npyssymiehelle tarkan tähtäämisen vaikeaksi. Mutta jos pyssymiehen\nkuitenkin onnistuu ampua jotakin eläintä silmään, hän totisesti on\nvarsin hyvillään, koska on saanut ihan eheän nahan ja sitä paitsi voi\nvielä uudestaan käyttää samaa lyijypalaa. Saatuaan käsiinsä pudonneen\nsaaliin nylkee hän sen heti ja, jos se on näätä tai orava, sulloo\nkoko ruumiin ulos nahan suuaukosta, rikkoo aivokopan, löytääkseen\nlyijypalan, ja pistää sitte nahan ja ruumiin erikseen laukkuunsa.\n\nMilloin oravia on runsaasti, on sellainen metsästys sekä\ntuottelias että huvittava. Joka metsästäjä käyttää lyhyttä päivää\nhyvin ahkerasti; pamaus kuuluu toisensa perästä, saalis karttuu\nkarttumistaan. Vaikka pyssyn lataamiseen kuluukin paljo aikaa,\nniin sitä nopeammin käy nylkeminen, ja jokainen metsästäjä tekee\nrehellisesti tehtävänsä. Levähtämättä ja syömättä, malttamatta edes\ntupakoidakaan, kulkevat metsästyskumppanit yhä edelleen. Etsivät\nkoirat milloin hajoittavat, milloin taas kokoovat yhteen kaikki\npyssymiehet, pyssyjen kimeät paukahdukset ja, koirien iloinen\nhaukunta innostuttavat heitä. Luetaan laukaukset ja iloitaan\ntoistensa onnesta tai kadehditaan sitä. Jos taas talvi on köyhä\nriistasta, eikä yhtään oravaa tule esiin, vaikka lakkaamattakin\nläjähytellään ruoskaa, jos ei näy mitään soopelin eikä mäntynäädän,\nhirven eikä peuran jälkiä, niin sekä metsästäjät että koirat kulkevat\nääneti ja tyytymättöminä metsästä toiseen, mieli ihan lannistuneena.\n\nPimeän tullessa rupeavat metsästäjät asettumaan yöksi. Jokainen\nkaivaa vanhan kaatuneen paksun puun alle lumeen itselleen miehen\npituisen ja tarpeellisen leveän kuopan ja laittaa siihen ison\ntulen. Sitte yksi puhdistaa, mikäli mahdollista, kaikkein kuoppien\nkeskelle, tiheälatvaisten kuusien ja mäntyjen suojaan pyöreän paikan\nlumettomaksi, toinen kantaa siihen polttoainetta, kolmas tekee niistä\nvielä isomman tulen ja neljäs varustautuu laittamaan illallista.\nNiin monta oravaa on toki aina saatu ammutuksi, että niistä tulee\nvoimakas lihakeitos jauhopuuron tai leivän avuksi. Syödään, annetaan\nrunsas osansa koirillekin, maistellaan teetä, poltellaan tupakkaa\nja puhellaan metsästäjäin tapaan päivän tapauksista ja sattumista.\nSillä välin on tuli sulattanut kuopista lumen pohjaan asti ja\nsytyttänyt päällä olevan kaatuneen puunrungon sekä siten runsaasti\nlämmittänyt makuuhuoneen. Jokainen metsästäjä sitte huolellisesti\nlakasee pohjalla vielä hehkuvat hiilet kuopan toiseen päähän,\nlaskeutuu varovasti koloonsa, koskien niin vähän kuin mahdollista\nsen lumiseiniin, kutsuu luokseen koiransa, että nekin saisivat\nosansa lämmöstä, ja paneutuu makaamaan. Päällä koko yön hehkuvasta\npuusta putoo tosin silloin tällöin joku hiili metsästäjän ja koirain\npäälle, mutta siperialaisen metsästäjän turkki sietää yhtä paljon\nkuin siperialaisen koiran nahkakin; sillä tavoin sytytetty puunrunko\nlämmittää paljon paremmin kuin paljon suurempi vapaana palava tuli,\nja ainoastaan siten on ihmisten mahdollinen viettää yönsä metsässä.\nKyllikseen levättyään nousevat kaikki voimistuneina päivän koitteessa\nylös, syövät aamiaista ja lähtevät edelleen. Jos näillä retkillä\ntullaan erittäin hyviin riistametsiin, joissa muuten käydäänkin joka\ntalvi, viivytään siellä, miten sopii, kauemminkin. Joihinkuihin\npaikkoihin on edellisinä vuosina tehty puista metsästysmajojakin,\njotka nyt taas saavat olla suojana, mutta ainakin on siellä vanhempia\nja uudempia loukkuja, jotka nyt viritetään ja joka aamu katsotaan.\nSekä virittämiseen että katsomiseen menee melkoisen paljo aikaa,\nkoska loukkuja on hyvin laajalla alalla; metsästäjät sen tähden\nviipyvät välistä viikkokauden ja kauemminkin jossakin metsän osassa\nja pyytelevät sen hyvin puhtaaksi ennen, kuin lähtevät edelleen.\n\nTällä tavoin metsästäen viettää moni siperialainen suurimman osan\ntalvea metsässä. Ennen lähtöänsä jokainen metsästäjä tavallisesti\ntekee välipuheen jonkun kauppiaan kanssa, sitoutuen tuomaan hänelle\nkaikki saamansa nahat sovitusta keskihinnasta, jota vastoin kauppias\npuolestaan sitoutuu ottamaan tavaran vastaan valikoimatta. Jos\nmetsästäjällä on onnea, saattaa hän saada tapetuksi niin paljon\nriistaa, että hän voi varsin hyvin elää metsästyksellään, ainakin\nhankkia kaikki talvitarpeensa; mutta yleensä metsästys ei läheskään\nkorvaa vaivoja eikä kärsimyksiä, niin että ainoastaan niin\nerinomaisen vähään tyytyväinen mies, kuin siperialainen metsästäjä\ntavallisesti on, voi harjoittaa metsästystä ammattina.\n\nKunniakkaimmaksi ja vaikeimmaksi metsästykseksi katsoo\nlänsisiperialainen karhun pyyntiä. Kontio ei täällä, suinkaan\nole sama hyväntahtoinen olento kuin vielä siellä täällä\nItä-Siperiassa; päin vastoin on se, kuten melkein kaikkialla, raaka\nja sievistelemätön peto, joka tosin tavallisesti pakenee ihmistä,\nmutta haavoitettuna taikka vain muutenkin ahdistettuna rohkeasti\nryhtyy taistelemaan ja voi silloin tulla erittäin vaaralliseksi.\nVaikka sitä hyvin vainotaan, ei sitä ole saatu mistään hävitetyksi\nsukupuuttoon; pikemmin on katsottava sitä yleiseksi, ei ainakaan\nharvinaiseksi; mutta aina ja kaikkialla kulkee se omia teitänsä\neikä varsin usein tule ihmisten tielle. Ei se kuitenkaan kammoksu\neikä edes kartakaan asuttuja seutuja, sillä usein se oleskelee ihan\nvähän matkan päässä niistä ja tappaa välistä kotieläimiä melkein\nihmisten silmäin edessä, mutta näyttäytyy niin säännöttömästi, että\nmoni siperialainen ei ole edes nähnyt häntä eikä koskaan tavannut\nhäntä metsässäkään. Kaikesta päättäen on karhu koko kesän liikkeellä.\nSe kuljeksii metsiä, pitämättä lukua mistään eri teistä, nousee\nvuoriston laadun mukaan syyskesällä ylös harjanteille ja palaa talven\ntullessa alavampiin seutuihin, asettuu viljan valmistumisaikaan\nmielellään metsän ulkolaitaan, saadakseen kaikessa mukavuudessa syödä\nlaihoa läheisiltä vainioilta, lähtee välistä myöskin pois metsästä\nkuljeksimaan likeiselle arolle, varsinkin vuorten rinteille, joilla\non aron luonne, oleksii pitkän ajan jossakin seudussa ja kulkea\nsamoaa toisia pysähtymättä ollenkaan, aina ja kaikkialla käyttäen\nhyväkseen jokaista tilaisuutta, kuin kulloinkin sattuu, saada\nsitä tai tätä mieliruokaa. Useimmissa seuduissa se syö yksinomaan\nkasveja, siellä täällä on se hirvittävä peto ja paikoittain syö se\nraatojakin. Keväällä se elää, miten voi, syöpi, mitä vain saa, väijyy\nkavalasti karjaeläimiä, jotka käyskentelevät syömässä metsissä,\nsyöksyy yht'äkkiä päälle tai ajaa niitä takaa ihmetyttävän nopeasti,\nkaataa jonkun, syö kyllikseen lihaa ja hautaa jäännökset maahan,\nsaadakseen toiste vielä yhden atrian, liikkuu myöskin, milloin karjan\nkulkutaudit raivoavat, niillä paikoin, joihin kuolleita kotieläimiä\nheitetään, ja syö niiden ruumiita, onpa sitä tavattu hautausmaillakin\nihmisruumiita kaivelemassa. Kesällä karhu käy ruis-, vehnä- ja\nkaurapelloissa, tyhjentelee mehiläispesiä, kaivelee ampiais- ja\nkimalaispesiä, hävittää toukat muurahaiskeoista, vierittelee vanhoja,\nmaassa makaavia puunrunkoja, etsien alta kuoriaisia, matoja ja\ntoukkia, jopa murenteleekin vanhoja puita, saadakseen suuhunsa niissä\nasuvia hyönteisten toukkia. Syksyllä karhu syö melkein yksin- omaan\nkaikenlaisia marjoja, sellaisiakin, joita sen täytyy noutaa puista,\nkuten esim. tuomen marjoja, ja kuin vaivaissedrin kävyt kypsyvät,\nhaeskelee se niitä, kiipeää korkeihin puihin ja katkoo sekä oksat\nettä latvatkin, ja samoin se itsepäisesti liikkuu aittojen ympärillä,\njoissa sattumalta säilytetään vaivaissedrin käpyjä, koettaen päästä\nniihin sisään. Sitä paitsi karhu harjoittaa ympäri koko vuoden\nkalastusta ja monesti hyvällä menestyksellä. Ihmistä se tavallisesti\npakenee, mutta välistä sentään ryhtyy ilman mitään syytä rynnäkköön\neikä silloin pelkää edes suurtakaan miesvoimaa. Ilmojen mukaan\nasettuu se aikaisemmin tai myöhemmin talvilevolle. Pesän paikaksi se\nvarsinkin valitsee vanhan kaatuneen jättiläispuun alustan, kaivaa\nsiihen matalaisen kuopan, peittää pohjan hienoilla havuilla ja päältä\npuolen metrin paksulti sammalilla, tukkii sivuseinätkin sammalilla,\nryömii pesään ja jää lumen peittoon. Jos karhu vielä ensi lumisateen\ntullessa on ylhäällä vuoristossa, ei se aina laskeudukaan alangoille,\nvaan kätkeytyy johonkin kallion koloon, sisustettuaan sitä niin\nhyvin, kuin voi, taikka laajentaa se jotakin murmelin pesää niin\nisoksi, kuin tarvitsee, ja viettää talven siinä. Kerran nukuttuaan\nmakaa se usein niin itsepäisesti pesässään, että ainoastaan suurella\nvaivalla saadaan hänet ulos, puree äkäisesti seipäitä, joilla sitä\nhäiritään, murisee ja ärisee, vaan ei taivu nousemaan ennen, kuin\nsitä hätyytetään raketeilla tai tulikekäleillä. Viimein se, jos ei\nole haavoittunut, syöksyy ulos kuin ahdistettu metsäkarhu, tekee\nulostuksensa ja lähtee kiireimmiten pakoon. Kuten kaikki kokeneet\nmetsästäjät yhtä pitävästi vakuuttavat, synnyttää naaraskarhu\nainoastaan joka toinen talvi paraimman unensa aikana, herää, kuten\nluullaan, vähän ennen synnytystä, nuolee pentunsa puhtaiksi ja\nkuiviksi, asettaa ne nisille ja nukkuu uudestaan. Touko- tai kesäkuun\nlopulla etsii se taas vanhemmat eli siis kaksi- tai nelivuotiset\npoikansa ja pakottaa ne tekemään lapsenpiian palvelusta.\n\nVaikka Länsi-Siperiassa ei pidetä juuri missään arvossa karhun lihaa,\njoka ei suinkaan ole huonomakuinen, vaan enemmin vain huvin tähden\nhankitaan ja syödään sitä kuivaltaan leikattuna, niin tuottaa karhun\npyynti kuitenkin varsin hyvän voiton. Nahasta, jota paraastaan\nkäytetään rekipeitteinä, maksetaan hyvä hinta; hampaita ja kynsiä\nsekä ostjakit ja samojeedit että myöskin Länsi-Siperian talonpojat\npitävät voimakkaina tenhokaluina; yksin luitakin siellä täällä\nkäytetään. Tasapäässä taistelussa kaadetun karhun torahammas tuottaa\nostjakkilaiselle metsästäjälle, kuten hän luulee, yliluonnollisia\navuja, varsinkin rohkeutta ja voimaa, jopa haavoittumattomuuttakin;\nkynsi, varsinkin oikean etukäpälän neljäs, joka vastaa sikäläisten\nasujanten sitä nimetöntä sormea, jossa sormusta pidetään, pakottaa,\nkuten kaikki nuoret rakastuneet tytöt luulevat, jokaisen nuorukaisen,\njota tyttö sillä, salaa koskettaa, tulisesti rakastumaan häneen;\nhampaat ja kynnet ovat sen tähden kallista tavaraa ja kiihottavat\nmontakin metsästäjää paljon enemmin kuin karhun hänelle tuottamat\nvahingot, vainoamaan tätä metsän voimakkainta petoa. Mutta sen pyynti\nei ole helppo eikä vaaraton. Loukkuihin karhu ei mene. Aina täytyy\netsiä peto elävänä ja ase kädessä sekä harjoitettujen koirain avulla\ntaistella sitä vastaan. Kesällä tekee tämän eläimen pyyntiä paljon\nvaikeammaksi sen liikkuvaisuus; talvella on helpompi löytää sen pesä\nja saada se tapetuksi pesässään tai sen lähellä. Köyhä talonpoika,\njoka löytää pesän, myö karhunsa jollekin varakkaalle metsästäjälle;\nostaja lähtee jonakin soveliaana päivänä myöjän ja tarpeellisten\napulaisten kanssa pesälle, asettaa muutamia varmoja pyssymiehiä\nsen ympärille, ajattaa ajoväellä karhun ylös pesästä ja ampuu sen\nniin läheltä kuin mahdollista. Sillä tavalla tapetaan kaikkein\nenimmät karhut eikä sellainen pyynti ole taitaville pyssymiehille\nvaarallinenkaan. Kesällä ja syksyllä etsitään karhu, jonka jäljet\ntai joka itse on nähty, pienien, rohkeain koirain avulla, jotka\npysäyttävät sen ja joka puolelta ahdistelevat sitä, kunnes oikeana\nhetkenä sopii sitä ampua. Välistä myöskin käytetään, kuten reippaat\nostjakit, ainoastaan keihästä ja otetaan sillä vastaan petoa, taikka\nkääritään vasen käsivartensa tuohella ja pidetään sitä kilpenä\npäälle hyökkäävää karhua vastaan ja pistetään sill'aikaa, kuin se\npuree hampaansa kiinni tuoheen, pitkällä, leveällä puukolla petoa\nsydämmeen. Molemmissa tällaisissa karhun tapoissa tapahtuu tosin\nvälistä onnettomuuksia; mutta moni metsästäjä tulee aikaa myöten niin\nkylmäveriseksi ja asiastansa varmaksi, että he pitävät keihästä ja\npuukkoa paraimpina kaikista aseista. Eräs talonpoikaistyttö Morshovan\nkylästä Uraalista, jonka maine on levinnyt yli koko Länsi-Siperian,\non, kuten kerrotaan, veitsellä tappanut neljättäkymmentä karhua.\n\nUsein kuullaan kerrottavan äkkiarvaamattomia kohtauksia karhujen\nkanssa. Metsästäjä, jolla on ainoastaan haulikko kädessä, näkee\nyht'äkkiä metsässä suuren karhun, mutta ei uskalla ampua,\nkoska varsin hyvin, käsittää, että hänen haulinsa eivät mitään\nvaikuttaisi sellaiseen petoon. Hän sen tähden seisoo tyynesti\npaikallaan, ryhtymättä suotta ärsyttämään karhua. Se tulee hänen\nluoksensa, nuuhkii häntä joka puolelta ja antaa hänelle viimein\nkorvapuustin, joka kaataa hänet tunnottomaksi maahan. Sitte\nkarhu kiireimmiten poistuu, ikään kuin huomaten, että on tehnyt\npahoin. Kaksi ruotsalaista, Åberg ja Erland, ovat pyitä ampumassa\nUraalin vuoristossa ja Åberg astuu karhunmarjapensaan luo. Hänen\nhämmästyksekseen tulee toivotun pyyn sijasta sen takaa suuri karhu\nja varustautuu hyökkäämään päälle. Käsittäen paon ihan turhaksi\nnostaa Åberg haulikon poskelleen, tähtää karhua silmään, ampuu ja saa\nsen silmän soaistuksi. Raivoissaan tuskasta nostaa karhu käpälänsä\nveriselle silmälle, kiljahtelee ja tulee lähemmäksi pelotonta\npyssymiestä. Hän kylmäverisesti tähtää toiseenkin silmään ja saa\nammutuksi senkin rikki. Sitte vasta kutsuu hän kumppaniansa apuun\nja molemmat ampuvat ampumistaan sokeaa karhua, kunnes saavat sen\nhengiltä.\n\nErittäin huvittava juttu kerrotaan Tomski-Savodin kylästä Salairin\nseudusta. Talonpoika vetää vaivaissedrin käpykuormaa metsästä,\nhuomaamatta, että yhdessä säkissä on reikä, josta käpyjä tipahtelee\ntielle. Karhu, astuskellen samaa tietä, näkee muutamia käpyjä,\nlöytää yhä useampia ja kulkee siten vankkurien jäljestä, miehen\nhuomaamatta. Hetkisen kuluttua jättää talonpoika hevosen kuorminensa\ntielle ja menee metsään noutamaan sieltä vielä yhtä käpysäkkiä.\nEnnen hänen palaamistaan taakkoinensa on karhu, lakkaamatta\npoimien käpyjä, saapunut kuorman luo ja kiivennyt sen päälle\nsyömään oikein kylläksensä. Suureksi kauhukseen näkee talonpoika\npalatessaan, mikä hirviö hänelle on tunkeutunut kumppaniksi, ei\nuskalla tehdä mitään sellaiselle veitikalle, vaan antaa hänen olla\nolojaan. Hevonen, tullen viimein jo vähän levottomaksi, katsahtaa\ntaaksensa, näkee karhun ja lähtee laukkaamaan, minkä enimmän\nennättää; mutta se odottamaton liike pidättää karhua hyppäämästä\npois, sen täytyy pysytellä kiinni, ja ainoastaan kovalla murinalla\nja kiljahtelemisella päästää se ilmi yhä kiihtyvää suuttumustansa.\nMurina tietysti vain yhä enemmän jouduttaa vauhtia; mitä enemmän\nkarhu tuskittelee, sitä nopeammin laukkaa hepo kylää ja kotia kohti.\nMutta sielläpä on juuri samaan aikaan jo monta tuntia odoteltu\npiispan tuloa ja seisotaan nyt juhlapuvussa valmiina katsomaan ja\ntervehtimään ylhäistä herraa; muutamia tarkkasilmäisiä poikia on\nlähetetty kirkon torniin soittamaan silloin kaikilla kelloilla, kuin\npyhä kirkonisä tulee näkyviin. Yht'äkkiä näkyy etäällä tomupilvi,\npojat soittaa paukuttelevat, miehet ja naiset asettuvat pitkiin\nriveihin, pappi astuu suitsutusastioineen kirkon oven eteen ja\nsuuret ja pienet varustautuvat ottamaan arvokkaasti vastaan kirkon\nruhtinasta. Ja eteen päin vierivät vankkurit, juhlivan kylänväen\nkeskitse syöksyy hevonen ajajineen, hepo tomuisena, vaahdossa\nja läähättäen ja ajaja äkeissään muristen ja kiljahdellen, ja\nvasta talonpojan pihaan päättyy tuo hurja ajo. Kauniin venäläisen\nkirkkolaulun sijaan kajahtaa pyörtyväin naisten kauhuhuuto, nöyräin\nkumarrusten sijasta näkyy vain kummastuneita ja peljästyneitä\nkasvoja; kellot vain vielä soivat kuten ennenkin. Kohtapa sentään\ntoinnutaan ja kokoudutaan ja riennetään aseissa hevosen ja karhun\njäljestä ja tapetaan karhu, joka näyttää kokonaan joutuneen\nhämmennyksiin tuolla omin päin valitulla valtaistuimellaan.\n\nKen tuntee karhun luonteen, hänen täytyy myöntää, että on kyllä\nsaattanut tapahtuu siten, kuin tässä on kerrottu, vaikka tosin\ntekeekin mieli asettaa tuo hullunkurinen historia metsästysjuttujen\njoukkoon. Vakavain ja rehellisten metsäseutulaistenkin ajatuksissa\nsekautuvat välistä runous ja todellisuus, kuin he kertovat Siperian\nmetsistä ja metsänriistasta sekä metsästyksestä siellä.\n\n\n\n\nSisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta.\n\n\nAfrikan pohjoisosa on aavikko, sen täytyy olla aavikkoja ainiaan on\nse aavikkona pysyvä. Punaisen ja Atlantin meren välisiin, avaroihin,\npolttavan auringon paahtamiin maihin verraten menettävät sisävedet\nkaiken merkityksensä. Punainen meri on ihan mitätön, Välimeri\nliian pieni, ja yksin Atlantin valtamerenkin vaikutus tuntuu vain\nkapealla kaistaleella pitkin sen rantaa. Niin avaroilla ja kuumilla\naloilla täytyy kaikkein pilvien hajota, voimatta kostuttaa janoavaa\nmaata tai tehdä sitä hedelmälliseksi. Vasta paljon etelämpänä,\nlähellä päiväntasaajaa, siellä, jossa toiselta puolen Atlantin meri\ntunkeutuu syvälle maan sisään päin ja toiselta Indian meri huuhtelee\nAfrikan rantoja, siellä, jossa, niin sanoakseni, molemmat valtameret\nantavat toisilleen kättä tämän maanosan ylitse, muuttuvat olot\ntoisenlaisiksi, kun näet siellä joka vuosi samoihin aikoihin syöksyy\nmyrskyten, jyristen ja salamoiden alas niin runsaasti rankkasadetta,\nettä aavikon täytyy väistyä niiden tieltä ja jättää sijaa\neloisammalle arolle. Sen tähden täällä jakautuu vierivä vuosi kahteen\ntoisistaan ihan erilaiseen aikaan, elvyttävään ja kuolettavaan\naikaan, sateen ja kuivuuden aikain, jota vastoin aavikolla ainoastaan\naika-ajoin vallitsevat tuulet ilmoittavat muualla tapahtuvaa\nvuodenaikain vaihtelua.\n\nSelittääkseni aroa näyttää minusta välttämättömältä ensin\nlyhykäisesti kuvata sen vuodenaikoja. Sillä jokainen maa on siinä\nvallitsevan ilman kuva, eikä mikään maa ole mitään muuta kuin sen\neri vuodenaikoina taistelevain voimain tuote. Niinpä kutakin maata\nvoidaan ymmärtää vasta sitte, kuin on opittu tuntemaan sen vuodenajat\neri voimineen ja vaikutuksineen.\n\nSateen lakkaamisesta alkaa Sisä-Afrikassa vuoden kuolettava aika\ntai pitkä ja pelottava talvi, joka kuumuudellaan vaikuttaa ihan\nsamaa kuin Pohjolan talvi kylmyydellään. Jo ennen, kuin siihen\nasti enimmäkseen pilvinen taivas kokonaan selviää, pudottavat\nmuutamat keväällä vihertyneet puut lehtipukunsa ja, mikäli lehdet\nvarisevat, lähtevät muuttolinnutkin, jotka ovat keväällä hautoneet,\npois syksyiseksi muuttuvasta maasta etsimään turvapaikkaa muista\nkoti-maanosansa seuduista. Leipähedelmäin korret kellastuvat jo\nennen sateen loppua; matalammat ruohot lakastuvat ja kuivavat.\nAika-ajoin juoksevat vedet kuivavat, sateen täyttämät purot jäävät\ntyhjiksi ja pakottavat sekä niissä elävät matelevaiset ja konnat että\nyksin omituiset kalansakin hautautumaan kosteaan saveen talveksi.\nHyönteiset ja kasvit jättävät munansa ja siemenensä maan kätköön.\n\nMitä enemmän aurinko näennäisesti kallistuu pohjoiseen päin, sitä\nripeämmin lähestyy talvi. Syksyä on vain muutamia päiviä. Se ei\nvaikuta mitään lehtien lakastumista eikä kuihtumista, ei mitään\nkellastumista eikä punastumista kuten meillä, vaan sen vaikutus\non hehkuvain tuulien tähden niin tuhoavainen, että ne kaikki\nkuivavat kuin niitetty ruoho auringon paahteessa ja joko vielä\nvihreinä putoavat maahan tai jauhautuvat varsissansa tomuksi ja\nettä puut, paitsi jotkut ani harvat, muuttuvat hyvin lyhyessä\najassa talvimuotoonsa. Kentillä, joilla vielä muutamia päiviä sitte\nkasvoi korkeaa, tuulessa lainehtivaa ruohoa, ryöppyää nyt tomua\nylös; osittain tai kokonaan kuivaneissa jokien ja purojen uomissa\nhalkeilee maa syville raoille. Kaikki sulous katoaa; kaikki, kuin on\nvastenmielistä ja ikävää, tulee uhkaavasti sijaan. Lehdet ja kukat,\nlinnut ja perhot lakastuivat, muuttivat pois tai kuolivat, mutta\nokaat, pistimet ja tarttimet jäivät jäljelle, käärmeet, skorppionit\nja taranttelit viettävät riemujuhlaansa. Sanomaton hehku päivällä,\nsietämätön helle yöllä ovat näiden aikain vitsauksia, eikä niitä\nkumpaakaan vastaan ole mitään turvakeinoa. Ken ei ole itse kokenut\nnäitä päiviä, jolloin Celsiuksen lämpömittari nousee varjossa\nviiteenkymmeneen asteesen, jolloin lakkaamatta hikoillaan, tuntematta\nsitä muualla kuin kylmässä huoneessa, koska kuumuus haihduttaa\npois kaiken hien, ja samalla tomupilvi toisensa jälkeen ryöppyää\nylös taivaalle tai polttava jano näännyttää, hän ei osaa niitä\nkärsimyksiä kuvata; ja ken noita öitä, jolloin unetta vieriskellään\nvuoteellansa, koska rasittava helle estää lepäämästä ja nukkumasta,\nei ole huokaellen kuluttanut, hän ei osaa arvata tämän niin ihmisiä\nkuin eläimiäkin rasittavan ajan tuskaa. Yksin taivaskin muuttaa tähän\nasti melkein aina kirkkaan sinensä haalakammaksi; sillä tomuharsot\nverhoavat usein puolen päivää aurinkoa, vähentämättä kuitenkaan sen\nhehkua; päin vastoin tuntuu helle sitä enemmän lisäytyvän, kuin\nnäköalaa sellaiset höyryt pimittävät. Ilman vähintäkään sielun tai\nruumiin virkistystä kuluu siten päivä toisensa jälkeen. Ei mikään\nvirkistävä pohjatuuli jäähdytä otsaa, ei sielua virkistä mikään\nkukkain tuoksu, ei mikään lintujen laulu, ei mikään loistavain värien\nja mustain varjojen lumokuva, jollaisia päiväntasaajan seutujen\ntavattoman runsas valaistus muuten kyllä saa aikaan. Kaikki eloisuus,\nvärillisyys, runollisuus on kadonnut, kuoleman kaltaiseen uneen\nvaipunut, ja se on liian kammottava herättämään mitään runollisia\ntunteita. Ihmiset ja eläimet lakastuvat, kuten jo ennen ruohot ja\nlehdet lakastuivat, ja moni ihminen, moni eläin vaipuu ainiaaksi\nmaahan kuten nekin. Turhaan koettaa uljas miehuus päästä eroon näiden\npäiväin taakasta; huokauksiin ja valituksiin vaipuu lujinkin tahto.\nMikä hyvänsä työ väsyttää, keveinkin peite tuntuu raskaalta, joka\nliike uuvuttaa, joka naarmu muuttuu ärtyväksi haavaksi.\n\nTäytyypä sentään tämänkin talven viimein väistyä ja paeta kevättä.\nVaan kauhistava on senkin tulo. Sama tuuli, joka aavikolla\nmuuttuu samumiksi, levittää kevään julistajana siipensä, kaivelee\nmaan halkeamia, etsien yksin niistäkin vielä tomua, kierittelee\nsitä tiheät joukot ylös, rakentaa siitä muurin kaltaiset pilvet\nja kuljettaa niitä kohisten ja ulvoen yli maan, sulloo tomua\nkaupunkilaisten parempain asuntojen ikkunoista yhtä hyvin kuin\nmaalaismajojen mataloista ovistakin sisään ja tuo uusia vastuksia\nentisten rasitusten lisäksi, joihin jo on vähän ehditty tottua.\nTämä tuuli se vasta viimein on saanut täyden vallan ja käyttää sitä\nsäälimättä, kuin tahtoisi hävittää kaiken sen, joka on tähän asti\nvielä pysynyt pystyssä. Vaan sama tuuli se myöskin etäämpänä etelässä\nkokoaa raskaita sadepilviä ja tuo niitä palanutta maata kohti.\nKohta alkaa tuntua, kuin se yhä kiihtyessään kadottaisi kuumuutensa\nrasittavaisuutta, kuin se välistä puhaltelisi raittiimmasti ja\nvirkistävämmästi eikä enää niin hehkuvasti. Se ei olekaan mitään\npettymystä, kevät varustautuu tulemaan ja etelämyrskyn siivillä\ntulla pauhaavat pilvet. Vähä aikaa vielä, niin ne pimittävät taivaan\neteläpuolen; vielä muutamia päiviä, niin välähtelevät tulet valasevat\nmelkein kaikkia synkimpiä pilviä; ja muutaman viikon päästä julistaa\netäinen jyrinä elvyttävän sateen lähestymistä.\n\nToimeliasta liikettä, juoksua ja aaltoilemista alkaja kaikissa\njoissa, jotka tulevat etelästä päin. Tuskin ne vielä ovat samenneet,\nmutta ne ovat tulleet eloisemmiksi, sillä tästä alkaen ne lakkaamatta\npaisuvat ja levittävät kaikkia mutaisten rantojensa halkeamia ja\nrakoja myöten elähyttävää kosteutta etemmäksi sisämaahan päin. Ja\nmuuttolintujakin on jo tullut ja päivä päivältä tulee yhä uusia.\nYlimpiin Niilin maihin ilmestyi haikara asumaan keilamaisten\nolkimajojen huipuille vanhoihin pesiin, ja samaan aikaan ilmestyi\npyhä ibis toimittamaan vielä tänäänkin virkaansa, johon on ruvennut\njo vuosituhansia sitte: olemaan ennustajana, julistajana ja\ntakaajana, että vanha Niilin jumala taaskin on vuodattava armonsa ja\nsiunauksensa runsautta tulvansa alaisille maille.\n\nViimein tulee ensimmäinen rajuilma. Raskaampi helle kuin koskaan\npainaa kuollutta, palanutta maata. Kammottava hiljaisuus ahdistaa\nihmisiä ja eläimiä. Kaikki lintujen laulut ja äänet ovat vaienneet;\nne itse ovat piilottuneet tiheimpiin lehdikköihin sellaisiin\npuihin, jotka aina viheriöivät. Kuolevan näyttää koko elämä myöskin\npaimentolaisten leirissä sekä kylässä ja kaupungissa. Tuskissaan\nhiipivät muuten niin vilkkaat koirat johonkin hiljaiseen ja\nturvalliseen lepo- tai piilopaikkaan; kaikki muut kotieläimet ovat\npeloissaan tai rajustuvat niin, että ratsuhevoset täytyy sitoa\nlujasti kiinni ja karja ajaa aitauksiin. Kaupungissa sulkee kauppias\npuotinsa, käsityöläinen työpajansa, virkamies virkahuoneensa, sillä\njokainen koettaa paeta asuntonsa turviin. Eikä kuitenkaan vielä tunnu\nilmassa vähintäkään henkäystä, ei vähintäkään rapinaa kuulu vielä\nniissä vähissä puissa, joissa on lehtiä. Mutta kyllä näkyy, että sade\nja myrsky kokoutuu ja lähestyy.\n\nEtelän puolella kasvaa musta ja ikään kuin liekehtivä seinä, sen\nkaltainen kuin tulipilvi palavan kaupungin tai peninkulmia laajalti\npalavan metsän päällä. Tulipunaista, purpuraa, tummanpunaista ja\nruskeaa vaaleankeltaista, harmaata, tummansinistä ja mustaa näkyy\nsiinä pitävän väritanssia, sekautuvan ja eroavan, häviävän pimeään\nja jälleen ilmestyvän kirkkaana esiin. Se pilviseinä seisoo maassa\nja kasvaa ylös taivasta kohti, se näyttää seisovan paikoillaan ja\nsyöksyy kuitenkin myrskyn nopeudella eteen päin, pienentää hetki\nhetkeltä näköalaa ja kietoo kaikki tyyni läpinäkymättömään huntuun.\nSiitä kuuluu viheltävää ja suhisevaa melua, mutta katsojan paikoilla\non vielä ihan hiljaista ja äänetöntä.\n\nSitte kohahtaa yht'äkkiä lyhyt ja ankara tuulenpuuska ohitse. Vahvat\npuut kumartuvat sen käsissä kuin notkeat vitsat; hoikat palmut\ntaivuttavat latvansa syvälle alas. Ensimmäistä puuskaa seuraa toisia\nyhä tiheämpään; tuuli kasvaa myrskyksi, myrsky kiihtyy hirmumyrskyksi\nja se raivoaa verrattoman voimakkaasti. Sen kohina on niin kova,\nettä lausutun sanan kaiku ei kuulu puhujan omaan korvaan, että\nmitkä muut äänet hyvänsä hukkuvat siihen ihan kuulumatta. Kohisee\nja pauhaa, ryskää ja räiskää, vinkuu ja ulvoo, jyrisee ja tärisee\nilmassa, maassa ja puiden latvoissa, ikään kuin kaikki luonnon\nvoimat keskenään taistelisivat, taivas putoaisi ja maan perustukset\njärkkyisivät. Vastustamattomalla voimalla kourii mahtava myrsky\npuiden latvoja, sieppaa puolet kaikkein vielä lehdekästen puiden\nlehdistä mukaansa, katkoo miehen paksuisia runkoja kuin haurasta\nlasia, ottaa mukaansa latvat, vierittää, kierittää ja pyörittää\nniitä kuin keveitä palloja pitkin aukeita paikkoja ja hautaa ne\nviimein, oksat eli leveän puolen alas päin, rungon sälöisen katkeaman\nylös päin, syvälle pehmeään maahan tai hietaan ja jättää ne siihen\ntuhoaville termiiteille. Ahnaasti kaivelee se kaikkia maan halkeamia\nja rakoja, ottaa niistä tomua, hietaa ja soraa, nostaa niitä ylös\npilviin asti ja kuljettaa sellaisella voimalla, että ne koviin\nesineihin kimmahtelevat niin, että kuuluu selvää rapinaa, verhoaa\nniillä taivaan ja maat ja muuttaa niillä päivän niin synkäksi yöksi,\nettä tuskaisten ihmisten täytyy tomuisissa asunnoissaan sytyttää\nlamput, ikään kuin tointuakseen elävän liekin valossa tai edes vähän,\nrauhoittaakseen.\n\nOnpa sentään vieläkin kovempaa ääntä kuin tuulen riehunta. Rätisevät\nukoniskut jyrähtelevät kovemmin, mahtavammin kuin se ja hämmentävät\nsen ulvontaa ja kohinaa. Yhä vielä ovat tomupilvet niin tiheät, että\nei voida nähdä leimauksia. Mutta kohta alkaa sekautua ennestään\nkovien äänien pauhinaan eräs siihen asti vielä kuulumaton ääni,\nomituinen ropina, ja samalla alkaa luonnoton yö muuttua valon\nkoitteeksi. Kuuluu, kuin raskaita rakeita putoilisi alas, ja\nkuitenkin ovat ne vain sadepisaroita, ja ne nyt maahan pudotessaan\nottavat mukaansa myöskin ylös ryöpynneen tomun ja hiekan. Nyt\nnäkyvät leimauksetkin. Toinen seuraa toistansa niin tiheään, että\ntahtomattaan suljetaan häi'äistyneet silmänsä ja kuunnellaan vain\nlakkaamatonta jyrinää. Sade muuttuu niin rajuksi, kuin olisivat\npilvet auenneet, vuorilta kohisee vettä puroina alas, alempiin\npaikkoihin kokoutuu se järviksi, laaksoissa juoksee se jokina.\nTuntikausia kestää veden tuloa, mutta jo sateen alussa heikkonee\nmyrskyn voima, ja raitis, vilpoinen tuuli virkistää ihmisiä, eläimiä\nja kasveja. Vähitellen harvenevat leimauksetkin, heikkonee jyrinä, ja\nrankkasade muuttuu jälleen sateeksi ja se viimein vienonee; taivas\nkirkastuu, pilvet hajoilevat ja loistaen pilkistelee aurinko niiden\nvälistä. Riemuiten lähtee tummaihoinen nuoriso niin alasti, kuin ovat\nsyntyneet, huoneista ja majoista uiskentelemaan kevään vesissä. Yhtä\niloissaan nousevat niiden mutaisesta pohjasta matelevaiset, konnat ja\nkalat, ja jo ensi yönä sateen jälkeen kaikuu tuhatkertaisena pienen\nsammakon selvä ja kova ääni, jota ei ennen vähääkään kuulunut, koska\nse, kuten jotkut krokotiilit, monet kilpikonnat ja kaikki aika-ajoin\nkuivavien järvien kalat, on ollut syvällä maan sisässä talvilevossa,\njosta ensimmäinen kevätsade ne kaikki jälleen herätti eloon.\n\nKaikkialla liikkuu heräävä elämä voimakkaana. Ahnaasti imee janoava\nmaa sille suotua kosteutta. Vaan taivas avaa muutamain päivien\nkuluttua taas akkunansa ja herättää elvyttävällä kosteudellaan kaikki\nvielä makaavat elon siemenet. Toinen rankkasade aukoo kaikkein\nvaihtelun alaisten puiden lehtisilmikot ja houkuttelee maasta esiin\nruohon oraita. Kolmas sade loitsii esiin kukkia ja verhoaa koko\nmaan tuoreella vihreydellä. Lumoavasti kevät tuli ja lumoavasti se\nnyt vaikuttaa ja vallitsee. Mikä meillä tarvitsee kuukauden ajan,\nsuorittaa täällä viikon kuluessa elämänsä koko kiertokulun; mikä\nlauhkeassa vyöhykkeessä kehittyy ainoastaan hitaasti, kehittyy täällä\njoissakuissa päivissä tai hetkissä.\n\nMuutamissa viikoissa on kevät taas kulunut ja siitä tuskin eroava\nkesä alkanut sekä sitä yhtä nopeaan seurannut syksy, niin että\ntarkkaan katsoen, voidaan puhua ainoastaan yhdestä vuodenajasta,\njohon kuuluu kevät, kesä ja syksy. Ja taas on kuolettava talvi\nedessä estämässä lakkaamatonta itämistä, kasvamista ja kehittymistä,\nkuten muissa päiväntasaajan seuduissa on suuremman vesirikkauden\ntähden mahdollista. Onpa sentään täälläkin sateen paljous riittävä\nkarkoittamaan aavikon elottomuutta ja kaikkialle, missä se muuten\nvallitsisi, levittämään maahan paksumman tai ohuemman kasvimaton eli,\ntoisin sanoen, muuttamaan seutua aavikosta aroksi.\n\nMinä käytän \"aro\"-sanaa merkitsemään noita Sisä-Afrikan omituisia\naloja, joita arabialaiset sanovat \"kaalaksi\", joka merkitsee\n\"tuoretta, vihreitä kasveja kasvavaa maata\". Kaala tosin on yhtä\nvähän Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arojen kuin Pohjais-Amerikan\nprairioidenkaan tai Etelä-Amerikan pampas- tai lianos-tasankojen\nkaltainen, mutta kuitenkin monin puolin niin aron näköinen, että\nminun tuskin tarvitsee pyydellä anteeksi, jos käytänkin tuttua\nsanaa tuntemattoman sijasta. Aro ulottuu yli koko Sisä-Afrikan,\naavikosta aina Karruun eli Etelä-Afrikan aroon asti, itärannalta\nhamaan länsirannalle saakka, ympäröitsee kaikkia siellä olevia\nvuoristoja, sulkee sisällensä kaikki sekä niillä että syvemmissä\nja vesirikkaammissa paikoissa kasvavat ikimetsät, kietoo kaikki\nSisä-Afrikan maat, alkaa muutamain satojen askelten päästä kaupunkien\näärimmäisistä taloista ja kylien ihan reunimmaisten talojen vierestä,\nantaa tilaa uutisasukasten vainioille ja elättää paimentolaisten\nlaumoja. Mihin aavikko etelää kohti päättyy, mihin metsä lakkaa,\nmissä vuoristo mataloituu, siellä se on vallalla; missä tuli hävittää\nmetsän, anastaa se ensinnä palopaikan; missä ihminen jättää kylän\nautioksi, sinne se tunkeutuu ja muutamissa vuosissa hävittää kylän\nviimeisetkin merkit; missä maanviljelijä luopuu vainioistaan, sinne\nse vuoden kuluessa painaa jälleen oman luonteensa.\n\nKolkolta, yksitoikkoiselta ja vaihteettomalta näyttää aro siitä,\njoka sinne ensi kertaa astuu. Avara, usein ylinäkymätön tasanko on\nsilmäin edessä; ainoastaan poikkeuksen tavoin kohoaa siitä sieltä\ntäältä yksinäinen vuoren huippu ja vielä harvemmin ne yhtyvät\nseljänteiksi. Useammin liittyy aaltomaisesti toisiinsa mataloita\nkukkuloita ja yhtä mataloita laaksoja; välistä ne ihmeellisesti\nkietoutuvat verkon kaltaisiksi kukkulajonoiksi ympäröimään syvempiä\nlaaksoja, joihin sateen aikaan syntyy rapakoita, lammikoita ja\njärviä, jota vastoin savinen pohja talvella halkeilee tuhansiin\nrakoihin. Syvimpiin ja pisimpiin laaksoihin syntyy noiden seisovain\nvesien sijaan \"koori\" eli sadepuro, joka samoin ainoastaan keväällä\nosaksi täyttyy tai erittäin edullisessa tapauksessa reunojaankin\nmyöten, joka silloin aina tapahtuu muutamassa tunnissa, ja sitte\nse virtaa, jopa liikkuvaisen muurin tavalla kohistenkin syöksyy\nsyvyyteen, vaan ei siltä suinkaan aina pääse oikeaan jokeen.\nPaitsi vain sellaisissa vesipaikoissa, peittää kaikkialla verraten\nrunsas kasvikunta maata. Mitä erilaisimmat ruohot, maata myöten\nsuikertelevista pikku kasveista miehen korkuisiin, viljan olkien\nkaltaisiin saakka, ovat aron kasvikunnan pääosina; puut ja pensaat,\nvarsinkin monet mimoosat eli tuntokasvit, apinanleipäpuut, muutamat\npalmut ja muut tihenevät siellä täällä, etenkin mainittujen vesien\nrannoilla, metsiköiksi tai pensasaidoiksi, mutta muuten niitä on\nniin niukalti ruohojen seassa, joita kaikkialla yli laajain alojen\nkasvaa ihan tasaisesti, että niistä ainoastaan joissakuissa paikoissa\nsyntyy harvaa metsää. Nämä puut eivät missään näytä sellaista\nrehevyyttä kuin oikeissa jokilaaksoissa, jotka voivat säilyttää\nkevään siunausta, vaan ovat päin vastoin hyvin usein kituvia tai\nainakin mataloita ja harvalatvaisia, ja ainoastaan joskus kiemurtelee\njoku köynnöskasvi ylös niiden latvoihin. Ne kaikki kituvat pitkän\ntalven polttavassa kuumuudessa, joka tuskin sallii niiden itsensäkään\nelää ja kuolettaa niistä kaikki loiskasvit. Sitä vastoin ruohot\nvesirikkaana, vaikka tosin lyhyenäkin kevätaikana kasvavat rehevästi,\nkukoistavat ja kypsyttävät siemenensä ja siten käyttävät hyväkseen\nkaikkia iloisen menestymisen ehtoja. Mutta juuri nämä ruohot myöskin\nsuuressa määrässä tekevät aron yksitoikkoiseksi, sillä ne, vaikka\novatkin mataloita, tasoittelevat muita erilaisuuksia ja väsyttävät\nvarsinkin värinsä yksimuotoisuudella. Ei edes ihminenkään kykene\nsaamaan tässä ylt'yleisessä yhtäläisyydessä aikaan mitään vaihtelua,\nkoska hänen vainionsa keskellä ruohometsää ovat etäältä katsoen niin\nsen kaltaiset, että on mahdoton erottaa viljaa ruohosta, ja koska\npyöreät, keilamaiset majat, tuetut hienoilla seipäillä ja ulkoa päin\nverhotut aroruoholla, ainakin kuivuuden aikaan niin vähän näöltään\neroavat ympäröivästä lakeudesta, että täytyy olla hyvinkin lähellä\nniitä ennen, kuin huomaa ne. Ainoastaan vuodenajat jonkun verran\nmuuttavat muuten yhtäläistä kuvaa, vaan eivät nekään paljoakaan\nriistä siltä yksitoikkoisuuttansa.\n\nHyvin tyly on myöskin aron vastaanotto-tapa vaeltavia kohtaan.\nKorkeain kamelien seljässä, istuen ratsastetaan pitkin maita. Joku\nriistaeläin houkuttelee metsästykseen ja viekoittaa tunkeutumaan\nruohometsään. Silloin saadaan kokea, että näköään niin sileässä\nruohokossa kasvaa myöskin muita kasveja, jotka ovat vielä paljon\npelottavammat kuin mimoosain okaat. Maassa versoo \"tarba\", jonka\nsiemenkoterot ovat niin terävät, että leikkelevät rikki keveäin\nratsusaapasten pohjat; sitä korkeammaksi ylenee \"essek\", jonka\ntakiaiset eroamattomiksi tunkeutuvat kaikkiin vaatteihin; vielä\nvähän pitemmäksi pyrkii \"askanit\", näistä kolmesta nimitetystä\nhirvittävin kasvi, koska sen hienot okaat irtautuvat vähimmästäkin\nkoskemisesta, tunkeutuvat kaikkein vaatteiden läpi ihoon ja tekevät\nsiellä märkäpaisumia, jotka tosin itsessään ovat hyvin pienet,\nmutta äärettömän paljoutensa tähden kuitenkin tulevat erittäin\nkiusallisiksi. Nämä kolme kasvia estävät kauan oleskelemasta\nruohokossa ja siihen etäälle tunkeutumasta ja tulevat tuskaksi\nihmisille ja eläimille sekä saattavat myöskin kohta käsittämään,\nminkä tähden niiden seutujen synnynnäiset asukkaat aina pitävät\nmukanaan hienoja pihtejä kaikkein tärkeimpinä kaluinaan ja miten\nihmisten kuten apinainkin kesken suurin ystävyyden työ, kuin toinen\nvoi toiselleen tehdä, on hienojen, tuskin näkyvien, mutta neulan\nvertaisten okaiden vetäminen pois ihosta. Että enimmät muutkin aron\nkasvit, varsinkin melkein kaikki puut ja pensaat ovat täynnänsä\nenemmän tai vähemmän haitallisia okaita ja pistimiä, ei kummastuta\nketään, joka on jossakin paikoin Afrikassa koettanut tunkeutua\ntiheikön lävitse taikka vain mennyt lähelle jotakin puuta.\n\nVielä kiusallisempia aron ilmiöitä tuo yö esiin. Arollakin täytyy\nusein ratsastaa monta päivää, kylää tapaamatta, ja sen tähden\nviettää yönsä taivasalla. Löydetään viimein joku sopiva hiekkainen\npaikka tien varrelta, jota matkustetaan, sellainen, jossa ei ole\nmitään kiusoittavia kasveja, ratsueläimet päästetään taakastaan ja\nsidotaan kiinni, tehdään yksinkertainen makuusija, se on: levitetään\nmaahan matto ja sytytetään suuri tuli suojelemaan pedoilta. Aurinko\nlaskeutuu, yö tuo jo muutaman minuutin päästä pilkko pimeän yli\ntasangon; tuli valasee leiriä ja sen lähintä ympäristöä. Silloin\netäämpänä kuten itse leirissäkin syntyy elämää ja liikettä. Tulen\nliekkien houkutuksesta juoksee ja ryömii eläviä esiin yksitellen,\nkaksittain, kymmenittäin, sadoittain. Ensinnä tulee suuria\nhämähäkkejä, jotka peittävät kahdeksalla jalallaan melkein niin\npaljon alaa kuin mies kämmenellään ja hajasormillaan; heti niiden\njälkeen taikkapa jo yht'aikaa niiden kanssa skorppionit. Molemmat\njuoksevat melkein kammottavan nopeasti tulta kohti, mattojen ja\npeitteiden päällitse, yksinkertaista illallista varten asetettujen\nlautasien välitse, kääntyvät pakoon heti, kuin tulen loistava lämpö\ntuntuu polttavalta, viehättyvät liekkien loistosta vielä tulemaan\nuudestaan ja siten yhä enentävät vaarallista vilinää. Sillä nämä\nhämähäkit ovat vaarallisen tai ainakin hyvin tuskauttavan puremisensa\ntähden melkein yhtä peljättävät kuin skorppionit ja aina myöskin\nyhtä kärkkäät puremaan kuin skorppionit pistämään. Äkeissään\ntartutaan toiseen aseesen, jonka taitava opas on matkalle lähtiessä\nihan välttämättömänä varustanut mukaan, pitkiin hiilipihteihin,\nsieppaellaan kiinni noita kutsumattomia vieraita niin monta, kuin\nvain voidaan saada, ja armotta heitetään ratisevaan tuleen. Kaikkein\nmatkakumppanien yhteisillä ponnistuksilla saadaan lyhyessä ajassa\nsuurin osa tuosta helvetillisestä vitsauksesta tulikuoleman suuhun;\nuusia tulee yhä vähemmin ja kaikki, mikäli mahdollista, tuhotaan\nsamalla tavalla. Jo hengitetään helpommin, mutta liian aikaisin!\nTaas uusia ja vielä pelottavampia vieraita tulee tulta kohti,\nmyrkkykäärmeitä, joita liekkien loisto houkuttelee kuten äsken\nhämähäkkejä. Luonnontutkija tuntee ne tai ainakin sen lajin, jota\ntulee kaikista runsaimmin, erittäin huomioon otettavaksi eläimeksi,\nsillä se on hietakeltainen sarvikäärme, vanhan ajan kuuluisa tai\npahamaineinen \"cerastes\", moneen Egyptin muistomerkkiin kuvattu \"fi\",\nsama myrkkykäärme, jonka myrkkyhampailla Kleopatra surmasi itsensä;\nmutta väsynyt matkustaja soisi niiden olevan helvetin syvyydessä.\nKoko leirissä tulee kiire heti, kuin kuka hyvänsä matkakumppaneista\nvain mainitsee tuon nimen; jokainen sieppaa paljon sukkelammin ja\npelokkaammin pihdit kuin äsken, astuu käärmeen nähtyään varovasti\nsen luo, pistää pyydyksensä takaa päin niskaan, puristaa pihdit\nlujasti kiinni, että peto ei pääsisi pois livahtamaan, ja heittää sen\nkeskelle leimuavaa tuliroviota sekä katselee ilkkuvalla ilolla sen\ntuhoa. Monin paikoin arolla voivat nämä käärmeet saattaa vähäiseen\nepätoivoonkin. Enimmiten on turha etsiä sarvikäärmettä päivällä,\nkoska sen suomuspuku on pienimpiin piirteihin asti ihan hiekan\nnäköinen ja se päivällä sekä muinakin lepohetkinään oleksii niin\nhiekan sisällä, että ainoastaan lyhyet sarvituntimet ovat näkyvissä;\nvaan heti, kuin yö tulee ja leirituli loistaa, ovat ne siinä\nkiemurtelemassa. Välistä niitä on kauhistavan paljo, niin että ne\npitävät väsynyttä matkustajaa vireässä liikkeessä puoleen yöhön asti;\nsillä kaikki, jotka ovat olleet lepäämässä valon piirissä taikka\nyömatkoillaan tulevat kyllin lähelle, kaikki ne suikertelevat tulta\nkohti. Ja kuin viimein väsyneenä ja uneen uupuvina heitetään pihdit\nkädestään ja käydään levolle, ei koskaan voida tietää, kuinka monta\nkäärmeitä vielä myöhemmin yöllä matelee makaajan ylitse, mutta usein\nkyllä aamulla mattoja korjatessa huomataan niin tapahtuneen, sillä\nyksi tai useampia on niitä piilossa maton reunojen alla ja nyt, kuin\nmattoa nostetaan, kaivautuu hiekkaan. Juuri arolla heräsi mieleeni\nja vahvistui vakuutus, jota ei kukaan ollut siihen asti minulle edes\nlausunutkaan, että kaikki myrkkykäärmeet, paitsi ani harvoja, ainakin\nkaikki kyykäärmeet ja kolokäärmeet ovat öillä liikkuvia eläimiä.\nKaikki aron kiusaeläimet eivät suinkaan vielä ole tässä luetellut.\nYksi niistä, kaikkein pienimpiin kuuluva, ei tosin saata pelkäämään\nhengen vaaraa, vaan se on vaarallinen arolla eläväin tai oleksivain\nihmisten omaisuudelle. Se eläin on termiitti, meidän muurahaisemme\nkaltainen hyönteinen, joka, vaikka onkin pieni, tekee enemmän pahaa\nkuin ahnas heinäsirkka; sen esiytyminen saattaa vielä tänäänkin tulla\noikeaksi maanvaivaksi ja tuottaa enemmän vahinkoa kuin viljavainiota\nsotkeva elefanttilauma. Sillä se on kaikkialla liikkuvia ja\nlakkaamatta hävittäviä eläimiä. Mitä kasvikunta tuottaa, joutuu\nniiden teräviin hampaihin, ja samoin kaikki, mitä ihmisen uutteruus\nja taito tekee sille kelpaavista aineista. Paljon korkeammat aron\nruohometsiä ovat niiden keilamaiset savipesät, maata pitkin ja ylös\npuita myöten kulkevat heidän käytävänsä ja tiensä. Yön ja pimeän\naikaan tekevät ne hävitystyötänsä. Ensin ne peittävät hävitettäväksi\nvalitun esineen maakuorella, joka estää siihen pääsemästä mitään\nvaloa, ja sitte ne ryhtyvät työhönsä, jonka tarkoitus ja loppu aina\non hävitys. Kaikki maassa olevat tai maaseinissä riippuvat esineet\novat pahimmassa vaarassa. Varomaton matkustaja panee vallitsevan\nhelteen pakosta jonkun vaatekappaleensa viereensä, makuusijanaan\nolevalle maalle ja huomaa aamulla sen olevan seulamaisesti\nlävistettynä, kelpaamattomaksi tehtynä, sanalla sanoen hävitettynä;\nmaahan vielä tutustumaton luonnontutkija kätkee vaivalla kootut\naarteensa arkkuun, vaan ei huomaa asettaa sitä kiville tai muilla\nsellaisille esineille, jotka pitäisivät arkun pohjaa koholla maasta,\nja muutaman päivän kuluttua ovat hänen aarteensa kokonaan ryöstetyt;\nmetsästäjä ripustaa pyssynsä saviseinälle ja harmikseen huomaa näiden\nhävityshimoisten eläväin lyhimmässäkin ajassa kaivelleen koloja ja\nsyviä käytäviä tukkiin. Puu, jonka termiitit valitsevat itselleen, on\nhukassa; asunnon puuosat, mihin ne kerran asettuvat, on häviön oma.\nMaasta korkeimpiin oksiin asti kaivelee termiitti tuhoavia teitään,\nsyö rungon, haarat ja oksat reikäisiksi ja jättää koko puun sitte\nalttiiksi ensi myrskylle, joka hajoittelee sen mehiläispesämäiset\njäännökset kaikille ilman suunnille; asuntojen maaseiniä tai paaluja\nmyöten nousee se ylös, lävistelee kaikki puuaineet ja saa tuota pikaa\nasunnon kaatumaan; parempien asuntojen kovaksi tallatun maalattian\ntai kivilattian alle kaivelee se tuhathaaraisia teitään ja tulee\nniistä, milloin soveltuu, miljoonittain esiin levittämään varmaa\ntuhoa itse asuntoon. Siten ja vielä monella muulla tavalla tulee se\nSisä-Afrikan, varsinkin aron melkein pahimmaksi vitsaukseksi.\n\nJos arolla ei olisi muita ilmiöitä, jos se ei olisi kaikkein\nrikkaimpia seutuja, sellainen, jossa Afrikan eläimiä sekä asuu että\nmuuten oleskelee hyvin runsaasti, niin luonnontutkija sitä yhtä\nmielellään karttaisi kuin kauppaa harjoittava matkustajakin, joka\noppii tuntemaan ainoastaan sen ikävät, vaan ei sen viehättäviä puolia.\n\nJos siellä kauemmin oleskellaan ja sitä todella tutkitaan, niin\nsiihen lepytäänkin. Se on rikas ja vilkas, äärettömän rikas, ei\nlainkaan köyhä kuin aavikko, pikemmin ikimetsän kaltainen, koskapa\narollakin elää paljo ja monenlaisia eläimiä ja koska juuri siellä\nvarsinkin on niitä eläimiä, joita me tavallisesti katsomme tämän\nmaanosan varsinaisiksi, sen luonnetta kuvaaviksi asujamiksi. Muutamia\nniistä saatamme nyt kuvata, vaikkapa vain lyhykäisesti.\n\nMerkillisimmiksi aroeläimiksi katson minä kalat, joita tavataan\nniissä joki- ja järvipaikoissa, joissa on ainoastaan aika-ajoin\nvettä. Jo Aristoteles kertoo kaloista, jotka hautautuvat mutaan, kuin\nniiden asuinvedet haihtuvat kuiviksi, ja jo Seneka koettaa tehdä sitä\nAristoteleen lausuntoa epäiltäväksi, pilkallisesti neuvoen täst'edes\nlähtemään kalastamaan kuokalla ja lapiolla eikä enää haavilla. Vaan\nAristoteles kertoo tosiasioita, jotka eivät suinkaan ole pilkan\narvoiset.\n\nSisä-Afrikan arovesissä ja joissa asuva mutakala on ankeriaan\nmuotoinen, noin metrin pituinen eläin, jolla on pitkä, purstoon\nasti ulottuva selkäevä, kaksi kapeaa rintaevää kitasien lähellä ja\nkaksi pitkää vatsaevää purstopuolella. Sen tärkein tuntomerkki on,\nettä sillä, paitsi kitasia, on myöskin hengitykseen kelvollinen\nkeuhkosäkki. Tämä merkillinen, konnan ja kalan väliasteella\noleva, kaksineuvoinen eläin oleskelee veden korkeallakin ollessa\nmieluisemmin mudassa kuin selvässä vedessä ja pysyttelekse kolojen\nkätkössä, joita se näyttää itse kaivavan. Jos vesi vähenee liiaksi,\nkaivautuu se syvälle mutaan, kääriytyy kokoon niin pieneen\ntilaan kuin suinkin ja tekee, nähtävästi pyörimällä kuin kerä,\nmudasta ja omasta limastaan ympärillensä ilmaa pitävän koteron,\njossa se liikkumatonna makaa talven ajan. Jos sellainen kotero\nkaivetaan maasta ja taitavasti asetetaan laatikkoon, niin voidaan\nvahingoittamatta kuljettaa kalaa pitkät matkat, jopa herättää\nse milloin hyvänsä eloonkin panemalla se koteroineen haaleaan\nveteen. Elvyttävän veden ensi kosketuksessa pysyy se rauhallisena,\nvielä ikään kuin uneliaana, vaan jo tunnin kuluttua on se ihan\nvilkastunut ja muutaman päivän päästä herää siinä myöskin ahnas\nsaaliinhimo. Muutamiin kuukausiin se sitte ei muuta käytöstänsä,\nvaan siihen aikaan, jolloin se Afrikassa varustautuu talviuneensa,\nryhtyy se vankisäiliössäänkin samoihin toimiin, tule£ ainakin hyvin\nlevottomaksi ja erittää itsestään merkillisen paljon limaa. Jos\nsallitaan, kaivautuu se piiloon makaamaan, jos ei, niin se pian\nvoittaa sen taipumuksensa ja elää edelleen, jopa menestyykin selvässä\nvedessä.\n\nIhan samalla tavalla kuin mutakala elävät myöskin säekalat talven\nylitse, ja molempien näiden tavalla kaivautuvat kaikki arolla elävät\nkonnat, jopa muutamat matelevaisetkin, varsinkin vesikilpikonnat\nja krokotiilit, mutaan talvimakuulle, pysymään siten hengissä\nkuolettavan ajan yli. Sitä vastoin kaikki maalla elävät matelevaiset\nliikkuvat juuri talven kuumimmassa hehkussa elävimmästi ja siten\nsuuresti vilkastuttavat autiota aroa; sillä niitä asuu siellä\nihmetyttävän paljo. Paitsi kyykäärmettä, jonka jo edellä mainitsin,\non arolla vielä toinenkin myrkkykäärme: aspis- tai sylkikäärme,\nvaarallisimpia matelijoita, kuin olemassa on. Tämä käärme, vielä\npaljon kuuluisampi tai pahamaineisempi kuin sarvikäärme, on se,\njolla Mooses teki ihmeitä faraon edessä, kuten käärmeiden lumoajat\nvielä nytkin tekevät, se, jota Egyptin muinaiset kuninkaat kantoivat\nkullasta tehtynä päässänsä vastustamattoman voimansa vertauskuvana,\nse, jota he käyttivät kostaessaan pahantekijöille tai vihollisille,\nse, josta muinaiset kirjailijat ovat meille jättäneet kauhistavia\neikä suinkaan aina vääriä kertomuksia. Päin vastoin kuin muut\nmyrkkykäärmeet liikkuu tämä päivällä; jos sitä ei ärsytetä, on se\nhyvin viattoman näköinen, ja muuten hyvin sukkela, kiukkuinen ja\nrohkea, niin että sillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät\nmyrkkykäärmeen vaaralliseksi. Sekä hiekan että kellastuneen\nruohon näköisen värinsä tähden jää se enimmäkseen huomaamatta, se\nsuikertelee usein kammottavan nopeasti ruohokossa ja tietäen aseensa\npelottavuuden varustautuu heti rynnäkköön, kuin huomaa vaaran\nuhkaavan. Asettuen taisteluun nostaa se viidennen tai kuudennen\nosan ruumiistaan pystyyn, levittää kaulaluunsa kilveksi, jonka\npäällä pieni pää vilkkaine, melkein säkenöivine silmineen liikkuu,\nkatsoa tuijottaa terävästi vastustajaansa ja sitte yht'äkkiä tekee\nmelkein aina kuolettavan iskun ja purasee -- kammottavan kaunis\nnäkö, ihmetyttävä ja kauhistava sekä ihmisille että eläimille.\nYleensä kerrotaan sen voivan puremattakin vahingoittaa sylkemällä\ntai ruiskuttamalla myrkkyä vastustajaansa, ja todella sen suuret\nmyrkkyrauhaset erittävätkin tuota kuolettavaa nestettä niin\nrunsaasti, että sitä riippuu suuret pisarat hänen reikäisten\nmyrkkyhammastensa päissä. Eipä siis ihme, että niin aron synnynnäinen\nasujan kuin länsimaalainenkin paljon enemmän pelkää tätä kuin\nhidasta sarvikäärmettä, joka heitä yöllä leirissä ahdistaa; voidaan\nkyllin käsittää, että länsimaalainen ihan arvelematta ampuu jokaista\nviattomintakin käärmettä, kuin näkyviin tulee, ja että viimein\nvähinkin rasahdus ruohokossa tai lehdissä vähän säikyttää tai ainakin\ntekee varovaksi. Sellaista rasahtelemista kuitenkin kuuluu arolla\nlakkaamatta, kun näet muitakin käärmeitä, kuusi metriä pitkästä\njättiläisestä, assalasta eli hieroglyyfikäärmeestä aina pieniin\nviattomiin tarhakäärmeihin asti, kaikkia on yhtä lukuisasti kuin\naspiksia, ja sitä paitsi on kaikkialla myöskin lukematon joukko\nkaikenlaisia liskoja. Ken pelkää käärmeitä, hänet saattavat liskot\nlepyttää matelevaisiin, sillä viehättävämpiä ilmiöitä kuin nämä\nsukkelat ja väriltään komeat elävät ei arolla ole nähtävänä. Maata\nmyöten livahtelevat ne, pensaiden ja puiden oksia myöten kiipeilevät\nne ylös, termiittein pesistä ja ihmisasunnoista katselevat ne alas,\njopa kaivelevat hiekan alitsekin teitänsä. Muutamat lajit vetävät,\nvärien komeuteen ja välkyntään katsoen, vertoja kolibreille, toiset\nilahuttavat liikettensä nopeudella ja sievyydellä ja vielä toiset\nvetävät ruumiinrakennuksensa kummallisuudella puoleensa huomiota.\nVielä sittekin, kuin näitä erittäin elvyttävä aurinko menee mailleen\nja suurin osa näistä vikkelistä olennoista asettuu levolle, antaa\naro tarkastelijalle työtä: sillä yön tullessa gekot, jotka ovat\npäivän pitkään hiljaa ja rauhallisina riippuneet puiden rungoissa\ntai huoneiden orsissa, varustautuvat työhönsä, huutavat kovasti\nja kaiukkaasti omaa nimeänsä ja harjoittavat metsästystänsä, ihan\naristelematta ihmistä. Ikivanha väärä luulo panettelee -niitä\nerittäin myrkyllisiksi eläimiksi ja sama luulo kummittelee vielä\ntänäkin päivänä tietämättömäin ihmisten aivoissa. Ne ovat yöeläimiä\nja sen tähden toisin varustetut kuin saman luokan päiväsaikaan\ntoimivat lajit. Niiden erityinen tuntomerkki on, että heillä on\nsormien ja varpaiden ensi nivelissä leveät pikku tyynyt ja niiden\nalla tiheässä pieniä lehtiä; nämä tyynyt vaikuttavat imuliuskojen\ntavalla ja siten tekevät kiipeämisen tavattoman helpoksi. Noissa\nlehtityynyissä luultiin huomaavansa myrkkyrauhasia, vaikka se täytyy\nvähänkin ajatellen huomata mahdottomaksi. Gekot tosiaan ovat ihan\nviattomat ja miellyttävät eläimet ja saavuttavat hyvin pian jokaisen\nvanhoihin erhetyksiin eksymättömän tarkastelijan suosion. Ollen\nkotieläimiä sanan paraimmassa merkityksessä, ne kun innokkaasti ja\nhyvällä menestyksellä harjoittavat kaikkein kiusallisten syöpäläisten\nhävittämistä, elvyttävät ne yöllä sekä savi- että olkiasuntojen\nkaikkia paikkoja, kiipeävät melkein erehtymättömän varmasti noiden\nlehtityynyjensä avulla, liikkuvat missä asennossa hyvänsä, pää ylös\ntai alas päin, pysty- tai vaakasuoraan, leikitsevät ja pyydystävät\nja ajelevat toisiaan huvittavasti ja ilahuttavat sitä paitsi myöskin\nkaiukkaalla äänellään, tuottavat siis sekä huvia että hyötyä. Kukapa\njärkevä ihminen siis ei viimein mieltyisi heihin?\n\nMutta sittekin: matelijoita, ikään kuin ihmisen kiroamia eläimiä\nne ovat ja sellaisina pysyvät eivätkä pysty kilpailemaan paljon\nliikkuvaisemman lintumaailman kanssa. Sen tähden voidaan ehkä sanoa,\nettä vasta linnut osoittavat ystävyyttä arolla oleksivalle ihmiselle\nja hänet lepyttävät tähän asti tarkasteltuihin eläimiin.\n\nAron lintumaailma on rikas lajeista ja rikas myöskin lintujen\nluvulta. Oltakoonpa missä hyvänsä, aina ihan varmaan on lintuja\nnäkyvissä tai kuuluvissa. Tiheimmästä ruohometsästä kaikuu\nyksinäisten trappien kova huuto, vesien rantatiheiköistä helmikanojen\ntorvisävelet tai frankoliini-kanojen parunta; puista helisee\nkyyhkysien kuherrus ja laverrus, tikkain nakutus ja riemuäänet,\npartalintujen täysinäiset houkutusäänet, monenlaisten kutojalintujen\nja muutamain rastaan kaltaisten laulajain yksinkertaiset sävelet;\nulos pistävillä puun oksilla tai muilla tähystyspaikoiksi sopivilla.\nesineillä istuvat, saalista tähystellen, käärme- ja lauluhaukat,\nnärhit, drongot eli kuristajalinnut ja mehiläissyöjät; ruohometsässä\njuoksentelee tai sen päällä liitelee sihteeri eli kurkikotka, jota\nmaan synnynnäiset asujamet sanovat kohtalolinnuksi; ylemmissä\nilmakerroksissa liitelevät pääskyset ja muut kärpästen ajajat ja\nvielä ylempänä kiertelevät kotkat. Ei yhtään alaa ole asujamitta,\nmelkein jokainen pieninkin paikka on asuttuna; ja kuin Pohjolan\ntalvi pääsee valtaansa, lähettää se vielä monta Europankin lintua,\ntornihaukat ja muita haukkoja, kuristajat ja närhit, viiriäiset\nja haikarat ja paljon muita arolle, joka niille kaikille riittää\nvierasvaraiseksi majapaikaksi vuoden tukalaksi ja köyhäksi ajaksi.\n\nTodella aroa kuvaavia ovat hyvin harvat siellä elävät linnut, ja sen\nluonne tuskin ainoastakaan näkyy niin selvään, että sitä tai tätä\nvoitaisiin heti ensi katsauksella sanoa arolinnuksi, kuten kaikki\naavikkolinnut heti tunnetaan. Kuitenkin valpas tarkastaja huomaa,\nettä arolinnutkin johonkin määrään kuvastavat kotoansa. Eräästä\nsuuresta, kurjen muotoisesta petolinnusta, äsken juuri mainitusta\nsihteeristä eli kurkikotkasta, eräästä runsaaseen ja pehmoiseen,\nisohöyheniseen pukuun verhoutuneesta, hitaasti ja laiskasti\nlentävästä haukasta, käärmehaukasta, eräästä olkikeltaisesta\nkehrääjästä, jonka höyheniä käytetään koristeina, eräästä helmi- ja\nfrankoliini-kanasta, eräästä trapista ja kamelikurjesta täytyy\nmeidän heti huomata, että ne kuuluvat arolle, että niiden oikea koti\nvoi olla ainoastaan siellä. Aro ei kyllä suinkaan ole väririkkaampi\nkuin aavikko, mutta siellä on paljon enempi piilottavaa suojaa ja\nsen tähden se voi paljon vapaammin maalata ja kuvata kuin aavikko.\nKuitenkin huomataan, että sekin paraastaan tuottaa vain kahta väriä:\nenemmän tai vähemmän vivahtelevaa olkikeltaista ja vaikeamääritteistä\nharmaansinistä, jotka molemmat tulevat näkyviin sekä petolintujen\nettä kanojen höyhenissä, vaikka sentään on myöskin muita tummempia,\nkirkkaampia ja loistavampia värejä. Suurempaa värityksen ja kuvauksen\nvapautta näkyy, minun mielestäni merkillistä kyllä, sellaisissakin\nlinnussa, joiden heimo tai suku paraastaan asuskelee arolla.\n\nJos koetetaan laveammin kuvata joitakuita arolintuja, että saisimme\nitse seudun tuntomerkkejä, niin tulee vaali vaikeaksi, koska melkein\njokainen näyttäisi ansaitsevan tarkempaa selitystä. Tilan vähyys\nvaatii kuitenkin minua rajoittamaan kuvaustani, ja sen tähden\nriittäköön, jos valitsen yhden linnun yläilmoista, yhden maassa\nelävistä ja yhden yölinnuista, vetääkseni niiden avulla muutamia\nlisäpiirteitä aron yleiskuvaan.\n\nKen oleskelee kauemmin arolla, häneltä ei mitenkään voi jäädä\nhuomaamatta suuri petolintu, jonka lentokuva, pitkäin ja teräväin\nsiipien ja tavattoman lyhyen purston kauniskaarteisten ulkopiirteiden\ntähden, eroaa kaikista muista petolinnuista, jonka lento voittaa\nkaiken muun lennon. Korkealla ilmassa lentää liitelee, uiskentelee,\ntepastelee, kujehtii, tanssii ja tekee kuperkeikkoja tämä kotkan\nkokoinen lintu, milloin levittäen siipensä ja minuuttimäärin ihan\nliikahtamatta pysyen samassa asennossa, milloin kiivaasti lyöden\nsiivillään, milloin nostaen ne ruumistaan ylemmäksi, milloin niitä,\nkierrellen ja väännellen, milloin painaen ne kiinni ruumiisensa,\nniin että hänen täytyy pudota suoraan maata kohti, ja milloin\nniitä niin voimakkaasti ojennellen, että hän muutamassa minuutissa\nkohoaa arvaamattoman korkealle. Jos se lähestyy maata, niin tulevat\nkirkkaasti näkyviin samettimustan pään, kaulan, rinnan ja vatsan,\nalapuolelta hopeavalkoisten siipien ja vaalean-kastanjaruskean\npurston selvästi toisistaan eroavat värit; jos se tekee kuperkeikan,\nnäkyvät selvään purston kaltainen seljän väri ja leveä vaalea\nsiipinauhus; jos se laskeutuu vielä lähemmäksi, saatetaan myöskin\nhuomata korallipunainen nokka sekä samanväriset ohjakset ja kynnet.\nJos kysytään aron eläimiä tarkastavalta paimentolaiselta tätä kaikin\npuolin huomioon kiintyvää, erittäin kummallista petolintua, niin hän\nvastaukseksi kertoo merkillisen, voimakaspiirteesen tarun. \"Hänelle\",\nkertoo hän, \"antoi kaikkivaltias armossaan runsaita lahjoja, ennen\nkaikkea suuren viisauden. Sillä hän on lääkäri taivaan lintujen\njoukossa, tunteva taudit, jotka vaivaavat luojan luotuja, ja tunteva\nkasvit ja juuret, joilla ne paranevat. Etäisistä maista näet sinä\nhänen tuovan juuria; mutta turhaan koetat saada selville, mihin\nhäntä on kutsuttu parantamaan niillä sairaita. Hänen lääkettensä\nvaikutus on ihan varma; niiden syöminen antaa elämän, niiden\nhylkääminen jättää alttiiksi kuolemalle; ne ovat kuin hedjab, jonka\non Jumalan-miehen käsi kirjoittanut, kuin Muhammedin käsky, hänen,\njota me nöyrästi ylistämme. Sitä, joka on viheliäinen Herran edessä,\nAdamin poikaa, ei ole kielletty niitä käyttämästä. Ota vaari, mihin\nlääkärikotka tekee pesänsä, äläkä vahingoita hänen muniaan; odota,\nkunnes hänen lastensa höyhenet eivät enää päästä verta juoksemaan;\nmene silloin kotkan kotoon ja vahingoita jonkun hänen lapsensa\nruumista. Heti silloin huomaat isän lähtevän lentämään itää kohti,\nsinne päin, jonne sinä rukoillessasi käännyt. Älä väsy, vaan odota\nkärsivällisesti, kunnes hän palaa. Hän tuo juuren käsissään; säikytä\nhäntä, että hän pudottaa sen sinulle; ota se aristelematta, sillä\nse tulee Herralta, jonka kädessä elämä on, eikä siinä ole mitään\nnoituutta; mene sitte ja paranna sairaasi, ja he kaikki paranevat,\njos armias Jumala niin on määrännyt.\"\n\nLintu, jonka käytös on saanut aikaan sellaisia runokukkia, on\nilvehtijä eli \"taivaan apina\", kuten abessinialaiset häntä\nnimittävät, eräs käärmekotka; juuret, joita kantavaksi taru häntä\nkuvaa, ovat käärmeitä, jotka se on iskenyt ruuakseen. Perin harvoin\nnähdään hänen levähtävän; tavallisesti lentelee se edellä kuvatulla\ntavalla, kunnes jonkun käärmeen näkö saa hänet syöksymään suin\npäin alas ja ryhtymään taisteluun. Ollen, kuten kaikki käärmeitä\nsyövät petolinnut, kynsiensä tiheällä sarvisuomus-panssarilla\nja hyvin tuuhealla höyhenpuvullaan kylliksi suojeltu käärmeiden\nmyrkkyhampailta, hän ei pelkää vaarallisimpiakaan myrkkykäärmeitä;\nsiten hän on oikea aron hyväntekijä. Mutta ei tämä hänen toimensa ole\nlevittänyt hänen mainettaan kotiseutunsa kansojen piireihin, vaan sen\non tehnyt yksinomaan hänen ihmeellinen lentonsa.\n\nLääkärikotkan ilmeinen vastakohta on maahan kahlehdittu kamelikurki.\nOn sekin tullut arabialaisten satujen sankariksi, mutta ne eivät\nkuitenkaan ole häntä ylistelleet, vaan pikemmin halventaneet,\nniissä kun kerrotaan, että se oli pelkästä ylpeydestä yrittänyt\nlentämään aurinkoon, siellä kurjasti palanut ja sitte syöksynyt\nnykyisessä muodossaan maahan. Meille sitä vastoin hänen elämänsä\ntarjoaa sitä parempaa tarkastuksen ainetta, kuin siitä, kuten tästä\njättiläislinnusta itsestäänkin, tiettävästi yhä vielä on vääriä\nluuloja.\n\nVaikka kamelikurkea tavataan myöskin Afrikan ja Länsi-Aasian\naavikoiden kasvirikkaimmissa notkelmapaikoissa, niin oikeastaan se\nkuitenkin oleksii lukuisasti vain ravintorikkaalla arolla. Siellä\nnähdään kamelikurjen helposti tunnettavia jälkiä melkein joka\npäivä, mutta itseään kuitenkin hyvin harvoin. Hän on kyllin korkea\nkatselemaan suojelevan ruohometsän ylitse sekä kauas näkevä ja arka,\njonka tähden se enimmäkseen näkymättä pakenee lähestyvää ihmistä\njo etäältä. Jos onnistuu tarkastella häntä matkan päästä, niin\nhuomataan, että hän, paitsi hautomisaikana, mielellään tahtoo viettää\nainakin hyvin mukavaa elämää. Aikaisin aamulla ja illan tullessa\nkäyskelevät yhteen osuneet kamelikurjet syömässä; puolenpäivän aikaan\nmakaavat kaikki leväten ja ruokaansa sulattaen maassa, ehkä myöskin\nkäyvät juomassa tai kylpemässä, jopa meressäkin, milloin soveltuu;\nmyöhemmin he huvikseen pitävät kummallisia tansseja, juoksennellen\nkuin mielettömät piirissä ja siipitöyhtöjään löyhytellen, ikään kuin\nkoettaisivat lentää; auringon laskeutuessa käyvät he levolle, vaan\nlaiminlyömättä edes silloinkaan turvallisuutensa katsontaa. Jos\nvaarallinen vihollinen uhkaa, ryöpsähtävät ne hurjasti pakenemaan ja\nkohta jää vihollinen kauas jäljelle; jos heikonlainen peto hiipii\nluo, tappavat he sen tavattoman vahvoilla jaloillaan. Siten kuluu\nkamelikurkien elämä melkein häiriöttä, jos vain ruokaa riittää. Sitä\nne tarvitsevat melkoisen paljon. Ihmetyttävä on heidän ruokahalunsa\nja yhtä ihmeellinen heidän vatsansa kyky ottamaan vastaan suurin\njoukoin mitä erilaisimpia kappaleita ja joko sulattamaan ne tai\nainakin säilyttämään niitä ja kuitenkin pysymään itse turmeltumatta.\nKaikki, kuin kasvissa on, juurimuhkuroista hedelmään saakka, sulaa\nsiinä sananparreksi tulleessa vatsassa, ja samoin kaikki pikku\neläimet, sekä luuttomat että luurankoiset. Vaan ei siinä vielä ole\nläheskään kaikki. Kamelikurki nielee mitä hyvänsä, kuin kurkusta\nsopii alas: naulan painoisia kiviä ja vankeudessa tiilinpalasia,\ntappuroita, rääsyjä, veitsiä, avaimia ja avainkimppuja, rautanauloja,\nlasinpalasia ja siruja, lyijyluoteja, kulkusia ja paljo muuta; voi\nse tulla itsemurhaajaksikin, jos oli saatavissa sammuttamatonta\nkalkkia hänen nieleksiäkseen. Erään vankeudessa kuolleen kamelikurjen\nvatsasta löydettiin mitä erilaisimpia esineitä, jotka yhteensä\npainoivat viidettä kiloa. Tämä syöppö lintu nieleksii kanapihassa\nnuoria hanhia ja kanoja kokonaan, kuin ne olisivat ruokasimpukoita,\nkiskoo muureista saviseosta vatsansa täytteeksi eikä säästä niin\nmitään, kuin suuhun sopii ja irti vain lähtee. Tarpeellisen\nruokamäärän mukainen, joka muuten ei suinkaan ole liian suuri, hänen\nsuuruuteensa ja liikkuvaisuuteensa katsoen, on myöskin hänen janonsa,\nja sen tähden täytyy hänen asuinpaikoissaan olla sekä ravitsevia\nkasveja että vesiä tai ainakin lähteitä. Jos ruoka tai vesi tai\nmolemmat loppuvat, täytyy kamelikurjen muuttaa muuanne, ja silloin se\nusein kulkee hyvinkin pitkät matkat.\n\nKevään tullessa herää kamelikurkien sydämmessä leikin vaisto ja\nsilloin niiden tavallisessa elämässä tapahtuu huomattavia muutoksia.\nLaumat hajautuvat pienemmiksi joukoiksi ja täys'kasvuiset urokset\nryhtyvät pitkälliseen taisteluun naaraksista. Hyvin kiihkoissaan,\njoka ulkonaisestikin näkyy kaulan ja reisien vertymisestä hyvin\npunaisiksi, asettuu kaksi kilpakosijaa vastakkain; he löyhyttävät\nhajallisia, valkoisia siipiään, niin että niiden koko komeus tulee\nnäkyviin, liikuttelevat yht'aikaa kaulojaan niin monimutkaisesti,\nettä sitä on vaikea kuvata, ne kun kääntyvät ja vääntyvät ja\ntaipuvat milloin mitenkin, sivulle ja eteen päin; ne ääntelevät\nmilloin syvästi ja käheästi kuin kumea rummutus, milloin kuin\nleijonan kiljunta, katsoa tuijottavat toinen toiseensa, laskeutuvat\npolvilleen maahan ja liikuttelevat siinä kaulojaan ja siipiään\nvielä sukkelammin ja kauemmin kuin ennen, hyppäävät jälleen ylös,\njuoksevat vastakkain, koettavat viimeinkin pikaisessa ohijuoksussa\nvahingoittaa voimakkaalla potkauksella toinen toistansa, ja, jos\nrynnäkkö onnistuu, repii voittaja terävällä kynnellään syviä ja\npitkiä haavoja toisen ruumiisen ja reisiin. Samoin tekee voittaja\nanastetulle naaraksellekin, rääkkää sitä kopealla käytöksellä ja\niskuilla pahimmasti. Yhdenkö vai useampiako naaraksia uros ottaa\nhaltuunsa, ei ole vielä varmaan saatu selville; sitä vastoin luullaan\nvarmaksi, että usein on samassa pesässä useampia naaraksia, ja on\nhuomattu, että naaras ei hoitele munia, vaan paraastaan uros niitä\nhautoo ja samoin johtaa ja kasvattaa poikasia, jotka noin kahdeksan\nviikon kuluttua pääsevät munasta. Molemmissa töissä tosin naaras\nauttelee, mutta uros aina suorittaa suurimman osan työstä ja on\npoikia kasvattaessakin huolellisempi ja varovampi kuin naaras.\nKamelikurjen pojat, jotka munasta päästessään ovat tavallisten\nkotikanojen kokoiset, tulevat maailmaan merkillisessä höyhenpuvussa,\njoka pikemmin on nisäkkään turkin kuin linnunpoikasien untuvapuvun\nkaltainen. Koska niillä on elämänsä ensi päivästä alkaen sukunsa\nsuuri ruokahalu, kasvavat ne nopeasti, muuttavat kahden tai kolmen\nkuukauden kuluttua pukunsa, ensin naaraksen puvun kaltaiseksi, vaan\ntarvitsevat kuitenkin vähintään kolme vuotta ennen, kuin tulevat\ntäys'kasvuisiksi ja ryhtyvät sukunsa kartuttamiseen.\n\nTässä ovat lyhykäisimmästi tämän aron jättiläislinnun elämänhistorian\npääpiirteet; kaikki, mitä muuta hänestä kerrotaan, on pelkkää tarua.\n\nYölintu, josta vielä aioin puhua jonkun sanan, on eräs kehrääjä,\njonka suvusta meilläkin on yksi, vaan arolla monta lajia,\njotkut merkillisen koreitakin. Kuin ensimmäinen tähti ilmestyy\nilta-taivaalle, alkavat nämä kaikkein leikillisimmät tai\nviehättävimmät yölinnut uutteran toimintansa. Päivällä nähtiin vain\nsattumalta joku ja siitä oli mahdoton aavistaa, miten suuresti juuri\ntämä lintu voi vilkastuttaa aroa; vaan kuin yö lähestyy, on niitä\nainakin joku missä hyvänsä. Leirituli houkuttelee kehrääjiä kuten\nskorppioneja ja myrkkykäärmeitä; sen tähden tämä kevytlentoinen\nlintu aina ilmestyy arolla yötä viettäjäin lähelle ja liitelee\nkaikin tavoin tulen ja leirin ympärillä, laskeutuu välistä lähelle\nmaahankin Ja laulaa ehkä jonkun säkeen surisevaa, kissan kehräämisen\nkaltaista yölauluansa, häviää pimeään, ilmestyy muutaman minuutin\nkuluttua jälleen ja tekee sitä tekoansa aamuun asti. Varsinkin yksi\nlaji, lippukehrääjä eli \"nelisiipi\", viehättää aron asujamia. Hänen\nkoristiminansa ovat käsi- ja kyynärsulkien välistä kasvaneet, melkein\npuolen metrin pituiset, lähelle latvaa höytyvittömät, vaan latvasta\nleveähöytyviset sulat, yksi kummassakin siivessä, paljon pitemmät\nkaikkia muita siipisulkia. Kuin tämä kehrääjä leikitellen lentelee,\nluullaan ihan näkevänsä kummitus. Näyttää ihan, kuin yhtä lintua aina\nkaksi pienempää seuraisi, kuin hän olisi jakautumassa kahdeksi tai\nkolmeksi linnuksi taikka kuin hän tosiaan liikuttelisi neljää siipeä.\nYhtä suloinen hän kuitenkin on kuin muukin sukukuntansa, ja sen\ntähden se piankin huomataan yhtä miellyttäväksi ilmiöksi kuin kaikki\nmuut lajit, jotka kaikki osaavat ilahuttavimmalla tavalla lyhentää\nmonta muuten hyvinkin ikävää yötä arolla.\n\nNisäkästen luokka on myöskin laji- ja muotorikas arolla. Sen kasvit\nelättävät sekä lukemattomia anttilooppilaumoja, joita vasta\noikeastaan voidaan sanoa aron luonnetta kuvaaviksi eläimiksi, että\nmyöskin villipuhveleja ja villisikoja, sebrahevosia ja villiaaseja,\nelefantteja ja sarvikuonoja, serafeja eli giraffeja ja suuren\npaljouden jyrsijöitä, joiden, elämästä emme tiedä muuta kuin nimeksi\npääpiirteitä. Niin lukuisan kasveja syövän eläinjoukon rinnalla\nvaikuttavat monet arolla elävät pedot luultavasti vain hyvää arolle;\nsillä ilman sellaista vastapainoa märehtijät ja jyrsijät ehkä\nlisäytyisivät niin suuresti, että sen alueen rikaskaan kasvikunta\nei riittäisi niiden kaikkein elatukseksi. Pohjois-Afrikan aron\nyhtäläisyys yli koko alueen ja tosin vähäinen, vaan kuitenkin\nverraten riittävä seisovain ja juoksevain vesien runsaus estävät\nanttilooppeja kokoutumasta niin äärettömiksi laumoiksi, kuin on\nhuomattu Etelä-Afrikan Karru-arolla; sen tähden tavataankin tätä\nsolakkaa, kaunissilmäistä märehtijää kaikkialla yksitellen, pikku\njoukoissa ja suuremmissa laumoissa, talvella melkein samoilla\npaikoilla kuin kesälläkin. Villihevosia ja villiaaseja sitä vastoin\non ainoastaan kuivissa, korkeissa paikoissa; serafit asuvat\nyksinomaan harvoissa, sarvikuono melkein ainoastaan tiheimmissä\nmetsissä; elefantti karttaa suuria lakeuksia kokonaan ja äkäinen\npuhveli näkyy pysyvän yksinomaan kosteissa laaksopaikoissa. Heidän\nlikitienoillaan oleksii leijona yhtä varmaan kuin samaan heimoon\nkuuluvan kesyn kotikarjankin tienoilla, jota vastoin viekas leopardi\nja sukkela, juoksussa väsymätön gepardi mieluisemmin seuraavat\npienempää anttilooppia, shakaali- ja arosudet ajelevat jäniksiä sekä\nketut, hiipivät kissat ja haisunäädät pienempiä jyrsijöitä ja maassa\neläviä lintuja.\n\nJos koetan arolla asuvain nisäkästen joukosta ottaa muutamia\ntarkemmin käsiteltäväkseni, niin leijona ja gepardi, hyena ja\nhunajakoira, sebra ja villihevonen, serafi ja villipuhveli, elefantti\nja sarvikuono älkööt houkutelkokaan, koska muutamat muut näyttävät\nvielä paremmin soveltuvan kuvaamaan itse aluetta. Niitä minusta\novat ensi sijassa maaporsaat ja suomuseläimet, jotka vanhassa\nmaailmassa edustavat maamme läntisessä puolikkaassa runsaimmin\neläviä hampaattomia, jonka nisäkäsluokan kukoistusaika on jo monta\nvuosisataa meistä jäljellä. Molemmat mainitut eläimet ovat ainakin\nPohjois-Afrikassa aroon kahlehdittuina, sillä ainoastaan siellä ovat\nmuurahais- ja termiittipesät heille riittävänä ravintona. Kuten\nkaikki muurahaissyöjät makaavat nämäkin päivällä melkein palloksi\nkiertyneinä syvissä, omatekoisissa koloissaan joiden suita nähdään\nsekä laajoilla, puuttomilla ruohokoilla että harvapuisissa ja\n-pensaisissa metsissä. Vasta sitte, kuin yö on päässyt valtaansa,\nvilkastuvat ne ja kulkevat raskaasti juosten, hyppien ja lunkuttaen\nparaastaan vain voimakkailla takajaloillaan tehden matkaa, vaan\netujalkojensa suurilla kaivukynsillä ja raskaalla hännällään tukien\nitseänsä, etsien ravintoaan, jona yksinomaan ovat kaikenlaiset pikku\nelävät, varsinkin muurahaisten ja termiittein koterot sekä matoset.\nAiniaan liikkuva kärsä alhaalla, lakkaamatta nuuhkien kulkevat ne\nkulkemistaan, kunnes löytävät jonkun muurahaisten tai termiittein\ntien ja kiiruhtavat sitä myöten pesälle, kaivavat siellä ilman suurta\nvaivaa aukon pitkälle kuonolleen, pistävät sen siihen, tutkivat\nkielellään tunnustellen koloon päättyviä muurahaiskäytäviä, ojentavat\nnauhamaisen, limaisen kielensä niin pitkälle kuin mahdollista\njohonkin pääkäytävään, odottavat, kunnes siihen tarttuu muurahaisia\ntai termiittejä täpö täyteen, vetävät sen sitte pikku elävineen\nahtaasen suuhunsa ja syövät saaliin. Eipä näytä ilahuttavalta tuo\nsyöntitapa, atrian kokoominen niin pikku osista; kuitenkin on heidän\nkielensä yhtä kelvollinen työase kuin heidän suuret kaivukyntensäkin,\nja siten he tulevat varsin hyvin toimeen. Eivät ne myöskään suinkaan\nole niin avuttomat, kuin näyttää. Heikkoa suomuseläintä haarniskansa,\njoka kestää hyvästi sapeliniskujakin, suojelee paremmin kuin hänen\njalka-aseensa; maaporsas sitä vastoin osaa käyttää hyvin tuntuvasti\nkynsiäänkin ja sitä paitsi antaa voimakkaalla hännällään niin kovia\niskuja sivulta päin, että se helposti saa torjutuksi viholliset,\njotka eivät ole liian voimakkaat. Jos sitä vastoin joku, jonka voimaa\nsen täytyy peljätä, koettaa lähestyä ja se huomaa ajoissa vaaran,\nkaivautuu se kiireimmiten maahan ja heittelee kaivaessaan taaksensa\ntomua ja hietaa niin voimakkaasti ja niin paljon, että se peittyy\nsokasevaan ja siitä syystä läpipääsemättömään pilveen ja siten pääsee\nkyllin syvälle ennen, kuin vihollinen ehtiikään rynnätä päälle.\nAinoastaan ihmisen ja hänen kaukaa tappavien asettensa uhriksi\njoutuu se helposti; sillä ihminen lävistää pitkällä keihäällä sen\nmakuulleen ja tappaa ihan vaivatta ja varmasti, koska tie makuukoloon\naina on suora eikä varsin pitkäkään. Siten ihminen saattaa nämäkin\nmuinaisajan eläimet ennemmin tai myöhemmin pois pyyhityksi elävien\nluvusta.\n\nAron pedoista on aina eräs sen omituinen koira vetänyt puoleensa\nsuurinta huomiota. Ollen koiran ja hyenan keskivälillä sekä muotoon\nettä joinkin määrin piirteihinkin katsoen on tämä eläin, hyenakoira;\nulkonaisestikin aron huomattavimpia ilmiöitä, vaan käytökseltään\nja olemukseltaan omituisin kaikista aron pedoista. Paitsi muutamia\napinoita en tunne yhtään nisäkästä, joka olisi niin itsetajuinen,\nniin uhkarohkea, niin toimihaluinen kuin tämä koira on tai ainakin\nnäyttää olevan. Siitä ei mikään pyrintö näytä liian kaukaiselta, sen\nahdistukselta ei mikään muu nisäkäs ole täydessä turvassa. Suurissa\njoukoissa kuljeksii se saaliinhimoisena avaraa aroa. Tuhoten hyökkää\nse asujanten ja paimentolaisten lammaskatraihin; irtautumattomaksi\ntarttuu se sukkelimpain, täyttä karkua laukkaavain anttilooppien\njalkoihin; uskaliaasti hyökkää se ihmistäkin vastaan ja pelottomasti\nkarkoittaa, parastaan ehkä meluamisellaan muut pedot seuduista,\njoihin se kerran saapuu. Vahvinta ja puolustautumaan kykenevintä\nanttilooppia ajaa takaa suuri joukko näitä koiria ulvoen, haukkuen,\nvinkuen ja välistä aina ikään kuin riemusta parkuen. Anttilooppi\npakenee niin nopeaan, kuin voimia on, mutta murhanhimoiset koirat\najavat sitä yhä takaa, sulkevat kaikki sivu- ja paluutiet, joille\nse yrittää kääntymään, pääsevät yhä lähemmäksi ja pakottavat sen\nviimein pysähtymään. Tuntien voimansa ja kykynsä käyttää anttilooppi\nteräviä sarviaan taitavasti ja tehokkaasti; kuoliaaksi haavoittuen\nkaatuu ehkä muutamia koiria taistelutantereelle, vaan muut kohta\nriippuvat kiinni kaulassa ja ruumiissa, kovasti ulvoen anttiloopin\nkoristessa kuoleman kielissä. Pelkäämättä ihmistä käyvät nämä\nkoirat kaikenlaisten kotieläinten kimppuun, syövät pieniä elukoita\nahnaasti kuin näädät ja raatelevat suurempia, joita eivät jaksa\nvoittaa; vastaan tulevia kotikoiria odottavat ne pelottomasti,\ntaistelevat niitä vastaan hengen edestä ja tappavat ne viimein.\nJos niitä saataisiin kesytetyksi kokonaan ihmisen alammaisuuteen\nsekä monen polven aika opetetuksi, tulisi niistä kaikkein paraimmat\nvainukoirat, mutta helposti ne eivät suinkaan anna itseään orjuuttaa.\nNe tottuvat hoitajaansa, osoittavat hänelle ehkä suosiota ja jonkun\nverran hellyyttäkin, vaan tekevät sitä sentään aina omalla tavallaan.\nKuin niitä huudetaan, hypähtävät ne ylös makuultaan, juoksentelevat\nriemuiten edes takaisin, taistelevat keskenään sulasta ilosta,\nsyöksyvät lähestyvän hoitajan luo, hyppäävät pystyyn häntä vasten,\nkoettavat ilmoittaa suurta iloansa vallattomimmilla koiran kujeilla\neivätkä viimein osaa sitä näyttää muuten kuin puremalla rakasta\nherraansakin. Hillitön vallattomuus, parantumaton puremiskiihko näkyy\nniiden melkein jok'ainoasta teosta. Ne ovat melkein kiihkeimmät\nkaikista eläimistä; joka jäsen, joka lihas niissä liikkuu ja\nvavahtelee heti, kuin mikä hyvänsä uusi tapaus vetää puoleensa heidän\nhuomiotansa; niiden elohopea-vilkkaus näyttää ensin vain liialliselta\nvallattomuudelta, vaan heti sen jälkeen hurjalta ryöstönhimolta.\nSilloin ne purevat, mitä vain eteen sattuu, purevat ihan ilman syytä,\nhuvikseen vain ja luultavasti ilman pahaa tarkoitusta. Ne ovat\nihmeellisimmät aron eläimistä.\n\nNiissä aron osissa, joita minä varsinkin tarkastelin, eli etenkin\nKordofan-, Sennaar- ja Taka-maissa, ei mainittujen eikä muidenkaan\neläinten elämä ole, paitsi molempain vuodenaikain, minkään\nturmiollisen eipä edes häiritsevänkään vaikutuksen alainen läheskään\nniin suuressa määrässä kuin Etelä-Afrikassa tai Keski-Aasian\naroilla. Niille, jotka eivät muuta pois taikka eivät kuukausittain\nmakaa kuoleman kaltaisessa unessa, talvi kyllä tuottaa puutetta,\nehkäpä suurtakin, vaan ei näljän hätää eikä janon tuskaa, joten\nniitä ei myöskään mikään pakota toivottomuudessa lähtemään kotoansa\netsimään onnellisempia maita. Kyllä Pohjois-Afrikan aronkin eläimet\nvaeltelevat ja matkustavat, mutta ne eivät pakene säännöttömästi\nkuten muiden arojen asujamet, jotka niistä satatuhansittain\nkarkkoavat, milloin vaarallinen tuho on tulossa. Niin suuria\nanttilooppilaumoja, kuin Etelä-Afrikassa kokoutuu, ei, kuten jo\nmainittiin, Pohjois-Afrikassa tiedetä olevan. Kaikki yksissä elävät\nnisäkkäät ja linnut kokoutuvat talven tullessa parviksi ja hajoavat\nkevään lähestyessä pienemmiksi joukoiksi; kaikki muuttolinnut\ntulevat ja lähtevät jotenkin samaan aikaan. Se kuitenkin tapahtuu\nsäännöllisesti ja vanhaan tapaan, ei säännöttömästi eikä tietämättä\nmihin. On kuitenkin yksi voima, joka vaikuttaa näidenkin aro-eläinten\nelämään, ja se voima on tuli.\n\nJoka vuosi siihen aikaan, kuin mustat pilvet etelässä ja niistä\nvälkkyvät leimaukset julistavat kevään lähestymistä, ja niinä\npäivinä, jolloin etelätuuli kohisten syöksyy pitkin aroa, pistää\nsiellä asustava paimentolainen aaltoilevan ruohometsän tuleen.\nNopeasti ja lakkaamatta leviää palo. Yli laajain alojen kulkee\nse, ja savu ja kuumuus rientävät edeltä; synkän punainen pilvi\nilmoittaa yöllä palon tuhoavaa ja kuitenkin kasvavaisuutta edistävää\nvaikutusta. Usein se leviää ikimetsään asti, hypiskelee kuivaneita\nköynnöskasveja myöten ylös puiden latvoihin, syö niiden vielä\njäljellä olevat lehdet ja hiillyttää runkojen ulkokuoren: välistä,\nvaikka harvemmin, palo piirittää myöskin varsinaisia kyliä ja\nlinkoelee tulinuoliansa olkimajoihin, jotka silloin palavat tuossa\ntuokiossa poroksi.\n\nAron palo, vaikka siellä kyllä onkin runsaasti kaikenlaista\nhelposti palavaa, ei tosin voi koskaan tulla vaaralliseksi\nratsastavalle eikä sitä vastaan tulen avulla taistelevalle\nihmiselle, ei myöskään nopeajalkaisille nisäkkäille, vaan saattaa\nkuitenkin koko eläinmaailman hyvin levottomaksi, ajaa pakoon kaikki\nelävät olennot ruohometsästä ja kiihdyttää välistä pakenemisen\nnurjimmaksi juoksuksikin, kun näet kauhu kiihdyttää vielä enemmän\nkuin joka taholle yhä leviävä tuli. Anttiloopit, villihevoset\nja kamelikurjet laukkaavat nopeammin kuin myrskytuuli pitkin\nlakeutta; gepardi ja leopardi seuraavat heitä ja sekautuvat\nheidän joukkoonsa, ajattelematta nyt mitään saaliin hankintaa;\nhyena unhottaa murhanhimonsa ja leijona on yhtä kauhuissaan kuin\nkaikki muut nisäkkäät. Ainoastaan ne, jotka asuvat maan koloissa,\npiilottuvat kiireimmiten turvallisiin pesiinsä, antavat tulimeren\nkulkea päällitse ja säilyvät siltä. Kaikki matelevaiset tai muuten\nainoastaan maassa liikkuvaiset eläimet sitä vastoin ovat pahassa\nahdingossa. Ani harvat käärmeet ja nopeat liskot, tuskinpa nekään\njaksavat paeta kiireesti etenevän tulen kidasta: skorppionit,\ntaranttelit ja tuhatjalkaiset jäävät ihan varmaan sen uhreiksi taikka\njoutuvat, kuten peljästyneet lentävät hyönteisetkin, sellaisten\nvihollisten saaliiksi, jotka, pelkäämättä paloa, juuri tulen\nviehätyksestä tulevat sinne. Heti, kuin arolta nousee savupilvi\ntaivaalle ja yhä enemmän laajenee, rientää joka taholta matelevaisten\nja hyönteisten syöjiä, varsinkin käärmekotkia, lauluhaukkoja, taivaan\napinoita, tornihaukkoja, haikaroita, mehiläissyöjiä ja purjepääskyjä,\npyydystelemään tulen liikkeelle säikyttämiä, pakenevia liskoja,\nkäärmeitä, skorppioneja, hämähäkkejä, kuoriaisia ja heinäsirkkoja.\nTulen edellä astuskelevat levollisesti kurkikotka ja haikara, sen\npäällä liitelevät ja savupilvien läpi sukeltelevat kevytlentoiset\nhaukat, mehiläissyöjät ja purjepääskyt, ja molemmilla tahoilla on\nrunsaasti saalista. Tätä pyydystämistä kestää niin kauan, kuin aro\npalaa, kuin tuli löytää poltettavaa, niin kauan, kuin myrsky kantaa\nsitä edelleen; vasta tuulen kuoltua sammuu tuli.\n\nNäin aron paimentolainen puhdistaa laidunmaansa rikkaruohoista ja\nrasittavista pikku eläimistä ja tekee sitä paremmin kasvavaksi.\nHedelmällinen tuhka jää maahan, sade seoittaa sen ruokamultaan, ja\nuusi mehukas vihreys nousee maasta ensi myrskysateen jälkeen. Silloin\npalaavat kaikki tulen karkoittamat eläimet vanhoille asuinpaikoilleen\nja nauttivat päättyneen talven vaivojen ja viime päiväin kauhujen\njälkeen nyt ilolla ja riemulla elämän suloa.\n\n\n\n\nSisä-Afrikan aarniometsä ja sen eläimet.\n\n\nVaikka Afrikan aro tosiaan on rikas ja varsinkin aavikkoon verratessa\nnäyttääkin siltä, niin päiväntasaajan seutujen kasvikunnan\ntäydellistä rehevyyttä arolla ei sentään ole missään. Tosin\nelvyttävä vesi arollakin pääsee kaikkialla vaikuttamaan, mutta se\nvaikutus on liian lyhyt, voidakseen olla pysyväinen. Sateen loppuun\npäättyy virkistävä voimakin, ja kuumuus ja kuivuus hävittävät, mitä\nsateet saivat aikaan. Sen tähden voivat arolla menestyä ainoastaan\nsellaiset kasvit, joiden koko elämä kehittyy päästä päähän muutamissa\nviikoissa, vaan sellaiset kasvit, jotka elävät vuosisatoja,\neivät pääse täyteen kehitykseensä. Ainoastaan laaksoissa, joissa\njuoksevista joista vesi ei koskaan kuiva loppuun asti ja joita sekä\nniiden vedet että sateet kylliksi kostuttavat, joissa auringon\nvalo ja vesi, lämpö ja kosteus yhdessä vaikuttavat, ainoastaan\nsiellä kehittyy ja kestää pysyväisenä päiväntasaajan maiden lumoava\nrehevyys. Siellä kasvaa metsiköitä, joiden ihanuus ja kauneus,\nsuurenmoisuus ja rikkaus tuskin ovat vähemmät kuin eteläisemmissä,\nkaikkein soveliaimmissa maissa; ne ovat aarniometsiä sanan oikeassa\nmerkityksessä, jotka ilman ihmisen toimia syntyvät ja kuolevat,\nvanhenevat ja nuorenevat, ovat vielä tänäkin päivänä ihan omissa\nhoteissaan ja tekevät mahdolliseksi erittäin rikkaan eläinkunnan\nkehittymisen.\n\nEtelästä päin tuovat kevätmyrskyt raskaita sadepilviä päiväntasaajan\npohjoispuolisiin Afrikan maihin. Sen tähden nämä metsät eivät\nyht'äkkiä avaudu pohjoisesta päin tulevan matkustajan silmäin eteen,\nvaan muuttuvat siksi, kuin ovat, vasta vähitellen, mikäli matkustaja\netenee etelää kohti. Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa,\nmitä loistavammin ukontulet leimahtelevat, mitä kovemmin ja\nlakkaamattomammin jyrisee, mitä rankemmin sataa, sitä rehevämmin\nmenestyvät kaikki kasvit, sitä muotorikkaampi on eläinkunta;\nmitä aikaisemmin sadeaika alkaa, mitä kauemmin sitä kestää, sitä\nrunsaammin se loitsii esiin lumoavaisuutta. Ihan sen mukaan,\nkuin kosteutta on, laajuuteen tai runsauteen katsoen, on myöskin\nmetsä laaja, tiheä ja korkea. Jokien rannoilta sisämaahan päin ja\ntiheäverhoisesta maanpinnasta ylös aina korkeimpain puiden latvoihin\nsaakka anastaa kasvullisuus kaikki pienimmätkin paikat. Puut, joita\nmuualla nähdään ainoastaan kääpiöinä, kasvavat täällä jättiläisiksi:\ntunnetut lajit tulevat vielä tuntemattomain loiskasvien elättäjiksi,\nja niiden välitse kiemurtelee aivan uusi, ennen näkemätön\nkasvikunta ylös valoon. Vaan täälläkin vaikuttavat etenkin metsäin\npohjoisvyöhykkeessä, talven kuumuus ja kuivuus vielä niin mahtavasti,\nettä ne joksikin ajaksi riistävät puiden lehtipuvun ja saattavat\nainakin enimmät niistä muutamiksi viikoiksi täydelliseen, lepoon.\nSitä kuuluvammin kaikuukin sen tähden kevään herätyshuuto läpi\nlevähtävän metsän; sitä voimakkaammin kuohuu sellaisen talvilevon\njälkeen elämä, joka rupeaa hedelmöittävän vuodenajan ensi sateista\nliikkumaan.\n\nMinä valitsen näiden maiden kevään, kuvatakseni niiden aarniometsiä,\nmikäli osaan. Sadepilvien ennustajan ja tuojan, etelätuulen, täytyy\nvielä olla taistelussa pohjoisesta tulevia vilpoisia ilmavirtoja\nvastaan, jos tahdotaan metsässä nähdä kaikkea ihanuutta, kuin siinä\nvoi olla, ja jotakuta sen päävaltimoa, jotakin suurta jokea myöten\ntäytyy sen sisään tunkeutua, jos tahdotaan tutustua sen rikkaimpaan\nelämään. Habesh-vuoristosta alkava Asrak eli Sininen Niili olkoon\ntienämme, sillä sen varsilla on ihanimmat kuvat, kuin pitkillä\nmatkoillani missään olen nähnyt, ja sillä joella minä ehkä myöskin\nolen parempi opas kuin monella muulla. Mutta tuskinpa kykenen metsän\ntulkiksi niin, kuin tahtoisin. Sillä aarniometsä on eri maailma,\ntäynnä loistoa ja välkettä ja satumaista komeutta, ihmemaailma, jonka\naarteita ei vielä kukaan ihminen ole voinut oppia täydellisesti\ntuntemaan, vielä vähemmin itselleen omistamaan, aarrekammio, joka\ntarjoaa äärettömän paljon runsaammin, kuin voidaan ottaa, paratiisi,\njossa luominen näyttää joka päivä olevan uuden muotoinen, lumolinna,\njoka jokaiselle sinne tunkeutujalle näyttelee suurenmoisia ja\nsuloisia, vakavia ja iloisia, loistavan kirkkaita ja öisen himmeitä\nkuvia, tuhansista samanaikaisista yksityiskohdista koottua,\näärettömän monimuotoista ja kuitenkin yhtäläistä ja täydellistä\nkokonaista, jonka kuvaamiseen ei mikään kyky riitä.\n\nPieni, kevyt, matkaveneeksi varustettu alus, jollaisia on\nsaatavana Itä-Sudanin pääkaupungissa Kartumissa, Niilin molempain\nlatvajokien yhtymäpaikassa, kantaa meitä paisuneen Asrakin\nlaineita pitkin vastavirtaan. Pääkaupungin laitatalojen puutarhat\nhäviävät näkyvistä ja aro lähestyy ihan joen rantaan asti. Siellä\ntäällä näkyy vielä joku kylä tai yksinäisiä majoja, melkein\nkaikki viehättävästi mimoosain varjossa ja moni myöskin vihreäin\nköynnöskasvien verhoamana, jotka riippuvat mimoosa-puista; vaan\nmuuten ei missään päin näy muuta kuin lainehtivaa ruohometsää ja\nmuutamia siitä yleneviä aron puita ja pensaita. Jo vähän matkan\npäässä anastaa kuitenkin metsä joen rannan, ojenteleepa okaisia\ntai piikkisiä oksiaan sen päällekin. Matka edistyy hitaasti.\nVastaan puhaltava tuuli estää purjehtimasta, metsä risteilemästä.\nPakroilla vetävät venemiehet alusta jalka jalalta, metri metriltä\nvastavirtaan; ainoastaan silloin, kuin joku heistä huomaa rannan\ntiheässä pensasmuurissa pienenkään aukon, johon jalka sopii, hän,\nnuora hampaissa, jättäen kuolevaisen ruumiinsa kaikkein laivurien\nsuojeluspyhän Musan huomaan ja rukoillen häntä pysyttämään täällä\nusein näkyviä krokotiilejä etäällä, hyppää alas veteen, ui\nvastavirtaan määräpaikkaansa, sitoo nuoran puunrunkoon ja odottelee,\nkunnes kumppanit vetävät veneen siihen asti. Siten venemiehet\ntekevät työtä aikaisin aamusta myöhään iltaan ja, kuin päivä on\nkulunut, ovat he saaneet kuljetetuksi matkustajaa yhden, enintään\nkaksi maantieteellistä peninkulmaa. Kuitenkin kuluvat päivät,\nikävän vaivaamatta ketäkään, joka on oppinut näkemään ja kuulemaan.\nLuonnontutkijalle ja yleensä kelle hyvänsä järkevälle tarkastajalle\ntarjoaa joka päivä jotain uutta, kokoilijalle runsaasti kaikenlaista\nainetta.\n\nVielä joskus tavataan ihmisten jälkiä. Niitä kapeita, tiheän\npensaikon molemmin puolin supistamia teitä myöten saavutaan\nmerkillisen pikku kansan asunnoille. Hassanit ne täällä asuvat.\nSellaiseen paikkaan, jossa metsä oli hiukan harvempaa, ei kolmin- tai\nnelinkertaisen, tiheän puunlatvakaton alle, vaan korkealatvaisten,\nvarjoisten mimoosain, kigeliain, tamarindien ja apinanleipäpuiden\nsiimekseen ovat he tehneet miellyttävimmät, teltan tai kauppakojun\nkaltaiset majansa, ihan toisenlaiset kuin kaikki muut Sudanin\ntavalliset asunnot.\n\nHassanit merkitsee: \"Hassanin jälkeentulevaiset\", ja Hassan\nmerkitsee: \"kaunis\", eikä tällä heimolla suinkaan se nimi olekaan\nsyyttä. Sillä hassanit ovat eittämättä kauneimmat kaikista joen\nala- ja keskiseutujen asujamista ja varsinkin naiset ovat kaikkia\nmuita sudanilaisia kauniimmat sekä ruumiin suhdallisuudelta ja\nkasvojen säännöllisyydeltä että ihon valkeudelta. Sekä miehet\nettä naiset säilyttävät myöskin uskollisesti erittäin kummallisia\ntapoja, joita muut ihmiset tosin sanoisivat pahoiksi tavoiksi.\nSen tähden ovat hassanit yhtä kuuluisat kuin pahamaineisetkin,\nheitä yhtä paljo suositaan kuin kartellaankin, ylistellään kuin\npilkataan, kiitellään kuin moititaan. Etuluulotonta muukalaista,\njoka todella haluaa saada selkoa heidän tavoistansa, huvittavat he\nsanomattomasti, jos eivät kauneudellaan, niin miellyttämishalullaan,\njoka väkisinkin saa kenen hyvänsä nauramaan. Miellyttämishalu näet\ntulee vielä paljon peittelemättömämmin ilmi kuin oman kauneuden\ntieto; he tahtovat, heidän pitää saada miellyttää. Kauneutensa\nsäilyttäminen on heidän suurimpana pyrintönään, suurempana kuin\nmikään muu voitto. Välttääkseen päivettymistä, joka voisi tummentaa\nheidän vaaleanruskean ihonsa, oleksivat he metsän varjossa ja\ntyytyvät muutamiin vuohiin, koirain ohella ainoihin kotieläimiin,\nkuin metsä sallii heidän pitää, eivätkä pidä lukua rikkaudesta,\njota suuret karja- ja kamelilaumat tuottavat heidän arolla asuville\nsukuheimoillensa. Säilyttääkseen viehättävyyttänsä koettavat he\nkaikin tavoin saada naisorjia, joiden täytyy toimittaa heille kaikki\nraskaat työt. Saadakseen muotonsa ja kasvonsa koreiksi kärsivät he jo\npikku tyttöinä sankarillisesti tuskia, joita äitinsä heille tuottavat\nleikkaamalla veitsellä kolme syvää, yhtäsuuntaista, pystysuoraa\nhaavaa poskiin, että niihin kasvaa paksut arvet, taikka pistelemällä\nneulalla reikiä otsa-, ohaus- ja poskinahkaan ja hieromalla haavoihin\nindigotomua, että ihoon tulee sinisiä koristekuvioita. Säilyttääkseen\nvalkoisia hampaitaan oikein välkkyvän puhtaina, nauttivat he\nainoastaan haaleata ruokaa. Että heidän erittäin taidokkaasti\nsatoihin pikku palmikkoihin aseteltu, gummilla jäykistetty ja\nrunsaasti rasvattu tukkansa pysyisi kunnossa niin kauan kuin\nmahdollista, eivät he maatessaan pidä mitään muuta päänalusta kuin\npuolikuun muotoista puunkappaletta. Kaunoaistinsa tyydyttämiseksi\nehkäpä myöskin sitä varten, että kaikki paikkakunnan asujat tai\nsiellä käyjät heitä huomaisivat ja ihmettelisivät, keksivät he\nomituisen majojensa rakennuksen.\n\nMajoja voidaan ehkä paraiten verrata markkinakojuihin. Lattia, tehty\npeukalon paksuisista vesoista sitelemällä vierekkäin ja päällekkäin,\non paalujen varassa noin yhtä metriä korkealla maasta, joka keino\ntekee kaikille matelijoille vaikeammaksi asuntoon pääsyn ja suojelee\nasuntoa maan kosteudelta; seinät ovat matoista ja avonaiselle\npohjoispuolelle ulkoneva katto vedenpitävästä kankaasta, jota\nkudotaan vuohenvilloista. Siistitekoiset, palmunlehti-säikeistä\npalmikoidut matot verhoavat lattiaa ja seiniä koristamassa on\nkaunistekoisia palmikkoteoksia, raakkukoristeita, vedenpitäväksi\npalmikoituja pikku koreja, savikaluja, on pullokurpitsan puolikkaita\njuoma-astioina, kirjavia, samoin palmikoituja ruoka-astioita\nkansinensa ja muuta sellaista. Jokainen eri kalu on sievästi tehty ja\npuhtaana pidetty. Koko majan hyvä järjestys ja puhtaus vetävät heti\npuoleensa huomiota, varsinkin, kuin niitä kumpaakaan yleensä nähdään\nharvoin.\n\nSellaisessa majassa viettää liassani-nainen uneksien päivänsä.\nParaiten koristettuna, tukka ja iho hyvänhajuisilla voiteilla\nrasvattuna, ruumiin yläpuoli verhottuna pitkään, harvakudoksiseen\nja siis läpinäkyvään vaatteesen ja alapuoli nutun tavoin käärittyyn\nkangaskappaleesen, jaloissa taitotekoiset sandaalit, kaulassa ja\nrinnassa vitjoja ja tenhokaluja, ranteissa merenkulta-palasista\ntehtyjä renkaita, sieramissa, jos mahdollista, hopearengas, ehkäpä\nkultainenkin, sellaisena istuu hän varjossa piilotellen ja iloitsee\nkauneudestansa. Pienet kädet palmikoivat jotakin talouskalua tai\nvaatetta taikkapa pitelee ehkä vain hammasharjaa, molemmista\npäistä rikki silvottua, tarkoitukseensa hyvin soveltuvaa juurta.\nKaikki taloustyöt tekee naisorja, kaikki, kuin kuuluu pienen\nvuohilauman paimennukseen ja hoitoon, tekee palvelevainen, erittäin\nhyväntahtoinen mies. Hyvin mietityt, kummalliset aviovälipuheet,\njotka ovat tavalliset tämän heimon keskuudessa, vaikka maan\nhallitsija millä mahtikäskyillä hyvänsä koettaisi niitä hävittää,\nantavat vaimolle suuret oikeudet. Hän on valtias rajattomimmassa\nmäärässä, myöskin miehensä valtias, ainakin niin kauan, kuin hänen\nviehättävyytensä kestää; vasta vanhettuaan ja lakastuttuaan oppii\nhänkin tuntemaan kaiken maallisen katoavaisuutta. Siihen asti hän\ntekee, mitä hyväksi näkee, eikä siedä vapaudelleen muita rajoituksia,\nkuin hän itse asettaa. Niin kauan, kuin majan ympärillä olevat\npuut eivät levitä tuuheinta varjoansa, hän ei lähde liikkeelle,\nvaan sisällä pysyen toivottaa jokaiselle, varsinkin muukalaiselle,\njoka tulee katsomaan, sydämmestään tervetuloa ja pitää yksin tai\nmiehensä avulla yllä heimon kunniaa osoittamalla melkein rajatonta\nvierasvaraisuutta. Hänen varsinainen elämänsä alkaa vasta sitte,\nkuin ilta jo lähestyy. Jo ennen auringon laskeutumista alkaa\nliike kylässä. Vaimo lähtee tervehtimään ystäväänsä, heihin yhtyy\ntoisia vaimoja, rumpu ja kitara houkuttelevat sinne yhä uusia,\nja hoikat, notkeat, vilkkaat olennot järjestyvät ilahuttavaan\ntanssiin. Pienet kädet ammentavat maljoilla isovatsaisista\nmerisa- tai durra-juoma-astioista miehillekin iloa. Nuoret ja vanhat\nkokoutuvat yhteen viettämään iltajuhlaa, sitä iloisemmin nyt, kuin on\nvieraitakin läsnä. Suuri on kaikkein sudanilaisten vierasvaraisuus,\nvaan niin suuri kuin hassanien ei minkään muun heimon.\n\nMatkan varrella nähdään vielä joitakuita näiden metsäpaimenten kyliä,\njopa joitakuita muidenkin sudanilaisten. Viimein, oltua lähes koko\nkuukausi matkalla, saavutaan sille alueelle, jonne tahdottiinkin\npäästä. Molemmilla rannoilla on keskeytymätön metsä estämässä\ntähystelevää silmää näkemästä sen loitommaksi. Tässä seudussa ei\nole vielä mitään ihmiskyliä, ei mitään vainioita eikä tilapäisiä\nleirejäkään; näissä metsissä ei ole kaiku vielä levittänyt kirveen\nääntä, koska ihminen ei ole koettanut käyttää niitä hyödykseen;\nniissä asuvat yhä vielä melkein ihan häiriöttä yksinomaan vain\nerämaan eläimet. Läpipääsemättömät tiheiköt ovat metsillä aitauksena\njokea vasten eivätkä millään tavalla päästä ketään niiden sisälle.\nKaikki viheriän vivahdukset ovat nähtävänä näiden metsäin\nkuvataulussa, joka välistä tuntuu vähän kotoiselta, välistä taas\non ihan vieras. Vaaleanvihreät mimoosat ovat pohjana, jota vasten\nhopealta hohtavat palmujen töyhdöt, tummanvihreät tamarindien\nlatvat, kirkkaanvihreät orapalmut selvään näkyvät. Äärettömän\nmonimuotoiset lehdet kiikkuvat ja vapisevat tuulen hengessä,\nvälkkyvät ja värisevät, näyttäen milloin kumpaakin puoltansa jo\nkyllästyneelle ja häienneelle silmälle, joka turhaan koettaa saada\naukenemaan sitä lehtivilinää, erottaa sitä kokonaisen yksityisosaa\nitse kokonaisesta. Peninkulmittain ovat molemmat rannat ihan samalla\ntavalla, yhtä tiheään, yhtä suurenmoisesti aidatut, yhtä eheät, yhtä\nläpipääsemättömät.\n\nViimein, viho viimeinkin näkyy polku, ehkäpä leveä tiekin, joka\nnäyttää vievän metsän sisään. Mutta turhaan siitä etsitään\nihmisjalan jälkeä. Ei sitä ole ihminen raivannut, vaan metsän\neläimet ne ovat tallanneet sen. Elefanttilauma astui huopatiheän\nvesakon läpi vedettömältä rantaharjanteelta jokivedelle. Pitkässä\nrivissä toinen toisensa jäljestä astuen mursivat nämä mahtavat\neläimet vastustamattomalla voimalla tuhatkertaisesti toisiinsa\nkietoutuneet pikku puut, ja ainoastaan paksuimmat korkeiden puiden\nrungot pakottivat niitä hiukan väistymään suunnaltansa. Miehen\nreiden paksuiset oksat ja rungot ne taittelivat, katkoivat, riipivät\nlehdittömiksi, söivät puti puhtaaksi ja heittivät kelpaamattoman\njäännöksen syrjään, repivät rehevästi maata verhoavat vesat ylös\njuurineen, söivät niistä samoin kaiken syötävän ja työnsivät\njäännökset pois tieltä, ja tallasivat ruohon tomuksi maahan. Mitä\nesimmäisiltä säilyi, joutui, takaa tulevien suuhun, ja siten\nsyntyi kelvollinen, useimmiten syvälle sisämetsään ulottuva tie.\nToiset eläimet pitivät huolta sen vielä paremmin tallaamisesta ja\nkelvollisessa kunnossa pitämisestä. Sellaista tietä myöten kulkee\nyön aikaan joen aalloista nouseva niilihepo metsään syömään; sitä\nmyöten astuu sarvikuono metsästä joelle juomaan; sitä myöten kulkee\näkeissään riehuva villipuhveli alas laaksoon ja takaisin vuorille;\nsitä myöten kuljeksii leijona aluettansa edes takaisin; sillä tiellä\nvoidaan tavata hänet tai leopardi, hyena tai muita metsän petoja.\nLähtekäämme astumaan sitä.\n\nJo muutamien askelten päässä on taas ympärillämme joka taholla\nsuurenmoinen metsä. Mutta turhalta näyttää täälläkin edes koettaakaan\nerottaa toisistaan runkojen ja haarojen, oksien ja varpujen,\nköynnösten ja lehtien paljoutta. Muurin kaltaisena on metsä sellaisen\ntienkin molemmilla puolin. Keskeytymättömänä jonona on siinä aivan\nhuovaksi kutoutunut, maata kaikkialla peittävä, läpinäkymätön\ntiheikkö; missä siltä suinkin on tilaa, kasvaa pienimmissäkin\nvälipaikoissa kaikenlaisia ruohoja alametsässä toisena alametsänä.\nPensastiheikön päällä levittelevät korkeampirunkoiset pensaat\nja matalahkot puut latvaksiansa joka taholle; niitä ylempänä\nlevittelevät latvojansa korkeammat puut ja vielä niitäkin ylempänä\nmetsän jättiläiset. Kaikkein enimmät alametsän pensaslajit ovat täpö\ntäynnä okaita, korkeammat mimoosat täynnä pitkiä, kovia, teräviä\npiikkejä, ja yksin ruohojenkin terävät siemenkoterot ovat ylt'ympäni\nhienopiikkisiä tai tähkät koukkuvihneisiä, niin että on tuhatkin\nvastusta, jos koetetaan tieltä lähteä metsään. Jos ammuttu lintu jää\npudotessaan riippumaan johonkin pensaasen, vaikkapa lähellekin, on se\nmetsästäjältä hukassa, koska hän ilman erinomaisia apukeinoja ei voi\npäästä sen pensaan luokaan. Jos riista pääsee metsästäjän näkyvistä\nkätkeytymään pensaasen, on se pelastunut, koska metsämies ei enää voi\nnähdä siitä vähääkään. Noin kolmen metrin pituinen krokotiili, jota\nkerran säikytimme metsässä, jäi meiltä tappamatta, se kun osasi niin\npeittäytyä läheiseen, sattumalta yksinäiseen pensaasen, että emme\nnähneet siitä enää vilahdustakaan emmekä siis voineet sitä ampua.\n\nYhä vielä on turha koettaakaan saada mitään kokonaishavaintoa,\nerottaa kuvaa toisesta ja siten käsittää sitä, katsella yhtäkään\npuuta juuresta latvaan asti, erottaa puun lehtiä toisen puun\nlehdistä. Joelta käsin oli mahdollinen erottaa eräitä yksinäisiä,\ntummanvihreitä tamarindeja niitä ympäröivistä monenlaisista\nmimoosoista, tuntea komea kigelia, joka etäältä katsoen näyttää\njalavalta, iloita muuta metsää korkeamman palmun latvan näöstä,\nvaan metsän sisällä sulavat kaikki yksityiset yhdeksi ainoaksi,\njakamattomaksi kokonaiskuvaksi. Ja kaikki aistimet vaivautuvat\nsamalla tavalla. Samasta lehtikatosta, jota silmä turhaan koettaa\naukoa, virtaa eräiden nyt juuri kukoistavain mimoosain palsamituoksu\nalas, ja korviin kaikuu lakkaamatta mitä erilaisimpien äänien ja\nsävelten hälinä, marakattien kurinasta ja papukaijain kirkunasta\nmoninaisimpiin lintujen lauluihin ja kukoistavain puiden ympärillä\nlentelevien hyönteisten kaiukkaasen surinaan asti; tuntoa myöskin\nvaivaavat, vieläpä vastenmielisellä tavalla lukemattomat okaat\nja piikit, ja makuakin voivat jotkut ehkä saatavissa asti olevat\nhedelmät houkutella, vaikka eivät maistukaan juuri hyvältä.