[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdT3ERAugyCo5f0FGo-IiK774sOH2pcZKy8SEQXDTgrw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1229,"Maa kuuluu kaikille","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"1229-jarnefelt-arvid-maa-kuuluu-kaikille","1229__Järnefelt_Arvid__Maa_kuuluu_kaikille!","Matkoiltani Laukon lakkomailla","tietokirja",[],[],"fi",1907,null,12303,86667,false,51283,[23],"Social movements -- Finland -- History -- 20th century",[25,26,27,28],"Environmental Issues","History - Modern (1750+)","Politics","Sociology","\"Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon laulumailla\" by Arvid Järnefelt is a socio-political work written in the early 20th century. The text explores the struggles of agricultural laborers in Lauko and Tottijärvi, particularly focusing on issues surrounding land ownership, poverty, and the rights of the working class against the backdrop of societal inequities. Järnefelt’s narrative dives into the lives of the oppressed, looking to highlight their plight and advocate for fundamental changes regarding land access and economic conditions.  The opening of the work introduces readers to a metaphorical mountain, from which the author views societal disparities regarding wealth and poverty. As he ascends, he reflects on how the vastness of the land appears abundant and capable of supporting far more people than it currently does; however, the visible reality is starkly different, revealing that the wealth of the land is monopolized by a select few, leading to widespread inequality. The text sets the stage for discussing the collective struggles faced by farming families in the region, as they deal with the repercussions of eviction and exploitation by landowners, culminating in a collective stand against oppressive systems. (This is an automatically generated summary.)",[],114,"Järnefelt käsittelee Laukon kartanon torpparilakkoa ja pohtii yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta sekä maanomistuskysymystä. Teos perustuu kirjailijan matkoihin lakkopaikalla ja sisältää pohdintoja köyhyyden syistä ja ihmisen suhteesta luontoon.","Arvid Järnefeltin 'Maa kuuluu kaikille' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1229. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MAA KUULUU KAIKILLE!\n\nMatkoiltani Laukon lakkomailla\n\n\nKirj.\n\nARVID JÄRNEFELT\n\n\nJärnefeltin julkaisuja N:o 6.\n\n\n\n\n\nVihtori Kosonen, Helsinki, 1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Ihmeellisellä vuorella.\n Vaellukseni Laukon läänissä.\n Oman lainko narreina?\n Maalaislakosta yleensä.\n Ihminen ja luonto.\n Maakysymyksestä meillä ja muualla.\n Mitä siis nyt olisi tehtävä yleensä ja mitä Laukon\n    lakkolaisiin nähden erittäin?\n\n\n\n\nIhmeellisellä vuorella.\n\n\nNousemme, hyvä lukija, ihmeelliselle vuorelle, josta päin emme ennen\nole maailmata katselleet.\n\nEn sano sitä vuorta ihmeelliseksi sen puolesta, että maailma sieltä\nkäsin näyttäisi muunlaiselta kuin se tähän päivään asti on aina ollut.\nIhmeelliseksi sanon vuorta senvuoksi, että sinne näkyvien laaksojen\nolot, jotka alhaalla vaeltaessamme tuntuivat selviämättömän sekavilta\nja moninaisilta, vuorelle noustuamme äkkiä esiintyvät sellaisena\nkokonaisuutena, jota lapsikin pystyy käsittämään. Kysymme täällä\nlaaksossa alituiseen: mistä tulee, että toinen on köyhä, toinen rikas,\nettä toisella on tarjona kaikki kehittymisen mahdollisuudet, toiselta\npuuttuu siihen välttämättömimmät edellytykset? Onko se maailman\nhorjumaton järjestys vai onko se ihmisten autettavissa? Ja vastausta\nhakiessamme sekaannumme historiallisiin, taloudellisiin,\nlakitieteellisiin väitelmiin, jotka ainoastaan hämmentävät\nyksinkertaista kysymystä mitään siihen vastaamatta. Mutta siltä\nvuorelta ei tarvitse kuin katsahtaa ja koko kysymys on tuossa tuokiossa\nselvänä.\n\nSiis nouskaamme.\n\nVuoren ylimmältä huipulta avautuu eteemme joka suunnalle mahtavana\nkokonaisuutena maan pinta. Se katoaa äärettömiin sini-etäisyyksiin,\nkunnes sulautuu taivaan rantaan.\n\nOlemme niin korkealla ettemme voi nähdä mitään erikoisuuksia, ei\npeltoja, ei ihmisiä, ei asumuksia. Tiedämme ainoastaan, että tämä\nääretön maa ja kaikki sen loppumattomat luonnon rikkaudet ovat pienten,\nihmisiksi sanottujen järkiolentojen käytettävinä. Ymmärrämme heti ensi\nsilmäyksellä, ettei köyhyys maan päällä voi syntyä luonnon rikkauksien\ntai maan viljavuuden puutteesta; ymmärrämme, että tuo maa, koskineen,\nvuoriaarteineen, viljavine laaksoineen, luonnon moninaisine voimineen\npystyisi elättämään tuhat kertaa enemmän väkeä kuin mitä maan päällä\ntodellisuudessa on.\n\nNiinkuin se aurinko, joka heittää mahtavat säteensä maailman yli,\npaistaa jokaiselle erotuksetta, niin tämä maa puolestansa tuntuu\nantavan yhtä järkähtämättömän lupauksen ravita jokaista, joka tahtoo\ntyötä tehden siitä ravintoa ottaa.\n\nEnsimäinen laki, mikä tämän vuoren ylimmältä huipulta meidän\ntietoisuuteemme painautuu, on että maa on ihmisten yhteinen emo, jonka\nutareihin jokaisella ihmisellä on syntyperäinen oikeus. Ylimmältä\nhuipulta emme siis ollenkaan voi selittää mistä syntyy erotus köyhien\nja rikkaiden välillä -- muulla tavalla kuin että toiset tekevät työtä\ntoiset eivät.\n\nMutta astuttuamme ylimmältä huipulta niin paljon alemmas, että jo\nnäemme erikoisuuksia, on ensimäinen huomiomme se, että kaikki luonnon\nrikkauksien lähteet eli nuo maaemon ravintoa antavat utareet ovatkin\nanastetut harvain yksityisomaisuudeksi. Käyttämättömiä ravintolähteitä\nja viljelemätöntä maata olisi paljon, mutta ei ole ainoatakaan\nravintolähdettä, joka olisi ravintoa hakevan käytettävissä, ei\nainoatakaan maatilkkua, joka ei olisi viljelemätönnäkin yksityisen\nomistajan raja-aitoihin suljettu.\n\nJa nyt näemme heti, että erotus köyhien ja rikkaiden välillä perustuu\nrikokseen vuoren ylimmältä huipulta ymmärtämäämme lakia vastaan.\nMaaemon pyhä ravinnon lupaus on tehty tyhjäksi ihmisten puolelta.\nKaikki viljelemättömät ja viljelykseen kelpaavat alueet ovat yhdessä\nviljeltyjen alueiden kanssa aidotetut yksityisten omistukseen.\nIhmisenemmistö näin ollen on estetty vapaasti tekemästä työtä ravinnon\nsaamiseksi maaemolta ja on sensijaan pakotettu kerjäämään työtä luonnon\nrikkauksien anastajilta, jotka tietysti maksavat siitä työstä ei sillä\nrunsaalla mitalla, millä maaemo ihmistyötä aina palkitsee, vaan sen\nmukaan millä arvelevat työmiehen pysyvän elossa, sittenkuin he ovat\nottaneet ylijäämän itsellensä.\n\nMe laskeudumme vielä alemmas vuorelta, niin, että näemme jo ihmiskätten\ntöitä. On varhainen aamu. Näemme allamme kultaisia vainioita,\nhedelmällisiä niittyjä ja kaiken keskuksena iloisen kartanon\npuutarhoineen, upeine navettoineen, tallineen. Kartanossa elää ihmisiä,\njotka eivät koskaan ole auran kurkeen tarttuneet, jotka eivät osaisi\ntavallista aitaa panna, ei ojittaa maita, tuskinpa hevosta valjastaa,\nvasikkaa päästää, puuta kaataa. He ovat saaneet osakseen hienoimman\nsivistyksen, puhuvat vieraita kieliä, matkustelevat ulkomailla,\npolttavat paperossia hopeisista koteloista. Maat ovat siis perin\nhedelmällisiä, vainiot antavat suuria tuloja, niityt elättävät satoja\nelukoita. Kaikki on mitä loistavimmassa kasvussa, uhkuen runsautta ja\nhedelmällisyyttä.\n\nMutta missä on työväki? Renkituvassa sitä ei ole, vainiolla ei sitä\nmyöskään ole. Koko kartanossa ei ole työntekijöitä kuin kuskia ja\nsisäpiikoja. Nekin vielä nukkuvat. Kuka siis nuo uhkeat, suunnattomat\npellot voimassa pitää, kuka ne lannottaa, kuka ojittaa, kuka kylvää,\nkuka perunamaat kyntää, kuka kesannot äestää, kuka heinän niittää ja\nlatoihin ajaa, kuka elon korjaa ja riihittää, kuka sen myllyyn vie,\nkuka rakennukset korjaa ja uusia pystyttää, kuka pitää tiet ja sillat\nvoimassa, kuka se työllä ja toimella ottaa maasta sen rikkauden, jota\nse niin runsain määrin tarjoo?\n\nKatsokaa pois tuonne metsäkulmille. Läheltä ja kauempaa, jopa\npeninkulmienkin päästä, hökkeleistä, joiden ympärillä on ainoastaan\npieniä, laihoja peltotilkkuja korpimetsäin keskellä, pitkin\nmetsäpolkuja vaeltaa yksitellen keskusta kohden eri suunnilta satoja\njalkamiehiä ja naisia, tai kolistelee kivistä tietä hevospäiväläiset.\nJo yöllä ennen auringon nousua, on heistä useat lähteneet liikkeelle,\njotkut jo edellisenä iltana, ehtiäkseen päivän alkuun kartanon\nvainioille. Sillä nämä ne tekevät kaikki kartanon työt. Nämä ne ovat,\njotka lähtien peninkulmien takaa tulevat kartanon hyväksi työllänsä\nirrottamaan maasta niitä rikkauksia, joita se niin runsaassa määrin on\nvalmis ihmisille jakamaan. Toisen puolen viikkoa he keväisin ja\nsyksyisin, kesäkuumalla ja talven pyryissä tekevät työtä kartanolle,\ntoisen puolen viljelevät korpimaita omien hökkeliensä ympärillä.\n\nMitä maksaa kartanon isäntä näille ihmisille, jotka kaiken hänen työnsä\nsuorittavat?\n\nEi yhtään mitään. He suorittavat nämä työt kartanon isännälle\noikeudesta viljellä hänen korpimaitansa.\n\nVuoren ylimmältä huipulta emme ymmärtäneet köyhyyden ja rikkauden\nsyyksi muuta kuin että toiset tekevät työtä toiset eivät. Nyt näkee\nlapsikin, että suhde onkin niin hyvin kuin päinvastainen. Lapsikin\nymmärtää, ettei rikkautta ja köyhyyttä määrää työn tekeminen, vaan\nyksistään se, että muutamilla ihmisillä on kaikki luonnon rikkaudet\nhallussaan, joten heillä on käytettävänään sekä maatyöhön että\ntehdastyöhön aikapalkasta saatavaa työvoimaa.\n\nTämän ymmärrettyämme voimme astua alas laaksoon ja katsella\ninhimillisiä oloja vähän toisilla silmillä kuin totutuilla\ntavallisilla.\n\nKun siis kysymys on taistelusta maan omistajan ja maan vuokraajan\nvälillä, niin meidän on ymmärtäminen kysymyksen olevan kaikkien\ntaistelujen perustaistelusta, nimittäin luonnon rikkauksia vaille\njääneen, työtätekevän kansan taistelusta jälleen pääsemiseksi niiden\nravintolähteiden vapaaseen nautintoon, jotka sille syntyperäisellä\noikeudella kuuluvat ja joita paitsi tämä enemmistö tuntee olevansa ja\nonkin ihmisarvoa ja kaikkia kehityksen mahdollisuuksia vailla.\n\n\n\n\nVaellukseni Laukon läänissä.\n\n\nTässä seuraavat kuvaukset ja kertomukset ovat muistiinpanoja matkaltani\nLaukon ja Tottijärven laajoilla alueilla, missä viime talvena ja sitten\nkeväällä tapahtuivat nuo kuuluisat joukkohäädöt.\n\n\"Laukon läänin\" muodostavat Vesilahden pitäjässä oleva Laukon kartano\nja siitä 15 kilometrin päässä sijaitseva Tottijärven kartano, ei aivan\nkaukana Tampereelta, suuren Pyhäjärven eteläisillä rantamilla.\nKartanot ovat vanhat, Kurjen aikuiset. Nyt niitä omistaa sukutiloina\nparooni H.S. Standertskiöld-Nordenstam. Viljelys on kauttaaltaan\ntorpparitaloutta, s.o. kartanon työt tehdään takamailla asuvien\ntorpparien avulla, jotka sitä varten vaeltavat joko hevosmiehinä tai\njalkamiehinä joka viikko kartanon töihin, käyttäen toista osaa viikosta\nomiin kotiviljelystoimiinsa. Näitä tällaisia vuokratyömiehiä on\nyhteensä noin 120 perhettä. Alue, jolla he asuvat, on hyvin laaja,\nluonto enimmäkseen erämaista, hiljaista. Tämä maanviljelysväestö on\nviettänyt omaa metsäelämäänsä, kartano omaansa, hyvin erillä\ntoisistaan. Sellaisessa erämaan torpassa monet lapset eivät ole koskaan\nkartanoa nähneetkään. Asukkaat ovat enimmäkseen \"perineet\" torpat\nisiltään tai iso-isiltään. Uutta torppaa perustettaessa rakentaa\nvuokraaja torpan itse. Siinä on hänen työtänsä kaikkityyni, itse torpan\nrakennuksesta alkaen pienimpään ulkohuoneeseen asti. Moni on, paraimpia\nmiehuutensa voimia säästämättä, rakentanut ja raivannut maata\ntäydelliseen umpi-korpeen. Moni maaton ja irtolaiseksi tuomittu,\ntuntien vastustamatonta halua päästä luonnon yhteyteen, on pannut\nkaikki keräämänsä varat torpan perustukseen ja maan muokkaukseen.\n\nLaukon häädöt tulivat suurena, aivan ansaitsemattomana onnettomuutena\nnäiden maanviljelijäin keskelle, sillä onko kukaan, joka miehuutensa\nparhaat voimat panee asunnon rakentamiseen ja korpimaan muokkaamiseen\nansainnut, että hän, elämän jo kallistuessa iltaan, häädetään\nasunnostaan ja jätetään työnsä tuleentuvia hedelmiä vaille?\n\nYli 80 perhettä on kodittomiksi häädettyinä.\n\nMinä tulin Laukon maille viime elokuun sateisina päivinä, jolloin\naurinko vaan harvoin pilkisteli esille pilvien lomasta.\n\nEnkä heleätä päivänpaistetta voi niillä mailla ajatellakaan.\n\nOlinhan aikoinani lukenut sanomissa noista kuuluisista häädöistä. Aivan\nkuin olisin eilen pitänyt sitä talvista lehteä kädessäni soi vieläkin\nkorvissani järkähyttävä kertomus ratsupoliisien ja häätömiesten\nsaapumisesta erämaan torppaan:\n\n\"Luettiin tuomio. Paperi annettiin miehelle, joka siihen tylsänä\ntuijotti. Pari kolme toimitusmiestä lähtee ulos, tuvan ovi menee heidän\nmukanaan. Akkunoita irrotetaan, ne ovat jäässä ja särkyvät. Ruudut\nhelisevät. Palavat halot viskataan akkunasta ulos. Pesässä on tuli,\nsinne syydetään lunta, mies tarkastelee rautakanki kädessä uunia etsien\nsopivaa rakoa, ja parilla kolmella sysäyksellä romahtaa suuri kasa\ntiilikiviä lattialle ja musta aukko syntyy. Vaimo istuu vuoteen\nlaidalla nähtävästi taistellen itkun kanssa. Hän kutoo sukkaa minkä\nehtii ikäänkuin tahtoisi tuohon rauhallista perhe-elämää muistuttavaan\ntyöhön purkaa pakottavan katkeruutensa. Alaikäiset lapset, suu auki,\nvilusta väristen nurkassa katselevat, tietämättä mistä on kysymys.