[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feIVymIX6O8bToLJsdng5DOOQ88pmB1rIPicpD7TFucs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1230,"Haaksirikkoisen pelastus; Äitipuolen kertomus; Kaitalan Matti; Jokapaikan Eeron Helsingin-matka","Lassinen, Emil",1861,1938,"1230-lassinen-emil-haaksirikkoisen-pelastus-aitipuolen-kertomus-kaitalan-matti-jokapaikan-eeron-helsingin-matka","1230__Lassinen_Emil__Haaksirikkoisen_pelastus;_Äitipuolen_kertomus;_Kaitalan_Matti;_Jokapaikan_Eeron_Helsingin-matka",null,"romaani",[],[],"fi",1890,25107,161237,false,51287,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Haaksirikkoisen pelastus; Äitipuolen kertomus; Kaitalan Matti; Jokapaikan Eeron Helsingin-matka\" by Emil Lassinen is a novel written in the late 19th century. The book explores the lives and interconnections of a group of university friends in Finland as they navigate their studies, friendships, and evolving relationships against a backdrop of national pride and personal aspirations. The main characters, Ilmari Aarnio and Kaarlo Hirvi, express deep affection for their homeland while forging their identities in a changing society.  The opening of the novel introduces us to Ilmari and Kaarlo, who have been close friends throughout their eight years of schooling. As they celebrate their newly achieved status as university students, they share visions for their futures, which are steeped in nationalism and the beauty of their native landscapes. Their camaraderie is palpable as they discuss their homes and anticipate emotional moments related to love and relationships, particularly regarding their upcoming encounters with local girls, including Kaarlo's mentioned love, Liina. Simultaneously, hints of drama unfurl as Kaarlo grapples with the pressure of familial expectations, setting the tone for deeper explorations of responsibility and loyalty intertwined with youthful ambition and the joys of friendship. (This is an automatically generated summary.)",[],302,"Neljän kertomuksen kokonaisuus käsittelee suomalaista elämää ja aatemaailmaa 1800-luvun lopulla. Avaustarinassa kaksi nuorta ylioppilasta pohtii isänmaallisia ihanteitaan ja vertailee eri maakuntien luonnetta. Muut osat tarkastelevat muun muassa perhesuhteita ja matkantekoa pääkaupunkiin.","Emil Lassisen 'Haaksirikkoisen pelastus; Äitipuolen kertomus; Kaitalan\nMatti; Jokapaikan Eeron Helsingin-matka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1230. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS; ÄITIPUOLEN KERTOMUS;\nKAITALAN MATTI; JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA\n\n\nKirj.\n\nEMIL LASSINEN\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1890.\n\n\n\n\n\n\nHAAKSIRIKKOISEN PELASTUS.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKahdeksan vuotta olivat he istuneet vierustovereina ja olleet niin\nhartaat kumppanuudessaan, että veljeksiksi heitä tavallisesti\nkoulussa ja kaupungilla, tuttavain piirissä ja vieraiden kesken\nnimitettiinkin.\n\nYlioppilasmatrikkeliin piirsi toinen: Ilmari Aarnio ja toinen: Kaarlo\nHirvi. Suuri oli heidän yhteinen ohjelmansa. Yhdellä taistelulla\nvalloittaa isänmaa tietämättömyyden ja raakuuden siteistä, hengen\nmiekalla iskeä ja yhdellä iskulla luoda mielet uusiksi, se, ynnä\npaljo muuta pilventakaista seisoi ohjelmassa lihavilla ja paksuilla\nkirjaimilla.\n\nAarnio oli kotoisin eräästä Etelä-Suomen väkirikkaasta seurakunnasta;\nHirvi oli kasvanut Keski-Suomen järvien rannoilla. Molemmat he\nrakastivat isänmaatansa, kaikkea jaloa, suurta ja kaunista.\n\n\"Ja nyt sinä tulet vuorostasi minun kotiini täksi kesäksi,\nensimmäiseksi ylioppilas-kesäksi\", lausui Kaarlo ja täytti lasit\nkuohuvalla samppanjalla kappelin pyöreässä huoneessa.\n\nMusiikki alkoi puhaltaa: \"Tuoss' onpi armas maa\".\n\nIlmari myönsi katseellaan Kaarlon vaatimuksen.\n\n\"Niin, sinä tulet minun kotiini Keski-Suomeen\", jatkoi Kaarlo. \"Minä\njuon ihanan Keski-Suomen ja sinun maljasi. Oi kuinka Keski-Suomi on\nkaunis ja paljon suurenmoisempi kuin Uusimaa.\"\n\n\"Uusimaa\", huomautti Ilmari, \"on Lounais-Suomen ja Pohjanmaan kera\nmaamme Gosen.\"\n\n\"Olkoon, vaan ihmiskäden jälkiä siellä aina näkee ja luonnon\nherran sievistämiä siellä ovat kaikki kauneudet. Laveoita peltoja,\npuutarhoja, suuria kyliä siellä on tiheässä, raatamista, elämää ja\nvirkeyttä joka puolella, niin ett'ei tomun lapsi joudu muistamaankaan\nmuuta kuin: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi'. Toista on\nKeski-Suomessa. Avarat alat asumattomia seutuja, metsiä ja korpia\nkääriytyy siellä salaperäiseen vaippaansa, virittäen mielikuvituksen\nherkäksi, runolliseksi. Kukkuloilla humisevat hongat: 'Rakastaos\nisänmaatasi'; kukkulain kupeilla säestävät järvien loiskeet honkain\nhuminata ja solisevat: 'Rakastaos isänmaatasi'. Oi kuinka mahtavan\nkaunis on Keski-Suomi! Sen jylhyydessäkin on jotain lumoavaa, jotakin\nikuisuuden kaikua, joka tunkee silmiin, korviin, sieluun...\"\n\n\"Synnyinseutuni pellontyppyrät, purot ja lammikot ovat minulle\nrakkaat; ne ovat minusta yhtä kauniissa maassa kuin viinitarhat\nAndaluusiassa. Taivas ei ole missään niin sininen ja valkoinen kuin\njuuri niiden kohdalla; tähdet eivät tuiki missään niin leppeästi\nkuin...\"\n\n\"Myönnän, myönnän. Sydän ei ole vaan sinulla kielessäsi, etkä liioin\nsuulla suurentele. Uskon, ett'et vaihtaisi kotimaatasi etkä sen\nkauneuksia mihinkään onnelaan.\"\n\n\"En, sillä ne ovat hikihelmillä ostetut, ne Etelä-Suomen kauneudet\nja vainiot, kuten Keski-Suomen peltotilkutkin ja kätkevät povessaan\ntuhansittain kansalaistemme ja esi-isäimme historioita iloineen,\nsuruineen, toivoineen, epätoivoineen.\"\n\n\"Ja sinun kotisi, se rauhallinen pappila, siellä Waaksajärven\nrannalla, ei katoa muististani kuuna kullan valkeana. Ja isäsi,\näitisi ja Aino siskosi...\"\n\n\"Kiittivät makuani ystävän valinnassa. Ensi hetkestä alkaen olit\nheille kuni läheinen sukulainen.\"\n\n\"Ennakolta ilmoitan jo sinulle, ett'ei meillä ole niin kodikasta\nkuin Waaksajärven pappilassa. Tiedät, että minulla ei ole\näitiä eikä sisarta ja että isäni on suurissa asioissa. Hän on\ntehtaanisännöitsijä, kauppamies ja maanviljelijä. Me tulemme asumaan\ntalossa, jonne ei kuulu tehtaan kolina eikä työmiesten huudot.\nAnna-tätini emännöitsee siinä talossa ja hän on hyvä täti, hauskin\nsilloin kuin toruilee. Hän vihaa hermotautisia naisia ja nenäkkäitä\nherroja ja laittaa hyvää haukipaistia. Ihmisen pitää elämän ja\niloitseman elämästä ja parantuman taudista saunalla ja viinalla,\non hänen viisaustieteensä. Huvittelemme kuten parhaiten taidamme.\nIsälläni on aina kiire ja hänen vieraansa ovat, poikkeuksia lukuun\nottamatta, enimmältään liikemiehiä, joiden seurassa menehtyy. Vaan me\npidämme huolen itsestämme ja huvituksistamme.\"\n\n\"Samoelemme saloja, soudamme järviä, seurustelemme kansan kanssa.\"\n\nMusiikki puhalsi: \"Ensimmäistä Rakkautta\".\n\n\"Liinan ja Saiman malja, kirkas ja taivahan puhdas\", lausui Ilmari\nhymyillen.\n\n\"Ja nyt tällä viikolla, kahden päivän perästä, näkee Liina sinut,\noppii tuntemaan sinut. Tultuamme illalla kotiin ja nukuttuamme yömme,\nlykkäämme aamulla veneen vesille, vedämme purjeet ylös ja kiidämme\ntai soudamme järven poikki. Kävelemme sitte saloa parikymmentä\nminuuttia, niin jo sinertää puiden välistä Tyynejärvi. Tartu minua\nsilloin käsivarteen, ett'en ma lähde juoksuun ja jätä sinua, sillä\nkymmenminuuttisen kuluttua näkyy Liinan koti. Se on keltaiseksi\nmaalattu ja seisoo vaaran rinteellä. Alempana on Tyynejärvi, meidän\npuolisilla rannoilla peltoja ja nurmiäyräitä kunnaiden vartioimina;\netäisillä rannoilla kohoavat kukkulat ympärinsä, kukkuloiden\ntakaalla vuoret, joista kauimmaiset yhä korkenevat ja haamoittavat\nkorkeudestaan. Päivänsäde kultaa ruskean kirkontornin kukkuloiden\nvälissä ja heijastaa pisaran pienoisena valopisteenä silmiimme.\nSiellä on äitini hauta.\"\n\n\"Täytyy tunnustaa, että ainoastaan kuvissa olen nähnyt semmoista.\"\n\n\"Yläkerran lasikuisti on salon puolella. Jos Liina istuu siellä\nompelutöidensä ääressä, niin huomaa hän jo kaukaa meidät ja rientää\nvastaamme. Vaan jos olemme olleet aikaisin liikkeellä, niin on\nkuisti tyhjä ja hän on puutarhassa raitista aamuilmaa hengittämässä\nja kukkia kastelemassa. Pienen portin kautta pääsemme ihan hänen\nlähelleen salaa ja huomaamattaan. Minun istuttamaani päärynäpuuta\nvasten nojallaan on hän ja hänen kätensä ovat kainaloristissä\nrinnoilla. Ajatelkaamme Saima seisovaksi hänen rinnallaan, niin\npiirustukseni hänestä onnistuu ehkä paremmin. Ajattele Saimaa\nvahvemmilla väreillä, niin on Liina ilmielävänä edessäsi. Ensinnäkin\non hän puoli päätään pitempi Saimaa; sen hän kasvoi tyttökoulun\nkahdella viimeisellä luokalla. Saiman hiukset kellahtavat, Liinan\nhiuksiin on sivelletty tukaattikullan väriä keltaisen joukkoon.\nSaiman silmissä näkyy loitommaksikin sininen väri harmajata paremmin,\nLiinan silmistä sitä löytää etsimällä, ja kuin hän loukkaantuu\ntai suuttuu, niin ei sinistä näy silmissä nimeksikään, harmaakin\ntummenee tuntuvasti. Kesäinen ja ahavoittunut Saima on talven Liina.\nTähän vuodenaikaan on tukaatinväri jo ehtinyt purpuroida hänen\nposkensa, joten kaulan ja otsan huikaiseva valkoisuus vivahtaa\nmarmori- ja madonna-kauneuteen. Ääni on soinnukas, nauru hurmaavaa\ntaidemusiikkia ... hm ... katso sitte itse tarkemmin kauneuskulmat\nja lue sielunpiirteet, minä en ole mies ehjempää ja elävämpää kuvaa\nmaalaamaan.\"\n\n\"Nimet ovat takaperoisesti. Ainakin Saiman nimi tarvitsisi olla\nLiina.\"\n\n\"Minä herätän hänet unelmistaan kuin kuiskaan: Liina! Hän säpsähtää\nja veri nousee syöksymällä poskille. Suudelman, kuule, yhden ainoan\nsuudelman saat ottaa häneltä, ja se sinun täytyy ottaa. Kaunein neito\nmaan päällä antaa sen jaloimmalle...\"\n\n\"Saamassahan minä sen olen. Sinä sait Saimalta.\"\n\n\"Sitte käymme sisään, Liina istuu pianon viereen ja soittaa\n'Holoferneksen Kyyneleen', jonka sävelsit, sepitit ja omistit hänelle\nhänen viime syntymäpäiväkseen. Ja sinä laulat:\n\n    \"Mä hyrskyssä, usvassa matkannut oon --\n    Mä matkalla hukkasin taivaan ja maan;\n    Oi Liina...!\"\n\n\"Tuotteliaita täytyy meidän olla ja kaikin mokomin valmistaa\njuhlakantaatti siksi, kuin Saima ja Aino Jyväskylän matkallaan\ntulevat tervehtämään meitä\", keskeytti Ilmari.\n\n\"Se on tiettykin. Vene lehvitetään, kunniaportti laitetaan ja joku\nsuuri sävelteos, esim. 'Tyynejärven Jumalattaret' luodaan.\"\n\n\"Aivan niin, jotain semmoista suurta sen pitää olla.\"\n\n\"Isälläni on pieni höyryvene, jolla matkustamme lauluja soittojuhlaan\nJyväskylään. Minä olen tottunut käyttämään sitä ja tunnen väylät\ntarkoin. Sen nimi on Liina ja sillä menemme juhlimaan. Oi Suomi!\nnyt on sulla aamu, pilvetön päivänalku, ja touonaika. Kulovalkean\ntavoin leviää valistus ja sivistys isänmaamme ahoille ja Wäinölän\nkankahille. Valoisassa kevätjuhlassa elämme, Ilmari.\"\n\nIlmari hymyili ystävälleen, kuten hänen tapansa oli silloin kuin\nystävä puhui hänen ajatuksiaan.\n\n\"Kylväjäin joukko\", jatkoi Kaarlo, \"laajenee, taajenee. Sen\nsuuruudesta jo voimme laskea syksyn sadon.\"\n\n\"Kylväjäin ja taistelijain joukkoon liittykäämme; auramiehen tavoin\ntehkäämme työtä ja tehkäämme ahkeraan päivänkoitosta auringonlaskuun\nsaakka. Isänmaan ja ahkeruuden malja!\"\n\n\"Seitsemän vuoden kuluttua olet sinä lehtori ja minä varatuomari.\nSeitsemäntenä vuotena vietämme häämme verrattomimpain neitojen\nkanssa.\"\n\n\"Ja nyt vannomme pysyvämme uskollisina totuudelle, isänmaallemme ja\nmorsiamillemme.\"\n\n\"Vannomme.\"\n\nMusiikki puhalsi viimeiseksi: \"Suomi armas synnyinmaamme.\"\n\nHe olivat eläneet ensimmäisen ylioppilaspäivänsä iltaan.\n\n\"Kankahias kultamaina, varsin lemmimme\", hyräili Kaarlo ja heilutteli\npäätänsä tahdinmukaisesti, kuin käsitysten astelivat Esplanaadikatua\nToukokuun kauniina yönä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYstävyksien kesä oli hupainen ja lyhyt. Saimalla ja Ainolla oli\nseurassaan eräs nuori talonpoika, kuin tulivat juhlalle Jyväskylään.\nTuntemattomana ritarina hän esitettiin Liinalle, vaan tuntemattomuus\noli lyhyttä laatua, sillä hiukset, kasvot ja niiden vaalea väri\nmuistuttivat heti ensi katsannossa liian paljon Saimaa. Odottamaton\nja arvaamaton oli sentäänkin vieraan tulo, kuin ei Ilmari enempää\nkuin Kaarlokaan koskaan sanallakaan olleet maininneet Saiman\nveljestä. Nuhteet siitä saivatkin kumpainenkin heti tervehdyksen\ntapahduttua. Suurimman syyn sai Kaarlo osakseen ja hänelle\nmäärättiin yksimielisesti rangaistus. Sillä aikaa kuin toiset ovat\njuhlanvietossa, täytyy Kaarlon Liina-veneellä matkustaa Pohjolan\nnoitien luokse ja kuulustella tarkoin kunkin tulevaisuus.\n\n\"Sekös nyt vaan oli sanominen\", lausui Kaarlo ja rupesi tietäjäksi\npaikalla. \"Yhdestä tulee senatorin, hovioikeuden presidentin tai\njonkun muun vallan korkea-arvoisen virkamiehen rouva. Toisesta tulee\nmainio, mainion miehensä tähden, joka on joku kuuluisa piispa tai\ntoinen Pestalozzi. Kolmannen miehellä on talo, joka kelpaa malliksi\nulkomaillekin. Kaikki tulette aikoinanne valtiopäivämiesten rouviksi\nja kaikille tulee iso pata ja paljo lapsia.\"\n\nViikonpäivät vietettiin juhlainjatkoa Tyynejärven seutuvilla.\nTanssittiin, tehtiin huviretkiä, soitettiin, laulettiin ja oltiin\niloisia. Hälyä, naurua ja elämää oli silloin Tyynejärvellä ja sen\nrannoilla.\n\nRaikkaina ja virkeinä astuivat Ilmari ja Kaarlo laivaan Syyskuussa ja\njättivät ihanan Keski-Suomen, jossa ensimmäisen ylioppilas kesänsä\nolivat suruttomina viettäneet. Saaliina toi Ilmari muassaan joukon\nkansansävelmiä, joita kesän kuluessa oli pyydystellyt. Hän talletti\nne huolellisesti kirstunsa pohjalle, säästäen ne huvitöikseen\ntulevaisuuden varalle, ja rupesi oitis lukemaan.\n\n\"Aiotko todellakin käyttää hyväksesi isäsi antaman lahjan?\" kysyi hän\nKaarlolta, nähdessään tämän ajattelevan ja tuumivan kaikkea muuta,\nvaan ei lukemista.\n\n\"Aion\", vastasi Kaarlo huolettomasti.\n\n\"Miten?\" urkki Ilmari ja pilvi kohosi hänen otsalleen.\n\n\"No ensinnäkin menen tanssikouluun.\"\n\n\"Mitä joutavia? Osaathan tanssia.\"\n\n\"Eikös kuin mitä? Itsekin näit, kuinka ison pukin tein kansanhuveissa\nfranseeta tanssiessa. Se oli kolmannessa tuurissa; Liinakin punastui\nja oikein karmi sydäntäni.\"\n\n\"Joutavia!\"\n\n\"Ja sitte minä käyn ahkeraan teaatterissa, suomalaisen seuran\niltamissa...\"\n\n\"Mitä siitä kostut?\"\n\n\"Jos en muuta, niin tulenhan toki käytökseltäni norjemmaksi. Ja\ntottapahan vaikuttavat henkisiinkin...\"\n\n\"Saat maailmanmiehen ja keikarin arvon.\"\n\n\"Ei haittaisi sekään. En vahingoitu siitä, että ravistelen koulupojan\ntomua ruumiistani ja höylään hieman persoonaani. Ja ilman sitä,\nniin tiedät, että rintani ei ole vahvimpia. Liinakin pelästyi\nyskääni ja varoitti rasittamasta itseäni. Tiedät jo senkin että\nviime kirjeessäni hänelle kosketin tähän lepovuoteeni... Niin, minä\nkatselen nyt ympärilleni ja levähdän kahdeksavuotisen työni päälle\ntämän lukuvuoden.\"\n\nIlmari vaikeni. Ensi kerran elämässään olivat ystävykset erimieliset.\n\n\"Ja nyt minä lähden.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Ilmoituttamaan itseäni joko sitte tanssikouluun, tai...\"\n\nKaarlo katkasi lauseensa ja ääni oli vähän epäröivä.\n\nKuin hän oli valmis lähtemään ja päällysvaatteen napit olivat kiinni\nja pieni keppi miehellä kädessä, nousi Ilmari ylös, läheni häntä ja\nkysyi, laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen:\n\n\"Sano suoraan minulle, tunnetko rinnassasi kipua?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tunnetko tarvitsevasi levähdystä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Lähde sitte!\"\n\nHe nauroivat molemmat ääneensä ja Kaarlo lähti.\n\nVasta myöhään palasi hän iloisena ja rallattaen jotakin laulunpätkää\nGlunteista. Ilmari loikoi sohvalla pitkällään ja veisteli kynsiään.\nSaimalle oli hän kirjoittanut ja kirje oli pöydällä valmiina\nseuraavan päivän postiin. Kaarlo keksi kirjeen, otti sen käteensä,\nkatseli osoitekirjoitusta ja välttääkseen tutkistelua ja johtaakseen\npuhetta toisaanne, virkkoi:\n\n\"Kuinka sinun käsialasi, samalla kuin se on kaunista, kuitenkin on\nyksinkertaista ja vaatimattoman näköistä. Kuin minä tahdon kaunista,\nniin tulee se semmoista pöyhkeilevää...\"\n\n\"Aika mies ja viitsit loruta\", keskeytti Ilmari. \"Sano kumpi voitti,\nCorpus jurisko, vaiko hyppy?\"\n\nKaarlo ei kierrellyt, vaan vastasi suorastaan: \"Hyppy\", ja hyrähti\npäälle: \"O hvad lifvet dock är skönt.\"\n\n\"Voi sitä miestä!\"\n\n\"Mitä sinä oikeastaan pelkäät?\" kysyi Kaarlo istuutuen sohvalle ja\nhypistellen Ilmarin teräksisiä kellonvitjoja.\n\n\"Luullakseni tiedät sen itsekin yhtä hyvin kuin minä. Olet\nkahdeksantoista vanha, kokematon ja ylen herkkäsieluinen. Jos\nlevähtäisit Keski-Suomessa, niin minulla ei olisi mitään paheksumisen\nsyytä; mutta täällä, Helsingissä...\"\n\n\"Kuinka itsepäinen sinä olet tällä kerralla! Tahdon sivistyä,\njalostua ja laajentaa näköpiiriäni. Annetaan sen asian nyt olla\nsinänsä\", pyysi Kaarlo ja kumartui lähemmäksi Ilmaria.\n\n\"Annetaan sitte... Vaan missä kaikissa paikoissa olet käynyt?\" kysyi\nIlmari ja katsoi terävästi Kaarloa silmiin.\n\n\"Odota hiukan! Muistatko vedon jonka löin Halmelan kanssa\nylioppilastutkintoon tullessamme.\"\n\n\"Miksi en muistaisi? Halmela kosii ylioppilaana Helmiä. Rukkaset jos\ntulla tupsahtavat, niin ostaa hän kahdenkymmenen markan keitoksen,\nvaan kukkaset jos kauniisti syliin kannetaan, niin maksat sinä...\nNiin päin oli muistaakseni veikkanne.\"\n\n\"Niin juuri... Lähdettyäni täältä tapasin Halmelan Uuden teaatterin\nkohdalla. Hän maksoi viinit.\"\n\n\"Ahah!\"\n\n\"Leipurin tytär antoi vaan rukkaset etevälle ja hyväpäiselle\nylioppilaalle, josta on suuria toiveita, ei ainoastaan hänen\nomaisillaan, vaan sivullisillakin. Sinulle olisi Helmi antanut\nkukkaset.\"\n\n\"Ja sinulle.\"\n\n\"Hukkaan menivät Halmelan serenaadit ja runot, sinun tähtesi.\nHelmiä ihastuttivat laulut, kun olivat sinun kirjoittamiasi,\nsamoin serenaadit, kun sinä johdit kööriä ja sinun kirkas ja ehjä\ntenorisi...\"\n\n\"Sinun bassostasi ja kähäröistäsi hän piti paljo enemmän kuin\nrunoista ja tenorista.\"\n\n\"Uuden veikan löimme Halmelan kanssa Operakellarissa.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Siitä, että jos hän uudelleen ampuu nuolensa, niin pian kuin sinun\nkihlauksesi Saiman kanssa julaistaan, ja vielä sittekin saa rukkaset,\nniin ostan minä viidenkymmenen markan kuumat; jos sitä vastoin Helmi\nheltyy, johonka minä sivumennen sanoen olen patentti, niin Halmela\npitää uhkeat pidot.\"\n\n\"Sinäpä osaat katsoa omaa etuasi omalla tavallasi. Olisin minäkin\nuskaltanut ruveta veikkaan sinun sijaasi.\"\n\n\"Seurassamme oli eräs nuori herra, Helsingin kauppiasylimyksiä ja\nSilfverlund nimeltään. Perhana kuinka hieno mies, oikein gentlemanni\nkantapäästä kiireesen ja sormenpäistä sydämmeen saakka. Ja niin\nhelkkarin hieno maku, että veljenmaljat esitteli kanssani.\"\n\n\"Paljonpa sinä...\"\n\n\"Lopussa ollaan jo... Vanhan köörimme, Jukolan pasuunan, tahtoo\nHalmela saada täälläkin henkeä täyteen. Lupasin puolestani, että\njohdat sitä niinkuin ennenkin. Vahvikkeita hankimme lisää ja sitte\nkajahuttelemme... Joko sait hyvän hattusi?\"\n\n\"Minkäpä tässä pahalla tekee? Voisit sentään luvata minulle, ett'et\nhuoli kuumista etkä kylmistä ennen minun kandidaattitutkintoani.\"\n\n\"Vesikoppilaisenko tekisit minusta? Oletko järjilläsi?\"\n\n\"Ei minulla niin suuria ole kiikarissani. Tahtoisin vaan, ett'et noin\npaljosta huolisi kuin tänä iltana.\"\n\n\"Se on eri juttu, ja sen mä kyllä tohdin luvata.\"\n\nRauha oli sillä rakettu. Kaarlo meni pöydän luo, avasi Saiman kirjeen\nja luki sen lävitse. Viimeinen sivu oli vanhan tavan mukaan jätetty\ntyhjäksi häntä varten. Hän tuhri sen täyteen, hyräillen iloista\nsäveltä, jolla oli tottunut saamaan ajatuksensa juoksevaksi, luki\nkirjoittamansa Ilmarille ja sulki sitte kirjeen.\n\nKoko syyslukukaudella ei sattunut sanankäännettä heidän välilleen.\nToinen huvittelihe yhtä ahkeraan kuin toinen luki. Kaarlo oli\nkukkuroilleen iloinen ja sukkela. Ilmarin täytyi silloin tällöin\nsulkea kirjansa ja seurata häntä milloin osakunnan juhlaan, milloin\nteaatteriin, milloin mihinkin huvituksiin.\n\nKertaakaan ei Ilmari huomannut Kaarlon rikkoneen lupaustaan Joskus\nhän \"kineesasi\" yötä Halmelan luona ja silloin Ilmari häntä ihan\nikävöi, tottunut kun oli nukkumaan ystävänsä pakinaan hienon maailman\nuutisista, kumppanien rakkausvehkeistä ynnä muista helposti sulavista\nherkkukeskusteluista. Väliin Ilmari epäili, mutta tukahdutti\nepäilyksensä samalla kuin ne syntyivätkin. Halmela oli hänen\nluokkakumppaninsa ja yhtä lujaluontoinen kuin eteväkin.\n\nKerran oli kiusaus niin suuri, että Ilmari ensin epäili ja sitte\nvakoili. Kaarlo oli jo edellisen päivän aamulla lähtenyt kylään\nja Halmelan luo. Liinalta tuli kirje saman päivän postissa ja\nensi työkseen lähti Ilmari saattamaan kirjettä seuraavana aamuna\nKaarlolle. Sekä isäntä Halmela että hänen yövieraansa olivat\nennättäneet siistiä itsensä ja istuivat kumpikin lukemassa\nsanomalehteänsä, kuin Ilmari ennen kello kahdeksaa astui heidän\neteensä. Kaarlon silmät olivat kirkkaat, kuten ainakin miehen, joka\non yönsä maannut rauhallisesti; kätensä eivät vavisseet vähääkään,\nkuin hän kirjeen avasi ja luettuaan sen tuojalle ojensi. Ilmari\ntuli iloiseksi, kun hänen ei tarvinnutkaan nähdä tyhjiä pulloja,\neikä nieleskellä viinihöyryistä ilmaa ja katsella kohmeloisia\nmiehiä. Häntä, harvinaista vierasta ja kylänkävijää eivät laskeneet\nseurastaan ennen, kuin olivat käyneet kotimaisten taiteilijain\nnäyttelyä katsomassa ja Seurahuoneella päivällisillä.\n\nJoululomaa vietti Kaarlo muutaman viikon enemmän kuin Ilmari ja tuli\nvasta Maaliskuun alussa Helsinkiin.\n\n\"Minusta tulee koko Sant Yrjänä\", tervehti hän Ilmaria, joka hikoili\nkirjainsa ääressä. \"Arvaatko kuin painoni lisääntyi viime lukukautena\nkahdeksan naulaa ja rintakehäni laajentui likimaille kaksi tuumaa.\nSaima ja isäni joutuivat ihmetyksiin, niin paljon olin turvonnut ja\nkehittynyt. Sanotko sinäkin samaa?\"\n\n\"Paisunut olet tosiaankin\", myönsi Ilmari. \"Vasta minäkin sen nyt\nhuomaan, oltuamme erillämme jonkun ajan.\"\n\nLukemisesta ei tullut sinä päivänä mitään.\n\n\"Avaapas tuo ja katso mitä se tytönihminen on sinne mättänyt\", lausui\nKaarlo nostaessaan Liinan täyttämän pienen matkalaukun pöydälle\nCiceron päälle ja ojentaissaan Ilmarille avaimen.\n\nIlmari ryhtyi purkamaan täpö täyteen sullottua kapsäkkiä, veti sieltä\nvetämistään esiin omenia, leivoksia, pannukakkuja ynnä monenmoisia\nmuita herkkuja.\n\n\"Niin sinä teet työtäsi kuin konstintekijä markkinateaatterissa\",\nnauroi Kaarlo.\n\n\"Ei tässä auta muu kuin herkutteleminen\", pakinoi Ilmari nostaessaan\nviimeksi suuren kalakukon pöydälle.\n\n\"Varta vasten olen minäkin paastonnut\", lausui Kaarlo ja leikkasi\nviipaleen kukosta. \"Tämä on oivallista.\"\n\n\"Parahinta laatuansa.\"\n\n\"Ja Liinan leipoma.\"\n\n\"Ja Liinan leipoma\", toisti Ilmari ja leikkasi itselleen suuremman\nkannikkeen kuin ensi kerralla.\n\nPaljaita ilahuttavia uutisia toi Kaarlo kotooltaan. Isänsä oli\nruvennut osakkaaksi tehtaasen ja kohonnut siis isännöitsijästä\npatruunaksi, palvelijasta isännäksi. Jos onni on myötäinen, niin ei\nhänen tarvitse ensinkään lukea leipää varten, vaan suoritettuaan\ntuomarin tutkinnot, voi hän viettää häänsä ja asettua isänsä\nsijalle ja ruveta monipuoliseksi mieheksi, nimittäin kauppiaaksi,\ntalonomistajaksi ja tehtaanisännäksi. Liinan isä, iäkäs kruununvouti\nsaa luultavasti kohdakkoin virkaeron ja eläkkeen.\n\nIlmarilla ei ollut niin suuria kerrottavia. Hänen isänsä hoiti\nvirkaansa ja kappalaispuustelliaan yhtä innokkaasti kuin ennenkin.\n\n\"Entä Saima? Mitä hänestä?\" urkki Kaarlo.\n\n\"Saima häärii talonemäntänä.\"\n\n\"Mokoma veli sillä Saimalla talonisännäksi, kuin ei nai, eikä tuo\nemäntää taloonsa, vaan rääkkää sisartaan... Ja Aino siskosi?\"\n\n\"Hänestä ja Saiman veljestä saat kuulla näistä\", vastasi Ilmari ja\notti pöydänlaatikosta neljä kirjettä, jotka oli saanut Kaarlon poissa\nollessa.\n\nLuettuaan kirjeet ihmetteli Kaarlo:\n\n\"Vai menee Saiman veli seminariin ja siskosi opettajattareksi\nkirkonkylän kansakouluun. Saima jää siis yksin ja Ainosta tulee\nruotsalaisten silmätikku. Mutta kyllä se tyttö pitelee puoliansa\nsiinä kuin joku toinenkin.\"\n\n\"Ja onhan hänellä rovastivanhus suojelijanaan.\"\n\n\"Ei suinkaan Saiman veli virkaa varten mene seminariin.\"\n\n\"Eihän toki.\"\n\n\"Talohan sillä on kuin pieni kartano. Taitaa olla Ainon toimia,\nainakin Saiman kirjeistä päättäen.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\nKevät sitte teki tuloaan ja ystävykset elivät kultaisessa sovussa.\nKaarlo viipyi väliin päivittäin kylässä Halmelan seurassa ja oli\nväliin päivittäin kotoolla jalallaankaan astumatta kaupungille. Zolan\nja Strindbergin teoksia hän silloin tavallisesti luki ja tutustutti\nIlmarinkin niiden sisällykseen kevyissä iltakeskusteluissa. Oli\nhänellä joskus semmoisiakin kirjoja, joita ei lainkaan näyttänyt\nystävälleen, vaan luettuaan istumalla ja katsellen ne kiihkeästi\nlävitse, läksi kiireimmiten saattamaan niitä omistajalleen, jolta\nlainannut oli. Lainaaja oli useimmiten Silfverlund tai joku muu ensi\nluokan arvoinen henkilö. Ilmari ei pitänyt häntä erittäin tarkalla,\nmutta huomasi kummakseen sittekin, että Kaarlo, joka ennen sieti\nniin paljon, tuli lasista ja kahdesta puolihumalaan. Hän ei kyennyt\nratkaisemaan arvoitusta ja huomautti leikillään Kaarlolle eräissä\nkotokekkereissä, että tämä heikontui ja vahvistui yhdellä tiellä.