\n\nViimein sentään, kuin tunkeudutaan yhä syvemmälle, näkyy yksinäinen,\ntarkkarajainen kuva. Mahtavana koko rakennukseltaan, jättiläisenä\nvielä hienoimmilta oksiltaankin kohoaa eräs puu ylemmäksi muita\nlukemattomia kasveja, jotka vihreydellään verhoavat sen mahtavaa\ntyveä; jättiläisen tavoin tunkeutuu se esiin ja tekee tilaa sekä\nrungolleen että latvalleen. Se on puiden paksunahkainen, kasvikunnan\nelefantti, adansonia eli maan asujanten kielellä tabaldia, se on\nboabab eli apinanleipäpuu. Hämmästyen pysähdytään sitä katselemaan,\nsillä sellaisen näkemiseen täytyy silmän ensin tottua ennen, kuin\nse jaksaa käsittää koko kuvan kaikkia yksityiskohtia. Ajateltakoon\npuuta, jonka rungon ympärys, miehen korkeudelta mitaten saattaa olla\nkaksikymmentäkin syltä, jonka alimmat oksat ovat paksummat meidän\npaksuimpia puitamme ja jonka nuorimmat oksan alut puhkeavat tuuman\npaksuisina; ajateltakoon, että tämä mahtava kasvijättiläinen ulottuu\nnoin neljänkymmenen metrin korkeuteen ja ojentaa alimmat oksansa\nlähes kahdenkymmenen metrin päähän ulos päin; niin voitaneenpa\nkäsittää miten koko puun näkö vaikuttaa katsojaan. Aikaisimmin\nkaikista tämän seudun aarniometsän puista pudottaa apinanleipäpuu\nlehtensä ja pysyy kauimmin talvilevossaan. Sen aikaa seisoa\ntörröttävät kaikki oksat ja haarat paljaina ilmassa, ja enimmistä\noksista riippuu pitkissä, notkeissa kannoissaan hedelmiä, jotka ovat\nsokurimeluunain kokoiset siemenien välissä jauhoista, hapahkolta\nmaistuvaa lihaa. Se näkö juurtuu mieleen ainiaaksi. Mutta kuin\nensimmäisen kevätsateen jälkeen suuret, viisihaaraiset lehdet\npuhkeavat, kehittyvät ja täydentävät puun muotoa, kuin lehtien seasta\nruusunkokoisten valkokukkain pitkäkantaiset nuput aukenevat ja tämä\nverraton puujättiläinen kuin lumouksesta muuttuu äärettömän suureksi,\nsanomattoman komeaksi ruusupensaaksi, silloin välinpitämättöminkin\nihminen joutuu suurimman ihmetyksen valtaan.\n\nApinanleipäpuun kanssa ei mikään muu aarniometsän puu voi\nkilpailla; sen rinnalla menettää viehättävyytensä ja vetovoimansa\nyksin duleb-palmukin, joka tavallisesti nostaa latvansa ylemmäksi\nkaikkia muita lähipuita. Ja kuitenkin on se Sisä-Afrikan ihanimpia\npuita ja koko maapallon kauneimpia palmuja: runko kuin pylväs,\njonka kauniimpaa ei kukaan taiteilija voisi keksiä, ja latva\nihan sellainen, kuin siihen pylvääsen soveltuu. Pystysuoraan\nnouseva, juuresta paksuhko runko hienonee huomattavasti korkeuden\nkeskipaikoille, alkaa siitä paksuta, hienonee vielä kerran ja\npaksunee taas latvan alla; latva itse on leveitä, melkein neliömetrin\nsuuruisia viuhkalehtiä, joiden varret lähtevät suoraan keskipisteestä\njoka taholle ja siten tekevät koko latvan viehättävimmän muotoiseksi.\nSen alta puhkeavat esiin hedelmärypäleet, jotka, kun hedelmät ovat\nlapsen pään kokoiset, vielä hyvin suuresti kaunistavat latvaa, niin\nettä se tulee sekä runkonsa että koko metsän koristeeksi.\n\nSuuren suureen takertuu kiinni satu, siinä se elää, muodostuu ja\ntulee ymmärrettäväksi. Sellainen ajatus nousee mieleen, kuin, kuten\nusein onkin, nähdään apinanleipäpuuhun kietoutuneena köynnöskasvi,\njollaisia on runsaasti koristamassa näitäkin aarniometsiä. Minusta\non se köynnöskasvi aina näyttänyt arabialaisen sadun kuvalta.\nSillä niin kuin se ei näytä tarvitsevan mitään elättävää maata ja\nkuitenkin on siitä taiminut, niin kuin se ottaa paraan ravintonsa\nilmasta, niin kuin se kiertelee hienoa varttansa puusta puuhun,\ntakertuu kiinni jokaiseen ja kuitenkin pyrkii yhä etemmäksi, kunnes\nse viimein jossakin latvassa avaa aarteensa ja muuten kukattomalle\npuulle antaa kirkasvärisiä, tuoksuvia kukkia; samoin satukaan,\nperustukoonpa se kuinka lujasti hyvänsä tosiasioihin, ei näytä olevan\ntodellisuudesta kotoisin, vaan vahvistaakseen tavoittelee taivasta\nja lähettää runoilunsa tuotteet kiertämään maailmaa, kunnes ne\ntäyttävät jonkun sydämmen, joka niistä hehkuu. Köynnöskasvilla minä\nen tarkoita yhtä ainoaa kasvilajia, vaan kaikkia niitä kasveja, jotka\nmissä kierteisesti kietovat yhtä runkoa, missä verhoavat paljasta\nlatvaa, missä kietovat yhteen monta puuta, missä tekevät vihreäksi\nja seppelöivät vain yhtä, missä metsän osassa paljaina nauhoina\nriippuvat siltain tavalla oksasta oksaan, missä teitä sulkevat\nja vielä lukemattoman monella muulla tavalla esiytyvät, mutta\naina kiemurrellen ja kiiveten. Niiden kauneuden ja viehättävyyden\nvaikutusta pohjoismaalaisen mieleen voidaan tuntea, vaan ei kuvata;\nsillä niin kuin useinkin on mahdoton löytää köynnöskasvin alkua\ntai loppua, niin ei myöskään tahdo löytyä sanaa, joka soveltuisi\ntyydyttävän kuvauksen aluksi tai lopuksi. Köynnöskasvi on niin\nkäsillä, että sitä voidaan kosketella, vaan tarkastettavaksi sitä\nei kuitenkaan saada; ihmetellen katsellaan köynnösten kierroksia,\nvoimatta käsittää, mistä ne tulevat tai mihin menevät; katsellaan\nihastellen sen lehtiä, kykenemättä niitä saamaan käsiinsä ja usein\nkykenemättä muuta kuin aavistamaan, että ne lehdet ehkä ovat sen.\nTämä se vasta antaa metsälle aarniometsän luonteen.\n\nEikä se yksistään kehittele vain omia kukkiaan, osaa se myöskin\nkoristella vierailla. Sen köynnöksillä levähtävät mielellään metsän\nkoreimmat linnut, tullen siten niille eläviksi kukiksi, jotka\nviehätykseltä ja suloudelta ovat vielä paljon lumoavammat niiden\nomia kukkia. Välistä tapahtuu, että välähdys, kuin kirkkaasta ja\nkuvastavasta pinnasta heijastunut auringon säde, sattuu köynnöksiä\nkatselevaan silmään ja vetää katseen siihen paikkaan, josta\nse läksi. Välähdys ei tosiaankaan ole muuta kuin heijastunut\nauringon säde, joka sattuu atlasilta kiiltäviin loistokottaraisen\nhöyheniin ja komean linnun liikahdellessa heijastuu milloin ylös,\nmilloin alas ja milloin minnekin. Ihastuneena tämän yhden linnun\nihmeellisestä kauneudesta pysähdyttäisiin mielellään tutkimaan\nsitä, kuuntelemaan sen kaikkia elämän ilmauksia, jos uudet ilmiöt\nvain eivät yhä vetäisi pois huomiota. Sillä täälläkin uudet\nkuvat lakkaamatta karkoittelevat entisiä. Missä juuri näkyi\nloistokottarainen, näkyy ehkä heti seuraavana silmänräpäyksenä\nyhtä loistava ja välkkyvä kultakäki tai höyhenpukunsa komeudelta\nkolibrien vertainen nektarilintu tai parvi viehättäviä mehiläissyöjiä\ntai kirkasvärisimmällä höyhenpuvullaan komeileva närhilintu tai\nyhtä kaunis putkilintu tai paratiisi-paarmalintu, jonka pitkät\nkeskimmäiset pyrstöhöyhenet verrattomasti koristavat tätä pikku\nlintua, tai kypärälintu, joka jokaisella lennon löyhäyksellä levittää\ntummat purpuranpunaiset siipensä, tai eräs lepinkäinen, jonka\nloistava rinta on vielä punaisempi kuin ne siivet, tai kummallisen\nmuotoinen sarvilintu tai kultakutoja tai eräs satakieli tai\nmetallilta loistava puuharjalintu tai korea tikka tai lehtivihreä\nkyyhkynen tai samanväriset papukaijat ja monet muut aarniometsän\nsiivekkäät asujamet. Tämä metsä juuri on erittäin suosittu lintujen\nkotipaikka, se antaa sadoille ja tuhansille eri lajeille asunnon\nja elatuksen ja sen tähden ilmestyy niitä lakkaamatta katselijan\nnäkyviin verrattoman paljon useammin kuin mitään muita eläimiä,\njoille sama metsä myöskin suopi suojaa. Luontoa elähyttäviä lintuja\nasuu kaikkialla, kaikissa metsän latvakerroksissa, maassa yhtä hyvin\nkuin korkeimmissa latvoissa, läpipääsemättömimmissä pensastiheiköissä\nyhtä hyvin kuin apinanleipäpuiden lehdettömillä oksilla. Ruohojen\nja muiden maanpintaa rehevästi peittävien kasvien välitse raivaavat\nfrankoliini-, ehkäpä helmikanatkin kiemurtelevia, paljosta\nkäyttämisestä viimein hyviksi tallautuvia polkujaan; pensaston\njuurien päällisiin lehdikköihin on asettunut pikku kyyhkysiä,\nniiden latvojen harvimpiin osiin monenlaisia korulintuja, varsinkin\nnektarilintuja ja korupeipposia; tiheimmäksi huovaksi kutoutuneissa,\nihan läpipääsemättömiltä näyttävissä pensasten latvoissa vilisee\nlentävien nuolien tavalla hiirilintuja, jotka mataen ja hiipien\nkäyttävät hyväkseen joka koloa ja joka aukkoa ja osaavat kuitenkin\ntunkeutua niiden lävitse ja etsiä ravintoa niiden sisästä; pensaita\nkorkeammissa rungoissa riippuu ja kiipeilee, jokaista kuoren\nrakoa tutkien, puuharjalinnut, tiaiset ja tikat: alimmilla toisen\nlatvakerroksen oksilla istuvat, lentävää saalista tähystellen,\nsuloiset mehiläissyöjät, närhilinnut, paratiisi-paarmalinnut ja\nkuristajat; kolmannen latvakerroksen vahvimpia oksia myöten tanssivat\nkypärälinnut, astuvat arvokkaasti pienet haikarat, makaavat runkoa\nvasten huuhkajat ja muut pöllöt; korkeimpain puiden tiheässä\nlehdistössä liikkuvat papukaijat ja partalinnut; kaikkein ylimmillä\nlatvaoksilla istuvat kotkat ja haukat. Katsottakoon mihin päin\nhyvänsä, aina ja kaikkialta näkyy joku lintu.\n\nIhan tämän lintupaljouden mukaan kuuluu lakkaamatta mitä\nerilaisimpia lintujen ääniä. Huutoa ja houkuttelua, piipitystä ja\nvihellystä, huiluääntä ja viserrystä, lirittelyä ja helkytystä,\nkuherrusta ja kurnutusta, kaakotusta ja kirskutusta, parkunaa\nja raakuntaa, kiljuntaa ja rääkyntää, laulua ja soittoa on\nkaikkialla, joka taholla, ylhäällä ja alhaalla, puolenpäivän\naikaan, aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Satamuotoisia eri\nääniä kaikuu yht'aikaa sekaisin, sulaa usein yhdeksi itsessään\nsuurenmoiseksi äänivirraksi, jota turhaan saa koettaa selvitellä\nja vasta pitkällisellä harjoituksella oppii erottelemaan eri\nääniksi ja säveliksi. Paitsi rastaita, satakieliä, räätälilintuja,\npuusatakielisiä ja kuristajoita ei ole oikeita laululintuja, mutta\nsen sijaan miellyttäviä ja huvittavia lörpöttelijöitä ja varsinkin\näärettömän paljo parkujia, kiljujia, kirskujia, rääkyjiä ja muita\nenemmän tai vähemmän kimakan äänen antajia; aarniometsän äänijoukko\nei siis voi likimainkaan vetää vertoja Europan metsäin hurmaavalle\nja soinnukkaalle kevätlaululle, mutta on sen sijaan huomattava\nyksityisten äänien kummallisesta omituisuudesta. Sepelkyyhkyset\nkuhertavat, kurnuttavat, ulisevat, räkättävät ja huutavat sekä\npuiden latvoista että tiheistä pensastoista; frankoliini- ja\nhelmikanat kurnuttavat kovaäänisesti sekaan, papukaijat parkuvat\nlisäksi, korpit raakuvat, melulinnut koettavat tarkimmasti matkia\nmarakattijoukon kummallisia kurkkuääniä ja kypärälinnut ovat kuin\nilmeisiä vatsasta-puhujia; partalinnut viheltävät pitkää säveltä tai\nyhdessä esittävät kaikuvaa, niin sekavaa ja kuitenkin niin omituisen\nvärikästä laulua, että se täytyy lukea metsän kuvaavimpien luonnon\näänien joukkoon: välkkyvät loistokottaraiset saavat aikaan laulua\nsiten, että muutamia käheitä rääkymis-, kirskumis-, vikisemis- ja\nnarskumis-ääniään lakkaamatta asettelevat peräkkäin, sitovat,\nsulattavat ja soinnuttavat toisiinsa; komea Afrikan kiljukotka,\njoka asuskelee kaikkein metsän vesien seuduilla, pitää yllä nimensä\nkunniaa. Korkealla puun latvahuipussa istuu pieni sarvilintu, maan\nasujanten kielellä \"abu tok\", se on tok-äänen tekijä, huutaa tokiansa\nkovasti kaikumaan laajalle metsään ja joka äännähdykselleen kumartaa\nsyvälle verrattoman suuresta nokasta raskasta päätään. Tämä yksi ääni\nhänellä vain on taipumattomassa kurkussaan ja sillä hänen täytyy\nkositulle tai jo saadulle vaimolleen yhtä ymmärrettävästi selittää\nrakkautensa kuin satakieli selittelee lumoavalla laulullaan. Rintaa\npaisuttava tunne tavoittelee sanoja. Yhä sukkelammin seuraavat\ntoisiaan nuo yksinäiset äänet, yhä tiheämpään siihen kuuluvat\nkumarrukset, kunnes raskas pää ei enää jaksa seurata, vaan pysähtyy\nja siten lopettaa yhden jakson tästä omituisesta rakkauslaulusta,\njoka muutaman minuutin päästä alkaa samalla tavalla uudestaan ja\npäättyy ihan samoin. Tiheiköstä, jonka lähelle ei ole hyvää mennä,\nkaikuu metsä-ibiksen ääni, herättäen vähän kammoa kuuntelijassa.\nHaikeinta valitusvirttä tämä lintu vetää, se kuuluu ihan, kuin pientä\nihmislasta tuskallisimmasti kidutettaisiin tai ehkä vienolla tulella\nhitaasti paistettaisiin, ja se kovasti parkuisi kaikissa tuskissansa;\nsillä pitkäveteiset valitukset päättyvät kimeään parahdukseen,\nyht'äkilliseen kiljahdukseen, jonka jälkeen vielä kuuluu kuolevaa\nvikinää. Metsän korkeammista paikoista sieltä, jossa metsä piirittää\npieniä aukkoja, kaikuvat kauas kuuluvat, metallilta helisevät\nkruunukurjen torviäänet, joka näyttää niillä tahtovan kiihottaa\nsievää ja vilkasta tanssintaansa vaimonsa kunniaksi, ja hän synnyttää\nkaikua sekä metsässä että kaikkein muiden kaikuvaäänisten lintujen\nkurkuissa, niin että hänen huutonsa on ikään kuin merkki hyvin\nmonelle muulle linnulle alkamaan huutelemistansa. Siitä merkistä\nkoettelee melkein jok'ainoa laulukykyinen lintu kurkkuansa, ja mitä\nmoninaisimpain äänien yhteisvirta sotkee hetkiseksi yksityiset\näänet. Eivätkä metsän siipiasujanten eri suvut ainoastaan yhdessä\nryhdy sävellyksen esitykseen, vaan myöskin eri sukujen kaikki eri\nlajit yhtyvät suorittamaan kukin lauluosaansa. Kuten mainitut\npartalinnut huutavat myöskin pauhurastaat, melulinnut, frankoliini- ja\nhelmikanat aina yht'aikaa ja saavat siten aikaan ne sekavat\nsävelmät, jotka kuvaavasti kajahtavat yleisestä äänihälinästä esiin.\nMuutamat lintulajit, varsinkin pensaslepinkäiset, tekevät toisin,\nsiten, että joka parin uros ja naaras kumpikin esittävät eri sävelen.\nErään lajin, jonka minä opin tuntemaan, punalepinkäisen uros laulaa\nlyhyen säkeen, joka on vähän meidän kuhankeittäjämme vihellyksen\nkaltainen, toisen lajin, huilulepinkäisen, laulaa kolme puhdasta\nhelähtävää huiluääntä, terssi-, perus- ja oktaaviäänien. Heti liittyy\nniihin naaraksen vastaus, molemmissa tapauksissa vastenmielinen,\nselittämätön narskutus, niin oikeassa tahdissa ja varmaan, kuin olisi\nsamaa säveltaituri opettanut molemmille vuorolaulua. Välistä sattuu\nnaaras alkamaan ja kirskahtaa neljä tai kuusikin kertaa ennen, kuin\nsaa vastauksen. Sitte uros yhtyy, ja molemmat laulavat vuorotellen\ntavattoman säännöllisesti. Minä olen tätä molempain sukupuolien\nyhteislaulantaa tutkinut ampumalla milloin uroksen, milloin\nnaaraksen, ja aina huomannut, että silloin kuului ainoastaan jäljelle\njääneen ääni yksinään. Valitettavasti näistäkin alussa huomiota\nherättävistä äänistä puuttuu rikkautta ja vaihtelua, ja yleensä koko\näänihälinästä kotoisten metsäimme linnunlaulun sulavaa sointuisuutta;\nvaan suurenmoinen ja merkillinen laulu se kuitenkin on, joka\naarniometsässä soipi, kuin kevätaikaan sadat ja tuhannet erilaisimmat\näänet kaikuvat sekaisin, miljoonat hyönteiset, lennellen kukoistavien\npuiden ympärillä, saavat aikaan kovaa surinaa, lukemattomat liskot ja\nkäärmeet rapisevat kuivissa lehdissä ja välistä kimakka, korkeudesta\nkuitenkin kaiukkaalta sointuva kotkan huuto tai kruunukurjen ja\nhelmikanojen torvisävelet aika ajoin kuuluvat kaikkia muita ääniä\nkovemmin, sekä heti sen jälkeen ihan kuuntelevan korvan lähellä\nräätälilintu lirittelee miellyttävää säveltänsä ja sitte taas joku\nmerkkiä antava parkuja herättää kaikua tuhansissa kurkuissa.\n\nJos tutustutaan aarniometsään paremmin, kuin alussa uskallettiin\ntoivoakaan, niin saa siellä ihastuksekseen katsahtaa eläinten elämää,\nja taas varsinkin lintujen. Vielä vallitsee kevät ja samalla rakkaus\nkaikkein sydämmissä. Ne laulavat ja hyväilevät, rakentavat pesiään ja\nhautovat. Veneestäkin voidaan nähdä muutamain lajien pesäkuntia.\n\nRiittävän korkealle joen veden ylimmästä rajasta, rantaseinän\npystysuoraan kohtaan ovat mehiläissyöjät kaivaneet ahtaat, vaan\nsyvät ja perältä leivinuunin kaltaisiksi lavennetut pesäkolonsa.\nMuutaman neliömetrin laajuiseksi supistunut on koko kyläkunta, vaikka\nsiinä asuu vähintään kolmekymmentä, tavallisesti kahdeksankymmentä\ntai satakin paria; ihan pyöreät, läpimitaten kolme, neljä tai\nviisi sentimetriä laajat kolojen suut ovat enintään viidentoista\nsentimetrin päässä toisistaan. Tuskin voidaan käsittää, miten\non mahdollinen kunkin parin erottaa ja tuntea oman pesänsä suu\ntoisista, ja kuitenkin nämä kevytsiipiset, nopeat linnut lentävät,\nyksin etäältäkin rientäessään, ihan hidastelematta ja vähääkään\nmiettimättä oikeaan pesään -- heidän verrattoman tarkka silmänsä,\njoka sadankin askeleen päästä näkee ohi surisevan hyönteisen, ei\nkoskaan jätä heitä pulaan. Heidän vilkas, toimelias lentelemisensä\nlintukylän luona on erittäin viehättävä katsella. Jokaista lähipuuta\ntai -pensasta koristamassa on vähintään yksi pari näitä kauneita\nseuralintuja, jokaisella tähystykseen soveliaalla oksalla istuu\naviopari, ja jokainen uros ottaa hellästi osaa kaikkeen, kuin koskee\nnaarakseen. Pesäkolojen edessä on vilinää kuin mehiläispesässä,\nmuutamat livahtavat sisään, toiset ulos, jotkut tulevat, toiset\nmenevät, ja paljo niitä liihoittelee lakkaamatta pesiensä ovella.\nVasta yön tultua, joka kätkee kaikki koloihin, vallitsee siellä rauha\nja hiljaisuus.\n\nToisiin paikkoihin, joissa korkeita puita on kallellaan veden\npäällä tai vesi korkeimmillaan ollessansa niitä ympäröitsee, ovat\nkutojalinnut asettuneet. Nekin nyt hautovat kyläkunnittain pesissä,\njotka ovat äärimmäisten oksain latvoista vapaasti riippuvia,\noljista tai muista säikeistä hyvin taidokkaasti palmikoituja. Ei\nmikään himokas marakatti eikä muu munia syövä vihollinen, ei edes\nkäärmekään voi lähestyä niitä pesiä, joutumatta veteen putoamisen\nvaaraan. Vähintään kolmekymmentä, vaan tavallisesti neljä- ja\nkuusikin-kymmentä kutojalintua hautoo samassa puussa, ja niiden\npesät tekevät sen hyvin omituisen näköiseksi, jopa koko paikankin\nvarsin silmiin pistäväksi. Päin vastoin kuin muiden lintujen kesken\ntässä eivät rakenna naarakset, vaan urokset, ja ne puuhaavatkin\nniin hillittömän innokkaasti, että vielä sittekin hankkivat työtä\nja tekemistä, kuin on kylliksi tehty, mitä todella tarvitaan.\nPoikki purtu olki tai revitty säie nokassa lentävät ne pesälle,\nriippuvat jaloistaan oksassa tai itse pesässä, pysyttäytyvät\nsiipiään räpyttämällä asennossaan ja lakkaamatta lauleskellen\nkutovat tuodut rakennusaineet kiinni. Kuin pesä on valmis, paitsi\nsisustusta, alkavat ne heti rakentaa toista ja kolmatta ja repivät\nrakennushaluansa tyydyttääkseen aineksia jo entisestä valmiistakin\npesästä ja tekevät sitä tekoaan, kunnes sill'aikaa hautova naaras\ntarvitsee heidän apuansa poikasien kasvattamiseen. Sellainen\ntoimeliaisuus vallitsee koko kylässä, ja kullankeltaiset, vireät,\nvilkkaat erilaisimmissa asennoissa riippuvat ja istuvat linnut ovat\nmuutenkin jo pesillä koristetun puun paraimpana kaunistuksena.\n\nMimoosoihin, jotka juuri yleiseen hautomisaikaan seisovat\nlehdettöminä, ovat toiset kutojat, puhvelilinnut, rakentaneet\npesänsä, mahtavan suuret itse lintuihin verraten, jotka tuskin ovat\nmeidän kottaraisemme kokoisia. Ne pesät ovat mainittujen, hyvin\nokaisten mimoosain tiheimmissä latvaoksikoissa ja niiden ulkopuoli on\nyksinomaan okaisista oksista, niin että ne näyttävät villakartoilta.\nNäissä usein toista metriä pitkissä ja puoli metriä korkeissa ja\nleveissä pesärakennuksissa on sisällä kyllin tilavia pesäkoloja,\njoihin näiden lintujen koonmukaiset, usein kierteiset ja muiden\neläinten kuljettaviksi ihan kelpaamattomat torvireiät johtavat.\nNäissä puissa ja näiden pesäin ympärillä vallitsee vilkas ja meluinen\ntoimeliaisuus.\n\nSisämetsässä näkee valpas tarkastelija kaikkialla pesiä, vaikka\nvälistä onkin hyvin vaikea tuntea niitä. Pienet peipposet esim.\nrakentavat sellaisia pesiä, jotka ovat ihan samannäköiset kuin\ntuulen kokooma tukkunen kuivaa ruohoa, mutta sisällä on pehmeä\nja lämmin, höyhenillä verhottu kammio; toiset linnut valitsevat\nmuita rakennusaineita, jotka väriltään ovat eksyttävän yhtäläiset\nkuin pesän ympäristö, ja toiset eivät rakenna ollenkaan pesiä,\nvaan munivat maan karvaiset munansa ihan ilman alustaa paljaalle\nmaalle. Kaikki puiden kolot ovat nyt täynnä ja tikat, partalinnut ja\npapukaijat yhä tekevät uusia tai laajentavat ja sisustavat vanhoja,\nsarvilinnut sitä vastoin pienentelevät liian suuria oviaukkoja.\nVarsinkin viimemainitut ovat erittäin huomattavat hautomistoimessaan\nja sen tähden ansaitsevat tulla ensi sijassa mainituiksi.\n\nHeti, kuin sarvilintu on uutteralla kosimisella saanut vaimon,\netsivät he sopivaa koloa pesän paikaksi. Kuin sellainen löytyy, uros\nkömpelöllä nokallaan vaivalloisesti laajentaa sen niin suureksi, kuin\ntarvitaan. Sitte varustautuu naaras hautomaan, ja silloin molemmat\npuolisot, naaras sisältä, uros ulkoa, rakentavat kiinni aukkoa, niin\nettä jää vain rakonen, josta naaraksen nokka paraiksi sopii ulos.\nUlkomaailmasta kokonaan erotettuna hautoo naaras, ja uroksen tulee\nelättää sekä vangittua puolisoansa että sittemmin munasta päässeitä,\nnopeasti kasvavia ja siis hyvin paljon ruokaa tarvitsevia poikasia,\nkunnes ne tulevat täydellisesti lentämään kykeneviksi ja äiti avaa\nsisältä päin pesän suun, jolloin koko perhe lihavana ja täysissä\nhöyhenissä lähtee ulos maailmaan, vapauttaen suurista elatushuolista\nisän ja puolison, joka onkin niin suuren perheen tarpeita\nhankkiessaan laihtunut melkein luurangoksi.\n\nSamanlaista puolison ja isän uskollisuutta osoittaa myöskin\nvarjolintu, noin korpin kokoinen, haikaran kaltainen, hiljainen,\nöillä liikkuva metsän asukas, jonka jättiläispesät ovat kaikkein\nmerkillisimpiä. Ne ovat tavallisesti vähän koholla maasta,\nrungon haarukoissa tai vahvimmissa alaoksissa, jotka ovat kyllin\nlujat; sillä nämä pesät ovat laajuudeltaan ja painoltaan isommat\nsuurimpiakin petolintujen pesiä, usein poikki mitaten puolitoista,\njopa kaksikin metriä ja melkein yhtä korkeat ja melkoisen paksuista\noksista savella kokoon muuratut. Ken ei sattumalta huomaa varjolinnun\nmenoa pesäänsä tai tuloa sieltä, hänelle ei johdu mieleenkään\najatella, että ne ovat ontelot, vaan hän luulee niitä suurten\npetolintujen pesiksi, varsinkin kuin kotkat ja huuhkajat usein\ntekevätkin pesänsä niiden katoille. Jos saadaan tarkempi tieto\nniiden oikeasta rakentajasta ja tutkitaan niitä tarkemmin, niin\nhuomataan sisällä olevan kolme toisistaan ihan erinäistä, ainoastaan\npienillä koloilla eli ikään kuin ovilla yhdistettyä huonetta, jotka\nyhä edelleen tarkastaessa huomataan etuhuoneeksi, seurustelu- eli\nruokahuoneeksi ja hautomakammioksi. Viimemainittu, ta'immaisin huone,\non vähän korkeammalla kuin molemmat etuhuoneet, niin että suuren\nvedentulon aikaan sisään tunkeutunut vesi juoksee pois; mutta koko\npesä on niin hyvästi tehty, ett'eivätpä pitkällisetkään rankkasateet\nsitä juuri usein voi vahingoittaa. Hautomakammiossa on pehmoisella\nkaisla- ja muista kasviaineista tehdyllä tilalla kolme, jopa viisikin\nvalkoista munaa, joita naaras hautoo; keskihuoneesen kokoo sill'aikaa\nuros kaikenlaisia ruoka-aineita, kaloja, sammakoita, liskoja ja muita\nherkkuja, niin runsaasti, että hautoja saa mielin määrin valita ja\nottaa vain huviksensa; etuhuoneessa seisoo uros, milloin ei ole\nsaaliin hankinnassa, puolisonsa vartiana ja seurana, kunnes kasvavat\npoikaset tarvitsevat molempain huolenpitoa.\n\nVarjolinnut ja kotkat tai huuhkajat eivät ole ainoana esimerkkinä\nsekä muodoltaan että tavoiltaan erilaisten lintujen ystävällisestä\nnaapuruudesta. Ihanan duleb-palmun leveillä, vaakasuoraan rungosta\nulkonevilla viuhkalehdillä ovat hyvin nopean ja ryöstönhimoisen\npikku muuttohaukan ja Ginean kyyhkysen pesät välistä niin likekkäin,\nettä haukan tarvitsisi vain ojentaa kyntensä, saadakseen jonkun\nnaapuripesän lapsista. Mutta sitä ei tapahdu, koska haukka on\ntottunut iskemään vain lentäviä lintuja, ja siten kasvavat kyyhkysen\npoikaset ihan vaaratta petolinnun poikasten vieressä isoiksi, ja\nnaapurivanhemmat usein istuvat ihan rauhallisesti lähekkäin, kumpikin\npari pesänsä vieressä.\n\nVielä toisessakin palmussa sain tarkastella lintuja, joiden\nhautomispuuhat minua hyvin ihmetyttivät. Yksinäisen palmupuun\nympärillä lenteli vilkkaasti huudellen pieniä purjepääskyjä, meidän\ntervapääskymme likeisiä sukulaisia; siten kiintyi minun huomioni\npuuhun. Tarkemmin katsellessani näin niiden usein pujahtelevan palmun\nlehtien väliin ja huomasin sitte lehden varsien uurteissa valkoisia\npilkkuja, jotka minä heti tunsin purjepääskyjen pesiksi. Minä nousin\npuuhun, käänsin erästä lehteä itseeni päin ja näin, että kukin pesä,\nenimmäkseen tehty puuvillasta, oli varren ja lehden väliseen kulmaan\nliimattu kiinni syljellä, kuten purjepääskysillä on tapana tehdä.\nMutta pesän komero oli niin matala, että minua ihmetytti, mitenkä\nmunat, joita niissä on kaksi, voivat niissä pysyä, kuin suuri lehti\nliikkuu tuulessa. Ja täytyihän lehden häilyä vähimmästäkin tuulen\nhenkäyksestä, mitäpä sitte myrskyissä, jotka täällä usein riehuvat!\nVarovasti ojensin käteni lähelle kahta munaa ja yritin ottamaan\nniitä, vaan silloin hämmästyksekseni huomasin, että emä oli liimannut\nne kiinni pesään! Ja kuin koettelin paria munasta päässyttä,\npientä, vielä ihan kykenemätöntä poikasta, huomasin yhä suuremmaksi\nkummastuksekseni, että nekin olivat samalla tavalla kiinnitetyt\npesään, turvatut putoamisen vaaralta.\n\nKuin kaikkialla oleksivat linnut sekä kauneudellaan ja vilkkaudellaan\nettä laulullaan tai ainakin huudoillaan yhä vetävät puoleensa\nvalppaan tarkastelijan huomiota, hän, paitsi ehkä hyvin lukuisasti\nesiytyviä liskoja ja käärmeitä tai paikka paikoin erittäin suurissa\njoukoissa liikkuvia hyönteisiä, hyvin vähän huomaa aarniometsän\nmuita asujamia, varsinkaan nisäkkäitä. Marakattijoukko tosin ei voi\njäädä huomaamatta, koska niiden, kuten kaikkein muidenkin Afrikan\napinain, omituinen vilkkaus ja liikkuvaisuus niitä tuon tuostakin\ntuovat huomaamattomimmankin silmän eteen taikka niiden lakkaamattoman\nkurnutuksen täytyy kuulua korviin. Mutta enimmistä muista nisäkkäistä\nsaatetaan astua aivan muutaman metrinkin päästä ohitse, ihan\naavistamatta siinä -olleen mitään eläintä. Kaikkein suurin osa\naarniometsäin nisäkkäistä liikkuu vasta auringon laskeuduttua\nja palaa ennen päivän tuloa taas makuupaikoilleen. Vaan eivätpä\nnekään, jotka aamu- ja iltahetkinä auringon paistaessakin liikkuvat\nja toimivat, suinkaan anna itseään niin helposti tarkastella,\nkuin ehkä voitaisiin luulla, sillä metsän tiheys suojelee niitä\noivallisesti. \"Ettekö,\" kysyi eräs europpalainen, jonka kanssa\nkerran olin aarniometsässä ammuskelemassa, \"nähnyt leopardia, joka\nihan äsken juoksi minun luotani teitä kohti? Minä en voinut ampua,\nkoska pyssyni ei ollut kunnossa, vaan kyllä teidän olisi pitänyt\nnähdä se.\" Minä en ollut nähnyt vilahdustakaan siitä suuresta\neläimestä, niin tiheä oli alametsä. Ja jospa se jossakussa paikassa\nonkin harvempi, niin vaikuttaa aina toinen turvakeino, nisäkkään\nyhdennäköisyys hänen oleskelupaikkansa kanssa. Harmaa puoliapina,\njoka ylhäällä istuu kokoon kyyristyneenä tai makaa köynnöksien\nverhoamalla oksalla, näyttää niin täydellisesti puun pahkuralta, että\neläinmuoto tulee vasta sitte selville, kuin viisastunut metsästäjä\nottaa kiikarinsa ja tarkkaan tähystää tuota pahkuraa. Yölepakko,\njoka korkealla toisen puun latvassa riippuu ihan erillään lehdistä,\nnäyttää samoin pahkuralta tai kellastuneelta lehdeltä. Yksin\nleopardinkin kirjava turkki voi niin pettävästi sekautua metsässä\nkuiviin lehtiin ja kukoistaviin euforbioihin, että minun itseni\nkerran täytyi, viritetty pyssy ojennettuna, astua viidentoista\naskeleen päähän pensaasta, johon ahdistamani pardeli oli paennut,\nennen kuin voin erottaa petoa pensaasta. Ihan samoin petytään\nmetsässä elävistä anttiloopeista ja yleensä kaikista nisäkkäistä;\nja ne itse tietävät, että niin on. Paikka paikoin aarniometsässä\noleksii hyvin runsaasti pieniä anttilooppeja, pensaspukkeja eli\natroja. Se eläin on suloisin kaikista märehtijöistä, erittäin\nkaunisruumiinen, ei suurempi kuin muutaman päivän ikäinen peuran\nvasikka, ja väriltään harmaansinertävän hiirakko; se asuu parittain\ntiheimmässä pohjametsässä, valitsee makuu- tai ainaiseksi\nmajapaikakseen maahan asti oksaisen, tiheälehtisen pensaan ja tallaa\nsiitä kapeita polkujansa joka taholle tiheikköön. Minä olen monesti\nampunut niitä, mutta alussa kävi minullekin kuten kaikille muille\nmatkustajille ja metsästäjille, jotka ovat siihen tutustuneet; minä\nen voinut sitä nähdä, vaikka se olisi, pensaasta pois hätyytettynä,\nihan ohitseni livahtanut nopeaan kuin nuoli. \"Katso, herra, tuolla\nedessäsi, lähimmässä pensaassa seisoo pieni pukki; tuolla alhaalla\naukossa, noiden tiheäin oksien välissä se seisoo, etkö sitä näe?\"\nkuiskaili oppaani, joka oli maan synnynnäisiä asujamia. Minä\nponnistin kaikkia aistimiani, tähystin tähystämälläkin osoitettua\npensasta, vaan en nähnyt muuta kuin oksia ja lehtiä, sillä oksiksi\nmuuttuivat silmissäni myöskin koreat sarvet, tiheälehtiseksi haaraksi\nanttilooppipukin pää ja ruumis. Tottuupa sentään metsästäjän silmä\nviimein aarniometsäänkin. Jonkun verran tutustuttuaan sievän\nanttiloopin tapoihin opitaan niitä löytämään yhtä hyvin kuin sen maan\nomat tarkkasilmäisimmät asujamet. Anttiloopin tarkka kuulo ilmoittaa\nsille ihmisen tulon paljon ennen, kuin ihminen voi aavistaakaan sen\nläsnäoloa. Raskasten ihmisaskelten äänestä peljästyen hypähtää se\nmakuultaan askelen tai pari johonkin aukkoon, josta voi katsella,\nmitä tapahtuu. Kuin vaskesta valettu kuva, jäykkänä ja hievahtamatta,\nväräyttämättä edes korviaankaan, jotka jo aikaa sitte ovat kääntyneet\nalas, ja liikuttamatta silmiään, seisoo se siinä kuunnellen ja\nkatsoen; jalka, joka oli noussut astumaan eteen päin, pysyy siinä\nasennossa; ei vähinkään hievahdus ilmase olentoa eläväksi. Silloin\non aika metsästäjän siepata nopeasti pyssynsä, tähdätä ja ampua,\nsillä jos vitkastellaan silmänräpäyksenkään aika, viisas elukka\nponnistakse yhdellä ainoalla pitkällä hyppäyksellä toiseen pensaasen\nja peittäytyy siihen taikka laskeutuu hitaasti matalaksi ja hiipii\nniin huomaamatta pois, että tuskin yksikään lehti, yksikään korsi\nliikahtaa.\n\nTällä tavoin aarniometsä näyttelee vaihtelevia yksityiskuvia\ntarkastelijalle. Ken osaa nähdä ja etsiä, hän löytää mistä metsän\nosasta ja mihin aikaan hyvänsä enemmän huomioon otettavaa, kuin hän\nkykenee hyväkseen käyttämään. Mutta ei joka paikassa eikä joka aikaan\nvoida huomata samaa. Täällä kun kevät supistuu muutamiksi viikoiksi,\nkesä ja syksy joiksikuiksi päiviksi ja pitkä talvi kuten arollakin\nalkaa vallita melkein heti sateen lakattua, niin täydellinen, rikas,\nkaikin puolin kuohuva kasvi- ja eläin-elämä myöskin supistuu hyvin\nlyhyeksi. Heti, kuin linnut saavat hautomistoimensa loppuun, alkavat\nhe vaellella ja kuljeksia; nisäkkäät heti, kuin luulevat käyttäneensä\njotakin metsän osaa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, siirtyvät\ntoiseen. Sen tähden voidaan tavata ja tavataankin samassa paikassa\neri aikoihin eri eläimiä tai ainakin nähdään ihan erilaisia kuvia\neläinten elämästä. Niinpä esimerkiksi joki tulee sitä rikkaammaksi,\nmikäli metsä tyhjenee.\n\nJoen ollessa tulvillaan nähdään vähä niitä eläimiä, jotka elävät\nveden rannoilla ja vedessä. Kaikki saaret ovat syvällä veden\nalla, kaikki rannat samoin, ja sen tähden ovat niissä molemmissa\nasuvat linnut tulleet karkoitetuksi. Ja jos todella krokotiili\njoskus nostaa päätänsä tai jotkut pesokarhut selkäänsä vedestä,\ntäytyy sen tapahtua hyvin lähellä venettä taikka se muuten jää\nhuomaamatta. Siispä oikeastaan vain niilihevot, joita paikoittain\non runsaastikin, ja veden päällä lentelevät linnut, ehkäpä myöskin\njotkut sukeltajalinnut ovat ainoina näkyvinä todistuksina, että\nmyöskin joessa ja sen rannoilla elää ylhäisempiä luurankoisia. Vaan\nkuin sateen lakattua joen pinta alenee ja kaikki saaret, hietasärkät\nja rantaäyräät tulevat näkyviin, muuttuu joen kuvassa eläinkuntakin.\nNyt peräytyvät niilihevot syvimpiin paikkoihin, yhtyvät siellä\npienemmiksi tai suuremmiksi, välistä hyvinkin suuriksi joukoiksi\nja vetävät hyvin puoleensa huomiota, koska hengittäminen pakottaa\nniitä nouseman vedenpintaan ja se tapahtuu pärskinällä, joka kuuluu\nkauas; välistä ne saattavat myöskin nousta päiviksi yksinäisille\nsaarille tai hietasärkille makailemaan ja ojentelehtamaan auringon\npaisteessa, ja silloin ne hyvästi näkyvät jo kilometrinkin päähän.\nNyt krokotiilit oikein himokkaasti tekevät, mitä joen tulvillaan\nollessa jäi tekemättä, oleksivat puolenpäivän aikaan tuntikausia\nauringon paisteessa. Sitä varten ryömivät ne jo aamupäivällä ylös\nmataloille hiekkasaarille, pudottautuvat kuuluvasti muksahtaen\nhiekalle, avaavat terävähampaiset kitansa selki seljälleen ja\nmakaavat kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä samalla hietasärkällä mikä\nmissäkin suunnassa, vierekkäin, monesti päällekkäinkin lähelle\niltaa. Nyt on hietasärkillä sekä joen molemmilla ja suurimpien\nsaarien rannoilla lintuparvia, joiden ääretön paljous vaikuttaa\nmahtavasti. Sillä tähän aikaan ovat enimmät kotoiset kahlaajat ja\nvesilinnut selvinneet hautomistoimistaan ja saapuneet poikinensa\njoelle herkuttelemaan runsaalla, vaivatta saatavalla ravinnolla;\nsamaan aikaan yhtyy heidän joukkoonsa pohjoiset muuttolinnut, jotka\nviettävät täällä talvea. Näitä viimemainituita asuu nyt kaikissa\naarniometsän osissa, vaan eivät ne siellä herätä läheskään niin\nsuurta huomiota kuin joella, jonka rannoille ja saarille suurimmat\nja siis helpoimmin näkyvät muuttolinnut asettuvat. Nyt saattaa tila\njoen varsilla käydä liian ahtaaksi ja ravinto niukaksi, vaikka sitä\nepäilemättä onkin hyvin runsaasti. Niinpä joka paikka on täynnä,\njopa liiankin täynnä, jokaisessa ravintoa lupaavassa paikassa\npyydystävät tuhannet kilvan, ja joka makuupaikastakin taistellaan.\nKolme päivää purjehdin minä hyvässä tuulessa hyvällä veneellä\nValkoista Niiliä vastavirtaan ja koko sillä pitkällä matkalla oli\nmolempia joen rantoja kaunistamassa keskeytymätön kirjava ja elävä\njono erilaisimpia kahlaajia ja vesilintuja. Keskellä Sinisen Niilin\naarniometsiä voidaan nähdä ihan samaa. Pitkät hietasärkät ovat siellä\nihan täynnänsä harmaita ja neitsytkurkia, vaikka ne paikat ovatkin\nnäillä, täällä talvea viettävillä muuttolinnuilla ainoastaan lepo-,\nsulanluonti- ja makuupaikkoina, joista ne joka aamu lentävät arolle\netsimään ravintoa ja jonne ne jo aamupäivällä palaavat juomaan ja\nkylpemään, siistimään höyheniänsä ja viettämään yötä alinomaisessa\nkrokotiilien hampaihin joutumisen vaarassa. Joukkoon tulee aina\npuolenpäivän aikaan muutamia kruunukurkia, saattaen entiset hyvin\nkiihkoihinsa, koska ovat, vaikka ei parempia, kuitenkin paljon\ninnokkaampia tanssijoita kuin toiset kurjet ja tultuaan aina\nharjoittelevat taitoansa ja siten kiihottavat toisia kilpailemaan.\nSamoille särkille tulee usein myöskin haikara-ibiksiä, haikaran\nkaltaisia, valkoisia, vähän ruusunkarvaiselta vivahtavia, siiviltään\nhehkuvan-ruusupunaisia lintuja, ja ne asettuvat saaren äärimmille\nlaiteille tai niiden viereisiin veteliin paikkoihin; sopivassa\nvalossa nämä oikein hehkuvat, ainakin ihmeellisen kauniisti eroavat\nvaaleanharmaista kurjista ja siten koko paikkaa ihmetyttävästi\nkaunistavat. Joen mannerrannalla ylpeästi astuskelevat komeat\njättiläis- ja satulahaikarat, rumat, kummallinen muotoiset marabut\nkävelevät arvokkaasti edes takaisin, välkkyvät avonokka haikarat\nseisovat suurissa joukoissa, goljat- ja hopeahaikarat kaalelevat\ntavoittelemassa jotakin kalaa; siinä seisoo ja makaa, ui ja sukeltaa,\nkävelee syömässä, lavertelee ja lörpöttää tuhansia kannus-, niili- ja\nmuita hanhia, leski- ja lapasorsia, käärmeenkaula-lintuja,\nibiksiä, isoja kuoveja, rantasipejä, sirriäisiä, vesipääskyjä,\nvikloja ja paljo muita, joista kaikista tuo kirjava lintujono syntyy\nkaunistamaan jokea ehkä vielä enemmän kuin haikara-ibikset. Veden\npäällä, paitsi jo mainittuja, joista aina on joitakuita tulemassa\ntai menemässä, lentelevät edes takaisin myöskin tiirat ja lokit,\ntörmäpääskyt ja mehiläissyöjät, ja ylemmissä ilmakerroksissa\nkiertelevät komeat merikotkat.\n\nMuutamien lajien tästä kaikin puolin hyvin rikkaasta joen siipiväestä\ntäytyy odottaa veden vähenemistä alimmilleen ennen, kuin voivat\nryhtyä pesimispuuhiin, koska heiltä veden korkealla ollessa kokonaan\npuuttuu sellaisia pesäpaikkoja, kuin he tahtovat. Niihin kuuluu eräs\nkaunis ja kirkasvärinen, viisas ja vilkas astumalintu, jo vanhaan\naikaan tunnettu krokotiilin vartia eli Herodoton mukaan trokilus,\njonka hän ja hänen mukaansa Plinius kertovat elävän uskollisessa\nystävyydessä krokotiilin kanssa. Heidän kertomuksensa ei ole mikään\nsatu, kuten ehkä luultaisiin, sillä minä olen huomannut sen ihan\ntodeksi. Krokotiilin vartia, joka on usein kuvattuna muinaisen\nEgyptin muistomerkkeihin ja merkitsee hieroglyyfi-aakkosissa\nU-kirjainta, elää myöskin Egyptissä ja Nubiassa, mutta nykyään\ntoimittaa vasta Sudanissa krokotiilille sitä palvelusvirkaa, josta se\non tullut kuuluisaksi muinaisten kansojen kesken. Ei hän kuitenkaan\npalvele yksistään krokotiileja, vaan kaikkia eläimiä, jotka tahtovat\nkäyttää hyväkseen sen valppautta. Ollen tarkkaavainen ja utelias,\nkiihtyväinen ja halukas parkumaan sekä kaikuvaääninen sopii se varsin\nhyvin kaikkein varomattomampien olentojen varoittajaksi. Hänen\nvalppaudeltaan ei jää huomaamatta lähestyvä peto eikä epäilyttävältä\nnäyttävä ihminen; kiintyypä hänen huomioonsa myöskin jokainen\npurje- tai soutuvene, eikä se koskaan jätä huomiotansa ilmoittamatta\nkovalla huudolla. Siten hän saattaa jokaisen oudonlaisen tapauksen\nkaikkein niiden eläinten tiedoksi, jotka oleksivat samoilla paikoilla\nkuin hän, ja heidät itsensäkin ottamaan selkoa, onko todella vaara, ja\nusein kaikki hänen varoituksestaan vaaria ottaneet pakenevat. Se hänen\nvartiatoimensa on. Ystävyyssuhde hänen ja krokotiilin välillä tuskin\nvain on molemminpuolinen, sillä olisipa toki liikaa uskoa\nkrokotiililla olevan ystävyyttä. Ei krokotiili häntä kohtele niin\nviattomalla tavalla siitä syystä, että se matelevainen peto tuntisi\nhyväntahtoisuutta häntä kohtaan, vaan koska se tuntee hänet ihan\ntarkoin ja arvostelee häntä oikein. Ollen pienuudesta asti tutustunut\ntuohon hirviöön, asunut samoilla hietasärkillä, joilla sekin\ntavallisesti levähtelee, ja yhä liikkunut sen ympärillä kohtelee hän\nsitä, kuin hän olisikin herra ja se palvelija. Arvelematta astuu hän\nlepäävän hirviön selkään, pelkäämättä lähestyy sen avonaista kitaa\ntutkimaan, eikö ehkä joku iilimato ole imeytynyt sinne kiinni tai joku\nruokapalanen jäänyt hammasten väliin, ja vitkastelematta ottaa\nmolemmat pois. Krokotiili pysyy levollisena, koska varmaankin\nkokemuksesta tietää, että on mahdoton saada kiinni tuota yhä valpasta,\nripeää ja sukkelaa pikku veitikkaa. Näin minä itsekin krokotiilin\nvartian kerran syövän Afrikan kiljukotkan kanssa yhtaikaa samaa kalaa,\njonka kotka oli iskenyt ja kantanut hietasärkälle. Sill'aikaa kuin\nkotka, molemmat jalat kouristettuina kiinni saaliisen seisten sen\npäällä, nokallaan hakkasi irti muutamia paloja, pysyi kärkkyvieras\nkohtuullisen kaukana suuren herran pöydästä; mutta heti, kuin kotka\nnosti päänsä nielemään, syöksähti kärkkyvieras silmänräpäyksessä luo,\nsieppasi kotkan irroittaman palasen ja juoksi yhtä kiireesti, kuin oli\ntullutkin, takaisin entiselle paikalleen syömään saalistansa. Yhtä\nsuuresti kuin tämä itsetajuinen uskaliaisuus kummastuttaa myöskin\nkrokotiilin vartian viisaus kätkeä munansa kutsumattomilta vierailta.\nKauan olin minä turhaan etsinyt tämän linnun pesää. Milloin sen\nhautoma-aika alkoi, sain kyllä selville paloittelemalla muutamia\nampumiani krokotiilin vartioita; kuin otin lukuun hänen elintapansa,\ntiesin ihan varmaan, että se voi pesiä ainoastaan hietasärkillä. Vaan\nturhaanpa sain sittekin tarkimmasti etsiskellä sen mieluisimpia\noleskelupaikkoja, pesää en löytänyt. Viimein huomasin parin, joista\ntoinen istui maassa ja toinen puuhaili jotakin hänen tienoillansa,\nsieppasin kiikarini ja astuin, istuvaa lintua yhä tähystellen, suoraa\npäätä sitä kohti. Kuin pääsin lähelle, nousi se, työnteli kiireimmiten\nhiekkaa erääsen paikkaan ja juoksi toisen kanssa pois, tosin tapansa\nmukaan huutaen, mutta osoittamatta mitään tavallisen kiihtymyksen\nmerkkejä. Minä en siitä pettynyt, tähystelin yhä sitä paikkaa ja tulin\nluo. Vaan enpä sittekään voinut huomata pesää; viimein näin hiekan\nolevan eräästä paikasta hiukan uurteisena ja, kuin siitä kaivoin, tuli\nkäsiini kaksi munaa, jotka ihan eksyttävästi olivat hiekan karvaiset\nja piirteiltäänkin sen näköiset. Jos emällä olisi ollut enempi aikaa,\nkuin minä sille annoin, niin arvattavasti en olisi enää löytänyt\nsitäkään vähäistä epätasaisuutta.\n\nVielä, jos mahdollista, rikkaampi tai ainakin monimuotoisempi\nelämä kuin itse joella vallitsee tähän aikaan kaikkein keskellä\nmetsää olevain järvien ja suurempien vesilammikoiden rannoilla ja\npinnalla, jotka ovat syntyneet joko kevään sateista tai täyttyneet\njoen tulvillaan ollessa. Ne ovat metsän ympäröimät, jopa usein\nniin tiheään aidatut, että tuskin ollenkaan on mahdollinen tai\nainakin sanomattoman vaikea päästä niihin saakka, ja vedenrajan\nsisäpuolella kasvaa yhtä tiheänä kuin ulkopuolellakin laajalti\nruoko- ja sarametsää, papyrus- ja lotoskasveja. Niinpä nämä\nsadejärvet eli maan asujanten kielellä fulat ovat varsin soveliaita\nsekä oleskelu- että pesintäpaikkoja erilaisimmille linnuille ja\nmuillekin eläimille. Niiden turvallinen syrjäisyys miellyttää, yksin\nniilihepoakin niin suuresti, että se siirtyy sinne synnyttämään\nsekä pentujansa imettämään, hoitamaan ja kasvattamaan, huoletonna\nravinnosta, jota järvet yllin kyllä tarjoovat, ja pelotonna\nvaarallisista vihollisista. Niiden tiheät ja rehevät rannat sekä\nsoiset ja hetteiset lahdet houkuttelevat sinne myöskin metsäkarjuja\nja puhveleja. Niiden tyynet vedet ovat kaikilla vettä tarvitsevilla\nanttiloopeilla juomapaikkoina. Niiden pinnalle kokoutuu tuhansittain\npelekaaneja ottamaan vielä runsaan kalasaaliin ennen nousemistansa\nlevolle korkeihin lähi-puihin. Niissä sukeltelevat pitkin koko\npäivää käärmeenkaula-linnut, uivat kaikki täällä elävät hanhi- ja\nsorsalajit, ja pohjolasta tulleet vesilinnut löytävät täältä\nkaikin puolin miellyttävän talvimajapaikan. Niiden lahdet ja\nvetiset rantapaikat antavat goljat-haikaralle ja pienelle, korealle\nhopeahaikaralle vaivatta runsasta saalista. Niiden mehukkaat, vihreät\nrannikot ovat mieluisena majapaikkana lukemattomilla pikku linnuilla\nja niissä kasvava metsä monilla puissa oleksivilla ja pesivillä\nranta- ja vesilinnuilla. Eipä siis ihme, että sellaisten järvien\nympärillä aika-ajoin oikein vilisee lintuja, että sellainen saaliin\nrikkaus puolestaan houkuttelee sinne kaikenlaisia vihollisiakin.\nPieniä lintuja ajelevat haukat ja pöllöt, suurempia kotkat ja\nhuuhkajat, nisäkkäitä ketut ja shakaalit, pardelit ja leijonat.\nVälistä joku arolta tuleva ahnas heinäsirkka-lauma pysähtyy sellaista\njärveä ympäröivään, mehuisan vihreään metsäkehykseen ja uhkaa\nmuutamassa päivässä tehdä tai tekeekin sen ihan paljaaksi. Silloin\nvielä suuresti lisäytyy ennestäänkin jo suurenmoinen lintujen\npaljous. Etäältä ja läheltä tulee haukkoja ja pöllöjä, korppeja\nja närhiä, frankoliini- ja helmikanoja, haikaroita ja ibiksiä,\nliejukanoja ja sorsia herkuttelemaan heinäsirkoilla. Kaikki linnut,\njotka joskuskaan syövät hyönteisiä, elävät silloin yksinomaan noilla\ntunkeilevilla muuttosirkoilla. Satoja torni- ja punajalka-haukkoja,\njotka juuri nyt ovat talviasunnoillaan, kokoutuu heinäsirkka-metsän\npäälle lentelemään, ja heti, kuin jotkut heinäsirkat kohoavat ilmaan\niskevät ne niihin, sieppaavat ja syövät niitä, pysäyttämättä siltä\nyhtään lentoansa; korpit, närhit, sarvilinnut, ibikset ja haikarat\nottavat niitä puiden oksilta ja samalla pudottelevat satoja, jotka\njoutuvat alhaalla vaanivien kumppanien sekä helmikanojen ja sorsain\nsuuhun; taivaan-apinat ja lauluhaukat liitelevät puiden ympärillä,\njoihin lehtiä raastavat hyönteiset tuota pikaa jäävät entisen runsaan\nlehtipuvun sijaan; yksinpä vakavat marabutkin ja satulahaikarat\nhalveksimatta noukkivat niin pientä, mutta sen sijaan äärettömän\nmonilukuista saalista. Sellainen elämä vilkastuttaa viehättävimmällä\ntavalla sadejärveä, joka ei muutenkaan ole koskaan kuolleen\nnäköinen; silloin se paraiten huomataan mitä erilaisimpain eläinten\nkokouspaikaksi.\n\nSellaisen sadejärven luona, joka on kokoelevalle tutkijalle oikea\naarniometsän aarrekammio, olimme monta päivää metsästäneet,\ntarkastelleet ja kokoelleet, ihmetelleet suurenmoista kasvimaailmaa\nja saman muotoista eläinmaailmaa, tehneet pilaa niilihevoille,\nosoittaneet vihollisuuttamme krokotiileille eli lyhyesti sanoen\nrunsaimmassa määrässä nauttineet metsästyksen ja tutkimuksen iloja,\nunhottaen kaikki muut asiat, yksinpä ajankin, jossa elimme. Mutta\nkuin aurinko aleni ja kutoi kultiansa monenkaltaisesti vihertäväin\nlehtien alle; kuin papukaijain kirkuna oli vaiennut ja ainoastaan\njonkun rastaan nukkuva laulu enää kaikui korviimme; kuin toisella\nrannalla merikotka, joka juuri äsken oli vielä näyttänyt vihreän\nlepopaikkansa ihmetyttävältä kukalta, väsyksissään veti valkoisen\npäänsä olkapäiden väliin; kuin lähimmän korkean mimoosan latvaan\nlevolle asettuvan marakattijoukon kurnutuskin oli vaiennut; kuin\nyö tuli kirkkaan hämäränä ja ystävällisenä, vilpoisen lauhkeana,\nkaiukkaana ja tuoksuisena kuten aina tähän aikaan; silloin tahtoi\nkaikki eilen ja tänään mieleen jääneiden kuvien väririkkaus,\nloisto ja välke hälvetä. Lakkaamatta lensivät ajatuksemme kallista\nkotia kohti ja koti-ikävä tuntui sydämmemme syvyydessä; sillä\nkotona vietettiin tänään joulujuhlaa. Me olimme tehneet punssia\nja täyttäneet piippumme koko maapallon paraimmalla tupakalla,\nalbanilainen oppaamme lauloi vienoja, sointuvia laulujansa, yö\nhyväili sydäntä ja aistimia; mutta lasit jäivät tyhjentämättä,\ntupakansavu-pilvet eivät vieneet kanssansa surumielisyyden pilviä,\nlaulut eivät herättäneet meissä mitään kaikua, turhaan yö hyväili\nmeitä. Sen piti ensin tuoda meille joululahjamme, ja se toikin.\n\nAarniometsän yö on aina ylevä, joko sitte ukontulet leimauksillaan\nvalasevat taivasta, jyrinä kaikuu ja myrsky riehuu taikka pimeältä\ntähdettömältä taivaalta etäiset auringot säteilevät eikä liiku\nlehti, ei korsi Muutaman minuutin kuluttua auringon laskusta verhoaa\nyö metsän. Mikä päivällä näkyy selvään, se on nyt pimeän harson\npeitossa; mikä auringon valossa näytti luonnollisen kokoiselta, se\nsuurenee jättiläiskokoon. Tutut puut tulevat valekuviksi, aitamaiset\npensastot tihenevät pimeiksi muureiksi. Tuhatääninen hälinä vaikenee\nvähitellen ja muutamia minuutteja vallitsee syvä hiljaisuus. Sitte\nalkaa taas kuulua liikettä ja elämää sekä joella että metsässä.\nSadat sirkat alkavat helistää, niin että luullaan etäältä kuulevansa\nhuonosti soinnutettujen kellojen soittoa; tuhannet heränneet\nkuoriaiset, niiden joukossa tavattoman suuriakin, lentelevät\nkukoistavien puiden ympärillä, saaden aikaan kaiukasta surinaa,\ntodella oikeaa säestystä tuolle soitolle. Sammakot, jotka päästävät\nvain yhden ainoan, heidän omaan pienuuteensa verraten hämmästyttävän\nkovan äänen, yhtyvät soittoon, ja kauas läpi metsän kaikuu se heidän\näänensä, joka kuuluu kuin hitaasti paukutellun kiinalaisen gongon\nhelähdykset. Suuri pöllö tervehtii yötä kumealla ulinalla, pieni\npöllö vastaa kimakalla naurulla; korukehrääjä kehrää ainiaan samaa\nhyrisevän laulunsa säveltä. Joelta kuuluu erään lokkien sukuisen\nyölinnun valitushuuto, saksinokan, joka, riideltyään ensin ihan\nvedenpintaa pitkin, alkoi kyntää aaltoja; hietasaarilta ja särkiltä\nkaikuu trielin eli paksujalan kova, vähän kirskuva huuto ja jonkun\nviklan tai kurmitsan sävelrikas, kaiukas, laulun kaltainen viserrys;\nläheisen sadejärven ruoko- ja kaislametsän päällä rääkyy yöhaikara.\nPensastiheikössä tai puiden latvoissa välkkyy satoja kiiltomatoja;\njoessa suuren suuri krokotiili, joka jo ennen auringon laskua läksi\nvastapäiseltä hietasärkältä ja jo on ehtinyt jäähdyttää auringon\nkuumentaman panssarinsa haaleissa laineissa, vetää, uiskennellen\nihan veden pinnan alla, osaksi päälläkin, pitkiä, kuunvalossa\nhopealta loistavia, tähtein valossa ainakin välähteleviä viiruja.\nKorkeimpien puiden latvain päällä liitelevät vaaleat huuhkajat ja\npöllöt ihan äänettömästi, rantaa pitkin lentävät miellyttävästi\nhäilyen kehrääjät, puiden latvain välillä kiertelevät suhisten\nyölepakot, rannalta toiselle kulkevat monesti suurissa joukoissa\nlentävät koirat eli hedelmiä syövät lepakot. Ja nyt on myöskin tullut\naika, muiden metsän nisäkästen vilkastua tai ainakin antaa jotakin\nvireyden merkkiä. Shakaali vetää vaihtelevia, milloin valittavia,\nmilloin ilostuvia virsiänsä sekä pontevasti että väsymättömästi;\nkymmenkunta muuta shakaalia heti yhtyy urhollisesti kilvoittelemaan\nvoitonseppeleestä; muutamat hyenat näyttävät odottaneen vain näiden\nverrattomain esilaulajain merkkiä, yhtyvät virteen moniäänisenä\nkuorona, ulvovat ja nauravat, valittavat ja riemuitsevat; pardeli\nröhkii, leijona kiljuu yhteen joukkoon; yksin joessa vielä oleksiva\nniilihepokin muristen kuuluttaa heikkoa ääntänsä.\n\nNiin puhelee ja ilmoittautuu aarniometsä yöllä, niin se antoi\ntekemistä minun korvilleni ja silmilleni, sinäkin unhottumattomana\nyönä. Kuoriaiset ja sirkat, pöllöt ja kehrääjät olivat juuri\nalkaneet; silloin kajahteli metsässä voimakkaita, räikeitä\nääniä, kuin olisi taitamaton puhallellut torveen. Heti vaikeni\nalbanilaisemme laulu, palvelijaimme ja venemiestemme puhelu. Vielä\nkerran räjähti toisella rannalla. \"El fiuul, el fiuul!\" huusivat\nsudanilaiset; \"elefantteja, elefantteja!\" riemuitsimme mekin. Ensi\nkertaa nyt kuulimme ja kuuntelimme jättiläis-paksunahkaisia, joiden\npolkuja olimme tähän asti melkein aina kulkeneet. Toiselta rannalta\nlaskeutuivat hitaasti ja varmasti veteen suuret, hämärässäkin kyllin\nselvään näkyvät elefantit juomaan ja kylpemään. Toinen toisensa\njälkeen pisti pitkän notkean kärsänsä veteen, imi sen täyteen ja\ntyhjensi sitte tilavaan suuhunsa tai hartioilleen ja selkäänsä,\nja yksitellen astuivat viimein kaikki alas jokeen virkistäytymään\nsen vedessä. Ja ikään kuin olisi elefanttien ääni ollut vain\nherätyshuuto, alkoi nyt metsässä suuri hälinä. Aikaisemmin kuin\nkoskaan ennen kiljahteli erämaan kuningas; toinen ja kolmas leijona\nvastasi tervehdykseen. Kauhuissaan parkuivat uniset apinat,\ntuskissaan pakenivat anttiloopit. Silloin nosti ihan veneemme lähellä\nniilihepo rumatekoista päätänsä ylös veden pinnasta ja murisi,\nikään kuin tahtoen koettaa kilpailla leijonan jyrisevän kiljunnan\nkanssa. Leopardi uskalsi myöskin äännellä, shakaalit virittivät\nvaihtelevimman laulun, kuin heiltä olimme koskaan kuulleet;\njuovikkaat hyenat ulvoivat, täplikkäät kaiuttivat helvetillistä,\nluihin ja ytimiin sattuvaa nauruansa; ja huolimatta vähääkään koko\nmetelistä, jonka metsän kuningas ja muut mahtavat olivat herättäneet,\njatkoivat sammakot yksitoikkoista huutoansa ja sirkat helisevää\nsurinaansa.\n\nSe oli aarniometsän \"Hosianna korkeudessa!\"\n\n\n\n\nNisäkästen vaellukset.\n\n\nVaellushalua, sellaista, kuin ihmisissä voi näkyä, ei ole millään\neläimellä, eipä edes linnullakaan, jota me kadehdimme yli maiden\nja merien kantavain siipiensä tähden. Huolettomasti ja vapaasti\nkuin ihminen, joka lähtee tutustumaan vierasten maiden tapoihin, ei\nmikään eläin vaella; sillä vielä lujemmin, kuin meitä koti-ikävämme,\nkahlehtivat eläimiä tottumuksensa tai hitautensa synnyinpaikkaan. Jos\neläin varustautuu siitä lähtemään, niin se tekee sen välttämättömästä\npakosta, paeten tulevaa puutetta. Vaan hätä ja puute kohtaavat sitä\nvarsin usein tuntemattomissa vieraissakin seuduissa, ja siten se\ntuskin saa kokea muuta kuin vaelluksen ikävyyksiä.\n\nNiin tapahtuu vaelteleville kaloille ja muuttaville linnuille ja\nvarsinkin niille nisäkkäille, jotka välistä ryhtyvät vaeltelemaan.\nHarvat nisäkkäät tekevät sitä niin säännöllisesti, vaan kaikki\nsamoista syistä kuin kalat ja linnut. Nisäkkäät vaeltavat,\npäästäkseen jo tuntuvaksi tulleesta tai ainakin uhkaavasta\npuutteesta, ja sen tähden niiden matkat pikemmin näyttävät turmion\npaolta kuin miellyttävämpien seutujen tavoittelemiselta.\n\nMinä en nisäkästen vaelluksilla tarkoita niitä kuljeksimisia, joista\nniiden asunta-ala laajenee, enkä tavallisia retkeilemisiä ravinnon\ntähden, vaan yksinomaan sellaisia suurin joukoin matkustuksia,\njoilla jotkut nisäkkäät määräaikoina tai, milloin sattuu, saapuvat\ntoisiin paikkoihin, joissa niiden täytyy mukautua uusiin, vieraihin\nelintapoihin ja joista ne kuten niistä tavoistakin jälleen luopuvat\nheti, kuin se tulee niille mahdolliseksi tai ainakin näyttää\nmahdolliselta. Sellaiset matkat ovat vielä enimmäkseen kalojen ja\nlintujen säännöllisten vaellusten kaltaiset, ja niiden tunteminen\nedistää myöskin itse nisäkästen tuntemista.\n\nUlommaksi tavallisten oleskelupaikkojen rajoja retkeilevät kaikki\nnisäkkäät mikä mistäkin syistä. Jotkut varsinkin vanhat urokset ovat\nhalukkaammat kuljeksimaan kuin saman lajiset nuoret ja naarakset ja\nsen tähden siirtyvät usein ilman huomattavaa syytä asuinalueelta\ntoiselle; joukoissa elävien lajien nuoria uroksia joukkojen vanhimmat\njohtajat ihan karkoittavat ja pakottavat vaeltamaan pois; emät\npoikineen kuljeksivat mielellään poikain synnyinpaikan lähiseuduissa;\neri sukupuolet vaeltelevat etsien toisiansa. Sellaisilla retkillä\nlöytää eläin sattumalta erittäin miellyttävän asuinpaikan,\nruokarikkaan alueen, suojelevan tiheikön, piilopaikaksi sopivan kolon\ntai luolan, viipyy siellä kauemmin tai vähemmin aikaa ja viimein\nasettuu uuteen viehättävään paikkaan. Kokeneet metsästäjät tietävät,\nettä sellaisiinkin seutuihin, jotka on ammuttu ihan puhtaiksi,\nennemmin tai myöhemmin siirtyy muualta eläimiä, jopa jää asumaankin,\njos paikat ovat niille mieluiset; ja kaikkihan olemme kokeneet,\nettä ketun tai mäyrän pesiin, jollaisia ei ole helppo hävittää, yhä\nuudestaan ilmestyy asukkaita, vainottakoon ja tapettakoon niitä\nkuinka tahansa. Kuten tämä on totta riistaeläimistä, joiden tulosta\nja lähdöstä tai ilmestymisestä ja katoamista tuhannet pitävät vaaria,\nsamoin se on totta muistakin nisäkkäistä, joita ei niin tarkkaan\npidetä silmällä. Lakkaamatonta vaeltelua edes takaisin ei voida\neittääkään. Juuri siitä, jos luonnonvoimat tai ihminen ja muut\nviholliset eivät sitä kerrassaan estä, vähitellen laajenee jonkun\nlajin asunta-ala.\n\nMeidän esi-isillämme oli asunnoissaan musta rotta kumppanina\naina viime vuosisadan keskipalkoille asti, ja he tunsivat isoa\nrottaa ainoastaan muiden kertomuksista, jos sitäkään. Mustalla\nrotalla oli monta, vaan ei kuitenkaan kaikkia sukunsa paheita. Se\nasui aitoissamme, söi viljaamme ja silavaamme ja yleensä kaikkia\nruokavarojamme, nakerteli rikki ovia, lattioita ja talouskaluja,\nmelusi öillä kummitusten tavalla vanhoissa linnoissa ja muissa\nkummituskelpoisissa rakennuksissa, sai aikaan monta harmia ja\npeljästystä, vahvisti monen mielessä kummitusten pelkoa ja\ntaika-uskoa; mutta voitiinpa toki sentään elää ja tulla toimeen\nyhdessä sen kanssa. Kelvollinen kissa piti niitä kurissa ja taitava\npyydystäjä osasi niitä vähennellä. Äkkiä ilmestyi sen pahin\nvihollinen, ja sen maine alkoi hälvetä. Vuonna 1727 nähtiin suuret\njoukot isoja rottia, jotka tulivat joko suoraa päätä tai Persian\nkautta Indiasta ja uivat Volgan yli, ja kohta huomattiin mikä\nvitsaus Europalle oli tuleva. Jokia ja kanavoita myöten saapui iso\nrotta kyliin ja kaupunkeihin, anasti, pitämättä lukua ihmisistä tai\nkissoista, asuntomme alhaalta päin, asettui kellareihin ja holveihin,\nnousi vähitellen ylös kattoon asti, karkoitti pitkillä kiivailla\ntaisteluilla sukulaisensa, rupesi herraksi meidän omassa kodissamme\nja näytti tuhannellakin tavalla, mihin kaikkeen rotta kykenee; sillä\nse osoitti kaikkia sukunsa pahoja tapoja, ei pitänyt lukua mistään\nmeidän torjumisponnistuksistamme, jäi voittajaksi taistelukentälle,\njota me kissain ja koirain avulla, raudoilla ja loukuilla, myrkyllä\nja ampumaneuvoilla olimme turhaan koetelleet siltä riistää. Melkein\nsamaan aikaan kuin Volgan yli saapui iso rotta vuonna 1732 Europpaan\nvielä toistakin tietä, matkusti Itä-Indiasta laivoilla Englantiin.\nJa nyt alkoi se maailmanvaelluksensa. Itä-Preussiin ilmestyi se\njo vuonna 1750, Pariisiin kolme vuotta myöhemmin; Keski-Saksan\nse valloitti 1780 paikoilla, kuitenkin siellä, kuten kaikkialla\nmuuallakin, ensinnä vain kaupungit ja sitte ikään kuin niistä käsin\nvasta vähitellen maaseudut. Vaikeapääsöisiin, s.o. etäämpänä jokien\nrannoista oleviin kyliin asettui se vasta viime vuosisadan viime\nvuosikymmeninä. Minun lapsuuteni aikana oli se vielä tuntematon\nminun kotikylässäni ja nykyään jo sieltäkin hävinnyt musta rotta\nvallitsi rajattomasti kaikkia paikkoja, joissa iso rotta nyt on\nherrana. Moneen yksinäiseen taloon saapui se vasta tämän vuosisadan\nkeskipaikoilla, mutta yhä se vielä jatkaa voittoretkiänsä. Tyytymättä\nEuropan löytöön ja valloitukseen läksi se jo viime vuosisadan\nlopulla uusille retkille. Satamista, jotka jo olivat sen vallassa,\nui se rannoista laivojen luo, kiipesi ankkurin vitjoja, köysiä\ntai mitä hyvänsä sopivilta näyttäviä nuoria myöten ylös kannelle,\nasettui laivan pimeihin, hyvästi suojeleviin koloihin, matkusteli\nniissä kaikki meret, nousi kaikille rannoille ja asettui niistä\nkäsin kaikkiin maihin ja saariin, jotka vain olivat sen valitun\nsuojelusherran ja pakollisen elättäjän, sivistyneen ja pysyviä\nasuntoja rakentavan ihmisen hallussa. Vastoin tahtoamme olemme me\nsitä auttaneet tai ainakin tehneet sille mahdolliseksi laajentaa\naluettansa suurenmoisemmalla tavalla kuin millekään nisäkkäälle on\nonnistunut, joka ei ole ihmisen palveluksessa.\n\nToisena esimerkkinä sellaisesta vaelluksesta on siiseli, koko\nItä-Europassa ja Länsi-Siperiassa tavallinen, oravain luokkaan ja\nvarsinkin murmelieläinten alaluokkaan kuuluva, hamsterin kokoinen,\nvahingollinen jyrsijä. Albertus Magnus on nähnyt sen lähellä\nRegensburgia, jossa sitä nykyään ei enää ole. Sitä vastoin on\nse äskettäin tullut Silesiaan. Neljä- tai viisikymmentä vuotta\nsitte sitä ei siellä ollut, vaan neljäkymmen-luvun lopulla tai\nviisikymmen-luvun alulla se ilmestyi sinne, käsittämätöntä, mistä\npäin, ja sieltä se hitaasti tunkeutui länttä kohti. Senkin vaelluksia\nedistää, vaikka ei suoranaisesti, ihminen, koska siiseli, olematta\ntosin kahlehdittu yksinomaan viljeltyihin vainioihin, kuitenkin\nkatsoo niitä miellyttävimmiksi kaikista asuinpaikoistaan.\n\nIhan samoin moni hiirilaji levittää asunto-alaansa sikäli, kuin maa\nmuuttuu viljellyiksi vainioiksi. Toiselta puolen ihminen supistelee\nmonen nisäkkään mieluisia asuinpaikkoja hakkaamalla metsää,\nkuivaamalla suota tai muuten muuttelemalla joitakuita aloja ja\nsaattaa siten varmaan paljon enemmän kuin suoranaisella vainoomisella\nniissä paikoissa asuneita ensi luokan eläimiä vaeltelemaan. Sillä\nnisäkästenkin elämässä vallitsee se perussääntö, että ainoastaan\nsopiviin asuinpaikkoihin ennemmin tai myöhemmin ilmestyy asujamia,\nahdistakoonpa ihminen niitä miten mielivaltaisesti, raa'asti ja\njulmasti hyvänsä.\n\nTällaisista siirtymisistä voidaan helposti erottaa nisäkästen\nretkeilemiset tilansa satunnaiseksi parantamiseksi. Niitä matkoja\ntekevät, ell'eivät kaikki lajit, niin luultavasti kuitenkin\nyksityiset eläimet tämän luokan kaikista suvuista; ne kestävät\npitemmän tai lyhyemmän ajan, ulottuvat lähemmäksi tai loitommaksi ja\nsaattavat sen tähden näyttää oikeilta vaelluksilta, vaan lakkaavat\nkuitenkin jonkun, välistä pitkänkin ajan kuluttua, jolloin sellainen\nmatkusteleva nisäkäs viimein on taas alkuperäisillä asuinpaikoillaan.\nNäiden retkeilyjen pääsyiksi voitaneen sanoa parempien laidun- tai\nriistamaiden toivoa sekä sattumalta tarjoutuvaa tilaisuutta viettää\nelämää mukavammin ja helpommalla vaivalla. Sellaisia retkiä tapahtuu\njoka vuosi kaikkialla, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä,\nyksinpä samoilla vainioillakin, joilla joka aikaan on yleensä samat\nelämän ehdot. Nisäkkäät lähtevät matkoille ja retkeilevät yksin\ntaikka pienemmissä tai suuremmissa joukoissa tai laumoissa sen\nmukaan, kuin kukin laji muuten tavallisesti eleksii vertaistensa\nkanssa, kulkevat silloin usein enemmin tai vähemmin säännöllisesti\nsamoja teitä ja ilmestyvät myöskin jotenkin varmaan määräaikaan\nkuhunkin eri paikkaan. Aina kuitenkin satunnaiset asianhaarat saavat\nnäitä retkeilyjä aikaan.\n\nKuin pyhän viikunan ja muiden hindulaistemppelejä varjostavien\npuiden hedelmät alkavat kypsyä, odottelevat näitä temppelejä\nja puita hoitelevat bramaanit hyvin hartaasti nelijalkaisten\njumalainsa tuloa. Eikä turhaan, sillä ihan varmaan ne tulevatkin nuo\njumaliksi korotetut olennot, hulmaani ja bunderi, kaksi apinalajia,\ntyhjentämään heitä varten hurskaassa taikuudessa istutettuja ja\nsuojeltuja puita maukkaista hedelmistään ja sitä paitsi ryöstelemään\nja raastelemaan läheisiä puutarhoja ja vainioita niin kauan, kuin\nkannattaa. Ja ne jälleen katoavat palvelijainsa suruksi, vaan\nkaikkein muiden Indian asujanten iloksi, joiden omaisuutta ne ovat\nsäälimättä haaskanneet, niitellen kaikkialla omalla tavallansa. Kuin\nSisä-Afrikassa sikäläisen viljan, durran eli kafferihirsin, jyvät\nkovenevat, silloin jonkun kaikkia elämän oloja kokeneen ja niissä\nkaraistuneen arvokkaan ja kekseliään paviaanin johdolla lauma, jota\nhän päämiehen ja kantaisän luonnollisella mahtavuudella hoitelee,\nlaskeutuu alas vuorilta tutkimaan, onko ihminen tänäkin vuonna ollut\nniin ystävällinen, että on kylvänyt ravitsevaa viljaa. Taikka siirtyy\nsamaan aikaan yhtä hyvin johdettu marakattilauma metsän reunaan,\nvoidakseen sieltä käsin oikeaan aikaan runsaimmasti ja niin rauhassa\nkuin mahdollista verotella vainioita. Kuin etelä-amerikkalaisen\nmaanviljelijän vainioilla kultainen pomeranssi hehkuu tummanvihreässä\nlehdikössä, tulevat usein kaukaakin paalikka-apinat tasaamaan mielin\nmäärin hedelmiä niiden omistajan kanssa. Muitakin kasveinsyöjiä\nsaattaa jokapäiväisen leivän helpommin saamisen toivo siirtymään\nsellaisiin paikkoihin, seutuihin ja sellaisille vainioille, joita ne\nmuuten karttavat; hyönteissyöjät kulkevat milloin minnekin sikäli,\nkuin jossakin paikassa hyönteisiä milloin on runsaimmin; ja suuret\npetoeläimet seuraavat kasveinsyöjiä nisäkäsluokan lajeja, varsinkin\nihmisen karjalaumoja. Afrikan arojen paimentolaista seuraa leijona\npaikasta paikkaan; Napoleonin voitettua, kotiaan kohti pakenevaa\nsotajoukkoa seurasivat Venäjän sudet Keski-Saksaan saakka. Saarvat\ntekevät maamatkoja joesta toiseen; ilvekset ja sudet kuljeksivat\ntalvella välistä hyvin pitkiä matkoja. Semmoisten matkojen kautta\nmuuttuu tai siirtyy oleskelupaikka, vaan se ei kuitenkaan ole\nvarsinaista vaellusta. Ainoastaan joskus voimme olettaa puutetta\nvarsinaisten vaellusten vaikuttavaksi syyksi, sinä pikemmin on vain\näkisti Valtaan pääsevä vaellushalu.\n\nToisin on niillä nisäkkäillä, jotka joka vuosi jotenkin samaan aikaan\nlähtevät asuinpaikoiltaan, siirtyvät välistä melkoisen etäällekin ja\nsieltä taas määrättyyn aikaan palaavat entisille asuinpaikoilleen.\nNe vaeltelevat, sillä ne eivät matkustele vain tilapäiten, vaan\ntottelevat tieten tai tietämättänsä välttämätöntä pakkoa.\n\nNisäkästen kaikkein varsinaisten vaellusten syynä ja vaikuttimena\non ensi sijassa varma, ainiaan voimaansa osoittava vuodenaikain\nvaihtelu. Sellaisissa maissa, joissa ikuinen kevät vallitsee, ei\nole varsinaisia vaelluksia, koska mikään ei pakota niihin. Kesän ja\ntalven täytyy vaihdella, samapa sitte, onko talvella pakkasen ja\nlumen vaiko kuumuuden ja kuivuuden muoto; puutteen ja ylellisyyden\ntäytyy vaihdella; muuten ei hidas nisäkäs lähde matkoille,\nvaelluksille.\n\nPienessä määrässä vaellusta huomaamme kaikkein vuorieläinten tekevän.\nVuorivuohet eli gemsit, vuorikauriit, alppijänikset ja murmelieläimet\nvaeltavat, kuin lumi alkaa sulaa, tai vähän myöhemmin jyrkänteiden\nja jäätikköjen ylitse ylös kukkuloille, joiden nyt paljastuneet\nlaidunpaikat lupaavat runsasta ja maukasta ravintoa, ja laskeutuvat\njälleen alemmaksi jo ennen talven tuloa. Karhu, lapsuudestaan\nkaikkea syövä, tottumuksesta pedoksi muuttunut eläin, tekee ainakin\nSiperian vuoristoissa samaan aikaan samanlaisen vaelluksen ja palaa\nsamoin ennen talven tuloa; monet metsäkissat ja villikoirat, jotka\nelävät vuoristoissa, tekevät aivan samalla tavalla. Sellaisia\npaikanmuuttoja tapahtuu myöskin eteläisemmissä vuoristoissa,\nyksinpä kuuman vyöhykkeenkin maissa. Sekä Indiassa että Afrikassa\nmuutamat apinalajit nousevat ja laskeutuvat säännöllisesti ja\nmäärättyinä aikoina; elefantit nousevat kesän tullessa ylös vuorille,\ntalven tullessa laskeutuvat alaviin paikkoihin. Etelä-Amerikan\nAndes-vuoristoissa pakenevat guanako-laumat lunta laaksoihin ja\nkesän kuumuutta vuorten seljille. Vuoristot panevat kaikille näille\nvaelluksille jotenkin ahtaat rajat. Niissä on vain korkeuden erotusta\nnoin yksi tai enintään kolme tuhatta metriä ja matkat sellaiset,\njotka voidaan tehdä muutamissa tunneissa tai ainakin muutamissa\npäivissä. Näitä vaelluksia kuvaava on kuitenkin aina niiden\nsäännöllisyys, varsinkin tarkka vaarinpito ajasta, ja yhtä kuvaava on\nteiden valinta, sillä ne tapahtuvat aina samoja polkuja myöten.\n\nMäkimaat ja tasangot, meri ja ilma suovat laajempaa siirtymistä\nkuin vuoret ja sen tähden on siellä elävien tai aika-ajoin\nliikkuvien eläinten vaelluksia helpompi seurata kuin vuoristossa\nasuvain ja siis parempi tuntea itse eläimet vaelluseläimiksi.\nVenäjän ja Siperian tundroilla peura, joka Skandinaaviassa aina\npysyy vuoristoissa, lähtee joka syksy pitkille vaelluksille ja\npalaa vasta seuraavana keväänä kesäasuntoihinsa. Jotenkin samaan\naikaan lähtee peura Grönlannista meren jääsiltaa myöten Amerikan\nmannermaalle, viipyy siellä koko talven ja palaa vasta huhtikuussa\nkotiniemensä vuorille. Kummassakaan paikassa ei näytä tulevan\ntalven pelko yksin olevan vaelluksen ainoana syynä, vaan päin\nvastoin on vielä suurempana vaikuttimena toinen ylhäällä Pohjolassa\nhyvin tuntuvaksi käyvä rasitus. Sillä lyhyt kesä herättää siellä\neloon lajista tosin köyhän, vaan luvulta äärettömän rikkaan\nhyönteismaailman, varsinkin sanomattoman paljon sääskiä ja kärpäsiä,\njotka tuskastuttavat sekä ihmisen että peurankin elämää. Niistä\npäästäkseen lähtee peura soiselta tundralta, jossa koko lyhyen\nkesäajan suunnattomat sääskipilvet liitelevät ja pakenee kotiseutunsa\nvuoristojen kukkuloille, joilla se vitsaus on vähemmin rasittava\nja joilla silloin kasvaa mehukasta ruohoa varsin runsaasti.\nPeritystä tottumuksesta nämä vaellukset tapahtuvat sekä samaan\naikaan että samoja oikeiksi teiksi tallautuneita polkuja, jotka\nselvästi huomattavina kulkevat peninkulmittain tundraa pitkin ja\nmääräpaikoista menevät jokien poikki. Vaelluksen alussa yhtyvät\nnaaraspeurat vasikoineen kymmenen, jopa sadankin suuruisiksi\njoukoiksi ja kulkevat ensivuotisten vasikkain edeltä, joiden jäljestä\nvasta vanhat peurat tulevat. Joukko kulkee ihan toisensa jäljestä,\nniin että tarkastelija voi lukea tuhansittain näitä ohi rientäviä\neläimiä. Kaikki kiiruhtavat lakkaamattta eteen päin, pelkäämättä\npoikkivuoria tai leveitä jokia, ja rauhoittuvat vähitellen vasta\nsitte, kuin pääsevät talviasunnoilleen. Susia, karhuja ja ahmoja\nkulkee joukottain niiden kinterillä samoin pitkät matkat. Keväällä\npaluumatkalla vaeltavat peurat kyllä jotenkin samassa järjestyksessä,\nmutta paljon pienemmissä joukoissa sekä myöskin paljon laiskemmin ja\nhitaammin eivätkä ihan samoja polkujakaan, kuin tulivat.\n\nVielä pitempiä matkoja kuin peurat kulkevat Amerikan biisonit,\nprairioiden \"puhvelit\". Miten laajalti nämä eläimet vaeltavat, ei\nole vielä voitu saada ihan selville, mutta on tavattu vaeltelevia\nlaumoja Kanadasta Mexikoon, Missouri-joelta Kalliovuorille saakka\nja voitaneen siis olettaa, että samat laumat vaeltelevat hyvinkin\nlaajalti mainittujen rajain välisellä alalla. On tavattu biisoneja\nkesällä hajallaan yli prairioiden koko äärettömän tasangon ja\ntalvella myöskin siellä, mutta monen tuhannen suuruisiksi laumoiksi\nkokoutuneina; on nähty niiden vaelluksia, kuljettu niiden jäljestä\nniiden tallaamia \"puhvelin polkuja\" myöten satoja peninkulmia\njotenkin suoraan tai vähän mutkistellen, aina samaan suuntaan, on\nomin silmin näkemällä tultu vakuutetuiksi, että leveätkään joet\nniille eivät ole minään esteenä, vaan että ne vastustamattoman\nlumivyöryn tavalla syöksyivät sellaisiin vesiin ja ikään kuin ihan\ntäyttivät ne; on myöskin huomattu, että nämä biisonit yhtyvät ja\neroavat, että laumat suurenevat ja pienenevät, että vanhat, äreät,\nvallanhimoiset ja äkäiset urokset karttavat muiden biisonien seuraa\ntai että ne laumoista karkoitetaankin, luultavasti pitkällisillä\ntaisteluilla, joten niiden täytyy tulevaan kesään asti elää\nerakkoina; on saatu selville, että ne talvella, milloin sataa\nrunsaasti lunta, etsivät metsistä tai vuoristojen rinteiltä suojaa\nmyrskyiltä. Jo heinäkuusta lähtein alkavat ne vaeltaa pohjoisesta\netelää kohti. Pienet joukot, elettyään siihen asti viehättävää\nkesäelämää, yhtyvät toisiin ja lähtevät kaikki yhdessä matkalle;\ntoisia joukkoja yhä yhtyy siten syntyvään laumaan, se yhä kasvaa ja\nsuurenee, mikäli matka jatkuu, kunnes viimein muuttuu tuollaiseksi\näärettömäksi laumaksi, joka sitte kuin yhden hengen elähyttämänä\ntoimii yhdessä aina lähelle kevättä. Päästyä onnellisesti\ntalven ohitse hajoavat laumat luultavasti ihan päinvastaisessa\njärjestyksessä, kuin kokoutuivat, vähitellen pienemmiksi ja nekin\nvielä yhä enemmän, kunnes viimein kaikki ovat pikku joukkoina. Tämä\nhajoaminen tapahtuu paluumatkalla. Sekä meno- että paluumatkalla\nkulkee lauma toisensa perästä, jonkun matkan päässä toisistaan, mutta\njotenkin samoja polkuja. Erittäin otolliset seudut, esim. mehukasta\nruohoa, kasvavat laaksot, saavat kuitenkin välistä aikaan pysähdyksiä\ntässä elävässä virrassa. Silloin muuttuvat biisonilaumat kerrassaan\narvaamattoman suuriksi. Ne viipyvät päiväkausia samassa paikassa ja\nlähtevät vasta sitte jälleen liikkeelle, kuin kaikki ruoho on syöty\nja nälkä ajaa edelleen. Biisoneja seuraavat karhut ja sudet ja niiden\npäällä liitelevät rääkyen kotkat ja korppikotkat.\n\nSamoin kuin ruuan tarve voi myöskin juomaveden puute antaa aihetta\nsäännöllisiin vaelluksiin. Kuin Kaakkois-Siperiassa, varsinkin\nylävällä Gobin arolla, talvi lähestyy, täytyy kaikkein nisäkästen,\njotka eivät ole talvitainnokkaita, tämän ylängön omituisten olojen\ntähden turvautua alavampiin seutuihin. Talvi ei tällä Keski-Aasian\nylängöllä ole ankarampi kuin sen pohjois- ja koillispuolisissa\nseuduissa, vaan enimmäkseen lumeton; sen tähden kaikki vedet,\njoita yleensä erittäin niukka sade sai kootuksi ja yllä pidetyksi,\npeittyvät paksun jään alle. Kuin jää tulee niin vahvaksi, että\nGobilla asuskelevat eläimet eivät voi sitä rikkoa, täytyy niiden\nsiirtyä, ja ne vaeltelevat silloin sekä eteläisempiin että\nmyöskin pohjoisempiin seutuihin, vaikka viimemainituissa onkin\nvain lunta runsaasti tarjona; sillä se toki helpommin sammuttaa\nmuuttoeläinten janoa ja vähemmin vastustaa heikkoja kavioita kuin\nkova, vaikeasti sulava jää. Ainoastaan täten voidaan selittää, että\naro-anttiloopit, joita hyvin lukuisasti asuskelee ylävällä Gobilla,\nvaeltelevat pois sieltä, vaikka siellä on tarjona ihan samaa kuin\ntalvi-asuinpaikoilla, paitsi lunta ja siis juomavettä. Ei niitä nälkä\npakota muuttamaan, vaan jano. Talven tullessa kokoutuvat muutenkin\npikku laumoissa elävät anttiloopit monen tuhannen suuruisiksi\nlaamoiksi, täyttävät kaikki kotiylänkönsä ympärillä olevat alavammat\nseudut ja kulkevat, yhdessä ainoassa yössä juosten kymmenen tai\nkaksitoistakin maantieteellistä peninkulmaa, usein satojenkin\npeninkulmain päähän varsinaisen kotiseutunsa rajoista. Heitä seuraava\ntarkastaja näkee silloin jälkiä kaikkialla niin paljon, kuin olisi\nsiitä kulkenut kaikkia tavallisia mittoja ja kaikkia tavallisia\nlukuja paljon suurempi lammaslauma.\n\nJo ennen aro-anttiloopin vaellus aikaa alkaa myöskin liikkua kulaani\neli dshiggetai, luultavasti meidän hevosemme kantaisä ja ainakin\nkaunein ja jaloin villihevonen koko maan päällä. Viimekeväiset\nvarsat ovat syksyyn asti sen verran vahvistuneet, että voivat\nkestää pitempiäkin, kauemmin kestäviä matkoja, nopeata kulkua sekä\nliikkuvaisen elämän kaikkia vastuksia ja vaaroja. Nuoret oriit,\njotka ovat täyttäneet neljä vuotta, ovat nyt myöskin täydessä\nvoimassaan, eroavat toimihaluisina jo syyskuun lopulla emiensä\nlaumoista ja kuljeksivat eteenpäin. Vanhoissa hevosissa herää\nsiitosvietti ja samalla levottomuus ja vaellushalu. Siten alkaa\nnopea, toimelias kulaani jokavuotiset vaelluksensa ja paljon\naikaisemmin, kuin talvi tulee, jopa ennemmin, kuin siitä vielä\nnäkyy merkkiäkään. Sen tähden nämä matkat eivät alussa olekaan\nvähääkään säännölliset, vaan pikemmin vain seikkailuretkiä.\nPäästäkseen lauman johto-oriin ja rajattoman vallitsijan ikeestä\nitsenäisiksi tai puolestaan toisten laumain johtajiksikin eroavat\nnuoret oriit emiensä laumoista ja kuljeksivat yksitellen hieta-aroa.\nKaikissa nuorissa siitoskykyisissä ja samoin monessa vanhemmassa\ntammassa näkyvät samat tunteet vaikuttavan kuin toimihaluisessa\nnuoressa oriissa; ne koettavat karata tähänastisen itsevaltaisen\njohtaja-oriin vallasta ja yhtyä nuoren oriin seuraan, jolloin ne\nheti joutuvat sen valtaan. Mutta eipä nuori orit saa taistelutta\npienintäkään tammajoukkoa, ei entinen vallitsija ilman mitään\nluovu oikeuksistaan. Tuntikausia seisoo kosiskeleva nuori orit\nkukkulan huipulla tai vuoren seljällä, tähystellen lakeutta. Silmä\nliitelee pitkin aroa, sieramet ovat tuulta vasten ammollaan,\nkorvat pystyssä. Taistelun kiihkossa juoksee se täyttä laukkaa\nvastaan jokaiselle lähestyvälle laumalle, jokaiselle vastustajalle,\nkuin tulee näkyviin, ja raivoisa taistelu alkaa tammoista, jotka\nseuraavat vain voittajaa. Mutta sellainen taistelu saattaa laumat\nliikkeelle, hajoittelee ne seuduilta, joilla viettivät kesää, ja\nsiten alkavat vähitellen järjestyvät, yhä etemmäksi vievät ja tuskin\nmilloinkaan keskeytyvät talvivaellukset. Niillä, vaan ei ennen äsken\nkerrottujen taistelujen loppua, kokoutuvat kulaanit yhä kasvaviksi\nlaumoiksi, kunnes ne tuhatlukuisina yhdessä viimein lähestyvät\nravintorikkaita seutuja. Villihevoset eivät hajaudu talvipaikkoihin\npäästyäänkään; sen tähden niiden täytyy yhä kuljeksia etsiskellen\nriittäviä laitumia. Kumeasti kaikuu niiden nopeasti juoksevain\nlaumojen kavioiden töminä ja monesti ne ovat Venäjän valtakunnan\nsisällä nostaneet rajanvartia-kasakkeja aseihin. Ei mikään susi\nuskalla ahdistaa sellaista hevoslaumaa, sillä rohkeat oriit osaavat\nniin hyvästi käyttää kavioitaan, että se piankin luopuu sellaisista\nyrityksistään, vaan seuraa kuitenkin näitä laumoja ja silloin\ntällöin saa saaliikseen jonkun sairaan ja väsyneen villihevon. Ei\nihminenkään voi tehdä sanottavaa vahinkoa kulaanilaumoille, ne\nkun ovat hyvin varovaiset ja arat, eivätkä siis päästä lähelle.\nTalvi sentään, varsinkin jos se on lumirikas, tuottaa niille kovia\nkärsimyksiä. Muutenkin niukat laitumet tulevat sitä pikemmin loppuun\nsyödyiksi, mitä suuremmat laumat niillä käyskelevät. Valitsematta\nsyövät kulaanit silloin, mitä hyvänsä kasviaineita löytävät.\nKuukausia täytyy niiden tulla toimeen vain lehdettömillä vesoilla.\nRuumiin lihavuus ja pyörevyys katoaa ja viimein näyttävät elukat\nliikkuvilta luurangoilta. Nälkää näkevä emätamma ei silloin voi enää\nelättää varsaa, sillä nisät kuivavat sellaisina puutteen aikoina.\nMonikin varsa, kykenemättä niin hennossa nuoruudessaan tulemaan\ntoimeen niin kovalla ruualla, kuolee nälkään. Samoin myöskin vanhat\nvillihevot kuolevat talven kourissa. Monipäiväiset lumimyrskyt\nlakasevat laitumet ihan puhtaiksi kaikesta syötävästä, laimentavat\nkulaaneilta muuten niin iloisen rohkeuden ja tekevät uskaliaammiksi\nsudet, jotka tappavat heikoimpia ja jo uupuneita kulaaneja ja\npahasti ahdistavat ja kiusaavat vielä uupumattomiakin. Vaan heti,\nkuin olot jälleen paranevat, saavat ilmasta karaistuneet, sitkeät,\nkestäväiset hevoset takaisin entisen iloisuutensa ja heti, kuin\nlumi alkaa sulaa, lähtevät ne paluumatkalleen, saapuvat ehkä noin\nkuukauden kuluttua kesäsijoilleen, eroavat siellä tabuneiksi eli\npikku joukoiksi, voimistuvat nyt rehevästä kasvavasta, maukkaasta\nruohosta ihmetyttävän nopeasti, pyöristyvät ja lihovat ja tuota pikaa\nunhottavat talven kurjuuden.\n\nVaikka kaikki tähän asti mainitut vaeltelevat nisäkkäät kulkevatkin\npitkiä matkoja, niitä tuskin kuitenkaan käy verrata matkoihin,\njoita hylkeet ja valaat tekevät. Vesi edistää siihen luodun eläimen\nkaikkia liikkeitä, tarjoaa sille yleensä kaikkialla samanlaisia\nelinehtoja ja samoja viehätyksiä ja sen tähden sallii sen matkustella\nlaajalti helpommin, vaivattomammin ja vaarattomammin, kuin\nmikään muu vaeltava eläin voi retkeillä. Kuitenkin jonkun verran\nkummastuttaa, että moni merinisäkäs, varsinkin valaat, ovat kaikkein\nhalukkaimpia vaeltelijoita ja että moni, ehkäpä enimmätkin niistä,\nkuluttavat koko ikänsä matkoilla. Tarkkaan katsoen ei millään\nvalaalla ole pysyväistä olopaikkaa koko vuotta; päin vastoin ne\nyksitellen, parittain, poikinensa tai milloin minkin suuruisissa\njoukoissa lakkaamatta uiskentelevat valtameriä paikasta paikkaan,\nmonesti käyden ihan säännöllisesti eräissä mielipaikoissa, kesällä\ntoisissa kuin talvella. Meret, joissa sama valaslaji oleskelee\nkesällä ja talvella, ovat usein paljon etäämpänä toisistaan, kuin\ntavallisesti näytään olettavan; sillä muutamat valaat vaeltavat\njoka vuosi kaksi kertaa enemmän kuin neljäs osa maan ympäryksestä;\nniitä tavataan kesällä pohjoisen Jäämeren jäävuorien laiteilla ja\ntalvella usein päiväntasaajan tuolla puolen. Ollen hyvin seuraa\nrakastavaiset ja poikasilleen sangen hellät ja uhraavaiset kokoutuvat\nvarsinkin naarasvalaat monesti ihmetyttävän suuriksi joukoiksi\nja uivat muutamain urosten johdolla samoja teitä ja samoihin\npaikkoihin pitkin valtamerta, toiset ulompana aavalla merellä,\ntoiset pitkin rannikkoja. Myrskyt sekä muutamain saaliseläinten\njääminen tulematta oikeaan aikaan, joiden ilmestyminen ja katoaminen\nnähtävästi ovat vaellusten pääsyynä, voivat jonkin verran vaikuttaa\nvalasten matkan suuntaan ja samoin niiden matka-aikaan, mutta\nyleensä tapahtuu vaellus niin säännöllisesti, että pohjoisilla ja\neteläisillä rannoilla määräpäivistä asti odotetaan valasten tuloa\nja pidetään vartioita, voidakseen heti niiden ilmestyttyä ryhtyä\ntoivottuun pyyntiin. Joistakin merkeistä, esim. typistyneistä\nevistä rannikkolaisille tutut ja monesti turhaan ahdistetut valaat\novat monta vuotta peräkkäin juuri samaan aikaan ilmestyneet samaan\npaikkaan, ja näitä niin suurta voittoa tuottavia ja sen tähden\nleppymättömästi ahdistettuja eläimiä pyydetään siellä, täällä yhtä\nsäännöllisesti, kuin mannermaalla toimitetaan jäniksen ajoja, jota\nvastoin olisi turha lähteä tavoittelemaan niitä muuhun vuodenaikaan.\n\"Loppiaispäivästä lähtein\", sanoo jo vanha Pontoppidan, \"katselevat\nnorjalaiset kaikilta vuorilta valaita, joiden tulon heille sillit\nilmoittavat.\" Ensinnä ilmestyy juoksijainen, kolmen tai neljän,\nenintään neljäntoista päivän päästä ryhävalas, vaikka toinen, kuten\nnäyttää, lähtee Davisin salmesta, toinen Grönlannista. Färösaarten\netelärannalle ja varsinkin Qvalben-vuonoon ilmestyy joka vuosi Mikon\npäivän aikaan kolme tai kuusi mustaa juoksijaista nykyään yhtä\nvarmasti kuin lähes kaksisataa vuotta sitte. Erääsen Skotlannin\nlahteen tuli kahtenakymmenenä vuonna peräkkäin aina samaan aikaan\nryhävalas, joka oli kaikille tuttu \"hollie pyken\" nimellä, ja\njoka vuosi sitä ahdistettiin, kunnes viimein saatiin tapetuksi.\nIslannin rannoilla valitsevat muutamat valaat joka vuosi samat\nlahdet olopaikoikseen aina samoiksi vuoden kuukausiksi ja samoiksi\nviikoiksi, niin että rannikkolaiset ovat oppineet tuntemaan ne ikään\nkuin henkilöt ja antaneet niille eri nimetkin. Jotkut hyvin tutut\nnaarasvalaat saapuvat vuosi vuodelta samoihin lahtiin poikimaan\nja niitä säästetään, mutta pojat sitä vastoin aina pyydetään\npois. Erittäin harvoin vain tapahtuu, että vaeltavat valaat eivät\npidä vaaria ajasta eikä tiestä; yleensä matkustavat ne suurissa\nvaltamerissä niin säännöllisesti, kuin ottaisivat vaaria tähtien\nylenemisestä ja alenemisesta ja kulkisivat pitkin raivattuja,\nkahden puolen aidattuja teitä. Ei mikään muu nisäkäs vaella niin\nsäännöllisesti kuin valaat; niiden matkoja käy ihan verrata\nmuuttolintujen matkoihin.\n\nKuten valaat tekevät myöskin hylkeet joka vuosi lyhempiä tai\npitempiä, vaan yleensä samoin hyvin säännöllisiä matkoja. Sisämerissä\nasuvat lajit tosin eivät voi päästä niistä pois, vaan kuljeksivat\nniissä sentään joka vuosi samassa järjestyksessä taikka nousevat\nylös jokiin, jotka laskevat niihin. Sitä vastoin kaikki valtameressä\nasuvat hyljelajit lähtevät joka syksy ja kevät määrättyjä teitä\nmäärättyihin paikkoihin. Kaikkein etäisen Pohjolan ja etelänavan\nseuduilla asuvain hylkeiden täytyy niihin vesiin talvella kasvavan\njääpeitteen tähden lähteä matkustelemaan, ja ne uivat, mikäli jää\nleviää, alemmaksi lauhkeampiin seutuihin ja sikäli, kuin jää sulaa,\ntaas napoja kohti. Mutta sekä näitä että kaikkia muitakin tämän\nluokan lajeja pakottaa vielä toinenkin yhtä tärkeä syy säännöllisesti\nmatkustamaan. Ne tarvitsevat mannermaata tai ainakin suurta\nkiintonaista jäätikköä poikiakseen ja hoitaakseen poikiansa niin\nkauan, kunnes ne kykenevät seuraamaan emiänsä mereen ja siellä itse\ntulemahan toimeen. Niinpä joka vuosi ilmestyy samaan aikaan tuhansia\nja satoja tuhansia hylkeitä joihinkuihin saariin tai joillekin\njäille; ne peittävät muutamia niistä sukunsa syntymäpaikoista\nniin kokonaan ruumeillansa, että mitään tyhjää paikkaa ei jää,\npoikivat siellä, viipyvät viikko- tai kuukausiakin maalla tai\njäällä, pyydystämättä, laskeutumatta mereen ja syömättä mitään koko\nsill'aikaa, imettävät poikiansa, leikkivät uudestaan, hajautuvat\nsuurenmoisista kokouksistaan taas yli avaran meren elämään siellä\nvanhaan tapaan tai lähtien vielä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevain\npoikiensa kanssa lyhemmille tai pitemmille pyyntimatkoille taikkapa\nmuille vaelluksille.\n\nEi mikään tähän asti luetelluista vaeltavista nisäkkäistä kuulu\ntalvitainnokkaihin, jotka hyvin suojeltuina syvissä ja sisältä\npäin tarkkaan suljetuissa pesissä viettävät pahimman vuodenajan\nkuoleman kaltaisessa unessa, joten niitä ei mikään pakota lähtemään\npois asuinpaikoiltansa. Kuitenkin on niidenkin joukossa, ainakin\nniiden, jotka elävät lauhkeassa vyöhykkeessä, muutamia, jotka\nvalveilla ollessaan vaeltelevat: lepakot. Vaikka lepakon siivet\nmeistä näyttävätkin perin vaillinaisilta lintujen siipien rinnalla,\nedistävät ne kuitenkin suuresti paikan muuttoa ja auttavat siis\ntekemään matkoja, jotka ovat hyvinkin pitkät, verraten noita siipiä\nliikuttelevan eläimen kokoon. Sitä paitsi on vaellushalusella\nlepakolla toinenkin asia hyvänä apuna. Sitä näet poikansa eivät\nkahlehdi mihinkään erityiseen paikkaan, sillä poika takertuu heti\nsynnyttyään kiinni emänsä syliin, joka sitä kantelee ilmassa, kunnes\nse vaurastuu itsenäiseksi. Sitenpä lepakko on kaikista nisäkkäistä\nirrallisin matkustamaan ja käyttää, milloin soveltuu, sitä etuansa\nhyvin laajassa määrässä. Yleensä on tosin monen lepakon vaelluksia\nkatsottava vain retkeilyiksi, joiden tarkoituksena on erittäin\nravintorikkaiden paikkojen etsiminen; voivat ne kuitenkin muuttua\noikeiksi matkoiksikin, jolloin ainakin jotkut lajit kulkevat\netäisiinkin maihin, ja silloin ne retkeilyt ovat myöskin yhtä\nsäännölliset kuin oikeat vaellukset. Suurimmat lepakot, lentokoirat,\nlentävät joka ilta pääravintonsa eli hedelmien tähden pitkät matkat\neivätkä katso miksikään lentämistä meren lahtien poikki, jotka\novat kymmenen maantieteellistä peninkulmaa leveät, ovat myöskin\nlentäneet Etelä-Aasiasta Itä-Afrikkaan tai samaa tietä toisin\npäin, koskapa muutamia lajeja niistä on kummassakin maanosassa.\nVarsinaiset yölepakot saavat vähintään saman verran aikaan.\nSikäli kuin hyönteiset eri korkeissa seuduissa heräävät keväällä\neri aikoina eloon, nousevat ne laaksoista ylös vuoristoihin ja\nsyksyllä laskeutuvat takaisin laaksoihin; ne seuraavat Keski-Afrikan\npaimentolaisen karjalaumoja, jotka kokoovat ympärilleen paljon\nkärpäsiä; vaeltavatpa ne myöskin etelästä pohjoisemmaksi ja palaavat\nsamaa tietä taikka päin vastoin ensin pohjoisesta etelämmäksi.\nSiten ilmestyy eräs yölepakko vasta päiväkirkasten öiden alussa.\nPohjois-Skandinaaviaan ja Venäjälle ja lähtee niiltä seuduin,\njoita ehkä on katsottava sen oikeaksi kodiksi, jo syyskesällä pois\nKeski-Saksan vuoristoihin ja Alpeille talveksi. Samoin nähdään\ntoista yölepakkoa kesällä säännöllisesti Pohjois-Saksan tasangoilla,\nmutta ainoastaan poikkeuksen tavoin siihen aikaan Keski-Saksan\nvuoristoissa, joiden koloissa se viettää talvet. Eikä ole ollenkaan\nepäiltävä, että muutkin yölepakot samoin vaeltelevat paikasta toiseen\nedes takaisin.\n\nTähänastisilla esimerkeillä, jotka olen vain sattumalta ottanut\nesillä olevasta suuresta ainevarastosta, olen todistanut ne\nnisäkästen vaellukset, joita voimme sanoa ehdollisiksi, koska\nne tapahtuvat säännöllisesti; vaan sillä en vielä suinkaan ole\nsuorittanut tehtävääni. Nälkä ja jano, jonkun asuinalan köyhyys ja\nkaruus kohtaavat joitakuita nisäkkäitä välistä niin ankarasti, että\nne ikään kuin toivottomuudessaan päättävät pelastuakseen lähteä\nnoille paon kaltaisille vaelluksille. Runsas ravinto ja sopivat ilmat\nedistävät kaikkein eläinten lisäytymistä, mutta varsinkin monen\nkasveja syövän nisäkkään karttumista niin tavattomassa määrässä,\nettä asuinalaa täytyy hyvissäkin oloissa laajentaa. Vaan jos yhden\ntai useamman hyvän vuoden taikkapa joskus vain muutamain otollisten\nkuukausienkin jälkeen tapahtuu äkisti käännös, niin kasvaa puute\ntuota pikaa äärettömän suureksi ja tekee sen alaiseksi joutuneille\neläimille ihan mahdottomaksi elää ja tulla toimeen, riistää niiltä\nkaiken toivon tai ainakin kaiken mielenmaltin ja miettimiskyvyn.\n\nSellaisissa oloissa lähtevät meillä peltomyyrät ja Siperiassa\njuurimyyrät synnyinpaikoistaan äärettömän suurissa joukoissa toisiin\npaikkoihin, eivät matkallaan pelkää vettä, ei heille sopimattomia\nvuoria eikä kammottavan synkkää metsää, taistelevat uljaimmasti\nnälkää ja kurjuutta vastaan ja joutuvat auttamattomasti tautien\nja kulkutautien uhreiksi, jotka ruttojen tavalla raivoavat niiden\nlaumoissa ja vähentävät miljoonat muutamiksi sadoiksi. Sellaisina\npuutteen aikoina Siperiassa oravat, jotka tavallisina vuosina\ntekevät enintään pieniä retkeilyjä, kokoutuvat suuriksi parviksi,\nkiiruhtamat joukottain puusta puuhun ja tiheinä laumoina metsästä\ntoiseen, uivat jokien poikki, tunkeutuvat kyliin ja kaupunkeihin,\njoutuvat tuhansittain surman suuhun, vaan eivät anna itseään\nilmeisen kuoleman vaarankaan pidättää eikä pelottaa palaamaan eikä\nedes syrjäytymään matkansa suunnaltakaan. Heidän jalkopohjansa\novat juoksusta halkeilleet, kynnet kuluneet ja muuten niin sileä\nturkki on pörröinen ja takkuinen. Metsässä heitä seuraavat ilvekset\nja soopelit, aukeilla paikoilla ahmat, ketut ja sudet, kotkat,\nhaukat, pöllöt ja korpit; ruton kaltaiset taudit tappavat niitä\nvielä enemmän kuin petojen hampaat ja kynnet tai ihmisen haulikot\nja ansat; ja kuitenkin vaeltavat ne yhä edelleen, nähtävästi ilman\nmitään palaamisen toivoa. Kuten eräs siperialainen metsästäjä tuttuni\nminulle kertoi, ilmestyi elokuussa vuonna 1869 sellainen oravalauma\nUraalin vuoristossa olevaan Tapilskin kaupunkiin. Se oli vain\nsiipi vaeltavasta päälaumasta, jonka keskus kulki noin kahdeksan\nkilometrin päästä pohjoisempaa ohitse. Oravat kulkivat yksitellen\ntai suuremmissa tai pienemmissä joukoissa, mutta lakkaamatta niitä\nkulki ja yhtä taajaan kaupungissa kuin lähimetsässäkin. Niitä kulki\npitkin katuja ja aitoja ja kartanoiden kattoja, niitä oli kaikki\npihat täynnä, niitä tunkeutui ikkunoista ja ovista huoneihin, ne\nsaivat aikaan suuren levottomuuden ihmisten kesken ja vielä suuremman\nkoirissa, jotka niitä tappoivat tuhansia ja viimein itse muuttuivat\nennen aavistamattomaan määrään murhanhimoisiksi; mutta oravat eivät\nnäyttäneet vähintäkään säikkyvän lukemattomain kumppaniensa kuolemaa\neikä edes pitävän lukuakaan siitä, yleensä ei huolivan mistään eikä\nantavan itseään millään keinoin kääntää syrjään suunnaltansa. Kolme\npäivää kesti oravain kulkua aikaisin aamusta myöhään iltaan ja\nainoastaan öiksi keskeytyi tuo tulvaaminen. Kaikki vaelsivat ihan\nsamaan suuntaan, etelästä pohjoiseen, jäljestä tulevat samoja teitä\nkuin ensimmäiset. Kuohuva Tshussoveja ei ollut niille mikään este,\nsillä kaikki, jotka saapuivat sen hyvin virtaavan vuorijoen rantaan,\nhyppäsivät vitkastelematta pyöriviin ja kuohuviin laineihin ja uivat,\nsyvälle painuen, häntä ylhäällä seljässä, niin pian kuin mahdollista\ntoiselle rannalle. Kertoja seuraten oravia yhä kiihtyvällä\nuteliaisuudella ja osanotolla meni veneellä keskelle joen yli uivaa\nparvea. Väsyneet uijat, joille hän ojensi airoansa, tarttuivat\nsiihen, juoksivat sitä myöten hänen luoksensa veneesen, istuivat\nsielläkin, nähtävästi hyvin väsyneinä, levollisesti ja luottavasti,\nkiipesivät, kuin vene laski suuremman aluksen viereen, heti siihen\nja istuivat siellä yhtä huolettomasti hyvän aikaa, vaan hyppäsivät\nheti, kuin alus laski rantaan, maalle ja jatkoivat vaellustansa niin\nvälinpitämättömästi, kuin ei olisi ollutkaan mitään keskeytystä.\n\nSamat syyt ne pakottavat sopuleja vaelluksille, joita on\nvuosisatoja huomattu niiden tekevän. Monta vuotta peräkkäin antavat\nSkandinaavian, Pohjois-Venäjän ja Pohjois-Siperian tundrain vuoret\nniille soveliasta asuntoa ja riittävää ravintoa, sillä tunturien\nleveillä harjanteilla ja laajoilla välitasangoilla, mäki- ja\nlaaksomailla on tilaa ja ravintoa miljoonille. Mutta ei joka vuosi\nole tavallista ravinnon runsautta koko kesän ajaksi. Lumirikkaan\neli sopuleille, jotka valkoisen talvipeitteen alla elävät hyvässä\nturvassa, siis otollisen talven jälkeen tulee aikainen ja lämmin,\ntavallista kauemmin yhtäläisenä pysyvä kevät. Silloin niiden\nihmetyttävällä hedelmällisyydellä ja lisäytymiskyvyllä ei ole mitään\nrajaakaan, niin että tundra tulee ihan sanan mukaan niitä täyteen.\nSitte heidän lukuansa äärettömiin asti kartuttava kaunis ja lämmin\nkesä jouduttaa myöskin kaikkein ravintokasvien kehittymistä niin,\nettä osa niistä kuivaa jo ennen kesän loppua ja kyllästymättömäin\nsopulien ahnaat hampaat tekevät muista lopun jo keskellä kesää.\nRavinnon puute alkaa tuntua ja tuo suloinen elämä päättyy kauhuun.\nSopuleilta katoaa uljuus ja rohkeus, sijaan tulee yleinen levottomuus\nja kohta ne ihan hätäytyvät. Silloin ne yhtyvät ja alkavat vaeltaa.\nSamaa halua ilmestyy yht'aikaa monelle, siirtyy heistä toisiin ja\nniihin yhtyy yhä uusia, joukot kasvavat laumoiksi, ne järjestyvät\nriveihin ja solisevan veden tavalla juoksee elävä myyrävirta vuorilta\nalas laaksomaille. Kaikki rientävät samaan suuntaan, joka kuitenkin\npaikan ja tilaisuuden mukaan moninaisesti vaihtelee. Vähitellen\nmuodostuu pitkiä jonoja, joissa sopuli seuraa niin lähellä toista,\nettä hänen päänsä näyttää olevan edellä rientävän seljässä, ja\nnäiden kevytjalkaisten eläinten astunnasta tallautuu viimein syvä,\netäällekin näkyvä polku tundran sammalmattoon. Mitä etemmäksi\nvaeltavat sopulit ehtivät, sitä suuremmaksi kiihtyy kiire. Ahnaasti\nkäyvät ne käsiksi kaikkiin kasveihin, kuin edessä tai vieressä,\non, ja syövät, mikä syötäväksi kelpaa. Mutta niiden paljouden\nedessä tulee siihen asti ihan koskematonkin laidun muutamassa\ntunnissa tyhjäksi, ja vaikkapa ensimmäiset vielä löytävätkin jotain\nravintoa, niin jäljestä, tuleville ei jää mitään. Nälkä kiihtyy\nhetki hetkeltä ja samassa määrässä kiiruhtaa kulkua, saattaa sopulit\nvälinpitämättömiksi esteistä ja vaaroista ja vie siten miljooneja\nkuolemaan. Jos ihminen sattuu tulemaan vastaan, juoksevat ne\njalkain välitse, ne eivät pelkää korppeja, eikä muita petolintuja,\nne nakertelevat tiensä läpi heinäpieleksien, kiipeävät vuorien\nja kallionlohkareiden yli, uivat jokien ja lahtien, jopa myöskin\nleveiden järvien, merenlahtien ja vuonojen poikki. Samanlaista,\nseuraa kuin vaeltavien oravain jäljestä juoksee ja lentää sopulienkin\njäljissä. Sudet ja ketut, ahmat, näädät ja lumikot, lappalaisten\nja samojeedien koirat, kotkat, haukat ja tunturipöllöt, korpit ja\nvarikset herkuttelevat lukemattomilla uhreilla, joita aaltoilevasta\nsopulivirrasta vaivatta ottavat, lokit ja kaikenlaiset petokalat\nniillä, jotka kuolevat vesiin. Tauteja ilmestyy myöskin ja ne enkä\ntuhoavat sopuleja vielä paljon enemmän, kuin kaikki viholliset\nyhteensä. Tuhansia kuolleita sopuleja jää polun varrelle mätänemään,\ntuhansia huuhtelevat vesien aallot pois. Ei kukaan voi sanoa,\njääkö sopuleista yhtään jäljelle palaamaan sittemmin tavallisille\nasuinpaikoilleen tuntureille vai joutuvatko surman suuhun kaikki,\njotka ovat lähteneet vaeltelemaan; mutta sen minä kyllä voin sanoa,\nettä minä olen kuljeksinut suuret alat Lapin tundraa ja sillä\nmelkein kaikkialla nähnyt vaeltavain sopulilaumojen polkuja ja muita\njäännöksiä, mutta en ainoatakaan elävää sopulia. Ne alat pysyvät,\nkuten minulle kerrottiin, usein vuosikausia semmoisinaan, kuin minä\nne näin, ja vasta pitkäin aikojen kuluttua ilmestyy niihin vähitellen\ntaas noita pieniä, toimeliaita jyrsijöitä.\n\nMitä Pohjolassa vaikuttaa nälkä, samaa tekee rikkaammassa Etelässä\npolttava jano. Kuin Etelä-Afrikan talven paahtavassa kuumuudessa\nkelvottomat vesilätäköt, joista tiikerihevoset, anttiloopit,\npuhvelit, kamelikurjet ja muut maassa elävät aroeläimet saavat\nvirvoitusta, yhä enemmän kuivavat, kokoutuvat vielä kuivamattomien\nympärille kaikki eläimet, joille aro vielä antaa muut elintarpeet,\nja vilkas, erittäin iloisa liike kehittyy niiden vesilätäkköjen\nympärillä. Vaan, kuin nekin kuivavat, täytyy sinne kokoutuneiden\neläinten lähteä vaeltamaan, ja silloin voi tapahtua, että ne yhtä\ntoivottomina kuin äsken kuvatut jyrsijät kokoutuvat, kuin kulaanit\nja aroanttiloopit Keski-Aasian aroilla tai biisonit Pohjois-Amerikan\nprairioilla, suuriksi laumoiksi, juoksevat suoraan suuntaan satoja\npeninkulmia talven tuottamaa hätää pakoon.\n\nVillihevoset täälläkin ensimmäisinä lähtevät puutetta pakenemaan.\nHuolettomasti ja vapaasti liikkuivat aina puutteen alkuun asti\nKarru-aron voimakkaat ja nopeat, villit ja itsetietoiset,\nkomeaväriset lapset, sebra, kvagga ja dauv, laajaa aluettansa,\nkukin lauma omia teitänsä vanhan, kokeneen ja taisteluihin\nharjautuneen oriin johdolla. Silloin alkoivat talviajan huolet.\nVesilammikko toisensa jälkeen jää tyhjäksi ja yhä lukuisammiksi\nkasvavat eläintungokset niiden ympärillä, joissa vielä on vettä.\nYhteinen hätä saattaa vallattomimmatkin oriit unhottamaan riitansa\nja taistelunsa. Entisten pikku joukkojen eli tabuunien sijassa on\nnyt monen sadan suuruisia laumoja, jotka nyt toimivat yhteisesti\nja viimein yhdessä myöskin lähtevät talviseudusta jo ennen, kuin\nvedenpuute ehtii heikontaa voimia ja laimentaa itsepäistä tahtoa.\nInnokkasti kuvaavat matkustajat sellaisten vaeltavain tiikerihevosten\nsuurenmoista näytelmää. Laajalti on tarkastelijan silmäin edessä\nhietatasankoa, jonka punaiselta välkkyvää pohjaväriä ainoastaan\nsiellä täällä keskeyttävät tummat, auringon hehkusta palaneet\nruohopilkut ja jota ainoastaan jotkut viuhkalehtiset mimoosaryhmät\nniukasti varjostavat ja hyvin etäällä sinertäväin vuorten terävät\npiirteet rajoittavat. Keskellä sellaista maisemaa nousee tomupilvi\nnousemistaan kuin savupatsas sinitaivasta kohti, vaikka ilmassa\nei tunnu tuulen värähdystäkään. Yhä enemmän lähestyy se pilvi ja\nviimein alkaa siinä näkyä liikkuvia, eläviä olentoja. Pilven verhosta\nesiytyen tulee kirkasvärisiä omituisen kuvikkaita eläimiä katsojan\nsilmäin eteen; tiheissä riveissä, kaulat ja hännät pystyssä, niska\nniskassa kiinni, joukon jatkona kummallisen muotoisia gnu-eläimiä eli\nanttilooppihevosia ja kamelikurkia, juoksevat ne ohitse, kiiruhtaen\ntoiselle, ehkä etäisellekin laidunpaikalle, ja ennen, kuin tarkastaja\nehtii oikein tointuakaan, on villi lauma taas kadonnut näkyvistä,\nhävinnyt näkymättömän laajan aron peittoon.\n\nTalven karkoittamat anttiloopit kulkevat myöskin avaroita lakeuksia\nenimmäkseen samaan suuntaan, vaikka ei aina samoja teitä. Lukuisimmin\non juoksukaureita, joka on kaikkein kauneimpia ja muhkeimpia\ngaselleja. Juoksukauriin tavaton kauneus ja lumoava suloliikkeisyys\nviehättävät jokaista, kuin tarkastelee häntä vapaudessaan,\nmiten se milloin notkeasti astuskelee, milloin paikoillaan syö,\nmilloin vallattomasti hypähtelee, niin että tulee näkyviin sen\nkaunein koristus, lumivalkoinen, harjantapainen töyhtö, joka\ntavallisesti astuessa on kätkössä seljän ojassa vähän taempana\nkeskiruumista. Ei mikään muu anttilooppi kokoudu niin suuriksi\nlaumoiksi kuin tämä, jos puute pakottaa sitä vaeltamaan. Turhaa\non sanarikkaimmankaan kertojan koettaa saada ketään, joka ei itse\nole nähnyt juoksukauris-matkuetta, edes sinne päinkään oikein\nkäsittämään sitä ihmeellistä näytelmää. Oltuaan jo viikkokausia\nkoossa, ehkäpä yhä vielä odoteltuaan ensimmäistä sadetta päättää\njuoksukauris kuitenkin viimein lähteä vaeltamaan. Satoja yhtyy\ntoisiin satoihin, tuhansia toisiin tuhansiin, sitä enempi, mitä\npahempi on puute, mitä polttavampi jano ja mitä pitempi matka jo\non kuljettu. Joukoista tulee laumoja ja ne yhä kasvavat, kunnes ne\naurinkoa pimittävän heinäsirkkaparven kaltaisena kulkevat tietänsä.\nTasangoilla on niitä koko neliöpeninkulmain alat täynnä, vuorten\nsolissa sulloutuvat ne ihan kiinni toisiinsa ja kulkevat sellaisella\nvoimalla, että mikään muu eläin ei voi niitä vastustaa; laaksojen\nläpi lainehtivat ne kuin yli rantojensa paisunut, kaikki mukaansa\nraastava kymi. Mieltä huumaavasti, saattaen levollisimmankin ihmisen\nhämmästymään, lainehtii eläinvirta ohitse välistä päiväkausia. Kuten\nahnaat muuttosirkat syövät nämäkin nääntyvät eläimet ruohon ja\nlehdet, viljan ja muut hedelmät; ei jää korttakaan niiden tielle.\nJos ihminen astuu eteen, kaatavat ne hänet heti maahan, ja tuhannet,\nvaikka kyllä keveätkin sorkat loukkaavat häntä niin pahoin, että\nsaa iloita, jos pääsee siitä hengissä. Eteen sattuva lammaskatras\njoutuu sekaan, vyöryy virran mukaan ja häviää ainiaaksi. Leijonan,\njoka luuli vaivatta saavansa syötävää, täytyy päästää sieppaamansa\nuhri kynsistään ja ajelehtaa virran mukana. Lakkaamatta tunkeutuvat\ntaimmaiset eteen päin ja esimmäiset hitaat pakenevat toisten\ntunkeutumista; lakkaamatta koettavat keskimmäiset päästä sivuille,\nmutta joka puolelta pidetään sitkeästi vastaan. Tomupilvien päällä,\njoita nämä äärettömät vaeltelevat joukot nostavat, kiertelee\nkotkia; lauman sivuille ja taakse liityy joukottain kaikkia petoja\nhautajais-saattoväeksi; vuorten solissa väijyvät pyssymiehet,\nampuen luodin toisensa perästä tähän tungokseen. Siten janoiset\nelukat retkeilevät peninkulmittain, kunnes kevät viimein tulollaan\nhajoittelee niiden laumat.\n\nTarvitseekohan minun vielä tämän jälkeen kuvata muita vastentahtoisia\nvaelluksia, sellaisia, kuin naalit ja jääkarhut välistä tekevät,\nmilloin jäälautta, jolla he pyytelevät, hajoaa ja he joutuvat meren\naaltoihin, kunnes, jos hyvin käy, pääsevät johonkin saareen? Enpä\nluule, sillä sellainen matkustelu ei ole mitään vaeltamista, vaan\nainoastaan aalloilla ajelehtimista.\n\n\n\n\nLintujen rakkaus ja aviot.\n\n\nVastustamattomasti, pakottavan luonnonlain tavalla liikkuu\nkaikissa elävissä olennoissa vietti eli halu kiinnittää itseensä\nlajinsa toinen sukupuoli, yhdistää omaan olemukseensa toinen olemus,\noman tahdon uhraamisella herättää samanlaisia tunteita ja siten tehdä\nsisällisin liitto, kuin olentoa yhdistää olentoon, elämätä elämään.