\nPieni oli torppa, vähän ikkunoita ja ovia, vähän tulisijoja. Pian\njouduttiin pois. Vaimo siirtyi ikkunan aukon ääreen ja katseli siitä\nmeneviä. Sukkapuikot liikkuivat nopeasti --\"\n\nOlinhan minä nuo kaikki lukenut, mutta omituiselta sentään tuntui nyt,\nlumien sulattua ja kesänkin jo mentyä, omin jaloin astella noilla\nraunioilla, jotka yhä vielä semmoisinaan siellä olivat, astella\nsärjettyjen kotiuunien muurisoralla, nähdä nuo alastomat ikkuna-aukot,\nja autioilla seinillä jäännökset keisarin kuvista ja ristinpuulla\nriippuvista Kristuksista.\n\nVaeltelin Tottijärven maita ristiin rastiin. Kaikkialla näkyi jälkiä\nnoista suurista talvi- ja keväthävityksistä.\n\nKartanon torpat ovat kahta lajia: suuremmat, jotka tekevät kaksi tai\nkolme hevospäivää viikossa ja pienemmät, jotka tekevät ainoastaan yhden\ntai pari jalkamiespäivää viikossa. Suuremmissa torpissa on hävitys\nkohdannut ainoastaan uuneja, sisä- ja ulkohuoneiden ovia, ikkunoita,\ntai ovat jotenkin ehjinä säilytetyt mutta ovet kruununvoudin sinetillä\nsuljettuina. Kaikissa pienemmissä eli köyhemmissä torpissa, joiden\nhävitys ei kartanolle tuota suurta vahinkoa, onkin käynyt mitä kauhein\nhävitys: vesikatot ovat murretut maahan, ovet teljetyt ja kaikki\njätetty sateiden mädännettäväksi. Vaikutus on kuin sota-ajoilta,\ntärisyttävä, inhottavan raaka. Kaikkialla on vielä vanhojen torpparien\ntavaroita pihamailla keväthäädön jäleltä. Ne ovat siinä olleet kaikissa\nsateissa ja tuulissa.\n\nNäkyy esimerkiksi vaaleansiniseksi maalattu sohva, matala kaappi, jonka\npäällä seisoo myrtti ruukussaan. Ei ole kuollut vaikka on koko kesän\nsiinä ulkosalla hoitamatta seissut.\n\n\"Tuokin taitaa olla teidän kukkianne\", minä kysyn saattajapojalta.\n\nHänen leukansa värähtää. Hän kääntyy pois.\n\n\"On!\"\n\nToisen torpan pihalla, jossa oli lasten kotikeinu piilipuun ja\nseinänurkan välillä, näin aivan autioksi tehdyn katottoman tuvan\nteljetyn oven edessä mitä liikuttavimpia pieniä kotikapineita. Torpan\nlapset, jotka olivat jostakin syystä mielistyneet minuun ja seuranneet\nminua entistä kotiansa katsomaan, nostelivat niitä maasta, juttelivat\nkeskenään ja elivät muistoissaan. He löysivät siinä entiset pikku\nMaijan töppösetkin, joiden punaiset nauhat olivat sateissa aivan\nhaalistuneet. Vetivät he esiin myös isän vanhan käsisahan, jonka\ntalteen ottamisesta nousi heidän kesken kysymys. Tietysti on pihoilta\nkorjattukin paljon poliisien ulos viskaamia kapineita, mutta kaikki\nraskaammat, kuten viljalaarit, kaapit, sohvat j.n.e. on täytynyt omien\nasuntojen puutteessa jättää semmoisikseen ulkosalle. Jos niitä\non koetellut asettaa vaikka ulkoseinää vasten suojaan, ovat\npatrullipoliisit, jotka alinomaa Laukon maita kiertelevät, heittäneet\nne heti takasin aukealle.\n\nMuutamissa torpissa ei oltu tyydytty tuvan kattoa maahan sortamaan,\nvaan oli sorrettu vielä saunan, aittojen ja kaikkien sellaisten\nrakennusten katot, joissa torpparit olisivat häädön jälkeen voineet\nhakea suojaa päittensä yli. Eräässä torpassa olivat pojat suurilla\npunamulta-kirjaimilla kirjottaneet aution tuvan ulkoseinään: \"Veljeys\",\nkatottoman saunan seinään: \"Tasa-arvoisuus\" ja hajotetun eloaitan\nseinään: \"Vapaus.\" Patrullipoliisit olivat tämän nähtyänsä ankaran\nisällisesti nuhdelleet isäntää hänen poikiensa tähden.\n\nTämä isäntä oli tullut itse saattamaan minua hävitettyyn kotiinsa,\njonka joka nurkan ja salvoksen hän, niinkuin kaikki muutkin torpparit,\noli aikoinaan omin kirvein ja omin käsin rakentanut.\n\n\"Surku tulee noitakin honkia. Ne olen itse tuohon tuulien suojaksi\nkasvattanut\", hän sanoi.\n\nPaksuiksi, käyräoksaisiksi olivat aimo hongat ennättäneet hänen\naikanansa kasvaa. Ne \"humisivat tuulessa ja niiden välistä vilkkui\njärven siintävä selkä\", niinkuin lauletaan muutamassa isänmaallisessa\nlaulussa.\n\nTapaamistani henkilöistä kiinnitti mieltäni erikoisesti -- ehkä\nsenvuoksi että hän oli sopiva kirjallisiin tarkotuksiini -- muuan\nsuoraluontoinen, jyrkkäsanainen, tarmokas toimenmies. Hän oli ollut\naikoinaan kivityön tekijä, varmaankin pystyttänyt monenkin\nherraskartanon kivijalkoja ja muuraillut kaupunkipalatsien muureja.\nMutta ajatuksissa hänellä oli aina ollut tulevaisuuden haaveena oman\ntorpan vuokraaminen ja asettuminen ikiajoiksi perheineen kotikontua\nviljelemään. Koottuaan kolmetuhatta markkaa ja saatuaan siihen vielä\npari tuhatta lisäksi olikin hän saanut vuokratuksi itselleen torpan.\nKaikki rahat menivät torpan perustamispuuhiin. Neljä vuotta hän sitten\nasui onnellisena tässä kodissaan. Se oli mitä tavallisimmalla kummulla,\njossa näytti olevan aukeata juuri niin paljon kuin hän oli vuosien\nkuluessa maata peratuksi saanut. Kun tulin sinne hänen itsensä\nsaattamana oli hänenkin tavaroitaan pihalla sateen alla turmeltumassa.\nKatajaisen luonteensa mukaisesti oli näet hänkin, oikeuden lopulliseen\nvoittoon turvaten, heti talvihäätöjen jälkeen muuttanut asuntoonsa\ntakasin. \"Maa meidän on, eikä laiskain lurjusten!\" Sillä seurauksella,\nettä kevään tultua täydellinen hävitys kohtasi hänen kotiaan. Uunit\npantiin raunioiksi, ikkunat lyötiin säpäleiksi, navettakin rikottiin,\nlehmät ajettiin ulos ja kaikki ulkohuoneet tehtiin mahdottomiksi asua.\n\n\"Ja kun ne sortivat muurin alas, niin soraa lensi taikinaan ja\nmaitoastiaan\", sanoi hän nähtävästi ollen enin loukkaantunut tästä\nhänen vaimoansa kohdanneesta häväistyksestä.\n\nMitä näen minä! Jäykkä suomalainen leuka värähtelee!\n\nMies oli vahvistunut vaan vakaumuksessaan, että maa kuuluu sille, joka\nsitä viljelee. En tiedä onko kataja kyllin kovaa puunlajia, että hänen\nluonnettaan voisi siihen verrata -- mutta hän kylvi kuin kylvikin\nsiemenen peltoihinsa, jotka muuten olisivat jääneet kesannoksi, pani\nperunan ja teki kaikki mitä keväällä tehtämän pitää, sekä päästi lehmät\nhakaan, rikottuun navettaan niitä enää ajamatta. Hän asuskeli sitten\ntuvan puolella, mihin laittoi muurin uuteen kuntoon, ja vältteli\npoliiseja parhaansa mukaan.\n\nTätä voimakasta miestä, jonka kaltaisien toimesta meidän maamme kantaa\nviljelysmaan arvonimeä ja jotka voisivat antaa sille enemmän kuin\nmikään muu ylpeilemisen syytä, tätä voimakasta miestä ahdistaa kohtalon\nkova koura vielä toiseltakin puolelta. Hänen vaimonsa, ollen mieleltään\nuskonnollinen, ei hyväksy miehensä maalliseen toveruuteen ja\nluokkataisteluun suuntautunutta mieltä. Se seikka on jäytävänä\nristiriitana hänen kodissaan, eikä se suinkaan ole voinut hänelle\nkeventää nyt tämän lakkotaistelun raskasta taakkaa. Keväinen\nhäätötoimitus oli tehnyt tähän vaimoon niin järkähyttävän vaikutuksen,\nettä hän menetti henkisen tasapainonsa. Joku toimitusmiehistä oli\nhäätötoimituksen kestäessä käskenyt ovensuussa seisovan pojan viemään\npihalle kangaspuun sivulautaa, joka oli jäänyt tuvan lattialle, sitten\nkuin itse kangaspuu oli viskattu ulos. Poika olikin torpan omia poikia\nja vastasi siis isänsä noudattaman passiivisen vastarinnan hengessä:\nViekööt rikkurit! Toimitusmies oli tästä suuttunut ja käskenyt\nvanhempien antamaan pojalle selkään. Silloin vaimo, tietämättä mitä\nteki, sieppasi häiriintyneenä lattialta laudan ja kohottaen korkealle\nilmaan aikoi lyödä omaa poikaansa, joka onneksi ennätti pujahtaa ovesta\nulos. Isä samassa astui sisälle ja olisi saanut iskun vastaansa, ellei\nlauta olisi sattunut oven päälliseen. Seuraavana yönä tuli vaimo\nmielenhäiriöön. Tapausten kauheus ja äidin järkkynyt mielentila\nvaikutti alaikäiseen tyttäreen niin, että tämäkin tuli mielivikaiseksi\neikä ole siitä vieläkään täysin toipunut. Kun torpan navetta rikottiin,\noli elukat täytynyt päästää vapauteen. Ne olivat sen jälkeen kulkeneet\ntorpan vainioilla ja metsissä, missä niitä torpan emäntä oli kesällä\nkäynyt lypsämässä. Mutta nyt syksyn tultua tulivat kartanon miehet ja\nveivät elukat pois, jonka jälkeen kuuluutettiin, että elukat voidaan\nlunastaa, arvatenkin jos maksetaan se vahinko, minkä ne ovat tuottaneet\nsyötyään koko kesän kartanon (= torpan) mailla. Elukat jäivät tietysti\nkartanoon, mutta sairas emäntä uhkailee nyt mennä järveen.\n\nUutta, seudulla aivan tuntematonta väkeä on nyt syksyn tultua asettunut\nsiihen tuvan puoliskoon, jonka muurin entinen isäntä oli korjannut.\nKoti on hävinnyt, koko perhe on hajoomistilassa.\n\nNiinkuin vankka tammi seisoo mies keskellä onnettomuuttansa, joka ei\nole hänen korkeata uhkamieltänsä voinut lannistaa eikä lujaa\ntoveruuttansa kukistaa.\n\nUutta väkeä on jo kaikkialla muissakin suuremmissa torpissa. Nämä uudet\ntulokkaat niittävät ja leikkaavat paraillaan niitä viljoja, joita he\neivät ole kylväneet. Lakkolaiset saavat katsoa päältä, kuinka heidän\nkylvämäänsä viljaa vieras korjaa, kuinka kaivelee esille heidän\nistuttamansa perunat ja vie ominaan kuoppiin talvivaroiksi. Mutta\npaitsi sitä, että vanhat torpparit ovat siemenviljat ja kaiken työnsä\nvaivat kadottaneet, on heitä vielä sakotettu 50 markalla siitä että\nolivat ollenkaan kylväneet!!\n\nMissä ovat siis lakkolaiset nyt? Missä nuo 80 perhettä, joiden\njäsenluku yhteensä tekee noin 500 henkeä?\n\nAstellessani Laukon metsiä minä näin heidän kesäisiä tyyssijojansa.\nHe asuskelivat metsissä, ladoissa, riihissä, joista heitä\npatrullipoliisit usein löysivät ja armotta ajoivat pois. Monet olivat\nsaaneet väliaikaisia asuinpaikkoja Laukon rajojen takana olevien\ntalojen torpissa. Semmoisissa paikoissa saattoi asua kolme,\nneljä perhettä jossakin pienessä tuvassa tai kamarissa. Mutta\nhelposti on ymmärrettävissä, kuinka vaikea on tämmöistä rajatonta\nvieraanvaraisuutta loppumattomiin hyväkseen käyttää. Jos meikäläisen\nrouvan osaksi tulisi pitää luonansa neljän suuren perheen jäseniä kolme\nkuukautta yhtämittaa, niin en luule että järkähtynyttä hermostoa voisi\ntasapainoon saada ilman pitempää virkistysmatkaa ulkomaille. Vaikea on\nasema sekä niille perheille, joiden vieraanvaraisuutta kysytään että\nniiden, jotka ovat pakotetut sitä nauttimaan.\n\nLiikuttavaa oli minusta nähdä noiden ihmisparkain yhä uudistuvia\nyrityksiä jos jollakin syyllä pysyä kiinni vanhojen kotiensa nurkissa.\nMissä vaan oli joku vaari tai sairas, jota ei oltu voitu ulos häätää,\nsiellä koettivat muut perheen jäsenet turvautua hänen turviinsa. He\nelivät silloin tavallisesti jossakin \"kamarissa\" uuden tulokkaan\neläessä perheineen tuvan puolella. Sellaisessa kamarissa istuivat he\nkuin hiiret loukossa, joka hetki peläten poliisien tuloa. Kun me\nsaattajani seurassa pyrimme sisälle, ei meidän kolkutukseemme vastattu.\n\n\"Päästäkää sisälle, jos siellä ihmisiä on!\" huusi saattajani.\n\nEi vastausta.\n\nSaattaja tempasi silloin oven auki.\n\nMuori oli asettunut raamattua lukemaan, niinkuin näkyy tavaksi tulleen\npoliisien astuessa sisälle. Muut olivat liikkumattomina, kukin\nasentoonsa tyrmistyneenä, ukko vaari vaan ei voinut mielenkuohun vuoksi\nhillitä vanhojen jäseniensä hytkähtelemistä. Kaikki muu väki oli\nliikkumattomaksi jähmettynyt.\n\nNäin rauhattomassa elämässä jokainen viikko vanhentaa ihmisen ikää\nvuodella. Rauhaton on aamun valkeneminen, rauhattomat päivän, hetket,\nja vielä kolkompi pimenevä ilta.\n\nRauhaa toivotettuamme muutti odottamaton mielen kevennys heidän\nkasvojensa kalpeuden hehkuvaksi punaksi.\n\nPienistä ikkunaruuduista katsellen minä näin, kuinka uusi isäntä meni\nväkineen ja sirppineen eloa korjaamaan.\n\n\"Että se kehtaakin!\" minä sanoin.\n\nTässä torpassa oli kuitenkin asianlaita toinen kuin kaikkialla muualla.\nUusi isäntä oli tullut jo varhain keväällä ja itse tehnyt kaikki\nkesäiset työt. Sentähden muori, hyväksymättä puhettani, kiirehti\nsanomaan:\n\n\"Ei, ei, joka työn tekee, hän on leivänkin ansainnut.\"\n\nJa tämän tällaisen kansan sanotaan ylenkatsovan lakia!\n\nErään riihen ohi kulkiessamme pysähytti minut uusi oppaani, avasi\nriihen oven ja sanoi kuiskaamalla aivan kuin vieläkin olisi poliisia\nvainunnut:\n\n\"Tässä me olemme asuneet koko kesän. Poliisit kulkivat joka päivä\nohitse polkua myöten, mutta meillä olivat riihen ovet teljettyinä ja\nolimme hiljaa. Pojat olivat vuoronperään vahtimassa, toinen luukun\nsuulla kuuntelemassa, toinen metsästä merkkiä antamassa.\"\n\n\"Missäs ruokanne keititte?\"\n\nHän vei minut vähän matkan päähän, missä heillä oli pieni kivistä\nkyhätty tulisija. Hiljainen paikka. Ympärillä olevien leppien lehvistä\ntippuu sadepisaroita, kivistä tuntuu vielä kostea noen haju, perheen\nistumasijat maassa, liikehtimiset, olemiset tämän nuotiopaikan\nympärillä ikäänkuin vielä elävät, mutta varmaan ei enää löytäisi\nmetsästä ainoatakaan kuivaa puun palasta, kun he tänne ensi kerran\nkokoontuvat ateriaansa keittämään.\n\nJa kuinka monta tällaista tulisijaa minä matkoillani näinkään!\n\nKaikkialla näin myös viljavainioita, joita vieras, vastikään torppiin\nmuuttanut väki korjaili.\n\nKielelläni pyöri kysymys, jota en sanonut ääneen:\n\n\"Olihan teitä sakotettu siitä, että olitte kylväneet? Miksi ette\nsytyttäneet tuleentunutta viljaanne tuleen ennenkuin annoitte vieraan\nsitä korjata?\"\n\nArvelen, että jossakin naapurimaassa tuskin vilja olisi joutunut\nrikkurien ja lakkopetturien saaliiksi. Mutta se on totta: siellä tuskin\nolisivat poliisitkaan saaneet kaikessa rauhassa pitkin kesää\nkuljeskella yksinäisillä metsäpoluilla patrullien toimissa, kenenkään\nheitä hätyyttämättä, tuskin myös olisivat kartanon herrat saaneet\nturvassa metsästellä torppien mailla.\n\nOppaani seurassa metsiä kierreltyämme aukenivat näköpiirit ja edessämme\noli Tottijärven kirkko. Siinä yhtyi meihin muuan toiselta puolelta\ntuleva lakkolainen. Kirkko oli sellainen tavallinen ruohokummulla\nsijaitseva, puna- ja keltamullalla sivelty maalaiskirkko erillään\nseisovine tapulitornineen, kiviaitoineen ja hautausmaineen korkeiden\nvaahterain siimeksessä. Sanottakoon kirkoista yleensä mitä tahansa ei\nniistä erkane pois jokin lämmin turvan tunne, jonka aina\nehdottomastikin synnyttävät ihmisten yhtymistä varten rakennetut\nlaitokset. Kartano helottaa iloisine värineen toisella puolella,\ntoisella kiertelee maantie luikertelevan järven rantaa. Siinä kirkon\nlähellä on myös Tottijärven iso, harmaa viljalainamakasiini, jonka\nympärille nyt oli kokoontunut lakkolaisia ja kartanonväkeä, joukossa\nmyös poliiseja, hopeainen merkki otsassa ja helamiekka vyöllä. Ja\nkipeästi se näky repäsi sydäntä äskeisen kirkkotunnelman jälkeen. Ei\nmissään tuollaiseen preussiläiseen pukuun puettu poliisi ole niin\nvastenmielinen nähdä kuin honkien ja leppien viheriäistä taustaa\nvasten.\n\nMakasiinissa säilytettiin torpparien viljaa siemenvaroiksi.\nLakkolaiset, joiden asia on hovioikeuden asteella ja siis vielä riidan\nalaisena, eivät aikoneet luovuttaa ilman takuuta avaimia kartanon\nisännille, jotka puolestaan olisivat tahtoneet jakaa makasiinin viljat\nsiementarpeiksi uusille torppareilleen. Lähestyessämme makasiinia\npyysin sitä seurassani olevaa lakkolaista osottamaan minulle kartanon\nparooneja ja kun hän sitä rupesi tekemään huomasin hänen mielensä\nolevan suuresti kuohuksissa. Ääni värähteli ja käsi jolla hän osotteli,\nvapisi.\n\nAlkoi rankasti sataa, ja kaikki ihmiset, niin torpparit kuin\nparoonitkin ja poliisit hakivat suojaa samojen makasiiniräystäiden\nalta.\n\nNuoret paronit, kartanon isännän poikia joilla tietysti on toinen puoli\nsanomista sukutilan asioissa, tekivät hyvin miellyttävän vaikutuksen\nhienon ulkonäkönsä ja ryhdikkään käytöksensä puolesta, -- perikuvia\nritarilliseksi kasvatetuista ihmisistä, -- jotka ennen antavat henkensä\nkuin myyvät kunniansa, -- joille toveruuden pettäminen on rikoksista\npahin, -- jotka eivät mitään niin kammo kuin urkkimista, ilmiantoja ja\npolvien notkistuksia esivallan edessä. Mikä kumma kohtalo saattoikaan\nheitä nyt vastoin luonnettaan, vastoin tunteitaan tekemään yhtä asiaa\nrikkurien ja matelijaluonteiden kanssa? Mikä kumma kohtalo erotti heitä\njuuri niistä alustalaisistaan, joiden luonteenominaisuus oli\nmiehekkyys, toverillisuuden ja uskollisuuden kaikkialla ihailtu henki?\n\nPuhuttelin muuatta kartanon nuorista paroneista ja selitti hän\navomielisesti, että sovinto oli ollut mahdoton senvuoksi että hänen\nisäänsä oli lakkojen alkaessa solvaistu \"alas\"-huudoilla. Nuori mies\noli täydellisesti vakuutettu tämmöisen anteeksiantamattomuuden\nritarillisuudesta, ollenkaan ottamatta huomioon, että meidän\nperustuslaillisessa järjestyksessä säädetty rikoslakimme ei missään\nkohden määrää solvauksen rangaistukseksi ihmisen tempaamista irti\nviljelemästään maasta ja omin käsin rakentamastaan kodista, vaan määrää\nsellaisesta rikoksesta ainoastaan sakkoja ja pahimmassa tapauksessa\njonkun ajan vankeutta. Häätö solvauksen rangaistuksena on\n_keskiaikaista_ ritarillisuutta.\n\nJa niin nyt alkoi se lyhyt toimitus, jota varten makasiinin uusi\njohtokunta oli vanhan johtokunnan tänne kuulutuksella haastattanut.\n\nUusi johtokunta vaati vanhalta makasiinin avaimia.\n\nLakkolaisten keskuudesta astui esiin vanhan johtokunnan puheenjohtaja\nja ilmoitti syyt, joiden nojalla he, ollen häädetyt takuuta vasten eli\nasian ollessa vielä riidanalaisena, kieltävät uusilta tulokkailta\nviljalainaa ilman takuuta. Hän oli nähtävästi täydellisesti vakuutettu\nsiitä, ettei makasiinissa säilytetyn viljan kimppuun voi mitenkään\npäästä ilman sitä suurta avainta, joka hänellä roikkui takinliepeen\nalta. Ja hänestä näytti, että tätä avainta ei häneltä pystyttäisi\nottamaan vähintäin ilman kuvernöörin päätöstä. On sanottu, että\nsuomalaisen rahvaan perisynti on käräjöiminen; mutta tässä voi yhtä\nhyvällä syyllä puhua rahvaan tyhmästä uskosta lain muotojen voimaan.\n\nKaksi kertaa vaadittiin avainta ja kaksi kertaa se kiellettiin. Sitten\ntapahtui hyvin lyhyt oikeudenkäynti:\n\nParoonit käskivät tuoda kartanosta kankia ja kirveitä. Seppä pantiin\ntyöhön. Lukot murrettiin, ovet väännettiin kankien avulla auki ja\nkartanon isännät menivät sisälle.\n\nTorpparit sanovat, että makasiinin oli torpparialuskunnalle lahjottanut\nmuuan kartanon entisistä haltijoista sellaisella ehdolla, ettei\nkartanolla itsellään olisi edes lainausoikeuttakaan sieltä.\n\nParoonit taas sanovat, että makasiini on kartanon.\n\nSyrjäisenä en mene päättämään kumpi on oikeassa.\n\nKuitenkin näyttää minusta, että makasiinin avaaminen kangilla ja\nkirveillä ei voi sisältää lainmuotojen noudattamista, ja luulisi, että\nLaukon isäntien, jos kenenkään, pitäisi huolehtia juuri lain muotojen\nnoudattamisesta, häädötkin kun ovat tapahtuneet vastoin suuren yleisön\noikeudentuntoa ainoastaan lain _muodon_ nojalla.\n\n\n\n\nOman lainko narreina?\n\n\nSuuri osa vapaamielistä yleisöä, joka muuten olisi myötätuntoinen lakon\ntehneille torppareille, on siinä luulossa, että häätöjä ei käynyt\nvälttäminen, koska torpparit olivat lakon kautta muka rikkoneet\nkontrahtinsa ja muodollinen laki siis oli heitä vastaan. Niinpä Juhani\nAho kirjottaa äskettäin Helsingin Sanomiin mietteitä Laukon asiassa\n(H.S. N:o 194), lausuen muun muassa: \"Keskinäiseen välipuheeseen\nperustuu kaikki yksityinen ja yhteiskunnallinen toiminta ja sitä ei saa\nrankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein\nvapaimmissakaan yhteiskunnissa. Oikeus lain turvaan tässä kohden on\nniin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus,\nkuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus.\"\nRoomalainen oikeus, josta meidän oikeutemme on lainattu, ei rajottunut\nedes kodinkaan oikeuteen, vaan sääsi, että velkojan oikeus oli\nkalliimpi kuin velallisen henki, joten velkojalla oli muun muassa\noikeus myydä velallinen orjaksi tai panna hengiltä. Juhani Aho ja\nvapaamielinen yleisö arvelee nyt, että jos meilläkin vielä olisi\nvoimassa roomalainen sääntö velallisen vastaamisesta ei ainoastaan\nmaallaan ja kodillaan vaan myös hengellään, niin meidän pitäisi,\nennenkuin tämä laki olisi muutettu, tyyneesti katsoa, kuinka ihmisiä\nmestattaisiin ja hirtettäisiin senvuoksi että ovat tehneet lakkoja.\nEipä itse asiassa perheen häätäminen maaltaan ja kodistaan paljon\nhelpompi olekaan kuin hengen menettäminen, ja niinpä tämä yleisö nyt\nasettuu oman lakinsa narriksi sanoen: \"ihmisten häätäminen kodeistaan\non sääliä herättävää, se on sydäntä repivää, mutta emme voi sille\nmitään, sillä laki niin vaatii.\" Ja he ovat yhä siinä hurskaassa\nuskossa, että ratsupoliisien retkikunta Helsingistä Hämeen talvisiin\nerämaihin oli tehty vaan muutaman sikäläisen velkojan auttamiseksi\nyksityistä saatavaansa perimään!\n\nMutta väittäessään olleensa aivan voimattomia lain selviä määräyksiä\nvastaan ja syyttäessään kaikesta pahasta Laukon muka erikoisen ankaraa,\nsydämmetöntä paroonia, nämä ihmiset eivät puhu oikein rehellistä\nkieltä. Se on helposti todistettavissa.\n\nOlin kerran teatterissa. Siellä esitettiin Shakespearen \"Venetsian\nkauppiasta\". Tämän kappaleen juoni on, kuten tunnettu, sellainen, että\nmuuan kauppias on velallisensa kanssa tehnyt välipuheen, jonka mukaan\nhän, ellei velka tule suoritetuksi, saa leikata naulan lihaa velallisen\nrinnasta. Välipuhe oli tehty lain kaikkien sääntöjen mukaan. Siitä\nhuolimatta me kaikki paukutimme mielihyvästä käsiämme, kun velallisen\nasianajaja oikeudessa kiersi lain muutamilla asianajajatempuilla.\nTuomari näet antoi tuomion, jossa määrättiin, että koska välipuheessa\noli kysymys yksistään lihasta eikä verestä, niin kauppias tulisi\nrangaistuksi lähimmäisen veren vuodattamisesta, jos lihaa leikatessa\ntippaakaan verta vuotaisi. Velkojan oli nyt tietysti mahdoton\noikeuteensa päästä eli, toisin sanoen, hän jäi sitä pyhää lain turvaa\nvaille. Ei kukaan ole koskaan oman säätämänsä lain narri, vaan milloin\nlain puustavi sattuu menemään esim. kaikkien etuja tai ilmeistä\noikeuden tuntoa vastaan, silloin laki aina kierretään tai jätetään\nnoudattamatta. Ja on sellaisen lainkohdan syrjäyttäminen meidän\noloissamme vielä paljon tavallisempi kuin muinaisessa Venetsian\nvaltiossa. Kun yhteinen etu on kysymyksessä on satunnaisen\nlainpuustavin syrjäyttäminen niin luonnollista, ettei sitä edes kukaan\nhuomaa. Jos tuomari sellaisessa tapauksessa keksii, miten laki on\nsopivimmin vältettävä, tai jos hän tekeytyy tyhmäksi ja antaa yleistä\nmielipidettä edustavalle asianajajalle ohjat tai jos hän julistaa, että\ntuomio asiassa annetaan \"vastaisuudessa\", jolloin jokainen ymmärtää\nettei sitä anneta koskaan, niin kaikki pitävät tällaista tuomaria\nviisaana ja ammattiansa hyvin käsittävänä miehenä. Sillä sitä ei toki\nkukaan salli, että isänmaa joutuisi vaaraan tai häpeään jonkun\nlainpuustavin tähden. Tiedämme, että esimerkiksi suurlakon aikana\ntapahtui luvattomia tapauksia, joita lakimme rankaisisi mitä\nankarimmin, mutta tähän lakkoon ottivat osaa myös lainsäätäjät itse ja\nniin on jokaiselle päivän selvää, että laki yksinkertaisesti jäi sen\naikuisiin tapauksiin nähden voimattomaksi, viskaalit, asianajajat,\nnimismiehet, sanomalehdet, tuomarit, poliisimestarit -- kaikki\nvaikenevat kuin yhteisestä suostumuksesta. Eikä ole ketään niin sokeaa,\njoka vaatisi lain noudattamista tässäkin tapauksessa. Mikä syy on siis\nsiihen, että Laukon jutussa lakia ei voitu mitenkään välttää. Miksi\nhallitus ei keksinyt mitään keinoa, miksi paroonin ei tarvinnut pelätä\ntulevansa ristiriitaan yleisen mielipiteen kanssa, miksi kruununvoudit\nja nimismiehet tinkimättä muuttuivat lainkoneiksi ja miksi tuomarit\neivät tunnustaneet mitään lieventäviä asianhaaroja? Eikö isänmaa ollut\nvaarassa, eikö noista joukkohäädöistä olisi voinut ja vieläkin voi\nsyntyä yleistä sekasortoa ja maallemme häpeää, eikö se voinut olla kuin\nkekäle kuivaan havumetsään, josta yleinen kulovalkea alkunsa saa? --\nSiis kysymys tässä ei ollutkaan lain puustavin noudattamisesta tai\nsyrjäyttämisestä. Ei tässäkään tapauksessa ole kukaan ollut oman\nlakinsa narri, vaan kyllä lain puustavi pantiin täytäntöön hyvin\nharkitun ja punnitun laskun jälkeen. Miksi ei hallitus toimi? Hallitus\n_ei saa_ ostaa Laukon kartanoa, sillä jos hallitus ostaisi ja tarjoisi\nmaat palstatiloina lakon tehneille torppareille, niin julistaisi\nhallitus hyväksyvänsä maalaislakkoja ja avaisi portit selkoselälleen\njuuri sille yhteiskunnalliselle mullistukselle, jonka estämisessä koko\nhallituksen merkitys vallassa-olijain mielestä on. Miksi parooni ei tee\nsovintoa? Parooni _ei saa_ tehdä sovintoa lakkolaisten kanssa, sillä\nmukautumalla heidän vaatimuksiinsa hän menettelisi vastoin koko\nmaanomistajaluokan etuja. Parooni mahtaa olla omituisessa asemassa:\njulkisuudessa häntä muka moititaan julmaksi, itsepäiseksi,\nepäisänmaalliseksi, mutta yksityisesti, kulissien takana,\nmaanomistajien puolelta häntä ei ainoastaan kannateta, vaan suoraan\npakotetaan menettelemään niinkuin hän nyt menettelee: ei millään\nehdoilla mitään myönnytyksiä maalakkolaisille, rautakourin tuo liike on\ntukahutettava, vähintäkään säälimättä on lakon ajatus juurineen\nkitkettävä maalaisväestön mielistä. Tehkööt kaupungeissa lakkoja,\nkunhan vaan ei maalla. Jäykkinä ja rautakouraisina esiintyvät siis\nkaikki hallituksesta ja paroonista alkaen kruununvoutiin, nimismieheen\nja poliiseihin asti, jotka tässä kovakouraisuudessaan -- kaikista\nsanomalehtimoitteista huolimatta -- itsetietoisesti tuntevat\nvallitsevan yleisön täyttä myötätuntoa.\n\nSyynä siihen, että kaikista vaaroista huolimatta hallituksen puolelta\ntarmokkaasti avustettiin häätöjen toimeenpanoa ei siis ollut se, että\nolisi oltu oman lain narreina, -- ettei olisi muka voitu keksiä millä\nlain puustavia kiertää tai miten taivuttaa ankara isäntä sovintoon,\nvaan syynä oli yksinomaan luonnon rikkauksia anastaneen valtaluokan\npakko kukistaa ne tuntoihinsa heräävät kansan luokat, jotka ovat näitä\nrikkauksia vailla ja nyt koettavat uutta taistelukeinoansa, lakkoa.\n\n\n\n\nMaalaislakosta yleensä.\n\n\n\"Olisiko siis todella ollut oikeudellisia näkökohtia, jotka olisivat\nvoineet estää noita häätöjä?\" kysyy hyväntahtoinen, viaton yleisö, joka\nei ole tehnyt itselleen selvää mistä kohti kenkä on tässä jutussa\nvallassaolijoita puristanut ja yhä puristaa.\n\nMitä on lakko?\n\nLakko on uusi taistelukeino, jolla sorronalainen ryhmä ihmisiä yhtaikaa\nkeskeyttää velvollisuutensa tai välipuheensa täyttämisen siksi kunnes\nmuutamat asian osaisten kesken syntyneet riidanalaiset kysymykset\ntulevat tavalla tai toisella ratkaistuksi.\n\nLakkojen avulla on kaupunkien tehdasväestö kuten kaikki myöntävät\nmonessa kohden saavuttanut suuriakin taloudellisia parannuksia.\n\nArmon vuonna 1905, marraskuussa teki koko Suomen kansa lakon, se on,\nlakkasi tottelemasta ylintä maallista käskijäänsä, jolle oli ikuisen\nuskollisuuden valan vannonut, ja saavutti tällä lakolla paitsi entisen\nasemansa vielä uusia oikeuksia.\n\nLakko on _uusi_ ilmiö taloudellisen ja oikeudellisen elämän alalla.\nTaloudelliset ja oikeudenkäynti-lait eivät vielä ole sen sisältöön\nkajonneet. Se on luonut uusia velvollisuuksia valtamiehille, nimittäin\nvelvollisuuden käydä sovitteluihin lakon tehneen ihmisryhmän kanssa\nennenkuin riitaisuudet joutuvat tuomioistuimen ja asevoiman\nratkaistaviksi. Näin on jo aikoja sitten yleinen mielipide hyväksynyt\nlakkoja tehdasväestön keskuudessa ja poliisivallan sekaantuminen\nsellaisia lakkoja ehkäisemään on ollut leimattuna turkkilaisuudeksi tai\nehkä lievemmin venäläisyydeksi. Suomen kansaan nähden antautui\nkuitenkin Venäjän keisarikin sovitteluihin, aivan niinkuin uusi lakon\ntaistelutapa vaatii.\n\nMitkä ovat yleensä edellytykset siihen, että lakkoa voisi pitää\noikeutettuna? Sillä onhan selvää, ettei lakko kaikissa tapauksissa voi\nvelvottaa isäntää edes neuvotteluihin. Joku hyvinvoipa kirjailija\nesimerkiksi on luvannut kustantajalleen romaanin jouluksi ja he ovat\ntehneet asiasta välipuheen. Kirjailija tekee lakon. Silloin on\nkustantaja epäilemättä oikeutettu mihinkään sovitteluihin ryhtymättä\nvaatimaan kirjailijalta oikeuden kautta vahingonkorvausta. Lakko ei\ntuntuisi myöskään ollenkaan hyväksyttävältä, jos se tapahtuisi\nesimerkiksi palkkaansa tyytymättömien virkamiesten keskuudessa. Miksi\nei? Siksi, että mikään ei ole heitä pakottanut sitä virkaa hakemaan.\nNäissä esimerkeissä piilee asian ydin. Ollaksensa oikeutettu täytyy\nlakon ensiksikin olla kokonaisen ihmisryhmän toimeenpanema eikä\nainoastaan yksityisen, toisin sanoin, niiden epäkohtain, joiden\njohdosta lakko on tehty, täytyy koskea kokonaista ryhmää, ja toiseksi:\ntämän ryhmän edellytetään olleen _pakotetun_ tekemään välipuhetta.\nLakko, jonka esim. joku yksityinen isäntäänsä tyytymätön tehtaantyömies\npanisi toimeen, ei tunnu oikeutetulta juuri siksi että yksityisellä\najatellaan olevan vapaa valta hakea toista työpaikkaa, mikä on\nmahdotonta kokonaisille ryhmille.\n\nMolemmat nämä edellytykset olivat käsillä Laukon torpparilakossa.\nEpäkohdat, jotka tuntuivat sietämättömiltä kohtasivat torppareita\nyhteisesti. Ja mitä välipuhepakkoon tulee niin on se maatyöväestön\nkeskuudessa olemassa enemmän kuin missään muualla.\n\nVoisimme ajatella, että \"välipuhetta ei saa rankaisematta rikkoa\" ja\nvaikkapa vielä että \"oikeus lain turvaan tässä kohden on kodinkin\noikeutta kalliimpi\", mutta tuo on lakkoihin nähden totta ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että se ihmisryhmä, joka on välipuhetta noudattamaan\nsitoutunut, oli vapaa joko tekemään tai olemaan tekemättä tuota\nvälipuhetta. Jos viljelyskelpoista maata olisi jokaisen saatavana, joka\nvaan viljellä tahtoo, silloin tietysti voisi puhua välipuheen\nvapaudesta isännän ja vuokraajan välillä. Mutta nyt tiedämme, että\nkaikki maa, olipa se viljeltyä taikka ei, on anastettu yksityiseen\nomistukseen. Vapaudesta voisi puhua vielä sittenkin, jos maa olisi\njotain ylellisyystavaraa, jota ei kenenkään olisi pakko itselleen\nhankkia. Mutta nyt maa tälle väestöluokalle ei ole mitään\nylellisyystavaraa, vaan sellaista tavaraa, jota paitsi se ei voi elää.\nVanhempi perheellinen maanmuokkaaja, joka ei voi enää työalaansa\nvaihtaa ja jommoisia kaikki torpparit ovat, on viljelysmaata saadakseen\n_pakotettu_ suostumaan millaisiin välipuheisiin tahansa. Jos siis\nlakkoa pidetään hyväksyttävänä taistelukeinona noihin suuriin\nirtolaisjoukkoihin nähden, jotka myrskyä uhkaavina irtolaislaumoina\nliikkuvat työn kerjuussa, koska katsotaan että he, ollen työn\npuutteessa, ovat pakotettuja sitoutumaan teettäjien sanelemiin\nvälipuhe-ehtoihin, niin ainakin yhtä hyvällä syyllä voi samaa sanoa\nmaattomaan maalaistyöväestöön nähden. Lakot ovat kummassakin\ntapauksessa juuri sentähden oikeutettuja, että välipuhe on tehty köyhän\nkansan sorronalaista tilaa hyväkseen käyttäen, eli että välipuhe ei ole\nperustettu toisen asianosaisen vapauteen.\n\nMaanomistajien ja maattomien välisissä riidoissa, joissa lakko syntyy,\non siis maanomistaja yleisen oikeustajunnan, jopa voimassa olevan\nlainkin hengen mukaan _velvollinen_ käymään sovitteluihin\nlakkoyhdyskunnan kanssa ja sovittelujen jäätyä tuloksettomiksi ja asian\njouduttua oikeuteen, oikeus puolestaan on _velvollinen_ ottamaan\nharkinnan alaiseksi kysymyksen onko lakkoon ollut syytä, sillä lakko\nsemmoisenaan ei suinkaan merkitse kontrahdin rikkomista, vaan voi\nsyntyä mahdottomuudesta täyttää kontrahdin ehtoja niin kauan kuin\nmaanomistaja ei ryhdy sellaisiin toimiin, jotka tekevät kontrahdin\ntäyttämisen jälleen mahdolliseksi. Kumpaakaan ei tapahtunut Laukon\nlakossa. Parooni ei suostunut mihinkään keskusteluihin lakkolaisten\nkanssa. (Hän ilmotti ottavansa vastaan vaan yksityisiä lakkotoveruuden\nrikkojia). Oikeus ei ottanut harkitakseen kysymystä lakon syistä, vaan\npiti lakkoa semmoisenaan kontrahdin rikoksena.\n\nOliko siis Laukon lakkolaisilla todella jotain erityisiä syitä, jotka\nolisivat oikeuttaneet heidän lakkoansa? kysyy harhaan johdettu yleisö.\n\nKun palasin Laukon mailta Helsinkiin tapasin muutaman tuttavan\nvankilantirehtöörin.\n\n\"No, sinähän olet ollut Laukossa. Mitäs sinne herroille torppareille\nkuuluu?\"\n\nJa ennenkuin ehdin vastata, hän itse lisäsi:\n\n\"Nehän kuuluvat vaativan rautasänkyjä ja vesijohtoa torppiinsa!\"\n\nTämä puhe on kuvaava sille käsityskannalle mikä Helsingin\n\"vaikuttavissa piireissä\" vallitsee. Tämä seikka tekee tarpeelliseksi\nlähemmin tarkastaa niitä olosuhteita, jotka olivat torpparien\nvarsinaisia vaatimuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOletteko koskaan omistanut tai hoitanut hevosta, rakas lukija? Ette\nole.\n\nKuvailkaa nyt kuitenkin, että teillä olisi sellainen hevonen, jota\nolisitte pienestä varsasta asti kasvattanut, joka olisi teidän\nhoidossanne oppinut ja varttunut ajohevoseksi, jota olisitte joka päivä\nvienyt hakaan ja taas sieltä tuonut, jolla olisitte kyntänyt ja\näestänyt pienet kotipeltonne, jolla tehnyt kirkko- ja myllyretkenne,\njoka siis olisi käynyt teille rakkaaksi niinkuin kaikki mikä on\nyhteydessä teidän kotinne, teidän työnne ja työnne hedelmän kanssa.\nOlette varmaan ainakin omistanut joskus venettä, jolla olette\nvesiretkiä tehnyt ja tiedätte, että sellaiseenkin kiintyy, koska se\nikäänkuin tuntuu toverilta, jonka kanssa on ollut monenlaisissa\nvaiheissa. Ja voitte siis arvata kuinka paljon enemmän kiintyy\nhevoseen, jonka kanssa on yhdessä voimiaan ponnistellut sekä hyvän että\nhuonon sään vallitessa, kesän helteessä ja talven pakkasessa.\n\nKuvailkaa nyt, että te tämän rakkaaksi käyneen kasvattinne kanssa\nolette velvollinen kahtena päivänä viikossa lähtemään 17 kilometrin\npäässä olevaan työpaikkaan. Siellä te olette velvollinen ajamaan\naamusta iltaan sontaa eräästä suunnattomasta sontasäiliöstä, joka on\ntukittu niin, ettei virtsa pääse ulos vaan muuttuu sontavelliksi\nnavetasta luodun kuivan sonnan kanssa. Tähän säiliöön teidän on\najaminen hevosenne, joka vajoo mahaa myöten inhottavaan liejuun. Teidän\non täyttäminen sontarattaanne mainitulla vellillä, käyttäen siihen\nmielenne mukaan talikkoa tai lapiota tai ämpäriä, ja työn tehtyänne\nteidän on piiskaaminen hevosenne ulos tuosta ruumasta; hevosenne tekee\nyrityksen toisensa jälkeen, se jännittää takajalkansa, se kaatuu\npolvilleen, taas nousee, taas jännittyy, taas kompastuu pärskyttäen\nlikaa kupeihinsa, selkäänsä ja harjaansa. Illalla on teidän vieminen\nhevosenne yhteiseen, luvattoman hataraan talliin, jossa hevosenne\nlikasena ja märkänä palelee. Te itse saatte viettää yönne yhteisessä\nyökortterissa, jota ei koskaan puhdisteta ja jossa senvuoksi on\nelukoita kaikkia lajia, likaisten vaatteiden haju niin suuri, että\nruokaileminen tuntuu peräti mahdottomalta ja ainoastaan suuri\nväsymyksenne tekee uneen vaipumisen mahdolliseksi. Likaa ja hajua tässä\n\"taksvärkki-pirtissä\" lisää erityisesti se seikka, että se on ainoa\npaikka, missä on tilaisuudessa sulatella työssä jäätyneitä sontaisia\nlapioita, talikoita ja saappaita. Voisitteko te tyytyä sellaisiin\noloihin?\n\nSellaiset olivat kuitenkin ne Laukon torpparien \"epäkohdat\", jotka\nmuodostivat ne ehdot, joiden täytettyä lakko olisi loppunut ja työhön\nolisi ryhdytty.\n\nSamaisesta \"taksvärkki-pirtistä\" kertoo lakkolaisten asianajaja,\nvaratuomari E. Nyyssölä seuraavaa:\n\n\"Lähdin katsomaan tuota pirttiä itse paikalla. Näkyä, joka siellä\nkohtasi silmiäni, en nyt tahdo uskoa todeksi. Torpparien kertomus\npirtistä ei ollutkaan oikea. He olivat nähtävästi jo vuosikymmenien\nkuluessa niin tottuneet silmillään sitä katselemaan, etteivät olleet\nhuomanneet sen kaikkia 'puolia' minulle selittää. Mutta minä, joka sen\nensi kerran näin, huomasin näkeväni jotain sellaista, jota en ollut\nennen nähnyt, enkä edes uneksinutkaan näkeväni. Lattia kyllä oli\nhuoneessa, mutta luudan kanssa, puhumattakaan vedestä, se ei ollut\njoutunut pitkiin aikoihin, joskopa koskaan, tekemisiin. Kauan ei\nmieleni kyllä tehnytkään sitä penkoa, sillä pelkäsin sitä elävien\njoukkoa, joka jo sisäänastuttuani säärissäni oli alkanut antaa tietoa\nolemassaolostaan. Vilkasin ympärilleni. Näin huoneessa sänkyjäkin,\noikeita sänkyjä. Katsahdin niihin tarkemmin. Olivat joskus maailmassa\nnähtävästi olleet kasvavaa puuta, mutta mitä puuta, sitä en osaa sanoa,\nsillä en meidän metsissä ole nähnyt kasvavan niin mustasyistä puulajia.\nMikä tietää, taisivat ollakin jotain ulkomaalaista puulajia, joka ei\nvedestä valkene. Niiden sisälläkin oli 'täytettä', mutta ei ainakaan\nriihikuivia pahnoja.\n\n\"Tämä pirtti, joka oli Tottijärven kartanossa, oli kuitenkin se parempi\npirtti. Toinen, eli Laukon pirtti on vielä kurjemmassa kunnossa, mutta\nsen sisälle ei minua päästetty\".\n\nLaukon torpparivaltakunnassa ollaan siis vielä hyvin kaukana\nylellisyyden vaatimuksista. Toistaiseksi olisi tyydytty vaan vähän\nsuurempaan siivouteen siinä kartanon omassa rakennuksessa, jossa se\ntyöväkeänsä majotti.\n\nPaitsi näitä muodollisia syitä, jotka muodostivat lakkolaisten\nvarsinaisia vaatimuksia eli ehtoja lakon lopettamiseen nähden, oli\ntietysti paljon muitakin epäkohtia, jotka vuosikausien aikana olivat\npainaneet torppareita. Vastoin muutamien lehtien yleisössä levittämää\nkäsitystä, että muka Laukon torpparit ovat varakasta väkeä, ei\nasianlaita ole lähimainkaan sellainen. Tosin on joku joukossa\nvarakaskin, mutta yleinen vaikutus heidän joukossansa liikkujaan on\nsellainen, että torpparit ovat Laukossa niinkuin muuallakin köyhää,\nliikarasituksesta kuihtunutta kansaa. Rasitukset olivat tulleet\nerittäin sietämättömiksi silloin kun kartanossa oli ryhdytty noihin\nsuuriin metsänmyynteihin, jotka nyt ovat tehneet Laukon ja Tottijärven\nmaat niin aution ja haaskatun näköisiksi.\n\n\"Syksyisin, kun syystyöt oli lopetettu, ei torppareita oltu otettu\npäivätöihin, ennenkuin vasta talvella, jolloin sitten oli pidetty\nkahdesta kolmeen kuukauteen yhtämittaa metsätöissä. Ensin oli pitänyt\nkuukauden päivät kaataa massaa ja halkoja; miesten hevospäivät\nvaihdettiin nimittäin useampiin miespäiviin. Sitten oli alkanut ajo.\nSitä oli jatkunut maaliskuulle ja huhtikuullekin. Tavallisesti\nmaaliskuulla, kun oli ollut pitemmän aikaa seisovia ilmoja ja tiet\nsiitä syystä auki, oli kartanon hevoset pantu koetteeksi ajoon. Mitä\nnämä yhtenä päivänä sitten olivat kerinneet ajaa, sen mukaisesti\nlaskettiin, kuinka paljon torpparien oli kuukausien kuluessa kunakin\npäivänä umpiteiden takaa pienillä, laihoilla hevosillaan pitänyt keritä\najaa. Heidän ajamansa puut mitattiin. Niitä oli saatu niin ja niin\nmonta syltä. Summa jaettiin nyt kartanon hevosen ajamalla sylimäärällä\nja siten saatiin se päivämäärä, jonka torppari 'todellisesti oli\najanut'. Ja näin oli vähennetty kultakin torpparilta vuonna\nvuotuisenaan miltä 13, miltä 15, jopa muutamilta 20:kin päivää. Tuo on\nollut raskasta, kun palkkaamilleen päiväläisille torpparien kuitenkin\noli tullut maksaa niin monen päivän palkka kuin hän todellisesti oli\nollut työssä. Jospa tuota ja tuon tapaista olisi jatkunut vaan vuoden\npari, niin eipä siitä olisi ehkä rettelöä noussut, mutta kun samaa oli\nkestänyt jo monta vuotta eikä siitä koskaan näkynyt tulevan loppua,\nniin alkoi se jo tuntua liika raskaalta.\" Tämä kaikki torpparien omien\nkertomusten mukaan.\n\nOlisi kuitenkin väärin väittää, että nämä tässä luetellut seikat, niin\nsietämättömiltä kuin ne syrjäisestä tuntuvatkin, olisivat yksin, ilman\nmuita väliin tulleita asianhaaroja, synnyttäneet nyt kysymyksessä\nolevaa lakkoa kärsimyksiin tottuneiden torpparien joukossa juuri sinä\naikana kun se sitten syntyi. Mies voi kantaa kuormaa, jonka alle hän on\nnääntymäisillään, hyvinkin kauan, jos hän vaan on varmasti vakuutettu,\nettä se todella _on_ hänen kannettavanansa. Mutta jos minä tulen häntä\nvastaan ja nimenomaan huomautan hänelle kuorman olevan hänelle raskaan\nsenvuoksi, että hänen takanansa kulkija on sälyttänyt oman\nkannettavansa hänen kuormansa päälle, silloin vääryyden herännyt tunto\ntekee kuorman kantamisen heti hänelle ylivoimaiseksi. Ja tuo ei ole\nainoastaan jotain mielikuvitusta hänen puoleltaan, vaan vääryyden tunto\n_todellisuudessa_ vaikuttaa sen, että ennen mahdollinen rasitus tulee\nmahdottomaksi kantaa. Sellainen voima on itsetietoinen vääryyden tunto.\n\nAjat ovat muuttuneet. Kansan vanha vapauden tunto on herännyt.\n\nEi vanhoina aikoina maan vuokraajia ollut; ei ollut renkiä, ei piikoja,\nei muonamiehiä. Torpat syntyivät siten, että kun Ruotsin laki teki\nesteitä tai ainakin suuressa määrin vaikeutti maan vapaata jakamista ja\nosittamista, niin talon perilliset suostuivat tavallisesti keskenään\nolla jakamatta perintötilojaan laillisessa järjestyksessä, vaan\njärjestettiin asia niin, että yksi perillisistä rupesi talon\nnimelliseksi isännäksi ja toiset perilliset hänen torppareikseen,\njolloin suoritettavat kruunun ja kirkon verot jaettiin kaikkien kesken\ntasan. Torppari oli tietysti aivan yhdenveroinen kuin talon nimellinen\nisäntäkin eikä mitään erotusta arvossa tai oikeuksissa ollut isäntien\nja torpparien välillä. Mutta sitten väkiluvun lisääntyessä, kun\nviljelemätönkin maa sai arvonsa, tulikin maan omistaminen semmoisenaan\ntulolähteeksi; nimellisestä talon isännästä syntyi \"maan omistaja\" ja\ntorpparit saivat ruveta maksamaan hänelle erikoista veroa ja saivat\nkokonaan toisen merkityksen. Syntyi maanomistajien ja maattomien\nluokka. Ja nyt seuraa jälkimäisten yhä suurempi orjistuminen edellisten\nalle. Kunnes meidän päivinämme maanomistajat alkavat vierottua\nruumiillisesta työstä, hienostua herrasluokaksi, seuraten sitä mallia,\nminkä heille antavat suurtilalliset kartanonomistajat, jotka jo aikoja\nsitten ovatkin unohtaneet ruumiillisen työn ja eroavat siinä määrässä\ntyöväestään, että tuskin tunnustavat olevansa edes samaa ihmisrotua.\nMitä enemmän maanomistajaluokka näin irtaantuu ruumiillisesta työstä\nsitä enemmän sitä työtä täytyy sälyttää maattoman työväestön\nhartioille, kunnes viimein tullaan liikarasituksen rajalle, jolloin\nmaan vuokraaja, kadotettuaan kaiken mahdollisuuden lepoon ja siitä\nseuraavaan henkiseen kehitykseen, alkaa ruumiillisestikin kitua, menee\nvartaloltaan vääräksi ja tulee epämuodostusten alaiseksi. Tämä\nliikarasitus se on luonut sen kömpelön, vääräsäärisen, tylsä-ilmeisen,\nkaikkea käytöstapaa ja itseluottamusta vailla olevan olennon, jota\nkaupunkilaiset katupojat osottavat sormellaan ja sanovat \"maamoukaksi\".\nSellaisia tyyppejä ei ollut kyläkunnissa asuvan kansan vanhan vapauden\naikana, jonka mahtavista runotuotteista vielä nykyisetkin sukupolvet\nylpeilevät.\n\nAjat ovat muuttuneet. Ja rengeiksi, piioiksi, muonamiehiksi,\ntorppareiksi sorretussa kansan luokassa on herännyt tuulahduksia, jotka\nosottavat, että entisen vapauden tunto ei ole vielä kokonaan\nsammuksissa. Maalaistyöväestön tyytymättömyys on kaikista\ntyytymättömyyksistä vanhin ja painavin. Sen syyt ovat syvimmät ja\nmerkitsevimmät.\n\nOlisipa ollut ihmeellistä elleivät suurlakon ajat olisi juuri tässä\nmaalaisväestössämme herättäneet lakon aatetta. Maalainen tulee tosin\nkaikessa myöhemmin kuin muut, mutta hän tulee sensijaan kaikkein\nvarmemmin, kun hän tulee. Laukon ja muutamien muiden kartanoiden lakot\non ainoastaan pieni alku. Nuo asianomaiset lakkotemput, kuten\n\"alas\"-huudot, olivat ainoastaan pieniä, tosin myös aivan tarpeettomia\nmuodollisuuksia, joihin sanotaan sosialistien heitä opastaneen.\n\nMe olemme niin tottuneet pitämään jotakin torpparia alemmassa arvossa\nkuin jotakin paroonia, että meidän mielestämme \"alas\"-huuto tai lakin\npäässä pitäminen tai paroonin tieltä väistymättömyys (jotka nyt olivat\nniitä lakkolaisten syntejä) näyttää aivan huutavalta rikokselta, mikä\ntodella oikeuttaa aatelismiestä loukkaantumaan jopa toimeenpanemaan\nhäätöjäkin. Mutta jos tekee itselleen selväksi, mikä ääretön vääryys\nkohtaa työtätekevää väestöä siinä, että tältä väestöltä on riistetty se\nmaa, joka heitä työhön kutsuu ja heille sylinsä avaa, niin silloin ei\nmikään räjähdysaine tunnu kyllin voimakkaalta hävittääkseen tämän\nvääryyden niin juuria myöten kuin se hävitettävä olisi; ja kaikki nuo\nalas-huudot tuntuvat vaan vähäpätöisiltä ja perin anteeksiannettavilta\nmielenilmauksilta. Suureen vuosisataiseen tyytymättömyyteensä ei\nmaalaisköyhälistö ole todellakaan mitään opastusta sosialisteilta\ntarvinnut. Minun nähdäkseni sosialisteja pitäisi vallassaolijain\npäinvastoin kiittää, he kun juuri ovat johtaneet tuon viimeisen\nilmauksen maattoman väestön taistelusta itsetietoiselle passiivisen\nvastarinnan (aseettomuuden) tielle, sillä ellei sosialismin opit olisi\nlevinneet juuri näihin aikoihin torppari-maailmaan, olisivat torpparit\naikaa sitten ilmi kapinassa. Sosialismin opit ovat meillä olleet sinä\nukkosenjohdattimena, joka on epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt\nvallankumousuhkan, mikä oli maaköyhälistön keskuudesta jo nousemassa.\nNaapurimaassamme, Venäjällä, erittäinkin Tuulan, Orlovskin ja Kurskin\nlääneissä, eli Venäjän varsinaisissa maanviljelyspiireissä, ovat\nyöjunat alituisen valaistuksen alaisina. Lakkaamatta pitkin matkaa,\nmilloin toiselta milloin toiselta puolen näkyy vaunun ikkunoista\nloimottavia tulipaloja: tilanhaltijain talot palavat. Yöjuna ei pääse\nhetkeksikään näiden kaameain valonheittäjäin piiristä.\n\nMutta Laukon läänissä ei ole yhtäkään poliisia sormenpäälläkään\nkosketettu, ei yksikään salalaukaus ole kuulunut miltään\nmetsänkulmalta, eikä yksikään murhapolton liekki ole vielä leimahtanut.\n\nMeillä moititaan Laukon torppareita lain halveksimisesta sen\nperustuksella, että he tekivät lakon. Mutta itse asiassa on\nluottamus samain torpparien lainkuuliaisuuteen juuri heidän\nnykyisen sosialisminsa vuoksi tullut niin suureksi, ettei kukaan\nvallassaolijoista tule ajatelleeksikaan sellaisia mahdollisuuksia kuin\nnaapurimaassamme tapahtuvia. Rohkeasti jännitetään äärimmilleen tuon\nlainkuuliaisen kansan passiivisen aseettomuuden päätöstä. Koko tuo\nsuurilukuinen väkijoukko näyttää jo olevan hallittu parilla poliisilla,\njotka hyräillen kiertelevät metsiä ja ilkkuen jakelevat käskyjänsä.\n\nEihän torppariemme tyytymättömyys ole sosialistien herättämä. Ennenkuin\nsosialismin opit olivat maahamme tulleet, olivat torpparit alkaneet\nkokoontua joukkoihin, ja panivat toimeen uhkaavia lähetystöjä. Kaikkein\njärkyttävimmät hyökkäykset yhteiskuntaa vastaan etsivät ja löysivät\naina kannatusta tämän maalaisköyhälistön tyytymättömyydessä. Mutta nyt\nhe ovat passiivisia, ja se tapahtuu siksi, että he vuosisatoja turhaan\nodotettuansa ja väkivaltaisuuksien ollessa jo puhkeamaisillaan ovat\nvieläkin kerran ruvenneet odottamaan -- tällä kertaa sosialismilta ja\nsen uudelta eduskunnalta.\n\n\n\n\nIhminen ja luonto.\n\n\nSen ihmeellisen vuoren huipulta katsellessa ensimäinen tunne,\nensimäinen ajatus oli, että niinkuin päivän valo paistaa jokaiselle\nerotuksetta niin maa lupaa erotuksetta ravintoaan jokaiselle, joka\ntyötä tehdä tahtoo. Maa on kaikkien ihmisten yhteinen ravitsija, ja jos\npuutetta sittenkin ihmisten keskuudessa syntyy, niin ei sitä synny\nsenvuoksi että maa ei voisikaan lupaustansa pitää, vaan senvuoksi\nettä ihmiset ovat anastaneet maan ravintolähteet yksityiseksi\nomaisuudekseen, joten maattomat ovat estetyt välittömästä työstä\nleipänsä hankkimiseksi ja ovat sensijaan pakotetut elättämään itseänsä\ntyövoimansa myymisellä nälkäpalkasta. Mutta tuo tunne että maa on\noikeastaan ihmisten yhteistä perua, johon on oikeus ainoastaan sillä,\nken sitä viljelee, ja että siis viljelemättömän maan omistajana ei voi\nolla kukaan yksityinen, se tunne käy esiin yhtä selvänä myös katsottuna\nsisältä päin, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen.\n\nIhmisen ja luonnon välillä on olemassa suhde, joka on sisempänä,\nsyvempänä, lujempana, ylempänä kaikkia tekosuhteita yhteiskunnallisessa\nja valtiollisessa elämässä. Ihmisen suhde luontoon on välittömän\ntuntemuksen suhde, niinkuin suhde sielun ja jumalallisen hengen\nvälillä, niinkuin sanaton suhde ikiystävysten välillä.\n\nOn paljon ihmisiä, jotka luonnon helmasta iäksi irtautuneina,\nkaupunkeihin, tehtaihin sullottuina ovat tämän pyhän suhteen\nunohtaneet. Kuitenkin kaupunkilaisistakin ne, joilla on tilaisuus\nkesäisin maalle muuttamaan, osottavat suurta elpymistä, elämänilon\npalausta, kun pääsevät ajaksikin takasin luonnon välittömään\nyhteyteen. Kaupunkilaisiin saleihinsa he hankkivat ruukkukasveja,\nmaisemamaalauksia, häkkilintuja ja muuta sellaista ylläpitämään edes\nmuistoa heidän alkuperäisestä yhteydestänsä luonnon kanssa.\n\nMutta juurevimpana, eheimpänä, lujimpana pysyy yhteys luonnon kanssa\nsiinä ihmisessä, joka ikänsä kaiken on omilla ruumiinvoimillaan tämän\nmaaemon pintaa viljellyt. Hän kasvaa ikäänkuin yhteen luonnon kanssa.\nKun auer väräjää keväisen päivän paahteessa ja lämminnyt maa kuohkeana\nmurentuu hänen sahransa tieltä, niin huokuu multa häntä itseänsä. Häntä\nitseänsä huokuu kotoinen havumetsä, jossa talviset hongan lastut ovat\nhänen piiluamisensa jäliltä kanervikkoon sulaneet. Häntä itseänsä\nhuokuu kevään koko uhkuva elämä, niinkuin hänen lastensa pilpatus\ntanhuviita ja poluilta. Se luonto, mikä hänen ympärillänsä on,\nkaikkialla yhtyy muistoihin hänen kättensä töistä, peratut pellot,\nkaskiahot, perunakuopat, tiet, ojat, harmaa mökki, navetta\nolkikattoinensa. Tunto, että tämä luonto tuottaa välittömän hedelmän\nhänen ponnistuksillensa, että se kasvattaa hänen kynnöistänsä ja\nkylvöistänsä leivän, se se niin erottamattomasti kiinnittää hänet\nviljelemäänsä maahan ja asumaansa kotoon.\n\nTosin voi kaupunkilainenkin tai maakartanon herrasisäntä, jonka omat\nruumiilliset voimat eivät koskaan tule välittömään tekemiseen mullan,\nkivien, honkien ja kaikenkaltaisten luonnonvoimien kanssa, olla\nkotoonsa kiintynyt, ja jos esimerkiksi valtiovalta lähettää hänen\nluokseen santarmit kotitarkastuksille ja häätää hänet kotoaan, niin se\nloukkaa koko hänen olentoansa, ikiajoiksi haavottaa häntä ja tuntuu\nhänestä pahimmalta mitä hänelle suinkin voidaan tehdä. Mutta vielä\ntuhat kertaa kiinteämmin on maahansa sitoutunut se, joka on omin\nruumiillisin voimin luonut sen rakennuksen, jossa asuu, sen halkopinon,\njosta ottaa lämpimänsä, sen pellon, josta saa leipänsä. Hänen kotinsa\nei ole ainoastaan muutama huone, vaan koko se luonto, johon hänen\nruumiillisten ponnistustensa näkyvät tulokset ovat ikiajoiksi\nsulautuneet.\n\nSanalla sanoen: maata omin voimin viljelevän ihmisen suhde luontoon on\nitsenäinen suhde, joka sisimmässä itsessään ei tunne mitään alistumista\njoidenkin ulkopuolisten inhimillisten asetusten alaiseksi. Maan\nviljelemisen ja asumisen oikeus toisin sanoin ei häneen nähden voi olla\nmuiden ihmisten hänelle antama, vaan hän aina käsittää sen omaksi\nsyntyperäiseksi oikeudekseen. Maa itse tarjoutuu, antautuu hänen\nkättensä työlle. Työntekijälle maa kasvaa, eikä tunne välillä ketään\nkolmatta, joka sitä omistaisi siihen työtä tekemättä.\n\nSentähden, jos viljelemättömän maan ollessa anastettuna yksityiseen\nomistukseen maattoman täytyy maanomistajalta _vuokrata_ maata, sitä\nviljelläkseen, niin tämä puhtaasti muodollinen seikka ei lainkaan muuta\nmaaemon suhdetta työntekijäänsä ja työntekijän suhdetta maaemoon.\nNiinkuin ennenkin maa antaa työntekijälle saman sadon hänen työnsä\npalkaksi, ja niinkuin ennenkin työntekijä tuntee maaemon omakseen ja\nsuhteensa siihen itsenäiseksi. Kaikki kontrahdit ja paperipykälät,\njoilla hän pakosta sitoutuu antamaan puolet työnsä tuloksista jollekin\nsyrjäiselle ja suostuu kaikkiin tämän vaatimuksiin, ne tuntuvat hänestä\noleettomilta ihmispahuuden keksinnöiltä, joita hän ei voi välttää,\nmutta hänen ja maan väliseen suhteeseen niillä ei ole mitään\nvaikutusta.\n\nTätä seikkaa ei voi koskaan täysin käsittää se, joka ei omin voimin tee\nmaatyötä. Tosin voi moni maalainen herrasmies rakastaa kotikartanoansa\nja ymmärtää mitä on ihmisen itsenäinen suhde luontoon. Mutta hän ei voi\nymmärtää, että torpparilla voisi tai saisikaan olla samallainen suhde\nsiihen maahan, jota hän ainoastaan vuokraa. Ja kumminkin on torpparilla\nvielä paljon, paljon voimakkaampi ja itsenäisempi suhde maahan, sillä\nhän on _työllänsä_ siihen liittynyt. Jos maanomistaja sen täysin\nkäsittäisi, niin en luule, että niin julmaa ihmistä olisi, joka\ntuleentuvan viljan riistäisi kylväjältä ja kotihäätöön turvautuisi.\n\nTahtovatko siis torpparit päästä verottomiksi, tai tahtovatko he\nkenties verona maksaa ainoastaan sen, minkä itsenäinen talonomistaja\nkruunulle maksaa.\n\nEi. Torpparit eivät tahdo päästä verottomiksi ja he ovat aina valmiit\nmaksamaan veroina enemmän kuin maksavat ne, joilla on ollut rahaa ostaa\nitselleen itsenäinen talo. Ainoa, mitä torpparit tahtovat ja ovat aina\ntahtoneet, on, etteivät he riippuisi yksityisestä, personallisesta\nmielivallasta. He maksavat kuinka suuria veroja tahansa, kunhan saavat\nmaksaa ne \"kruunulle.\" He tahtovat, ettei heidän ja maaemon välisen\nitsenäisen suhteen yläpuolella olisi mitään ihmispersonaa, joka sanoisi\nomakseen sitä maata, jota he viljelevät ja asuvat. He tahtovat, ettei\nheidän verojansa ja viljelysaikaansa määräisi personallinen mielivalta,\nvaan se sama yleinen \"kruunu\", joka tilallistenkin verot määrää. He\ntahtovat vapaaksi häätöuhkasta, joka kuten Damokleen miekka\nhiuskarvasta riippuu heidän päänsä yläpuolella ja tärvelee heidän\nelämänilonsa. He tahtovat myös, että heidän lastensa kohtalo ei olisi\npersonallisen maanomistajan vallassa, vaan että lapsille periytyisi\noikeus kotimaansa viljelemiseen.\n\nNämä vaatimukset eivät tosin ole toteutettavissa enemmällä eikä\nvähemmällä kuin vuokramaitten ja viljelemättömien alueiden\nsiirtämisellä yksityisten omistuksesta valtion omiksi, eli\näärimmäisesti oikeastaan kaiken yksityisen maanomistuksen\nlakkauttamisella; mutta nämä ovat kuitenkin ne vaatimukset, joiden on\nennen tai myöhemmin luonnon pakosta toteutuminen, -- verisenkö\nvallankumouksen vai aatteellisen selvityksen kautta, se riippuu meistä.\n\nTässä on torppariasian ydin.\n\nMaakysymyksen ratkaisu on todellista ratkaisua ainoastaan mikäli se\ntähän suuntaan tähtää.\n\n\n\n\nMaakysymyksestä meillä ja muualla.\n\n\nEttä maakysymyksen merkitys meilläkin, kuten kaikkialla, on tullut\npolttopisteeseensä, näkyy siitä, että se uuden eduskunnan ensimäisissä\nistunnoissa heti on saavuttanut tärkeimmän kysymyksen sijan.\n\nTosin ei puutu epäilijöitä, jotka väittävät koko tuon kysymyksen\nsaaneen eduskunnassa näin suuren merkityksen ainoastaan senvuoksi, että\nmaaton maalaisväestö, eli rengit, piiat, muonamiehet, torpparit,\nmuodostavat suuren valitsijain enemmistön, joiden ääniä täytyy onkia\noikeilla multalieroilla eikä millään keveän ilman perhosilla.\nMutta tällainen puhe on kaikissa tapauksissa ainoastaan osaksi\ntotta. Maakysymys on etualalla senvuoksi, että se on kaikkien\nyhteiskunnallisten kysymysten pohjakysymys, -- että se on ainoastaan\ntoinen nimitys työväen kysymykselle, että ilman sen ratkaisua koko\ntyöväen kysymys jää ratkaisua vaille.\n\nMaakysymyksestä ovat juuri ehdotukset maavuokraolojen saattamisesta\nuudelle pohjalle astuneet etualalle, toisin sanoen torpparikysymys eli\nmaattoman maalaisväestön asema.\n\nEhdotukset parannuksiksi maattoman väestön asemassa voidaan jakaa\nkahteen suureen luokkaan: maanomistajapuolueiden tekemät ehdotukset ja\nköyhälistöpuolueen tekemät ehdotukset.\n\nOmituista on, että kummankinpuoliset ehdotukset perustuvat yksityisen\nomistusoikeuden säilyttämiseen. Erittäin omituista se ei ole\nmaanomistajapuolueihin nähden, sillä tuskin muuta siltä taholta voi\nodottaakaan. Mutta omituisempaa se on sosialistipuolueeseen nähden.\nTällä seikalla on pääasiassa seuraava syy:\n\nSosialismi syntyi ja sai kasvuvoimansa alkujaan heränneestä\nihannevaltion aatteesta ja uskosta mahdollisuuteen sitä toteuttaa. Tämä\nihannevaltio sisältää, että maa ja kaikki tuotantovälineet joutuisivat\nvaltion omaksi. Tämmöisen ihannevaltion toteuttamista varten\nsosialistit arvelivat ennen kaikkea tarvitsevansa valtiollista valtaa,\nja näin on valtakysymys luonnollisesti astunut etualalle, jopa siihen\nmäärään, että puheet ihannevaltiosta ovat joutuneet muodista pois\nja täyden miehen nimeä saattaa kantaa ainoastaan se, joka\n\"lapsellisuuksia\" höpisemättä ja \"utopioihin\" uskomatta osasi\ntarmokkaasti tuota aineellista valtakysymystä ajaa. Tämän\ntaistelun ohella sosialismi ajaa puolittaisia eli niinsanottuja\npaikkausparannuksia yhteiskunnallisissa oloissa senvuoksi, että kansan\njoukkoja ei voi pitää ajan pitkään pelkässä odotuksessa. Niinpä on\nmaakysymyksenkin laita. Sosialistisessa ihannevaltiossa maa on kyllä\nvaltion oma, eikä mitään yksityistä maanomistusoikeutta ole.\nMutta ennenkuin tähän ihanteeseen päästään, täytyy turvautua\npaikkausparannuksiin. Ja niin on käynyt, että sosialistienkin taholta\ntehdyt ehdotukset säilyttävät yksityisen maanomistusoikeuden, koettaen\nvaan saada aikaan vuokraoloissa niin suuria lievennyksiä, kuin\nmahdollista.\n\nKuitenkin on maanomistajien ja köyhälistön ehdotuksilla suuri\noleellinen erokin.\n\nMaanomistajien ehdottama torpparilaki, joka suurella\nvapaamielisyydellään on niin hämmästyttänyt maailmaa, voi näet olla\nmaanomistajille aivan vaaraton, vaikkapa se olisi vieläkin\nvapaamielisempi. Voitaisiin säätää muitta mutkitta vaikkapa\nsellainenkin laki, että torppari on täydelleen isännän veroinen, jopa\nettä torpat eivät saa olla muuta kuin perintötorppia, eikä se laki\nsittenkään maanomistajia vahingoittaisi. Sillä seuraus olisi vaan se,\nettä koko torpparilaitos häviäisi ja lakia ei lainkaan voisi ketään\nkohtaan sovelluttaa. Voimme ajatella esimerkiksi, että maanomistajat\njättäisivät torppariensa hallussa olleet erämaat yksinkertaisesti\nviljelemättä (hävittäisivät torpat), ja käyttäisivät tämän kautta\näärimmilleen halvistunutta työvoimaa omien kotitilustensa viljelemiseen\nrenkien avulla. Ehdotus pakkolunastuslaista, eli torpparien oikeudesta,\nsiinä tapauksessa että torppaa aijotaan hävittää, lunastaa se omakseen,\nlienee tuskin tosi mielessä ehdotettu. Sitäpaitsi se auttaa ainoastaan\nsellaisia torppareita, joilla on varaa ostaa itselleen maatila, ja\nsellaiset torpparit kuuluvat oikeastaan koko torpparikysymyksen\nulkopuolelle. Oivaltaen tämän suuren ja ratkaisevan puutteen\nmaanomistajapuolueiden ehdotuksissa, mikä voisi koko kysymyksen viedä\nharhaan, ehdottavat sosialistit oman torpparilakinsa ohella toisen\nmääräyksen, nimittäin viljelyspakon. Tarkotus on sanoa maanomistajalle:\nsinun _täytyy_ viljellä erämaitasi.\n\nTässä yhteydessä en tahdo ruveta tätä ehdotusta yksityiskohtaisesti\narvostelemaan. Se on kaikissa tapauksissa rehellisesti tarkotettu.\nSosialistit kuitenkin itse myöntävät, että sekin on ainoastaan\npaikkausparannus. Se yhä edelleen jättää yksityisen maanomistusoikeuden\nvoimaansa, ja siinä on senkin heikkous. Ellei mennä asian ytimeen,\nyksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamiseen, voivat maanomistajat\n_aina_ tehdä tyhjäksi kaikki paikkausparaunuspuuhat. Me kuvailemme\ntietysti näin etukäteen, että kun laki käskee maanomistajaa viljelemään\nerämaitansa, niin hän tietysti ei voi tehdä muuta kuin panna torpparit\nkorpeen ja suostua kaikkiin torpparilain määräyksiin elinkautisista ja\nperinnöllisistä vuokraoikeuksista. Otaksukaamme nyt, että kartano olisi\nlain kautta _pakotettu_ edelleen viljelemään torpparien hallussa\nolleita maita. Sellaisessa asemassa on kaikkein luonnollisin selvitys\nheidän kannaltaan se, että he yhdistävät entiset torpanmaansa useiksi\npuoli-itsenäisiksi taloiksi, joita hoitavat ja viljelyttävät voutien\nja renkien avulla. Tiedänkin muutaman ison kartanon, missä\ntämänsuuntaisiin alustaviin toimiin jo on ryhdytty, eikä edes vielä\nvastaisen viljelyspakon pelossa, vaan yleensä vaan vastenmielisyydestä\nvuokralaitokseen, joka alkaa saada maanomistajalle epäedullisen\nkäänteen. Ja, ellen erehdy, ennustanevat Laukonkin mailla viime aikoina\nahkeraan liikkuneet maamittarit jotakin samantapaista.\n\nVoi tosin sanoa, että \"taktilliselta\" kannalta tämmöinen seuraus\nviljelyspakkolaista, nimittäin torpparien muuttuminen rengeiksi,\nvaikkei sosialistein suoraan tarkottamaankaan, kuitenkaan ei olisi\nsosialismille haitaksi, koska se kasvattaisi rautaisen palkkalain\nalaista maaköyhälistöä, joka paremmin kuin nykyinen torppariaines olisi\ntaipuisa liittymään yhteisvoimaksi sosialidemokratian kanssa. Saattaa\nniin olla. Mutta aivan epäilemätöntä on, että moinen asian käänne olisi\njyrkässä ristiriidassa maalaisköyhälistön ydinpyrintöjen kanssa. Maahan\nkäsiksi pääseminen on maalaisköyhälistölle niin tärkeä, ettei se sen\nsaamisen mahdollisuuksia, jotka _nyt_ tarjoutuvat, voi vaihtaa\nihanimpiinkaan tulevaisuuden valtioihin. Sillä maalaisköyhälistö ei\nyleensä pyydä nykyisyydeltä eikä tulevaisuudelta mitään muuta kuin\nsaada _vuokrata_ maata. Ja sen ainoa todellinen parannusvaatimus on,\nettei se tarvitsisi vuokrata yksityiseltä maanomistajalta vaan\nvaltiolta, jolloin se pääsee personallisen mielivallan orjuudesta.\n\nEikö siis maalaisköyhälistö tahdokaan päästä \"omistamaan\" maata? Ei. He\neivät tahdo velkaantua olemalla pakotetut lunastamaan jotain\npalstatiloja omikseen. Juuri sitä ainoata he pitävätkin tosi\nparannuksena, että he voisivat päästä maahan käsiksi omistamatta\nkapitaalia tai tarvitsematta tehdä velkaa.\n\nTorpparit ovat tosin siellä täällä ympäri maata ruvenneet lunastamaan\nitselleen palstatiloja valtion välityksellä yhteisesti ostamistaan\nmaatiloista. Mutta nämä ovat yksityisiä tapauksia, jotka eivät suinkaan\nilmaise maalaisköyhälistön yleistä mieltä. Varakkaammat maanvuokraajat,\njotka eivät tarvitse velkaantumista pelätä, eivät suinkaan muodosta\nmaalaisköyhälistöä, vaan siihen kuuluvat valtavana enemmistönä rengit,\nmuonamiehet, kapitaalittomat torpparit ja mäkitupalaiset. Tämä\nkansanluokka, vaikkei se ole yleensä selvillä yhteiskunnallisista\nkysymyksistä, ymmärtää maakysymyksen perinpohjin. Se katsoo suurella\nepäluulolla \"herrain\" pyrintöjä tehdä väkisinkin heistä itsenäisiä\npikku maanomistajia. Heistä näyttää, että suurtilain omistajat, jotka\nnyt saavat maatiloistaan valtion välityksellä hyviä hintoja, vetäytyvät\nainoastaan ajaksi niinkuin hämähäkit keskelle verkkoansa odottamaan,\nanastaakseen ajan tultua pakkohuutokaupalla ja polkuhinnoista\nvelkaantuneilta torppareilta entiset maansa takasin. He vainuavat myös,\nettä jos tällaisen talouden kautta valtion raha-asiat menevät\nrappiolle, niin tyhjentyneet rahakammiot joutuvat viime tingassa juuri\nheidän uudelleen täytettäviksi.\n\nKaikessa tässä epäluulossa voi olla hyvin paljon perää ja mitä enemmän\nsiihen syventyy, sitä enemmän perää siinä huomaa olevan.\n\nMaakysymystä _ei voida_ ratkaista pysymällä kiinni yksityisen\nmaanomistuksen periaatteessa.\n\nNiinkuin entistä orjuutta ei voitu poistaa parannuksilla orjain\nasemassa, vaan ainoastaan vapauttamalla orjat, niin ei maakysymystäkään\nvoida ratkaista säilyttämällä yksityistä maanomistusta ja parantamalla\nainoastaan vuokraoloja, vaan ainoastaan vapauttamalla maa yksityisestä\nomistusoikeudesta.\n\nNiiden ulkopuolella meidän maatamme ilmenneiden ehdotusten joukossa,\njotka tulevaisuuden valtiota odottamatta eivät aristele perustaa\nparannussuunnitelmaansa yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamiseen,\non Henry Georgen ehdotus minun käsittääkseni sekä älykkyytensä,\nperinpohjaisuutensa että ihmeellisen kohtuutensa puolesta paras.\n\n\"Omistusoikeus -- sanoo Henry George eräässä kirjassaan -- ei perustu\ninhimillisiin, vaan luonnon omiin lakeihin, eli toisin sanoen, Jumalan\nlakeihin. Omistusoikeuden pyhyys on ilman muuta selvä jokaiselle eikä\nsitä vastaan voi mitään sanoa. Sitä vastaan rikkominen, tapahtuipa se\nyksityisen tai kokonaisen kansan puolelta, ansaitsee aina varkauden\nnimeä. Ihminen, joka kalastaa, kasvattaa omenapuuta, elättää vasikkaa,\nrakentaa taloa, konetta, ompelee pukua tai piirustaa kuvaa, ansaitsee\ntyöllään yksinomaisen omistusoikeuden näihin työnsä tuotteisiin;\nhänellä on täysi oikeus lahjoittaa, myydä tai testamentata niitä. Koska\nme emme ole luoneet maata, vaan se esiintyy ainoastaan ajallisena\nasuinpaikkana vaihtuville ihmissukupolville, niin että jokaisella maan\npäälle tulevalla ihmisellä on maahan elinaikanansa yhtäläinen oikeus,\nniin on selvä, ettei kellään voi olla mitään _yksinomaista_\nomistusoikeutta maahan, ja että _kaikkien_ ihmisten oikeudet siihen\novat tunnustettavat yhdenveroisiksi ja luovuttamattomiksi. Jokaisen\nihmisen oikeutta johonkin maahan rajottaa tietysti kaikkien toisten\nyhtäläinen oikeus samaan maahan. Näin ollen täytyy sen ihmisen, joka\npitää hallussaan jotain maapalaa, maksaa yhteiskunnalle korvausta siitä\netuoikeudestaan, että hän saa _yksin_ pitää hallussaan tätä maapalaa.\n\n\"Kun verotamme rakennuksia, viljapeltoja, talousesineitä, säästettyä\nrahaa tai muuta sellaista rikkautta, niin silloin riistämme\nyhteiskunnan jäseniltä sitä, mikä oikeuden mukaan on pidettävä heidän\nomaisuutenaan -- me loukkaamme omistusoikeutta ja lain nimessä\nharjotamme ryöstöä. Mutta jos verotamme maaperän arvoa, niin silloin\notamme yhteiskunnan jäseniltä sellaista, mikä ei ole heidän omaansa,\nvaan kuuluu yhteiskunnalle, ja mitä ei voi antaa jollekin yksityiselle\nilman vahinkoa muille yhteiskunnan jäsenille. Näin ollen me loukkaamme\noikeamielisyyden lakia, jos verotamme työtä ja sen tuotteita, ja me\nloukkaamme oikeamielisyyden lakia myös silloin kun _emme_ verota\nmaaperän arvoa. Sentähden ehdotamme, että kaikki verot poistettaisiin\npaitsi maaperän arvoa kohtaavat verot.\n\n\"Se mitä me ehdotamme ei ole mikään kiinteimistövero, sillä\nkiinteimistöön luetaan myös rakennukset ja maahan pantu työ; ei se ole\nmyöskään mitään maaveroa, sillä emme me tarkota että maa yleensä\nverotettaisiin, vaan ainoastaan se maaperän hinta, joka ei riipu maan\npäälle tehdyistä laitoksista eikä parannuksista, vaan ainoastaan\nluonnon eduista, väestön kasvamisesta ja yhteiskunnan edistyksestä.\n\n\"Tämän yhden maaperää kohtaavan veron käytäntöön ottamisesta täytyy\nolla tämmöisiä seurauksia:\n\n\"I. Tämä vero vapauttaa meidät veronkantaja-armeijasta ja muista\nvirkamiehistä, jotka ovat välttämättömät nykyisten verojen kokoomista\nvarten, sekä tuottaa välittömästi valtiolle suuremman osan kaikesta\nsiitä mitä veroilla yleensä kansalta otetaan; hallituskoneisto tulee\nsitäpaitsi sen kautta yksinkertaisemmaksi ja halvemmaksi jopa\nrehellisemmäksikin. Sillä se vapauttaa meidät niistä veroista, jotka\nehdottomastikin johtavat petoksiin, vääriin valoihin, kavalluksiin, ja\nlahjomuksiin. Maa on nimittäin kaikkinensa näkösällä eikä sitä\nmitenkään voi salata; maan hintaa käy määrääminen helpommin kuin\nminkään muun hintaa, senpä vuoksi saattaa ehdottamaamme veroakin koota\nkaikkein vähimmillä kulungeilla ja vähimmin yhteiskunnallista\nrehellisyyttä vahingoittaen.\n\n\"II. Se on tavattomassa määrässä lisäävä kaikkea tuotantoa, poistamalla\nnykyisten verojen painavaa vaikutusta työhön ja säästäväisyyteen; se\ntekee maan helpommin saatavaksi niille, jotka tahtovat sitä hyväkseen\nkäyttää, sillä se on tekevä vaikeammaksi arvokkaan maan pitämistä\nhallussa, ellei sitä itse käytä hyväkseen vaan ainoastaan odottaa\nvastaista hinnan nousua. Työn tuotteiden verottaminen yhdeltä puolen ja\nmaaperän arvon vapauttaminen verosta toiselta puolen, johtaa\nvääryyksiin varallisuuden jakautumisessa; varallisuus keskittyy\nmuutamien harvain käsiin muodostaen suuria omaisuuksia sillä aikaa kuin\njoukko köyhtymistään köyhtyy. Tämä varallisuuden väärä jakautuminen\njohtaa yhdeltä puolen laiskan ja tuhlaavaisen ihmisluokan syntymiseen,\nkoska he ovat liian rikkaita, ja toiselta puolen niinikään laiskan ja\ntuhlaavaisen ihmisluokan syntymiseen, koska he ovat liian köyhiä, ja\nniin ollen se suuressa määrin vähentää tuotantoa. Väärä varallisuuden\njakautuminen luopi yhdeltä puolen kauheita miljoonanomistajia ja\ntoiselta puolen kulkureita ja kerjäläisiä, se synnyttää varkaita,\nhuijareita, yhteiskunnallisia parasiitteja kaikkea lajia, ja vaatii\nsamalla suunnattomia summia ja äärettömiä voimia järjestysmiesten,\npoliisien, oikeuksien, vankilain ja muiden varokeinojen ylläpitämiseksi\nyhteiskunnallisen turvallisuuden nimessä.\n\n\"Siinä ne syyt, joiden nojalla me pidämme yhtä ainoata maaperäveroa\npelastavana toimenpiteenä. Emme kuvaile, että moinen vero muuttaisi\nihmisluonnetta, sitä ei voi aikaansaada muuten kuin kukin itseensä\nnähden; mutta se luopi olosuhteita, joiden vallitessa ihmisluonne on\nkehittävä kaikkea parasta sen sijaan kuin se nyt kehittää kaikkea\npahinta. Se on aikaansaava niin suuren lisäännyksen varallisuuden\ntuotannossa, ettemme sitä nyt pysty vielä aavistamaankaan. Se on ennen\nkaikkea tekevä oikeutta varallisuuden jakautumisessa. Se on hävittävä\nsellaisen köyhyyden, johon ihminen ei ole itse vikapää. Se on hävittävä\nmyös tuon ihmisluonnetta turmelevan voitonhimon. Se on antava ihmisille\nainakin mahdollisuuden olla sellaisina oikeamielisinä, järkevinä ja\nhyvinä ihmisinä, jommoisina he tahtoisivat olla.\"\n\nNiille lukijoille, joiden on vaikea ymmärtää ylläolevaa Henry\nGeorgen omasta kirjasta otettua esitystä, olkoon tässä vielä\nyksinkertaisemmalla kuvauksella asia selvitetty:\n\nKuvailkaa koko valtion asemesta vaan jotain oman kotiseutunne\npaikkakuntaa. Kuvailkaamme, että tällä paikkakunnalla, niinkuin\nuseimmasti onkin, maa on jakautunut ihmisten välillä seuraavasti:\nSuurimman alan omistaa rikas, enimmäkseen ulkomailla oleskeleva\nkartanon herra; pienempiä aloja omistavat tilalliset, jotka itse\nhoitavat maataloutta; enemmistön paikkakunnan asukkaista muodostaa\nmaattomien joukko, jotka ovat kartanon tai tilallisten renkeinä ja\npiikoina, ja vihdoin on jonkun verran myös hyyryllä asuvia\nkäsityöläisiä ja muuta työväkeä, joka elää päiväpalkoilla. Otaksukaamme\nnyt, että kaikki tämän paikkakunnan asukkaat tulisivat siihen\nvakaumukseen, että maan pitää olla yhteistä ja päättäisivät käyttää\nmaata tämän vakaumuksensa mukaisesti.\n\nKuinka heidän olisi menetteleminen?\n\nOttaa maa niiltä, jotka sitä pitävät hallussaan ja antaa jokaisen\nkäytettäväksi sen mukaan mikä pala kutakin enin miellyttää, olisi\nmahdotonta, koska ilmaantuisi monta halukasta samalle maapalalle ja\nniin syntyisi loppumattomia riitoja. Yhtyminen yhdeksi viljelyskunnaksi\nniin että kynnettäisiin, kylvettäisiin, korjattaisiin yhteisesti ja\nsitten vasta sato jaettaisiin, on myöskin sopimatonta, sillä toisella\non auroja, hevosia, ajokaluja, toisella ei ole, ja sitäpaitsi muutamat\nasukkaista eivät osaa eivätkä edes jaksakaan tehdä maatyötä. Jakaa maa\nsellaisiin osuuksiin, jotka laatunsa puolesta ovat keskenään\nyhdenveroisia on hyvin vaikeata. Erilaatuista ja -arvoista maata ei\nvoi jakaa niin että jokaiselle tulisi osaa sekä parhaasta että\nkeskinkertaisesta ja huonosta maasta ja vielä pelto-, niitty- ja\nmetsämaasta. Siten syntyisi liian paljon osia. Sitäpaitsi moinen jakelu\non vaarallinen sen puolesta, että maatyöhön haluttomat tai kovassa\npuutteessa olevat ihmiset tulisivat luovuttamaan maansa rahasta\nrikkaammille ja niin syntyisi jälleen suurtilallisia.\n\nPaikkakunnan asukkaat päättävät siis jättää maat olemaan niiden\nhallussa, joilla ne nyt ovat, mutta velvottavat omistajia maksamaan\nyhteiseen kassaan rahaa sen mukaan kuinka paljon ja kuinka edullisessa\npaikassa kullakin maata on hallussaan, ja myös sen mukaan minkä\nlaatuista itse maaperä on, siihen pantuja töitä ja parannuksia\nlukuunottamatta, ja näin karttuneet rahat sitten jaetaan\npaikkakuntalaisten kesken tasan.\n\nKoska sellainen rahain kokoominen ja sitten taas jakaminen tasan\njokaiselle asukkaalle tuottaa vaikeuksia, ja kun kuitenkin kaikki\nasukkaat maksavat rahaa yleisiin tarpeisiin, kuten kouluihin,\npaloruiskuihin, teiden ja siltain rakennukseen ja kunnossapitoon ja\nnäitä rahoja on aina niukalta kunnallisessa varastossa, niin asukkaat\npäättävät olla jakamatta noita rahoja ja käyttää niitä suoraan yleisiin\ntarpeisiin.\n\nNäin nyt siis jokainen saa maksaa yhteisiin tarpeisiin meneviä varoja\nsen mukaan kuinka paljon, missä ja millaista maata hänellä on\nhallussaan.\n\nMihin asemaan kukin paikkakunnan asukkaista siis tulee, sittenkuin\nasiat ovat tällä tavalla järjestetyt?\n\nEnsiksikin: se rikas maanomistaja, joka enimmän aikansa oleskelee\nulkomailla ja jolla on suuria viljelemättömiä aloja hallussaan,\ntietysti heti huomaa epäedulliseksi pitää hallussaan viljelemätöntä\nmaata, jota hän on tähän asti saanut pitää verosta niin hyvin kuin\nkokonaan vapaana. Nyt ei enää kannata pitää hallussaan viljelemätöntä\nmaata, koska siitä saa maksaa aivan saman veron kuin viljellystäkin.\nSyntyy siis viljelyspakko. Hänen täytyy joko viljellä erämaitansa\ntaikka luopua niistä. Sellainen viljelyspakko on luonnollinen, eikä\nmikään keinoteltu.\n\nToiseksi: mihin asemaan tulevat tilalliset, joilla on paljon viljeltyä\nmaata mutta vähän viljelemätöntä? Heidän asemansa pysyisi muuten\nverojen puolesta jotenkin ennallaan. Mutta kun maattoman väestön asema\nparantuisi, niin sen seurauksena olisi vieraiden työvoimien\nkallistuminen, ja silloin tilalliset näkisivät parhaaksi supistaa\nmaa-alueitansa ja viljellä pienempiä aloja väkiperäisemmin, jolloin he\npääsisivät myös entistä pienemmillä veroilla.\n\nKolmanneksi vihdoin: mistä syystä maattoman väestön tila parantuisi?\nSe parantuisi sen vuoksi, että saisi haltuunsa ne maat, jotka\nsuurtilallinen ja keskinkertainen tilallinen olivat jättäneet. Maan\nsaanti olisi sitäkin runsaampi, koska suurtilalliset luultavasti\nkokonaan luopuisivat maan omistuksesta, ja sen he tekisivät senvuoksi,\nettä kukaan ei rupeisi entisillä ehdoilla yksityiseltä maata\nvuokraamaan, kun olisi saatavana maata ainoastaan veroa vastaan\n_yhteiskunnalle_. Itse asiassa kaikki maan hallussa pitäminen\nkadottaisi omistusoikeuden luonteen ja muuttuisi vuokraoikeudeksi,\njossa vuokran antajana esiintyisi yhteiskunta eikä enää personallinen\nmielivalta, eli kävisi juuri niinkuin torppari- ja muu maaton väestö on\naina haaveksinut.\n\n\n\n\nMitä siis nyt olisi tehtävä yleensä ja mitä Laukon lakkolaisiin nähden\nerittäin?\n\n\nTietysti voi Henry Georgen ehdotusta vastaan muistuttaa samaa kuin\nkaikkia muitakin, nimittäin, että se kyllä olisi hyvä, jos vaan olisi\nmahdollisuuksia saada se toteutetuksi. Ja totta onkin, että asia\nnäyttäisi epätoivoiselta, jos pitäisi odottaa milloin maata ja muita\nluonnonrikkauksia anastaneet luokat siihen suostuisivat. Sillä, kuten\nalussa huomautimme varallisuuden epätasainen jakautuminen perustuu\ntähän anastukseen. Jos siis rikkaat suostuisivat toteuttamaan Henry\nGeorgen ehdotusta yhtenäisestä maa-arvoverosta, niin he sillä\nsuostuisivat luopumaan valta-asemastaan. Mutta kaikki sotajoukot,\nkaikki tykistöt, kuularuiskut, linnotukset, pansarilaivat ovat olemassa\njuuri suojellakseen tuota ravintolähteiden yksinomaista anastusta;\nvoipipa sanoa, ettei sotalaitoksen ylläpitämisestä mikään kansa voi\npäästä niinkauvan kuin sen yhteiskuntarakennus perustuu maaperän\nyksityiseen omistamisoikeuteen. Näemme jokapäivä esimerkkiä siitä,\nkuinka äärettömän tärkeänä valtaluokat juuri tätä ravintolähteiden\nomistusoikeutta pitävät, he kun ovat valmiit mestauttamaan tai tyrmiin\nheittämään puolet yhteiskuntaa, entiset ystävänsä, parhaat neronsa,\nkaikki, mikä kansassa on jaloa ja vapautta rakastavaa, jos vaan\nhienoinkin epäluulon varjo lankeaa, että jotakin on tekeillä tuota\nomistusoikeutta vastaan. Ja kun niin kerran on, niin tahtovatpa todella\nkadottaa merkityksensä kaikki parannusehdotukset, jotka perustuvat\nodotettuihin myönnytyksiin siltä taholta ja siinä asiassa.\n\nÄskettäin -- tänä syksynä -- kysyi muuan Leo Tolstoin läheinen ystävä\niäkkäältä vanhukselta, joka, kuten tunnettu, on voimakkaasti\nkannattanut Henry Georgen yhtenäisen maa-arvoveron aatetta, miten hän\nluulee tämän aatteen voivan tulla toteutumaan, kun hän ei kumminkaan\nusko mihinkään valtakunnan duumiin eikä parlamentteihin. Tolstoi, tuo\nsuuri _kaikkien_ ihmisten ystävä, vastasi: \"Se on totta, teoriassa en\nusko, mutta sittenkin sanon: kenties se voi mennä sitäkin tietä,\n_kenties_!\" -- Oli lausunut sen äänellä, joka pannen suurinta painoa\nsanalle _kenties_, osotti hänessä vieläkin elävän kaukaista toivoa,\nettä se luokka, johon hän on itse kuulunut ja jonka täytyy paremmin\nkuin minkään muun luokan voida ymmärtää valtansa riippuvan\nyksinkertaisesti vaan ihmiskunnan yhteisen ravintolähteen\nanastamisesta, sittenkin vihdoin taipuu ja tekee tehtävänsä. Se on\nkaikissa tapauksissa Tolstoin uskonnolliselta kannalta katsoen tämän\nluokan ainoa tosi tehtävä, sen ainoa tie totuuteen ja elämään.\n\nTällä ei tietysti ole suinkaan sanottu, että köyhälistön pitäisi jäädä\nodottamaan milloin moinen mielenmuutos yläluokassa sattuu. Löytyy\nmuitakin mahdollisuuksia aatteen toteutumiseen.\n\nMuuan mahdollisuus voisi esimerkiksi olla siinä, että\nsosialidemokraatinen puolue, joka on valtiollisessa elämässä ottanut\nerikoisesti ajaakseen myös maalaisköyhälistön asiaa, poistaisi\nohjelmastaan asteettaisen tuloveron, joka ei maalaisoloihin sovi, ja\nsen sijaan ottaisi ohjelmaansa yhtenäisen maa-arvo veron, ajaakseen sen\nperille silloinkuin tämä puolue saavuttaa ratkaisevan enemmistön ja\njolloin kuitenkin ulkonaiset syyt sitä vielä estävät ihannevaltion\nvälittömästä toteuttamisesta. Henry Georgen aate ei vastaa täydelleen\nsosialisen ihannevaltion edellyttämää järjestystä. Tämä ihannevaltio\nkyllä niinkuin Georgenkin aate edellyttää, että kaikki maa joutuisi\nvaltion eli yhteisön omaksi, mutta ihannevaltion mukaan maa ei tulisi\nyksityisten vuokrattavaksi valtiolta, kuten Georgella, vaan valtio\nesiintyisi myöskin maalla työn teettäjänä, niinkuin on ajateltu sen\nasemaa teollisuuden alalla kaupungeissa. Maanviljelys ihannevaltiossa\nolisi siis suurviljelystä mitä laajimmassa merkityksessä, jota vastoin\nGeorgen ehdotuksen mukaan maa näyttäisi jakautuvan yksityisten\nperhekuntien kesken. Vastakohta ei kuitenkaan ole niin suuri kuin ensi\nkatsaukselta näyttäisi. Sillä, maan jouduttua Georgen esittämällä\ntavalla vapaaksi, on luultavaa, että itsenäistyneet perhekunnat\nkokoontuisivat jälleen asumaan kyläkunnittain ja että alkunsa saisi\nheidän yhteisten etujensa synnyttämä suuremmoinen kooperatiivinen\nliike, jonka johtavaksi keskukseksi hyvinkin voidaan ajatella koko\nmaata käsittävää yhteisöä eli valtiota.\n\nMutta olkoon nyt niinkin, että Georgenkin ehdotus sosialisen\nihannevaltion rinnalla olisi katsottava ainoastaan\npaikkausparannukseksi. Eihän sen seikan pitäisi estää ottamasta sitä\nohjelmaan. Ovathan nuo ohjelmaan otetut ehdotukset viljelyspakosta ja\nasteettaisesta tuloverosta myöskin pelkkiä tunnustettuja\npaikkaustoimenpiteitä, mikäli niitä kapitalistiyhteiskuntaan\nsovitetaan.\n\nEttä köyhälistö pääsisi eduskunnassa toivottuun ehdottomaan\nenemmistöön, siihen on ensimäisenä ehtona se, että maalais- ja\nkaupunkilaisköyhälistö pysyisivät yhdessä eli että sosialidemokraatinen\npuolue todella voisi löytää muotoja, jotka nämä molemmat luokat sulkee\nyksiin kehyksiin. Vakaumukseni mukaan niin ei tule ajan pitkään\ntapahtumaan, ellei sosialidemokraatinen puolue ota ohjelmaansa\nyksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamista yhtenäisen maa-arvoveron\navulla. Väitteeni voi tuntua kummalliselta katsoen siihen, että\nyhtenäisen maa-arvoveron aate on maassamme vielä niin vähän tunnettu,\nmutta sen tunnetuksi tuleminen maaköyhälistön keskuudessa ei todella\ntarvitse enemmän aikaa kuin pieni kipinä tarvitsee polttaakseen\nkokonaisen kaupungin.\n\nMyös se väite, että, huolimatta Georgen aatteen tavattomasta\nlevenemisestä ulkomailla viime kolmena vuonna, sitä ei olisi missään\nmaailman kolkassa vielä käytännössä toteutettu eikä sen seurauksia\nnähty, ei pidä enää paikkaansa. Jo vuonna 1891 otettiin Uudessa\nSeelannissa, Ballancen ministerinä ollessa osa maakorosta maa-arvoa\nkohtaavana verona valtion yleisiin tarpeihin. Pian sen jälkeen\nnoudatettiin samaa menettelyä myöskin Uudessa etelä Walesissa ja etelä\nAustraliassa, jotapaitsi uudessa Seelannissa alettiin samaa\ntulolähdettä käyttää osaksi kunnallistenkin menojen suorittamiseen.\nTämä ei tosin ollut Henry Georgen aatteen _täydellistä_ toteuttamista,\nsillä verona nostettiin ainoastaan pienen pientä osaa maakorosta ja\nsuuri joukko mitä hyljättävimpiä, työntuotetta kohtaavia veroja oli\nvielä jätetty entiselleen. Siitä huolimatta jo tämä osittainenkin\naatteen toteuttaminen on runsain määrin todistanut sen oikeutta ja\nelinvoipaisuutta. Vero kohtasi ainoastaan 0,4-0,8 maaperän arvosta, ja\nkuitenkin muuan koloradolainen veronjärjestelykunta, jonka tehtäväksi\noli annettu tutkia sellaisen veron vaikutuksia itse paikalla, antaa\nsiitä seuraavan lausunnon (\"Report of the Revenue Commision of\nColorado\", Congressional Record, U.S.A., 1900. -- \"Single Tax\", 1901,\ns. 41):\n\n\"Ennen tämän veron voimaanastumista, joka tapahtui v. 1891, vallitsi\nUudessa Seelannissa mitä suurin maakeinottelu. Tuhansittain vaelsivat\ntyöttömät kaupunkeihin työtä hakemaan. Kylät autioituivat. Mutta ilman\nmitään lakisäädöksiä, jotka olisivat työpalkkoja tai työtuntien määrää\njärjestelleet, alkoi heti tämän veron voimaan astuttua työpalkka\nkohota, työaika lyhetä, elintarpeiden hinta halveta. Työväen elinehdot\nparanivat ja työtönten joukko hävisi kokonaan. Vuodesta 1891 vuoteen\n1898 kasvoivat peltomaat alalleen 3,522,091 akriila, kylvöniityt\n3,278,501 akrilla, maaparannusten arvo kohosi 8 milj. dollarilla ja\nkaikkialla ilmeni teollisuuden merkillinen elpyminen. Ja väestön\nvähenemisen asemesta, jota oli ennen veron voimaanastumista huomattu\nmaastamuuton kautta syntyneen, alkoi väkiluku kasvaa (noin 15\ntuhannella vuosittain), ja tämä kasvaminen jatkuu näihin päiviin asti.\nUudessa etelä Walesissa otettiin samallainen maa-arvoa kohtaava vero\nkäytäntöön vuonna 1895. Maan teollinen tuotanto oli siihen saakka ollut\nmitä surkeimmassa tilassa. Veron käytäntöönotto alkoi kohta täälläkin\npanna asiat paremmalle kannalle. Työpalkka nousi ja työnsaanti tuli\nhelpommaksi. Kolmena vuonna ennen veroa oli työtönten lukumäärä\nkasvanut, kolmena vuonna veron jälkeen se oli säännöllisesti vähennyt.\nHeti veron voimaanastumisen jälkeen särkyi suuri joukko kartanoita\npikkutiloiksi, jotka myytiin työtätekeville siirtolaisille;\nviljelysmaiden ala suureni kerrallaan enemmällä kuin 50 prosentilla.\"\n\nTämä Georgen aatteen käytännöllinen toteutuminen ei jäänyt huomaamatta\nEnglannissa, ja huhtikuussa vuonna 1906 vaati hallitus kolmelta\naustralialaisen siirtomaan kuvernööriltä lausuntoja siellä käytäntöön\notetun uuden veron vaikutuksista. Ja näiden hallituksen omien\nasiamiesten lausunnoista (ne ovat julkaistut parlamentin Sinisessä\nkirjassa, elok. 1906, nidos 3191), on Englannin hallitus ollut\ntilaisuudessa näkemään, että tuon koloradolaisen tutkijakunnan\ntiedonannot eivät ole mitään mielikuvituksen tuotteita. Erittäin paljon\npainoa on näissä lausunnoissa pantu siihen seikkaan, että uusi vero\nniin ehdottoman ehkäisevästi vaikuttaa maakeinotteluun. Mutta tämähän\nmaakeinottelu se juuri onkin pääsyy köyhän kansan maattomuuteen.\n\nAivan viimeisinä aikoina on Uusi Seelanti merkillisine tilastoineen\nollut yhä suuremman huomion esineenä. Erittäinkin on Englannin\nmaataomistavien lordien keskuudessa tämä juttu herättänyt levotonta\nliikettä. Helppo on tähän asti ollut ylenkatseellisella vaikenemisella\npainaa Georgen ehdotukset kuulumattomiin, mutta elävään tosiasiaan\nnähden ei käy enää vaikeneminen. Sen kieltä ymmärtää ja uskoo koko\nmaailma. Vanhoillinen sanomalehdistö, erittäin maailmanlehti \"Times\"\nkoettaa parastaan saadakseen nuo U. Seelannin sosialiset uudistukset\nepäilyksen alaisiksi tai ainakin niiden merkityksen vähennetyksi.\nMutta turhaan. Eilen luin lehdissämme jostain ulkomaalaisesta\naikakauskirjasta lainatun uutisen, jossa sanotaan, että \"valtio- ja\nsanomalehtimiehet maailman kaikilta kulmilta suuntaavat matkansa tähän\nloitoimpaan europalaiseen siirtolaan, -- aivan kuin tiedemiehet\nPasteurlaitokseen Parisiin tai muuhun laboratorioon, missä tehdään\nmaailman kuuluja tieteellisiä kokeita, joiden tuloksilla voi olla\nratkaiseva vaikutus koko ihmiskunnan kohtaloon.\"\n\nMutta otaksukaamme nyt, että meidän eduskuntaamme nähden olisivat\noikeassa ne, jotka väittävät, ettei se pysty toimeenpanemaan mitään\nperinpohjaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, koska se ei ole mikään\nvälitön kansan eduskunta, vaan vallasta riitelevien puolueiden\ntaistelutanner. Otaksukaamme, että valtaluokat todella olisivat sen\ntahallisesti tällaiseksi laittaneet, ja ettei sieltä koskaan tulisikaan\nkuulumaan mitään muuta kuin riitoja siitä kenen maalaisohjelma on paras\nja riidan lopputulokseksi aina jäisi että maalaisolot pysyisivät\nentisellään. Otaksukaamme, ettei köyhälistöpuolue koskaan voisi\npäästä enemmistöön, koska kaikki puolueet sellaisessa eduskunnassa\naina hajaantuvat kahtia juuri silloinkuin ne ovat enemmistön\nsaavuttamaisillaan. Eiväthän tämmöiset otaksumiset olekaan kaikkia\nniihin viittaavia oireita vailla. Olisiko silloin maalaisköyhälistön\nasia toivoton? Eivätkö he siis milloinkaan pääsisi syntyperäiseen\noikeuteensa, maan itsenäiseen nautintoon? Jäisikö heidän asiansa\nsittenkin riippumaan vaan siitä, milloin valtaluokat omantuntonsa\npakottamina luopuisivat maan ja luonnonrikkauksien anastuksesta?\n\nEi jäisi. Sillä köyhälistöllekin on varattu oma tiensä totuuteen ja\nelämään.\n\nJa se tie on _lakko_.\n\nEi tosin sellainen yksistään taloudellinen lakko jossa äkkiä työstä\nluopumalla koetetaan saada maanomistaja pakotetuksi ainoastaan\nparannuksiin vuokraoloissa, vaan sellainen lakko, jonka tarkotusperänä\non _kokonaan ja ainiaaksi luopuminen yksityisen maanomistajan maita\nviljelemästä_. Niinkuin esimerkiksi lakko sotapalveluksesta ei ole\nainoastaan taloudelliselta kannalta kansaa hyödyttävä, vaan on\netupäässä sen siveellisen voiman sanelema, niin myös kieltäytyminen\nviljelemästä maata yksityisen mielivallan orjana on etupäässä\nsiveellisen _vapaudentunnon_ käsky, vaikka sen toteuttaminen kyllä\ntuottaa myös taloudellisia etuja.\n\nKaikki, mikä suinkin voi edistää ja helpottaa tällaista vapautumista,\nsiihen on ryhdyttävä.\n\nLähin tarjona oleva, monessa tapauksessa hyvinkin mahdollinen keino\npäästä vuokraamasta maata yksityiseltä ja kuitenkin pysyä vuokraajan\nasemassa tarvitsematta tätä maata omakseen lunastaa, on liittyminen\nsellaisiin maanviljelysosuuskuntiin, jossa osuuskunta tulee maan\nomistajaksi ja sen jäsenet tämän maan eri osien vuokraajiksi.\nVuokraajan tulee siis vuokramaksuna suorittaa osuutensa 1) tilan\nostohinnan korkoihin, 2) tilan kruunun, kunnan ja kirkon veroihin.\nSanokaamme että tämä suoritus vastaa keskimäärin niitä veroja, joita\nmaanomistajat tavallisuudessa torppareiltaan vaativat. Silloin on\nvuokraajan taloudellinen asema tosin sama kuin ennenkin, mutta hän on\nvapaa personallisesta maanisännästä, hänen veronsa ei nouse ja hänen\nlapsensa perivät vuokraoikeuden.\n\nSellaisten osuuskuntain perustamiseen pitäisi vapaamielisen hallituksen\nmyöntää varoja, niinkuin se nyt myöntää lainoja torppariyhdyskunnille,\njotka sitoutuvat lunastamaan valtion välityksellä ostetun maan\nvähitellen omakseen. Vapaamielisen hallituksen pitäisi se tehdä, koska\nse sisältää rauhallisen ratkaisun levottomuuksia uhkaavassa taistelussa\nmaanomistajain ja maattomien välillä eli yhteiskunnan kaikkein\nkipeimmässä kysymyksessä.\n\nMutta vaikkei hallitus myöntäisikään tällaisille osuuskunnille pysyviä\nlainoja, niin on niiden syntyminen sittenkin mahdollista. Se käteinen\nosa kauppasummasta, mikä paitsi kiinnityslainaa tilan ostossa\ntavallisesti tulee kysymykseen, voidaan hyvin monessa tapauksessa saada\nkokoon siten, että varakkaammat osuuskuntaan liittyvistä torppareista\nantavat varansa lainana omalle osuuskunnalleen.\n\nLähemmin määritellen on tässä tarkotettu osuuskunta seuraavanlaiseksi:\nOsuuskunta käyttää maitansa antamalla niitä vuokralle omille\njäsenilleen. Jokaisella perheellä on yksi osuus, eikä useampia osuuksia\nsamalla jäsenellä saa olla. Myöskään ei vuokrata voi yksi jäsen enempää\nmaata kuin mikä maanviljelykseen käytettynä työmiesperheen kunnolleen\nelättää. Vuokrat lasketaan ainoastaan vuokratun maa-alan suuruuden,\nhedelmällisyyden, luonnonrikkauksien ja aseman edullisuuden, mutta ei\nmaahan pannun työn ja parannusten mukaan. Useampien halutessa vuokrata\nsamaa maa-alaa se annetaan sille osakkaalle, joka korkeampaa\nmaaperävuokraa tarjoo. Vuokramaksujen tarkistus tapahtuu sovittujen\najanjaksojen (esim. joka 10 vuoden) kuluttua, jolloin ei saa\nminkäännimellisellä lisäverolla rasittaa sitä arvolisäännystä, minkä\njoku maa-ala on tämän ajan kuluessa saavuttanut siihen pannun työn ja\nparannusten johdosta, vaan lisävuokran alaiseksi voi joutua vuokraajan\ntyöstä riippumaton arvolisäännys, kuten esimerkiksi luonnonrikkauksien\nenentymisestä tai uusien ilmaantumisesta, asutus- ja liikesuhteiden\nmuuttumisesta syntyvä lisäännys. Toisin sanoin: vuokramaksun alaisena\nvoi olla ainoastaan se mitä osakas käyttää hyväkseen osuuskunnan\nyhteisestä omaisuudesta, jotavastoin kaikki se arvo minkä osakkaan työ\nluopi, kuten rakennukset, pellon raivaukset ja muut parannukset jäävät\nhänen yksityisenä omaisuutenaan verosta vapaaksi. Tämä kohta on siis\naivan päinvastainen kuin yksityiseltä maanomistajalta vuokratessa,\njolloin maanomistajan silmä heti iskeytyy pellonraivauksiin ja maan\nparannuksiin ja verottaa ne ensimäiseksi. Osuuskunnan yhteistä\nomaisuutta on 1) maaperä ja kaikki sen luonnonrikkaudet, metsät siihen\nluettuina; 2) maatilaan tai maatiloihin ostettaissa kuuluneet\nrakennukset ja maanviljelysirtaimistot, joita sen kuitenkin on\nkäyttäminen lainana varattomimmille jäsenilleen; 3) vuokramaksut,\njoilla suoritetaan ostetun tilan tai tilain kruunun-, kunnan- ja\nkirkonverot, yhteisten rakennusten palovakuutukset sekä lainain korot.\nMahdollinen ylijäämä käytetään osuuskunnan yleisiin tarkotuksiin.\nTietysti voidaan sääntöjen laatimisessa käyttää sopivia kohtia jo\nolemassa olevien osuuskuntien säännöistä, sillä tarkalla erotuksella\nvaan, että osuuskunnan verottamisoikeus ei milloinkaan saa koskea muuta\nkuin maan arvoa, riippumatta siihen pannusta työstä. Siinä on pääasia.\n\nTämä tie se on minun ymmärtääkseni sopivin Laukonkin lakkolaisiin\nnähden. Ympäristössä tarjotaan runsaasti maatiloja kaupaksi.\nSyrjäiselle alkaa olla jo selvänä, että kysymyksen ollessa\nmaanomistajaluokan taistelusta maattomien luokkaa vastaan,\nkihlakunnanoikeuden päätös tässä jutussa ei tule hovioikeudessa\nmitenkään oleellisesti muuttumaan, paroni ei tule mihinkään\nsovitteluihin taipumaan, varsinkin kun hänellä jo on kaikkialla uusia\ntorppareita, hallitus ei tule sukutilaa lakkolaisten kesken jaettavaksi\nlunastamaan, eikä eduskunnan sosialistinen vähemmistö enemmistöä\nvastaan mitään aikaansaamaan.\n\nTosin on häädettyihin lakkolaisiin nähden olemassa suuri vaikeus sen\npuolesta, että useat heistä ovat miltei kaiken omaisuutensa menettäneet\nja että heiltä siis puuttuu varoja rakennuksiin, vaikkapa työkaluja,\njotain irtaimistoa, karjaa ja ajojuhtia useilla olisikin säilynyt.\nTalveksi aijotut elintarpeet ovat, kuten ylempänä kuvattiin, kaikkineen\njoutuneet uusien tulokkaiden haltuun, ja asumusten puute käy\ntalvikylmän lähestyessä yhä kipeämmäksi, niin että nyt, kun ihmiset jo\nlakkaavat ajattelemasta \"Laukon rettelöitä\", ovat nuo kovan onnen\nlapset vasta pahimpaan pulaan joutuneetkin. Mutta tässä kohden täytyy\nnyt vapaamielisen varakkaamman yleisön tulla avuksi. Tarmokkaasti on jo\nköyhä väki ympäri maata koonnut roposensa heidän avustamisekseen. Onpa\nsosialistien piirissä koottu niinkin paljon että on saatu ostetuksi\nheille parinkymmenen tuhannen maksava talo, jossa he nyt saavat\npolisien ahdistamatta vapaasti kokoontua. On myös \"osuuskauppa\"\nrakennettu ja \"työväentalo\" rakenteilla. Mutta se ei lähimainkaan\nriitä. Asumuksia, vaikkapa väliaikaisiakin, _täytyy_ saada kuntoon.\nKatottomaksi ei sivistyneen säädyn sovi jättää 80 korvenviljelijä\nperhettä, jotka eivät ole mitään muuta pahaa tehneet kuin heränneet\nvapauttansa kaipaamaan. Tätä tuntien onkin herkkätuntoinen\nkansalliskirjailijamme Juhani Aho, samassa yllämainitussa\nkirjotuksessaan, seuraavin lämpimin sanoin vedonnut yleisöön:\n\n\"Lakkolaiset ovat jo tarpeeksi kärsineet. On aika estää heitä tulemasta\naatteidensa suuremmiksi marttyyreiksi kuin jo ovat. Niiden tulevain\nparannusten vuoksi, joille varmaan on antanut uutta vauhtia heidän\npropagandansa torppariolojen ja sen seurauksena koko maan olojen\nparantumisen hyväksi, ei ole liika vaatimus, ett'ei yhteiskunta jätä\npuutteen alaisia yhden kunnan tai yhden kansalaisryhmän rasitukseksi,\nvaan on kaikkien kansalaisten annettava apunsa hädän lieventämiseksi\nsiellä missä sitä on todella olemassa. Tämä kiusallinen kysymys _on\nsaatava_ pois päiväjärjestyksestä mitä pikimmin. Kun se on tapahtunut,\nryhdyttäköön järjestämään torppari- ja maanomistusoloja niin, etteivät\nLaukon ilmiöt uudistu.\"\n\nJa samaan kehotukseen pyytää hartaasti yhtyä tämänkin kirjasen\nkirjottaja, ollen puolestaan valmis, jos asianomaiset haluavat ja\nyleisön luottamusta riittää, panemaan aikaa ja voimia asian\njärjestämiseksi ylläkerrotulla tavalla.\n\n                                         _Arvid Järnefelt_.\nVirkby, Kyrkstad, 29. IX. 1907.\n\n\n\n"]