Marryatin merimiesaiheinen romaani jatkaa Jacob Faithfulin kasvutarinaa, jossa nuori mies päätyy joelta ja laivastosta herrasmiespiireihin. Teos kertoo säätyläiselämän vaatimuksista, yllättävistä perinnöistä ja yrityksistä sopeutua uuteen asemaan 1800-luvun Englannissa.
Frederick Marryatin 'Merimiehenä ja herrana' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1228. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MERIMIEHENÄ JA HERRANA
(Jacob Faithful III)
Kirj.
FREDERICK MARRYAT
Englanninkielestä suomentanut Alpo Kupiainen
Kariston nuortenkirjoja 116.
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1940.
ENSIMMÄINEN LUKU
Kapteeni Turnbull panee kotinsa järjestykseen – Rouva Turnbullista sellainen menettely on tuiki järjestyksenvastaista – Kapteeni suorittaa vanhoja temppujaan harppuunalla – Hän maksaa vaimonsa kunniavelat ja antaa sen vaatijalle sopivan kuittauksen – Monsieur ja madame Tagliabue poistuvat "barbaarimaisten englantilaisten" seurasta.
Kekkereiden jälkeisenä sunnuntaina [kts. "Elon aallokossa"] minusta
tuntui, etten ollut kylliksi muistanut kapteeni Turnbullia, ja kun
arvelin hänen pitävän minua epäystävällisenä, koska en ollut mennyt
hänen luoksensa, lähdin saateltuani Maryn kirkkoon jalkaisin astelemaan
hänen huvilalleen, joka sijaitsi Brentfordin läheisyydessä. Soitin
porttivahdin majan kelloa ja tiedustin, oliko isäntä kotosalla."Kyllä, sir", vastasi majassa asuva vanha nainen, joka oli hyvin puhelias ja hyvin ystävällinen minulle, "ja myöskin rouva on kotona."
Kävelin sadan askeleen pituisen ajotien, joka vei ulko-ovelle, soitettuani kelloa avasi minulle oven sellainen palvelija, jota en aikaisemmin ollut talossa nähnyt. "Missä herra Turnbull on?" kysyin.
"Hän on omassa huoneessaan, sir", vastasi mies. "Mutta teidän täytyy ilmoittautua, jos suvaitsette, koska kaikkia vieraita ei lasketa hänen puheilleen."
Minun täytyy huomauttaa lukijalle, etten ollut pikkutakkisillani. Ansaitsin enemmän rahaa kuin kustannuksiini tarvitsin, ja olin puettuna, kuten merillä ja joella nimitetään, pitkään asuun, siis sellaiseen pukuun, jollaista useimmat miehet maissa käyttävät. Ilmeisesti palvelija piti minua herrasmiehenä; ja mitä pukuun tuli, olikin minulla kenties oikeus saada se kunnioitus osakseni. Useita ihmisiä pidetään tässä maailmassa sellaisina vähäisemmillä perusteilla kuin minua saattoi pitää.
Mainitsin nimeni. Mies jätti minut ovelle ja palasi pian, pyytäen minua seuraamaan häntä. Minun täytyy myöntää olleeni aika pahasti ällistynyt. Missä oli herra Mortimer, ja missä olivat ne kaksi pramealiveristä palvelijaa, joiden pitkien, puuvillaisten olkalippujen päissä riippui pienten malspiikkien kaltaisia esineitä? Jopa liverikin oli muuttunut ja oli nyt yksinkertainen, ruskea, vaaleansinisellä kauluksella varustettu takki.
Pian minulle kuitenkin kerrottiin, mitä talossa oli tapahtunut, astuttuani kapteeni Turnbullin huoneeseen – hänen työhuoneeseensa, kuten rouva Turnbull sitä nimitti, vaikka Turnbull itse tahtoi välttämättä nimittää sitä hytikseen, mikä nimitys varmasti olikin sopivampi, koska se sisälsi kaksi pientä kirjahyllyä ja muun tilan täyttivät lempiharppuunat, pyöriäisenkallot, hainleuat, korallit, lukuisat karhuntaljat, ruskeat ja valkeat, sekä pari sellaisen laivan mallia, jotka olivat kuuluneet hänen veljelleen ja hänelle itselleen ja joita oli käytetty Grönlannin kalastuksessa.
Se oli eräänlainen museo, jossa hän säilytti kaikkea, mitä oli koonnut matkoillaan. Nurkissa virui eskimojen kapineita, koruja ja pukuja; ja matoilla oli siellä täällä hänen omien tappamiensa harvinaisten eläinten, kuten esimerkiksi sinikettujen nahkoja. Huoneen koristuksiin kuului myöskin hänen meriarkkuunsa, joka oli täynnä erilaisia esineitä, ja se harmitti kovasti rouva Turnbullia, joka usein koetti käyttää vaikutusvaltaansa päästäkseen siitä eroon, mutta turhaan. Huonekaluina oli vain kaksi sohvaa, iso pöytä keskellä lattiaa ja kolme tai neljä jykevää tuolia. Ainoat koristeluun tähtäävät esineet olivat kymmenkunta lasilevyillä ja puitteilla varustettua väripainosta, jotka kuvasivat mursunpyyntiä ynnä muuta sentapaista ja jotka olivat otetut kapteenien Cookin ja Mulgraven matkakuvastoista, sekä pari hänen veljensä piirrosta, kuten esimerkiksi se, joka kuvasivat Williamin tilaa tammikuun viidennenkolmatta päivän aamuna, jäävuoren sitä uhatessa.
Kapteeni Turnbull oli aamupuvussaan eikä ilmeisestikään voinut oikein hyvin; hän ainakin näytti vaivaantuneelta ja kalpealta. "Rakas Jacob, olit kovin ystävällinen tullessasi tänne. Tosin aioin nuhdella sinua siitä, ettet ole käynyt aikaisemmin, mutta olen liian iloissani tulostasi kyetäkseni nyt sitä tekemään. Mutta minkä tähden olet pysytellyt poissa niin kauan?"
"Olen tosiaankin ollut sangen tiukasti työssä, sir. Stapleton luovutti minulle veneensä, eikä minun ole sopinut syrjäyttää hänen etujaan, jos olisinkin syrjäyttänyt omani."
"Aina oikeata menettelyä, poika. Entä kuinkas olet menestynyt?"
"Olen oikein onnellinen, sir, tosiaankin oikein onnellinen."
"Minusta on hauska kuulla sitä, Jacob. Kunpa olisit aina onnellinen! Istuuduhan nyt tuohon toiseen sohvaan, ja pidetään pitkä neuvottelu, kuten intiaanit sanovat. Minulla on jotakin kerrottavaa sinulle. Otaksuttavasti olet pannut merkille muutoksen – vai mitä?"
"Kyllä, sir, panin merkille sen, ettei herra Mortimeria näkynyt."
"Aivan niin. No niin, herra Mortimer eli John Snobbs, se lurjus, on tällä hetkellä Newgaten vankilassa odottamassa tuomiotaan, ja aion lähettää hänet matkalle terveyttään hoitamaan. Sain sen vintiön kiinni vihdoinkin enkä armahda häntä sen paremmin kuin armahtaisin syöttiin tarttunutta haikalaa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä oli oikea kapina ja yritys riistää laiva minulta; mutta nyt ovat kaikki kapinoitsijat raudoissa, ja heidät on määrätty rangaistaviksi. Jacob, raha on liiankin usein ainoastaan kirous, saat uskoa sen."
"Ette tapaa monta samanmielistä ihmistä, sir", vastasin nauraen.
"Ehkä en, koska ne, joilla sitä on, ovat tyytyväisiä sen heille suomaan tärkeyteen, eivätkä tunnusta tätä kirottua tosiseikkaa, ja koska ne, joilla ei sitä ole, aina kaipaavat sitä, ikäänkuin se olisi ainoa, mitä maailmassa kannattaa tavoitella. Mutta nyt kerron sinulle, mitä oikein on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi sinut näin, ja sitten saat arvostella."
Koska kapteeni Turnbullin kertomus kuitenkin venyi lähes kolme tuntia kestäväksi, esitän asian suppeasti lukijan tiedoksi. Kävi selville, että rouva Turnbull oli alkanut ajaa yhä pitempiä matkoja vaunuissaan ja lisännyt tuttaviensa lukumäärää sekä monenlaisia kulujaan, kunnes kapteeni Turnbull oli pannut sitä vastaan hyvin voimakkain sanoin. Hänen moitteensa eivät kuitenkaan saaneet osakseen sellaista huomiota kuin hän oli odottanut; ja hän oli lisäksi sattumalta saanut tietää, että ne rahat, joita hän oli yhtenään antanut vaimolleen viimemainitun viikoittaisten laskujen maksamiseksi, oli käytetty toisella tavoin ja ettei kahden viimeisen vuosineljänneksen laskuja ollut ainuttakaan suoritettu. Se aiheutti sananvaihdon, ja kapteeni oli halunnut tietää, millä tavoin mainitut rahaerät oli kulutettu.
Aluksi rouva Turnbull, joka katsoi viisaimmaksi esiintyä röyhkeästi ja, jos suinkin mahdollista, saavuttaa välttämättömän ylivallan, vastaukseksi vain keikautti halveksuvasti päätänsä, niin että hänen hattunsa kolme keltaista strutsinsulkaa heiluivat hänen poistuessaan huoneesta ja astuessaan vaunuihinsa.
Tämä ei ollut ihan tyydyttävää kapteeni Turnbullista, joka oli asiallinen mies; hän odotti uhallakin, kunnes vaunut palasivat, ja vaati sitten täsmällistä vastausta. Rouva Turnbull omaksui ylpeän kannan, puheli hienouden vaatimista kustannuksista, siitä, että hän tiesi, mihin hänen arvonsa häntä velvoitti ynnä muusta semmoisesta. Turnbull vastasi puhumalla välttämättömistä kustannuksista ja vetosi siihen, että hänen arvonsa velvoitti häntä suorittamaan kauppiaittensa laskut. Silloin rouva Turnhull puhui hyvistä tavoista, mitä parhaasta seurasta ja useista huvituksistaan. Turnbullin mielestä hänen vaimonsa oli nauttinut yhtä paljon huvituksia kuin useimmat naiset saivat siitä alkaen, kun he olivat muuttaneet tähän taloon.
Mutta asiaan: minkä tähden laskut olivat maksamatta ja mitä rouva oli tehnyt rahoilla? Käyttänyt ne neularahoiksi. Neularahoiksi! Kolmekymmentä puntaa viikossa neuloihin! Sillä rahalla olisi saanut harppuunoita riittävästi kolmen vuoden matkaa varten. Rouvan täytyisi puhua totta. Viimemainittu ei suostunut virkkamaan mitään, vaan osoitti hajusuolaansa ja nimitti puolisoaan raakalaiseksi. Missään nimessä kapteeni ei tahtonut käydä narrista. Hän antoi vaimolleen mietintöaikaa seuraavaan aamuun saakka. Seuraavana aamuna lähetettiin heille kaikki laskut, kuten oli pyydetty, ja niiden yhteinen määrä oli kuusisataa puntaa. Ne suoritettiin ja kuitattiin.
"Ja nyt, rouva Turnbull, suvaitsetko ilmaista minulle, mitä olet tehnyt näillä kuudella sadalla punnalla?"
Rouva Turnbull ei siihen suostunut – hän ei suvainnut itseään kohdeltavan sillä tavoin. Kapteeni Turnbull ei ollut nyt valaanpyyntialuksessa voidakseen rehennellä ja peloitella mielensä mukaan.
Rouva vaati, että häntä kohdeltiin oikeudenmukaisesti. Saada pesäeron, eläkkeen ja avioeron. Hän saisi kyllä ne kaikki, jos se häntä huvitti, mutta rahaa hän ei enää saisi; se oli varmaa. Silloin hän saisi hermokohtauksen. Niin kävikin, ja hän virui koko päivän sohvalla, odottaen miehensä nostavan hänet siitä pois. Mutta sellainen ei pälkähtänyt kapteenin päähänkään.
Hän kävi vuoteeseensa; ja kun hän oli rauhaton, nousi hän makuulta hyvin varhain ja näki ikkunastaan, että aidan viereen ajettiin rattaat ja että siinä saapuneet henkilöt hyppäsivät aidan ylitse, tulivat taloon ja kantoivat palatessaan rattaiden luokse kaksi isoa laatikkoa. Hän sieppasi harppuunan, poistui talosta toista tietä ja saapui rattaiden luokse juuri silloin, kun laatikot oli nostettu niille ja ne olivat lähtemäisillään liikkeelle. Hän luikkasi rattaillaolijoille, mutta vastauksen sijasta hevosta piiskattiin, ja hän oli vähällä jäädä sen jalkoihin.
Silloin hän sinkautti harppuunansa hevoseen, joka kaatui, ja molemmat rattailla olleet miehet suistuivat pyörtyneinä päälaelleen maahan. Hän sitoi miehet, kävi porttivahdin majasta noutamassa apua, noudatti poliiseja ja luovutti miehet heille.
Kävi ilmi, että laatikot oli lähettänyt herra Mortimer, jonka tapana oli jo jonkun aikaa lähetellä niitä. Näissä laatikoissa oli hänen parhaita viinejään ja erinäisiä muita tavaroita, mikä samalla todisti, että herra Mortimerilla oli täytynyt olla väärät avaimet. Jätettyään syylliset ja tavarat kahden konstaapelin huostaan kapteeni Turnbull palasi taloon kolmannen konstaapelin seuraamana; oven avasi herra Mortimer, joka seurasi häntä hänen työhuoneeseensa, ilmoitti hänelle heti lähtevänsä pois talosta, olleensa aina ennen tekemisissä herrasmiesten kanssa ja vaati, että hänelle maksettaisiin hänelle tuleva palkka.
Kapteeni Turnbullin mielestä se vaatimus oli tuiki oikeutettu ja luovutti senvuoksi hänet konstaapelin haltuun. Pahasti tyrmistyneenä sellaisesta herrasmiehelle sopimattomasta käyttäytymisestä Snobbs marssitettiin muiden muassa Bow-kadulle.
Turnbull noudatti luoksensa molemmat muut liveriasuiset palvelijat, vakuutti heille, ettei hän enää mitenkään tarvinnut heidän palveluksiaan, koska hänellä oli se äärimmäisen rahvaanomainen luulo, että heidän oli täytynyt olla selvillä tästä kotivarkaudesta. Hän suoritti heille palkan sekä kehoitti heitä riisumaan liverinsä ja poistumaan talosta. Molemmat suostuivat siihen. Myöskin he olivat aikaisemmin aina olleet tekemisissä herrasmiesten kanssa.
Turnbull otti haltuunsa ruokakaluston säiliön avaimen, jotteivät lautaset ehkä pitäisi häntä liian rahvaanomaisena jäädäkseen taloon, ja asteli sitten talliin. Hevoset hirnuivat ikäänkuin ilmaistakseen olevansa perin valmiit syömään aamiaistaan, mutta ovi oli lukossa. Hän huusi kuskia, mutta ei saanut vastausta. Palatessaan tallilta hän näki kuskin perin tomuisena tulevan portista pihalle ja tiedusti, minkätähden mies ei nukkunut kotosalla eikä huolehtinut hevosista. Mies oli emännän eikä isännän kuski ja osasi selittää menettelynsä tyydyttävästi emännälle, mutta ei isännälle, joka maksoi hänelle palkan, otti pois liverinsä ja lähetti hänet muiden jälkeen. Myöskin kuski lähti hyvin mielellään – oli aina ollut herrasmiesten palveluksessa sitä ennen.
Kapteeni kohtasi emännän kamaripalvelijan, joka ilmoitti hänelle, että rouva Turnbull on ihan liian sairas tullakseen aamiaiselle. Se oli sangen onnellista, koska aamiaista ei ollut tarjolla. Turnbull pukeutui, nousi parihevosten vetämiin vaunuihin ja ajoi Valkean hevosen ravintolaan, haukkasi aamiaisensa, meni Bow-kadulle ja haastoi herra Mortimerin eli Snobbsin sekä hänen rikostoverinsa oikeuteen. Hän palkkasi välittäjän myymään hevosensa ja luovutti vaununsa vaunusepälle. Pestattuaan väliaikaisen palvelijan Turnbull palasi huvilaansa.
Oikein hyvin käytetty aamu. Hän tapasi vaimonsa seurustelusalissa; rouva oli perin pahasti ällistynyt ja tyrmistynyt hänen menettelynsä johdosta ja siitä, että herra Mortimer oli poissa, palvelijat olivat poissa ja hänen täytyi vaivata omaa palvelijatartaan saadakseen kupin teetä. Uusia syytöksiä – taaskin kiivastelua – taaskin avioerouhkaus ja vaunujen tilaaminen, jotta hän voisi lähteä kysymään neuvoa. Ei kuskia – ei vaunuja – ei hevosia ei mitään, kuten hänen palvelijattarensa selitti. Rouva Turnbull sulkeutui huoneeseensa, ja toinen päivä kului niin vähäisessä aviollisessa tyytyväisyydessä kuin odottaa sopikin.
Tällä välin uutiset kiisivät kaikkiin suuntiin, Brentford oli niitä täynnänsä. Kapteeni Turnbull on elänyt liian leveästi – hänen varansa ovat lopussa – hänet oli kutsuttu Bow-kadulle – velkojia oli tulvimalla käynyt esittämässä hänelle laskujaan – palvelijoita oli erotettu – vaunut ja hevoset oli ulosmitattu. Rouva Turnbull, olento-poloinen, oli hysteerinen – eikä kukaan ollut siitä hämmästynyt; kaikki olivatkin sitä odottaneet.
Petercumb Hallin Petersit kuulivat siitä ja ravistelivat päätänsä, pahoitellen nousukkaiden lukuisuutta maailmassa. Smith pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä loordi vikomtti Babbleton mainitsisi isälleen hänen ylhäisyydelleen Spring-gunsin markiisille mitään siitä, että hänet oli viety Turnbullien luokse vierailulle, sillä muutoin hän, Smith, ehdottomasti menettäisi nykyisen toimensa ja elämismahdollisuutensa. Ja monsieur ja madame Tagliabue olivat vieläkin ällistyneempiä; mutta heillä oli syvät tunteet, ja he päättivät käydä Turnbullilla seuraavana aamuna, ainakin monsieur Tagliabue päätti, ja madame tunnusti sen toimenpiteen viisaaksi.
Seuraavana aamuna oli järjestys hieman palautunut; pestatun palvelijan huostaan oli luovutettu riittävästi ruoka-astioita, ja loput oli pantu lukon taakse. Keittäjättären piti olla kuukautensa täyteen; sisäkköä ei lainkaan haluttanut erota palveluksesta; ja emännän kamarineito taas oli valmis jäämään niin kauaksi aikaa kuin suinkin saattaisi lohduttaakseen emäntä-parkaansa ja ottamaan vastaan, mitä viimemainittu olisi halukas hänelle antamaan palkkioksi, vaatteita, pukuja ynnä muuta sellaista, vaikka hän ei tietenkään voinut vahingoittaa arvoaan jäämällä liian pitkäksi aikaa sellaisen perheen palvelukseen, jolla ei ollut vaunuja ja jonka palvelijalla ei ollut liveriasua. Kapteeni Turnbull sai kuitenkin jonkinlaisen aamiaisen ja oli juuri syönyt sen, kun monsieur Tagliabue ilmoitettiin ja otettiin vastaan.
"Ah, monsieur Turnbull, toivottavasti madame voi paremmin. Madame Tagliabue vain itki koko eilisillan kuultuaan kovin huonot uutiset velasta ja kaikesta muusta."
"Olen hyvin kiitollinen madamelle", vastasi Turnhull äreästi. "Entä, sir, mitä suvaitsette haluta?"
"Ah! Monsieur Turnbull, tunteeni ovat suuresti teidän puolellanne; mutta kunhan herrasmies ei vain menetä kunniaansa, mitäpä rahasta väliä?" (Turnbull tuijotti hölmistyneenä.) "Nähkääs, monsieur Turnbull, kunnia on herrasmiehestä kaikki kaikessa. Jos herrasmies on velkaa jollekulle lurjusmaiselle kauppamiehelle eikä maksa hänelle, ei se suuria merkitse; mutta kunniavelat hän aina suorittaa. Jokainen herrasmies maksaa ne. Kas tässä, monsieur Turnbull" (ja pieni ranskalainen veti taskustaan paperikaistaleen) "on pieni madame Turnbullin kirjoittama paperi, jonka hän antoi madame Tagliabuelle, ja jossa hän tunnustaa jääneensä écarté-pelissä velkaa kaksisataa puntaa. Sellainen, nähkääs, monsieur Turnbull, on, kuten herrasmiehet sanovat, kunniavelka, jollaisen jokainen herrasmies suorittaa, sillä muutoin hän menettää arvonsa ja koko maailma nimittää häntä heittiöksi. Madame Tagliabue ja minä pidämme liian paljon teistä ja madame Turnbullista ollaksemme pelastamatta arvoanne, ja senvuoksi tulin hänen toivomuksestaan pyytämään teitä järjestämään tämän pienen velan – tämän vähäisen kunniavelan." Ja monsieur Tagliabue laski velkakirjan pöydälle, kumartaen perin kohteliaasti.
Turnbull tarkasti paperia; monsieur Tagliabuen kuvaus piti paikkansa. Siispä, mietti kapteeni, on koko juttu nyt selvä; tämä lurjusmainen ranskalainen pari oli petkuttanut rahat hänen vaimoltaan.
"Suvaitkaa, monsieur Tagliabue", virkkoi hän, "minun esittää kysymys tai pari, ennenkuin maksan rahat; jos vastaatte vilpittömästi, en pane lainkaan vastaan. Luullakseni rouva Turnbull on jo aikaisemmin menettänyt teille écartéssa noin kuusisataa puntaa?" (Monsieur Tagliabue, joka arveli rouva Turnbullin ilmaisseen sen miehelleen, vastasi myöntävästi.) "Eikä hän kaksi kuukautta sitten luultavasti aavistanutkaan, mitä écarté on."
"Se on totta; mutta naiset oppivat sangen nopeasti."
"No niin, mutta koska hän ei lainkaan tuntenut sitä peliä, kun taas te ja vaimonne olette hyvin perehtyneet siihen, menettelittekö mielestänne rehellisesti salliessanne hänen menettää siinä niin paljon rahaa?"
"Ah! Monsieur, kun nainen sanoo tahtovansa pelata, comment faire, mitä voi tehdä?"
"Mutta minkä vuoksi ette milloinkaan pelannut tässä talossa, monsieur Tagliabue?"
"Ah! Monsieur Tagliabue, talon emännän asia on ehdottaa pelaamista."
"Aivan oikein", myönsi Turnbull, kirjoittaen maksuosoituksen kahdestasadasta punnasta. "Tuossa on rahanne, monsieur Tagliabue. Ja kun nyt olette saanut suorituksen, sallikaa minun huomauttaa, että pidän teitä ja vaimoanne huijariparina; ja pyydän, ettette enää ikinä astu minun kynnykseni ylitse."
"Mitä sanotte, sir? Huijari! Tulimmainen! Sir, vaadin hyvitystä."
"Olette saanut rahanne – riittääkö se, vai tahdotteko vielä jotakin?" vastasi Turnbull, nousten tuoliltaan.
"Kyllä, sir, tahdon kuin tahdonkin vielä muutakin – vaadin muutakin."
"Siis saatte muutakin", kivahti Turnbull, potkien miehen pois huoneesta, pitkin käytävää ja ulos julkisivun ovesta.
Monsieur Tagliabue kääntyi tuontuostakin ympäri uhkailemaan, koettaen sitten taaskin vältellä nähtyään kapteeni Turnbullin kohotetun saappaan, jouduttuaan kunnollisesti talon ulkopuolelle, hän pyörähti taaksepäin.
"Monsieur Turnbull, vaadin tästä hyvitystä, kauheata hyvitystä. Teidän täytyy maksaa. Jumaliste, sir, te maksatte – rahaa tästä."
Samana iltana Turnbullia käskettiin saapumaan seuraavana aamuna Bow-kadulle vastaamaan pahoinpitelystä. Hän kohtasi asianajajansa seurassa monsieur Tagliabuen, tunnusti potkineensa miehen ulos talostaan, koska viimemainittu oli petkuttanut hänen vaimoaan, kieltäytyi kaikesta sovinnosta ja oli valmis hankkimaan takauksen saadakseen olla vapaana. Monsieur Tagliabue myrskysi ja puhisi, vakuutteli, että hänellä oli ylhäisiä tuttavia; mutta viranomainen oli nähnyt liian paljon ulkomaalaisia luottaakseen kovin paljon heidän vakuutuksiinsa.
"Mikä mies olette, monsieur?"
"Sir, olen herrasmies."
"Mikä on ammattinne, sir?"
"Sir, herrasmiehellä ei ole mitään ammattia."
"Mutta miten elätte, monsieur Tagliabue?"
"Kuten herrasmies aina elää, sir."
"Muistaakseni mainitsitte juuri äsken, että loordi Scrope on erikoisen hyvä ystävänne?"
"Niin, sir, olen hyvin likeisissä suhteissa loordi Scropen kanssa; vietin kolme kuukautta Scrope Castlessa mylady Scropen vieraana; mylady Scrope on hyvin mieltynyt madame Tagliabuehen."
"No, hyvä, monsieur Tagliabue; meidän täytyy käsitellä erästä toista asiaa siihen saakka, kunnes herra Turnbullin takaus saapuu. Istuutukaa vähäksi aikaa, olkaa hyvä!"
Senjälkeen otettiin esille toinen juttu, jonka käsittelyä kesti noin puoli tuntia. Mutta sitä ennen viranomainen, joka tiesi loordi Scropen olevan kaupungissa, oli lähettänyt lähetin viemään kirjettä hänen ylhäisyydelleen, ja vastaus tuotiin nyt. viranomainen luki sen ja hymyili; selvitti edelleen toista juttua ja sen päätyttyä lausui:
"No niin, monsieur Tagliabue, väititte olevanne loordi Scropen likeinen tuttava."
"Niin, sir, hyvin likeinen."
"No niin, minulla on ilo tuntea loordi Scrope, ja koska hän on kaupungissa, kirjoitin hänelle kirjeen, ja tässä on hänen vastauksensa. Luen sen."
Monsieur Tagliabue kävi kalpeaksi, kun viranomainen luki seuraavan:
"Hyvä herra.
Mies, jolla on mainitsemaanne nimi, tuli muassani Venäjälle
kamaripalvelijanani. Eroitin hänet epärehellisyyden tähden.
Hänen lähdettyään poistui luotamme myöskin lady Scropen
palvelijatar, joka, kuten kävi selville, tietämättämme oli
naimisissa hänen kanssansa, ja sitten havaitsin heidän
petkutustensa olleen niin laajat, että jos olisin tietänyt,
mistä olisin saanut heidät käsiini, olisin varmasti tuonut
heidät Teidän eteenne. Nyt juttu on unohdettu; mutta
suurempaa lurjusta ei ole milloinkaan ollut.
Teidän
Scrope.""Ja nyt, sir, mitä teillä on sanottavaa puolustukseksenne?" jatkoi viranomainen ankarasti. Monsieur Tagliabue lankesi polvilleen rukoilemaan armoa viranomaiselta, loordi Scropelta ja vihdoin kapteeni Turnbullilta, jolle hän tarjosi kahdensadan punnan maksuosoitusta. Nähtyään, ettei Turnbull sitä ottanut, sanoi viranomainen hänelle:
"Ottakaa rahat takaisin häneltä ihan kursailematta, herra Turnbull! Jo niiden tarjoaminenkin todistaa hänen saaneen ne epärehellisesti; ja kuusisataa puntaa on oikein riittävä summa menetettäväksi."
Silloin Turnbull otti maksuosoituksen ja repi sen kappaleiksi; viranomainen käski viedä monsieur Tagliabuen ulkomaalaisten toimistoon, ja hänet lähetettiin Kanaalin toiselle puolelle vaimonsa seurassa pelaamaan écartéta kenen kanssa halusi. Siten päättyi tämä monsieur Tagliabuen välikohtaus.
TOINEN LUKU
Kapteeni Turnbull havaitsee, että vaikka raha onkin välttämätön paha, se ei ole onnellisuuden lähde – Mestari havaitsee, että vähäinen panettelu on parempi rakkauden lääke kuin Ovidiuksen esittämä; ja minä havaitsen, että kävelemisen jälkeen nauttii halukkaasti vasikanviilloketta ja silavaa – Näytän kirkonmiehille esimerkkiä kieltäytymällä ottamasta maksua istuimesta kirkossa.
"Oivallat nyt, Jacob, millainen vallankumous on tapahtunut; se ei ollut oikein hupainen, sen myönnän, mutta sittenkin se oli tuiki tarpeellinen. Olen senjälkeen suorittanut kaikki laskuni, sillä niiden huhujen johdosta, että olen joutunut vaikeuksiin, ne on tuotu minulle kylläkin vilkkaasti; ja olen saanut selville, että viimeisinä viitenä kuukautena vaimoni on tuhlannut koko vuoden tulot, joten oli kuin olikin jo aika lopettaa se."
"Olen samaa mieltä kanssanne, sir; mutta mitä rouva Turnbull nyt sanoo – onko hän tullut järkiinsä?"
"Otaksuttavasti aika hyvin, vaikka hän ei oikein tahdo sitä tunnustaa. Ilmoitin hänelle, että hänen täytyy vastaisuudessa olla ilman vaunuja, ja niin hänen täytyykin olla, kunnes katson hänen ansaitsevansa ne. Hän tietää, että hänen täytyy olla talossamme joko minun seurassani tai ilman seuraa, Hän tietää, että Petercumbin Petersit ovat luopuneet hänen tuttavuudestaan, sillä he eivät vastanneet kirjeeseen, jonka hän lähetti heille puutarhurin mukana; ja Smith on kirjoittanut sangen kiivaan vastauksen hänen toiseen kirjeeseensä, kummastellen sitä, että hän yrittää työntäytyä ylimystön seuraan.
– Mutta kaikkein eniten häntä on saanut järkiintymään monsieur Tagliabuen juttu. Viranomainen antoi pyynnöstäni minulle loordi Scropen kirjeen, ja visusti huolehdin siitäkin, että vaimoni luki poliisitutkinnon selostuksen; mutta hän on itse asiassa niin nöyryytetty, etten hiisku hänelle mitään. Hän on noudattanut näiden ranskalaisten huijarien neuvoja, jotka ovat johtaneet häntä harhaan voidakseen petkuttaa häneltä rahaa. Otaksuttavasti hän pyytää minua myymään tämän talon ja siirtymään jonnekin muualle; mutta nykyisin tuskin virkamme toisille sanaakaan päiväkausiin."
"Olen hyvin pahoillani hänen tähtensä, sir, sillä uskon hänen todella olevan oikein hyvän, lämminsydämisen ihmisen."
"Se on sinun kaltaistasi, Jacob – ja niin hän onkin. Nykyisin hän on säälittävässä tilassa. Hänen mielensä tekisi sysätä osa syystä muiden ihmisten niskoille, mutta hän ei voi sitä tehdä – hän tuntee, että syy on yksinomaan hänen. Kaikki hänen ylhäisyyskuplansa ovat särkyneet, eikä hän nyt voi pitää itseään puolittainkaan yhtä kunnioitettavana kuin hän oli aikaisemmin, ennenkuin hänen turhamaisuutensa houkutteli hänet hylkäämään entiset tuttavansa ja pyrkimään sellaisten henkilöiden seuraan, jotka nauroivat hänelle eivätkä kuitenkaan olleet puolittainkaan niin rehellisiä. Mutta juuri tuo kirottu raha on osoittautunut hänen onnettomuudekseen – ja minun sopinee lisätä, minun onnettomuudekseni."
"No niin, sir, onneksi se ei missään nimessä saata milloinkaan lisätä minun onnettomuuksiani."
"Kenties se ei sitä tee, Jacob, vaikkapa joskus sitä saisitkin; mutta joka tapauksessa saatat ansaita sitä hieman huomenna, jos haluat. En voi pyytää sinua syömään päivällistä täällä; se ei olisi sinusta mieluista ja osoittaisi hienotunteisuuden puutetta vaimoani kohtaan. Mutta toivoisin sinun tulevan tänne huomenna veneinesi, jotta lähtisimme soutelemaan."
"No, hyvä, olen käskettävissänne – mihin aikaan?"
"Sanokaamme kello kymmenen, jos sää on kaunis; jollei se ole, niin seuraavana päivänä."
"Siispä, sir, toivotan teille nyt jäähyväiset, koska minun pitää mennä tapaamaan koulumestaria."
Kapteeni Turnbull pudisti kättäni, ja erosimme toisistamme. Olin pian Brentfordissa ja astelin pitkällä valtakadulla, kun kohtasin Tompkinsin, entisen konttoripäällikön, nykyisen Brentfordin telakan hoitajan, ja hänen vaimonsa.
"Aioin tulla luoksenne, sir, käytyäni ensin vierailulla entisen koulumestarini luona."
"Oikein hyvä, Jacob. Ja muista, että syömme päivällistä kello puoli neljä – vasikanviilloketta ja silavaa – älä myöhästy aterialta!"
Lupasin joutua ajoissa ja muutamien minuuttien kuluttua saavuin koululle. Silmäilin sen suippoa, vanhanaikaista päätyä ja muistelin niitä tunteita, jotka olivat liikkuneet mielessäni silloin, kun vuosia sitten ensi kerran olin astunut sen eteishuoneeseen. Kuinka suuresti silloinen pieni, kömpelö, ilveilijän tavoin puettu villi erosikaan nykyisestä kookkaasta, voimakkaasta, hyvin puetusta nuorukaisesta, joka nautti riippumattomuudestaan ja oli tietoinen, vaikkakaan ei itserakas, saavutuksistaan, ja mielessäni siunasin laitoksen perustajia.
Mutta minun piti puhella mestarin kanssa sekä ehtiä kohtaamaan viillokkeita ja silavaa kello puoli neljä, minkä vuoksi en saanut tuhlata aikaa mietiskelyyn. Niinpä hellitin käteni irti toisistaan, käyttelin jalkojani, astuin sisälle portista ja menin mestarin huoneeseen. Ovi oli raollaan, ja astuin sisälle huomaamattomasti.
Senjälkeen näkemäni flaamilaiset maalaukset ovat palauttaneet muistiini sen kuvan, joka silloin avautui eteeni. Huone ei ollut iso, mutta kyllä korkea. Siinä oli ainoastaan yksi ikkuna, johon oli sovitettu jykeviin puitteihin pienet, ruutuässän muotoiset lasit ja josta tuli sisälle leveä, mutta himmeä valovirta. Ikkunan toisella kupeella oli vanhanaikainen kaappi, joka sisälsi mestarin kirjaston ja jossa kirjat eivät olleet kullalla kirjailtuja, vaan ahkerasti hypisteltyjä ja kuluneita. Toisella kupeella seisoi hänen iso lipastonsa, jonka päällä – voi! – virui nousevan polven hyväksi uusi koivuraippa, hyvin mittava.
Pöytä oli keskellä huonetta, ja mestari istui sen ääressä selkä ikkunaan päin, yllänsä aamunuttu, joka aikoinaan oli ollut musta, sillä se oli ollut papinkauhtana, mutta nyt oli iän ruskettama. Hän istui korkealla, kapeaselkämyksisellä tuolillaan etukumarassa, molemmat kyynärpäät pöytään tuettuina, silmälasit uhkealla nenällä, kädet melkein yhtyneinä toisiinsa kaljulla päälaella, ja vakavasti hän tutki jonkun kirjan sisältöä.
Iso raamattu, jota hän yhtenään käytti, lepäsi myöskin pöydällä ja oli nähtävästi työnnetty loitommaksi antamaan tilaa hänen nykyisten mietteittensä kohteelle. Hänen piippunsa virui lattialla kahtena kappaleena, sillä se oli tipahtanut hänen huomaamattaan. Hänen toisella puolellaan oli paperiarkki, johon hän ilmeisesti oli kirjoittanut otteita.
Menin hänen ohitseen hänen havaitsemattaan ja päästyäni hänen tuolinsa taakse katsahdin hänen olkansa ylitse. Teos, jota hän niin syventyneenä tutkiskeli, oli "Ovidiuksen rakkaudenlääke."
Nähtävästi hän oli ehtinyt lukea luettavansa melkein loppuun, sillä vajaan minuutin kuluttua hän sulki kirjan, laski silmälasit pöydälle ja heittäytyi taaksepäin tuolillaan.
"Omituista", haasteli mestari itsekseen. "Mutta kuitenkin jotkut hänen neuvoistaan ovat tärkeitä ja luullakseni kiitettäviä, mutta sittenkään en löydä niistä lääkettä itselleni. 'Vältä joutilaisuutta!' – niin, se on viisas neuvo – ja sellaisen henkilön ajatukset, joka ei ole uutterasti työskennellyt, saattaa puuhailu karkoittaa; mutta minä en ole milloinkaan ollut joutilas enkä ole rakastanut joutilaisuudessa. 'Karta hänen läheisyyttään!' – se minun tulee tehdä; mutta sittenkin hän esiintyy mielikuvituksessani, ja epäilenpä, saattaako kouraantuntuva todellisuus olla selvemmin havaittavissa. Parhaillaankin hän seisoo edessäni kaikessa kauneudessaan. 'Älä lue Propertiusta äläkä Tibullusta!' – siitä on helppo pidättyä; mutta luinpa mitä tahansa, tuokiossa kirjaimet häipyvät silmistäni, ja näen vain hänen kasvojensa säteilevän kirjan sivulta. Niin, luonpa silmäni mihin suuntaan hyvänsä, asianlaita on sama. Jos silmäilen tahraista seinää, niin epäselvät viivat vähitellen muovautuvat hänen profiilikseen; jos katselen pilviä, niin ne omaksuvat hänen vartalonsa jonkun uhkean piirteen; jos käännän katseeni keittiön ristikolla palavaan tuleen, niin hiilet hehkuvat ja hiipyvät, kunnes näen hänen kasvonsa; niin, vasta eilen lampaanlapa pyöri paistinvartaassa niin, että se vihdoin näytti Maryn katkaistulta päältä. 'Ajattele hänen vikojaan ja suurentele niitä!' – ei, se ei olisi oikein eikä kristillistä. Parempi on minun oikaista omia vikojani.
– Pelkäänpä Ovidiuksen kirjoittaessaan neuvojaan tarkoittaneen ne nuorien miesten käytettäviksi eikä minun kaltaiseni vanhan hupakon ohjeiksi. Kas! Olen taaskin särkenyt piippuni – neljännen piipun tällä viikolla. Mitähän johtajatar sanoo? Hän on jo nyt väittänyt minua mielettömäksi, ja Jumala tietää, ettei hän olekaan harhaantunut kovin kauas totuudesta." Ja mestari peitti kasvonsa käsillään.
Käytin hyväkseni tätä tilaisuutta siirtyäkseni ovelle, olin astuvinani siitä sisälle, pudotin salvan paikalleen ja herätin melullani mestarin, joka ojensi minulle kätensä.
"Tervetuloa, poikani – tervetuloa vanhan opettajasi luokse ja niiden seinien sisälle, jotka ensiksi ottivat sinut vastaan, kun ajauduit rannalle, muistuttaen joen rikkaruohotukkoa! Istu, Jacob! Ajattelin sinua ja teikäläisiä."
"Mitä, sir! Vanhaa Stapletonia ja hänen tytärtään otaksuttavasti?"
"Aivan niin; te kaikki olitte mielessäni sinun ilmestyessäsi. Voivatko he hyvin?"
"Kyllä, sir", vastasin. "Olen vain vähän heidän seurassaan; vanhus on aina polttelemassa piippuaan, ja mitä tyttöön tulee – niin, kuta vähemmän häntä näkee, sitä parempi, sanoisin."
"No, mutta, Jacob, se tuntuu minusta oudolta; onhan hän perin miellyttävä."
Tunsin mestarin luonteen ja tiesin, että jos mikään pystyisi parantamaan hänen onnettoman intohimonsa, sen tekisi sellainen olettamus hänen mielessään, ettei tyttö ollut nuhteeton. Päätin joka tapauksessa halventaa Marya, koska tiesin, ettei mestari milloinkaan hiiskuisi mitään siitä, mitä hänelle puhuisin, eikä se niin ollen ensinkään vahingoittaisi tyttöä. Tunsin kuitenkin, että edessäni oli vaikea tehtävä, koska olin päättänyt olla väittämättä sellaista, mikä ei ollut totta.
"Miellyttävä, sir; niin, sir, miellyttävä kaikille; mutta totisesti en pidä sellaisista tytöistä kuin hän on."
"Todellakin, Jacob; mitä, onko hän kevytmielinen?" Hymyilin vastaamatta mitään. "En kuitenkaan huomannut hänestä sellaista", virkkoi mestari.
"Hän on ihan samanlainen kuin äitinsä oli", huomautin.
"Entä millainen hänen äitinsä oli?"
Selostin lyhyesti hänen äitinsä elämää ja mainitsin, kuinka hän sortui kuolemaan koettaessaan välttää miestänsä. Mestari jäi miettiväiseksi. "Olen kovin vähän perehtynyt naisiin, Jacob, mutta kertomasi ei ainoastaan hämmästytä, vaan myöskin surettaa minua. Hän on kaunis katsella."
"Kaunis on se, joka kauniisti menettelee, sir. Otaksuttavasti hän vielä tekee monen miehen sydämen kipeäksi."
"Tosiaankin, Jacob, olen tuiki ihmeissäni sen johdosta, mitä olet jo minulle kertonut."
"Olen nähnyt hänestä enemmänkin, sir."
"Pyydän sinua kertomaan minulle lisää."
"Ei, sir; mieluimmin jättäisin sen tekemättä. Saatte kuvitella kaikkea, mitä haluatte."
"Mutta hänhän on nuori, Jacob; vaimoksi tultuaan hän saattaa muuttua."
"Sir, varma mielipiteeni on se" (ja niin olikin), "että jos menisitte hänen kanssansa avioliittoon huomenna, hän karkaisi luotanne viikon kuluessa."
"Onko se vilpitön mielipiteesi, Jacob?"
"Panisin henkeni pantiksi siitä, että hän niin tekisi, vaikkakaan en täsmälliseen aikaan nähden."
"Jacob, kiitän sinua – kiitän sinua suuresti, olet avannut silmäni – olet tehnyt minulle enemmän hyvää kuin Ovidius. Niin, poika, eivät edes muinaisajan kirjailijat, joita olen kunnioittanut, ole tehneet minulle niin hyvää työtä kuin sinä, kasvattamani vesa, olet tehnyt. Sinä olet korvannut minulle, Jacob – olet maksanut minulle palkkion, Jacob – olet suojellut minua, Jacob – olet pelastanut minut, Jacob – pelastanut minut sekä itseltäni että häneltä. Tiedä nimittäin, Jacob – tiedä – että sydämeni on kaivannut sitä neitoa ja että jopa pidinkin häntä täydellisenä. Jacob, kiitän sinua! Nyt, lähde luotani, Jacob, jotta saisin miettiä ja tutkia omaa sydäntäni, sillä olen herännyt – herännyt ikäänkuin unesta ja mielelläni olisin yksin."
Varsin mielelläni poistuin mestarin luota, sillä minusta puolestani tuntui, että perin mielelläni olisin vasikanviilokin ja silavan seurassa. Niinpä pudistimme toistemme kättä, ja niin päättyi toinen aamuvierailuni. Olin hyvissä ajoin Tompkinsin luona, joka otti minut hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli oikein mielissään uudesta asemastaan, joka tuotti hänelle kunnioitusta ja merkitystä, hyödystä puhumattakaan; ja kohtasin hänen pöydässään pari henkilöä, jotka tietääkseni olisivat pitäneet alentavana käydä hänen luonansa vierailulla silloin, kun hän oli ainoastaan Drummondin konttoripäällikkö. Keskustelimme vanhoista tapahtumista unohtamatta tanssiaisia, ilotulitusta ja kapteeni Turnbullin paratiisi-sutkausta. Oikein hupaisen illan jälkeen sanoin jäähyväiset, aikoen kävellä Fulhamiin, mutta ulkosalla tapasin vanhan Tomin, joka oli minua vartoamassa.
"Jacob, poikaseni, toivoisin sinun käyvän vanhassa asunto-pahasessani näinä päivinä. Minä päivänä sinun sopisi tulla? Proomu on täällä vähintään kaksi viikkoa, kuten sain tietää herra Tompkinsilta, sillä hän vartoaa kanavaa pitkin saapuvaa lastia eikä sillan yläpuolelta odoteta tänne mitään muuta alusta. Sanohan senvuoksi, minä päivänä tulet katsomaan muoria ja viettämään koko päivän luonamme. Haluaisin puhella kanssasi hieman ja tiedustaa mielipidettäsi koko joukosta pikku seikkoja."
"Tosiaankin!" huudahdin, hymyillen. "Mitä, aiotteko rakentaa uuden talon?"
"Ei, ei – emme sitä; mutta näetkös, Jacob, kuten sinulle viime talvena mainitsin, minun on aika lakata työskentelemästä öisin liikkumalla edestakaisin joella. En ole enää yhtä nuori kuin olin noin viisikymmentä vuotta sitten, ja kaikella on aikansa. Aion luopua aluksesta ensi syksynä ja jäädä maihin täysin palvelleena. Mutta samalla minun pitää huolehtia siitä, miten asiat järjestän, ja sanohan senvuoksi, minä päivänä tulet."
"No niin, määräämmekö siis keskiviikon?"
"Keskiviikko on yhtä hyvä päivä kuin jokainen muukin. Tulehan aamiaiselle! Lähdet sitten pois iltasen jälkeen, jos haluat; jollet halua, niin muori laittaa riippumaton kuntoon sinua varten."
"Sovittu siis; mutta missä Tom on?"
"Tomia en tiedä; mutta luultavasti hän on mennyt etsimään sitä Stapletonin tytärtä. Hän alkaa nyt ajatella tyttöjä, Jacob; mutta kuten sen tytön isä, kelpo ukko, sanoo, 'sehän on vain ihmisluonnon mukaista'. Missään nimessä en milloinkaan sekaannu näihin asioihin; he näyttävät sopivan toisilleen aika hyvin mielestäni."
"Mitä tarkoitatte?"
"No, mitä komeaan ulkonäköön tulee, sopivat he toisilleen aika hyvin, se on varmaa; mutta sitä en tarkoita, vaan sitä, että Tom on ihan yhtä ovela veitikka kuin tyttökin ja kääntelee peräsintään sitä mukaan kuin toinenkin kääntelee. Siitä sukeutuu kauan kestävä kamppailu, ja kun toinen sivaltaa, ei toisella ole paljoa kerskumisen syytä. Kenties he sittenkin loittonevat toisistaan – kenties he purjehtivat kumppanuksina; ainoastaan Jumala sen tietää; mutta sen tiedän, että Tomin mielitietty saa olla niin juonikas kuin haluaa, mutta Tomin vaimo ei ole – ja minkä tähden? Hän pitää vaimonsa kurissa. No niin, hyvää yötä; minulla on pitkä kävelymatka."
Kotiin palattuani tapasin Maryn yksin. "Onko Tom ollut täällä?" tiedustin.
"Mikä sinut saa sitä kysymään?" tokaisi Mary.
"Saadakseni siihen vastauksen – jollei sinulla ole mitään sitä vastaan."
"Oh, ei ole! No niin sitten, herra Jacob, Tom oli täällä, ja aika huvittava hän olikin."
"Niin hän on aina", vastasin.
"Entä missähän sinä lienet ollut?" Ilmoitin sen hänelle. "Kohtasit siis vanhan koulumestarin. Kerrohan nyt minulle, mitä hän puhui minusta!"
"Sitä en kerro", epäsin. "Mutta sen sanon sinulle, ettei hän enää milloinkaan ajattele sinua; etkä sinä saa toivoa enää koskaan häntä näkeväsi."
"Mutta muista, että hän lupasi!"
"Hän piti lupauksensa, Mary."
"Oi, hän mainitsi sen sinulle, niinkö? Kertoiko hän sinulle kaikki, mitä tapahtui?"
"Ei, Mary, hän ei hiiskunut minulle mitään siitä, että hän oli käynyt täällä; eikä hän kertonut minulle sitäkään, mitä täällä tapahtui; mutta satun tietämään kaikki."
"Sitä en jaksa käsittää."
"Sittenkin se on totta. Ja mielestäni sinä yleensä käyttäydyit aika hyvin, vaikka en jaksakaan ymmärtää, minkä tähden suutelit häntä erotessanne."
"Armias taivas! Missä olit? Sinun on täytynyt olla samassa huoneessa. Entä kuulitko kaikki sanamme?"
"Joka sanan", vakuutin.
"No niin", virkkoi Mary, "en olisi voinut uskoa sinun voivan tehdä mitään niin halpamaista."
"Mary, syytä pikemminkin omaa tuhmuuttasi! Sen, mitä kuulin, saattoi jokainen kadulla seisova ihminen kuulla yhtä hyvin kuin minäkin. Jos sinua huvittaa järjestää rakkauskohtauksia sellaisessa huoneessa, joka on vajaan kahdeksan jalan korkeudella maasta ja jonka ikkuna on levällään, et saa hämmästyä sitä, että jokainen ohikulkija kuulee sanasi."
"No niin, se on totta. Mieleenikään ei johtunut se, että ikkuna oli auki. Eipä silti, että olisin välittänyt, vaikka koko maailma olisi kuullut minua, kunhan sinä et olisi kuullut."
En ollut tullut ajatelleeksi, minkä tähden Marya harmitti se, että minä olin kuullut hänen puhelunsa, mutta äkkiä muistin, mitä hän oli sanonut minusta. En vastannut mitään. Mary istuutui, nojasi otsaansa käsiinsä ja oli ääneti hänkin. Otin senvuoksi kynttiläni ja poistuin huoneeseeni. Nähtävästi Maryn ylpeyttä loukkasi kovasti se, että olin kuullut hänen tunnustavan pitävänsä minusta – mikä tunnustus teki totisesti hyvin vähäisen vaikutuksen minuun, koska arvelin hänen kuukauden kuluttua saattavan tunnustaa samaa Tomiin tai keneen tahansa muuhun häntä miellyttävään mieheen nähden.
Mutta tässä suhteessa en arvostellut häntä oikein, hänen käyttäytymisensä minua kohtaan oli sittemmin suuresti muuttunut; hän tuntui aina välttävän pikemminkin kuin etsivän likeisten suhteiden jatkumista. Omasta puolestani esiinnyin edelleenkin hänen ystävänään, hyväntahtoisena häntä kohtaan, mutta siinä kaikki. Seuraavana päivänä olin kapteeni Turnbullin luona sovittuna aikana, mutta ennen lähtöäni sattui omituinen tapaus. Olin juuri saanut veneeni puhdistetuksi ja vetänyt nutun jälleen ylleni, kun laiturille tuli tumma mies, joka oli kotoisin jostakin vieraasta maasta ja jolla oli käärö kainalossaan.
"Kuinka paljon maksaa kyyti joen toiselle rannalle – kuinka monta pennyä?"