\nEi mikään voima ole niin mahtava, että se voisi lakkauttaa tämän\nlain; ei mikään käsky niin jyrkkä, että se voisi siihen vaikuttaa.\nVastustamattomasti raivaa se kaikki esteet ja voitollisesti\nkilvoittelee pyrintönsä perille.\n\nRakkaudeksi me sanomme sitä kaikkivaltiasta voimaa, jonka kautta tämä\nlaki hallitsee, kuin on puhe sen vaikutuksesta ihmisiin; vietiksi,\nkuin puhumme sen vaikutuksesta eläimiin. Sanoilla leikittelyä se on\neikä mitään muuta, paitsi jos rakkaus sanalle nimenomaan annamme\nsen merkityksen, että se ihmisissä jalostaa, tekee siveellisiksi\nkaikki luonnon vietit. Jos emme tee sitä erotusta, on vaikea erottaa\nrakkautta ja viettiä toisistaan. Ihminen ja eläin ovat saman lain\nalaiset, mutta eläin tottelee sitä nöyremmin kuin ihminen. Se ei\npunnitse, se ei ajattele, vaan antautuu sen vaikutuksen valtaan, jota\nvastoin ihminen useinkin tottuu vapautumaan sen vaikutuksesta.\n\nSe tosin, joka edeltä käsin uskaltaa eittää ihmisen kuulumista\neläinkuntaan, katsoo eläintä vain pelkäksi eläväksi koneeksi,\njota sen ulkopuolella vaikuttavat voimat liikuttavat ja ohjaavat,\nkiihottavat toimintaan, saattavat tavoittelemaan oman lajinsa\ntoisen sukupuolen suosiota sekä riemusta laulamaan ja ärsyttävät\ntaistelemaan kilpakosijoita vastaan; hän tietysti ei myöskään\nlainkaan myönnä sellaisella koneella olevan mitään vapautta eikä\nomaa tahtoa, ei vastakkaisten mielenväreiden ristiriitaa, ei\ntunne- eikä järkielämää. Korottamatta itseänsä hän siten, että omistaa\nyksinomaan itsellensä kaiken henkisen toimikyvyn tai ainakin kaiken\nhenkisen vapauden, alentaa eläimen vain oman tyhjän turhamaisuutensa\nirvikuvaksi, joka pikemmin elää vain varjoelämää kuin todellista ja\njolla siis ei voi olla mitään olemassa olon iloa.\n\nOikeammin ja epäilemättä paremmin oikeuden mukaan teemme, jos\noletamme olevan päin vastoin, emmekä ehkä ole liian ankarat, jos\nväitämme, että, ken ei tunnusta eläimellä olevan ymmärrystä, hänen\ntarvitsisi olla huolissaan omasta ymmärryksestään, tai että se, joka\nei tunnusta eläimellä olevan tunne-elämää, ei itse vielä tiedä,\nmitä tunne-elämä onkaan. Ken ilman mitään edeltä käsin tehtyjä\npäätelmiä tarkastelee, hänen täytyy ennemmin tai myöhemmin huomata,\nettä kaikkein eläinolentojen henkinen toiminta, olkoonpa se miten\nmonimuotoinen hyvänsä, johtuu samoista laeista ja että joka eläin,\nkukin omassa elinpiirissään ja samoissa oloissa, ajattelee, tuntee\nja toimii samalla tavalla kuin toinen eikä, päin vastoin kuin\nihminen, joudu niin sanottujen korkeampain lakien mukaan näyttämään\nihan määrättyjä elämän ilmauksia. Laiksi saatetaan ehkä sanoa\neläinten toimintain vaikuttimia, mutta silloin on aina muistettava,\nettä ihminenkin on niiden alainen. Hänen henkensä voi kyllä tehdä\npalvelijoikseen muutamia niistä luonnon laeista, vaikuttaa toisiin\ntai ehkäpä aika-ajoin niitä kiertääkin, mutta ei koskaan kukistaa\nniitä, ei tehdä niitä tyhjiksi, olemattomiksi.\n\nMinä koetan todistaa väitteitäni selittämällä esimerkkien avulla,\nmiten yhtäläiset yleensä ihmisen ja eläimien elämän ilmaukset voivat\nolla, miten yhtäläisen pakottavasti ihmiseen ja eläimiin vaikuttaa\ntärkein kaikista luonnonlaeista, se, joka tarkoittaa kunkin lajin\npystyssä pysymistä tai josta se seuraa. Ihminen ja lintu, mikä suuri\njuopa heidän välillään, heidän molempain elämänsä välillä! miten\nsuuri erotus heidän tekemisensä ja toimintansa välillä! onko mitään\nvoimaa täyttämään sitä juopaa? voidaanko ajatella oloja, jotka\nsaattavat molemmat näyttämään hyvin yhtäläisiä elämän ilmauksia?\nKoettakaamme katsoa.\n\nVaromattomimmin kuin ihminen antautuvat linnut vuodenaikojen\nvaihtelun alaisiksi. Ne eivät kylvä ei niitä eikä kokoo latoihin;\nniiden siis täytyy miten hyvänsä mukautua vuodenaikoihin, jos\ntahtovat tulla toimeen ja elää. Sen tähden ne kukoistavat keväällä,\nkantavat kesällä hedelmää, korjaavat sen ja itsensä syksyllä ja\nlepäävät talvella kuten äidillinen maakin. Lintujen elämän ilmaukset\nriippuvat vuoden eri ajoista. Tässä kohden vallitsee todella\nrautainen laki, jonka rinnalla, jota vastaan kaikki vapaus, kaikki\noma tahto on mahdoton. Mutta mitäpä siitä vapaudesta ja omasta\ntahdosta johtuisi muuta kuin puutetta ja hätää, oman ja poikasien\nhengen uhraamista? Linnut siis nöyrästi taipuvat sen lain alaisuuteen\nja nauttivat siten vapautta, jota me ihmiset saattaisimme heiltä\nkadehtia ja kadehtisimme, jos emme kykenisi irtautumaan enemmän kuin\nne vuodenaikain vaikutuksen vallasta. Vaan emmekö mekin kukoista\nkeväällä, emmekö mekin lepää talvella? Ja eikö meidänkin täydy\ntaipua rautaisen välttämättömyyden mukaan? Vaikka linnut ovatkin\ntässä kohden sidotut, niin ne toisissa kohdin säilyttävät vapautensa\nja oman tahtonsa ja käyttävät molempia paljon iloisemminkin ja\nesteettömämmin kuin ihminen.\n\nEi mikään lintu vapaatahtoisesti luovu rakkauden iloista; ainoastaan\nmuutamat irtautuvat avion kahleista; mutta jokainen koettaa niin\npian kuin mahdollista saavuttaa ja nauttia rakkautta. Jo ennen\npääsemistänsä lapsuuden puvusta tuntee lintu sukupuolien eron ja\npitää sitä arvossa; jo paljon ennemmin taistelee nuori uros ikään\nkuin poikamaisessa vallattomuudessa vertaistensa kanssa; kasvettuaan\nse heti innokkaasti ja väsymättä hankkii itselleen omaan lajiinsa\nkuuluvan naaraksen suosiota. Ei yksikään uroslintu jättäydy vanhaksi\npojaksi, ei yksikään naaraslintu hylkää soveliasta kosijaa. Vaimon\ntähden vaeltaa mies levähtämättä ja matkan päätä tietämättä yli\nmaiden ja merien; arvokkaan miehen tähden unhottaa lintuvaimo\nkärsityn tuskan ja ahdistavan surun, olkootpa ne kuinka syvälliset\nhyvänsä; arvokkaimmalta näyttävän kosijan tähden rikkoo naaras ehkä\nentisen avioliitonkin.\n\nJoka naaraslintu saa itselleen puolison, mutta joka uroslinnun ei\nole yhtä helppo saada. Sillä lintujenkin kesken täytyy niin suurta\nomaisuutta etsiä ja kilvoittelemalla saada se. Yleensä on enempi\nuroksia kuin naaraksia; monen uroksen täytyy siis tyytyä kovimpaan\nkohtaloon, kuin sitä voi kohdata, ja ainakin toistaiseksi elää\nyksinänsä. Kaikkein enimmille linnuille on yksin olo tuskaksi,\njota he kaikin voimin koettavat saada poistetuksi. Ne sen tähden\nvaeltelevat kosintaretkillä laajalti, etsiskellen ahkerasti puolisoa,\nja kosivat rohkeasti, missä vain luulevat kosittavia olevan, samapa\nse, ovatko ne vielä yksinäisiä vai jo miehen saaneita tai jo\njoutuneita leskiksi. Jos urosten vaellukset olisivat turhat, niin ne\nluultavasti eivät niin säännöllisesti kuljeksisi, kuin ne todella\ntekevät.\n\nPyrkiessään naaraksen suosioon käyttävät urokset kaikkia keinoja,\nkuin luonto on heille antanut. Jokainen näyttää lajinsa ja kykynsä\nmukaan paraimpia lahjojaan, jokainen koettaa näyttää itseään\nlumoavimmalta puolelta, näytellä kaikkea rakastettavuuttansa, kaikkea\nloistoa enemmän kuin muut hänen lajisensa. Hänen intonsa yltyy,\nmikäli on toivoa kositun taipumisesta; oma rakkautensa lumoaa sitä,\nsaattaa sen intoihinsa. Mitä vanhempi se on, sitä huomattavammin\nse käyttäytyy, sitä itsetietoisemmin mahtailee, sitä rajummin\ntavoittelee lemmen palkkaa. Sananlasku \"ei vanhuus hulluudesta\nsuojele\" joutuu hänessä häpeään, sillä vanhuus ainoastaan ani\nharvoin tuomitsee sen heikoksi ja kykenemättömäksi; päin vastoin se\nyleensä enentää sille suotua kykyä, ja kypsynyt kokemus vahvistaa\nsen täys'voimaisuutta. Eipä ihme siis, että ainakin nuoret naarakset\nmieluisemmin valitsevat vanhempia uroksia, eikä sekään, että\nvanhemmat urokset kosivat itsetuntoisemmin ja luottavammin, ell'ei\njuuri innokkaammin.\n\nKeinot, joilla uroslintu ilmoittaa rakkautensa ja kosintansa, ovat\nhyvin monenlaiset, vaan aina kuitenkin tietysti yhteydessä hänen\nparaimpien lahjojensa kanssa. Toinen kosii laulullaan, toinen\nsiivellään, kolmas nokallaan, neljäs jalallaan; joku näyttää\nkosiessaan höyhenpukunsa koko komeutta, toinen jotakin erityistä\nkoristemerkkiänsä, kolmas taitoansa, jota ei milloinkaan muulloin\nnäytellä. Vakavat linnut leikkivät ja laskevat leikkiä, tekevät\narvokkaita narrin kujeita; äänettömät tulevat puheliaiksi, hiljaiset\nvilkkaiksi, tyyniluontoiset kiihkoisiksi taistelijoiksi, pelkääväiset\nrohkeiksi, varovaiset huolettomiksi. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki\nnäyttävät jotain toista puolta kuin muuten. Niiden koko olemus\nnäyttää muuttuneen, koska niiden kaikki liikkeet ovat vilkkaammat\nja kiihkoisemmat kuin muuten, koska niiden käytös on kaikinpuolin\nperin toisenlainen kuin tavallisesti ja koska niitä oikea huumaus\ninnostuttaa, vahvistaen ja jännittäen niiden olemuksen koko voimaa,\nniin että mitään väsähdystä ei näy nimeksikään. Ne luopuvat unesta\ntai vähentävät levonajan ainakin perin vähäiseksi eivätkä uuvu,\nne valvoessaan ponnistavat ylellisesti kaikkia voimiansa eivätkä\nkuitenkaan väsy.\n\nKaikki laululinnut kosivat selvästi ymmärrettävillä sävelillä, eikä\nheidän laulunsa olekaan muuta kuin rakkauden rukousta tai riemua.\nTäysi totuus on runoilijan sanoissa:\n\n    \"Missä satakielet, kysyt vainen,\n    jotka sulle lumolaulujaan\n    soitti, kuin ol' kevät ihanainen --\n    soittivat vain lemmen aikanaan.\"\n\nsillä satakielen ja kaikkein muiden meitä ilahuttavain lintujen\nlaulu todella alkaa rakkauden ensi liikkeistä ja päättyy, kuin\nrakkauden huumaus haihtuu ja muita tunteita, varsinkin surua tulee\nsijaan. Laulaen lähtee lintu kosintamatkalle, laululla se ilmoittaa\nnaarakselle tulonsa, läsnä olonsa, laululla hän kutsuu sitä luokseen,\ninnokkaammalla laululla ilmoittaa se ihastuksensa, kuin on saanut\nvaimon omakseen, lauluun pukee hän pyyntönsä, ikävänsä ja toivonsa,\nlaululla hän ilmoittaa voimansa, riemulaululla julistaa onnensa ja\nautuutensa ylös taivaasen, laululla hän vaatii taisteluun jokaista\noman lajinsa urosta, joka uskaltaa häiritä tätä onnea. Ainoastaan\nniin kauan, kuin rakkauden huumaus lintua innostuttaa, laulaa se\ntäydellä voimalla, täydellä pontevuudella, ja jos se muuten vielä\nlaulaa, niin se laulu varmaan on vain sen rakkauden muistelua,\njoka häntä kerran teki onnelliseksi. Ken väittää, kuten todella\non väitettykin, että lintu laulaa ihan ilman omaa tahtoansa, että\nsen erääsen aikaan täytyy laulaa ja että se toiseen aikaan ei voi\nlaulaa, hän ei ole koskaan ymmärtänyt tai ei ole tahtonut ymmärtää\nlinnun laulua, vaan lausuu vain surkuteltavalla tavalla ilmi omat\nluulettelunsa. Jos vain todella tarkastellaan, niin kohtapa täytyy\nhuomata, miten linnun laulu, vaikka yleensä pysyykin samana,\nliittyy jokaiseen tunteen liikkeesen, miten se linnussa kulloinkin\nvallitsevan mielialan mukaan, kaikuu levollisesti, vahvistuu,\nriemastuu ja jälleen heikkonee ja miten se herättää kaikua toisten\nurosten rinnoissa. Jos tuo äskeinen väitös olisi tosi, niin täytyisi\njoka uroksen laulaa ihan samalla tavalla kuin toinen saman lajin\nuros, soittaa oma laulunsa, kuin soittolaatikko kilistelee sen\npyörivälle telalle piikitettyä laulua; ei yksikään lintu osaisi\noppia, ei muuttaa eikä parantaa säveltänsä, ei opetella mestariksi.\nMe kuitenkin olemme kokeneet ja saamme kokea olevan juuri päin\nvastoin, ja sen tähden olemme vakuutetut, että lintu laulaa ihan\nitsetajuisesti, että sen laulussa ilmoitakse sen sielu. Hänkin\non runoilija, joka hänelle määrättyjen rajain sisällä sepitsee,\nmuodostelee ja kuuluttaa ilmi. Ja kiihottimena siihen on rakkaus\ntoista sukupuolta kohtaan. Sen vaikutuksesta laulaa, viheltää ja\nmyrisee närhi, räkättää harakka, muuttaa raakkuva korppi karkeat\näänensä sulaviksi ja pehmeiksi, laulaa muuten äänetön uikku, kaiuttaa\nkuikka hurjaa, vaan kuitenkin soinnukasta merilauluansa, pistää\nkaulushaikara nokkansa veteen, muuttaakseen ainoan huutoäänensä\nkumeaksi, kauas kuuluvaksi mylvinäksi. Tosin lintu laulaa ihan\nmääräaikaan vain, mutta ei siitä syystä, että se ei voi muulloin\nlaulaa, vaan koska sillä muulloin ei ole mitään laulun syytä, koska\nse ei tahdo laulaa. Hän on vaiti, koska hän ei enää rakasta, koska\nhänen leikkiaikansa on ohitse. Tämän todistaa sattuvimmasti kaikkein\ntuttu käki. Kolme vuoden neljännestä kuluu, sen kajahuttamatta\nääntänsä kertaakaan; tuleepa sitte kevät, ja silloin hän kukkuu\npäivän ensi hetkestä iltamyöhään asti melkein lakkaamatta niin kauan,\nkuin sen leikkiaika kestää. Mutta hän vaikenee aikaisemmin etelässä\nkuin pohjoisessa, aikaisemmin tasangoilla kuin vuoristoissa ihan sen\nmukaan, kuin kasvatusvanhemmat joutuvat hautomistoimissaan, sillä ne\nryhtyvät etelässä ja tasangoilla aikaisemmin pesän tekoon ja ennemmin\npääsevät poikiensa kasvatuksesta kuin pohjoisessa ja korkealla\nvuoristoissa.\n\nMoni lintu vahvistaa laululla tai ainakin omituisella äänellä\nlausumaansa kosintaa vielä erittäin joillakuilla liikkeillä,\njoko siivillä tai jaloilla taikka muilla erinäisillä asennoilla,\nylvästellen kosittavan edessä, ja jotkut kummallisella kalinalla.\n\nJotkut haukat ja pöllöt ilmoittavat pyyntönsä melkein yksinomaan\ntai ainakin paraastaan vain kovilla huudoilla. Sitä vastoin toiset\npetolinnut näyttävät joko yksin tai yhdessä naarasten kanssa komeaa\nlentoleikkiä, jota saattaisi sanoa milloin tanssiksi, milloin\nmylläkäksi. Kotkat, bussaari-, muutto-, puna- ja tornihaukat\nkiertelevät toinen toistaan hetkikausia, kiipeävät kierteisesti\näärettömän korkealle, näyttelevät, ilmeisesti molemminpuoliseksi\nhuviksi ja iloksi, kaikkia lentotemppujaan, huudahtavat tuon\ntuostakin kimakasti, välkyttelevät höyheniään auringon paisteessa\nja liitelevät viimein hitaasti johonkin korkeaan istumapaikkaan,\nhyväilemään siellä toisiansa edelleen. Haarahaukat tekevät yleensä\nsamoin, vaan pudottautuvat, siivet puoleksi levällään, yht'äkkiä\nhyvinkin korkealta ihan lähelle maan tai veden pintaa, alkavat\nsitte paljon nopeammin kuin muuten kierrellä, pysyvät jonkun aikaa\nräpytellen ihan paikoillaan tai tekevät muita kummallisia liikkeitä\nja nousevat sitte taas hitaasti ylös äskeiseen korkeuteen. Suohaukat\nlentävät pitkän ajan näennäisesti välinpitämättöminä kositun\nnaaraksen takana tai sivulla, alkavat sitte kierrellä sen ympäri,\ntekevät yhdessä toisiinsa kietoutuvia kierteitä, nousevat kositun\nluota; pää kohti taivasta, yht'äkkiä melkein pystysuoraan ylös hyvin\nkorkealle, kiihdyttävät muuten hitaanlaisen lentonsa noustessaan\narvaamattoman nopeaksi, pudottautuvat sieltä nurin niskoin, siivet\nmelkein koossa, ihan jäykkinä alas, kiertävät siellä pari kolme\nkertaa, livahtavat taas ylös ja tekevät sitä tekoaan, kunnes\nnaaraskin seuraa kosijan esimerkkiä. Kaikkia näitä komeammin lentelee\nSisä-Afrikassa elävä ilvehtijä eli lääkärikotka, kotkan kokoinen\nhaukka, joka on sekä muodoltaan että käytökseltään kummallisimpia\npetolintuja. Sen ihmetyttävä lento vetää kaikkina aikoina puoleensa\ntarkastajan huomiota, mutta varsinkin leikin aikaan muuttuu se\nverrattomaksi näytelmäksi, hurmaavaksi ilveilyksi, jossa näyttää\nolevan kaikkein muiden petolintujen lentotaito yhdistettynä.\n\nKosivain petolintujen tavalla käyttäytyy myöskin moni muu,\nsellaisetkin, jotka eivät suinkaan ole erinomaisia lentäjiä. Siitä,\nkuin edellä on puhuttu, onkin jo ihan itseselvä, että nekin ottavat\navuksi siipensä, kuin kilvoittelevat naaraksen rakkaudesta tai\nilmoittavat tunteitansa sen saamisesta omakseen. Innokkaasti laulaa\npääsky, kositun tai saadun naaraksen vieressä istuen, sievimmät\nsuloisimmat laulunsa; mutta hänen rinnassaan leimuava tunne on\nkuitenkin niin voimakas, että hänen, lentomestarin, on mahdoton\nviipyä paikoillaan niin kauan, kuin laulua kestää; hän lentää pois,\nlaulaa lentäessään vielä edelleen ja kiertelee naaraksen ympäri,\njoka myöskin läksi lentoon. Kehrääjä istuu pitkän aikaa puun\noksalla, usein jotenkin etäällä naaraksesta, kehrää minuuttikausia\nsamaa hyrisevää säveltänsä, lähtee viimein, kiertelee koreasti\nkäännellen ja siipiä räpyttäen naaraksen ympärillä ja huutaa niin\nhellästi \"häit\", että oikein ihmetyttää, mitenkä voi syntyäkään\nniin lempeitä ääniä niin karkeassa kurkussa. Mehiläissyöjä, jolle\nsamoin on suotu vain kaiuton ääni, istuu kauan ihan naaraksen\nvieressä odotellen ja monesti todella ei virka mitään, vaan\nnäyttää tyytyvän kaunisten, kirkkaan punaisten silmiensä hellään\npuheesen. Mutta viimein tulistuu hänkin, liikuttaa yht'äkkiä\nsiipiänsä, nousee korkealle ilmaan, tekee kierroksen, huudahtaa\nriemukkaasti ja palaa taas naaraksen luo, joka on sen aikaa istunut\npaikoillaan. Keskellä innokkainta rakkauslauluaan, sanottakoonpa\nsitä kuherrukseksi, kirskutukseksi tai ulinaksi, kyyhky ikään kuin\nitsekseen innostuneena vaikenee yht'äkkiä, räpyttää muutaman kerran\nsiipiään kovasti, lentää korkealle, levittää siellä siipensä ja\nliitelee hitaasti johonkin puun latvaan kuhertamaan uudestaan.\nMetsä- ja suokirvinen, harmaa kerttu ja kultarinta kerttu tekevät ihan\nsamoin kuin kyyhkyset. Uunilintu syöksyy, lauluaan keskeyttämättä,\nkorkeasta istuinpaikastaan alas ja nousee sieltä taas toiselle oksalle\nlaulamaan sävelmänsä loppuun, alkaa hetkisen päästä virtensä\nuudestaan, lentää leikitellen keskellä lauluaan ja päättää sen samalla\ntavalla. Viheriä peipposet, tiklit ja harmaat sirkut mylleröivät\nrakkauden innossaan niin ihmeellisellä tavalla ilmassa, kuin eivät\nkykenisi hallitsemaan siipiänsä. Leivoset nousevat rakkaussäveliänsä\nlaulaen korkealle yläilmoihin. Girlitsa käyttäytyy, kuin olisi oppinut\nlentotaitoa yölepakolta.\n\nSaman huumauksen vallassa kuin mainitut ovat myöskin kaikki linnut,\njotka tanssimalla ilmoittavat rakkauttansa. Nekin tanssiessaan\nheittävät muulloiset tapansa ja joutuvat viimein niin intoihinsa,\nettä suuremmassa tai vähemmässä määrässä unhottavat koko muun\nmaailman. Ei milloinkaan lintu tanssi äänettä, enimmät päin vastoin\nääntelevät omituisesti, jollaista niiltä ei koskaan muulloin kuulla,\nnäyttelevät samalla koko komeuttansa, vieläpä useimmiten sillä\npäättävätkin tanssin.\n\nErittäin innokkaita tanssijoita ovat ruopuslinnut eli kaikki\nkanalinnut. Kesy kukko vain ylpeästi kävelee, huutaa ja lyö siipiään;\njo sen kotinaapurit riikinkukot ja kalkkunat tekevät enemmän\ntemppuja. Paljon innokkaammat tanssijat kuin nämä ovat melkein\nkaikki teirilinnut ja jotkut fasaanit. Ken valkenevana aamuhetkenä\non katsellut soitimella olevia metsoja, kuunnellut lavertelevia ja\nlaahustavia teirejä tai Pohjolan kevään valoisena yönä nähnyt tundran\nlumilakeuksilla metsäkanan tanssivan, hän ihan varmaan yhtyy minun\nsanoihini, kuin väitän, että se hyvittely, jota nämä kukot näyttävät\nja osoittavat kanoillensa, vaikuttaa yhtä vastustamattomasti kuin\nriikinkukon, joka levittää kauneimman koristuksensa katokseksi\nkositun päälle. Vielä omituisemmin kuin kaikki nämä käyttäytyvät\nsatyyrikukot eli sarvifasaanit, Kaakkois-Aasiassa elävät, komeat\nruopuslinnut, joilla on kaksi sarvenkaltaista, kirkasväristä\nnahkaputkea päälaen sivuilla ja sangen loistovärinen, venyväinen\nkaulahetula. Kukko, kierreltyään moneen kertaan kanan ympäri, ollen\nsitä tuskin huomaavinaankaan, pysähtyy johonkin paikkaan ja alkaa\nkumarrella. Yhä nopeammin kumartelee se ja hitaasti ojentuvat sarvet,\nlevenee ja jatkuu kaulahetula, kunnes ne ihan ympäröivät pään tuolta\nrakkaudesta hurjastelevalta linnulta. Nyt se levittää ja ojentaa\nsiipensä, laskee ja pyöristää purstonsa, painuu polvilleen ja\nsyljeksien ja sihisten laahaa siipiään maassa. Yht'äkkiä pysähtyvät\nkaikki liikkeet. Matalana, höyhenet pörröllään, siivet ja pursto\nmaahan painettuina, silmät kiinni, kuuluvasti hengittäen, pysyy se\nhetkisen huumauksissaan liikkumatta. Häikäsevä loisto säteilee sen\ntäysin paisuneista koristimista. Yht'äkkiä nousee se taas, syljeksii\nja sihisee, vapisee ja silentää höyhenensä, raapii maata, heilauttaa\npurstonsa ylös, lyö siipiään, ylenee nytkähdellen vähän kerrassaan\ntäyteen korkeuteensa, syöksyy naaraksen luo ja yht'äkkiä pysähtyen\nrajusta juoksustaan seisoo hänen edessään koko loistossansa,\npysyy siinä hetkisen, vapisee, vavahtelee, sihisee ja antaa sitte\nkerrassaan koko komeuden kadota, höyhenpuku silenee, sarvet ja\nkaulahetula pienenevät ja lintu ryhtyy tavallisiin toimiinsa, kuin ei\nolisi mitään tapahtunut.\n\nVästäräkki astuskelee valittunsa ympäri korein askelin, pää\nvähän alhaalla, siivet ja pursto levitettyinä ja siivet vavisten\nliikkuvina, kumarrellen, lähestyen ja etääntyen. Loistavan\nuhrikaritsan näköisenä istuu tulipeipponen kafferihirsin tähkällä,\njohon hän puolisoineen on asettunut, levittää koruhöyhenensä auringon\npaisteesen ja innokkaasti laulaen pyörii valitussa istuinpaikassaan.\nHellästi kuin ihmislapset, suu suuta, rinta rintaa vasten,\ntanssivat kyyhkyset pitkän aikaa yhdessä. Kiihkeästi, vilkkaasti\nhyppien tanssivat kurjet, yhtä innokkaasti Keski-Amerikan komeat\nvuorikanat, vieläpä ihmettelevän ihmisen näkyvissäkin. Yksinpä\nkondorikin, mahtavin lentäjä, joka nousee tuhansia metrejä ylemmäksi\nAndes-vuorten korkeimpia huippuja ja jonka ei luulisi ryhtyvän muihin\nkosintakeinoihin kuin lentotemppuihin, kuitenkin tanssii ja pyörii\nnaaraksen ympäri, hitaasti kävellen ja omituisesti muristen tai\nrummuttaen, pää alas rintaan asti laskettuna ja siivet levitettyinä\nihan suoriksi.\n\nToiset linnut tanssin sijasta vallattomasti hyppelevät oksilla\nylös alas, edes takaisin, näytellen kukin omaa komeuttansa. Niinpä\nparatiisilinnut kokoutuvat aamuhetkinä yksissä eräihin puihin ja\nsiellä naarasten kunniaksi hypiskelevät, vapisuttavat siipiänsä ja\nlevittelevät ihmeellisiä koruhöyheniään. Toiset vielä rakentelevat\nitselleen lehtimajojakin, koristelevat niitä kaikenlaisilla\nkiiltävillä ja välkkyvillä esineillä ja tanssivat niissä. Muutamat\nlinnut, jotka eivät voi laulaa eikä näyttää lento-, ei tanssitaitoa,\nsaavat nokallaan aikaan omituista kolinaa. Niinpä kaikki haikarat\nkosivat lyömällä nokkansa molempia puoliskoita hyvin sukkelaan\nvastakkain, joka kolina on heiltä puuttuvan äänen sijassa: samoin\nkaikki tikat nokallaan niin tiheään hakkaavat jotakin kuivaa oksaa,\nettä puu värisee ja kauas metsään kaikuu rummutus.\n\nVaikka naaras ei sille tehtyä rakkauden tunnustusta oikeastaan;\nhylkääkään kylmäkiskoisesti, niin se sentään ainoastaan hätätilassa\nvalitsematta suostuu kehen hyvänsä ensimmäiseen kosijaan. Alussa\nse näköjään hyvin välinpitämättömästi kuuntelee hellimpiä\nrakkaussäveliä, katsoo kaikkia lentoleikkejä ja tansseja, joita sen\nkunniaksi pidetään sekä kaikkea komeutta, kuin sille näytetään.\nUseimmiten se käyttäytyy, kuin kaikki tuo lumokeinojen tuhlaus ei\nollenkaan olisi minkään arvoinen. Mukavasti, näköjään ihan huolimatta\nkosijan vehkeistä tekee se tehtäviään, jopa etsii ravintoaankin.\nMonesti, tosin ei läheskään aina, tulee se laulun tai tanssin\nhoukutuksesta lähemmäksi, vaan ei millään tavoin, ei vähimmälläkään\nmerkillä osoita taipuvaa myötätuntoisuutta. Monet naaraslinnut,\nvarsinkaan moniavioisuudessa eläväin kanalintujen naarakset eivät\nedes tule kukkojen leikkipaikoillekaan, vaikka nämä kanat eivät\nsuinkaan ole kylmäkiskoiset, vaan päin vastoin monesti kiihdyttävät\nkutsuvilla äänillään kukkoja hurjimmilleen. Jos kukko tulee kanan\nmielestä liian tunkeilevaksi, niin kana pakenee. Se harvoin lienee\ntoden tekoa, mutta tavallisesti sitä kestää niin itsepäisesti, että\nei aina käy päättää, onko pako todella pelkkää pakoa ilman mitään\nsivutarkoitusta, vaiko vain näön vuoksi. Jos se ei mitään tarkoita,\nniin tulevat siten ainakin kosivan kukon kiihko ja muut kosintakeinot\nkiihdytetyiksi ylimmilleen. Tulisemmin ja pitämättä mitään lukua\nsyöksyy kukko pakenevan kanan jäljestä, ikään kuin aikoen pakottaa\nsen taipumaan; tulisemmin kuin koskaan laulaa se, vilkkaammin leikkii\nja tanssii tai lentelee, kuin naaras pysähtyy hetkiseksi, ja vielä\nkiihkeämmin lähtee ajamaan takaa, kuin naaras taas jatkaa pakoaan.\n\nLuultavasti olisi jokainen naaraslintu taipuvaisempi, kuin se\nyleensä on, jos yksi uros olisi ainoana kosijana. Vaan koska yleensä\non uroksia enempi, niin on naaraksella tilaisuus valita. Monta\nurosta, välistä suuri joukkokin on yht'aikaa kosimassa, siten tehden\nluonnolliseksi naaraksen miettimisen ja valinnan. Tietämättään tai\ntahallansa tottelee se lajin parannuksen lakia. Useammista koettaa\nse valita paraimman, voimakkaimman, terveimmän, kaikin puolin\noivallisimman; se saa valita. Sen käytöksen vaikutus uroksiin tulee\nilmi rajattomana kateutena, joka saa aikaan pitkällisiä taisteluja.\nJoka lintu, näyttäköönpä se meistä miten, viattomalta hyvänsä, on\nsankari taistellessaan rakkaastansa, ja jokainen osaa itsekullekin\nsuotuja aseitaan, nokkaa, kynsi- tai kannusjalkoja, välistä myöskin\nsarvimaisilla piikeillä suojeltuja siipiä, käyttää samanlajista\nkilpaveljeä vastaan niin tehokkaasti, että taistelu monesti päättyy\ntoisen kuolemaan.\n\nLinnun laadun mukaan tapahtuu taistelu ilmassa tai maassa, puun\noksilla tai vedessä. Kotkat ja haukat taistelevat kynsillä ja\nnokalla ilmassa. Komeat käänteet, kilpailut ylös päin, päästäkseen\ntarpeellisen korkealle toisesta, nuolen tavoin tuiskahtavat\nhyökkäysiskut, uljas puolustautuminen, ajaminen toisiansa takaa ja\nrohkea puolensa pitäminen ovat huomattavia sellaisissa taisteluissa.\nJos kotkan onnistuu iskeä kilpaveljeensä, kouristaa sekin heti\nkyntensä toisen rintaan ja molemmat kykenemättä enää taitavasti\nkäyttämään siipiänsä, syöksyvät pyöriskellen korkeudesta alas. Maahan\nsaavuttua taistelu tietysti lakkaa, vaan heti, kuin jompikumpi\nnousee ilmaan, seuraa toinenkin, ja muutaman minuutin päästä alkaa\nkahakka uudestaan. Jos toinen uupuu, ehkä haavoista, peräytyy se,\njopa pakeneekin voittajan kiihkeästi vainoomana kiireimmiten ja\nvastarintaa yrittämättä yli sen alueen rajojen, jonka naaras on\nitselleen valinnut; mutta pitämättä lukua mistään tappioista se ei\nennen luovu taistelusta, kuin naaras varmasti yhtyy voittajaan.\nVälistä tulee toisen kuolema sellaisen taistelun päätökseksi, vaikka\nkyllä harvoin, sillä kotka, jonka kateutta ja vallanhimoa rakkaus\nja kunniantunto ärsyttävät, ei osoita mitään armoa voitetulle, vaan\nsäälimättä tappaa vastustajan, joka ei enää kykene taistelemaan eikä\npakenemaan. Tappavatpa tervapääskytkin, vaikka näköjään ovat erittäin\nviattomia lintuja, kilpaveljensä siten, että he taistellessaan ihan\nkotkien ja haukkain tavalla iskevät terävät kyntensä toistensa\nrintaan ja sitä niin pahasti repivät, että haavoittunut usein kuolee.\n\nKaikki laululinnut ennen taistelua tekevät oikean taisteluun\nvaatimuksen. Muuttuupa laululinnun viserryskin aseeksi, jolla voidaan\ntaistella ja voittaa, vaikka tosin verta vuodattamatta; leikin\nhuuto, joka vasta oikeastaan ilmoittaakin hehkuvimman kosinnan,\nkiihottaa aina kateutta. Ken osaa matkia käen ääntä, voi varsin\nhelposti houkutella sen varovaisen linnun ihan siihen puuhun,\njonka alle itse asettuu; ken osaa matkia hyvästi kuhankeittäjän\nmutkikasta vihellystä, sepel- ja turturikyyhkysen kuherrusta,\ntikan rummutusta tai mitä hyvänsä linnun kosintalaulua tai ääntä,\nhän saa niitä myöskin houkutelluksi luoksensa. Jos kilpakosija\nilmestyy, niin se ilmoittaa tulonsa ensin huudolla tai laululla,\nmutta ryhtyy kohta tosi toimiin, ja silloin alkaa yhtä kiihkeä\ntaistelu kuin edellämainittujen kesken. Äkäisimmästi huutaen ja\nparkuen ajavat kilpaveljet toinen toistaan joko yläilmoissa tai\nalhaalla, puiden latvojen tai pensaiden lävitse ja kuten naarasta\nahdistaessa ärsyttävät nytkin toisiaan vielä uhkaavilla äänillä,\njopa myöskin laululla, korumerkkien näyttelemisellä ja pilkallisilla\nliikkeillä oikein vihan vimmaan. Jos ajaja tavoittaa pakenevan\nvastustajan, iskee se sitä nokallaan niin, että höyhenet pölisevät;\njos ajaja hellittää, kääntyy pakeneva silmänräpäyksessä puolestansa\nhyökkäämään; jos ei kumpikaan pakene, niin ne hakkaavat aika lailla\ntoinen toistansa, olivatpa sitte ilmassa jollakin oksalla tai maassa.\nNäissäkin taisteluissa tapahtuu päätös vasta siten, että naaras\nantautuu jommankumman taistelijan puolelle.\n\nMaalinnut taistelevat aina maassa, vesilinnut ainoastaan vedessä.\nMiten tosissaan kanat taistelevat, tietää jokainen, ken on nähnyt\nkaksi kukkoa tappelevan. Niiden taisteluissa on henki vaarassa,\nvaikka kuolema tavallisesti vain silloin seuraa kuin ihminen\nraakuudessaan teroittaa kukkojen luonnolliset aseet ja heikontaa\npuolustuskeinot. Taistelevat kilpakosija-kamelikurjet käyttävät\nsamoin voimakkaita jalkojaan ja repivät eteen päin potkien vahvoilla\nja terävillä kynsillään vastustajansa rintaan, ruumiisen ja\njalkoihin syviä haavoja. Kiihtyneet trapit puhaltavat kaulapussinsa\nsuureksi, kääntävät siipensä nurin, levittävät purstonsa pyöreäksi\nja muristen syljeksivät hyvän aikaa sekä siten vaadittuaan toinen\ntoistansa taisteluun käyttävät nokkaansa oikein tuntuvasti.\nRannan juoksulinnut, ja varsinkin kaikesta, sekä naaraksista että\nkärpäsistä, auringon valosta ja paikasta, riitelevät suokulaiset\nryntäävät vastakkain, nokka ojennettuna kuin keihäs, ja ottavat\niskuja vastaan rintahöyhenillään, jotka ovat suokulaisilla\nkehittyneet oikeiksi kiiviksi. Liejukanat juoksevat uivalla,\nhyllyvällä vesikasvi-peitteellä vastakkain ja pieksävät jaloilla\ntoisiaan. Joutsenet, hanhet ja sorsat ajelevat toisiaan niin kauan,\nkunnes toisen onnistuu saada toista kiinni töyhdöstä ja pitää sen\npäätä veden alla, että toinen on tukehtua tai ainakin niin heikkonee,\nettä ei heti voi jälleen ryhtyä taisteluun; joutsenet antavat kuten\nkannuslinnut tuntuvia iskuja siipiensä reunoissa olevilla kovilla ja\nterävillä sarvimaisilla pistimillä.\n\nNaaras ei näytä siihen asti, kuin valitsee jonkun uroksen, ottavan\nmitään osaa sellaisiin kilpakosijain taisteluihin, eikä edes\ninnostuvankaan niistä, mutta kuitenkin katselee niitä täydellä\nhuomiolla, koska se aina suostuu voittajaan, ainakin tyytyy sen\nkosintaan. Millä tavalla naaras päätöksensä ilmoittaa, en osaa\nsanoa, en uskalla edes luullakaan mitään. Vielä noiden taistelujen\nkestäessä valitsee se ja siitä silmänräpäyksestä lähtein antautuu\nehdottomasti valitun uroksen valtaan, seuraa häntä ja ottaa\nnähtävällä mielihyvällä vastaan sen rakkauden osoitukset, jopa\nitsekin hellästi vastaa hyväilyihin. Ikävöivästi kutsuu se häntä,\nriemuiten tervehtii sitä ja vastustamatta mukautuu sen toiveihin.\nKiinni toisissaan istuu papukaijapari vierekkäin, vaikka satojakin\nolkoon samassa puussa; täydellinen sopu ja yksimielisyys tulee\nilmi molempain toimissa, ainoastaan yksi tahto näyttää molempia\nvallitsevan. Jos toinen syö jotakin, syö toinenkin; jos uros siirtyy\ntoiseen paikkaan, seuraa naaras; jos uros kaiuttaa ääntänsä,\nantaa naaraskin äänensä kuulua. Hyväillen nyppii toinen toistaan\nhöyhenistä ja mielellään ojentaa toinen toiselleen päätään ja\nniskaansa, saadakseen sellaisia rakkauden osoituksia. Naaraslinnulla\nei puolestaan ole loukkaavia oikkuja, ei äreyttä eikä suuttumista,\nei haukkumista eikä tyytymättömyyttä, vaan ainoastaan rakkautta\nja hellyyttä, ja uros on onnellinen ja autuas tiedossaan, että on\nsaanut omaksensa, mitä on halunnut. Samoin kuin hänen tahtoansa\nnoudatetaan, taipuu hänkin naaraksen toiveihin; jos naaras nousee,\njättää uroskin istuinpaikkansa; jos naaras lähtee kotiseudusta,\nseuraa uros häntä vieraasen maahan; jos se kääntyy kotia kohti, palaa\nuroskin lapsuutensa seuduille. Eipä ihme siis, että lintujen avio on\nonnellinen ja moitteeton. Elinajakseen yhtyneet puolisot saattavat\nkyllä vanheta, heidän rakkautensa ei koskaan vanhene, vaan pysyy\nainiaan nuorena ja saa joka kevät uutta intoa lemmelleen; molemmin\npuolinen hellyys ei vähene pisimmänkään liiton aikana. Uskollisesti\nsuorittavat molemmat puolisot osansa välttämättömistä taloustoimista\npesän teon, munien hautomisen ja poikasten kasvatuksen aikaan;\nuhraavaisesti auttaa uros naarasta kaikissa vaikeissa toimissa,\njoita poikaset sille tuottavat; rohkeasti hän toimii sen turvaksi;\narvelematta antautuu se silminnähtäviin vaaroihin, jopa kuolemaankin,\nmilloin naaras on pelastettava. Lyhyesti sanoen: molemmat ottavat\nliittonsa ensi hetkestä asti osansa iloista ja suruista, ja jos\nerityisiä sotkevia asian haaroja ei satu, kestää tällainen hellä\nliitto koko elinajan.\n\nOn kylliksi havaintoja, jotka tätä todistavat. Tarkkasilmäiset\ntutkijat, jotka olivat vuosikausia peräkkäin tarkastelleet muutamia\nlintuja ja viimein oppineet tuntemaan ne niin tarkkaan, että osasivat\nerottaa ne muista samanlajisista linnuista, ovat siitä meille\ntakauksena, ja jokaisen meistäkin, joka vain tarkkaavasti katselee\nparaiten näkyviä lintuja, täytyy havaita samaa. Onhan Saksassa talon\nomistajalla kyllin tilaisuutta katsella katolla istuvaa haikaraparia,\noppiakseen erottamaan ne linnut muista haikaroista niin tarkkaan,\nettä hän ei voi heistä erehtyä, ja ken haikaroita tarkastelee, saa\nkokea, että juuri sama pari aina palaa siihen pesään niin kauan,\nkuin molemmat puolisot elävät. Ja joka tutkija tai metsästäjä, kuin\ntarkkaan katsoo vaeltavia lintuparvia taikka, jos sukupuolen erotus\nei ole silmin huomattava, ampuu yhden parin, aina kyllä huomaa,\nettä ne molemmat todella ovat uros ja naaras. Matkoillani Afrikassa\nolen monesti tavannut lintupareja, jotka täälläkin elivät hellässä,\nlintujen avioliittoja niin hyvältä puolen kuvaavassa yhteydessä,\nolivat yhtä eroamattomat kuin kotona pesässään, tekivät kaikkea\nyhdessä ja arvattavasti myöskin yhdessä kärsivät. Yhteen kuuluvat\nkääpiökotkaparit voitiin vielä silloinkin huomata puolisoiksi, kuin\nne suuressa joukossa matkustivat tai pitivät yötä. Isot joutsenet,\njoita minä tarkastelin Mensale-järvessä Egyptissä, tulivat parvittain\nja samoin parvittani läksivät. Kaikki muutkin oikeissa avioliitoissa\nelävät linnut, joita tiellä tapasin, vahvistivat tätä sääntöä. Että\nmolemmat puolisot myöskin yhdessä kärsivät, näin, kuin tapasin\neräässä Etelä-Nubian lammikossa haikaraparin, johon koko huomioni\nkiintyi siitä syystä, että se vielä sellaiseen aikaan oleskeli\nsiellä, jolloin kaikki muut haikarat jo ammoin olivat siirtyneet\nsyvälle Sisä-Afrikkaan. Saadakseni selkoa viivästymisen syystä\ntapasin minä ne linnut ja huomasin naarakselta siiven murtuneen,\njoten se ei päässyt edelleen matkustamaan; siinä siis ihan terve uros\nyksinomaan vain naaraksen avuksi ja seuraksi oli jäänyt sellaiseen\nseutuun, jossa ei ollut mitään tavallisen talviasunnon mukavuuksia.\nKaikkein avioliitossa eläväin lintujen uskollisen ja hellän liiton\nrikkoo vasta kuolema.\n\nTämä on sääntö, mutta on siinäkin poikkeuksia. Yksin\nyksiavioisuudessakin eläväin lintujen kesken tapahtuu uskottomuutta,\nvaikka tarvoin. Vaikka avionaarakset tavallisimmin vakavasti\npysyvät uskollisina puolisoilleen, eivät tähystele muita uroksia,\nvielä vähemmin ottavat ketään ystäväkseen, vaikka joku koettaisi\ntunkeutuakin, niin erittäin huomattavat jonkun vieraan ominaisuudet\nvoivat kuitenkin vaikuttaa pahaa. Samanlajinen mestarilaulaja,\njonka laulu on paljon parempi puolison laulua, tai kotka, joka\non kaikin puolin tai ainakin monessa kohdin etevämpi naaraksen\nvalitsemaa kotkaurosta, voi tuntuvasti häiritä satakielen tai kotkan\navioliittoa, jopa ehkä saattaa naaraksen luopumaankin puolisostansa.\nSitä todistavat yksinäiset urokset, jotka hautomisajan edellä ja\nsen kestäessä kuljeksivat laajalti, aristelematta tunkeutuvat\navioparin alueelle ja rohkeasti pyrkivät naaraksen suosioon: sitä\ntodistavat kiihkoiset taistelut, joita heti alkaa oikean puolison\nja tulokkaan välillä ja jotka vielä nytkin tavallisesti tapahtuvat\nilman naaraksen osanottoa; sinne päin viittaa ainakin jossain määrin\nyht'äkkiä leskeksi joutuneen naaraksen käytös, joka osaa lohduttaa\nmieltänsä heti uudella avioliitolla, vieläpä, jos niin sattuu, ottaa\nomakseen entisen puolisonsa surmaajankin. Ebenseen ritarikartanon\nkatolla Erfurtin luona majaili monta vuotta haikarapari, joka kyllä\neli paraimmassa sovussa, mutta ei jäänyt ilman kiusauksia, koska\nsitä lakkaamatta häiritsivät yksinäiset, pesää ja naarasta omikseen\ntavoittelevat tulokkaat. Eräänä keväänä ilmestyi siihen seutuun uros,\njoka oli paljon tunkeilevampi ja itsepäisempi kuin kaikki entiset\nkosijat ja pakotti aviohaikaraa lakkaamatta taistelemaan tai ainakin\nvartioimaan. Kuin se eräänä päivänä, ehkä taistelusta väsyksissään,\npää siiven alla, näköjään maaten istuu pesänsä päällä, syöksyy tuo\nahdistaja yht'äkkiä ylhäältä ilmasta hänen päällensä, lävistää\nhänet nokallaan ja sysää ruumiin alas katolta. Ja mitä leski? Se ei\nkarkoita kavalaa puolisonsa salamurhaajaa pois luotansa, vaan päin\nvastoin arvelematta ottaa hänet sijaan ja hautoo edelleen, kuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nTämä ja muut äsken kerrotut asiat eivät tuota kunniaa lintuvaimoille,\nmutta, kuten jo huomautin, päinvastaiset todistukset näyttävät,\nettä nuo tapaukset ovat vain poikkeuksia säännöstä ja siis sääntöä\nvahvistavat. Ja jospa todella huomattaneenkin naaraksissa näennäistä\ntai todellista syytä, on aina muistettava, että urokset, joilla on\npaljon suurempi syy kuin vähempilukuisilla naaraksilla säilyttää\naviouskollisuutensa, voivat myöskin unhottaa sen. Ken tuntee\nkyyhkyset, jotka on ihan väärin asetettu kaikkein mahdollisten\nhyveiden vertauskuviksi, hän myöskin tietää, miten vähän he\nansaitsevat sitä mainetta, joka vanhasta ajasta on heistä tullut\nmeille perinnöksi. Heidän hellyytensä on lumoava, mutta ei oikeaa\nlajia; heidän uskollisuuttaan vaimojansa ja lapsiansa kohtaan\nylistellään, mutta koetusta se ei kestä. Ottamatta lukuunkaan\nkyyhkyurosten välinpitämättömyyttä isän velvollisuuksista, he varsin\nusein rikkovat avioliiton horjumatonta lakia ja puolisoittensa\nhautoessa usein hyväilevät toisia kyyhkynaaraksia. Sorsalinnut\ntekevät vielä pahemmin eivätkä punakanat yhtään paremmin. Heti,\nkuin sorsat ehtivät hautomaan, yhtyvät eri parien urokset parviksi,\nkuluttavat aikaansa, miten paraiten osaavat, antavat vaimojensa\nsill'aikaa nähdä vaivaa, jopa yksin pitää huolta poikasistakin ja\ntulevat vasta sitte jälleen naarassorsain, ehkäpä ihan vierasten,\nluo, kuin poikaset ovat kasvaneet suuriksi, itse toimeen tuleviksi\neivätkä enää tarvitse isänsä apua. Punakanat, ja turkinpyyt\nluultavasti samalla tavalla, kuljeksivat leikin aikaan tappelemassa\nminkä hyvänsä kukkojen kanssa, kuin eteen sattuu, ja sen tähden\nespanjalaiset niitä kesyillä kukoilla houkuttelevat ja tappavat;\nmutta myöhemmin, sitte, kuin jo kanat ovat hautomassa eikä kukoilla\nenää ole halua taisteluun, rientävät ne kanojen huudosta luo, jopa\nkiireisemminkin kuin ennen.\n\nKuitenkin, kuten sanottu, ovat ne vain poikkeuksia säännöstä\neikä niitä voida likimainkaan verrata monivaimoisuudessa eläviin\nlintuihin. Turhaan on koetettu selittää karjalintujen, käkien,\nfasaanien, metsojen, kalkkunain, viiriäisten, riikinkukkojen ja\nsuokulaisten monivaimoisuutta, löytämättä mitään riittävää syytä.\nKuin oletetaan ja lausutaan, että käet ja sen lähimmät sukulaiset\neivät haudo, koska niiden aina täytyy olla valmiina ja esteettöminä\nhillitsemään hävittäväisten hyönteistoukkain tuhoja, mihin niitä\nvain ilmestyy, ja sen tähden eivät elä oikeissa avioliitoissa\neivätkä voi pitää huolta omista poikasistaan, silloin kyllä\npuhellaan, lörpötelläkseen jotakin, mutta ei selitetä mitään,\nkoskapa karjalinnutkin ilman sellaista syytä jättävät sikiönsä\nvierasten hoidettavaksi; ja kuin lausutaan sellainen oletus, että\nluonto on monivaimoisuuden kautta tahtonut toimittaa runsaammin\nperillisiä muutamille kanalintu-lajeille, joita monin tavoin suuresti\nahdistellaan ja vähennellään, niin silloin on mahdoton käsittää,\nminkä tähden luonto ei olisi sitä saanut aikaan samalla tavalla\nkuin muissa kanoissa, jotka elävät yksivaimoisuudessa eivätkä\nhedelmällisyydeltä kuitenkaan ole noita toisia huonommat.\n\nKäyttäessäni moniavioisuus-sanaa tiedän kyllä, että tavallisesti\npuhellaan lintujen monivaimoisuudesta. Sellaista minä en tiedä omasta\nkokemuksestani, eikä minun tietääkseni sitä ole myöskään koskaan\ntodistettu millään eittämättömän oikeilla havainnoilla. Sillä himo\non molemminpuolinen, naaraksilla ei yhtään vähemmin rajaton kuin\nuroksilla. Naaraskäki yhtyy tänään tähän, huomenna tuohon urokseen,\nvieläpä saman tunninkin kuluessa osoittaa useammille suosiotansa,\nja valitsematta antautuu kana mille kukolle hyvänsä. Aviosta ei\nheillä ole puhettakaan. Urokset eivät pidä lukua naaraksista muuta\nkuin hetkisen, ja ihan samoin tekevät naarakset; kumpikin sukupuoli\nkulkee omia teitään, jopa pysyvät ihan erillään paitsi leikin\naikana, eikä toinen huoli yhtään toisen kohtalosta. Rajaton himo ja\nsiitä suurimpaan määrään kiihtynyt kateus uroksissa, vallanhimoinen\nvaatiminen ja nöyrä suostuminen, hurja kosinta ja mielellään\ntaipuminen, sitte täydellinen välinpitämättömyys toisistaan ovat\nnäillä linnuilla eri sukupuolien keskinäistä seurustelua kuvaavina\ntuntomerkkeinä. Siitä myöskin selviää, että näiden lintujen piireissä\npaljon useammin kuin minkään muiden lintujen kesken tehdään\nseka-avioita ja saadaan aikaan sekasikiöitä, jotka viettävät kurjaa\nelämää ja joko kuihtuvat lapsettomina taikka, jos saavat rakennetuksi\naviota jommankumman kantalajinsa kanssa, tuottavat oikeita perillisiä\nja siten jälleen palautuvat oikeaan lajiinsa. Sekaliittoihin yhtyvät\ntosin muutkin, s.o. yksivaimoisuudessa elävät linnut, mutta ihan\nvarmaan vain silloin, kuin niitä lajisensa puolison täydellinen\npuute siihen pakottaa, jota vastoin noilla toisilla näyttää vain\nhoukutteleva tilaisuus olevan ihan yhtä usein syynä kuin sellainen\npuutekin.\n\nVaan hätä se lienee ja ehdoton välttämättömyys turvata munasta\njo päässeitä tai vielä munassa olevia sikiöitä, joka pakottaa\nyksiavioisuudessa eläväin lintujen naarakset nopeammin haihduttamaan\nlesken surunsa uudella avioliitolla kuin urokset unhottamaan\nkadotetut puolisonsa. Tokkopa sentään naarasten suru todella lienee\nyhtään vähempi kuin urosten, vaikka hyvin siltä näyttääkin. Samalla\ntavalla kuin emähaikara Ebenseessä tekevät muutkin naaraslinnut.\nPuutarhassamme hautovan harakkaparin päätimme tappaa, koska samassa\npuutarhassa asuvat laululintuset, joita hyvin suosimme ja hoitelimme,\npelkäsivät niitä. Kello seitsemän aamulla ammuttiin uros, vaan\ntuskin ehti kahta tuntia kulua, kuin jo leskellä oli toinen puoliso;\nhetkisen kuluttua ammuttiin sekin, ja kello yksitoista oli leski\njo kolmannen kerran avioliitossa. Olisi sitä varmaan tapahtunut\nvielä useamminkin, jos hätäytynyt naarasharakka ei olisi paennut\nviimeksi saamansa uroksen kanssa. Isäni ampui kerran keväällä\nturkinpyy-uroksen. Naaras lensi ensin pois, vaan tuli kohta takaisin,\nja heti sen jälkeen toinen uros tuli kosimaan ja pääsi ilman mitään\npuolisoksi. Tschusi-Schmidthofen pyydysti puutarhastaan leppälinnun\npesästä kahdeksassa päivässä pois koko kaksikymmentä urosta ja antoi\nvasta sitte niin monesti surreen ja yhtä monesti lohdutuksensa\nlöytäneen lesken nauttia avio-onnea.\n\nSellaista näennäistä kevytmielisyyttä emme ollenkaan näe uroksissa,\njotka kadottavat puolisonsa. Kovasti parkuen, liikuttavasti\nvalittaen, suruaan sekä äänellä että liikkeillä ilmaisten lentelevät\nne rakkaan puolison ruumiin ympärillä, koskevat siihen ehkä\nnokallaankin, ikään kuin tahtoisivat taivuttaa sitä nousemaan ylös\nja lähtemään lentoon, rupeavat uudestaan valittamaan, niin että\nihminenkin voi ne äänet ymmärtää, lentelevät alueensa sisällä\npaikasta toiseen, istahtavat huudellen, houkutellen ja valittaen\nmilloin mihinkin entiseen lempipaikkaan, eivät huoli ravinnosta,\nhyökkäävät äkeissään toisten samanlajisten urosten kimppuun, ikään\nkuin kadehtien niiden onnea ja tahtoen tehdä ne yhtä onnettomiksi,\nkuin itse ovat, eivät saa rauhaa eikä lepoa, ryhtyvät jotakin\ntekemään ja lakkaavat heti ja tekevät kaikki nurin päin, ikään\nkuin tietämättä, mitä tekevät. Siten ovat ne päiväkausia, jopa\nviikkojakin, ja usein viipyvät onnettomuuspaikalla niin kauan\nkuin suinkin mahdollista, lähtemättä edes lyhyillekään matkoille\ntiedustelemaan toista vaimoa. Muutamat lajit, ei yksistään\npapukaijat, joita niin sattuvasti sanotaan \"eroamattomiksi\", vaan\nmyöskin peipposet ja muut, yksin huuhkajatkin, kadottavat sellaisessa\nkovassa kohtalossa kaiken elämän ilon, surevat itsekseen ja hautovat\nsuruansa niin kauan, että kuolevat. Niin syvän surun pääsyyksi,\nvaikkapa ei ainoaksikaan, lienee katsottava sitä, että aina on\nvaikea, välistä mahdotonkin urosten löytää ja saada toista naarasta.\nNaarakselle monesti ei jää aikaakaan surra, sillä ennemmin tai\nmyöhemmin, monesti melkein samana silmänräpäyksenä ilmestyy sen luo\nuusia kosijoita osoittamaan sille niin paljon suosiota ja hellyyttä,\nettä sen täytyy tulla vaikka vasten tahtoansakin lohdutetuksi. Ja\nkuin sitte perillisten hoitohuolet sitä paitsi ahdistavat muutenkin\nniin äidillistä sydäntä, jäävät hänellä kaiketi muut ajatukset\nniin sivuasioiksi, että pitkällinen suru ei pääse voimaan. Jos\nhänen on joskus vaikea saada uutta puolisoa, niin se ilmoittaa\nsuruansa yhtä vilkkaasti kuin urokset. Mutta välistä se tekee\nvielä enemmänkin, on pakottakin rupeamatta toiseen avioliittoon.\nLeskivarpunen, jota isäni tarkkaan katseli, ei ottanut, vaikka sillä\noli munia haudottavana ja sitte poikasia kasvatettavana, ketään\nkosijaa miehekseen, vaan pysyi leskenä ja sanomattomalla vaivalla\nyksin ruokki syöppöä lapsilaumaansa. Toisen todellakin liikuttavan\ntosiasian, millaista surua leskeksi jäänyt naaraslintu osoittaa,\nkertoo ja takaa Eugen von Homeyer. Tämän luotettavan tutkijan\nasunnon katolla oli haikaraparilla pesä, vaan heidän avio-onnensa\nyht'äkkiä päättyy siten, että eräs pyssymies veitikka ilkeyksissään\nhuvikseen ampui uroksen. Sureva leski, ottamatta toista puolisoa,\ntekee äidin velvollisuudet ja lähtee syksyllä lapsineen muiden\nhaikarain seurassa Afrikkaan. Seuraavana keväänä se palaa takaisin\nentiseen pesäänsä leskenä, kuten oli lähtenytkin. Ahkerasti sitä\nkositaan, mutta se torjuu kaikki kosijat äkäisesti nokallansa.\nInnokkaasti laittelee se asuntoaan, mutta pitääkseen vain yllä\nomistusoikeuttansa. Syksyllä se taas lähtee muiden haikarain kanssa\nmuuttomatkalle, palaa seuraavana keväänä ja tekee ihan samoin kuin\nviime kesänä. Ja niin oleksii se yksitoista vuotta. Kahdentenatoista\nvuotena koettaa toinen haikarapari väkivaltaisesti anastaa siltä\npesää; se taistelee uljaasti omaisuudestaan, mutta ei voi vieläkään\ntaipua toisella avioliitolla sitä turvaamaan. Pesä riistetään siltä,\nja kuitenkin pysyy se yksinäisenä; anastajat pitävät pesää eikä\nleskeä näy; se viettää, kuten perästä päin tulee ilmi, koko kesän\nyksinään noin viidentoista kilometrin päässä. Vaan heti anastajain\nmentyä pois saapuu se pesään, viipyy siinä vielä muutamia päiviä ja\nlähtee vasta sitte muuttomatkalleen. \"Erakon\" nimellä on tämä haikara\ntuttu koko seudussa; sen kohtalo ja käytös hankkivat sille kaikkein\nhyväntahtoisten ihmisten ystävyyden ja suosion.\n\nEivätkö sellaiset toimet ja sellainen elämä muka ole mitään muuta\nkuin koneen liikettä, jota ulkonaiset voimat käyttävät? Kaikkiko\nnämä kerrotut lämpöisen ja elävän tunteen ilmaukset muka tapahtuvat\ntajuttomasti? Uskokoon sitä, ken voi, ja puolustakoon sitä\nmielipidettä, ken tahtoo. Me uskomme ja puolustamme päinvastaista\najatusta ja kadehdittavalta näyttää meistä lintujen rakkauden ja\navioliiton tajuntainen onni.\n\n\n\n\nApinat.\n\n\nSheikki Kemal el Din Demiri, oppinut arabialainen, joka kuoli\nDamaskossa meidän ajanlaskumme vuonna 1405, kertoo kirjoittamassansa\n\"Heiat el Heivan\" eli \"Eläinten elämä\" nimisessä teoksessa profeetan\nlausunnon mukaan seuraavan ihmeellisen historian:\n\n\"Kauan ennen, kuin laupiaan Jumalan profeetta ja lähettiläs sytytti\nuskon tulen, paljon ennen sitäkin aikaa, jolloin Issa eli Jesus\nNatsarealainen eli ja opetti, asui Ailan kaupungissa Punaisen meren\nrannalla lukuisa väestö, joka tunnusti juutalaisten uskontoa. Mutta\nhe olivat syntisiä ja pahantekijöitä Herran silmäin edessä, sillä\nhe yhä rikkoivat Kaikkivaltiaan pyhää päivää, sabattia. Turhaan\nvaroittivat hurskaat ja viisaat miehet jumalattoman kaupungin\nsyntisiä asujamia; he rikkoivat kuten ennenkin Korkeimman käskyjä.\nViimein varoittajat läksivät vääryyden paikasta, pudistivat sen\ntomun jaloistaan ja päättivät jossain muualla palvella Elohimia.\nVaan koti-ikävä ja omaisten kaipaus saattoivat heidät kolmen päivän\nkuluttua palaamaan Ailaan. Siellä oli ihmeitä nähtävänä. Kaupungin\nportit olivat suljetut, vaan muurit kuitenkin vartioimatta, niin että\nhe saattoivat esteettä nousta niiden ylitse. Kadut ja torit siinä\nonnettomassa kaupungissa olivat myöskin tyhjinä. Missä ennen oli\nollut vilkasta liikettä, ostajia ja myyjiä, pappeja ja virkamiehiä,\nkäsityöläisiä ja kalastajia sekaisin, siellä nyt suuret paviaanit\nistua kyykyttivät, juoksentelivat ja kiipeilivät, ja ullakoista\nja ikkunoista, parvekkeilta ja katoilta, jossa mustasilmäiset\nnaiset olivat ennen oleksineet, katselivat nyt naaraspaviaanit alas\nkaduille. Ja kaikki ne suuret ja sievät apinat olivat suruiset\nja hämmästyksissään, katselivat alla päin nyt kotiansa katsomaan\npalanneita vaeltajia, tunkeutuivat rukoilevasti lähelle heitä ja\nvalittavasti ähkyivät. Ihmetellen ja mietiskellen katselivat hurskaat\nvaeltajat kammottavaa ihmettä, kunnes eräälle heistä johtui mieleen\nse lohduton ajatus, että paviaanit varmaankin olivat heidän entisiä,\nnyt eläimiksi muutettuja sukulaisiansa. Saadakseen varmuutta riensi\nse viisas mies, joka niin oli ajatellut, suoraa päätä kotitaloonsa.\nSen ovella istui samoin paviaani; vaan se tuskissaan ja häpeissään\nkäänsi katseensa maahan, kuin entinen ankara varoittaja ilmestyi.\n'Sano minulle, laupiaan Allahin nimessä, o paviaani,' kysyi viisas\nmies apinalta, 'oletko sinä minun vävyni Ibrahim?' Ja suruisesti\nvastasi paviaani: 'Eva, eva!' -- olen, kyllä minä se olen. Silloin\nhurskas mies ei enää epäillyt, hän murhemielellä näki, että Jumalan\nankara rangaistus oli tässä tapahtunut, että sabatin rikkojat olivat\nmuutetut apinoiksi.\"\n\nSheikki Kemal el Din tosin ei uskalla epäillä tätä ihmettä, vaan\nollen ajatteleva mies hän ei voi olla lausumatta, että lieneehän toki\npaviaaneja ollut ennen kuin juutalaisia.\n\nMe puolestamme, vaikka historia onkin hyvästi sepitty ja kerrottu,\nyhdymme sheikin huomautukseen sitäkin mieluisammin, kuin ne\napinat, joita hurskaat Ailan varoittajat lienevät nähneet, ovat\nmeidän vanhoja hyviä tuttujamme. Sillä Arabiassa asuu yksinomaan\nhamadryas-eli manttelipaviaaneja. Ja heitä me tapaamme jo hyvin\nvanhoissa Egyptin muistomerkeissä oivallisesti kuvattuina, ja niiden\nkarvapuku se juuri oli muinaisista egyptiläisistä niin omituinen, että\nhe valitsivat sen esikuvakseen ja antoivat sfinkseillensä, ja vielä se\ntänäkin päivänä on Itä-Sudanin mustilla kaunottarilla tukan\nkoristelemisen mallina. Manttelipaviaanilla näet on hyvin tärkeä osa\nmuinaisegyptiläisten jumaluusopissa, kuten, paitsi muualta, näemme\nhieroglyyfein selittäjän Horapollonin teoksesta. Kuten hän kertoo, on\ntätä apinaa pidetty temppeleissä ja kuoltua palsamoitu. Häntä\nkatsottiin kirjoituksen keksijäksi ja sen tähden sekä kaikkein\ntieteiden alkajalle Totille eli Merkuriukselle pyhitetyksi olennoksi\nettä egyptiläisten pappien likeiseksi sukulaiseksi. Joka kerran, kuin\napina juhlallisessa saatossa vietiin temppeliin, tutkittiin sitä ensin\nsiten, että ylipappi toi kirjoitustaulun ja mustetta, pani kynän\nkäteen ja käski häntä kirjoittamaan, että nähtäisiin, ansaitsiko hän\npäästä temppeliin vai eikö. Hänen sanottiin olevan salaperäisessä\nyhteydessä kuun kanssa, eli että kuu tavattomasti vaikutti häneen.\nHänen myöskin katsottiin osaavan jakaa aikaa niin soveliaalla tavalla,\nettä Trismegistos eli Tot jumala hänen esimerkkinsä mukaan on tehnyt\nvesikellon, joka kuten apinakin jakoi päivän ja yön, molemmat,\nkahteentoista yhtä suureen osaan. Sitenpä olemme mekin toisten kautta\nsaaneet apinoilta sekä kirjoitustaidon että myöskin ajan\njakamistapamme.\n\nOn huomioon otettava, että vanhat egyptiläiset kyllä tunnustavat\nluultavasti olevansa sukua apinain kanssa, mutta eivät katso\nmahdolliseksi, että olisivat polveutuneet apinoista. Sellaista\nihmisen ja apinan sukulaisuuden käsitystä tapaamme vasta\nindialaisilla. Heidän keskensä vallitsee ikivanhoista ajoista ja\nvielä nykyäänkin usko, että ainakin muutamat kuningassuvut ovat\npolveutuneet Indiassa pyhänä pidetystä, jopa jumalaksikin korotetusta\nsolakasta apinasta hulmaanista ja että kuolleiden kuningasten\nsielut palaavat takaisin sen apinalajin ruumiisen. Eräs hallitseva\nkuningassuku kerskaa siitä syntyperästään käyttämällä erittäin\nsilmään pistävällä tavalla arvonimiinsä otettuna kunnianimeä\n\"Häntä-Raana\". Samanlaatuisia mielipiteitä kuin indialaisilla on\nnykyaikoina meilläkin alkanut levitä, ja apinakysymys, joksi minä\nsitä lyhyesti, vaan ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävästi sanon,\non saanut paljon melua aikaan. Tieteelliset, suurelle yleisölle\nmitättömät selittelyt ovat herättäneet kiivasta suuttumusta ja\njakaneet vakavat tutkijat kahteen eri puolueeseen, jotka ovat\nasiaa innokkaasti toisaalta puolustaneet, toisaalta vastustaneet.\nTaisteluun ovat yhtyneet tieteellisestä tutkimuksesta ihan kaukanakin\nolevat ainekset, tietämättä ja edes aavistamattakaan, mistä asiasta\nja mitä varten oikeastaan taistellaan, ja siten on riita levinnyt\nkerroksiin, joissa se voi saada ainoastaan turmiota aikaan; siten on\nsyntynyt selkkauksia, jotka eivät helposti selvinnekään. Apinoista\npuhuminen on kaiken tämän tähden tullut hyvin arveluttavaksi, koska\nsilloin aina on vaara tarjona joko halventaa apinoita tai loukata\nihmisiä. Kuitenkin apinat, jotka ilmeisesti ovat meidän lähimpiä\nsukulaisiamme eläinkunnassa, ansaitsevat niin suuressa määrässä\nmeidän osanottoamme, että minkään emme anna estää itseämme tutkimasta\nniiden elämää, vertaamasta niiden tapoja ihmisten tapoihin ja siten\nedistämästä sekä niiden että ihmisenkin tuntemista.\n\nVaikea on lyhyesti tehdä niin monen muotoisista eläimistä yleistä,\nelämänkuvausta, johon tahdon rajoittaa tehtäväni. Apinoita on noin\nneljäsataa, ainakin paljon enempi kuin kolmesataa lajia ja niitä\nasuu, paitsi ainoastaan Austraaliassa, kaikissa maanosissa, varsinkin\nkääntöpiirien välisissä maissa. Amerikassa ulottuu niiden asunto-ala\n28:sta eteläisestä leveysasteesta Antillein mereen, Afrikassa\n35:stä eteläisestä leveysasteesta Gibraltarin salmeen, Aasiassa\nSunda-saarista Japanin saariin. Europassa niitä on ainoastaan\nGibraltarin kallioilla, jossa, tietämätöntä, mistä ajasta asti,\neleskelee nykyään linnan varustusväen suojelemina kolmattakymmentä\nmagottia eli hännätöntä makakkia. Apinain oleskelupaikkoina ovat\nmetsät ja kalliovuoristot, joissa ne nousevat puolen kolmatta\ntuhannen metrin korkeuteen vuoren juuresta lukien. Sekä metsissä\nettä vuorilla oleskelevat ne, paitsi muutamat lajit, vuodesta\nvuoteen ja pitävät sen verran lukua vuodenajoista, että metsissä\ntekevät hedelmäin kypsyntäaikaan lyhempiä tai pitempiä vaelluksia ja\nvuoristoissa nousevat lämpöisen vuodenajan tullessa ylös päin, vaan\nkylmemmäksi vuodenajaksi laskeutuvat alemmaksi; sillä vaikka niitä\ntavataan vielä lumisissakin seuduissa, rakastavat ne kuitenkin yhtä\npaljon lämpöä kuin runsasta ja monimuotoista ravintoakin. Jotakin\npureskeltavaa ja nakerreltavaa täytyy siellä aina olla, johon ne\nasettuvat; muuten ne piankin sieltä muuttavat pois. Ihmisasuntojen\nläheiset metsät ovat niistä oikeita paratiiseja; eivät he pidä\nlukua kielletystä hedelmästä. Maisi- ja sokuriruoko-vainiot,\nhedelmä-, banaani-, pisanki- ja meluuna-metsät ovat heistä ihan omia\nperinnöllisiä laidunmaita. Sellaiset paikat, joissa asukasten harras\ntaika-usko heitä suojelee, ovat heistä myöskin oikein mieluisia\nasuinpaikkoja.\n\nKaikki apinat, paitsi ehkä niin sanotut metsäihmiset, elävät\njoukoissa, välistä suurissakin, joita vanha uros johtaa. Sellaiseen\narvoon korottaa apinan hänen kaikkein yhteen joukkoon kuuluvain\ntunnustama kykynsä: vahvimmat kädet ja pisimmät hampaat. Niiden\nnisäkästen kesken, joita naaras johtaa, tottelee jok'ainoa muu\nlauman jäsen mielellään, vaan johtoapina, kaikkein pahimman\nlaatuinen itsevaltias, toimittaa itse valtakunnassaan ehdotonta\nkuuliaisuutta. Ken ei hyvällä tottele, se pakotetaan puremalla,\nnäpistelemällä ja korvapuusteilla kuuliaisuuteen. Johtoapina vaatii\norjallista kuuliaisuutta kaikilta muilta apinoilta ja samoin myöskin\njoukkonsa naarasapinoilta. Ritarillista kohteliaisuutta hän ei\nosoita heikommalle sukupuolelle; väkisin ottaa hän lempensä palkan.\nHänen kurinpitonsa on ankara, tahtonsa taipumaton. Älköön yksikään\napinanuorukainen uskaltako hyväillä ketään sen joukon naarasapinaa\nälköönkä naarasapina rohjetko osoittaa suosiotansa kenellekään\nmuulle kuin hänelle. Hän itse vallitsee rajattomasti haaremiansa ja\nhänen sukunsa karttuu, kuin hietaa on meren rannalla. Jos joukko\ntulee liian suureksi, eroaa siitä osa jonkun vahvistuneen urosapinan\njohdolla eri joukoksi. Siihen asti johtajaa kaikki pitävät arvossa\nja kunnioittavat yhtä paljon kuin pelkäävätkin. Vankat kokeneet\nemäapinat ja nuoret vaurastuneet naarasapinat koettavat kilvan häntä\nimarrella ja varsinkin yhä osoittaa hänelle suurinta suosiota,\nkuin apina voi toiselle osoittaa, se on: hyvin huolellisesti\npuhdistaa hänen karvapukuansa kaikesta siihen kuulumattomista\naineista. Hän puolestaan ottaa sellaista ystävyyttä vastaan pashan\narvokkaisuudella, jonka jalkoja hänen lempiorjattarensa raaviskelee.\nKunnioitus, jota hän on osannut hankkia itselleen, tuottaa hänelle\nvarmuutta ja arvokkaisuutta käytöksessä, taistelu, jota hänellä\nkuitenkin aina on, tuottaa valppautta, rohkeutta ja itsetuntoa, sekä\nvallan ylläpidon välttämättömyys neuvokkaisuutta, viekkautta ja\nkekseliäisyyttä. Käyttämällä näitä ominaisuuksiaan lähimmiten omaksi\nhyödykseen hyödyttää hän myöskin koko joukkoa, ja siten hänen rajaton\nherruutensa tulee oikeutetuksi ja pysyväiseksi. Hänen hallitsemanaan\nja ohjaamanaan viettää apinajoukko syrjästä katsoen turvallista ja\nsen tähden miellyttävää elämää, raivotkoonpa sen sisällä millaisia\nmyrskyjä hyvänsä.\n\nKaikki muut apinat, paitsi vähälukuiset yöapinat, toimivat\npäivällä ja lepäävät yöllä. Vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kuin\naurinko on noussut, heräävät ne unestaan. Heidän ensi työnsä on\nlämmitellä auringon paisteessa ja puhdistautua. Jos yö on kylmä\nja vastenmielinen, niin koettavat ne kyllä siten parantaa tukalaa\ntilaansa, että tunkeutuvat hyvin likekkäin, jopa kietoutuvat\nyksiksi möhkäleiksi, mutta kuitenkin heitä aamulla kylmää niin,\nettä pitempikin lämmitteleminen auringon paisteessa näyttää\nvälttämättömältä. Heti yökasteen kuivettua lähtevät apinat\nmakuupaikoistaan, kiipeävät hitaasti puiden ylimpiin paikkoihin\ntai kallioiden huipuille, valitsevat istuinpaikan, johon aurinko\npääsee paistamaan, ja kääntelevät siinä sitte mukavasti joka puolta\nruumiistaan aurinkoon päin. Turkin kuivettua ja kylliksi lämmittyä\ntekee mieli saada se puhtaaksikin, ja jokainen ryhtyy nyt innokkaasti\nja huolellisesti sellaiseen työhön taikka pyytää ja saa joltakin\nvertaiseltaan siihen ystävällistä apua, kuten hän itsekin aina on\nvalmis sitä antamaan.\n\nKuin karvapuku on puhdistettu tai tarpeen mukaan kammattukin,\ntulee aamiaisen hankkimisen tarve. Se puuha ei ole rasittava siitä\nsyystä, että kaikki syötävä kelpaa apinoille ja että verotetaan\nsekä eläin- että kasvikuntaa. Metsissä ja vuoristoissa on hedelmiä,\nlehtisilmikoita ja kukan nuppuja, linnun pesiä munineen tai nuorine\npoikasineen, kuorietanoita ja hyönteisiä, puutarhoissa hedelmiä ja\nkasviksia, vainioilla viljaa ja palkokasveja. Tuolta katkaistaan\nkypsyvä tähkä, täältä siepataan mehukas hedelmä, ylhäällä ryöstetään\nlinnun pesä puhtaaksi, maassa tutkitaan kivien aluksia, asutussa\npaikassa verotetaan puutarhaa tai raastetaan vainiota, ja kaikkialla\ntyönnetään jotakin suuhunsa. Joka apina haaskaa, jos hänellä vain on\naikaa, kymmenen kertaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja saattaa siten\ntuntuvasti vahingoittaa maanviljelijää, puutarhuria ja hedelmien\nkasvattajaa. Ryöstöretken alussa koettaa jokainen pitää varansa ja\nsyö melkein valitsematta mitä eteen sattuu, ja sulloo, jos hänellä\non poskipussit, ensinnä nekin niin täyteen kuin suinkin mahdollista;\nvaan heti, kuin suurimpaan nälkään on jotakin saatu, valikoitsee\nhän äärettömästi, tutkii joka hedelmää, joka tähkäpäätä ensin\nhuolellisesti, haistelee ja katselee ennen, kuin syö ja useimmiten\nheittää välinpitämättömästi molemmat pois, sieppaa toista syötävää\nja tekee sille ihan samoin. \"Me kylvämme ja apinat niittävät\",\nvalittivat minulle Itä-Sudanin asujamet syystä kyllä. Sellaisilta\nvarkailta ei suojele aidat eikä muurit, lukot eikä salvat; ne\nnousevat noiden ylitse ja avaavat nämä; ja mitä ei käy syödä tai ei\njakseta syödä, viedään kuitenkin mukaan. On huvittavaa ja samalla\nsäälittävää heitä katsella; sillä, kuten koko heidän olemuksessaan\nyleensä, näkyy tässäkin yht'aikaa rohkeutta ja kekseliäisyyttä,\nuhkarohkeutta ja viekkautta, nautinnon himoa ja varovaisuutta\nja samalla vielä viekkautta ja juonikkaisuutta, julkeutta ja\nhäijyyttä. Kaikki niiden keinot tulevat sitä paremmin näkyviin,\nmitä vaarallisemmalta yritys näyttää. Juosten, kiiveten, hyppien ja\nhätätilassa uidenkin voitetaan kaikki esteet, mutta ei koskaan eikä\nmissään jätetä pitämättä vaaria omasta turvallisuudesta. Johtoapina\nkulkee edeltä, houkuttelee, huutaa, kehoittaa, varoittaa, toruu ja\nrankasee, mitä milloinkin on tarvis; koko parvi seuraa ja tottelee,\nvaan ei kuitenkaan koskaan oikein luota häneen. Vaaran hetkenä joka\napina ensinnä ajattelee omaa turvallisuutta ja tulee vasta myöhemmin\njälleen johtoapinan luo. Ainoastaan emät, jotka kantavat lapsia\nsylissään tai seljässänsä, ovat poikkeuksena siten, että ovat tai\nainakin näyttävät olevan enemmän huolissaan niistä kuin itsestänsä.\nVaarattomilla retkillä levähdetään usein ja annetaan lapsille\ntilaisuutta keskenään leikitellä; vaarallisissa paikoissa tulee\nvasta retken päätyttyä lyhempi tai pitempi lepo- ja virkistyshetki,\njolloin apinajoukko nukahtaakin, paremmin sulattaakseen ruokaansa.\nIltapäivällä tehdään toinen ryöstöretki. Vähän ennen auringon laskua\npalaavat apinat tavalliseen, vaarallisilta pedoilta niin hyvästi\nkuin mahdollista turvattuun makuupaikkaan saamaan hyvin ansaittua\nlepoa, joka tosin kuitenkin alkaa vasta pitkällisen riidan ja kinan,\nkiistelemisen ja sysimisen jälkeen.\n\nJos ei oteta lukuun silloin tällöin välttämättömiä tai edulliselta\nnäyttäviä vaelluksia, ei tässä äsken kerrotussa päiväjärjestyksessä\ntapahdu juuri mitään muutoksia. Suvun kartuttaminen, joka muilla\neläimillä enimmäkseen saa aikaan suuriakin elintavan muutoksi,\nei apinoihin vaikuta sanottavasti, koska se ei tapahdu mihinkään\nmääräaikaan ja koska emäapinat kantavat poikiaan kaikkialla muassa.\nPojat, joita enimmät lajit saavat vain yhden kerrassaan, tulevat\ntosin hyvin kehittyneinä ja siis jo näkevinä olentoina maailmaan,\nvaan ovat meidän käsityksemme mukaan erittäin rumat ja jotenkin\navuttomat, vaikka kyllä kehityksessään verraten pitkälle edistyneet.\nRumilta ne meistä näyttävät sen tähden, että niiden poimuiset kasvot\nvilkkaine silmineen ovat kuin ikivanhoilla ukoilla ja että niiden\nvielä harva karvapuku ikään kuin jatkaa eturaajojen muutenkin\nhyvin suurta pituutta; avuttomia ne meistä nähden ovat sen tähden,\nettä ne eivät osaa noilla eturaajoillaan tehdä muuta kuin tarttua\nkiinni emänsä syliin. Siinä ne riippuvat, pitäen käsillään emänsä\nkaulasta ja jaloillaan vyötäisistä, viikkokausia, liikuttamatta\nhuomattavasti muuta ruumiinsa osaa kuin päätänsä, ja siten emät\nsaattavat esteettömästi ja suuretta vaivatta liikkua tavallisissa\ntoimissaan, kulkea vaarallisimpiakin polkuja ja tehdä rohkeimpia\nhyppäyksiä. Vasta pitkän ajan päästä, harvoin ennen kuin kuukauden\nkuluttua, alkavat ne yritellä joitakuita liikkeitä, mutta tekevät\nniitä niin taitamattomasti, että pikemmin herättävät sääliä kuin\nnaurua. Mutta noita lapsiaan emät ehkä juuri niiden avuttomuuden\ntähden katselevat ja pitelevät niin hellästi, että \"apinan\nrakkauden\" ylistely kyllä näyttää oikealta. Joka emä lakkaamatta\nhyväilee lastansa tai muuten sitä siistii. Milloin se sitä nuolee,\nmilloin puhdistaa sen turkkia, milloin asettaa hänet syliinsä,\nmilloin ottaa molemmille käsivarsilleen, ikään kuin ihaillakseen\nsen näköä, milloin kiikuttelee sitä, kuin tuuditellen nukkumaan.\nJos emä huomaa itseään toisten katselevan, kääntyy se pois päin,\nikään kuin ei soisi muiden nähdä hänen lemmikkiänsä. Kuin se tulee\nvähän suuremmaksi ja liikkuvaisemmaksi, saa se välistä luvan lähteä\nemänsä sylistä leikkimään muiden vertaistensa kanssa, mutta aina\nsitä pidetään ankarassa kurissa ja rangaistaan näpistelemällä tai\nkämmenellä kurittamalla, jos se ei tottele. Yksin ravinnostakin\npitää emä huolta. Vaikka hän muuten onkin hyvin ahnas, lapselleen\nhän sentään antaa joka palasta eikä suvaitse sen vahingoittaa\nitseään liian hätäisellä eikä ylellisellä syömisellä, vaan estää,\nsen äidin viisaudella. Harvoin kuitenkin tarvitsee käyttää tuntuvaa\nrangaistusta, sillä apinalapsi on niin kuuliainen, että se kelpaisi\nesimerkiksi monelle ihmislapselle. Oikein liikuttavasti käyttäytyy\nemä, jos lapsi nähtävästi sairastaa, ja joutuu ihan toivottomaksi,\njos se kuolee. Tunti- ja päiväkausia kuljettaa se pikku ruumista\nmukanaan, ei huoli mistään ravinnosta, istuu välinpitämättömänä\npaikoillaan ja usein suree itsensä kuoliaaksi. Apinalapsi sitä\nvastoin ei tiedä niin syvällisistä tunteista, ja paremmin se\nmyöskin on turvattu kuin muut eläimet, jos se kadottaa emänsä.\nSillä kuka hyvänsä iso apina, uros tai naaras, ottaa heti sen\nhoitoonsa, tyydyttää hänellä kaikissa apinoissa omituista harrasta\nhoitelemishalua, hyväilee sitä paraimmasti, mutta paha kyllä joutuu\nrakkaasta ravinnosta usein riitaan oman itsensä kanssa ja jättää\nhoitolapsensa, jos se ei vielä osaa tulla yksin toimeen, kurjasti\nkuihtumaan, jopa ehkä kuolemaankin.\n\nApinain luonnonlahjoista on vaikea, melkeinpä mahdotonkin sanoa\nmitään yleisesti pätevää, koska ne ovat yhtä monenlaiset kuin apinat\nitsekin. Jotkut heidän taipumustensa piirteet tosin ovat yhteiset,\nvaan kaikkein enimmät heidän olemuksensa ominaisuudet ovat hyvin\nerilaiset eri apinoilla. Jokin taipumus, josta toisella tuskin\non merkkiäkään, näkyy toisella ihan selvään, jotakin piirrettä,\njoka tässä on selvänä, on turha etsiä toisesta. Vaan jos verraten\ntarkastellaan eri heimoja, sukuja ja lajeja, niin voidaan kyllä\nheillä huomata edeltä päin aavistamatonta ja sen tähden ihan\nihmetyttävää kaikkein luonnonlahjojen ja taipumusten kasvamista ja\nenenemistä. Sellainen tarkastelu on opettavainen.\n\nVähimmin kehittyneitä kaikista apinoista ovat _teräväkyntiset_ ja\n_orava-apinat_, Etelä- ja Keski-Amerikassa elävät, pienet, soreat ja\nhyvin yhdenmuotoiset eläimet. Niillä kyllä on oikeat varsinaisten\napinain hampaat, vaan ainoastaan ukkovarpaissa litteät, kaikissa\nmuissa varpaissa ja sormissa sitä vastoin kapeat, pitkät, terävät\nkynnet, joiden tähden ne kädet ja jalat, ainakin ensin mainitut, siis\novat käpäläin vertaiset. Näiden ulkonaisten tuntomerkkien mukaiset\novat niiden lahjatkin. Apinuus, saattanen sanoa, ei ole niissä\napinoissa vielä päässyt täyteen voimaan. Sekä muodoltaan ja väriltään\nettä myöskin ryhdiltään, olemukseltaan ja käytökseltään, jopa\nääneltäänkin ovat ne jyrsijäin kaltaisia. Ne istuvat harvoin pystyssä\nkuten muut apinat, enintään vain oravan tavalla, seisovat enimmäkseen\nkaikilla raajoillaan, ruumis vaakasuorassa, eivät myöskään vapaasti\nja helposti kiipeä, kouristaen käsillään ja jaloillaan oksista\nkiinni kuten muut apinat, vaan kynsiensä avulla nousten ja laskien\nmäkeä, ei siltä tosin suinkaan hitaasti eikä kömpelösti, vaan ihan\njyrsijäin tavalla. Vallan toisenlainen kuin kaikilla ylemmillä\napinoilla on heidän äänensäkin, kimakka piipitys, joka milloin kuuluu\nlinnun viserrykseltä, milloin rottain ja hiirien vikinältä, enimmin\nehkä merisian ääneltä. Käytös on nimenomaan jyrsijäin käytöksen\nkaltainen. He osoittavat samaa levottomuutta ja rauhattomuutta,\nsamaa uteliaisuutta, arkuutta ja hätäisyyttä, samaa häilyväisyyttä\nkuin orava. Heidän päänsä pysyy ainoastaan jonkun silmänräpäyksen\najan samassa asennossa, tummat silmät kääntyvät milloin tähän,\nmilloin tuohon esineesen, aina hätiköiden ja ilmeisesti mitään\nymmärtämättä, vaikka he näyttävätkin viisaasti katselevan maailmaa.\nKaikista niiden toimista näkyy hyvin vähä punnitsemiskykyä. Ikään\nkuin tahdottomasti seuraavat ne, mitä minäkin silmänräpäyksenä\nmieleen johtuu, unhottavat heti työnsä, jota juuri ovat tekemässä,\nkuin vain uusi esine tai asia niitä kiihottaa, ja samoin ne ovat yhtä\nhäilyväiset suosionsa ja suuttumuksensa osoituksissa. Tänä hetkenä\nne ovat hyväluontoiset, nähtävästi erittäin tyytyväiset kohtaloonsa,\nehkäpä onnellisetkin ystävällisen käden hyväilystä, vaan seuraavana\nsilmänräpäyksenä ne irvistelevät hoitajalleen, käyttäytyvät\ntuskaisesti, kuin olisi henki vaarassa, hiovat hampaitansa ja\nkoettavat purra. Yhtä herkkätuntoiset ja kiihtyväiset ne ovat kuin\napinat ja jyrsijät, vaan niiltä kuitenkin puuttuu kaikkein ylempäin\napinain varsinaista apinuutta; sillä toinen tekee ihan samoin\nkuin toinen, ikään kuin ilman tajuntaa, ihan tietämättänsä, aina\npikkumaisesti. Niillä on kaikki pelkurin ominaisuudet; valittava\nääni, haluttomuus taipumaan välttämättömyyksiin, tuskitteleminen\nkaikista tapauksista, sairaan omainen kiihko epäluuloisesti itseensä\nsovittamaan mitä hyvänsä toisen olennon tekoa, halu kerskailemaan,\nvaikka aina kuitenkin pakenevat luultua tai todellista vaaraa,\nkykenemättömyys sekä tahdossa että toimessa. Juuri sen tähden, että\nne niin vähässä määrässä ovat apinoita, miehet niistä eivät pidä\nlukua.\n\nPaljon korkeammalla asteella ovat samoin Amerikassa elävät\n_leveänenäiset_ eli _uuden maailman apinat_, vaikka ei niissäkään\ntosi apinuus vielä oikein ole nähtävänä. Niillä on kummassakin\nleuassa yhtä poskihammasta enempi kuin muilla ylemmillä apinoilla,\nsiispä yhteensä kuusineljättä hammasta eikä kaksineljättä:\nsormissa ja varpaissa on kaikissa litteät kynnet; ruumis näyttää\nsitä hoikemmalta, kuin raajat ovat yleensä hyvin pitkät; häntä\non useimmilla voimakkaana tarttuma-aseena. Kuvaavainen on niiden\nkehityksen yksipuolisuus. Ollen kuten teräväkyntiset apinat\nyksinomaan puueläimiä, näyttävät ne poissa puun oksilta eli maassa\nkömpelöiltä, jopa ihan tyhmeliineiltä. Niiden astunta maassa on\nerittäin kömpelö ja horjuva, horjuvaisin ja huonoin niillä lajeilla,\njoilla on tarttumahäntä; mutta ei niiden kiipeäminenkään ole sinne\npäinkään vanhan maailman apinain kiipeämisen kaltainen. Sillä\nliikeneuvojen lisäys ei näillä ole suinkaan enentänyt liikettä,\nvielä vähemmin tehnyt sitä useampimuotoiseksi, vaan päin vastoin\nyksipuolisemmaksi. Niiden tarttumahäntä ei ole viidentenä, vaan\nensimmäisenä kätenä. Sillä ne kiinnittävät tai ripustavat koko\nruumiinsa sillä, vetävät sillä luokseen esineitä, sitä käyttävät\nportaina, riippumattona ja milloin minäkin. Mutta se ei jouduta\neikä tee vapaammiksi niiden liikkeitä, vaan suuressa määrässä\nhidastuttaa niitä, vaikka samalla kyllä tekee ne turvallisiksikin.\nHännän lakkaamattoman, ihan poikkeuksetta ainaisen käyttämisen\ntähden ei sen kantaja koskaan joudukaan tasapainon kadottamisen\neikä turvallisesta korkeudesta putoamisen turmiolliseen vaaraan,\nvaan juuri samasta syystä hän ei myöskään voi tehdä mitään vapaita\neikä korkeita liikkeitä. Hitaasti ojentaa apina tarttumahäntänsä\nedeltä päin joka askeleelta ja kiinnittää sen edellensä ja sitte\nvasta päästää yksitellen kädet ja jalat irti oksasta, jolla liikkuu.\nSitenpä tämä apina enemmin vain sitoo itseään oksiin, kuin niillä\nliikkuu ja kiipeilee. Sen tähden se ei koskaan yritäkään mitään\npitkää, onnistumiseen katsoen epäilyttävää hyppäystä. Tämä oman\narvoisan olemuksen ainainen, koskaan unhottumaton turvaaminen ei tee\ntätä apinaa varovaisen, vaan hitaisen, ikävystyttävän näköiseksi.\nOn oikein merkillistä, miten kaikki muut uuden maailman apinain\nlahjat ovat sopusoinnussa sen kanssa. Niiden ääni ei ole niin\nyksipuolinen kuin teräväkyntisten apinain, vaan kuitenkin sekin\nvastenmielinen tai ikävystyttävä. Vikinästä mölisemiseen asti\nkulkee se kaikki asteet; mutta kaikissa tapauksissa kuuluu se\nvalittavalta, tuskaiselta, ja apinain käytös heidän huutaessaan\nkyllä vahvistaa sitä lausetta. Lämpöisesti ja kultaisesti valasee\nviileän, kasteisen yön jälkeen aamuaurinko aarniometsän puita, ja\ntuhatääninen tervehdys ja riemuhuuto kajahtaa miljoonista kurkuista;\nsilloin varustautuvat myöskin mölyapinat tekemään kiitostansa. Mutta\nmiten! Jättiläispuussa, jonka latva ulottuu paljon korkeammalle\nmuita, ovat nekin kiivenneet ylös kuiville latvaoksille ja tapansa\nmukaan turvanneet itsensä tarttumahännällään ja nauttivat nyt\nsuloista lämpöä auringon paisteessa. Silloin hyvinvoinnin tunne\nsaattaa heitäkin kuuluttamaan ääntänsä. Eräs, jolla on erittäin\nkorkea, rämäkkä ääni ja jota juuri voisi sanoa esilaulajaksi, istuu\njäykkänä, katsoo terävästi kumppaneihinsa ja alkaa vetää; kumppanit\nsamoin liikahtamatta ja mitään ajattelematta katsovat häneen ja\nyhtyvät virteen, ja kammottava kaiku vastaa metsästä röhkien, ulvoen,\näristen ja koristen, kuin olisivat kaikki metsän eläimet hengen\nedestä taistelemassa vastakkain. Yksinäiset mölähdykset alkavat tuon\nkummallisen sävellyksen; ne tulevat yhä kiivaammiksi ja seuraavat\nyhä nopeammin toinen toistaan, mikäli laulajan todellinen, vaikka\nnäkymätön kiihtymys kasvaa ja leviää joukon muihin jäseniin; sitte\nne muuttuvat ulvonnan kaltaiseksi mölinäksi ja päättyvät samalla\ntavalla, kuin alkoivatkin. Jos katsotaan noita pitkäpartaisia,\nerittäin vakavan näköisiä laulajia, niin tuskinpa voidaan olla\nhymyilemättä. Mutta tuo heidän sävelsotkuksensa, jota on ihan\nmahdoton kuvata, tulee pian yhtä ikävystyttäväksi kuin heidän\nyksipuoliset liikkeensäkin, jotka pikemmin ovat matamista kuin\nkiipeämistä. Mitä toinen tekee, matkii toinen ajattelematta jäljestä;\nmutta tehköötpä ja toimikootpa ne mitä hyvänsä, ikävystyttävä heidän\nkäytöksensä on aina. Ihan näiden mölyapinain tavalla toimivat\nkaikki tarttumahäntäiset apinat; ainoastaan hiukan toisin, eli siis\nvapaammin ja itsenäisemmin, käyttäytyvät jotkut erittäin etevät\nheimon jäsenet, esim. kapusiiniapinat. Yleensä ne ovat henkisesti\nyhtä kömpelöt kuin ruumiillisestikin, tosin enimmäkseen hyvin\nlempeät, hyväluontoiset ja luottavaiset, vaan myöskin tyhmät, äreät\nja tuskittelevaiset ja muutamat myöskin itsepäiset, häijyt ja\noikulliset. Ne siis ovat kyllä korkeammalla teräväkyntisiä apinoita,\nmutta paljon alempana vanhan maailman apinoita. Varmaankaan niille ei\ntehdä väärin, jos sanotaan, että niillä kyllä on vanhassa maailmassa\nasuvain serkkujensa huonot puolet, vaan ei niiden hyviä puolia.\nNiiden lempeys ja hyväntahtoisuus, ihan katsomattakin siihen, että\nniitäkään ominaisuuksia ei ole kaikilla lajeilla, eivät likimainkaan\nkorvaa kaikissa lajeissa yhtäläisesti näkyvää yritteliäisyyden,\nuljuuden, iloisuuden, vilkkauden ja päättäväisyyden, varovaisuuden ja\nkekseliäisyyden puutetta, jotka ominaisuudet juuri asettavat vanhan\nmaailman apinat niin korkealle, ja niiden ainainen vikinä ja valitus\nvähentävät meidän silmissämme kaikkein muidenkin lahjain arvoa, joita\nheillä saattaa olla.\n\nKuten uuden maailman apinat jakautuvat myöskin vanhassa maailmassa\nasuvat apinat kahteen ryhmään, joita ehkä voisi sanoa heimoiksi,\nvaikka molempien hampaat ovatkin yleensä hyvin yhtäläiset. Me\nnimitämme toiset _koira_- ja toiset _ihmisapinoiksi_ ja saatamme\nsanoa, että koira-apinoista voimme oppia tuntemaan oikean\napinuuden, jota vastoin ihmisapinat ovat jo korkeammalla sitä.\nKoira-apinoista varsinkin koskee se, mitä alussa sanoin. Niihin\nkuuluu kauneita ja rumia, viehättäviä ja vastenmielisiä, iloisia\nja vakavia, hyväluontoisia ja äkäisiä apinoita. Rakennukseltaan\nvarsin rumamuotoisia ei ole niiden joukossa, koskapa täytyy myöntää\nmeistä rumilta näyttävilläkin olevan suhdallinen ruumiin rakennus;\nmutta monin puolin kummallisia olentoja niiden joukossa on. Niiden\npäätuntomerkkeinä on pitempi tai lyhyempi, samanlaatuinen kuono kuin\nkoiralla, verraten lyhyet käsivarret, häntä, joka on kaikilla, vaikka\nmuutamilla typistynyt vain tyhjäksi, enemmän tai vähemmän kehittyneet\nistumapakarat ja ainakin kaikkein enimmillä lajeilla poskipussit.\nLeuoissa on säännöllinen määrä hampaita eli kaksineljättä tiheissä,\numpinaisissa riveissä. Näitä apinoita asuu kaikissa kolmessa vanhan\nmaailman osassa, lukuisimmin Afrikassa.\n\nLuonnonlahjojensa ja ominaisuuksiensa tähden ovat ne paljon\nkorkeammalla pitkäkyntisiä ja leveänenäisiä apinoita. Ne enimmäkseen\nastuvat varsin hyvin ja toiset juoksevatkin, vaikka jotkut pikemmin\nvain nilkuttavat naurettavalla tavalla; ne osaavat vaivatta seisoa\nainoastaan jaloillaan ja nousta ihan suoriksi sekä siinä asennossa\nhelpommin tai kömpelömmin astua; ne kiipeävät kaikki hyvästi, toiset\ntosin ainoastaan puissa, toiset kallioilla ja kivikoilla; osa niistä\nmyöskin uipi oivallisesti. Ne, jotka elävät puissa, kiipeävät niin\nsanoaksemme lentämällä, sillä niiden monimutkaiset temput ovat paljon\nnotkeammat, kuin edeltä päin osattaisiin aavistaakaan. Kahdeksan,\njopa kymmenenkin metrin pituiset hyppäykset eivät ole niille mitään\nmahdottomia tekoja; puun latvaoksilta hyppäävät ne yhtä pitkälti\nalemmille, taivuttavat niitä painollaan ja sysäyksellään alas päin,\nponnistavat oksan takaisin ponnahtaessa koko voimallaan, ojentavat\nhäntänsä ja jalkansa suoriksi taa päin perää pitämään ja lentävät\nkuin nuoli siten ilmassa. Puun oksa, olkoonpa se vaikka ihan täynnä\npahimpia okaita, on heille hyvä tie, jokainen köynnöskasvi on\npolkuna tai tikapuina sen mukaan, kuin sitä voidaan jompaankumpaan\ntarkoitukseen käyttää. He kiipeävät eteen tai taa päin, oksan\nylä- tai alapuolella; he tarttuvat sekä hypätessään että\npudottautuessaan johonkin ohueen oksaan yhdellä kädellä, pysyvät siten\nriippuen, miten kauan ja missä asennossa hyvänsä, nousevat sitte\nmukavasti oksalle ja kulkevat rivakasti edelleen, kuin olisivat\ntasaisen maan pinnalla. Jos käsi ei tavoita tähdättyä oksaa, niin\ntarttuu siihen yhtä varmasti jalka; jos oksa äkkiä putoavasta painosta\nkatkeaa, tarttuu apina pudotessaan toiseen, kolmanteen oksaan ja, jos\nkaikki katkeavat, hyppää hän, samapa se miten korkealla on, alas\nmaahan ja kiipeää taas ylös lähintä puun runkoa tai köynnöskasvia\nmyöten. Verrattuna uuden maailman apinain matavaan kiipeämiseen on\ntämä liikunta ihan vapaa, kahleeton ja kaikki esteet voittava. Ne\napinat ovat vain nahjuksia, nämä täydellisiä taitureja; ne ovat puiden\norjia, nämä oksain vallitsijoita.\n\nYhtä täydellinen kuin liikunta on näillä apinoilla äänikin. Näiltä\nei kuulu viserrystä eikä vikinää, ei valitusta eikä ulvontaa, vaan\neri asioihin soveltuvia, hyvin erilaisia, melkein ymmärrettäviä\nääniä. Mieltymys tai vastenmielisyys, halu tai tyydytys, hyvän tai\npahan suomus, rakkaus tai viha, tyytymys tai vihastus, ilo tai suru,\nluottamus tai epäilys, hellyys tai kylmyys, taipumus tai vastustus,\nmutta varsinkin yht'äkkiä tapahtuvat liikutukset, niin kuin peljästys\nja kauhistus, kaikki ne tulevat äänellä ilmoitetuksi, olkootpa\näänivarat itsessään vähäisetkin.\n\nTasan tämän ruumiillisen kehityksen kanssa ovat ne, joita me\nsanomme henkisiksi. On syytä erittäin huomauttaa, että käsi, joka\nvasta näillä saavuttaa täyden merkityksensä, asettaa nämä apinat\npaljon edelle muista eläimistä ja saattaa heidän kykeneväisyytensä\nnäyttämään osittain suuremmalta, kuin se todella onkaan, vaikka\nhe todella sen avulla osaavatkin tehdä paljon sellaista, joka ei\nkoskaan onnistu koiralle eikä muille eläimille. Sitenpä heitä\ntäytyy lukea viisaimpien nisäkästen joukkoon. Suuri mietintökyky\ntäytyy tunnustaa niillä olevan. Heidän hyvä muistinsa säilyttää\nuskollisesti mitä moninaisimpia havaintoja ja heidän hyvästi\npunnitseva järkensä muodostelee ne kokemuksiksi, joita sitte\nsopivissa tiloissa oivallisesti käyttävät hyväkseen. Sen tähden nämä\napinat eittämättömästi tekevät, mitä tekevät, täydellä tajulla,\nasianhaarojen mukaan, eivätkä ole ulkoa päin vaikuttavain voimien\ntahdottomia orjia, vaan itsenäiset, vapaat ja toimissaan vaihtelevat\nolennot, jotka viekkaasti ja kavalasti pitävät vaaria edustaan\nja käyttävät hyväkseen kaikkia apukeinoja, joista vain luulevat\nja näkevät olevan hyötyä. He osaavat erottaa syyn ja seurauksen,\nkoettavat saavuttaa seurausta panemalla syyn vaikuttamaan tai\nestää sitä toimittamalla syyn pois tieltä. He tietävät, mikä\nniitä hyödyttää tai vahingoittaa, ja tietävät myöskin, tekevätkö\noikein vaiko väärin, joko sitte katsovat asiaa yksityisen kannalta\ntaikka heitä korkeamman ja mahtavamman olennon silmillä. Ei\nse ole sokea sattumus, vaan edullisuuden tieto, joka ohjaa ja\njärjestää heidän toimiansa, taivuttaa heidät kykenevämmän tahdon\nmukaan, saattaa heidät toimimaan yhdessä, opettaa heidät yhdessä\nvastaamaan yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, ottamaan osaa\ntoinen toisensa ilosta ja surusta, onnesta ja onnettomuudesta,\nturvallisuudesta ja vaarasta, hyvinvoinnista ja hädästä eli toisin\nsanoen oleman kaikkein yhteiseen toimintaan perustuvana apinakuntana,\nopettaa heitä käyttämään voimia ja keinoja, jotka heillä eivät ole\nlapsuudesta asti perinnöllisiä eikä ominaisia, ja toimittaa heille\naseita, joita ei luonto ole antanut. Tosin kaikenlaiset intohimot\nusein voittavat heidän maltillisuutensa; mutta juuri ne kiihkot\npuolestaan taas todistavat heidän tunteittensa vilkkautta tai, joka\non sama asia, heidän henkensä herkkyyttä. He ovat tunteelliset kuin\nlapset, kiihtyväiset kuin heikkoluontoiset ihmiset, ja sen tähden\nerittäin herkästi tuntevaiset kaikenlaista kohtelua, kuin heille voi\ntulla osaksi; tarkasti he huomaavat puoleen vetävää rakkautta ja\nkarkoittavaa vihaa, kiihottavaa ylistystä ja loukkaavaa moitetta,\ntyydyttävää imarrusta ja pahentavaa pilkkaa, hyväilyä ja kuritusta.\nKuitenkaan ne eivät anna itseään niin helposti kohdella, vielä\nvähemmin mihinkään opettaa kuin koira tai muu viisas kotieläin; sillä\nne ovat itsepäiset suuressa määrässä ja melkein yhtä itsetietoiset\nkuin ihminen. Vaivatta he oppivat, mutta ainoastaan silloin, kuin\ntahtovat, eikä suinkaan silloin, kuin niitä tahdottaisiin oppimaan;\nsillä heidän itsetietoisuutensa vastustaa kaikkea alistumista,\njoka vain ei näytä heille itselleen edulliselta. Samalla ne kyllä\ntietävät, että niitä saatetaan mielin määrin rangaista, ja ehkä jo\nedeltäkin päin sitä ilmoittavat odotetun rangaistuksen mukaisella\näänellä, mutta eivät kuitenkaan tee, mitä niiltä vaaditaan; sitä\nvastoin ne mielellään ja lausuen vilkkaasti suostumustansa tekevät\nsellaista, joka niitä huvittaa. Ken epäilee niiden itsetuntoa, hän\ntarkastakoon vain, miten ne toisia eläimiä kohtelevat. Ne pitävät\nniitä, jos niiden vahvuuden ja vaarallisuuden pelko ei pelota heitä,\naina vain oikkujensa leikkikaluina, joko sitte tekevät niille pilaa\nja kujehtivat niiden kanssa tai hellittelevät ja hyväilevät niitä.\n\nKerron näiden lausuntojeni vahvistukseksi muutamia esimerkkejä, jotka\nitse voin taata tosiksi tai katson riittävästi taatuiksi.\n\nMatkustaessani Bogos-maassa tapasin ensi ratsastusmatkalla\nvuoristossa suuren joukon samoja manttelipaviaaneja, joita sheikki\nKemal el Din Demini kertomuksessaan mainitsee. Ne istuivat tuuheaa\nkarvapukuansa auringon paisteessa kuivailemassa sievissä ryhmissä\nkallioseinän ylimmällä laidalla, asettuivat minun tervehdittyäni\nheitä pyssyn luodeilla, järjestykseen ja pakenivat. Jatkaen matkaani\nahtaassa ja monimutkaisessa Mensan kalliolaaksossa tapasin ne\nhyvän ajan päästä uudestaan itse laaksossa, kuin ne juuri olivat\nmenossa sen poikki etsimään toisilta kallioilta turvaa sellaisilta\nvastenmielisiltä häiritsemisiltä. Osa joukosta oli jo päässyt\nylitse, suurempi osa oli juuri menemässä. Meidän koiramme, kauniit,\nsolakat susikoirat, tottuneet hyvällä menestyksellä taistelemaan\nhyenoita ja muita petoja vastaan, syöksyivät paviaaneja kohti,\njotka etäältä pikemmin näyttivätkin pedoilta kuin apinoilta, ja\nsaivat ne pakenemaan kiireimmiten ylös kallioille kummallekin\npuolelle laaksoa. Mutta ainoastaan naarakset pakenivat; urokset\nsitä vastoin pysähtyivät heti koirille vastaan, asettuivat piiriin\nniiden ympärille, ärjyivät, löivät vihaisesti käsillään maata,\navasivat vahvahampaiset suunsa ja katsoivat niin raivokkaasti\nahdistajiinsa, että muuten hyvin rohkeat, taisteluissa karaistuneet\nsusikoirat hämmästyen ponnahtivat takaisin ja melkein hädissään\njuoksivat meidän turviimme. Ennen, kuin meidän onnistui niitä jälleen\nkiihottaa hyökkäämään, oli apinain tila melkoisesti muuttunut, sillä,\nkuin koirat uudestaan syöksyivät niitä vastaan, oli melkein koko\napinajoukko jo turvassa. Yksi jäljelle jäänyt, noin puolivuotinen\napina kirkasi kovasti, kuin näki koirien juoksevan sinne päin, vaan\npääsi kuitenkin ennen niitä kalliolle. Koiramme tekivät, kuten\nolivat opetetut, sulkivat siltä pakotien ja herättivät meissä jo\ntoivoa voivamme saada sen kiinni. Vaan toisinpa kävi. Ylpeästi ja\narvokkaasti, hätäilemättä vähääkään ja pitämättä meistä yhtään lukua\nastui vanha uros, toiselta turvalliselta kalliolta palaten, ahdinkoon\njoutuneen poikasen luo päin, pidätti koiria katseilla, viittauksilla\nja kaikkein ymmärrettävillä äänillä kaukana itsestään, nousi hitaasti\nkalliolle, otti apinalapsen syliinsä ja läksi palaamaan ennen, kuin\nme ehdimme sinne, eivätkä nähtävästi hämmästyneet koirat uskaltaneet\nhäntä estää. Johtoapinan tehdessä tätä rohkeaa, vaarallista\npelastustyötä kuului kallioseinän päältä tiheiköstä, johon apinat\nolivat paenneet, ääniä, jollaisia en ollut koskaan ennen kuullut\npaviaaneilta. Nuoret ja vanhat, urokset ja naarakset mölisivät,\nkirkuivat, ärisivät, murisivat ja haukkuivat yht'aikaa niin, että\nolisi luullut niiden joutuneen taisteluun leopardien tai muiden\nvaarallisten petojen kanssa. Se oli kuten myöhemmin sain huomata,\napinain sotahuuto; he nähtävästi tahtoivat sillä pelottaa meitä ja\nkoiria ja ehkä myöskin rohkaista vanhaa, uskaliasta apinaa, joka\nheidän nähtensä antautui ilmeiseen vaaraan.\n\nMuutamain päivien perästä sain kokea, että ne itsetietoiset eläimet\nryhtyvät taisteluun ihmistäkin vastaan. Palatessa Bogos-maasta\ntapasimme taas suuren, ehkäpä saman apinajoukon ja aloimme laaksosta\nkäsin tehokkaasti ampua niitä seitsemällä kaksipiippuisella\npyssyllä. Ammuntamme vaikutus oli sanomaton. Sama sotahuuto, kuin\nennen olimme kuulleet, kajahti meille vastaan ja kuin sotapäällikön\nkäskystä varustautuivat kaikki taisteluun. Kirkuvat naarakset\nlapsineen pakenivat kiireimmiten kallioharjanteen poikki pois\npyssyjemme kidasta, vaan vanhat urokset astuivat, silmät vihasta\nsäihkyvinä, lyöden käsillään maata, paremmin haukkuen kuin kiljuen,\nkallion kielekkeille, katselivat vähän aikaa muristen, huutaen ja\nkiljahdellen alas syvyyteen ja alkoivat sitte niin innokkaasti ja\ntaitavasti vieritellä kiviä meidän päällemme, että meidän heti täytyi\nhuomata olopaikkamme vaarallisuus ja kiireesti paeta. Jos emme olisi\nehtineet kiivetä kapean laakson toiselle puolelle ja siten päästä\nturvaan apinain kiviltä, olisimme kärsineet pahankin tappion. Ne\nviisaat eläimet toimivat puolustautuessaan ihan kuin suunnitelman\nmukaan ja yhteisesti, pannen kaikki voimansa liikkeelle samaa\ntarkoitusta varten. Eräs meistä näki, mitenkä muuan apina kantoi\nkiveänsä puuhun, voidakseen sitä tehokkaammin viskata sen sieltä\nalas, ja minä itse näin, mitenkä kaksi apinaa yhdessä työnsi suuren\nkiven vierimään.\n\nSellaisiin puolustuskeinoihin ei mikään muu eläin ryhdy kuin ylemmät\napinat, eikä myöskään mikään muu uroseläin antaudu ilmeiseen vaaraan,\npelastaakseen avutonta poikasta. Sellaisia toimia ei voida olla\nottamatta huomioon eikä väärin arvostella; sillä ne puhuvat paljon\nselvemmin ja paremmin puolestaan kuin mitkään niiden ihmisten\nviisastelevat selitykset, jotka eivät myönnä näillä eläimillä olevan\nymmärrystä eikä itsenäistä toimintaa.\n\nMiten tarkkaan koira-apinat tuntevat ja osaavat erottaa syyn ja\nseurauksen, voi kuka hyvänsä huomata, joka heitä etuluulottomasti\ntarkastelee. Ne avaavat ovia ja ikkunoita, laatikoita, arkkuja ja\nsolmuja ja poistavat muita esteitä, jos vain kerran näkevät, miten\nsitä tehdään, keksivätpä myöskin itse keinoja, päästäkseen jonkin\ntarkoituksen perille. Babuiini, jota minä hoitelin, omisti itselleen\nkissan pojan, pitääkseen sitä hyväiltävänänsä, ja, kuin peljästynyt\nkissanpoika häntä raapi, tutki tarkkaan käpäliä, puristi kynnet\nnäkyviin, katseli niitä joka puolelta ja puri ne pois, päästäkseen\nvast'edes kärsimästä raapimisia. Samaa paviaania veljeni ja minä\nusein säikytimme siten, että panimme maahan sen eteen vähän ruutia\nja sytytimme sen palavalla taulalla. Ruudin äkillinen leimahtaminen\nsäikytti babuiinia niin, että se joka kerran kiljahti ja pitkillä\nhyppäyksillä peräytyi niin etäälle, kuin kahlenuoralta pääsi.\nMuutamien kertojen perästä se esti enemmät säikyttelemiset siten,\nettä kädellään taputteli hehkuvaa taulaa, kunnes se sammui, ja söi\nruudin. Toiselta puolen se itsekin toimitti itselleen säikähtämisen\nja kauhistuksen aihetta. Kuten kaikki apinat ihan poikkeuksetta,\npelkäsi hänkin matelevaisia, varsinkin käärmeitä suunnattomasti ja\nnaurettavasti. Me sen tähden teimme hänelle usein pilaa, panimme\nelävän, kuolleen tai topatun käärmeen leveään läkkirasiaan ja\nannoimme sen kiinni pantuna hänelle. Hän viimein kyllä hyvästi\ntunsi sekä laatikon että sisällyksen, vaan ei voinut hillitä\nuteliaisuuttansa, avasi sen joka kerran ja sitte kiljahtaen pakeni.\n\nTyytymättä todellisten syiden tietämiseen etsi tämä apina sellaisissa\ntapauksissa, jotka sille tuottivat ikävyyksiä, luuleteltujakin syitä.\nJonkin esineen tai ihmisen täytyi olla syypää hänen kärsimyksiinsä.\nJa täydessä vihassa kääntyi se ketä hyvänsä kohtaan, jonka vain\nsattui näkemään. Jos häntä rangaistiin, niin ei hän suuttumustaan\nosoittanut hoitajallensa, vaan aina sille, joka muuten sattui oleman\nläsnä rangaistessa: hän se muka yksin oli syypää, että muuten niin\nhyvä herra kohteli häntä niin pahasti. Apina siis epäili ihan samalla\ntavalla, kuin tyhmät ihmiset tekevät sellaisissa tapauksissa.\n\nVaikka babuiini oli erittäin äreä jokaisesta hänelle tehdystä\nkujeesta tai petoksesta, ei hän kuitenkaan itse voinut koskaan\nolla härnäämättä eikä ärsyttämättä muita eläimiä. Meidän vanha\näreä mäyräkoiramme makasi päivällisuntansa mukavasti auringon\npaisteessa. Babuiini näki sen, hiivi varovasti luo, katsoi,\nveitikkamaisesti räpyttäen pikku silmiään, koiraa kasvoihin,\nnähdäkseen, makasiko se todella, tarttui yht'äkkiä makaajan häntään\nja tempaamalla sitä siirsi koira paran unelmien maailmasta takaisin\ntosi elämään. Kiukkuisesti koetti koira kostaa kärsittyä kiusaa ja\njuoksi rauhan häiritsijään päin. Mutta apina yhdellä hyppäyksellä\nryntäävän koiran ylitse selvittäytyi uhkaavasta rangaistuksesta,\ntarttui kohta uudestaan koiran häntään, ja nähtävästi häntä hyvin\nhuvitti kiukkuisen vastustajan voimattomuus; sitä hän teki, kunnes\nkoira, häntä koipien välissä, niin raivoissaan, että ei kyennyt\nhaukkumaankaan, läähättäen ja ähkyen juoksi pois pahan vihamiehensä\nluota. Jos paviaani olisi osannut nauraa, niin hänen ja häijyn\nihmisen käytöksen välillä ei olisi ollut mitään erotusta. Hyvin\nymmärrettävällä tavalla se nytkin sentään pilkkasi voitettua. Itse\nhän sitä vastoin hyvin pahastui kaikista kujeista, saattoipa vihastua\njo aiheettomasta naurustakin, eikä suinkaan jättänyt sitä kostamatta\nensi tilaisuudessa, vaikka se olisi tullut vasta viikkokausien\npäästä. Mutta hänhän olikin apina ja hän katsoi koiraa niin halvaksi\nolennoksi, että hänen kujehtimisensa sen kanssa oli muka yhtä\nanteeksi annettava, kuin minkä muun olennon hyvänsä kujehtiminen muka\noli paha ja rangaistava, milloin se tapahtui häntä itseään kohtaan.\n\nTätä itsetuntoa tai oikeammin itsensä ylennystä näyttävät\nkoira-apinat joka päivä kelle hyvänsä valppaalle tarkastajalle. Minun\nbabuiinini, kuten yleensä kaikki apinat, rakasti hyvin suuresti\nhoito- tai hyväilylapsia, mutta varsinkin erästä marakattia, joka\nasuskeli hänen kanssaan samassa häkissä ja joka ulkonakin voitiin\njättää hänen haltuunsa, koska marakatti aina pysyi hänen sivullaan,\nmakasi hänen sylissään ja orjallisesti totteli häntä. Babuiini\nvaati sellaista kuuliaisuutta ja katsoi sitä ihan luonnolliseksi;\nmutta ehdotonta alammaisuutta se vaati atrioilla. Hyväluontoinen ja\nkuuliainen marakatti vastustamatta antoi kasvatusäitinsä -- babuiini\noli näet naaras -- ottaa ensin kaikki paraat palat, vaan babuiini soi\nmarakatille ainoastaan nimeksi ruokaa ja, jos hoitolapsen kuitenkin\nonnistui saada jotakin talteen poskipusseihin, avasi ne ja otti\nsieltä pois itselleen, mitä niissä oli.\n\nVaikka koira-apinain itsensä-ylennys onkin suuri, niin kyllä ne\nsentään varsin hyvin ja tarkkaan tietävät, milloin tekevät pahaa.\nSiitä kertoo Schomburgk erittäin opettavaisen todistuksen. Adelaiden\nkasvitarhan eläintieteellisessä osassa eli vanha lakkiapina yhdessä\nhäkissä kahden nuoremman kumppanin kanssa, tietysti valliten niitä ja\npitäen orjinaan. Jostakin syystä ärtyneenä hyökkäsi se eräänä päivänä\nyht'äkkiä vartiansa päälle ja haavoitti häntä pahasti puremalla\nkalvosimesta valtimon rikki. Schomburgk sen tähden tuomitsi apinan\nkuolemaan ja käski vartiaa panemaan tuomiota toimeen ruudilla ja\nluodilla. Apinat olivat ihan tottuneet pyssyihin, joita oli monesti\nkäytetty puistossa vahingollisia eläimiä tappaessa, tiesivät niiden\nvaikutuksen, vaan eivät olleet niin millänsäkään, vaikka niitä\ntuotiin ihan apinain lähelle. Nytkin, tuon vanhan itsevaltiaan\nhirmutyön jälkeisenä päivänä, pysyivät molemmat nuoret apinat,\nvartian tullessa panemaan toimeen kuoleman tuomiota, rauhallisina\nruoka-altaan ääressä, mutta tuomittu apina pakeni kiireimmiten\nmakuuhäkkiinsä eikä mistään houkutuksista tullut pois sieltä. Pantiin\nmieliruokaa ja hän näki molempien entisten orjiensa, joille hän ei\nollut koskaan ennen suonut herkkuja, ahmivan sitä, vaan ei uskaltanut\ntulla nyt edes osallekaan. Vasta sitte, kuin kuolemaa uhkaava vartia\npoistui, hiipi hän salaa ruuan luo, otti hätäisesti muutamia paloja\nja pakeni tuskissaan turvalliseen palopaikkaansa Viimein onnistui\nhoukutella hänet ulos toisen kerran ja sulkea ulkoa päin hänen\npakopaikkansa ovi. Nähdessään nyt vartian tulevan pyssy kädessä häkin\nluo huomasi se olevansa hukassa. Raivoisesta syöksyi se makuuhäkin\novelle avaamaan sitä, jos suinkin mahdollista; kun se ei onnistunut,\njuoksenteli se ympäri häkkiä, etsien pakoreikää, ja viimein, nähtyään\npaon ihan mahdottomaksi, heittäytyi vavisten, toivottomasti maahan ja\nantautui kuoleman, joka sitä heti kohtasikin.\n\nTäytyy myöntää, että eipä mikään muu nisäkäs, ei edes koirakaan\njota me olemme vuosituhansia hoidelleet ja opettaneet, oikeastaan\ntekemällä tehden sen siksi, joka se on, käyttäydy samalla tavalla\nkuin tämä apina, siispä ei kehity niin ymmärtäväiseksi. Ja\nkuitenkin on olemassa juopa koira- ja ihmisapinain välillä, joista\nviimemainituista sanoin, että ne jo ovat korkeammalla oikeata\napinuutta.\n\nIhmisapinoiksi me sanomme niitä, jotka muodoltaan ovat enimmin\nihmisen kaltaiset. Suuret kulmahampaat, verraten pitkät kädet ja\nlyhyet jalat, käden muoto ja muutamilla lajeilla istumapakarat sekä\nkaikkein karvapuku niitä kuitenkin ulkonaisesti suuressa määrässä\nvielä erottavat ihmisestä. Ne asuvat kuumassa vyöhykkeessä Aasiassa\nja Afrikassa, Aasiassa useampia lajia kuin Afrikassa, ja jakautuvat\nkolmeen sukuun, joista yhtä sukua tavataan vain Afrikassa. Kussakin\nnäissä kolmessa suvussa on vain muutamia lajeja; kuitenkin näyttää,\nettä nykyään emme vielä läheskään tunne kaikkia lajeja.\n\nIhmisapinatkin ovat ruumiin rakennuksensa tähden puiden asujamia,\nmutta yhtä vähän kuin solakat apinat, marakatit ja makokit puiden\norjia, päin vastoin erinomaisen taitavia kiipeilijöitä. Ne kuitenkin\nliikkuvat sekä oksilla että maassa vallan toisin kuin muut apinat.\nKiipeämistä puuhun, varsinkin sileää, oksatonta runkoa myöten,\ntekevät ne samassa asennossa kuin mastoon nouseva ihminen, mutta\nkäsiensä pituuden ja jalkojensa lyhyiden tähden paljon nopeammin\nkuin taitavinkin ihmiskiipeejä. Oksille päästyään ne saattavat\nliikkeittensä moninaisuudella ja varmuudella häpeään minkä turnaajan\nhyvänsä. Pitkälle ulottuvilla käsillään tarttuvat ne johonkin oksaan,\njaloillaan kouristavat toista saman suuntaista, alempaa oksaa\nyläpuolelta noin puoleksi vain ja juoksevat sitä myöten, pitäen\nylempää oksaa käsipuuna, niin nopeasti, että maassa astuva ihminen\nsaa ponnistaa koko voimansa pysyäkseen niiden tasalla, jota vastoin\napinat eivät näytä ponnistelevan yhtään. Päästyään oksan latvaan\ntarttuvat ne johonkin lähipuun oksiin, joihin käsillään ulottuvat ja\njatkavat kulkuansa yhtä nopeaan, kuitenkin vähääkään hätäilemättä.\nYlös päin noustessa riittää niille mikä hyvänsä niiden painoa kestävä\noksa, johon voivat tarttua, ja ne livahtavat ihan helposti sille\nylös, saivatpa sitte siitä kiinni ainoastaan yhdellä tai yht'aikaa\nmolemmilla käsillä. Laskeutuessaan ne riippuvat molemmista käsistään\nja koettavat löytää jaloilleen uutta tukea. Välistä ne käsistään\nriippuen kiikkuvat huvikseen minuuttikausia; monesti ne juoksevat\nkäsin jaloin yhtä oksaa myöten ja vaihteeksi sen alapuolellakin\nriippuen. Lyhyesti sanoen: ne liikkuvat ja ovat oksissa missä\nasennossa hyvänsä. Erittäin verrattomia kiipeäjämestareja ovat\npitkäkätiset apinat eli gipponit, joilla ihmisapinoilla on niin\nsuhteettoman pitkät käsivarret, että niiden syli on kaksi kertaa\nniin pitkä kuin heidän ruumiinsa ihan suorana. Verrattoman nopeasti\nja varmasti kiipeävät ne puun latvaoksissa tai bamburuokoa myöten,\nheiluttavat sitä tai jotakin sopivaa oksaa ja sitte heittäytyvät\nkahdeksan tai kahdentoistakin metrin aukkojen poikki niin helposti,\nettä näyttävät lentäviltä nuolilta tai viistoon alas päin iskeviltä\nlinnuilta. Vielä ihan hypätessään voivat ne myöskin muuttaa ensin\naiottua suuntaansa ja yht'äkkiä pysäyttää hyppynsä tarttumalla\nmihin hyvänsä oksaan, johon käsi ulottuu, ja siinä riippuen ne\nkiikkuvat hetkisen, nousevat viimein sille vähän levähtämään ja sitte\njatkavat taas entistä leikkiään. Usein ne sillä tavalla hyppäävät\nkolme, neljä, viisi kertaa peräkkäin ilmassa ja saavat katsojan\nmelkein kokonaan unhottamaan, että mitään painolakia onkaan heihin\nvaikuttamassa. Vaikka näillä apinoilla kiipeäminen sujuu helposti,\non niiden astunta kömpelö. Muut ihmisapinat voivat ilman sanottavaa\nvaivaa astua jonkin matkan yhtä päätä pystyssä eli siis yksistään\njaloillansa, vaan kiireessä juoksussa kuitenkin aina heittäytyvät\nkontalleen, jolloin kouristettujen käsien rystyset ja jalkojen\nulkolaidat käyvät maahan, ja viskelevät vaivalloisesti ja kömpelösti\nruumistaan suoriksi ponnistettujen käsivarsien välitse eteen päin.