[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-vp9FLK5sI2ME7HQx20J6p6yPVaiUSFnalhsbQxbblk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1228,"Merimiehenä ja herrana","Marryat, Frederick",1792,1848,"1228-marryat-frederick-merimiehena-ja-herrana","1228__Marryat_Frederick__Merimiehenä_ja_herrana","(Jacob Faithful III)","romaani",[],[],"fi",1834,1940,41537,268906,true,null,[],[],[],"Marryatin merimiesaiheinen romaani jatkaa Jacob Faithfulin kasvutarinaa, jossa nuori mies päätyy joelta ja laivastosta herrasmiespiireihin. Teos kertoo säätyläiselämän vaatimuksista, yllättävistä perinnöistä ja yrityksistä sopeutua uuteen asemaan 1800-luvun Englannissa.","Frederick Marryatin 'Merimiehenä ja herrana' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1228. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MERIMIEHENÄ JA HERRANA\n\n(Jacob Faithful III)\n\n\nKirj.\n\nFREDERICK MARRYAT\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut Alpo Kupiainen\n\nKariston nuortenkirjoja 116.\n\n\n\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1940.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKapteeni Turnbull panee kotinsa järjestykseen -- Rouva Turnbullista\nsellainen menettely on tuiki järjestyksenvastaista -- Kapteeni\nsuorittaa vanhoja temppujaan harppuunalla -- Hän maksaa vaimonsa\nkunniavelat ja antaa sen vaatijalle sopivan kuittauksen -- Monsieur ja\nmadame Tagliabue poistuvat \"barbaarimaisten englantilaisten\" seurasta.\n\n\nKekkereiden jälkeisenä sunnuntaina [kts. \"Elon aallokossa\"] minusta\ntuntui, etten ollut kylliksi muistanut kapteeni Turnbullia, ja kun\narvelin hänen pitävän minua epäystävällisenä, koska en ollut mennyt\nhänen luoksensa, lähdin saateltuani Maryn kirkkoon jalkaisin astelemaan\nhänen huvilalleen, joka sijaitsi Brentfordin läheisyydessä. Soitin\nporttivahdin majan kelloa ja tiedustin, oliko isäntä kotosalla.\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi majassa asuva vanha nainen, joka oli hyvin\npuhelias ja hyvin ystävällinen minulle, \"ja myöskin rouva on kotona.\"\n\nKävelin sadan askeleen pituisen ajotien, joka vei ulko-ovelle,\nsoitettuani kelloa avasi minulle oven sellainen palvelija, jota en\naikaisemmin ollut talossa nähnyt. \"Missä herra Turnbull on?\" kysyin.\n\n\"Hän on omassa huoneessaan, sir\", vastasi mies. \"Mutta teidän täytyy\nilmoittautua, jos suvaitsette, koska kaikkia vieraita ei lasketa hänen\npuheilleen.\"\n\nMinun täytyy huomauttaa lukijalle, etten ollut pikkutakkisillani.\nAnsaitsin enemmän rahaa kuin kustannuksiini tarvitsin, ja olin\npuettuna, kuten merillä ja joella nimitetään, _pitkään asuun_, siis\nsellaiseen pukuun, jollaista useimmat miehet maissa käyttävät.\nIlmeisesti palvelija piti minua herrasmiehenä; ja mitä pukuun tuli,\nolikin minulla kenties oikeus saada se kunnioitus osakseni. Useita\nihmisiä pidetään tässä maailmassa sellaisina vähäisemmillä perusteilla\nkuin minua saattoi pitää.\n\nMainitsin nimeni. Mies jätti minut ovelle ja palasi pian, pyytäen minua\nseuraamaan häntä. Minun täytyy myöntää olleeni aika pahasti ällistynyt.\nMissä oli _herra_ Mortimer, ja missä olivat ne kaksi pramealiveristä\npalvelijaa, joiden pitkien, puuvillaisten olkalippujen päissä riippui\npienten malspiikkien kaltaisia esineitä? Jopa liverikin oli muuttunut\nja oli nyt yksinkertainen, ruskea, vaaleansinisellä kauluksella\nvarustettu takki.\n\nPian minulle kuitenkin kerrottiin, mitä talossa oli tapahtunut,\nastuttuani kapteeni Turnbullin huoneeseen -- hänen työhuoneeseensa,\nkuten rouva Turnbull sitä nimitti, vaikka Turnbull itse tahtoi\nvälttämättä nimittää sitä hytikseen, mikä nimitys varmasti olikin\nsopivampi, koska se sisälsi kaksi pientä kirjahyllyä ja muun tilan\ntäyttivät lempiharppuunat, pyöriäisenkallot, hainleuat, korallit,\nlukuisat karhuntaljat, ruskeat ja valkeat, sekä pari sellaisen laivan\nmallia, jotka olivat kuuluneet hänen veljelleen ja hänelle itselleen ja\njoita oli käytetty Grönlannin kalastuksessa.\n\nSe oli eräänlainen museo, jossa hän säilytti kaikkea, mitä oli koonnut\nmatkoillaan. Nurkissa virui eskimojen kapineita, koruja ja pukuja; ja\nmatoilla oli siellä täällä hänen omien tappamiensa harvinaisten\neläinten, kuten esimerkiksi sinikettujen nahkoja. Huoneen koristuksiin\nkuului myöskin hänen meriarkkuunsa, joka oli täynnä erilaisia esineitä,\nja se harmitti kovasti rouva Turnbullia, joka usein koetti käyttää\nvaikutusvaltaansa päästäkseen siitä eroon, mutta turhaan. Huonekaluina\noli vain kaksi sohvaa, iso pöytä keskellä lattiaa ja kolme tai neljä\njykevää tuolia. Ainoat koristeluun tähtäävät esineet olivat kymmenkunta\nlasilevyillä ja puitteilla varustettua väripainosta, jotka kuvasivat\nmursunpyyntiä ynnä muuta sentapaista ja jotka olivat otetut kapteenien\nCookin ja Mulgraven matkakuvastoista, sekä pari hänen veljensä\npiirrosta, kuten esimerkiksi se, joka kuvasivat _Williamin_ tilaa\ntammikuun viidennenkolmatta päivän aamuna, jäävuoren sitä uhatessa.\n\nKapteeni Turnbull oli aamupuvussaan eikä ilmeisestikään voinut oikein\nhyvin; hän ainakin näytti vaivaantuneelta ja kalpealta. \"Rakas Jacob,\nolit kovin ystävällinen tullessasi tänne. Tosin aioin nuhdella sinua\nsiitä, ettet ole käynyt aikaisemmin, mutta olen liian iloissani\ntulostasi kyetäkseni nyt sitä tekemään. Mutta minkä tähden olet\npysytellyt poissa niin kauan?\"\n\n\"Olen tosiaankin ollut sangen tiukasti työssä, sir. Stapleton luovutti\nminulle veneensä, eikä minun ole sopinut syrjäyttää hänen etujaan, jos\nolisinkin syrjäyttänyt omani.\"\n\n\"Aina oikeata menettelyä, poika. Entä kuinkas olet menestynyt?\"\n\n\"Olen oikein onnellinen, sir, tosiaankin oikein onnellinen.\"\n\n\"Minusta on hauska kuulla sitä, Jacob. Kunpa olisit aina onnellinen!\nIstuuduhan nyt tuohon toiseen sohvaan, ja pidetään pitkä neuvottelu,\nkuten intiaanit sanovat. Minulla on jotakin kerrottavaa sinulle.\nOtaksuttavasti olet pannut merkille muutoksen -- vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, sir, panin merkille sen, ettei herra Mortimeria näkynyt.\"\n\n\"Aivan niin. No niin, _herra_ Mortimer eli John Snobbs, se lurjus, on\ntällä hetkellä Newgaten vankilassa odottamassa tuomiotaan, ja aion\nlähettää hänet matkalle terveyttään hoitamaan. Sain sen vintiön kiinni\nvihdoinkin enkä armahda häntä sen paremmin kuin armahtaisin syöttiin\ntarttunutta haikalaa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä oli oikea\nkapina ja yritys riistää laiva minulta; mutta nyt ovat kaikki\nkapinoitsijat raudoissa, ja heidät on määrätty rangaistaviksi. Jacob,\nraha on liiankin usein ainoastaan kirous, saat uskoa sen.\"\n\n\"Ette tapaa monta samanmielistä ihmistä, sir\", vastasin nauraen.\n\n\"Ehkä en, koska ne, joilla sitä on, ovat tyytyväisiä sen heille suomaan\ntärkeyteen, eivätkä tunnusta tätä kirottua tosiseikkaa, ja koska ne,\njoilla ei sitä ole, aina kaipaavat sitä, ikäänkuin se olisi ainoa, mitä\nmaailmassa kannattaa tavoitella. Mutta nyt kerron sinulle, mitä oikein\non tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi sinut näin, ja sitten saat\narvostella.\"\n\nKoska kapteeni Turnbullin kertomus kuitenkin venyi lähes kolme tuntia\nkestäväksi, esitän asian suppeasti lukijan tiedoksi. Kävi selville,\nettä rouva Turnbull oli alkanut ajaa yhä pitempiä matkoja vaunuissaan\nja lisännyt tuttaviensa lukumäärää sekä monenlaisia kulujaan, kunnes\nkapteeni Turnbull oli pannut sitä vastaan hyvin voimakkain sanoin.\nHänen moitteensa eivät kuitenkaan saaneet osakseen sellaista huomiota\nkuin hän oli odottanut; ja hän oli lisäksi sattumalta saanut tietää,\nettä ne rahat, joita hän oli yhtenään antanut vaimolleen viimemainitun\nviikoittaisten laskujen maksamiseksi, oli käytetty toisella tavoin ja\nettei kahden viimeisen vuosineljänneksen laskuja ollut ainuttakaan\nsuoritettu. Se aiheutti sananvaihdon, ja kapteeni oli halunnut tietää,\nmillä tavoin mainitut rahaerät oli kulutettu.\n\nAluksi rouva Turnbull, joka katsoi viisaimmaksi esiintyä röyhkeästi ja,\njos suinkin mahdollista, saavuttaa välttämättömän ylivallan,\nvastaukseksi vain keikautti halveksuvasti päätänsä, niin että hänen\nhattunsa kolme keltaista strutsinsulkaa heiluivat hänen poistuessaan\nhuoneesta ja astuessaan vaunuihinsa.\n\nTämä ei ollut ihan tyydyttävää kapteeni Turnbullista, joka oli\nasiallinen mies; hän odotti uhallakin, kunnes vaunut palasivat, ja\nvaati sitten täsmällistä vastausta. Rouva Turnbull omaksui ylpeän\nkannan, puheli hienouden vaatimista kustannuksista, siitä, että hän\ntiesi, mihin hänen arvonsa häntä velvoitti ynnä muusta semmoisesta.\nTurnbull vastasi puhumalla välttämättömistä kustannuksista ja vetosi\nsiihen, että hänen arvonsa velvoitti häntä suorittamaan kauppiaittensa\nlaskut. Silloin rouva Turnhull puhui hyvistä tavoista, mitä parhaasta\nseurasta ja useista huvituksistaan. Turnbullin mielestä hänen vaimonsa\noli nauttinut yhtä paljon huvituksia kuin useimmat naiset saivat siitä\nalkaen, kun he olivat muuttaneet tähän taloon.\n\nMutta asiaan: minkä tähden laskut olivat maksamatta ja mitä rouva oli\ntehnyt rahoilla? Käyttänyt ne _neularahoiksi_. Neularahoiksi!\nKolmekymmentä puntaa viikossa _neuloihin!_ Sillä rahalla olisi saanut\nharppuunoita riittävästi kolmen vuoden matkaa varten. Rouvan täytyisi\npuhua totta. Viimemainittu ei suostunut virkkamaan mitään, vaan osoitti\nhajusuolaansa ja nimitti puolisoaan raakalaiseksi. Missään nimessä\nkapteeni ei tahtonut käydä narrista. Hän antoi vaimolleen mietintöaikaa\nseuraavaan aamuun saakka. Seuraavana aamuna lähetettiin heille kaikki\nlaskut, kuten oli pyydetty, ja niiden yhteinen määrä oli kuusisataa\npuntaa. Ne suoritettiin ja kuitattiin.\n\n\"Ja nyt, rouva Turnbull, suvaitsetko ilmaista minulle, mitä olet tehnyt\nnäillä kuudella sadalla punnalla?\"\n\nRouva Turnbull ei siihen suostunut -- hän ei suvainnut itseään\nkohdeltavan sillä tavoin. Kapteeni Turnbull ei ollut nyt\nvalaanpyyntialuksessa voidakseen rehennellä ja peloitella mielensä\nmukaan.\n\nRouva vaati, että häntä kohdeltiin oikeudenmukaisesti. Saada pesäeron,\neläkkeen ja avioeron. Hän saisi kyllä ne kaikki, jos se häntä huvitti,\nmutta rahaa hän ei enää saisi; se oli varmaa. Silloin hän saisi\nhermokohtauksen. Niin kävikin, ja hän virui koko päivän sohvalla,\nodottaen miehensä nostavan hänet siitä pois. Mutta sellainen ei\npälkähtänyt kapteenin päähänkään.\n\nHän kävi vuoteeseensa; ja kun hän oli rauhaton, nousi hän makuulta\nhyvin varhain ja näki ikkunastaan, että aidan viereen ajettiin rattaat\nja että siinä saapuneet henkilöt hyppäsivät aidan ylitse, tulivat\ntaloon ja kantoivat palatessaan rattaiden luokse kaksi isoa laatikkoa.\nHän sieppasi harppuunan, poistui talosta toista tietä ja saapui\nrattaiden luokse juuri silloin, kun laatikot oli nostettu niille ja ne\nolivat lähtemäisillään liikkeelle. Hän luikkasi rattaillaolijoille,\nmutta vastauksen sijasta hevosta piiskattiin, ja hän oli vähällä jäädä\nsen jalkoihin.\n\nSilloin hän sinkautti harppuunansa hevoseen, joka kaatui, ja molemmat\nrattailla olleet miehet suistuivat pyörtyneinä päälaelleen maahan. Hän\nsitoi miehet, kävi porttivahdin majasta noutamassa apua, noudatti\npoliiseja ja luovutti miehet heille.\n\nKävi ilmi, että laatikot oli lähettänyt herra Mortimer, jonka tapana\noli jo jonkun aikaa lähetellä niitä. Näissä laatikoissa oli hänen\nparhaita viinejään ja erinäisiä muita tavaroita, mikä samalla todisti,\nettä herra Mortimerilla oli täytynyt olla väärät avaimet. Jätettyään\nsyylliset ja tavarat kahden konstaapelin huostaan kapteeni Turnbull\npalasi taloon kolmannen konstaapelin seuraamana; oven avasi herra\nMortimer, joka seurasi häntä hänen työhuoneeseensa, ilmoitti hänelle\nheti lähtevänsä pois talosta, olleensa aina ennen tekemisissä\n_herrasmiesten_ kanssa ja vaati, että hänelle maksettaisiin hänelle\ntuleva palkka.\n\nKapteeni Turnbullin mielestä se vaatimus oli tuiki oikeutettu ja\nluovutti senvuoksi hänet konstaapelin haltuun. Pahasti tyrmistyneenä\nsellaisesta herrasmiehelle sopimattomasta käyttäytymisestä Snobbs\nmarssitettiin muiden muassa Bow-kadulle.\n\nTurnbull noudatti luoksensa molemmat muut liveriasuiset palvelijat,\nvakuutti heille, ettei hän enää mitenkään tarvinnut heidän\npalveluksiaan, koska hänellä oli se äärimmäisen rahvaanomainen luulo,\nettä heidän oli täytynyt olla selvillä tästä kotivarkaudesta. Hän\nsuoritti heille palkan sekä kehoitti heitä riisumaan liverinsä ja\npoistumaan talosta. Molemmat suostuivat siihen. Myöskin _he_ olivat\naikaisemmin aina olleet tekemisissä _herrasmiesten_ kanssa.\n\nTurnbull otti haltuunsa ruokakaluston säiliön avaimen, jotteivät\nlautaset ehkä pitäisi häntä liian rahvaanomaisena jäädäkseen taloon, ja\nasteli sitten talliin. Hevoset hirnuivat ikäänkuin ilmaistakseen\nolevansa perin valmiit syömään aamiaistaan, mutta ovi oli lukossa. Hän\nhuusi kuskia, mutta ei saanut vastausta. Palatessaan tallilta hän näki\nkuskin perin tomuisena tulevan portista pihalle ja tiedusti,\nminkätähden mies ei nukkunut kotosalla eikä huolehtinut hevosista. Mies\noli emännän eikä isännän kuski ja osasi selittää menettelynsä\ntyydyttävästi emännälle, mutta ei isännälle, joka maksoi hänelle\npalkan, otti pois liverinsä ja lähetti hänet muiden jälkeen. Myöskin\nkuski lähti hyvin mielellään -- oli aina ollut _herrasmiesten_\npalveluksessa sitä ennen.\n\nKapteeni kohtasi emännän kamaripalvelijan, joka ilmoitti hänelle, että\nrouva Turnbull on ihan liian sairas tullakseen aamiaiselle. Se oli\nsangen onnellista, koska aamiaista ei ollut tarjolla. Turnbull\npukeutui, nousi parihevosten vetämiin vaunuihin ja ajoi Valkean hevosen\nravintolaan, haukkasi aamiaisensa, meni Bow-kadulle ja haastoi herra\nMortimerin eli Snobbsin sekä hänen rikostoverinsa oikeuteen. Hän\npalkkasi välittäjän myymään hevosensa ja luovutti vaununsa\nvaunusepälle. Pestattuaan väliaikaisen palvelijan Turnbull palasi\nhuvilaansa.\n\nOikein hyvin käytetty aamu. Hän tapasi vaimonsa seurustelusalissa;\nrouva oli perin pahasti ällistynyt ja tyrmistynyt hänen menettelynsä\njohdosta ja siitä, että herra Mortimer oli poissa, palvelijat olivat\npoissa ja hänen täytyi vaivata omaa palvelijatartaan saadakseen kupin\nteetä. Uusia syytöksiä -- taaskin kiivastelua -- taaskin avioerouhkaus\nja vaunujen tilaaminen, jotta hän voisi lähteä kysymään neuvoa.\nEi kuskia -- ei vaunuja -- ei hevosia ei mitään, kuten hänen\npalvelijattarensa selitti. Rouva Turnbull sulkeutui huoneeseensa, ja\ntoinen päivä kului niin vähäisessä aviollisessa tyytyväisyydessä kuin\nodottaa sopikin.\n\nTällä välin uutiset kiisivät kaikkiin suuntiin, Brentford oli niitä\ntäynnänsä. Kapteeni Turnbull on elänyt liian leveästi -- hänen varansa\novat lopussa -- hänet oli kutsuttu Bow-kadulle -- velkojia oli\ntulvimalla käynyt esittämässä hänelle laskujaan -- palvelijoita oli\nerotettu -- vaunut ja hevoset oli ulosmitattu. Rouva Turnbull,\nolento-poloinen, oli hysteerinen -- eikä kukaan ollut siitä\nhämmästynyt; kaikki olivatkin sitä odottaneet.\n\nPetercumb Hallin Petersit kuulivat siitä ja ravistelivat päätänsä,\npahoitellen nousukkaiden lukuisuutta maailmassa. Smith pyysi, ettei\nhänen ylhäisyytensä loordi vikomtti Babbleton mainitsisi isälleen hänen\nylhäisyydelleen Spring-gunsin markiisille mitään siitä, että hänet oli\nviety Turnbullien luokse vierailulle, sillä muutoin hän, Smith,\nehdottomasti menettäisi nykyisen toimensa ja elämismahdollisuutensa. Ja\nmonsieur ja madame Tagliabue olivat vieläkin ällistyneempiä; mutta\nheillä oli syvät tunteet, ja he päättivät käydä Turnbullilla seuraavana\naamuna, ainakin monsieur Tagliabue päätti, ja madame tunnusti sen\ntoimenpiteen viisaaksi.\n\nSeuraavana aamuna oli järjestys hieman palautunut; pestatun palvelijan\nhuostaan oli luovutettu riittävästi ruoka-astioita, ja loput oli pantu\nlukon taakse. Keittäjättären piti olla kuukautensa täyteen; sisäkköä ei\nlainkaan haluttanut erota palveluksesta; ja emännän kamarineito taas\noli valmis jäämään niin kauaksi aikaa kuin suinkin saattaisi\nlohduttaakseen emäntä-parkaansa ja ottamaan vastaan, mitä viimemainittu\nolisi halukas hänelle antamaan palkkioksi, vaatteita, pukuja ynnä muuta\nsellaista, vaikka hän ei tietenkään voinut vahingoittaa arvoaan\njäämällä liian pitkäksi aikaa sellaisen perheen palvelukseen, jolla ei\nollut vaunuja ja jonka palvelijalla ei ollut liveriasua. Kapteeni\nTurnbull sai kuitenkin jonkinlaisen aamiaisen ja oli juuri syönyt sen,\nkun monsieur Tagliabue ilmoitettiin ja otettiin vastaan.\n\n\"Ah, monsieur Turnbull, toivottavasti madame voi paremmin. Madame\nTagliabue vain itki koko eilisillan kuultuaan kovin huonot uutiset\nvelasta ja kaikesta muusta.\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen madamelle\", vastasi Turnhull äreästi. \"Entä,\nsir, mitä suvaitsette haluta?\"\n\n\"Ah! Monsieur Turnbull, tunteeni ovat suuresti teidän puolellanne;\nmutta kunhan herrasmies ei vain menetä _kunniaansa_, mitäpä rahasta\nväliä?\" (Turnbull tuijotti hölmistyneenä.) \"Nähkääs, monsieur Turnbull,\nkunnia on herrasmiehestä kaikki kaikessa. Jos herrasmies on velkaa\njollekulle lurjusmaiselle kauppamiehelle eikä maksa hänelle, ei se\nsuuria merkitse; mutta kunniavelat hän aina suorittaa. Jokainen\nherrasmies maksaa ne. Kas tässä, monsieur Turnbull\" (ja pieni\nranskalainen veti taskustaan paperikaistaleen) \"on pieni madame\nTurnbullin kirjoittama paperi, jonka hän antoi madame Tagliabuelle, ja\njossa hän tunnustaa jääneensä _écarté_-pelissä velkaa kaksisataa\npuntaa. Sellainen, nähkääs, monsieur Turnbull, on, kuten herrasmiehet\nsanovat, kunniavelka, jollaisen jokainen herrasmies suorittaa, sillä\nmuutoin hän menettää arvonsa ja koko maailma nimittää häntä heittiöksi.\nMadame Tagliabue ja minä pidämme liian paljon teistä ja madame\nTurnbullista ollaksemme pelastamatta arvoanne, ja senvuoksi tulin hänen\ntoivomuksestaan pyytämään teitä järjestämään tämän pienen velan --\ntämän _vähäisen kunniavelan_.\" Ja monsieur Tagliabue laski velkakirjan\npöydälle, kumartaen perin kohteliaasti.\n\nTurnbull tarkasti paperia; monsieur Tagliabuen kuvaus piti paikkansa.\nSiispä, mietti kapteeni, on koko juttu nyt selvä; tämä lurjusmainen\nranskalainen pari oli petkuttanut rahat hänen vaimoltaan.\n\n\"Suvaitkaa, monsieur Tagliabue\", virkkoi hän, \"minun esittää kysymys\ntai pari, ennenkuin maksan rahat; jos vastaatte vilpittömästi, en pane\nlainkaan vastaan. Luullakseni rouva Turnbull on jo aikaisemmin\nmenettänyt teille _écartéssa_ noin kuusisataa puntaa?\" (Monsieur\nTagliabue, joka arveli rouva Turnbullin ilmaisseen sen miehelleen,\nvastasi myöntävästi.) \"Eikä hän kaksi kuukautta sitten luultavasti\naavistanutkaan, mitä _écarté_ on.\"\n\n\"Se on totta; mutta naiset oppivat sangen nopeasti.\"\n\n\"No niin, mutta koska hän ei lainkaan tuntenut sitä peliä, kun taas te\nja vaimonne olette hyvin perehtyneet siihen, menettelittekö mielestänne\nrehellisesti salliessanne hänen menettää siinä niin paljon rahaa?\"\n\n\"Ah! Monsieur, kun nainen sanoo tahtovansa pelata, _comment faire_,\nmitä voi tehdä?\"\n\n\"Mutta minkä vuoksi ette milloinkaan pelannut tässä talossa, monsieur\nTagliabue?\"\n\n\"Ah! Monsieur Tagliabue, talon emännän asia on ehdottaa pelaamista.\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Turnbull, kirjoittaen maksuosoituksen\nkahdestasadasta punnasta. \"Tuossa on rahanne, monsieur Tagliabue. Ja\nkun nyt olette saanut suorituksen, sallikaa minun huomauttaa, että\npidän teitä ja vaimoanne huijariparina; ja pyydän, ettette enää ikinä\nastu minun kynnykseni ylitse.\"\n\n\"Mitä sanotte, sir? _Huijari!_ Tulimmainen! Sir, vaadin hyvitystä.\"\n\n\"Olette saanut rahanne -- riittääkö se, vai tahdotteko vielä jotakin?\"\nvastasi Turnbull, nousten tuoliltaan.\n\n\"Kyllä, sir, tahdon kuin tahdonkin vielä muutakin -- vaadin muutakin.\"\n\n\"Siis saatte muutakin\", kivahti Turnbull, potkien miehen pois\nhuoneesta, pitkin käytävää ja ulos julkisivun ovesta.\n\nMonsieur Tagliabue kääntyi tuontuostakin ympäri uhkailemaan, koettaen\nsitten taaskin vältellä nähtyään kapteeni Turnbullin kohotetun\nsaappaan, jouduttuaan kunnollisesti talon ulkopuolelle, hän pyörähti\ntaaksepäin.\n\n\"Monsieur Turnbull, vaadin tästä hyvitystä, kauheata hyvitystä. Teidän\ntäytyy maksaa. Jumaliste, sir, te maksatte -- rahaa tästä.\"\n\nSamana iltana Turnbullia käskettiin saapumaan seuraavana aamuna\nBow-kadulle vastaamaan pahoinpitelystä. Hän kohtasi asianajajansa\nseurassa monsieur Tagliabuen, tunnusti potkineensa miehen ulos\ntalostaan, koska viimemainittu oli petkuttanut hänen vaimoaan,\nkieltäytyi kaikesta sovinnosta ja oli valmis hankkimaan takauksen\nsaadakseen olla vapaana. Monsieur Tagliabue myrskysi ja puhisi,\nvakuutteli, että hänellä oli ylhäisiä tuttavia; mutta viranomainen oli\nnähnyt liian paljon ulkomaalaisia luottaakseen kovin paljon heidän\nvakuutuksiinsa.\n\n\"Mikä mies olette, monsieur?\"\n\n\"Sir, olen herrasmies.\"\n\n\"Mikä on ammattinne, sir?\"\n\n\"Sir, herrasmiehellä ei ole mitään ammattia.\"\n\n\"Mutta miten elätte, monsieur Tagliabue?\"\n\n\"Kuten herrasmies aina elää, sir.\"\n\n\"Muistaakseni mainitsitte juuri äsken, että loordi Scrope on erikoisen\nhyvä ystävänne?\"\n\n\"Niin, sir, olen hyvin likeisissä suhteissa loordi Scropen kanssa;\nvietin kolme kuukautta Scrope Castlessa mylady Scropen vieraana; mylady\nScrope on hyvin mieltynyt madame Tagliabuehen.\"\n\n\"No, hyvä, monsieur Tagliabue; meidän täytyy käsitellä erästä toista\nasiaa siihen saakka, kunnes herra Turnbullin takaus saapuu. Istuutukaa\nvähäksi aikaa, olkaa hyvä!\"\n\nSenjälkeen otettiin esille toinen juttu, jonka käsittelyä kesti noin\npuoli tuntia. Mutta sitä ennen viranomainen, joka tiesi loordi Scropen\nolevan kaupungissa, oli lähettänyt lähetin viemään kirjettä hänen\nylhäisyydelleen, ja vastaus tuotiin nyt. viranomainen luki sen ja\nhymyili; selvitti edelleen toista juttua ja sen päätyttyä lausui:\n\n\"No niin, monsieur Tagliabue, väititte olevanne loordi Scropen likeinen\ntuttava.\"\n\n\"Niin, sir, hyvin likeinen.\"\n\n\"No niin, minulla on ilo tuntea loordi Scrope, ja koska hän on\nkaupungissa, kirjoitin hänelle kirjeen, ja tässä on hänen vastauksensa.\nLuen sen.\"\n\nMonsieur Tagliabue kävi kalpeaksi, kun viranomainen luki seuraavan:\n\n    \"Hyvä herra.\n\n    Mies, jolla on mainitsemaanne nimi, tuli muassani Venäjälle\n    kamaripalvelijanani. Eroitin hänet epärehellisyyden tähden.\n    Hänen lähdettyään poistui luotamme myöskin lady Scropen\n    palvelijatar, joka, kuten kävi selville, tietämättämme oli\n    naimisissa hänen kanssansa, ja sitten havaitsin heidän\n    petkutustensa olleen niin laajat, että jos olisin tietänyt,\n    mistä olisin saanut heidät käsiini, olisin varmasti tuonut\n    heidät Teidän eteenne. Nyt juttu on unohdettu; mutta\n    suurempaa lurjusta ei ole milloinkaan ollut.\n\n                                                Teidän\n                                                   Scrope.\"\n\n\"Ja nyt, sir, mitä teillä on sanottavaa puolustukseksenne?\" jatkoi\nviranomainen ankarasti. Monsieur Tagliabue lankesi polvilleen\nrukoilemaan armoa viranomaiselta, loordi Scropelta ja vihdoin kapteeni\nTurnbullilta, jolle hän tarjosi kahdensadan punnan maksuosoitusta.\nNähtyään, ettei Turnbull sitä ottanut, sanoi viranomainen hänelle:\n\n\"Ottakaa rahat takaisin häneltä ihan kursailematta, herra Turnbull! Jo\nniiden tarjoaminenkin todistaa hänen saaneen ne epärehellisesti; ja\nkuusisataa puntaa on oikein riittävä summa menetettäväksi.\"\n\nSilloin Turnbull otti maksuosoituksen ja repi sen kappaleiksi;\nviranomainen käski viedä monsieur Tagliabuen ulkomaalaisten toimistoon,\nja hänet lähetettiin Kanaalin toiselle puolelle vaimonsa seurassa\npelaamaan _écartéta_ kenen kanssa halusi. Siten päättyi tämä monsieur\nTagliabuen välikohtaus.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKapteeni Turnbull havaitsee, että vaikka raha onkin välttämätön paha,\nse ei ole onnellisuuden lähde -- Mestari havaitsee, että vähäinen\npanettelu on parempi rakkauden lääke kuin Ovidiuksen esittämä;\nja minä havaitsen, että kävelemisen jälkeen nauttii halukkaasti\nvasikanviilloketta ja silavaa -- Näytän kirkonmiehille esimerkkiä\nkieltäytymällä ottamasta maksua istuimesta kirkossa.\n\n\n\"Oivallat nyt, Jacob, millainen vallankumous on tapahtunut; se ei\nollut oikein hupainen, sen myönnän, mutta sittenkin se oli tuiki\ntarpeellinen. Olen senjälkeen suorittanut kaikki laskuni, sillä niiden\nhuhujen johdosta, että olen joutunut vaikeuksiin, ne on tuotu minulle\nkylläkin vilkkaasti; ja olen saanut selville, että viimeisinä viitenä\nkuukautena vaimoni on tuhlannut koko vuoden tulot, joten oli kuin\nolikin jo aika lopettaa se.\"\n\n\"Olen samaa mieltä kanssanne, sir; mutta mitä rouva Turnbull nyt sanoo\n-- onko hän tullut järkiinsä?\"\n\n\"Otaksuttavasti aika hyvin, vaikka hän ei oikein tahdo sitä tunnustaa.\nIlmoitin hänelle, että hänen täytyy vastaisuudessa olla ilman vaunuja,\nja niin hänen täytyykin olla, kunnes katson hänen ansaitsevansa ne. Hän\ntietää, että hänen täytyy olla talossamme joko _minun seurassani_ tai\nilman seuraa, Hän tietää, että Petercumbin Petersit ovat luopuneet\nhänen tuttavuudestaan, sillä he eivät vastanneet kirjeeseen, jonka hän\nlähetti heille puutarhurin mukana; ja Smith on kirjoittanut sangen\nkiivaan vastauksen hänen toiseen kirjeeseensä, kummastellen sitä, että\nhän yrittää työntäytyä ylimystön seuraan.\n\n-- Mutta kaikkein eniten häntä on saanut järkiintymään monsieur\nTagliabuen juttu. Viranomainen antoi pyynnöstäni minulle loordi\nScropen kirjeen, ja visusti huolehdin siitäkin, että vaimoni luki\npoliisitutkinnon selostuksen; mutta hän on itse asiassa niin\nnöyryytetty, etten hiisku hänelle mitään. Hän on noudattanut näiden\nranskalaisten huijarien neuvoja, jotka ovat johtaneet häntä harhaan\nvoidakseen petkuttaa häneltä rahaa. Otaksuttavasti hän pyytää minua\nmyymään tämän talon ja siirtymään jonnekin muualle; mutta nykyisin\ntuskin virkamme toisille sanaakaan päiväkausiin.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani hänen tähtensä, sir, sillä uskon hänen todella\nolevan oikein hyvän, lämminsydämisen ihmisen.\"\n\n\"Se on sinun kaltaistasi, Jacob -- ja niin hän onkin. Nykyisin hän on\nsäälittävässä tilassa. Hänen mielensä tekisi sysätä osa syystä muiden\nihmisten niskoille, mutta hän ei voi sitä tehdä -- hän tuntee, että syy\non yksinomaan hänen. Kaikki hänen ylhäisyyskuplansa ovat särkyneet,\neikä hän nyt voi pitää itseään puolittainkaan yhtä kunnioitettavana\nkuin hän oli aikaisemmin, ennenkuin hänen turhamaisuutensa houkutteli\nhänet hylkäämään entiset tuttavansa ja pyrkimään sellaisten henkilöiden\nseuraan, jotka nauroivat hänelle eivätkä kuitenkaan olleet\npuolittainkaan niin rehellisiä. Mutta juuri tuo kirottu raha on\nosoittautunut hänen onnettomuudekseen -- ja minun sopinee lisätä, minun\nonnettomuudekseni.\"\n\n\"No niin, sir, onneksi se ei missään nimessä saata milloinkaan lisätä\nminun onnettomuuksiani.\"\n\n\"Kenties se ei sitä tee, Jacob, vaikkapa joskus sitä saisitkin; mutta\njoka tapauksessa saatat ansaita sitä hieman huomenna, jos haluat. En\nvoi pyytää sinua syömään päivällistä täällä; se ei olisi sinusta\nmieluista ja osoittaisi hienotunteisuuden puutetta vaimoani kohtaan.\nMutta toivoisin sinun tulevan tänne huomenna veneinesi, jotta\nlähtisimme soutelemaan.\"\n\n\"No, hyvä, olen käskettävissänne -- mihin aikaan?\"\n\n\"Sanokaamme kello kymmenen, jos sää on kaunis; jollei se ole, niin\nseuraavana päivänä.\"\n\n\"Siispä, sir, toivotan teille nyt jäähyväiset, koska minun pitää mennä\ntapaamaan koulumestaria.\"\n\nKapteeni Turnbull pudisti kättäni, ja erosimme toisistamme. Olin pian\nBrentfordissa ja astelin pitkällä valtakadulla, kun kohtasin\nTompkinsin, entisen konttoripäällikön, nykyisen Brentfordin telakan\nhoitajan, ja hänen vaimonsa.\n\n\"Aioin tulla luoksenne, sir, käytyäni ensin vierailulla entisen\nkoulumestarini luona.\"\n\n\"Oikein hyvä, Jacob. Ja muista, että syömme päivällistä kello puoli\nneljä -- vasikanviilloketta ja silavaa -- älä myöhästy aterialta!\"\n\nLupasin joutua ajoissa ja muutamien minuuttien kuluttua saavuin\nkoululle. Silmäilin sen suippoa, vanhanaikaista päätyä ja muistelin\nniitä tunteita, jotka olivat liikkuneet mielessäni silloin, kun vuosia\nsitten ensi kerran olin astunut sen eteishuoneeseen. Kuinka suuresti\nsilloinen pieni, kömpelö, ilveilijän tavoin puettu villi erosikaan\nnykyisestä kookkaasta, voimakkaasta, hyvin puetusta nuorukaisesta, joka\nnautti riippumattomuudestaan ja oli tietoinen, vaikkakaan ei itserakas,\nsaavutuksistaan, ja mielessäni siunasin laitoksen perustajia.\n\nMutta minun piti puhella mestarin kanssa sekä ehtiä kohtaamaan\nviillokkeita ja silavaa kello puoli neljä, minkä vuoksi en saanut\ntuhlata aikaa mietiskelyyn. Niinpä hellitin käteni irti toisistaan,\nkäyttelin jalkojani, astuin sisälle portista ja menin mestarin\nhuoneeseen. Ovi oli raollaan, ja astuin sisälle huomaamattomasti.\n\nSenjälkeen näkemäni flaamilaiset maalaukset ovat palauttaneet muistiini\nsen kuvan, joka silloin avautui eteeni. Huone ei ollut iso, mutta kyllä\nkorkea. Siinä oli ainoastaan yksi ikkuna, johon oli sovitettu jykeviin\npuitteihin pienet, ruutuässän muotoiset lasit ja josta tuli sisälle\nleveä, mutta himmeä valovirta. Ikkunan toisella kupeella oli\nvanhanaikainen kaappi, joka sisälsi mestarin kirjaston ja jossa kirjat\neivät olleet kullalla kirjailtuja, vaan ahkerasti hypisteltyjä ja\nkuluneita. Toisella kupeella seisoi hänen iso lipastonsa, jonka päällä\n-- voi! -- virui nousevan polven hyväksi uusi koivuraippa, hyvin\nmittava.\n\nPöytä oli keskellä huonetta, ja mestari istui sen ääressä selkä\nikkunaan päin, yllänsä aamunuttu, joka aikoinaan oli ollut musta, sillä\nse oli ollut papinkauhtana, mutta nyt oli iän ruskettama. Hän istui\nkorkealla, kapeaselkämyksisellä tuolillaan etukumarassa, molemmat\nkyynärpäät pöytään tuettuina, silmälasit uhkealla nenällä, kädet\nmelkein yhtyneinä toisiinsa kaljulla päälaella, ja vakavasti hän tutki\njonkun kirjan sisältöä.\n\nIso raamattu, jota hän yhtenään käytti, lepäsi myöskin pöydällä ja oli\nnähtävästi työnnetty loitommaksi antamaan tilaa hänen nykyisten\nmietteittensä kohteelle. Hänen piippunsa virui lattialla kahtena\nkappaleena, sillä se oli tipahtanut hänen huomaamattaan. Hänen toisella\npuolellaan oli paperiarkki, johon hän ilmeisesti oli kirjoittanut\notteita.\n\nMenin hänen ohitseen hänen havaitsemattaan ja päästyäni hänen tuolinsa\ntaakse katsahdin hänen olkansa ylitse. Teos, jota hän niin syventyneenä\ntutkiskeli, oli \"Ovidiuksen rakkaudenlääke.\"\n\nNähtävästi hän oli ehtinyt lukea luettavansa melkein loppuun, sillä\nvajaan minuutin kuluttua hän sulki kirjan, laski silmälasit pöydälle ja\nheittäytyi taaksepäin tuolillaan.\n\n\"Omituista\", haasteli mestari itsekseen. \"Mutta kuitenkin jotkut hänen\nneuvoistaan ovat tärkeitä ja luullakseni kiitettäviä, mutta sittenkään\nen löydä niistä lääkettä itselleni. _'Vältä joutilaisuutta!'_ -- niin,\nse on viisas neuvo -- ja sellaisen henkilön ajatukset, joka ei ole\nuutterasti työskennellyt, saattaa puuhailu karkoittaa; mutta minä en\nole milloinkaan ollut joutilas enkä ole rakastanut joutilaisuudessa.\n_'Karta hänen läheisyyttään!'_ -- se minun tulee tehdä; mutta\nsittenkin hän esiintyy mielikuvituksessani, ja epäilenpä, saattaako\nkouraantuntuva todellisuus olla selvemmin havaittavissa. Parhaillaankin\nhän seisoo edessäni kaikessa kauneudessaan. _'Älä lue Propertiusta\näläkä Tibullusta!'_ -- siitä on helppo pidättyä; mutta luinpa mitä\ntahansa, tuokiossa kirjaimet häipyvät silmistäni, ja näen vain hänen\nkasvojensa säteilevän kirjan sivulta. Niin, luonpa silmäni mihin\nsuuntaan hyvänsä, asianlaita on sama. Jos silmäilen tahraista seinää,\nniin epäselvät viivat vähitellen muovautuvat hänen profiilikseen; jos\nkatselen pilviä, niin ne omaksuvat hänen vartalonsa jonkun uhkean\npiirteen; jos käännän katseeni keittiön ristikolla palavaan tuleen,\nniin hiilet hehkuvat ja hiipyvät, kunnes näen hänen kasvonsa; niin,\nvasta eilen lampaanlapa pyöri paistinvartaassa niin, että se vihdoin\nnäytti Maryn katkaistulta päältä. _'Ajattele hänen vikojaan ja\nsuurentele niitä!'_ -- ei, se ei olisi oikein eikä kristillistä.\nParempi on minun oikaista omia vikojani.\n\n-- Pelkäänpä Ovidiuksen kirjoittaessaan neuvojaan tarkoittaneen ne\nnuorien miesten käytettäviksi eikä minun kaltaiseni vanhan hupakon\nohjeiksi. Kas! Olen taaskin särkenyt piippuni -- neljännen piipun tällä\nviikolla. Mitähän johtajatar sanoo? Hän on jo nyt väittänyt minua\nmielettömäksi, ja Jumala tietää, ettei hän olekaan harhaantunut kovin\nkauas totuudesta.\" Ja mestari peitti kasvonsa käsillään.\n\nKäytin hyväkseni tätä tilaisuutta siirtyäkseni ovelle, olin astuvinani\nsiitä sisälle, pudotin salvan paikalleen ja herätin melullani mestarin,\njoka ojensi minulle kätensä.\n\n\"Tervetuloa, poikani -- tervetuloa vanhan opettajasi luokse ja niiden\nseinien sisälle, jotka ensiksi ottivat sinut vastaan, kun ajauduit\nrannalle, muistuttaen joen rikkaruohotukkoa! Istu, Jacob! Ajattelin\nsinua ja teikäläisiä.\"\n\n\"Mitä, sir! Vanhaa Stapletonia ja hänen tytärtään otaksuttavasti?\"\n\n\"Aivan niin; te kaikki olitte mielessäni sinun ilmestyessäsi. Voivatko\nhe hyvin?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin. \"Olen vain vähän heidän seurassaan; vanhus on\naina polttelemassa piippuaan, ja mitä tyttöön tulee -- niin, kuta\nvähemmän häntä näkee, sitä parempi, sanoisin.\"\n\n\"No, mutta, Jacob, se tuntuu minusta oudolta; onhan hän perin\nmiellyttävä.\"\n\nTunsin mestarin luonteen ja tiesin, että jos mikään pystyisi\nparantamaan hänen onnettoman intohimonsa, sen tekisi sellainen\nolettamus hänen mielessään, ettei tyttö ollut nuhteeton. Päätin joka\ntapauksessa halventaa Marya, koska tiesin, ettei mestari milloinkaan\nhiiskuisi mitään siitä, mitä hänelle puhuisin, eikä se niin ollen\nensinkään vahingoittaisi tyttöä. Tunsin kuitenkin, että edessäni oli\nvaikea tehtävä, koska olin päättänyt olla väittämättä sellaista, mikä\nei ollut totta.\n\n\"Miellyttävä, sir; niin, sir, miellyttävä kaikille; mutta totisesti en\npidä sellaisista tytöistä kuin hän on.\"\n\n\"Todellakin, Jacob; mitä, onko hän kevytmielinen?\" Hymyilin vastaamatta\nmitään. \"En kuitenkaan huomannut hänestä sellaista\", virkkoi mestari.\n\n\"Hän on ihan samanlainen kuin äitinsä oli\", huomautin.\n\n\"Entä millainen hänen äitinsä oli?\"\n\nSelostin lyhyesti hänen äitinsä elämää ja mainitsin, kuinka hän sortui\nkuolemaan koettaessaan välttää miestänsä. Mestari jäi miettiväiseksi.\n\"Olen kovin vähän perehtynyt naisiin, Jacob, mutta kertomasi ei\nainoastaan hämmästytä, vaan myöskin surettaa minua. Hän on kaunis\nkatsella.\"\n\n\"Kaunis on se, joka kauniisti menettelee, sir. Otaksuttavasti hän vielä\ntekee monen miehen sydämen kipeäksi.\"\n\n\"Tosiaankin, Jacob, olen tuiki ihmeissäni sen johdosta, mitä olet jo\nminulle kertonut.\"\n\n\"Olen nähnyt hänestä enemmänkin, sir.\"\n\n\"Pyydän sinua kertomaan minulle lisää.\"\n\n\"Ei, sir; mieluimmin jättäisin sen tekemättä. Saatte kuvitella kaikkea,\nmitä haluatte.\"\n\n\"Mutta hänhän on nuori, Jacob; vaimoksi tultuaan hän saattaa muuttua.\"\n\n\"Sir, varma mielipiteeni on se\" (ja niin olikin), \"että jos menisitte\nhänen kanssansa avioliittoon huomenna, hän karkaisi luotanne viikon\nkuluessa.\"\n\n\"Onko se vilpitön mielipiteesi, Jacob?\"\n\n\"Panisin henkeni pantiksi siitä, että hän niin tekisi, vaikkakaan en\ntäsmälliseen aikaan nähden.\"\n\n\"Jacob, kiitän sinua -- kiitän sinua suuresti, olet avannut silmäni --\nolet tehnyt minulle enemmän hyvää kuin Ovidius. Niin, poika, eivät edes\nmuinaisajan kirjailijat, joita olen kunnioittanut, ole tehneet minulle\nniin hyvää työtä kuin sinä, kasvattamani vesa, olet tehnyt. Sinä olet\nkorvannut minulle, Jacob -- olet maksanut minulle palkkion, Jacob --\nolet suojellut minua, Jacob -- olet pelastanut minut, Jacob --\npelastanut minut sekä itseltäni että häneltä. Tiedä nimittäin, Jacob --\ntiedä -- että sydämeni on kaivannut sitä neitoa ja että jopa pidinkin\nhäntä täydellisenä. Jacob, kiitän sinua! Nyt, lähde luotani, Jacob,\njotta saisin miettiä ja tutkia omaa sydäntäni, sillä olen herännyt --\nherännyt ikäänkuin unesta ja mielelläni olisin yksin.\"\n\nVarsin mielelläni poistuin mestarin luota, sillä minusta puolestani\ntuntui, että perin mielelläni olisin vasikanviilokin ja silavan\nseurassa. Niinpä pudistimme toistemme kättä, ja niin päättyi toinen\naamuvierailuni. Olin hyvissä ajoin Tompkinsin luona, joka otti minut\nhyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli oikein mielissään uudesta\nasemastaan, joka tuotti hänelle kunnioitusta ja merkitystä,\nhyödystä puhumattakaan; ja kohtasin hänen pöydässään pari\nhenkilöä, jotka tietääkseni olisivat pitäneet alentavana käydä hänen\nluonansa vierailulla silloin, kun hän oli ainoastaan Drummondin\nkonttoripäällikkö. Keskustelimme vanhoista tapahtumista unohtamatta\ntanssiaisia, ilotulitusta ja kapteeni Turnbullin paratiisi-sutkausta.\nOikein hupaisen illan jälkeen sanoin jäähyväiset, aikoen kävellä\nFulhamiin, mutta ulkosalla tapasin vanhan Tomin, joka oli minua\nvartoamassa.\n\n\"Jacob, poikaseni, toivoisin sinun käyvän vanhassa asunto-pahasessani\nnäinä päivinä. Minä päivänä sinun sopisi tulla? Proomu on täällä\nvähintään kaksi viikkoa, kuten sain tietää herra Tompkinsilta, sillä\nhän vartoaa kanavaa pitkin saapuvaa lastia eikä sillan yläpuolelta\nodoteta tänne mitään muuta alusta. Sanohan senvuoksi, minä päivänä\ntulet katsomaan muoria ja viettämään koko päivän luonamme. Haluaisin\npuhella kanssasi hieman ja tiedustaa mielipidettäsi koko joukosta pikku\nseikkoja.\"\n\n\"Tosiaankin!\" huudahdin, hymyillen. \"Mitä, aiotteko rakentaa uuden\ntalon?\"\n\n\"Ei, ei -- emme sitä; mutta näetkös, Jacob, kuten sinulle viime talvena\nmainitsin, minun on aika lakata työskentelemästä öisin liikkumalla\nedestakaisin joella. En ole enää yhtä nuori kuin olin noin\nviisikymmentä vuotta sitten, ja kaikella on aikansa. Aion luopua\naluksesta ensi syksynä ja jäädä maihin täysin palvelleena. Mutta\nsamalla minun pitää huolehtia siitä, miten asiat järjestän, ja sanohan\nsenvuoksi, minä päivänä tulet.\"\n\n\"No niin, määräämmekö siis keskiviikon?\"\n\n\"Keskiviikko on yhtä hyvä päivä kuin jokainen muukin. Tulehan\naamiaiselle! Lähdet sitten pois iltasen jälkeen, jos haluat; jollet\nhalua, niin muori laittaa riippumaton kuntoon sinua varten.\"\n\n\"Sovittu siis; mutta missä Tom on?\"\n\n\"Tomia en tiedä; mutta luultavasti hän on mennyt etsimään sitä\nStapletonin tytärtä. Hän alkaa nyt ajatella tyttöjä, Jacob; mutta kuten\nsen tytön isä, kelpo ukko, sanoo, 'sehän on vain ihmisluonnon\nmukaista'. Missään nimessä en milloinkaan sekaannu näihin asioihin; he\nnäyttävät sopivan toisilleen aika hyvin mielestäni.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"No, mitä komeaan ulkonäköön tulee, sopivat he toisilleen aika hyvin,\nse on varmaa; mutta sitä en tarkoita, vaan sitä, että Tom on ihan yhtä\novela veitikka kuin tyttökin ja kääntelee peräsintään sitä mukaan kuin\ntoinenkin kääntelee. Siitä sukeutuu kauan kestävä kamppailu, ja kun\ntoinen sivaltaa, ei toisella ole paljoa kerskumisen syytä. Kenties he\nsittenkin loittonevat toisistaan -- kenties he purjehtivat\nkumppanuksina; ainoastaan Jumala sen tietää; mutta sen tiedän, että\nTomin mielitietty saa olla niin juonikas kuin haluaa, mutta Tomin vaimo\nei ole -- ja minkä tähden? Hän pitää vaimonsa kurissa. No niin, hyvää\nyötä; minulla on pitkä kävelymatka.\"\n\nKotiin palattuani tapasin Maryn yksin. \"Onko Tom ollut täällä?\"\ntiedustin.\n\n\"Mikä sinut saa sitä kysymään?\" tokaisi Mary.\n\n\"Saadakseni siihen vastauksen -- jollei sinulla ole mitään sitä\nvastaan.\"\n\n\"Oh, ei ole! No niin sitten, herra Jacob, Tom oli täällä, ja aika\nhuvittava hän olikin.\"\n\n\"Niin hän on aina\", vastasin.\n\n\"Entä missähän sinä lienet ollut?\" Ilmoitin sen hänelle. \"Kohtasit siis\nvanhan koulumestarin. Kerrohan nyt minulle, mitä hän puhui minusta!\"\n\n\"Sitä en kerro\", epäsin. \"Mutta sen sanon sinulle, ettei hän enää\nmilloinkaan ajattele sinua; etkä sinä saa toivoa enää koskaan häntä\nnäkeväsi.\"\n\n\"Mutta muista, että hän lupasi!\"\n\n\"Hän piti lupauksensa, Mary.\"\n\n\"Oi, hän mainitsi sen sinulle, niinkö? Kertoiko hän sinulle kaikki,\nmitä tapahtui?\"\n\n\"Ei, Mary, hän ei hiiskunut minulle mitään siitä, että hän oli käynyt\ntäällä; eikä hän kertonut minulle sitäkään, mitä täällä tapahtui; mutta\nsatun tietämään kaikki.\"\n\n\"Sitä en jaksa käsittää.\"\n\n\"Sittenkin se on totta. Ja mielestäni sinä yleensä käyttäydyit aika\nhyvin, vaikka en jaksakaan ymmärtää, minkä tähden suutelit häntä\nerotessanne.\"\n\n\"Armias taivas! Missä olit? Sinun on täytynyt olla samassa huoneessa.\nEntä kuulitko kaikki sanamme?\"\n\n\"Joka sanan\", vakuutin.\n\n\"No niin\", virkkoi Mary, \"en olisi voinut uskoa sinun voivan tehdä\nmitään niin halpamaista.\"\n\n\"Mary, syytä pikemminkin omaa tuhmuuttasi! Sen, mitä kuulin, saattoi\njokainen kadulla seisova ihminen kuulla yhtä hyvin kuin minäkin. Jos\nsinua huvittaa järjestää rakkauskohtauksia sellaisessa huoneessa, joka\non vajaan kahdeksan jalan korkeudella maasta ja jonka ikkuna on\nlevällään, et saa hämmästyä sitä, että jokainen ohikulkija kuulee\nsanasi.\"\n\n\"No niin, se on totta. Mieleenikään ei johtunut se, että ikkuna oli\nauki. Eipä silti, että olisin välittänyt, vaikka koko maailma olisi\nkuullut _minua_, kunhan _sinä_ et olisi kuullut.\"\n\nEn ollut tullut ajatelleeksi, minkä tähden Marya harmitti se, että minä\nolin kuullut hänen puhelunsa, mutta äkkiä muistin, mitä hän oli sanonut\nminusta. En vastannut mitään. Mary istuutui, nojasi otsaansa käsiinsä\nja oli ääneti hänkin. Otin senvuoksi kynttiläni ja poistuin\nhuoneeseeni. Nähtävästi Maryn ylpeyttä loukkasi kovasti se, että olin\nkuullut hänen tunnustavan pitävänsä minusta -- mikä tunnustus teki\ntotisesti hyvin vähäisen vaikutuksen minuun, koska arvelin hänen\nkuukauden kuluttua saattavan tunnustaa samaa Tomiin tai keneen tahansa\nmuuhun häntä miellyttävään mieheen nähden.