\n\nEräänä Huhtikuun päivänä putosivat suomukset Ilmarin silmistä. Hän\noli lukenut ahkeraan monta päivää pääksytysten ja tunsi itsensä\nraukeaksi. Kello lähenteli kahdeksaa iltasella ja Kaarloa, joka\npäivällisen syötyä oli lähtenyt Halmelan luo, ei kuulunut kotiin\ntulevaksi. Ilmari päätti lähteä heidän luokseen vilvoittelemaan.\nHänen päätänsä hieman kivisti, kuin hän tuli kadulle, mutta pian\nkivistys lakkasi ja hän rupesi voimaan hyvin; veri virtasi poskille\nja keuhkot oikein ahmimalla hengittivät puhdasta kevätilmaa. Kuin hän\nsitte muisti mainion ulkomaalaisen laulajattaren par'aikaa antavan\nkonserttia yliopiston juhlasalissa, niin muuttikin päätöksensä\nsiinä varmassa vakuutuksessa, että Halmela ja Kaarlokin olivat\nmenneet etevää laulajaa kuulemaan, ja suunnitteli kävelymatkan\nObservatorivuoren kautta takaisin kotiin.\n\nEhdittyään Robertinkadun päähän hiljensi hän käyntiänsä; hänen\nruumiinsa oli lämmin ja hermonsa rauhoittuneet. Siinä ajoi hänen\neditsensä issikka, reessään kaksi civistä; ruumiin koosta ja\nhartioista luuli hän tuntevansa toisen Halmelaksi, vaikka ei osunut\nkasvoja näkemään; toista ei ehtinyt tarkkaamaankaan, sen vaan\nnäki, että Kaarlo se ei ollut. Ilmari ei hevin ajatellut pahaa\nkanssaihmisistään; sen enempää asiaa miettimättä asteli hän edelleen,\nmutta kuulikin samassa etäämmältä takaansa räyhyä ja laulua ja tunsi\nKaarlon äänen tuon räyhyn ja loilotuksen seasta. Hän pysähtyi ja\nkatsoen taakseen näki Kaarlon ja erään mustaverisen ylioppilaan\najavan Halmelan jälkeen Robertinkadulle, molemmat täysihumalassa.\n\nIlmari hyppäsi ensimmäisen issikan rekeen, jonka tapasi.\n\n\"Annetaan mennä noiden perään\", käski hän ja viittasi Robertinkadulle\npäin.\n\nAjuri lähti ajamaan ja hosui hevoistaan.\n\n\"Ei kiireempää kuin keväilläkään\", kielsi Ilmari, \"kuin emme vaan\neksy noista.\"\n\nAjaja nauroi romeata naurua ja lausui pitkäveteisesti.\n\n\"Kyllä ne löydetään.\"\n\nHoilaamista ei kuulunut sitte enää kuin edellä ajajat pääsivät pois\nnäkyvistä Fredrikinkadulle. Kolmen portin kohdalla seisautti issikka\nPunavuorenkadulla ja tarkasteli pihaa; vasta neljännessä seisoi\nharmaa hevonen, jonka perässä olivat kulkeneet.\n\nKuumeentapaisella kiireellä nousi Ilmari rappuja ylös etehiseen.\nMustaverisen ylioppilaan tölmäsi hän tieltään pitkäkseen ja tarttui\nkäsivarteen Kaarloa, joka juuri veti oven auki. Väkevä oluen ja\nportterin haju töytäsi huoneesta. Kaksi herraa istui pöydän lähellä,\nkaksi naista ja pulloja edessä.\n\n\"Pois ... kotiin\", murahti Ilmari ja tempasi Kaarlon muassaan kuin\nhansikkaan pihalle.\n\n\"Anna mennä\", tiuskasi hän hämmästyneelle issikalle, \"ja kahden\nedestä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan syyslukukauden ja osan kevätlukukautta luki Ilmari\nkotoollaan. Kerran kuukaudessa sai hän säännöllisesti Kaarlolta\nkirjeen. Entinen avomielisyys ja luottamus oli niistä kadonnut,\nkaksimielisyys ja peitteleväisyys piileksi jokaisessa lauseessa,\nniinkuin ainakin silloin, kuin ohjeena on, että ihmiselle on annettu\npuheenlahja ajatusten salaamista varten. Vasta monikertaisen\nunhottamisen perästä muisti Kaarlo vihdoinkin Ilmarin jokaisessa\nkirjeessä uudistettuun kysymykseen vastata asuvansa Halmelan kanssa.\nIlmari suuttui silmittömästi, mutta ei kerinnyt kirjoittamaankaan\nvihaansa, kuin sai Kaarlon ja Liinan kihlakortin ja tiedon, että hyvä\nalku on tehty ja kameraalitutkinto siepattu.\n\n\"Ehkä mä olen väärässä\", ajatteli Ilmari ja viha lauhtui.\n\nEttä pojat Helsingissä muistivat muutakin tehdä kuin lukea, sai\nIlmari kohta kokea. Nelihenkinen seura istui Maarianpäivän ehtoona\nVaaksajärven pappilassa, kuin Ilmarille tuotiin kirje saman päivän\npostista. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Saima avasi sen ja\nluettuaan lennähytti sen vasten silmiä Ilmarille.\n\nIlmari luki hätä hätää kirjeen; se oli Helmiltä ja täpö täynnä\nloukattua rakkautta, huudahdusmerkkejä ja harvennuksia.\n\nSe alkoi kuorosäkeellä:\n\n    \"Unhottaa, heittää, päivän on tapana\".\n\nJa loppui soolo-osalla:\n\n    \"Ain' Herran käsi laupias\n    Sun kulkus johtakoon;\n    Ja taivaan isä armias\n    Sun työsi siunatkoon.\n    Siis hyvästi!...\"\n\nSaima oli kuohuksissa ja vaati selitystä. Ilmari ei ollut hullua\nharmaampi ja häntä nauratti kuin Saima itki. Kohtaus tuntui\nkokonaisuudessaan hänestä niin koomilliselta, ett'ei hän suostunut\nantamaan pienintäkään selitystä, vaan erosi ilmiriidassa ja\nuskottoman kirjoissa Saimasta.\n\nKaarlo ja Halmela tulivat juuri luennoilta kuin Ilmari meni heitä\ntervehtimään Helsinkiin tultuansa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän molemmilta ja antoi Helmin kirjeen\nKaarlolle.\n\nTämä luki sen ääneen ja rupesi sitte nauramaan.\n\n\"Katsos sitä kultalintua\", lausui hän Halmelalle ... \"ja samana\npäivänä präntätty...\"\n\nHalmela ei ollut tuonansakaan kirjeestä.\n\nIlmari uudisti kysymyksensä, vaan kumpikaan ei halunnut vastata\nsiihen.\n\n\"Huoli sinä niistä\", virkkoi Kaarlo kotvasen kuluttua, \"täällä on\nmuuta parempaakin huolehdittavaa.\"\n\nSitte hän levitti Ilmarin eteen kolmensadan markan velkakirjan ja\nkäski:\n\n\"Vedäppäs filoloogi nimes tuohon alle.\"\n\nIlmari luki velkakirjan, vaan viivytteli allekirjoitusta.\n\n\"Älä nyt vaan rupea tentteeraamaan\", pyysi Kaarlo. \"Minä tarvitsen\ntuon summan ylihuomiseksi vaikka silmästä. Eikös ole pätevä syy?\"\n\n\"On, pätevä on\", myönsi Ilmari, kirjoitti takuumieheksi ja painoi\nsinettinsä alle.\n\nSitte hän jutteli enemmän laveammalta Helmin kirjeestä.\n\n\"Det var horribelt dumt\", lauloi Kaarlo ja antoi kaksi korttia\nmuistikirjastaan Ilmarille. \"Tässä on apparaati joukossa.\"\n\nToisessa kortissa seisoivat nimet Saima ... ja Ilmari Aarnio,\ntoisessa Helmi ... ja ... Halmela.\n\n\"Joko ymmärrät nyt?\" kysyi Kaarlo.\n\n\"Jo, mutta miksikä tämmöistä...?\"\n\n\"No se on ekonomia-politikia\", selitti Kaarlo. \"Katsos, Halmela\ntarvitsee rahaa niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Helmin isä on rikas,\nmiksikä siis tulevan vävyn pitäisi suotta kärsimän puutetta ja\nköyhyyttä? Me joudutimme täällä asiain menoa siten, että minä tilasin\nnäitä sinun lahjakorttejasi ja Halmela lähetti yhden eksemplaarin\nHelmille kosimakirjeensä kera. Ensin sieltä tuli kukkaset Helmiltä\nja sitte tuli puolituhatta rahaa isältä ja toista ja enemmän\nluvattiin... Kuule Halmela! eikös me niin tehty?\"\n\n\"Se oli tehtäväkin\", sanoi Halmela ja tarjosi kuudenkymmenen pennin\nsikaarin Ilmarille.\n\n\"Selvitäppäs vyhti nyt\", käski Ilmari Kaarloa.\n\nKaarlo rupesi hyräilemään: \"Ainoni, Ainoni muinoin sä mua lemmit\" ja\nkirjoittamaan Saimalle.\n\n\"Tästä ei pääse vähällä\", lausui hän saatuaan ensimmäisen arkin\ntäyteen, \"nyt olen vasta keskipaikoilla.\"\n\nLyhyen ajan viipyi Ilmari yliopistossa ja lähti sitte Inkerinmaalle.\nKaarlo ja Halmela saattoivat hänet asemalle. Kahden kesken eivät\nystävykset olleet koko aikana hetkeäkään. Kaarlolla oli aina Halmela\nseurassaan milloin kävi Ilmarin luona, Halmela oli aina kotosalla\nIlmarin käydessä heidän luonaan. Päihtyneenä ei kumpaakaan nähty;\nkyläilemisensäkin olivat vähentäneet koko lailla. Kuitenkin näki\nIlmari, kerran näkemään ruvettuaan, heidät lävitse. Asemalla vei hän\nKaarlon syrjään ja virkkoi surullisesti:\n\n\"Joll'et nyt heti lähde täältä vuodeksi tai kahdeksi kotiisi, niin\nolet mennyttä miestä.\"\n\n\"Ei, ei se käy laatuun\", änkytti Kaarlo ja hänen kätensä vapisi\nIlmarin kädessä.\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Liinan tahdon se ei käy...\"\n\nAseman kello soi kolmannen kerran ja Ilmari kiiruhti vaunuun.\n\n\"Hyvästi sitten!\"\n\nKuvaa, mitenkä pojat läheisimmässä ravintolassa juovat hänen\nläksiäisiään, ei Ilmari voinut karkoittaa mielestään.\n\nErhettyikö hän kuvan suhteen? Ei. Virta vei Kaarlon muassaan ja\nIlmari ei saanut häneltä enää kirjeisiinsäkään vastausta. Kaarlo ei\njulennut ystävälleen puhua totta, valehdella ei kehdannut, vaan oli\nennemmin vaiti.\n\nVasta Marraskuussa palasi Ilmari matkaltaan kotiinsa Vaaksajärven\npappilaan. Sieltä hän taaskin kirjoitti Kaarlolle Helsinkiin, mutta\nturhaan odotti hän vastausta. Jouluna Ilmari kirjoitti Liinalle ja\nkatsoi velvollisuudekseen lausua suoraan pelkonsa Kaarlon harhateille\njoutumisesta. Liina vastasi heti. Hänen kirjeensä oli täynnä\nkyyneleitä ja toivoa. Kaarlo oli hurjistellut koko syyslukukauden ja\nkietoutunut Halmelan kanssa rumaan häväistysjuttuun, josta mainingit\nulottuivat aina Tyynejärven tienoille saakka. Anna täti muuttaa\nasumaan Helsinkiin Tammikuussa, Kaarlo tulee asumaan hänen luonaan ja\nalkaa uutta elämää. Verho vedetään menneiden yli ja kaikki kääntyy\nhyväksi.\n\nSyvä huokaus pääsi Ilmarin rinnasta hänen taittaissaan kokoon Liinan\nkirjettä, jossa jokainen rivi huokui uskoa, toivoa ja rakkautta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAurinko oli jo korkealla taivaalla ja Nikolainkirkon tornin kello löi\nkymmenen kertaa. Eteläsatama lainehti vapaina jäistä; Esplanaadein\nvaahterat vihannoivat; kyyhkyset lentelivät parvissa; Toukokuun päivä\noli yhtä kaunis kuin seitsemän vuotta sitte.\n\nIlmari heräsi ja joi lasillisen kylmää vettä.\n\nVoi sinuas ... Helsinki!\n\nHämeenlinnasta kirjoitti hän Kaarlolle ja puhui kirjeensä alussa\nja lopussa kolmestasadasta markasta ynnä erotodistuksestaan. Ne\nolivat kiusallisen läheisessä yhteydessä toisiinsa, erotodistus ja\nvelkakirja. Kaarlo kirjoitti isälleen ystävänsä erotodistuksesta\nja sai rahat. Vuorokautta ennemmin rahoja ehti Ilmari Helsinkiin.\nKaarlolla oli rehelliset aikeet ja hän tuli rahoineen\npostikonttorista suoraan Ilmarin luo, kuten tämä oli käskenytkin.\nVaan Ilmari ei ollutkaan kotoolla ja Kaarlo läksi yksin hoitamaan\nasioita ja tapaamaan osakuntansa rahastonhoitajata. Alituisessa\nrahapulassa oleva maisteri Halmela sattui hänen tielleen, ennenkuin\nhän ehti matkansa perille ja esitteli, että pistäytyisivät kappeliin\nharkitsemaan ja miettimään Kaarlon asiata tarkemmin. Ennen eroamista\njaettiin rahat kahteen yhtä suureen osaan ja Halmela lupasi\nkirjoittaa nimensä Ilmarin nimen sijaan.\n\nHöyrylaiva seisoi valmiina lähtemään Rääveliin ja Kaarlo\nsai vastustamattoman halun matkustaa kerran tervehtimään\nheimokansaa Suomenlahden toiselle puolelle. Viisitoista penniä oli\nhuvimatkailijalla rahaa kukkarossa astuessaan laivasta Helsinkiin ja\nne hän antoi ensimmäiselle rahattomalle vastaantulijalle, jolta sai\ntulta paperossiinsa.\n\nHalmelalta säästyi nimensä kirjoittamisen vaiva, syystä ett'ei häntä\nhyväksytty takaajaksi monihaaraisen vigileerauksensa tähden.\n\nIlmarilla itsellään oli velkaa kirjoitettuna kokoarkkeihin ja\nkapeisin liuskoihin.\n\nKotiin tulevaksi odotettiin häntä joka päivä, joka hetki.\n\nIlmari sytytti paperossinsa ja käänsihe kyljelleen.\n\n\"Voi sinuas ... Helsinki! Kymmenen kertaa voi!\"\n\nSenpäiväinen U. Suometar oli tuolilla vesikarahviinin vieressä.\nTotuttuun tapaansa virui Ilmari vuoteellaan niin kauan, kuin\nlehti oli luettu. Tällä kertaa oli hän tyytymätöin siihenkin.\nPääkirjoitusta ei hän uskaltanut alkaakaan, se kuin oli ylen pitkä,\nikävä ja kuiva. Nimikin \"Savon maanvaiva eli Kuopion läänin loiset\"\nhaukotutti häntä. Ulkomaan osasto oli kahta veikeämpi, sisältäen\nYhdysvaltain kalastusriitoja, Abessinialaisten sotaretkiä ynnä\nmuita jonninjoutavia ja väsyttäviä artikkeleja. Uutisosastossa\nupeilivat ja kilpailivat keskenään pituudessa Ukkosenilman\nkertomus ja Muinaismuisto-yhdistyksen vuosikokous. Ja jotta ei\nloppu eroaisi mitenkään mainehikkaasta alusta, niin päättyi\ntekstiosasto sylenpituisella kirjoituksella \"nauriin viljelyksestä\".\nEi edes hävytöntä kaikenlaista löytynyt, ei Matin kirjettä, ei\nminkään pituista. Ilmoituksissa oli naimakuulutus ja nimenmuutos.\nViimemainittu oli jotain. Erään tunnetuimman kynttilätehtaan asiamies\nHämärä oli ottanut kuukausi sitten itselleen uuden nimen Koi, vaan\nkyllästyi siihen ja kuulutti nyt olevansa taas Hämärä. Arvokasta\nlukemista olisi lehden sisällys kyllä Vaaksajärven pappilassa myönsi\nIlmari itsekseen, ja tarkkaavaisuutta ansaitsisivat yhtä hyvin\nKuopion läänin loiset kuin nauriin viljelyskin, mutta Helsingissä,\njossa jokaisella on vaan raha ja nautinto kiikarissaan tänään,\nhuomenna ja aina, Helsingissä kaipaavat hermot vallan toista.\n\nYleissilmäyksen hän sitte vielä teki lopusta alkuun ja sitä tehdessä\nsattuivat silmät pysähtymään puolenkorttelin pituiseen sähkösanomaan\nvaltiollisissa uutisissa. Siinä lähetettiin tieto ympäri maailmaa,\nettä Boulanger on nauranut Parisissa.\n\n\"Eläköön Boulanger! Alas Grevy!\" lausui Ilmari, sytytti sammuneen\npaperossinsa ja laski sanomalehden tuolille, katsottuaan vielä\nkurssin, joka oli laskeunut kaksi penniä ruplalta.\n\n\"Jos nyt U. Suometar tahtoisi olla ajanmukainen ja merkillinen\nsanomalehti tai jos Kaarlo olisi sen toimittajana\", puheli Ilmari\nitsekseen ja kääntyi seljälleen, niin alkaisi otsakirjoitus näin:\n\n\"Hyvät Helsinkiläiset, liberaalit ja viikingit, vanhat ja uudet\njohtajat, nyt meille kaikille koittaa onnen ja riemun aika.\nBoulanger, näette, on nauranut ja hän on nauranut mielihyvissään.\nMistä on Boulanger mielihyvissään? kysytte te. Meistä, rakkaat\nystävät, on hän mielissään, sillä me Helsinkiläiset olemme Europan\nviisain kansa, niinkuin kohta näette kirjoituksestamme. Boulanger\nnauraa ja kurssi alenee. Tänään ei rupla maksa kahtakaan markkaa,\ntulevassa kuussa se ei maksa mitään. Silloin, ystäväiseni,\nkapusäkit selkään ja pankkeihin. Sillä sinä päivänä, jolloin\nei rupla maksa mitään, sinä päivänä nousee Boulanger Ranskan\nensimmäiseksi konsuliksi, diktaattoriksi, keisariksi ja alottaa\nkostosodan Saksaa vastaan. Ymmärrättekö nyt, hyvät ystävät, mitä\nWenäjä silloin tekee? Kyllä, vastaatte te niinkuin pyssystä. Wenäjä\nmarssii Konstantinopoliin, rupla maksaa taas neljättä markkaa ja me\nHelsinkiläiset olemme rikkaita miehiä ... ja Boulanger nauraa...\"\n\nNaurettuaan sukkeluudelleen jatkoi hän:\n\n\"Uutisiin sitte vavistuttavia kertomuksia Intian kuristajista,\nIrlannin kuutamomiehistä, spiritisteistä, oman maan kummitusjuttuja\n... niin ja lopuksi joku Guy de Maupassantin mieltä ylentävä kertomus\nuskottomasta perheenemännästä; sitte se olisi Helsinkiläisten\nhermoille terveellistä.\"\n\nPuheensa lopetettuaan nousi Ilmari ylös ja valmisti itsensä lähtemään\nrahanhakuun.\n\n\"Tekisi melkein mieleni uskomaan\", virkahti hän kuvastimeen\nkatsoissaan, \"että nautinto- ja rahatauti seisoo kuvattuna minunkin\nkasvoissani.\"\n\nKorkea otsa, kirkkaat silmät ja tahdokkaat kasvot torjuivat syytöksen\nkerrassaan kauas.\n\n\"Ei sentään, ei koskaan\", päätteli hän hymyillen. \"Vaaksajärven väkeä\nminä sittenkin olen. Ja nyt yksi ainoa ponnistus ja sitte: hyvästi\nHelsinki! Ja hyvästi ijäksi!\"\n\nNäin, sanoen läksi hän ulos ... Silfverlundilta rahaa lainaamaan.\nTiellä valmisti hän puheensa ja opettelihe sen ulkoa. Hän päätti\nsanoa:\n\n\"Kuules hopea veli! Minä olen satimessa, merrassa semmoisessa,\nett'en pääse pois täältä Helsingistä, joll'et lainaa minulle\nkolmeasataa hopeata. Takasin Hirvelle näet tuon summan ja nyt en\nsaa rehtorilta erotodistustani ennen, kuin velka on maksettu.\nKotoolla odottavat minua, morsiameni odottaa, häät odottavat ja minä\nen pääse paikalta... Kollegan virka, jota haen, on mulla niinkuin\nhyppysissäni...\"\n\n\"No tunnenhan minä sinut\", keskeyttäisi Silfverlund ja vetäisi kolme\nseteliä lompakostaan.\n\nJa sillä se olisi tehty. Sitte rahat saatuaan panisi hän toisen\näänen kelloon ja läksyttäisi Silfverlundia oikein kelpolailla siitä,\nkuin tämä nuorikkonsa kanssa tänäpänä ehtoolla lähtee ulkomaan\nkylpylaitoksiin huvittelemaan. Mikä ajattelemattomuus! Lähteä\nvieraisin maihin tiputtelemaan rahoja, kuin omassa maassa on kyllin\nja valitsemisen varaan asti hyviä kylpylaitoksia käytettävänä ja\nluonnonihanuuksia katsottavana ... niin kyllä hän lukee pitkän\nepistolan ja antaa aika sarvesta, jotta kerrankin tietää saaneensa ja\nkastuneensa, se ajattelematon.\n\n\"Onko herra Silfverlund kotoolla?\" kysyi Ilmari hienosti puetulta ja\nnuorelta rouvasihmiseltä, joka hänet otti vastaan.\n\n\"Ei\", kuului lyhyt vastaus.\n\nIlmari nolostui, antoi nimikorttinsa ja kumartihe lähtemään.\n\n\"Feliks meni pankkiin; hän tulee kohta; olkaa hyvä ja odottakaa\",\nlausui rouvasihminen huonolla suomenkielellä, luettuaan nimen.\nHyvää tahtoa puhua selvästi ja kauniisti ei näkynyt puuttuvan, vaan\nainoastaan taitoa.\n\n\"Voin tavata hänet kadulla\", lausui Ilmari, kumarsi uudelleen ja\nläksi.\n\nNythän se käy kuin häissä. Kuin Silfverlund tulee häntä vastaan,\nniin tekee hän kokokäännöksen ja alottaa: \"kuules hopeaveljyt...\" Ja\nsopivampaan aikaan ei voi rahanhakija tulla, koska mies juuri tulee\npankista.\n\nKauan ei Ilmari tarvinnut odottaen kävellä edes takaisin kadun\nvierustalla, kuin jo näki Silfverlundin astelevan vastaansa. Puettuna\nuusimman kuosin mukaan, harmahtava \"En tout cas\" kädessä, otsakihara\nhatun alta näkyvissä, viiksien kärjet huolellisesti taivutettuina\nongenkoukun muotoiseksi, käveli tämä keikarin askeleilla Ilmarille\nvastaan.\n\nHe tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja pysähtyivät\nkumpainenkin. Ilmari seisoissaan siinä herrasmiehen edessä turhistui\nmielessään mitättömäksi koulumestariksi, joka elää kollegana\nja kuolee kollegana, tietämätönnä muusta maailman sulosta kuin\nneljännespalkoistansa ja oppikirjoista. Alottaminen ei käynytkään\nhäneltä niin herkästi, kuin oli luullut, ja hän aikoi juuri tehdä\nedeltäkäsin mietityn käännöksensä, kuin Silfverlund veti taskustaan\nvalkoisella paperilla ympäröidyn, lyhyen, silinterimäisen kappaleen,\ntähtäsi sillä Ilmarin vasempaan silmään ja kysyi:\n\n\"Kruunuko vaiko klaava?\"\n\n\"Klaava\", vastasi Ilmari tajuttomasti ja katsoi etäämmälle katua ja\nnäki siellä Kaarlon tätinsä seuraamana astuvan lääkäri Fürstenbergin\nrappuja ylös.\n\nSilfverlund nyppäsi tällä aikaa tangon päästä paperin rikki.\n\n\"En pikant karl\", lausui hän, pisti tangon Ilmarin päällysnutun\nkauluksien väliin, ylimmäisen napin nojalle ja läksi pitemmittä\npuheitta eteenpäin.\n\nRikkirevitystä päästä kiilsi kultaraha, kaksikymmenmarkkanen. Se\npuhui selvää kieltä: hän oli pelannut kruunua ja klaavaa ja voittanut.\n\n\"Se vielä puuttui, peluri minusta vielä piti tehtämän. Voi sinuas,\nHelsinki! Sata kertaa voi!\"\n\nMurrettuaan rikki voittamansa, luki Ilmari rahat; niitä oli\nviisikolmatta kappaletta, siis viissataa markkaa. Häviämisen\nmahdollisuus pyrki katkeroittamaan hänen jo ennestäänkin nurjaa\nmieltänsä. Jos olisi hävinnyt, niin millä olisi maksanut? Millä...?\n\nMutta samassa muistui mieleen koti, Saima, häät ja ne karkoittivat\nkarvaat ajatukset.\n\n\"Täällä täytyy olla niinkuin oletetaan. Joka penni pitää\nSilfverlundin saaman takaisin. Lahjoittakoon ne johonkuhun\nyleishyödylliseen hankkeesen, joll'ei tahdo itse pitää. Pääasia on,\nettä minä maksan ne ja jok'ikisen pennin.\"\n\nKello tavoitteli yhtä Ilmarin palatessa asuntoonsa, Velka oli\nmaksettu ja erotodistus oli taskussa.\n\nPostissa oli tullut kirje Saimalta ja Ainolta yhteisesti.\n\nAino ilmoitti kevätlukukauden loppuneen jo toissa päivänä, syystä\nkuin muutama oppilas sairastui tuhkarokkoon; tapaus oli toivottava\n(?) kaksinkertaisten häiden vuoksi, joiden valmistukseen ei aikaa\nsittekään tule olemaan liikaa. Toissa päivänä, jolloin hän otti eron\nopettajatoimestaan, selvisi vanha arvoitus pitäjässä, se nimittäin,\nmiksi talonisäntä kävi seminarin lävitse, palveli asevelvollisuutensa\nvapaaehtoisena ja kävi vielä Mustialan maanviljelys-opistossa. Hän,\nsulhasensa ja Saima toivovat häihinsä Jukolan pasuunan jäseniä niin\npaljon, että vihkivirsi ja messut saadaan lauletuksi sekaköörillä\nneliäänisesti. Isä ja äiti ihmettelevät miksi Ilmari viipyy niin\nkauan Helsingissä.\n\n\"Tärkein uutinen\", kirjoitti Saima, \"on Ainon eroaminen\nopettajavirasta. Nythän pääsevät yllyttelijästä. Ja arvaatko,\nAino kuin uskalsi vielä hyvästeiksi agiteerata. Maantieteen\ntutkinnossa toissa päivänä antoi hän oppilaiden kuorossa vastata\nkaksi ensimmäistä kysymystä: Missä maassa me asumme?... Me\nasumme _Suomenmaassa_... Mitä kansaa me olemme?... Me olemme\n_Suomalaisia_... Olisit nähnyt miinejä, joita näkyi noblessein\nnaamoilla. Posessionaatti Morgensen katsoi itsensä velvoitetuksi\nhuomauttamaan vieressään istuvalle rovastille: Der ha vi det nu\nåter. Anstår det icke eder som prest, fridens man och ordförande\ni skoldirektionen, att vidtaga åtgärder... Mot sanningen, ja, jag\ntackar, keskeytti rovasti... Kesken kaikkea! Näin unia Sinusta. Olit\nlähtevinäsi Kaarlon kanssa komealla höyrylaivalla Kaliforniaan,\ntuomaan sieltä suuren suurta kultalohkaretta; Kaarlo oli masinistina\nja Sinä kaptenina. Et ottanut minua mukaasi, vaikka itkin ja rukoilin\nEteläsataman laiturilla; Juhani Ahon Rautatien vaan lykkäsit käteeni.\nKulta merkitsee minun unissani pahaa. Sinulla on ollut ikävyyksiä,\nihan varmaan... Täällä ikävöitsee Sinua kaikkein enin oma Saimasi.\"\n\nP. S. n:o 1. \"Nyt kuin Aino on täällä ja vapaana, niin kävelemme joka\npäivä junakyytien ajoissa Sinua vastaan Vanhainpiikain mäelle.\"\n\nP. S. n:o 2. \"Vaikea on minun uskoa että näin saan Sinut, että kaikki\nmenee tämmöisessä autuaallisessa riemussa. Eivätkä maanjäristykset,\nruttotaudit ja sodat ehtisikään hävittämään ja autioksi tekemään...\nJo sekaantuu vähäinen järkeni; riennän järkevän Ainon luo, hän on\narvatenkin saanut arkkinsa valmiiksi ja odottaa...\"\n\nLuettuaan kirjeen loppuun otti Ilmari vasemmalla jalallaan lyhyen\naskeleen eteenpäin, kuten Kaarlo oli sanonut tanssikoulussa\nopetetuksi naisia suudellessa tekemään, ja painoi Saiman nimelle\nviisi suukkosta, kirjainten luvun mukaan.\n\nPäivällisen syötyään läksi hän valituimmille tuttavillensa sanomaan\nhyvästi. Vierailut menivät pikaan kuin piti vielä ehtimän sinne\nja sinne, sen ja sen luokse. Viiden tienoissa Ilmari toistamiseen\nsinä päivänä astui kotiinsa, aikoen levähtää hetken ja vasta sitte\nillemmalla mennä tapaamaan Kaarloa ja tarjoomaan tälle lämpöisen\nseksan ja pullon Marsalaa erojaisiksi. Aamulla sitte junaan ja\nHelsinki ... hyvästi.\n\nMutta kuin avasi oven, niin seisoikin hänen edessään Kaarlo tuskan ja\ntoivottomuuden valtaamana.\n\nIlmari koetti näyttää haaksirikkoiselle iloista muotoa ja virkkoi\nlempeän leikillisesti:\n\n\"No Herran nimeen, mitä nyt on tapahtunut? Tuletko mies tuomarin\ntutkinnoilta?\"\n\n\"Niin, mitäkö on tapahtunut?\" toisti Kaarlo ja haravoi epätoivoisen\nja tyytymättömän näköisenä tukkaansa. \"Minä olen onneton ja minun\ntäytyy jättää Helsinki.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Minun täytyy jättää Helsinki ja minä olen onneton\", jatkoi Kaarlo,\nottamatta huomioon Ilmarin ivallista muistutusta. \"Isältäni\ntuli kirje tänäpänä, ja kirjeessä seisoi käsky, ankara käsky,\nviivyttelemättä, heti huomenna matkaamaan kotiin. Ja minun täytyy\nlähteä ja jättää Helsinki.\"\n\nIlmari istui tuolille pöydän eteen ja tarjosi paperossin Kaarlolle,\njota tämä ei muistanut polttaa, kiihtynein mielin ja kiivain askelin\nkävellessään edes takaisin.\n\n\"Sinun ei olisi koskaan pitänyt tuleman tänne\", vakuutti Ilmari\nystävällisellä äänellä onnettomalle. \"Helsinki oli sinun\nonnettomuutesi ja huono ylioppilas-elämä täällä. Olisit totellut\nminua ajoissa, niin...\"\n\n\"Mitä minä onneton nyt teen itse kanssani?\"\n\nKaarlon epätoivoisella äänellä lausuttuun kysymykseen ei Ilmarin\nollut helppo vastata. Hänen kävi sääli sydämmensä sisimpään. Kaarlo\noli niin surkean näköinen, että Ilmari koetti viimeiseen tippaan asti\nnäyttää iloiselta ja saada ystäväänsä katsomaan asiaa valoisemmalta\npuolelta.\n\n\"Vai lähdet sinäkin kotiisi huomenna\", lausui hän keveällä äänellä,\nikäänkuin viettelisi vastahakoista lasta.\n\n\"Minä lähden myös aamulla yhdeksän junassa. Yhdessä sitte menemme\".\n\nKaarlo rupesi tarkkaavaiseksi. \"Entä velka?\" kysyi hän ja pysähtyi\nIlmarin eteen.\n\n\"On maksettu\".\n\n\"Millä?\"\n\n\"Rahalla tietysti.\"\n\n\"Miten ne sait ja keneltä ne sait?\"\n\n\"Voitin Silfverlundilta.\"\n\n\"Nyt valehtelit.\"\n\n\"Ei ole tapani\", vakuutti Ilmari.\n\nKaarlo tuli yhä uteliaammaksi.\n\n\"Missä pelasitte?\" kysyi hän viehkeästi.\n\n\"Unioninkadulla.\"\n\n\"Oletkos hullu?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No pidätkö sitte minua hulluna?\"\n\n\"En liioin sitäkään.\"\n\nKaarlo unhotti surunsa ja uskoi.\n\n\"Landsknihtiäkö löitte, vaiko...?\"\n\n\"Ei kuin kruunua ja klaavaa.\"\n\n\"Peijakas. Ja voitit.\"\n\n\"Voitin niin.\"\n\n\"Paljokin?\"\n\n\"Viisisataa.\"\n\n\"Viisisataa, voi...\" Kaarlo etsi jotakin sopivaa ihmettelysanaa\nvarastostansa ja mittasi pariin kertaan kamarin lattian, seisattui\nsitte Ilmarin eteen ja lausui paremman puutteessa: \"Voi sudenkajakka\nitseäsi!\"\n\nPitemmälle, ei Ilmari häntä kiusannut, vaan kertoi tapauksen juuriaan\nmyöten. Moisella verrattomalla kohtauksella olisi Kaarlo elänyt isot\najat ja ajanut sillä huolet Viron vesille, vaan nyt johti keskustelu\nyhä varjokkaampiin lehtiin.\n\n\"Ja silloin menit sinä tätisi kanssa lääkäri Fürstenbergin rappuja\nylös\", lausui Ilmari, jouduttuaan kertomuksensa ydinkohtaan. \"Mitä\nasiaa teillä sinne oli?\"\n\n\"Se on hirveätä, se on kamalata...\"\n\n\"Jätä laulut ja anna tulla.\"\n\n\"Minussa on ... viinahulluuden oireita.\"\n\nÄhkäen ja puhkaen sai Kaarlo lausuneeksi karvaan totuuden.\n\n\"Etkä sittekään tahtoisi lähteä täältä.