\nPitkäkätiset apinat sitä vastoin liikkuvat ainoastaan suurimmassa\nhädässä sillä tavalla, ja silloin paremmin hyppien kuin juosten,\nvaan sitä vastoin kulkevat lyhyitä matkoja ihan pystyssä, käsivarret\nenemmän tai vähemmän hajallaan tasapainoa pitämässä, ukkovarpaat niin\netäällä muista varpaista kuin mahdollista, astua siputellen lyhyillä\naskelilla hyvin tiheään ja naurettavasti. Näiden liikkeitä täytyy\nsiis sanoa yksipuolisiksi, sillä se, minkä verran ne kiipeämisessä\novat muita ihmisapinoita taitavammat, ei korvaa niiden neuvottomuutta\nmaassa liikkuessa.\n\nErittäin huomattava on ihmisapinain äänilahja. Me näet huomaamme,\nettä tämän ryhmän sukkelimmilla ja notkeimmilla apinoilla on\nkovin, sitä vastoin monipuolisemmin kehittyneillä, vaikka\nhitaampiliikkeisillä apinoilla vaihtelevin ääni. En sano liikaa,\nkuin kerron, että, ottamatta tietysti lukuun ihmistä, en ole koskaan\nkuullut mitään nisäkkään ääntä, joka olisi täysinäisemmältä ja\nsointuvammalta kaikunut korviini, kuin pitkäkätisten apinain, joita\nminulla oli vankina. Ensin minä ihmettelin, sitte ihastelin niitä\nsyvimmästä rinnasta suurimmalla voimalla tulevia ääniä, jotka eivät\nminulle suinkaan olleet vastenmieliset, ne kun olivat ihan puhtaat\nja ikään kuin sileät. Eräällä lajilla alkaa kaikuva huuto, jota minä\nennemmin sanoisin lauluksi kuin parunnaksi, perusäänestä E:stä ja\nnousee pitkin koko skaalaa järjestyksessä puoli askelittain koko\noktaavin ylös päin ja jälleen alas sekä päättyy heleään ääneen, johon\napina näyttää panevan koko voimansa. Perusääni pysyy yhä kuuluvana ja\non etuäänenä jokaiselle seuraavalle äänelle, jotka noustessa pitkin\nskaalaa yhä hitaammin, laskeutuessa nopeammin ja viimein tavattoman\nnopeasti seuraavat toisiansa, mutta aina yhtä säännöllisesti.\nJoillakuilla lajeilla sanotaan olevan vähän sekavammat sävelet,\nmutta kaikkein huutavan niin kovasti, että se kuuluu taivasalla\nselvästi kokonaisen Englannin peninkulman päähän. Samaa liikekyvyn ja\näänilahjan vuorosuhdetta huomaamme monilla ihmisapinoilla. Hitaasti\nliikkuvalla, meistä surumieliseltä näyttävällä orangutangilla on\nvain yksi vahva ja syvä kurkkuääni; iloinen ja vilkas simpansi\nsitä vastoin osaa ääniinsä, joita hänellä ei ole monta, panna niin\nmonenlaista väritystä ja siten saada niillä aikaan niin helposti\nymmärrettäviä äännähdyksiä, että tekisi mieli sanoa hänen osaavan\npuhua. Sanoilla hän tosin ei puhu, mutta kyllä äänillä, jopa\ntavuillakin, joiden pysyväistä merkitystä ei voi epäillä kukaan\ntarkastaja, joka on vähänkään kauemmin sitä katsellut, ja kuunnellut.\nEivätkä muutkaan hänen sukuisensa ihmisapinat kuulu tässä olevan\nhäntä huonommat.\n\nJos tahdotaan itse kokea, miten korkealle apinan henkiset lahjat,\nvoivat kehittyä, täytyy valita simpansi tai joku hänen lähin\nsukulaisensa, tarkastettavaksi ja sen kanssa kauan seurustella\nystävän tavalla, kuten minä olen tehnyt; silloin ihmeekseen ja\nkummastuksekseen, ehkäpä vähän kauhukseenkin huomataan, miten\npieneksi juopa voi supistua, joka on ihmisen ja eläimen välillä. Ovat\nmuutkin ihmisapinat henkisesti hyvälahjaisia olentoja, nekin ovat\ntässä kohden kaikkia muita apinoita paljon etevämmät; mutta niiden\nlahjat eivät tule pitkäkätisillä apinoilla eikä orangutangilla niin\nkaikkein ymmärrettävästi ilmi kuin simpanseilla eli pongoilla. Näitä,\ngorillaa, tshegoa ja simpansia, ei voida enää kohdella kuin eläimiä\nvaan pikemmin kuin ihmisiä, jos tahdotaan huomata ja arvostella\nniiden henkisiä lahjoja. Niiden ymmärrys ei ole paljonkaan heikompi\nraa'an, oppimattoman, sivistymättömän ihmisen ymmärrystä. Ne ovat\neläimiä ja eläiminä pysyvät, mutta ne toimivat niin ihmisen tavalla,\nettä eläin niitä katsellessa melkein unhottuu.\n\nMinä olen vuosikausia hoidellut simpanseja, tarkastellut heitä hyvin\nhuomaavasti ja niin etuluulottomasti kuin mahdollista, kohdellut\nniitä ystävällisesti, ottanut perheeseni jäseniksi, korottanut\nlapsieni pöytäkumppaneiksi, antanut niiden syödä samassa pöydässä\nminun kanssani, opettanut ja neuvonut niitä, oikein kasvattanut\nniitä, hoidellut niitä sairaina ja ollut niiden vuoteen vieressä\nkuoleman hetkenä; sen tähden luulen oppineeni niitä tuntemaan yhtä\nhyvin kuin kuka hyvänsä muu tutkija ja osaavani tehdä niistä oikean\narvostelun. Siitä syystä valitsen simpansin, näyttääkseni sen\nesimerkillä, miten pitkälle eläimen, henkiset lahjat ulottuvat.\n\nSimpansi ei ole ainoastaan viisaimpia kaikista eläimistä, vaan\nmyöskin miettiväinen ja punnitsevainen olento. Mitä hyvänsä hän\ntekee, tapahtuu se tajuisesti ja punnitsemalla. Hän kyllä matkii,\nmutta ymmärtäväisesti ja arvostellen; hän antaa itseään opettaa ja\noppii. Hän tuntee itsensä ja ne, joiden kanssa sillä on tekemistä,\nja tietää asemansa. Seurustellessaan ihmisen kanssa antautuu hän\nkorkeampain lahjojen alammaisuuteen, mutta eläimiä kohtaan osoittaa\nse yhtäläistä itsetuntoa kuin ihminenkin. Hänessä näkyy tässä kohden\nselvään se itsetaju, jota muilla apinoilla on vain nimeksi. Hän pitää\nitseään parempana ja korkeampana olentona muiden eläinten, jopa\napinainkin rinnalla; ihmisiäkin kunnioittaa se kunkin arvon mukaan\nja sen tähden kohtelee lapsia ihan toisin kuin täysikasvuisia,\nkoskapa hän aikaihmisiä kunnioittaa, vaan lapsia kohtelee kuin\njotenkin tasa-arvoisia kumppaneja. Hän osoittaa osanottavaisuutta\nsellaisillekin eläimille, joiden kanssa se ei voi tehdä\nystävyys- eikä muita liittoja ja samoin ottaa vaaria esineistä, jotka\neivät millään tavalla kuulu hänen luonnollisiin tarpeihinsa, sillä hän\non sekä utelias että myöskin oikein tiedon haluinen; esine, joka vetää\npuoleensa hänen huomiotaan, tulee sitä arvokkaammaksi hänen\nsilmissään, mitä paremmin hän oppii käyttämään sitä jollakin tavalla\nhyödykseen. Hän osaa tehdä johtopäätöksiä, johtua asiasta toiseen,\nsovittaa kokemuksiansa toisiin tapauksiin hyvin tarkoituksen\nmukaisesti, on viekas, jopa oikein kavalakin, hänellä on sukkelia\ntemppuja, osaapa hän tehdä pilaakin, osoittaa eri mielenväreitä, on\niloinen tässä ja ikävystyy tuossa seurassa, suostuu soveliaasen\nleikkiin ja on suostumatta sopimattomiin, on itsepäinen, mutta ei\näreä, on hyväluontoinen, vaan kuitenkin itsenäinen. Tunteitaan\nilmoittaa se ihan kuin ihminen. Iloisella mielellä ollessaan hymyilee\nse tyytyväisesti, surun hetkinä vetää kasvonsa ryppyihin, jotka itse\npuhuvat puolestaan, ja selittää vielä niitä erinäisillä valittavilla\näänillä; loukattuna käyttäytyy hän kuin toivoton, vääntelee\nkasvojansa, kirkuu, heittäytyy seljälleen, potkii käsin ja jaloin ja\nrepii tukkaansa. Hyväntahtoiseen puhutteluun vastaa hän tyytymystä\nosoittavilla äänillä, häijyyteen surua osoittavilla. Hän on uuttera ja\ntoimessa aamusta myöhään iltaan, etsii lakkaamatta jotakin tehtävää ja\nmietiskellen keksii sellaista, jos muut loppuvat, joihin hän jo on\ntottunut, jos ei muuta, niin paukuttaa käsiään jalkoihinsa tai\nkolkuttaa kumajaviin lautoihin, saadakseen aikaan ääniä, jotka\nnähtävästi ilahuttavat häntä. Huoneessa hän tarkimmasti tutkiskelee\nkaikkia eteen sattuvia, huomioon kiintyviä esineitä, avaa laatikoita\nja purkaa ne tyhjiksi, katsoo tulta, avaellen ja pannen kiinni uunin\novia, käyttää lusikkaa oikealla tavalla, asettuu peilin eteen ja\niloitsee omien liikettensä ja vääntelehtävien kasvojensa kuvista,\nkäyttää luutaa ja tomuriepua, kuten sitä opetetaan, pukeutuu\nvaatteihin ja kääriytyy peitteihin ja tekee paljon muuta saman\nlaatuista.\n\nMiten tarkka hänen huomiokykynsä on, näkyy paraiten siitä, että hän\nmelkein aina ihan oikein arvostelee ihmisiä. Hän tuntee ja erottaa\nystävänsä muista ihmisistä, osaapa myöskin niin tarkkaan erottaa\nhyvät ihmiset pahoista, että erään simpansin vartia saattoi ihan\nhuoletta sanoa tyhmeliiniksi tai konnaksi jokaista ihmistä, jonka\nseurasta simpansi ei huolinut. Eräs täydellinen, muuten hienotapainen\nteeskentelijä, joka minua ja muita petteli, oli simpansille alusta\npitäin kauhistuksena, kuin hän olisi heti ensi hetkestä ja ensi\nkatsauksella tuntenut sen punatukkaisen konnan. Mieluisimmin joka\nsimpansi, jota paljon tarkastellaan', oleskelee perheen piirissä\nja käyttäytyy siinä, kuin tuntisi olevansa vertaistensa parissa.\nHän ottaa tarkkaan vaaria talon tavoista, huomaa heti, pidetäänkö\nhäntä silmällä, ja tekee silloin tehtävänsä, vaan muuten, mitä\nitse tahtoo. Hyvin helposti ja oikealla innolla hän, päin vastoin\nkuin muut apinat, oppii, mitä hänelle opetetaan, esim. istumaan\nsuorana pöydässä, pistämään lusikalla, veitsellä tai kahvelilla\nruokaa suuhunsa, juomaan lasista tai tassilta, seoittamaan sokuria\njuomaansa, kilistämään naapurinsa kanssa, käyttämään ruokaliinaa\ny.m.; yhtä helposti tottuu hän vaatteihin, peitteihin ja vuoteesen:\nsuuretta vaivatta oppii hän viimein ymmärtämään ihmisten kieltä\npaljon paremmin kuin hyvin opetettu koira, kun näet simpansi ottaa\nvaaria sanain merkityksestä eikä yksistään äänen painosta kuten\nkoirat, ja toimittaa määrättyjä töitä ja käskyjä ihan oikein.\nOllen erittäin herkkä kaikelle hyväilylle tai imartelulle, jopa\nkiitoksellekin ja samoin kaikelle huonolle kohtelulle, jopa\nmoitteellekin, kykenee hän osoittamaan vilkasta kiitollisuutta ja\nnäyttääkin sitä käden annolla ja suutelulla, vaikkapa sitä ei siihen\nopetettaisikaan. Erittäin vilkasta mieltymystä lapsiin osoittaa hän\naina. Hän kun ei ole oikullinen eikä häijyluontoinen, kohtelee hän\nlapsia, jos ne eivät ärsytä häntä, aina hyvin ystävällisesti, ja\npieniä, vielä avuttomia lapsukaisia oikein liikuttavan hellästi,\njota vastoin hän voi usein olla raaka ja tyly muita simpanseja,\napinoita ja eläimiä kohtaan. Minä erittäin huomautan tätä luonteen\nominaisuutta jota olen nähnyt kaikissa hoitamissani simpanseissa,\nvarsinkin sen tähden, että se näyttää todistavan simpansin tuntevan\npienimmänkin lapsen ihmiseksi ja pitävän sitä sen tähden arvossa.\n\nLiikuttavasti käyttäytyy sairas, kovasti kärsivä ihmisapina.\nValittavasti rukoillen, oikein ihmisen tavalla katselee hän\nhoitajaansa silmiin, ottaa mitä hyvänsä apua tai avun tarkoitusta\nvastaan sydämmellisellä kiitollisuudella, tuntee lääkärin tuota pikaa\nhyväntekijäkseen, ojentaa hänelle kätensä tai kielensä, kuin sitä\nkäsketään, tekee, lääkärin käytyä muutaman kerran, sitä itsestäänkin,\nottaa mielellään lääkkeitä, jopa antaa tutkia haavojaankin,\nkäyttäytyy lyhyesti sanoen melkein kuin sairas ja kärsivällinen\nihminen. Mitä likemmäksi hänen loppunsa lähestyy, sitä lempeämmäksi\nhän tulee, sitä enemmän hänestä katoaa eläimen kaltaisuus, sitä\nselvemmin tulevat hänen olemuksensa jalommat piirteet näkyviin.\n\nSimpansi, jota minä kauimmin hoitelin ja ymmärtäväisen, eläimiä\nrakastavan vartian avulla huolellisimmasti kasvatin, sairastui\nkeuhkokuumeesen, jonka lisäksi vielä kaulan rauhaset ajettuivat\nja rupesivat tekemään märkää. Huomattiin välttämättömäksi leikata\nauki ne rauhaset. Kaksi lääkäriä, jotka olivat hyvät tutut minulle\nja simpansille, ryhtyivät avaamaan ajosta, varsinkin kuin apina\nitsekin näytti luulevan sitä paikkaa kärsimyksiensä syyksi ja siirsi\ntutkivan lääkärin kättä yhtenään sinne. Mutta miten saada tehdyksi\nleikkaus siihen vaaralliseen paikkaan, vahingoittamatta apinaa?\nNukutuskeinot olivat tulehtuneiden keuhkojen tähden mahdottomat, ja\nyritys monin miehin pitämään kiinni simpansia raukesi, se kun siitä\nhyvin kiihtyi ja kaikin voimin ponnisteli vastaan. Mitä väkivalta ei\nvaikuttanut, saatiin toimeen puhuttelulla. Vartiansa hyvästä puheesta\nja hyväilystä jälleen rauhoittuneena antoi apina vielä kerran tutkia\nmärkäajosta ja silmiään räpäyttämättä tuoda lähelle ja käyttää veistä\nsekä valittamatta muutenkin kosketella ajosta, vaikka lääkärin\npuristukset arvattavasti kyllä olivat hyvin tuskalliset. Silloin\napina myöskin heti pääsi tuskastuttavasta hengen ahdistuksesta.\nIlmeisesti näkyi helpotusta hänen muodostaan ja kiitollisesti ojensi\nhän molemmille lääkäreille kätensä, iloissaan syleili vartiaansa,\nvaikka sitä ei neuvottu kumpaiseenkaan tekoon!\n\nPaha kyllä yhden kärsimyksen auttaminen ei voinut pelastaa sen\nsimpansin henkeä. Kaulahaava parani, mutta keuhkojen tulehdus yhä\nlevisi ja lopetti hänen elämänsä. Hän kuoli täydessä tajussa,\nlempeänä ja levollisena, ei eläimen, vaan ihmisen tavalla.\n\nTällaisia ovat ihmisapinain käytöksen piirteet, joita ei voida\nkäsittää väärin eikä ivata. Jos lisäksi otetaan huomioon, että niitä\nei voitu tarkastella täysikasvuisista, vaan vielä lapsuuden ijässä\nolevista ihmisapinoista, niin tottapa epäilemättä täytyy asettaa nämä\neläimet hyvin korkealle. Sillä jonkun kykenemättömän tarkastelijan\nesittämä ja satojen hänen mukaansa matkima väitös, että apina, mikäli\nvanhenee, menettää henkisiä lahjojansa, siispä ikään kuin taantuu\nja tyhmenee, ei ole mitään muuta kuin kömpelötekoinen vale, jonka\njokainen, tunnollisesti ja etuluulottomasti nuoruudesta vanhuuteen\nasti tutkittu apina tekee tyhjäksi. Vaikka emme täysikasvuisista\nihmisapinoista tietäisikään mitään muuta kuin ne kaksi tosiasiaa,\nettä ne tekevät yhdeksi ainoaksi yöksikin rakennuksia, joita\npikemmin on sanottava majoiksi kuin pesiksi, ja että ne käyttävät\nonsia puita rumpuina ja niitä huviksensa paukuttelevat, niin nekin\njo riittäisivät, saadaksemme samat johtopäätökset, kuin nuorista,\nhoideltavinamme olleista tämän ryhmän apinoista olemme saaneet, eli\ntoisin sanoen, meidän tunteaksemme ja huomataksemme ne kaikkein\nlahjakkaimmiksi ja korkeimmalla oleviksi eläimiksi sekä kaikkein\nlähimmiksi sukulaisiksemme eläinkunnassa.\n\nEntä apinakysymys? Luulenpa jo edellä siihen vastanneeni, vaan tahdon\nvieläkin erittäin lausua siitä ajatukseni.\n\nJokaisen täytyy myöntää, että ihminen ei ole minkään erinäisen\nluonnon-valtakunnan edustaja, vaan ainoastaan eläinkunnan jäsen,\nja samalla jokaisen etuluulottoman täytyy tunnustaa apinat enimmän\nhänen kaltaisiksensa olennoiksi. Jos verrataan apinoita keskenään ja\nihmisen kanssa, niin tullaan, tuntukoonpa se vastenmieliseltä tai\nei, siihen kukistumattomaan vakuutukseen, että teräväkyntisten ja\nihmisapinain erotus on paljon suurempi kuin ihmisapinain ja ihmisen.\nEläintieteellisesti siis ei voida ihmisiä ja apinoita asettaa edes\neri lahkoihinkaan eläinkunnan ensimmäisessä luokassa. Niin on kyllä\ntehty ja tehdään kaiketi vielä nytkin, sanoen ihmisiä kaksi-,\napinoita nelikätisiksi, mutta silloin on kuitenkin kokonaan jätetty\nhuomioon ottamatta hampaat, jotka ovat tärkeimpänä tuntomerkkinä\nnisäkästen asettelussa lahkoihin. Ihmisen ja apinan hampaat ovat\nniin yhtäläiset, että se jyrkästi vaatii molempain asettamista\nyhteen. Sitä paitsi kaksikätiset- ja nelikätiset-nimitykset eivät\nmyöskään pidä paikkaansa; sillä ihmiset ja apinat kyllä suuresti\neroavat toisistaan käsiensä ja jalkojensa puolesta, mutta eivät\nkylliksi; sen tähden ovat apinat yhtä hyvin kaksikätisiä kuin mekin.\nJos ihmisten ja apinain paikka eläinkunnassa määrätään muuten ihan\npoikkeuksettomain lakien mukaan, niin täytyy molemmat yhdistää samaan\nlahkoon. Minä olen sitä nimittänyt \"ylhäisiksi eläimiksi\".\n\nVaikka kaikkein ylhäisten eläinten lahkoa osoittava tuntomerkki\neittämättä onkin hyvin yhtäläinen, niin tarkimmasti verratessa\napinoita ja ihmisiä toisiinsa, tulee kuitenkin ilmi erokohtia, jotka\nkerrassaan estävät näitä ryhmiä sulattamasta niin yhteen, kuin joskus\non koetettu tehdä. Ruumiin suhdallisuus, käsivarsien verrannollinen\nlyhyys, käsien leveys ja monipuolinen notkeus, jalkojen pituus ja\nvahvuus, jalkoterien litteys, ihon paljaus ja kulmahampaiden pienuus\novat ihmisen ulkonaiset tuntomerkit, joita ei käy jättää ottamatta\nhuomioon, vaan jotka päin vastoin ovat niin tärkeät, että niiden\nmukaan voidaan vetää ja pitää ihmisen ja apinain välillä ainakin\neri heimojen ehkäpä eri alalahkojenkin rajat. Jos sitä paitsi\nkylliksi otetaan lukuun ihmisen luonnonlahjat, jos verrataan hänen\nliikkeitänsä, hänen monijäsenistä puhettansa ja hänen henkistä\nkykyänsä apinain samoihin lahjoihin niin ne yhä vielä vahvistavat\nnoiden rajain pysyttämistä.\n\nMuuttumisopin sokeat puolustajat, sellaisen, kuin Darwin on\nperustanut ja muut edelleen kehittäneet, hyppäävät kyllä niiden\nrajain yli ihan arvelematta; mutta he eivät mitenkään kelpaa\nesikuviksi eikä määrääjiksi todella olevien olojen järkevässä\narvostelussa. Vaikka se oppi onkin todennäköinen, ei se kuitenkaan\nole muuta kuin nerokas oletus; vastustamattomia todistuksia sen\nkukistumattomuuden hyväksi ei ole vielä saatu. Alalajien eli rotujen\nmuuttuvaisuus on kyllä todistettu, voidaanpa sitä saada aikaankin,\nmutta _lajin_ muuttumista toiseksi ei ole koskaan voitu näyttää. Ja\nniin kauan, kuin sitä ei ole tapahtunut, on meillä oikeus katsoa\nihmisiä ja apinoita erilaisiksi olennoiksi ja eittää ihmisten\npolveutumista apinoista. Yrittelyt keksimään niille yhteistä\nkantaisää ja tekemään ihmisen sukupolvi-luetteloa eivät muuta tätä\npäätöstä vähimmälläkään tavalla; sillä oikea luonnontiede ei tyydy\nselityksiin, vaan vaatii todistuksia ennen, kuin tyytyy; se ei tahdo\nuskoa, vaan tietää.\n\nNiinpä huoletta antakaamme apinoille se asema, jonka etuluuloton\ntutkimus niille antaa eläväin olentojen luvussa. Enimmin\nmeidän näköisiksemme eläimiksi eli lähimmiksi sukulaisiksemme\neläintieteellisessä merkityksessä saatamme apinat kyllä tunnustaa,\nmutta sen suurempia oikeuksia emme niille voi myöntää. Paljo\nsellaista, kuin on ihmiselle omituista, on niillekin suotu, vaan syvä\njuopa niitä sentään erottaa oikeasta ihmisyydestä. Paljo ihmisestä\nniissä kyllä on sekä ruumiin että ymmärryksen puolesta, mutta ei\nläheskään koko ihminen.\n\n\n\n\nKaravaanit ja aavikkomatkat.\n\n\nAavikon laidalla tiheän palmuryhmän alla on pieni teltta. Sen\nylt'ympäri on kirjavassa rivissä, vallin tapaan aseteltuina arkkuja\nja pakkoja. Vähän ulompana seisoo, on kyykkysillään tai istuu\njuhlapukuisia, s.o. runsaasti ihovoiteella rasvattuja nubialaisia\npoikia.\n\nTeltan sisässä ovat matkustajat, jotka ovat tänne saapuneet\nniiliveneellä ja aikovat oiaista ison polvekkeen, jonka tästä alkaen\nkarinen ja hyvin virtainen Niili tekee, eli siis kulkea aavikkoa\nmyöten, jota Niili mutkallansa osaksi rajoittaa.\n\nOn puolenpäivän aika. Aurinko on melkein pystysuoraan teltan\nkohdalla pilvettömällä, tummansinisellä taivaalla ja taatelipalmujen\nhajalliset latvaviuhkat tuskin yhtään siimestävät sen paahtavilta\nsäteiltä. Rasittava hehku vallitsee tasangolla joen ja aavikon\nvälillä, ilma värisee kuumentuneen maan lähellä niin, että kaikki\nesineet ikään kuin väräjävät rikki tai ovat hunnun peitossa.\n\nJoukko ratsastajia tulee etäältä aavikolta näkyviin; ne kääntyvät\nsuoraan telttaa kohti, poikkeamatta kylään, joka on vähän etäämpänä\nrannasta. Matkueen saavuttua palmujen luo laskeutuu laihoilta, vaan\njalorotuisilta hevosilta maahan mustanruskeita miehiä, joilla on\nniukkana pukuna pitkät ja väljät, pikemmin harmaat kuin valkoiset\nviitat. Eräs heistä menee lähelle telttaa ja astuu arvokkaasti\nkuin kuningas sisään. Hän on kamelin ajajain päällikkö (sheikki el\nDjemali), jolle me matkustajat olimme lähettäneet sanan, saadaksemme\nhänen kauttansa oppaita, kameleja ja niiden ajajia.\n\n\"Terve teille!\" sanoo hän astuessaan sisään ja tervehtien koskettaa\nkädellään suutansa, otsaansa ja sydäntänsä.\n\n\"Sinulle, o sheikki, terve, Jumalan armo ja hänen siunauksensa!\"\nvastaamme.\n\n\"Suuresti minä ikävöitsin nähdä teitä, o vieraat, ja kuulla teidän\ntoiveitanne\", vakuuttaa hän, käytyään istumaan patjalle meidän\nviereemme, vieläpä oikealle puolelle, eli kunniasijalle.\n\n\"Jumala ylhäinen palkitkoon sinun ikäväsi, o sheikki, ja sinua\nsiunatkoon!\" vastaamme hänen puheesensa ja käskemme palvelijoitamme\ntoimittamaan hänelle juuri sytytettyä piippua ja kahvia ja tarjoamaan\nhänelle ensinnä.\n\nSilmät puoli ummessa virvoittaa hän kuolevaista ruumistaan kahvilla,\nkuolematonta sieluaan piipulla; paksuihin pilviin kääriytyy\nhänen paljon tarkoittava päänsä. Melkein ihan äänetön hiljaisuus\nvallitsee teltassa, jota paras Djebelin tupakka täyttää suloisella\ntuoksullaan ja haittaamattomalla savulla, kunnes me viimein luulemme\nvoivamme ryhtyä aiotun välipuheen hieromiseen, tulematta syypääksi\nepäkohteliaisuuteen.\n\n\"Kuinka sinun vointisi on, o sheikki?\"\n\n\"Kaiken hyvän antaja olkoon ylistetty! -- hyvä sinun palvelukseksesi.\nJa kuinka sinun voimisesi on?\"\n\n\"Maailman herralle olkoon ylistys ja kunnia; minä voin varsin hyvin.\nSuuri oli ikävämme nähdä sinua, o sheikki.\"\n\n\"Laupias Jumala ikävänne palkitkoon ja teitä siunatkoon! Onko teidän\nvointinne hyvä?\"\n\n\"Allah ja hänen profeettansa, Jumalan armo hänelle, olkoot ylistetyt!\"\n\n\"Amen, olkoon niin, kuin sinä sanoit.\"\n\nUudet piiput virvoittavat kuolematonta sielua; uusia, melkein\nlakkaamattomia kohteliaisuuksia vaihdellaan; sitte viimein sallii\nmolemmin puolin sitova tapa ryhtyä puhelemaan asioimisista.\n\n\"O sheikki, minä tahdon Kaikkiarmiaan avulla matkustaa tämän aavikon\npoikki.\"\n\n\"Antakoon Allah sinulle suojeluksensa.\"\n\n\"Onko sinulla juoksijoita ja kuormakameleja?\"\n\n\"On minulla! Voitko hyvin, veljeni?\"\n\n\"Ylhäinen olkoon kiitetty, kyllä minä voin hyvin. Kuinka monta\nkamelia sinä voit toimittaa minulle?\"\n\nVastauksen sijasta tulvii vain lukemattomia savupilviä sheikin\nsuusta ja vasta sitte, kuin sitä uudestaan kysymme, panee tuo mies\nmuutamaksi silmänräpäykseksi piipun syrjään ja lausuu arvokkaasti:\n\"Herra, Beni Saidin kamelein luvun tietää ainoastaan Allah; kukaan\nAdamin poika ei niitä ole vielä koskaan lukenut!\"\n\n\"No hyvä, lähetäpä sitte minulle viisikolmatta eläintä, niiden\nluvussa kuusi juoksijaa. Sitä paitsi tarvitsen minä kymmenen suurta\nleiliä.\" Sheikki tupruttelee uudestaan savua, puhumatta mitään.\n\n\"Lähetätkö sinä ne minulle, ne juhdat?\" kysyimme vaativammin. \"Minä\nlähetän, palvellakseni sinua; mutta niiden omistajat pitävät suurta\nhintaa.\"\n\n\"Mitä sitte?\"\n\n\"Ainakin vaaditaan tavallinen palkka ja voura nelinkertaisesti.\"\n\n\"Mutta sheikki, muuttakoon Allah ylhäinen mielesi, ovathan ne\nvaatimuksia, joita ei kukaan sinulle täytä. Ylistä profeettaa!\"\n\n\"Jumala, kaikkia elättävä, olkoon ylistetty ja hänen lähetettynsä\nsiunattu! Sinä erehdyt, ystäväni: kauppias, jonka leiri on tuolla\nylhäällä, tarjosi minulle kaksinkertaisesti, kuin nyt vaadin;\nainoastaan ystävyyteni sinua kohtaan saattoi minut vaatimaan näin\nvähää.\"\n\nTurhalta näyttää kaikki tinkiminen, turhalta koko puhelu. Uudet\npiiput tuodaan ja poltetaan, uusia kohteliaisuuksia vaihdellaan,\nAllahin ja hänen profeettansa nimeä käytetään molemmin puolin väärin,\nsaadaan toinen toisensa terveys ja hyvinvointi tarkimmasti taatuksi,\nkunnes viimein nuo aavikon ruhtinasten opitut tavat saavat jäädä\nsyrjään ja länsimainen matkustaja menettää kärsivällisyytensä.\n\n\"Niinpä tiedä, sheikki, että minulla on kediivin suojeluskirje ja\ntoinen sheikki Solmanin antama: tässä ne ovat molemmat, mitä sinä nyt\nvielä pyydät?\"\n\n\"Mutta herra, jos sinulla on hänen korkean ylhäisyytensä\nsuojeluskirje, miksi et vaadi orjasi päätä? Se on sinun\npalveluksessasi hänen käskystään. Sinun toiveesi otan minä\nsilmilleni, pääni päälle. Sinä käsket, orjasi tottelee. Tiedäthän\nhallituksen määräämät hinnat. Allahin siunaus sinulle: huomeisaamuna\nminä lähetän miehiä, eläimiä ja leilejä.\"\n\nMuukalainen, joka luulee tähän neuvotteluun jo kaikkein aavikkomatkan\nvarustusten päättyneen, on ihan tietämätön tämän kansan tavoista.\nVouratut eläimet ajajineen eivät tule huomeisaamuna, kuten lupa\noli, vaan vasta iltapäivällä vähitellen, eikä lähdöstä tule\npuhettakaan huomeisaamuna, vaan aikaisintaan iltarukouksen aikaan\nseuraavana päivänä. \"Bukra ins allah -- huomenna, jos Jumala suo\",\non tunnussana, joka riittää mitä mahtikäskyä vastaan hyvänsä.\nTodella onkin vielä paljo tekemistä, paljo laittelemista, paljo\njärjestämistä, paljo kuntoon panemista ennen, kuin voidaan lähteä\nmatkalle.\n\nTeltan ympärillä alkaa vilkas, kirjava elämä. Tavarapakkojen välillä\nliikuskelee joukko kuivamuotoisia aavikon poikia. Vähän, hyvin vähän\naikaan saava toimeliaisuus, mutta sanomaton huuteleminen ja melu ovat\nheidän puuhailemisensa tuntomerkkeinä. Valliksi asetellut tavarapakat\nhajoitellaan, yksitellen niitä nostellaan, punnitaan, sekä painolta\nettä koolta tutkitaan, verrataan keskenään, valikoidaan ja taas\nhyljätään, kootaan eri kasoihin ja taas hajoitellaan. Jokainen\nkamelimies koettaa saada kumppanejansa petetyksi, jokainen valituksi\nkamelilleen keveintä taakkaa; jokaista sen tähden kaikki muut\nvastustavat; ja kaikki meluavat ja pauhaavat, huutavat ja haukkuvat,\nvannovat ja noituvat, rukoilevat ja kiroilevat. Matkaa odotellessaan\ntavallisesti kamelitkin vielä suuresti enentävät melua; ja jos ne\njoskus todella mölisemisen, ähkymisen, murisemisen ja valittamisen\nsijasta ovat vaiti, niin se merkitsee vain: meidän aikamme ei vielä\nole tullut, mutta kyllä se tulee! Samapa se, tuleeko kuormakameleja\nmatkaan vai eikö, länsimaalaisen matkustajan korvaa kuitenkin\nkiduttavat ja oikein repivät kaikki eri äänet, jotka yht'aikaa siihen\ntunkeutuvat. Tuntikausia yhtä mittaa kestää sitä hälyä, melskettä\nja pauhua; ja kuin tavaroista viimein on kyllikseen tai väsyksiin\nasti riidelty ja taisteltu, silloin on vasta päästy ja selvitty\nalkunäytöksestä.\n\nRauhanteon jälkeen alkaa hienompien ja paksumpien nuorain punominen\nmukaan tuoduista taatelipuun niinistä; sitte sidellään taidokkaasti\narkut ja pakat, tehdään silmukoita, voidakseen tavarapakkoja\nkaksittain sukkelasti sitoa juhdan satulaan ja samoin helposti\npäästää irti, paikkaellaan kiireimmiten vielä verkkopusseja, jotka\non tuotu pikku tavaroita varten, ja ryhdytään viimein tarkastamaan\nja tutkimaan suurempia ja pienempiä leilejä, korjailemaan vielä\nja paikkailemaan niitä ja viimein voitelemaan ulkopuolelta niitä\nhaisevalla, kolokvintti-kurpitsan siemenistä tehdyllä tervalla.\nViimein vielä kerran tarkastellaan auringon paisteessa kuivattua\nlihavarastoa, sullotaan muutamiin niinisäkkeihin kafferihirsiä eli\ndurraa, toisiin puunhiiliä, muutamiin ehkä myöskin koottua kamelin\nsontaa, huuhdotaan leilit päältä päin, täytetään ne raikkaalla\njokivedellä ja päätetään pitkälleen työ joka taholta toistellulla,\nsydämmen pohjasta nousevalla huudahduksella: \"El hhamdu lillahi\" --\nJumalan kiitos!\n\nKaikkia näitä valmistuksia tulee kabiirin eli karavaaninjohtajan\nohjata. Karavaanin arvon mukaan on hänellä ylhäisempi tai alempi\nasema; vaan aina täytyy hänen olla, kuten hänen virkanimestäänkin\nnäkyy, tien ja olevien olojen tuntija. Koeteltu kokemus, rehellisyys,\nviisaus, rohkeus ja urhollisuus ovat hänen vaikean, useinpa\nvaarallisenkin virkansa ehtoja. Hän tuntee aavikon kuten laivurit,\nmeren, tuntee tähdet, on joka kosteikossa, joka kaivolla matkan\nvarrella kuin kotonaan sekä jokaisen paimentolaisruhtinaan teltassa\ntervetullut vieras, tietää kaikenlaisia keinoja ratsastuksen\nvaivoja ja vaaroja vastaan, osaa lääkitä käärmeiden puremia ja\nskorppionein pistoja tai ainakin lievittää siten haavoittuneen\ntuskia, käyttää sekä sota- että metsästysaseita yhtä taitavasti,\npitää profeetan sanaa sekä huulillansa että sydämmessään, lausuu\nlähtiessä \"fatiha\"-sanansa, toimittaa sekä rukoushetkien julistajan\nettä esirukoilijan virkaa määräaikoina, lyhyesti sanoen: on päänä\nsiinä monijäsenisessä ruumiissa, joka aavikkoa vaeltaa. Sen autioilla\nlakeuksilla, jossa ei mikään näytä vihjaavan toisen karavaanin ennen\nkulkemaa tietä, jossa tuuli tasoittelee viimeisen kamelin kinterillä\nkaikkein jäljet, on hänellä muille ihmisille näkymättömiä merkkejä,\njoiden mukaan hän aina tietää oikean tien. Kuin aron kuivat,\nonnettomuutta ennustavat päivänsavut kätkevät verhoonsa ijankaikkiset\ntähdet, valasee hänen tietänsä hänen neronsa tähti; hän tutkii\nhietaa, katsoo sen aaltojen kokoa, ottaa huomioon niiden suunnan,\nnäkee ruohon korresta, missä ollaan. Joka karavaani, joka matkustaja\njättäytyy ehdottomasti hänen haltuunsa. Ikivanhat, osittain hyvin\nomituiset, kirjoittamattomat ja kuitenkin kaikille tutut lait tekevät\nhänet vastuunalaiseksi matkan onnistumisesta sekä jokaisen yksityisen\nmatkustajan hengestä, jos elämän jakajan voittamattomat sallimukset\neivät kohtaa jotakuta.\n\nSiunattuna hetkenä, iltapäivän rukouksen aikaan, astuu johtaja\nmatkustajain ja juhtamiesten luo ilmoittamaan, että kaikki on\nvalmiina lähtöön. Eri tahoille syöksyvät ruskeat miehet ottamaan\nkiinni kamelejansa, tuomaan niitä esiin, satuloimaan ja sälyttämään.\nHyvin vastustellen tottelevat pahaa aavistavat eläimet, ikään\nkuin nähden selvinä edessään tulevat ankarat päivät. Nyt on\nniiden aika tullut. Mylvähdellen, parahdellen, muristen ja ähkien\nlaskeutuvat ne ajajainsa omituisten kurkkuäänien ja keveiden ruoskan\nläimäysten pakotuksesta polvilleen; myristen taipuvat ne ottamaan\nkullekin määrätyn taakan ryhäiseen selkäänsä; myristen ne jälleen\nnousevat sälytettyinä. Moni niistä koettaa potkimalla ja puremalla\ntorjua sälyttymistä, ja todella täytyy ajajilla olla loppumaton\nkärsivällisyys taivuttaessa niin vastahakoisia olentoja. Mutta\nkärsivällisyys ja taito voittavat kamelinkin. Kuin itsepäinen eläin\ntaipuu laskeutumaan, astuu yksi juhtamies heti etujalkain polville\nja ottaa nopeasti vahvahampaisen kuonon päältä kiinni, niin että voi\nnenää puristamalla sulkea kamelilta hengityksen; kaksi muuta nostelee\nsamanpainoisia pakkoja kantosatulan kummallekin puolen, neljäs\npistelee palikoita nuorain silmukoihin, ja siten on juhta sälytetty\nennen, kuin se vielä oikein ehtii tointuakaan. Valmiit kuormakamelit\nlähtevät heti vaeltamaan.\n\nNyt tuodaan esiin myöskin hyvästi satuloidut juoksijat. Joka\nratsastaja sitelee korkeaan, koverrettuun, kamelin ryhälle asetettuun\nsatulaan välttämättömimmät matkatarpeensa ja aseensa ja ryhtyy\nnousemaan ratsunsa selkään. Kokemattomalle se nousu ei koskaan\nonnistu. Ratsastajan täytyy rohkeasti hypätä satulaan, ja kameli\nnousee heti, kuin hän siihen koskee. Kolmessa tempussa se nousee,\nensin etujaloilla polvilleen, sitte ojentaen pitkät takajalkansa\nsuoriksi ja viimein etujalkansa. Toisessa nytkäyksessä tapahtuu\nkamelilla ratsastukseen tottumattomalle onnettomuus, s.o. hän\nluiskahtaa pois satulasta ja joko suutelee maata tai putoaa ratsunsa\nkaulalle ja tarttuu siihen kiinni. Kameli on siksi pahatapainen,\nettä ei käsitä sitä leikiksi eikä erehdykseksi. Suuttumuksen\nparahdus kuuluu sen rumilta huulilta, ja se juoksee, pudistellen\nkaulassa riippuvaa onnetonta ihmislasta, kunnes pääsee erilleen sekä\ntaitamattomasta ratsastajasta että hänen tavaroistaan. Vasta pitkän\najan jälkeen tottuu länsimaalainenkin oikeaan aikaan kumartumaan\neteen ja taa päin ja siten pysymään satulassa kamelin noustessa ylös.\n\nMe hyppäämme aavikkolaisen taidolla satulaan, kiirehdimme ruoskan\nläjäytyksillä ratsuamme, pidämme hienolla nenänuoralla sitä kylliksi\nkurissa ja riennämme johtajan jäljestä. Ratsukamelimme, solakka,\nkevytruumiinen, pitkäjalkainen eläin alkaa heti tuota tasaista,\nkeskeytymätöntä, pitkäaskelista ja sen tähden tavattoman joutuisaa\njuoksua, jota sille on opetettu aikaisimmasta nuoruudestaan asti; se\non paljon korkeampikin kaikkia kuormakameleja ja kukin kulkee ihan\nedellisen jäljestä. Pitkälle eteen päin ojentavat kaikki kamelit\npientä päätänsä, keveästi ne liikuttelevat pitkiä jalkojaan ja takana\npölisee hiekkaa ja pikku kiviä ilmassa. Ratsastajain viitat liehuvat,\naseet ja muut matkakapineet kilisevät vastakkain, kehoitushuudot\nkovenevat, matkakiihko vallitsee kaikkein mielessä. Kohta saavutetaan\nedeltä lähtenyt kuormakaravaani, kohta katoavat näkyvistä kaikki\nihmisasuntojen viimeisetkin merkit; joka taholla on vain äärettömältä\nnäyttävää aavikkoa.\n\nJoka puolelta tarkkaan rajoitettuna täyttää aavikko kuin suunnattoman\nsuuri, omituinen valtakunta suurimman osan Pohjois-Afrikkaa\nPunaisesta merestä Atlantin mereen, Välimerestä eteläaroon asti,\nsulkien sisäänsä kokonaisia maita, hedelmällisiä paikkakuntia,\nvaihdellen tuhannellakin tavalla ja kuitenkin yleensä pysyen aina\nja kaikkialla saman kaltaisena, ainakin samalta vivahtavana.\nYhdeksän tai kymmenenkin kertaa on tämä ihmevaltakunta alaltaan\nniin suuri kuin koko Saksan maa, kolme tai neljä kertaa niin suuri\nkuin Välimeri. Ei kukaan kuolevainen ole sitä läpeensä tutkinut,\nei kukaan kaikkialla vaeltanut; mutta joka ihminen, kuin sinne on\nastunut tai matkustanut joitakin osia siitä, on sydämmensä pohjaan\nasti hämmästynyt sen suurenmoisuudesta, sen lumoavaisuudesta ja\nsen kauhuista; jokaiselle siellä liikkuneelle länsimaalaiselle\non haihtumattomasti juurtunut mieleen loistava auringon hehku ja\npaahtava kuumuus päivillä, taivainen rauha ja satumaiset unikuvat\nyöllä, hehkusta värisevän ilman leikittely, vuoriakin järkytteleväin\nmyrskyjen hirmuisuus, ja monelle lienee käynyt kuten sen omille\nsynnynnäisille pojille käy, että hän myöhemmin ikävöitsee sinne\ntakaisin hengittämään siellä vielä edes yhden päivän tai yhden\nhetken, näkemään elävillä silmillä niitä kuvia, värisyttämään\nsielussansa sanomattomia sointuja, joita se panee runollisessa\nmielessä kaikumaan ja helisemään, lyhyesti sanoen: että hän tuntee\nikävöivää vetoa takaisin arolle.\n\nSe on totisesti \"El Bahr bela maa\" -- meri ilman vettä -- meren\nvastakohta. Se ei ole merelle alammainen kuten muu maa; siellä\nkuolee elvyttävän ja yllä pitävän veden voima. Vesi ympäröitsee ja\nrajoittelee kaikkea muuta maata, vaan ei aavikkoa. Yli koko maan\nkantelevat tuulet meren lähettiläitä, pilviä; mutta ne kuolevat\naavikon hehkussa. Harvoin siellä nähdään kevyttä, tuskin huomattavaa\nhöyryauerta, harvoin aikaisin aamulla yön kosteaa hengitystä jollakin\nkasvin lehdellä. Aamu- ja iltaruskokin ovat siellä ainoastaan vienoa\nväritystä, joka heti synnyttyään taas katoaa. Kaikkialla, missä vesi\nvain pääsee valtaan, muuttaa se aavikon hedelmälliseksi maaksi,\nolkoonpa maan laatu kuinka karu hyvänsä; mutta jyrkästi alkaa aavikko\ntaas veden vallan rajalta. Missä jumalallisen Niilin viimeinen,\nihmistaidolla ylemmäksi joen pintaa nostettu laine hajoaa hiekkaan,\nsiitä jyrkästi alkaa aavikko; Niilin vuorille astuvan vaeltajan\ntoinen jalka on rehevällä viljavainiolla, toinen vielä aavikon\nalalla. Sillä eipä hiekka yksinään estä kasveja menestymästä, vaan\npaljon enemmin sitä tekee ainiaan paahtava kuumuus. Missä hiekkaa\nkastellaan tai missä se muuten saa jotakin kosteutta, siihen,\nkeskelle aurinkoakin, kohta ilmestyy muuten kasvittomasta maasta\nystävällinen, vihreä ruohomatto, jopa pensaita ja puitakin.\n\nKöyhä, äärettömän köyhä on aavikko, mutta kuollut se ei ole, ei\nainakaan niille ihmisille, jotka osaavat etsiä ja löytää sieltä\nelämää. Ken ummessa silmin matkustaa pitkin aavikkoa, hän tosin ei\nnäe siellä muuta kuin hietatasankoja ja kalliohuippuja, paljaita\nnotkelmia ja alastomia vuoria, häneltä ehkä myöskin jäävät ihan\nhuomaamatta syvemmissä laaksoissa niukalti kasvavat kaislamaiset\nruohot ja pensasmaiset puut sekä ne vähät elävät olennot, joita\naavikolla siellä täällä oleskelee; ken tahtoo nähdä, hän näkee\näärettömän paljon enemmän. Noiden pelkurien ihmisten mielestä on\naavikko vain tuskan ja kauhun valtakunta; he antavat itseään päivän\nhehkun niin masentaa, että ei edes suloinen yökään voi tuoda heille\nmitään lohdutusta eikä virkistystä; peloissaan he ratsastavat\naavikolle ja kauhuissaan he aavikolta pois pääsevät; he huomaavat\nainoastaan aavikkomatkan kauhistavaa puolta, he tuntevat ainoastaan\nsen vaivoja; aavikon ääretöntä ylevyyttä käsittämään on heidän\nsydämmensä liian pieni. Ihan toisin arvostelee sitä se, joka on\noppinut sitä todella tuntemaan.\n\nKöyhä aavikko on, mutta ei kuollut. Jo sen maakin moninaisesti\nvaihtelee, vaikka sen yleinen luonne onkin yhtäläinen. Laajat alat on\naavikolla kalliomertä, jossa näkyy kummallisen muotoisia huippuja,\näkkijyrkkiä seiniä ja syviä rotkoja, teräväkulmaisia harjanteita\nja kummallisesti latoutuneita, korkeita röykkiöitä, joita ainiaan\npuhaltava tuuli välistä peittää hiekalla, välistä jälleen paljastaa,\nyhä niitä siloitellen, kaivertaen ja teroittaen. Mustat, auringon\npaisteessa hehkuvat hietakivi-, graniitti- ja syeniitti-joukot,\nharvemmin kalkki ja liuskakivi, siellä täällä myöskin tulivuoren\npurkaukset kohoavat monimuotoisiksi kukkulajonoiksi. Toiselta\npuolen puhallellen lakasee tuuli ne ihan paljaiksi, mutta ajaa\nlakkaamatta hienoa hiekkaa niiden seinäin päällitse, kietoo,\nmyrskyksi kasvaen ne hiedan peittoon ja jättää hiekan vasta sitte\nrauhaan, kuin saa lennätetyksi sen yli korkeimpainkin kukkulain,\nja siten asettelee vuoren siimespuolelle puhtainta hiekkaa metrin\nkorkuisiksi kerroksiksi päällekkäin, jotka ovat ainiaan liikkeessä,\nlakkaamatta soluvat ylhäältä alas päin, saavat lakkaamatta tuulen\npuolelta lisää ja näyttävät leveiltä, tummista kallioseinistä selvään\neroavilta nauhoilta, jotka näkyvät kauas ja soveliaassa valossa\noikein välkkyvät. Sellaisia vuorijonoja käy kyllä sanoa aavikon\nkoristuksiksi. Tuntematta hehkuvaa etelää ei voida aavistaakaan\nihmeellistä väririkkautta, loistoa ja väikettä, siispä ääretöntä\nsuloa, jota ylen runsas auringon valo voi loitsia autioimmistakin\nvuorista esiin. Aavikon vuoret eivät koskaan ole viehättävän, vihreän\nmetsän peitossa; ainoastaan korkeimmilla kukkuloilla kituen kasvaa\nmataloita pensaita, jotka sinne ylös laskeutuvasta niukasta höyrystä\nsaavat välttämättömimmän tarpeensa virkistystä; vuoristossa ei ole\npyökkien kuiskailua, ei mäntyjen eikä kuusien huminaa, ei purojen\nmiellyttävää myrinää, solinaa eikä kolinaa, ei mitään liikkuvaa\nvettä, joka muita vuoristoja sitelee hopeavöillä, koristelee\nvihreillä kasveilla ja kuohuvain koskien kohdalla peittää taivaan\nkaaren väreillä; ei aavikon vuorilla ole lumi eikä jääpeitettäkään,\njota aamu- ja iltarusko purpuroitsevat tai puolenpäivän aurinko\nsaattaa salamoimaan; ei siellä ole mehukasta, tuoretta vihreyttä, ei\nmitään Pohjolan tunturien lumoavaa suloutta; vaan tuskin ne sittekään\novat värien komeudelta huonommat pohjoisia vuoria, eivät ainakaan\nsuurenmoisuudelta. Aavikon vuoristossa tulee jokainen eri kerros ja\njokaisen oma väri selvään näkyviin. Eikä taivaan valo kuitenkaan\nloitsi ihmeellisimpiä värin välkkymisiä esiin niistä usein hyvinkin\nkirkasvärisistä, paikoin toisistaan jyrkkään eroavista kerroksista,\nvaan paljon suuremmassa määrässä hiekan ainiaan tahkoamista,\nmuodostelemista ja muhkeapiirteisistä vuorten keiloista, huipuista,\nkärjistä, raoista, halkeamista ja rotkoista. Niissä on lakkaamatonta\nvalon ja varjon vaihtelua sekä yhä kestävää värien ja vivahdusten\nsyntymistä ja haihtumista, niin että sielu katsellessaan huumautuu.\nVälähtelevät aavikonkin vuoret auringon ensimmäisissä ja viimeisissä\nsäteissä purpuralta, verhoaa niitäkin etäisyyden sinituoksu, nekin\nelävät, vaikka yksinomaan valossa.\n\nToisin paikoin on aavikko laajalti tasainen tai vähän aaltomainen.\nPeninkulmittain on siinä hienojyväistä, kullankeltaista hiekkaa,\njohon sekä ihmisen että eläimen jalat painuvat muutaman sentimetrin\nsyvälle. Siellä ei useinkaan näy ainoatakaan ruohon kortta, ei\nyhtään elävää olentoa. Sininen, kaikkialta yhtäläinen taivaan\nkansi on kuin kupukatto laskettuna tälle kultapinnalle ja suuressa\nmäärässä tekee sellaiset paikat meren kaltaisiksi. Sillä näilläkin\ntasoittuvat tuota pikaa niihin painuneet \"aavikon laivan\" jäljet;\nei näissäkään ole mitään huomattavaa tietä, ei mitään sellaisen\nmerkkiäkään; näitäkin varten keksittiin kompassi. Vaihtelevammat,\nvaikka yhtä yksitoikkoiset ovat toiset paikat, joissa pehmeä,\nmultamainen tai tomuinen hieta on maaperänä ja elättää myrkyllistä\nkolokvintti-kurpitsaa tai voimakkaaksi lääkkeeksi kelpaavaa \"sennaa\".\nSiellä on soikeita, mataloita kukkuloita vuorotellen matalain ja\nkapeain laaksojen kanssa, ja etäältä katsoen tuoreelta näyttävä,\nmainituista kasveista kutoutunut verho peittää molempia. Ihmiset\nja eläimet kiertävät sellaisia paikkoja, koska niin kameli kuin\nsen ajajakin painuu usein jalan syvyydeltä maan pehmeään, löyhään\npintakerrokseen. Toisissa paikoissa on karkeata soraa tai piikiveä\nja joissakuissa hyvin raudan sekaisia, onsia herneitä, jotka\novat hiekkaa täynnä ja näyttävät ihan kuin ihmiskäsin tehdyiltä,\nvaan joiden syntyä ei vielä ole voitu varmasti selittää. Välistä\ntällaisilla aloilla, joihin aavikkotie on painunut pysyväisiksi,\nyhtäsuuntaisiksi kamelin poluiksi, näkyy myöskin tuhansittain\nkvartsikiteitä joko yksitellen tai rypäleissä, jolloin ne näyttävät\ntaiturin tekemiltä hohtokivi-tertuilta. Niissä aurinko näyttelee\nilmeistä lumovoimaansa, sillä sellaiset alat loistavat, säkenöivät ja\nsalamoivat niin, että silmä häikenee ja kääntyy pois päin. Syvimmissä\nlaaksopaikoissa on tomuista maata ja sitä silloin aina verhoaa saran\nkaltainen, mutta hyvin kova, kuiva, terävälaitainen, mustanvihreä\nesparto- eli halfa-ruoho, viuhkan kaltainen mimoosa, ehkäpä myöskin\njoku palmu elämän ystävällisenä merkkinä.\n\nTästä kaikkialla liikkuvasta elämästä antaa myöskin eläinkunta\ntietoa. Ken luulee aavikkoa kuolleeksi autioseuduksi, hän on yhtä\nväärässä kuin sekin, joka sitä luulee leijonan kodoksi. Se on liian\nköyhä elättämään leijonaa, mutta kyllin rikas antamaan elatusta\ntuhansille muille eläimille. Ja kaikki siellä elävät eläinlajit\nnäyttävät erittäin ansaitsevan ottaa huomioon, sillä kaikki ne ovat\nkaikin puolin aavikon uskollisia lapsia.\n\nVielä enemmän kuin puku, joka aina tarkimmasti soveltuu yleiseen\nmaan väriin eli siis tavallisesti on hiekan karvainen, on aavikon\neläimissä huomattava kevyt ja sievä ruumiin rakennus, tavattoman\nsuuret ja erittäin tarkkanäköiset silmät ja tarkkakuuloiset korvat\nsekä yhtä vaatimaton kuin itsetietoinen olemus. Liikkuvaisuus ja\nmuutteleminen ovat kaikkein aavikolla syntyneiden olentojen kohtalo,\nsillä se on niin köyhä ravinnosta, että sitä ei ole riittävästi\neikä aina samassa paikassa vaivatta saatavana; mutta aavikko antoi\nlapsillensa verrattoman nopeuden, väsymättömän kestävyyden ja\nuupumattoman sitkeyden; teroitti aistimet niin, että se vähäkin, kuin\naavikolla on tarjona, voi tulla huomatuksi; antoi sekä suojelevan\nettä pelastavan, yhtä hyvin hyökkäykseen kuin pakoonkin soveltuvan\npuvun ja siten teki lapsensa kykeneviksi elämään, tosin ehkä\nniukasti, vaan ei suinkaan ilottomasti.\n\nKaikkein aavikon eläinten omituisen, niiden olopaikkaan väriltä\nihan yhteen sulautuvan puvun tähden matkustaja, joka ei ole\ntottunut havaintojen tekijä, ei näe, ainakaan aavikkomatkan\nalussa, ympärillään, liikkuvaa eläinmaailmaa. Aavikko näyttää\npaljon köyhemmältä, kuin se onkaan, senkin tähden, että enimmät\nsiellä elävistä eläimistä vasta, iltahämärissä lähtevät lepo- ja\npiilopaikoistaan liikkeelle; muutamat aavikkoeläimet sentään\nihan tunkeutuvat huomaamattomainkin silmäin eteen. Jos monet,\nkaikkialla lentelevät leivolajit jäävät huomaamatta, vaikka juuri\nne erittäin huomattavalla tavalla näyttävät höyhenpukunsa ja maan\nvärin yhtäläisyyttä sekä verrattoman suuria liikeneuvojaan, niin on\nkuitenkin mahdoton olla, näkemättä aavikon kanoja, ja jos mitään\nhuomaamatta ratsastetaan hyppyrottien maakolojen ohitse, niin lähellä\ntietä syövä gaselli sentään kääntää huomiota eläinkuntaan.\n\nAnttilooppiakin saattanee sanoa alkuaan aiotuksi aavikolla asumaan.\nVaikka se kyllä onkin suhdallisesti rakennettu, näyttävät sentään\npää ja aistimet melkein liian suurilta ja raajat liian heikoilta,\nmelkeinpä haurailta. Mutta sen pään komerossa on aivot, jotka sen\neläimen tekevät tavattoman viisaaksi märehtijäin joukossa, ja siten\nmyöskin henkisesti lahjakkaaksi, ja raajat ovat kuin teräksestä\nrakennetut, tavattoman voimakkaat ja pontevat, niin että ne tekevät\nsuurimman nopeuden ja väsymättömimmän sitkeyden mahdolliseksi. Ken,\non nähnyt gaselleja ainoastaan vankeudessa ahtaassa tilassa, hän ei\nvoi arvatakaan, miten se aavikolla esiytyy. Mikä vilkkaus, sukkeluus\nja notkeus, koreus ja sulous siinä kotonansa vallitseekaan! Todella\nse ansaitsee sen kunnian, että itämaalaiset ja varsinkin aavikoiden\nasujamet ovat sen valinneet naisellisen kauneuden vertauskuvaksi.\nLuottaen hiekan karvaiseen pukuunsa sekä verrattomaan nopeuteensa\nkatselee se kirkkailla silmillään, nähtävästi ihan huoletta kameleja\nja ratsastajia, taikka syö syömistänsä, pitämättä vähääkään lukua\ntulevasta karavaanista. Mimoosa-pensaasta, joka on täpö täynnä\nkukkia, ottaa hän nupun tai mehukkaan, nuoren vesan, leikkaavan\nhalfa-ruohon seasta löytää se nuoren korren. Yhä enemmän lähestyy\nmatkustajajono. Gaselli nostaa päätänsä, kuuntelee, vainuaa, katselee\nympärilleen, astuu muutaman askeleen eteen päin ja tekee kuten äsken,\nnäpistelee ruokaa sieltä täältä. Yht'äkkiä lyövät notkeat, jäntevät\nsorkat maahan, ja pois se lentää niin sukkelaan, niin notkeasti,\nniin sulavasti, kuin tuo verraton juoksu olisi sille vain leikkiä.\nPitkin hietatasankoa lentää se ajatuksen nopeudella; yli suurien\nkivien tai tamariski- eli manna-pensaiden tekee se hyppäyksiä, jotka\nihan näyttävät lennolta. Maasta ihan irtautuneelta se näyttää,\nniin hämmästyttävän kaunis on sen juoksu; aavikon runoelma näyttää\nhänessä olevan ruumiillisessa muodossa, niin lumoavasti vaikuttaa\nsen verraton kauneus ja nopeus. Muutaman minuutin juoksu siirtää\nsen pois minkä hyvänsä vaaran piiristä, jota viholliset saattavat\nhänelle uhata; sillä turhaan koettaa paraskaan juoksijakameli\ntavoittaa häntä, eipä edes nopeinkaan susikoira saa häntä kiinni.\nKohta hiljenee hänen vauhtinsa ja muutaman silmänräpäyksen vielä\nkuluttua seisoo se taas katsellen kuten äsken. Leikillisesti\npäästää hän lähelle murhaa himoavan ratsastajan, joka ryhtyy häntä\ntodella ajamaan takaa, ja varovasti livahtaa se toisen, kolmannen\nkerran hänen kuolettavan aseensa kantomatkalta pois, kunnes se\nviimein säikähtyneenä ihan vaivatta juoksee kerrassaan pois\nkaikesta vaarasta. Yhä etemmäksi se pakenee, hennommilta näyttävät\nruumis ja raajat, yhä enemmän hälvenevät sen piirteet, se katoaa\nhietatasankoon, sulaa viimein kokonansa siihen niin, että näyttää,\nkuin se olisi haihtunut höyryn tavalla. Kotonsa on hänet peittänyt\nja pelastanut, lumoavasti temmannut pois silmäin edestä, korvain\nkuuluvista. Mutta mikäli se katoaa silmistä, sikäli se tulee eläväksi\nsydämmessä. Sillä länsimaalaisenkin täytyy nyt käsittää, minkä tähden\ngaselli on kasvattanut niin kauniita kukkia itämaalaisen rikkaassa\nrunoiluhengessä; minkä tähden itämaalainen on asettanut eläinolennon\nniin äärettömän korkealle; minkä tähden hän vertaa silmää, joka\nsaa hänen sydämmensä hehkumaan, gasellin silmään; minkä tähden hän\nsanoo gasellin kaulaksi sitä kaulaa, jota hänen kätensä hyväilee\nrakkauden hetkinä; minkä tähden aavikkojen asukas tuo puolisolleen,\njoka iloitsee häntä ilahuttavasta toivosta, telttaan kesyn gasellin,\nettä vaimo ilokseen katselisi sen kauniita silmiä ja samanlainen\nkauneus periytyisi toivotulle avioliiton pantille; minkä tähden\nyksin hurskaskin laulaja voi kaunista anttilooppia katsoa jalouteen\nikävöimisensä silmin nähtäväksi kuvaksi. Sillä häneenkin, maailmasta\nluopuneesen erakkoon, on käynyt jokin henkäys siitä hehkusta, joka\ntämän eläimen innokkaihin ylistyslauluihin puhdisteli sanat ja\nsiloitteli säkeet ja loppusoinnut.\n\nVähemmin sulavasti esiytyvät muut aavikon eläimet, mutta ei siltä\nsuinkaan vähemmin omituisesti. Niukasti kasvavan halfa-ruohon seassa\njuoksentelee suuri joukko kyyhkysen kokoisia lintuja sipsutellen\nedes takaisin. Kaivellen maata jaloillaan ja pengostellen nokallaan\netsivät ne ruokaansa. Huolettomasti päästävät ne ratsastajan\nlähemmäksi sataakin askelta. Hyvällä kiikarilla voidaan nähdä\nkaikki niiden liikkeet, jopa höyhenpuvun kirkkaimmat väritkin.\nPää kumarruksissa, kaula lyhyenä, ruumis melkein vaakasuorassa\njuoksentelevat ne nokkimassa siemeniä joita vähälukuiset\naavikkoruohot kasvavat, puhkeavia röyhyjä ja hyönteisiä. Muutamat\ntuon tuostakin tähystelevät, kaulat suoriksi ojennettuina, toiset\nsitä vastoin huoletta leikittelevät hiekassa, puhdistelevat\nhöyheniään tai laskeutuvat puoleksi vatsalleen, puoleksi sivulleen\nnauttimaan auringon paistetta. Se kaikki näkyy selvään, voidaanpa\nlukeakin niitä ja saada selko, että lintuja on enempi kuin\nviisikymmentä, tuskin sataa vähempi. Ketäpä aavikon pyyntimiestä tuo\nei houkuttelisi koettamaan onneansa. Varmana saaliistaan työntää\nkokematon pyssymies kiikarinsa kokoon, sieppaa tuliaseen käteensä\nja hitaasti ratsastaa vielä lähemmäksi kirjavaa lintujoukkoa. Mutta\nyht'äkkiä ovat linnut kadonneet hänen silmistänsä. Ei yksikään niistä\njuossut eikä lentänyt pois, eikä kuitenkaan näy ainoatakaan. On ihan,\nkuin maa olisi ne niellyt. Todella ne, luottaen pukunsa ja maan\nyhdennäköisyyteen, ovatkin antautuneet maan turviin, painautuneet\nlitteiksi maata vasten. Ja silloin ne ovat yht'äkkiä ikään kuin\nmuuttuneet kiviksi ja pieniksi hiekkakasoiksi. Tottumaton pyyntimies\nratsastaa niiden luo, näkemättä niitä ja säikähtää, kun ne äkkiä\nnousevat, kovasti huutaen ja meluten lentävät ylös ja kohisten\nsyöksyvät pois. Jos hänen kuitenkin onnistuu ampua joku lintu, niin\nhäntä kummastuttaa sen puvun tavattomat värit ja omituiset piirteet\nmelkein yhtä paljon kuin lintujen käytöskin. Selkäpuolen milloin\nharmaammalta, milloin kirkkaimman keltaiselta vivahtava hietaväri\non kauniisti koristeltu leveillä nauhoilla, kapeammilla piirteillä,\nkoreilla raidoilla, täplillä, pisteillä, pilkuilla, piiruilla ja\nkiemuroilla niin, että luulisi sellaisen kanan näkyvän kauaksikin;\nmutta kaikki tuo värien seoitus on vaan ihan tarkka kuva itse hiekan\nväristä; jokainen tummempi ja valoisampi paikka, joka pikkukivi,\njoka hietajyvä näyttää olevan piirrettynä siihen höyhenpukuun.\nIhmekö siis, että maa ne ihan ottaa itseensä, näköjään pyyhkii pois\nlinnun muodonkin ja turvaa häntä ainakin yhtä hyvin kuin voimakas,\nverrattoman nopeasti kantava siipi. Sen tähden arabialainen runous on\nnäiden kanainkin oloa ja olemusta kuvannut kukkarikkailla ajatuksilla\nja sanoilla; sillä niiden kauneus lumoaa silmää ja niiden ihmeellinen\nnopeus herättää ikävää maahan kahlehditun ihmisen sydämmessä.\n\nKaikilla muilla aavikon eläimillä on yhtä selvään näiden kahden\nkuvatun ominaisuudet. Aavikolla elää eräs ilveslaji, karakaali.\nSe on solakampi ja pitempijalkainen, pitempikarvainen ja\nsuurempisilmäinen kuin mikään muu eikä myöskään juovikas eikä\ntäplikäs, vaan, paitsi mustia korvan latvoja, silmäkiehkuroita ja\nhuulipilkkuja, hiekan värinen, asuinpaikkansa mukaan vaaleampi tai\ntummempi, punertavampi tai kirkkaampi. Aavikolla asuu fenek-kettu,\njolla, koko koiraheimon kääpiöllä, on likaisen keltainen puku ja\noikeat jättiläiskorvat. Siellä elää pieni jyrsijä, niin sanottu\nhyppyrotta, kääpiö-kengurun kaltainen jänis, jolla on tavattoman\npitkät takajalat, ihan surkastuneet etujalat sekä ruumiista pitempi,\nkaksirivisesti karvainen häntä; viattomampi ja hyväluontoisempi,\nmutta myöskin nopeampi ja sukkelampi eläin kuin mikään muu jyrsijä.\nSama muoto on linnuilla, matelijoilla, yksinpä hyönteisilläkin;\nse näkyy aina, olkootpa ruumiin rakennus ja väri muuten miten\nvaihtelevat hyvänsä. Jos hietakeltaisen seassa tai sivulla on muuta\nväriä, jos karva-, höyhen- tai suomuspuvussa on myöskin mustaa tai\nvalkoista, tuhkaharmaata tai ruskeaa, punaista, sinistä j.n.e., niin\nsellaista, usein vain eläintä koristavaa sivuväriä on aina ainoastaan\nsellaisissa ruumiin paikoissa, joita sivulta tai ylhäältä tähystelevä\nsilmä ei voi huomata. Jos keskellä aavikkoa on korkea vuoristo,\nniin siellä elävissä eläimissä tulee näkyviin myöskin vuoriston\nvaihtelevaisuus. Arabian korkeain vuoristojen harmailla kallioilla\nkiipeilee aavikon vuorikauris, majailee pieni tamaani-eläin,\npesii korppikotka ja huipuilla, rotkoissa, kallioseinissä ja\nlaaksoissa asuu melkoinen joukko muita monen lajisia lintuja, jota\nvastoin alavan aavikon tummilla kallioilla ainoastaan sysimusta\nsuru-kivitasku laulaa sävelrikasta kaikuvaa lauluansa. Sitenpä tulee\naavikon yhtäläisyys näkyviin sen joka osassa, sen joka eläimessä,\nja se juuri vielä enentää vaikutusta, jonka se ensi päivästä tekee\njokaiseen ajattelevaan, tunteelliseen ja voimakkaasen ihmiseen,\nkiihoittaen sitä sitte edelleen päivä päivältä.\n\nVoimaa, havaintokykyä ja tunnetta tosin aavikko vaatii joka\nihmiseltä, joka tahtoo oppia sitä tuntemaan ja siihen jonkin verran\ntottua. Jos ei jakseta kestää sen tuottamia matkan vaivoja, jos\npeljätään sen aurinkoa, aristellaan sen hiekkaa, niin on paras\nolla sinne menemättä. Päivä on aavikolla aina raskas aika, vaikka\ntaivas olkoonkin puhdas, ilma tyyni ja kirkas, vaikkapa tuntukoon\npohjatuulenkin vilpoisia henkäyksiä. Melkein yht'äkkiä, melkein\nihan ilman hämärää alkaa se vallita. Ainoastaan lähellä merta tai\nsuuria, aavikon poikki juoksevia jokia reunustaa päivää tervehtivä\naamurusko taivaan itärannan purpuralla, vaan keskellä avaroita\nhietatasankoja nousee aurinkokin näkyviin yht'aikaa ensimmäisen\nitään ilmestyvän punan kanssa. Se nousee hietatasangon laidasta kuin\ntulipallo, joka näyttää olevan särkemäisillään kuorensa joka taholta.\nSen tultua näkyviin on aamun raittius kerrassaan poissa; heti se\nsinkoilee hehkuvia säteitään maahan, kuin olisi jo keskitaivaalla.\nVaikka kuukausia puhaltava, usein virkistävän vilpoinen pohjatuuli\nestäisikin kuumuudesta eri verran laajenneita ilmakerroksia\nmuuttumasta ilmeisiksi järviksi, ei se kuitenkaan voi niin paljon\njäähdyttää ilmaa, että omituinen väriseminen ja aaltoileminen\nvoisivat lakata hiekan päällisestä ilmasta. Ylen runsaassa valossa\nvärisee taivas ja maa; sanomatonta hehkua virtaa auringosta ja\nheijastuu hiekasta takaisin ylös. Joka hetki enenee valo ja hehku,\neikä voida päästä kumpaakaan pakoon, ei niitä millään tavalla\nheikentää.\n\nAuringon ensi säteiden välähtäessä on karavaani lähtenyt liikkeelle,\nkulkemaan äänetöntä kulkuaan. Etäällä jo menevät kuormakamelit ja\nnotkein askelin astuvat ajajat niiden sivulla tai takana; täyttä\njuoksua rientävät ratsukamelit, voimainsa mukaan kiirehdittyinä,\ntoisista ohitse jonon etupäähän; kohta jäävät kuormakamelit\njäljelle näkymättömiin ratsastajista. Yhä eteen päin riennetään\nhiljenemättömällä kiireellä. Kaikki luut ja nivelet tuntuvat\npaukkuvan juoksevain ratsukamelien nytkytyksestä. Polttaen paahtaa\naurinko, pistelee kaikkein vaatteiden läpi, pantakoon niitä suojaksi\nkuinka monet hyvänsä ylleen. Tiheäin vaatteiden alla juoksee\nhiki pitkin koko ruumista, käsivarsien ja jalkojen keveämpäin\nverhojen alta haihtuu se heti, kuin nousee iholle. Kieli tarttuu\nsuulakeen. Vettä, vettä, vettä! on niiden ainoa ajatus, jotka\neivät vielä ole oppineet kärsimään sellaisia vaivoja. Mutta vesi\nei täällä olekaan rautaisissa säiliöissä eikä pulloissa, vaan\nmaan tavan mukaan leileissä, jotka ovat päiväkausia riippuneet\ntäydessä hehkussa kamelien seljässä, ja siten kuljetettu juomavesi\non lämpöisen haaleata, pahahajuista, sakeaa, ruskean väristä sekä\nnahasta ja kolokvintti-tervasta pahalta maistuvaa, inhottavaa, jopa\noksettavaakin. Sellainen vesi ei vähääkään virkistä, vaan tuottaa\nvain uusia vaivoja, jopa tuskallista kipuakin, ja tekee sen tähden\nvain sitä polttavammaksi halun saada mitä hyvänsä juomaa. Mutta\nsitä vettä ei käy mitenkään parantaa eikä sen sijaan keksiä mitään\nmuuta. Nautittakoonpa sitä kahvina tai teenä, viinin tai viinan\nseassa, sen tuikea maku ja haju kuitenkin tuntuvat; paljas viini\ntai viina enentävät vain polttavaa janoa ja rasittavaa kuumuutta.\nMatkustajan olo tulee tuskalliseksi jo ennen, kuin aurinko ehtii\nkorkeimmilleen, ja tuska kiihtyy, mikäli vesi huononee. Mutta\nsitä täytyy kärsiä ja sitä kärsitään. Vaikkapa länsimaalainen ei\nkoskaan totukaan tuollaiseen leiliveteen, kuin juuri kerrottiin,\nniin pian hän sentään tottuu alussa sietämättömältä näyttäneesen\nkuumuuteen ja sitä pikemmin myöskin ratsastuksen vaivoihin, mitä\nenemmän hän kasvaa yhteen ratsunsa kanssa. Joskus tulevaisuudessa\nehkä saadaan toimitetuksi tällaisille matkoille puhdasta vettä, ja\nsitte matkustaja tuskin enää valittaa aavikon kuumuutta, ei ainakaan\nratsastuksen vaivoja.\n\nMukavasti, miellyttävästi leväten, vaikkapa lähteväin kuormakamelien\nmyrisevistä valitusäänistä vastoin tahtoaan unesta heränneenä,\nantaa maan oloihin tottunut matkustaja kuormakaravaanin lähteä\nedeltä, virvoittaa ruumistaan ja sieluaan kahvilla ja tupakalla,\nhyppää sitte dromedaarinsa selkään ja ratsastaa kumppaneineen\nniin nopeasti, kuin ratsut suinkin ehtivät. Ei sanaakaan puhuta,\nainoastaan hiekan narinaa kamelein kimmoisten jalkatyynyjen alla sekä\nkamelien kovaa hengitystä ja kumeaa, kurisevaa myrinää kuuluu. Tuota\npikaa saavutetaan kuormakaravaani ja päästään siitä melkoinen matka\nedellekin. Gaselli kävelee syömässä lähellä tien suuntaa ja antaa\ntäällä hyvin tervetulleen saaliin toivoa. Viehättävästi hypiskellen\ntanssii aavikon ruumiillinen runoajatus pois takaa ajavain\nratsastajain saatavilta, ja sen jäljestä juoksevat kiiruhtamisesta\nläähättävät kamelit pitkillä askelilla. Gaselli näyttää huolettomalta\nja toivon mukaan päästää lähemmäksi; ratsastajat ovat kääntävinään\nsiitä ohitse, pidättävät kamelejaan ja ratsastavat hitaammin; joku\nheistä luistaa alas satulasta, pysäyttää ratsunsa silmänräpäyksen\najaksi ja laukasee sen vatsan alatse tarkan pyssynsä. Heti paikalla\non karavaanin johtaja hypännyt satulastaan maahan korjaamaan tapettua\nriistaa; riemuiten vetää hän sen ratsunsa luo, sitoo taitavasti\nsatulaan, ja edelleen käy matka.\n\nPuolenpäivän tullessa levähdetään. Jos lähellä on notkelma,\nniin tottapa siinä myöskin on joku viuhkamainen mimoosa, jonka\nohut lehtikatto antaa vähän varjoa; jos hietalakeus on yhtä\ntasaisena ratsastajain ympärillä niin laajalti, kuin silmä kantaa,\npistetään hietaan neljä keihästä ja niihin pingotetaan villapeite\nniukasti varjostavaksi katoksi. Mutta hehkuva on hiekka, jolle\ntäytyy laskeutua, kuuma ja rasittava on ilma, jota hengitetään;\nväsymys ja uupumus valtaavat yksin aavikkolaisenkin, mitäpä sitte\npohjoismaalaisen. Ikävöidään lepoa, saamatta sitä, ja virkistystä,\ntuntematta sitä. Ylen runsaasta valosta ja värisevästä ilmasta\nhäienneinä sulkeutuvat silmät, paahtavan kuumuuden ja polttavimman\njanon ahdistamina heittelehtää jokainen vuoteellansa, saamatta unta.\nRaskaasti ja hitaasti matavat eteen päin ajan rahtuset.\n\nKuormakaravaani astua huojuu hitaasti ohitse ja katoaa näkyvistä\nhöyryiseen ilmamereen, jonka aaltoilevilla kerroksilla kamelit\nnäyttävät liihoittelevan. Yhä vielä viivytään samassa tukalassa\ntilassa, kärsitään samoja vaivoja. Aurinko on jo ammoin alennut\nkeskitaivaalta, mutta yhä se vielä sinkoilee yhtä voimakkaasti\nhehkuvia säteitään alas. Viimein iltapäivällä lähdetään taas\nliikkeelle. Ja taaskin ratsastetaan niin nopeaan, että ilma\nlöyhähtelee vastaan melkein vilpoiselta, kunnes taas saavutetaan\nkuormakaravaani. Laulaen astuvat ajajat kameliensa jäljestä. Yksi\nheistä oikeastaan laulaa, muut yhtyvät joka värsyn lopussa samaan\nkertosäkeesen.\n\nJos otetaan huomioon kaikki vaivat, joita juhtamiehillä on\nkärsittävänä aavikkomatkoilla, niin tosiaan kummastuttaa, että\nhe ollenkaan laulavat. Ennen päivän valkenemista sälyttää ajaja\nkamelinsa, syötyään yhdessä sen kanssa muutamia kourallisia pehmeiksi\nkeitettyjä durra-jyviä, jotka ovat molempain ainoana ravintona;\nkoko pitkän päivän astuu hän kamelinsa jäljestä, syömättä enää\nmuruistakaan, enintään silloin tällöin ottaen kulauksen haisevaa\nleilivettä virkistyksekseen; aurinko paahtaa hänen päälakeansa,\nhehkuva hiekka polttaa hänen jalkojaan, kuuma ilma kuivaa yhtä mittaa\nhänen hikeä uhkuvaa ruumistansa; hänellä ei ole aikaa levähtää eikä\nlepuuttaa kamelejaan; hänen täytyy ehkä vielä uudestaan sälyttää\nmuutamia juhtiansa tai tavoitella kiinni jotakuta, joka häneltä\nkarkaa; ja kuitenkin laulaa hän nytkin laulujaan. Sen saa aikaan\naavikon yö.\n\nAuringon laskeutuessa näyttävät näiden kuivettuneiden aavikon lasten\nkaikki jäsenet virkenevän ihan uusiksi; sillä hekin ovat kaikin\npuolin aavikon, ylevän äitinsä, kaltaiset. Yhdessä aavikon kanssa\nhehkuvat he puolenpäivän aikaan, yhdessä sen kanssa kukoistavat yön\naikaan. Jo auringon aletessa kehittelee heidän runolahjansa kultaisia\nunia ihan avonaisten silmien eteen. Tuo esilaulaja ylistelee\nvesirikkaita kaivoja, niiden ympärillä kasvavia palmuryhmiä ja niiden\nalle tehtyjä hämyisiä telttoja; hän tervehtii eräässä teltassa\nistuvaa ruskeaihoista tyttöä, joka hänelle toivottaa siunausta,\nkehuu hänen kauneuttansa, vertaa hänen silmiään gasellin silmiin,\nhänen suutansa ruusuun, jonka kukkaistuoksu sanoina rivittyy hänen\nkorvissaan helminauhaksi, hylkää hänen tähtensä sulttaanin vanhimman\ntyttärenkin ja ikävöitsee hetkeä, jolloin kohtalo sallii hänen\nasua yhdessä teltassa hänen kanssansa. Mutta laulajan kumppanit\nkehoittavat häntä tuntemaan vielä suurempaa ikävää ja sen tähden\nlakkaamatta kääntävät hänen ajatuksiaan profeettaan, \"joka tyydyttää\nikävöimisemme ja toivomme\".\n\nSellaista kaikuu pohjoismaisen vieraan korviin ja hänenkin\nsydämmestään alkavat kotonsa laulut kuohua. Ja kuin sitte\nlaskeutuneen auringon viimeinen ruusuinen väre hehkuu, kuin yö\nlevittää lumoharsonsa aavikolle, silloin hänestä tuntuu, kuin olisi\nvaikeinkin kärsimys ollut helppoa, kuin hän ei olisi tuntenut päivän\nhehkussa mitään janoa, ei ratsastuksessa mitään vaivaa. Iloisesti\nhyppää hän pois satulasta ja sill'aikaa, kuin ajajat purkavat\nkameliensa kuormia ja sitovat juhtiansa yöksi, tasoittelee hän ja\nkokoo hiekkaa tilaksi, levittää siihen maton ja peitteen ja riemulla\nantautuu ikävöidyn levon valtaan.\n\nAinoastaan muutaman askeleen päähän valasee pieni tuli tasankoa.\nToimeliaasti hyörivät sen lähellä aavikon puolialastomat,\ntummaihoiset pojat. Liekki valasee heitä lumoavasti, niin että\nhe yön puolipimeässä näyttävät varjoilta; tavarapakat ja arkut,\nsatulat ja muut kapineet muuttuvat kummallisen muotoisiksi;\ntavarain ulkopuolella suuressa piirissä makaavat kamelit ovat\nkuin kummituksia, niiden silmät kun kolkosti hehkuvat tulen\nheijastuksesta. Hiljaista, yhä hiljaisempaa alkaa olla leirissä.\nAavikon poika toisensa jälkeen poistuu kamelin luota, jonka kanssa\non yhdessä syönyt niukan illallisensa, kääriytyy pitkään viittaansa,\nlaskeutuu maahan ja ikään kuin muuttuu hiekaksi. Tuli leimahtaa vielä\nkerran, menettää valonsa ja sammuu. On todella jo yö leirissäkin.\n\nRunoilija se olisi Jumalan armosta, joka osaisi kuvata aavikon yötä.\nKukapa kykenisi kertomaan sen kauneutta, vaikka olisikin sen itse\nkokenut, valvonut sen illasta aamuun, ahmimalla nauttinut sitä ja\nsen unia! Päivän kuumuuden jälkeen se lempeästi, palkitsevasti,\nsovittavasti antaa sanomatonta hyvinvoinnin ja ylevyyden tunnetta;\nse on rauhaa ja iloa tuottava aika, jota mies ikävöitsee kuten\nhänen rakkahansakin, aika, joka hänelle palkitsee pitkän odotuksen.\n\"Leila\", aavikon tähtikirkas yö, on arabialaisen mielestä syystä\nkyllä kaiken ylevän ja ihanan yhteys. Leilaksi hän sanoo tytärtänsä;\n\"tähtikirkas yöni\" sanoo hän hyväillessään rakkahintansa \"leila, o\nleila\" panee hän runoelmiinsa kaikuvaksi kertosäkeeksi joka värsyn\nloppuun. Mutta ihmeellinen se yö onkin, joka täällä aavikolla\nkaikkein päivän vaivojen ja vastusten jälkeen lumoaa mieltä.\nAavistamattoman puhtaina ja kirkkaina loistavat tähdet tummalta\ntaivaan kannelta; lähimpien tähtien valo tekee heikkoja varjojakin\nvaalealle hiekalle. Täysin siemauksin hengittää ihminen puhdasta,\nraikasta, vilvoittavaa, virkistävää ilmaa; ihastellen siirtyy hänen\nsilmänsä tähtiauringosta toiseen. Yhä enemmän näyttää tähtien valo\nlaskeutuvan lähemmäksi häntä; henki irtautuu tomuun kietovista\nkahleista ja keskustelee muiden maailmain kanssa. Ei mikään ääni eikä\nkolina, ei edes heinäsirkan sirinäkään sotke hänen ajatuksiansa.\nAavikon suurenmoinen ylevyys selviää vasta nyt hänelle, sanomaton\nrauha tulee hänen sydämmeensä. Mutta ylevä itsetuntokin täyttää hänen\nrintansa; täällä keskellä ääretöntä aavikkoa ollessa niin yksin,\nilman mitään ihmisseuraa ja ihmisapua, ainoastaan omin neuvoinsa,\nvahvistuvat luottamus, rohkeus ja, toivo. Äärettömän lumoavia unelmia\nliitelee valvovain silmien edessä, jatkuen elävästi ja puoleensa\nvetävästi vielä sittekin, kuin tähdet alkavat silmissä välkkyä ja\nvavista, ajatukset sekautua ja silmät painua kiinni.\n\nRuumiillisen ja henkisen virkistyksen jälkeen, sellaisen, kuin\naavikon yö tuottaa, on helpompi kestää seuraavan päivän vaivoja,\nvaikka onkin hyvin vaikea tottua juomaan hetki hetkeltä yhä\nhuononevaa vettä. Oikeata lepoa, häiriötöntä suloa tuottaa kuitenkin\nvasta olo aavikkokaivolla. Välttämättömimpäin elintarvetten\nyhä uhkaavan puutteen tähden on aavikkomatka aina rauhatonta\nkiiruhtamista, eteen päin rientämistä ilman mitään mukavuutta, jota\nmuuten vaelluksilla tahdottaisiin. Päivä kuluu samoin kuin toinenkin;\nyö on, ainakin paraimpina vuodenaikoina, edellisen kaltainen.\nKosteikolla, kaivolla tulee päivä juhlaksi, ilta viattomaksi,\nhuolettomaksi riemujuhlaksi, yö todella virkistäväksi lepoajaksi.\n\nKosteikon syntymiseksi on laaksomainen seudun syvennys välttämätön,\nkoska ilman kuohuvaa lähdettä tai ainakin keinotekoista kaivoa ei\nmikään kasvikunta ole mahdollinen, ja vettä aavikolla on ainoastaan\nkorkeissa vuoristoissa tai syvimmissä laaksopaikoissa. Kuten\nhietameri on niin monessa muussakin kohden aaltoilevan valtameren\nvastakohtana, niin sen saaretkin ovat vesiaavikon saaren vastakohtia\nne kun näet eivät kohoa ympäristölakeutta ylemmälle, vaan ovat\nsiihen syvälle painuneet. Ainoastaan siellä on vettä joko lähellä\nmaan pinnan alla taikka lähteesen ylös kuohuvana. Veden runsaus\nja laatu määräävät kosteikon luonteen. Hyvin harvoissa laaksoissa\nkuohuu puhdasta, vilpoista vettä. Enimmät lähteet ovat suolaiset,\nraudan tai tulikiven sekaiset, monesti myöskin lämpöiset ja sen\ntähden ehkä suurimmaksi osaksi terveyslähteitä, vaan eivät suinkaan\naina juomavedeksi kelpaavia eikä kasvullisuutta edistäviä. Mehevää\nruohovihreyttä tuskin ainoakaan saa aikaan. Mutta ainoastaan erittäin\nedullisissa paikoissa tulee vesi edes näkyviinkään; enimmäkseen se\ntiukkuu kallion raoista tai louhikoista pisaroittain kokoon syvälle\nalas, josta sitä ainakin ajoittain täytyy nostamalla nostaa ylös. Ja\nsielläkin, jossa se itsestään kuohuu ylös, hajoaa se vähän matkan\npäässä taas hiekkaan, jos ihminen ei sitä kokoele eikä sen juoksua\nsuunnitse. Kuitenkin se aina saa aikaan virkistävää, sellaisessa\naavikossa kaksinkertaisesti tervetullutta elämää.\n\nKuohuvan lähteen ympärille on asettunut vihreä kasvijoukko jo paljon\nennen, kuin ihminen tuli ottamaan sitä haltuunsa. Kukapa tietää,\nmiten se kasvikunta sai alkunsa. Ehkäpä hietamyrsky kuljetti tänne\nsiemeniä, jotka lähteen partaalla itivät, vihoittivat, kasvoivat,\nkukoistivat, kantoivat siemeniä ja siten yli koko laakson levisivät.\nIhmiset niitä varmaankaan eivät istuttaneet, sillä mimoosoita, joita\nkosteikon kasvikunnan suurin osa on, nähdään myöskin kaivottomissa\nlaaksoissa yksitellen, kymmenittäin, kaksikymmenittäin ja pikku\nmetsikköinä. Nekin jo riittävät saamaan aikaan elämää aavikolla, ne\nviheriöivät, kukoistavat ja tuoksuvat, ja miten raitis, kultainen\npalsaminen niiden tuoksu on! Niiden ystävällisessä varjossa lepää\ngaselli, niiden latvoissa kaiuttavat aavikon vähälukuiset laululinnut\nsäveliänsä. Niiden mehevät lehdet näyttävät kalkkiröykkiöiden,\nmustain graniittikeilojen ja häikäsevän hiekan keskellä silmästä\nsuloiselta kuin kevätvihreys; niiden kukat ja varjo virkistävät\nsielua. Suurempiin vesirikkaihin kosteikkoihin on ihminen kylvänyt\nmimoosain lisäksi palmuja ja siten tehnyt aavikon saaren vielä\nlumoavammaksi. Palmu on täällä kaikki kaikissa, puiden kuningas,\nihmisiä niihin pieniin paikkoihin kahlehtiva ja heitä elättävä\nhedelmäin antaja, saduissa ja runoelmissa ylistelty ravintokasvi,\nelämän puu. Mikä olisi kosteikko ilman palmua?\n\nSama kuin teltta ilman kattoa, huone ilman asujamia, kaivo ilman\nvettä, runoelma ilman sanoja, laulu ilman säveltä, kuvataulu ilman\nvärejä! Sen hedelmät elättävät paimentolaista tai paikoillaan pysyvää\naavikkolaista, muuttuvat hänen kädessään vehnäksi tai ohraksi, ovat\nmieluiset myöskin hänen herransa veronkantaja-lähettiläälle; sen\nrunko latva ja kapeat lehdet kelpaavat asunnoiksi, talouskaluiksi,\nmatoiksi, koreiksi, säkeiksi sekä hienommiksi ja paksummiksi\nnuoriksi. Aavikon hietikolla vasta osataan pitää sitä täydessä\narvossaan, käsittää sen koko merkitys; aavikon hietikolla tulee se\narabialaisen runouden ymmärrettäväksi vertauskuvaksi, joka kuten\nsekin usein puhkeaa laihasta maasta, kasvaa voimakkaana, yhtä\ntasaisena ylös korkeuteen ja vasta siellä antaa makeita hedelmiänsä.\n\nMimoosat ja palmut ovat kaikkein kosteikkojen varsinaiset puut; mitä\nei siis puutu sieltäkään, jossa on niin paljo lähteitä tai kaivoja,\nettä voitaisiin laitella puutarhoja tai viljavainioita. Siellä ne\nikään kuin etuvartioina päälle tunkeutuvaa aavikon hiekkaa vastaan\nseisovat aavikkosaaren äärilaiteilla, jota vastoin sen keskusta on\njäänyt vaativaisemmille, enemmän vettä tarvitseville kasveille.\nLähteiden tai kaivojen äärillä on usein viehättäviä puutarhoja,\njoissa kasvaa melkein kaikkia Pohjois-Afrikan hedelmälajeja.\nSiellä kiemurtelee viiniköynnös, hehkuu pomeranssi tummanvihreässä\nlehdikössä, avaa granaatti ruususuutansa, levittelee banaani\nviuhkalehtiänsä, kiemurtelee meluuna pitkin kasvipenkkejä, ja\nviikuna-kaktus ja öljypuu, ehkäpä myöskin viikuna-, aprikka- ja\nmantelipuut tekevät hedelmällisyyskuvan täydelliseksi. Etemmäksi\nulottuvat viljavainiot, joilla kasvatetaan ainakin kafferihirsiä,\nmutta joskus myöskin vehnää, jopa riisiäkin.\n\nNiin rikkaihin kosteikkoihin on ihminen pysyväisesti asettunut,\njota vastoin köyhemmissä laaksoissa hän ainoastaan aika-ajoin\nsäännöllisesti tai sattumalta majailee vieraana. Kosteikon kylä tai\nkaupunki on yleensä saman kaltainen kuin lähimmässä varsinaisessa\nviljelymaassa, sillä täälläkin on moskea, kauppapuoteja ja\nkahviloita; mutta ihmiset ovat toisen hengen lapsia kuin Niilin\nmaiden tai rannikkojen maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Vaikka ne\novat enimmäkseen eri heimoja, vallitsee heillä kuitenkin yhtäläiset\ntavat. Aavikko on kaltaisiksensa muodostellut heidät. Heidän laiha\nvartalonsa, terävät kasvojensa piirteet, tuuheain kulmakarvojen\nalta säkenöivät silmät saattavat kohta tuntemaan heidät aavikon\npojiksi; tavoistaan heidät vielä paremmin huomataan niiksi. He\novat vaatimattomat, puuhaavaiset, toimeliaat ja tyytyväiset,\nvierasvaraiset, avomieliset, rehelliset ja uskolliset, mutta myöskin\nitsetietoiset, vähästä kiihtyväiset ja äkkipikaiset, ryöstöön ja\nmuihin väkivaltaisuuksiin taipuvaiset, yleensä paimentolaisten\nkaltaiset, vaikka tosin eivät hyvässä eikä pahassa heidän\nvertaisensa. Heidän asuinpaikkaansa tuleva karavaani on heille\nmieluinen ilmestys, mutta matkustaja on heidän mielestään velvollinen\nsuorittamaan heille tullia ja veroa.\n\nIhan toisenlaiset kuin nämä kosteikot ovat muut levähdyspaikkoina\nkäytetyt notkelmat, joissa ainoastaan siellä täällä on ainiaan\nikävöity kaivo. Arabialaispaimentolaiset, jotka niistä ammentelevat,\novat tyytyväiset, jos se antaa heille ja heidän laumoilleen muutaman\nkuukauden tai ehkä vain viikkokaudenkin jotakuinkin riittävästi\njuomavettä; siellä levähtävä karavaani saa olla iloinen, jos kaivossa\non tarpeeksi vettä muutamaksi päiväksikään. Tavallisesti on kaivo\nsyvässä rotkossa, jonka seinät pikemmin vain hikoavat vettä kuin\nvesisuonia juoksuttavat. Muutamia palmuja seisoo vähäin mimoosain\nja pajupensasten seassa kaivon ympärillä; joitakuita ruohon korsia\nnousee kuivasta maasta.\n\nSanomattoman köyhiä ihmisiä ovat paimentolaiset, jotka täällä\npitävät telttojansa niin kauan, kuin heidän pienet vuohilaumansa\nlöytävät ravintoa; heidän \"taistelunsa olemassa olosta\" ei ole\nmitään muuta kuin lakkaamatonta vaivaa, puutetta ja hätää. Pitkä,\ntummavärinen, vuohenkarvainen kangaskappale, keskikohdalta heitetty\nvaakasuoralle puulle, päät kiinnitetty maahan, takapuolella seinänä\nkappale samaa kangasta, etupuolella palmun lehdistä kudottu matto,\nsiinä heidän telttansa, vaimon häälahja, jota hän on kahdeksannesta\nkuudenteentoista ikävuoteensa asti koonnut, kehrännyt ja kutonut.\nMuutamia mattoja makuusijoina, graniittilevy ja siihen kuuluva survin\nvaihtamalla saadun viljan hienontamista varten, sileä savilevy\nkakkarain paistamista varten, kaksi keskeltä paksua ruukkua,\nmuutamia nahkasäkkejä ja leilejä, kirves ja muutamia keihäitä,\nsiinä koko talouskalusto. Kahdenkymmenen kokoinen vuohilauma on jo\nperheen rikkaus. Mutta nämä ihmiset ovat yhtä uljaat kuin köyhät,\nyhtä rakastettavat kuin kaunisruumiiset, yhtä hyväluontoiset kuin\nkauniit, yhtä anteliaat kuin vaatimattomat, yhtä vierasvaraiset\nkuin rehelliset, yhtä puhdastapaiset kuin uskovaiset. Ikivanhoja\nkuvia sukeltelee länsimaalaisen sielun silmäin eteen hänen ensi\nkerran kohdatessaan näitä; raamatulliset olennot astuvat elävinä\nhänen eteensä ja puhelevat hänen kanssaan lapsuudesta asti\ntutulla puhetavalla. Tuhansia vuosia on kulkenut näiden aavikon\npaimentolaisten ohitse kuin yksi päivä; vielä tänään ajattelevat,\npuhuvat ja toimivat he ihan samalla tavalla, kuin raamatulliset\npatriarkat ajattelivat, puhuivat ja toimivat. Sama tervehdys, kuin\nAbraham muinoin lausui, kaikuu heidän huuliltaan vieraalle vastaan;\nsamat sanat, kuin Rebekka puhui Abrahamin palvelijalle, lausuttiin\nminullekin, kuin polttavimman janon tuskissa hyppäsin Bahiudan\nkaivolla alas kamelin seljästä ja pyysin vettä nuorelta, kauniilta,\nruskeaihoiselta naiselta. Siinä hän seisoi edessäni, vuosituhansia\nsitte elänyt Rebekka ilmi elävänä ja lakastumattoman nuorena, toinen\nkuin se, josta raamattu puhuu, ja kuitenkin sama.\n\nKaravaanin tullessa kokoutuu sellaisen väliaikaisen asuinpaikan\nkoko väestö. Vanhin astuu esiin sen keskeltä ja lausuu rauhan\ntervehdyksen; kaikki muut toivottavat vieraalle tervetuloa.\nSitte tarjotaan parasta, kuin vieraat haluavat, raikasta vettä\nnäet, tarjotaan kaikkea, kuin heillä on, ja tarjotaan sitä\narvokkaalla ystävällisyydellä, tunkematta lahjaansa ja näyttämättä\nvastahakoiselta sitä antamaan. Ahnaasti juovat matkustajat pitkin\nsiemauksin virkistävää vettä; rajusti tunkeutuvat kamelitkin\njuottopaikalle, vaikka kokemuksesta kyllä voisivat tietää, että\nheidät tavallisesti ensin riisutaan, sidotaan ja lähetetään\nlaitumelle ennen, kuin sallitaan heidän neljä- jopa kuusikinpäiväisen\npaastoamisen jälkeen taas kerran sammuttaa janoansa. Ei kaivollakaan\ntarpeettomasti tuhlata pisaraakaan, annetaan sen tähden kameleille\nensin, mitä ehkä on jäljellä leileissä, ja juotetaan heidät vasta\nsitte, kuin kaikki leilit ensin ovat jälleen täytetyt, ja sittekin\nenemmän katsoen kaivon vesivaroihin kuin kamelien tarpeesen.\nAinoastaan hyvin vesirikkailla kaivoilla tyydytetään kokonaan niiden\näärettömältä näyttävä veden halu ja katsellaan naureskellen, miten\nne särpivät, malttamatta edes katsahtaakaan ylös, ja miten ne sitte\nkummallisesti, kahlettensa tähden rumasti hypiskellen rientävät\nyhtä ikävöidylle laitumelle saamaan ruokaakin vatsaansa, joka nyt\nhölkähtelee kuin puolillaan oleva tynnyri.\n\nMatkustajille ja vesipaikassa asujille alkaa oikea juhlapäivä.\nMatkustajat saavat raitista vettä, ehkäpä myöskin maitoa ja lihaa\nikävöidyn levähdyksen höysteeksi; levähdyspaikan asujamille on\ntervetullut mikä hyvänsä keskeytys heidän tavallisissa oloissa\nyksitoikkoiseen elämäänsä. Joku kamelin ajaja löytää lähimmästä\nteltasta aavikkolaisten mieluisimman soittimen, tamburan eli\nviisikielisen kitaran, ja osaa mestarillisesti säestää sillä\nyksinkertaista lauluansa. Soiton helähteleminen houkuttelee sinne\nleiripaikan tyttäriä; solakat, kauniit vaimot ja tytöt tunkeutuvat\nuteliaina vierasten miesten ympärillä, katselevat mustilla silmillään\nheitä ja heidän tavaroitansa, kyselevät koristelematta minkä mitäkin.\nOle varoillasi vieras; nuo silmät muuten saattavat sydämmesi tuleen!\nNe ovat kauniimmat vielä kuin gasellin, heidän huulensa kauniimmat\nkorallia, kiiltävän valkoiset hampaat niiden välillä kauniimmat\nhelmiä, joita sinä ehkä saattaisit antaa näille ruskeille aavikon\ntyttärille! Ja nyt rupee kaikki muuttumaan soitoksi ja runoiluksi.\nKitaran soittajan ympärillä järjestyy ryhmiä tanssiin, kovat ja\npehmoiset kädet paukuttelevat tahtia kitaran äänien, laulun sanojen\nja sitä myöten sujuvan, aaltoilevan tanssin mukaan. Uusia olentoja\ntulee, tutuiksi muuttuneet katoavat pois; siinä on lakkaamatta\nvaihtelevaa liikettä, tunkeilua ja hyörintää vierasten ympärillä ja\nhe ovat viisaat, jos yhtä aristelematta ja etuluulottomasti ottavat\nvastaan, kuin heidän isäntänsä tarjoavat. Kaikki aavikkomatkan vaivat\novat unhottuneet, ikävä ja kaipaus hälvenneet; sillä vettä, vettä\nkuohuu riittävän runsaasti, ja se korvaa muiden paikkojen ja aikain\nkaikki puutteet.\n\nSellainen levähdys virvoittaa ruumista ja sielua. Vahvistuneena\nja ilostuneena jatkaa karavaani matkaansa; ja jos tulevat päivät\neivät tuo mitään pahempaa kuin auringon paahdetta ja hehkua, janoa\nja uupumusta, niin se heikkonematta pääsee myöskin toiselle ja\nkolmannelle kaivolle ja viimein matkansa päähän, esimmäiseen aavikon\ntuon puoliseen paikkaan.\n\nVaan helposti muuttuvainen kuten maata ympäröivä vesimeri, on myöskin\nhietameri. Täälläkin riehuu myrskyjä, jotka musertelevat sen laivoja\nja tuhoavina aaltoina vieriskelevät pitkin sen pintaa. Siihen\naikaan, jolloin kuukausia päästänsä puhalteleva pohjatuuli taistelee\netelästä tulevia ilmavirtoja vastaan tai on jo kokonaan antanut\nvaltansa niille, näkee matkustaja yht'äkkiä hiekan tulevan eläväksi,\nnousevan mahtaviksi, yhtä korkeiksi kuin paksuiksikin patsaiksi, ja\nniiden sitte pystyssä pyörien milloin hitaammin, milloin nopeammin\nkulkevaa pitkin lakeutta. Auringon säteet niille välistä antavat\ntulen liekkien, verihohdon, jota vastoin ne välistä taas näyttävät\nvärittömiltä, välistä, kammottavan mustilta; vaihteleva myrskytuuli\nheikontaa ja vahvistaa niitä, jakelee niitä useammiksi tai kokoo\nkaksi tai useampia yhdeksi, pilviin asti ulottuvaksi hietapatsaaksi.\nTosin länsimaalainen lausuisi ilmi ihmettelynsä tätä suurenmoista\nnäytelmää katsellessaan, mutta hänen seuraajainsa tuskalliset katseet\nja sanat pidättävät hänen kieltänsä. Onneton se karavaani, jonka\nsellainen raivoava pyörremyrsky saavuttaa; se saa iloita, jos ihmiset\nja eläimet pääsevät hengissä sen käsistä! Ja vaikka ne, nuo kohtalon\narmottomat kuuluttajat, vahingoittamatta joskus riehuen kulkevatkin\nkaravaanin ohitse, niin ei se sentään vahingotta pääse; sillä noiden\nhietapatsasten jäljestä aina tulee samum eli myrkyllinen myrsky.\n\nEi suinkaan aina kiihdy myrskyksi tämä aavikolla kaikissa\ntapauksissa peljätty tuuli, joka pauhaa \"kamasiinina\" läpi Egyptin,\n\"sirokkona\" Italiaan asti, \"föhninä\" Alppein ylitse, suojatuulena\nPohjois-Eurooppaan; usein se päin vastoin puhaltaa tuskin tuntuvasti,\nja kuitenkin panee se monen miehen sydämmen vapisemaan. Tosin on\nmelkein rajattomasti kerrottu siitä juttuja, mutta sen verta on\ntotta, että tämä tuuli voi välistä tulla joka karavaanille erittäin\nvaaralliseksi ja että sen teoiksi täytyy katsoa niitä vaalenneita\nkamelien ruumiita ja niitä hiekkaan puoleksi hautautuneita ja\nkuivaneita ihmisten muumioita, joita nähdään jokaisen aavikkotien\nvarrella. Sillä ei sen voima tuota kärsimyksiä eikä tuhoa hietameren\npoikki vaeltaville ihmisille eikä eläimille, vaan sen tuulen laatu,\nsen sähköisyys se on turmiollinen.\n\nVähintään päivää, usein montakin päivää ennen aavistaa jo ja\nennustaa aavikkolainen, kuten aavikon oloihin tottunut vieraskin,\nhietamyrskyä. Pettämättömiä merkkejä käy sen edellä. Ilma tulee\nhelteiseksi, raskaaksi ja rasittavaksi; kevyt, harmaalta tai\npunertavalta näyttävä höyry himmentää taivasta; ei vähintäkään tuulen\nhengähdystä tunnu ilmassa. Kaikkia eläviä olentoja ahdistaa ihan\nnähtävästi tuo yhä enemmän kiihtyvä helle. Ihmiset valittavat ja\nvoihkavat, aavikkoeläimet ovat aremmat kuin muuten; kamelit tulevat\nlevottomiksi ja itsepäisiksi, tunkeutuvat vierekkäin, pysähtyvät\ntai laskeutuvat alas maahankin. Värittömänä laskeutuu aurinko. Ei\nvähintäkään iltaruskoa ole reunustamassa taivaan rantaa; kaikki valot\npeittyvät höyryverhon taa. Yö ei tuo viileyttä eikä virkistystä,\npikemmin vain suurempaa hellettä, voimattomuutta ja vastenmielisyyden\ntunnetta; oltakoon miten uuvuksissa hyvänsä, ei unta tule silmiin.\nJos ihmiset ja eläimet vielä kykenevät liikkumaan, ei pysähdytä\nlepäämään, vaan päin'vastoin riennetään tuskaisen kiireesti yhä\nedelleen niin kauan, kuin johtaja vielä näkee yhtäkään tähteä.\nMutta höyry muuttuu kuivaksi sumuksi ja verhoaa tähden toisensa\nperästä, jopa kuun ja auringonkin, jotka paraimmassa tapauksessa\nnäyttävät ainoastaan puolen kokoisilta tavallisestansa, kalpeilta ja\nsekavareunaisilta.\n\nVälistä alkaa tuuli liikutella siipiään puolenyön, tavallisemmin\npuolenpäivän aikaan. Ilman kelloa ei kukaan osaa arvata tätä\naikaa; sillä höyrypilvi on tällä välin niin saennut, että se\nkokonaan peittää auringon ja levittää aavikolle synkkää hämärää,\njohon puolipimeään kaikki lyhyenkin matkan päässä olevat esineet\nhäviävät. Hiljaa, tuskin tuntuvasti liikahtaa viimein ilma. Se ei\nole mitään tuulta, ainoastaan pieni hengähdys. Mutta se hengähdys on\nhehkuvan kuuma, se tunkeutuu kuin jäinen pohjatuuli läpi luiden ja\nytimien, tuottaa kolottavaa päänkipua, veltostuttaa ja tuskastuttaa.\nEnsimmäisen henkäyksen jälkeen tulee huomattavampaa tuulta, yhtä\nhehkuvaa, yhtä surmaavaa kuin se henkäyskin. Muutamia lyheitä\npuhalluksia kohisee sitte vinkuen ohitse.\n\nNyt on jo kiire asettua leiriin. Sitä osoittavat kamelitkin. Ei\nmikään ruoska saa niitä menemään eteen päin. Tuskaisesti laskeutuvat\nne maahan, ojentavat kaulansa suoraksi eteen päin, laskevat sen\nhiekalle ja sulkevat silmänsä. Ajajat purkavat kiireimmiten niiltä\ntaakat, tekevät ripeästi tavarapakoista vallin, kokoovat kaikki\nleilit päällekkäin, että niistä jäisi tuulelle niin vähä näkyviin\nkuin mahdollista, peittävät niitä ehkä myöskin matoilla, kääriytyvät,\nkuten kaikki matkustajatkin, vaatteihinsa niin umpeen kuin suinkin,\nkostuttavat sen osan vaatteesta, joka tulee pään ympäri, ja\ntunkeutuvat tavaravallin siimekseen. Se kaikki tapahtuu hätäisessä\nkiireessä, sillä hietamyrsky ei nyt enää kauan odotuta itseänsä.\n\nYksityisten, lyhyiden puuskain jälkeen tulee pitempiä; ne sulavat\ntoisiinsa ja muutaman minuutin päästä raivoaa myrsky. Ilma kohisee ja\noihkaa, vinkuu ja ulvoo, hiekka kiehuu ja kuohuu, leirivalli ritisee,\npaukkuu ja roiskuu, arkkujen laudat halkeilevat räiskähdellen.\nHelteisyys yhä kasvaa ja kiihtyy sietämättömäksi, vetää hiessään\nkylpevästä ruumiista kosteutta, tekee kaikkiin limakalvoihin\nhalkeamia, joista alkaa vuotaa verta, muuttaa vettä himoitsevan\nkielen suussa ikään kuin lyijymöhkäleeksi, kiihdyttää suonien\ntykytystä ja pusertaa sydämmen kokoon, repii viimein ihonkin rikki ja\nkylvää halkeamiin heti hienoa hietaa, tuottaen siten uusia tuskia.\nAavikon pojat rukoilevat ja huokailevat, länsimaalainen voihkaa ja\nvalittaa.\n\nYleensä hietamyrskyn pahin raivo ei kestä kauan, yhden, kaksi, kolme\ntuntia ainoastaan kuten meillä rajuilma, johon sitä käy verrata.\nMyrskyn heiketessä laskeutuu tomu ja kirkastuu ilma, ehkäpä myöskin\ntuulahtelee pohjoisesta päin vastaan; karavaani järjestyy uudestaan\nja lähtee edelleen. Vaan jos samum raivoaa puoli päivää tai koko\npäivän, silloin voi käydä matkustajalle; kuten kävi eräälle minun\ntutulleni, ranskalaiselle Thibautille, joka matkustaessaan Bahiudan\npohjoisosassa tapasi viimeisen kaivon kuivana ja sai lähteä, leilit\nmelkein tyhjinä nelipäiväiselle matkalle Niilijoelle. Hänet ja hänen\ntuskaisesti kiirehtivän karavaaninsa, joka oli jättänyt kuivaneelle\nkaivolle kaikki tavarat, paitsi ihan välttämättömimpiä, tapasi\ntällainen myrkkymyrsky. Onnettomat matkakumppanit asettuivat leiriin,\ntoivoivat myrskyn loppua, odottivat turhaan, valittivat ja joutuivat\nviimein epäilykseen ja epätoivoon. Eräs Thibautin palvelija hyppäsi\nraivoissaan ylös, parkui ja kiljui myrskyn pauhuakin kovemmin, riehui\nkuin mieletön, syöksyi viimein voimatonna herransa eteen, korahti\npari kertaa ja kuoli. Toinen makasi, myrskyn viimein heikettyä,\nkuumuudenpiston tappamana paikoillaan maassa. Kolmas, kuin taas\nlähdettiin kuoleman ja elämän uhalla kiiruhtamaan edelleen, jäi\njäljelle ja nääntyi kuoliaaksi. Kameleista kuoli puolet. Thibaut\npääsi hengissä pysyneiden ihmisten ja eläinten kanssa Niilille, mutta\nhänen sysimusta tukkansa oli kahdessa päivässä muuttunut valkoiseksi.\n\nSellaisten myrskyjen uhreja ne ovat ne muumiain kaltaiset ruumiit,\njoita siellä täällä on karavaaniteiden varsilla. Myrsky, joka ne\ntappaa, hautaa ne myöskin hiekallansa, ja se imee ruumiista niin\npian kaiken kosteuden, että se ei ehdi mädätä, vaan kuivaa ja\nmuuttuu muumiaksi. Sitä toinen tuuli peittää hiekalla ja toinen\ntaas lakasee siltä suojelevan peitteen pois. Silloin ruumis ojentaa\nmatkustavaiselle kättä, jalkaa tai päätänsä, ja joku kamelin ajaja\nnoudattaa vainajan kehoitusta, astuu hiljaa luo, heittää taas hiekkaa\nhänen päällensä, sanoen: \"makaa, Jumalan palvelija, makaa rauhassa!\"\nja astuu tietänsä edelleen.\n\nSellaiset myrskyt ne myöskin herättävät eloon jääneiden mielessä\nfata morganan eli kangastuksen unikuvia. Niin kauan, kuin ihminen\ntäysissä, rasittumattomissa voimissa, aistimet virkeinä, kulkee\ntietänsä, näkyy ilman kuvastus hänelle kyllä hyvin huomioon\nkiintyvänä luonnon leikittelynä; mutta ei siitä silloin koskaan tule\nvarsinaista fata morganaa. Kuumana vuodenaikana näkyy puolenpäivän\nseuduissa, kello yhdeksästä kello kolmeen, joka päivä \"pirun meri\".\nHarmaa, meren kaltainen tai oikeammin tulvan alaiselta seudulta\nnäyttävä tasanko syntyy mille kasvittomalle lakeudelle hyvänsä jonkun\nmatkan päähän matkustajasta joko edelle tai ihan ympäri; se aaltoilee\nja lainehtii, välkkyy ja kimeltelee, antaa kaikkien todella olemassa\nolevien esineiden pysyä näkymässä, mutta korottaa ne näennäisesti\nniiden ylimmän rajaviivan tasalle ja kuvastaa niitä siitä alas päin.\nMatkan päässä kulkevat kamelit tai hevoset näyttävät ikään kuin\nmaalattuina enkeleinä pilvissä liiteleviltä, ja jos voidaan erottaa\nniiden liikkeitä, näyttää siltä, kuin ne juuri olisivat panemassa\nkutakin jalkaansa höyhenkasalle. Katsojaan päin pysyy ilmiön raja\naina yhtä etäällä niin kauan, kuin katsojan näkökulma on sama eli\ntoisin sanoen hän on yhtä korkealla maasta; sen tähden ratsastaja\nnäkee sitä toisessa paikassa kuin jalkamies. Koko tämä ihme syntyy\nsiitä tutusta luonnonlaista, että valosäteet kulkiessaan erilaisten\nesineiden läpi taittuvat, ja aavikolla alimmat ilmakerrokset,\nkuumenneen hiekan heijastaessa lämpöä, laajenevat eri verran.\nEi kukaan arabialainen nähdessään kangastusta peitä kasvojaan,\nkuten mielikuvituksiensa valtaan antautuneet matkustajat ovat\nluuletelleet herkkäuskoisille lukijoillensa; ei kukaan anna mitään\nsyvällisempää merkitystä tuolle \"pirun meri\" nimityksellekään, jota\nkyllä mielellään käytetään puheessa. Mutta kuin hietamyrskyn tähden\nahdistus, puute, väsymys ja hätä rasittavat ja heikontavat koko\nolemusta ja sitte ilma kangastaa, silloin siitä tulee fata morgana,\nkun näet sairaan moisesti ärtynyt kuvausvoima tekee itselleen\nsellaisia kuvia, jotka paraiten soveltuvat katselijan silloisiin\nhartaimpiin toiveihin, veden ja levon ikävöimiseen. Minullekin,\nvaikka olen satoja kertoja tarkastellut kangastusta, muuttui se\nkerran fata morganaksi. Se tapahtui silloin, kuin kärsittyäni\nneljäkolmatta tuntia tuskallista janoa näin \"pirun meren\" edessäni\nvälkkyvän ja kimeltelevän. Silloin minäkin olin näkevinäni pyhän\nNiilijoen ja veneitä täysissä purjeissa, palmumetsiä, puutarhoja\nja taloja. Mutta mistä minun sairaille aistimilleni näkyi viheriää\npalmumetsää, siinä minun yhtä janoinen kumppanini oli näkevinään\npurjeveneitä, ja mistä minulle muka näkyi puutarhoja, siihen hänen\nsielunsa kuvasi satumaisen suuria metsiä. Ja kaikki ne pettelevät\nkuvat katosivat heti, kuin virkistyimme sattumalta meille suodusta\nvedestä; ainoastaan harmaa sumujärvi jäi niistä kaikista jäljelle.\n\n\"Pirun meri\" on kyllä jokaisen matkustajan edellä, joka kulkee\njotakin Niilin aavikkoa; mutta eivät kaikki satu näkemään erästä\nelävintä aavikon tekemää kuvaa. Näköpiirin äärimmälle reunalle\nilmestyy, ehkäpä kangastuksen korottamina ja ilman verhoamina kevyeen\nsiniharsoon, ratsastajia, jotka ohjaavat tuulen nopeuden kanssa\nkilvoittelevia, raajoiltaan hirven kaltaisia ratsuja, lähestyvät\nnopeasti ja kiihottaen siihen asti hillittyjä ratsujansa täyteen\nvauhtiin tulla tupruavat karavaanille vastaan. Minä olen aina\nmielelläni kohdannut heitä, laihoja, aistikkaasti pukeutuneita\nmiehiä, sillä minä olen aina ollut huomaavinani myöskin heissä ja\nheidän ratsuissaan aavikon ja sen lapsien yhtäläisyyttä. Oikealta\naavikon pojalta on hän minusta näyttänyt, tuo paimentolainen,\nbeduiini, aavikon ja beduiinin kuvalta ratsu, jota hän ohjaa. Sillä\nhänkin on vakava ja hirvittävä kuin päivä, ystävällinen ja lempeä\nkuin yö aavikolla. Uskollisesti pitävä sanansa hän on, vilpittömästi\ntotteleva heimonsa tapain lakia, arvokas käytöksessään, ylevä\npuhetavassaan, verraton puutteiden kärsimisessä, halukkaampi kuin\nkukaan muu ihminen miehuullisiin, kunniata ja mainetta tuottaviin\ntekoihin ja yhtä halukas kultaisiin satukihermöihin, joihin hänen\nrunsas, muodostuskykyinen runolahjansa osaa kutoa niin ihmeellisen\nkauniita kuvia ja niin sulotuoksuisia kukkia; vaan samalla hän\nmyöskin on viekas ja neuvokas vihollisiaan vastaan, tapojensa ehdoton\norja, arvoton pyytämisessään, halpamainen ja raaka vaatimisessaan,\nahnas nautinnoissaan, hillitön julmuudessaan, hirvittävä kostossaan,\ntänään ylevä, aatelistapainen vierasystävä, huomenna uhkaavasti\nvaativa kerjäläinen, milloin ylpeä ryöväri, milloin kurja varas;\nlyhyesti sanoen: vaihteleva ja muuttuvainen, kuin aavikko itse, on\nhänkin vieraita kohtaan. Hänen ratsullaan on sama viisas, tulinen,\npaljon sanova katse silmissä, sama vahvuus ja notkeus laihoissa,\nmelkein heikoilta näyttävissä jäsenissä, sama kestävyys, sama\ntyytyväisyys, sama olemus kaikin puolin kuin hänellä itsellään; sillä\nmolemmat he kasvoivat samassa teltassa isoiksi, molemmat he vieläkin\nlepäävät ja asuvat saman katon alla. Ratsu ei ole ratsastajan orja,\nvaan kumppani ja ystävä, hänen lastensa leikkitoveri. Aukealla\naavikolla se on ylpeä, rohkea, jopa rajukin, vaan teltassa hiljainen\nkuin karitsa; ja juuri sen tähden ratsu näyttää eroamattomasti\nkuuluvan yhteen herransa ja käskijänsä kanssa.\n\nNiillä aavikoilla, jotka ainakin nimeksi ovat Egyptin kediivin vallan\nalaiset, ei beduiineilla ole nykyään läheskään enää samaa merkitystä\nkuin ennen tai nykyäänkin vielä Arabiassa ja Luoteis-Afrikan maissa.\nHeidän ja Egyptin hallituksen välillä on nyt sitovat sopimukset,\njotka velvoittavat beduiineja päästämään karavaaneja häiritsemättä\nkulkemaan heidän alueitansa pitkin. Ryöstöhyökkäykset keskellä\naavikkoa ovat sen tähden hyvin harvinaisia, ja beduiinein tapaaminen\non huolestuttamatta siitäkin syystä, että vouratut kamelit aina ovat\naavikon poikain omia. Kuitenkin aavikon oikeat herrat mielellään\nvieläkin pitävät, ainakin näön vuoksi, jonkinlaista yliherruutta, ja\nsen tähden on paras pyytää ennen lähtöä aavikkomatkalle suojelusta\njoltakin arvokkaalta ruhtinaalta eli päämieheltä. Jos sellainen\nsuojelus on saatu, tapahtuu matkustajan yhtyminen aavikon poikain\nkanssa jotenkin tähän tapaan:\n\nRatsumiesjoukosta ajaa karauttaa esiin yksi noita auringon paahtamia\nmiehiä ja kääntyy karavaanin johtajan tai varustajan puoleen.\n\n\"Terve sinulle, vieras!\"\n\n\"Sinulle Jumalan siunaus, hänen armonsa ja laupeutensa, o ruhtinas!\"\n\n\"Mihin matkalla, miehet?\"\n\n\"Belled-Aaliin, o sheikki.\"\n\n\"Onko teillä suojelusta?\"\n\n\"Me matkustamme hänen ylhäisyytensä kediivin luvalla.\"\n\n\"Ettekö kenenkään muun?\"\n\n\"Sheikki Soliman, Mahammed Keir Allah, Ibn Sidi Ibrahim Aulad Aali\nmyöskin lupasi meille rauhaa ja suojelusta.\"\n\n\"Niinpä olkaa tervetulleet ja siunatut!\"\n\n\"Siunauksen jakaja antakoon armonsa sinulle ja isällesi, o ruhtinas!\"\n\n\"Ettekö tarvitse mitään? Minun kotoni tarjoaa teille. Vadi Ghiteressä\novat meidän telttamme, ja te olette tervetulleet niihin, jos tahdotte\nlevähtää. Jos ette, niin tehköön Allah tienne onnelliseksi.\"\n\n\"Hän on meidän kanssamme, sillä hän on armollinen.\"\n\n\"Ja johtaja kaikilla hyvillä teillä.\"\n\n\"Amen, o ruhtinas!\"\n\nJa pois lentää joukko; ratsastajat ja ratsut kasvavat taas yhteen;\nhevosten keveät kaviot tuskin näyttävät koskevan maahan; valkoiset\nviitat liehuvat tuulessa; mielessä ihan muuttuvat eläviksi\nrunoilijain sanat:\n\n    \"Beduiini ratsus seljäss' itse\n    oletpa haaverunous.\"\n\nSellaisia kuvia loitsii aavikko näkevän silmän eteen. Mitä enemmän\nsiihen tutustutaan, sitä muodokkaampina tulevat ne esiin, sitä\ntehokkaammin lieventävät ja heikontavat ne vaivaa ja vastuksia.\nSittekin tuottavat kuitenkin vasta aavikkomatkan viimeiset hetket\nsuurinta riemua. Kuin viljellyn maan ensimmäinen palmukylä, kuin\npyhän joen hopeavyö taas on silmäin edessä, silloin ne riemun\nhetket ovat tulleet. Ihmiset ja eläimet rientävät, kuin se\nikävöity todellisuus olisi vain unikuva, hajoava taas sumuihin.\nMutta yhä selvemmin tulee matkan pää näkyviin; tuntuu siltä,\nkuin ei olisi koskaan nähty kirkkaampia värejä, kuin ei missään\nvoisi olla vihreämpiä puita, ei virvoittavampaa vettä. Viimeisiä\nvoimiaan ponnistaen rientävät kamelit eteen päin, sittekin liian\nhitaasti maltittomain ratsastajain mielestä. Viimein kaikuu\nvastaan ystävällinen tervehdys. On päästy Niilin varrella olevaan\nkylään. Joka majasta tunkeutuu miehiä ja vaimoja, vanhuksia ja\nlapsia toivottamaan vaeltajille tervetuloa. Kaikki kiiruhtavat\nauttamaan, tarjoomaan virkistystä. Ensin tuodaan vettä, juuri joesta\notettua, hyvää vettä, sitte, mitä kelläkin on, ruumiin ja sielun\nvirvoitukseksi. Tuota pikaa tehdyn leirin ympärillä liikkuu uteliaita\nihmisiä, miehiä ja vaimoja kilvan kysellen kaikenlaista sekä tanssin\nhaluisia tyttöjä ja nuorukaisia. Tambura ja tarabuka, sen maan\nkitara ja rumpu, kehoittavat hyppyyn; tanssivat tytöt ilahuttavat\nsekä vieraita että kotiväkeä. Yksin vedennosto-pyöräin vinkunakin,\nennen tuhannesti kirottu, tuntuu nyt kaiukkaalta soitolta. Ilta\ntuo uusia nautintoja. Kimmoisilla, viileillä vuoteilla mukavasti\nleväten juovat länsimaalainen ja seudun synnynnäinen asukas kilvan\nsikäläistä nektaria, palmuviiniä eli merissaa; kitaran ja rummun\nkaiku, tanssivien nuorukaisten ja tyttöjen tahdikas poljenta ja\nkäsien paukutus säestävät erittäin riemukasta juominkia. Viimein\nvelkoo jo alkanut yö saamisiansa. Tambura ja tarabuka vaikenevat,\ntanssi päättyy. Virkistynyt, ravittu matkustaja toisensa jälkeen\nkäy levolle. Ainoastaan yksi heistä, maailman äidin Kahiran poika\nei vieläkään saa unta. Yhä pienenevän leiritulen luota kaikuu hänen\nyksinkertaisen laulunsa vapiseva ääni:\n\n    \"O armas yö, viet rauhan multa,\n    Käyt ikäväks', ehk' olet pyhä;\n    Jos rauhaa rukoelen sulta,\n    Teet raskaammaksi mielen' yhä.\n\n    O yö, en saanut pitkään aikaan\n    Ainoota kultaan' armastella:\n    Yö, vie minut jo siihen paikkaan,\n    Joss' saan taas häntä halaella!\n\n    O yö, kuin lähenet taas mua,\n    Min rauhas mulle myötäs kanna,\n    Suo vihdoin sielun' ihastua\n    Ja turvas armahallen' anna!\"\n\nMutta sekin ääni viimein kuolee; ainoastaan joen laineet yhä vielä\nkuiskailevat ja humisevat.\n\n\n\n\nMaa ja asujamet Niilin koskien välillä.\n\n\nEgypti ja Nubia, vaikka ovat ihan rajakkain ja vaikka niitä sama\njoki yhdistää, ovat kuitenkin varsin erilaiset. Egyptissä juoksee\njumalallinen Niili rauhallisen hitaasti, Nubiassa se syöksyy suurella\nkiireellä eteen päin; Egyptissä se levittää siunaustansa laajalti,\nNubiassa sitä korkeat kalliorannat kahlehtivat; Egyptissä Niili\nulottuu aavikkoon asti, Nubiassa aavikko tunkeutuu sen partaalle.\nEgypti on puutarha, jonka Niili on vuosituhansia kestäneellä työllään\nsaanut aikaan; Nubia on aavikko, jota Niili ei ole jaksanut voittaa.\nTosin tässäkin aavikossa on kuten kaikissa muissa kosteikolta,\nmutta harvatpa niistä, jos mitkään, ansaitsevat huomiota, verraten\nmuuttumattoman autiona ja hedelmättömänä pysyvään maahan joen\nkummallakin puolella. Melkein kaikkialla pitkässä, mutkikkaassa\nlaaksossa, jota me sanomme Nubiaksi, nousee mustia, kiiltäviä\nkallioseiniä itse joen uomasta tai ainakin hyvin läheltä sen rantaa,\nsallimatta pitkillä aloilla tuskin mitään kasvaa, saaden itse\nainoastaan idän ja lännen puolisilta aavikoilta jotakin koristusta\nkullankeltaisina hieta-aaltoina, jotka niiden seinäin ylitse vierivät\nalas jokeen. Hehkuvasti paahtaa aurinko tummansiniseltä, melkein\naina pilvettömältä taivaalta, ja moneen vuoteen ei ainoatakaan\nsadetta tule virkistämään kuivanutta maata. Syvälle uurtautuneessa\nvuorilaaksossa taistelevat elämää levittävät hedelmöittävän joen\nlaineet turhaan tunnotonta kiveä vastaan, murtuessaan kohisten,\npauhaten ja jyristen, ikään kuin olisivat vihoissaan, että\nniiden anteliaisuutta kohdellaan kiittämättömyydellä, lempeyttä\nuhkamielisyydellä. Tämän taistelun näyttämönä on Niilin koskien alue.\n\nAinoastaan jotkut matkustajista, jotka kulkevat pitkin Niilin\nsuupuolen laaksoa, näkevät koskia joen keskipaikoilla. Hyvin vähäinen\nosa heistä menee niin sanotun ensimmäisen koskijakson yläpuolelle,\nsadoista tuskin yksikään toisen kosken ohitse. Vadihalfa, juuri\ntoisen koskijakson alla oleva kylä, on Niilillä matkustavaisten\ntavallinen pysäyspaikka; etemmäksi etelään päin houkuttelevat\nainoastaan tutkimus- tai metsästysinto tai kauppavoiton toivo.\nVadihalfasta alkaen tulee vaikeaksi matkustus Sisä-Afrikkaan; eipä\nsiis ihme, että suuri joukko kääntää siitä palmukylästä veneensä\njälleen kotia kohti. Vaan ken on nuori ja voimakas, lujatahtoinen ja\nhellittelemätön, hän ei koskaan kadu matkaansa, jospa tunkeutuukin\netelämmäksi. Viehättävistä maisemakuvista köyhässä Niililaaksossa\non koskien alue erityisenä maailmana itsekseen. Suurenmoisia ja\nsuloisia, vakavia ja iloisia, äärettömän autioita ja virkeän eläviä\nkuvia on siellä vuorotellen; mutta aavikon kuvia ne ovat, joita tämä\nseutu näyttelee, ja entiset tottumukset täytyy välttämättä unhottaa,\nvoidakseen pitää niitä sellaisessa arvossa, kuin ne ansaitsevat. Ken\nei osaa käsittää aavikkoa, ei kyllikseen katsella sen väririkkautta,\nei kärsiä sen hehkua, ei virkistyä sen yöstä, hänen on kaiketi\nparas olla menemättä Niilin aavikollekaan; vaan ken avosilmin,\nsydän herkkänä ottamaan vastaan vaikutuksia, vaeltaa Niilin koskien\naluetta, ehkäpä myöskin heikossa veneessä ryhtyy taistelemaan\nkuohuvia ja riehuvia laineita vastaan, hänelle riittää koko ijäkseen\nmieluisimpia muistoja; sillä ei hänen sielunsa silmäin näkyvistä\nkoskaan haihdu se jännittävä näytelmä, jonka hänen ruumiillinen\nsilmänsä näkee; ei koskaan hänen korvistaan sammu se ylevä sävel,\njonka niihin joki kerran kaiuttaa. Niin on ainakin käynyt minulle,\njoka olen sekä maitse että vesitse vaellellut Nubian vuorilaaksoa,\nveneessä vasta- ja myötävirtaan taistellut aaltoja vastaan, kärsinyt\nkaikkialla puutetta ja katsellut koskia sekä jyrkkäin kallioseinäin\näyräiltä että kamelin seljästä.