"Kaksi pennyä", vastasin, mutta kun en halunnut soutaa häntä, jatkoin: "Mutta teidän tarvitsee maksaa ainoastaan yksi penny, jos menette siltaa myöten."
"Tiedän varsin hyvin, mutta mitähän, jos kyyditsette minut?"
Hän oli komea mies eikä kovin tummaihoinen; hänen turbaaninsa oli värillistä kangasta – hänen housunsa eivät olleet varsin leveät; enkä osannut arvata, oliko hän turkkilainen vai eikö; sittemmin sain tietää hänen olleen Itä-Intian parseja. Hän puhui oikein selvästi englanninkieltä. Päätettyäni viedä hänet joen ylitse otin hänet veneeseen ja työnsin sen irti rannasta. Ehdittyämme keskelle jokea hän pyysi minua soutamaan vähän matkaa ylöspäin.
"Nyt on hyvä", virkkoi hän, ottaen kääröstään maton ja levittäen sen veneen perän pohjalaudoille. Senjälkeen hän nousi pystyyn, katseli aurinkoa, joka silloin kohosi näkyviin koko majesteettisuudessaan, kumarsi sille kolmesti kädet pystyssä, polvistui sitten matolle ja kosketti sitä useita kertoja otsallaan, nousi uudelleen pystyyn, otti vyöstänsä joitakuita tavallisia niittykukkia ja viskasi ne jokeen, kumarsi jälleen, kiersi mattonsa kokoon ja pyysi minua soutamaan rantaan.
"Minä rukoilin", lausui mies, katsoen minuun tummilla, läpitunkevilla silmillään.
"Oikein tehty; ketä rukoilette?"
"Jumalaani."
"Mutta minkä tähden ette rukoile maalla?"
"En näe aurinkoa sisällä; ja jos menen ulkosalle, niin pienet pojat nauravat ja viskelevät lokaa. Täällä minua ei nähdä; joki on oikein sopiva paikka."
Laskimme rantaan, ja hän otti esille kolme pennyä, tarjoten niitä minulle. "Ei, ei", estelin. "En tahdo maksattaa teillä rukoilemisesta."
"Ettekö ota vastaan rahaa?"
"Kyllä, otan maksun joen ylitse soutamisesta, mutta en rukoilemisesta. Jos tahdotte rukoilla minä muuna aamuna tahansa, niin tulkaa rantaan, ja jos olen täällä, niin aina mielelläni soudan teidät joelle."
"Olette oikein hyvä mies; kiitoksia."
Parsi kumarsi minulle syvään ja asteli tiehensä. Minun sopinee tässä mainita, että mies tavallisesti tuli rantaan kahdesti tai kolmesti viikossa, ja poikkeuksetta soudin häntä joella, jotta hän saattoi suorittaa uskonnolliset menonsa. Usein keskustelimme, ja vihdoin meistä tuli ystävykset.
Kapteeni Turnbull oli sen nurmikon alalaidassa, joka ulottui hänen taloltaan joen rantaan saakka, ja tähyili minua soutaessani hänen luoksensa. Koppa, joka sisälsi päivällisemme ynnä muut tarvikkeemme, lepäsi hänen vierellään soratulla käytävällä.
"On viehättävä aamu, Jacob; mutta otaksuttavasti tulee aika kuuma päivä", sanoi hän. "Lähdetään liikkeelle heti. Pane tullasi paikoilleen ja otetaan airot käsille."
"Miten rouva Turnbull voi, sir?"
"Aika hyvin, Jacob, muistuttaa sitä Molly Brownia, jonka kanssa menin avioliittoon, enemmi kuin joihinkuihin vuosiin. Ehkäpä tämä juttu saattaa sittenkin muuttua parhaaksi tapaukseksi, mitä milloinkaan on sattunut. Se saattaa saada hänet järkiinsä – tuoda onnen jälleen kotiimme. Jos niin käy, Jacob, niin rahat ovat hyvin käytetyt."
KOLMAS LUKU
Kapteeni Turnbull ja minä lähdemme huviretkelle – Se osoittautuu seikkailuksi ja päättyy tuliluikkuun, peltirasiaan ja naisenvaippaan.
Soudimme verkkaisesti jokea ylöspäin, keskustellen sekä silloin tällöin lepuuttaen airojamme huoahtaaksemme. Iäkäs kapteeni huomautti nimittäin:
"Minkä tähden meidän pitäisi muuttaa huvi raatamiseksi? Pidän eniten joen yläosasta, Jacob, koska vesi siellä on kirkasta, ja rakastan kirkasta vettä. Kuinka useita tunteja ollessani poikana laivassa roikuinkaan veneen laidalla, kun se oli tyynessä laskettu vesille, ja tarkkailin pieniä esineitä, joita häilyi tummansinisessä, mittaamattomassa vedessä allani! Ne esineet olivat kaikenvärisiä, kaikenkokoisia ja kaikenmuotoisia – kaikki ne olivat kauniita ja ihailtavia; mutta niistä kenties tuskin yksi sadastamiljoonasta koskaan osui ihmisen katseen tielle, kuten tiedät, Jacob, ovat pohjoiset meret täynnä sellaisia eläimiä – niiden määrää on mahdotonta kuvitellakaan; merimiehet nimittävät niitä valaanmerellisiksi; ne ovat eräänlaista läpikuultavaa hyytelöä, mutta kuten olen kuullut, niiden oikea nimi on Medusa, nimittäin oppineiden käyttämä nimi. Valaat syövät niitä, ja juuri senvuoksi valaita tapaa sieltä, missä niitä on."
"Haluaisin hyvin mielelläni päästä valaanpyyntiretkelle", vastasin. "Olen teiltä kuullut niin paljon siitä puuhasta."
"Se on toimeliasta elämää ja ankaraa elämää, Jacob, mutta sittenkin se on kiihoittavaa. Jotkut retket sujuvat oikein hupaisesti, mutta toiset ovat hirvittävän huolettavia. Jos sää pysyy kauniina, on kaikki oikein hyvin; mutta joskus, milloin on jatkuvasti huono sää, on kauheata. Muistan erään retken, joka harmaannutti hiuksiani enemmän kuin kaikki muut yhteensä, ja niitä taisi kaikkiaan olla kaksi kolmatta.
– Olimme ajojäissä, tunkeutuen pohjoista kohti, kun nousi myrsky – aallokko kohosi korkeaksi, ja viikon kestäneen myrskyn jälkeen se oli peloittava. Päivänvaloa oli vain vähän, ja milloin sitä oli, vallitsi niin sakea sumu, ettemme nähneet paljoakaan. Heittelehdimme isojen ajojäämöhkäleiden seassa ja kohtasimme suunnattomia jäävuoria, jotka kiitivät meitä kohti koko myrskyn voiman ajamina, ja joka kerta vältimme tuhon hädintuskin. Takila oli jään peitossa; aluksen laidat olivat sen verhoamat miehet olivat enemmän kuin puolittain kohmettuneet, emmekä saaneet köyttä liikkumaan väkipyörässä kaatamatta siihen ensin kiehuvaa vettä puhdistaaksemme sen jäästä.
– Ja sitten pitkät, kolkot, kammottavat yöt, jolloin kohosimme vuorenkorkuisille aalloille ja sitten taaskin syöksyimme aallonpohjaan, tietäen, että aluksen nuokahtaessa olisimme joka kerta saattaneet törmätä alempana olevaan jäävuoreen ja heti senjälkeen vaipua pohjaan. Ympärillä ihan sysipimeätä – tuuli ulvoi ja ihmiseen osuessaan puri kylmällä, vihlovalla voimallaan häntä ihan luihin asti, aallot huppelehtivat perin mustina ympärillämme, ja häämöttävän valkean värin ja ympäristöön leviävän usvan nojalla aina silloin tällöin havaitsimme suunnattoman jäävuoren lipuvan meitä kohti ja paiskautuvan laivaamme vasten, ikäänkuin joku paha henki olisi käyttänyt sitä tuhoamisemme välikappaleena. En ikinä unohda jäävuoren kaatumista sen kamalan myrskyn aikana, jota kesti kolme päivää toista kuukautta."
"En käsitä, mitä se merkitsee, sir."
"Katsos, sinun täytyy tietää, Jacob, että jäävuoret ovat kaikki suolatonta vettä ja että niiden otaksutaan irtaantuneen maasta säiden ja muiden syiden vaikutuksesta. Ja vaikka jää kelluukin veden pinnalla, uppoaa se kuitenkin syvälle; jos nimittäin jäävuori kohoaa viidensadan jalan korkeuteen vedenpinnan yläpuolelle, on sitä yleensä kuusi kertaa niin syvälti vedessä – ymmärrätkö?"
"Täydelleen, sir."
"Vesi, Jacob, on paljoa lämpimämpää kuin ilma, minkä johdosta vedessä oleva jää sulaa paljoa nopeammin. Jos niin ollen jäävuori on ollut jonkun likaa ajelehtimassa, ei vedenpinnan alapuolella oleva osa vihdoin ole niin raskas kuin sen yläpuolella oleva osa; silloin se kaatuu, se kellahtaa kumoon ja jää kellumaan jossakin toisessa asennossa."
"Ymmärrän, sir."
"No niin, olimme ihan likellä jäävuorta, joka oli tuulen puolella meistä ja tosiaankin sangen korkea, ja laskimme selviytyvämme siitä, sillä olimme sitä varten hinanneet tavattomasti purjeita mastoihin. Kaikki miehet olivat kuitenkin kiihkeästi tarkkailemassa jäävuorta sen hyvin nopeasti kiitäessä myrskyn ajamana. Ihan äkkiä alkoi tuulla kaksi kertaa niin kovasti kuin siihen saakka, ja muuan miehistä luikkasi:
– 'Se kaatuu, se kaatuu!'
– Ja se olikin totisesti totta. Sen korkealla oleva huippu kallistui asteittain meitä kohti, niin että sen kärki vihdoin näytti olevan ihan päittemme kohdalla. Kohtalomme näytti välttämättömältä, koska koko jäävuori painui aluksemme päälle ja se tietysti olisi murskannut meidät atomeiksi. Me kaikki lankesimme polvillemme ja rukoilimme hiljaa, tarkkaillen vuoren kammottavaa painumista; jopa peräsimessä oleva mieskin teki samoin, vaikka hän ei hellittänytkään ruorirattaan nastoista.
– Jäävuoren kallistuttua melkein puoliväliin suoraan meitä kohti käänsi alapuolella oleva jää, jonka toinen laita oli raskaampi kuin toinen, sitä enemmän sivulle, ja muutettuaan kaatumisensa suuntaa se romahti veteen noin kaapelinmitan päähän perästämme, pärskäyttäen vettä ja vaahtoa taivasta kohti ja sokaisten silmät meiltä kaikilta, räiskäyttäessään roisketta rajusti kasvoillemme.
– Minuutin ajaksi aaltojen vieriminen keskeytyi, ja meri näytti kiehuvan ja huppelehtivan, kohottaen kaikilla suunnilla suippokärkisiä vesijoukkoja, joista toiset nousivat toisten laskiessa. Laiva nuokkui ja huojui kuin juopunut. Jopa myrskykin estyi tuokioksi, ja raskaat purjeemme lepattivat, vapautuen jääverhostaan – sitten oli kaikki ohitse. Takapuolellamme oli toisenmuotoinen jäävuori, myrsky alkoi uudelleen puhaltaa, aallot ajoivat toisiaan takaa kuten aikaisemminkin, ja myrskyn alkaminen uudestaan tuntui meistä huojennukselta, niin kauhea kuin se olikin. Se oli hirvittävä retki, Jacob, ja teki kolmanneksen hiuksistani harmaiksi. Ja pahemmaksi vielä sen teki se, että meillä palatessamme oli ainoastaan kolme valasta laivassamme. Meillä oli kuitenkin syytä olla kiitollisia, sillä kahdeksantoista laivoistamme katosi tyyten, ja vain Jumalan armosta emme me olleet niiden joukossa."
"No niin, otaksuttavasti kerroitte minulle tämän tarinan estääksenne minua lähtemästä retkelle?"
"En suinkaan; jos sattuisit katsomaan etujesi mukaiseksi lähteä Pohjoisnavalle tahi minne muualle hyvänsä, kehoittaisin sinua kaikin mokomin lähtemään. Älä salli vaikeuksien äläkä vaarojen säikyttää itseäsi; mutta älä lähde pelkästä uteliaisuudesta; sitä pidän hupakkomaisena. Niiden, jotka palaavat, on varsin hyvä tyydytyksekseen puhella sellaisista seikoista, ja vain kohtuullista onkin, että he saavat sen tehdä; mutta kun ajattelee, kuinka monta jää tyyten palaamatta, silloin on perin hupakkomaista laittautua tarpeettomiin vaaroihin ja kieltäymyksiin. Sinua huvittavat napaseudun retkiä koskevat muisteloni; mutta mietihän vain, kuinka monta vuotta olen kestänyt rasituksia, vaaroja, vilua ja nälkää kootessani näitä tarinoitani, ja arvostele sitten, kannattaako kenenkään ihmisen lähteä sinne pelkän uteliaisuuden tyydyttämiseksi!"
Senjälkeen huvitin kapteenia kuvailemalla hänelle ulkoilmakekkereitä, ja kuvailuani kesti, kunnes olimme ehtineet kauas Kew-sillan toiselle puolelle. Sysäsimme veneen keulan saramättääseen ja sitten istuuduimme aterioimaan satojen sinisten korentojen ympäröiminä, niiden lepatellessa ympärillämme ikäänkuin tiedustellakseen, mitä tarkoitimme tunkeutuessamme niiden asuinsijoille. Pakisimme ja huvittelehdimme siellä myöhäiseen saakka, minkä jälkeen työnsimme veneen irti rannasta ja soudimme jokea alaspäin. Aurinko oli laskenut ja meillä oli vielä kuuden tai seitsemän mailin matka Turnbullien talolle, kun havaitsimme hoikan, kauniin nuoren miehen soutavan meitä kohti pienessä ruuhessa.
"Kuulkaahan, miehet", virkkoi hän, pitäen meitä molempia kyytisoutajina, "haluatteko ansaita pari guineaa hyvin vähäisellä vaivalla?"
"Oh, kyllä", vastasi kapteeni Turnbull, "jos osaatte neuvoa meille keinon. Mainio tilaisuus sinulle, Jacob", lisäsi hän hiljaa.
"No niin siis, en tarvitse palvelustanne kenties tuntia kauempaa; saattaa mennä hiukan pitempi aika, koska kysymyksessä on nainen, ja meidän ehkä pitää varrota. En vaadi muuta kuin sen, että soudatte hyvin ja panette parastanne. Suostutko?"
Me suostuimme, ja hän käski meidän seurata itseään ja alkoi soutaa rantaa kohti.
"Tästä sukeutuu seikkailu, sir", huomautin.
"Siltä näyttää", yhtyi kapteeni. "Sitä parempi. Olen jo vanha, mutta pidän hauskoista kujeista."
Herrasmies souti pienelle, joenrannalla olevalle venekatokselle, joka kuului erääseen Thamesin partaalla olevaan huvilaan, sitoi veneensä kiinni ja astui sitten meidän veneeseemme.
"Nyt meillä on runsaasti aikaa; soutakaa vain rauhallisesti toistaiseksi!"
Etenimme jokea alaspäin, ja sivuutettuamme Kew-sillan hän käski meidän ohjata veneemme likemmäksi oikeanpuolista rantaa, kunnes olimme puutarhan kohdalla, joka vietti joelle noin viidenkymmenen askeleen päässä rannasta sijaitsevasta, komeasta huvilasta. Vesi ulottui tiilimuuriin saakka, joka noin neljän tai viiden jalan korkuisena kohosi joesta.
"Näin on hyvä, st – st – ei hiiskahdustakaan!" varoitti hän, nousten seisomaan peräteljoille ja tähyillen muurin ylitse.
Minuutin tai pari kestäneen tarkastelun jälkeen hän kapusi veneestä muurin harjalle ja vihelsi kaksi säettä sävelestä, jota en ollut sitä ennen kuullut. Kaikki oli hiljaista. Hän kyyristyi syreenipensaan taakse ja vihelsi minuutin kuluttua saman sävelen, mutta sittenkään huvilassa ei näkynyt lainkaan liikettä. Tuontuostakin hän senjälkeen vihelsi sävelmänkatkelman, ja vihdoin ilmestyi erääseen yläkerran ikkunaan valo, joka taaskin katosi ja ilmestyi kolmasti peräkkäin.
"Olkaa nyt valmiit, miehet!" kehoitti hän. Noin kahden minuutin kuluttua tuli näkyviin vaippaan puettu nainen, astellen pitkin nurmikkoa rasia kainalossaan ja huohottaen kiihtymyksestä.
"Voi, William, kuulin ensimmäisenkin merkinantosi, mutta en päässyt enoni huoneeseen noutamaan rasiaa. Vihdoin hän lähti ulos, ja tässä se on."
Herrasmies otti häneltä rasian ja ojensi sen meille veneeseen.
"Huolehtikaa siitä hyvin, miehet!" sanoi hän.
"Ja nyt, Cecilia, meillä ei ole aikaa hukattavaksi; kuta pikemmin olet veneessä, sitä parempi."
"Miten sinne pääsen, William?" kysyi hän.
"Oh, ei mikään ole sen helpompaa. Heitä vaippasi veneeseen, eikä sinun sitten tarvitse muuta kuin nousta muurille ja senjälkeen luottaa, että alhaalla olevat soutajat ja minä täällä autamme sinua."
Se ei kuitenkaan käynyt ihan niin helposti; muuri kohosi neljä jalkaa veneen yläpuolelle ja sitäpaitsi muurin harjalla oli jalan korkuinen, rautainen ristikkolaite. Mutta autettavamme puolestaan ponnisteli kaikin tavoin, ja arvelimme jo saaneemme kaikki järjestykseen ja voittaneemme vaikeuden, kun nuori nainen kirkaisi. Katsahdimme ylöspäin ja näimme muurilla kolmannen henkilön. Mikäli pimeässä eroitimme, oli hän lihava, kookas, vanhahko mies, ja hän tarttui heti kiinni naiseen ja alkoi kiskoa häntä poispäin. Nuori herrasmies vastusti sitä, ja toinen hellitti naisen puolustaakseen itseään, samalla huutaen:
"Apua, apua! Varkaita, varkaita!"
"Menenkö häntä auttamaan?" kysyin kapteeni Turnbullilta. "Toisen meistä täytyy jäädä veneeseen."
"Hyppää sitten muurille, Jacob, sillä minä en mitenkään pääsisi sen harjalle."
Olin tuokiossa muurilla ja nousin pystyyn, mutta kun aioin juosta nuoren miehen avuksi, ilmestyi näkyviin neljä palvelijaa, joilla oli käsissään lyhtyjä ja aseita ja jotka riensivät nurmikkoa alaspäin. Nainen oli pyörtynyt ruohikolle; vanhahko herra ja hänen vastustajansa olivat yhdessä kaatuneet kumoon, mutta vanhempi mies oli voitonpuolella, sillä hän oli päälläpäin. Havaittuaan saavansa apua hän huusi:
"Pitäkää huolta soutajista; ottakaa heidät kiinni!"
Oivalsin, etten saanut hukata hetkistäkään. En olisi saanut aikaan mitään, ja kapteeni Turnbull olisi saattanut joutua ikävään selkkaukseen. Hyppäsin veneeseen, ja olimme virran uomassa kolmenkymmenen askeleen päässä, ennenkuin muurilta tähyiltiin, missä olimme.
"Seisauttakaa vene! Seis!" huudettiin.
"Ampukaa, jolleivät he pysähdy!" kiljaisi isäntä.
Soudimme niin kovasti kuin jaksoimme. Musketti laukaistiin, mutta kuula ei lentänyt kylliksi kauas; ainoastaan ampuja kaatui. Nähdäkseen meidät hän oli noussut seisomaan muurin harjatiilille, ja takaisin potkaiseva pyssy kellahdutti hänet jokeen. Näimme hänen putoavan ja kuulimme loiskahduksen, mutta soudimme edelleen, minkä jaksoimme, ja muutamien minuuttien kuluttua oli kohtauksen näyttämö kaukana takanamme. Sitten suuntasimme veneemme joen toiselle rannalle ja ehdittyämme likelle maata hengähdimme.
"No niin", virkkoi kapteeni, "tällaista seikkailua en lainkaan odottanut; saada pyssynpanos jälkeensä!"
"Niin", vastasin nauraen, "se on liian pitkälle menevää pilaa Thames-joella."
"Niinpä niin, mutta kuinka hauskassa liemessä olemmekaan! Meillä on veneessämme omaisuutta, jonka omistajan vain Jumala tietää; ja mitä meidän pitää sille tehdä?"
"Minusta, sir, on parasta, että nousette maihin oman talonne kohdalla ja otatte tavarat huostaanne siihen saakka, kunnes saamme selville, mitä tämä kaikki merkitsee. Minä taas soudan yksin laiturille. Kuulemme tai saamme selville jotakin päivässä tai parissa; mahdollisesti takaa-ajoa vielä jatketaan ja jäljillemme päästään."
"Ehdotuksesi on hyvä", yhtyi herra Turnbull, "ja kuta pikemmin soudamme joen ylitse, sitä parempi, sillä olemme melkein asuntoni kohdalla."
Teimme niin; kapteeni nousi maihin puutarhaansa, ottaen mukaansa peltirasian (se oli niin sanottu asiakirjaopas) ja naisen vaipan. Viivyttelemättä nostin pitkät airot veneeseen ja lähdin soutamaan Fulhamiin, minkä jaksoin. Kun sinne saavuttuani soudin hiljaa rantaan ollakseni vahingoittamatta muita veneitä, tuli veneeseeni mies, jolla oli lyhty kädessään.
"Onko teillä mitään veneessänne, mies?" tiedusti hän.
"Ei mitään, sir", vastasin. Mies tarkasti venettäni ja oli tyytyväinen.
"Sanokaahan, näittekö tullessanne venettä, jossa oli kaksi miestä."
"En, sir", vakuutin. "En sivuuttanut minkäänlaista alusta."
"Mistä tulette?"
"Erään herrasmiehen talolta Brentfordin läheisyydestä."
"Brentfordin? Oh, sitten olittekin kaukana heidän alapuolellaan. He eivät ole vielä ennättäneet tänne."
"Onko teillä tehtävää minulle, sir?" kysyin haluamatta näyttää tahtovani kiireisesti päästä tieheni.
"Ei, hyvä mies, ei; ei tänä iltana. Olemme tähyilemässä, mutta meillä on kaksi venettä joella ja mies jokaisella laiturilla."
Sidoin kiinni venheeni, otin airot olalleni ja poistuin aika hyvilläni siitä, että pääsin tieheni. Kävi selville, että kun emme olleet ampumisesta pysähtyneet, he olivat satuloineet hevosia, ja kun välimatka maitse oli paljon lyhempi, olivat he ajettuaan mahdollisimman vinhaa neliä ennättäneet Fulhamiin noin kymmenen minuuttia ennen minua. Oli niin ollen oikein onnellinen temppu, että olimme vieneet rasian maihin, sillä muutoin olisin joutunut ilmi. Ilmeisesti sen sisältö oli arvokas, päättäen siitä, kuinka innokkaasti sitä tavoiteltiin; mutta ongelma oli vielä ratkaisematon. Saapuessani Stapletonin talolle olin hyvin väsynyt ponnistelusta ja kiihtymyksestä. Siellä oli vartoamassa Mary, joka antoi minulle illallisen; söin sen äänettömänä, valitin päätäni kipeäksi ja menin vuoteeseeni.
NELJÄS LUKU
Kyytisoutajasta tulee jokiritari – Käyn ritarilliseksi, näen kauniit kasvot ja livun virran mukana – Seikkailusta näyttää koituvan enemmän lakia kuin rakkautta, koska asiassa, se on, peltirasiassa, on papereita.
Sinä yönä näin unta ainoastaan tästä kohtauksesta yhä uudelleen, ja sävelmän kaksi tahtia alati korvissani. Syötyäni seuraavana aamuna aamiaisen lähdin heti kapteeni Turnbullin luokse ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.
"Oli tosiaankin onnellista, että rasia tuotiin maihin", virkkoi hän, "sillä muutoin saattaisit sinä nyt olla vankilassa. Toivoisin, etten olisi ollenkaan sekaantunut koko juttuun, mutta kuten sinä sanot, 'tehtyä ei saa tekemättömäksi'. En missään nimessä luovuta hallustani rasiaa, ennenkuin tiedän, kummalla puolella on siihen oikeus, enkä mahda mitään sille, että minusta tuntuu oikeus olevan naisen puolella. Mutta, Jacob, sinun pitää vakoilla ja koettaa ottaa selkoa tästä jutusta. Sanohan, luuletko muistavasi sen sävelen, jota mies niin usein vihelsi.
"Se on kaikunut päässäni koko yön, ja hyräilin sitä koko matkan tänne tullessani. Luulen muistavani sen täsmällisesti. Kuunnelkaahan, sir!" Vihelsin ne kaksi tahtia.
"Aivan oikein, Jacob, aivan oikein; no niin, varo, ettet niitä unohda! Mihin aiot tänään?"
"En minnekään, sir."
"Entä jos sitten soutaisit jokea ylöspäin, etsisit sen paikan, jossa olimme rannalla, ja löydettyäsi sen, sopii sinun mennä maihin ottamaan selkoa, onko nuori mies venheineen siellä. Saatathan joka tapauksessa saada selville jotakin – mutta muista olla varovainen!"
Lupasin olla oikein varovainen ja lähdin asialleni, johon ryhdyin perin mielelläni, sillä minua riemastutti kaikki, missä oli seikkailun tuntua. Soudin jokea ylöspäin ja noin tunnin ja neljänneksen kuluttua saavuin etsimäni paikan kohdalle. Tunsin loistohuvilan, rintasuojuksella varustetun muurin, jopa senkin kohdan, jossa veneemme oli ollut, ja havaitsin, että useita tiilejä oli irtautunut sekä pudonnut jokeen. Talossa ei näyttänyt olevan ketään liikkeellä, mutta kuitenkin soutelin edelleenkin edestakaisin, silmäillen ikkunoita. Vihdoin avautui eräs niistä, ja siitä katsoi ulos nuori nainen, jonka varmasti uskoin edellisenä iltana näkemäksemme. Ei tuullut ensinkään, ja ympäristössä vallitsi hiljaisuus. Hän istui ikkunassa, nojaten päätänsä käteensä. Vihelsin sävelmän kaksi tahtia. Kuultuaan ensimmäisen tahdin hän hätkähti ja katsoi minuun vakavasti viheltäessäni toista. Katsoin häneen; hän heilautti nenäliinaansa ja sulki sitten ikkunan. Muutamien sekuntien kuluttua hän ilmestyi nurmikolle ja asteli joelle päin. Soudin heti muurin juurelle. Nostin airot veneeseen, seisautin sen ja nousin seisomaan.
"Kuka olette ja kuka teidät lähetti?" tiedusti hän, silmäillen minua muurilta ja näyttäen yhdet kauneimmista milloinkaan näkemistäni kasvoista.
"Minua ei ole lähettänyt kukaan, madam", vastasin, "mutta olin eilen illalla veneessä. Olen pahoillani siitä, että teitä onnisti niin huonosti, mutta rasianne ja vaippanne ovat tallella."
"Te olette toinen veneessä olleista miehistä. Varmaankaan ei kukaan vahingoittunut, kun teitä ammuttiin?"
"Ei, madam."
"Entä missä rasia on?"
"Sen henkilön kotona, joka oli muassani."
"Onko hän luotettava? Siitä luvataan nimittäin suuri palkinto."
"Luulisin hänen olevan, madam", vakuutin, hymyillen. "Seurassani ollut henkilö on varakas herrasmies, joka oli huvittelemassa joella. Hän käski minun ilmoittaa teille, ettei hän luovuta rasiaa, ennenkuin saa tietää, kenelle sen sisältö laillisesti kuuluu."
"Armias taivas, kuinka onnellista! Pitääkö minun uskoa teitä?"
"Toivoisin niin, madam."
"Entä mikä mies te sitten olette? Ette kai ole kyytisoutaja?"
"Kyllä olen, madam."
Hän vaikeni, silmäili minua vakavasti tuokion ja jatkoi sitten: "Miten olette oppinut viheltämänne sävelen?"
"Eilinen nuori herrasmies vihelsi sen kuusi tai seitsemän kertaa ennen teidän tuloanne. Koetin sitä tänä aamuna tänne soutaessani, koska arvelin sen avulla kiinnittäväni huomiotanne. Voinko mitenkään palvella teitä, madam?"
"Kyllä, jos voisin varmasti uskoa saattavani luottaa teihin – voisitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen. Olen teljetty tänne – en voi lähettää kirjettä – liikkeitäni pidetään silmällä – minun sallitaan oleskella ainoastaan täällä puutarhassa ja täälläkin kävellessäni minua tarkkaillaan. Useimmat täkäläiset ovat tänään etsimässä peltirasiaa, muutoin en saattaisikaan puhella kanssanne näin kauan." Vilkaistuaan levottomasti taaksensa taloon päin hän virkkoi: "Viipykää täällä hetkinen minun kävellessäni!" Sen jälkeen hän poistui luotani ja käveli edestakaisin puutarhan käytävällä. Pysyttelin edelleenkin muurin juurella, jotta talosta ei minua huomattaisi. Noin kolmen tai neljän minuutin kuluttua hän palasi ja lausui:
"Olisitte hyvin julma – olisitte enemmän kuin julma – olisitte perin turmeltunut, jos pettäisitte minua, sillä olen sangen onneton." Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. "Ette näytä sellaiselta, että sitä tekisitte. Mikä on nimenne?"
"Jacob Faithful, madam, ja olen nimeni mukaisesti uskollinen, jos luotatte minuun. Mikäli muistan, en ole milloinkaan pettänyt ketään; ja olen varma siitä, etten pettäisi teitäkään – kun olen nyt nähnyt teidät."
"Niin, mutta raha viekoittelee kaikkia."
"Ei minua, madam; minulla on niin paljon kuin haluan."
"No niin, siispä luotan teihin ja uskon taivaan lähettäneen teidät avukseni. Mutta miten tapaan teidät? Huomenna on enoni jälleen kotona, enkä silloin saa puhella kanssanne tuokiotakaan, ja jos minun nähdään puhuvan teille, niin teitä väijytään ja teidät kenties ammutaan."
"No niin, madam", vastasin oltuani tovin vaiti, "jollei teidän sovikaan puhua, niin sopiihan teidän kirjoittaa. Kuten näette, ovat muurin harjatiilet tässä irrallaan. Pistäkää kirjeenne tämän tiilen alle – minä voin ottaa sen sieltä päiväsaikaankin kenenkään huomaamatta ja panna vastauksen samaan paikkaan, joten te saatte sen sieltä ulkosalla liikkuessanne."
"Kuinka perin älykkäästi! Armias taivas, kuinka oivallinen ajatus!"
"Vahingoittuiko nuori herrasmies eilisiltaisessa temmellyksessä?" tiedustin.
"Ei; en usko hänen pahasti vahingoittuneen, mutta haluaisin tietää, missä hän on, voidakseni kirjoittaa hänelle. Osaisitteko te ottaa siitä selkoa?"
Kerroin hänelle, missä olimme kohdanneet miehen ja mitä oli tapahtunut.
"Se oli lady Auburnin huvila", selitti hän. "Hän käy siellä usein – lady Auburn on serkkumme. Mutta en tiedä, missä hän asuu, enkä osaa saada siitä selkoakaan. Hänen nimensä on William Wharncliffe. Luuletteko voivanne löytää hänet?"
"Kyllä, madam, vähäisellä vaivannäöllä se saattaa käydä päinsä. Lady Auburnin huvilassa pitäisi olla tieto hänen asuinpaikastaan."
"Niin, jotkut palvelijat saattaisivat sen tietää – mutta miten mielitte päästä heidän puheilleen?"
"Se, madam, minun täytyy keksiä. Se ei mahdollisesti käy päinsä päivässä eikä kahdessa, mutta jos joka päivä katsotte tämän tiilen alta, onko siellä mitään tietoja teille, niin löydätte ne sieltä."
"Osaatteko siis lukea ja kirjoittaa?"
"Toivottavasti, madam", vastasin, nauraen.
"En tiedä, mitä teistä uskoisin. Oletteko todellakin kyytisoutaja?"
"Olen, ja –" Hän käänsi päänsä toisaalle kuultuaan ikkunan avaamisesta johtuvan melun.
"Teidän täytyy lähteä. Älkää unohtako tiiliä!" Ja hän katosi.
Työnsin venettäni pitkin muurin kuvetta pysyäkseni näkymättömissä, kunnes ehdin pois huvilan alueen kohdalta, tartuin sitten airoihini ja soudin virran uomaan. Ja koska sitten olin päättänyt tiedustaa, saisinko mitään tietoja lady Auburnin huvilasta, täytyi minun uudelleen sivuuttaa puutarha, sillä olin työntänyt venettäni jokea alas- enkä ylöspäin. Huomasin nuoren naisen astelevan siellä kookkaan miehen rinnalla viimemainitun puhuessa hyvin ponnekkaasti ja käyttäessä paljon liikkeitä, edellisen pitäessä päätänsä nuokuksissa. Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet näkyvistäni. Nuoren naisen kasvojen kauneus ja suloinen ilme olivat tehonneet minuun niin voimakkaasti, että päätin ponnistaa kaiken voitavani ollakseni hänelle hyödyksi.
Noin puolentoista tunnin kuluttua olin ehtinyt sen huvilan luokse, jonka kohdalla olimme tavanneet nuoren herrasmiehen ja jonka nuori nainen oli maininnut kuuluvan lady Auburnille. En havainnut ketään sen alueella enkä myöskään talossa. Varrottuani muutamia minuutteja sousin rantaan mahdollisimman likelle huvilaa, sidoin veneeni kiinni ja kiersin portille. Siellä ei ollut porttivahdin asuntoa, vaan sen toisella kupeella oli palvelijain asunnon ovi. Nykäisin ovikellon ripaa päätettyäni rannasta tullessani, miten menettelisin. Oven avasi vanha nainen, joka äreästi kysyi minulta, mitä halusin.
"Olen veneineni rannassa odottamassa herra Wharncliffeä. Onko hän jo tullut?"
"Herra Wharncliffeä! Ei – hän ei ole tullut; eikä hän ole ilmoittanutkaan tulostaan. Milloin hänet näitte?"
"Eilen. Onko lady Auburn kotosalla?"
"Lady Auburn – ei; hän lähti kaupunkiin tänä aamuna. Kaikki lähtevät nyt Lontooseen otaksuttavasti sitä varten, etteivät näkisi kukkia ja vihreitä puita."
"Mutta otaksun herra Wharncliffen tulevan", jatkoin, "minkä vuoksi minun täytyy varrota häntä."
"Teidän sopii tehdä niinkuin haluatte", tokaisi mummo, mielien sulkea oven nenäni edessä.
"Saanko pyytää teiltä pikku palvelusta, madam, ennenkuin suljette oven – nimittäin sitä, että toisitte minulle hieman vettä juotavaksi, sillä aurinko paistaa helteisesti ja sain soutaa tänne pitkän matkan vastavirtaa?" Samalla otin nenäliinan taskustani ja pyyhin kasvojani.
"Kyllä, tuon teille vettä", lupasi hän, sulki oven ja poistui.
"Tämä ei tunnu sujuvan oikein hyvin", mietin itsekseni. Mummo palasi, avasi oven ja ojensi minulle kulhon vettä. Join siitä, kiitin ja annoin kulhon takaisin.
"Olen tuiki väsynyt", valitin. "Mielelläni istuisin odottamassa sitä herrasmiestä."
"Ettekö istu soutaessanne?" kysyi vanha nainen.
"Kyllä", myönsin.
"Silloin teidän täytyy olla väsynyt istumisesta eikä seisomisesta. Ja jos joka tapauksessa haluatte istua, sopii teidän istua veneessänne ja samalla huolehtia siitä." Lausuttuaan sen huomautuksen hän sulki oven ja jätti minut sen ulkopuolelle hiiskumatta mitään muuta.
Vanhan naisen torjuttua yritykseni näin jyrkästi minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin noudattaa hänen neuvoaan ja mennä huolehtimaan veneestäni. Soudin kapteeni Turnbullin asunnolle ja kerroin hänelle sekä hyvät että huonot sanomani. Koska oli jo myöhäinen aika, tilasi hän minulle päivällistä työhuoneeseensa, ja istuimme siellä pohtien asiaa.
"No niin", virkkoi hän lopetettuamme, "sinun täytyy sallia minun pitää tätä omana asianani, Jacob, koska sinä sekaannuit siihen minun tähteni. Sinun tulee panna parastasi löytääksesi se nuori mies, ja minä vuokraan Stapletonin veneen tästä päivästä siihen saakka, kunnes meitä onnistaa. Sinun ei pidä ilmaista sitä hänelle, sillä muutoin hän ehkä haluaisi tietää, minkä tähden sen teen. Huomenna kai menet käymään vanhan Beazeleyn luona?"
"Kyllä, sir; ette voi saada minua palvelukseenne huomenna."
"Sittenkin minun pitää saada, koska tahdon tavata sinut huomenaamulla ennen lähtöäsi. Tässä Stapletonin rahat eiliseltä ja tältä päivältä, ja nyt hyvää yötä."
Olin kapteeni Turnbullin luona varhain seuraavana aamuna, ja sinne saapuessani hän istui sanomalehti edessään.
"Tätä odotinkin, Jacob", sanoi hän. "Luehan tuo ilmoitus!"
Luin seuraavan ilmoituksen:
"Viime perjantai-iltana kello yhdeksän ja kymmenen välillä ojennettiin erään Brentfordin ja Kewin välisen huvilan alueelta asiakirjoja ja papereita sisältävä peltirasia erääseen veneeseen, eivätkä sen omistajat päässeet tulemaan mukaan. Senjohdosta ilmoitetaan täten, että kahdenkymmenen punnan suuruinen palkkio suoritetaan kyytisoutajille heidän luovutettuaan sen James ja John Whiten toimistoon, joka sijaitsee Lincoln's Inn Fieldsin 14:ssä. Koska kenelläkään muulla henkilöllä ei ole valtuutta saada sanottua asiakirjarasiaa, ei mitään muita pyyntöjä tule ottaa huomioon. Ilmoittajat ovat kiitollisia, jos tätä kehoitusta pian noudatetaan."
"Siinä rasiassa täytyy olla sangen arvokkaita papereita, siitä saat olla varma, Jacob", lausui kapteeni Turnbull. "Mutta täällä ne ovat, ja täällä ne pysyvät, kunnes olen saanut paremmat tiedot asiasta; se on varmaa. Aion yrittää, mitä saan itse aikaan puhuttelemalla sitä vanhaa naista, sillä olen huomannut, että se huvila on vuokrattavana kolmeksi kuukaudeksi – tässä on se ilmoitus viimeisessä sarakkeessa. Lähden tänään kaupunkiin ja hankin kirjelippusen asiamieheltä, ja tiukalle ottaa, jollen saa urkituksi jotakin. Tapaan sinut huomenna. Nyt saat lähteä, Jacob."
Kiiruhdin tieheni, koska olin luvannut olla vanhan Tomin luona aamiaisella. Soudettuani ripeästi tunnin olin hänen talonsa kohdalla olevassa valkamassa.
VIIDES LUKU
Kymmenpuntainen talonvuokraaja hoitelemassa valtiollisia asioita — "Osallisuus" sanan edullisuus – Odottamaton kohtaus ja sovinto – Päättäväisyys ja kirkkaat, mustat silmät vastakkain – Vastaajalle tuomio ja suuri vahingonkorvaus. –
Vanhan Tom Beazeleyn talo sijaitsi Battersea Fieldsin laidassa, noin puolentoista mailin päässä samannimisestä sillasta; joki oli sen edessä noin kahdenkymmenen askeleen päässä – sen takana levisi vihreä ruohikko, eikä ainoatakaan puuta kasvanut puolta mailia likempänä sitä. Siinä ei ollut mitään kaunista paitsi sen äärimmäinen yksinäisyys. Se ei ollut ainoastaan yksinäinen, vaan myöskin eristetty, sillä se oli rakennettu noin tynnyrinalan laajuiselle, suistomaan tapaiselle alueelle, jota rajoittavat kaksi puroa yhtyivät toisiinsa noin neljänkymmenen askelen päässä joesta, juosten vainioiden halki, joten talo oli yläveden aikana saarella ja alaveden aikana läpipääsemättömän mutasuojuksen turvaamana, niin että sinne päästiin ainoastaan joelta käsin, josta ainoan pääsytien tarjosi pieni, lahonneiden takahampaiden muotoisiksi kuluneiden pylväiden reunustama laituri.
Itse talo oli kaksikerroksinen; seinät tummanpunaisista, katto vielä tummemmista tiilistä; ikkunoita hyvin vähän ja nekin perin pieniä, vaikkakin talo oli valmistunut kauan ennen moitittavan valoveron aikaa, sillä se oli otaksuttavasti rakennettu Elisabetin aikana, päättäen savupiipuista näkyvän rakennustavan omituisesta tyylistä. Mutta varsin vähän merkitsee se, mihin aikaan sellainen asunto oli rakennettu, joka on vuokrattu ainoastaan kymmenestä punnasta vuodessa.
Suurin osa mainittua saarta oli istutettu täyteen kaaleja; mutta sen toisella laidalla oli kumoon kaadettu veneenpuolikas, jonka edessä oli vihreä läikkä. Siihen aikaan, jolloin vanha Beazeley oli siellä vuokralaisena, vei vanhasta laivankupeesta kyhätty, karkeatekoinen silta Battersea Fieldsin halki kulkevalle polulle. Mutta koska Tom-vanhuksen kaikki liikeyhteys kävi vesitse eikä rouva Beazeley milloinkaan uskaltautunut sillalle, pilkottiin se vähitellen polttopuiksi, ja alaveden aikana osoitti mudalle löyhkäävä, vanha pylväs sillan entistä paikkaa.
Sisäpuolelta talo oli paljon viehättävämpi. Rouva Beazeley oli puhtautta rakastava ihminen ja kodikas emäntä, ja keittiössä, johon ensinnä jouduttiin taloon tultaessa, oli jokainen esine niin puhdas ja kirkas kuin uutteruus suinkin pystyi sen tekemään. Talossa oli myöskin harvoin käytetty seurusteluhuone, sillä kohdatessaan, mikä sinä aikana, jona Beazeley-vanhus hoiti proomua, ei tapahtunut kuin päivänä tai parina kolmessa viikossa, talon molemmat asukkaat pitivät enemmän mukavuudesta kuin upeudesta. Tässä eristetyssä talossa tällä eristetyllä läikällä rouva Beazeley vietti miltei eristetyn ihmisen elämää.
Mutta kuitenkin on ehkä tuskin milloinkaan ollut olemassa eloisampaa ja onnellisempaa naista kuin rouva Beazeley oli, sillä hän oli voimakas, hänen terveytensä oli hyvä, ja hänellä oli aina puuhaa. Hän tiesi puolisonsa harjoittavan ammattiaan joella ja panevan rahaa säästöön heidän vanhojen päiviensä varalle, samalla kun hän itse avusti melkoisesti omilla ponnistuksillaan. Hän oli mennyt vanhan Tomin kanssa naimisiin paljon aikaisemmin kuin jälkimmäinen oli menettänyt jalkansa, sellaisena aikana, jolloin Tom oli ollut ensiluokkainen, ravakka merimies, laivansa paras. Hän oli verkon valmistajan tytär, ja hänet oli harjoitettu samaan ammattiin, jossa hän oli sangen taitava. Sen ammatin vaikein tehtävä on isojen, merikalastuksessa käytettyjen verkkojen valmistaminen, ja milloin hän ei ollut saanut sellaisten tilauksia, kului hänen aikansa, niin pian kuin hän oli suoriutunut talouspuuhistaan, pikkuverkkojen kutomisessa.
Hän ansaitsi rahaa ja hoiti sitä hyvin, ei ainoastaan itsensä ja aviokumppaninsa, vaan myöskin poikansa, nuoren Tomin, hyväksi, johon hän oli mielettömästi rakastunut. Hän oli niin tottunut ankaraan työhön ja yksinoloon, että oli vaikea ratkaista, oliko hän eniten hyvillään vaiko eniten harmissaan, milloin hänen puolisonsa ja poikansa ilmestyivät hänen luoksensa päiväksi tai pariksi ja viimemainittua vuorotellen hyväiltiin ja hemmoiteltiin koko hänen viipymisensä aikana, samalla kun Tom, kuten lukija hänen luonteensa tuntemuksen nojalla arvannee, välitti suunnilleen yhtä paljon kumpaisestakin.
Soudin laiturin kupeeseen ja kiinnitin veneeni. Maihin tullessani ei ulkosalla ollut ketään. Astuttuani sisälle tapasin heidät kaikki istumassa pöydässä, jolla oli komeat kasat jätteitä, sillinruotoja ynnä muuta semmoista.
"Kas, Jacob – tulithan vihdoinkin – luulin sinun unohtaneen meidät; puhalsin aamiaiselle kahdeksannen lasin aikana – teen sen aina, kuten tiedät", puheli vanha Tom minun ilmestyttyäni.
"Oletko jo syönyt aamiaista, Jacob?" tiedusti rouva Beazeley.
"En ole", vastasin. "Minun täytyi käydä herra Turnbullin luona, ja se viivytti minua."
"Enää ei ole muonaa, Jacob", ilmoitti Tom. "Isä ja minä söimme kaikki."
"Vai niin?" tokaisi rouva Beazeley, ottaen kaapista esille vielä kaksi savustettua silliä ja pannen ne tulelle käristymään. "Ei, ei, nuori herra Tom; jotakin on vielä Jacobillekin."
"Niinpä niin, äiti, et valmista verkkoja turhan vuoksi, sillä sinulla on aina kala, milloin sitä tarvitaan."
Söin aamiaiseni, ja niin pian kuin emäntä oli korjannut kaikki pois pöydästä, kävi vanha Tom, pantuaan puujalkansa ristikkäin, käsiksi asioihin, sillä kävi ilmi, että olimme kokoontuneet eräänlaiseen sotaneuvotteluun, mistä en ollut sitä ennen ollut selvillä.
"Jacob, istu tuohon viereeni; sovittaudu sinä, muori, ankkuriin tuohon korkeaan tuoliin; ja sinä, Tom, istu missä hyvänsä, kunhan vain pysyt hiljaa!"
"Ja anna verkkoni olla rauhassa, Tom!" huudahti hänen äitinsä välihuomautukseksi.
"Katsos, Jacob, koko juttu on se, että tunnen varpaani yhä paremmin eikä flanelli enää lämmitä. En jaksa enää ajelehtia vuoroveden mukana, ja mielestäni on minun aika sijoittua asemilleni muorin rinnalle. No nyt on ensinnäkin tuo Tom – mitä hänelle on tehtävä? Arvelen rakentaa hänelle veneen, ja minun ollessani erossa joesta hänen sopii palvella oppiaikansa loppuun veneen ollessa minun nimissäni. Mutta veneen rakentaminen hänelle kävisi minulle aika työlääksi tehtäväksi."
"Jos mielitte rakentaa sen itse, niin luullakseni siitä koituu työläs tehtävä minulle", tokaisi Tom.
"Hiljaa, Tom; minä rakensin sinut, ja Jumala tietää, että olet koko lailla kevyt ja näppäräliikkeinen alus."
"Ja, Tom, anna verkkoni olla rauhassa!" tuskaili hänen äitinsä.
"Isä teki minusta näppäräsormisen, äiti."
"Niin, ja myöskin kevytsydämisen, poika", vastasi vanha vaimo.
"No niin", jatkoi vanha Tom, "jos Tomista siis voidaan huolehtia sillä tavoin, niin sitten joudun itseeni. Minulla on sellainen käsitys, että pystyn tekemään aika paljon työtä korjaamalla veneitä, sillä olen, näet, aina ollut hieman kirvesmiehen tapainen ja tiedän, miten veneenveistäjät nylkevät poloisia kyytisoutajia, milloin jotakin on vialla. Jos he sitten tietäisivät minun kykenevän siihen työhön, niin he kaikki turvautuvat minuun sangen vilkkaasti; mutta asiassa on myös pulma; olen tällä viikolla miettinyt, miten saattaisin sen heidän tietoonsa. Minun ei sovi panna näkyviin taulua, johon olisi maalattu: Beazely, veneenveistäjä, koska en ole veneenveistäjä, mutta kuitenkin tarvitsen kilpeä."
"Hyvä Luoja, isä, eikö teillä jo ole sellainen?" keskeytti nuori Tom. "Sinullahan on veneenpuolikas törröttämässä tuolla, ja se merkitsee, että olet puolittain veneenveistäjä."
"Hiljaa, Tom, äläkä lörpöttele joutavuuksia! Mitä arvelet, Jacob?"
"Ettekö voisi merkitä ilmoitukseenne: 'Täällä korjataan veneitä'?"
"Kyllä, mutta se ei oikein vetelisi. Mielellään käytetään veneenveistäjää – ja siinä on pulma."
"Se ei ole puolittainkaan niin pulmallinen kuin tämä verkko", huomautti nuori Tom, joka äitinsä huomaamatta oli ottanut kävyn ja alkanut työskennellä. "Olen tehnyt ainoastaan kymmenen solmua, ja kuusi niistä on juoksevaa."
"Tom, Tom, sinä kelvoton – minkä tähden et anna verkkoni olla rauhassa?" valitti rouva Beazeley. "Minulta menee kymmenen solmun aukaisemiseen yhtä paljon aikaa kuin viidenkymmenen solmiamiseen."
"Kaikki hyvin, äiti."
"Eikä ole; kaikki on huonosti; katsohan vain noita silmiä!"
"No niin, sitten kaikki on kauniisti, äiti."
"Ei, kaikki on rumasti, poika; katsohan, kuinka sotkuista se on!"
"Sitten väitän, että kaikki on oikein ja hyvin, sillä on vain oikein ja kohtuullista antaa kalalle pari mahdollisuutta päästä irti, ja juuri sen olen tehnyt. Ja nyt, isä, järjestän sinun asiasi omaksi tyydytykseksesi, kuten järjestin äidinkin asian."
"Siitä tulee omituinen tyydytys, Tom, sen arvaan; mutta kuullaanhan, mitä sinulla on sanomista."
"No, siis, isä, nähtävästi et ole veneenveistäjä, mutta tahtoisit ihmisten kuvittelevan, että olet – eikö niin ole asia?"
"No, siihen suuntaan se on, Tom, mutta en tee kenellekään ollenkaan vahinkoa."
"Et varmastikaan; vain veneet joutuvat siitä kärsimään. Siispä hanki iso ilmoitustaulu, jossa on: 'Veneitä veistetään tilauksesta, ja veneitä korjataan, Tom Beazeley'. Tiedäthän, että jos joku on kyllin tuhma tilatakseen veneen, se on hänen asiansa; et ole väittänyt olevasi veneenveistäjä, vaikka sinulla ei olekaan mitään sitä vastaan, että koettaisit kätevyyttäsi."
"Mitäs siitä sanot, Jacob?" kysyi vanha Tom, vedoten minuun.
"Mielestäni Tom on esittänyt oikein hyvän neuvon, ja minä noudattaisin sitä."
"Oi! Tomilla on päätä", ihasteli rouva Beazeley hellästi. "Tom, hellitä verkkoni jälleen, teethän sen? Millainen poika oletkaan! Kajoahan siihen uudelleen, jos uskallat!" Ja rouva Beazeley otti tulisijalta pienen hiilihangon ja heristi sitä hänelle.
"Tomilla on tosiaankin pää", vakuutti nuori Tom, "mutta koska hän ei suinkaan halua saada sitä särjetyksi, niin lainaa, Jacob, minulle veneesi puoleksi tunniksi, ja minä lähden soutelemaan."
Suostuin siihen, ja viskattuaan ensin kissan äitinsä selkään Tom pujahti tiehensä, hoilottaen:
"Kas, Molly, kala aikamoinen."
Kissa takertui kiinni kynsineen välttyäkseen putoamasta, saaden rouva Beazeleyn ulvomaan ja vannomaan kostoa, samalla kun vanha Tom ja minä emme malttaneet olla nauramatta.
Tomin poistuttua aloimme jälleen keskustella, ja vanha Tom ja hänen vaimonsa sopivat vihdoin kaikesta paitsi veneen rakentamisesta, johon nähden vanha vaimo ravisti päätänsä. Väittely olisi liian pitkä yksityiskohtaisesti selostettavaksi, eikä se olisi kyllin huvittavakaan; mutta erääseen sen osaan minun täytyy lukija tutustuttaa. Heidän pohdittuaan talon vastaista järjestelyä rouva Beazeley vei minut yläkertaan näyttääkseen minulle huoneet, jotka olivat oikein sievät ja puhtaat. Tultuani hänen seurassaan takaisin alakertaan sanoi vanha Tom:
"Näyttikö muori sinulle sen huoneen, jossa on valkeat verhot?"
"Kyllä", vastasin, "ja se onkin perin hauska huone."
"No niin, Jacob, tässä maailmassa ei ole mitään varmaa. Tulet oikein hyvin toimeen tätä nykyä, ja se että toinen pitää jättää rauhaan, on hyvä toimintaohje; mutta muista se, että se huone on tarkoitettu sinulle, milloin sitä tarvitset, ja samoin on käytettävissäsi kaikki muukin, mitä voimme jakaa kanssasi. Se on tarjottu suoraan ja ujostelematta, ja sinä otat sen samalla tavoin vastaan. Eikö asia ole siten, muori?"
"Kyllä se niin on, Jacob. Soisin sinun kuitenkin voivan paremmin – mutta jollet voi, niin olen äitisi paremman puutteessa."
Olin liikutettu iäkkään avioparin ystävällisyyden johdosta; sitäkin enemmän, koska en tiennyt, mitä olin tehnyt ansaitakseni sen. Vanha Tom puristi sydämellisesti kättäni ja jatkoi sitten:
"Entä siitä veneestä – mitä arvelet, muori?"
"Kuinka paljon se maksaa?" kysyi toinen vakavasti.
"Maksaa; annas kun mietin – hyvä vene meloineen ja airoineen maksaa kolmisenkymmentä puntaa."
Vanha vaimo suipisti suutansa, pudisti päätänsä ja poistui senjälkeen valmistamaan päivällistä.
"Luullakseni hän saisi haalituksi pennoset kokoon, Jacob, mutta hän ei mielellään eroaisi niistä. Tomin täytyy hyvitellä häntä. Toivoisin, ettei hän olisi nakannut kissaa äitinsä niskaan. Hän kujeilee liiaksi."
Beazeley-vanhuksen lakattua puhumasta huomasin rantaan tulevan veneen, jossa oli joitakuita naisia. Silmäilin sitä tarkasti ja tunsin oman veneeni ja Tomin sitä soutamassa. Vielä minuutin kuluttua he olivat laiturin kupeessa, ja suureksi hämmästyksekseni näin, että istujat olivat rouva Drummond ja Sarah. Noustuaan veneestä ja pitäessään sitä tanakasti laiturin kupeella Tom huusi minua, enkä silloin voinut muuta kuin mennä auttamaan heitä pois aluksesta ja taaskin kosketin näiden henkilöiden käsiä, joita en enää luullut koskaan tapaavani. Rouva Drummond piti kättäni omassaan vähän aikaa laiturille noustuaan ja sanoi:
"Olemme ystävyksiä, Jacob, emmekö olekin?"
"Niin, kyllä, madam", vastasin sopertavasti hyvin liikutettuna.
"Minä en sitä kysykään", virkkoi Sarah hilpeästi, "sillä me erosimme ystävyksinä."
Ja muistellessani hänen myötätuntoista käyttäytymistään puristin hänen kättänsä, ja kyyneleet kimaltelivat silmissäni katsellessani hänen herttaisia kasvojaan. Kuten myöhemmin sain selville, olivat vanha ja nuori Tom keskenään sopineet järjestävänsä täten kohtauksen minun tietämättäni. Rouva Beazeley niiasi ja silitti esiliinaansa – hymyili naisille, katsahti hyvin kissamaisesti Tomiin, opasti naiset sisälle, missä vanha Tom oli mukana osoittamassa kunnioitusta vieraille omalla tavallaan tiedustamalla rouva Drummondilta, eikö tämä haluaisi kostuttaa torveaan ponnistelun jälkeen. Rouva Drummond vilkaisi minuun saadakseen selityksen, mutta nuori Tom katsoi sopivaksi esiintyä tulkkina:
"Isän tarkoitus, jos suvaitsette, madam, on tiedustaa, haluaisitteko te oltuanne soutelemassa veneessä ottaa siemauksen konjakkipullosta."
"En", vastasi rouva Drummond hymyillen, "mutta olisin kiitollinen lasillisesta vettä. Tuotko minulle sen, Jacob?"
Kiiruhdin tottelemaan häntä, ja rouva Drummond syventyi keskustelemaan rouva Beazeleyn kanssa. Sarah vilkaisi minuun ja meni ovelle, katsahtaen taaksensa ikäänkuin kehoittaakseen minua tulemaan mukaansa. Tein niin, ja pian olimme istumassa vanhan veneen penkillä.
"Jacob", alkoi hän, katsoen minuun vakavasti, "varmastihan tahdot olla minun isäni ystävä?"
Luultavasti olisin ravistanut päätäni, mutta hän korosti minun-sanaa, minkä se pikku velho tiesi tehoavan. Kaikki päättäväisyyteni, kaikki ylpeyteni, kaikki loukkaantumisen tunteeni haihtuivat Sarahin lempeiden, kauniiden silmien edessä, ja vastasin hätäisesti:
"Kyllä, neiti Sarah, en voi evätä teiltä mitään."
"Minkä tähden neiti, Jacob?"
"Olen kyytisoutaja, ja te olette minua paljon ylempänä."
"Se on oma syysi, mutta älä enää puhu siitä mitään!"
"Minun täytyy sanoa vielä jotakin, nimittäin tämä: älkää yrittäkö taivuttaa minua luopumaan nykyisestä puuhastani! Olen onnellinen, koska olen riippumaton; ja samoin tahdon olla vastaisuudessa, jos se suinkin on mahdollista."
"Kuka tahansa pystyy soutamaan venettä, Jacob."
"Aivan oikein, neiti Sarah, eikä ole kenellekään kiitollisuudenvelassa ansaitessaan sillä tavoin toimeentulonsa. Hän työskentelee kaikkien hyväksi, ja hänelle maksetaan työstänsä."
"Suostutko tulemaan käymään meillä, Jacob? Tule huomenna – tulethan – lupaa se minulle! Epäätkö sen entiseltä leikkikumppaniltasi, Jacob?"
"Toivoisin, ettet pyytäisi minulta sitä."
"Miten siis voit väittää olevasi ystävyyssuhteissa isäni kanssa? En usko sinua, jollet lupaa tulla."
"Sarah", vastasin vakavasti, "minä tulen. Ja todistaakseni, että olemme ystävyksiä pyydän häneltä suosionosoitusta."
"Oi, Jacob, sen teet tosiaankin ystävällisesti", kiitti hän silmiensä kylpiessä kyynelissä. "Teit minut niin kovin, kovin onnelliseksi."
Sarahin ja minun väliseni kohtaus teki luontoni suopeammaksi, ja kaikki koston tunteet häipyivät mielestäni. Pian senjälkeen tuli rouva Drummond seuraamme ja ehdotti palaamista.
"Ja Jacob soutaa meidät takaisin", huudahti Sarah. "Kas niin, hyvä herra, pidä huolta sekä kyydittävistäsi että kyytimaksustasi! Koska tahdot olla kyytisoutaja, tulee sinun tehdä työtä."
Nauroin ja autoin heidät veneeseen. Tom tarttui toiseen airoon, ja pian olimme likellä Drummondin taloa olevilla portailla.
"Äiti, meidän pitäisi tarjota näille miesparoille jotakin juotavaa; he ovat työskennelleet perin ankarasti", virkkoi Sarah piloillaan. "Tulkaa taloon, kelpo miehet!" Emmin. "Niin, Jacob, jos kerran huomenna, niin miksi ei tänään? Kuta pikemmin nämä jutut on selvitetty, sitä parempi."
Tunsin, kuinka tosi se huomautus oli, ja seurasin häntä. Muutamien minuuttien kuluttua olin taaskin siinä vierashuoneessa, jossa minut oli eroitettu toimestani ja jossa tuo helläsydäminen tyttö oli purskahtanut itkemään, nojaten olkaani, minun pidellessäni ovenripaa. Silmäilin sitä ja silmäilin Sarahia. Rouva Drummond oli poistunut huoneesta ilmoittamaan puolisolleen, että minä olin saapunut. "Kuinka ystävällinen olitkaan, Sarah!" virkoin.
"Niin, mutta ystävälliset ihmiset ovat äreitä joskus, ja niin olen minäkin – ja niin oli –"
Herra Drummond tuli sisälle, keskeyttäen hänen puheensa.
"Jacob, olen hyvilläni nähdessäni sinut jälleen talossani. Todennäköisyys petti minua, ja tein sinulle vääryyttä."
Kuinka tosi onkaan se viisaan miehen huomautus, että lempeä sana asettaa kiukun. Kun herra Drummond mieskohtaisesti myönsi olleensa väärässä – kun hän sen tunnusti – katosi kaikki suuttumuksen tunne, ja muunlaisia tunteita tunkeutui sen sijalle. Muistin, kuinka hän oli suojellut orpopoikaa – kuinka hän oli hankkinut hänelle opetusta – kuinka hän oli tehnyt oman kotinsa kodiksi minulle – kuinka hän oli koettanut turvata edistykseni omassa suojeluksessaan. Muistin, kuinka – mitä minun ei olisi pitänyt koskaan unohtaa – että hän oli vuosikausia kohdellut minua ystävällisesti ja hellästi, minkä kaiken yksi ainoa epäoikeudenmukainen teko oli pyyhkäissyt pois mielestäni. Tunsin olevani syyllinen ja purskahdin itkemään; ja kuten aikaisemminkin itki Sarah myötätunnosta.
"Pyydän teiltä anteeksi, herra Drummond", sanoin niin pian kuin kykenin puhumaan. "Menettelin hyvin väärin ollessani niin kostonhimoinen, saatuani osakseni niin paljon ystävällisyyttä teiltä."
"Olemme kumpikin olleet väärässä – mutta älä enää puhu siitä asiasta, Jacob! Minun on annettava määräys, ja sitten tulen uudelleen luoksenne." Ja hän poistui huoneesta.
"Sinä rakas, hyvä poika", virkkoi Sarah, tullen luokseni. "Nyt todellakin rakastan sinua."
Se, mitä olisin vastannut, jäi sanomatta, kun rouva Drummond astui huoneeseen. Hän esitti muutamia kysymyksiä siitä, missä nykyisin asuin, ja Sarah kuulusteli minua tarkemmin Mary Stapletonista, kun herra Drummond astui taaskin huoneeseen ja pudisti kättäni niin lämpimästi, että se sai minut vieläkin pahemmin häpeämään käyttäytymistäni häntä kohtaan. Keskustelu kävi yleiseksi, mutta oli vieläkin kankea, kun Sarah kuiskasi minulle:
"Minkä suosionosoituksen mielit pyytää isältäni?"
Olin unohtanut sen sillä hetkellä, mutta ilmoitin heti herra Drummondille, että olisin kiitollinen, jos hän sallisi minun saada osan hänen hallussaan olevista rahoistani.
"Teen sen mielihyvin ja tiedustelematta, mitä aiot niillä tehdä, Jacob. Kuinka paljon tarvitset?"
"Kolmekymmentä puntaa, jos niitä on niin paljon."
Herra Drummond meni alakertaan ja palasi muutamien minuuttien kuluttua, tuoden rahaerän seteleinä ja quineankolikkoina. Kiitin häntä ja sanoin pian senjälkeen jäähyväiset.
"Eikö nuori Beazeley maininnut sinulle, että minulla on jotakin sinulle, Jacob?" kysyi Sarah toivottaessani hänelle jäähyväisiä.
"Kyllä. Mitä se on?"
"Sinun täytyy tulla katsomaan", vastasi Sarah, nauraen.
Niinpä sai pieni, viisitoistavuotias tyttö, jolla oli suuret, tummat silmät, kaiken kostonhimoni lopullisesti haihtumaan.
Tom oli juonut grogilasinsa alakerrassa ja oli vartoamassa minua portailla. Työnsimme veneemme irti rannasta ja palasimme hänen isänsä talolle, jossa päivällinen oli parhaiksi valmistunut. Päivällisen jälkeen vanha Tom aloitti jälleen pohdinnan.
"Ainoan vaikeuden", sanoi hän, "tuottaa vene. Mitä arvelet, muori?" Vanha vaimo pudisti päätänsä.
"Koska se on ainoa mutka matkassa", virkoin, "voin minä sen poistaa, sillä tässä on rahat veneeseen, ja lahjoitan ne Tomille." Samassa panin rahat nuoren Tomin käteen. Tom laski ne isänsä ja äitinsä nähden, jotka olivat hyvin hämmästyneet.
"Olet kunnon kumppani, Jacob", kehui Tom. "Mutta kuulehan, muistatko Wimbledon-kenttää?"
"Entä sitten?" vastasin.
"Vain Jerry Abershawia, siinä kaikki."
"Älä pelkää, Tom! Rahat ovat rehellisesti minun."
"Mutta miten ne sait, Jacob?" tiedusti vanha Tom.
Tuntunee kummalliselta, mutta halutessani olla ystävilleni hyödyksi olin pyytänyt rahoja, joiden tiesin olevan omiani, mutta mieleenikään ei johtunut, miten ne oli saatu. Vanhan Tomin kysymys palautti kaikki muistiini, ja minua puistatti, kun ajattelin siihen liittyviä olosuhteita. Olin hämilläni enkä halunnut vastata.
"Uskokaa minua, rahat ovat minun", vakuutin.
"Kyllä, Jacob. Mutta miten ne sait?" tiukkasi rouva Beazeley. "Totisesti sinun pitäisi voida kertoa, miten olet hankkinut niin suuren summan."
"Jacobilla on joku syy olla sitä ilmaisematta, muori, ole siitä varma. Kenties herra Turnbull tai se, joka hänelle ne lieneekään antanut, on käskenyt häntä pitämään suunsa kiinni." Mutta rouva Beazeley ei mielinyt tyytyä tähän selitykseen, vaan ilmoitti, ettei hän sallisi otettavan niistä rahoista neljännespennyäkään, jollei hän saisi tietää, miten ne on hankittu.
"Tom, anna rahat heti takaisin!" komensi hän, silmäillen minua epäluuloisesti.
Tom laski ne eteeni pöydälle virkkamatta sanaakaan.
"Ota ne, Tom!" kehoitin, punastuen. "Sain ne äidiltäni."
"Äidiltäsi, Jacob!" kummeksi vanha Tom. "Ei, niin ei asia hevin voi olla, jos muistini pitää paikkansa. Mutta saattaahan kuitenkin olla niin."
"Hyväinen aika, en pidä koko tästä jutusta", huudahti rouva Beazeley, nousten seisomaan ja pyyhkäisten esiliinaansa nopealla liikkeellä. "Voi, Jacob, sen täytyy olla – totuudenvastaista."
Lehahdin punaiseksi korviani myöten, kun minua epäiltiin valheelliseksi. Vilkaisin ympärilleni ja näin, että jopa Tomin ja hänen isänsäkin kasvoilla oli surumielisen epäilyksen ilme; ja varmastikin hämmentynyt ulkonäköni olisi saanut kenen tahansa epäilemään.
"Kun toivoin saavani niin paljon iloa antamisesta", virkoin vihdoin, "ja tekeväni teidät onnellisiksi vastaanottaessanne rahat, ei päähänikään pälkähtänyt, että niistä olisi sukeutunut niin suuren harmin lähde. Oivallan, että minun epäillään hankkineen ne väärällä tavalla ja nyt valehtelevan. Se, että rouva Beazeley, joka ei tunne minua, arvelee niin, ei ole ihmekään; mutta se, että te" – katsahdin vanhaan Tomiin – "ja sinä" – katsoin hänen poikaansa – "epäilette minua, on kovin nöyryyttävää; enkä sitä odottanut. Sanon teille, että rahat ovat minun, rehellisesti minun, ja että sain ne äidiltäni. Kysyn teiltä, uskotteko minua."
"Minä ainakin uskon sinua, Jacob", vakuutti nuori Tom, iskien nyrkkinsä pöytään. "En jaksa sitä käsittää, mutta tiedän, ettet ole milloinkaan valehdellut etkä tehnyt ainoatakaan epärehellistä tekoa aina siitä saakka, kun sinuun tutustuin."
"Kiitoksia, Tom", lausuin, tarttuen hänen ojennettuun käteensä.
"Ja minä olisin valmis vannomaan samaa, Jacob", yhtyi vanha Tom, "vaikka olenkin ollut maailmassa kauemmin kuin poikani on ollut ja senvuoksi nähnyt enemmän; ja ikäväkseni minun täytyy myöntää monen kelpo miehen käyneen huonoksi, kun kiusaus on ollut liian suuri. Mutta kun katsoin sinun kasvoihisi ja näin veren lehahtavan otsalleni, tunsin hieman epäluuloa, se minun täytyy tunnustaa; mutta pyydän sinulta anteeksi, Jacob; ei kukaan, joka nyt katsoo kasvoihisi, voi olla käsittämättä, että olet viaton. Uskon kaikki puheesi muorista – ja paholaisesta lisäksi – huolimatta – ja tässä käteni siitä."
"Minkä tähden olla ilmaisematta – minkä tähden olla ilmaisematta?" jupisi rouva Beazeley, ravistellen päätänsä ja kutoen verkkoaan entistäkin kiivaammin.
Mutta olin päättänyt kertoa ja teinkin sen, selvittäen tarkoin ne olosuhteet, joissa rahat oli saatu. Mutta sitä tehdessäni tunsin sellaista nöyryytystä, etten pysty sitä sanoin kuvaamaan. Tunsin olevani maan tasalla – tunsin, etten ikinä olisi kajonnut niihin rahoihin omien tarpeitteni vuoksi. Selitykseni kuitenkin tehosi, poistaen jopa rouva Beazeleynkin epäilykset, ja sopusointu palautui. Vanha aviopari otti rahat vastaan, luvaten käyttää ne aiottuun tarkoitukseen.
"Mitä minuun tulee, Jacob", sanoi Tom, "kun sanon kiittäväni sinua, tiedät minun sitä tarkoittavan. Jos minulla olisi ollut rahaa ja sinä olisit sitä tarvinnut, niin uskot, kun vakuutan, että olisin antanut sen sinulle."
"Siitä olen varma, Tom."
"Se on kuitenkin aika suuri rahamäärä, Jacob; ja minä säästän ansioitani niin nopeasti kuin suinkin voin, jotta saat ne siinä tapauksessa, että niitä tarvitset. Mutta saan soutaa monta raskasta matkaa, ja paitani saa monta kertaa olla märkänä ponnistuksista, ennenkuin saan kokoon sellaisen summan."
Tämän vähäisen sanaharkan jälkeen en enää viipynyt kauan. Olin nyreissäni – ylpeyttäni oli epäilys loukannut, ja oli onni, ettei tämä ollut sattunut, ennenkuin olin kohdannut rouva Drummondin ja Sarahin, sillä muutoin ei senjälkeen olisi syntynyt sovintoa. Kuinka suuressa määrin olemmekaan olosuhteiden leikkikaluja, ja kuinka huomaamattomasti ne viivoittavatkaan uramme tässä maailmassa! Vaikka meillä on mitä parhaatkin aikomukset, eksymme harhaan; vaikka meitä kannustavat arvottomat vaikuttimet, osumme oikealle tielle, ja sattumilla on suurempi vaikutusvalta kunnollisempaankin mieleen kuin raamatun kaikilla luvuilla yhteensä.
KUUDES LUKU
Miten kostin vihamiehilleni – Yritämme turvautua musiikin säveliin, mutta huomaamme, ettemme pääse sisälle – Kun tie eteenpäin on pystyssä, peräydymme.
Pudistin Tomin kättä, joka huomattuaan minun olevan kiusaantunut, oli tavalliseen myötätuntoiseen tapaansa saattanut minut veneelle ja tarjoutunut soutamaan seurassani Fulhamiin palatakseen sieltä jalkaisin. Tämän tarjouksen kuitenkin torjuin, koska halusin olla yksin.
Oli kaunis kuutamoilta, ja kirkas valo ja varjot sekä ympärilläni vallitseva hiljaisuus sopivat omituisesti tunteisiini. Jatkoin matkaani jokea ylöspäin, muistellen senpäiväisiä kohtauksia: sopimista sellaisen henkilön kanssa, jolle en ollut aikonut enää ikinä puhua mitään; pientä riitaa niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa en ollut koskaan luullut joutuvani epäsopuun, ja juuri sellaisella hetkellä, jolloin olin ainoastaan koettanut olla heille hyödyksi. Ja sitten ajattelin Sarahia, todellisen onnellisuuden keidasta tällä ajatusten aavikolla, ja häntä koskeva ajatus viipyi aivoissani, vaikuttaen mahdollisimman tyynnyttävästi ja miellyttävästi vieläkin kiihtyneeseen mieleeni.
Tällaisia mietteitä märehdin, kunnes olin sivuuttanut Putney-sillan, muistamatta joutuneeni likelle valkamaani ja aatoksissani soutaen edelleenkin jokea ylöspäin, kunnes ajatukseni keskeytti nähtävästi juopuneiden miesten meluisa nauru ja puhelu. He tulivat neliairoisessa veneessä jokea alaspäin, kuten sanotaan, huviretken jälkeen, jollaiset tavallisesti päättyvät humalaan. Kuuntelin.
"Sen sanon, että pystyn kieputtamaan airoa kilvan kenen tahansa laivaston miehen kanssa", väitti keulassa istuva mies. "Katsokaas näin!"
Hän tempasi aironsa irti hankaimesta ja kiepautti sitä ilmassa, mutta ei sen pudotessa kovaksi onneksi saanutkaan sitä kiinni, ja niinpä se kolahti pohjaan murtaen heikkorakenteisen aluksen kaksi lautaa, niin että vene heti täyttyi vedellä.
"Hoi, soutaja!" huusi heistä toinen huomattuaan minut. "Tulkaa nopeasti, sillä muutoin uppoamme!"
Vene oli kuitenkin jo melkein teljojaan myöten veden vallassa, ennenkuin ennätin sen luokse, ja juuri kun ehdin sen rinnalle, täyttyi se tyyten ja kaatui kumoon.
"Auttakaa, soutaja! Auttakaa minua ensiksi! Olen vanhempi konttoristi", huusi ääni, jonka tunsin hyvin.
Ojensin, hänelle airoani hänen kamppaillessaan vedessä ja pian sain hänet veneen laitaan kiinni. Senjälkeen koetin tavoittaa sitä miestä, joka oli upottanut veneen yrittäessään kieputtaa airoa, mutta hän sanoi ihan rauhallisesti:
"Ei, tulimmainen; meitä on liian paljon; upotamme veneenne. Minä uin rantaan."
Ja toimien sanojensa mukaisesti hän kääntyi rantaa kohti perin maltillisena, uiden täysissä vaatteissa hyvin kevyesti ja taitavasti.
Ongin vedestä vielä kaksi miestä ja luulin pelastaneeni jo kaikki, mutta kun käännyin ympäri katsomaan siltaa kohti, näin kuun kirkkaasti valaisemina ja yhtä pyöreinä kuin sekin sen typerän nuoren konttoristin hyvin tutut kasvot, joka oli ollut niin vihamielinen minua kohtaan ja joka nyt ponnisteli, minkä jaksoi. Soudin hänen luoksensa ja työnsin aironi laidan ylitse, hän tarttui siihen kohottuaan pinnalle ensimmäisen uppoamisensa jälkeen ja oli pian muiden kolmen mukana takertuneena veneen laitaan.
"Vetäkää minut veneeseen – vetäkää minut veneeseen, soutaja!" parkui konttoripäällikkö, jonka äänen olin tuntenut.
"En vedä; upotatte veneen."
"No niin; mutta vetäkää minut veneeseen, jollette vedäkään muita! Olen konttoripäällikkö."
"Sille en mahda mitään; teidän täytyy pysytellä kiinni", vastasin, "sillä aikaa, kun soudan rannalle. Olemme siellä pian."
Minun täytyy tunnustaa, että minusta tuntui hyvältä antaessani hänen sillä tavoin riippua vedessä. Olisin varmasti voinut ottaa kaikki heidät veneeseen, vaikka se olisi ollut jonkun verran vaarallista; koska itsesäilytysvaisto teki heidät niin maltittomiksi ja hätäisiksi; mutta käskin heidän pysytellä kiinni ja soudin laituria kohti, jonka kupeella pian olimme. Se mies, joka oli mieluummin tahtonut uida, oli ennättänyt sinne ennen meitä ja vartosi meitä rannalla.
"Saitteko heidät kaikki pelastetuiksi, soutumies?" tiedusti hän.
"Kyllä luultavasti, sir; muassani on neljä miestä."
"Lukumäärä on oikea", vastasi hän, "eikä neljää suurempaa akkimusta ole milloinkaan vedestä ongittu; mutta älkää siitä huoliko! He olivat vähällä hukkua joutavan temppuni tähden, ja senvuoksi olen oikein iloissani, että teitä onnisti niin hyvin. Nuttuni upposi veneen mukana, ja minun täytyy palkita teitä toisella kertaa."
"Kiitoksia, sir, siihen ei ole syytä; tämä ei ollut tavallinen kyyti."
"Ilmoittakaa siitä huolimatta meille nimenne!"
"No, teidän sopii kysyä sitä herra Hodgsonilta, konttoripäälliköltä, tai tuolta täysikuunaamaiselta miekkoselta – he tietävät nimeni."
"Kyytisoutaja, mitä tarkoitatte?" tokaisi Hodgson vilusta värisevänä.
"Aika julkea veitikka", arvosteli nuorempi mies, kuunaamainen.
"Jos he tietävät nimenne, niin he eivät sitä ilmaise", selitti toinen. "No, minä mainitsen ensiksi teille oman nimeni, joka on luutnantti Wilson laivastosta. Ja ilmaiskaa te nyt meille omanne, jotta osaan tiedustaa teitä; ja sanokaa myöskin, millä laiturilla on asemapaikkanne."
"Nimeni on Jacob Faithful, sir", vastasin, "ja teidän sopii tiedustaa ystäviltänne tuntevatko he sen vai eivätkö, sittenkun heidän hampaansa eivät kalise ihan noin pahasti."
Kuultuaan nimeni vanhempi ja nuorempi konttoristi astelivat tiehensä, ja luutnantti aikoi myöskin poistua, lausuttuaan, että saisin vielä kuulla hänestä.
"Jos aikomuksenne on antaa minulle rahaa, sir, niin sanon teille vilpittömästi, etten ota sitä vastaan. Vihaan noita kahta miestä, koska he ovat tehneet minulle paljon vääryyttä; mutta en tiedä mistä se johtuu, että olen jonkun verran hyvilläni, koska pelastin heidät, enkä senvuoksi halua sen parempaa kostoa. Siis, hyvästi, sir!"
"Puhuttu, kuten teidän tulikin puhua, nuori mies – se on loistava kosto. No niin, en siis tule, mutta jos vielä kerran kohtaamme, en ikinä unohda tätä iltaa enkä Jacob Faithfulia." Hän ojensi kätensä, puristi lämpimästi kättäni ja lähti astelemaan.
Heidän poistuttuaan vitkastelin paikallani vähän aikaa ihan tyrmistyneenä sen päivän tapauksista. Sovinto – riita – kosto. Olin vielä aatoksissani, kun kuulin hevosen kavioiden kapsetta. Se herätti minut, ja aloin kiskoa venettäni maalle, aikoen lähteä kotiin Stapletonin asunnolle; mutta en ollut kovinkaan innokas. Tunsin eräänlaista vastenmielisyyttä Mary Stapletonia kohtaan, mitä en osannut selittää; mutta olinhan ollut Sarah Drummondin seurassa. Hevonen seisahtui sillan päähän, ja luovutettuaan sen palvelijalleen, joka oli ratsastanut toisella hevosella, ratsastaja tuli luokseni minun hinatessani venettäni maalle.
"Hyvä mies, onko teistä liian myöhäistä laskeaksenne venettänne vesille? Maksan teille hyvin."
"Minne haluaisitte lähteä, sir? Kello on nyt yli kymmenen."
"Tiedän sen, ja tuskin toivoin tapaavani täältä kyytisoutajaa; mutta yritin. Suostutteko soutamaan minua noin kaksi virstaa jokea ylöspäin?"
Katsoin minua puhuttelevaan henkilöön ja ilokseni tunsin hänet siksi nuoreksi mieheksi, joka oli palkannut kapteeni Turnbullin ja minut kyyditsemään häntä puutarhaan ja joka oli joutunut vangiksi meidän päästessämme pakoon mukanamme peltirasia; mutta en ilmaissut hänelle, kuka olin.
"No niin, sir, jos sitä haluatte, ei minulla ole mitään sitä vastaan", vastasin, painoin olkani veneen keulaan ja työnsin sen jälleen vesille. Joka tapauksessa tämä on ollut seikkailujen päivä, mietin, painaessani airot taaskin veteen ja lähtiessäni soutamaan jokea ylöspäin. Jonkun aikaa aprikoin, pitäisikö minun ilmaista itseni nuorelle kyydittävälleni, mutta päätin, etten sitä tekisi. Katsonpahan, ajattelin, minkälainen mies tämä on – onko hän yhtä ansiokas kuin se nuori nainen tuntui arvelevan.
"Kumpaa puolta, sir?" tiedustin.
"Vasenta", vastasi hän.
Tiesin sen aivan hyvin ja soudin äänettömänä melkein sen muurin kohdalle, jonka takana joen rantaan ulottuva puutarha oli.
"Soutakaa nyt tuon muurin vierelle älkääkä yhtään melutko!" kuului komennus, jota noudatin ja kiinnitin veneen juuri sille kohdalle, jossa harjatiilet olivat irtaantuneet.
Hän nousi seisomaan ja vihelsi sävelmän kaksi tahtia kuten edelliselläkin kerralla, odotti viisi minuuttia, toisti vihellyksensä ja tarkkaili talon ikkunoita. Mutta vastausta ei kuulunut, eikä mikään merkki osoittanut kenenkään olevan jalkeilla. "On liian myöhäistä, hän on mennyt levolle."
"Arvelinkin, että on kysymys naisesta, sir", huomautin. "Jos haluatte lähettää hänelle tietoja, osaan luullakseni järjestää sen."
"Osaatteko?" vastasi hän. "Malttakaahan hetkinen! Puhun teille tuonnempana."
Hän vihelsi tahdit vielä kerran ja varrottuaan taaskin kymmenen minuuttia laskeutui veneen peräteljoille sekä käski minun soutaa takaisin. Oltuaan tuokion vaiti hän virkkoi:
"Arvelette voivanne lähettää hänelle tietoja, sanoitte. Miten suunnittelette sen tehdä?"
"Jos kirjoitatte kirjeen, sir, koetan toimittaa sen hänen käsiinsä."
"Miten?"
"Sen keksiminen, sir, teidän täytyy uskoa minun tehtäväkseni ja luottaa siihen, että tilaisuus tarjoutuu. Mutta teidän täytyy kuvailla minulle, millainen henkilö hän on, jotta en luovuta kirjettä jollekulle toiselle, ja myöskin selittää, ketä talossa on sellaisia, joiden näkyviin joutumista minun tulee karttaa."
"Aivan oikein", myönsi hän. "En voi vakuuttaa muuta kuin sen, että jos tehtävänne onnistuu, annan teille hyvän palkkion; mutta häntä pidetään niin tiukasti silmällä, että pelkään sen käyvän mahdottomaksi. Epätoivoinen mies samoin kuin hukkuvakin tarttuu jopa oljenkorteenkin; ja tahdon nähdä, kykenettekö te auttamaan minua."
Sen jälkeen hän ilmoitti minulle, ettei talossa ollut ketään muita kuin naisen setä ja tämän palvelijat, jotka kaikki vakoilivat naista; ainoa mahdollisuuteni oli tarkkailla, oliko naisen sallittu kävellä puutarhassa yksin, kuten saattaisi olla; ja piileksimällä kello kahdeksasta aamulla iltaan saakka rantamuurin suojassa ehkä saisin tilaisuuden. Hän käski minun olla sillan päässä kello seitsemän seuraavana aamuna, jolloin hän antaisi minulle kirjeen vietäväksi naiselle, jos se kävisi päinsä.
Siihen mennessä olimme saapuneet Fulhamiin.
Hän nousi maihin, pisti käteeni guinean, keikahti ratsunsa selkään, jota hänen palvelijansa oli kävelyttänyt edestakaisin, häntä odotellen, ja ratsasti tiehensä. Kiskoin veneeni rannalle ja lähdin kotiin väsyneenä sen päivän moninaisista tapauksista. Mary Stapleton, joka oli istunut valveilla minua vartoamassa, oli kovin utelias tietämään, minkä tähden tulin kotiin niin myöhään; mutta vältin hänen utelunsa, ja hän erosi minusta perin huonolla tuulella, mutta se ei ollut milloinkaan vaivannut mieltäni sen vähempää.
Seuraavana päivänä toi palvelija kirjeen, mainiten saaneensa määräyksen varrota iltaan saakka; ja minä lähdin soutamaan jokea ylöspäin. Panin sen irtaantuneen tiilen alle, kuten olimme nuoren naisen kanssa sopineet, ja senjälkeen soudin joen toiselle rannalle, josta näin koko puutarhan ja saatoin tarkkailla kaikkea, mitä siellä tapahtui.
Puolen tunnin kuluttua nuori nainen tuli ulkosalle erään toisen naishenkilön seurassa ja käveli edestakaisin sorakäytävällä. Jonkun ajan kuluttua hän seisahtui ja katseli joelle seuralaisensa astellessa eteenpäin. Ikäänkuin toivomattakaan löytävänsä mitään hän siirsi jalallaan tiilen syrjään. Kirjeen havaittuaan hän sieppasi sen kiihkeästi ja piilotti sen pukuunsa, luoden sitten katseensa joelle. Oli tyyni, ja vihelsin sävelmän säkeet. Hän kuuli vihellyksen, kääntyi poispäin ja riensi taloon.
Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi, vartosi sopivaa tilaisuutta ja kumartui sitten tiilen puoleen. Odotin muutamia minuutteja, kunnes sekä hän että hänen kumppaninsa poistuivat sisälle. Senjälkeen soudin muurin juurelle, nostin tiilen pois paikaltaan, otin kirjeen ja kiiruhdin takaisin Fulhamiin. Siellä luovutin kirjeen palvelijalle, joka lähti viemään sitä perille, ratsastaen niin nopeasti kuin pääsi. Ja minä palasin kotiin oikein tyytyväisenä yritykseni onnistumiseen ja aika uteliaasti toivoen saavani selville tämän harvinaisen jutun todellisen laadun.
SEITSEMÄS LUKU
Mestari pitää minulle saarnan laajimmasta milloinkaan näkemästäni kirjasta, joka peitti kaksi tynnyrinalaa maata — Sen lehtien kääntäminen ei ollut varsin helppoa, mutta sen kirjainten lukeminen oli oikein mukavaa ilman silmälasejakin – Hän poistuu sulkematta kirjaansa, kuten papit tavallisesti tekevät saarnojensa päätyttyä.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja tapani mukaan menin käymään koulumestarin ja kapteeni Turnbullin luona. Koululle saapuessani pojat parhaillaan marssivat ovesta kaksimiehisessä jonossa matkalla kirkkoon apuopettaja etunenässä ja mestari omassa persoonassaan jonon jäljessä; ja minä liityin yhteen joukkoon.
Mestari näytti surumieliseltä ja masentuneelta – tuskin lausuen minulle sanaakaan kävellessämme. Jumalanpalveluksen päätyttyä hän käski apuopettajan viedä pojat kotiin ja jäi minun kanssani kirkkomaalle, silmäillen hautakiviä ja silloin tällöin jupisten, itsekseen. Vihdoin seurakunta hajaantui, ja me jäimme kahden kesken.
"En olisi uskonut, Jacob", virkkoi hän vihdoin, "että kun omistin
sinulle sellaista huolenpitoa sinun lapsuudessasi, saisin siitä
sellaisen palkan kuin olen saanut! En aavistanut, että juuri sille
pojalle, joka orvoksi jääneenä jätettiin hoivaani, purkaisin sydäntäni
murheeni aikana ja että häneltä saisin ammoin, entisten ystävieni
poistuessa, menettämääni myötätuntoa! Niin, Jacob, ne, jotka tunsin
nuoruudessani – ne harvat, joihin luotin ja joihin nojasin – lepäävät
nyt täällä lahoavana tomuna, ja minun ikäpolveni on mennyt pois; ja nyt
turvaan sinuun, poikani, jonka olen ohjannut oikealle tielle ja joka
Jumalan siunauksen avulla olet edelleenkin kulkenut suoraan sitä
myöten. Totisesti olet minulle lohdutuksena, Jacob; ja vaikka oletkin
ikävuosiltasi nuori, tunnen saaneeni sinusta ystävän ja sellaisen
ystävän, johon voin luottaa. Ole siunattu, Jacob, ole siunattu,
poikani! Kunpa saisin, ennenkuin minut lasketaan niiden viereen, jotka
ovat poistuneet täältä ennen minua, nähdä sinut menestyksellisenä ja
onnellisena! Silloin olen valmis laulamaan Nunc dimittis [Nyt päästät
menemään. Suom.], silloin olen valmis sanomaan: 'Nyt, Herra, sinä
päästät palvelijasi rauhaan menemään'.""Olen onnellinen, sir", vastasin, "kuullessani olevani teille joksikin lohdutukseksi, sillä olen todella kiitollinen kaikesta minulle osoittamastanne hyvyydestä, mutta en toivoisi teidän tarvitsevan lohdutusta."
"Jacob, missä elämänsä osassa ihminen ei kaipaa hoivaa ja lohdutusta; niin, siitä ajasta alkaen, kun hän painaa itkuiset kasvonsa äitinsä helmaan, aina siihen hetkeen saakka, jona hänet kutsutaan tilinteolle? Eipä silti, että pitäisin tätä maailmaa, kuten monet ovat sitä nimittäneet, 'kyynelten laaksona'. Ei, Jacob; tämä on kaunis maailma, ihana maailma; ja se olisi onnellinen maailma, jos vain hillitsisimme niitä vaistoja ja niitä intohimoja, jotka meille on annettu, voidaksemme täysin siemauksin nauttia sen kauneudesta, sen moninaisuudesta, armollisen taivaan ehtymättömistä antimista. Kaikki on luotu nautintoa ja onnea varten, mutta juuri me itse ylettömyydessämme häpäisemme sen, mikä muutoin olisi puhdas.
– Niinpä pyörtymäisillään oleva matkamies saa juoda terveellisiä ja virkistäviä kulauksia hyvää tekevästä ja ylitse vuotavasta lähteestä; mutta jos hän mistään välittämättä syöksyisi siihen, niin hän sekoittaisi lähteen ja sen vesi muuttuisi karvaaksi. Niin, Jacob, on viini annettu tekemään ihmisen mieltä hilpeäksi; mutta etkö sinä ole nähnyt minun, opettajasi, halventavan itseäni kohtuuttomalla juomisella? Siten, Jacob, ovat tunteet istutetut meihin tuottamaan meille mitä suloisinta onnea, kuten esimerkiksi ne tunteet, jotka nyt rinnassani hehkuvat sinua kohtaan; kuitenkin olet nähnyt minun, opettajasi, antautuvan kuusikymmenvuotiaan hurmaannuksen ja tylsyyden valtaan, hullaantuvan typeryydessäni neitoon ja muuttavan suloiset tunteet surkeuden ja tuskan lähteeksi."
En vastannut mitään, sillä mestarin sanat tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen, ja punnitsin niitä mielessäni.
"Jacob", pitkitti mestari oltuaan tuokion ääneti, "elämän kirjan jälkeen ei mikään mietiskelyn aihe ole terveellisempi kuin kuoleman kirja, jonka sivuina voidaan pitää kaikkia ympärillämme olevia kiviä ja jonka jokaisella sivulla on opetus. Luehan tuo, joka nyt on edessämme! Tuntuu kovalta, että ainoa lapsi riistetään sen hemmoittelevilta vanhemmilta, jotka ovat noin epätäydellisesti tuoneet julki tuskansa tuossa hautakivessä. Tuntuu kovalta, että heidän riemunsa, heidän lohdutuksensa, heidän jokapäiväisen huolensa, heidän valveilla ollessaan ajattelemiensa mietteiden, heidän mielessään uneenvaipumisen hetkellä viimeksi pyörineiden epäselvien muisteloiden, heidän ainoiden unelmiensa kohde on sillä tavoin otettu heiltä pois; mutta tunsin heidät, ja taivas oli oikeudenmukainen ja armollinen.
Lapsi oli vieroittanut heidät pois Jumalasta; he elivät ainoastaan lapsessa; he olivat ilman Jumalaa tässä maailmassa. Kaikki heidän tunteensa kohdistuivat lapseen, ja he olisivat joutuneet kadotukseen, jollei Jumala armossaan olisi ottanut sitä pois. Tule tänne, Jacob!"
Seurasin mestaria erään toisen hautakiven luokse kirkkotarhan sopukkaan.
"Tämä kivi, Jacob, osoittaa sitä kohtaa, jossa erään varhaisimman ja parhaan ystäväni jätteet lepäävät – sillä nuoruudessani minulla oli ystäviä, koska minulla oli toiveita enkä aavistanutkaan, että Jumala tahtoi minun suorittavan tehtäväni siinä asemassa, johon olen kutsuttu. Hänessä oli vika, joka osoittautui surkeuden lähteeksi pitkin hänen elämäänsä ja aiheutti hänen ennenaikaisen kuolemansa. Hänen luonteensa oli kostonhimoinen. Hän ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, unohtaen, poloinen, syntinen kuolevainen, kuinka paljon anteeksiantoa hän kaipasi. Hän riitaantui sukulaistensa kanssa; hänet ampui kaksintaistelussa hänen ystävänsä! Mainitsen tämän, Jacob, opetukseksi sinulle; eipä silti, että tuntisin olevani kylliksi arvokas sinua neuvomaan, sillä olen nöyrtynyt, vaan teen sen hyväntahtoisuudesta ja rakkaudesta sinua kohtaan saadakseni ehkä suostutetuksi sinut kohentamaan sitä luonteesi virhettä."
"Olen jo sopinut herra Drummondin kanssa, sir", vastasin. "Mutta neuvonne ei sittenkään ole hukkaan joutunut."
"Oletko, Jacob? Silloin mieleni on suuresti huojentunut. Luotan, ettet enää tahdo työskennellä omassa veneessäsi, vaan hyväksyt ne tarjoukset, jotka hän koettaessaan täydestä sydämestään sovittaa hairahdustaan, sinulle esittänee."
"Ei, sir; sitä en voi luvata; haluan olla riippumaton ja ansaita oman elatukseni."
"Kuule siis minua, Jacob, sillä minussa on ennustuksen henki! Se aika tulee, jolloin katkerasti kadut. Olet saanut opetusta arvottomien ponnistusteni nojalla, ja sallimus on suonut sinulle lahjat, paljon suuremmat kuin sen aseman mukaiset, jossa tahdot niin itsepintaisesti pysyä. Tulee aika, jolloin kadut, niin, kadut katkerasti. Katso tuota muistomerkkiä, johon on niin runsaasti kaiverrettu vaakunoita. Siinä on sellaisen ylpeän miehen hauta, jonka elämänuran tunnen hyvin. Hän eli ahtaissa oloissa, mutta polveutui jalosta suvusta – mutta samoin kuin raamatun edeskäypä 'hän ei osannut tehdä työtä, ja häntä hävetti kerjätä'. Hän olisi saattanut menestyä elämässä, mutta hänen ylpeytensä esti sen. Hän meni avioliittoon ja jätti lapsilleen perinnöksi köyhyyden. Hän kuoli, ja sekin vähäinen, mikä hänellä oli, riistettiin hänen tarvitsevilta lapsiltaan ja sillä rakennettiin tämä muistomerkki hänen tomulleen. Älä otaksu, että tahtoisin tukahduttaa sitä rehellistä ylpeyttä, joka turvaa meitä suorittamasta arvottomia tekoja. Haluan ainoastaan hillitä sitä kohtuutonta ylpeyttä, joka turmelee tulevaisuudentoiveesi. Jacob, se, mitä nimität riippumattomuudeksi, ei ole mitään muuta kuin ylpeyttä."
En jaksanut tunnustaa olevani yhtä mieltä mestarin kanssa, vaikka jokin ääni rinnassani vakuutti, ettei hän ollut väärässä. En vastannut mitään. Mestari oli pitkään aatoksissaan. Vihdoin hän puhkesi jälleen puhumaan.
"Niin, tämä on kaunis maailma, sillä Jumalan henki liikkuu sen yllä. Maailman erotessa kaaoksesta se tuli vetten ylitse ja on siitä saakka pysynyt luonamme, kaikkialla läsnäolevana, mutta näkymättömänä. Näemme hänen kätensä luomakunnan moninaisuudessa ja kauneudessa, mutta hänen henkeään emme näe; tunnemme sen kuitenkin omantuntomme hiljaisuudessa, heikossa äänessä, joka tahtoo opastaa meitä oikealle tielle. Nyt, Jacob, meidän täytyy palata, sillä minun pitää huolehtia katkismuksesta ja kolehdista."
Sanoin jäähyväiset mestarille ja menin kapteeni Turnbullin luokse, jolle selostin kaikki, mitä oli sattunut sen jälkeen, kun olimme viimeksi tavanneet toisemme. Hän oli oikein hyvillään minun ja Drummondien välisestä sovinnosta, ja häntä kiinnosti se nuori nainen, jonka omaisuutta hänen hallussaan oleva peltilipas oli.
"Otaksuttavasti, Jacob, saamme nyt tämän salaperäisen ongelman selvitetyksi."
"En ole ilmaissut sille herrasmiehelle, että rasia on meidän hallussamme", sanoin.
"Niin; mutta mainitsit sen nuorelle naiselle, hupakko; ja luuletko hänen pitävän sen salassa mieheltä?"
"Aivan oikein; sitä en muistanutkaan."
"Jacob, toivon sinun uudelleen menevän herra Drummondin puheille ja hänen perhettään katsomaan; sinun pitäisi se tehdä." Epäröin. "Niin, järjestän sinulle sopivan tilaisuuden loukkaamatta ylpeyttäsi, sir", lisäsi kapteeni. "Olen hänelle velkaa viinistä, jonka hän osti minulle, ja lähetän maksuosoituksen sinun muassasi."
Siihen suostuin, koska en suinkaan ollut pahoillani saadessani tilaisuuden tavata Sarahin. Söin päivällistä Turnbullin luona, joka oli yksin, vaimonsa ollessa vierailemassa erään sukulaisen luona maaseudulla. Taaskin hän neuvoi minua luopumaan kyytisoutajan ammatista; mutta joskaan en häntä kuunnellessani ollut yhtä maltiton kuin aikaisemmin enkä esittänyt yhtä paljon vastasyitä sitä ehdotusta vastaan, en kuitenkaan myöntynyt hänen toivomukseensa, ja siitä puheenaineesta luovuttiin. Hän oli tyytyväinen siihen, että vastustukseni oli laimentunut, ja toivoi aikaa myöten saavuttavansa mitä halusi.
Kotiin palattuani Mary kertoi minulle, että Tom Beazeley oli käynyt siellä, että hänen veneensä oli rakenteilla, että hänen isänsä oli luopunut proomusta ja oli nyt kotosalla sekä puuhasi uutterasti, laitellen ilmoitustauluaan asiakkaiden houkuttelemiseksi ja saadakseen työtä uudessa ammatissaan.
En ollut vielä työntänyt vesille venettäni seuraavana aamuna, kun luokseni tuli se nuori herrasmies, jolle olin lähettänyt nuoren naisen kirjeen.
"Faithful", alkoi hän, "tulkaa mukaani kapakkaan! Minun täytyy hieman keskustella kanssanne."
Seurasin häntä, ja heti huoneeseen ehdittyämme hän lausui:
"Ensiksi sallikaa minun maksaa teille velkani, sillä olen teille velkaa paljon." Ja hän laski pöydälle viisi guineaa. "Cecilialta sain tietää, että hallussanne on se peltinen asiakirjalipas, jota kummatkin puolet ovat niin kiihkeästi etsineet. Minkä tähden ette maininnut sitä? Ja minkä tähden ette ilmaissut minulle, että juuri te olitte minua soutamassa sinä iltana, jona minua onnisti niin huonosti?"
"Mielestäni se oli sen nuoren naisen salaisuus, ja ilmaistuani asian hänelle, jätin hänen asiakseen ilmoittaa siitä teille tai olla ilmoittamatta."
"Menettelitte joka tapauksessa harkitusti ja ymmärtäväisesti, vaikka siihen ei ollutkaan syytä. Siitä huolimatta olen mielissäni siitä, että niin teitte, koska se todistaa teidän olevan luotettava. Sanokaahan nyt minulle, kuka on se herrasmies, joka oli seurassanne veneessä ja jonka hallussa rasia on! Huomatkaa, Faithful, tarkoitukseni ei ole sitä vaatia. Kerron hänelle asiaan liittyvät tosiseikat teidän kuultenne, ja jätän sitten hänen ratkaistavakseen, haluaako hän luovuttaa rasian vastapuolelle vaiko minulle. Sopiiko teidän viedä minut hänen luoksensa nyt?"
"Kyllä, sir", vastasin, "sopii kyllä, jos niin haluatte; soudan teidät sinne puolessa tunnissa. Hänen talonsa on joen rannalla."
Nuori herrasmies hypähti veneeseeni, ja vähemmässä ajassa kuin olin luvannut olimme kapteeni Turnbullin vierashuoneessa. En toista keskusteluamme yksityiskohtaisesti, vaan esitän nuoren miehen kertomuksen hahmopiirteet.