\n\nMutta tässä suhteessa en arvostellut häntä oikein, hänen\nkäyttäytymisensä minua kohtaan oli sittemmin suuresti muuttunut; hän\ntuntui aina välttävän pikemminkin kuin etsivän likeisten suhteiden\njatkumista. Omasta puolestani esiinnyin edelleenkin hänen ystävänään,\nhyväntahtoisena häntä kohtaan, mutta siinä kaikki. Seuraavana päivänä\nolin kapteeni Turnbullin luona sovittuna aikana, mutta ennen lähtöäni\nsattui omituinen tapaus. Olin juuri saanut veneeni puhdistetuksi ja\nvetänyt nutun jälleen ylleni, kun laiturille tuli tumma mies, joka oli\nkotoisin jostakin vieraasta maasta ja jolla oli käärö kainalossaan.\n\n\"Kuinka paljon maksaa kyyti joen toiselle rannalle -- kuinka monta\npennyä?\"\n\n\"Kaksi pennyä\", vastasin, mutta kun en halunnut soutaa häntä, jatkoin:\n\"Mutta teidän tarvitsee maksaa ainoastaan yksi penny, jos menette\nsiltaa myöten.\"\n\n\"Tiedän varsin hyvin, mutta mitähän, jos kyyditsette minut?\"\n\nHän oli komea mies eikä kovin tummaihoinen; hänen turbaaninsa oli\nvärillistä kangasta -- hänen housunsa eivät olleet varsin leveät; enkä\nosannut arvata, oliko hän turkkilainen vai eikö; sittemmin sain tietää\nhänen olleen Itä-Intian parseja. Hän puhui oikein selvästi\nenglanninkieltä. Päätettyäni viedä hänet joen ylitse otin hänet\nveneeseen ja työnsin sen irti rannasta. Ehdittyämme keskelle jokea hän\npyysi minua soutamaan vähän matkaa ylöspäin.\n\n\"Nyt on hyvä\", virkkoi hän, ottaen kääröstään maton ja levittäen sen\nveneen perän pohjalaudoille. Senjälkeen hän nousi pystyyn, katseli\naurinkoa, joka silloin kohosi näkyviin koko majesteettisuudessaan,\nkumarsi sille kolmesti kädet pystyssä, polvistui sitten matolle ja\nkosketti sitä useita kertoja otsallaan, nousi uudelleen pystyyn, otti\nvyöstänsä joitakuita tavallisia niittykukkia ja viskasi ne jokeen,\nkumarsi jälleen, kiersi mattonsa kokoon ja pyysi minua soutamaan\nrantaan.\n\n\"Minä rukoilin\", lausui mies, katsoen minuun tummilla, läpitunkevilla\nsilmillään.\n\n\"Oikein tehty; ketä rukoilette?\"\n\n\"Jumalaani.\"\n\n\"Mutta minkä tähden ette rukoile maalla?\"\n\n\"En näe aurinkoa sisällä; ja jos menen ulkosalle, niin pienet pojat\nnauravat ja viskelevät lokaa. Täällä minua ei nähdä; joki on oikein\nsopiva paikka.\"\n\nLaskimme rantaan, ja hän otti esille kolme pennyä, tarjoten niitä\nminulle. \"Ei, ei\", estelin. \"En tahdo maksattaa teillä rukoilemisesta.\"\n\n\"Ettekö ota vastaan rahaa?\"\n\n\"Kyllä, otan maksun joen ylitse soutamisesta, mutta en rukoilemisesta.\nJos tahdotte rukoilla minä muuna aamuna tahansa, niin tulkaa rantaan,\nja jos olen täällä, niin aina mielelläni soudan teidät joelle.\"\n\n\"Olette oikein hyvä mies; kiitoksia.\"\n\nParsi kumarsi minulle syvään ja asteli tiehensä. Minun sopinee tässä\nmainita, että mies tavallisesti tuli rantaan kahdesti tai kolmesti\nviikossa, ja poikkeuksetta soudin häntä joella, jotta hän saattoi\nsuorittaa uskonnolliset menonsa. Usein keskustelimme, ja vihdoin meistä\ntuli ystävykset.\n\nKapteeni Turnbull oli sen nurmikon alalaidassa, joka ulottui hänen\ntaloltaan joen rantaan saakka, ja tähyili minua soutaessani hänen\nluoksensa. Koppa, joka sisälsi päivällisemme ynnä muut tarvikkeemme,\nlepäsi hänen vierellään soratulla käytävällä.\n\n\"On viehättävä aamu, Jacob; mutta otaksuttavasti tulee aika kuuma\npäivä\", sanoi hän. \"Lähdetään liikkeelle heti. Pane tullasi paikoilleen\nja otetaan airot käsille.\"\n\n\"Miten rouva Turnbull voi, sir?\"\n\n\"Aika hyvin, Jacob, muistuttaa sitä Molly Brownia, jonka kanssa menin\navioliittoon, enemmi kuin joihinkuihin vuosiin. Ehkäpä tämä juttu\nsaattaa sittenkin muuttua parhaaksi tapaukseksi, mitä milloinkaan on\nsattunut. Se saattaa saada hänet järkiinsä -- tuoda onnen jälleen\nkotiimme. Jos niin käy, Jacob, niin rahat ovat hyvin käytetyt.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKapteeni Turnbull ja minä lähdemme huviretkelle -- Se osoittautuu\nseikkailuksi ja päättyy tuliluikkuun, peltirasiaan ja naisenvaippaan.\n\n\nSoudimme verkkaisesti jokea ylöspäin, keskustellen sekä silloin tällöin\nlepuuttaen airojamme huoahtaaksemme. Iäkäs kapteeni huomautti\nnimittäin:\n\n\"Minkä tähden meidän pitäisi muuttaa huvi raatamiseksi? Pidän eniten\njoen yläosasta, Jacob, koska vesi siellä on kirkasta, ja rakastan\nkirkasta vettä. Kuinka useita tunteja ollessani poikana laivassa\nroikuinkaan veneen laidalla, kun se oli tyynessä laskettu vesille, ja\ntarkkailin pieniä esineitä, joita häilyi tummansinisessä,\nmittaamattomassa vedessä allani! Ne esineet olivat kaikenvärisiä,\nkaikenkokoisia ja kaikenmuotoisia -- kaikki ne olivat kauniita ja\nihailtavia; mutta niistä kenties tuskin yksi sadastamiljoonasta koskaan\nosui ihmisen katseen tielle, kuten tiedät, Jacob, ovat pohjoiset meret\ntäynnä sellaisia eläimiä -- niiden määrää on mahdotonta kuvitellakaan;\nmerimiehet nimittävät niitä valaanmerellisiksi; ne ovat eräänlaista\nläpikuultavaa hyytelöä, mutta kuten olen kuullut, niiden oikea nimi on\nMedusa, nimittäin oppineiden käyttämä nimi. Valaat syövät niitä, ja\njuuri senvuoksi valaita tapaa sieltä, missä niitä on.\"\n\n\"Haluaisin hyvin mielelläni päästä valaanpyyntiretkelle\", vastasin.\n\"Olen teiltä kuullut niin paljon siitä puuhasta.\"\n\n\"Se on toimeliasta elämää ja ankaraa elämää, Jacob, mutta sittenkin se\non kiihoittavaa. Jotkut retket sujuvat oikein hupaisesti, mutta toiset\novat hirvittävän huolettavia. Jos sää pysyy kauniina, on kaikki oikein\nhyvin; mutta joskus, milloin on jatkuvasti huono sää, on kauheata.\nMuistan erään retken, joka harmaannutti hiuksiani enemmän kuin kaikki\nmuut yhteensä, ja niitä taisi kaikkiaan olla kaksi kolmatta.\n\n-- Olimme ajojäissä, tunkeutuen pohjoista kohti, kun nousi myrsky --\naallokko kohosi korkeaksi, ja viikon kestäneen myrskyn jälkeen se oli\npeloittava. Päivänvaloa oli vain vähän, ja milloin sitä oli, vallitsi\nniin sakea sumu, ettemme nähneet paljoakaan. Heittelehdimme isojen\najojäämöhkäleiden seassa ja kohtasimme suunnattomia jäävuoria, jotka\nkiitivät meitä kohti koko myrskyn voiman ajamina, ja joka kerta\nvältimme tuhon hädintuskin. Takila oli jään peitossa; aluksen laidat\nolivat sen verhoamat miehet olivat enemmän kuin puolittain\nkohmettuneet, emmekä saaneet köyttä liikkumaan väkipyörässä kaatamatta\nsiihen ensin kiehuvaa vettä puhdistaaksemme sen jäästä.\n\n-- Ja sitten pitkät, kolkot, kammottavat yöt, jolloin kohosimme\nvuorenkorkuisille aalloille ja sitten taaskin syöksyimme aallonpohjaan,\ntietäen, että aluksen nuokahtaessa olisimme joka kerta saattaneet\ntörmätä alempana olevaan jäävuoreen ja heti senjälkeen vaipua pohjaan.\nYmpärillä ihan sysipimeätä -- tuuli ulvoi ja ihmiseen osuessaan puri\nkylmällä, vihlovalla voimallaan häntä ihan luihin asti, aallot\nhuppelehtivat perin mustina ympärillämme, ja häämöttävän valkean värin\nja ympäristöön leviävän usvan nojalla aina silloin tällöin havaitsimme\nsuunnattoman jäävuoren lipuvan meitä kohti ja paiskautuvan laivaamme\nvasten, ikäänkuin joku paha henki olisi käyttänyt sitä tuhoamisemme\nvälikappaleena. En ikinä unohda jäävuoren _kaatumista_ sen kamalan\nmyrskyn aikana, jota kesti kolme päivää toista kuukautta.\"\n\n\"En käsitä, mitä se merkitsee, sir.\"\n\n\"Katsos, sinun täytyy tietää, Jacob, että jäävuoret ovat kaikki\nsuolatonta vettä ja että niiden otaksutaan irtaantuneen maasta säiden\nja muiden syiden vaikutuksesta. Ja vaikka jää kelluukin veden pinnalla,\nuppoaa se kuitenkin syvälle; jos nimittäin jäävuori kohoaa viidensadan\njalan korkeuteen vedenpinnan yläpuolelle, on sitä yleensä kuusi kertaa\nniin syvälti vedessä -- ymmärrätkö?\"\n\n\"Täydelleen, sir.\"\n\n\"Vesi, Jacob, on paljoa lämpimämpää kuin ilma, minkä johdosta vedessä\noleva jää sulaa paljoa nopeammin. Jos niin ollen jäävuori on ollut\njonkun likaa ajelehtimassa, ei vedenpinnan alapuolella oleva osa\nvihdoin ole niin raskas kuin sen yläpuolella oleva osa; silloin se\nkaatuu, se kellahtaa kumoon ja jää kellumaan jossakin toisessa\nasennossa.\"\n\n\"Ymmärrän, sir.\"\n\n\"No niin, olimme ihan likellä jäävuorta, joka oli tuulen puolella\nmeistä ja tosiaankin sangen korkea, ja laskimme selviytyvämme siitä,\nsillä olimme sitä varten hinanneet tavattomasti purjeita mastoihin.\nKaikki miehet olivat kuitenkin kiihkeästi tarkkailemassa jäävuorta sen\nhyvin nopeasti kiitäessä myrskyn ajamana. Ihan äkkiä alkoi tuulla kaksi\nkertaa niin kovasti kuin siihen saakka, ja muuan miehistä luikkasi:\n\n-- _'Se kaatuu, se kaatuu!'_\n\n-- Ja se olikin totisesti totta. Sen korkealla oleva huippu kallistui\nasteittain meitä kohti, niin että sen kärki vihdoin näytti olevan ihan\npäittemme kohdalla. Kohtalomme näytti välttämättömältä, koska koko\njäävuori painui aluksemme päälle ja se tietysti olisi murskannut meidät\natomeiksi. Me kaikki lankesimme polvillemme ja rukoilimme hiljaa,\ntarkkaillen vuoren kammottavaa painumista; jopa peräsimessä oleva\nmieskin teki samoin, vaikka hän ei hellittänytkään ruorirattaan\nnastoista.\n\n-- Jäävuoren kallistuttua melkein puoliväliin suoraan meitä kohti\nkäänsi alapuolella oleva jää, jonka toinen laita oli raskaampi kuin\ntoinen, sitä enemmän sivulle, ja muutettuaan kaatumisensa suuntaa se\nromahti veteen noin kaapelinmitan päähän perästämme, pärskäyttäen vettä\nja vaahtoa taivasta kohti ja sokaisten silmät meiltä kaikilta,\nräiskäyttäessään roisketta rajusti kasvoillemme.\n\n-- Minuutin ajaksi aaltojen vieriminen keskeytyi, ja meri näytti\nkiehuvan ja huppelehtivan, kohottaen kaikilla suunnilla suippokärkisiä\nvesijoukkoja, joista toiset nousivat toisten laskiessa. Laiva nuokkui\nja huojui kuin juopunut. Jopa myrskykin estyi tuokioksi, ja raskaat\npurjeemme lepattivat, vapautuen jääverhostaan -- sitten oli kaikki\nohitse. Takapuolellamme oli toisenmuotoinen jäävuori, myrsky alkoi\nuudelleen puhaltaa, aallot ajoivat toisiaan takaa kuten aikaisemminkin,\nja myrskyn alkaminen uudestaan tuntui meistä huojennukselta, niin\nkauhea kuin se olikin. Se oli hirvittävä retki, Jacob, ja teki\nkolmanneksen hiuksistani harmaiksi. Ja pahemmaksi vielä sen teki se,\nettä meillä palatessamme oli ainoastaan kolme valasta laivassamme.\nMeillä oli kuitenkin syytä olla kiitollisia, sillä kahdeksantoista\nlaivoistamme katosi tyyten, ja vain Jumalan armosta emme me olleet\nniiden joukossa.\"\n\n\"No niin, otaksuttavasti kerroitte minulle tämän tarinan estääksenne\nminua lähtemästä retkelle?\"\n\n\"En suinkaan; jos sattuisit katsomaan etujesi mukaiseksi lähteä\nPohjoisnavalle tahi minne muualle hyvänsä, kehoittaisin sinua kaikin\nmokomin lähtemään. Älä salli vaikeuksien äläkä vaarojen säikyttää\nitseäsi; mutta älä lähde pelkästä uteliaisuudesta; sitä pidän\nhupakkomaisena. Niiden, jotka palaavat, on varsin hyvä tyydytyksekseen\npuhella sellaisista seikoista, ja vain kohtuullista onkin, että he\nsaavat sen tehdä; mutta kun ajattelee, kuinka monta jää tyyten\npalaamatta, silloin on perin hupakkomaista laittautua tarpeettomiin\nvaaroihin ja kieltäymyksiin. Sinua huvittavat napaseudun retkiä\nkoskevat muisteloni; mutta mietihän vain, kuinka monta vuotta olen\nkestänyt rasituksia, vaaroja, vilua ja nälkää kootessani näitä\ntarinoitani, ja arvostele sitten, kannattaako kenenkään ihmisen lähteä\nsinne pelkän uteliaisuuden tyydyttämiseksi!\"\n\nSenjälkeen huvitin kapteenia kuvailemalla hänelle ulkoilmakekkereitä,\nja kuvailuani kesti, kunnes olimme ehtineet kauas Kew-sillan toiselle\npuolelle. Sysäsimme veneen keulan saramättääseen ja sitten istuuduimme\naterioimaan satojen sinisten korentojen ympäröiminä, niiden\nlepatellessa ympärillämme ikäänkuin tiedustellakseen, mitä tarkoitimme\ntunkeutuessamme niiden asuinsijoille. Pakisimme ja huvittelehdimme\nsiellä myöhäiseen saakka, minkä jälkeen työnsimme veneen irti rannasta\nja soudimme jokea alaspäin. Aurinko oli laskenut ja meillä oli vielä\nkuuden tai seitsemän mailin matka Turnbullien talolle, kun havaitsimme\nhoikan, kauniin nuoren miehen soutavan meitä kohti pienessä ruuhessa.\n\n\"Kuulkaahan, miehet\", virkkoi hän, pitäen meitä molempia\nkyytisoutajina, \"haluatteko ansaita pari guineaa hyvin vähäisellä\nvaivalla?\"\n\n\"Oh, kyllä\", vastasi kapteeni Turnbull, \"jos osaatte neuvoa meille\nkeinon. Mainio tilaisuus sinulle, Jacob\", lisäsi hän hiljaa.\n\n\"No niin siis, en tarvitse palvelustanne kenties tuntia kauempaa;\nsaattaa mennä hiukan pitempi aika, koska kysymyksessä on nainen, ja\nmeidän ehkä pitää varrota. En vaadi muuta kuin sen, että soudatte hyvin\nja panette parastanne. Suostutko?\"\n\nMe suostuimme, ja hän käski meidän seurata itseään ja alkoi soutaa\nrantaa kohti.\n\n\"Tästä sukeutuu seikkailu, sir\", huomautin.\n\n\"Siltä näyttää\", yhtyi kapteeni. \"Sitä parempi. Olen jo vanha, mutta\npidän hauskoista kujeista.\"\n\nHerrasmies souti pienelle, joenrannalla olevalle venekatokselle, joka\nkuului erääseen Thamesin partaalla olevaan huvilaan, sitoi veneensä\nkiinni ja astui sitten meidän veneeseemme.\n\n\"Nyt meillä on runsaasti aikaa; soutakaa vain rauhallisesti\ntoistaiseksi!\"\n\nEtenimme jokea alaspäin, ja sivuutettuamme Kew-sillan hän käski meidän\nohjata veneemme likemmäksi oikeanpuolista rantaa, kunnes olimme\npuutarhan kohdalla, joka vietti joelle noin viidenkymmenen askeleen\npäässä rannasta sijaitsevasta, komeasta huvilasta. Vesi ulottui\ntiilimuuriin saakka, joka noin neljän tai viiden jalan korkuisena\nkohosi joesta.\n\n\"Näin on hyvä, st -- st -- ei hiiskahdustakaan!\" varoitti hän, nousten\nseisomaan peräteljoille ja tähyillen muurin ylitse.\n\nMinuutin tai pari kestäneen tarkastelun jälkeen hän kapusi veneestä\nmuurin harjalle ja vihelsi kaksi säettä sävelestä, jota en ollut sitä\nennen kuullut. Kaikki oli hiljaista. Hän kyyristyi syreenipensaan\ntaakse ja vihelsi minuutin kuluttua saman sävelen, mutta sittenkään\nhuvilassa ei näkynyt lainkaan liikettä. Tuontuostakin hän senjälkeen\nvihelsi sävelmänkatkelman, ja vihdoin ilmestyi erääseen yläkerran\nikkunaan valo, joka taaskin katosi ja ilmestyi kolmasti peräkkäin.\n\n\"Olkaa nyt valmiit, miehet!\" kehoitti hän. Noin kahden minuutin\nkuluttua tuli näkyviin vaippaan puettu nainen, astellen pitkin\nnurmikkoa rasia kainalossaan ja huohottaen kiihtymyksestä.\n\n\"Voi, William, kuulin ensimmäisenkin merkinantosi, mutta en päässyt\nenoni huoneeseen noutamaan rasiaa. Vihdoin hän lähti ulos, ja tässä se\non.\"\n\nHerrasmies otti häneltä rasian ja ojensi sen meille veneeseen.\n\n\"Huolehtikaa siitä hyvin, miehet!\" sanoi hän.\n\n\"Ja nyt, Cecilia, meillä ei ole aikaa hukattavaksi; kuta pikemmin olet\nveneessä, sitä parempi.\"\n\n\"Miten sinne pääsen, William?\" kysyi hän.\n\n\"Oh, ei mikään ole sen helpompaa. Heitä vaippasi veneeseen, eikä sinun\nsitten tarvitse muuta kuin nousta muurille ja senjälkeen luottaa, että\nalhaalla olevat soutajat ja minä täällä autamme sinua.\"\n\nSe ei kuitenkaan käynyt ihan niin helposti; muuri kohosi neljä jalkaa\nveneen yläpuolelle ja sitäpaitsi muurin harjalla oli jalan korkuinen,\nrautainen ristikkolaite. Mutta autettavamme puolestaan ponnisteli\nkaikin tavoin, ja arvelimme jo saaneemme kaikki järjestykseen ja\nvoittaneemme vaikeuden, kun nuori nainen kirkaisi. Katsahdimme ylöspäin\nja näimme muurilla kolmannen henkilön. Mikäli pimeässä eroitimme, oli\nhän lihava, kookas, vanhahko mies, ja hän tarttui heti kiinni naiseen\nja alkoi kiskoa häntä poispäin. Nuori herrasmies vastusti sitä, ja\ntoinen hellitti naisen puolustaakseen itseään, samalla huutaen:\n\n\"Apua, apua! Varkaita, varkaita!\"\n\n\"Menenkö häntä auttamaan?\" kysyin kapteeni Turnbullilta. \"Toisen meistä\ntäytyy jäädä veneeseen.\"\n\n\"Hyppää sitten muurille, Jacob, sillä minä en mitenkään pääsisi sen\nharjalle.\"\n\nOlin tuokiossa muurilla ja nousin pystyyn, mutta kun aioin juosta\nnuoren miehen avuksi, ilmestyi näkyviin neljä palvelijaa, joilla\noli käsissään lyhtyjä ja aseita ja jotka riensivät nurmikkoa\nalaspäin. Nainen oli pyörtynyt ruohikolle; vanhahko herra ja hänen\nvastustajansa olivat yhdessä kaatuneet kumoon, mutta vanhempi mies oli\nvoitonpuolella, sillä hän oli päälläpäin. Havaittuaan saavansa apua hän\nhuusi:\n\n\"Pitäkää huolta soutajista; ottakaa heidät kiinni!\"\n\nOivalsin, etten saanut hukata hetkistäkään. En olisi saanut aikaan\nmitään, ja kapteeni Turnbull olisi saattanut joutua ikävään\nselkkaukseen. Hyppäsin veneeseen, ja olimme virran uomassa\nkolmenkymmenen askeleen päässä, ennenkuin muurilta tähyiltiin, missä\nolimme.\n\n\"Seisauttakaa vene! Seis!\" huudettiin.\n\n\"Ampukaa, jolleivät he pysähdy!\" kiljaisi isäntä.\n\nSoudimme niin kovasti kuin jaksoimme. Musketti laukaistiin, mutta kuula\nei lentänyt kylliksi kauas; ainoastaan ampuja kaatui. Nähdäkseen meidät\nhän oli noussut seisomaan muurin harjatiilille, ja takaisin potkaiseva\npyssy kellahdutti hänet jokeen. Näimme hänen putoavan ja kuulimme\nloiskahduksen, mutta soudimme edelleen, minkä jaksoimme, ja muutamien\nminuuttien kuluttua oli kohtauksen näyttämö kaukana takanamme. Sitten\nsuuntasimme veneemme joen toiselle rannalle ja ehdittyämme likelle\nmaata hengähdimme.\n\n\"No niin\", virkkoi kapteeni, \"tällaista seikkailua en lainkaan\nodottanut; saada pyssynpanos jälkeensä!\"\n\n\"Niin\", vastasin nauraen, \"se on liian pitkälle menevää pilaa\nThames-joella.\"\n\n\"Niinpä niin, mutta kuinka hauskassa liemessä olemmekaan! Meillä on\nveneessämme omaisuutta, jonka omistajan vain Jumala tietää; ja mitä\nmeidän pitää sille tehdä?\"\n\n\"Minusta, sir, on parasta, että nousette maihin oman talonne kohdalla\nja otatte tavarat huostaanne siihen saakka, kunnes saamme selville,\nmitä tämä kaikki merkitsee. Minä taas soudan yksin laiturille. Kuulemme\ntai saamme selville jotakin päivässä tai parissa; mahdollisesti\ntakaa-ajoa vielä jatketaan ja jäljillemme päästään.\"\n\n\"Ehdotuksesi on hyvä\", yhtyi herra Turnbull, \"ja kuta pikemmin soudamme\njoen ylitse, sitä parempi, sillä olemme melkein asuntoni kohdalla.\"\n\nTeimme niin; kapteeni nousi maihin puutarhaansa, ottaen mukaansa\npeltirasian (se oli niin sanottu asiakirjaopas) ja naisen vaipan.\nViivyttelemättä nostin pitkät airot veneeseen ja lähdin soutamaan\nFulhamiin, minkä jaksoin. Kun sinne saavuttuani soudin hiljaa rantaan\nollakseni vahingoittamatta muita veneitä, tuli veneeseeni mies, jolla\noli lyhty kädessään.\n\n\"Onko teillä mitään veneessänne, mies?\" tiedusti hän.\n\n\"Ei mitään, sir\", vastasin. Mies tarkasti venettäni ja oli tyytyväinen.\n\n\"Sanokaahan, näittekö tullessanne venettä, jossa oli kaksi miestä.\"\n\n\"En, sir\", vakuutin. \"En sivuuttanut minkäänlaista alusta.\"\n\n\"Mistä tulette?\"\n\n\"Erään herrasmiehen talolta Brentfordin läheisyydestä.\"\n\n\"Brentfordin? Oh, sitten olittekin kaukana heidän alapuolellaan. He\neivät ole vielä ennättäneet tänne.\"\n\n\"Onko teillä tehtävää minulle, sir?\" kysyin haluamatta näyttää\ntahtovani kiireisesti päästä tieheni.\n\n\"Ei, hyvä mies, ei; ei tänä iltana. Olemme tähyilemässä, mutta meillä\non kaksi venettä joella ja mies jokaisella laiturilla.\"\n\nSidoin kiinni venheeni, otin airot olalleni ja poistuin aika hyvilläni\nsiitä, että pääsin tieheni. Kävi selville, että kun emme olleet\nampumisesta pysähtyneet, he olivat satuloineet hevosia, ja kun\nvälimatka maitse oli paljon lyhempi, olivat he ajettuaan mahdollisimman\nvinhaa neliä ennättäneet Fulhamiin noin kymmenen minuuttia ennen minua.\nOli niin ollen oikein onnellinen temppu, että olimme vieneet rasian\nmaihin, sillä muutoin olisin joutunut ilmi. Ilmeisesti sen sisältö oli\narvokas, päättäen siitä, kuinka innokkaasti sitä tavoiteltiin; mutta\nongelma oli vielä ratkaisematon. Saapuessani Stapletonin talolle olin\nhyvin väsynyt ponnistelusta ja kiihtymyksestä. Siellä oli vartoamassa\nMary, joka antoi minulle illallisen; söin sen äänettömänä, valitin\npäätäni kipeäksi ja menin vuoteeseeni.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKyytisoutajasta tulee jokiritari -- Käyn ritarilliseksi, näen kauniit\nkasvot ja livun virran mukana -- Seikkailusta näyttää koituvan enemmän\nlakia kuin rakkautta, koska asiassa, se on, peltirasiassa, on\npapereita.\n\n\nSinä yönä näin unta ainoastaan tästä kohtauksesta yhä uudelleen, ja\nsävelmän kaksi tahtia alati korvissani. Syötyäni seuraavana aamuna\naamiaisen lähdin heti kapteeni Turnbullin luokse ja kerroin hänelle,\nmitä oli tapahtunut.\n\n\"Oli tosiaankin onnellista, että rasia tuotiin maihin\", virkkoi hän,\n\"sillä muutoin saattaisit sinä nyt olla vankilassa. Toivoisin, etten\nolisi ollenkaan sekaantunut koko juttuun, mutta kuten sinä sanot,\n'tehtyä ei saa tekemättömäksi'. En missään nimessä luovuta hallustani\nrasiaa, ennenkuin tiedän, kummalla puolella on siihen oikeus, enkä\nmahda mitään sille, että minusta tuntuu oikeus olevan naisen puolella.\nMutta, Jacob, sinun pitää vakoilla ja koettaa ottaa selkoa tästä\njutusta. Sanohan, luuletko muistavasi sen sävelen, jota mies niin usein\nvihelsi.\n\n\"Se on kaikunut päässäni koko yön, ja hyräilin sitä koko matkan tänne\ntullessani. Luulen muistavani sen täsmällisesti. Kuunnelkaahan, sir!\"\nVihelsin ne kaksi tahtia.\n\n\"Aivan oikein, Jacob, aivan oikein; no niin, varo, ettet niitä unohda!\nMihin aiot tänään?\"\n\n\"En minnekään, sir.\"\n\n\"Entä jos sitten soutaisit jokea ylöspäin, etsisit sen paikan, jossa\nolimme rannalla, ja löydettyäsi sen, sopii sinun mennä maihin ottamaan\nselkoa, onko nuori mies venheineen siellä. Saatathan joka tapauksessa\nsaada selville jotakin -- mutta muista olla varovainen!\"\n\nLupasin olla oikein varovainen ja lähdin asialleni, johon ryhdyin perin\nmielelläni, sillä minua riemastutti kaikki, missä oli seikkailun\ntuntua. Soudin jokea ylöspäin ja noin tunnin ja neljänneksen\nkuluttua saavuin etsimäni paikan kohdalle. Tunsin loistohuvilan,\nrintasuojuksella varustetun muurin, jopa senkin kohdan, jossa veneemme\noli ollut, ja havaitsin, että useita tiilejä oli irtautunut sekä\npudonnut jokeen. Talossa ei näyttänyt olevan ketään liikkeellä, mutta\nkuitenkin soutelin edelleenkin edestakaisin, silmäillen ikkunoita.\nVihdoin avautui eräs niistä, ja siitä katsoi ulos nuori nainen, jonka\nvarmasti uskoin edellisenä iltana näkemäksemme. Ei tuullut ensinkään,\nja ympäristössä vallitsi hiljaisuus. Hän istui ikkunassa, nojaten\npäätänsä käteensä. Vihelsin sävelmän kaksi tahtia. Kuultuaan\nensimmäisen tahdin hän hätkähti ja katsoi minuun vakavasti\nviheltäessäni toista. Katsoin häneen; hän heilautti nenäliinaansa ja\nsulki sitten ikkunan. Muutamien sekuntien kuluttua hän ilmestyi\nnurmikolle ja asteli joelle päin. Soudin heti muurin juurelle. Nostin\nairot veneeseen, seisautin sen ja nousin seisomaan.\n\n\"Kuka olette ja kuka teidät lähetti?\" tiedusti hän, silmäillen minua\nmuurilta ja näyttäen yhdet kauneimmista milloinkaan näkemistäni\nkasvoista.\n\n\"Minua ei ole lähettänyt kukaan, madam\", vastasin, \"mutta olin eilen\nillalla veneessä. Olen pahoillani siitä, että teitä onnisti niin\nhuonosti, mutta rasianne ja vaippanne ovat tallella.\"\n\n\"Te olette toinen veneessä olleista miehistä. Varmaankaan ei kukaan\nvahingoittunut, kun teitä ammuttiin?\"\n\n\"Ei, madam.\"\n\n\"Entä missä rasia on?\"\n\n\"Sen henkilön kotona, joka oli muassani.\"\n\n\"Onko hän luotettava? Siitä luvataan nimittäin suuri palkinto.\"\n\n\"Luulisin hänen olevan, madam\", vakuutin, hymyillen. \"Seurassani ollut\nhenkilö on varakas herrasmies, joka oli huvittelemassa joella. Hän\nkäski minun ilmoittaa teille, ettei hän luovuta rasiaa, ennenkuin saa\ntietää, kenelle sen sisältö laillisesti kuuluu.\"\n\n\"Armias taivas, kuinka onnellista! Pitääkö minun uskoa teitä?\"\n\n\"Toivoisin niin, madam.\"\n\n\"Entä mikä mies te sitten olette? Ette kai ole kyytisoutaja?\"\n\n\"Kyllä olen, madam.\"\n\nHän vaikeni, silmäili minua vakavasti tuokion ja jatkoi sitten: \"Miten\nolette oppinut viheltämänne sävelen?\"\n\n\"Eilinen nuori herrasmies vihelsi sen kuusi tai seitsemän kertaa ennen\nteidän tuloanne. Koetin sitä tänä aamuna tänne soutaessani, koska\narvelin sen avulla kiinnittäväni huomiotanne. Voinko mitenkään palvella\nteitä, madam?\"\n\n\"Kyllä, jos voisin varmasti uskoa saattavani luottaa teihin -- voisitte\ntehdä minulle hyvin suuren palveluksen. Olen teljetty tänne -- en voi\nlähettää kirjettä -- liikkeitäni pidetään silmällä -- minun sallitaan\noleskella ainoastaan täällä puutarhassa ja täälläkin kävellessäni minua\ntarkkaillaan. Useimmat täkäläiset ovat tänään etsimässä peltirasiaa,\nmuutoin en saattaisikaan puhella kanssanne näin kauan.\" Vilkaistuaan\nlevottomasti taaksensa taloon päin hän virkkoi: \"Viipykää täällä\nhetkinen minun kävellessäni!\" Sen jälkeen hän poistui luotani ja käveli\nedestakaisin puutarhan käytävällä. Pysyttelin edelleenkin muurin\njuurella, jotta talosta ei minua huomattaisi. Noin kolmen tai neljän\nminuutin kuluttua hän palasi ja lausui:\n\n\"Olisitte hyvin julma -- olisitte enemmän kuin julma -- olisitte perin\nturmeltunut, jos pettäisitte minua, sillä olen sangen onneton.\" Hänen\nsilmiinsä kihosivat kyyneleet. \"Ette näytä sellaiselta, että sitä\ntekisitte. Mikä on nimenne?\"\n\n\"Jacob Faithful, madam, ja olen nimeni mukaisesti uskollinen, jos\nluotatte minuun. Mikäli muistan, en ole milloinkaan pettänyt ketään; ja\nolen varma siitä, etten pettäisi teitäkään -- kun olen nyt nähnyt\nteidät.\"\n\n\"Niin, mutta raha viekoittelee kaikkia.\"\n\n\"Ei minua, madam; minulla on niin paljon kuin haluan.\"\n\n\"No niin, siispä luotan teihin ja uskon taivaan lähettäneen teidät\navukseni. Mutta miten tapaan teidät? Huomenna on enoni jälleen kotona,\nenkä silloin saa puhella kanssanne tuokiotakaan, ja jos minun nähdään\npuhuvan teille, niin teitä väijytään ja teidät kenties ammutaan.\"\n\n\"No niin, madam\", vastasin oltuani tovin vaiti, \"jollei teidän sovikaan\npuhua, niin sopiihan teidän kirjoittaa. Kuten näette, ovat muurin\nharjatiilet tässä irrallaan. Pistäkää kirjeenne tämän tiilen alle --\nminä voin ottaa sen sieltä päiväsaikaankin kenenkään huomaamatta ja\npanna vastauksen samaan paikkaan, joten te saatte sen sieltä ulkosalla\nliikkuessanne.\"\n\n\"Kuinka perin älykkäästi! Armias taivas, kuinka oivallinen ajatus!\"\n\n\"Vahingoittuiko nuori herrasmies eilisiltaisessa temmellyksessä?\"\ntiedustin.\n\n\"Ei; en usko hänen pahasti vahingoittuneen, mutta haluaisin tietää,\nmissä hän on, voidakseni kirjoittaa hänelle. Osaisitteko te ottaa siitä\nselkoa?\"\n\nKerroin hänelle, missä olimme kohdanneet miehen ja mitä oli tapahtunut.\n\n\"Se oli lady Auburnin huvila\", selitti hän. \"Hän käy siellä usein --\nlady Auburn on serkkumme. Mutta en tiedä, missä hän asuu, enkä osaa\nsaada siitä selkoakaan. Hänen nimensä on William Wharncliffe.\nLuuletteko voivanne löytää hänet?\"\n\n\"Kyllä, madam, vähäisellä vaivannäöllä se saattaa käydä päinsä. Lady\nAuburnin huvilassa pitäisi olla tieto hänen asuinpaikastaan.\"\n\n\"Niin, jotkut palvelijat saattaisivat sen tietää -- mutta miten\nmielitte päästä heidän puheilleen?\"\n\n\"Se, madam, minun täytyy keksiä. Se ei mahdollisesti käy päinsä\npäivässä eikä kahdessa, mutta jos joka päivä katsotte tämän tiilen\nalta, onko siellä mitään tietoja teille, niin löydätte ne sieltä.\"\n\n\"Osaatteko siis lukea ja kirjoittaa?\"\n\n\"Toivottavasti, madam\", vastasin, nauraen.\n\n\"En tiedä, mitä teistä uskoisin. Oletteko todellakin kyytisoutaja?\"\n\n\"Olen, ja --\" Hän käänsi päänsä toisaalle kuultuaan ikkunan avaamisesta\njohtuvan melun.\n\n\"Teidän täytyy lähteä. Älkää unohtako tiiliä!\" Ja hän katosi.\n\nTyönsin venettäni pitkin muurin kuvetta pysyäkseni näkymättömissä,\nkunnes ehdin pois huvilan alueen kohdalta, tartuin sitten airoihini ja\nsoudin virran uomaan. Ja koska sitten olin päättänyt tiedustaa,\nsaisinko mitään tietoja lady Auburnin huvilasta, täytyi minun uudelleen\nsivuuttaa puutarha, sillä olin työntänyt venettäni jokea alas- enkä\nylöspäin. Huomasin nuoren naisen astelevan siellä kookkaan miehen\nrinnalla viimemainitun puhuessa hyvin ponnekkaasti ja käyttäessä paljon\nliikkeitä, edellisen pitäessä päätänsä nuokuksissa. Seuraavassa\ntuokiossa he olivat kadonneet näkyvistäni. Nuoren naisen kasvojen\nkauneus ja suloinen ilme olivat tehonneet minuun niin voimakkaasti,\nettä päätin ponnistaa kaiken voitavani ollakseni hänelle hyödyksi.\n\nNoin puolentoista tunnin kuluttua olin ehtinyt sen huvilan luokse,\njonka kohdalla olimme tavanneet nuoren herrasmiehen ja jonka nuori\nnainen oli maininnut kuuluvan lady Auburnille. En havainnut ketään sen\nalueella enkä myöskään talossa. Varrottuani muutamia minuutteja sousin\nrantaan mahdollisimman likelle huvilaa, sidoin veneeni kiinni ja\nkiersin portille. Siellä ei ollut porttivahdin asuntoa, vaan sen\ntoisella kupeella oli palvelijain asunnon ovi. Nykäisin ovikellon ripaa\npäätettyäni rannasta tullessani, miten menettelisin. Oven avasi vanha\nnainen, joka äreästi kysyi minulta, mitä halusin.\n\n\"Olen veneineni rannassa odottamassa herra Wharncliffeä. Onko hän jo\ntullut?\"\n\n\"Herra Wharncliffeä! Ei -- hän ei ole tullut; eikä hän ole\nilmoittanutkaan tulostaan. Milloin hänet näitte?\"\n\n\"Eilen. Onko lady Auburn kotosalla?\"\n\n\"Lady Auburn -- ei; hän lähti kaupunkiin tänä aamuna. Kaikki lähtevät\nnyt Lontooseen otaksuttavasti sitä varten, etteivät näkisi kukkia ja\nvihreitä puita.\"\n\n\"Mutta otaksun herra Wharncliffen tulevan\", jatkoin, \"minkä vuoksi\nminun täytyy varrota häntä.\"\n\n\"Teidän sopii tehdä niinkuin haluatte\", tokaisi mummo, mielien sulkea\noven nenäni edessä.\n\n\"Saanko pyytää teiltä pikku palvelusta, madam, ennenkuin suljette oven\n-- nimittäin sitä, että toisitte minulle hieman vettä juotavaksi, sillä\naurinko paistaa helteisesti ja sain soutaa tänne pitkän matkan\nvastavirtaa?\" Samalla otin nenäliinan taskustani ja pyyhin kasvojani.\n\n\"Kyllä, tuon teille vettä\", lupasi hän, sulki oven ja poistui.\n\n\"Tämä ei tunnu sujuvan oikein hyvin\", mietin itsekseni. Mummo palasi,\navasi oven ja ojensi minulle kulhon vettä. Join siitä, kiitin ja annoin\nkulhon takaisin.\n\n\"Olen tuiki väsynyt\", valitin. \"Mielelläni istuisin odottamassa sitä\nherrasmiestä.\"\n\n\"Ettekö istu soutaessanne?\" kysyi vanha nainen.\n\n\"Kyllä\", myönsin.\n\n\"Silloin teidän täytyy olla väsynyt istumisesta eikä seisomisesta. Ja\njos joka tapauksessa haluatte istua, sopii teidän istua veneessänne ja\nsamalla huolehtia siitä.\" Lausuttuaan sen huomautuksen hän sulki oven\nja jätti minut sen ulkopuolelle hiiskumatta mitään muuta.\n\nVanhan naisen torjuttua yritykseni näin jyrkästi minulla ei ollut muuta\nmahdollisuutta kuin noudattaa hänen neuvoaan ja mennä huolehtimaan\nveneestäni. Soudin kapteeni Turnbullin asunnolle ja kerroin hänelle\nsekä hyvät että huonot sanomani. Koska oli jo myöhäinen aika, tilasi\nhän minulle päivällistä työhuoneeseensa, ja istuimme siellä pohtien\nasiaa.\n\n\"No niin\", virkkoi hän lopetettuamme, \"sinun täytyy sallia minun pitää\ntätä omana asianani, Jacob, koska sinä sekaannuit siihen minun tähteni.\nSinun tulee panna parastasi löytääksesi se nuori mies, ja minä vuokraan\nStapletonin veneen tästä päivästä siihen saakka, kunnes meitä onnistaa.\nSinun ei pidä ilmaista sitä hänelle, sillä muutoin hän ehkä haluaisi\ntietää, minkä tähden sen teen. Huomenna kai menet käymään vanhan\nBeazeleyn luona?\"\n\n\"Kyllä, sir; ette voi saada minua palvelukseenne huomenna.\"\n\n\"Sittenkin minun pitää saada, koska tahdon tavata sinut huomenaamulla\nennen lähtöäsi. Tässä Stapletonin rahat eiliseltä ja tältä päivältä, ja\nnyt hyvää yötä.\"\n\nOlin kapteeni Turnbullin luona varhain seuraavana aamuna, ja sinne\nsaapuessani hän istui sanomalehti edessään.\n\n\"Tätä odotinkin, Jacob\", sanoi hän. \"Luehan tuo ilmoitus!\"\n\nLuin seuraavan ilmoituksen:\n\n\"Viime perjantai-iltana kello yhdeksän ja kymmenen välillä ojennettiin\nerään Brentfordin ja Kewin välisen huvilan alueelta asiakirjoja ja\npapereita sisältävä peltirasia erääseen veneeseen, eivätkä sen\nomistajat päässeet tulemaan mukaan. Senjohdosta ilmoitetaan täten, että\nkahdenkymmenen punnan suuruinen palkkio suoritetaan kyytisoutajille\nheidän luovutettuaan sen James ja John Whiten toimistoon, joka\nsijaitsee Lincoln's Inn Fieldsin 14:ssä. Koska kenelläkään muulla\nhenkilöllä ei ole valtuutta saada sanottua asiakirjarasiaa, ei mitään\nmuita pyyntöjä tule ottaa huomioon. Ilmoittajat ovat kiitollisia, jos\ntätä kehoitusta pian noudatetaan.\"\n\n\"Siinä rasiassa täytyy olla sangen arvokkaita papereita, siitä saat\nolla varma, Jacob\", lausui kapteeni Turnbull. \"Mutta täällä ne ovat, ja\ntäällä ne pysyvät, kunnes olen saanut paremmat tiedot asiasta; se on\nvarmaa. Aion yrittää, mitä saan itse aikaan puhuttelemalla sitä vanhaa\nnaista, sillä olen huomannut, että se huvila on vuokrattavana kolmeksi\nkuukaudeksi -- tässä on se ilmoitus viimeisessä sarakkeessa. Lähden\ntänään kaupunkiin ja hankin kirjelippusen asiamieheltä, ja tiukalle\nottaa, jollen saa urkituksi jotakin. Tapaan sinut huomenna. Nyt saat\nlähteä, Jacob.\"\n\nKiiruhdin tieheni, koska olin luvannut olla vanhan Tomin luona\naamiaisella. Soudettuani ripeästi tunnin olin hänen talonsa kohdalla\nolevassa valkamassa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKymmenpuntainen talonvuokraaja hoitelemassa valtiollisia asioita ---\n\"Osallisuus\" sanan edullisuus -- Odottamaton kohtaus ja sovinto --\nPäättäväisyys ja kirkkaat, mustat silmät vastakkain -- Vastaajalle\ntuomio ja suuri vahingonkorvaus. --\n\n\nVanhan Tom Beazeleyn talo sijaitsi Battersea Fieldsin laidassa, noin\npuolentoista mailin päässä samannimisestä sillasta; joki oli sen edessä\nnoin kahdenkymmenen askeleen päässä -- sen takana levisi vihreä\nruohikko, eikä ainoatakaan puuta kasvanut puolta mailia likempänä sitä.\nSiinä ei ollut mitään kaunista paitsi sen äärimmäinen yksinäisyys. Se\nei ollut ainoastaan yksinäinen, vaan myöskin eristetty, sillä se oli\nrakennettu noin tynnyrinalan laajuiselle, suistomaan tapaiselle\nalueelle, jota rajoittavat kaksi puroa yhtyivät toisiinsa noin\nneljänkymmenen askelen päässä joesta, juosten vainioiden halki, joten\ntalo oli yläveden aikana saarella ja alaveden aikana läpipääsemättömän\nmutasuojuksen turvaamana, niin että sinne päästiin ainoastaan joelta\nkäsin, josta ainoan pääsytien tarjosi pieni, lahonneiden takahampaiden\nmuotoisiksi kuluneiden pylväiden reunustama laituri.\n\nItse talo oli kaksikerroksinen; seinät tummanpunaisista, katto vielä\ntummemmista tiilistä; ikkunoita hyvin vähän ja nekin perin pieniä,\nvaikkakin talo oli valmistunut kauan ennen moitittavan valoveron aikaa,\nsillä se oli otaksuttavasti rakennettu Elisabetin aikana, päättäen\nsavupiipuista näkyvän rakennustavan omituisesta tyylistä. Mutta varsin\nvähän merkitsee se, mihin aikaan sellainen asunto oli rakennettu, joka\non vuokrattu ainoastaan kymmenestä punnasta vuodessa.\n\nSuurin osa mainittua saarta oli istutettu täyteen kaaleja; mutta sen\ntoisella laidalla oli kumoon kaadettu veneenpuolikas, jonka edessä oli\nvihreä läikkä. Siihen aikaan, jolloin vanha Beazeley oli siellä\nvuokralaisena, vei vanhasta laivankupeesta kyhätty, karkeatekoinen\nsilta Battersea Fieldsin halki kulkevalle polulle. Mutta koska\nTom-vanhuksen kaikki liikeyhteys kävi vesitse eikä rouva Beazeley\nmilloinkaan uskaltautunut sillalle, pilkottiin se vähitellen\npolttopuiksi, ja alaveden aikana osoitti mudalle löyhkäävä, vanha\npylväs sillan entistä paikkaa.\n\nSisäpuolelta talo oli paljon viehättävämpi. Rouva Beazeley oli\npuhtautta rakastava ihminen ja kodikas emäntä, ja keittiössä, johon\nensinnä jouduttiin taloon tultaessa, oli jokainen esine niin puhdas ja\nkirkas kuin uutteruus suinkin pystyi sen tekemään. Talossa oli myöskin\nharvoin käytetty seurusteluhuone, sillä kohdatessaan, mikä sinä aikana,\njona Beazeley-vanhus hoiti proomua, ei tapahtunut kuin päivänä tai\nparina kolmessa viikossa, talon molemmat asukkaat pitivät enemmän\nmukavuudesta kuin upeudesta. Tässä eristetyssä talossa tällä\neristetyllä läikällä rouva Beazeley vietti miltei eristetyn ihmisen\nelämää.\n\nMutta kuitenkin on ehkä tuskin milloinkaan ollut olemassa eloisampaa ja\nonnellisempaa naista kuin rouva Beazeley oli, sillä hän oli voimakas,\nhänen terveytensä oli hyvä, ja hänellä oli aina puuhaa. Hän tiesi\npuolisonsa harjoittavan ammattiaan joella ja panevan rahaa säästöön\nheidän vanhojen päiviensä varalle, samalla kun hän itse avusti\nmelkoisesti omilla ponnistuksillaan. Hän oli mennyt vanhan Tomin kanssa\nnaimisiin paljon aikaisemmin kuin jälkimmäinen oli menettänyt jalkansa,\nsellaisena aikana, jolloin Tom oli ollut ensiluokkainen, ravakka\nmerimies, laivansa paras. Hän oli verkon valmistajan tytär, ja hänet\noli harjoitettu samaan ammattiin, jossa hän oli sangen taitava. Sen\nammatin vaikein tehtävä on isojen, merikalastuksessa käytettyjen\nverkkojen valmistaminen, ja milloin hän ei ollut saanut sellaisten\ntilauksia, kului hänen aikansa, niin pian kuin hän oli suoriutunut\ntalouspuuhistaan, pikkuverkkojen kutomisessa.\n\nHän ansaitsi rahaa ja hoiti sitä hyvin, ei ainoastaan itsensä ja\naviokumppaninsa, vaan myöskin poikansa, nuoren Tomin, hyväksi, johon\nhän oli mielettömästi rakastunut. Hän oli niin tottunut ankaraan työhön\nja yksinoloon, että oli vaikea ratkaista, oliko hän eniten hyvillään\nvaiko eniten harmissaan, milloin hänen puolisonsa ja poikansa\nilmestyivät hänen luoksensa päiväksi tai pariksi ja viimemainittua\nvuorotellen hyväiltiin ja hemmoiteltiin koko hänen viipymisensä aikana,\nsamalla kun Tom, kuten lukija hänen luonteensa tuntemuksen nojalla\narvannee, välitti suunnilleen yhtä paljon kumpaisestakin.\n\nSoudin laiturin kupeeseen ja kiinnitin veneeni. Maihin tullessani ei\nulkosalla ollut ketään. Astuttuani sisälle tapasin heidät kaikki\nistumassa pöydässä, jolla oli komeat kasat jätteitä, sillinruotoja ynnä\nmuuta semmoista.\n\n\"Kas, Jacob -- tulithan vihdoinkin -- luulin sinun unohtaneen meidät;\npuhalsin aamiaiselle kahdeksannen lasin aikana -- teen sen aina, kuten\ntiedät\", puheli vanha Tom minun ilmestyttyäni.\n\n\"Oletko jo syönyt aamiaista, Jacob?\" tiedusti rouva Beazeley.\n\n\"En ole\", vastasin. \"Minun täytyi käydä herra Turnbullin luona, ja se\nviivytti minua.\"\n\n\"Enää ei ole muonaa, Jacob\", ilmoitti Tom. \"Isä ja minä söimme kaikki.\"\n\n\"Vai niin?\" tokaisi rouva Beazeley, ottaen kaapista esille vielä kaksi\nsavustettua silliä ja pannen ne tulelle käristymään. \"Ei, ei, nuori\nherra Tom; jotakin on vielä Jacobillekin.\"\n\n\"Niinpä niin, äiti, et valmista verkkoja turhan vuoksi, sillä sinulla\non aina kala, milloin sitä tarvitaan.\"\n\nSöin aamiaiseni, ja niin pian kuin emäntä oli korjannut kaikki pois\npöydästä, kävi vanha Tom, pantuaan puujalkansa ristikkäin, käsiksi\nasioihin, sillä kävi ilmi, että olimme kokoontuneet eräänlaiseen\nsotaneuvotteluun, mistä en ollut sitä ennen ollut selvillä.\n\n\"Jacob, istu tuohon viereeni; sovittaudu sinä, muori, ankkuriin tuohon\nkorkeaan tuoliin; ja sinä, Tom, istu missä hyvänsä, kunhan vain pysyt\nhiljaa!\"\n\n\"Ja anna verkkoni olla rauhassa, Tom!\" huudahti hänen äitinsä\nvälihuomautukseksi.\n\n\"Katsos, Jacob, koko juttu on se, että tunnen varpaani yhä paremmin\neikä flanelli enää lämmitä. En jaksa enää ajelehtia vuoroveden mukana,\nja mielestäni on minun aika sijoittua asemilleni muorin rinnalle. No\nnyt on ensinnäkin tuo Tom -- mitä hänelle on tehtävä? Arvelen rakentaa\nhänelle veneen, ja minun ollessani erossa joesta hänen sopii palvella\noppiaikansa loppuun veneen ollessa minun nimissäni. Mutta veneen\nrakentaminen hänelle kävisi minulle aika työlääksi tehtäväksi.\"\n\n\"Jos mielitte rakentaa sen itse, niin luullakseni siitä koituu työläs\ntehtävä minulle\", tokaisi Tom.\n\n\"Hiljaa, Tom; minä rakensin sinut, ja Jumala tietää, että olet koko\nlailla kevyt ja näppäräliikkeinen alus.\"\n\n\"Ja, Tom, anna verkkoni olla rauhassa!\" tuskaili hänen äitinsä.\n\n\"Isä teki minusta näppäräsormisen, äiti.\"\n\n\"Niin, ja myöskin kevytsydämisen, poika\", vastasi vanha vaimo.\n\n\"No niin\", jatkoi vanha Tom, \"jos Tomista siis voidaan huolehtia sillä\ntavoin, niin sitten joudun itseeni. Minulla on sellainen käsitys, että\npystyn tekemään aika paljon työtä korjaamalla veneitä, sillä olen,\nnäet, aina ollut hieman kirvesmiehen tapainen ja tiedän, miten\nveneenveistäjät nylkevät poloisia kyytisoutajia, milloin jotakin on\nvialla. Jos he sitten tietäisivät minun kykenevän siihen työhön, niin\nhe kaikki turvautuvat minuun sangen vilkkaasti; mutta asiassa on myös\npulma; olen tällä viikolla miettinyt, miten saattaisin sen heidän\ntietoonsa. Minun ei sovi panna näkyviin taulua, johon olisi maalattu:\nBeazely, _veneenveistäjä_, koska en ole veneenveistäjä, mutta kuitenkin\ntarvitsen kilpeä.\"\n\n\"Hyvä Luoja, isä, eikö teillä jo ole sellainen?\" keskeytti nuori Tom.\n\"Sinullahan on veneenpuolikas törröttämässä tuolla, ja se merkitsee,\nettä olet puolittain veneenveistäjä.\"\n\n\"Hiljaa, Tom, äläkä lörpöttele joutavuuksia! Mitä arvelet, Jacob?\"\n\n\"Ettekö voisi merkitä ilmoitukseenne: 'Täällä korjataan veneitä'?\"\n\n\"Kyllä, mutta se ei oikein vetelisi. Mielellään käytetään\nveneenveistäjää -- ja siinä on pulma.\"\n\n\"Se ei ole puolittainkaan niin pulmallinen kuin tämä verkko\", huomautti\nnuori Tom, joka äitinsä huomaamatta oli ottanut kävyn ja alkanut\ntyöskennellä. \"Olen tehnyt ainoastaan kymmenen solmua, ja kuusi niistä\non juoksevaa.\"\n\n\"Tom, Tom, sinä kelvoton -- minkä tähden et anna verkkoni olla\nrauhassa?\" valitti rouva Beazeley. \"Minulta menee kymmenen solmun\naukaisemiseen yhtä paljon aikaa kuin viidenkymmenen solmiamiseen.\"\n\n\"Kaikki hyvin, äiti.\"\n\n\"Eikä ole; kaikki on huonosti; katsohan vain noita silmiä!\"\n\n\"No niin, sitten kaikki on kauniisti, äiti.\"\n\n\"Ei, kaikki on rumasti, poika; katsohan, kuinka sotkuista se on!\"\n\n\"Sitten väitän, että kaikki on oikein ja hyvin, sillä on vain oikein ja\nkohtuullista antaa kalalle pari mahdollisuutta päästä irti, ja juuri\nsen olen tehnyt. Ja nyt, isä, järjestän sinun asiasi omaksi\ntyydytykseksesi, kuten järjestin äidinkin asian.\"\n\n\"Siitä tulee omituinen tyydytys, Tom, sen arvaan; mutta kuullaanhan,\nmitä sinulla on sanomista.\"\n\n\"No, siis, isä, nähtävästi et ole veneenveistäjä, mutta tahtoisit\nihmisten kuvittelevan, että olet -- eikö niin ole asia?\"\n\n\"No, siihen suuntaan se on, Tom, mutta en tee kenellekään ollenkaan\nvahinkoa.\"\n\n\"Et varmastikaan; vain veneet joutuvat siitä kärsimään. Siispä hanki\niso ilmoitustaulu, jossa on: 'Veneitä _veistetään tilauksesta_, ja\nveneitä korjataan, Tom Beazeley'. Tiedäthän, että jos joku on kyllin\ntuhma tilatakseen veneen, se on hänen asiansa; et ole väittänyt olevasi\nveneenveistäjä, vaikka sinulla ei olekaan mitään sitä vastaan, että\nkoettaisit kätevyyttäsi.\"\n\n\"Mitäs siitä sanot, Jacob?\" kysyi vanha Tom, vedoten minuun.\n\n\"Mielestäni Tom on esittänyt oikein hyvän neuvon, ja minä noudattaisin\nsitä.\"\n\n\"Oi! Tomilla on päätä\", ihasteli rouva Beazeley hellästi. \"Tom, hellitä\nverkkoni jälleen, teethän sen? Millainen poika oletkaan! Kajoahan\nsiihen uudelleen, jos uskallat!\" Ja rouva Beazeley otti tulisijalta\npienen hiilihangon ja heristi sitä hänelle.\n\n\"Tomilla on tosiaankin pää\", vakuutti nuori Tom, \"mutta koska hän ei\nsuinkaan halua saada sitä särjetyksi, niin lainaa, Jacob, minulle\nveneesi puoleksi tunniksi, ja minä lähden soutelemaan.\"\n\nSuostuin siihen, ja viskattuaan ensin kissan äitinsä selkään Tom\npujahti tiehensä, hoilottaen:\n\n    \"Kas, Molly, kala aikamoinen.\"\n\nKissa takertui kiinni kynsineen välttyäkseen putoamasta, saaden rouva\nBeazeleyn ulvomaan ja vannomaan kostoa, samalla kun vanha Tom ja minä\nemme malttaneet olla nauramatta.\n\nTomin poistuttua aloimme jälleen keskustella, ja vanha Tom ja hänen\nvaimonsa sopivat vihdoin kaikesta paitsi veneen rakentamisesta, johon\nnähden vanha vaimo ravisti päätänsä. Väittely olisi liian pitkä\nyksityiskohtaisesti selostettavaksi, eikä se olisi kyllin\nhuvittavakaan; mutta erääseen sen osaan minun täytyy lukija\ntutustuttaa. Heidän pohdittuaan talon vastaista järjestelyä rouva\nBeazeley vei minut yläkertaan näyttääkseen minulle huoneet, jotka\nolivat oikein sievät ja puhtaat. Tultuani hänen seurassaan takaisin\nalakertaan sanoi vanha Tom:\n\n\"Näyttikö muori sinulle sen huoneen, jossa on valkeat verhot?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"ja se onkin perin hauska huone.\"\n\n\"No niin, Jacob, tässä maailmassa ei ole mitään varmaa. Tulet oikein\nhyvin toimeen tätä nykyä, ja se että toinen pitää jättää rauhaan, on\nhyvä toimintaohje; mutta muista se, että se huone on tarkoitettu\nsinulle, milloin sitä tarvitset, ja samoin on käytettävissäsi kaikki\nmuukin, mitä voimme jakaa kanssasi. Se on tarjottu suoraan ja\nujostelematta, ja sinä otat sen samalla tavoin vastaan. Eikö asia ole\nsiten, muori?\"\n\n\"Kyllä se niin on, Jacob. Soisin sinun kuitenkin voivan paremmin --\nmutta jollet voi, niin olen äitisi paremman puutteessa.\"\n\nOlin liikutettu iäkkään avioparin ystävällisyyden johdosta; sitäkin\nenemmän, koska en tiennyt, mitä olin tehnyt ansaitakseni sen. Vanha Tom\npuristi sydämellisesti kättäni ja jatkoi sitten:\n\n\"Entä siitä veneestä -- mitä arvelet, muori?\"\n\n\"Kuinka paljon se maksaa?\" kysyi toinen vakavasti.\n\n\"Maksaa; annas kun mietin -- hyvä vene meloineen ja airoineen maksaa\nkolmisenkymmentä puntaa.\"\n\nVanha vaimo suipisti suutansa, pudisti päätänsä ja poistui senjälkeen\nvalmistamaan päivällistä.\n\n\"Luullakseni hän saisi haalituksi pennoset kokoon, Jacob, mutta hän ei\nmielellään eroaisi niistä. Tomin täytyy hyvitellä häntä. Toivoisin,\nettei hän olisi nakannut kissaa äitinsä niskaan. Hän kujeilee liiaksi.\"\n\nBeazeley-vanhuksen lakattua puhumasta huomasin rantaan tulevan veneen,\njossa oli joitakuita naisia. Silmäilin sitä tarkasti ja tunsin oman\nveneeni ja Tomin sitä soutamassa. Vielä minuutin kuluttua he olivat\nlaiturin kupeessa, ja suureksi hämmästyksekseni näin, että istujat\nolivat rouva Drummond ja Sarah. Noustuaan veneestä ja pitäessään sitä\ntanakasti laiturin kupeella Tom huusi minua, enkä silloin voinut muuta\nkuin mennä auttamaan heitä pois aluksesta ja taaskin kosketin näiden\nhenkilöiden käsiä, joita en enää luullut koskaan tapaavani. Rouva\nDrummond piti kättäni omassaan vähän aikaa laiturille noustuaan ja\nsanoi:\n\n\"Olemme ystävyksiä, Jacob, emmekö olekin?\"\n\n\"Niin, kyllä, madam\", vastasin sopertavasti hyvin liikutettuna.\n\n\"Minä en sitä kysykään\", virkkoi Sarah hilpeästi, \"sillä me erosimme\nystävyksinä.\"\n\nJa muistellessani hänen myötätuntoista käyttäytymistään puristin hänen\nkättänsä, ja kyyneleet kimaltelivat silmissäni katsellessani hänen\nherttaisia kasvojaan. Kuten myöhemmin sain selville, olivat vanha ja\nnuori Tom keskenään sopineet järjestävänsä täten kohtauksen minun\ntietämättäni. Rouva Beazeley niiasi ja silitti esiliinaansa -- hymyili\nnaisille, katsahti hyvin _kissamaisesti_ Tomiin, opasti naiset sisälle,\nmissä vanha Tom oli mukana osoittamassa kunnioitusta vieraille omalla\ntavallaan tiedustamalla rouva Drummondilta, eikö tämä haluaisi\n_kostuttaa torveaan_ ponnistelun jälkeen. Rouva Drummond vilkaisi\nminuun saadakseen selityksen, mutta nuori Tom katsoi sopivaksi esiintyä\ntulkkina:\n\n\"Isän tarkoitus, jos suvaitsette, madam, on tiedustaa, haluaisitteko te\noltuanne soutelemassa veneessä ottaa siemauksen konjakkipullosta.\"\n\n\"En\", vastasi rouva Drummond hymyillen, \"mutta olisin kiitollinen\nlasillisesta vettä. Tuotko minulle sen, Jacob?\"\n\nKiiruhdin tottelemaan häntä, ja rouva Drummond syventyi keskustelemaan\nrouva Beazeleyn kanssa. Sarah vilkaisi minuun ja meni ovelle,\nkatsahtaen taaksensa ikäänkuin kehoittaakseen minua tulemaan mukaansa.\nTein niin, ja pian olimme istumassa vanhan veneen penkillä.\n\n\"Jacob\", alkoi hän, katsoen minuun vakavasti, \"varmastihan tahdot olla\n_minun_ isäni ystävä?\"\n\nLuultavasti olisin ravistanut päätäni, mutta hän korosti _minun_-sanaa,\nminkä se pikku velho tiesi tehoavan. Kaikki päättäväisyyteni, kaikki\nylpeyteni, kaikki loukkaantumisen tunteeni haihtuivat Sarahin\nlempeiden, kauniiden silmien edessä, ja vastasin hätäisesti:\n\n\"Kyllä, neiti Sarah, en voi evätä teiltä mitään.\"\n\n\"Minkä tähden _neiti_, Jacob?\"\n\n\"Olen kyytisoutaja, ja te olette minua paljon ylempänä.\"\n\n\"Se on oma syysi, mutta älä enää puhu siitä mitään!\"\n\n\"Minun täytyy sanoa vielä jotakin, nimittäin tämä: älkää yrittäkö\ntaivuttaa minua luopumaan nykyisestä puuhastani! Olen onnellinen, koska\nolen riippumaton; ja samoin tahdon olla vastaisuudessa, jos se suinkin\non mahdollista.\"\n\n\"Kuka tahansa pystyy soutamaan venettä, Jacob.\"\n\n\"Aivan oikein, neiti Sarah, eikä ole kenellekään kiitollisuudenvelassa\nansaitessaan sillä tavoin toimeentulonsa. Hän työskentelee kaikkien\nhyväksi, ja hänelle maksetaan työstänsä.\"\n\n\"Suostutko tulemaan käymään meillä, Jacob? Tule huomenna -- tulethan --\nlupaa se minulle! Epäätkö sen entiseltä leikkikumppaniltasi, Jacob?\"\n\n\"Toivoisin, ettet pyytäisi minulta sitä.\"\n\n\"Miten siis voit väittää olevasi ystävyyssuhteissa isäni kanssa? En\nusko sinua, jollet lupaa tulla.\"\n\n\"Sarah\", vastasin vakavasti, \"minä tulen. Ja todistaakseni, että olemme\nystävyksiä pyydän häneltä suosionosoitusta.\"\n\n\"Oi, Jacob, sen teet tosiaankin ystävällisesti\", kiitti hän silmiensä\nkylpiessä kyynelissä. \"Teit minut niin kovin, kovin onnelliseksi.\"\n\nSarahin ja minun väliseni kohtaus teki luontoni suopeammaksi, ja kaikki\nkoston tunteet häipyivät mielestäni. Pian senjälkeen tuli rouva\nDrummond seuraamme ja ehdotti palaamista.\n\n\"Ja Jacob soutaa meidät takaisin\", huudahti Sarah. \"Kas niin, hyvä\nherra, pidä huolta sekä kyydittävistäsi että kyytimaksustasi! Koska\ntahdot olla kyytisoutaja, tulee sinun tehdä työtä.\"\n\nNauroin ja autoin heidät veneeseen. Tom tarttui toiseen airoon, ja pian\nolimme likellä Drummondin taloa olevilla portailla.\n\n\"Äiti, meidän pitäisi tarjota näille miesparoille jotakin juotavaa; he\novat työskennelleet perin ankarasti\", virkkoi Sarah piloillaan. \"Tulkaa\ntaloon, kelpo miehet!\" Emmin. \"Niin, Jacob, jos kerran huomenna, niin\nmiksi ei tänään? Kuta pikemmin nämä jutut on selvitetty, sitä parempi.\"\n\nTunsin, kuinka tosi se huomautus oli, ja seurasin häntä. Muutamien\nminuuttien kuluttua olin taaskin siinä vierashuoneessa, jossa minut oli\neroitettu toimestani ja jossa tuo helläsydäminen tyttö oli purskahtanut\nitkemään, nojaten olkaani, minun pidellessäni ovenripaa. Silmäilin sitä\nja silmäilin Sarahia. Rouva Drummond oli poistunut huoneesta\nilmoittamaan puolisolleen, että minä olin saapunut. \"Kuinka\nystävällinen olitkaan, Sarah!\" virkoin.\n\n\"Niin, mutta ystävälliset ihmiset ovat äreitä joskus, ja niin olen\nminäkin -- ja niin oli --\"\n\nHerra Drummond tuli sisälle, keskeyttäen hänen puheensa.\n\n\"Jacob, olen hyvilläni nähdessäni sinut jälleen talossani.\nTodennäköisyys petti minua, ja tein sinulle vääryyttä.\"\n\nKuinka tosi onkaan se viisaan miehen huomautus, että lempeä sana\nasettaa kiukun. Kun herra Drummond mieskohtaisesti myönsi olleensa\nväärässä -- kun hän sen tunnusti -- katosi kaikki suuttumuksen tunne,\nja muunlaisia tunteita tunkeutui sen sijalle. Muistin, kuinka hän oli\nsuojellut orpopoikaa -- kuinka hän oli hankkinut hänelle opetusta --\nkuinka hän oli tehnyt _oman_ kotinsa kodiksi minulle -- kuinka hän oli\nkoettanut turvata edistykseni omassa suojeluksessaan. Muistin, kuinka\n-- mitä minun ei olisi pitänyt koskaan unohtaa -- että hän oli\nvuosikausia kohdellut minua ystävällisesti ja hellästi, minkä kaiken\nyksi ainoa epäoikeudenmukainen teko oli pyyhkäissyt pois mielestäni.\nTunsin olevani syyllinen ja purskahdin itkemään; ja kuten\naikaisemminkin itki Sarah myötätunnosta.\n\n\"Pyydän teiltä anteeksi, herra Drummond\", sanoin niin pian kuin kykenin\npuhumaan. \"Menettelin hyvin väärin ollessani niin kostonhimoinen,\nsaatuani osakseni niin paljon ystävällisyyttä teiltä.\"\n\n\"Olemme kumpikin olleet väärässä -- mutta älä enää puhu siitä asiasta,\nJacob! Minun on annettava määräys, ja sitten tulen uudelleen\nluoksenne.\" Ja hän poistui huoneesta.\n\n\"Sinä rakas, hyvä poika\", virkkoi Sarah, tullen luokseni. \"Nyt\ntodellakin rakastan sinua.\"\n\nSe, mitä olisin vastannut, jäi sanomatta, kun rouva Drummond astui\nhuoneeseen. Hän esitti muutamia kysymyksiä siitä, missä nykyisin asuin,\nja Sarah kuulusteli minua tarkemmin Mary Stapletonista, kun herra\nDrummond astui taaskin huoneeseen ja pudisti kättäni niin lämpimästi,\nettä se sai minut vieläkin pahemmin häpeämään käyttäytymistäni häntä\nkohtaan. Keskustelu kävi yleiseksi, mutta oli vieläkin kankea, kun\nSarah kuiskasi minulle:\n\n\"Minkä suosionosoituksen mielit pyytää isältäni?\"\n\nOlin unohtanut sen sillä hetkellä, mutta ilmoitin heti herra\nDrummondille, että olisin kiitollinen, jos hän sallisi minun saada osan\nhänen hallussaan olevista rahoistani.\n\n\"Teen sen mielihyvin ja tiedustelematta, mitä aiot niillä tehdä, Jacob.\nKuinka paljon tarvitset?\"\n\n\"Kolmekymmentä puntaa, jos niitä on niin paljon.\"\n\nHerra Drummond meni alakertaan ja palasi muutamien minuuttien kuluttua,\ntuoden rahaerän seteleinä ja quineankolikkoina. Kiitin häntä ja sanoin\npian senjälkeen jäähyväiset.\n\n\"Eikö nuori Beazeley maininnut sinulle, että minulla on jotakin\nsinulle, Jacob?\" kysyi Sarah toivottaessani hänelle jäähyväisiä.\n\n\"Kyllä. Mitä se on?\"\n\n\"Sinun täytyy tulla katsomaan\", vastasi Sarah, nauraen.\n\nNiinpä sai pieni, viisitoistavuotias tyttö, jolla oli suuret, tummat\nsilmät, kaiken kostonhimoni lopullisesti haihtumaan.\n\nTom oli juonut grogilasinsa alakerrassa ja oli vartoamassa minua\nportailla. Työnsimme veneemme irti rannasta ja palasimme hänen isänsä\ntalolle, jossa päivällinen oli parhaiksi valmistunut. Päivällisen\njälkeen vanha Tom aloitti jälleen pohdinnan.\n\n\"Ainoan vaikeuden\", sanoi hän, \"tuottaa vene. Mitä arvelet, muori?\"\nVanha vaimo pudisti päätänsä.\n\n\"Koska se on ainoa mutka matkassa\", virkoin, \"voin minä sen poistaa,\nsillä tässä on rahat veneeseen, ja lahjoitan ne Tomille.\" Samassa panin\nrahat nuoren Tomin käteen. Tom laski ne isänsä ja äitinsä nähden, jotka\nolivat hyvin hämmästyneet.\n\n\"Olet kunnon kumppani, Jacob\", kehui Tom. \"Mutta kuulehan, muistatko\nWimbledon-kenttää?\"\n\n\"Entä sitten?\" vastasin.\n\n\"Vain Jerry Abershawia, siinä kaikki.\"\n\n\"Älä pelkää, Tom! Rahat ovat rehellisesti minun.\"\n\n\"Mutta miten ne sait, Jacob?\" tiedusti vanha Tom.\n\nTuntunee kummalliselta, mutta halutessani olla ystävilleni hyödyksi\nolin pyytänyt rahoja, joiden tiesin olevan omiani, mutta mieleenikään\nei johtunut, miten ne oli saatu. Vanhan Tomin kysymys palautti kaikki\nmuistiini, ja minua puistatti, kun ajattelin siihen liittyviä\nolosuhteita. Olin hämilläni enkä halunnut vastata.\n\n\"Uskokaa minua, rahat ovat minun\", vakuutin.\n\n\"Kyllä, Jacob. Mutta miten ne sait?\" tiukkasi rouva Beazeley.\n\"Totisesti sinun pitäisi voida kertoa, miten olet hankkinut niin suuren\nsumman.\"\n\n\"Jacobilla on joku syy olla sitä ilmaisematta, muori, ole siitä varma.\nKenties herra Turnbull tai se, joka hänelle ne lieneekään antanut, on\nkäskenyt häntä pitämään suunsa kiinni.\" Mutta rouva Beazeley ei\nmielinyt tyytyä tähän selitykseen, vaan ilmoitti, ettei hän sallisi\notettavan niistä rahoista neljännespennyäkään, jollei hän saisi tietää,\nmiten ne on hankittu.\n\n\"Tom, anna rahat heti takaisin!\" komensi hän, silmäillen minua\nepäluuloisesti.\n\nTom laski ne eteeni pöydälle virkkamatta sanaakaan.\n\n\"Ota ne, Tom!\" kehoitin, punastuen. \"Sain ne äidiltäni.\"\n\n\"Äidiltäsi, Jacob!\" kummeksi vanha Tom. \"Ei, niin ei asia hevin voi\nolla, jos muistini pitää paikkansa. Mutta saattaahan kuitenkin olla\nniin.\"\n\n\"Hyväinen aika, en pidä koko tästä jutusta\", huudahti rouva Beazeley,\nnousten seisomaan ja pyyhkäisten esiliinaansa nopealla liikkeellä.\n\"Voi, Jacob, sen täytyy olla -- totuudenvastaista.\"\n\nLehahdin punaiseksi korviani myöten, kun minua epäiltiin\nvalheelliseksi. Vilkaisin ympärilleni ja näin, että jopa Tomin ja hänen\nisänsäkin kasvoilla oli surumielisen epäilyksen ilme; ja varmastikin\nhämmentynyt ulkonäköni olisi saanut kenen tahansa epäilemään.\n\n\"Kun toivoin saavani niin paljon iloa antamisesta\", virkoin vihdoin,\n\"ja tekeväni teidät onnellisiksi vastaanottaessanne rahat, ei\npäähänikään pälkähtänyt, että niistä olisi sukeutunut niin suuren\nharmin lähde. Oivallan, että minun epäillään hankkineen ne väärällä\ntavalla ja nyt valehtelevan. Se, että rouva Beazeley, joka ei tunne\nminua, arvelee niin, ei ole ihmekään; mutta se, että te\" -- katsahdin\nvanhaan Tomiin -- \"ja sinä\" -- katsoin hänen poikaansa -- \"epäilette\nminua, on kovin nöyryyttävää; enkä sitä odottanut. Sanon teille, että\nrahat ovat minun, rehellisesti minun, ja että sain ne äidiltäni. Kysyn\nteiltä, uskotteko minua.\"\n\n\"Minä ainakin uskon sinua, Jacob\", vakuutti nuori Tom, iskien nyrkkinsä\npöytään. \"En jaksa sitä käsittää, mutta tiedän, ettet ole milloinkaan\nvalehdellut etkä tehnyt ainoatakaan epärehellistä tekoa aina siitä\nsaakka, kun sinuun tutustuin.\"\n\n\"Kiitoksia, Tom\", lausuin, tarttuen hänen ojennettuun käteensä.\n\n\"Ja minä olisin valmis vannomaan samaa, Jacob\", yhtyi vanha Tom,\n\"vaikka olenkin ollut maailmassa kauemmin kuin poikani on ollut ja\nsenvuoksi nähnyt enemmän; ja ikäväkseni minun täytyy myöntää monen\nkelpo miehen käyneen huonoksi, kun kiusaus on ollut liian suuri. Mutta\nkun katsoin sinun kasvoihisi ja näin veren lehahtavan otsalleni, tunsin\nhieman epäluuloa, se minun täytyy tunnustaa; mutta pyydän sinulta\nanteeksi, Jacob; ei kukaan, joka nyt katsoo kasvoihisi, voi olla\nkäsittämättä, että olet viaton. Uskon kaikki puheesi muorista -- ja\npaholaisesta lisäksi -- huolimatta -- ja tässä käteni siitä.\"\n\n\"Minkä tähden olla ilmaisematta -- minkä tähden olla ilmaisematta?\"\njupisi rouva Beazeley, ravistellen päätänsä ja kutoen verkkoaan\nentistäkin kiivaammin.\n\nMutta olin päättänyt kertoa ja teinkin sen, selvittäen tarkoin ne\nolosuhteet, joissa rahat oli saatu. Mutta sitä tehdessäni tunsin\nsellaista nöyryytystä, etten pysty sitä sanoin kuvaamaan. Tunsin\nolevani maan tasalla -- tunsin, etten ikinä olisi kajonnut niihin\nrahoihin omien tarpeitteni vuoksi. Selitykseni kuitenkin tehosi,\npoistaen jopa rouva Beazeleynkin epäilykset, ja sopusointu palautui.\nVanha aviopari otti rahat vastaan, luvaten käyttää ne aiottuun\ntarkoitukseen.\n\n\"Mitä minuun tulee, Jacob\", sanoi Tom, \"kun sanon kiittäväni sinua,\ntiedät minun sitä tarkoittavan. Jos minulla olisi ollut rahaa ja sinä\nolisit sitä tarvinnut, niin uskot, kun vakuutan, että olisin antanut\nsen sinulle.\"\n\n\"Siitä olen varma, Tom.\"\n\n\"Se on kuitenkin aika suuri rahamäärä, Jacob; ja minä säästän\nansioitani niin nopeasti kuin suinkin voin, jotta saat ne siinä\ntapauksessa, että niitä tarvitset. Mutta saan soutaa monta raskasta\nmatkaa, ja paitani saa monta kertaa olla märkänä ponnistuksista,\nennenkuin saan kokoon sellaisen summan.\"\n\nTämän vähäisen sanaharkan jälkeen en enää viipynyt kauan. Olin\nnyreissäni -- ylpeyttäni oli epäilys loukannut, ja oli onni, ettei tämä\nollut sattunut, ennenkuin olin kohdannut rouva Drummondin ja Sarahin,\nsillä muutoin ei senjälkeen olisi syntynyt sovintoa. Kuinka suuressa\nmäärin olemmekaan olosuhteiden leikkikaluja, ja kuinka huomaamattomasti\nne viivoittavatkaan uramme tässä maailmassa! Vaikka meillä on mitä\nparhaatkin aikomukset, eksymme harhaan; vaikka meitä kannustavat\narvottomat vaikuttimet, osumme oikealle tielle, ja sattumilla on\nsuurempi vaikutusvalta kunnollisempaankin mieleen kuin raamatun\nkaikilla luvuilla yhteensä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nMiten kostin vihamiehilleni -- Yritämme turvautua musiikin säveliin,\nmutta huomaamme, ettemme pääse sisälle -- Kun tie eteenpäin on\npystyssä, peräydymme.\n\n\nPudistin Tomin kättä, joka huomattuaan minun olevan kiusaantunut, oli\ntavalliseen myötätuntoiseen tapaansa saattanut minut veneelle ja\ntarjoutunut soutamaan seurassani Fulhamiin palatakseen sieltä\njalkaisin. Tämän tarjouksen kuitenkin torjuin, koska halusin olla\nyksin.\n\nOli kaunis kuutamoilta, ja kirkas valo ja varjot sekä ympärilläni\nvallitseva hiljaisuus sopivat omituisesti tunteisiini. Jatkoin matkaani\njokea ylöspäin, muistellen senpäiväisiä kohtauksia: sopimista sellaisen\nhenkilön kanssa, jolle en ollut aikonut enää ikinä puhua mitään; pientä\nriitaa niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa en ollut koskaan luullut\njoutuvani epäsopuun, ja juuri sellaisella hetkellä, jolloin olin\nainoastaan koettanut olla heille hyödyksi. Ja sitten ajattelin Sarahia,\ntodellisen onnellisuuden keidasta tällä ajatusten aavikolla, ja häntä\nkoskeva ajatus viipyi aivoissani, vaikuttaen mahdollisimman\ntyynnyttävästi ja miellyttävästi vieläkin kiihtyneeseen mieleeni.\n\nTällaisia mietteitä märehdin, kunnes olin sivuuttanut Putney-sillan,\nmuistamatta joutuneeni likelle valkamaani ja aatoksissani soutaen\nedelleenkin jokea ylöspäin, kunnes ajatukseni keskeytti nähtävästi\njuopuneiden miesten meluisa nauru ja puhelu. He tulivat neliairoisessa\nveneessä jokea alaspäin, kuten sanotaan, huviretken jälkeen, jollaiset\ntavallisesti päättyvät humalaan. Kuuntelin.\n\n\"Sen sanon, että pystyn kieputtamaan airoa kilvan kenen tahansa\nlaivaston miehen kanssa\", väitti keulassa istuva mies. \"Katsokaas\nnäin!\"\n\nHän tempasi aironsa irti hankaimesta ja kiepautti sitä ilmassa, mutta\nei sen pudotessa kovaksi onneksi saanutkaan sitä kiinni, ja niinpä se\nkolahti pohjaan murtaen heikkorakenteisen aluksen kaksi lautaa, niin\nettä vene heti täyttyi vedellä.\n\n\"Hoi, soutaja!\" huusi heistä toinen huomattuaan minut. \"Tulkaa\nnopeasti, sillä muutoin uppoamme!\"\n\nVene oli kuitenkin jo melkein teljojaan myöten veden vallassa,\nennenkuin ennätin sen luokse, ja juuri kun ehdin sen rinnalle, täyttyi\nse tyyten ja kaatui kumoon.\n\n\"Auttakaa, soutaja! Auttakaa minua ensiksi! Olen vanhempi konttoristi\",\nhuusi ääni, jonka tunsin hyvin.\n\nOjensin, hänelle airoani hänen kamppaillessaan vedessä ja pian sain\nhänet veneen laitaan kiinni. Senjälkeen koetin tavoittaa sitä miestä,\njoka oli upottanut veneen yrittäessään kieputtaa airoa, mutta hän sanoi\nihan rauhallisesti:\n\n\"Ei, tulimmainen; meitä on liian paljon; upotamme veneenne. Minä uin\nrantaan.\"\n\nJa toimien sanojensa mukaisesti hän kääntyi rantaa kohti perin\nmaltillisena, uiden täysissä vaatteissa hyvin kevyesti ja taitavasti.\n\nOngin vedestä vielä kaksi miestä ja luulin pelastaneeni jo kaikki,\nmutta kun käännyin ympäri katsomaan siltaa kohti, näin kuun kirkkaasti\nvalaisemina ja yhtä pyöreinä kuin sekin sen typerän nuoren konttoristin\nhyvin tutut kasvot, joka oli ollut niin vihamielinen minua kohtaan ja\njoka nyt ponnisteli, minkä jaksoi. Soudin hänen luoksensa ja työnsin\naironi laidan ylitse, hän tarttui siihen kohottuaan pinnalle\nensimmäisen uppoamisensa jälkeen ja oli pian muiden kolmen mukana\ntakertuneena veneen laitaan.\n\n\"Vetäkää minut veneeseen -- vetäkää minut veneeseen, soutaja!\" parkui\nkonttoripäällikkö, jonka äänen olin tuntenut.\n\n\"En vedä; upotatte veneen.\"\n\n\"No niin; mutta vetäkää minut veneeseen, jollette vedäkään muita! Olen\nkonttoripäällikkö.\"\n\n\"Sille en mahda mitään; teidän täytyy pysytellä kiinni\", vastasin,\n\"sillä aikaa, kun soudan rannalle. Olemme siellä pian.\"\n\nMinun täytyy tunnustaa, että minusta tuntui hyvältä antaessani hänen\nsillä tavoin riippua vedessä. Olisin varmasti voinut ottaa kaikki\nheidät veneeseen, vaikka se olisi ollut jonkun verran vaarallista;\nkoska itsesäilytysvaisto teki heidät niin maltittomiksi ja hätäisiksi;\nmutta käskin heidän pysytellä kiinni ja soudin laituria kohti, jonka\nkupeella pian olimme. Se mies, joka oli mieluummin tahtonut uida, oli\nennättänyt sinne ennen meitä ja vartosi meitä rannalla.\n\n\"Saitteko heidät kaikki pelastetuiksi, soutumies?\" tiedusti hän.\n\n\"Kyllä luultavasti, sir; muassani on neljä miestä.\"\n\n\"Lukumäärä on oikea\", vastasi hän, \"eikä neljää suurempaa akkimusta ole\nmilloinkaan vedestä ongittu; mutta älkää siitä huoliko! He olivat\nvähällä hukkua joutavan temppuni tähden, ja senvuoksi olen oikein\niloissani, että teitä onnisti niin hyvin. Nuttuni upposi veneen mukana,\nja minun täytyy palkita teitä toisella kertaa.\"\n\n\"Kiitoksia, sir, siihen ei ole syytä; tämä ei ollut tavallinen kyyti.\"\n\n\"Ilmoittakaa siitä huolimatta meille nimenne!\"\n\n\"No, teidän sopii kysyä sitä herra Hodgsonilta, konttoripäälliköltä,\ntai tuolta täysikuunaamaiselta miekkoselta -- he tietävät nimeni.\"\n\n\"Kyytisoutaja, mitä tarkoitatte?\" tokaisi Hodgson vilusta värisevänä.\n\n\"Aika julkea veitikka\", arvosteli nuorempi mies, kuunaamainen.\n\n\"Jos he tietävät nimenne, niin he eivät sitä ilmaise\", selitti toinen.\n\"No, minä mainitsen ensiksi teille oman nimeni, joka on luutnantti\nWilson laivastosta. Ja ilmaiskaa te nyt meille omanne, jotta osaan\ntiedustaa teitä; ja sanokaa myöskin, millä laiturilla on\nasemapaikkanne.\"\n\n\"Nimeni on Jacob Faithful, sir\", vastasin, \"ja teidän sopii tiedustaa\nystäviltänne tuntevatko he sen vai eivätkö, sittenkun heidän hampaansa\neivät kalise ihan noin pahasti.\"\n\nKuultuaan nimeni vanhempi ja nuorempi konttoristi astelivat tiehensä,\nja luutnantti aikoi myöskin poistua, lausuttuaan, että saisin vielä\nkuulla hänestä.\n\n\"Jos aikomuksenne on antaa minulle rahaa, sir, niin sanon teille\nvilpittömästi, etten ota sitä vastaan. Vihaan noita kahta miestä, koska\nhe ovat tehneet minulle paljon vääryyttä; mutta en tiedä mistä se\njohtuu, että olen jonkun verran hyvilläni, koska pelastin heidät, enkä\nsenvuoksi halua sen parempaa kostoa. Siis, hyvästi, sir!\"\n\n\"Puhuttu, kuten teidän tulikin puhua, nuori mies -- se on loistava\nkosto. No niin, en siis tule, mutta jos vielä kerran kohtaamme, en\nikinä unohda tätä iltaa enkä Jacob Faithfulia.\" Hän ojensi kätensä,\npuristi lämpimästi kättäni ja lähti astelemaan.\n\nHeidän poistuttuaan vitkastelin paikallani vähän aikaa ihan\ntyrmistyneenä sen päivän tapauksista. Sovinto -- riita -- kosto. Olin\nvielä aatoksissani, kun kuulin hevosen kavioiden kapsetta. Se herätti\nminut, ja aloin kiskoa venettäni maalle, aikoen lähteä kotiin\nStapletonin asunnolle; mutta en ollut kovinkaan innokas. Tunsin\neräänlaista vastenmielisyyttä Mary Stapletonia kohtaan, mitä en osannut\nselittää; mutta olinhan ollut Sarah Drummondin seurassa. Hevonen\nseisahtui sillan päähän, ja luovutettuaan sen palvelijalleen, joka oli\nratsastanut toisella hevosella, ratsastaja tuli luokseni minun\nhinatessani venettäni maalle.\n\n\"Hyvä mies, onko teistä liian myöhäistä laskeaksenne venettänne\nvesille? Maksan teille hyvin.\"\n\n\"Minne haluaisitte lähteä, sir? Kello on nyt yli kymmenen.\"\n\n\"Tiedän sen, ja tuskin toivoin tapaavani täältä kyytisoutajaa; mutta\nyritin. Suostutteko soutamaan minua noin kaksi virstaa jokea ylöspäin?\"\n\nKatsoin minua puhuttelevaan henkilöön ja ilokseni tunsin hänet siksi\nnuoreksi mieheksi, joka oli palkannut kapteeni Turnbullin ja minut\nkyyditsemään häntä puutarhaan ja joka oli joutunut vangiksi meidän\npäästessämme pakoon mukanamme peltirasia; mutta en ilmaissut hänelle,\nkuka olin.\n\n\"No niin, sir, jos sitä haluatte, ei minulla ole mitään sitä vastaan\",\nvastasin, painoin olkani veneen keulaan ja työnsin sen jälleen vesille.\nJoka tapauksessa tämä on ollut seikkailujen päivä, mietin, painaessani\nairot taaskin veteen ja lähtiessäni soutamaan jokea ylöspäin.\nJonkun aikaa aprikoin, pitäisikö minun ilmaista itseni nuorelle\nkyydittävälleni, mutta päätin, etten sitä tekisi. Katsonpahan,\najattelin, minkälainen mies tämä on -- onko hän yhtä ansiokas kuin se\nnuori nainen tuntui arvelevan.\n\n\"Kumpaa puolta, sir?\" tiedustin.\n\n\"Vasenta\", vastasi hän.\n\nTiesin sen aivan hyvin ja soudin äänettömänä melkein sen muurin\nkohdalle, jonka takana joen rantaan ulottuva puutarha oli.\n\n\"Soutakaa nyt tuon muurin vierelle älkääkä yhtään melutko!\" kuului\nkomennus, jota noudatin ja kiinnitin veneen juuri sille kohdalle, jossa\nharjatiilet olivat irtaantuneet.\n\nHän nousi seisomaan ja vihelsi sävelmän kaksi tahtia kuten\nedelliselläkin kerralla, odotti viisi minuuttia, toisti vihellyksensä\nja tarkkaili talon ikkunoita. Mutta vastausta ei kuulunut, eikä mikään\nmerkki osoittanut kenenkään olevan jalkeilla. \"On liian myöhäistä, hän\non mennyt levolle.\"\n\n\"Arvelinkin, että on kysymys naisesta, sir\", huomautin. \"Jos haluatte\nlähettää hänelle tietoja, osaan luullakseni järjestää sen.\"\n\n\"Osaatteko?\" vastasi hän. \"Malttakaahan hetkinen! Puhun teille\ntuonnempana.\"\n\nHän vihelsi tahdit vielä kerran ja varrottuaan taaskin kymmenen\nminuuttia laskeutui veneen peräteljoille sekä käski minun soutaa\ntakaisin. Oltuaan tuokion vaiti hän virkkoi:\n\n\"Arvelette voivanne lähettää hänelle tietoja, sanoitte. Miten\nsuunnittelette sen tehdä?\"\n\n\"Jos kirjoitatte kirjeen, sir, koetan toimittaa sen hänen käsiinsä.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"Sen keksiminen, sir, teidän täytyy uskoa minun tehtäväkseni ja luottaa\nsiihen, että tilaisuus tarjoutuu. Mutta teidän täytyy kuvailla minulle,\nmillainen henkilö hän on, jotta en luovuta kirjettä jollekulle\ntoiselle, ja myöskin selittää, ketä talossa on sellaisia, joiden\nnäkyviin joutumista minun tulee karttaa.\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi hän. \"En voi vakuuttaa muuta kuin sen, että jos\ntehtävänne onnistuu, annan teille hyvän palkkion; mutta häntä pidetään\nniin tiukasti silmällä, että pelkään sen käyvän mahdottomaksi.\nEpätoivoinen mies samoin kuin hukkuvakin tarttuu jopa oljenkorteenkin;\nja tahdon nähdä, kykenettekö te auttamaan minua.\"\n\nSen jälkeen hän ilmoitti minulle, ettei talossa ollut ketään muita kuin\nnaisen setä ja tämän palvelijat, jotka kaikki vakoilivat naista; ainoa\nmahdollisuuteni oli tarkkailla, oliko naisen sallittu kävellä\npuutarhassa yksin, kuten saattaisi olla; ja piileksimällä kello\nkahdeksasta aamulla iltaan saakka rantamuurin suojassa ehkä saisin\ntilaisuuden. Hän käski minun olla sillan päässä kello seitsemän\nseuraavana aamuna, jolloin hän antaisi minulle kirjeen vietäväksi\nnaiselle, jos se kävisi päinsä.\n\nSiihen mennessä olimme saapuneet Fulhamiin.\n\nHän nousi maihin, pisti käteeni guinean, keikahti ratsunsa selkään,\njota hänen palvelijansa oli kävelyttänyt edestakaisin, häntä odotellen,\nja ratsasti tiehensä. Kiskoin veneeni rannalle ja lähdin kotiin\nväsyneenä sen päivän moninaisista tapauksista. Mary Stapleton, joka oli\nistunut valveilla minua vartoamassa, oli kovin utelias tietämään, minkä\ntähden tulin kotiin niin myöhään; mutta vältin hänen utelunsa, ja hän\nerosi minusta perin huonolla tuulella, mutta se ei ollut milloinkaan\nvaivannut mieltäni sen vähempää.\n\nSeuraavana päivänä toi palvelija kirjeen, mainiten saaneensa määräyksen\nvarrota iltaan saakka; ja minä lähdin soutamaan jokea ylöspäin. Panin\nsen irtaantuneen tiilen alle, kuten olimme nuoren naisen kanssa\nsopineet, ja senjälkeen soudin joen toiselle rannalle, josta näin koko\npuutarhan ja saatoin tarkkailla kaikkea, mitä siellä tapahtui.\n\nPuolen tunnin kuluttua nuori nainen tuli ulkosalle erään toisen\nnaishenkilön seurassa ja käveli edestakaisin sorakäytävällä. Jonkun\najan kuluttua hän seisahtui ja katseli joelle seuralaisensa astellessa\neteenpäin. Ikäänkuin toivomattakaan löytävänsä mitään hän siirsi\njalallaan tiilen syrjään. Kirjeen havaittuaan hän sieppasi sen\nkiihkeästi ja piilotti sen pukuunsa, luoden sitten katseensa joelle.\nOli tyyni, ja vihelsin sävelmän säkeet. Hän kuuli vihellyksen, kääntyi\npoispäin ja riensi taloon.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua hän palasi, vartosi sopivaa tilaisuutta ja\nkumartui sitten tiilen puoleen. Odotin muutamia minuutteja, kunnes sekä\nhän että hänen kumppaninsa poistuivat sisälle. Senjälkeen soudin muurin\njuurelle, nostin tiilen pois paikaltaan, otin kirjeen ja kiiruhdin\ntakaisin Fulhamiin. Siellä luovutin kirjeen palvelijalle, joka lähti\nviemään sitä perille, ratsastaen niin nopeasti kuin pääsi. Ja minä\npalasin kotiin oikein tyytyväisenä yritykseni onnistumiseen ja aika\nuteliaasti toivoen saavani selville tämän harvinaisen jutun todellisen\nlaadun.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nMestari pitää minulle saarnan laajimmasta milloinkaan näkemästäni\nkirjasta, joka peitti kaksi tynnyrinalaa maata --- Sen lehtien\nkääntäminen ei ollut varsin helppoa, mutta sen kirjainten lukeminen oli\noikein mukavaa ilman silmälasejakin -- Hän poistuu sulkematta\nkirjaansa, kuten papit tavallisesti tekevät saarnojensa päätyttyä.\n\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, ja tapani mukaan menin käymään\nkoulumestarin ja kapteeni Turnbullin luona. Koululle saapuessani pojat\nparhaillaan marssivat ovesta kaksimiehisessä jonossa matkalla kirkkoon\napuopettaja etunenässä ja mestari omassa persoonassaan jonon jäljessä;\nja minä liityin yhteen joukkoon.\n\nMestari näytti surumieliseltä ja masentuneelta -- tuskin lausuen\nminulle sanaakaan kävellessämme. Jumalanpalveluksen päätyttyä hän käski\napuopettajan viedä pojat kotiin ja jäi minun kanssani kirkkomaalle,\nsilmäillen hautakiviä ja silloin tällöin jupisten, itsekseen. Vihdoin\nseurakunta hajaantui, ja me jäimme kahden kesken.\n\n\"En olisi uskonut, Jacob\", virkkoi hän vihdoin, \"että kun omistin\nsinulle sellaista huolenpitoa sinun lapsuudessasi, saisin siitä\nsellaisen palkan kuin olen saanut! En aavistanut, että juuri sille\npojalle, joka orvoksi jääneenä jätettiin hoivaani, purkaisin sydäntäni\nmurheeni aikana ja että häneltä saisin ammoin, entisten ystävieni\npoistuessa, menettämääni myötätuntoa! Niin, Jacob, ne, jotka tunsin\nnuoruudessani -- ne harvat, joihin luotin ja joihin nojasin -- lepäävät\nnyt täällä lahoavana tomuna, ja minun ikäpolveni on mennyt pois; ja nyt\nturvaan sinuun, poikani, jonka olen ohjannut oikealle tielle ja joka\nJumalan siunauksen avulla olet edelleenkin kulkenut suoraan sitä\nmyöten. Totisesti olet minulle lohdutuksena, Jacob; ja vaikka oletkin\nikävuosiltasi nuori, tunnen saaneeni sinusta ystävän ja sellaisen\nystävän, johon voin luottaa. Ole siunattu, Jacob, ole siunattu,\npoikani! Kunpa saisin, ennenkuin minut lasketaan niiden viereen, jotka\novat poistuneet täältä ennen minua, nähdä sinut menestyksellisenä ja\nonnellisena! Silloin olen valmis laulamaan _Nunc dimittis_ [Nyt päästät\nmenemään. Suom.], silloin olen valmis sanomaan: 'Nyt, Herra, sinä\npäästät palvelijasi rauhaan menemään'.\"\n\n\"Olen onnellinen, sir\", vastasin, \"kuullessani olevani teille joksikin\nlohdutukseksi, sillä olen todella kiitollinen kaikesta minulle\nosoittamastanne hyvyydestä, mutta en toivoisi teidän tarvitsevan\nlohdutusta.\"\n\n\"Jacob, missä elämänsä osassa ihminen ei kaipaa hoivaa ja lohdutusta;\nniin, siitä ajasta alkaen, kun hän painaa itkuiset kasvonsa äitinsä\nhelmaan, aina siihen hetkeen saakka, jona hänet kutsutaan tilinteolle?\nEipä silti, että pitäisin tätä maailmaa, kuten monet ovat sitä\nnimittäneet, 'kyynelten laaksona'. Ei, Jacob; tämä on kaunis maailma,\nihana maailma; ja se olisi onnellinen maailma, jos vain hillitsisimme\nniitä vaistoja ja niitä intohimoja, jotka meille on annettu,\nvoidaksemme täysin siemauksin nauttia sen kauneudesta, sen\nmoninaisuudesta, armollisen taivaan ehtymättömistä antimista. Kaikki on\nluotu nautintoa ja onnea varten, mutta juuri me itse ylettömyydessämme\nhäpäisemme sen, mikä muutoin olisi puhdas.\n\n-- Niinpä pyörtymäisillään oleva matkamies saa juoda terveellisiä ja\nvirkistäviä kulauksia hyvää tekevästä ja ylitse vuotavasta lähteestä;\nmutta jos hän mistään välittämättä syöksyisi siihen, niin hän\nsekoittaisi lähteen ja sen vesi muuttuisi karvaaksi. Niin, Jacob, on\nviini annettu tekemään ihmisen mieltä hilpeäksi; mutta etkö sinä ole\nnähnyt minun, opettajasi, halventavan itseäni kohtuuttomalla\njuomisella? Siten, Jacob, ovat tunteet istutetut meihin tuottamaan\nmeille mitä suloisinta onnea, kuten esimerkiksi ne tunteet, jotka nyt\nrinnassani hehkuvat sinua kohtaan; kuitenkin olet nähnyt minun,\nopettajasi, antautuvan kuusikymmenvuotiaan hurmaannuksen ja tylsyyden\nvaltaan, hullaantuvan typeryydessäni neitoon ja muuttavan suloiset\ntunteet surkeuden ja tuskan lähteeksi.\"\n\nEn vastannut mitään, sillä mestarin sanat tekivät minuun voimakkaan\nvaikutuksen, ja punnitsin niitä mielessäni.\n\n\"Jacob\", pitkitti mestari oltuaan tuokion ääneti, \"elämän kirjan\njälkeen ei mikään mietiskelyn aihe ole terveellisempi kuin kuoleman\nkirja, jonka sivuina voidaan pitää kaikkia ympärillämme olevia kiviä ja\njonka jokaisella sivulla on opetus. Luehan tuo, joka nyt on edessämme!\nTuntuu kovalta, että ainoa lapsi riistetään sen hemmoittelevilta\nvanhemmilta, jotka ovat noin epätäydellisesti tuoneet julki tuskansa\ntuossa hautakivessä. Tuntuu kovalta, että heidän riemunsa, heidän\nlohdutuksensa, heidän jokapäiväisen huolensa, heidän valveilla\nollessaan ajattelemiensa mietteiden, heidän mielessään uneenvaipumisen\nhetkellä viimeksi pyörineiden epäselvien muisteloiden, heidän ainoiden\nunelmiensa kohde on sillä tavoin otettu heiltä pois; mutta tunsin\nheidät, ja taivas oli oikeudenmukainen ja armollinen.\n\nLapsi oli vieroittanut heidät pois Jumalasta; he elivät ainoastaan\nlapsessa; he olivat ilman Jumalaa tässä maailmassa. Kaikki heidän\ntunteensa kohdistuivat lapseen, ja he olisivat joutuneet kadotukseen,\njollei Jumala armossaan olisi ottanut sitä pois. Tule tänne, Jacob!\"\n\nSeurasin mestaria erään toisen hautakiven luokse kirkkotarhan\nsopukkaan.\n\n\"Tämä kivi, Jacob, osoittaa sitä kohtaa, jossa erään varhaisimman ja\nparhaan ystäväni jätteet lepäävät -- sillä nuoruudessani minulla oli\nystäviä, koska minulla oli toiveita enkä aavistanutkaan, että Jumala\ntahtoi minun suorittavan tehtäväni siinä asemassa, johon olen kutsuttu.\nHänessä oli vika, joka osoittautui surkeuden lähteeksi pitkin hänen\nelämäänsä ja aiheutti hänen ennenaikaisen kuolemansa. Hänen luonteensa\noli kostonhimoinen. Hän ei koskaan antanut anteeksi loukkausta,\nunohtaen, poloinen, syntinen kuolevainen, kuinka paljon anteeksiantoa\nhän kaipasi. Hän riitaantui sukulaistensa kanssa; hänet ampui\nkaksintaistelussa hänen ystävänsä! Mainitsen tämän, Jacob, opetukseksi\nsinulle; eipä silti, että tuntisin olevani kylliksi arvokas sinua\nneuvomaan, sillä olen nöyrtynyt, vaan teen sen hyväntahtoisuudesta ja\nrakkaudesta sinua kohtaan saadakseni ehkä suostutetuksi sinut\nkohentamaan sitä luonteesi virhettä.\"\n\n\"Olen jo sopinut herra Drummondin kanssa, sir\", vastasin. \"Mutta\nneuvonne ei sittenkään ole hukkaan joutunut.\"\n\n\"Oletko, Jacob? Silloin mieleni on suuresti huojentunut. Luotan, ettet\nenää tahdo työskennellä omassa veneessäsi, vaan hyväksyt ne tarjoukset,\njotka hän koettaessaan täydestä sydämestään sovittaa hairahdustaan,\nsinulle esittänee.\"\n\n\"Ei, sir; sitä en voi luvata; haluan olla riippumaton ja ansaita oman\nelatukseni.\"\n\n\"Kuule siis minua, Jacob, sillä minussa on ennustuksen henki! Se aika\ntulee, jolloin katkerasti kadut. Olet saanut opetusta arvottomien\nponnistusteni nojalla, ja sallimus on suonut sinulle lahjat, paljon\nsuuremmat kuin sen aseman mukaiset, jossa tahdot niin itsepintaisesti\npysyä. Tulee aika, jolloin kadut, niin, kadut katkerasti. Katso tuota\nmuistomerkkiä, johon on niin runsaasti kaiverrettu vaakunoita. Siinä on\nsellaisen ylpeän miehen hauta, jonka elämänuran tunnen hyvin. Hän eli\nahtaissa oloissa, mutta polveutui jalosta suvusta -- mutta samoin kuin\nraamatun edeskäypä 'hän ei osannut tehdä työtä, ja häntä hävetti\nkerjätä'. Hän olisi saattanut menestyä elämässä, mutta hänen ylpeytensä\nesti sen. Hän meni avioliittoon ja jätti lapsilleen perinnöksi\nköyhyyden. Hän kuoli, ja sekin vähäinen, mikä hänellä oli, riistettiin\nhänen tarvitsevilta lapsiltaan ja sillä rakennettiin tämä muistomerkki\nhänen tomulleen. Älä otaksu, että tahtoisin tukahduttaa sitä rehellistä\nylpeyttä, joka turvaa meitä suorittamasta arvottomia tekoja. Haluan\nainoastaan hillitä sitä kohtuutonta ylpeyttä, joka turmelee\ntulevaisuudentoiveesi. Jacob, se, mitä nimität riippumattomuudeksi, ei\nole mitään muuta kuin ylpeyttä.\"\n\nEn jaksanut tunnustaa olevani yhtä mieltä mestarin kanssa, vaikka jokin\nääni rinnassani vakuutti, ettei hän ollut väärässä. En vastannut\nmitään. Mestari oli pitkään aatoksissaan. Vihdoin hän puhkesi jälleen\npuhumaan.\n\n\"Niin, tämä on kaunis maailma, sillä Jumalan henki liikkuu sen yllä.\nMaailman erotessa kaaoksesta se tuli vetten ylitse ja on siitä saakka\npysynyt luonamme, kaikkialla läsnäolevana, mutta näkymättömänä. Näemme\nhänen kätensä luomakunnan moninaisuudessa ja kauneudessa, mutta hänen\nhenkeään emme näe; tunnemme sen kuitenkin omantuntomme hiljaisuudessa,\nheikossa äänessä, joka tahtoo opastaa meitä oikealle tielle. Nyt,\nJacob, meidän täytyy palata, sillä minun pitää huolehtia katkismuksesta\nja kolehdista.\"\n\nSanoin jäähyväiset mestarille ja menin kapteeni Turnbullin luokse,\njolle selostin kaikki, mitä oli sattunut sen jälkeen, kun olimme\nviimeksi tavanneet toisemme. Hän oli oikein hyvillään minun ja\nDrummondien välisestä sovinnosta, ja häntä kiinnosti se nuori nainen,\njonka omaisuutta hänen hallussaan oleva peltilipas oli.\n\n\"Otaksuttavasti, Jacob, saamme nyt tämän salaperäisen ongelman\nselvitetyksi.\"\n\n\"En ole ilmaissut sille herrasmiehelle, että rasia on meidän\nhallussamme\", sanoin.\n\n\"Niin; mutta mainitsit sen nuorelle naiselle, hupakko; ja luuletko\nhänen pitävän sen salassa mieheltä?\"\n\n\"Aivan oikein; sitä en muistanutkaan.\"\n\n\"Jacob, toivon sinun uudelleen menevän herra Drummondin puheille ja\nhänen perhettään katsomaan; sinun pitäisi se tehdä.\" Epäröin. \"Niin,\njärjestän sinulle sopivan tilaisuuden loukkaamatta ylpeyttäsi, sir\",\nlisäsi kapteeni. \"Olen hänelle velkaa viinistä, jonka hän osti minulle,\nja lähetän maksuosoituksen sinun muassasi.\"\n\nSiihen suostuin, koska en suinkaan ollut pahoillani saadessani\ntilaisuuden tavata Sarahin. Söin päivällistä Turnbullin luona, joka oli\nyksin, vaimonsa ollessa vierailemassa erään sukulaisen luona\nmaaseudulla. Taaskin hän neuvoi minua luopumaan kyytisoutajan\nammatista; mutta joskaan en häntä kuunnellessani ollut yhtä maltiton\nkuin aikaisemmin enkä esittänyt yhtä paljon vastasyitä sitä ehdotusta\nvastaan, en kuitenkaan myöntynyt hänen toivomukseensa, ja siitä\npuheenaineesta luovuttiin. Hän oli tyytyväinen siihen, että\nvastustukseni oli laimentunut, ja toivoi aikaa myöten saavuttavansa\nmitä halusi.\n\nKotiin palattuani Mary kertoi minulle, että Tom Beazeley oli käynyt\nsiellä, että hänen veneensä oli rakenteilla, että hänen isänsä oli\nluopunut proomusta ja oli nyt kotosalla sekä puuhasi uutterasti,\nlaitellen ilmoitustauluaan asiakkaiden houkuttelemiseksi ja saadakseen\ntyötä uudessa ammatissaan.\n\nEn ollut vielä työntänyt vesille venettäni seuraavana aamuna, kun\nluokseni tuli se nuori herrasmies, jolle olin lähettänyt nuoren naisen\nkirjeen.\n\n\"Faithful\", alkoi hän, \"tulkaa mukaani kapakkaan! Minun täytyy hieman\nkeskustella kanssanne.\"\n\nSeurasin häntä, ja heti huoneeseen ehdittyämme hän lausui:\n\n\"Ensiksi sallikaa minun maksaa teille velkani, sillä olen teille velkaa\npaljon.\" Ja hän laski pöydälle viisi guineaa. \"Cecilialta sain tietää,\nettä hallussanne on se peltinen asiakirjalipas, jota kummatkin puolet\novat niin kiihkeästi etsineet. Minkä tähden ette maininnut sitä? Ja\nminkä tähden ette ilmaissut minulle, että juuri te olitte minua\nsoutamassa sinä iltana, jona minua onnisti niin huonosti?\"\n\n\"Mielestäni se oli sen nuoren naisen salaisuus, ja ilmaistuani asian\nhänelle, jätin hänen asiakseen ilmoittaa siitä teille tai olla\nilmoittamatta.\"\n\n\"Menettelitte joka tapauksessa harkitusti ja ymmärtäväisesti, vaikka\nsiihen ei ollutkaan syytä. Siitä huolimatta olen mielissäni siitä, että\nniin teitte, koska se todistaa teidän olevan luotettava. Sanokaahan nyt\nminulle, kuka on se herrasmies, joka oli seurassanne veneessä ja jonka\nhallussa rasia on! Huomatkaa, Faithful, tarkoitukseni ei ole sitä\nvaatia. Kerron hänelle asiaan liittyvät tosiseikat teidän kuultenne, ja\njätän sitten hänen ratkaistavakseen, haluaako hän luovuttaa rasian\nvastapuolelle vaiko minulle. Sopiiko teidän viedä minut hänen luoksensa\nnyt?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin, \"sopii kyllä, jos niin haluatte; soudan teidät\nsinne puolessa tunnissa. Hänen talonsa on joen rannalla.