\n\nOn tullut tavaksi puhua kolmesta Niilin kataraktista eli\nkoskijaksosta. Jokaisessa on koko joukko virtapaikkoja, jotka\npeninkulmain pituudelta tekevät laivaliikkeen vaikeaksi ja\nvaaralliseksi. Ensimmäisessä kataraktissa on tosin vain yksi\nmainittava virtapaikka, vaan toisessa ja kolmannessa yhteensä\nlähes kolmekymmentä, joille kaikille nubialaiset laivurit tietävät\neri nimet. Köngäksiä, jotka tekisivät laivaliikkeen kerrassaan\nmahdottomaksi, ei ole, ei ainakaan sillä väylällä, jota, ottamatta\nlukuunkaan päästä päähän kulkevia aluksia, erittäin koskipaikkoja\nvarten rakennetut ja varustetut veneet liikkuvat.\n\nPäästyä matkalla pyhää jokea vastavirtaan rannan koillisen,\n\"Vitjavuorten\" välisen, ahtaan paikan ohitse muuttuu yht'äkkiä\nmaisema. Egypti eli alapuolinen, leveä, mereen päin yli-näkymättömän\navaraksi laajeneva jokilaakso on takana ja Nubian vuorikynnys\nsilmäin edessä. Se vastakohta on hämmästyttävä. Yksitoikkoisen maan\nsijaan tulee vaihteleva. Tosinhan Egyptissäkin on monta silmiä ja\nsydäntä virkistävää kuvaa, tosin sekin koristakse, varsinkin aamu- ja\niltahetkinä eteläisen valaistuksen ihmeellisellä loistolla, mutta\nyleensä se näyttää yksitoikkoiselta, katsottakoonpa sitte laakson\nhietakivi- ja kalkkirajaa taikka jokea ja vainioita. Sama kuva palaa\nmelkein ihan yhtäläisenä satakin kertaa silmäin eteen: vuoria ja\nhedelmätasankoja, rantatörmiä ja jokisaaria, mimoosa-metsikköjä,\npalmuryhmiä ja metsäviikunapuita, kaupunkeja ja kyliä, ja kaikilla\nniillä on sama luonne. Ensimmäisen kataraktin vuoriin, viimeiseen\nsulkuun, kuin mereen pyrkivällä joella oli auki murrettavana, loppuu\nEgypti, ja niistä alkaa Nubia. Vene ei enää kynnä majesteetillisen\nrauhaisasti hiljakseen vierivän joen pintaa, vaan tunkeutuu aalloista\njyrkkään nousevain kallioseinäin ja kukkulain välitse vasten kovempaa\nvirtaa eteen päin.\n\nKorkealla, vasemman rannan jyrkkäseinäisellä kallionkielekkeellä, on\nyksinkertainen, vaan kuitenkin tehokkaasti vaikuttava arabialainen\nrakennus, ensimmäisen koskijakson suojeluspyhän, sheikki Musan,\nhauta, sitte palmurikas saari Elefantine ja heti sen jälkeen Assuan.\nSuuret kalliovuoret, joiden pinnasta ei joen pauhaavien aaltojen\nmonituhatvuotinen työkään ole saanut pois kulutetuksi faraoiden\naikaan hakattuja kirjoitusmerkkejä, supistavat väylää ja pakottavat\nvenettä lakkaamatta kääntelehtämään, kunnes se viimein löytää\nturvallisen maallelasku-paikan tyynestä lahdesta, johon kosken pauhu\nkaiukkaasti kuuluu.\n\nVanhuudesta kunnianarvoinen paikka se on, jossa seisomme.\nMuinaisegyptiläisen kansan äsken mainitut pyhät kirjoitusmerkit\npuhuvat menneistä vuosituhansista meillekin ymmärrettävää kieltä.\n\"Ab\" eli Elefantinluu-paikka, Elefantine, oli kaupunki saman\nnimisellä saarella, joka on jäänyt jäljelle senkin jälkeen, kuin\nkaupungin rauniot ovat melkein kokonaan hävinneet, \"Sun\", Syene, se\nkyläkunta oikealla joen rannalla, jonka paikalla nykyinen Assuan on.\nElefantine, muinaisen Egyptin eteläisin satama, johon Sisä-Afrikasta\ntulevat tavarat kokoutuivat, varsinkin jo silloin kallisarvoinen\nelefantin luu, oli Niilin eteläisimmän piirin pääkaupunki, Sun ehkä\nvain työväen kylä, mutta ei siltä suinkaan vähempiarvoinen kuin\nElefantine. Sillä tänne tuotiin Egyptin valtakunnan vanhimmista\najoista asti \"mat\"-kiveä eli, kuten Herodotos sitä nimittää,\n\"Aitiopian kiveä\", jota lähitienoilta louhottiin lastattavaksi\nNiilin rannassa laivoihin, jotka sitä kuljettivat määräpaikkoihinsa;\ntämän paikan mukaan sai se kallisarvoinen kivi \"syeniitti\"-nimen,\njoka sillä on vielä tänäkin päivänä. Kirjoituksissa, joita on\nEgyptin vanhimpain kuningassukujen aikaisissa muistomerkeissä,\nsellaisissa, jotka ulottuvat toiseen ja kolmanteen vuosituhanteen\nennen meidän ajanlukuamme, mainitaan jo Sunin kylää moneen kertaan,\nja lukemattomat muut läheisiin louhoksiin hakatut hieroglyyfit\nmyöskin todistavat tämän työmieskylän merkitystä. Lähes kaksi\nmaantieteellistä neliöpeninkulmaa ulottuvat koskien idänpuoliselle\naavikolle nämä kivilouhokset, joista murrettiin ne mahtavan suuret\nkalliolohkareet, jotka nyt pyöreinä ja terävinä jättiläispylväinä,\nkaton reunuksina ja temppelein kannattimina ihmetyttävät meitä ja\njoilla peitettiin pyramiidein hautakammiot, koska voitiin uskoa\nniiden kestävän suunnatonta, päälle sälytettyä painoa. \"Kaikkialla\",\nsanoo oppinut ystäväni Dümichen, \"näemme täällä, miten ihmiskädet\novat tehneet työtä joko murtaen arvokasta kiveä irti kallioseinistä\ntai vertauskuvilla ja kirjoituksilla tehden ikuisiksi minkä mitäkin\ntapauksia; kaikkialla on täällä kivi muutettu muistomerkiksi ja\npaljo kirjoituksia hakattu vuorten ihan korkeimpiin huippuihinkin;\nYlä-Egyptin piirin kolminaisjumalan, koskijumala Knum-Ran ja hänen\nmolempain kumppaniensa, naisjumalain Satin ja Anuken, kunniaksi\nsekä Egyptin kuningasten ja ylhäisten virkamiesten suurien tekojen\nmuistoksi. Nämäkin, suuria aloja täyttävät kirjoitukset osaksi\nulottuvat historian vanhimpiin aikoihin, vaan miten nuorilta ne\nkuitenkin näyttävät verratessa siihen työhön, jota egyptiläisten\nauringon jumala Ra täällä on arvaamattoman monta vuosituhatta tehnyt\nkiveen vaikuttamalla. Kaikkialla näet ovat kalliot niissä paikoin,\njoissa ne ovat ihmiskäden koskemattomina näkyvissä, peitetyt tumman\nkiiltävällä kuorella eli ikään kuin silauksella, jota vastoin\nsellaiset syeniitin murrospinnat, joita ihan varmaan uskallamme sanoa\nneljän tuhannen vuoden vanhoiksi, samoin kuin kaikki louhoksissa\nhajallaan olevat lohkareet vielä nykyäänkin näyttävät graniitin\nomituista punertavuutta ihan tuoreena; ne ovat vielä liian nuoret,\nettä olisivat ehtineet peittyä tuolla ajan kuorella.\"\n\nJokaiselta korkeanlaiselta rantavuorelta voidaan nähdä osa\nkoskijaksoa. Kaksi aavikkoa tulee Niilin luo ja ikään kuin itse\njoessa antaa toisilleen kättä satojen pienten kalliosaarien\nkautta. Joka saari supistaen jakaa jokea ja pakottaa paisuttamaan\nlaineitansa; mutta sitä kiivaammin se vain kuohuu niiden välitse.\nArvaamattoman kauan sitte murtamansa kalliosulun jäännöksiä vastaan\nlakkaamatta ryntäellen näyttää se tahtovan niitä hävittää ja\nhuuhtoa pois ja olevan suutuksissaan yhä vielä kukistumattomasta\nvastustuksesta; niin kiukkuisesti kohahtelevalta kuuluu veden pauhu\nkatsojasta, ollen tuon edessä ja alla kuohuvan suurenmoisen näytelmän\noikeana säestyksenä. Levottomasti, kuin nuo ainiaan vierivät aallot,\nliitelee silmä kalliolouhikossa; satoja yksityiskohtia näkyy\nyht'aikaa, ja kuitenkin syntyy niistä kaikista viimein yksi ylevä,\nyhtenäinen kokonaiskuva, jossa jäykät, kiiltävät kiven paljoudet\njyrkkään eroavat kihiseväin laineiden valkeasta kuohusta, ympärillä\nolevasta kullankeltaisesta aavikosta ja pilvettömästä mustansinisestä\ntaivaasta. Erittäin viehättävä on koskien yläosa. Jono mustia\nkalliovuoria, Egyptin ja Nubian luonnollinen rajamuuri, käy poikki\nNiilin ja tekee sekä oikealla että vasemmalla rannalla ison kaaren,\nniin että syntyy ylt'ympäri vuorilla aidattu umpilaakso. Tuo laakson,\naitavalli on osaksi kiintonaista kalliota, vaan osaksi myöskin\npyöreitä, munan kaltaisia, ja kulmikkaita kallion lohkareita, jotka\novat irtonaisina päällekkäin, kuin olisi jättiläiskäsi ne siihen\nlatonut. Siellä täällä on tuo kummallinen aita vähän etäämpänä,\ntoisin paikoin lähempänä; siellä täällä nousevat ne saaren kaltaisina\nmuinaisen järven pohjasta, jota järveä ne ympäröitsivät ennen, kuin\nmahtava virta raivasi itselleen tien sen läpi.\n\nKeskellä näitä ikivanhoja luonnonvoimain työn raunioita on vihreä\npalmusaari Filai ihanoine temppeleineen. Minä en ole nähnyt mitään\nylevämpää maisemakuvaa. Ylt'ympärillä jäykät, mustat kalliot ja\nniiden perustuksia vastaan lakkaamatta taistelevat, pauhaavat vedet,\nhedelmiä kantavain palmujen ja tuoksuvain mimoosain vihreyden\nkeskellä näyttää temppeli sattuvasti kuvaavan sisällistä rauhaa\nkeskellä raivoisaa taistelua. Valtaavaa sotavirttä laulaa sille\njoki, rauhan merkkeinä seisovat palmut. Eipä ole arvokkaampaa\npaikkaa kunnioittaa korkeaa jumaluutta, jolle se oli pyhitetty.\nSellaisessa yksinäisyydessä, sellaisen ympärystön keskellä täytyy\nkyllä viisaimpien pappein hengen saada ravintoa ja elämää, kääntyä\njalouteen ja korkeuteen, ymmärtää nerokkaasti verhottujen, paljon\nsisältävien opetusten syvin tarkoitus ja ydin, nähdä verhonkin läpi\nSaisin kuva.\n\nNiistä kolmesta Jumalasta, joille Filain temppeli oli pyhitetty, oli\nIsis ylhäisin; toiset olivat Osiris ja Horus. \"Isis, suuri jumalatar,\ntaivaan herra, kaikkein jumalain ja jumalattarien valtias, jota ynnä\nhänen poikaansa Horusta ja hänen veljeänsä Osirista joka kaupungissa\nkunnioitetaan, ylhäinen, jumalallinen äiti, Osiriin puoliso, hän\non Filain valtias\", kertovat itse temppeliin hakatut kirjoitukset.\nToiset kirjoitukset, kaikilla kirjoitusmerkeillä, joita Egyptin\nhistorian eri aikoina käytettiin, kertovat meille myöskin, mitä\nmuutoksia temppelissä on tapahtunut aikojen kuluessa, kunnes viimein\ntänne siirtyneet arabialaiset karkoittivat siitä ne kristityt papit,\njotka olivat tulleet Isiin palvelijain sijaan.\n\nNykyään on suurin osa Filaita raunioina. Pappien juhlavirsien sijasta\nkuuluu nyt enää vain aavikkoleivosen yksinkertaista viserrystä; mutta\njoen laineet kohisten kaiuttavat mahtavaa virttänsä samalla tavalla\nkuin vuosituhansia sitte. Saari on hävitetty autioksi, vaan temppelin\nrauha on jäänyt jäljelle. Kaikkien muutoksien jälkeenkin on saari\ntemppeleineen yhä vielä ensimmäisen kataraktin koristuksena.\n\nTästä ylös päin on Niili pitkät matkat kallioton, vaan ei kuitenkaan\nkykene levittämään siunaustansa rantaäyräiden yli. Vaivalloisesti\nkoettaa ihminen ottaa joesta hedelmällisyyttä, jota se muualla\nitsestään levittää. Vinttipyörä toisensa vieressä ratisten ja\nvikisten nostaa elvyttävää kastetta rannan kapeille viljelyksille.\nMutta enimmissä paikoissa tunkeutuu aavikko kallioseinineen niin\nlähelle joen äyräitä, että ei jää mitään tilaa vainioille eikä\npalmumetsille. Pitkät matkat on vain kituvia rikkaruohoja, joiden\nvälitse keltainen lentohieta yhä vierii alas, kuin tahtoisi aavikko\njo täällä tukeuttaa hedelmällisen maan jumalallista siunauksen\nlevittäjää.\n\nÄsken mainitun alueen eteläisimmän rajakylän Vadihalfan eteläpuolella\nkuohuu taas kalliosaarien väliin sullottu vesi. Lukemattomat\nkiviröykkiöt, kalliokeilat ja lohkareet pakottavat jokea levenemään;\nkiven ja veden sotkus, jollaista ei ole toista nähtävänä, hämmentää\nyksin silmääkin. Veden korkealla ollessa sotkee kallioiden välitse\nkuohuvain aaltojen pauhu ihmisäänen ihan kuulumattomiin; siinä\nryskää ja jyrisee, kuohuu ja pauhaa, kiehuu ja kihisee niin, että\nkalliotkin näyttävät tärisevän. Tässä yhteen liittyneiden virta- ja\nkuohupaikkojen yläpuolella on korkealle paisunut Niili laajana,\ntyynenä järvenä, vaikka sitäkin ystävällistä, muutamain saarien\nviheriöittämää kuvaa rannat supistelevat. Ylempänä taas lukemattomat\nkalliosaaret paloittelevat joen uomaa. Sieltä alkaa \"Batte el Hadjar\"\neli laivurien kalliolaakso, jossa vielä on kymmenen mainittavaa\nkoskipaikkaa. Se on Nubian ja koko Niilin laakson autioin seutu.\nTavallisesti näkyy vain taivasta ja vettä, kallioita ja hiekkaa.\nJyrkkään, välistä melkein pystysuoraan nousevat kallioseinät joen\nuomasta ja ne sekä lukemattomat saaret ahdistavat Niiliä niin,\nettä se paisuntansa aikaan on kaksitoista, jopa kahdeksankintoista\nmetriä korkeammalla kuin matalimmillaan ollessansa. Vuoriseinät\novat niin sileät, kuin olisivat ne tahotut, ja niin kiiltävät sekä\npäivällä myöskin niin hehkuvat, kuin ne olisivat vasta muutama päivä\nsitte nousseet maan sisällä olevasta tulesta. Siunausta levittävä\njoki kohisee melkein ihan jälkeä jättämättä niiden ohitse, sillä\nainoastaan perin harvoissa paikoissa voi se saattaa jumalallista\nvoimaansa näkyviin. Syvemmälle pistäytyviin lahtiin tai virran\nkiivainta voimaa pysäyttävien ja toisaalle kääntävien niemenkärkien\ntaakse laskee joki hedelmällistä mutaa ja itse kuljettaa siihen\nsiemeniäkin. Silloin itää ja kasvaa, viheriöitsee ja kukoistaa tässä\naavikossakin. Kaikilla saarilla, joiden kallioraoissa vain pysyy\nveden kuljettamaa mutaa, kaikissa lahdekkeissa, joita huuhtelemaan\nraju virta ei pääse, kasvaa pajuja ja joitakuita mimoosoita elämän\nmerkkeinä kuoleman valtakunnassa. Juuren toisensa viereen, vesan\nvesaan kiinni kasvatti ensimmäinen paju, joka tänne tarttui kiinni,\nja tuota pikaa verhosi paljaan maan mehevällä vihreydellä. Veden\nalhaalla ollessa kasvaa vähitellen syntynyt vesakko uusia oksia; joen\npaisuessa peittää vesi saaren ja metsikön. Yhä korkeammalle paisuu\njoki, kiivaammin ja vahvemmin hyökyvät aallot; pajut kumartuvat\nniiden mukaan, mutta samalla sitä lujemmin kiintyvät, juurillaan\nkallioiden väliin. Kuukausia pitää vesi niitä peitossaan, paitsi\njoitakuita oksia, jotka vielä ulottuvat ylemmäksi kohisevaa,\nkiehuvaa ja kuohuvaa veden pintaa; mutta niiden juuret pysyvät\nkiinni, ja uudella innolla kasvavat pensaat, kuin tulva jälleen\nalenee. Sellaisissa kammottavan erämaan paikoissa huomataan myöskin\neläimiä, kuten muuallakin Niilin laaksossa. Pajutiheikköön on\nasettunut muutamia parikuntia vilkkaita, huutelevia niilihanhia,\nviereiselle kalliolle korea västäräkki; rantaseinältä kaikuu\nalas suru- ja sini-kivitaskun laulu; kukoistavissa mimoosoissa\npuuhailee ensimmäinen täällä tavattava kuuman vyöhykkeen lintu,\nkomea nektarilintu; silloin tällöin tavataan ehkä myöskin joukko\npieniä, sieviä vuorikanoja. Nämä luetellut ja vielä jotkut muut\novat kalliolaakson niukkana eläinkuntana. Ainoastaan muuttoaikaan\ntulee lisäksi hyvin suuriakin lintuparvia, jotka matkustavat tätä\ntietä jokea pitkin Sisä-Afrikkaan ja siellä täällä laaksossa\nlevähtävät. Mutta ne kiiruhtavat niin pian kuin mahdollista pois,\nkoska kalliolaakso ei kuitenkaan voisi elättää heitä edes muutamia\npäiviäkään; melkein käsittämätöntä on sittekin, miten ne löytävät\njokapäiväisen leipänsä.\n\nNämä linnut eivät kuitenkaan ole ainoat tämän vesiaavikon asujamet.\nOn ihmisiäkin, jotka sitä sanovat kodikseen. Peninkulmain päässä\ntoisistaan tavataan huononpäiväisiä olkimajoja, joissa nubialainen\nperheineen elää köyhää elämäänsä. Pieni, hedelmällinen kaistale\nkallioiden välisen lahden rannalla, ehkäpä vain rantaan tarttunut\nmutapenkki on vainiona, jota hän viljelee. Jos tuo kasvava\nmaakaistale on vähänkin isompi, niin sen viljelijä on rikas toiseen\nverraten, jolla on vain tuollainen kukkapenkin kokoinen ala. Hengen\nvaaralla uipi sellainen köyhä rantapaikkoihin, joihin joesta on\nhedelmällistä mutaa kokoutunut, vaan joihin ylhäältä vuorelta ei\nmitenkään pääse, ja kylvää papuja veden alta näkyviin tulleeseen\nmutakerrokseen; muutaman päivän päästä, veden taas täll'aikaa vähän\nlaskeuduttua, käy hän siellä uudestaan ja tekee kylvöä, ja sitä työtä\nkestää niin kauan, kuin vesi vähenee, Sen tähden nähdään sellaisilla\nveden vähenemisen mukaan yhä laajenevilla vainiokaistaleilla\npapukylvöä kaikenlaisessa kehityksessä, ja samoin nähdään myöskin\nvähään tyytyväisen maanviljelijän yht'aikaa kylvävän uutta ja\nkokoovan valmista viljaa. Erittäin soveliaassa paikassa mutaisessa\nlahdekkeessa käy ehkä vinttipyörän avulla kastella joitakuita\nhehtaarin aloja, ja sellaisen vainion onnellinen omistaja saattaa\nsilloin pitää lehmänkin, siispä hiukan paremmin tulla toimeen, vaikka\nhäntä vielä sittekin täytyy pitää niin köyhänä, että ei edes Egyptin\nhallituskaan rohkene verottaa häntä. Vaan sellaiset paikat ovat\nharvinaisia kosteikkoja tässä autiossa aavikkomaassa. Vastavirtaan\npyrkivä laivuri tervehtii joka pensasta, joka palmupuuta ilmeisellä\nilolla, papuvainiota, ehkä päiväkausiin turhaan toivottua, riemulla,\nja nähdessään vedennosto-pyörän kiittää hän laupiasta Jumalaa. Sillä\ntässä vuorilaaksossa voi hänen sydämmensä, vaikka rohkeakin, oppia\ntuntemaan pelkoa; katkera puute voi hänelle tulla hirvittäväksi\nvieraaksi; saattaapa hän joutua ihan nälkään kuolemisen vaaraankin,\njos ei ole varustanut mukaansa ruokaa kuukausiksi. Myötävirtaan\nlentää hyvästi ohjattu vene helposti läpi tämän kauhujen maan tai\nainakin köyhimmän seudun ohitse; vastavirtaan purjehtiva vene saattaa\nusein kuin kiinninaulattuna seisoa tunti- jopa päiväkausiakin jonkin\nkallion suojassa virtapaikan alapuolella, ja myötätuulta odotteleva,\nlakkaamatta kiikkuvassa veneessä sairaaksi tuleva laivuri saa\nkuljeksia tai uida peninkulmittain eikä kuitenkaan tapaa ihmisiä, ei\nvainioita.\n\nEtelärajalla kalliolaakso muuttuu melkein yht'äkkiä Keski-Nubian\nhedelmällisimmäksi seuduksi. Kahden aavikon piirittämä, kapea\njärvilaakso monine suurine saarineen keskellä jokea, joka mudallaan\ntäytti koko järven ja siitä myöskin rakenteli ne saaret, avautuu\nmatkustajan eteen. Tosin ei täälläkään vielä ole päiväntasaajan\nmaiden kaikkea rikkautta, mutta näyttää se kuitenkin niiden tuoreutta\nja elävyyttä yksityisissä kasvi- ja eläinilmiöissä. Yhtämittaiset\npalmumetsät, joissa koko maapallon paraimpia taateleja kasvaa,\nrajoittavat vielä aavikon kaltaisia aroja vasten tätä suloista\nkosteikkoa, jossa maanviljelijän työ tulee palkituksi runsailla\nsadoilla. Orapalmu ja monenlaiset mimoosat, joita ei vielä tähän\nasti Niilin laaksossa huomattu, todistavat, että jo on päästy\nkääntöpiirin yli. Edellämainitun nektarilinnun seurassa on täällä\njo muitakin Sisä-Afrikan lintuja. Ensimmäisessä durra-vainiossa,\njohon silmä tarkemmin kiintyy, ilahuttaa katsojaa kaunisvärinen\nja vilkasliikkeinen tulipeipponen, joka täällä on kutonut pesänsä\nviljan korsien väliin ja tuon tuostakin ilmestyy leimahtavan liekin\nkaltaisena hedelmätähkän latvaan kehräämään sellaisessa korkeassa\npaikassa yksinkertaista, surisevaa lauluansa ja siten kiihottamaan\nmuita lajinsa jäseniä tekemään samoin. Savimajojen rakoihin ja\nkoloihin on asettunut muita saman heimon jäseniä, varsinkin sininen\nteräspeipponen ja veripeipponen eli pikku senegali, puutarhoihin\nasuntojen ympärille Kapin myrskykyyhkyjä, ja joen hietasärkkiin\novat saksinokat kaivaneet vetiset pesäkolonsa. Viimemainitut ovat\nkummallisia yötiiroja, jotka vasta hämärissä lähtevät pyytelemään,\nmutta eivät kalastele syöksymällä ylhäältä lennosta sukelluksiin,\nvaan pitkin veden pintaa lentäen kyntävät nokallaan syvälti aaltoja\nja siten poimiskelevat suuhunsa pieniä veden ylimmissä kerroksissa\nuivia eläviä.\n\nVaan tämäkin viehättävä seutu on ahdasrajainen. Jo Barkalin\ntemppelin raunioiden alapuolella tunkeutuu yhä vielä autio ja\nhedelmätön vuori taas joen rantaan, työntäen pois tieltänsä sekä\nhedelmällisen maaperän että aavikkoaron. Viimmeinen koskijakso\non vuorta kohti pyrkivän matkustajan edessä. Niin sanomattoman\nköyhä kuin kalliolaakso ei kolmannen koskijakson seutu ole;\nhyvästi viljellyt, vaikka kapeatkin vainiot molemmilla rannoilla\nja rehevillä joen saarilla eivät päästä mieleen niin toivottoman\npuutteen tunnetta, kuin kalliolaakso vaikuttaa. Rannan kalliovuoret\novat hajallisemmat kuin kalliolaaksossa, ovat niin sanottuja\nkivimeriä, noita hujan hajan päällekkäin, latoutuneita lohkare- ja\nvyörykivi-kukkuloita ja -valleja, jollaisia suuret joet jättävät\njälkeensä, milloin kaivavat uomaansa syvemmälle laaksoonsa, joka\non niiden uurtamisesta alkuaankin syntynyt. Molemmilla puolin\njokea, enimmäkseen esimmäisten rantavuorten harjoilla näkyy sadan\nkuutiometrin kokoisia ja suurempiakin lohkareita, jotka makaavat\nverraten pienillä alustoilla niin irrallaan, että ne kovassa\ntuulessa, vavahtelevat ja vivuilla muutamain miesten ponnistuksista\nvierähtäisivät alas. Monessa paikassa ovat nämä kivimeret niin\nkummallisen muotoisina, kuin suunnattoman suuret jättiläiset olisivat\ntäällä joutessaan mellastelleet ja rakennelleet kaikkia noita keiloja\nja pyramiideja, valleja ja muureja sekaisin rantavuorten harjoille.\nEnemmin vielä kuin nämä joen tekemät röykkiöt, antavat vanhat\nihmiskäsien rakennukset tälle kolmannelle koskijaksolle omituista\nluonnetta. Kaikkialla rannan sopivilla kalliokielekkeillä ja\nvarsinkin suuremmilla kalliosaarilla on rakennuksia suojamuureineen,\ntorneineen ja huippuineen, jollaisia ei näy missään muualla Niilin\nlaaksossa. Ne ovat muinaisten jokilaakson ruhtinasten linnoja,\ntehtyjä suojaamaan ja turvaamaan henkeä ja omaisuutta vihamielin\nryntäeleviltä naapuriheimoilta. Hakkaamattomina päällekkäin\nladotut, melkein yksinomaan Niilin mudalla toisiinsa liitetyt kivet\novat perustusmuureina ja valleina, paksut, nykyään enimmäkseen\njo hajonneet tai paraillaan hajoavat seinät ilmassa kuivatuista\nmutatiileistä ovat olleet noiden linnain yläosina. Nämä rakennukset\nvähemmin vetävät puoleensa huomiota rakennustapansa kuin rohkean\nperustuksensa tähden. Nousee esim. keskeltä kuohuvaa jokea paljas,\nmustan kiiltävä kallio, jonka huipulla on sellainen linna. Hurjasti,\nhuuhtelevat aallot kallion juurta, mutta värähtämättä kestää se\nkaikki hyökyjen ryntäykset ja turvaavasti kantaa haltuun uskottua\nihmisen varustusmajaa. Sen kallion alapuolella ovat aallot vähän\nrauhoittuneet, ja siten kaikkea elähyttävä joki saanut siihen\nlaitella uusia koristeita. Suvantoon pysähtyi aikain kuluessa\nhedelmällisiä mutakerroksia ja vähitellen kohosi vedestä saari;\nihminen otti haltuunsa hedelmällisen maan, istutti siihen palmuja\nja teki vainioita. Siten syntyi kalliolle ja sen alapuolelle\nystävällinen turvallisuuden ja kodikkaisuuden kuva, joka juuri\nsen tähden vaikuttaa varsin valtaavasti, että se on niin jyrkkänä\nvastakohtana ympärillä vallitsevalle, rauhattomalle ja autiolle\nvesi- ja kallioaavikolle.\n\nKolmannen koskiryhmän etelärajalta alkavat Afrikan kääntöpiirin\nseutuiset arot ja metsät, joissa ainoastaan siellä täällä kalliot\ntulevat lähelle näissä paikoin leveämpää jokea ja sen suurempia\nsivujokia. Toista sataa maantieteellistä peninkulmaa pitkälti\njuoksevat Abiad ja Asrak, Valkoinen ja Sininen Niili, hedelmällistä,\nmelkein tasaista maata. Vasta sitte on taas joitakuita koskipaikkoja.\nMutta ne eivät enää kuulu siihen kuvaan, josta nyt olen koettanut\ntehdä edes hiukan pääpiirteitä; Nubia on vain Niilin kataraktien maa.\n\nJääköön päättämättä, minkä verran nubialaiseen on kotonsa vaikuttanut\ntai missä määrin tehnyt häntä siksi, kuin hän on; mutta sen verta\non eittämättömän varma, että hän yhtä jyrkästi eroaa naapuristansa,\nnykyisestä egyptiläisestä kuin hänen kotonsakin egyptiläisen kodosta.\nHeillä ei ole mitään yhteistä, ei ruumiin muoto eikä ihon väri, ei\nsukuperä eikä kieli, ei tavat eikä lait, tuskinpa uskokaan, vaikka he\nkyllä molemmat nykyään tunnustavat: \"Yksi on vain Jumala, eikä ketään\nmuuta Jumalan profeettaa kuin Muhammed.\"\n\nNykyiset egyptiläiset ovat vanhain egyptiläisten ja niiden\narabialaisten sekarotua, jotka Jemenistä ja Hedshasista tullen\nkukistivat Niilin alalaakson entiset asujamet; nubialaiset ovat\n\"villien blemyerein\" jälkeläisiä, joita vastaan vanhan, keskimmäisen\nja uuden valtakunnan faraot sekä Ptolemaiot ovat lakkaamatta\ntaistelleet, eikä suinkaan aina voitollisesti. Egyptiläiset\npuhuvat sitä kieltä, jolla Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin\nmuistiin, nubialaiset vanhaa, nykyään moneen haaraan jakautunutta\nmuinaisen Aitiopian murretta; egyptiläiset käyttävät ikivanhaa\nkirjoitusta, nubialaisilla ei ole vielä koskaan ollut heidän\nomaan kieleensä perustuvaa kirjoitusta. Nykyiset egyptiläiset\nosoittavat vielä tänäänkin sekä muinaisten egyptiläisten että\nesi-isäinsä toisen haaran, Arabian aavikon poikien, vakavuutta,\npitävät kaikkein itämaalaisten tavalla koko elämänsä ajan tuskaista\nhuolta tulevaisesta elämästä ja järjestävät siitä kehittelemäinsä\nunelmien mukaan tapansa ja lakinsa; nubialaiset ovat säilyttäneet\naitiopialaisten vilkkaan elämäniloisuuden ja elävät kuten lapset vain\npäiväksensä, ottavat ilman kiitosta vastaan kaikki, kuin tekee heille\nhyvää, valittavat ja voivottelevat kaikesta heitä tuskauttavasta, ja\nhetken kunkin vaikutuksista kevytmielisesti unhottavat sekä hyvän\nettä pahan. Molempia rasittaa yhtä raskaasti vieraan vallitsijan\nies. Egyptiläinen kantaa sitä ähkien ja vihoissaan, nubialainen\nvälinpitämättömästi ja nurisematta; egyptiläinen on kiukkuinen orja,\nnubialainen nöyrä palvelija. Joka egyptiläinen luulee olevansa\npaljon ylevämpi nubialaista, pitää itseään sukuperänsä, kielensä ja\ntapainsa tähden jalompana, kuin nubialainen hänen mielestään saa\nolla, kerskailee sivistyksestään, vaikka sitä voidaan tunnustaa\nolevan ainoastaan harvoilla hänen kansalaisillansa, ja koettaa\nyhtä ehdottomasti sortaa tummaihoista nubialaista, kuin hän itse\nvastustamatta taipuu kannettavaansa vieraan orjuuteen; nubialainen\nyleensä tunnustaa egyptiläisen ruumillisen mahtavammuuden ja\ntäydellisestikin naapurikansan eteväin miesten henkisen sivistyksen,\nnäyttää tuskin tietävänkään, että häneltä itseltään puuttuu\nsivistystä, on taipuvainen orjuuteensa saattamaan vähempilahjaista\ntai heikompivoimaista sisäafrikkalaista, mutta asettuu yksin\nostetun neekerinkin kanssa veljelliselle kannalle, ja nyt näköään\nkärsivällisesti tyytyy rasittavaan kohtaloon, turhaan koetettuansa\npäästä voitolle taistelussa suurempaa voimaa vastaan. Hän on\nvielä nykyäänkin koko olemukseltaan luonnon ihminen, jota vastoin\negyptiläinen näyttää hävinneen ja yhä enemmän häviävän kansan\nsurettavalta kuvalta. Nubialainen on sangen katoissa maassa ainiaan\nsäilyttänyt jonkin verran vapautta; egyptiläinen on kaikkein\nrikkaimmassa maassa tullut orjaksi, joka tuskin koskaan uskaltaa\nviskata kahleita pois niskastaan, vaikka hän yhä kerskaillen\npuheleekin suuresta muinaisuudestaan.\n\nJa kuitenkin olisi nubialaisilla ainakin yhtä suuri, ehkä suurempikin\noikeus kertoa isäinsä urhotöitä, kerskaellen heitä ylistellä ja\nheidän muistollaan mieltänsä karaista kuin nykyisillä egyptiläisillä.\nSillä nubialaisten esi-isät ovat uljaasti taistelleet sekä faraoita\nja roomalaisia, että myöskin turkkilaisia ja arabialaisia, vieläpä\nuuden ajan Egyptinkin hallitsijoita ja hallittuja vastaan ja\nainoastaan sen tähden joutuneet tappiolle, että heillä ei ole ollut\nhirvittäviä tuliaseita. Vielä minun ollessani ensi matkallani\nNiilin maissa oli elossa ihmisiä, jotka itse olivat nähneet noita\ntaisteluja; heidän suustaan minä sain tiedot, jotka nyt sellaisinaan\nkerron, tehdäkseni edes yhdessä kohdassa oikeutta miehuulliselle,\nmonin puolin väärin käsitetylle kansalle. Tapaukset, joista tässä on\npuhe, ovat meidän vuosisatamme kolmannen vuosikymmenen ensi vuosilta.\n\nKuin Muhammed Aali, nykyisen Egyptissä hallitsevan suvun yhtä\nvoimakas kuin säälimätön, jopa julmakin perustaja maaliskuussa\n1811 kutsui mamelukkien päämiehet pitoihin luoksensa, uskottomasti\nhyökkäsi heidän päällensä ja teurasti heidät, näytti hänen valtansa\nNiilin alamaassa olevan turvattuna. Mutta vielä ei ollut kokonaan\nkukistettuna ylpeä sotilassääty, vaikka sen päämiehet olikin\nhäpeällisellä kavalluksella ja halpamaisella uskottomuudella\nsurmattu. Kostoa mietiskellen valitsivat mamelukit keskuudestaan\nuusia päälliköitä ja peräytyivät ensinnä Nubiaan kokoamaan voimiansa\nja sieltä käsin uudestaan sotimaan kavalaa vihollista vastaan tai\nainakin uhkaamaan häntä. Muhammed Aali huomasi vaaran ja ryhtyi\najoissa torjumaan sitä. Hänen sotajoukkonsa seurasi mamelukkien\nvielä hajallisten joukkojen kintereillä. Ne, ollen liian heikot\nryhtymään avonaisilla sotakentillä taisteluun, pakenivat linnoihin ja\nkaatuivat toivottoman uljaasti ja kuolemaa halveksivasti taistellen\nihan viimeiseen mieheen. Samalla kuin mamelukit voitettiin myöskin\nnubialaiset ja, koska he taipuivat voittajien mielen mukaan,\ntuomittiin orjuuteen. Ainoastaan urhollinen sotainen sheikiläis-heimo\nryhtyi vuonna 1820 Kortin kylässä taisteluun turkkilais-egyptiläisiä\nsotilaita vastaan, sankarillinen, säännölliseen sotaan tottumaton\nkansa, jolla oli ainoastaan keihäs, miekka ja kilpi aseina,\nasettui voittoon tottuneita, säännöllisesti harjoitettuja,\ntuliaseilla taistelevia sotamiehiä vastaan. Ikivanhan tavan mukaan\nolivat taistelussa läsnä myöskin sheikiläisten vaimot ja lapset\nkiihottamassa kimakalla rynnäkköhuudolla taisteluun sekä näyttämällä\nkorkealle ojennettuja lapsia isille sytyttämässä heihin kuoleman\npelottomuutta. Kyllä nubialaiset taistelivat tarmokkaasti kuten\nmuinaiset isänsä; tunkeutuivat kuolemaa ja tuhoa sinkoilevien tykkien\nluo ja hakkasivat pitkillä miekoillaan niitä luultuja hirviöitä\nniin, että miekan terästä jäi syvät arvet noihin vaskitorviin,\nmutta egyptiläiset voittivat; ei siinä ollut kiitettävä urhollisuus\nratkasijana, vaan aseiden paremmuus. Vaimojen parku ja valitus repi\nilmaa, kuin ruskeat miehet syöksyivät pakoon. Toivottomuus valtasi\nvaimot. Pitäen kunniallista kuolemaa parempana kuin häpeällistä\norjuutta puristivat he lapsiaan syliinsä ja syöksyivät sadoittain\njokeen, joka oli punaisena heidän puolisojensa verestä. Pakenijoille\neivät joen kummaltakin puolelta alkavat aavikot suoneet mitään\npakopaikkaa; niinpä heillä ei ollut muuta neuvoa kuin antautua ja\ntaivuttaa siihen asti pystyssä pysynyt niska voittajan ikeen alle.\n\nVielä kerran leimahti vanha sankaruus kirkkaasti ilmi tuleen. Eräs\nnubialaisten ruhtinaista, nykyään jo saduissa ylistetty Melik el\nNimr eli suomeksi \"pardelikuningas\" kokosi kansansa Etelä-Nubiaan\nSheediin, koska julman voittajan ruoska alkoi hänestä tuntua\nsietämättömältä. Epäilevänä läksi Ismael pasha, Egyptin hallitsijan\npoika ja hänen sotavoimansa päällikkö, Nubiaan, ilmestyi ennen,\nkuin Melik Nimr sai varustuksensa valmiiksi, Sheedin eteen ja pani\nmahdottomia ehtoja Melik Nimrille, pakottaakseen häntä ehdottomaan\nalammaisuuteen. Melik Nimr huomasi uhkaavan tuhon, rohkasihe ja\nryhtyi toimiin. Hänen teeskennellessään alammaisuutta juoksi\nsanansaattajia majasta majaan, viritellen tuhan alla kaikkialla\nkyteviä kapinan kipinöitä ilmituleen. Viekkailla lupauksilla\nhoukutteli hän Ismael pashan pois turvallisista veneistä, kutsui\norapuiden piirittämään, tilavaan, olkiseen kuningaskyläänsä, johon\neli koottu suunnattomat kasat irtonaisiakin olkia, kamelien muonaksi\nvain pashan pyynnön mukaan, kuten pardelikuningas vakuutteli.\n\nLoistavaa juhlaa, jollaista Ismael ei vielä ole nähnyt, aikoo Melik\nNimr toimittaa herrallensa ja valtiaallensa; sen tähden hän pyytää\nlupaa kutsua myöskin kaikkia egyptiläis-sotajoukon upseerejakin\nja saa pashan suostumuksen. Kaikki päälliköt, ylemmät ja alemmat\nupseerit kokoutuvat kuninkaan asuntoon laitetulle atrialle. Okaisen\npuistoaidan edessä kaikuu tarabuka, maan rumpu, sekä tanssiin että\ntaisteluun kiihottava; juhlallisesti voideltu nuori kansa hypiskelee.\nKeihäitä suhahtelee ilmassa ja vastatanssijat pysäyttelevät pienillä\nkiivillään niitä ihmetyttävän taitavasti; kahden sotatanssissa\npyörivän sankarin pitkät miekat uhkaavat vastatanssijan päätä, ja\nkilpi ja miekka niiden iskuja yhtä taitavasti torjuvat. Ismael\niloksensa katselee kauneita ruskeita nuorukaisia, heidän notkeiden\njäsentensä sulavia liikkeitä, hyökkäysten rohkeutta, puolustuksen\nvarmuutta. Yhä enemmän tihenee ihmistungos juhlapaikan edessä, yhä\nuseampia miekkatanssijoita ilmestyy, yhä kiivaammiksi ja rajummiksi\ntulevat heidän liikkeensä ja samoin kiihtyy rumpujen pärinä.\nYht'äkkiä alkaa tarabuka toista säveltä; satakertaisesti kajahtaa\nse Sheedin joka kulmalta sekä lähikylistä Niilin tältä ja tuolta\npuolen. Kimakka, ylimpiin naisääniin kohoava kiljahdus täräyttää\nilmaa; vyötäisiin saakka alastomat naiset, tuhkaa ja tomua rasvatussa\ntukassa, syöksyvät, tulikekäleitä käsissä, esiin ja viskaavat\nkekäleensä kuninkaan asunnon seiniin ja suuriin olkikasoihin.\nSuunnaton liekkipatsas leimahtaa taivasta kohti; kauhuista\nvaikerrusta, kiroilua ja valitusta kaikuu: liekeissä lentelee\ntuhansittain äskeisten tanssijain kuolettavia keihäitä. Ei Ismael\npasha eikä kukaan muu hänen juhlakumppaneistaan pelastu tuskallisen\nkuoleman kourista.\n\nOn ihan, kuin maasta kasvaisi näitä orjuutetun kansan sotilaita.\nKen vain jaksaa asetta kantaa, jokainen kääntyy julmaa vihollista\nvastaan; naiset, unhottaen sukupuolensa, astuvat miesten riveihin;\nukot ja pojat taistelevat yhtä voimakkaasti ja kestävästi kuin\nmiehet; yksi on kaikilla pyrintö. Sheedi ja Metamme vapautetaan\nyhtenä yönä ja puhdistetaan kaikista vihollisista; ainoastaan\nmuutamat etäisissä syrjäkylissä makaavat egyptiläiset pääsevät\nverilöylystä kertomaan kauhistavaa uutista toiselle, Kordofanissa\nolevalle sotapäällikölle.\n\nTämä toinen, Muhammed Bei el Defterdar eli, kuten nubialaiset\nvielä tänäkin päivänä häntä nimittävät, \"el Djelad\", s.o. pyöveli,\nkiiruhtaa koko voimansa kanssa Sheediin, voittaa nubialaiset toisen\nkerran ja uhraa hillittömälle kostonhimolleen enemmät kuin puolet\nonnettoman maan silloisista asujamista. Pardelikuninkaan onnistuu\npaeta Habeshiin, mutta hänen alammaistensa täytyy taipua kantamaan\nvieraan iestä ja heidän lapsensa, käyttääkseni sen sanoja, joka\nminulle tätä kertoi, \"kasvavat isäinsä veressä\". Niistä onnettomuuden\npäivistä asti ovat nubialaiset pysyneet sortajainsa kuuliaisina\norjina.\n\nNubialaiset eli, kuten he itseään nimittää, barabrat ovat\nkeskikokoisia, solakoita, rakennukseltaan suhdallisia ihmisiä, kädet\nja jalat kaunismuotoiset ja verraten pienet, kasvot enimmäkseen\nmiellyttävät, silmät mantelin muotoiset, nenä korkea, suora taikka\nkaareva, leuka vähän pitkähkö, tukka hieno, vähän kihara, vaan ei\nvillainen ja ihon väri monennäköinen, vaskiruskeasta tummanruskeaan\nvaihteleva. Heidän ryhtinsä on hyvä, käyntinsä kevyt, ikään kuin\nliihotteleva, ja muutenkin he liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja\novat sen tähden paljon miellyttävämmät kuin neekerit ja Ylä-Niilin\nasukkaat, yksinpä Itä-Sudanin fungilaisetkin. Miehet leikkaavat\ntukkansa kokonaan tai jättävät ainoastaan töyhdön päälaelle ja\npitävät päänsä peittona ahdasta, valkoista myssyä, takieta, jonka\npäälle juhlapäivinä joskus myöskin kääritään valkoinen liina\nturbaaniksi. Kuuden tai yhdeksänkin metrin pituinen kääreliina on\nyläruumiin peittona. Muina pukimina ovat lyhyet housut ja sandaalit\nsekä juhlapäivinä sininen tai valkoinen, viitan kaltainen vaate.\nAseina ovat vasemmassa käsivarressa kannettava puukko ja matkoilla\nkeihäs ja koristuksina nahkakääreitä, joissa lienee tenhokaluja,\nsekä nauhoista kaulassa riippuva pikku laukku. Naiset asettelevat\ntukkansa satoihin ohuihin pikku palmikkoihin ja voitelevat niitä\nrunsaasti lampaan rasvalla, voilla tai risiiniöljyllä, jonka tähden\nsiitä jo etäälle leviää meille ihan sietämätön haisu, tatuoivat eli\nkukittavat muutamia kasvojensa eli ruumiinsa paikkoja indigovärillä,\nvärjäävät usein huulensa sinisiksi ja aina kämmenensä punaisiksi,\nkoristavat kaulansa lasihelmillä, merenkulta- ja karneoli-vitjoilla,\ntenhokalupusseilla ja muilla sellaisilla, nilkkansa tinaisilla,\nelefantinluisilla tai sarvisilla sekä korvanlehtensä, sieramensa\nja sormensa hopeaisilla renkailla, pitävät housujen sijasta alas\nketräksiin asti ulottuvaa esiliinaa ja asettelevat kääreliinan\nmiellyttäviin laskoksiin ryntäillensä ja hartioillensa. Pojat ovat\nkuudenteen tai kahdeksanteen vuoteen asti alasti, tytöt käyttävät\nneljännestä vuodestaan alkaen tavattoman sievää, hienoista\nnahkanauhoista tehtyä, usein helmillä tai raakuilla koristettua\nrimpsu-esiliinaa.\n\nKaikki jokilaaksossa pysyväisesti majailevat nubialaiset asuvat\nnelikulmaisissa, enemmän tai vähemmän kuutiomaisissa majoissa,\njotka ovat tehdyt joko ilmassa kuivatuista tiileistä, ja silloin\nylhäältä kavennetut, tai hienoista puista, jolloin katto on\noljista. Niissä on tavallisesti vain yksi asuinhuone, matala ovi\nja ikkunain sijasta ilmareikiä; sisustus niin yksinkertainen kuin\nmahdollista. Korkea teline vuoteena, pohja nahkanauhoista tai\nniinistä palmikoitu, yksinkertaisia arkkuja, hyvästi tehtyjä,\njopa veden pitäviäkin koreja, nahkaleilejä ja maljoja veden,\ndurra-oluen ja palmuviinin säilyttämistä varten, käsimylly viljan\njauhamista varten, rautaisia tai savisia, vähän kuperoita levyjä\nleivän paistamista varten, kurpitsamaljoja, kirves, pora, muutamia\nkuokkia y.m., siinä tavallinen talouskalusto; mattoja, esirippuja,\nverhoseiniä, peitteitä, kuppeja, mataloita, palmikoituja lautasia\nkansineen on joissakuissa asunnoissa. Näiden ihmisten ruokana\novat paraastaan, siellä täällä melkein yksinomaankin kasviaineet,\nmaito voi ja munat. Vilja hienonnetaan useammin hieromalla kuin\njauhamalla, tehdään taikinaksi ja paistetaan sitkeäksi leiväksi,\njota syödään joko ihan paljaaltaan tai maidon kanssa; käytetään\nsärpimenä myöskin paljo väkeviä maustimia monista kasveista tehtyä,\npaksulimaista juomaa, johon, jos oikein hyvin sattuu, seoitetaan\nlihansyitä auringon paisteessa kuivatuista lihalevyistä. Himokkaampi\nkuin ruokiin on nubialainen juomiin, sillä mitä hyvänsä päihdyttävää\njuomaa, kotimaista tai vierasta, hän aina kiihkeästi nauttii, tuleepa\noikeaksi juopoksikin.\n\nKeski-Niilin asujanten tavoissa näkyy nykyään kummallista perittyjen\nja syrjästä tulleiden tapojen sekasotkua. Ollen vähäpuheinen\nja kevytmielinen taipuu nubialainen yhtä mielellään uusiin,\nhänelle vieraihin tapoihin, kuin näyttää unhottavan alkuperäiset\nkotitavat. Islamin tunnustaja on hän enemmin nimeksi kuin todella;\ntarkkaa pitämistä kiinni uskonlauseista hän yhtä vähän tuntee\nkuin suvaitsemattomuutta toisin ajattelevia kohtaan. Ennen\nehtimistänsä elähtäneen miehen tai vanhuksen ikään hän harvoin pitää\nlukua profeetan käskyistä eikä koskaan sellaisella innolla kuin\narabialaiset tai turkkilaiset heimot. Hän ympärileikkaa poikansa,\nnaittaa tyttärensä, kohtelee vaimojansa, hautaa kuolleet ja pitää\njuhlat islamin käskyjen mukaan, vaan luulee kuitenkin tehneensä\nkylliksi, jos noudattaa uskonsa ulkonaisia määräyksiä. Laulu ja\ntanssi, iloiset seurat, leikinlasku ja juomingit miellyttävät häntä\nparemmin kuin koraanin opetukset ja käskyt tai uskon harjoituksiin\nja katumustöihin kehoitukset, joita munkit niistä ovat selittämällä\njohtaneet, taikka muiden muhamettilaisten mielestä niin pyhä paasto.\n\nKuitenkaan ei häntä voi kukaan sanoa tahdottomaksi, horjuvaksi,\nitsenäisyyttä tuntemattomaksi, epäluotettavaksi eikä uskottomaksi\neli lyhyesti: huonoksi ihmiseksi. Ala-Nubiassa, jossa hän joka vuosi\ntapaa satoja hänen mielestään rikkaita ja anteliaita muukalaisia,\nmuuttuu hän tosin usein hävyttömäksi, jopa sietämättömäksikin\nkerjäläiseksi, eikä häntä jalostuta vieras maakaan, jonne hänen\ntäytyy siirtyä, koska hänen köyhä maansa ei voi elättää häntä; mutta\nyleensä täytyy häntä syystä kyllä sanoa kelpo mieheksi. Hänessä kyllä\nnykyään ei useinkaan näy isäinsä lujatahtoisuutta, mutta rohkeutta ja\nurhollisuutta hänellä kyllä on; tosin hän näyttää paljon lempeämmältä\nja hyvätahtoisemmalta kuin egyptiläinen, mutta on sentään luotettava\nja kestäväinen; jos on ryhdyttävä vaikeihin tai vaarallisiin\nyrityksiin Hänen köyhä, niukka-antoinen maansa, jossa hän koko\nsielullaan pysyy kiinni, jota hän vieraassakin maassa liikuttavan\nhellästi muistelee, jota varten hän tekee työtä, kärsii puutetta\nja säästää, koska hänen ainoa pyrintönsä on päästä sinne elämään\nmiehuutensa ja vanhuutensa aikaa, se maa vaatii häneltä lakkaamatonta\ntaistelua olemassa olosta ja vahvistaa hänen ruumiilliset ja henkiset\nvoimansa. Pauhaava joki, jota vastaan hän taistelee yhtä sitkeästi\nkuin kallioista maatakin vastaan, herättää hänessä ja pitää yllä\nrohkeutta ja itse-luottamusta sekä vaaran levollista arvostelua.\nSiten saamiensa ominaisuuksien tähden on nubialainen uskollinen\npalvelija, luotettava matkakumppani, vaellushaluinen djellabi eli\nkauppias ja varsinkin toimelias ja peloton laivuri.\n\nNäyttää melkein siltä, kuin vanhemmat aina varta vasten\nvalmistaisivatkin poikiansa aikaisimmasta nuoruudesta asti kaikkiin\npalveluksiin, joita he sitte vaurastuttuaan tekevät. Kuten Egyptissä\nsamoin Nubiassa tuskin ollenkaan kasvatetaan köyhän miehen lapsia,\nenintään heitä pidetään työssä tai oikeammin ehkä koetetaan heistä\nvoimainsa mukaan saada hyötyä. Olkoon poika kuinka pieni hyvänsä,\njotakin palvelusta hänen täytyy tehdä, jotakin tointa hoitaa; olkoon\ntyttö kuinka heikko hyvänsä, äitiään täytyy sen auttaa kaikissa\ntoimissa, kuin maan vaimoilla on. Egyptissä lapsille tuskin suodaan\nmitään virkistystä, Nubiassa sitä vastoin edistetään lasten iloista\nleikkiä mikäli mahdollista. Egyptissä tulee poika orjaksi ja tyttö\nsen orjan orjattareksi, saamatta kumpikaan kokea iloista lapsuutta.\nNubiassa ovat puolikasvuiset ja suuremmatkin yhä vielä käytökseltään\nja olemukseltaan lapsia. Sen tähden ne näyttävät meistä Egyptissä\nluonnottoman vakavilta kuten heidän isänsä, vaan Nubiassa iloisilta\nkuten äitinsä. Yleensä suosittua lasten leikkiä saa joka matkustaja\nnähdä, ja mielellään hän sitä katseleekin, koska siinä on liikkeiden\nnotkeutta ja suloutta, kestävyyttä ja toimirohkeutta runsaammin\nkuin missään muissa leikeissä; tarkoitan koko maailmassa tavallista\n\"varas\"- eli \"kiinniotto-leikkiä\". Työn päätyttyä kokoutuvat pojat ja\ntytöt, pojat vedennosto-pyöräin luota, joiden juhtia heidän täytyy\najaa aikaisin aamusta, kunnes aurinko lähestyy laskuansa, vainiolta,\njossa auttoivat isiänsä, nuoren kamelin seurasta, jota opettivat\njuoksemaan, tytöt nuorempien sisarusten luota, joita kantelivat,\ntuskin jaksaen liikutella, taikinan nousemista valvomasta tai\njauhinkivistä, joissa harjoittelivat nuoria voimiansa, ja kaikki\njuoksevat joen rannalle. Pojat ovat alasti eikä tytöilläkään ole\nmuita pukimia kuin rimpsu-esiliinat. Nauraen ja laverrellen vilisee\nkoko joukko kuin mustat muurahaiset kullankeltaisella hiekalla,\nmustien kallioiden välissä tai niiden päällä. Sekaisin järjestyvät\nahdistajat, joiden tulee ottaa kiinni pakolaiseksi ruvennutta.\nPakolainen, joka päästetään vähän edelle, antaa merkin, ja silloin\nkaikki ryntäämään hänen jäljestänsä. Kuin gaselli juoksee hän pitkin\nhietakenttää lähimmille kallioille ja susikoirain tavalla laukkaa\nmeluava joukko jäljestä; vuorivuohen tavalla kiipeää hän kalliota\nylös ja yhtä notkeasti syöksyy muukin leikkiseura korkeuteen;\npeljästyneen majavan tavalla syöksyy pakenija jokeen sukeltamaan\npiiloon tai uimalla pääsemään käsistä, mutta veteen seuraavat rohkeat\nleikkikumppanitkin, pojat ja tytöt, ja siellä ne loiskivat kuin uivat\nkoirat, huutavat ja parkuvat, nauravat ja kikattavat kuin toisiaan\najelevat leikkivät sorsat. Kauan on voitto tietämätönnä ja monestipa\nuidaan leveän Niilijoen ylikin, jos rohkeaa pakolaista ei vähemmällä\nsaada kiinni. Iloisen lapsijoukon vanhemmat seisovat katsomassa\nrannalla ja iloitsevat perillistensä notkeudesta, rohkeudesta ja\nkestävyydestä, ja europpalaisenkin täytyy tunnustaa, että ei missään\nole nähnyt iloisempia, elävämpiä olentoja kuin nämä solakat, kauniit,\nruskeat, kiilto-ihoiset lapset.\n\nSillä tavalla leikkivistä pojista tulee miehiä, jotka uskaltavat\nharjoittaa purjehtelua Niilin koskien välillä, ohjata venettään\npitkin laaksoa alas pauhaavissa, siellä täällä oikein kuohuvissa,\nkiehuvissa, pyörivissä ja riehuvissa aalloissa, miehiä, jotka\nmonesti eivät matkoilleen tarvitse edes venettäkään, vaan rohkeasti\nlähtevät päiväkausiksi vesille pienillä, heikoilla, durran korsista\ntehdyillä lautoilla tai ilmaapitävillä, pullistuksiin puhalletuilla\nleileillä. Niin selvään ja vakavasti katselevat nämä nubialaiset\nlaivurit ja uimarit vaaraa silmiin, että joen aallot eivät heille\nole kuiskaelleet mitään satuja eikä tarinoita. Heillä ei ole\nAhtia, ei Vellamoa eikä mitään veden neitosia, ei hyviä eikä\npahoja haltioita; heidän suojeluspyhänsä, joilta he tavallisesti\nvaarallisille matkoille lähtiessään ja niillä ollessaan rukoilevat\napua, suojelevat ainoastaan sallimuksen voimalta, mutta ei mikään\noikullisten haltijain pahansuomiselta. Satu on pysynyt mykkänä näissä\nkoskissa, \"Kallioiden mahassa\", \"Kivien emässä\", \"Vavistuttavassa\",\n\"Kamelin kaulassa\", \"Korallissa\" ja mitkä kaikki niiden ryöppyjen ja\npyörteiden nimet Menevätkään, vaikka koko alue on täynnä ihanimpia\nsatuolentojen asuntoja, ja se kyllä houkutellee laivuria uskomaan\nihmisvihollisten henkien vaikutusta.\n\nKoskia kuljetaan myötävirtaan veden ollessa korkeimmillaan tai\npuolipaisuksissa ja vastavirtaan, kuin vesi on keskikorkeana tai\nmatalana. Veden ollessa alimmillaan murskautuisi mikä vene hyvänsä\nmyötävirtaan laskiessa ja joen ylimmillään ollessa eivät mitkään\npurjeet riittäisi ajamaan vähänkään suurempaa alusta vastavirtaan.\nNiilin kuivimmillaan ollessa täytyy rantakylistä koota satoja\nihmisiä vetämään kaikkivoivan hallituksen keskikokoistakin alusta\nvastavirtaan; joen ylimmillään ollessa vetäjillä tuskin olisi\njalan sijaa veden peittoon jääneillä kalliosaarilla kulkuväyläin\nkummallakin puolen. Niilin ylimmän tulvan aika soveltuu paraiten\nmyötävirtaan purjehdukselle, veden keskikorkeus paraiten vastavirtaan\npurjehdukselle siitäkin syystä, että siihen aikaan jo säännöllisesti\npuhaltavat pohjatuulet ovat luotettavana liikevoimana.\n\nKaikki veneet, jotka ovat aiotut yksinomaan vain koskien\nväliseuduilla liikkumaan, ovat sekä suuruuteen ja rakennustapaan\nettä mastonuoriin ja purjeen muotoon katsoen ihan toisenlaiset kuin\nmuut Niilinveneet. Rungossa on vain muutamia kaaria, ja lautoja\npitävät viistoon lyödyt naulat yhdessä; purje ei ole kolmikulmainen,\nvaan vinoneliön muotoinen ja kiinnitetty kahteen raakapuuhun siten,\nettä alempaan raakaan -kääritään enempi tai vähempi purjetta tai\njätetään osa siitä irtaalleen tuuleen riippumaan. Veneen rakennustapa\nja nuoritus ovat erittäin tarkoituksen mukaiset, ja sen pienuus,\nvarsinkin lyhyys antaa hyvästi tehdä äkkijyrkkiä käännöksiä. Lautojen\nkiinnitystapa tekee laivan notkeaksi ja taipuvaksi, joka onkin\ntarpeen. Tuulen ja virran voiman mukaan isonnettava tai pienennettävä\npurje tekee mahdolliseksi jotenkin tasaisen kulun niin monella\ntavalla vaihtelevassa joen virrassa. Sittekään ei koskiseuduilla\njuuri milloinkaan purjehdita myötä- eikä vastavirtaan yksinään, vaan\nenimmiten useampia yksissä, voidakseen oikeaan aikaan auttaa toinen\ntoistansa.\n\nHeti lastaus- tai yöpaikasta lähdettyä on vastavirtaan purjehtiva\nvenejoukko hyvin sievä ja miellyttävä katsella. Kaikkialla pitkin\njokea on valkoisia purjeita; parikymmentä ja enempikin uiskentelee\nniitä mustain kallioiden välitse. Alussa vielä kaikki alukset\novat jotenkin yhtä etäällä toisistaan, mutta kohta virta ja tuuli\nsotkevat sitä järjestystä. Joku vene jää yhä enemmän jäljelle ja\njoku menee enimmistä edelle, ja jo tunnin kuluttua on pitkä matka\nesimmäisen ja jälkimmäisen veneen välillä. Kuitenkin matka yksin\nkovalla ja tasaisella tuulellakin edistyy paljon vähemmän, kuin\nnäyttää. Tosin vesi kohisee aika lailla veneen keulassa, mutta se\nonkin vain virran kohinaa, niin että eteen päin pääsö käy hyvin\nhitaasti. Tarvitaan taitoa ohjatessa täällä venettä niin, että\nse tekee niin vähän käännöksiä ja mutkia kuin mahdollista ja\nkuitenkin saa kierretyksi veden alaiset karit ja kivet; sillä joka\nkäännös tekee välttämättömäksi muuttaa jollakin tavalla purjetta,\njoka ei ole helppo liikutella, ja joka kolahdus kiveen panee\nveneen notkean pohjan vuotamaan. Perämiehellä ja venemiehillä on\nsentähden lakkaamatta tekemistä ihan kylliksi. Kuitenkin heidän\nvarsinainen työnsä alkaa vasta sitte kuin joudutaan lukemattomiin\nvirtapaikkoihin, pyrkimään niistä ylös. Tähän asti pienennettynä\nollut purje levitetään kokonansa tuuleen; vene syöksyy kuin\nnopeakulkuinen höyrylaiva kallioiden välitse ja saapuu pyörteesen,\njoka on melkein joka kosken alla. Kaikki miehet seisovat airoissa\nja köysissä valmiina tekemään kukin tehtäväänsä tarpeen mukaan,\njos vene, kuten arvattavasti täytyy tapahtua, joutuu pyörteesen,\njoka koettaa viedä sitä mukaansa. Laivurin käskystä sukeltavat\ntällä puolen airot veteen, tuolla puolen pitkät kanget ponnistavat\nkalliosta, estäen venettä paiskautumasta sitä vasten, ja samoin\npienenee tai suurenee tai kääntyy milloin mitenkin purje, jota\nhoitamassa on kokenein merimies. Kerran, kahdesti, kuudesti,\nkymmenesti koetetaan turhaan päästä pyörteen lävitse; viimein se\nkuitenkin onnistuu ja vene pääsee varsinaisen virtapaikan alapäähän.\nMutta siihen se pysähtyy kuin kiinni naulattuna, purjeen ja veden\nvoimat pysyvät tasapainossa. Tuuli vähän kiihtyy, ja vene nousee\nyhden tai useampia metrejä; tuuli hiukan heikkenee, ja virta painaa\nveneen entiseen paikkaansa. Vielä kerran taistellaan pyörrettä ja\naaltoja vastaan ja vielä kerran virta voittaa. Nyt täytyy koettaa\npysyä edes siinä, johon jo on päästy. Eräs venemies tarttuu hampain\nköyteen, hyppää pahimpaan kuohuun ja koettaa uiden ja paksua köyttä\nvetäen päästä kivelle, joka veneen yläpuolella, vähän kohoaa\npauhaavasta koskesta. Kuohuva virta syöksee häntä alas päin, peittää\nhänet, painaa upoksiin; mutta hän yhä ponnistelee, kunnes viimein\nnäkee, että hänen voimansa eivät riitä voittamaan virran väkevyyttä,\nja hänet omasta viittauksestaan vedetään nuorasta takaisin veneesen.\nVielä kerran pauhaavat pyörre ja virta, molemmat yhtä tuhoavaiset,\nvenettä vasten, joka niiden voimaan verraten on niin heikko; vielä\nkerran ajaa tuuli sitä kuitenkin ylemmäksi. Yht'äkkiä kuuluu\nsäikäyttävä jysäys; perämies lentää ylös ilmaan ja putoaa kuohuun;\nvene on sattunut veden alaiselle kalliokarille. Kiireimmiten tarttuu\njoku venemies peräsimeen, toinen heittää koskessa ponnistelevalle\nperämiehelle täyteen puhalletun, nuoraan sidotun leilin ja\nvitkastelematta syöksyvät muut vasaroineen, talttoineen ja muine\ntyökaluineen alas veneen ruumaan tukkimaan heti reikää, joka\nvarmaankin on tullut pohjaan. Perää pitävä mies suojelee, mikäli\nmahdollista, venettä uusilta kolauksilta; kylvyn saanut perämies\nnousee ylös kuohusta, sanoen paremmin ähkimällä kuin rukoilemalla:\n\"El haradi lillahi\", se on: Jumalan kiitos; muut takovat, naulaavat\nja tukkivat ja pidättävät sisään pursuavaa vettä; joku uhraa\npaitansakin tukkeeksi reikään, johon jo kaikki muut käsillä olevat\ntukkeet on sullottu. Uudestaan nousee vene pyörteen läpi virtaan,\nhorjuen rutisten ja ritisten kuin merilaiva myrskyssä; taas se pääsee\npäävirtaan ja siinä sitä taas tuuli ja vesi pitävät paikoillaan.\nKaksi venemiestä viimein hyppää yht'aikaa koskeen, ja ponnistaen\nkaikki voimansa pääsevät he onnellisesti tuolle kalliolle, sitovat\nköyden pään johonkin ja viittaamalla käskevät kumppanejaan vetämään\nvenettä sinne. Kallioon sidottuna riippuu vene kovimmassa kuohussa,\nlakkaamatta kiikkuen ja hyppien niin kovasti, että siinä voidaan\ntulla ja todella tullaankin merikipeäksi. Toinen vene lähestyy ja\npyytää apua. Sille lasketaan pullistuksiin puhalletun leilin varassa\nköysi, ja siten siltä säästyy paljo aikaa ja vaivaa. Kohta on se ja\nvähän päästä kolmas, neljäs, kaikki yhdessä matkassa olevat veneet\nsaman kallion alla tanssimassa rinnakkain tasaisessa tahdissa. Nyt\non venemiehiä kylliksi, että voidaan ryhtyä pyrkimään edelleen ylös.\nKaksi vertaa miehiä, kuin kussakin aluksessa tavallisesti on, asettuu\nkaikkiin veneen paikkoihin, missä vain vähäkin voimaa tarvitaan; muut\nuiden, kaalaen ja kiiveten vetävät köyden johonkin saareen kosken\nyläpuolelle, ja yksitellen nousevat veneet miesten ja purjeiden\nvoimalla ylös kosken kuohusta. Paikka paikoin ja pienemmissä\nvirroissa riittävät purjeet yksinkin; mutta silloin voi tuulen\nheikkeneminen saattaa sekä veneen että väestön vaaraan. Usein täytyy\nveneen jäädä keskelle pauhaavaa virtaa tunti-, jopa päiväkausiksikin\nodottamaan sopivaa tuulta. Silloin nähdään kaikista kallion kärjistä\nriippumassa veneitä, kykenemättä auttamaan toinen toistansa.\n\nMonesti on minun täytynyt tehdä tilani yöksi mustalle, paljaalle\nkalliolle, koska kuohussa riippuvan veneen kiikkuminen esti\nnukkumasta. Tuskinpa voidaan ajatella kummallisempaa makuupaikkaa,\nkuin se on. Kallio, jolla levätään, tuntuu tärisevän kosken voimasta;\naaltojen kohina ja pauhu, suhina, ryske ja jyrinä huumaavat ja\nsotkevat kuulumattomiin kaikki muut äänet; vaiti siinä istutaan\ntai maataan matollansa kaikki venekumppanukset yhdessä ryhmässä.\nLentävän sumun tavalla suihkuttaa jokainen tuulen puhallus hienoa\nhyrskysadetta kalliosaarelle. Virkistävästä leiritulesta leviää\nkummallista valoa kalliolle ja kuohuvan veden kaikille ylimmille\nharjoille ja kärjille, mutta sitä kammottavammilta vain näyttävät\npimeään varjoon jäävät pyörteiden pohjat. Välistä tuntuu ihan\nsiltä, kuin satoja kitoja avautuisi nielemään ihmislasta, joka\ntässä niiden välillä tosiaan näyttää mitättömän heikolta. Vaan\nhänen luottamuksensa ja uskalluksensa on luja kuin kallio, jolle\nhän teki tilansa. Jyrisköön mahtava koski, pauhatkoot ja hyrskykööt\nkuohut miten hyvänsä, turvallisena levätään kalliolla, joka on\nvuosituhansia kestänyt veden voimaa. Entäpä jos köysi katkeaisi\nja pelastava vene murskautuisi toiseen kallioon? Tottapa silloin\ntulee toinen vene viemään haaksirikkoisia rannalle! Voidaan siinä\nkyllä maata, jopa nukkua rauhallisestikin sellaisten ajatusten ja\nlakkaamattoman pauhinan keskellä; sillä vaara antaa rohkeutta ja\nrohkeus luottamusta, ja huumautuneelle korvalle muuttuu aaltojen\njyrinä viimein kehtolauluksi. Mutta seuraavana aamuna, millainen\nherääminen! Idässä hehkuu taivas punaisena; vanhat vuorijättiläiset\nlevittävät hartioilleen purpuramanttelin, jopa ne välähtelevätkin\nsäkenöiden, kuin olisivat kiillotetusta teräksestä. Valo ja varjo\nkutovat mustille kalliovuorille ja aavikon hiekasta kullalta\npaistaviin rotkoihin ihmeellisen, sanomattoman ihanan väriverhon;\ntuhansia vesihelmiä kiiltää ja välkkyy siinä; ja joki kohisee\nmahtavaa, ijäisesti yhtäläistä ja kuitenkin aina vaihtelevaa\nlauluansa. Sellainen näytelmä, sellainen sävel täyttää joka\nsydämmen tyytyväisyydellä ja ihastuksella. Totisesti kääntyy mieli\nhartauteen herätessä niin suurenmoisen näytelmän keskellä ja samoissa\ntunteissa kuluvat aamuhetket, sillä vasta päivemmällä alkaa tuntua\nsäännöllistä, etelään vievää purjetuulta. Silloin alkaa taas työ\nja vaara, vaiva ja taistelu, uskaliaat koetukset ja huolet. Siten\nkuluu päivä toisensa perästä, ja koski toisensa perästä jää laivurin\njäljelle.\n\nPurjehdus vastavirtaan on vaarallinen ja aikaa haaskaava, vaan\npurjehdus myötävirtaan on verrattoman uhkarohkea teko, huima ajo\npitkin laineita ja virtoja, pyörteitä, jyrkkiä koskia ja ahtaita\nkalliosolia; se on vallatonta leikittelyä omalla hengellänsä.\n\nAlas kaikista koskista läpi koko koskialueen lasketaan ainoastaan\nsellaisilla veneillä, joita tehdään Sudanissa alempaa jokilaaksoa\nvarten. Noin joka kymmenes murskautuu matkalla palasiksi; että\nverraten ei yhtä paljo huku venemiehiä kuin veneitä, sen selittää\nyksinomaan nubialaisten laivurien verraton uimataito, he kun eivät\naina huku silloinkaan, kuin virta paiskelee heitä vasten kallioita,\nvaan tavallisesti antavat kuin sorsat itseään veden kuljettaa ja\nsiten viimein sentään melkein aina pääsevät maalle.\n\nKoetan piirtää muutamia kuvia sellaisesta matkasta myötävirtaan niin\ntarkkaan kuin mahdollista.\n\nKuusi uutta venettä raskaasta, vedessä uppoavasta mimoosapuusta,\nsellaisia juuri, kuin Egyptissä mielellään ostetaan, on kolmannen\nkoskiryhmän etelä- eli yläpäässä rantaan kiinnitettynä; niiden\nmiehistö makaa mustain kallioiden välisillä hietikoilla, jossa se\non yönsä viettänyt. Vielä on aikainen aamu ja leirissä vallitsee\nhiljaisuus; joki vain puhuu kohisevaa kieltänsä erämaassa. Valkeneva\npäivä herättää makaajat, toinen toisensa jälkeen laskeutuu alas joen\nrantaan ja suorittaa lain mukaiset aamupesot ja -rukoukset. Kuin\n\"määrätty\" ja \"lisä\"-rukous on luettu, virkistävät kaikki itseään\nniukalla suuruksella. Sitte nuoret ja vanhat rientävät sheikin tai\njonkun pyhän haudalle, jonka valkoinen kupukatto välkkyy vaalean\nvihreiden mimoosain välitse varjoisesta laaksosta, vanhimman\nperämiehen johdolla, joka nyt toimittaa papin virkaa, vielä erittäin\nrukoilemaan onnellista matkaa.\n\nVeneiden luo palattua heitetään ikivanhan, pakanallisen tavan mukaan\nviimeksi vielä muutamia taateleja ikään kuin suostutusuhriksi jokeen.\n\nNyt vihdoin käskee kukin perämies väkensä paikoilleen. \"Päästäkää\nirti nuora! Soutakaa miehet, soutakaa, soutakaa, laupiaan Jumalan\nnimessä!\" kajahtaa hänen käskynsä. Sitte hän alkaa laulella erään\nrunon ainiaan palaavaa loppukertoa. Joku soutaja jatkaa laulua värsyn\ntoisensa perästä ja kaikki muut säestävät tarkassa tahdissa näillä\nsanoilla: \"Auta, auta meitä, o Muhammed, auta meitä Jumalan lähettämä\nja profeetta!\"\n\nHitaasti liikkuu vene keskijokea kohti, nopeammin, yhä nopeammin\nlipuu se alas päin. Muutaman minuutin päästä sujahtaa se vielä\nkiireemmällä vauhdilla kosken niskassa olevain kalliosaarten\nvälitse. \"O Said, anna meille iloa!\" rukoilee perämies venemiesten\nyhä laulaessa kuten ennen. Nopeammin, yhä nopeammin sukeltavat\nairot veteen; vyötäisiin asti paljasten laivurien ruskeista, äsken\nvoidelluista vartaloista juoksee hiki juoksemalla alas; joka lihas\non jännityksissä ja toimessa. Kiitosta ja moitetta, imarrussanoja\nja noitumisia, pyytelemistä ja uhkausta, siunauksen toivotuksia\nja kirouksia tulvii vuorotellen perämiehen suusta, mikäli vene\nenemmin tai vähemmin hänen mieltänsä myöten syöksyy eteen päin.\nKaikin voimin liikutellut airot, vaikka soutu on oikeastaan aiottu\nvaan ohjaamiseksi ja peränpidon helpotukseksi, kiihdyttävät veneen\nmuutenkin arvaamattoman nopeaa kulkua ja siten enentävät vaaraa yhtä\npaljon, kuin toisinaan vähentävätkin. Senpä tähden perämiehellä onkin\nsyytä koettaa kaikin keinoin kiihottaa miehiänsä. \"Ponnistakaa,\nponnistakaa, pojat, tempokaa vahvemmin airoillanne; näyttäkäät\nvoimaanne te sankarien pojanpojat; näyttäkää rohkeuttanne, te\nurholliset; ponnistelkaa paremmin, jättiläiset; ylistäkää profeettaa,\nuskovaiset! O meriesa, Dongolan tuoksuvat tyttäret, Kairon sadut,\nkaikki ovat teidän! Vasemmalla puolen, sanon minä, te koirat, koiran\npenikat, te kristityt, pakanat, juutalaiset, kafferilaiset, tulen\npalvelijat! No, te konnat, petturit, varkaat, ryövärit, rosvot,\nettekö souda! Ensimmäinen airo oikealla puolen, naisetko sinua\nliikuttelevat? Kolmas airo vasemmalla, heitä veteen ne vetelykset,\njotka sinua liikuttelevat! Ihan niin, oivallisesti, verrattomasti, te\nnotkeat, sukkelat, voimakkaat nuorukaiset; Jumala teitä siunatkoon,\nte kelpo pojat, ja antakoon teidän isillenne iloa, teidän lapsillenne\nmenestystä! Paremmin, paremmin, vielä paremmin, te vetelykset,\nvoimattomat, mehuttomat raukat, tuomitkoon Allah teitä ja tuhotkoon\noikeassa vihassaan, te, te -- -- Auta meitä, auta meitä, o Muhammed!\"\nSiten tulvii lakkaamatta sanoja perämiehen suusta, ja kaikki ne\nlausutaan vakavimmasti tai huudetaan ja vahvistetaan niitä vielä\njalan käden tai pään liikkeillä.\n\nVene saapuu kosken alkuun. Kalliovuoret molemmilla puolin näyttävät\npyörivän, veden jyrisevä kuohu huuhtelee laivan kantta, ei mitään\nkäskyjä enää kuulu. Heikkoa venettä työntää virta työntämistään\nerästä kallionkulmaa kohti -- pelkoa, tuskaa, kauhua näkyy kaikkein\nkasvoissa -- vaan jopa livahti vene sen vaarallisen paikan ohitse;\nkalliosta takaisin kuohuva vesi oli myöskin työntänyt venettä\netemmäksi; ainoastaan kaksi airoa katkesi, kuin olisivat olleet\nhaurasta lasia. Siten ei enää käy oikein ohjata venettä; tottelematta\nperäsintä syöksyy se pahimpaan kuohuun. Yhteinen huuto ilmoittaa\nkauhistusta; vapisevin polvin peräsimessä seisova ukko viittaa ja\nkaikki, heittäytyvät pitkäksensä veneesen ja koettavat pysytellä\nkiinni. Huumaava ryske, joka puolella sihisevää, kiehuvaa vettä;\nmuutamaan silmänräpäykseen ei mitään näy muuta kuin vettä; sitte vene\nihan hypähtää ylös; päästy on siitäkin kuoleman vaarasta. \"El hamdi\nlillahi!'\", Jumalan kiitos! kuuluu jokaisen suusta; sitte muutamia\nrientää tutkimaan ja tukkimaan ehkä syntyneitä rakoja, toiset\nsovittelevat paikoilleen uusia airoja, ja yhä mennään täyttä vauhtia\neteen päin.\n\nEnsimmäisen jäljestä syöksyy toinen vene vaarapaikkaan huimaavalla\nvauhdilla. Yhä rajummin ja nopeammin soutavat miehet. Yht'äkkiä\nkaatuvat kaikki maahan ja eräs lentää veneen perästä läpi ilman yli\nveneen koskeen. Hän näyttää olevan hukassa, hautautunut kuohuvaan\nsyvyyteen: mutta ei, kumppanien neuvottomina väännellessä käsiään\nsukeltaa keskeltä vaahtoista pyörrettä kosken alta ylös verraton\nuimari ja, kuin kolmas vene syöksyy toisen kalliolle tarttuneen\nohitse alas pyörteesen, tarttuu hän airoon ja ponnistakse notkeasti\nylös veneesen; hän on pelastunut. Neljäskin vene syöksyy ohitse;\nrukoilevilla viittauksilla pyytävät kalliolle tarttuneen veneen\nmiehet apua, vaan ainoastaan viittaus taivaasen tulee paljon\nsanovaksi vastaukseksi. Todella ihmiset tässä eivät voi auttaa,\nsillä ei mikään alus ole tässä ihmisen vallassa; joen itsensä täytyy\nauttaa, jos se ei tahdo tuhota, ja se auttaakin. Yhä kovemmin\nkiikkuu vene, milloin keula milloin perä sukeltaen veden sisään,\nja yht'äkkiä se taas syöksyy edelleen läpi kuohujen ja hyrskyjen.\nMuutamat venemiehet soutavat, toiset ammentavat vettä yhdessä kahden\nmatkustavaisen naisen kanssa ja jotkut paukuttelevat, naulaavat ja\ntukkivat kiinni karin tekemiä reikiä. Puolillaan vettä, tuskin enää\npysyen päällä, pääsee se viimein rantaan, jossa se tyhjennetään,\nmutta puoli Arabian-gummi-lastista on mennyt hukkaan ja sen omistaja,\nköyhä kauppias, repii partaansa, valittaa, vaikeroi, itkee ja\nkiroilee matkustavia naisia. Ne muka ovat syypäät kaikkeen; mitenkä\nhe, jotka jo paratiisissa saattoivat ensimmäisen miehen turmioon,\nvoisivatkaan koskaan tuottaa onnea ja siunausta uskovaisille\nmuhamettilaisille! Kirous ja kuolema naisille ja koko heidän\nsuvullensa!\n\nVene seuraavina päivinä korjaellaan, tukitaan ja lastataan. Sitte\nse yhdessä muiden kanssa purjehtii seuraavalle koskelle, laskee\nniistä alas vahingoittumatta ja saapuu Keski-Nubian hedelmälliseen,\nkalliottomaan jokilaaksoon, joka vierasvaraisesti ottaa vastaan\nkaikki laivurit. Heti unhottuvat kaikki huolet, jotka ennen\nrasittivat; lasten tavalla iloitsevat, nauravat ja laskevat leikkiä\nnyt ruskeat miehet ja mielihyvällä ryyppivät palmuviiniä ja meriesaa.\nLiian nopeasti heidän mielestään kuljettaa joki veneitä läpi tämän\nonnellisen maan.\n\nTaas pudistelee aavikko kullankeltaista hietaa joukottain\nrantakallioiden ylitse; taas kalliosaaret supistavat, jakavat,\npatoavat Niilin uomaa; veneet ovat näet saapuneet toisen kataraktin\nkoskille. Vaarallinen virtapaikka, peljätty pyörre, huolettava sola\nja äkkijyrkkä polveke toisensa perästä jää jäljelle; ainoastaan\nviimeiset ja rajuimmat kosket ovat enää laivurien ja Vadihalfan\npalmukylän välillä, josta alkaen joki jo muuten on ihan vaaraton,\njos vain vielä päästään niiden kallioiden ohitse, jotka Filain\nalapuolella supistavat jokea. Todella peljättäviä ovat kosket Gaskol,\nMoedjana, Abu-Sir ja Hambol, joiden yläpuolella kaikki veneet\nlaskevat johonkin tyyneen lahteen; kaikki miehet lepäävät siellä\nseuraavaan aamuun asti, vahvistaakseen huomisen päivän työhön,\nponnistuksiin, hätään ja huoliin. Kimmoisilla vuodetelineillä\nantautuvat muassa olevat länsimaalaisetkin virkistävän levon\nsuloiseen helmaan.\n\nYö levittää huntunsa yli aution maan. Kalliolaaksossa jyrisevät\nalas syöksyvät vedet, tyynen lahden pinnasta välkkyvät tähtien\nkuvat, rannalla levittävät kukoistavat mimoosat tuoksuansa. Silloin\nastuu koskien välillä syntynyt ja harmaantunut perämies-vanhus\nlänsimaalaisten luo. Lumivalkoinen parta piirittää kunnian arvoista\nmuotoa, väljä päällysvaate on vähän pitkän papinnutun kaltainen.\n\"Vieraan maan pojat, Frankinmaan miehet\", alkaa hän puhua, \"kovaa\nolette meidän kanssamme kokeneet, kovempaa on vielä tulossa. Minä\nolen tässä maassa syntynyt; seitsemänkymmentä vuotta on aurinko minun\npäätäni lämmittänyt ja viimein tehnyt tukkani harmaaksi; minä olen\nvanha mies, te voisitte olla minun lapsiani. Niinpä ottakaa vaari\nvaroituksestani ja luopukaa aikomuksestanne seurata meitä huomenna.\nTietämättänne antaudutte vaaraan, mutta minä tunnen sen. Jos olisitte\nkuten minä nähneet ne kalliot, jotka tuolla sulkevat tietä vedeltä;\njos olisitte kuten minä kuullut, miten vedet sivutuksissaan ja\näkäisinä pauhaten tinkivät läpipääsöä, miten ne kallioita peittävät\nja jyristen ja mylvien syöksyvät syvyyteen; jos ajattelisitte, että\nJumalan armo, jota me ihmettelemme ja ylistämme, että yksinomaan vain\nse voi ohjata meidän heikkoja aluksiamme; niin te tottelisitte. Eikö\nsuru murtaisi äitienne sydäntä, jos kaikkivaltias nyt tällä kertaa\nmeille ei osoittaisikaan laupeutta? -- Ettekö luovu aikeistanne? No,\nsitte laupiaan Jumalan armo meitä kaikkia suojelkoon?\"\n\nEnnen auringon nousua on jo vilkasta liikettä rannalla. Hartaammin\nkuin ennen lausuvat laivurit aamurukouksensa. Vakavat, jokea\ntuntevat perämiehet, nuoret, vahvajäseniset, uskaliaat soutajat\ntarjoovat apuansa vanhukselle. Tarkkaan valitsee hän kokeneimmat\nperämiehet ja voimakkaimmat soutajat heidän keskestään, asettaa\nkolme miestä peränpitoon ja kehoittaa lähtemään. \"Miehet ja pojat,\njoen lapset, rukoilkaa Fatihaa!\" käskee hän. Ja kaikki lausuvat\nkoraanin ensimmäisen luvun sanat: \"Kiitos ja ylistys maailmain\nherralle, laupiaalle Jumalalle, joka vallitsee tuomion päivänä. Sinua\nme tahdomme palvella, sinua me rukoilemme johtamaan meitä oikeata\ntietä, niiden tietä, jotka iloitsevat sinun armostasi, ei niiden\ntietä, joille sinä olet vihoissasi, eikä eksyneiden tietä!\" \"Amen,\npoikaseni, laupiaan Jumalan nimessä amen! Päästäkää irti nuora ja\ntarttukaa airoihin!\" Tasaisessa tahdissa sukeltelevat airot veteen.\n\nHitaasti kuljettaa tyyni joki venettä kohti ensimmäistä koskea;\nsinne päästyään syöksyy se, tottelematta peräsintä ja airoja,\njoka liitoksestaan naristen ja ryskäen, läpi roiskuvien aaltojen\nja kiehuvan hyrskeen, läpi pyörteiden, solien ja äkkijyrkkäin\npolvekkeiden, kyynärän päästä kallioiden ohitse ja ihan karien\nvieritse toista koskea kohti. Kosken päältä silmä kauhistuen\nkatselee veden hirvittävän voiman tähden kammottavaan syvyyteen,\nja juuri kosken alla kohoaa pahimman kuohun keskeltä pyöreä kallio\nkuin valkokiharainen jättiläispää, jonka tukka kovassa tuulessa\nhäilyy. Lentävän nuolen tavalla syöksyy heikko, tässä ohjausta\ntottelematon alus tuota jättiläispäätä kohti. \"Laupiaan Jumalan\nnimessä, soutakaa, soutakaa miehet, te voimakkaat, urholliset,\nrohkeat miehet, te joen lapset!\" kehoittelee perämies; \"vasemmalle,\nvasemmalle peräsintä koko voimalla!\" Mutta ei apua airoista, ei\nperäsimestä. Tosin tuo kallio ei vahingoita alusta, mutta se kääntyy\noikealle eroavaan, ahtaasen karikkoon, ja turhaan etsivät silmät\ntietä sieltä sokkelosta pois. Jo vetävät venemiehet aironsa veneesen\nja ryhtyvät riisumaan viimeisiäkin vaatteitansa, voidakseen vapaammin\nuida, kuin vene nähtävästi murskautuu kareihin. Silloin yht'äkkiä\nhirvittävä rysäys kääntää kaikkein silmät taas jäljelle päin. Tuo\nkalliopää on ottanut jäljestä tulevan pitemmän ja vähemmin ohjausta\ntottelevan veneen päälaelleen ja pitää sitä alla kiehuvan kuohun\npäällä ilmassa. Se vielä enentää kauhua. Kaikkein mielestä ovat sen\nveneen miehet kerrassaan hukassa, ja kaikki ensimmäisen veneen miehet\nvarustautuvat hyppäämään kuohuun. Silloin selvästi ja kirkkaasti\nkajahtelee joella vanhenneen ukon ääni aluksessa, joka pyörien kulkee\nedelleen karikossa. \"Oletteko sitte hullut, te Jumalan hylkäämät, te\npakanain lapset! Ponnistakaa voimianne, te pojat, miehet, sankarit,\njättiläiset, uskovaiset! Kaikkivaltiaan kädessä on kaikki voima\nja väkevyys; hänelle olkoon kunnia, tarttukaa siis airoihin, te\nsankaripojat!\" Ja itse hän tarttuu peräsimeen ja ohjaa eksyneen\nveneen muutamassa minuutissa \"harhateiltä\" takaisin \"oikealle\ntielle\". Vene toisensa perästä ilmestyy alas tyynelle vedelle, mutta\neivätpä kaikki ole päässeet turmiosta. Yhä vielä kantaa jättiläispää\nkalliolaellansa venetaakkaa, arvattavasti tulevanvuotiseen Niilin\npaisuntaan asti, ja se onneton vene, jossa matkustavaiset naiset\nolivat, murskautui jo ylimmässä koskessa tuhansiksi pirstoiksi.\nOnnellisesti pelastuneiden miesten kanssa rukoilevat laivurit kuten\nennen lähtöä: \"Kiitos ja ylistys maailmain Herralle!\" Palmuvarjoisen\nVadihalfan kylän rannassa ovat kaikki pelastuneet veneet rinnakkain;\nrannalla makailevat leimuavan tulen ympärillä sievissä ryhmissä\nlaivurit. Suuret maljat täynnä meriesaa kehoittavat juomaan; toisissa\nsamanlaisissa astioissa höyryää teurastettujen lammasten lihaa\ntuota pikaa kokoutuneiden naisten ja tyttöjen tarkastettavana,\njoita europpalaisten mieli ei tee lähestyä, he kun ovat voidelleet\nitseänsä kauas katkuavalla risiiniöljyllä. Kitaran säveleet ja rummun\npärinä ilmoittavat leikin, juhlan, syömingin ja juomingin alkua.\nSanomaton hyvinvointi ilostuttaa kaikkia venemiehiä; nautinnon\nsulous näkyy kaikkein kasvoista ja liikkeistä. Mutta viimein vaatii\ntämänpäiväisistä raskaista ponnistuksista ja huolista tullut väsymys\nvelkaansa. Veltostuvasta kädestä putoaa tarabuka ja tambura, ja tuota\npikaa vaikenevat kaikki äsken vielä niin pauhuiset äänet.\n\nSen sijaan alkaa yö puhua. Ylhäältä kaikuu koskien jyrinä; palmujen\nlatvoissa leikittelevä yötuuli synnyttää kuiskailua; matalaan rantaan\nmurtuvat kohisten aallot. Koskien jyrinä, aaltojen kohina, tuulen\nhumina ja palmujen kuiskeet kutoutuvat oivalliseksi kehtolauluksi,\njoka tuuditellen vie kaikki kultaisen unen valoiseen valtakuntaan.\n\n\n\n\nMatka Siperiassa.\n\n\nVilkkaat Pietarin kadut, kullalta loistavat Moskovan kirkkojen\nkumukatot ovat jääneet jäljelle, Nishni-Novgorodin tornit ovat\nedessämme Oka-joen tuonpuolisella rannalla. Kiitollisina olimme\nlähteneet Venäjän valtakunnan molemmista pääkaupungeista. Me olimme\nkaikkein ylhäisimmästä suosituksesta Saksan puolelta kyllä toivoneet\nVenäjällä hyvää vastaan ottoa, mutta se olikin parempi, kuin olimme\nosanneet aavistaakaan tai sinne päinkään toivoa. Hänen Majesteettinsa\nTsaari oli päästänyt meidät puheilleen, keisarilliset suurruhtinaat\nja suurruhtinattaret olivat armollisesti ottaneet meitä vastaan,\nVenäjän ministerit ja muut korkeat virkamiehet olivat osoittaneet\nmeille kohteliasta rakastettavuutta ja uhraavaista apua; ja mukaamme\nolimme saaneet paraimpia suosituksia, joiden tärkeys meille vasta\nmyöhemmin selvisi.\n\nNishni-Novgorodiin olimme päässeet uuden ajan kulkuneuvoilla,\nvaan nyt oli meidän vielä koettava, miten Venäjän valtakunnassa\nkuljetaan tuhansien kilometrien eli virstain matkoja, miten niitä\nkuljetaan talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä; rajuilmassa ja\nkauniilla päiväpaisteisella säällä, sateessa tai lumimyrskyssä\nja kuivan tomun pölinässä, reellä ja vankkureilla. Edessämme oli\nsuuri ja vahvatekoinen, kaikista liitoksista raudoitettu, leveillä\nsiivillä kaatumiselta suojeltu, katoksella lunta ja sadetta pidättävä\nmatkareki, ja kellot kilisivät kolmivaljakon luokissa.\n\nVolgan kristallista jääpeitettä pitkin alkoi 19 päivänä maaliskuuta\nhyvästi edistyvä, vaan ei siltä esteetön matkamme. Suojailma oli\nseurannut meitä Saksasta Venäjälle, suojailma oli karkoittanut meidät\nPietarista ja Moskovasta, suojailma oli ainaisena matkakumppaninamme,\nkuin olisimme olleet kevään ennustajia. Jäässä oli syviä vesikoloja,\njotka uhkaavasti muistuttivat, mikä ammottava syvyys oli allamme, ja\nkastelivat hevoset, reen ja meidät itsemmekin tai pakottivat tekemään\nikäviä kierroksia, jotka jään räiskeen ja paukkinan tähden näyttivät\nvaarallisemmilta, kuin olivatkaan, ja saattoivat myöskin ajajamme ja\npostimiehet niin huolestumaan, että meidän täytyi jo lyhyen matkan\npäässä poiketa pois tasaiselta jäältä kesätielle, jota ei vielä ollut\najettu. Maantie, jota myöten tuhansittain kuormia ja yhtä paljo\ntuomituita pahantekijöitä kulkee kohti peljättyä Siperiaa, on niille\ntuomituille murheen tie, ja sellaiseksi se tuli meillekin. Metrin\npaksulti oli siinä lunta, jo vetistä, mutta vielä tallautumatta;\noikealla ja vasemmalla juoksi ja kohisi puroja kaikkialla, missä vain\noli viettävää maata; surettavasti ja säälittävästi ponnistelivat nyt\npitkään riviin peräkkäin valjastetut hevoset, koettaen löytää lujaa\njalan sijaa; hypiskellen etsivät ne edeltä kulkeneiden jälkiä ja\nupposivat vähänkin hairahtaessaan syrjään ihan rintaa myöten lumeen\nja jääkylmään veteen. Takana keikkui joka liitoksestaan naristen\nreki ylös ja taas yht'äkkiä paiskautuen alas; pitkät ajat se välistä\npysyi paikoillaan jossakin kolossa hievahtamatta mistään hevosten\nsuurimmistakaan ponnistuksista; surumielisellä äänellä valitteli nyt\nsatumaisen Faldinen lahja, tuo susia karkoittava kello. Turhaan ajaja\nkehoitti, käski, pyyteli, ärjyi, kiljui, huusi, kiroili ja piiskasi;\nuseimmiten päästiin vasta muiden ihmisten avulla jälleen irti.\n\nTuskastuttavan pitkäksi tulivat retket, neljä ja viisi kertaa\npitemmiltä tavallista mittaansa tuntuivat taipaleet. Reestä\nkatseleminen oikealle tai vasemmalle tuskin maksoi vaivaa, sillä\nviehätyksetön ja autio tasanko on silmäin edessä; ainoastaan\nkylissä oli paljo katsottavaa ja mieltä vilkastuttavaa, mutta\nniissäkin ainoastaan sille, joka tahtoi ja osasi tarkastella. Vielä\npidätti täällä talvi ihmisiä pienissä, sievästi rakennetuissa\nhirsiasunnoissa, joiden ympärystöä kuitenkin on pahasti rumennettu\nkaikenlaisilla ulkohuoneilla; ainoastaan turkkipukuisia pikku\npoikasia juoksenteli paljain jaloin vetisessä lumessa ja liassa,\njota vanhimmat pojat ja tytöt koettivat puujalkain avulla\nvältellä; ainoastaan vanhoja, valkopartaisia kerjäläisiä liikkui\nkestkievari- eli postitalojen ja ravintolain ympärillä, mutta\nsellaisia kerjäläisiä, joiden löytö välttämättä olisi ihastuttanut\nketä hyvänsä maalaria, kerjäläisiä, jotka, kuin almua pyytäen\npaljastivat päänsä, pitkän riippuvan partansa ja tukattoman\npäälakensa kunniakoristuksessa, nyt vasta oikein näkyvässä ruumiinsa\nlikaisuudessa ja pukunsa repaleisuudessa näyttivät niin verrattomilta\nmaailmaa halveksivain pyhimysten ikivanhoilta esikuvilta, että\nminä en voinut olla yhä ja ehtimiseen heille antamatta, saadakseni\nkiitokseksi kolmesti, jopa yhdeksästikin listimisen, niin vakuuttavan\nja paljon merkitsevän, kuin olisi oikea pyhimys sitä tehnyt.\n\nEläimiäkin näkyi kylissä runsaammin kuin lakeuksilla ja metsissä,\njoita kuljimme. Siellä talvi vielä piti kaikkea elämää kahleissa,\nkaikki oli vielä hiljaista ja kuollutta, niin että, paitsi varista ja\nkeltasirkkua, tuskin näimme yhtään lintua lumessa, tuskin yksiäkään\nnisäkkään jälkiä; kylissä meitä tervehtivät ainakin viehättävät\nnaakat, sievimmät koristukset puutalojen katoilla, korpit, muualla\narat vuorien ja metsäin asujamet, täällä kyläläisten tuttavat\nkumppanit, harakat ja monta muuta lintua, ottamatta lukuunkaan\nkotieläimiä, joista varsinkin kaikkialla vapaasti juoksentelevat siat\nosasivat vetää puoleensa meidän huomiotamme.\n\nNeljä vuorokautta matkustettuamme ilman virkistävää unta, ilman\nvahvistavaa lepoa, ilman riittävää ravintoa, kaikki jäsenet kuin\nrikki pieksettyinä, saavuimme, jalan astuttuamme Volgan poikki\nhyvin halkeillutta jääkantta myöten, Kasaniin, tatarilaisten\nvanhaan pääkaupunkiin, jonka kuusikymmentä tornia olivat meille jo\neilen ystävällisesti loistaneet vastaan. Minä luulin joutuneeni\nkerrassaan itämaille. Minareteista ja siellä täällä ylös pistävistä,\nhuippukattoisista puutorneista kaikui alas taaskin arabiankielinen\nkehoitus rukoukseen, kuten islami vaatii tunnustajiltansa;\nturbaani-päisten miesten välitse hiiviskeli, heidän edessään arasti\nkasvojansa hunnulla verhoten, vaan meidän kohdallamme uteliaasti\nne taas paljastaen, mustasilmäisiä naisia, etsien koreain, vettä\npitämättömäin safraanikenkiensä tähden jalkakäytäviä talojen\nvieriltä; kauppapaikan tungoksessa hyöri nuoria ja vanhoja\nvapaasti sekaisin; kaikki ihan samoin kuin itämailla. Ainoastaan\nkomeat kirkot, joista varsinkin \"Kasanin mustan, ihmiskäsin\ntekemättömän Jumalanäidin\" luostarin kirkko sekä paikkansa että\nrakennustapansa tähden erittäin veti puoleensa huomiota, eivät oikein\nsoveltuneettahan itämaiseen kuvaan, vaikka ei voinutkaan jäädä\nhuomaamatta, että täällä kristityt ja muhamettilaiset elävät hyvässä\nsovussa sekaisin.\n\nKeveillä reillä matkustimme vielä, jos mahdollista, pohjattomampia\nteitä edelleen Permaan, Uraalia kohti. Tatarilaisten ja venäläisten\nkylien ja niitä ympäröiväin vainioiden sekä laajain metsäin lävitse\nkulkee tie. Tatarilaiset kylät eroavat edukseen venäläisistä eikä\nainoastaan sen tähden, että niissä ei vilise noita niiden asujanten\nmielestä saastaisia sikoja, vaan vielä enemmän sen tähden, että\nniiden hautausmaat aina ovat hyvästi hoidetut ja suurilla puilla\nkaunistetut; sillä tatarilainen kunnioittaa kaikkein vainajainsa,\nvenäläinen enintään pyhimystensä leposijoja. Metsät, vaikka jo\npalstoihin jaetut, ovat kuitenkin ikimetsiä, jotka kasvavat ja\nmenestyvät, vanhenevat ja kuolevat, ihmisen niihin koskematta; sillä\nne ovat liian etäällä laivaliikkeelle soveliaista joista, että niitä\njo nyt voitaisiin käyttää hyväkseen.\n\nKaksi suurta jokea, Vjatka ja Kama, on tiemme poikki. Vielä pitää\ntalvi niitä kovissa kahleissa, mutta lauhkeammat, keväiset tuulet\nalkavat jo irroitella jääkantta. Vesi paisuu rannoissa ja pakottaa\nkuormamiesten hevoset, milloin ajajat eivät viitsi etsiä sellaisiin\npaikkoihin tehtyjä varasiltoja, uiden vetämään jäljestänsä vedessä\nveneen tavoin uiskentelevaa rekeä.\n\nJo Permassa täytyi meidän ottaa reen sijaan matkavaunut, ja niissä\nme ajaa jyristämme kohti Europan ja Aasian välistä Uraalia. Pitkiä,\nloivia, mutta yhä enemmän yleneviä mäkiä myöten kulkee tie. Maiseman\nluonne muuttuu; suurenmoisia vuoristokuvia ei kyllä näy, vaan\nkuitenkin sieviä maisemia. Pikkumetsät ynnä niiden välillä vainiot ja\nniityt ovat saman kaltaisia kuin Steiermarkin Alppein kynnyksillä.\nEnimmät metsät ovat köyhät ja kituvaiset maan mukaan, jolla kasvavat\ntoiset, rikkaammat ja kirjavat sekä laajalti myöskin umpinaiset.\nKöyhimmissä metsissä on ainoastaan matalaisia mäntyjä ja koivuja,\nrikkaammissa niitä molempia ja seassa lehmuksia, tavallisia haapoja\nsekä mustia ja hopeahaapoja, joita ylemmäksi kohoavat ihanan Siperian\nkuusen sypressimäiset latvat kuin kynttilät. Kylät ovat yleensä\nsuuremmat, talot muhkeammat kuin tähän asti kuljetuissa seuduissa,\nmutta tiet aavistamattoman huonot. Tuskalla ja vaivalla hiipivät\ntuhannet kuormavankkurit pitkin syväliejuisia raiteita, hitaasti\nja tuskauttavasti matkustamme mekin, kunnes viimein kolmen päivän\nperästä pääsemme Volgan ja Obin suurten vesialueiden rajalle ja\nkivestä, jonka länsisivussa on Europpa- ja itäsivussa Aasia-sana,\nnäemme, että nyt olemme päässeet koti-maanosan rajan yli.\n\nYstävällisessä Jekaterinburgissa ehdimme viipyä ainoastaan vähän\naikaa nauttimassa asujanten vierasvaraisuutta ja katselemassa sen\nkullansulatus- ja kivenhakkaus-laitoksia; sillä yhä mahtavammin\nja sukkelammin lähestyvät kevään henkäykset, yhä pehmeämmäksi ja\nhauraammaksi muuttuu jokien jääpeite, jonka pitää kantaa meitä vielä\netäiseen Omskiin asti. Viipymättä kiiruhdamme edelleen pitkin Perman\nkuvernementin Aasian puoleisia maita, kunnes pääsemme sen ja samalla\nLänsi-Siperian rajalle.\n\nTäällä, ensimmäisessä postitalossa, odottaa meitä Tjumenin piirin\npäämies, tervehtiäkseen hallituksen puolesta ja saattaakseen\npiirinsä lävitse; sen pääkaupungissa on erään rikkaan miehen koti\nvalmiina ottamaan meitä vastaan. Nyt saamme nähdä, mitä venäläinen\nvierasvaraisuus merkitsee. Tähänkin asti oli meitä kaikkialla otettu\nhyvästi vastaan ja hyvästi ravittu; tästä lähtein ovat kaikkialla\npiirien ja maakuntain ylimmät virkamiehet puuhassa ja toimessa meitä\nvarten ja paraimmat talot meille valmiina auki. Kuin ruhtinaita,\non meitä kohdeltu ainoastaan sen tähden, että matkallamme oli\ntieteellinen tarkoitus. Tunnustakaammepa sitä kuinka kiitollisesti\nhyvänsä, niin kylliksi emme sitä voi kiittää, sillä siihen meillä ei\nriitä sanoja.\n\nTjumenissa viivyttyämme kolme päivää katselemassa sen, Siperian\nensimmäisen kaupungin, vankiloita, nahkatehtaita ja muita\nhuomattavuuksia, näimme edelleen matkustaessamme, miten talonpojat\nosaavat jokiakin voittaa. Lähenevä kevät oli jo irroittanut\nPyshma-joen jään ja lautat olivat alkaneet lähteä liikkeelle,\nmutta meidän piti sitä ennen päästä ylitse. Meitä odotellen seisoi\nRomanovskoje kylän väestö paljain päin Pyshman rannalla; meitä\nodotellen täytyi joenkin malttaa mieltänsä ja jättää peitteensä\nheittäminen vähän tuonnemmaksi. Taitavasti ja rohkeasti oli tehty\nvarasilta joen jo paljastuneesen paikkaan, johon suurenlainen vene\noli kiinnitetty keskikannattimeksi; liikkeelle pyrkivät jäälautat\ntiepaikan yläpuolella ja varasillan vierellä oli sidottu kiinni\nvahvoilla köysillä. Toimeliaat kädet riisuivat tämänpäiväiselle\nmatkalle tarpeelliset viisivaljakot, tarttuivat lujasti kiinni\nakseleihin ja puolapuihin ja veivät yhdet vaunut kerrassaan horjuvaa,\naaltomaisesti notkuvaa ja rutisevaa siltaa myöten yli. Silta oli\ntehnyt tehtävänsä; yli päästyä sujui matka iloisesti lumessa ja\nvedessä, liassa ja liejussa, kapulasiltoja ja jäätä myöten.\n\nTaipumattomampi oli Tobol, jonka yli aioimme mennä pitkänä\nperjantaina, 14 päivänä huhtikuuta, ensimmäisenä varsinaisena\nkevätpäivänä. Sielläkin oli kaikin tavoin varustauduttu viemään meitä\nyli, jopa riisuttiin yhdet vaunutkin ja työnnettiin ne jäälle, vaan\nsilloin se ryskäen halkeili ja pakotti kiireimmiten peräytymään.\nIloisesti olivat kulkuset helisseet luokeissa meidän lähtiessämme\nJalutorovkista, suruiselta värisi niiden ääni meidän palatessamme\nsiihen piirikaupunkiin takaisin, ja vasta pääsiäispäivänä pääsimme\nlautalla sen suuren joen yli.\n\nSiten matkustimme yhä edelleen. Meidän tullessamme joille tai niiltä\nlähtiessämme katkoivat ne talvikahleitansa; ainoastaan peljätty\nIrtish oli vielä vahvassa, hyvästi kantavassa jäässä. Niin saavuimme\nLänsi-Siperian pääkaupunkiin Omskiin, oltuamme vähän toista kuukautta\nmatkalla, jolla ei mitään erinomaista tapahtunut.\n\nNähtyämme Omskissa, mitä nähtävää oli, kadut, talot, kadettikoulun,\nmuseon, sairashuoneen, sotilasvankilan ja muuta sellaista,\nmatkustimme pitkin Irtishin oikeaa rantaa niin sanotun kasakkirajan\nkyläin kautta vievää tietä edelleen Semipalatinskia kohti. Jo\nJalutorovskin ja Omskin välillä olimme kulkeneet Ishimin aroa; nyt\noli aroa joka taholla ja melkein joka yö punasivat palamaan pannun\nkulon liekit taivasta. Pitkin Irtishiä kulkivat muuttolinnut ihan\njäiden jäljissä, jotka purkautuivat pohjoista kohti; vesilinnut\npaljoudellaan ihan täyttivät kaikki vedet ja arojärvet; monet\nleivolajit lentelivät suurissa parvissa kahden puolen tietä; sievät\narohaukat olivat jo saapuneet kesäpaikoillensa, kevät oli todella\ntullut.\n\nSemipalatinskissa meillä oli onni saada kuvernööri, kenraali von\nPoltoratskista hyvä ystävä ja pyrintöjemme harras edistäjä ja\nhänen puolisostaan rakastettavin emäntä, kuin mistään olisimme\nvoineet löytää. Tyytymättä siihen, että oli meille valmistanut\nSemipalatinskissa vierasvaraisimman vastaanoton, päätti kenraali\nkaikkein ihastuttavimmalla tavalla tutustuttaa meitä alueensa\nväestön suurimpaan osaan kirgiiseihin, ja pani sitä varten toimeen\nsuurenmoisen arkaarein ajon, jotka villilampaat ovat melkein kaksi\nkertaa niin suuret kuin kesyt kotilampaamme.\n\nSille pyyntiretkelle läksimme 3 päivänä toukokuuta, ensin Irtishin\nyli, sitte Tashkentiin vievää postitietä kirgiisein arolle.\nKuusitoista tuntia ratsastettuamme saavuimme metsästysalueelle,\nkallioiseen arovuoristoon; kohta olimme juuri meitä varten tehdyssä\naulassa eli jurttaleirissä, jossa meitä ystävällisesti tervehti jo\neilen edeltä rientänyt kenraalin rouva ja samoin noin kaksikymmentä\nkirgiisiläissulttaania, vanhinta ja heidän monilukuiset seurueensa.\n\nKolme seuraavaa päivää elettiin rajusti Arkat-vuorilla.\nJuhlallisuuksia aina ikävöiville kirgiiseille oli todella tullut\njuhlapäivät, ja samoin meillekin. Laaksot ja vuoret kaikuivat\nkahdeksankymmenen ratsun kavioiden töminästä, sillä niin monta\nmiestä, ehkä enempikin oli näinä päivinä pyyntiretkellä; aurinko,\nmilloin vain paistoi, välkytteli kirjavia, oudon näköisiä pukuja,\njotka olivat tähän asti olleet turkkien peitossa; vilkasta vilinää\noli vuorilla ja laaksoissa. Paraimpine juoksuhepoineen, arvokkaimpine\nvuoristoratsuineen, kesytettyine vuorikotkineen, susikoirineen,\nkamelineen, kitaransoittajineen, runoseppineen, piiritaistelijoineen\nja muine mahtimiehineen olivat he tulleet, nuo ennen niin\npeljätyt kirgiisit, joiden nimi merkitsee vain rosvoa, vaan jotka\nnykyään ovat Venäjän valtakunnan taipuvimpia, uskollisimpia ja\ntyytyväisimpiä alammaisia. Ryhmissä ja joukoissa istuivat he koossa,\nyksitellen ja joukottain ratsastelivat he sinne tänne, iloisesti ja\nvallattomasti hypitellen ratsujansa; tarkkaavimmasti katselivat he\nleikkitaisteluja, innokkaimmasti tarkastivat poikain ratsastamia\njuoksijoita; taitavasti ja ymmärtäväisesti johtivat he metsästystä,\nihastellen kuuntelivat runoilijan sanoja, hänen laulaessaan\npyyntiretken ylistystä. Eräs kirgiisi oli jo ennen meidän tuloamme\nampunut yhden arkaarin, onni toi minulle tarkan pyssyn kantomatkalle\ntoisen. Se saalisonni se innostutti runoilijaa. Hänen säkeensä\neivät kyllä olleet erittäin sisällysrikkaat eikä syvämietteiset,\nvaan kuitenkin niin onnistuneet, että minä kirjoitin ne muistiin,\nsaadakseni talteen ensimmäisen näytteen kirgiisien runoudesta. Miehen\nlaulaessa kertoi tulkki hänen sanansa venäjäksi ja kenraali sitä\nmyöten saksaksi; hänen vaietessaan olivat hänen lauletut sanansa jo\nminulla pikakirjoituksena paperilla.\n\n    'Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin sinussa vielä on\n    eloa; sillä kuoleman jälkeen olet mykkä.\n\n    Puhu vain, punakieli, jonka Jumala on minulle antanut, kuoleman\n    jälkeen olet vaiti.\n\n    Sanat, jotka sinulta nyt kaikuvat, eivät jätä sinua kuoleman\n    jälkeen.\n\n    Ihmisiä, korkeita kuin vuoret, näen edessäni; heille minä puhun\n    totuuden.\n\n    Vuoria, kallioita näen silmäini edessä; juoksijahepoon saattanen\n    niitä verrata.\n\n    Suurempia kuin veneet, ovat he kuin höyrylaiva Irtishin aalloilla.\n\n    Näenhän sinussa, o hallitsija, Hänen Majesteettinsa Keisarin\n    jälkeen, korkeimman miehen, vuoren vertaisen, arvokkaan kuin\n    juoksijahepo, joka astuu solatiellä.\n\n    Äiti minut synnytti; mutta kielen minulle Jumala antoi.\n\n    Jos en sinun edessäsi nyt puhu, kellepä minä sitte muuten puhuisin?\n\n    Täysi vapaus minulla on puhua, samoin kuin kansalleni puhuisin.\n\n    Onnea sinulle, herra, ja onnea ja menestystä vieraillesi, joiden\n    joukossa on ylhäisiä miehiä, vaikka he nyt ovatkin syrjässä.\n\n    Jokainen kenraalin vieras on myöskin meidän vieraamme ja saa olla\n    varma meidän ystävyydestämme.\n\n    Jumala yksin antoi minulle kieleni; puhukoon se edelleen.\n\n    Vuorilla näimme metsästäjiä, pyssymiehiä, ajajia; kuitenkin vain\n    yhdelle tapahtui onni.\n\n    Kuten korkeimman vuoren huippu ulottuu ylemmäksi kaikkia muita,\n    niin onni korotti tämän muista yli; sillä hän ampui arkaarin\n    ruumiisen kaksi hyvästi tähdättyä luotia ja toi tapetun lampaan\n    jurttaan.\n\n    Kaikkein pyytäjäin toivo oli saada saalista; kuitenkin vain yksi\n    näki toivonsa toteutuvan; meille iloksi ja iloksi sinulle, o\n    arvoisa rouva, jolle minä nyt puhun.\n\n    Kaikki kansa, eikä vain miehet, suuresti iloitsee, että saa nähdä\n    sinua täällä ja tervehtiä; kaikki kansa toivottaa sinulle pelkkää\n    iloa, tuhat vuotta ikää ja terveyttä.\n\n    Osoita suosiotasi, ota vastaan kunnioitus! Vaikka olet nähnytkin\n    paljon parempia ihmisiä, niin uskollisemmin ei ole sinua mikään\n    kansa tervehtinyt eikä osoittanut vierasvaraisuutta.\n\n    Jumala sinua siunatkoon, siunatkoon myös kotoasi ja lapsiasi! En\n    minä kylliksi löydä sanoja sinua ylistääkseni, mutta kieleni\n    minulle Jumala antoi, ja se puhui, punakieli, mitä sydämmessä\n    liikkui.'\n\nMe läksimme Arkat-vuorilta ja kohta sen jälkeen etäännyimme myöskin\npois kenraali ystävämme hallintoalueelta, erottuamme hänestä\njo metsästyspaikalla. Sergiopolissa, ensimmäisessä Turkestanin\nkaupungissa, otti meidät vastaan översti Friedrichs ja tervehti\nmeitä sen suuren maakunnan kenraalikuvernöörin puolesta; hänen\nseurassaan me sitte jatkoimme matkaamme edelleen. Kirgiisipäälliköt\nseurasivat meitä kunniavartioina ja antoivat meille vaunuhevosia,\njoita tosin ei oltu vielä koskaan ennen niinä käytetty ja jotka\nsen tähden aina alussa laukkasivat kuin hurjat raskasten vaunujen\nedessä; kirgiisisulttaanit osoittivat meille vierasvaraisuutta,\npitivät matkalla huolta asunnosta ja ravinnosta, tekivät jurttia\nkaikkialle, missä me tahdoimme levähtää tai viivähtää, kirgiisit\npyytelivät meidän kokoelmiimme käärmeitä ja muita matelevaisia,\nlaskivat samain kokoelmain hyväksi verkkoja arojärviin ja seurasivat\nmeitä pyyntiretkillämme kuin uskolliset koirat. Siten matkustimme\npitkin aroa, joka nyt komeili täydellisimmässä kevätkaunistuksessaan,\noleskelimme metsästellen ja kooten minkä mitäkin Alakulin eli\n\"kirjavan järven\" luona, retkeilimme pitkin kukoistavia laaksoja, yli\nhymyileväin vuorten Alataussa, suurenmoisessa arovuoristossa, olevaa\nkasakkikylää Lepsaa kohti, kuljeksimme ristiin rastiin sen seudun,\npikku paratiisin, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa, kiipesimme ylös\nkorkeimmille vuorille, virvotimme mieltämme katselemalla kohisevia\nvuoripuroja, vihreitä alppijärviä ja kaikkein kauneimpia, avaroita\nnäköaloja ja käännyimme sitte koillista kohti Kiinan rajalle,\npäästäksemme lyhintä ja mukavinta tietä sen taivaisen valtakunnan\nnurkan poikki Altain vuoristoon.\n\nBaktissa, viimeisessä Venäjän valtakunnan rajavartiossa, tuli\nmeille sana, että hänen sanomattomuutensa Dshandsun Djun,\nTarabagataimaakunnan ylimmäinen käskynhaltia, tahtoi meitä\ntervehtiä Kiinankin puolesta ja oli kutsunut juhlapitoihin.\nYlhäisen mandariinin toivoa täyttääksemme ratsastimme 21 päivänä\ntoukokuuta äsken mainitun maakunnan pääkaupunkiin Tshukutshakiin eli\nTshautshakiin.\n\nRatsastajajoukko, joka kulki pitkin kesäiseltä hehkuvaa aroa,\noli lukuisampi ja loistavampi kuin koskaan ennen. Sekä ollakseen\nkyllin turvassa tässä kapinain alinomaa häiritsemässä maassa että\nmyöskin kyllin arvokkaasti, jopa komeastikin esiytyäkseen hänen\nkiinalaisen arvoisuutensa edessä olivat meitä seuraavat herrat\nniiden kolmenkymmenen kasakin, jotka olivat uuden saattajamme majuri\nTihanovin johdolla tulleet Sahanista meille vastaan, ja entisten\nkirgiisiläisystäviemme lisäksi vielä Baktista komentaneet puoli\nsotniaa kasakkeja, niin että muuten niin hiljainen, autio aro nyt\nkumisi pienen sotajoukon hevoskavioiden töminästä. Kaikki kirgiisimme\nratsastivat tänään juhlapuvussa ja heidän mustat, siniset, keltaiset\nja punaiset, hopealla ja kullalla koristetut viittansa kilpailivat\nloistoon ja välkkeesen nähden meitä seuraavain venäläisten upseerien\nsotilaspukujen kanssa. Rajalla, josta oli vasta äskettäin sovittu,\noli ylhäinen kiinalainen sotilas meitä tervehtimässä ja heti hän\nsitte niin nopeasti, kuin ratsunsa suinkin jaksoi, ajaa lennätti pois\nilmoittamaan esimiehellensä meidän tuloamme. Huoneiden rauniokasojen\npäällitse, puoli hajonneiden ja keskentekoisten rakennusten, mutta\npaikoittain myöskin kukoistavien puutarhain välitse astuskelivat\nratsut, meidän päästyämme kaupunkiin; mongolialaisnaamat irvistelivät\nmeille vastaan, vallan kauhistavan rumat naiset loukkasivat minun\nkaunotunnettani tuntuvimmalla tavalla. Maaherran asunnon eteen\nkokoutui meidän ratsujonomme; pyytäen lupaa päästä sisään pysähdyimme\nleveälle portille. Sen vastapäätä kohosi taidokkaasti tehty muuri,\njonka keskellä näkyi kummallinen eläimen kuva; sen kummallakin\npuolella maassa oli kiinalaisia kidutuskaluja. Palvelija pyysi\nmeitä astumaan sisään, mutta samalla viitaten käski kasakkeja ja\nkirgiisejä pysymään ulkona. Maaherra otti meitä hyvin juhlallisesti\nvastaan yhdessä asuin-, virka- ja oikeushuoneessaan. Pitäen vaaria\nylhäisen mandariinin kaikesta arvokkaisuudesta, säästäen sanojaan\nja päästäen vain yksityisiä, katkonaisia ääniä kuuluviin, joita\nsentään aina seurasi iloisesti irvistävä hymy, antoi hän meille\nkättä ja käski istumaan aamiaispöytään, jossa näkyi teetä ja\nlukemattomissa pikku vadeissa kummallisia ruokia. Riisiä, monenlaisia\nöljyssä ja kuivattuina säilytettyjä hedelmiä, pergamentin paksuisia\nsianlihaviipaleita, kuivattuja rapporavun purstoja ynnä koko joukko\ntuntemattomia tai ainakin määrittelemättömiä herkkuja ja makeisia\noli ruokana, oivallista teetä ja inhottavan makuista, väkiviinan\nvahvuista riisiviinaa juomana. Atrian jälkeen, joka varalta jo\nennen nautitun runsaan ja epäilyttämättömän suuruksen tähden ei\ntuottanut mitään vahinkoa ainakaan minulle, tarjottiin meille\nvesipiippuja ja sitte tarkasteltiin sen ja viereisen huoneen kaikkia\nmahdollisia esineitä: maisema- ja eläinkuvia, hallituksen lähettämiä\nkiitoskirjeitä, suurta valtion sinettiä, joka oli naurettavan\nhuolellisesti ja monimutkaisesti köytetty kirjavaan silkkiliinaan,\nkummallisia nuolia, joiden erinomaista merkitystä ainoastaan\nkiinalaisen aivot voivat käsittää, Europan teollisuustuotteita\nja muuta sellaista. Äärettömän yksitoikkoisesti ja sanomattoman\narvokkaasti kävi keskustelu. Meidän puheemme tulkittiin ranskasta\nvenäjäksi, venäjästä kirgiisiksi, kirgiisistä kiinaksi ja vastaukset\npäinvastaisessa järjestyksessä taas ilmoitettiin meille; ihmekö\nsiis, että keskustelu kävi kiusoittavan juhlalliseksi. Aamiaisen\njälkeen tuli kiinalaisia jousimiehiä näyttämään meille sotakuntoansa\nja taitoansa; sitte Dshandsun ihan itse vei meidät kasvitarhaansa\nmaistelemaan kaikenlaisia kaaliksia; viimein päästi hän meidät\nratsastelemaan omin neuvoin kaupungin katuja ja toreja. Erään\ntatarilaisen talossa nautittuamme vierasvaraisuutta ja hyvän atrian,\njonka ajaksi erittäin kaunis, nuori rouvakin kutsuttiin meidän\nkunniaksemme miesten huoneesen, läksimme lähellä auringon laskua\nsiitä historiallisestikin merkillisestä paikasta.\n\nTshukutshak on sama kaupunki, joka vuonna 1867 joutui pitkällisen\npiirityksen jälkeen dungaanien, erään mongolialaisen, mutta\nislamia suosivan ja kiinalaisten yliherruutta vastaan lakkaamatta\nkapinoivan kansanheimon käsiin, jolloin se kaikkinensa hävitettiin ja\nhajoitettiin maan tasalle.\n\nKolmestakymmenestä tuhannesta asujamesta, jonka verta Tshukutshakissa\nkerrotaan ennen sitä tapausta olleen, oli runsaasti kolmas osa\npaennut, mutta muut tulleet monen rynnäkön onnellisesta torjunnasta\nhuolettomiksi ja jääneet turmioksensa jäljelle. Dungaanit, kun heidän\nviimeinen rynnäkkönsä onnistui, käyttivät yhtä suurta julmuutta\nja raakuutta kuin kiinalaiset ennen heitä kohtaan. Mikä miekalta\nsäästyi, tuhottiin tulella. Saattajamme översti Friedrichsin käydessä\nkahden viikon päästä tuon tapauksen jälkeen siinä paikassa, jossa\nTshukutshak oli ollut, eivät hiiltyneet rauniot enää savunneetkaan.\nSudet ja koirat, mahat paisuksissa ihmislihasta, hiipivät kylläisinä\npois hänen edeltänsä taikka luopumatta jatkoivat kammottavaa\natrioimistaan, nakerrellen rauhassa entisten isäntäinsä luita;\nkotkat, haarahaukat, korpit ja varikset olivat myöskin osalla.\nMissä oli täytynyt raivata tietä, siellä oli ruumiita koottu läjiin\nkymmenittäin ja sadoittain päällekkäin; muissa kaupungin osissa,\nkaduilla, pihoissa, taloissa makasi niitä yksitellen, kaksittain,\nkymmenittäin, mies ja vaimo, isoisä, isoäiti, äiti ja lapsi,\nkokonaisia perheitä ja pelastusta etsivine naapureineen yhdessä,\notsat halki miekan iskuista, kasvot repaleina, palaneina, raajoissa\nkoirain ja susien hammasten merkkejä, jotkut kappaleina, päättöminä,\nkäsittöminä. Mitä julmaa kaikkein hurjin ja raain mielikuvitus\nsuinkin voi keksiä, kaikkea oli siellä todella ollut nähtävänä.\n\nNykyään on Tshukutshakissa enintään tuhat asujanta, ja se uudestaan\nrakennettu, torneilla kaunistettu linna on paraastaan Baktin pienen\nvenäläisen varustusväen turvissa; sillä, että dungaanit eivät\nvieläkään ole luopuneet aseista eikä tulleet voitetuiksi, näkyi\nkiinalaisen sotajoukon marssista muutamia päiviä sitte Emilin\nlaaksoon, johon dungaanit taas uhkasivat hyökätä.\n\nMajuri Tihanovin ja hänen kolmenkymmenen kasakkinsa seurassa kuljimme\nme läpi sen laakson, näkemättä yhtäkään dungaania, kohtaamatta\npäiväkausiin ainoatakaan ihmistä. Emil, Saurista tullen, juoksee\nTarabagatain ja Semistaun, kahden teräväkulmaisesti yhtyvän, korkean\nvuoriseljänteen välitse, saaden kummaltakin puolen lukemattomia\npuroja lisäksi. Kiinalaisten kastelutaito oli kaikkia vesisuonia\nkäyttäen tehnyt koko laakson hedelmälliseksi kasvitarhaksi, vaan\ndungaanit hyökäten sinne hävittivät sen tarhan ja jättivät sen\ntakaisin aron valtaan, josta kiinalaiset olivat sen vapauttaneet.\nVielä näimme lähellä, kaupunkia pikku kyliä, tapasimmepa kalmukkien\nleirinkin, mutta sitte ei ollut enää nähtävänä muuta kuin entisen\nvaurauden ja toimeliaisuuden raunioita. Vainioille on luonto itse\nlempeällä kädellä levittänyt verhoavan arohunnun, mutta kylien\nrauniot, jotka eivät vielä ole myrskyn, ei ilman vaikutuksesta\nhävinneet näkymättömiin, huutavat valitustansa taivaasen. Jos\npoiketaan sellaisiin kyliin, tulevat menneiden, aikojen julmuudet\nkauhistavan selvästi näkyviin. Hävitettyjen muurien välillä, joiden\nkatot ovat palaneet ja päädyt puoleksi tai kokonaan kaatuneet,\nmätänevässä rojussa, josta ylen reheviä myrkkysieniä kasvaa,\nkiinanposliini-kasojen, puolihiiltyneiden ja sen tähden myöskin vielä\nluonnollisessa muodossaan säilyneiden huonekalujen seassa tavataan,\nkaikkialla ihmisluita, halottuja pääkalloja, petoeläinten jyrsimiä\nluumuhkuroita sekä seassa palasia kotieläinten, varsinkin koirain\nluurangoista. Kalloissa näkyy vielä nytkin niitä halkoneiden teräväin\nmiekkain merkkejä. Ihmiset joutuivat murhanhimoisen vihollisen\nuhreiksi ja koirat samoin yhdessä herrainsa kanssa, joita suojelemaan\nnoilta hirviöiltä ne lienevät ryhtyneet; muut kotieläimet vietiin\npois, ryöstettiin, kuten kaikki muukin voitettujen omaisuus, vaan\nsilloin arvottomilta näyttävät esineet särjettiin ja poltettiin.\nAinoastaan kaksi puolivilliä kotieläintä on vielä jäänyt raunioille\nasumaan, pääskynen ja varpunen; muiden sijaan on villejä lintuja\npesinyt raunioiden koloihin.