\"\n\n\"En, en millään ehdolla,\" vastasi Kaarlo, heittihe sohvalle\npitkäkseen, voihkaili ja piehtaroi siinä. \"Tiedätkö, miltä tämä\naiottu lähtö tuntuu? Tiedätkö, miltä tuntuu lähteä kotiin, josta\nkerran on lähdetty kultapilvissä ... haa ... haaskalle ja rapakkoihin\nrypemään. Vaan, mistäpä sinä tietäisit?\"\n\nHänen voihkiessaan ja käännellessään pistihe kiiltävä revolverin suu\nlakkarista näkyville.\n\n\"Tämän sinä annat minulle\", lausui Ilmari, ja otti surma-aseen\nkäteensä.\n\n\"Ota se\", myönsi Kaarlo. \"Junan alle kuoleminen\", lisäsi hän sitte ja\nkäänsi kasvonsa seinään päin, \"lienee yhtä pikainen ja lyhyt\".\n\n\"Kaarlo, älä laske niin hirveätä leikkiä noin kevytmielisesti.\"\n\n\"Jos jään elämään, niin on se sinun ansiosi, Ilmari. Sinä olet\nkoittanut pelastaa minua alkutiestä saakka, onnistumatta. Soisin,\noi kuinka mielelläni soisin, että onnistuisit tällä viimeisellä\nsilmänräpäyksellä. Jos elän kahta päivää vanhemmaksi, niin jään\nelämään. Kahden päivän kuluttua on esirippu vedetty 'Tuhlaajapojan\nkotiintulon' eteen. Liina-vene odottaa minua Lahdessa ja sillä lasken\nkotini rantaan. Maa polttaa jalkaini alla, sieluani polttaa, sillä\nmuutamassa sekunnissa rutistaa seitsemän vuoden synnit ja rikokset\nomaatuntoani yhtä aikaa, niinä sekunteina, jolloin avaan oven ja\npolvistun isäni eteen.\"\n\nIlmarin otsa kirkastui.\n\n\"Kuule, Ilmari! Ne sekunnit ovat kovat. Toisin hetkin en uskalla\najatellakaan niiden elämistä.\"\n\n\"Liinan tähden sinun täytyy elää ne. Koska olet saanut häneltä\nviimeiseksi kirjeen?\"\n\n\"Eilen.\"\n\n\"Ja mitä hän kirjoittaa?\"\n\n\"En ole avannut Liinan kirjeitä ... kahteen vuoteen.\"\n\n\"Oih sinuas!\"\n\nKaarlo itki.\n\n\"Ole nyt mies,\" lohdutteli Ilmari. \"Ethän sinä ole muille pahaa\ntehnyt kuin omalle itsellesi. Itsehän kärsitkin...\"\n\n\"Mutta Liina, Liina... Hän ei anna anteeksi enää, eikä hänen saa\nantaa... Oi ... voi...\"\n\n\"Kellosi?\" uteli Ilmari, päästettyään Kaarlon takin liepeet auki.\n\n\"Pantissa.\"\n\nPahempi epäluulo heräsi Ilmarissa. Hän tarttui Kaarlon vasempaan\nkäteen. Kihlasormus oli poissa.\n\n\"Sekin ... niinkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja samassa paikassako molemmat?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuinkas sinä Liinan sormusta...? Voi sinuas... Helsinki! Tuhat\nkertaa voi!\"\n\nKaarlo häpesi huonouttansa.\n\n\"Minä en ansaitse osanottavaisuuttasi,\" lausui hän surullisesti.\n\nIlmari rupesi laskemaan rahojansa. Monta ovea oli hän aikonut avata\nennen lähtöänsä. Saimalle olisi hän ostanut Vegashaalin ja Langletin:\n\"Perheen emännille\", isälleen uuden nuuskarasian, äidilleen Funcken\nuusimman teoksen, Ainalle Suomi-vihot, sekä \"talonpojalle\" ja\nitselleen uusimpaa suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta nyt,\nKaarlon kultakello, jonka isältään sai rippikoulu-lahjaksi, ja Liinan\nsormus, ne olivat lunastettavat kaiken mokomin.\n\n\"Ylös, pesemään kasvosi\", komensi hän Kaarloa, luettuaan rahansa,\n\"niin menemme lunastamaan ne heti.\"\n\n\"Yksi asia ennen: Sano, Ilmari olisinko minä yhtään parempi, jos\nminulla olisi ollut äiti ja sisar, tahi vain toinenkin.\"\n\n\"Olisit, ihan varmaan olisit\", vastasi Ilmari empimättä ja\nsydämmellisesti.\n\nPian olivat ystävykset panttilainaajan juutalaisen vaatepuodissa.\n\n\"Ei tämä ole se sormus, jonka panttasin\", lausui Kaarlo katsellessaan\nkulunutta ja ala-arvoista sormusta, jonka juutalainen hänelle antoi.\nKaarlon sormus oli paksumpi ja parempaa kultaa.\n\n\"Ooja\", vastasi hävytön juutalainen, \"sama on. Katso nimitemppeli ja\nkaikki on sama. Ette muista, olitte niin...\"\n\nSormukseen oli todellakin piirretty Liinan nimen alkukirjaimet\npetoksen onnistumisen vuoksi.\n\nIlmari ei tärttänyt enempää, vaan purki Helsinkiläisvihansa\nIsraelilaiseen.\n\n\"Uskallatko sinä senkin ryökäle väittää, että tuo on sama sormus,\nkuin olet ottanut tältä herralta pantiksi\", ärjäsi hän ja ravisti\njuutalaista kauluksesta.\n\n\"Sama on, sama on. Mitäs hätäilette?\"\n\nIlmari hyppäsi kadulle hakemaan poliisia.\n\nJuutalainen otti sormuksen Kaarlolta, katseli ja pyöritteli sitä\nsormissaan ja antoi sen sitte takaisin virkkaen:\n\n\"Sama on, katso nyt. Mitäs hätäilette?\"\n\nKaarlo katsoi sormusta. Se oli oikea. Vaihtaminen oli käynyt niinkuin\nsilmänkääntäjältä ainakin.\n\nKellon ja sormuksen otti Ilmari talteensa, palattuaan poliisin\nkanssa. Yht'äkkiä rupesi juutalainen kiroilemaan, sylkemään ja\nhuutamaan vimmatusti:\n\n\"Huut ulos, huut ulos!\"\n\nKaarlo oli taasenkin ylioppilas ja veitikka ja näytti juutalaiselle\npalkinnoksi hänkin tempun tekemällä päällysnuttunsa kulmasta\nsiankorvan ja letkuttelemalla sitä raivostuneelle juutalaiselle ja\nääntelemällä öh, öh, öh.\n\n\"Tule jo,\" lausui Ilmari, naurettuaan kylliksensä ja veti Kaarlon\nulos.\n\n\"Ollaan vielä ylioppilaita tänä iltana,\" virkkoi Kaarlo.\n\n\"Ja kaiken edestä\", lisäsi Ilmari.\n\nAnna tädille poikkesivat ilmoittamaan huomisen lähtönsä ja ottamaan\nhäneltä jäähyväistit. Häneltä Kaarlo myöskin sai matkarahat. Kapsäkin\nlupasi täti tuoda asemalle aamulla, kuultuaan, että Kaarlo jää yöksi\nIlmarin luo. Täti jäi seisomaan keskelle lattiaa kuin he lähtivät\nkäsikädessä. Kaarlo tuntui horjuvan askeleissaan, mutta pian käynti\nvakaantui ja hän tervehti vastaantulijoita naistuttavia kohteliaasti\nja keveällä iloisuudella niinkuin ainakin kavaljeeri, joka tietää\nmiellyttävänsä.\n\nIllan viettivät ystävykset kahdenkesken, yhtymättä\nylioppilastuttaviin, joita oli kosolta liikkeellä. Kaarlo pysyi\nhilpeänä ja iloisena, eikä päihtynyt, vaikka tyhjensi lasin toisensa\njälkeen. Kappelin pyöreässä huoneessa he viimeiseksi istuivat ja\nKaarlo jutteli paraillaan jotain rakkauskepposta kuin musiikki alkoi\npuhaltaa \"Kerjäläis-Ylioppilasta\". Vanhat muistot heräsivät ja\nToukokuunpäivä, seitsemän vuotta sitte, astui elävänä hänen eteensä.\nKaarlo taukosi äkkiä kertomasta.\n\nViimeinen päivä ylioppilaana oli eletty iltaan.\n\n\"Minä en enää ole juonut muuta kuin unhotusta varten\", lausui Kaarlo\nmurtunein mielin, kuin Toukokuun kauniina yönä käsitysten astelivat\nEsplanaadikatua.\n\nIlmari nukkui niinkuin veteen vuoteelle heittäydyttyään, vaan Kaarlo\nei saanut unta rahtuakaan. Rauhattomana käveli hän ja poltteli\npaperossit loppuun, koetti taas nukkua sohvalle, jossa tyyny oli\npäänaluisenaan, vaan minuutin, kahden päästä hypähti hänen ruumiinsa,\nniinkuin sähköiskun saanut.\n\nKello viisi puki hän ylleen ja lähti ulos kaupungille, viipyi\nhetkisen Nikolainkirkon rappusilla katsellen heräävää Helsinkiä\nynnä tyyntä Eteläsatamaa, jonka aamuauringon säteet kultasivat:\nKauppatorin kautta kiersi hän kotiin takaisin ja herätti Ilmarin\npuolikahdeksan vaiheilla, sanoen:\n\n\"Nouse jo ylös. Muistatko mitä Topelius lausuu semmoisesta\nherrasväestä, joka tämmöisenä ihanana kevätaamuna...?\"\n\n\"Muistan, muistan\", vastasi Ilmari ja nousi istualle. Sitte\nhän riisui kehykset ja koristeet Kaarlon puheesta lisäämällä:\n\"Tarkoitat kai, että päätäsi pakottaa ja että nyt olisi aika lähteä\nVillensaunaan aamukahville ja aamutärähdyksille.\"\n\nKaarlo nauroi.\n\n\"Kyllä se suomennettuna niin kuuluu,\" myönsi hän.\n\n\"Voisit tarjota hai'ut.\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Jäihän niitä...\"\n\n\"Minulla oli pitkä yö ja poltin ne kaikki. Olen nähnyt tänä aamuna jo\nsataman, kauppatorin ja...\"\n\n\"Vai oli sulla pitkä yö. Nouskaamme sitte.\"\n\n\"Ja lähtekäämme täältä.\"\n\nKaarlo oli hajamielinen ja mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa.\n\n\"Pääni on sekaisin kuin Haminan kaupunki\", virkkoi hän täyttäissään\nIlmarin kapsäkkiä pienillä tavaroilla.\n\nIlmarin ajatukset olivat kaukana Vaaksajärven tienoilla, joten ei\nhän tullut huomanneeksi taistelua, joka riehui hänen ystävänsä\nrinnassa ja joka aivan odottamatta syöksähti näkyville. Kello\npuoliyhdeksän astelivat he asemalle ja silloin pysähtyi Kaarlo äkkiä\nRautatientorilla, hellitti kapsäkin kantimesta ja virkkoi kolkolla\näänellä:\n\n\"Ei, minä en lähde kotiin, en...\"\n\nHelsingin elämä oli täydessä vilkkaudessa; Toukokuun aurinko yhdessä\nhaalean etelätuulen kanssa lumosi sen himoittavaksi. Kuorma-ajuri\narkitamineissaan näyttihe yhtä onnelliselta kuin herrasmies\nuuden uutukaisessa puvussaan, jalanastuja päiväpalkkalainen yhtä\ntyytyväiseltä kuin mukavuuksien nauttija vaunuissaan. Olemassa olo\nnäytti elämänpuun hedelmältä, josta jokainen kilvan tahtoi saada\nitselleen suurimman osan. Hetki oli omiansa herättämään oman tuvan,\noman luvan toiveita raukimmankin rinnassa.\n\n\"Ei, minä en lähde kotiin\", toisti Kaarlo. \"Minä olen tuuminnut ja\npohtinut asiata koko yön. Isäni jyrkkä käsky merkitsee samaa kuin\nolisi hän sanonut: Minä olen vararikon partaalla, minä olen köyhtynyt\nmies...\"\n\n\"Sitä suurempi syy sinulla on mennä kotiisi jakamaan yhdessä\nkovanonnen päivät isäsi kanssa\", sai hämmästynyt Ilmari vihdoin\nlausutuksi.\n\n\"Isä konkurssitilassa ja poika hunttioimena... Ei, minä en lähde\nkotiin. Minun rangaistukseni on suurempi kuin...\"\n\n\"Minne sitte menisit? Tätisihän muuttaa tällä viikolla.\"\n\n\"Minä menen vaikka minne, menen vaikka Sörnääsiin; tottahan\nkameraalitutkinnon suorittanut ylioppilas voi leipänsä ansaita. Anna\ntänne kello ja sormus, sillä minä en...\"\n\nIlmarin kärsivällisyys loppui.\n\n\"Mene sitte,\" lausui hän vihaisella äänellä, \"vaan kelloa ja sormusta\nen anna, sillä ensimmäiseksi työksesi juot ne ja sitte...\"\n\n\"Ja sitte?\"\n\n\"Majaudut Antipoffiin.\"\n\n\"Hyvästi, hyvä herra! Kuin joudut Helsingissä käymään, niin älä\nunhota pistäytyä Antipoffissa.\"\n\nKaarlo läksi.\n\nIlmari katsoi hänen jälkeensä, katsoi ja katui silmänräpäyksessä\nvihastumistaan. Nytkö vasta, viho viimeisellä hetkelläkö raukeaisivat\nkaikki hänen ponnistuksensa?\n\nHän jätti kapsäkkinsä torille ja kiiruhti ystävänsä jälkeen.\n\n\"Kaarlo, erkanemmeko näin?\" virkkoi Ilmari puoleksi rukoilevalla\näänellä ja asettui ystävänsä tielle.\n\nKaarlo ei katsonut häntä silmiin.\n\n\"Kaarlo älä mene; tottele nyt minua.\"\n\n\"Kello ja sormus.\"\n\n\"Ne saat paikalla. Vaan kuule nyt ensin minua. Isäsi kutsuu nyt\nsinua kotiin, kutsuminen on sama kuin anteeksianto. Ajattele nyt\nedes vähäsen, ennenkuin hylkäät kutsunnan, ennenkuin käännät selkäsi\nisällesi, ennenkuin menet kohti turmiotasi. Älä pahastu kuin sanon,\nett'et kykene muuhun kuin naisien mielistelemiseen ja rahojen\ntuhlaamiseen. Uskon kyllä, että sinulla nyt on vakaa ja kaunis\naikomus elää kättesi työllä, vaan ensimmäisessä vastoinkäymisessä\nmenee aikomuksesi pirstaleiksi. Täällä Helsingissä tarvitsee ihminen\nyhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia käytännöllisyyttä, täällä ei\neletä mielenjaloudella. Jos tänne jäät, niin perikatoon ja kurjuuteen\nmielit. Kurjuuteesi totut pian, lohduttelemaan kuin pystyt itseäsi\nkruunupäiden ja suurten henkilöiden vaipumisella. Jos ei isäsi\nkaksinkertaisesta surustaan kuole ja jos sinä kerran palajat kotiisi,\nniin, kuule nyt ja usko minua, sinä tulet pimeänä ja kuuttomana yönä,\nrepaleisena ja kalpeana...\"\n\nHalmela ja mustaverinen ylioppilas, jonka kerran ennen olemme\nnähneet, ajoivat samassa kauempana ravintolaan päin. He pidättivät\nhevoisensa ystävyksien kohdalle, huitoivat ja viittoilivat käsillään\nKaarloa tulemaan mukaan.\n\n\"Kuule nyt, Kaarlo, minua ja tottele nyt...\"\n\nIlmari voitti.\n\n\"Pahahenkikö minua riivaa?\" lausui Kaarlo puoleksi kiukkuisella\näänellä ja katsoi ystäväänsä silmiin. \"Pahahenki... Tekee melkein\nmieleni uskomaan, että olen luotu hampuusiksi ja määrätty elämään\nloassa ja saastassa. Ilmari, veljeni, ystäväni, kiitos sinulle. En\nansaitsisi tuommoista veljeä kuin sinä olet. Menkäämme jo. Tätini\ntulee tuolta...\"\n\nHe läksivät asemalle. Siellä virkkoi Kaarlo:\n\n\"Halmela suoritti eilen lakitieteen kandidaattitutkinnon, antoi\ntänään Helmille rukkaset ja huomenna julaistaan hänen kihlauksensa\nkymmentä kertaa rikkaamman tytön kanssa kuin...\"\n\n\"Ja Helmi?\"\n\n\"Saa rahansa ja sormuksensa takaisin.\"\n\nMatkalla huvittelivat kumpikin omalla tavallaan. Kaarlo tahtoi\nnaisten vaunuun ja siellä ei ollut kuin yksi ainoa penkki tyhjänä\nmatkustajista, sillekin oli nostettu pitkulainen koppa. Vastapäätä\nistui lihava talonemäntä hienokaiseen ja rimssuiseen pukuun puetun\ntyttärensä kera. Kuin ystävykset tulivat heidän kohdalleen, niin\nteki Kaarlon valkoinen lakki vaikutuksensa ja koppa siirtyi pois\nkunniasijaltaan. Kursailematta alotti Kaarlo keskustelun avaamalla\nvaunun akkunan ja kysymällä, saisiko hän polttaa ulos. Pyyntöön\nsuostuttiin.\n\nIlmari läksi ulos jättäen Kaarlon juttuamaan heidän kanssaan.\nKaisaniemi rupesi jo jäämään ja katoamaan.\n\n\"Hyvästi nyt vaan, Helsinki,\" mutisi Ilmari ja kosketti oikean käden\npeukalolla nenänsä päätä. \"Ei nyt muuta kuin morjens vaan, Helsinki.\nSinä päivänä nousee aurinko lännestä ja laskee itään, kuin tapaamme\ntoisemme, Helsinki.\"\n\nVasemman käden peukalo liittyi oikean pikkusormeen ja hyvästijättelyä\njatkui:\n\n\"Pehmein palvelijasi nyt vaan, Helsinki. Nyt mennään hurautetaan\nvaan, etkä sinä, Helsinki, voi mitään. Paneppas nyt puntti eteemme,\nheitäppäs nyt silmukka kaulaamme, -- Helsinki.\"\n\nIlmari nauroi vahingon-iloista naurua. \"Hyvästi, hyvästi, Helsinki.\nVoi hyvin!\" Konduktööri, joka samassa tuli pilettiä pyytämään,\najatteli miljoonaa ja Lappviikkiä, vuorottain ja häilyvästi\nkumpaistakin.\n\nKaarlo tutustui sill'aikaa talonemäntään ja tyttäreen. He\nmatkustivat kotiinsa Länsisuomeen, Harakkalan rustholliin. Neidin\nveli kävi Helsingin alkeisopistoa ja he olivat tehneet huvimatkan\npääkaupunkiin. Laivalla olivat tulleet, vaan mamma sairastui\nmeritautiin, jonka tähden nyt ajoivat junalla. Helsingissä oli ollut\nhauskaa, niin paljon ylioppilaita ja sirkuksia, että oikeen. He\nkehoittivat Kaarloa tulemaan runonkeruulle sinne Turun puoleen ja\nantoivat vihjauksen, että Harakkalassa on uhkea vierastenpytinki,\nlavea näköala joka puolelle.\n\nKaarlo määritteli sen tarkemmin keskeyttämällä:\n\n\"Toivottavasti nisupeltoja ja tuulimyllyjä silmänkantama.\"\n\n\"Niin, vallan paljo\", varmensi neiti.\n\nPientä ja iloista ikävyyttä kertoi neiti parhaillaan, kuin Ilmari\ntuli vaunuun ja istui Kaarlon viereen. Veli hommasi siskolleen\nserenaadin. Ensiksikin laulajat erehtyivät akkunasta ja lauloivat\nsipuliryssälle, joka asui viereisessä huoneessa: \"Miks' kaukana\nniin olet?\" Mamma käski hänen ottamaan valkeata ja sitte laulajat\nhoksasivat. Mutta sitte homahtikin kartiini tuleen ja mamma kiljahti\nja laulajat joutuivat pois tahdista. Ja se oli niin ikävää.\n\n\"Ikävää niin\", puuttui Kaarlo puheesen. \"Mutta, kasvatetaanko siellä\nHarakkalassa puhvelihärkiä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Hyvä juttu.\"\n\n\"Puskevatko ne?\"\n\n\"Puskevatko? Siihen ne ovatkin koko hirmuja.\"\n\n\"Uijui. Puskevatko ne teitä?\"\n\n\"Niin nähkääs, ne ahdistavat minua unissani.\"\n\n\"Kuuletteko, mamma? Puhveli härjät...\"\n\n\"Kuin vaan menen luennoille, niin oitis on lauma perässäni. Viime\nyönäkin ajoivat minua takaa Senaatintorille asti.\"\n\n\"Uijui.\"\n\n\"Ja silloin en pääse juoksemaan, enkä saa huudetuksi vosikkaa, ja se\non niin vietävän ikävää.\"\n\nNeidin äiti otti sitte sananvuoron ja alkoi kertomaan, mitenkä\nhän moniaita vuosia sitte paransi Harakkalan isännän jokseenkin\nsamanlaisesta taudista keittämällä voidetta seitsemästä eri lajista:\nkyntysenrasvasta, ketunleivistä...\n\nIlmari ei sietänyt kuunnella loppuun, vaan läksi ulos, nojasi\nlaitakankeen ja nauroi niin, että sydänalaansa piteli. Ohimenevä\nkonduktööri, joka näki hänet nauruun pakahtumaisillaan, ajatteli\ntällä erällä ainoastaan ja varmasti Lappviikiä.\n\n\"Et tee oikein\", torui Ilmari Kaarloa, joka kotvasen kuluttua tuli\nulos, \"kuin tuollalailla huvittelet toisten maksolla.\"\n\n\"Matkalla pitää olla hupaista,\" vastasi tämä, \"ja siitä minä viisi,\nkuka huvit kustantaa.\"\n\n\"Ett'et nyt jäisi heistä mokomaan yksipuoliseen ja väärään\nkäsitykseen, niin anna minun aloittaa keskustelu heidän kanssaan,\nniin saat kuin saatkin kuulla, että voimme puhua järkeviäkin.\"\n\n\"Enhän minä sitä ole väittänyt, enkä siitä lähde kaksintaisteluun.\nPuhele vaan. Voit alottaa esim. siitä, kuinka ilmanala Auran\nrannoilla on ihmeellisen sopiva keuhkotautisille hiehoille aiottua\nparannuslaitosta varten. Vaan ... anna kelloni ja sormukseni,\netteivät unhotu.\"\n\nIlmarin hyvät aikeet turmeli Kaarlon kihlasormus. Neiti kätki\nkasvonsa mammansa olan taakse, kuin ystävykset, Kaarlo edellä,\ntulivat hänen lähelleen.\n\n\"Voitteko pahoin?\" tiedusteli Ilmari.\n\n\"Äkkinäinen hampaansärky vaivaa Ainaa ajoittain,\" vastasi\näiti tyttärensä edestä, nosti kopan penkille, kaivoi sieltä\nhokmanni-pullon käsiinsä, josta tipahutteli nenäliinansa kolkkaan\nmoniaan tipan ja kääntyi sitte tyttärensä puoleen.\n\nKaarlo ja Ilmari seisoivat siinä heidän edessään hetkisen, mutta\npitkulaista koppaa ei enää nostettukaan pois paikaltaan. Kaarlo\nyritti ryhtyä toimiin kopan suhteen, vaan Ilmari ehti vetää hänet\nsivulle ja sitte kanssaan ulos.\n\nJuna pysähtyi minuutiksi ja erojaishetki löi. Kaarlon käsi oli\nIlmarin kädessä. Silmät eivät rävähtäneet. Aika riensi linnun\nsiivillä ja juna vihelti. \"Hyvästi, Kaarlo!\"\n\n\"Hyvästi, Ilmari.\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nIlmari jäi seisomaan aseman kivisillalle. Juna poistui kauemmaksi\nsavuineen, savun vieressä seisoi Kaarlo pyörittäen valkoista\nlakkiansa. Ilmari kuuli hänen lausuvan hyvästi vielä sittekin, kuin\nenää vaan epäselvästi näkyivät juna ja savu.\n\nKuin ne tykkönään katosivat näkyvistä, astui Vanhainpiikain mäki\nelävänä Kaarlon eteen ja hän sai polttavan kiireen hevosta hakemaan\nja eteenpäin rientämään. Neljättä peninkulmaa oli sinne matkaa ja\nniin mäkistä kaupanpäällisiksi, että jyrkkä otti kuin toinen jätti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiina ja Kaarlo tulivat kaksinkertaisiin häihin Vaaksajärven\npappilaan. Ensinmainittu ei ollut vielä silloin päättänyt sinne eikä\ntänne ja kihlasormus oli viimemainitun sormessa.\n\nHäittensä jälkeen läksi Ilmari opettajaksi erääsen maamme pienoiseen\nsisäkaupunkiin.\n\nSinne sai hän kirjeen Kaarlolta. Kuin tämän isä teki konkurssin,\nniin teki Liinakin päätöksensä ja määräsi hääpäivän. Tyynejärvi sai\njälleen nähdä vanhat vieraansa ja sen rannoilla oli silloin yhtä\niloista elämää kuin kahdeksan vuotta sitte.\n\nKaarlon isä teki kunniallisen vararikon. Maatila jäi pientä velkaa\nvastaan hänen omakseen ja hän rupesi palvelemaan isännöitsijänä\njälleen. Kaarlosta tuli talonisäntä, lautamies ja mylläri.\n\nIlmari palveli ensin kollegana ja pääsi sitte lyseon lehtoriksi.\nRovastin kuoltua huusivat pitäjäläiset vanhan kappalaisensa\nharvinaisella yksimielisyydellä kirkkoherrakseen.\n\nTalonemännästä tuli valtiopäivämiehen rouva.\n\n\"Tuskin meistä tuleekaan,\" kirjoitti Ilmari Kaarlolle.\n\nHalmela rikastui uuden morsiamensa kautta Muun muassa tuli hänestä\nviinatehtaan isäntä. Viinatehdas paloi ja Halmelata syytettiin\nmurhapoltosta. Hän pelastui lain kourista taidollaan, etevillä\nasianajajilla eikä häntä voitu vangita, vaan ympäri avaran\nSuomenmaan, missä vaan sanomalehtiä luettiin, hänen viallisuuttaan\nuskottiin ja nimeänsä morkattiin.\n\nIlmaria, ahkerata säveltäjätä, ynnä hänen perhettänsä pyysi Kaarlo\ntulemaan luoksensa Keski-Suomeen ja viettämään siellä yhden kesäloman.\n\n\"Tule meille\", kirjoitti hän, \"myllärin kotiin, ensi kesäksi. Täällä\njaksamme hyvin, ja ilo ei ole harvinainen vieras meillä. Näet kuinka\npeltoni kasvavat hyvin ja myllyni käy ahkeraan; renkini laulaa Sulle\nkansanlauluja, uusia ja vanhoja, surullisia ja ikäviä, mitkä vaan\nparemmin maittavat ja vaimoni... hän laittaa niin hyvää kalakukkoa.\"\n\n\"Me tulemme\", kirjoitti Ilmari vastauksessaan.\n\n\"Ja niin mielellämme\", lisäsi Saima kirjeesen itsensä ja pikku Väinön\npuolesta.\n\n\n\n\n\n\nÄITIPUOLEN KERTOMUS.\n\n\n\n\nKilpijärven Ilma rakasti sulhaistaan ja ... äitipuoltaan, kumpaako\nenemmän, ei tarkoin tiennyt itsekään.\n\nJaakko oli poikakullan nimi ja Ilma oli hänen kasvinkumppaninsa ja\nkisatoverinsa. Heidän kotinsa olivat ennen olleet rinnakkain, niin\nettä aita vaan erotti pihat ja rakennukset toisistaan. Pellot ja\nniityt olivat nekin yksissä aitauksissa. Sitte Ilman isä möi talonsa\nJaakon isälle ja osti suuremman, Kilpijärven talon, täältä toisesta\nkylästä. Kuin he erotettiin, niin puhkesi lapsuuden tuttavuus\nnuorukaisessa ja neidossa ilmeiseksi rakkauden tuleksi. He rakastivat\ntoisiaan enemmän kuin kukaan ennen ja jälkeen heitä, Ilma koko\nsielunsa vilkkaudella ja Jaakko hidasverisen miehen syvällisellä\nvakavuudella.\n\nIlman äitipuolen nimi oli Loviisa ja Viisaksi Ilma häntä tavallisesti\npuhutteli. Kaikkien mielestä oli Kilpijärven emäntä enkeli\nhyvyydessä, vaan Ilman mielestä oli hän vielä lisäksi viehättävän\nkaunis. Vaaleain kasvoin iho oli kuultava ja niiden piirteet hienot;\nsilmät olivat sielulliset ja sininen väri voitti niissä harmaan;\nkäynti ja liikkeet olivat täynnä suloa ja naisellisuutta.\n\n\"Rakastatko Viisa todellakin isääni?\" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä\nvuonna, jolloin luki kaikki Valter Scottin romaanit.\n\n\"Epäiletkö sitä?\" vastasi tämä ja kosketti huulillaan tytärpuolensa\notsaa.\n\nIlma olisi kernaasti vastannut siihen myöntämällä, mutta ei voinut.\n\n\"Minä olen semmoinen hömppelö\", lausui hän vaan ja kaulaili Viisaa.\n\"Kuten itse tiedät\", lisäsi hän sitte ja vei väkisin pyörröksen kahta\naskelta.\n\nSalaa ilma usein katseli äitipuoltaan ja katsellessaan muisti\nniinkuin uninäköään, kuinka vaaleaverinen nainen eräänä iltana,\njolloin taivas oli tähdessä ja akkunain ruudut jäässä, tuli isän\nseurassa tupaan, antoi hänelle tortun ja opetti laulun: \"Minä seisoin\nkorkialla vuorella\". He makasivat yön yhdessä ja aamulla hengitti\nhän reijän ruutuun, katseli vaaleanverisen naisen lähtöä ja itki\nikävissään. Mutta hyvin hämärästi hän sen kaiken muisti ja monella\nmuistelemisella hän oli sen kokonaiseksi saanut, ensin tulon, sitte\nolon ja viimeksi menon, mutta kaikki hyvin hämärästi.\n\nKuin pikku Heikki, pienin veli, sai täyttäneeksi vuoden, niin\nsairastui isä vilutautiin. Ilma oli silloin kolminkertaisesti onneton.\n\nHänen häittensä vietto lykättiin tuonnemmaksi, määräämättömään aikaan.\n\nIsä parantui niin vitkalleen, vaikka Ilma itki ja rukoili itsensä\nuuvuksiin joka päivä.\n\nViisa oli niin tyyni ja maltillinen. Sydäntä särkevimmissäkään\nkohtauksissa ei kuulunut voihkausta eikä hätähuutoa hänen suustaan,\nepätoivoisimpinakaan hetkinä ei näkynyt kyyneltä hänen silmässään.\nTuskaantumisesta ja väsymisestä ei puhettakaan. Sairasvuoteen\nvierestä ehti Viisa vaalimaan pienokaista, sekä johtamaan\ntalonaskareita.\n\nIlma koetti olla hänelle avuksi kaikissa, vaan ei onnistunut missään.\nMilloin sairaan päänalustaa olisi tarvinnut kohentaa, niin silloin\njuuri luki Ilma satua veikolle, jotta tämä sitä joutuummin oppisi\nsopertelemaan. Äidiltä olisi Heikki taasen saanut itkeä itsensä\nnikahduksiin Ilman viipyessä navetassa, riitelemässä piikain kanssa\nkylän ompeluseurasta, jonka johtavia henkilöitä hän oli, kuinka\nse muka ei ole aiottu ainoastaan talonpojille ja talontyttärille\nseurusteluhuviksi, vaan rengeille ja piioille ja kaikille\nkunniallisille ihmisille.\n\nSuurin ei ollutkaan Ilmalla aikaa tuhlata askareisin, kuin piti\naina olla saapuvilla isän ja veikon läheisyydessä, jos jotakin\näkkiarvaamatta tarvitsisivat. Puoli tuntia jopa tuntikin kului pian,\nkuin piti ottaa selvä, oliko Heikin jano, nälkä, väsymys, vai voiko\nmuuten pahoin.\n\nIltasilla oli tauti ankarin; sairasta vilutti niin kovasti, että\nhampaat kalisivat suussa. Ilma silloin nukkui kyyneleihinsä ja Viisa\njäi yksin valveille. Sairaan luota Ilma hänet aamullakin löysi, yhtä\ntyynenä, yhtä lempeänä ja rauhallisena, silmät melkein kirkkaampina\nkuin illalla.\n\nNäinä murheen aikoina varttui Ilman salainen epäilys varmuudeksi.\nViisako, pyhimyskö rakastaisi hänen isäänsä. Ei, ei. Viisa ei tiedä\nmitään rakkaudesta. Puhdas ja paljas velvollisuuden tunne häntä vaan\nvoimistuttaa, tukee häntä kärsimyksessä, ainoastaan velvollisuuden\ntunne. Eihän sitä rakkautta voi ajatella alkaneeksikaan, Viisa kun\noli kotoisin pitäjän toiselta ääreltä ja isä toiselta. Tuskin olivat\nnähneet toisiaan ennenkuin isä, joka nuorena jäi leskeksi, ajoi\nkosimaan Viisaa. Ei kukaan rakastu leskimieheen sillä lailla ja\ntäyttäpäätä. Ja jos se edes olisi ollut joku muu tytönhailakka, mutta\nViisa, enkeli...\n\n\"Arvaatko Viisa, mitä minä koko taudin ajan pelkäsin ja mitä minä\nvielä nytkin pelkään isästäni?\" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä\npäivänä, jolloin isä kykeni jättämään tautivuoteen.\n\n\"En\", vastasi Viisa ja kiersi käsivartensa Ilman vyötäisten ympäri,\nsillä hän tunsi polvensa horjuvan ja päätänsä pyörryttävän.\n\n\"Pelkäsin,\" jatkoi Ilma ja kätki kasvonsa äitipuolensa rinnoille,\n\"että hiukset lähtevät isän päästä ja hänestä tulee kalju. Etkö\nsinäkin pelkää samaa?\"\n\n\"En, Pelkäsin vaan kuolemaa\", vastasi Viisa ja puristi lujemmasti\nIlmaa.\n\nIlma katsoi äitipuoltaan silmiin, ne olivat himmeät ja vähän\nra'ollaan; kasvot olivat valjut ja ruumis vavahteli.\n\n\"Hurskas Jumala!\" huudahti hän. \"Sinä olet sairas.\"\n\n\"En minä ole sairas; minua vaan väsyttää, väsyttää niin kovasti...\nKiitetty olkoon Jumala!\" puhui Viisa niinkuin unissaan, silmät\nsuljettuina.