\"\n\nNuori herrasmies hypähti veneeseeni, ja vähemmässä ajassa kuin olin\nluvannut olimme kapteeni Turnbullin vierashuoneessa. En toista\nkeskusteluamme yksityiskohtaisesti, vaan esitän nuoren miehen\nkertomuksen hahmopiirteet.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nPitkä tarina, ja sen päätyttyä avataan peltirasia, joka osoittautuu\nsisältävän Wharncliffelle paljon suotuisempia asiakirjoja kuin hänen\nsetänsä teot olivat -- Alan tuntea riippumattomuuden siunauksia ja\nepäilen menetelleeni hupakkomaisesti -- Kaksivuotisen punnitsemisen\njälkeen tulen siitä ihan varmaksi, kuten Tom sanoo \"erehtymättömästi.\"\n\n\n\"Herrasmies, joka esti minut viemästä pois sitä nuorta naista, on\nmeidän molempien setä. Olemme siis ensimmäisiä serkuksia. Sukunimemme\non Wharncliffe. Isäni oli armeijan majuri. Hän kuoli nuorena ollessani,\nja äitini on vielä elossa ja on lady Auburnin sisar. Cecilian isä ja\näiti ovat molemmat kuolleet. Hänen isänsä lähti Intiaan liittyäkseen\nveljeensä, toiseen setäämme, josta pian puhun. Hänen kuolemastaan on\nnyt kulunut kolme vuotta, ja neljästä veljeksestä on nyt elossa\nainoastaan yksi, se setäni, jonka luona Cecilia asuu ja jonka\nristimänimi on Henry. Hän oli ammatiltaan lakimies, mutta osti\nmaatilan, joka vieläkin on hänen hallussaan.\n\n-- Isäni, jonka nimi oli William, kuoli hyvin vaatimattomissa oloissa,\nmutta jätti kuitenkin jälkeensä niin paljon, että äitini saattoi tulla\nsillä toimeen ja kasvattaa minut kunnollisesti. Minut koulutettiin\nlakialalle Henry-setäni johdolla, jonka luona joitakuita vuosia asuin.\nCecilian isä, jonka nimi oli Edward, ei jättänyt jälkeensä mitään; hän\noli menettänyt omaisuutensa Englannissa ja lähtenyt Intiaan siellä\nolevan, James-nimisen setäni pyynnöstä, joka oli kasannut suuren\nomaisuuden.\n\n-- Kohta Cecilian isän kuoleman jälkeen James-setä tuli Englantiin\nlomalle, sillä hänellä oli hyvin korkea ja tuottava toimi Itä-Intian\nyhtiön palveluksessa. Hän oli halunnut pysyä naimattomana, mutta piti\nkuitenkin nuorista, ja kun hänellä oli ainoastaan yksi veljenpoika ja\nyksi sisarentytär, joille hän saattoi jättää omaisuutensa perinnöksi,\nhalusi hän hyvin innokkaasti tavata minut heti saavuttuaan tänne\nCecilian kanssa, jonka hän oli tuonut muassaan. Hän sijoittui senvuoksi\nasumaan Henry-setäni luokse ja asui siellä koko sen ajan, jonka viipyi\nEnglannissa; mutta James-setäni luonne oli hyvin kylmä ja oikullinen.\nHän piti eniten minusta, koska olin poika, ja ilmoitti jonakin päivänä,\nettä minusta tulisi hänen perijänsä. Seuraavana päivänä hän saattoi\nmuuttaa mieltänsä ja selittää, että Cecilia, josta hän piti oikein\npaljon, saisi periä kaikki. Jos loukkasimme häntä, sillä\nkuusitoistavuotias poika ja nelitoistavuotias tyttö eivät kovinkaan\npaljon ottaneet huomioon maallisia toiveita, vakuutti hän, ettemme\nhyötyisi hänen rahoistaan shillingiäkään.\n\n-- Hänestä raha oli kaikki kaikessa; se oli hänen jokapäiväinen\npuheenaineensa, hänen ainoa intohimonsa; ja hän arvosteli ja kunnioitti\nihmisiä sen mukaan, kuinka paljon heidän otaksuttiin omistavan. Kun\nhänen tunteensa olivat sellaiset, vaati hän mitä suurinta ja nöyrintä\nkunnioitusta osakseen Cecilialta ja minulta, hänen perillisikseen\ntoivovilta henkilöiltä. Sitä hän ei saanut; mutta yleensä hän oli\ntyytyväinen meihin, ja viivyttyään Englannissa kolme vuotta hän palasi\nItä-Intiaan.\n\n-- Olin kuullut hänen mainitsevan Henry-sedälle aikovansa tehdä\njälkisäädöksensä ja jättävänsä sen hänen haltuunsa ennen lähtöään,\nmutta en ollut varma siitä, tehtiinkö se vai eikö. Joka tapauksessa\nHenry-setä huolehti siitä, etten saanut sitä nähdä; siihen aikaan\nnimittäin hän työskenteli lakimiehenä, ja minä olin työssä hänen\ntoimistossaan. Vasta sitten, kun James-setä oli palannut Intiaan, hän\nluopui liike-elämästä ja osti mainitsemani tilan.\n\n-- Cecilia jätettiin Henry-sedän luokse, ja kun asuimme samassa\ntalossa, kehittyi keskinäinen kiintymyksemme rakkaudeksi varttuessamme\ntäysikasvuisiksi. Usein nauroimme James-setämme uhkauksille ja sovimme\nsiitä, että kumpi hyvänsä meistä olisi se onnellinen, jolle hän\njättäisi omaisuutensa, me panisimme sen puoliksi ja jakaisimme tasan.\n\n-- Sillä välin työskentelin edelleenkin entisessä ammatissani eräässä\ntoisessa toimistossa, jonka osakas nyt olen. Neljä vuotta sen jälkeen,\nkun James-setä oli palannut Intiaan, saapui meille tieto hänen\nkuolemastaan; mutta samalla ilmoitettiin, ettei mitään jälkisäädöstä\nollut löytynyt, ja otaksuttiin hänen kuolleen tekemättä jälkisäädöstä.\n\n-- Henry-setä sai tietysti laillisena perillisenä haltuunsa koko hänen\nomaisuutensa, ja niin olivat Cecilian ja minun toiveeni murskatut.\nMutta se ei ollut pahinta. Setäni oli nähnyt meidän keskinäiset\ntunteemme eikä ollut huomauttanut niistä mitään, mutta niin pian kuin\nhän oli saanut omaisuuden haltuunsa, vihjasi hän Cecilialle, että\nviimemainittu saisi periä hänet, jos hän menisi avioliittoon hänen\ntoiveittensa mukaisesti, ja huomautti tytölle, että sellaisen\nomaisuuden nojalla kuin hän saattaisi odottaa saavansa, hän voisi saada\npuolisokseen kuningaskunnan ensimmäisen ylimyksen. Ja hyvin selvästi\nhän ilmaisi minulle pitävänsä viisaimpana, että hankkisin itselleni\noman asunnon enkä enää olisi saman talon asukkaana kuin serkkuni oli,\nkoska siitä ei koituisi mitään hyvää. Niinpä, sir, eivät ainoastaan\ntoiveemme pettäneet, vaan myöskin meidän rakkautemme, jonka olimme joku\naika sitten tunnustaneet toisillemme, tehtiin tyhjäksi.\n\n-- Raivostuneena tästä viittauksesta poistuin talosta; mutta samaan\naikaan painoi mieltäni se ajatus, että James-setä oli tehnyt\njälkisäädöksen, kun muistin, mitä olin kuullut hänen sanovan\nHenry-sedälle, ennenkuin hän lähti purjehtimaan Intiaan. Talossa oli\nasiakirjoja ja papereita sisältävä lipas, sama rasia, joka nyt on\nteidän hallussanne ja jota setäni aina säilytti makuuhuoneessaan. Olin\nvarma siitä, että jollei jälkisäädöstä ollut hävitetty (enkä uskonut\nsetäni uskaltavan suorittaa roistomaista tekoa), se oli siinä rasiassa.\nJos olisin jäänyt taloon, olisin jollakin keinoin päässyt avaamaan sen;\nmutta nyt se ei enää ollut mahdollista.\n\n-- Kerroin epäluuloistani Cecilialle ja pyysin häntä yrittämään sitä,\nmikä kävisi sitäkin helpommin, koska setä ei epäilisi häntä kyllin\nrohkeaksi uskaltamaan sellaista, vaikka hänessä olisikin herännyt\nepäluuloja. Cecilia lupasi, ja onneksi setä eräänä päivänä unohti\navaimensa pukeutumispöydälleen tullessaan alakertaan aamiaiselle ja\nlähti ulkosalle niitä kaipaamatta. Cecilia löysi ne, avasi rasian ja\nnäki muiden papereiden joukossa asiakirjan, jonka ulkopuolelle oli\nmerkitty, että se oli James-sedän jälkisäädös; mutta naiset ymmärtävät\nkovin huonosti tällaisia asioita, ja häntä vapisutti niin pahasti sedän\npalaamisen pelko, ettei hän voinut sitä yksityiskohtaisesti tarkastaa.\n\n-- Kuinka olikaan, setä palasi noutamaan avaimiaan, kun hän oli\nparhaiksi ennättänyt sulkea rasian ja panna avaimet takaisin pöydälle.\nSetä tiedusti häneltä, mitä tekemistä hänellä oli siellä, ja hän lausui\njonkun tekosyyn. Setä näki avainten olevan pöydällä, mutta hän joko\nepäili Ceciliaa tai pelkäsi sellaiseen yritykseen mahdollisesti\nryhdyttävän minun kehoituksestani, sillä hän vei lippaan pois ja\nlukitsi sen erääseen kaappiin, jonka avaimen hän luullakseni jätti\nkaupungissa asuvan pankkiirinsa talteen.\n\n-- Kun Cecilia kirjoitti minulle tapahtuneesta, käskin häntä koettamaan\nkeksiä keinoja saadakseen kaapin auki, jotta saisimme haltuumme rasian;\nja se kävi helposti päinsä, sillä erään toisen kaapin avain sopi\nmainittuun kaappiin oivallisesti. Sitten kehoitin häntä antautumaan\nminun suojelukseeni, ja päätimme mennä heti avioliittoon; ja olimme\njärjestäneet niin, että peltilipas olisi tullut mukaamme.\n\n-- Tiedätte, sir, kuinka onnettomasti suunnitelmallemme kävi --\nonnettomasti ainakin sikäli, että olin menettänyt, kuten luulin, sekä\nCecilian että myöskin peltirasian, joka sisälsi, kuten toivon, setäni\njälkisäädöksen, mistä olen entistäkin varmempi sen nojalla, kuinka\nkiihkeästi Henry-setäni on koettanut saada sitä takaisin. Sen\nmenetettyään hän on ollut sellaisen kiihtymyksen tilassa, että hän on\nriutunut pelkäksi varjoksi.\n\n-- Hän tuntee ainoaksi mahdollisuudekseen sen, että kyytisoutajani on\nsaattanut aukaista rasian, toivoen löytävänsä siitä rahaa, ja\npettyneenä tuhota rasian välttääkseen ilmituloa. Jos asianlaita olisi\nollut sellainen, ja niin olisi saattanut olla, jollei se olisi joutunut\nniin kunnollisten miesten käsiin, olisi hän silloin saavuttanut ainoan\ntoiveensa, jälkisäädös olisi tuhottu, vaikka ei hänen omalla kädellään.\n\n-- Nyt, sir, olen esittänyt teille täydellisen ja vilpittömän\nselostuksen asiasta ja jätän teidän ratkaistavaksenne, miten toimitte.\"\n\n\"Jos jätätte sen minun ratkaistavakseni, teen sen hyvin pikaisesti\",\nvastasi kapteeni Turnbull. \"Käsiini on joutunut lipas, enkä tiedä,\nkenen se on. Avaan sen, kirjoitan luettelon sen sisältämistä\nasiakirjoista ja ilmoitan niistä _Timesissä_ ja muissa sanomalehdissä.\nJos setä-vainajanne jälkisäädös on niiden joukossa, ilmoitetaan siitä\ntietenkin muiden muassa, eikä Henry-setänne sellaisen julkisuuden\njälkeen otaksuttavasti rohkene hiiskua sanaakaan, vaan on liiankin\nhyvillään päästessään joutumasta paljastetuksi.\"\n\nKapteeni Turnbull käski kutsua lukkosepän, ja rasia avattiin. Se\nsisälsi sedän tilankauppaa koskevat oikeudelliset asiakirjat sekä\njoitakuita muita papereita, mutta se sisälsi myöskin niin kiihkeästi\netsityn asiakirjan -- James Wharncliffen viimeisen tahdon ja\njälkisäädöksen, joka oli päivätty kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän\npoistui Englannista.\n\n\"Mielestäni\", huomautti kapteeni Turnbull, \"lienee hyvä vahingon\nvaralta lukea tämä jälkisäädös todistajien kuullen. Kuten näette, ovat\nsen todistajina Henry Wharncliffe ynnä kaksi muuta henkilöä.\nMerkitkäämme heidän nimensä muistiin.\"\n\nNuori Wharncliffe luki jälkisäädöksen kapteeni Turnbullin pyynnöstä.\nOmituista sanoa, vainaja määräsi koko omaisuutensa veljenpojalleen\nWilliam Wharncliffelle ja veljentyttärelleen Cecilialle sillä ehdolla,\nettä he menisivät keskenään avioliittoon; jolleivät he menisi,\nmäärättiin heille kummallekin kaksikymmentätuhatta puntaa, ja\nomaisuuden loppuosa joutuisi ensimmäiselle miespuoliselle lapselle,\njoka syntyisi joko veljentyttären tai veljenpojan mentyä naimisiin.\nHänen veljelleen oli määrätty kymmenentuhatta puntaa sekä runsas\nvuotuinen määräraha, joka suoritettaisiin omaisuudesta, niin kauan kuin\nhänen veljentyttärensä asuisi hänen luonansa. Jälkisäädös luettiin ja\nluovutettiin takaisin kapteeni Turnbullille, joka pudisti Wharncliffen\nkättä ja onnitteli häntä.\n\n\"Olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa teille, sir, että tuskin\nosaan lausua julki kiitollisuuttani, mutta vieläkin suuremmassa\nkiitollisuudenvelassa olen tälle älykkäälle nuorukaiselle Faithfulille.\nTe ette enää saa olla kyytisoutajana, Faithful.\" Ja Wharncliffe pudisti\nkättäni. En vastannut mitään viimeiseen huomautukseen, sillä kapteeni\nTurnbull oli luonut katseensa minuun. Sanoin vain, että olin oikein\niloinen, koska olin voinut olla hänelle hyödyksi.\n\n\"Totuudenmukaisesti teidän sopii vakuuttaa, herra Wharncliffe\", virkkoi\nkapteeni, \"että vastainen varakkuutenne johtuu hänen välityksestään. Ja\nkoska jälkisäädöksestä käy ilmi, että saatte tuloja yhdeksäntuhatta\npuntaa vuodessa varmojen osakkeiden nojalla, pitäisi teidän mielestäni\nlahjoittaa hänelle kilpailuvene joka vuosi soudettavaksi.\"\n\n\"Ja minä arvioin sen\", lisäsin puolestani, \"täydeksi maksuksi\nosuudestani tässä asiassa.\"\n\n\"Ja nyt\", jatkoi kapteeni, keskeyttäen Wharncliffen, joka aikoi\nvastata, \"minusta tuntuu, että yhtä hyvin sopii välttää paljastuksia --\nasia on liian selvä. Menkää käymään setänne puheilla -- ilmoittakaa\nkenen hallussa asiakirjat ovat -- sanokaa hänelle, että hänen täytyy\nalistua ehtoihinne, nimittäin, että hänen täytyy hyväksyä jälkisäädös\noikeaksi ja sallia teidän heti solmia avioliitto, minkä jälkeen asiasta\nei enää hiiskuta mitään. Lakimiehenä hän tietää, kuinka ankarasti ja\nhäpeällisesti häntä saatettaisiin rangaista menettelystään, ja myöntyy\nihan liiankin iloissaan teidän ehtoihinne. Sillä välin minä pidän\nhallussani asiakirjan, sillä se ei lähde minun käsistäni, ennenkuin se\nviedään Lontoon siviliasiain oikeuteen.\"\n\nWharncliffe ei voinut olla hyväksymättä tätä harkittua järjestelyä, ja\nme erosimme toisistamme. Ja ollakseni keskeyttämättä kertomustani sopii\nminun varsin hyvin heti mainita lukijalle, että hänen setänsä alistui\nolosuhteisiin, oli olevinaan riemuissaan jälkisäädöksen löytymisestä,\nei virkkanut mitään peltirasiansa katoamisesta, pani Cecilian käden\nWilliamin käteen, ja heidät vihittiin avioliittoon kuukauden kuluttua\nsiitä tapauksesta kapteeni Turnbullin luona, minkä olen nyt selostanut.\n\nEnnen tämän sotaneuvottelun päättymistä oli ilta niin pitkälle kulunut,\nettä minun täytyi siirtää maksuosoituksen vieminen herra Drummondille\nseuraavaan päivään. Lähdin liikkeelle noin kello yksitoista ja saavuin\nperille keskipäivällä. Kun kolkutin ovelle, ei palvelija tuntenut\nminua.\n\n\"Mitä haluatte?\"\n\n\"Haluaisin puhutella rouva tai neiti Drummondia ja nimeni on Faithful.\"\n\nHän käski minun istua eteishallissa sillä aikaa, kun hän meni käymään\nyläkerrassa. \"Ja pyyhkikää kenkänne, nuorukainen!\" En voi sanoa olleeni\nmielissäni tästä komennuksesta, kuten minun sopinee nimittää, mutta\npalattuaan hän kehoitti minua astumaan yläkertaan, ja seurasin häntä.\n\nTapasin Sarahin yksin seurustelusalissa.\n\n\"Jacob, olen niin iloissani nähdessäni sinut, ja on ikävää, että sinun\nannettiin odottaa alhaalla, mutta -- jos sellaiset ihmiset, jotka\nsaattaisivat olla muutakin, tahtovat olla kyytisoutajia, ei se ole\nmeidän vikamme. Palvelijat arvostelevat ainoastaan ulkonäön mukaan.\"\n\nOlin harmissani hetkisen, mutta se meni pian ohitse. Istuuduin Sarahin\nviereen ja puhelin hänen kanssansa jonkun aikaa.\n\n\"Se lahja, joka minun piti sinulle antaa, oli oma ompelemani rahapussi,\njohon sinun sopii panna -- ansiosi\", virkkoi hän, nauraen. Ja sitten\nhän kohotti piloillaan sormeaan, huudahtaen: \"Vene, sir; vene, sir.\" No\nniin, Jacob, eihän mikään ole riippumattomuuden vertaista missään\nnimessä, etkä saa pahastua siitä, että nauran sinulle.\"\n\n\"En välitä siitä, Sarah\", vastasin (mutta olin siitä oikein pahasti\nharmissani). \"Eihän se ole häpeällistä.\"\n\n\"Ei ollenkaan, sen myönnän, muuta kuin kunnianhimon puutetta, jota en\njaksa käsittää. Ei kuitenkaan enää puhuta siitä.\"\n\nRouva Drummond tuli huoneeseen ja tervehti minua ystävällisesti.\n\"Milloin sinun sopii tulla päivälliselle luoksemme, Jacob? Tuletko\nkeskiviikkona?\"\n\n\"Voi, äiti! Hänen ei sovi tulla keskiviikkona; sinä päivänä meillä on\nvieraita.\"\n\n\"Niin on, rakas; en sitä muistanut; mutta torstaina olemme ihan yksin;\ntuletko torstaina, Jacob?\"\n\nEmmin, sillä tunsin kyytisoutajan ammattini olevan syynä siihen, ettei\nminua päästetty siihen pöytään, jossa aikoinani olin tottunut syömään,\nolipa vieraiksi kutsuttu ketä tahansa.\n\n\"Niin, Jacob\", puheli Sarah, tullen luokseni, \"sen täytyy tapahtua\ntorstaina, etkä saa evätä kutsuamme, sillä vaikka meillä on mahtavampia\nihmisiä keskiviikkona, heidän seuransa ei minusta ole niin mieluinen\nkuin sinun seurasi torstaina.\"\n\nSarahin viimeinen kohtelias lause sai minut tekemään päätökseni, ja\nhyväksyin kutsun. Herra Drummond tuli sisälle, ja annoin hänelle\nkapteeni Turnbullin maksuosoituksen. Hän oli oikein ystävällinen, mutta\nei puhunut paljoakaan muuta kuin sen, että hän oli iloinen siitä, että\nolin luvannut tulla heille päivälliselle torstaiksi. Palvelija tuli\nilmoittamaan, että vaunut olivat ovella, ja se oli minulle merkki sanoa\njäähyväiset. Pudistaessaan kättäni naurusuin Sarah huomautti, etteivät\nhe olisi hienotuntoisia, jos pidättäisivät minua kauemmin, koska minun\noli täytynyt jo nyt menettää puolikymmentä hyvää kyytiä.\n\n\"Mene siis veneellesi, riisu nuttusi ja korvaa menetetty aika!\" jatkoi\nhän. \"Piakkoin äiti ja minä aiomme tulla vesille -- vain tuottaaksemme\nsinulle ansiota.\"\n\nPoistuin naurusuin, mutta olin hirveästi tuskaantunut. En voinut olla\nheidän vertaisensa, koska olin kyytisoutaja. Sarahin pureva iva kävi\nminuun pahasti; mutta siihen sekaantui niin paljon ystävällisyyttä,\netten voinut olla hänelle vihainen.\n\nTorstaina menin sinne, kuten oli sovittu. He olivat aivan yksin,\nystävällisiä ja huomaavaisia, mutta sittenkin heissä oli jonkun verran\npingoitusta, joka tarttui minuunkin. Päivällisen jälkeen herra Drummond\npuhui hyvin vähän; hän ei uudelleen tarjoutunut ottamaan minua\npalvelukseensa eikä tiedustanut, miten menestyin valitsemassani\nammatissa. Yleensä minusta tuntui epämukavalta, ja olin iloissani\npäästessäni poistumaan aikaisin, eikä minua lainkaan haluttanut mennä\nuudelleen sinne vierailulle.\n\nMinun pitää tässä huomauttaa, että herra Drummond nyt liikkui tyyten\ntoisenlaisessa piirissä kuin silloin, kun ensiksi häneen tutustuin. Hän\noli useiden suurien ulkomaisten kauppahuoneiden edustaja ja kokosi\nomaisuutta ripeästi. Hänen liikkeensä mittakaavakin oli kokonaan\ntoinen; jokainen osasto oli järjestetty loisteliaasti ja tähtäsi\nylellisyyteen.\n\nSoutaessani virtaa ylöspäin vakuutti joku ääni rinnassani, että\nmestarin ennustus toteutuisi täsmällisesti ja että vielä kerran\nkatuisin, koska olin torjunut herra Drummondin lähentelyt -- niin, en\nollut oikein varma siitä, enkö jo sillä hetkellä hyvin suuresti\nepäillyt riippumattomuusvaatimukseni viisautta.\n\nJa jotta en kyllästyttäisi teitä, lukijani, kiinnostamattomilla\nyksityiskohdilla, täytyy teidän sallia lähes kaksi vuotta kulua,\nennenkuin alan uudelleen jatkaa kertomustani. Sen ajan tapaukset esitän\nsuppeasti yhdellä tai kahdella sivulla. Mestari kulki vanhaa, tasaista\nlatuaan -- niisti nenäänsä ja käytteli raippaansa yhtä tehokkaasti kuin\nkonsanaan. Harvoin kulutin sunnuntaipäivää käymättä vierailulla hänen\nluonansa ja hyötymättä hänen neuvoistaan. Kapteeni Turnbull oli aina\nystävällinen ja huomaavainen, mutta hänen terveytensä huononi\nasteittain, sillä hän ei ollut koskaan toipunut jäähän uppoamisen\nvaikutuksista. Drummondeja näin vain harvoin; milloin kohtasimme\ntoisemme, suhtautuivat he minuun ystävällisesti, mutta en kertaakaan\nkäynyt heidän luonaan omasta aloitteestani ja tavallisesti menin heille\nvierailulle saatuani kutsun Tomin välityksellä. Sarah oli kasvanut\nhyvin kauniiksi tytöksi, ja se, että Drummondin varallisuus oli hyvin\ntunnettu ja että hän oli ainoa tytär, avasi heille tien paljon ylempiin\npiireihin kuin se oli, jossa he olivat aikaisemmin tottuneet\nseurustelemaan. Eroitus välillämme kasvoi niin ollen joka päivä, ja\nminulla oli yhä vähemmän halua mennä heidän kotiinsa.\n\nStapleton tapansa mukaan poltteli piippuaan ja jaaritteli\n_ihmisluonnosta_. Marysta oli tullut komea nainen, mutta vielä\nentistäkin keimailevampi. Poloinen Tom Beazeley oli suorastaan joutunut\nhänen kiehtomisvoimansa lumoihin ja oli yhtenään hänen seurassaan,\nmutta hän ilvehti ja kujeili Tomille -- milloin rohkaisten häntä ja\nhymyillen hänelle, milloin hyljeksien ja ivaten häntä. Tom yritti\nkuitenkin sitkeästi, sillä hän oli lumoutunut, ja maksettuaan minulle\nveneen rakentamiseen lainaamani rahat hän käytti kaikki ansionsa\npukeutuakseen kuosikkaasti ja antaakseen Marylle lahjoja. Viimemainittu\nei enää laisinkaan ollut minun hillittävissäni ja nähtävästi nautti\nsaadessaan tehdä kaikkea sellaista, mitä tiesi minun paheksuvan. Olimme\nkuitenkin aika ystävällisissä suhteissa saman talon asukkaina.\n\nVanhan Tom Beazeleyn ilmoitustaulu oli pystyssä, ja hän oli menestynyt\noikein hyvin. Hänen nähtiin päivät pääksytysten takovan kaikenlaisten\nveneiden pohjia, ja samalla hänen kuultiin huojentavan työtänsä\nmoninaisilla lauluillaan. Kävin monesti siellä soudellessani\nedestakaisin virralla ja vietin siellä silloin tällöin muutamia\ntunteja, kuunnellen hänen tarinoitaan, jotka samoin kuin hänen\nlaulunsakin tuntuivat lähtevän ehtymättömästä varastosta.\n\nMinuun nähden kertomus olisi pikemminkin tunteiden kuin toiminnan\nkuvausta. Elämäni lipui samoin kuin veneenikin -- äänettömästi ja\nripeästi. Jokainen päivä oli vain seuraavan edeltäjä tapahtumien ja\nkyydittävien ainoastaan vähän vaihdellessa. Minulla oli, kuten lukija\ntietää, sangen vähän tuttavia, ja vierailemassa kävin vain silloin\ntällöin. Turvauduin taaskin kirjoihini pitkinä kesä-iltoina, joina Mary\nlähti ulkosalle Tomin tai jonkun muun ihailijansa saattamana; kapteeni\nTurnbullin kirjasto oli käytettävänäni, ja siitä oli minulle paljon\netua. Jonkun ajan kuluttua lukeminen oli muuttunut minulle melkein\nintohimoksi, ja olin harvoin ilman kirjaa kädessäni.\n\nMutta vaikka paransinkin henkisiä kykyjäni, en tehnyt itseäni\nonnellisemmaksi. Päinvastoin tunsin yhä selvemmin tehneeni suunnattoman\ntyhmyyden siten ehdottomasti tahtoessani olla riippumaton. Tunsin, että\nolin asemani yläpuolella ja että ne, joiden parissa elin, eivät olleet\nkumppaneitani -- että typerän ylpeyden vaikutuksesta olin hylännyt\nminulle tarjoutuneet edistymismahdollisuudet ja että kulutin nuoruuteni\nhyödyttömästi. Kaikki se tunkeutui päivä päivältä yhä voimakkaammin\nmieleeni, ja kaduin katkerasti, kuten mestari oli vakuuttanut minun\ntekevän, riippumattomuushenkeäni -- nyt, kun se oli liian myöhäistä.\n\nDrummond ei enää kertaakaan uudistanut tarjoustaan, ja kapteeni\nTurnbull, joka oli saanut sen käsityksen, että olin edelleenkin samaa\nmieltä, ja joka samalla vaikeassa tilassaan -- häntä kidutti reumatismi\n-- alkoi ajatella enemmän itseään ja vähemmän muita, ei enää kertaakaan\nehdottanut, että luopuisin ammatistani. Olin vieläkin liian ylpeä\nhiiskuakseni toivomuksistani, ja niinpä yhäti soutelin joella milteipä\nvälittämättä mitään ansioista ja onnellisena ainoastaan silloin, kun\nsaatoin historian lehtien avulla tai runouden kukkien parissa elää\nmenneissä ajoissa tai huvitella mielikuvitelmissa.\n\nSiten lukeminen samoin kuin käärme, jonka ruumiin sanotaan sisältävän\nsen pureman vastamyrkkyä, avartaessaan henkistä puoltani muuttui\nalhaisen asemani herättämän tyytymättömyyden lähteeksi, mutta samalla\nainoaksi onnettomuuteni lohdutukseksi johtamalla ajatukseni pois\nnykyisyydestä.\n\nSivuuttakaa siis, lukijani, lähes kaksi vuotta, pitäen edellä\nesitettyjä viittauksia hahmopiirteinä ja täydentäen kuvaa oman\nmielikuvituksenne väreillä piirtämättä siihen erikoisen\nmerkityksellisiä tapauksia, ja alkakaa sitten jälleen lukea\nkertomustani.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nLuku, jossa kerrotaan kaikkien muiden paitsi lukijan tappioista, vaikka\nTom aluksi työskenteleekin älyllään ja saa täydellisen palkkion\nponnistuksistaan -- Teemme huonoimman kaupan, mitä eläissämme olemme\ntehneet -- Menetämme kyydittävämme, menetämme veneemme ja menetämme\nvapautemme --- Pelkkää menetystä, eikä lainkaan hyötyä -- Kyydittävä\nperin epärehellinen -- Kahden guinean arvoinen järkeily ei ole kahden\npennyn arvoinen muualla kuin sotalaivan peräkannella.\n\n\n\"Jacob\", lausui Tom minulle, soudettuaan veneensä laituriin minun\nveneeni viereen, jossa istuin muuan kapteeni Turnbullin kirjoista\nkädessäni, \"Jacob, muistatko, että oppiaikani päättyy huomenna? Olen\npalvellut seitsemän vuottani, ja auringon noustessa olen vapaa joesta.\nKuinka kauan sinun vielä täytyy palvella?\"\n\n\"Noin viisitoista kuukautta, mikäli muistan, Tom. -- Venettäkö, sir?\"\n\n\"Kyllä; airoihin, nuori mies; liikkukaa ravakasti, sillä minulla on\nkiire! Miten on vuoroveden laita?\"\n\n\"Pakovesi, sir, alkaa varsin pian; mutta nyt on käänneaika. Tom, käyhän\nkatsomassa, löydätkö Stapletonia!\"\n\n\"Pyh! Älä välitä hänestä, Jacob! Minä lähden mukaasi. Kuulehan, Jones,\nkäske vanhan  _'ihmisluonnon'_ pitää huolta veneestäni!\" lisäsi Tom,\npuhutellen erästä tuntemaamme kyytisoutajaa.\n\n\"Arvelin sinun tulleen tapaamaan _häntä_\", virkoin Tomille\ntyöntäessämme venettä irti rannasta.\n\n\"Tulimmainen _hänet_ periköön\", vastasi Tom. \"Hän on pahempi kuin\ntuuliviiri.\"\n\n\"Onko taaskin niin hullusti?\"\n\n\"Hullusti totisesti -- kaikki on hullusti -- meitä on kaksi hullua. Hän\non liian oikullinen; minä olen liian ihastunut; hän käyttäytyy liian\nhuonosti; ja minä myönnyn liian paljoon. Mutta yksiinhän se käy.\"\n\n\"Mutta minusta tuntui, ettei se käy yksiin, koska teitä on kaksi, Tom.\"\n\n\"Mutta kahdesta voidaan tehdä yksi, Jacob, kuten tiedät.\"\n\n\"Niin, pappi voi sen tehdä; mutta ethän sinä ole pappi.\"\n\n\"Olen joka tapauksessa hieman samanlainen nyt\", tokaisi Tom, joka souti\netumaisella airolla, \"sillä sinä kelpaat hyvin lukkariksi, ja minä olen\nsinun takanasi.\"\n\n\"Se ei ollut huonosti sanottu\", huomautti peräteljolla istuva\nherrasmies, jonka olimme keskustellessamme unohtaneet.\n\n\"Kyytisoutajasta tulisi aika huono pappi, sir\", vastasi Tom.\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Hän ei todennäköisesti eläisi käytännössä saarnojensa mukaan.\"\n\n\"Taaskin miten niin?\"\n\n\"Koska hän koko elämänsä ajan katsoo toisaalle ja soutaa toisaalle.\"\n\n\"Oikein hyvin -- oikein hyvin tosiaankin.\"\n\n\"Ei, sir, hyvä käytännössä, mutta ei kuitenkaan hyvä tosiasiallisesti.\nSiinä ongelma.\"\n\n\"Ongelmalta totisesti tuntuu saada noin oivallinen ketju vastauksia\nkyytiveneessä.\"\n\n\"No niin, sir, jos olen oivallinen ketju tänään, muistutan huonoa\nkelloa huomenna.\"\n\n\"Minkä tähden niin, kelpo poika?\"\n\n\"Koska olen palvellut aikani loppuun.\"\n\n\"Kas tuossa, poika\", sanoi herrasmies, viskaten Tomille puolikruunusen.\n\n\"Kiitoksia, sir! Kun ensi kerran tapaamme toisemme, toivon, ettei\nteillä ole sen enempää älyä kuin teillä on nyt.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Ei kylliksi älyä pitääksenne rahanne, sir -- siinä kaikki.\"\n\n\"Otaksuttavasti arvelet, ettei minulla ole paljoa.\"\n\n\"Kumpaa, sir? Älyä vaiko rahaa?\"\n\n\"Älyä, nuori mies.\"\n\n\"Ei, sir; luullakseni teillä on kumpaakin. Edellistä ostitte juuri\näsken; ja tuskinpa olisitte sitä ostanut, jos teillä ei olisi rahaa\nliiaksi.\"\n\nSoudimme Lontoon-sillan lähellä oleville portaille, ja herrasmies\nsuoritti minulle kyytimaksunsa. \"Hyvästi, nuori mies\", toivotti hän\nTomille.\n\n\"Voikaa te hyvin, sillä olette maksanut meille hyvin\", vastasi Tom,\nojentaen kätensä auttaakseen hänet pois veneestä. \"No niin, Jacob, olen\ntänään ansainnut enemmän päälläni kuin käsilläni. Kumpihan ajan mittaan\nansaitsee enemmän maailmassa?\"\n\n\"Pää, Tom, usko minua; mutta parhaiten ne työskentelevät yhdessä.\"\n\nSamassa puhelumme keskeytettiin: \"Kuulkaahan, kyytisoutajat, haluatteko\nhyvän kyydin?\" huusi tumman näköinen, likaisenpuoleinen,\ntanakkatekoinen nuori mies, joka seisoi portaiden yläpäässä.\n\n\"Mihin, sir?\"\n\n\"Gravesendiin, veitikat, jollette pelkää suolaista vettä.\"\n\n\"Se on pitkä matka, sir, ja suolaisen veden soudusta meidän pitää saada\nhyvä maksu.\"\n\n\"Niin saattekin, ja lasin grogia kaupantekijäisiksi.\"\n\n\"Niin, mutta kauppa ei ole vielä tehty, sir. Jacob, suostutko\nlähtemään?\"\n\n\"Kyllä, mutta en vähemmästä kuin guineasta.\"\n\n\"Ei lähdetä vähemmästä kuin kahdesta guineasta\", supatti Tom minulle.\n\"Onko teillä hyvin kiire, sir?\" lisäsi hän, puhutellen nuorta miestä.\n\n\"Kyllä, pahuksenmoinen kiire; myöhästyn laivastani. Paljonko tahdotte\nkyydistä?\"\n\n\"Kaksi guineaa, sir.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Tulkaa tuonne majataloon noutamaan matkatavarani!\"\n\nNoudimme hänen tavaransa, sijoitimme ne veneeseen ja lähdimme jokea\nalaspäin vuoroveden mukana. Kyydittävämme oli hyvin puhelias, ja saimme\ntietää, että hän oli perämiehenä _Immortalitessa_, nelikymmentykkisessä\nfregatissa, joka oli ankkurissa Gravesendin edustalla ja jonka piti\nseuraavana aamuna purjehtia Downsiin odottamaan purjehdusmääräyksiä.\nVuorovesi auttoi meitä, ja iltapäivällä olimme likellä fregattia, jonka\nsininen lippu liehui ylväästi peräparraspuun yläpuolella. Vuorovettä\nvastaan puhaltava tuuli nostatti melkoisen aallokon, ja ennenkuin\nennätimme laivan luokse, oli veneessämme vettä aika tavalla; ja\npäästyämme sen kupeelle, vaarui veneemme, jonka keulassa matka-arkku\noli, niin pahasti, että pelkäsimme uppoavamme.\n\nJuuri silloin, kun arkkuun oli kiinnitetty köysi ja sitä hinattiin pois\nveneestämme, tuli laivan kupeelle sen iso vene, joka oli ollut vettä\nnoutamassa, enkä tiedä, tapahtuiko se vahingossa vaiko tahallisesti,\nvaikka epäilenkin viimemainittua, mutta sitä ohjaava kadetti antoi sen\ntörmätä veneeseemme, joka murskaantui ja täyttyi heti vedellä, joten\nTom ja minä jäimme veden varaan ja siihen vaaraan, että pusertuisimme\nkuoliaiksi ison veneen ja aluksen laidan väliin. Veneessä olevat\nmerimiehet kuitenkin työnsivät sen loitommaksi airollaan ja nostivat\nmeidät vedestä, kun taas veneemme upposi laitaansa myöten ja ajautui\nperäänpäin.\n\nRavisteltuamme itseämme hieman kapusimme laivaan ja pyysimme erästä\nupseeria lähettämään veneen noutamaan meidän venettämme. \"Puhukaa\nensimmäiselle luutnantille -- hän on tuolla\", kuului vastaus.\n\nMenin sen henkilön luokse, jota minulle oli osoitettu. \"Jos\nsuvaitsette, sir --\"\n\n\"Mitä pahusta tahdotte?\"\n\n\"Venettä, sir, nou--\"\n\n\"Venettä! Mitä pahusta!\"\n\n\"Noutamaan venettämme, sir\", pisti Tom väliin.\n\n\"Noutakaa se itse!\" kehoitti ensimmäinen luutnantti, meni ohitsemme ja\nhuusi mastossa oleville merimiehille: \"Ison maston märssymiehet,\ntiukatkaa harusköytenne! Liikkukaa ripeästi! Laskekaa raa'at alas!\nMerisotilaat ja peräväki, laittakaa isovene kuntoon! Alipursimies!\"\n\n\"Tässä, sir.\"\n\n\"Puhaltakaa merisotilaat ja peräväki panemaan isoa venettä kuntoon!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, sir.\"\n\n\"Mutta mehän menetämme veneemme, Jacob\", sanoi Tom minulle. \"He sen\nmurskasivat, ja heidän se pitäisi nostaa merestä.\" Senjälkeen Tom meni\npuhuttelemaan perämiestä, jonka olimme tuoneet laivaan ja selitti\nhänelle vaikeutemme.\n\n\"Kautta sieluni, en uskalla hiiskua sanaakaan. Olen pinteessä lomani\nylittämisen tähden. Minkä pahuksen tähden ette pitäneet huolta\nveneestänne ja kiidättäneet sitä eteenpäin, kun näitte ison veneen\ntulevan?\"\n\n\"Miten olisimme voineet, kun arkkua parhaillaan hinattiin laivaan?\"\n\n\"Niin tosiaan. No niin, olen hyvin pahoillani teidän tähtenne, mutta\nminun täytyy huolehtia arkustani.\" Niin sanottuaan hän katosi ison\nluukun portaille.\n\n\"Joka tapauksessa yritän vielä kerran\", virkkoi Tom, mennen ensimmäisen\nluutnantin puheille. \"On ankaraa, että menetämme veneemme ja leipämme,\nsir\", sanoi hän koskettaen hattuaan.\n\nKun nyt merisotilaat ja peräväki olivat kunnollisesti puuhassa,\noli ensimmäisellä luutnantilla kovaksi onneksi enemmän aikaa\nkiinnittääkseen meihin huomiota. Hän silmäili meihin vakavasti ja meni\nperään katsomaan, oliko veneemme vielä näkyvissä. Samassa tuli kannelle\nperämies, joka ei vielä ollut ilmoittautunut ensimmäiselle\nluutnantille.\n\n\"Tom\", sanoin, \"tuolla on vene likellä laivaa. Laittaudutaan siihen ja\nnoudetaan itse veneemme.\"\n\n\"Varrotaan tuokio nähdäksemme, auttavatko nämä meitä -- ja saadaksemme\nrahamme joka tapauksessa\", vastasi Tom, ja molemmat astelimme\nperäkannelle.\n\n\"Olen saapunut laivaan, sir\", ilmoitti perämies, koskettaen nöyrästi\nhattuaan.\n\n\"Olette ylittänyt lomaanne, sir\", huomautti ensimmäinen luutnantti, \"ja\nnyt minun täytyy teidän huolimattomuutenne vuoksi lähettää miehiä\nnoutamaan vene.\"\n\n\"Jos suvaitsette, he ovat oikein komeita nuoria miehiä\", vihjasi\nperämies. \"Oivallisia etumärssymiehiä. Venettä ei kannata lähettää\nnoutamaan, sir.\"\n\nTämä vihjaus, jonka perämies lausui ensimmäiselle luutnantille\npäästäkseen jälleen hänen suosioonsa, ei mennyt hukkaan. \"Ketä olette,\nmiehet? kysyi ensimmäinen luutnantti meiltä.\n\n\"Kyytisoutajia, sir.\"\n\n\"Kyytisoutajia, vai niin? Oliko se teidän oma veneenne?\"\n\n\"Ei, sir\", vastasin, \"se oli niiden miesten, joiden palveluksessa\nolen.\"\n\n\"Oh, ei siis teidän veneenne? Oletteko sitten oppilaita?\"\n\n\"Kyllä, sir, molemmat oppilaita.\"\n\n\"Näyttäkää minulle oppilaskirjanne!\"\n\n\"Emme kuljeta niitä muassamme.\"\n\n\"Mistä minä sitten tiedän, että olette oppilaita?\"\n\n\"Voimme todistaa sen, sir, jos sitä haluatte.\"\n\n\"Haluan sitä, ja joka tapauksessa kapteeni haluaa sitä.\"\n\n\"Suvaitsetteko lähettää noutamaan venettä, sir? Se on jo miltei\nnäkymättömissä.\"\n\n\"En, poikaseni. Minun ei sovi käyttää kuninkaan veneitä sellaisiin\ntehtäviin.\"\n\n\"Sitten meidän on paras itsemme mennä, Tom\", virkoin, ja menimme\nkeulaan huutamaan kyytisoutajaa, joka lepuutti airojaan likellä\nfregattia.\n\n\"Seis -- seis -- ei niin kiireisesti! Minne aiotte, poikaseni?\"\n\n\"Noutamaan venettämme, sir.\"\n\n\"Ilman minun lupaaniko, häh?\"\n\n\"Emme kuulu fregatin miehistöön, sir.\"\n\n\"Ette, mutta luullakseni te hyvin todennäköisesti pian kuulutte, sillä\nteillä ei ole suojeluskirjoja.\"\n\n\"Voimme lähettää noutamaan ne ja saada ne tänne huomenaamuksi.\"\n\n\"No niin, saatte tehdä sen, jos haluatte; mutta teidän ei sovi odottaa\nminun uskovan kaikkea, mitä minulle kerrotaan. Kuinka kauan teillä\nesimerkiksi on palvelusaikaa jäljellä, nuori mies?\" tiedusti hän,\nkääntyen Tomin puoleen.\n\n\"Aikani päättyy huomenna, sir.\"\n\n\"Huomenna. No, siispä pidätän teidät täällä huomiseen saakka ja otan\nteidät sitten merimieheksi.\"\n\n\"Jos pidätätte minut nyt, sir, olen pakolla värvätty nyt.\"\n\n\"Eihän toki! Teidät vain pidätetään siksi, kunnes todistatte olevanne\nkyytisoutajanoppilas.\"\n\n\"Ei, sir, olen totisesti värvätty oppilasaikanani.\"\n\n\"Ette suinkaan, ja todistan sen teille. Ette kuulu laivan miehistöön,\nennenkuin teidät on merkitty sen muonakirjaan. Enkä merkitse teitä\nkirjaan tänään, minkä vuoksi ette ole tänään värvättykään.\"\n\n\"Joka tapauksessa minut pakotetaan kärsimään nälkää\", tokaisi Tom, joka\nei milloinkaan malttanut olla laskematta leikkiä.\n\n\"Ei, ei pakoteta; lähetän teille kummallekin kelpo päivällisen\nupseerien ruokalasta. Niin ollen teitä ei pakoteta mihinkään\", vastasi\nluutnantti, nauraen Tomin sutkaukselle.\n\n\"Sallinette joka tapauksessa minun poistua, sir\", huomautin, sillä\nkäsitin, että Tom ja minut voitaisiin saada vapaiksi ainoastaan siten,\nettä kiiruhtaisin herra Drummondin puheille apua pyytämään.\n\n\"Pyh! Hölynpölyä; teidän täytyy molempien soutaa samassa veneessä,\nkuten olette tehneetkin. Asia on niin, pojat, että olen kovasti\nmieltynyt teihin molempiin enkä mitenkään malta luopua teistä.\"\n\n\"On kovaa, että menetämme leipämme tällä tavoin\", huomautin.\n\n\"Me kyllä hankimme teille leipää, ja saatte nähdä, että se onkin aika\nkovaa\", vastasi luutnantti nauraen. \"Se on kuin piikiveä.\"\n\n\"Kun siis pyydämme leipää, annatte te meille kiven\", veisti Tom. \"Se on\nvastoin raamattua.\"\n\n\"Aivan oikein, hyvä mies; mutta asianlaita on sellainen, etteivät\nmaailman kaikki raamatut pystyisi varaamaan merimiehiä fregattiimme.\nMeillä täytyy olla merimiehiä, ja meidän täytyy hankkia niitä miten\nvoimme, mistä voimme ja milloin voimme. Hätä ei tunne lakia; joka\ntapauksessa se pakottaa meidät rikkomaan kaikkia lakeja. Eikähän\nolekaan kovin raskasta palvella kuningasta vuosi tai pari ja täyttää\ntaskunsa saalisrahoilla. Mitähän jos pestautuisitte vapaaehtoisesti?\"\n\n\"Sallitteko meidän mennä maihin puoleksi tunniksi sitä miettimään?\"\nkysyin.\n\n\"En, pelkään maamoukkien houkuttelevan teidät toiselle mielelle. Mutta\nannan teille ajatusaikaa huomisaamuun, ja sitten olen varma ainakin\ntoisesta.\"\n\n\"Kiitoksia minun puolestani\", vastasi Tom.\n\n\"Olette oikein tervetullut\", lausui ensimmäinen luutnantti nauraen ja\npoistuen senjälkeen kajuutanportaita myöten päivälliselleen.\n\n\"Kas niin, Jacob, nyt olemme pinteessä\", virkkoi Tom, niin pian kuin\nolimme kahden kesken. \"Saat uskoa, että se on varma tällä kertaa.\"\n\n\"Pelkään niin olevan\", myönsin, \"jollemme saa lähetetyksi kirjettä\nisällesi tai herra Drummondille, joka varmasti auttaisi meitä. Mutta se\nlikainen vintiö, joka vihjasi tästä ensimmäiselle luutnantille,\nmainitsi fregatin lähtevän purjehtimaan huomenaamulla. Hän on tuolla,\nmennään puhuttelemaan häntä.\"\n\n\"Milloin fregatti lähtee purjehtimaan?\" tiedusti Tom perämieheltä, joka\nkäveli kannella.\n\n\"Hyvä mies, sotalaivassa ei merimiesten ole tapana tiedustaa\nupseereilta niin nenäkkäitä kysymyksiä. Teille riittää ihan kylliksi se\ntieto, että fregatin lähtiessä liikkeelle te lähdette sen mukana.\"\n\n\"No niin, sir\", vastasin kiukustuneena hänen vastauksestaan, \"joka\ntapauksessa lienette hyvä ja maksatte meille kyytimaksunne. Olemme\nteidän tähtenne menettäneet veneemme ja kenties vapautemmekin; meidän\nsopii varsin hyvin saada kaksi guineaamme.\"\n\n\"Kaksi guineaa! Kahta guineaako vaaditte, häh?\"\n\n\"Niin, sir, se oli sovittu kyytimaksu.\"\n\n\"Kas niin, huomatkaa, hyvät miehet\", virkkoi perämies, pistäen peukalot\nliiviensä kainaloihin, \"että tätä juttua täytyy hieman selvittää.\nLupasin teille kaksi guineaa, kun olitte kyytisoutajia. Mutta kun nyt\nkuulutte sotalaivan miehistöön, ette enää ole kyytisoutajia. Suoritan\naina velkani rehellisesti, milloin löydän laillisen velkojani; mutta\nmissä ne kyytisoutajat nyt ovat?\"\n\n\"Tässä olemme, sir.\"\n\n\"Ei, poikaseni; olette sotalaivan merimiehiä nyt, ja se muuttaa asian\ntäydelleen.\"\n\n\"Mutta emme ole vielä, sir. Vaikka se muuttaisikin asian, ei meitä\nvielä ole merkitty laivan luetteloihin.\"\n\n\"No niin, mutta huomenna teidät ehkä merkitään; joka tapauksessa saamme\nsen nähdä. Jos teidän sallitaan lähteä maihin, olen teille velkaa kaksi\nguineaa, koska olette kyytisoutajia; mutta jos teidät pidätetään\nsotalaivan merimiehiksi, niin silloin olette vain tehneet\nvelvollisuutenne soutaessanne laivaan upseerinne. Kuten huomaatte,\npojat, puhun vain oikeuden ja kohtuuden mukaisesti.\"\n\n\"No niin, sir, mutta pyytäessänne palvelustamme olimme kyytisoutajia\",\nintti Tom.\n\n\"Aivan oikein, niin olittekin. Mutta muistakaa, ettei niitä kahta\nguineaa tarvinnut maksaa, ennenkuin olisitte suorittanut tehtävänne,\nsiis vasta sitten, kun olitte laivassa. Laivaan tultuanne teidät\nvärvättiin, ja teistä tuli sotalaivan merimiehiä. Teidän olisi pitänyt\nvaatia kyytimaksua, ennenkuin ensimmäinen luutnantti sai teidät\nkynsiinsä. Ettekö oivalla, kuinka oikeudenmukaisia huomautukseni ovat?\"\n\n\"En voi väittää sitä oivaltavani; mutta sen oivallan, että meillä on\nhyvin vähän mahdollisuuksia saada palkkiomme\", virkkoi Tom.\n\n\"Olette harkintakykyinen nuori mies\", kehui perämies. \"Ja nyt neuvon\nteitä jättämään asian silleen, sillä muutoin ehkä saatte minut\nmaksamaan teille laivastotapaan.\"\n\n\"Miten se käy, sir?\"\n\n\"Ympäri korvia, kuten kissa maksoi apinalle\", selitti perämies,\nastellen verkkaisesti toisaalle.\n\n\"Ei vetele, Tom\", virkoin, hymyillen väittelyn mielettömyydelle.\n\n\"Pelkäänpä, ettei vetele millään tavoin, Jacob. Minä en kuitenkaan\nsiitä suuresti välitä. Olen hieman ikävöinyt päästä näkemään maailmaa,\nja nyt on kenties yhtä hyvä kuin milloin muulloin tahansa; mutta olen\npahoillani sinun tähtesi, Jacob.\"\n\n\"Se on kaikki omaa syytäni\", vastasin. Ja sitten vaivuin niihin\naatoksiini, joita olin niin usein viime aikoina aprikoinut, miettien,\nkuinka hupsu olin ollut tahtoessani olla riippumaton, mikä nyt oli\njohtanut vapauteni menettämiseen. Mutta meillä oli vilu saamastamme\nkylvystä, ja sitäpaitsi olimme perin nälkäisiä. Ensimmäinen luutnantti\nei unohtanut lupaustaan; hän lähetti meille hyvän päivällisen ja lasin\ngrogia kummallekin, jotka nautimme välikannella kahden tykin välissä.\n\nMeillä oli jonkun verran rahaa taskuissamme, ja ostimme muutamia\narkkeja paperia venekaupustelijoilta, jotka olivat pääkannella myymässä\ntavaroitaan merimiehille. Kirjoitin herra Drummondille ja kapteeni\nTurnbullille sekä Marylle ja vanhalle Tomille, pyytäen kahta\nviimemainittua lähettämään vaatteemme Dealiin siltä varalta, että\nmeidät pidätettäisiin laivassa. Myöskin Tom kirjoitti lohduttaakseen\näitiään, ja paras lohdutus, jonka hän osasi antaa, oli hänen sanojensa\nmukaan se, että hän lupasi pysyä raittiina.\n\nUskottuamme nämä kirjeet kaupustelijattarelle, joka lupasi uskollisesti\nviedä ne postitoimistoon, ei meillä enää ollut muuta tekemistä kuin\njonkinlaisen nukkumapaikan etsiminen. Vaatteemme olivat kuivaneet\nyllämme, ja kävelimme välikannen alla, mutta ei kukaan puhutellut meitä\neikä edes kiinnittänyt meihin vähääkään huomiotaan. Äskettäin\nmiehitetyssä laivassa, joka on valmis lähtemään vesille, vallitsee\nmiehistön keskuudessa yleinen itsekkyys. Jotkut, jolleivät useimmat,\nolivat meidän tavallamme värvätyt väkisin, ja heidän ajatuksiaan\naskarruttivat heidän asemansa ja heidän tulevaisuudentoiveissaan\ntapahtunut muutos. Toisilla oli yllin kyllin puuhaa heidän\njärjestellessään vähäisiä asioitaan vaimojensa ja sukulaistensa\nkeralla, kun taas suurin osa merimiehistä, joita kuri ei vielä ollut\nopettanut järjestykseen ja jotka eivät vielä tunteneet toisiaan, olivat\nvielä erillisyyden ja yksilöllisyyden tilassa, minkä vuoksi jokainen\nmies luonnollisesti huolehti itsestään, välittämättä naapuristaan.\n\nMeidän ei niin ollen sopinut odottaa myötätuntoa osaksemme, emmekä sitä\nsaaneetkaan; olimme touhun ja melun näyttämöllä, mutta sittenkin yksin.\nKäyttämätön märssypurje, joka sillä hetkellä oli pantu talteen kahden\ntykin väliin, oli paras meille tarjoutuva mukavuus. Valtasimme sen ja\nsekä ruumiillisesti että sielullisesti väsyneinä vaivuimme pian uneen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nTässä maailmassa on usein nousuja ja laskuja -- Saavumme Downsiin --\nKapteenimme tulee laivaan ja pitää meille vastenmielisistä piirteistä\nsellaisen saarnan, jollaista useimmat meistä eivät olleet ennen\nkuulleet -- Hän panee meidät kaikki käymään sekuntikellonsa mukaan eikä\nkoskaan kutsu vahtimiehistöä paikalle, ennenkuin kellon kaikki\nosoittimet ovat täsmälleen kohdallaan.