KAHDEKSAS LUKU
Pitkä tarina, ja sen päätyttyä avataan peltirasia, joka osoittautuu sisältävän Wharncliffelle paljon suotuisempia asiakirjoja kuin hänen setänsä teot olivat – Alan tuntea riippumattomuuden siunauksia ja epäilen menetelleeni hupakkomaisesti – Kaksivuotisen punnitsemisen jälkeen tulen siitä ihan varmaksi, kuten Tom sanoo "erehtymättömästi."
"Herrasmies, joka esti minut viemästä pois sitä nuorta naista, on meidän molempien setä. Olemme siis ensimmäisiä serkuksia. Sukunimemme on Wharncliffe. Isäni oli armeijan majuri. Hän kuoli nuorena ollessani, ja äitini on vielä elossa ja on lady Auburnin sisar. Cecilian isä ja äiti ovat molemmat kuolleet. Hänen isänsä lähti Intiaan liittyäkseen veljeensä, toiseen setäämme, josta pian puhun. Hänen kuolemastaan on nyt kulunut kolme vuotta, ja neljästä veljeksestä on nyt elossa ainoastaan yksi, se setäni, jonka luona Cecilia asuu ja jonka ristimänimi on Henry. Hän oli ammatiltaan lakimies, mutta osti maatilan, joka vieläkin on hänen hallussaan.
– Isäni, jonka nimi oli William, kuoli hyvin vaatimattomissa oloissa, mutta jätti kuitenkin jälkeensä niin paljon, että äitini saattoi tulla sillä toimeen ja kasvattaa minut kunnollisesti. Minut koulutettiin lakialalle Henry-setäni johdolla, jonka luona joitakuita vuosia asuin. Cecilian isä, jonka nimi oli Edward, ei jättänyt jälkeensä mitään; hän oli menettänyt omaisuutensa Englannissa ja lähtenyt Intiaan siellä olevan, James-nimisen setäni pyynnöstä, joka oli kasannut suuren omaisuuden.
– Kohta Cecilian isän kuoleman jälkeen James-setä tuli Englantiin lomalle, sillä hänellä oli hyvin korkea ja tuottava toimi Itä-Intian yhtiön palveluksessa. Hän oli halunnut pysyä naimattomana, mutta piti kuitenkin nuorista, ja kun hänellä oli ainoastaan yksi veljenpoika ja yksi sisarentytär, joille hän saattoi jättää omaisuutensa perinnöksi, halusi hän hyvin innokkaasti tavata minut heti saavuttuaan tänne Cecilian kanssa, jonka hän oli tuonut muassaan. Hän sijoittui senvuoksi asumaan Henry-setäni luokse ja asui siellä koko sen ajan, jonka viipyi Englannissa; mutta James-setäni luonne oli hyvin kylmä ja oikullinen. Hän piti eniten minusta, koska olin poika, ja ilmoitti jonakin päivänä, että minusta tulisi hänen perijänsä. Seuraavana päivänä hän saattoi muuttaa mieltänsä ja selittää, että Cecilia, josta hän piti oikein paljon, saisi periä kaikki. Jos loukkasimme häntä, sillä kuusitoistavuotias poika ja nelitoistavuotias tyttö eivät kovinkaan paljon ottaneet huomioon maallisia toiveita, vakuutti hän, ettemme hyötyisi hänen rahoistaan shillingiäkään.
– Hänestä raha oli kaikki kaikessa; se oli hänen jokapäiväinen puheenaineensa, hänen ainoa intohimonsa; ja hän arvosteli ja kunnioitti ihmisiä sen mukaan, kuinka paljon heidän otaksuttiin omistavan. Kun hänen tunteensa olivat sellaiset, vaati hän mitä suurinta ja nöyrintä kunnioitusta osakseen Cecilialta ja minulta, hänen perillisikseen toivovilta henkilöiltä. Sitä hän ei saanut; mutta yleensä hän oli tyytyväinen meihin, ja viivyttyään Englannissa kolme vuotta hän palasi Itä-Intiaan.
– Olin kuullut hänen mainitsevan Henry-sedälle aikovansa tehdä jälkisäädöksensä ja jättävänsä sen hänen haltuunsa ennen lähtöään, mutta en ollut varma siitä, tehtiinkö se vai eikö. Joka tapauksessa Henry-setä huolehti siitä, etten saanut sitä nähdä; siihen aikaan nimittäin hän työskenteli lakimiehenä, ja minä olin työssä hänen toimistossaan. Vasta sitten, kun James-setä oli palannut Intiaan, hän luopui liike-elämästä ja osti mainitsemani tilan.
– Cecilia jätettiin Henry-sedän luokse, ja kun asuimme samassa talossa, kehittyi keskinäinen kiintymyksemme rakkaudeksi varttuessamme täysikasvuisiksi. Usein nauroimme James-setämme uhkauksille ja sovimme siitä, että kumpi hyvänsä meistä olisi se onnellinen, jolle hän jättäisi omaisuutensa, me panisimme sen puoliksi ja jakaisimme tasan.
– Sillä välin työskentelin edelleenkin entisessä ammatissani eräässä toisessa toimistossa, jonka osakas nyt olen. Neljä vuotta sen jälkeen, kun James-setä oli palannut Intiaan, saapui meille tieto hänen kuolemastaan; mutta samalla ilmoitettiin, ettei mitään jälkisäädöstä ollut löytynyt, ja otaksuttiin hänen kuolleen tekemättä jälkisäädöstä.
– Henry-setä sai tietysti laillisena perillisenä haltuunsa koko hänen omaisuutensa, ja niin olivat Cecilian ja minun toiveeni murskatut. Mutta se ei ollut pahinta. Setäni oli nähnyt meidän keskinäiset tunteemme eikä ollut huomauttanut niistä mitään, mutta niin pian kuin hän oli saanut omaisuuden haltuunsa, vihjasi hän Cecilialle, että viimemainittu saisi periä hänet, jos hän menisi avioliittoon hänen toiveittensa mukaisesti, ja huomautti tytölle, että sellaisen omaisuuden nojalla kuin hän saattaisi odottaa saavansa, hän voisi saada puolisokseen kuningaskunnan ensimmäisen ylimyksen. Ja hyvin selvästi hän ilmaisi minulle pitävänsä viisaimpana, että hankkisin itselleni oman asunnon enkä enää olisi saman talon asukkaana kuin serkkuni oli, koska siitä ei koituisi mitään hyvää. Niinpä, sir, eivät ainoastaan toiveemme pettäneet, vaan myöskin meidän rakkautemme, jonka olimme joku aika sitten tunnustaneet toisillemme, tehtiin tyhjäksi.
– Raivostuneena tästä viittauksesta poistuin talosta; mutta samaan aikaan painoi mieltäni se ajatus, että James-setä oli tehnyt jälkisäädöksen, kun muistin, mitä olin kuullut hänen sanovan Henry-sedälle, ennenkuin hän lähti purjehtimaan Intiaan. Talossa oli asiakirjoja ja papereita sisältävä lipas, sama rasia, joka nyt on teidän hallussanne ja jota setäni aina säilytti makuuhuoneessaan. Olin varma siitä, että jollei jälkisäädöstä ollut hävitetty (enkä uskonut setäni uskaltavan suorittaa roistomaista tekoa), se oli siinä rasiassa. Jos olisin jäänyt taloon, olisin jollakin keinoin päässyt avaamaan sen; mutta nyt se ei enää ollut mahdollista.
– Kerroin epäluuloistani Cecilialle ja pyysin häntä yrittämään sitä, mikä kävisi sitäkin helpommin, koska setä ei epäilisi häntä kyllin rohkeaksi uskaltamaan sellaista, vaikka hänessä olisikin herännyt epäluuloja. Cecilia lupasi, ja onneksi setä eräänä päivänä unohti avaimensa pukeutumispöydälleen tullessaan alakertaan aamiaiselle ja lähti ulkosalle niitä kaipaamatta. Cecilia löysi ne, avasi rasian ja näki muiden papereiden joukossa asiakirjan, jonka ulkopuolelle oli merkitty, että se oli James-sedän jälkisäädös; mutta naiset ymmärtävät kovin huonosti tällaisia asioita, ja häntä vapisutti niin pahasti sedän palaamisen pelko, ettei hän voinut sitä yksityiskohtaisesti tarkastaa.
– Kuinka olikaan, setä palasi noutamaan avaimiaan, kun hän oli parhaiksi ennättänyt sulkea rasian ja panna avaimet takaisin pöydälle. Setä tiedusti häneltä, mitä tekemistä hänellä oli siellä, ja hän lausui jonkun tekosyyn. Setä näki avainten olevan pöydällä, mutta hän joko epäili Ceciliaa tai pelkäsi sellaiseen yritykseen mahdollisesti ryhdyttävän minun kehoituksestani, sillä hän vei lippaan pois ja lukitsi sen erääseen kaappiin, jonka avaimen hän luullakseni jätti kaupungissa asuvan pankkiirinsa talteen.
– Kun Cecilia kirjoitti minulle tapahtuneesta, käskin häntä koettamaan keksiä keinoja saadakseen kaapin auki, jotta saisimme haltuumme rasian; ja se kävi helposti päinsä, sillä erään toisen kaapin avain sopi mainittuun kaappiin oivallisesti. Sitten kehoitin häntä antautumaan minun suojelukseeni, ja päätimme mennä heti avioliittoon; ja olimme järjestäneet niin, että peltilipas olisi tullut mukaamme.
– Tiedätte, sir, kuinka onnettomasti suunnitelmallemme kävi – onnettomasti ainakin sikäli, että olin menettänyt, kuten luulin, sekä Cecilian että myöskin peltirasian, joka sisälsi, kuten toivon, setäni jälkisäädöksen, mistä olen entistäkin varmempi sen nojalla, kuinka kiihkeästi Henry-setäni on koettanut saada sitä takaisin. Sen menetettyään hän on ollut sellaisen kiihtymyksen tilassa, että hän on riutunut pelkäksi varjoksi.
– Hän tuntee ainoaksi mahdollisuudekseen sen, että kyytisoutajani on saattanut aukaista rasian, toivoen löytävänsä siitä rahaa, ja pettyneenä tuhota rasian välttääkseen ilmituloa. Jos asianlaita olisi ollut sellainen, ja niin olisi saattanut olla, jollei se olisi joutunut niin kunnollisten miesten käsiin, olisi hän silloin saavuttanut ainoan toiveensa, jälkisäädös olisi tuhottu, vaikka ei hänen omalla kädellään.
– Nyt, sir, olen esittänyt teille täydellisen ja vilpittömän selostuksen asiasta ja jätän teidän ratkaistavaksenne, miten toimitte."
"Jos jätätte sen minun ratkaistavakseni, teen sen hyvin pikaisesti", vastasi kapteeni Turnbull. "Käsiini on joutunut lipas, enkä tiedä, kenen se on. Avaan sen, kirjoitan luettelon sen sisältämistä asiakirjoista ja ilmoitan niistä Timesissä ja muissa sanomalehdissä. Jos setä-vainajanne jälkisäädös on niiden joukossa, ilmoitetaan siitä tietenkin muiden muassa, eikä Henry-setänne sellaisen julkisuuden jälkeen otaksuttavasti rohkene hiiskua sanaakaan, vaan on liiankin hyvillään päästessään joutumasta paljastetuksi."
Kapteeni Turnbull käski kutsua lukkosepän, ja rasia avattiin. Se sisälsi sedän tilankauppaa koskevat oikeudelliset asiakirjat sekä joitakuita muita papereita, mutta se sisälsi myöskin niin kiihkeästi etsityn asiakirjan – James Wharncliffen viimeisen tahdon ja jälkisäädöksen, joka oli päivätty kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän poistui Englannista.
"Mielestäni", huomautti kapteeni Turnbull, "lienee hyvä vahingon varalta lukea tämä jälkisäädös todistajien kuullen. Kuten näette, ovat sen todistajina Henry Wharncliffe ynnä kaksi muuta henkilöä. Merkitkäämme heidän nimensä muistiin."
Nuori Wharncliffe luki jälkisäädöksen kapteeni Turnbullin pyynnöstä. Omituista sanoa, vainaja määräsi koko omaisuutensa veljenpojalleen William Wharncliffelle ja veljentyttärelleen Cecilialle sillä ehdolla, että he menisivät keskenään avioliittoon; jolleivät he menisi, määrättiin heille kummallekin kaksikymmentätuhatta puntaa, ja omaisuuden loppuosa joutuisi ensimmäiselle miespuoliselle lapselle, joka syntyisi joko veljentyttären tai veljenpojan mentyä naimisiin. Hänen veljelleen oli määrätty kymmenentuhatta puntaa sekä runsas vuotuinen määräraha, joka suoritettaisiin omaisuudesta, niin kauan kuin hänen veljentyttärensä asuisi hänen luonansa. Jälkisäädös luettiin ja luovutettiin takaisin kapteeni Turnbullille, joka pudisti Wharncliffen kättä ja onnitteli häntä.
"Olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa teille, sir, että tuskin osaan lausua julki kiitollisuuttani, mutta vieläkin suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen tälle älykkäälle nuorukaiselle Faithfulille. Te ette enää saa olla kyytisoutajana, Faithful." Ja Wharncliffe pudisti kättäni. En vastannut mitään viimeiseen huomautukseen, sillä kapteeni Turnbull oli luonut katseensa minuun. Sanoin vain, että olin oikein iloinen, koska olin voinut olla hänelle hyödyksi.
"Totuudenmukaisesti teidän sopii vakuuttaa, herra Wharncliffe", virkkoi kapteeni, "että vastainen varakkuutenne johtuu hänen välityksestään. Ja koska jälkisäädöksestä käy ilmi, että saatte tuloja yhdeksäntuhatta puntaa vuodessa varmojen osakkeiden nojalla, pitäisi teidän mielestäni lahjoittaa hänelle kilpailuvene joka vuosi soudettavaksi."
"Ja minä arvioin sen", lisäsin puolestani, "täydeksi maksuksi osuudestani tässä asiassa."
"Ja nyt", jatkoi kapteeni, keskeyttäen Wharncliffen, joka aikoi vastata, "minusta tuntuu, että yhtä hyvin sopii välttää paljastuksia – asia on liian selvä. Menkää käymään setänne puheilla – ilmoittakaa kenen hallussa asiakirjat ovat – sanokaa hänelle, että hänen täytyy alistua ehtoihinne, nimittäin, että hänen täytyy hyväksyä jälkisäädös oikeaksi ja sallia teidän heti solmia avioliitto, minkä jälkeen asiasta ei enää hiiskuta mitään. Lakimiehenä hän tietää, kuinka ankarasti ja häpeällisesti häntä saatettaisiin rangaista menettelystään, ja myöntyy ihan liiankin iloissaan teidän ehtoihinne. Sillä välin minä pidän hallussani asiakirjan, sillä se ei lähde minun käsistäni, ennenkuin se viedään Lontoon siviliasiain oikeuteen."
Wharncliffe ei voinut olla hyväksymättä tätä harkittua järjestelyä, ja me erosimme toisistamme. Ja ollakseni keskeyttämättä kertomustani sopii minun varsin hyvin heti mainita lukijalle, että hänen setänsä alistui olosuhteisiin, oli olevinaan riemuissaan jälkisäädöksen löytymisestä, ei virkkanut mitään peltirasiansa katoamisesta, pani Cecilian käden Williamin käteen, ja heidät vihittiin avioliittoon kuukauden kuluttua siitä tapauksesta kapteeni Turnbullin luona, minkä olen nyt selostanut.
Ennen tämän sotaneuvottelun päättymistä oli ilta niin pitkälle kulunut, että minun täytyi siirtää maksuosoituksen vieminen herra Drummondille seuraavaan päivään. Lähdin liikkeelle noin kello yksitoista ja saavuin perille keskipäivällä. Kun kolkutin ovelle, ei palvelija tuntenut minua.
"Mitä haluatte?"
"Haluaisin puhutella rouva tai neiti Drummondia ja nimeni on Faithful."
Hän käski minun istua eteishallissa sillä aikaa, kun hän meni käymään yläkerrassa. "Ja pyyhkikää kenkänne, nuorukainen!" En voi sanoa olleeni mielissäni tästä komennuksesta, kuten minun sopinee nimittää, mutta palattuaan hän kehoitti minua astumaan yläkertaan, ja seurasin häntä.
Tapasin Sarahin yksin seurustelusalissa.
"Jacob, olen niin iloissani nähdessäni sinut, ja on ikävää, että sinun annettiin odottaa alhaalla, mutta – jos sellaiset ihmiset, jotka saattaisivat olla muutakin, tahtovat olla kyytisoutajia, ei se ole meidän vikamme. Palvelijat arvostelevat ainoastaan ulkonäön mukaan."
Olin harmissani hetkisen, mutta se meni pian ohitse. Istuuduin Sarahin viereen ja puhelin hänen kanssansa jonkun aikaa.
"Se lahja, joka minun piti sinulle antaa, oli oma ompelemani rahapussi, johon sinun sopii panna – ansiosi", virkkoi hän, nauraen. Ja sitten hän kohotti piloillaan sormeaan, huudahtaen: "Vene, sir; vene, sir." No niin, Jacob, eihän mikään ole riippumattomuuden vertaista missään nimessä, etkä saa pahastua siitä, että nauran sinulle."
"En välitä siitä, Sarah", vastasin (mutta olin siitä oikein pahasti harmissani). "Eihän se ole häpeällistä."
"Ei ollenkaan, sen myönnän, muuta kuin kunnianhimon puutetta, jota en jaksa käsittää. Ei kuitenkaan enää puhuta siitä."
Rouva Drummond tuli huoneeseen ja tervehti minua ystävällisesti. "Milloin sinun sopii tulla päivälliselle luoksemme, Jacob? Tuletko keskiviikkona?"
"Voi, äiti! Hänen ei sovi tulla keskiviikkona; sinä päivänä meillä on vieraita."
"Niin on, rakas; en sitä muistanut; mutta torstaina olemme ihan yksin; tuletko torstaina, Jacob?"
Emmin, sillä tunsin kyytisoutajan ammattini olevan syynä siihen, ettei minua päästetty siihen pöytään, jossa aikoinani olin tottunut syömään, olipa vieraiksi kutsuttu ketä tahansa.
"Niin, Jacob", puheli Sarah, tullen luokseni, "sen täytyy tapahtua torstaina, etkä saa evätä kutsuamme, sillä vaikka meillä on mahtavampia ihmisiä keskiviikkona, heidän seuransa ei minusta ole niin mieluinen kuin sinun seurasi torstaina."
Sarahin viimeinen kohtelias lause sai minut tekemään päätökseni, ja hyväksyin kutsun. Herra Drummond tuli sisälle, ja annoin hänelle kapteeni Turnbullin maksuosoituksen. Hän oli oikein ystävällinen, mutta ei puhunut paljoakaan muuta kuin sen, että hän oli iloinen siitä, että olin luvannut tulla heille päivälliselle torstaiksi. Palvelija tuli ilmoittamaan, että vaunut olivat ovella, ja se oli minulle merkki sanoa jäähyväiset. Pudistaessaan kättäni naurusuin Sarah huomautti, etteivät he olisi hienotuntoisia, jos pidättäisivät minua kauemmin, koska minun oli täytynyt jo nyt menettää puolikymmentä hyvää kyytiä.
"Mene siis veneellesi, riisu nuttusi ja korvaa menetetty aika!" jatkoi hän. "Piakkoin äiti ja minä aiomme tulla vesille – vain tuottaaksemme sinulle ansiota."
Poistuin naurusuin, mutta olin hirveästi tuskaantunut. En voinut olla heidän vertaisensa, koska olin kyytisoutaja. Sarahin pureva iva kävi minuun pahasti; mutta siihen sekaantui niin paljon ystävällisyyttä, etten voinut olla hänelle vihainen.
Torstaina menin sinne, kuten oli sovittu. He olivat aivan yksin, ystävällisiä ja huomaavaisia, mutta sittenkin heissä oli jonkun verran pingoitusta, joka tarttui minuunkin. Päivällisen jälkeen herra Drummond puhui hyvin vähän; hän ei uudelleen tarjoutunut ottamaan minua palvelukseensa eikä tiedustanut, miten menestyin valitsemassani ammatissa. Yleensä minusta tuntui epämukavalta, ja olin iloissani päästessäni poistumaan aikaisin, eikä minua lainkaan haluttanut mennä uudelleen sinne vierailulle.
Minun pitää tässä huomauttaa, että herra Drummond nyt liikkui tyyten toisenlaisessa piirissä kuin silloin, kun ensiksi häneen tutustuin. Hän oli useiden suurien ulkomaisten kauppahuoneiden edustaja ja kokosi omaisuutta ripeästi. Hänen liikkeensä mittakaavakin oli kokonaan toinen; jokainen osasto oli järjestetty loisteliaasti ja tähtäsi ylellisyyteen.
Soutaessani virtaa ylöspäin vakuutti joku ääni rinnassani, että mestarin ennustus toteutuisi täsmällisesti ja että vielä kerran katuisin, koska olin torjunut herra Drummondin lähentelyt – niin, en ollut oikein varma siitä, enkö jo sillä hetkellä hyvin suuresti epäillyt riippumattomuusvaatimukseni viisautta.
Ja jotta en kyllästyttäisi teitä, lukijani, kiinnostamattomilla yksityiskohdilla, täytyy teidän sallia lähes kaksi vuotta kulua, ennenkuin alan uudelleen jatkaa kertomustani. Sen ajan tapaukset esitän suppeasti yhdellä tai kahdella sivulla. Mestari kulki vanhaa, tasaista latuaan – niisti nenäänsä ja käytteli raippaansa yhtä tehokkaasti kuin konsanaan. Harvoin kulutin sunnuntaipäivää käymättä vierailulla hänen luonansa ja hyötymättä hänen neuvoistaan. Kapteeni Turnbull oli aina ystävällinen ja huomaavainen, mutta hänen terveytensä huononi asteittain, sillä hän ei ollut koskaan toipunut jäähän uppoamisen vaikutuksista. Drummondeja näin vain harvoin; milloin kohtasimme toisemme, suhtautuivat he minuun ystävällisesti, mutta en kertaakaan käynyt heidän luonaan omasta aloitteestani ja tavallisesti menin heille vierailulle saatuani kutsun Tomin välityksellä. Sarah oli kasvanut hyvin kauniiksi tytöksi, ja se, että Drummondin varallisuus oli hyvin tunnettu ja että hän oli ainoa tytär, avasi heille tien paljon ylempiin piireihin kuin se oli, jossa he olivat aikaisemmin tottuneet seurustelemaan. Eroitus välillämme kasvoi niin ollen joka päivä, ja minulla oli yhä vähemmän halua mennä heidän kotiinsa.
Stapleton tapansa mukaan poltteli piippuaan ja jaaritteli ihmisluonnosta. Marysta oli tullut komea nainen, mutta vielä entistäkin keimailevampi. Poloinen Tom Beazeley oli suorastaan joutunut hänen kiehtomisvoimansa lumoihin ja oli yhtenään hänen seurassaan, mutta hän ilvehti ja kujeili Tomille – milloin rohkaisten häntä ja hymyillen hänelle, milloin hyljeksien ja ivaten häntä. Tom yritti kuitenkin sitkeästi, sillä hän oli lumoutunut, ja maksettuaan minulle veneen rakentamiseen lainaamani rahat hän käytti kaikki ansionsa pukeutuakseen kuosikkaasti ja antaakseen Marylle lahjoja. Viimemainittu ei enää laisinkaan ollut minun hillittävissäni ja nähtävästi nautti saadessaan tehdä kaikkea sellaista, mitä tiesi minun paheksuvan. Olimme kuitenkin aika ystävällisissä suhteissa saman talon asukkaina.
Vanhan Tom Beazeleyn ilmoitustaulu oli pystyssä, ja hän oli menestynyt oikein hyvin. Hänen nähtiin päivät pääksytysten takovan kaikenlaisten veneiden pohjia, ja samalla hänen kuultiin huojentavan työtänsä moninaisilla lauluillaan. Kävin monesti siellä soudellessani edestakaisin virralla ja vietin siellä silloin tällöin muutamia tunteja, kuunnellen hänen tarinoitaan, jotka samoin kuin hänen laulunsakin tuntuivat lähtevän ehtymättömästä varastosta.
Minuun nähden kertomus olisi pikemminkin tunteiden kuin toiminnan kuvausta. Elämäni lipui samoin kuin veneenikin – äänettömästi ja ripeästi. Jokainen päivä oli vain seuraavan edeltäjä tapahtumien ja kyydittävien ainoastaan vähän vaihdellessa. Minulla oli, kuten lukija tietää, sangen vähän tuttavia, ja vierailemassa kävin vain silloin tällöin. Turvauduin taaskin kirjoihini pitkinä kesä-iltoina, joina Mary lähti ulkosalle Tomin tai jonkun muun ihailijansa saattamana; kapteeni Turnbullin kirjasto oli käytettävänäni, ja siitä oli minulle paljon etua. Jonkun ajan kuluttua lukeminen oli muuttunut minulle melkein intohimoksi, ja olin harvoin ilman kirjaa kädessäni.
Mutta vaikka paransinkin henkisiä kykyjäni, en tehnyt itseäni onnellisemmaksi. Päinvastoin tunsin yhä selvemmin tehneeni suunnattoman tyhmyyden siten ehdottomasti tahtoessani olla riippumaton. Tunsin, että olin asemani yläpuolella ja että ne, joiden parissa elin, eivät olleet kumppaneitani – että typerän ylpeyden vaikutuksesta olin hylännyt minulle tarjoutuneet edistymismahdollisuudet ja että kulutin nuoruuteni hyödyttömästi. Kaikki se tunkeutui päivä päivältä yhä voimakkaammin mieleeni, ja kaduin katkerasti, kuten mestari oli vakuuttanut minun tekevän, riippumattomuushenkeäni – nyt, kun se oli liian myöhäistä.
Drummond ei enää kertaakaan uudistanut tarjoustaan, ja kapteeni Turnbull, joka oli saanut sen käsityksen, että olin edelleenkin samaa mieltä, ja joka samalla vaikeassa tilassaan – häntä kidutti reumatismi – alkoi ajatella enemmän itseään ja vähemmän muita, ei enää kertaakaan ehdottanut, että luopuisin ammatistani. Olin vieläkin liian ylpeä hiiskuakseni toivomuksistani, ja niinpä yhäti soutelin joella milteipä välittämättä mitään ansioista ja onnellisena ainoastaan silloin, kun saatoin historian lehtien avulla tai runouden kukkien parissa elää menneissä ajoissa tai huvitella mielikuvitelmissa.
Siten lukeminen samoin kuin käärme, jonka ruumiin sanotaan sisältävän sen pureman vastamyrkkyä, avartaessaan henkistä puoltani muuttui alhaisen asemani herättämän tyytymättömyyden lähteeksi, mutta samalla ainoaksi onnettomuuteni lohdutukseksi johtamalla ajatukseni pois nykyisyydestä.
Sivuuttakaa siis, lukijani, lähes kaksi vuotta, pitäen edellä esitettyjä viittauksia hahmopiirteinä ja täydentäen kuvaa oman mielikuvituksenne väreillä piirtämättä siihen erikoisen merkityksellisiä tapauksia, ja alkakaa sitten jälleen lukea kertomustani.
YHDEKSÄS LUKU
Luku, jossa kerrotaan kaikkien muiden paitsi lukijan tappioista, vaikka Tom aluksi työskenteleekin älyllään ja saa täydellisen palkkion ponnistuksistaan – Teemme huonoimman kaupan, mitä eläissämme olemme tehneet – Menetämme kyydittävämme, menetämme veneemme ja menetämme vapautemme — Pelkkää menetystä, eikä lainkaan hyötyä – Kyydittävä perin epärehellinen – Kahden guinean arvoinen järkeily ei ole kahden pennyn arvoinen muualla kuin sotalaivan peräkannella.
"Jacob", lausui Tom minulle, soudettuaan veneensä laituriin minun veneeni viereen, jossa istuin muuan kapteeni Turnbullin kirjoista kädessäni, "Jacob, muistatko, että oppiaikani päättyy huomenna? Olen palvellut seitsemän vuottani, ja auringon noustessa olen vapaa joesta. Kuinka kauan sinun vielä täytyy palvella?"
"Noin viisitoista kuukautta, mikäli muistan, Tom. – Venettäkö, sir?"
"Kyllä; airoihin, nuori mies; liikkukaa ravakasti, sillä minulla on kiire! Miten on vuoroveden laita?"
"Pakovesi, sir, alkaa varsin pian; mutta nyt on käänneaika. Tom, käyhän katsomassa, löydätkö Stapletonia!"
"Pyh! Älä välitä hänestä, Jacob! Minä lähden mukaasi. Kuulehan, Jones, käske vanhan 'ihmisluonnon' pitää huolta veneestäni!" lisäsi Tom, puhutellen erästä tuntemaamme kyytisoutajaa.
"Arvelin sinun tulleen tapaamaan häntä", virkoin Tomille työntäessämme venettä irti rannasta.
"Tulimmainen hänet periköön", vastasi Tom. "Hän on pahempi kuin tuuliviiri."
"Onko taaskin niin hullusti?"
"Hullusti totisesti – kaikki on hullusti – meitä on kaksi hullua. Hän on liian oikullinen; minä olen liian ihastunut; hän käyttäytyy liian huonosti; ja minä myönnyn liian paljoon. Mutta yksiinhän se käy."
"Mutta minusta tuntui, ettei se käy yksiin, koska teitä on kaksi, Tom."
"Mutta kahdesta voidaan tehdä yksi, Jacob, kuten tiedät."
"Niin, pappi voi sen tehdä; mutta ethän sinä ole pappi."
"Olen joka tapauksessa hieman samanlainen nyt", tokaisi Tom, joka souti etumaisella airolla, "sillä sinä kelpaat hyvin lukkariksi, ja minä olen sinun takanasi."
"Se ei ollut huonosti sanottu", huomautti peräteljolla istuva herrasmies, jonka olimme keskustellessamme unohtaneet.
"Kyytisoutajasta tulisi aika huono pappi, sir", vastasi Tom.
"Miten niin?"
"Hän ei todennäköisesti eläisi käytännössä saarnojensa mukaan."
"Taaskin miten niin?"
"Koska hän koko elämänsä ajan katsoo toisaalle ja soutaa toisaalle."
"Oikein hyvin – oikein hyvin tosiaankin."
"Ei, sir, hyvä käytännössä, mutta ei kuitenkaan hyvä tosiasiallisesti. Siinä ongelma."
"Ongelmalta totisesti tuntuu saada noin oivallinen ketju vastauksia kyytiveneessä."
"No niin, sir, jos olen oivallinen ketju tänään, muistutan huonoa kelloa huomenna."
"Minkä tähden niin, kelpo poika?"
"Koska olen palvellut aikani loppuun."
"Kas tuossa, poika", sanoi herrasmies, viskaten Tomille puolikruunusen.
"Kiitoksia, sir! Kun ensi kerran tapaamme toisemme, toivon, ettei teillä ole sen enempää älyä kuin teillä on nyt."
"Mitä tarkoitatte?"
"Ei kylliksi älyä pitääksenne rahanne, sir – siinä kaikki."
"Otaksuttavasti arvelet, ettei minulla ole paljoa."
"Kumpaa, sir? Älyä vaiko rahaa?"
"Älyä, nuori mies."
"Ei, sir; luullakseni teillä on kumpaakin. Edellistä ostitte juuri äsken; ja tuskinpa olisitte sitä ostanut, jos teillä ei olisi rahaa liiaksi."
Soudimme Lontoon-sillan lähellä oleville portaille, ja herrasmies suoritti minulle kyytimaksunsa. "Hyvästi, nuori mies", toivotti hän Tomille.
"Voikaa te hyvin, sillä olette maksanut meille hyvin", vastasi Tom, ojentaen kätensä auttaakseen hänet pois veneestä. "No niin, Jacob, olen tänään ansainnut enemmän päälläni kuin käsilläni. Kumpihan ajan mittaan ansaitsee enemmän maailmassa?"
"Pää, Tom, usko minua; mutta parhaiten ne työskentelevät yhdessä."
Samassa puhelumme keskeytettiin: "Kuulkaahan, kyytisoutajat, haluatteko hyvän kyydin?" huusi tumman näköinen, likaisenpuoleinen, tanakkatekoinen nuori mies, joka seisoi portaiden yläpäässä.
"Mihin, sir?"
"Gravesendiin, veitikat, jollette pelkää suolaista vettä."
"Se on pitkä matka, sir, ja suolaisen veden soudusta meidän pitää saada hyvä maksu."
"Niin saattekin, ja lasin grogia kaupantekijäisiksi."
"Niin, mutta kauppa ei ole vielä tehty, sir. Jacob, suostutko lähtemään?"
"Kyllä, mutta en vähemmästä kuin guineasta."
"Ei lähdetä vähemmästä kuin kahdesta guineasta", supatti Tom minulle. "Onko teillä hyvin kiire, sir?" lisäsi hän, puhutellen nuorta miestä.
"Kyllä, pahuksenmoinen kiire; myöhästyn laivastani. Paljonko tahdotte kyydistä?"
"Kaksi guineaa, sir."
"Olkoon menneeksi. Tulkaa tuonne majataloon noutamaan matkatavarani!"
Noudimme hänen tavaransa, sijoitimme ne veneeseen ja lähdimme jokea alaspäin vuoroveden mukana. Kyydittävämme oli hyvin puhelias, ja saimme tietää, että hän oli perämiehenä Immortalitessa, nelikymmentykkisessä fregatissa, joka oli ankkurissa Gravesendin edustalla ja jonka piti seuraavana aamuna purjehtia Downsiin odottamaan purjehdusmääräyksiä. Vuorovesi auttoi meitä, ja iltapäivällä olimme likellä fregattia, jonka sininen lippu liehui ylväästi peräparraspuun yläpuolella. Vuorovettä vastaan puhaltava tuuli nostatti melkoisen aallokon, ja ennenkuin ennätimme laivan luokse, oli veneessämme vettä aika tavalla; ja päästyämme sen kupeelle, vaarui veneemme, jonka keulassa matka-arkku oli, niin pahasti, että pelkäsimme uppoavamme.
Juuri silloin, kun arkkuun oli kiinnitetty köysi ja sitä hinattiin pois veneestämme, tuli laivan kupeelle sen iso vene, joka oli ollut vettä noutamassa, enkä tiedä, tapahtuiko se vahingossa vaiko tahallisesti, vaikka epäilenkin viimemainittua, mutta sitä ohjaava kadetti antoi sen törmätä veneeseemme, joka murskaantui ja täyttyi heti vedellä, joten Tom ja minä jäimme veden varaan ja siihen vaaraan, että pusertuisimme kuoliaiksi ison veneen ja aluksen laidan väliin. Veneessä olevat merimiehet kuitenkin työnsivät sen loitommaksi airollaan ja nostivat meidät vedestä, kun taas veneemme upposi laitaansa myöten ja ajautui peräänpäin.
Ravisteltuamme itseämme hieman kapusimme laivaan ja pyysimme erästä upseeria lähettämään veneen noutamaan meidän venettämme. "Puhukaa ensimmäiselle luutnantille – hän on tuolla", kuului vastaus.
Menin sen henkilön luokse, jota minulle oli osoitettu. "Jos suvaitsette, sir –"
"Mitä pahusta tahdotte?"
"Venettä, sir, nou–"
"Venettä! Mitä pahusta!"
"Noutamaan venettämme, sir", pisti Tom väliin.
"Noutakaa se itse!" kehoitti ensimmäinen luutnantti, meni ohitsemme ja huusi mastossa oleville merimiehille: "Ison maston märssymiehet, tiukatkaa harusköytenne! Liikkukaa ripeästi! Laskekaa raa'at alas! Merisotilaat ja peräväki, laittakaa isovene kuntoon! Alipursimies!"
"Tässä, sir."
"Puhaltakaa merisotilaat ja peräväki panemaan isoa venettä kuntoon!"
"Kyllä, kyllä, sir."
"Mutta mehän menetämme veneemme, Jacob", sanoi Tom minulle. "He sen murskasivat, ja heidän se pitäisi nostaa merestä." Senjälkeen Tom meni puhuttelemaan perämiestä, jonka olimme tuoneet laivaan ja selitti hänelle vaikeutemme.
"Kautta sieluni, en uskalla hiiskua sanaakaan. Olen pinteessä lomani ylittämisen tähden. Minkä pahuksen tähden ette pitäneet huolta veneestänne ja kiidättäneet sitä eteenpäin, kun näitte ison veneen tulevan?"
"Miten olisimme voineet, kun arkkua parhaillaan hinattiin laivaan?"
"Niin tosiaan. No niin, olen hyvin pahoillani teidän tähtenne, mutta minun täytyy huolehtia arkustani." Niin sanottuaan hän katosi ison luukun portaille.
"Joka tapauksessa yritän vielä kerran", virkkoi Tom, mennen ensimmäisen luutnantin puheille. "On ankaraa, että menetämme veneemme ja leipämme, sir", sanoi hän koskettaen hattuaan.
Kun nyt merisotilaat ja peräväki olivat kunnollisesti puuhassa, oli ensimmäisellä luutnantilla kovaksi onneksi enemmän aikaa kiinnittääkseen meihin huomiota. Hän silmäili meihin vakavasti ja meni perään katsomaan, oliko veneemme vielä näkyvissä. Samassa tuli kannelle perämies, joka ei vielä ollut ilmoittautunut ensimmäiselle luutnantille.
"Tom", sanoin, "tuolla on vene likellä laivaa. Laittaudutaan siihen ja noudetaan itse veneemme."
"Varrotaan tuokio nähdäksemme, auttavatko nämä meitä – ja saadaksemme rahamme joka tapauksessa", vastasi Tom, ja molemmat astelimme peräkannelle.
"Olen saapunut laivaan, sir", ilmoitti perämies, koskettaen nöyrästi hattuaan.
"Olette ylittänyt lomaanne, sir", huomautti ensimmäinen luutnantti, "ja nyt minun täytyy teidän huolimattomuutenne vuoksi lähettää miehiä noutamaan vene."
"Jos suvaitsette, he ovat oikein komeita nuoria miehiä", vihjasi perämies. "Oivallisia etumärssymiehiä. Venettä ei kannata lähettää noutamaan, sir."
Tämä vihjaus, jonka perämies lausui ensimmäiselle luutnantille päästäkseen jälleen hänen suosioonsa, ei mennyt hukkaan. "Ketä olette, miehet? kysyi ensimmäinen luutnantti meiltä.
"Kyytisoutajia, sir."
"Kyytisoutajia, vai niin? Oliko se teidän oma veneenne?"
"Ei, sir", vastasin, "se oli niiden miesten, joiden palveluksessa olen."
"Oh, ei siis teidän veneenne? Oletteko sitten oppilaita?"
"Kyllä, sir, molemmat oppilaita."
"Näyttäkää minulle oppilaskirjanne!"
"Emme kuljeta niitä muassamme."
"Mistä minä sitten tiedän, että olette oppilaita?"
"Voimme todistaa sen, sir, jos sitä haluatte."
"Haluan sitä, ja joka tapauksessa kapteeni haluaa sitä."
"Suvaitsetteko lähettää noutamaan venettä, sir? Se on jo miltei näkymättömissä."
"En, poikaseni. Minun ei sovi käyttää kuninkaan veneitä sellaisiin tehtäviin."
"Sitten meidän on paras itsemme mennä, Tom", virkoin, ja menimme keulaan huutamaan kyytisoutajaa, joka lepuutti airojaan likellä fregattia.
"Seis – seis – ei niin kiireisesti! Minne aiotte, poikaseni?"
"Noutamaan venettämme, sir."
"Ilman minun lupaaniko, häh?"
"Emme kuulu fregatin miehistöön, sir."
"Ette, mutta luullakseni te hyvin todennäköisesti pian kuulutte, sillä teillä ei ole suojeluskirjoja."
"Voimme lähettää noutamaan ne ja saada ne tänne huomenaamuksi."
"No niin, saatte tehdä sen, jos haluatte; mutta teidän ei sovi odottaa minun uskovan kaikkea, mitä minulle kerrotaan. Kuinka kauan teillä esimerkiksi on palvelusaikaa jäljellä, nuori mies?" tiedusti hän, kääntyen Tomin puoleen.
"Aikani päättyy huomenna, sir."
"Huomenna. No, siispä pidätän teidät täällä huomiseen saakka ja otan teidät sitten merimieheksi."
"Jos pidätätte minut nyt, sir, olen pakolla värvätty nyt."
"Eihän toki! Teidät vain pidätetään siksi, kunnes todistatte olevanne kyytisoutajanoppilas."
"Ei, sir, olen totisesti värvätty oppilasaikanani."
"Ette suinkaan, ja todistan sen teille. Ette kuulu laivan miehistöön, ennenkuin teidät on merkitty sen muonakirjaan. Enkä merkitse teitä kirjaan tänään, minkä vuoksi ette ole tänään värvättykään."
"Joka tapauksessa minut pakotetaan kärsimään nälkää", tokaisi Tom, joka ei milloinkaan malttanut olla laskematta leikkiä.
"Ei, ei pakoteta; lähetän teille kummallekin kelpo päivällisen upseerien ruokalasta. Niin ollen teitä ei pakoteta mihinkään", vastasi luutnantti, nauraen Tomin sutkaukselle.
"Sallinette joka tapauksessa minun poistua, sir", huomautin, sillä käsitin, että Tom ja minut voitaisiin saada vapaiksi ainoastaan siten, että kiiruhtaisin herra Drummondin puheille apua pyytämään.
"Pyh! Hölynpölyä; teidän täytyy molempien soutaa samassa veneessä, kuten olette tehneetkin. Asia on niin, pojat, että olen kovasti mieltynyt teihin molempiin enkä mitenkään malta luopua teistä."
"On kovaa, että menetämme leipämme tällä tavoin", huomautin.
"Me kyllä hankimme teille leipää, ja saatte nähdä, että se onkin aika kovaa", vastasi luutnantti nauraen. "Se on kuin piikiveä."
"Kun siis pyydämme leipää, annatte te meille kiven", veisti Tom. "Se on vastoin raamattua."
"Aivan oikein, hyvä mies; mutta asianlaita on sellainen, etteivät maailman kaikki raamatut pystyisi varaamaan merimiehiä fregattiimme. Meillä täytyy olla merimiehiä, ja meidän täytyy hankkia niitä miten voimme, mistä voimme ja milloin voimme. Hätä ei tunne lakia; joka tapauksessa se pakottaa meidät rikkomaan kaikkia lakeja. Eikähän olekaan kovin raskasta palvella kuningasta vuosi tai pari ja täyttää taskunsa saalisrahoilla. Mitähän jos pestautuisitte vapaaehtoisesti?"
"Sallitteko meidän mennä maihin puoleksi tunniksi sitä miettimään?" kysyin.
"En, pelkään maamoukkien houkuttelevan teidät toiselle mielelle. Mutta annan teille ajatusaikaa huomisaamuun, ja sitten olen varma ainakin toisesta."
"Kiitoksia minun puolestani", vastasi Tom.
"Olette oikein tervetullut", lausui ensimmäinen luutnantti nauraen ja poistuen senjälkeen kajuutanportaita myöten päivälliselleen.
"Kas niin, Jacob, nyt olemme pinteessä", virkkoi Tom, niin pian kuin olimme kahden kesken. "Saat uskoa, että se on varma tällä kertaa."
"Pelkään niin olevan", myönsin, "jollemme saa lähetetyksi kirjettä isällesi tai herra Drummondille, joka varmasti auttaisi meitä. Mutta se likainen vintiö, joka vihjasi tästä ensimmäiselle luutnantille, mainitsi fregatin lähtevän purjehtimaan huomenaamulla. Hän on tuolla, mennään puhuttelemaan häntä."
"Milloin fregatti lähtee purjehtimaan?" tiedusti Tom perämieheltä, joka käveli kannella.
"Hyvä mies, sotalaivassa ei merimiesten ole tapana tiedustaa upseereilta niin nenäkkäitä kysymyksiä. Teille riittää ihan kylliksi se tieto, että fregatin lähtiessä liikkeelle te lähdette sen mukana."
"No niin, sir", vastasin kiukustuneena hänen vastauksestaan, "joka tapauksessa lienette hyvä ja maksatte meille kyytimaksunne. Olemme teidän tähtenne menettäneet veneemme ja kenties vapautemmekin; meidän sopii varsin hyvin saada kaksi guineaamme."
"Kaksi guineaa! Kahta guineaako vaaditte, häh?"
"Niin, sir, se oli sovittu kyytimaksu."
"Kas niin, huomatkaa, hyvät miehet", virkkoi perämies, pistäen peukalot liiviensä kainaloihin, "että tätä juttua täytyy hieman selvittää. Lupasin teille kaksi guineaa, kun olitte kyytisoutajia. Mutta kun nyt kuulutte sotalaivan miehistöön, ette enää ole kyytisoutajia. Suoritan aina velkani rehellisesti, milloin löydän laillisen velkojani; mutta missä ne kyytisoutajat nyt ovat?"
"Tässä olemme, sir."
"Ei, poikaseni; olette sotalaivan merimiehiä nyt, ja se muuttaa asian täydelleen."
"Mutta emme ole vielä, sir. Vaikka se muuttaisikin asian, ei meitä vielä ole merkitty laivan luetteloihin."
"No niin, mutta huomenna teidät ehkä merkitään; joka tapauksessa saamme sen nähdä. Jos teidän sallitaan lähteä maihin, olen teille velkaa kaksi guineaa, koska olette kyytisoutajia; mutta jos teidät pidätetään sotalaivan merimiehiksi, niin silloin olette vain tehneet velvollisuutenne soutaessanne laivaan upseerinne. Kuten huomaatte, pojat, puhun vain oikeuden ja kohtuuden mukaisesti."
"No niin, sir, mutta pyytäessänne palvelustamme olimme kyytisoutajia", intti Tom.
"Aivan oikein, niin olittekin. Mutta muistakaa, ettei niitä kahta guineaa tarvinnut maksaa, ennenkuin olisitte suorittanut tehtävänne, siis vasta sitten, kun olitte laivassa. Laivaan tultuanne teidät värvättiin, ja teistä tuli sotalaivan merimiehiä. Teidän olisi pitänyt vaatia kyytimaksua, ennenkuin ensimmäinen luutnantti sai teidät kynsiinsä. Ettekö oivalla, kuinka oikeudenmukaisia huomautukseni ovat?"
"En voi väittää sitä oivaltavani; mutta sen oivallan, että meillä on hyvin vähän mahdollisuuksia saada palkkiomme", virkkoi Tom.
"Olette harkintakykyinen nuori mies", kehui perämies. "Ja nyt neuvon teitä jättämään asian silleen, sillä muutoin ehkä saatte minut maksamaan teille laivastotapaan."
"Miten se käy, sir?"
"Ympäri korvia, kuten kissa maksoi apinalle", selitti perämies, astellen verkkaisesti toisaalle.
"Ei vetele, Tom", virkoin, hymyillen väittelyn mielettömyydelle.
"Pelkäänpä, ettei vetele millään tavoin, Jacob. Minä en kuitenkaan siitä suuresti välitä. Olen hieman ikävöinyt päästä näkemään maailmaa, ja nyt on kenties yhtä hyvä kuin milloin muulloin tahansa; mutta olen pahoillani sinun tähtesi, Jacob."
"Se on kaikki omaa syytäni", vastasin. Ja sitten vaivuin niihin aatoksiini, joita olin niin usein viime aikoina aprikoinut, miettien, kuinka hupsu olin ollut tahtoessani olla riippumaton, mikä nyt oli johtanut vapauteni menettämiseen. Mutta meillä oli vilu saamastamme kylvystä, ja sitäpaitsi olimme perin nälkäisiä. Ensimmäinen luutnantti ei unohtanut lupaustaan; hän lähetti meille hyvän päivällisen ja lasin grogia kummallekin, jotka nautimme välikannella kahden tykin välissä.
Meillä oli jonkun verran rahaa taskuissamme, ja ostimme muutamia arkkeja paperia venekaupustelijoilta, jotka olivat pääkannella myymässä tavaroitaan merimiehille. Kirjoitin herra Drummondille ja kapteeni Turnbullille sekä Marylle ja vanhalle Tomille, pyytäen kahta viimemainittua lähettämään vaatteemme Dealiin siltä varalta, että meidät pidätettäisiin laivassa. Myöskin Tom kirjoitti lohduttaakseen äitiään, ja paras lohdutus, jonka hän osasi antaa, oli hänen sanojensa mukaan se, että hän lupasi pysyä raittiina.
Uskottuamme nämä kirjeet kaupustelijattarelle, joka lupasi uskollisesti viedä ne postitoimistoon, ei meillä enää ollut muuta tekemistä kuin jonkinlaisen nukkumapaikan etsiminen. Vaatteemme olivat kuivaneet yllämme, ja kävelimme välikannen alla, mutta ei kukaan puhutellut meitä eikä edes kiinnittänyt meihin vähääkään huomiotaan. Äskettäin miehitetyssä laivassa, joka on valmis lähtemään vesille, vallitsee miehistön keskuudessa yleinen itsekkyys. Jotkut, jolleivät useimmat, olivat meidän tavallamme värvätyt väkisin, ja heidän ajatuksiaan askarruttivat heidän asemansa ja heidän tulevaisuudentoiveissaan tapahtunut muutos. Toisilla oli yllin kyllin puuhaa heidän järjestellessään vähäisiä asioitaan vaimojensa ja sukulaistensa keralla, kun taas suurin osa merimiehistä, joita kuri ei vielä ollut opettanut järjestykseen ja jotka eivät vielä tunteneet toisiaan, olivat vielä erillisyyden ja yksilöllisyyden tilassa, minkä vuoksi jokainen mies luonnollisesti huolehti itsestään, välittämättä naapuristaan.
Meidän ei niin ollen sopinut odottaa myötätuntoa osaksemme, emmekä sitä saaneetkaan; olimme touhun ja melun näyttämöllä, mutta sittenkin yksin. Käyttämätön märssypurje, joka sillä hetkellä oli pantu talteen kahden tykin väliin, oli paras meille tarjoutuva mukavuus. Valtasimme sen ja sekä ruumiillisesti että sielullisesti väsyneinä vaivuimme pian uneen.
KYMMENES LUKU
Tässä maailmassa on usein nousuja ja laskuja – Saavumme Downsiin – Kapteenimme tulee laivaan ja pitää meille vastenmielisistä piirteistä sellaisen saarnan, jollaista useimmat meistä eivät olleet ennen kuulleet – Hän panee meidät kaikki käymään sekuntikellonsa mukaan eikä koskaan kutsu vahtimiehistöä paikalle, ennenkuin kellon kaikki osoittimet ovat täsmälleen kohdallaan.
Päivän koittaessa seuraavana aamuna heräsimme hätkähtäen, kun pursimies ja alipursimiehet kimakasti vihelsivät kaikkia miehiä päästämään laivaa irti kiinnityspaikaltaan. Luotsi oli laivassa, ja sää oli kaunis. Koska fregatin ainoakaan ankkuri ei ollut laskettuna, ei meidän tarvinnut muuta kuin irroittaa kiinnitysköydet ja levittää purjeet, ja vajaassa puolessa tunnissa olimme kaikki purjeet levällään pyrkimässä nousuveden viimeistä neljännestä vastaan.