\n\nMe häiriöttä kuljimme läpi aution laakson, hävitetyn kasvitarhan. Ei\nyhtään dungaania näyttäytynyt, sillä meidän kolmenkymmenen kasakkimme\ntakana oli suuri, mahtava Venäjän valtakunta. Tavatessamme viimein\nihmisiä huomasimme niiden olevan Venäjän alammaisia kirgiisejä,\njotka täällä Kiinan alueella paimensivat laumojansa, viljelivät\nvainioitansa ja tekivät muistokumpua eräälle vainajallensa.\n\nEmilin laaksosta nousimme Tarabagatain ylitse eräästä\nvuorenharjanteen matalimmasta paikasta ja laskeuduimme sen sekä\nSaurin, Manrakin, Terserikin, Mustaun ja Urkasharin piirittämälle,\nnoin kuusitoista sataa metriä korkealla meren pinnasta olevalle,\nmelkein tasaiselle Tshiliktin ylängölle, kuljimme sen poikki, tavaten\nmonta tavattoman suurta kurgaania eli seudun asujanten hautakumpua,\nsekä edelleen äärettömän notkoisen ja rotkoisen Manrak-vuoriston\nmonimutkaisesti kiemurtelevia laaksoja myöten Saisanin tasangolle ja\nsaman nimiseen, vasta neljä vuotta sitte rakennettuun, ystävälliseen,\npieneen rajakaupunkiin. Siellä, lähellä Kiinan ja Venäjän rajaa,\ntapasimme, ensi kerran Lepsasta lähdettyämme, taas europpalaista,\nviehättävää mukavuutta. Seuroissa, joissa olimme läsnä, oleskeltiin\nkuin Pietarissa tai Berlinissä, puheltiin vapaasti, soitettiin,\nlaulettiin ja tanssittiin sekä pienemmissä perhepiireissä että\nyleisissä puistoissa. Verrattomasti livertelevät satakielet säestivät\ntanssia ja laulua; tuskinpa muistui mieleenkään, missä oltiin.\n\nMinä käytin täällä olomme aikaa ullarien pyyntiin, jotka turkinpyyn\nmuotoiset, korkeilla vuorilla eleksivät kanalinnut ovat metson\nkokoiset, ja opin samalla tuntemaan sekä Manrak-vuoriston viileyttä\nettä myöskin köyhempäin kirgiisien paimentolaiselämää toiselta,\nminulle vielä ihan oudolta puolelta, ja sen tähden palasin hyvin\ntyytyväisenä siltä tulosrikkaalta retkeltäni.\n\nIltapäivällä 31 päivänä toukokuuta nousimme taas matkavaunuihimme ja\nvierimme mustaa Irtishiä kohti, tavataksemme kenraali Poltoratskia\nAltain vuoristossa, jossa olimme sopineet yhtyä. Pitkin rikasta\naromaata, sysimustia seutuja ja sitte kuivempia yläaroja kävi kulku\nhyvää vauhtia joelle, jonka tulvavedet veivät meidät muutamassa\npäivässä Saisan-järvelle. Ikäviltä olivat meistä tähän asti kaikki\nSiperian joet näyttäneet, vaan musta Irtish ei suinkaan ollut ikävä;\nsillä ihanat näköalat kahteen mahtavaan korkeaan vuoristoon, Saurille\nja Altaille, sekä niihin liittyville harjanteille päin ihastuttivat\nsilmää ja vihreät rannat livertelevine ja iloisesti eleskelevine\nlintuineen virkistivät mieltä. Tuota pikaa laskettu ja nostettu\nverkko toi käsiimme suuren joukon maukkaita kaloja, todistaen siten\nmeille, että joki on yhtä rikas kuin kauniskin. Purjehdittuamme 2\npäivänä kesäkuuta matalan ja yksitoikkoisen, erittäin kalarikkaan\njärven poikki, joka sentään on jonkin verran viehättäväkin kaunisten\nja avarain näköalojen kautta, joita ainoastaan tämän järven seljältä\nvoidaan katsella, kuljimme seuraavana päivänä aron autiointa seutua,\nkuin tähän asti olimme nähneet, mutta tapasimme juuri täällä kolme\nhuomattavinta aroeläintä; villihevon eli kulaanin, aroanttiloopin\nja nyrkkikanan. Kulaaneista kirgiisimme saivat kiinni varsan ja\nkanoista ammuttiin yksi. Illalla levähdimme Altain vuoriston\nlaidassa. Seuraavana päivänä tapasimme sovitussa paikassa ennestään\ntutun ystävällisen kenraalimme ja ratsastimme hänen suojeluksessaan\nedelleen.\n\nSe oli verraton matka, vaikka myrskyt, lumi ja sade varsin usein\npauhasivatkin ympärillämme ja ystävällinen, täällä muassa kuljetettu\njurtta silloin kadotti suuren osan viehätyksestään, vaikka tulvavedet\nusein sulkivatkin tietämme ja äkkijyrkät kallioseinät kohisevain\nsyvyyksien vierillä olivat kuljettavina, teinä sellaisina, joita\nmeillä vain vuorivuohen pyytäjät kiipeilevät, mutta ei mitkään\nratsumiehet. Venäläinen kuvernööri ei matkusta kuten muut\nkuolevaiset, varsinkaan oudoissa seuduissa. Hänen seurassaan ovat\npiirien päämiehet ja niiden alaiset pienempien piirien johtajat,\nkuntain vanhimmat ja kirjurit, koko kuljettavan seudun ylhäiset ja\narvokkaat miehet, joukko kasakkeja upseereineen överstiin saakka,\nomat ja saattojoukon palvelijat ja paljo muita. Ja jos sitte vielä,\nkuten nyt oli, on kuljettava puolittain vierasta seutua ja pidettävä\nneuvotteluja kirgiisiläiskuntien kanssa, silloin matkue ja kuormasto\nkasvavat äärettömäksi. Silloin täytyy jurttia ja telttoja kuljettaa\nmuassa kuten muutenkin aromatkoilla ja lisäksi vielä ajaa edeltä\nkokonaisia lammaskatraita, että sadat matkamiehet eivät erämaassa\nkuolisi nälkään. Lähdettyämme Saisan-järveltä olimme taas Kiinan\nalueella, ja monta päivää oli meidän matkustettava ennen, kuin\nsaatoimme toivoa tapaavamme ihmisiä tässä vuoristossa, jossa on\nainoastaan alimmissa laaksoissa asujamia.\n\nMeidän kanssamme matkusti alkuaan kolmatta sataa ihmistä, enimmäkseen\nkirgiisejä, jotka oli kutsuttu saamaan tietoa keisarillisesta\nkäskystä, joka lakkautti heiltä laidunoikeuden keisarillisilla Altain\nkruununtiluksilla, ja sen johdosta sopimaan, missä he vast'edes\nsaisivat vaellella; mutta vielä sittekin, kuin neuvottelut jo\nolivat selvillä, oli meidän matkuessamme toista sataa hevosta ja\nkuusikymmentä ratsumiestä. Aikaisin aamulla jurtat purettiin meidän\npäältämme ja lähetettiin edeltä; sitte ratsastimme pienemmissä\ntai suuremmissa joukoissa vitkalleen, kunnes naisetkin, kenraalin\nrakastettava puoliso ja suloinen tytär, jäljeltä tullen, meidät\nsaavuttivat, söimme aamiaista jossakin sopivassa paikassa, annoimme\nviimeistenkin kuormahevosten mennä ohitsemme, läksimme myöhemmin\njäljestä, tavoitimme ne taas ja saavuimme useimmiten yht'aikaa ja\nkaikkein ensinnä liikkeelle lähteneen, päivä päivältä vähenevän\nlammaskatraan kanssa pysäyspaikkaan ja saimme siten joka ilta\nnähdä leirielämän kirjavaa kuvaa ihan ympärillämme. Ihanoissa,\ntuoreenvihreissä, keväiseltä tuoksuvissa laaksoissa pysähtelimme;\nkorkeilta, jyrkiltä, vielä laajalti lumenpeittoisilta vuorilta saimme\n-- katsella etäälle vuoristoon ja alas jo kuljettua aroa pitkin\nSauriin ja Tarabagataihin saakka, kunnes viimein näimme edessämme\nMarkakulin. Altain vuorijärvien helmen, ja siten olimme joutuneet\nylös korkeaan vuoristoon. Kolme päivää matkustimme huonoja teitä\nja huonossa säässä, vielä kuvernöörin puheelle tulleen kiinalaisen\nlähetystönkin tähden viipyen, pitkin järven rantaa ja sitte\nratsastimme läpi luonnostaan umpinaisten metsäin ja vaikeakulkuisten\nsolien, yli vuorien ylös alas Venäjän rajalle ja viimein perin\nvaarallisia polkuja alas kukoistavaan Buhtarma-laaksoon, äsken\nperustettuun kasakkikylään Altaiskaja-Stanitsaan, vihdoinkin päästen\ntaas nauttimaan venäläistä vierasvaraisuutta ja mukavuutta ja\nlevähtämään.\n\nStanitsan upseerien lahjoitettua meille runsaasti kaikenlaisia seudun\ntuotteita jatkoimme 12 päivänä kesäkuuta taas matkaamme. Kirkkaasti\nja ystävällisesti paistoi aurinko puhtaalta taivaalta, kullaten\nsuurenmoista, tänään ensi kerran minkään verhon peittämätöntä\nmaisemaa. Laajat puistolaaksot, ympärillä jyrkkään kohoavia,\nlumenpeittoisia, tänään lumoavan monivärisesti loistavia korkeita\nvuoria, ihanat puut niityillä, kukoistavat pensaat rinteillä,\nkauan kaivatussa auringon valossa ikään kuin riemutsevain kukkain\näärettömän monimuotoinen, verrattoman kaunis kutoelma, äsken\npuhjenneet, kaikenväriset kanervaruusut, käen kukunta ja lintujen\nlaulu, kirgiisein leirit leveämmissä laaksoissa vuorien juurella\nja venäläiset, vihreäin pensasten piirittämät kylät, laitumella\nkäyskentelevät laumat, viljavat vainiot, kohisevat purot ja\nmonenmoisesti huippuiset kalliovuoret, lauhkea ilma ja mehukas kevään\ntuoksu, kaikki se sulostutti mieltä koko matkan. Kohta pääsimme\nkeisarillisten Altain tilusten rajan yli, jotka tilukset alaltaan\neivät ole paljon pienemmät Ranskanmaata. Päiväkauden matkusteltuamme\npääsimme Serianovskin vuorikaupunkiin, jossa on hopeakaivoksia.\nNautittuamme siellä ystävällistä vastaanottoa, kuten aina kaikkialla\nmuuallakin, ja katseltuamme kaikkia kaivoslaitoksia käännyimme taas\nIrtishiä kohti ja annoimme sen korkeiden ja ihanain kalliovuorten\nvälitse nopeasti juoksevain vesien kuljettaa itseämme Buhtarminskiin\nja edelleen Utskamenogorskiin, josta sitte vaunuilla matkustimme taas\ntoisia keisarillisia tiluksia kohti.\n\nViehättäviin vuoriston laitamaihin liittyy aron kaltaisia tasankoja;\nasuinpaikkojen välillä on laveita metsiä. Suuret, rikkaat kylät,\narvokkaat, hedelmälliset, mustiksi, ruokamulta-pelloiksi muokatut\nvainiot, kaunisvartaloiset, varallisuutensa tietävät miehet,\nkauniit, puvultaan viehättävät naiset, lapsellisen uteliaat ja\nhyväntahtoiset ihmiset, oivalliset, työhön pystyvät, väsymättömät\nhevoset, voimakkaat, kaunismuotoiset, hyvillä laitumilla oleksineet,\nsuuret karjalaumat, loppumattoman pitkät, vaskea ja hiiliä hyvillä\nteillä kuljettavat vankkurijoukot, murmelieläimet rinteillä, siiselit\ntasangoilla, keisarikotkat tien virstapatsasten päissä, suloiset\npikku lokit vesien seuduilla ja kylien tienoilla tekevät koko sen\nseudun elävän näköiseksi, jota tie kulkee. Ikään kuin lentämällä\nriensimme tätä seutua pitkin, pikimmältään vain käyden pienessä\ntöllikaupungissa, jolla syystä kyllä on nimenä Schlangenberg\n(Käärmevuori); vähän vain viivähdimme keisarillisten tiluksien\npääpaikassa, piirin hallintokaupungissa Barnaulissa. Edelleen\nriensimmme pieneen vuorikaupunkiin Salairiin ja sieltä suureen\nkuvernementin pääkaupunkiin Tomskiin.\n\nJo Barnaulin tuolla puolen olimme päässeet Ob-joelle, Barnaulissa\nkulkeneet sen poikki; Tomskissa nousimme laivaan laskettelemaan\nsitä pitkin. Kaksituhatta kuusisataa virstaa, lähes neljäsataa\nmaantieteellistä peninkulmaa uiskentelimme, Tom-jokea myöten Obille\npäästyämme, tätä jättiläistä myötävirtaan, jonka vesialue on\nsuurempi kuin kaikkein Länsi-Europan jokien yhteensä, ja etäännyimme\nyhä enemmän pohjoista kohti; neljä päivää ja yötä kuljetti meitä\nylimmän tulvan tähden alas päin melkein toista vertaa sukkelammin\nkuin vastavirtaan rientävä höyrylaiva jäämerta kohti: yksitoista\npäivää ja yötä kului kulkiessa Irtishin suusta Shtshutshjan suuhun,\nvaikka ainoastaan. Samarovassa ja Bereosovissa muutamia tunteja\nviivyimme ja vaikka niitä kahta päivää ei ole siinä luvussa,\njotka viivyimme Obdorskissa, viimeisessä venäläiskylässä joen\nvarrella. Mahtava, erittäin suurenmoinen on tämä joki, vaikka sitä\npitäneekin sanoa yksitoikkoiseksi ja autioksi. Laaksossa, jonka\nleveys vaihtelee kymmenen ja kolmenkymmenen kilometrin välillä,\nvirtaa se, lukemattomilla haarakkeilla ikään kuin käsivarsilla\nsyleillen lukemattomia saaria, leviten monesti hyvinkin avaroiksi,\njärven kaltaisiksi poukamoiksi, ja lähellä suuta on sen päähaaran\nuoma keskimäärin kahdeksankolmatta metriä syvä ja peninkulmaa\nleveä. Sen varsinaisista rannoista alkavat ikimetsät, joita tuskin\npienetkään raot keskeyttävät ja joiden sisimpään eivät edes tämän\nseudun synnynnäisetkään asujamet ole tunkeutuneet; kaiken kokoiset\nja ikäiset pajumetsiköt verhoavat saaria, joita virtaava vesi\nlakkaamatta muodostelee, kaivelee, jopa ihan hävittääkin, rakennellen\ntaas toisiin paikkoihin uusia. Yhä köyhemmäksi muuttuu maa, yhä\nköyhemmiksi ja vaivaisemmiksi nämä metsät, yhä huonommiksi kylät,\nmitä alemmaksi jokea myöten ehditään, vaikka joki yhä sitä runsaammin\nantelee lahjojansa köyhälle maalle. Jo heti Tomskin ja Tobolskin\nalapuolella maa on niin köyhää, että ei enää maanviljelystyö\nkannata; alempana lakkaa vähitellen karjanhoitokin kokonaan, mutta\nrunsasta saalista tarjoaa täällä lukemattomista ja kallisarvoisista\nkalaparvista verrattoman rikas joki ja samoin tarjoavat ikimetsät\npitkin sen molempia rantoja runsasta riistaa. Talonpojan sijassa on\ntäällä kalastajia ja metsästäjiä, karjanpaimenen sijassa poronpaimen.\nYhä harvinaisempia ovat venäläiskylät, yhä useammin näkyy ostjakkien\nasuntoja, kunnes viimein ainoastaan keilamaiset, kuljetettavat\ntuohimajat eli tshumit ja jossakussa paikassa erittäin huonot, täällä\najoittain asuskelevain venäläisten kalastajain puumajat ilmoittavat\ntäällä vielä sentään olevan ihmisiä.\n\nMe olimme päättäneet vaeltaa myöskin tundraa eli suoaroa ja\nsitä varten valinneet Obin ja Karian merenlahden välisen osan\nsamojeedien niemestä, varsinkin kuin siinä leveänä, puuttomana\nvyöhykkeenä napaseutua ympäröivässä erämaassa, jossa tuskin vielä\noli koskaan Europpalaisia käynyt, oli myöskin ratkaistavana eräs\ntärkeä kauppa-asia. Sitä matkaa varten palkkasimme Obdorskista ja\nalempaa joen varsilta joukon venäläisiä, syrjäänejä, ostjakkeja ja\nsamojeedeja ja läksimme 15 päivänä heinäkuuta liikkeelle.\n\nUraalin pohjoisilta kukkuloilta, joka rajaharjanne täällä on todella\nvuoriston, jopa tunturienkin näköinen, alkaa läheltä toisiaan kolme\njokea: Ussa Petshoraan, Bodarata Karian mereen ja Shtshutshja Obiin\npäin. Bodaratan ja Shtshutshjan seutuja me aioimme matkustella.\nMillainen se maa oli, miten meille oli käyvä, saatoimmeko toivoa\nporokyytiä vai täytyikö meidän jalkaisin tallustella, ei kukaan\ntiennyt sanoa.\n\nShtshutshjan suuhun asti matkustimme entisellä tavalla, maksaen\njoka ostjakkikylässä palkan soutajillemme, jotka saivat lähteä\nkotimatkalle, ja palkaten taas uusia; Shtshuthjalla saivat omat\npalkkalaisemme ryhtyä työhön. Kahdeksan päivää soutelimme hitaasti\nvastavirtaan pitkin sen kaikkia lukemattomia kiemurapolvekkeita yhä\nsyvemmälle sanomattoman yksitoikkoisen ja kuolettavan ikävän tundran\nsisään, milloin läheten Uraalia, milloin taas siitä etääntyen.\nKahdeksaan päivään emme nähneet ainoatakaan ihmistä, vaikka kyllä\nihmisten elon merkkejä, heidän rekiin sovitettuja tarpeitaan ja\nhautapaikkojaan. Suot, joita oli mahdoton kulkea, estivät pääsemästä\nkummallekaan puolelle joesta retkeilemään; verenhimoiset sääsket\nmiljaardittain ahdistivat meitä lakkaamatta. Seitsemäntenä päivänä\nnäimme koiran, ja se oli meille kuten soutajillemmekin koko ilmiö;\nkahdeksantena päivänä löysimme asutun tshumin eli tuohimajan ja siinä\nainoan ihmisen, joka voi meille antaa tietoja niistä seuduista. Hänet\nme otimme oppaaksi ja kolmen päivän päästä läksimme vaellukselle,\njoka tuli sekä vaivalloiseksi että vaaralliseksi.\n\nYhdeksän päivämatkan päässä meistä, Saddabein laidunmailla Uraalin\nvuoristossa, kuului olevan poroja, vaan Shtshutshjan seuduilla ei\ntähän aikaan ainoatakaan. Sen tähden meillä ei ollut muuta neuvoa\nkuin lähteä astuskelemaan ja siten antautua kaikkiin vastuksiin ja\nikävyyksiin, joita sellaisella matkalla voi sattua tiettömässä,\nravinnottomassa, sääskisessä, ihmisvihollisessa ja, mikä pahinta oli,\nihan tuntemattomassa maassa.\n\nVarovasti ryhdyttiin matkan varustuksiin vasta kauan neuvoteltuamme\nkeskenämme ja sikäläisten apumiestemme kanssa, ja huolellisesti\npunnittiin kantamusten paino, joita jokaisen täytyi sälyttää\nselkäänsä, sillä uhkaavana seisoi näljän kummitus edessämme. Me\nkyllä tiesimme, että ainoastaan kuljeksiva paimen voi eleksiä\ntundralla, vaan ei metsästäjä; me tiesimme jo kokemuksestakin kaikki\ntiettömyyden vastukset, sääskilaumojen tuottamat tuskat, sään\nvaihtelevaisuudet, tundran köyhyyden ja varustauduimme sen mukaan;\nmutta mahdoton oli varustautua sitä vastaan, jota emme tienneet,\nemme voineet aavistaa ja joka kuitenkin meitä kohtasi. Palata emme\ntahtoneet, vaan jos olisimme aavistaneet, mitä meidän piti kokea,\nniin olisimmepa kuitenkin kääntyneet pois.\n\nLyhyet turkit yllä, raskas kantamus seljässä sekä ampuma- että\nmuita tarpeita, läksimme 29 päivänä heinäkuuta liikkeelle, jättäen\nveneemme kahden miehen vartioitavaksi. Vaivalloisesti, taakkojen\npainosta läähättäen, tuskissamme sääskien lakkaamattomasta, öin\npäivin ahdistavasta vitsauksesta astuimme tundraa; joka tunnin,\njoka puolen tunnin ja viimein joka tuhannen askeleen päästä olisi\ntarvinnut levähtää, vaan eivätpä sääsket suoneet vähäistäkään rauhaa.\nKiipesimme lukemattomain mäkien ja laaksojen poikki, kaaloimme yhtä\npaljon kaikenlaisia soita, sivusimme satoja nimettömiä järviä,\nkiersimme veteliä silmäkkeitä ja puroja.\n\nTylymmin, kuin tapahtui, ei tundra suinkaan olisi voinut ottaa meitä\nvastaan. Hienoa sadetta hosui tuuli vasten kasvojamme; läpimärjissä\nturkeissamme paneuduimme pitkäksemme sateesta märkään maahan, ei\nkatosta päällä, ei lämmittävää tulta vieressä, sen sijaan yhä ääretön\nsääskilauma vaivaamassa. Kuitenkin aurinko taas kuivasi jälleen\nvaatteet, toi uutta rohkeutta ja uutta voimaa; pyrittiin eteen\npäin. Iloinen sanoma vahvistaa enemmän kuin päiväpaiste ja uni;\nmeidän miehemme näkivät kaksi tuohimajaa ja kiikareilla erotimme\nselvästi niiden ympärillä poroja. Sydämmestämme iloiten olemme jo\nmukavasti makaavinamme poron reessä, joka täällä on ainoa mahdollinen\nkulkuneuvo, ja katselevinamme sen edessä ripeästi kulkevaa, omituista\nporovaljakkoa. Pääsemme tshumien ja porojen luo: hirveä näkö!\nPorolaumassa raivoaa pernatauti, hirvein, ihmisillekin vaarallisin\nkaikista karjan rutoista, leppymättömin, valitsematta ja armotta\ntappava kuolon enkeli, jonka tuhoisen raivon edessä ihminen seisoo\nvoimatonna ja neuvotonna ja joka täällä köyhdyttää koko kansakuntia\nja raastaa uhreiksensa yhtä säälimättä ihmisiä kuin eläimiäkin.\n\nKuusikahdeksatta kuollutta poroa luen ihan tshumin läheltä; joka\ntaholla näkyy jo kuolleita tai vasta kaatuneita, vielä vavahtelevia\nporoja ja vasikoita. Toisia juoksee, kuolema sydämmessään, lähtöön\nvalmisten rekien luo, ikään kuin toivoisivat ihmisen lähellä\npelastuvansa, eivät anna itseään sieltä karkoittaa, seisovat,\nsilmät seljällään, etujalat ristissä, pari minuuttia, horjahtavat\nja kaatuvat; valkoista lasimaista limaa juoksee suusta ja nenästä;\nvielä muutamia vavahduksia, ja lisää ruumiita makaa maassa. Imettävät\nemät vasikoineen eroavat laumasta; emät kuolevat samalla tavalla,\nvasikat katselevat uteliaasti ja ihmeissään emiänsä, jotka nyt niin\nkummallisesti käyttäytyvät, tai syövät huolettomina kasvattajainsa\nkuolinsijain lähellä, palaavat niiden luo, löytävät hellän\nhoitajansa ruumiina, nuuhkivat sitä, hypähtävät peljästyen taa päin\nja rientävät pois, harhailevat mölisten, haistelevat kaatuneita,\nmenevät täysikasvuisten porojen luo, tulevat karkoitetuksi sieltäkin,\nmölisevät ja etsivät edelleen, kunnes löytävät, mitä eivät etsi,\nkuoleman omistajansa nuolesta, joka tahtoo saada heistä ainakin\nnahat. Kuolema raivoaa yhtä leppymättömästi vanhain kuin nuortenkin\nporojen joukossa; vahvimmat, muhkeimmat kaatuvat kuoleman enkelin\nkourissa yhtä varmaan kuin nuorimmat vasikatkin.\n\nKuolevain ja kuolleiden eläinten keskellä juoksentelevat ihmiset,\nlauman omistaja Shungei omaisineen ja palvelijoineen, koettaen\nmielettömässä ahneudessaan pelastaa niin paljon kuin suinkin\nmahdollista. Vaikka hyvin tietävät, mihin hirveään vaaraan\nantautuvat, jos porosta pieninkään veripisaran rahtunen, vähäkään\nlasimaista limaa pääsee heidän vereensä, ja vaikka ovat monesti\nkokeneet, että jo satoja heidän kansalaisiaan on kauheissa tuskissa\nkuollut tuohon kauhistavaan ruttoon, he kuitenkin kaikin voimin\nnylkevät noita ruttoisia eläimiä. Kirveshamaran isku päättää\nkuolevien porojen tuskat, nuoli vasikkain elämän, ja muutaman\nminuutin päästä on talja, josta vielä viikkokausien kuluttua voi\ntauti tarttua, kasassa muiden joukossa, ja veriset kädet leikkelevät\nlihapaloja vasikkain ruumiista, kastavat niitä tapetun eläimen\nrintavereen, jollaisena niitä raa'altansa nieleksitään. Pyöveleiltä\nnäyttävät miehet hirvittäviltä noidilta naiset, raatoja ahmivilta,\nverisiltä hyenoilta molemmat; pitämättä lukua pään päällä, ei\njouhessa, vaan hämähäkin langassa riippuvasta, kuolemaa uhkaavasta\nmiekasta kaivelevat ja ahmivat he vain yhä edelleen, ja vanhempiaan\nsiinä ahkerasti auttelevat jo lapsetkin sekä keskikasvuiset pojat ja\ntytöt että tuskin vieroitetut lapset.\n\nTshum siirretään toiselle lähikukkulalle; onneton lauma, joka oli\nkahden tuhannen suuruisena lähtenyt Oraalista ja koko tien merkinnyt\nkeskeltänsä kaatuneilla eläimillä, kokoutuu nyt ainoastaan kahden\nsadan kokoisena uudestaan tshumin ympärille; mutta seuraavana aamuna\nmakaa taas neljäkymmentä poron ruumista yöllisen leposijan lähellä.\n\nMe tiesimme että pernaruttoiset eläimet ovat ihmisellekin\nvaaralliset, vaan emme kuitenkaan tienneet vielä sen vaaran koko\nsuuruutta. Sen tähden me ostimme näköään vielä ihan terveitä\nporoja, valjastimme ne kolmen reen eteen, asettelimme tavaramme\nrekiin ja läksimme, itse vieressä astuen, helpommalla mielellä\nmatkaamaan edelleen. Poron lihaa syömästä, kuten olimme toivoneet,\njopa siihen luottaneetkin, esti tuo hirvittävä rutto; huolekkaammin\nja pelokkaammin tähystelimmme siis tästä lähtein joka taholta\npikku riistaa, saadaksemme edes jonkun metsäkanan, ison kuovin,\ntundrakurmitsan tai sorsan. Säästäen vähiä varojamme niin paljon kuin\nmahdollista tunkeilimme, jos tundra oli vähänkään suonut antimiaan,\nvaivoin vireillä pysyvän tulen ympärillä, jokainen paistaen vartaassa\npienintäkin lintusta niin hyvin, kuin kävi päinsä. Vaan oikein\nkylläisiksi emme enää päässeet.\n\nKuljettuamme Shungein kuolemantien poikki pääsimme ensimmäiseen\nmääräpaikkaamme, Bodaratalle; meillä oli niin hyvä onni, että vielä\nkerran tapasimme tshumin ja poroja; niiden avulla kuljimme merta\nkohti, mutta meidän täytyi kääntyä, rantaa näkemättä. Edessämme\noli sekä pohjaton suo että taaskin suuret joukot kuolleita poroja;\ntaas olimme osuneet poluille, joita myöten Shungei oli paennut\nkotipuoleensa eikä uusi tuttumme Sanda uskaltanut ajaa laumaansa\nniiden jälkien poikki.\n\nSillä hänenkin laumassaan niitteli viikatemies, kuolema, hänellekin\nja vielä enemmän hänen naapurilleen oli rutto tuottanut tuhoa.\nMies, joka oli hänen kanssaan laumoinensa kuljeksinut, oli ripeästi\nteurastanut pernaruttoon sairastuneen, lihavan poron juuri vähän\nennen, kuin se muuten, olisi kuollut, ja syönyt lihaa siitä elukasta,\nvaan sen tekonsa saanut maksaa omalla ja kaikkein omaistensa\nhengellä. Kolme kertaa oli Sanda paimen siirtänyt tshumiansa ja joka\nkerran oli hänen täytynyt kaivaa hauta kaatuneiden porojen keskeen.\nEnsin oli sen kevytmielisen miehen kaksi lasta haudattu, sitte hänen\npalvelijansa ja kolmantena päivänä oli hän itse kuollut. Yksi lapsi\nsairasti vielä ja vaikeroi hirveissä tuskissa, kuin me läksimme merta\nkohti; vaiti oli hän jo meidän palatessamme tshumiin; sillä neljäs\nhauta oli tällä välin kätkenyt viidennen uhrin. Eikä se vielä ollut\nviimeinen.\n\nOstjakki Hadt, meidän miehiämme, nöyrä, ainiaan iloinen ja meille\njo rakkaaksi ja mieluiseksi tullut mies, valitteli ja vääntelehti\njo toispäivästä asti hirveissä, yhä enemmän kiihtyvissä tuskissa;\nvarsinkin valitti hän yhä lisäytyvää kylmän tunnetta. Me olimme\nsovittaneet hänet poron rekeen palatessamme paimenen tshumille;\nsamalla tavalla kuljetimme häntä, kuin tshumia siirrettiin viidennen\nkerran. Meidän keskessämme makasi hän vaikeroiden tulen vieressä.\nTuon tuostakin nousi hän, paljasti ruumiinsa ja lämmittelihe tulen\nsäteissä Samoin ojenteli hän jäykistyviä jalkojaan tuleen, pitämättä\nlukua, vaikka ne paahtuivatkin. Viimein me nukuimme, ja luultavasti\nhänkin; kuitenkin meidän herätessämme seuraavana aamuna oli hänen\nmakuusijansa tyhjänä. Ulkona tshumin edessä, rekeä vasten nojaten,\nkasvot aurinkoon päin, ikään kuin vielä lämmittelemässä sen säteissä,\nistui hän levollisesti ja hiljaa, vaikeroimatta, mitään virkkamatta.\nHadt oli kuollut.\n\nMe hautasimme hänet muutaman tunnin päästä kansansa tavan mukaan. Hän\noli ollut rehellinen \"pakana\" ja oli sen tähden myöskin haudattava\npakanain tavalla. Meidän \"oikeauskoiset\" matkakumppanimme eittivät\nryhtyä siihen; sen tähden \"pakana\" kumppanit toimittivat meidän\navullamme hautauksen, joka tosin ei ollut kristillinen, mutta sentään\nihmisarvon mukainen. Viidennessä haudassa makasi kuudes uhri.\n\nOliko tämä hauta viimeinen? Ehdottomasti tuli se kysymys mieleeni,\nsillä kammottaa alkoi minua ja meitä kaikkiakin tässä kuoleman\ntiellä. Meidän onneksemme oli Hadtin hauta viimeinen tällä matkalla.\n\nVakavina, hyvin vakavina matkustimme taas Shtshutshjaa kohti yhä\ntuntuvammaksi tulevan puutteen pelossa. Sanda jotenkuten elätti\nmeidän väkeämme, itse tulimme niukasti toimeen metsästystaitomme\ntuotteilla. Kuin kerran onnistui yhtenä aamupäivänä ampua koko\nperhekunta hanhia ja lisäksi vielä metsäkanoja, kuoveja ja\nkurmitsoita, silloin vietimme oikeata juhlaa, sillä nyt saimme\nkerran syödä, säästämättä suupaloja. Ilman Sandan apua meidän tuskin\nkuitenkaan olisi ollut mahdollinen tulla toimeen.\n\nPääsimme Shtshutshjalle ja veneemme luo melkein ihan puhtaina\nruokavaroista, ja siellä nyt neljäntoista päivän jälkeen taas\nkerrankin saimme mielin määrin nauttia varojamme. Tundralle sanoimme\njäähyväset ainiaaksi.\n\nEräs shamaani, jonka tapasimme ylempänä Obilla kalastelemassa ja jota\npyysimme näyttämään meille taitoansa ja viisauttansa, kyllä kutsui\njamaul-rumpunsa kumealla tärinällä avukseen ystäväänsä, jumalain\nlähettilästä, ja sitte ilmoitti taivaan sanoman, että me muka jo\ntulevana vuonna palaamme takaisin tuohon köyhään seutuun, josta juuri\nolimme tulleet, ja varsinkin sinne, josta Shtshutshja, Bodarata\nja Ussa alkavat; sillä kaksi keisaria oli muka meitä palkitseva,\nmeidän \"vanhimpamme\". ovat kirjoituksiimme tyytyväiset ja lähettävät\nmeidät uudestaan; mutta tällä nykymatkalla meille ei enää tapahdu\nmitään onnettomuuksia. Niin oli muka hänelle ilmoittanut jumalain\nlähettiläs, jonka ajatukset hän vain voin kuulla.\n\nEnnustuksen viimeinen osa kyllä toteutui. Hitaasti tosin, vaan\nilman onnettomuuksia ja häiriöitä matkustimme kolmekolmatta\npäivää Obia vastavirtaan ja pitkän odotuksen jälkeen viimein\ntavatulla höyrylaivalla kolme päivää Irtishiä myöten ylös päin.\nIlman onnettomuuksia, vaikka kyllä vastuksia kärsien, pääsimme\nUraalin ylitse; ripeästi luistimme mukavilla höyrylaivoilla alas\nKama-jokea; hitaammin veivät laivat meitä Volgaa myöten ylös\npäin. Nishni-Novgorodissa, Moskovassa, Pietarissa otettiin meitä\nystävällisesti vastaan kuten ensi kerrallakin, ja omassa kodissa\nmeitä riemulla tervehdittiin; \"vanhimpamme\" näyttävät myöskin olevan\nkirjoituksiimme tyytyväiset, vaan tundralle me emme palaa, en\nainakaan minä.\n\n\n\n\nPakana Ostjakit.\n\n\nHelppo ja vaivaton on nykyään, ja arvattavasti vielä vuosisatoja\nedelleenkin, ihmisen taistelu olemassa olostaan Siperiassa, helppo\nja vaivaton varsinkin luonnon lahjoista rikkaassa eteläosassa, mutta\nei liian kova eikä vaikea niissäkään seuduissa, joita me olemme\ntottuneet katsomaan jääaavikoksi, hedelmättömäksi erämaaksi ja joita\nme vielä sittekin sellaisiksi sanomme, kuin siellä vastahakoisesti\nitse matkustelemme. Tosin Länsi-Siperian pohjoisimmassa osassa\nilmanala on kolkko ja kova; tosin maa pysyy siellä verraten\nmatalasta pinnan alta alkaen ijäisesti jäässä eikä kasva ravitsevaa\nhedelmää; tosin taivas ja aurinko eivät kypsytä maahan kylvettyä\nviljan jyvää; mutta sielläkin luonto hyväntahtoisesti antaa runsaita\nlahjojansa ja, mitä maa ei anna, antaa vesi. Noilla seuduin, joita\nme mielellämme kierrämme, vuosisatoja asunut ihminen kyllä näyttää\nmeistä köyhältä ja kurjalta, vaan todella hän ei ole kumpikaan.\nHänkin saa tarpeensa riittävästi, hänkin kokoo itselleen viehätystä,\njoka häntä tyydyttää, sillä hänen kotonsa antaa hänelle enemmän,\nkuin hän elääkseen tarvitsee. Tosin hänkin enemmän tai vähemmän\ntajuisesti tavoittelee \"ihmisarvon mukaista olemusta\", mutta ei julki\neikä salaa vihaa onnellisempia, sillä hän itse on onnellisempi,\nkuin me luulemmekaan, siitä syystä, että hän on vaatimattomampi,\nvähempään tyytyväinen ja vähemmästä iloinen, kuin me olemme, ja siitä\nsyystä, että hän, jos katsomme syvemmälle, ei tiedä mitään siitä,\njota me sanomme intohimoksi, että hän lapsen riemulla nauttii iloja,\njoita hänelle saattaa sattua, ja kantaa kärsimyksiä, jotka häntä\nkohtaavat, kuin lapsi, joka kyllä ehkä tuntee syvällistä surua, vaan\nhelposti sen myöskin unhottaa. Tosin musta suru ja huoli astuvat\nhänenkin majapaikkaansa, mutta hän karkoittaa ne heti luotansa,\nmilloin vain luulee huomaavansa ilon edes etäistä kajastustakaan,\nja unhottaa hädän heti, kuin onni taas hänelle hymyilee. Hänkin\nkerskaa rikkaudestaan ja valittaa köyhyyttä; mutta hän ei joudu\ntoivottomuuteen, vaikka hänen rikkautensa katoaakin, eikä hän\nkadota malttiansa, jos hänen köyhyytensä muuttuu rikkaudeksi. Hän\non täys'kasvuisenakin vielä lapsi ajatuksissaan ja tuntemisessaan,\nteoissaan ja toimissaan; hän on onnellisempi kuin me.\n\nOstjakki, jonka kanssa varsinkin olemme seurustelleet Ala-Obin\nvarsilla, jota olemme useimmin tavanneet ja jota luulemme oppineemme\nparaiten tuntemaan, kuuluu Suomen sukuun ja hänellä on sama usko\nkuin eräällä toisella saman suvun haaralla, samojeedeilla, sekä\nmelkein samat tavat kuin melkein kaikilla sukulaiskansoillaan eli\nsiis lappalaisillakin; hän on poropaimen ja kalastaja, metsästäjä\nja linnustaja, kuten samojeedi ja lappalainen. Jos ei oteta lukuun\nhänen uskoansa ja ehkä kieltänsä, niin hän on enemmänkin lappalaisen\nkuin samojeedin kaltainen; sillä hän on sekä paikoillaan asuva että\nvaelteleva paimen, jota vastoin samojeedi yksin kalastellessaankin\nainoastaan ani harvoin vaihtaa kuljetettavan majansa pysyväiseen\nhirsitaloon, ainakaan siinä Siperian osassa, jota me olemme\nmatkustelleet.\n\nEhkä ostjakkien heimo on ennen aikaan ollut väkirikkaampi kuin\nnykyään, vaan kansa meidän käsityksemme mukaan se ei ole koskaan\nollut. Joissakuissa heidän asuinpaikoissaan tai sellaisissa\nseuduissa, joissa he ainakin vaeltelevat, kuuluu väkiluku yhä\nvähenevän, toisissa sitä vastoin hiukan lisäytyvän, vaan ei suuressa\nmäärässä kumpaakaan. Enintään heitä lienee viisikymmentä tuhatta\nhenkeä. Koko Obdorskin suuressa piirissä, joka ulottuu 65:nen\npohjoisen leveysasteen tasalta samojeedein niemen pohjoispäähän\nja Uraalista Kass-joen latvoille asti, elää saamiemme virallisten\ntietojen mukaan nykyänsä ainoastaan viisituhatta kolmesataa\nkaksiyhdeksättä miesostjakkia, joista ainoastaan tuhat kolmesataa\nkuusikahdeksatta on työhön kykenevää eli, joka on ihan sama, veroa\nmaksavaa miestä. Jos oletamme naisia olevan yhtä paljo, niin ei\nheitä sittekään ole täyteen yhtätoista tuhatta. Sen tähden äskeinen\narvio ei suinkaan ole liian vähäinen, vaan pikemmin liian suuri,\nvaikka otettakoonkin huomioon, että ostjakkien asuinala ulottuu Obin\nvarsilla ylös Surgutin seuduille asti ja Irtishin varsilla lähelle\nTobolskia.\n\nKaikki Irtishin sekä Ylä- ja Keski-Obin seutujen ostjakit asuvat\nvakinaisissa, hyvin yksinkertaisissa hirsitaloissa; jotka ovat\nsamankaltaiset kuin venäläisten asunnot. Ainoastaan siellä täällä\nhyvin harvassa näiden ja korkeampaa sivistysastetta osoittavien\nkiintonaisten asuntojen välillä tavataan tuohiteittä, tshumi,\njota vastoin se Ala-Obin varsilla, varsinkin Obdorskin ja joen\nsuun välillä, on vaeltelevan poropaimenen ainoana asuntona,\njokahan onkin luonnollista. Samassa suhteessa, vaikka ei tosin\nihan täydellisesti, kuuluvat vakinaisissa, pysyvissä kylissä\nasuvat ostjakit oikeauskoiseen kirkkoon tai heidät luetaan siihen,\nkoska ovat antaneet itsensä kastaa. Sitä vastoin tshumissa vielä\nmajailevat ostjakit ovat pysyneet ikivanhassa uskossansa, josta\nei suinkaan puutu runollista ylevyyttä eikä siveellisyyttä, vaan\njota oikeauskoiset papit ja heidän seurakuntalaisensa tuomitsevat\nsokeaksi pakanuudeksi. Sitä uskoaan nämä ostjakit tunnustavat paljon\nhartaammin ja suuremmalla vakuutuksella kuin toiset niin sanottua\nkristillisyyttänsä, joka ei suinkaan ole mikään jalostuttava korvaus\nostjakkien lapsellisesta mielestä kehittyneen ja lapsellisella\ntavalla ilmi tulevan uskonnon sijaan. Sitä myöten, kuin Keski-Obin\nja Ala-Irtishin seutujen ostjakit ovat ottaneet vastaan hirsiasunnot\nja kristinuskon, ovat he myöskin vaihtaneet entisen pukunsa melkein\nkokonaan venäläisten kalastajanaapurien pukuun ja heidän seurassaan\npaljon omistaneet heidän tapojansakin ja omiansa kadottaneet\nsekä osaksi myöskin unhottaneet heimonsa puhtautta, niin että\nheille entisestä ominaisesta olemuksestaan ei ole jäänyt jäljelle\noikeastaan mitään muuta kuin ne tuntomerkit, joita ei voida kadottaa,\nkieli ja kaikki siitä riippuvat omituisuudet, ja ehkä myöskin\nkaikilla ostjakeilla yhteinen taitavuus, toimekkaisuus ja viaton\nhyväntahtoisuus. Mutta ei missään tapauksessa käy lausua, että\ntapojen muutoksesta olisi siveellisyys lisäytynyt tai kristinuskon\nottamisesta tapojen puhtaus kasvanut. Ainakin on mieluisempi\noppia tuntemaan pakana ostjakkeja ja lähemmin tarkastella vielä\nalkuperäistä kansaa, kuin sitä sen osaa, joka on ainoastaan varjo\nsiitä, kuin se ennen oli ja heimon toinen osa vielä nykyäänkin on.\nMinä siis supistan kertomukseni niihin ostjakkeihin, jotka vielä\nnykyäänkin palvelevat Ort jumalaansa, elävät monivaimoisuudessa,\nkellä on siihen varaa, ja hautaavat kuolleitansa ihan samalla tavalla\nkuin heidän isänsä ovat haudanneet; esitykseni ei siitä suinkaan\ntule huonommaksi, että toiset jäävät syrjään, vaan päin vastoin\nkokonaisemmaksi, jos puhun yksinomaan vain näistä.\n\nOstjakkien kansan luonteesta on vaikea puhua, vielä vaikeampi\nsitä kuvata. Minä olen sitä moneen kertaan koettanut, mutta\naina huomannut, miten mahdoton on sanoilla kuvata muotoa ja\nkynällä täydellisesti esittää ainoastaan silmällä nähtäviä heimon\ntuntomerkkejä. Ostjakit ovat kasvojensa muodolta, ihonsa, tukkansa\nja silmäinsä väriltä hyvin monenlaiset; heidän rotumerkkiänsä eli\nsiis mongolialaisuuttansa ei suinkaan ole aina helppo huomata,\npäin vastoin se usein on hyvin näkymättömissä; jos joskus todella\nluullaan saaneensa määritellyksi jokin varma, kaikkiin soveltuva\ntuntomerkki, niin toiset saman heimon jäsenet taas todistavat, että\nsitä määrittelyä ei suinkaan käy sanoa ehdottoman päteväksi, vaan\nainoastaan osittain kelvolliseksi. Jos koetan sovittaa kaikkea\nyhteen, kuin olen tarkastettavinamme olleista ostjakeista nähnyt ja\nmuistiin kirjoittanut, niin uskallan kuvata heitä ainoastaan näin:\n\nOstjakit ovat keskikokoisia, yleensä solakkavartaloisia, kädet, jalat\nja raajat yleensä kohtuullisen kokoiset, kädet ehkä pikemmin suuret\nkuin pienet, pohkeet melkein aina pienet. Kasvojen muoto on jotenkin\nmuiden mongolialaisten ja Pohjois-Amerikan indiaanein välillä,\nsillä ruskeat silmät ovat kyllä pienet, vaan ainoastaan sen verran\nviistossa, että sen juuri paraiksi huomaa, sasupäät eli poskiluut\nmatalat, mutta kasvojen alaosa kapeaan ja terävään leukaan päin\nniin painunut, että muoto näyttää kulmikkaalta, ja, kun huuletkin\novat teräväpiirteiset, muuttuu se monella, varsinkin lapsilla ja\nnaisilla, oikeaksi kissan naamaksi, vaikka nenä yleensä onkin vain\nhyvin vähän litteä, monella ei ollenkaan. Runsas, suora tukka, joka\nei sentään ole karkea, on tavallisesti musta tai mustanruskea,\nharvemmin vaaleanruskea ja vielä harvemmin kellertävä, ja parta\nhuono, kuitenkin ainoastaan siitä syystä, että nuorilla keikareilla\non tapana nyhtää sitä pois, kulmakarvat ovat tuuheat. Ihon väri on\ntuskin tummempi kuin europpalaisen, joka paljon eleksii tuulessa ja\nulkoilmassa millä säällä hyvänsä, ja kellertävyys, jota siinä aina\nsentään on, voi melkein näkymättömäksi heiketä ja sotkeutua.\n\nVaikka tätä määrittelyä käyneekin sanoa soveltuvaksi enimpiin\nostjakkeihin, niin se ei kuitenkaan merkitse, että heitä tarkemmin\nkatsellessa tarvitsisi vähääkään epäillä heidän rodustansa.\nMuutamat heistä huomataan heti ensi katsauksella täydellisiksi\nmongolialaisiksi; sillä he ovat lyhytkasvuisia, ruskeat, vilkkaat\nsilmät ovat viistossa ja pitkäaukkoiset, sasupäät korkeat, karhea\ntukka sysimusta, ja kaikki aina paljaana olevat ruumiin osat joko\nvaskipunaiset tai nahkaruskeat.\n\nOstjakkien kielestä en voi lausua mitään arvostelua. Sen tähden sanon\nvain, että se jakautuu kahteen, vieraankin selvästi huomattavaan\nmurteesen, joista Keski-Obin seuduilla vallitseva kaikuu hyvin\nsoinnukkaalta, vaikka vähän pitkäveteiseltä ja laulun tapaiselta,\njota vastoin Ala-Obin murre sen tähden, että kaikki ostjakit\nsiellä mielellään käyttävät pehmeämpää samojeedein kieltä, sujuu\nsukkelammin, tavut kuitenkin aina selvästi eroten toisistaan.\n\nKristityt ostjakit matkivat, kuten jo huomautimme, venäläisten\npukua; naiset eroavat venäläisten kalastajain naisista ainoastaan\nsiten, että he koristavat vaatteitansa monesta paikasta kirjavilla\nlasihelmillä ja käyttävät erikoisia, ylt'yleensä helmillä\nkoristettuja, leveitä nauhoja, saman laatuisia kuin katolilaisten\npappien stola. Pakana ostjakit käyttävät pukiminaan yksinomaan poron\nnahkoja ja muiden eläinten nahkoja ainoastaan poikkeuksen tavoin\nerityisinä poroturkin eli, kuten venäläiset sanovat, hirviturkin\nkoristuksina. Pukimina on alapuolelle polvea ulottuva, miehillä\nrintaan asti, naisilla koko etupuolelta halaistu, ruumiin mukainen\nturkki, joka naisilla vyötetään nahkavyöllä kiinni; turkkiin kiinni\nommeltu tai irtaallaan siihen kuuluva päähine ja hihoihin kiinni\nommellut rukkaset; nahkahousut, jotka ulottuvat polvien alapuolelle,\nja nahkasukat, jotka sidotaan kiinni polvien yläpuolelta. Naisten\nturkki on etupuolelta pitkin laitoja koristettu pienistä,\nneliskulmaisista, lyhytkarvaisista, eri värisistä, suurella vaivalla\nyhteen ommelluista nahkapaloista tehdyllä reunuksella ja helma\nleveällä koirannahkareunuksella, miehillä samoin ainakin helma;\nheillä myöskin aina on päähine kiinni turkissa. Nahkasukat, milloin\nniitä tahdotaan oikein sieviksi, tehdään hyvin monen värisistä,\naistikkaasti asetelluista nuorten porojen nahkakaistaleista;\nrumamuotoinen kenkä on osaksi siihen kiinni ommeltu, osaksi\nsidotaan se nauhoilla kiinni. Keveä, metallinapeilla koristettu\nnahkavyö, jossa veitsi riippuu, pitää miehen turkkia kiinni;\nkirjava, pitkärimsuinen liina, jota kesällä käytetään nahkapäähineen\nsijasta, riippuu naisilla turkin päällä. Paidasta ei tiedetä mitään;\nsitä vastoin naiset käyttävät vyöhykettä. Koristuksikseen kokoaa\nostjakkinainen niin paljon yksinkertaisia vaski- tai paraimmassa\ntapauksessa hopeasormuksia kaikkiin sormiinsa, kuin niihin mahtuu,\njoten koko se käden osa on ihan kuin panssaroitu, kantaa sitä\npaitsi kaulassaan suurempia tai pienempiä lasihelmi-nauhoja ja\nraskaita, lasihelmistä, rautalangan kiehkuroista ja metallinapeista\ntehtyjä vastamaisia korvaheluja paremmin korvain päällä kuin niistä\nriippumassa, ja palmikoitsee tukkansa kahteen palmikkoon, jotka\nulottuvat alas pohkeiden keskipaikoille asti. Samoin tekee myöskin\nostjakkilainen keikari, todistukseksi että kaikki maailman keikarit\novat samaa sukua, jota vastoin mies tavallisesti pitää tukkansa kyllä\npitkänä, mutta irtaallaan.\n\nYksinkertaisempi vielä kuin vaatetus, mutta yhtä tarkoituksen\nmukainen kuin tosin ruma, vaan kesät talvet yhtä sovelias puku, on\nostjakin asuntokin, tshum, keilan muotoinen, tuohella päällystetty\nkuljetettavaksi sopiva maja, jota sekä kalastaja että liikkuva\npaimen käyttää. Kaksi- tai kolmekymmentä hienoa, silitettyä,\nmolemmista päistä teroitettua, neljän tai kuuden metrin pituista\nseivästä, joista kaksi sidotaan lyhyellä nuoralla ylhäältä yhteen\nmuille tueksi, on, silmämäärältä, mutta kuitenkin hyvin tarkkaan\npiiriin asetettuina, seinätelineinä; viisi tai kahdeksan, kapeista\nja keittämällä pehmitetyistä tuohiliuskoista tehtyä, keilanpinnan\nmuotoista levyä on ulkoverhona; tuulen siimespuolelle jätetty,\nkudotulla tuohilevyllä suojeltava aukko majan ovena; ylähuippu on\naina auki, että savu pääsee vapaasti nousemaan. Ovesta tshumin\nvastapäiseen seinään on suora, paljas käytävä, jonka keskikohdalla\non tulisija; sen päällä on kaksi vaakasuoraa, seinäseipäihin\nsidottua seivästä kuivausorsina, joissa keittokattilakin riippuu.\nKäytävän kummallakin puolella on lautoja tai ainakin mattoja maassa\nastuimina ja vuoteiden jatkona, joiden pää puoli on seinään päin.\nSararuohosta tehdyt matot, pitkäkarvaiset, pehmeät poron taljat ja\nporonkarvoilla tai kuivilla suosammalilla täytetyt, tyynyt ovat\nmakuusijoina, turkit peitteinä. Sääskiverho, jonka alle kesällä koko\nperhe ryömii, suojelee makaajia tehokkaammin kuin tshumin ovella aina\npalava pajurisutuli noilta siivekkäiltä kiusaajilta. Keitto-, tee- ja\njuomakattila, kaukaloita, nahkasäkkejä, joissa pidetään jauhoja ja\nkovaksi paistettua ruisleipää, pieniä, kannellisia arkkuja, joissa\nsäilytetään arvokkaimmat tavarat, varsinkin teeastiat ja -tarpeet,\nkirves, pora, nahankaavin, kaukalon muotoinen ompeluarkkunen, jousi\ntai pyssy, lumianturat sekä monenlaisia pyydyksiä; siinä kaikki\nsellaisen majan talouskapineet. Kristittyjen ostjakkien majoista\nharvoin puuttuvan jumalankuvan sijasta on näillä pakanallinen\nkotijumala.\n\nTalven kylmältä ja myrskyiltä suojataan tshumia nahkapeitteellä,\njoka tehdään vanhoista turkeista, tai vielä paremmin toisella\ntuohikerroksella, joka levitetään entisen päälle.\n\nJos tshumin isäntä on kalastaja, on sellaisen tshumin edessä\nkuivaustelineitä sekä verkkoja että kaloja varten, hyvin\nsiistitekoisia, erittäin keveitä ja taidokkaita rysiä, monta\nverrattoman hyvää pikku venettä ja muita kalastusneuvoja. Jos\nisäntä on myöskin metsästäjä, näkyy majan ympärillä kaikenlaisia\npyydyksiä, itsestään tappavia kaaria ja jousia. Poropaimenella on\nmonta taitavasti tehtyä rekeä niihin kuuluvine tarpeineen ja yksi\nhänellekin välttämätön vene.\n\nJoka ostjakki osaa kalastaa, melkein jokainen myöskin metsästää tai\nviritellä pyydyksiä, mutta ei jokainen olla poronpaimenena. Kellä on\nporoja, häntä ostjakkien kesken pidetään vauraana eläjänä, ja jos\nporoja on paljo jollakulla, sanotaan häntä rikkaaksi; yksinomaan\nkalastuksella elämistä pidetään köyhyyden merkkinä. Hevosia ja\nsarvikarjaa näkyy kyllä vähä joissakuissa ostjakkikylissä, mutta\nainoastaan keskijoen varsilla; lampaita ja ehkä kissaakin pidetään\nsiellä myöskin silloin tällöin. Vaan ostjakkien varsinaisina\nkotieläiminä ovat poro ja koira. Ilman niitä, varsinkaan ilman\nporoa, ei toimeentuleva mies luule voivansa elääkään, ja ne todella\ntekevätkin hänelle mahdolliseksi sen, joka hänestä on elämän iloa.\nKuten beduiini, Sisä-Afrikan vaelteleva paimen, katsoo itseään\narvokkaammaksi niitä heimolaisiansa, jotka maata viljelevät, ja kuten\nkirgiisi melkein halveksivasti katselee jokaista, kuin koettaa saada\nelatustansa maasta, samoin porolauman isäntä, jopa poropaimenkin\nkäy käsiksi verkkoon ja koukkuihin ainoastaan silloin, kuin tahtoo\nsaada kaloja omaksi tarpeekseen; jota vastoin kalastaja laskee\nverkkoja ja rysiä, paitsi itseään, myöskin muita varten tai tekee\nsitä toisen palvelijana. Porojen luvun mukaan arvostelee ostjakki\nmiehen omaisuutta, poroja hän katsoo rikkaudekseen, onnekseen.\nSen tähden hän silloin, kuin rutto hävittää hänen porolaumansa,\nkadottaa, paitsi rikkauttansa ja onneaan, myöskin muuta ja paljon\nenemmän: kadottaa arvonsa, itsetuntonsa ja luottamuksensa, jopa\nuskonsa, tapansa, tottumuksensa ja itsensäkin. \"Niin kauan, kuin\nrutto ei vielä hävitellyt laumojamme,\" sanoi seurakunnan vanhin\nMamru, se ymmärtäväinen ostjakki; johon olimme tutustuneet, \"elimme\niloisesti ja olimme rikkaat; siitä asti, kuin poroja yhtä päätä\nkadotamme, tulemme vähitellen köyhiksi kalastajiksi. Me emme, voi\nilman poroa pysyä pystyssä, emme elää ilman niitä!\" Ostjakki parat!\nniissä sanoissa on heidän kohtalonsa lausuttuna. Jo nykyään ovat\nporot, joita ennen oli satoja tuhansia, vähenneet viideksikymmeneksi\ntuhanneksi, ja yhä vielä rutto melkein joka vuosi raivoaa näissä\nsarvikkaissa laumoissa. Mitä siitä seuraa? Venäläiset papit saavat\nenemmän kristittyjä, venäläiset kalastajat enemmän renkejä, mutta\nostjakkeja tuota pikaa ei enää ole muuta kuin nimeltä.\n\nPohjois-Aasian poro on vallan toisenlainen kuin Lapin poro, suurempi\nja muhkeampi, oikea kotieläin sanan paraimmassa merkityksessä. Me\nkaikki luulimme tuntevamme sen, sillä olimmehan sitä Lapinmaassa\nkatselleet hyvin tarkkaan, oikein luonnontutkijan silmillä; mutta\nSiperiassa meidän täytyi tunnustaa, että sittekin olimme saaneet\nvain hyvin vaillinaisen kuvan tästä kaikkein kummallisimmasta\nkotieläimestä. Tuolla Lapissa olimme oppineet tuntemaan\nniskoittelevan, ilmeisen vastahakoisesti pikku miehen ikeen alle\ntaipuvan ja lakkaamatta vapautensa jälleen saamista mietiskelevän\npeuralajin; täällä Siperiassa tapasimme kuuliaisen ja nöyrän, ihmisen\nseurassa pysyvän ja häneen luottavan eläimen. Vaan ostjakki osaakin\noivallisesti pidellä sitä. Tosin hän ei kohtele sitä niin hellästi,\nkuin hän hyväilee koiraansa, muuta yleensä ei myöskään tylysti\neikä muuten kuin poikkeuksen tavoin kovasti ja raa'asti, ja sitä\ntapahtuu ani harvoin. Vastoin lappalaisen tapaa hän ei huoli sitä\nlypsää, mutta sen sijaan pitää sitä paljon säännöllisemmin valjaissa;\nsillä poron täytyy häntä ja hänen perhettään, tshumia kaikkine\nsisustuksineen ja kaikkia muita tavaroita, joita vain käy viedä\nmukaan, kuljettaa paikasta paikkaan sekä kesällä että talvella, jota\nvastoin lappalainen ainoastaan talvella käyttää poroa vetoeläimenä.\nTapetusta porosta käyttää ostjakki kuten lappalainenkin kaikki osat,\npaitsi suolia ja vatsaa. Liha kelpaa ravinnoksi, luut ja sarvet\nkaikenlaisiksi kaluiksi, jänteet langaksi vaatteiden ompelukseen,\ntalja vaatteiksi ja muiksi pukimiksi; yksin kallotkin käytetään.\nPoroilla ostjakki ajaa, keveässä reessään istuen, niin kesällä kuin\ntalvellakin paikasta paikkaan, morsiamen katsontaan, pitoihin,\nmetsästelemään ja ystäviensä hautajaisiin; porolla hän vie kuollet\nviimeiseen lepopaikkaansa; poroja hän teurastaa ja syö vierastensa\nja vainajainsa kunniaksi; poron taljoihin käärii hän vainajat ja\nitsensä. Lyhyesti sanoen: hän ei voi porotta tulla toimeen, ei elää.\n\nTuskin vähemmin tärkeä kuin sarvikas laumansa on ostjakille toinen\nkotieläimensä, koira. Koiraa pitää, hoitelee ja hyväilee joka\nostjakki yleensä eikä ainoastaan vaelteleva paimen, kalastaja\nyhtä hyvin kuin metsästäjäkin, paikoillaan asuva yhtä hyvin kuin\nkuljeksiva mies. Ostjakkien koirat ovat kahta eri rotua, jotka\nkuitenkin vain suuruudeltaan eroavat toisistaan. Tokkohan meikäläiset\nkoirain suosijat niitä katsoisivat kauneiksi, en minä uskalla sanoa:\nminun puolestani täytyy tunnustaa ostjakkien koira kauniiksi jo\nsiitä syystä, että sillä vielä on kaikki villein koirien tuntomerkit\nmuut, paitsi väri. Enimmin on se meidän suippokuonoisen koiramme\nkaltainen, mutta tavallisesti suurempi ja usein niin suuri, että se\ntuskin on pienempi sutta, ei ainakaan paljon; hoikempi se myöskin\non ruumiin rakennukseltaan kuin suippokuonokoira. Pää on pitkähkö,\nkuono keskipituinen, kaula lyhyt, ruumis pitkä, jalat hoikat, häntä\nkeskipituinen, vaskenkarvainen silmä viistorakoinen, lyhyt suippo\nkorva pystyssä, karva erittäin tiheä ja pitkä, kahta eri lajia,\nvilla- ja harjaskarvaa, väri monenlainen, paraastaan puhdas valkoinen\ntai valkoinen ja mustat, hyvin säännölliset kuvat molemmin puolin\npäätä, korvissa, seljässä ja sivuilla, välistä myöskin suden tai\nhiiren karvainen harmaa tai hallakka, mutta ei juovikas. Häntä, jonka\npää on karvainen, mutta ei tuuhea, on aina joko riippumassa tai\nsuorana pystyssä, vaan ei koskaan kiemurassa, ja se juuri melkoisesti\nenentää villikoiran näköisyyttä.\n\nLakkaamaton ihmisen seurassa olo hyvänä ystävänä on tehnyt ostjakkien\nkoiran erittäin hyvänluontoiseksi eläimeksi. Se on valpas, mutta\nei äkäinen; rohkea, vaan ei riitaa etsivä: uskollinen ja kiihkeä,\nmutta ei vieraita vihaava eikä kiukkuinen; epäluuloisesti, vaikka ei\njuuri vihaisesti, se juoksee vieraalle vastaan, vaan lähestyy häntä\nluottavasti heti, kuin kuulee hänen puhelevan isännän kanssa tai\nnäkee hänen astuvan tshumiin. Ihan tottumaton hemmottelemiseen ollen\nhän kyllä mielellään oleskelee tshumissa isäntänsä tai emäntänsä\nkanssa, mutta, osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä, lähtee\nmyöskin mihin tuuleen ja ilmaan hyvänsä, hyppää vitkastelematta joen\nkylmään veteen ja uipi suoraa päätä leveäinkin joen haarojen poikki\ntaikka valittamatta juoksee tundralla ajettaessa reen alla, johon\nse on kiinni sidottu, käyköönpä matka soita, vaivaiskoivikkoja tai\nvesiä myöten. Ollen viisas ja kavala, kekseliäs ja neuvokas, taitava\nja sukkela, osaa se tehdä elämänsä viehättäväksi ja selvitä kaikista\nsattumuksista. Tshumissa se itsekieltävästi makaa ruuan vieressä,\njoka sille on herkkua; isäntänsä majan ulkopuolella se on näpistelevä\nja rohkea varas. Tundran vaivaiskoivikossa se tyytyväisesti\njuoksee reen alla, vaan sileillä soilla tai muuten hyvällä tiellä\nse asettuu, jalat hajallaan, reen jalaksille ajamaan; metsässä se\nseuraa isäntäänsä uskollisena ja hyödyllisenä apulaisena, mutta\nvieraalta se sieppaa tapetun saaliin ihan silmäin edestä ja syö sen\nkiireimmiten niin viattoman ja tyytyväisen näköisesti, että siihen\nveitikkaan on mahdoton suuttua. Poroja paimenessa se tietää kaikki\nporon ominaisuudet ja pahat tavat ja on myöskin nöyrä, mutta ei\nkoskaan niin luotettava kuin lammaskoira, vaan päin vastoin omapäinen\nja tekee palvelusta vitkastelematta ainoastaan silloin, kuin se siitä\nnäyttää ehdottoman tarpeelliselta.\n\nOstjakkien koiraa käytetään leikkikumppanina, tshumin vartiana,\nlaumojen kaitsijana ja vetoeläimenä; käytetäänpä sitä vielä\nkuolleenakin hyödykseen. Reen eteen valjastetaan sitä ainoastaan\ntalvella, mutta käytetään silloin niin sopimattomia valjaita, että\nse, jos sitä vähäkään rasitetaan, jo muutamain vuosien päästä\nijäkseen lapaantuu. Kuoltua riistetään siltä oivallinen turkki,\nja moni ostjakki pitää nähtävästi ainoastaan sitä varten niin\nsuurta koirajoukkoa, että milloin hyvänsä talvella saa tarpeekseen\nkoirannahkaa.\n\nSamaa tai samanlaatuista tarkoitusta varten lienevät ne pesistä\notetut nisäkkäät ja linnut, varsinkin ketut, karhut, huuhkajat,\nkorpit, kurjet, joutsenet y.m., joita nähdään sekä kalastaja- että\npaimen-ostjakin tshumissa tai sen edessä kahleissa. Niin kauan, kuin\nsellaiset eläimet ovat vielä nuoria, kohdellaan niitä ystävällisesti\nja hoidellaan huolellisesti; vaan kuin ne tulevat täysikasvuisiksi\nja karvaltaan tai höyheniltään kelvollisiksi, surmataan ne, syödään,\nmikä syötäväksi kelpaa, ja käytetään hyväkseen turkki ja höyhenet,\nmyöden varsinkin nahat usein ihmetyttävän kalliista hinnoista.\n\nKoira tyytyy täällä kuten kaikkialla ihmisen tahtoon, mutta\nihmisen täytyy taipua poron elintarvetten mukaan. Ne tarpeet ne\nmääräävät paimenostjakin kuljeksimaan, ei paimenen oma tahto eikä\noikku, samoin kuin kalojen tulo ja lähtö melkoisesti vaikuttavat\npaikoillaan asuvien ostjakkien töihin ja toimiin. Poronpaimenten\nja heidän laumojensa vaellukset tapahtuvat melkein samasta syystä\nja samaan suuntaan kuin kirgiisein, eroten niistä paraastaan vain\nsiten, että ostjakkien vaellukset eivät pysähdy talveksikaan,\nvaan siihen aikaan juuri enenevät, s.o. ovat muuttuvaisemmat ja\nvaihtelevammat. Lumen sulaessa siirtyy paimenostjakki hitaasti\nvuoristoa kohti, sääskivitsauksen alkaessa nousee ylemmäksi vuorille\ntai ainakin harjanteen seljälle, jotka nekään eivät ole ihan turvassa\nsääskiltä; vitsauksen lakatessa palaa hän vähitellen alavammalle\ntundralle viettämään talvea, jos mahdollista, kotijoen lähistössä.\nSitä kiertokulkuaan tekee hän vuosi vuodelta, jos onnettomuus, tuo\nhirmuinen rutto, ei kohtaa häntä.\n\nJo ennen kuin lyhyt kesä tulee paimenostjakin hedelmättömään\nkotomaahan, jo ennen kevään ensimmäisiä puhalluksia, siihen aikaan,\njolloin kova jääkansi vielä järkähtämättä peittää mahtavaa jokea, sen\nsivujokia ja kaikkia tundran lukemattomia järviä, poikivat porot;\nsen tähden täytyy silloin huolellisemmin kuin muuten etsiä sellainen\npaikka, jossa on soveliasta syötävää sekä vanhoille poroille että\nvasikoille. Sitä varten paimen ei siirry syvimpiin laksoihin vaan\npäin vastoin nousee harjanteille, joilta talvimyrskyt ovat laisseet\nlumen niin vähiin kuin mahdollista, ja pystyttää sinne tshuminsa\nsoveliaimpaan paikkaan. Päivä-, viikkokausia viipyy hän siellä,\nkunnes paljas peuranjäkälä on kaikkialta ympäriltä syötynä eikä\nole apua enää poron leveästä kaviostakaan, joka lapioimalla lunta\npaljastelee jäkäläpaikkoja. Sitte vasta paimen siirtyy johonkin\nlähipaikkaan, jossa on samoja etuja tarjona. Siitäkään hän ei\nlähde ennen pois, kuin taas tulee laitumen puute; sillä vielä on\nse aika, jota hän voi sanoa helpoksi ja hyväksi. Laumat kävelevät\nnyt laitumella tiheissä joukoissa; porojen kesken, joiden sarvet\novat puhkeamaisillaan tai juuri puhjenneet, vallitsee täydellinen\nrauha; emäporot pitävät tarkkaa vaaria vasikoista eivätkä päästä\nniitä näkyvistä; lauma ei pyri hajautumaan eikä poistu etäämmäksi\ntshumista, kuin kova paimenen huuto kaikuu, joka niitä auringon\nlaskeutuessa kutsuu takaisin tshumin luo. Yöllä tosin hiiviskelee\nympärillä ahnas susi, jonka talvi oli vuorilta karkoittanut alavalle\ntundralle, mutta rohkeat koirat vartioivat valppaasti ja pitävät\ntuota pelkuria rosvoa etäämpänä. Paimen sen tähden on yhtä vähän\nhuolissaan suden kuin talvenkaan tähden, jota hän kuten kaikki\npohjoisimmat kansat katsoo paraimmaksi vuodenajakseen. Päivät,\njotka nyt vielä ovat hyvin lyhyet, pitenevät hyvää vauhtia ja yöt\nyhä lyhenevät sekä samalla hänen vartioimattoman karjansa vaarat\nvähenevät. Joki heittää pois talvipeitteensä, etelän aroilla\nlämminneiden jokivesien kanssa virtailee lauhkeata ilmaa läpi maan;\nkukkulaseljänne toisensa jälkeen tulee lumettomaksi; sekä niillä\nettä laaksoissa, joissa nuoret silmikot nyt rehevästi paisuvat,\non kaikenlaisiin säihin tottuneille eläimille runsaasti ravintoa;\nalava tundra on muuttunut paimenen mielestä oikeaksi paratiisiksi.\nKuitenkin hänen ja hänen laumansa suloinen elämä kestää vain vähän\naikaa. Yhä ylenevä, yhä kauemmin ja lämpimämmin paistava aurinko\nsulattaa tasaisistakin laaksoista lumen, laajoilta järviltä jään,\njopa routaisen maan pinnankin ja herättää kevään ensimmäisten\nviattomain esikoisten sekaan miljaardeja tuskauttavia sääskejä sekä\nitsepäisesti tunkeutuvia paarmoja, joiden toukat porot vasta muutama\nviikko sitte päristelivät pois sieramistaan. Nyt alkaa vaelteleminen\ntodella, nyt paimen rientää vuoristoa kohti, tosin ei pitkää matkaa\nyhtenä päivänä. Heti, kuin yökaste aamusella kuivaa sammalista,\njäkälöistä, ruohoista ja vaivaispensasten nuorista lehdistä, purkavat\nnaiset tshumin, jonka vasta eilen pystyttivät, ja asettelevat\ntavarat eilen samoin tyhjennettyihin rekiin. Sill'aikaa ajaa paimen\nkeveässä reessään, neljä voimakasta poroa edessä, laumansa luo,\njoka on hajallaan syömässä tai kylläisenä makaa ryhmissä, kokoo\neläimet leiripaikan luo, jossa hänen perhekuntansa jo on valmiina\nottamaan vastaan. Hienoa nuoraa, jonka yli porot ainoastaan harvoin\nuskaltavat hypätä, käsissään pitäen asettuvat vastaanottajat piiriin\nlauman ympäri; paimen menee, heittonuora oikeassa kädessä, keskelle\nlaumaa, heittää melkein erehtymättä silmukan valitsemillensa\nporoille kaulaan tai sarviin, ottaa ne kiinni, valjastaa ne,\nkäskee päästämään kaikki muut irti, nousee taas rekeensä ja lähtee\najamaan vuoristoon päin. Kaikki muut reet seuraavat, kukin jonkun\nperheesen kuuluvan ohjaamana, pitkässä rivissä jäljestä. Koko\nvapaa lauma lähtee mylvien, narisevin askelin, liikkeelle, koirat\nyhä haukkuen juoksentelevat ympärillä ja koettavat pitää koossa\nmuutamia kuljeksimaan taipuvaisia poroja, mutta eivät kuitenkaan voi\nestää joitakuita poikkeamasta syrjään eikä jäämästä jäljelle. Yhä\nlaajemmaksi leviää lauma, sievästi koristaa se kaikkia lähimäkiä,\nerittäin mieluisiin syöntipaikkoihin pysähtyy ryhmiä sinne tänne;\nemäporot täyttävät vasikkain vaatimuksesta äidin velvollisuuksiansa\nja ehkä laskeutuvat levähtämäänkin vasikan viereen, joka on\nkylläisenä nukahtanut. Viimein paimenen tarkka silmä huomaa tuon\nvitkastelemisen, hän poikkeaa tieltä syrjään, ajaa suuren kierroksen\nlauman ympäri, ja hänen äänensä mahtikäsky sekä koirat, jotka nyt\nkatsovat apunsa olevan tarpeen, pakottavat jälkimmäiset juoksemaan\ntäyttä vauhtia edeltä jo menneiden jäljestä. Taas kuuluu kovempaa\nmylvintää, taas koirat kovemmin haukahtelevat ja edelleen kulkee\ntiheä lauma; oikea sarvimetsä siinä liikkuu, ja ulkomaisen katsojan\nsydämmessä tuntuu outoa metsästysintoa.\n\nAurinko alkaa aleta, ajoporot ähkivät ja huohottavat, kieli pitkällä\nriippuvana: on aika suoda niille lepoa. Vähän matkan päässä lähellä\njärveä, joita on lukemattomia, kohoaa tasainen kukkulamäki. Sinne\nkääntyy paimen ja pysäyttää sen päälle sarvikkaat veturinsa. Reki\ntoisensa perästä saapuu sinne ja samoin jälestä tuleva laumakin, joka\nkuitenkin heti hajautuu laitumelle, ja riisutut ajoporot rientävät\njäljestä.\n\nNaiset valitsevat sopivan paikan tshumille, asettavat seipäät\npiiriin ja sovittelevat tuohiverhon paikoilleen; mutta paimenisäntä\nkävelee, heittonuora valmiina kädessä, valitsee tottuneen silmällä\nnuoren, lihavan poron ja heittää sille silmukan yli sarvien kaulaan.\nTurhaan koettaa poro irtautua, paimen lähestyy nuoraa myöten, ja\nvastustamatta se sitte seuraa häntä tällä välin valmistuneen tshumin\nluo. Kirvesterän isku niskaan kaataa poron maahan, puukon pistos\nsydämmeen päättää sen elämän. Kahden minuutin kuluttua on eläin jo\nnyljetty, avattu ja sisukset siitä taitavasti pois otettu; minuutin\nvielä kuluttua ovat kaikki perheen jäsenet eläimen ympärillä\nkoossa kastamassa maksaviipaleita vereen, jota on kokoutunut\nrintakomeroon. Kyykkysillään vielä lämpimän poron ympärillä\nleikkelee jokainen kylkiluita tai paloja seljästä ja reisistä.\nSyöjäin huulet punertavat, kuin olisivat huonosti maalatut; joku\nveripisara tipahtelee alas leualle ja ryntäille, kädet värjäytyvät\nja verisinä tahraavat myöskin nenän ja posket niin, että viimein\nouto katsoja näkee vain kammottavia verisiä kasvoja. Äitinsä sylistä\nryömii rintalapsikin vahvemmalle atrialle, tahraa kasvonsa ja\nkätensä niellessään maksaviipaletta tai mitä muuta sattuu saamaan\nja riemuisesti huudahtaa, kuin huolta pitävä äiti vielä katkasee\njonkin ydinluun ja antaa sen hänelle imettäväksi. Koirat istuvat\npiirissä atrioitsijain takana, sieppaellen luita, joita syöjät niille\nheittelevät. Kylläisenä nousee toinen toisensa perästä pois poron\nluota, pyyhkii sammalilla veren käsistään ja veitsestään ja menee\ntshumiin suloisesti levähtämään. Emäntä panee pataan vettä, sulloo\nteurastetusta, puoleksi syödystä eläimestä siihen niin paljon lihaa,\nkuin mahtuu, ja tekee alle tulen kiehuttamaan illallista.\n\nTällä välin paimen on riisunut ylävaatteensa ja tutkistellut sitä\npikimmältään, ei kuitenkaan koskaan turhaan, ja itse siirtynyt niin\nlähelle tulta, että se koko voimallaan lämmittää hänen paljasta\nvartaloansa. Hän tuntee elämän suloutta ja miettii uutta nautintoa.\nEräs veitikka, joka hänen seurassaan matkustaa vuoristoon,\nsaksalainen syntyänsä, ehkäpä joku sen tutkijamatkueen jäsen,\njonka Bremen lähetti Länsi-Siperiaan, on hänelle lahjoittanut\nsekä tupakkaa, tosin vain kauhistavaa nurkantakaista, vaan hyvin\nvoimakasta siltä, ja suuren levyn paperia, kokonaisen kölniläisen\nsanomalehden; siitä repäsee paimen varovasti nelikulmaisen palan,\ntekee siitä pienen, suipon tötterön, taittaa sen keskeltä, täyttää\nsuupuolen tupakalla, ja piippu on valmis; se palaakin oivallisesti\nja hajuaa niin hyvältä, että hänen puolisonsa levittelee sieramiaan,\nikävöiden samaa nautintoa. Kohta hänen toivonsa tuleekin täytetyksi,\nja sitte piippu kiertää kädestä käteen, virvoittaen kaikkia perheen\njäseniä.\n\nPata jo porisee, iltaruoka valmistuu ja kaikki käyvät maukkaalle\natrialle. Sitte paimen astuu ulos tshumin ovesta, huutaa tänään\nviime kerran kauas kaikuvasti kokoon levottoman laumansa ja palaa\ntyytyväisenä tshumiin. Siellä on emäntä sill'aikaa levittänyt\nsääskikatoksen ja pistelee sen laitoja peitteen alle. Sen työn\npäättymistä odotellen mies ottaa jonkun koiran ja hyväilee sitä\nkuin pikku lasta, ja koira puolestaan näyttää huomaavan, että sille\non tapahtunut suuri kunnia. Sitte mies puolialastomana ryömii\nsääskikatoksen alle, viisitoista-vuotinen poika seuraa esimerkkiä,\nhänen pieni, noin kolmetoista-vuotinen vaimonsa tekee samoin, emäntä\ntoimittaa vielä pienen, kätkyessä makaavan rintalapsen turvaan, panee\nvielä kerran törkyä tshumin ovella savuavaan sääskituleen, sulkee\noven ja menee muiden perheenjäsenten seuraan. Muutaman minuutin\npäästä kova kuorsaaminen ilmoittaa, että kaikki ovat suloisen unen\nhelmoissa, jonka hyvä omatunto tuottaa.\n\nSeuraavana aamuna alkaa sama päivätyö, ja sitä kestää, kunnes\nvuoriston kukkuloilla voidaan viipyä kauemmin samassa paikassa.\nYlhäällä hyvin aikaisin tuleva lumi pakottaa jo elokuussa palaamaan\nalas, ja vaellus tapahtuu nyt samalla tavalla, vaikka paljon\nhitaammin.\n\nJään lähdettyä alkaa myöskin kalastajain työaika joilla. Paljo\nostjakkeja kalastelee venäläisten palkkalaisina tai ainakin\nyhdessä heidän kanssaan; toiset ainoastaan myövät osan saaliistaan\nvenäläisille ja kalastavat omaksi edukseen. Heti jään lähdettyä\nasettavat kalastajaostjakit tshuminsa venäläisten kalastusmajain\nsivulle tai asettuvat omiin kesäasuntoihinsa, jotka ovat perin\nyksinkertaisia puutöllejä joen ratinassa. Missä sivujoki laskee\npääjokeen, suljetaan sen suu tai muuten joku joen haarakkeen suu\naidalla, johon jätetään vain yksi aukko: veden ollessa matalampana\npidetään rysiä ja koukkuja; muuten kalastetaan ainoastaan nuotalla ja\nverkolla.\n\nVilkas toimeliaisuus vallitsee kaikissa kalastuspaikoissa, jos on\nhyvä saalis. Aitauksen aukon päällä horjuvilla telineillä istuskelee\nnuoria miehiä tai pikemmin poikia, katsellen kulkeeko kaloja heidän\nverkkopussiinsa, joka sulkee tuota aukkoa; sitä he nostavat tuon\ntuostakin ja kaatavat saaliin pieniin veneihinsä. Miehet vetävät\nsärkillä nuottaa tai laskevat matalampiin paikkoihin verkkoja.\nIltapäivällä tai illan suussa palaavat kalastajat kotiin ja jakavat\nsaaliin ruokakunnittain. Seuraavana aamuna alkaa naisten työ.\nYksitellen tai ryhmissä ovat he kyykkysillään suurten kalakasain\nympärillä, jokaisella lauta ja terävä veitsi aseina. He suomustavat,\npuhdistavat, paloittelevat kaloja ja pistelevät hienoihin keppeihin\nsekä sovittelevat telineille kuivamaan. Taitavat ja varmat\npuukon sivallukset avaavat kalan vatsakomeron ja erottavat lihan\nruotarangosta, sormet päästelevät maksan ja muut sisälmykset irti\npäästä ja arvokkaammista kalan sisuskappaleista. Maksa toisensa\nperästä solahtaa alas huulilta, sillä naiset eivät ole vielä\nmitään syöneet eivätkä siis malta olla nauttimatta herkkupaloja.\nJos vatsa ei siihen vielä tyydy, suomustetaan ja puhdistetaan joku\nkala, leikellään pitkiksi viipaleiksi, kastetaan sellaisen päätä\nkaloista tiukkuneesen vereen, pistetään suuhun, sivalletaan veitsellä\nalhaalta päin ihan nenän kärjen editse sopiviksi paloiksi suuhun.\nTyöskenteleväin äitiensä luo saapuvat lapset saavat kokonsa mukaan\nmaksoja tai lihaviipaleita; nelivuotiset käyttävät veistä viipaleita\nsuuhunsa paloitellessaan yhtä taitavasti kuin aikaihmisetkin, jotka\naina juuri sillä tavalla, myöskin poron lihaviipaleita sivaltelevat\nsopiviksi paloiksi suuhunsa. Kohta kiiltävät äitien ja lasten\nkasvot kalan verestä ja maksarasvasta ja kädet suomuksista. Kuin\nkaikki kalat on suomustettu, puhdistettu, paloiteltu ja ripustettu\nkuivamaan, saavat osansa myös koirat, jotka himokkaina ovat istuneet\nnaisten vieressä, mutta tunkeutumatta ja hätäilemättä; niille\nnäet jäävät suomukset ja sisälmykset, jotka työnnetään läjään\nrikkakasalle, ja ahnaasti hämmentelevät mustat kuonot niitä tunkioita.\n\nAamutyö on ohitse, lyhyt levähdys tarpeen. Äidit ottavat lapsensa\nsyliin, antavat rintalapsille ruokaa ja ryhtyvät sitte sekä lapsille\nettä heille itselleenkin välttämättömän tarpeelliseen työhön:\neläväin etsintään. Lapsi toisensa jälkeen panee päänsä äidin syliin\nja viimein hän itse vanhimman tyttärensä tai jonkun vastapalvelusta\ntoivovan ystävän syliin, ja tuottelias on se metsästys. Että saatua\nriistaa tosin ei syödä, mutta kuitenkin puremalla tapetaan, ei ole\nuutta luonnontutkijalle, joka on tarkastellut apinoita.\n\nAurinko alenee; uutta runsasta saalista tuovat miehet, nuorukaiset ja\npojat. Raakaa kalaa ovat he syöneet tarpeekseen; nyt heidän mielensä\ntekee lämmintä ruokaa. Suuri höyryävä kalapata, jossa on kiehunut\nlohen läheisiä sukulaisia, maukkaita siikoja, tuodaan heille eteen;\nkalan rasvassa lioitettua leipää syödään pohjaruuaksi; päälle juodaan\nteetä, jota on tehty huonosta kakkuteestä siten, että pala sellaista\non pantu kylmään veteen ja siinä lämmitetty ja keitetty kauan aikaa.\nSyötyä ja juotua kylliksi tarvitsee henkikin ravintoa. Sen tähden\non hyvin tervetullut jokainen taiteilija, joka nyt tuo omatekoisen\nkanteleen ja rupeaa soittamaan joko ikivanhaa, omituista kansanlaulua\ntai tanssisäveltä, jonka mukaan naiset ojentautuvat suoriksi ja taas\nlaskeutuvat ja käsiään vuorotellen ojentavat ja jälleen koukistavat\nlanteille. Kunnes sääskikatos on tehty, kestää tällaista iloa; sitte\nkatoavat täälläkin sekä nuoret että vanhat sen alle.\n\nKesä on kulunut, lyhyttä syksyä seuraa talvi. Lintujen lähtiessä\nalkaa uusi toimeliaisuus, talven tullessa ostjakin uusi, täydellinen,\noikea elämä. Lähteville kesävieraille laitellaan kavala verkko;\nrannan tiheään pajukkoon tehdään aukkoja sellaiseen paikkaan,\njosta linnut tiettävästi kulkevat, ja pingotetaan suuri, helposti\nliikuteltava verkko kahden suurenlaisen veden välille. Siihen lentää\nsorsia, hanhia, joutsenia ja kurkia, kaikki tervetullutta saalista\nhöyheniensä ja vielä enemmän lihansa tähden, kun kaikki linnut ovat\nhaluttua ruokaa kaikille jokilaakson asujamille eikä ainoastaan\nostjakeille. Samaan aikaan lähtee vaelteleva paimenkin metsään ja\nvirittelee tundralle loukkuja ketulle ja naalille sekä metsässä\nyksissä neuvoin siellä asuvien kansalaistensa kanssa loukkuja,\nkaarivireitä ja itsestään laukeavia jousia susien ja kettujen,\nsoopelien ja kärppien, ahmojen ja oravien varalle. Jos on lunta\nsatanut, sitoo tottuneempi metsästäjä jalkoihinsa lumianturat, panee\nlumilasit silmilleen ja lähtee nopeain koirain kanssa metsään tai\ntundralle etsimään karhun pesiä, ilveksen jälkiä, hirveä ja peuraa,\njoita nyt soveltuu ajaa takaa, koska lumi kyllä kantaa miestä, vaan\nei eläimiä. Hän ei ole koskaan valehdellut, ei karhun hampaan kautta\nväärin vannonut eikä tehnyt vääryyttä, ja sen tähden on karhu häntä\nvastaan voimaton, hirvi ja peura kykenemättömät pääsemään häneltä\npakoon. Tappamansa karhun hän riemuiten tuopi kylään, tshumiin;\nnaapurit ja ystävät seisovat iloiten ympärillä, kunnes yleinen ilo\ntarttuu häneenkin ja hän hiipii salaa pois, pukeutuu karhuksi ja\nalkaa karhun tanssin, kummallisia liikkeitä, jotka muka kuvaavat\nkarhun liikkeitä kaikissa sen elämän oloissa.\n\nRunsas varasto nahkoja karttuu kohta kalastajan majaan, vielä\nrunsaampi paimenen tshumiin, hän kun on säästänyt myöskin kaikki\nvuoden pitkään teurastamainsa porojen nahat. Niistä on nyt päästävä\neroon. Läheltä ja kaukaa varustaudutaan markkinoille, jotka joka\nvuosi tammikuun loppupuolella pidetään Obdorskissa, Ala-Obin\nviimeisessä venäläiskylässä ja tärkeimmässä kauppapaikassa ja\njoille kokoutuu sekä koti- että ulkomaalaisia. Siellä venäläiset\nvirkamiehet kantavat veroa ostjakeilta ja samojeedeilta, ratkasevat\nriitoja ja pitävät jonkinlaisia keräjiä; siellä venäläiset kauppiaat\nahdistelevat ostajia ja myyjiä, petturit yhdessä syrjääniveitikoiden\nkanssa tyhjentelevät kevytmielisiä juopporenttuja ja papit\npuhuttelevat käännettäviä pakanoita; siellä ostjakit ja samojeedit\ntekevät kaikenlaisia välipuheita, pitävät häitä, sovittavat\nvihamiehiä, hankkivat ystäviä, tekevät sopimuksia venäläisten\nkanssa, maksavat velkoja ja ottavat uutta. Pitkissä riveissä\ntulee joka taholta porovaljakoita, ja markkinapaikan ympärille\nkasvaa tshum toisensa viereen, ja jokaisen ympärillä on vahvoissa\nkuormissa vuoden myötävä saalis. Joka aamu astuskelee tshumin isäntä\nlempivaimonsa kanssa, joka nyt on täysissä koruissaan, puodista\npuotiin, myöskennellen nahkojaan ja ostellen tavaroita. Tehdään\nkauppaa, tingitään ja koetetaan pettää, ja vielä tänäänkin näyttää\nMerkurius voimaansa sekä kauppiasten että varasten Jumalana. Viina,\njonka anniskelun ja myönnin hallitus kyllä on ankarasti kieltänyt,\nmutta jota kuitenkin on saatavana, eikä ainoastaan joka kauppiaalta,\nvaan joka talosta koko Obdorskista, huumaa mieltä, riistää järjen\nsekä ostjakeilta että samojeedeilta ja tekee heidät vielä köyhemmiksi\nkuin tuhoava karjan rutto. Viina herättää muuten kiihkottomassa,\nhyväluontoisessa ja viattomassa ostjakissa eloon kaikki intohimot\nja muuttaa rauhallisen, kaikkia kohtaan ystävällisen, rehellisen\nmiehen raivoavaksi, järjettömäksi eläimeksi. Viinaa himoitsee mies,\nviinaa myöskin vaimo; viinaa kaataa isä himokkaalle pojalle, äiti\ntytölle suuhun, jos he yrittävät vastustamaan tuota turmiollista\nmyrkkyä. Viinan tähden tuhlaa ostjakki vaivalla kootut aarteensa,\nkoko omaisuutensa, viinan tähden palkkautuu hän orjaksi tai\nainakin rengiksi, viinasta myöpi hän sielunsa, luopuu uskostaan ja\nisistään. Viina on välttämättömänä ehtona joka kauppaa päätettäessä,\njopa oikeauskoiseen kirkkoon käännettäessäkin. Viinan avulla saa\nepärehellinen kauppias viimein kaikki ostjakin nahat, ja niistä\npäästyään palaa Obdorskiin tullessaan paljon hyvää toivonut ostjakki,\nkukkaro tyhjänä ja pää raskaana, petettynä, paljaaksi riistettynä\ntshumiinsa. Hän katuu hulluuttansa, heikkouttansa, tekee paraita\npäätöksiä, rauhoittuu sitte ja muistelee vain, miten oivallisesti\nhän on iloinnut omain kansalaistensa kanssa. Heidän kanssansa hän\noli ensin juonut, sitte olivat miehet ja naiset toisiaan suudelleet,\nsitte miehet pieksäneet vaimojansa, sitte koetelleet voimiansa, jopa\nteräviä veitsiäkin välkytelleet ja uhanneet toisillensa kuolemaa;\nmutta verta ei ollut vuotanut, oli jälleen sovittu, nostettu\nlyönnistä ja viinasta tainnottomat naiset ylös maasta ja toisten\navuliasten naisten avulla puhdistettu heidät; sovinnoisiksi oli\ntehty tärkeitä välipuheita, valittu tyttärelle sulho, pojalle pikku\nmorsian; olipa joku leskikin uudestaan naitettu ja niissä pidoissa\nvielä kerran juotu; lyhyesti sanoen: olipa oikein hauskasti iloittu.\nEttä hallituksen virkamiehet viimein olivat pistäneet kaikki\njärjettömiksi päihtyneet lukon taakse, että kaikki, kaikki rahat\nolivat olleet ja menneet, se kyllä oli ikävä, oikein ikävä asia;\nmutta olipa sentään vankila viimein auennut, rahan hukka unhottunut;\nainoastaan kultaiset muistot, joita kävi koko vuoden hautoa, ja\nkaikin puolin kunniakas kihlaus olivat jääneet noiden oikeain\njuhlapäivien pysyväiseksi voitoksi, ja olihan iloa siitäkin.\n\nSulho ja morsian olivat samoin olleet markkinoilla ja juoneet\nniin vahvasti, kuin jaksoivat, ja siinä tutustuneet toisiinsa, ja\nsulho oli sopinut vanhempiensa kanssa valitsemaan nuoren tytön\npuolisoksensa tai oikeastaan saamaan hänet. Sillä vanhempien määräys\nrakentelee ostjakeilla avioliittoja eikä nuorten tahto. Sulhon\ntoivosta ja tahdosta ehkä pidetään jonkin verta lukua ja sallitaan\npojan myöskin katsella jotakin kansansa tytärtä, mutta lähetetään\nkosija ainoastaan siinä tapauksessa tytön isän puheille, jos omat\nolot soveltuvat yhteen tulevan sukulaisen kanssa. Tytöltä ei kysytä\nmitään, ehkäpä siitä syystä, että hän kihlausaikana on vielä liian\nnuori, voidakseen ymmärtävästi päättää tulevaisuuttansa. Eihän hänen\ntuleva puolisonsakaan ole vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa\nsilloin, kuin kosii kaksitoista-vuotista tyttöä. Monipuolinen\nmarkkina-ilo oli nyt melkoisesti jouduttanut neuvottelujen juoksua.\nKosija oli ilman muita mutkia saanut, suostumuksen ja sitte oli\nviina, tuo muuten pahuutta tuottava myrkky, nopeasti päättänyt muuten\npitkälliset hieromiset. Oli sovittu, että nuoren sulhon Sandorin\ntuli maksaa morsian lapsesta Mallasta lunnaiksi kuusikymmentä poroa,\nkaksikymmentä naalin ja kymmenen ketun nahkaa, kappale kirjavaa\nkangasta ja joukko pikku tavaraa, sormuksia, nappeja, lasihelmiä,\nhuiveja ja muuta sellaista. Se oli vähä, paljon vähempi, kuin\ntuskin yhtään varakkaampi seurakunnan vanhin Mamru oli puolisostaan\nmaksanut; sillä häneltä oli lunnaiksi mennyt sataviisikymmentä\nporoa, kuusikymmentä naalin ja kaksikymmentä ketun nahkaa, suuri\nkappale kangasta, monta huivia ja paljo pientä tavaraa. Mutta silloin\nolivatkin paremmat ajat ja Mamru voikin suorittaa nuo enemmän kuin\ntuhannen hopearuplan arvoiset lunnaat vaimostansa, joka oli yhtä\nmuhkea kuin rikkaasta, arvokkaasta perheestäkin.\n\nLunnaat ovat maksetut, nuorten kihlaus tapahtuu. Morsiamen isän\ntshumiin kokoutuu perheen sukulaisia tuomaan morsiamelle lahjoja ja\nsaamaan lahjoja kaikkein nähtäväksi asetelluista sulhon tavaroista.\nPuetaan morsian juhlavaatteihin ja varustaudutaan lähtemään sulhon\ntai sulhon isän tshumille. Sitä ennen on uljaasti syöty äsken\nteurastettujen porojen lihaa tavan mukaan. Tänään keitettiin\nainoastaan muutamia jään alta pyydettyjä kaloja; poron liha syötiin\nraa'altansa, ja, kuin yksi teuras alkoi kylmetä, tapettiin toinen.\nMorsian itkee, kuten lähteväin morsianten sopii, eikä tahdo luopua\ntshumista, jossa on kasvanut; taipuu vasta sitte, kuin kaikki\nhäntä lohdutellen kehoittelevat. Rukoillaan kotijumalalta Ortin\nsiunausta, taivahisen, jonka merkki Sornidud, jumalan tuli eli meidän\nsilmissämme vain säkenöivät revontulet viime yönä veripunaisina\nnäyttäytyivät taivaalla. Eroavaa tytärtä seuraa äiti, auttamaan häntä\nja pysymään hänen luonansa hääyön. Äiti ja tytär käyvät rekeen,\nkaikki häihin kutsutut sukulaiset kukin omaansa ja juhlallisesti\nkulkee saattojoukko kellojen helinässä, joita tänään on kaikkein\nporojen juhlavaljaissa.\n\nIsänsä tshumissa odottelee sulho morsianta, joka tänään, kuten\ntavallista, kainosti peittää huivilla kasvojaan tulevan puolisonsa\napelta ja langoilta. Uusi juhla alkaa ja vasta myöhään yöllä\nhajautuvat vieraat, joihin täällä on yhtynyt sulhonkin sukulaiset.\nSeuraavana päivänä vie äiti nuoren vaimon takaisin isänsä tshumiin.\nVaan jo päivän päästä saapuvat sinne kaikki sulhon sukulaiset\nvaatimaan morsianta pois. Vielä kerran kaikuu riemu majassa, sitte\neroaa morsian siitä ainiaaksi ja asuu täst'edes puolisonsa kanssa\nkahden kesken tai yhdessä hänen ja hänen vanhempainsa ja sisarustensa\ntaikka myöhemmin myöskin yhdessä miehensä toisen vaimon kanssa\nuudessa kodissa, johon hänet tällä toisellakin kerralla juhlasaatossa\nviedään.\n\nKöyhäin ostjakkien pojat maksavat lunnaiksi enintään kymmenen\nporoa, kalastajain pojat eivät edes sitäkään, vaan ainoastaan\nvälttämättömimmät tshumin tarpeet, asuvatpa usein monin perhein\nsamassa tshumissa; juhla- ja ilopäiväksi tulevat sentään heidänkin\nhäänsä ja niissä syödään niin paljo, kuin vähäiset varat suinkin\nkannattavat.\n\nKöyhät ostjakit elävät yksivaimoisuudessa, mutta rikkaat katsovat\nvarallisuuden etuoikeudeksi ottaa kaksi tai useampia vaimoja.\nSilloinkin sentään ensimmäinen pitää etuoikeuksia toisia kohtaan,\njotka paremmin ovat hänen palvelijoitansa kuin vertaisiaan.\nJos ensimmäisillä vaimoilla ei ole lapsia, silloin voi käydä\ntoisin, sillä lapsettomuus on häpeä miehelle ja lapseton vaimo on\ntshumissakin surkuteltava, onneton olento.\n\nVanhemmat ovat ylpeät lapsistaan ja kohtelevat heitä hellästi.\nOnnea näkyy nuoren äidin katseesta ja liikkeistä, kuin hän ottaa\nesikoisensa syliinsä tai laskee hänet tuohikätkyeen pajun lehville ja\npuusta kaavituille lastuille; huolellisesti hän sitoo peitteen kiinni\nkätkyen laitoihin ja varovasti peittää pienen vuoteen pääpuolen\nsääskiverholla, mutta puhtauteen katsoen olisi hänellä paljo\noppimista. Niin kauan, kuin lapsi on ihan pieni, äiti tosin puhdistaa\nja pesee sitä, milloin luulee välttämättömän tarpeelliseksi; vaan\nsen vähän kasvettua pesee hän siltä kerran päivässä ainoastaan\nkasvot ja kädet, käyttäen pajun kaavinlastuja pesutukkona ja toista\nkourallista pyyhkeenä, pitämättä muuten ollenkaan lukua, miten\nhyvänsä se pikku olento ryvettää itseänsä kaikkialla. Vasta sitte,\nkuin nuori ostjakki kykenee itse pitämään itsestään huolta, päättyy\nse epäkohta; vaan tuskin kukaan katsoo sittekään tarpeelliseksi\npeseytyä edes jokaisen verisen atriankaan jälkeen. Lapset puolestaan\novat yhtä hellät ja uskolliset vanhemmilleen kuin vanhemmat heille\nsekä erittäin tottelevaiset ja kuuliaiset kasvattajainsa tahdolle.\nKunnioitus vanhempia kohtaan on ostjakkien ensimmäinen ja tärkein\nkäsky, kunnioitus Jumalaa kohtaan toinen. Kuin me neuvoimme mainittua\nseurakunnan vanhinta Mamrua opetuttamaan lapsilleen Venäjän kieltä\nja kirjoitusta, hän vastasi käsittävänsä kyllä, että se olisi\nhyödyllistä, vaan pelkäävänsä että lapset lakkaisivat kunnioittamasta\nisää ja äitiä ja siten rikkoisivat uskonnon tärkeintä käskyä; siitä\nsyystä hän ei voinut ruveta noudattamaan meidän neuvoamme. Siitä\nsyystä ostjakki, joka vielä pysyy isiensä uskossa, ei opi enempää\nkuin tekemään paperille merkkinsä, joitakin harakan varpaita,\njotka kyllä käyvät täydestä hänelle ja muille, ja leikkaamaan\nsaman merkkinsä puuhun tai porojen nahkaan. Ja kuitenkin hän\nerittäin ymmärtäväisen ja taitavan ihmisen tavalla oppii helposti\nja sukkelaan, mitä hänelle opetetaan, niin että hän jo nuoressa\nnaintaijässä tietää kaikki, kuin kuuluu talouden perustamiseen ja\nyllä pitämiseen. Ainoastaan uskon asioissa näyttää hän mielellään\nheittävän omat arvelemiset; juuri sen tähden kaikki, paitsi jotkut\nharvat, osoittavat ansaitsematonta kunnioitusta shamaanille, joka on\ntietävinään uskonnosta enemmän kuin muut.\n\nMe puolestamme emme voi olla sanomatta petturiksi sellaista\nshamaania, joka ostjakkien kuten muidenkin Siperian mongolialaisten\nkansakuntain keskuudessa ottaa itselleen papin oikeuksia. Se\nainoa tuon kelpo veljeskunnan jäsen, jonka me tapasimme, kastettu\nsamojeedi, kantoi kristinuskon merkkiä rinnallaan, olipa, kuten huhu\nkertoi, ollut jonakin oikeauskoisen kirkon virkamiehenäkin, mutta\nkuitenkin toimitti shamaanin virkaa pakana ostjakkien keskuudessa.\nSellaisia tuntevilta olen sittemmin kuullut, että tämä petturi ei\nollut mikään poikkeus; sillä kaikki shamaanit, jotka von Middendorf\nmonivuotisilla Siperian matkoillaan oppi tuntemaan, olivat\nkristittyjä. Että se shamaani, jonka me tapasimme, luuli meitä hänen\ntaitoonsa luottaviksi, olen jo maininnut matkakertomuksessani ja\nsamoin, mitä hän meille ennusti, mutta jätin hänen kuvaamisensa täksi\nkerraksi, sillä tämän kehyksen sisään sellainenkin kuva kuuluu.\n\nEnsin pyytäen viinaa alkajaisiksi, vaan sitte tyytyen luvattuun\npalkkioon meni tämä shamaani yksin tshumiin, sanoen kutsuvansa meitä,\nkuinhan ehti tehdä kaikki valmistukset. Niihin lienevät kuuluneet\nnekin kumeat rummunpärähdykset, joita hyvän hetken päästä kuulimme;\nmuista valmistuksista emme saaneet mitään tietoa. Sanan saatuamme\nastuimme tshumiin.\n\nKoko tuohimajan sisus on täynnä ihmisiä, jotka istuvat piirissä niin\nkiinni seinässä kuin mahdollista; lapsineen ja vaimoineen tulleiden\nostjakkien ja samojeedein seassa on myöskin venäläisiä samoin\nvaimoineen ja lapsineen. Korkeammalle paikalle oven vasemmalle puolen\non shamaani Vidli asettunut istumaan; hänen oikealla puolellaan\nmaassa istuu kyykkysissään ostjakki, mestarin oppilas nykyään.\nVidlillä on ruskea vaate yllä ja sen päällä likainen, alkuaan\nvalkoinen, kullalla niukasti koristettu viitan tapainen, vasemmassa\nkädessä pieni, tamburiinin kaltainen rumpu siten, että se varjostaa\nhänen kasvojansa, oikeassa kädessä rumpupalikka; pää on paljas,\npyöreäksi leikattu tukka äsken kammattu. Keskellä tshumia palaa tuli,\nsilloin tällöin valaisten leimahtelemisellaan kirjavaa ihmisjoukkoa,\njonka keskeen mekin käymme istumaan meitä varten jätettyihin\npaikkoihin. Kolmasti kajahtava pitkä, moniääniseltä laululta kuuluva\nhuuto, aljettuna muutamilla rummun pärähdyksillä, tervehtii meitä\nastuessamme sisään ja merkitsee toimituksen alkua.\n\n\"Että näette, että minä olen totuuden mies,\" puhuu mestari, \"kutsun\nminä nyt minulle uskottua taivahisen sanansaattajaa meidän keskeemme\nilmoittamaan minulle, mitä jumalat ovat teidän tulevaisuudestanne\npäättäneet. Te itse sitte voitte huomata, olenko puhunut totta vai\nenkö.\"\n\nTämän alkulauseen jälkeen, joka meille selvitetään kahden kertaisella\ntulkitsemisella, paukuttelee tuo jumalain suosikki vasikan-, olin\nsanoa poronnahkaista rumpuansa palikalla tosin jonkinlaisessa\ntahdissa, vaan ei yhtä tiheään, ja samalla säestäen laululla,\nsamojeedein tapaan puoleksi puhuen tai oikeammin mutisten, puoleksi\nlaulaen, ja nuorukainen, jota saatamme sanoa lukkariksi, aina toistaa\nsäkeet säännöllisesti. Mestari pitää rumpuansa niin, että hänen\nkasvonsa ovat varjossa, ummistaa silmänsä, että mikään ei häiritse\nhänen henkensä katsetta; lukkari sitä vastoin polttelee laulaessaan\nkuten ennenkin ja syljeksii vaihteeksi. Kolme pitkää, tarkkaa\npaukautusta päättää rummuttamisen ja laulun.\n\n\"Minä olen nyt,\" sanoo mestari arvokkaasti, \"kutsunut taivahisen\nlähettilästä Jamaulia meidän keskeemme, mutta en voi sanoa, kauanko\nkuluu ennen, kuin hän saapuu, sillä saattaahan hän olla kaukanakin\nmeistä.\"\n\nJa uudestaan hän rummuttaa, laulaa loitsuansa, päättää laulua ja\nrummutuksen kuten äsken.\n\n\"Kaksi keisaria näen minä edessäni; he lähettävät teille\nkirjoituksen\", puhuu jumalain lähettiläs hänen suunsa kautta.\n\nJamaul on siis ollut niin ystävällinen, että on suosikkinsa pyynnön\nmukaan saapunut tshumiin. Nyt seuraavat jumalain sanoman eri säkeet,\njoiden edellä aina on rummutusta ja laulua, tässä järjestyksessä:\n\n\"Vielä kerran, tulevana kesänä, te kuljette samaa tietä kuin tänä\nvuonna.\"\n\n\"Silloin te käytte Uraalin harjalla, siellä, jossa Ussa, Bodarata ja\nShtshutshja joet alkavat.\"\n\n\"Sillä matkalla teille jotakin tapahtuu, hyvääkö vaiko pahaa, en voi\nsanoa.\"\n\n\"Bodaratalla ei ole mitään saatavana, koska siellä ei ole puuta eikä\nlaidunta; vaan siellä ylhäällä voidaan jotakin toimittaa.\"\n\n\"Esimiehellenne tulee teidän tehdä tili, hän tutkii sen ja on teihin\ntyytyväinen.\"\n\n\"Kolmelle heimonne vanhimmalle tulee teidän myöskin vastata\ntöistänne; he samoin tarkastavat teidän kirjoituksianne ja sitte\npäättävät uudesta matkasta.\"\n\n\"Nyt matkanne täst'edes tapahtuu onnellisesti, ilman mitään pahoja\nsattumuksia; rakkahanne tapaatte kotona hyvin voivina.\"\n\n\"Jos nyt vielä Bodaratan seuduilla olevat venäläiset kertovat samaa\nkuin te, niin kaksi keisaria teitä palkitsee.\"\n\n\"Minä en näe yksiäkään kasvoja enää edessäni.\"\n\nToimitus on päättynyt; Uraalin vuorilla lepäilee viimeinen puoliyön\nhämärä. Kaikki poistuvat tshumista; venäläisten kasvoista näkyy samaa\nuskovaisuutta kuin ostjakkein ja samojeedein. Me pyydämme shamaania\nveneesemme, irroitamme häneltä ja hänen oppilaaltaan viinalla kielet\nja teemme hänelle sitte kaikenlaisia ristikysymyksiä, vaikeitakin ja\nhyvin sotkevia. Hän vastaa kaikkiin, joutumatta mistään hämilleen,\nvitkastelematta ja vähääkään ajattelematta; hän vastaa niin\nvakuutettuna ja vakuuttavasti, selvään ja varmasti, lyhyesti ja\narvokkaasti, että vielä varmemmin kuin ennen huomaamme, mikä viekas\nveitikka meillä on edessämme.\n\nHän kertoo meille, miten hänelle jo poikana oli tullut henki ja häntä\nniin kauan vaivannut, kunnes hän rupesi shamaanin oppilaaksi; miten\nhän oli yhä enemmän päässyt jumalain lähettilään Jamaulin ystäväksi,\njoka lähettiläs hänelle ilmestyy ystävällisenä miehenä, nopealla\nhevolla ratsastaen ja sauvaa kädessä pitäen; miten Jamaul rientää\nhänen avukseen ja tarpeen mukaan tuo taivahisen apuakin, milloin\nhänen, shamaanin, on taisteltava pahoja henkiä vastaan, usein monta\npäivää perätysten; miten jumalain lähettilään aina täytyy ilmoittaa\nhänelle taivahisen totinen, väärentämätön sanoma, koska muuten joka\nisku, kuin herättää rummusta ääntä, vaikuttaa lähettilääsen kuin\ntuskallisen kipeä lyönti; miten Jamaul tänäänkin oli ainoastaan\nhänelle näkyvänä istunut tshumissa hänen takanaan ja hänelle korvaan\nkuiskannut meille kerrotut sanat; miten hän, shamaani, taidollaan tai\nhänelle suodun armon kautta, jota hänen kääntymisensä kristinuskoon\nei ollut heikontanut, osaa saada selville salatut asiat, löytää\nvarastetut tavarat, tuntea taudit, tietää edeltä päin sairasten\nkuolemisen tai paranemisen, nähdä vainajain varjot ja karkoittaa\nniitä sekä tehdä paljon hyvää ja estää paljon pahaa, mutta tekee\nainoastaan hyvää taivahisen pelosta; hän kertoo meille laveasti ja\nselvään ostjakkein ja samojeedein uskon, vaikka ei ihan oikein;\nhän vakuuttaa, että kaikki hänen kansalaisensa kuten ostjakitkin\nhäntä etsivät kaikenlaisista syistä, kysyäkseen häneltä neuvoa ja\nsaadakseen hänen kauttansa tietoa tulevista, asioista, eivätkä epäile\nhäntä, vaan häneen luottavat ja uskovat.\n\nTämä viimeinen kohta ei ole tosi. Suuri kansanjoukko saattaa kyllä\nkatsoa shamaania tietäjäksi, ehkäpä myöskin ihmisen ja jumaluuden\nvälittäjäksi ja ehkä salaperäisen mahtavaksi olennoksi; mutta hänen\nsanojaan ja töitään moni uskoo yhtä vähän kuin muissa kansoissa\nmonet ihmiset pappejansa. Näiden kansojen todellinen usko on paljon\nyksinkertaisempi ja lapsellisempi, kuin shamaani soisikaan. Täällä\non ihan samoin kuin muualla: papit tai ne, jotka ovat olevinaan\npappeja, selittelevät taivaassa olevan jumalia sekä neuvonantajia ja\npalvelijoita, mutta kansa ei tiedä mitään taivaan hovikunnasta.\n\nKansan uskon mukaan vallitsee taivaassa Ort, jonka nimi merkitsee\n\"maailman loppua\". Hän on mahtava henki, jolla ainoastaan kuolemaa\nkohtaan ei ole mitään valtaa; ihmistä kohtaan hän on hyvää suopa,\nkaiken hyvän, porojen, kalain ja turkiseläinten antaja, pahan estäjä,\nvalheen kostaja, ankara ainoastaan silloin, kuin ei pidetä hänelle\nannettua lupausta. Hänelle pidetään juhlia, hänelle uhrataan ja\nhäntä rukoillaan; häntä ajattelee rukoilija, joka seisoo jumalan\nkuvan edessä. Kuva, Longh nimeltä, voi olla puusta veistelty tai\nvaate tukku, kivi, nahka tai muu esine; voimaa sillä on ja se\nsuojelee, mutta fetishi se ei ole. Jos kokoudutaan Longhin eteen ja\nasetetaan sellainen tshumin edustalle ja annetaan sille kala- tai\nporonliha-vati tai muita uhreja taikka pannaan arvokaluja sen eteen\ntai asetetaan se majaan, niin aina katsellaan taivaasen ja ajatellaan\nsekä uhratessaan että rukoillessaan jumaluutta. Pahoja henkiä asuu\ntaivaassa kuten maan päälläkin, mutta Ort on mahtavampi kuin ne\nkaikki; ainoastaan kuolema on mahtavampi häntä. Ijankaikkista elämää\nkuoleman jälkeen ei ole eikä siis ylösnousemustakaan, mutta vainaja\nvaeltelee vielä varjona maan päällä, ja sillä varjolla on yhä vielä\nvoimaa tehdä hyvää ja pahaa.\n\nKuin ostjakki kuolee, alkaa vainajan varjoelämä heti kuoleman\njälkeen; sen tähden ryhdytään heti hänen hautaamiseensa. Jo ennen\nkuolemaa kokoutuvat kaikki kuolevan ystävät; heti kuoltua tehdään\ntshumiin, jossa ruumis on, tuli ja pidetään sitä voimassa, kunnes\nlähdetään haudalle. Shamaani kutsutaan kysymään vainajalta, mihin hän\ntahtoo tulla haudatuksi. Se tapahtuu siten, että mainitaan paikan\nnimi ja koetetaan nostaa ruumiin päätä. Jos vainaja suostuu, niin\nhän antaa päätänsä nostaa; jos ei suostu, niin siihen ei kolmenkaan\nmiehen voimat riitä. Silloin täytyy kysellä uusia paikkoja, kunnes\nvainaja suostuu. Sitte lähetetään taitavia miehiä valmistamaan\nhautaa, johon työhön kuluu usein monta päivää.\n\nHautausmaat ovat aina tundralla korkeilla paikoilla, tavallisesti\npitkänlaisten kunnasten harjanteilla. Haudat ovat taidokkaammin tai\nvähemmin taitavasti tehtyjä arkkuja, jotka asetetaan maan päälle. Jos\nei ole lujia lautoja arkuksi, katkaistaan siksi vene ja sijoitetaan\nruumis siihen. Ainoastaan hyvin köyhät ihmiset kaivavat maahan\nmatalan kuopan ja hautaavat siihen.\n\nRuumista ei pestä, mutta puetaan juhlavaatteihin, tukka kammataan ja\nkasvot peitetään liinalla. Kaikki vainajan vaatteet jäävät köyhille.\nVierasta ruumista ei kosketa käsin, mutta rakasta sukulaista\nsuudellaankin kyynelsilmin jäykille kasvoille.\n\nReessä tai veneessä viedään kaikkein sukulaisten ja ystäväin\nsaattamana ruumis hautauspaikkaan. Arkkuun tai hautaan levitetään\nporontalja vainajalle leposijaksi, pään vierustalle ja molemmille\nsivuille pannaan tupakkaa, piippu ja kaikenlaisia kaluja, joita\nvainaja eläessään käytti. Sitte ruumis kannetaan nuorilla arkkuun,\nlasketaan tilalleen, peitetään sen kasvot viime kerran, asetetaan\ntuohilevy arkun päälle, jonka laitoja rikkaat ehkä myöskin koristavat\nkalleilla nahoilla ja kankailla, pannaan tuohilevyn päälle\nhauta-arkun varsinainen kansi tai ainakin paksuja puita vierekkäin\nsekä niille ja arkun ympärille ja alle kaikki ne kalut, jotka eivät\nsovi itse arkkuun, rikottua ne ensin tai jollakin muulla tavalla\ntehtyä kelpaamattomiksi eläväin ihmisten käyttää eli ostjakkein\nkäsityksen mukaan varjoksi siitä, kuin ne ovat olleet.\n\nTällä välin on lähelle hautaa tehty tuli ja teurastettu yksi tai\nuseampia poroja, joiden lihan hautajaisväki syö raa'altaan tai\nkeitettynä. Atrian jälkeen nostetaan teurastettujen porojen kallot\nseivästen päihin ja asetetaan niihin tai lähipuihin myöskin porojen\nkorut ja ripustetaan kellot, jotka niillä tänään kuten kaikissa\njuhlatiloissa oli kaulassa, hauta-arkun yläpäähän, rikotaan viimein\nrekikin ja kaadetaan se kumoon lähelle hautaa, joka siten saa\nviimeisen koristuksensa. Sitte lähdetään kotimatkalle. Valitus\nvaikenee ja elämä taaskin käy jokapäiväistä juoksuaan.\n\nMutta yön varjossa alkaa vainajan varjo kaluineen, jotka myöskin ovat\nvarjoiksi muuttuneet, salaperäistä varjoelämäänsä. Mitä hän on tehnyt\nelävänä ollessaan tekee hän edelleenkin. Näkymättömänä paimentaa hän\nporojansa, soutaa venettään, sitoo lumikengät jalkoihinsa, jännittää\njoustansa, laskee verkkojaan, tappaa entisten pyyntieläinten varjoja,\npyytelee entisten kalain varjoja. Yön hämärässä astuu hän puolisonsa,\nperheensä tshumiin, tekee jälkeen jääneille hyvää ja pahaa. Hänen\npalkkansa on hyvän tekeminen omaisilleen, omalle lihalleen ja\nverelleen, ja hänen rangaistuksensa, jos hänen täytyy yhä tehdä pahaa\nomaisilleen.\n\nNämä ovat ostjakkien uskonnon pääpiirteet, noiden luonnon lasten,\njoita oikeauskoiset kristityt pitävät pakanoina ja halveksivat. Jos\nrehellistä, mieleltään lapsellista ihmistä oikein arvostellaan, niin\neipä voida olla toivottamatta: pysykööt he aina pakanoina tai ainakin\nsellaisina, kuin ovat.\n\n\n\n\nAron vaeltelevat paimenet ja laumat.\n\n\nVaikka Keski-Aasian aro onkin rikas ja näyttää hyvin kirjavalta,\nainakin keväällä, ja vaikka sen sisällä on paljo hedelmällistä\nmaata, niin vakinainen ja pysyväinen paikoillaan asuminen on\nsiellä mahdollinen kuitenkin ainoastaan muutamissa erittäin\notollisissa paikoissa. Kuljeksimista ja vaeltamista, tuloa ja\nlähtöä, ilmestymistä ja katoamista vaatii se melkein kaikilta\nlapsiltaan, sekä ihmisiltä että eläimiltä, jotka siellä oleksivat ja\nasuksivat. Joitakuita paikkoja saattaa maanviljelijä tehdä itselleen\nalammaisiksi, joihinkuihin paikkoihin perustaa kyliä ja kaupunkeja,\nvaan yleensä aron ainiaan täytyy olla vaeltelevan paimenen omana,\njoka osaa taipua sen kaikkein olojen mukaan.\n\nAron paimenista ovat kirgiisit huomattavimmat sekä lukumääränsä\nettä tapojensa tähden. Heidän laidun- ja asuinalansa ulottuu Don- ja\nVolga-joista Tianshan-vuoriin ja Irtish-joen keskipaikoilta\nBalkash-järven eteläpuolelle ja melkeinpä Kiivaan ja Bukaraan\nasti. Kirgiisein kansa jakautuu ryhmiin ja heimoihin, aro- ja\nvuoripaimeniin, mutta on kuitenkin yhtä samaa kansaa sukuperältään\nja kieleltään, uskonnoltaan ja tavoiltaan, vaikka eri heimoissa\nnäkyköönkin erilaisuuksia. Orenburgin arolla vaeltelee pienin ja\nnuorin ryhmä, Volgan ja Uraal-joen välisillä aroilla eli Turgain ja\nUraalin kuvernementeissä asuu äskenmainitusta eronnut haara, joka\nsanoo itseään bukailaiseksi ryhmäksi; Irtishin ja Balkash-alueen\naroilla ja vuorilla kuljeksii keskimmäinen eli vanhempi ryhmä\nja Illi-joen tuolla puolen aina lähelle Bukaraa ja Kiivaa ovat\nliikkuvien vuorikirgiisein asuinpaikat, jotka sanovat itseään\nsuureksi eli vanhimmaksi ryhmäksi. Kirgiiseiksi muuten ei ainoakaan\ntämän kansan haara itseään sano, sillä kirgiisi on pilkkasanana\nmerkitsee \"rosvoja\". Heidän ominainen nimensä on kaisak eli kasak,\nvaikka venäläiset nykyään kasakeilla tarkoittavat ihan toista väkeä\nkuin arojen asujamia.\n\nKirgiisit, kuten minä heitä sittekin nimitän, ovat turkkilainen\nheimo, jonka rodusta on paljo eri mieliä lausuttu. Moni matkustaja\npitää heitä oikeina mongolialaisina, jota vastoin toiset, ehkäpä\nsuuremmalla syyllä katsovat heitä sekakansaksi, joka kyllä muutamissa\nkohdin on mongolialaisten kaltainen, vaan jolla yleensä sentään on\nuseampia indogermanialaisten tuntomerkkejä, paraiten turkmeenien.\nMinun näkemäni kirgiisit, jotka kaikki kuuluivat keskimmäiseen\nryhmään, ovat keskikokoista tai pientä, kaunis vartaloista väkeä;\nkasvot ei tosin kauniit, vaan ei myöskään mikään viirunaama kuten\nmongolialaisilla; kädet ja jalat sievät, ihon väri kirkas tai\nläpinäkyvä vaaleanruskea, vähän keltaiseen vivahtava, silmät\nruskeat ja tukka musta. Sasupäät ovat harvoin niin korkeat ja leuka\nainoastaan ani harvoin niin kapea, että kasvot tulevat kulmikkaiksi\ntai kissan naamaksi; keskikokoinen silmä on yleensä keskikohdalta\nkaarevin ja ulkonurkasta vaakasuoraan jatkunut, eli siis mantelin\nmuotoinen kyllä, vaan ei viistorakoinen: nenä enimmäkseen suora,\nharvoin kaareva, suu kohtuullisen kokoinen ja teräväpiirteinen, parta\nohut, vaikka ei oikeastaan huono. Oikeita mongolialaiskasvoja näkyy\nkyllä myöskin, paraastaan köyhemmän väen naisilla ja lapsilla; mutta\nyhtä vähän, kuin olen nähnyt oikein kauneita kirgiisiläisnaisia, yhtä\nvähä on näkyviini sattunut oikeita viirunaamojakaan kuten muissa\nkansoissa, jotka todella ovat mongolialaisia. Sekakansan muoto näkyy\nkaikilla suuremmassa määrässä kuin mikään varma, tarkkarajainen\nrotu. Olen nähnyt miehiä, jotka, jos en olisi tiennyt heidän\nkansallisuuttansa, olisin ehdottomasti lukenut jalompimuotoisiin\nindo-germanialaisiin, ja toisia, joilla minun välttämättä täytyi\nmyöntää oleviin selvät mongolialaisen kasvot. Vanhain sukujen\njäsenillä on yleensä kaikki indogermanialaisten tärkeimmät\ntuntomerkit, alhaisemmat miehet ja syrjäisemmät haarat näyttävät\nainakin joissakuissa kohdin mongolialaisilta, jopa ovat melkein\ntäydellisestikin heidän kaltaisiansa. Islami, joka myöntää autuuden\nopin tunnustajaksi muuttuneelle orjalle kansalaisoikeudet, lienee\naikojen kuluessa tehnyt monesta pakanamongolialaisesta kirgiisejä\nja siten paljon vaikuttanut kirgiisein heimomerkkeihin ja niitä\nturmellut.\n\nVaikka kirgiisin puku oikeastaan on turkkilainen, se ei kuitenkaan\nsovellu päästämään vartaloa näkyviin paraimmalta puolen. Varsinkin\ntalvella karvalakit, turkit ja pitkät saapasvarret peittävät kaikki\nvartalon yksityiskohdat, eikä niitä näy kesälläkään. Köyhä kirgiisi\nkäyttää, paitsi turkkiansa ja karvalakkiansa, ainoastaan paitaa,\nviittaa ja leveitä housuja, ylhäiset ja rikkaat sitä vastoin\nitämaiseen tapaan monia vaatteita päällekkäin; mutta molemmat\npistävät kaikkein ruumista verhoavain vaatteiden, paitsi turkin,\nhelmat housuihin, että eivät ratsastaessa olisi tiellä, mutta juuri\nsen tähden näyttävät sitä hullunkurisemmalta, mitä rikkaammin ovat\npuetut. Suositaan tummia värejä enemmän kuin kirkkaita, joita\nsentään ei halveksita niitäkään, vaan käytetään niitä kirjavissa\nkudoksissa ja nauhuksissa. Vyössä riippuu melkein joka kirgiisillä\nkorea, rauta- tai hopealastoilla runsaasti koristeltu pikku laukku ja\nsamoin koristeltu veitsi, mutta mitään muita koristuksia hänellä ei\nole, paitsi välttämätön sinettisormus ja muistoraha, jos keisari on\nantanut sen jollekulle.\n\nNaisten puvusta en tiedä paljoa, koska tarpeellinen varovaisuus esti\nminua kyselemästä enempää, kuin näin, ja koska rikasten ja ylhäisten\nvaimoja en nähnyt ollenkaan enkä muita koskaan juhlapuvussa. Paitsi\nturkkia, saappaita ja kenkiä, ihan samanlaisia kuin miehillä, on\nnaisilla housut, myöskin melkein samanlaiset kuin miehillä, paita\nja sen päällä kaapun kaltainen päällysvaate, joka ulottuu polvien\nalapuolelle ja on keskeä kiinni vyötetty, päässä joko turbaanin\ntavoin kääritty liina tai sellainen päähine kuin nunnilla, joka\npeittää pään ja kaulan ja riippuu hartioilla ja ryntäillä.\n\nSekä miesten että naisten vaatteet, paitsi aina sieviä ratsusaappaita\nja kenkiä, ovat karkeatekoiset. Arvattavasti ilmanalan vaatimuksesta\non molemmilla päällysvaatteissa tavattoman pitkät, yli käsien\nulottuvat ja niitä aina peittävät hihat.\n\nKun suuret ja vähään tyytymättömät eläinlaumat pakottavat kirgiisiä\nsiirtelehtämään paikasta paikkaan, sopivaa laidunta etsien, täytyy\nheillä myöskin olla sellaiset asunnot, jotka voidaan helposti\npystyttää, ilman suurta vaivaa taas hajoittaa ja toisessa paikassa\njälleen panna kokoon ja jotka kuitenkin riittävästi suojelevat\nsopimattomilta ilmoilta. Ne edut täyttää jurtta paremmin kuin\nmikään muu kuljeteltava asunto, joten sitä syystä kyllä voidaan\nsanoa täydellisimmäksi kaikista teltoista. Vuosituhansien kokemus\non vähitellen tehnyt jurtan siksi, kuin se nykyään on, tavallansa\nverrattomaksi vaeltelevan paimenen ja yleensä siirtelehtävän\nihmisen asunnoksi. Se on keveä ja helppo liikutella, vettä pitävä\nja lämmin, sitä käy sulkea myrskyiltä ja avata tuuletukselle ja\nauringolle, se on miellyttävä ja mukava, yksinkertainen ja kuitenkin\nsovelias koristaa runsaasti sekä sisältä että ulkoa; sitenpä sillä\non niin paljo hyviä ominaisuuksia, että sitä opitaan pitämään sitä\nsuuremmassa arvossa, mitä kauemmin siinä oleskellaan, ja vähitellen\nyhä paremmin huomataan se varsin mukavaksi asua. Jurtan pystysuora,\nympyräinen alaosa on toisiinsa liitetyistä ja helposti erotettavista\nristikoista, ja ylinnä on kupukatto; niiden välille on sovitettu\norsia ja seinään ovi; pöyhäkät tshi-ruohomatot ja suuret, sopivaan\nmuotoon leikatut ja erittäin taidokkaasti asetellut huopalevyt ovat\nkoko asunnon ulkopeitteenä; sisällä peitetään maalattiakin samoin\nhuopamatoilla. Koko rakennus sidotaan kokoon yksinomaan nuorilla\nja nauhoilla, paitsi ovea, joka on tappisaranoilla ja ortta, joka\npistetään kupukehyksen reikiin; sen tähden se voidaan helposti\nhajoittaa ja kuitenkin se pyöreän pohjamuotonsa ja kupukattonsa\ntähden kestää rajunkin myrskyn puhalluksia. Sen kokoon panemiseen\nkuluu tuskin muuta kuin puoli tuntia, hajoittamiseen vielä vähempi\naikaa, ja yksi kameli sen kuljettaa paikasta paikkaan. Mutta sen\ntekoon ja koristelemiseen kuluu paljo aikaa ja tarvitaan kaikki\ntaito, kuin emännällä on, jonka huolena on päätyö sen teossa ja sitte\nkokoonpano ja purkaminen kokonaan.\n\nJurtta on tärkeä osa kirgiisin irtaimesta omaisuudesta. Rikkailla\nniitä on kuusi ja kahdeksankin, mutta he kuluttavat enemmän varoja\nmuutamain koristamiseen kuin useampien uusien tekoon, koska\nheitä arvostellaan ja verotetaan jurttainsa luvun eikä laumainsa\nsuuruuden mukaan. Ylhäiset komeilevat jurtillaan, varustaen niitä\nniin rikkaasti kuin mahdollista, tehden ne kalleimmasta huovasta\nja sisältä ja ulkoa koristaen kaikenlaisilla kaunistuksilla ja\nkirjavilla kangaskappaleilla. Vielä arvokkaammat ovat kalliit\nmatot ja taidokkaasti ommellut silkkipeitteet, joilla jurtan sisus\njuhlatiloiksi koristetaan. Sellaiset matot kulkevat perintönä isältä\npojalle ja ovat omistajan mielestä yhtä arvokkaat kuin valmistamaton\nhopea.\n\nKuitenkin arvostellaan vaeltavan paimenen omaisuutta yksinomaan\nhänen laumojensa mukaan eikä noiden äsken lueteltujen sivuasiain.\nKöyhimmälläkin jurttaherralla täytyy olla paljo eläimiä, hänen\nvoidakseen edes koettaakaan tulla toimeen; sillä karja, jota hän\npaimentaa, on hänen ainoa elinehtonsa; ainoastaan kotieläimensä\nturvaavat häntä puutteelta. Rikkaan laumoissa on tuhansittain\nelukoita, köyhällä ainakin sadoittain; mutta rikas voi köyhtyä,\njos rutto tappaa hänen laumojansa, ja köyhä voi kuolla nälkään,\njos yleinen rutto vähentelee hänenkin pientä laumaansa. Laajat\nrutot tuhoavat kokonaisten heimojen varallisuuden, saattavat\ntuhansia ihmisiä kuolemaan nälkään. Eipä ihme siis, että kirgiisin\nkaikki ajatukset liittyvät hänen laumoihinsa, että hänen tapansa\njohtuvat ihmisen ja eläimen likeisestä yhteydestä, että ihminen on\nriippuvainen eläimestä.\n\nHevonen on, vaikk'ei hyödyllisin, niin jaloin ja arvokkain kaikista\nkirgiisein kotieläimistä, omistajansa silmissä sama kuin kaikki\nkotieläimet yhteensä, kuin täydellisin kauneus; se on mittakeppi,\njonka mukaan arvostellaan rikkautta ja köyhyyttä. \"Hevosen\" sijasta\nkäyttää kirgiisi vain \"kotieläin\" sanaa, \"vasemman\" ja \"oikean\"\npuolen sijasta lauseita: \"sivu, jolta noustaan selkään\" ja \"sivu,\njolla puolen solmuruoskaa pidetään\". Hevonen on nuorukaisen ja\nneitosen, miehen ja ukon, naisen ja ämmän ylpeys; jos hevosta\nkiitetään tai moititaan, on se ratsastajan ylistämistä tai\nhäpäsemistä; lyönti hevoseen, jolla ei itse olla ratsastamassa, ei\ntarkoita hepoa, vaan sen ratsastajaa tai omistajaa.\n\nSuuri osa kirgiisein lauluista käsittelee hepoa; se soveltuu\nverrattavaksi ihmisiin, miesten ja naisten arvon mittariksi ja\nihmiskauneuden kuvaksi.\n\n    \"Morsion', o armahaisen',\n    mustan tamman vilkas varsa!\"\n\nhuutaa laulaja morsiamelle, joka tuodaan sulhon jurttaan;\n\n    \"Leikki valkotöyhtöjen, miss' on se?\n    Meidän varsaleikki, missä on se?\n    Appi, vaikka saisinkin kuin armaan,\n    Isä tok' ei ole mulle varmaan!\"\n\nvastaa morsian nuorukaisille, jotka hänelle laulavat \"eroavan\nneitosen\" lohdutuslaulua \"dshar-dsharia\", viitaten \"varsojen\nleikillä\" lapsuutensa ensimmäisen rakkauden aikaan.\n\nHevospäillä lausutaan niiden omistajain rikkaus, hevosissa\nlasketaan ja maksetaan lunnaat morsiamesta; sadan tamman arvoiseksi\nkatsotaan neitoa, joka pannaan voittopalkinnoksi paraimmalle\nkilparatsastajalle; hevosia lahjoitetaan toinen toiselleen, hevosilla\nsovitetaan kuoliaaksi iskeminen tai murha, jäsenten murtuminen\ntaistelussa tai silmän puhkaseminen, rikokset ja loukkaukset;\nsata hevosta vapauttaa kirouksesta miehen tappajan tai murhaajan,\nviisikymmentä naisen ja kolmekymmentä lapsen murhaajan; hevosissa\nmaksetaan sakko, jota heimolaiset vaativat jonkun ruumiin ja\nomaisuuden vahingoittamisesta; hevosen tähden rupeaa arvokaskin mies\nvarkaaksi. Hevonen kantaa rakastajaa rakastetun, sulhoa morsiamen\nluo, sankaria taisteluun, vainajan satulaa ja vaatteita leiripaikasta\ntoiseen; hevonen kantaa miestä ja naista, vanhusta kuten lastakin,\njoka on sen satulaan sidottu kiinni, tai nuorta ratsastajaa, joka\nensi kertaa istuu omin neuvoin satulassa. Hevosen arvon mukaan\narvostelee rikas mies laumojansa; hevosetta on kirgiisi sama kuin\nmeillä koditon mies; hevosetta pitää hän itseään kaikkein köyhimpänä\nolentona auringon alla.\n\nKirgiisi on tarkkaan tutkinut hevosen elintavat, tuntee kaikki\nsen tottumukset, sen hyvät ja pahat puolet, sen hyveet ja paheet,\ntietää, mikä sitä hyödyttää, mikä vahingoittaa, vaatii siltä välistä\nihan uskomattomiakin, mutta ei pakotta koskaan rasita sitä yli\nvoimain; ei tosin kohtele sitä arabialaisen hellyydellä, mutta ei\nmyöskään muiden kansain raakuudella. Tosin kirgiisit eivät tiedä\nmitään sellaisesta tämän jalon eläimen järkevästä jalostuksesta,\nkuin arabialaiset ja persialaiset, saksalaiset ja englantilaiset\nharjoittavat, vaan kuitenkin kirgiisikin pitää, yhä huolta mieluisten\nlajien jalostuttamisesta siten, että päästää vain paraita oreita\ntammojen seuraan, vaan salvaa muut. Valitettavasti hän valitessaan\nsiitosoreita katsoo yksinomaan niiden muotoa eikä yhtään niiden\nväriä, ja siitä on tullutkin paljo oikein rumia, väriltään\nsäännöttömiä ja epätasaisia hevosia. Hevosen opettaminen on täällä\nhyvin vaillinainen, sillä vaeltelevalla kirgiisipaimenella on liian\npaljo hevosia, hänen ehtiäkseen niitä koulita.\n\nMeidänkin täytyy sanoa kirgiisin hevosta miellyttäväksi olennoksi,\nvaikka se ei kaikin puolin tyydytäkään meidän kauneusvaatimuksiamme.\nSe on enintään keskikokoinen, solakkarakenteinen eläin, jolla on\npää, vaikka ei ruma, vähän suurehko, kuonosta kapeahko ja juuresta\nalaleuan ulkonevain haarakkeiden tähden paksuhko, kaula voimakas,\nkeskipituinen, ruumis pitkän solakka, jäsenet hienot ja karva pehmeä.\nSilmät ovat suuret ja tuliset, korvat pikemmin suuret kuin pienet,\nmutta sopivan muotoiset. Harja ja häntä ovat hienot ja pitkäjouhiset\nja aina tuuheat, häntäjouhet niin pitkät, että viiltävät maata;\nsääret hyvärakenteiset, ehkä vähän laihat, kaviot enimmäkseen jyrkät,\nvaan usein liian korkeat. Kirkas väri on tavallisin, mutta paljo\non oikein rumia papurikkoja, jotka loukkaavat silmää. Useimmin\nnähdään ruskeita, vaalean ruskeita, raudikkoja, vaaleankeltaisia ja\nlikaisenkeltaisia, harvimmin tummanruskeita ja ainoastaan joskus\npäistärikköjä. Harja ja häntä kaunistavat kaikkia vaaleakarvaisia\nhevosia suuresti siitä syystä, että ne joko ovat mustat tai melkoista\nvalkeammat kuin muu karva.\n\nSuurta ylistystä ansaitsee tämän eläimen luonne. Kirgiisin hevonen\non tulinen ja kuitenkin tavattoman hyväluontoinen, rohkea kaikissa\nvaaroissa, jotka se tuntee, ja ainoastaan silloin arka ja säikkyvä,\nkuin jokin outo tapaus sitä hetkiseksi saattaa hämmennyksiin; se on\nkunnianhimoinen ja paljon aikaan saava, mutta samalla tottelevainen,\nnöyrä, toimihaluinen ja tavattoman kestäväinen; aina sitä vain on\nkäytettävä ratsuna, sillä vasta pitkällä harjoituksella taipuu se\nvetoeläimeksi eikä sinä saa koskaan niin paljoa aikaan kuin ratsuna.\nErittäin ikävältä tuntui minusta eräs sen paha tapa, tosin enemmän\nkirgiisin kuin sen itsensä syyksi luettava: tapa tiellä aina syödä\ntai edes haukkaella ja koettaa sitä haluansa tyydyttää pahimmissakin\npaikoissa, kaalatettaessa kivisten ja kuohuvain vuoripurojen poikki\nja jyrkkiä kallioita noustessa tai laskeutuessa. Vähään se yhtä\nvähän tyytyy kuin mikään muukaan vapaihin laitumiin tottunut aron\nkotieläin, mutta hevosten kesken on se suvaitsevainen niin kauan,\nkuin kaikkivoiva rakkaus ei vaikuta riitaa, sekä isännälleen\nkuuliainen ja alammainen.\n\nKöyhillä kirgiiseillä on ainoastaan sen verta hevosia, kuin kaikkein\nperheen jäsenten ratsuiksi ja siitoseläimiksi tarvitsevat, vaan\nrikkailla ja ylhäisillä arolaisilla neljä-, viisituhatta, jopa,\nkuten monelta taholta vakuutettiin, kymmenen ja kaksitoistakin\ntuhatta, jotka silloin eri laumoissa ja eri paikoissa oleksivat\nja tietysti paljon paremmin menestyvät kuin köyhän hevoset. Joka\nlaumassa on vähintään viisitoista ja enintään viisikymmentä hevosta.\nViimemainitussa tapauksessa on yksi voimakkaimmillaan oleva\norit, yhdeksän emätammaa ja yhtä monta nuorta tammaa, kahdeksan\nkaksivuotista, kuusi tai kahdeksan kolmevuotista ja viisi tai kuusi\nnelivuotista varsaa ja muutamia vanhoja ruunia. Orit on itsevaltias\nherra ja isäntä, lauman johtaja ja suojelija, ei anna itseltään\nsuden ryöstää yhtään, astuu rohkeasti sitä pelkuria ryöväriä vastaan\nja lyö etukavioillaan sen maahan, jos se rohkenee pysyä edessä.\nSe ei kärsi ketään kilpailijaa, sen tähden se taipumattomasti\nkarkoittaa kaikki täys'kasvuisiksi tulevat oriit laumastaan ja\nsamoin se heti, kuin pääsee johtajaksi, karkoittaa myöskin oman\nemänsä ja sitte omat tammavarsansa. Se oriin ylpeä itsepäisyys\nvaatii, varsinkin siitosaikaan paimenelta suurinta valppautta,\ntaikka hän muuten kadottaa karkoitetut, toisia sulttaaneja etsivät\ntammat ja samoin karkoitetut, itsenäisyyteen pyrkivät oriit. Vasta\nviidentenä vuonna huolii nuori tamma oriista; seuraavana keväänä,\ntavallisesti maaliskuussa syntyy sille ensimmäinen varsansa. Ei\nsitä vielä silloinkaan eroteta laumasta, vaan vasta toukokuussa\nviedään se varsoineen jurttain luo, jossa sitä sitte neljä kuukautta\nlypsetään, saadakseen ylisteltyä kumysiä eli maitoviinaa. Syksyllä\npäästetään emä varsoineen palaamaan takaisin laumaan. Molemmat ne\nsiellä esteettä saavat yhtyä toisten seuraan ja nauttivat niille\nlahjoitettua vapautta täydellä riemulla.\n\nHyödyllisin ja sen tähden tärkein kotieläin näillä paimenilla on\nlammas, suuri, ruumiiltaan kaunisrakenteinen eläin, jota vain\nrasvaryhä rumentaa. Vahvaa runkoa kantaa korkeat, voimakkaat jalat,\npää on pieni, nenä kapea, korvat riippuvaiset tai ihan pystyssä,\nsarvet pienet, karva karkea, vaan tiheä, utaret suuret ja rasvasaparo\nusein niin tavattoman suuri, että eläin ei sitä enää jaksa kantaa,\nvaan, takapolvet koukussa, laahaa sitä maata myöten, jos paimen\nei auta siten, että laittaa pienet, kaksipyöräiset kärrit saparon\nalle ja sovittaa rasvataakan siihen. Kirgiisiläisoinasten ja\nrasvahännättömäin lammasten vuonnat saavat toisessa tai kolmannessa\npolvessa tuon kummallisen lisäkkeen, vaan rasvahännättömäin oinasten\nja kirgiisilammasten vuonnille sitä ei tule.\n\nVaikka kirgiisilampaan olemus pääpiirteiltään on saman kaltainen\nkuin tavallisilla Europan lampailla, niin ei kuitenkaan voida olla\nhuomaamatta, että vapaa elämä arolla, pitkät, vaellukset, joita sen\non tehtävä, ja niillä voitettavat vaikeudet ovat kehittäneet sen\nruumiillista ja henkistä kykyä verrattoman paljon suuremmiksi, kuin\nmeidän kotilampaillamme on. Kuitenkin on arollakin viisas vuohi\ntyhmän lampaan johtaja ja ohjaaja, ja sen tähden on ihan kohtuullinen\nkiinnittää nyt huomiotamme siihen.\n\nKirgiisein vuohi on keskikokoinen, varteva ja sievärakenteinen:\nruumis on voimakas, kaula lyhyt, pää pieni, jäsenet paraimmassa\nsuhteessa ruumiisen, silmä suuri ja vilkas, katse paljon sanova,\nkorvat suipot ja pystyssä, sarvet pienenlaiset, joko vain taa ja ulos\npäin yksinkertaisesti kääntyneet tai puoli kierrosta kiertyneet,\nkarva runsas, varsinkin parrassa ja hännän päässä, otsakarvat pitkät\nja kiharat, pääväri puhdas valkoinen, seassa mustia kuvioita.\n\nLampaita ja vuohia kirgiisit hoitelevat ihan samalla tavalla\nkumpiakin ja pitävät niitä aina yksissä laumoissa. Jonkin kylän tai\njurttaryhmän köyhillä kirgiiseillä on vain yksi yhteinen lauma;\nrikkailla, joiden elukkain luku nousee moneen tuhanteen, on laumoja\nuseampiakin. Lammaspaimen, aina jo varttunut poika, ratsastaa\nharjalla, mutta osaa sitä ratsuansa niin hyvästi ohjata ja saada sen\njuoksemaankin niin hyvää vauhtia, että hän saavuttaa nopeimmankin\nvuohen. Kuin me palatessamme metsästysretkeltä kohtasimme\nlammaspaimenen, ratsasti hän huvikseen ainakin neljännestunnin meidän\nsivullamme pitkin aroa, vaikka hevosemme juoksivat täyttä vauhtia,\neikä hänen härkänsä siitä näyttänyt kovinkaan väsyvän. Ainoastaan\ntatarilaisten isäntäin lammaspaimenet ratsastavat aina hevosilla.\nVaarallisten, kuohuvain vuoripurojen yli mennessä ja muissakin\nvaarallisissa vuoripaikoissa asettuvat vuohet aina lauman johtajiksi,\nja siellä, kuten kaikkialla seuraavat lampaat niitä arvelematta.\n\nKoska ainoastaan kaikkein soveliaimmissa paikoissa kootaan heiniä\ntalven varaksi, estetään lampaita ja vuohia vuonimasta syksyllä,\nkaritsat ja kilit syntyvät sen tähden aina keväällä, jolloin niiden\non mahdollinen ripeimmin kasvaa ja paraiten menestyä. Äsken syntyneet\nkaritsat ja vuohet otetaan elämänsä ensi päiviksi jurttaan, ja ne\nvarsin pian niin mieltyvät siellä oloon, että hyvin valittavasti\nmääkivät, milloin niitä eri syistä täytyy viedä pois siitä\nhauskasta asunnosta. Myöhemmin joutuvat ne navettoihin, jollaisia\non talviasuntojen vieressä, taikkapa aukealla arolla tavallisiin\nmaakuoppiin, joiden päällitse kylmä tuuli melkein ihan tuntumatta\npuhaltelee, viimein nuoraan, kögön, joka on joka jurtan edessä\nvahvoihin paaluihin pingotettuna. Heti, kuin ne alkavat omin neuvoin\nsyödä ruohoa, ajetaan ne eri laumoissa arolle ja vasta illan suussa\ntakaisin jurtalle. Siten tottuvat ne pienuudesta, asti vapaasen\naroelämään, tuuliin, myrskyihin ja sateihin.\n\nHevosten, lammasten ja vuohien rinnalla on sarvikarja hyvin\nvähäarvoinen. Tosin kyllä näkyy jokaisen kylän lähellä karjalaumakin,\nmutta se on sentään verrattoman pieni lammasten ja vuohien paljouden\nrinnalla. Lehmät ovat suuremmat ja parempimuotoiset kuin venäläisten\nja siperialaisten talonpoikain, mutta huonommat jo Kiinankin lehmiä\neivätkä lähimainkaan vedä vertoja millekään Länsi-Europan hyvälle\nrodulle. Kirgiisien lehmä on keskikokoinen ja lihakas, karva lyhyt\nja sileä, sarvet pitkät ja kaarevat, väri enimmäkseen kaunis\npunaisenruskea.\n\nSarvikarjaa käytetään laitumella jotenkin suurissa laumoissa, mutta\nannetaan niiden ihan paimentamatta etsiä ravintoansa ja houkutellaan\nlypsäviä lehmiä jurtan luo ainoastaan ja yksinomaan vasikkain avulla,\njoita pidetään siellä kytkettyinä tai vartioituina; sitä vastoin\nhärjät mielin määrin pysyvät usein monta päivääkin poissa kylän\nseuduilta.\n\nVaikka kyllä jokaisessa suurenlaisessa kylässä, niin ei joka\nkirgiisillä ole kameleja, harvoin edes rikkaimmillakaan isännillä\nenempää kuin viisikymmentä. Kamelia syystä kyllä pidetään näillä\naroilla huonoimpana kaikista paimentolaisen kotieläimistä; sen\nvarsinainen koto on etelämpänä ja idempänä. Niillä aroilla, joita\nme matkustelimme, kasvatetaan ainoastaan kaksiryhäistä kamelia,\nBalkash-järven eteläpuolella ja Keski-Aasiassa sitä vastoin\nmieluisimmin dromedaaria, ja toimitetaan niistä molemmista myöskin\nomituisia sekasikiöitä, joiden molemmat ryhät ovat melkein kasvaneet\nyhteen.\n\nKeskiarojen kaksiryhäinen kameli on keveämpää rotua eikä siis\nsuinkaan niin kömpelön ja raskasruumiisen näköinen kuin ne,\njoita nähdään Europan eläintarhoissa, mutta yhtä tiheäkarvainen.\nKuitenkin se paljon huonommin kestää talven kylmyyttä kuin mikään\nmuu kirgiisien kotieläin ja tarvitsee polvilleen laskeutuessaan\ntai levätessään allensa huopamaton, mutta vilustuu sittekin hyvin\nhelposti ja siitä usein turmeltuu tai kuolee. Karvan lähdön aikaan\ntäytyy se kääriä huopapeitteihin ja kesällä suojella sitä sääskiltä\nja paarmoilta, jotka sen muuten pistelevät kuoliaaksi. Lyhyesti\nsanoen siitä on ainaista huolta eikä se siis sovellu köyhälle\nmiehelle, jolle jokainen vahinko tuntuu moninkertaiselta siihen\nnähden kuin rikkaalle. Yhtä vähään ruokaan se muuten tyytyy kuin\ndromedaarikin, ja yhtä sokean vimmainen kuin dromedaari on se kiiman\naikaan ja voi silloin tulla vaaralliseksikin yksin isännällensäkin,\njota se muuten kyllä rakastaa; mutta muina vuodenaikoina se on\npaljon nöyrempi ja säveämpi. Minä, kun olin vuosikausia ratsastellut\ndromedaareilla, kiintyivät ne hyvät ominaisuudet niin huomiooni,\nettä olin joutua epätietoiseksi koko sen sukuperästä. Vastustamatta\nantautuu kameli kiinni, ja tosin vähän muristen, mutta mylvimättä\ntuolla inhottavalla, hermoihin koskevalla tavalla kuin dromedaari,\nlaskeutuu se polvilleen sälytettäväksi; valittamatta se juosten\nkantaa keveänlaisia taakkoja kolme, jopa neljäkin kymmentä kilometriä\npäivässä; jos kantamus luistaa sivulle, pysähtyy se itsestään. Jos\non seljässä vain yksi mies, juoksee se viisi tai kuusikin kymmentä\nkilometriä päivässä ja vähintäin puoli siitä matkasta silloinkin,\nkuin sillä on kannettavana neljä sataa kilogrammaa, jolloin sen\ntäytyy astua pitkäaskelista, hitaan näköistä käyntiänsä. Se kävelee\nsyömässä melkein aina jurttain lähellä yhdessä kaikkein muiden kylän\nkamelien kanssa, ja kirgiisit pitävät sitä jonkin verran pyhänä\neläimenä.\n\nKoira sitte, se kirgiisein kotieläin, jota pidetään vähimmässä\narvossa, on yleensä suuri eläin, ei aina kaunis, vaikka kyllä paljon\nkauniimpi muita Siperian ja Turkestanin rumia koiria. Pää on pitkä,\nvaan rumamuotoinen, jalat paremmin susikoiran kuin lammaskoiran\njalkojen kaltaiset, karva pitkä ja villainen, häntä pitkäkarvainen ja\nväri hyvin vaihteleva.\n\nSe on erittäin valpas ja rohkea, sudelle vankka vastustaja,\nheikommille elukoille itsetietoinen ja vaaria pitävä suojelija,\nvierasta kohtaan epäluuloinen vartia, isännälleen uskollinen\norja, täys'kasvuisiin ihmisiin yhtymätön erakko, lapsille nöyrä\nleikkikumppani; sitenpä sillä on paljo sukunsa hyveitä, eikä sitä\npuutu mistään jurtasta, ei ainakaan yhdestäkään kylästä.\n\nLaumojen hyväkseen käyttämiseen ja siis myöskin niiden huolelliseen\nhoitamiseen liittyy kirgiisein koko elämä. Ensimainittu asia on\nnaisten päätehtävä, hoito sitä vastoin miesten tärkein työ. Paitsi\nluita, jotka joutavina heitetään pois, käytetään muuten kaikista\nlaumaeläimistä kaikki ruumiin osat, ja samoin lypsetään kaikkia\nnaaraseläimiä niin kauan, kuin suinkin voidaan. Kirgiisin kasviruoka\non mitättömän vähäinen eläinkunnasta saatavaan ruokaan verraten;\nmaito ja liha ovat aina varsinaisena ruokana, niihin seoitetut\nkasviaineet ainoastaan lisänä. Leipää sen sanan varsinaisessa\nmerkityksessä hän tuskin koskaan nauttii; yksin nekin pienet\ntaikinakokkareet, joita kävisi sanoa leivoksiksi, ovat rasvassa\nkiehutetut, vaan ei paistetut. Jauhot ja riisi, viimemainittu\nainoastaan rikkaan jurtassa useammin nähtävä ruoka, ovat aina vain\nvaihteena maito- ja liharuokain ijäisessä yksitoikkoisuudessa.\nEipä ihme siis, että kirgiisiä nälkäkuolema uhkaa ja hän todella\nvarsin usein kuoleekin nälkään, milloin yleinen karjan rutto raivoaa\nsisäaroilla.\n\nRikkaat kirgiisit pitävät vuohen ja lampaan maitoa erillään lehmän\nmaidosta ja samoin tamman ja kamelin maidosta; köyhät panevat\nkaikkein laumaeläinten maidot samaan astiaan ja sen tähden saavatkin\nniiden nisistä ainoastaan lampaan maidon tuotteita, jota vastoin\nrikkaat voivat toimittaa itselleen suurempaakin nautintoa. Vuohen\nja lampaan maidosta, jotka aina lypsetään samaan kiuluun ja kootaan\nsamaan nahkaleiliin, valmistetaan jauhojen kanssa tai ilman niitä\nmonenlaista heti syötävää ruokaa, myöskin voita, pieniä, happamia tai\nkarvaita, hiekalta maistuvia, europpalaisen suulle vastenmielisiä\njuustoja ja meistäkin varsin hyvältä maistuvaa keltaista,\njuoksutettua maitoa, jota kuten juustoa säilytetään talveksi ja\nsitte veteen lioitettuna syödään keittona. Lehmän maidosta sitä\nvastoin valmistetaan paraastaan piimää ja ainoastaan poikkeuksen\ntavoin juoksutettua maitoa, juustoa ja voita. Tamman ja kamelin\nmaitoa hapatetaan neljä päivää ahkerasti pudistellen ja hämmennellen,\njoten siitä saadaan usein mainittua maitoviinaa, kumysiä, arvokasta\nja todellakin hyvältä maistuvaa juhlajuomaa, jota kaikki varakkaat\nkirgiisit käyttävät ja sillä humalluttavatkin itseään.\n\nKesällä rikaskin kirgiisi elää melkein yksinomaan maitoruuilla, sillä\nsiihen aikaan hän ainoastaan juhliksi ja muiksi sellaisiksi tärkeiksi\ntilaisuuksiksi teurastaa jonkun elukan. Talven alusta lähtein sen\nsijaan joutuu sekä lampaita ja vuohia että hevosia ja sarvikarjaa,\njopa kamelejakin teurastuspuukon uhreiksi. Paraimpana pidetään\nhevosen lihaa, varsinkin tamman, huonoimpana naudan lihaa. Lampaan\nliha on parasta hevosen lihan jälkeen, kamelin lihaa katsotaan sielua\nlääkitseväksi; vuohen lihaa pidetään köyhyyden merkkinä, ja, jos\nsitä tarjotaan vieraalle, osoittaa se halveksimista. Teurastetussa\nhevosessa katsotaan paraimmiksi lautasia, lampaassa rintapalaa;\nparaaksi herkuksi katsotaan nuorten hevosten maharasvaa, joka\nsen tähden suolataan, sullotaan suoliin, savustetaan sellaisina\nrasvamakkaroina ja tarjotaan niitä sitte arvokkaille vieraille yhtä\nmahtavalla mielellä kuin kumysiä.\n\nPaitsi ravintoaineita käyttää kirgiisi hyväkseen myöskin melkein\nkaikkia muita eläinten ruumiista saatavia aineksia. Lammasten\nvilloista tekee hän välttämättömän tarpeellisia huopia; kamelin\nvillat valmistaa hän langoiksi ja kankaiksi, ja untuvan kaltaista\npehmeää pohjavillaa kokoo äiti äsken syntyneelle lapselleen alasiksi.\nVuohien pitkiä karvoja käytetään mattojen ja huivien rimpsuiksi sekä\ntöyhdöiksi ja hienoiksi nuoriksi. Lyhyet villakarvat kehrätään ja\nkudotaan jurtan siteiksi. Hevosen harja- ja häntäjouhet palmikoidaan\narvokkaiksi ohjas- ja jurttanuoriksi. Lammasten nahoista saadaan\ntavalliset talviturkit, karitsain ja kilien nahoista kalliit\nkoruturkit; vanukkeina lähtenyt villa on hyvää vaatetten sisustusta.\nKaikista eläimistä saadaan vielä hyvin monenlaista parkkinahkaa.\nLiialla tai kirgiisin mielestä arvottomalla eläinten rasvalla sekä\nlampailla, naudoilla ja hevosilla vaihtaa hän itselleen tavaroita\nmaailman markkinoilta; myödystä karjasta saadulla rahalla suorittaa\nhän veronsa ja muut maksunsa, ostaa hopeaa, jolla hän mielellään\nkoreilee, rautaa aseiksensa, mattoja, kankaita ja silkkikangasta,\njoilla hän koristelee itseään ja jurttaansa. Karja on vaeltelevan\npaimenen ainoa elatus ja ansiolähde; se vähä maata, jonka hän joskus\nkyntää, kylvää, kastelee ja niittää, ei ansaitse mitään huomiota\neläinten rinnalla.\n\nEi ihmisen vapaa tahto määrää kirgiisin olopaikkaa eikä elintapaa,\nvaan laumojen tarpeet, niiden toimeentulo; ne ne pakottavat häntä\nsiirtymään tänään tänne, huomenna tuonne, viipymään jossakin paikassa\nja siitä taas lähtemään pois. Niinpä kirgiisien vaellus ei suinkaan\nole tarkoituksetonta retkeilemistä avaralla arolla, vaan hyvin\npunnittua paikan vaihtelemista vuodenaikain ja paimennettavain\neläinten laadun mukaan. Tarkoituksetta harhailla ei käy arolla\ntalvella eikä kesällä, ei syksyllä eikä keväällä; se saattaisi laumat\ntalvella alttiiksi peljättäville myrskyille, kesällä tuottaisi\nniille janoon nääntymisen vaaraa, keväällä ehkä pakahduttaisi niitä\nruuan runsaudella ja jo syksyllä vähentäisi niiden ravinnon enemmän,\nkuin suotava olisi taikka pakkokaan. Sen tähden alkaa kirgiisi\nvaelluksensa alavalta tasangolta, nousee hitaasti ylemmäksi, jopa\ntuntureillekin asti ja palaa taas hitaasti alas. Kuitenkin on\neri laumoilla myöskin eri tarpeita. Lampaat ja vuohet rakastavat\nkovia, tuoksuvia ruohoja, jollaisia kasvaa suola-aroilla, hevoset\nenimmäkseen vapaita vuoriruohoja, varsinkin sellaisia, joita kasvaa\nkalliolouhikkojen raoissa; sarvikarja kävelee mieluisimmin pehmeillä\nnurmikoilla ja kamelit näyttävät kovain suola-aron kasvien ohella\nkatsovan ohdakkeita ja orjantappuroita välttämättömäksi ravinnokseen.\nRikkaat kirgiisit, jotka voivat kaikkia eri elukoita pitää eri\nlaumoissa, antavatkin sen tähden niiden kuljeksia eri tahoilla, ja\nainoastaan köyhät kuljettavat kaikkia elukoita kanssansa paikasta\npaikkaan. Sitte vielä vaikuttavat ihmisetkin toisiinsa. Tosin\nvapaalla arolla ei ole rajaa eikä merkkikiviä tiluksien eikä alueiden\nvälillä, mutta ikivanhat sopimukset niitä sentään rajoittelevat. Joka\nheimo, joka heimon osa, joka kunta ja joka kylä eli jurttaryhmä pitää\nominaan vanhastaan tavallisia laitumia, suvaitsematta niille mitään\nvierasta laumaa tai ketään vierasta paimenta, tarttuupa aseihinkin\nja taistelee verisesti uusia tulokkaita vastaan, vaikka ne olisivat\noman heimonkin jäseniä. Siitä selviää, että vaelteleva kirgiisipaimen\nkulkee samoja teitä ja samoja ihan tarkkarajaisia seutuja. Hän\nsaattaa joskus kulkea toisen kulkutien poikki, mutta eivät heidän\ntiensä koskaan käy samoja jälkiä; sillä jokainen pitää kunniassa\ntoisen oikeuksia, ja jokaista heimolaisensa pakottavat siihen.\n\nPaikoillaan oloa meidän käsityksemme mukaan saavuttaa kirgiisi\nvasta haudassa, mutta koto hänellä kyllä siltä on. Laajemmassa\nmerkityksessä on sinä se alue, jota hän vaeltelee, kaikkein\nenimmissä tapauksissa jonkun joen tai puron laakso. Ahtaammassa\nmerkityksessä on kotona, talvileiri, josta hän lähtee vaellukselle\nja johon aina jälleen palaa. Tämän talvileirin lähellä lepäävät\nhänen enimmät vainajansa, vaikka eivät kaikki; siinä on välistä\npysyväinenkin asunto, sinne lähettää hallitus käskyläisensä kantamaan\nhänelle määrättyä veroa tai arvioimaan häntä taikka lukemaan hänen\nperhekuntaansa ja karjaansa; siellä elää hän enimmän aikansa, vaikka\nkyllä ei kauneinta; siellä kärsii ja kestää tämä yleensä iloinen ja\nhuoleton mies raskaimmat ja pahimmat surunsa.\n\nTalvileirin paikka on tarkkaan määrätty, vaikka ei itse talviasunnon\nmuoto. Laakson, johon leiri on tehty tai tehdään, pitää olla\nmahdollisimman hyvästi suojeltu kylmiltä, kaikkea kuolettavilta\npohjois- ja itätuulilta ja muuten sellainen, että jurtat sopii\nsijoittaa päivän puolelle, että pysyväisiä huoneita käy helposti\nrakentaa, että välttämätöntä vettä ei koskaan puutu ja että\ntarpeellista eläinten laidunta on lähellä leiriä. Kaikki nämä ehdot\ntäyttää paraiten jokilaakso, jonka siinä juokseva vesi on uurtanut\nsyvälle maahan, jossa kesäkuukausina ruoho ei kuiva, niin että\nmilloin hyvänsä voidaan saada heiniä ja kuitenkin vielä jää ruokaa\ntalveksi, ja jossa muuten tavallisen polttoaineen sonnan lisäksi on\nmyöskin joen äyräillä kasvavia pajupensaita ja mustia haapoja. Sen\ntähden valitaan muita paikkoja ainoastaan silloin, kuin tahdotaan\nkäyttää hyväkseen jotakin erityistä, kesällä veden puutteen tähden\nkartettua alaa, esim. suola-aroa, talvella kun lumi kelpaa sekä\neläimille, että ihmisille veden sijasta.\n\nPysyväinen talviasunto on aina hyvin kurjan näköinen, umpinainen,\nkostea ja pimeä maja, niin hätävaraa kokoon kyhätty, että kyllä\nnäkyy, tekijän jo edeltä päin luottaneen lumeen, joka tivistää sen\nseinät ja katon ja suojelee rajuilmalta. Seinät ovat ainoastaan\njoskus päällekkäin sovitelluista hirsistä, useammin hakkaamattomista\nkivistä ja useimmiten pajupalmikoista tai vierekkäin asetelluista\nruokokimpuista, katto aina ruo'oista. Vieressä on samoin rakennettu\nnavetta nuoria elukoita varten ja vähän matkan päässä aitaus\nvanhemmille elukoille.\n\nTalven tullessa asettuu kirgiisi sellaiseen talvimajaan, jos ei,\nkuten yleensä tekee, vielä nytkin mieluisemmin asu verrattoman paljon\nmukavammassa jurtassa. Talviasunnon lämmittämisestä on kirgiisi jo\nviime keväänä pitänyt huolta siten, että hän tai oikeammin hänen\nvaimonsa, jonka tehtävänä yleensä ovat kaikki vastenmieliset ja\nraskaat työt, kokosi elukkain lantaa, seoitti siihen vähän heiniä ja\nteki siitä nelikulmaisia kakkuja, jotka sitte kuivattiin kasoissa\nauringon paisteessa. Lähiseudun ruohoa on kesällä huolellisesti\nsäästetty, että laumoilla nyt olisi välttämättömin ruoka niin lähellä\nasuntoa tai jurttia kuin mahdollista; etäisemmistä paikoista on heinä\nniitetty ja tuotu tänne. Jos talvi on hyvä eli vähäluminen, niin\nsaavat elukat vielä nytkin riittävästi ruokaa; vaan jos se on kova,\nniin usein kyllä ei ole mitään apua laumojen isännän varotoimista:\nsilloin häneltä kuolee useampia eläimiä, kuin kartuttava kevät\nlahjoitti. Sen tähden hyvinä talvina vallitsee vilkas ilo pimeässäkin\npaimenmajassa, jota vastoin kovana talvena, joka heikontaa eläimet\npelkiksi luurangoiksi, huolien seurassa tulee kalvava suru\nviehättävään jurttaankin; sen tähden vallitsee sekä rikasten että\nköyhäin asunnoissa tänä peljättynä vuodenaikana joko toimeen tuleva\nvauraus tai katkera puute.\n\nVasta huhtikuun lopulla ja monena vuonna vasta toukokuun alussa\nlähtee paimen viimeisine laumain jäännöksineen talvileiristä\nvaeltelemaan. Eri paimenten hoidossa ovat hevoslaumat jo lähteneet\nkiertelemään, ollakseen häiritsemättä pikku karjaa. Iloiset varsat,\njotka muutama viikko sitte syntyivät yht'aikaa ensimmäisten kilien\nkanssa, eivät sitä häiriötä tuottaisikaan, vaan kaikki nuoret\noriit ja tammat, jotka tänä keväänä tulevat täysikäisiksi. Varsat\njuoksentelevat leikillisen vallattomasti ympäri koko laumaa,\npoistumatta kuitenkaan kauas emiensä luota, jotka rauhallisesti\nsyöskentelevät ja ainoastaan silloin tällöin katsahtavat niitä;\nmutta täysikäisiksi tulevat nuoret hevoset saavat yhä aikaan\nlevottomuutta ja vaativat suurinta valppautta paimenilta, joita\nnyt on kaksi sen vertaa kuin tavallisesti. Milloin nuoret oriit\ntaistelevat lauman vanhempaa, arvokasta ja vallanhimoista johtajaa\nvastaan; milloin nuoret tammat tunkeutuvat isänsä luo ja pakottavat\nhäntä karkoittamaan heitä puremalla; milloin joku nuori hepo koettaa\npaeta ja lähtee, sieramet suurina, laukkaamaan vastatuuleen pitkin\naroa. Mutta silmänräpäyksessä paimenkin päästää ratsunsa laukkaamaan\npakenijan jäljestä, ja huimaa vauhtia siinä syöksytään yli kivien ja\nkantojen, vuorten ja laaksojen. Oikeassa kädessään on hänellä pitkä\npaimensauva ja sen toisessa päässä silmukkanuora; yhä lähemmäksi\npääsee hän pakenevaa nuorta tammaa, jo lentää peljätty silmukka sen\npäätä kohti, vaan silloin pakolainen yht'äkkiä kääntyy syrjään,\npotkasee ikään kuin ivaten ja pilkaten molemmilla takajaloillaan\nylös ilmaan ja laukkaa pois yhä huimemmin; ja yhä jatkuu hurja ajo,\nkunnes paimenen viimein sentään onnistuu saada pakolainen kiinni,\nja nuoraan sidottuna viepi hän sen hitaasti takaisin laumaan.\nVaikka sellainen, näytelmä lieneekin huvittava syrjästä katsojalle,\nehkäpä hevospaimenelle itselleenkin, niin se hurja ajo kuitenkin\nusein häiritsisi pikku karjan rauhallista ja tasaista kulkua; sen\ntähden ei juuri kuljeteta eikä paimenneta niitä yhdessä. Lampaat ja\nvuohet sekä pahan talven vaikuttaman oman heikkonemisensa että vielä\nvahvistumattomain karitsain ja kilien tähden eivät myöskään jaksaisi\nkulkea niin pitkiä matkoja kuin hevoset: näiden laumojen erillään\npito on siis siitäkin syystä välttämätön.\n\nPikku karjaa hoitava kirgiisi vaeltelee alussa ainoastaan lyhyen\nmatkan, \"lammasmatkan\" päivässä, viipyy kaikkialla, missä laidunta\non, niin kauan, kuin elukat halukkaasti syövät. Vaeltaessa kulkee\nedeltä lammaslauma ja sen sivulla härkänsä seljässä istuva,\nkaikenlaisiin säihin tottunut paimen. Lampaat astuskelevat\njotenkin ripeästi, milloin tiheämmässä, milloin hajemmalla, sinne\ntänne pysähtyen syömään jotakin herkkukasvia hyvin tarkkaan ja\nkiireimmässäkin kulussa yhä aina jotakin haukaten; paimen seuraa,\nistuen ratsullaan, joka samoin lakkaamatta syöskentelee. Emälampaat\nja emävuohet seuraavat karitsoita ja kilejä, kuitenkin niin etäällä,\nettä nuoret eivät ollenkaan näe eikä kuule vanhoja. Oinaslauma, jos\nsitä enää on entistä tai jos jo uusi on erotettu muista, kulkee\ntoisia teitä. Kaikkein laumojen lähdettyä purkavat naiset jurtan,\nsälyttävät sen ja vähät talouskalut kamelien tai kuormahärkien\nselkään, nousevat itse lapsineen ja kaikkineen hevosten selkään ja\nhitaasti ratsastavat lypsävän pikku karjan jäljestä, tavoittavat\nsen puolenpäivän aikaan, lypsävät, kokoovat maidon nahkaleileihin,\nlähtevät edelleen ja pystyttävät taas jurtan ennen auringon laskua.\nSiten tehdään matkaa päivä toisensa perästä. Jos kevät kasvattaa\ntuoretta ruohoa, niin viivytään alussa päiväkausia, sittemmin\nviikkomääriäkin samassa paikassa, kunnes laidun sen seudulla käy\nniukaksi, ja siirrytään vasta sitte edelleen. Kuin yhä edistyvä kevät\nherättää koteroissaan vielä makaavat hyönteiset täyteen elämään ja\nilmaan ilmestyy lukemattomat joukot sääskiä, kärpäsiä, paarmoja\nja muita kiusanhenkiä, niin noustaan, jos suinkin mahdollista,\nvuorille ja siellä vähitellen ylös korkeimmille ruohokoille, ihan\nlähelle lumirajaa. Ihan ilman koiria kuljeksivan paimenen ei ole\ntasangollakaan aina helppo ohjata laumaansa; mutta vuoristossa\nhänen usein on äärettömän vaikea ehtiä \"lammasmatkaansa\" päivässä\nja monesti hänen on ihan mahdotonkin selvitä pahoista paikoista\nilman muiden, hevosilla ratsastajain, apua. Kovilla teillä voidaan\naina jatkaa matkaa, olkoonpa sitte kuljettava kukkaisia kenttiä tai\njyrkkiä louhikkoja. Vuohet, jotka nyt kulkevat edeltä, katselevat\njonkun aikaa tutkivasti paikkaa, joka lampaista ehkä näyttää\narveluttavalta, astuvat sitte sopivimmasta kohdasta varmasti ja\nvakavasti edeltä ja lampaat seuraavat luottavasti jäljestä. Toista\non, jos solisevan, puron sijasta leveä ja kuohuva joki sulkee\ntietä ja sen yli kuitenkin on mentävä. Sellaisen, lampaille ihan\nvastenluontoisen esteen edessä ällistyvät uljaat ja kaikkiin eri\noloihin helposti mukautuvat vuohetkin; mutta lampaat hätäisinä\nperäytyvät, jopa kiipeilevät läheisille kallioillekin, ikään kuin\nniiden pitäisi pelastautua vaaran kourista. Turhaan paimen ratsastaa\nkohisevan virran poikki ja sieltä palattuaan turhaan kokoaa\nvastahakoisen laumansa rannalle. Kovasti määkien ilmoittelevat\nlampaat hätäänsä ja epäilevältä kuuluu vuohienkin määkinä, kunnes\npaimenelta loppuu kärsivällisyys. Hetkisen liitelee silmukkanuora\njonkun -lampaan pään päällä; heti lammas sitte tuntee itseään\nkiskaistavan kaulasta, temmattavan ylös satulaan ja samaa tietä\nviskattavan kohisemaan veteen. Nyt sen täytyy ponnistella omia\nvoimiaan. Uiden tai paremmin hyppien koettaa se päästä kiveltä\ntoiselle, joita näkyy veden päällä, vaan pyörre tempaa sen ja vie\nmukaansa; se ponnistelee, potkii, juoksee ja uipi uudestaan, joutuu\nehkä toistamiseen pyörteesen ja viimein pääsee toiselle rannalle,\nenemmin hädästä väsyksissä kuin ponnistuksista. Vavisten tutkii\nse, onko sillä todellakin maata jalkainsa alla, pudistelee märkää\nturkkiaan, katsoo peloissaan vielä kerran taaksensa ja alkaa sitte\nheti ahnaasti syödä, ikään kuin korvatakseen niin paljon kuin\nmahdollista tuota kärsittyä vaivaa. Sill'aikaa uivat kaikki muutkin\nyksitellen joko itsestään tai pakosta virran poikki, kunnes koko\nlauma on koossa toisella puolella ja päästään jatkamaan matkaa.\nSillä tavalla kiipeää vaelteleva paimen vuoristossa yhä ylemmäksi.\nJos alkaa siellä laaksoissa tulla kylmä ja ehkä lumikin jo ennustaa\ntalven tuloa, niin paimen laumoineen laskeutuu alemmaksi, nyt mikäli\nmahdollista varjoisia rotkoja myöten, kunnes viimein saavutaan\nalavalle tasangolle ja kiertokulku päättyy lähelle talvileiriä. Sitä\ntekoa tehdään vuodet päästänsä.\n\nKaikki kirgiisein kotieläimet tottuvat tavattoman pian eri seutuihin,\njoissa käyskentelevät syömässä, olkoonpa paikka millainen hyvänsä;\nkaikki tuntevat jo kerran tai kahdesti oltua uudella alueella paikat,\njoissa niitä käytetään, tuntevat ne niin tarkkaan, että osaavat\nsinne ilman paimentakin ja tulevat ajamatta jurtille lypsettäväksi.\nOn sentään yhtenä houkutuskeinona se, että kaikilta lypsäviltä\nemiltä otetaan lapset ja toukokuusta alkaen pidetään niitä lähellä\njurttia syömässä, joten emäin mielessä herää ikävä. Siten voidaan\nmaitoaskareet toimittaa aina määrättyyn aikaan ja jurtan emäntä saa\nsen mukaan järjestää työnsä ja päivänsä.\n\nKaikkia muita elukoita lypsävät naiset paitsi tammoja, joita miehet\nlypsävät ja joita pitelemässä sill'aikaa on vähintään kaksi, usein\nkolmekin miestä. Aikaisin aamulla annetaan vasikkain, karitsain ja\nkilien vähän imeä tarkan katsonnan alla; sitte ne erotetaan emistään\nja toimitetaan vanhat ja nuoret erikseen laitumelle. Puolenpäivän\naikaan tuodaan emät jurtalle, vaan ei karitsoita, ja iltasilla taas\nensin emät lypsettäväksi. Koirain avulla, jotka ainoastaan jurttien\nluona ovat apuna, pidetään koko lauma niin pienessä tilassa kuin\nmahdollista. Jurtan naiset ja palvelijat tai kylän naapurivaimot\ntulevat maitokiuluineen, sieppailevat kiinni lampaita ja vievät ne\nkytkytnuoran luo, pistävät silmukan kaulaan ja siten pakottavat\neläimet pysymään kahdessa rivissä, päät vastakkain. Siten kytketään\nmuutamassa minuutissa kolme- tai neljäkymmentä elukkaa, lampaita\nja vuohia sekaisin, joten n.s. kögön on valmis. Eläimet heti,\nkuin tuntevat silmukan kaulassaan, seisovat entisten kokemuksien\npakotuksesta ihan hiljaa ja antavat itselleen tehdä mitä hyvänsä.\nNaiset alkavat vastapäätä kyykkysillään kaksoisrivin toisesta tai,\njos on paljo lampaita kytkettynä, molemmistakin päistä, tarttuvat\npeukaloillaan ja etusormillaan lyhyihin nisiin ja lypsävät sukkelaan\nmaidon. Jos sitä ei tule runsaasti, niin täräyttävät he vasemmalla\nnyrkillään utaria ihan samoin, kuin imevät karitsat tekevät, ja\nvasta sitte, kuin sekään keino ei auta, siirtyvät toisen lampaan\nluo. Jurtan tai jurttaryhmän miehet, oltuaan ehkä apuna pikku karjaa\nkiinni ottamassa ja kytkemässä, istuvat lypsyn aikaan kaikenlaisissa,\nmeille mahdottomissa, jopa käsittämättömissäkin asennoissa ja antavat\n\"punaiselle kielelleen\" täyden vapauden; joku poikanenkin koettaa\njollakulla lampaalla opetella ensimmäistä ratsastustaitoaan, jos ei\nmieluisemmin valitse sitä varten äitinsä olkapäitä. Äitiä sellaiset\nlapsen urhotyöt yhtä vähän sotkevat lypsytyössä kuin muutkaan pikku\ntapaukset. Vähän hän pitää lukua, onko hän kyykyllään kuivassa\npaikassa vaiko tuoreessa lampaankasassa tai putoaako papuja lypsäessä\nhaapapuusta koverrettuun kiuluun, sillä se on muutenkin likainen\nkuten lypsäjän käsikin, ja lampaan pavut eivät ole mitään likaista\nainetta koraania uskovain kirgiisien mielestä, vaikka kyllä meidän\naroissa silmissämme. Viimein saadaan kaikki lypsetyksi ja voidaan\npäästää irti eläimet, jotka kytkyessä ovat paremman työn puutteessa\nmärehtineet ruokaansa; temmaistaan pitkän kytkytnuoran toisesta\npäästä, kaikki silmukat aukenevat yht'aikaa ja lampaat ja vuohet ovat\ntaas vapaat.\n\nYleinen, melkein yksiääninen määkinä on jälleen saadusta vapaudesta\nsyntyvän ilon ensi ilmaus; lyhyt pudisteleminen haihduttaa\nviimeisetkin sopimattoman orjuuden muistot; sitte kaikki juoksevat\nkiireimmiten pois, tasangolla niin etäälle jurtasta, kuin paimen\npäästää, ja vuoristossa täyttä laukkaa ylös vuorille päin, ikään\nkuin voisivat ne ainoastaan siellä hengittää vapauden ilmaa.\nTodella ne ainoastaan koettavat niin pian kuin mahdollista päästä\nyhteen karitsainsa kanssa. Koko pitkän päivän ovat he olleet ilman\nniitä, ja nyt, kuten kokemuksesta tietty, ne rakkaat kohta tulevat.\nLakkaamatta määkien juoksentelevat lampaat ja ikävöivästi mäkättäen\nkatselevat ymmärtäväiset vuohetkin joka taholle, ikään kuin tutkien,\njoko odotettu pikku lauma on tulossa tai ainakin etäältä näkymässä.\nYhä kovemmaksi kasvaa määkinä, sillä jokainen uusi lypsykytkyestä\npäässyt rivi kiihdyttää kaikkia muitakin jurttaryhmän lähelle\nkokoutuneita lampaita ja vuohia ja hetki hetkeltä kiihtyvä, emien\nmalttamattomuus saa myöskin aikaan valittavaa määkimistä. Mitä\nenemmän karitsain tulon aika lähenee, sitä levottomammiksi tulevat\nemät. Ilman tarkoitusta harhailevat ne mikä minnekin, nuuhkivat joka\nkortta, mutta tuskin ottavat yhtäkään suuhunsa, nostavat odottavasti,\niloisesti päätänsä ja painavat pettyneesti ja suruisesti sen jälleen\nmaahan ja määkivät määkimistään. Levottomuus kiihtyy vähitellen\nraivoiseksi, määkinä oikeaksi meteliksi.\n\nViimein kuuluu etäältä heikkoa, kimakkaa määkinää. Ne äänet eivät\njää emien tarkkaavilta korvilta kuulematta. Joka kurkusta kajahtaa\nyht'aikaa vastaus, pitkästä odotuksesta ylimmilleen kiihtynyt emäin\nikävä pusertautuu yhteen huutoon. Ja etäältä tai vuorilta alas\nsyöksyvät jurttia kohti emiään ikävöivät karitsat ja kilit, suurimmat\nja voimakkaimmat edeltä, nuorimmat ja heikoimmat jäljestä, kaikki\nrientäen, hypiskellen, puoleksi tomupilven peitossa, sitä pitemmäksi\nriviksi jatkuen, mitä lähemmäksi ehtivät. Syntyy näköään selviämätön\nsekamelska; vanhat ja nuoret, viimeinkin yhteen päästyään,\njuoksentelevat sekaisin, ohi mennessään vain hätäisesti koskettaen\ntoisiinsa, saadakseen toisellakin aistimella selville, ovatko yhteen\nkuuluvat löytäneet toisensa; ja sekä nuoret että vanhat, jos niin\nei ole, juoksevat edelleen, karitsat ja kilit tavallisesti ensin,\nnähtyään erehdyksensä emän potkasusta. Vähitellen selviää tuo tiheä,\nvilisevä katras, sillä vähitellen ja paljon lyhemmässä ajassa,\nkuin voitaisiin luullakaan, löytää joka emä lapsensa ja joka lapsi\nemänsä, ja polvillaan kilit ja karitsat imevät niille vielä jäänyttä\nmaitotilkkaa. Ja vaikka määkinä ei vielä nytkään lakkaa, niin nyt\näänet jo ilmoittavat suurinta tyytyväisyyttä.\n\nVaan vähänpä aikaa kestää tämä molemminpuolinen onnellisuus. Jo ennen\nmelkein tyhjiksi lypsetyt utaret tyhjentyvät tuota pikaa kokonaan,\neikä millään sysimisillä lähde enää mitään nisistä. Kuitenkin emä ja\nkaritsat tai kilit tahtovat vielä nauttia yhdessä oloa. Joka taholle\nhajautuu lauma; taipuisa emä kiipeilee iloisten lastensa jäljestä,\nkuin ne sukunsa tapaan pyrkivät yhä ylemmäksi, taikka näköään\ntyytyväisenä katselee, miten pikku pukki leikillisessä taistelussa\nmittelee voimiaan toisen saman ikäisen kanssa. Sievästi koristaa\nkirjava lauma jurtan ympäristöä; rauhallisen ja suloisen paimenelämän\nviehättävin kuva kehittyy silmäin eteen jokaiselle, ken sellaista\nelämää osaa käsittää.\n\nNaisetkin saavat pikku karjan lypsyn jälkeen vähän levähtää, ottaa\nlapset syliinsä ja tehdä äidin tehtäviä; mutta kohta heille tulee\nuutta työtä. Hyristen ilmoittavat kotiin palaavat lehmät tuloansa,\npäästäkseen hekin osallisiksi äidin ilosta, ja ahkerat naiset\nnousevat heti, tuovat sidottuina olleet vasikat lehmäin luo, antavat\nniiden vähän imeä, kiskovat ne sitte irti nisistä, lypsävät lehmät\nja antavat imuhaluisille vasikoille vasta sitte täyden vapauden.\nTäll'aikaa ovat paimenet ja koirat jälleen koonneet pikku karjan,\nja nyt nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, tytöt ja pojat ryhtyvät\nottamaan karitsoita kiinni ja kytkemään niitä lujiin, juoksemattomiin\nsilmukoihin, joita on jurttain edessä pitkässä kytkytnuorassa, että\nemät eivät yöllä voi niitä imettää. Ilman määkinää ja melua ei\ntämäkään tehtävä suoriudu, ja siihen seoittuu vielä äitiensä syliin\ntaas ikävöiväin lapsien parku, lehmäin ammunta ja koirain haukunta.\nAinoastaan jo kytketyt karitsat ja kilit nöyrästi tyytyvät siihen,\njoka on välttämätöntä. Muutamat pikku pukit kyllä koettavat nytkin\nleikillisessä taistelussa juuri puhkeavien sarviensa vahvuutta, mutta\nväsyvät pian ja käyvät rauhallisesti levolle vastakkain; jo ennen,\nkuin kytkytrivi on täynnä, makaa suurin osa polvillansa kaikessa\nrauhassa. Joku emälammas ja joku vuohi käy kahlerivin luona, nuuhkii\nkytkettyjä, kunnes löytää omansa, mutta palaa jälleen muiden luo\nlaumaan, nähtyään, että on mahdoton hänen maata vuonansa vieressä.\n\nAurinko on aikaa sitte hävinnyt näkyvistä, hämärä jo melkein\nmuuttunut pimeäksi. Yhä hiljenee elämä jurtissa. Ihmiset ja eläimet\novat unen helmoissa; ainoastaan koirat ryhtyvät nyt yhden valvovan\npaimenen johdolla kiertelemiseensä ja retkeilemiseensä; mutta nekin\nhaukkuvat ainoastaan silloin, kuin on tosi syytä, kuin on luo\nhiipivää sutta tai muuta varasta pelotettava. Viileä, mutta tuoksuva,\nkasteinen kesäyö laskeutuu arolle ja virvoittava uni saattaa nyt,\nelämän rikkaimpana ja kauneimpana aikana, sekä paimenet että laumat\nunhottamaan talven viimeisetkin ikävät muistot.\n\n\n\n\nKirgiisein kansan- ja perhe-elämä.\n\n\nKostavan oikeuden uhkaamina ja vainoomina pakeni neljä varasta\nrehellisten ihmisten asuinpaikoilta aavalle arolle piilottelemaan.\nSiellä yhtyi heihin kaksi kerjäläisnaista, jotka oli samoin\nkarkoitettu ahkerain ihmisten seuduilta. Varkaat mielistyivät\nkerjäläisnaisiin ja ottivat heidät vaimoikseen, kumpaisetkin kaksi\nmiestä yhden naisen. Näistä liitoista, jotka olivat vastoin sekä\ninhimillisiä että jumalallisia lakeja, kasvoi hyvin paljo lapsia;\nniistä lapsista sitte vuorostaan kasvoi monilukuinen kansa, ja se\ntäytti tähän asti asumattoman aron. Mutta se pysyi syntyperälleen\nuskollisena: he olivat varkaan tapaisia kuten heidän isänsä,\nkerjääväisiä kuten heidän äitinsä, ilman uskontoa, ilman hyviä tapoja\nkuten heidän molemmat vanhempansa. Tämä on kirgiisien kansa, joiden\nnimi merkitsee ainoastaan \"rosvoja\".\n\nSellaiseksi kuvittelee tatarilainen lujauskoinen runoilija\nheimokansansa alkuperää, sellaiseksi kuvaa sen olemusta, tämän\nkansan, joka puhuu samaa kieltä kuin hän, rukoilee samaa Jumalaa ja\nsaman profeetan lauseilla kuin hän; ja niin lausuu hän yksinomaan\nsiitä syystä, että kirgiisit eivät uskonnon asioissa pidä niin\norjallisesti kiinni, sanoista, eivät ajattele niin turhamaisesti\nkuin hän. Ikivanha ja ainiaan uusi, kaikissa kansoissa näkyvä\ntotuus se on, jonka äskeiset sanamme vahvistavat, hurskas vale,\njonka inhottavuutta ei vielä minkään uskonnon kukaan tunnustaja ole\nkammoksunut halventaessaan toisin ajattelevia.\n\nMatkustaja, joka kuljeksii kirgiisein aloilla, muukalainen,\njoka etsii ja löytää heidän jurttainsa keveän katon alta\nvierasvaraisuutta, oppinut, joka koettaa tutkia heidän tapojaan,\nvirkamies, joka lain vartiana tai hallituksen edustajana eleksii\nheidän keskuudessaan, jokainen sanalla sanoen, kuin kauemmin\nseurustelee heidän kanssansa, arvostelee, jos on vapaa etuluuloista,\nihan toisin kuin tuo tatarilainen.\n\nOli ennen aika, jolloin kaikki kirgiisit vastasivatkin nimeänsä,\nmutta se aika on ainakin monelta ryhmältä jo jäänyt jäljelle. Isien\nmielipiteiden, urhoretkien ja rosvoamisien kaikua saattaa kyllä\ntuntua joka kirgiisin rinnassa; mutta yleensä on tämä ratsukansa\ntaipunut nykyisten vallitsijainsa lakeihin ja elää nykyänsä sekä\nkeskenään että naapurien kanssa rauhassa, pitää omistusoikeutta\nkunniassa, ei ryöstä eikä varasta useammin eikä enempää kuin muut\nkansat, pikemmin sitä päin vastoin tapahtuu harvemmin ja vähemmin.\nVenäjän vallan alaisuudessa elää kirgiisi nykyään niin tyydyttävissä\noloissa, että hänen heimolaisensa rajan tuolla puolen kadehtien\nkatselevat Venäjän alammaisia. Hallituksensa turvissa nauttivat he\nlepoa ja rauhaa, omaisuuden turvallisuutta ja uskon vapautta, ovat\nsotapalveluksesta melkein kokonaan vapautetut ja maksavat veroa\narvion mukaan, jota täytyy sanoa kaikin puolin kohtuulliseksi; sitä\npaitsi heillä on oikeus valita omat kunnan vanhimpansa sekä monta\nmuuta etua, joita eivät edes venäläisetkään ole tähän asti voineet\nsaada. Paha kyllä eivät venäläiset ajattele niin järkevästi kuin\nhallitus, vaan ahdistavat, sortavat ja hätyyttävät kirgiisejä,\nmilloin ja miten vain voivat. Eivät he kuitenkaan ole saaneet millään\ntavalla vaikutetuksi kansan tapoihin.\n\nKirgiisit ovat oikea ratsastajakansa, jota tuskin kävisi ajatella\nolevan olemassakaan ilman hevosia; he kasvavat yhdessä varsain kanssa\nja elävät kuolemaansa asti yhdessä ratsujensa kanssa. Tosin kirgiisi\nei suinkaan ole yksinomaan satulaan sidottu, päin vastoin osaa hän\nkäyttää ratsuksensa mitä hyvänsä eläintä, joka vain häntä jaksaa\nkantaa; mutta hevonen sentään aina on hänen tavallisin kantajansa ja\nrakkain kumppaninsa. Satulassaan istuen tekee hän kaikki tehtävänsä,\nja hevosta yksin pidetään miehen arvon mukaisena ratsueläimenä.\nMiehet ja naiset ratsastavat samalla tavalla ja monet naiset yhtä\ntaitavastikin kuin miehet. Ratsastajan asento on huoleton, niin\nmukava kuin mahdollista, eikä juuri miellyttävän näköinen.\n\nKirgiisi käyttää ratsastaessaan lyhyelle sidottuja jalustimia,\nniin että ainoastaan polvet koskevat satulan etureunaan ja hän\nsiten vapaasti pysyy tasapainossa. Hevosen juostessa asettuu hän\njalustimien varaan, nousee usein ihan suoraksikin ja kumartaa\nsitte päänsä eteen päin niin alas, että se melkein koskee hevosen\nkaulaan; suorana hän seisoo aina, milloin hevonen astuu tai laukkaa,\njoka on tavallisinta. Ratsustimia hän pitää koko kouralla ja\nkäsittelee niiden pohjukassa olevaa solmusiimaa peukalolla, etu- ja\nkeskisormella. Jotenkin usein hän putoaa satulasta, sillä hän ei pidä\nlukua tiestä, vaan jättää sen etsimisen kokonaan hevosen huoleksi:\nmutta jos hän on varovainen, matkaa hän aivan arvelematta mitä tietä\nhyvänsä, josta kavioeläin vain pääsee, ja samoin hän ihan arvelematta\nnousee miten rajun ja hillittömän hevosen selkään hyvänsä. Pahoja\nteitä hän ei tiedä olevankaan; tie yleensä on hänestä vain välimatka;\nmitä sen matkan alku- ja loppupalkan välillä on, siitä hän ei pidä\nvähintäkään lukua. Niin kauan, kuin hän istuu satulassa, vaatii\nhän ratsultansa ihan uskomatonta, ajaa täyttä laukkaa vuoria ylös\nja alas, kovaa ja vetelää maata, soita ja vesiä, kiipeilyttää\naristelematta ja vähääkään pelkäämättä vuoren seiniä, joista kuka\nhyvänsä muu ratsastaja katsoisi ihan mahdottomaksi päästä ylös tai\nalas, ja katselee satulastaan rohkeasti syvyyteen vuohenpolun eli,\nkuten hän sanoo, tien vierelle, jossa jokaista vuoria kiipeilemään\ntottunutta jalkamiestäkin pelottaisi. Laskeuduttuaan satulasta maahan\nnoudattaa hän kaikkia pitkällä kokemuksella saavutettuja sääntöjä,\nmiten ajettua hevosta on hoideltava, ja kohtelee nyt ratsuansa yhtä\nhuolellisesti kuin ratsastaessa säälimättömästi. Juhlatiloissa hän\nkatsojain huviksi, joita ei koskaan puutu, näyttelee kaikenlaisia\ntaitotemppuja ratsunsa seljässä, nousee satulan ylitse, ristiin\npannuille jalustimille seisomaan ja ajaa laukkauttaa siten ympäri,\npitää käsillään satulasta tai jalustimista ja ojentaa jalkansa\nilmaan, riippuu satulan sivulla ja koettaa ottaa maasta määrättyä\nesinettä, vaan ei kuitenkaan näy harjoittavan turkkilaisten\nheimolaistensa aseleikkejä. Sitä vastoin hän pitää kilparatsastusta\nkaikista huvituksista suurimpana ja panee niitä toimeen kaikissa\njuhlatiloissa.\n\nKilpa-ratsastukseen, jolla on nimenä \"baika\", lasketaan aina\nvain jaloimmat hevoset ja niistäkin ainoastaan tasajuoksijat.\nRatsastettavat matkat ovat hyvin pitkät, vähintään kaksikymmentä,\nusein neljäkinkymmentä kilometriä; ratsastetaan määrättyyn aron\npaikkaan, tutun kukkulan tai haudan luo, ja palataan samaa tietä.\nSeitsen-, kahdeksan-, enintään kymmenvuotiset pojat istuvat satulassa\nratsuja ohjaamassa ja tekevät sitä merkillisen taitavasti. Palaaville\nhevosille ratsastetaan hitaasti vastaan; sille kilparatsulle, jolla\non paras toivo voittaa, annetaan apua eli \"guturmaa\" siten, että\nratsastetaan sen luo sivulta, otetaan ratsastava lapsi pois seljästä,\nkoetetaan sitte ottaa kiinni ratsustimista, jalustimista, harjasta ja\nhännästä ja siten viedään se ajamattomain ratsujen keskessä enemmin\nvetämällä kuin ohjaamalla perille. Palkinnot ovat hyvin erilaisia,\nmutta kaikki lasketaan hevosarvon mukaan. Kaksi tai kolme tuhatta\nhopearuplaa ensimmäisenä palkintona ei ole lainkaan harvinaista;\nrikkaat panevat satakin hevosta yhdeksi palkinnoksi. Nuoria tyttöjä\nvoi myöskin olla palkintoina sillä tavalla, että voittaja saa naida\nhänet suorittamatta tavallisia lunnaita.\n\nSill'aikaa, kuin kilpahevot ovat juoksemassa, harjoittelevat\ntavallisesti ihmisetkin voimiansa. Kaksi miestä riisuu\npäällysvaatteensa, paljastaa yläpuolen ruumistaan ja ryhtyy\npainiskelemaan. Rynnäkkö tapahtuu hyvin monella tavalla. Molemmat\ntaistelijat tarttuvat toisiinsa kiinni, kumartuvat syvälle alas\nja vastakkain pyörivät, toinen toistaan yhä tarkastellen ja\nkoettaen torjua jokaista vale- tai tosi rynnäkköä, kunnes toinen\nyht'äkkiä ponnistaa koko voimansa ja heittää toisen maahan, jos\nhän ei arvaa pitää varaansa. Toiset ryhtyvät heti rynnäkköön,\nmutta kohtaavat niin voimakasta vastarintaa, että saavat pitkän\naikaa painiskella ennen, kuin toisen onnistuu voittaa toinen.\nKatsojat kiihottavat, kiittelevät tai moittivat, rohkasevat ja\npilkkaavat, lyövät samalla keskenään vetoa ja joutuvat sitä enemmän\nkiihkoihinsa, mitä enemmän voitto kallistelekse milloin kummankin\npuolelle. Viimein kaatuu toinen maahan, joutuu koko katsojajoukon\nnaurettavaksi ja on nöyryytetty ja häpeissään, ehkäpä syvimmässä\nsydämmessään kiukuissaankin; kaikki huutavat niin, että ilma tärisee,\nkangaskappaleita, vaikkapa karttuuniriepuja paremman puutteessa\nrevitään vetojen sovitukseksi, moitteita ja kiitoksia kuuluu sekaisin\nja leikkitaistelu on päättynyt, jos voitettu ei yht'äkkiä vielä\nhyökkää, kiukkuansa tyydyttääkseen, voittajansa päälle. Melutta,\nhuudotta ja riidatta taistelu ei koskaan pääty, mutta ei siitä\nmyöskään koskaan synny tappelua.\n\nKirgiisien ritarillisiin harjoituksiin on myöskin metsästys luettava.\nTietoon saatua sutta ajaa kirgiisimetsästäjä niin innokkaasti ja\nniin hellittämättä, että ei malta pitää lukua, vaikka hurjassa\nratsastuksessa kahta pahemmin pureva pakkanen palelluttakoonkin\nhäneltä kasvot ja kädet, ja jos vain hänen ratsunsa ei alla kokonaan\nuuvu, niin hän viimein aina ihan varmaan iskee raskaalla nuijallaan\npedon hengettömäksi. Vielä enemmän kuin sellaista ajoa rakastaa hän\nmetsästystä kotkien ja susikoirain avulla. Kuten esi-isänsä muinoin\nosaa hänkin kesyttää vuorikotkan; kantaen sitä rukkasilla vahvasti\nturvatulla kädellään satulaan kiinnitetyn puutuen nojassa ratsastaa\nhän soveliaille kukkuloille, joilta voi nähdä laajalle ylt'ympäri,\nja antaa kumppaniensa ajella lähiaroa. Sillä tavalla pyydetään\nsutta ja kettua, tahi niin kauan, kuin kotka ei ole vielä kylliksi\nharjautunut, murmelieläintä ja kettua. Erityistä opettamista kotka ei\ntarvitse; kaikki, mitä opetetaan ja täytyy oppia, on vain se, että\nkotka, joka on hyvin pienenä otettu pesästä ja jota metsästäjä itse\non ruokkinut, palaa herransa huudosta hänen luokseen; perinnäinen\ntottumus kyllä tekee kaiken muun. Heti, kuin metsästyskumppanit\nsaavat ajetuksi liikkeelle ketun, ottaa metsästäjä linnulta peitteen\npäästä ja päästää sen kahleista ja heittää ilmaan. Kotka levittää\nsiipensä, alkaa lennellä, nousee kierteisesti yhä ylemmäksi, huomaa\nhädissään laukkaavan ketun, lentää sen jäljestä, syöksyy, siivet\npuoleksi levällään, kynnet eteen päin ojennettuina, viistoon alas\nja iskee kyntensä ruumiisen; kettu puolestaan kääntää raivokkaasti\npäänsä, tarttuakseen terävillä hampaillaan viholliseensa, ja kotka\non hukassa, jos se onnistuu. Mutta melkein jokaisessa voimakkaassa\nja rohkeassa kotkassa on perinnäisenä tuolla tavoin uhkaavan vaaran\ntunne ja samoin taito torjua sitä. Juuri silloin, kuin kettu kääntää\npäänsä, irroittaa kotka kyntensä, ja seuraavana silmänräpäyksenä\niskeytyvät ne uhrin silmille. Luo ajaa lennättävän rakkaan herran\nriemuhuuto kehoittaa kestäväisyyteen ja tuossa tuokiossa makaa kettu\navuksi rientäneen metsästäjän iskemänä kuolemaisillaan maassa. Moni\nkotka tosin ensi yrityksessä saa hengellään maksaa rohkeutensa, mutta\njos sille ensi isku onnistuu, se kohta tulee niin taitavaksi, että\nse voidaan päästää sudenkin kimppuun. Sitä kohtaan kotka alusta asti\nmenettelee paljon varovammin, vaikka muuten saman säännön mukaan;\nsuden suuruuskin jo saattaa kotkan käsittämään, että siinä nyt\non vielä paljon vaarallisempi peto edessä. Kuitenkin kotka oppii\nhänetkin voittamaan ja hänen, kuten hänen herransakin, maine leviää\nlaajalle, ja maineen kanssa nousee hänen hintansakin. Kotka, joka\niskee ketun, maksaa kolme- tai neljäkymmentä ruplaa, mutta sellainen,\njoka osaa voittaa suden, maksaa kaksi ja kolmekin kertaa sen verran,\njos herransa häntä muuten myö mistään hinnasta. Kahdella kotkalla ei\nvoida metsästää, koska toinen aina häiritsisi toistansa; on yksikin\nusein niin kiihkeä, että tekee metsästäjälle avun antamisen hyvin\nvaikeaksi taikka, kuin peto sen kynsissä kuolee, ei hyvällä päästä\nsitä enää irti.\n\nJos jo kotkallakin metsästäessä täytyy osata kaikki ratsastustemput,\nniin vielä suurempaa taitoa tarvitaan, kuin kirgiisi susikoirineen\nlähtee ajamaan anttilooppeja. Kuin nuolet syöksyvät nämä jotenkin\npitkäkarvaiset koirat, milloin vain näkevät jonkun noita etsittyjä\nmärehtijöitä ja yli kivien ja louhikkojen ajaa lennättävät\nratsastajat jäljestä, kunnes yhdessä koirain kanssa saavuttavat\nnopeajalkaisen riistan. Jos joku sellaisessa ratsastuksessa kaatuu\ntai putoaa satulasta, häntä vain vähän säälivästi ja pilkallisesti\nnauretaan, mutta ei suinkaan ehditä katsoa, tapahtuiko hänelle\nmuutakin onnettomuutta; ohitse käy hurja ajo täyttä vauhtia.\n\nKirgiisit eivät vuorillakaan metsästäessä luovu satulastansa.\nNäyttipä komealta kuin Arkat-vuoristossa ajajat, joiden piti\nahdistaa villilampaita meidän pyssyjemme kantomatkalle, läksivät\nvaaralliselle retkelleen. Siellä täällä korkeimmilla huipuilla,\nlaaksoissa, notkoissa ja rotkoissa niiden välillä, milloin ilmestyi,\nmilloin katosi ratsastaja toisensa perästä, välistä näkyen selvään\npilviä vasten, välistä taas peittyen kallioiden taa tai ikään kuin\nhaihtuen louhikkoon. Ei yksikään laskeutunut pois hevosen seljästä,\nei kukaan vitkastellut silmänräpäystäkään tietä valitessaan; heidän\noli helpompi vuoristossa ratsastaa kuin astua.\n\nPaitsi uljaan rohkea, on metsästäjä myöskin kestäväinen. Hän ei\nosoita kiitettävää hellittämättömyyttä ainoastaan hevosen seljässä,\nvaan myöskin hiipimällä vaaniessaan riistaa. Että hän päiväkaudet\nseuraa yksiä jälkiä, ei ole mikään ihme, hänelle kuin ratsastus on\nhuvia; mutta sytykepyssy kädessä, jollaista hän yhä vielä käyttää\nyhtä usein kuin muita parempilukkoisia, ryömii hän kuin hiipivä kissa\npuolen virstaa maassa, vaanien tuntikausia myrskyssä ja rajuilmassa\nriistaa, kunnes pääsee pyssyn kantomatkalle. Hän ei koskaan ammu\npitkän matkan päästä eikä tukematta pyssyä sen kiintonaiselle\nhaarukalle; mutta hän tähtää tarkkaan ja osaa ampua luotinsa oikeaan\npaikkaan.\n\nKirgiisi kyllä on kestäväinen, hellittämätön ja väsymätön\nratsastajana, metsästäjänä ja paimenena, vaan yhtä vastenmielisesti\nhän ryhtyy muihin toimiin. Hän kyllä harjoittaa myöskin\nmaanviljelystä, mutta erittäin kurjalla tavalla eikä koskaan enempää,\nkuin on välttämätöntä. Maan muokkaaminen on hänestä halpaa kuten mikä\nhyvänsä muukin työ, joka ei kuulu karjan hoitoon tai laumaeläinten\nkäyttämiseen hyödyksi. Hänellä on erinomainen taito käyttää vettä\nmaan kastelemiseen, erittäin harjautunut silmä huomaaman sopivat\npaikat ja hän myöskin osaa ilman mittauspöytää ja vatupassia kaivaa\nsopivat kastelu-ojat; mutta ainoastaan poikana hän mielellään taipuu\ntekemään sellaisia töitä ja, jos hän kerran pääsee jonkin verran\nvaroihin, hän ei enää koskaan koske kuokkaan eikä lapioon. Vielä\nvähemmin hän mielellään ryhtyy mihinkään käsityöhön. Hän kyllä\nosaa valmistaa nahkaa ja siitä tehdä kaikenlaista satulatyötä sekä\nsievistellä niitä rauta- ja hopeakoristuksilla, jopa takoa veitsiä\nja aseita ja yleensä tehdä kaikki tarpeelliset kalunsa; mutta ei hän\nkoskaan ryhdy sellaiseen työhön ilolla, vaan aina vastahakoisesti.\nKuitenkaan hän ei ole mikään laiska eikä kevytmielinen, vaan hyvin\nahkera ja luotettava työmies, ja jos saadaan työhönsä hänen taitava\nkätensä, niin harvoin on syytä olla häneen tyytymätön.\n\nPaljon arvokkaampana pitää kirgiisi henkistä työtä kuin\nruumiillista. Hänen vilkas ja elävä henkensä vaatii toimintaa;\nsen tähden hän rakastaa sekä kaikenlaista kevyttä että myöskin\nvakavaa puhelua ja ajan viettoa, paraastaan ehkä siitä syystä,\nettä olisi jotakin vaihtelua päivä- ja vuosikausien muuten\nyhtäläisessä yksitoikkoisuudessa Sen tähden hän mielellään juttelee\nheimolaistensa kanssa ja saattaa puheliaisuudellaan, joka usein\nmuuttuu ihan lörpöttelyksi, tulla oikeaksi kiusaksi vieraalle.\nSiihen puheliaisuuteen liittyy vilkas tiedon halu, joka tosin usein\nsekin turmeltuu pelkäksi uteliaisuudeksi, sillä \"punakieli\" ei tahdo\neikä saa olla jouten. Mitä vain tuuli lennättelee pitkin aroa,\nkaikki kirgiisin herkkä korva huomaa ja kaikki \"punakieli\" pukee\nsanoiksi. Jos missä hyvänsä puhutaan mitä hyvänsä, jota kirgiisi\nvoi taikka ei voi ymmärtää, jos, tarkoitan minä, vain puhutaan\nhänelle ymmärrettävää kieltä, niin hän ei ollenkaan aristele\nkutsuttuna tai kutsumatta tunkeutua jurtalle asti, jossa hän painaa\nkuuntelemaan tarkistaneen korvan seinää vasten, että ei yksikään tavu\nmenisi hukkaan. Olla kertomatta tapausta, joka hiukankin poikkeaa\njokapäiväisestä elämästä, tai mitä tapausta ja kertomusta hyvänsä tai\nsäilyttää jotakin salaisuutta on kirgiisille kerrassaan mahdotonta.\nOnko sitte jalo ratsu, jolla hän risteilee aroa, vaiti, kuin huomaa\njotakin, johon sen huomio kiintyy; onko lammas tai vuohi vaiti,\nkuin tapaa vertaisiansa; onko vaiti leivo noustessaan aron pinnalta\nistumasta? Ja aron herranko sitte pitäisi olla vaiti? Ei koskaan!\n\"Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin vielä olet elossa;\nkuoleman jälkeen olet sitte vaiti.\" Loppumatta virtaa sisällysrikasta\npuhetta kirgiisein huulilta. Ei koskaan kaksi ratsastele ääneti\nvierekkäin, kestäköönpä matka vaikka monta päivääkin; aina,\nlakkaamatta puhelevat he keskenään, aina on heillä jotakin\nlörpöttämistä, jotakin ilmoittamista toinen toiselleen. Tavallisesti\nei tyydytäkään kahden kesken ratsastamiseen, täytyy olla kolme tai\nneljä yksissä matkaamassa niin kauan, kuin suinkin tiet soveltuvat\nyhteen. Tämä ratsastustapa on heihin niin syvälle juurtunut, että\nheidän hevosensakin ihan itsestään tunkeutuvat vierekkäin ja että\neuroppalaisella on täysi työ sitä estäessä. Jurtassa, joka on täynnä\nkirgiisejä, surisee kuin mehiläispesässä, koska jokainen tahtoo puhua\nja koettaa kaikin tavoin riistää itselleen suun vuoroa.\n\nSellaisesta miesten kesken tavattomasta puheliaisuudesta on se hyvä\nseuraus, että kirgiisit osaavat sujuvasti käyttää kielivarojansa.\nSiinä näyttävät kaikki olevan toistensa vertaisia, rikkaat kuten\nköyhätkin, ylhäiset ja alhaiset, sivistyneet ja sivistymättömät.\nHeidän äänirikas ja kaiukas, mutta kova kielensä, kuten tietty,\nainoastaan eri murre tatarin kielestä, on tavattoman sisällysrikas.\nJoka sana, kuten kieleen tutustumaton muukalainenkin äänestä\ntuntee, lausutaan aina kokonaan, joka tavu äännetään oikein, niin\nettä kuulijan luulisi voivan kaiusta päättää, mistä keskustellaan.\nPuhumistapa on hyvin vilkas, lauseen koko sisällyksen mukainen, puhe\nja väliajat hyvin tarkkarajaiset, niin että puhelu kuuluu vähän\nkatkonaiselta, vaikka puhetulva ei silmänräpäykseksikään pysähdy.\nItsestäänkin selvät, vilkkaat kasvojen ja käsien liikkeet selvittävät\nsanoja vielä näkyvälläkin tavalla. Jos jokin esine vetää puoleensa\nhuomiota erikoisella tavalla, kiihtyy puhujain vilkkaus vallan\ntuliseksi, niin että syrjästä katsoja ja kuuntelija ihan luulisi\nsaneista syntyvän käsikahakkaa; mutta kiivainkin sanakiista päättyy\nyleensä aina rauhallisesti.\n\nTietysti sellaisten ihmisten keskuudessa runoilija on arvossa.\nJokainen muita sukkelampi puhuja saavuttaa kunniaa ja mainetta.\nLaulajaa, tilapää-runoilijaa ei saa puuttua mistään juhlasta. Hänen\nkeksintökykynsä ei tarvitse olla mikään erinomainen; kunhan puhe vain\nsujuu katkeamatta ja taipuu määrättyyn, kaikille tuttuun runomittaan,\non puhuja jo runoilija. Kuitenkin on jokaisella kirgiisirunoilijalla\naina melkoinen varasto runoajatuksia, joiden pukeminen sanoihin\nhänelle on helppo työ. Paimen- ja vaellus-elämässä, vaikka se\nyleensä kulukoonkin miten yksitoikkoisesti hyvänsä, on sentään\noma viehätyksensä, omat helisevät kielensä, joita vain tarvitsee\nkoskea, niin jo tyydyttävät kuulijain mieltä. Saduissa ja perityissä\nkertomuksissa, jotka ovat elävinä kaikkein mielissä, on aina sopivaa\nainetta ajatusaukkojen täytteeksi; ja siten voi runoilijan puhe\njuosta kuin rauhallinen joki, jonka lähde ei koskaan kuiva; hänen\ntarvitsee vain noudattaa varmaa runomittaa, niin hän jo on runoilija\nja sinä pysyy. Sekin vielä tulee helpotetuksi eri keinoilla; joka\nrunoilija säestää puhettansa kolmekielisellä kirgiisikitaralla\nja liittää eri lauseet toisiinsa välisoitolla, jota kestää niin\nkauan, kunnes uusi säe on ajatuksissa saanut oikean muotonsa.\nMitä ripeämmin, mitä notkeammin se tapahtuu, sitä suuremmaksi\nkasvaa laulajan maine. Mutta jos jonkun naisen sydämmessä liikkuu\nrunoilukykyä, niin hän saavuttaa kaikkein ihmettelyä, ja jos hän\nalentautuu kilvoittelemaan vuorolaulussa miehen kanssa, niin\ninnostunut kuulijajoukko korottaa hänet naisista ensimmäiseksi.\n\nPaljon vähemmin edullinen kuin runoudelle on avara aro säännölliselle\nopetukselle. Siitä selviääkin kylliksi, että kirjoitustaito\nkirgiiseillä on yhtä harvinainen, kuin kirjoitustuotteet\novat vähäiset. Ainoastaan kansan rikkaimpien ja ylhäisimpien\npojille opetetaan lukua ja kirjoitusta. Molemmissa hallituksen\nperustamissa kouluissa, Ostkamenegorskissa ja Saisanissa, tosin\non kirgiisipoikiakin, Ostkamenegorskissa yksinomaan juuri niitä;\nmutta niiden koulujen vaikutus ei ulotu sisäarolle asti. Siellä\noppii poika lukemaan ja kirjoittamaan, jos niin hyvin sattuu,\nettä hän tapaa sellaisen mollahin, jolla on halua opettamaan,\njos pojalla itsellään on halua oppia. Silloinkin supistuu opetus\nvain yksinkertaisimpiin alkeihin, arabialaisten kirjainmerkkien\nlukemiseen ja piirustamiseen. Tärkeimmän, vaikkapa ei ihan ainoan\noppikirjan, koraanin sisällys tavallisesti ei ole selvillä itsellään\nmollahillakaan; hän lukee kappaleen toisensa jälkeen ymmärtämättä\nniiden merkitystä. Minä tapasin yhden ainoan kirgiisin, joka ymmärsi\nArabian kieltä, ja hän oli sulttaani; kaikki muut, jotka kirjan\nsanojen tuntemisensa tähden olivat muita kansalaisiansa etevämmät\nja Islamin uskollisina tunnustajina säännöllisesti pitivät määrätyt\nviisi rukousta, ymmärsivät enintään rukoukseen huudon ja koraanin\nensimmäisen luvun sanat ja sisällyksen, mutta lausuivat kaikki muut\nrukoukset ymmärtämättä jäljestä, tosin hyvin vakavasti ja totisesti\nkuten kaikki muhamettilaiset. Sittekin tuntui mahtavan juhlalliselta,\nkuin keskellä avaraa aroa, jossa ei mitään minaretia eli kirkontornia\nole, joku pyhäin sanojen taitaja mueddinina eli rukouksen huutajana\nkorotti äänensä ja uskovaiset pitkissä riveissä laskeutuivat imamin\neli esirukoilijan takana polvilleen ja otsaansa painoivat rukouksen\naikana maahan, kuten profeetan laki määrää.\n\nVoiman ja notkeuden tieto, taitavuus ratsastuksessa ja\nmetsästyksessä, runolahja ja yleensä hengen elävyys, itsenäisyyden\nja vapauden tunto, jonka avara aro kasvattaa, kaikki se tekee\nkirgiisin käytöksen varmaksi ja arvokkaaksi. Hänen näkönsä siis\nvaikuttaa etuluulottomaan tarkastelijaan hyvin miellyttävästi, ja\nse tunne kasvaa yhä lujemmaksi, mitä tarkemmin opitaan tuntemaan\nnäitä arolaisia. Siten kävi minulle ja samaa sanovat venäläiset,\njotka ovat vuosikausia eleksineet kirgiisein parissa, samaa\nvarsinkin hallituksen virkamiehet ja muut matkustajat. Tuskinpa vain\nliioitellaan, jos sanotaan, että kirgiiseillä on hyvin paljo hyviä\nja hyvin vähä huonoja ominaisuuksia, ainakin mikäli syrjästä katsoja\nvoi huomata. Vilkasmielinen hän on, viisas, elävä ja ymmärtäväinen\nkaikissa hänelle tutuissa asioissa, hyväluontoinen, valmis\npalvelemaan ja auttamaan, kohtelias ja huomaavainen, vierasvarainen\nja armelias eli siis tavallaan oikein kunnon mies, jonka varjopuolet\nsitä helpommin unhottuvat, mitä suoranaisemmin häntä kohdellaan.\nHän on kohtelias, mutta ei orjallinen, hän kohtelee ylhäisempiänsä\nkunnioituksella, mutta ei matelevalla nöyryydellä, ja käskyläisiänsä\nystävällisesti, vaan ei halveksivasti. Jos häneltä jotakin kysytään,\nvastaa hän useimmiten vasta vähän mietittyään, mutta silloin on\nvastaus levollinen ja selvä, ja hänen tarkkakorkoinen puhetapansa\ntekee, että vastaukset aina näyttävät horjumattoman varmoilta.\nHän on nöyrä mihin palvelukseen hyvänsä, mutta tekee sitä enemmin\nkunnianhimosta kuin voiton toivosta, enemmin saadakseen kiitosta ja\nhyväksymystä kuin rahaa tai rahan arvoista. Kunnan vanhin Tamar bei\nMetikov, joka meitä seurasi kunniavartiana melkein koko kuukauden,\noli nöyrin, kohteliain, huomaavaisin mies, kuin olen tavannut, aina\nvalmis täyttämään kaikkia toiveitamme, väsymätön palvelemaan meitä ja\ntekemään mitä hyvänsä meidän eduksemme, ja sillä kaikella hän tahtoi\nainoastaan tyydyttää meitä ja kenraalikuvernööriä. Sen hän sanoi\nmeille selvin sanoin, kuin koetimme hänelle tyrkyttää lahjoja.\n\nTällaiseen kunnianhimoon kuuluu likeisesti, että ylhäinen ylpeilee\nsukuperästään ja sukunsa maineesta, kerskaa etäisistä esi-isistä\nja joskus ulottaa sukutaulunsa aina Dshingis-kaaniin asti; samasta\nsyystä kirgiisi nai ainoastaan vertaisensa, ei siedä kunniaansa\nmillään tavalla tahrattavan, eikä anna anteeksi mitään kunniansa\nloukkausta. Samasta syystä johtuu myöskin hänen turhamaisuutensa,\njollaista tuskin luulisi hänessä olevankaan. Paitsi kunnioitus,\nrikkaus ja arvo ovat myöskin nuoruus ja kauneus hänen silmissään\nlahjoja, joita hän pitää suuressa kunniassa. Kuitenkin hän eroaa\njoistakuista sivistyskansain kauneista ja nuorista herroista hyvin\nsuuresti siten, että hän ei koskaan rupea keikariksi. Hän kerskailee\ntaitavuudestaan ja luonnon antamista lahjoistaan julkisesti ja\npeittelemättä; mutta se kerskaileminen tapahtuu luonnollisella\ntavalla eikä mikään tahallinen kainosteleminen sitä rumenna. Mikäli\nvarat sallivat, pukeutuu hän rikkaasti, koristaa nuttunsa ja housunsa\nnauhuksilla ja karvalakkansa huuhkajan höyhenillä; mutta narriksi hän\nei koskaan jättäydy. Itsestään ymmärrettävästi naiset vielä enemmän\nkuin miehet koettavat näyttää viehättävyyttänsä paraimmalta puolen;\nsen tähden minua ei ollenkaan kummastuttanut, kuin kuulin, että he\nerään juuren mehulla tekevät poskensa suloisen ja tuoksuisen ja\npysyväisen punakoiksi, eli toisin sanoen: maalaavat itseään.\n\nMiellyttämishalunsa mukaisesti taipuu kirgiisi nöyrästi kansansa\ntapoihin. Sivistyksensä osoittaa hän paraastaan siten, että\ntarkkaan noudattaa määräämättömästä muinaisuudesta periytyneitä\ntapoja, joita islami on sittemmin suuresti muodostellut. Se vaatii\nmuodollisuutta ja tarkkuutta seurustelussa, mutta hillitsee kaiken\nitseylennyksen, karkoittaa kaiken sopimattomuuden ja melkein kaiken\ntaitamattomuudenkin seuraelämästä; sillä jokainen tietää, miten\nhänen tulee käyttäytyä, ollakseen loukkaamatta tai tulematta edes\nvastenmieliseksikään.\n\nJo tervehtiminenkin tapahtuu hyvin kaavan mukaisella tavalla, jota\nkaikki noudattavat ja joka siis ilmeisesti on ihan varma. Kuin kaksi\nkirgiisijoukkoa sattuu vastakkain, kuluu aina hyvä aika ennen, kuin\nkukin saa toista tervehdityksi. Yht'aikaa panevat molemmat oikean\nkätensä sydämmen seuduille ja ojentavat vasemman kätensä toinen\ntoisensa oikeaa kättä kohti; sitte molemmat vetävät takaisin oikean\nkäden ja koskevat vasempaan, niin että nyt kaikki neljä kättä ovat\nsilmänräpäyksen ajan yhdessä. Sitte syleillen lausuvat molemmat\narabialaisen sanan \"amaan\" (rauha) ja ennen syleilemistä lausuvat\nkaikkein muhamettilaisten tervehdyksen \"salaam aleik\" eli \"aleikum\"\n(\"onnea sinulle\" tai \"teille\") taikka vastaavat \"aleikum el salaam\".\nTällä tavalla tervehtii yksi kaikkia ja jokaista; vastakkain tulevat\njoukot asettuvat sen tähden kahteen riviin ja toinen toisensa jälkeen\njuoksee pitkin riviä, että nyt vielä kahleissa oleva \"punakieli\"\npääsisi niin pian kuin mahdollista valloilleen. Lyhempi tapa, jota\nkuitenkin käytetään ainoastaan hyvin suurissa kokouksissa, on\nsellainen, että ojennetaan kätensä toinen toistaan vastaan ja sitte\nlyödään niitä yhteen.\n\nJos kirgiisit tulevat jurtille vieraiksi, niin on ennen tervehtimistä\nvielä muita temppuja tehtävä. Kuin jurtat alkavat näkyä, hiljentävät\ntulijat ratsujansa astumaan ja pysäyttävät viimein kokonaan. Siitä\nmerkistä tullaan heille jurtista vastaan, tervehditään heitä ja\nsaatetaan sitte jurtille, joita naiset tällä välin ovat koristaneet\narvokkaimmilla matoilla. Ennen tuntemattomien vierasten täytyy ennen\ntervehtimistä suorittaa nimen, säädyn ja sukuperän tutkinto, mutta\nkaikissa tapauksissa otetaan heidät vierasvaraisesti vastaan; sillä\nvierasvaraisuutta osoittaa kirgiisi jokaiselle, katsomatta säätyyn\ntai uskontoon, vaikka kyllä aina ylhäisille mieluisemmin. Vieras\nastuu, tehden tavallisen tervehdyksen, jurttaan, riisuu ovella kengät\njaloistaan, mutta tietysti ei pehmoisia ratsusaappaita, ja käy, jos\non arvoltaan isännän vertainen, istumaan kunniasijalle, jota vastoin\nalhaisempi pysyy ylhäisemmän edessä kainosti taempana ja laskeutuu\npolvilleen matolle.\n\nArvokkaan vieraan kunniaksi teurastuttaa isäntä lampaan, joka ennen\nteurastamista tuodaan jurttaan tai sen eteen vieraan siunattavaksi.\nSen merkin nähtyään tulevat kaikki naapurit osalle herkkuatriasta.\nOinaan pää ja rinta paistetaan vartaassa, lihapaikat paloitellaan\nja keitetään kattilassa; ristiluut, kylkiluut, lapaluut ja reidet\nmureiksi keitettyinä pannaan astiassa vieraan eteen. Vieras pesee\nkätensä, leikkaa lihaa irti luista, kastaa vahvasti suolattuun\nliemeen ja sanoo isännälle, joka ei vielä ole käynyt istumaan:\n\"ainoastaan isännän kautta tulee liha maukkaaksi; käykää istumaan.\"\nIsäntä vastaa: \"paljon kiitoksia, syökäähän vain\", eikä vielä täytä\nvieraan pyyntöä. Vieras leikkaa kappaleen kylkiluista, kutsuu\nisännän ja pistää hänelle palan suuhun, leikkaa toisen kappaleen,\npanee sen lautaselle ja ojentaa emännälle. Nyt viimein käy isäntä\nistumaan vieraan viereen, mutta ei hän sittekään jakele ruokaa\nsyöjille, vaan vieras. Hän leikkelee lihaa suupaloihin, seoittaa\nniihin rasvaa, kastaa kolme palaa kerrassaan liemeen ja pistää aina\njollekulle pöytäkumppanille ne yksitellen suuhun. Antajan loukkausta\nolisi, jos palojen saaja ei niitä heti nielisi, vaikkapa, jos palat\nsattuisivat suurehkoiksi, läkähtyisikin, niin että kasvot sinistyvät\nja välttämättä on tarpeen naapurien, vieruskumppanien apu, jotka\nläkähtyjää helpotukseksi tömistävät nyrkillä selkään. Sitä vastoin\nantaja ei saa koskaan antaa useampaa kuin kolme palaa; jos hän\nrikkoo sen säännön ja pistää yht'aikaa viisi lihapalaa suuhun ja jos\nkiireesti nielemään pakotettu saaja tukehtuu liian runsaasta annista\nkuoliaaksi, niin täytyy antajan rikoksensa sovitukseksi maksaa sata\nhevosta tukehtuneen perheelle, jota vastoin hän on syytön, jos joku\npöytäkumppaneista kuolee kolmesta palasta. Kun liha on syöty, panee\nvieras liemiastian kiertämään, ja pöytäkumppanit juovat kukin siitä\ntarpeekseen. Atrian lopuksi, kuitenkin vasta sitte, kuin kaikki\novat kätensä pesseet, tarjoaa varakas isäntä, jos tammat vielä\nlypsävät, aina kumysiä, ja se tarjoaminen aina tapahtuu nähtävällä\nkunnioituksella tätä kirgiisein mieluisinta juomaa kohtaan. Nekin,\njotka eivät huolineet ruuasta, tulevat nyt virkistämään itseänsä\njuomalla. Juodaan, kunnes päihdytään, sillä kirgiisi saa rakkaan\nmaitoviininsä juonnissa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin syönnissäkin,\neikä tässä kohden suinkaan olla vaatimattoman kohtuullisia.\n\nVielä paljon monimutkaisemmat kuin tavallisissa vieraspidoissa ovat\ntavat kaikissa tärkeissä perhetapauksissa, varsinkin häissä ja\nhautajaisissa. Häissä tulee ilon ohella myöskin täydellisesti ilmi\nleikki, hautajaisissa surun ohella kunnioitus vainajia kohtaan.\nKosinta ja häät, hautajaiset ja vainajain muistojuhlat antavat\naihetta moniin juhlallisuuksiin.\n\nKuten kaikissa muhamettilaiskansoissa kosii kirgiiseinkin keskuudessa\nisä poikansa puolesta ja maksaa kaikkein islamin tunnustajain\ntavalla tulevalle apelle hyvin monimääräiset, usein melkoisen\nsuuretkin lunnaat. Kosija, joka siitä tunnetaan, että hänellä on\ntoinen lahe saappaan varressa, toinen päällä, tulee jurttaan,\njossa on naimaikäinen tytär, ja esittää naimahaluisen nuorukaisen\nisänä asiansa. Jos morsiamen isä suostuu, niin hän kutsuu suuria\nkosijoita, se on pojan isää itseään ynnä hänen kylänsä vanhimpia\nja ylhäisimpiä, neuvottelemaan. He tulevat ja pysäyttävät kuten\ntavallista ratsunsa vähän matkan päähän jurtista. Morsiamen isän\nlähettiläs ratsastaa heille vastaan, tervehtii heitä juhlallisesti\nja määrättyjen temppujen mukaan ja saattaa heidät varta vasten\nkoristettuun juhlajurttaan, jossa heitä ensinnä kestitään kumysillä.\nHeidän huvituksekseen tulee runoilija ja alkaa laulaa. Runsaat\nsuostumuksen osoitukset, suurenmoiset lupaukset innostuttavat häntä\nlaulamaan yhä edelleen. Kiitellään hänen ajatustensa syvyyttä, hänen\nesityksensä täydellisyyttä; luvataan hänelle hevonen, jamba eli neljä\nnaulaa valmistamatonta hopeaa palkaksi. Torjuen sanoo isäntä, että\nhänellähän yksin on oikeus palkita laulajaa, mutta sitä varmemmin\nvain lupaavat vieraat, sillä jokainen tietää, että isäntä ei\nkuitenkaan salli heidän täyttää lupauksiansa. Laulajan vaiettua alkaa\nvilkas puhelu isännän ja hänen naapuriensa ja vierastensa kesken;\njutellaan kaikenlaisista asioista, mutta ei vain tulon syystä eikä\ntarkoituksesta; erotaan viimein ja ratsastetaan jälleen kotiin.\n\nSeuraavana aamuna morsiamen isä seurueineen lähtee vuorostaan\nvierailulle. Tuleva appi häntä samalla tavalla tervehtii ja\nkestitsee, kunnes morsiamen isä viimein tahtoo nähdä nuorukaisen\näitiä. Heti lähdetään kaikin emännän jurttaan ja tervehditään siellä\ntoisiaan juhlallisesti ja kohteliaasti. Sitte morsiamen isä heti\nottaa esiin paistetun lampaanrinnan, leikkelee siitä kappaleita\nvieraille ja sanoo tätä lampaan arvokkainta osaa paloitellessaan:\n\"tämä lampaan rinta olkoon panttina, että yrityksemme tulisi hyvään\npäätökseen\", antaa sitte vieraille herkkupalat ja alkaa keskustelun\n\"kalymin\" eli morsianlunnaiden suuruudesta. Laskiessa pidetään\nyksikkönä kolme- tai viisivuotista tammaa; tasajuoksija tai kameli\non viiden tamman arvoinen; kuusi tai seitsemän lammasta tai vuohta\nvastaavat yhtä tammaa.\n\nMorsiamen isä vaatii lunnaiksi 77 tammaa, vaan taipuu kuitenkin\ntinkimään ja alentaa vaatimuksensa sulhasen isän varojen mukaan ensin\n57, sitte 47, 37, 27 tammaan ja, jos molemmat ovat vähävaraiset,\nvieläkin vähemmäksi, kunnes viimein sovitaan. Tinkimisen selvitettyä\njulistaa morsiamen isä kihlauksen päätetyksi, nousee ja lähtee\npalaamaan kotiinsa ja jättää jurttaan tai sen edustalle jonkin\nlahjan. Mutta sulhasen isä lähettää, jos suinkin voi, puolet\nlunnaista jo samalla morsiamen kotoon ja maksaa toisenkin puolen niin\npian, kuin suinkin mahdollista.\n\nKahden viikon kuluttua kalymin maksusta saa sulho ensi kerran käydä\ntervehtimässä hänelle kosittua morsianta. Niin monen ikäisensä\nkumppanin kanssa kuin mahdollista ja kaikkiin tapoihin hyvästi\ntottuneen vanhemman sukulaisystävän johdolla lähtee hän matkalle,\nratsastaa lähelle morsiamensa kylää, laskeutuu maahan, tekee\npienen teltan ja piilottuu siihen tai jonnekin muuanne. Mutta\nhänen seuraajansa ratsastavat edelleen, menevät, kuin heitä on\njuhlallisesti tervehditty, kylään ja jakelevat, iloista leikkiä\nlaskien, kaikenlaisia pikku lahjoja, sormuksia, helmiä, herkkuja,\nnauhoja ja kirjavaa vaatetta, naisille ja lapsille, joita tunkeutuu\nheidän ympärillensä. Ikäistensä poikain ja tyttärien kanssa menevät\nhe sitte juhlajurttaan. Isäntä tarjoaa ruokaa ja juomaa, ensin\nlampaan rintaa, jonka hän leikkelee, lausuen jo äsken mainitulta\nsanoja, sitte \"meibauria\", rasvassa kasteltuja, pieniä paloja\nlampaan sydäntä, maksaa ja munuaisia, antaa ruuat arvokkaalle\njohtajavanhukselle, joka sitte toimii vieraan tavallisen oikeuden\nmukaan, mutta pistäessään palaa suuhun ensimmäiselle nuorukaiselle\nvoitelee samalla myöskin rasvaista kastetta hänen kasvoihinsa.\nSiitä alkaa nuorekas, hilpeä leikinlasku, ja heti ryhtyvät pojat,\ntytöt ja nuoret vaimot koettamaan parastansa. Hyvin suosittu leikki\non tytöillä se, että nopeasti ompelevat poikien vaatteet kiinni\nmattoihin, joilla he istuvat.\n\nAtrian jälkeen suodaan nuorille vieraille vähä lomaa, mutta vain sitä\nvarten, että he ehtisivät koota ajatuksiansa. Sitte tytöt ja vaimot\nvaativat nuorukaisia kilpalauluun, asettavat heidät kunniasijalle,\nkäyvät itse istumaan vastapäätä ja joku heistä alkaa laulaa. Jos\nnuorukainen, jota laulu tarkoittaa, ei ole kekseliäs vastaamaan, niin\nkäy hänelle pahoin. Nipistellen ja näpistellen koko iloinen joukko\nkarkoittaa hänet jurtasta kylän nuorten miesten käsiin, jotka jurtan\nedessä odottelevat uhreja. Se surkuteltava onneton valellaan vedellä\nja siten kasteltuna ja häväistynä viedään takaisin jurttaan kestämään\nuutta koetusta. Jos hän siinäkin jää tappiolle, puetaan hänet\nnaiseksi ja pannaan häpeäpaikkaan seisomaan. Onneton hän, jos näyttää\nvähänkään pahastusta; tuskan päivä hänellä silloin on edessä. Nyt\nleikki rajattomasti vallitsee eikä kärsi mitään nyrpeyttä. Ken osaa\nparaiten vastustaa sitä itsevaltiasta, hän on päivän sankari; ken ei\nsiihen kykene, hän on kaikkein narrina ja ärsytettävänä.\n\nNäiden leikkien aikana istuu morsian jurtan perällä esiripun takana\nnäyttäytymättä. Sill'aikaa, kuin kilpalaulu antaa kylliksi tekemistä\nsulhon ystäville, koettavat kylän nuoret miehet varastaa morsianta\ntuosta yksinäisyydestä, se on jurtan huopaseinän alatse vetää häntä\nulos, nostaa ratsun selkään ja ajaa lennättää hänen kanssansa jonkun\nsukulaisen jurtalle, jossa hänet jätetään valmiina odottelevien\nvanhempain naisten haltuun. Jos ryöstö onnistuu, kehoittaa\nryöstäjä nuorukaisia etsimään morsianta ja vapauttamaan vaimojen\nkäsistä. Heti paikalla lähtee koko joukko ja pyytää morsianta pois\nvartioilta. Vaikka he puhukoot kuinka kauniisti hyvänsä, ei heidän\npyyntöänsä täytetä. Jurtassa, josta on otettu pois osa huopaseinää,\nistuu morsian kaikkein näkyvissä; mutta väkivalta on mahdoton ja\nnuorukaiset sen tähden alkavat hyvällä sovitella. Naiset vaativat\nyhdeksää nuorukaisten itsensä valmistamaa ruokaa, vaan viimein\nsentään tyytyvät ruokain sijasta ottamaan yhdeksän lahjaa, ja viimein\nantavat morsiamen pois, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänet on\nvietävä takaisin isänsä jurttaan.\n\nTällä välin istuu sulho odotellen teltassaan. Ihan yksin hän ei\nsentään ole, sillä muutamia nuoria vaimoja on heti hänen kumppaniensa\nkylään tultua lähtenyt häntä etsimään. Tietysti he löytävätkin\nhänet ja hän ottaa heitä vastaan kunnioittavalla tervehdyksellä\n\"tashimilla\". Nuorukainen kumartaa niin syvään, että sormien nenät\nkoskevat maahan, ja nousee sitte, hitaasti vetäen käsiään sääriä\npitkin, ihan suoraksi. Vaimot oltavat sellaisen kunnioituksen\nsuosiollisesti vastaan jäävät hänelle seuraksi, tuovat ruokaa ja\njuomaa ja leikinlaskulla kuluttavat aikaa, mutta eivät päästä\nhäntä pois teltasta. Vasta pitkän odotuksen, paljon pyytelemisen\nja auringon laskun jälkeen annetaan hänelle lupa laulaa kylässä\nmorsiamen jurtan edessä pikku laulu. Hän nousee ratsunsa selkään,\nratsastaa kylään, tervehtii laululla sen asujamia, pysähtyy morsiamen\njurtan luo ja valittaa omatekoisessa tai lainatussa laulussa\nikäväänsä ja kärsimystänsä:\n\n    Oi tyttö, vain huolia sain minä sulta,\n    Kolmasti jo turhan päin sua hain,\n    Et tahtonut kuulla etk' katsoa, kulta,\n    Puoleeni, sa tahdoit nukkua vain.\n\n    Myöhempänä yöllä tok', kun kameleita\n    Kytkettynä tääll' on taas lepohon,\n    Nautintoja, jotk' ovat nyt kadonneita,\n    Saa nauttia sielun' nyt levoton.\n\n    Jos silmäsi nään, kadonnut sydämeeni\n    Uljuuteni riemuineen palajaa,\n    Ja ryöstämäs rohkeus taas jäseneeni\n    Jok'ainoahan oloaan valattaa.\n\n    Kumysiä, kultani, sulta ma anon,\n    Kuin kurkkuni kuiv' ois tai jano sen,\n    Sä heltyen sammutat sieluni janon\n    Ja terveheks' saatat taas sydämen.\n\n    Jos sulle nyt halpa on kihlaukseni\n    Eik' korvihis soi hyvin laulunikaan,\n    Palaanpa ma vieläkin ystävineni,\n    Jotk' auttavat mun sua taas kosimaan.\n\nJurttaan menemättä palaa hän jälleen telttaansa. Silloin sinne\ntulee jokin vanha vaimo ja lupaa saattaa hänet morsiamen luo, jos\nsaa lahjoja. Mielellään kosija niitä antaakin, ja molemmat lähtevät\nmatkalle. Mutta eivätpä he esteettä pääse perille. Toinen vaimo panee\nhangon, jolla jurtan kattorengasta nostetaan ylös, kosijalle poikki\ntien; sellaisen sulun yli meno olisi huono merkki; sen, joka hangon\npanee, pitää itsensä jälleen ottaa se poiskin. Lahja karkoittaa sen\nesteen. Mutta muutaman askeleen päässä on tiellä toinen este: näköään\nkuollut vaimo makaamassa tiellä. Lahja taaskin herättää sen kuolleen\nja aukasee tien aina lähelle jurttaa. Siellä seisoo joku muristen\nkoiran tavalla, vaan ei se suinkaan merkitse koiran hätyytystä.\nKolmas lahja lopettaa murinan ja paljon koeteltu nuorukainen\nviimeinkin pääsee enemmittä häiriöittä ihan jurtan ovelle. Siinä\nkaksi vaimoa pitää ovea kiinni, mutta eivät hekään jaksa vastustaa\nlahjain voimaa. Sisällä kaksi vaimoa pitää esirippua ja morsiamen\nvuoteella lepää nuorempi sisar. Sulho lahjoilla selviää kaikista,\njurtta tyhjenee, vanha vaimo yhdistää sulhon ja morsiamen kädet ja\nmenee myöskin pois, niin että he viimeinkin ovat kahden kesken.\n\nAvuliaan, vanhan sukulaisystävän, niin sanotun \"djenken\", seurassa\nkäy sulho toistamiseen tervehtimässä morsianta, näyttäytymättä vielä\nsilloinkaan tytön vanhemmille, kunnes viimein kalymin jäännöskin on\nmaksettu. Sitte hän lähettää puhemiehen kysymään morsiamen isältä,\nsaako hän nyt tuoda omaan jurttaansa morsiamen. Kysymykseen vastataan\nmyöntävästi, ja hän tulee taas suuren seurueen ja paljojen lahjojen\nkanssa kylän luo, pystyttää sopivan matkan päähän telttansa, jossa\nnaiset käyvät häntä tervehtimässä. Yön hän viettää yksin teltassa\nja lähettää aamulla sieltä kaikki hänen toimitettavansa jurtan\npuutarpeet kylään. Sitte kokoutuvat kaikki jurtan naiset ompelemaan\nmorsiamen toimitettavia jurttahuopia, jos se vielä on tekemättä,\nja viimein pannaan kokoon uusi jurtta. Kylän rakastetuin vaimo saa\nkunniatoimekseen pitää ylhäällä kattorengasta, kunnes seipäät siihen\nkiinnitetään; muut naiset yhdessä sitelevät ja verhoavat telineitä.\nJurtan teon aikana saapuu sulhokin. Silloin tuodaan myöskin morsian\nosiin ja käsketään heitä eri tahoilta astumaan uuteen asuntoon, siten\nratkasemaan, kumpiko on oleva jurtan vallitsija. Valta jää sille,\njoka ensinnä ehtii jurttaan.\n\nTeurastetaan sulhon tuoma lammas ja valmistetaan atria syötäväksi\nuudessa jurtassa. Atrian aikana käärii nuori jurtan isäntä luun\nvalkoiseen riepuun ja viskaa, ylös katsomatta, sen yläaukosta ulos.\nJos se onnistuu, niin merkitsee se, että tämänkin jurtan savu\nvast'edes nousee suoraan ylös, ja se tuottaa onnea jurtalle ja sen\nasujamille.\n\nSaatuaan tervehdysruokaa menevät vieraat morsiamen isän jurttaan,\njossa heitä odottaa toinen atria. Uuteen jurttaan jääneille\nnuorikoille vie morsiamen äiti ruokaa, ja hänen pitääkin toimittaa\nsitä runsaasti ja anteliaasti, jos eivät tahdo nähdä, että nuoret\nystävät kaatavat jurtan syöjäin päälle ja itaruuden rangaistukseksi\nhajoittavat keveän rakennuksen eri osat tuulen vietäväksi joka\ntaholle ympäri aroa. Eipä edes täysi lihavatikaan ole turvassa\niloisten häävieraiden vallattomuudelta; joku ryöstää sen emännältä ja\nlähtee sen kanssa ratsastaa lennättämään, ja toiset koettavat sitä\npelastaa häneltä; siten kestää iloista leikintekoa, kunnes aletaan\npeljätä ruuan liiaksi jäähtyvän.\n\nSeuraavana aamuna tahtoo morsiamen isä ensi kerran nähdä sulhoa,\nkutsuu hänet jurttaansa, tervehtii hellästi, kehuu hänen muotoaan\nja taitoaan, toivottaa hänelle onnea aviosäätyyn ja tarjoaa hänelle\nviimein kaikenlaisia lahjoja morsiamen myötäjäisiksi. Tämä tapahtuu\nkaikkein häävierasten edessä, jotka jo ennen sulhon tuloa ovat\nkokoutuneet jurttaan. Viimein tulee sinne morsiankin runsaasti\nkoristettuna. Jos kylässä on mollah tai jos sellainen voidaan sinne\nhankkia, niin siunaa hän nuoren parin.\n\nJa nyt lauletaan morsiamelle erolaulu \"dshar dshar\", ja hän vastaa\nkyynelsilmin sen joka värsyyn ja joka säkeesen eroavan valituksella.\n\nVuorolaulu vaikenee ja kamelit tuodaan esiin viemään jurttaa kaikkine\nmorsiuslahjoineen sekä runsaasti koristellut ratsut kantamaan\nmorsianta ja morsiamen äitiä sulhon kylään. Nuori aviomies ratsastaa\nhääjoukon edeltä ja kiiruhtaa auttavien kumppanien kanssa kamelit\npikaisimpaan juoksuun, ehtiäkseen kylässään pystyttää jurtan samoilla\ntempuilla, kuin ensi pystytyksessä noudatettiin. Morsian tehtyään\nkyynelsilmin jäähyväset isälle, sukulaisille, leikkikumppaneille,\njurtalle ja eläimille ratsastaa tarkkaan hunnutettuna verhon\nsisällä, jota häntä seuraavat ratsastajat kantavat ja jonka peitossa\nhän kokonaan on, kunnes saapuu jurtalle, jossa hän on täst'edes\nemäntänä vallitseva. Appi, tällä välin katseltuaan, kiiteltyään\ntai moitittuaan myötäjäisiä, kutsuu morsiamen heti hänen tultuaan\njurttaansa; hän astuu appensa asuntoon kumartaen kolmesti niin\nsyvään, että hänen täytyy käsillään tukea polvista, merkiksi, että\nhän on oleva apelleen ja anopilleen yhtä kuuliainen kuin herralleen\nja käskijälleen. Hänen kasvonsa ovat tervehtiessä peitettyinä kuten\nvast'edeskin puolisonsa isän ja veljien edessä ja vuosikauden\njokaisen vieraan edessä. Sittemmin pitää hän huntua ainoastaan\npuolisonsa vanhimman veljen edessä, vaan ei kenenkään muun, ja\nhänenkin edessään vain sen tähden, että veljen täytyy naida hänet,\njos hänen puolisonsa kuolee, eikä hän tahdo herättää eikä pitää\nvireillä mitään pahoja himoja langon sydämmessä.\n\nToisen kerran naidessaan kosii kirgiisi itse puolestaan ja ilman\nerikoisia temppuja. Jos hän ensimmäisen vaimonsa eläessä ottaa\ntoisen vaimon ja tuo hänet asumaan samaan jurttaan ensimmäisen\nvaimonsa kanssa, kuten on tavallista kirgiiseillä, jotka eivät ole\nerittäin varakkaat, niin toisen vaimon asema on hyvin surkuteltava.\nSillä ensimmäinen vaimo pitää kiinni oikeuksistaan, suo toiselle\nainoastaan määrätyn paikan jurtassa ja sallii isännänkin käyttää\navio-oikeuksiaan ainoastaan hyvin vähässä määrässä. Vaimo on\nkirgiiseillä hyvin suuressa kunniassa. \"Vaimojamme pidämme suuressa\narvossa kuten tasajuoksijaa, ei niitä kumpaakaan voida mihinkään\nhintaan verrata\", sanoi minulle kirgiisiläinen ystäväni Altibei.\nMiehet eroavat harvoin vaimoistaan ja vaimot vielä harvemmin\nkarkaavat miestensä luota; kuitenkin sentään arollakin rakkaus\nvälistä katkoo rajat, joita perinnäiset tavat asettelevat. Ryöstöjä\ntapahtuu myöskin, eikä niitä suinkaan katsota häpeäksi; ryöstää\ntyttö, jonka isä pitää liian suuria vaatimuksia, on sekä ryöstäjälle\nettä ryöstetylle ainakin monen silmissä pikemmin kunniaksi kuin\nhäpeäksi.\n\nÄsken syntynyt lapsi pestään heti syntymisen jälkeen ja sitte\nneljätoista päivää peräkkäin hyvin suolaisessa vedessä, mutta ei\nenää sen ajan kuluttua. Ensin makuutetaan lasta kätkyessä, jossa on\nniin runsaasti untuvamaisia kamelinvilloja, että ne lämpöisinä ja\npehmoisina peittävät sen kokonaan eikä sen tarvitse kovimpanakaan\ntalvena kärsiä kylmää; myöhemmin puetaan se villaiseen paitaan, jota\näiti joka kolmas päivä polttelee tulen päällä, tappaakseen siitä\nkaikissa kirgiisein jurtissa eleksiviä syöpäläisiä, mutta ei koskaan\nsitä muuta niin kauan, kuin se suinkin pysyy koossa. Talveksi saa\nlapsi lisäksi sukat ja heti, kuin kykenee juoksemaan, täys'kasvuisten\nihmisten puvun.\n\nMolemmat vanhemmat rakastavat lapsiaan suuresti, kohtelevat niitä\naina suurimmalla hellyydellä, eivät kurita heitä koskaan, mutta\neksyvät siihen pahaan tapaan, että opettavat niille heti, kuin\nalkavat puhua, kaikenlaisia rumia ja sopimattomia sanoja, joita\naina vielä nauretaan, kuin ne tulevat mitään aavistamattoman lapsen\nsuusta. Lapsen eri ikää merkitään jonkin eläimen nimellä; lapsi voi\nsiis olla \"hiiren, murmelieläimen, lampaan ja hevosen ikäinen\".\nKuin poika on neljän vuoden ikäinen, nostetaan hänet ensi kertaa\njotenkin saman ikäisen, runsaasti koristellun hevosen selkään pikku\nsatulaan, joka jää perheessä lapselta toiselle perinnöksi. Onnelliset\nvanhemmat lupaavat pikku ratsastajalle, joka nyt ensi kerran lähtee\näidin suojelevista käsistä itsenäisesti liikkumaan, kaikenlaisia\nkauniita kaluja, kutsuvat palvelijan tai halukkaan ystävän, antavat\nhänelle toisen ratsun ja ohjasnuoran ja käskevät häntä kuljettamaan\npoikaa sukulaisten luona jurtasta toiseen, ilmoittamaan sitä iloista\ntapausta koko sukukunnalle. Mihin poika vain ilmestyy, tervehditään\nhäntä ystävällisesti, ylistellään suuresti ja syötetään herkuilla.\nIsän jurtassa pidetään juhla kaikkein mielestä suuren ja tärkeän\npäivän kunniaksi.\n\nSeitsemännestä vuodesta alkaen ruvetaan lapselle opettamaan kaikkia,\nkuin hänen on tarvis tietää. Poika, ollen jo aika taitava ratsastaja,\noppii liikkumaan karjan kanssa laitumella, tyttö lypsämään ja\ntekemään kaikkia muita emännän töitä. Rikasten vanhempain pojan ottaa\njoku mollah tai lukemista ja kirjoittamista osaava mies kouluun ja\nmyöhemmin opetetaan hänelle uskon sääntöjä. Ja ennen kahdennentoista\nvuoden loppua on hänen opetuksensa päättynyt ja hän itse kypsynyt\nelämään vaikka omin päin.\n\nVielä enemmän kuin eläviä kunnioittaa kirgiisi kuolleita ja heidän\nmuistoansa. Joka perhe on valmis suurimpiinkin uhrauksiin, saadakseen\nperheen jäsenelle, jonka kuolema on pois temmannut, suurenmoisen\nhautajais- ja muistojuhlan; jokainen köyhinkin koettaa koristaa pois\nmenneen rakkaan hautaa niin hyvin kuin voi, ja jokainen katsoisi\nhäpeäksi, jos ei osoittaisi kuoloille suurinta kunnioitusta. Se on\nyleinen tapa muhamettilaisilla. Kuitenkin eroavat kirgiisein\nkuolin- ja hautajaisjuhlallisuudet suuresti muiden muhamettilaisten\ntavoista ja sen tähden ansaitsevat laveammin kuvata.\n\nKuin kirgiisi tuntee kuolinhetkensä lähestyvän, kokoo hän ystävänsä\nympärilleen, että he pitäisivät huolta hänen sielunsa pääsemisestä\nparatiisiin. Hurskaat kirgiisit haetuttavat kuolemaa odotellessaan jo\npitkän ajan itselleen koraania, vaikka eivät ymmärtäisikään korviin\nkaikuvain sanain merkitystä. Uskovaisten tavan mukaan kokoutuvat\nystävät kuolevan vuoteen luo ja huutavat hänelle kaikkein profeetan\ntunnustajain uskontunnustuksen ensimmäistä lausetta: \"Ainoastaan\nyksi Jumala on\" niin kauan, kunnes hän vastaa: \"ja Muhamed on hänen\nprofeettansa\". Heti, kuin ne sanat tulevat kuolevaisen huulilta, avaa\nMunkir, tutkiva enkeli, paratiisin portit ja sen tähden kaikki, jotka\nsen kuulevat, huutavat \"El hamdu lillahi\", Herralle kiitos!\n\nKuin jurtan isäntä on sulkenut silmänsä ainiaaksi, lähetetään heti\njoka taholle sanansaattajia viemään sukulaisille ja ystäville tietoa,\nja ne lähettiläät ratsastavat vainajan arvon mukaan kaksikymmentä,\njopa satakin virstaa kylästä kylään, ja joka kylässä sukulainen\nilmoittaa sen muille lähimmille. Surusanan saattajain ratsastaessa\npestään ruumis ja kääritään \"lailahiin\", jonka joka kirgiisi jo\neläessään on hankkinut ja säilyttänyt sitä arvokalujensa joukossa.\nTehtyä se määrätty velvollisuus kannetaan ruumis ulos jurtasta ja\nlasketaan puoleksi revitylle jurttaristikolle toistaiseksi. Kutsuttu\nmollah saapuu ja siunaa ruumiin. Sitte nostetaan ruumis ristikkoineen\nkamelin selkään ja sidotaan satulaan sekä lähdetään tällä välin jo\ntulleiden lähimpäin sukulaisten saattamana matkalle, ehtiäkseen\najoissa hautauspaikkaan, joka usein on kaukanakin.\n\nHeti kuoleman jälkeen alkavat naiset pitää kuolonvalitusta. Lähin\nsukulainen alkaa suruvirren, ilmoitellen sydämmensä murhetta\nsanoilla, jotka tulevat enemmän tai vähemmän sydämmestä; muut yhtyvät\njoka lauseen tai säkeen lopulla lauluun. Ja vuorotellen kaikki\npukevat ajatuksensa sanoiksi niin hyvin, kuin voivat. Yhä enemmän\nkiihtyy valitus, kunnes kameli taakkoineen nousee, ja samoin kuin\nsanat ja äänet osoittaa naisten käytöskin yhä kiihtyvää tuskaa,\nkunnes viimein repivät tukkaansa ja raapivat kasvojansa verisiksi.\nVasta sitte, kuin ruumissaatto, johon naiset eivät ota osaa, katoaa\nnäkyvistä, vaikenevat vähitellen sanat ja kyyneleet.\n\nRuumissaaton edeltä on jo muutamia miehiä ripeillä hevosilla\nlähtenyt ajamaan haudan tekoon. Se on enintään vain miehen\nrintaan asti ulottuva kuoppa, jossa on yhdellä eli Mekan puolella\nkoverrettu syvennys syrjään päin, johon ruumiin pää ja yläosa\npistetään. Hautaamisen jälkeen peitetään hauta kivillä, laudoilla,\nruohokimpuilla ja puilla, tasoittamatta sitä kuitenkaan maan\ntasalle; päälle enintään luodaan multaa kunnaaksi ja koristetaan se\nlipuilla ja muilla sellaisilla taikka rakennetaan haudalle puista\nja savitiileistä jokin kupulaitos. Lapsen haudalle pannaan hänen\nkätkyensä. Haudan partaalla siunaa mollah ruumiin viime kerran;\nkunnaan tekoon ottavat kaikki osaa. Mutta vielä ei ole hautajaisjuhla\npäättynyt.\n\nSinä hetkenä, kuin jurtan isäntä puhaltaa viime henkäyksensä,\npystytetään jurtan viereen valkoinen lippu koko vuodeksi. Joka päivä\npitkin koko vuotta kokoutuu sinne naisia uudestaan valittamaan. Niin\nsamaan aikaan kuin mahdollista tuodaan myöskin vainajan lempiratsu\nja leikataan siltä pitkä harja ja häntä puolitiestä poikki. Siitä\nhetkestä lähtein ei kukaan enää ratsasta sillä hevosella; se on\n\"leskenä\". Seitsemän päivän päästä kuoleman jälkeen tulevat kaikki\nsukulaiset ja ystävät, nekin, jotka etäällä asuvat tai muuten ovat\nlaumoineen etäällä liikkumassa, vainajan jurttaan, syövät yhdessä\nhautajaisatrian, jakelevat muutamia vainajan vaatteita köyhille ja\nneuvottelevat jälkeen jääneiden vastaisesta kohtalosta ja omaisuuden\nhoidosta. Sitte jäävät perilliset taas yksikseen suruinensa.\n\nJos vaimo kuolee, on melkein samoja tapoja noudatettava kuin miehen\nkuollessa; tietysti silloin naiset pesevät ja pukevat ruumiin.\nMutta nytkin he kylässä tapahtuvien hautajaismenojen ajan pysyvät\nlaulamassa kuolonvalitusta. Vainajan ratsulta leikataan nytkin\njouhet, mutta surulippua ei pystytetä.\n\nKuin kylä siirretään, tuopi kunniatoimeen erittäin määrätty\nnuorukainen leskihevosen esiin, panee sille entisen isäntänsä satulan\ntakaperin selkään, latoo siihen vainajan vaatteet ja taluttaa\nsitä ohjista matkan perille, oikeassa kädessään kantaen keihästä\nsurulippuineen. Heti uuteen jurttapaikkaan päästyä riisuu hän hevosen\nja pystyttää lippukeihään määrättyyn paikkaansa.\n\nKuoleman vuosipäivänä tulevat taas kaikki kutsutut sukulaiset ja\nvieraat lesken jurttaan. Heidän tervehdittyään naisia, jotka yhä\nvielä ovat surupuvussa, ja vielä kerran koetettuaan lohduttaa heitä,\ntuodaan leskihepo esiin, satuloidaan se ja sälytetään kuten jurttaa\nsiirrettäessä ja viedään se sitte mollahin luo siunattavaksi. Sen\ntapahduttua menee kaksi miestä sen luo, tarttuu ratsustimiin, riisuu\nsen, kaataa sen maahan ja pistää sitä sydämmeen. Ratsun liha jää\nköyhille juhlavieraille atriaksi, nahka mollahille palkaksi. Heti\nhevosen kuoltua annetaan keihäs arvokkaimmalle sukulaiselle; hän\nottaa sen, puhuu muutamia sanoja, katkasee varren ja heittää tuleen.\n\nNyt syöksyvät hevoset esiin näyttämään kilpajuoksussa nopeuttansa;\nnuoret ratsastajat, jotka niitä ohjaavat, katoavat merkin nähtyään\npois arolle. Mollahin sijaan tulee laulaja vielä kerran muistelemaan\nvainajaa, mutta samalla myöskin puhumaan elävien kiitosta ja\nilahuttamaan heidän sydämmiänsä. Naisten päästä katoaa omituinen\npäähine, joka heillä oli surun merkkinä, ja he koristautuvat\njuhlapukuun. Runsaan atrian jälkeen kiertelee päihdyttävä\nmaitoviinamalja; kitaran helinään yhtyy ilo ja riemu. Suru on\nloppunut; elämä alkaa taas käydä tavallista kulkuansa.\n\n\n\n\nSiperian asukkaat ja pahantekijä-siirtolaiset.\n\n\nKen luulee Siperiaa vain suureksi vankilaksi, hän erehtyy yhtä\npaljon kuin sekin, joka luulee koko maata vain yhdeksi äärettömäksi\njäälakeudeksi. Tosin Venäjä lähettää joka vuosi tuhansia\npahantekijöitä ja muita rangaistavia Siperiaan; tosin ne niin kauan,\nkuin ovat matkalla, vaeltavat vankilasta toiseen; tosin niistä eivät\npääse vapaiksi ne, joilla on sovitettavana raskaita ruumiin, hengen\nja omaisuuden rikoksia; mutta ainoastaan vähäinen osa kaikista\npahantekijöistä on koko rangaistusaikansa oikeassa vankeudessa ja\njokainen voi käytöksellään lievittää sitä, vieläpä päästä siitä\nkokonaan vapaaksikin oli siis nauttia etuja, joita eivät mitkään\nkuritus- eikä muiden vankilain asujamet saa muissa maissa. Suuret\nalueet tätä Venäjän valtikan alaa, meidän käsityksemme mukaan\nkokonaiset maat, eivät muuten olekaan koskaan olleet pahantekijäin\nsiirtopaikkoina ja ehkäpä ne ainiaan säilyvätkin noilta pakosta tänne\ntulevilta siirtolaisilta, jotka tuottavat suurempia ikävyyksiä, jopa\nkärsimyksiäkin vakinaiselle väestölle, kuin heillä itsellään on\nkärsittävänä. Samoja teitä, joita ennen vaellettiin vain huokaellen,\nkulkevat nyt vapaat ihmiset etäistä itää kohti, toivoen ja\ntavoitellen tilansa parannusta. Pakosta tulleiden asujanten joukossa\non vapaatahtoisia, yksin sellaisissakin seuduissa, jotka ovat kauan\nolleet pahassa maineessa ja peljätyt maan hedelmättömyyden tähden.\nUusi aika alkaa Siperialle; sillä sokasevan pelon sijaan tulee\nvähitellen valistava tieto sellaisissakin kansan kerroksissa, joilla\nsiihen on, enempi halua.\n\nEnimmät Siperian kertomukset ovat sivistyneiden tuomittujen\nsuusta tai kynästä eli siis sellaisilta ihmisiltä, joita Siperian\nvakinainen asukas sanoo \"onnettomiksi\" ja sen mukaan kohteleekin.\nNiistä kertomuksista tosin ainoastaan vähimmässä osassa ei liene\nmitään totta, mutta enimmissä tapauksissa ne kuitenkin ovat\nväärät. Sillä onnettomuus sokasee silmän ja sielun ja riistää\nsuoravaisen arvostelukyvyn, joka yksinomaan kelpaa olojen oikean\narvostelun pohjaksi. Mutta nämät olot ovat paremmat, paljon\nparemmat, kuin saatamme luullakaan, paljon paremmat myöskin kuin\nmonessa Länsi-Europan vuoristossa; sillä helppo on Siperiassa\nihmisen taistelu toimeentulosta. Välttämättömimmän ravinnon ja\nverhon puute on täällä melkein ihan tuntematonta tai kohtaa\nainoastaan niitä, jotka sairaus tai muu onnettomuus tekee työhön\nkykenemättömiksi. Verrattuna kohtaloon, jota monen köyhän saksalaisen\nvuoristolaisen täytyy taistella koko elinaikansa, pääsemättä\nkoskaan voitolle, näyttää useimmissa tapauksissa yksin Siperiaan\ntuomitun rangaistusvanginkin kohtalo kadehdittavalta. Puute rasittaa\nnykyään ainoastaan Siperiassa majailevan ihmisen henkistä, vaan,\nei ruumiillista olemusta. Ken elää ainoastaan maasta, hänelle se\nantaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja ken siitä elättäjästä luopuu\nja valitsee jonkun muun siellä tavallisen toimen, hänelle käsiensä\nrehellinen työ varmaan tuottaa yhtä paljon voittoa kuin maakin.\nSellaiset ovat nykyään olot, jos niitä etuluulottomasti katsellaan.\n\nMinä olen rehellisesti kokenut saada oikeaa käsitystä ihmisten\nelinoloista niissä Siperian osissa, joita matkustelimme. Minä olen\nkatsellut kurjuuden syvyyksiä ja nähnyt suurinta onnea; minä olen\ntavannut murhamiehiä, maantierosvoja, murhapolttajia, varkaita,\npettureja, kaikenlaisia konnia, kapinoitsijoita ja salavehkeilijöitä\nja toisaalta kalastajia ja metsästäjiä, paimenia ja talonpoikia,\nkauppiaita ja ammattilaisia, virkamiehiä ja tuomareja, sivistyneitä\nja sivistymättömiä, rikkaita ja köyhiä, herroja ja palvelijoita,\ntyytymättömiä ja tyytyväisiä, himokkaita ja vaatimattomia ihmisiä\nja oleskellut heidän seurassaan, vahvistaakseni havaintojani,\ntutkiakseni johtopäätöksiäni, laajentaakseni tietojani ja\nkorjatakseni käsitykseni erehtymisiä; minä olen pyydellyt\npoliisivirastoja kertomaan minulle tuomittujen kohtaloa ja\ntuomituilta itseltään kysellyt; minä olen käynyt pahantekijäin luona\nheidän vankeudessaan ja heitä tarkastellut vankilan ulkopuolella;\nminä olen talonpoikain, ammattilaisten ja kaikkein asujanten kanssa\npuhellut, missä ja milloin vain olen voinut ja heiltä saamiani\ntietoja verrannut toisiin, joita sain hallintovirastoilta. Sitenpä\nluulen saaneeni niin luotettavat tiedot, kuin lyhyellä ja kiireisellä\nmatkallamme suinkin oli mahdollista. Ainakin olen minä koonnut niin\npaljon aineksia, että voin käyttää yksinomaan omia tutkimuksiani,\nkuin nyt ryhdyn tekemään Siperiaan tuomittujen elämän kuvasta\npääpiirteitä. Ihan erehdyksittömäksi kuvaukseni ei sittekään\ntule, mutta yleensä ei voitane olla tunnustamatta minun oikein\narvostelleeni oloja.\n\nPaitsi hallituksen virkamiehiä, sotamiehiä ja yritteliäitä ammatin\nharjoittajia, varsinkin kauppiaita, tuli Siperiaan Venäjältä\naina vuoteen 1861 asti yksinomaan sellaisia, jotka eivät sinne\nsiirtyneet vapaasta tahdosta: keisarin maaorjia, joita lähetettiin\ntsaarin vuorikaivoksiin, ja pahantekijöitä, joita ainakin osaksi\nkuljetettiin valtion vuorikaivoksiin. Maaorjuuden lakkauttamiseen,\njoka sai aikaan syvällisempiä yhteiskunnallisia muutoksia, kuin\nedeltä päin aavistettiin tai nykyään vielä tiedetään, loppui\nmaaorjain tulo Siperiaan kerrassaan. Miljoonia ihmisiä pääsi lempeän,\njalomielisen hallitsijansa käskystä vapaaksi, tuhansia heistä läksi\ntsaarin vuorikaivoksista hedelmällisiin kotikyliin, joita heidän\nomaisensa olivat siihen asti viljelleet, niin että vuorikaivokset\nsiitä lähtein jäivät autioiksi ja vielä näkyäänkin kärsivät sen\nmuutoksen seurauksia. Mutta suuri keisarin tai kruunun tila Altai\nsai samaan aikaan entisten asujanten sijaan uusia aineksia, joita\nsiellä siihen asti ei ollut, vapaita talonpoikia, joilla kyllä\nei ollut perinnöllistä maanomistusoikeutta, vaan jotka kuitenkin\nsaivat esteettömästi viljellä rikasluontoista maata. Maaorjuuden\nlakkauttaminen muutteli sentään oloja niilläkin Siperian aloilla,\njoissa oli siihen asti paraastaan asunut rangaistusvankeja,\nkoska sielläkin nyt tuli mahdolliseksi vapaan talonpoikaissäädyn\nsyntyminen. Mutta siellä yhä kestävä siirtolaisten tulo pikemmin\nvaikuttaa estävästi kuin edistävästi; sillä suurin osa tuomituista,\njotka lähetetään ennestään asuttuihin seutuihin, saa yhä aikaan\nlevottomuutta pysyväisten asujanten kesken ja estää niin ilahuttavaa\nkehitystä kuin Altain kruunun tiluksilla, joita on sekä ennen että\nmyöhemmin säästetty tuomituilta ja säästetään vast'edeskin niin\nkauan, kuin ne ovat keisarin omina. Sitä vastoin siirtyy sinne\nnykyään vapaatahtoisia ja väkiluku kasvaa siitäkin syystä nopeammin\nkuin muussa Siperiassa.\n\nSe on komea alue maata, tämä Altain kruunun ala ja ihmetyttävä\nsitenkin, että se lienee suurin maatila koko maan päällä. Sillä sen\npinta-ala on tasaisissa luvuissa neljäsataa tuhatta neliövirstaa eli\nlähes kahdeksantuhatta maantieteellistä neliöpeninkulmaa. Siihen\nkuuluu vuoristoja ja tasankoja ja mäkimaita; sen molemmin puolin\non purjehdittavaksi sopivia virtoja ja sen sisällä on jokia, jotka\nvoidaan ilman suurta vaivaa tehdä purjehduskuntoisiksi; sillä alalla\non yhä vielä suuria, käytettäväksi kelvollisia metsiä ja muutakin\nääretöntä rikkautta sekä maan päällä että alla. Koko kahdeksansataa\nkolmekymmentä eri vaskipaikkaa on löydetty sen rajain sisältä,\nottamatta lukuun muita kahtasataa seitsemääkymmentä löytöpaikkaa,\njoita ei ole vielä koskaan tutkittu. Altain kruunun tiluksilla\nastuskellaan hopealla ja kullalla, sillä, kultaista hopeavaskea\nynnä lyijyä, vaskea ja rautaa käy rikkaampina tai köyhempinä, mutta\nenimmäkseen kaivamista ansaitsevina suonina vuorissa ja kultahietaa\nkuljettavat niiltä alas virtailevat joet. Kivihiilikerros, jonka\nlaajuutta ei vielä tiedetä, vaan joka paikoittain on huomattu kuusi\ntai kahdeksankin metriä paksuksi, on sitä paitsi niin laajan näköinen\nettä kivien laadusta päättäen lienee syytä olettaa koko tämän\nalueen pohjoispuolen olevan yhtäläisen kivihiilikerroksen päällä.\nEikä kuitenkaan liene Altain kruununtilan oikeaksi rikkaudeksi\nkatsottava sen maanalaisia aarteita, vaan lihavaa ja hedelmällistä\nmustaa multaa, joka peittää vuorten rinteitä ja tasangoita aina\npuolentoistakin metrin paksuisina kerroksina sellaisissa notkoissa ja\njokilaaksoissa, joihin vesi on sitä kokoon huuhdellut. Viehättäviä,\nosaksi suurenmoisiakin vuoristoja on vuorotellen suloisten mäkimaiden\nja vähän aaltomaisten tasankojen kanssa, jollaisia maanviljelijä\nsuosii ennen muita aroseutuja, vuorotellen hedelmällisten laaksojen\nkanssa, joissa juoksee puro, oja tai joki, ja välissä on aina\nrehevästi kasvavaa, korkeaa ja matalaa metsää oikeain puistojen\nkaltaisina. Ilmanala, joka ei tosin ole varsin lauhkea, mutta\nei myöskään sietämätön, ei missään estä hyvällä menestyksellä\nviljelemästä erittäin hedelmällistä, enimmäkseen vielä koskematonta\nmaata. Neljä kuukautta on kuumaa, melkein ihan vaihtelematonta\nkesää, neljä kuukautta kovaa, yhtäläistä talvea, kaksi kuukautta\nkylmänkosteaa, häilyväistä kevättä ja yhtä paljo samanlaatuista\nsyksyä, ja vaikka vuoden paremman puolen keskilämpö ei riitäkään\nrypäleitä jouduttamaan, niin ehtivät kuitenkin kypsyä kaikki samat\nviljat kuin Pohjois- ja Keski-Saksassa, jopa kruununtilan eteläosissa\nmeluunatkin.\n\nSellainen on maa, jota on enemmän kuin kahden miespolven aika\nsäästetty Siperiaan tuomituilta pahantekijöiltä ja jossa nykyään\non asujamia niin paljo, kuin saatettaisiin toivoa olevan koko\nmuussakin Siperian yhtä rikkaassa ja hedelmällisessä eteläosassa.\nPerintötalonpoikiin ei kyllä käy verrata näitä Altain kruununtilan\nmaanviljelijöitä, mutta tavallisiin Venäjän talonpoikiin verratessa\nhe eivät suinkaan jää huonommiksi. Heistä huomaa, että heidän isänsä\nja isoisänsä ovat olleet valtakunnan suurimman ja ylhäisimmän herran\nmaaorjia eikä voimattoman ja sen tähden rajatonta alammaisuutta\nvaativan käskijän puoliorjia; näkyy joka tilaisuudessa, että\nperintöinään puute ei ole suinkaan estänyt heitä vaurastumasta, se\non: enempää ansaitsemasta, kuin ovat tarvinneet ja vielä nykyäänkin\ntarvitsevat.\n\nAltain asujanten kohtalo oli siitä lähtein, jolloin kruununtila\njulistettiin keisarin omaksi, verraten edullinen, jos emme sanokaan:\nonnellinen. Maaorjuuden lakkauttamiseen asti olivat he kaikki\nvuorikaivostyössä tai ainakin välillisesti niitä varten toimessa.\nJotka eivät tehneet työtä itse kaivoksissa, ne hakkasivat metsää ja\npolttivat hiiliä, toiset vetivät niitä sulatusuuneille ja toiset\nsieltä vaskea vientipaikkoihin. Asujanten lisäytyessä väheni heille\npannun päivätyön taakka. Viisikymmen-luvulla oli jo niin paljo voimia\nkäytettävänä, että työnteko herralle eli keisarille voi supistua\nkuukaudeksi vuodessa, jos päivätyöläisellä myöskin oli oma hevonen.\nMiten pitkä matka työmiehen piti kulkea hevosellaan, määrättiin sen\npituuden mukaan. Korvaukseksi olostaan poissa kotoa sai jokainen\npäivätyöläinen 75 1/2 kopeekkaa työajaltansa. Paitsi tätä tuskin\nmainittavaa palkkiota oli jokaisella vuorimiehellä oikeus viljellä\nkeisarin maata niin paljo, kuin hän jaksoi, ja millä tavalla tahtoi,\nja samoin hakata keisarin metsästä niin paljo puuta, kuin hän\nasunnokseen ja polttopuikseen tarvitsi, eikä häntä rasitettu millään\nmuilla veroilla eikä maksuilla. Kylän lähetettävien työmiesten luku\nriippui asujanten luvusta; kyläläiset itse jakoivat työveron eri\nisäntien kesken.\n\nKaivosmiesten työ oli helpompi. Niitä otettiin kuten muualla\nsotamiehiä kruununtilan kylistä ja kaupungeista, kohdeltiin\nihan kuin sotamiehiä ja päästettiin vasta viidenkolmatta vuoden\npäästä vapaiksi. Nämä jaettiin kahteen luokkaan: varsinaisiin\nkaivosmiehiin, jotka työskentelivät oikeissa vuorikaivoksissa,\nja vuorityömiehiin, joiden piti joka vuosi tehdä määrätty työ,\nmihin aikaan itse tahtoivat. Nämä viimemainitut polttivat hiiliä,\nkaatoivat metsää, tekivät tiiliä, kuljettivat kuormia ja muuten\ntekivät mikä mitäkin ja saivat palkakseen joka vuosi neljätoista\nruplaa. Saatuaan tehdyksi määrätyn työn olivat he muun ajan vuodesta\nvapaina ja saivat tehdä, mitä vain tahtoivat. Kaivosmiehet sitä\nvastoin olivat velvolliset palvelemaan vuodet päästänsä. Yhden viikon\nkävivät he päivällä, toisen viikon yöllä kaksitoista-tuntisessa\ntyössä kaivoksissa ja olivat joka kolmannen viikon vapaat. Taitonsa\nmukaan sai joka vuorimies rahalla ostettaviin tarpeihinsa kuusi\ntai kaksitoistakin ruplaa palkaksi ja sitä paitsi joka kuukausi\nkaksi puutaa jauhoja itselleen, yhtä paljon vaimolleen ja yhden\npuudan jokaiselle lapselleen. Oli hänen myöskin sallittu viljellä\nmaata ja hoitaa karjaa, minkä verran ehti ja jaksoi. Jokaisen hänen\npoikansa täytyi seitsemännestä kahdenteentoista vuoteen asti käydä\nkoulua; siitä lähtein kahdeksanteentoista ikävuoteen asti pidettiin\npoikaa kaivostyön oppilaana ja hän sai ensin yhden, sitte kaksi\nruplaa vuosipalkaksi. Kahdeksannestatoista vuodesta alkoi hänen\npalveluksensa kaivoksissa.\n\nMaaliskuun 1 päivänä 1861, sinä päivänä, jolloin kaikki maaorjat\nvapautettiin koko Venäjän valtakunnassa, oli Altain kruununtiluksella\n145,639 miesasujanta, joista 25,267 kaivos- ja majamiehinä. Näitä\nei kyllä irroitettu entisistä velvollisuuksistaan yhtenä päivänä,\nvaan kahden vuoden kuluessa. Heistä luopui 12,626 kaivostyöstä,\npalasi kotikyliinsä ja rupesi maanviljelijöiksi; muut, jäivät vapaina\ntyömiehinä vuorityöhön.\n\nEn luule erehtyväni, jos oletan, että Altain kruununtilan olot,\njotka ovat säännöllisemmiksi järjestyneet kuin missään muualla\nLänsi-Siperiassa, johtuvat sen entisyydestä. Keisarin tilan nykyisten\nasujanten vanhemmat ja esi-isät eivät ole koskaan tunteneet olevansa\nsorretut, vaikka eivät olekaan olleet vapaat. He olivat maaorjia,\nmutta sen äärettömän suuren maan herran ja hallitsijan orjia, jossa\nheidän isäinsä kehto oli ollut. He olivat pakotetut tekemään työtä\nherralleen ja antamaan poikansa melkein koko miesijäksi herran\npalvelukseen, mutta se herra oli keisari, jumaluuden vertainen\nolento heidän silmissänsä. Sen tähden heitä keisari elätti, piti\nheitä vapaina kaikista muiden kansalaisten velvollisuuksista, salli\nheidän ottaa hänen maastansa, mitä vain voivat saada, ei millään\ntavalla estänyt heidän vaurautensa kehittymistä; suojeli heitä niin\npaljon kuin mahdollista virkamiesten vääryydeltä, tulipa vielä\nhyväntekijäksikin siten, että pakotti heidän lapsensa tai ainakin\nosan niistä käymään koulua. Heidän käskijöikseen asetetut virkamiehet\nolivat paljon sivistyneemmät enimpiä muita kruunun palvelijoita;\nmelkein kaikki olivat Saksassa lukeneet ja suuri osa heistä oli\nsaksalaisia synnyltäänkin ja he toivat joskus saksalaisia tapoja,\nmutta ainakin laajempaa tietoa maahan, jossa he keisarin nimessä\nvallitsivat. Vielä nykyäänkin on Barnaul, kruununtilan pääkaupunki,\nsellaisen sivistyksen keskuksena, jota ei muualla Siperiassa ole;\nvuorityön kukoistuksen aikaan se eittämättä oli koko Pohjois- ja\nKeski-Aasian henkinen pääkaupunki, ja sieltä leviävä valo säteili\nsitä kirkkaammin, kuin kaikki kaivospaikat olivat hyviä keskuksia,\njotka sitä levittivät yhä laajemmalle. Sitenpä tämä kruununtila oli\netevässä asemassa kaikkeen muuhun Siperiaan verraten.\n\nEhkä ei ollut kruununtilan hallituksen tarkoitus koskaan edistää\ntalonpoikaissäätyä; maaorjuuden lakkauttamiseen asti katsottiin sitä\nainoastaan vuorenviljelyksen välttämättömäksi avuksi. Ajat ovat\nmuuttuneet. Siitä asti, kuin maaorjat muuttuivat vapaiksi ihmisiksi,\non vuorenviljelys yhtä lakkaamatta taantunut, kuin maanviljelys\nvaurastunut. Ei ole vielä tahdottu luopua vanhasta vuorityötavasta,\nmutta siinä kuluu niin suuria summia, että kaivostyön puhdas\nvoitto jää ihan mitättömän pieneksi. Tosin on otettu puheeksi\nvuorenviljelyksen antaminen toimeliaille yksityisille, mutta\nsiitä ei vielä ole tullut mitään valmista. Maan jättäminen\nvapaasti käytettäväksi niin syvälle, kuin aura kyntää, on ollut\nvanhastaan tapana ja siten muuttunut jonkinlaiseksi tottumukseksi\neli nautintaoikeudeksi. Tosin, kuten jo sanottiin, ei kellään ole\nkruununtilalla viljelymaa omanaan, eipä edes talon sijakaan; mutta\nmikä on keisarin oma, se talonpoikain mielestä on myöskin \"hyvän\nJumalan\" omaa, ja hän kyllä mielellään antaa uskovaisten käyttää sitä\nhyödykseen. Kruununtilan hallitus tosin ottaa jokaisesta pelloksi\nmuutetusta hehtaarin alasta neljäkymmentä kopeekkaa vuodessa vuokraa,\nmutta ei se sen otossa ole varsin ankara eikä talonpoika puolestaan\ntunne olevansa velvollinen pitämään siitä tarkkaa lukua. Niinpä\njokainen talonpoika yleensä viljelee niin paljon maata, kuin jaksaa,\nja valitsee, minkä paikan vain tahtoo.\n\nKruununtilan nykyinen talonpoika on kaunisvartaloinen,\nvalpasmielinen, taitava, kykenevä, oppivainen, vierasvarainen,\nhyvänluontoinen ja armelias mies sekä vauraasti elävä, itsetuntoinen\nja valppautta rakastava. Hänen käytöksensä on vapaampi, vähemmin\nnöyrä kuin venäläisen talonpojan. Hän on kohtelias ja avulias,\nalammainen ja sen tähden helposti taipuvainen, mutta ei matelevainen\neikä orjallinen; sen tähden hän ei suinkaan vaikuta vastenmielisesti\nvieraasen. Mutta hänelläkin on kaikki ne ominaisuudet joita sanomme\ntalonpojan eljiksi ja jotka heikontavat ensimmäistä hyvää vaikutusta.\nVaikka hänellä on ollut sivistymisen tilaisuutta enempi kuin millään\nmuulla hänen säätyisellänsä siperialaisella, hän ei kuitenkaan\nrakasta ollenkaan koulua. Hän on ankaran tarkka uskovainen ja\nsaattaa kirkolle uhrata vaikka koko omaisuutensa, vaan koulua hän\nkatsoo sellaiseksi laitokseksi, joka vain turmelee ihmistä eikä\nsuinkaan sivistä. Muistaen entiset olot, jotka tosin olivat erittäin\npuutteelliset, sekä vanhat, palveluksesta eronneet sotamiehet,\njotka hänen isäinsä aikaan pitivät koulun valtikkaa, lähettelivät\noppilaitansa hakemaan viinaa ja sitte humalapäissään tarpeettomasti\nheitä rääkkäsivät, on hän tavattoman epäluuloinen kaikkea kohtaan,\njoka on millään tavalla koulun yhteyteen kuuluva, ja riippuu sitä\npaitsi talonpoikain tapaan kiinni siinä mielipiteessä, että enempi\ntieto, kuin hänellä itsellään on, ainoastaan vahingoittaa hänen\nlapsiansa, eikä hän siitä mielipiteestä helposti luovu. Hänen\nsivistyskantansa on sen tähden hyvin alhainen. Ainoastaan poikkeuksen\ntavoin harjoittaa hän kirjoitustaitoa ja kaikissa tapauksissa katsoo\nkirjoja ihan tarpeettomiksi. Sitä uskollisemmin pitää hän kiinni\nsiitä uskonnosta, jota hänen kirkkonsa levittää, sekä taikuudesta.\nKuukausien nimeä hän enimmäkseen ei tiedä, mutta sen sijaan hyvin\ntarkkaan pyhimystensä nimet ja niiden juhlapäivät. Jumala, pyhät\nenkelit ja perkeleet, kuolema, taivas ja helvetti antavat hänelle\nenemmän tekemistä kuin mikään muu. Häntä ei suinkaan voida sanoa\nvaatimattomaksi, mutta kyllä parantumattoman tyytyväiseksi. Enempää,\nkuin hän elääkseen tarvitsee, hän ei tahdo; sen tähden hän tekeekin\ntyötä ainoastaan sen verran, kuin hänen välttämättä täytyy. Mutta ei\npiha eikä viljelysmaa, jota hän omakseen sanoo, ole koskaan hänen\nmielestään kyllin suuret, ei hänen perheensä eikä karjansa kyllin\nlukuisat.\n\n\"Kuinka te voitte täällä?\" kysyin tulkin kautta eräältä kunnan\nvanhimmalta, jonka olimme kutsuneet puheille.\n\n\"Jumala vielä kärsii meidän syntejämme\", kuului vastaus.\n\n\"Ovatko vaimonne hyvät, uskolliset, lempeät ja palvelevaiset?\"\n\n\"On hyviä ja pahoja.\"\n\n\"Tottelevatko teitä lapsenne, tuottavatko he teille iloa?\"\n\n\"Ei ole niistä valittamista.\"\n\n\"Onko maa, jota viljelette, antelias; saatteko runsaan sadon.\"\n\n\"Kuin korjaamme kymmenkertaisesti, niin olemme jo tyytyväiset.\"\n\n\"Menestyykö karjanne?\"\n\n\"Tyytyväiset olemme.\"\n\n\"Kuinka monta hevosta sinulla on?\"\n\n\"Kaksineljättä, saattaapa niitä olla viisineljättäkin.\"\n\n\"Ja kuinka monta sinä niistä tarvitset työhösi?\"\n\n\"Kahdeksan, kymmenen, välistä kaksitoistakin.\"\n\n\"Myötäväksikö sitte muita pidät?\"\n\n\"Myönkinhän minä niistä aina jonkun.\"\n\n\"Ja mitä teet muilla?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Kuinka monta lehmää ja lammasta sinulla on?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä. Lehmiä, lampaita ja sikoja hoitelee vaimoni.\"\n\n\"Onko sinulla paljo veroja maksettavana?\"\n\n\"Minä olen tyytyväinen.\"\n\n\"Onko sinulla mitään valittamista?\"\n\n\"Minä olen tyytyväinen.\"\n\n\"Sinulla ei siis ole mitään valittamista, ja kaikki on oikein?\"\n\n\"Ei, ei kaikki, on minulla yksi valitus.\"\n\n\"Mikä sitte?\"\n\n\"Tulee niin epämukavaksi asua tässä maassa.\"\n\n\"Epämukavaksi! mitenkä niin?\"\n\n\"Niin, meille tulee liian ahdas.\"\n\n\"Ahdasko! millä tavalla?\"\n\n\"O, kyliähän nousee kaikkialla maasta kuin sieniä. Eihän tässä enää\nvoi liikkuakaan, eikä tiedä, mihin tekee peltonsa. Jos en olisi niin\nvanha, niin olisin jo ammoin muuttanut pois.\"\n\n\"Nouseeko kyliä kuin sieniä maasta? Mihin sitte? Enhän minä näe\nyhtään. Kuinka likellä sitte lähin kylä on sinun kylästäsi?\"\n\n\"Viidentoista virstan päässä.\"\n\nNiin puhuu, ajattelee ja arvostelee talonpoika kruununtiluksilla.\nAvara maa ei ole hänelle sittekään kyllin avara, ja kuitenkin\nriittäisi kahdeskymmeneskin osa siitä, jota hän saa mielin määrin\nkäyttää, jos hän vain tahtoisi sitä viljellä. Sillä maa on niin\nantavainen, että se runsaasti palkitsee vähimmänkin vaivannäön. Vaan\njos se tosiaankin joskus pettää, jos sato vastoin luuloa ei tule\ntavallisen kaltainen ja jos talonpojalle silloin ylellisyyden sijasta\ntulee puute, niin hän ei sitä katso laiskuutensa luonnolliseksi\nseuraukseksi, vaan Jumalan sallimukseksi, Jumalan viimeiseksi hänelle\nlähettämäksi rangaistukseksi hänen synneistään.\n\nSittekin, syntinensä ja niitä seuraavine rangaistuksineen hän tosiaan\nvoi sangen hyvin ja hänellä ennemmin olisi syytä puhua syntien\npalkitsemisesta. Sillä ei häntä puute rasita, vaan ylellisyys.\nHallitus antaa joka talonpojalle, tavallisimmasti hänen oman\nvalintansa mukaan, viisitoista hehtaaria parasta maata jokaista\nhänen perheensä miesjäsentä kohti. Mutta koska neljäsataa tuhatta\nneliövirstaa avarasta kruununtilasta vuoteen 1876 asti oli ainoastaan\nkaksisataa kolmekymmentä neljä tuhatta neliöpeninkulmaa asuttuna,\nniin ei vielä nytkään pidetä suurta lukua, ottaako talonpoika\nhaltuunsa enemmän, kuin hänelle kuuluu, vai tyytyykö siihen, joka\noikein on. Jotkut perheet käyttävät kahtatoista ja viittätoistakin\nsataa hehtaaria omalla tavallansa, ja heistä on ihan sama, onko\nhevosia ainoastaan tarpeellinen määrä vaiko kaksikolmekymmentä\nliikaakin. Tosiaan tapahtui usein, että liialliset kotieläimet\npäästävät kruununtilan talonpoikaa eräästä rasittavasta huolesta,\nsiitä näet, että hän ei voisi millään kelvollisella tavalla käyttää\nhyväkseen runsaita taloutensa tuotteita, hänen kun on erittäin\nhuonojen kulkuneuvojen tähden mahdoton vaihtaa niitä rahaksi. Maassa\nsellaisessa, jonka pääkaupungissa tavallisissa oloissa puuta eli\nkuusitoista kiloa ruisjauhoja maksaa ainoastaan noin 60, puuta\nvehnäjauhoja 75 penniä Suomen rahassa, puuta naudan lihaa talvella\nenintään 1: 50, lammas 5, vieroitettu vasikka 12, sika 10, oivallinen\nhevonen harvoin enempää kuin 125 markkaa, siellä aina hyvä sato niin\nalentaa tavalliset hinnat, että runsas viljan tulo tulee taakaksi.\nKun kruununtilan talonpoika saa sata kiloa viljaa parilla markalla,\nniin hänestä, vaikka hän ei muutenkaan tee enempää työtä, kuin\nilmeinen pakko on, aura alkaa tuntua liian raskaalta ja siunaus hänen\nahtaan käsityksensä mukaan kiroukselta.\n\nNykyiset olot tekevät ymmärrettäviksi näiden talonpoikain enimmät\npahat ja hyvät ominaisuudet; hitauden, ihan paheesen vivahtavan\ntyytyväisyyden ja toisella puolen välinpitämättömyyden sattuvista\nvahingoista, anteliaisuuden tarvitsevaisia kohtaan ja armeliaisuuden\nonnettomia kohtaan. Ne samat olot selittävät myöskin kaikissa\nsiperialaisissa yleisen halun enentää paikkakuntansa asukaslukua.\nAvara maa ahnehtii ihmisiä, niin sanoakseni. Sen tähden joka\nsiperialainen vielä tänäänkin hyvillään ja ylvästellen katselee\nlukuisaa perhettä; sen tähden koko Siperiassa ei olekaan yhtään\nlöytölasten huonetta. Mitäpä sillä tehtäisiinkään? Joka vaimo, joka\nei voi tai ei luule voivansa elättää hänelle syntynyttä lasta tai\nmuuten tahtoo päästä siitä eroon, löytää aina kosolta sellaisia,\njotka mielellään ja ilolla ottavat pikku olennon. \"Anna tänne\",\nsanoo talonpoika uskottomalle äidille, \"anna tänne, kyllä minä sen\nkasvatan.\" Ja hänen kasvonsa loistavat siitä ilosta, ihan kuin\nhänelle olisi varsa syntynyt. Tuommoisina aikoina, jolloin asujamia\nvielä oli melkoista vähempi kuin nykyään, naitettiin melkein lapsia,\nettä heille niin pian kuin mahdollista kasvaisi varmoja apulaisia.\nNykyään naivat nuorukaiset enimmäkseen vasta kahdeksannentoista\nvuoden alussa, mutta useimmiten valitsevat vanhempia morsiamia,\njoista voivat toivoa niin pian kuin mahdollista lapsia, ja\nsulhonuorukaisten vanhemmat auttavat sen ikäisiä naisia heidän\ntavoitellessaan pauloihinsa naimaikään vaurastuneita nuorukaisia.\n\nEttä romantillisuuttakaan ei puuttuisi, mainitsen, että Altain\ntalonpoikien keskuudessa useinkin tapahtuu salaisia kihlauksia ja\nnuorten tyttöjen ryöstöä. Mutta nämä ryöstöt tapahtuvat enimmäkseen\nkaikkein asianosaisten, myöskin molemmin puolin vanhempain\nsuostumuksella, sillä siten säästyy häiden pito, joissa muuten\ntulee ravita kaikkia kyläläisiä yksinkertaisella atrialla, mutta\nhyvin runsaasti viinalla! Tietysti rakkaus myöskin täällä katkoo\nkaikkia kahleita, varsinkin vanhempain vastustusta. Ryöstönhaluinen\nnuorukainen piankin saa tytön suostumaan kuten muuallakin maan päällä\nja kirkon pyhä palvelija aina helposti taipuu erityisestä maksusta;\nmutta vihastuneet vanhemmat eivät niinkään helposti lepy. Äiti kiroo\ntytärtään, isä poikaansa, ja molemmat vannovat kaikkein pyhäin\nnimessä, että eivät koskaan enää tahdo nähdä jälleen lapsiansa.\n\nViimein tapahtuu kuitenkin tuon jäykän mielen muutos; sitä ei taivuta\nylhäältä tullut voima, vaan eräs verraton tenhokeino: naukku eli\nvotki, joksi sitä Venäjän alueilla asuvaiset sanovat. Heti kuin\nappi taipuu juomaan, on nuori aviomies voittanut, sillä anoppi\njuopi myöskin ja sikunaneste pehmittää hänenkin jäykän sydämmensä.\nJos silloin ikään kuin sattumalta tulee vielä muutamia ystäviäkin\nuljaasti auttamaan sovinnon juonnissa, niin heitä ei suinkaan\najeta pois, sillä kestityksen kustannukset ovat nyt sentään paljon\npienemmät, kuin jos koko kylä olisi juoda mässäten toivottamassa\ntaivaan siunausta nuorelle parille. Eikö täydy myöntää, että puhdas\npyhä rakkaus tekee yksin Altain talonpoikais-pojatkin kekseliäiksi?\n\nMyötäjäisiä morsian ei saa Altain seuduilla; hänen äitinsä päin\nvastoin vaatii lahjaa sulholta, jopa välistä oikein rajusti ulvoen ja\nparkuen. Ainoastaan silloin, kuin sattuu erityisiä asianhaaroja, jos\nesim. häiden jälkeisenä aamuna morsiuspaita, jonka vieraat tahtovat\nnähdäksensä, ei ole heidän mielestään kyllin hyvä, ainoastaan silloin\nsaattaa tapahtua päinvastaistakin. Ymmärtäväinen ja kokenut morsiamen\nisä käyttää sellaisessa tapauksessa tuota ainiaan luotettavaa\nlumokeinoa, tuo esiin ilahuttavan joukon varovasti jo valmiina\npidettyjä pulloja, lupaa suuttuneelle tai vähintään pahastuneelle\nvävylle varsan, härjän, muutamia porsaita tai muuta sellaista; mielet\nrauhoittuvat ja sovinto tehdään.\n\nMiksipä olisikaan sulho ijäti vihoissaan? Eihän ole muillekaan käynyt\nparemmin, ja tulevaisuus tasoittelee paljon. Isän ilo kukoistaa\nmyöskin säännöttömissä oloissa, mutta iloa se sittekin on. Sillä\ntaloushuolia ei ole köyhimmälläkään, jos hän vain tahtoo käyttää\nkäsiänsä. Häntä mielellään autetaan minkä milläkin, ja jos hyvän\nhyvä taivas muutamiksi vuosiksi vain hiukan niukentaa siunauksensa\nvuodattamista, jos vilja ja karja pysyvät vähänkään hinnassa, niin\nihan varmaan vuoden päästä teekannu ja kupit koristavat jotakin\nnurkkapöytää, silkkipeitteet suurta kahden maattavaa vuodetta,\nvälkkyvät pyhäin kuvat oikean puolista peränurkkaa sekä kaikkea\nkynäkuvailua ylevämmät leijonan, tiikerin, karhun, suden, elefantin,\nhirven ja krokotiilin pyyntikuvat puhtaana ja siistinä pidetyn\nvierastavan seiniä, jollainen aina on jokaisessa vähänkin toimeen\ntulevassa talonpoikaistalossa.\n\nJotenkin yhtä viehättävä kodikkaisuus on tarjona kaikille\ntuomituillekin, jotka lähetetään Siperiaan, toisille aikaisemmin,\ntoisille myöhemmin, jos he vain tahtovat sellaisen kodin saada,\njos elävät jonkun aikaa ja jos onni on heille vähänkään suopea.\nMinä olen Siperiassa saanut tuomituista ja sinne tuomitsemisesta\nihan toisen ajatuksen, kuin minulla oli ennen sinne menoani, vaan\nhuomautan kuitenkin edeltä päin, että minä en ole niitä, jotka\nenemmän suosivat ja paremmalla osanotolla katselevat murhamiestä,\nryöväriä, murhapolttajaa, varasta tai muita sellaisia konnia kuin\nuutteraa perheen isää, joka otsansa hiessä koettaa rehellisesti\nja kunniallisesti elättää ehkä suurtakin perhettänsä ja että minä\nen vielä tähän asti ole jaksanut yletä tuolle muka korkealle\nkäsityskannalle, joka tahtoo poistaa kaikkea rangaistusta ja\nlievittää kaikkea vankeutta.\n\nJoka vuosi lähetetään keskimäärin viisitoista tuhatta ihmistä\nVenäjältä Siperiaan. Pahimmat pahantekijät tuomitaan elinajaksi,\nmuut määrävuosiksi. Venäjän rikoslain ankaruudesta ja puutteista ei\nole minun asiani puhua; liikaa ankaruutta ei se osoita, että siinä\nlaissa on kuolemanrangaistusta ainoastaan kaikkein pahimmista ja\nharvinaisimmista rikoksista; siinä vain on selvää kovuutta, että\nvaltiollisista rikoksista tuomittuja matkalla ja usein Siperiassakin\nkohdellaan ihan samoin kuin tavallisia pahantekijöitä.\n\nSiperiaan tuomittu siirretään ensinnä piirikaupungin vankilasta\nkuvernementin pääkaupungin vankilaan ja sitte kuljetetaan rautateitse\ntai tavallisilla talonpoikaisvankkureilla Nishni-Novgorodiin,\nKasaniin tai Permaan. Vieläkö nykyäänkin jalkamatkoilla pahantekijät\nkaksittain taotaan kiinni pitkiin vitjoihin, siten pakottaen\nheitä kantamaan niitä koko matkan, en tiedä, sillä en ole sitä\nkoskaan nähnyt, vaan päin vastoin olen lujasti vakuutettu, että\nviimeisen keisari vainajan kaikkialla tunnettu lempeys ei olisi\nkoskaan suvainnut tuota vanhaa raakaa kohtelua. Äsken mainituissa\nkaupungeissa ja samoin Tjumenissa ja Tomskissa on tilavat\nkokousvankilat ja kaikkein teiden varsilla, joita ei vielä samaa\nsuuntaa kulkevat rautatiet ole saattaneet hyljätyiksi, pienempiä\nrakennuksia tuomittujen turvallisina säilytyspaikkoina yönajaksi.\nMikäli suinkin käy päinsä, ei tuomittuja pakoteta jalkaisin astumaan,\nvaan kuljetetaan rautatiellä, vankkureilla ja säännöllistä liikettä\nylläpitävillä höyrylaivoilla; niinpä Nishni-Novgorodista tai\nKasanista Permaan, Tjumenista Tomskiin Thura-, Tobolsk-, Irtish-,\nOb- ja Tomjokia myöten. Vankilat ovat yksinkertaisia, vaan riittävän\npuhtaita ja niihin kuuluvat, kuitenkin kyllin erillään olevat\nsairashuoneet mallikelpoisia rakennuksia, jokialukset tavattoman\npitkiä, kaksinkertaisia veneitä, joita sopivimmin voisi sanoa\nsuuriksi, uiviksi linnunhäkeiksi, koska koko yläkerta on rakennettu\nkeskikannelle sellaisen häkin tapaan. Jokaisessa tällaisessa\nkuljetusveneessä, jota höyrylaiva hinaa, on joksikin tilaa kuudelle\nsadalle hengelle ja sitä paitsi suuri keittiö, sairashuone, pikku\napteekki sekä vartia-sotamiesten ja venemiesten huone. Perman ja\nTjumenin välillä käytetään vankkureita, jotka samoin ovat linnun\nhäkkien kaltaisia, vaarallisimpain pahantekijäin kuljetukseen.\n\nJokainen tuomittu saa hallitukselta paksun harmaan villaviitan, jonka\nselkään kiinnitetään vinoneliön muotoinen kangaskappale, väriltään\nerinäköinen rangaistuksen kovuuden mukaan, että vartia-sotamiehet\nsaisivat siitä sen verran tietoa, kuin välttämätöntä on. Ruokarahaksi\nmatkalla annetaan kymmenen tai ylempisäätyisille \"onnettomille\"\nviisitoista kopeekkaa päivässä, mutta kauemmin vankiloissa ollessa\nainoastaan seitsemän tai toisille viisitoista kopeekkaa. Tämä summa\non niin runsas, että vähänkin säästävästi käyttäen sillä voidaan\nsaada kaikki elintarpeet, varsinkin kuin joka päivä, paitsi paaston\naikana, annetaan kolme neljännesnaulaa lihaa. Jos vaimo ja lapsia\non tuomitun matkassa, niin saa jokainen saman verran. Sivuansio on\nsallittu; työllä tai kerjäämällä ansaittu raha tai ainakin enin osa\nsiitä joutuu tuomitun omaan taskuun, ehkäpä viinana myöskin kurkkuun.\n\nSanoin, että jokainen tuomittu saa ottaa vaimon ja lapset mukaansa\nSiperiaan, ja niin he tavallisesti tekevätkin. Törkeästä rikoksesta\nkovaan rangaistukseen tuomitseminen on Venäjälläkin riittävä\navioeron syy. Kuitenkin saa jokainen vaimo vapaasti valita, lähteekö\npuolisonsa kanssa Siperiaan vai jääkö kotiin. Yksin lapsetkin, jotka\novat täyttäneet neljätoista vuotta, saavat itse päättää, lähtevätkö\nmukaan vai eroavatko vanhemmistaan. Mutta hallitus mielellään näkee,\nettä vaimo ja lapset seuraavat tuomittua ja edistää sitä kaikin\ntavoin sekä vakavasti mietiskelee, millä tavoin matkan vaivat ja\nvastukset sopivimmin voitaisiin vähentää.\n\nEittämättä matka kaikissa tapauksissa on rasittava, mutta ei\nkuitenkaan niin sanomattoman hirvittävä, kuin meille kerrottiin.\nAinoastaan kaikkein pahimmat pahantekijät viedään kahleissa\nmääräpaikkaansa, vaan muut saavat enemmän vapautta kuin pahantekijät\nSaksassa. Rasittavin on matka höyrylaivoilla tai niiden hinaamissa\nveneissä. Silloin kaikki tuomitut omaisineen salvataan yhteen, ja\nsiitä seuraa kaikenlaisia vallattomuuksia, sellaisiakin, joita\nei käy kertoa, pahimpain ilkiöiden puolelta, joita ainoastaan\nharvoin voidaan riittävästi pitää kurissa. Viekas varas varastaa\nkokemattomalta varkaalta, väkivaltainen komentelee heikompaa, joku\nratkoo makaavalta irti kengänpohjat, luullen sieltä löytävänsä\nsetelejä; parantumaton paatunut saattaa katuvaisen päätökset\nhorjumaan ja turmelee kokonaan sen, jolla vielä oli parantumisen\ntoivoa. Tosin nykyään jo miehet ja naiset kuljetetaan erillänsä,\nmutta perheen jäsenet sentään yhdessä, ja tuomitun vaimo ja tyttäret\novat matkalla aina suuressa, vaarassa, vaikka sitä kyllä on\nkoetettukin ehkäistä. Sitä vastoin höyrylaiva myöskin lyhentää matkan\nkymmenenneksi osaksi maamatkan ajasta, ja siten pikemmin pelastaa\nturmiollisten vaikutusten vallasta ne, jotka vielä eivät ole kokonaan\npaatuneet. Vaivalloisempi, mutta näille vähemmin turmeltuneille\ntuomituille sittekin mieluisempi on maitse matkustaminen. Venäläiset\ntalonpoikaisvankkurit Venäjän teillä ja venäläisten, täyttä neliä\nlaukkaavain hevosten jäljessä on tosin meidän käsityksemme mukaan\noikea piinapaikka, multa ei tavallisten venäläisten mielestä,\njotka ovat nuoruudesta asti tottuneet sellaiseen matkustukseen ja\nsellaisiin teihin, eli toisin sanoen ovat tottumattomat parempaan.\nTosin tuomitun täytyy tyytyä sellaisilla, kuusi tai kahdeksan henkeä\nkuljettavilla vankkureilla vähän pienempään tilaan, kuin talonpoika\ntavallisesti tyytyy perheineen matkustaessansa; mutta ajajalla tai\nvartiasotamiehellä ei ole yhtään parempi kuin tuomitulla, jos ei\noteta lukuun, että törkeän pahantekijän kahleet juuri sellaisella\nmatkalla, kammottavasti kilisevät. Sivistyneestä perheestä lähtenyt\nvanki, varsinkin valtiollisesta rikoksesta, tuomittu tosin parahtelee\nsellaisen matkan vaivoissa ja on syvimmän, vakuutuksensa mukaan ihan\noikeutettu kuvailemaan sitä kaikkein mustimmilla väreillä; mutta\njos otetaan lukuun paikkakunnalliset olot ja maan tavat, niin siinä\nvastentahtoisessa vaelluksessa ei ainakaan ole julmuuden kirousta,\njosta sitä on syytetty. Mitä viimein jalkamatkoihin tulee, niin\nniitä ensinnäkin ei koskaan tapahdu talvella, siihen ei pakoteta\nmuita kuin voimakkaita, astumaan kykeneviä miehiä eikä heitäkään\nastuteta enempää kuin neljäkymmentä virstaa päivässä, jota paitsi\njoka kolmas päivä levätään tien varrella olevissa vankiloissa.\nVartiasotamiehet astuvat myöskin jalkasin, ja heidän täytyy alinomaa\npitää vaaria vangeista, he ovat niistä vastuun alaiset ja sen tähden\nhe ihan varmaan paljon enemmän rasittuvat kuin vangit; sillä, vaikka,\nmurhamiehen tosin täytyykin kantaa kahleitansa, niin sotamiehellä sen\nsijaan on aseensa, kantamuksensa ja ampumatarpeensa. Hän kuitenkin on\nnuhteeton valtionpalvelija ja tuo toinen ihmiskunnan hylkiö!\n\nVäärin on, että tavallisesta rikoksesta tuomittu ylhäissäätyinen\nsaa, jos hänellä vielä on käytettävänään omia tai vierasten varoja,\ntoisenlaista kohtelua kuin samasta rikoksesta tuomittu alhainen\nmies; niinpä ensin mainittu saa mielensä mukaan kaikessa mukavuudessa\nmatkustaa määräpaikkaansa ainoastaan kahden kasakin seurassa, joiden\nmatka edes takaisin hänen on kustannettava.\n\nNiin kuin jokainen rehellinen venäläinen tai siperialainen tunnustaa\ntämän vääryyden, yhtä varmaan joka virkamies ja joka tuomittukin,\ntunnustaa, että vartiamiehet ja muut vankien valvomiseen kuuluvat\nalemmat tai ylemmät virkamiehet eivät harjoita julmuutta. Tapahtuu\nkyllä sitäkin, että vastarintaan asettuvat tuomitut tiellä ammutaan\ntai muuten tehdään ikuisesti vaarattomiksi; vaan sellaiset tapaukset\novat kuitenkin erittäin harvinaisia ja ainoastaan pakon vaatimia\nkeinoja, joihin ryhdytään vasta sitte, kuin kaikki muut on huomattu\nturhiksi. Venäläinen ei ole julma, niin kuin espanjalainen,\nturkkilainen, kreikkalainen tai eteläslaavilainen, vaan väärin\nkäsitetystä armeliaisuudesta ja hitaudesta pikemmin liian lempeä ja\nanteeksi antava kuin liian kova ja ankara. Hän kyllä koettaa sekä\neläimen että ihmisen voimia, mutta ei kiduta, nähdäkseen vain niiden\ntuskia. Jo \"onneton\" nimityksestä, jota kaikkialla käytetään kaikista\ntuomituista, näkyy kansan syvällinen myötätuntoisuus, ja se tunne\nvaikuttaa kaikissa, sekä sotamiehissä ja poliiseissa että vankilan\npäällysmiehissä ja vartioissa. Tietysti jotkut parantumattoman häijyt\nkonnat joskus saavat suurimmankin kärsivällisyyden leimahtamaan\nvihaksi. Tuomitut itse kertoivat minulle, että huononpäiväiset\nkirjoittelijat käyttävät siirtopaikoissa yksin onnettomuuttakin\nrunsaamman rahan ansaitsemiseen, kuin valtio heille antaa\nylläpidoksi. Eräs entinen puolalainen santarmi, joka minulle kertoi\nelämäkertansa, valitti, että Puolan viime kapinan tähden tuomittuja\nVenäjän sotamiehet kohtelivat ankarammin kuin muita tuomittuja, jopa\nihan säälimättömästikin. Vaan nykyisen hallituksen tekeminen vastuun\nalaiseksi sellaisista yksityisistä tapauksista on kerrassaan väärin.\n\nKaikki nykyiset lait, asetukset ja laitokset todistavat, että\nhallitus kaikin tavoin pitää hyvää huolta Siperiaan tuomituista ja\nkoettaa mikäli mahdollista lievittää niiden kohtaloa sekä antaa\nheille tilaisuutta toimittaa itsellensä ennemmin tai myöhemmin\nmiellyttävämpi elämä. Ankarasti on kielletty syyttä kovasti\nkohtelemasta tuomituita ja ankarasti rangaistaan sen kiellon\nrikkomista; törkeäksi rikokseksi katsotaan heiltä ottaa mitään\nsyyttä. Kaikkialla koetetaan lievittää rangaistusta, jos se suinkin\non mahdollista, sekä toimittaa tuomittu pahantekijä parantuneena\ntakaisin yhteiskunnan yhteyteen. Mutta autetaan ainoastaan sitä,\njoka apua ansaitsee, eikä suinkaan kaikkia, jotka parannusta\nteeskentelevät. Sillä Siperiassa ei kasvateta mitään teeskentelijöitä\nkuten Saksan vankiloissa. Siellä useinkin mielettömästi koetetaan\ntehdä pahantekijöistä pyhimyksiä; siitä venäläiset eivät tiedä\nmitään, koska heistä on itseselvä asia, että jokainen kunnioittaa\nkirkkoa ja rakkaita pyhiä, paastoaa aikansa ja yleensä tekee sen\nvähän, kuin ulkokaavainen kirkko vaatii. Sen tähden otetaankin\npahuutta kiinni oikeasta paikasta ja saavutetaan tuloksia, joita ei\nmuualla saavutetakaan.\n\nViidestätoista tuhannesta joka vuosi Siperiaan tuomitusta joutuu\ntuskin tuhat vuorikaivoksiin; muut hajoitellaan eri kuvernementteihin\neli, kuten on tapana sanoa, käsketään asettumaan. Suurissa\nvankiloissa pidetään miehet ja naiset erillään, vieläpä myöskin\nkristityt, muhamettilaiset ja juutalaiset; uutistalonpojiksi\nasettuessa otetaan myöskin uskonto lukuun. Heti kuin keveämpään\nrangaistukseen tuomittu pahantekijä saapuu määräpaikkaansa, saa\nhän hallitukselta viimeiseksi lahjaksi oleskelukirjan, ja siitä\nlähtein hän saa esteettömästi harjoittaa mitä hyvänsä laillista\nammattia, mutta on kuitenkin sen verran valvonnan alainen, että\nei saa virastojen luvatta poistua määrätystä piiristä, ehkäpä ei\nkylästäkään. Tänne tulon syitä ja entistä elämää häneltä ei kysellä,\nei ainakaan pahaa tarkoittaen, sillä kukapa sitä huolisikaan hänelle\nmuistuttaa. Asujamet, joiden keskellä hän elää, ovat kuuluneet\ntai kuuluvat vieläkin samanlaisiin onnettomiin tai ovat niiden\njälkeläisiä; vähälukuiset vapaat talonpojat mukautuvat muiden\nsiperialaisten tapoihin ja tottumuksiin. Autetaan onnettomia\nkaikin tavoin, joita tuskin kaikkia käy hyväksyäkään. Jo suuriin\nvankiloihin laitetaan työhuoneita, joissa ahkeroilla, työhön\ntaipuvilla tuomituilla on tilaisuutta ansaita jotakin. Sitä paitsi\nkoetetaan kouluilla hillitä kasvavan polven turmelusta tahi\notetaan pahantekijöiltä jääneitä orpoja niin uhraavaisesti ja niin\nsydämmellisesti hoitoonsa, että ainoastaan sellainen, joka on\ntahallaan sokea, siitä ei näe, ja tahallinen mykkä sitä ei puhu.\nTjumenin vankilassa kävimme koulussa, jossa nuori pappi opetti\nkristittyjen, juutalaisten ja tatarilaisten lapsia, ja ystävälliset,\nhyvät kasvot sillä pitkätukkaisella ja pitkäpartaisella nuorella\npapilla oli. Juutalais- ja tatarilaispoikien täytyi kyllä, kuten\nkristittyjen lastenkin, lukea oikeauskoisen kirkon katkismusta ja\npapin mielessä saattoi ehkä elää hiljainen toivo saada joku noista\npakanoista ja juutalaisista kristityksi; mutta mitäpä vahinkoa\nsiitä. Pojat oppivat katkismuksesta lukemaan venättä ja sitä\npaitsi kirjoittamaan ja laskemaan lukua, ja sehän olikin pääasia.\nSamassa Tjumenissa kävimme erään rikkaan rouvan perustamassa ja\nrakentamassa orpojen huoneessa, jota sama rouva myöskin johti ja\nsuurimmaksi osaksi piti yllä. Se tiellä tai kaupungin vankilassa\nkuolleiden tuomittujen lapsille määrätty laitos oli oikea mallilaitos\nsanan paraimmassa merkityksessä: iloisia lapsia, kauniita koulu- ja\nmakuuhuoneita, työhuoneita, leikkipaikkoja ja pikku teaatteri\ntarpeineen. Siinä me näimme oikeaa armeliaisuutta, jota ei kukaan voi\nolla kunnioittamatta. Mutta vielä enempi oli nähtävänä.\n\nTjumenissa, Omskissa, Tobolskissa, eikä ainoastaan näissä\nkaupungeissa, vaan molemmissa mainituissa kuvernementeissa\nelimme ja olimme lakkaamatta tuomittujen, enimmäkseen pikku\npahantekijäin, varasten, pettäjäin, rosvojen, Puolan kapinoitsijain\nja muiden kapinallisten seurassa. Pankin esimies, joka meitä\notti ystävällisesti vastaan, oli kahdeksitoista vuodeksi tänne\ntuomittu puolalainen kapinoitsija, nikkari, joka teki meille\narkkuja, oli ryöstänyt postin, kuski, joka meitä kuljetteli,\ntehnyt pahan varkauden, palvelija varastanut ravintolassa erään\njuomavieraan, ystävällinen Rigan mies, joka meitä niin tehokkaasti\nauttoi Irtish-joen yli mennessä, oli väärentänyt erään asiakirjan,\nGoldmacher, juutalais-apulaisemme Obdorskissa, myönyt venäläisiä\ntyttöjä Turkin haaremiin, palvelustyttö, joka huonettamme siisti,\nsurmannut lapsensa, Omskin apteekkari seoitellut tahallaan, kuten\nsanottiin, myrkkyjä j.n.e. Me viimein arvasimme joka henkilöstä\nhänen rikoksensa, ja poliisimestarilta saimme kyllä vakuutuksen,\nettä melkein kuka hyvänsä arvokkaistakin miehistä, niihin luettuina\nmyöskin jotkut kauppiaat, notaarit, valokuvaajat, näyttelijät\ny.m., olivat väärän rahan tekijöitä, pettureita t.m. sellaisia.\nJa kuitenkin he kaikki ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä, ehkäpä\nenemmänkin, eikä sellaisilta, jotka tahtoivat olla vaiti, olisi\nollut hyvä mennä kyselemään heidän entisyyttänsä, koska olivat siitä\nkokonaan luopuneet.\n\nEttä tuomittu entinen pahantekijä voi näin uudistua, siitä hänen on\nkiittäminen yksistään kansalaisiansa ja hallitusta, joka kykynsä\nmukaan edistää hänen vilpitöntä aikomustansa alkaa uutta elämää.\nSille, joka tahtoo työtä, annetaan sitä ihan ilman epäluuloa,\notetaan hänet arvelematta palvelukseen, käytetään entistä varasta\nrenkinä, kuskina tai kokkina, lapsensa murhaajaa lasten hoitajana\nja samoin kaikkia muita, mikäli tarvitaan. Ja kuten vakuutettiin,\nperin harvoin sitä tarvitsee katua. Siten monestakin pahantekijästä\ntulee vähitellen rehellinen kansalainen, synnin kirous tuskin ulottuu\nsiellä toiseenkaan polveen asti. Siperiassa on mahdollinen, mikä\nmuualla ei ole: pahantekijän muuttaminen rehelliseksi ihmiseksi.\nEttä sitä ei aina tapahdu, että Venäjällä kuten muuallakin on\nparantumattomia joukossa, myöntää joka siperialainen; että\nseurakunnastaan erotettu ja pois toimitettu rosvo Siperiassa paljon\nuseammin tulee varsinaiseksi pahantekijäksi, kuin muu rangaistuksensa\nkärsinyt pahantekijä jälleen lankee entisiin synteihinsä, on kyllä\nhuomioon otettava tosiasia.\n\nKaikki sen laatuiset tuomitut, joista nyt on ollut puhetta saavat\nelää ja olla, miten tahtovat. Sitä vastoin pidetään törkeitä\npahantekijöitä vuorikaivoksissa työssä. Nertshinskissä työskentelee\nneljä tuhatta näitä onnettomia, tuskin väheten tai suuresti\nenentyenkään luvultansa. Kruununtilan vuorikaivosten nykyiseltä\npäämieheltä kenraali von Eichwaldilta sain näistä rikoksellisista\ntarkkoja tietoja.\n\nKaikki vuorikaivoksiin tuomitut tuodaan sinne jalkaraudoissa, ja\nheidän täytyy kahleissaan tehdä samaa työtä, kuin muut vapaat\nkaivosmiehet. Ymmärtäväinen päällysmies, jonka valvonnan ja käskyn\nalaisina he ovat, kohtelee heitä jo siitäkin syystä hyvästi, että\nhänen ja hänen perheensä elämä olisi turvattu; sillä hänellä ei ole\nniin suurta miesvoimaa, kuin hän kapinan tukeuttamiseksi tarvitsisi,\njos se syttyisi. Tuomitun rikos on hänelle tietty; sen tähden hän ei\nhuoli keltään kysellä hänen entisyyttänsä. Pitkän ajan kuluttua enin\nosa näistä pahantekijöistä vapaasti ja ihan itsestään avaa hänelle\nsydämmensä ja pyytää rangaistuksen lievitystä. Jokainen näistäkin\ntuomituista saa tuoda perheensä mukanaan tahi täällä esteettömästi\nrakentaa uuden. Jos hän vielä sillä tavalla kuuluu ihmiskunnan\nyhteyteen, niin hänessä useimmiten herää katumus ja samalla toivo,\nja toivosta kasvaa halu saada unhottumaan, mitä ennen on tapahtunut.\nHän tekee vuoden kaksi työtä kahleissa, käyttäytyy hyvästi ja\nsaavuttaa luottamusta. Hänen esimiehensä otattaa häneltä pois raudat.\nHän pysyy uskollisena päätöksissään, tekee ahkerasti yhä edelleen\ntyötä ja alkaa elättää perhettänsä. Perhe pitää häntä tässä maassa,\njota hän alusta niin sanomattomasti pelkäsi; hän huomaakin sen\nparemmaksi mainettansa ja alkaa tulla tyytyväiseksi. Silloin on hetki\ntullut antaa hänet takaisin yhteiskunnalle. Virkamies neuvoo häntä\nasettumaan talonpojaksi. Vuosia on kulunut hänen pahasta teostaan;\nse on hänen muistissaan enää vain, pahana unena. Edessään näkee hän\nvaurastuvan talon, takanaan kahleet. Kotipaikkansa on hänelle tullut\nvieraaksi, hän on tottunut tähän uuteen vieraaseen maahan. Hänestä\ntulee talonpoika, hän tekee työtä, elää ja kuolee parantuneena\nihmisenä. Silloin loppuu hänen lastensakin tuomio. Vapaina Siperian\nkansalaisina viljelevät he edelleen hallituksen lahjoittamaa maata.\nTämä ei ole mitään mielikuvitusta, vaan ilmeistä totta.\n\nTosin kyllä eivät kaikki tuomitut tyydy kohtaloonsa. Äkeissään\nsiihen ja koko ihmiskuntaan, tyytymätönnä kaikkeen, kyllästyneenä\ntyöhön, ehkäpä ikävissään kotiin tai ainakin vapauteen miettii\nhän yksin tai jonkun toisen taikkapa useampainkin kanssa pakoa.\nViikkoja, kuukausia, vuosikausia tähystelevät he sopivaa hetkeä;\ntoinen kertoo toiselleen tarkkaan ja moneen kertaan koko elämänsä\nhistorian, kuvaelee pienimpiin yksityiskohtiin saakka kotikylänsä,\nseudun, lapsuutensa kodon, luettelee hänelle sukulaistensa nimet,\nkaikki kylän asukkaat, naapurikylät, lähimmät kaupungit, ei unhota\nmitään, vaan painaa kaikki hyvin tarkkaan; toisen muistiin; sillä\nhän tahtoo vaihtaa nimeä, että olisi vaikeampi tuntea häntä, jos\nhänet saataisiin kiinni. Toinen tekee ihan samoin. Seppä lahjotaan\nja taivutetaan suostumaan pakoon tai ryöstetään häneltä, jos niin\ntäytyy, kelvollisia kaluja, joilla katkoa kahleet. Kevät on tullut\nja sovittu määräpäivä; pakeneminen on hyvin helppo vuorikaivosten\noloissa; muutamaan tuntiin ei suinkaan arvata ketään kaivata. Jos\npakolaiset kerran pääsevät metsään, niin he ovat turvassa kiinni\njoutumiselta, vaikka ei aina vaaroilta. Sillä täällä syntyneen\ntunguusin tai jakutin turkki välähtää, hänen ajellessaan metsissä\notuksia, karkulaisen silmiin paljon paremmalta kuin hänen omansa\nja sen tähden hyvin houkuttelevalta, ja tarkka luoti päättää sen\nturkin tähden ihmisen päivät ilman mitään omantunnon vaivoja. Paitsi\nsellaista yhtymistä pakolaisilla tuskin on mitään esteitä. Joka\nsiperialainen joko synnynnäisestä hyväntahtoisuudesta tai väärin\nkäytetystä armeliaisuudesta, ehkäpä myöskin pelosta tai hitaudesta\npikemmin auttaa pakolaista, kuin häntä estää. Kaikissa tai ainakin\nuseimmissa tien varrella olevissa kylissä asettavat talonpojat\navonaisen ikkunan eteen suuren astian maitoa, leipäkannikan ehkäpä\nlihaakin, yöllä kulkevia pakolaisia varten, että heidän ei tarvitsisi\nvarastaa. Niin kauan, kuin pakolainen ainoastaan ottaa, mitä hänelle\nsiten vapaasti tarjotaan, tahi pyytää tai kerjää, mutta ei tee mitään\nluvatonta, ei varasta eikä ryöstä, niin kauan ei edes kylänvanhinkaan\nole huomaavinansakaan, vaikkapa yöllä tuntemattomia ihmisiä kulkee\nläpi kylän, ottaen tuota \"onnettomille\" aiottua ruokaa ja leväten\nlämpimissä, aina syrjään rakennetuissa saunoissa. Ja vaikkapa joku\nonneton keskipäivälläkin kerjäisi, ei häntä ilmaista, ja vaikka\nhän pyytäisi suitsiakin, niin hänelle annetaan, jos vain sattuu\nliikenemään. Mitä hän suitsilla tekee, arvataan kyllä. Kylän lähellä\non joukko hevosia ilman mitään paimenta, vaikka susia ja karhuja\nkyllä saattaa olla lähellä. Sinne menee pakolainen, pistää kelpo\noriille suitset päähän, hyppää selkään ja ratsastaa mukavasti pois.\n\n\"Nikolai Aleksandrovitsh\", ilmoittaa joku hevosen omistajalle,\n\"joku onneton juuri läksi ratsastamaan sinun paraimmalla hevollasi;\nRomanovskojaan päin hän näkyi lähtevän. Pitäisikö häntä ajaa takaa?\"\n\n\"Mitä vielä\", vastaa Nikolai, \"kyliä hepo palaa itsestäänkin. Joku\nonneton sen varmaankin vei. Ratsastakoon hän kyllikseen.\"\n\nHepo kyllä palaakin, sillä Romanovskajan tuolla puolen onneton\nvaihtaa sen toiseen ja ratsastaa sillä edelleen, ja entinen hepo\nhyvillään juoksee tuttua tietä kotosalle.\n\nNäin autettuna ruualla ja kyydillä saapuu yhdeksänkymmentä sadasta\nkaranneesta tuomitusta Tjumeniin, Permaan, jopa Kasaniinkin asti.\nJos heillä olisi vähäkin maantieteen taitoa eivätkä aina kulkisi\nkotoansa kohti samaa tietä kuin sieltä Siperiaan, niin he hyvin\nusein pääsisivät perille. Mutta nyt otetaan Tjumenissa, Permassa\nja Kasanissa taas kiinni melkein kaikki pakolaiset. Ja vaikkapa\nnimensä vaihtanut ei hämmennykään tai toinen ei tiedä mitään vastata\nmihinkään kysymyksiin, niin ei se nimenvaihto eikä itsepintainen\ntietämättömyys juuri ketään pelasta tuomiosta uudestaan Siperiaan\neikä selkäsaunasta, joka annetaan jokaiselle kiinni saadulle\nkarkaajalle. Hän saa matkustaa samaa tietä kuin ennen pahantekijänä,\nja määräpaikkaan saavuttuansa hän ehkä heti taas koettaa uutta\npakomatkaa. Moni tuomittu on, kuten meille kerrottiin, neljä, viisi,\njopa kuusikin kertaa vasten tahtoaan siten vaeltanut läpi suurimman\nosan Siperiaa.\n\nNopeammin kuin näiden parantumattomani pakolaisten retket loppuu\nniiden vaelteleminen, jotka matkalla varastavat tai tekevät\nmuuta rikosta. Silloin muuttuu talonpoikain välinpitämättömyys\nkostonhimoiseksi vihaksi. Kaikki vakinaiset maanviljelijät lähtevät\ntakaa ajamaan ja karkulainen on hukassa, jos ei erityinen onni häntä\npelasta. Jos hänet saadaan kiinni, niin ei mikään pelasta häntä\ntuskallisesta kuolemasta. Sitte löytyy vain ruumis, jossa ei näy\nmitään väkivaltaisen kuoleman merkkejä. Ruumis haudataan, sen löytö\nja hautaaminen ilmoitetaan velvollisesti virastolle, se lähettää\ntiedon kuvernöörille ja tämä vuorostaan kenraalikuvernöörille;\nmutta kansan koston uhriksi joutunut pahantekijä on jo aikaa ennen\nmädännyt, kuin piirilääkäri voi saapua paikalle, jos hän sinne\nlähteekään. Ketä kosto kohtasi, ei tiedetä. Sillä tavalla katoaa\nnykyään, eikä hallituksen käskystä, joku tuomittu, jonka lopusta ei\nkukaan eikä mikään virasto tiedä mitään. Jokainen tuomittu, joka\nSiperiaan saapuu, tietää, mitä hänelle tulee, jos hän pakolaisena\nvarastaa tai tekee muuta rikosta. Ja sen tähden eletään täällä\ntuhansien pahantekijäin keskellä yhtä hyvässä turvassa kuin missä\nmuualla hyvänsä, ehkäpä paremmassakin kuin suurissa kaupungeissa,\njoita ihmiskunnan roskajoukko saastuttaa.\n\nOlen koettanut piirtää tarkkaa kuvaa oloista sellaisina, kuin ne\nnykyään ovat tai vuonna 1876 olivat. Minun tarkoitukseni ei ole\nollut niitä lievittää eikä kaunistella. Siperiaan siirtäminen\npysyy täst'edes kuten tähänkin asti kovana rangaistuksena, ja sitä\nkovemmalta se tuntuu, mitä sivistyneempi, tuomittu on, ja kenen\nhyvänsä sivistyneen ihmisen silmissä se kyllä näyttää kauhealta.\nMutta Siperiaan siirto ei ole olevakaan mitään muuta kuin rangaistus,\nja sen tähden sen pitää kohdatakin sivistynyttä kovemmin kuin\nsivistymätöntä. Tästä periaatteesta voidaan kyllä väitellä, mutta ei\nsitä voida kokonaan hyljätä.\n\n\n\n\nTutkimusmatkoja Tonavalla.\n\n\nUnkari on vanhastaan ollut Saksan linnuntutkijain ikävöitynä\nluvattuna maana ja sinä se ainiaan pysyy. Sillä on sopivampi asema\nkuin millään muulla Europan maalla Pohjanmeren ja Mustanmeren,\nItämeren ja Välimeren välillä. Se ulottuu toisella puolen suureen\nItä-Europan tasankoon ja toisella Alppeihin ja siinä on kaikenlaisia\nasuma-aloja, Pohjolan ja Etelän seutuja, aroja ja vuoristoja,\nmetsiä, suuria jokia ja soita. Sen kaiken tähden siellä onkin sekä\nvakinaisille että vaelteleville ja muuttolinnuille, kaikille yhtä\nhyviä etuja ja viehättävyyksiä ja sen tähden siellä myöskin on\nhyvin rikas lintumaailma, jollaista tuskin on missään muussa meidän\nmaanosamme maassa. Sen rikkauden innokkaat kuvailut etevimpäin\ntutkijain ja mestarien kynästä myöskin enentävät ja vahvistavat\nSaksan kaikkein linnuntutkijain niin sanoakseni synnynnäistä\nikävöimistä sinne. Mutta kumma kyllä harvoin saksalaiset käyvät siinä\nkauniissa, rikkaassa maassa, vaikka se onkin niin lähellä.\n\nMinäkin olin nähnyt ainoastaan sen pääkaupungin ja sen verran muuta\nmaata kuin rautatievaunujen ikkunasta voi nähdä; sitä vilkkaampana\neli minussa tuo sama ikävä. Se oli tuleva tyydytetyksi, mutta sitä\nelävämpänä se sitte jälleen heräsi. Ei kukaan rangaistuksetta\nkäyskentele palmujen alla, sanotaan, eikä kukaan lintujen tuntija voi\nolla ikävöimättä uudestaan Frushkagoraan, jos saa kerran oleskella\nsiellä joitakuita toukokuun päiviä.\n\n\"Lähdettekö\", kysyi minulta armollinen suojelijani, perintöruhtinas\nRudolf, \"Etelä-Unkariin kotkia ammuskelemaan? Minulla on tarkka\ntieto parista kymmenestä kotkanpesästä, ja luulenpa saavamme oppia\npaljonkin siellä käydessämme, jos vain ahkerasti tarkastelemme.\"\n\nKaksikymmentä kotkan pesää! Kun on vuosikausia ollut kahlehdittuna\nPohjois-Saksan autiuteen ja osaa vähänkin kuvitella mielessään\nsellaisia tapauksia linnuntutkijan retkiltä, niin kylläpä arvaa,\nmillä suurella ilolla suostuin. Kaksikymmentä kotkanpesää Wienin\nseuduilla, lähellä Pestiä; enpä suinkaan olisi ansainnut isäni nimeä,\njos olisin pysynyt välinpitämättömänä! Lyhyiksi hetkiksi supistuivat\npäivät kaikenlaisissa varustuksissa ja viikoiksi pyrkivät ne\npitenemään malttamattomuudeksi, jolla lähtöä odottelin.\n\nPieni, mutta iloinen, toimelias ja hyvää menestystä toivova\noli seurue, joka toisena pääsiäispäivänä 1878 läksi Wienistä.\nPaitsi korkeaa herraamme ja hänen ylhäistä lankoansa oli\nmetsästyskumppaneina ainoastaan ylihovimestari kreivi Bombelles,\nEugen von Homeyer ja minä, nopeakulkuisessa, mukavassa höyryveneessä,\njoka päiväkauden kuluttua vei meitä jo Pestin tuolla puolen \"sinisen\"\nTonavan suuta kohden. Keväisen aamuauringon valossa oli muhkea\nOfenin keisarillinen linna edessämme; kevään ensi vihannuus loisti\nBloxbergin puutarhoista, kuin aamulla varhain läksimme Unkarin\npääkaupungista.\n\nSitä joen osaa, jota nyt kuljimme, ei käy verrata Reinillä, ei\nYlä-Tonavalla eikä, kuten sanotaan, Ala-Tonavallakaan matkustukseen.\nMuutaman kilometrin päässä kaksoiskaupungin alapuolella mataloituvat\nrannat; nopeasti alenevat varsinkin oikean jokirannan vuoret\ntavallisiksi kunnaiksi ja ainoastaan sinertävän etäällä näkyy vielä\nkohtuullisen korkeita piirteitä ikään kuin vähän aaltoilevan.\nVasemmalla rannalla leviää avara tasanko. Harhaileva katse ei näe\nsen toista laitaa eikä muuta kuin yksitoikkoisuutta; tuskin suuret\nrikkaat kylätkään voivat sitä vetää puoleensa. Siellä täällä nojaa\npaimen omituisessa puvussaan paksua sauvaansa vasten; mutta ei\nhänellä ole paimennettavana hyväsävyinen lammaskatras, vaan röhkiviä\nharjaksen kantajia vilisee päivettyneen miehen ympärillä tai makaa\nrivittäin mukavassa rauhassa. Tulvan täyttämien lätäkköjen päällä\nleikittelee töyhtöhyyppä; laajoilla aukeilla paikoilla liitelee\nsinihaukka; jyrkkiin rantaäyräihin kaivamiensa pesien edessä lipuvat\ntörmäpääskyt ylös alas; lukemattomien laivamyllyjen pärekatoilla\nastuskelevat västäräkit purstoaan viiputellen; vedestä nousee meluten\nsorsia ja merimetsoja; sen pinnan päällä risteilee haarahaukkoja ja\nvariksia. Jotenkin sellainen on tämän seudun kuva.\n\nKohta muuttuu taas maisema. Yhä enemmän alenee tasanko, joka\nennen muinoin on syntynyt juuri joen kautta ja jossa nyt joella\non syvä uomansa. Avaroille, laitureilla, vielä suojelemattomille\naloille, jotka joka tulvan aikaan jäävät veden alle, jakautuu joki\nlukemattomiin, enimmäkseen myöskin nimettömiin haaroihin. Rehevä\nmetsä peittää rantoja ja haarakkeiden välisiä saaria. Tiheät\nrantavesakot estävät näkemästä syvemmälle metsään, joka peninkulmia\nlaajalti piirittää näköalaa. Kaikessa yksitoikkoisuudessaan\nkuitenkin vaihtelevia kuvia syntyy ja haihtuu, muodostuu, kiertyy\nja hajoaa, mikäli laiva kääntelehtää joessa. Metsät ovat pajuja,\nvalko-, hopea- ja mustaa haapaa, jalavaa ja tammea, ensimainittuja\npaljon -- runsaammin, toisia niukalti seassa. Korkeammalle tiheää\nrantavesakkoa, joka on melkein yksinomaan pajua, ylenevät vanhemmat\nsaman lajiset puut; etempänä metsäin sisällä, jotka paikoittain\nulottuvat kauaskin maan sisään, nostavat suuret hopea- ja mustat\nhaavat sieviä latvojansa, ojentelevat vanhat, myhkyräiset tammet\nkuivia latvaoksiansa ilmaan. Puhkeavista pajunvesoista aina kuoleviin\njättiläispuihin asti näkee yksi ainoa katse kaikkia puuelämän eri\nasteita: elämään syntyviä, siemenestä puhkeavia, vahvistuvia,\ntäydessä kasvussa olevia, kuivalatvaisia, taivaallisen tai maallisen\ntulen kaatamia ja puoleksi hiiltyneitä, maassa makaavia, mätäneviä\npuunrunkoja. Välissä välkkyy juoksevaa tai seisovaa vettä; yllä on\nkaareva taivas. Salaperäisestä hämärästä kaikuu satakielen, peipposen\nsävelet, rastaan laulu, haukan tai kotkan huuto, tikan rummutus,\nkorpin rääkyntä, haikaran kirkuna. Silloin tällöin avautuu hakkuun\njäljeltä kiinni kasvamaton aukko läpi metsän ja antaa katsahtaa sen\ntakaista etäistä maisemaa, oikean puolisen rannan avaraa tasankoa,\netäisempää kukkulariviä, äärettömiltä näyttäviä vainioita, jotakin\nkirkonkylää tai kaupunkia. Kesällä, jolloin lehtien vihreys on\njotenkin samanvärinen, myöhään syksyllä, talvella ja aikaisin\nkeväällä, jolloin puut ovat lehdettöminä, tuntunee tämä jokivarsien\nmaisema väsyttävältä; nyt tosin kaikki on myöskin yksimuotoista,\nmutta ei viehättämätöntä; sillä kaikki paju- ja haapalajit ovat\nnykyään nuoressa lehtipuvussa, enimmät myöskin kukoistuksessaan,\njoten metsät ainakin siellä täällä näyttävät oikein kirjavilta.\n\nAinoastaan joissakuissa paikoin on mahdollinen päästä syvemmälle\nsellaiseen metsään, se kun yleensä on vain ääretöntä suota. Jos\njoko kuivia polkuja tai vesiä myöten sinne kerran päästään, niin\nsaavutaan ennemmin tai myöhemmin erämaahan, jollaista ei Saksassa\nole. Sellaiset paikat, jotka ovat korkeimmalla joen pinnasta ja\njoissa maaperä on lihavaa, mudan sekaista, muistuttavat ensi\nkatsauksella Saksan metsiköitä. Siellä lehmänkielot ovat mehukkaan\nvihreänä ja valkoisilla tuoksuvilla kukilla ihanasti koristettuna\nmattona, joka laajalti peittää maata. Mutta jo sielläkin rehottaa\nupeasti kasvavia nokkosia ja sinivatukoita niin runsaasti ja\nkaikenlaiset köynnöskasvit kiemurrellen niin kokonaan täyttävät\nmetsiköt, että jalkamiehellä on melkein voittamattomia esteitä ja\nvastuksia. Toisissa paikoin on metsä oikeana ryteikkönä, josta ylenee\njättiläispuita. Mahtavan isoja runkoja makaa vanhuudesta, myrskyn\nvoimasta, salaman tai kevytmielisten paimenten tulesta kaatuneina\nvedessä mätänemässä, usein jo pohjana, josta kasvaa nuorta, rehevää\nvesakkoa; toiset vähemmän mädänneet sulkevat tietä. Putoilleita\nrisuja, hienoja ja paksuja oksia on tuuli ajellut yhteen uiviksi\nsaariksi ja niemekkeiksi, jotka pikku veneille ovat yhtä suurena\nvastuksena kuin kaalajan jaloillekin. Samanlaisia uivia kaislasaaria\non pettävänä peitteenä aukeain vesien päällä. Mutaharjanteet,\njoissa pajun ja haavan siemenille on sopivaa maata, kasvavat\nläpipääsemättömiksi tiheiköiksi ja anastavat tilaa ruohokoiltakin,\njotka peittävät monen neliöpeninkulman alan; nuoria ja vanhoja\npajumetsiköitä on ruohometsikön sisässä tummempina pilkkuina. Mitä\nsynkän metsän tiheiköissä, hetepaikoissa ja ruohokoissa lienee, jää\ntutkijan silmältä näkemättä, sillä ainoastaan metsän laiteita voi hän\ntarkastella, liikkuen leveitä vesiteitä myöten.\n\nSellaisessa seudussa aloimme metsästyksemme, joka ensi sijassa\ntarkoitti ilmojen valtiasta, kotkaa. Niitä ei ensimmäisenä\nmatkapäivänä vielä lainkaan ollut meidän näkyvissämme, sitä vähemmin\npyssyn kantomatkalla; sen sijaan kävimme vanhastaan kuuluisassa\nAdonyn haikarasaaressa, ja siinä meillä oli kyllin tilaisuutta\ntarkastella niiden hautomista. Kaksi miespolven aikaa on tämän saaren\npitkissä puissa majaillut paljon kauemmin siellä asuskelleiden\npeltovaristen joukossa haikaroita ja merimetsoja, ja vaikka\nviimemainitut ovat kuusikymmenluvulta lähtein melkoisesti vähenneet,\neivät ne sentään vielä ole kokonaan hävinneet. Neljä-, viisikymmentä\nvuotta sitte pesi täällä, Landbeckin arvion mukaan, noin tuhat paria\nyöhaikaroita, kaksisataa viisikymmentä paria harmaita haikaroita,\nviisikymmentä paria silkkihaikaroita ja sata paria merimetsoja.\nNykyään ovat peltovarikset kerrassaan voitolla, viisisataa tai\nehkä kaksituhattakin paria. Harmaita haikaroita lienee noin\npuolitoista sataa ja yöhaikaroita kolme- tai neljäkymmentä paria,\nsilkkihaikaroita ei yhtään; ainoastaan merimetsot ovat säilyneet\njotenkin yhtälukuisina kuin ennen. Kuitenkin helisi vielä vähintään\nkaikua entisestä elämästä, kuin nousimme saarelle, ja siellä täällä\nlienee elämä metsässä jotenkin yhtä vilkas kuin ennenkin.\n\nNäköään paraimmassa sovussa elävät sellaisilla haikarasaarilla eri\nlinnut yhdessä, vaan ei niiden kesken sittekään ole rauhaa eikä\nystävyyttä. Toinen ahdistaa ja auttaa, verottaa ja elättää toista.\nPeltovaristen asuinpaikkoihin saapuvat haikarat, päästäkseen\nitse rakentamasta pesiä; varikset niitä rakentelevat ja antavat\nmuuttolintujen tulla; ne tulevat ja varsinkin haikarat karkoittavat\nrakentajat pois pesistä, anastavat ne tai ainakin niiden\nrakennusaineet. Merimetsot vuorostaan kiistelevät haikaroilta tuota\nvarastettua saalista ja rupeavat väkivaltaisiksi hallitsijoiksi tähän\nsekalaiseen hautomavaltioon. Mutta näiltäkin varkailta ja ryöväreiltä\ntoiset taas varastavat ja ryöstävät; sillä varikset ja haukat, joita\nharvoin puuttuu sellaisista asuinpaikoista, elävät itse ja elättävät\npoikasiaan suurimmaksi osaksi niillä kaloilla, joita haikarat ja\nmerimetsot tuovat naarastensa ja poikasiensa ravinnoksi. Erilajisten\nhautomalintujen ensi yhtyminen on vihamielinen. Ankarasti ja kauan\nsiinä taistellaan, ja kymmenesti voitettu ryhtyy vielä yhdennentoista\nkerran taisteluun ennen, kuin taipuu välttämättömään kohtaloonsa.\nAikaa myöten parantuvat olot sikäli, kuin tällaisen lintuvaltion eri\nlajit vähitellen huomaavat, että yhdessä olosta sentään on etuakin ja\nettä tilaa on kyllä elää rauhallisina naapureina. Taistelut ja riidat\neivät kuitenkaan koskaan lopu kokonaan, mutta varsinainen sota eri\nlajien kesken muuttuu vähitellen laimeammaksi, ainakin siedettäväksi.\nTotutaan toisiinsa ja käytetään vastustajan työkykyä hyväkseen niin\npaljon kuin mahdollista. Tapahtuupa niinkin, että ryöstöä kärsinyt\nseuraa ryöstäjää, jos se syystä tai toisesta valitsee toisen\nhautomapaikan.\n\nSekalaisen haikarajoukon näkö on erittäin puoleensa vetävä. \"Tuskin\non\", kuten sitä Baldamus kuvailee, \"vaihtelevampaa, viehättävämpää,\nkauniimpaa kuin nämä Unkarin suot lintumaailmoineen, katsottakoonpa\nsitte lintujen lukua tai niiden muodon ja värien ominaisuutta.\nKen vain on nähnyt huomattavimmat näistä suon asujamista koolla\nastumassa, marssimassa, juoksemassa, kiipeämässä, lentämässä eli\nyhteensä elämässä, hänen totisesti täytyy myöntää, että sellainen\nlintujen elämä on ihmeellisen viehättävä.\" Tämä kuvaus on oikea\nsilloinkin, kuin sillä tarkoitetaan köyhtynyttä Adony-saarta. Vaikka\nennen muinoin hyvin rikas lintumaailma onkin paljon vähennyt, niin\nyhä siellä vielä sentään on tuhansia. Isoilla metsän aloilla on\njokaisessa suuressa puussa pesä, monessa pari- kolmekymmentäkin, ja\nsellaisissa puissa sekä niiden ympärillä on monenlaisten asujanten\nelämää ja vilinää. Pesissä istuvat hautomassa peltovaristen,\nharmaiden ja yöhaikarain ja merimetsojen naarakset, katsellen\ntummilla rikkikeltaisilla, veripunaisilla ja vihreillä silmillään\nhäiritsijää, joka lähestyy heidän pyhyyttänsä. Jättiläispuiden\nkorkeimmilla oksilla istuu ja kiipeilee ja päällä ilmassa räpyttelee,\nlentää ja liitelee mustia, ruskeita, yksivärisiä ja kirjavia,\nloistottomia ja loistavia lintuja; ylempänä kiertelevät haukat;\nrunkoja nakuttelevat tikat; päärynäpuun kukista etsivät jokapäiväistä\nleipäänsä siloiset, notkeat kertut, lehtiverhoon jo pukeutuneen\nkirsikkapuun latvoista peipot ja uunilinnut. Muutamissa paikoissa\nniin ihmeen ihana lehmänkieloverho on laajalti likautunut lintujen\njätteistä, rikkoutuneista munista tai munankuorista sekä mätänevistä\nkaloista, joita on putoellut pesistä.\n\nEnsimmäinen pamaus korkean isäntämme pyssystä saa aikaan sanomattoman\nhälinän. Kirkuen nousevat peljästyneet haikarat, korvia ja mieltä\nhuumaavasti raakkuen varikset; tyytymättömästi naristen lähtevät\nmyöskin merimetsot pesistään. Metsän päälle syntyy lintupilvi,\nliitelee sinne tänne, ylös alas, tiheten pimittää puiden latvoja,\nhajoaa eri osiin, jotka hitaasti laskeutuvat pesien luo, joista juuri\nläksivät pakoon, vähän aikaa pimittävät niitä ja sitte taas yhtyvät\npääjoukkoon. Joka lintu parkuu, raakkuu, narskuttaa ja kirskuttaa\nniin, että korvat lumpeutuvat; joka lintu lentää pois ja jokaista\ntaas pesän ja munain huoli vetää takaisin. Koko metsä joutuu ikään\nkuin kapinaan; mutta siitä hurjasta hälinästä huolimatta virittelee\npeippo aamuvirttänsä, riemuitsee tikka, laulaa satakieli ihanoita\nsäveliään, ja siten tulevat runohenget ilmi varasten ja ryövärien\njoukosta.\n\nNeli- viisituntisen metsästyksen jälkeen kannamme runsaan saaliin\nmukavaan laivaan, iloisaan kotoomme, tutkiaksemme sen edelleen\nlipuessa saamiamme aarteita tieteellisestikin. Tuntikausia kynnellään\njoen pintaa saman kaltaisten metsien välitse, kuin edellä kerroin,\nsilloin tällöin myöskin suurempien tai pienempäin kaupunkien ja\nkylien ohitse, kunnes enenevä hämärä pakottaa pysähtymään. Hämärissä\nseuraavana aamuna saavuimme Apatiniin. Tykin laukaukset, soitto ja\niloiset huudot tervehtivät rakasta perintöruhtinasta. Kaikenlaista\nkansaa tunkeutuu höyrylaivan ympärille; sikäläisiä apumetsästäjiä,\nkotkan pesäin etsijöitä, kiipeäjiä, linnun nylkijöitä tulee laivaan;\ntoista kymmentä pikku venettä n.s. czikeliä tuodaan kannelle, sitte\nlaiva kääntyy kyntämään takaisin vastavirtaan ja viemään meitä\nlähelle erään leveän haarakkeen suuta. Sitä myöten me nyt ensi kertaa\ntunkeudumme syvemmälle märkiin rantametsiin, suurempi vene, jossa\nme istumme, edeltä ja kaikki pienet Apatinista otetut jäljestä kuin\nsorsan poikaset emänsä jäljissä. Tänään pyynti tarkoittaa merikotkaa,\njoita näissä metsissä pesii niin runsaasti, että neliöpeninkulman\nalalta oli löydetty koko viisi pesää. Pyssymiesten ominaisella\nilomielellä hajaudumme eri suunnille eri pesiä kohti.\n\nMinä tunsin jo ennestään varsin hyvin tämän rohkean, ryöstämään\nkykenevän petolinnun, sillä olinpa sitä monesti nähnyt Norjassa ja\nLapinmaassa, Siperiassa ja Egyptissä, vaan en ollut vielä koskaan\ntarkastellut sen pesää: sen tähden oli tämä tutkimustilaisuus minulle\nhyvin tervetullut. Nimensä mukaan asuu tämä petolintu mieluisimmin\nmeren rannoilla sekä myöskin suurten, kalaisten järvien ja jokien\nrannoilla. Jos talvi karkoittaa sen pois asuinpaikoiltaan, niin\nsiirtyy se ainoastaan sen verran etelämmäksi, kuin välttämättä\ntäytyy, voidakseen tulla toimeen kylminäkin kuukausina. Unkarissa\nsitä on runsaimmin kaikista suurista petolinnuista, ja siellä se\npysyy talvetkin; ainoastaan nuorempana eli ennen vaurastumistaan\ntäyteen voimaansa tekee se pitempiä retkiä, ikään kuin tutkien\nvieraita seutuja. Sen tähden näkyy keväällä niillä seuduin, jossa nyt\nmetsästelimme, ainoastaan vanhoja, väriltään vaalenneita eli siis\ntäys'kasvuisia, siitoskuntoisia merikotkia, jota vastoin syksyllä\nja talvella Tonavan rantametsissä vilisee, paitsi poikasia, jotka\novat muutama kuukausi sitte lähteneet pesistä, myöskin muualta tänne\nkokoutuneita merikotkia. Niin kauan, kuin joki on auki, niiden ei\nole vaikea tulla toimeen, sillä ne pyytelevät yhtä taitavasti,\nehkäpä taitavamminkin vedessä kuin maalla, liitelevät joen päällä,\nkunnes huomaavat kalan, syöksyvät kuin ukon nuoli alas ja välistä\nsukeltavat saaliinsa jäljestä veden allekin, mutta nousevat mahtavien\nsiipiensä avulla pian jälleen ylös, kantavat saaliin, johon iskivät\nvoimakkaat kyntensä suomusverhon läpi, johonkin rauhalliseen paikkaan\nja syövät sen siellä kaikessa mukavuudessa. Kun Unkarissa ei näiden\nkotkain ryöstelemisiä niin ankarasti tuomita, kuin muualla eikä\nsiis heitä juuri ahdistella, niin ne usein oleksivatkin lähellä\nkalastajani majoja, istuskelevat ihan lähimmissä puissa vaanimassa,\nkunnes kalastaja heittää heille säiliössä kuolleita kaloja tai mitä\nmuuta syötävää sattuu heille jäämään. Samoin kuin kalastaja, elättää\nmerikotkia myöskin unkarilainen, servialainen ja slavonilainen\ntalonpoika, he kun eivät hautaa kuolleita eläimiä, vaan jättävät\nkotkain, koirien ja susien huoleksi raadon pois toimittamisen. Jos\njoen jäätyminen riistää merikotkalta tavallisen saaliinsa eikä\nsattumalta löydy mitään raatoakaan, niin ei hän siitä kärsi mitään\npuutetta, sillä jalomman ja rohkeamman vuorikotkan tavalla pyytää\nmerikotkakin mitä hyvänsä riistaa, jota vain luulee jaksavansa\nvoittaa. Se iskee kettua ja jänistä, siiliä ja rottaa, vesilintuja\nja harmaita hanhia, ryöstää partahylkeiltä imevän pojan ja menee\ninnossaan niinkin pitkälle, että iskee mahtavat kyntensä myöskin\njonkun nokkavalaan tai sammen selkään, jotka molemmat vetävät\nsen veden alle ja hukuttavat ennen, kuin se ehtii saada kynsiään\nirti; hyökkääpä se välistä ihmisenkin kimppuun. Näin merikotkalla\ntuskin koskaan on puutetta, vaan hän päin vastoin saa viettää ihan\nhuoletonta elämää, jos häntä ei varsin rajusti ahdistella.\n\nHautoma-aikaan asti elää merikotka rauhassa vertaistensa kanssa,\nvaan sen lähestyessä herää hänenkin sydämmessään taistelun kiihko,\nuseimmiten kaiketi kateudesta. Naaraksen ja pesän tähden taistelevat\nmerikotkat ankarasti. Kotkaparin liitto kestää kyllä niin kauan,\nkuin puoliso elää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että kotka\njaksaa suojella naarastansa toisten kosinnalta ja pitää omaa pesää.\nVaurastunut, voimansa tunteva nuori kotka katselee himokkaasti\ntoisen naarasta ja pesää ja molemmat ne ovat hänen, jos hänen\nonnistuu voittaa tuo toinen. Sen tähden oikea puoliso taisteleekin\nhengen edestä tulokasta vastaan, joka rupeaa häiritsemään hänen\nkotirauhaansa ja onneansa. Korkealla ilmassa alkaa taistelu ja\npäättyy usein vasta maassa. Nokalla ja kynsillä iskee toinen\ntoistaan, kunnes toisen onnistuu saada kyntensä toiseen, mutta\nsamalla hän jo omassakin ruumiissaan tuntee toisen kynnet. Yhtenä\nhöyhenpallona syöksyvät molemmat korkealta ilmasta alas veteen tai\nmaalle, päästävät irti kyntensä ja ryhtyvät heti jatkamaan taistelua\ntoisella tavalla. Kiukkuisten kukkojen tavalla ne tappelevat, jos\nmaalle sattuvat putoamaan, ja veri ja höyhenet taistelukentällä\ntodistavat kyllin, että siitä leikki on kaukana. Naaras liitelee\nmolempien taistelijain yllä tai katselee jostakin korkeasta\npaikasta taistelua näköään välinpitämättömänä, vaan kuitenkin joka\nkerran hyväilee voittajaa, kuin se taistelun päätyttyä palaa hänen\nluoksensa, samapa sitte, onko voittaja entinen puoliso tai tulokas.\nEntinen saa heti väistyä, jos sotaonni on tulokkaalle suosiollinen!\nNaaraskotkan mielestä ansaitsee ainoastaan voima suosiota.\n\nOnnellisesti torjuttua tällaiset hyökkäykset ja taistelut, joita\njokaisen kotkauroksen täytyy joka vuosi kestää, asettuu pari vanhaan\npesään ja alkaa jo helmikuussa sitä parannella. Siihen tarpeelliset\nrakennusaineet kokoelee pari yhdessä maasta tai vedestä, ehkäpä\nkatkoo puistakin, ja kantaa kynsissään pesän luo usein etäältäkin\nja rakentaa ne siellä kokoon niin taidokkaasti kuin kotka osaa. Kun\nsitä rakennusta tehdään joka vuosi, kasvaa pesä vähitellen melkoisen\nkorkeaksi, niin että jo siitäkin voidaan huomata sen, samoin kuin\nsiinä asuvan parinkin, vanhuus, sillä vanhimmissa pesissä aina\nmyöskin on vanhimmat kotkaparit. Pesä ei aina ole latvaoksissa,\nmutta aina sentään korkealla maasta, lähellä runkoa ja aina vahvojen\noksien varassa, jotka jaksavat kantaa raskasta ja yhä raskaammaksi\ntulevaa rakennusta. Hienommat oksat, kaikki hujan hajan törröttämässä\nsekä pohjalla että ylempänä, muodostavat sopivia pesänkoloja ja\npiilopaikkoja useammillekin varpuispareille, jotka rohkeasti ja\nluottavasti tunkeutuvat mahtavan petolinnun lähelle.\n\nHelmikuun lopulla tai maaliskuun alulla munii naaras kaksi,\nenintään Kolme munaa matalaan pesäkoloon ja alkaa ahkerasti hautoa.\nUroskotka toimittaa hautovalle naarakselle syömistä, mutta ei\nnytkään mielellään lentele kauas; hankittuaan ravintoa puolisolleen\nja itselleen istuu hän uskollisena ja huolellisena vartiana\nlähellä pesää jossakin puussa, joka samalla on vartio-, lepo- ja\nmakuupaikkana. Noin neliviikkoisen hautomisen jälkeen lähtevät\nmunista pojat, jotka usein ovat ikään kuin valkoiset villatuput,\njoista pilkistää nokka, mustat silmät ja nyt hyvin terävät kynnet;\nsievät olennot ne ovat ja jo nuoruudesta asti hyvin itsetuntoiset.\nNyt on työtä kylliksi sekä isälle että emälle. Vuorotellen he\nlentelevät saaliin haussa ja vartioivat poikasia, mutta ainoastaan\nemä niitä hoitelee. Kyllä isäkin rehellisesti tekee tehtävänsä niiden\nkasvatuksessa, mutta ainoastaan emä kykenee niitä hoitamaan. Jos\nniiltä, ensimmäisinä lapsuuden päivinä emä kuolee, niin ne riutuvat\nkuten nuoret imettäväisetkin, joilta kasvattaja riistetään. Omalla\nrinnallaan suojelee kotkaemä poikasiansa kylmältä ja sateelta; omasta\nnärästään antaa se niille lämminnyttä, pehminnyttä ja puolisulanutta\nruokaa. Sellaista ruokkijan tointa ei isäkotka ymmärrä; mutta\nkuin poikaset vaurastuvat isommiksi, noin puolikasvuisiksi,\nja siihen aikaan kadottavat emänsä, pitää isä yksinään huolta\nniiden kasvatuksesta ja uhraavaisimmalla vaivalla ruokkii niitä\nkokonaan. Pojat kasvavat nopeasti. Kolmannella viikkokaudella tulee\nselkään höyhenpeite, toukokuun lopulla ovat ne täys'kasvuiset ja\nlentokykyiset. Silloin ne lähtevät pesästään vanhempiensa johdolla\ntotuttautumaan ammattiinsa.\n\nTällainen on lyhyesti kuvattuna niiden kotkain elämä, joita me\naioimme nyt pyydellä. Me kävimme koko yhdeksällätoista asutulla\npesällä, ja meillä oli missä minkinlainen onni. Milloin jalkaisin,\nmilloin pikku veneillä, välistä juosten ja kaalaen, välistä ryömien\nja hiipien koetimme näkymättä ja kuulematta lähestyä pesäpuita,\nteimme tuota pikaa niiden alle lehtimajan ja tähystelimme tuntikausia\nsiitä innoissamme kotkia, jotka meitä tai muita säikähtyneinä eivät\nollenkaan tahtoneet palata pesäänsä, lentelivät vain korkealla\nilmassa sen kohdalla, mutta viimein sentään aina palasivat ja\ntulivat, jos hyvin kävi, ammutuiksi. Havaintoja siinä tehtiin ja\nsanomattoman viehättäväksi tämä kotkan pyynti tuli meille kaikille.\n\nPaitsi kotkia ja muita petolintuja, joita myöskin ammuttiin, oli tai\nnäytti olevan hyvin vähä siivekkäitä asujamia näissä niin otollisilta\nnäyttävissä metsissä. Tosin vielä olikin aikaisin keväällä ja\nmuuttolintujen kulku vielä paraillaan, emmekä me saaneet tutkituksi\nmuuta kuin juuri metsän laidan. Mutta eipä palanneiden ja niihin\nmetsän laiteihin asettuneiden lintujen luku ollut läheskään niin\nsuuri, kuin olimme odottaneet. Vielä suurempi sitä yleistä köyhyyttä\noli mielestämme hyvien laululintujen puute. Joku laulurastas\nliverteli runsaita säveliään keväiseltä tuoksuvassa metsässä, lauloi\nmyöskin siellä täällä jokunen satakieli ja kaikkialla kuului peipon\nääntä, koettipa jo kerttukin kurkkuansa; mutta ei niistä mikään\ntyydyttänyt meidän tarkkaa korvaamme. Kaikki ne tuntuivat vasta\nalottelevilta, ei yksikään ollut varsinainen laulumestari. Meistä\nviimein alkoi tuntua, kuin oikea laulu ei ollenkaan menestyisi näissä\nmetsissä, vaan ainoastaan kotkan ja haukan huuto, huuhkajan ja\nkissapöllön ulvonta, ruo'onpäristäjän ja tiiran narskutus, haikaran\nkirskutus ja tikan nauru, käen kukunta ja metsäkyyhkyn kuherrus sekä\nsitä paitsi enintään vielä kaislikossa asuvan ruokokertun ääni, joka\nlienee suurimman osan lauluansa oppinut sammakoilta.\n\nNeljäntenä päivänä päätimme lähteä Keskendin metsään, joka on\nmuutaman peninkulman päässä Tonavan rannasta. Kuin läksimme pois\nrantametsiköstä, oli edessämme tasanko, jota toisella puolen vasta\nmelkoisen etäällä mäkikukkulat rajoittivat. Ripeillä hevosilla ajaa\nlennätimme tietä hyvästi viljeltyjen vainioiden keskitse, jotka\nkuuluivat mallikelpoisesti hoidettuun Bellyen alueesen. Siellä täällä\nmärkiä niittyjä lammikoineen ja ojineen, pieni metsikkö, suuri\nlatorakennus myhkyräisten tammien suojassa, ravintola, kylä, muuten\nvain puuttomia vainioita; sellaista se seutu oli, jota ajoimme.\nVainioilta nousi lukemattomia laulavia leivoja, tiellä astuskeli\nsomia västäräkkejä, aitapensaissa tien varrella istui lepinkäisiä ja\nharmaita sirkkuja, tammien latvoissa melusivat ja lauloivat naakat ja\nkottaraiset, lammikkojen päällä kiertelivät kalastelevat kalasääsket\nja lentelivät sievät tiirat, suolla kuljeskeli töyhtöhyyppä; muita\nlintuja emme juuri nähneet. Yksin Keskendin metsäkin, hyvästi\nhoidettu kruunun puisto, jonne saavuimme kaksi tuntia ajettuamme,\noli köyhä lajeista, vaikka lintumaailma muuten olikin rikkaanlainen.\nSiellä pesi kilju- ja merikotkia, monenlaisia haukkoja ja pöllöjä\nja varsinkin metsähaikaroita ihmetyttävän paljo, ja saalis tuli\nodottamattoman runsaaksi. Eivätkä metsänvartiat, jotka olivat vasta\nmuutama päivä sitte saaneet tietoa korkean metsästysherramme aiotusta\ntulosta ja sen tähden kiireimmiten kävelleet koko puiston pesiä\netsien ja tehneet niistä kartan, kuitenkaan tienneet likimainkaan\nkaikkia tässä metsässä pesiviä petolintuja eikä haikaroita. \"Ovatpa\nnämä paratiisin oloja\", sanoi perintöruhtinas Rudolf, ja ne sanat\nsattuvasti ja selvästi kuvaavat ihmisten ja eläinten suhdetta\nUnkarissa. Itämaalaisen tavoin ei unkarilainenkaan tiedä mitään\ntuosta murhanhimosta, joka on tehnyt Länsi-Europassa eläimet niin\nperin aroiksi ja samalla koko sen puolen meidän maanosastamme niin\nköyhäksi eläimistä; unkarilainen suopi yksin petolinnullekin,\njoka asettuu hänen tiluksilleen, kotorauhaa eikä lakkaamatta\njulmasti ahdistele eläinmaailmaa, joka hänen ympärillänsä liikkuu.\nEi edes voiton toivokaan, joka nykyään joka vuosi kuljettaa\njoukottain höyhenten ostajia Ala-Tonavan suoseuduille ja ainoastaan\nkoruhöyhenien tähden surmaa satoja tuhansia lintuja, ole saanut\nunkarilaista luopumaan vanhasta suosiostaan lintuja kohtaan. Ehkäpä\nvälinpitämättömyyskin ympärillä liikkuvasta eläinmaailmasta on\nmyöskin osaltansa pitänyt yllä unkarilaisen ystävyyttä eläimiä\nkohtaan, mutta se vain on tosi, että se ystävyys ei ainakaan vielä\nole väistynyt vainon himon tieltä. Luottavasti oleksivat eläimet,\nvarsinkin linnut, ihan lähellä ihmistä ja asettelevat elämänsä ihan\nihmisestä huolimatta. Kotka tekee pesänsä metsätien varrelle, korppi\nvainion pensaihin; metsähaikara on tuskin yhtään arempi kuin pyhänä\npidetty kotihaikara; eivätkä linnut liikahda paikaltaan, vaikka\nvaunut vierivät ihan läheltä ohitse.\n\nSamaa saimme muuallakin nähdä kuin Keskendin metsässä. Käveltyämme\nsen ristiin rastiin, käytyämme useammalla kuin kahdellakymmenellä\nkäärmehaukan ja kalasääsken sekä mustan haikaran pesällä, syötyämme\noivallisen aamiaisen ja nautittuamme virvoitukseksemme hyviä\nlähiseudun viinejä, läksimme uhkaavan ukonilman pelosta kiireesti\npalaamaan laivalle, yhä kuitenkin vielä ampuen ja kooten saalista,\nmikäli vain aikaa ja tilaisuutta oli. Paluumatka kävi toista tietä\nkuin metsään meno, hyvää maantietä, joka kulki kylien kautta.\nMonta kylää oli jo jäänyt jäljellemme, kuin taas tie pujottautui\ntalojen väliin. Kartanoissa ei ollut mitään erikoista nähtävänä,\nasujamissa sen sijaan enempi, kuin olin voinut aavistaakaan.\nTämän Dalyok-kylän asukkaat ovat melkein yksinomaan shokazeja\neli katolilaisia servialaisia, jotka ovat turkkilaisten vallan\naikaan siirtyneet tänne Balkanin niemeltä joko vapaasti tai\nturkkilaisten pakotuksesta. Kauneita, solakoita ihmisiä nämä\nshokazit ovat, miehet suuria ja voimakkaita, naiset miesten\nvertaisia, kaunisrakenteisia ja sievämuotoisia. Miehistä voimme\ntehdä arvostelumme oman havainnon mukaan, mutta mitä naisiin tulee,\ntäytyi ottaa mielikuvitustakin avuksi. Sillä nämä naiset käyttivät\npukua, jota tuskin muualla Europassa enää lienee nähtävänä ja jota\nkorkea herramme kekseliäästi sanoi muinaistarulliseksi. Pää ja\nkasvot ovat melkein kokonaan käärityt omituisesti, vaan kuitenkin\nsievästi sideltyihin liinoihin ja nutun sijasta on kaksi kirjavaa,\nesiliinan tapaista, toisistaan ihan irrallista kangaskappaletta;\nmuista pukimista saattoi mielikuvitus kuvata mitä hyvänsä,\npelkäämättä eksyvänsä liiallisuuksiin. Minusta he hyvin muistuttivat\narabialaispaimentolaisten leiriä, jollaisessa kerran olin käynyt\nAfrikan ikimetsissä.\n\nRankkasateessa saavuimme pimeän tullessa mukavaan laivaamme.\nSateinen oli seuraava aamukin, pilvinen koko päivä ja verraten huono\nmetsästysonni. Se kaikki kiiruhti meitä matkustamaan edelleen, vaikka\nkyllä nämä Bellyen alueella vietetyt päivät olivatkin viehättävät ja\nvaikka luultavasti vielä olisi hyvästi kannattanut täällä tarkastella\nja koota muutamia päiviä. Tuota pikaa kynteli nopeakulkuinen\nlaivamme Tonavan pintaa myötävirtaan. Muutamien tuntien kuluttua\nolimme jo Draueckissä Draun suussa, joka joki näyttää siitä lähtein\nmääräävän myöskin Tonavan suunnan. Suurenmoisin jokikuva, kuin\nkoskaan olen nähnyt, on silmäin edessä: avara vesilakeus, eteläisenä\nrajana viehättäviä kukkuloita, kaikilla muilla puolilla verrattomia\nrantametsiköitä. Ei pääjoen virtaa eikä sivujoen uomaa voi siinä\nerottaa; koko vesiala näyttää järveltä, jonka ranta on ainoastaan\ntuon kukkulajonon puolella selvään huomattavana; siellä missä muuten\non vähäkin aukkoa, näkyy vihreäin metsäin välitse yhä uutta vettä,\ntiheikköä ja ruohokkoa; varsinkin ruohokko, joka peittää monen\npeninkulman laajuista Hullon suota, näyttää äärettömällä. Suuren\nsuuret puunrungot, joita molemmat joet ovat tänne kuljetelleet\nja ainoastaan osaksi peittäneet, näyttävät perin omituisilta,\nikään kuin muinaismaailman entiseläimet kohottaisivat suomuksista\nruumistaan hiukan näkyviin mustista laineista, sillä tumma, melkein\nmusta on \"sinisen\" Tonavan vesi meidän laivamme kulkiessa tästä.\nHarmaanmustina ja mustansinisinä riippuvat ukkospilvet taivaalla,\nnäköään myöskin metsäin sisällä ja välissä, joiden vihreys vivahtelee\nsataväriseltä, ja samoin riippuu niitä pilviä tasaisten, kellertäväin\nruohokkojen päällä. Ukontulet leimahdellen valasevat kirkkaasti koko\nkuvaa, sade kohisee, jyrinä jymähtelee aina välistä, myrsky ulvoo\nkorkeiden puiden latvoissa, kaivelee vedenpintaa ja kaunistaa mustia\naaltojen harjoja harmahtavan valkoisella vaahdolla. Mutta kaakon\npuolella puhkasee aurinko mustan pilven, reunustaa sen purpuralla ja\nkullalla, kirkastaa ja valasee sen niin, että syvät varjot näyttävät\nvielä mustemmilta, ja välkkyen säteilee kirjaville kukkuloille, jotka\nloitoimpana kohoavat vuoristoksi. Siellä näkyy myöskin ravintoloita\nja kyliä, jota vastoin täällä lähellä ainoastaan joku keilamainen,\nruokoverhoinen kalastajanmaja kohoaa muun alkuperäisyydessään\nsuurenmoisen ja nykyisessä valaistuksessaan ja elävyydessään\nsanomattoman viehättävän kuvan pinnasta.\n\nHuomioon kiintyvä on lintujen vähyys ja yleensä koko tämän\nvesilakeuden autius. Ei yhtään lokkia liitele Tonavan pinnalla, ei\nyhtään tiiraa risteile, enintään nousee sieltä täältä joku sorsa\nvedestä. Silloin tällöin näkyy joku harmaa tai yöhaikara, merikotka,\nmuutamia haarahaukkoja, mustia variksia ja korppia, ehkäpä vielä\npikku joukko töyhtöhyyppiä. Siihen päättyy seudun lintujen luettelo.\n\nSeuraavasta päivästä alkaen kuljeskelimme ihmeellistä seutua\nmetsästellen ja tarkastellen. Sinertävät vuoret, jotka eilen\nolivat ukkosyön aikana kirkkaassa auringon paisteessa, ovat\nFrushkagoran kukkuloita, metsäistä, viehättävintä vuoristoa.\nKreivi Rudolf Chotek on varustautunut ottamaan arvokkaasti vastaan\nkorkeata metsästysherraamme. Cerevicin kylästä, jonka yläpuolella\nhöyrylaivamme on levähtämässä, ajelemme joka päivä rotkoteitä pitkin,\nkiipeilemme ajaen, ratsastaen tai jalkaisin vuoriston kukkuloille\nja joka ilta palaamme tyytyväisinä kotoomme, laivaan. Ihana kevät\nvirkistää mieltä ja sydäntä ja isäntämme on niin väsymättömän\nhuomaavainen, hyvä ja rakastettava, että Frushkagorassa vietetyt\npäivät tulivat ihanimmiksi koko matkalla.\n\nSeutu, jota joka päivä kuljeksimme, on erittäin miellyttävä. Lähellä\nkylää leviää vainioita; niiden yläpuolella on viinitarhoja aina\nmetsän rajaan asti; laaksoissa ja notkoissa kukoistaa ja tuoksuu nyt\nparaillaan lukemattomia hedelmäpuita, tehden koko seudun erittäin\nystävällisen näköiseksi. Tien varrella, joka kaikkialla kulkee\nlaaksoissa, kasvaa jyrkillä rinteillä tiheää pensaikkoa, ilahuttaen\nsilmää runsaalla kukkarikkaudellaan, ja laakson pohjassa suikertelee\npuro, johon rinteiltä kaikkialta tiukkuu vettä. Ensimmäisiltä\nkukkuloilta näkyy erittäin kaunis maisema. Alhaalla edessä on sievä\nCerecivin kylä, ja sen takana leveä Tonava ja toisella rannalla\nrantametsä, jonka takaa alkaa äärettömältä näyttävä Unkarin alava\ntasanko vainioineen ja niittyineen, metsineen ja soineen, kylineen\nja kauppaloineen epävarmassa, vaihtelevassa ja juuri sen tähden niin\nlumoavassa valossa. Itään katsoessa kiintyy silmä Peterwardenin\nlinnaan. Vainioilta lentelee ylös laulavia leivoja, pensaissa kaikuu\nlukemattoman monikertaisina satakielen sävelet, viinitarhoista\nkaikuu punataskujen ihana laulu ja korkealla ilmassa kiertelee kaksi\nkorppikotka- ja kolme kotkalajia.\n\nVähän etäämmälle kuljettua katoavat joki, kylät ja vainiot, ja me\nitse katoamme johonkin tämän vuoriston salaiseen metsälaaksoon.\nJyrkkinä pudottautuvat vuoriseinät molemmin puolin sinne alas. Tiheä,\nvaikka ainoastaan kohtuullisen korkea metsä peittää tätä vuoristoa\nkaikkialla. Tammia ja lehmuksia, jalavia ja vaahteroita on laajat\nalat, punapyökkiä ja orapuita toisin paikoin; laiteet ovat tiheää,\nmatalaa pensaikkoa, jossa satakielipari asuu toisensa vieressä.\nSuurenmoisia näköaloja ei matkustaja saa palkakseen, jos kiipeää\nvuoriston korkeimmalle seljälle ja näkee pohjoispuolella edessään\nUnkarin, eteläpuolella Servian; mutta salaperäinen metsän siimes\nlumoaa sydäntä ja mieltä. Pääharjalta, joka enintään lienee yhdeksän\nsataa metriä korkea, haarautuu jotenkin kohtisuoraan molemmille\npuolin paljo poikkiharjanteita, jotka miltä puolen hyvänsä katsoen\nusein näyttävät aivan ihastuttavilta. Harjanteet rajoittavat\nlaaksoja tai ympäröivät umpilaaksoja, joiden jyrkät seinät eivät\nmissään kohden salli kaatuneiden puiden poiskuljetusta, jonka tähden\nsellaiset paikat ovatkin alkuperäisessä viileyden tilassa. Suoria,\naina latvaoksiin saakka sileärunkoisia jättiläispyökkejä kohoaa\nmätänevästä lehtikasasta, johon metsästäjän jalka uppoaa aina polvea\nmyöten. Myhkyräiset tammet ojentelevat polvikkaita latvahaarojaan\nilmaan ikään kuin kutsuen kaikkia petolintuja rakentamaan sinne\npesiä. Tuuheat lehmukset muodostavat laajoilla aloilla niin tiheän\nlehtikaton, että auringon säteet ainoastaan hiukan pääsevät\nväräjämään maahan. Laulurastas ja mustarastas, kuhankeittäjä ja\npunarinta-satakielinen, peipponen ja uunilintu ovat kaikkialla\nasuksivan satakielen ohella tässä metsässä tavallisia laulajia. Käki\nhuutaa kevättervehdystänsä vuorelta vuorelle, palokärki ja tikka,\npähkinänakkeli ja tiaiset, sepel- ja metsäkyyhkyset kuuluttavat\nääntänsä.\n\nMeidän metsästyksemme tarkoitti täällä paraastaan suurinta Europan\npetolintua kaappukotkaa, jonka pohjoisimpana asuinrajana Frushkagora\nnäyttää olevan. Sen tavallisen lajin seuraan oli nyt, luultavasti\nServian sodan onnettomain uhrien houkutuksesta, toinenkin suuri\nEuropan korppikotka tullut, ja molemmat pesivät täällä ihan rauhassa,\neläintiedettä ja eläimiä suosivan maanomistajan suojeluksessa.\nMinä tunsin nämä molemmat lajit aikaisemmilta matkoiltani, mutta\nkuitenkin minua hyvin ilahutti tarkastella niitä hautomapaikoillaan\nja kuunnella sellaisen metsästyskumppanin kuin kreivi Ghotekin\nkertomuksia niistä. Sillä nytkin oli eläinelämän tutkiminen näillä\nretkillä päätarkoituksena. Paljo tehtiinkin nyt havaintoja ja näistä\ntutkimuksistamme selvisi moni meille kaikille vielä hämärä kohta\nnäiden molempain jättiläislintujen elämästä.\n\nKaappukotka, jonka alueesen kuuluu Europan kolme etelänientä sekä\nLänsi- ja Keski-Aasia Indiaan ja Kiinaan saakka, on vakinaisena\nasukkaana Frushkagorassa, lentelee hautoma-ajan jälkeen mielellään\nloitommaksikin, Pohjois-Unkariin hyvin säännöllisesti, useinpa\nmyöskin aina Määriin, Böömiin ja Silesiaan asti. Mahtavilla\nsiivillään voi se tehdäkin sellaisia matkoja ihan vaivatta. Olematta\nkahlehdittu munain tai apua tarvitsevain poikasien luo, nousee se\njonakin aamuhetkenä puusta, jossa on yönsä levännyt, kierteisesti\nylös niin korkealle, että katoaa paljaan ihmissilmän näkyvistä,\nkatselee sieltä verrattoman tarkoilla, liikkuvilla ja eri etäisyyden\nmukaan sovittautuvilla silmillään hyvin laajalti ja ihmeteltävän\ntarkkaan huomaa pienimmänkin raadon, laskeutuu heti sitä syömään ja\nsulattamaan tai ainakin sulloman kupuunsa sekä palaa sitte tuttuun\noleskelupaikkaansa tai jatkaa huvikseen lentelyänsä. Ja niin kuin\ntämä korppikotka näkee allansa olevan, usein monta neliöpeninkulmaa\nlaajan alan ihan tarkkaan, samoin se myöskin tarkastelee toisten\nlajistensa tai muiden suurien haaskoja syöväin petolintujen käytöstä,\nvarsinkin lentoa, ja käyttää hyödykseen niitä havaintoja. Ainoastaan\nsiten on mahdollinen selittää, että suurenlaiselle haaskalle\nyht'äkkiä ilmestyy monta petolintua ja monta korppikotkaa, jopa\nsellaisissakin seuduissa, joissa ne eivät ole vakinaisesti asuvia. Ei\nniitä retkillään ohjaa huono hajuaistinsa, vaan näkönsä. Kotka seuraa\ntoista, kuin huomaa sen nähneen saalista, ja lennon nopeus on niin\nsuuri, että se aina ehtii oikeaan aikaan herkulle, kun huomaa saaliin\nlöytäjän jo rupeavan laskeutumaan. Vitkastella sen tosin ei kannata,\nsillä korppikotkan ahneus on suurempi, kuin kuvata voitaisiin.\nMuutamassa minuutissa kolme tai neljä korppikotkaa sulloo kupuunsa\nkoiran tai lampaan raadon niin kokonaan, että vain suurimmat luut on\njäljellä; atrioiminen tapahtuu siis niin käsittämättömän nopeasti,\nettä kuka vähänkin myöhästyy, saa katsella vain valmista.\n\nFrushkagoran korppikotkille oli ollut, paitsi suurta raatoa,\ntarjona myöskin monta pikku eläintä. Sillä tappamiemme kotkien\nruuansulattimista löysimme siiselien ja suurien liskojen jäännöksiä,\njoita eläviä kotkat tuskin olivat löytäneet kuolleina, vaan pikemmin\nitse tappaneet ne.\n\nKoska Frushkagora on verraten pohjoisessa ja ympäristön viljelysolot\neivät olleet kotkille otollisia, niin kaappukotkat täällä vielä\nolivatkin hautomassa, vaikka etelämpänä pesivillä saman lajisilla\npareilla epäilemättä jo oli poikaset. Niiden pesät olivat metsän\nkorkeimmissa puissa, enimmät vuoren seinäin ylimmässä kolmanneksessa.\nMoni niistä oli hyvin tuttu kreivi Chotekille, koska ne olivat\nvähintään kaksikymmentä vuotta joka kevät olleet hautomapaikkoina\nehkäpä yksillä pareilla ja koska ne jokavuotisesta rakennusaineiden\ntuonnista olivat viimein kasvaneetkin mahtavan suuriksi. Toiset\nnäyttivät nuoremmilta, mutta sekä vanhemmat että nuoremmat pesät\nolivat kotkain itsensä tekemiä. Suurimmissa olisi täys'kasvuinen\nmieskin sopinut makaamaan, tarvitsematta riiputtaa päätään tai\njalkojaan ulkona pesästä.\n\nNäiden pesäin alla istuimme me tarkastellen, kuunnellen metsän elämää\nja odotellen meidän tulostamme karkonneita kotkia, pudottaaksemme\nniitä tarkalla luodilla maahan. Neljänä päivänä läksimme joka aamu\nmetsään emmekä yhtenäkään palanneet saaliitta. Kahdeksan suurta\nkorppikotkaa, monta kotkaa ja paljo monenlaisia pienempiä lintuja jäi\nkäsiimme, ja runsaat, kaikkia viehättävät muut havainnot antoivat\nvielä enemmän arvoa retkillemme. Mutta kun viimeinen auringon säde\nsammui, kokoutui nuorempi osa kylän asujamista laivamme ympärille.\nViulu ja säkkipilli houkuttelivat ihmeellisesti, vaikka hyvin\nyksinkertaisesti yhteen sulavilla sävelillään poikia ja tyttöjä\npyöriskelemään korkean vieraan kunniaksi omituisia kansantansseja.\n\nMetsästettyämme hyvällä menestyksellä vielä Tonavan toisellakin\nrannalla läksimme viimein viidentenä päivänä Cerevicistä\nuiskentelemaan Tonavaa myöten yhä alemmaksi. Kolmen neljännestunnin\npäästä olemme pienen, jo vanhettuneen, mutta muhkean ja\nkaunisasemaisen Peterwardein-linnan kohdalla ja puolessatoista\ntunnissa saavumme sitte Karlowitziin, jonka lähelle asetumme yöksi.\nToisena aamuna pääsemme Koviliin, matkamme päähän.\n\nLähellä tätä suurta kylää on vainioiden keskellä metsiä, joissa\nkyllä tammi on vallalla, mutta matalampi metsä on niin tiheä, että\nihan kyläin keskellä susi ja metsäkissa voivat viettää melkein\nvaaratonta, vaikka kyllä muille vaarallista elämää. Ihmekö siis, että\nmyöskin kaikenlaiset petolinnut, varsinkin meri-, keisari-, kilju- ja\nkääpiökotkat, käärmehaukat, haarahaukat ja monet muut haukat,\nhuuhkajat ja muut pöllöt ovat pesäpaikoikseen valinneet juuri ne\nja että siellä myöskin elää runsaasti kaikenlaisia pikku lintuja.\nTietäen saavansa runsaan saaliin läksivät korkea herramme ja hänen\nylhäinen lankonsa niihin metsiin. Eugen von Homeyer ja minä päätimme\nkoettaa onneamme kylän yläpuolella olevalla suolla, joka nykyisen\ntulvan aikaan oli avarana suona.\n\nVaikka tämän suon siivekkäistä asujamista vasta vähin osa oli\nsaapunut ja lintujen matkustus päin vastoin vielä oli täydessä\nvauhdissa, vallitsi siellä hämmästyttävän rikas ja monimuotoinen\nelämä. Melkein keskeytymättä matkailee suuret joukot mustia tiiroja\nvastavirtaan, monesti kokoutuen tiheiksi parviksi, monesti taas\nhajautuen melkein yli koko Tonavan leveyden. Nähtävästi vielä\npesäpaikkaa etsien vaeltaa sadoittain mustia ibiksiä lentäen\nkeilanmuotoisissa parvissa myötä- ja vastavirtaan läheistä\nTeiss-jokea kohti tai sieltä tullen. Kalastellen astuskelevat\nkaikkialla avaran vesilakeuden soveliailla paikoilla monenlaiset\nhaikarat. Pitkiä ruokokorsia pesäksi kantaen lentävät ruokohaukat\nvanhoja tuttuja teitä. Uudestaan pariutuneet sorsat, joiden\nnaaraksilta tulva oli riistänyt munat, nousevat meidän pienen\ntasapohjaisen veneemme tullessa räpytellen ylös vedestä, jota vastoin\nuikut ja silkkikuikat turvautuvat sukeltamiseen. Lyhyesti sanoen:\nei mikään paikka koko lakeudesta ole asujamitta. Tulvaveden alaista\nmetsää ja siinä kulkevia teitä tunteva metsänhoitaja odottaa meitä\ntalossa, joka saaren tavoin kohoaa tulvavedestä ja lähtee oppaaksi\nmetsään, jossa tulvan tähden on vielä paljon enempi vastuksia, kuin\nniissä oli, joissa tätä ennen kävimme. Oksista pidellen, jotka muuten\narvattavasti ovat melkoisen korkealla maasta, ja välistä tietä\nsulkevain oksien alitse kumarrellen koetamme tunkeutua leveämpiä\nvesiteitä myöten, kallistuneiden tai kokonaan kaatuneiden puiden ja\nkuivien risujen välitse metsän sisään. Pensasten latvoissa hautomassa\nistuvat sinisorsat, joiden pesät ovat tähän asti vielä säilyneet\ntulvavedeltä, eivät hätäänny meidän tulostamme, vaan istuvat\nliikahtamatta paikoillaan, vaikka veneemme lipuukin ohitse ainoastaan\nmetrin päästä. Silkkikuikat, jotka ovat ulonneet vähän aukeammille\nvesille, uivat, meidät nähtyään, vihreään tiheikköön, pajumetsään,\njoka on latvojaan myöten vedessä. Västäräkit hyppivät puupalalta\ntoiselle; kirjavat tikat ja palokärjet riippuvat ihan veden pinnassa\npuiden rungoissa, etsien totuttuun tapaansa ravintoa. Kuva toisensa\nperästä lintujen elämästä avautuu eteemme ja jokainen niistä näyttää\noudolta, kun erityiset olot ovat niitä perin pohjin muuttaneet.\nPäästäksemme merikotkan pesälle täytyy meidän kaalaa pitkät matkat ja\nkorpin pesälle tehdä pitkät kierrokset. Varsinainen metsästäminen ei\nsellaisissa oloissa ollut mahdollinen, mutta retki kuitenkin palkitsi\nvaivan. Varsinkin minä sain tällä retkellä ilokseni nähdä Europan\netevimmän siivekkään rakennustaiturin, parta- eli kukkarotiaisen\nrakentavan pesäänsä ja ensi kerran tarkastella sen elämää.\n\nSeuraavana päivänä oli koko metsästysseurue kokoutunut erääsen\nmetsikköön, jossa unkarilainen metsänhoitaja oli pannut toimeen\nsuurenmoisen suden ajon, vaan järjestänyt sen niin taitamattomasti,\nettä susi huomaamatta pääsi hiipimään pois. Sen tähden keskeytettiin\nturha ajo ja jäljellä oleva aika käytettiin hyödyllisempään lintujen\ntarkastelemiseen. Iltapäivällä lähdemme Kovilista, laskettelemme\nauringon mailleen mennessä Peterwardenin ja yön ensi hetkinä\nFrushkagoran ohitse, poikkeamme seuraavana päivänä Hullon ruohosuolle\nammuskelemaan ja tarkastelemaan, näemme siellä myöskin hopeahaikaran,\njota tähän asti olemme turhaan tähystelleet, mutta ajan vähyyden\npakosta riennämme edelleen, ehtiäksemme Wieniin lähtevään pikajunaan.\nKiitollisella mielellä muistelen viime päiviä ja samalla pahoitellen\nniiden lyhyyttä, matkustamme kaikkein rantametsien ohitse, joissa\nolimme niin paljon uutta nähneet, toivotellen voivamme sinne palata\npitemmäksi ajaksi, ja sanomme tällä kertaa jäähyväset tälle rikkaalle\nja omituiselle maalle.\n\n\n\n"]