\n\n\nPäivän koittaessa seuraavana aamuna heräsimme hätkähtäen, kun pursimies\nja alipursimiehet kimakasti vihelsivät kaikkia miehiä päästämään laivaa\nirti kiinnityspaikaltaan. Luotsi oli laivassa, ja sää oli kaunis. Koska\nfregatin ainoakaan ankkuri ei ollut laskettuna, ei meidän tarvinnut\nmuuta kuin irroittaa kiinnitysköydet ja levittää purjeet, ja vajaassa\npuolessa tunnissa olimme kaikki purjeet levällään pyrkimässä nousuveden\nviimeistä neljännestä vastaan.\n\nTom ja minä olimme seisoneet käymäsillalla, tarkkaillen puuhailua,\nmutta auttamatta, kunnes ensimmäinen luutnantti laivan ollessa\nkunnolleen liikkeellä antoi määräyksen kieputa köydet kokoon.\n\n\"Mielestäni, Jacob, meidän sopii varsin hyvin auttaa\", ehdotti Tom,\ntarttuen kiinni isonpurjeen taljaan, jota kilistettiin, ja kiskoen sitä\neteenpäin.\n\n\"Olen mukana kaikesta sydämestäni\", vastasin ja aloin kiskoa köyttä\nhänen kieputessaan sitä.\n\nMeidän ollessamme siinä puuhassa tuli ensimmäinen luutnantti\nkeulapuolelle ja tunsi meidät. \"Sellaisesta pidän, pojat\", kehui hän.\n\"Te ette jöröttele, huomaan, enkä sitä unohda.\"\n\n\"Toivottavasti ette unohda meidän olevan kyytisoutajan opissa ja\npäästätte meidät maihin\", huomautin.\n\n\"Minulla on tyrmistyttävän huono muisti joissakuissa asioissa\", kuului\nhänen vastauksensa hänen astellessaan edelleen etukannelle. Hän ei\nkuitenkaan unohtanut muonittaa meitä sinä päivänä ja merkitä nimiämme\nlyijykynällä laivan kirjoihin, mutta meitä ei määrätty mihinkään\nruokakuntaan eikä sijoitettu mihinkään.\n\nSeuraavana aamuna ankkuroimme Downsissa. Iltapäivällä alkoi tuulla\nrajusti, emmekä päässeet rannan kanssa yhteyteen muutoin kuin merkeillä\nennenkuin kolmantena päivänä, jolloin myrsky vaimeni ja meille\nnäytettiin merkki: \"Valmistautukaa lähtemään ja lähettäkää vene\nnoutamaan kapteenia!\" Tällä välin saapui kupeellemme useita veneitä, ja\nyhdessä niistä oli postinkuljettaja.\n\nSain kirjeitä herra Drummondilta ja kapteeni Turnbullilta, joissa\nilmoitettiin, että he kääntyisivät heti amiraalinviraston puoleen,\nanoen meidän vapauttamistamme, ja Maryltä kirjeen, josta toinen puoli\noli minulle, toinen Tomille. Stapleton oli soutanut Tomin veneen\nvanhalle Tom Beazeleylle, vieden samalla vaatteeni, ja ne ynnä Tomin\nvaatteet oli lähetetty Dealiin. Tom sai äidiltään kirjeen, jonka toisen\npuolen oli kyhännyt hänen isänsä ja toisen äiti itse. Mutta en vaivaa\nlukijaa sen sisällöllä, koska hän osaa kuvitella, mitä sellaisessa\ntilaisuudessa oli todennäköisesti kirjoitettu.\n\nPian senjälkeen vaatteemme, jotka oli lähetetty eräälle Tomin isän\nentiselle laivakumppanille, tuotiin laivaan, ja tuskin olimme ne\nsaaneet, kun merkinantaja ilmoitti kapteenin olevan tulossa. Fregatissa\nolevista miehistä ei niin moni ollut aikaisemmin nähnyt kapteenia, että\nlaivan miehistön keskuudessa vallitsi aikamoinen levottomuus, sillä\nkaikki olivat kiihkeitä näkemään, kuinka paljon he hänen ulkomuotonsa\nnojalla osaisivat päätellä, mitä he saisivat odottaa tältä mieheltä,\njolla oli niin rajaton valta tehdä heidät onnellisiksi tai\nsäälittäviksi.\n\nTom ja minä olimme katselemassa pääkannen vasemmalla laidalla kapteenin\nveneen tullessa kupeellemme, mutta kun aioin tarkkailla kapteenin\nulkoisia ja näkyviä merkkejä, kiintyi huomioni hänen rinnallaan istuvan\nluutnantin kasvoihin, jotka heti tunsin. Hän oli Wilson, se upseeri,\njoka oli kieputtanut airoa ja upottanut veneen, josta, kuten lukija\nmuistanee, pelastin ystäväni, vanhemman ja nuoremman konttoristin. Olin\nsiitä ylettömästi riemuissani, koska toivoin hänen osoittavan\nmielenkiintoa meidän hyväksemme.\n\nPursimiehen pilli kajahti, kun kapteeni kapusi hiivaan. Hän nousi\nperäkannelle -- jokaisen hatun painuessa alaspäin hänen kunniakseen.\nMerisotilaat tekivät aseillaan kunniaa, ja heidän edessään seisova\nmeriupseeri laski miekkansa kärjen alaspäin. Vastaukseksi tämä\nkaikkivaltias henkilö tarttui kolmikulmaisen hattunsa ylimpään huippuun\nkahdella sormella ja peukalolla, kohautti sitä tuuman verran päästänsä\nja pani sen jälleen paikalleen, käskien meriupseerin lähettää\nvahtimiehistön pois.\n\nHänen nyt astellessaan ensimmäisen luutnantin seurassa edestakaisin oli\nminulla tilaisuus tarkastaa hänen ulkonäköään. Hän oli kookas, hyvin\nisoluinen, laiha mies, suunnattoman leveäharteinen, ja hänellä näytti\nolevan herkulesmaiset voimat (ja saimme nähdä, että niin totisesti\nolikin). Hänen kasvonsa olivat kooltaan hänen ison vartalonsa mukaiset;\nhänen piirteensä olivat tylyt, hänen silmänsä terävät, ja vaikka hänen\nnenänsä olikin valtava, oli se kuitenkin kaunis, ja hänen avara suunsa\noli varustettu loistavimmilla milloinkaan näkemilläni, isoilla\nhampailla. Hänen kasvoistaan kuvastui pikemminkin päättäväisyyttä kuin\nankaruutta. Hänen hymyillessään oli hänen ilmeensä miellyttävä. Hänen\neleensä ja kielenkäyttönsä olivat pontevia, ja kansilankut tutisivat\nhänen norsumaisista askelistaan.\n\nOltuaan laivassa noin kymmenen minuuttia hän käski ensimmäisen\nluutnantin komentaa miehet kannelle, ja kaikki miehet vietiin\nperäkannen alihangan laidalle. Niin pian kuin he kaikki olivat\nkokoontuneet, silmäillen kapteenia yhtä kunnioittavan pelokkaasti kuin\nlammaslauma katselee outoa, pahanaikeista koiraa, puhui hän heille\nseuraavasti:\n\n\"Pojat, koska sattuu olemaan niin, että meidän kaikkien täytyy luottaa\nsaman laivan lankkuihin, lienee meidän hyvä ymmärtää toisiamme.\n_Haluan_ nähdä upseerieni huolehtivan velvollisuuksistaan ja\nkäyttäytyvän herrasmiesten tavoin. _Haluan_ nähdä merimiesteni\nnoudattavan hyvin kuria sekä olevan toimeliaita ja raittiita. Mitä\n_haluan_, sitä _tahdon_ -- ymmärrätte minua. Ja nyt\", jatkoi hän,\nottaen tuiman ilmeen kasvoilleen -- \"nyt katsokaa vain kasvoihini ja\npäättäkää, saatteko leikitellä kanssani.\"\n\nMerimiehet katsoivat häntä kasvoihin ja oivalsivat, ettei ollut\nlainkaan mahdollisuutta leikkiä hänen kanssansa, ja sen he ilmaisivat\nilmeillään. Kapteeni näytti olevan tyytyväinen heidän äänettömään\ntunnustukseensa ja rohkaistakseen heitä hymyili, paljastaen valkeat\nhampaansa, käskiessään ensimmäisen luutnantin puhallusmerkillä komentaa\nmiehet kannen alle.\n\nHeti, kun tämä kohtaus oli ohitse, menin luutnantti Wilsonin luokse,\njoka seisoi perällä, ja puhuttelin häntä:\n\n\"Kenties, sir, ette muista minua, mutta kohtasimme toisemme eräänä\nyönä, jolloin veneenne upposi ja tiedustitte nimeäni.\"\n\n\"Niin, ja muistan sen, nuori mies; se on Faithful, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä, sir.\" Ja sen jälkeen selostin hänelle olosuhteitamme ja pyysin\nhäneltä neuvoa sekä apua.\n\nHän pudisti päätänsä. \"Kapteenimme\", virkkoi hän, \"on sangen omituinen\nmies. Hänellä on vaikutusvaltaa, ja hän on valmis tekemään enemmän\nvastoin amiraaliviraston säädöksiä kuin kukaan muu koko laivastossa.\nJos amiraalivirastosta saapuisi määräys, että teidät pitää vapauttaa,\nniin hän tottelisi sitä; mutta säädöksistä hän välittää vähät.\nSitäpaitsi lähdemme purjehtimaan tunnin kuluttua. Puhun hänelle\nkuitenkin, vaikka otaksuttavasti saan näpsäyksen näpeilleni, koska se\nkuuluu ensimmäisen luutnantin tehtäviin eikä minun.\"\n\n\"Entä, sir, jos pyytäisitte ensimmäistä luutnanttia puhumaan?\"\n\n\"Jos sen tekisin, ei hän hyvin todennäköisesti puhuisi; merimiehet ovat\nliian arvokkaita, ja ensimmäinen luutnantti tietää, ettei kapteeni\nhalua päästää teitä vapaaksi. Hän ei sentähden hiisku mitään,\nennenkuin on jo liian myöhäistä, ja syyttää sitten yksinomaan\nunohtamista. Kapteenillamme on niin paljon vaikutusvaltaa, että hänen\nsuosituksellaan voisi saada komentajan arvon huomenna, ja meidän\nkaikkien täytyy pitää huolta itsestämme. Yritän kuitenkin, vaikka en\nvoi antaa teille kovinkaan paljon toiveita.\"\n\nWilson meni kapteenin luokse, joka yhäti käveli ensimmäisen luutnantin\nseurassa, teki kunniaa ja esitti asian, anteeksipyynnöksi mainiten,\nettä olin hänen tuttaviaan.\n\n\"Oh, jos se mies on tuttavianne, herra Wilson, täytyy meidän totisesti\nratkaista asia\", vastasi kapteeni pilkallisen kohteliaasti. \"Missä hän\non?\"\n\nAstuin esille, ja Tom seurasi minua. Selitimme asiamme.\n\n\"Mielelläni aina päästän ihmiset jännityksestä\", lausui kapteeni,\n\"koska se tekee miehen epävarmaksi. Kuulkaa siis nyt minua!\nJos sattuisin pakko-otolla värväämään jonkun kuninkaallista\nsukua olevan miehen, ja kuningas, kuningatar sekä kaikki pienet\nprinsessat lankeaisivat polvilleen, pitäisin hänet, jollen saisi\namiraalinvirastosta määräystä hänen vapauttamisestaan. Ymmärrättekö\nnyt, nuoret miehet, millaiset mahdollisuutenne ovat?\"\n\nSenjälkeen hän kääntyi luutnantti Wilsonin puoleen ja virkkoi: \"Olisin\nteille kiitollinen, jos mainitsisitte, millä perusteilla rohkenitte\nsekaantua asiaan näiden miesten puolesta, ja luotan siihen, että\nselityksenne on tyydyttävä. Herra Knight\", jatkoi hän ensimmäiselle\nluutnantille, \"lähettäkää nämä miehet kannen alle sekä määrätkää heille\nvahtivuorot ja majoituspaikat!\"\n\nLaskeuduimme käymäkannen portaita alas ja tarkkailimme kapteenin ja\nluutnantti Wilsonin välistä neuvottelua, sillä pelkäsimme luutnantin\ntehneen itselleen huonon palveluksen koettaessaan auttaa meitä. Mutta\nsen päätyttyä kapteeni näytti olevan mielissään, ja luutnantti Wilson\nasteli pois tyytyväisen näköisenä. Kuten myöhemmin sain tietää, oli se\nminulle suureksi eduksi. Merimiehet puhallettiin päivälliselle, ja\npäivällisen jälkeen nostimme ankkurin ja levitimme purjeet, ja niinpä\nTom ja minä olimme kunnollisesti tai oikeammin kunnottomasti joutuneet\nhänen majesteettinsa palvelukseen.\n\n\"No niin, Tom\", virkoin, \"ei kannata itkeä. Tehtyä ei saa\ntekemättömäksi. Tässä nyt olemme; pankaamme parastamme saadaksemme\nystäviä.\"\n\n\"Ihan samaa mieltä olen minäkin, Jacob. Pahus vieköön huolen, se tappaa\nkissankin. Koetan sopeutua mahdollisimman hyvin, enkä käsitä, minkä\ntähden emme voisi olla yhtä onnellisia täällä kuin missä tahansa\nmuualla. Isä on aina vakuuttanut, että voimme, jos teemme\nvelvollisuutemme, enkä minä aio kaihtaa tehtäviäni. Kuta enemmän väkeä,\nsen hilpeämpää, sanotaan, ja minut saa hirttää, jollei meitä täällä ole\nriittävästi.\"\n\nMinun tarvinnee tuskin mainita, ettei olomme kolmena tai neljänä\nensimmäisenä päivänä ollut kovinkaan mukavaa. Meidät oli määrätty\nseitsemänteen kuppikuntaan ja keulamaston märssyyn, sillä vaikka emme\nolleetkaan saaneet varsinaista merimieskasvatusta, ratkaisi ensimmäinen\nluutnantti asian siten, vakuuttaen olevansa varma siitä, ettei muutaman\nviikon kuluttua koko laivassa olisi pystyvämpiä miehiä.\n\nPian olimme ehtineet pois Kanaalista, ja kaikki miehet olivat kiihkeän\nuteliaita tietämään, minne olimme matkalla, mikä tässä miltei\nainutlaatuisessa tapauksessa oli pidetty todella salassa, vaikka\nolettamukset osuivatkin oikeaan.\n\nNykyisen järjestelyn aikana yksi seikka aina ilmaisee, valmistautuuko\nlaiva lähtemään ulkomaisille vaiko kotoisille vesille, nimittäin se,\nmillaisia varastoja ja muonavaroja alukseen tilataan; ja nämä varastot\novat sen aseman mukaisesti, johon laiva on lähdössä, järjestetyt niin,\nettä sen määräpaikka tiedetään yleensä aika hyvin. Se on paha, ja\nsamalla se on helposti korjattavissa; jos nimittäin jokainen laiva,\nlähtipä se kotimaisille tai ulkomaisille vesille, saisi määräyksen\nvarustautua ulkomaisille vesille lähtevien laivojen tapaan, ei kukaan\nvoisi päätellä, mihin se on lähdössä. Hyvin vähällä vaivalla voitaisiin\nasia pitää ehdottomasti salassa, kun laivastoneuvosto nyt on\nlakkautettu; mutta sen aikana se oli mahdotonta.\n\n_Immortalite_ oli hyvin nopeakulkuinen alus, ja kun kapteeni (jonka\nnimi oli Hector Maclean, mitä en ole muistanut mainita) aukaisi\nsinetöidyt määräyksensä, saimme tietää, että meidän tuli kahden\nkuukauden aikana risteillä Länsi-saarten ja Madeiran välillä\ntavoittelemassa joitakuita kaappausaluksia, jotka olivat siepanneet\nuseita kotimaasta lähteneitä, Länsi-Intian kauppaa välittäneitä\nlaivojamme siitä huolimatta, että niitä suojaamassa oli ollut hyvä\nturvalaivue, ja että meidän sen ajan kuluttua piti liittyä Halifaxissa\nolevan amiraalin laivastoon erään fregatin tilalle, joka oli ollut\nmonta vuotta sillä asemalla.\n\nViikon kuluttua olimme sijoituspaikallamme, sää oli kaunis, ja kaiket\npäivät kulutettiin harjoitettaessa miehistöä käyttämään tykkejä sekä\npienempiä aseita, levittämään ja vähentämään purjeita, reivaamaan\nmärssypurjeita ja kääntelemään laivaa. Kapteeni ei milloinkaan luopunut\nmielipiteestään, ja joskus meidän täytyi levittää tai vähentää purjeita\nparikymmentä kertaa yhteen menoon, ennenkuin hän oli tyytyväinen.\n\n\"Pojat\", saattoi hän lausua miehistölle kutsutettuaan kaikki\nperäkannelle, \"suorititte tämän aika hyvin; tarvitsitte siihen\nainoastaan kaksi minuuttia; se ei ole huono tulos uudelle\nlaivamiehistölle, mutta _haluan_, että se tehdään puolessatoista\nminuutissa. Koetamme uudelleen.\" Ja varmasti yritettiin uudelleen,\nkunnes temppu suoritettiin puolessatoista minuutissa. Sitten kapteeni\nsanoi: \"Olin varma siitä, että pystyisitte sen tekemään, ja kerran sen\ntehtyänne, pojat, pystytte tietenkin tekemään sen toistamiseenkin.\"\n\nTom ja minä pysyimme hyvässä päätöksessämme. Olimme niin toimeliaita ja\ninnokkaita kuin suinkin osasimme olla; ja Knight, ensimmäinen\nluutnantti, huomautti meistä kapteenille. Niin pian kuin erimiesten\nansioista päästiin selville, tehtiin vahti- ja sijoitusluetteloihin\nsamoinkuin laivan ylennyskirjoihin useita muutoksia, ja Tom ja minä\npääsimme keulamärssyn _toisiksi_ korpraaleiksi, toinen alihangan,\ntoinen ylihangan puolelle. Se oli suuri koroitus niin nuorille\nmerimiehille, erittäinkin kun emme olleet saaneet säännöllistä\nmerimieskasvatusta; mutta se johtui osoittamastamme toimeliaisuudesta\nja innosta.\n\nTom oli miehistön suuri suosikki, aina valmis millaisiin kepposiin tai\njoutavuuksiin tahansa; sitäpaitsi hänellä oli tapana matkia kapteenia,\nmitä vain harvat muut uskalsivat tehdä. Tosin hän harvoin rohkeni tehdä\nsitä alhaalla; se tapahtui yleensä keulamaston märssykopissa, jossa hän\nusein selitti miehille, mitä hän _halusi_.\n\nEräänä päivänä uskalsimme tehdä sen kumpikin, mutta se tapahtui\nsellaisessa tilaisuudessa, joka tarjosi sille hyvän puolustuksen. Tom\nja minä olimme perässä istumassa jollassa, laitellen sen varuksia,\nsillä kuuluimme siihen aikaan sen veneen miehistöön, vaikka meidät\nmyöhemmin siirrettiin kutteriin. Fregatti purjehti silloin noin neljän\nsolmun nopeudella, ja meri oli verrattain tyyni. Eräs merisotilas\nputosi mereen keulapuomilta. Heti luikattiin: \"Mies yli laidan\", ja\nmerimiehet alkoivat laskea vesille ylähangan kutteria, toimien niin\nripeästi kuin sellaisessa tilaisuudessa pitääkin. Kapteeni seisoi\nperässä merkinantoarkulla, kun merisotilas sivuutti perän. Se\nmies-poloinen ei osannut uida, ja Tom kääntyi minun puoleeni ja sanoi:\n\n\"Jacob, _haluan_ pelastaa tuon miekkosen.\" Sitten hän heti hyppäsi\nmereen.\n\n\"Ja minä _haluan_ auttaa sinua, Tom\", huusin ja seurasin hänen\njäljessään.\n\nKapteeni oli lähellämme ja kuuli kaikki. Helposti kannatimme\nmerisotilasta välissämme, ja vene saattoi meidät kaikki laivaan\nvajaassa minuutissa. Kun kapusimme kannelle, oli kapteeni\nkäymäsillalla. Hän näytti valkeita hampaitaan ja heristi meille\nkädessään olevalla kaukoputkella.\n\n\"Kuulin kaikki; ja minä _haluan_ saada enemmän teidän kaltaisianne\nnenäkkäitä miekkosia.\"\n\nRisteilimme edelleen, tarkasti tähyillen kaappausaluksia mutta\nmenestyksettä. Sitten poikkesimme Madeiralle saamaan tietoja, ja meille\nkerrottiin, että ne oli nähty kauempana etelässä. Fregatin keula\nkäännettiin siihen suuntaan, ja purjehdimme Kanarian saarten kohdalle\nsaakka, minkä jälkeen risteilimme itään ja länteen, pohjoiseen ja\netelään, sen mukaan kuin tuulet ja sää tai kapteenin _halu_ määräsivät.\n\nOlimme nyt risteilleet ajastamme seitsemän viikkoa, ja kapteeni lupasi\nviisi guineata sille miehelle, joka havaitsisi etsittävämme. Tom ja\nminä kiipesimme usein mastonhuippuun tarkastamaan taivaanrantaa, ja\nsamoin tekivät monet muut. Mutta tähystämään sijoitetut miehet olivat\nyhtä valppaina. Laivan miehistö oli nyt alituisen harjoituksen johdosta\naika hyvin koulutettua ja joka ilta merimiehet komennettiin\n\"kiurusille\", leikkimään ja huvittelemaan takilassa. Muuan\nhuvittelutapa aiheutti paljon hilpeyttä, ja se oli kapteenin\nlempileikki, koska se teki miehet ripeiksi. Sen nimitys oli: \"Seuraa\nvanavedessä!\" Joku miehistä oli etunenässä, ja kaikki, jotka halusivat,\nseurasivat häntä, joskus oli mukana neljä- tai viisikymmentä. Tekipä\njohtaja mitä tahansa, muiden piti tehdä samoin; menipä hän minne\ntahansa, muiden tuli seurata häntä.\n\nTom, joka aina oli ensimmäisenä ilonpidossa, oli eräänä päivänä\njohtajana, ja kavuttuaan takilaan hän kävi pitkäkseen raaoille, kiipesi\nraakojen nokkaköysiä myöten, siirtyi mastosta toiseen väliköysiä\nmyöten, lipui alas partuunoja pitkin, nokesi kasvonsa savupiipussa, ja\nkaikissa niissä liikkeissä hänen esimerkkiään noudatti noin\nkolmekymmentä muuta miestä, hoilottaen ja nauraen, samalla kun upseerit\nja muut miehet katselivat ja ihailivat heidän ketteryyttään. Sitten\nTomin päähän pälkähti uusi ajatus. Kello oli silloin noin seitsemän\nillalla; laiva oli tyvenessä, Tom kiipesi taaskin takilaan, kävi\npitkäkseen ison purjeen raa'alle ja ehdittyään sen nokkarenkaalle\nponnahti pystyyn nokkaköyden varassa, huudahti: \"Seuratkaa\nvanavedessä!\" ja hyppäsi raa'alta mereen. Olin toisena ja huudahtaen\nmuille: \"Seuratkaa vanavedessä!\" seurasin häntä, ja muut tekivät\nsamaten, osasivatpa he uida tai eivät, sillä oli kunniakysymys, ettei\nkieltäydytty.\n\nKapteeni tuli parhaillaan portaita myöten kannelle ja näki, kuten hän\nkuvitteli miehen putoavan mereen, kun Tom hyppäsi. Mutta kuinka paljon\npahemmin hän ällistyikään nähdessään vielä kahden- tai kolmenkymmenen\nsuistuvan veteen kaksittain tai kolmittain, kunnes näytti siltä, että\nlaivan miehistöstä toinen puoli oli meressä. Hän arveli miesten olevan\npahojen henkien riivaamia, kuten raamatun sikalauma oli. Jotkut\nmiehistä, jotka eivät osanneet uida, mutta olivat liian ylpeitä\nollakseen seuraamatta mukana, olivat vähällä hukkua. Asiain näin ollen\ntäytyi ensimmäisen luutnantin laskea vesille kutteri heitä pelastamaan,\nja heidät kaikki saatiin kannelle.\n\n\"Tulimmainen tuota miestä!\" kiivasteli kapteeni ensimmäiselle\nluutnantille. \"Hän on aina kaikkien kujeiden etunenässä. Seuraa\nvanavedessä, tosiaankin! Lähettäkää Tom Beazeley tänne!\" Kaikki\narvelimme, että nyt Tom saisi, mitä kuuluu. \"Kuulkaahan, poikaseni\",\nlausui kapteeni, \"leikki on leikkiä, mutta kaikki eivät osaa uida yhtä\nhyvin kuin te. Minun ei kannata menettää ainoatakaan miestä teidän\nkeppostenne vuoksi, minkä tähden älkää enää sitä yrittäkö! En _halua_\nsitä.\"\n\nKaikkien mielestä Tom selviytyi perin vähällä, mutta hän olikin\nkapteenin suosikki, vaikka se ei koskaan tullutkaan näkyviin muutoin\nkuin välillisesti. \"Pyydän anteeksi, sir\", virkkoi Tom näennäisesti\nhyvin nöyränä, \"mutta he kaikki olivat niin likaisia; he olivat\nnoenneet itsensä savupiipussa, ja arvelin, ettei pieni pesu suinkaan\nvahingoittaisi heitä.\"\n\n\"Tiehenne, sir, ja muistakaa, mitä sanoin!\" vastasi kapteeni,\npyörähtäen toisaalle ja näyttäen valkoiset hampaansa.\n\nKuulin ensimmäisen luutnantin sanovan kapteenille. \"Hän vastaa kymmentä\nlaivan mitä muuta miestä hyvänsä. Hän pitää heidät kaikki vilkkaina ja\nhilpeinä ja näyttää niin hyvää esimerkkiä.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\"Ollako vai eikö olla\", kas siinä pulma -- Säröjä sotalaivassa,\nkokonaan toisenlaisia kuin sormisäröt maalla -- Tom estää tämän\nkertomuksen päättymästä minun hukkumiseeni -- Saan lakimieheltä\nkirjeen, josta en pahastu, vaan riemastun.\n\n\nTällä välin Tom oli kiivennyt etumaston puuvenprammiraa'alle ja tähyili\nympärilleen saadakseen luvatut viisi guineata; ja keskustelun\nparhaillaan ollessa vireillä hän luikkasi: \"Purje, hei!\"\n\n\"Vieras purje näkyvissä.\"\n\n\"Missä?\" huudahti ensimmäinen luutnantti, mennen keulaan.\n\n\"Ihan auringon suunnalla.\"\n\n\"Mastonhuipussa oleva mies -- eroitatteko sen?\"\n\n\"Kyllä, sir; luullakseni se on kuunari; mutta en näe alemmaksi kuin\nisoon raakaan saakka.\"\n\n\"Se on yksi niistä, se on varmaa\", virkkoi kapteeni. \"Kavutkaa mastoon,\nherra Wilson, katsomaan, miltä se teistä näyttää. Kuka sen ilmoitti?\"\n\n\"Tom Beazeley, sir.\"\n\n\"Tulimmainen sitä miestä! Hän saa kaikki merimieheni hyppäämään mereen,\nja nyt minun täytyy antaa hänelle viisi guineata. Miltä se näyttää,\nherra Wilson?\"\n\n\"Matala kuunari, sir, hyvin peräkalttoinen onkin, mustakylkinen. En\neroita sen tykinaukkoja; mutta luulisin sillä olevan aika hyvät\nhampaat. Se on tyvenessä samoin kuin mekin.\"\n\n\"No niin, siispä meidän täytyy viheltää tuulta. Sillä välin, herra\nKnight, laitamme veneet kuntoon.\"\n\nJos vihelletään kylliksi kauan, saadaan varmasti tuulta. Nyt se alkoi\npuhaltaa noin tunnin kuluttua, ja me lähdimme purjehtimaan sen muassa.\nMutta oli niin pimeä, ettemme eroittaneet kuunaria, jonka olimme\nkadottaneet näkyvistämme heti auringon laskettua. Keskiyön vaiheilla\ntuuli vaimeni, ja tuli jälleen tyyni. Kapteeni ja useimmat upseerit\nolivat jalkeilla koko yön, ja vahtimiehistöä käytettiin laittamaan\nveneitä kuntoon hyökkäystä varten. Olin vahdissa aamuvuorolla ja päivän\nkoittaessa näin kuunarin etumaston märssyraa'alta noin neljän\nmeripenikulman päässä luoteessa. Kiiruhdin kannelle ilmoittamaan siitä.\n\n\"Oikein hyvä, nuori mies. Nyt näen sen, herra Knight\", sanoi kapteeni,\njoka oli suunnannut kaukoputkensa osoittamaani suuntaan, \"ja valtaan\nsen myöskin tavalla tai toisella. Ei merkkiäkään tuulesta. Laskekaa\nkutterit vesille! Laittakaa raa'at ja harusköydet valmiiksi kiinni!\nViivyttelemme hiukan nähdäksemme sen hieman tarkemmin kirkkaassa\npäivänvalossa.\"\n\nKirkkaassa päivänvalossa oli kuunari kaikkine varusteineen selvästi\nnäkyvissä. Siinä oli ampuma-aukkoja kuudelletoista tykille, ja se oli\npeloittava alus veneillä ahdistettavaksi. Kun tyyntä yhä jatkui,\nhinattiin iso vene, jolla ja pinassi veteen; ne miehitettiin ja\naseistettiin. Kuunarista työnnettiin airot esille, ja siellä ilmeisesti\nvalmistauduttiin ottamaan niitä vastaan. Kapteenia ei kuitenkaan\nnäyttänyt haluttavan panna miehiään alttiiksi niin vaarallisessa\nottelussa, ja niinpä veneemme pysyivät laivan kupeella joka miehen\nistuessa paikallaan airo pystyssä. Vihurinväreitä kiiti siellä täällä\npitkin ulappaa, hämäten sen sileätä pintaa ja ennustaen tuulen pikaista\nnousemista, ja sellaisen mahdollisuuden toive teki kapteenin\nepävarmaksi.\n\nNiinpä viivyimme laivan kupeella -- Tom ja minä olimme ensimmäisessä ja\ntoisessa kutterissa -- kello kahteentoista saakka, jolloin meidät\nkomennettiin pois veneistä nauttimaan hätäisesti päivällistä, ja\nsamalla jaettiin väkijuoma-annokset. Kello yksi oli vieläkin tyyni. Jos\nolisimme lähteneet liikkeelle silloin, kun veneet laskettiin vesille,\nolisi kaikki ollut jo aikoja sitten ratkaistu.\n\nHuomattuaan vihdoin, että toiveet tuulesta olivat silloin vieläkin\nvähäisemmät kuin ne olivat olleet aamupäivällä, kapteeni käski\nveneiden lähteä liikkeelle. Olimme edelleenkin yhtä pitkän matkan\npäässä kaappausaluksesta; välimatkamme oli kolme ja puoli tai neljä\nmeripenikulmaa. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olimme\ntykinkantamissa; kaappausalus käänsi meitä kohti kylkensä, ja alkoi\nsitten ampua meitä kuulilla, tähdäten tykkinsä hyvin tarkasti. Kuulat\nkimmahtelivat vedestä, lennähdellen veneemme ylitse, ja joka\nlaukauksella olimme varmat siitä, että meihin oli osunut.\n\nSamassa alkoi lievä tuuli puhaltaa pitkin vedenpintaa. Se saavutti\nkuunarin, pullisti sen purjeita ja alus pidensi välimatkaamme. Taaskin\ntuuli tyyntyi, ja me lähenimme vihollista nopeasti. Se kääntyi jälleen\nja alkoi uudelleen ampua, ja yksi sen kuulista lävisti toisen kutterin,\njossa minä olin, repien siitä kolme lankkua irti ja haavoittaen kahta\nmiestä sekä minua.\n\nVene, jossa oli raskas lasti, tykki, ammuslaatikolta ynnä muuta, tuli\nheti vettä täyteen ja kaatui, keikuttaen meidät veteen, ja vain vaivoin\nselviydyimme raskaista tavaroista, jotka valahtivat siitä mereen. Muuan\nhaavoittumattomista mies-poloisista sotkeutui veneen alle eikä enää\npäässytkään pinnalle. Miehistön muut jäsenet kohosivat näkyviin ja\ntakertuivat kiinni veneen laitoihin. Ensimmäinen kutteri riensi\navuksemme, sillä purret olivat eronneet toisistaan, jotta ampuminen ei\nolisi niin tehokasta; mutta kului kolme tai neljä minuuttia, ennenkuin\nse ehti mitenkään meitä avustamaan, ja sillä aikaa molemmat muut\nhaavoittuneet, jotka nähtävästi olivat saaneet vammoja jalkoihinsa tai\nvartaloonsa, menehtyivät verenvuotoon, heidän otteensa heltisivät\nvähitellen, ja he katosivat tyyneen, siniseen veteen.\n\nMinä olin saanut pirstaleen vasempaan käsivarteeni ja kestin kauemmin\nkuin muut kaksi, jotka olivat silpoutuneet; mutta en jaksanut pysytellä\nkiinni siihen saakka, kunnes kutteri ennätti luoksemme, vaan menetin\ntajuntani ja upposin. Tom, joka oli kutterin keulassa, huomasi minun\nuppoavan ja sukelsi jälkeeni, toi minut jälleen pinnalle, ja meidät\nmolemmat nostettiin pois vedestä. Myöskin muut viisi miestä\npelastettiin. Niin pian kuin meidät oli saatu kutteriin, seurasi se\nmuita veneitä, jotka edelleenkin etenivät kaappausalusta kohti.\n\nTulin jälleen tajuihini ja huomasin, että kappale kuulan rikkomaa\nveneen teljoa oli tunkeutunut kyynärvarteni lihaksiin, ollen vielä\nsiinä kiinni. Se oli hyvin vaarallinen ja myöskin tuskallinen haava.\nMinulta kysymättä tarttui veneen upseeri sälöön ja vetäisi sen pois,\nmutta pirstaleen säröisyyden aiheuttama tuska oli niin suuri ja\nverenvuoto sen tempun jälkeen niin ylettömän runsas, että pyörryin\nuudelleen. Onneksi ei ainoatakaan valtimoa ollut vahingoittunut, sillä\nmuutoin olisin menettänyt käsivarteni. Haavani sidottiin, ja minut\nlaskettiin pitkäkseni veneen pohjalle.\n\nKuunarista ammuttiin nyt perin lämpimästi; ja olimme ennättäneet\nneljännespenikulman päähän siitä, kun tuuli virisi, ja se lisäsi\nvälimatkaamme meripenikulmalla. Taivaan näöstä päättäen voimme odottaa\ntuulta, vaikka se joksikin aikaa jälleen vaimeni. Ehdittyämme vajaan\npuolen penikulman päähän kaappausaluksesta havaitsimme fregatin saaneen\npirteän vihurin ja nopeasti lähestyvän taistelunäyttämöä.\n\nTuuli kiiti pitkin vedenpintaa ja puhalsi kaappausaluksen purjeisiin,\nja väsyneiden miestemme kaikista ponnistuksista huolimatta se taaskin\npääsi tykinkantamattomiin. Silloin ensimmäinen luutnantti aivan oikein\npäätti pyrkiä takaisin fregattiin, joka nyt oli vajaan penikulman\npäässä meistä. Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa oli veneet hinattu\nkannelle; ja kun tuuli nyt äityi vinhasti, kiidimme kaikki purjeet\nlevällään seitsemän meripenikulman tuntinopeudella. Myöskin\nkaappausalus oli saanut tuulta ja purjehti uljaasti eteenpäin.\n\nMinut vietiin sairashyttiin; olin ainoa laivaamme tuotu haavoittunut.\nLääkäri tarkasti kättäni ja pudisti ensiksi päätänsä, ja odotin, että\nkäsivarteni heti leikattaisiin poikki. Mutta tutkittuaan sitä uudelleen\nhän lausui mielipiteenään, että raaja ehkä voitaisiin pelastaa. Haavani\nsidottiin, ja minut nostettiin riippumattooni eristettyyn komeroon\nvälikannen alle, missä tykinaukoista puhaltava viileä tuuli leyhytti\nkuumeisia poskiani. Mutta minun täytyy palata takaa-ajoon.\n\nVajaassa tunnissa tuuli oli äitynyt niin, että tuskin saatoimme pitää\npuuvenprammipurjeita levällään. Kaappausalus pysyi suunnassaan noin\nkolmen meripenikulman päässä suoraan edellämme, pitäen kaikkia kolmea\nmastoamme yhdessä viivassa. Auringon laskiessa oli pakko kääriä kokoon\npuuvenprammipurjeet, ja kaikista taivaan merkeistä päättäen saatiin\nodottaa ankaraa myrskyä. Pidimme kuitenkin levällään kaikki ne purjeet,\njotka fregatti suinkin sieti, pitäen takaa-ajettavaamme näkyvissä\nyökiikareillamme ja tarkkaillen sen kaikkia liikkeitä.\n\nTuuli äityi; ennen aamunkoittoa oli aallokko ankara, ja fregatti\nsaattoi pitää levällään ainoastaan prammipurjeet, märssypurjeiden\nollessa kahdesti reivattuja. Päivän koittaessa olimme mittausten mukaan\nlähestyneet kuunaria noin neljännespenikulman, ja kapteeni sekä\nupseerit menivät kannen alle saamaan hiukan lepoa ja virvokkeita, sillä\nhe olivat olleet yhtä mittaa kannella neljäkolmatta tuntia.\n\nKoko sen päivän ajoimme kaapparia takaa saavuttamatta sitä enempää kuin\nmeripenikulman verran, ja nyt puhalsi myrsky vimmaisesti; prammipurjeet\noli aikaisemmin kääritty kokoon; märssypurjeet olivat reivatut hyvin\npieniksi; ja kiidimme lähes kahdentoista penikulman tuntinopeudella.\nKuunari purjehti kuitenkin niin hyvin, että se oli vain parhaiksi\ntykinkantamissa auringon laskiessa taivaanrannan taakse vihaisen ja\ntulisen punaisena.\n\nNyt oli suuresti pelättävissä, että takaa-ajettavamme pääsisi pakoon,\nsillä yön aikana oli vaikea ankarassa aallokossa pitää sitä silmällä\nkaukoputkilla ja saattoi otaksua sen käärivän kaikki purjeensa\nkokoon ja päästävän meidät ohitseen. Kävi kuitenkin ilmi, ettei\nse temppu ollut pälkähtänyt kaappausaluksen kapteenin päähän. Hän\npurjehti edelleen, pitäen levällään niin paljon purjeita, että se\npäiväsaikaankin olisi tuntunut huolestuttavalta, Ja koska ohjaaminen ei\nyöllä koskaan ole yhtä täsmällistä kuin päivällä, oli se päivän\nsarastaessa taaskin meitä jätättänyt ja oli nyt neljän meripenikulman\npäässä meistä. Jos myrskyssä oli tapahtunut muutosta, oli se äitynyt,\nmutta siitä huolimatta kapteeni Maclean päätti päästää irti yhden\nreivin märssypurjeista.\n\nAamulla Tom tuli tavallisuuden mukaan riippumattoni ääreen ja tiedusti,\nmiten voin. Vastasin hänelle, että voin paremmin, että tuskani olivat\nlievemmät ja että lääkäri oli luvannut tulla sitomaan haavani aamiaisen\njälkeen, sillä kääreitä ei ollut poistettu sen jälkeen, kun minut\ntuotiin laivaan. \"Entä kaappausalus, Tom? Toivottavasti saamme sen\nvallatuksi; sen valtaaminen tuottaa minulle jonkun verran lohdutusta.\"\n\n\"Luullakseni sen saamme, Jacob, jos mastot kestävät; mutta purjeissamme\non suunnaton paine, kuten arvannet siitä, miten fregatti hyppii;\netukannella on mahdoton seistä, ja vettä tulee keulasta ihan koskena\nlaivan keskiosiin. Nyt lähestymme sitä. On kaunista katsella, miten se\npurjehtii; sen kallistuessa eroitamme, että sen kaikki miehet on\nsidottu kiinni kanteen, ja se sieppaa kokonaisia aaltoja sekä etu- että\ntakamastonsa isoihin purjeisiin, kaataen ne jälleen pois noustessaan\nuudelleen pystyyn. Joka tapauksessa se ansaitsee päästä pakoon.\"\n\nSe ei kuitenkaan päässyt pakoon, sillä keskipäivällä olimme vajaan\npenikulman päässä siitä. Kello kahden aikana merimiehet ampuivat sitä\nmusketeillaan, sillä emme tahtoneet kääntyä ampuaksemme sitä tykillä,\nvaikka se olikin ihan keulamme edessä. Ehdittyämme kaapelimitanpäähän\nsiitä, vähensimme purjeita pysyäksemme sillä etäisyydellä sen jäljessä,\nja kun takaa-ajettavamme oli menettänyt useita miehiä muskettitulesta,\nheilutti sen kapteeni hattuaan antautumisen merkiksi.\n\nVähensimme heti purjeita pysyäksemme tuulenpuolella, ampuen kuunaria,\nkunnes sen kaikki purjeet oli laskettu suppuun; senjälkeen käänsimme\naluksemme tuuleen, pitäen vihollista suojapuolellamme ja ampuen\njokaista miestä, joka näyttäytyi kannella. Sen valtaaminen oli vaikea\ntehtävä; vene saattoi tuskin säilyä sellaisessa aallokossa. Ja kun\nkapteeni tiedusti vapaaehtoisia, ja kuulin Tomin äänen kutteria\nlaskettaessa vesille, kutistui sydämeni siitä pelosta, että hänelle\nsattuisi jokin onnettomuus. Kannelta kuuluvasta puhelusta saatoin\nvihdoin päättää, että kutteri oli kommelluksitta saapunut perille, ja\nmieleni piristyi. Lääkäri tuli luokseni ja sitoi haavani, ja sitten\ntunsin oloni sekä ruumiillisesti että sielullisesti verrattain\nhuojentuneeksi.\n\nVasta seuraavana aamuna, kun olimme nokka tuulta vasten kuunari\nvierellämme, tyyntyi siksi paljon, että saatoimme tuoda vangit\nfregattiin ja panna kuunariin omat miehemme ja upseerimme. Vallattu\nalus osoittautui olevan Amerikassa rakennettu, ranskalaiseksi\nkaappausalukseksi varustettu kuunari. Sen nimi oli _Cerf Agile_, siinä\noli neljätoista tykkiä, sen kantavuus oli lähes kolmesataa tonnia, ja\nsen miehistöön kuului sataseitsemänkymmentä miestä, joista\nkahdeksanviidettä oli poissa aluksesta sijoitettuina kaapattuihin\nlaivoihin. Oli kenties onni, etteivät veneet olleet voineet hyökätä sen\nkimppuun, koska ne olisivat saaneet perin lämpöisen vastaanoton. Näin\nmeidän onnistui vallata tämä häiritsevä alus ajettuamme sitä takaa\nkaksisataaseitsemänkymmentä meripenikulmaa.\n\nNiin pian kuin kaikki järjestelyt oli suoritettu, suuntasimme kulkumme\nkaappausalus mukanamme Halifaxiin, jonne saavuimme noin viiden viikon\nkuluttua. Haavani oli nyt melkein terve; mutta käsivarteni oli\nkuihtunut, enkä kyennyt palaamaan paikalleni. Tiedettiin hyvin, että\nminulla oli hyvä käsiala, ja koska en pystynyt mihinkään muuhun,\ntarjouduin auttamaan taloudenhoitajaa ja kirjuria pitämään laivan\nkirjoja ynnä suorittamaan muuta semmoista.\n\nAmiraali oli Bermuda-saarilla, ja se fregatti, jonka sijalle meidän\npiti tulla, oli asiain pakotuksesta lähetetty Hondurasiin, eikä sitä\nodotettu takaisin joihinkuihin kuukausiin. Purjehdimme Halifaxista\nBermuda-saarille, liityimme amiraalin laivueeseen, ja kolmen viikon\nkuluttua meidät määrättiin risteilylle. Käsivarteni oli nyt täydelleen\nparantunut, mutta minusta oli ollut niin paljon hyötyä kirjanpitäjän\ntoimistossa, että minut pidätettiin siellä suuresti vastoin omaa\nhaluani; mutta kuten Tom sanoi, kapteeni _halusi_ sitä, eikä siitä\nasiasta senjälkeen enää puhuttu mitään.\n\nAmerikka ei siihen aikaan ollut sotanäyttämönä, ja lukuunottamatta\npienten ranskalaisten pikapurjehtijain ahdistamista ei tällä\npohjoisamerikkalaisella laivastoasemalla ollut mitään tekemistä.\nMinulla ei senvuoksi ole paljoakaan kerrottavaa siitä ajasta, jonka\nvielä olin fregatissa. Tom suoritti tehtävänsä keulamaston\nmärssaalingissa eikä milloinkaan joutunut epäsuosioon; hän oli\npäinvastoin sekä upseerien että miehistön suuri suosikki ja käyttäytyi\nkapteenia kohtaan vapaammin kuin kukaan muu olisi uskaltanut tehdä.\nMutta kapteeni Maclean tiesi Tomin olevan etummaisia ja parhaita\nmiehiään, aina toimeliaan, innokkaan ja vaaroista välinpitämättömän, ja\nTom tiesi tarkoin, kuinka pitkälle hän saattoi mennä leikkiessään\nkapteenin kanssa.\n\nMinä jäin kirjanpitäjän toimistoon, ja koska pian havaittiin, että olin\nsaanut erinomaisen koulutuksen ja aina käyttäydyin kunnioittavasti\nylempiäni kohtaan, kohdeltiin minua ystävällisesti, eikä minulla ollut\nminkäänlaista syytä valittaa sotalaivan komentoa.\n\nSellainen oli asiaintila toisen fregatin saapuessa Hondurasista, ja\nmeille, jotka viimeiset neljä kuukautta olimme risteilleet Bostonin\nlahdella, toi kutteri sanoman, jossa meidän käskettiin kiiruhtaa\namiraalin luokse Halifaxiin. Olimme nyt olleet lähes vuoden poissa\nEnglannista saamatta kirjeitä. Lukija saattanee niin ollen kuvitella\nmaltittomuuttani, kun laskettuamme ankkurin ja käärittyämme purjeet\nkokoon amiraalin vene tuli laivallemme, tuoden useita säkkejä kirjeitä\nupseereille ja laivamme miehistölle. Ne vietiin upseerien ruokalaan, ja\nodottelin kärsimättömänä niiden järjestelyä ja jakoa. \"Faithful\",\nilmoitti taloudenhoitaja, \"tässä on kaksi kirjettä teille.\"\n\nKiitin häntä ja riensin kirjanpitäjän toimistoon saadakseni lukea ne\nhäiriytymättä. Ensimmäisen osoite oli kirjoitettu muodollisella\nkäsialalla, jota en tuntenut. Aukaisin sen hieman kummastuksissani,\naprikoiden, kuka saattoi kirjoittaa niin halpa-arvoiselle henkilölle.\nSe oli lakimieheltä ja seuraavansisältöinen:\n\n    \"Sir.\n\n    Ehätämme ilmoittamaan Teille, että hyvä ystävänne herra Alexander\n    Turnbull on kuollut. Jälkisäädöksellään, joka on avattu ja luettu\n    ja jonka toimeenpanija Te olette, hän on määrännyt Teidät ainoaksi\n    perijäkseen, jättäen Teille tällä kertaa kolmekymmentätuhatta\n    puntaa sekä loput omaisuudestaan hänen vaimonsa kuoltua. Paitsi\n    viittä tuhatta puntaa, jotka on määrätty rouva Turnbullin\n    vapaasti käytettäviksi, ei jälkisäädöslahjojen yhteissumma ole\n    kahdeksaasataa puntaa suurempi. Rouva Turnbullille hänen\n    elinajakseen määrättyjen rahojen koroista johtuva leskeneläke\n    on tuhat kahdeksankymmentä puntaa vuodessa laskettuna\n    kolmiprosenttisista, vakautetuista valtiolainoista, joten\n    hänen kuoltuaan Teillä on kolmekymmentäkuusituhatta puntaa\n    vakautettuja arvopapereita, ja jos näistä lasketaan\n    seitsemänkymmentäkuusi prosenttia, jää Teille\n    kaksikymmentäseitsemäntuhatta kolmesataakuusikymmentä\n    puntaa.\n\n    Pyydän onnitella Teitä hyvän onnenne johdosta ja olen herra\n    Drummondin kanssa anonut amiraalinvirastolta, että Teidät\n    vapautettaisiin laivastosta. Tämä anomus, kuten minulla on\n    ilo ilmoittaa, käsiteltiin heti, ja samassa postissa, jossa\n    saatte tämän kirjeen, saapuu määräys siitä, että Teidät\n    tulee vapauttaa palveluksesta ja lähettää kotimaahan.\n\n    Jos katsotte hyväksi pitää toiminimeämme lainopillisena\n    neuvonantajananne, olemme perin onnellisia saadessamme\n    merkitä Teidät asiakkaittemme luetteloon.\n\n    Kunnioittaen\n\n                                          John Fletcher.\"\n\nMinun täytyy jättää lukijan arvosteltavaksi, millainen tämän\nodottamattoman ja tervetulleen tiedonannon vaikutus oli. Aluksi olin\nniin huumaantunut, että olin kuin kuvapatsas kirje kädessäni, ja siinä\ntilassa pysyin, kunnes minut herätti ensimmäinen luutnantti, joka oli\ntullut toimistoon käskemään minua ilmoittamaan miehistölle, että\nEnglantiin menevät kirjeet lähetettäisiin nyt, ja kehoittamaan\npurjeentekijää valmistamaan säkin.\n\n\"No, mutta, Faithful -- mikä teitä vaivaa? Oletteko sairas vai --?\" En\nkyennyt vastaamaan, vaan työnsin kirjeen hänen käteensä. Hän luki sen,\nilmaisten silloin tällöin hämmästystään huudahduksilla. \"Toivotan\nteille onnea, hyvä mies, ja toivon, että minun vuoroni olisi ensi\nkerralla. Eipä ihmekään, että olitte samannäköinen kuin pistetty sika.\nJos minä olisin saanut sellaisen kirjeen, olisi kapteeni saanut\nluikkailla äänensä käheäksi, ja laiva olisi saanut kaatua kumoon,\nennenkuin olisin herännyt. No niin, otaksuttavasti emme enää saa teistä\nirti työtä --\"\n\n\"Kapteeni tahtoo tavata teitä, herra Knight\", ilmoitti eräs\nmerikadeteista, koskettaen hattuaan.\n\nEnsimmäinen luutnantti meni kapteenin hyttiin ja palasi muutamien\nminuuttien kuluttua kädessään eromääräykseni.\n\n\"Kaikki on selvää, Faithful, tässä on eromääräyksenne ja määräys\nkotimatkastanne.\"\n\nHän laski paperit pöydälle ja poistui heti, sillä satamassa ei\nensimmäisellä luutnantilla ole aikaa hukattavaksi. Seuraava luokseni\ntullut henkilö oli Tom, jonka kädessä oli Maryn lähettämä ja Tomin\näidin jälkikirjoituksella varustettu kirje.\n\n\"Kas niin, Jacob\", virkkoi hän, \"minulla on sinulle uutisia. Mary\nkertoo herra Turnbullin kuolleen ja jättäneen hänen isälleen kaksisataa\npuntaa ja kuulleensa vainajan jättäneen sinulle jotakin kaunista.\"\n\n\"Niin hän totisesti onkin, Tom\", vastasin. \"Luehan tämä kirje!\"\n\nTomin lukiessa huomasin Drummondin kirjeen, jonka olin unohtanut.\nAvasin sen. Se sisälsi saman ilmoituksen kuin lakimiehen kirje, mutta\nlyhytsanaisemmin; siinä kehoitettiin minua heti palaamaan kotiin, ja\nsiihen oli liitetty hänen liikkeensä sadan punnan suuruinen\nmaksuosoitus, jotta voisin esiintyä nykyisen asemani mukaisesti.\n\n\"No niin\", äänsi Tom, \"nämä ovat tosiaankin hyviä uutisia, Jacob. Olet\nvihdoinkin herrasmies, jollainen ansaitset olla. Olen siitä kovin\nhyvilläni. Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Eromääräykseni on tässä\", vastasin. \"Ja minulle on määrätty\nkotimatka.\"\n\n\"Yhä parempaa. Olen niin iloissani, Jacob, niin niin kovin iloissani.\nMutta miten minun käy?\" Ja Tom hipaisi kätensä selkämyksellä otsaansa\npyyhkäistääkseen pois kyyneleen.\n\n\"Sinä tulet pian jäljessäni, Tom, jos saan sen toimeksi joko rahalla\ntai ystävien avulla.\"\n\n\"Minä teen sen, jollet sinä saa sitä aikaan, Jacob. En jää tänne ilman\nsinua, sen olen päättänyt.\"\n\n\"Älä tee mitään harkitsematonta, Tom! Olen varma siitä, että saan\nostetuksi sinut vapaaksi, enkä Englantiin saavuttuani ajattele mitään\nmuuta, ennenkuin se on tehty.\"\n\n\"Sinun täytyy sitten toimia vikkelästi, Jacob, sillä varmasti en enää\nkauan jaksa olla täällä.\"\n\n\"Luota minuun, Tom! Saat nähdä, että vieläkin olen Jacob Faithful\",\nvakuutin ja ojensin käteni. Tom pusersi sitä vakavana, kääntyen sitten\nsilmät kosteina toisaalle ja poistuen keulapuolelle.\n\nUutinen oli levinnyt yli koko laivan, ja useat upseerit samoin kuin\nmiehetkin tulivat onnittelemaan minua. Kuinka paljon olisinkaan ollut\nvalmis antamaan saadakseni olla ainoastaan puoli tuntia yksikseni --\npuoli tuntia, jolloin olisin saanut tyynnyttää kiihtyneitä tunteitani\n-- kiittää niin odottamattomasta onnesta ja kiitollisena muistella\nniin vilpitöntä ystävää! Mutta laivassa se on miltei mahdotonta,\njollei ole upseeri ja voi vetäytyä omaan hyttiinsä; ja sellaiset\nsydämenvuodatukset, jotka surusta tai mielihyvästä johtuvat, ja\nkyyneleet, yksinäisyydessä niin suloiset, täytyy joko näyttää kaikille\ntai sitten tyyten tukahduttaa.\n\nVihdoin tuli toivomani tilaisuus. Luutnantti Wilson, joka oli ollut\npoissa virkatehtävissään, tuli onnittelemaan minua heti uutisesta\nkuultuaan, ja vaistomaisesti oivaltaen, millaisia tunteeni olivat, hän\ntiedusti minulta, enkö haluaisi kirjoittaa kirjeitäni hänen hytissään,\njoka olisi muutamia tunteja käytettävissäni. Kiitollisena hyväksyin\nhänen tarjouksensa; ja silloin, kun kapteeni kutsui minut puheilleen,\nolin huojentanut ylettömän täyttä sydäntäni ja tyynnyttänyt kiihtyneet\ntunteeni.\n\n\"Jacob Faithful, kuten tiedätte, on annettu määräys teidän erostanne\",\nlausui hän ystävällisesti. \"Teidät viedään tänään iltapäivällä\n_Astreaan_, joka on määrätty kotimaahan ja lähtee muutamien päivien\nkuluttua. Olette käyttäytynyt hyvin ollessanne minun komennuksessani.\nJa vaikka olettekin nyt sellaisessa asemassa, ettette kaipaa hyvää\ntodistusta, saatte kuitenkin tyydytykseksenne tuntea täyttäneenne\nvelvollisuutenne siinä asemassa, johon olette elämänne erään osan\najaksi joutunut -- toivotan teille kaikkea hyvää.\"\n\nVaikka kapteeni Maclean näin puhuessaan ei hetkeksikään unohtanut,\nmillainen keskinäinen suhteellinen asemamme oli, oli hänen\nesiintymisensä niin ystävällistä, erittäinkin hänen lausuessaan\nviimeiset sanat: \"Toivotan teille kaikkea hyvää\", että se kävi\nsydämelleni. Vastasin olleeni oikein onnellinen sinä aikana, jonka olin\nollut hänen komennuksessaan, ja kiitin häntä hänen hyvästä\ntoivotuksestaan.\n\nMutta vaikka minut olikin määrätty _Astreaan_, ei kapteeni\nlähettänytkään minua sinne. Hän huomautti ensimmäiselle luutnantille,\nettä minun olisi parasta mennä maihin varustautuakseni sopivasti, ja\nkuten myöhemmin sain tietää, puhui minusta hyvin suosittelevasti\n_Astrean_ kapteenille, mainiten minun saaneen herrasmiehen kasvatuksen\nja joutuneen laittomasti väkisin laivastoon. Ja niinpä _Astreaan_\nmentyäni upseerit pyysivät minua syömään heidän seurassaan upseerien\nruokalassa kotimatkalla.\n\nMenin maihin, sain rahat maksuosoituksestani, riensin vaatturille ja\nhänen sekä muiden pukeutumisalan taiturien avulla hankin kaikki, mitä\nherrasmiehen ulkoasuun tarvittiin. Senjälkeen palasin _Immortalitehen_\nsanomaan jäähyväiset upseereille ja merimiehille, joiden kanssa olin\nollut mitä likeisimmissä suhteissa. Minun ja Tomin ero oli perin\ntuskallinen. Jo nekin muutamat päivät, jotka olin ollut poissa, olivat,\nkuten havaitsin, muuttaneet hänen ulkonäköään.\n\n\"Jacob\", sanoi hän, \"älä luule minun kadehtivan sinua; päinvastoin olen\nhyvilläni, jopa enemmän hyvilläni kuin olisin, jos sellainen onni olisi\nosunut omalle kohdalleni. Mutta en mahda mitään sille, että tuskailen\najatellessani, että jään tänne ilman sinua; ja sitä tuskailua kestää,\nkunnes olen jälleen seurassasi.\"\n\nUudistin sen lupaukseni, että hankkisin hänelle eromääräyksen ja\npakotettuani hänet ottamaan kaikki ne rahat, joista arvelin voivani\nluopua, laskeuduin laivan kannelta yhtä liikutettuna kuin Tom-parkakin\noli. Matkamme sujui nopeasti. Meillä oli yhtä mittaa luoteistuulia,\nkiidimme niiden ajamina ja vajaan kolmen viikon kuluttua laskimme\nankkurimme Spitheadissa. Olin onnellinen asemani muutoksesta ja vielä\nonnellisempi toiveikkaista odotuksista ja mainitsen vain, etten ollut\nmilloinkaan ollut paremmalla tuulella enkä miellyttävämpien nuorten\nmiesten seurassa kuin _Astrean_ upseerit olivat. Ja vaikka olimmekin\nyhdessä niin vähän aikaa, olimme molemmin puolin pahoillamme\nerotessamme toisistamme.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKeskeytän aviollisen kaksinpuhelun ja kaadan veneen -- Kun ollaan\nkuivalla maalla, ei ketään huku -- Tom eroaa sotalaivasta, koska hän ei\nhalua siinä olla -- Huomaan herrasmiehen ammatin kyytisoutajan ammattia\nmiellyttävämmäksi.\n\n\nEnsimäinen tehtäväni palattuani oli käydä vanhan Tomin luona\nvakuuttamassa hänelle, että hänen poikansa voi hyvin. Toiveeni olisivat\ntosin vieneet minut Drummondeille, mutta tunsin velvollisuuteni\nvaativan minua jättämään sen nautinnon toistaiseksi.\n\nSaavuin hotelliin myöhään illalla ja varhain seuraavana aamuna menin\nWestminster-sillan vierellä oleville portaille, jossa minua\ntervehdittiin tavanmukaisella huudolla: \"Vene, sir?\" Muistot\ntulvahtivat mieleeni kuultuani tämän tutun äänen. Elämäni tuntui\nlipuneen sieluni silmien editse muutamina sekunteina, kun istuuduin\nveneen peräteljolle ja käskin kyyditsijäni soutaa jokea ylöspäin.\n\nOli kaunis aamu ja niinkin varhaisena hetkenä melkein liian lämmin --\naurinko paahtoi niin kuumasti. Katselin kaikkia sivuuttamiamme esineitä\nsanoinkuvaamattoman kiinnostuneena, jokaista puuta, jokaista\nrakennusta, jokaista niemekettä -- ne olivat vanhoja ystäviä, jotka\nauringon niihin kirkkaasti paistaessa näyttivät riemuitsevan onnestani.\nOlin aatoksissani, liian nautintorikkaissa, halutakseni niitä\nhäirittävän, vaikka silloin tällöin mieleeni välähti tuskaisiakin\nmuistoja; mutta ne muistuttivat vain kevyitä pilvenhattaroita, jotka\nohitse kiitäessään tuokioksi pimittivät onneni loistavan auringon.\nVihdoin osui katseeni vanhan Tomin tuttuun asuntoon, hänen isoon\nilmoituskilpeensä, jossa oli: \"Veneitä veistetään tilauksesta\" ja\npystyyn sijoitettuun veneenpuolikkaaseen, ja muistin matkani\ntarkoituksen. Käskin soutajani ohjata veneensä laituriin ja maksettuani\nhänelle hyvin lähetin hänet pois, sillä olin huomannut vanhan Tomin\nolevan työssä, käydä kopsutellen alassuin käännetyn veneen ympärillä.\nJa hänen vaimonsa istui penkillä veneenpuolikkaassa, paistattaen päivää\nlämpimässä auringonpaisteessa ja kutoen verkkojaan.\n\nOlin tullut maalle niin hiljaa, ja he olivat niin syventyneet\npuuhiinsa, etteivät he huomanneet minua, ja hiivin talon ohitse heidän\ntoiselle puolelleen hämmästyttääkseni heitä. Pääsin vanhan veneen\ntaakse, jossa kuulin heidän keskustelunsa.\n\n\"Olen sitä mieltä\", virkkoi vanha Tom, joka herkesi nakuttamasta\njoksikin aikaa, \"etteivät kaikki Birminghamin naulat saisi tätä venettä\ntiiviiksi. Puu on lahoa ja pehmyttä kuin päärynä, ja naulat tipahtavat\nirti siitä. Olen pannut siihen kappaleen enemmän kuin oli sovittu,\nmutta jollen pane vielä yhtä tähän, ei se ikinä kestä veden pinnalla.\"\n\n\"No niin, pane siihen sitten vielä yksi kappale!\" kehoitti rouva\nBeazeley.\n\n\"Kyllä, sen teen; mutta minusta tuntuu, että tässä puuhassa kärsin\ntappiota. Seitsemän shillingiä ja kuusi pennyä ei riitä korvaamaan\ntyöpalkkaa ja muita kustannuksia. Mutta vähätpä siitä.\" Ja Tom ajautti\nlaulun:\n\n    \"Maaperällä\n    on kahlehet,\n    orjuus osanamme vain.\n    Merellä taas\n    on vapaus,\n    rakkaus mukanamme ain'.\"\n\n\"No, jos kerran laulat, niin laula totta, Beazeley!\" huusi vanha vaimo.\n\"Eikö poikasi ole väkisin värvätty laivastoon? Ja miten silloin voit\npuhua vapaudesta?\"\n\nVanha Tom vastasi jatkamalla lauluaan:\n\n    \"Siellä vieras silmä ei tarkkaile,\n    eikä ilkeä kieli kuiski.\n    Koko maailma meiltä on unhossa --\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi vanha vaimo, \"ei ketään silmällä pitämässä,\ntosiaankin. Hän saattaa olla sairaana ja murheissaan, haavoittunut tai\nkuolemaisillaan kuumeeseen, eikä äidin silmä ole häntä näkemässä. Mitä\nsiihen tulee, että kaikki maailmassa on unohtunut, en usko Tomin\nunohtaneen äitiään.\"\n\nVanha Tom vastasi:\n\n    \"Muu pettänee,\n    vaan sielu ei,\n    muuttua uskollinen voi.\"\n\n\"Niin se on, Tom -- niin se on; ja tälläkin hetkellä hän muistelee\nisäänsä ja äitiään, sen varmasti uskon; ja hän rakastaa meitä hellemmin\nkuin koskaan ennen.\"\n\n\"Niin minäkin uskon\", yhtyi vanha Tom, \"jos nimittäin hänellä ei ole\nmitään parempaa tekemistä. Mutta kaikella on aikansa; ja kun mies\nsuorittaa tehtäviään merimiehenä, ei hän saa laskea ajatuksiaan\nharhailemaan. Ole huoleti, muori, hän kyllä tulee takaisin.\n\n    \"Kyllä mukana on pienoinen enkeli\n    Jackin hengestä huolehtimassa.\"\n\n\"Jumala sen suokoon! Jumala sen suokoon!\" hoki vanha vaimo, pyyhkien\nsilmiään esiliinallaan ja ryhtyen sitten jälleen kutomaan verkkoaan.\n\n\"Kirjeistään päättäen\", jatkoi hän, \"hän tuntuu olevan ylettömästi\nmieltynyt siihen tyttöön, Mary Stapletoniin -- ja joskus minusta tuntuu\nsiltä kuin tyttö pitäisi hänestä aika tavalla; mutta sillä tytöllä ei\nmilloinkaan kestä sama mieli kauan. En pitänyt siitä, että hän koreili\nja keimaili sotilaiden seurassa, ja samaan aikaan Tom kertoo hänen\nkirjoittaneen, ettei hän välitä kenestäkään muusta kuin Tomista.\"\n\n\"Naiset ovat -- naisia, se on varma se\", tokaisi vanha Tom, miettien\njonkun aikaa ja sitten osoittaen ajatustensa pyörivän pojassaan\nkajauttamalla:\n\n    \"Kun aallot aavan ulapan\n    eroittaa meidät, silloin muista\n    sydämein sua kaipaavan;\n    en lohtua voi saada muista.\n    Ja kaukana kun vaellan\n    mä yksinäisnä, ystävittä --\"\n\n\"Älä sano niin, Tom -- älä sano niin!\" keskeytti vanha vaimo.\n\nTom pitkitti:\n\n    \"Sinua muistan, kotia\n    ja riemua, mi vartoo siellä.\"\n\n\"Niin, niin hän tekee, poika-poloinen, sen uskallan sanoa. Mitä\nolisinkaan valmis antamaan nähdäkseni hänen rakkaat, hymyilevät\nkasvonsa!\" huoahti rouva Beazeley.\n\n\"Ja olisinpa valmis antamaan aika paljon minäkin, muori. Mutta jokaisen\nmiehen velvollisuushan sittenkin on palvella isänmaatansa; ja niin\ntulee Tominkin, kuten hänen isänsä teki ennen häntä. Olen iloinen, kun\nhän palaa, mutta en ole pahoillani siitä, että hän on poissa. Laivamme\ntäytyy miehittää, muori; ja jos miehiä otetaan väkisin, johtuu se vain\nsiitä, ettei vapaaehtoisia tarjoudu -- siinä kaikki. Kerran laivaan\njouduttuaan he eivät siitä välitä. Te naiset tarvitsette pakko-ottoa\nihan yhtä paljon kuin miehetkin sitä kaipaavat, ja siinä koko juttu.\"\n\n\"Miten niin, Tom?\"\n\n\"No, kun kosiskelemme teitä ja pyydämme teitä avioliittoon kanssamme,\nettekö aina ole nyrpeitä ja vastaa: 'Ei?' Teistä on mieluista, että\nteitä suudellaan, mutta meidän pitää tehdä se väkisin. Samanlaista on\nlaivan miehittäminen. Kaikki miehet sanovat: 'Ei', mutta kerran laivaan\njouduttuaan pitävät he laivastoelämästä oikein paljon -- mutta teidän\ntavallanne he kaipaavat pakko-ottoa. Eikö Tom kirjoittanut, että hän on\noikein onnellinen eikä välitä siitä, missä hän on, niin kauan kuin hän\non Jacobin seurassa?\"\n\n\"Kyllä; se on totta; mutta kerrotaanhan, että Jacob pääsee vapaaksi ja\ntulee kotiin, kun hän nyt on saanut omaisuuden. Ja mitäs Tom sitten\nsanoo?\"\n\n\"Niin, se on pahinta kaikesta. Uskon Jacobin sydämen olevan oikealla\npaikallaan, mutta rikkaus kuitenkin turmelee ihmisen. Mutta saammehan\nnähdä. Jollei Jacob osoittaudu aidoksi, en enää ikinä luota ihmiseen.\nMutta sattuuhan muutoksia tässä maailmassa, se on varma.\n\n    Oikkuinen mieli on onnettarella,\n    lahjojaan vaihdellen meille se suo.\n    Tänään jos pistää ne tutkaimella,\n    huomenna antimen suopean tuo.\n\n-- Toivoisin vain Jacobin olevan täällä -- siinä kaikki.\"\n\n\"Sitten toiveenne täyttyy, kelpo vanha ystäväni\", huudahdin, juosten\nTomin luokse ja tarttuen hänen käteensä. Mutta vanhaan Tomiin vaikutti\nyllätys niin kovasti, että hän hätkähti taaksepäin, menettäen\ntasapainonsa ja vetäen minut mukaansa, ja yhdessä kellahdimme\nnurmikolle. Eikä se ollut ainoa tapaturma, sillä rouva Beazeley\nhämmästyi niin, että hänkin ponnahti pystyyn sijoitettuun vanhaan\nveneenpuolikkaaseen kiinnitetyltä penkillään ja paiskautui sitä vasten.\nVene, joka oli ollut laho jo silloin, kun se oli siihen tuotu ja joka\nlisäksi oli useita vuosia ollut alttiina kaikenlaisille säille, ei enää\nkestänyt sellaista painostusta. Se antoi perään vanhan vaimon\näkillisesti ponnistaessa, ja hän sekä vene romahtivat yhdessä maahan,\nja hän kirkui ja touhusi lahonneiden lankkujen seassa, joiden nyt niin\nmonivuotisen läheisen yhdessäolon jälkeen täytyi erota toisistaan. Olin\nensimmäisenä pystyssä ja juoksin auttamaan rouva Beazeleytä, joka oli\ntukehtumaisillaan tomuun ja kuivuneisiin pikipaakkuihin, ja vanhan\nTomin ehätettyä avuksemme nostimme iäkkään vaimon jälleen jaloilleen.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti vanha vaimo. \"Voi, hyväinen aika! Totisesti\ntaitaa lonkkani olla pois sijoiltaan. Hyvä Luoja, herra Jacob, kuinka\nte minua säikähdytittekään!\"\n\n\"Niin\", säesti vanha Tom, pudistaen lämpimästi kättäni, \"me kaikki\ntyrmistyimme, vanha vene ja kaikki muut. Millaisen häläkän oletkaan\nsaanut aikaan, kaatanut meidät kaikki kumoon kuten keilat! No niin,\npoikaseni, olen hyvilläni nähdessäni sinut, ja asustasi huolimatta olet\nsittenkin Jacob Faithful.\"\n\n\"Niin toivoin\", vastasin, ja sitten lähdimme sisälle, missä kerroin\nheille kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä aioin tehdä Tomin\nvapauttamiseksi palveluksesta. Senjälkeen erosin heistä luvattuani pian\nkäydä jälleen heitä katsomassa, huusin luokseni jokea ylöspäin lipuvan\nveneen ja lähdin vanhan ystäväni koulumestarin luokse, jonka samoin\nkuin Stapletonin ja Maryn hyvinvoinnista olin jo aikaisemmin hankkinut\nvarmuuden.\n\nMutta mennessäni Putney-sillan alitse arvelin, että minun sopi yhtä\nhyvin käydä ensiksi Stapletonin luona, ja käskin soutajani ohjata\nveneensä rantaan. Riensin Stapletonin asunnolle ja menin yläkertaan,\njossa Mary oli syventynyt vakavaan keskusteluun oikein hauskan\nnäköisen, yhdeksännenkymmenennenkolmannen rykmentin kersantin asuun\npuetun nuoren miehen kanssa. Mary, joka oli vieläkin kauniimpi kuin\nerotessamme, ponnahti pystyyn aluksi tuntematta minua, mutta punehtui\nsitten hiusrajaansa myöten toivottaessaan minut tervetulleeksi\nväkinäisemmin kuin koskaan ennen.\n\nKersanttia näytti haluttavan pysyä paikallaan, mutta kun tartuin Maryn\nkäteen ja sanoin hänelle, että toin hänelle terveisiä sellaiselta\nhenkilöltä, jota hän, kuten uskoin, ei ollut unohtanut, nyökkäsi\nkersantti hänelle, astellen sitten portaita alas. Kenties olivat\nkasvoni ankaran näköiset, kun lausuin:\n\n\"Mary, en tiedä, pitäisikö minun sen jälkeen, mitä näin, kertoa sinulle\nsanomaani; ja se ilo, mitä odotin tullessani sinua kohtaamaan, tuhoutui\nnäkemäni vuoksi. Kuinka hävettävää onkaan sillä tavoin leikitellä\nmiehen tunteilla -- kirjoittaa hänelle, vakuuttaa hänelle rakkauttaan\nja uskollisuuttaan ja samaan aikaan rohkaista toista miestä.\"\n\nMary painoi päänsä nuokkumaan. \"Jos olen tehnyt väärin, herra\nFaithful\", vastasi hän oltuaan tuokion vaiti, \"en ole tehnyt vääryyttä\nTomille. Niinkuin kirjoitin, niin tunsin.\"\n\n\"Jos asianlaita on siten, niin minkä tähden teet väärin toista henkilöä\nkohtaan? Minkä tähden rohkaista toista nuorta miestä vain tehdäkseen\nhänet onnettomaksi?\"\n\n\"En ole luvannut hänelle mitään; mutta minkä tähden Tom ei tule\nkatsomaan minua? En jaksa jörötellä täällä yksin; minulla ei ole ketään\nseuranani; isä on aina oluttuvassa; ja minulla täytyy olla joku\npuhetoveri. Sitäpaitsi Tom on poissa ja viipyy poissa ehkä kauankin, ja\npoissaolo parantaa rakkauden miehistä, vaikka se ei parannakaan sitä\nnaisista.\"\n\n\"Nähtävästi siis, Mary, tahdot pitää kaksi jännettä jousessasi vahingon\nvaralta.\"\n\n\"Jos ensimmäinen jänne katkeaisi, olisi toinen varsin tervetullut\",\nmyönsi Mary. \"Mutta aina on näin\", jatkoi hän yhä lämpimämmän; \"en\nmilloinkaan voi olla sellaisessa asemassa, joka ei ole oikea; jos\nmilloinkaan teen mitään sellaista, mikä saattaisi näyttää\nsopimattomalta, ilmestyt sinä varmasti, milloin sinua vähimmin\nodotetaan ja vähimmin toivotaan -- ikäänkuin sinut olisi luotu\nalituiseksi syyttäjäkseni.\"\n\n\"Eikö omatuntosi syytä sinua, Mary?\"\n\n\"Herra Faithful\", toisti hän hyvin lämpimästi, \"sinä et ole\nrippi-isäni; mutta tee, kuten haluat -- kirjoita Tomille, jos haluat,\nkerro hänelle kaikki, mitä olet nähnyt, ja kaikki, mitä ehkä ajattelet\n-- tee hänet ja tee minut surkeaksi ja onnettomaksi -- tee se, ole\nhyvä! Se on ystävällinen teko; ja koska nyt olet mahtava mies, saat\nehkä Tomin uskomaan, että olen keimailija ja kelvoton olento.\"\n\nTällöin Mary laski kätensä pöydälle ja painoi kasvonsa niihin.\n\n\"En tullut tänne esiintyäkseni arvostelijanasi, Mary; sinulla on\nvarmasti oikeus menetellä mielesi mukaan, eikä minulla ole oikeutta\nsekaantua asioihisi. Mutta koska Tom on vanhin ja paras ystäväni,\nhuolehdin visusti hänen eduistaan ja onnestaan, mikäli ne ovat\nkysymyksessä. Olemme olleet niin kauan yhdessä ja tunnen hänen\nluonteensa kyllin hyvin todella uskoakseni, että jos nuori mies on\nkoskaan ollut vilpittömästi ja hellästi kiintynyt naiseen, hän on\nsinuun. Ja tahdon lisätä, että jos nuori mies on milloinkaan ollut\nrakkauden arvoinen, Tom on. Erotessani hänestä vajaa kuukausi takaperin\nhän pyysi minua käymään luonasi niin pian kuin suinkin voisin ja\nvakuuttamaan sinulle hänen muuttumatonta rakkauttaan. Ja nyt aion\nhankkia hänelle vapautuksen laivastosta, jotta hän pääsisi palaamaan\nkotimaahan. Kaikki hänen ajatuksensa keskittyvät siihen kysymykseen, ja\nnyt hän vartoaa perin maltittomasti sen toteutumista, jotta hän taaskin\nsaisi olla seurassasi. Sinä itse osaat parhaiten arvioida, tuottaako\nhänen palaamisensa onnea vai eikö.\"\n\nMary nosti päätänsä pystympään -- hänen kasvonsa olivat kosteat\nkyynelistä.\n\n\"Hän siis tulee pian takaisin, ja minä näen hänet. Totisesti hänen\npalaamisensa koituu onneksi, jos vain minä pystyn tekemään hänet\nonnelliseksi -- totisesti koituu, herra Faithful; mutta älä toki hiisku\nhänelle mitään hupakkomaisesta käyttäytymisestäni -- ethän hiisku?\nMinkä tähden tehdä häntä onnettomaksi? Rukoilen sinua, ettet sitä\ntekisi. En enää koskaan menettele niin. Lupaa minulle se, Jacob,\nlupaathan?\" jatkoi Mary, tarttuen käsivarteeni ja katsoen rukoilevasti\nsilmiini.\n\n\"Mary, en mitenkään tahdo saada aikaan pahaa; mutta muista, että vaadin\nlupauksesi täyttämistä!\"\n\n\"Oi, kyllä minä sen pidän, kun nyt tiedän hänen pian palaavan kotiin.\nJaksan, luultavasti jaksan -- varmasti jaksan varrota kuukauden tai\npari keimailematta. Mutta toivon tosiaankin, etten jäisi olemaan niin\npaljon yksin. Toivoisin Tomin olevan kotosalla huolehtimassa minusta,\nsillä ketään muita ei minulla ole. En pysty itse huolehtimaan\nitsestäni.\"\n\nMaryn kasvoista näin, että hän oli tosissaan, minkä vuoksi tein\nsovinnon hänen kanssansa, ja keskustelimme kaksi tuntia etupäässä\nTomista. Poistuessani hänen luotansa oli hän taaskin tavallisella\ntuulellaan, ja hyvästellessämme hän katsoi minuun veitikkamaisesti ja\nsanoi:\n\n\"Nyt saat nähdä, kuinka viisas ja ymmärtäväinen olen.\"\n\nRavistin päätäni ja erosin hänestä etsiäkseni käsiini vanhan ystäväni\nStapletonin, joka tapansa mukaan seisoi kapakan ovella, poltellen\npiippuaan. Aluksi hän ei tuntenut minua; kun näet puhuttelin häntä, vei\nhän kätensä korvalleen ja kehoitti minua puhumaan hieman äänekkäämmin,\nmutta vastasin: \"Hölynpölyä, Stapleton, tuo ei vetele minun\nseurassani.\"\n\nSilloin hän otti piipun pois suustansa ja katsoi minua suoraan\nkasvoihin.\n\n\"Jacob, niin totta kuin elän! En tuntenut sinua, kun olit\ntuollaisessa juhla-asussa -- luulin sinua joksikin venettä haluavaksi\nherrasmieheksi. No niin, minun tuskin tarvinnee vakuuttaa, kuinka\niloinen olen nähdessäni sinut niin pitkän ajan kuluttua; se on vain\nihmisluonnon mukaista. Entä miten Tom jaksaa? Oletko tavannut Maryn?\"\n\nNäiden kahden kysymyksen nojalla saatoin ottaa puheeksi haluamani\nasian. Kerroin hänelle näiden kahden nuoren henkilön välisestä\nkiintymyksestä ja uskollisuudenlupauksesta ja huomautin, kuinka väärin\nhän menetteli jättäessään Maryn olemaan niin paljon yksin. Vanhus oli\nyhtä mieltä kanssani ja selitti, että miesten kanssa puheleminen ei\nMaryn puolelta ollut mitään muuta kuin ihmisluonnon mukaista; hän\nlupasi kuitenkin polttaa piippuaan kotosalla vastaisuudessa ja pitää\nsotilaat loitolla talostaan. Tyytyväisenä hänen vakuutukseensa erosin\nhänestä, otin toisen veneen ja lähdin Brentfordiin tapaamaan mestaria.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKaikki pikku pojat pääsevät valloilleen, ja mestari saadaan kiinni --\nInnokkaasti hankkiessaan jauhamista hampailleni hän joutuu toisiin\nhampaisiin, ja myöskin rouva Bately näyttää hampaansa -- Katajaviinaa\nulkoisesti, sisällisesti ja taaskin ulkonaisesti, ja sitten vanha\nnainen ulos -- Pikemminkin whig-ministeristön hallinnon kuin romaanin\ntapaista.\n\n\nSaapuessani perille oli arvoisa vanha koulumestari luokassa, istuen\nkorokkeelle sijoitetun pöytänsä ääressä; apuopettaja ei ollut\nsaapuvilla, ja pojat melusivat niin, että se olisi riittänyt\nherättämään ihmisen horroksista. Ilmeisesti hän oli taaskin vaipunut\nsyviin aatoksiinsa, ja pojat käyttivät sitä hyväkseen.\n\n\"Herra Dobbs\", lausuin mentyäni ihan hänen pöytänsä eteen, mutta\nmestari ei vastannut mitään. Toistin hänen nimensä äänekkäämmin.\n\n\"Kosini _x+ab-z-1/2_; sellainen täytyy tuloksen olla\", puheli mestari\nitsekseen. \"Mutta se ei ole osoittautunut oikeaksi. Tarkastanpa työni\nuudelleen.\" Ja mestari nosti pöytänsä kantta ottaakseen uuden\npaperiliuskan. Pöydän kannen ollessa koholla otin hänen tehtävänsä ja\npidin sitä selkäni takana.\n\n\"Mutta mitäs tämä on?\" huudahti mestari ja silmäili ympärilleen, etsien\naikaisempia laskelmiaan. \"Niin\", pitkitti hän, \"sen täytyy olla tuulen\ntyötä.\" Sitten hänen katseensa harhaili sinne tänne, kunnes se osui\nminuun nauraessani hänelle.\n\n\"_Eheu!_ Mitä silmäni näkevätkään? -- Siinä on -- mutta ei kuitenkaan\nole -- kyllä, ihan varmasti siinä on poikani Jacob. Tervetullut,\nsuuresti tervetullut!\" huudahteli vanhus, laskeutuen korokkeeltaan ja\nsulkien minut syleilyynsä. \"On kulunut kauan siitä, kun sinut näin,\nhyvä poika, _interea magnum sol circumvolvitur annum_ [välillä aurinko\nkiertää suurta vuotta. Suom.]. Kauan, niin, kauan olen ikävöinyt\npaluutasi, peläten, että saattaisit _nudus in ignota arena_ sortua\ntoisena Palinuroksena. Olet palannut, ja kaikki on hyvin; kuten isä\nsanoi raamatussa, olen löytänyt poikani, jonka olin kadottanut; mutta\nsinä et ole tuhlaajapoika, vaikka käytinkin tätä sopivaa lainausta. Nyt\non kaikki hyvin, olet pelastunut taistelun, tulen ja haaksirikon\nvaaroista, ja nyt sinun sopii ripustaa naulaan märät vaatteesi, pitäen\nniitä muistouhrina, kuten Horatius sanoo, _uvida suspendisse potenti\nvestimenta maris deo_.\"\n\nMestarin puheen aikana olivat pojat huomattuaan, ettei hän enää ollut\nsyventynyt matematiikkaansa, osittain sijoittuneet paikoilleen, ja\nollessaan näennäisesti kiintyneinä lukuihinsa he muistuttivat minusta\npesän edustalla kesäpäivänä surisevia mehiläisiä.\n\n\"Pojat\", huudahti mestari, \"_nunc est ludendum!_ Saatte kuin saattekin\nlomapäivän. Pankaa pois kirjanne ja poistukaa rauhallisesti!\"\n\nKomennuksen mukaisesti pantiin kirjat hätäisesti pois; rauhallista\npoistumista ei noudatettu yhtä tiukasti -- pojat päästivät äänekkään\nluikkauksen, ja muutamien sekuntien kuluttua mestari ja minä seisoimme\nkahden kesken luokkahuoneessa.\n\n\"Kas niin, Jacob, mennään pyhättööni; siellä saamme keskustella\nkenenkään meitä häiritsemättä. Sinun pitää kertoa minulle\nseikkailuistasi, ja minä kerron sinulle, mitä olen saanut tietää\ntuntemistasi henkilöistä.\"\n\n\"Sallikaa minun ensin pyytää teitä antamaan minulle syötävää, sillä\nolen aika nälkäinen\", keskeytin ehdittyämme keittiöön.\n\n\"Varmasti saat kaikkea, mitä meillä on, Jacob, mutta nyt se ei\nluultavasti ole kovin paljon, koska minä ja arvoisa johtajattaremme\nkalusimme lampaankäpälän puhtaaksi, sillä söimme sitä tänään jo\nneljättä päivää. Hän on ulkosalla, mutta sinun tähtesi uskallan\ntunkeutua hänen kiellettyyn kaappiinsa. Kenties hän siitä vihastuu,\nmutta antaudun alttiiksi hänen pahalle tuulelleen.\"\n\nNiin sanottuaan vanha koulumestari avasi kaapin ja ojensi minulle vadit\nsisältöineen, toisen toisensa jälkeen.\n\n\"Kas tässä, Jacob, on kaksi kovaa, eilispäiväistä vanukasta. Voitko\nnauttia kylmistä vanukkaista? Mutta maltahan, tässä on jotakin\nmaukkaampaa -- kylmän kaalin puolikas, joka jäi tänään jäljelle.\nKatsotaanhan vielä kerran. Tässä on lihaa -- niin, se on lihaa. Mutta\nnyt oivallan, että se kimpale on varattu kissalle huomisaamuksi.\nPelkään, ettemme saa uskaltaa käydä siihen käsiksi, sillä rouva saattaa\nvihastua.\"\n\n\"Pankaa se takaisin, sir, olkaa hyvä! En missään nimessä tahtoisi\nsekaantua kissan omaisuuteen.\"\n\n\"Niin, Jacob, sitten en näe enää mitään muuta, jollei ylähyllyllä ole\nruokatarpeita. Sir, tässä on leipää, elämäntukea, ja myöskin hitunen\njuustoa; ja nyt taidan eroittaa jotakin tummaa hyllyn takalistolla.\"\n\nMestari ojensi sinne kätensä, mutta vetäisi sen heti takaisin,\nhypähtäen tuoliltaan ja parkaisten äänekkäästi. Hän oli pistänyt\nsormensa rotanpyydykseen, jonka vanha nainen oli virittänyt mainittujen\ntungettelijoiden varalle, ja hän piti kättänsä ylhäällä ja polki\njalkaansa kirkuessaan kivusta.\n\nKiiruhdin hänen luoksensa, painoin vivun alas ja päästin hänen sormensa\nirti pyydyksen hampaista, jotka kuitenkin olivat saaneet veren\nvuotamaan ja ruhjoneet sormia. Onneksi kuitenkin pyydys, samoin kuin\nheidän taloutensa useimmat esineet, oli hyvin vanha, eikä hän ollut\npahasti vahingoittunut. Mestari pisti sormensa avaraan suuhunsa ja piti\nniitä siellä jonkun aikaa virkkamatta mitään. Hän alkoi hieman\nrauhoittua, ja samassa astui johtajatar sisälle.\n\n\"No, mutta mitäs kaikki tämä merkitsee?\" kysyi hän valittavasti. \"Jacob\ntäällä, ja koko kaappini sisältö pöydällä. Jacob, miten olet uskaltanut\nmennä kaappiini?\"\n\n\"Mestarihan se etsi sieltä minulle jotakin syötävää, rouva Bately, ja\nhän joutui rotanpyydykseen.\"\n\n\"Se oli hänelle oikein; olen kieltänyt häntä kajoamasta tuohon\nkaappiin. Enkö olekin, herra Dobbs?\"\n\n\"Kyllä, totisesti olet\", myönsi mestari. \"Ja kadun sitä, etten\nnoudattanut neuvoasi, sillä katsohan sormiani!\" Ja mestari ojensi\nnähtäväksi silpoutuneet sormensa.\n\n\"Hyväinen aika! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että rotanpyydys\nnipistää noin kovasti\", pahoitteli vanha nainen, jonka suuttumus oli\nasettunut. \"Kuinka pahasti sen täytyykään koskea niihin olentorukkiin!\nEn viritä sitä enää, vaan jätän ne kaikki kissan huoleksi; se tappaa\nne, jos vain saa ne kynsiinsä.\"\n\nVanha nainen meni lipastolle, otti esille rievunjätteitä ja pullon\nhaavapalsamia, jota hän kaasi mestarin kädelle, sitoen sitten haavat ja\nkoko ajan nuhdellen loukkaantunutta. \"Kuinka tyhmästi menettelittekään,\nherra Dobbs; tiesittehän minun poistuneen ainoastaan muutamiksi\nminuuteiksi. Minkä tähden ette odottanut -- ja minkä tähden menitte\nkaappiin? Enkö ole aina sanonut teille, ettei teidän pidä katsoakaan\nsen sisälle? Ja nyt näette seuraukset.\"\n\n\"Kättäni totisesti polttaa.\"\n\n\"Käyn noutamassa kylmää vettä, se lievittää tuskianne. Kuinka paljon\nvaivaa tuotattekaan, herra Dobbs! Olette pahempi kuin köyhäinkoulun\npoika.\" Ja vanha nainen lähti vesipumpulle.\n\n\"Etikka on parempaa, sir\", esitin, \"ja kaapissa on pullo, joka\nvarmastikin sisältää etikkaa.\" Menin kaapille, otin pullon, vedin sen\nkorkin irti ja haistelin. \"Tämä ei ole etikkaa, sir, vaan\nhollantilaista tai katajaviinaa.\"\n\n\"Silloin ryyppäisin mielelläni lasillisen sitä, Jacob, sillä minua\nkuvottaa ja pyörryttää. Mutta liiku vilkkaasti, ettei vanha vaimo\nennätä palata!\"\n\n\"Juokaa pullosta, sir!\" kehoitin huomattuani mestarin käyneen hyvin\nkalpeaksi. \"Minä varoitan teitä hänen lähestyessään.\"\n\nMestari vei pullon huulilleen ja imi parhaillaan riittävää siemausta,\nkun vanha nainen palasi toisesta ovesta, joka oli takanamme; hän oli\ntullut sitä tietä noutaakseen samalla pesuastian. Ennenkuin havaitsimme\nhäntä, ennätti hän mestarin taakse, sieppasi pullon pois hänen\nsuultansa, nykäisten sitä niin, että väkijuomaa räiskähti hänen\nsilmilleen ja sokaisi hänet.\n\n\"Vai sentähden menitte kaapilleni, niinkö, herra Dobbs?\" kirkui hän\nkiihtyneenä. \"Sentähden, niinkö? Minusta tuntuikin pulloni sisältö\nkuluvan kovin nopeasti katsoen siihen, etten nauti enempää kuin\nteelusikallisen joka ilta, sillä tuuli häiritsee minua kovin pahasti.\nViritän rotanpyydyksen uudelleen, siitä saatte olla varma. Ja nyt\nsaatte hankkia jonkun muun sitomaan sormianne.\"\n\n\"Minähän sen otin kaapista, rouva Bately; mestari olisi muutoin\npyörtynyt tuskasta. Oli oikein onnellista, että hänellä on sellainen\ntaloudenhoitajatar, jolla on jotakin sellaista talossa, sillä muutoin\nhän olisi saattanut kuolla. Ette varmastikaan nuru sitä, että käytimme\nhiukan lääkettänne saadaksemme herra Dobbsin toipumaan?\"\n\n\"Rauhaa, nainen, rauhaa!\" vaati mestari, jolle juoma oli antanut\nrohkeutta. \"Rauhaa, sanon minä; en tietänyt, että sinulla oli\nkaapissasi paula kättäni tai katajaviinaa sinun kurkkuasi varten. Koska\nolen maistanut toista, on vain kohtuullista, että maistan toistakin.\nVastaisuudessa saavat ne molemmat olla minulta rauhassa. Tuo minulle\npesuastia, jotta saan huojentaa haavojeni repivää tuskaa, ja kiiruhda\nsitten hankkimaan ruokatarpeita poikani Jacobin nälän huojentamiseksi!\nJa vihdoin rauhoita omaa suuttumustasi! _Pax!_ Rauhaa, sanon minä!\"\n\nVanha nainen, joka oivalsi mestarin ottaneen komentovallan omiin\nkäsiinsä, lähti noudattamaan hänen määräyksiään, nurkuen, kunnes oli\näänenkantamattomissa. Kylmä kaivovesi pian lievitti kunnon vanhan\nmestarin kipua, ja hänen edelleenkin pitäessään kättänsä pesuvadissa\naloitimme pitkän keskustelun.\n\nAluksi kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut minun ollessani fregatissa.\nKun puhuin hänelle siitä, miten olin eronnut Tomista, huomautti hän:\n\n\"Varmasti muistan sen nuoren Tomin, rattoisan, hauskan, mutta nenäkkään\nnuorukaisen. Toivon hänelle kuitenkin kaikkea hyvää ja olen pahoillani\nsiitä, että hän on niin ihastunut siihen Mary-neitsyeen. Meidän sopii\nhyvin sanoa hänestä, kuten Horatius sanoi Pyrrhasta: _'Quis multa\ngracilis te puer in rosâ, perfusis liquidis urgit odoribus, grate,\nPyrrha, sub antro. Cui flavam religas comam, simplex munditiis.'_ Olen\nsiitä murheissani, niin, hyvin murheissani. _Heu, quoties fidem\nmutatosque Deos flebit!_ Totisesti, Jacob, ennustan, että se tyttö\njohtaa hänet harhaan, niin, kenties turmioon.\"\n\n\"Sitä en usko, sir\", väitin minä, mutta mestari ei vastannut mitään.\nPuoli tuntia hän oli syvissä ja vakavissa aatoksissaan, ja sillä aikaa\nrouva Bately tuli sisälle, levitti liinan pöydälle ja toi toisesta\nhuoneesta joitakuita sianlihaviipaleita ja munia, joista nopeasti\nnautin vankan aterian. Vanhan emännän sisu oli nyt lauhtunut, ja hän\nlausui minut ystävällisesti tervetulleeksi sekä lähti kohta senjälkeen\nnoutamaan uutta pesuvadillista kylmää vettä, jotta mestari saisi siinä\nhautoa kättänsä. Tämä herätti mestarin aatoksistaan, ja hän aloitti\nuudelleen keskustelun.\n\n\"Jacob, en ole vielä onnitellut sinua sen johdosta, että olet tullut\nvarakkaaksi; se ei johdu siitä, etten olisi vilpittömästi iloinen\nsenvuoksi, vaan siitä, että saapumisesi aiheuttama riemastuminen sai\nminut unohtamaan sen. Oli kuitenkin sinulle onneksi, että olit saanut\nsellaisen ystävän kuin herra Turnbull oli. Millainen tulos olisi\nkerskumastasi riippumattomuudesta muutoin saattanutkaan olla? Olisit\notaksuttavasti joutunut olemaan useita vuosia sotalaivassa ja olisit\nkaatunut tai palannut raajarikkoisena, kuollaksesi tuntemattomana.\"\n\n\"Olitte oikeassa, sir\", tunnustin. \"Riippumattomuuteni ei ollut muuta\nkuin ylpeyttä; ja kaduin sitä katkerasti, kuten ennustitte minun\ntekevän, jopa jo aikaisemmin, ennenkuin minut väkisin otettiin\nkuninkaan palvelukseen -- mutta eihän herra Drummond uudistanut\ntarjoustaan.\"\n\n\"Ei uudistanut, Jacob; mutta kuten hän myöhemmin minulle ilmaisi, hän\nei ollut varma siitä, että sinä hyväksyisit hänen tarjouksensa, vaikka\nhän olikin hämmästynyt, kun sinut pakotettiin palvelemaan maatasi; ja\nsitäpaitsi hän toivoi sinun täysin mitoin tuntevan oman typeryytesi. Jo\nkauan ennen kuin sovit hänen kanssaan oli hän ollut todistamassa herra\nTurnbullin jälkisäädöstä ja tunsi sen sisällön. Hän piti kuitenkin\nsinua silmällä, ja jos hän olisi arvellut elintapojesi johtavan sinut\nväärille jäljille, olisi hän sekaantunut sinua pelastamaan. Mutta\nShakespearen tavoin hän ajatteli, että 'suloinen on vastoinkäymisen\ntuottama hyöty' ja että sinä olisit parhaassa koulussa olemalla jonkun\naikaa sen tylyn otsanrypistyksen edessä. Hän on koko ajan ollut\nystäväsi.\"\n\n\"Sen uskon. Varmaankin hän ja hänen perheensä voivat hyvin.\"\n\n\"He voivat hyvin ja kukoistivat vain vähän aikaa sitten, Jacob; mutta\nolen nähnyt heitä ainoastaan harvoin herra Turnbullin kuoleman jälkeen.\nSinusta on tuskallista kuulla, että sinun poissaolosi herättämä suru\njoudutti hänen kuolemaansa. Olin hänen kuolinvuoteensa ääressä, Jacob;\nja totisesti uskon, että hän oli hyvä ihminen ja saa hyvän ihmisen\npalkkion. Mutta hän puheli kuitenkin tuiki omituisesti ja muistutti\nminusta sitä miehen jätettä, jota nimitämme vanhaksi Tomiksi.\n\n-- 'Ei kannata, vanha herra', virkkoi hän viruessaan vuoteellaan\npielusten varassa, sillä hän oli kuihtunut pelkäksi luurangoksi,\nsittenkun hänen rajusti yskiessään oli verisuoni rikkoutunut, 'ei\nkannata kaataa tuota tohtorin ainetta kurkkuuni; ankkurini on lyhyen\najan pystyssä, ja muutamien minuuttien kuluttua lähden, kuten uskon,\ntaivaaseen, jossa, toivon, on kiinnityspaikkoja minullekin'.\n\n-- 'Mielelläni ymmärtäisin sinua', vastasin, 'mutta puhut vertauksia'.\n\n-- 'Tarkoitan, että kuolema on iskenyt harppuunansa minuun ihan köyttä\nmyöten ja että rimpuilen turhaan. Olen päässyt niin pitkälle kuin\nköyteni ulottuu. Muutamien minuuttien kuluttua on loppuni käsissä --\nkertokaa siis rakastavat terveiseni ja siunaukseni Jacobille -- hän\npelasti henkeni kerran -- mutta nyt olen mennyttä.'\n\n-- Hänen lausuttuaan nämä viimeiset sanat lähti hänen sielunsa lentoon;\nja siten, Jacob, hyväntekijäsi henkäisi viimeisen henkäyksensä,\nrukoillen sinulle siunausta.\"\n\nOlin ääneti muutamia minuutteja, sillä mestarin kuvaus liikutti minua\nsuuresti. Vihdoin hän pitkitti keskustelua.\n\n\"Ethän ole vielä tavannut Drummondeja, Jacob?\"\n\n\"En ole\", vastasin, \"mutta menen käymään heillä huomenna. Mutta minun\non aika lähteä, sillä minun täytyy palata Lontooseen.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse, Jacob. Oma talosi on lähellä.\"\n\n\"Oma taloni!\"\n\n\"Niin, herra Turnbullin jälkisäädöksen mukaan hänen vaimonsa sai sievän\nleskeneläkkeen, mutta jostakin syystä, jota hän ei selittänyt, eivät\ntalo ja sen kalusto jääneet rouvalle, vaan sinä pääperillisenä saat\nne.\"\n\n\"Tosiaankin! Missä sitten rouva Turnbull on?\"\n\n\"Bathissa, johon hän on sijoittunut asumaan. Herra Drummond, joka on\ntoiminut sinun edustajanasi, salli hänen ottaa mukaansa ne tavarat,\nmitä hän halusi, mutta niitä oli vain vähän, etupäässä niitä pikku\nesineitä, jotka pikemminkin täyttivät kuin somistivat seurustelusalia.\nTalo on aivan valmiina ottamaan sinua vastaan, ja sinä voit ottaa sen\nhaltuusi tänä iltana.\"\n\n\"Mutta minkä tähden herra Turnbull ei jättänyt sitä leskelleen?\"\n\n\"En osaa sitä oikein tarkalleen sanoa, mutta luullakseni hän ei\nhalunnut leskensä jäävän asumaan tänne. Senvuoksi vainaja jätti hänen\nkäytettäväkseen viisituhatta puntaa, jotta hän voisi ostaa ja kalustaa\ntoisen asunnon.\"\n\nSenjälkeen sanoin jäähyväiset mestarille, ja kun oli sangen myöhäistä,\npäätin kävellä taloon ja nukkua siellä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nJossa otan haltuuni oman taloni, joka näyttää minusta huonosti\nkalustetulta ilman vaimoa -- Tomin vapautusmääräys lähetetään, mutta\nonnettomuuden johdosta se ei saavu perille -- Sijoitun uuteen asemaani\nyhteiskunnassa.\n\n\nSaavuttuani perille aukaisi minulle portin puutarhurin vaimo, joka\nniiasi minulle syvään. Pian senjälkeen ilmestyi puutarhuri näkyviin\nhattu kädessä. Kaikki oli somasti ja hyvässä järjestyksessä. Menin\nsisälle ja vapauduin mahdollisimman pian heidän nöyrästä\nhuomaavaisuudestaan. Halusin olla yksin. Mielessäni tulvaili\nvoimakkaita tunteita. Kiiruhdin Turnbullin työhuoneeseen ja istuuduin\nsiihen tuoliin, jossa hän vielä niin äsken oli istunut. Minut valtasi\nylväs omistustunne, joka lientyi kiitollisuudeksi taivasta kohtaan ja\nsuruksi hänen kuolemansa johdosta, ja istuin pitkän tovin syvissä\naatoksissa.\n\n\"Ja kaikki tämä ja vielä enemmän, paljon enemmän, on omaani\", huudahdin\nmielessäni. \"Sotalaivan merimies, Thamesin kyytisoutaja,\nköyhäinkoululainen, orpopoika, istuu rauhallisena ylellisyyden ja\nvarallisuuden omistajana. Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän?\"\n\nSydämeni ei sanonut minulle mitään, tai jos sanoikin, oli se miltei\narvotonta, ja vuodatin sieluani kiittäessäni taivasta. Tunsin olevani\nrauhallisempi suoritettuani sen velvollisuustehtävän, ja sitten\najatukseni pyörivät hyväntekijäni ympärillä. Tarkastelin huonetta --\npiirroksia, taljoja ja nahkoja, harppuunoja ja muita välineitä, jotka\nkaikki olivat samoilla paikoilla kuin ne olivat silloin, kun viimeksi\nolin keskustellut herra Turnbullin kanssa. Muistin hänen\nystävällisyytensä, hänen sydämenyksinkertaisuutensa, hänen\nvilpittömyytensä, hänen järkevyytensä sekä hänen varmuutensa ja\narvokkuutensa; ja vuodatin paljon kyyneliä hänen poistumisensa\njohdosta.\n\nSenjälkeen ajatukseni siirtyivät Sarah Drummondiin, ja olin hänen\ntähtensä hyvin rauhaton. Ottaisiko hän minut vastaan vai muistaisiko\nhän vielä, millainen olin ollut? Muistelin, kuinka hyväntahtoinen ja\nystävällinen hän oli minua kohtaan ollut. Punnitsin niitä ja nykyistä\nasemaani, verraten niitä alkuperääni ja aikaisempaan ammattiini; enkä\nosannut päätellä, mille puolelle vaaka kallistuisi. Pian sen näen,\nmietin. Jo huomispäivä ratkaisee sen kysymyksen. Puutarhurin vaimo\nkoputti ovelleni ja ilmoitti, että vuoteeni oli valmis. Kävin nukkumaan\nja uneksin Sarahista, nuoresta Tomista, mestarista ja Mary\nStapletonista.\n\nSeuraavana aamuna olin varhain jalkeilla ja kiiruhdin hotelliin;\nlaitettuani olemukseni niin hyvään kuntoon kuin suinkin saatoin (mihin\nen kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen) lähdin Drummondien luokse.\nKolkutin ovelle, eikä minua tällä kertaa käsketty odottamaan hallissa,\nvaan minut opastettiin heti seurustelusaliin. Sarah Drummond istui\nyksin piirustuksensa ääressä. Astuessani sisälle ilmoitettiin nimeni.\nHän ponnahti pystyyn tuoliltaan ja punehtui kovasti tullessaan minua\nvastaan. Puristimme toistemme kättä äänettöminä. Henkeni salpautui\nliikutuksesta. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin kauniilta. Ei\nkumpaakaan meistä tuntunut haluttavan rikkoa hiljaisuutta; vihdoin\nsopersin: \"Neiti Drummond --\" Sitten taaskin vaikenin.\n\n\"Herra Faithful\", vastasi hän, ja oltuaan senjälkeen hetkisen ääneti\nhän jatkoi: \"Kuinka kovin omituista tämä onkaan! Minun olisi pitänyt\nonnitella teitä sen johdosta, että olette palannut terveenä ja että\nteitä on onnistanut niin hyvin; eikä sitä kukaan, _herra_ Faithful, voi\ntosiaankaan tehdä vilpittömämmin.\"\n\n\"Neiti Drummond\", vastasin hämmentyneenä, \"kun olin orpo,\nköyhäinkoululainen ja kyytisoutaja, nimititte minua Jacobiksi. Jos\nmahdollisuuksieni muuttuminen saa teidät puhuttelemaan minua noin\nmuodollisesti -- jos meidän tulevaisuudessa pitää olla näin\ntoisenlaisissa keskinäisissä suhteissa -- en voi sanoa muuta kuin sen,\nettä toivoisin taaskin olevani -- Jacob Faithful, kyytisoutaja.\"\n\n\"Ei\", huomautti hän; \"muistakaa, että olitte kyytisoutaja omasta\ntahdostanne! Olisitte voinut olla toisenlaisessa -- hyvin\ntoisenlaisessa asemassa. Olisitte nyt voinut olla isäni yhtiökumppani,\nsillä hän sanoi sen viimeksi eilen illalla keskustellessamme teistä.\nMutta te kieltäydyitte kaikesta; heititte hukkaan koulutuksenne,\nlahjanne ja hyvät ominaisuutenne typerästä ylpeydestä, jota piditte\nriippumattomuudenkaipuuna. Isäni miltei nöyrtyi teidän edessänne --\neipä silti, että koskaan olisi nöyryyttävää tunnustaa ja koettaa\nkorjata virhettään, mutta hän teki kuitenkin enemmän kuin useimmilta\nihmisiltä olisi voinut odottaa. Ystävänne koettivat teitä\ntaivuttaa, mutta te hyljeksitte heidän neuvoaan; ja mikä oli vielä\nanteeksiantamattomampaa, ei minullakaan ollut vaikutusvaltaa teihin.\nNiin kauan kuin rankaisitte itseänne, en moittinut teitä, mutta kun\nteillä on nyt ollut niin hyvä onni, sanon teille suoraan --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että olette saanut enemmän kuin ansaitsette, siinä kaikki.\"\n\n\"Olette sanonut vain totuuden, neiti Drummond. Olin hyvin ylpeä ja\nhyvin typerä; mutta olin katunut tuhmuuttani paljoa aikaisemmin kuin\nminut otettiin väkisin laivastoon; ja peittelemättä tunnustan, etten\nole ansainnut sitä hyvää onnea, joka on tullut osakseni. Voinko vielä\nmuuta sanoa?\"\n\n\"Ette; olen tyytyväinen katumukseenne ja tunnustukseenne. Nyt teidän\nsiis sopii istuutua ja laittaa olonne miellyttäväksi.\"\n\n\"Ennenkuin sen teen, suokaa minun kysyä, miten minun tulee puhutella\nteitä, koska te puhuttelette minua herra Faithfuliksi? En haluaisi,\nettä minua pidettäisiin julkeana.\"\n\n\"Nimeni on neiti Drummond, mutta ne, jotka tuntevat olevansa kanssani\nläheisissä suhteissa, nimittävät minua Sarahiksi.\"\n\n\"Minun sopinee vastata, että nimeni on Faithful, mutta että ne, jotka\ntuntevat olevansa kanssani likeisissä väleissä, nimittävät minua\nJacobiksi.\"\n\n\"Aivan oikein; mutta sallikaa minun huomauttaa, että osoitatte varsin\nvähän hienotuntoisuutta. Ei milloinkaan pitäisi pakottaa naista\numpikujaan. Jos näytän loukkaantuneelta teidän nimittäessänne minua\nSarahiksi, menettelette viisaasti, jos jälleen alatte käyttää neiti\nDrummondin nimitystä. Mutta minkä tähden katsotte minua noin kiinteästi\nja vakavasti?\"\n\n\"En mahda sille mitään, ja minun täytyy pyytää sitä teiltä anteeksi;\nmutta ulkonäkönne on muuttunut niin paljon eduksenne sen jälkeen, kun\nviimeksi teidät näin. En uskonut kenenkään saattavan olla kauniimman,\nmutta --\"\n\n\"No niin, tuo ei ole huono alku, Jacob. Minusta on hauska kuulla, kun\nminua kehutaan. Jatkakaahan nyt, mitä tulee _mutta-sanan_ jälkeen!\"\n\n\"Tuskin tiedän, mitä aioin sanoa, mutta luultavasti oli se sitä, että\nminusta tuntuu siltä kuin minun ei pitäisi enkä voisi nimittää teitä\nmuutoin kuin neiti Drummondiksi.\"\n\n\"Oh! Olette ajatellut asiaa paremmin, niinkö? No niin, minustakin te\nnäytätte niin komealta nykyisessä asussanne ja olette muuttunut niin\nkokonaan toisenlaiseksi henkilöksi, ettei minun pitäisi teitä\npuhutellessani käyttää mitään muuta nimitystä kuin herra Faithfulia.\nOlemme nyt siis sopineet siitä.\"\n\n\"Tarkoitukseni ei ollut sanoa sellaista.\"\n\n\"No niin, ilmaiskaa sitten minulle, mitä tarkoituksenne oli sanoa!\"\n\nTähän vaikeaan kehoitukseen minun ei kuitenkaan tarvinnut vastata,\nsillä herra Drummond astui huoneeseen ja ojensi minulle kätensä.\n\n\"Rakas Jacob\", virkkoi hän mahdollisimman ystävällisesti, \"olen\nriemuissani nähdessäni sinut jälleen kotosalla ja saadessani ilon\nonnitella sinua hyvän onnesi johdosta. Mutta sinulla on asioita, joiden\nsuorittaminen ei siedä viivytystä. Sinun pitää saada jälkisäädös\nvahvistetuksi ja järjestää asiat lakimiesten kanssa niin pian kuin\nsuinkin. Lähdetkö nyt? Kaikki paperit ovat alakerrassa, ja minun sopii\nkäyttää tähän koko aamupäivä. Tulemme takaisin päivälliselle, Sarah,\njollei Jacob ole lupautunut mihinkään muualle.\"\n\n\"En ole lupautunut\", vastasin, \"ja olen perin iloinen saadessani\nkäyttää hyväkseni ystävällisyyttänne. Neiti Drummond, toivotan teille\nhauskaa aamua.\"\n\n\"_Au revoir_, herra Faithful\", toivotti Sarah vastaan, niiaten\nmuodollisesti ilakoiva hymy huulillaan.\n\nHerra Drummond esiintyi minua kohtaan tuiki hyväntahtoisesti ja\nisällisesti, ja senaamuisten puuhiemme aikana kihosivat kyyneleet usein\nsilmiini. Kiireellisimmät asiat oli suoritettu, ja keskustellessamme\nTurnbull-vainajan asianajajan kanssa pantiin loput käyntiin. Mutta\nsaatuamme sen tehdyksi oli kuitenkin niin myöhäistä, ettei minulla\nollut aikaa muuttaa pukua.\n\nPalattuani rouva Drummond otti minut vastaan tavalliseen ystävälliseen\ntapaansa. Illan kuluessa kerroin niistä seikkailuista, joita olin\nkokenut eromme jälkeen, ja käytin tilaisuutta mainitakseni herra\nDrummondille, kuinka katkerasti olin katunut tuhmuuttani ja, minun\nsopinee lisätä, epäkiitollisuuttani häntä kohtaan.\n\n\"Jacob\", lausui hän istuessamme teepöydässä rouva Drummondin ja Sarahin\nseurassa, \"silloin, kun sinä uurastit joella ansaitaksesi shillingejä,\ntiesin sinun olevan tuhansien perijän, sillä en ainoastaan todistanut\nherra Turnbullin jälkisäädöstä, vaan myöskin luin sen. Mutta mielestäni\noli sinun parasta saada sellainen opetus, jota et myöhemmin elämäsi\nvarrella milloinkaan unohtaisi.\n\n-- Sellaista kuin riippumattomuutta ei tässä maailmassa ole muualla\nkuin villikansojen keskuudessa. Yhteiskunnassa olemme kaikki keskenämme\nriippuvaisia toisistamme. Meillä saattaa olla sielullista\nriippumattomuutta, mutta muuta ei. Kyytisoutajana olit riippuvainen\nkyydittävistäsi, kuten jokaisen köyhän ihmisen täytyy olla riippuvainen\nniistä, joilla on enemmän varoja; ja torjuessasi minun _tarjoukseni_\nsinun oli pakko pyytää työtä muilta. Rikkaat ovat ihan yhtä\nriippuvaisia muista kuin köyhätkin; he ovat riippuvaisia muista\nsaadakseen ravintoa, vaatteita, tarve-esineitä ja ylellisyysvälineitä.\n\n-- Niin on asianlaita yhteiskunnassa aina, ja kuta kehittyneempi\nyhteiskunta on -- kuta sivistyneemmät sen osat ovat -- sitä kiinteämpi\non keskinäinen riippuvaisuus. Mutta tämä hairahdus johtuu kuitenkin\nylevistä tunteista, minkä tähden sitä tulee pitää oikeaan suuntaan\nkäyneenä hairahduksena. Mutta muista, kuinka paljon olisit saattanut\nmenettää, jollei sinulla ensinnäkin olisi ollut niin hyvää ystävää kuin\nherra Turnbull oli ja jollei toiseksi sen ystävän kuolema olisi niin\npian saattanut omaisuutta haltuusi!\"\n\nOlin liiankin altis tunnustamaan nämä huomautukset paikallaanoleviksi.\nIlta kului niin nopeasti, että vasta keskiyöllä nousin sanomaan\njäähyväisiä ja palasin hotelliin mieleltäni niin onnellisena ja\nkiitollisena kuin kuolevainen suinkin saattaa olla. Seuraavana päivänä\nmuutin Turnbull-vainajan minulle jättämään taloon ja ensimmäiseksi\nkäskin hankkia itselleni veneen. Sellainen oli tottumuksen voima, en\ntullut toimeen ilman venettä; ja puolet ajastani kulutin joella,\nsoutaen joka päivä Drummondeille ja palaten sieltä illalla tai myöhään\nyöllä.\n\nNäin kului kaksi kuukautta, joiden aikana silloin tällöin kohtasin\nkoulumestarin, Stapletonit ja vanhan Tom Beazeleyn. Olin ponnistellut\nsaadakseni Tomille vapautusmääräyksen, ja vihdoin minulla oli ilo\nkertoa vanhuksille, että se lähtisi seuraavassa postialuksessa.\nDrummondit kohtelivat minua kuten oman perheen jäsentä -- ei mikään\nestänyt minua olemasta Sarahin seurassa tuntikausia. Ja vaikka en\nollutkaan uskaltanut ilmaista tunteitani, olivat nähtävästi sekä\nvanhemmat että Sarah itse niistä hyvin selvillä.\n\nKun kaksi päivää sen jälkeen, kun olin kertonut tämän tervetulleen\nuutisen iäkkäälle avioparille, istuin aamiaispöydässä puutarhurin ja\nhänen vaimonsa tarjoillessa minulle (sillä en ollut hankkinut lisää\npalvelusväkeä), ällistyin kovasti, kun luokseni ilmestyi nuori Tom,\njoka astui huoneeseen tapansa mukaan naurussa suin ja ojensi minulle\nkätensä.\n\n\"Tom!\" huudahdin. \"Mitä? Miten olet tänne tullut?\"\n\n\"Vesitse, Jacob, kuten arvannetkin.\"\n\n\"Mutta miten olet päässyt pois laivastosta? Onko fregatti palannut\nkotimaahan?\"\n\n\"Toivottavasti ei; asianlaita on siten, että otin itse eron, Jacob.\"\n\n\"Mitä! Karkasitko?\"\n\n\"Juuri niin. Minulla oli kolme syytä tehdä se. Ensinnäkään en jaksanut\npysyä laivassa ilman sinua; toiseksi äitini kirjoitti, kertoen Maryn\nseurustelevan jonkun sotilaan kanssa; ja kolmanneksi minut oli merkitty\nrangaistusluetteloon, ja minua olisi ruoskittu niin varmasti kuin\nkapteenilla oli olkaimet.\"\n\n\"No niin, mutta istuhan ja kerro minulle koko juttu! Tiedäthän, että\nvapautusmääräyksesi on annettu?\"\n\n\"Kyllä, kiitos sinulle, Jacob; se on sitäkin parempi, sillä nyt ei\nminua etsitä. Kaikki on hyvin, kun se päättyy hyvin. Sinun lähdettyäsi\nen taitanut olla kaikkein parhaalla tuulella. Ja se perämies-vintiö,\njoka värväytti meidät väkisin, katsoi sopivaksi rehennellä minulle ihan\nsietämättömästi. Eräänä päivänä hän nimitti minua valehtelevaksi\nlurjukseksi, minkä jälkeen unohdin olevani sotalaivassa ja vastasin,\nettä hän oli tulimmainen petturi ja että hänen olisi parasta maksaa\nminulle ne kaksi guineata siitä, että olin kyydinnyt hänet fregattiin.\n\n-- Hän teki peräkannella ilmoituksen, että olin nimittänyt häntä\npetturiksi, ja kapteeni Maclean, joka, kuten tiedät, ei siedä lainkaan\nturhuuksia, kuunteli molemminpuoliset selitykset, minkä jälkeen hän\nratkaisi, ettei perämiehen käytös ollut upseerin eikä herrasmiehen\ntapaista ja että _hänen_ senvuoksi pitäisi poistua laivasta, mutta että\nminun kielenkäyttöni puhutellessani ylempääni ja upseeriani rikkoi\nlaivaston kurinpidollisia säädöksiä vastaan ja että hän senvuoksi\nmääräsi minut kunnollisesti ruoskittavaksi.\n\n-- No, Jacob, tiedät, että jos upseerit eivät maksakaan velkojaan,\nkapteeni Maclean aina maksaa ja suorittaa korot kaupanpäällisiksi. Ja\nkun niin ollen tajusin olevani pinteessä ihan varmasti, uin maalle\nrangaistuspäivän edellisenä yönä ja samosin Miramichi-joelle kokematta\nmuita seikkailuja paitsi sitä, että jouduin käsikähmään erään\nmeriväenkersantin kanssa, jonka jätin puolikuolleeksi noin kolmen\nvirstan päähän kaupungin ulkopuolelle. Miramichissa pääsin erääseen\npuutavaroita kuljettavaan laivaan ja nyt olen täällä.\"\n\n\"Olen siitä huolimatta pahoillani siitä, että karkasit\", virkoin.\n\"Siitä saattaa koitua ikävyyksiä.\"\n\n\"Älä huoli siitä; joen varren asukkaat tietävät minun saaneen\nvapautusmääräyksen, ja olen hyvässä turvassa.\"\n\n\"Oletko tavannut Marya?\"\n\n\"Kyllä, ja sillä taholla on kaikki kunnossa. Rakennutan itselleni\ntoisen veneen, käytän merkkiäni ja pukuani ja pysyttelen sillan\nyläpuolella. Vakiinnuttuani kunnollisesti menen naimisiin ja sijoitun\nasumaan vanhusten luokse.\"\n\n\"Mutta suostuuko Mary asumaan siellä? Siellä on niin hiljaista ja\nerillistä, ettei hän siitä pidä.\"\n\n\"Mary Stapleton on tuulettanut itseään kylliksi ja on saanut pitää oman\npäänsä kylliksi kauan. Mary Beazeley tekee niinkuin hänen miehensä\ntahtoo, tai sitten minä sanon, kuka käski.\"\n\n\"Saamme nähdä, Tom. Vanhojenpoikien vaimot ovat aina parhaiten\nhoidettuja, sanotaan. Mutta nyt tarvitset rahaa ostaaksesi veneen.\"\n\n\"Kyllä, jos suostut lainaamaan sitä minulle. En mielelläni ottaisi sitä\nvanhuksilta; ja maksan sinulle sen, sitten kun voin, Jacob.\"\n\n\"Niin; sinun pitää ottaa minulta tämä, Tom; ja naimisiin mentyäsi sinun\npitää ottaa vielä vähän lisää\", vastasin, ojentaen hänelle setelit.\n\n\"Teen sen kaikesta sydämestäni, Jacob. En milloinkaan voi korvata\nsinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni, ja niinpä minun on ihan yhtä hyvä\nlisätä velkaani.\"\n\n\"Se on hyvää järkeilyä, Tom.\"\n\n\"Ihan yhtä hyvää kuin riippumattomuuspyrkimys; eikö olekin, Jacob.\"\n\n\"Parempaa, paljon parempaa, kuten tiedän omasta kokemuksestani\",\nvastasin nauraen.\n\nTom söi aamiaisensa loppuun ja sanoi sitten jäähyväiset. Aamiaisen\njälkeen menin tavallisuuden mukaan venekatokseen, irroitin veneeni ja\nsoudin jokea ylöspäin, mitä en ollut siihen saakka tehnyt, sillä\npyrkiessäni Sarahin luokse olin aina kääntänyt veneeni keulan\npäinvastaiseen suuntaan. Livuin joen partaalla olevien huviloiden\nohitse, kunnes saavuin Wharncliffen huvilan kohdalle ja näin\npuutarhassa naisen ja herrasmiehen. Tunsin heidät heti, ja koska he\nseisoivat likellä muuria, soudin sen juurelle ja tervehdin heitä.\n\n\"Vieläkö tunnette minut?\" kysyin hymyillen.\n\n\"Niin\", vastasi nainen, \"varmasti muistan kasvonne -- ihan varmasti --\nolette Faithful, kyytisoutaja!\"\n\n\"Ei, en ole kyytisoutaja; olen vain huvittelemassa omassa veneessäni.\"\n\n\"Tulkaa tänne!\" kehoitti Wharncliffe. \"Emmehän voi puristaa kättänne\nnäin pitkän matkan päästä.\"\n\nSidoin veneeni kiinni ja menin heidän seuraansa. He ottivat minut\nvastaan perin sydämellisesti.\n\n\"Minusta tuntui, ettette ollut kyytisoutaja, herra Faithful, vaikka\nniin väititte\", virkkoi rouva Wharncliffe. \"Minkä tähden petitte meitä\nsillä tavoin?\"\n\n\"Siihen aikaan olin tosiaankin kyytisoutaja omasta halustani ja oman\ntuhmuuteni tähden, mutta nyt en enää ole.\"\n\nOlimme pian mitä likeisimmissä suhteissa, ja kerroin heille osan\nseikkailuistani. He lausuivat julki kiitollisuutensa minua kohtaan ja\npyysivät minua olemaan heidän ystävänsä.\n\n\"Haluaisitteko lähteä soutelemaan joelle? Päivä on kaunis, ja jos rouva\nWharncliffe luottaisi --\"\n\n\"Oi! Se olisi minusta mitä hauskinta. Lähdetkö, William? Juoksen\nnoutamassa shaalin.\"\n\nMuutamien minuuttien kuluttua olimme kaikki kolme veneessä, ja soudin\nheidät huvilalleni. He olivat ihailleet Thamesin varrella olevien\nhuviloiden kauneutta.\n\n\"Mitä pidätte tuosta?\" tiedustin rouva Wharncliffelta.\n\n\"Se on hyvin kaunis, mielestäni ihan parhaita.\"\n\n\"Se on minun\", ilmoitin. \"Suotteko minun näyttää sitä teille?\"\n\n\"Teidän!\"\n\n\"Kyllä, minun. Mutta talouteni on sangen suppea, sillä olen poikamies.\"\n\nNousimme maalle ja käveltyämme huvilan alueella menimme sisälle.\n\n\"Muistatteko tätä huonetta?\" kysyin Wharncliffelta.\n\n\"Kyllä, varmasti muistan. Juuri täällä rasia aukaistiin, ja setäni --\nMutta siitä emme saa puhua; hän on kuollut.\"\n\n\"Kuollut!\"\n\n\"Niin; hän ei enää pitänyt päätänsä pystyssä, sittenkun hänen\nepärehellisyytensä oli tullut ilmi. Hän riutui ja kuoli kolmen\nkuukauden kuluttua, vilpittömästi katuen yritystään.\"\n\nHyväksyin heidän päivälliskutsunsa soudettuani heidät takaisin\nasunnolleen. Ja myöhemmin minulla oli ilo pitää heitä uskollisimpina\nystävinäni. He esittelivät minut lady Auburnille ja monille muille\nhenkilöille; enkä unohda sitä, että vanha taloudenhoitajatar tunsi\nminut eräänä päivänä ollessani vieraisilla lady Auburnin huvilassa.\n\n\"Hyväinen aika, millaisia temppuja te nuoret herrat teettekään!\nAjatella vain, että te pyysitte minulta vettä ja minä paiskasin oven\nkiinni vasten kasvojanne, enkä sallinut teidän levätä täällä! Mutta jos\nte, nuoret herrat, tahdotte pukeutua valepukuun, on se teidän oma\nsyynne, ja teidän täytyy kestää sen seuraukset.\"\n\nTuttavapiirini laajeni nyt nopeasti, ja minulla oli se etu, että sain\nolla mitä parhaissa seurapiireissä. Minun tarvinnee tuskin mainita,\nettä se oli suuri etu, sillä vaikka minua ei pidettykään kömpelönä,\npuuttui minulta kuitenkin sitä kiilloitusta, joka voidaan saavuttaa\nainoastaan olemalla hyvässä seurassa. Minusta huhuiltiin kaikenlaista.\nMutta yleensä minua pidettiin sellaisena nuorena miehenä, joka oli\nsaanut oivallisen kasvatuksen ja olisi saattanut edistyä hyvin, mutta\noli ihastunut jokeen ja halunnut olla kyytisoutajana mieluummin kuin\nmissään muussa ammatissa, että olin sitten saanut suuren omaisuuden ja\nsijoittunut jälleen omaan asemaani yhteiskunnassa. Kuinka paljon\nvalhetta oli sekaantunut totuuteen, sen käsittävät helposti ne, jotka\novat lukeneet seikkailuistani. Omasta puolestani en paljoakaan\nvälittänyt siitä, mitä puhuttiin, enkä vaivautunut peruuttamaan eri\nväitteitä. En hävennyt syntyperääni, koska se ei lainkaan vaikuttanut\nDrummondeihin, mutta tunsin kuitenkin maailman liian hyvin pitääkseni\ntarpeellisena näyttelemistä.\n\nYleensä oli lopputulos minulle edullinen. Elämäntarinani kaikkine\nvaiheineen oli jonkun verran romanttinen, mikä herätti mielenkiintoa,\nja liittyneenä nykyisen varallisuuteni tuntemiseen se vaikutti sen,\nettä minut otettiin hyvin vastaan ja herätin huomiota kaikkialla, mihin\nmeninkin. Eräistä seikoista oli minulle paljon etua, nimittäin\nlaajoista lukutiedoistani ynnä saamastani hyvästä klassillisesta\nkoulutuksesta. Seuraelämässä ei ihminen usein saa osoittaa tietojaan;\nmutta milloin sellainen tilaisuus tarjoutuu, tekevät ne aina\nvaikutuksen. Ja niinpä koulutukseni kallisti vaa'an edukseni, ja\njokainen oli taipuvainen pikemmin uskomaan elämäntarinani valheellista\nkuin totuudenmukeista toisintoa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nMestari todistaa Stapletonin \"ihmisluonnon mukaisuuden\"\npaikkansapitäväksi -- Punanuttuinen osoittautuu vetävän liian hyvin\nvertoja sininutulle -- Mary myy Tomin, ja Tom myy sen, mitä hänellä on\njäljellä, yhdestä shillingistä -- Emme tiedä minkään arvoa, ennenkuin\nolemme sen menettäneet.\n\n\nOlin usein aprikoinut, miten voisin tehdä mestarin elämän mukavammaksi.\nTunsin olevani hänelle yhtä paljon kiitollisuudenvelassa kuin kenelle\nmuulle elävälle olennolle tahansa, ja eräänä päivänä otin asian\npuheeksi, mutta hänen vastauksensa oli jyrkkä.\n\n\"Käsitän, Jacob, poikaseni, mitä haluaisit, mutta niin ei saa tapahtua.\nIhminen on tottumuksen orja; tottumus ei ole hänelle ainoastaan\nvälttämätön tarve, vaan jopa ylellisyyskin. Viisiviidettä vuotta olen\nuurastanut, istuttaen käskyjä ja ajaen tietoja sellaisten poikien\naivoihin, jotka eivät ole koskaan osoittautuneet niin pystyviksi kuin\nsinä olet. Se on tosin ollut vaivaloista työtä, mutta en kuitenkaan voi\nsiitä luopua. Aikoinani, nimittäin kymmenen ensimmäisen vuoden aikana,\nolisin saattanut ottaa sellaisen tarjouksen kiitollisena vastaan, sillä\nminusta tuntui nöyryyttävältä ja harmittavalta väsyttää itseäni\nopettamalla alkeita, kun olisin mielelläni käsitellyt muinaisten\nkreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain erinäisiä tyylillisiä\nomituisuuksia; mutta nyt se kaikki on mennyttä. Sana-, runous- ja\nlauseopin alituinen jauhaminen on tottumuksesta muuttunut minusta\nviehättäväksi; päätöslasku tuntuu mieluisemmalta kuin mittausopin\nprobleemit, ja jopa latinan kieliopillakin on viehättävät puolensa.\n\n-- Lyhyesti sanoen, _hic, haec, hoc_ (pulp, pulp) tuottaa minulle\nnautintoa, ja jopa ruoskan, tiedonpuun oksien heiluttaminenkin on\nkäynyt mieluisaksi puuhaksi, vaikka se ei viehätä niitä, joihin se\nkohdistuu. Muistutan vanhaa hevosta, joka on niin kauan kiertänyt\nympyrää myllyssä, ettei se osaa kävellä suoraan eteenpäin; ja jos\nkaikkivaltias suo, kuolen valjaissani.\n\n-- Kiitän sinua kuitenkin, Jacob, ja kiitän Jumalaa siitä, että olet\ntaaskin todistanut sydämesi hyvyyttä ja antanut minulle vielä yhden\nsyyn riemuita sinusta ja rakkaudestasi. Mutta jos hyväksyisin\ntarjouksesi, ei se lisäisi onnellisuuttani, sillä mikäpä tunne\nsaattaisi paremmin lohduttaa iäkästä, hautansa partaalla olevaa miestä\nkuin se ajatus, että jollei hänen elämänsä olekaan ollut loistava, se\non ollut ainakin hyödyllinen?\"\n\nTom ei ollut vähään aikaan käynyt luonani, ja siitä kummastuneena menin\nhänen isänsä asunnolle tiedustamaan häntä. Vanha aviopari istui\nsisällä; sää oli kaunis, mutta vanha Tom ei ollut työssään; myöskin\nmuorin verkonkudin oli viskattu syrjään.\n\n\"Missä Tom on?\" kysyin toivotettuani heille hyvää huomenta.\n\n\"Voi, hyväinen aika\", huudahti vanha vaimo, vieden esiliinansa\nsilmilleen, \"sitä turmeltunutta, kelvotonta tyttöä!\"\n\n\"Armias taivas! Mikä on hätänä?\" tiedustelin vanhalta Tomilta.\n\n\"Asia on niin, Jacob\", vastasi vanha Tom, ojentaen puujalkansa suoriksi\nja laskien kätensä polvilleen, \"että Tom on pestautunut sotamieheksi.\"\n\n\"Pestautunut sotamieheksi!\"\n\n\"Niin, se on yhtä varmaa kuin tottakin; ja pahinta on se, että\nrykmentti, kuten minulle kerrottiin, on komennettu Länsi-Intiaan.\nNiinpä hän, kun siellä raivoaa aivokuume ja keltakuume, varmasti joutuu\nmaarapujen ruuaksi. Olen nyt\", jatkoi vanhus, pyyhkäisten silmästään\nkyyneleen etusormellaan, \"näkevinäni hänen luunsa valkenemassa\nsuojavarustusten juurella, sillä tunnen sen paikan hyvin.\"\n\n\"Älä puhu sellaista, Tom; älä puhu sellaista!\"\n\n\"Voi, Jacob, suo anteeksi, jos puhun nyt liian vapaasti! Mutta etkö\nsinä voisi auttaa meitä?\"\n\n\"Teen sen, jos voin, olkaa siitä varmat! Mutta kertokaahan, miten se\nkävi!\"\n\n\"No niin, koko juttu on se, että se tyttö, Mary Stapleton, on koitunut\nhänen turmiokseen. Kotiin palattuaan hänet otettiin hyvin vastaan, ja\nhän toivoi menevänsä avioliittoon ja asuvansa meidän luonamme. Mutta\nsitä ei kestänyt kauan. Tyttö ei jaksanut luopua vanhoista tempuistaan;\nja niinpä hän, jotta Tom ei pääsisi voitolle, teki Tomille kujeita\nvärväysjoukkueen kersantin kanssa ja lensi toisen luota toisen luokse,\nihan kuten tuon vanhan kellon heiluri heilahtelee puolelta toiselle.\nJonakin päivänä oli kersantti hänen mieleisensä, ja seuraavana päivänä\noli taas Tom.\n\n-- Vihdoin Tom menetti malttinsa ja tahtoi saada asioista selvän.\nNiinpä hän tiedusti, halusiko tyttö saada kersantin vaiko hänet; Mary\nsaisi valita, mutta Tom ei mielinyt olla sillä tavoin leikkikaluna\nMaryn kaikkien kirjeiden ja lupausten jälkeen. Sen kuultuaan tyttö\npikaistui ja sanoi Tomille, että tämä saisi hoitaa omia asioitaan,\nsillä hän ei välittäisi, vaikka ei enää milloinkaan näkisi Tomia.\nSilloin Tomin veri kuohahti, ja hän nimitti tyttöä tulimmaisen\nliehittelijäksi, ja mielestäni hän osui melkein oikeaan; senjälkeen\nheillä oli oikea riita, ja he erosivat.\n\n-- No niin, se teki Tomin perin surkeaksi, ja seuraavana päivänä hän\nolisi halunnut pyytää tytöltä anteeksi ja sopia hänen kanssansa, sillä\nkatsos, Jacob, rakastunut mies on ihan arkailematon. Mutta kun Mary oli\nvieläkin äkäinen, käski hän Tomin hoidella omia asioitaan, koska hän\nmuka aikoi mennä avioliittoon kersantin kanssa viikon kuluessa. Tom\nlähti taas tiehensä pahasti vimmastuneena ja meni sattumalta siihen\nkapakkaan, jossa kersantti oleksi, toivoen saavansa kostaa hänelle ja\naikoen järjestää kunnollisen kahakan, jotta nähtäisiin, kumpi heistä on\nparempi. Mutta kersantti ei ollutkaan siellä, ja Tom joi tuopin\ntoisensa jälkeen karkoittaakseen huolensa, ja kersantin palatessa hän\noli aika tavalla päissänsä.\n\nNo, kersantti oli ovela miekkonen, ja astuttuaan sisälle ja nähtyään\nTomin kasvojen olevan punehtuneet hän arvasi, mitä oli tulossa, ja\nniinpä hän sanaakaan hiiskumatta meni toiseen pöytään ja iski siihen\nnyrkkinsä ikäänkuin kovasti suutukissaan. Tom meni hänen luoksensa ja\nsanoi:\n\n-- 'Kersantti, olen tuntenut sen tytön paljoa aikaisemmin kuin te, ja\njos olette mies, olette valmis puolustamaan häntä.'\n\n'Puolustamaan häntä, kyllä', vastasi kersantti, 'ja sen olisin tehnyt\njo eilen, jollei se tulimmaisen keimailija olisi pyöräyttänyt minua\nympäri ja lähettänyt minua tieheni. Nyt en tahdo tapella, sillä hän ei\ntahdo minua omakseen -- sen enempää kuin hän tahtoo teitäkään.'\n\n-- Sen kuultuaan Tom tuli rauhalliseksi kersantille, ja he istuutuivat\npöytään kuten ainakin kaksi saman onnettomuuden kohtaamaa ihmistä ja\nottivat tuopin yhdessä aloittamatta tappelua. Ja sitten, näes,\nkersantti tarjosi Tomille väkijuomaa ja vannoi palaavansa rykmenttiin\nsekä tyyten hylkäävänsä Maryn ja kehoitti Tomia tekemään samoin. Ja\nvihdoin Tom kersantin suostutteluista ja halutessaan kiusata Marya\nsuostui pestautumaan ja ottamaan vastaan shillingin todistajain\nnäkyvissä, eikä se vintiö muuta halunnutkaan. Seuraavana päivänä Tom\nlähetettiin, kuten sanotaan, sijoituspaikalle vahtimiehistön\nsaattamana; ja kersantti jäi tänne seurustelemaan Maryn kanssa\nkenenkään häntä häiritsemättä. Tämä tapahtui vasta kolme päivää\ntakaperin, ja meille kertoi siitä vasta eilen vanha Stapleton, joka\nuhkaa ajaa tyttärensä pois kotoa.\"\n\n\"Etkö sinä voisi auttaa meitä, Jacob?\" kysyi vanha vaimo, uikuttaen.\n\n\"Toivottavasti voin, ja jos raha pystyy hankkimaan hänelle\nvapautusmääräyksen, niin se saadaan. Mutta ettekö maininnut, että hänet\non määrätty Länsi-Intiaan?\"\n\n\"Rykmentti on Länsi-Intiassa, mutta nyt siihen on värvätty alokkaita,\nsillä keltakuume on tappanut niin paljon sotilaita siitä viimeisen\nkulkutaudin aikana. Kuljetuslaiva lähtee täältä, kuten sanotaan, ensi\nviikolla, ja alokkaiden pitää lähteä marssimaan kolmen tai neljän\npäivän kuluttua.\"\n\n\"Entä mikä rykmentti se on, ja missä sen sijoituspaikka on?\"\n\n\"Se on Seitsemäsviidettä tarkka-ampujarykmentti, ja sijoituspaikka on\nMaidstone.\"\n\n\"En hukkaa aikaa vähääkään, hyvät ystävät\", lupasin. \"Menen huomenna\nneuvottelemaan herra Drummondin kanssa.\" Vastasin vanhan Tomin\nkiitolliseen kädenpuristukseen ja kiiruhdin pois iäkkään vaimon\nsiunausten saattelemana.\n\nSoutaessani jokea ylöspäin, sillä minun piti sinä päivänä syödä\npäivällistä Wharncliffen seurassa, päätin käydä Mary Stapletonia\ntapaamassa varmistuakseni hänen käyttäytymisensä nojalla siitä, oliko\nhänestä tullut sellainen sydämetön keimailija, jollaiseksi hänet oli\nkuvattu, ja jos niin oli, kehoittaakseni Tomia, jos minun onnistuisi\nhankkia hänelle vapautusmääräys, olemaan enää häntä ajattelematta. Olin\nniin harmistunut ja suuttunut häneen, että maihin noustuani kävelin\nsinne tänne muutamia minuutteja, ennenkuin menin taloon, saadakseni\ntakaisin malttini. Mentyäni yläkertaan tapasin Maryn istumassa\npaperiarkin ääressä, johon hän oli kirjoittanut jotakin. Astuessani\nsisälle hän katsahti minuun, ja havaitsin hänen itkeneen.\n\n\"Mary\", virkoin, \"kuinka hyvin oletkaan pitänyt sen lupauksen, jonka\nannoit minulle viimeiseksi kohdatessamme toisemme! Oivallatko, kuinka\npaljon huolta ja surua olet tuottanut kaikille muille asianomaisille\npaitsi itsellesi?\"\n\n\"Paitsi itselleni! Ei, herra Faithful, älkää pitäkö minua poikkeuksena!\nOlen melkein mielipuoli -- uskon olevani mielipuoli -- sillä\nvarmastikin sellainen hupakkomaisuus kuin minun on ollut, on\nmielipuolisuutta.\" Ja Mary purskahti haikeasti itkemään.\n\n\"Käyttäytymistäsi ei voi mitenkään puolustaa! Mary -- se on\nanteeksiantamattoman huono. Tom uhrasi tähtesi kaikki -- jopa\nkarkasikin laivastaan -- ja karkaaminen on lain mukaan kuolemanrikos.\nJa mitä sinä olet tehnyt? Käyttänyt hyväksesi hänen voimakasta\nkiintymystään ajaaksesi hänet kohtuuttomaan juoppouteen ja saadaksesi\nhänet epätoivoissaan pestautumaan sotamieheksi. Hän lähtee\nLänsi-Intiaan täyttämään sellaisen rykmentin rivejä, jota keltakuume on\nharventanut, eikä kenties koskaan sieltä palaa -- ja sinä olet silloin\naiheuttanut hänen kuolemansa. Mary, tulin sanomaan sinulle halveksivani\nsinua.\"\n\n\"Halveksin ja vihaan itsekin itseäni\", vastasi Mary murheellisena.\n\"Toivoisin olevani jo haudassa. Voi, herra Faithful, toimittakaa\nJumalan tähden -- toimittakaa hänet takaisin! Voitte sen tehdä, tiedän\nteidän voivan -- teillä on rahaa ja kaikkea.\"\n\n\"Jos sen teen, ei se tapahdu sinun hyväksesi, Mary, sillä sinä et saa\nenää pitää häntä leikkikalunasi. En yritäkään hankkia hänelle\neromääräystä, jollei hän rehellisesti lupaa olla enää milloinkaan\npuhumatta kanssasi.\"\n\n\"Älkää sanoko niin -- älkää sanoko niin!\" huudahti Mary, pyyhkäisten\nkädellään hiukset pois otsaltaan. Ja pitäen edelleenkin kättänsä\notsallaan hän jatkoi: \"Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala, kuinka kurja\nolento olenkaan! Kuule minua, Jacob, kuule minua!\" rukoili hän,\nlangeten polvilleen ja tarttuen käsiini. \"Jos vain hankit hänelle\neromääräyksen -- jos vain sallit minun tavata hänet vielä kerran, niin\nvannon kaiken pyhän nimessä pyytäväni polvillani häneltä anteeksi,\nkuten nyt pyydän sinulta. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä -- mitä\nhyvänsä, jos hän vain antaa minulle anteeksi, sillä en jaksa enkä tahdo\nelää ilman häntä.\"\n\n\"Jos se on totta, Mary, niin millainen hulluus on saattanut taivuttaa\nsinut menettelemään niinkuin olet menetellyt?\"\n\n\"Niin\", vastasi Mary, nousten pystyyn polviltaan, \"hulluus tosiaankin\n-- on enemmän kuin hulluutta kohdella niin julmasti sellaista henkilöä,\njonka vuoksi ainoastaan elämästä pitää. Mutta hän ei rakasta minua,\nkuten minä rakastan häntä. Voi, hyvä Jumala! Sydämeni pakahtuu!\"\nOltuaan tuokion vaiti hän alkoi uudelleen puhua. \"Lue, mitä olen\nkirjoittanut hänelle! Olen jo aikaisemmin kirjoittanut hänelle yhtä\npaljon toisessa kirjeessä. Saat nähdä, että jollei hän voi päästä\nvapaaksi, olen tarjoutunut lähtemään hänen mukaansa hänen vaimonaan,\njos nimittäin hän tahtoo sellaista hupakkomaista, ilkeätä tyttöä kuin\nminä olen.\"\n\nLuin kirjeen; siinä hän, kuten hän vakuutti, rukoili anteeksiantoa,\ntarjoutui lähtemään Tomin mukana ja nöyrtyi niin paljon kuin suinkin\noli mahdollista. Se tehosi minuun voimakkaasti. Annoin kirjeen\ntakaisin.\n\n\"Et voi halveksia minua niin paljoa kuin itse halveksin itseäni\",\njatkoi Mary. \"Vihaan, inhoan itseäni hupakkomaisuuteni tähden. Nyt\nmuistan, miten sinulla oli tapana varoittaa minua tyttönä ollessani.\nVoi, äiti, äiti, jätit tytöllesi julman perinnön antaessasi hänelle\noman luonnonlaatusi. Mutta minkä tähden minun pitäisikään moittia\nhäntä! Minun tulee moittia itseäni.\"\n\n\"No niin, Mary, panen parastani ja teen sen niin pian kuin suinkin\nvoin. Huomenna lähden rykmentin sijoituspaikkaan.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Jacob! Kunpa et koskaan rakastuisi sellaiseen\nolentoon kuin minä olen!\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nMinusta tulee oikein onnellinen -- Muissa suhteissa hyvin murheellinen\nluku, jonka jäljessä tulee, kuten meidän suruksemme täytyy lukijalle\nilmoittaa, seuraava vieläkin murheellisempi.\n\n\nErosin Marysta ja riensin kotiin pukeutumaan päivällistä varten.\nMainitsin Wharncliffelle toivovani Tomin vapauttamista, ja Wharncliffe\nkehoitti minua heti kääntymään henkivartioston ratsuväen esikunnan\npuoleen. Ja koska hän tunsi sikäläisiä toimihenkilöitä, tarjoutui hän\nlähtemään mukaani. Hyväksyin hänen tarjouksensa ilomielin; ja\nseuraavana aamuna hän tuli luokseni vaunuissaan, ja lähdimme sinne\nyhdessä. Wharncliffe lähetti käyntikorttinsa eräälle sihteereistä,\nmeidät opastettiin heti viimemainitun luokse, ja esitin asiani. Vastaus\nkuului:\n\n\"Jos teillä olisi aikaa hankkia sijainen, kävisi kaikki helposti\npäinsä. Mutta rykmentti on niin vähäväkinen ja vastenmielisyys\nLänsi-Intiaa kohtaan niin voimakas, että epäilen, tokko hänen\nkuninkaallinen korkeutensa sallii kenenkään ostaa itseään vapaaksi.\nMutta sen saamme nähdä. Herttua on hyväsydämisimpiä ihmisiä, ja esitän\nasian hänelle. Mutta katsotaanhan, onko hän vielä sijoituspaikalla; en\nsitä oikein uskoisi.\" Sihteeri soitti kelloa.\n\n\"Onko seitsemännenviidettä tarkka-ampujarykmentin osasto jo lähtenyt\nsijoituspaikalta? Milloin se astuu laivaan?\"\n\nKonttoristi poistui ja palasi muutamien minuuttien kuluttua joitakuita\npapereita käsissään. \"Se lähti liikkeelle toissapäivänä, ja sen piti\nnousta laivaan tänä aamuna sekä lähteä vesille niin pian kuin sää olisi\nsuotuisa.\"\n\nRohkeuteni masentui sen kuultuani.\n\n\"Mistä päin nyt tuulee, herra G--? Menkää katsomaan tuuliviiriä!\"\n\nKonttoristi palasi. \"Itäkoillisesta, sir, ja tuuli on ollut jatkuvasti\nsiinä suunnassa kaksi viimeistä päivää.\"\n\n\"Sitten\", selitti sihteeri, \"pelkään teidän tulleen liian myöhään\nsaadaksenne toivettanne toteutetuksi. Satama-amiraalille lähetetyt,\nkuljetuslaivojen lähetystä koskevat määräykset ovat perin jyrkät, ja\nnyt on fregatti ollut kolme viikkoa vartoamassa lähteäkseen niitä\nsaattamaan. Saatte olla varma siitä, että ne ovat lähteneet merelle\ntänä päivänä.\"\n\n\"Mitä voidaan nyt tehdä?\" tiedustin surullisena.\n\n\"Teidän täytyy pyytää hänelle eroa ja hankkia hänelle sijainen.\nSenjälkeen hänelle voidaan lähettää määräys, ja hänen kenties sallitaan\npalata kotimaahan. Olen hyvin pahoillani, koska huomaan asian olevan\nhyvin likellä sydäntänne; mutta pelkään, että nyt on liian myöhäistä.\nTeidän sopii kuitenkin käydä täällä huomenna. Ilma on tällä tuulella\nkirkas, ja satama-amiraali ilmoittaa kaukomerkeillä amiraalinvirastoon\nalusten lähdöstä. Jos jokin niitä pidättää, niin huolehdin siitä, että\nhänen kuninkaallinen korkeutensa saa tänä iltana tiedon olosuhteista,\njos se on suinkin mahdollista, ja hän antaa teille vastauksensa.\"\n\nKiitimme sihteeriä hänen kohteliaisuudestaan ja sanoimme hänelle\njäähyväiset. Niin harmistunut kuin olinkin jo saamistani tiedoista,\nharmistuin vieläkin enemmän, kun muuan läheteistä juoksi vaunuillemme\nsihteerin määräyksestä näyttämään minulle amiraalinviraston\nepämieluista tiedonantoa, jossa oli seuraava varma ja epämiellyttävä\nilmoitus: \"Kuljetuslaivue Länsi-Intiaan lähti purjehtimaan tänä\naamuna.\"\n\n\"Kaikki on siis mennyttä tällä hetkellä\", virkoin, heittäytyen\ntaaksepäin vaunuissa, ja pysyin alakuloisella tuulella, kunnes\nWharncliffe, jolla oli asioita suoritettavina cityssä, päästi minut\nmaahan niin likelle Drummondien taloa kuin suinkin kävi päinsä. Tapasin\nSarahin, jolle kerroin kaikki ajatukseni, tuskani ja riemuni, ja puhuin\nhänelle tästä nuoren Tomin elämäntarinan välinäytöksestä. Kuten\nuseimmat naiset arvostelevat ankarasti omaa sukupuoltaan, käytti hänkin\nperin voimakkaita sanontatapoja arvostellessaan Maryn käyttäytymistä,\njolle hän ei mielinyt myöntää minkäänlaista lievennystä. Ei edes Maryn\nkatumuksella ollut minkäänlaista merkitystä hänen mielestään.\n\n\"Mutta kuinka usein sattuukaan niin, Sarah, jos kohta ei niin suuressa\nmäärin kuin tämän hairahtuneen tytön tapauksessa; mutta pettymys on\nkuitenkin yhtä suuri, vaikka seuraukset eivät olekaan niin tuhoisat.\nKuinka usein ylempien luokkien keskuudessa nuoret miehet saavatkaan\nrohkaisua ja antautuvat intohimon valtaan vain joutaakseen pettymyksen\nuhreiksi! Ei ole välttämätöntä vannoa uskollisuutta; nuoren naisen ei\nole tarvinnut välttämättä tehdä rikkomusta, vaan ainoastaan näyttämällä\nolevansa mieltynyt nuoren miehen keskusteluun ja seuraan hän on\nsaattanut suostuttaa viimemainitun uskomaan tunteensa petolliselle\nmerelle nähdäkseen niiden vihdoin joutuneen haaksirikkoon.\"\n\n\"Olet hyvin merimiesmäisesti runollinen, Jacob\", huomautti Sarah.\n\"Sellaista tapahtuu; mutta luullakseni naisen tunteet joutuvat,\nkäyttääkseni sinun sanontatapaasi, useammin haaksirikkoon kuin miehen.\nSe ei kuitenkaan poista kummankaan asianomaisen syyllisyyttä. Naisen\ntäytyy olla totisesti sokea, jollei hän hyvin lyhyen ajan kuluttua\noivalla leikittelevänsä miehen tunteilla, ja hän on tosiaankin\nhalpamainen, jos hän edelleenkin pitää niitä leluinaan.\"\n\n\"Sarah\", äänsin ja sitten vaikenin.\n\n\"No?\"\n\n\"Aioin\", vastasin, hieman sopertaen, \"aioin kysyä sinulta, oletko sinä\nsokea.\"\n\n\"Mihin nähden, Jacob?\" tiedusti hän, hiukan punehtuen.\n\n\"Siihen nähden, millaiset minun tunteeni sinua kohtaan ovat.\"\n\n\"En; uskon sinun pitävän minusta oikein paljon\", myönsi hän, hymyillen.\n\n\"Arveletko, että siinä on kaikki?\"\n\n\"Missä syöt tänään päivällistä, Jacob?\" tokaisi Sarah.\n\n\"Sen täytyy riippua sinusta ja vastauksestasi. Jos syön päivällistä\ntäällä tänään, uskon syöväni täällä päivällistä usein. Jollen syö\ntäällä tänään, en otaksuttavasti syö enää koskaan. Haluaisin tietää,\nSarah, oletko ollut sokea siihen nähden, millaiset tunteeni sinua\nkohtaan ovat, sillä kun Maryn ja Tomin tapaus on silmieni edessä,\ntuntuu minusta, etten saa enää luottaa omiin toiveisiini, jotka\nsaattavat johtaa pettymykseen. Tahdotko olla niin hyvä, että päästät\nminut pois surkeasta tilastani?\"\n\n\"Jos olenkin ollut sokea tunteisiisi nähden, Jacob, en ole ollut sokea\nhyviin puoliisi nähden. Kenties en ole ollut sokea tunteisiisi nähden,\neikä luonteeni ole samanlainen kuin Mary Stapletonin. Mielestäni sinun\nsopii uskaltaa syödä päivällistä meillä tänään\", lisäsi hän, punehtuen\nja hymyillen kääntyessään ikkunaan päin.\n\n\"Jaksan tuskin uskoa saattavani olla niin onnellinen, Sarah\", vastasin\nkiihtyneenä. \"Minulla on ollut hyvä onni, kovin hyvä onni, mutta ne\ntoiveet, jotka olet nyt herättänyt mielessäni, käyvät niin suuresti yli\nodotusteni -- niin suuresti yli ansioitteni -- etten uskalla antautua\nniitä hellimään. Ole sääliväinen minua kohtaan ja puhu selvemmin!\"\n\n\"Mitä toivot minun sanovan?\" kysyi Sarah, silmäillen työtänsä\nkääntyessään minuun päin.\n\n\"Ettet hyljeksi sitä orpoa, jonka isäsi kasvatti ja joka muistuttaa\nsinulle, mikä hän on ollut, ja ettet tällä hetkellä unohda sitä, mitä\nhän pitää rohkeiden toiveittensa suurimpana esteenä -- hänen halpaa\nsyntyperäänsä.\"\n\n\"Jacob, sen sanoit omasta sydämestäsi -- se oli ylevästi sanottu; ja\njollet olekaan syntyperäinen ylimys, on sinulla ylimyksen mieli.\nJäljittelen sinun esimerkkiäsi. Enkö ole usein pitkän ystävyytemme\naikana maininnut sinulle rakastavani sinua?\"\n\n\"Kyllä, lapsena sen teit, Sarah.\"\n\n\"Siispä toistan sen naisena. Entä oletko nyt tyytyväinen?\"\n\nTartuin Sarahin käteen. Hän ei vetänyt sitä pois, vaan salli minun\nsuudella sitä yhä uudelleen.\n\n\"Entä isäsi ja äitisi, Sarah?\"\n\n\"Eivät olisi mitenkään suvainneet meidän olla likeisissä väleissä,\njolleivät olisi sitä hyväksyneet, Jacob, siitä saat olla varma. Sinun\nsopii kuitenkin rauhoittaa mieltäsi siinä suhteessa ilmaisemalla\nheille, mitä on tapahtunut. Ja sitten luultavasti pääset pois surkeasta\ntilastasi.\"\n\nEnnen sen päivän päättymistä olin puhunut rouva Drummondille ja\npyytänyt häntä kertomaan asiasta puolisolleen, koska tosiaankin tunsin,\netten itse mitenkään voisi sitä tehdä. Hän hymyili tyttärensä\nriippuessa hänen kaulassaan. Ja kun päivällisen aikana kohtasin\nDrummondin, pääsin pois \"surkeasta tilastani\", sillä hän pudisti\nkättäni ja lausui: \"Olet tehnyt meidät kaikki hyvin onnellisiksi,\nJacob, sillä tuo tyttö tuntuu päättäneen joko mennä avioliittoon sinun\nkanssasi tai olla sitten lainkaan menemättä. Tulehan! Päivällinen on\nvalmis.\"\n\nJätän lukijan kuviteltavaksi, kuinka onnellinen olin, mitä Sarahin\nja minun välilläni tapahtui seniltaisessa kahdenkeskisessä\nkohtauksessamme, kuinka vastahakoinen olin poistumaan talosta ja kuinka\ntilasin postivaunut saattamaan minua kotiin, koska minua peloitti\nuskoutua saman joen huostaan, jonka pinnalla olin turvallisesti\nviettänyt suurimman osan elämääni, jotta minulle ei vain sattuisi\nmitään onnettomuutta, joka riistäisi minulta toivotun autuuteni. Siitä\npäivästä alkaen tunsin olevani perheen jäsen, ja kun välimatka tuntui\nminusta liian pitkältä, vuokrasin itselleni asunnon Drummondien\nnaapuritalosta. Mutta muiden ihmisten rakkauden juoksu ei ollut yhtä\ntasaista, ja minun täytyy palata kertomaan Mary Stapletonista ja Tom\nBeazeleystä.\n\nOlin syönyt aamiaisen ja aioin juuri ottaa veneeni lähteäkseni\nilmoittamaan iäkkäälle avioparille, kuinka huonosti yritykseni oli\nonnistunut. Olin kiitollisena ajatellut omaa odotettua onneani,\nantautuen hellien toiveiden valtaan, ja sitten palannut muistelemaan,\nmillaiseen tilaan olin jättänyt Mary Stapletonin sekä Tomin isän ja\näidin, verraten heidän surkeuttaan minun samasta lähteestä\naiheutuneeseen riemuuni, kun huoneeseeni syöksähti juuri nuori Tom\nyllänsä ainoastaan paita ja valkeat housut, tomun peittämänä ja\nväsymyksestä ja kiihtymyksestä uupuneena.\n\n\"Armias taivas! Tom! Oletko tullut takaisin? Sitten sinun on täytynyt\nkarata.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi Tom, vaipuen tuolille. \"Uin maihin viime yönä, ja\nolen kiiruhtanut kello kahdeksan jälkeen Portsmouthista tänne. Minun\ntuskin tarvitsee mainita olevani ihan nääntynyt. Anna minulle juotavaa,\nJacob, annathan?\"\n\nKävin noutamassa kellarista viiniä, jota hän joi pikarillisen\nkiihkeästi. Sillä aikaa aprikoin mielessäni, mitä seurauksia tästä\nhätäisestä ja ajattelemattomasta teosta saattaisi koitua.\n\n\"Tom\", virkoin, \"tiedätkö, mitä seurauksia karkaamisesta on?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän synkästi, \"mutta en mahtanut sille mitään. Minulle\nlähettämässään kirjeessä Mary vakuutti olevansa valmis tekemään kaikki,\nmitä toivoin, lähtemään mukaani ulkomaille. Hän tarjosi minulle niin\npaljon hyvitystä kuin suinkin voi, tyttö-rukka, enkä taivaan nimessä\nvoinut jättää häntä. Ja kun huomasin aluksemme lähteneen liikkeelle ja\nmenettäneeni kaikki mahdollisuudet, olin miltei hullu. Tuuli oli meille\nvastainen Needlekallioiden luona, ja sijoituimme ankkuriin yöksi.\nLivuin ankkuriköyttä pitkin mereen ja uin rannalle, ja siinä koko juttu\nonkin.\"\n\n\"Mutta, Tom, sinut varmasti tunnetaan, ja sinut pidätetään karkurina.\"\n\n\"Sitä minun täytyy ajatella\", vastasi Tom. \"Tiedän, millaiseen vaaraan\nolen antautunut, mutta jos sinä saat minulle eromääräyksen, niin\nkenties minun sallitaan päästä asiasta ilman muuta.\"\n\nMinusta se oli paras noudatettava suunnitelma, ja kehoitettuani Tomia\npysyttelemään hiljaa lähdin neuvottelemaan Wharncliffen kanssa. Hän oli\nkanssani yhtä mieltä siitä, että se oli Tomin ainoa mahdollisuus, ja\nsoudin hänen isänsä asunnolle ilmoittamaan tapahtumasta sekä riensin\nsitten Drummondien luokse. Palattuani kotiin myöhään illalla ilmoitti\npuutarhuri minulle Tomin lähteneen ulkosalle ja olevan vielä poissa.\nSydämessäni heräsi sellaisia epäilyksiä, että hän oli mennyt tapaamaan\nMarya ja että oli sattunut jokin onnettomuus, ja paneuduin vuoteeseeni\nmieli hyvin levottomana. Pahat aavistukseni osoittautuivat\npaikkansapitäviksi, sillä seuraavana aamuna minulle ilmoitettiin, että\nvanha Stapleton halusi puhutella minua. Hänet opastettiin luokseni, ja\nheti huoneeseen astuttuaan hän huudahti:\n\n\"Kaikki on hullusti, nuori herra Jacob -- Tom on siepattu kiinni --\nMary on saanut puuskan toisensa jälkeen -- _ihmisluonnon_ mukaista.\"\n\n\"Mitä? Mikä on hätänä, Stapleton?\"\n\n\"No niin, asianlaita on näin -- Tom karkasi tullakseen Maryn luokse.\nMinkä tähden? Hän rakastaa tyttöä -- ihmisluonnon mukaista. Se sotilas\ntuli meille ja näki Tomin, kävi häneen käsiksi ja koetti pidättää\nhänet. Tom tappeli, iski kersantin oikean silmän rikki ja yritti paeta\n-- ihmisluonnon mukaista. Sotilaita tuli sisälle, he nostivat kersantin\nlattialta, vangitsivat Tomin ja veivät hänet mukaansa. Mary parkui,\nkirkui ja pyörtyi -- ihmisluonnon mukaista -- se tyttö-raukka ei jaksa\npitää päätänsä pystyssä -- meillä oli kaksi touhuavaa naista koko yön.\nSurullinen juttu, nuori herra Jacob. Kaikista vaistoista on rakkaus\npahin, se on varma -- jouduin pahasti kuohuksiini, en jaksanut polttaa\npiippuani tänä aamuna -- Maryn kyyneleet ihan sammuttivat piippuni.\" Ja\nvanha Stapleton näytti olevan itsekin valmis purskahtamaan itkuun.\n\n\"Tämä on murheellinen juttu, Stapleton\", virkoin. \"Tom joutuu oikeuteen\nkarkaamisesta, ja Jumala tietää, miten asia päättyy. Panen parastani,\nmutta viime aikoina on oltu hyvin tiukkoja.\"\n\n\"Toivon teidän sen tekevän, nuori herra Jacob. Mary kuolee, se on\nvarma. En pelkää Tomin kuolevan. Jos toinen kuolee, niin toinen tahtoo\nkuolla. Tunnen tytön -- ihan äitinsä kaltainen, joka ei milloinkaan\nosannut ohjata alustaan suoraan, vaan piti peräsintä joko paljon\noikealla tai paljon vasemmalla. Hän on nyt hulluna seuratakseen Tomia\n-- tahtoo lähteä Maidstoneen. Otan hänet hoivaani heti kotiin\nehdittyäni. Pistäydyin vain kertomassa teille kaikesta.\"\n\n\"Tämä on synkkä asia, Stapleton.\"\n\n\"Niin, varmasti -- toivoisin, ettei sellaista kuin _ihmisluontoa_ olisi\nikinä ollut olemassakaan.\"\n\nKeskusteltuamme vähän aikaa ja annettuani hänelle rahaa sen verran kuin\narvelin hänen tarvitsevan Stapleton poistui luotani, jättäen minut\nsangen onnettomalle tuulelle. Pidin Tomista tavattomasti, ja hänen\nasemansa oli erikoisen vaarallinen. Taaskin lähdin Wharncliffen luokse\nkysymään neuvoa, ja heti hän innostui asiaan perin lämpimästi.\n\n\"Tämä on tosiaankin vaikea juttu\", arveli hän, \"ja vaatii enemmän\nvaikutusvaltaa kuin pelkään minulla olevan. Jos häntä ei tuomita\nkuolemaan, tuomitaan hänet ruoskittavaksi sillä tavoin, että se murtaa\nhänet sekä sielullisesti että ruumiillisesti ja toimittaa hänet\nennenaikaiseen hautaan. Kuolema olisi näistä kahdesta vaihtoehdosta\nparempi. Lähtekää viipymättä, herra Faithful, Maidstoneen tapaamaan\nsijoitusasemaa komentavaa everstiä. Minä lähden ratsuvartioston\npäämajaan ottamaan selkoa, mitä voidaan tehdä.\"\n\nKirjoitin hätäisesti Sarahille kirjeen selittääkseni poissaoloani ja\nlähetin noutamaan kyytihevosia. Varhain aamupäivällä saavuin\nMaidstoneen ja saatuani tietää, missä komentava upseeri majaili,\nlähetin hänelle käyntikorttini. Muutamilla sanoilla selvitin hänelle,\nminkä tähden olin tullut hänen puheilleen.\n\n\"Kaikki riippuu ratsuvartioston esikunnasta, herra Faithful, ja\npelkään, etten voi antaa teille paljoakaan toiveita. Hänen\nkuninkaallinen korkeutensa on ilmaissut päättäneensä rangaista\nensimmäistä karkulaista ankarimmalla laissa määrätyllä tavalla. Hänen\nleväperäisyytensä siinä suhteessa on ollut sangen vahingollista\nsotaväelle, ja hänen täytyy tehdä se. Sitäpaitsi hänen rikkomuksensa\nraskauttavana puolena on se, että hän ahdisti kersanttia, joka on\nmenettänyt silmänsä auttamattomasti.\"\n\n\"Kersantti ensinnä juotti hänet humalaan ja sitten taivutti hänet\npestautumaan sotaväkeen.\" Senjälkeen kerroin heidän välisestään\nkilpakosinnasta ja lisäsin: \"Eikö ole häpeällistä värvätä sotilaita\nsillä tavoin -- voidaanko sellaista nimittää vapaaehtoiseksi\npestaamiseksi?\"\n\n\"Se on kaikki ihan totta\", myönsi upseeri, \"mutta tarve viittaa\nvieläkin pitemmälle. En yritäkään puolustaa tätä järjestelmää, mutta\nmeidän täytyy saada sotamiehiä. Merimiehiä värvätään väkisin, sotilaita\nviekoitellaan muilla keinoilla, vieläkin epäilyttävämmillä. Ainoa\npuolustus on tarve, tai jos niin haluatte, välttämättömyys. En voi\nluvata teille, sir, muuta kuin sen, mitä olisin tehnyt, vaikka ette\nolisi minuun vedonnutkaan, nimittäin, että suon vangille kaikki ne\nhuojennukset, jotka hänen asemassaan voidaan hänelle myöntää, ja\nsotaoikeudessa kaikki ne edut, jotka oikeudenmukaisuuden ohjaama sääli\nvoi hänelle taata.\"\n\n\"Kiitän teitä, sir. Sallitteko minun ja hänen morsiamensa tavata\nhäntä?\"\n\n\"Aivan varmasti; määräys siitä annetaan viipymättä.\"\n\nKiitin upseeria hänen osoittamastaan ystävällisyydestä ja poistuin\nhänen luotansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nLukekaa se\n\n\nKiiruhdin Tomin pimeään vankeusonkaloon, ja koska määräys\npuheillepääsystäni oli saapunut perille ennen minua, salli\nvahtimiehistön kersantti minun päästä sisälle. Saapuessani Tom istui\npenkillä, leikellen veitsellään pykäliä keppiin ja viheltäen hiljaa\njotakin säveltä.\n\n\"Tämä on ystävällinen teko, Jacob, mutta ei sen ystävällisempi kuin\nsinulta odotin -- uskoin varmasti näkeväni sinut tänä iltana tai\nhuomenaamuna. Miten Mary-parka jaksaa? En nykyisin välitä muusta kuin\nhänestä -- olen saanut varmuuden -- hän rakastaa minua ja -- minä iskin\nkersantin silmät piloille -- turmelin hänen kosimismahdollisuutensa\njoka tapauksessa.\"\n\n\"Mutta, Tom, oletko selvillä siitä, millaisessa vaarassa olet?\"\n\n\"Kyllä, Jacob, ihan täydelleen; minut tuomitaan sotaoikeudessa ja\nammutaan. Olen siihen sopeutunut -- joka tapauksessa se on parempi\nkohtalo kuin se, että minut hirtettäisiin kuten koira tai suomittaisiin\nkuoliaaksi kuten neekeri. Kuolen herrasmiehen tavoin, jos en olekaan\naikaisemmin ollut herrasmies; se tuottaa jonkin verran lohtua. Niin,\npoistun tästä maailmasta niin meluisasti kuin olisi suoritettu taistelu\ntai joku suuri mies olisi kuollut.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"No, kuuluuhan aikamoinen räiske.\"\n\n\"Nyt ei ole aika puhua joutavuuksia, Tom.\"\n\n\"Ei sinusta, Jacob, koska olet vilpitön ystäväni, sen myönnän; ei\nMary-poloisesta, koska hän on rakastunut tyttö; ei isä-parastani eikä\näidistäni -- ei, ei\", jatkoi Tom. \"Olen myötätuntoinen heille, mutta\nitseni tähden en pelkää enkä itsestäni välitä. En ole menetellyt väärin\n-- minut värvättiin vastoin lakia ja parlamentin asetusta, ja minä\nkarkasin. Minun ei tarvitse lainkaan hävetä; häpeä kohtaa hallitusta,\njoka sietää sellaista menettelyä. Jos minusta tulee uhri, olkoon\nmenneeksi -- voimme kuolla ainoastaan kerran.\"\n\n\"Ihan niin, Tom; mutta sinä olet nuori kuolemaan, ja meidän tulee\ntoivoa parasta.\"\n\n\"Olen tyyten lakannut toivomasta, Jacob. Tiedän että laki pannaan\ntäytäntöön. Minä kuolen ja lähden toiseen parempaan maailmaan, kuten\npapit sanovat, jossa ei missään nimessä ole puhdistettavia musketteja,\nei harjoituksia eikä kirottua puhdistusjauhetta, joka on melkein tehnyt\nminut hulluksi. Haluaisin kuolla sinisessä nutussa -- punaisessa\ntakissa en tahdo kuolla, joten otaksuttavasti poistun tästä maailmasta\npaitahihasillani, eikähän minulla tänne tullessani ollut niinkään\npaljoa ylläni.\"\n\n\"Mary ja hänen isänsä aikovat tulla käymään sinua katsomassa, Tom.\"\n\n\"Olen siitä pahoillani, Jacob. Olisi julmaa, jollen tahtoisi häntä\ntavata -- mutta hän moittii itseään niin ankarasti, etten jaksa lukea\nhänen kirjeitään. Mutta, Jacob, tapaan hänet koettaakseni lohduttaa\nhäntä -- mutta hän ei saa viipyä täällä; hänen täytyy lähteä taaskin\ntäältä pois siihen saakka, kunnes sotaoikeus on harkinnut asiaani ja\njulistanut tuomioni, ja sitten -- jos hän tahtoo sanoa minulle\njäähyväiset, en otaksuttavasti saa kieltäytyä siitä.\" Hänen niin\nsanoessaan vieri hänen silmistään muutamia kyyneliä. \"Jacob, viivytkö\ntäällä kyllin kauan saattaaksesi hänet takaisin Lontooseen? Hän ei saa\njäädä tänne -- enkä tahdo tavata isääni enkä äitiäni, ennenkuin viime\nhetkellä. Järjestetään kaikki yhdellä kertaa, ja sitten on kaikki\nohitse.\"\n\nTomin niin puhuessa avautui kopin ovi jälleen, ja Stapleton talutti\nsisälle tyttärensä. Mary huojui Tomin luokse ja retkahti hänen syliinsä\npuistatuspuuskan vallassa. Oli välttämätöntä viedä hänet pois, ja hänet\nkannettiin ulos.\n\n\"Älä päästä häntä enää sisälle, Jacob; rukoilen sitä sinulta; vie hänet\ntakaisin! Siunaan sinua hyväntahtoisuutesi vuoksi. Sano nyt minulle\njäähyväiset ja huolehdi siitä, ettei hän enää tule tänne!\"\n\nPuristettuaan kättäni Tom kääntyi toisaalle salatakseen\ntuskaansa. Nyökäytin päätäni myöntymykseksi, sillä en voinut puhua\nmielenliikutukseltani, ja seurasin Stapletonia ja sotilaita, jotka\nolivat vieneet Maryn pois kopista. Niin pian kuin hän oli siinä määrin\ntointunut, ettei hän enää tarvinnut lääkärinapua, nostin hänet\npostivaunuihin ja käskin kyytipoikien ajaa takaisin Brentfordiin. Koko\nmatkan ajan Mary oli edelleenkin turtuuden tilassa; ja saavuttuani\nomalle talolleni luovutin hänet puutarhurin vaimon huostaan ja lähetin\nviimemainitun puolison noutamaan lääkäriä.\n\nWharncliffen anomuksesta ei ollut paljoakaan hyötyä, ja hänen\npalatessaan luokseni kuvastui pettymys hänen kasvoistaan. Koko seuraava\nviikko oli tuskallisin milloinkaan viettämäni viikko, mikä johtui\nsiitä, että olin huolissani Tomin vuoksi, että joka päivä ponnistelin\npuhuakseni Marylle järkeä ja saadakseni hänet jossakin määrin\nalistumaan sallimuksen tahtoon -- että hän syytteli itseään ja omaa\nhupsuuttaan, houri sekavasti, nimitellen itseään Tomin murhaajaksi,\nmikä huolestutti minua hänen tähtensä -- että vanha Tom ja hänen\nvaimonsa olivat tuskaisia eivätkä jaksaneet pysyä yksinäisessä\nasunnossaan, vaan yhtenään kävivät luonani saadakseen tietoja,\nlohdutusta ja -- toivoa, jota en uskaltanut heille antaa. Kaikki tämä\nliittyneenä siihen, että minun täytyi olla erossa Sarahista hoitaessani\ntehtävää, jota pidin velvollisuutenani, riudutti sielullisten\nponnistusten vuoksi minua niin, että muutuin melkein luurangoksi.\n\nVihdoin sotaoikeus istui, ja Tom tuomittiin kuolemaan. Tuomio\nhyväksyttiin, ja meille ilmoitettiin, että kaikki vetoomukset olisivat\nhyödyttömiä. Me saimme siitä tiedon lauantai-iltana, ja Tom piti\nteloittaa tiistaiaamuna. En enää jaksanut torjua Maryn vetoomuksia, ja\nolinkin saanut Tomilta kirjeen, jossa hän pyysi meitä kaikkia,\nkoulumestari mukaanluettuna, tulemaan sanomaan hänelle jäähyväiset.\n\nVuokrasin vaunut vanhaa Tomia, hänen vaimoaan, Stapletonia ja Marya\nvarten, sijoituin itse mestarin kanssa omille ajelurattailleni, ja\nlähdimme varhain sunnuntaiaamuna liikkeelle Maidstonea kohti. Saavuimme\nperille kello yksitoista ja majoituimme kasarmien läheisyydessä\nsijaitsevaan majataloon. Sovittiin niin, että mestari ja minä kävisimme\nensiksi Tomin luona, senjälkeen hänen isänsä ja äitinsä sekä viimeksi\nMary Stapleton.\n\n\"Totisesti\", virkkoi mestari, \"sydämeni on raskas, äärimmäisen raskas;\nsieluni säälii tätä poloista nuorukaista, jonka pitää näin menettää\nhenkensä naisen tähden, -- sellaisen naisen, jonka juonista itse\npelastuin. Hän on kuitenkin tavattoman kaunis ja suloinen, ja nyt, kun\nse on hyödytöntä, hän näyttää katuvan.\"\n\nEn vastannut mitään, olimme ehtineet kasarmin portille. Pyysin, että\nmeidät päästettäisiin vankia katsomaan, ja portti avattiin. Tom oli\npukeutunut hyvin huolellisesti ja puhtaasti -- valkeihin housuihin,\npaitaan ja liiveihin, mutta hänen takkinsa virui pöydällä; hän ei\ntahtonut ottaa sitä yllensä. Hän ojensi minulle kätensä heikon hymyn\nväikkyessä kasvoillaan.\n\n\"Nyt on kaikki lopussa, Jacob; ei ole lainkaan toivoa, sen tiedän ja\nolen sopeutunut kuolemaan. Mutta toivoisin näiden viimeisten\njäähyväisten olevan ohitse, sillä ne jäytävät miehuuttani.\nToivottavasti voitte hyvin, sir\", lisäsi hän mestarille.\n\n\"Niin, hyvä poika-rukka, voin niin hyvin kuin ikäni ja raihnauteni\nsallivat, ja minkä tähden valittaisin nähdessäni, että nuoruutta,\nterveyttä ja voimia uhrataan ja tehdään onnettomiksi useita ihmisiä,\nvaikka he saattaisivatkin olla niin onnellisia?\" Ja mestari niisti\nnenäänsä, minkä torvimainen ääni kajahti kopissa, niin että vahti\nvilkaisi sinne ristikon lävitse.\n\n\"He ovat täällä kaikki, Tom\", ilmoitin. \"Haluaisitko tavata heitä nyt?\"\n\n\"Kyllä, kuta pikemmin se on ohitse, sitä parempi.\"\n\n\"Tahdotko ensiksi nähdä isääsi ja äitiäsi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Tom epävarmasti.\n\nMenin ulos ja palasin, taluttaen vanhaa vaimoa, jäljessäni vanha\nTom, joka tulla kopsutti perässäni keppinsä avulla. Iäkäs\nrouva Beazeley-rukka heittäytyi poikansa kaulaan, nyyhkyttäen\nsuonenvedontapaisesti.\n\n\"Poikani -- poikani -- rakas, rakas poikani!\" äänsi hän vihdoin ja\nkatsoi vakaasti Tomin kasvoihin. \"Hyvä Jumala! Hän on huomenna\nkuollut!\"\n\nHänen päänsä painui pojan olkaa vasten, ja nyyhkytykset olivat vähällä\ntukahduttaa hänet. Tom suuteli äitinsä otsaa kyynelien vieriessä hänen\nkasvoillaan ja viittasi minua viemään äidin pois. Laskin vanhuksen\nlattialle, johon hän jäi istumaan liikkumattomana, heiluttaen päätänsä\nhitaasti ylös ja alas kasvot shaaliin kiedottuina. Vain silloin tällöin\nkuului hänen suonenvedontapainen hengityksensä.\n\nVanha Tom oli pysynyt kohtauksen äänettömänä, mutta järkkyneenä\nkatselijana. Hänen ahavoituneiden kasvojensa kaikki lihakset\nnytkähtelivät kouristusmaisesti, ja vihdoin kyyneleet kihosivat\nvalumaan hänen poskiensa syvissä vaoissa. Heti kun äiti oli viety\nsyrjään, tarttui Tom isänsä käteen, ja he istuutuivat vierekkäin.\n\n\"Ethän ole minulle vihainen, isä, siitä, että karkasin?\"\n\n\"En, poikani, en. Olin sinulle vihainen siitä, että pestauduit\nsotaväkeen, mutta en siitä, että karkasit. Mitä asiaa sinulla oli\nlähteä puhdistamaan musketteja? Mutta mielestäni on minulla syytä olla\nvihainen muille, kun ajattelen, että sittenkun olen menettänyt molemmat\njalkani puolustaessani isänmaatani, se nyt aikoo riistää minulta\npoikani hänen ollessaan parhaassa iässään. Se on kovin kurja palkkio\npitkästä ja raskaasta palvelusajasta -- kehno rohkaisu velvollisuutensa\nsuorittajille. Mutta mitäpä vallanpitäjät välittävät? Olen palvellut\nheitä, ja he ovat jättäneet minulle kelvottoman ruhon. No niin, he\nsaavat ottaa minusta tähteetkin, jos haluavat, kun he nyt -- No niin,\nei kannata itkeä; tehtyä ei saa tekemättömäksi\", jatkoi vanha Tom\nkyynelten valuessa virtanaan. \"He saattavat ampua sinut. Mutta sen\ntiedän, että kuolet miehen lailla ja panet heidät häpeämään\nosoittamalla heille heidän riistäneen itseltään kelpo miehen työkunnon,\nmilloin kelpo miehiä tarvitaan. En olisi niin paljoa välittänyt\",\npitkitti vanha Tom oltuaan tuokion vaiti -- \"(pidä huolta muorista,\nJacob, hän on kellahtamaisillaan vasemmalle laidalleen) -- jos olisit\nkaatunut jollakin kuninkaan laivalla kunnollisessa meritaistelussa;\njoidenkuiden täytyy kaatua tiukassa ottelussa; mutta saada kuulia\nruumiiseensa omilta maanmiehiltään, kuolla heidän surmaamanaan, ja\npahinta kaikesta, kuolla punaisessa takissa eikä oikeassa sinisessä --\"\n\n\"Isä, en tahdo kuolla punaisessa takissa -- en pane sitä ylleni.\"\n\n\"Se on joka tapauksessa jonkunmoinen lohtu, Tom, ja lohtu on tarpeen.\"\n\n\"Ja kuolen miehen tavalla, isä.\"\n\n\"Sen teet, Tom, ja sekin on jonkunmoinen lohtu.\"\n\n\"Me kohtaamme toisemme jälleen, isä.\"\n\n\"Toivottavasti kohtaamme, Tom, taivaassa -- se on jonkinlainen lohtu.\"\n\n\"Ja nyt, isä, siunaa minua, ja pidä huolta äitiparastani!\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Tom, Jumala siunatkoon sinua!\" huudahti\nvanhus tukahtuneesti, ojentaen molemmat kätensä Tomia kohti heidän\nnoustessaan seisomaan. Mutta enää hän ei jaksanut säilyttää\ntasapainoaan, vaan horjahti taaksepäin, kaatuen Tomin ja minun syliini.\nLaskimme hänet hellävaroen lattialle vaimonsa viereen. Iäkkäät\naviopuolisot kääntyivät toistensa puoleen, syleilivät toisiaan ja\njäivät nyyhkyttämään toistensa syleilyssä.\n\n\"Jacob\", lausui Tom, puristaen kättäni huultensa vavahdellessa, \"koska\npidät minusta, salli viimeisenkin kohtauksen mennä ohitse -- salli\nminun tavata Mary, jotta kidutettu sydämeni saa taaskin levähtää!\"\n\nLähetin koulumestarin ulkosalle. Tom nojautui seinään käsivarret\nristissä, nähtävästi kooten kaiken tarmonsa tuskaista kohtausta varten.\nMaryn talutti hänen isänsä sisälle. Odotin hänen pyörtyvän kuten\naikaisemminkin, mutta vaikka hän voimakkaiden tunteittensa\nvaikutuksesta olikin kalpea kuin kuolema ja haukkoi henkeään, hän\npäinvastoin astui seisovan Tomin luokse ja istuutui likellä vankia\nolevalle rahille. Levottomasti hän silmäili ympärillään olevaa ryhmää\nja virkkoi sitten:\n\n\"Tiedän kaiken, mitä nyt puhun, olevan hyödytöntä; mutta sittenkin\nminun täytyy se sanoa -- juuri minä hupsuudellani olen aiheuttanut\nkaiken tämän tuskan ja surkeuden -- juuri minä olen tuottanut sinulle\n-- hirvittävän kuoleman -- niin, Tom, minä olen sinun murhaajasi.\"\n\n\"Ei, Mary; hupsuus oli minun puolellani\", esteli Tom, tarttuen hänen\nkäteensä.\n\n\"Sinä et voi peitellä totuutta etkä lievennellä tekoani, rakkain Tom\",\nvastasi Mary. \"Silmäni ovat avautuneet -- liian myöhään tosin, mutta\navautuneet ne ovat. Ja vaikka oletkin ystävällinen väittäessäsi niin,\ntunnen kamalan vakaumuksen omasta syyllisyydestäni. Katsohan, millaista\nsurkeutta olen aiheuttanut! Tuossa on isä, joka on uhrannut nuoruutensa\nja raajansa isänmaalleen, nyyhkyttämässä äidin syleilyssä, jonka elämä\non liittynyt hänen ainoan poikansa elämään! Heidän eteensä\", jatkoi\nMary, langeten polvilleen, \"heidän eteensä minun täytyy polvistua\nrukoilemaan anteeksiantoa, ja anon sitä, niin totta kuin he toivovat\nsaavansa anteeksi. Vastatkaa minulle -- voi, vastatkaa minulle!\nVoitteko antaa anteeksi minun kaltaiselleni hylkiölle?\"\n\nSyntyi äänettömyys. Menin vanhan Tomin luokse, polvistuin hänen\nviereensä ja pyysin häntä vastaamaan.\n\n\"Antaa hänelle anteeksi, olento-rukalle -- kyllä; kukapa voisi sen\nevätä, kun hän on tuossa polvillaan? Kas niin\", lisäsi hän, puhuen\nvaimolleen, \"sinun pitää antaa hänelle anteeksi. Katso häntä, muori, ja\nmuista, että poika-parkamme saattaa olla pyytämässä samaa taivaalta\nhuomenna keskipäivällä!\"\n\nVanha vaimo kohotti päätänsä, ja hänen sumentunut katseensa osui Maryn\nrukoilevaan ja kauniiseen asentoon; sitä ei voinut vastustaa.\n\n\"Niin totta kuin toivon armoa onnettomalle pojalleni, jonka olet\nsurmannut, annan anteeksi sinulle, kovaonninen nuori nainen.\"\n\n\"Jumala teitä palkitkoon, sittenkuin teidät kutsutaan hänen eteensä!\"\nkiitti Mary. \"Se oli kaikkein vaikein tehtävä. Sinulta, Jacob, tulee\nminun pyytää anteeksi, että olen riistänyt sinulta vanhan ja\nuskollisimman ystäväsi -- niin, ja paljon muuta. Teiltä, sir\" -- hän\nkääntyi koulumestarin puoleen -- \"käyttäytymistäni teitä kohtaan, joka\noli julmaa ja puolustamatonta -- suotteko minulle anteeksi?\"\n\n\"Kyllä, Mary\", vakuutin, \"sydämestäni suon totisesti sinulle anteeksi.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, neitsyt, Jumala sinua siunatkoon!\" nyyhkytti\nmestari.\n\n\"Isä, sinultakin minun tulee pyytää anteeksi -- olen ollut oikullinen\nlapsi -- anna minulle anteeksi!\"\n\n\"Kyllä, Mary; et itse mahtanut sille mitään\", vastasi vanha Stapleton,\ntyrskien. \"Se kaikki on johtunut ihmisluonnosta.\"\n\n\"Ja nyt\", puhui Mary, kääntyen polvillaan Tomiin päin kasvojensa\nkuvastaessa tuskaa ja rakkautta, \"sinuun, Tom, tulee minun kohdistaa\nviimeinen vetoomukseni. Tiedän sinun antavan minulle anteeksi -- tiedän\nsinun antaneen -- ja se tieto, että rakastat minua palavasti, tekee\nsitäkin katkerammaksi sen ajatuksen, että olen aiheuttanut sinun\nkuolemasi. Mutta kuule minua, Tom, ja kuulkaa minua kaikki! En ole\nkoskaan rakastanut ketään muita kuin sinua; olen pitänyt muistakin\npaljon; pidin Jacobista, mutta ainoastaan sinä olet milloinkaan saanut\nminut tuntemaan, että minulla on sydän; ja voi, ainoastaan sinut olen\nuhrannut! Kun hupakkomaisuuteni houkutteli minut tuottamaan sinulle\nkärsimyksiä, kärsin itse enemmän kuin sinä -- sillä ainoa rakkauteni on\nkohdistunut sinuun, sinuun kohdistuu ikuinen, lakastumaton rakkauteni.\nSinun muistollesi olen tämän jälkeen kihlattu, sinuun yhtyminen on\nainoa toiveeni -- ja jos taivas voisi suoda minulle armonosoituksen,\nolisi se se, että saisin kuolla kanssasi, Tom -- niin, armaassa\nsyleilyssäsi.\"\n\nMary ojensi käsivartensa Tomia kohti, joka lankesi polvilleen ja\nsyleili häntä, ja siinä asennossa he viipyivät kasvot painettuina\ntoinen toisensa olkapäähän. Koko kohtaus oli nyt saavuttanut\nhuippukohtansa; se oli liian masentava, ja minua pyörrytti, mutta minut\nherätti mestarin ääni, joka kohotti molempia käsivarsiaan, ojensi ne\neteenpäin ja rukoili juhlallisesti:\n\n\"Oi, Luoja, katso näiden vaivassa olevien palvelijoittesi puoleen; suo\nniille, joiden pitää pitkittää vaellustansa, voimia, jotta he\nkestäisivät sinun kurituksesi -- suo hänelle, joka kutsutaan luoksesi,\nse onni, jota maailma ei voi antaa; ja, oi Jumala, kaikkivaltias,\nkaikkimahtava, älä pane hartioillemme raskaampia taakkoja kuin jaksamme\nkantaa! Lapset, rukoilkaamme!\"\n\nMestari polvistui ja lausui herran rukouksen. Kaikki noudattivat hänen\nesimerkkiään, ja sitten syntyi hiljaisuus.\n\n\"Stapleton\", virkoin, osoittaen Marya. Viittasin mestarille. Autoimme\npystyyn vanhan Tomin ja sitten talutimme heidät pois. Onneton, iäkäs\nvaimo oli huumaantunut eikä huomannut poistuneensa poikansa luota,\nennenkuin oli ehtinyt ulkoilmaan. Stapleton oli koettanut irroittaa\nMarya Tomista, mutta turhaan; he olivat kietoutuneet toisiinsa\nikäänkuin kuolemansyleilyssä. Vihdoin Tom minun herättämänäni salli\nminun hellittää hänen otteensa, ja Mary vietiin pois kopista\ntiedottomuuden onnellisessa tilassa, ja hänen isänsä ja koulumestari\nkantoivat hänet majataloon.\n\n\"Ovatko he kaikki menneet?\" kuiskasi Tom minulle pää nojattuna olkaani.\n\n\"Kaikki, Tom.\"\n\n\"Sitten on kuoleman katkeruus sivuutettu; Jumala heitä armahtakoon ja\nlieventäköön heidän tuskaansa! He kaipaavat Hänen apuaan enemmän kuin\nminä sitä kaipaan.\"\n\nKiihkeä kyynelvirta, jota kesti joitakuita minuutteja, huojensi\nmiespoloisen mieltä. Hän ojensihe, kuivasi silmänsä ja kävi\nrauhallisemmaksi.\n\n\"Jacob, minun tuskin tarvinnee ilmaista sinulle viimeistä pyyntöäni --\nhuolehdi onnettomasta isästäni ja äidistäni, lohduta Mary-raukkaa --\nJumala sinua siunatkoon, Jacob! Olet tosiaankin ollut uskollinen\nystävä, ja Jumala sinua palkitkoon! Ja nyt, Jacob, jätä minut yksin!\nMinun täytyy puhella Jumalalleni ja rukoilla häneltä anteeksiantoa.\nMinun ja ikuisuuden välimatka on lyhyt.\"\n\nTom heittäytyi syleilyyni, jääden siihen muutamiksi minuuteiksi,\nirtaantui sitten lempeästi ja osoitti ovea. Puristin vielä kerran hänen\nkättänsä, ja erosimme toisistamme.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nJossa, kuten kirjan viimeisessä luvussa tavallisesti, kaikki päättyy\nlukijan samoin kuin tekijänkin tyydytykseksi, ja viimemainittu laskee\nkynän kädestään, huudahtaen: \"Jumalan kiitos!\"\n\n\nPalasin majataloon, käskin valjastaa hevoset ja selitin kaikille muille\npaitsi Marylle, että heidän oli sopivinta lähteä nyt takaisin kotiin.\nMary nostettiin vaunuihin, ja tunsin huojennusta nähdessäni heidän\nkaikkien lähtevän. Omasta puolestani päätin jäädä sinne viimeiseen\nsaakka; mutta olin kuumeisen kiihtymyksen tilassa, joka teki minut\nrauhattomaksi. Astellessani huoneessa edestakaisin osui katseeni\nsanomalehteen. Tartuin siihen konemaisesti ja vilkaisin siihen.\nHuomioni kiintyi erääseen uutiseen:\n\n\"Hänen Majesteettinsa laiva _Immortalite_, Chathamissa, päästää väkensä\npois.\"\n\nLaivamme oli siis palannut kotimaahan. Mutta mitäpä se nyt merkitsi?\nKuitenkin tuntui joku ääni kuiskaavan minulle, että minun pitäisi mennä\ntapaamaan kapteeni Macleania ja koettaa, voisinko saada mitään aikaan.\nTiesin, kuinka vaikutusvaltainen hän oli, ja vaikka nyt olikin liian\nmyöhäistä, tunsin kuitenkin sellaista halua mennä hänen puheilleen,\netten jaksanut sitä vastustaa.\n\n\"Eihän minusta\", puhelin itsekseni, \"ole vähääkään hyötyä täällä, ja\nminun sopii yhtä hyvin lähteä.\"\n\nTämä tunne rauhattomuuteni avustamana sai minut tilaamaan hevoset,\nmenin Chathamiin, sain tietää kapteeni Macleanin vielä olevan laivassa\nja vuokrasin veneen viemään minua fregattiin. Minut tunsivat upseerit,\njotka olivat iloissaan nähdessään minut jälleen, ja lähetin tiedon\nkapteenille, joka oli kannen alla, sekä pyysin päästä hänen puheilleen.\nMinut kutsuttiin kajuuttaan, ja kerroin kapteenille, mitä oli\ntapahtunut, sekä anoin häneltä apua, jos se suinkin olisi mahdollista.\n\n\"Faithful\", vastasi hän, \"Tom Beazeley näyttää karanneen kahdesti;\nmutta hänellä on kuitenkin paljon lieventäviä asianhaaroja; joka\ntapauksessa kuolemanrangaistus on liian ankara, enkä halua sitä -- voin\npelastaa hänet ja tahdon sen tehdä. Sotalakiemme mukaan voidaan\njostakin osastosta karannut mies vaatia pois toisesta, ja hän joutuu\nomien upseeriensa tuomittavaksi. Hänen tuomionsa ei senvuoksi ole\nlaillinen. Lähetän osaston merisotilaita vaatimaan häntä, koska hän on\nlaivastosta karannut merimies, ja heidän täytyy luovuttaa hänet, ja he\ntekevät sen. Olkaa huoletta, Faithful! Hänen henkensä on yhtä turvassa\nkuin teidänkin.\"\n\nOlisin saattanut langeta polvilleni kiittämään häntä, vaikka tuskin\njaksoin uskoa niin hyvää sanomaa todeksi.\n\n\"Ei ole yhtään aikaa tuhlattavaksi, sir\", huomautin kunnioittavasti.\n\"Hänet on määrä ampua huomenaamulla kello yhdeksän.\"\n\n\"Hän on täällä laivassa huomenaamulla kello yhdeksän, tai sitten minä\nen ole kapteeni Maclean. Mutta kuten sanoitte, aikaa ei ole\nhukattavaksi. Alkaa olla melkein pimeätä, ja osaston täytyy lähteä\nliikkeelle viipymättä. Minun pitää kirjoittaa virkakirje sijoituspaikan\nkomentavalle upseerille. Kutsukaa sihteerini!\"\n\nJuoksin kajuutasta kutsumaan sihteeriä. Muutamien minuuttien kuluttua\nkirje oli kirjoitettu ja toisen luutnantin johtama merisotilasosasto\nlähetetty maihin minun seurassani. Tilasin postivaunuja koko\nseurueellemme, ja ennen kello yhtätoista olimme Maidstonessa.\nLuutnantti ja minä istuimme valveilla koko yön ja aamun koittaessa\nkutsuimme merisotilaat ja lähdimme kasarmille, jossa parhaillaan\nsuoritettiin valmistushälytystä ja komentava upseeri oli jalkeilla\ntarkastamassa järjestelyä. Esittelin hänelle luutnantin, joka ojensi\nhänelle virkakirjeensä.\n\n\"Armias taivas, kuinka onnellista! Voitte tietenkin otaksuttavasti\ntodistaa, että hän on sama mies.\"\n\n\"Jokainen näistä miehistä voi vannoa sen.\"\n\n\"Se riittää, herra Faithful. Onnittelen teitä ja ystäväänne tämän\npelastumisen johdosta. Ohjesääntöjä täytyy noudattaa, ja suvainnette\nkirjoittaa nimenne vangin luovutuskirjan alle.\"\n\nLuutnantti teki sen, ja täytäntöönpanoupseerin käskettiin luovuttaa\nvanki. Riensin merisotilaat mukanani koppiin; sen ovi ei ollut lukossa.\nTom, joka oli lukemassa raamattuaan, ponnahti pystyyn ja huomattuaan\npunatakit arveli, että hänet aiottiin viedä teloitettavaksi.\n\n\"Pojat\", huudahti hän, \"olen valmis. Kuta pikemmin kaikki on ohitse,\nsitä parempi.\"\n\n\"Ei, Tom\", virkoin, astuen esille. \"Uskon onnen olevan paremman. Sinua\nvaaditaan mukaan, koska olet _Immortalitesta_ karannut merimies.\"\n\nTom tuijotti minuun, pyyhkäsi hiukset otsaltaan ja heittäytyi syliini.\nMeillä ei kuitenkaan ollut aikaa näytellä tunteitamme. Kiidätimme Tomin\npois kasarmilta, panin taaskin koko seurueen vaunuihin, ja pian\nsaavuimme Chathamiin, jossa soudimme fregattiin. Tom luovutettiin\nharjoitusupseerin huostaan karkulaisena, ja kapteeni Maclean kirjoitti\nkirjeen, vaatien sotaoikeuden koollekutsumista häntä tuomitsemaan.\n\n\"Millainen tulos on?\" tiedustin ensimmäiseltä luutnantilta.\n\n\"Kapteeni vakuuttaa, että häntä rangaistaan vain vähän tai ei\nollenkaan, koska hänet otettiin väkisin laivaamme hänen\njokioppilasaikanaan, mikä on vastoin parlamentin julkaisemaa lakia.\"\n\nMenin kannen alle ilahduttamaan Tomia tällä tiedolla ja sanottuani\nhänelle jäähyväiset lähdin Lontooseen sydän kevyenä. Katsoin kuitenkin\nparhaaksi olla hiiskumatta mitään tästä hyvästä uutisesta, ennenkuin\nsaisin kaksinkertaisen varmuuden. Kiiruhdin Drummondien luokse ja\nkerroin heille yksityiskohtaisesti kaikki mitä oli tapahtunut.\nSeuraavana päivänä Wharncliffe lähti kanssani amiraalinvirastoon, missä\nilokseni sain kuulla, että kaikki oli lainmukaista ja että Tom voitiin\ntuomita ainoastaan sotalaivan karkulaisena, ja että jos hän voisi\ntodistaa olleensa jokioppilas, hänet hyvin todennäköisesti\nvapautettaisiin.\n\nSotaoikeus kutsuttiin koolle kolme päivää sen jälkeen, kun\namiraalinvirasto oli saanut kapteenin kirjeen. Kiiruhdin Chathamiin\nollakseni saapuvilla. Istunto oli hyvin lyhyt; todettiin vangin\nkaranneen, ja Tom kutsuttiin puolustautumaan. Hän esitti paperinsa ja\ntodisti, että hänet oli pakko-otolla värvätty ennen hänen oppiaikansa\npäättymistä. Istuntohuone tyhjennettiin muutamiksi minuuteiksi, ja\nsitten avattiin ovi jälleen. Tom vapautettiin sen nojalla, että hänet\noli pidätetty laittomasti vastoin parlamentin asetusta, ja hän oli\n_vapaa_.\n\nKiitin kapteeni Macleania ja upseereita heidän hyväntahtoisuudestaan,\nja poistuin Tomin seurasta fregatista kutterissa, jonka ensimmäinen\nluutnantti oli määrännyt saattamaan minua maihin. Sydämeni paisui\nkiitollisuudesta onnellisen päätöksen johdosta. Tom oli vaitelias,\nmutta osasin helposti eritellä hänen tunteitaan. Annoin veneen miehille\nviisi guineaa, jotta he joisivat maljan Tomin terveydeksi, riensin\nmajataloon, tilasin vaunut ja muassani Tom, joka oli kallisarvoinen\ntalletettava, sillä hänen hyvinvoinnistaan riippui niin monen ihmisen\nonni, kiiruhdin Lontooseen niin nopeasti kuin saatoin, pysähdyin\nDrummondien luona ilmoittamassa iloisen sanomani ja jatkoin sitten\nmatkaa omaan talooni, jossa nukuimme. Seuraavana aamuna puin Tomin\nomiin vaatteisiini ja astuimme veneeseen.\n\n\"Nyt, Tom\", sanoin, \"sinun täytyy aluksi pysytellä taustalla minun\nvalmistaessani heitä. Minne menemme ensiksi?\"\n\n\"Oi, äidin luokse\", vastasi Tom.\n\nSujahdimme Putneyn sillan alitse, ja Tomin rinta kohosi ja laski hänen\nkatsellessaan Maryn asuinpaikkaa. Hänen sydämensä oli siellä,\nmiesparan, ja hän olisi halunnut liitää tyttörukan luokse kuivaamaan\nhänen kyyneliään. Mutta hänen ensimmäinen velvollisuutensa oli\nvanhempia kohtaan.\n\nPian saavuimme iäkkään avioparin asunnon kohdalle, ja käskin Tomin\nsoutaa rantaan, mutta kääntämättä päätänsä taaksepäin, jotta vanhukset\neivät näkisi häntä, ennenkuin olisin valmistanut heitä, sillä liian\nsuuri ilo saattaa tappaa yhtä hyvin kuin surukin. Vanha Tom ei ollut\ntyössänsä, ja kaikki oli hiljaista. Nousin maihin ja menin talolle,\navasin oven ja tapasin heidät molemmat istumassa keittiön takan ääressä\näänettöminä, näennäisesti tarkkailemassa savua sen noustessa avaraan\nsavupiippuun.\n\n\"Hyvää huomenta teille molemmille!\" toivotin. \"Miten voitte, rouva\nBeazeley?\"\n\n\"Oi, hyväinen aika!\" vastasi vanha vaimo, vieden esiliinansa\nsilmilleen.\n\n\"Istu, Jacob, istu!\" kehoitti vanha Tom. \"Me voimme puhua hänestä nyt.\"\n\n\"Niin, nyt kun hän on taivaassa, poika raukka!\" pisti vanha vaimo\nväliin.\n\n\"Sanohan minulle, Jacob\", pyysi vanha Tom huuliensa värähdellessä,\n\"näitkö hänen viimeisen hetkensä? Kerro minulle kaikki! Miltä hän\nnäytti? Miten hän käyttäytyi? Pääsikö hän pian tuskistaan? Ja -- Jacob\n-- mihin hänet haudattiin?\"\n\n\"Niin, niin\", rouva Beazeley nyyhkytti, \"missä on lapsi rukkani\nruumis?\"\n\n\"Jaksatteko puhella hänestä?\" kysyin.\n\n\"Kyllä, kyllä; jaksamme puhua liiaksikin; se tekee meille hyvää\",\nvakuutti hän. \"Emme ole muuta tehneetkään kuin puhelleet hänestä siitä\npitäen, kun hänestä erosimme.\"\n\n\"Ja puhumme hänestä siihen saakka, kunnes vaivumme hautaamme\", säesti\nvanha Tom, \"mihin ei kulu pitkää aikaa. Nyt en toivo enää mitään enkä\nenää ikinä laula, se on varma. Emme viivy täällä kauan, emme\nkumpainenkaan. Omasta puolestani\", jatkoi vanhus, surumielisesti\nhymyillen ja silmäillen puujalkojaan, \"sopii minun hyvin sanoa, että\nminulla on jo molemmat jalat haudassa. Mutta, Jacob, kerro meille\nkaikki Tomista!\"\n\n\"Sen teen\", lupasin. \"Ja hyvä rouva Beazeley, teidän täytyy\nvalmistautua kuulemaan toisenlaisia sanomia kuin odotatte. Tomia ei\nvielä ole ammuttu.\"\n\n\"Ei kuollut!\" kirkaisi iäkäs vaimo.\n\n\"Ei vielä, Jacob\", huudahti vanha Tom, tarttuen käsivarteeni ja\npusertaen sitä pihtien tavoin, samalla katsoen minua vakavasti\nkasvoihin.\n\n\"Hän elää, ja toivon hänen saavan armahduksen.\"\n\nRouva Beazeley ponnahti pystyyn tuoliltaan ja tarttui toiseen\nkäsivarteen.\n\n\"Näen sen -- näen kasvoistasi. Niin, Jacob, hänet on armahdettu; ja me\nsaamme Tomimme takaisin.\"\n\n\"Olette oikeassa, rouva Beazeley; hänet on armahdettu, ja hän on pian\ntäällä.\"\n\nIäkäs pari vaipui polvilleen viereeni. Jätin heidät siihen ja viittasin\novelle Tomille, joka riensi sisälle ja oli tuokion kuluttua heidän\nsylissään. Autoin häntä laskemaan äitiään tuoliin ja poistuin sitten\nulkosalle tointuakseni kiihdyttävän kohtauksen jälkeen. Viivyttyäni\nulkosalla noin tunnin palasin sisälle. Vanhukset tarttuivat käsiini ja\ntoivottivat minulle siunausta.\n\n\"Teidän täytyy nyt erota Tomista vähäksi aikaa\", virkoin. \"Hänen tulee\ntehdä onnellisiksi muitakin kuin teidät.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi vanha Tom. \"Mene, poikani, lohduttamaan häntä.\nKas niin, muori, emme saa unohtaa muita.\"\n\n\"Niin, emme saa. Mene, Tom, mene ilmoittamaan hänelle, etten välitä\nsiitä kuinka pian hänestä tulee tyttäreni!\"\n\nSyleiltyään äitiään Tom seurasi minua veneelle. Soudimme nousuvettä\nvastaan ja olimme pian Putneyn sillalla.\n\n\"Tom, sinun on parasta jäädä veneeseen. Joko tulen itse tai lähetän\njonkun toisen noutamaan sinua.\"\n\nTom suostui hyvin vastahakoisesti, mutta kumosin hänen pyyntönsä, ja\nhän jäi. Astelin Stapletonin talolle ja menin sisälle. Mary oli\npienessä seurusteluhuoneessa puettuna mustaan surupukuun. Astuessani\nsisälle hän silmäili joelle. Hän käänsi päätänsä ja tunnettuaan minut\nnousi pystyyn tullakseen minua vastaan.\n\n\"Et varmastikaan tule nuhtelemaan minua, Jacob\", lausui hän\nsurumielisesti. \"Olet liian hyväsydäminen sitä tehdäksesi.\"\n\n\"En, en, Mary; tulin lohduttamaan sinua, jos se on mahdollista.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista. Katso minua, Jacob! Eikö minua jäytämässä ole\njoku mato -- syöpä?\"\n\nKuopalleen painuneet posket ja hurjasti loimuavat silmät, aikoinaan\nniin kauniit, kertoivat liiankin selvästi, miten asianlaita oli.\n\n\"Mary\", virkoin, \"istuuduhan. Muistathan, mitä raamatussa sanotaan:\n'Autuaat ovat murheelliset'.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi Mary, nyyhkyttäen, \"ansaitsen kaikki, mitä kärsin;\nja taivun siihen nöyrästi. Mutta enkö ole saanut liian ankaraa\nrangaistusta, Jacob? Eipä silti, että tahtoisin nurkua; mutta eikö ole\nliian paljon kannettavakseni se, että olen tuhonnut sellaisen miehen,\njoka rakasti minua niin.\"\n\n\"Et sinä ole häntä tuhonnut, Mary.\"\n\n\"Kyllä, kyllä; sydämeni vakuuttaa minulle, että olen sen tehnyt.\"\n\n\"Mutta minä sanon sinulle, ettet ole sitä tehnyt. Kuulehan, Mary, niin\nkauhea kuin rangaistus onkin ollut, etkö olisi valmis kiitollisena\nsuutelemaan ruoskaa, jos se on parantanut onnettoman luonteesi ja\nvalmistanut sinua tulemaan hyväksi vaimoksi?\"\n\n\"Että se on parantanut minut, Jacob, sen saatan huoleti vakuuttaa;\nmutta se on samalla surmannut minut yhtä hyvin kuin hänetkin. Mutta en\ntahdokaan elää; ja olen varma siitä, että muutamien lyhyiden kuukausien\nkuluttua lepään hänen vierellään.\"\n\n\"Toivon toiveesi toteutuvan, Mary, hyvin pian, mutta en kuolemassa.\"\n\n\"Armollinen taivas! Mitä tarkoitat, Jacob?\"\n\n\"Väitinhän, ettet ole tuhonnut Tom-poloista -- sitä et ole tehnyt,\nhäntä ei ole _vielä_ teloitettu; erään muodollisen virheen vuoksi\ntäytyi hänen tuomiotaan tarkistaa.\"\n\n\"Jacob\", vastasi Mary, \"on julmaa herättää minussa toiveita, jos ne\nheti jälleen murskataan. Jollei hän olekaan vielä kuollut, täytyy hänen\nsittenkin kuolla. Toivoisin, ettet olisi puhunut minulle siitä\", jatkoi\nhän, purskahtaen itkemään. \"Millaisen tuskan ja jännityksen vallassa\nonkaan hänen täytynyt olla koko tämä aika, ja minä -- minä olen hänen\nkärsimystensä aiheuttaja! Uskoin, että hänet oli jo aikoja sitten\nvapautettu tästä julmasta, sydämettömästä maailmasta.\"\n\nSitten seuraava kyyneltulva sai minut varmasti uskomaan, että saatoin\nmitään pelkäämättä ilmaista hänelle iloisen uutisen. \"Mary, Mary,\nkuuntele minua!\"\n\n\"Jätä minut yksin, jätä minut yksin!\" nyyhkytti hän, heilauttaen\nkättänsä.\n\n\"En, Mary, en, ennenkuin olen kertonut sinulle, ettei Tom ole\nainoastaan hengissä, vaan myöskin -- armahdettu.\"\n\n\"Armahdettu!\" kirkaisi Mary.\n\n\"Niin, armahdettu, Mary -- vapaa, Mary -- ja muutamien minuuttien\nkuluttua sinun sylissäsi.\"\n\nMary vaipui polvilleen, kohotti kätensä ja katseensa taivasta kohti ja\nkaatui sitten tajuttomana maahan. Tom, joka oli seurannut minua ja\npysytellyt talon läheisyydessä, oli kuullut hänen kirkaisunsa eikä\nmalttanut enää hillitä itseään, vaan syöksyi huoneeseen Maryn\nkaatuessa, ja laskin tytön hänen käsivarsilleen. Huomattuani tajunnan\npalaamisen ensimmäiset oireet jätin heidät kahden kesken ja lähdin\netsimään vanhaa Stapletonia, jolle kerroin asiani lyhyemmästi.\nStapleton poltteli koko ajan piippuaan kertomukseni kestäessä.\n\n\"Olen siitä hyvilläni, olen siitä hyvilläni\", iloitsi hän herettyäni\npuhumasta. \"Ajattelin juuri, kuinka nämä vaistot johtavat meitä\nvaikeuksiin ja ennen kaikkea rakkauden vaisto: se laittoi minut pulaan\nja saattoi minut tappamaan miehen -- saattoi vaimoparkani pulaan ja\nhukutti hänet -- ja nyt oli vähällä ammuttaa Tomin ja tappaa Maryn.\nOlen saanut viime aikoina kokea liian paljon _ihmisluontoa_ -- ei\nmitään muuta kuin kosteita silmiä ja tyhjiä piippuja. Kohtasin sen\nkersantin eilen, meillä oli yhteenotto; Tom sulki hänen toisen\nsilmänsä, ja vaikka olenkin vanha, suljin hänen toisen silmänsä\njoksikin aikaa. Hän joutui vuoteeseen kahdeksi viikoksi -- en mahtanut\nsille mitään -- ihmisluonnon mukaista.\"\n\nSanoin jäähyväiset vanhalle Stapletonille, kävin Tomin ja Maryn luona,\npudistin toisen kättä ja suutelin toista, minkä jälkeen kirjoitin\nmestarille, ilmoittaen hänelle, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhdin\nDrummondeille kertomaan senaamuisen työskentelyni onnellisista\ntuloksista Sarahille ja hänen äidilleen.\n\n\"Ja kun nyt, Sarah, olen näin menestyksellisesti järjestänyt muiden\nihmisten asioita, haluaisin puhua omasta puolestani. Kun minulta on\nkokonaisen kuukauden ajaksi miltei tyyten riistetty armas seurasi,\nansaitsen mielestäni saada palkkion.\"\n\n\"Niin tosiaankin ansaitset, Jacob\", yhtyi rouva Drummond, \"ja varmasti\nSarah on samaa mieltä, jos hän vain suostuu sen tunnustamaan.\"\n\n\"Kyllä tunnustan sen, äiti. Mutta millainen palkkio sen tulee olla?\"\n\n\"Sellainen, että sallit isäsi ja äitisi järjestää vihkiäisemme pian ja\nettä sallit papin liittää myöskin Tomin ja Maryn yhteen saman alttarin\nääressä.\"\n\n\"Äiti, enkö ole aina ollut tottelevainen tytär?\"\n\n\"Kyllä, rakas, niin olet ollut.\"\n\n\"Teen siis niinkuin vanhempani käskevät minua tekemään, Jacob. Se on\notaksuttavasti viimeinen määräys, jonka heiltä saan, ja noudatan sitä.\nOnko se mieleesi, rakas Jacob?\"\n\nSamana iltana määrättiin hääpäivämme, enkä nyt enää saa väsyttää\nlukijaa kuvailemalla tunteitani enkä onnellisuuttani juhlatoimitusta\nvalmisteltaessa. Sarah ja minut sekä Tom ja Mary liitettiin\navioliittoon samalla kertaa, eikä mikään luonut varjoa onneemme.\nTom sijoittui asumaan isänsä ja äitinsä luokse; ja Mary onnesta\nsäihkyvänä, vielä entistäkin kauniimpana, on vakiintunut oivalliseksi\nhemmoittelevaksi vaimoksi. Sarahista minun tuskin tarvinnee samaa\nvakuuttaa; hän oli ystäväni lapsuudesta saakka, hän on nyt sellainen\nkuin mies suinkin saattaa toivoa naisen olevan. Olemme olleet\navioliitossa useita vuosia, ja meille on siunattu lukuisa perhe.\n\nOlen nyt ehtinyt melkein loppuun. Minun tulee, voin mainita lukijalle\nmuutamia seikkoja entisistä ystävistä. Stapleton on vielä elossa ja\nkiintynyt piippuunsa, jota häneen nähden, vaikka tupakoimistaipumusta\nonkin pidetty hankittuna ominaisuutena, voidaan varmasti väittää\nihmisluonnon mukaiseksi. Hänellä on kaksi venettä oppipoikien hoidossa,\nja hän saa niistä hyvänlaisen toimeentulon tekemättä itse työtä. Hän\nväittää, etteivät pojat ole yhtä rehellisiä kuin minä olin, vaan\npettävät häntä aika tavalla; mutta hän lohduttaa itseään sillä\nvakuutuksella, että se on vain ihmisluonnon mukaista.\n\nMyöskin vanha Tom on hyvissä voimissa ja pirteä sekä väittää, ettei hän\naio vielä vähään aikaan seurata jalkojaan. Hänen muorinsa, sanoo hän,\non kivuloinen ja raihnas, mutta Mary ei tarvitse apua. Vanha Tom on nyt\nlakannut korjaamasta veneitä, ja hänen ilmoitustaulunsa on poistettu,\nsillä hänen olonsa ovat nyt mukavat.\n\nTomin mennessä naimisiin tiedustin häneltä, mitä hän haluaisi tehdä;\nvastaukseksi hän pyysi minua lainaamaan hänelle rahaa, jotta hän voisi\nostaa proomun. Lahjoitin hänelle uuden proomun, jonka Drummondin liike\noli juuri silloin laskenut vesille. Mutta vanha Stapleton luovutti\nhänelle Turnbull-vainajan jälkisäädöksen mukaan saamansa kaksisataa\npuntaa, ja hänen äitinsä etsi samanlaisen rahamäärän salaisista\nkätköistään. Sen nojalla Tom saattoi ostaa vielä toisen proomun, ja nyt\nhänellä on niitä kuusi tai seitsemän, en muista, kumpi lukumäärä. Joka\ntapauksessa hän voi hyvin ja lisää joka vuosi varallisuuttaan. He\npuhelivat muuttamisesta parempaan asuntoon, mutta iäkäs aviopari tahtoo\njäädä paikoilleen. Erikoisesti vanha Tom on rakentanut lehtimajan\nvanhan veneen entiselle paikalle ja istuskelee siellä, kajautellen\nlaulujaan ja tarkkaillen edestakaisin joella liikkuvia aluksia.\n\nWharncliffe ja hänen vaimonsa ovat edelleenkin naapureitani ja parhaita\nystäviäni. Rouva Turnbull kuoli muutamia kuukausia sitten, ja nyt olen\nkoko omaisuuden omistaja. Appeni ja anoppini voivat hyvin ja ovat\nonnellisia. Drummond vetäytyy syrjään liike-elämästä heti, kun saa\nlopetetuiksi moninaiset yrityksensä.\n\nEnää minun tulee puhua yhdestä ainoasta henkilöstä -- vanhasta\nkoulumestarista. Nyt on kulunut kaksi vuotta siitä, kun suljin tämän\narvoisan miehen silmät. Sitä mukaa kuin hänen ikävuotensa lisääntyivät,\nlisääntyi myöskin hänen hajamielisyytensä, ja köyhäinkoulun\njohtohenkilöt katsoivat välttämättömäksi eroittaa hänet virastaan,\nmääräten hänelle eläkkeen. Se oli raskas isku vanhukselle, joka väitti\nedelleenkin pystyvänsä opettamaan. Mutta ihmiset arvelivat toisin, ja\nhän hyväksyi tarjoukseni ja siirtyi asumaan luoksemme sillä ehdolla,\nettä lapsilleni, joista vanhin siihen aikaan oli vasta nelivuotias,\npiti välttämättä opettaa latinaa ja kreikkaa.\n\nHän muutti meille kaikkine kirjoineen ja muine tavaroineen unohtamatta\nkauhistavaa ruoskaakaan. Mutta kun lapset eivät mielineet opiskella\nlatinaa omasta halustaan eikä niiden äiti suvainnut ruoskaa, menetti\nkoulumestari työnsä. Tottumuksen voima oli kuitenkin sellainen, ettei\nhän milloinkaan liikkunut missään pitämättä latinan kielioppia\ntaskussaan, ja usein tarkkailin häntä hänen istuessaan kanatarhassa,\notaksuttavasti kuvitellen olevansa koulussaan. Sieltä kuului äänekästä\nteonsanojen ja nimisanojen taivutusta sekä lauseenjäsentelyä, samalla\nkun hänen ainoina kuulijoinaan olivat kanat, jotka silloin tällöin\näänekkäästi kaakattivat, kun taas ankkojen vastaukset olivat vieläkin\nhävyttömämpiä.\n\nSarah piirsi hänet siinä asennossa, ja nyt se piirros riippuu\ntyöhuoneeni uuninreunuksen yläpuolella Turnbullin kahden piirroksen\nvälissä, joista toinen esittää jäävuorta elokuun seitsemäntenätoista\npäivänä 1778 ja toinen näyttää, kuinka vaarallisessa asemassa\nvalaanpyyntialus _Camel_ oli ollessaan ahtojään keskellä siinä ja siinä\npaikassa.\n\nLukijani, olen nyt päättänyt kertomukseni. Elämäni tapauksista voidaan,\nniin uskon, saada kaksi opetusta, joista toinen on se, että\nyhteiskunnassa luonnollisesti olemme riippuvaisia toisistamme\nsaadaksemme apua ja että sellainen henkilö, joka tahtoisi esiintyä\nriippumattomattomana, heittäytyisi pois edistymiseen vievästä virrasta,\nja toinen on se, että jos meillä on hyvän kasvatuksen ja hyvän luonteen\nedut, meillä on kaiken järjen nojalla täysi syy ja oikeus toivoa ja\nuskoa menestyvämme hyvin maailmassa, vaikka ei voidakaan odottaa\nkaikkien olevan yhtä onnellisia kuin minä olen ollut.\n\nOlette nähnyt orvon ja köyhäinkoululaisen, joka, kuten koulumestari\nsanoi, ajautui joen rannalle rikkaruohotukkoa muistuttavana, kohoavan\nvarakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi; olette nähnyt hänen, jolla ei ollut\nystäviä, hankkivan itselleen mitä lämpimimpiä ystäviä; hän, joka\ntarvitsi kaikkea muilta, pääsi sellaiseen asemaan, että kykeni\nvuorostaan auttamaan ja suojelemaan muita; hän, joka ei voinut nimittää\nainoatakaan ihmistä sukulaisekseen, liittyi rakastamaansa naiseen, ja\nhänelle siunattiin lukuisa perhe; ja kootakseen kaikki nämä edut ja\ntällaisen onnen oli hänellä alkupääomanaan ainoastaan hyvä koulutus ja\nhyvät periaatteet.\n\nLukija, hyvästi!\n\n\n\n"]