Tom ja minä olimme seisoneet käymäsillalla, tarkkaillen puuhailua, mutta auttamatta, kunnes ensimmäinen luutnantti laivan ollessa kunnolleen liikkeellä antoi määräyksen kieputa köydet kokoon.
"Mielestäni, Jacob, meidän sopii varsin hyvin auttaa", ehdotti Tom, tarttuen kiinni isonpurjeen taljaan, jota kilistettiin, ja kiskoen sitä eteenpäin.
"Olen mukana kaikesta sydämestäni", vastasin ja aloin kiskoa köyttä hänen kieputessaan sitä.
Meidän ollessamme siinä puuhassa tuli ensimmäinen luutnantti keulapuolelle ja tunsi meidät. "Sellaisesta pidän, pojat", kehui hän. "Te ette jöröttele, huomaan, enkä sitä unohda."
"Toivottavasti ette unohda meidän olevan kyytisoutajan opissa ja päästätte meidät maihin", huomautin.
"Minulla on tyrmistyttävän huono muisti joissakuissa asioissa", kuului hänen vastauksensa hänen astellessaan edelleen etukannelle. Hän ei kuitenkaan unohtanut muonittaa meitä sinä päivänä ja merkitä nimiämme lyijykynällä laivan kirjoihin, mutta meitä ei määrätty mihinkään ruokakuntaan eikä sijoitettu mihinkään.
Seuraavana aamuna ankkuroimme Downsissa. Iltapäivällä alkoi tuulla rajusti, emmekä päässeet rannan kanssa yhteyteen muutoin kuin merkeillä ennenkuin kolmantena päivänä, jolloin myrsky vaimeni ja meille näytettiin merkki: "Valmistautukaa lähtemään ja lähettäkää vene noutamaan kapteenia!" Tällä välin saapui kupeellemme useita veneitä, ja yhdessä niistä oli postinkuljettaja.
Sain kirjeitä herra Drummondilta ja kapteeni Turnbullilta, joissa ilmoitettiin, että he kääntyisivät heti amiraalinviraston puoleen, anoen meidän vapauttamistamme, ja Maryltä kirjeen, josta toinen puoli oli minulle, toinen Tomille. Stapleton oli soutanut Tomin veneen vanhalle Tom Beazeleylle, vieden samalla vaatteeni, ja ne ynnä Tomin vaatteet oli lähetetty Dealiin. Tom sai äidiltään kirjeen, jonka toisen puolen oli kyhännyt hänen isänsä ja toisen äiti itse. Mutta en vaivaa lukijaa sen sisällöllä, koska hän osaa kuvitella, mitä sellaisessa tilaisuudessa oli todennäköisesti kirjoitettu.
Pian senjälkeen vaatteemme, jotka oli lähetetty eräälle Tomin isän entiselle laivakumppanille, tuotiin laivaan, ja tuskin olimme ne saaneet, kun merkinantaja ilmoitti kapteenin olevan tulossa. Fregatissa olevista miehistä ei niin moni ollut aikaisemmin nähnyt kapteenia, että laivan miehistön keskuudessa vallitsi aikamoinen levottomuus, sillä kaikki olivat kiihkeitä näkemään, kuinka paljon he hänen ulkomuotonsa nojalla osaisivat päätellä, mitä he saisivat odottaa tältä mieheltä, jolla oli niin rajaton valta tehdä heidät onnellisiksi tai säälittäviksi.
Tom ja minä olimme katselemassa pääkannen vasemmalla laidalla kapteenin veneen tullessa kupeellemme, mutta kun aioin tarkkailla kapteenin ulkoisia ja näkyviä merkkejä, kiintyi huomioni hänen rinnallaan istuvan luutnantin kasvoihin, jotka heti tunsin. Hän oli Wilson, se upseeri, joka oli kieputtanut airoa ja upottanut veneen, josta, kuten lukija muistanee, pelastin ystäväni, vanhemman ja nuoremman konttoristin. Olin siitä ylettömästi riemuissani, koska toivoin hänen osoittavan mielenkiintoa meidän hyväksemme.
Pursimiehen pilli kajahti, kun kapteeni kapusi hiivaan. Hän nousi peräkannelle – jokaisen hatun painuessa alaspäin hänen kunniakseen. Merisotilaat tekivät aseillaan kunniaa, ja heidän edessään seisova meriupseeri laski miekkansa kärjen alaspäin. Vastaukseksi tämä kaikkivaltias henkilö tarttui kolmikulmaisen hattunsa ylimpään huippuun kahdella sormella ja peukalolla, kohautti sitä tuuman verran päästänsä ja pani sen jälleen paikalleen, käskien meriupseerin lähettää vahtimiehistön pois.
Hänen nyt astellessaan ensimmäisen luutnantin seurassa edestakaisin oli minulla tilaisuus tarkastaa hänen ulkonäköään. Hän oli kookas, hyvin isoluinen, laiha mies, suunnattoman leveäharteinen, ja hänellä näytti olevan herkulesmaiset voimat (ja saimme nähdä, että niin totisesti olikin). Hänen kasvonsa olivat kooltaan hänen ison vartalonsa mukaiset; hänen piirteensä olivat tylyt, hänen silmänsä terävät, ja vaikka hänen nenänsä olikin valtava, oli se kuitenkin kaunis, ja hänen avara suunsa oli varustettu loistavimmilla milloinkaan näkemilläni, isoilla hampailla. Hänen kasvoistaan kuvastui pikemminkin päättäväisyyttä kuin ankaruutta. Hänen hymyillessään oli hänen ilmeensä miellyttävä. Hänen eleensä ja kielenkäyttönsä olivat pontevia, ja kansilankut tutisivat hänen norsumaisista askelistaan.
Oltuaan laivassa noin kymmenen minuuttia hän käski ensimmäisen luutnantin komentaa miehet kannelle, ja kaikki miehet vietiin peräkannen alihangan laidalle. Niin pian kuin he kaikki olivat kokoontuneet, silmäillen kapteenia yhtä kunnioittavan pelokkaasti kuin lammaslauma katselee outoa, pahanaikeista koiraa, puhui hän heille seuraavasti:
"Pojat, koska sattuu olemaan niin, että meidän kaikkien täytyy luottaa saman laivan lankkuihin, lienee meidän hyvä ymmärtää toisiamme. Haluan nähdä upseerieni huolehtivan velvollisuuksistaan ja käyttäytyvän herrasmiesten tavoin. Haluan nähdä merimiesteni noudattavan hyvin kuria sekä olevan toimeliaita ja raittiita. Mitä haluan, sitä tahdon – ymmärrätte minua. Ja nyt", jatkoi hän, ottaen tuiman ilmeen kasvoilleen – "nyt katsokaa vain kasvoihini ja päättäkää, saatteko leikitellä kanssani."
Merimiehet katsoivat häntä kasvoihin ja oivalsivat, ettei ollut lainkaan mahdollisuutta leikkiä hänen kanssansa, ja sen he ilmaisivat ilmeillään. Kapteeni näytti olevan tyytyväinen heidän äänettömään tunnustukseensa ja rohkaistakseen heitä hymyili, paljastaen valkeat hampaansa, käskiessään ensimmäisen luutnantin puhallusmerkillä komentaa miehet kannen alle.
Heti, kun tämä kohtaus oli ohitse, menin luutnantti Wilsonin luokse, joka seisoi perällä, ja puhuttelin häntä:
"Kenties, sir, ette muista minua, mutta kohtasimme toisemme eräänä yönä, jolloin veneenne upposi ja tiedustitte nimeäni."
"Niin, ja muistan sen, nuori mies; se on Faithful, eikö totta?"
"Kyllä, sir." Ja sen jälkeen selostin hänelle olosuhteitamme ja pyysin häneltä neuvoa sekä apua.
Hän pudisti päätänsä. "Kapteenimme", virkkoi hän, "on sangen omituinen mies. Hänellä on vaikutusvaltaa, ja hän on valmis tekemään enemmän vastoin amiraaliviraston säädöksiä kuin kukaan muu koko laivastossa. Jos amiraalivirastosta saapuisi määräys, että teidät pitää vapauttaa, niin hän tottelisi sitä; mutta säädöksistä hän välittää vähät. Sitäpaitsi lähdemme purjehtimaan tunnin kuluttua. Puhun hänelle kuitenkin, vaikka otaksuttavasti saan näpsäyksen näpeilleni, koska se kuuluu ensimmäisen luutnantin tehtäviin eikä minun."
"Entä, sir, jos pyytäisitte ensimmäistä luutnanttia puhumaan?"
"Jos sen tekisin, ei hän hyvin todennäköisesti puhuisi; merimiehet ovat liian arvokkaita, ja ensimmäinen luutnantti tietää, ettei kapteeni halua päästää teitä vapaaksi. Hän ei sentähden hiisku mitään, ennenkuin on jo liian myöhäistä, ja syyttää sitten yksinomaan unohtamista. Kapteenillamme on niin paljon vaikutusvaltaa, että hänen suosituksellaan voisi saada komentajan arvon huomenna, ja meidän kaikkien täytyy pitää huolta itsestämme. Yritän kuitenkin, vaikka en voi antaa teille kovinkaan paljon toiveita."
Wilson meni kapteenin luokse, joka yhäti käveli ensimmäisen luutnantin seurassa, teki kunniaa ja esitti asian, anteeksipyynnöksi mainiten, että olin hänen tuttaviaan.
"Oh, jos se mies on tuttavianne, herra Wilson, täytyy meidän totisesti ratkaista asia", vastasi kapteeni pilkallisen kohteliaasti. "Missä hän on?"
Astuin esille, ja Tom seurasi minua. Selitimme asiamme.
"Mielelläni aina päästän ihmiset jännityksestä", lausui kapteeni, "koska se tekee miehen epävarmaksi. Kuulkaa siis nyt minua! Jos sattuisin pakko-otolla värväämään jonkun kuninkaallista sukua olevan miehen, ja kuningas, kuningatar sekä kaikki pienet prinsessat lankeaisivat polvilleen, pitäisin hänet, jollen saisi amiraalinvirastosta määräystä hänen vapauttamisestaan. Ymmärrättekö nyt, nuoret miehet, millaiset mahdollisuutenne ovat?"
Senjälkeen hän kääntyi luutnantti Wilsonin puoleen ja virkkoi: "Olisin teille kiitollinen, jos mainitsisitte, millä perusteilla rohkenitte sekaantua asiaan näiden miesten puolesta, ja luotan siihen, että selityksenne on tyydyttävä. Herra Knight", jatkoi hän ensimmäiselle luutnantille, "lähettäkää nämä miehet kannen alle sekä määrätkää heille vahtivuorot ja majoituspaikat!"
Laskeuduimme käymäkannen portaita alas ja tarkkailimme kapteenin ja luutnantti Wilsonin välistä neuvottelua, sillä pelkäsimme luutnantin tehneen itselleen huonon palveluksen koettaessaan auttaa meitä. Mutta sen päätyttyä kapteeni näytti olevan mielissään, ja luutnantti Wilson asteli pois tyytyväisen näköisenä. Kuten myöhemmin sain tietää, oli se minulle suureksi eduksi. Merimiehet puhallettiin päivälliselle, ja päivällisen jälkeen nostimme ankkurin ja levitimme purjeet, ja niinpä Tom ja minä olimme kunnollisesti tai oikeammin kunnottomasti joutuneet hänen majesteettinsa palvelukseen.
"No niin, Tom", virkoin, "ei kannata itkeä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Tässä nyt olemme; pankaamme parastamme saadaksemme ystäviä."
"Ihan samaa mieltä olen minäkin, Jacob. Pahus vieköön huolen, se tappaa kissankin. Koetan sopeutua mahdollisimman hyvin, enkä käsitä, minkä tähden emme voisi olla yhtä onnellisia täällä kuin missä tahansa muualla. Isä on aina vakuuttanut, että voimme, jos teemme velvollisuutemme, enkä minä aio kaihtaa tehtäviäni. Kuta enemmän väkeä, sen hilpeämpää, sanotaan, ja minut saa hirttää, jollei meitä täällä ole riittävästi."
Minun tarvinnee tuskin mainita, ettei olomme kolmena tai neljänä ensimmäisenä päivänä ollut kovinkaan mukavaa. Meidät oli määrätty seitsemänteen kuppikuntaan ja keulamaston märssyyn, sillä vaikka emme olleetkaan saaneet varsinaista merimieskasvatusta, ratkaisi ensimmäinen luutnantti asian siten, vakuuttaen olevansa varma siitä, ettei muutaman viikon kuluttua koko laivassa olisi pystyvämpiä miehiä.
Pian olimme ehtineet pois Kanaalista, ja kaikki miehet olivat kiihkeän uteliaita tietämään, minne olimme matkalla, mikä tässä miltei ainutlaatuisessa tapauksessa oli pidetty todella salassa, vaikka olettamukset osuivatkin oikeaan.
Nykyisen järjestelyn aikana yksi seikka aina ilmaisee, valmistautuuko laiva lähtemään ulkomaisille vaiko kotoisille vesille, nimittäin se, millaisia varastoja ja muonavaroja alukseen tilataan; ja nämä varastot ovat sen aseman mukaisesti, johon laiva on lähdössä, järjestetyt niin, että sen määräpaikka tiedetään yleensä aika hyvin. Se on paha, ja samalla se on helposti korjattavissa; jos nimittäin jokainen laiva, lähtipä se kotimaisille tai ulkomaisille vesille, saisi määräyksen varustautua ulkomaisille vesille lähtevien laivojen tapaan, ei kukaan voisi päätellä, mihin se on lähdössä. Hyvin vähällä vaivalla voitaisiin asia pitää ehdottomasti salassa, kun laivastoneuvosto nyt on lakkautettu; mutta sen aikana se oli mahdotonta.
Immortalite oli hyvin nopeakulkuinen alus, ja kun kapteeni (jonka nimi oli Hector Maclean, mitä en ole muistanut mainita) aukaisi sinetöidyt määräyksensä, saimme tietää, että meidän tuli kahden kuukauden aikana risteillä Länsi-saarten ja Madeiran välillä tavoittelemassa joitakuita kaappausaluksia, jotka olivat siepanneet useita kotimaasta lähteneitä, Länsi-Intian kauppaa välittäneitä laivojamme siitä huolimatta, että niitä suojaamassa oli ollut hyvä turvalaivue, ja että meidän sen ajan kuluttua piti liittyä Halifaxissa olevan amiraalin laivastoon erään fregatin tilalle, joka oli ollut monta vuotta sillä asemalla.
Viikon kuluttua olimme sijoituspaikallamme, sää oli kaunis, ja kaiket päivät kulutettiin harjoitettaessa miehistöä käyttämään tykkejä sekä pienempiä aseita, levittämään ja vähentämään purjeita, reivaamaan märssypurjeita ja kääntelemään laivaa. Kapteeni ei milloinkaan luopunut mielipiteestään, ja joskus meidän täytyi levittää tai vähentää purjeita parikymmentä kertaa yhteen menoon, ennenkuin hän oli tyytyväinen.
"Pojat", saattoi hän lausua miehistölle kutsutettuaan kaikki peräkannelle, "suorititte tämän aika hyvin; tarvitsitte siihen ainoastaan kaksi minuuttia; se ei ole huono tulos uudelle laivamiehistölle, mutta haluan, että se tehdään puolessatoista minuutissa. Koetamme uudelleen." Ja varmasti yritettiin uudelleen, kunnes temppu suoritettiin puolessatoista minuutissa. Sitten kapteeni sanoi: "Olin varma siitä, että pystyisitte sen tekemään, ja kerran sen tehtyänne, pojat, pystytte tietenkin tekemään sen toistamiseenkin."
Tom ja minä pysyimme hyvässä päätöksessämme. Olimme niin toimeliaita ja innokkaita kuin suinkin osasimme olla; ja Knight, ensimmäinen luutnantti, huomautti meistä kapteenille. Niin pian kuin erimiesten ansioista päästiin selville, tehtiin vahti- ja sijoitusluetteloihin samoinkuin laivan ylennyskirjoihin useita muutoksia, ja Tom ja minä pääsimme keulamärssyn toisiksi korpraaleiksi, toinen alihangan, toinen ylihangan puolelle. Se oli suuri koroitus niin nuorille merimiehille, erittäinkin kun emme olleet saaneet säännöllistä merimieskasvatusta; mutta se johtui osoittamastamme toimeliaisuudesta ja innosta.
Tom oli miehistön suuri suosikki, aina valmis millaisiin kepposiin tai joutavuuksiin tahansa; sitäpaitsi hänellä oli tapana matkia kapteenia, mitä vain harvat muut uskalsivat tehdä. Tosin hän harvoin rohkeni tehdä sitä alhaalla; se tapahtui yleensä keulamaston märssykopissa, jossa hän usein selitti miehille, mitä hän halusi.
Eräänä päivänä uskalsimme tehdä sen kumpikin, mutta se tapahtui sellaisessa tilaisuudessa, joka tarjosi sille hyvän puolustuksen. Tom ja minä olimme perässä istumassa jollassa, laitellen sen varuksia, sillä kuuluimme siihen aikaan sen veneen miehistöön, vaikka meidät myöhemmin siirrettiin kutteriin. Fregatti purjehti silloin noin neljän solmun nopeudella, ja meri oli verrattain tyyni. Eräs merisotilas putosi mereen keulapuomilta. Heti luikattiin: "Mies yli laidan", ja merimiehet alkoivat laskea vesille ylähangan kutteria, toimien niin ripeästi kuin sellaisessa tilaisuudessa pitääkin. Kapteeni seisoi perässä merkinantoarkulla, kun merisotilas sivuutti perän. Se mies-poloinen ei osannut uida, ja Tom kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
"Jacob, haluan pelastaa tuon miekkosen." Sitten hän heti hyppäsi mereen.
"Ja minä haluan auttaa sinua, Tom", huusin ja seurasin hänen jäljessään.
Kapteeni oli lähellämme ja kuuli kaikki. Helposti kannatimme merisotilasta välissämme, ja vene saattoi meidät kaikki laivaan vajaassa minuutissa. Kun kapusimme kannelle, oli kapteeni käymäsillalla. Hän näytti valkeita hampaitaan ja heristi meille kädessään olevalla kaukoputkella.
"Kuulin kaikki; ja minä haluan saada enemmän teidän kaltaisianne nenäkkäitä miekkosia."
Risteilimme edelleen, tarkasti tähyillen kaappausaluksia mutta menestyksettä. Sitten poikkesimme Madeiralle saamaan tietoja, ja meille kerrottiin, että ne oli nähty kauempana etelässä. Fregatin keula käännettiin siihen suuntaan, ja purjehdimme Kanarian saarten kohdalle saakka, minkä jälkeen risteilimme itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, sen mukaan kuin tuulet ja sää tai kapteenin halu määräsivät.
Olimme nyt risteilleet ajastamme seitsemän viikkoa, ja kapteeni lupasi viisi guineata sille miehelle, joka havaitsisi etsittävämme. Tom ja minä kiipesimme usein mastonhuippuun tarkastamaan taivaanrantaa, ja samoin tekivät monet muut. Mutta tähystämään sijoitetut miehet olivat yhtä valppaina. Laivan miehistö oli nyt alituisen harjoituksen johdosta aika hyvin koulutettua ja joka ilta merimiehet komennettiin "kiurusille", leikkimään ja huvittelemaan takilassa. Muuan huvittelutapa aiheutti paljon hilpeyttä, ja se oli kapteenin lempileikki, koska se teki miehet ripeiksi. Sen nimitys oli: "Seuraa vanavedessä!" Joku miehistä oli etunenässä, ja kaikki, jotka halusivat, seurasivat häntä, joskus oli mukana neljä- tai viisikymmentä. Tekipä johtaja mitä tahansa, muiden piti tehdä samoin; menipä hän minne tahansa, muiden tuli seurata häntä.
Tom, joka aina oli ensimmäisenä ilonpidossa, oli eräänä päivänä johtajana, ja kavuttuaan takilaan hän kävi pitkäkseen raaoille, kiipesi raakojen nokkaköysiä myöten, siirtyi mastosta toiseen väliköysiä myöten, lipui alas partuunoja pitkin, nokesi kasvonsa savupiipussa, ja kaikissa niissä liikkeissä hänen esimerkkiään noudatti noin kolmekymmentä muuta miestä, hoilottaen ja nauraen, samalla kun upseerit ja muut miehet katselivat ja ihailivat heidän ketteryyttään. Sitten Tomin päähän pälkähti uusi ajatus. Kello oli silloin noin seitsemän illalla; laiva oli tyvenessä, Tom kiipesi taaskin takilaan, kävi pitkäkseen ison purjeen raa'alle ja ehdittyään sen nokkarenkaalle ponnahti pystyyn nokkaköyden varassa, huudahti: "Seuratkaa vanavedessä!" ja hyppäsi raa'alta mereen. Olin toisena ja huudahtaen muille: "Seuratkaa vanavedessä!" seurasin häntä, ja muut tekivät samaten, osasivatpa he uida tai eivät, sillä oli kunniakysymys, ettei kieltäydytty.
Kapteeni tuli parhaillaan portaita myöten kannelle ja näki, kuten hän kuvitteli miehen putoavan mereen, kun Tom hyppäsi. Mutta kuinka paljon pahemmin hän ällistyikään nähdessään vielä kahden- tai kolmenkymmenen suistuvan veteen kaksittain tai kolmittain, kunnes näytti siltä, että laivan miehistöstä toinen puoli oli meressä. Hän arveli miesten olevan pahojen henkien riivaamia, kuten raamatun sikalauma oli. Jotkut miehistä, jotka eivät osanneet uida, mutta olivat liian ylpeitä ollakseen seuraamatta mukana, olivat vähällä hukkua. Asiain näin ollen täytyi ensimmäisen luutnantin laskea vesille kutteri heitä pelastamaan, ja heidät kaikki saatiin kannelle.
"Tulimmainen tuota miestä!" kiivasteli kapteeni ensimmäiselle luutnantille. "Hän on aina kaikkien kujeiden etunenässä. Seuraa vanavedessä, tosiaankin! Lähettäkää Tom Beazeley tänne!" Kaikki arvelimme, että nyt Tom saisi, mitä kuuluu. "Kuulkaahan, poikaseni", lausui kapteeni, "leikki on leikkiä, mutta kaikki eivät osaa uida yhtä hyvin kuin te. Minun ei kannata menettää ainoatakaan miestä teidän keppostenne vuoksi, minkä tähden älkää enää sitä yrittäkö! En halua sitä."
Kaikkien mielestä Tom selviytyi perin vähällä, mutta hän olikin kapteenin suosikki, vaikka se ei koskaan tullutkaan näkyviin muutoin kuin välillisesti. "Pyydän anteeksi, sir", virkkoi Tom näennäisesti hyvin nöyränä, "mutta he kaikki olivat niin likaisia; he olivat noenneet itsensä savupiipussa, ja arvelin, ettei pieni pesu suinkaan vahingoittaisi heitä."
"Tiehenne, sir, ja muistakaa, mitä sanoin!" vastasi kapteeni, pyörähtäen toisaalle ja näyttäen valkoiset hampaansa.
Kuulin ensimmäisen luutnantin sanovan kapteenille. "Hän vastaa kymmentä laivan mitä muuta miestä hyvänsä. Hän pitää heidät kaikki vilkkaina ja hilpeinä ja näyttää niin hyvää esimerkkiä."
YHDESTOISTA LUKU
"Ollako vai eikö olla", kas siinä pulma – Säröjä sotalaivassa, kokonaan toisenlaisia kuin sormisäröt maalla – Tom estää tämän kertomuksen päättymästä minun hukkumiseeni – Saan lakimieheltä kirjeen, josta en pahastu, vaan riemastun.
Tällä välin Tom oli kiivennyt etumaston puuvenprammiraa'alle ja tähyili ympärilleen saadakseen luvatut viisi guineata; ja keskustelun parhaillaan ollessa vireillä hän luikkasi: "Purje, hei!"
"Vieras purje näkyvissä."
"Missä?" huudahti ensimmäinen luutnantti, mennen keulaan.
"Ihan auringon suunnalla."
"Mastonhuipussa oleva mies – eroitatteko sen?"
"Kyllä, sir; luullakseni se on kuunari; mutta en näe alemmaksi kuin isoon raakaan saakka."
"Se on yksi niistä, se on varmaa", virkkoi kapteeni. "Kavutkaa mastoon, herra Wilson, katsomaan, miltä se teistä näyttää. Kuka sen ilmoitti?"
"Tom Beazeley, sir."
"Tulimmainen sitä miestä! Hän saa kaikki merimieheni hyppäämään mereen, ja nyt minun täytyy antaa hänelle viisi guineata. Miltä se näyttää, herra Wilson?"
"Matala kuunari, sir, hyvin peräkalttoinen onkin, mustakylkinen. En eroita sen tykinaukkoja; mutta luulisin sillä olevan aika hyvät hampaat. Se on tyvenessä samoin kuin mekin."
"No niin, siispä meidän täytyy viheltää tuulta. Sillä välin, herra Knight, laitamme veneet kuntoon."
Jos vihelletään kylliksi kauan, saadaan varmasti tuulta. Nyt se alkoi puhaltaa noin tunnin kuluttua, ja me lähdimme purjehtimaan sen muassa. Mutta oli niin pimeä, ettemme eroittaneet kuunaria, jonka olimme kadottaneet näkyvistämme heti auringon laskettua. Keskiyön vaiheilla tuuli vaimeni, ja tuli jälleen tyyni. Kapteeni ja useimmat upseerit olivat jalkeilla koko yön, ja vahtimiehistöä käytettiin laittamaan veneitä kuntoon hyökkäystä varten. Olin vahdissa aamuvuorolla ja päivän koittaessa näin kuunarin etumaston märssyraa'alta noin neljän meripenikulman päässä luoteessa. Kiiruhdin kannelle ilmoittamaan siitä.
"Oikein hyvä, nuori mies. Nyt näen sen, herra Knight", sanoi kapteeni, joka oli suunnannut kaukoputkensa osoittamaani suuntaan, "ja valtaan sen myöskin tavalla tai toisella. Ei merkkiäkään tuulesta. Laskekaa kutterit vesille! Laittakaa raa'at ja harusköydet valmiiksi kiinni! Viivyttelemme hiukan nähdäksemme sen hieman tarkemmin kirkkaassa päivänvalossa."
Kirkkaassa päivänvalossa oli kuunari kaikkine varusteineen selvästi näkyvissä. Siinä oli ampuma-aukkoja kuudelletoista tykille, ja se oli peloittava alus veneillä ahdistettavaksi. Kun tyyntä yhä jatkui, hinattiin iso vene, jolla ja pinassi veteen; ne miehitettiin ja aseistettiin. Kuunarista työnnettiin airot esille, ja siellä ilmeisesti valmistauduttiin ottamaan niitä vastaan. Kapteenia ei kuitenkaan näyttänyt haluttavan panna miehiään alttiiksi niin vaarallisessa ottelussa, ja niinpä veneemme pysyivät laivan kupeella joka miehen istuessa paikallaan airo pystyssä. Vihurinväreitä kiiti siellä täällä pitkin ulappaa, hämäten sen sileätä pintaa ja ennustaen tuulen pikaista nousemista, ja sellaisen mahdollisuuden toive teki kapteenin epävarmaksi.
Niinpä viivyimme laivan kupeella – Tom ja minä olimme ensimmäisessä ja toisessa kutterissa – kello kahteentoista saakka, jolloin meidät komennettiin pois veneistä nauttimaan hätäisesti päivällistä, ja samalla jaettiin väkijuoma-annokset. Kello yksi oli vieläkin tyyni. Jos olisimme lähteneet liikkeelle silloin, kun veneet laskettiin vesille, olisi kaikki ollut jo aikoja sitten ratkaistu.
Huomattuaan vihdoin, että toiveet tuulesta olivat silloin vieläkin vähäisemmät kuin ne olivat olleet aamupäivällä, kapteeni käski veneiden lähteä liikkeelle. Olimme edelleenkin yhtä pitkän matkan päässä kaappausaluksesta; välimatkamme oli kolme ja puoli tai neljä meripenikulmaa. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olimme tykinkantamissa; kaappausalus käänsi meitä kohti kylkensä, ja alkoi sitten ampua meitä kuulilla, tähdäten tykkinsä hyvin tarkasti. Kuulat kimmahtelivat vedestä, lennähdellen veneemme ylitse, ja joka laukauksella olimme varmat siitä, että meihin oli osunut.
Samassa alkoi lievä tuuli puhaltaa pitkin vedenpintaa. Se saavutti kuunarin, pullisti sen purjeita ja alus pidensi välimatkaamme. Taaskin tuuli tyyntyi, ja me lähenimme vihollista nopeasti. Se kääntyi jälleen ja alkoi uudelleen ampua, ja yksi sen kuulista lävisti toisen kutterin, jossa minä olin, repien siitä kolme lankkua irti ja haavoittaen kahta miestä sekä minua.
Vene, jossa oli raskas lasti, tykki, ammuslaatikolta ynnä muuta, tuli heti vettä täyteen ja kaatui, keikuttaen meidät veteen, ja vain vaivoin selviydyimme raskaista tavaroista, jotka valahtivat siitä mereen. Muuan haavoittumattomista mies-poloisista sotkeutui veneen alle eikä enää päässytkään pinnalle. Miehistön muut jäsenet kohosivat näkyviin ja takertuivat kiinni veneen laitoihin. Ensimmäinen kutteri riensi avuksemme, sillä purret olivat eronneet toisistaan, jotta ampuminen ei olisi niin tehokasta; mutta kului kolme tai neljä minuuttia, ennenkuin se ehti mitenkään meitä avustamaan, ja sillä aikaa molemmat muut haavoittuneet, jotka nähtävästi olivat saaneet vammoja jalkoihinsa tai vartaloonsa, menehtyivät verenvuotoon, heidän otteensa heltisivät vähitellen, ja he katosivat tyyneen, siniseen veteen.
Minä olin saanut pirstaleen vasempaan käsivarteeni ja kestin kauemmin kuin muut kaksi, jotka olivat silpoutuneet; mutta en jaksanut pysytellä kiinni siihen saakka, kunnes kutteri ennätti luoksemme, vaan menetin tajuntani ja upposin. Tom, joka oli kutterin keulassa, huomasi minun uppoavan ja sukelsi jälkeeni, toi minut jälleen pinnalle, ja meidät molemmat nostettiin pois vedestä. Myöskin muut viisi miestä pelastettiin. Niin pian kuin meidät oli saatu kutteriin, seurasi se muita veneitä, jotka edelleenkin etenivät kaappausalusta kohti.
Tulin jälleen tajuihini ja huomasin, että kappale kuulan rikkomaa veneen teljoa oli tunkeutunut kyynärvarteni lihaksiin, ollen vielä siinä kiinni. Se oli hyvin vaarallinen ja myöskin tuskallinen haava. Minulta kysymättä tarttui veneen upseeri sälöön ja vetäisi sen pois, mutta pirstaleen säröisyyden aiheuttama tuska oli niin suuri ja verenvuoto sen tempun jälkeen niin ylettömän runsas, että pyörryin uudelleen. Onneksi ei ainoatakaan valtimoa ollut vahingoittunut, sillä muutoin olisin menettänyt käsivarteni. Haavani sidottiin, ja minut laskettiin pitkäkseni veneen pohjalle.
Kuunarista ammuttiin nyt perin lämpimästi; ja olimme ennättäneet neljännespenikulman päähän siitä, kun tuuli virisi, ja se lisäsi välimatkaamme meripenikulmalla. Taivaan näöstä päättäen voimme odottaa tuulta, vaikka se joksikin aikaa jälleen vaimeni. Ehdittyämme vajaan puolen penikulman päähän kaappausaluksesta havaitsimme fregatin saaneen pirteän vihurin ja nopeasti lähestyvän taistelunäyttämöä.
Tuuli kiiti pitkin vedenpintaa ja puhalsi kaappausaluksen purjeisiin, ja väsyneiden miestemme kaikista ponnistuksista huolimatta se taaskin pääsi tykinkantamattomiin. Silloin ensimmäinen luutnantti aivan oikein päätti pyrkiä takaisin fregattiin, joka nyt oli vajaan penikulman päässä meistä. Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa oli veneet hinattu kannelle; ja kun tuuli nyt äityi vinhasti, kiidimme kaikki purjeet levällään seitsemän meripenikulman tuntinopeudella. Myöskin kaappausalus oli saanut tuulta ja purjehti uljaasti eteenpäin.
Minut vietiin sairashyttiin; olin ainoa laivaamme tuotu haavoittunut. Lääkäri tarkasti kättäni ja pudisti ensiksi päätänsä, ja odotin, että käsivarteni heti leikattaisiin poikki. Mutta tutkittuaan sitä uudelleen hän lausui mielipiteenään, että raaja ehkä voitaisiin pelastaa. Haavani sidottiin, ja minut nostettiin riippumattooni eristettyyn komeroon välikannen alle, missä tykinaukoista puhaltava viileä tuuli leyhytti kuumeisia poskiani. Mutta minun täytyy palata takaa-ajoon.
Vajaassa tunnissa tuuli oli äitynyt niin, että tuskin saatoimme pitää puuvenprammipurjeita levällään. Kaappausalus pysyi suunnassaan noin kolmen meripenikulman päässä suoraan edellämme, pitäen kaikkia kolmea mastoamme yhdessä viivassa. Auringon laskiessa oli pakko kääriä kokoon puuvenprammipurjeet, ja kaikista taivaan merkeistä päättäen saatiin odottaa ankaraa myrskyä. Pidimme kuitenkin levällään kaikki ne purjeet, jotka fregatti suinkin sieti, pitäen takaa-ajettavaamme näkyvissä yökiikareillamme ja tarkkaillen sen kaikkia liikkeitä.
Tuuli äityi; ennen aamunkoittoa oli aallokko ankara, ja fregatti saattoi pitää levällään ainoastaan prammipurjeet, märssypurjeiden ollessa kahdesti reivattuja. Päivän koittaessa olimme mittausten mukaan lähestyneet kuunaria noin neljännespenikulman, ja kapteeni sekä upseerit menivät kannen alle saamaan hiukan lepoa ja virvokkeita, sillä he olivat olleet yhtä mittaa kannella neljäkolmatta tuntia.
Koko sen päivän ajoimme kaapparia takaa saavuttamatta sitä enempää kuin meripenikulman verran, ja nyt puhalsi myrsky vimmaisesti; prammipurjeet oli aikaisemmin kääritty kokoon; märssypurjeet olivat reivatut hyvin pieniksi; ja kiidimme lähes kahdentoista penikulman tuntinopeudella. Kuunari purjehti kuitenkin niin hyvin, että se oli vain parhaiksi tykinkantamissa auringon laskiessa taivaanrannan taakse vihaisen ja tulisen punaisena.
Nyt oli suuresti pelättävissä, että takaa-ajettavamme pääsisi pakoon, sillä yön aikana oli vaikea ankarassa aallokossa pitää sitä silmällä kaukoputkilla ja saattoi otaksua sen käärivän kaikki purjeensa kokoon ja päästävän meidät ohitseen. Kävi kuitenkin ilmi, ettei se temppu ollut pälkähtänyt kaappausaluksen kapteenin päähän. Hän purjehti edelleen, pitäen levällään niin paljon purjeita, että se päiväsaikaankin olisi tuntunut huolestuttavalta, Ja koska ohjaaminen ei yöllä koskaan ole yhtä täsmällistä kuin päivällä, oli se päivän sarastaessa taaskin meitä jätättänyt ja oli nyt neljän meripenikulman päässä meistä. Jos myrskyssä oli tapahtunut muutosta, oli se äitynyt, mutta siitä huolimatta kapteeni Maclean päätti päästää irti yhden reivin märssypurjeista.
Aamulla Tom tuli tavallisuuden mukaan riippumattoni ääreen ja tiedusti, miten voin. Vastasin hänelle, että voin paremmin, että tuskani olivat lievemmät ja että lääkäri oli luvannut tulla sitomaan haavani aamiaisen jälkeen, sillä kääreitä ei ollut poistettu sen jälkeen, kun minut tuotiin laivaan. "Entä kaappausalus, Tom? Toivottavasti saamme sen vallatuksi; sen valtaaminen tuottaa minulle jonkun verran lohdutusta."
"Luullakseni sen saamme, Jacob, jos mastot kestävät; mutta purjeissamme on suunnaton paine, kuten arvannet siitä, miten fregatti hyppii; etukannella on mahdoton seistä, ja vettä tulee keulasta ihan koskena laivan keskiosiin. Nyt lähestymme sitä. On kaunista katsella, miten se purjehtii; sen kallistuessa eroitamme, että sen kaikki miehet on sidottu kiinni kanteen, ja se sieppaa kokonaisia aaltoja sekä etu- että takamastonsa isoihin purjeisiin, kaataen ne jälleen pois noustessaan uudelleen pystyyn. Joka tapauksessa se ansaitsee päästä pakoon."
Se ei kuitenkaan päässyt pakoon, sillä keskipäivällä olimme vajaan penikulman päässä siitä. Kello kahden aikana merimiehet ampuivat sitä musketeillaan, sillä emme tahtoneet kääntyä ampuaksemme sitä tykillä, vaikka se olikin ihan keulamme edessä. Ehdittyämme kaapelimitanpäähän siitä, vähensimme purjeita pysyäksemme sillä etäisyydellä sen jäljessä, ja kun takaa-ajettavamme oli menettänyt useita miehiä muskettitulesta, heilutti sen kapteeni hattuaan antautumisen merkiksi.
Vähensimme heti purjeita pysyäksemme tuulenpuolella, ampuen kuunaria, kunnes sen kaikki purjeet oli laskettu suppuun; senjälkeen käänsimme aluksemme tuuleen, pitäen vihollista suojapuolellamme ja ampuen jokaista miestä, joka näyttäytyi kannella. Sen valtaaminen oli vaikea tehtävä; vene saattoi tuskin säilyä sellaisessa aallokossa. Ja kun kapteeni tiedusti vapaaehtoisia, ja kuulin Tomin äänen kutteria laskettaessa vesille, kutistui sydämeni siitä pelosta, että hänelle sattuisi jokin onnettomuus. Kannelta kuuluvasta puhelusta saatoin vihdoin päättää, että kutteri oli kommelluksitta saapunut perille, ja mieleni piristyi. Lääkäri tuli luokseni ja sitoi haavani, ja sitten tunsin oloni sekä ruumiillisesti että sielullisesti verrattain huojentuneeksi.
Vasta seuraavana aamuna, kun olimme nokka tuulta vasten kuunari vierellämme, tyyntyi siksi paljon, että saatoimme tuoda vangit fregattiin ja panna kuunariin omat miehemme ja upseerimme. Vallattu alus osoittautui olevan Amerikassa rakennettu, ranskalaiseksi kaappausalukseksi varustettu kuunari. Sen nimi oli Cerf Agile, siinä oli neljätoista tykkiä, sen kantavuus oli lähes kolmesataa tonnia, ja sen miehistöön kuului sataseitsemänkymmentä miestä, joista kahdeksanviidettä oli poissa aluksesta sijoitettuina kaapattuihin laivoihin. Oli kenties onni, etteivät veneet olleet voineet hyökätä sen kimppuun, koska ne olisivat saaneet perin lämpöisen vastaanoton. Näin meidän onnistui vallata tämä häiritsevä alus ajettuamme sitä takaa kaksisataaseitsemänkymmentä meripenikulmaa.
Niin pian kuin kaikki järjestelyt oli suoritettu, suuntasimme kulkumme kaappausalus mukanamme Halifaxiin, jonne saavuimme noin viiden viikon kuluttua. Haavani oli nyt melkein terve; mutta käsivarteni oli kuihtunut, enkä kyennyt palaamaan paikalleni. Tiedettiin hyvin, että minulla oli hyvä käsiala, ja koska en pystynyt mihinkään muuhun, tarjouduin auttamaan taloudenhoitajaa ja kirjuria pitämään laivan kirjoja ynnä suorittamaan muuta semmoista.
Amiraali oli Bermuda-saarilla, ja se fregatti, jonka sijalle meidän piti tulla, oli asiain pakotuksesta lähetetty Hondurasiin, eikä sitä odotettu takaisin joihinkuihin kuukausiin. Purjehdimme Halifaxista Bermuda-saarille, liityimme amiraalin laivueeseen, ja kolmen viikon kuluttua meidät määrättiin risteilylle. Käsivarteni oli nyt täydelleen parantunut, mutta minusta oli ollut niin paljon hyötyä kirjanpitäjän toimistossa, että minut pidätettiin siellä suuresti vastoin omaa haluani; mutta kuten Tom sanoi, kapteeni halusi sitä, eikä siitä asiasta senjälkeen enää puhuttu mitään.
Amerikka ei siihen aikaan ollut sotanäyttämönä, ja lukuunottamatta pienten ranskalaisten pikapurjehtijain ahdistamista ei tällä pohjoisamerikkalaisella laivastoasemalla ollut mitään tekemistä. Minulla ei senvuoksi ole paljoakaan kerrottavaa siitä ajasta, jonka vielä olin fregatissa. Tom suoritti tehtävänsä keulamaston märssaalingissa eikä milloinkaan joutunut epäsuosioon; hän oli päinvastoin sekä upseerien että miehistön suuri suosikki ja käyttäytyi kapteenia kohtaan vapaammin kuin kukaan muu olisi uskaltanut tehdä. Mutta kapteeni Maclean tiesi Tomin olevan etummaisia ja parhaita miehiään, aina toimeliaan, innokkaan ja vaaroista välinpitämättömän, ja Tom tiesi tarkoin, kuinka pitkälle hän saattoi mennä leikkiessään kapteenin kanssa.
Minä jäin kirjanpitäjän toimistoon, ja koska pian havaittiin, että olin saanut erinomaisen koulutuksen ja aina käyttäydyin kunnioittavasti ylempiäni kohtaan, kohdeltiin minua ystävällisesti, eikä minulla ollut minkäänlaista syytä valittaa sotalaivan komentoa.
Sellainen oli asiaintila toisen fregatin saapuessa Hondurasista, ja meille, jotka viimeiset neljä kuukautta olimme risteilleet Bostonin lahdella, toi kutteri sanoman, jossa meidän käskettiin kiiruhtaa amiraalin luokse Halifaxiin. Olimme nyt olleet lähes vuoden poissa Englannista saamatta kirjeitä. Lukija saattanee niin ollen kuvitella maltittomuuttani, kun laskettuamme ankkurin ja käärittyämme purjeet kokoon amiraalin vene tuli laivallemme, tuoden useita säkkejä kirjeitä upseereille ja laivamme miehistölle. Ne vietiin upseerien ruokalaan, ja odottelin kärsimättömänä niiden järjestelyä ja jakoa. "Faithful", ilmoitti taloudenhoitaja, "tässä on kaksi kirjettä teille."
Kiitin häntä ja riensin kirjanpitäjän toimistoon saadakseni lukea ne häiriytymättä. Ensimmäisen osoite oli kirjoitettu muodollisella käsialalla, jota en tuntenut. Aukaisin sen hieman kummastuksissani, aprikoiden, kuka saattoi kirjoittaa niin halpa-arvoiselle henkilölle. Se oli lakimieheltä ja seuraavansisältöinen:
"Sir.
Ehätämme ilmoittamaan Teille, että hyvä ystävänne herra Alexander
Turnbull on kuollut. Jälkisäädöksellään, joka on avattu ja luettu
ja jonka toimeenpanija Te olette, hän on määrännyt Teidät ainoaksi
perijäkseen, jättäen Teille tällä kertaa kolmekymmentätuhatta
puntaa sekä loput omaisuudestaan hänen vaimonsa kuoltua. Paitsi
viittä tuhatta puntaa, jotka on määrätty rouva Turnbullin
vapaasti käytettäviksi, ei jälkisäädöslahjojen yhteissumma ole
kahdeksaasataa puntaa suurempi. Rouva Turnbullille hänen
elinajakseen määrättyjen rahojen koroista johtuva leskeneläke
on tuhat kahdeksankymmentä puntaa vuodessa laskettuna
kolmiprosenttisista, vakautetuista valtiolainoista, joten
hänen kuoltuaan Teillä on kolmekymmentäkuusituhatta puntaa
vakautettuja arvopapereita, ja jos näistä lasketaan
seitsemänkymmentäkuusi prosenttia, jää Teille
kaksikymmentäseitsemäntuhatta kolmesataakuusikymmentä
puntaa.
Pyydän onnitella Teitä hyvän onnenne johdosta ja olen herra
Drummondin kanssa anonut amiraalinvirastolta, että Teidät
vapautettaisiin laivastosta. Tämä anomus, kuten minulla on
ilo ilmoittaa, käsiteltiin heti, ja samassa postissa, jossa
saatte tämän kirjeen, saapuu määräys siitä, että Teidät
tulee vapauttaa palveluksesta ja lähettää kotimaahan.
Jos katsotte hyväksi pitää toiminimeämme lainopillisena
neuvonantajananne, olemme perin onnellisia saadessamme
merkitä Teidät asiakkaittemme luetteloon.
Kunnioittaen
John Fletcher."Minun täytyy jättää lukijan arvosteltavaksi, millainen tämän odottamattoman ja tervetulleen tiedonannon vaikutus oli. Aluksi olin niin huumaantunut, että olin kuin kuvapatsas kirje kädessäni, ja siinä tilassa pysyin, kunnes minut herätti ensimmäinen luutnantti, joka oli tullut toimistoon käskemään minua ilmoittamaan miehistölle, että Englantiin menevät kirjeet lähetettäisiin nyt, ja kehoittamaan purjeentekijää valmistamaan säkin.
"No, mutta, Faithful – mikä teitä vaivaa? Oletteko sairas vai –?" En kyennyt vastaamaan, vaan työnsin kirjeen hänen käteensä. Hän luki sen, ilmaisten silloin tällöin hämmästystään huudahduksilla. "Toivotan teille onnea, hyvä mies, ja toivon, että minun vuoroni olisi ensi kerralla. Eipä ihmekään, että olitte samannäköinen kuin pistetty sika. Jos minä olisin saanut sellaisen kirjeen, olisi kapteeni saanut luikkailla äänensä käheäksi, ja laiva olisi saanut kaatua kumoon, ennenkuin olisin herännyt. No niin, otaksuttavasti emme enää saa teistä irti työtä –"
"Kapteeni tahtoo tavata teitä, herra Knight", ilmoitti eräs merikadeteista, koskettaen hattuaan.
Ensimmäinen luutnantti meni kapteenin hyttiin ja palasi muutamien minuuttien kuluttua kädessään eromääräykseni.
"Kaikki on selvää, Faithful, tässä on eromääräyksenne ja määräys kotimatkastanne."
Hän laski paperit pöydälle ja poistui heti, sillä satamassa ei ensimmäisellä luutnantilla ole aikaa hukattavaksi. Seuraava luokseni tullut henkilö oli Tom, jonka kädessä oli Maryn lähettämä ja Tomin äidin jälkikirjoituksella varustettu kirje.
"Kas niin, Jacob", virkkoi hän, "minulla on sinulle uutisia. Mary kertoo herra Turnbullin kuolleen ja jättäneen hänen isälleen kaksisataa puntaa ja kuulleensa vainajan jättäneen sinulle jotakin kaunista."
"Niin hän totisesti onkin, Tom", vastasin. "Luehan tämä kirje!"
Tomin lukiessa huomasin Drummondin kirjeen, jonka olin unohtanut. Avasin sen. Se sisälsi saman ilmoituksen kuin lakimiehen kirje, mutta lyhytsanaisemmin; siinä kehoitettiin minua heti palaamaan kotiin, ja siihen oli liitetty hänen liikkeensä sadan punnan suuruinen maksuosoitus, jotta voisin esiintyä nykyisen asemani mukaisesti.
"No niin", äänsi Tom, "nämä ovat tosiaankin hyviä uutisia, Jacob. Olet vihdoinkin herrasmies, jollainen ansaitset olla. Olen siitä kovin hyvilläni. Mitä aiot tehdä?"
"Eromääräykseni on tässä", vastasin. "Ja minulle on määrätty kotimatka."
"Yhä parempaa. Olen niin iloissani, Jacob, niin niin kovin iloissani. Mutta miten minun käy?" Ja Tom hipaisi kätensä selkämyksellä otsaansa pyyhkäistääkseen pois kyyneleen.
"Sinä tulet pian jäljessäni, Tom, jos saan sen toimeksi joko rahalla tai ystävien avulla."
"Minä teen sen, jollet sinä saa sitä aikaan, Jacob. En jää tänne ilman sinua, sen olen päättänyt."
"Älä tee mitään harkitsematonta, Tom! Olen varma siitä, että saan ostetuksi sinut vapaaksi, enkä Englantiin saavuttuani ajattele mitään muuta, ennenkuin se on tehty."
"Sinun täytyy sitten toimia vikkelästi, Jacob, sillä varmasti en enää kauan jaksa olla täällä."
"Luota minuun, Tom! Saat nähdä, että vieläkin olen Jacob Faithful", vakuutin ja ojensin käteni. Tom pusersi sitä vakavana, kääntyen sitten silmät kosteina toisaalle ja poistuen keulapuolelle.
Uutinen oli levinnyt yli koko laivan, ja useat upseerit samoin kuin miehetkin tulivat onnittelemaan minua. Kuinka paljon olisinkaan ollut valmis antamaan saadakseni olla ainoastaan puoli tuntia yksikseni – puoli tuntia, jolloin olisin saanut tyynnyttää kiihtyneitä tunteitani – kiittää niin odottamattomasta onnesta ja kiitollisena muistella niin vilpitöntä ystävää! Mutta laivassa se on miltei mahdotonta, jollei ole upseeri ja voi vetäytyä omaan hyttiinsä; ja sellaiset sydämenvuodatukset, jotka surusta tai mielihyvästä johtuvat, ja kyyneleet, yksinäisyydessä niin suloiset, täytyy joko näyttää kaikille tai sitten tyyten tukahduttaa.
Vihdoin tuli toivomani tilaisuus. Luutnantti Wilson, joka oli ollut poissa virkatehtävissään, tuli onnittelemaan minua heti uutisesta kuultuaan, ja vaistomaisesti oivaltaen, millaisia tunteeni olivat, hän tiedusti minulta, enkö haluaisi kirjoittaa kirjeitäni hänen hytissään, joka olisi muutamia tunteja käytettävissäni. Kiitollisena hyväksyin hänen tarjouksensa; ja silloin, kun kapteeni kutsui minut puheilleen, olin huojentanut ylettömän täyttä sydäntäni ja tyynnyttänyt kiihtyneet tunteeni.
"Jacob Faithful, kuten tiedätte, on annettu määräys teidän erostanne", lausui hän ystävällisesti. "Teidät viedään tänään iltapäivällä Astreaan, joka on määrätty kotimaahan ja lähtee muutamien päivien kuluttua. Olette käyttäytynyt hyvin ollessanne minun komennuksessani. Ja vaikka olettekin nyt sellaisessa asemassa, ettette kaipaa hyvää todistusta, saatte kuitenkin tyydytykseksenne tuntea täyttäneenne velvollisuutenne siinä asemassa, johon olette elämänne erään osan ajaksi joutunut – toivotan teille kaikkea hyvää."
Vaikka kapteeni Maclean näin puhuessaan ei hetkeksikään unohtanut, millainen keskinäinen suhteellinen asemamme oli, oli hänen esiintymisensä niin ystävällistä, erittäinkin hänen lausuessaan viimeiset sanat: "Toivotan teille kaikkea hyvää", että se kävi sydämelleni. Vastasin olleeni oikein onnellinen sinä aikana, jonka olin ollut hänen komennuksessaan, ja kiitin häntä hänen hyvästä toivotuksestaan.
Mutta vaikka minut olikin määrätty Astreaan, ei kapteeni lähettänytkään minua sinne. Hän huomautti ensimmäiselle luutnantille, että minun olisi parasta mennä maihin varustautuakseni sopivasti, ja kuten myöhemmin sain tietää, puhui minusta hyvin suosittelevasti Astrean kapteenille, mainiten minun saaneen herrasmiehen kasvatuksen ja joutuneen laittomasti väkisin laivastoon. Ja niinpä Astreaan mentyäni upseerit pyysivät minua syömään heidän seurassaan upseerien ruokalassa kotimatkalla.
Menin maihin, sain rahat maksuosoituksestani, riensin vaatturille ja hänen sekä muiden pukeutumisalan taiturien avulla hankin kaikki, mitä herrasmiehen ulkoasuun tarvittiin. Senjälkeen palasin Immortalitehen sanomaan jäähyväiset upseereille ja merimiehille, joiden kanssa olin ollut mitä likeisimmissä suhteissa. Minun ja Tomin ero oli perin tuskallinen. Jo nekin muutamat päivät, jotka olin ollut poissa, olivat, kuten havaitsin, muuttaneet hänen ulkonäköään.
"Jacob", sanoi hän, "älä luule minun kadehtivan sinua; päinvastoin olen hyvilläni, jopa enemmän hyvilläni kuin olisin, jos sellainen onni olisi osunut omalle kohdalleni. Mutta en mahda mitään sille, että tuskailen ajatellessani, että jään tänne ilman sinua; ja sitä tuskailua kestää, kunnes olen jälleen seurassasi."
Uudistin sen lupaukseni, että hankkisin hänelle eromääräyksen ja pakotettuani hänet ottamaan kaikki ne rahat, joista arvelin voivani luopua, laskeuduin laivan kannelta yhtä liikutettuna kuin Tom-parkakin oli. Matkamme sujui nopeasti. Meillä oli yhtä mittaa luoteistuulia, kiidimme niiden ajamina ja vajaan kolmen viikon kuluttua laskimme ankkurimme Spitheadissa. Olin onnellinen asemani muutoksesta ja vielä onnellisempi toiveikkaista odotuksista ja mainitsen vain, etten ollut milloinkaan ollut paremmalla tuulella enkä miellyttävämpien nuorten miesten seurassa kuin Astrean upseerit olivat. Ja vaikka olimmekin yhdessä niin vähän aikaa, olimme molemmin puolin pahoillamme erotessamme toisistamme.
KAHDESTOISTA LUKU
Keskeytän aviollisen kaksinpuhelun ja kaadan veneen – Kun ollaan kuivalla maalla, ei ketään huku – Tom eroaa sotalaivasta, koska hän ei halua siinä olla – Huomaan herrasmiehen ammatin kyytisoutajan ammattia miellyttävämmäksi.
Ensimäinen tehtäväni palattuani oli käydä vanhan Tomin luona vakuuttamassa hänelle, että hänen poikansa voi hyvin. Toiveeni olisivat tosin vieneet minut Drummondeille, mutta tunsin velvollisuuteni vaativan minua jättämään sen nautinnon toistaiseksi.
Saavuin hotelliin myöhään illalla ja varhain seuraavana aamuna menin Westminster-sillan vierellä oleville portaille, jossa minua tervehdittiin tavanmukaisella huudolla: "Vene, sir?" Muistot tulvahtivat mieleeni kuultuani tämän tutun äänen. Elämäni tuntui lipuneen sieluni silmien editse muutamina sekunteina, kun istuuduin veneen peräteljolle ja käskin kyyditsijäni soutaa jokea ylöspäin.
Oli kaunis aamu ja niinkin varhaisena hetkenä melkein liian lämmin – aurinko paahtoi niin kuumasti. Katselin kaikkia sivuuttamiamme esineitä sanoinkuvaamattoman kiinnostuneena, jokaista puuta, jokaista rakennusta, jokaista niemekettä – ne olivat vanhoja ystäviä, jotka auringon niihin kirkkaasti paistaessa näyttivät riemuitsevan onnestani. Olin aatoksissani, liian nautintorikkaissa, halutakseni niitä häirittävän, vaikka silloin tällöin mieleeni välähti tuskaisiakin muistoja; mutta ne muistuttivat vain kevyitä pilvenhattaroita, jotka ohitse kiitäessään tuokioksi pimittivät onneni loistavan auringon. Vihdoin osui katseeni vanhan Tomin tuttuun asuntoon, hänen isoon ilmoituskilpeensä, jossa oli: "Veneitä veistetään tilauksesta" ja pystyyn sijoitettuun veneenpuolikkaaseen, ja muistin matkani tarkoituksen. Käskin soutajani ohjata veneensä laituriin ja maksettuani hänelle hyvin lähetin hänet pois, sillä olin huomannut vanhan Tomin olevan työssä, käydä kopsutellen alassuin käännetyn veneen ympärillä. Ja hänen vaimonsa istui penkillä veneenpuolikkaassa, paistattaen päivää lämpimässä auringonpaisteessa ja kutoen verkkojaan.
Olin tullut maalle niin hiljaa, ja he olivat niin syventyneet puuhiinsa, etteivät he huomanneet minua, ja hiivin talon ohitse heidän toiselle puolelleen hämmästyttääkseni heitä. Pääsin vanhan veneen taakse, jossa kuulin heidän keskustelunsa.
"Olen sitä mieltä", virkkoi vanha Tom, joka herkesi nakuttamasta joksikin aikaa, "etteivät kaikki Birminghamin naulat saisi tätä venettä tiiviiksi. Puu on lahoa ja pehmyttä kuin päärynä, ja naulat tipahtavat irti siitä. Olen pannut siihen kappaleen enemmän kuin oli sovittu, mutta jollen pane vielä yhtä tähän, ei se ikinä kestä veden pinnalla."
"No niin, pane siihen sitten vielä yksi kappale!" kehoitti rouva Beazeley.
"Kyllä, sen teen; mutta minusta tuntuu, että tässä puuhassa kärsin tappiota. Seitsemän shillingiä ja kuusi pennyä ei riitä korvaamaan työpalkkaa ja muita kustannuksia. Mutta vähätpä siitä." Ja Tom ajautti laulun:
"Maaperällä
on kahlehet,
orjuus osanamme vain.
Merellä taas
on vapaus,
rakkaus mukanamme ain'.""No, jos kerran laulat, niin laula totta, Beazeley!" huusi vanha vaimo. "Eikö poikasi ole väkisin värvätty laivastoon? Ja miten silloin voit puhua vapaudesta?"
Vanha Tom vastasi jatkamalla lauluaan:
"Siellä vieras silmä ei tarkkaile,
eikä ilkeä kieli kuiski.
Koko maailma meiltä on unhossa –""Niin, niin", vastasi vanha vaimo, "ei ketään silmällä pitämässä, tosiaankin. Hän saattaa olla sairaana ja murheissaan, haavoittunut tai kuolemaisillaan kuumeeseen, eikä äidin silmä ole häntä näkemässä. Mitä siihen tulee, että kaikki maailmassa on unohtunut, en usko Tomin unohtaneen äitiään."
Vanha Tom vastasi:
"Muu pettänee,
vaan sielu ei,
muuttua uskollinen voi.""Niin se on, Tom – niin se on; ja tälläkin hetkellä hän muistelee isäänsä ja äitiään, sen varmasti uskon; ja hän rakastaa meitä hellemmin kuin koskaan ennen."
"Niin minäkin uskon", yhtyi vanha Tom, "jos nimittäin hänellä ei ole mitään parempaa tekemistä. Mutta kaikella on aikansa; ja kun mies suorittaa tehtäviään merimiehenä, ei hän saa laskea ajatuksiaan harhailemaan. Ole huoleti, muori, hän kyllä tulee takaisin.
"Kyllä mukana on pienoinen enkeli
Jackin hengestä huolehtimassa.""Jumala sen suokoon! Jumala sen suokoon!" hoki vanha vaimo, pyyhkien silmiään esiliinallaan ja ryhtyen sitten jälleen kutomaan verkkoaan.
"Kirjeistään päättäen", jatkoi hän, "hän tuntuu olevan ylettömästi mieltynyt siihen tyttöön, Mary Stapletoniin – ja joskus minusta tuntuu siltä kuin tyttö pitäisi hänestä aika tavalla; mutta sillä tytöllä ei milloinkaan kestä sama mieli kauan. En pitänyt siitä, että hän koreili ja keimaili sotilaiden seurassa, ja samaan aikaan Tom kertoo hänen kirjoittaneen, ettei hän välitä kenestäkään muusta kuin Tomista."
"Naiset ovat – naisia, se on varma se", tokaisi vanha Tom, miettien jonkun aikaa ja sitten osoittaen ajatustensa pyörivän pojassaan kajauttamalla:
"Kun aallot aavan ulapan
eroittaa meidät, silloin muista
sydämein sua kaipaavan;
en lohtua voi saada muista.
Ja kaukana kun vaellan
mä yksinäisnä, ystävittä –""Älä sano niin, Tom – älä sano niin!" keskeytti vanha vaimo.
Tom pitkitti:
"Sinua muistan, kotia
ja riemua, mi vartoo siellä.""Niin, niin hän tekee, poika-poloinen, sen uskallan sanoa. Mitä olisinkaan valmis antamaan nähdäkseni hänen rakkaat, hymyilevät kasvonsa!" huoahti rouva Beazeley.
"Ja olisinpa valmis antamaan aika paljon minäkin, muori. Mutta jokaisen miehen velvollisuushan sittenkin on palvella isänmaatansa; ja niin tulee Tominkin, kuten hänen isänsä teki ennen häntä. Olen iloinen, kun hän palaa, mutta en ole pahoillani siitä, että hän on poissa. Laivamme täytyy miehittää, muori; ja jos miehiä otetaan väkisin, johtuu se vain siitä, ettei vapaaehtoisia tarjoudu – siinä kaikki. Kerran laivaan jouduttuaan he eivät siitä välitä. Te naiset tarvitsette pakko-ottoa ihan yhtä paljon kuin miehetkin sitä kaipaavat, ja siinä koko juttu."
"Miten niin, Tom?"
"No, kun kosiskelemme teitä ja pyydämme teitä avioliittoon kanssamme, ettekö aina ole nyrpeitä ja vastaa: 'Ei?' Teistä on mieluista, että teitä suudellaan, mutta meidän pitää tehdä se väkisin. Samanlaista on laivan miehittäminen. Kaikki miehet sanovat: 'Ei', mutta kerran laivaan jouduttuaan pitävät he laivastoelämästä oikein paljon – mutta teidän tavallanne he kaipaavat pakko-ottoa. Eikö Tom kirjoittanut, että hän on oikein onnellinen eikä välitä siitä, missä hän on, niin kauan kuin hän on Jacobin seurassa?"
"Kyllä; se on totta; mutta kerrotaanhan, että Jacob pääsee vapaaksi ja tulee kotiin, kun hän nyt on saanut omaisuuden. Ja mitäs Tom sitten sanoo?"
"Niin, se on pahinta kaikesta. Uskon Jacobin sydämen olevan oikealla paikallaan, mutta rikkaus kuitenkin turmelee ihmisen. Mutta saammehan nähdä. Jollei Jacob osoittaudu aidoksi, en enää ikinä luota ihmiseen. Mutta sattuuhan muutoksia tässä maailmassa, se on varma.
Oikkuinen mieli on onnettarella,
lahjojaan vaihdellen meille se suo.
Tänään jos pistää ne tutkaimella,
huomenna antimen suopean tuo.– Toivoisin vain Jacobin olevan täällä – siinä kaikki."
"Sitten toiveenne täyttyy, kelpo vanha ystäväni", huudahdin, juosten Tomin luokse ja tarttuen hänen käteensä. Mutta vanhaan Tomiin vaikutti yllätys niin kovasti, että hän hätkähti taaksepäin, menettäen tasapainonsa ja vetäen minut mukaansa, ja yhdessä kellahdimme nurmikolle. Eikä se ollut ainoa tapaturma, sillä rouva Beazeley hämmästyi niin, että hänkin ponnahti pystyyn sijoitettuun vanhaan veneenpuolikkaaseen kiinnitetyltä penkillään ja paiskautui sitä vasten. Vene, joka oli ollut laho jo silloin, kun se oli siihen tuotu ja joka lisäksi oli useita vuosia ollut alttiina kaikenlaisille säille, ei enää kestänyt sellaista painostusta. Se antoi perään vanhan vaimon äkillisesti ponnistaessa, ja hän sekä vene romahtivat yhdessä maahan, ja hän kirkui ja touhusi lahonneiden lankkujen seassa, joiden nyt niin monivuotisen läheisen yhdessäolon jälkeen täytyi erota toisistaan. Olin ensimmäisenä pystyssä ja juoksin auttamaan rouva Beazeleytä, joka oli tukehtumaisillaan tomuun ja kuivuneisiin pikipaakkuihin, ja vanhan Tomin ehätettyä avuksemme nostimme iäkkään vaimon jälleen jaloilleen.
"Hyväinen aika!" huudahti vanha vaimo. "Voi, hyväinen aika! Totisesti taitaa lonkkani olla pois sijoiltaan. Hyvä Luoja, herra Jacob, kuinka te minua säikähdytittekään!"
"Niin", säesti vanha Tom, pudistaen lämpimästi kättäni, "me kaikki tyrmistyimme, vanha vene ja kaikki muut. Millaisen häläkän oletkaan saanut aikaan, kaatanut meidät kaikki kumoon kuten keilat! No niin, poikaseni, olen hyvilläni nähdessäni sinut, ja asustasi huolimatta olet sittenkin Jacob Faithful."
"Niin toivoin", vastasin, ja sitten lähdimme sisälle, missä kerroin heille kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä aioin tehdä Tomin vapauttamiseksi palveluksesta. Senjälkeen erosin heistä luvattuani pian käydä jälleen heitä katsomassa, huusin luokseni jokea ylöspäin lipuvan veneen ja lähdin vanhan ystäväni koulumestarin luokse, jonka samoin kuin Stapletonin ja Maryn hyvinvoinnista olin jo aikaisemmin hankkinut varmuuden.
Mutta mennessäni Putney-sillan alitse arvelin, että minun sopi yhtä hyvin käydä ensiksi Stapletonin luona, ja käskin soutajani ohjata veneensä rantaan. Riensin Stapletonin asunnolle ja menin yläkertaan, jossa Mary oli syventynyt vakavaan keskusteluun oikein hauskan näköisen, yhdeksännenkymmenennenkolmannen rykmentin kersantin asuun puetun nuoren miehen kanssa. Mary, joka oli vieläkin kauniimpi kuin erotessamme, ponnahti pystyyn aluksi tuntematta minua, mutta punehtui sitten hiusrajaansa myöten toivottaessaan minut tervetulleeksi väkinäisemmin kuin koskaan ennen.
Kersanttia näytti haluttavan pysyä paikallaan, mutta kun tartuin Maryn käteen ja sanoin hänelle, että toin hänelle terveisiä sellaiselta henkilöltä, jota hän, kuten uskoin, ei ollut unohtanut, nyökkäsi kersantti hänelle, astellen sitten portaita alas. Kenties olivat kasvoni ankaran näköiset, kun lausuin:
"Mary, en tiedä, pitäisikö minun sen jälkeen, mitä näin, kertoa sinulle sanomaani; ja se ilo, mitä odotin tullessani sinua kohtaamaan, tuhoutui näkemäni vuoksi. Kuinka hävettävää onkaan sillä tavoin leikitellä miehen tunteilla – kirjoittaa hänelle, vakuuttaa hänelle rakkauttaan ja uskollisuuttaan ja samaan aikaan rohkaista toista miestä."
Mary painoi päänsä nuokkumaan. "Jos olen tehnyt väärin, herra Faithful", vastasi hän oltuaan tuokion vaiti, "en ole tehnyt vääryyttä Tomille. Niinkuin kirjoitin, niin tunsin."
"Jos asianlaita on siten, niin minkä tähden teet väärin toista henkilöä kohtaan? Minkä tähden rohkaista toista nuorta miestä vain tehdäkseen hänet onnettomaksi?"
"En ole luvannut hänelle mitään; mutta minkä tähden Tom ei tule katsomaan minua? En jaksa jörötellä täällä yksin; minulla ei ole ketään seuranani; isä on aina oluttuvassa; ja minulla täytyy olla joku puhetoveri. Sitäpaitsi Tom on poissa ja viipyy poissa ehkä kauankin, ja poissaolo parantaa rakkauden miehistä, vaikka se ei parannakaan sitä naisista."
"Nähtävästi siis, Mary, tahdot pitää kaksi jännettä jousessasi vahingon varalta."
"Jos ensimmäinen jänne katkeaisi, olisi toinen varsin tervetullut", myönsi Mary. "Mutta aina on näin", jatkoi hän yhä lämpimämmän; "en milloinkaan voi olla sellaisessa asemassa, joka ei ole oikea; jos milloinkaan teen mitään sellaista, mikä saattaisi näyttää sopimattomalta, ilmestyt sinä varmasti, milloin sinua vähimmin odotetaan ja vähimmin toivotaan – ikäänkuin sinut olisi luotu alituiseksi syyttäjäkseni."
"Eikö omatuntosi syytä sinua, Mary?"
"Herra Faithful", toisti hän hyvin lämpimästi, "sinä et ole rippi-isäni; mutta tee, kuten haluat – kirjoita Tomille, jos haluat, kerro hänelle kaikki, mitä olet nähnyt, ja kaikki, mitä ehkä ajattelet – tee hänet ja tee minut surkeaksi ja onnettomaksi – tee se, ole hyvä! Se on ystävällinen teko; ja koska nyt olet mahtava mies, saat ehkä Tomin uskomaan, että olen keimailija ja kelvoton olento."
Tällöin Mary laski kätensä pöydälle ja painoi kasvonsa niihin.
"En tullut tänne esiintyäkseni arvostelijanasi, Mary; sinulla on varmasti oikeus menetellä mielesi mukaan, eikä minulla ole oikeutta sekaantua asioihisi. Mutta koska Tom on vanhin ja paras ystäväni, huolehdin visusti hänen eduistaan ja onnestaan, mikäli ne ovat kysymyksessä. Olemme olleet niin kauan yhdessä ja tunnen hänen luonteensa kyllin hyvin todella uskoakseni, että jos nuori mies on koskaan ollut vilpittömästi ja hellästi kiintynyt naiseen, hän on sinuun. Ja tahdon lisätä, että jos nuori mies on milloinkaan ollut rakkauden arvoinen, Tom on. Erotessani hänestä vajaa kuukausi takaperin hän pyysi minua käymään luonasi niin pian kuin suinkin voisin ja vakuuttamaan sinulle hänen muuttumatonta rakkauttaan. Ja nyt aion hankkia hänelle vapautuksen laivastosta, jotta hän pääsisi palaamaan kotimaahan. Kaikki hänen ajatuksensa keskittyvät siihen kysymykseen, ja nyt hän vartoaa perin maltittomasti sen toteutumista, jotta hän taaskin saisi olla seurassasi. Sinä itse osaat parhaiten arvioida, tuottaako hänen palaamisensa onnea vai eikö."
Mary nosti päätänsä pystympään – hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä.
"Hän siis tulee pian takaisin, ja minä näen hänet. Totisesti hänen palaamisensa koituu onneksi, jos vain minä pystyn tekemään hänet onnelliseksi – totisesti koituu, herra Faithful; mutta älä toki hiisku hänelle mitään hupakkomaisesta käyttäytymisestäni – ethän hiisku? Minkä tähden tehdä häntä onnettomaksi? Rukoilen sinua, ettet sitä tekisi. En enää koskaan menettele niin. Lupaa minulle se, Jacob, lupaathan?" jatkoi Mary, tarttuen käsivarteeni ja katsoen rukoilevasti silmiini.
"Mary, en mitenkään tahdo saada aikaan pahaa; mutta muista, että vaadin lupauksesi täyttämistä!"
"Oi, kyllä minä sen pidän, kun nyt tiedän hänen pian palaavan kotiin. Jaksan, luultavasti jaksan – varmasti jaksan varrota kuukauden tai pari keimailematta. Mutta toivon tosiaankin, etten jäisi olemaan niin paljon yksin. Toivoisin Tomin olevan kotosalla huolehtimassa minusta, sillä ketään muita ei minulla ole. En pysty itse huolehtimaan itsestäni."
Maryn kasvoista näin, että hän oli tosissaan, minkä vuoksi tein sovinnon hänen kanssansa, ja keskustelimme kaksi tuntia etupäässä Tomista. Poistuessani hänen luotansa oli hän taaskin tavallisella tuulellaan, ja hyvästellessämme hän katsoi minuun veitikkamaisesti ja sanoi:
"Nyt saat nähdä, kuinka viisas ja ymmärtäväinen olen."
Ravistin päätäni ja erosin hänestä etsiäkseni käsiini vanhan ystäväni Stapletonin, joka tapansa mukaan seisoi kapakan ovella, poltellen piippuaan. Aluksi hän ei tuntenut minua; kun näet puhuttelin häntä, vei hän kätensä korvalleen ja kehoitti minua puhumaan hieman äänekkäämmin, mutta vastasin: "Hölynpölyä, Stapleton, tuo ei vetele minun seurassani."
Silloin hän otti piipun pois suustansa ja katsoi minua suoraan kasvoihin.
"Jacob, niin totta kuin elän! En tuntenut sinua, kun olit tuollaisessa juhla-asussa – luulin sinua joksikin venettä haluavaksi herrasmieheksi. No niin, minun tuskin tarvinnee vakuuttaa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut niin pitkän ajan kuluttua; se on vain ihmisluonnon mukaista. Entä miten Tom jaksaa? Oletko tavannut Maryn?"
Näiden kahden kysymyksen nojalla saatoin ottaa puheeksi haluamani asian. Kerroin hänelle näiden kahden nuoren henkilön välisestä kiintymyksestä ja uskollisuudenlupauksesta ja huomautin, kuinka väärin hän menetteli jättäessään Maryn olemaan niin paljon yksin. Vanhus oli yhtä mieltä kanssani ja selitti, että miesten kanssa puheleminen ei Maryn puolelta ollut mitään muuta kuin ihmisluonnon mukaista; hän lupasi kuitenkin polttaa piippuaan kotosalla vastaisuudessa ja pitää sotilaat loitolla talostaan. Tyytyväisenä hänen vakuutukseensa erosin hänestä, otin toisen veneen ja lähdin Brentfordiin tapaamaan mestaria.
KOLMASTOISTA LUKU
Kaikki pikku pojat pääsevät valloilleen, ja mestari saadaan kiinni – Innokkaasti hankkiessaan jauhamista hampailleni hän joutuu toisiin hampaisiin, ja myöskin rouva Bately näyttää hampaansa – Katajaviinaa ulkoisesti, sisällisesti ja taaskin ulkonaisesti, ja sitten vanha nainen ulos – Pikemminkin whig-ministeristön hallinnon kuin romaanin tapaista.
Saapuessani perille oli arvoisa vanha koulumestari luokassa, istuen korokkeelle sijoitetun pöytänsä ääressä; apuopettaja ei ollut saapuvilla, ja pojat melusivat niin, että se olisi riittänyt herättämään ihmisen horroksista. Ilmeisesti hän oli taaskin vaipunut syviin aatoksiinsa, ja pojat käyttivät sitä hyväkseen.
"Herra Dobbs", lausuin mentyäni ihan hänen pöytänsä eteen, mutta mestari ei vastannut mitään. Toistin hänen nimensä äänekkäämmin.
"Kosini x+ab-z-1/2; sellainen täytyy tuloksen olla", puheli mestari itsekseen. "Mutta se ei ole osoittautunut oikeaksi. Tarkastanpa työni uudelleen." Ja mestari nosti pöytänsä kantta ottaakseen uuden paperiliuskan. Pöydän kannen ollessa koholla otin hänen tehtävänsä ja pidin sitä selkäni takana.
"Mutta mitäs tämä on?" huudahti mestari ja silmäili ympärilleen, etsien aikaisempia laskelmiaan. "Niin", pitkitti hän, "sen täytyy olla tuulen työtä." Sitten hänen katseensa harhaili sinne tänne, kunnes se osui minuun nauraessani hänelle.
"Eheu! Mitä silmäni näkevätkään? – Siinä on – mutta ei kuitenkaan
ole – kyllä, ihan varmasti siinä on poikani Jacob. Tervetullut,
suuresti tervetullut!" huudahteli vanhus, laskeutuen korokkeeltaan ja
sulkien minut syleilyynsä. "On kulunut kauan siitä, kun sinut näin,
hyvä poika, interea magnum sol circumvolvitur annum [välillä aurinko
kiertää suurta vuotta. Suom.]. Kauan, niin, kauan olen ikävöinyt
paluutasi, peläten, että saattaisit nudus in ignota arena sortua
toisena Palinuroksena. Olet palannut, ja kaikki on hyvin; kuten isä
sanoi raamatussa, olen löytänyt poikani, jonka olin kadottanut; mutta
sinä et ole tuhlaajapoika, vaikka käytinkin tätä sopivaa lainausta. Nyt
on kaikki hyvin, olet pelastunut taistelun, tulen ja haaksirikon
vaaroista, ja nyt sinun sopii ripustaa naulaan märät vaatteesi, pitäen
niitä muistouhrina, kuten Horatius sanoo, uvida suspendisse potenti
vestimenta maris deo."Mestarin puheen aikana olivat pojat huomattuaan, ettei hän enää ollut syventynyt matematiikkaansa, osittain sijoittuneet paikoilleen, ja ollessaan näennäisesti kiintyneinä lukuihinsa he muistuttivat minusta pesän edustalla kesäpäivänä surisevia mehiläisiä.
"Pojat", huudahti mestari, "nunc est ludendum! Saatte kuin saattekin lomapäivän. Pankaa pois kirjanne ja poistukaa rauhallisesti!"
Komennuksen mukaisesti pantiin kirjat hätäisesti pois; rauhallista poistumista ei noudatettu yhtä tiukasti – pojat päästivät äänekkään luikkauksen, ja muutamien sekuntien kuluttua mestari ja minä seisoimme kahden kesken luokkahuoneessa.
"Kas niin, Jacob, mennään pyhättööni; siellä saamme keskustella kenenkään meitä häiritsemättä. Sinun pitää kertoa minulle seikkailuistasi, ja minä kerron sinulle, mitä olen saanut tietää tuntemistasi henkilöistä."
"Sallikaa minun ensin pyytää teitä antamaan minulle syötävää, sillä olen aika nälkäinen", keskeytin ehdittyämme keittiöön.
"Varmasti saat kaikkea, mitä meillä on, Jacob, mutta nyt se ei luultavasti ole kovin paljon, koska minä ja arvoisa johtajattaremme kalusimme lampaankäpälän puhtaaksi, sillä söimme sitä tänään jo neljättä päivää. Hän on ulkosalla, mutta sinun tähtesi uskallan tunkeutua hänen kiellettyyn kaappiinsa. Kenties hän siitä vihastuu, mutta antaudun alttiiksi hänen pahalle tuulelleen."
Niin sanottuaan vanha koulumestari avasi kaapin ja ojensi minulle vadit sisältöineen, toisen toisensa jälkeen.
"Kas tässä, Jacob, on kaksi kovaa, eilispäiväistä vanukasta. Voitko nauttia kylmistä vanukkaista? Mutta maltahan, tässä on jotakin maukkaampaa – kylmän kaalin puolikas, joka jäi tänään jäljelle. Katsotaanhan vielä kerran. Tässä on lihaa – niin, se on lihaa. Mutta nyt oivallan, että se kimpale on varattu kissalle huomisaamuksi. Pelkään, ettemme saa uskaltaa käydä siihen käsiksi, sillä rouva saattaa vihastua."
"Pankaa se takaisin, sir, olkaa hyvä! En missään nimessä tahtoisi sekaantua kissan omaisuuteen."
"Niin, Jacob, sitten en näe enää mitään muuta, jollei ylähyllyllä ole ruokatarpeita. Sir, tässä on leipää, elämäntukea, ja myöskin hitunen juustoa; ja nyt taidan eroittaa jotakin tummaa hyllyn takalistolla."
Mestari ojensi sinne kätensä, mutta vetäisi sen heti takaisin, hypähtäen tuoliltaan ja parkaisten äänekkäästi. Hän oli pistänyt sormensa rotanpyydykseen, jonka vanha nainen oli virittänyt mainittujen tungettelijoiden varalle, ja hän piti kättänsä ylhäällä ja polki jalkaansa kirkuessaan kivusta.
Kiiruhdin hänen luoksensa, painoin vivun alas ja päästin hänen sormensa irti pyydyksen hampaista, jotka kuitenkin olivat saaneet veren vuotamaan ja ruhjoneet sormia. Onneksi kuitenkin pyydys, samoin kuin heidän taloutensa useimmat esineet, oli hyvin vanha, eikä hän ollut pahasti vahingoittunut. Mestari pisti sormensa avaraan suuhunsa ja piti niitä siellä jonkun aikaa virkkamatta mitään. Hän alkoi hieman rauhoittua, ja samassa astui johtajatar sisälle.
"No, mutta mitäs kaikki tämä merkitsee?" kysyi hän valittavasti. "Jacob täällä, ja koko kaappini sisältö pöydällä. Jacob, miten olet uskaltanut mennä kaappiini?"
"Mestarihan se etsi sieltä minulle jotakin syötävää, rouva Bately, ja hän joutui rotanpyydykseen."
"Se oli hänelle oikein; olen kieltänyt häntä kajoamasta tuohon kaappiin. Enkö olekin, herra Dobbs?"
"Kyllä, totisesti olet", myönsi mestari. "Ja kadun sitä, etten noudattanut neuvoasi, sillä katsohan sormiani!" Ja mestari ojensi nähtäväksi silpoutuneet sormensa.
"Hyväinen aika! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että rotanpyydys nipistää noin kovasti", pahoitteli vanha nainen, jonka suuttumus oli asettunut. "Kuinka pahasti sen täytyykään koskea niihin olentorukkiin! En viritä sitä enää, vaan jätän ne kaikki kissan huoleksi; se tappaa ne, jos vain saa ne kynsiinsä."
Vanha nainen meni lipastolle, otti esille rievunjätteitä ja pullon haavapalsamia, jota hän kaasi mestarin kädelle, sitoen sitten haavat ja koko ajan nuhdellen loukkaantunutta. "Kuinka tyhmästi menettelittekään, herra Dobbs; tiesittehän minun poistuneen ainoastaan muutamiksi minuuteiksi. Minkä tähden ette odottanut – ja minkä tähden menitte kaappiin? Enkö ole aina sanonut teille, ettei teidän pidä katsoakaan sen sisälle? Ja nyt näette seuraukset."
"Kättäni totisesti polttaa."
"Käyn noutamassa kylmää vettä, se lievittää tuskianne. Kuinka paljon vaivaa tuotattekaan, herra Dobbs! Olette pahempi kuin köyhäinkoulun poika." Ja vanha nainen lähti vesipumpulle.
"Etikka on parempaa, sir", esitin, "ja kaapissa on pullo, joka varmastikin sisältää etikkaa." Menin kaapille, otin pullon, vedin sen korkin irti ja haistelin. "Tämä ei ole etikkaa, sir, vaan hollantilaista tai katajaviinaa."
"Silloin ryyppäisin mielelläni lasillisen sitä, Jacob, sillä minua kuvottaa ja pyörryttää. Mutta liiku vilkkaasti, ettei vanha vaimo ennätä palata!"
"Juokaa pullosta, sir!" kehoitin huomattuani mestarin käyneen hyvin kalpeaksi. "Minä varoitan teitä hänen lähestyessään."
Mestari vei pullon huulilleen ja imi parhaillaan riittävää siemausta, kun vanha nainen palasi toisesta ovesta, joka oli takanamme; hän oli tullut sitä tietä noutaakseen samalla pesuastian. Ennenkuin havaitsimme häntä, ennätti hän mestarin taakse, sieppasi pullon pois hänen suultansa, nykäisten sitä niin, että väkijuomaa räiskähti hänen silmilleen ja sokaisi hänet.
"Vai sentähden menitte kaapilleni, niinkö, herra Dobbs?" kirkui hän kiihtyneenä. "Sentähden, niinkö? Minusta tuntuikin pulloni sisältö kuluvan kovin nopeasti katsoen siihen, etten nauti enempää kuin teelusikallisen joka ilta, sillä tuuli häiritsee minua kovin pahasti. Viritän rotanpyydyksen uudelleen, siitä saatte olla varma. Ja nyt saatte hankkia jonkun muun sitomaan sormianne."
"Minähän sen otin kaapista, rouva Bately; mestari olisi muutoin pyörtynyt tuskasta. Oli oikein onnellista, että hänellä on sellainen taloudenhoitajatar, jolla on jotakin sellaista talossa, sillä muutoin hän olisi saattanut kuolla. Ette varmastikaan nuru sitä, että käytimme hiukan lääkettänne saadaksemme herra Dobbsin toipumaan?"
"Rauhaa, nainen, rauhaa!" vaati mestari, jolle juoma oli antanut rohkeutta. "Rauhaa, sanon minä; en tietänyt, että sinulla oli kaapissasi paula kättäni tai katajaviinaa sinun kurkkuasi varten. Koska olen maistanut toista, on vain kohtuullista, että maistan toistakin. Vastaisuudessa saavat ne molemmat olla minulta rauhassa. Tuo minulle pesuastia, jotta saan huojentaa haavojeni repivää tuskaa, ja kiiruhda sitten hankkimaan ruokatarpeita poikani Jacobin nälän huojentamiseksi! Ja vihdoin rauhoita omaa suuttumustasi! Pax! Rauhaa, sanon minä!"
Vanha nainen, joka oivalsi mestarin ottaneen komentovallan omiin käsiinsä, lähti noudattamaan hänen määräyksiään, nurkuen, kunnes oli äänenkantamattomissa. Kylmä kaivovesi pian lievitti kunnon vanhan mestarin kipua, ja hänen edelleenkin pitäessään kättänsä pesuvadissa aloitimme pitkän keskustelun.
Aluksi kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut minun ollessani fregatissa. Kun puhuin hänelle siitä, miten olin eronnut Tomista, huomautti hän:
"Varmasti muistan sen nuoren Tomin, rattoisan, hauskan, mutta nenäkkään nuorukaisen. Toivon hänelle kuitenkin kaikkea hyvää ja olen pahoillani siitä, että hän on niin ihastunut siihen Mary-neitsyeen. Meidän sopii hyvin sanoa hänestä, kuten Horatius sanoi Pyrrhasta: 'Quis multa gracilis te puer in rosâ, perfusis liquidis urgit odoribus, grate, Pyrrha, sub antro. Cui flavam religas comam, simplex munditiis.' Olen siitä murheissani, niin, hyvin murheissani. Heu, quoties fidem mutatosque Deos flebit! Totisesti, Jacob, ennustan, että se tyttö johtaa hänet harhaan, niin, kenties turmioon."
"Sitä en usko, sir", väitin minä, mutta mestari ei vastannut mitään. Puoli tuntia hän oli syvissä ja vakavissa aatoksissaan, ja sillä aikaa rouva Bately tuli sisälle, levitti liinan pöydälle ja toi toisesta huoneesta joitakuita sianlihaviipaleita ja munia, joista nopeasti nautin vankan aterian. Vanhan emännän sisu oli nyt lauhtunut, ja hän lausui minut ystävällisesti tervetulleeksi sekä lähti kohta senjälkeen noutamaan uutta pesuvadillista kylmää vettä, jotta mestari saisi siinä hautoa kättänsä. Tämä herätti mestarin aatoksistaan, ja hän aloitti uudelleen keskustelun.
"Jacob, en ole vielä onnitellut sinua sen johdosta, että olet tullut varakkaaksi; se ei johdu siitä, etten olisi vilpittömästi iloinen senvuoksi, vaan siitä, että saapumisesi aiheuttama riemastuminen sai minut unohtamaan sen. Oli kuitenkin sinulle onneksi, että olit saanut sellaisen ystävän kuin herra Turnbull oli. Millainen tulos olisi kerskumastasi riippumattomuudesta muutoin saattanutkaan olla? Olisit otaksuttavasti joutunut olemaan useita vuosia sotalaivassa ja olisit kaatunut tai palannut raajarikkoisena, kuollaksesi tuntemattomana."
"Olitte oikeassa, sir", tunnustin. "Riippumattomuuteni ei ollut muuta kuin ylpeyttä; ja kaduin sitä katkerasti, kuten ennustitte minun tekevän, jopa jo aikaisemmin, ennenkuin minut väkisin otettiin kuninkaan palvelukseen – mutta eihän herra Drummond uudistanut tarjoustaan."
"Ei uudistanut, Jacob; mutta kuten hän myöhemmin minulle ilmaisi, hän ei ollut varma siitä, että sinä hyväksyisit hänen tarjouksensa, vaikka hän olikin hämmästynyt, kun sinut pakotettiin palvelemaan maatasi; ja sitäpaitsi hän toivoi sinun täysin mitoin tuntevan oman typeryytesi. Jo kauan ennen kuin sovit hänen kanssaan oli hän ollut todistamassa herra Turnbullin jälkisäädöstä ja tunsi sen sisällön. Hän piti kuitenkin sinua silmällä, ja jos hän olisi arvellut elintapojesi johtavan sinut väärille jäljille, olisi hän sekaantunut sinua pelastamaan. Mutta Shakespearen tavoin hän ajatteli, että 'suloinen on vastoinkäymisen tuottama hyöty' ja että sinä olisit parhaassa koulussa olemalla jonkun aikaa sen tylyn otsanrypistyksen edessä. Hän on koko ajan ollut ystäväsi."
"Sen uskon. Varmaankin hän ja hänen perheensä voivat hyvin."
"He voivat hyvin ja kukoistivat vain vähän aikaa sitten, Jacob; mutta olen nähnyt heitä ainoastaan harvoin herra Turnbullin kuoleman jälkeen. Sinusta on tuskallista kuulla, että sinun poissaolosi herättämä suru joudutti hänen kuolemaansa. Olin hänen kuolinvuoteensa ääressä, Jacob; ja totisesti uskon, että hän oli hyvä ihminen ja saa hyvän ihmisen palkkion. Mutta hän puheli kuitenkin tuiki omituisesti ja muistutti minusta sitä miehen jätettä, jota nimitämme vanhaksi Tomiksi.
– 'Ei kannata, vanha herra', virkkoi hän viruessaan vuoteellaan pielusten varassa, sillä hän oli kuihtunut pelkäksi luurangoksi, sittenkun hänen rajusti yskiessään oli verisuoni rikkoutunut, 'ei kannata kaataa tuota tohtorin ainetta kurkkuuni; ankkurini on lyhyen ajan pystyssä, ja muutamien minuuttien kuluttua lähden, kuten uskon, taivaaseen, jossa, toivon, on kiinnityspaikkoja minullekin'.
– 'Mielelläni ymmärtäisin sinua', vastasin, 'mutta puhut vertauksia'.
– 'Tarkoitan, että kuolema on iskenyt harppuunansa minuun ihan köyttä myöten ja että rimpuilen turhaan. Olen päässyt niin pitkälle kuin köyteni ulottuu. Muutamien minuuttien kuluttua on loppuni käsissä – kertokaa siis rakastavat terveiseni ja siunaukseni Jacobille – hän pelasti henkeni kerran – mutta nyt olen mennyttä.'
– Hänen lausuttuaan nämä viimeiset sanat lähti hänen sielunsa lentoon; ja siten, Jacob, hyväntekijäsi henkäisi viimeisen henkäyksensä, rukoillen sinulle siunausta."
Olin ääneti muutamia minuutteja, sillä mestarin kuvaus liikutti minua suuresti. Vihdoin hän pitkitti keskustelua.
"Ethän ole vielä tavannut Drummondeja, Jacob?"
"En ole", vastasin, "mutta menen käymään heillä huomenna. Mutta minun on aika lähteä, sillä minun täytyy palata Lontooseen."
"Ei sinun tarvitse, Jacob. Oma talosi on lähellä."
"Oma taloni!"
"Niin, herra Turnbullin jälkisäädöksen mukaan hänen vaimonsa sai sievän leskeneläkkeen, mutta jostakin syystä, jota hän ei selittänyt, eivät talo ja sen kalusto jääneet rouvalle, vaan sinä pääperillisenä saat ne."
"Tosiaankin! Missä sitten rouva Turnbull on?"
"Bathissa, johon hän on sijoittunut asumaan. Herra Drummond, joka on toiminut sinun edustajanasi, salli hänen ottaa mukaansa ne tavarat, mitä hän halusi, mutta niitä oli vain vähän, etupäässä niitä pikku esineitä, jotka pikemminkin täyttivät kuin somistivat seurustelusalia. Talo on aivan valmiina ottamaan sinua vastaan, ja sinä voit ottaa sen haltuusi tänä iltana."
"Mutta minkä tähden herra Turnbull ei jättänyt sitä leskelleen?"
"En osaa sitä oikein tarkalleen sanoa, mutta luullakseni hän ei halunnut leskensä jäävän asumaan tänne. Senvuoksi vainaja jätti hänen käytettäväkseen viisituhatta puntaa, jotta hän voisi ostaa ja kalustaa toisen asunnon."
Senjälkeen sanoin jäähyväiset mestarille, ja kun oli sangen myöhäistä, päätin kävellä taloon ja nukkua siellä.
NELJÄSTOISTA LUKU
Jossa otan haltuuni oman taloni, joka näyttää minusta huonosti kalustetulta ilman vaimoa – Tomin vapautusmääräys lähetetään, mutta onnettomuuden johdosta se ei saavu perille – Sijoitun uuteen asemaani yhteiskunnassa.
Saavuttuani perille aukaisi minulle portin puutarhurin vaimo, joka niiasi minulle syvään. Pian senjälkeen ilmestyi puutarhuri näkyviin hattu kädessä. Kaikki oli somasti ja hyvässä järjestyksessä. Menin sisälle ja vapauduin mahdollisimman pian heidän nöyrästä huomaavaisuudestaan. Halusin olla yksin. Mielessäni tulvaili voimakkaita tunteita. Kiiruhdin Turnbullin työhuoneeseen ja istuuduin siihen tuoliin, jossa hän vielä niin äsken oli istunut. Minut valtasi ylväs omistustunne, joka lientyi kiitollisuudeksi taivasta kohtaan ja suruksi hänen kuolemansa johdosta, ja istuin pitkän tovin syvissä aatoksissa.
"Ja kaikki tämä ja vielä enemmän, paljon enemmän, on omaani", huudahdin mielessäni. "Sotalaivan merimies, Thamesin kyytisoutaja, köyhäinkoululainen, orpopoika, istuu rauhallisena ylellisyyden ja varallisuuden omistajana. Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän?"
Sydämeni ei sanonut minulle mitään, tai jos sanoikin, oli se miltei arvotonta, ja vuodatin sieluani kiittäessäni taivasta. Tunsin olevani rauhallisempi suoritettuani sen velvollisuustehtävän, ja sitten ajatukseni pyörivät hyväntekijäni ympärillä. Tarkastelin huonetta – piirroksia, taljoja ja nahkoja, harppuunoja ja muita välineitä, jotka kaikki olivat samoilla paikoilla kuin ne olivat silloin, kun viimeksi olin keskustellut herra Turnbullin kanssa. Muistin hänen ystävällisyytensä, hänen sydämenyksinkertaisuutensa, hänen vilpittömyytensä, hänen järkevyytensä sekä hänen varmuutensa ja arvokkuutensa; ja vuodatin paljon kyyneliä hänen poistumisensa johdosta.
Senjälkeen ajatukseni siirtyivät Sarah Drummondiin, ja olin hänen tähtensä hyvin rauhaton. Ottaisiko hän minut vastaan vai muistaisiko hän vielä, millainen olin ollut? Muistelin, kuinka hyväntahtoinen ja ystävällinen hän oli minua kohtaan ollut. Punnitsin niitä ja nykyistä asemaani, verraten niitä alkuperääni ja aikaisempaan ammattiini; enkä osannut päätellä, mille puolelle vaaka kallistuisi. Pian sen näen, mietin. Jo huomispäivä ratkaisee sen kysymyksen. Puutarhurin vaimo koputti ovelleni ja ilmoitti, että vuoteeni oli valmis. Kävin nukkumaan ja uneksin Sarahista, nuoresta Tomista, mestarista ja Mary Stapletonista.
Seuraavana aamuna olin varhain jalkeilla ja kiiruhdin hotelliin; laitettuani olemukseni niin hyvään kuntoon kuin suinkin saatoin (mihin en kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen) lähdin Drummondien luokse. Kolkutin ovelle, eikä minua tällä kertaa käsketty odottamaan hallissa, vaan minut opastettiin heti seurustelusaliin. Sarah Drummond istui yksin piirustuksensa ääressä. Astuessani sisälle ilmoitettiin nimeni. Hän ponnahti pystyyn tuoliltaan ja punehtui kovasti tullessaan minua vastaan. Puristimme toistemme kättä äänettöminä. Henkeni salpautui liikutuksesta. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin kauniilta. Ei kumpaakaan meistä tuntunut haluttavan rikkoa hiljaisuutta; vihdoin sopersin: "Neiti Drummond –" Sitten taaskin vaikenin.
"Herra Faithful", vastasi hän, ja oltuaan senjälkeen hetkisen ääneti hän jatkoi: "Kuinka kovin omituista tämä onkaan! Minun olisi pitänyt onnitella teitä sen johdosta, että olette palannut terveenä ja että teitä on onnistanut niin hyvin; eikä sitä kukaan, herra Faithful, voi tosiaankaan tehdä vilpittömämmin."
"Neiti Drummond", vastasin hämmentyneenä, "kun olin orpo, köyhäinkoululainen ja kyytisoutaja, nimititte minua Jacobiksi. Jos mahdollisuuksieni muuttuminen saa teidät puhuttelemaan minua noin muodollisesti – jos meidän tulevaisuudessa pitää olla näin toisenlaisissa keskinäisissä suhteissa – en voi sanoa muuta kuin sen, että toivoisin taaskin olevani – Jacob Faithful, kyytisoutaja."
"Ei", huomautti hän; "muistakaa, että olitte kyytisoutaja omasta tahdostanne! Olisitte voinut olla toisenlaisessa – hyvin toisenlaisessa asemassa. Olisitte nyt voinut olla isäni yhtiökumppani, sillä hän sanoi sen viimeksi eilen illalla keskustellessamme teistä. Mutta te kieltäydyitte kaikesta; heititte hukkaan koulutuksenne, lahjanne ja hyvät ominaisuutenne typerästä ylpeydestä, jota piditte riippumattomuudenkaipuuna. Isäni miltei nöyrtyi teidän edessänne – eipä silti, että koskaan olisi nöyryyttävää tunnustaa ja koettaa korjata virhettään, mutta hän teki kuitenkin enemmän kuin useimmilta ihmisiltä olisi voinut odottaa. Ystävänne koettivat teitä taivuttaa, mutta te hyljeksitte heidän neuvoaan; ja mikä oli vielä anteeksiantamattomampaa, ei minullakaan ollut vaikutusvaltaa teihin. Niin kauan kuin rankaisitte itseänne, en moittinut teitä, mutta kun teillä on nyt ollut niin hyvä onni, sanon teille suoraan –"
"Mitä?"
"Että olette saanut enemmän kuin ansaitsette, siinä kaikki."
"Olette sanonut vain totuuden, neiti Drummond. Olin hyvin ylpeä ja hyvin typerä; mutta olin katunut tuhmuuttani paljoa aikaisemmin kuin minut otettiin väkisin laivastoon; ja peittelemättä tunnustan, etten ole ansainnut sitä hyvää onnea, joka on tullut osakseni. Voinko vielä muuta sanoa?"
"Ette; olen tyytyväinen katumukseenne ja tunnustukseenne. Nyt teidän siis sopii istuutua ja laittaa olonne miellyttäväksi."
"Ennenkuin sen teen, suokaa minun kysyä, miten minun tulee puhutella teitä, koska te puhuttelette minua herra Faithfuliksi? En haluaisi, että minua pidettäisiin julkeana."
"Nimeni on neiti Drummond, mutta ne, jotka tuntevat olevansa kanssani läheisissä suhteissa, nimittävät minua Sarahiksi."
"Minun sopinee vastata, että nimeni on Faithful, mutta että ne, jotka tuntevat olevansa kanssani likeisissä väleissä, nimittävät minua Jacobiksi."
"Aivan oikein; mutta sallikaa minun huomauttaa, että osoitatte varsin vähän hienotuntoisuutta. Ei milloinkaan pitäisi pakottaa naista umpikujaan. Jos näytän loukkaantuneelta teidän nimittäessänne minua Sarahiksi, menettelette viisaasti, jos jälleen alatte käyttää neiti Drummondin nimitystä. Mutta minkä tähden katsotte minua noin kiinteästi ja vakavasti?"
"En mahda sille mitään, ja minun täytyy pyytää sitä teiltä anteeksi; mutta ulkonäkönne on muuttunut niin paljon eduksenne sen jälkeen, kun viimeksi teidät näin. En uskonut kenenkään saattavan olla kauniimman, mutta –"
"No niin, tuo ei ole huono alku, Jacob. Minusta on hauska kuulla, kun minua kehutaan. Jatkakaahan nyt, mitä tulee mutta-sanan jälkeen!"
"Tuskin tiedän, mitä aioin sanoa, mutta luultavasti oli se sitä, että minusta tuntuu siltä kuin minun ei pitäisi enkä voisi nimittää teitä muutoin kuin neiti Drummondiksi."
"Oh! Olette ajatellut asiaa paremmin, niinkö? No niin, minustakin te näytätte niin komealta nykyisessä asussanne ja olette muuttunut niin kokonaan toisenlaiseksi henkilöksi, ettei minun pitäisi teitä puhutellessani käyttää mitään muuta nimitystä kuin herra Faithfulia. Olemme nyt siis sopineet siitä."
"Tarkoitukseni ei ollut sanoa sellaista."
"No niin, ilmaiskaa sitten minulle, mitä tarkoituksenne oli sanoa!"
Tähän vaikeaan kehoitukseen minun ei kuitenkaan tarvinnut vastata, sillä herra Drummond astui huoneeseen ja ojensi minulle kätensä.
"Rakas Jacob", virkkoi hän mahdollisimman ystävällisesti, "olen riemuissani nähdessäni sinut jälleen kotosalla ja saadessani ilon onnitella sinua hyvän onnesi johdosta. Mutta sinulla on asioita, joiden suorittaminen ei siedä viivytystä. Sinun pitää saada jälkisäädös vahvistetuksi ja järjestää asiat lakimiesten kanssa niin pian kuin suinkin. Lähdetkö nyt? Kaikki paperit ovat alakerrassa, ja minun sopii käyttää tähän koko aamupäivä. Tulemme takaisin päivälliselle, Sarah, jollei Jacob ole lupautunut mihinkään muualle."
"En ole lupautunut", vastasin, "ja olen perin iloinen saadessani käyttää hyväkseni ystävällisyyttänne. Neiti Drummond, toivotan teille hauskaa aamua."
"Au revoir, herra Faithful", toivotti Sarah vastaan, niiaten muodollisesti ilakoiva hymy huulillaan.
Herra Drummond esiintyi minua kohtaan tuiki hyväntahtoisesti ja isällisesti, ja senaamuisten puuhiemme aikana kihosivat kyyneleet usein silmiini. Kiireellisimmät asiat oli suoritettu, ja keskustellessamme Turnbull-vainajan asianajajan kanssa pantiin loput käyntiin. Mutta saatuamme sen tehdyksi oli kuitenkin niin myöhäistä, ettei minulla ollut aikaa muuttaa pukua.
Palattuani rouva Drummond otti minut vastaan tavalliseen ystävälliseen tapaansa. Illan kuluessa kerroin niistä seikkailuista, joita olin kokenut eromme jälkeen, ja käytin tilaisuutta mainitakseni herra Drummondille, kuinka katkerasti olin katunut tuhmuuttani ja, minun sopinee lisätä, epäkiitollisuuttani häntä kohtaan.
"Jacob", lausui hän istuessamme teepöydässä rouva Drummondin ja Sarahin seurassa, "silloin, kun sinä uurastit joella ansaitaksesi shillingejä, tiesin sinun olevan tuhansien perijän, sillä en ainoastaan todistanut herra Turnbullin jälkisäädöstä, vaan myöskin luin sen. Mutta mielestäni oli sinun parasta saada sellainen opetus, jota et myöhemmin elämäsi varrella milloinkaan unohtaisi.
– Sellaista kuin riippumattomuutta ei tässä maailmassa ole muualla kuin villikansojen keskuudessa. Yhteiskunnassa olemme kaikki keskenämme riippuvaisia toisistamme. Meillä saattaa olla sielullista riippumattomuutta, mutta muuta ei. Kyytisoutajana olit riippuvainen kyydittävistäsi, kuten jokaisen köyhän ihmisen täytyy olla riippuvainen niistä, joilla on enemmän varoja; ja torjuessasi minun tarjoukseni sinun oli pakko pyytää työtä muilta. Rikkaat ovat ihan yhtä riippuvaisia muista kuin köyhätkin; he ovat riippuvaisia muista saadakseen ravintoa, vaatteita, tarve-esineitä ja ylellisyysvälineitä.
– Niin on asianlaita yhteiskunnassa aina, ja kuta kehittyneempi yhteiskunta on – kuta sivistyneemmät sen osat ovat – sitä kiinteämpi on keskinäinen riippuvaisuus. Mutta tämä hairahdus johtuu kuitenkin ylevistä tunteista, minkä tähden sitä tulee pitää oikeaan suuntaan käyneenä hairahduksena. Mutta muista, kuinka paljon olisit saattanut menettää, jollei sinulla ensinnäkin olisi ollut niin hyvää ystävää kuin herra Turnbull oli ja jollei toiseksi sen ystävän kuolema olisi niin pian saattanut omaisuutta haltuusi!"
Olin liiankin altis tunnustamaan nämä huomautukset paikallaanoleviksi. Ilta kului niin nopeasti, että vasta keskiyöllä nousin sanomaan jäähyväisiä ja palasin hotelliin mieleltäni niin onnellisena ja kiitollisena kuin kuolevainen suinkin saattaa olla. Seuraavana päivänä muutin Turnbull-vainajan minulle jättämään taloon ja ensimmäiseksi käskin hankkia itselleni veneen. Sellainen oli tottumuksen voima, en tullut toimeen ilman venettä; ja puolet ajastani kulutin joella, soutaen joka päivä Drummondeille ja palaten sieltä illalla tai myöhään yöllä.
Näin kului kaksi kuukautta, joiden aikana silloin tällöin kohtasin koulumestarin, Stapletonit ja vanhan Tom Beazeleyn. Olin ponnistellut saadakseni Tomille vapautusmääräyksen, ja vihdoin minulla oli ilo kertoa vanhuksille, että se lähtisi seuraavassa postialuksessa. Drummondit kohtelivat minua kuten oman perheen jäsentä – ei mikään estänyt minua olemasta Sarahin seurassa tuntikausia. Ja vaikka en ollutkaan uskaltanut ilmaista tunteitani, olivat nähtävästi sekä vanhemmat että Sarah itse niistä hyvin selvillä.
Kun kaksi päivää sen jälkeen, kun olin kertonut tämän tervetulleen uutisen iäkkäälle avioparille, istuin aamiaispöydässä puutarhurin ja hänen vaimonsa tarjoillessa minulle (sillä en ollut hankkinut lisää palvelusväkeä), ällistyin kovasti, kun luokseni ilmestyi nuori Tom, joka astui huoneeseen tapansa mukaan naurussa suin ja ojensi minulle kätensä.
"Tom!" huudahdin. "Mitä? Miten olet tänne tullut?"
"Vesitse, Jacob, kuten arvannetkin."
"Mutta miten olet päässyt pois laivastosta? Onko fregatti palannut kotimaahan?"
"Toivottavasti ei; asianlaita on siten, että otin itse eron, Jacob."
"Mitä! Karkasitko?"
"Juuri niin. Minulla oli kolme syytä tehdä se. Ensinnäkään en jaksanut pysyä laivassa ilman sinua; toiseksi äitini kirjoitti, kertoen Maryn seurustelevan jonkun sotilaan kanssa; ja kolmanneksi minut oli merkitty rangaistusluetteloon, ja minua olisi ruoskittu niin varmasti kuin kapteenilla oli olkaimet."
"No niin, mutta istuhan ja kerro minulle koko juttu! Tiedäthän, että vapautusmääräyksesi on annettu?"
"Kyllä, kiitos sinulle, Jacob; se on sitäkin parempi, sillä nyt ei minua etsitä. Kaikki on hyvin, kun se päättyy hyvin. Sinun lähdettyäsi en taitanut olla kaikkein parhaalla tuulella. Ja se perämies-vintiö, joka värväytti meidät väkisin, katsoi sopivaksi rehennellä minulle ihan sietämättömästi. Eräänä päivänä hän nimitti minua valehtelevaksi lurjukseksi, minkä jälkeen unohdin olevani sotalaivassa ja vastasin, että hän oli tulimmainen petturi ja että hänen olisi parasta maksaa minulle ne kaksi guineata siitä, että olin kyydinnyt hänet fregattiin.
– Hän teki peräkannella ilmoituksen, että olin nimittänyt häntä petturiksi, ja kapteeni Maclean, joka, kuten tiedät, ei siedä lainkaan turhuuksia, kuunteli molemminpuoliset selitykset, minkä jälkeen hän ratkaisi, ettei perämiehen käytös ollut upseerin eikä herrasmiehen tapaista ja että hänen senvuoksi pitäisi poistua laivasta, mutta että minun kielenkäyttöni puhutellessani ylempääni ja upseeriani rikkoi laivaston kurinpidollisia säädöksiä vastaan ja että hän senvuoksi määräsi minut kunnollisesti ruoskittavaksi.
– No, Jacob, tiedät, että jos upseerit eivät maksakaan velkojaan, kapteeni Maclean aina maksaa ja suorittaa korot kaupanpäällisiksi. Ja kun niin ollen tajusin olevani pinteessä ihan varmasti, uin maalle rangaistuspäivän edellisenä yönä ja samosin Miramichi-joelle kokematta muita seikkailuja paitsi sitä, että jouduin käsikähmään erään meriväenkersantin kanssa, jonka jätin puolikuolleeksi noin kolmen virstan päähän kaupungin ulkopuolelle. Miramichissa pääsin erääseen puutavaroita kuljettavaan laivaan ja nyt olen täällä."
"Olen siitä huolimatta pahoillani siitä, että karkasit", virkoin. "Siitä saattaa koitua ikävyyksiä."
"Älä huoli siitä; joen varren asukkaat tietävät minun saaneen vapautusmääräyksen, ja olen hyvässä turvassa."
"Oletko tavannut Marya?"
"Kyllä, ja sillä taholla on kaikki kunnossa. Rakennutan itselleni toisen veneen, käytän merkkiäni ja pukuani ja pysyttelen sillan yläpuolella. Vakiinnuttuani kunnollisesti menen naimisiin ja sijoitun asumaan vanhusten luokse."
"Mutta suostuuko Mary asumaan siellä? Siellä on niin hiljaista ja erillistä, ettei hän siitä pidä."
"Mary Stapleton on tuulettanut itseään kylliksi ja on saanut pitää oman päänsä kylliksi kauan. Mary Beazeley tekee niinkuin hänen miehensä tahtoo, tai sitten minä sanon, kuka käski."
"Saamme nähdä, Tom. Vanhojenpoikien vaimot ovat aina parhaiten hoidettuja, sanotaan. Mutta nyt tarvitset rahaa ostaaksesi veneen."
"Kyllä, jos suostut lainaamaan sitä minulle. En mielelläni ottaisi sitä vanhuksilta; ja maksan sinulle sen, sitten kun voin, Jacob."
"Niin; sinun pitää ottaa minulta tämä, Tom; ja naimisiin mentyäsi sinun pitää ottaa vielä vähän lisää", vastasin, ojentaen hänelle setelit.
"Teen sen kaikesta sydämestäni, Jacob. En milloinkaan voi korvata sinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni, ja niinpä minun on ihan yhtä hyvä lisätä velkaani."
"Se on hyvää järkeilyä, Tom."
"Ihan yhtä hyvää kuin riippumattomuuspyrkimys; eikö olekin, Jacob."
"Parempaa, paljon parempaa, kuten tiedän omasta kokemuksestani", vastasin nauraen.
Tom söi aamiaisensa loppuun ja sanoi sitten jäähyväiset. Aamiaisen jälkeen menin tavallisuuden mukaan venekatokseen, irroitin veneeni ja soudin jokea ylöspäin, mitä en ollut siihen saakka tehnyt, sillä pyrkiessäni Sarahin luokse olin aina kääntänyt veneeni keulan päinvastaiseen suuntaan. Livuin joen partaalla olevien huviloiden ohitse, kunnes saavuin Wharncliffen huvilan kohdalle ja näin puutarhassa naisen ja herrasmiehen. Tunsin heidät heti, ja koska he seisoivat likellä muuria, soudin sen juurelle ja tervehdin heitä.
"Vieläkö tunnette minut?" kysyin hymyillen.
"Niin", vastasi nainen, "varmasti muistan kasvonne – ihan varmasti – olette Faithful, kyytisoutaja!"
"Ei, en ole kyytisoutaja; olen vain huvittelemassa omassa veneessäni."
"Tulkaa tänne!" kehoitti Wharncliffe. "Emmehän voi puristaa kättänne näin pitkän matkan päästä."
Sidoin veneeni kiinni ja menin heidän seuraansa. He ottivat minut vastaan perin sydämellisesti.
"Minusta tuntui, ettette ollut kyytisoutaja, herra Faithful, vaikka niin väititte", virkkoi rouva Wharncliffe. "Minkä tähden petitte meitä sillä tavoin?"
"Siihen aikaan olin tosiaankin kyytisoutaja omasta halustani ja oman tuhmuuteni tähden, mutta nyt en enää ole."
Olimme pian mitä likeisimmissä suhteissa, ja kerroin heille osan seikkailuistani. He lausuivat julki kiitollisuutensa minua kohtaan ja pyysivät minua olemaan heidän ystävänsä.
"Haluaisitteko lähteä soutelemaan joelle? Päivä on kaunis, ja jos rouva Wharncliffe luottaisi –"
"Oi! Se olisi minusta mitä hauskinta. Lähdetkö, William? Juoksen noutamassa shaalin."
Muutamien minuuttien kuluttua olimme kaikki kolme veneessä, ja soudin heidät huvilalleni. He olivat ihailleet Thamesin varrella olevien huviloiden kauneutta.
"Mitä pidätte tuosta?" tiedustin rouva Wharncliffelta.
"Se on hyvin kaunis, mielestäni ihan parhaita."
"Se on minun", ilmoitin. "Suotteko minun näyttää sitä teille?"
"Teidän!"
"Kyllä, minun. Mutta talouteni on sangen suppea, sillä olen poikamies."
Nousimme maalle ja käveltyämme huvilan alueella menimme sisälle.
"Muistatteko tätä huonetta?" kysyin Wharncliffelta.
"Kyllä, varmasti muistan. Juuri täällä rasia aukaistiin, ja setäni – Mutta siitä emme saa puhua; hän on kuollut."
"Kuollut!"
"Niin; hän ei enää pitänyt päätänsä pystyssä, sittenkun hänen epärehellisyytensä oli tullut ilmi. Hän riutui ja kuoli kolmen kuukauden kuluttua, vilpittömästi katuen yritystään."
Hyväksyin heidän päivälliskutsunsa soudettuani heidät takaisin asunnolleen. Ja myöhemmin minulla oli ilo pitää heitä uskollisimpina ystävinäni. He esittelivät minut lady Auburnille ja monille muille henkilöille; enkä unohda sitä, että vanha taloudenhoitajatar tunsi minut eräänä päivänä ollessani vieraisilla lady Auburnin huvilassa.
"Hyväinen aika, millaisia temppuja te nuoret herrat teettekään! Ajatella vain, että te pyysitte minulta vettä ja minä paiskasin oven kiinni vasten kasvojanne, enkä sallinut teidän levätä täällä! Mutta jos te, nuoret herrat, tahdotte pukeutua valepukuun, on se teidän oma syynne, ja teidän täytyy kestää sen seuraukset."
Tuttavapiirini laajeni nyt nopeasti, ja minulla oli se etu, että sain olla mitä parhaissa seurapiireissä. Minun tarvinnee tuskin mainita, että se oli suuri etu, sillä vaikka minua ei pidettykään kömpelönä, puuttui minulta kuitenkin sitä kiilloitusta, joka voidaan saavuttaa ainoastaan olemalla hyvässä seurassa. Minusta huhuiltiin kaikenlaista. Mutta yleensä minua pidettiin sellaisena nuorena miehenä, joka oli saanut oivallisen kasvatuksen ja olisi saattanut edistyä hyvin, mutta oli ihastunut jokeen ja halunnut olla kyytisoutajana mieluummin kuin missään muussa ammatissa, että olin sitten saanut suuren omaisuuden ja sijoittunut jälleen omaan asemaani yhteiskunnassa. Kuinka paljon valhetta oli sekaantunut totuuteen, sen käsittävät helposti ne, jotka ovat lukeneet seikkailuistani. Omasta puolestani en paljoakaan välittänyt siitä, mitä puhuttiin, enkä vaivautunut peruuttamaan eri väitteitä. En hävennyt syntyperääni, koska se ei lainkaan vaikuttanut Drummondeihin, mutta tunsin kuitenkin maailman liian hyvin pitääkseni tarpeellisena näyttelemistä.
Yleensä oli lopputulos minulle edullinen. Elämäntarinani kaikkine vaiheineen oli jonkun verran romanttinen, mikä herätti mielenkiintoa, ja liittyneenä nykyisen varallisuuteni tuntemiseen se vaikutti sen, että minut otettiin hyvin vastaan ja herätin huomiota kaikkialla, mihin meninkin. Eräistä seikoista oli minulle paljon etua, nimittäin laajoista lukutiedoistani ynnä saamastani hyvästä klassillisesta koulutuksesta. Seuraelämässä ei ihminen usein saa osoittaa tietojaan; mutta milloin sellainen tilaisuus tarjoutuu, tekevät ne aina vaikutuksen. Ja niinpä koulutukseni kallisti vaa'an edukseni, ja jokainen oli taipuvainen pikemmin uskomaan elämäntarinani valheellista kuin totuudenmukeista toisintoa.
VIIDESTOISTA LUKU
Mestari todistaa Stapletonin "ihmisluonnon mukaisuuden" paikkansapitäväksi – Punanuttuinen osoittautuu vetävän liian hyvin vertoja sininutulle – Mary myy Tomin, ja Tom myy sen, mitä hänellä on jäljellä, yhdestä shillingistä – Emme tiedä minkään arvoa, ennenkuin olemme sen menettäneet.
Olin usein aprikoinut, miten voisin tehdä mestarin elämän mukavammaksi. Tunsin olevani hänelle yhtä paljon kiitollisuudenvelassa kuin kenelle muulle elävälle olennolle tahansa, ja eräänä päivänä otin asian puheeksi, mutta hänen vastauksensa oli jyrkkä.
"Käsitän, Jacob, poikaseni, mitä haluaisit, mutta niin ei saa tapahtua. Ihminen on tottumuksen orja; tottumus ei ole hänelle ainoastaan välttämätön tarve, vaan jopa ylellisyyskin. Viisiviidettä vuotta olen uurastanut, istuttaen käskyjä ja ajaen tietoja sellaisten poikien aivoihin, jotka eivät ole koskaan osoittautuneet niin pystyviksi kuin sinä olet. Se on tosin ollut vaivaloista työtä, mutta en kuitenkaan voi siitä luopua. Aikoinani, nimittäin kymmenen ensimmäisen vuoden aikana, olisin saattanut ottaa sellaisen tarjouksen kiitollisena vastaan, sillä minusta tuntui nöyryyttävältä ja harmittavalta väsyttää itseäni opettamalla alkeita, kun olisin mielelläni käsitellyt muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain erinäisiä tyylillisiä omituisuuksia; mutta nyt se kaikki on mennyttä. Sana-, runous- ja lauseopin alituinen jauhaminen on tottumuksesta muuttunut minusta viehättäväksi; päätöslasku tuntuu mieluisemmalta kuin mittausopin probleemit, ja jopa latinan kieliopillakin on viehättävät puolensa.
– Lyhyesti sanoen, hic, haec, hoc (pulp, pulp) tuottaa minulle nautintoa, ja jopa ruoskan, tiedonpuun oksien heiluttaminenkin on käynyt mieluisaksi puuhaksi, vaikka se ei viehätä niitä, joihin se kohdistuu. Muistutan vanhaa hevosta, joka on niin kauan kiertänyt ympyrää myllyssä, ettei se osaa kävellä suoraan eteenpäin; ja jos kaikkivaltias suo, kuolen valjaissani.
– Kiitän sinua kuitenkin, Jacob, ja kiitän Jumalaa siitä, että olet taaskin todistanut sydämesi hyvyyttä ja antanut minulle vielä yhden syyn riemuita sinusta ja rakkaudestasi. Mutta jos hyväksyisin tarjouksesi, ei se lisäisi onnellisuuttani, sillä mikäpä tunne saattaisi paremmin lohduttaa iäkästä, hautansa partaalla olevaa miestä kuin se ajatus, että jollei hänen elämänsä olekaan ollut loistava, se on ollut ainakin hyödyllinen?"
Tom ei ollut vähään aikaan käynyt luonani, ja siitä kummastuneena menin hänen isänsä asunnolle tiedustamaan häntä. Vanha aviopari istui sisällä; sää oli kaunis, mutta vanha Tom ei ollut työssään; myöskin muorin verkonkudin oli viskattu syrjään.
"Missä Tom on?" kysyin toivotettuani heille hyvää huomenta.
"Voi, hyväinen aika", huudahti vanha vaimo, vieden esiliinansa silmilleen, "sitä turmeltunutta, kelvotonta tyttöä!"
"Armias taivas! Mikä on hätänä?" tiedustelin vanhalta Tomilta.
"Asia on niin, Jacob", vastasi vanha Tom, ojentaen puujalkansa suoriksi ja laskien kätensä polvilleen, "että Tom on pestautunut sotamieheksi."
"Pestautunut sotamieheksi!"
"Niin, se on yhtä varmaa kuin tottakin; ja pahinta on se, että rykmentti, kuten minulle kerrottiin, on komennettu Länsi-Intiaan. Niinpä hän, kun siellä raivoaa aivokuume ja keltakuume, varmasti joutuu maarapujen ruuaksi. Olen nyt", jatkoi vanhus, pyyhkäisten silmästään kyyneleen etusormellaan, "näkevinäni hänen luunsa valkenemassa suojavarustusten juurella, sillä tunnen sen paikan hyvin."
"Älä puhu sellaista, Tom; älä puhu sellaista!"
"Voi, Jacob, suo anteeksi, jos puhun nyt liian vapaasti! Mutta etkö sinä voisi auttaa meitä?"
"Teen sen, jos voin, olkaa siitä varmat! Mutta kertokaahan, miten se kävi!"
"No niin, koko juttu on se, että se tyttö, Mary Stapleton, on koitunut hänen turmiokseen. Kotiin palattuaan hänet otettiin hyvin vastaan, ja hän toivoi menevänsä avioliittoon ja asuvansa meidän luonamme. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Tyttö ei jaksanut luopua vanhoista tempuistaan; ja niinpä hän, jotta Tom ei pääsisi voitolle, teki Tomille kujeita värväysjoukkueen kersantin kanssa ja lensi toisen luota toisen luokse, ihan kuten tuon vanhan kellon heiluri heilahtelee puolelta toiselle. Jonakin päivänä oli kersantti hänen mieleisensä, ja seuraavana päivänä oli taas Tom.
– Vihdoin Tom menetti malttinsa ja tahtoi saada asioista selvän. Niinpä hän tiedusti, halusiko tyttö saada kersantin vaiko hänet; Mary saisi valita, mutta Tom ei mielinyt olla sillä tavoin leikkikaluna Maryn kaikkien kirjeiden ja lupausten jälkeen. Sen kuultuaan tyttö pikaistui ja sanoi Tomille, että tämä saisi hoitaa omia asioitaan, sillä hän ei välittäisi, vaikka ei enää milloinkaan näkisi Tomia. Silloin Tomin veri kuohahti, ja hän nimitti tyttöä tulimmaisen liehittelijäksi, ja mielestäni hän osui melkein oikeaan; senjälkeen heillä oli oikea riita, ja he erosivat.
– No niin, se teki Tomin perin surkeaksi, ja seuraavana päivänä hän olisi halunnut pyytää tytöltä anteeksi ja sopia hänen kanssansa, sillä katsos, Jacob, rakastunut mies on ihan arkailematon. Mutta kun Mary oli vieläkin äkäinen, käski hän Tomin hoidella omia asioitaan, koska hän muka aikoi mennä avioliittoon kersantin kanssa viikon kuluessa. Tom lähti taas tiehensä pahasti vimmastuneena ja meni sattumalta siihen kapakkaan, jossa kersantti oleksi, toivoen saavansa kostaa hänelle ja aikoen järjestää kunnollisen kahakan, jotta nähtäisiin, kumpi heistä on parempi. Mutta kersantti ei ollutkaan siellä, ja Tom joi tuopin toisensa jälkeen karkoittaakseen huolensa, ja kersantin palatessa hän oli aika tavalla päissänsä.
No, kersantti oli ovela miekkonen, ja astuttuaan sisälle ja nähtyään Tomin kasvojen olevan punehtuneet hän arvasi, mitä oli tulossa, ja niinpä hän sanaakaan hiiskumatta meni toiseen pöytään ja iski siihen nyrkkinsä ikäänkuin kovasti suutukissaan. Tom meni hänen luoksensa ja sanoi:
– 'Kersantti, olen tuntenut sen tytön paljoa aikaisemmin kuin te, ja jos olette mies, olette valmis puolustamaan häntä.'
'Puolustamaan häntä, kyllä', vastasi kersantti, 'ja sen olisin tehnyt jo eilen, jollei se tulimmaisen keimailija olisi pyöräyttänyt minua ympäri ja lähettänyt minua tieheni. Nyt en tahdo tapella, sillä hän ei tahdo minua omakseen – sen enempää kuin hän tahtoo teitäkään.'
– Sen kuultuaan Tom tuli rauhalliseksi kersantille, ja he istuutuivat pöytään kuten ainakin kaksi saman onnettomuuden kohtaamaa ihmistä ja ottivat tuopin yhdessä aloittamatta tappelua. Ja sitten, näes, kersantti tarjosi Tomille väkijuomaa ja vannoi palaavansa rykmenttiin sekä tyyten hylkäävänsä Maryn ja kehoitti Tomia tekemään samoin. Ja vihdoin Tom kersantin suostutteluista ja halutessaan kiusata Marya suostui pestautumaan ja ottamaan vastaan shillingin todistajain näkyvissä, eikä se vintiö muuta halunnutkaan. Seuraavana päivänä Tom lähetettiin, kuten sanotaan, sijoituspaikalle vahtimiehistön saattamana; ja kersantti jäi tänne seurustelemaan Maryn kanssa kenenkään häntä häiritsemättä. Tämä tapahtui vasta kolme päivää takaperin, ja meille kertoi siitä vasta eilen vanha Stapleton, joka uhkaa ajaa tyttärensä pois kotoa."
"Etkö sinä voisi auttaa meitä, Jacob?" kysyi vanha vaimo, uikuttaen.
"Toivottavasti voin, ja jos raha pystyy hankkimaan hänelle vapautusmääräyksen, niin se saadaan. Mutta ettekö maininnut, että hänet on määrätty Länsi-Intiaan?"
"Rykmentti on Länsi-Intiassa, mutta nyt siihen on värvätty alokkaita, sillä keltakuume on tappanut niin paljon sotilaita siitä viimeisen kulkutaudin aikana. Kuljetuslaiva lähtee täältä, kuten sanotaan, ensi viikolla, ja alokkaiden pitää lähteä marssimaan kolmen tai neljän päivän kuluttua."
"Entä mikä rykmentti se on, ja missä sen sijoituspaikka on?"
"Se on Seitsemäsviidettä tarkka-ampujarykmentti, ja sijoituspaikka on Maidstone."
"En hukkaa aikaa vähääkään, hyvät ystävät", lupasin. "Menen huomenna neuvottelemaan herra Drummondin kanssa." Vastasin vanhan Tomin kiitolliseen kädenpuristukseen ja kiiruhdin pois iäkkään vaimon siunausten saattelemana.
Soutaessani jokea ylöspäin, sillä minun piti sinä päivänä syödä päivällistä Wharncliffen seurassa, päätin käydä Mary Stapletonia tapaamassa varmistuakseni hänen käyttäytymisensä nojalla siitä, oliko hänestä tullut sellainen sydämetön keimailija, jollaiseksi hänet oli kuvattu, ja jos niin oli, kehoittaakseni Tomia, jos minun onnistuisi hankkia hänelle vapautusmääräys, olemaan enää häntä ajattelematta. Olin niin harmistunut ja suuttunut häneen, että maihin noustuani kävelin sinne tänne muutamia minuutteja, ennenkuin menin taloon, saadakseni takaisin malttini. Mentyäni yläkertaan tapasin Maryn istumassa paperiarkin ääressä, johon hän oli kirjoittanut jotakin. Astuessani sisälle hän katsahti minuun, ja havaitsin hänen itkeneen.
"Mary", virkoin, "kuinka hyvin oletkaan pitänyt sen lupauksen, jonka annoit minulle viimeiseksi kohdatessamme toisemme! Oivallatko, kuinka paljon huolta ja surua olet tuottanut kaikille muille asianomaisille paitsi itsellesi?"
"Paitsi itselleni! Ei, herra Faithful, älkää pitäkö minua poikkeuksena! Olen melkein mielipuoli – uskon olevani mielipuoli – sillä varmastikin sellainen hupakkomaisuus kuin minun on ollut, on mielipuolisuutta." Ja Mary purskahti haikeasti itkemään.
"Käyttäytymistäsi ei voi mitenkään puolustaa! Mary – se on anteeksiantamattoman huono. Tom uhrasi tähtesi kaikki – jopa karkasikin laivastaan – ja karkaaminen on lain mukaan kuolemanrikos. Ja mitä sinä olet tehnyt? Käyttänyt hyväksesi hänen voimakasta kiintymystään ajaaksesi hänet kohtuuttomaan juoppouteen ja saadaksesi hänet epätoivoissaan pestautumaan sotamieheksi. Hän lähtee Länsi-Intiaan täyttämään sellaisen rykmentin rivejä, jota keltakuume on harventanut, eikä kenties koskaan sieltä palaa – ja sinä olet silloin aiheuttanut hänen kuolemansa. Mary, tulin sanomaan sinulle halveksivani sinua."
"Halveksin ja vihaan itsekin itseäni", vastasi Mary murheellisena. "Toivoisin olevani jo haudassa. Voi, herra Faithful, toimittakaa Jumalan tähden – toimittakaa hänet takaisin! Voitte sen tehdä, tiedän teidän voivan – teillä on rahaa ja kaikkea."
"Jos sen teen, ei se tapahdu sinun hyväksesi, Mary, sillä sinä et saa enää pitää häntä leikkikalunasi. En yritäkään hankkia hänelle eromääräystä, jollei hän rehellisesti lupaa olla enää milloinkaan puhumatta kanssasi."
"Älkää sanoko niin – älkää sanoko niin!" huudahti Mary, pyyhkäisten kädellään hiukset pois otsaltaan. Ja pitäen edelleenkin kättänsä otsallaan hän jatkoi: "Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala, kuinka kurja olento olenkaan! Kuule minua, Jacob, kuule minua!" rukoili hän, langeten polvilleen ja tarttuen käsiini. "Jos vain hankit hänelle eromääräyksen – jos vain sallit minun tavata hänet vielä kerran, niin vannon kaiken pyhän nimessä pyytäväni polvillani häneltä anteeksi, kuten nyt pyydän sinulta. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä – mitä hyvänsä, jos hän vain antaa minulle anteeksi, sillä en jaksa enkä tahdo elää ilman häntä."
"Jos se on totta, Mary, niin millainen hulluus on saattanut taivuttaa sinut menettelemään niinkuin olet menetellyt?"
"Niin", vastasi Mary, nousten pystyyn polviltaan, "hulluus tosiaankin – on enemmän kuin hulluutta kohdella niin julmasti sellaista henkilöä, jonka vuoksi ainoastaan elämästä pitää. Mutta hän ei rakasta minua, kuten minä rakastan häntä. Voi, hyvä Jumala! Sydämeni pakahtuu!" Oltuaan tuokion vaiti hän alkoi uudelleen puhua. "Lue, mitä olen kirjoittanut hänelle! Olen jo aikaisemmin kirjoittanut hänelle yhtä paljon toisessa kirjeessä. Saat nähdä, että jollei hän voi päästä vapaaksi, olen tarjoutunut lähtemään hänen mukaansa hänen vaimonaan, jos nimittäin hän tahtoo sellaista hupakkomaista, ilkeätä tyttöä kuin minä olen."
Luin kirjeen; siinä hän, kuten hän vakuutti, rukoili anteeksiantoa, tarjoutui lähtemään Tomin mukana ja nöyrtyi niin paljon kuin suinkin oli mahdollista. Se tehosi minuun voimakkaasti. Annoin kirjeen takaisin.
"Et voi halveksia minua niin paljoa kuin itse halveksin itseäni", jatkoi Mary. "Vihaan, inhoan itseäni hupakkomaisuuteni tähden. Nyt muistan, miten sinulla oli tapana varoittaa minua tyttönä ollessani. Voi, äiti, äiti, jätit tytöllesi julman perinnön antaessasi hänelle oman luonnonlaatusi. Mutta minkä tähden minun pitäisikään moittia häntä! Minun tulee moittia itseäni."
"No niin, Mary, panen parastani ja teen sen niin pian kuin suinkin voin. Huomenna lähden rykmentin sijoituspaikkaan."
"Jumala sinua siunatkoon, Jacob! Kunpa et koskaan rakastuisi sellaiseen olentoon kuin minä olen!"
KUUDESTOISTA LUKU
Minusta tulee oikein onnellinen – Muissa suhteissa hyvin murheellinen luku, jonka jäljessä tulee, kuten meidän suruksemme täytyy lukijalle ilmoittaa, seuraava vieläkin murheellisempi.
Erosin Marysta ja riensin kotiin pukeutumaan päivällistä varten. Mainitsin Wharncliffelle toivovani Tomin vapauttamista, ja Wharncliffe kehoitti minua heti kääntymään henkivartioston ratsuväen esikunnan puoleen. Ja koska hän tunsi sikäläisiä toimihenkilöitä, tarjoutui hän lähtemään mukaani. Hyväksyin hänen tarjouksensa ilomielin; ja seuraavana aamuna hän tuli luokseni vaunuissaan, ja lähdimme sinne yhdessä. Wharncliffe lähetti käyntikorttinsa eräälle sihteereistä, meidät opastettiin heti viimemainitun luokse, ja esitin asiani. Vastaus kuului:
"Jos teillä olisi aikaa hankkia sijainen, kävisi kaikki helposti päinsä. Mutta rykmentti on niin vähäväkinen ja vastenmielisyys Länsi-Intiaa kohtaan niin voimakas, että epäilen, tokko hänen kuninkaallinen korkeutensa sallii kenenkään ostaa itseään vapaaksi. Mutta sen saamme nähdä. Herttua on hyväsydämisimpiä ihmisiä, ja esitän asian hänelle. Mutta katsotaanhan, onko hän vielä sijoituspaikalla; en sitä oikein uskoisi." Sihteeri soitti kelloa.
"Onko seitsemännenviidettä tarkka-ampujarykmentin osasto jo lähtenyt sijoituspaikalta? Milloin se astuu laivaan?"
Konttoristi poistui ja palasi muutamien minuuttien kuluttua joitakuita papereita käsissään. "Se lähti liikkeelle toissapäivänä, ja sen piti nousta laivaan tänä aamuna sekä lähteä vesille niin pian kuin sää olisi suotuisa."
Rohkeuteni masentui sen kuultuani.
"Mistä päin nyt tuulee, herra G–? Menkää katsomaan tuuliviiriä!"
Konttoristi palasi. "Itäkoillisesta, sir, ja tuuli on ollut jatkuvasti siinä suunnassa kaksi viimeistä päivää."
"Sitten", selitti sihteeri, "pelkään teidän tulleen liian myöhään saadaksenne toivettanne toteutetuksi. Satama-amiraalille lähetetyt, kuljetuslaivojen lähetystä koskevat määräykset ovat perin jyrkät, ja nyt on fregatti ollut kolme viikkoa vartoamassa lähteäkseen niitä saattamaan. Saatte olla varma siitä, että ne ovat lähteneet merelle tänä päivänä."
"Mitä voidaan nyt tehdä?" tiedustin surullisena.
"Teidän täytyy pyytää hänelle eroa ja hankkia hänelle sijainen. Senjälkeen hänelle voidaan lähettää määräys, ja hänen kenties sallitaan palata kotimaahan. Olen hyvin pahoillani, koska huomaan asian olevan hyvin likellä sydäntänne; mutta pelkään, että nyt on liian myöhäistä. Teidän sopii kuitenkin käydä täällä huomenna. Ilma on tällä tuulella kirkas, ja satama-amiraali ilmoittaa kaukomerkeillä amiraalinvirastoon alusten lähdöstä. Jos jokin niitä pidättää, niin huolehdin siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa saa tänä iltana tiedon olosuhteista, jos se on suinkin mahdollista, ja hän antaa teille vastauksensa."
Kiitimme sihteeriä hänen kohteliaisuudestaan ja sanoimme hänelle jäähyväiset. Niin harmistunut kuin olinkin jo saamistani tiedoista, harmistuin vieläkin enemmän, kun muuan läheteistä juoksi vaunuillemme sihteerin määräyksestä näyttämään minulle amiraalinviraston epämieluista tiedonantoa, jossa oli seuraava varma ja epämiellyttävä ilmoitus: "Kuljetuslaivue Länsi-Intiaan lähti purjehtimaan tänä aamuna."
"Kaikki on siis mennyttä tällä hetkellä", virkoin, heittäytyen taaksepäin vaunuissa, ja pysyin alakuloisella tuulella, kunnes Wharncliffe, jolla oli asioita suoritettavina cityssä, päästi minut maahan niin likelle Drummondien taloa kuin suinkin kävi päinsä. Tapasin Sarahin, jolle kerroin kaikki ajatukseni, tuskani ja riemuni, ja puhuin hänelle tästä nuoren Tomin elämäntarinan välinäytöksestä. Kuten useimmat naiset arvostelevat ankarasti omaa sukupuoltaan, käytti hänkin perin voimakkaita sanontatapoja arvostellessaan Maryn käyttäytymistä, jolle hän ei mielinyt myöntää minkäänlaista lievennystä. Ei edes Maryn katumuksella ollut minkäänlaista merkitystä hänen mielestään.
"Mutta kuinka usein sattuukaan niin, Sarah, jos kohta ei niin suuressa määrin kuin tämän hairahtuneen tytön tapauksessa; mutta pettymys on kuitenkin yhtä suuri, vaikka seuraukset eivät olekaan niin tuhoisat. Kuinka usein ylempien luokkien keskuudessa nuoret miehet saavatkaan rohkaisua ja antautuvat intohimon valtaan vain joutaakseen pettymyksen uhreiksi! Ei ole välttämätöntä vannoa uskollisuutta; nuoren naisen ei ole tarvinnut välttämättä tehdä rikkomusta, vaan ainoastaan näyttämällä olevansa mieltynyt nuoren miehen keskusteluun ja seuraan hän on saattanut suostuttaa viimemainitun uskomaan tunteensa petolliselle merelle nähdäkseen niiden vihdoin joutuneen haaksirikkoon."
"Olet hyvin merimiesmäisesti runollinen, Jacob", huomautti Sarah. "Sellaista tapahtuu; mutta luullakseni naisen tunteet joutuvat, käyttääkseni sinun sanontatapaasi, useammin haaksirikkoon kuin miehen. Se ei kuitenkaan poista kummankaan asianomaisen syyllisyyttä. Naisen täytyy olla totisesti sokea, jollei hän hyvin lyhyen ajan kuluttua oivalla leikittelevänsä miehen tunteilla, ja hän on tosiaankin halpamainen, jos hän edelleenkin pitää niitä leluinaan."
"Sarah", äänsin ja sitten vaikenin.
"No?"
"Aioin", vastasin, hieman sopertaen, "aioin kysyä sinulta, oletko sinä sokea."
"Mihin nähden, Jacob?" tiedusti hän, hiukan punehtuen.
"Siihen nähden, millaiset minun tunteeni sinua kohtaan ovat."
"En; uskon sinun pitävän minusta oikein paljon", myönsi hän, hymyillen.
"Arveletko, että siinä on kaikki?"
"Missä syöt tänään päivällistä, Jacob?" tokaisi Sarah.
"Sen täytyy riippua sinusta ja vastauksestasi. Jos syön päivällistä täällä tänään, uskon syöväni täällä päivällistä usein. Jollen syö täällä tänään, en otaksuttavasti syö enää koskaan. Haluaisin tietää, Sarah, oletko ollut sokea siihen nähden, millaiset tunteeni sinua kohtaan ovat, sillä kun Maryn ja Tomin tapaus on silmieni edessä, tuntuu minusta, etten saa enää luottaa omiin toiveisiini, jotka saattavat johtaa pettymykseen. Tahdotko olla niin hyvä, että päästät minut pois surkeasta tilastani?"
"Jos olenkin ollut sokea tunteisiisi nähden, Jacob, en ole ollut sokea hyviin puoliisi nähden. Kenties en ole ollut sokea tunteisiisi nähden, eikä luonteeni ole samanlainen kuin Mary Stapletonin. Mielestäni sinun sopii uskaltaa syödä päivällistä meillä tänään", lisäsi hän, punehtuen ja hymyillen kääntyessään ikkunaan päin.
"Jaksan tuskin uskoa saattavani olla niin onnellinen, Sarah", vastasin kiihtyneenä. "Minulla on ollut hyvä onni, kovin hyvä onni, mutta ne toiveet, jotka olet nyt herättänyt mielessäni, käyvät niin suuresti yli odotusteni – niin suuresti yli ansioitteni – etten uskalla antautua niitä hellimään. Ole sääliväinen minua kohtaan ja puhu selvemmin!"
"Mitä toivot minun sanovan?" kysyi Sarah, silmäillen työtänsä kääntyessään minuun päin.
"Ettet hyljeksi sitä orpoa, jonka isäsi kasvatti ja joka muistuttaa sinulle, mikä hän on ollut, ja ettet tällä hetkellä unohda sitä, mitä hän pitää rohkeiden toiveittensa suurimpana esteenä – hänen halpaa syntyperäänsä."
"Jacob, sen sanoit omasta sydämestäsi – se oli ylevästi sanottu; ja jollet olekaan syntyperäinen ylimys, on sinulla ylimyksen mieli. Jäljittelen sinun esimerkkiäsi. Enkö ole usein pitkän ystävyytemme aikana maininnut sinulle rakastavani sinua?"
"Kyllä, lapsena sen teit, Sarah."
"Siispä toistan sen naisena. Entä oletko nyt tyytyväinen?"
Tartuin Sarahin käteen. Hän ei vetänyt sitä pois, vaan salli minun suudella sitä yhä uudelleen.
"Entä isäsi ja äitisi, Sarah?"
"Eivät olisi mitenkään suvainneet meidän olla likeisissä väleissä, jolleivät olisi sitä hyväksyneet, Jacob, siitä saat olla varma. Sinun sopii kuitenkin rauhoittaa mieltäsi siinä suhteessa ilmaisemalla heille, mitä on tapahtunut. Ja sitten luultavasti pääset pois surkeasta tilastasi."
Ennen sen päivän päättymistä olin puhunut rouva Drummondille ja pyytänyt häntä kertomaan asiasta puolisolleen, koska tosiaankin tunsin, etten itse mitenkään voisi sitä tehdä. Hän hymyili tyttärensä riippuessa hänen kaulassaan. Ja kun päivällisen aikana kohtasin Drummondin, pääsin pois "surkeasta tilastani", sillä hän pudisti kättäni ja lausui: "Olet tehnyt meidät kaikki hyvin onnellisiksi, Jacob, sillä tuo tyttö tuntuu päättäneen joko mennä avioliittoon sinun kanssasi tai olla sitten lainkaan menemättä. Tulehan! Päivällinen on valmis."
Jätän lukijan kuviteltavaksi, kuinka onnellinen olin, mitä Sarahin ja minun välilläni tapahtui seniltaisessa kahdenkeskisessä kohtauksessamme, kuinka vastahakoinen olin poistumaan talosta ja kuinka tilasin postivaunut saattamaan minua kotiin, koska minua peloitti uskoutua saman joen huostaan, jonka pinnalla olin turvallisesti viettänyt suurimman osan elämääni, jotta minulle ei vain sattuisi mitään onnettomuutta, joka riistäisi minulta toivotun autuuteni. Siitä päivästä alkaen tunsin olevani perheen jäsen, ja kun välimatka tuntui minusta liian pitkältä, vuokrasin itselleni asunnon Drummondien naapuritalosta. Mutta muiden ihmisten rakkauden juoksu ei ollut yhtä tasaista, ja minun täytyy palata kertomaan Mary Stapletonista ja Tom Beazeleystä.
Olin syönyt aamiaisen ja aioin juuri ottaa veneeni lähteäkseni ilmoittamaan iäkkäälle avioparille, kuinka huonosti yritykseni oli onnistunut. Olin kiitollisena ajatellut omaa odotettua onneani, antautuen hellien toiveiden valtaan, ja sitten palannut muistelemaan, millaiseen tilaan olin jättänyt Mary Stapletonin sekä Tomin isän ja äidin, verraten heidän surkeuttaan minun samasta lähteestä aiheutuneeseen riemuuni, kun huoneeseeni syöksähti juuri nuori Tom yllänsä ainoastaan paita ja valkeat housut, tomun peittämänä ja väsymyksestä ja kiihtymyksestä uupuneena.
"Armias taivas! Tom! Oletko tullut takaisin? Sitten sinun on täytynyt karata."
"Aivan niin", myönsi Tom, vaipuen tuolille. "Uin maihin viime yönä, ja olen kiiruhtanut kello kahdeksan jälkeen Portsmouthista tänne. Minun tuskin tarvitsee mainita olevani ihan nääntynyt. Anna minulle juotavaa, Jacob, annathan?"
Kävin noutamassa kellarista viiniä, jota hän joi pikarillisen kiihkeästi. Sillä aikaa aprikoin mielessäni, mitä seurauksia tästä hätäisestä ja ajattelemattomasta teosta saattaisi koitua.
"Tom", virkoin, "tiedätkö, mitä seurauksia karkaamisesta on?"
"Kyllä", vastasi hän synkästi, "mutta en mahtanut sille mitään. Minulle lähettämässään kirjeessä Mary vakuutti olevansa valmis tekemään kaikki, mitä toivoin, lähtemään mukaani ulkomaille. Hän tarjosi minulle niin paljon hyvitystä kuin suinkin voi, tyttö-rukka, enkä taivaan nimessä voinut jättää häntä. Ja kun huomasin aluksemme lähteneen liikkeelle ja menettäneeni kaikki mahdollisuudet, olin miltei hullu. Tuuli oli meille vastainen Needlekallioiden luona, ja sijoituimme ankkuriin yöksi. Livuin ankkuriköyttä pitkin mereen ja uin rannalle, ja siinä koko juttu onkin."
"Mutta, Tom, sinut varmasti tunnetaan, ja sinut pidätetään karkurina."
"Sitä minun täytyy ajatella", vastasi Tom. "Tiedän, millaiseen vaaraan olen antautunut, mutta jos sinä saat minulle eromääräyksen, niin kenties minun sallitaan päästä asiasta ilman muuta."
Minusta se oli paras noudatettava suunnitelma, ja kehoitettuani Tomia pysyttelemään hiljaa lähdin neuvottelemaan Wharncliffen kanssa. Hän oli kanssani yhtä mieltä siitä, että se oli Tomin ainoa mahdollisuus, ja soudin hänen isänsä asunnolle ilmoittamaan tapahtumasta sekä riensin sitten Drummondien luokse. Palattuani kotiin myöhään illalla ilmoitti puutarhuri minulle Tomin lähteneen ulkosalle ja olevan vielä poissa. Sydämessäni heräsi sellaisia epäilyksiä, että hän oli mennyt tapaamaan Marya ja että oli sattunut jokin onnettomuus, ja paneuduin vuoteeseeni mieli hyvin levottomana. Pahat aavistukseni osoittautuivat paikkansapitäviksi, sillä seuraavana aamuna minulle ilmoitettiin, että vanha Stapleton halusi puhutella minua. Hänet opastettiin luokseni, ja heti huoneeseen astuttuaan hän huudahti:
"Kaikki on hullusti, nuori herra Jacob – Tom on siepattu kiinni – Mary on saanut puuskan toisensa jälkeen – ihmisluonnon mukaista."
"Mitä? Mikä on hätänä, Stapleton?"
"No niin, asianlaita on näin – Tom karkasi tullakseen Maryn luokse. Minkä tähden? Hän rakastaa tyttöä – ihmisluonnon mukaista. Se sotilas tuli meille ja näki Tomin, kävi häneen käsiksi ja koetti pidättää hänet. Tom tappeli, iski kersantin oikean silmän rikki ja yritti paeta – ihmisluonnon mukaista. Sotilaita tuli sisälle, he nostivat kersantin lattialta, vangitsivat Tomin ja veivät hänet mukaansa. Mary parkui, kirkui ja pyörtyi – ihmisluonnon mukaista – se tyttö-raukka ei jaksa pitää päätänsä pystyssä – meillä oli kaksi touhuavaa naista koko yön. Surullinen juttu, nuori herra Jacob. Kaikista vaistoista on rakkaus pahin, se on varma – jouduin pahasti kuohuksiini, en jaksanut polttaa piippuani tänä aamuna – Maryn kyyneleet ihan sammuttivat piippuni." Ja vanha Stapleton näytti olevan itsekin valmis purskahtamaan itkuun.
"Tämä on murheellinen juttu, Stapleton", virkoin. "Tom joutuu oikeuteen karkaamisesta, ja Jumala tietää, miten asia päättyy. Panen parastani, mutta viime aikoina on oltu hyvin tiukkoja."
"Toivon teidän sen tekevän, nuori herra Jacob. Mary kuolee, se on varma. En pelkää Tomin kuolevan. Jos toinen kuolee, niin toinen tahtoo kuolla. Tunnen tytön – ihan äitinsä kaltainen, joka ei milloinkaan osannut ohjata alustaan suoraan, vaan piti peräsintä joko paljon oikealla tai paljon vasemmalla. Hän on nyt hulluna seuratakseen Tomia – tahtoo lähteä Maidstoneen. Otan hänet hoivaani heti kotiin ehdittyäni. Pistäydyin vain kertomassa teille kaikesta."
"Tämä on synkkä asia, Stapleton."
"Niin, varmasti – toivoisin, ettei sellaista kuin ihmisluontoa olisi ikinä ollut olemassakaan."
Keskusteltuamme vähän aikaa ja annettuani hänelle rahaa sen verran kuin arvelin hänen tarvitsevan Stapleton poistui luotani, jättäen minut sangen onnettomalle tuulelle. Pidin Tomista tavattomasti, ja hänen asemansa oli erikoisen vaarallinen. Taaskin lähdin Wharncliffen luokse kysymään neuvoa, ja heti hän innostui asiaan perin lämpimästi.
"Tämä on tosiaankin vaikea juttu", arveli hän, "ja vaatii enemmän vaikutusvaltaa kuin pelkään minulla olevan. Jos häntä ei tuomita kuolemaan, tuomitaan hänet ruoskittavaksi sillä tavoin, että se murtaa hänet sekä sielullisesti että ruumiillisesti ja toimittaa hänet ennenaikaiseen hautaan. Kuolema olisi näistä kahdesta vaihtoehdosta parempi. Lähtekää viipymättä, herra Faithful, Maidstoneen tapaamaan sijoitusasemaa komentavaa everstiä. Minä lähden ratsuvartioston päämajaan ottamaan selkoa, mitä voidaan tehdä."
Kirjoitin hätäisesti Sarahille kirjeen selittääkseni poissaoloani ja lähetin noutamaan kyytihevosia. Varhain aamupäivällä saavuin Maidstoneen ja saatuani tietää, missä komentava upseeri majaili, lähetin hänelle käyntikorttini. Muutamilla sanoilla selvitin hänelle, minkä tähden olin tullut hänen puheilleen.
"Kaikki riippuu ratsuvartioston esikunnasta, herra Faithful, ja pelkään, etten voi antaa teille paljoakaan toiveita. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on ilmaissut päättäneensä rangaista ensimmäistä karkulaista ankarimmalla laissa määrätyllä tavalla. Hänen leväperäisyytensä siinä suhteessa on ollut sangen vahingollista sotaväelle, ja hänen täytyy tehdä se. Sitäpaitsi hänen rikkomuksensa raskauttavana puolena on se, että hän ahdisti kersanttia, joka on menettänyt silmänsä auttamattomasti."
"Kersantti ensinnä juotti hänet humalaan ja sitten taivutti hänet pestautumaan sotaväkeen." Senjälkeen kerroin heidän välisestään kilpakosinnasta ja lisäsin: "Eikö ole häpeällistä värvätä sotilaita sillä tavoin – voidaanko sellaista nimittää vapaaehtoiseksi pestaamiseksi?"
"Se on kaikki ihan totta", myönsi upseeri, "mutta tarve viittaa vieläkin pitemmälle. En yritäkään puolustaa tätä järjestelmää, mutta meidän täytyy saada sotamiehiä. Merimiehiä värvätään väkisin, sotilaita viekoitellaan muilla keinoilla, vieläkin epäilyttävämmillä. Ainoa puolustus on tarve, tai jos niin haluatte, välttämättömyys. En voi luvata teille, sir, muuta kuin sen, mitä olisin tehnyt, vaikka ette olisi minuun vedonnutkaan, nimittäin, että suon vangille kaikki ne huojennukset, jotka hänen asemassaan voidaan hänelle myöntää, ja sotaoikeudessa kaikki ne edut, jotka oikeudenmukaisuuden ohjaama sääli voi hänelle taata."
"Kiitän teitä, sir. Sallitteko minun ja hänen morsiamensa tavata häntä?"
"Aivan varmasti; määräys siitä annetaan viipymättä."
Kiitin upseeria hänen osoittamastaan ystävällisyydestä ja poistuin hänen luotansa.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Lukekaa se
Kiiruhdin Tomin pimeään vankeusonkaloon, ja koska määräys puheillepääsystäni oli saapunut perille ennen minua, salli vahtimiehistön kersantti minun päästä sisälle. Saapuessani Tom istui penkillä, leikellen veitsellään pykäliä keppiin ja viheltäen hiljaa jotakin säveltä.
"Tämä on ystävällinen teko, Jacob, mutta ei sen ystävällisempi kuin sinulta odotin – uskoin varmasti näkeväni sinut tänä iltana tai huomenaamuna. Miten Mary-parka jaksaa? En nykyisin välitä muusta kuin hänestä – olen saanut varmuuden – hän rakastaa minua ja – minä iskin kersantin silmät piloille – turmelin hänen kosimismahdollisuutensa joka tapauksessa."
"Mutta, Tom, oletko selvillä siitä, millaisessa vaarassa olet?"
"Kyllä, Jacob, ihan täydelleen; minut tuomitaan sotaoikeudessa ja ammutaan. Olen siihen sopeutunut – joka tapauksessa se on parempi kohtalo kuin se, että minut hirtettäisiin kuten koira tai suomittaisiin kuoliaaksi kuten neekeri. Kuolen herrasmiehen tavoin, jos en olekaan aikaisemmin ollut herrasmies; se tuottaa jonkin verran lohtua. Niin, poistun tästä maailmasta niin meluisasti kuin olisi suoritettu taistelu tai joku suuri mies olisi kuollut."
"Miten niin?"
"No, kuuluuhan aikamoinen räiske."
"Nyt ei ole aika puhua joutavuuksia, Tom."
"Ei sinusta, Jacob, koska olet vilpitön ystäväni, sen myönnän; ei Mary-poloisesta, koska hän on rakastunut tyttö; ei isä-parastani eikä äidistäni – ei, ei", jatkoi Tom. "Olen myötätuntoinen heille, mutta itseni tähden en pelkää enkä itsestäni välitä. En ole menetellyt väärin – minut värvättiin vastoin lakia ja parlamentin asetusta, ja minä karkasin. Minun ei tarvitse lainkaan hävetä; häpeä kohtaa hallitusta, joka sietää sellaista menettelyä. Jos minusta tulee uhri, olkoon menneeksi – voimme kuolla ainoastaan kerran."
"Ihan niin, Tom; mutta sinä olet nuori kuolemaan, ja meidän tulee toivoa parasta."
"Olen tyyten lakannut toivomasta, Jacob. Tiedän että laki pannaan täytäntöön. Minä kuolen ja lähden toiseen parempaan maailmaan, kuten papit sanovat, jossa ei missään nimessä ole puhdistettavia musketteja, ei harjoituksia eikä kirottua puhdistusjauhetta, joka on melkein tehnyt minut hulluksi. Haluaisin kuolla sinisessä nutussa – punaisessa takissa en tahdo kuolla, joten otaksuttavasti poistun tästä maailmasta paitahihasillani, eikähän minulla tänne tullessani ollut niinkään paljoa ylläni."
"Mary ja hänen isänsä aikovat tulla käymään sinua katsomassa, Tom."
"Olen siitä pahoillani, Jacob. Olisi julmaa, jollen tahtoisi häntä tavata – mutta hän moittii itseään niin ankarasti, etten jaksa lukea hänen kirjeitään. Mutta, Jacob, tapaan hänet koettaakseni lohduttaa häntä – mutta hän ei saa viipyä täällä; hänen täytyy lähteä taaskin täältä pois siihen saakka, kunnes sotaoikeus on harkinnut asiaani ja julistanut tuomioni, ja sitten – jos hän tahtoo sanoa minulle jäähyväiset, en otaksuttavasti saa kieltäytyä siitä." Hänen niin sanoessaan vieri hänen silmistään muutamia kyyneliä. "Jacob, viivytkö täällä kyllin kauan saattaaksesi hänet takaisin Lontooseen? Hän ei saa jäädä tänne – enkä tahdo tavata isääni enkä äitiäni, ennenkuin viime hetkellä. Järjestetään kaikki yhdellä kertaa, ja sitten on kaikki ohitse."
Tomin niin puhuessa avautui kopin ovi jälleen, ja Stapleton talutti sisälle tyttärensä. Mary huojui Tomin luokse ja retkahti hänen syliinsä puistatuspuuskan vallassa. Oli välttämätöntä viedä hänet pois, ja hänet kannettiin ulos.
"Älä päästä häntä enää sisälle, Jacob; rukoilen sitä sinulta; vie hänet takaisin! Siunaan sinua hyväntahtoisuutesi vuoksi. Sano nyt minulle jäähyväiset ja huolehdi siitä, ettei hän enää tule tänne!"
Puristettuaan kättäni Tom kääntyi toisaalle salatakseen tuskaansa. Nyökäytin päätäni myöntymykseksi, sillä en voinut puhua mielenliikutukseltani, ja seurasin Stapletonia ja sotilaita, jotka olivat vieneet Maryn pois kopista. Niin pian kuin hän oli siinä määrin tointunut, ettei hän enää tarvinnut lääkärinapua, nostin hänet postivaunuihin ja käskin kyytipoikien ajaa takaisin Brentfordiin. Koko matkan ajan Mary oli edelleenkin turtuuden tilassa; ja saavuttuani omalle talolleni luovutin hänet puutarhurin vaimon huostaan ja lähetin viimemainitun puolison noutamaan lääkäriä.
Wharncliffen anomuksesta ei ollut paljoakaan hyötyä, ja hänen palatessaan luokseni kuvastui pettymys hänen kasvoistaan. Koko seuraava viikko oli tuskallisin milloinkaan viettämäni viikko, mikä johtui siitä, että olin huolissani Tomin vuoksi, että joka päivä ponnistelin puhuakseni Marylle järkeä ja saadakseni hänet jossakin määrin alistumaan sallimuksen tahtoon – että hän syytteli itseään ja omaa hupsuuttaan, houri sekavasti, nimitellen itseään Tomin murhaajaksi, mikä huolestutti minua hänen tähtensä – että vanha Tom ja hänen vaimonsa olivat tuskaisia eivätkä jaksaneet pysyä yksinäisessä asunnossaan, vaan yhtenään kävivät luonani saadakseen tietoja, lohdutusta ja – toivoa, jota en uskaltanut heille antaa. Kaikki tämä liittyneenä siihen, että minun täytyi olla erossa Sarahista hoitaessani tehtävää, jota pidin velvollisuutenani, riudutti sielullisten ponnistusten vuoksi minua niin, että muutuin melkein luurangoksi.
Vihdoin sotaoikeus istui, ja Tom tuomittiin kuolemaan. Tuomio hyväksyttiin, ja meille ilmoitettiin, että kaikki vetoomukset olisivat hyödyttömiä. Me saimme siitä tiedon lauantai-iltana, ja Tom piti teloittaa tiistaiaamuna. En enää jaksanut torjua Maryn vetoomuksia, ja olinkin saanut Tomilta kirjeen, jossa hän pyysi meitä kaikkia, koulumestari mukaanluettuna, tulemaan sanomaan hänelle jäähyväiset.
Vuokrasin vaunut vanhaa Tomia, hänen vaimoaan, Stapletonia ja Marya varten, sijoituin itse mestarin kanssa omille ajelurattailleni, ja lähdimme varhain sunnuntaiaamuna liikkeelle Maidstonea kohti. Saavuimme perille kello yksitoista ja majoituimme kasarmien läheisyydessä sijaitsevaan majataloon. Sovittiin niin, että mestari ja minä kävisimme ensiksi Tomin luona, senjälkeen hänen isänsä ja äitinsä sekä viimeksi Mary Stapleton.
"Totisesti", virkkoi mestari, "sydämeni on raskas, äärimmäisen raskas; sieluni säälii tätä poloista nuorukaista, jonka pitää näin menettää henkensä naisen tähden, – sellaisen naisen, jonka juonista itse pelastuin. Hän on kuitenkin tavattoman kaunis ja suloinen, ja nyt, kun se on hyödytöntä, hän näyttää katuvan."
En vastannut mitään, olimme ehtineet kasarmin portille. Pyysin, että meidät päästettäisiin vankia katsomaan, ja portti avattiin. Tom oli pukeutunut hyvin huolellisesti ja puhtaasti – valkeihin housuihin, paitaan ja liiveihin, mutta hänen takkinsa virui pöydällä; hän ei tahtonut ottaa sitä yllensä. Hän ojensi minulle kätensä heikon hymyn väikkyessä kasvoillaan.
"Nyt on kaikki lopussa, Jacob; ei ole lainkaan toivoa, sen tiedän ja olen sopeutunut kuolemaan. Mutta toivoisin näiden viimeisten jäähyväisten olevan ohitse, sillä ne jäytävät miehuuttani. Toivottavasti voitte hyvin, sir", lisäsi hän mestarille.
"Niin, hyvä poika-rukka, voin niin hyvin kuin ikäni ja raihnauteni sallivat, ja minkä tähden valittaisin nähdessäni, että nuoruutta, terveyttä ja voimia uhrataan ja tehdään onnettomiksi useita ihmisiä, vaikka he saattaisivatkin olla niin onnellisia?" Ja mestari niisti nenäänsä, minkä torvimainen ääni kajahti kopissa, niin että vahti vilkaisi sinne ristikon lävitse.
"He ovat täällä kaikki, Tom", ilmoitin. "Haluaisitko tavata heitä nyt?"
"Kyllä, kuta pikemmin se on ohitse, sitä parempi."
"Tahdotko ensiksi nähdä isääsi ja äitiäsi?"
"Kyllä", vastasi Tom epävarmasti.
Menin ulos ja palasin, taluttaen vanhaa vaimoa, jäljessäni vanha Tom, joka tulla kopsutti perässäni keppinsä avulla. Iäkäs rouva Beazeley-rukka heittäytyi poikansa kaulaan, nyyhkyttäen suonenvedontapaisesti.
"Poikani – poikani – rakas, rakas poikani!" äänsi hän vihdoin ja katsoi vakaasti Tomin kasvoihin. "Hyvä Jumala! Hän on huomenna kuollut!"
Hänen päänsä painui pojan olkaa vasten, ja nyyhkytykset olivat vähällä tukahduttaa hänet. Tom suuteli äitinsä otsaa kyynelien vieriessä hänen kasvoillaan ja viittasi minua viemään äidin pois. Laskin vanhuksen lattialle, johon hän jäi istumaan liikkumattomana, heiluttaen päätänsä hitaasti ylös ja alas kasvot shaaliin kiedottuina. Vain silloin tällöin kuului hänen suonenvedontapainen hengityksensä.
Vanha Tom oli pysynyt kohtauksen äänettömänä, mutta järkkyneenä katselijana. Hänen ahavoituneiden kasvojensa kaikki lihakset nytkähtelivät kouristusmaisesti, ja vihdoin kyyneleet kihosivat valumaan hänen poskiensa syvissä vaoissa. Heti kun äiti oli viety syrjään, tarttui Tom isänsä käteen, ja he istuutuivat vierekkäin.
"Ethän ole minulle vihainen, isä, siitä, että karkasin?"
"En, poikani, en. Olin sinulle vihainen siitä, että pestauduit sotaväkeen, mutta en siitä, että karkasit. Mitä asiaa sinulla oli lähteä puhdistamaan musketteja? Mutta mielestäni on minulla syytä olla vihainen muille, kun ajattelen, että sittenkun olen menettänyt molemmat jalkani puolustaessani isänmaatani, se nyt aikoo riistää minulta poikani hänen ollessaan parhaassa iässään. Se on kovin kurja palkkio pitkästä ja raskaasta palvelusajasta – kehno rohkaisu velvollisuutensa suorittajille. Mutta mitäpä vallanpitäjät välittävät? Olen palvellut heitä, ja he ovat jättäneet minulle kelvottoman ruhon. No niin, he saavat ottaa minusta tähteetkin, jos haluavat, kun he nyt – No niin, ei kannata itkeä; tehtyä ei saa tekemättömäksi", jatkoi vanha Tom kyynelten valuessa virtanaan. "He saattavat ampua sinut. Mutta sen tiedän, että kuolet miehen lailla ja panet heidät häpeämään osoittamalla heille heidän riistäneen itseltään kelpo miehen työkunnon, milloin kelpo miehiä tarvitaan. En olisi niin paljoa välittänyt", pitkitti vanha Tom oltuaan tuokion vaiti – "(pidä huolta muorista, Jacob, hän on kellahtamaisillaan vasemmalle laidalleen) – jos olisit kaatunut jollakin kuninkaan laivalla kunnollisessa meritaistelussa; joidenkuiden täytyy kaatua tiukassa ottelussa; mutta saada kuulia ruumiiseensa omilta maanmiehiltään, kuolla heidän surmaamanaan, ja pahinta kaikesta, kuolla punaisessa takissa eikä oikeassa sinisessä –"
"Isä, en tahdo kuolla punaisessa takissa – en pane sitä ylleni."
"Se on joka tapauksessa jonkunmoinen lohtu, Tom, ja lohtu on tarpeen."
"Ja kuolen miehen tavalla, isä."
"Sen teet, Tom, ja sekin on jonkunmoinen lohtu."
"Me kohtaamme toisemme jälleen, isä."
"Toivottavasti kohtaamme, Tom, taivaassa – se on jonkinlainen lohtu."
"Ja nyt, isä, siunaa minua, ja pidä huolta äitiparastani!"
"Jumala siunatkoon sinua, Tom, Jumala siunatkoon sinua!" huudahti vanhus tukahtuneesti, ojentaen molemmat kätensä Tomia kohti heidän noustessaan seisomaan. Mutta enää hän ei jaksanut säilyttää tasapainoaan, vaan horjahti taaksepäin, kaatuen Tomin ja minun syliini. Laskimme hänet hellävaroen lattialle vaimonsa viereen. Iäkkäät aviopuolisot kääntyivät toistensa puoleen, syleilivät toisiaan ja jäivät nyyhkyttämään toistensa syleilyssä.
"Jacob", lausui Tom, puristaen kättäni huultensa vavahdellessa, "koska pidät minusta, salli viimeisenkin kohtauksen mennä ohitse – salli minun tavata Mary, jotta kidutettu sydämeni saa taaskin levähtää!"
Lähetin koulumestarin ulkosalle. Tom nojautui seinään käsivarret ristissä, nähtävästi kooten kaiken tarmonsa tuskaista kohtausta varten. Maryn talutti hänen isänsä sisälle. Odotin hänen pyörtyvän kuten aikaisemminkin, mutta vaikka hän voimakkaiden tunteittensa vaikutuksesta olikin kalpea kuin kuolema ja haukkoi henkeään, hän päinvastoin astui seisovan Tomin luokse ja istuutui likellä vankia olevalle rahille. Levottomasti hän silmäili ympärillään olevaa ryhmää ja virkkoi sitten:
"Tiedän kaiken, mitä nyt puhun, olevan hyödytöntä; mutta sittenkin minun täytyy se sanoa – juuri minä hupsuudellani olen aiheuttanut kaiken tämän tuskan ja surkeuden – juuri minä olen tuottanut sinulle – hirvittävän kuoleman – niin, Tom, minä olen sinun murhaajasi."
"Ei, Mary; hupsuus oli minun puolellani", esteli Tom, tarttuen hänen käteensä.
"Sinä et voi peitellä totuutta etkä lievennellä tekoani, rakkain Tom", vastasi Mary. "Silmäni ovat avautuneet – liian myöhään tosin, mutta avautuneet ne ovat. Ja vaikka oletkin ystävällinen väittäessäsi niin, tunnen kamalan vakaumuksen omasta syyllisyydestäni. Katsohan, millaista surkeutta olen aiheuttanut! Tuossa on isä, joka on uhrannut nuoruutensa ja raajansa isänmaalleen, nyyhkyttämässä äidin syleilyssä, jonka elämä on liittynyt hänen ainoan poikansa elämään! Heidän eteensä", jatkoi Mary, langeten polvilleen, "heidän eteensä minun täytyy polvistua rukoilemaan anteeksiantoa, ja anon sitä, niin totta kuin he toivovat saavansa anteeksi. Vastatkaa minulle – voi, vastatkaa minulle! Voitteko antaa anteeksi minun kaltaiselleni hylkiölle?"
Syntyi äänettömyys. Menin vanhan Tomin luokse, polvistuin hänen viereensä ja pyysin häntä vastaamaan.
"Antaa hänelle anteeksi, olento-rukalle – kyllä; kukapa voisi sen evätä, kun hän on tuossa polvillaan? Kas niin", lisäsi hän, puhuen vaimolleen, "sinun pitää antaa hänelle anteeksi. Katso häntä, muori, ja muista, että poika-parkamme saattaa olla pyytämässä samaa taivaalta huomenna keskipäivällä!"
Vanha vaimo kohotti päätänsä, ja hänen sumentunut katseensa osui Maryn rukoilevaan ja kauniiseen asentoon; sitä ei voinut vastustaa.
"Niin totta kuin toivon armoa onnettomalle pojalleni, jonka olet surmannut, annan anteeksi sinulle, kovaonninen nuori nainen."
"Jumala teitä palkitkoon, sittenkuin teidät kutsutaan hänen eteensä!" kiitti Mary. "Se oli kaikkein vaikein tehtävä. Sinulta, Jacob, tulee minun pyytää anteeksi, että olen riistänyt sinulta vanhan ja uskollisimman ystäväsi – niin, ja paljon muuta. Teiltä, sir" – hän kääntyi koulumestarin puoleen – "käyttäytymistäni teitä kohtaan, joka oli julmaa ja puolustamatonta – suotteko minulle anteeksi?"
"Kyllä, Mary", vakuutin, "sydämestäni suon totisesti sinulle anteeksi."
"Jumala sinua siunatkoon, neitsyt, Jumala sinua siunatkoon!" nyyhkytti mestari.
"Isä, sinultakin minun tulee pyytää anteeksi – olen ollut oikullinen lapsi – anna minulle anteeksi!"
"Kyllä, Mary; et itse mahtanut sille mitään", vastasi vanha Stapleton, tyrskien. "Se kaikki on johtunut ihmisluonnosta."
"Ja nyt", puhui Mary, kääntyen polvillaan Tomiin päin kasvojensa kuvastaessa tuskaa ja rakkautta, "sinuun, Tom, tulee minun kohdistaa viimeinen vetoomukseni. Tiedän sinun antavan minulle anteeksi – tiedän sinun antaneen – ja se tieto, että rakastat minua palavasti, tekee sitäkin katkerammaksi sen ajatuksen, että olen aiheuttanut sinun kuolemasi. Mutta kuule minua, Tom, ja kuulkaa minua kaikki! En ole koskaan rakastanut ketään muita kuin sinua; olen pitänyt muistakin paljon; pidin Jacobista, mutta ainoastaan sinä olet milloinkaan saanut minut tuntemaan, että minulla on sydän; ja voi, ainoastaan sinut olen uhrannut! Kun hupakkomaisuuteni houkutteli minut tuottamaan sinulle kärsimyksiä, kärsin itse enemmän kuin sinä – sillä ainoa rakkauteni on kohdistunut sinuun, sinuun kohdistuu ikuinen, lakastumaton rakkauteni. Sinun muistollesi olen tämän jälkeen kihlattu, sinuun yhtyminen on ainoa toiveeni – ja jos taivas voisi suoda minulle armonosoituksen, olisi se se, että saisin kuolla kanssasi, Tom – niin, armaassa syleilyssäsi."
Mary ojensi käsivartensa Tomia kohti, joka lankesi polvilleen ja syleili häntä, ja siinä asennossa he viipyivät kasvot painettuina toinen toisensa olkapäähän. Koko kohtaus oli nyt saavuttanut huippukohtansa; se oli liian masentava, ja minua pyörrytti, mutta minut herätti mestarin ääni, joka kohotti molempia käsivarsiaan, ojensi ne eteenpäin ja rukoili juhlallisesti:
"Oi, Luoja, katso näiden vaivassa olevien palvelijoittesi puoleen; suo niille, joiden pitää pitkittää vaellustansa, voimia, jotta he kestäisivät sinun kurituksesi – suo hänelle, joka kutsutaan luoksesi, se onni, jota maailma ei voi antaa; ja, oi Jumala, kaikkivaltias, kaikkimahtava, älä pane hartioillemme raskaampia taakkoja kuin jaksamme kantaa! Lapset, rukoilkaamme!"
Mestari polvistui ja lausui herran rukouksen. Kaikki noudattivat hänen esimerkkiään, ja sitten syntyi hiljaisuus.
"Stapleton", virkoin, osoittaen Marya. Viittasin mestarille. Autoimme pystyyn vanhan Tomin ja sitten talutimme heidät pois. Onneton, iäkäs vaimo oli huumaantunut eikä huomannut poistuneensa poikansa luota, ennenkuin oli ehtinyt ulkoilmaan. Stapleton oli koettanut irroittaa Marya Tomista, mutta turhaan; he olivat kietoutuneet toisiinsa ikäänkuin kuolemansyleilyssä. Vihdoin Tom minun herättämänäni salli minun hellittää hänen otteensa, ja Mary vietiin pois kopista tiedottomuuden onnellisessa tilassa, ja hänen isänsä ja koulumestari kantoivat hänet majataloon.
"Ovatko he kaikki menneet?" kuiskasi Tom minulle pää nojattuna olkaani.
"Kaikki, Tom."
"Sitten on kuoleman katkeruus sivuutettu; Jumala heitä armahtakoon ja lieventäköön heidän tuskaansa! He kaipaavat Hänen apuaan enemmän kuin minä sitä kaipaan."
Kiihkeä kyynelvirta, jota kesti joitakuita minuutteja, huojensi miespoloisen mieltä. Hän ojensihe, kuivasi silmänsä ja kävi rauhallisemmaksi.
"Jacob, minun tuskin tarvinnee ilmaista sinulle viimeistä pyyntöäni – huolehdi onnettomasta isästäni ja äidistäni, lohduta Mary-raukkaa – Jumala sinua siunatkoon, Jacob! Olet tosiaankin ollut uskollinen ystävä, ja Jumala sinua palkitkoon! Ja nyt, Jacob, jätä minut yksin! Minun täytyy puhella Jumalalleni ja rukoilla häneltä anteeksiantoa. Minun ja ikuisuuden välimatka on lyhyt."
Tom heittäytyi syleilyyni, jääden siihen muutamiksi minuuteiksi, irtaantui sitten lempeästi ja osoitti ovea. Puristin vielä kerran hänen kättänsä, ja erosimme toisistamme.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Jossa, kuten kirjan viimeisessä luvussa tavallisesti, kaikki päättyy lukijan samoin kuin tekijänkin tyydytykseksi, ja viimemainittu laskee kynän kädestään, huudahtaen: "Jumalan kiitos!"
Palasin majataloon, käskin valjastaa hevoset ja selitin kaikille muille paitsi Marylle, että heidän oli sopivinta lähteä nyt takaisin kotiin. Mary nostettiin vaunuihin, ja tunsin huojennusta nähdessäni heidän kaikkien lähtevän. Omasta puolestani päätin jäädä sinne viimeiseen saakka; mutta olin kuumeisen kiihtymyksen tilassa, joka teki minut rauhattomaksi. Astellessani huoneessa edestakaisin osui katseeni sanomalehteen. Tartuin siihen konemaisesti ja vilkaisin siihen. Huomioni kiintyi erääseen uutiseen:
"Hänen Majesteettinsa laiva Immortalite, Chathamissa, päästää väkensä pois."
Laivamme oli siis palannut kotimaahan. Mutta mitäpä se nyt merkitsi? Kuitenkin tuntui joku ääni kuiskaavan minulle, että minun pitäisi mennä tapaamaan kapteeni Macleania ja koettaa, voisinko saada mitään aikaan. Tiesin, kuinka vaikutusvaltainen hän oli, ja vaikka nyt olikin liian myöhäistä, tunsin kuitenkin sellaista halua mennä hänen puheilleen, etten jaksanut sitä vastustaa.
"Eihän minusta", puhelin itsekseni, "ole vähääkään hyötyä täällä, ja minun sopii yhtä hyvin lähteä."
Tämä tunne rauhattomuuteni avustamana sai minut tilaamaan hevoset, menin Chathamiin, sain tietää kapteeni Macleanin vielä olevan laivassa ja vuokrasin veneen viemään minua fregattiin. Minut tunsivat upseerit, jotka olivat iloissaan nähdessään minut jälleen, ja lähetin tiedon kapteenille, joka oli kannen alla, sekä pyysin päästä hänen puheilleen. Minut kutsuttiin kajuuttaan, ja kerroin kapteenille, mitä oli tapahtunut, sekä anoin häneltä apua, jos se suinkin olisi mahdollista.
"Faithful", vastasi hän, "Tom Beazeley näyttää karanneen kahdesti; mutta hänellä on kuitenkin paljon lieventäviä asianhaaroja; joka tapauksessa kuolemanrangaistus on liian ankara, enkä halua sitä – voin pelastaa hänet ja tahdon sen tehdä. Sotalakiemme mukaan voidaan jostakin osastosta karannut mies vaatia pois toisesta, ja hän joutuu omien upseeriensa tuomittavaksi. Hänen tuomionsa ei senvuoksi ole laillinen. Lähetän osaston merisotilaita vaatimaan häntä, koska hän on laivastosta karannut merimies, ja heidän täytyy luovuttaa hänet, ja he tekevät sen. Olkaa huoletta, Faithful! Hänen henkensä on yhtä turvassa kuin teidänkin."
Olisin saattanut langeta polvilleni kiittämään häntä, vaikka tuskin jaksoin uskoa niin hyvää sanomaa todeksi.
"Ei ole yhtään aikaa tuhlattavaksi, sir", huomautin kunnioittavasti. "Hänet on määrä ampua huomenaamulla kello yhdeksän."
"Hän on täällä laivassa huomenaamulla kello yhdeksän, tai sitten minä en ole kapteeni Maclean. Mutta kuten sanoitte, aikaa ei ole hukattavaksi. Alkaa olla melkein pimeätä, ja osaston täytyy lähteä liikkeelle viipymättä. Minun pitää kirjoittaa virkakirje sijoituspaikan komentavalle upseerille. Kutsukaa sihteerini!"
Juoksin kajuutasta kutsumaan sihteeriä. Muutamien minuuttien kuluttua kirje oli kirjoitettu ja toisen luutnantin johtama merisotilasosasto lähetetty maihin minun seurassani. Tilasin postivaunuja koko seurueellemme, ja ennen kello yhtätoista olimme Maidstonessa. Luutnantti ja minä istuimme valveilla koko yön ja aamun koittaessa kutsuimme merisotilaat ja lähdimme kasarmille, jossa parhaillaan suoritettiin valmistushälytystä ja komentava upseeri oli jalkeilla tarkastamassa järjestelyä. Esittelin hänelle luutnantin, joka ojensi hänelle virkakirjeensä.
"Armias taivas, kuinka onnellista! Voitte tietenkin otaksuttavasti todistaa, että hän on sama mies."
"Jokainen näistä miehistä voi vannoa sen."
"Se riittää, herra Faithful. Onnittelen teitä ja ystäväänne tämän pelastumisen johdosta. Ohjesääntöjä täytyy noudattaa, ja suvainnette kirjoittaa nimenne vangin luovutuskirjan alle."
Luutnantti teki sen, ja täytäntöönpanoupseerin käskettiin luovuttaa vanki. Riensin merisotilaat mukanani koppiin; sen ovi ei ollut lukossa. Tom, joka oli lukemassa raamattuaan, ponnahti pystyyn ja huomattuaan punatakit arveli, että hänet aiottiin viedä teloitettavaksi.
"Pojat", huudahti hän, "olen valmis. Kuta pikemmin kaikki on ohitse, sitä parempi."
"Ei, Tom", virkoin, astuen esille. "Uskon onnen olevan paremman. Sinua vaaditaan mukaan, koska olet Immortalitesta karannut merimies."
Tom tuijotti minuun, pyyhkäsi hiukset otsaltaan ja heittäytyi syliini. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa näytellä tunteitamme. Kiidätimme Tomin pois kasarmilta, panin taaskin koko seurueen vaunuihin, ja pian saavuimme Chathamiin, jossa soudimme fregattiin. Tom luovutettiin harjoitusupseerin huostaan karkulaisena, ja kapteeni Maclean kirjoitti kirjeen, vaatien sotaoikeuden koollekutsumista häntä tuomitsemaan.
"Millainen tulos on?" tiedustin ensimmäiseltä luutnantilta.
"Kapteeni vakuuttaa, että häntä rangaistaan vain vähän tai ei ollenkaan, koska hänet otettiin väkisin laivaamme hänen jokioppilasaikanaan, mikä on vastoin parlamentin julkaisemaa lakia."
Menin kannen alle ilahduttamaan Tomia tällä tiedolla ja sanottuani hänelle jäähyväiset lähdin Lontooseen sydän kevyenä. Katsoin kuitenkin parhaaksi olla hiiskumatta mitään tästä hyvästä uutisesta, ennenkuin saisin kaksinkertaisen varmuuden. Kiiruhdin Drummondien luokse ja kerroin heille yksityiskohtaisesti kaikki mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä Wharncliffe lähti kanssani amiraalinvirastoon, missä ilokseni sain kuulla, että kaikki oli lainmukaista ja että Tom voitiin tuomita ainoastaan sotalaivan karkulaisena, ja että jos hän voisi todistaa olleensa jokioppilas, hänet hyvin todennäköisesti vapautettaisiin.
Sotaoikeus kutsuttiin koolle kolme päivää sen jälkeen, kun amiraalinvirasto oli saanut kapteenin kirjeen. Kiiruhdin Chathamiin ollakseni saapuvilla. Istunto oli hyvin lyhyt; todettiin vangin karanneen, ja Tom kutsuttiin puolustautumaan. Hän esitti paperinsa ja todisti, että hänet oli pakko-otolla värvätty ennen hänen oppiaikansa päättymistä. Istuntohuone tyhjennettiin muutamiksi minuuteiksi, ja sitten avattiin ovi jälleen. Tom vapautettiin sen nojalla, että hänet oli pidätetty laittomasti vastoin parlamentin asetusta, ja hän oli vapaa.
Kiitin kapteeni Macleania ja upseereita heidän hyväntahtoisuudestaan, ja poistuin Tomin seurasta fregatista kutterissa, jonka ensimmäinen luutnantti oli määrännyt saattamaan minua maihin. Sydämeni paisui kiitollisuudesta onnellisen päätöksen johdosta. Tom oli vaitelias, mutta osasin helposti eritellä hänen tunteitaan. Annoin veneen miehille viisi guineaa, jotta he joisivat maljan Tomin terveydeksi, riensin majataloon, tilasin vaunut ja muassani Tom, joka oli kallisarvoinen talletettava, sillä hänen hyvinvoinnistaan riippui niin monen ihmisen onni, kiiruhdin Lontooseen niin nopeasti kuin saatoin, pysähdyin Drummondien luona ilmoittamassa iloisen sanomani ja jatkoin sitten matkaa omaan talooni, jossa nukuimme. Seuraavana aamuna puin Tomin omiin vaatteisiini ja astuimme veneeseen.
"Nyt, Tom", sanoin, "sinun täytyy aluksi pysytellä taustalla minun valmistaessani heitä. Minne menemme ensiksi?"
"Oi, äidin luokse", vastasi Tom.
Sujahdimme Putneyn sillan alitse, ja Tomin rinta kohosi ja laski hänen katsellessaan Maryn asuinpaikkaa. Hänen sydämensä oli siellä, miesparan, ja hän olisi halunnut liitää tyttörukan luokse kuivaamaan hänen kyyneliään. Mutta hänen ensimmäinen velvollisuutensa oli vanhempia kohtaan.
Pian saavuimme iäkkään avioparin asunnon kohdalle, ja käskin Tomin soutaa rantaan, mutta kääntämättä päätänsä taaksepäin, jotta vanhukset eivät näkisi häntä, ennenkuin olisin valmistanut heitä, sillä liian suuri ilo saattaa tappaa yhtä hyvin kuin surukin. Vanha Tom ei ollut työssänsä, ja kaikki oli hiljaista. Nousin maihin ja menin talolle, avasin oven ja tapasin heidät molemmat istumassa keittiön takan ääressä äänettöminä, näennäisesti tarkkailemassa savua sen noustessa avaraan savupiippuun.
"Hyvää huomenta teille molemmille!" toivotin. "Miten voitte, rouva Beazeley?"
"Oi, hyväinen aika!" vastasi vanha vaimo, vieden esiliinansa silmilleen.
"Istu, Jacob, istu!" kehoitti vanha Tom. "Me voimme puhua hänestä nyt."
"Niin, nyt kun hän on taivaassa, poika raukka!" pisti vanha vaimo väliin.
"Sanohan minulle, Jacob", pyysi vanha Tom huuliensa värähdellessä, "näitkö hänen viimeisen hetkensä? Kerro minulle kaikki! Miltä hän näytti? Miten hän käyttäytyi? Pääsikö hän pian tuskistaan? Ja – Jacob – mihin hänet haudattiin?"
"Niin, niin", rouva Beazeley nyyhkytti, "missä on lapsi rukkani ruumis?"
"Jaksatteko puhella hänestä?" kysyin.
"Kyllä, kyllä; jaksamme puhua liiaksikin; se tekee meille hyvää", vakuutti hän. "Emme ole muuta tehneetkään kuin puhelleet hänestä siitä pitäen, kun hänestä erosimme."
"Ja puhumme hänestä siihen saakka, kunnes vaivumme hautaamme", säesti vanha Tom, "mihin ei kulu pitkää aikaa. Nyt en toivo enää mitään enkä enää ikinä laula, se on varma. Emme viivy täällä kauan, emme kumpainenkaan. Omasta puolestani", jatkoi vanhus, surumielisesti hymyillen ja silmäillen puujalkojaan, "sopii minun hyvin sanoa, että minulla on jo molemmat jalat haudassa. Mutta, Jacob, kerro meille kaikki Tomista!"
"Sen teen", lupasin. "Ja hyvä rouva Beazeley, teidän täytyy valmistautua kuulemaan toisenlaisia sanomia kuin odotatte. Tomia ei vielä ole ammuttu."
"Ei kuollut!" kirkaisi iäkäs vaimo.
"Ei vielä, Jacob", huudahti vanha Tom, tarttuen käsivarteeni ja pusertaen sitä pihtien tavoin, samalla katsoen minua vakavasti kasvoihin.
"Hän elää, ja toivon hänen saavan armahduksen."
Rouva Beazeley ponnahti pystyyn tuoliltaan ja tarttui toiseen käsivarteen.
"Näen sen – näen kasvoistasi. Niin, Jacob, hänet on armahdettu; ja me saamme Tomimme takaisin."
"Olette oikeassa, rouva Beazeley; hänet on armahdettu, ja hän on pian täällä."
Iäkäs pari vaipui polvilleen viereeni. Jätin heidät siihen ja viittasin ovelle Tomille, joka riensi sisälle ja oli tuokion kuluttua heidän sylissään. Autoin häntä laskemaan äitiään tuoliin ja poistuin sitten ulkosalle tointuakseni kiihdyttävän kohtauksen jälkeen. Viivyttyäni ulkosalla noin tunnin palasin sisälle. Vanhukset tarttuivat käsiini ja toivottivat minulle siunausta.
"Teidän täytyy nyt erota Tomista vähäksi aikaa", virkoin. "Hänen tulee tehdä onnellisiksi muitakin kuin teidät."
"Aivan oikein", vastasi vanha Tom. "Mene, poikani, lohduttamaan häntä. Kas niin, muori, emme saa unohtaa muita."
"Niin, emme saa. Mene, Tom, mene ilmoittamaan hänelle, etten välitä siitä kuinka pian hänestä tulee tyttäreni!"
Syleiltyään äitiään Tom seurasi minua veneelle. Soudimme nousuvettä vastaan ja olimme pian Putneyn sillalla.
"Tom, sinun on parasta jäädä veneeseen. Joko tulen itse tai lähetän jonkun toisen noutamaan sinua."
Tom suostui hyvin vastahakoisesti, mutta kumosin hänen pyyntönsä, ja hän jäi. Astelin Stapletonin talolle ja menin sisälle. Mary oli pienessä seurusteluhuoneessa puettuna mustaan surupukuun. Astuessani sisälle hän silmäili joelle. Hän käänsi päätänsä ja tunnettuaan minut nousi pystyyn tullakseen minua vastaan.
"Et varmastikaan tule nuhtelemaan minua, Jacob", lausui hän surumielisesti. "Olet liian hyväsydäminen sitä tehdäksesi."
"En, en, Mary; tulin lohduttamaan sinua, jos se on mahdollista."
"Se ei ole mahdollista. Katso minua, Jacob! Eikö minua jäytämässä ole joku mato – syöpä?"
Kuopalleen painuneet posket ja hurjasti loimuavat silmät, aikoinaan niin kauniit, kertoivat liiankin selvästi, miten asianlaita oli.
"Mary", virkoin, "istuuduhan. Muistathan, mitä raamatussa sanotaan: 'Autuaat ovat murheelliset'."
"Niin, niin", myönsi Mary, nyyhkyttäen, "ansaitsen kaikki, mitä kärsin; ja taivun siihen nöyrästi. Mutta enkö ole saanut liian ankaraa rangaistusta, Jacob? Eipä silti, että tahtoisin nurkua; mutta eikö ole liian paljon kannettavakseni se, että olen tuhonnut sellaisen miehen, joka rakasti minua niin."
"Et sinä ole häntä tuhonnut, Mary."
"Kyllä, kyllä; sydämeni vakuuttaa minulle, että olen sen tehnyt."
"Mutta minä sanon sinulle, ettet ole sitä tehnyt. Kuulehan, Mary, niin kauhea kuin rangaistus onkin ollut, etkö olisi valmis kiitollisena suutelemaan ruoskaa, jos se on parantanut onnettoman luonteesi ja valmistanut sinua tulemaan hyväksi vaimoksi?"
"Että se on parantanut minut, Jacob, sen saatan huoleti vakuuttaa; mutta se on samalla surmannut minut yhtä hyvin kuin hänetkin. Mutta en tahdokaan elää; ja olen varma siitä, että muutamien lyhyiden kuukausien kuluttua lepään hänen vierellään."
"Toivon toiveesi toteutuvan, Mary, hyvin pian, mutta en kuolemassa."
"Armollinen taivas! Mitä tarkoitat, Jacob?"
"Väitinhän, ettet ole tuhonnut Tom-poloista – sitä et ole tehnyt, häntä ei ole vielä teloitettu; erään muodollisen virheen vuoksi täytyi hänen tuomiotaan tarkistaa."
"Jacob", vastasi Mary, "on julmaa herättää minussa toiveita, jos ne heti jälleen murskataan. Jollei hän olekaan vielä kuollut, täytyy hänen sittenkin kuolla. Toivoisin, ettet olisi puhunut minulle siitä", jatkoi hän, purskahtaen itkemään. "Millaisen tuskan ja jännityksen vallassa onkaan hänen täytynyt olla koko tämä aika, ja minä – minä olen hänen kärsimystensä aiheuttaja! Uskoin, että hänet oli jo aikoja sitten vapautettu tästä julmasta, sydämettömästä maailmasta."
Sitten seuraava kyyneltulva sai minut varmasti uskomaan, että saatoin mitään pelkäämättä ilmaista hänelle iloisen uutisen. "Mary, Mary, kuuntele minua!"
"Jätä minut yksin, jätä minut yksin!" nyyhkytti hän, heilauttaen kättänsä.
"En, Mary, en, ennenkuin olen kertonut sinulle, ettei Tom ole ainoastaan hengissä, vaan myöskin – armahdettu."
"Armahdettu!" kirkaisi Mary.
"Niin, armahdettu, Mary – vapaa, Mary – ja muutamien minuuttien kuluttua sinun sylissäsi."
Mary vaipui polvilleen, kohotti kätensä ja katseensa taivasta kohti ja kaatui sitten tajuttomana maahan. Tom, joka oli seurannut minua ja pysytellyt talon läheisyydessä, oli kuullut hänen kirkaisunsa eikä malttanut enää hillitä itseään, vaan syöksyi huoneeseen Maryn kaatuessa, ja laskin tytön hänen käsivarsilleen. Huomattuani tajunnan palaamisen ensimmäiset oireet jätin heidät kahden kesken ja lähdin etsimään vanhaa Stapletonia, jolle kerroin asiani lyhyemmästi. Stapleton poltteli koko ajan piippuaan kertomukseni kestäessä.
"Olen siitä hyvilläni, olen siitä hyvilläni", iloitsi hän herettyäni puhumasta. "Ajattelin juuri, kuinka nämä vaistot johtavat meitä vaikeuksiin ja ennen kaikkea rakkauden vaisto: se laittoi minut pulaan ja saattoi minut tappamaan miehen – saattoi vaimoparkani pulaan ja hukutti hänet – ja nyt oli vähällä ammuttaa Tomin ja tappaa Maryn. Olen saanut viime aikoina kokea liian paljon ihmisluontoa – ei mitään muuta kuin kosteita silmiä ja tyhjiä piippuja. Kohtasin sen kersantin eilen, meillä oli yhteenotto; Tom sulki hänen toisen silmänsä, ja vaikka olenkin vanha, suljin hänen toisen silmänsä joksikin aikaa. Hän joutui vuoteeseen kahdeksi viikoksi – en mahtanut sille mitään – ihmisluonnon mukaista."
Sanoin jäähyväiset vanhalle Stapletonille, kävin Tomin ja Maryn luona, pudistin toisen kättä ja suutelin toista, minkä jälkeen kirjoitin mestarille, ilmoittaen hänelle, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhdin Drummondeille kertomaan senaamuisen työskentelyni onnellisista tuloksista Sarahille ja hänen äidilleen.
"Ja kun nyt, Sarah, olen näin menestyksellisesti järjestänyt muiden ihmisten asioita, haluaisin puhua omasta puolestani. Kun minulta on kokonaisen kuukauden ajaksi miltei tyyten riistetty armas seurasi, ansaitsen mielestäni saada palkkion."
"Niin tosiaankin ansaitset, Jacob", yhtyi rouva Drummond, "ja varmasti Sarah on samaa mieltä, jos hän vain suostuu sen tunnustamaan."
"Kyllä tunnustan sen, äiti. Mutta millainen palkkio sen tulee olla?"
"Sellainen, että sallit isäsi ja äitisi järjestää vihkiäisemme pian ja että sallit papin liittää myöskin Tomin ja Maryn yhteen saman alttarin ääressä."
"Äiti, enkö ole aina ollut tottelevainen tytär?"
"Kyllä, rakas, niin olet ollut."
"Teen siis niinkuin vanhempani käskevät minua tekemään, Jacob. Se on otaksuttavasti viimeinen määräys, jonka heiltä saan, ja noudatan sitä. Onko se mieleesi, rakas Jacob?"
Samana iltana määrättiin hääpäivämme, enkä nyt enää saa väsyttää lukijaa kuvailemalla tunteitani enkä onnellisuuttani juhlatoimitusta valmisteltaessa. Sarah ja minut sekä Tom ja Mary liitettiin avioliittoon samalla kertaa, eikä mikään luonut varjoa onneemme. Tom sijoittui asumaan isänsä ja äitinsä luokse; ja Mary onnesta säihkyvänä, vielä entistäkin kauniimpana, on vakiintunut oivalliseksi hemmoittelevaksi vaimoksi. Sarahista minun tuskin tarvinnee samaa vakuuttaa; hän oli ystäväni lapsuudesta saakka, hän on nyt sellainen kuin mies suinkin saattaa toivoa naisen olevan. Olemme olleet avioliitossa useita vuosia, ja meille on siunattu lukuisa perhe.
Olen nyt ehtinyt melkein loppuun. Minun tulee, voin mainita lukijalle muutamia seikkoja entisistä ystävistä. Stapleton on vielä elossa ja kiintynyt piippuunsa, jota häneen nähden, vaikka tupakoimistaipumusta onkin pidetty hankittuna ominaisuutena, voidaan varmasti väittää ihmisluonnon mukaiseksi. Hänellä on kaksi venettä oppipoikien hoidossa, ja hän saa niistä hyvänlaisen toimeentulon tekemättä itse työtä. Hän väittää, etteivät pojat ole yhtä rehellisiä kuin minä olin, vaan pettävät häntä aika tavalla; mutta hän lohduttaa itseään sillä vakuutuksella, että se on vain ihmisluonnon mukaista.
Myöskin vanha Tom on hyvissä voimissa ja pirteä sekä väittää, ettei hän aio vielä vähään aikaan seurata jalkojaan. Hänen muorinsa, sanoo hän, on kivuloinen ja raihnas, mutta Mary ei tarvitse apua. Vanha Tom on nyt lakannut korjaamasta veneitä, ja hänen ilmoitustaulunsa on poistettu, sillä hänen olonsa ovat nyt mukavat.
Tomin mennessä naimisiin tiedustin häneltä, mitä hän haluaisi tehdä; vastaukseksi hän pyysi minua lainaamaan hänelle rahaa, jotta hän voisi ostaa proomun. Lahjoitin hänelle uuden proomun, jonka Drummondin liike oli juuri silloin laskenut vesille. Mutta vanha Stapleton luovutti hänelle Turnbull-vainajan jälkisäädöksen mukaan saamansa kaksisataa puntaa, ja hänen äitinsä etsi samanlaisen rahamäärän salaisista kätköistään. Sen nojalla Tom saattoi ostaa vielä toisen proomun, ja nyt hänellä on niitä kuusi tai seitsemän, en muista, kumpi lukumäärä. Joka tapauksessa hän voi hyvin ja lisää joka vuosi varallisuuttaan. He puhelivat muuttamisesta parempaan asuntoon, mutta iäkäs aviopari tahtoo jäädä paikoilleen. Erikoisesti vanha Tom on rakentanut lehtimajan vanhan veneen entiselle paikalle ja istuskelee siellä, kajautellen laulujaan ja tarkkaillen edestakaisin joella liikkuvia aluksia.
Wharncliffe ja hänen vaimonsa ovat edelleenkin naapureitani ja parhaita ystäviäni. Rouva Turnbull kuoli muutamia kuukausia sitten, ja nyt olen koko omaisuuden omistaja. Appeni ja anoppini voivat hyvin ja ovat onnellisia. Drummond vetäytyy syrjään liike-elämästä heti, kun saa lopetetuiksi moninaiset yrityksensä.
Enää minun tulee puhua yhdestä ainoasta henkilöstä – vanhasta koulumestarista. Nyt on kulunut kaksi vuotta siitä, kun suljin tämän arvoisan miehen silmät. Sitä mukaa kuin hänen ikävuotensa lisääntyivät, lisääntyi myöskin hänen hajamielisyytensä, ja köyhäinkoulun johtohenkilöt katsoivat välttämättömäksi eroittaa hänet virastaan, määräten hänelle eläkkeen. Se oli raskas isku vanhukselle, joka väitti edelleenkin pystyvänsä opettamaan. Mutta ihmiset arvelivat toisin, ja hän hyväksyi tarjoukseni ja siirtyi asumaan luoksemme sillä ehdolla, että lapsilleni, joista vanhin siihen aikaan oli vasta nelivuotias, piti välttämättä opettaa latinaa ja kreikkaa.
Hän muutti meille kaikkine kirjoineen ja muine tavaroineen unohtamatta kauhistavaa ruoskaakaan. Mutta kun lapset eivät mielineet opiskella latinaa omasta halustaan eikä niiden äiti suvainnut ruoskaa, menetti koulumestari työnsä. Tottumuksen voima oli kuitenkin sellainen, ettei hän milloinkaan liikkunut missään pitämättä latinan kielioppia taskussaan, ja usein tarkkailin häntä hänen istuessaan kanatarhassa, otaksuttavasti kuvitellen olevansa koulussaan. Sieltä kuului äänekästä teonsanojen ja nimisanojen taivutusta sekä lauseenjäsentelyä, samalla kun hänen ainoina kuulijoinaan olivat kanat, jotka silloin tällöin äänekkäästi kaakattivat, kun taas ankkojen vastaukset olivat vieläkin hävyttömämpiä.
Sarah piirsi hänet siinä asennossa, ja nyt se piirros riippuu työhuoneeni uuninreunuksen yläpuolella Turnbullin kahden piirroksen välissä, joista toinen esittää jäävuorta elokuun seitsemäntenätoista päivänä 1778 ja toinen näyttää, kuinka vaarallisessa asemassa valaanpyyntialus Camel oli ollessaan ahtojään keskellä siinä ja siinä paikassa.
Lukijani, olen nyt päättänyt kertomukseni. Elämäni tapauksista voidaan, niin uskon, saada kaksi opetusta, joista toinen on se, että yhteiskunnassa luonnollisesti olemme riippuvaisia toisistamme saadaksemme apua ja että sellainen henkilö, joka tahtoisi esiintyä riippumattomattomana, heittäytyisi pois edistymiseen vievästä virrasta, ja toinen on se, että jos meillä on hyvän kasvatuksen ja hyvän luonteen edut, meillä on kaiken järjen nojalla täysi syy ja oikeus toivoa ja uskoa menestyvämme hyvin maailmassa, vaikka ei voidakaan odottaa kaikkien olevan yhtä onnellisia kuin minä olen ollut.
Olette nähnyt orvon ja köyhäinkoululaisen, joka, kuten koulumestari sanoi, ajautui joen rannalle rikkaruohotukkoa muistuttavana, kohoavan varakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi; olette nähnyt hänen, jolla ei ollut ystäviä, hankkivan itselleen mitä lämpimimpiä ystäviä; hän, joka tarvitsi kaikkea muilta, pääsi sellaiseen asemaan, että kykeni vuorostaan auttamaan ja suojelemaan muita; hän, joka ei voinut nimittää ainoatakaan ihmistä sukulaisekseen, liittyi rakastamaansa naiseen, ja hänelle siunattiin lukuisa perhe; ja kootakseen kaikki nämä edut ja tällaisen onnen oli hänellä alkupääomanaan ainoastaan hyvä koulutus ja hyvät periaatteet.
Lukija, hyvästi!