\n\nIlma kantoi hänet sylissään vuoteelle. Muuta kuin lepoa ja rauhaa\nei Viisa tarvinnutkaan parantuakseen. Niitä molempia hankki hänelle\ntytärpuolensa. Tarvittiinkin Ilman tulinen luonne estämään sairaan\nhäiritsemistä, sillä niinpian kuin Kilpijärven emännän sairaus\nlevisi kylän tiedoksi, niin alkoi heti väkeä käydä katsomaan\nhyväntekijäänsä, jonka yksi tiesi sairastavan viimeisillään, toinen\ntiesi hänen jo olevan kuolleena. Ilma sulki heiltä kaikilta oven\nja pisti avaimen taskuunsa. Toimittamattomin asioin täytyi sieltä\npalata niin hyvin senkin, joka olisi lukenut sairaalle tunnin,\nkaksi \"Yrttitarhan Seuraa\", kuin senkin, joka olisi antanut hänelle\nihmeellisiä, iänikuisia lääkkeitä. Kuin Ilma kerran kielsi, niin se\noli kielletty; yksi sana oli yhtä hyvä kuin yhdeksän.\n\nLoppuivat sitte koetuksien päivät ja surujen ajat. Viisan kauneus\nja lempeys kukoisti kaksinkertaisesti; isä taipui entiseen\njäntevyyteensä; muuta jätelmää hän ei tuntenut taudistaan kuin sen,\nettä muistin se heikonti.\n\nJa Ilma, hän oli niin onnellinen. Häihin oli enää vähemmän päiviä\nkuin valkoisia helmiä hänen kaulassaan. Kaikkien kiireiden ohessa\nei hän joutunut juuri nimeksikään miettimään rakkauskysymystä.\nRakastihan hän itse Viisaa, isänsä rakasti häntä, siinä kylliksi\ntällä kertaa. Sulhaistaan ja uutta-vanhaa kotiaan hän ajatteli\nenemmän. Kuukauden kuluttua hän jo astelee rakkailla poluilla, joissa\njokainen kivi, jokainen töykämä on vanha, hyvin vanha tuttava,\njolla on niin paljon kertomista, puhumista, ettei siitä koskaan\ntule loppua, eikä siihen koskaan kyllästy. Sitte, vuosien kuluttua,\njoskus maailmassa Viisa ehkä avaa hänelle sydämmensä, salaisuutensa\nja kertoo hänelle koko naimishistoriansa, uskoo hänelle kaikki, niin,\nsitte...\n\nMutta toisin kävi kuin Ilma ajatteli. Lauantai-ehtoo se oli ja\netupuolella häitä. Ilman äitivainajan tapaan lopetettiin Kilpijärven\ntalossa Viisankin aikana työ ja askareet kello kuudeksi. Siten\notettiin sunnuntaipäivä vastaan. Lyhyt perhehartaus kuului illan\ntehtäviin myöskin. Jokaisen palvelijan oli velvollisuus silloin olla\nkotoolla. Kertomuksemme-aikuisena iltana luki Viisa vuorostansa\nmuutaman sivun hartauskirjaa ja Ilma istui vieressä pikku Heikin\nkera. Virttä veisatessa läksi hän omaan kamariinsa rakennuksen\ntoiseen päähän. Lamppu seisoi siellä valkoiseksi kiillotetulla\npöydällä ja valaisi himmeästi huonetta. Lampun vieressä kukoisti\nvielä pienessä ruukussa Hortensia, jonka kukat, keväillä heleät\nja vaaleansiniset, olivat vähitellen, sen mukaan kuin kesä\nloppui ja syksy läheni, kadottaneet helevyytensä ja muuttuneet\nruohonkarvaisiksi. Peräakkunan edessä kasvoi muurivehreä suuremmassa\nruukussa, hajosi kahtaanne ympäri huonetta. Monilukuisina haaroina\nyhtyi se ovensuussa ja muodostui siten suureksi kiehkuraksi seinäin\nympäri. Seinillä rippui kuvatauluja, nekin kaikki valkoisissa\npuitteissa. Mustat lattiamatot, punaiset poikkijuovat päissä, olivat\njyrkkänä vastakohtana huoneen värille, sillä huonekalut, seinäpaperit\nja akkunaverhot koettivat näyttää toinen toistaan valkoisemmilta.\n\nIlma meni pöydän luokse ja kiersi lampun sydämmen ylemmäksi. Kaunis\nhän oli. Elonhimoisilla kasvoilla loisti heleä puna ja mustat silmät\nsäihkyivät. Hajanainen ja komea tukka hapuili valkoista röijyä myöten\nalas valkoiselle alustahameelle. Joustavin askelein käveli hän\nsitte edes ja takaisin laulaen ehtoovirttä. Sen loputtua istui hän\nkuvastimen eteen, asetti Heikin polvilleen ja palmikoi hiuksensa.\nPalmikon heitti hän sievällä liikkeellä vasemman olkapäänsä yli ja\nalkoi sitte lavertelemaan pojan kanssa.\n\n\"Heikki\", lausui Ilma edellä ja pudisteli poikaa.\n\n\"Heikki\", äänsi poika selvästi jälessä.\n\n\"Hyvin meni. Entä Jaakko? Sano: Jaakko!\"\n\n\"Jaakko\", lausui poika kurottaen kättään Ilman korvarenkaasen.\n\n\"No nyt yhtäpäätä molemmat: Heikki ja Jaakko.\"\n\n\"Heikki ja Jaakko.\"\n\n\"Ja hömppelö pöppelö.\"\n\n\"Ja hömp ... pömp...\"\n\nLaverrus loppui kuin Viisa tuli huoneesen. Hänen pukineensa olivat\nsamanlaiset kuin Ilmallakin, väri vaan tummempi, joten valkoiset\npitsit, joilla se oli reunustettu, paremmin pistivät silmiin.\n\n\"Minua ei ensinkään vielä uneta\", lausui hän ja alkoi selailemaan\nkirjoja, joita oli jommoinenkin joukko pöydällä.\n\n\"Ei minuakaan\", myönsi Ilma ja istui Heikin kanssa kiikkutuoliin.\n\n\"Panin teetä kuumenemaan.\"\n\n\"Sepä oikein. Luemme ja valvomme tänä iltana hiukkasen.\"\n\n\"Kuten niin monena lauantai-iltana olemme tehneet. Tänä iltana olemme\nvanhan tavan mukaan sangen virkut.\"\n\n\"Heikkiäkään ei vielä uneta, saati sitte meitä. Kuinka minun tulee\nikävä sinua, poika hömppelö pömppelöni.\"\n\nViisa katsoi Ilmaa lämpimästi.\n\n\"Hömp ... pömp...\" tavaili Heikki ja pyöritteli Ilman helmiä.\n\nViisa istui pöydän ääreen vastapäätä Ilmaa ja rupesi lukemaan\n\"Neuvonantajata Nuorisolle\".\n\nIlma häntä katseli ja kuin katseli kauemmin, niin taas hämärästi\nmuisti tähti-illan, jäätyneet akkunaruudut, vaaleaverisen naisen,\ntortun, laulun ja poislähdön.\n\nEhkä noin puolen tunnin paikoille oli Viisa lukenut kuin pysähtyi\ntenhottomasti syvämieliseen lauseesen rakkaudesta.\n\nIlma oli vaipunut hänkin ajattelemaan rakkautta. Viisan vaietessa\nkuiskutti hän Heikille korvaan. Suu vetäytyi hymyyn ja poskille\nkaivautuivat vallattomat kuopat, kuin poika virkkoi:\n\n\"Äiti!\"\n\n\"No mitä?\" vastasi Viisa, jonka pojan ääni herätti ajatuksistaan.\n\"Mitä nyt, Heikki?\"\n\n\"Äiti ... rakastaa ... isää...\" laususkeli poika painavasti ja\nnyökäytti päätään joka sanalle.\n\nIlma nosti pojan kasvojensa eteen.\n\nViisa sulki kirjan ja nousi ylös. Hieno puna näkyi poskilla ja silmät\nsäteilivät, kuin hän astui kiikkutuolin eteen ja virkahti pehmeällä\näänellä:\n\n\"Ilma, minä _rakastan_ isääsi.\"\n\nIlman silmät välähtelivät ja silmänräpäyksessä heittihe hän Viisalle\nkaulaan. Sanaakaan ei hän virkkanut, hengitti vaan taajaan.\n\n\"Minä rakastan isääsi\", toisti Viisa tyynesti ja selitteli Ilman\nmustia kiharia. \"Minä olen rakastanut häntä jo kauan. Tänä iltana\nkerron sinulle kaikki ... koko elämäni.\"\n\nIlma ei saanut muuta lausuneeksi kuin:\n\n\"Oi Viisa, äitini, siskoni, ystäväni.\"\n\nViisan ja Ilman huomaamatta astui huoneesen, heidän taakseen,\nlyhyenläntä, leveähartiainen ja tanakka mies, iälleen lähellä\nneljääkymmentä. Hän levitti kätensä, laski ne molempain naisten\nympärille, nosti kaikki kolme ylös, kannattaen heitä hyvän hetken\nvankoilla käsillään, ja virkahtaen samalla:\n\n\"Ja tee se kiuhuu ja kuohuu kuni nuorten rakkaus.\"\n\nVankat kädet alenivat sitte vitkalleen ja laskivat taakkansa\nkeinutuolin eteen. Jäntevä mies oli Ilman ja Heikin isä, Viisan\npuoliso ja Kilpijärven isäntä. Karkeassa äänessä ja käytöksessä\nilmaantui harvinainen sydämmellisyys ja puoleensavetäväisyys.\n\n\"Täällä on kaiketikin tehty tunnustuksia ja annettu anteeksi\nkahdenpuolen\", puheli Kilpijärven isäntä tyttärelleen ja vaimolleen,\njotka eivät vielä olleet ennättäneet tointua liikutuksestaan.\n\"Eikö niin? Etkö sinä, Ilma, ole tunnustanut äidille, kuinka monta\nlasiastiata särjit tällä viikolla ja kuinka monta kyynärätä palttinaa\nraiskasit väärillä kaavoilla ... hm... Ja etkö sinä, Loviisa,\nvastapainoksi yhteenlaskenut maitotuoppeja, jotka pyyhit muonarenkien\nja ja päivämiesten viikkotileistä ... hm. Minä hyväksyn ne kaikki\nsummamutikassa...\"\n\n\"Puhutteko, isä, noin sujuvasti isäntäyhdistyksen kokouksissakin?\"\nkeskeytti Ilma ja haki piironginlaatikosta isälleen sikaarin.\n\nViisa läksi teetä hankkimaan.\n\nTeetä juodessaan puhuivat he pitäjän asioista ja kunnan kuulumisista.\nIlma nauroi ja höläköi kuin uuden nuken saanut seitsenvuotias tyttö.\nTurhempikin asia huvitti häntä erinomaisesti tai ainakin näytti\nhuvittavan. Oikea ilonaihe oli Viisan äskeinen tunnustus, jonka piti\npysymän salaisuutena isälle, vaan jonka Heikki heti ensimmäisen\näänettömyyden sattuessa ilmaisi ja veti esille, tottunut ja opetettu\nkuin oli matkimaan Ilman sanoja.\n\n\"Isä\", lausui poika ja katsoi Ilmaa silmiin.\n\n\"Ja Heikki-ii\", vastasi Kilpijärven isäntä venyttäen nimeä.\n\n\"Äiti ... rakastaa ... i...\"\n\nKavaltaja ei ehtinyt lopettaa, sillä Ilma pisti sokeripalan hänen\nsuuhunsa. Viisa hämmästyi ja Ilma oli niin neuvoton, ett'ei osannut\nedes naurullakaan sotkea ja himmentää pojan sanoja.\n\nIsälle selvisi äskeinen kohtaus. Hänen jäykät kätensä vapisivat\nläskeissä kuppia tarjottimelle.\n\n\"Sanoisit Heikki toistekin, vaan sisko ei suostu\", virkkoi hän, ja\nsytytti sikaarin, jonka Ilmalta oli saanut...\n\nMuutaman savun vedettyään nousi hän ylös, lausui hiljaisella äänellä\nhyvää yötä ja lähti. Ilma meni hänen perässään ja vei palvelijoille\nteetä. Palattuaan otti hän Heikin Viisan sylistä, istui kiikkutuoliin\nja alkoi torumaan poikaa.\n\n\"Sinä petturipoika!\" sanoi hän ja nosti Heikin ylös korkealle.\n\nIhastuneena katseli Viisa poikaansa ja kuumaveristä tytärpuoltaan.\n\n\"Sinä klippari!\" pauhaili Ilma ja pudisteli Heikkiä.\n\nViisa katseli niin mielellään heitä.\n\n\"Sinä veitikka\", jatkoi Ilma ja suuteli poikaa.\n\n\"Tikka\", matki poika jälessä.\n\nSitte Ilma haki kuvakirjan Heikille ja hetkisen kuluttua alkoi\nKilpijärven emäntä kertomaan:\n\n\"Kolme meitä lapsia oli kotoallani, kuin minä olin neljäntoista\nvuoden vanha. Rikas ei kotini ollut, olipahan vaan hyvinvoipa.\nViidentoista vanhana sain surua maistaa ensi kerran, kuin vanhin\nveljeni kuoli tapaturmaisesti.\"\n\n\"Miten?\" keskeytti Ilma.\n\n\"Olimme jäällä luistelemassa. Veljeni oli rohkea ja meni virran\nviereen. Jää murtui oikean jalan luistimen alta, hän horjahti ja\nputosi virtaan, virta painoi hänet jään alle; auttaa ei voinut\nihmisvoimat. Virran alipuolella oli leveä lahti ja sinne hän jäi.\nSilloin surin, enkä huolinut kenenkään lohdutuksesta. Itkin julki\nja salaa. Jotkut ihmiset sanoivat minulle: Kuin oikein ymmärtäisit\nja ajattelisit, niin iloitsisit ja nauraisit. Vaan minä en vielä\nymmärtänyt muuta kuin kaivata ja surra. Muut ymmärsivät enemmän ja\nopettivat minua ajattelemaan...\"\n\n\"Että rikastuit veljesi kuolemalla. Moni kadehti suruasi, moni olisi\nsuonut itseäänkin kohtaavan samanlaisen onnettomuuden ja surun. Voi\ntätä maailmaa ja ihmisiä! Sepä olisi ollut mustaa iloa!\"\n\n\"Sieväksi ja herttaiseksi Loviisaksi minua mainittiin ja parhaimpien\nparveen minut laskettiin rippikoulusta päästyäni. Mitään arvoa en\nsilloin vielä osannut heidän hyväilyilleen antaa. Olin liiaksi\nlapsi, jotta olisivat voineet häikäistä silmiäni ja tehdä minusta\nitserakasta. Mutta sitte seitsemännellätoista ikävuodellani sai\nnuorin veljeni halvauksen ja minusta tuli talon ainoa perillinen.\nHalvattu veljeni ei elänyt kauan; hänen kuolemaansa surin vähemmän\nkuin vanhemman veljeni. Oli mielestäni onni, että hän pääsi pois\nvaivasta ja ilottomasta elämästään. Jälestäpäin sain kalliisti maksaa\nväärän ja ilkeän iloni... Silloin oli minulla hunajainen aika. Olin\nnuori, kaunis ja rikas ... joka paikassa. Kukkasilla ja ruusuilla\nkävelin, ohdakkeita ei kasvanut teilläni. En kyllästynyt katselemaan\nitseäni peilistä; pukuuni kyllästyin pikemmin ja teetin uuden. Olihan\nminulla siihen varaa. Romaaneja en lukenut, rakkautta en ajatellut,\ntahdoin vaan viehättää ja hurmata koko maailmaa. Mielisteleminen\ntuli elinehdokseni. Minä voin pahoin, joll'en miellyttänyt nuorta ja\nvanhaa, rikasta ja köyhää, tuttavaa ja ventovierasta...\"\n\n\"Sen taudin tiedän luullakseni minäkin ja se on hyvin paha tauti.\nHarva meistä naisista pääsee sairastumatta siihen.\"\n\n\"Tuhlaamalla tuhlasin sulouttani ja hyvin se kelpasi. Olin sydän\nja sielu, mihinkä seuraan ikänä tulin. Mikä hauskutti minua, se\nhauskutti muitakin. Minua suositumpi ei ollut kukaan. Huoletta sain\nmennä karkelotuvassa mihin loukkoon hyvänsä, aina minut huomattiin,\naina minut vietiin purpuriin ja katrilliin. Missä liikuinkin, niin\nsain tuttavia, jotka kaipasivat ja halusivat seuraani; pojat olisivat\njuosseet minun tähteni tuleen ja veteen...\"\n\n\"Sitä en oudoksu ... en vähääkään.\"\n\n\"Kesti sitä sitte aikansa. Sen verran oli minulla onnea\nonnettomassa onnellisuudessani, ett'en rakastunut heihin\nkehenkään. Leikkikaluinani pidin heitä kaikkia. Kukaan ei päässyt\nlähentelemäänkään minua, kun kaikki olivat toinen toistensa\ntiellä. Ja jos minä tänäpänä otin jonkun armoihini, niin jo\nhuomenna hänet syöksin. Ihmisen kuvia ja rikkauden etsijöitä he\nsitä paitsi olivatkin jokainen järjestänsä, sen kyllä sain jälestä\npäin kokea, vaikka en sitä silloin tullut ajatelleeksi. Minä en\nylipäänä joutanut ajattelemaan mitään muuta kuin miellyttämistä.\nMutta hunaja loppui ja minä sain sinappia osani. Katkerata se oli,\nmutta perin terveellistä. Isäni oli niinä aikoina ruvennut suuriin\nja hänelle tuiki outoihin asioihin. Mehiläismäen herran kanssa\nrakensivat he yhdessä hanhikartanon ja höyrymyllyn. Edellinen\ntuotti tappiota ja jälkimäinen ehti palaa vakuuttamattomana. Isku\noli kova. Isäni oli hankkinut liikkeesen tarvittavat rahat omaan\nnimeensä ja saanut Mehiläismäen herralta velkakirjoja ja kiinnekirjat\nsekä hanhikartanoon että myllyyn. Mehiläismäki oli useammassa\nkiinnityksessä ja irtain oli pesäerossa erotettu rouvalle, niin että\nYhtiökumppanilla ei ollut muuta omaisuutta kuin tavaton asioimishalu.\nNiin ... ja samaan aikaan syntyi minulle veli.\"\n\n\"Eerikki poikako, jolla ovat sinun silmäsi, sinun hiuksesi.\"\n\n\"Eerikki niin. Vasara paukkui kotoollani Eerikin ristiäishuomenissa.\nMinä irrotin pitkän peilin kamaristani, kokosin kaikki pukuni,\nhelyni ja vein ne myytävien joukkoon. Sittekin kiinnitettiin kotini\nmonesta tuhannesta. Niin loppuivat turhuuteni päivät. Kauneuteni ja\nviehättävyyteni katosivat samassa. Entiset ihailijani mittasivat\nminulle oikealla mitalla: he käänsivät minulle selkänsä; entiset\ntuttavani kylmenivät, eivätkä olleet enää tietävinänsäkään minusta.\nSilloin itkin aamuin ja illoin ja itkin itseni terveeksi. Peiliä en\nkaivannut enempää, uutta pukua en havinnut, sulouteni heitin kauas.\nNavettaamme jättivät velkamiehet yhden lehmän ja vasikan; minä\nrupesin hoitelemaan niitä ja suruni lauhtui. Isäni, joka oli tottunut\najelemaan hyvillä hevosilla, ei kehdannut laihalla kaakilla kulkea.\nMinä en hävennyt lähteä sillä makasiinista lainaamaan jyviä ja niitä\nmyllyttämään. Totuin pian ja helposti köyhyyteemme ja lohduttelin\nisää ja äitiä ja vakuuttelin heille sata kertaa päivässä, kuinka\nkaikki muka vielä tulee entiselleen. Palvelijat tulivat ynseiksi ja\nkohtelivat minua niinkuin minä olisin ollut syypää köyhtymiseemme.\nNauroin heille, joko sitte moittivat talontyttäriä yleensä tai\nlaittoivat silakoitamme liian happamiksi. Ja kuin en jaksanut nauraa,\nniin menin navettaan ... itkemään. Tämmöisenä aikana tuli isäsi\nmeille...\"\n\n\"Kosimaan sinua, minun hyvä isäni. Kuule Viisa! Eikös se ollut\nhassunaikaista?\"\n\n\"Ei niinkään, sillä ei hän niin suorastaan tullut; me olimme jo\nkerran ennen tavanneet.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Maltahan kuin kerron. Pikku Eerikki sairasti kovasti; isäni ei\npystynyt mihinkään muuhun toimeen kuin työhön ja ... veronmaksu\nlähestyi. Ainoa hevosemme oli kykertyä alinomaisessa kiskomisessa.\nTapoimme vanhan lehmän, lakaisimme hinkaloimme pohjat puhtaiksi\nja minä lähdin Helsinkiin Maaliskuun kovissa pakkasissa myymään\nlihoja ja kahta kauratynnyriä. Paluumatkallani tuli Mätäkiven mäellä\njuopuneita vastaani. Kuulin heidän huutonsa jo kaukaa, näin heidän\nhurjan ajonsa ja mäen päältä alkain ja vältin niin syrjään kuin\ntaisin. He kilpailivat ja joutuivat mäen alla rinnakkain. Huusin,\nmutta eivät hiljentäneet raivoisata tuloansa. Tahaallanko, vaiko\nvahingossa, en varmaan tiedä, mutta he kumoon ajoivat hevoseni ja\nrekeni aisan poikki ja menivät menojaan. Jäin mäen alle kylmissäni\nitkemään ja vaikeroimaan. Oikeaan käsivarteeni olin saanut kipeätä.\nTiesi miten minun olisi käynyt, joll'ei isäsi jälkeen tulevana olisi\njoutunut avukseni. Hän tunsi minut, vaan minä en häntä. Hän auttoi\nhevoseni ylös, sitoi nuoralla aisan kiini ja me lähdettiin kulkemaan\nyhdessä, minä edellä huonolla hevosellani ja isäsi jälessäni\nhyvällään. Ensimmäiseen taloon vei hän minut väkisten lämmittelemään,\nkuumensi juomalasillisen hyvää viiniä ja pakotti minut juomaan sen\nkaikki. Minulle tuli lämmin ja käsivarteni särkö lieventyi. Joka\npeninkulman päästä poikkesimme lämmittelemään, joimme kuumaa viiniä\nja kahvia. Muuten olisinkin ehkä konttunut, sillä ilma oli tuiman\nkylmä eikä ylläni ollut muuta päällysvaatetta kuin lyhyt palttoo.\nViimeisillä kahdella peninkulmalla kuin aurinko jo oli laskenut,\nkääri isäsi minut lammasnahka-peitteesen, joka hänellä oli reessään.\nMinä voin sen sisässä niin hyvin että nukuin. Kuin heräsin, niin\noli hevonen riisuttu edestäni ja minä olin ... täällä, Kilpijärven\npihassa. Isäsi seisoi vieressäni ja lausui minulle: 'Sinun täytyy\njäädä meille yöksi, sillä hevosesi ei jaksa enempää, vaan väsyy\ntaipaleelle.' En kainostellut yhtään, vaan tulin sisään isäsi kanssa.\nEnsimmäiseksi näin sinut...\"\n\n\"Herrainen aika. Vaaleaverinen nainen olit siis sinä. Minä muistan\ntulosi, olosi, menosi niinkuin uninäköäni.\"\n\n\"Minusta ja sinusta tuli oitis hyvät ystävät. Eerikille ostetuista\ntortuista annoin sinulle yhden ja se täytyi minun syödä puoleksi\nsinun kanssasi. Sinä osasit satuja ja minä osasin laulaa.\"\n\n\"Opetit minulle: Kreivin sylissä istunut.\"\n\n\"Ja sinä juttelit minulle sadun paimenpojasta, joka ratsasti ensin\nvaskisella, sitte hopeisella ja viimeiseksi kultaisella hevosella\nkuninkaan linnaan prinsessaa noutamaan.\"\n\n\"Aivan niin. Se on minun lempisatuni, samoin kuin 'Minä seisoin\nkorkialla vuorella' on lempilauluni.\"\n\n\"Ja tässä kamarissa ja tuossa samassa sängyssä makasimme yhdessä.\nMuurivehreä ei vielä läheskään silloin ylettynyt ympäri.\"\n\n\"Poislähtiessäsi aamulla lupasit minulle tulevasi pian takaisin.\"\n\nViisa naurahti.\n\n\"Lupasin tulla tuomaan hevosta, sillä omani ei jaksanutkaan nousta\njaloilleen, vaan minun täytyi lainata isältäsi hevonen kotiin\npäästäkseni. Isäsi saattoi minua maantielle asti.\"\n\n\"Senkin muistan. Hengitin akkunaan pyöreän reijän, josta katselin.\"\n\n\"Ja kysyi hyvästijättäissään leikillisesti, saisiko hän itse tulla\nottamaan omaansa. 'Tulkaa vaan, ja tulkaa pian', vastasin minä yhtä\nleikillisesti. Ja hän tuli jonkun viikon kuluttua. Ylellisellä työllä\nuuvutettu hevonen oli vironnut isäsi hoidossa ja juoksi tepsutteli\npihaan isäsi ohjaamana. Paljon emme sillä erällä puhuneet toistemme\nkanssa, paljon emme olleet kaksiksemme. Isäni kanssa isäsi enemmän\npuhui.\"\n\n\"Ja sinä rakastuit isääni.\" Ilma nipisti Heikkiä poskeen.\n\n\"Hän oli niin miehevä ja teeskentelemätön olennossaan... Sinä keväänä\nemme lainanneet siementä makasinista, vaan ostimme. Hevosensa jätti\nisäsi meille. Isälleni ilmaantui rahaa ostaa kaksi hyvää työhevosta\nlisää. Vanhoja aroja väännätti ja käännätti hän ylös, tuotti\nkaupungista luujauhoja ja kylvi seuraavana vuonna enemmän kuin\nkoskaan ennen. Navettamme tyhjät karsinat täyttyivät vähä vähältä...\nJa minulla oli isäsi sormus, tämä sormus, joka nytkin on sormessani.\"\n\n\"Entä kosiminen? Kerro se ... kaikella muotoa.\"\n\n\"Eräänä Sunnuntaina kevätpuolella kinastelivat isämme keskenään.\nKiehutin viereisessä kamarissa hiiloksella kahvia ja kuulin joka\nsanan minkä puhuivat. Äitini ja isäsi olivat yhtä puolta; isäni,\njoka oli heikko onnettomuudessaan, oli eri mieltä... 'Niinkuin ei\nminulla jo ennestään olisi velkaa silmiä ja korvia myöten', lausui\nhän tuskallisesti... 'Velkaa,' vastasi isäsi, 'vaan se on tuottavaa\nvelkaa tämä taasenkin. Ymmärräthän, että jos sinulla on tuhat markkaa\nvelkaa, josta maksat viisi korkoa, vaan joka tuottaa kymmenen, niin\nolet kuitenkin köyhä mies, mutta jos sinulla on miljoona velkaa\nsamoilla ehdoilla, niin olet upporikas'... 'Älä puhu miljonasta',\nkielsi isäni. 'Minä tiedän minkälaisessa pätsissä mies on\ntuhansienkin kanssa'... 'Karhukämmenen niitystä,' jatkoi isäsi, 'saat\nkymmenen tynnyrinalaa mustamultaista peltoa kuin vaan ojitat sen\nja raivautat pajupensaat pois. Se kasvaa puhisemalla mustanmuhevan\nkauran vähintäin viisi vuotta lannoittamattakin. Ensimmäisestä\nsadosta voit kuitata puolet pääomasta, joka sulta meni siihen'...\n'Minulla ei ole mitään pääomaa, paitse velkaa', lausui isäni ja lähti\nulos... 'Ottakaa te nämä rahat', pyysi isäsi äitiäni ja pinnistäkää\nhäntä siksi että taipuu. 'Kyllä hän siihen suostuukin', vakuutti\näitini, 'kuin vaan ennättää ajatella ja malttaa. Velanottaminen tuntuu\nhänestä vaan raskaalta.' Äitini läksi isäni jälkeen ja isäsi tuli\nminun luokseni. Kamarissa ei ollut muita huonekaluja kuin pöytä\nja joku tuoli, nekin kaikki maalaamattomia. 'Istu, Loviisa, tähän\nviereeni', kehoitti isäsi minua, tarjottuani hänelle kahvia.\"\n\n\"Ja sinä...?\"\n\n\"Minä olisin istunut vaikka... Tuokion olimme ääneti.\" \"Ilman on\nikävä sinua\", virkkoi hän matalalla äänellä. \"Jokapäivä kysyy\nhän minulta koska sinä tulet meille.\" Minä en saanut sanaakaan\nlausutuksi. Poskiani poltti, kuulin sydämmeni lyönnit. Hän katsoi\nminua rehellisillä silmillään. Minä värisin kuin hän tarttui käteeni\nja kysyi: \"Tulisitko, Lovisa, meille, Ilmalle äidiksi ja minulle\nvaimoksi?\"\n\n\"Mitä vastasit sinä siihen?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Et mitään. Sehän oli kummallista.\"\n\n\"En vastannut sanoilla, vaan kyyneleillä; itkin ilosta.\"\n\n\"Suuteliko isäni sinua ... ja montako kertaa?\"\n\n\"Niin ... no ... sitä en muista tarkoilleen. Olin unhottanut kaikki.\nItkin ja nauroin ilosta yhtäaikaa ja rakastunut kuin olin, niin en\nmuistanut ujostella lainkaan.\"\n\n\"Jo uskon, jo uskon, että rakastat isääni.\"\n\n\"Uskot vielä paremmin kuin kuulet lopun. Me emme kiirehtineet\nhäitämme, sillä isäni tarvitsi tukea murheenpäivinään. Vasta\nseuraavan vuoden Jouluna päätimme viettää yksinkertaiset häämme\nja niihin kutsua ainoastaan lähimmät omaisemme. Isäni raikastui\nvähitellen nähtyään ettemme joutuneetkaan maantielle ja vieraan\ntyöhön. Minä tein työtä ja näytin palvelijoille, jotka nekin taas\nmuuttuivat aikaa myöten nöyremmiksi, mihinkä hemmoittelemallakin\nkasvatettu talontytär kelpaa ja kykenee kuin vaan tahtoo. Sinua,\nIlma, ajattelin usein. Ajattelin: mimmoiseksihan muodostuu välimme,\nkuin ehdit lapsesta neidoksi. Vähän epäilin, vähän arvelin.\nTyttärellä äitipuoli, äidillä tytärpuoli, se ei kuulu makealta.\nAjattelin joskus niinkin, että välimme käy kenties riitaiseksi ja\nrauha ja onni katoavat kodistamme. Mutta, minä rakastin. Päätin\nvoittaa ja säilyttää ystävyytesi ja rakkautesi, maksoi mitä maksoi.\nPaljon uskalsin, enemmän voitin. Itse tiedät lopun, tiedät kuinka\nsanomattoman kallis ja rakas olet minulle.\"\n\nViisan ääni tunkeutui Ilman sydämmeen ja hänen silmänsä kostuivat\nkuin hän virkkoi:\n\n\"Oi Viisa, ystäväni, siskoni, äitini; sinä olet hyvä hengettäreni.\"\n\nSitte hän hyväili Heikkiä ja jatkoi naurusuin: \"Minkähänlainen\nampiainen siskosi olisi, joll'ei olisi äitiäsi meillä?\"\n\n\"Silloin alkoivat suuret metsänliikkeet ja onnenpyörä kääntyi äkkiä.\nTukinostajat löysivät kotinikin honkametsän ja toistakymmentä tuhatta\nmarkkaa puhdasta rahaa lukivat he isäni käteen ja suuremmat puut\nolivat vasta myydyt. Isäni maksoi velkansa yhtenä päivänä ja sijoitti\nmonituhansisen jäännöksen pankkiin. Ja minusta tuli taasen kaunis\nja viehättävä; kosijoita ja ihailijoita alkoi ilmaantumaan entistä\nenemmän.\"\n\n\"Kultaa, kultaa, Heikkiseppäni. Etsitkö sinäkin vain metallia kuin\nsuureksi paisut ja mieheksi kasvat. Kumarteletko kullalle? Sano!\"\n\n\"Kultaa, kultaa\", matki poika jälessä hieroen silmiänsä ja alkaen\nnukkua vanhaan tapaansa Ilman sylissä.\n\n\"Rikkaus ei enää so'aissut minua, vaikka sitä tuli tulemataan.\nMehiläismäen herra peri enonsa suunnattomat rikkaudet ja maksoi\nvelkansa isälleni. Isäni määrättiin hänen holhoojakseen ja kiivaita\nriitoja syntyi heidän välilleen tuontuostakin, sillä uudestaan\nrikastunut Mehiläismäen herra paloi halusta köyhdyttämään itsensä\n'käyden jalkaa' ja olisi rakentanut uudenaikaisia tehtaita toisen\ntoisensa viereen, jopa päällitystenkin. Isäni noudatti sen verran\nhänen mieltään, että rakensivat yhdessä uuden höyrymyllyn. Se\ntyydytti häntä vähäsen. Hanhikartanosta tehtiin kansakoulu... Ja\nkosijoita niitä tuli meille ja niitä meni meiltä jok'ikinen viikko.\nMonet niistä ovat sinullekin tuttuja, usealle heistä on sitte vuosien\nmentyä Kilpijärven korskea tytär antanut rukkaset.\"\n\nKertoja ja kuuntelija nauroivat.\n\n\"Tuli naismaisia poikia, hiukset käherrettyinä, astunta herramaisena,\nsuu hienossa hymyssä ja puheet niin teeskenneltyjä, että minua\näitelöitti ja rupesin voimaan pahoin mokomien huushollimamsellein\nseurassa tunninkin istuttuani; tuli rivoja ja häpeämättömiä\nmarkkinainkulkijoita, joilta ihmisyys oli mennyttä ja joilla ei\nollut muuta jälellä kuin saastainen sielu ja salaisia velkoja; tuli\njuoppoja käräjäkirjureita, rikki viisaita seminarilaisia, ynnä muita\narvonmiehiä...\"\n\n\"Kultakaivokselle.\"\n\n\"Mutta isäsi alkoi harventamaan meillä käyntiänsä.\"\n\nIlma kummasteli.\n\n\"Lienenkö loukannut häntä ajattelemattomilla puheillani kosijaini\npaljoudesta, en varmaan tiedä, niin päin toki arvelen. Pitkällisen\npoissaolon jälkeen hän kerran sitte taas tuli, mutta, vieraita,\nkosijoita nimittäin, sattui ehtimään hänen edelleen ja hän lähti pois\ntuota pikaa. Olin nyreissäni ja kirjoitin häntä tulemaan. Hän tuli\npian. Askaroitsin tuvassa, kuin hän ajoi oven eteen ja isäni meni\nhäntä vastaan rappusille ja vei hänet kamariin, siihen samaan, jossa\nkinastelivat kevätsunnuntaina. Moneen vuoteen en ollut koreillut\nketään varten, mutta silloin tahdoin pukeutua hänelle, ennenkuin\nnäyttäytyisin. Tiedät miten tumma kaunistaa minua; semmoisen puvun\nsiis panin ylleni ja menin viereiseen kammariin, samaan, jossa hän\nkosi minua. Valkoinen pöytä ja tuolit olivat poissa, isäni oli\nsisustanut asuntoni muhkeasti. Seisahduin keskelle lattiaa, suuren\npeilin kohdalle ja kuulin isäni äänen viereisessä huoneessa: 'Mitä\ntulimmaisen kiertelemisiä ja metkuja ne ovat? Lähden paikalla\nhakemaan Loviisan tänne.' Sitte kuului ovenpaiskaus ja isäni läksi\ntoista kautta hakemaan minua. Samassa aukeni ovi huoneeseni ja isäsi\nastui sisään. Otin suloisen muodon kasvoilleni, leikitsin suortuvaini\nkanssa ja pidin tarkan vaarin minkälaisen vaikutuksen teen häneen\nkauniina ja viehättävänä. Hän tuli hyvin hämille ja tervehti minua\nkömpelösti, ja heitti pikaisen silmäyksen sievään pukuuni ja katseli\nsitte peiliin. Minä kävin istumaan ja huomautin leikillisesti\nhänelle, ett'ei saa istumatta lähteä ja sulhaisonnea viedä. Hän jäi\nseisomaan ja nähtävästi taisteltuaan itsensä kanssa tuokion tavaili\nhän: 'Tuota noin ... minä tässä äsken sanoin isällesi, että sinä nyt\nolet rikas ja että sinulla nyt on parempiakin kosijoita, nuorempia\nja kauniimpia kuin minä... Et suinkaan sinä, Loviisa, nyt enää huoli\nminusta... Se sormus ... niin ... minä ottaisin sen nyt...' Hänen\näänensä oli tukehtua ja salatakseen liikutustaan kääntyi hän selin\nminuun...\"\n\n\"Voi sitä mun hyvää isääni. Ja sormus ei ollutkaan sormessasi.\"\n\n\"Ei, sehän harmittikin minua, kuin unhotin sen. Vaan minä\nteeskentelin. Valhekyynel silmässäni lausuin surullisesti: Sinä\nsiis petit minut, etkä viekään omaasi, kuten lupasit. Siihen näytös\nloppui. Arvaat helposti mitä sitten seurasi.\"\n\n\"Täydellisesti. Voi sentäänki!\"\n\n\"Äiti ... rakastaa ... isää...\" puhui Heikki unissaan.\n\nViisa ja Ilma katsahtivat toisiinsa. Pari silmänräpäystä ehti kulua.\n\n\"Äitini\", virkkoi Ilma kiertäen kätensä Viisan kaulan ympäri.\n\n\"Tyttäreni\", vastasi Viisa ja veti hänet syliinsä.\n\n\"Heikki ja Jaakko\", lausui poika unissaan.\n\n\"Ja hömppelö pömppelö\", lausui Ilma ja painoi tulisen suutelon\näitipuolensa huulille.\n\n\n\n\n\n\nKAITALAN MATTI.\n\n\n\n\nKaitalan Matiksi häntä kutsuttiin vielä sittekin vaikka hän jo\npalveli nimismiestä. Rovasti oli piirtänyt nimen paksuun kirjaansa ja\nhuusi hänkin lukukinkereillä Mattia Kaitalaksi.\n\nMatin sukunimeen liittyy vanhan vanha tarina.\n\nHänen isä-vainajansa oli ison talon isäntä ja nuorempana yhtä\npörhötukkainen kuin Mattikin. Äidillä ei ollut muuta omaisuutta\nkuin sievä vartalo, suuret silmät ja Kaitalan kihlasormus. Tällä\nKaitalalla oli paljo suurellisia sukulaisia, jotka sormuksen johdosta\nnostivat melun ja hälinän. Hempeäluontoinen mies kuunteli heidän\nopetuksiaan, unhotti entisen torpantyttären, kalliit valansa ja\nkihlasormuksen. Joll'ei orpo tyttö olisi tuntenut tulevansa äidiksi,\nniin ei olisi hän muuttanut mummonsa luo asumaan, vaan olisi\nmieluummin hypännyt järveen. Kaitalan isännän viettäessä häitään\nrikkaamman ja arvokkaamman tytön kanssa ravitsi Matin äiti itseään\nyöt päivät kyyneleillä. Ennen Matin syntymistä toivotti hän itselleen\nkuolemaa lukemattomin kerroin, mutta sitte muuttui elämä hänelle yhtä\nkalliiksi kuin Matti ja kihlasormuskin.\n\nValapattoinen Kaitala eli häittensä jälkeen lyhyen ajan onnetonta\nelämää. Kuolinvuoteellaan syytti ja soimaili hän sukulaisiaan, jotka\nolivat ryöstäneet häneltä elämänsä onnen ja nuoruutensa morsiamen.\n\nNälkää ei Matin tarvinnut nuoruudessaan kärsiä, sillä äitinsä oli\ntaitava ompelija ja mummo opetti kylän lapsille aakkosia. He asuivat\npienoisessa tuvassa joen äyräällä. Mummon kuoltua peri Matin äiti\nhuoneen, kolme lyhykäistä peltosarkaa akkunan alta ja halkovajan.\n\nMatti ei menestynyt lapsena aikalaistensa seurassa. Hän oli\numpimielinen, pistopäinen ja eriskummallinen. Väliin olisi hän\nantanut vääntää itsensä vaikka aidanvitsaksi, väliin yksi ainoa\nokainen sana saattoi hänet raivopääksi. Ja koska hän oli aikuisistaan\nkookkain ja väkevin, niin ei suotta hänen seuraansa vältetty eikä\nilman aikojaan häntä pelätty.\n\nPaitsi äitiä ei ollut kuin yksi, jolla oli jonkinlainen salainen valta\nMatin ylitse. Eliinaa ei Matti osannut olla tottelematta hetkenä\nminä hyvään. Kuin hän sanankin lausui, niin Matti olisi ollut valmis\nkääntämään toisenkin poskensa riitaveljelleen. Eliina oli muonarengin\ntytär joen toiselta puolen ja yksi täysikuu oli heidän ijällään eroa.\n\nJo nuorena joutui Matti pahaan maineesen. Emme saa unhottaa, että\nhänellä oli ponteva ja tarkka käsi heittämään kiviä kauas ja\npilkkaan. Vanha kellotapuli olisi tiennyt kertoa pitkälle Matin\nkivien viskelemistaidosta ja sen särjetyt lasit olisivat todistaneet\nkellotapulin puheen todeksi. Eräänä vuodenaikana säilytti Matti\nlakkareissaan aina latuskaisia kiviä.\n\nRuis oli hedelmöinyt. Eliina oli mennyt kaupittelemaan pappilaan\nmansikoita, joita hän ja Matti olivat edellisenä päivänä yhdessä\npoimineet. Kolmanneksella rahoista lupasi Eliina ostaa nisusia\nitselleen ja Matille yhteisesti, toisen kolmanneksen antaa omille\nvanhemmilleen ja kolmannen kolmanneksen Matin äidille. Kaikki ansiot\njaettiin aina siihen tapaan. Miten lie sattunutkaan, vaan Eliina\nviipyi tavallista kauemmin. Matti odotti häntä ja luki äidilleen\nkatekismusta ulkoa. Atanasiuksen Uskontunnustuksen keskipalkoilla\nsekaantui hän, alotti sitte toistamiseen, vaan luki väärin jo\nalkupuolella; ja kuin alotti kolmatta kertaa, niin ei muistanut\ntoista värsyäkään. Silloin Matti paiskasi kirjan kiinni ja paiskasipa\noveakin liiemmäksi lähteissään ulos odottamaan Eliinaa ja nisusia.\nMaantien vieressä rakennettiin riihtä; neljä miestä salvoi sitä ja\noli se jo yli puolenvälin korkeudella. Matti käveli riihelle, aikoen\nnousta ylös telineille tähystelemään eikö Eliinaa jo näkynyt tulevan.\nLähellä riihtä löi hän varpaansa kiveen; veri painui kynnen alle,\nja oikein sydämmestään hän otti kiinni, kuin sattui niin kovasti.\nPidellen kipeätä varvasta käsissään ja puhallellen sitä, hyppi Matti\ntoisella jalallaan kumarassa sinne tänne, eteen ja taakse, oikealle\nja vasemmalle. Olisi itkenytkin, jos olisi yksin ollut. Miehet\nhuomasivat Matin vahingon ja alkoivat leukailemaan.\n\n\"Mitäs löysit?\" kysyi ensimmäinen.\n\n\"Annatko minulle puolet?\" pyysi toinen.\n\nMatti päästi kipeän varpaan käsistään ja kääntyi lähtemään eteenpäin.\nIva, jota kuuli, oli niin hyvää lääkettä, ett'ei poltto eikä pakotus\nenää paljon tuntuneetkaan.\n\n\"Ei Matti suuria tiedä\", jatkoi kolmas; \"ei se tiedä isäänsäkään.\nSano, jos tiedät: kuka oli isäsi?\"\n\nMatti ei ottanut kysymystä kuuleviin korviinsakaan. Kuin varkain\nkoetti hän hiipiä pois; vaikka varvasta kirveli, niin ei kehdannut\nontuakaan.\n\n\"Mistä Matti isänsä tietäisi, kuka se oli\", pitkitti neljäs.\n\"Pimeässä tuli ja pimeässä meni Matin isä.\"\n\nKipu lakkasi Matin varpaasta kuni naulattu; Eliinaa ei ollut\nsaapuvilla.\n\n\"Katsokaas Aamos tätä\", huusi hän viimeiselle puhujalle, näyttäen\nlatuskaista ja teräväsyrjästä kiveä.\n\nAamos katsoi Mattia ja kiveä.\n\n\"Tämän minä löysin\", lausui Matti ja siirtyi askeleen taakse päin.\n\"Ja tästä sen saatte\", lisäsi hän heti ja sinkahutti samassa kiven\nAamosta kohden.\n\nKivi sattui Aamokselle silmään.\n\nParahdus ja kirouksia kuului ylhäältä telineiltä. Yksi miehistä lähti\npahantekijää tavoittamaan ja kurmoittamaan. Matti juoksi takaisin\nkotiansa kohden ja piiloutui ruispeltoon. Mies suuntasi kulkunsa\nhänen kotiinsa ja tapasi äidin ulkoolla. Matti kuuli kätköönsä\nsaranpäähän heidän sananvaihtonsa ja pidätti hengitystään.\n\n\"Tuliko poikanne, se sissinalku, tänne?\" tiuskasi mies.\n\n\"Jumalan tähden! Mikä nyt on? Mitä hän on tehnyt?\" kysyi äiti\npeljästyksissään.\n\n\"Heitti Aamokselta silmän puhki.\"\n\n\"Jesus auttakoon! Koska?\"\n\n\"Nyt juuri, ihan äsken.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla salvoksella.\"\n\nVoihkaus pääsi äidin suusta, ja se koski Mattiin yhtä kipeästi kuin\näskeinen varpaanlyönti.\n\n\"Ei hän ole kotoolla; voi kuitenkin!\"\n\n\"Lähdetään hakemaan sitä penikkaa\", kiivasteli mies.\n\nHe läksivät äyräälle. Eliinan äiti huomasi jotakin erinomaista\ntapahtuneeksi ja tuli hänkin yli portaitten paikalle. Äiti huusi\nMattia nimeltä, mutta turhaan. Karkulainen ja rikoksellinen ei\nnäyttäytynyt. Mies siitä ilkkumaan ja suolavedellä sanojaan\nhöystyttämään.\n\n\"Kyllähän se pentu nyt tuleekin tähän kuritettavaksi!\" ivaili hän.\n\"Osataan hankkia lapsia maailmaan, vaan ei osata kasvattaa. Olisi\nminun poikani, niin kyllä olisi tultava, -- sen minä sanon vaan.\"\n\n\"En minä ole häntä pahaan neuvonut.\"\n\n\"Eikä Matti mikään paha poika olekaan\", auttoi Eliinan äiti. \"Teissä\nitsessänne on varmaankin ollut syytä; te olette ärsytelleet.\"\n\nMiehellä oli liian väljä omatunto, puhuakseen totta.\n\n\"Niinkuin ei meillä olisi muuta parempaa työtä\", keskeytti hän\nylpeästi, \"kuin venailla maailman kakaroiden kanssa. Ja jos semmoista\nherraa nyt vähän ronkkaisi, niin kas sekös vasta olisi? Te kaiketikin\nnuoleskelette ja puhutte vaan hyvää ja kaunista sille jukuripäälle,\nmuuten se ei olisi niin sisua täynnä.\"\n\n\"Entä jos heitti vahingossa?\" yritti Eliinan äiti taaskin\npuolustamaan Mattia. \"Ja vahinko ei huuda tullessansa lapsille\nenempää kuin aikaihmisillekään.\"\n\n\"Ihan ehdollansa\", vakuutti mies.\n\nÄiti ei virkkanut sanaakaan puolustukseksensa, sillä hän tiesi Matin\nvahvan taipumuksen kivien viskelemiseen.\n\n\"Matti hooi!\" huusi hän tuon tuostakin, niin että kuului yli pellon,\nmutta Mattia ei vaan näkynyt.\n\n\"Ja minä kuin hävitän vielä päiväni tässä teidän kanssanne\",\nharmitteli mies. \"Hakekaa nyt sitä elävää, niin kyllä saatte hakea\ntarpeeksenne. Aamos parka! Muistatpa ikäsi tämän tönön pojan. Sanokaa\nminua houkkioksi, joll'ei se poika vielä kerran roiku tolpassa ja\nkulje vanginkyydillä.\"\n\n\"Älkää puhuko, Silponen, noin; teillä on itsellännekin lapsia\",\nrohkeni Eliinan äiti varoittaa sydämmetöntä.\n\nSilponen lähti.\n\n\"Jeesus auttakoon! Mikäs nyt tulee eteen?\" huokaili äiti.\n\n\"Älä nyt tule mokomasta hulluksi\", lohdutteli Eliinan äiti.\n\n\"Johan vähemmästäkin.\"\n\n\"Silponen valhetteli. He ovat kiusoitelleet Mattia, usko se.\nJumalaton, minkälaisilla puheilla...\"\n\nArmoton mies pysähtyi ja kaatoi vielä tärpättiä, vaimoille huutamalla:\n\n\"Jos olisi minun poikani, niin kerran päivässä syödä ja kahdesti\nselkään ja sitä vuoden ympäri, sen minä sanon vaan.\"\n\nVaimot lähtivät Eliinan kotiin.\n\n\"Ehk'ei ole kovinkaan pahasti sattunut\", lohdutteli Eliinan äiti yhä;\n\"sillä tuon puhetta en usko ennenkuin minun täytyy. Silponen ei osaa\npuhua totta muuta kuin siteeksi.\"\n\nMatti pani maata kätkössänsä rukiin sisässä ja päätti maata siellä\nviikon, kaksi, kuolemaansa asti. Ruista leikatessaan saavat sitte\nlöytää hänet kuolleena. Äiti ja Eliina itkevät häntä. Mutta kirstu\nteetetään, siihen pannaan valkoista vaatetta ja hän nostetaan\nvaatteille. Sitte lukkari veisaa virttä, kirkonkellot pouttelevat ja\nEliina ja äiti kävelevät kirstun jäljessä haudalle.\n\nTahi, jos ei hän tee niin, jos ei hän makaa täällä viikkoa, kahta,\nkuolemaansa asti, niin lähtee hän yön tultua kauas kaupunkiin ja\nmenee laivapojaksi suureen laivaan, joka pian lähtee ulkomaille.\nSiellä ei kukaan tiedä, että hän heitti Aamokselta silmän puhki.\nKymmenen vuoden kuluttua palajaa hän pitkänä merimiehenä kotiinsa\nja tuo tullessansa säkillisen kultaa ja kalliita kiviä äidilleen\nja Eliinalle. Aamoksen silmä paranee sill'aikaa ja hänelle tuo hän\nleivisköittäin Kokkolan tupakkia. Jommankumman hän tekee, joko makaa\nruispellossa viikon, kaksi, kuolemaansa asti tai lähtee pimeän tultua\nkauas kaupunkiin.\n\n\"Matti hoi!\" huusi joku hiljaa.\n\nMatti tunsi Eliinan äänen ja kavahti ylös. Hiipi sitte hiljaa ääntä\nkohden ja tirkisteli portaille. Siellä seisoi Eliina, katsellen\nrauhattomasti ympärilleen.\n\n\"Tule tänne!\" lausui tyttö yhtä hiljaa kuin äskenkin.\n\nMatin ensimmäinen päätös meni rikki. Kolmatta kertaa ei Eliina\nehtinyt huutaa kuin jo Matti seisoi vieressä portailla.\n\nEliinan silmät olivat itkuiset ja muoto murheellinen.\n\n\"Mitä sinä itket ja suret?\" kysyi Matti häneltä. \"Ethän vielä tiedä,\nettä minä pimeän tultua lähden pois laivapojaksi.\"\n\n\"Miksi heitit Aamosta silmään?\" virkkoi Eliina nyyhkyttäen ääneensä\nja katsomatta Mattia silmiin. \"Miksi?\"\n\nMatti oli vaiti ja katseli Eliinan kuvaa virrasta.\n\n\"Istu tähän\", lausui hän sitte ja istui portaalle ja alkoi\nhuljuttelemaan ja solaamaan jalkojaan vedessä.\n\n\"En istu.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Miksi heitit Aamosta?\"\n\n\"Mitä varten Aamos sitte pilkkasi minua ja isääni?\"\n\n\"Pilkkasiko hän sinua ja isääsi? Mitenkä?\"\n\n\"En puhu, joll'et heti istu tähän.\"\n\nEliina istui portaalle Matin viereen. Matti kertoi hänelle\npahantekonsa, alkaen Athanasiuksen Uskontunnustuksesta, lisäämättä ja\npoisjättämättä sanaakaan asiaan kuuluvasta. Kuin ehti loppuun, niin\nvirkkoi:\n\n\"Ja silloin minä heitin; ja silmään minä osoitinkin.\"\n\n\"Etkä voinut jättää heittämättä.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Vaan jos minä olisin ollut paikalla kieltämässä. Olisitko totellut\nminuakaan?\"\n\n\"Olisin. Oletko vihainen minulle, Eliina?\"\n\n\"En.\"\n\nNyt vasta rupesi Matti katumaan ja itkemään.\n\n\"Minä en enää milloinkaan heittele\", sanoi hän, tyhjentäen kivet\nlakkareistaan ja pudotellen ne yksitellen virtaan.\n\nMatin toinenkin päätös meni rikki lähtiessä Eliinan kanssa hänen\nkotiinsa. Eliina häntä lohdutteli tiellä, jonka taisi, vaan itku ei\nsiltä lakannut. Kyyneleitä vuoti Matin silmistä vielä sittekin, kuin\nEliina jo oli kertonut onnettomuuden tapauksen kokonaisuudessaan\nvaimoille, eivätkä ne tahtoneet osata pysähtyä äidin sylissäkään.\n\nKylässä ihmeteltiin Mattia ja moitittiin hänen äitiään. Poika ei\nollut tiettävästi mustalaisen eikä pohjalaisenkaan sukua ja kuitenkin\nniin pahanelkinen, ett'ei muu kuin kruununleipä voi lopulta tulla\nhänen ruakseen. Äiti taasen oli kristitty ja kastettu ihminen eikä\nsentään kertaakaan suominut ilkeästä työstä poikansa selkää pehmeäksi.\n\nAamos vietiin klinikkaan ja Matin äiti maksoi kulungit. Silmäpuolena\nhän sieltä palasi ja käräjiin kiihoittivat jotkut häntä haastattamaan\näitiä ja poikaa. Lakituvan porstuassa sitte saisi ylenannettu\nkerrankin vitsaa. Mutta kaikkien heidän kummakseen meni Aamos Matin\nkotiin ... anteeksi pyytämään.\n\nLähteissään lausui hän julkisesti talonväelle:\n\n\"Me kunnialliset ihmiset kasvatamme nuoria pahantekijöiksi ja\nmyrkytämme viattomat sydämmet häijyydellämme.\"\n\nJoku kysyi häneltä, mitä hän oikein meinaa sanoillaan.\n\n\"No sitä\", vastasi Aamos, \"että minussa oli suurempi syy kuin\npojassa. Minäkin mukama tahdoin olla sukkela ja sukkelampi muita,\npistää ja purra kuin kyy. Klinikassa oli mulla pitkät päivät,\najattelin asiaa ja siellä tulin valaistuksi.\"\n\nAamoksesta ja heistä tuli hyvät ystävät. Matti piti lupauksensa ja\njätti viskelemisen tuokseen. Aamos renkiä, joka sunnuntaisin, jopa\narki-iltoinakin kävi heillä, piti Matti arvokkaana miehenä. Aamoksen\nisä oli ollut soturi ja korpraali arvollensa. Paljon tiesi hän\nkertoa sodista, tappeluista, kuninkaista ja keisareista. Aamoksen\ntarinoidessa tavoitteli Matti sotamiehen ryhtiä, asettamalla lakkinsa\ntakaraivolle ja vasempaan kallelleen. Pyöreätä naamaa piiritti paksu\nvanunut tukka. Nauraen myönsivät äiti, Eliina ja Aamos Matin juuri\nsellaisena olevan urhoollisen soturin perikuvan.\n\nLäheisimmän talon Kauramäen karjaa oli Matti jo kolmena kesänä\npaimentanut, kuin Kaitalan leskiemäntä tuli heillä käymään ja puhui\näidille näinikään:\n\n\"Meillä on työtä ja ruokaa, tulkoon Matti meille.\"\n\nKuin ei äidillä eikä Eliinalla ollut mitään muistuttamista\ntarjoukseen ja kuin Aamoskin puhui samaan nuottiin, niin lähti Matti,\npuolen vuotta asiaa tarkoin tuumittuaan, Kaitalaan renkipojaksi.\nSiellä hän teki työtä aamusta iltaan ja sai ruokaa, vaatetta, jopa\npalkkaakin vuosien mukaan. Joka pennin toi hän kotiinsa äidilleen.\n\nEliina meni Kauramäkeen palvelemaan hänkin. Aamos oli siellä jo\nentiseltä.\n\nVelimiehensä, Kaitalan isännän aviopojan, ja Eliinan kanssa luki\nMatti yhtä aikaa ripille. Emäntä lahjoitti hänelle sinä vuotena uuden\nmustan puvun ja lausui samalla:\n\n\"Et joutunut hunningoille, kuin meille tulit.\"\n\nPienen navetan rakennutti Matti äidilleen ja anteliaalta emännältänsä\nsai hän polkuhinnasta nuoren lehmän.\n\nLyhenivät Matilta vuodet, lyhenivät päivätkin vieraan palveluksessa,\nkuin sai kumppaneikseen Eliinan ja Aamoksen. Lyhentyneet vuodet\nvierivät nopeaan ja Aamosta sanottiin jo vanhaksi, mutta silloin\nheittikin Matti ruistynnyrin lattialta selkäänsä; sormikoukun ja\nväkikalikan vedossa harvat hänelle riittivät; painin heitossa oli hän\nkylän kuulu; kerrallaan sanottu: Kaitalan Matti kävi miehestä joka\nkäänteessä.\n\nVeli äitineen eli hupaista ja isollista elämää. Tanssijaisia\npidettiin Kaitalassa harva sunnuntai; arkipäivinäkin ajeli veli\nkorskuvalla oriilla; kestejä pidettiin, kesteissä käytiin; veli kulki\nmaailman markkinat ja oli iloinen aina. Se kaikki ei kuulunut Matille\nmitään, eikä koskenut häneen. Haltiansa kohtelivat häntä hyvin ja\nnöyrästi meni hän riisumaan hevosta, kuin velimies huimapäisenä ajoi\npihaan ja lauleli:\n\n    \"Mitäs me ikävässä vietämme\n    Näitä hauskoja aikojamme?\"\n\nLiian hyvyyden hylkäsi Matti. Veli tuputteli hänelle useinkin herrain\njuomia, joiden väri oli joko hopeankirkas, tai kullankellertävä;\npullotkin, joissa juomia oli, olivat kiiltävillä kultapapereilla\nrinnoiltaan vyötetyt.\n\n\"Älä hupsuttele, vaan heitä pois toisellekin jalalle\", kehoitti\nvelimies ilopäällä ollessaan Mattia ja täytti lasit.\n\n\"Enkä heitä\", vastasi Matti. \"Ei se sovi minulle, ei sinulle, ei\nkenellekään.\"\n\n\"No ku sukua ja kaikkia ollaan; heitä pois!\" kiusasi veli.\n\nMatin muoto synkistyi silloin tavallisesti ja työhön hän läksi\nkiireesti, lausuen ovessa mennessään:\n\n\"Mitäs niistä; ne ovat olleita ja menneitä.\"\n\nMarkkinoillekin olisi veli vienyt Matin kanssaan.\n\n\"Tule nyt\", houkutteli hän, \"kanssani, niin saat nähdä kerran\nmaailmaa keskeltäkin, etkä aina vain syrjistä.\"\n\n\"En tule\", vastasi Matti, \"siellä oppii vaan irstaaksi ja laiskaksi.\"\n\n\"Minkämoinen jörri sinä olet. Ja kuin tulisit kanssani, niin ei mun\ntarvitsisi pelätä, vaikka tulisi koko rykmentti...\"\n\nMatti oli siksi itsepäinen, ett'ei veli onnistunut houkutuksissaan.\nHän ei mielinyt maailmaa katselemaan edemmäksi joen äyrästä. Joka\npyhäpäivä kiersivät Matti ja Eliina Aamoksen kanssa kirkkomatkallaan\nvanhempainsa kotien kautta ja viipyivät hetkisen heidän luonaan,\nsiksi kuin elukoita oli mentävä illastamaan.\n\nJonkinlaisen työnjohtajan eli voutimiehen asemaan kohousi Matti\ntahtomattaan Kaitalassa. Hänen hoidossaan oli koko talonkomento.\nEmäntä oli enemmän perehtynyt vieraiden kestitsemiseen kuin\ntalonhallintoon ja velimies ei joutanut muuta ajattelemaankaan kuin\nkaikkea sitä mitä rahalla saa ja minne kaikkiin hevosella pääsee.\nKerran koetti Matti puhua hänelle vakavia sanoja, vaan veli lopetti\nkeskustelun ilmoittamalla, että hän on isäntä ja mies kohdastansa\nja vastaa yksin teoistansa. Toista kertaa ei Matti yrittänytkään\nneuvomaan, sillä hän arvasi, että veli olisi ruvennut puhumaan\nhänestä ja mikä hän on.\n\nTähän asti ei Matti tullut vahingossakaan ajatelleeksi luvattomia,\nvaan ilettävät olot saattoivat hänet kohdakkoin sitä tekemään.\n\n\"Nyt hän on taasenkin tehnyt hevoiskaupat\", lausui Aamos Matille\ntultuaan työmaalle eräänä syksypäivänä.\n\n\"Ja arvatenkin juonut vettä kaupassansa\", tuumaili Matti.\n\n\"Kuinkas muuten? Pekan pilttuussa seisoo nyt ravuri.\"\n\n\"Vai ravuriin on Pekka vaihdettu.\"\n\nMatin sydän oli halki haljeta. Paraan työhevosen ja hänen\nnimellisensä raskitsi veli hukata juoksijaräpäkkään, tuiki\ntarpeettomaan kaluun talossa.\n\n\"Ja maksoi väliä tietysti nyt niinkuin ennenkin\", jatkoi puhetta\nMatti.\n\n\"Pari sataa vaan ja salaa senkin. Ei niitä juoksijoita helpolla\nsaada.\"\n\nSinä päivänä teki Matti kahden edestä työtä. Suutaan ei avannut ennen\niltaa, jolloin kysyi Aamokselta:\n\n\"Sanokaas Aamos, mikä tästä lopuksi tulee, tämän talon elämästä?\"\n\n\"Huutava hukka\", vastasi Aamos päättäväisesti.\n\n\"Tulevana vuonna pääsee hän täysikäiseksi ja ottaa talon vastaan\ntämmöisessä vauhdissa. Loppu tulee lyhyeksi, tulee kuin tuleekin.\"\n\n\"Emäntä olisi etupäässä sietänyt asettaa holhouksen alaiseksi.\"\n\n\"Setävainajanihan koetti...\"\n\n\"Koetti niin, mutta emännän sukulaiset saivat aikaan, ett'ei koetus\nonnistunut. Leski oli muka hoitanut taloa kunnollisesti ja ostanut\nsäästöillä uudenkin.\"\n\n\"Häikäleen viisaasti tehty se talonosto; sekoitti koko asian.\"\n\n\"Ja nyt setäsi kuoltua ei ole ketään, jota emännän ja pojan\ntarvitsisi kaihtia. Surutta ja huoletta saavat he nyt mielinmäärin\nhuhtoa...\"\n\n\"Saavat niinkin.\"\n\n\"Itsensä puuveitseen.\"\n\nPekan tuhlaaminen karvasteli Matin mieltä. Hän oli itse sen\nkasvattanut varsasta pitäin ja opettanut sen nöyräksi kuin ajatuksen.\nPekka ensimmäiseksi hänelle hörähti, kuin hän aamusilla talliin meni;\nPekka häntä viimeiseksi katsoi iltasilla lauhkeilla silmillään.\nJoutohetkinään Matti sitä suki, harjasi ja pyyhkieli. Kuin Pekka oli\npoissa, niin ei hän enää huolinut käydä tallissa, vaan jätti hevosten\nsyöttämisen ja harjaamisen nuoremman rengin tehtäväksi.\n\nTuittupäisyyden ja kärsimättömyyden ilmauksia näkyi kohta Matissa.\nNuorempi renki lauloi kerran:\n\n    \"Ja vaikka ma olen köyhän lapsi,\n    Niin olenhan rikkaan renki ja renki.\"\n\n\"Tuki suusi\", ärjäsi Matti hänelle, \"tai muuten minä neulon\nkurelangat siihen.\"\n\nPoika äimistyi, eikä laulanut moneen päivään Matin kuullen; ihmetteli\nvaan, mikä hyväluontoisen miehen on tullut.\n\nEräänä päivänä samoihin aikoihin peljästyi Matti omia ajatuksiaan.\nKaitalassa kemuiltiin isännän nimipäivää, tai jotain muuta semmoista,\nja salista loisti vahvasti valoa, kun Matti tuli työstä illalla.\nHän seisahtui pihalla, katseli salia, valoa ja vieraita. Omin luvin\nheräsi vihamielinen ajatus hänen sydämmessään ja pukihe samassa\nmutinaksi:\n\n\"Siellä salissa he nyt syövät, juovat ja mässäävät ... minun omaani.\nMinulle oikeutta myöten kuuluisi...\"\n\nSilloin Matti löi otsaansa ja keskeytti kirouksella ajatuksensa.\nRappusilla oli hän vähällä työntää kumoon Eliinan, joka tuli häntä\nvastaan tyhjän saavin kanssa.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitti Matti Aamokselle palvelevansa viimeistä\nvuotta Kaitalassa. Harvapuheinen Aamos ei siihen juuri virkkanut\nsitä eikä tätä, taisi ajatella enemmän. Kieroa sanaa eivät olleet\nvaihtaneet keskenään monivuotisena palvelusaikanaan. Valtaansa ei\nMatti milloinkaan ollut käyttänyt toisten vahingoksi eikä omaksi\nedukseen. Ensimmäisenä lähti työhön, viimeisenä tuli kotiin, vaikka\nveli usein hoki: \"Voi ku viitsit aina kynsiä, vaikka sukua ja kaikkia\nollaan.\" Työkumppaniaan hän ei eläissään kaivannut; ansiotta ennen\nkiitteli, ennenkuin ansiosta moitti.\n\n\"Minä en kiellä, enkä käske\", lausui Aamos, joka täydellisesti\nkäsitti Matin mielen katkeruuden.\n\nSitte Matti puhui saman asian Eliinalle, taiteellisemmin vaan kuin\nAamokselle. Hän muka palvelisi ennemmin vaikka köyhää torpparia\nmetsän korvessa, ennenkuin tämmöisiä tuhlapyttyjä, jommoisia nykyinen\nisäntäväki on.\n\nEliina heitti tunteet tuonnekin.\n\n\"Kukaan ei maksa sinulle niin hyvää palkkaa\", lausui hän. \"Sinuna\npalvelisin minä tässä kymmenen vuotta lisää, sitten rohkenisimme\nastua torppaan tai vuokrata pienen talon.\"\n\n\"Kymmenen vuoden kuluttua on tässä vieraat hallinneet jo viisi\nvuotta, usko se\", keskeytti Matti. \"Ja sinä ja minä palvelemme nyt\nviimeistä vuotta; vai mitä?\"\n\n\"Hyvänen aika! Mihinkä paremmillemme tästä nyt menemme?\"\n\n\"On sitä leipää muuallakin.\"\n\n\"Ja syöjiä vaan puuttuu, niinkö?\"\n\nMatti joutui kireemmälle, kuin luulikaan.\n\n\"Menemme vaikka Amerikkaan\", vastasi hän hädissään.\n\nMutta silloin rupesi Eliina nauramaan ja löi leikiksi koko jutun.\n\n\"Silposen Jussi tuli sieltä viime viikolla kotiin,\" lausui hän nauraa\nhohottaen, \"ja vakuutti että Amerika on valmis ja kaikki työt siellä\ntehdyt; muuta ei tekemättä kuin aidat punomatta.\"\n\nNauru saattoi Matin niin ymmälle, ett'ei muistanut edes huomauttaa\nJussin olevan päälaiskan.\n\nSamana päivänä sanoi huonomuistinen Matti nuoremmalle rengille:\n\n\"Kuinkas se laulu nyt taas olikaan?\"\n\n\"Mikä laulu?\" uteli tämä ihastuksissaan.\n\n\"Se niin rikkaan renki ja renki.\"\n\n\"Jaa sekö? Näin se on: Vaikka ma olen köyhän lapsi...\" ja nuorempi\nrenki lauloi laulun ynnä monta muuta lisäksi.\n\nElettiin vuosi, kappale toistakin ja kevät oli mailla. Mattia\nkunnioitettiin ja pidettiin arvossa ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa\ntähden. Kaitalan talossa ei ollut tekemätöntä, mikäli se koski Mattia\nja maanpitoa.\n\nEliinasta oli tullut sorea ja jalkava neito. Matkamiehet ja oudot\nerhettyivät useinkin puhuttelemaan häntä milloin talontyttäreksi,\nmilloin nuoreksi emännäksi.\n\nAamos oli yhtäläinen kuin ennenkin.\n\nParaimmassa sovussa ja yksimielisyydessä elivät Kaitalan isäntä\nja hänen äitinsä. He eivät väsyneet nauttimaan elämän hyvyyttä\ntäysinmäärin.\n\nJoen äyräillä asujat huolehtivat vaan puhdasta ja pelkkää onnenhuolta\nMatin ja Eliinan tulevaisuudesta.\n\nMutta silloin nousikin rajuilma; itku ja parku, valitukset ja\nvoivotukset seurasivat sitä. Vihurina myrsky alkoi näin:\n\nEliina puheli Matille pitkän hetken ja vallan hiljaa ja arasti\neräänä kesäpäivänä. Isäntä oli luonut silmänsä häneen ja pyrki\nnaurattelemaan häntä. Ett'ei asia joutuisi Matin korviin\nliioiteltuna, tahtoi hän sen kertoa jo ajoissa itse. Tukalan asemansa\nvuoksi esitti Eliina eroamista palveluspaikasta kesken vuotta.\n\n\"Ei käy laatuun\", päätti Matti, joka kuunteli Eliinaa tyynemmästi,\nkuin tämä luulikaan.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Eliina, koettaen salata pelkoansa niin paljon kuin\nmahdollista.\n\nMatilla oli monta syytä. Ihmiset kyselisivät ja onkisivat, kunnes\narvaisivat kaikki; velimies saisi uuden häpeän ja vanhojakin on jo\nviljalta. Kiireimmäksi työajaksi tuskin laskisivat palvelijaa pois,\npaitse ilmiriidalla. Ja kuin hän varottaa veljeänsä, niin tottahan\ntottelee; eihän niin ihme mahda olla, ett'ei täysjärkinen mies käsitä\nmitä rauhaansa kuuluu.\n\n\"Kova onni, ett'en mä taipunut eroamaan silloin, kuin sinä tahdoit\",\nhuokasi Eliina, joka pelkäsi Matin veren kiehahtamista enemmän, kuin\nuskalsi ilmi tuoda.\n\nAlistui Eliina kuitenkin Matin tahdon mukaan ja vuosi päätettiin\npalvella päähän asti. Matti lupasi hillitä itsensä ja luottaa\nEliinaan, tulkoon mitä tahansa. Vanhemmiltaan päättivät salata alun\nja lopun. Tekivätkö sen omaksi vahingokseen, ei tiedä kertomuksemme\nmainita. Aamoksen vakuutti Eliina näkevän enemmän yhdellä silmällään\nkuin Matin kahdella.\n\nKeskustelun loputtua meni Matti veljensä kamariin ja lausui hänelle:\n\n\"Anna Eliinan olla rauhassa, äläkä satuta kättäs häneen, sillä jona\npäivänä sinä sen teet, pitää sinun...\"\n\nViimeisen sanan jätti Matti sanomatta, toivoen veljen ymmärtävän\npuolestakin puheesta.\n\n\"Voi ku hupsuttelet, vaikka sukua ja kaikkia ollaan\", vastasi tämä\nkevytmielisesti ja tarjosi Matille arrakkiryyppyä.\n\n\"Sinulla on kyllin muita naurateltavia.\"\n\n\"Älä turhista ... niitä on kyllä olemaan ja jäämään sinulle ja\nminulle. So, heitä pois!\"\n\nMatti otti lasin pöydältä ja paiskasi sen uunin eteen kappaleiksi.\nHän ei enää voinut itseänsä hillitä.\n\n\"Kuuletko, jona päivänä sinä kosket häneen, pitää sinun kuoleman\",\nlausui hän kovalla äänellä.\n\nKamarin ovi aukeni samassa ja Aamos astui sisään.\n\n\"Matti\", lausui hän, \"muista Kainia ja Aapelia\", ja vei Matin\nkanssaan ulos pihalle kauniisen kesäiltaan.\n\nVihuria seurasi myrsky, sillä Matti ei muistanutkaan Eliinalle\nantamaa lupaustansa, eikä Aamoksen varoitusta, vaan löi\nrukiinleikkuun aikana veljensä otsaan pitkän ja syvän haavan. Kaksi\nviikkoa taisteli elämä ja kuolema Kaitalan isännästä. Matti oli\nsen ajan takausta vastaan irti ja odotti kotoollaan joka päivä\nkuolonsanomaa ja vangitsemista. Äiti vanhettui niinä kahtena viikkona\nenemmän kuin viimeksi kuluneina kahtenakymmenenä vuotena. Eliina oli\nkuin elävältä kuollut. Käsi poskella istui hän yöt päivät, tiedotonna\nmitä ympärillä tapahtui. Mitään ei puhunut, sanaakaan ei valittanut,\njos häneltä mitään kysyttiin, niin katkonaisia ja hajanaisia\nvastauksia antoi. Surunsa oli ylen suuri ja raskas.\n\nVäkevin oli vanha Aamos. Hän juoksi Kaitalan ja Matin kodin väliä\naamuin illoin, toi sanomia ja kertoi mitä sairas oli viimeksi\npuhunut, mitä syönyt, mitä juonut. Hän se sai toivon kipinän\nsytytetyksi kaikkiin muihin paitse Eliinaan. Tämä ei ymmärtänyt\nmitään, katsoi vaan tuikeasti puhujaa ja oli kuin kuva.\n\nKahden viikon kuluttua astui pitäjän uusi nimismies Matin kotiin;\näiti meni tainnoksiin, vaan Matti kysyi levollisesti:\n\n\"Joko lähdemme?\"\n\n\"Kuinka vaan tahdotte\", vastasi nimismies naurahtaen, \"tarvitsisin\nminä rengin.\"\n\nMatin äiti virkosi. Tähän asti oli hän luullut Aamoksen salaavan\nasiain todellista tilaa. Hänen sydämmensä pohjasta nousi harras\nkiitos korkeuteen.\n\nNimismies asui Kauramäen talon kohdalla, maantien toisella puolen.\nSamana päivänä, jolloin Matti muutti uuteen palveluspaikkaansa,\nnostettiin Eliina sairasvuoteelle. Hän oli kuumeessa ja houraili.\n\nVarsin varmasti ei kukaan tietänyt tapahtumain juoksua Kaitalassa.\nYksi puhui yhtäänne, toinen toisaanne, lyömiseen asti. Puhuttiin\nmiten puhuttiinkin, niin aina annettiin Aamokselle osansa. Yksi\ntiesi Matin ja Aamoksen kaivaneen Saunasuon ojaa heinänteon ja\nrukiinleikkuun välisenä päivänä. Nuorempi renki korjasi niityn\naitaa ja toinen piika oli kuminoita niittämässä. Työjärjestys\noli jo aamulla suututtanut Mattia, joka olisi tahtonut koko väen\nlehdentaittoon. Ojaa kaivettaessa kummasteli Matti Aamokselle, \"että\njokohan isäntä tarttuu talonohjaksiin ja heittää herrastelemiset\nsikseen\". Aamos siihen oli virkkanut jotain sudesta ja karitsasta.\nSilloin oli Matti kyömähtäen lausunut: \"Täällä suolla on tänä päivänä\nkuumempi kuin helvetissä\" ja lähtenyt kuin paholaisen takaa-ajamana\nterävän lapionsa kanssa kotiin. Aamos oli juossut hänen jälessään\nja huutanut Kainia ja Aapelia, vaan Matti ehti ennen häntä ja verta\njuoksi jo isännän otsasta, kuin Aamos joutui kotiin.\n\nToinen tiesi enemmän asiallisia kohtia ja kutoi kertomuksensa niiden\nmukaiseksi, asettamalla Aamoksen vakoilijaksi, Matin liittolaiseksi\nja apumieheksi.\n\nKohtauksen loppuosan puhuivat molemmat samalla lailla. Juoksujalassa\noli Matti mennyt nimismiehen luo itseänsä kiinni antamaan. Pois\nlaidoiltaan kuin oli, niin oli virkkanut sisään astuttuaan:\n\n\"Eikö herra vallesmanni tunne minua? Minä olen Kaitalan Matti ja minä\ntapoin veljeni, mutta en minä ole mikään äpärä. Äitini voi näyttää\nteille sormuksen, kultaisen kihlasormuksen, joll'ette muutoin usko.\"\n\nNimismies takasi Matin irti omalla edesvastauksellaan.\n\nKaitalan isäntä parantui hengenvaarallisesta haavastaan. Arpea, joka\njäi otsaan ja julmensi muotoa, hän sadatteli, eikä Mattia, joka sen\nlöi. Äiti oli samaa mieltä ja olisi antanut vaikka sormen kädestään,\njos sillä olisi saanut arven näkymättömiin.\n\nIhmiset eivät enää tuominneet Mattia niinkään yksimielisesti. Joku\ntosin lausui kammonsa häntä kohtaan, mutta toiset puolustivat häntä,\nväittäen Matin olevan kunniallisen miehen esikuvan; toiset vielä\nlisäsivät, että jokainen hekkumoitsija ansaitsisi saada samanlaisen\nrangaistuksen kuin Kaitalan isäntä.\n\nMoisia teitä joutui Kaitalan Matti nimismiehelle rengiksi.\n\nKuin Eliina parantui, tuntui hänestä siltä, kuin olisi nähnyt pahaa\nunta. Pyhäinpäivästä tuli hän nimismiehen piiaksi; Aamos jäi edelleen\nKaitalaan.\n\nMatti vetäytyi kuoreensa unhottaen menneet ja oli niinkuin ennenkin,\nonni ei vaan vieläkään hymyillyt hänelle. Tiedämme nimismiehen\nasuneen Kauramäen talon vastapäätä. Syystä tai toisesta oli se talo\nmenokerroillaan. Matilla oli oma tupansa pihan reunalla ja sieltä\nhän katseli Kauramäkeä joka päivä, katseli liiemmäksikin. Hänellä\nolikin omat syynsä siihen. Tottunut kuin oli kovaan työhön, niin\nkyllästyi hän piankin hyviin päiviinsä. Nimismiehellä oli hevonen ja\nsen Matti hoiti niin hyvin kuin hevosen voi hoitaa, oli lehmäkin,\nmutta sen ruokkiminen kuului Eliinalle. Matille ei siis jäänyt muuta\nkuin tallissakäyminen, halkojenpilkkominen, vedenkantaminen ja\npitäjällä-ajeleminen, eli toisin sanoen: ei juuri mitään. Hän katseli\nkäsiään ja huomasi niiden pehmenevän päivä päivältä. Ja sitte hän\ntaas katseli Kauramäen taloa.\n\n\"Mikäs Kaitalan Mattia surettaa?\" kysyi nimismies kerran Matilta,\nkuin tämä pätki lapuja halkokatoksen edessä.\n\n\"Tässä työssä pääsee heilumaan vaan tuppi ja veitsi, eikä mies\",\nvastasi Matti, lyöden samalla kirveensä pölkynpäähän ja katsahtaen\nKauramäkeen.\n\nNimismies tajusi Matin ajatukset. He istahtivat pinonpäähän ja\nnimismies tarjosi Matin piippuun vaakunata. Savujen käydessä\npuhkesivat molempain ajatukset sanoiksi. Myöskin nimismies oli\nkatsellut Kauramäen taloa ja katsellut sitä samoilla silmillä kuin\nMattikin, vaikka eri perusteilla. Hänellä oli kaikki ostossa ja\nrahanpanttina. Puut, heinät, leipä, särvin ja huoneiden vuokra\nnielivät nielemättä hänen palkkaansa. Vaan oltaisi Kauramäen\nisäntänä, niin ei tarvitsisi maksaa huoneiden vuokraa, ei\nostaa puita, heiniä, leipää, särvintä, ei yhtään muuta kuin\nylellisyystavaroita, niinkuin vaakunata ja sen semmoistakin.\n\n\"Paljonko ne panevat hintaa sille?\" kysäsi nimismies Matilta, kuin\nolivat vaihtaneet ajatuksiaan hetkisen.\n\n\"Kymmentä tuhatta ne puhuvat, mutta nyt on raha tiukassa; heltiäisi\nse allekin siitä, ainakin satoja, joll'ei...\"\n\n\"Tokkohan?\" keskeytti nimismies. \"Kauramäessä on maata toinenkin\nlaikale.\"\n\n\"On kyllä, mutta mahona ja nurmena. Viljelyksessäkin olevat pellot\novat tyyni kuljatuita; siksipä ei sitä ole kukaan ostanut; aikaa\nmyöten siitä kyllä pesisi.\"\n\n\"Se on siis ostettava.\"\n\n\"On ostettava.\"\n\nNimismies poistui kamariinsa, ajatukset ahkerassa työssä.\nVasta-alkanut kuin oli, niin oli hänellä huonekalunsakin osaksi\nvelkana. Ja nyt oli kuitenkin etsittävä keino, jolla pääsisi\nalkuvauhtiin; oli mietittävä miten saisi semmoisen irtaimiston, että\narvaisi talonkauppoihin. Jos kovin rääpimällä alottaisi, niin saisi\npotea vuosikausia, kenties ikänsä. Ja talo oli ostettava, siitä ei\npäässyt mihinkään. Kymmenen tuhannen korot eivät nousisi puoleenkaan\nhänen palkastansa. Pantaisi alussa suu säkkiä myöten ja elettäisi\ntiukemmasti. Hyvitystä saataisi sitte, sillä talo oli hyvä, ainakin\ntilusten suuruudelta. Huoneet olivat tosin vanhat ja mädät, mutta\nmetsää oli yli tarpeen; pellot laihdutetut ja huonoissa ojissa,\nmutta siksipä sen saisikin kymmenellä tuhannella, muuten maksaisi\nehkä viisi kuusitoista. Ja niinkuin Matti sanoi, niin aikaa myöten\nsiitä kyllä pesisi. Ja nimismies tunsi ihan, kuinka himoitti koettaa\nmaanviljelystä. Ja tunsi senkin että himon on hän perinyt isältään,\npienen seurakunnan kappalaiselta. Isä kulki yhteen aikaan vaalissa\nehtimän jälkeen ja haki hakemistaan kirkkoherran virkoja. Ei hänen\nmaisteritutkintonsa enempää kuin ensimmäinen vaalisijakaan, jonka\naina sai, auttaneet häntä kirkkoherraksi ja paksumman leivän syrjään.\nTeräväpäinen kilpailija, joka oli vaan kaksi kolme vuotta viipynyt\nyliopistossa, luki ja lauloi itselleen kirkkoherran viran niin että\nhivahti, mutta isä jäi kuin jäikin äänittä hiljaisen äänensä ja\nolentonsa vuoksi. Alakuloisena hän palasi jokaiselta vaalimatkaltaan,\nkunnes kerrassaan lopetti ne. Vähän omituisesti se kävi.\nNaapuri-seurakunnan kirkkoherra kuoli ja isää pyydettiin neljänneksi\nvaalisaarnaajaksi. Hän suostui pitäjäläisten pyyntöön ja luuli onnen\nkoittavan vihdoinkin. Vaan siinä hän erhettyi. Pyytäjät eivät enää\nmaininneetkaan häntä, kuin olivat nähneet ja kuulleet kolmannen\nvaalisaarnaajan. Isä tunsi myöskin hänet. Koulussa kutsuttiin häntä\nRällä-Riikaksi, yliopistossa, jossa tieteellisyys joka alalla pyrkii\nvoitolle, poikkeuksetta fonograafiksi. Kahdessa vuodessa ennätti hän\nlukea jumaluusoppinsa, kaksi vuotta oli hän ollut kirkkoherrana. Hän\nhuumasi koko seurakunnan ja isä oli häpeissään ja nolona. Suuri perhe\noli hänellä kotosalla ja lapsia olisi pitänyt kouluttaa, vaan varat\neivät tahtoneet riittää likimäärinkään. Sitte ei isä onnekseen enään\nkoettanut suurempaa seurakuntaa itselleen.\n\nSamana vuonna, jolloin hän, vanhin poika, erosi lyseosta ja antautui\nkäräjäkirjuriksi, sai isä uuden rengin ja Matti oli hänkin nimeltään.\nJa Matilla oli yksi viisausohje: Ihminen saavuttaa parhaimman\nonnensa maata kaivamalla. Matti kynti, kaivoi, kuokki onnen maasta,\nkappalaispuustellista. Isä ei lähtisi enää suurempaan seurakuntaan,\nvaikka tultaisi vaunuilla hakemaan, eikä nuorempain veljien tarvinnut\nkeskeyttää lukuansa, niinkuin hänen. Kauramäen talo on siis ostettava\nja ostettava joutuun, ennenkuin joku toinen ehtii. Sitte voi hän\nkirjoittaa isälleen ja veljilleen, että hänelläkin on talo ja Matti.\n\nParin päivän kuluttua edelläkerrotusta teki nimismies, Matille\nsanaakaan sanomatta ja keneltäkään neuvoa kysymättä, halko-urakan\nviinapolttimon herran kanssa. Matti kynsäsi korvansa juurta,\nsaatuaan kuulla isännältään kaupan ehtoineen ja arveli siinä olevan\nmonta jussinkoukkua ja monta mutkaa. Pääsi siitä hänkin sitte\nhalonhakkuusen selkäluitaan ojentelemaan ja ruumistaan heiluttelemaan\nennenkuin kaksisataa pinoa saatiin lyödyksi Kauramäen metsään.\nTuli sitte syksy, vaan talvi viivytteli tuloaan; tuli Joulu, mutta\nlunta ei tullut kuin nimeksi. Matti ei tahtonut pysyä nahoissansa.\nHän noitui ja morkkasi almanakantekijöitä ja kirjakauppiaita, kuin\neivät edeltäkäsin ilmoittaneet talven juonia. Tammikuussa saatiin\npariksi päiväksi kunnollinen rekikeli, vaan sitte kolisivat taas\nrattaat maanteillä. Ja isännän kauppakirjassa oli pykälä, jossa\nmäärättiin kymmenen markkaa sakkoa jokaisesta halkosylestä, joka\nei määräajan kuluessa ollut perillä, eli yhteensä kahden tuhannen\nmarkan kaupanrikkojaiset. Reellä ja rattailla, rattailla ja reellä\nhalot kuitenkin hinattiin järven rantaan. Paitahihaisillaan telmi\nja ärjyi Matti halonajossa, tottelematta isäntänsä varoitusta\nvilustumisesta. Seuraus oli se, että Matti keväillä, uitonaikana,\nmakasi vuoteen omana ja vilutaudin käsissä. Viimeisen kiven heitti\nuittoherra Silposen Jussi. Myötätuulen puhaltaessa, jolloin\nhalkopyräät olisi helposti saatu hyvään turvaan salmensuuhun ja siltä\njoelle, huvittelihe tämä kuokkavieraana pitkissä, kaksipuolisissa\nhäissä. Vastatuulen särkiessä puomit ja ajellessa halot ympäri\njärvenrantoja kuulumattomiin ja näkymättömiin, vietti uittopäällikkö\nvapaamaanantaita ja lievitteli kohmeloaan. Ja Matin täytyi maata\nhupun alla ja lämmitellä itseään, voimatta vetää rikkaa ristiin\nonnettomuuden häätämiseksi.\n\n\"Joll'ei polttimon herra anna sakkorahoja anteeksi\", lausui nimismies\nMatille, kuin tämä jo oli terve, \"niin olemme me Matti köyhiä miehiä\nikämme.\"\n\n\"Senkin paistettu ja Ameriikan kulkija\", puheli Matti hampaittensa\nvälistä ja leukansa alta. \"Sitä miestä minä halusta likistäisin oven\nvälissä yhden ruokavälin.\"\n\nVaan Matin vihan-esine, uittoherra Silposen Jussi, katosi\npaikkakunnalta kuin kaste metsän kainalosta samoihin aikoihin,\njolloin tuulikin ajeli halot kadoksiin. Kaunis summa meni\nnimismieheltä hakkuu- ja vetopalkkoihinkin, puhumattakaan metsän\nhinnasta.\n\nEteenpäin on elävän mieli. Matti haki lohdutusta vastoinkäymisessään\nja löysikin sitä työssä. Ennen pitkää oli hänen asuntonsa täydellinen\nkalusepän paja, jossa vuoleksi ensin lusikoita, sitte haravia,\nlopulta veisteli rekiä ja joka lajia talon tarvekalua. Nimismies\noivalti miehen tuuminkin ja minnepäin ne yhä soutivat, mutta lausui\nsentäänkin piloillaan:\n\n\"Ei ole sillä meidän Matilla peukalo keskellä kämmentä, vaan saisiko\nluvan kysyä mihin näitä.\"\n\nMatti keskeytti hänet vastaamalla erään sadun nimen:\n\n\"Kaikkia matkalla tarvitahan.\"\n\nIsännältään Matti salasi laskujensa perustukset ja pylväät, vaan\nEliinalle hän ne ilmaisi hänen syntymäpäivänään.\n\n\"Tänäpänä täytän minä viisikolmatta\", lausui hän tärkeällä äänen\npainolla, syödessään kyökissä päivällistä eräänä Laskiaisena, \"mutta\nkuule Eliina, tuo silakkaa pöytään, minä pelkään jo paistin hajuakin.\"\n\n\"Ei ole silakoita\", vastasi Eliina.\n\n\"Voi sun Taavetti! Vai ei ole silakoita! Ja tänä vuonna kuitenkin\npäättyvät nämät pidot, loppuu tämä makianleivän-juhla. Kuuletko sinä,\nettä se loppuu?\"\n\nEliina ei ymmärtänyt Mattia, enempää kuin nimismieskään, joka Matin\nlujan puheen johdosta oli tullut kamariin raollaan olevan oven taa.\n\n\"Mitä sinä oikein ajat takaa?\" kysyi Eliina.\n\n\"No sitä\", vastasi Matti, joka ei tiennyt kolmannen henkilön\nläsnäolosta, \"että tähän taloon syntyy piakkoin poika; ja poika tuo\nonnen ja...\"\n\nEliina ja nimismies iskivät silmää toisilleen.\n\n\"Vaan jos tapaisikin olla tyttö\", väitti ensimainittu.\n\n\"Ei ole kuin poika, onnentuoja, olojen muuttaja. Uskotko sen?\"\n\n\"Uskon sitte kuin...\"\n\n\"Etkö ennen?\"\n\n\"Ei ole täytymystä.\"\n\n\"Vaan minä uskon. Ai, ai, minulla on niin luja usko, että se oikein\nkumisee.\"\n\n\"Oikein puhuttu\", lausui nimismies ja astui kyökkiin. \"Minä rupean\npuolellesi Matti ja sitte meitä on kaksi. Uskokaa pois, Eliina, Matti\non oikeassa; ja sen pitää olla poika.\"\n\n\"Ja pojassako sitte vaan on kalakeitto ja kaksi haukea?\" muistutti\nEliina ja lähti rouvan puolelle.\n\nRiitti siitä sitte verestä sanakiistaa kahden kuukauden vaiheille\neli Pääsiäis-lauantain ehtoosen saakka, ummelleen kello kymmeneen.\nTapahtuma ratkaisi silloin voiton nimismiehelle ja Matille.\nEnsimainittu unhotti sen johdosta lukea päivän postissa saapuneita\nsanomalehtiänsä ja viimemainittu unhotti nukkumisensakin koko yönä.\nKello viideltä nousi Matti aamulla ylös ja lähti ulos katsomaan\nnousevaa aurinkoa. Että se juhlan varhaisena aamuhetkenä riemusta\nhyppelee noustessansa maailmoille, siitä oli Matti yhtä varmasti\nvakuutettu, kuin että Paratisi oli itäänpäin Eetenistä. Tallissa\nhän myöskin pistäytyi samalla. Höhö-hö-höö härisi hänelle hevonen,\njoka ei ollut mikään muu kuin entinen Kaitalan Pekka. Vaihtureille\njouduttuaan oli se kulkenut kädestä toiseen ja pysähtynyt viimein\nnimismiehelle. Matti taputti vanhaan tapaansa Pekkaa lautaselle ja\npuheli sille ystävällisiä sanoja. Entistä kiiltävämpi ja lyhyempi\noli hevosen karva, silmät oli samat lauheat. Sitte Matti asteli\nkyökkiin päin, aikeessa mennä aamukahvia odottamaan ja odottaissaan\nkiusottelemaan Eliinaa. Silloin kuului nimismiehen ääni lasikuistilta:\n\n\"Mats Kaitala!\"\n\nMatti ei ollut hidas käsittämään ja seuraamaan kutsua. Kaitalan Matti\nja Mats Kaitala tulivat aina suopealta suunnalta. Lyhyesti lausuttu\nMatti sitä vastoin soi vallan toiselta. Jos isäntänsä käski: \"Mene\nvaljastamaan Pekkasi, Kaitalan Matti, jotta lähdemme reppureita\ntervehtimään metsätaloihin\", niin sai Matti huoletta valehdella\nkengän hölkkäävän, tai painajaisen niin pahasti maanneen yöllä\nhevosen, että hiki valui joka karvan juuresta vielä aamusellakin.\nMatin puhe kävi silloin täydestä ja reppurit jäivät sillä kerralla\nrauhaan. Mutta jos isäntänsä lausui: \"Matti! Pekkasi puihin ja\narkangelien perään\", niin silloin ei auttanut valeet, ei muu kuin\n\"surko pois sanoi turkulainen\".\n\nNimismies istui virkakamarissaan keinutellen itseään keinutuolissa,\nkuin Matti astui sisään ja lausui:\n\n\"Huomenta päivää!\"\n\n\"Huomenta, huomenta, paina puuta\", kehoitti nimismies, jolla oli\nparas puoli päälläpäin.\n\nMatti kyllä tiesi, ettei se paras milloinkaan häntä jättänyt, vaikka\nväliin piili pohjemmalla, niin ettei outo nähnyt hänessä muuta kuin\nkovan herran ja ankaran virkamiehen, vaan, niinkuin sanoimme, Matti\nkyllä tunsi isäntänsä.\n\nIstuneeksi tuskin ehti Matti, kuin jo tuli Eliina kantaen kahvia\nmonenlaisten leivoksien kera.\n\n\"Lyö sekaan ja ota joka lajia\", kehoitti nimismies Mattia.\n\nMatti vitkasteli kahvia ottaissaan, palan sokeria pudotti kerrallaan\nkuppiinsa, katsoi tarjottimen kantajaa silmiin, nosteli leivoksia\nyhden erällään lautaselleen ja koukkasi samassa:\n\n\"Ja nyt meitä on sitte kolme kovaa.\"\n\nEliina ei ollut älyävinään Mattia, vaan sanoi:\n\n\"Sinäkö se kolmas olet, vaiko minä?\"\n\nNimismies hymyili heille molemmille. Matti oli hänen Mattinsa, Eliina\noli hänen rouvansa Eliina; Eliinaa nimismies teititteli, Mattia\nsinutteli; Mattia rouva teititteli, Eliinaa sinutteli.\n\n\"Matti tarkoittaa, että meittiä miehiä nyt on kolme\", selitti\nnimismies.\n\n\"Kas vaan\", ihmetteli Eliina ja poistui hetkiseksi.\n\nNimismies ja Matti pakinoivat ilmasta, kevääntulosta ja niistä\nnäistä, siksi kuin Eliina tuli ja täytti uudelleen kupit.\n\n\"Nyt on varpahaiset talossa ja nyt jätetään pohjat\", komensi\nnimismies tuodessaan konjakkikarahviinin pöydälle.\n\n\"Ja pojan ja onnentuojan\", lisäsi Matti lorahuttaissaan kuppiinsa\nhienoa juomaa.\n\nPuhe alkoi sujumaan.\n\n\"Onko eilisen postin Suomettarissa Natun arvoituksen selitystä?\"\nkysyi Matti.\n\nNimismies ryhtyi aukoilemaan sanomalehtiä ja sill'aikaa täytyy\nmeidän, käsittääksemme Matin kysymystä, tehdä lyhyt poikkeus ja\nselvitys. Pitäjän köyhä lukkari ja rikas kunnanesimies olivat\nnimittäin riitautuneet keskenään kunnan yleisistä asioista ja\nhämmästelivät toisiaan Suomettaren palstoilla. Edellinen käytti\nnimimerkkinään Latua, jälkimmäinen Natua. Hiljattain oli lehdessä\nkaikenlaisena Natun lähettämä arvoitus: \"Mitkä ovat ne, joita\ntalvella pidetään seljässä ja suvella vatsassa?\"\n\nNimismies tähtäsi kaikenlaisiin ja lukikin siellä näin kuuluvan\nselityksen:\n\n\"Natun lähettämän arvoituksen selitys on: K----n pitäjän lukkarin\nturkit, jotka joka kesä ovat leivänpanttina.\"\n\nPureva iva kiukutti ja nauratti yhtä aikaa nimismiestä ja Mattia.\nSilmänräpäyksen ajassa unhotettiin kuitenkin Latut, Natut ja\npuoletkupit, sillä nimismies putkahti yht'äkkiä, pudotti lehden\nkädestään, otti sen jälleen takaisin ja katsoi siihen entistä\ntarkemmin ja huudahti samassa:\n\n\"Sinä Kaitalan Matti ennustit oikein; poika toi onnen; minä olen\nvoittanut palkintolainan arpajaisissa kolme tuhatta taaleria.\"\n\n\"Siinä se nyt oli, penturissa\", hemahti Matti, mutta sitä ei\nnimismies enää kuullut; hän oli silloin sanomalehtineen rouvansa\nluona.\n\n\"Me voitimme, me voitimme (monikkomuotoa käytti nimismies hyvällä\npäällä puhellessaan Matille) kolme tuhatta taaleria\", hoki\nonnellinen isäntä rengilleen, tultuaan rouvansa luota, ja vaati\ntätä kuumentamaan jäähtyneet pohjat. Matti oli isännälleen mieliksi\nja pirahutti karahviinista pikkuisen entisen lisäksi. Keskusteltiin\nsitten intoisesti. Kauramäen talonkauppa päätettiin tehtäväksi viikon\nensimmäisenä arkipäivänä; irtainta, niinkuin eläimen rehua, karjaa ja\nviljaa päätettiin niinikään ruveta heti hankkimaan ja kuulustelemaan.\n\n\"Aamoksen sinä kait tahdot taloon myöskin\", puhui nimismies.\n\"Minkälainen hän on miehiänsä?\"\n\n\"Ahkera kuin muurahainen, kaivaa työtä vaikka maan alta, mutta muuten\nhitaanpuoleinen.\"\n\n\"Hitaan työt tulevat tehdyiksi.\"\n\n\"Vaan laiskan jäävät tekemättä.\"\n\n\"Sano sitte hänelle, ettei ota enää pestiä Kaitalaan.\"\n\nUutta pohjaa ei nimismies tarjonnut Matille, sillä hän tiesi että\ntämä olisi sen hyljännyt, joko sitte vastaamalla: \"Monta monessa,\nkaksi viittä kymmenessä\", tai jollakulla muulla asiaankuulumattomalla\najatelmalla.\n\nMatti odotti niin hartaasti Mikkeliä, jolloin, äskettäin tehdyn\nkaupan mukaan, pääsivät muuttamaan Kauramäkeen, että aika tuntui\nhänestä loppumattoman pitkältä. Juhannuksena häntä äköitti ettei jo\nollut Pertunpäivä, Perttuna hänen hyppysiään paleli kuin ei jo saanut\najaa Pekkaansa rappusien eteen ja nostella huonekaluja rattaille.\nMuitakin suruja ja huolia versoi, jotka Matti ypö yksin kantoi, sillä\nnuoresta Antero herrasta alkaen jaksoivat heillä kaikki hyvin ja\nelivät päivänsä perin levollisuudessa. Matti vaan yksin huolehti.\nViljoja oli ostettu ja niitä säilytettiin vieraan aitassa ...\nhiirien syötävänä luulletikin. Hevosilla ajoi vieras, lehmiä lypsi\nvieras, lampaita keritsi vieras, mutta muistikohan ajaja, lypsäjä ja\nkeritsijä ruokkia, juottaa ja hoitaa niitä säällisesti; muistikohan\nvaan? Ja Mikkeli ei hätäillyt eikä jouduttanut tuloansa. Kesti päivä,\nkesti yökin, viikosta ei puhettakaan, sitä ei uskaltanut Matti\najatellakaan, niin oli pitkä ja ikävä. Ja yhden kuin pääsi loppuun,\nniin ala elämään uutta, kahta pitempää.\n\nMikkelin köyryaamu vasta kesti, ennenkuin päivä valkeni. Matilta\njäi illalla silinterinsä vetämättä ja kun hän sitte yöllä heräsi\nseisoi se ja osoitti kahtatoista. Maata hän ei viitsinyt enää ruveta,\nvaan antoi lampun palaa, toivoen tunnin, kahden kuluttua päivän\npilkoittavan. Sitte rupeaisi hän myllästämään ja puhdistamaan taloa,\nalottaen omasta huoneestansa, jossa työkalut ja vaatteet olivat\nviikonpäivät olleet valmiiksi ladottuina muuttoa varten. Kului tunti,\nkaksikin, vaan kyökissä oli yhtä pimeä kuin Kauramäessäkin. Matti\nkahlehti luontonsa, eikä ruvennut maltittomaksi. Noin kurillansa\nolisi hän halusta rummuttanut Eliinan jalkeille, mutta ei tohtinut,\nsillä jos isännän uni samassa häiriytyisi, niin kävisi pian kylmästi\nrauhanrikkojan. Aikansa kuluksi rupesi Matti veisailemaan pitkän\npitkää arkkiviisua: \"Suloinen ääni nyt kuuluu, tuolla yrttitarhassa\".\nViidettä kertaa hän sitä jo alotti ennenkuin kyökkiin ilmaantui\nvalkia. Matti suvaitsi silloin täydellä äänellään laulaa värsyn:\n\n    \"Sen oven minä kiini suljen\n    Jossa olin minä kasvanut;\n    Ja ystävääni mä seuraan\n    Jonka olen minä valinnut.\"\n\nSamassa kuuli hän ratsastuksen töminän ja surkean hätähuudon\nmaantieltä.\n\n\"Nyt on valkea jossakin valloillaan\", lausui Matti itsekseen ja lähti\njoutuin ulos. Tallinnurkalle ehdittyään näki hän liekkien kohoavan\nKaitalan talosta ja valkaisevan koko kylän. Valkean ympärillä liikkui\nihmisiä tiheässä; kauemmaksi näyttivät ne mustilta ja rauhattomilta\nhaamuilta.\n\nMatti riensi hengen edestä tulipalolle. Täydellinen sekasorto ja\nhämmennys vallitsi siellä. Ruiskua ei ollut kyläkunnassa ja tuli oli\npäässyt niin ankaraan valtaan, että asuntuvan lasit jo sulivat ja\nporstuasta löivät liekit ulos. Emäntä kannettiin tunnotonna pihalle\nja salista yritettiin pelastaa kalliinta ja kevyintä irtaimistoa.\nIsännästä eivät palvelijatkaan tienneet, oliko eilisellä matkallaan\nvaiko ylhäällä vinttikamarissa, jossa kesäiseen aikaan oli tapansa\nasuskella.\n\nKuultuaan palvelioiden välinpitämättömät arvelut ja tavattuaan\nAamoksen pelastuspuuhissa lausui Matti hänelle:\n\n\"Seuraatteko Aamos minua?\"\n\n\"Seuraan\", vastasi Aamos rohkeasti.\n\n\"Tulkaa sitte\", käski Matti ja otti kirveen ja köyden käteensä.\n\nHe läksivät tikapuita kohden; ne olivat pystytetyt rappusten viereen\ntuvan puolelle, jossa kuumuus oli ankarin. Matti teki köydenpäähän\nmutkan, heitti sen ylös osaavalla heitolla tikapuiden toiseen sääreen\nja veti ne sitte alas.\n\n\"Tarttukaa kiinni\", kehoitti hän Aamosta, asettuen itse toiseen\npäähän kantamaan.\n\nVäkeä tuli auttamaan heitä kuin pääsivät loitommaksi tulta, ja\ntuota pikaa saatiin tikapuut pystyyn salinpuolelle, jossa vähemmin\nkuumensi. Aamoksen seuraamana nousi Matti niitä myöten katolle ja\nhakkasi minutissa, kahdessa pärekattoon aukon; sakea savu tuprusi\nsiitä ylös. Savusta huolimatta katosivat Matti ja Aamos aukkoon\nja menivät pelastamaan Kaitalan isäntää. Silmät kiinni ja harvaan\nhengittäen kulkivat he ylisiltä, kuuman savun tahtoessa tukahuttaa\nheidät, vinttikamarin ovea kohden. Hukka-askelta eivät astuneet ja\nMatti sai avaimesta kiinni; ovi oli sisäsalvassa eikä auennut. Aamos\nveti tulitikulla valkeata ja Matti murti oven rikki lukon kohdalta.\nKaitalan isäntä makasi täysissä vaatteissaan sikeässä unessa, eikä\nherännyt, vaikka Matti häntä nosti istumaan; henkensä löyhkähti\nväkevältä.\n\nPäistäreet, joilla välikatto oli peitetty, syttyivät samassa\nviheltäen palamaan ja paluutie oli katkaistu.\n\n\"Tässä ei ole aikaa viivyttelemään\", lausui Matti, kuin ylinen oli\nvalkean vallassa ja savua tuli oven rikkiöimestä kamariin. \"Sitokaa\nAamos köydenpää tuohon rautaiseen kohentimeen, minä vyötän toisen\npään hänen ympärilleen.\"\n\nSitte löi hän akkunan rikki ja nosti siitä veljensä alas, Aamoksen\npäästäessä köyttä vähävähältä valumaan, siksi että väkijoukko ylettyi\nottamaan pelastetun vastaan ja köyden auki.\n\n\"Ja nyt lähdette te, Aamos\", päätti Matti ja sitoi köyden Aamoksen\nympäri kainaloiden alitse, niinkuin äsken veljensäkin oli sitonut.\n\"Teittä olisi hän kuollut, sillä minä en olisi osannut tänne\nkammariin, joka minun aikanani ei vielä ollut käytännössä, en\nainakaan niin pian; päistäreet olisivat ehtineet syttyä ja silloin...\"\n\nRikkinäisestä ovesta pääsivät liekit jo seinäpapereihin, kuin\nMatti asetti kohentimen poikittain akkunan karmilautoja vasten\nja laski itsensä köydellä alas. Suosiollisilla silmäyksillä\nkatselivat häntä nuoret ja vanhat ja kiitoksia kuului joka taholta\nMatin uskaliaisuudesta ja alttiiksiantavaisuudesta. Mattia eivät\nmielenosoitukset miellyttäneet ja hän puikahti kenenkään huomaamatta\nlähtemään kotiin, nähtyään että oli ryhdytty tarpeellisiin\nvarokeinoihin tulen estämistä varten; naapuritaloihin ja läheisien\nhuoneiden seinille ja katoille oli levitetty märkiä lakanoita ja\nraiteja.\n\nSyksymmällä tanssittiin Kauramäessä Matin ja Eliinan kihlajaiset.\nNimismies ei taipunut laskemaan kihlatuita vihille pappilaan, vaan\npiti pienet hääkköset Jouluna Kauramäessä. Kutsutuita ei ollut monta,\nvihkijä vaan ja kolme neljä henkeä joenäyräiltä; kutsumattomia oli\npaljo.\n\nMatin äiti jäi edelleenkin asumaan omaan tupaansa, vaikka hän\nolisi ollut tervetullut Kauramäkeenkin. Askareita hän siltäki kävi\ntekemässä Eliinan kanssa ja ohjeita jakelemassa ja oppeja antamassa\ntälle karjanhoidossa. Aamos ja nimismies väittivät lampaiden\nkarttuvan hänen korjuullaan erinomaisesti, ja rouva vakuutti Anteron\nnukkuvan helpommin kuin mummo tuuditteli ja lauloi.\n\nMatti teki työtä päivät ja nukkui yönsä makeasti. Sitkeyttä ja\nväsymättömyyttä kysyikin Kauramäen talo, jossa joka nurkassa oli joko\nkeskeneräistä tai tekemätöntä. Sadoin parin oli korjattava aitoja,\nsadoin sylin kaivettava ojia. Peltoja oli kynnetty ronkkimalla ja\nruokamulta oli kutaantunut saroilta. Matti laski sahrainkynnet\nsyvälle ja kynti pellot suliksi. Pajupensaat raivattiin niityiltä,\njotka sitte kasvoivat enemmän heiniä, ja karjaa lisäännytettiin ja\nsaroille saatiin siten lantaa ja ruokamultaa. Isäntä ei itkenyt\npenniä, vaan otti päivämiehiä ja urakkalaisia omien väkien lisäksi.\nEntinen laiha \"talopaha\" lihosi ja varttui paraimpain rinnalle.\n\n\"Kuin joutui miesten käsiin\", sanottiin kylässä.\n\nAnteron jätettyä kehdon liekuteltiin siinä Matin tytärtä Katria.\nMatti oli silloin jo niin aikava, ettei ollut kuulevinaankaan\nnimismiehen muistutusta kuinka ennustustako muka olisi ollut tarpeen,\njotta rengistä olisi tullut isäntänsä vertainen.\n\nKaitalan talo joutui vieraalle. Emäntä syytteli tulipaloa häviönsä\nsyyksi ja vakuutteli tulenuhriksi joutuneen, paitsi rakennusta\nja irtaimistoa, jotka molemmat olivat vakuuttamattomat nekin,\nuseampia tuhansia puhdasta rahaa. Hän sai eläkkeen, vaan pojalle\nei jäänyt kuin vaatteensa ja muutama sata markkaa rahaa, jotka hän\nheti tuhlasi maailmanmatkoilla. Emäntä eli pari vuotta sisarensa\nluona eläkemuorina ja kuoli unhotetun kuoleman. Kaikki sukulaiset\nhyljeksivät poikaa, jolla ei ollut turvaa, ei oikeata ystävää siellä\neikä täällä. Hän koetti asettua Helsinkiin asumaan, vaan palasi\nsieltä lyhyen ajan kuluttua syntymäpitäjäänsä melkein alastomana ja\nmainekirjansa tahrattuina. Viluisena ja nälkäisenä kohtasi Matti\nhänet talvipakkasessa maantiellä.\n\n\"Minä kuolen puutteesen ja häpeään\", valitti hän Matille, \"sillä\ntyötä en ole oppinut tekemään ja nuori olen kerjäämään.\"\n\nMatti vei hänet Kauramäkeen ja antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ylle.\nTuliset hiilet, joita ainoastaan Matti kokosi hänen päänsä päälle,\nsillä kaikki muut mittasivat hänelle ansion mukaan, kolkuttivat\nhänen omaatuntoansa ja kaiuttivat menneitä. Matti huomasi veljensä\ntuskallisen mielen ja kuinka armolahjain ottaminen tuntui entiselle\ntalonisännälle vaikealta, ja lohdutteli häntä sanoen: \"Pitää ottaman\npaha vastaan niinkuin hyväkin.\"\n\n\"Sinä lähdet nyt tuonne äyräälle kanssani\", puhui Matti vielä samana\niltana veljelleen ja lähti häntä viemään äitinsä luokse. \"Äitini on\nsinua odottanut jo kauan ja olisit kai tullutkin, jollei Silposen\nJussi olisi saanut sinua veiviinsä ja loppuja rahojasi. Ensi aluksi\non sinulla siellä lämmin huone, puhdas vuode ja ruokaa syödäksesi;\nsitte saamme nähdä.\"\n\nKärsimykset olivat karsineet ylpeyden hengen entisestä Kaitalan\nisännästä, sekä vaeltamisen halun ja hän jäi Matin äidin tupaan.\n\nMatti toimi ripeästi ja ajoi muutaman päivän kuluttua vanhalla\nPekalla ja vanhalla reellä veljeänsä katsomaan. Heiniä ja\nkirstuntapainen oli kotereissa.\n\n\"Ihmisen pitää tekemän työtä onnessa ja onnettomuudessa\", tervehti\nhän iloisesti veljeään.\n\nKuin ei tämä vastannut siihen mitään, jatkoi Matti:\n\n\"Hevonen ja reki ovat tuolla ulkona ja...\"\n\n\"Pekka ... vielähän olet hengissä\", keskeytti veli.\n\n\"Ja tässä on sinulle rahaa\", pitkitti Matti ja pani muutamia\nseteleitä pöydälle. \"Näillä rahoilla ostat sinä kauppiaalta kahvia,\nsokeria, tupakkia ynnä muuta pientä tavaraa; tavaran vaihdat räsyihin\nja räsyt viet Tervakoskelle ja sitte alotat taas uudestaan. Ihmisen\ntäytyy tehdä työtä ja työtä se on sekin, eikä juuri huonointa.\"\n\n\"Sinä olet liian hyvä.\"\n\n\"Älä hupsuttele, kun sukua ja kaikkia ollaan.\"\n\nVeli katsoi Mattia silmiin ja värähdyksiä näkyi hänen kasvoillaan.\n\n\"Ja minä kun luulin\", lausui hän liikutetulla äänellä, \"että sinäkin\nvihaat ja inhoat minua, kuten kaikki muutkin.\"\n\n\"Minäkö vihaisin sinua? Älä punnitse itseäsi väärällä vaa'alla,\nvaikka sanon, että kevytmielinen ja tuhlari olet ollut aina,\nvaan koiramainen ja häijy et ole ollut koskaan, et minulle, et\nkenellekään.\"\n\n\"Sanasi soivat oudoilta korvissani; ne ovat tottuneet roistonnimeen.\"\n\n\"Ja nyt vielä kaksi kohtaa ennenkuin lähdet\", keskeytti hänet Matti.\n\"Älä halveksi eläkä häpeä työtäsi, ammattiasi. Kierrä vieraita\nseurakuntia, jos et tahdo näillä mailla liikkua. Kuin pilkkaajan\ntapaat ja hän sanoo sinulle: 'Katsokaa, entinen Kaitalan isäntä\nhakee lumppuja', niin älä suutu hänelle, sillä ei hän niin pahaa\ntarkoita, kuin ehkä luulet ja sanansa kuuluvat. Jos sinulla on aikaa,\nniin tarjoo hänelle tupakkia piippuunsa, äläkä ole millänäsikään\nhänen pilkastaan. Kehu tavaroittesi hyvyyttä ja mainitse ikäänkuin\nsivumennen, kuinka keisarilla par'aikaa on kova paperin tarves, sillä\nuusia lakeja ja asetuksia tarvitsisi julistaa kansalle tusinoittain\nvanhettuneiden sijaan. Ja että hyvä pääsisi leviämään tänne, tuonne\nja joka paikkaan, salpaamaan pahaa ja sen valtaa, niin täytyy\nisäntämiestenkin lähteä toimiin, hakemaan räsyjä, jotta paperia\nsaataisi joutuun keisarille ja alammaiset tulisivat suojatuiksi\nväkivallalta, vääryydeltä ja pilkalta. Toiste tavattuanne olette\nvanhoja tuttuja ja hän tarjoaa sinulle piippuun, sillä, niinkuin\nsanoin, ei hän niin pahaa ajatellut, kuin lausuneeksi tuli. Se oli\nensimäinen kohta.\"\n\n\"Sinä ajattelet virstoittain ja puhut kuin koulunkäyneet.\"\n\n\"Toinen kohta on tämä: Jos viinanhimo herää sinussa ja voittaa\nsinut, niin että menetät antamani, niin tiedä, että annan toiste,\nkolmannesti ja annan aina kaikki, mitä itsestäni irti saan, siksi\nettä säälit minua ja voitat himosi. Ja sen voitat, kuin koetat ja\nmuistat vaan olevasi veljeni ja isäni poika. Niin ... ja tuon navetan\noven hakkaan matkalla ollessasi korkeammaksi, että saat Pekan suojaan\nkotiin tultuas levähtämään viikoksi kahdeksi. Heinät eivät ole\nkalliita kesällä saat niitä tehdä Kauramäen niitynmetsistä. Eihän\ntässä ole hädänkaunaa.\"\n\nMatti ei ennättänyt takaisin Kauramäkeen, kuin veljensä jo lähti\nuuteen ammattiinsa. Aamoksen kanssa Matti katseli kartanolla, miten\nveli hiljalleen juoksutteli Pekkaa ja pysäytti sen kauppiaan kohdalle.\n\n\"Hyvässä alussa on puoli loppua\", huomautti Aamos.\n\n\"On niinkin, on enempikin\", lisäsi Matti, \"ja varsinkin kuin pääsee\nuuden tien alkuun.\"\n\nAhkerassa työssä ja puuhassa kuluivat päivät ja riensivät vuodet\neriuomaisemmitta tapauksitta. Matilla oli poika ja tytär,\nnimismiehellä niinikään. Antero kävi lyseota ja kuin Katri pääsi\nkansakoulusta niin Jooseppi ja Kaarina alkoivat vasta toista\nvuottansa.\n\nMatin veli paransi elämänsä ja harjoitti työtänsä uutterasti. Jouten\nei ollut kotonakaan, vaan osti timantin ja rupesi lasinleikkaajaksi\nväliajoillaan, milloin ei ajanut pitäjillä. Matin äitiä hän kutsui\näidikseen ja Katri ja Jooseppi kutsuivat häntä sedäkseen.\n\nAamos ja Pekka kuolivat yksiin aikoihin.\n\nAntero herra teki vuodessa vuoden tehtävät ja tuli eräänä Toukokuun\npäivänä, valkoinen lakki päässä ja valkoinen mieli rinnassa,\nKauramäkeen. Matti häntä ensimmäisenä tervehti maisteriksi.\n\nKaarina kävi tyttökoulun lävitse ja meni sitte kihloihin pappilan\nmaisterin kanssa.\n\nKaarinan esimerkki tarttui Katriin, vaan Katrin kihlaus tapahtui\nmutkikkaampia teitä kuin Kaarinan. Kahdeksantoista vanhana teki\nKatrin mieli meijerikouluun, mutta Matti oli vanhoillinen ja lausui\njyrkästi kieltoansa. Nimismies aikoi käyttää kavaluutta ja käski\nKatrin tuomaan puoletkupit kamariin. Niitä Matin kanssa hörppiessä\naikoi panna hän parhaansa liikkeelle, puhua, jonka taisi, tiedon,\ntaidon ja sivistyksen tarpeellisuudesta ja tärkeydestä. Katri jäisi\nkuuntelemaan ja auttamaan. Jos Matti yhä vetäisi vastahankaa ja he\nviipyisivät, niin tulisi Eliina hakemaan Katria ja jäisi hänkin\npinnistämään Mattia. Rouvalla olisi sitte asiaa Eliinalle ja Kaarina\nja Jooseppi tulisivat hekin viimeksi rytyyn ja sitte tehtäisi\nkuuma yhteisryntäys, kunnes uppiniskainen voitettaisi. Semmoinen\noli sotasuunnitelma, jonka onnistumisesta ei kukaan sotureista\nepäillyt. Vaan Matti saikin vihiä ansasta, ja kuin Katri käski häntä\nnimismiehen kamariin, niin lähti hän joutuin ulos ovesta ja mutisi\nmennessään kaatuneesta pellonaidasta, joka kiiremmän kautta oli\ntuettava.\n\nTuli sitte Antero maisteri kotiin kesälomalle ja Katri jutteli\nhänelle onnistumattomat kokeet. Antero miettimään tunniksi kahdeksi,\nsiksi että löysi avaimen. Hän käski kaikkien taistelijain olemaan\nsaapuvilla Matin syödessä päivällistä. Matti vainusi taaskin, että\noli tavattomia tekeillä, kuin tupaan vähitellen tuli käsketyitä ja\nnousi kesken syöntiään pöydästä, aikoen lähteä karkuun. Nimismies\ntuli häntä ovessa vastaan ja pyörähytti hänet takaisin virkkoen:\n\n\"Nyt puhutaan asioista.\"\n\n\"Minun tyttärestäni...\", mutisi Matti ja katsoi ulos akkunasta\nohrapeltoon.\n\nAntero astui samassa sisään.\n\n\"Isäni, äitini, sisareni, Eliina, Jooseppi ja minä\", lausui hän\ntotisella äänellä, \"me kaikki menemme Katrin edestä täydelliseen\ntakaukseen, niinkuin omasta itsestämme, ettei hän pane hattua\npäähänsä, eikä ota päivänvarjostinta käteensä meijerikoulusta\ntultuaan, vaan käy liinapäässään kirkossa kuten tähänkin asti ja\nhoitaa Kauramäen lehmiä entistä paremmin, joka vakuutetaan Kauramäen\nkartanossa...\"\n\n\"Jaa menettekö?\" kysyi Matti ja käänsi katseensa ohrapellosta\ntakaajiin.\n\n\"Menemme\", vastasivat kaikki niinkuin yhdestä suusta, paitsi\nnimismiestä, joka piteli vatsaansa.\n\n\"Menköön Katri meijerikouluun\", sanoi Matti ja kävi jälleen pöytään.\n\nSillälailla pääsi Katri Mustialan meijerikouluun. Siellä he oppivat\nlähemmin tuntemaan toisensa, nimittäin Kaitalan uuden isännän vanhin\npoika ja Katri. He sattuivat elämään suotuisemmissa olosuhteissa\nkuin Matin äiti ja kukaan ei pyrkinyt erottamaan heitä. Arvoasteista\nei kukaan hiiskahtanutkaan, kilvan vaan kiittelivät, kuinka nuoret\nsopivat toisilleen ja kuinka kaunis pari tulee pitkästä ja hoikasta\npojasta ja suurisilmäisestä ja kepeäjalkaisesta tytöstä.\n\nMatin paikatessa silojenrahkeita ja Anteron pitäessä hänelle\nesitelmää uudenaikaisesta pellavan-puhdistuskoneesta astui nuori mies\nsisään. Hän oli puettu kotikutoisiin vaatteisin ja kaulassa oli musta\nsilkki. Tulija tervehti ensin Mattia ja sitte maisteria. Katri oli\ntulossa kyökistä tupaan, vaan huomattuaan äskentulleen seisahtui hän\nkynnykselle ja punehtui kasvoilleen. Nimismies ja Matin äiti tulivat\nkamarista tupaan. Nuori mies ei istunut, vaan jäi Matin eteen ja\nvirkahti tuokion kuluttua:\n\n\"Katri ja minä tahtoisimme toinen toisemme. Annatteko tyttärenne\nminulle vaimoksi?\"\n\nMatin kädet alkoivat tutisemaan; silat luisuivat polvilta lattialle\njalkain eteen.\n\n\"Eliina ... äiti...\" lausui hän ja sanat olivat jäädä kurkkuun.\n\nEliina ja Eeva tulivat saapuville.\n\nMatti itki toisella silmällään ja nauroi toisella, kuin virkkoi:\n\n\"Tämä mies pyytää Katria vaimokseen; tunnetko sinä häntä?\"\n\n\"Tunnen\", vastasi Eliina ja antoi Katrin käden nuorelle miehelle,\njoka seisoi siinä heidän edessään päätään pitempänä kaikkia.\n\nKuulumattomin askelin läheni Matin äiti rakastuneita. Nuoren miehen\nkäsi oli kiertynyt Katrin ympäri.\n\n\"Minä siunaan liittonne\", virkahti hän hennolla äänellä.\n\n\"Äitini\", äännähti Matti ja nosti hänet kuni perhosen nuorten tasalle.\n\nHoikka mies painoi kihlasormuksen Katrin sormeen.\n\n\"Minä siunaan liittonne\", toisti Matin äiti ja syleili kihlatuita.\n\nSormessa kiilsi sormus, kultainen kihlasormus.\n\nAnteron laulaessa: \"Sulhanen pulska nuorimies on\", menivät toiset\nnimismiehen vaatimana vierashuoneesen, vaan Matti jäi akkunan eteen.\nKatseli siitä ulos valkoisia maisemia kyläänpäin ja suuri kyynel\nvalahti poskelle. Kaitalan talosta siirtyi katse joenäyräälle. Savu\nnousi äidin tuvasta. Matti pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan ja lähti\nveljensä luo. Soihdun, josta Jooseppi aamulla oli särkenyt lasin,\notti mukaansa.\n\nAntero vihittiin papiksi ja vietettyään häänsä pappilan neidin kanssa\nläksi hän kauniina Elokuun iltana rouvineen uuteen kotiinsa. Jooseppi\nkyyditsi nuorta pariskuntaa läheiselle asemalle ja Matti otti\nviimeiseksi jäähyväiset Anterolta, onnentuojalta. Pitkän luvun aikoi\nhän lukea maisterille seisoissaan portinpielessä, toisessa kädessään\npidellen lakkiansa ja toisella puristaen Anteron kättä, mutta silmät\nkostuivat ja ääni tykähtyi. Tuulen leikitellessä hänen hiuksissansa\nja hakeissa niistä valkoisia hapsia näkyville kuuli Antero hänen\nmainitsevan Kauramäen huoneen Herrasta, isäin hyvistä töistä ja\nlasten vakaasta vaelluksesta, vaan sitte puhuja sekaantui, keksi\nsamalla vikaa valjastamisessa ja torui Jooseppia, joka oli unhottanut\nvetää silan-nappulainnauhat reikäin lävitse.\n\nEnnen käännettä liehuttivat Antero ja hänen rouvansa nenäliinojaan.\nNimismies, rouva ja Eliina seisoivat kukin avatun akkunan ääressä ja\nliehuttivat vastaan. Ja portinpielessä seisoi Matti ... ja kohotti\nlakkiaan.\n\n\n\n\n\n\nJOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA.\n\n\n\n\nJokapaikan torppa seisoo korkealla kalliolla, ja kalliolle näkyy koko\nHurjain kylä päästä niin toiseen, lukuunottamatta viittä, kuutta\nmetsätaloa, jotka ovat peräti kätkössä ja kaukana.\n\nTorpan nykyinen isäntä Eero on lyhyt, leveähkökasvoinen ja varsin\njokapäiväinen mies. Hän tekee päivän viikossa rikkaan talon työtä\nomalla hevosellaan ja kotoisilla eväillään. Taitava teurastaja on\nhän sitä paitse ja syksyisin haetaan häntä ahkerasti talosta taloon\npäättämään syöttiläiden päiviä.\n\nJokapaikan aineellinen toimeentulo on ahdasta. Sitä todistavat\nvastaansanomattomasti hatara asuinhuone, ränsistyneet ulkohuoneet\nja Eeron värittömät kasvot. Vuosi on niin pitkä, että se tarkoin\nviepi tuomansa eväät, jopa säännöllisesti osan seuraavankin vuoden\ntuloista. Taantumisen ja vanhoillisuuden syitä on torpassa ja sen\nulkopuolella, sepissä ja sysissä.\n\nHenkiset riennot ovat täydellisessä sopusoinnussa aineellisten\nkanssa. Nuorena osasi Eero katkismuksensa niin hyvin kuin joku\ntoinenkin, lauleli sitte aikansa uusia ja kauniita rakkauden lauluja\nja meni aikoinaan naimiseen.\n\nRataansa myöten on Eeron elämä vierinyt eteenpäin hiljalleen ja\nkolinaa pitämättä. Aika ei näy hänessä vaikuttaneen sanottavaa\nmuutosta, vaan lauluissa tapahtui käänne kuin Runebergin\n\"Sotilaspoika\" valloitusmatkoillaan osui Hurjainkin kylään. Kukaan\nei kysynyt, mistä se tuli, ja kaikkein vähimmin Eero, vaan jokainen\ntunsi, mihinkä se meni: sydämmeen se meni ja lämmitti siellä,\nlämmitti niinkuin ei koskaan ennen. Eero sen kuuli, oppi ja otti\nomakseen. Monta vuotta on siitä kulunut ja monta kaunista laulua\non hän sittemmin kuullut, vaan mikään niistä ei ole syrjäyttänyt\nSotilaspoikaa. Se on Eerolle yhtä rakas tänään kuin parikymmentä\nvuotta sitte; sen sanat, sen sävel ovat hänestä yhtä uusia, yhtä\nlämpöisiä kuin ensi kerran tavatessakin. Talven kajeessa ilmassa\nmetsätiellä kulkeissaan, kesän, helteessä hikoillessaan, kotonsa\ntanhualla, rikkaan talon työmaalla, niin ... missäpä ei Eero olisi\nhyrähdellyt:\n\n    \"Hän kylmää, nälkää...\n    Mun isän armahin.\"\n\nJoulun läheltä on kertomuksemme. Kukko on kiekunut kerran, kaksi,\nalhaalla kylässä on tyyni, vaan Jokapaikan nurkissa, jossa tuuli\nnukkuu ani harvoin, liikkuu nytkin suojakas puuska. Valkeat\npilkoittavat sieltä ja täältä ympäri kylää, talojen tuvista ja\nmökkiläisten akkunoista. Jo hyvissä ajoissa ennen päivänsarastusta\npujahti kuu metsänrantaan ja punerti sieltä lumisien kuusien välistä.\nTuoreita, koivuisia puita paloi Jokapaikan liedellä. Eeron vaimo\nkeitti kahvia ja Eero istui lieden tasaisella kivellä ja rasvasi\nsaappaitaan. Poika nukkui vielä vuoteella. Vahva tervan ja talin käry\nlevisi matalaan huoneesen Eeron saappaista, kuin hän niitä pyöritteli\nkäsissään, hauteli niitä liekkien lähellä ja taas käänteli. Saappaat\nolivat paikatut alta ja päältä, pitkin ja poikin; kokoa ja painoa oli\nniissä yhtäpaljo kuin paikkatilkkojakin.\n\n\"Nyt eivät ne vety ... viiteen poutakesään\", vakuutteli Eero ja\npainoi etusormensa kynnellä paksua pikilankaa oikean saappaan\nkärjessä, ennenkuin veti sen jalkaansa.\n\nVaimo mietti tärkeämpiä, eikä virkkanut Eeron sanoihin mitään.\nSikurinpalanen oli kädessään ja kahvipannun kansi auki. Jota\nenemmän hän katseli sikuripalasta, sitä suuremmaksi se kasvoi hänen\nsilmissään, ja ennenkuin se tipahti kiehuvaan kahvipannuun, oli se\nkutistunut neljä kertaa pienemmäksi alkuperäistä kokoansa.\n\nEero ehti pienentää tupakintyviä piippuunsa siksi, kuin kahvikin ehti\nvalmiiksi, ja istumaan rahille pöydän päähän.\n\nVaimo nosti pannun pöydälle ja alkoi kautta rantain tärkeämpiä.\n\n\"Joulukin jo kohta tulee\", lausui hän huoahtamalla ja kaatoi kahvia\nEerolle ja itselleen.\n\n\"Kun vaan ihmiset saisivat jouluvaroja\", lisäsi Eero ja auttoi siten\nvaimoaan asiaan käsiksi.\n\n\"Tällä viikollako sinä lähdet kaupunkiin, jotta mekin saisimme\nJouluvaroja. Huomenna sopisi niin hyvin, minun mielestäni.\"\n\n\"Mitä siitä kaupunkiinmenosta, kuin ei ole mitä panna rekeen\nkuormaksi? Mitä niistä ajelemisista? Kovimpa laihaa sun kahvisi\nonkin.\"\n\n\"Eihän puolinaulaa ijankaiken kestä.\"\n\n\"Olisit pannut enemmän sikuria.\"\n\n\"Sikuri tekee lopun rinnoistani... Panisit kuormaksi pari tynnyriä\nkauroja, pari vartaallista leipiä ja puoli säkkiä ruisjauhoja. Sillä\nsaisimme...\"\n\n\"Ja keväillä haen sitte kauransiemeniä lainaksi ja maksan syksyllä\nviisitoista kappaa kasvuja tynnyriltä pääoman lisäksi. Leivät ja\njauhot loppuvat nekin keskenaikojaan myymättäkin.\"\n\n\"Saahan kauroja lainaksi kymmenen kapan kasvuakin vastaan ... ja\nrukiita ... niin, lainattuhan niitä on muinakin vuosina, joka\nkevät minun muistooni, vaan ... Heilikki kantaa kohta, kenties jo\nylihuomenna ... juotetaan vasikka ja myydään lihat kaupunkiin...\"\n\n\"Ja ostetaan rahoilla hamekankaasi langat...\"\n\n\"Ole nyt, äläkä tuossa ... ostetaan vasikan hinnalla pari tynnyriä\nkauroja. Eihän tässä Jouluna ruveta kitumaan kahvitta ja sokeritta.\nNisujauhoja ja livekaloja...\"\n\n\"Paljo menee, vaan vähemmälläkin tulee toimeen.\"\n\n\"Naapuritkin nauraisivat, kuin tietäisivät, ettei meillä ole Joulua\nollenkaan. Juhokin tarvitsee uuden lakin ja uudet saappaat.\"\n\n\"Onhan sillä lakki.\"\n\n\"On, liputon ja keskeltä tuppaavat hiukset ulos. Saappaat ovat rikki\nja niin ahtaat, että likistävät pojan jalat hilloiksi.\"\n\n\"Minä neulon sukkiin anturat vanhoista varsista.\"\n\n\"Älä nyt, eihän Juho saisi hetkenkään rauhaa toisilta pojilta.\nKaupungista tuot niin paljon rahaa kotiin, että lunastamme vuodat\nnahkurilta. Minä jo puhuin suutarille ja hän lupasi... Tarvitseehan\npojan kerran päästä kirkkoon Joulunakin kuin on jo kymmenen vuoden\nvanha ja palttoo ja vaatteet valmistuvat jo tänään.\"\n\n\"Mitähän tuo...?\"\n\n\"Ole nyt! Juhon täytyy päästä kirkkoon Jouluaamuna. Lapset tulevat\nsemmoisiksi töröjölleiksi...\"\n\n\"Ja yhtäoikeiksi.\"\n\n\"Kuin eivät pääse mihinkään. Kiertokoulun-opettajatar sanoi Juholla\nolevan kauneimmat silmät kuin kellään oppilaistaan.\"\n\n\"Ja minä voin vakuuttaa Juhon olevan vahvimman tupakkimiehen. Latvat\nviepi maaru tupakkikontistani, minä saan polttaa paljaita juuria\nja...\"\n\nEero nousi kesken puhettaan ylös, otti vartaasta leivän, jonka\ntaittoi kahtia ja pisti puolikkaan kumpaiseenkin taskuunsa. Vaimo\nkääri sillä aikaa silakoita harmaasen paperiin ja pisti ne toisen\npuolikkaan kumppaneiksi.\n\n\"Keitä perunoita iltaseksi\", käski Eero vaimoaan, heitti pikaisen\nsilmäyksen vuoteelle, jossa Juho nukkui ja läksi valjastamaan ruunaa\nrikkaan työhön.\n\nRuuna haistoi leivät ja tuhnaili Eeron lakkareita.\n\n\"Tsoo nyt siin\", kielsi Eero ruunaa nostaissaan siloja tämän selkään,\n\"ole nyt vähemmällä.\"\n\nPieni oli ruuna kasvultaan. Pitempi mies kuin Eero olisi ylettynyt\nvetämään vatsavyön solkeen vaikka vastakkaiseltakin puoletta; mutta\nvaikka olikin pieni, niin kiilsi karva ja kaula oli suhteellisesti\nleveänlainen. Muuta ei varsassa vikaa, kuin että pyrki olemaan\nvihainen, etenkin oudoille, jos semmoista ominaisuutta saatetaan\nviaksi lukea.\n\n\"Syö vähän ja vetää paljon\", kuului Eeron kiitoslause hevosesta, eikä\nEero ollut turhanpuhuja.\n\nEnnen lähtöään pistäysi Eero tupaan sytyttämään sammunutta piippuaan.\n\n\"Hakisit yhden säkin tädiltä lainaksi\", lausui hän vaimolleen, \"ja\nparsisit omain rikkinäiset.\"\n\nMonenkarvaisia ajatuksia liikkui kaiken päivää Eeron aivoissa ajaessa\nhalkokuormaa Järvenpäähän. Pääväri niissä kaikissa oli tämmöistä\nlaatua:\n\nSeisoiko Luojan lakikirjassa, että hänen pitää ikänsä elämän köyhänä?\nSeisoiko siellä, että hänen pitää joka vuosi syömän etukäteen osa\ntulevan vuoden sadosta? Eikö siellä päin vastoin seiso, että hänkin,\nkuten jokainen kuolevainen, on oman onnensa seppä? Jos hän esim.\nolisi nuorena ollessaan mennyt Mustialan kouluun, niin heiluisi\nnyt pehtorina, eikä renkäisi muuta kuin ... usutella torppareita\ntyöhön. Taitaisi olla koiran virkaa sekin. Vaan olisihan hän\nvoinut mennä tukkitöihin. Moni rahvaanmies on niissä ylentynyt\nvarttesmanniksi ja herraksi. Saisi suuria palkkoja ja ... kulkea\nympäri maailmaa niinkuin Jerusalemin suutari. Oppisi tuhlaamaan\nrahoja, ylvästelemään eikä omaisuutta sentään olisi enempää kuin\nhurja luonto, pitkät saappaat ja remmihihnat. Mutta jos hän silloin,\nkuin möi ruskean oriinsa, olisi ruvennut kaupantekoihin, sen sijaan\nettä rupesi naimaan, niin olisi luulletenkin äveriäs mies nyt.\nOlisi ostanut vaikka kauroja jonkun kymmenen tynnyriä ja lainaillut\nniitä tarvitseville. Kokoontuisi eloa aittaan ja röhkää taloon,\nkuin saisi mitata puoli tynnyriä kasvuja tynnyriltä, nekin kuivina,\nvaikka lauheoina ja paisuneina ne lainaisi ... ja rikastuisi\nsiten lähimmäistensä hiellä ja työllä, tottuisi kovasydämmiseksi\nahnehtijaksi, rakastuisi maailman tavaroihin, ajattelisi yötä ja\npäivää katoavaisia; ja sitte tulisi niittomies ja sanoisi: \"Lähde\nkanssani\".\n\nKäpeästi käveli ruuna kotiinpäin, juoksi puoleen väliin ylämaatkin,\nja Eero, joka muuten oli arka hevosestaan, ei tällä erällä\nkiinnittänyt ohjaksia, antoipahan vaan olla höllällä ja kulunmäärän\nruunan vallassa.\n\n\"Pikemminhän joudumme kotiin\", ajatteli hän, \"ja siellä on apetta\nsulle, iltavalkea minulle ja ... Juho ja... Siellä on paras\nollaksemme.\"\n\nAjatus ei ollut uusi; se oli vanha, hyvin vanha.\n\n\"Isä, saankos minä uudet saappaat Jouluksi?\" kysyi Juho\nriemastuneella äänellä, kuin Eero astui sisään ja veti rukkasia\nkäsistään.\n\n\"Saat sinä; sinä vaan saatkin\", vastasi Eero ja katseli ihmetellen\nkahvipannua, jonka vaimonsa vei pöydälle.\n\n\"Tule juomaan nyt\", kehoitti vaimo; \"minä lainasin tädiltä\nneljänneksen kahvia, sokeria, ja... Kuule Juho! Missä ne lehdet ovat?\nTuo nyt isän piippuun?\"\n\n\"Minä ne jo leikkasin\", vastasi poika ja toi tupakkilaudan pöydälle.\n\n\"Sittepähän ei ole isällä vaivaa.\"\n\n\"Kuivuvat liiaksi\", muistutti Eero.\n\n\"Pannaan konttiin, kontti pannaan kuoppaan ja kuopan ovi tökköön\",\nneuvoi Juho.\n\n\"Ettei maaru saa\", naurahti Eero ja paineli pojan hiuksia korvallisen\nta'a.\n\nSeuraavan aamun hämärässä valjasti Eero ruunan koterireen eteen;\nreessä oli viisi säkkiä, eväspussi ja heiniä niinikahassa. Vaimo\ntuli ulos ja luetteli kolmanteen kertaan ostokset, alkaen suoloista\nja lopettaen kahvinselitteesen, jota viimemainittua piti ostettaman\nkymmenen pennin edestä ja kaikkein viimeksi, niin puukhollarit\nantaisivat runsaammin niinkuin kaupanpäällisten verosta. Eero\nkuunteli levollisesti pitkää rämitystä ja nykäsi sitte ruunaa\nohjaksista ja virkkoi:\n\n\"Pidä tarkalla poikaa ja tulta; ja ruoki ahkeraan possua\".\n\nTalviaamu oli kaunis. Maa oli valkoinen, metsä oli valkoinen;\nkuulakoita pilviä purjehti taivaankannella, pilvien takaalta tuikki\ntähtiä; ilma oli leuto ja keli oli paras; itsekseen tuntui reki\nkulkevan tasamaalla, kuin vähänkin vietti, niin juoksuun lykkäsi\nruunan.\n\nTuuli heräsi lumisesta viidakosta ja suristi puhelankaa eli\ntelefoonia. Eero muisti epäilyksensä, kuin sitä viime syksynä\npantiin kuntoon. Hän ei uskonut siitä syntyvän sen tuotakaan ja nyt\ntilaavat Hurjain kylän isännät heinänsiemenensä ja kaikki tarpeensa\nvain puhelankasanalla Helsingistä. Eero itse ei ole vielä saanut\npuhua sanaakaan sillä, eikä ole ollut puhumisen tarvistakaan,\nvaan nyt sopisi Helsingissä koettaa. Apteekissa ja monessa muussa\npaikassa kuulutaan annettavan ipo ilmaiseksi. Sopisi hänen puhua\nvaikka vallesmannille, jonka kamarissa on laatikko, ja kysyä esim.,\nmilloinka henkirahat maksetaan tai jotain muuta sellaista asiaa. Ei\nsenvuoksi, että hän enää epäilisi, muutoin vaan. Epäili hän syksyllä,\nmutta ihmekös tuo? Isävainaja epäili telekrahvi-värkkiäkin, ja käski\ninsinörin hakkaamaan sen sananlennätinlangan tolpat lyhemmiksi,\nniin olisi siitä jotain hyötyä kuin hän kuivattelisi riihimekkoansa\nlangoilla, muuhun ei muka koko konsti kelvannut. Ja se ei nyt mitään\nkummaa ollut ja isävainaja epäili sitäkin.\n\n    \"Hän kylmää, nälkää...\n    Mun isän armahin.\"\n\nKukkomäeltä vastattiin Eeron lauluun:\n\n    \"Semmosen hevosen ku virran juoksun\n    Sain minä isältäni;\n    Tuhatta markkaa ja punanen talo...\"\n\nEnempää ei Eero kuullut, sillä laulaja ehti harjalta alas ja katosi\nnäkyvistä.\n\nEero hakisti ruunaa juoksuun ja yhättämään edelläkulkijaa. Jos saisi\nmatkatoverin, niin...\n\nTuttu ja oman kylän mies olikin kulussa, renkimies Koskelan talosta.\nVihto nimeltään ja heinäkuorman kanssa Helsinkiin menossa. Ilomielin\nlyöttäytyi Eero hänen seuraansa, Vihto oli Hurjain kylästä syntyisin\nniinkuin Eerokin. Ei ollut mies mikään liuhasuu, ei pilkannut köyhän\nkelkkaa, kuten isojen talojen rengit tavallisesti tekevät. Ja vaikka\nolikin vaan renki ja nuori, niin laskettiin ja uskottiin häntä yksin\nkaupunkiin myymään, ostamaan, toisin sanoen isäntien tehtäviin.\nLuotettavampaa toveria ei olisi voinut sattua saamaan.\n\nSuuri, ruskea valakka oli Vihtolla, pitkiä ja harvoja askeleita se\notti; ruuna leikkasi lyhyitä, mutta vinhasti, ja niin pysyttiin\nyksissä. Vihto oli tarkka mies, eikä mennyt tuppenaan äkäisen ruunan\nlähelle, vaan taputteli ensin lautasille, antoi leivänsyrjän suuhun\nja muutamalla virstalla jo kesytti niin, että sai vaaratta korvan\njuuresta syyhytellä.\n\nJokaisen äkkijyrkän mäen alla tarttui Eero kaustanpäähän ja auttoi\nruunaa. Ei sen vuoksi, että kuorma olisi liiaksi raskas ollut,\nei, vaan sen vuoksi että Eero oli entisille tavoille uskollinen.\nIsävainaja oli niin tehnyt, hän itse oli ikänsä niin tehnyt ja niin\ntekee Juhokin.\n\nJutellessa matka joutui ja virstat lyhenivät. Tuomalan kylässä\nsyöttivät, juottivat. Tuli siihen kaupungista päin hevosella ajaen\nmies, silmät punaisina ja ruumis koko lailla hervotonna. Eero oli\npoislähdössä ja antoi vettä ruunalle, kuin vieras pysäytti hevosensa\nja alkoi irvistelemään ja suunkopua pitämään näin:\n\n\"Mistäs sinä mies olet, kuin et häpeä varsalla ajella, maitosuulla\nmatkustella? Mistä?\"\n\n\"Nokoniityn aidanjuuresta\", selitti Eero ja käänsi ruunan Vihton\nperään.\n\n\"Jossa vääriä viikatteenvarsia kasvaa\", huusi Vihto ja karautti\nvalakkansa juoksuun.\n\nEnnen toista syöttöpaikkaa, Riihikalliota, yhtyi heihin suupaltti\nja kielevä matkamies Huippulan kappelista. Vaikka näkyi olevan\npoikamies, niin hevosen valjaissa kirkuivat rautaiset rahkeet\n\"hiljaa, hiljaa\". Hevosen häpäät olivat ruvilla ja reidet ruskeoita\nsuomuksia täynnä. Rahkeet ja pojan suu eivät osanneet vaieta paljon\nensinkään.\n\nRiihikallion pihalla pääsi Huippulainen ruunan tavoilla.\n\n\"Voi hiisi kuitenkin itseäsi, voi myyrä\", piiskasi tämä kieltään ja\nläheni ruunaa.\n\nEero ja Vihto pistivät lähtösavuja ja odottivat, mikä loppu\nlotkahtaisi ilvehtijälle.\n\n\"Voi nyppyräinen kuitenkin itseäsi, voi palleroinen...\" hoki\nHuippulan poika yhä ja läheni lähemmäksi hevosta.\n\nMutta ruuna teki leikistä lopun, ryöpsähti kahdelle jalalle ja näytti\nhampaitaan. Poika oli yhtä vikkelä jaloiltaan kuin kieleltäänkin ja\nkiekahutti pitkän harppauksen sivulle ja vältti siten pahan palkkansa.\n\n\"Mistäs sinä olet kotosin?\" kysyi hän hämmästyneesti Eerolta.\n\n\"En minä ole kappelista\", vastasi tämä halveksivaisesti.\n\nHuippulan poika katsoi kysyvästi Vihtoa silmiin.\n\n\"No minä olen siitä maasta, jossa sika syödään nahkoineen\",\nviisasteli tämä.\n\nRiihikalliolta lähdettyä osui Huippulan mies ajamaan keskimmäisenä\nVihton perässä. Lieneekö sitte arvannut toveriensa kotopaikan, koska\nalkoi pistosvärssyjä laulelemaan, vaiko muuten vaan sattumalta\nkoukkuveisuja päästeli. Eeroa harmitti ja kuin siis poika taas veti\nväkävirttä tämmöistä:\n\n    \"Hurja ma olen ja taidan ma tulla\n    Vieläin hurjemmaksi...\"\n\nniin livahutti Eero tyylillä ruunan selkään ja pyrähdys vaan kuului,\nniin oli hän jo ohi Huippulan pojan, ohi Vihton.\n\nEnsimainittu hämmästyi taaskin ruunan tapoja, jäädessään kuin\nseisomaan.\n\nVihto kiiruhti Eeron perään, löi konkariaan selkään ja kehahti\nsamassa.\n\n\"Väkevä, joka vahva on.\"\n\nNiin pääsivät he eroon ikäväniloisesta toverista.\n\n\"Ei ne piisaa meitille\", lausui Vihto saavutettuaan Eeron.\n\n\"Mitäs niistä ... kappelin miehistä\", vastasi Eero ja kävi käsin\nkaustanpäähän kiinni.\n\nHelsinkiin ajoivat sitte yöksi kauppias Saltman'ille. Tiedustelivat\nkahvin ja sokurin hintoja ja mittuuttivat suolat säkkeihin huomisen\nvaralle. Piiskan lainasi Eero puukhollarilta illalla ja puheli\nVihtolle:\n\n\"Nuku sinä vaan huoletta, kyllä minä vartioin kuormat.\"\n\nTarpeetonta varovaisuutta ei se ollutkaan, sillä monenväristä väkeä\nliikkui pihalla ja monella niistä oli haalistuneet omaisuus-käsitteet\ntietenkin. Mutta Eeroa ei uni pettänyt.\n\n\"Kyllä minä sinut ostan\", ärähti hän piippunsa kaupitsijalle,\nmokomalle otukselle, joka \"ranta tutentin\" nimellä tunnetaan Hurjain\nkylässä.\n\n\"Vaihdan minä ja tästä saat välirahat\", tiuskasi hän ja näytti\npiiskan siimaa kellonsa vaihtajalle, joka näkyi olevan samaa maata\npiipunkauppiaan kanssa.\n\nAamuhetki on kullankallis matkamiehellekin. Aamulla hyvät hinnat\nmaksetaan, jos niitä ensinkään sinä päivänä maksetaan. Ensimmäisinä\najoivat Vihto ja Eero kuormansa Kauppatorille, Eero läntiseen puoleen\nja Vihto keisarinnankiven lähettyville. Ennen eroomistaan sopivat\nniin, että se, joka ensiksi pääsee eroon kuormastaan, saa ensin\nlähteä pienille asioille, niinkuin apteekkiin, torimatamien luo,\nnarinkaan ja sen sinnekin. Toinen katsoo sill'aikaa hevosia perään ja\npääsee sitte vuorostaan.\n\nEi myöhäillyt Huippulan poikakaan, vaan ajoi hevosensa hetken\nkuluttua Eeron hevosen viereen ja alkoi käyttämään leukapieliään\neiliseen tapaansa.\n\nVihto sai ensiksi kaupat syntymään ja Eero näki hänen ajavan\nvalakkaansa Kaivopuistoon päin.\n\nEi Eerokaan siekaillut kauan, vaan antoi tavaransa mennä ja saikin ne\nkaikki yhteen paikkaan. Kuorma-ajuri ne osti ja maksoi kohtuullisen\nhinnan. Setelirahat kätki Eero salataskuunsa, joka oli liinavuorin\nvälissä ja josta eivät muut tienneet kuin vaimonsa ja hän itse.\n\nRaha idätti Eerossa runollisuutta ja sukkeluutta.\n\n    \"Hän kylmää, nälkää...\n    Mun isän armahin\"\n\nlauloi hän hiljalleen palatessaan torille Vihtoa tapaamaan.\n\nKluuvikadun kulmassa seisoi kaksi herrasmiestä, jutellen keskenään.\nEero pysäytti ruunan ja tokaisi:\n\n\"Tiedättekö missä tämän talon isäntä, itte se Kröönkvisti on?\"\n\n\"Olisiko teillä asiaa hänelle?\" kysyi toinen herrasmies.\n\n\"Asiaa ... hm ... kysyisin vaan häneltä, tahtoisiko vaihettaa taloa\nkanssani\", lausui Eero viekkaasti ja lähti menemään.\n\nHerrat sivelivät viiksiään ja nauroivat Eeron sukkeluudelle.\n\nVihto oli ajanut hevosensa Huippulan pojan lähelle ja jättänyt aukon\nEeroa varten, johon tämä ajoi, otti kuolaimet ruunan suusta, pani\nheiniä eteen ja istui itse, Vihton lähdettyä asioilleen, rekeen,\nselinpäin Kauppatoria. Ostokset hän luki kertaalleen päästä päähän\nja kuin kahvinselitteesen lopultakin ehti niin vaivattu järki otti\nvirkavapautta ja ajatukset lähtivät lystäilemään Viaporiin. Vanha\nhistoria, jonka jokainen ajatteleva Hurjain kyläläinen tietää ja\nuskoo yhtäläisesti, selattiin läpi sivu sivulta.\n\nSillä aikaa läheni vanhan puoleinen herra ruunaa, aikeessa\npujottautua tämän sivutse seuraavalle kuormariville satamaan päin.\nTempaus ... ja Eero oli vähällä lyödä nenänsä katuun ja herra makasi\nsuullaan ruunan edessä. Eero peljästyi ja tointui peljästyksestä\nkauhistuakseen, sillä ruunan edestä kuului voihkinata. Kuin Eero\nkatsoi sinne päin, niin näki hän herran pitelevän käsivarttaan ja\nnenäänsä; nenästä juoksi verta.\n\n\"Ai, ai, sinä julma elukka, sinä jumalaton mies; ai, ai, nyt minun\ntäytyy mennä lasarettiin\" valitti herra.\n\nTaitavinkaan suoneniskiä ei olisi Eerosta sillä kertaa saanut\nverenpisarata.\n\nKaupunkilaisia, alempaa kansaa, ja maamiehiä läheisien kuormain\nympäriltä keräytyi paikalle.\n\n\"Ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin... Sinä julma elukka,\nsinä jumalaton mies. Poliisi, missä poliisi?\"\n\nAinoatakaan semmoista ei näkynyt lähellä.\n\nPoliisi, putka, raastupa, sakot, kaikki marssivat järjestyksessä\nkauhistuneen Eeron aivoihin.\n\nKaksi poliisia seisoi Yliopiston apteekin edessä. Pidellen nenäänsä\nja käsivarttansa läksi herra niitä kohden voihkaillen menemään.\n\nEero ei saanut sanaa suustaan. Sen hän vaan uskoi, että nyt eivät\nauta laupiaat silmätkään, ruuna kuin puri herraa, puri ja löi katuun.\n\nYleisen äänettömyyden katkasi Huippulan poika.\n\n\"Herranen aika, mies sinua ja sinun hevoistasi!\" virkkoi hän\nmahtavalla säälillä.\n\nKukaan läsnäolijoista ei ottanut sananvuoroa. Toiset katselivat\nkauhistunutta Eeroa, toiset herraa, joka verkkaisin askelin eteni\napteekkiin päin.\n\nMutta Huippulan kappelin poika ei malttanut vaieta, vaan alkoi\nsoittamaan suutaan.\n\n\"Nyt Juhan'auta, mies, käy sun kelvaten\", lausui hän. \"Onkos se enää\nlaitaa? Niinkuin vihelletty kyykäärme karkasi tuo pirpana, hampaat\nirvissä, herran käsivarteen. Ja puri, ja ihan maasta nosti ylös ja\nkatuun löi. Nyt sinut, mies, perii västinki ja maarstranti. Minä olen\nkova vierasmies.\"\n\nYleinen mielipide kääntyi Huippulan poikaa vastaan. Olisiko niin\nkäynyt, jos herran sijassa olisi ollut joku työmies, on tietymätöntä.\n\n\"Ilakoitsetko sinä senkin räivätty lähimmäisesi vahingolle?\" ärjäsi\nmuuan punakka teurastaja ja katsoi kiukkuisesti puhujaan.\n\n\"Ja oletko hyvilläsi siitä\", jatkoi eräs notkea aliupseeri, \"että\npääset todistajaksi? Sitäkö naurat?\"\n\n\"Sinä hapsinkakkiainen\", lisäsi Orimattilainen talonisäntä.\n\n\"Tarvitsisit mies költeriisi\", uhkasi Härmäläinen timmermanni.\n\n\"Antakaa hänen olla\", pyysi Eero, \"hän on kappelista.\"\n\nHerra ehti jo lähelle poliisimiehiä.\n\n\"Korjaa nyt luusi joutuun\", kehoitti teurastaja Eeroa, \"joll'et\ntahdo saada noita niskaasi. Jos muuten arvaat yrittääkään pakoa\ntuommoisella kirpulla.\"\n\nHuippulainen käänsi purtensa myötätuuleen.\n\n\"Tuollako hevosella?\" virkahti hän ihmetellen. \"Jos te olisitte\nnähneet. Se menee kuin vietereillä, se juoksee kuin synti, se ravaa\nniin että korvat vinkuu... Jos te olisitte nähneet; mutta te ette ole\nnähneet.\"\n\n\"No, no, on niitä nyt nähty parempiakin\", suutasi aliupseeri.\n\n\"On niitä nähty\", jatkoi teurastaja, \"vaikka ei oo syöty, sanoi\nHämäläinen silakoita.\"\n\nAsettaa kuolaimet ruunan suuhun ja istua rekeen kävi Eerolta yhtä\npikaan kuin ajatus.\n\n\"Tuo ruskea valakka tuossa\", lausui Eero hätäisesti, on kumppanini\nhevonen, \"jos joku katsoisi...\"\n\n\"Älä nyt huoli siitä\", lausui Huippulan poika, \"kyllä minä sen\nkatson. Käännä nyt vaan hiiresi liesuun.\"\n\n\"Ja anna sen ottaa ja jättää maata\", lisäsi Orimattilainen.\n\n\"Niin että lieppinä jälessä käy\", jatkoi teurastaja.\n\n\"Ja tuli ja savu kavioista näkyy\", pitkitti Härmäläinen timmermanni.\n\nEero lähti. Hämeen tulliin hänen olisi ollut mentävä, vaan eihän hän\nvoinut ajaa suoraa päätä poliisien syliin. Ajattelematta käänsi hän\nruunan kappelin sivutse Eteläiselle Esplanaadikadulle.\n\nHerra ja poliisit huomasivat paon yrityksen ja istuivat issikan\nrekeen ja lähtivät Eeron jälkeen.\n\nTorilla seurattiin jännityksellä sekä pakenijaa että\ntakaa-ajajia Huippulan poika nousi rekeensä seisomaan eläväksi\nlennätinkonttooriksi.\n\nHankalata oli Eeron pako ja tutkainta vastaan potkimiselta se näytti.\nKatu kihisi ja kuhisi ihmisistä, käypämiehistä ja hevosella-ajajista;\ntultiin ja mentiin joka taholle. Hän nykäsi ruunaa, ruuna tiuhensi\naskeleitaan, mutta seisahti samassa, sillä edelläkulkija oli\ntiellään. Eero ajoi ohitse ja kuin pääsi kunnialla sivutse, ajamatta\nketään kumoon, niin kymmenen kyynärän päässä oli uusi estos edessä ja\nkahta hullumpi.\n\nRuumissaatto kulki hitaasti Pohjoisella Esplanaadikadulla. Eeron\nmielestä edisti oma kulku sitäki hitaammin.\n\nMutta, olihan takaa-ajajillakin samat vaikeudet, muisti Eero\nlohdutella itseään ja hevonen ... tietysti huonompi. Siis eteenpäin\nvaan.\n\nEero ajoi olutkuskin ohitse, vaan aisanpää sattui nuoreen herraan,\njoka talutti nuorta naista. Molemmat kiljahtivat ja ... nauroivat.\nEero päätteli heidän elävän häittensä likellä, joko sitte etu- tahi\ntakapuolella, niin olivat iloisia ja onnellisen näköisiä. Ei edes\nvihaisesti katsoneetkaan Eeroa, vaikka pelätti heidät, ei, nauroivat\nvaan Eerolle ja toinen toiselleen.\n\nLoppui sitte ahdinko vähä vähältä ja Eero pääsi väljemmälle. Ruuna\nsai läimäyksen tyylistä ja alkoi tekemään leikistä täyttä totta. Eero\nkatsahti taakseen ja näki takaa-ajajat. Kavaluus pistihe hänelle\npäähän ja hän ajoi Espoon tulliin päin eksyttääkseen vainoojansa.\n\nHyppäämällä olisi jalkamies yllättänyt hänet sataman tienoilla,\nnyt oli peli muuttunut kuin ruuna sai ruveta täydestä sydämmestään\nmenoon. Väli alkoi pitenemään issikan ja Eeron välillä; nenänsä\nedestä päästivät poliisit Eeron karkuun.\n\nVihellys kuului Eeron perässä.\n\n\"Mahtaa sydäntänne kirvellä\", mutisi Eero itsekseen kuultuaan\nvihellyksen, johon poliisit ryhtyivät kadottaissaan karkurin\nnäkyvistään.\n\n\"Hui hai on sen paikan nimi, jossa meidät saavutatte\", lausui hän\nruunalleen ajaessaan Henrikinkadulla omnibuksen ohi.\n\n\"Me käännymme tietä alas ruunaseni\", sanoi hän Kaivokadulle\njouduttuaan. \"Poliisit ja herra ajakoot Espoon tulliin, ottakoot\nsantarmit, patrullit ja kaartin rumpalin mukaansa, mutta me, me\npainamme Pitkällesillalle.\"\n\nYhden mahdollisuuden unhotti Eero. Kaivokadun suussa tarttui\nratsastava poliisi ruunan suitsiin ja tiuskasi:\n\n\"Kuinka sinä mies ajat; nyt saat seurata minua.\"\n\nEero ei nähnyt ratsastavaa poliisia, ei ruunaa, ei mitään.\n\n\"Päästäkää irti, hyvä herra\", rukoili hän ja lisäsi sitte vikkelästi:\n\"vekseli lankee.\"\n\nPoliisi naurahti. Vekseliä, Eeron pukua ja kotereita oli työläs\najatella yhdessä. Vaan nöyrä puhe teki vaikutuksensa.\n\n\"Mene nyt, ja muista ajaa siivommasti\", sanoi poliisi ja päästi\nruunan irti.\n\nEero sai näkönsä. Hän näki, ett'ei koko Rautatien torilla liikkunut\nainoatakaan poliisia, ei ratsastavaa, ei kävelevää. Ja ruuna leikkasi\ntaaskin tapansa mukaan.\n\nSaltman'iin oli poikettava ja suolat otettava rekeen.\n\nIltasella lainaamansa piiska kädessä astui Eero puotiin ja maksoi\nsuolat.\n\n\"Eikös kauppoja enempää tehdäkään?\" kysyi kauppapalvelia nähdessään\nEeron hankkivan lähtöön.\n\n\"Ei, en minä nyt tällä kerralla, kyllä minä toiste...\" vastasi Eero.\n\n\"Ettekö toveriannekaan vartoo?\"\n\n\"Minä ... sanokaa hänelle, että minä syötän ja odotan Riihikalliolla.\"\n\nEero istui suolasäkille ja ajoi Pitkällesillalle. Kaksi poliisia\nseisoi tullin luona. Voi armias! Ne ovat lähettäneet sanan tänne ja\nvahtivat nyt ja ottavat hänet kiinni. Silta tanssi Eeron silmissä,\nsulkupuu tanssi ja poliisit tanssivat... Hän etsi penniä yhä\ntaskustaan, vaikka ne jo olivat kädessä.\n\n\"Onko sun nimesi Ampiainen?\" kysyi toinen poliisi ruunalta joka\nniuhasi hänelle.\n\nSilta, sulkupuu ja poliisit seisoivat paikallaan.\n\n\"Ei; ruuna se vaan on\", vastasi Eero,\n\n\"Ja hyvä menemään näkyy olevan.\"\n\n\"No ... pääsee sillä viitanvälin.\"\n\nSörnääsissä oli puoteja viljalta, mutta Eerolla ei ollut henttoa\nmennä sisään. Entä jos huomaavat erehdyksen, vainuavat hänen\njälkensä, ja tulevat perästä, poliisit, santarmit, patrullit ja\nkaartin rumpali... Ja sitte on hukka, sitte on loppu.\n\nLeivän paloitteli Eero Riihikallion pihalla ruunalle heinien sekaan\nja odotti Vihtoa ... viisitoista minuuttia; sillä isäntä, tuttu\nmies, rupesi haastelemaan Eerolle niitä ja näitä. Eero ei pitänyt\nsyömisestä lukua; ei ruoka maittanutkaan, jos ei sitä eväspussissa\njuuri sanottavin ollutkaan. Lampaankinkun, voiaskin ja juuston olisi\nkyllä kehdannut vetää näkyville, mutta kukapa matkalla silakan poskia\nrepisi, kuka? Ja, niinkuin sanottiin, ei häntä hiukaissutkaan, hän\nvaan jutteli tutun isännän kanssa ja jutteli puhelangastakin, joka\nsyksyllä valmistui ja läpi Hurjain kylän kulki.\n\nSattui isäntä mainitsemaan kuinka lennätin- ja puhelangoista\non suuri hyöty sitenkin, että saadaan sana nopeasti ympäri\nmaakuntain rikoksista ja varkauksista nimismiehille ja muille\noikeudenpalvelijoille.\n\nEerolle tuli hätä käteen ja hän läksi joutuin maantielle ruunansa\nkanssa. Riihikalliolla ihmeteltiin matkamiestä, joka sen lennon\nkanssa tuli, sen lennon kanssa lähti. Ja Eero, sama Eero, joka vaaran\nhetkenä pysyi niin kylmäverisenä ja maltillisena ja ohjasi ruunaansa\ntaidolla ihmisvilinässä Sataman lähellä ja Esplanadikadulla, sama\nEero oli nyt, kuin ei enää mitään vaaraa ollut, mieletön hätähousu...\n\n\"Voi ruuna poloinen päiviämme!\" huokaili hän. \"Voi näitä aikoja,\nmihinkä olemme eläneet!\"\n\nPelotin kuului näin:\n\nHelsingistä ovat poliisit puhelangalla ilmoittaneet Järvenpäähän;\nJärvenpäästä on viety sana Tuusulan vallesmannille ja vallesmanni\nseisoo nyt aseman lähellä maantiellä, ihan siinä rautatien alla ja\nsolan suussa, komisarjus, herrastuomari, ja pitäjän lautamiehet\nkanssaan, jokaisella pistoolia ja sapelia varalla.\n\nJa sitte he ottavat hänet kiinni, vievät takaisin Helsinkiin,\nputkaan, raastupaan, tuomitsevat häneltä hevosen, reen ja sakottavat\nlisäksi sadoin markoin. Niin he juuri tekevät. Ja niiksi eivät niin\ntekisi? Miksi eivät poliisit lankaa myöten puhuisi ja miksi eivät\nlautamiehet, komisarjus, herrastuomari ja vallesmanni asettuisi solan\nsuuhun rautatien alle? Miksi eivät?\n\nVastamaissa kävi Eero ruunan vieressä ja syötti Riihikalliolla\npaloittamansa leivän sille. Tasamaissa ja alamaissa ei viivytelty.\nYhtä puhkua tultiin Tuomalan kylään, jossa Eero muisti juottaa ruunan.\n\nJo näkyi Järvenpää, onneton Järvenpää, jo näkyi sola, jo. Ja siellä\nne nyt ovat vallesmanni, herrastuomari komisarjus, lautamiehet,\nsapelit, pistoolit. Eero ne jo näki, mutta ei uskaltanut katsoa, vaan\nlikisti silmänsä kiinni. Lykätköön sapelinsa ruunan rintaan, mutta\nhän antaa mennä; ampukoot häntä itseään pistoolilla, mutta hän antaa\nmennä.\n\nRuuna sai livahduksen tyylistä, kenties kovemman, kuin koko\nryöpytyksessä oli saanut, lyyhistyi pientäkin pienemmäksi ja karkasi\npuhahtamalla solan lävitse. Yhtään sapelia ei työnnetty heitä\nvastaan, yhtään laukausta ei ammuttu heitä kohden; Järvenpäässä ja\nsolan suussa oli vanha rauha.\n\nKukaan ensimmäisen palkinnon saanut kilpa-ajaja ei ole innokkaammin\nja hellemmin hyväillyt hevostaan radalta päästyä kuin Eero ruunaansa\nJärvenpään toisella puolen.\n\n\"Tsoo, tsoo\", puheli hän hengästyneelle hevoselle ja taputteli sitä\nkaulalle. \"Älä nyt ole millänäsikään koko leivotuksesta. Tsoo, tsoo\nmun ruunani. Ahtaalla oltiin, tsoo, tsoo; mutta hyvin teit, tsoo,\ntsoo. Miestä tarvitaan, ennenkuin pulaan joudutaan, mutta vasta\nmiestä kysytään, ennenkuin pulasta pelastautaan. Tsoo, tsoo, mun\nruunani. Sinun kunniaasi kaikki.\"\n\nMuisti Eero vielä muutakin, muisti painella oikealla kädellään\nsydänaluistansa, koetella liivin kohtalistoa. Tallella oli rahamassi.\nJa kirkonkylässä on kauppiaita, on tavaraa, kyllä on.\n\n\"Mannaa olisit ruuna saapa illalla. Olisit niin. Puritko kylläkin\npahasti herraa? Vai hihastako vaan kahmasit ja nostit ja laskit?\nNiinkö? Tsoo, tsoo, kävele nyt vaan, kylliksi olet höyryttänyt.\nParanee herran käsivarsi, paranee vainenkin; paranee nenäkin. Eikä se\nsillä olisi paremmin parannut, vaikka sinut olisivat minulta vieneet,\ntuominneet minut sakkoihin ja ryöstäneet kauramme, rukiimme. Ei, ei\nyhtään paremmin. Koska hän kerran oli herra, niin totta kai herralla\njotain perääkin on. Ja Helsingissä saa tohtoreja, pääsee lasarettiin\nrahalla ja rahatta. Vaan mitäs me olisimme panneet hampaittemme\nväliin, jos putkaan ja raastupaan olisivat saaneet, ja ropoja\ntuominneet? Mitä?\"\n\nSuuri päivä oli vielä mailla kuin Hurjain kylä alkoi näkymään\nruunalle ja Eerolle, vaikka Järvenpäästä asti tulivat jalkajalalta.\n\n\"Parannetaan\", lausui silloin Eero ja karahutti kylän lävitse\nniinkuin tuiskussa.\n\nVasta sitte, kuin kalliolle nousivat, hiljensi hän ruunan käyntiin.\nViimemainittua huosutti, niin leveät rinnat kuin sillä olikin.\n\nOudoksuen Eeron aikaista kotiintuloa ja nakkaleisin ajettua ruunaa,\ntuli vaimo Juhon kanssa kiiruin askelin reen luokse. Nähtyään, ett'ei\nreessä ollut muuta kuin suolasäkki, löi vaimo käsiään yhteen ja\nparahti:\n\n\"Siunatkoon! Ovatko varastaneet?\"\n\n\"Älä nyt mäjästä\", kielsi häntä Eero, \"vaan hae kauroja ja paloita\nleipää sekaan.\"\n\n\"Eihän täällä reessä ole mitään\", ruikutti vaimo ja kouraili tyhjiä\nsäkkiä. Eeroa ei kukaan ollut nähnyt eläissään juovuksissa. Vaimo\nuskoi varmasti onnettomuuden tapahtuneeksi. \"Ne ovat varastaneet,\neihän täällä ole...\"\n\n\"No kuin ei siellä ole, niin sitte on muualla. Mene tuomaan\nkauroja ja leipää, ja tuo riskisti molempia\", käski Eero ja rupesi\npyyhkielemään ja kuivaamaan ruunaa.\n\n\"Ja mene sinäkin Juho sisään, äläkä kastele sukkiasi\", kielsi hän\npoikaa. \"Minä tulen kohta, kuin vaan saan loimen ruunan selkään.\"\n\nSaatuaan kuivatuksi ja peitetyksi ruunan ja leipää ja kauroja\nseimeesen, läksi Eero vaimoineen sisään. Vaimo oli pois mieleltään,\nhuokaili ja oli levoton. Eero istahti lieden kivelle ja rupesi\nkertomaan. Vaimo seisoi hänen edessään. Eero kertoi kauan, vaimo\nkuunteli kauan. Kuin Eero sai lopettaneeksi, löi hän käsiään yhteen\nja huudahti:\n\n\"Siunatkoon!\"\n\nSitte Eero kaivoi setelirahat sydänalusensa kohdalta ja lähti\ntalliin, ruunaa hoitelemaan.\n\n\"Siunatkoon!\" virkahti vaimo katsellessaan ja laskiessaan puhtaita\nsetelejä.\n\n\"Siunatkoon!\" lausui hän vielä silloinkin, kuin Eero tuli tallista\nsisään ja haki silakkakupin pöydälle, ruvetakseen tyydyttämään\nhiukaistustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKelirikon aikana keväillä ajoi Eero ruunallaan kotini rappusien eteen.\n\n\"Olen menossa kirkonkylään\", virkkoi hän sisään astuttuaan ja\nhyvänpäivän sanottuaan, \"rukiita lainaamaan kauppiaalta...\"\n\n\"Istukaa kiireemmäksi\", keskeytin hänet, hyvilläni, että kerrankin\nsaisin kuulla hänen omasta suustaan Helsingin-matkan.\n\n\"Mutta\", jatkoi Eero jaotti puoliarkkisen taskustaan, \"tästä puuttuu\nminun nimeni sekä takausmiesten ja todistajain.\"\n\nPuolituntisen kuluttua oli paperi valmis ja me olimme kahdenkesken.\nHeitin täkyni veteen virkkaamalla:\n\n\"Teitin oli, kuulin ma, käydä kylmästi ennen Joulua Helsingissä.\"\n\n\"Oli niin, perin oli\", vastasi Eero ja sytytti nysänsä.\n\nSavutellessaan hän sitte kertoi minulle Helsingin-matkansa. Loppuun\njouduttuansa virkahti hän:\n\n\"Ja kas Joulunakos minä sitte vasta oikein pelkäsin. Pelättelin\nitseäni yhtä paljon kuin Järvenpään solalla.\"\n\n\"No mitenkä niin?\" utelin minä.\n\n\"No hullupaha ku tulin jutelleeksi muijalle. Jos herra olisi\nkirjoittanut kuulutuksen Suomettariin ja jos joku pahansuopa...\"\n\n\"Tosiaankin.\"\n\n\"En tahtonut osata nukkuakaan. