[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1GiJ8X8D-6W-mDc1KJFCpc8lAhDJNxKRuxmrZfim0ZE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1227,"Novelleja ja kertomuksia II","Usea tekijä",null,"1227-usea-tekija-novelleja-ja-kertomuksia-ii","1227__Usea_tekijä__Novelleja_ja_kertomuksia_II","novelli",[],[],"fi",1843,1879,42386,246401,false,36824,[21,22],"Fiction","Short stories",[24],"Short Stories","\"Novelleja\" by Marie Sophie Schwartz is a collection of short stories written in the late 19th century. The book appears to explore themes of love, loss, and the societal expectations of family roles, focusing on various characters and their intricate relationships. The initial story introduces the main character, a young male teacher, who becomes entangled in the lives of a noble family and their daughter, Eeva, reflecting on his unacknowledged feelings towards her.  The opening of the work presents a rich narrative, detailing the protagonist's arrival at Åkersfors, the estate of Count W----. He soon becomes smitten with Eeva, the Count's daughter, who has returned home changed after a mysterious absence. As he observes her interactions, he inadvertently overhears a troubling conversation about a girl named Sigrid, revealing layers of complexity involving abandonment and societal shame. This establishes a foundation for exploring how the characters’ decisions are intertwined with the fates of others, particularly the haunting consequences their actions may have on young Sigrid, indicating a deeper commentary on personal responsibility within the community. (This is an automatically generated summary.)",[],297,"Kokoelma sisältää neljä käännettyä kertomusta eurooppalaisilta kirjailijoilta, kuten Björnstjerne Björnsonilta ja Berthold Auerbachilta. Teoksen aloittaa Björnsonin tunnettu norjalaiskuvaus Arne, ja mukana on myös saksalaista ja tanskalaista lyhytproosaa.","'Novelleja ja kertomuksia II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1227.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nWeilin ja Göös'in kirjapainossa,\n1879.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Arne, kirj. Björnstjerne Björnson\n Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar\n Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia\n Veliviha, kirj. Berthold Auerbach\n\n\n\n\n\n\nARNE\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nKahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä joki\nraskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoret\nkummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju;\nmutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväällä\nja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoi\nylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne.\n\n\"Mitähän jos verhoisimme vuoren?\" kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaan\ntammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alas\nnähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylös\neikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävi\nvalkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa;\nkalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; -- \"mitähän jos\nverhoisimme vuoren?\" sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. \"Me\nsiihen kaiketi pystyisimme ennen muita\", vastasi honka, silitteli\npartaansa ja silmäili koivua, \"mitä arvelet?\" Mutta koivu katseli\nepäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänen\npäällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään.\n\"Verhotkaamme se Jumalan nimessä\", lausui koivu, ja nämät kolme ne vaan\nolivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena.\n\nKun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan.\nKataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. \"Ei, ota kanerva mukaan\",\nkehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin;\n\"tartu minuun\", sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missä\nvaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hän\nvaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. He\nkipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten.\n\"Siinä on siunausta\", lausui koivu.\n\nMutta vuori alkoi tuumailla, mitä pientä karjaa se mahtoi olla, kun\nkipusi ja kapusi häntä ylös. Ja kun hän oli sitä miettinyt pari sataa\nvuotta, lähetti hän pienen puron alas katsontaan. Se nyt oli juuri\nkirren lähdössä, ja puro luikerteli eteenpäin siksi kun hän tapasi\nkanervan. \"Kanerva kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen\nniin pikkuinen\", rukoili puro. Kanervalla oli niin hirmuisen kiire,\nnosteli vaan vähän hartioitaan ja pyrki eteenpäin. Puro pääsi alemmaksi\nja jatkoi matkaansa. \"Kataja kulta, etköhän mua päästäisi menemään,\nminä olen niin pikkuinen.\" Kataja katsoi häneen tuimasti; mutta kun\nkanerva oli sallinut hänen matkaansa jatkaa, niin saattoi, tietysti,\nhänkin sen tehdä. Puro pääsi alas ja riensi taas eteenpäin ja tuli nyt\nsinne, jossa honka seisoi ja läähätti viertämässä. \"Honka kulta,\netköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen, niin kovasti\npikkuinen\"; rukoili puro, suuteli hongan jalkoja ja tekeytyi niin\nherttaisen suloiseksi. Honka siitä kävi häpeilleen ja antoi puron\nmennä. Mutta koivu suoristi selkäänsä, ennenkuin puro ennättikään\nrukoilla. \"Hi, hi, hi\", viruutti puro ja paisui. \"Ha, ha, ha\", hohotti\npuro ja paisui. \"Ho, ho, ho\", kohisi puro ja viskasi kanervan ja\nkatajan ja hongan ja koivun nenälleen ja selälleen ylös ja alas\nsuurissa mäissä. Vuori istui monta sataa vuotta sen jälkeen ja\nmuisteli, eikö hän sinä päivänä vaan lienee vetänyt suutansa nauruun.\n\nOlihan se jo selvää kyllä: vuori ei tahtonut tulla verhotuksi. Kanerva\noli siitä niin harmissaan, että alkoi uudelleen vihannella, ja läksi\ntaas matkaan. \"Rohkeutta!\" huusi kanerva.\n\nKataja oli noussut kyykylleen nähdäkseen kanervaa; ja kuinka kauan hän\nsiinä lienee kyykyllään ollutkin, mutta tuota pikaa hän jo oli\npystyssä; hän repi tukkaansa, läksi tielle ja tarttui kiinni niin\nkovaan, että mielestään jo vuorenkin piti sen tunteman. \"Ellet sinä\nhuoli minusta, niin minä huolin sinusta.\" Honka koukisti vähän\nvarpaitaan, koettaakseen jos ne vielä olisivat eheät, nosti sitten\ntoista jalkaansa, joka oli eheä, sitten toista, joka myöskin oli eheä,\nja sitten kumpaakin. Hän tarkasti ensin tietä, jota hän oli käynyt,\nsitten paikkaa, jossa hän oli kaatunut ja vihdoin tietä, jota hänen\ntuli käydä. Alkoi niin kompuroida eteenpäin eikä ollut tietävinäänkään\nkoko kaatumisesta. Koivu oli ryvettänyt itsensä pahanpäiväiseksi, nousi\nnyt ja puhdisteli ruumistaan. Ja nyt sitä lähdettiin matkalle aika\nvauhtia ja kiirettä tehtiin ylös ja syrjään, sateella ja\npäivänpaisteella. \"Mitä ihmettä se nyt taas on!\" lausui vuori, kun\nkesäinen aurinko paahtoi, kastehelmet kimaltelivat, linnut\nvisertelivät, metsähiiri vinkui, jänis loikahteli ja kärppä lymyi ja\nhuusi.\n\nTulipa niin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä vuoren reunan\nyli. \"No eikös vaan, no eikös vaan, no eikös vaan!\" huusi kanerva, --\nja poissa hän oli. \"Veliseni, mitähän kanerva siellä näkee\", ihmetteli\nkataja ja ryömi niin pitkälle, jotta saattoi kurkistaa sinne ylös. \"No\neikös vaan, no eikös vaan!\" kirkui hän ja katosi. \"Mikä katajaa tänä\npäivänä vaivaa?\" ihmetteli honka ja otti kiireitä askeleita päivän\nhelteessä. Pian saattoi hän nousta varpailleen ja tirkistää reunan yli.\n\"No eikös vaan!\" oksat ja havut nousivat pystyyn pelkästä\nkummastuksesta. Hän hinasi itsensä ylös ja samalla hän katosi. \"Mitä ne\nkaikki muut näkevät enkä minä näe?\" saneli koivu, nosteli varovaisesti\nliepeitään ja sipsutti jälessä. Siellä sai hän koko päänsä yhtä haavaa\nylös vuoren reunalle. \"O-hoo! -- seisooko täällä vuoren harjalla koko\nmetsä hongista, kanervista, katajista ja koivuista vettä odottamassa\",\nriemuitsi koivu ja lehdet värähtelivät päivänpaisteessa ja kastehelmet\nvierielivät. \"Semmoista se on, kun perille pääsee\", arveli kataja.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nYlhäällä Kampenissa se oli, kun Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli\nMargit, -- ainoa lapsi Kampenin torpantilalla. Kahdeksannellatoista\nvuodellaan viipyi hän kerran vähän liiemmäksi eräässä tanssiseurassa;\nhänen kumppalinsa olivat hänen jättäneet ja silloin arveli Margit, että\njoko hän jäi sen tanssin yli taikka ei, olisi kotiin kuitenkin yhtä\npitkä matka. Ja silloin kävi niin, että Margit jäi siihen istumaan,\nsiksi kun pelimanni, niin sanottu Räätäli-Niilo, kerrassaan pani\nviulunsa pois, niinkuin hänellä oli tapana kun kestitys nousi hänelle\npäähän, antoi toisten rallittaa, sieppasi tytön kauniimman, siirteli\njalkaa niin varmasti kuin viisun tahtia ja otti saappaansa korolla\nlakin päästä pisimmältä mieheltä, mikä näkyvissä oli. \"Ho!\" huusi hän.\n\nKun Margit sinä iltana meni kotia, kimalteli lumi niin ihmeen kauniisti\nkuuvalossa: Tultuaan ylös parvelle, jossa hänen piti maata, täytyi\nhänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivit päältään, mutta\njäi seisomaan nämät kädessä. Sitten tunsi hän palelevansa, kiiruhti\nriisumistaan ja kyyristyi huppuun vällyjen alle. Sinä yönä uneksi\nMargit suuresta punaisesta lehmästä, joka oli tullut peltoon. Hänen\npiti ajaman sitä sieltä pois, mutta kuinka hän vaan reuhtoikin, ei hän\ntullut paikasta mihinkään; lehmä seisoi huoleti ja söi siksi kun tuli\ntäyteläiseksi ja pyöreäksi, ja katsoi aina välimmiten Margitiin\nsuurilla, raskailla silmillään.\n\nKuu ensi kerran tuli tanssit kylään, oli Margit siellä taas. Ei häntä\nsinä iltana haluttanut paljon tanssia; hän jäi istuntaan ja\nkuuntelemaan soittoa, ja merkillistä hänestä oli, ettei se toisia yhtä\npaljon miellyttänyt. Mutta kun aikaa kului, nousi pelimanni ylös ja\ntahtoi tanssia. Hän meni suoraapäätä Kampenin Margitin luo. Tämä siitä\ntuskin tiesikään, mutta Räätäli-Niilon kanssa hän tanssi!\n\nVähitellen kävi ilma lämpöisemmäksi ja tanssi jäi. Sinä kevännä kävi se\nniin kovasti Margitin sydämelle, kun pikkuinen karitsa kääntyi\nkipeäksi, että äidin mielestä se melkein oli liikaa. \"Eihän se ole kuin\nkaritsa\", sanoi äiti. \"Niin, mutta se on kipeä\", nyyhkytti Margit.\n\nSiitä oli jo kauan kun hän oli kirkossa käynyt; hän soi ennen äidille\nsen ilon, lausui hän, ja jonkun täytyi olla kotona. Eräänä pyhänä\nkesäsydännä, jolloin ilma oli niin kaunis, että heinät hyvin saattoivat\nolla hajoitettuina vuorokauden umpeen, arveli äiti, että he kumpikin\nvallan hyvin saattaisivat mennä kirkkoon. Margitilla ei ollut siihen\njuuri mitään sanomista, vaan alkoi pukeutua. Kun he olivat tulleet niin\nlikelle, että kirkonkellot kuuluivat, hyrähti hän itkuun. Äiti kävi\nkalmanvaaleaksi. He kävivät eteenpäin, äiti edellä, hän jälessä,\nkuuntelivat saarnaa, veisasivat virren loppuun, olivat siunauksien yli\neivätkä lähteneet paikaltaan ennenkuin kirkosta soitettiin. Mutta kun\nhe taas olivat kotona tuvassa, otti äiti hänen kätensä väliin ja\nlausui: \"Älä minulta mitään salaa, lapsukaiseni!\"\n\nTuli toinen talvi; silloin ei Margit enää tanssinut. Mutta\nRäätäli-Niilo soitti viulua, joi enemmän kuin ennen ja tanssitti\nlopulla aina kauniinta tyttöstä, kuin saapuvilla oli. Siihen aikaan\npuhuttiin varmana asiana, että Räätäli-Niilo olisi saanut kenen\nhyväänsä seudun mahtavimmista talon tyttäristä; toiset tiesivät\nlisätä, että Eli Böen itse oli hänelle tarjonnut tytärtänsä, Birgitiä,\njonka sanottiin olevan sairaana sulasta rakkaudesta Räätäli-Niiloon.\n\nMutta siihen aikaan se juuri oli, kun Kampenin torpan tyttäreltä\nvietiin lapsi ristittäväksi. Sille pantiin nimeksi Arne, ja\nRäätäli-Niiloa mainittiin lapsen isäksi.\n\nSamana iltana oli Niilo suurissa häissä; siellä hän joi itsensä\njuovuksiin. Hän ei tahtonut soittaa, vaan tanssi myötäänsä ja salli\ntuskin muiden olemaankaan laattialla. Mutta kun hän vaati Böen'in\nBirgitiä tanssimaan, kieltäytyi tämä tulemasta. Niilo päästi pahan\nnaurun, pyörähti kantapäällään ja iski kiinni ensimmäiseen tyttöön,\njoka sattui siinä likellä olemaan. Tämä ponnisteli vastaan. Niilo loi\nsilmänsä alas häneen; se oli pikkuinen mustaverinen kirpakka, joka\nkaiken iltaa oli istunut ja tuijottanut häneen ja nyt oli käynyt hyvin\nkalveaksi. Niilo vähän kumartui ja kuiskasi: \"Etkö sinä minun kanssani\ntule tanssimaan, Karina!\" Vastausta ei tullut. Hän uudelleen. Silloin\ntyttö vastasi yhtä hiljaa, kuin hänkin kysyi: \"Se tanssi saattaisi\nmennä pitemmälle kuin toivoisinkaan.\" -- Niilo astui verkalleen pois,\nmutta tultuaan keskelle laattiaa teki hän hypyn ja tanssi nyt yksinään\nHallingenia. Ei kukaan muu tanssinut; he seisoivat hiljaa ja katselivat\nhänen tanssiaan.\n\nSitten meni hän ullakkoon, pani pitkäkseen ja itki.\n\nMargit istui kotona pienen poikansa kanssa. Hän kuuli puhuttavan\nNiilosta, kuinka tämä kulki tanssista tanssiin; hän silmäili poikaansa\nja itki, silmäili taaskin poikaansa ja oli iloinen. Ensimmäinen sana,\njonka hän pojalleen opetti, oli isä; mutta sitä ei hän tohtinut tehdä\nsilloin kun äiti tai äidinäiti, joksi häntä nyt sanottiin, oli luona.\nSiitä oli seurauksena, että poika rupesi sanomaan äidinäitiä\nisäksi. Margit näki paljon vaivaa, ennenkuin hän sai poikansa siitä\ntavasta luovutetuksi, ja sillä hän taas herätti pojassaan aikaista\najatuksen-juoksua. Ei hän vielä ollut varsin iso, kun jo tiesi, että\nRäätäli-Niilo oli hänen isänsä, -- ja tultuaan siihen ikään, jolloin\nseikkailukset miellyttävät, sai hän myöskin tietää, minkä tapainen\nmies tuo Räätäli-Niilo oli. Äidinäiti oli kivenkovaan kieltänyt hänen\nnimeänsäkin mainitsemasta; hän ahkeroitsi vaan saada Kampenin\ntorpantilaa julistetuksi itsenäiseksi taloksi, että tyttärensä voisi\nsiinä poikineen hyvin elää. Hän käytti tilanomistajan köyhyyttä\nhyväkseen, lunasti torpan vapaaksi, maksoi vuosittain velkaansa ja\ntoimitti työnsä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut\nmiehestään leskenä. Tila otti hyvin hyötyäkseen; pian he siinä jo\nsaattoivat elättää neljä lypsävätä, ja kuusitoista lammasta, jota\npaitse he omistivat puolet hevosesta.\n\nRäätäli-Niilo kuleksi sillä välin paikasta paikkaan tienoolla.\nSisääntulot häneltä olivat vähentyneet, osittain siitä syystä, että\nhänellä oli vähemmän halua työhön, osittain taas siitäkin, ett'ei\nhänestä enää pidetty niin paljon kuin ennen. Sitä enemmän hän nyt\nviuluaan soitteli, joutui sen kautta aina useimmin juominkiin, ja\nsamalla tappeluihin ja huonoille päiville. Olipa niitäkin, jotka olivat\nkuulleet hänen jo valittelevan.\n\nArne saattoi olla noin kuusivuotias, kun hän eräänä talvisena päivänä\ntelmi sängyssä, jossa oli asettanut täkin seiliksi ja piti kauhalla\nperää. Äidinäiti istui tuvassa ja kehräsi, oli omissa ajatuksissaan ja\nnyökäytti väliin päätään, ikäänkuin olisi se niin varmaa, jota hän\najatteli. Poika tiesi, ettei hänestä vaaria pidetty, ja nyt hän lauloi,\nniinkuin hän oli sen oppinut, laulun Räätäli-Niilosta, niin raaka ja\nhurja kuin se olikin.\n\n    Jos eilen tänne et saapunut sa,\n    on korviis tullut kraatari Niilo, mies kopea.\n\n    Myös tiedät, joll'et saapunut nyt juuri,\n    minnekkä kourista sen lensi Knut suuri.\n\n    Katolle karjetan. -- Näin Olli Oseni'stä:\n    \"Kun vasta sun sinkoan, pussihisi ruokaa pistä.\"\n\n    Ja Hansu Bugge myös oli voimakas mies,\n    ja siksi kaikkialla kaikki hänet ties.\n\n    \"Miks soisit Niilo maata, jos sanot paikan tuon,\n    mä syljen kouraan kohta, sun lentää sinne mä suon.\"\n\n    \"Oh, tullos vaan lähemmäksi, ei sana särje luuta;\n    -- Sä miestä et nurin lyö, jos vaan soittelet suuta.\"\n\n    Ens' ottelu se heiltä vaan oli niin ja näin.\n    Molemmat seistä voivat, voimia jännittäin.\n\n    Toisessa kehnommasti jo käypi Hansullen.\n    Väsytkö Bugge parka? -- tää tanssi on tulinen.\n\n    Kolmanness' suistui Hansu, nyt vuoti verikin.\n    \"Mitenkä syljet, mies sä!\" -- \"Voi, kuinka ma keikahdin!\"\n\nPitemmälle ei poika laulanut; kaksi värssyä oli vielä jälellä, mutta\nniitä ei äiti hänelle toki ollut opettanut:\n\n    Oletko nähnyt puuta, jok' uutta lunta varjoaa?\n    Oletko nähnyt, Niilo kun neitoselle naurahtaa?\n\n    Oletko nähnyt, Niilo kun alkaa tanssin vilkkaan?\n    Koht' impyenä lähde, -- tai muuten hurmaut, joudut pilkkaan.\n\nÄidinäiti osasi nämätkin värssyt ja muisti ne selvemmin nyt, kun niitä\nei laulettu. Ei hän pojalle mitään sanonut; mutta äidille hän lausui;\n\"neuvo pojalle samalla omastakin häpeästäsi, älä unhota kahta viimeistä\nvärssyä.\"\n\nRäätäli-Niilon oli juominen turmellut; hän ei enää ollut sama kuin\nennen. Muutamat päättivät, että hän jo oli häviönsä portaalla.\n\nSilloin sattui, että kaksi Amerikalaista vieraili seudulla, ja kun he\nkuulivat että likitienoossa pidettäisiin häitä, tahtoivat he\nniitä nähdä, saadakseen tietoa kansantavoista. Siellä Niilo soitti. He\nantoivat taalerin kumpikin soittorahaa ja pyysivät Hallingenia. Ei\nsaatu ketään houkutelluksi sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi\npyydetty. Jokainen siihen sijaan pyysi Niiloa itseään tanssimaan; \"hän\noli kuitenkin parhain.\" Hän kielsi, sitä hartaimmiksi kävivät\nkehoitukset, vihdoin kaikki huusivat samaan ääneen, ja sitä hän juuri\noli tahtonutkin. Hän jätti viulun toiselle, heitti nutun päältään ja\nlakin päästään, astui esiin ja nyt häntä seurattiin entisellä\nhuomiolla, ja se hänelle antoi entisen pontevuuden. Kaikki tunkeutuivat\nniin likelle toisiaan kuin mahdollista, takimmaiset kipusivat\npöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat toisia paljon\nkorkeammalla ja etupäässä niistä oli pitkäkasvuinen nainen vaalealla,\nruunihtavalla tukalla, sinisillä silmillä, syvällä, vakaan otsan alla,\npitkäveteisellä suulla, joka usein nauroi ja venyi silloin aina enemmän\ntoiselle puolelle, -- se oli Böenin Birgit. Niilo näki hänen, kun hän\nloi silmänsä ylös kattoon. Soitto alkoi, syvä hiljaisuus vallitsi, ja\nNiilo otti ensimmäisiä askeleita, kiidätti permantoa pitkin, kallisti\nruumistaan vähän toiselle sivulle, polki jalkaa tahdin mukaan, huojui\nsinne, huojui tänne, löi väliin jalat ristiin allensa, kavahti ylös\njälleen, otti asennon juuri kuin heittoon ja kulki taaskin kallellaan\nniinkuin äsken. Taitava oli käsi, joka liikutti jousenta. Soitto sai\naina enemmän intoa. Niilo heitti päätänsä taaspäin ja samassa potkasi\nsaappaankorko kattohirttä, jotta pöly rapisi alas heidän päällensä.\nVäki nauroi ja huusi hänen ympärillään, tytöt seisoivat juurikuin olisi\nhengenveto käynyt heille vaikeaksi. Valtavat sävelet tulvailivat heidän\nvälitsensä piirin sisään, jousen vaivasi aina kovemmin viulun kieliä ja\nkiihoitti uusiin ponnistuksiin. Niilokin siihen oli taipuvainen,\nkumarsi ruumistaan eteenpäin, otti juoksuaskeleita tahdin mukaan,\nsuoristi selkäänsä ikäänkuin hyppyyn, mutta se oli narria vaan, veteli\ntaaskin jalkojaan, ja juuri kun kaikkein vähin luultiin hänen hyppäystä\najattelevan, silloin kumisi saappaan korko kattohirressä, ja vielä\nuudelleen, toistamiseen monta kertaa, sitten kuperkeikkaa eteenpäin ja\ntaaksepäin, ja joka kerran tuli hän yhtä osavasti jaloilleen. Hän ei\ntahtonut enää pitkittää. Viulu teki muutamia ravakkaita käänteitä pois\nnuotista, meni alas järeään ääneen, jossa se herposi ja sammui viimein\npitkällä pyyhkäyksellä paasiin. Joukko hajosi; vilkas keskustelu, huuto\nja pauhina lopettivat äänettömyyden. Niilo seisoi seinän vieressä;\nsilloin lähenivät häntä Amerikalaiset tulkkineen ja antoivat hänelle\nviisitaalarisen kumpikin. Taaskin tuli hiljaisuus.\n\nAmerikalaiset puhuivat jotakin tulkilleen; sitten kysyi tämä, jos hän\ntahtoisi palvelijan tapaisena seurata heitä matkalle; hän saisi\npalkkaa, mitä vaan tahtoisi. \"Mihinkäs mentäisiin?\" tiedusteli Niilo;\njoukko tunkeutui niin likelle heitä kuin mahdollista. \"Ulos mailmaan\",\noli vastaus. \"Koska?\" kysyi Niilo, katsoi ympärilleen hehkuvin kasvoin,\ntapasi Böenin Birgit'in silmäyksen ja kiinnitti katseensa häneen. --\n\"Viikon päästä, kun palajamme\", kuului vastaus. -- \"Kenties olen\nsilloin valmis lähtemään\", vastasi Niilo punnitellen viisitaalarin\nrahoja käsissään. Hän oli nojannut toisen käsivartensa rinnallaan\nseisovan miehen olkapäähän, ja käsivarsi tärisi niin, että mies tahtoi\nhäntä saada penkille istumaan.\n\n\"Vähät siitä\", vastasi Niilo, otti muutamia horjuvia askeleita\nlaattialle, sitten muutamia vakaita, kääntyi ja pyysi saada\n\"hyppy-polskaa.\"\n\nTytöt olivat kaikki asettautuneet esiin. Hän katselikin kauan ja\npitkään ympärillensä, meni sitten suoraa päätä yhden luokse, joka oli\ntummassa hameessa, ja se oli Böenin Birgit. Niilo ojensi hänelle\nkätensä ja tyttö antoi hänelle omansa molemmat; silloin Niilo veti\nsuutansa nauruun, otti askeleen taaksepäin, tarttui toiseen tyttöön\nhänen rinnallaan ja tanssi vallattomasti pois. Birgitin kaula ja\nkasvot lensivät tulipunaisiksi. Varteva mies suopeilla kasvoilla\nseisoi hänen takanaan; tämä otti häntä kädestä ja lähti menemään -- --\nNiilon jälessä. Niilo huomasi sen, ja lienee se kenties ollut\nvaromattomuudesta, kun hän tanssitessaan tuuskasi heihin niin kovasti,\nettä nämät kellahtivat nurin niskoin laattiaan. Naurua ja tohinaa\nnousi ympärillä. Birgit tuli viimeinkin jaloilleen, meni erillensä ja\nitki kovin.\n\nSuopea-kasvoinen mies nousi hitaasti, meni suoraa tietä Niilon eteen,\njoka vielä tanssi. \"Saat tauota hetkeksi\", sanoi mies. Niilo ei ollut\nkuulevinaankaan, ja silloin otti mies häntä käsivarresta; Niilo repäsi\nitsensä irti ja katsoi häneen. \"Minä en sinua tunne\", sanoi hän\nnaurahtaen. \"Et, mutta nyt sinä tulet minun tuntemaan\", sanoi\nsuopea-kasvoinen ja antoi toista korvalle. Niilo, joka ei tiennyt sitä\nvaroa, kaatui raskaasti selin teräväsyrjäiseen takkakiveen, aikoi\nsamassa nousta pystyyn, mutta ei kyennyt; hän oli taittanut selkänsä.\n\nKampenissa oli muutos tapahtunut. Äidinäiti oli viime aikoina ollut\nkivulloinen, ja kun hän sen tunsi alkoi hän ahkerammin kuin ennen\nkerätä rahoja, saadakseen lunastushinnan lopun suoritetuksi. \"Niin on\nsinulla ja pojalla mitä tarvitsette. Ja jos sinä tänne päästät jonkin\nsitä teiltä hävittämään, niin en minä haudassani lepoa saa.\"\nTuonnempana syksyllä oli hänellä ollutkin se ilo, että saattoi\nkompuroita entiseen päätaloon loppuvelan kanssa, ja iloinen hän oli,\nkun taas istui penkillä ja saattoi sanoa: \"Nyt se on tehty.\" Mutta\nsamassa hän myöskin sai kuolintautinsa; hän tahtoi sänkyyn eikä noussut\nsiitä enää. Tyttärensä hänen hautasi ja toimitti hänen haudalleen\nkauniin ristin, johon vainajan nimi ja ikä sekä virren värssy olivat\npiirretyt. Pari viikkoa myöhemmin oli vainajan musta pyhähame muutettu\nvaatteiksi pojalle, ja kun hän ne sai päällensä, kävi hän niin\ntotiseksi, juuri kuin olisi äidinäiti kummitellut. Omasta ehdosta meni\nhän tuon isoränttisen hakakirjan ääreen, josta äidinäiti joka pyhä oli\nlukenut ja laulanut; poika avasi sen ja lehtien välissä oli äidinäidin\nlasisilmät. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään saanut koskea;\npelonalaisena otti hän ne käteensä, pani ne nenälleen ja katsoi niiden\nlävitse kirjaan. Kaikki kävi himmeäksi. Sepä kummallista, arveli poika;\nniillähän sitä äidinäiti oli Jumalan sanaa lukenut. Hän vei niitä\nkynttilää kohden katsoakseen, mikä niitä vaivasi ja samassa ne\nsärkyivät että läjähti; -- tuolla ne nyt olivat laattiassa...\n\nPoika rupesi pelkäämään, ja kun ovi samassa aukeni, luuli hän jo\näidinäidin tulevan sisään mutta se olikin äiti ja hänen takanaan kuusi\nmiestä, jotka suurella töminällä kantoivat sisään jonkunlaista\nkantovuodetta, jonka he asettivat keskelle laattiaa. Ovi seisoi kauan\nauki heidän jälessään, ja huone jäähtyi.\n\nVuoteella makasi mustatukkainen ja kalveakasvoinen mies; äiti hyöri\nympärillä ja itki; \"nostakaa häntä varovasti sänkyyn\", pyysi hän ja\nauttoi itsekin heitä siinä toimessa. Mutta aina sen mukaan kun miehet\nhänen kanssaan siirtyivät peremmäksi, oli jotakin heidän jalkojensa\nalla joka kitisi. \"Oh, äidinäidin lasisilmät ne ovat\", ajatteli poika,\nmutta ei hän sitä ääneen lausunut.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nSe tapahtui, niinkuin jo sanottiin, juuri syksyllä. Kahdeksan päivää\nsenjälkeen, kun Räätäli-Niilo kannettiin Kampenin Margitin luokse, tuli\nAmerikalaisilta sana, että hän valmistautuisi matkaan. Hän silloin\noihkaili kovissa vaivoissa ja hammasta purren tiuskasi hän: \"Anna\nheidän mennä helvettiin!\" Margit jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi\nvastausta saanutkaan. Hän huomasi sen ja toisti, harvaan ja väsyneenä:\n\"Anna heidän -- mennä.\"\n\nTuonnempana talvea pääsi hän senverran voimiinsa, että saattoi istua\nylähällä, vaikka hän tosin iäksi oli terveytensä menettänyt. Kun hän\nensimmäisen kerran kykeni oikein istumaan, otti hän viulunsa esiin,\nviritti, mutta tuli niin liikutetuksi, että hänen täytyi mennä sänkyyn\ntakaisin. Hän oli harvapuheinen, mutta muuten hänen kanssaan tuli hyvin\ntoimeen, ja aikaa voittain hän jo rupesi poikaa luettamaan ja ottamaan\ntyötä kotiin. Kylään ei hän mennyt eikä niiden kanssa puheisin\nruvennut, jotka häntä katsomassa kävivät.\n\nEnsimmältä toi hänelle Margit uutisia kylästä; sen jälkeen kävi hänen\nmielensä synkeäksi; silloin herkesi Margit sitä tekemästä.\n\nTuonnempana keväällä istuivat hän ja Margit myöhempään kuin\ntavallisesti ja puhelivat illallisen jälkeen. Poika ajettiin silloin\nlevolle. Jonkun aikaa sen jälkeen heitä kuulutettiin kirkossa, ja\nsitten menivät he vihille kaikessa hiljaisuudessa.\n\nHän oli mukana ulkotöissä ja järjesti kaikki taidokkaasti ja tyyneesti.\nMargit sanoi pojalle: \"Hänestä on sekä hyötyä että iloa. Nyt tulee sun\nolla kuuliainen ja siivo, että olet hänelle mieliksi.\"\n\nMargit oli kaikessa surussaan sangen hyvin säilyttänyt kauneutensa; hän\noli punaverinen ja suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta, kun\nniiden ympärillä oli sininen kehä. Hänellä oli paksunlaiset huulet,\nympyriäiset kasvot, ja hän näytti niin tanakalta ja terveeltä, vaikka\nei hänellä suuria voimia ollut. Siihen aikaan hän oli kauniimman\nnäköinen, kuin ennen milloinkaan, ja alituisesti hän lauloi, niinkuin\ntapansa oli työtä tehdessä.\n\nIltapuolella eräänä sunnuntaina menivät isä ja poika pelloille\nkatselemaan, kuinka oraat ottivat varttuakseen. Arne hyppeli isänsä\nympärillä ja ampui nuolella ja jousella; Niilo oli sen itse pojalle\ntehnyt. Sillä tavoin he kulkivat suoraan sitä tietä kohden, joka\nkirkolta ja pappilasta vei alas niin sanotulle tasa-maalle. Niilo\nistahti kivelle tien viereen ja lankesi ajatuksiin; poika kiiti nuolen\nperässä pitkin tietä kirkolle päin. \"Ei liian pitkälle\", sanoi isä.\nJuuri kun poika parasta kättä laukkasi, pysähtyi hän ikäänkuin\nkuuntelemaan. \"Isä, minä kuulen soittoa.\" Isä kuunteli myöskin; he\nkuulivat viulun soittoa, jota väliin huuto ja vallaton räyhy\nhämmensivät; mutta juuri kuin alustana kuului taukoamatta kärryjen\nrätinää ja kavion töminää; se oli hääväkeä, kuin palasi kotiin\nkirkosta. \"Tule tänne poika!\" ja Arne kuuli jo äänestä, ettei ollut\nviipymistä. Isä oli kiireesti nousnut ja kätkeytynyt suuren puun\ntaakse; poika jälessä; -- \"ei tänne, -- tuonne!\" poika joutuisasti\nkyyryyn pensaan taakse. Häämatkue jo kääntyi koivumetsän kulmasta; he\najoivat rajusti täyttä ravia, hevoset olivat valkoisessa vaahdossa,\njuopuneet miehet huusivat ja loilottivat; isä ja poika lukivat kuinka\nmonta oli hevosta ja saivat kumpikin neljätoista. Ensimmäisessä istui\nkaksi soittajaa, ja heleästi kaikkui häämarssi selkeässä ilmassa: pieni\npoika seisoi takana ajamassa. Toisessa hevosessa oli morsian, ruunu\npäässä, hän oli pitkäkasvuinen, istui suorana ja loisti päivänvalossa;\nhän naurahteli, ja suu vetääntyi toiselle poskelle; hänen rinnallaan\nistui suopeakasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saattoväki tuli\njälessä, miehet istuivat naisten polvilla, pienet pojut olivat takana\nja juopuneet miehet ohjissa; kuusi henkeä istui kussakin hevosessa,\nviimeisessä hevosessa istui kyökkimestari ja piti viina-ankkuria\nsylissään. Huutaen ja laulaen he kulkivat sivu, menivät suinpäin mäkeä\nalas; viulunsoitto, kirkuminen ja kärryjen rätinä kuului heidän\njälkeensä tomunryöpystä, tuuli kantoi vielä erinäiset äänet ylös\nilmaan, mutta pian kuului vaan tohiseva kohu, ja sitten kaikki hiljeni.\nNiilo seisoi vielä liikkumattomana; takana päin rapisi, hän kääntyi; se\noli poika, joka kömpi pensaasta esiin.\n\n\"Kuka se oli, isä?\" Mutta poika hiukan vavahti, sillä isä oli\nilkeän-näköinen. Arne seisoi äänettömänä paikallaan ja odotti\nvastausta; sitten hän seisoi sentähden, ettei mitään vastausta saanut.\nVihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja taas hän uskalsi kysyä: \"Joko\nmennään?\" Niilo katseli vieläkin juurikuin hääväen jälkeen, tointui nyt\nja lähti menemään; Arne jälessä. Hän pani nuolen jouseen, laukasi ja\njuoksi nuolen perässä. \"Älä sotke niittyä\", lausui Niilo jyrkästi.\nPoika antoi nuolen jäädä ja tuli takaisin. Hetken kuluttua hän sen oli\njo unhottanut, ja kun isä kerran pysähtyi seisomaan, laskeutui hän alas\nja heitti kuperkeikkaa. \"Älä sotke niittyä, sanon minä\"; häntä\nsiepattiin toisesta kädestä, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä.\nSitten hän kulki hiljaisesti jälessä.\n\nMargit odotti heitä ovella; hän oli juuri tullut karjapihasta, jossa\nhänellä varmaankin oli ollut kova työ, sillä hiukset olivat\nvanukkeessa, paita oli likainen, hame samoin; mutta hän seisoi ovella\nja hymyeli: \"Lehmistä oli pari raastanut itsensä irti ja menneet\nhaaskiolle; nyt ne ovat kiinni jälleen.\" -- \"Saattaisit kuitenkin vähän\nsiistiä itseäsi näin pyhäpäivänä\", lausui Niilo, mennessään hänen\nsivutsensa tupaan. -- \"Niin, nyt saattaa kyllä siistiä itseään, kun\ntyöt ovat tehtynä\", vastasi Margit ja meni jälessä. Hän rupesi heti\npukeutumaan, ja sitä tehdessään hän lauloi. Margit lauloi jokseenkin\nhyvin, mutta väliin oli hänen äänensä vähän sorroksissa. \"Älä siinä\nvinguta!\" tiuskasi Niilo, hän oli heittäytynyt selälleen sänkyyn.\nMargit taukosi. Nyt syöksi poika sisään. \"Siellä tulee suuri musta\nkoira pihaan, se on niin ruma...!\" -- \"Suu kiinni, poika!\" huusi Niilo\nsängystä ja kurotti jalkaansa lyödäkseen sitä laattiaan; \"hitto, mitä\nelämää se poika aina pitää!\" jupisi hän ja veti jalkansa taas takaisin.\nÄiti häristi pojalle. \"Näethän, ettei isä ole roveissaan\", lausui hän.\n\"Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?\" kysyi Margit;\nhän koetti saada miestään hyvälle tuulelle jälleen. Semmoista juomaa\noli äidinäiti pitänyt hyvänä, ja moni muu myöskin. Niilo siitä ei\nvälittänyt, mutta oli kuitenkin juonut muiden mukaan. \"Etkö tahtoisi\nvähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?\" kysyi Margit uuhelleen,\nhän kun ei ensi kerralla saanut vastausta. Niilo nousi molemmille\nkyynäspäilleen ja tiuskasi: \"Luuletko minun tahtovani särppiä sitä\nsotkua?\" -- Margit hyvin kummastui, otti pojan mukaansa ja lähti\ntuvasta.\n\nHeillä oli paljon askaroimista ja hommaa ulkona, eivätkä tulleet sisään\nennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin ulos\nisää huutamaan, mutta poika ei häntä löytänyt. He odottivat siksi kun\nruoka oli melkein kylmää, silloin he atrioitsivat, mutta Niiloa ei\nvieläkään kuulunut tulevaksi. Margit kävi levottomaksi, laittoi pojan\nmaata ja istui odottamaan. Kohta puoliyön jälkeen Niilo viimeinkin\ntuli. \"Rakkahani, missä sinä olet viipynyt?\" kysyi Margit. \"Se ei sinua\nliikuta\", vastasi mies ja istautui säveästi penkille. Hän oli\njuovuksissa.\n\nSen jälkeen oli Niilo usein kylässä ja joka kerran hän palasi sieltä\njuopuneena kotiin. \"Minä en kestä olla täällä kotona sinun kanssasi\",\nlausui hän kerran kylästä palatessaan. Margit koki tyyneellä mielellä\npitää puoliansa, mutta silloin löi Niilo jalkaansa laattiaan ja käski\nhäntä pitämään suutansa kiinni: jos hän oli juovuksissa, niin oli se\nMargitin syy; jos hän oli paha, niin oli sekin hänen syynsä; ja\nvaivaiseksi ja onnettomaksi ihmiseksi koko elinajakseen oli hän tullut\njuuri Margitin ja sen helvetin pojan tähden, joka hänellä oli. \"Mitä\nvarten sinä aina juoksit mun perässäni?\" uikutti hän ja itki. \"Mitä\npahaa minä olin tehnyt, ett'et saattanut antaa mun olla rauhassa?\" --\n\"Mutta Herra minua hyvästi siunatkoon\", lausui Margit, \"minäkö sinun\nperässäsi juoksin?\" -- \"Niin, juuri sinä!\" huusi hän ja nousi\nseisoalleen, ja itkien jatkoi hän: \"Nyt olet sen viimein saanut sille\nkannalle, kuin olet tahtonutkin. Täällä minä raastan nyt puusta puuhun\nja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää\nloistossa seudun uhkeimman talontyttären kanssa, minä olisin voinut\nmatkata niin pitkälle kuin aurinko valonsa luo -- ellette sinä ja se\nkirottu poikasi olisi asettuneet tielleni.\" -- Margit koki taaskin\npuoliaan pitää: \"Pojan syy se nyt ei kumminkaan missään tapauksessa\nollut.\" -- \"Ellet tuki suutasi, saat lanan poskellesi!\" ja hän löi\nMargitia.\n\nKun hän seuraavana aamuna oli maannut itsensä selväksi, oli hän kovin\nhäpeillään ja käyttihe siivosti varsinkin poikaa kohtaan. Mutta\npiakkoin hän taaskin oli juovuksissa ja silloin hän Margitia löi;\nviimein hän löi äitiä melkein aina kuu hän juovuksissa oli; poika itki\nja voivotteli; silloin lyötiin häntäkin. Väliin hän sitä katui niin\nsyvästi, että hänen täytyi lähteä kylään. Samaan aikaan alkoi hän\ntaaskin haluta tansseihin, soitti niinkuin ennenkin ja otti pojan\nmukaansa viulun laatikkoa kantamaan. Siellä näki poika yhtä ja toista.\nÄiti itki sitä kun pojan piti mukana olla, mutta ei tohtinut isälle\nmitään sanoa. \"Pysy Jumalassa äläkä mitään pahuutta opettele\", varoitti\nhän poikaa ja hyväili häntä. Mutta tanssitiloissa oli kovin hupaista,\nja täällä kotona äidin luona ei hupaista ollut. Hän vieraantui aina\nenemmän äidistä ja vetääntyi isään; äiti näki sen ja oli ääneti.\nTanssitiloissa oppi poika paljon lauluja, ja niitä hän lauleli sitten\nkotona; se huvitti isää, ja väliin tapahtui, että poika sai hänet\nnauramaan. Se poikaa taas miellytti ja nyt hän opetteli niin paljon\nlauluja kuin mahdollista oli; pian huomasi hän minkälaiset laulut isää\nparhaiten miellyttivät, ja mikä niissä isää nauratti. Jos nyt ei\nlauluissa sattunutkaan sentapaista olemaan, sepitti hän sen itse\nniihin, niin hyvin kuin hän taisi, ja siinä hän aikaiseen harjaantui\npanemaan sanoja nuotille. Herjauslauluja ja rumia asioita niistä\nihmisistä, jotka varoihin ja hyviin voimiin olivat tulleet, isä\nmieluummin kuunteli ja niitä poika lauloi.\n\nÄiti tahtoi perältäkin ottaa poikaa mukaansa navettaan iltasilla; poika\nhaki monenlaisia esteitä siitä päästäkseen; mutta kun ne eivät\nauttaneet ja hän oli pakoitettu sinne menemään, puhui äiti hänelle\nkauniisti Jumalasta ja hyvästä ja lopetti tavallisesti vetämällä\nkovasti itkien poikaa luokseen, pyytäen, rukoillen häntä pahuutta\nvälttämään.\n\nÄiti luetti poikaa ja hän oli mahdottoman hyvä oppimaan. Isä siitä oli\nylen ylpeä ja antoi pojan tietää, varsinkin juovuksissa ollessaan, että\nhän oli perinyt isänsä ymmärryksen.\n\nTanssitiloissa, kun hän tuli päihinsä, sai isä tavakseen kehoittaa\npoikaa laulamaan väelle. Poika lauloi laulu laululta, väki nauroi ja\nräyhäsi; mieltymys huvitti melkein enemmän poikaa kuin isää, ja\nviimeiseltä ei tahtonut lauluista loppua tullakaan. Huolelliset äidit,\njotka siitä kuulivat, menivät Margitin luokse ja antoivat hänelle siitä\ntietoa, sillä laulujen sisällys ei aina ollut parhainta laatua. Äiti\notti pojan kahdenkesken ja kielsi häntä kaiken hyvän nimessä laulamasta\nsenlaisia lauluja, ja nyt tuntui pojasta kuin olisi äiti vastaan\nkaikkea mikä vaan hänelle huviksi oli. Ensikerran hän kertoi isälle\nmitä äiti oli sanonut. Äiti sai siitä paljon kärsiä niin pian kun isä\noli juovuksissa, sitä ennen ei hän milloinkaan mitään puhunut. Mutta\nsilloin poika myöskin ymmärsi, mitä hän oli tehnyt, ja hän rukoili\ntunnossaan Jumalaa ja äitiä sen hänelle anteeksi antamaan, vaan ei se\ntullut häneltä julkisesti tehdyksi. Äiti oli yhtä ystävällinen kuin\nennenkin, ja se pojan mieltä karvasteli.\n\nKerran hän sen kuitenkin unhotti. Hänellä oli taipumus osata jäljitellä\nkaikkia ihmisiä; varsinkin oli hän mestari matkimaan heidän puhettaan\nja lauluaan. Äiti tuli kerran sisään juuri pojan huvitellessa isää\ntällä taidolla, ja isän juolahti päähän, äidin jälleen ulosmentyä, että\npoika matkisi myöskin tämän laulua. Poika ei siihen ensin myöntynyt,\nmutta isä, joka oli sängyssä pitkällään, ja nauroi että oli kuolla,\ntahtoi kiven kovaan häntä jäljittelemään myöskin äidin laulua. Hän on\npoissa, arveli poika, eikä voi sitä kuulla, ja nyt hän lauloi niin,\nkuin äiti välistä lauloi, kun ääni oli sorruksissa ja hän oli\nitkemäisillään. Isä nauroi, jotta poikaa melkein kammoitti, ja hän\ntaukosi itsestään laulamasta. Silloin tuli äiti sisään kyökistä, katsoi\npoikaan pitkällä ja raskaalla silmäyksellä, meni kaapille kehloa\nottamaan ja vei sen ulos.\n\nPojan koko ruumis kävi tulikuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän\nhyppäsi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, heittäytyi maahan\nja olisi tahtonut haudata itsensä turpeen alle. Ei hänellä ollut lepoa\nollenkaan, hän nousi ylös ja aikoi lähteä kauemmaksi. Hän meni luhan\nohitse, ja sen takana istui äiti neuloen uutta hienoa paitaa juuri\nhänelle. Ennen oli hän tavallisesti neuloessaan laulanut jotakin\nvirttä. Mutta nyt ei Arne voinut kestää kauemmin; hän heittäytyi\nruohoon alas äitinsä eteen, loi silmänsä ylös häneen, ja itki, jotta\nkoko ruumiinsa tärisi. Äiti päästi työnsä ja otti pojan pään käsiensä\nväliin. \"Arne rankka!\" sanoi hän ja nojasi päänsä alas pojan päätä\nvasten. \"Tiesin kyllä sinun perijuurin olevan hyvän\", lausui äiti ja\nsuuteli pojan hiuksia. \"Äiti, älä kiellä sitä kuin sinulta nyt pyydän\",\npuhkesi poika viimeinkin puhumaan. -- \"Sinä tiedät, etten sitä te'e\",\nvastasi äiti. Arne koki pidättää itkuansa, ja kätkien päänsä äidin\nhelmaan, änkytti hän: \"Äiti -- laula minulle jotakin.\" -- \"Armahani,\nenhän minä osaa\", vastasi äiti hiljaa. -- \"Äiti, laula minulle\njotakin\", rukoili poika, \"taikka en luule koskaan voivani katsoa sinua\nsilmiin.\" Äiti silitteli hänen hiuksiaan, mutta ei virkannut mitään.\n\"Äiti, laula, laula, kuuletkos! Laula!\" pyysi ja rukoili hän, \"taikka\nmenen minä niin kauas pois, etten enää ikinä tule kotiin jälleen.\" Ja\nkun hän, viidennellätoista vuodellaan, kuin hän oli, makasi siinä, pää\näitinsä sylissä, alkoi äiti hänelle laulaa:\n\n    Herra, oi, lapsen säilyä suo,\n    Leikkivän tuoll' liki rantaa!\n    Suo Pyhän Henkes käydä sen luo,\n    Suo hänen kättähän antaa\n    Pohja on lieju ja ves syvä on;\n    Hän kätehen vaan tarttukohon,\n    Niin pitelee käsi kyllä\n    Lastani vaarass' yllä.\n\n    Äiti se arkana kuultelee,\n    Josko jo kuulisi lastaan,\n    Käy oven luokse ja huutelee,\n    Ääntä ei hälle soi vastaan;\n    Miettivi: hällä ei vaaraakaan,\n    Häntä jos henkesi läsn' on vaan;\n    Jesus, sen veli, varmaan\n    Tuo sen luo emo-armaan.\n\nHän lauloi useampia värssyjä. Arne makasi hiljaa; siunattu rauha\nlankesi hänen ylitsensä ja sen alla tunsi hän virvoittavan väsymyksen.\nViimeiset sanat, jotka hän vielä selvästi kuuli, olivat Jesuksesta; ne\nseurasivat häntä kirkkaasen valoon, jossa kaksi- tai kolmetoista ääntä\nlauloi; mutta äidin ääni kuului kaikkien yli. Kauniimpaa ääntä hän ei\nkoskaan ollut kuullut; hän halusi laulaa samalla tavalla. Hän luuli\nsiihen pystyvänsä, jos hän vaan saattaisi oikein hiljaa laulaa, ja nyt\nhän lauloi hiljaa, aina hiljempää ja hiljempää, ja hänestä alkoi jo\ntuntua melkein autuaalliselta, kuu hän ihastuneena sovitti äänensä ja\nsillä kertaa kaikki katosi. Hän heräsi, katsoi ympärilleen ja kuunteli,\nmutta ei kuullut muuta kuin tuon ikuisen ja voimakkaan kosken kohinan\nja samalla likeisen, heti luhan ohitse juoksevan puron hiljaisen,\ntaukoomattoman lirinän. Äiti oli poissa; hän oli pannut oman röijynsä\nja tuon puolitekoisen paidan pojalle päänalaiseksi.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nKun nyt oli tullut se aika, jolloin elukat olivat paimennettavat\nmetsässä, tahtoi Arne käydä karjassa. Isä oli sitä vastaan; eihän poika\nennenkään ollut karjassa käynyt, ja nyt hän oli viidennellätoista\nvuodellaan. Mutta niin hyvin tiesi poika asiansa ajaa, että hän pääsi\ntahtonsa perille, eikä hän koko kevään, kesän eikä syksyn kuluessa\nollut kuin makaamassa kotona, muuten hän oleskeli metsässä yksinään\nniin pitkä kuin päivä oli.\n\nKirjat vei hän mukanaan tuonne ylös. Hän luki ja piirteli kirjaimia\npuiden kuoriin; hän käyskenteli ja mietti, lauloi ja haluili; mutta kun\nh&n iltasilla palasi kotiin, oli isä useimmiten juovuksissa, löi äitiä,\njätti aina väliin hänen ja koko kylän ja antoi ymmärtää, että hän\nkerran olisi voinut matkustaa kauas pois. Silloin tuli pojallekin\nmatkahalu. Huonosti oli laita täällä kotona, ja kirjat kehoittivat\nlähtemään ulos mailmaan, ja väliin tuntui ilmakin houkuttelevan pois\nnoiden korkeiden tunturein tuolle puolen.\n\nSattui hän kerran kesäsydännä tapaamaan Riston, katteinin vanhimman\npojan, joka yhdessä renkipojan kanssa tuli metsään hevosia hakemaan\nsaadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta Arnea vanhempi,\nketterä ja lystikäs, muuttelevainen kaikissa ajatuksissaan, mutta\nkaiken tämän ohessa päätöksissään vakaa. Hän puhui pikaa ja katkomalla,\nmieluimmin kahdesta asiasta yhtä haavaa, ratsasteli ilman satulatta,\nampui lintuja lennosta, pyysi kaloja kärpäsellä syöttinä, ja oli Arnen\nmielestä kaikessa verraton. Hänellä oli myöskin halu lähteä\nmatkustelemaan ja hän kertoi Arnelle vieraista maista, jotta koko\nmailma kirkastui heidän ympärillään. Hän huomasi Arnen lukuhalun, ja\nnyt hän toi sinne ylös hänen luettavakseen niitä kirjoja, joita hän\nitse oli lukenut; aina sen mukaan, kun Arne oli ne lukenut, sai hän\nuusia; Risto istui siellä sunnuntaisin itse ja auttoi häntä saamaan\ntolkkua maantieteestä ja kartasta, ja niin uutteraan Arne luki kaiken\nkesää ja syksyä, että hän kävi laihaksi ja huonon-näköiseksi.\n\nTalvenaikaan annettiin hänen lukea kotona, osaksi sentähden, kun hänen\nkeväällä oli meneminen rippikouluun, osaksi myöskin, kun hän aina tiesi\nsaada isän myöntymään tuumiinsa. Hän alkoi ensiksikin käydä koulua;\nmutta siellä oli hänellä parhaana huvina, kun hän sai ummistaa silmänsä\nja muistella kirjojaan kotona; eikä talollisten pojista enää enää\nyhdestäkään ollut hänelle kumppaniksi.\n\nAjan pitkään alkoi isä yhä enemmän rääkätä äitiä, ja samassa suhteessa\nhänen juomahalunsa ja ruumiilliset vaivansa yltyivät. Ja kun Arnen\nkuitenkin täytyi istua ja huvitella häntä, että äiti hetkeksi saisi\nrauhaa, ja kun hänen täytyi sitä tehdessä puhella semmoista, jota hän\nsydämestään halveksi, silloin syttyi hänessä viha isään. Sen hän kätki\nsyvälle sydämensä pohjaan samoin kuin rakkautensa äitiin. Kun hän\nRistoa tapasi, tulivat kirjat ja suuret matkat heti puheeksi; ei hän\nRistollekaan puhunut, kuinka kotona oli laita. Mutta usein kun hän\nnoiden avaralla pyöriväisten keskusteluin jälkeen yksinään vaelsi kotoa\nkohden ja mietti, mikä näky hänelle taas olisi tarjona, silloin hän\nitki ja rukoili Jumalaa ylhäällä tähtitarhassaan pitämään huolta siitä,\nettä hän pian pääsisi matkoille.\n\nKesän tullen päästettiin Risto ja hän ripille. Heti sen jälkeen sai\nRisto tuumansa toimeen. Isän täytyi antaa hänen lähteä merille; hän\nlahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi hänelle usein kirjoittaa ja läksi\nmatkalle.\n\nNyt jäi Arne yksin.\n\nSiihen aikaan sai hän uudelleen halun laulujen kirjoittamiseen. Mutta\nnyt hän ei enää vanhoja paikkaillut, vaan sepitti uusia, ja pani niihin\nsen, mikä häntä enin pahoitti.\n\nMutta hänen mielensä kävi kovin raskaaksi, ja suru pakahdutti laulut\nhäneltä. Pitkät, unettomat yöt hän virui nyt vuoteella ja tuli\nvakuutetuin siitä, ettei hän enää voinut kestää täällä kauemmin, vaan\nettä hänen täytyi lähteä kauas pois, hakea Ristoa -- eikä hiiskua siitä\nkellenkään mitään. Hän ajatteli äitiään ja mietti mikä hänelle tulisi\neteen eikä ollut voida häntä silmiin katsoa.\n\nSilloin istui hän eräänä iltana myöhään ylähällä ja luki. Kun olo alkoi\nkäydä liian tukalaksi, otti hän aina turvansa kirjoihin eikä huomannut,\nettä ne vaan lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä varrottiin\nkotiin sinä iltana; äiti oli väsynyt ja pelkäsi häntä, sentähden oli\nhän mennyt levolle. Arne hyppäsi ylös kun kova kolaus kuului oveen ja\nsamalla joku pudota tömähti laattiaan porstuassa. Se oli isä, joka tuli\nkotia.\n\nArne töyttäsi oven auki ja katsoi häneen. \"Sinäkö se olet, kiltti\npoikaseni, tule auttamaan isääsi ylös.\" Arne kantoi hänen sisään ja\nasetti hänen alas penkin nojaan. Sitten otti hän viulun laatikon\nporstuasta, toi senkin sisään ja sulki oven. \"Niin, katso siitä vaan\nminuun, poikaseni; en minä ole kaunis nyt; eipä luulisi minua\nRäätäli-Niiloksi. Sen sanon... sulle, älä .... koskaan ryyppää viinaa;\nse on... perkele, mailma ja oma liha... hän seisoo ylpeitä vastaan\nmutta nöyrille hän antaa arvonsa... -- Oh, voi minua, voi minua!...\nKuinka syvään jo olenkin langennut.\"\n\nHän istui hetken ääneti, sitten hän itkien lauloi:\n\n    \"Vapahtajani laupias,\n    Viel' auta mua armossas!\n    Syvästi mä lankesin syntihin,\n    Mut lapsesi viel' olen sittenkin!\"\n\n\"Herra, en minä ole mahdollinen ettäs minun kattoni ala tulisit, mutta\nsano ainoastaan sana...\" Hän heittäytyi suulleen, kätki kasvonsa käsiin\nja hyrähti raivoisaan itkuun. Kauan hän makasi siinä, ja luki lauseita\nraamatusta, joita hän ei varmaankaan pariinkymmeneen vuoteen ollut\nlukenut: \"Mutta vaimo tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra, auta\nminua! -- Mutta hän vastais ja sanoi! Ei ole kohtuullinen ottaa lasten\nleipää ja heittää penikoille. -- Mutta vaimo vastais: Tosin, Herra,\nsyövät penikatkin pöydän alla lasten muruista.\"\n\nHän vaikeni, mutta itki vielä enemmän, vaikka hiljaa.\n\nÄiti oli aikoja sitten jo herännyt, vaan ei tohtinut nostaa päätänsä\ntyynyltä; mutta nyt miehen näin surkeasti itkiessä nojautui hän\nkyynäspäihinsä ja katsoi häneen.\n\nTuskin oli Niilo hänen hoksannut, ennenkuin hän huusi: \"Katsotko sinä\ntänne, sinäkin, -- tahdot kaiketi nähdä mimmoiseksi minut olet saanut.\nNiin tämän näköinen minä nyt olen, niinkuin näet!...\" Hän nousi\nseisoalleen, ja äiti kätkeytyi vällyihin. \"Älä mene piiloon, kyllä\nsinun kuitenkin löydän\", lausui hän ja ojensi oikean kätensä hapuillen\nsänkyyn päin. -- \"Kitise, kitise!\" lausui hän samalla kun vetäisi\nvällyt hänen päältään ja painoi etusormellaan hänen kurkkuansa.\n\n\"Isä!\" varoitti Arne.\n\n\"Kuinka kurttuiseksi ja laihaksi sinä olet käynyt. Tässä ei\npitkältä ole sisään. Kitise, kitise!\" Äiti tarttui molemmin käsin\nvetotaudin-tapaisesti hänen käteensä, ei saanut sitä väistetyksi ja\nkäpristyi yhteen myttyyn.\n\n\"Isä!\" varoitti Arne.\n\n\"Ähä! tuliko sinuun nyt henkeä! Kuinka se narri väänteleksen! Kitise,\nkitise!\"\n\n\"Isä!\" varoitti Arne. -- Tupa alkoi pyöriä hänen silmissään.\n\n\"Kitise, sanon minä!\" -- Äiti päästi hänen kätensä ja jätti itsensä\naltiiksi.\n\n\"Isä!\" huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli...\n\n\"Onko se vaan kiusalla, kun sinä vaikenet? Olisi muuten parasta että\nsen välttäisit; minä olen saanut julman halun. Kitise, kitise!\"\n\n\"Isä!\" parkasi Arne ja tarttui kirveesen, mutta jäi seisomaan niinkuin\nnaulattu, sillä samassa nousi isä pystyyn, päästi haikean huudon, otti\nrinnastaan ja kaatui selälleen; \"Jesus Kristus!\" sai hän sanotuksi ja\nmakasi liikkumattomana.\n\nArne ei oikein tiennyt missä hän seisoi, taikka mitä hänellä oli\nedessään; hän ikäänkuin odotti, että tupa halkeaisi ja kirkas valo\nvirtaisi jostakin sisään. Äiti alkoi hengittää, juurikuin vierittäisi\nhän jotakin raskasta päältään. Viimein hän nostatti päätään, näki isän\nmakaavan laattialla pitkin pituuttaan ja pojan seisovan vieressä kirves\nkädessä.\n\n\"Herra, laupias Jumala! Mitä sinä olet tehnyt?\" huusi hän, heitti\nalushameen ympärilleen ja läheni heitä. Silloin se oli kun Arne sai\nääntä suustansa. \"Hän kaatui itsestänsä\", lausui hän hiljaa. \"Arne,\nArne, minä en usko sinua\", intti äiti kovalla, nuhtelevalla äänellä;\n\"nyt olkoon Jesus kanssasi!\" ja hän heittäytyi itkien ja valittaen\nruumiin yli. Mutta poika pääsi hurmauksesta, lankesi myöskin\npoltoilleen ja lausui: \"Niin totta kuin armoa Jumalalta toivon, hän\nkaatui seisoaltaan tuossa paikassa.\".. \"Niin on Herra itse täällä\nkäynyt\", lausui äiti hiljaa, kyyristyi alas ja katsoi tuijottavin\nsilmin ruumiisen.\n\nNiilo makasi siinä niinkuin ennenkin kankeana, suu auki ja silmät\nselällään. Kädet olivat likentyneet toisiaan, aivankuin olisivat\ntahtoneet mennä yhteen, mutta eivät siihen kyenneet. \"Ota kiinni\nisästäs, sinä joka olet väkevä ja auta minua, että saamme hänen\nsänkyyn.\" He tarttuivat kuolleesen ja veivät hänen sänkyyn; äiti painoi\nhänen suunsa ja silmänsä kiinni, asetti hänen suoraksi ja pani hänen\nkätensä ristiin.\n\nHe seisoivat nyt kumpikin ja katselivat häntä. Pitemmälle heistä tuntui\ntämä hetki, kuin koko heidän entinen elämänsä, ja kaikki, mitä he tätä\nennen olivat kokeneet, oli verrattoman pientä tämän suhteen. Jos\nsaatana itse oli täällä käynyt, niin oli kaikkivaltias Jumalakin\nsaapuvilla ollut; heidän kohtauksensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset\nolivat nyt ratkaistut.\n\nOli hiukan yli puoliyön, ja heidän tuli olla ruumiin luona\npäivän-nousuun saakka. Arne meni ja laittoi hyvän valkean piisiin, äiti\nistautui sen ääreen. Siinä istuessaan johtui hänelle mieleen, kuinka\npaljon pahoja päiviä hänellä oli Niilon kanssa ollut, ja silloin hän\npalavassa rukouksessa kiitti Jumalaa korkealla äänellä siitä, mitä hän\noli tehnyt. \"Mutta onpa minulla ollut muutamia hyviäkin päiviä\", lausui\nhän ja itki, ikäänkuin olisi hän katunut sitä, josta äsken oli\nkiittänyt, ja lopuksi hän otti suurimman syyn itse päällensä, koska hän\nrakkaudesta vainajaan oli tehnyt vastoin Jumalan käskyä, ollut\ntottelematon äidilleen ja sentähden saanut rangaistuksensa juuri tästä\nsyntisestä rakkaudestaan.\n\nArne istui häntä vastapäätä. Äiti loi silmänsä sänkyyn päin... \"Arne,\npane mieleesi, sinun tähtesi minä tätä kaikkea olen kestänyt\"; hän itki\nja ikävöitsi jotakuta hellää sanaa turvaksi omaa syytöstänsä vastaan ja\nlohdutukseksi tuleville ajoille. Poika värisi eikä voinut mitään\nvastata. \"Sinä et koskaan saa minusta luopua\", nyyhkytti äiti. --\nSilloin Arnelle kerrallaan selveni, kuinka hellä äiti oli hänelle ollut\nnäinä murheen päivinä ja kuinka äärettömän turvattomaksi hän jäisi, jos\npoikansa hänestä nyt luopuisi. \"En koskaan, en koskaan\", kuiskasi Arne\nja aikoi lähestyä äitiään, mutta ei ollut hänessä siihen kuntoa. He\njäivät istumaan ja molempain silmistä tulvasi kyyneleitä. Äiti rukoili\nääneen, milloin kuolleen, milloin pojan ja itsensä edestä, ja he\nitkivät, ja taas hän rukoili, ja taas he itkivät. Sitten lausui äiti:\n\"Arne, sinulla on kaunis ääni, mene laulamaan jotakin isällesi.\"\n\nArne meni heti virsikirjaa noutamaan, otti valkean päreesen ja istautui\npäre toisessa kädessä, kirja toisessa päänaluisen kohdalle vuoteen\nviereen ja lauloi selkeällä äänellä virren 127 Kingolta:\n\n    Pois viha, Herra armias, jo heitä;\n    Kostajan' ällös rangaisko sa meitä!\n    Meit' älä anna synnin kuoloon panna.\n              Kosto pois kanna!\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nArne kävi harvapuheiseksi ja ihmisiä karttavaksi; hän paimensi karjaa\nja sepitti lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vuotiaaksi, kääntyi\nkahdennellekymmenennelle ja aina hän vaan kävi paimenessa. Papilta hän\nlainaeli kirjoja ja luki; mutta siinä olikin kaikki, mitä hän eteensä\notti.\n\nPappi vaati häntä ottamaan koulumestarin viran: \"sillä paikkakunnan\ntulisi saada hyötyä hänen lahjoistaan ja tiedoistaan.\" Arne ei siihen\nmitään vastannut; mutta ajaessaan lampaitaan seuraavana päivänä sepitti\nhän tämän laulun:\n\n    \"Kili, pikku karitsa!\n    Vaikka kyllä on kamala\n    Kiipeillä kalliota,\n    Tok' kello ohjeeks' ota!\n\n    Kili, pikku karitsa!\n    Turkistas ota vaari sa;\n    Äit' äärell' iltakeiton\n    Siit' tehdä tahtoo peiton.\n\n    Kili, pikku karitsa!\n    Koita kohta jo lihota;\n    Kun kylliks' ehdit kasvaa,\n    Saa äiti kaaliin rasvaa.\"\n\nEräänä päivänä kahdennellakymmenennellä vuodellaan sattui hän\nvaromattomuudesta kuulemaan äitinsä ja entisen tilanomistajan vaimon\nkeskustelua; he olivat epäsovussa yhteisesti omistamasta hevosestaan.\n\"Minun täytyy odottaa, kuullakseni mitä Arne siitä sanoo\", arveli äiti.\n\"Tuo tyhjäntoimittaja\", vastasi toinen; \"hän luultavasti tahtoo hevosen\nkuleksimaan metsissä päivät pitkään, niinkuin hän itsekin tekee.\" Nyt\näiti vaikeni, vaikka hän tähän saakka oli tiennyt hyvin asiaansa\npuolustaa.\n\nArne kävi tulipunaiseksi. Ei hänen koskaan ollut mieleensä juolahtanut,\nettä äiti hänen tähtensä saisi pistopuheita; kenties hän oli niitä jo\nsaanut montakin, Miksi ei äiti ollut siitä hänelle sanonut?\n\nHän mietti päänsä ympäri, ja nyt hänelle juohtui mieleen, ettei äiti\nhäntä melkein milloinkaan puhutellut. Mutta eipä antanut hänkään juuri\näidille puhetta; ketäpä hän ylipäätään puhutteli?\n\nMonena sunnuntaina, kuu hän äänetönnä istui kotona, teki hänen mielensä\nlukea päivän saarnaa äidille, jonka silmät olivat heikot; hän oli liian\npaljon itkenyt aikanaan. Mutta se ei tullut häneltä tehdyksi. Monasti,\nkun kotona vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys, aikoi hän tarjoutua\nlukemaan jotakin ääneen omista kirjoistaan. Mutta sekään ei tullut\nhäneltä tehdyksi.\n\n\"Se saattaa olla yhdentekevä. Minä lopetan paimentamisen ja muutan alas\näidin luokse.\" -- Hän antoi päätöksen vakaantua muutamia päiviä; sillä\nvälin hän vei karjaa kauas metsään ja sepitti erään laulun:\n\n    \"Kylästä poiss' on rauha, se metsässä on vaan;\n    Ei kruununmies käy tänne, kuin sinne panttaamaan.\n    Ei kirkonpenkeist' täällä. he tappele, kuin nuo:\n    Spyst' ehkä, että niitä ei kenkään metsään tuo.\n\n    Niin, metsäss' ain' on rauha! Vain haukka jolloinkin\n    Varpusta koittaaksensa sen kaappaa kuusihin,\n    Otuksen jonkun kotka jos tappaa kynsillään, --\n    Se hyvä! muuten raukka ehk' kuolis ikävään.\n\n    Puun yhden kaatavat he, ja toinen lahoaa;\n    Karitsan kettu Mikko, kun päivä laskee, saa.\n    Ja kettuun susi syöksi -- sai kuolon kumpainen,\n    Sill' ennen aamunkoita jo Arne ampui sen.\n\n    Vaan tapausta metsä ja laakso haastaa vois!\n    Vaan järjest' ota vaari ett'ei se haihtui pois.\n    Voi! Isä, niin mä unta näin, poialt' iskun sai;\n    En varmaan tiedä missä, mut helvetissä kai.\"\n\nHän tuli kotiin ja pyysi äitiä kuulustelemaan kylästä paimenpoikaa\nheille; itse aikoi hän nyt ruveta taloa hoitamaan. Niin kävikin, mutta\näiti oli aina saapuvilla varoittamassa häntä liiallisesta rasituksesta\ntyön teossa. Myöskin laittoi äiti tätä nykyä hänelle aina niin hyvän\nruoan, että Arnea usein hävetti, mutta ei hän mitään sanonut.\n\nHän mietiskeli erästä viisua, jonka laulukertona oli \"Tunturein tulle\npuolen!\" Hän ei saanut sitä koskaan valmiiksi ja siihen oli parhaasta\npäästä syynä se, että hän tahtoi saada laulukerron joka toiseen riviin;\nsitten hän jätti koko laulun.\n\nMutta useat hänen lauluistaan tulivat tunnetuiksi ja ne kansaa\nmiellyttivät; oli niitäkin, jotka mielellään olisivat tahtoneet häntä\npuhutella, varsinkin kun he hänen muistivat pienestä piimäsuusta\nsaakka. Mutta Arne kammosi kaikkia, joita hän ei tuntenut ja luuli\nheistä pahaa enimmäkseen sentähden, että hän arveli heidän uskovan\nhänestä pahaa.\n\nKaikissa ulkotöissä oli hänellä apuna eräs keski-ikäinen mies, jota\nsanottiin Ylämaan-Knuutiksi. Tällä oli tapana useimmiten lauleskella,\nmutta aina hän vaan hyräeli yhtä ja samaa laulua. Kun tätä oli kestänyt\npari kuukautta, oli Arnen mielestä aika kysyä eikö hän useampia osaisi.\n\"En osaa\", vastasi mies. Kului taas muutamia päiviä, ja kun mies\njälleen hyräeli lauluaan, kysyi Arne: \"Kuinka tulit sinä tämän ainoan\nlaulun oppineeksi?\" -- \"Tulimmahan vaan\", vastasi mies.\n\nArne meni miehen luota suoraa tietä kotia; mutta siellä istui äiti\nitkien, jota hän ei sitten isän kuoleman ollut nähnyt. Hän ei ollut\nsitä huomaavinaankaan, ja kääntyi taaskin ovea kohden; mutta hän tunsi\näidin katseen raskaana päällänsä ja se hänen pakoitti jäämään. -- \"Mitä\nsinä itket, äiti?\" -- Hetken aikaa oli hänen kysymyksensä ainoa\näännähdys, kuin tuvassa kuului, ja sentähden se kaikui toistamiseen\nniin usein, että Arne vihdoin rupesi epäilemään, josko se oli lausuttu\ntarpeeksi lempeällä äänellä. Hän kysyi uudelleen: \"Mitä sinä itket,\näiti?\"\n\n\"Oh, sitä en niin tarkoin tiedä\"; mutta nyt hän itki vielä enemmän.\nArne seisoi kauan, lausui sitten niin urhoollisesti kuin suinkin\nsaattoi: \"Jotakin sinulla on, jonkatähden itket.\" Taas tuli hiljaisuus.\nÄiti tunsi itsensä kovin syylliseksi, vaikka ei hän mitään ollut\nsanonut eikä mitään tiennyt. \"Mieleni kävi muuten vaan niin raskaaksi\",\nlausui hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: \"Olenhan minä ylipäätään niin\nonnellinen\", ja taas hän itki.\n\nArne kiirehti ulos ja riensi suoraapäätä vuoren jyrkänteelle. Hän\nistautui alas ja siinä istuessaan hänkin itki. \"Kunpa edes tietäisin\nminkätähden itken\", lausui Arne.\n\nMutta ylempänä, uutisviljelyksellä istui Ylämaan-Knuuti ja lauloi:\n\n    On Ingrid köyhä, ei hopeaa\n    Eik' kultaa häll' olekaan,\n    Villaista huntua pientä vaan\n    Äitinsä hän talleltaa.\n\n    Painettu kirjava huntu vaan\n    On hällä linnikoton,\n    Vanhempain muisto se hälle on\n    Siis kallehin päällä maan.\n\n    Hän vuoteen kahtehenkymmeneen\n    Sit' tahoo ei kuluttaa!\n    \"Ma kannan kerta tuot' ihanaa,\n    Kun käyn mä vihkimiseen.\"\n\n    Ja vuoteen kolmehenkymmeneen\n    Viel' olla se säilyss' saa!\n    \"Sen vast' otan, koska seisahtaa\n    Suo Herra mun eteheen.\"\n\n    Ja vuoteen neljähänkymmeneen\n    Äit'-armahan hän kutomaa\n    Tuot tallels' -- \"Etpä, ah, tulla saa\n    Sa morsius-pukimeen.\"\n\n    Kun sykkivin nyt sydämin hän käy\n    Sit' arkustaan hakemaan,\n    Voi kummaa, sielläpä lankaakaan\n    Hunnustahan tuost' ei näy.\n\nArne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut.\nHän meni ylös Knuutin luokse.\n\n\"Onko sinulla äiteä?\" kysyi hän. -- \"Eikä ole.\" -- \"Onko sulla isää?\"\n-- \"Eikä ole sitäkään.\" -- \"Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?\"\n-- \"Kylläpä siitä jo aikoja on.\"\n\n\"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?\" -- \"Eikä niitä\nmontaa ole.\" -- \"Onko täällä ketään?\" -- \"Ei ole täällä.\" -- \"Mutta\nsiellä kotipaikkeillasi?\" -- \"Eipä ole sielläkään.\"\n\n\"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?\"\n\n\"Eipä niitä vaan ole yhtäkään.\"\n\nMutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin\nvasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala,\najatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän\npaljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, -- ja\nkerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti\nrientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan\nnähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: \"Ehkäpä hän piankin\nsinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän\nväliä pitänyt!\" -- Hän jäi seisomaan sille paikalle. \"Kaikkivaltias\nJumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!\"\n\nHänestä tuntui juuri kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut kotona; hän\nalkoi juosta ylös taloa kohden, kylmä hiki valui hänen otsaltaan ja\njalat tuskin maata koskettivatkaan. Hän tempasi auki porstuan oven,\nmutta sisäpuolella oli heti aivan kuin rauha ilmassa. Hiljaa aukaisi\nhän tuvan oven. Äiti oli mennyt levolle, kuuvalo lankesi suoraan hänen\nkasvoihinsa, hän nukkui niin rauhallisesti kuin pienoinen lapsi.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nMuutamia päiviä senjälkeen päättivät äiti ja poika, jotka viimeisinä\naikoina olivat enemmän kuin ennen seurustelleet toistensa kanssa,\nlähteä sukulaistensa häihin erääsen naapuritaloon. Äiti ei ollut sitten\nkuin tyttönä ollessaan käynyt missään kestissä.\n\nHe eivät tunteneet siellä kansaa paljon muuta kuin nimeltä, ja Arnesta\nse varsinkin oli kummallista, että he aina silmillään häntä seurasivat.\n\nKerran hänen porstuan läpi mennessään lausuttiin siinä eräs sana hänen\njälkeensä; ei hän siitä varma ollut, mutta hän luuli sen kuulleensa, ja\njoka veripisara joutui hänessä liikkeesen, kun hän sitä ajatteli.\n\nHän ei heittänyt silmältä miestä, joka oli sen sanan lausunut; viimein\nhän istautui hänen rinnalleen. Mutta hänen pöytää lähestyessään luuli\nhän huomanneensa, että puhe käännettiin toisaalle.\n\n\"Mutta nyt kerron minä jutun, minä, joka todistaa, ettei mitään haudata\nniin syvään yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän\nvaloon\", lausui mies ja Arnen mielestä hän samassa loi silmänsä\n_häneen_. Se oli ilkeän-näköinen mies, punaisella tukalla suuren,\npyöreän otsan ympärillä. Korkealla sen alla oli pari hyvin pientä\nsilmää ja pikkuinen nenänmöhkäre; mutta suu oli vallan suuri, huulet\nturpeat ja valvakkaat. Nauraessa näkyi häneltä kumpikin hammasrivi. Hän\npiti käsiään pöydällä; ne olivat suuret ja karkeat, mutta ranne oli\nkaiskera. Hänen katseensa oli niuha ja hän puhui pikaa vaikka vaivalla.\nIhmiset häntä sanoivat \"Suurisuuksi\", ja Arne tiesi, että Räätäli-Niilo\noli ennen aikaan pahasti menetellyt hänen kanssaan.\n\n\"Niin, paljon tässä mailmassa on syntiä; se istuu meitä likempänä kuin\nluulisimmekaan... Mutta yhden tekevä; nyt te saatte kuulla ilkeästä\ntyöstä. Ne, jotka ovat ikämiehiä, muistavat Alf'in, Pussi-Alf'in.\n'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf, se sananparsi on hänestä; sillä kun\nhän oli kauppansa lopettanut -- ja se mies vaan osasikin kauppaa tehdä!\n-- heitti hän pussin selkäänsä; 'tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton\nmies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!...\n\n\"Niin hänestä ja Suurkähnyksestä aion kertoa. Suurkähnys -- kyllähän te\nhänen tunsitte? -- suuri hän oli ja kähnys hän myöskin oli. Hän katseli\nliiemmäksi erästä pikimustaa hevosta, jota Pussi-Alf juoksutteli ja\nhypitteli kuin heinäsirkkaa. Ja ennenkuin hän siitä tiesikään oli\nSuurkähnys tullut antaneeksi viisikymmentä taalaria pahuuksesta!\nSuurkähnys kiipesi kääsiin niin pitkä kuin oli, ajellakseen muka\nherroiksi viisikymmentaalarisella konillaan, mutta nytkös hän sai lyödä\nja kiroilla, jotta mailma musteni -- hevonen lensi kuitenkin kaikkia\novia ja seiniä vastaan, jotka vaan eteen sattuivat -- sillä se oli\numpisokea!\n\n\"Sitä myöten nämät kaksi tappelivat siitä hevosesta joka paikassa,\njuuri kuin pari kylänrakkia. Suurkähnys tahtoi rahojaan takaisin; mutta\näläs vielä, että sai kahta tanskalaista killinkiäkään. Pussi-Alf häntä\nkuritti että harjakset höyrysivät. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf.\nHiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!\n\n\"Mutta mies, sillä kertaa vaan Pussi-Alf ei tullutkaan jälleen moneen\nhyvään päivään.\n\n\"Lieneepä siitä ollut jo noin kymmenkunta vuotta, kun hänen peräänsä\nkuulutettiin kirkossa; sillä hänelle oli langennut hirmuisen suuri\nperintö. Suurkähnys oli silloin siellä. 'Sen kyllä tiesin', sanoi hän,\n'että rahat ne Pussi-Alfia peräänkuuluttavat, mutta ei ihmiset.'\n\n\"Nyt puhuttiin sinne tänne kadonneesi miehestä. Ja niinkauan sitä\npuhuttiin kunnes saatiin selville, että häntä oli viimeksi nähty tällä\npuolen soramäen, mutta ei tuolla puolen. Niin, muistatte kaiketi tien,\njoka vie soramäen yli, vanhan tien?\n\n\"Mutta Suurkähnys oli tullut mahtiin ja voimaan viimeisinä aikoina,\nniin irtaimen kuin kiinteän puolesta. Sitä paitse oli hän käynyt\njumaliseksi, ja kaikki sen tiesivät, ettei hän ilman aikojaan\njumaliseksi ruvennut, -- hän enemmän kuin muutkaan ihmiset. Tästä\nkaikesta syntyi nyt puhetta.\n\n\"Siihen aikaan se oli kuu uusi maantie piti laitettaman soramäen tien\nsijaan; ennen mailmassa ihmiset kulkivat suoria teitä ja sen tähden\nolivat he laittaneet maantien mäen yli; mutta nyt he tahtoivat kulkea\ntasaisia teitä, ja sentähden käy se nyt alhaalta pitkin joen vartta.\nSiellä louhittiin ja särettiin, jotta luuli koko mäki aiottavan saada\npois. Siellä kävi herroja kaikenlaisia, mutta maaherra useimmiten,\nsillä hänellä on kahdenkertainen vapaakyyti. Ja eräänä päivänä kun yksi\nmiehistä soraa kaivaessaan kumartui ottamaan kiveä maasta, sai hän sen\nasemesta kouraansa ihmisen käden, joka pisti esiin soran alta, ja niin\nväkevä oli se käsi, että hän, joka sen sai kouraansa, kellahti\nselälleen. Mutta mies, joka sen sai, oli juuri Suurkähnys, -- Nimismies\nmatkusteli siellä siihen aitaan; häntä haettiin, ja kokonaisen miehen\nluut kaivettiin ylös. Tohtori kanssa haettiin saapuville; hän asetti\nluut niin konstikkaasti kokoon, ettei siinä puuttunut muu kuin liha.\nMutta ihmiset arvelivat sen luurangon olevan juuri samaa kokoa kuin\nkadonnut Pussi-Alf. 'Tulen kyllä jälleen', sanoi Alf.\n\n\"Itse kustakin oli se vähän merkillistä, että kuolleen käsi oli saanut\nsemmoisen miehen kumoon heitetyksi kuin Suurkähnys oli, vaikkei se edes\nlyönytkään. Nimismies häntä siitä ahdisteli aikalailla, -- tietysti\nkuitenkin vaan kahdenkesken. Mutta Suurkähnys silloin kiroili ja\nmanasi, jotta mailma musteni nimismiehen silmissä. 'No, no', sanoi\nnimismies, 'jos sinä viaton olet, on sinussa kyllä miestä makaamaan\nsamassa huoneessa luurangon kanssa?' -- 'On kyllä minussa siihen\nmiestä', arveli Suurkähnys. Ja nyt sitoi tohtori luurangon nivelet\nyhteen, ja pani sen sänkyyn parakissa. Toiseen sänkyyn piti\nSuurkähnyksen ruveta maata; mutta nimismies kääriytyi viittaansa ja\nkyyristyi ulkopuolelle seinän viereen. Kun pimeä tuli ja Suurkähnyksen\npiti menemän makuutoverinsa luokse, sulkeutui ovi aivan kuin itsestään\nhänen jälkeensä, ja hän jäi pimeään seisomaan. Mutta Suurkähnys alkoi\nlaulella virsiä, sillä hänellä oli hyvä ääni. 'Minkätähden sinä virsiä\nlaulelet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Tietämätöntä, jos hänellä on\nollut lukkaria', vastasi Suurkähnys. Sitten hän alkoi rukoilla niin\nvoimakkaasti, kuin suinkin voi. 'Mintähden sinä rukoilet?' kysyi\nnimismies seinän takaa. 'Hän varmaankin on ollut suuri syntinen',\nvastasi Suurkähnys. Vihdoin kaikki hiljeni ja nimismies oli jo vähällä\nnukkua. Mutta äkkiä parkaistiin sisällä, jotta koko hökkeli tärisi:\n'Tulen kyllä jälleen!' -- Lemmon jyräkkä ja meteli siellä samassa\nsyntyi; 'anna paikalla tänne viisikymmentä taalariani', karjui\nSuurkähnys keskellä laattiaa ja luuranko oli hänen päällään...\"\n\nPöydän ympärillä vallitsi hetkinen äänettömyys. Vihdoin sanoo eräs,\nsavipiippua sytyttäessään: \"Hän tuli muistaakseni hulluksi senjälkeen.\"\n-- \"Niin tulikin.\"\n\nArne tunsi, että he häneen katsoivat, eikä hän sentähden voinut\nsilmiään maasta nostaa. \"Sanon vieläkin kerran\", toisti ensimmäinen\npuhuja, \"ettei mitään haudata niin syvälle yöhön, ettei se sieltä\nviimein kumminkin tule päivän valoon.\" -- \"Ei, mutta minäpä teille nyt\nkerron pojasta, joka löi omaa isäänsä\", lausui eräs valkotukkainen ja\npulsakka-kasvoinen mies. Arne ei tiennyt millä paikalla hän istui.\n\n\"Se oli eräs hyvä tappelija, suurta sukua Hardangerista; hän kaasi\nmaahan monta ihmistä. Hän oli isänsä kanssa riidassa, eikä hänellä\nniinmuodoin ollut rauhaa kylässä, ei kotona.\n\n\"Itse tuli hän siitä kahta ilkeämmäksi ja isä häntä nuhteli. 'Minä en\nanna kenenkään komentaa itseäni', sanoi poika. 'Minulla siihen on\nvalta, niinkauan kuin elän\", vastasi isä. -- 'Ellet tuki suutasi\nhyvällä, niin minä sinua lyön', sanoi poika ja nousi seisoalleen. --\n'Koeta päälle jos rohkenet, mutta ei sinulle silloin hyvin käy tässä\nmailmassa', vastasi isä ja nousi myöskin ylös. -- 'Niinkö luulet?'\npoika kävi päälle ja kaasi hänen maahan. Isä ei noussutkaan, vaan pani\nkädet ristiin rinnalleen ja antoi pojan tehdä niinkuin tahtoi.\n\n\"Poika löi isäänsä, tarttui häneen kiinni ja laahasi häntä ovea kohden.\n-- 'Minä tahdon saada kotirauhaa!' huusi hän. -- Mutta kun he tulivat\novelle, kohotti isä ruumistaan. 'Ei ovea edemmäksi', lausui hän, 'sillä\nniin pitkälle minä aikanani isääni laahasin.' Poika ei siitä\nvälittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. 'Ei ovea edemmäksi, sanon\nminä!' -- vanhus kavahti seisoalleen, löi pojan maahan ja antoi hänelle\nselkään kuin pienelle lapselle.\"\n\n\"Tuo oli ilkeätä\", sanoivat useat. \"Ei hän toki mahtanut lyödä\nisäänsä\", luuli Arne jonkun sanoneen, mutta ei hän siitä varma ollut.\n\n\"Nytpä kerron minä _Teille_ jotakin\", lausui Arne; hän nousi\nseisoalleen kalman vaaleana eikä oikein tiennyt, mitä hän aikoi sanoa.\nHänen silmissään vaan sanat pyörivät kuin suuret lumihiuteet; \"minä\nvaan kerron, mitä sattuu!\" ja hän alkoi:\n\n\"Haltija tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Mitä sinä enin\npelkäät', kysyi haltija, 'itseäsi vaiko muita?' Mutta poika itki sitä,\nkun hän oli yöllä uneksinut, että hänen oli täytymys tappaa ilkeä\nisänsä, ja sentähden hän vastasi: 'Minä pelkään enin itseäni.' --\n'Niinpä ole rauhassa itseltäsi, äläkä enää koskaan itke, sillä\ntästälähdin saat sinä vaan käydä sotaa muiden kanssa.' Ja haltija meni\ntiehensä. Mutta ensimmäinen ihminen, joka tuli poikaa vastaan, nauroi\nhänelle, ja sentähden täytyi pojan nauraa takaisin. Toinen, jonka hän\ntapasi, löi häntä: pojan täytyi puolustaa itseään ja löi takaisin.\nKolmas, joka tuli vastaan, tahtoi häntä tappaa, ja sentähden täytyi\npojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset häntä panettelivat, eikä\npojalle sen vuoksi tullut muu neuvoksi kuin panetella heitä takaisin.\nHe sulkivat häneltä kaappinsa ja ovensa, ja hänen täytyi varastamalla\nhankkia tarpeensa; yörauhaakaan hän ei saanut muutoinkuin varastamalla.\nKun hänen ei sallittu hyvää tehdä, teki hän pelkkää pahaa. Silloin\nsanottiin kylässä: 'Siitä pojasta meidän täytyy päästä; hän on niin\nilkeä', ja eräänä päivänä he ottivat häneltä hengen. Mutta poika ei\nollenkaan tiennyt pahaa tehneensä, ja sen tähden hän kuolemansa perästä\ntulla kapueli suoraa tietä taivaasen. Siellä istui penkillä isä, jota\nhän todenperään ei ollutkaan tappanut, ja häntä vastapäätä toisella\npenkillä istuivat kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet häntä pahaa\ntekemään. 'Kumpaako penkkiä sinä pelkäät?' kysyi taivaan Herra, ja\npoika osoitti pitkään penkkiin. 'Istu sitten isäsi viereen', lausui\nJumala ja poika aikoi tehdä työtä käskettyä. Silloin kellahti isä nurin\nja niskassa näkyi syvä haava. Mutta hänen sijalleen tuli pojan haamu,\nsynkeällä katsannolla ja kalmankarvaisilla kasvoilla; tuli vielä toinen\nhaamu päihtyneellä katseella ja hervottomalla ruumiilla; tuli vielä\nkolmaskin mielipuolen kasvoilla, revityillä vaatteilla ja kamalalla\nnaurulla. 'Noin olisi voinut sinunkin käydä', sanoi Jumala. -- 'Ohoh,\njokohan tottakin?' kysyi poika ja tarttui kiinni Jumalan vaatteihin.\nSilloin kumpainenkin penkki putosi alas taivaasta, ja poika seisoi\ntaaskin hymyellen Jumalan edessä. 'Ajattele tätä, kun heräät', lausui\nJumala, -- ja samassa poika havahti. Mutta poika, joka sen unen näki,\nolen minä, ja ne, jotka häntä kiusasivat, luullen hänestä kaikkea\npahaa, olette Te. Itseäni en enää pelkää, mutia Teitä minä pelkään.\nÄlkää yllyttäkö minua pahuuteen, sillä epätietoista on, jos voin saada\nkiinni Jumalan vaatteista.\"\n\nArne kiiruhti ulos ja miehet katsoivat toisiinsa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nOli seuraava päivä saman talon luhassa. Arne oli ensi kerran elämässään\njuonut itsensä humalaan ja nyt oli hän maannut luhassa lähes koko\nvuorokauden. Nyt oli hän noussut istuilleen, nojautui kyynäspäihinsä ja\npuheli itsekseen.\n\n\"... Koko elämässäni en näe muuta kuin pelkuruutta. Etten poikana\nollessani juossut tieheni, oli pelkuruutta; että tottelin isää enemmän\nkuin äitiä, oli pelkuruutta. Menin paimeneen -- pelkuruudesta sekin\noli; -- rupesin lukemaan -- no niin, myöskin pelkuruutta; tahdoin sillä\nkätkeytyä omalta itseltäni. Suureksi tultuani en kuitenkaan puolustanut\näitiä isältä -- pelkuruutta! Etten sinä yönä -- uh! -- pelkuruutta! --\nolisin kenties odottanut, kunnes _äidiltä_ oli henki otettu; -- sitten\nen tullut toimeen kotona -- pelkuruutta! En myöskään lähtenyt tieheni\n-- pelkuruutta! En toimittanut mitään, paimensin vaan -- pelkuruutta!\nOlin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta olisi minussa yhtä\nkaikki ollut kylläksi pelkuruutta sanaani syömään, ellen olisi\nkammonnut tulla ihmisiin. Sillä minä pelkään ihmisiä, enimmäkseen\nsentähden, että luulen heidän näkevän kuinka ilkeä minä olen. Mutta\nsentähden että heitä pelkään, puhun minä heistä pahaa -- kirottua\npelkuruutta! Minä sepittelen lauluja pelkuruudesta. En tohdi suoraan\najatella omissa asioissani, sentähden poikkean toisten asioihin, -- ja\ntämä on runoilemista!\n\n\"Olisin tahtonut itkeä, -- itkeä niin, jotta röykkiöt olisivat vedeksi\nmuuttuneet, sitä olisin tahtonut; mutta sen sijaan sanoin minä: 'Hys\nhys', ja alan tuuditella. Ja ovatpa laulunikin pelkurimaisia; sillä jos\nne urhoollisia olisivat, syntyisi niistä jotakin parempaa. Minä pelkään\nkaikkea voimakasta; jos siihen joskus pääsen kiinni, on se vaan\nraivoisuudessa ja raivoisuus on pelkuruutta. Minä olen viisaampi,\nuhkeampi, taitavampi kuin luulisikaan päältä nähden; minä olen parempi\nkuin puheestani voisi päättää; mutta pelkuruudesta en tohdi olla\nsenlainen kuin olen. Hyi! viinaa join minä pelkuruudesta, tahdoin\ntuskaani tukehuttaa. -- Hyi! karvasta se oli, join yhtä hyvin, join\nyhtä hyvin; join isäni sydänverta, ja kuitenkin minä join!\nPelkuruudellani ei, näet, ole alkua eikä loppua: mutta kaikkian\nsuurinta pelkuruutta on, että saatan tätä kaikkea sanoa itselleni!\"\n\n\"... Lopettaako itseni? Johan nyt! Siihen minä olen liian\npelkurimainen. Ja sitten minä uskon Jumalaan -- niin minä uskon\nJumalaan. Minä tahtoisin tulla häntä likemmäksi; mutta pelkuruus minua\nestää. Suuri muutto ja sitä kaihtee pelokas luonto. Mutta jos\nkoettaisin niin hyvin kuin voin sen tehdä? Kaikkivaltias Jumala! Jos\nkoettaisin! Parannusta kaiketi täytyisi tehdä, sen mukaan kuin\nmaitomainen luontoni sitä kestäisi; sillä minussa ei enää ole luuta\neikä myöskään rustoa; jotakin vetelää, hölkkyvää vaan. -- Jos\nkoettaisin! -- hyvillä, lauhkeilla kirjoilla -- pelkään voimakkaita --;\nkauniilla saduilla ja tarinoilla, kaikella, mikä vaan on lempeätä; ja\nluen sitten saarnan joka sunnuntai ja rukouksen joka ilta. Ja sillä\nvälin tulee olla ahkerassa työssä, että usko saa alaa; ei se ota juurta\nvelttoudessa. Jos koettaisin; rakas, armias lapsuuteni Jumala, jos\nkoettaisin!\"\n\nMutta joku aukaisi ladon ovea ja töytäisi sisään, kasvot kalmanvaaleina\nvaikka hikihelmet valuivat otsalta; se oli äiti. Toista päivää hän jo\netsi poikaansa. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta ei pysähtynyt\nkuuntelemaan, huusi vaan ja juoksi ympäri latoa, kunnes Arne vastasi\nylhäältä heinisuovalta, jossa hän makasi. Silloin parkaisi äiti kovalla\näänellä, hyppäsi ylös suovalle keveämmin kuin nuori poika ja heittäytyi\nhänen ylitsensä...\n\n... \"Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Löysin sinun toki viimeinkin;\neilisestä asti olen etsinyt; olen etsinyt koko yön. Arne raukkani! Minä\nnäin, että he olivat tehneet sinulle pahaa; olisin niin halusta sinua\npuhutellut ja lohduttanut; mutta enhän minä koskaan rohkene sinulle\npuhua!... Arne, minä näin sinun ryypiskelevän! Kaikkivaltias Jumala!\nälä anna minun sitä enää koskaan nähdä!\" -- Kauan viipyi ennenkuin hän\nsaattoi enempää sanoa. \"Jesus varjelkoon sinua, lapseni, minä näin\nsinun ryypiskelevän!... äkkiä olit sinä kadonnut silmistäni,\npäihtyneenä, surusta sortuneena, niinkuin olit ja minä etsin sinua joka\nhuoneesta ja ulkoa, juoksin kauas maita, metsiä enkä löytänyt sinua;\nminä tarkastin jokainoata pensasta; minä kyselin kaikilta ihmisiltä;\nolin täälläkin, mutta sinä et vastannut huutooni... Arne, Arne! Minä\nkävelin pitkin joen vartta; mutta ei se minusta ollut milläkään\nkohdalla kylläksi syvä...\"\n\nHän siirtyi vieläkin likemmäksi poikaansa.\n\n\"Silloin tyyntyi mieleni: kenties olitkin lähtenyt kotiin, ja\nneljänneksessä tunnissa varmaankin kävin sen matkan; minä aukaisin\noven, etsin jokainoasta huoneesta, ja silloin vasta muistin avaimen\nolleen itselläni; ethän olisi voinut sisään päästäkään... Arne, tänä\nyönä olen haeskellut pitkin tietä, kummallakin ojan reunalla; en\ntohtinut, tiedätkös, mennä jyrkänteelle!... En tiedä kuinka osuin\ntänne, ei kukaan ole minua auttanut; mutta Jumala johdatti mieleeni,\nettä sinä olisit täällä!\"\n\nArne koki häntä rauhoittaa. \"Arne, ethän enää koskaan ryyppää viinaa?\"\n-- \"En, siitä saat olla huoletta.\" -- \"He olivat varmaankin ilkeitä\nsinua kohtaan? Olivatko he sinulle ilkeitä?\" -- \"Eivätkä olleet, minä\nvaan olin pelkuri\", -- hän lausui painolla sen sanan. -- \"En voi\nlainkaan käsittää, että he saattavat olla sinulle ilkeitä. Mutta mitä\nhe sinulle tekivät? Et sinä koekaan tahdo minulle mitään sanoa\", -- ja\nhän alkoi taaskin itkeä. -- \"Ethän sinäkään koskaan sano minulle\nmitään\", lausui Arne lauhkeasti.\n\n\"Sinun on kumminkin suurempi syy, Arne: minä olen isäsi ajoista\ntottunut puhumattomuuteen, ja sinun olisi pitänyt auttaa minua\nalkuun!... Herra Jumala, meitä on nyt vaan kaksi, ja me olemme\nkärsineet niin paljon yhdessä...\" -- \"Eiköhän tuo muuttune parempaan\npäin\", kuiskaisi poika... \"Ensi sunnuntaina minä tahdon lukea sinulle\nsaarnan.\" -- \"Jumala sinua siitä siunatkoon!\"\n\n... \"Arne, sinä?\" -- \"Mitä niin?\" -- \"Minulla on sinulle jotakin\npuhuttavaa.\" -- \"Puhu sitten, äiti.\" -- \"Minua painaa suuri synti sinua\nkohtaan; minä olen pahoin tehnyt.\" -- \"Sinäkö, äiti?\" -- ja tuo, että\nhänen helläsydäminen, äärettömän pitkämielinen äitinsä syytti itseään\nsynnistä häntä kohtaan, joka ei oikeastaan koskaan ollut hänelle hyvää\ntehnyt, liikutti Arnea niin, että hän syleili ja hyväili äitiään, ja\npuhkesi itkuun. -- \"Niin, pahoin olen minä tehnyt; mutta minussa ei\nollut kuntoa toisin tekemään.\" -- \"Oh, et sinä koskaan ole minua\nkohtaan pahoin tehnyt.\" -- \"Olen kyllä -- Jumala sen tietää: mutta se\noli vaan sentähden että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun täytyy\nantaa se minulle anteeksi, kuuletkos?\" -- \"Kyllä minä sen annan sinulle\nanteeksi.\" -- \"Ja sitten minä toisella kerralla sen sanon sinulle...\nmutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi!\" -- \"Kyllä, kyllä,\näitini!\" -- \"Näes, sentähden se juuri oli, kun minun oli niin vaikea\nsinua puhutella; syntini sinua kohtaan on minua painanut.\" -- \"Herra\nJumala; älä puhu tuonlaisia äiti!\" -- \"Nyt minä olen iloinen, että olen\nsaanut niin paljon sanotuksi.\" -- \"Tästä lähtein me puhelemme enemmän\nkeskenämme, äiti!\" -- \"Sen teemme, -- ja luethan sinä minulle saarnan?\"\n-- \"Luen, varmaan.\" -- \"Arne raukkani! Jumala sinua siunatkoon!\" --\n\"Olisi luullakseni parasta mennä kotiin.\" -- \"Niin, mennään vaan\nkotiin.\" -- \"Sinä katselet niin ympärillesi, äiti?\" -- \"Isäsi on\nmaannut tässä luhassa ja itkenyt.\" -- \"Isäkö?\" -- kysyi Arne ja kävi\nkalveaksi. -- \"Niilo parka! se oli sinä päivänä kun sinua vietiin\nristille...\" --\n\n\"Sinä katselet niin ympärillesi, Arne?\"\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nSiitä päivästä kun Arne täydestä sydämestä koki paremmin tutustua\näitiinsä, tuli hänen suhteensa muihinkin ihmisiin toiselle kannalle.\nHän katseli niitä nyt enemmän äitinsä lempeillä silmillä. Mutta usein\noli hänen vaikea pysyä kiinni päätöksessään: sillä äiti ei käsittänyt\nsitä, jota hän syvimmästi ajatteli, -- ja tässä on eräs laulu siitä\najasta:\n\n    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,\n    Sisällä en mä voinut olla;\n    Kiin hausk' oli vaipua aatoksiin\n    Mun metsikön tuon takalolla.\n    Mut sielläpä sääski ja muurahainen\n    Häiritsivät, vieläpä ampiainen.\n\n\"Armahani, etkös nyt mieli olla ulkona päivän paisteessa?\" -- sanoi\näiti, istui lakalla.\n\n    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,\n    Sisällä en mä voinut olla;\n    Niityllä mä laittelin laulelmiin,\n    Mit' tuolla voi mielehen tulla;\n    Mut kun sylen pitkä nyt käärme mun luo\n    Luikahti, mun juoksuhun kohta sai tuo.\n\n\"Tänlaisessa siunatussa ilmassa saattaa ihminen käydä avojaloin\", --\nsanoi äiti, otti sukat jaloistaan.\n\n    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,\n    Sisällä en mä voinut olla;\n    Helteestä mä ennätin laituriin --\n    Joella ja sen karikolla\n    Venheessä mä soutelin, vaan säde, kun\n    Nenääni se pisti, pois sielt' ajoi mun.\n\n\"Kyllä näinä päivinä saa heinät kuivina korjuusen\", -- sanoi äiti, löi\nheinäkasaa haravalla.\n\n    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,\n    Sisälle en mä voinut jäädä;\n    Puun latvahan kiipesin, vilvoksiin\n    Ett' tuuli sais huuhtoa päätä.\n    Lehdistäpä, kas, mato kaulahan mun\n    Muksahti, ma kirkasin; hiiskö toi sun!\n\n\"Niin, ellei hän tänäpäivänä kipakoitse, ei hän ikinä kipakoitse\",\nsanoi äiti, vilkaisi ylös tuntureihin.\n\n    Päiv' oli paahtava, kirkas niin,\n    Aurinko paahtoi kartanolla;\n    Virralle ma soutuhun tartuin kiin':\n    \"Ah, tuoll' lepo voi toki olla!\n    Siell' upposin virtahan, saattamaton.\" --\n    \"Tää viisu ei mult' ole, jos se sult' on.\"\n\n\"Ei tarvitse kuin kolme tänlaista päivää, ja kaikki on katos-alla\", --\nsanoi äiti, hän taittoi vuodettani.\n\nKuitenkin kävi heidän yhdessä olonsa päivä päivältä hauskemmaksi. Se,\njota äiti ei käsittänyt, kävi hänelle yhtä mieluisaksi kuin sekin,\njonka hän käsitti. Sillä sentähden ettei äiti käsittänyt, mietti hän\nsitä toistamiseen, ja äiti hänelle vaan kävi rakkaammaksi, kun hän\nkaikin puolin tunsi hänen rajansa.\n\nLapsena ollessaan ei Arne ollut saduista välittänyt. Nyt hän\ntäysikasvuisena sai halua satuihin, ja nämät toivat kansantaruja ja\nuroslauluja mukanaan. Outo halajaminen täytti hänen mielensä; hän\nkäyskenteli paljon yksinään, ja monet paikat, joita hän tähän saakka\ntuskin oli katsonutkaan, näyttivät hänestä nyt niin kauniilta. Siihen\naikaan kun hän yhdenikäistensä kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein\nleikkiä lyöneet pappilan alla olevan suuren veden rannalla, jota\nsanottiin Mustajärveksi sentähden kun se oli syvä ja musta. Se vesi\njuohtui nyt hänen mieleensä, ja eräänä iltana hän vaelsi sinne.\n\nHän istahti erään pensaikon taakse, pappilan alapuolella; pappila oli\njyrkän mäen rinteessä, joka ylempänä muodostui korkeaksi tunturiksi;\nvastainen ranta oli samanlainen ja sentähden lankesi suuri luomavarjo\njärvelle; kummankin varjon välillä oli pitkä juomu hopeanhohtavata\nvettä. Kaikkialla vallitsi lepo; aurinko oli laskeumaisillaan; pientä\ntiukujen helinää kuului vastaiselta rannalta, muuten oli kaikki hiljaa.\nArne ei katsellut suoraan eteensä, vaan alas veden pohjaan, sillä\naurinko loi punertavan hohteen sen yli, vähää ennen kuin se mailleen\nmeni. Siellä alhaalla kallistuivat tunturit syrjään ja niiden välissä\nmuodostui pitkä ja syvä laakso, jota vesi huuhtoeli. Mutta tunturit\nnäyttivät vähitellen kumartuvan likemmäksi toistaan, ikäänkuin\nkiikutellen välillä olevaa laaksoa. Talo näkyi talon vieressä sisempänä\nlaaksossa; haiku kohosi ylös ja katosi; kedot seisoivat viheriäinä ja\nhöyrysivät; venheet laskivat rantaan, heinillä lastattuina. Hän näki\npaljon kansaa kävelevän edes takaisin, mutta pienintäkään ääntä ei\nkuulunut. Silmä siirtyi vedestä vastaiseen rantaan, josta vaan Luojan\nluoma metsä kohosi ylös. Metsässä ja pitkin rantaa olivat ihmiset\nkaivaneet itselleen tien aivan kuin sormella; sillä polvikas pölyjuova\npisti siellä alituisesti esiin. Arne seurasi sitä silmillään ylös aina\nsille kohdalle, joka oli suorastaan häntä vastapäätä; siihen metsä\nloppui; tunturi oli jättänyt vähän lakiamman paikan ja heti oli siihen\nrakennettu talo talon viereen. Rakennukset olivat täällä vielä\nsuurempia kuin laakson pohjassa, huoneet punaisiksi maalatut, korkeilla\nikkunoilla, jotka säteilivät auringossa. Kirkas päivänvalo lankesi\nylänteille; silmä eroitti selvään pienimmänkin lapsen, joka oli ulkona\nleikkimässä; veden rannalla oli kuivaa, valkoisen hohtavaa hiekkaa, ja\nsiinä piehtaroitsi lapsia muutamien koirien kanssa. Mutta äkkiä kaikki\nsynkistyi ja kävi raskaaksi, huoneet muuttuivat tumman punaisiksi,\nniityt mustan vehreiksi, hiekka valkoisenharmaaksi, lapset pieniksi\nmöhkäleiksi; pilven kokka oli noussut tunturin takaa ja peittänyt\nauringon. Hän kiinnitti silmänsä alas veteen; mutta siellä hän jälleen\nlöysi kaikkityyni. Kedot keijuivat; metsä seisoi hiljaisena ja huoneet\nkatselivat totisina alaspäin; ovet olivat avoinna, ja lapset kävivät\nulos ja sisään. Sadut ja lapsellisuudet tulivat aivan kuin pienet kalat\nsyöttiä kohden, riensivät pois, tulivat jälleen, ilakoivat ympärillä,\nmutta eivät käyneet kiinni.\n\n\"Istukaamme tähän, siksi kun äitisi tulee: kaiketi papinrouva hänen\nviimein toki päästää.\" -- Arne säikähti; joku oli istautunut aivan\nhänen taakseen. -- \"Mutta voisinhan saada jäädä tänne vielä täksi yötä\nvaan\", lausui kyynelten tukahduttama ääni; se varmaankin oli nuoren\ntytön, joka ei vielä ollut täysikasvuinen. -- \"Älä nyt itke enää; rumaa\non itkeä sentähden että kun täytyy tulla kotiin äitisi luokse.\" Se oli\nlauhkea miehen ääni, joka verkkaan lausui sanat. -- \"En minä sitä\nitke.\" -- \"Mitä sinä sitten itket?\" -- \"Sitä etten enää saa olla\nMathildan kanssa.\"\n\n(Tuo oli papin ainoan tyttären nimi, ja nyt juohtui Arnelle mieleen,\nettä eräs talontytär oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.)\n\n\"Eihän sitä voinut iankaiken kestää.\" -- \"Ei, mutta yhden päivän vielä,\nisä hyvä!\" -- ja nyt hän itki ääneensä. -- \"Parasta kun tulet mukaan\nkotiin; -- ehkäpä onkin jo myöhäistä.\" -- \"Myöhäistä? Miksi niin? Onko\nkummempaa kuultu? -- Sinä olet talonpojan tyttäreksi syntynyt, ja\ntalonpojan tyttärenä sun olla pitää.\" -- \"Voisinhan olla talonpojan\ntyttö vaikka sinnekin jäisin.\" -- \"Tuota et ymmärrä.\" -- \"Minä olen\naina käynyt talonpoikaisessa puvussa.\" -- \"Ei se ole siinäkään.\" --\n\"Minä voin puhua samalla tavalla kuin sinä ja äiti.\" -- \"Ei siinäkään.\"\n-- \"No, sitten en totta tosiaan tiedä, missä se on\", lausui tyttö ja\nhymyeli. -- \"Kylläpä se näytäksen; muuten pelkään että päässäsi jo on\nliian paljon ajatuksia! sitä sinä sanot aina ja alituisesti; minullapa\nei ole ollenkaan ajatuksia\", -- ja taas hän itki. -- \"Voi sinua,\npikkuinen tuuliviiri sinä olet!\" -- \"Sitä ei pappi koskaan sanonut.\" --\n\"Ei, mutta nyt _minä_ sen sanon.\" -- \"Tuuliviiri! Onko kummempata\nkuultu? En minä tahdo olla mikään tuuliviiri.\" -- \"Mitä sinä sitten\ntahdot olla?\" -- \"Mitäkö tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? En minä\ntahdo olla mitään.\" -- \"No niin, älä sitten ole mitään.\" Nyt tyttö\nnauroi. Hetken kuluttua lausui hän totisena: \"Se on sinulta hyvin\npahasti tehty, kun sanot etten minä mitään ole.\" -- \"Herra Jumala kun\net itse tahdo mitään olla, niin!\" -- \"Tahdon minä sentään jotakin\nolla.\" -- \"Hyvä, -- ole sitten jotakin.\" -- Tyttö nauroi. Vähän ajan\npäästä hän surullisella äänellä taas jatkoi: \"Noin ei pappi minusta\nkoskaan pilkkaa tehnyt.\" -- \"Ei, hän vaan teki sinun pilkaksi.\" --\n\"Pappiko? Niin hyvä et sinä koskaan ole minulle ollut kitin pappi.\" --\n\"Jopa se olisikin varsin hullua.\" -- \"Happamesta maidosta ei koskaan\ntule rieskamaitoa.\" -- \"Kyllä, jos se herajuustoksi keitetään.\" --\nTyttö purskahti nauruun. -- \"Tuolla tulee äitisi.\" Nyt hän jälleen kävi\ntotiseksi.\n\n\"En tässä elämässä ole tavannut niin puheliasta naista kuin se\npapinrouva on\", kuului nyt tuima, sieväpuheinen ääni lausuvan. \"Pane\njoutuun Bård! Ylös nyt ja lykkää vene vesille! Emme joudu kotiin koko\ntänä yönä. -- Rouva tahtoi minua pitämään huolta siitä, että Elillä\nolisi kuivat jalkineet. Mutta ellet siitä itse pidä huolta, niin! Ja\njoka aamu muka kävelemään kalvetuksen tähden! Minä vähät kalvetuksesta!\n-- Ylös nyt, Bård, ja lykkää vene vesille. Minun kun vielä tänä iltana\npitää leivän juurta paneman.\" -- \"Kirstua ei ole vielä tuotu\", vastasi\nmies, yhä pitkällään. -- \"Mutta kirstua ei tuodakaan, se saa jäädä\ntänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan. Kuuletko, Eli, ala nousta\nnyt, ota nyyttisi ja tule alas. Ylös nyt Bård!\" -- Hän kiirehti\neteenpäin ja tyttö jälessä. -- \"Tulehan jo, tule!\" kuului alhaalta. --\n\"Oletko jo tappia katastanut?\" kysyi Bård yhä pitkällään. \"Olen, se on\njo kiinni\", -- ja Arne kuuli hänen sitä juuri viskaimella koputtelevan.\n-- \"Mutia nousehan jo toki, Bård! Emme suinkaan täällä koko yötä rupea\nolemaan!\" -- \"Minä odotan kirstua.\" -- \"Hyvä ihminen, kuulethan, että\nse jää tänne toistaiseksi.\" -- \"Tuolla se jo tulee.\" Kärryjen rätinää\nkuului. -- \"Mutta sanoinhan, että se piti jäädä tänne siksi kun ensi\nkerran kirkkoon tullaan.\" -- \"Mutta minäpä sanoin, että se otettaisiin\nmukaan nyt.\" -- Vaimo rientää ilman mitäkään muuta ylös kärryjen\nluokse, ja kantaa nyyttiä, eväsvakkasta ja muita pieniä kapineita alas\nveneesen. Nyt nousi Bårdkin, meni kärryille, tarttui kirstuun ja kantoi\nsen yksinään alas.\n\nMutta kärryjen takana tuli juosten eräs tyttö olkihatulla ja häilyvillä\nhiuksilla: se oli papintytär. -- \"Eli, Eli!\" huusi hän jo kaukaa.\n\"Mathilda! Mathilda!\" vastattiin alhaalta, ja nyt kiidätettiin ylös\ntoista vastaan. Ylhäällä mäellä he toisiaan tapasivat, syleilivät\ntoinen toistaan ja itkivät. Sitten Mathilda otti ylös jotakin, kuin hän\noli pannut alas ruohoon; se oli linnunhäkki. \"Sinun pitää ottaman\nPippi, se sinun pitää. Äitikin sen sanoi. Sinun pitää kumminkin ottaman\nPippi... kyllä sinun pitää! -- ja sitten sinun tulee muistaa minua --\nja hyvin usein soutaa... soutaa... soutaa... tänne minun luokseni\"; --\nja nyt he itkivät kumpikin kovasti. \"Eli, tule nyt, Eli! Älä seiso\nsiellä enää!\" kuului alhaalta. \"Mutta minä tahdon tulla mukaan sille\npuolelle ja maata sinun luonasi tämän yön!\" \"Niin, niin, tule mukaan!\"\nja kaulatusten nyt riennettiin alas rantaan. Hetken kuluttua näki Arne\nveneen olevan vesillä, Eli seisoi linnunhäkki kädessä korkealla perässä\nja viittoeli; Mathilda istui itkien yksinään laiturilla.\n\nHän jäi siihen istumaan niin kauan kuin vene oli järvellä; toiselle\npuolelle, noiden punaisten huoneiden kohdalle oli vaan lyhyt matka,\nniinkuin jo edellä sanottiin, ja Arne jäi myöskin istumaan. Hän seurasi\nsilmillään venhettä niinkuin Mathildakin. Se joutui pian pimentoon, ja\nhän odotti siksi kun se laski rantaan; silloin näki hän heidät vedessä,\nseurasi heitä siinä aina ylös huonerakennukseen, ja juuri kaikkein\nkauniimpaan kaikista huonerakennuksista. Hän näki äidin menevän\nensimmäisenä sisään, sitten isän kirstuneen ja viimein tytön, sen\nmukaan kuin hän suuruudelta niitä saattoi eroittaa. Hetken kuluttua\npalasi tyttö tasaisin ja istautui aitan oven eteen, arvattavasti\nkatsoakseen toiselle puolelle juuri nyt kun aurinko sinne loi viimeisen\nsäteensä. Mutta papintytär oli silloin jo mennyt, ja Arne siellä vaan\nenää istui ja katseli häntä vedessä. \"Nähneekö hän minua?\"\n\nArne nousi ylös ja lähti menemään; aurinko oli jo mennyt mailleen,\nmutta taivas oli valoisa ja kirkkaansininen, niinkuin ainakin selkeänä,\nkesäisenä yönä. Järveltä ja laaksolta nousi höyryä, joka kohosi\ntuntureita ylös kummallekin puolen; mutta huiput seisoivat vapaina ja\nkatselivat toisiaan. Arne nousi ylemmä, järvi kävi tummemmaksi, oli\njuuri kuin syvemmälle painettu ja kiinteämpi. Laakso tuolla alhaalla\nkävi pienemmäksi ja näytti olevan järveä likempänä; silmä eroitti\nparemmin tunturit, jotka ikäänkuin sulivat yhteen, sillä päivän valo\neroittaa. Taivaskin aleni, ja kaikki kävi niin ystävälliseksi.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nRakkaus ja naiset alkoivat liikkua hänen mielessään; uroslaulut ja\nvanhat tarut toivat ne taikapeilissä näkyviin, samaten kuin vesikin\noli kuvastanut hänelle tytön. Hän tuijotti alituisesti tuohon\ntaikapeiliin, ja sen illan jälkeen sai hän halun niistä laulamaan,\nsillä ne olivat ikäänkuin likentyneet häntä. Mutta ajatus liukui pois,\nja tuli jälleen, tuoden mukanaan erään viisun, jota hän tuskin omakseen\ntunsikaan; oli juurikuin olisi joku toinen sen hänelle sepittänyt.\n\n    Hän Venelilla hyppäsi nopeaan\n         Vastaan armastaan.\n    Tään laulu se kirkon tuolle puolle soi:\n         \"Oi terve, oi!\"\n    Ja parvi pikku-lintujenkin lauloin ilakoi:\n         \"Kun kesk'kesähän\n         Leikkii, tanssii hän,\n    Niin en hänen luule sitten seppelöitsevän!\"\n\n    Hän seppeleen sinikukkasista luo;\n         \"Silmän' ovat nuo.\"\n    Sen otti, sen heitti ja taaskin otti tää:\n         \"Hyvästi jää!\"\n    Ja laulain poikki pellonpiennarten tää kiidättää:\n         \"Kun kesk'kesähän j.n.e.\"\n\n    Hän laittaa toisen kiehkuran: \"Tään nyt sain\n         Keltakutristain!\"\n    Sit' tarjoten tarjoaa myös puna-suun\n         Hän suuteluun.\n    Punastuin, kuin hän tarttui mielellään tää tarjottuun.\n\n    Hän kiehkuran laittavi liljoista:\n         \"Käten' oikea!\"\n    Punaisen laittavi myös hän, lemmekäs:\n         \"Täss' on vasen käs!\"\n    Molemmat otti, aikoi mennä pois tää häveliäs.\n\n    Hän palmikoi kukkia, joita vain sai:\n         \"Koht' on kaikki kai!\"\n    Silmistä ves' seppelihin pisaroi:\n         \"Noist', oi valikoi!\"\n    Vait' otti hän ne vain, pois juoksi minkä voi.\n\n    Nyt seppelens' suur' on, mut loistoton:\n         \"Tää hääkranssin' on!\"\n    Solmeemminen sormetkin sineää:\n         \"Oi, ottaoe tää!\"\n    Hän kääntihen, mut ei missään häntä nää.\n\n    Hääseppelen työssä hän aina askaroi,\n         Minkä hän vain voi.\n    Kuink' olla, kun kesk'kesä aikaa läksi pois,\n         Nyt kukkia vois?\n    Vaikk' ei niit' ole, palmikoi hän, niitä kun viel' ois.\n         Kun kesk'kesähän,\n         Leikkii, tanssii hän,\n    En luullut hänen sitten seppelt' tekevän.\n\nSurumielisyys se oli, joka teki tuon ensimmäisen lemmenkuvan, mi vieri\nhänen sielunsa eteen, niin synkeäksi. Kaksinainen halu: rakastaa\njotakuta ja tulla jaloksi mieheksi, sulivat hänessä yhteen ja tulivat\nyhdeksi haluksi. Siihen aikaan hän taaskin mietti laulua \"tunturein\ntuolle puolen\", korjaili ja lauloi ja ajatteli itsekseen: \"Kaiketi\nsiitä sentään tulee kerran löytö; minä laulelen siksi kun saan\nrohkeutta.\" Ei hän äitiään unhottanut näissä matkatuumissaan; hän vaan\nlohdutti itseään sillä, että hän, heti kun siellä oudossa maassa saisi\nvakaan pohjan, tulisi häntä hakemaan, ja tarjoili hänelle senlaisen\nolon, jota hän ei koskaan voisi kotona hankkia ei itselleen eikä\nhänelle. Mutta tänkin syvän kaksinaishalun alla hehkui jotakin\nhiljaista, sievää, hienoa; se liihätti pois ja tuli jälleen, tarttui\nkiinni ja pakeni, ja haaveksija, joksi hän oli käynyt, oli hän enemmän\nnoiden ehdottomain lintusten vallassa kuin itse luulikaan.\n\nSiinä kylässä oli eräs lystikäs mies, nimeltä Einar Ålsen; hän oli\nkahdenkymmenvuotiaana taittanut jalkansa, ja käveli sen jälkeen kepin\nnojassa; mutta mihin hän vaan tuli, siellä aina ilo syntyi. Mies oli\nrikas; suuri pähkinämetsä oli hänen tilallaan ja varma oli, että\njonakuna kauniimpana, selkeänä päivänä syyspuoleen aina parvi iloisia\ntyttöjä oli hänen luonaan pähkinöitä poimimassa. Silloin oli hyvä\nkestitys päivällä ja illalla tanssit. Hän oli useamman tytön kummi;\nsillä ainakin puolelle kylää oli hän seisonut kummina; kaikki lapset\nhäntä sanoivat kummiksi ja heidän mukaansa sanoivat kaikki muutkin,\nvanhat ja nuoret häntä siksi.\n\nKummi ja Arne olivat hyvät tutut, ja kummi piti hänestä hänen\nlaulujensa tähden. Nyt kutsui hän Arnea tulemaan mukaan pähkinän\npoimintaan. Arne punastui ja kielsi; ei hän ollut tottunut olemaan\nnaisten seurassa, sanoi hän. \"Niinpä saat itseäsi siihen totutella\",\nvastasi kummi.\n\nEi Arne moneen yöhön voinut saada unta tämän asian tähden; ujous ja\nhalaminen taistelivat hänen povessaan; mutta kuinka lienee ollutkaan,\nmukaan hän vaan tuli ja oli lähes ainoana nuorena miehenä noiden\nkaikkein naisten joukossa. Kieltämättä tunsi hän itsensä petetyksi; ne\neivät olleet niitä, joista hän oli laulanut eivätkä niitä, joita hän\noli arastanut tavata. Ne pitivät senlaista elämää, ettei Arne\nikipäivinään ollut mokomata nähnyt, ja mikä häntä ensinnäkin\nkummastutti oli heidän merkillinen nauruhalunsa; he saattoivat nauraa\ntuiki tyhjälle, ja niin pian kuin vaan kolme nauroi, nauroi viisi\nainoastaan sentähden että kolme nauroi. Kaikki he käyttivät itsensä\njuuri kuin olisivat he jokapäivä yksissä olleet, ja kuitenkin oli\njoukossa niitäkin, jotka sinä päivänä vasta ensi kertaa näkivät\ntoisiansa. Jos he ylettyivät siihen oksaan, jota he hyppien\ntavoittelivat, niin he nauroivat, ja elleivät he taas ylettyneet, niin\nhe myöskin sille nauroivat. He tappelivat koukuista, jolla pähkinöitä\nvedettiin alas; ne jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka sitä eivät\nsaaneet, nauroivat myös. Kummi linkutti jälessä keppineen, ja teki\nheille kiusaa niin paljon kuin voi. Ne, jotka hän saavutti, nauroivat\nsille, että hän heidät saavutti, ja ne, joita hän ei saavuttanut,\nnauroivat sille, ettei hän heitä saavuttanut. Mutta kaikki he nauroivat\nhänelle sentähden, että hän oli totinen, ja kun hänen nyt täytyi\nnauraa, nauroivat he sille, että hän viimeinkin nauroi.\n\nHe istautuivat viimein korkealle kukkulalle, kummi keskeen ja kaikki\ntytöt ympärille. Näkyala oli laaja joka haaralle; aurinko paahtoi;\nmutta siitä he eivät lukua pitäneet, viskelivät pähkinän hilpeitä ja\nkuoria toisiensa päälle ja antoivat kummille sydämykset. Kummi\nhäristeli heille ja huimi kepillä ympärillensä niin pitkälle kuin\nylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä jotakin kertomaan, olletikin\njotakin lystillistä. Mutta saada heitä kertomaan taruja näytti olevan\nvaikeampaa kuin irralleen pääsneiden vaunujen pysähdyttäminen\nmyötämäessä. Kummi alotti; moni heistä ei tahtonut lainkaan kuunnella,\nsillä he tunsivat hänen tarinansa entuudesta; mutta lopulta he sitä\nkuitenkin kaikki tarkkasivat. Ja ennenkuin he asiasta tiesivätkään,\nolivat he jo täydessä touhussa kertoa miten paraiten taisivat. Nyt\nArnea taas ihmetytti, että heidän kertomuksensa olivat yhtä\nyksivakaisia, kuin he itse tätä ennen olivat meluavaisia. Enimmäkseen\nkoskivat ne rakkauden seikkoja.\n\n\"Mutta sinulla, Ålse, on eräs hyvä taru, sen viime vuodelta muistan\",\nlausui kummi kääntyessään erääsen hilpeään tyttöön, miellyttävällä,\npyöreähköllä muodolla; hän palmikoitsi nuoremman sisarensa hiuksia,\njoka piti päätään hänen helmassaan. \"Sen, luulemma, muutkin tuntevat\",\nvastasi hän. -- \"Kerro se kumminkin\", pyysivät he. -- \"En minä tahdo\nteitä kursailemaan edessäni\", vastasi hän, ja kertoi ja lauloi\npalmikoitessaan:\n\n\"Oli täysi-ikäinen poika, joka kävi paimenessa, ja hän ajoi karjaa\nhalusta leveän joen vartta ylös. Kun hän tuli ylemmäksi, oli siellä\nkallion kylki, jonka kärki pisti niin pitkälle ulos jokeen, että hän\nsaattoi hyvästi huutaa joen toiselle puolelle. Sillä siellä vastapäätä\npaimensi eräs tyttö, jonka hän kaiken päivää saattoi nähdä, mutta jonka\nluokse hän ei voinut päästä.\n\n    \"Mik' on nimes', tyttö sä lammasparven,\n    Neulehen laittaja, soittaja sarven?\"\n\nHän uudisti kysymyksen monena päivänä, ja vihdoinkin hän eräänä päivänä\nsai sille vastauksen:\n\n    \"Kuin sorsanen, ui nimen' aaltojen päällä;\n    Sa, poik', yli souda, mä varron täällä!\"\n\nMutta siitä ei poika tullut hullua viisaammaksi eikä hän aikonutkaan\nsen enempätä huolia koko tytöstä. Mutta siinä ei hän niinkään helposti\nonnistunut; sillä jos hän vei karjan minne hyvään, aina sitä vaan\ntultiin takaisin kallion kylkeen. Silloin poika alkoi pelätä ja huusi:\n\n    \"Ken on isä sulle ja miss' asut siellä?\n    Viel' en sua löytänyt kirkkotiellä.\"\n\nPoika näet, puolittain luuli häntä joksikin Huldraksi. [Tarumainen\nnoita-aave. Suomentajan muistutus.]\n\n    \"Asuntoni söi tuli, ves' isän nieli,\n    Ja kirkkohon mennä ei mull' ole mieli.\"\n\nTästä ei hän liioin tullut viisaammaksi. Päivällä oleskeli poika\nkallion kylellä; yöllä hän uneksi, että tyttö häntä tanssitti ja löi\nhäntä pitkällä lehmänhännällä joka kerran, kun hän häntä tavoitteli.\nPian ei hän enää saanut nukutuksi; työtä ei hän myöskään voinut tehdä\nja kurjaan tilaan poika joutui.\n\n    \"Jos Huldra liet, niin mua täällä nyt säästä:\n    Mut tyttö jos... oi, sano!... en sua päästä!\"\n\nMutta vastausta ei kuulunut ja selväksi tuli, että se oli Huldra. Hän\nlopetti paimentamisen; mutta yhtä hullua sekin oli; sillä missä hän\nvaan oli, taikka mitä hän teki, aina oli sorea Huldra, joka torvea\ntoitotti, hänen mielessään.\n\nEräänä päivänä, hänen puita hakatessaan, tulee eräs tyttö käyden pihan\nyli, ja se tyttö oli juuri kuin ilmetyinen Huldra. Mutta hänen\nlähemmäksi tultuaan, näki poika, ettei se ollutkaan hän. Hän mietti\ntuota paljon; silloin palajaa tyttö takaisin; ja kauempana hän oli kuin\nHuldra ja poika juoksi suoraan häntä vastaan. Mutta heti likemmäksi\ntultua ei se ollutkaan hän.\n\nJos poika sitten oli kirkossa, tanssissa, muissa pidoissa, tai missä\ntahansa, -- tyttö oli siellä myöskin; kun hän kauempaa häntä katseli,\noli tyttö Huldran näköinen; mutta likeltä nähden oli hän toinen; hän\nkysyi häneltä silloin, oliko se hän tai eikö se ollut hän; mutta tyttö\nhänelle nauroi. Yhtä hyvin siihen saattaa hypätä kuin ryömiä, arveli\npoika, ja sitten hän tytön nai.\n\nNiin pian kuin hän sen oli tehnyt, ei hän enää voinut tyttöä kärsiä.\nHänen poissa ollessaan poika häntä ikävöitsi; mutta hänen luonaan\nikävöitsi hän jotakuta, jota hän ei nähnyt. Poika kävi sentähden\npahaksi vaimolleen; vaimo sen kärsi äänetöinnä.\n\nMutta eräänä päivänä, kun poika oli hevosia hakemassa, tuli hän ylös\nkallioin kylelle, istautui ja huusi:\n\n    \"Kuin kuutamo-ilta sa viehätät mieltä,\n    Kuin kesk'kesä-kokko sa lämmität sieltä!\"\n\nPojan mielestä siellä oli hyvä istua, ja sen jälkeen hän meni sinne\naina, kun kotona vaan oli hullusti. Vaimo itki, niin pian kun hän oli\nmennyt.\n\nMutta eräänä päivänä, hänen siellä istuessaan, istui myöskin Huldra\nihko elävänä toisella puolen ja torahutteli torveansa!\n\n    \"Taas siell' olet; kuink' ihanaa sua kuulla!\n    Puhalla nyt vielä, täss' istun itku-suulla.\"\n\nSilloin Huldra vastasi:\n\n    \"Puhaltaen pois koen sult' unen suistaa:\n    Kun ruoste jo syö kotipeltosi ruista.\"\n\nMutta silloin poika pelkäsi ja palasi kotiaan. Ei kuitenkaan kauan\nkestänyt, ennenkuin hän taas niin kyllästyi vaimoonsa, että hänen täytyi\npötkiä pakoon; hän istahti kallionkylelle. Silloin laulettiin hänelle:\n\n    \"Näin unta ett' tääll' olit; -- ota kiinni mua;\n    En siell' ole; tääll' lymyn takapuolla sua.\"\n\nPoika lensi ylös ja katsoi taakseen, ja samassa viheriäinen hame katosi\npensaiden taakse. Hän jälessä. Nyt jahdattiin läpi koko metsän. Niin\nvikkelä jalaltaan kuin Huldra oli ei kukaan ihminen voinut olla. Mutta\npian hän alkoi väsyä; sen huomasi poika jalan liikkeestä; mutta hän\nnäki myöskin koko vartalosta, että se oli Huldra itse eikä kukaan muu.\n\"Nyt sinun kumminkin täytyy tulla omakseni\", arveli poika ja teki\nsamassa niin äkkinäisen ryntäyksen, että he kumpikin, Huldra ja hän,\nmenivät pitkät mäet alas, ennenkuin pääsivät pidättymään. Silloin\nHuldra nauroi niin, että vuoret kajahtelivat; poika otti hänen\npolvelleen, ja Huldra oli niin kaunis hänen mielestään, juuri niinkuin\nvaimon tulisi olla. \"Ei, mutta ken olet sinä, joka olet noin kaunis?\"\nkysyi poika ja taputteli tyttöä, jonka posket hohtivat lämpöisinä.\n\"Mutta, herranen aika, olenhan minä vaimosi\", vastasi hän...\n\nTytöt nauroivat ja pilkkasivat poikaa. Mutta kummi kysyi Arnelta, jos\nhän oli tarkkaan kertomusta kuunnellut.\n\n\"... Ei, mutta nyt kerron minä jotakin\", lausui eräs pikkuinen\npirpakka, pienellä, pyöreällä muodolla, jossa oli semmoinen pikkuinen\nnenän-nypykkä.\n\nOli pikkuinen poika, joka mielellään olisi kosinut pientä tyttöä;\naikaihmisiä he jo olivat kumpikin, vaikka olivat niin pientä kasvua.\nMutta pojan kosimisesta ei vaan valmista tullut. Kirkossa hän oleskeli\ntytön läheisyydessä; mutta aina siellä tuli ilma puheeksi; tanssissa\nhän meni hänen luokseen, ja tanssitti tyttöä melkein kuoliaaksi asti;\nmutta puhetta ei siinä tilapäässä syntynyt lainkaan. \"Sinun täytyy\nopetella kirjoittamaan, niin pääset siitä pulasta\", puhui hän\nitsekseen; ja poika rupesi kirjoitusta harjoittelemaan; hän ei\nmielestään saanut siitä koskaan tarpeeksi kaunista ja sentähden hän\nkirjoitteli koko vuoden ennenkuin hän tohti yrittääkään kirjettä\nkirjoittamaan. Nyt se oli saatava perille kenenkään näkemättä, ja\nkirkon takana sattuivat he kerran seisomaan kahden. \"Minulla on sinulle\neräs kirje\", sanoi poika. \"Mutta minä en osaa kirjoitusta lukea\",\nvastasi tyttö.\n\nPoika ällistyi.\n\nMutta hän meni palvelukseen tytön isälle ja oli tyttöä lähellä päivät\npäätään. Kerran hän oli vähällä saada sen sanotuksi; hän oli juuri\nsaanut suunsa auki; mutta silloin lensi sinne suuri kärpänen sisään. --\n\"Kunhan ei vaan kukaan häntä veisi minulta\", ajatteli poika. Mutta ei\ntyttöä kukaan vienyt, sillä hän oli niin pikkuinen.\n\nViimein kumminkin tuli eräs, joka oli yhtä pikkuinen. Poika hyvin\nhuomasi, mikä tällä oli aikeissa ja kun toinen tytön kanssa meni\nkammariin, kuunteli hän avaimen reiästä. Nyt kosi hän, joka oli\nsisäpuolella; \"voi minua, tuhma pöllö, kun en kiireempää pitänyt!\"\najatteli poika. Hän, joka oli sisäpuolella, suuteli tyttöä keskelle\nsuuta. -- \"Se maistui varmaankin hyvälle\", arveli poika. Mutta hän,\njoka oli sisäpuolella, otti tytön polvelleen. \"Voi sentään tätä\nmailmaa!\" lausui poika ja itki. Tyttö kuuli sen ja läheni ovea: \"Mitä\nsinä minusta tahdot, sinä ilkeä poika, kun et koskaan anna mun olla\nrauhassa?\" -- \"Minäkö?... pyytäisin sinua vaan ottamaan minua\nvuodemieheksesi.\" -- \"Eikös mitä; veljeni sen viran toimittavat\",\nvastasi tyttö ja paiskasi oven kiinni.\n\nPoika seisoi siinä hämillään... Tytöt kovasti nauroivat sille jutulle\nja viskelivät pähkinän kuoria kertojan päälle.\n\nKummi tahtoi Böen'in Eliä kertomaan. Mitä sitten? No niin, vaikkapa sen\nkertomuksen, jonka hän oli kummille kertonut ylähällä kummulla, kummin\nviimeksi heillä ollessa, silloin kun Eli hänelle lahjoitti nuo uudet\nsukkanauhat. Kauan kesti ennenkuin Eli pääsi kertomaan, sillä hän\nnauroi niin sydämellisesti; mutta sitten hän kertoi:\n\nTyttö ja poika kulkivat yhdessä tietä. \"Ei, mutta katsoppas tuota\nrastasta, kun seuraa meitä\", sanoi tyttö. -- \"Minua se seuraa\", väitti\npoika. -- \"Saattaa yhtä hyvin seurata minuakin\", arveli tyttö. --\n\"Helposti siitä selvä tulee\", mietti poika; \"mene sinä alatietä, minä\nkäyn ylätietä, ja tuolla ylähällä tulemme yhteen.\" Sen he tekivät. --\n\"No, eikös tullut minun mukaani?\" kysyi poika tyttöä tavatessaan. --\n\"Ei, minunhan mukaani se tuli\", vastasi tyttö. -- \"Niitä on sitten\nkaksi.\" -- Taas he kulkivat yksissä vähän matkaa; mutta silloin heitä\nvaan yksi rastas seurasi. Pojan mielestä se lensi hänen puolellaan;\nmutta tyttö arveli sen olevan hänen puolellaan. \"Minä välitän vähät\nrastaasta\", lausui poika. \"Niin minä myös\", vastasi tyttö.\n\nMutta rastas katosikin heti, kun he sen olivat sanoneet. \"Se oli\n_sinun_ puolellasi\", lausui poika. \"Ei, kiitos, minä näin selvään sen\nolleen sinun puolellasi... Mutta näes tuolla!... Tuolta se on jo\ntakaisin!\" huusi tyttö. -- \"Niin, minun puolellani se on!\" huusi poika.\nMutta nyt tyttö suuttui. \"Minä vaan en enää tahdo sinun kanssasi\nkulkea\", sanoi hän ja meni tiehensä. Silloin rastas katosi pojalta, ja\nhänestä tuntui niin ikävältä, että hänen täytyi ruveta huutamaan. Tyttö\nvastan. \"Onko rastas sinun luonasi?\" -- \"Ei, mutta onko se sinun\nluonasi?\" -- \"Voi, ei se ole; tule takaisin tänne, kenties se sitten\nilmestyy.\" Ja tyttö tuli takaisin; he kävivät yhtenä käsi kädessä.\n\"Kvit, kvit, kvit, kvit!\" lauloi se samassa pojan puolella; \"Kvit,\nkvit, kvit, kvit!\" lauloi jo tytönkin puolella. \"Kvit, kvit, kvit,\nkvit, kvit, kvit, kvit, kvit!\" laulettiin joka haaralla ja kuu he\nkatsoivat ylös, oli siellä sata tuhatta miljonaa rastaita ylt'ympäri.\n-- \"Voi, kuinka kaunista!\" huusi tyttö ja katsahti poikaan. -- \"Jumala\nsinua siunatkoon!\" lausui poika ja taputteli tyttöä.\n\nSe tarina oli kaikkein tyttöin mielestä niin kaunis.\n\nSitten kummi heitä tahtoi kertomaan, mitä he viime yönä olivat\nuneksineet, ja hän muka päättäisi kenen uni kauniin oli. Ohoh, tulisiko\nheidän kertoa hänelle unensa! Eihän toki! -- ja nyt syntyi senlainen\ntirskuminen ja supattaminen ettei siitä loppua tahtonut tullakaan.\nMutta vähitellen alkoi yksi ja toinen arvella, että hän oli nähnyt niin\nerittäin kauniin unen sinä yönä; mutta toiset taas väittivät, ettei ne\nkuitenkaan voineet olla niin kauniita, kuin heidän unensa. Ja vihdoin\nviimein heitä ja kaikkia halutti kertoa uniansa. Mutta ei se saisi\ntapahtua kaikkein kuullen, yhdelle ainoalle he vaan kertoisivat; mutta\nkummille sitä nyt eivät kuuna päivänä tekisi. Arne istui niin\ntoimessaan tuonnempana mättäällä, ja hänelle he nyt tahtoivat unensa\nkertoa.\n\nArne istahti vieläkin loitommaksi erään pähkinäpuun alle, ja se tyttö,\njoka ensimmäisen tarinan oli kertonut, tuli hänen luokseen. Kauan hän\nensin mietti, mutta sitten hän kertoi:\n\n\"Minä olin unissani seisovinani suuren järven rannalla. Silloin näin\njonkun kävelemän vedellä, ja se oli eräs, jota en tahdo mainita. Hän\nistui suurelle lummenkukalle ja lauloi siinä. Mutta minä nousin yhdelle\nnoista suurista lehdistä, joita lummenkukalla on, ja jotka kelluvat\nveden pinnalla; minä aion siinä soutaa ylitse hänen puolelleen. Mutta\nsamassa kun olin päässyt lehdelle, alkoi se vajota, ja minä pelkäsin ja\nrupesin itkemään. Silloin souti hän lummenkukassaan minun luokseni,\nnosti minut rinnalleen istumaan, ja yhdessä sitten kulimme\nlummenkukalla yli koko järven. -- Eikös ollut se kaunis uni?\"\n\nTuo vähäläntä tyttö, joka sen pienen tarinan oli kertonut, tuli nyt\nvuorostaan.\n\n\"Minä olin saavanani kiinni pienen linnun, ja olin siitä niin iloinen,\netten tahtonut sitä ollenkaan päästää, ennenkuin tulisin kotitupaan.\nMutta siellä en sitä myöskään voinut päästää irralleen, sillä isä ja\näiti olisivat tahtoneet minua laskemaan sitä jälleen ulos. Sitten menin\nylös ullakolle sen kanssa; mutta siellä taas kissa väijyi, enkä voinut\nsiis sielläkään sitä kädestäni päästää. Kun en mitään muuta neuvoa\ntiennyt, vein minä sen tupaan. Uh, siellä oli niin paljon rakoja, ja se\nolisi voinut lentää matkoihinsa! Ei, alas kartanolle mun taaskin täytyi\nmennä, ja siellä mielestäni seisoi eräs, jota en tahdo mainita. Hän\nleikki suuren, suuren koiran kanssa. 'Tahtoisin ennen leikkiä tuon\nlintusi kanssa', lausui hän ja tuli minua hyvin likelle. Mutta minä\nolin juoksevinani pakoon ja hän ajoi minua koirineen takaa: minä\njuoksin ylt'ympäri kartanoa, ja samassa äiti aukaisi porstuan oven\ntempasi minut sisään ja paiskasi oven kiinni. Mutta ulkona, ikkunan\ntakana seisoi poika, painoi kasvojaan ruutuun ja nauroi. 'Katso, täällä\nlintu on!' sanoi hän, -- ja ajatteles, hänellä oli tosiaankin lintu! --\nEikö ollut se aimollinen uni?\"\n\nSitten tuli se tyttö, joka oli rastaista kertonut. Eli'ksi olivat he\nhäntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka hän oli tuona iltana nähnyt\nveneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, kasvaneena ja\nkauniina kuin hän siinä istui hienona kasvoiltaan ja hoikkana\nvartaloltaan. Hän nauroi kovin, ja sentähden kesti kauan ennenkuin hän\npääsi alkuun; mutta sitten hän kertoi:\n\n\"Minä olin niin sydämestäni iloissani siitä, kun tiesin tänään\npääseväni pähkinämetsään, ja sentähden uneksin viime yönä, että istuin\ntäällä kummulla. Aurinko paistoi, ja minulla oli helma täynnä\npähkinöitä. Mutta pähkinöiden sekaan oli tullut myöskin pieni orava, ja\ntuo istui polvellani ja söi kaikki pähkinät suuhunsa. -- Olisihan se\nkummallinen uni?\"\n\nJa vielä useampiakin unia hänelle kerrottiin; mutta sitten tuli hänen\npäättää, mikä niistä oli kauniin. Hän tahtoi saada arvelunaikaa, ja\nsillä välin kummi koko tyttöparven kanssa meni alas kartanoon, johon\nArnen piti tulla jälessä. Hyppien menivät he mäkeä alas, asettuivat\nsitten lakealle rinnatusten ja lauloivat käydessään taloa kohden.\n\nArne istui ylähällä ja kuunteli laulua; auringon säteet lankesivat\nsuoraan tyttöparveen ja valaisivat heidän valkoiset paidanhihansa;\nvähitellen ottivat he toinen toistaan vyötäisiltä kiinni, tanssien\nmenivät he niitun poikki ja kummi linkutti jälessä häristellen heitä\nkepillään sentähden muka että tallasivat ruohon. Arne ei enää unia\najatellut; hetken kuluttua ei hän enää katsellut tyttöjenkään jälkeen;\najatukset hajaantuivat yli laakson aivankuin auringon hienot säteet,\nja hän jäi kummulle niitä kehräämään. Ennenkuin hän tiesi asiastakaan,\njoutui hän synkkämielisyyden tiheään verkkoon; hän haluili ulos\nmailmaan enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Hän teki itselleen vakaan\nlupauksen puhua asiasta äidille heti kotiin tultuaan, -- käyköön sitten\nkuinka tahansa.\n\nHänen ajatuksensa kävivät valtavimmiksi ja liitelivät laulussa:\n\"Tunturein tuolle puolen.\" Niin helposti ei hän koskaan ennen ollut\nsanoja löytänyt eikä ne myöskään koskaan niin varmasti olleet kokoon\nliittyneet. Ne olivat melkein kuin tyttöjä, jotka piirissä istuivat\nkummulla. Hänellä oli paperinpalanen taskussaan ja siihen hän\nkirjoitteli polvellaan. Ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi,\nnousi hän ikäänkuin vapaaksi pääsnyt, ei halunut enää ihmisten pariin,\nvaan läksi metsätietä kotoa kohden, vaikka tiesi, että hänen silloin\ntäytyi ottaa yö lisäksi. Kuu hän ensimmäisen kerran istui lepäämään\naikoi hän ottaa laulun esiin ja laulaa sitä yksinäisyydessään metsän\nhämärässä; mutta hän olikin sen unhottanut sille paikalle, jossa hän\nsen oli kirjoittanut.\n\nYksi tytöistä haki häntä kummulta, ei löytänyt häntä, mutta löysi\nlaulun.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nÄidille oli nyt asiasta tieto annettava; mutta se ei ollut yhtä\nhelposti tehty kuin ajateltu. Hän nosti puheeksi Riston ja kirjeet,\njoita hän turhaan oli saanut odottaa; mutta äiti läksi samalla pois\ntuvasta ja monta päivää sen jälkeen huomasi Arne hänen silmänsä\nveristävän. Toisenkin kohdan hän pani merkille, ja se oli, että äiti\ntaas hänelle piti niin erittäin hyvän ruuan.\n\nEräänä päivänä hän läksi metsään polttopuita hankkimaan; tie meni\njonkun matkaa ylös metsään, ja juuri sillä kohdalla, jossa hänen piti\nruveta hakkaamaan, käytiin tavallisesti syksyisin puolukassa. Arne oli\nlaskenut kirveen kädestään maahan ja aikoi ottaa nuttua päältään, kun\nsamassa kaksi tyttöä läheni paikkaa metsäpolkua pitkin, marjatuokkoiset\nkäsissään. Hän ei tavallisesti tahtonut juuri mielellään tyttöjä\ntavata, vaan meni kernaammin piiloon, ja niin hän teki nytkin.\n\n\"Voi, kuinka täällä on paljon marjoja! Eli, Eli!\" -- \"Niin, veikkonen,\nkyllä minä näen!\" -- \"Älähän sitten mene kauemmaksi; täällä saa monta\ntuokkosellista!\" -- \"Luulin kuulleeni jotakin risahdusta tuolta\npensaista!\" -- \"Ah! oletko järjeltäsi!\" -- ja tytöt ottivat toisiaan\nvyötäisiltä kiinni. Kauan seisoivat he äänetöinnä ja liikkumattomina,\ntuskin he tohtivat hengittääkään. \"Ei suinkaan siellä mitään ollut;\nruvetaan poimimaan.\" -- \"Niin, parasta on kun rupeemme poimimaan!\" --\nJa nyt he poimivat. \"Sinä olit oikein hyvä, Eli, kun tulit pappilaan\ntänään. Eikö sinulla ole mitään kerrottavaa!\" -- \"Olen käynyt kummin\nluona...\" -- \"Senhän jo kerroit; -- mutta eikö ole mitään hänestä,\nymmärräthän?\" -- \"On kyllä!\" -- \"Hyvänen aika, oikeinko totta? kerro jo\npian!\" -- \"Hän on taaskin käynyt siellä meillä!\" -- \"Älähän nyt?\" --\n\"Ihko totta; ei isä eikä äiti kumpikaan olleet häntä näkevinäänkään,\nmutta minä menin ylös ullakkoon piiloon.\" -- \"Ja kuinka sitten? tuliko\nhän jälessäsi?\" -- \"Arvaan isän hänelle sanoneen missä minä olin; hän\non aina niin ilkeä, tuo isä.\" -- \"Ja sitten hän tuli? Istu, Eli hyvä,\nistu, tänne näin, viereeni! -- No, sitten hän tuli?\" -- \"Niin, mutta ei\nhän juuri monta sanaa puhunut, sillä hän ujosteli.\" -- \"Joka sana!\nkuuletko, jok'ainoa sana!\" -- \"Pelkäätkö minua?\" hän kysyi. \"Mitäpä\nminä teitä pelkäisin?\" sanoin minä. \"Sinä tiedät mitkä aikeet minulla\non\", sanoi hän ja istui viereeni kirstun kannelle. -- \"Oikeinko\nviereesi?\" -- \"Ja sitten hän otti vyötäisiltäni kiinni.\" --\n\"Vyötäisiltäsi? Älä hulluja!\" -- \"Minä olisin hänestä mielelläni\nväistynyt, mutta hän ei tahtonut minua päästää. 'Rakas Eli', sanoi\nhän...\" -- tyttö purskahti nauramaan ja toinen nauroi myös. -- \"No?\nNo?\" -- \"Tahdotko tulla vaimoksi minulle?\" -- \"Ha, ha, ha! -- Ha, ha,\nha!\" -- Ja sitten kumpikin: \"Ha, ha, ha, ha, ha, ha, ha!\"\n\nViimein kuitenkin täytyi naurusta loppu tulla, ja sen jälkeen vallitsi\näänettömyys kotvan aikaa, sitten kysyi toinen, mutta hyvin hiljaa:\n\"Kuules? -- eikö se ollut ilkeätä, kun hän otti sinua vyötöisiltä?\"\n\nJoko ei toinen siihen mitään vastannut, taikka hän sen teki niin\nhiljaa, ettei sitä voinut kuulla; ehkäpä hän siihen vaan hymyili.\nHetken kuluttua toinen taas kysyi: \"Puhuiko sinulle isäsi tai äitisi\nsitten mitään?\" -- \"Isä tuli ylös ja katsoi minuun, mutta minä juoksin\naina vaan piiloon, sillä hän nauroi, kun minut näki.\" -- \"Mutta\näitisi?\" -- \"Ei hän mitään virkannut: mutta ei hän liioin ollut niin\nkova kuin muulloin.\" -- \"Niin -- kaiketi sinä hänelle rukkaset annoit?\"\n-- \"Tietysti.\" -- Taas tuli pitkä äänettömyys.\n\n\"Kuulehan?\" -- \"Mitä niin...?\" -- \"Luuletko minulle tulevan\ntuonlaista?\" -- \"Tottahan nyt!\" -- \"Älä hulluja!... Eli, sinä?\nAjatteles, jos hän ottaisi minua vyötäisiltä!\" -- Hän kätki kasvonsa.\n\nTuosta syntyi paljon naurua, sitten kuiskutusta ja supatusta.\n\nHetken kuluttua tytöt menivät menojaan, He eivät olleet huomanneet\nArnea enemmän kuin kirvestä tai nuttuakaan, ja siitä Arne oli\nhyvillään. --\n\nMuutamia päiviä senjälkeen otti hän Ylämaan Knuutin torppariksi\nKampenin taloon kuuluvalle torpan tilalle.\n\n\"Ota itsellesi kumppani jo\", lausui Arne.\n\nItse hän ryhtyi oikein lujaan työhön. Hän oli jo aikaiseen oppinut\nkäsisahaa käyttämään, sillä hän oli paljon ottanut osaa huoneiden\nrakentamiseen kotona. Nyt hän tahtoi paremmin vielä harjaantua tässä\ntaidossaan; sillä hän tunsi vakituisen työn olevan hauelle tarpeen;\nmyöskin teki se hänelle hyvää kun sen kantta joutui enemmän ihmisten\npariin, ja niin hän jo oli muuttunut entisestään, että hän melkein\nikävöitsi ihmisten seuraa, kun jonkun aikaa oli oleskellut yksinään.\nSattuipa niinkin että hän sinä talvena oli jonkun aikaa pappilassa\nsahaamassa, ja siellä molemmat tytöt usein oleskelivat yksissä. Arne\nmietti heitä nähdessään, ken se mahtoi olla, joka Böen'in Eliä kosi.\n\nKerran kävi niin, että hän pantiin viemään Eliä ja papintytärtä\nhevosella johonkin kylään; hänellä oli tarkka kuulo, mutta ei hän\nkuitenkaan voinut saada selvää heidän supatuksestaan; väliin Mathilda\nhäntä puhutteli; silloin Eli nauroi ja peitti kasvonsa. Viimein kysyi\nMathilda, jos siinä oli perää, että hän kirjoitteli runoja. \"Eikä ole\",\nlausui Arne pikaisesti; silloin he molemmat nauroivat. Senjälkeen ei\nArne heitä hyvin suvainnut eikä ollut heitä näkevinäänkään.\n\nKerran hän istui pappilan tuvassa palvelusväen siellä tanssiessa;\nMathilda ja Eli tulivat kumpikin katselemaan tanssia. Jotakin he\nkeskenään kiistelivät nurkassa, jossa seisoivat. Eli ei tahtonut, mutta\nMathilda tahtoi, ja hän se puolensa piti. Sitten he yhdessä tulivat\nhänen luokse, niiasivat ja kysyivät jos hän osasi tanssia. Arne antoi\nkieltävän vastauksen; tytöt kääntyivät häneen selin, nauroivat ja\njuoksivat tiehensä. Tuopa nyt on ianaikaista nauramista, ajatteli Arne\nja kävi totiseksi. Mutta papilla oli noin kymmenen tai kahdentoista\nvuotias ottopoika, josta Arne paljon piti; häneltä oppi Arne tanssimaan\nkun osuivat kahdenkesken olemaan.\n\nElillä oli pikkuinen veli, jotenkin saman ikäinen kuin papin ottopoika.\nPojat olivat usein yksissä ja Arne teki heille kelkkoja, suksia ja\npyydyksiä; ja heidän kanssaan Arne paljon puheli tytöistä, varsinkin\nElistä. Eräänä päivänä toi Elin veli hänelle sanan, että hänen pitäisi\nparemmin siistiä hiuksiaan. \"Kuka sen sanoi!\" -- \"Eli sen sanoi; mutta\nei minun pitänyt sinulle ilmoittaa, että se oli hän.\" -- Muutamia\npäiviä senjälkeen laittoi hän pojalla sanan, ettei Eli nauraisi niin\npaljon. Poika tuli takaisin sanoen, että Arnen toki pitäisi nauraman\nhiukan enemmän.\n\nKerran poika tahtoi Arnelta jotakin, jota hän oli kirjoittanut. Arne\nsen antoi hänelle eikä ajatellut sen enempää koko asiata. Joku aika\nsenjälkeen tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat\ntytöt olivat niin kovin ihailleet hänen kirjoitustaan. \"Ovatko he sen\nsitten nähneet?\" -- \"Ovat; heillehän minä sitä pyysinkin.\" -- Arne\npyysi poikia vasta vuoroon tuomaan hänelle jotakin tyttöjen\nkirjoituksista; sen he tekivätkin. Arne korjasi siinä kirjoitusvirheet\nkarkealla lyijykynällä; hän pyysi poikia asettamaan paperin niin että\ntytöt sen löytäisivät. Jonkun ajan kuluttua sai hän saman paperin\nkäteensä nuttunsa taskusta; mutta alle oli kirjoitettu: _\"Tuittupäisen\nmiesparan korjaama.\"_\n\nSeuraavana päivänä lopetti Arne työnsä pappilassa ja lähti kotiansa.\nNiin lauhkeana, kuin hän siihen aikaan oli, ei äiti muistanut häntä\nnähneensä sitten kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman\njälkeen. Hän luki hänelle saarnan joka pyhä, tuli hänen mukanaan\nkirkkoon ja oli aina erinomaisen suopea ja ystävällinen. Mutta äiti\ntiesi että hän kaiken tämän alla kätki tuuman lähteä matkoille niin\npian kuin kevät tuli.\n\nEräänä päivänä tultiin Böen'istä kysymään eikö Arne tahtoisi tulla\nsinne sahaamaan. Arne kävi hämilleen ja antoi myöntävän vastauksen.\nHeti kun sanantuoja oli mennyt, lausui äiti: \"No jopa nyt jotakin!\nBöen'iinkö pyytävät sinua tulemaan?\" -- \"Onko tuo nyt sitten niin\nmerkillistä?\" kysäsi Arne, mutta vältti samalla äitinsä katsetta. --\n\"Böen'iin!\" ihmetteli äiti vielä kerran. -- \"No, miksikäs ei sinne\nyhtähyvin kuin johonkuhun muuhunkin taloon?\" -- hän katsahti vähän ylös\ntyöstään. -- \"Böen'iin, Birgit Böen'in luokse -- Bård, joka löi isäsi\nvaivaiseksi juuri Birgitan tähden!\" -- \"Mitä sanot?\" huusi nyt poikakin\nvuorostaan. \"Oliko se Bård Böen?...\"\n\nPoika ja äiti seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. Kokonainen\nihmiselämä vieri heidän silmiensä ohi, ja he näkivät sinä hetkenä\nkumpikin sen mustan langan juoksun, joka tätä elämää oli alusta aina\nloppuun asti kietonut. He alkoivat sitten puhella noista isän\nmahtipäivistä, jolloin Böen'in Eli itse oli kosinut tyttärensä puolesta\nja saanut rukkaset; he muistelivat ja kertoivat kaikki aina siihen\ntapaukseen saakka, jonka jälkeen Niilo ikäpäiväkseen terveytensä\nmenetti, ja kumpikin he selvään näkivät, ettei siinä Bård'in syytä\npaljonkaan ollut. Mutta hän se kumminkin oli, joka isän vaivaiseksi\nsaattoi, -- hän se oli.\n\n\"Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä vapaaksi?\" ajatteli Arne ja\npäätti samassa tehdä lähtöä.\n\nKun Arne saha olkapäällä astui jään yli järven toiselle puolelle ja\nsieltä ylös Böeniä kohden, näytti tämä hänestä muhkealta talolta.\nHuonerakennus oli vasta hiljakkoin maalattu; häntä vähin vilusti ja\nkenties se hänestä juuri sentähden näytti niin kodikkaalta ja\nhauskalta. Hän meni suorinta tietä kartanoon karjapihan yläpuolitse;\nsiellä seisoi parvi tuuheakarvaisia vuohia lumessa, nakerrellen kuoria\nmuutamista havupuun oksista, karjakoira juoksi edes takaisin luhan\nportailla ja haukkui aivan kuin olisi paholainen itse tullut taloon;\nmutta heti kun Arne vaan pysähtyi, heilutteli se häntäänsä ja antoi\ntaputtaa itseään. Kyökin ovea aukaistiin usein ja Arne katsahti joka\nkerran sinne päin; mutta sieltä tuli vaan joko karjapiika\nmaitokehloineen tai kyökkipiika, joka viskasi jotakin vuohille\nkarjapihaan. Riihtä puitiin parast'aikaa ja varstat kävivät tiukkaan;\nvasemmalla puolen halkokatoksen luona seisoi poika ja löi puita; hänen\ntakanaan oli suuret halkopinot. Arne jätti sahansa sen viereen ja meni\nkyökkiin; siellä oli valkoista hiekkaa laattialla ja hiekalle oli\nripoitettu katajan havuja; seinillä kirkkaat kupariastiat kiilsivät\nja hyllyllä oli pitkä rivi pystyyn asetettuja tina-astioita.\nPuolipäiväinen oli juuri tulella. Hän pyysi saada Bårdia puhutella.\n\"Mene tuonne tupaan!\" sanoi eräs sisällä olevista, sormellaan osoittaen\novea peräseinällä; Arne meni; ovessa ei ollut linkkua vaan messinkinen\nvedike; sisällä oli kaikki valoisata ja kaunista; kattoon oli maalattu\nsomia ruusuja, kaapit olivat punaisia, omistajan nimi mustalla oviin\npiirrettynä, sänky oli myöskin punainen, mutta reunoissa oli siniset\njuovat. Harteva, suopeakasvoinen mies istui piisin luona astioita\nvannehtien, tuon pitkän pöydän luona istui vaimo, jolla oli myssy\npäässä ja ruumiinmukaiset vaatteet; hän oli pitkä ja solakka; vaimo\njakeli jyviä kahteen eri läjään. Muita ei huoneessa ollut.\n\n\"Hyvää päivää!\" lausui Arne ottaen lakin päästään. Molemmat katsoivat\nhäneen; mies hymyeli ja kysyi ken hän oli. -- \"Hän se oli, jota oli\nhaettu tänne sahaamaan.\" -- Mies hymyeli vieläkin enemmän ja lausui\nsamalla kun painoi päänsä alas ja taaskin jatkoi työtään: \"Vai niin,\nArne Kampen.\" -- \"Arne Kampen?\" huudahti vaimo ja tuijotti häneen. Mies\nvähän katsahti ylös työstään ja hymyeli taaskin. \"Räätäli-Niilon\npoika\", lausui hän ja jatkoi työtään.\n\nVähän sen jälkeen oli vaimo noussut istuviltaan, mennyt hyllyä kohden,\nkääntynyt sieltä ja mennyt kaapille, kääntynyt taaskin ja kun hän\nviimeinkin oli kumarruksissaan pöydän ääressä haeskellen jotakin\nlaatikosta, kysyi hän, silmiään nostamatta: \"Tuleeko _hän tänne_\ntyöhön?\" -- \"Tulet\", lausui mies, eikä myöskään nostanut silmiään\ntyöstä. -- \"Ei sinua kukaan pyydä edes istumaankaan\", -- puhui nyt mies\nArnelle. Tämä kävi penkin luokse, vaimo läksi ulos, mies jatkoi\ntyötään; Arne kysyi eikö hän saisi aloittaa. \"Saatamme syödä\npuolipäiväistä ensin.\"\n\nVaimo ei enää tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran aukeni,\noli se Eli, joka sieltä tuli. Hän ei ensin ollut näkevinäänkään Arnea;\nmutta kun tämä nousi häntä tervehtimään seisahtui tyttö ja antoi\nhänelle kättä, ehkei hän kuitenkaan silmiään häneen luonut. Pari sanaa\nhe siinä vaihtoivat; isä vaan työskenteli. Tytön hiukset olivat\npalmikoitut, hän oli puettu ahdashihaseen liivihameesen, oli hoikka ja\nsolakka, käsiranne hänellä oli pyöreä, mutta käsi pienoinen. Hän katti\npöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne atrioitsi täällä\nisäntäväen kanssa; he, näet, osuivat sinä päivänä syömään erikseen,\nvaikka muuten tavallisesti söivät kaikin yhdessä pitkän pöydän\nympärillä valoisassa kyökissä. \"Eikö äiti tule?\" -- \"Ei hän tule, hän\non luhdissa villoja punnitsemassa.\" -- \"Oletko häntä kutsunut?\" --\n\"Olen, mutta ei hän sanonut ruuasta välittävänsä.\" Tuli hetkinen\näänettömyys. -- \"Onhan siellä luhdissa jokseenkin kylmä?\" -- \"Ei äiti\nantanut minun laittaa sinne tulta.\"\n\nJälkeen puolen päivän Arne oli työssä; iltasella hän taas istui tuvassa\nmuiden kanssa. Vaimokin oli silloin sisällä. Naiset neuloivat; mies\nteeskenteli yhtä ja toista pientä kapinetta; Arne häntä auttoi;\ntuntikausi siinä varmaankin istuttiin aivan puhumattomina; sillä\nElikin, joka muuten näytti olevan talon ratto, istui nyt hiljaisena\ntyönsä ääressä. Arne ajatteli kauhistuksella, että hänenkin kotonaan\nusein oli laita näin; mutta hänestä tuntui, kuin hän sen vasta nyt\noikein käsittäisi. Kerran Eli veti syvään henkeä, ikäänkuin hän jo\nolisi tarpeeksi asti pidättänyt itseään, ja sitten hän purskahti\nnauramaan. Isä nauroi myös, ja tuo jo Arneakin rupesi naurattamaan.\nSitten he puhelivat yhtä ja toista, enimmäkseen hän ja Eli; isä siihen\nmyöskin lausui jonkun sanan silloin tällöin. Kerran kun Arne oli\npuhunut pitemmältä ja lausunut ajatuksensa hyvin, tuli hän\nkatsahtaneeksi ylös; silloin tapasi hän äidin, Birgit'in, katseen; tämä\noli antanut työnsä vaipua helmaansa ja istui siinä silmät Arneen\nkiintyneinä. Nyt hän jälleen tarttui työhönsä, mutta heti kun Arne\nsanankaan vaan lausui, loi hän taaskin silmänsä häneen.\n\nTulipa niin maata panon aika, ja itse kukin meni omalle leposijalleen.\nArne tahtoi panna merkille sen unen, jonka hän ensimmäisenä yönä näki\ntässä vieraassa paikassa; mutta siinä ei ollut päätä eikä pontta. Hän\nei ollut koko päivänä puhunut isännän kanssa paljon mitään; mutta yöllä\nhän uneksi yksinomaisesti vaan hänestä. Bård oli viimeiseksi\nlyöpävinään korttia Räätäli-Niilon kanssa. Tämä oli vaaleana vihasta,\nmutta Bård vaan naurahteli ja veti puoleensa kaikki saadot.\n\nArne oli siellä monta päivää työssä; ei niinä päivinä puheltu paljon\nmitään, mutta sitä ahkerammin tehtiin työtä. Ja hiljaisia olivat\nkaikki, ei ainoastaan isäntäväki, vaan myöskin palvelijat, torpparit,\nja vieläpä naisväkikin. Talossa oli vanha koira, joka haukkui kun joku\nvieras tuli kartanolle; mutta silloin huusi joku talonväestä \"hiljaa!\"\n-- ja muristen meni koira taas lepäämään. Kotona Kampenissa oli katolla\nsuuri viiri, joka kääntyi tuulen mukaan; täällä oli vieläkin suurempi\nviiri, mutta Arne pani merkille ettei se kääntynytkään tuulen mukaan.\nKun nyt tuuli oli vastainen, pyrki viiri kaikin voimin irralleen, ja\nniin kauan Arne sitä katseli että hänen viimein täytyi kivuta katolle\nsitä korjaamaan. Ei se ollutkaan jäätynyt niinkuin Arne luuli, vaan oli\nnappula painettu sisään, ettei se pääsisi liikkumaan. Arne sen veti\npois ja heitti alas: nappula sattui Bård'iin, joka osui siitä käymään\nsivu. Tämä katsahti ylös. -- \"Mitä sinä siellä teet?\" -- \"Minä irroitan\nviiriä.\" -- \"Älä sitä tee; se vinkuu käydessään.\" -- Arne istui\nkahareisin katon harjalla: \"Parempi sekin on, kuin että se aina on\nhiljaa.\" Bård katsoi ylös Arneen ja Arne katsoi alas Bårdiin; silloin\nBård hymyili: \"Sen, jonka täytyy parkua puhuessaan, on parempi vaieta,\ntiedämmä.\"\n\nVäliin tapahtuu että joku sana kaikuu toistamiseen kauan senjälkeen kun\nse on sanottu, olletikin, jos se on viimeiseksi lausuttu. Bårdin sanat\nkaikuivat Arnen korvissa hänen kapuellessaan pakkaisessa katolta alas,\nseurasivatpa häntä vielä illallakin tupaan mennessä. Eli seisoi siellä\nhämärässä ikkunan luona ja katseli jäätä, joka hohti kirkkaana\nkuutamossa.\n\nArne läheni toista ikkunaa ja katseli ulos, niinkuin hänkin. Sisällä\nvallitsi hiljaisuus ja oli lämmin, ulkona oli kylmä; kolkko iltatuuli\npuhalsi laaksosta ja heilutteli puita niin, että niiden mustat varjot\nkeijuivat sinne tänne valkoisella lumella. Pappilasta näkyi yksinäinen\nkynttilänvalo aina tänne saakka, se milloin laajeni, milloin suippeni,\nteki väliin loistavia kaareja ja säteili taas monivärisenä, niinkuin\nkynttilänvalo tavallisesti tekee, kun siihen kauan yhtä päätä tuijottaa.\nTunturi riippui pimeänä, syvyyksissä savut majailivat, mutta ylempänä\nkirkasti kuuvalo valkoista lunta. Taivaalla tähdet tuikkivat ja\ntoisella kulmalla revontulet vähän soilehtivat; mutta aivan korkealle\nne eivät tahtoneet tulla. Vähän matkaa ikkunasta järveenpäin kasvoi\npuita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta tuo suuri sarapuu\nseisoi vaan yksinään ja piirteli lumelle.\n\nKaikkialla vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys; ainoastaan silloin\ntällöin kuului pitkällinen, valittava vinkuna. \"Mikä se on?\" kysyi\nArne. -- \"Se on viiri\", vastasi Eli, ja jatkoi sitten hiljempää,\nikäänkuin itsekseen puhuen: \"Se on mahtanut päästä irti.\" Mutta Arne\noli tähän saakka ollut niinkuin se, joka mielellään olisi tahtonut\npuhua, vaan ei kyennyt. Nyt hän lausui: \"Muistatko satua laulavista\nrastaista?\" -- \"Kyllä muistan.\" -- \"Niin tosiaankin... sinähän sen\nkerroitkin... Se oli kaunis satu.\" -- Eli lausui niin lauhkealla\näänellä, että hän melkein luuli ensi kerran sen kuulevansa: \"Minä olen\nusein kuulevinani laulua silloin kun kaikki on hiljaa.\" -- \"Se on\nhyvyys meissä itsessämme.\" Tyttö katsoi häneen pitkään, ikäänkuin\nolisi siinä vastauksessa ollut jotakin liikaa; he vaikenivat kumpikin\nsenjälkeen. Viimein kysyi tyttö sormellaan ruutuun piirrellen: \"Oletko\nhiljakkoin mitään laulua sepittänyt?\" Arne punastui, mutta sitä ei\ntyttö hoksannut. Senpätähden hän taaskin kysyi: \"Millä tavalla sinä\nniitä sepittelet?\" -- \"Tahtoisitko sen mielelläsi tietää?\" -- \"Ah,\ntahtoisin!\" -- \"Minä pidän kiinni niistä ajatuksista, jotka muut\nkernaammin antavat luistaa\", vastasi hän välttelevästi. Tyttö ei\npitkään aikaan mitään virkannut; sillä hän varmaankin vertaili jotakin\nlaulua ja mietiskeli, jos hänelläkin oli ne ajatukset olleet, ja oliko\nhän antanut niiden luistaa. \"Se on kummallista\", puhui hän ikäänkuin\nitsekseen ja alkoi taaskin piirrellä ruutuun. -- \"Minä tein erään\nlaulun kun sinut ensi kerran näin.\" -- \"Missä oli?\" -- \"Pappilan luona,\ntuolla, se oli samana iltana, kuu sinä sieltä muutit; -- minä näin\nsinut järvessä.\" -- Tyttö nauroi, seisoi sitten hetken hiljaa. \"Anna\nmun kuulla se laulu.\" -- Arne ei vielä koskaan ollut sitä tehnyt, mutta\nnyt hän alkoi tytölle laulaa:\n\n    Hän Venelilla hyppäsi nopeaan\n        Vastaan armastaan, j.n.e.\n\nEli kuunteli tarkkaan; hän seisoi hiljaa vielä kauan senjälkeen kuu\nArne jo oli laulamasta lakannut. Viimein hän puhkesi puhumaan: \"Voi\nkuinka minä häntä säälin!\" -- \"Se tuntuu minusta niinkuin en olisikaan\nsitä itse tehny\", lausui Arne, sillä hän ujosteli, eikä hän myöskään\nvoinut käsittää, kuinka se hänen mieleensä oli tullut. Hän jäi\nseisomaan ja katseli laulun jälkeen. Silloin tyttö lausui: \"Mutta eihän\nminun niin käynee?\" -- \"Eihän nyt toki, ei, ei! ... minä ajattelin\noikeastaan itseäni.\" -- \"Käykös sinulle sitten niin?\" -- \"En tiedä; --\nmutta silloin minusta tuntui siltä; -- nyt ei enää ole niin: mutta\nyhteen aikaan olin minä hyvin raskasmielinen.\" -- \"Se on kummallista\",\n-- tyttö taaskin piirteli ruutuun...\n\nKun Arne seuraavana päivänä tuli puolipäiväiselle, kävi hän ensin\nikkunan luokse. Ulkona oli ilma sakeata ja harmaata; täällä sisässä oli\nlämmin ja hyvä olla, mutta ruutuun oli sormella piirretty: \"Arne, Arne,\nArne\" ja monta monituista kertaa \"Arne\"; sen ikkunan luona Eli juuri\nedellisenä iltana oli seisonut.\n\nMutta seuraavana päivänä ei Eli tullut näkyviin; hän oli sairaana.\nYlipäätään hän ei näinä aikoina voinut hyvin; hän sanoi sen itse, ja\nhelposti sen muutkin voivat nähdä.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nJoku päivä senjälkeen tuli Arne sisälle ja kertoi, mitä hän vastikään\noli ulkona kuullut, että papin tytär, Mathilda, juuri nyt oli lähtenyt\nkaupunkiin, muutamiksi päiviksi niinkuin hän itse luuli, mutta, sen\nmukaan kuin vanhemmat olivat päättäneet, jäädäkseen sinne vuodeksi tai\npariksi. Eli ei siitä mitään ollut kuullut ennenkuin Arne sen nyt\nsanoi; hän kaatui maahan ja meni tainnoksiin.\n\nArne ei koskaan ennen ollut sellaista nähnyt; hän juoksi\npalvelustyttöjä hakemaan ja nämä taas vanhempia, jotka heti kiiruhtivat\nsisään; suuri hämmennys tuli koko taloon; kahlekoira haukkui luhan\nportailla. Kun Arne hetken päästä tuli sisään jälleen, oli äiti\npolvillaan sängyn vieressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelijatytöt\njuoksivat, toinen vettä noutamaan, toinen rohtoja ottamaan kaapista,\nkolmas otti liiviä auki kaulan kohdalta. \"Voi, Jumala sinua\nlohduttakoon ja auttakoon!\" lausui äiti; \"hullusti se oli kaikessa\ntapauksessa ett'emme hänelle mitään sanoneet; sinä se olit Bård, joka\nsen kielsit, voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!\"\n\nBård et mitään vastannut. \"Johan minä sen sanoin; mutta minun\ntahdostani ei koskaan lukua pidetä; voi Jumala sinua lohduttakoon!\nAina sinä hänelle olet ilkeä, sinä Bård; sinä et käsitä hänen mieltään,\nsinä; etkä sinä tiedä miltä tuntuu kun jotakuta rakastaa, sinä!\" Bård\nei mitään vastannut. \"Ei hän ole niinkuin muut, ne voivat surua kantaa,\nmutta hän sen alle sortuu, heikko ja hiemeräinen kuin hän on. Ja\nvarsinkin nyt kun hän ei muutoinkaan ole terve. Toinnu taas, lapseni,\ntoinnu, me olemme hyviä sinua kohtaan! Toinnu, oma armas Elini, äläkä\ntee meille tuollaista huolta!\" Silloin lausui Bård: \"Joko sinä puhut\nliian vähän taikka taas liian paljon\"; -- hän katsahti Arneen,\nikäänkuin olisi hän suonut tämän menevän tiehensä tänlaista puhetta\nkuuntelemasta. Kun tytöt kumminkin jäivät sisään, jäi Arne myös,\npoistui vaan hiukan ja läheni ikkunaa. Nyt sairas sen verran tointui,\nettä saattoi katsoa ympärilleen ja tuntea niitä, jotka seisoivat hänen\nsänkynsä vieressä; mutta samassa tuli muistikin takaisin; hän huusi:\n\"Mathilda!\" ja alkoi vetotaudin tapaisesti nyyhkiä, jotta oli vaikea\nolla koko huoneessa. Äiti koki häntä lohduttaa ja isä asettui niin,\nettä tyttö hänen näkisi; mutta sairas työnsi heitä luotaan; \"pois!\"\nhuusi hän, \"minä en teitä rakasta, pois!\" -- \"Herran tähden! etkö sinä\nvanhemmistasi pidä?\" kysyi äiti. -- \"En! Te olette kovia minua kohtaan,\nja riistätte minulta ainoan ilon mitä minulla on!\" -- \"Eli, Eli! älä\npuhu noin!\" rukoili äiti kauniisti. -- \"Puhunpas, äiti\", huusi hän,\n\"nyt minun täytyy se sanoa. Te kiusaatte minua täällä sisällä, jossa\nminä en saata olla iloinen useimmin kuin ulos lähteissäni! Ja Mathildan\nte otatte minulta, sen ainoan, jota minä ikävöin ja josta minä pidän\nkoko tässä mailmassa! Voi, Jumalani, mitä otankaan eteeni kun Mathilda\nei enää ole täällä, -- varsinkin nyt, kun minulla on niin paljon, niin\npaljon semmoista, jonka kanssa en pääse selville, kun en voi siitä\nkellekään puhua!\" -- \"Mutta ethän sinä tätä nykyä käynytkään juuri\nusein hänen lunnaan\", lausui Bård. -- \"Mitä se teki kun minä näin hänen\nikkunasta\", vastasi sairas ja itki niin lapsellisen sydämellisesti,\nettei Arne mielestään vielä koskaan ollut senlaista itkua kuullut. --\n\"Ethän sinä voinut häntä ikkunasta nähdä\", arveli Bård. -- \"Näinhän\nkumminkin talon\", vastasi tyttö, ja äiti jatkoi katkerasti: \"Sinä et\nkäsitä sen laista, Bård.\" Sitten Bård ei enää mitään virkannut. \"Nyt en\nminä enää koskaan saata ikkunan luokse mennä\", lausui Eli. \"Aamusilla\nminä aina ensimmäiseksi menin ikkunan luokse, kun ei mulla ollut ketään\nmuuta, jonka luokse olisin mennyt. Mathilda, Mathilda!\" Hän väänteli\nitseään sängyssä ja alkoi taaskin ääneen itkeä. Bård istui pallille ja\nkatsoi häneen.\n\nEli ei niinkään pian tointunut, kun he ehkä olivat luulleet. Illalla he\nvasta huomasivat että hän oli kääntynyt tautiin, joka ehkä jo\npitemmänkin aikaa oli kytenyt hänen ruumiissaan, ja Arnea kutsuttiin\nsisään auttamaan, kun häntä kannettiin omaan huoneesensa. Hän ei ollut\nsilloin tunnossaan, mutta makasi hiljaa ja laimeana; äiti istui hänen\nluonaan; isä seisoi jalkopäässä ja katseli, sitten hän meni työlleen.\nArne teki samoin, mutta sinä iltana hän rukoili tytön edestä maata\npannessaan, rukoili että hän, nuori ja kaunis kuin hän oli, tulisi\nonnelliseksi mailmassa ja saisi nauttia elämän iloa kenenkään\nestämättä.\n\nSeuraavana päivänä istuivat isä ja äiti yhdessä puhellen keskenään.\nArne kysyi kuinka nyt oli laita. Kumpikin odottivat että toinen\nvastaisi, ja sentähden Arne kauan sai odottaa vastausta; mutta\nvihdoinkin isä lausui: \"Huonosti on laita.\" -- Sittemmin sai Arne\nkuulla, että Eli oli hourinut koko yön, taikka, niinkuin isä sanoi,\npuhunut mielettömyyttä. Nyt hän makasi kovassa kuumeessa, ei tuntenut\nketään eikä tahtonut syödä mitään, ja vanhemmat neuvottelivat juuri,\nonko heidän lähettäminen lääkäriä noutamaan. Kun he senjälkeen menivät\nylös ja jäivät sairaan luokse, ja Arne jäi yksinään huoneesen, tuntui\nhänestä ikäänkuin olisi tuolla ylhäällä elämä ja kuolema taistelleet,\nmutta hän istuisi ulkopuolelta.\n\nMuutamien päivien kuluttua oli Eli kuitenkin parempi. Kerran kuin isän\nvuoro oli häntä hoitaa, pisti tytön päähän pyytää nähdäkseen sitä\nlintua, jonka Mathilda oli hänelle lahjoittanut. Silloin vastasi Bård,\nniinkuin tosi olikin, että kaikessa tässä hämmingissä oli unohdettu\nkoko lintu, ja nyt se oli kuollut. Äiti tuli sisään samassa kun Bård\ntätä kertoi, ja ovessa jo tullessaan hän huusi: \"Voi, Jumala\narmahtakoon, mikä pöllö sinä olet, Bård, kun tuonlaisia kerrot tuolle\nsairaalle lapsukaiselle! Kas niin, eikös hän pyörry taas käsiimme;\nJumala sinulle syntisi anteeksi antakoon!\" Niin usein kuin sairas\ntointui, huusi hän linnun perään, arveli ettei Mathildalle koskaan\nkävisi hyvin, koska lintu oli kuollut, tahtoi Mathildan luokse ja\npyörtyi uudelleen. Bård seisoi vieressä ja katseli siksi kun varsin\nhullusti rupesi käymään, sitten hänkin tahtoi olla apuna; mutta äiti\ntyönsi hänen pois ja sanoi itse hoitavansa sairasta. Silloin Bård\nkatsoi näihin molempiin pitkän aikaa, pani sitten molemmin käsin lakin\npäähänsä, kääntyi ja läksi huoneesta.\n\nPappi tuli rouvineen myöhemmällä sairasta katsomaan; sillä tauti pääsi\nnyt uuteen voimaan ja yltyi niin kovaksi, että henkeä kysyttiin.\n\nSekä pappi että rouva ottivat Bårdin tutkinnon alle ja arvelivat hänen\nolevan liian kovan lasta kohtaan; he saivat kuulla aamullisen\ntapauksen, ja pappi sanoi silloin suoraan, että senkaltainen menetys\noli tunnotonta; hän tahtoi itse ottaa lapsen luokseen, lausui hän, niin\npian kun hän tointuisi sen verran että voitaisiin häntä kulettaa;\nvihdoin viimein ei papinrouva enää tahtonut häntä nähdäkään, otti vaan\nja istui sairaan luona, puhutteli tohtoria, ja otti itse määritykset\nvastaan ja kävi siellä useat kerrat päivässä hoitamassa sairasta niiden\njälkeen. Bård käveli ulkona kartanolla paikasta toiseen, mieluimmin\nkuitenkin niin, että sai oleskella yksinään, seisoi usein pitkät ajat\nliikkumattomana, korjasi sitten molemmin käsin sukkiaan ja ryhtyi\njotakin toimittamaan.\n\nÄiti ei häntä enää puhutellut; tuskin he katsoivatkaan toisiinsa. Pari\nkertaa päivässä kävi Bård sairaan luona; silloin hän heitti saappaat\njaloistaan jo portailla ja laski lakkinsa ulkopuolelle ovea, jonka hän\nvarovasti aukaisi. Heti kun hän tuli sisään, kääntyi Birgit pois,\nikäänkuin ei hän. olisi Bårdia nähnytkään, istui niinkuin ennenkin\nkumarruksissaan, pää käden nojassa ja katseli sairasta. Tämä makasi\nkalveana ja hiljaisetta eikä tiennyt mistään. Bård seisoi hetken sängyn\nalapäässä, katsoi peiliin molempiin eikä virkannut mitään. Kerran kun\nsairas liikahti, ikäänkuin heräämäisillään, hiipi hän heti pois yhtä\nhiljaa kuin oli tullutkin.\n\nUsein Arne ajatteli, että siinä nyt miehen ja vaimon sekä vanhempain ja\nlapsen välillä oli lausuttu sanoja, jotka kauan olivat kyteneet ja\njotka eivät hevin mielestä menisi. Hän halusi sieltä pois, vaikka hän\ntosin enin olisi tahtonut tietää, kuinka Elin kävisi. Mutta voi sen\nkumminkin kaikessa tapauksessa saada kuulla, arveli hän, ja meni\nBårdille sanomaan, että hän nyt mielellään läksisi kotiin; työ, jota\nvarten hän oli tullut, oli jo tehtynä. Bård istui ulkona\nhakkuupölkyllä, kun Arne tuli hänen luokseen ja ilmoitti aikeensa. Hän\nistui kumarruksissaan ja kaivoi nappulalla lumeen. Arne tunsi nappulan,\nse oli sama, jonka hän oli viiristä irroittanut. Bård ei nostanut\npäätään; hän sanoi: \"Eihän täällä tätä nykyä liene hauska olla; --\nmutta en sinua vielä mielelläni laskisi menemäänkään.\" Sen enempää ei\nBård puhunut eikä Arnekaan siihen mitään vastannut; hän jäi siihen\nvielä hetkeksi seisomaan, läksi sitten pois ja ryhtyi johonkin toimeen,\nikäänkuin olisi se sillä päätetty että hän vielä jäisi tuonnemmaksi.\n\nKun Arnea myöhemmällä käskettiin sisään illalliselle, istui Bård aina\nvielä hakkuupölkyllä. Arne lähestyi häntä silloin ja kysyi kuinka Elin\nlaita oli. \"Varmaankin varsin hullusti\", lausui Bård; \"koska näin äidin\nitkevän.\" Oli juurikuin joku olisi vaatinut Arnea istumaan, ja hän\nasettui Bårdia vastapäätä, erään kaadetun puun nenälle. \"Minä olen\nnäinä päivinä paljon ajatellut isääsi\", lausui Bård niin äkkiarvaamatta\nettei Arne tiennyt siihen mitään vastata. -- \"Kaiketi sinä tiedät, mitä\nmeillä oli välillämme?\" -- \"Kyllä sen tiedän.\" -- \"No niin, luullakseni\nsinä kumminkin tiedät asian vaan puoleksi, ja panet suurimman syyn\nminun puolelleni.\" Arne vastasi hetken kuluttua: \"Siitä asiasta kaiketi\nolet jo sopinut Jumalasi kanssa, niin vissisti kuin isänikin sen nyt on\ntehnyt.\" -- \"No niin, asia on niinkuin se otetaan\", vastasi Bård. \"Kun\nminä löysin tämän nappulan, oli se mielestäni niin kummallista, että\nsinä juuri tulit tänne viiriä irroittamaan. Yhtä hyvin aikaisemmin kuin\nmyöhemminkin, ajattelin minä.\" Bård otti lakin päästään ja istui nyt\nkatsellen sen sisään.\n\nArne ei vieläkään ymmärtänyt, että hän tällä ilmoitti tarkoituksensa\npuhua hänelle hänen isästään. Eikä hän ymmärtänyt sitä vielä\nsilloinkaan kun Bård alkoi; niin vähän se oli Bårdin tapaan. Mutta aina\nsen mukaan kun Bård puhettaan pitkitti, tuli Arne huomaamaan, mitä hän\nmielessään oli tuntenut, eikä hän sen jälkeen suinkaan vähemmin\nkunnioittanut tuota hidasluontoista mutta perin rehellistä miestä.\n\n\"Saatoin olla noin neljäntoista vuotias\", lausui Bård puhuen vitkaan ja\npysähtymällä tavan takaa ikäänkuin hän tarkoin olisi punninnut\njok'ainoan sanan. \"Saatoin olla noin neljäntoista vuotias, kun tulin\ntuntemaan isäsi, joka oli samassa iässä. Hän oli hyvin raju eikä\nkärsinyt ketään etevyydessä rinnalleen. Minä olin ripille laskettaessa\nensimmäisenä ja hän toisena, ja siitä saakka hän aina katsoi minuun\nkarsaasti. -- Usein hän näytti aikovan otella minun kanssani, mutta ei\nsiitä koskaan valmista tullut; luultavasti meiltä kummaltakin puuttui\ntarpeellista itseluottamusta. -- Mutta kummallista se oli, että hän\ntappeli joka ikinen päivä eikä kumminkaan koskaan mitään onnettomuutta\nhänelle tapahtunut; ja ainoa kerta kun minä siihen ryhdyin kävi niin\nhullusti kuin suinkin saattoi; -- mutta kyllähän sen voikin arvata:\nminä olin viivytellyt liian kauan...\n\n\"Niilon halu oli kaikkiin tyttöihin ja niiden myöskin häneen. Oli vaan\nyksi ainoa, jota minä halusin omakseni, mutta hänenkin otti Niilo\nminulta joka ainoassa tanssissa, häätiloissa ja muissa pidoissa; se\ntyttö oli sama, joka nyt on vaimonani... Usein teki mieleni koetella\nvoimiani Niilon kanssa sen asian tähden; mutta pelkäsin joutuvani\ntappiolle, ja silloin tiesin menettäväni Birgitin samalla. -- Kun\nkaikki muut olivat menneet tiehensä, kannoin minä samat kuormat kuin\nhän oli kantanut, potkaisin saappaani korkoa samaan orteen kuin hänkin;\nmutta ensi kerran kun hän taas sieppasi tytön minulta, en tohtinut\nkumminkaan käydä otteluun hänen kanssaan; -- kerran kuitenkin, kun hän\naivan nenäni edessä hyväili tyttöä, otin minä niskasta erästä rotevaa\nmiestä ja heitin hänen pitkäkseen, noin vaan lystin vuoksi. Silloin\nNiilon kasvot kävivätkin vähän kalveiksi.\n\n\"Jos hän olisi edes ollut tytölle hyvä, mutta hän petti hänen, ja sen\nhän teki aina uuhelleen joka tilapäässä. Luulen melkein tytön kuitenkin\npitäneen hänestä sitä enemmän. -- Sillä tavoin asiat kävivät, kunnes\nviimeinen tapaus sattui. Nyt sen täytyy päättyä, arvelin minä, käyköön\nsitten syteen tai saveen. Eikä Jumalakaan sallinut hänen enää\npitemmälle mennä, luullakseni, sillä hän kaatui pahemmin kuin olisin\ntahtonutkaan... Sen erän perästä en häntä enää koskaan nähnyt.\"\n\nHe istuivat kauan aikaa äänettöminä; vihdoin jatkoi Bård:\n\n\"Minä kosin uudelleen Birgitiä; hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja\nsilloin arvelin sen kenties sittemmin muuttuvan paremmaksi. Me menimme\nyhteen, häät pidettiin alhaalla laaksossa erään tädin luona; paljolla\nme alotimme, ja yhä on omaisuutemme kasvanut. Meidän talomme olivat\nvieretysten ja ne tulivat nyt yhdistetyiksi, niinkuin tuumani oli ollut\naina pienestä saakka; mutta muuten ei käynyt niinkuin olin\najatellut...\" -- Hän vaikeni kauan; Arne ensin luuli hänen itkevän;\nmutta ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Mutta kun hän puhettaan pitkitti,\noli hänen äänensä vielä lauhkeampi kuin tavallisesti.\n\n\"Birgit oli ensimmältä harvapuheinen ja kovasti surumielinen. Minulla\nei ollut mitään lohduttavaa sanaa ja sentähden minä vaikenin. Sitten\nhän väliin sai tuon itsevaltaisuuden halun, jonka ehkä olet huomannut;\nse oli jonkunlaista vaihettelua ja sentähden minä vaikenin myöskin\nsilloin. -- Mutta oikein iloista päivää minulla ei ole ollut, siitä\nsaakka kun naimiseen menin, ja nyt olen kumminkin ollut naituna jo\nkaksikymmentä vuotta...\"\n\nTässä hän katkaisi nappulan keskeä poikki; sitten hän vähän aikaa istui\npalaisia katsellen.\n\n\"... Kun Eli kasvoi vähän suuremmaksi, ajattelin, että hänellä kenties\nolisi hauskempi olla vieraissa ihmisissä kuin täällä kotona. Harvoin\nminulla juuri on omaa tahtoa ollut; enimmäkseen onkin siinä tapauksessa\nhullusti käynyt, -- ja niin teki silloinkin. Äiti ikävöitsi lasta,\nvaikka järvi vaan oli välillä, ja vihdoin viimein huomasin myöskin\nettei pappilassakaan kaikki ollut niinkuin olla piti, sillä tuo\npappilan herrasväki on nyt kerrassaan senlaista leväperäistä joukkoa;\nmutta liian myöhään sen huomasin. Eihän tyttö enää pidä enemmän\nisästään kuin äidistäänkään.\"\n\nBård oli taaskin ottanut lakin päästään; pitkät hiuksensa olivat\nvaluneet otsalle, hän pyyhkäisi ne silmiltään ja painoi taas molemmin\nkäsin lakin päähänsä, ikäänkuin aikoisi hän tehdä lähtöä; mutta\nkääntyessään huonerakennukseen päin, pidättyi hän vielä ja lausui,\nsamalla kun hän katsahti ylös tyttärensä kammarin ikkunaan:\n\n\"Luulin olevan parasta, ettei Mathilda sanoisi hänelle jäähyväisiä;\nmutta sekin oli hullusti. Minä ilmoitin hänelle että lintu oli kuollut,\nsillä siihen olin minä syypää, ja sentähden luulin olevan parasta\ntunnustaa se hänelle; ja se taas oli hullusti. Ja niin on kaiken\nkanssa. Aina on aikomukseni ollut hyvä, mutta seuraus paha ja nyt on\nviimein tullut niin pitkälle, että vaimo ja tytär tuolla minua\npanettelevat, ja minä kävelen täällä yksinäni.\"\n\nPalvelustyttö huusi heille, että ruoka jo jäähtyi. Bård nousi.\n\"Hevoset, luulemma, hirnuvat\", lausui hän; \"lienettekö unohtaneet antaa\nniille heiniä\"; -- hän meni talliin niitä ruokkimaan.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nEli oli taudin jälkeen varsin voimaton; äiti istui hänen luonaan yöt ja\npäivät; isä kävi niinkuin ennenkin sukkasillaan heitä tervehtimässä,\njättäen lakkinsa ulkopuolelle ovea. Arne oli yhä vieläkin talossa; hän\nja isä istuivat iltasilla yhdessä; Arne oli aina enemmän ruvennut\npitämään Bårdista. Bård oli taitava ja ajatteleva mies; mutta hän ei\noikein rohjennut tietoonsa luottaa. Kun nyt Arne auttoi häntä selville\nmuutamissa suhteissa ja kertoi hänelle senlaista, jota hän ei tiennyt,\noli Bård hänelle siitä hyvin kiitollinen.\n\nKohdakkoin saattoi Eli aika ajoin istua yläällä, ja sen mukaan kun hän\nvointiinsa tuli, kävi hän aina oikullisemmaksi; kun Arne eräänä iltana\nistui tuvassa laulellen, lähetti Eli äidin pyytämään häntä hänen\nkammariinsa laulamaan, voidaksensa paremmin kuulla sanat. Arne oli\nvarmaankin yksinäisyydessään laulellut juuri Elille; sillä kun äiti oli\nasiansa toimittanut, punastui hän ja nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut sitä kieltää, vaikkei kukaan semmoista sanonutkaan. Pian\nhän kuitenkin toimentui ja vastasi välttelevästi, ettei hän osannut\npaljon mitään laulaa. \"Ei se siltä kuulu, kun yksinäsi olet\", arveli\näiti.\n\nArne antoi myöten ja läksi. Hän ei ollut Eliä nähnyt siitä päivästä,\nkun häntä kammariin kannettiin, ja arvasi tytön paljon muuttuneen\ntautinsa alla; oikeinpa hän sitä ajatellessaan tuli vähän pelon\nalaiseksi. Mutta kun hän hiljaa aukaisi kammarin oven ja astui sisään,\noli huoneessa pilkkoisten pimeä, eikä hän nähnyt ketään. Hän jäi oven\nsuuhun seisomaan. \"Kuka se on?\" kysyi Eli selvällä, mutta hiljaisella\näänellä. -- \"Kampenin Arne\", vastasi hän varovasti, saadakseen äänensä\nlauhkeaksi. -- \"Hyvin teit, kun tänne tulit.\" -- \"Kuinka sinä voit,\nEli?\" -- \"Kiitoksia, kyllä minä jo olen paranemaan päin.\"\n\n\"Istu, Arne hyvä!\" lausui hän hetken kuluttua ja Arne hapuili eräälle\ntuolille, joka oli sängyn luona. -- \"Oli niin suloista kuunnella sinun\nlauluasi, sinun täytyy nyt laulaa minulle jotakin täällä kammarissa.\"\n-- \"Kun minä vaan tietäisin, mitä täällä sopii laulaa.\" Tuli hetkeksi\näänettömyys; sitten Eli lausui: \"Laula joku virsi\", ja Arne lauloi\nerään, jota ripille laskettaissa tavallisesti laulettiin. Kun virsi oli\nloppunut, kuuli hän Elin itkevän eikä tohtinut sen vuoksi enää toista\naloittaa; mutta Eli pyysi: \"Laula vieläkin joku virsi\", ja nyt Arne\nlauloi sen, jota lasten ripille mennessä lauletaan. -- \"Olen miettinyt\nniin paljon täällä maatessani\", lausui Eli. Arne ei siihen tiennyt\nmitään vastata; hän kuuli pimeässä tytön hiljaisen itkun. Kello\nraksutti seinällä, näppäsi ja löi useita lyöntiä; Eli huokasi syvään\nikäänkuin helpoittaakseen sydäntään ja sitten hän lausui: \"Kuinka\nymmärtämätön minä olen ollut, en ole isää enkä äitiäkään oikein\ntuntenut... Minä en ole ollut hyvä heitä kohtaan, ja sentähden oli niin\nkummallista kuunnella lasten rippivirttä.\"\n\nPimeässä aina saattaa helpommin lausua totuuden; silloin puhutaan\nenemmän kuin päivällä toisiaan silmiin katsellessa.\n\n\"Senlaista puhetta on hauska kuulla\", vastasi Arne; hän muisti, mitä\nEli oli vanhemmilleen lausunut sairaaksi kääntyessään. Eli arvasi Arnen\ntarkoituksen, ja sentähden hän lausui: \"Jumala tiennee, koska olisin\noikein oppinut äitiä tuntemaan, ellei minulle tätä olisi tapahtunut.\"\n-- \"Onko hän nyt puhunut sinulle?\" -- \"Joka ainoa päivä; hän ei muuta\nole tehnytkään.\" -- \"Sitten kaiketi olet saanut kuulla monta asiaa.\" --\n\"Sanopas muuta.\"\n\n\"Kaiketi on hän puhunut myöskin isästäni?\" -- \"On kyllä.\" -- \"Muistanee\nhäntä vieläkin?\" -- \"Hän muistaa isääsi.\" -- \"Isä ei ollut hyvä\näidillesi.\" -- \"Äiti raukka!\" -- \"Pahimmasti hän kuitenkin teki\nitselleen.\"\n\nKumpikaan ei heistä nyt tahtonut ajatuksiaan toiselle lausua. Eli se\noli, joka ensimmäisen sanan lausui. \"Sinä taidat olla isäsi näköinen?\"\n-- \"Niin sitä sanotaan\", vastasi Arne välttelevästi; Eli ei huomannut,\nettä hän lausui sen erinomaisella äänellä, ja pitkitti sentähden hetken\nkuluttua: \"Osasiko hänkin lauluja sepittää?\"\n\n\"Ei.\" --\n\n\"Laula minulle nyt jotakin -- -- -- jotakin omista lauluistasi!\" Mutta\nArnella ei ollut tapana myöntää että hän omia laulujaan lauloi. \"Ei\nminulla ole mitään senlaista\", vastasi hän. \"Onpa sinulla vain ja kyllä\nsinä niitä laulatkin kun sitä sinulta pyydän.\" -- Sitä ei Arne vielä\nkoskaan ollut muille tehnyt, mutta nyt hän Elille lauloi seuraavan\nlaulun:\n\n    Urpuja näytteli puu jo lehtinen.\n    \"Vienenkö nuo?\" sanoi halla jo puuhun huokuen.\n          \"Siks' olla noiden suo,\n          Kuu kukan saavat nuo!\"\n    Rukoili nyt lehtivä puu vavisten.\n\n    Puussa, jok' kukki jo, lauloi lintunen.\n    \"Vienenkö nuo?\" sanoi tuuli jo puussa liehuen.\n          \"Siks' olla noiden suo,\n          Kun marjan saavat nuo!\"\n    Rukoili nyt kukkiva puu vavisten.\n\n    Puu jo sai marjoja alla heltehen.\n    \"Vienenkö nuo?\" sanoi tyttönen punaposkinen.\n          \"Kaikk', armas, ottaa saat\n          Nuo marjat mehukkaat!\"\n    Puu sanoi, oksakin myönsi myös sen.\n\nEli tohti tuskin hengittääkään, tarkkaan hän tätä laulua kuunteli. Arne\nkävikin laulamasta herettyään hämilleen, ikäänkuin olisi hän nyt\nilmituonut enemmän kuin oli aikonutkaan.\n\nPimeys painaa raskaasti niitä, jotka puhumattomina istuvat yhdessä; he\neivät koskaan ole toisiaan likempänä kuin silloin. Arne kuuli Elin\nvähimmänkin liikahduksen, kuuli kun hän kädellään peitettä siveli,\ntaikka kun hän vaan syvempään henkeä veti.\n\n\"Arne, etkö saattaisi opettaa minua lauluja sepittämään?\" -- \"Oletko\nkoskaan koettanut?\" -- \"Olen sitä näinä viimeisinä päivinä tehnyt,\nmutta en minä ole saanut mitään syntymään.\" -- \"Mistä sitten olet\naikonut laulaa?\" -- \"Äidistä, joka piti niin paljon isästäsi.\" -- \"Se on\nraskas aine.\" -- \"Se onkin saanut minun itkemään.\" -- \"Älä etsi\naineita, ne tulevat itsestään.\" -- \"Millä tavoin ne tulevat?\" --\n\"Niinkuin muukin mieluinen, silloin kun sitä vähimmin odotat.\" -- \"Se\nminua ihmetyttää, Arne, että sinä halajat pois, sinä, joka kannat\nmielessäsi niin paljon ihanata.\" -- \"Tiedätkö _sinä_, että minä\nhalajan?\" -- Tyttö ei siihen mitään vastannut, hän makasi hiljaa,\nikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. \"Arne sinä et saa lähteä pois!\"\nlausui hän ja Arnen sydän kävi lämpimäksi niistä sanoista. -- \"Toisin\najoin onkin minulla siihen vähemmän halua.\" -- \"Äitisi varmaankin pitää\nsinusta paljon. Minua haluttaa nähdä sinun äitiäsi!\" -- \"Tule Kampeniin\nkuu paranet.\" Ja mielessään Arne samalla näki hänen istumassa Kampenin\nvaloisassa tuvassa tuntureita katsellen; sydän rupesi rajusti\nsykkimään, veri kohosi päähän. -- \"Täällä on kovin lämmin\", lausui hän\nja nousi seisoalleen.\n\nTyttö kuuli sen. \"Arne, hyvä, aiotko jo mennä?\" lausui hän ja Arne\nistahti jälleen.\n\n\"... Sinun tulee usein käydä meitä katsomassa; äiti pitää sinusta niin\npaljon.\" -- \"Kyllä se minustakin olisi hupaista; ... mutta tulisihan\nminulla kuitenkin olla jotakin asiaa.\" -- Eli vaikeni hetken, ikäänkuin\nhän jotakin olisi miettinyt. \"Luulen\", lausui hän, \"äidillä olevan\njotakin pyydettävää sinulta.\"\n\nArne kuuli hänen nousevan istumaan sängyssään. Ei pienintäkään ääntä\nkuulunut huoneessa paitsi kellon raksutus seinällä. Viinein Eli lausui:\n\n\"Kunpa nyt olisi kesä!\"\n\n\"Kesä?\" -- Arnen mieleen juohtui lemuavat lehvät ja kellojen kilinä,\npaimenten huudot tuntureilta, laulut laaksoista. Mustajärvi hohti\nkirkkaana auringon valossa, talot keijuivat vedessä. Eli tuli tuvan\novesta, niinkuin ennen ja istui kivelle. -- \"Kun olisi kesä\", pitkitti\ntyttö, \"ja minä istuisin tuolla rinteellä, luulen varmaan että nyt\nvoisin laulaa jonkun laulun...\"\n\nArne nauroi ja kysyi: \"Mistä sinä sitten laulaisit?\" -- \"Jostakin\niloisesta, jostakin... niin en tiedä itsekään...\"\n\n\"Sano se Eli!\" -- Arne nousi iloissaan seisomaan, mutta malttoi\nmieltänsä ja istahti jälleen.\n\n\"En minä sitä sinulle sanoisi, en millään tavalla!...\" -- Eli nauroi.\n-- \"Minä lauloin sinulle kun pyysit.\" -- \"Vaikka, mutta en sittenkään,\nen, en!\" -- \"Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä\nvärssystä, jonka olet sepittänyt?\" -- \"En minä sitä luule, Arne; mutta\nse ei olekaan semmoista, jota itse olen tehnyt.\" -- \"Onko sen joku muu\nsitten tehnyt?\" -- \"Niin, se tuli noin lentäen.\" -- \"Silloinhan sen\nvoit minulle sanoa.\" -- \"Ei, ei se semmoistakaan ole, Arne, älä kysy\nminulta enää.\" Tyttö varmaankin kätki päänsä peitteen alle; viimeiset\nsanat melkein sammuivat siihen paikkaan. -- \"Eli, nyt sinä et ole\nminulle hyvä, niinkuin minä olen sinulle ollut!\" -- Arne nousi ylös. --\n\"Arne, tämä on toista -- sinä et ymmärrä minua -- mutta se oli... en\ntiedä itsekään... toisen kerran -- -- älä minuun suutu, Arne, älä mene\npois!\" -- tyttö alkoi itkeä.\n\n\"Eli, mikä sinun on?\" -- Arne kuunteli. \"Oletko kipeä?\" -- hän ei sitä\nitsekään uskonut. Tyttö itki aina vieläkin; Arne ei oikein tiennyt,\nmitä hänen tuli tehdä -- \"Eli!\" -- \"Mitä niin?\" -- he puhuivat\nkuiskaamalla kumpikin. -- \"Anna kätesi tänne!\" -- Tyttö et vastannut;\nArne kuunteli, -- hapueli peitteellä ja sai kiinni pienestä kädestä,\njoka oli paljaana!\n\nJoku tuli portaita ylös, ja kädet irtautuivat! Äiti se oli, joka toi\nvalkeata. \"Te varmaankin istutte liian kauan pimeässä\", lausui hän ja\nlaski kynttilän pöydälle. Mutta he eivät kumpikaan sietäneet valoa; Eli\nkätki kasvonsa päänaluseen, Arne suojasi kädellä silmiään. \"Niin, se\nhäikäisee ensimmältä\", lausui äiti; \"mutta kyllä siihen pian tottuu.\"\n\nArne haeskeli laattialta lakkia, jota hänellä ei mukana ollutkaan, ja\nsitten hän läksi.\n\nToisena päivänä kuuli hän Elin aikovan tulla tupaan jälkeen\npuolenpäivän. Arne kokosi kapineensa ja sanoi jäähyväiset. Kun Eli tuli\nalas, oli hän jo mennyt.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nTunturein väliin tulee kevät myöhäiseen. Posti, joka talvikelillä\nkulkee valtatietä kolmasti viikossa, ei huhtikuussa enää tule kuin\nkerran, ja tunturilaiset silloin tietävät, että lumi jo muualla on\nsulanut, aura maahan pantu, jäät lähteneet ja höyryt liikkeellä. Täällä\nvielä on lunta kolmen kyynärän paksulta, raavaat ammovat pahnoilla, ja\nlintuset tulevat, piiloutuvat ja palelevat. Yksinäinen matkustaja\nkertoo jättäneensä vaunut jälellepäin laaksoon ja näyttää kukkasia,\njoita hän on poiminut tienvarrelta ja ottanut mukaansa. Silloin ihmiset\nalkavat ikävöidä, käyskentelevät ulkona, puhelevat ja tarkastavat ilmaa\nja aurinkoa, joka päivä päivältä ylenee. He kylvävät poroa lumelle,\nmuistellen niitä, jotka nyt kukkia poimivat.\n\nSemmoisena vuodenaikana se oli, kun Kampenin vanha Margit tuli käyden\npappilaan ja pyysi saada pappia puhutella. Häntä käskettiin menemään\nvirkahuoneesen, jossa pappi, laihanlainen, valkotukkainen mies, jolla\noli suuret silmät ja lasit nenällä, otti hänen hyvin vastaan, tunsi\nhänet ja käski istumaan. \"Onko taaskin Arnesta jotakin?\" kysyi pappi,\njuurikuin olisivat he jo usein ennenkin hänestä puhuneet. \"On, Jumala\nparatkoon\", vastasi Margit, \"eihän minulla ole koskaan muuta kuin hyvää\nhänestä puhuttavana, mutta se on kumminkin niin raskasta\", -- vaimo\nnäytti hyvin murheelliselta. -- \"Joko tuo halu taaskin on tullut?\"\nkysyi pappi. -- \"Pahemmin kuin milloinkaan tätä ennen\", vastasi äiti.\n\"Ei kuuna päivänä hän viihdy täällä siksi kun kevät tänne ylös joutuu.\"\n-- \"Hän on sittenkin luvannut jäädä luoksesi.\" -- \"On tosin; mutta,\nHerran tähden, hän olkoon omassa vallassaan; kun mieli tekee ulos\nmailmaan, niin lähteköön hän vaan. Kuinka silloin minun käynee?...\"\n\n\"Kyllä minä kuitenkin vielä toivon, ettei hän sinua jätä\", lausui\npappi. -- \"Ei suinkaan hän sitä tekisikään, mutta kun hän nyt ei viihdy\nkotona? Minä olen hänen tiellään, ja se vaivaa mun omaa tuntoani.\nVäliin ajattelen, että minun tulisi itseni pyytää häntä lähtemään.\" --\n\"Mistä tiedät, että hänen mielensä palaa nyt enemmän kuin ennen\nmatkoille?\" -- \"Kyllä sen kaikesta näen. Puoli talvesta ei hän ole\nkertaakaan ollut muualla työssä. Sitä vastaan hän kolmasti on käynyt\nkaupungissa ja joka kerran viipynyt siellä aina kauemmin. Työtä\ntehdessään hän tuskin koskaan enää puhelee; ja sitä hän kuitenkin ennen\nusein teki. Monet ajat hän istuskelee ylähällä luhdissa ja katselee\nikkunasta ulos tuntureita kohden; hän saattaa istua siellä koko\niltapuolenpäivää sunnuntaisin, ja usein, kun kuuvalo on, istuu hän\nsiellä pitkään yön päälle.\" -- \"Eikö hän sinulle koskaan lue?\" -- \"Joka\npyhä hän lukee ja laulaa minulle, mutta hän tekee sen vaan noin\nhätimmiten, paitsi jonkun kerran, kun hän taas kiihtyy liiaksikin.\" --\n\"Eikö hän sinulle puhele sitten koskaan?\" -- \"Usein hän siinä pitää\nloma-aikaa niin kauan, että mun täytyy itkeä itsekseni. Silloin hän\nkaiketi sen huomaa ja rupee puheisin, mutta hän pysyy aina keviämmissä\nasioissa ja välttää raskaampia.\" Pappi käveli edes takaisin laattialla,\npysähtyi viimein ja kysyi: \"Minkätähden et sinä sitten hänelle mitään\npuhu?\" -- Kauan viipyi ennenkuin Margit siihen mitään vastasi; hän\nhuokasi syvään usean kerran, katsoi milloin alas, milloin syrjään ja\nhypisteli nenäliinaa, joka hänellä oli kädessään. \"Olen tullut teille\npuhumaan eräästä asiasta, joka painaa raskaasti mun sydäntäni.\" --\n\"Puhu suoraan vaan, se helpoittaa mieltäsi.\" -- \"Varmaankin se\nhelpoittaa; sillä sitä olen monta vuotta yksinäni kantanut, ja vuosi\nvuodelta se on raskaammalta tuntunut.\" -- \"Mitä se sitten on, hyvä\nystävä?\" -- Margit viivytteli hetken ennenkuin vastasi: \"Olen tehnyt\nsuuren synnin poikaani kohtaan\", -- hän puhkesi kyyneleihin. Pappi tuli\nhäntä lähemmäksi: \"Tunnusta se minulle, niin rukoilemme yhdessä Jumalaa\nsinun syntisi anteeksi antamaan.\"\n\nMargit nyyhkytti ja pyyhki kyyneleet silmistään, mutta kun hän koetti\npuhua, hyrähti hän taaskin itkuun, ja niin kävi useat kerrat. Pappi\nlohdutteli häntä, arveli ettei hänen syntinsä toki mahtanut kovin paha\nolla, että hän varmaankin tuomitsi itsiään liian ankarasti j.n.e. Mutta\nMargit yhä vaan itki eikä saanut sanotuksi, mikä se oli, joka hänen\ntuntoaan vaivasi, ennenkuin pappi istautui hänen viereensä ja rohkaisi\nhänen mieltään lohduttavilla sanoilla. Silloin sai hän vähitellen\nkaikki tietää. \"Pojalla oli vaikeat päivät lapsena ollessaan, ja\nsilloin hän sai tuon matkahalun. Hän tapasi silloin Riston, joka nyt on\ntullut upporikkaaksi siellä, missä kultaa kaivetaan; Risto antoi\nArnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enää ollut meidän kaltaisemme;\nhän istuivat yhdessä yökaudet ja kun Risto lähti matkoille, tahtoi\npoika mennä jälessä. Mutta samaan aikaan juuri hänen isänsä sai tuon\nonnettoman lopun ja poika lupasi silloin ettei hän mua koskaan\njättäisi. Mutta minä olin juuri kuin kana, joka oli saanut ankan munan\nallensa; kun poikanen sai ilmaa hengittää, tahtoi se ulos suurille\nselille, ja minua ahdisti kova tuska. Ellei hän sinne itse mennyt, niin\nhänen laulunsa sen kumminkin tekivät, ja joka ainoa aamu luulin hänen\nvuoteensa olevan tyhjänä.\n\n\"Samaan aikaan se oli, kun hänelle kerran tuli mahdottoman pitkä kirje;\nja se varmaankin on Ristolta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että\nminä sen häneltä kätkin! Luulin sen siihen jäävän; mutta jonkun ajan\nkuluttua tuli toinen, ja kun ensimmäisen olin kätkenyt, täytyi mun\nmyöskin toinen kätkeä. Mutta joka ikinen päivä, siitä saakka kun\nsilmäni auki sain aina siihen kun ne iltasella jälleen uneen ummistin\ntäytyi mun niitä kirjeitä ajatella, juurikuin olisivat ne polttaneet\nkoloa kirstun pohjaan, jossa niitä piilottelin. Ja onko vaan hullumpaa\nkuultu: tulipa vielä kolmaskin kirje. Neljänneksen tuntia varmaankin\nsitä pitelin kädessäni; kolme päivää kannoin sitä povellani ja mietin\noliko minun se annettava omistajalleen tai pantava kirstuun, jossa\ntoisetkin olivat; mutta arvelin sen kenties houkuttelevan pojan luotani\nenkä minä voinut olla _sitä_ kätkemättä niinkuin edellisiäkin. Nyt\nahdisti tuska sydäntäni joka ainoa päivä sekä edellisten kirjeiden\ntähden että niiden, joita kenties vielä vastedes tulisi. Minä pelkäsin\njokaista ken vaan taloon tuli; jos istuimme yhdessä tuvassa ja joku\nsilloin ovea aukaisi, kävi väristys läpi ruumiini; sillä saattoihan\nsiellä tulla taas kirje ja siinä tapauksessa olisi hän sen silloin\nsaanut käsiinsä. Kun hän taas oli kylässä, olin minä kotona huolissani\nja pelkäsin hänen siellä saavan kirjeen, jossa edellisistäkin\nkerrottaisiin! Kun hän tuli kotiin, tarkastin jo kaukaa hänen\nkasvojaan, ja, oi taivahitten, kuinka iloiseksi kävin, kun näin hänen\nhymyilevän, sillä siitä tiesin ettei hän mitään kirjettä ollut saanut!\nHän oli silloin jo kasvanutkin niin kauniiksi, aivan isänsä näköiseksi,\nvaikka hän on valkoverisempi ja luonnoltaan sävyisämpi. Ja sitten\nhänellä on semmoinen oiva laulu-ääni; -- kun hän iltasilla istui\novella, lauloi ylös tunturiselännettä kohden ja kuunteli kaikua,\nsilloin tunsin, etten hänestä ikänäni voisi luopua! Kun vaan sain häntä\nnähdä, tai tiesin hänen olevan likitienoolla, kun hänen katseensa oli\nvähänkään iloinen ja hän joskus minua puhutteli, silloin olin niin\ntäydellisesti tyytyväinen, etten mitään muuta mailmassa toivonut.\n\n\"Mutta juuri kun hän näytti rupeavan paremmin viihtymään ja suostui\nenemmän ihmisten seuraan, tuli postikonttorista sana, että nyt oli\nneljäs kirje tullut, ja siinä oli kaksisataa taalaria!... Luulin\npyörtyväni siihen paikkaan; mitä minun nyt tuli tehdä? Kirjeen tosin\naina saisin tieltä pois, mutta rahat? Moneen yöhön en unta saanut\nniiden tähden; kätkin niitä ensin ylisellä, sitten kellarissa tynnyrin\ntakana, ja kerran olin jo tuskissani pannut ne ikkunalle, että hän ne\nsiitä löytäisi! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne jälleen pois. Mutta\nviimein kuitenkin neuvon keksin: minä annoin hänelle rahat ja sanoin\nniiden äidin ajoista olleen lainassa. Hän pani ne maahan, niinkuin\nitsekin olin ajatellut, ja siinä ne eivät hukassa olleet. Mutta juuri\nsamana syksynä hän eräänä iltana ihmetteli että Risto hänen oli\ntykkänään unhottanut!\n\n\"Nyt haava meni uudelleen auki, ja rahat polttivat; synti se kuitenkin\noli eikä siitä mitään hyötyä ollut.\n\n\"Se äiti, joka on tehnyt syntiä lastansa kohtaan, on onnettomin\nkaikista äideistä; ... ja kuitenkin olin minä sen tehnyt pelkästä\nrakkaudesta... Senpä tähden mua rangaistaneekin sillä, että menetän\nkaikkian rakkaimpani. Sillä puolitalvesta hän taaskin on laulellut sitä\nnuottia, jota hän tavallisesti laulelee ikävöidessään; sitä hän on\nlaulanut aina lapsuudestaan ja joka kerran minä vaalistun kun hän sitä\nvaan laulaa. Silloin en tiedä mitä teen, ja tässä saatte nähdä\", -- hän\notti povestaan pienen paperipalasen, jonka hän antoi papille, -- \"tätä\nhän usein kirjoittelee; se varmaankin käy sille nuotille... Otin sen\nmukaani, kun en voi niin hienoa kirjoitusta lukea; katsokaa, pastori\nkulta, eikö siinä ole jotakin matkalle lähdöstä...\"\n\nPaperiin oli vaan yksi värssy kirjoitettu. Toiseen värssyyn oli siellä\ntäällä puoli tai kokonainen rivi, ikäänkuin olisi hän laulun unhottanut\nja koki saada sitä nyt värssy värssyltä jälleen selville. Mutta\nensimmäinen värssy oli näin:\n\n    Nähdä mit' outoa saisinkaan\n       Tunturin tuolla puolen?\n    Lunt' yltympäri siell' lie vaan;\n    Vihreä puu sisaruksiltaan\n       Lähteä kernaan soisi...\n       Koska sit' tehdä se voisi?...\n\n\"Sanooko siinä mitään matkasta?\" kysyi Margit, -- hänen silmänsä olivat\nkiintyneet papin kasvoihin. -- \"Kyllä tässä on matkasta\", vastasi\npappi. \"Enkös sitä tietänyt! Oi Jumala, tunnenhan minä nuotin!\" Hän\nkatsoi pappiin tuskallisessa ahdistuksessa, kädet ristissä, ja kyynelet\nvierivät alas hänen poskiaan pitkin.\n\nMutta pappi oli tässä yhtä neuvoton kuin hänkin. \"Täytyy pojan antaa\nolla omilla oloillansa\", lausui hän. \"Elämä ei muutu hänen tähtensä;\nVaan se riippuu siitä, jos hän siihen kerran voi luoda syvemmän\nkatseen. Nyt hän tahtoisi juurikuin lähteä sitä hakemaan.\" -- \"Mutta\nsehän, pastori hyvä, on juuri samoin kuin entisen akan\", arveli Margit.\n\"Entisen akan?\" -- kysyi pappi. -- \"Niin hänen, joka lähti päivänvaloa\nitselleen hakemaan, kun ei ymmärtänyt laittaa ikkunata huoneensa\nseinään.\" -- Pappi ihmetteli hänen terävää järkeänsä; mutta Margit ei\nnyt ensikertaa tätä ajatellut, hän oli sitä harkinnut ainakin\nseitsemän, kahdeksan vuotta. \"Luuleeko pastori hänen lähtevän? Mitä\nminun tulee tehdä? Entä rahat? Entä kirjeet?\" -- Vaimo raukkaa ahdisti\nkaikki yhtä haavaa. \"Niin, kirjeiden laita ei ole oikea. Et sinä\nkoskaan voi vastata siitä, että olet häneltä pidättänyt sen mikä hänen\nomansa oli. Mutta vieläkin pahempi on, että olet aivan syyttä antanut\nhänelle huonon ajatuksen kristiveljestä, ja kaikkian pahinta, että se\non eräs, josta hän niin paljon piti, ja joka taas puolestaan\ninnokkaasti on häntä rakastanut. Mutta rukoilkaamme Jumalaa sinulle\nanteeksi aittamaan; rukoilkaamme kumpikin.\" Margit painoi päänsä alas;\nhän istui vieläkin kädet ristissä: \"Kyllähän minä häneltä anteeksi\npyytäisin, kun vaan ensin tietäisin ettei hän lähde pois!\" -- Hän\nnähtävästi erehtyi Jumalan ja Arnen suhteen, mutta pappi ei ollut sitä\nhuomaavinaan. \"Aiotko sen hänelle nyt heti tunnustaa?\" kysyi hän.\nMargit loi silmänsä maahan ja lausui hiljaa: \"Mielelläni jättäisin sen\ntuonnemmaksi, jos se käy laatuun.\" Pappi veti suutansa nauruun Margitin\nhuomaamatta; hän kysyi: \"Etkö luule syntisi tulevan suuremmaksi, jota\nenemmän viivyttelet tunnustuksella?\" -- Margit hypisteli molemmin käsin\nnenäliinaansa, pani sen kokoon, ja koetti kääriä sitä niin pieneksi,\nkuin mahdollista oli. \"Pelkään hänen lähtevän matkoille, jos vaan\nilmoitan kuinka kirjeiden laita on.\" -- \"Sinä et uskalla luottaa\nJumalaan?\" -- \"Kyllähän minä Jumalaan luotan\", vastasi hän kiireesti;\nsitten pitkitti hän hiljaa. \"Mutta jos hän kuitenkin jättäisi minun?\"\n-- \"Sinä pelkäät siis enemmän hänen matkoille menemistään kuin omaa\nsyntiäsi?\" -- Margit oli taas levittänyt nenäliinansa; hän vei sen nyt\nsilmilleen, sillä ne kyyneltyivät. Mutta pappi istui hetken häntä\nkatsellen; sitten hän lausui: \"Minkätähden nyt tätä kaikkea minulle\nkerroit, kun ei aikomuksesi kuitenkaan ollut mitään muutosta saada?\"\nPappi odotti kauan, vaan ei saanut mitään vastausta. \"Luulitko kenties\nsyntisi vähenevän, kun sait sen muille ilmoitetuksi?\" -- \"Niin minä\nluulin\", lausui Margit hiljaa, painaen päänsä alas rinnoille. Pappi\nhymyili ja nousi istualtaan. \"Niin, Margit hyvä, toivon sinun tekevän\nniin, että siitä vanhoilla päivilläsi iloa saat.\" -- \"Kun vaan saisin\npitää sen ilon, mikä minulla nyt on!\" lausui Margit, ja pappi luuli,\nettei hän uskaltanut toivoakaan suurempata iloa kuin saada elää\nalinomaisessa tuskassaan. Hän hymyili pannessaan tupakkaa piippuun.\n\"Kun vaan joku tyttö saisi hänen pauloihinsa, niin näkisitpä, ettei hän\nenää matkoille haluaisi.\" Margit katsoi äkkiä ylös ja seurasi pappia\nsilmillään, kunnes hän pysähtyi hänen eteensä. \"Böenin Eli?... Mitä\nluulet?...\" Margit punastui ja katsoi taaskin alas, vaan ei virkannut\nmitään. Pappi seisoi paikallansa ja odotti, sanoi viimein, mutta tällä\nkertaa hiljemmällä äänellä: \"Jos voisimme asettaa niin, että he\ntapaisivat toisiaan useimmin täällä pappilassa?\" -- Margit vilkaisi\npappiin nähdäkseen oliko tuo puhe täyttä totta. Ei hän kuitenkaan\nrohennut häneen vielä luottaa. Pappi alkoi taaskin astuskella, mutta\npysähtyi uudelleen: \"Kuule nyt, Margit! Tämä lienee ollutkin, kun\nkaikki käy ympäri, asiasi tänne tänä päivänä?\" -- Margit loi silmänsä\nmaahan, pisti pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaansa ja veti yhden\nkulman nenäliinasta ulos: \"No kyllähän se Jumala paratkoon\nniin oli.\" Pappi purskahti nauramaan ja hieroi käsiään: \"Ja\ntaisi jo edelliselläkin kerralla olla sinulla sama asia?\" Margit\nveti nenäliinankulmaa vielä enemmän esiin ja venytteli sitä\nvenyttelemistään: \"Koska Te sen nyt sanoitte, niin täytyyhän mun se\ntunnustaa.\" -- \"Ha, ha, ha, ha! No, sinua Margit, Margit!... Ha, ha,\nha, ha! Totta puhuen ovat vaimoni ja tyttäreni miettineet juuri samaa\nkuin sinäkin.\" -- \"Onko se mahdollista?\" -- Margit katsahti ylös niin\niloisena ja samalla niin hämillään, että pappi oikein ilokseen katseli\nhänen rehellisiä, kauniita kasvojaan. \"Niin, Margit, sinä olet niin\npaljon rakastanut, että varmaankin sekä Jumala että poikasi sinulle\nanteeksi antavat mitä rikkonut olet. Sinun alinomainen pelkosi ja\ntuskasi ovat kenties jo olleetkin sinulle rangaistusta kylläksi;\ntoivokaamme, että Jumala siitä pian lopun tekee, sillä jos hän niin\ntahtoo, auttaa hän meitä nyt vähäisen.\" Margit huokasi syvään, nousi\nylös, kiitti ja niiasi, astui ovea kohden ja niiasi vieläkin kerran.\nMutta tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä ennenkuin hän tuli\naivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän loi silmänsä ylös taivaasen\nkiitollisuudesta säihkyvällä katseella, riensi portaita alas ja astui\nsitä kiiruummin, jota loitommaksi hän tuli ihmisten näkyvistä; niin\nkeveästi kuin hän tänäpäivänä kulki alas Kampenia kohden, ei hän moneen\nvuoteen ollut sitä tietä astunut. Kun hän oli ennättänyt niin pitkälle\nettä näki paksun ja rattoisan savun tupruavan ylös takanpiipusta,\nrukoili hän Herralta siunausta talolle, papille ja Arnelle, -- ja\nmuisti sitten että hän päivälliseksi oli aikonut antaa savustettua\nlihaa, joka oli hänen parhain ruokansa.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nKampen oli kaunis talo. Se oli keskellä sitä lakeutta, jota alapuolella\nrajoitti vuorijyrkänne ja yläpuolella syrjätie; tien toisella puolen\nkasvoi tiheä metsä, vähän loitompana yleni harju, ja sen takana lumen\npeittämät tunturit siintivät. Vuorijyrkänteen puolella oli samoin leveä\ntunturiharjanne, joka ensin kulki ympäri Mustajärven Böen'in puolelle,\nkohosi korkeampana Kampenia kohden, mutta kääntyi samassa syrjään,\nantaen tilaa leveälle alanteelle, jota sanottiin alankomaaksi. Kampenin\nhuonerivin pääovi oli tielle päin, johon lienee ollut noin pari tuhatta\naskelta; polku, jonka kummallakin puolen tuuheat koivut kasvoivat, vei\novelta suoraan tielle. Molemmilla puolin uudismaata oli metsä; talon\nniittyjä ja peltoja saattoi lisätä niin paljon kuin tahtoi; se oli\nmonessa suhteessa oivallinen talo. Asuinhuoneen edessä oli pieni\nryytimaa. Arne hoiti sitä sen mukaan kuin hän kirjoista oli oppinut;\nvasemmalla puolen olivat karjetat ja muut ulkohuoneet; ne olivat\nenimmäkseen uudesta raketut. Asuinhuone oli punaiseksi maalattu, ovet\nja ikkunanpuitteet olivat valkoiset; se oli kahdenkertainen\nturvekattoinen rakennus; toisessa päässä oli viiri-seiväs, jonka\nnenässä rautainen kukko korkeine häntineen kiekaili.\n\nKevät oli tullut tunturimaihin; oli sunnuntai-aamu; ilma oli raskas\nmutta tyven ja lämmin; sumu peitti metsän, mutta Margit arveli sen\npäivän päälle haihtuvan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja laulanut\nvirsiä; nyt hän seisoi pyhävaatteissaan oven suussa, aikeessa lähteä\npappilaan. Hän aukaisi oven, raitis lehvän lemu virtasi sisään,\nkastehelmet välkkyivät lehtien nenissä, mutta vuoren jyrkänteeltä\nkuului kosken kova kohina.\n\nArne käveli tietä pitkin ylös kylää kohden. Jota kauemmaksi hän kosken\ntienoolta tuli, sitä enemmän kohina raivoisuutensa menetti ja muuttui\nnyt järeäksi urkusäveleksi.\n\n\"Herra olkoon hänen kanssansa!\" lausui äiti, -- hän aukaisi ikkunan ja\nkatsoi hänen jälkeensä siksi kun metsikkö hänen kätki. Sumu haihtui\nhaihtumistansa, auringon säteet sen jo lävistivät, vilkas elämä syntyi\nkedoilla ja ryytimaassa; siellä Arnen työ kantoi hedelmää: raitis kasvu\nlemusi iloa ja suloista tuoksua ylös äidille. \"Kevät on kaunis sen\nmielestä, joka kauan on saanut talven kovuutta kokea.\"\n\nArnella ei mitään vasituista asiata ollut pappilaan, mutta hän aikoi\nkuitenkin kuulustella sanomalehtiä, jotka hänellä ja papilla olivat\nyhteisiä. Hiljakkoin oli hän nähnyt lueteltavan useita Norjalaisia,\njotka olivat hyvin onnistuneet kullan kaivamisessa Amerikassa, ja\nniiden seassa oli myöskin Risto mainittu. Nyt hän oli kulkupuheista\nkuullut Ristoa odotettavan kotiin. Tästä hän kenties myöskin saisi\ntietoa pappilassa, -- ja jos vaan Risto jo oli tullut kaupunkiin, aikoi\nArne lähteä sinne häntä tervehtimään ennen heinäntekoa. Tätä hän mietti\nsiksi kun oli tullut niin pitkälle, että saattoi nähdä Mustajärven ja\nBöen'in järven toisella puolen. Ilma oli selkeämpi, auringon säteet\nkimaltelivat kostealla nurmella, tunturin huippu hohti valkoisena,\noikealla puolen pimensi metsä järven pinnan, mutta ylempänä, talojen\nedustalla oli aukeamaata ja siellä valkoinen hiekka välkkyi päivän\nvalossa. Samassa Arnenkin ajatukset olivat tuossa punaisessa\nrakennuksessa, jossa ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset, ja jonka\njälkeen hän oman asuinhuoneuksensa oli maalannut. Hän ei enää muistanut\nensimmäisiä ikäviä päiviään siellä; hän muisti vaan sen kesän\nihanuuden, jonka he Elin vuoteen ääressä kumpikin, Eli ja hän, olivat\nnähneet. Sittemmin hän ei siellä ollut käynyt; eikä hän tahtonut sinne\nmennä, ei millään muotoa. Kun hänen ajatuksensakaan vaan siihen\nkoskivat, punastui hän ja kävi ujoksi, ja kuitenkin se tapahtui joka\nainoa päivä ja monta kertaa päivässä, eikä mikään häntä saanut niin\npakenemaan yksinäisyyteen kuin nuo muistot!\n\nPikaa hän astui ikäänkuin sitä paetakseen, mutta mitä kauemmaksi hän\npääsi, sitä enemmän hän joutui juuri vastapäätä Böeniä, ja sitä enemmän\nhän myöskin sitä katseli. Sumu oli jo tykkänään hävinnyt, taivas oli\nselkeä tunturein välissä, linnut visertelivät ja liitelivät parvittain\nkorkealla kirkkaassa päivänvalossa, kedoilla tuhannet kukkaiset\ntuoksuivat, ja ylpeänä, huimapäisenä, hillitsemättömänä kukerteli,\nlauloi, kimalteli, riemuili ilo ylös avaruuteen!\n\nArnella oli polttavan kuuma, sillä hän oli astunut kiivaasti; hän\nheitti pitkäkseen nurmelle, katsoi ensin Böeniä kohden, mutta kääntyi\nsitten toiselle syrjälle, ettei hän sitä enää näkisi. Samassa kuuli hän\nylempätä laulua, kauniimpata kuin hän ennen koskaan oli kuullut; se\nkaikui yli laakson lintujen viserryksen säestämänä, ja ennenkuin Arne\noikein ennätti saada nuottia selville tunsi hän jo sanatkin; mutta\nlaululla oli juuri hänen lempinuottinsa, ja sanat olivat samat, joita\nhän aina lapsuudesta oli miettinyt, -- ja jotka hän oli unhottanut\nsamana päivänä kuin hän ne oli saanut esiinkin! Hän hyppäsi ylös,\nikäänkuin tavoittaakseen nuo kadotetut ja jälleen löydetyt, mutta hän\nseisahtui kuuntelemaan; sävelet aaltoilivat ylähältä, sieltä kaikui\ntoinen, kolmas ja neljäs värssy hänen omasta unhotetusta laulustaan:\n\n    Nähdä mit' outoa saisinkaan\n        Tunturin tuolla puolen?\n    Lunt' ylt'ympäri siell' lie vaan;\n    Vihreä puu sisaruksiltaan\n        Lähteä kernaan soisi...\n        Koska sit' tehdä se voisi?...\n\n    Kotka se voimakas leijailee\n        Tunturin tuolle puolen, --\n    Jahtien riemua nautitsee\n    Hän, joko maat' tätä hän lähenee\n        Tai kohoaa vapahasti\n        Pilvien ääriin asti!\n\n    Lehtinen puu, jok' ei tahdokkaan\n        Tunturin tuolle puolen,\n    Nuortuvi, kun kesä saapuvi vaan,\n    Tyytyvi taas sitä vartoomaan;\n        Tuutivi lintusiansa\n        Lauluja tuntemattansa!\n\n    Vaan joka vuotta kakskymment' on\n        Tunturin tuolle puolen\n    Pyrkinyt, lintu kuin lentohon,\n    Koska hän kurja ja saattamaton\n        Lintujen lauluja kuulee,\n        Pieneneväns' yhä luulee.\n\n    Kielevä lintu, mi tänne sun sai\n        Tunturin tuolta puolen,\n    Kun mukavamp' pesä _siell'_ oli kai?\n    Kun sinut nään, sydän huokaa: ai!\n        Vain ikävää sä voit kantaa, --\n        Siipiä et sä voi antaa!\n\n    Enkö mä koskaan kulkea saa\n        Tunturin tuolle puolen?\n    Muuriko tää iät' ahdistaa,\n    Niin mua, että mä muut' asemaa\n        Nähdä en tuolla voi puolen? --\n        Näinkö mä täällä vain kuolen?\n\n    Pois halajan ma! -- Ah kauas pois\n        Tunturin tuolle puolen! --\n    Suuttunut ahtahisin asemiin\n    Urhous sois merihin avariin --\n        Laskea täält' elon laivan, Täällä ei nääntyä aivan!\n\n    Tehdä tok' kerta voin muutannon\n        Tunturin tuolle puolen.\n    Ehk' oves, Herra, koht' auki jo on? --\n    Täältä pois taivahiseen talohon\n        Vielä mun suo ikävöitä,\n        Karttaen vaan hälinöitä!\n\nArne seisoi paikallaan siksi kuin viimeinen värssy ja viimeinen sana\noli laulettu; taas hän kuuli lintuisten ilkamoivan ja riemuilevan,\nmutta ei tiennyt tohtisiko hän itse liikahtaa. Kuitenkin täytyi hänen\nsaada tietää ken laulaja oli; hän nosti jalkaansa ja astui niin\nvarovasti ettei lehtikään risahtanut. Pieni perhonen oli asettunut\nkukan lehdelle aivan hänen jalkansa eteen, sen täytyi lähteä lentoon,\nsiirtyi jonkun matkaa eteenpäin, yritti jälleen alas mutta täytyi\ntaaskin paeta ja niin pitkin matkaa aina ylös mäelle, johon Arne nousi.\nSiellä kasvot tiheä pensas eikä Arne tahtonut enää edemmäksi mennä,\nsillä nyt hän saattoi jo nähdä; pieni lintu lensi pensaasta ylös,\nkirkasi peljästyksestä ja kiiti pois mäenrinteen yli; silloin tyttönen,\njoka siellä istui, katsahti ylös, Arne kyykistyi alas pensaan taakse,\nei henkeänsäkään vetänyt, sydän tykytti, hän kuuli sen jok'ainoan\nlyönnin, kuunteli, eikä tohtinut lehteäkään liikuttaa; sillä Elihän se\njuuri olikin!... Pitkän ajan kuluttua hän tohti katsahtaa hiukan ylös,\naikoi ottaa askeleen likemmäksi, mutta linnulla saattoi olla pesänsä\npensaan alla ja sitä hän ei hennonnut tallata. Hän katseli sentähden\nvaan heiluvien lehtien välistä sen mukaan kun ne toisistaan erkanivat\ntai jälleen yhdistyivät. Auringon säteet lankesivat suoraan tyttöön;\nhän oli puettu mustan väriseen, hihattomaan liivihameeseen, päässä oli\nhänellä pojan olkilakki, joka oli irrallaan ja tahtoi aina luiskahtaa\nkallelleen. Hänellä oli kirja polvellaan, ja kirjalla oli koko joukko\nniittykukkia, oikealla kädellään haperoitsi hän kukkia ikäänkuin\najatuksissaan, vasempi kyynäspää nojautui polveen ja pää oli\nkallistunut kättä vasten. Hän katsoi sinne päin, mihin lintu oli\nlentänyt eikä ollut varma vaikka hän olisi itkenytkin.\n\nKauniimpaa ei Arne vielä elämässään ollut unissaankaan nähnyt; aurinko\nlevittikin kaiken kultansa tytön ja sen paikan yli, jossa hän istui,\nlaulu värähteli hänen ympärillään, vaikka viimeinen sävel jo aikoja\nsitten oli kajahtanut, ja Arne ajatteli, hengitti, vieläpä hänen\nsydämensäkin tykytti sen tahdin mukaan.\n\nTyttö aukaisi kirjan, mutta pani sen pian jälleen kiinni ja istui\nniinkuin ennenkin hyräellessään uutta laulua. Se oli: \"Urpuja näytteli\npuu jo lehtinen\", -- Arne tunsi sen heti, vaikka Eli ei oikein\nmuistanut sanoja eikä nuottia, vaan lauloi usein väärin. Viimeisen\nvärssyn hän kuitenkin parhaiten osasi, ja sentähden hän sen lauloi\nuudestaan moneen kertaan, -- mutta hän lauloi sen näin:\n\n    Saipa jo marjoja kypsiä puu.\n    \"Annappas nuo!\" sanoi tyttönen, kaunis, simasuu.\n         \"Niin kaikki pienet nuo\n         Ja helmahas vain luo!\"\n    Puu sanoi -- trala-la-lala, -- sulosuu!\n\nJa sitten hän äkkiä hyppäsi ylös, ravisti kukkaset kaikki helmastaan,\njoetteli jotta sävelet vierivät yli seudun varmaankin aina Böeniin\nasti. Ja sitten hän juoksi. -- -- -- Arne arveli huutaa hänen jälkeensä\n-- -- mutta ei!... Tuolla hän tanssi kaikki mäen rinteet alas laulaen,\nrallittaen; tuolla putosi lakki hänen päästään, tuolla hän otti sen\nylös jälleen, tuolla hän hän seisoi keskellä korkeata ruohikkoa...\n\"Huudanko hänelle?\" arveli Arne. \"Hän katsoo taakseen...\" Arne painui\nalas. Kauan kesti ennenkuin hän tohti katsoa ylös piilostaan... Ensin\nhän nosti ainoastaan päätänsä, ei nähnyt Eliä, nousi polvilleen -- ei\nnähnyt vieläkään -- hyppäsi seisoallensa -- ei, hän oli poissa!...\n\nArnen ei enää tehnyt mieli pappilaan. Eikä hän halunnut mitään!... Hän\nistui sille paikalle, jossa Eli oli istunut, istui siellä vielä kun\npäivä oli jo puolessa. Järven pintaa ei pieninkään laineen väre\nröyheltänyt, asunnoista alkoi savu aaltoilevana nousta ilmaan,\nruisrääkät hiljenivät toinen toisensa jälkeen, pikkulinnut ilkamoivat,\nmutta vetääntyivät metsän sisään, kaste oli kadonnut ja ruoho seisoi\ntotisena, ei pieninkään tuulahdus lehtiä tärisyttänyt, tunnin päästä\nolisi aurinko korkeimmallaan. Arne ei tiennyt asiastakaan ennenkuin\nhänen ajatuksensa jo olivat pienessä laulussa kiinni, lempeä nuotti\ntarjoutui sanoille, ja, rinta ihmeellisen täynnä lempeyttä, meni ja\ntuli nuotti siksi kuin se mukanaan toi täydellisen kuvan.\n\nArne lauloi hiljaa, niinkuin hän sen oli sepittänyt:\n\n    Metsässä kun poika käv' eksyksiin,\n              käv' eksyksiin,\n    Siell' laulua kuuli hän kummaa niin,\n              hän kummaa niin.\n\n    Raidasta nyt poikanen huilun loi,\n              hän huilun loi,\n    Ja koitteli, joskopa soida se voi,\n              jos soida se voi.\n\n    Sill' ääntä on, -- jos se ei niin lyhyt ois,\n              ei niin lyhyt ois,\n    Kun kuulteli hän sitä, lens' se jo pois,\n              se lensi jo pois.\n\n    Unissa se tytt' useastikin soi,\n              useestikin soi,\n    Ja korvihin niin sulo ääniä toi,\n              suloisia toi.\n\n    Mut' tuot tapaellen hän herajää,\n              niin, hän heräjää;\n    Myös halk' yön kanss' sävel pois häviää,\n              se pois häviää,\n\n    \"Sävelen sisähän minut, Luoja oi, luo,\n              oi Luojani, luo!\n    Kun sieluni multa on vienyt tuo,\n              on vienyt tuo!\"\n\n    Näin vastaa Luoja: \"Ehk' ystäväs,\n              ehk' ystäväs,\n    Sit' et sinä saavuta tääll' ikänäs,\n              et tääll' ikänäs.\"\n\n    Vähänpä vain muu sitä palkitsee,\n              muu palkitsee,\n    Jok'. kuin uni, ainian pois pakenee,\n              pois, pois pakenee!\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nOli eräs sunnuntai-ilta tuonnempana kesällä; pappi oli palautunut\nkirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan aina lähes seitsemään\nillalla. Silloin hän otti jäähyväiset ja kiiruhti rappusia alas pihaan,\njossa hän juuri oli saanut silmiinsä Eli Böen'in, joka kauan oli\nleikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa.\n\n\"Hyvää iltaa!\" lausui Margit seisahtuen. \"Hyvää iltaa!\" lausui Eli, hän\noli tulipunainen ja tahtoi lopettaa leikin, vaikka pojat häntä\nkiusasivat jatkamaan; mutta Eli pyysi päästä vapaaksi ja he lupasivat\nantaa hänen olla rauhassa tämän iltaa. -- \"Luulenpa melkein tuntevani\nsinut\", lausui Margit. -- \"Saattaa niin olla\", vastasi toinen. --\n\"Eihän se vaan liene Eli Böen?\" -- Kylläpä se hän oli. -- \"No eikös\nvaan!... Vai olet sinä Eli Böen! Niin, kyllä sen jo näenkin, sinä olet\ntullut äitiisi.\" Elin vaaleanrunni tukka oli hajallaan ja riippui alas\nhartioille; hän oli lämmin ja punainen kuin kypsynyt marja, povi\nkohoili, ei hän voinut hengästykseltään puhuakaan ja se häntä nauratti.\n-- \"Niin tuo on nuorten tapa\", -- Margit oikein ilokseen häntä katseli.\n\"Et suinkaan sinä minua tunne?\" Eli oli halunnut kysyä, mutta ei hän\ntullut sitä tehneeksi, kun toinen oli häntä vanhempi; nyt hän lausui,\nett'ei hän muistanut häntä ennen nähneensä... -- \"Et suinkaan, eikä se\nihmekään ole, sillä vanhat harvoin tulevat näkyviin... Poikani, Arne\nKampen'in ehkä sentään tunnet, minä olen hänen äitinsä\", -- hän\nvilkaisi Eliin, joka tätä kuullessa nähtävästi muuttui. -- \"Luulen\nmelkein hänen joskus olleen työssä siellä Böenissä?\" -- Kyllä hän oli\nsiellä ollut -- \"Nyt on kaunis ilta; me kokosimme heinät jo päivällä ja\nveimme ne latoon ennenkuin kotoa lähdin; oikein nyt on siunattu ilma.\"\n-- \"Varmaankin tulee nyt hyvä heinä-vuosi\", -- arveli Eli. -- \"No\nsanoppas muuta... Teillä kaiketi on kaunista siellä Böen'issä?\" --\n\"Heinän-teko on siellä jo lopetettu.\" -- \"Se on tietty; paljon väkeä\nkun on. Menetkö kotiin vielä tänään?\" -- He puhuivat yhtä ja toista ja\ntutustuivat vähitellen jo sen verran, että Margit luuli voivansa pyytää\nhäntä tulemaan vähän mattaa saattamaan. \"Ehkä tulisit vähäisen\nkävelemään?\" lausui hän; \"minä niin harvoin tapaan ketään, jonka kanssa\nvoisin puhella, ja kaiketi se sinulle on yhden tekevä?\" -- Eli vähän\nesteli arvellen ettei hänellä ollut röijyä. -- \"Lieneekin se vähän\nnenäkkäästi minulta, kun pyydän senlaista heti ensi kerran sinua\ntavatessani; mutta vanhoille tulee senlaiset viat anteeksi antaa.\" --\nEli sanoi nyt halusta tulevansa mukaan jonkun verran matkaa, kun vaan\nensin hakisi röijynsä sisältä.\n\nSe oli ruumiinmukainen röijy, jota kiinni ollessa olisi voinut luulla\nhameenliiviksi: nyt tyttö kuitenkin pani ainoastaan kaksi alimmaista\nhakaa kiinni, sillä hänellä oli niin lämmin. Hänen hienossa paidassaan\noli pieni käännetty kaulus, joka leuan alla oli kiinnitetty linnun\nmuotoisella hopeanapilla. Samanlainen nappi oli Räätäli-Niilollakin\nollut silloin kun Margit ensi kertaa hänen kanssaan tanssi. -- \"Kaunis\nnappi tuo\", lausui Margit sitä katsellessaan. -- \"Olen saanut sen\näidiltä\", vastasi Eli. -- \"Niin kaiketikin.\" -- Margit auttoi häntä\nvähäisen röijyn hakasia kiinni pannessa.\n\nNyt he alkoivat käydä tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja pantu\npieleksiin; Margit koetteli pieleksiä, haisteli heinää ja kehui sitä\nhyväksi. Hän kyseli kuinka paljon karjaa siinä talossa oli, kuulusteli\nsen ohessa myöskin Böenin karjaa, ja kertoi sitten omastaan. \"Talomme\non viimeisinä aikoina paljon vaurastunut, ja sen voi saada niin\nsuureksi kuin vaan tahtoo. Se elättää kaksitoista lehmää nyt ja\nelättäisi vielä useampiakin, mutta Arnella on niin paljon kirjoja,\njoista hän ottaa osviittaa, ja sentähden tahtoo hän niitä ruokkia noin\nsuurellisesti.\" Eli ei tähän mitään virkannut, niinkuin luonnollista\nolikin; mutta Margit kysyi, kuinka vanha hän oli. Hän oli\nyhdeksäntoista vuotias. \"Et suinkaan sinä ole talon toimiin suurin osaa\nottanut, sinä näytät niin hienolta?\" -- Kyllä hän oli auttanut yhdessä\nja toisessa, varsinkin viimeisinä aikoina. \"Kyllä se hyvä on, kun\nihminen tottuu kaikkeen; ei tunnu sitten niin vaikealta kun itse saa\nsuuren talon hoitaakseen. Vaikka ei sillä, tietysti, hätää ole, jolla\nhyvä apu on.\" -- Eli aikoi nyt kääntyä pois, sillä he olivat jo\nkulkeneet pitkän matkaa pappilan tiluksista. -- \"Ei päivä vielä\nhetkiinkään laske; -- olisit sangen hyvä, jos hiukan enemmän tahtoisit\npuhella kanssani\", -- ja Eli meni hänen mukaansa.\n\nNyt alkoi Margit kertoa Arnesta. \"En tiedä, jos sinä häntä paljon\ntunnet. Hän vasta voisi sinulle opettaa yhtä ja toista. Herran tähden,\nkuinka paljon hän sentään onkin lukenut.\" -- Eli sanoi tietävänsä että\nArne oli paljon lukenut. -- \"No niin, mutta se kuitenkin on hänen\npienin ansionsa; semmoinen kuin hän on ollut äitiänsä kohtaan\nelämänikänsä, se on paljoa suuremmasta arvosta. Vanha sananlasku sanoo,\nettä se joka äidilleen on hyvä, on myöskin vaimolleen hyvä, ja jos\nsiinä perää on, ei sillä valittamisen syytä tule olevaan, jonka Arne\nomakseen valitsee. -- Mitä sinä etsit lapsi?\" -- \"Minä vaan pudotin\npienen oksan kädestäni.\" -- He olivat kumpikin hetken ääneti, ja\nkävelivät eteenpäin katsomatta toisiinsa. \"Hän on niin kummallinen\nluonnoltaan\", lausui taaskin äiti, \"lapsena tuli hän säikähdetyksi, ja\nsentähden hän on tottunut harvapuheiseksi ja miettiväksi.\" -- Nyt Eli\nkumminkin tahtoi palautua, mutta Margit pyysi häntä tulemaan Kampeniin\nsaakka koska kerran olivat näin likellä. Eli arveli olevan jo kovin\nmyöhäistä. \"Kyllä siellä aina joku on, joka sinut kotiin saattaa.\" --\n\"Ei, en minä tule\", sanoi Eli äkisti ja aikoi kääntyä. -- \"Niin\",\nlausui Margit, \"Arne ei ole kotona, mutta kyllä minä lähetän jonkun\ntoisen sinua saattamaan\", -- eikä Elillä enää ollut niin paljon sitä\nvastaan; sillä häntä halutti kyllä itseäänkin saada Kampenia nähdä,\n\"kun vaan ei kävisi myöhäiseksi.\" -- \"Niin, jos tässä kauan seisomme\nsitä tuumien, niin saattaa tosin käydäkin myöhäiseksi\", -- ja he\nmenivät. -- \"Sinä kaiketikin olet paljon lukenut, kun olet pappilassa\nkasvatettu?\" -- Kyllä hän oli lukenut. -- \"Se tulee sinulle hyvään\ntarpeesen, kun saat miehen, joka osaa vähemmän.\" -- Senlaista ei Eli\nsanonut huolivansa. -- \"Et suinkaan, eikä se kenties hyvä olisikaan;\nmutta ihmiset näillä seuduilla ovat ylipäätään siinä suhteessa huonolla\nkannalla.\" -- Eli kysyi mitä savua metsän takaa nousi. \"Se nousee\neräästä torpasta, joka kuuluu Kampenin alle. Siellä asuu Ylämaan\nKnuuti. Hän oli yksinäinen mies ja Arne antoi hänelle torpantilan\nviljeltäväksi. Hän tietää hyvin, Arne raukka, miltä yksin-olo tuntuu.\"\n-- Hetken kuluttua he jo pääsivät niin korkealle, että saattoivat nähdä\ntalon. Aurinko paistoi heitä suoraan kasvoihin, he varjoilivat silmiään\nja katsoivat alaspäin. Lakean keskellä oli talo, jonka seinät olivat\npunaisiksi ja ikkunanpuitteet valkoisiksi maalatut; ylt'ympäri oli\nvaaleita niittyjä ja niiden keskellä tumman vehreitä peltoja; navetan\nluona oli kiirettä, lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin,\nkellot kilisivät, koirat haukkuivat, karjapiika huhuili; mutta kovemmin\nkaikkea kuului kosken kohina Kampenrotkosta. Jota kauemmin Eli katseli\nseutua, sitä enemän hän yksinomaisesti viimeistä ääntä kuunteli, ja\nviimein kävi se hänelle niin tukalaksi, että sydän alkoi tykyttää;\nhänen korvansa humisivat ja suhisivat siksi kuin päätä rupesi\nhuimasemaan, huomaamattansa otti hän niin pieniä askeleita ja käveli\nniin varovasti, että Margit pyysi häntä kiirehtimään. Eli säpsähti; \"En\nole koskaan ennen kuullut senlaista kohinaa, kuin jota tuo koski pitää;\noikein minua peloittaa.\" -- \"Kyllä siihen pian totut\", vastasi Margit,\n\"viimeinpä sitä kaipaatkin.\" -- \"Niinkö luulette?\" -- \"Saatpa nähdä\",\nsanoi Margit, -- hän hymyili.\n\n\"Tulehan nyt ensiksikin karjaa katsomaan\", lausui hän, poiketessaan\ntieltä. \"Nämät puut tässä kummallakin puolen on Niilo istuttanut... Hän\ntahtoi mielellään saada kaunista ympärilleen, Niilo raukka; niin tahtoo\nArne myöskin, tuolla voit nähdä ryytimaan, jonka hän on laittanut.\" --\n\"No, eikös vaan\"; huusi Eli ja hyppäsi aidan luokse. Useita kertoja hän\noli Kampenia katsellut, mutta näin likeltä hän ei sitä koskaan ennen\nollut nähnyt ja sentähden ei hän ryytimaasta mitään tiennyt. -- \"Sitten\nsaamme sitä katsella\", lausui Margit. Eli katsahti pikimmältänsä\nikkunoihin, käydessään asuinhuoneuksen sivu; -- sisällä ei näkynyt\nketään...\n\nHe nousivat luhan portaille ja katselivat lehmiä, jotka ammuin kulkivat\nsiitä ohitse navettaan. Margit ilmoitti niiden nimet Elille, kertoi\nkuinka paljon itse kukin niistä lypsi, mikä sinä kesänä poikisi, mikä\nei. Lampaat luettiin; ne olivat suurta ulkomaalaista rotua. Arne oli\nkerran osunnut saamaan pari karitsaa etelästä päin. \"Hänellä on halua\nkaikkeen tuonlaiseen, vaikkei sitä hänestä luulisi.\" -- He menivät\nluhaan ja tarkastivat heinää, joka oli ajettu sinne, ja Elin täytyi\nsitä haistella -- \"sillä senlaista heinää ei joka paikassa ollut.\"\nLuhan luukusta näytteli Margit peltoja, kertoi mitä missäkin kasvoi ja\nkuinka paljon kutakin lajia oli kylvetty. -- Sitten he astuivat sieltä\njälleen ulos ja menivät asuinhuoneusta kohden; mutta Eli, joka ei tähän\nsaakka paljon mitään ollut puhunut, pyysi nyt, kun he ryytimaan ohi\nkulkivat, saada mennä sisäpuolelle sitä tarkemmin katsomaan. Ja\nsaatuaan luvan siihen, pyysi hän saada poimia pari kukkaista. Kulmassa\noli pieni penkki; hän istahti siihen pikimmältänsä ikäänkuin\nkoetellakseen sitä vaan; sillä hän nousi heti jälleen ylös.\n\n\"Nyt tulee meidän kiirehtiä, ettei käy kovin myöhäiseksi\", lausui\nMargit seisoessaan ovella. Ja he menivät sisään. Margit kysyi saisiko\nhän tarjota vieraalleen jotakin, koska tämä nyt ensi kertaa oli heidän\nluonaan; mutta Eli punastui ja kielsi. Hän katseli ympärilleen; ikkunat\nolivat tielle päin, ja päivällä he enimmäkseen oleskelivat tässä\nhuoneessa; tupa ei ollut varsin suuri, mutta pulska ja sievä\nkaakeliuunineen ja seinäkelloneen. Tuolla riippui Niilon viulu, se oli\nvanha ja musta, mutta kielet olivat uudet. Tuolla taas riippui pari\nasetta, englantilainen onkivapa, ja muita harvinaisia kaluja, kaikki\nArnen omat; äiti otti ne alas ja näytteli Elille, joka niitä katseli ja\nkoetteli kädellään. Tupa ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt\nmaalatuista laattioista; maalaamaton oli sekin tupa, joka oli vuoren\njyrkänteelle päin; viimeksi mainittu oli lisärakennus niinkuin koko se\npuoli asuinhuoneuksesta, ja paljon suurempi ja kauniimpi se oli kuin\nedellinen; mutta sivulla olevat kaksi pientä kammaria olivat maalatut,\nsillä niissä saisi äiti asua sitten kun hän vanhaksi tulee ja Arne\nvaimon taloon tuo. He kävivät kyökissä, aitassa ja leipomatuvassa; Eli\nei sanaakaan virkannut, ja katselikin vaan kaikkea ikäänkuin kaukaa.\nMargit, joka kaiken aikaa puheli, vei häntä nyt takaisin porstuaan; he\naikoivat mennä ylös luhdille.\n\nSiellä oli myöskin hyvin sisustettuja huoneita, jotka olivat\nalahuoneille vastaavat; mutta nämät olivat uudet ja niistä käytettiin\nainoastaan sitä, joka oli vuoren jyrkänteelle päin. Näihin huoneisin\noli tuotu kaikenlaista irtainta tavaraa, jota ei jokapäiväisessä olossa\ntarvittu. Tuolla riippui koko joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä\nja muita sänkyvaatteita; äiti tarttui niihin kiinni ja nosteli niitä;\nElin täytyi aina välistä tehdä samoin; jopa hän näyttikin saavan\nenemmän rohkeutta taikka kenties hän alkoi paremmin mieltyä kaluihin;\nsillä toisia hän vielä uudestaankin meni katsomaan, kyseli ja näytti\ntulevan aina enemmän huvitetuksi. Silloin lausui äiti: \"Nyt lähdemme\nviimeinkin Arnen omaan suojaan\", he menivät siihen huoneesen, joka\nantoi vuoren jyrkänteelle päin. Kosken hirmuinen pauhina kuului taaskin\nheitä vastaan; sillä ikkuna oli auki. Täältä he saattoivat nähdä kosken\nkuohun kohoavan tunturein välistä, mutta ei itse koskea, ennenkuin\njonkun verran ylempänä, jossa kallion lohkare oli syösnyt juuri sille\nkohdalle, johon koski voimakkaana tuli, tehdäkseen viimeistä\nhyppäystä alas syvyyteen. Kalliolohkareen ylinen pinta oli turpeinen;\npari hongankäpyä oli tarttunut siihen kiinni, ottanut juurta\nvuoren-halkeamissa ja kasvanut kahdeksi suureksi puuksi, joita tuuli\noli repinyt ja ravistanut, ja koski huuhdellut niin ettei neljä\nkyynärää korkealle juuresta ollut ainoatakaan oksaa; puut olivat\nkäyneet koukkuun, oksat nuukistuneet, mutta he pitivät paikkansa\nkumminkin ja kohottivat latvansa korkealle vuoriseinämien yli. Tämä oli\nensimmäinen näky, joka Elin silmiin pisti; senjälkeen loi hän katseensa\nnoihin heijaisevan-valkoisiin lumituntureihin, viheriäisten\nyläpuolella. Hänen katseensa vetäytyi takaisin; lakeuksilla asui rauha,\nja nyt hän vihdoinkin katsoi ympärilleen huoneessa, jossa hän seisoi;\nkoski oli häntä tähän saakka siitä estänyt.\n\nKuinka hiljaista ja sievää täällä sisällä oli sen suhteen kuin tuolla\nulkona! Hän ei ensi silmäyksessä katsellut esineitä erikseen, sillä ne\nmukautuivat toisiinsa ja olivat hänelle enimmäkseen outoja; Arne oli\nparhaalla ahkeruudellaan varustanut tätä huonetta, ja taidokasta,\nvaikka samalla yksinkertaista oli siellä kaikki aina pienimmästä\nrahtuisesta saakka. Kun Eli siinä seisoi ympärilleen katsellen, tuntui\nhänestä ikäänkuin olisi Arnen runot häntä laulaen täällä tervehtineet,\ntaikka Arne itse hymyillyt jok'ainoasta esineestä. Ensimmäinen, johon\nhänen huomionsa erityisesti kiintyi, oli leveä, hienosti leikattu\nkirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei Eli luullut\npapillakaan enemmän olevan. Siitä hänen silmänsä kääntyivät somasti\ntehtyyn kaappiin, jossa oli paljon erinomaisia kapineita, niinkuin äiti\nsanoi, siellä hän myöskin rahansa säilytti, lisäsi hän kuiskaamalla.\nKahdesti he olivat saaneet periä, lausui hän sitten, ja kerran he vielä\nsaisivat periä, jos kaikki kävisi niinkuin käymän pitäisi. \"Mutta rahat\neivät kumminkaan ole parasta maailmassa; hän saattaa saada sitä, joka\nparempaa on.\" -- Huoneessa oli monta pientä kapinetta, jota oli hauska\nnähdä, ja Eli katseli jokaista, iloisena kuin lapsi. Margit taputti\nhäntä olkapäälle. \"Tänäpäivänä näen sinua vasta ensi kerran, mutta minä\nsinusta jo pidän niin paljon, lapsukaiseni\", lausui hän ja katsoi\nlempeästi Eliä silmiin. Ennenkuin Eli ennätti ruveta ujostelemaan, veti\nMargit häntä hameesta ja kuiskasi hiljaa: \"Tuolla näet tuon punaisen\nlaatikon; ... siinä, tiedätkös, on jotakin merkillistä...\" Eli loi\nsilmänsä osoitettuun suuntaan; hän näki pienen nelikulmaisen laatikon,\njota hän heti halusi saada omakseen. \"Hän ei tahdo näyttää minulle,\nmitä siinä on\", kuiskasi äiti, \"ja joka kerran hän piilottaa avaimen.\"\nMargit meni muutamien vaatteiden luokse, jotka riippuivat seinällä ja\notti alas eräät sametti-liivit, joiden taskusta hän veti avaimen esiin.\n\"Tule nyt, niin saat nähdä\"; hän puhui kuiskaamalla; Elin mielestä ei\näiti nyt tehnyt aivan oikein; mutta naiset ovat naisia, -- ja kumpikin\nhe hiljaa menivät laatikon luokse ja asettuivat polvilleen sen eteen.\nSamassa kun äiti nosti kantta, lemusi sieltä hyvää hajua vastaan; ja\nEli löi käsiään yhteen ennenkuin hän vielä oli mitään nähnyt. Nenäliina\noli levitetty päällimmäiseksi; sen otti äiti pois; \"täällä saat nähdä!\"\nkuiskasi hän, ja veti esiin hienon mustan silkkihuivin, jommoista ei\nmiesväki tavallisesti käyttänyt. \"Se on aivankuin jollekin tytölle\",\nlausui äiti. \"Ja täällä on vielä toinen.\" Eli otti sen nurkkaa vähän\nsormiensa väliin, tuskin tietäen mitä hän teki, äiti koetteli sitä\nväkisen hänen päähänsä, vaikka Eli vastusteli ja väisti päätänsä\nsyrjään. Äiti pani sen taas varovasti kokoon. \"Täällä saat nähdä\",\nlausui äiti taas, vetäen esiin kauniita silkkinauhoja, \"kaikki on juuri\nkuin tyttöä varten.\" Eli oli tulipunainen, mutta ei hiiskunut\nsanaakaan; povi kohoili, silmät olivat kosteat, muuten hän oli\nliikkumattomana kuin kuva. \"Täällä vielä on jotakin!\" Äiti otti\nlaatikosta kauniin mustan hamevaatteen; -- \"se on hyvin hienoa\", lausui\nhän ja näytti sitä päivää vasten. Elin käsi hiukan vapisi, kun äiti\nvaati sitä koettelemaan, hän tunsi veren nousevan päähän ja olisi\nmielellään kääntynyt siitä pois, mutta se ei käynyt laatuun. \"Hän on\naina kaupungissa käydessään ostanut jotakin\", lausui äiti. Eli oli jo\ntykkänään neuvoton, hänen silmänsä häilyivät toisesta esineestä toiseen\nkirstussa ja sieltä taas takaisin hamevaatteesen; oikeastaan hän ei\nmitään nähnyt. Mutta äiti yhä tutki laatikon sisällystä ja viimeinen\nkalu, jonka hän siellä otti ylös, oli paperiin kääritty; he purkivat\nuseita paperia, uteliaisuus kiihtyi, Elin huomio oli jännitetty;\nviimein tuli pari pieniä kenkiä näkyviin. Ei heistä kumpikaan ollut\nniiden vertaista ennen nähnyt, äiti tuskin luuli senlaisia voitavan\ntehdä, Eli ei puhunut sanaakaan mutta kun hänen täytyi niihin koskea,\njäi kenkiin viisi sormensijaa; Eli hämmästyi niin, että hän oli vähällä\nitkeä; mieluimmin hän olisi lähtenyt pois, mutta hän ei tohtinut puhua\neikä hän myöskään tohtinut millään muotoa vetää äidin huomiota\npuoleensa. Tämä oli tykkänään kiinni omissa toimissaan. \"Näyttää juuri\nsiltä kuin hän vähän kerrallaan olisi ostanut jollekulle, jolle hän ei\nrohkene niitä antaa\", lausui Margit ja pani ne taas kääröön, niinkuin\nolivat olleetkin; hän oli varmaankin siihen hyvin tottunut. \"Nyt\nkatsotaan, mitä tuossa rasiassa on!\" Hän aukaisi sen varovasti,\nikäänkuin tulisi sieltä jotakin erittäin kaunista näkyviin. Siellä oli\nleveä, kaunis solki, jota hän ensiksi Elille näytti, sitten hän otti\nesiin pari yhdistettyä kultasormusta, ja Eli näki nyt rasian pohjalla\nsamettikansisen virsikirjan, jossa oli hopeiset haat; mutta enempää hän\nei nähnyt, sillä hän oli huomannut kirjan hopeassa hienoilla\nkirjaimilla piirrettynä \"Eli Bårdin tytär Böen.\".. Äiti pyysi häntä\nkatsomaan, ei saanut vastausta, mutta näki kyynelten vierivän tytön\nposkilta alas silkkikankaalle. Silloin pani äiti sormukset takaisin\nlaatikkoon, jonka hän jälleen lukitsi, kääntyi ja otti Elin mukaansa\nomalle puolelleen. Tyttö itki hänen luonaan, äiti itki myöskin, mutta\nkumpikaan ei enää mitään puhunut.\n\nVähää myöhemmin käveli Eli yksinään ryytimaassa; äiti meni kyökkiin\nlaittamaan jotakin makupalaa, sillä Arne oli odotettavana. Sitten hän\nmeni Elin luokse ryytimaahan; tämä istui kumarruksissa ja kirjoitteli\nhiekkaan. Hän pyyhkäisi kirjoituksen pois, kun kuuli Margitin tulevan,\nkatsoi ylös ja hymyeli; hän oli itkenyt... \"Ei mitään syytä itkuun,\nlapsukaiseni\", lausui Margit tyttöä taputellen. -- He näkivät jotakin\nmustaa pensaiden välissä ylähällä tiellä. Eli pujahti sisään, äiti meni\njälessä. Pöydälle oli pantu puuroa, savusläskiä, rinkeliä; mutta Eli ei\nsinne katsonut, hän meni istumaan tuolille, joka oli kellon takana\nnurkassa, ja vapisi, kun kuuli kissankaan liikahtavan. Ulkoa kuului\nvakaa astunta, sitten pari lyhyttä, keveätä askelta porstuasta, ovi\naukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensimmäiseksi hän huomasi Elin\nkellon takaa nurkasta, hän päästi oven ja jäi seisomaan. Eli kävi aina\nenemmän hämilleen, hän nousi seisoalleen, katui sitä heti, ja kääntyi\nseinään päin. \"Oletko _sinä_ täällä?\" lausui Arne hiljaa, -- hän lensi\ntulipunaiseksi sitä kysyessään. -- Eli varjosi toisella kädellä\nsilmiään, ikäänkuin olisi auringon valo niihin koskenut. --\n\"Kuinka...?\" -- Arne ei pitkittänyt, mutta läheni tyttöä pari askelta;\nEli antoi kätensä vaipua, kääntyi Arneen, mutta painoi päänsä alas ja\nhyrähti itkuun... \"Jumala siunatkoon sinua, Eli!\" lausui Arne, sulkien\ntytön syliinsä. Hän kumartui ja kuiskasi jotakin tytön korvaan, tämä\nei mitään vastannut, vaan kietoi molemmat kätensä toisen kaulaan.\n\nKauan he sillä tavalla seisoivat; ei ääntä kuulunut muuta kuin kosken\nikuinen pauhina. Viimein kuului hiljainen itku pöydän luota. Arne\nkatsahti sinne; se oli äiti; Arne ei ollut häntä tähän saakka vielä\nhuomannut. \"Nyt tiedän sun varmaan jäävän luokseni, Arne\", lausui hän,\ntuli astuen laattian poikki hänen luoksensa; hän itki paljon, mutta se\nteki hyvää, sanoi hän.\n\nKun he valoisassa kesäyössä menivät kotia, he eivät paljon voineet\npuhua äskensyntyneessä autuaallisuudessaan. He antoivat luonnon itsen\njohtaa puhetta heidän välillänsä, niin hiljaisena, valoisana ja\nsuurena, kuin se näyttihen. Mutta se oli kotimatkalla heidän\nensimmäisellä kesäyö-kävelyllään, se oli lähellä auringon nousua, kun\nhän vielä käveli ja laski perustuksen laululle, jota hänellä tosin ei\nsilloin ollut rauha rakentaa, mutta joka vast'edes, kun hän oli saanut\nsen valmiiksi, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväiseksi viisuksensa.\nSe kuului näin:\n\n    Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,\n    Jos vaan pian pääsisin maailmaan.\n    Suku muistunut mieleen' ei mun, --\n    _\"Pois! pois!\"_ halu kauas vei mun.\n        Silloinpa tul' impi ja katsehen loi,\n        Vei pois halun koht' tuon multa:\n        Mielellään viihtyä mieli voi\n        Kodissa nyt, miss' on kulta.\n\n    Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,\n    Jos vaan pian pääsisin maailmaan.\n    Vaan henkien suurten töitä\n    Ties henkeni nuor' ikävöitä.\n        _Hält'_ oppia sain sanomattaankin:\n        Suurinta, min Luoja voi antaa,\n        On _ihminen_ olla vain sen sydämin,\n        Eik' kuulua kunnian kantaa.\n\n    Ma arvoon aioin päästä suurimpaan,\n    Jos vaan pian pääsisin maailmaan.\n    Kun kylmä vain kohtasi mua,\n    Maast' täst' olin vierautua.\n        Kun näin _hänet_, rakkaus, kas, sumuton\n        Silmistä jok' ihmisen loisti,\n        Ja niin oli, kuin olisin elohon\n        Taas syntynyt tänne mä toisti.\n\nSeurasipa sitten usea kesäyö-kävely ja usea laulu sen jälkeen. Yksi\nniistä otettakoon tähän:\n\n    Kuink' kaikki on käynyt tää, sit' en tiedä;\n    Ei myrsky eik' koski voi rauhaan viedä;\n    Tääll' on puro pieni, kas, itsestään\n    Mukaantunut virtahan nyt väkevään,\n    Mi suurena niin merehen päin rientää.\n\n    Varm' on, jotakin elo vaan tään salaa,\n    Min puolehen miel' useankin palaa,\n    Vaikk' ei sitä tiedä hän, että se on\n    Syl' armahan, jossa hän voi lepohon\n    Uinahtaa kerran vaan meteleistä.\n\n    Terveisiä moisia jos elo antaa\n    Voi, kuin nämät, autuuden hän kantaa,\n    Luojalta hän siitä ne ilmoittaa,\n    Jok' ohjaelee tätä maailmaa\n    Ja myös mua koht' iki-rakkautta.\n\nMutta kenties ei yksikään ilmoittanut hänen kiitollisuuttaan niin, kuin\nseuraava:\n\n    Se voima, jolta ma laulun sain,\n    Sai aikaan, ett' elon murhe, riemu\n    Kuin kevätvihma ja kevätliemu,\n    Sielullen virvoke oli vain.\n         Jos tuska tuli,\n         Avulla sen\n         Tuo lempeen suli\n         Pois haihtuen.\n\n    Mun laulun tuova se voima sai\n    Tutuksi kanss' ikävöitseväisten,\n    Pakosta tahtojen itsekkäisten\n    Vapaaksi kautta sen pääsin kai;\n         Ruuhellain kuljin\n         Eteenpäin vaan,\n         Kun lemmen suljin\n         Sen satamaan.\n\n    Se voima, jolta ma laulun sain,\n    Mun suokoon muitakin matkatiellä\n    Saavuttaa täällä ja ilomiellä\n    Vaeltaa muita sill' lohduttain.\n         Sill' ei maan päällä\n         Lie hauskempaa,\n         Kuin laulain täällä\n         Toist' armastaa.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nOli syksyn puoleen, kansa oli tekemässä korjuuta latoihin. Oli kirkas\npäivä, yöllä ja aamuisella oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin\nkesällä. Lauantai oli, mutta sittekin kulki monta venettä Mustajärven\npoikki kirkon puolelle päin, miehet istuivat paitahihaisillaan ja\nsoutivat, naisväki istui kokassa ja perässä, valkoiset kaulaliinat\npäässä. Vielä useampi vene ohjasi kulkunsa Böen'iä kohden, soutaaksensa\nsieltä sittemmin ulos isossa seurassa; sillä tänään piti Bård Böen\nhäitä tyttärellensä Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.\n\nKaikki ovet seisoivat selällään, kansaa kävi ulos ja sisälle, lapset,\nleivoskaakut kourissa, seisoivat arkoina uusista vaatteistaan ulkona\npihalla ja katsoivat vierastellen toisiinsa; vanhanpuoleinen vaimo\nistui ylhäällä aitan rappusilla itsekseen; se oli Margit Kampen. Hän\nkantoi isoa hopearengasta, jonka ylempään hopealaakaan oli kiinnitetty\nuseita pikkurenkaita; siihen katsoi hän välimmiten; hän oli saanut sen\nNiilolta sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen kanssansa,\neikä ollut kantanut sitä sitten.\n\nYmpäri kahdessa, kolmessa tuvassa kävelivät tarjoojamies ja molemmat\nnuodemiehet, papin poika ja Elin veli, ja kaatoivat vieraille, aina sen\njälkeen kuin nämät saapuivat näihin isoihin häihin. Ylhäällä Elin\nhuoneessa istuivat morsian, papin rouva ja Mathilda, joka oli tullut\nkaupungista vartavasten vaatettamaan häntä morsiameksi; sillä sen he\nolivat luvanneet toisillensa jo pieninä ollessaan. -- Arne\nverkavaatteissa, pyöreäksi leikatussa, ruumista myöten soveltuvassa\nröijyssä ja kauluksella, jonka Eli oli ommellut, seisoi huoneessa\nalakerrassa sen ikkunan luona, johon Eli oli kirjoittanut \"Arne.\" Se\noli avoinna, hän seisoi puitteen vieressä ja katsoi ulos tyynen veden\nyli pappilaan päin kirkkoineen.\n\nUlkona etehisessä kohtasi kaksi toisensa, jotka tulivat kumpikin\naskareeltaan, toinen laiturilta, missä hän oli ollut kirkkoveneitä\njärjestämässä; hänellä oli musta, pyöreäksi leikattu verkaröijy, mutta\nsiniset sarkahousut, joista väri lähti, jotta hän oli sininen\nkäsiltään: valkoinen kaulus somisti hänen valkeaverisiä kasvojansa ja\nvaaleata, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suun ympärillä ja\npielissä ilakoi hymy. Se oli Bård; hän kohtasi etehisessä erään, joka\njuuri tuli ulos kyökistä. Tämä oli puettu kirkkomatkaa varten, korkea\nja solakka, tuli tyynenä ovesta ja hätäilemättä; kun hän kohtasi\nBård'in seisahtui hän, suun vetäytyessä toiselle sivulle. Se oli\nBirgit, vaimo. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin\nvaan siten, että molemmat seisoivat hiljaa. Bård oli enemmän hämmillään\nkuin tämä, hän naureskeli naureskelemistaan, mutta juuri hänen suuri\nhämminsä auttoi hänet oikeahan, kuu hän nimittäin muitta mutkitta alkoi\nastua portaita ylös; \"tahdot ehkä seurata jälestä\", sanoi hän. Ja\ntoinen astui jälestä. Täällä ylhäällä ylisillä olivat he aivan yksin;\nmutta Bård sulki kuitenkin oven heidän jälkeensä ja käytti siihen aikaa\naika lailla. Kun hän vihdoin kääntyi, seisoi Birgit ikkunalla ja\nkatseli ulos; sen teki hän sen vuoksi, ettei hän katsoisi sisään. Bård\nveti esiin pienen pullon povitaskustaan ja pienen hopeapikarin. Hän\ntahtoi kaataa vaimollensa. Mutta tämä ei tahtonut ottaa sitä vastaan,\nvaikka hän vakuutti sen olevan viiniä, pappilasta sinne lähetettyä.\nNiin joi hän itse siitä, mutta tarjosi tälle pari kertaa juodessaan.\nHän korkitsi pullon, pisti sen hopeapikarinensa povitaskuun taasen ja\nistuutui arkulle. Mieltänsä pahoitti nähtävästi, ettei vaimo tahtonut\nhänen kanssaan juoda.\n\nPari kertaa hengähti hän syvään, Birgit nojautui toisella kädellään\nikkunapuitetta vasten. Bårdilla oli jotakin sanomista; mutta nyt oli se\ntullut vielä vaikeammaksi. \"Birgit\", sanoi hän, \"sinä ajattelet kai\nsamaa tänään, sinä, kuin minä.\" -- Silloin kuuli hän Birgitin\nliikahtavan, sillä tämä meni ikkunapuitteen toiselta puolelta toiselle,\nja hän nojasi taas käsivarteensa. \"Kyllä kai sinä ymmärrät, ketä\ntarkoitan... Hän eroitti meidät kaksi, hän; ... minä luulin sen\nkestävän häihin asti; mutta se kestikin kauemmin.\" Hän kuuli tämän\nhenkäisevän, hän näki hänen jälleen muuttavan asemaa! mutta hänen\nkasvojansa hän ei nähnyt. Itse hän taisteli siinä, missä istui, jotta\nhänen täytyi pyyhkiä itseään röijyn hihalla. Pitkän taistelun perästä\nalkoi hän uudestaan: \"Tänään on hänen poikansa, taitava ja kaunis,\notettu meille, ja hänelle olemme antaneet ainoan tyttäremme... Miten\nnäyttää sinusta, Birgit, jos me kaksi tänään myöskin pitäisimme\nhäitämme?...\" -- Ääni värisi, ja hän yski. Birgit, joka oli\nliikahtunut, laski taas päänsä alas käsivarrellensa, mutta hän ei\nmitään virkkanut. Bård odotti kauan; kuuli hänen henkäisevän syvään;\nmutta ei saanut vastausta, -- ja hänellä itsellä ei ollut enempää\nsanomista. Hän katsahti ylös ja kävi hyvin vaaleaksi; sillä toinen ei\npäätänsäkään kääntänyt. Silloin nousi hän seisoalleen. Samassa\nnaputettiin ovelle hiljaa, ja joku kysyi lempeällä äänellä: \"Tuletkos\nnyt, äiti?\" -- se oli Eli. Jotakin oli äänessä, joka sai Bårdin\nehdottomasti paikallaan seisomaan ja välttämättömästi katsahtamaan\nBirgit'iin. Birgit nosti myös päänsä; hän katsoi oveen päin, kohtasi\nBårdin vaaleat kasvot. \"Tuletko nyt, äiti?\" kysyttiin uudestaan siellä\nulkona. \"Tulen, nyt tulen minä!\" sanoi Birgit sortuneella äänellä,\nastuessaan lujin askelin laattian poikki Bårdin luokse, antoi hänelle\nkätensä ja hyrähti hurjimpaan itkuun. Nuo molemmat kädet puristivat\ntoinen toistansa, ne olivat molemmat nyt kuluneet, mutta ne pitivät\nniin lujasti, ikäänkuin olisivat haeskelleet toisiansa kaksikymmentä\nvuotta. Ne pitelivät lujasti vielä heidän käydessänsä ovelle päin; ja\nkun nuodekansa hetken päästä kulki alas laiturille, ja Arne antoi\nkätensä Elille käydäksensä edellä, ja Bård näki sen, silloin otti hän\nvastoin kaikkea säällisyyttä ja tapaa vaimoansa kädestä ja astui\njäljestä myhäellen täyttä suuta. Mutta heidän takanansa kävi Margit\nKampen yksinään, kuten hän oli tottunut. Bård oli ylimäärin iloinen\nsinä päivänä; hän istui ja jutteli soutumiesten kanssa. Muudan näistä,\njoka istui ja katseli tuntureille heidän takanansa, sanoi, olipa se\ntoki kummaa, että moinen jyrkkä tunturikin saattoi tulla puetuksi.\n\"Siksi sen täytyi, tahtoiko tai ei\", sanoi Bård, hän katsoi koko\nnuodekansan ylitse, siksi kun hän pysähtyi morsiuspariin ja vaimoon;\n\"semmoista ei olisi kenkään sanonut kaksikymmentä vuotta sitten\",\nlausui hän.\n\nLoppu.\n\n\n\n\n\n\nKAKSI KOSIJATA\n\nKirj.\n\nCarit Etlar\n\n\n\n\nTaivasvuoren ja Silkkiporin väliltä on talo, jota metsä ja korkeat,\njyrkät mäet ympäröitsevät. Illoin, kun sumu peittää törmät, ovat ne\nSveitsin vuorien näköisiä, mutta päivillä, kun aurinko paistaa tai kun\nilma on selkeä, näkyy rinteiltä yksitoikkoinen, tummanruuni kanerva,\njossa kataja- ja koivupensaat ovat surullisina jätteinä niistä\nmainioista metsistä, joita nämä mäet ennen kasvoivat.\n\nMainitussa talossa asui metsänvartija, vanha, harteva mies, joka oli\nennen ollut sotapalveluksessa. Sen muistona hän vielä kantoi pientä\nristiä rinnallaan ja huulillaan suurta partaa, joka aikaa myöten oli\nkäynyt harmaaksi. Hän oli leskimies, vaan hänellä oli täysikasvuinen\ntytär, joka oli hänen luonaan ja hoiti taloutta. Annan lapsuuden\naika oli kulunut täällä metsän rauhaisessa, häiritsemättömässä\nyksinäisyydessä. Molempiin, sekä isään että tyttäreen, oli tämä\nyksinäisyys vaikuttanut, mutta eri tavalla.\n\nIltapuoleen eräänä sunnuntaina istui metsänvartija Gunnar nuoralle\nripustetun lakanan varjossa ovensa edustalla, tupakoiden ja mukavasti\noikaisten jalkojaan erään poikkisahatun saksantammen rungolle. Aurinko\npaahtoi ja kuvastui kirkkaasen messinkikattilaan, joka äsken kuurattuna\noli asetettu nojalleen kaivonkantta kohden; katollakin loistivat\nsammalet ja ruohot välähtelevissä värissä. Kiviseinän toisella puolen\non pimentoa; siellä loikuilee kahlekoira mieluisessa levossa, sillä\nvälin kun eräs vieras suorsa varastelee sen ruokaa, toinen silmä\nmakaavassa, toinen kaukalossa. Pääskyiset visertelevät; lihava porsas\nmakaa röhkien muutamien lautojen alla, joille Anna on asetellut\nsänkyvaatteita tuulehtumaan. Oven sisäpuolella näkyy kanervakimppuja,\njoista leviää väkevä ja hyvä haju. Päällimmäisellä kimpulla seisoo\nkukko, pää kallellaan, ja laulelee hiljaisella, houkuttelevalla\näänellä, samalla kun ahkeraan tähystelee haukkaa ilmasta.\n\nGunnar tauotti äkkiä hiljaisuuden kimakalla huudolla, jonka jälkeen\nnuori mies pisti päänsä ulos eräästä ovesta, johon hän jäi seisomaan.\n\n\"Matti!\" huusi Gunnar jälleen vieläkin kimakkaammalla huudolla.\n\n\"Täällä olen, isäntä!\"\n\n\"Kuule Matti! juokse alas portille katsomaan kellekä Tullefas niin\nmurisee; minä istun tässä niin mukavasti enkä jaksa paikaltanikaan\nliikahtaa.\"\n\n\"Ei siellä ketään ollut\", lausui Matti, portilta palatessaan.\n\n\"Sitten mahtoi Tullefas vaan uneksia. -- Tiedätkös mitä, Matti! Minä\nsinulle sanon jotakin. Saattaisitpa juuri mennä sisään panemaan minulle\ntupakkaa piippuun ja sano samalla Annalle että hän menee laskemaan\nolutta; tulee tässä kuumuudessa armottomasti janokin.\"\n\nMies meni tupaan.\n\n\"Hirmuisen kuuma tänään onkin\", lausui Matti takaisin tullessaan.\n\n\"On todella poikaseni! ihana kesä meillä tänä vuonna on.\"\n\n\"Ihanako kesä?\" kertoi Matti. \"Ohra makaa kuivettuneena pitkin, elukat\nnääntyvät ja tattari kuolee ennenkin kukallekaan joutuu.\"\n\n\"Hittoako ohra ja tattari minua liikuttaa?\" vastasi Gunnar. \"Minulla ei\nole kumpaakaan. Tämä on kaikessa tapauksessa ihana kesä. Tänlaisella\nkuumuudella tulee paljon kettuja. Jänes myöskin vaurastuu lämpimässä.\nHyvän saaliin me saamme kun ampumisen aika tulee. Viime syksynä, kun\nnuo ylhäiset herrasväet täällä kävivät metsästämässä, löi hänen\nMajesteettinsa minua olkapäälle ja sanoi: 'Lempo vieköön, Gunnar hyvä,\nluulenpa vaan sinun itsesi tekevän noita kettuja, sillä en ole niitä\nmissään tavannut niin suuressa määrässä kuin sinun luonasi.'\"\n\n\"Kirooko hänen Majesteettinsa?\" kysyi Matti.\n\n\"Kiroo kyllä, kun hän on metsästäjäin ja muiden vertaistensa joukossa.\nTänä vuonna hän saa nähdä että voin jäniksiäkin hankkia.\"\n\n\"Teitä onni seuraa, isäntä! Teillä on hyvä virka. Jahtimestarin pöytään\nte istutte ruualle ja hänen Majesteettinsa lukee teidät ystäviensä\njoukkoon.\"\n\nMetsänvartija oikaisi selkäänsä muuria vastaan ja nyykäytti päätään.\n\n\"Se on kaikki totta tuo, mitä nyt sanoit, Matti, minä olen onnellinen\nihminen, mutta olenpa saanut paljon kärsiäkin ennenkuin siksi olen\ntullut. Olen saanut kaksi vuorokautta syömättä elää, toisen kerran olin\nkuolla keltatautiin, sanalla sanoen, minä olen elämässäni saanut kokea\nkaikkia ihmisellisiä onnettomuuksia. Mutta nyt Tullefas taaskin\nmurisee. Kuka siellä tulee?\"\n\n\"Siellä tulee myllärin kaksoiset alhaalta kylästä\", lausui mies.\n\"Mitähän asiaa heillä lienee, koska näyttävät olevan pyhävaatteissaan.\"\n\n\"Siihen heillä lienee omat syynsä\", vastasi metsänvartija. \"Nyt sinä,\nMatti hyvä, saat mennä tiehesi! Ja katso, että saamme vanhan pyssyn\nhyvin puhdistetuksi. Jahtimestari on lähettänyt sanan, että hänelle\npitää otus lähetettämän tänä iltana; kyllä sinä vaan saat tänään\nonneasi koettaa, sillä minä en jaksa tässä kuumuudessa mihinkään\nlähteä.\" Mies meni; kun hän oli ennättänyt lähelle ovea, kutsui Gunnar\nhäntä takaisin. \"Kuules, Matti hyvä, nosta olutkannu tänne lähemmäksi,\nsinä olet sen asettanut niin kauas, etten ylety sitä saamaan. -- Kas\nniin, nyt on hyvä! -- no panepa joutuun nyt, äläkä vetele jalkoja\nperässäsi, sinä näytät minusta kovin laiskalta tänään.\"\n\nSamassa kun Matti katosi, tuli kaksi henkilöä näkyviin, jotka pukunsa,\nkokonsa, muotonsa ja katsantonsa suhteen olivat merkillisesti toinen\ntoisensa näköisiä. He olivat äsken mainitut kaksoisveljekset. Kun he\nhuomasivat metsänvartijan nuoralle ripustetun lakanan varjossa,\npysähtyivät he kumpikin portille, ikäänkuin olisivat epäilleet\nedemmäksi astua; mutta Gunnar huusi heille.\n\n\"Jumalan rauha ja hyvää päivää te kaksoiset! Tulkaa lähemmäksi. Teillä\non varmaankin minulle asiaa, koska nyt jo kolmannen kerran näen teidän\ntänä päivänä kulkevan porttini ohitse. Tule istumaan, Salomon, tai, se\non tosi, mene ensin sisään ja anna hevoselle vähän heiniä, ja sinä,\npikku Jaakko, vedä lakanata paremmin nuoralle, aurinko paahtaa suoraan\nsilmiini. Tuolla tulee tyttäreni, tervehtikää häntä ensin, sitten\nvoitte toimittaa asianne.\"\n\nHänen puhuessaan ilmestyi Anna ovelle, ja hänen terveitä, kukoistavia\nkasvojaan kaunisti iloinen hymy. Hän läheni vieraita ja tarjosi heille\nkummallekin kättä.\n\n\"Hyvää päivää Salomon! Hyvää päivää Jaakko! tervetultuanne tänne, siitä\non jo kauan kun teitä on täällä nähty.\"\n\n\"Meidän on täytynyt auttaa heinänkorjuussa siellä kotona\", lausui\nSalomon.\n\n\"Mutta sitä tehdessämme olemme sinua muistaneet\", lisäsi Jaakko.\n\nGunnar kuunteli tätä tervehdystä, ja hymyeli viekkaasti. Hän lausui\nAnnalle: \"Parasta kun menet työllesi jälleen, Anna hyvä!\nKaksoisveljeksillä ja minulla on jotakin puhuttavaa.\"\n\nJaakko piteli vielä Annaa kädestä eikä hän sitä nytkään päästänyt irti,\nvaan katsoi veljeensä, ikäänkuin toivoen häneltä apua.\n\n\"Mielestäni Anna saattaisi istua täällä ulkonakin\", lausui Salomon,\nnostamatta silmiään maasta. \"Asiamme koskee häntä yhtä paljon kuin\nteitäkin.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte\", vastasi Gunnar. \"Istukaa alas, niin puhe käy\nhelpommin.\"\n\n\"Olemme muuten tulleet tänne kosimaan tytärtänne\", lausui Salomon\nhiljaisella ja hiukan vapisevalla äänellä. \"Te tunnette, millä pohjalla\nme olemme ja tiedätte myöskin, että me kaikessa puhtaudessa ja\nvilpittömyydessä Annaa rakastamme.\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" nauroi Gunnar, \"joko nyt viimeinkin tulitte niin pitkälle\nettä saitte siitä puhutuksi. Niinpä vain, papin vuori, joka kosijalla\non ylitsementävänä on hänen oma kynnyksensä, sanotaan. Kyllä minä jo\nkauan olen tiennyt kuinka teidän laitanne on, eikä minulla myöskään ole\nmitään teitä kaksoisia vastaan; myllärillä on hyvä talo ja rahoistaan\nhän kantaa kauniit korot, tätinne kuulutte myöskin saavanne periä.\nKyllä te voitte vaimonne onnelliseksi tehdä, minä tunnen hyvin ihmiset,\nsillä minä en ole aikaani puskissa elänyt.\"\n\n\"Sen kyllä tiedämme.\"\n\n\"Ja se on varma. Minä olen kaikkein ihmisten parissa ollut mitä maan\npäällä löytyy, hienoimmasta valkoihosesta lukien aina mustimpiin\nvillikansoihin. -- Kumpiko teistä nyt tahtoisi vävykeni tulla?\"\n\n\"Kumpikin rakastamme Annaa yhtä paljon\", vastasi Salomon, \"aina\nlapsuudesta saakka olemme sen tehneet ja luulenpa ettei siinä muutosta\ntapahdu.\"\n\n\"Mutta eihän tyttö voi teitä molempia ottaa, tiedämmä.\"\n\n\"Annamme hänen itsensä päättää\", vastasi Salomon. \"Se, jonka hän\nvalitsee ottakoon onnensa vastaan, niin olemme keskenämme sopineet.\"\n\n\"No mitä vastaat sinä tähän, pikku Anna, kummanko sinä valitset?\" kysyi\nGunnar.\n\n\"Mitä voin siihen vastata?\" lausui Anna, painaen päänsä rinnoilleen,\nsamalla kun kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin. \"Minä olen koko\nelämänikäni pitänyt teistä molemmista yhtä paljon. Te olette yhtä\nlikellä mun sydäntäni, minkätähden siis tahdotte tehdä minua tuomariksi,\nja kuinka saatan valita, kun edeltäpäin tiedän, että sen kautta teen\ntoisen teistä onnettomaksi.\"\n\n\"Hänen täytyy kohtaloonsa tyytyä, Anna hyvä\", vastasi Salomon.\n\n\"Niin hyvin kuin hän voi\", jatkoi Jaakko.\n\n\"Annalla on oikein\", lausui Gunnar miettivän näköisenä, \"ei hän voi\nvalita tässä kohden, sillä siihen häneltä puuttuu ymmärrystä. Minun\ntehtäväni se on. Mutta kun minä, niinkuin jo äsken sanoin, pidän teistä\nkumpaisestakin yhtä paljon, niin tulee meidän heittää arpaa. Tässä on\nkaksi olkea, joka saa pitemmän -- --\"\n\n\"Heittäisimmekö arpaa Annasta!\" huudahti Jaakko.\n\n\"Ei metsänvartija, siihen emme voi suostua\", vastasi Salomon.\n\n\"Totta teidän täytyy se tehdä, koska kerran niin määrään -- noh, kuka\nmeitä nyt tulee häiritsemään?\"\n\nMatti kurotti päätään ovesta ja lausui:\n\n\"Vahtimestarin Jussi seisoo tuolla aidan takana ja kysyy elukkaa, jota\nhänen isäntänsä on pyytänyt teiltä päivällisiin.\"\n\n\"Hulluna hän on koko jahtimestari\", lausui Gunnar hiukan hiljempää,\n\"sano sinä hänelle terveisiä, että minulla on muutakin tekemistä kuin\njuosta hänen elukoittensa perässä.\" -- Matti jäi seisomaan. -- \"Noh,\nmitä sinä töllistelet?\"\n\nSamalla kun Matti kääntyi menemään kuiskasi Gunnar kaksoisille:\n\n\"Ei se pelkuri tahtoisi tohtia viedä miehelle senlaista vastausta,\nTiedätkös mitä, Matti!\" jatkoi hän kovemmalla äänellä, \"saatat sentään\nsanoa jahtimestarille, että hän sen saa ennen iltaa. Minä tuon sen itse\nhänelle. -- Nyt minulle juolahti hyvä tuuma mieleen!\" lisäsi hän miehen\nmentyä. \"Te menette molemmat sisään ja otatte itsellenne pyssyt\nseinältä, ja sitten metsään, kaksoiset! Te olette molemmat hyviä\nmetsämiehiä. Joka tuo minulle ensimmäisen otuksen, hän saa Annan. Se\nolkoon päätetty. Sisään vaan pyssyjä hakemaan, ei epäilemistä\nvähääkään, tielle vaan!\"\n\nSalomon ja Jaakko tottelivat. Anna jäi istumaan Gunnarin luokse. Kun\nkaksoiset palasivat, antoi Anna heille kättä jäähyväisiksi.\n\nJonkun verran matkaa metsänvartijan talosta jakaantui tie kahteen\nhaaraan; toinen näistä vei Taivasvuorelle, toinen Silkkiporin metsään.\nKaksoiset pysähtyivät tässä ja latasivat pyssynsä.\n\n\"Jumalan nimessä, en minä tahtoisi Annaa tällä tavoin voittaa; pelkään\nmetsästyksemme huonosti onnistuvan tänä päivänä. -- Mitä arvelet\nSalomon? -- Minkätähden noin vaikenet, puhu minulle jotakin.\"\n\n\"Koetelkaamme onneamme\", vastasi Salomon, \"kun toinen iloitsee, niin\ntoinen suree, mutta toisin ei voi olla.\"\n\n\"Sinä lausut tuon merkillisellä äänellä\", lausui Jaakko; \"anna minulle\nkättä, veli; käyköön kuinka tahansa, mutta meidän ystävyytemme ja hyvä\nsopumme ei saa häiriintyä.\"\n\nSalomon nyykäytti päätänsä antaessaan Jaakolle kättä ja lausui:\n\n\"Tässä meidän tiemme eroavat. Jää Jumalan haltuun, rakas Jaakko!\"\n\nHän nosti pyssyn olkapäälleen ja astui Taivasvuorta kohden. Jaakko jäi\nseisomaan ja katseli hänen jälkeensä.\n\n\"En muista nähneeni häntä noin liikutettuna\", ajatteli hän. \"Hän\nvalitsi Taivasvuoren tien, ja jätti minulle Silkkiporin, jossa eläimet\nenimmäkseen oleskelevat. Se on juuri hänen tapaistansa.\"\n\nNäitä ajatellessaan poikkesi Jaakko tieltä ja seurasi metsässä niitä\nkierteleviä syvennyksiä, joita ennen aikaan joku virta tai maanjäristys\ntällä seudulla oli synnyttänyt, ja joiden jyrkät reunat aika oli\ntasoittanut kasvattamalla niihin korkean kerroksen kanervia ja\nmustikanvarpuja. Vähitellen, sen mukaan kuin hän joutui etäämmälle\nkävivät varjot synkemmiksi ja koska tuoreus metsässä enentyi; syvä,\nhäiritsemätön rauha vallitsi ylt'ympäri.\n\nKorkeiden puiden ja niiden tuuheiden lehtien välistä tunkeutui vaan\nmuutamia auringon säteitä, jotka loivat hohtavan valon maahan\npunertavalle hiekalle, josta monessa kohden puun juuret pistivät esiin.\nHyttiset surisivat, musta kottarainen istui viserrellen kuivettuneen\nsaksantammen oksalla; tuo komea puu kuhmuisine oksineen josta valkoiset\nsammalet riippuivat alas maata kohden, oli kuin vanha uros, joka satuja\nkuuntelee. Kaikkea tätä katseli Jaakko, mutta ne eivät häneen mitään\nvaikutusta tehneet, hän vaipui ajatuksiin ja ihanat, iloiset unelmat\nvalloittivat hänen mielensä. Kun hän viimeinkin niistä heräsi, oli\naurinko jo laskeutunut likelle taivaan rantaa, hän kuunteli, hän vakoeli\nja metsästäjän omituisella tarkkuudella hän selvitti jok'ainoan\näännähdyksen, sitten hän rivakkaasti astui eteenpäin, parantaakseen\nsen, mitä viivyttelemisellään oli laiminlyönyt. Hän joutui pienen puron\nluokse, joka mutkitellen juoksi laakson poikki pienen järven rantaa\nkohden. Monessa kohden kätkeytyi puro viheriän sammalpeitteen alle ja\nainoastaan ruohon ja kanervan tuore vihannuus todisti sen olemisesta.\nKeskellä laaksoa oli eräs sukuhauta, kumpu ei ollut suurempi eikä\nkorkeampi kuin muutkaan, mutta täällä metsän synkeydessä, satavuotisten\ntammien varjossa oli se kummallisessa yhtäläisyydessä ympäristöllä\nvallitsevan aution hiljaisuuden, hämyn ja yksinäisyyden kanssa, --\nyksinäisyyden, joka vaatii ihmishenkeä tavallista syvempiin mietteisin.\nKummun toisella puolen nousi hattu eräästä sysimiilusta.\nVanhanpuoleinen mies istui kivellä selin aurinkoon ja sitoi\nkanervaluutia miilua vahtiessaan.\n\n\"Jumalan rauha, Sören Taifen! Oletko nähnyt mitäkään hirveä tänään?\"\n\n\"Olen nähnyt pahempaakin kuin hirven\", vastasi Sören, nostamatta\nsilmiään työstä.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Olen nähnyt Palle Juoksupukin käyvän tien poikki tuolla alahalla\nlaaksossa, vähää ennen sinun tuloasi.\"\n\n\"Palle Juoksupukin?\"\n\n\"Niinpä niin, hänen, joka haudattiin jo minun pienenä ollessani, vaan\njoka ei vieläkään ole saanut lepoa haudassaan.\"\n\n\"Vai niin! Ja hänen siis olet nähnyt tänään?\"\n\n\"Hänen olen nähnyt\", vastasi toinen päätänsä nyykähyttäen. \"Ja yhtä\nselvään hänen näin kuin sinun nyt. Hän astui hitaasti ja selkä kyyryssä\ntuolla tien poikki, ja sanotaan, ettei se päivä onnellisesti pääty,\njolloin Palle näyttäytyy. Mutta mitä sinä täällä metsässä teet\npyhävaatteissasi, ja pyssy kainalossa? -- Jos metsänvartija sinut\ntapaisi, Jaakko --\"\n\n\"Siitä ei vaaraa, hänen asioissaan täällä juuri olenkin.\"\n\n\"Se on toinen asia, lienee siis asiat selvillä sinun ja Annan välillä?\nLuulin muuten Salomonin hänet saavan. Tuolla alhaalla kylässä sanoivat\nAnnan enimmän hänestä pitävän, vaan jättäneen naimisensa tuonnemmaksi,\nkun ei tahtonut sinun mieltäsi pahoittaa.\"\n\n\"Vai niin sanoivat?\" lausui Jaakko. \"Saattaa olla tottakin.\"\n\n\"Niin, mitäs minä tiedän\", jatkoi Sören välinpitämättömästi. \"Tässä\nminä istun miilua vartioitsemassa ja annan itse kunkin hoitaa omat\nasiansa. Mutta niin sitä kumminkin puhutaan.\"\n\n\"Ei siitä vielä mitään ole päätetty\", lausui Jaakko, samalla kun hän\nkääntyi, ja jälleen lähti metsään.\n\nKun hän oli hetken kävellyt eteenpäin, pysähtyi hän äkkiä; pyssyn\nlaukaus kuului sieltä päin, mihin Salomon oli mennyt. Laukaus herätti\nkaiun vuoristossa. Ei ollut epäilemistäkään. Jaakko kävi kalman\nvaaleaksi.\n\n\"Salomon se oli, joka amput\", kuiskasi hän ja kuunteli. \"Minä siis olen\nmenettänyt. Salomon ei ammu syrjään, varsinkaan hän ei sitä tänä\npäivänä tee, -- ja Anna! -- Suuri Jumala, minä rakastin häntä koko\nsydämestäni, mutta rakastaahan Salomonkin häntä, ja ihmiset sanovat\nAnnan pitävän hänestä enimmän. Kyllä Salomon hänen onnelliseksi tekee,\nja Annalle tulee hyvät päivät hänen luonaan. -- En tahdo mennä\nkauemmaksi; ennenkuin minä takaisin ehdin, on hän jo Gunnarin luona. He\nistuvat Annan kanssa rinnakkain, käsikädessä, he ovat iloisia, ei\nkukaan minua muista. Minä kuitenkin hiivin alas metsänvartijan talolle,\nkenenkään huomaamatta.\" Hän heitti pyssyn olkapäälleen ja alkoi\nverkalleen astua kotia päin, suruunsa vaipuneena. \"Minkätähden Anna\naina oli niin ystävällinen minua kohtaan?\" puhui hän itsekseen. \"Paljon\nparempi olisi ollut, jos he olisivat minulta ovensa sulkeneet ja\najaneet minut pois; mutta hän kuunteli sanojani, ne olivat hänelle\nmieluisia. Niin kumminkin luulin.\"\n\nUseita tuntia oli kulunut siitä, kun veljekset jahdille menivät.\nAstuessaan polkua pitkin metsänvartijan tuvalle, näki Jaakko\nJoulujärven välkkyvän puiden välistä, näki sen monet pienet, metsäiset\nsaaret, joiden rannoilla lehväiset puut kuvastuivat järven tyyneessä\nvedessä. Järven toisella puolen kohosi lukemattomat kanervaiset kummut,\nniiden takana seisoi tuuhea metsä ja metsän tuolla puolen näkyi kirkko\nja tuulimylly korkealta mäeltä. Ilta-aurinko vuodatti lännestä\nkultaisen valonsa yli maan ja veden, ja vieno tuulen henki saattoi\nJoulujärven kirkkaalle kalvolle hienoja väreitä. Mutta Jaakon synkkää\nmieltä ei tällä hetkellä luonnon ihanuuskaan voinut lieventää.\n\nMetsänvartijan kartanolla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Vaaleanharmaa\nsavu nousi takanpiipusta, alhaalta laaksosta kuului Matin laulun\nhyrinä; hän ajoi karjaa kotiin. Jaakko hiipi lähemmäksi, pysähtyi ja\nkuunteli. Hän kuuli ainoastaan oman sydämensä tykytyksen, oman\nläähättävän hengityksensä. Tultuaan aidan luokse, väisti hän edestään\npuun oksat ja aukosta, joka siten syntyi, saattoi hän katsoa ikkunaan.\nAnna istui pöydän päässä, nojaten päätänsä käsiin. Vähän loitompana\nvirui Gunnar pitkällään penkillä, miettivän näköisenä, silloin tällöin\npuhaltaen paksun savun piipustaan. Ei kumpikaan toistansa puhutellut.\nÄkkiä tämä näky muuttui. Vahtikoira haukkui. Jaakko aikoi vetääntyä\npois, samassa nosti metsänvartija päätään ja huomasi hänet. Hän\nhuudahti hämmästyksestä.\n\n\"Noh, tuolla viimeinkin on metsämiehemme.\"\n\n\"Kumpiko heistä?\" kysyi Anna vaaleten, samalla kun hän nousi ja katsoi\nosotettuun suuntaan.\n\n\"Arvaa!\" lausui Gunnar.\n\n\"Jaakko?\" kuiskasi Anna.\n\nJaakko parkaisi, hyppäsi aidan yli ja syöksi huoneesen. Anna peräytyi\nmuutaman askeleen hämmästyksestä, nähdessään Jaakon riutuneen\nkatsannon.\n\n\"Salomon, missä on Salomon?\" kysyi Jaakko.\n\n\"Mistä minä sen tiedän. Sinä mahtanet sen parhaiten tuntea\", vastasi\nmetsänvartija.\n\n\"Eikö hän vielä ole täällä käynyt?\"\n\n\"Ei, kissa vieköön, olekaan, mutta heti kun laukauksen kuulin, arvasin\nsen olleen sinun pyssystäsi ja odotin sinua tulevaksi.\"\n\n\"Voi, erehdys se oli\", vastasi Jaakko murheissaan. \"Minä en ole\nampunut, vaan kun laukauksen kuulin, arvasin Salomonin paremmin\nonnistuneen ja palasin siis tänne. Luulin jo hänen ennättäneen\ntakaisin, mutta varmaan hän tuossa tuokiossa palajaa.\"\n\nTätä lausuessaan puhalsi Jaakko ruudin sankista ja pani pyssyn naulaan.\n\n\"Vai niin, Salomon siis vävykseni pääseekin\", lausui Gunnar,\nheittäytyen taas pitkälleen niinkuin ennenkin, \"no sitäpä juuri\najattelinkin, sen saattoi hänestä jo nähdäkin. Kuule, anna minulle\ntulitikku tuolta seinältä, te'e niin hyvin.\"\n\nJaakko antoi hänelle tikun, istui sitten penkin päähän ja entinen\nhiljaisuus vallitsi taaskin tuvassa. Anna istui pöydän luona; hänen\nsuurissa silmissään oli kummallisen lauhkea ja surullinen katse, joka\nkerran kun hän ne loi Jaakkoon.\n\n\"Olisi kaiketi jo aika toimittaa minulle jotakin illalliseksi!\" puhkesi\nviimein Gunnar puhumaan. \"Sytytä kynttilä, lapsi, ja tuo minulle\nruokaa.\"\n\nSamassa tuli Matti juosten kartanolle. Hänen tavaton kiireensä merkitsi\njotakin erinomaista, Gunnar nousi ylös ja odotti häntä ikkunassa.\n\n\"Isäntä!\" huusi mies, \"Isäntä, oletteko kummempaa kuullut?\"\n\n\"Noh, mitä nyt on tapahtunut?\"\n\n\"Toinen kaksoisista on ampunut suuren elukan.\"\n\n\"Sen minä tiedän, pöllö! Sitäkö sinä läähätät?\"\n\n\"Sitä, sillä elukka on tuolla tien vieressä vanhan omenapuun edessä ja\npyssy sekä ruutisarvi ovat lasketut sen päälle.\"\n\n\"Mitä sanot? -- Mene heti tuomaan se tänne, tai odota, minä tulen sinua\nauttamaan. Tiesinhän, että jahtimestarin piti saaman otuksensa illaksi,\nminä en ole sanani syöjä.\"\n\nHän läksi ulos. Jaakko istui yhä nurkassaan, hiljaisena ja\numpimielisenä, ikäänkuin ei olisi asia vähääkään häntä liikuttanut.\nAnna ei silmiään hänestä kääntänyt, mutta Jaakko ei näyttänyt sitä\nhuomaavan.\n\n\"Nyt vasta ymmärrän, mitä Salomon tarkoitti sanoillaan\", kuiskasi hän\nmatalalla ja vapisevalla äänellä: \"Kun toinen hymyelee, silloin toinen\nsuree.\"\n\nAnna lähestyi häntä ja kietoen kätensä Jaakon kaulalle, lausui hän:\n\n\"Taivaan Jumala meitä kumpaakin varjelkoon.\" Sitten hän lähti kyökkiin\nvalmistamaan Gunnarin illallista.\n\n\"Et siis ole nähnyt Salomonia?\" kysyi Gunnar, palatessaan tupaan; \"hän\nvarmaankin oli väsynyt ja antoi jonkun toisen kantaa saaliin tänne,\nsillä välin kun hän itse meni kotiinsa syömään ja lepäämään. -- Niin\nnyt saat mennä, milloin vaan tahdot, Jaakko hyvä; ja sano Salomonille\nterveisiä, ja sano myöskin, että minä kyllä pysyn sanassani, hän saa\ntulla koska vaan tahtoo, Anna on valmis.\"\n\nJaakko nousi, kätteli Gunnaria jäähyväisiksi ja loi silmänsä Annaan.\n\n\"Hyvää yötä metsänvartija!\" lausui hän. \"Hyvää yötä pikku Anna!\nNukkukaa levollisesti!\" Sen sanottuaan hän lähti talosta.\n\nSeuraavana aamuna varhain nähtiin Jaakko taaskin metsänvartijan\ntalossa.\n\n\"Pelkään Salomonille jotakin tapahtuneen\", hätäili hän; \"emme ole häntä\nnähneet sittenkuin eilen erosimme, eikä kukaan tiedä mihinkä hän on\njoutunut. Luulimme hänen menneen alas Ryyhyn tädin luokse, mutta kun\nlähetimme sinne kuulemaan, ei häntä ollutkaan siellä.\"\n\n\"Noh, mitäs siitä\", hymyeli Gunnar; \"kyllä nälkä porsaan kotia tuo.\"\n\nMutta Gunnar erehtyi. Salomon ei tullutkaan. Häntä haettiin joka\npaikasta, metsästä ja rannikoilta, kuulutettiin kaikissa kirkoissa\nlikitienoolla, mutta apua ei ollut mistään; Salomonia ei takaisin\nkuulunut, eikä hänestä minkäänlaista tietoa saatu.\n\nNiin kului pitkät ajat. Jaakon suhde Annaan oli entisellään; joka päivä\nhän kävi tytön luona. Annan ääni soi kuin illalla soiton sävel\nnuorukaisen korvissa, hänen katseensa oli kuin auringon säde, joka\nelähytti koko olemisen. Mutta aina tuosta onnettomasta illasta saakka\nvälttivät kumpikin, ikäänkuin suostumuksesta, puhua sanallakaan\nkeskinäisestä rakkaudestaan; kadonneen veljen muisto teki mitättömiksi\nkaikki tulevaisuuden toivot ja riennot. Sitä paitse oli Gunnar eräänä\npäivänä lausunut Annalle: \"Sinä olet Salomonin kihlattu morsian siksi\nkuin hänestä tietoja tulee; minä olen antanut hänelle lupaukseni ja\npidän myöskin sanani, sentähden varoitan sinua antamasta Jaakolle\nminkäänlaista toivoa enemmän sanalla kuin käytökselläkään; hän olkoon\nsinun ystäväsi, veljesi, mutta ei muuta.\"\n\nAnna totteli; hän oli lapsuudesta saakka elänyt orjuudessa, eikä se\nhänestä enää rasittavalta tuntunut; hän oli tottunut noudattamaan\ntoisen tahtoa ja sentähden hän ei nytkään antanut omalle tahdolleen\nvaltaa. Jaakko ja hän olivat sitä paitse ymmärtäneet toisensa mitään\nvälipuhetta pitämättä. Jaakko kävi yhä Gunnarin talossa; keväisin hän\nkynti pellon ja syksyisin hän seurasi Gunnaria metsästysretkillä;\nGunnar otti vastaan kaiken palveluksen hänen puoleltaan luonnollisena\nasiana. \"Työ on nuorille terveellistä\" lausui hän, \"me vanhat saamme\nsillä välin vähän levähtää. Kun he pieniä olivat saimme me raataa\nheidän tähtensä.\"\n\nNoin vuosi jälkeen Salomonin katoamisen tuli eräänä iltana\nmetsänvartijan luokse eräs kylänkulkukauppias. Hän laski tavaransa oven\nsuuhun ja tervehti Annaa Gunnaria ja Jaakkoa ikäänkuin vanhoja tuttuja.\nHän oli pitkä ja solakka mies, silmät pienet, vilkkaat ja kavalat, iho\nrokonarpinen; muuten oli hän valkotukkainen, kohtelias, iloinen ja\nhuomaavainen kaikkia kohtaan.\n\n\"Paina puuta, Mikko Hollesen\", lausui Gunnar, \"ja kerro kuinka voit.\"\n\n\"Vähän niin ja vähän näin tänlaisina aikoina\", vastasi kauppias. \"Mutta\nteiltä luutnantti et tarvitse vointia kysyä, koska vuosi vuodelta\nnäytätte vaan nuoremmalta ja samoin on myöskin Anna-neiden laita.\"\n\n\"Minkätähden te minua luutnantiksi kutsutte?\" kysyi Gunnar\nystävällisimmällä hymyllään, \"sotamiehenä tosin olen ollut, mutta en\nsiinä virassa ylennyt kersanttia korkeampaan arvoon.\"\n\n\"Ettekö tosiaankaan? kun tässä tuonoin puhelin kontrollinpanijan kanssa\ntuolla alhaalla Kouluporissa, tiedättehän, tuon vääränenän, niin hän\nsanoi palvelleensa teidän kanssanne ja vannoi, ettei koko rykmentissä\nollut toista niin urhoollista kuin te olitte sodassa.\"\n\n\"Saattoipa hän olla oikeassakin\", arveli Gunnar, \"mutta istu puulle\nMikko ja pane piippuun sillä välin kun Anna meille hankkii jotakin\nryypättävää, niin kerron kuinka ennen sodassa tappelin.\"\n\nMutta kylänkulkukauppias ei antanutkaan Gunnarille suun vuoroa; hän\notti tavara-laukkunsa esiin, aukaisi hihnat ja levitti läsnäolevain\nihailtavaksi loistavia tavaroitaan; sitä tehdessään hän lakkaamatta\npuheli:\n\n\"Ajat ovat todellakin huonot, mutta minkäpä sille tekee? Luutnantilla\non huolettomampaa kuin monella muulla, ja se onkin kohtuullista, sillä\nkun ihminen on niin urhoollisesti itsensä käyttänyt kuin te, on pannut\nalttiiksi henkensä ja jäsenensä, ansaitsee hän toki rauhassa nauttia\nhuolettomia päiviä vanhana ollessaan. Sepä onkin mainiota tupakkaa, --\nah, kuinka hyvä haju siinä on! -- Tässä on minulla kartuusi, joka on\njuuri samaa lajia, ehkäpä vielä hiukan hienompaakin. Jos panisimme sen\ntuonne erikseen. Minä myön sen vallan pilkkahinnasta. -- Niin, mitä\nneiti Anna sanoo tänlaisesta silkkinauhasta? Se vasta kaunistaa, kun\nsen kaulaansa panee. Maaherran rouva tuolla Beilessä osti koko kimpun\nsamanlaista nauhaa ja kehui ettei hän Lyypekissäkään ollut niin\nkaunista nauhaa nähnyt. Pannaanpa tuolille syrjään tämäkin niin\nkauaksi. -- Kyllä nyt on ollut oikein painava ilma näinä aikoina, mutta\nei suinkaan kuumuus luutnanttia juuri rasita, te vaan käyskentelette\nedes takaisin vilpoisessa metsässänne; toista on meidän raukkojen,\njotka maantietä saamme marssia. -- No, mitäs Jaakko sitten arvelee\nnoista komeista kellonvitjoista? Niin hienoa ja kaunista työtä ne ovat,\nnähkääs vaan, ettei itse pormestarillakaan vertoja ole. Ja ne ovat\nkultaketjuja paremmat, sillä ne ovat vanhemmat ja maksavat paljoa\nvähemmän. Eräs venäläinen prinsessa Horfenissa osti tässä tuonoin\nminulta kahdetkin tänlaiset, itselleen toiset, toiset kullalleen; ja\nsitten hän taputti minua olkapäälle ja sanoi: 'Sitten minä mahdan Matti\nolla, jos kellään on niin kauniita tavaroita kuin tuolla Hollesenin\nMikolla.' -- Noh, tuleekos kauppaa Jaakko? Minä tiedän erään kauniin\ntytön, joka mielellään ottaisi ne lahjaksi. Vai mitä luulet? -- Niin\ntosiaankin, saanko toivottaa onnea, sillä kaiketi Jaakko nyt viimeinkin\non kihlannut armaansa?\"\n\n\"En minä ole kihloissa\", vastasi Jaakko.\n\n\"Eikö?\" pitkitti kauppias katsoen hymyellen Annaan, \"luulin kuitenkin\ntäällä olevan erään --\" Gunnar keskeytti hänen lausuen:\n\n\"Jos tuolla tarkoitatte tytärtäni, niin voin teille ilmoittaa, taikka\nehkä olette sen kuulleetkin, että hän on toiselle luvattuna.\"\n\n\"En sanaakaan ole siitä kuullut, luutnantti. Kenelle pikku Anna siis on\nluvattu?\"\n\n\"Hänen olen luvannut Salomonille, Jaakon veljelle, mutta siitä emme nyt\npuhu sen enempätä.\"\n\n\"Kuolema ja kadotus!\" huusi kauppias ja löi käsiään yhteen; \"mikä\nminulta muistin vei; onhan minulla teille terveisiä Salomonilta.\"\n\n\"Salomonilta?\" huudahti Anna vapisevana ja kalmanvaaleana.\n\n\"Veljeltäni? -- Mitä sanotte?\" huusivat Jaakko ja Gunnar.\n\n\"Niinpä todellakin\", vakuutti kauppias tyytyväisesti hymyellen;\n\"minulla on häneltä sekä terveisiä että kirje.\"\n\n\"Mutta kertokaa jo kauppias enemmänkin!\" huusi Gunnar maltittomasti.\n\n\"Kyllähän se pian on kerrottuna. Minä tapasin häntä viime kesänä\nVousildin kirkon luona. Voi herran tähden sentään kuinka kalpea ja\nlaiha hän oli. Hän sanoo minulle: Jumalan rauha ja hyvää päivää Mikko\nHollesen, minnekä matka tällä kertaa? -- Pohjoiseen päin, vastaan minä,\npohjoiseen päin, Salomon kaksoisveli. -- Tuletteko menemään Silkkiporin\ntienoolle? -- Saattaapa pian niinkin käydä, vastaan minä. -- Ehkäpä\nsitten teette minulle sen hyvän työn, että viette kirjeen minulta\nmetsänvartijalle, taikka tuota, luutnantille, aion sanoa. Tulkaa\nkanssani tuonne rouviin saamaan vähän einettä, niin kirjoitan kirjeen\nsillä aikaa valmiiksi. -- Niin, luutnantti, näemmä, katselee tätä\npuukkoa, se on puhdasta englantilaista työtä, leikkaa pahemmin kuin\nhammastauti, kun varteen puhaltaa, soi se kuin kauniin soittokone, ja\nsitten sillä saattaa porsaitakin rengastaa; lienee parasta, kun panen\nsen tuonne kartuusin viereen? -- No niin, me menimme yhdessä\nrouvitupaan, minä söin sillä välin kun hän kirjotti, ja sitten hän\nantoi minulle kirjeen ja taalarin rahaa päälliseksi, sillä ahne ei\nSalomon koskaan ole ollut, se täytyy myöntää. Kuinka kauas Salomon\naikoo matkata? minä kysyin -- Se on pantu kirjeesen, vastasi hän.\nJumalan haltuun Mikko! viekää terveisiä kotipuolelle minulta, niin he\nvarmaankin ostavat teiltä koko joukon kauniita kapineita. -- Sitten me\ntoisistamme erosimme.\"\n\nPuhuessaan oli kauppias ottanut nahkasen laukkunsa esiin, jonka eri\nkätköjä hän tarkastelee.\n\n\"Minulla oli silloin aikomus tulla suorastaan Silkkiporiin\", pitkitti\nhän, \"mutta silloin sain myrkkyä ja noituusta vasempaan jalkaani, josta\nkaiketi olette kuulleet kerrottavan; se ajettui ja paisui ja tuli\nviimein niin suureksi kuin lehmän maha. Mun täytyi jäädä Frederitsiin\ntätini luokse, joka on vaimo parantamaan noitumatautia, ja hän kun luki\nsanat, niin kerrassa minä paranin. Mutta mihinkä kummaan olenkaan sen\nkirjeen pannut. Kun oikein ajattelen, ei hän tainnutkaan antaa minulle\nmitään kirjettä, ei totta toisen kerran antanutkaan, hän sanoi vaan: --\nmutta nähkääs, tässä se kumminkin on; lakkaus on auennut aikojen\nkuluessa, mutta vannonpa autuuteni päälle, etten sanaakaan ole sen\nsisällyksestä lukenut. Jumala minua varjelkoon semmoisesta! olkaa niin\nhyvä; onko oikein? 'Neiti Anna Gundersenille.'\"\n\nAnna oli tykkänään muuttunut. Alussa hän kuumeentapaisessa\nahdistuksessa kuunteli kauppiaan kertomusta, kipinä joka kauan oli\nkytenyt, leimahti tuleen; mutta Anna oli tottunut malttamaan mieltänsä,\nhetkisen taistelon jälkeen oli hänen sydämensä jälleen rauhoitettu;\njännitetyllä huomiolla hän kuitenkin seurasi jok'ainoata kauppiaan\nsanaa. Kun tämä tarjosi hänelle kirjettä, sieppasi sen Gunnar, lausuen:\n\n\"Antakaa tänne, minä sen ensiksi luen.\"\n\n\"Isäni\", lausui Anna hiljaisella, lempeällä äänellään, \"kirje on\nminulle.\"\n\n\"Mikä sitten, sinä hupakko? En toki luulisi tyttären isältään mitäkään\nsalaavan. Saattaisihan siinä olla jotakin sopimatonta. -- Haepa\nlasisilmäni, -- Jaakko, etsi sinä myöskin. -- Odottakaa hiukan!\nTäällähän ne ovatkin taskussani.\"\n\nHän nousi seisoalleen ja vei kirjettä kynttilää kohden. Jaakko ja Anna\nkatselivat häntä äärettömässä mielen ahdistuksessa. Kauppias hieroi\nmyhäellen käsiään.\n\n\"Tässä on nyt ilta kulunut tuota asiatani toimittaessa\", lausui hän,\nvarmana siitä, että hän kertomuksellaan oli pääsnyt talonväen suosioon.\n\"Minä olen sitä paitse oikein väsynyt, kun täytyi tehdä niin suuri\nkierros, tullakseni tänne ylös. Saisinko kenties jäädä tänne yöksi,\nherra luutnantti.\"\n\nMetsänvartija nyykäytti päätänsä, nostamatta silmiään kirjeestä, johon\nhänen huomionsa oli kiintynyt. Salomon ei pitkältä ollut kirjoittanut,\nmutta Gunnaarilta meni paljon aikaa sen lukemiseen, ja päähän päästyä\nnäytti hän miettivän sisältöä.\n\n\"No en kummempaa ole kuullut!\" lausui hän vihdoin.\n\n\"Mitä siinä on? -- Lue, isä kulta, lue!\" rukoili Anna.\n\n\"Luulen varmaan pojan olevan järjeltään\", pitkitti Gunnar, \"Ei koko\nkirjeessä ole päätä eikä pontta.\" -- Taaskin hetken tukala äänettömyys.\n-- \"Se nyt kumminkin on varma\", huudahti hän viimein juhlallisella\narvoisuudella, pannessaan kirjettä kokoon, \"ettei _Salomon ikänä tule\nvävykseni_. Nyt se on päätetty. -- Tuossa on, lapseni, koeta, jos siitä\nsaat selvää.\"\n\nAnna otti kirjeen, hänen kätensä vapisivat, kun hän piti sitä kynttilää\nkohden ja luki:\n\n\"Sinä erehdyit silloin, kun sanoit pitäväsi meistä molemmista yhden\nverran, sillä niin ei asian laita suinkaan ollut! Sitä olin jo ennenkin\naavistanut, mutta kun näin katseen, jolla seurasit veljeäni meidän\nmetsästysretkelle lähteissämme, silloin tiesin varmaan sinun ainoastaan\nhäntä rakastavan. Minä lähden nyt pois mailmaan; luultavasti emme enää\ntoisiamme tapaa, mutta älkää sitä surko, sillä teidän onnenne tähden\nsen ainoastaan teen. Jos olisin ennemmin lähtenyt, olisin säästänyt\nsinulta paljon huolta. Voi hyvin, pikku Anna, muistele minua joskus.\nJumalan haltuun jätän teidät molemmat!\"\n\nKun Anna oli kirjeen lukenut, hyrähti hän itkuun ja lähti ulos tuvasta.\n\n\"Se oli oikein tuhmasti tehty Salomonilta\", tuumi Gunnar. \"Hittoako\nhänen tarvitsi matkalle lähteä? Olinhan sanonut, että joka ensimmäisen\notuksen toisi, hän saisi Annan omakseen; kyllä Anna olisi ruvennut\nhäntäkin rakastamaan, kun vaan olisivat naimiseen tulleet. Vai mitä\nluulette Mikko Hollesen?\"\n\n\"Kaiketi se niin olisi käynyt, herra luutnantti!\" vastasi kauppias.\n\nLevottoman ja unettoman yön jälkeen tuli Jaakko varhain seuraavana\naamuna metsänvartijan asunnolle. Anna istui tuvassa tavallisella\npaikallaan kellon luona.\n\nHän oli hyvin kalpea, mutta tervehti Jaakkoa ystävällisesti niinkuin\nennenkin. Kauppias oli vielä talossa, hän koki käyttää hyväkseen kaiken\nedun, johon tärkeä uutisensa häntä oikeutti.\n\n\"Ilma näyttää niin sateiselta tänään\", lausui hän, \"parasta kun odotan\ntäällä siksi kun näen, jos siitä päivän päälle selviää.\"\n\nGunnarin katsanto oli juhlallinen; heti ensi silmäyksessä näkyi, että\nhän oli tehnyt jonkun painavan päätöksen. Varmaankin hän oli Jaakkoa\nodottanut, sillä tämän tultua hän kohta lähti ulos ottaen nuorukaisen\nmukaansa.\n\nVähän matkaa metsänvartijan asunnosta alkoi metsä. Gunnar meni sinne,\nistui kaatuneelle, sammaltuneelle puunrungolle ja sytytti piippunsa.\n\n\"Tänä vuonna on ollut oikein herttaiset ilmat\", alkoi hän, \"sadetta ja\nmärkää lakkaamatta, eikä päivänpaistetta paljon nimeksikään.\"\n\n\"Sitäkö te herttaiseksi ilmaksi sanotte, metsänvartija?\" kysyi Jaakko\nihmetellen.\n\n\"Sitä tietysti. Onhan nyt ollut melkein mahdoton turpeita kerätä, ja\nsekin vähä, mikä on saatu kootuksi, on mennyt sateessa pilalle; se,\npoikaseni, korottaa puiden hinnan ja siitä taas on minulle hyötyä.\"\n\nJaakko hämmästyt, hän ei ollenkaan ymmärtänyt Gunnarin tarkoitusta; se\noli hänestä kummallista, että tämä oli ottanut häntä mukaansa metsään\npuhuakseen puiden hinnasta. Mutta heti sen jälkeen alkoi Gunnar\nsuurempia mutkia tekemättä:\n\n\"Kuule nyt, Jaakko, minua haluttaisi tosiaankin tietää, kuinka teillä\noikeastaan on laita kotonanne. Olettehan sinä ja Salomon ainoat lapset\nja saatte periä kaiken omaisuuden isänne, tuon vanhan myllärin jälkeen,\nvai kuinka?\"\n\n\"Niin on\", vastasi Jaakko. \"Isäni ajatteli jo keväällä luovuttaa talon\nja maan minulle.\"\n\n\"Niin, kyllä sen tiedän\", lausui Gunnar. \"älä sinä keskeytä minua\nsuotta. Jos nyt tuo Salomon-jörö tosiaankin meni pois iäksi päiviksi\ntai jos hän menettää henkensä ja elämänsä vieraassa maassa, niin saat\nsinä myöskin hänen osuutensa -- tarkoitan, että sinä tietysti perit\nhänen samoin kuin vanhan tätisikin, olethan kaiketi varma siitä?\"\n\n\"Kyllä tätini jo Kynttilänpäivän aikaan teki testamenttinsa ja antoi\nprokuratorin lukea sen meille.\"\n\n\"No niin, mitä sinä sitä kerrot, ei se minuun kuulu. Jos saat rahoja,\non se kaikki sinulle hyväksi, mutta älä luule, että minä rikkauden\ntähden annan kellekään suurempaa arvoa kuin muutenkaan. Minä olen\nantanut sinun auttaa täällä ylähällä yhdessä ja toisessa työssä,\nnähdäkseni minkä verran sinussa olisi kuntoa, ja sinä olet ollut ahkera\nja roteva toimissasi, se on pääasia Jaakko, ja sentähden olen päättänyt\njättää Salomonin sikseen, ja ottaa sinut vävykseni. Nyt saat mennä\nsisään puhumaan Annalle asiasta, sillä hänellä on valta ottaa kenenkä\nhän itse haluaa. Niin on laita. Minulla on vaan valta kieltää tai\nmyöntää. Minun puolestani saatte pitää häitä, koska tahdotte. Minä\nmenen nyt asialle Jahtimestarin luokse. Kun tulet jälkeen puolenpäivän\ntänne jälleen saat auttaa Mattia perun-nostossa. Jää Jumalan haltuun\nJaakko!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta oli kulunut tästä aamusta. Jaakko ja Anna olivat\nnaimisessa ja asuivat vähän matkaa metsänvartijan asunnolta eräässä\nuudistalossa, jonka Jaakko oli rakentanut aivan Taivasvuoren juurelle.\nSekä sisällä että ulkona talon ympäristöllä osoitti kaikki\nvarallisuutta ja siisteyttä. Asuinhuoneuksen toisella puolen oli\nhedelmätarha, jossa puut jo alkoivat olla suuria ja tuuheita. Annan\nlapsuuden koti, metsänvartijan asunto, oli muuttumattomana\nmetsänrinteessä. Sen entinen omistaja oli kuitenkin poissa. Gunnar oli\nkuollut; hänen olonsa oli muuttunut tukalaksi Annan naimiseen menon\njälkeen. \"Minä olen varsin onneton ihminen\", oli hänellä tapana\nvakuuttaa; \"tyttäreni on lähtenyt luotani ja jättänyt minut tänne\nhoidon puutteesen vanhoilla päivilläni; mutta siihen olen itse\nsyyllinen, miksi annoin hänen mennä naimiseen.\"\n\nEräänä iltana istuivat Jaakko ja Anna pyhävaatteissaan perhetuvassa. He\nolivat viettäneet juhlaa, sillä heidän pieni ainoa poikansa oli sinä\npäivänä kastettu. Alhaalla laaksossa häärivät ihmiset heinän teossa.\nAuringon valo lankesi ikkunan kautta juuri siihen kohtaan huoneessa,\njossa Anna onnellisena äitenä istui lapsensa kätkyen ääressä. Jaakko\nistui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Mutta äkkiä häiritsi koiran\nhaukunta huoneessa vallitsevan rauhan. Jaakko pani merkin kirjaan,\nnousi penkiltä ja meni ikkunan luokse. Hän näki ratsastajan tulevan\npihaan, laskeutuvan alas hevosen selästä ja senjälkeen jäävän\nseisomaan, ikäänkuin odottaen asukkaiden ilmaantumista.\n\n\"Sotamies tuli ratsastaen pihaan\", lausui Jaakko. \"Mitähän asiaa\nhänellä lienee?\"\n\nHe menivät kumpikin ulos ja sotamies tuli heitä vastaan heittäen\nohjakset käsivarrelleen. Hän oli pulska, päivettynyt mies; vakaat\nsilmänsä olivat syvällä otsan alla ja tuuhea parta peitti alemman\npuolen kasvoista tykkänään.\n\n\"Jumalan rauha ja hyvää päivää!\" lausui hän ojentaen heille molemmat\nkätensä. \"Ettekö minua enää tunne?\"\n\nAnna parkaisi. \"Herra Jumala!\" huusi hän, \"Salomon, Salomon! Missä olet\nnäin kauan oleskellut?\"\n\nSe oli tosiaankin Salomon, tuo kadonnut ja jälleen tullut kaksoisveli;\nhän sulki Jaakon syliinsä, samalla kun hän koki tukahuttaa sitä syvää\nliikutusta joka valtasi hänen mielensä. Kysymyksiä ja vastauksia\nvaihdettiin näkemisen ensimmäisinä hetkinä; Anna itki; hän ei saanut\nsanaakaan lausutuksi, vaan puristi Salomonin kättä, sillä välin kun\ntämän tutkiva, syvä katse pakoitti häntä luomaan silmänsä alas. Jaakko\notti häneltä ohjakset, viedäkseen hevosta talliin. \"Älä riisu hevosta\",\nlausui Salomon, \"aikani on täperällä, mun täytyy rientää pois vielä\ntänä iltana.\"\n\n\"Tänä iltana!\" toistivat Anna ja Jaakko.\n\n\"Niin, ei siinä muu auta\", vastasi Salomon lempeästi. \"Minulla oli\nteitä ikävä ja sentähden pyysin permessiä päästäkseni tänne teitä\ntervehtimään.\"\n\n\"Ja minkätähden meistä niin pian taaskin eroat, armas veli?\" kysyi\nJaakko.\n\n\"Olen aikonut vielä tänä iltana käydä tätiäkin tervehtimässä, Ryyssä.\nHuomenna täytyy mun jälleen palata Horfeniin lähteäkseni siellä\npaluumatkalle.\"\n\nKun Salomon tuli tupaan ja otti lakin päästään, huomasi Anna kuinka\npaljon hänen kasvonsa olivat tällä ajalla muuttuneet. Kovat sisälliset\ntaistelot olivat niihin painaneet merkkinsä, niissä ilmaantui nyt se\nankara vakavuus, joka tavallisesti seuraa katkerata kamppausta. Annaa\nhämmästytti tuo kova ja kylmä katse, jota ei jälleen-näkemisen ilokaan\nvoinut lieventää; senlaisena ei hän Salomonia entiseltä muistanut. Hän\nei tiennyt haavoja löytyvän, jotka verta vuotavat, vaikka\nparantuneiltakin näyttävät. Senlaiset haavat ovat tavallisesti\nkuolettavia.\n\nJaakko iloitsi sanomattomasti veljensä tulosta. Hänen silmänsä\nsäihkyivät eikä hän voinut niitä Salomonista kääntää, huulilla asui\nhymy ja ääni vapisi hänen puhuessaan.\n\n\"Kyllä tosin\", lausui hän, \"täällä on monta muutosta tapahtunut. Annan\nisäkin kuoli viime vuonna.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Ja meidänkin isämme on kuollut, Salomon!\"\n\n\"Sen kyllä tiesin.\"\n\n\"Hän kaipasi sinua kovin kuolinvuoteellaan. -- Voi, rakas veli,\nminkätähden et sinä palannut kotia jälleen, minkätähden et meille\nsanaakaan kirjoittanut?\"\n\n\"Minä olin siihen aikaan kaukana täältä\", vastasi Salomon. \"Minä lähdin\nLänsi-Intiaan heti sotamieheksi tultuani. Siellä oli yltä kyllin\ntekemistä. Kun mun ei enää tarvinnut omia olojani ajatella, antauin\nmielin määrin toisen palvelukseen.\"\n\n\"Kerro meille vähän oloistasi\", rukoili Jaakko. \"Ei koko mailmassa\nlöydy ketään, joka niin ottaisi osaa sinun kohtaloosi, kuin me kaksi.\"\n\n\"Mitäpä sinulle sitten kertoisin, Jaakko? Minä olen reuhtonut mailmassa\nsen mukaan kuin päähäni on pistänyt ja ollut aina valmis menemään\nsinne, missä tekemistä on ollut; minä olen sotinut, väliin olen\nvoittanut, väliin taas pakoon pötkinyt, mutta omaa itseäni en ole\npakoon pääsnyt. Kaikki nuo kurtut, jotka näet kasvoissani, ovat\nmuistoja murheista, jotka nyt lepäävät unheen helmoissa ikäänkuin\nkuolleet haudoissansa.\"\n\n\"Kuinka paljon sinä olet mahtanut kärsiä\", kuiskasi Jaakko, nojaten\npäätänsä Salomonin olkapäähän.\n\n\"Eipähän juuri enemmän kuin muutkaan. Suru löytää meidät kaikki, niin\nhyvin toivorikkaan kuin senkin, joka on elämän iloja paitse. Minulle ei\nole käynyt pahemmin kuin monelle muullekaan. Tavallisen jutun elämästä\nteille tässä vaan olen kertonut.\"\n\n\"Tämä päivä on meille ollut oikein ilon päivä\", puhkesi Jaakko hetken\nkuluttua puhuuman. \"Tiedätkös, me olemme koko päivän viettäneet juhlaa,\nsillä pieni poikamme on tänään kastettu, -- ja sitten osuit sinäkin\ntulemaan juuri tänä päivänä.\"\n\n\"Vai on tuo teidän pieni poikanne\", lausui Salomon, vilahdukselta\nkatsahtaen kätkyttä kohden. Ainoastaan pieni värähdys äänessä ilmaisi\nsen katkeran taistelon, jonka hän tänä hetkenä kesti sydämessään. \"Ah,\nonpa se pulska poika. Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Salomoniksi hän kastettiin.\"\n\n\"Salomoniksi!\" toisti hän. \"Jumala suokoon sinulle yhden verran iloa\nmailmassa kuin hänellekin, jonka kaima olet, -- ja vieläpä vähän\nenemmänkin, rakas lapsi! ei ole vahingoksi, jos vähän enemmänkin saisit\nosaksesi. Kuule Anna! Antaisitkohan minulle hiukan einettä sillä välin\nkun Jaakko toimittaa hevoselleni vähän enemmän heiniä. Aurinko kohta\nlaskee ja minun täytyy piakkoin lähteä.\"\n\n\"Aiotko tosiaankin pahoittaa mieltämme näin pikaiselta poislähdöllä?\"\nkysyi Jaakko, \"kun viimeinkin niin pitkän eron jälkeen saimme toisiamme\ntavata.\"\n\n\"Kyllä minun täytyy lähteä, Jaakko\", vastasi Salomon, \"ei voi toisin\nolla. Nythän olen nähnyt teidät molemmat ja tiedän teidän voivan hyvin.\nMyöskin halajan jo nähdä vanhaa tätiäni.\"\n\nJaakko ja Anna lähtivät tuvasta. Kun Salomon oli jäänyt yksinään,\ntapahtui hänessä silmin-nähtävä muutos. Hänen kasvonsa värisivät\nvetotaudin tapaisesti, kyynelet valuivat alas poskia pitkin ja hän\nkohotti käsiään ylös ikäänkuin rukoukseen, taikka ehkä ennemmin\nvalitukseen. Mutta tämä ankara, äänetön taistelo kesti vaan hetken!\nSalomon käänsi silmänsä jälleen kätkyttä kohden ja kun lapsi unessaan\nhänelle hymyili, lempeästi ja viattomasti niinkuin ainoastaan lapsi voi\nhymyellä, silloin kirkastui Salomonin synkkä muoto ja rauha palautui\nhänen sydämeensä. Hän oli taaskin kamppaillut ja voittanut. Tyyneellä\nmielellä saattoi hän jo kumartua kätkyen yli ja painaa lempeän suutelon\npienokaisen otsalle. Kun Jaakko tuli takaisin tupaan, ei enää\nmerkkiäkään näkynyt siitä syvästä liikutuksesta, mikä sillä aikaa oli\nSalomonin mielen valloittanut.\n\nPuoli tuntia myöhemmin istui Salomon jälleen hevosen selässä ratsastaen\ntakaisin samaa tietä kuin tullutkin oli. Jäähyväisiä lausuessaan\nheittäytyi Anna hänen kaulaansa; jotakin hänellä lienee ollut\nsanottavaa, mutta hänen äänensä tukahtui ja hiljaa nyyhkyttäen kätki\nhän vaan kasvonsa Salomonin povelle ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.\nSalomon hymyeli, sinä hetkenä jäykkyys ja kolkkous hänen kasvoistaan\ntykkönään katosivat ja laskien kätensä Annan päälaelle lausui hän:\n\n\"Jumala siunatkoon teitä molempia. Kaikki mitä tähän saakka olen\nkärsinyt, on nyt unohdettuna ja runsaasti olen minä palkittu siitä\nhyvästä, jonka olen matkaansaanut. Minä tulin katsomaan, jos te\ntoisianne rakastatte ja jos sinä teet hänen onnelliseksi, Jaakko,\nenempää en pyytänyt. Hyvästi!\"\n\nHän kannusti hevostansa ja riensi pois. Jaakko ja Anna huusivat\njäähyväisiä hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt niitä enää\nkuulevan. Käsi kädessä he seisoivat aidan luona niinkauan kuin häntä\nsaattoivat vilahdukseltakaan nähdä, mutta ei Salomon kertaakaan\ntaakseen katsonut. Sen illan jälkeen ei häntä enää kotiseuduilla nähty.\n\nLoppu.\n\n\n\n\n\n\nAURINGON VÄLÄHDYKSIÄ\n\nKuvaus kansan elämästä\n\n\nKirj.\n\nSylvia (Suomennos)\n\n\n\n\nKorkealla vuorenpenkereellä oli tupa, jonka takana hongat humisten\nlatvojaan heiluttivat. Oltiin keski kesässä. Hyönteiset matelivat\nsammaleissa ja vuorenloukoissa, kanerva kukoisti ja mustikkapensaissa\nliihoitteli kaksi vaaleankeltaista perhosta, jotka milloin ilkamoiden\ntoisiaan likenivät, milloin taas liehaellen erosivat. Ylähällä vuoren\nreunalla seisoi nuori neitonen ja katsoi alas laaksoon, joka vihantana\nja kauniina laajeni laajenemistaan, kunnes viimein tuolla kaukana,\nlikellä taivaan rantaa hopeanhohtava järvi sen rantaa huuhtoeli.\n\nNeitonen, joka metsässä oli poiminut esiliinansa täyteen risuja ja\nmännynkäpyjä, varjosti silmiään kirkkaalta päivänvalolta sillä välin\nkun hän kiinnitti katseensa siihen kohtaan kaukana laaksossa, jossa\nkatonharja ja vaalea haiku näkyi lehtipuitten välistä.\n\n\"Lotta\", kuului nyt tuvasta ääni huutavan ja tyttö otti hienolla\nhymyllä ja pitkään viipyvällä katseella jäähyväiset katonharjalta\nikäänkuin vanhalta tuttavalta; sitten hän rivakkaasti kääntyi, astui\nnopeita ja varmoja askeleita mättäiltä, tehden siellä ja täällä pienen\nhyppäyksen, jolla hän vältti teräviä kiviä tai muita epätasaisuuksia.\n\n\"Johanna ja räätäli ovat täällä\", lausui vaimo, joka häntä oli ovella\nhuutanut, ja hänen äänestään kuului, että hän tätä käyntiä piti suurena\nkunniana. Lotta meni kammariin ja jäi ovensuuhun seisomaan, hiukan\nhämillään. Eikä ihme ollutkaan, sillä päivän paisteessa ikkunan luona\nistui lihavanläntä nainen, joka pöyhkeili komeassa hatussa ja\nhohtavissa ruusunpunaisissa silkkinauhoissa. Heidän matalassa majassaan\nei vielä koskaan ollut niin hienosti puettua naista käynyt, ja Johanna,\nLotan serkku, oli käynyt aivan kuin toiseksi ihmiseksi noissa uusissa\nvaatteissaan, ja kylläpä kannattikin, sillä hän oli naimisessa räätälin\nkanssa, joka tummaan nuttuun ja keltaisiin liiviin puettuna istui\npöydän toisella puolen ja näytti niin korkea-arvoiselta, että Lotan\nkerta toisensa perään täytyi polviaan notkistaa.\n\n\"En ymmärrä kuinka voitte tulla täällä toimeen\", lausui räätäli,\nkatsahtaen ympärilleen ahtaassa kammarissa; \"tuskin minä saatan täällä\nsuorana seisoa. Koko mökki on niin pahanpäiväinen ja pieni, jotta\nluulisi ensimmäisen tuulen puuskan vievän sen mukanaan. Ettei Johanna\nniin itsepäisesti olisi tahtonut tulla teitä katsomaan, en minä\nsuinkaan ikänäni olisi tänne jalkaani astunut; mutta hän tahtoi kaiken\nmokomin näyttää teille yhtä ja toista, jota hän on saanut.\"\n\nJohanna istui myhäellen pullakalla muodollaan ja väänteli päätään,\njotta nuo siniset kellukset kilkuttivat korvien ympärillä, sillä välin\nkun hän kuunteli miehensä puhetta, joka hänen mielestään oli juuri\nsenlaista, kuin niin mahdikkaan miehen puheen tulikin olla.\n\n\"Arvelin tädin ja Lotan mielellään tahtovan minua nähdä, ja kun kerran\nolen täällä ollut ja kasvanut eikä minulla parempaa kotoa ole ollut,\nniin halusin tulla näyttämään, kuinka minä voin nyt, kun olen tullut\nniin hyvään naimiseen ja Berglundikin on päässyt mestariksi,\njonkatähden minäkin olen rouva!\"\n\n\"No, sanos muuta\", lausui Töyry-Maija, täti, joka oli kuunnellut heitä\nniin hartaasti, että tohti tuskin henkeä vetää, mutta nyt hän viittasi\nLottaa panemaan kahvipannua tulelle, ja tyttö riensi kyökkiin, melkein\niloisena siitä, että sai tilaisuutta yksinäisyydessä tointua kaikesta\nmitä oli nähnyt ja kuullut.\n\nMaija-muori levitti juhlallisesti ainoan salvettinsa pienelle\npunaiseksi maalatulle pöydälleen ja toi siihen kuppia ja vatia\nvieraittensa varalta; mutta hyvin varovasti hän liikkui ja\nmahdollisimman kapeaksi koki hän tehdä ruumiinsa, välttääkseen\nkarkeiden vaatteittensa koskettamista vieraiden hienoihin pukuihin.\n\n\"Meillä oli hirveän suuret päät, tiedättekös\", lausui räätäli, \"ja\nmelkein pelkkää herrasväkeä häävieraina; Johanna arvasi, ettei teillä\nolisi oikeita kunnon vaatteita ja sentähden emme teille lähettänyt\nkutsumustakaan.\"\n\n\"No sanokaas muuta\", päivitteli Töyry-Maija, joka nöyrässä ja\nalammaisessa mielessään ei koskaan ollut ajatellut voivansa tulla\nvieraaksi niin ylhäisen morsiusparin häihin kuin nämät vasta vihityt,\njotka herrasväen kanssa seuraa pitivät. \"No, sanokaas muuta\", toisti\nhän päätänsä heiluttaen ja samassa juohtui hänen mieleensä, että\nJohanna täydellä syyllä saattoi myöntää tämän ainoaksi kodokseen, sillä\norpo tyttöraukka oli kerran tuotu kuin turvaton metsänlintu tänne\nholhottavaksi.\n\n\"Niin, sanokaas muuta\", toisti Maija, yhä ruumistaan kiikutellen ja\nmuisteli sitä hetkeä, jolloin Johanna heiltä muutti kaupunkiin, jossa\nhän sai hyvän palveluspaikan ja kauniita vaatteita, ja kun hän nyt\nlisäksi oli tullut uusiin oloihin, niin ei se vaivaa maksanut\nmuistella, mitä hyvää hänelle täällä oli tehty, vielä vähemmin niistä\npuhua. Mutta selvään hän huomasi, että Johanna oli oikea onnen lapsi,\nja sen hän myöskin heille sanoi, eikä he sitä näyttäneet ollenkaan\npaheksuvan.\n\nNyt kantoi Lotta kahvipannua pöydälle ja tohti tuskin silmiään luoda\nkasvinkumppaliinsa, joka istui siinä pöydän ääressä, päivän paisteessa,\nniin lämpimänä että posket hohtivat. Voi kuinka kaunista Johannalla\nolikin kaikki! Lotta loi katseen ympärilleen kammariin ja hän iloitsi\nsydämessään, että nyt sattui olemaan sunnuntai, ja laattia siis\nkuurattuna ja sinikukkainen sängynpeite puhtaaksi pestynä; mutta kiusa\nkuitenkin, ettei heillä ollut vehnästä tarjota, sepä vasta oli häpeä!\n\n\"Minulla on korppuja ja pullia laukussani\", lausui Johanna\narvollisuudella, \"sillä saatoinhan arvata, ett'ei teillä niitä ollut.\"\n\nJa nyt oli kaikki hyvin, eikä kukaan voinut parempata toivoakaan; yksin\nräätälikin, joka oli taskustaan vetänyt pullon esiin, näytti\ntyytyväiseltä. \"Tämä vahvistaa tässä kuumuudessa\", lausui hän ja kaasi\nviinaa kahviin, \"erittäin se on vahvistavaa ja tarpeellista.\"\n\n\"Niin, sanokaas muuta\", todisti Maija, joka ei vieläkään ollut\nhämmästyksestään tointunut, \"sanokaas muuta!\"\n\n\"Me tulimme näin aikaiseen, ennättääksemme kirkkoon myöskin\", sanoi\nJohanna sokuripalaa imeksien; \"saa nähdä, jos he minua enää tuntevat.\"\n\n\"Varmaankin! Mutta ei ole aivan vielä aika mennä kirkkoon, kenties\nhaluaisitte lähteä ryytimaahan niin kauaksi?\" kysyi Lotta, joka oli sen\nverran saanut rohkeutta, että tohti puolittain kuiskaamalla puhua, ja\nhänen siniset silmänsä näyttivät samalla ystävällisiltä ja ujoilta.\n\n\"Niin, sepä juuri on ryytimaa, josta kannattaa puhua\", lausui Johanna ja\nkääntyi naurahtaen mieheensä. \"Siellä kasvaa kaksi karvikka-pensasta ja\nyksi omenapuu, siinä koko komeus. Pienenä ollessani oli minulla tapana\nsiellä juoksennella.\"\n\n\"Sitä teen minä vieläkin\", lausui Lotta pyyhkien kiharia\nhiuksiaan silmiltä, \"minä ripustin sinne pitkän ryysyn heilumaan,\nsäikähyttääkseni lintuja sieltä pois; ja siellä on vielä muutamia\nmarjoja jälellä ja omenatkin alkavat jo kypsyä.\"\n\n\"Ei niistä ole, ne ovat niin happamia\", arveli Johanna nenäänsä\nrypistäen.\n\n\"Älä moiti omenia\", lausui nyt Maijakin lauhkeasti ja loi Johannaan\nrukoilevan katseen. \"Isä-vainaja istutti puun... voi kuinka hyvin sen\nvielä muistan; sen alle hän usein istui viuluneen eikä hänen soittonsa\nmissään niin hyvältä kuulunut kuin siinä paikassa.\"\n\n\"Saattaisimmehan juuri mennä uloskin\", arveli räätäli ja pian sen\njälkeen he kaikin istuivat tarhassa; aamu-aurinko paistoi ja maantiekin\nnäkyi alempana.\n\n\"Minä muistan vielä niin hyvin sen ajan, jolloin Erkki ja minä tänne\nmuutimme\", lausui Maija. \"Tuvan hän rakensi melkein yksinään, ja tähän\ntarhaan me yhdessä kannoimme hyvää multaa, voidakseni kasvattaa tässä\nvähän kukkaisia; ja saapa tähän kapan verran perunoitakin kylvöön.\"\nMaija katseli melkein ylpeillen pientä perunamaataan. -- \"Mutta mene\nsisään nyt, Lotta, valmistamaan itseäsi kirkkoon, kohta on jo aika\nmennä. Minä jään kotiin, lapseni, ja keitän täällä sillä aikaa\nlihapalan, jonka Johanna toi muassaan.\"\n\nJohanna nakersi korppua eikä näyttänyt juuri pitävän väliä muista kuin\nmiehestään, ja kun tämä haukotteli, haukotteli Johanna myöskin.\nTietysti se häntä huvitti, kun sai sukulaisilleen näyttää muhkeita\nvaatteitaan ja vielä muhkeampata miestään, mutta ikäväksi olo täällä\nkumminkin ajan pitkään hänen mielestään kävi. \"Eipähän täällä tarvinne\nolla kuin muutama tunti\", lohdutteli hän itseään ja silläkin välin saa\nkäydä kirkossa näyttämässä miestään ja itseään; Johannaa ilahutti jo\nedeltäpäin se yleinen ihmetteleminen, jonka heidän komeutensa kirkossa\nherättäisi.\n\nNyt tuli Lotta sisästä, puettuna uusiin nyörikenkiin ja kaitaiseen,\nmustaan hameesen, joka kenties ei enää ollutkaan musta, ja johon\nJohanna loi säälivän katseen; mutta kankeaksi tärkätty punapilkkuinen\nhuivi hänen päässään oli ihka uusi ja sievästi asetettu taaksepäin,\njotta nuo kiharat hiukset tulivat edestä näkyviin, ja hänen kirkkaista,\nsinisistä silmistään loisti ilo.\n\nKirkkoon jo soitettiin, jäähyväiset lausuttiin ja Maija-muori jäi\nseisomaan ryytimaahan, varjosti kädellä silmiään ja katseli heidän\njälkeensä. Lotta kävellä tepsutteli herra ja rouva Berglundin jälessä\nmaantien reunalla mutta vaikka hän koetti astua mahdollisimman\nvarovasti, tuoksui kuitenkin maantieltä pölyä hänen mustalle\nhameelleen. Johanna nyökkäsi milloin oikeaan milloin vasempaan\nkäännellen ja väännellen väsymättä päätään. Hän nosti maatalaahaavaa\nsinistä hamettaan ja valkoiset, tärkätyt alushameet kahisivat hänen\nympärillään. Kun ihmiset häneen tuijottivat silmät selällään, nauroi\nhän sydämessään ja arveli olevansa vähintäänkin prinsessa heidän\nsilmissään. Viimein päästiin kirkkoon ja käytiin penkkiin istumaan.\n\nLotta painoi päänsä alas siunatakseen, niinkuin tavallista on, mutta\nJohanna nykäisi häntä kylkeen kyynäspäällään ja käski häntä katsomaan\nvasempaan; siellä istui Lassi Martinpoika, mylläri, joka oli sukua\nhänen mieheensä ja joka päälliseksi oli senlainen mies, että Berglund\nitse oli sanonut mielellään antavansa hänelle ainoan sisarensa\nvaimoksi, ja heillä olikin ollut tarkoituksena käydä sivumennen\nkatsomassa Siljamyllyn omistajaa, sekä pyytää häntä usein käymään heitä\ntervehtimässä kaupungissa käydessään.\n\n\"Hän on hiljakkoin tullut Siljan omistajaksi ja minä olen pari kertaa\nhäntä tätä ennen nähnyt\", lausui Lotta, joka kääntyi kasvinsisarestaan,\nkuunnellakseen hartaudella papin saarnaa.\n\nKirkosta tullessa kätteli Berglund Lassi Martinpoikaa ystävällisesti.\nMiehet astuivat molemmat sitten rinnakkain paluumatkalle, ja räätäli\npuhui laveasti työväen-yhdistyksistä, sivistyksestä ja ruotsin\nkielestä, antoi samalla viittauksen omasta etevyydestään ja sanoi\nhaluavansa joskus päästä kotipaikoilleen kertomaan tuttaville siellä,\nmitä kaikkea hän oli nähnyt ja lukenut.\n\nJohanna nyykäytti päätään ja näytti kaikin puolin yhtyvän miehensä\nmietteisin. Hän pyysi Lassi Martinpoikaa seuraamaan heitä ylös\nTöyrylle, koska olivat kerran toisiaan tavanneet; tosin siellä, hänen\nsukulaistensa luona, oli yhtä ja toista puutteenalaista, mutta ruokaa\nsiellä kumminkin saataisiin sinä päivänä, ja mylläri vakuutti, ettei\nhän ruuasta eikä juomasta niin suurta väliä pitänyt; vaan sitä enemmän\nhän piti arvossa hyvää seuraa, ja hän loi pitkän silmäyksen Lottaan.\n\nSisällä, lehdillä koristetussa tuvassa, hääri Maija päivällisen\ntoimissa. Johanna kuiskasi hänelle sivumennen ja varoitti häntä\npanemaan kumminkin Berglundin eteen eheän kahvelin; Lassi Martinpojan\nei niin väliä ollut, hänen mielestään. Maija raukan viimeinenkin\nrohkeus taas katosi, ja puolittain epätoivoisena hän tarkasteli\nrikkonaisia taltrikkiaan eikä tietänyt, tohtisiko hän niitä ollenkaan\nviedä pöydälle.\n\n\"Ei, sinun pitää tuleman kaupunkiin katsomaan minun talouttani\", lausui\nBerglund, joka mahtavana istui pöydän päässä, \"sinun täytyy tulla\nmeillä käymään. Liina käski sanomaan sinulle terveisiä. Minun täytyy\nsanoa, niin oma sisar kuin hän onkin, että parempaa tyttöä ei löydy\nkuin Liina on, -- ja kyllä tiedän kenelle hän vaimoksi sopisi.\"\n\n\"Hän... vai niin...\" Lassi katsoi alas jalkoihinsa ja tarkasteli\nsaappaitaan. \"Täällä ylhäällä on oikein sievä asunto\", lausui hän;\n\"tästä ei paljon tiedäkään tuolla alahalla, tupaa tuskin eroittaa sinne\nkallioiden keskeltä.\"\n\nMutta Lotta seisoi kukoistavana ja punaisena kuin ruusu, myhäeli\niloisesti eikä ollut vähääkään noiden kivisten kallioiden näköinen; se\najatus juohtui juuri Lassin mieleen, eikä hän voinut olla katsomatta\ntytön jälkeen, kun tämä nyt lähti tuvasta hakemaan kivi-vatia, johon\nliemi pantaisiin. Maija oli vähällä pyörtyä, kun huomasi vadin\nlaidastakin olevan palan poikessa. Hän ei voinut enää muuta kuin niiata\nja pyytää anteeksi tavan takaa ja kun viiiminkin iltapuoleen nuori\npariskunta nousi kärryihin, palatakseen kaupunkiin jälleen, oli Maija\nmielestään kuin taakan alta päässyt.\n\n\"Johanna on sentään hyvin onnellinen\", ajatteli hän, \"muuten on\nnaiminen...\" hän keskeytti ja vaipui ajatuksiin, muistaessaan omaa\nnaimistaan. Erkki-pelimanni oli elävänä hänen edessään, juuri\nsenlaisena kuin hän ennen oli mailmassa vaeltanut. Niinpä niin!\nvainaja oli elättänyt henkeään soittamalla viuluaan markkina- ja\nhuvipaikoissa, ja vaikka hän useasti oli tuonut mukanaan kotiin\ntavarata ja rahaa, oli hän kuitenkin enimmäkseen oleskellut kotoa\npoissa, ja viimein matkusti hän sinne, josta ei vielä yksikään\nkuolevainen ole takaisin tullut. Mutta monta iloistakin päivää oli\nMaija naimisessa ollessaan viettänyt, -- ja hän taittoi nyt muutamia\nkukanoksia ja astui hautausmaalle päin, johon Lassi Martinpoika häntä\nsaattoi vähän matkaa, koska hänellä kumminkin oli sama tie.\n\nSen sunnuntain perästä sattui Lassi usein tapaamaan Töyryn Lottaa, joko\ntämä sitten oli metsässä marjoja poimimassa taikka veti risuja kotiin;\ntulipa hän kerran tupaankin janoansa sammuttamaan, ja silloin haki\nLotta lähteeltä vettä niin raitista, että se höyrysi, mutta muutoin hän\ntuskin näytti Lassia huomaavankaan.\n\nLassi Martinpoika oli pulska ja harteva nuorukainen; hänen\nkäytöksessään oli jonkunlaista arvollisuutta, ja moni talontytär\npunastui korvia myöten, kun Lassi häntä puhutteli. Usein häntä nähtiin\nhuvipaikoissa, joissa hän väliin pyöri iloisessa tanssissa, ja väliin\notteli miesten kanssa; mutta hän hoiti hyvin työnsä ja näytti\nymmärtävän sen yhtä hyvin kuin leikinkin.\n\nEräänä lauantai-iltana istui Lotta yksinään vuoren reunalla ja katseli\nmiettiväisenä alas laaksoon; hänen siinä istuessaan, laskeutui vankka\nkäsi hänen olkapäälleen. Lotta säpsähti ja olisi varmaankin kaatunut,\nellei kaksi käsivartta olisi ottanut häntä vyötäisistä ja pitänyt häntä\nylhäällä.\n\n\"Oi, kuinka te voitte noin toista säikytellä, Lassi\", lausui Lotta\nvetäytyen hänestä erilleen; mutta kun Lassi ei häntä tahtonutkaan\npäästää, repäisi hän itsensä irti ja juosta vilisti kotia päin.\n\nJuuri kun hän aikoi hypätä metsäpolun ohi, pelästyi hän uudelleen,\nsillä poikki tien makasi siinä eräs nuorukainen syvässä unessa. Lotta\npysähtyi ja katsoi nuorukaiseen; sitten hän huokasi syvään ja muisteli\nkatonharjaa, joka näkyi laaksosta lehtipuitten välistä, ja jonka\nomistaja nyt kykenemättömänä makasi tuossa hänen edessään. Hän muisteli\nmyöskin niitä hetkiä, jolloin he lapsina ollessaan olivat leikkineet\ntuolla alhaalla laaksossa, ja kuinka hän siitä saakka oli nuorukaista\npitänyt parhaana ystävänään.\n\n\"Oi voi, Olli! Surkeata on nähdä häntä tänlaisessa tilassa\", huokasi\nLotta kumartuen alas; ja hän koki herättää nuorukaista ensin lempeillä,\nhiljaisilla sanoilla, sitten aina kovemmilla ja viimein hänen täytyi\nolkapäästäkin ravistaa, jolloin mies viimeinkin heräsi.\n\nHän tuijotti tyttöön tylsällä katseella, silmät levällään, vaan\nvähitellen hän kuitenkin tointui. \"Ei ikänä tämä hyvin lopu, Olli\",\npuhui Lotta hiljaisella, mutta vakaalla äänellä; \"sinä vaan aina elät\njuomisen touhussa etkä välitä vähääkään minun rukouksistani.\"\n\n\"Mikäpä minulle onnettomalle eteen tulee\", vastasi nuorukainen. \"Isä\njätti velkaisen talon jälkeensä ja pelkkää murhetta ja huolta on\nvastassa joka haaralla, eikä siinä mikään neuvo auta.\"\n\n\"Ja loppu tulee olemaan kurja, jos sinä pitkität tähän tapaan. Olli\nhyvä, sinä saat katua elämätäsi; jos sinä oikein todenperään ryhtyisit\ntoimeen ja itsekin tekisit työtä, niin varmaankin tuota pikaa\nselviäisit.\"\n\n\"Anna minun olla. Naisten naukutuksista olen jo saanut kylläkseni\",\nvastasi Olli katkerasti.\n\n\"Mielestäni oma järkesi pitäisi sanoa sinulle samaa kuin minäkin...\"\n\n\"Se sanoo\", vastasi hän nauraen ja sieppasi tytön kädestä kiinni; \"se\nsanoo, että sinä toivot minua ja sentähden tahdot jo ajoissa saada\nminut komentosi alle.\"\n\n\"Ne tuumat ovat enimmäkseen jätetyt\", vastasi hän, \"mutta olipa sen\nkanssa kuinka hyvänä, niin minä kuitenkin tarkoitan parastasi, ja jos\nsinä ryhtyisit työhön...\"\n\n\"Minä en voi, päin mäntyä käy kaikki tyyni\", lausui mies haukotellen,\n\"ja sinne se saa mennäkin. Mutta anna minulle nyt kumminkin suutelo!\"\n\n\"En, en annakaan!\" Tyttö nousi mättäältä, jossa hän oli istunut pojan\nrinnalla, ja hänen mielensä oli tyyni ja rauhallinen. \"Jos muuttuisit\ntoiseksi ihmiseksi, saisit kenties, mitä nyt pyydät.\"\n\nMies ei vastannut, vaan jäi istumaan hiljaisena, pää käden nojassa ja\ntyttö meni kotiansa päin taakseen katsomatta.\n\n\"Lotta\", huusi nuorukainen vielä hänen jälkeensä, ja tyttö pysähtyi,\n\"odota vähän; kas niin, nytpä sinut sain\"; hän veti tytön luokseen,\nmutta tämä tempaisi itsensä irti.\n\n\"Niinpä mene sitten!\" ärjäsi mies hänen jälkeensä; \"tästä hetkestä\nsaakka ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa.\"\n\nMutta Lotta pakeni nopein askelin ja tuli viimein pieneen\nryytimaahansa, jossa hän kauan käyskenteli edes takaisin ruusupensaiden\nvälissä. Viimeisinä aikoina oli nuorukainen sanonut hänelle monta kovaa\nsanaa, ja moneen kertaan matki nyt Lotta hänen viimeisiä sanojaan,\nmutta sydän ei helposti tahtonut armaastaan luopua. Oi, kuinka hyvä ja\nkunnollinen nuorukainen Olli vielä muutamia vuosia sitten oli ollut,\neikä Lotta ensimmältä millään tavalla tahtonut uskoa sitä todeksi, kun\nihmiset väittivät hänen ruvenneen huonosti elämään. Olli oli Lotan\nmielestä ollut monta vertaa häntä parempi, ja nyt -- Lotta painoi\nkätensä ristiin ja itki hänen onnettomuuttaan ja viimein oman sydämensä\nymmärtämättömyyttä, kun ei jo ennen ollut huomannut, ettei heillä enää\nmitään yhteyttä ollut keskenään, jos sitä koskaan oli ollutkaan. Lotta\nseisoi juuri kuin tienhaarassa ja hän tunsi sydämessään, että hänen\ntulisi välttää sitä tietä, jolle Olli häntä viittasi; ja olihan hän\nsitä paitse sanonut, ettei heillä enää olisi toistensa kanssa mitään\ntekemistä. Lotta meni sisään äitinsä luokse ja alkoi puhua Ollista.\n\n\"Semmoista on elämä\", lausui Töyry-Maija, \"kun ihminen ensin saa sen,\njota hän rakastaa, luulee hän saavuttaneensa koko maallisen ilon, mutta\nsilloin vasta huolet tulevatkin.\"\n\nLotta kävi surumieliseksi; kun hän meni metsään marjaan, ei hän mitään\nmarjoja löytänyt, ja kun hän istui rukin ääressä, tuntui se niin\nraskaalta, että hän tuskin jaksoi sitä pyörittääkään.\n\n\"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin itse kuolema\", lausui Johanna,\nkun he eräänä sunnuntaina tapasivat toisiaan kirkon pihassa. Johanna\noli tullut sinne miehensä ja tämän sisaren kanssa, mutta tällä kertaa\nhe eivät aikoneet Töyryllä käydä, vaan Siljamyllyn omistajan luona.\n\n\"Eikä se mitään ole, kaiketi se ohi menee...\"\n\nMylläri seisoi mäellä ja katsoi häneen pitkään, varmaan hänkin\nmielellään olisi tehnyt saman kysymyksen, mutta Berglund asettui heidän\nväliinsä, silitteli punaista partaansa ja otti sanan vuoron, eikä\nsilloin ollut muiden hyvä ryhtyä puheesen.\n\n\"Sisarellani\", lausut hän, \"oli niin hirmuinen halu päästä maalle. --\nSe on tosi, hän on mainio virkkaamaan ja neulomaan villalangalla\ntohvelia, ja sällini opettaa häntä paraikaa kitarraa soittamaan... hän\nse on siinä koko mestari, tuo sällini, kun hän rupee.\"\n\nMyllärin edessä käänteli ja väänteli Liisa Berglund hännyshamettaan,\naukaisi varjostimensa, hymyili ja räpytteli silmiään ja oli koko\nolennossaan niinkuin ainakin hienosti kasvatettu nainen.\n\n\"Talon emännäksi Liina myöskin on oivallinen\", pitkitti Berglund, ja\nväistyi vähän loitommalle sisarestaan, luultavasti siinä ystävällisessä\ntarkoituksessa, että tämän komea puku paremmin tulisi näkyviin. \"Hän\nniin sievä liikkeissään kuin kala vaan, eikä hän ole leväperäinen\npalvelijoitakaan kohtaan, vaan ymmärtää konstin saada niitä\ntottelemaan. Niin nyt me tulemme sinun luoksesi. Kaiketi sinulla oli\nhauskaa viimeksi kun kaupungissa kävit? Mitä pidit minun\nsifoneeristäni? Minä teen valanikin sen päälle, että maksoin siitä\npuhtaassa rahassa sata kruunua, mutta se onkin sitten kiillotettu.\"\n\nLiina katsoi suloisin silmin serkkuunsa ja pyysi saada olla hänen\nluonaan pari päivää, mutta Lottaa hän ei ollut näkevinäänkään. Jos\nhänen veljensä oli nainut Johannan ja hänen sentähden täytyi tätä\nkärsiä, niin hän ei kumminkaan ollut velvoitettu noita köyhiä\nsukulaisia suosittelemaan, ajatteli Liina ja käänsi selkänsä Lottaan.\n\nMutta juuri samassa tarjosi Lassi leveätä kättään Lotalle, kiitti\nviimeisestä ja pyysi häntä tulemaan myllylle, koska hänkin kerran jo\noli käynyt heidän luonaan Töyryllä.\n\n\"Kiitoksia\", vastasi Lotta, \"en minä tule, äiti odottaa minua kotona.\"\nMutta nyt Lassi oikein vakaasti vaati häntä tulemaan, ja räätäli puoli\npiloillaan kysyi, mitä he oikeastaan ajattelivat, kun noin kursailivat;\njos ei tyttö tahtonut tulla mukaan, niin jääköön pois, siinä se.\n\nLotta nauroi ja suostui, kun Lassi lupasi lähettää pyytämään Maijaakin\ntulemaan. Nyt he kaikin menivät Siljamyllylle, jossa oli komeata ja\nuutta joka haaralla. Pian tuli Maijakin ja ihmetteli heti tultuaan\ntalon kauniita huonekaluja, jotka paistoivat niin että Maijan oikein\nsilmiä häikäisi.\n\n\"Ei tämä ole niin mitään sen suhteen kuin meillä on\", kuiskasi hänelle\nräätäli salavihkaa, \"ja kun muori tulee kaupunkiin, niin käykää meillä\nkatsomassa.\"\n\nMaija-muoria niin huvitti, kun sai olla mukana tällaisessa kestissä,\nettä hän lakkaamatta myhäeli, ja kun päivällisen syötyä muut menivät\nulos keinulaudalle istumaan, meni Maija kyökkiin auttamaan piikaa\nastiain pesemisessä ja pyyhkimisessä, eikä hänellä ollut lepoa\nollenkaan ennenkuin sai kaikki kaappiin korjuusen, jonka jälkeen hän\nkatseli ja ihaili kaikkea, mitä tuossa varakkaassa talossa löytyi.\n\n\"Kyllä siellä emäntä tarpeen olisi\", lausui hän Johannalle ja katsoi\nsalaisesti Liinaan, joka käveli ylpeänä huoneesta huoneesen ja näytti\npitävän kaikkea omanaan; mutta Maija onnitteli sydämessään sitä tyttöä,\njoka kerran saisi Lassin miehekseen.\n\n\"Se on jo melkein varmaa, että Liinasta ja hänestä pari tulee\",\nkuiskasi Johanna vastaan. \"Ja huonomman tytön saattaisi Lassi saada!\nLiinalla on niin monta leninkiä, kuin vuodessa on kuukausia, ja nuo\nkorvarenkaat, jotka hänellä on korvissaan, ovat oikeata kultaa, ja\nsormus on karmolia.\"\n\n\"Niin, sanos muuta\", lausui Maija.\n\n\"Berglund hänelle nuo kaikki on lahjoittanut; hän tietää, kuinka\nnuorilla tytöillä olla pitää. Täti ei usko kuinka paljon hän on\nihmisten parissa.\"\n\n\"No, sanos muuta\", päivitteli Maija ruumistaan heilutellen; hän katsoi\ntuohon pikkuiseen räätäliin ja olisi vaikka heti ollut valmis\nosoittamaan hänelle minkä kunnioituksen hyvänsä.\n\n\"Jos sinä jäät tänne pariksi päivää, niin saattaisi Lotta tulla sinulle\nratoksi\", lausui Lassi Liinalle.\n\n\"Varmaan on Lotalla muutakin tekemistä\", arveli Liina antaen tälle\nvihaisen katseen. -- \"Minä olen kuullut heidän olevan suuressa\nköyhyydessä siellä Töyryllä\", kuiskasi hän Lassille, \"ja silloin heille\ntyönteko on kyllä tarpeen.\"\n\n\"Kaiketi se niin on\", vastasi Lassi ja muisteli kuinka ahkerana hän\naina oli Lotan nähnyt. Hän arveli tyttöraukalla olevan varmaan paljon\nhuolia, ja hän meni ystävällisellä katseella Lottaa likemmäksi, mutta\nmitään puhetta ei heidän välillään tahtonut syntyä.\n\nTämä sunnuntai ei hevin mennyt Maijan mielestä; hän puhuikin siitä\nusein Lotalle ja halusi tietää, jos Berglundin Liina tosiaankin tulisi\nemännäksi myllyllä. -- \"Kyllä Lassi hänestä saa hienon vaimon; muutamat\nihmiset ovat oikein onnen lapsia.\"\n\nKirkonmäellä puhutteli Lassi usein Lottaa ja kun tämä meni kotiinsa\nseisoi Lassi katsellen hänen jälkeensä ja ihmetteli tytön sievää\nkäyntiä, ja kun Lotta nauroi toisten tyttöjen parissa, silloin meni\nLassinkin suu nauruun.\n\n\"Kas nyt Berglundin väki tuli Liinaa noutamaan\", lausui Maija, joka\niltahämärässä oli käynyt kylässä. \"Minä tapasin Lassi Martinpojan ja hän\npyysi sinua heillä käymään.\"\n\n\"Sitä en voi tehdä\", vastasi Lotta, \"kun kenkäni ovat korjattavana.\nBerglund ja hänen hieno sisarensa varmaankin pyörtyisivät, jos\nnäkisivät minun avojaloin tulevan.\" Ja hän katsoi nauraen pieniä\npyöreitä jalkojaan.\n\n\"Nyt saat nähdä, että siellä pidetään kihlajaiset ja suuret pidot.\"\n\nMutta Maijan ennustus ei käynytkään toteen, sillä Liina läksi kotiinsa\nyhtä ylpeänä ja loistavana kuin oli tullutkin eikä Lassi näyttänyt\nollenkaan ymmärtäneen käynnin oikeata tarkoitusta. Ennen poislähtöään\nBerglund, joka oli ensin kahden kesken puhutellut sisartaan, selitti ja\nkertoi Lassille, kuinka perin köyhiä Töyryn asukkaat olivat, kuinka se,\njota Lotan naisi, myöskin saisi Maijan niskoilleen, ja kuinka Lotasta,\nvaikka hän olikin hieno tyttö, ei kukaan viisasjärkinen huolisi, kun\nhänellä tuskin oli vaatteita ja oli niin kurjassa tilassa, että täytyi\nmarjain poimimisella ja villan kehruulla henkeään elättää ja\nluultavasti talven pitkään sai nälkääkin nähdä.\n\nOli kulunut jonkun verran aikaa Liinan poismenosta, kun Lassi kerran\ntapasi Lottaa juuri samassa tienhaarassa, jossa tämä oli viimeksi Ollia\ntavannut. Lotalla oli kädessä vakkanen täynnä puolukoita, ja niitä hän\nvieläkin poimiskeli, kun Lassi häntä vastaan tuli.\n\n\"Tuo vakka on raskas kantaa, anna kun minä sinua autan\", pyysi Lassi.\n\n\"Eikä se raskas ole\", vastasi Lotta.\n\n\"Anna se yhtä kaikki minulle.\"\n\nLotta loi samalla silmänsä ylös ja hän tapasi katseen, josta loisti\nhänelle vastaan senlainen lempeys ja sydämellisyys, että veri nousi\nLotan poskipäihin.\n\n\"Voi, herran tähden, nythän te pudotitte kumoon koko vakan!\"\n\n\"En ymmärrä, mikä minun käsissäni on\", lausui Lassi ja oli niin\nhämillään, ettei tahtonut saada sanaakaan suustansa. \"Kyllä minä poimin\nne takaisin vakkaan... tuossa...\" Hän otti Lottaa vyötäisistä. \"Se nyt\non sillä tavalla, Lotta -- etkös sinä voi ymmärtää...\" Ja kun Lassi\nvieläkin piti Lottaa vyötäisistä, veti hän tyttöä luokseen ja painoi\nensimmäisen suutelon hänen huulilleen.\n\n\"Sinä kuristat minua\", lausui Lotta. \"Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, en\nole koskaan tänlaista aavistanutkaan... mutta kuitenkin tuntuu minusta,\nniinkuin voisin sinuun luottaa, Lassi.\"\n\n\"Sen voit tehdä, Lotta.\"\n\n\"Mutta en minä käsitä...\"\n\n\"Nouse tuohon kivelle, kas noin, ja ota minua nyt kaulasta... kenties\nnyt paremmin käsität?\"\n\nLotta oli tulipunainen, mutta hänen täytyi kumminkin nauraa, sillä\nLassi kanniskeli häntä juuri kuin pientä lasta, vaikka hän oli\ntäysikasvuinen ja sitä paitse jokseenkin kookas mielestään.\n\nMutta äkkiä repäisi Lotta itsensä irti ja kävi totiseksi. \"Voi, minä\nunohdin Ollin'\" lausui hän. Ja nyt hän alkoi kertoa Lassille\nnuoruutensa ystävästä ja kuinka kaikki hänen toivonsa Ollin suhteen\nolivat kumoon menneet, toinen toisensa jälkeen, kunnes hän joku aika\nsitten oli viimeisenkin kadottanut. \"Ja nyt hänen täytyy luopua\nkodistaan ja talostaan, ei, laske irti käteni, Lassi, en minä voi\najatella mitään onnea, kun Olli aina enemmän vaipuu kurjuuteen.\"\n\n\"Autetaan häntä, niin hyvin kuin voimme\", vastasi Lassi, \"hän saattaa\nruveta rengiksi, ei meidän taloomme -- se ei käy laatuun... mutta minä\ntoimitan hänelle paikan muuanne, jonkun luokse, joka oikein ottaa häntä\nhoitaakseen.\"\n\nLassin puhuessa muuttui Lotta taaskin iloiseksi; hän veti Lassia alas\ntupaa kohden ja huusi Maijalle, että puolukat olivat pitkin metsää:\nsitten hän lymyili Lassin takana, kun Maija tuli ulos ja kun tämä pyysi\nhäntä olemaan siivolla, alkoi Lassi kertoa hänelle asiastansa. Maija\npainoi laihat kätensä ristiin ja heilutteli päivitellen ruumistaan.\n\n\"No, sanokaas muuta\", lausui hän; \"mutta mitä, taivaan nimessä,\nBerglundin väki tästä sanoo, ja mitä Johannakaan ajattelee?\"\n\n\"Siitä me viis välitämme, kun vaan saamme kuulla, mitä Maija-muori itse\najattelee.\"\n\n\"No, mitäs minä voin ajatella muuta, kuin että se Lotalle on oikein\nonni.\"\n\nJa Maija istui tuumimaan ja muistelemaan, kuinka komeata ja varakasta\nmyllytalolla oli, ja kuinka onnelliseksi hänen tyttärensä tulisi.\n\n\"Näetkös\", puhui Lotta Lassille, \"kuinka kauniin keltaisiksi lehdet\nkäyvät. Muistatko, kun minä seisoin tuolla Töyryllä ja sinä niin\näkkiarvaamatta seisoit takanani... luulenpa melkein, että siitä\nhetkestä alkaen olen sinua alinomaa ajatellut.\"\n\n\"Ja sinä taas et ole minun mielestäni mennyt siitä saakka, kun ensi\nkerran teidän tuvassanne kävin.\"\n\n\"Jumalan avulla me tulemme onnellisiksi toistemme kanssa, Lassi.\nNäetkös, kuinka kaunis hohde tuolla taivaalla on. Se ennustaa hyvää,\ntiedätkös!\"\n\nAurinko laski länteen, luoden kultaisen hohteen järvelle ja\nsammaleiselle kalliolle, ja muutamat säteet tunkeutuivat ylös aina\nnoiden mahtavain honkainkin varjoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta oli kulunut tästä syysillasta ja Lotta oli jo hyvän aikaa\nollut emäntänä Siljamyllyllä, eikä hänellä koskaan ollut syytä sinne\ntuloaan katua.\n\nLassi Martinpoika kohteli aina kunnioituksella vaimoaan, joka sen\nmyöskin hyvin ansaitsi. Maija-muori saattoi ylähältä Töyryltä nähdä sen\npaikan, josta vävyn pellot alkoivat, ja monena iltana hän myhäellen loi\nsilmänsä siihen suuntaan.\n\nRäätäli Berglund ei enää pitänyt mitään yhteyttä Töyryn väen kanssa,\neikä hän Lassiakaan tahtonut sukulaisekseen lukea, koska hän niin\ntyperä oli, että nai semmoisen tytön, joka ei ollut kerjäläistä parempi;\nsillä Lassi häpäisi koko talollissäädyn, hänen mielestään, eikä\nhyvämaineisen porvarin enää sopinut hänen kanssaan sen jälkeen\nseurustella.\n\nSillä tavoin ei Berglundin herrasväestä paljon mitään tiedetty, ja\nmonta vuotta oli kulunut, kun Johanna eräänä päivänä astui Maijan\ntupaan, juuri kun tämä paahtoi kahviaan.\n\n\"Voi, siunattu lapsi, sinäkö se oletkin\", lausui Maija varsin hämillään\nnoin harvinaisen vieraan tulosta; mutta Johanna heittäytyi itkien hänen\nsyliinsä ja rukoili: \"ottakaa mua vielä kerran luoksenne!\"\n\nVähitellen sai nyt Maija kuulla, kuinka Berglund oli joutunut häviöön\nja ruvennut kitarraa soittamaan sisarensa Liinan ja kisällin kanssa,\nsillä tavoin henkeään elättääkseen, ja että he nyt luultavasti olivat\nmatkalla Amerikaan. Kun Maija oli viimein saanut kaikki tietää, huomasi\nhän kahvipapujen sillä aikaa tykkänään palaneen. \"No niin, sitä nyt ei\nvoi auttaa. Ohho, lapsi raukka, lohduta itseäsi. Tietysti sinä saat\nminun luonani olla.\" Lassi Martinpoika ja Lotta tulivat myöskin\nystävyyttään osoittamaan ja tekivät avuliaisuudellaan elämän\nkevyemmäksi hylätylle vaimo-paralle.\n\n\"Hyvä kun istun täällä levossa\", lausui Johanna, ja kyynelensä valuivat\naina runsaammin; \"voi kuinka hyvä, kun saan olla levossa! Elämässä on\npaljon murheita.\"\n\n\"Se kyllä on tosi, niitä on itsekullakin. Ajatteles vaan Ollia kuinka\nhyvin hän nyt voi... sinunkin tulee työtä tehdä, Johanna... työ ja\nrukous ne elämälle siunauksen antavat.\"\n\n\"Tosin on meillä suruja ja koettelemuksia\", lausui Maija, \"ja kenties\nJumala juuri niiden kautta tahtoo kääntää sydämemme pois turhuudesta ja\nylellisyydestä. Mutta ei mikään onnettomuus mailmassa ole niin synkkä,\nettei siihen mikään valonsäde pilkoita, jos vaan panemme toivomme\nHäneen, joka kaikki hallitsee.\"\n\n\"Niin, täti-kulta, opeta minua panemaan Häneen toivoni!\"\n\nLoppu.\n\n\n\n\n\n\nVELIVIHA\n\nKirj.\n\nBerthold Auerbach\n\n\n\n\n\"Kniedis\" nimisen harvaan asutun ja likaisen kadun varrella on pieni\ntalo, jossa paitse tallia ja vaunuliiteriä on kolmella paikatulla\nikkunalla varustettu huoneus. Ylähältä ullakon reiästä riippuu luukku\nainoastaan yhden sarannan varassa ja uhkaa joka silmänräpäyksessä\npudota alas. Huoneuksen vieressä on pieni ryytimaa, jonka kuivettunut\nruusupensas-aita vielä päälliseksi jakaa kahteen osaan.\n\nTalossa asuu kaksi veljestä, jotka jo neljätoista vuotta olivat olleet\nalituisessa riidassa. Koko talo oli samoinkuin ryytimaakin jaettu\nkahteen eri osaan ullakosta aina tuohon pieneen kellariin, jonka luukku\ntosin aina oli auki, mutta joka alhaalta oli ruoteilla kahteen\npuoliskoon ositeltu. Kaikissa ovissa oli ulkolukot, aivan kuin asukkaat\nolisivat alinomaa murtovarkautta pelänneet. Toinen veljeksistä omisti\ntallin, toinen vaunuliiterin. Ei ääntä kuulunut koko talossa, paitse\nkun toinen tai toinen veljeksistä sattui yksinäisyydessään tuntuvalla\näänellä kiroomaan.\n\nMikko ja Konrad, niin oli veljesten nimet, olivat kumpikin jo iäkkäitä\nmiehiä ja molemmat myöskin naimattomia. Konrad oli jo aikoja sitten\nkuoleman kautta kadottanut vaimonsa ja siitä saakka hän eli noin\nyksinäisenä. Mikko ei ollut koskaan naimisessa ollutkaan.\n\nSuuri siniseksi maalattu kirstu oli ensimmäinen syy veljesten\neripuraisuuteen.\n\nÄidin kuoleman jälkeen piti omaisuus jaettaman; sisar, joka oli\nnaimisessa samassa kylässä, oli jo saanut osuutensa. Konrad väitti,\nettä hän omilla rahoillaan oli ostanut kirstun; hän oli sen vaan\nlainannut äidille, ja sentähden se oli hänen yksityistä omaisuuttaan;\nmutta Mikko väitti, että Konrad oli ollut äidin leivässä eikä hänellä\nsiis mitään yksityistä omaisuutta ollut. Kovan riidan jälkeen vedettiin\nasia oikeuteen, jossa kaikki omaisuus, siis kirstu myöskin, tuomittiin\nmyytäväksi, koska veljekset eivät siitä voineet sopia, ja saadut rahat\nolivat tasan jaettavat heidän välillään. Yksin talokin tarjottiin\nhuutokaupassa myytäväksi, mutta kun halullisia ostajia ei ilmaantunut,\nsaivat veljekset Jumalan nimessä sen yhteisenä pitää. Veljesten täytyi\nnyt ostaa rahalla takaisin omat tavaransa, sänkynsä ja muut kapineensa.\nTuo kovin harmitti Konradia, sillä hänellä oli enemmän järkeä kuin\ntavallisesti tavataan.\n\nJokaisessa talossa on yhtä ja toista kapinetta, jota ei juuri kukaan\nhalukkaasti osta; ne ovat usein paljoa suuremmasta arvosta, kuin niistä\noikeastaan voi rahassa vaatia, sillä niihin liittyy ajatuksia ja\nmuistoja, joita ei vieras tunnekaan.\n\nSemmoisten tavaroiden pitäisi perintönä menemän jälkeisille suvusta\nsukuun; sillä tavoin niiden sisällinen arvo säilytettäisiin\nsortamattomana. Mutta jos niistä täytyy vieraiden kanssa riidellä\ntaikka rahalla lunastaa niitä toisen käsistä, silloin ne jo ovat paljon\nkadottaneet alkuperäisestä pyhyydestään; ne ovat rahalla silloin\ntakaisin voitetut eikä kaikessa hiljaisuudessa, ikäänkuin pyhät\nkapineet perintönä edesmenneiden jälkeen saadut.\n\nSenlaiset ajatukset panivat Konradin usein päätänsä pudistelemaan, kun\nnuijan kolmas lyönti määräsi jonkun erityisen kalun hänen omakseen; ja\nkun äidin samettikansista ja hopeahakaista virsikirjaa tarjottiin ja\neräs kaupustelija koki saada selvää, kuinka suuresta arvosta hopea\nsiinä oikeastaan mahtoi olla, silloin nousi Konradille veri päähän. Hän\ntarjosi heti virsikirjasta korkean hinnan.\n\nVihdoin tuli kirstunkin vuoro. Mikko rykieli ja loi vaativan katseen\nveljeensä; hän tarjosi siitä heti melkoisen hinnan. Konrad lisäsi\nriksin, mutta hän ei sitä tehdessään nostanut silmiään maasta, ja\nhypisteli ahkeraan röijynsä nappia. Mikko lisäsi vieläkin ja katseli\nrohkeasti ympärilleen; ei kukaan muu huutanut, mutta veljeksistä ei\ntoinen eikä toinen uhallakaan tahtonut toiselle perään antaa. Kumpikin\nhe myöskin ajattelivat: ei sinun tarvitse maksaa kuin toisen puolen, ja\nniin he menivät korkeammalle ja yhä korkeammalle kunnes se viimein\nlankesi Konradille viidestäkymmenestäkuudesta riksistä eli viisi kertaa\nkorkeammasta hinnasta kuin sen arvo todenperään oli.\n\nNyt vasta loi Konrad silmänsä ylös ja hänen muotonsa oli tykkänään\nmuuttunut; silmissä näkyi ivaa ja halveksimista, samaa todisti hänen\navonainen suunsa ja koko katsantonsa. \"Kun sinä kuolet, lahjoitan\nsinulle kirstun ruumis-arkuksi\", lausui hän vihasta vavisten Mikolle,\nja nämät olivat viimeiset sanat, jotka hän oli veljelleen neljääntoista\nvuoteen puhunut.\n\nKirstujuttu kulki kylässä suusta suuhun; sitä naurettiin ja pilkattiin,\nja missä ikään joku Konradia tapasi, kuuli hän tämän puhuvan Mikon\nhävyttömästä käytöksestä. Konradin viha yltyi yltymistään.\n\nMuutenkin olivat veljekset aivan erilaiset luonnoltaan, niinkuin heidän\ntiensä ja työnsäkin erkanivat.\n\nKonradilla oli lehmä, jonka hän tavallisesti pani naapurinsa,\nRiston lehmän rinnalle auran eteen. Muun aikansa hän vietti\nkadunkivitys-työssä, jossa hän ansaitsi kahdenkertaista killinkiä\npäivässä. Konrad oli myöskin likinäköinen, jonkatähden hän liikkui\nhyvin epävarmasti, ja kun hän iski tulta, vei hän taulan aivan\nnenänsä alle, saadakseen sillä tavoin selville, jos se oli syttynyt.\nHäntä sanottiin yleisesti kylässä \"sokeaksi Pikku-Konradiksi\",\nPikku-Konradiksi sanottiin häntä sentähden, että hän oli\nlyhyt-kasvuinen.\n\nMikko taas oli aivan vastakkaista laatua. Hän oli pitkä ja laiha ja\nkäytökseltään varma; hän oli aina talonpoikaisissa vaatteissa, vaikka\nhän ei oikeastaan talonpoika ollut, mutta hän näki sen edulliseksi\nkaupalleen. Hän nimittäin harjoitti hevoskauppaa, ja ihmisillä on aina\nsuurempi luottamus hevosenmyyjään, jos hän on talonpoikaisessa nutussa.\nMikko antoi maansa arennille, antautui tykkänään kaupan tekoon ja eli\nherroiksi. Hän oli mahtava mies paikkakunnalla. Hän tunsi jok'ainoan\nhevosen kahdeksan penikulman ympäristöllä ja niinkuin valtiomies\nsanomalehdistä tutkii yleisön mielipiteitä, niin Mikkokin ravintoloissa\nkuunteli ja tarkasteli ihmisten mieliä ja ajatuksia. --\n\nHänellä olikin joka kylässä asiamiehenä joku jolppi, jonka kanssa hän\nusein piti salaisia keskusteluja, ja joka tarpeen vaatiessa lennätti\nhänelle sanaa tärkeistä asioista eikä vaatinut muuta kuin vähän\njuomarahaa palkakseen. Sitä paitse oli Mikolla salaisia asiamiehiä,\njotka houkuttelivat ihmisiä myymään hevosiaan, ja sillä tavoin hänellä\nmelkein aina oli vaunuliiterissä, joka hänellä tallina oli, joku vanha\nhevoskoni, jota hän taas koki saada voitolla myydyksi. Hän mustasi\nkarvat silmäin yläpuolella, hän viilasi hampaat, eikä hän siitä\nvälittänyt, jos elukka ei enää sen perästä olisi ruokaansa saanut\nrikkipurruksi, sillä hän varmaan tiesi ensi markkinoilla viimeistäänkin\nsaavansa konin myydyksi tai edullisesti vaihdetuksi.\n\nSiinä hän käytti hyväkseen kaikenlaisia keinoja; hänellä oli\nesimerkiksi toveri, joka oli hierovinaan hevosvaihtoa hänen kanssaan;\nhe pitivät suurta suuta, että kaikkein huomio heihin kääntyisi, mutta\nviimein huusi Mikko, jotta kuului loitolle ympäri: \"minä en voi\nvaihtokauppaan ruveta, kun minulla ei ole tallia eikä ruokaa\nhevoselle, ja vaikka mun täytyisi se myydä kahdestakymmenestä\nriksistä, en sitä sittenkään saattaisi pitää.\" Väliin oli hän\nvieläkin kavalampi; muutamalla killingillä sai hän jonkun\nyksinkertaisen raukan ratsastamaan hevosellaan, kulki itse jälessä ja\nlausui vastaantulijoille: \"jos tuo koni olisi oikealla kunnon\ntalonpojalla, tulisi siitä oiva hevonen. Nähkääs, kuinka sillä on hyvä\nluurakennus ja kuinka pystyssä se päänsä pitää; ei siltä puutu muuta\nkuin liha, ja jos sen vaan hyvästi syöttää, saa sillä, lempo vieköön,\nkolme sataa riksiä.\" Pian sai hän jonkun ansaan tarttumaan, ja\nvähäisestä palkkiosta otti hän hieroakseen kauppaa omasta hevosestaan.\nEi Mikko koskaan pitänyt laillisista kauppakirjoista, joissa kaikki\npykälät täsmälleen määrättiin; ennen hän helpoitti pari riksiä\nennenkuin pisti nimeään sellaisten velvoituksien alle. Mutta kumminkin\nhän takertui riitoihin ja oikeuden käymisiin, jotka nielivät häneltä\nhevoset ja voitot. Mutta hän oli jo niin tottunut tuohon vapaasen,\nherramaiseen elämään, kuleksimiseen ja joutilaisuuteen, ett'ei hän\nvoinut ammatistaan luopua, vaikka hän laski ja vertaili ja epäili\nkuinka hänen asiainsa viimein kävisi. Hänen periaatteensa oli:\n\"markkinoilta en lähde, ennenkuin läjähyttää.\" Sillä hän tarkoitti\nkaupan syntymistä, joka tavallisesti käden lyönnillä vahvistettiin.\nJuutalaisia hän usein käytti apuna vehkeissään, sillä heidän kanssaan\noli Mikko hyvää toveria.\n\nKun Mikko ajoi markkinoille taikka palasi sieltä kotiin ja\nnäki Konradin kadunkivitys-työssä, silloin hän loi puolittain\nsäälivän, puolittain pilkkaavan katseen veljeensä, sillä hän\najatteli: \"miesparka! siinä sinä koputtelet kiviä aamusta iltaan\nkahdeksastatoista killingistä, ja minä ansaitsen, jos hyvin käy,\nyhtä monta riksiä.\"\n\nKonrad, joka tämän katseen huomasi, vaikka hän likinäköinenkin oli, löi\nsilloin kiveä niin tuimasti, että palaset lentelivät pitkät matkat\nhänen ympärilleen.\n\nMutta saamme nähdä kumpiko paremmin menestyi, Mikko vaiko Konrad.\n\nMikosta pidettiin paljon kylässä, sillä hän osasi huvittaa ihmisiä\njutuillaan, joita hänellä riitti kertoa yöt ja päivät, jos sen päälle\ntuli, ja monenmoista koirankuria ja ilveitä hän tiesi, ja Jumalan ja\nmailman hän myöskin tunsi. Jumalasta hän toki vähemmin tiesi, vaikka\nhän usein kirkossa kävi; mutta hän kävi siellä vaan tavan vuoksi,\nniinkuin moni muukin, eikä ajatellutkaan ohjata elämäänsä niiden\nneuvojen jälkeen, joita hän siellä kuuli.\n\nKonradillakin oli omat vikansa, ja niiden seassa etupäässä oli se viha,\njota hän kantoi veljeensä ja tapa, jolla hän vihaansa esiin toi. Jos\nhäneltä kysyttiin: \"kuinka veljellesi, Mikolle käy?\" vastasi hän aina:\n\"kyllä hänelle viimein tällä tapaa käy\"; sitä lausuessaan pani hän\nmolemmat kätensä leuvan alle aivan kuin löisi hän nuoran kaulaansa,\nnytkäytti kummallenkin sivulle ja ojensi kielen suustansa. Tietysti\nhän sillä tarkoitti, että Mikko hirsipuussa lopettaisi.\n\nIhmiset uudistivat lystikseen usein kysymyksen, ja naurua syntyi, kun\nsaatiin Konradilta tuo tavallinen vastaus. Muutoinkin ihmiset kaikin\ntavoin kiihoittivat veljesten vihaa, ei juuri pahan pahuudella, mutta\nhauskuudekseen. Vaan Mikko kohotti aina pilkallisesti olkapäitään, kun\njoku hänelle puhui veljestä, tuosta \"miesparasta.\"\n\nVeljekset eivät koskaan viihtyneet samassa huoneessa. Jos he sattuivat\nyhteen ravintolassa tai sisaren luona, poistui heistä aina toinen tai\ntoinen.\n\nEi kukaan enää koettanutkaan heitä sovintoon saada ja jos milloin kaksi\nihmistä riitaantui, oli tullut sananparreksi lausua: \"niin ne ovat\nkeskenään kuin Mikko ja Konrad.\"\n\nJos he kotona sattuivat vastakkain tulemaan, eivät he olleet toisiaan\nnäkevinäänkään. Mutta jos toinen huomasi toisen sairaana makaavan, meni\nhän aina sisaren luo, joka kuitenkin asui pitkän matkan päässä ja\nlausui tälle: \"käyhän katsomassa siellä kotona; en tiedä, kuinka hänen\noikein lienee laitansa tänään.\" Ja silloin myöskin sai olla varma\nsiitä, olipa sitten kumpi tahansa veljeksistä, että tämä liikkui hiljaa\nja varovasti, välttääkseen sairaan häiritsemistä.\n\nMutta muualla ja ihmisten nähden he elivät sammumattomassa vihassa,\neikä kukaan luullut enää kipenettäkään veljellistä rakkautta heidän\nsydämessään kytevän.\n\nTällä tavoin veljekset elivät jo neljättätoista vuotta. Rahat, jotka\nMikko oli saanut myydyistä pelloistaan, olivat menetetyt, hän ei\nitsekään oikein tiennyt millä tavoin. Konrad sitä vastaan oli ostanut\nlisää peltoa, jonka hän jo oli saanut melkein maksuun. Mikko tätä nykyä\nauttoi enimmäkseen muita kaupanteossa, mutta hänellä oli vielä\npikkuinen pelto ja sen myynnillä toivoi hän saavansa asiat jälleen\nkuntoon.\n\nSilloin tapahtui kylässä muutos. Vanha kirkkoherra oli kuollut; hän oli\nhyvänluontoinen mies, mutta hän antoi kaikki asiat olla oloillaan. Uusi\nkirkkoherra, joka nyt oli tullut kylään, oli nuori, innokas mies; hän\ntahtoi järestystä kaikessa ja onnistuikin toimissaan, siksi kun hän\nryhtyi seikkoihin ravintolan Liisan kanssa, -- seikkoihin, jotka pian\ntulivat tunnetuiksi. Sen perästä hän ei enää tohtinut sekaantua muiden\nasioihin, sillä hän pelkäsi saavansa vastaukseksi: \"lakaise ensin oman\nkynnyksesi edusta puhtaaksi!\" -- Mutta tätä nykyä hän toki vielä oli\nparhaassa vauhdissa.\n\nOli eräs sunnuntain iltapuoli. Hirsiläjällä istui joukko ihmisiä ja\nniiden seassa oli Mikkokin, joka pureskeli olenkortta. Silloin kulki\nPekka, Sakri Jamsenin viisivuotias poika, siitä ohitse. Eräs joukosta\nhuusi Pekkaa luokseen, pisti käden taskuunsa ja lausui: \"tules tänne,\nPekka, saat kourallisen pähkinöitä, jos näytät millä tavalla Konrad\npanee.\" Poika pudisteli päätään ja tahtoi mennä menojaan, sillä hän ei\nollut mikään tuhma poika ja hän pelkäsi Mikkoa. Mutta mies piti hänestä\nkiinni ja melkein pakoittamalla hän viimeinkin sai pojan näyttämään,\nmillä tavalla Konrad teki, kun häneltä veljeä kysyttiin. Siitä syntyi\nkova nauru, joka kuulut aina toiselle puolen kylää. Mutta kun poika nyt\nvaati luvatuita pähkinöitä, ei niitä ollutkaan; poika silloin potkaisi\npettäjäänsä ja siitä uutta naurua syntyi.\n\nSillä välin oli uusi kirkkoherra tullut astuen mäkeä ylös. Hän\nseisahtui ja näki koko tapauksen. Kun nyt poika oli vähällä selkäänsä\nsaada itsepäisyydestään, tuli kirkkoherra äkkiä esiin ja tempasi sen\npois heidän käsistään. Miehet heti nousivat seisomaan ja jokainen\npaljasti päänsä.\n\nKirkkoherra viittasi kirkkoväärttiä, joka myöskin oli joukossa,\nseuraansa ja kävellessään hänen kanssaan kylää pitkin, kuulusteli hän\ntältä asian alkua. Hän sai silloin kuulla veljesten sammumattomasta\nvihasta.\n\nSeuraavana lauantaina sai Konrad työssä ollessaan käskyn tulla\nkirkkoherran luokse huomenis jumalanpalveluksen jälkeen.\n\nKonrad tuijotti hämmästyneenä eteensä, piippu hänen hampaissaan sammui\nja pari sekuntia sai kivi olla oloansa hänen leveän jalkansa alla. Hän\nei voinut käsittää, mitä kirkkoherralla olisi hänelle sanottavaa ja\nkernaimmin olisi hän nyt heti sinne mennyt.\n\nMikko sai samallaisen kutsumuksen juuri kun hän erästä vanhaa koniaan\nmaalaeli. Hän vihelteli jonkunlaista siivotonta laulua, mutta asian\nkuultuaan hän heti taukosi, sillä hän tiesi, mitä huomenna tulisi.\nIloinen hän oli siitä, että vielä oli aikaa valmistautua oikein aika\näkeään vastasaarnaan, ja hän mutisi jo alkua siihen itsekseen.\n\nSaarnan esipuheena seuraavana päivänä oli Ps. 133. v.l. \"Katsos kuinka\nhyvä ja suloinen on kuin veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat.\" Hän\npuhui, kuinka turha ja mitätön kaikki maallinen ilo on, ell'emme sitä\nja'a niiden kanssa, jotka saman äidin kohdussa ovat levänneet, hän\nselvitti, kuinka onnettomia tässä ja tulevaisessa elämässä ne vanhemmat\novat, joiden lapsia riita, viha ja kateus toisistaan eroittaa; hän\nmuistutti vielä Kainista ja Aapelista ja velimurhasta, joka oli\nsyntiinlankeemuksen ensimmäinen myrkyllinen hedelmä. Tätä kaikkea ja\nvielä paljon muutakin puhui kirkkoherra kovalla, kaikuvalla äänellä\nsaarnastuolista, ja ihmiset sanoivat: \"tuosta seinätkin halkeavat.\"\nMutta helpompaa onkin usein särkeä seiniä, kuin liikuttaa ihmisten\nkivikovia sydämiä. Bärbele, veljesten sisar, itki katkeria kyyneliä\nveljiensä yli, ja vaikka kirkkoherra kerta toisensa jälkeen vakuutti,\nett'ei hän ketään erityisesti tarkoittanut, vaan kehoitti jokaista\npanemaan kättään omalle sydämelleen ja kysymään itseltään, jos hän\nlähimmäistään kohtaan tunsi oikeata kristillistä rakkautta, ajatteli\nkuitenkin koko seurakunta: \"tämä saarna tarkoittaa nimenomaan Mikkoa ja\nKonradia.\"\n\nMikko ja Konrad seisoivat likellä toisiaan. Mikko pureskeli lakkiansa,\nmutta Konrad kuunteli suu auki saarnaa, ja kun he kerran sattuivat yhtä\nhaavaa vilkaisemaan toisiinsa, pudotti Mikko hämmästyksestä lakkinsa\nlaattiaan ja kumartui alas sitä ottamaan.\n\nVirsi veisattiin ja jumalan-palvelus loppui; mutta ennenkuin viimeistä\nvärssyä alotettiin, riensi Mikko kirkosta ulos ja seisoi jo pappilan\nportilla. Portti oli vielä lukossa, jonkatähden Mikko meni ryytimaahan\nkävelemään. Hän seisahtui mettiäispesien luona ja katseli pienten\neläinten ahkeraa työtä. \"Noilla ei ole lepopäivää\", ajatteli hän, \"eikä\nsitä ole minullakaan, kaikkien toimieni ja kauppojeni ohessa, sillä\nminulla ei myöskään ole oikeata työpäivää.\" Ja hän ajatteli vielä,\nkuinka monta sataa veljestä tuonlaisessa pesässä yhdessä asui, ja\nkuinka yksimielisesti ja ahkerasti ne kaikki työskentelivät. Mutta\nsitten hän taas muisti Konradin viimeisiä sanoja; hän pui vihasta\nnyrkkiänsä ja päätti panna kovan kovaa vastaan, jos kirkkoherra häntä\npahoin ahdistaisi.\n\nPappilassa tapasi Mikko kirkkoherran ja Konradin jo kiivaassa\nkeskustelussa. Kirkkoherra nousi seisoalleen, hän ei nähtävästi enää\nollut Mikkoa odottanutkaan. Hän tarjosi Mikolle tuolia, mutta tämä\nvastasi osoittaen veljeensä:\n\n\"Kaikella kunnioituksella, herra pastori, teitä kohtaan, mutta minä en\nistu samassa huoneessa, jossa hän on. Te olette vasta tullut\npaikkakunnalle, herra pastori, ja sentähden ette myöskään tiedä, mikä\nvalheen henki tuossa miehessä asuu; hän on hurskas olevinaan, mutta se\non vaan tekopyhyyttä, viekas kettu hän toden perään on. Joka\nlapsinulikka jätkyttelee häntä: 'kuinka Mikko veljellesi käy?'\" -- Mikko\nnäytti samalla edellä mainitun tempun, ja jatkoi sitten hammasta\npurren: \"tiedättekö, herra pastori, hän tuolla juuri on syynä\nonnettomuuteeni, hän rauhan on kodostani karkoittanut, ja hänen\ntähtensä juuri olen minä hevois-huijariksi tullut. Sinä olet ennustanut\nminun lopulta hirteen menevän\", lausui hän veljeensä kääntyen, \"mutta\nsinun vuorosi tulee ensin.\"\n\nKirkkoherra antoi veljesten purkaa sydäntään mielin määrin, sillä hän\ntiesi, että kauan kytenyt viha vasta sitten sammuisi, kun se liekissä\noli leimunnut. Osaksi hän kumminkin vielä erhettyi.\n\nVihdoin istuivat veljekset äänettöminä ja melkein hengästyneenä kiivaan\nottelun jälkeen. Ei kumpainenkaan heistä jäsentäkään liikuttanut.\n\nSilloin kirkkoherra heille puhui mieltä liikuttavia sanoja; hän\ntunkeutui sydämen syvimpään kätköön. Mutta turhaan; veljekset istuivat\nyhä äänettöminä eteensä tuijottaen. Kirkkoherra kuvasi heidän\nvanhempainsa syvää surua toisessa maailmassa; Konrad huokasi, mutta ei\nhän vieläkään nostanut silmiään maasta. Nyt kirkkoherra keräsi kaikki\nvoimansa, ja jylhällä äänellä hän, ikäänkuin rankaiseva propheta,\nosoitti heille Herran vihan julmuuden viimeisenä päivänä, jolloin\nheidän oli tuomio-istuimen eteen astuminen. Silloin Herra heille\nhuutaisi: \"voi! voi! voi! Te olette eläneet vihassa ja eripuraisuudessa\nkeskenänne, te olette hylänneet veljellisen rakkauden, menkää pois\nminun tyköäni toisiinne kahleilla kiinnitettyinä, ja hiutukaa\nijankaikkisesti helvetin tulessa.\"\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi huoneessa; Konrad pyyhki kyyneleet poskiltaan\nnuttunsa hihalla; sitten hän nousi seisoalleen ja lausui: \"Mikko!\"\n\nMikko ei moneen vuoteen ollut kuullut nimeänsä tuolla äänellä\nmainittavan; hän katsoi ehdottomasti ylös, Konrad tuli likemmäksi ja\nlausui: \"Mikko suo anteeksi!\" -- Veljesten kädet yhdistyivät ja\nkirkkoherra laski omansa ikäänkuin siunaten niiden päälle.\n\nSilmät levällään katselivat ihmiset Mikkoa ja Konradia, kun nämä käsi\nkädessä tulivat pappilasta ja kylän poikki astuivat asuntoonsa päin.\nPerille tultuaan he heti repivät pois kaikki ulkolukot, menivät sitten\nryytimaahan ja särkivät väliaidan eikä auttanut vaikka paljon kaalia\ntärvääntyi, sillä tuo heidän eripuraisuutensa tunnusmerkki oli\nhävitettävä.\n\nSenjälkeen he menivät sisarensa luo, istuivat siellä rinnakkain ja\nsöivät puolista samassa pöydässä.\n\nJälkeen puolenpäivän he menivät iltakirkkoon ja lauloivat yhdessä\näitinsä virsikirjasta.\n\nSovussa ja yksimielisyydessä he senjälkeen elivät kaiken ikänsä.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]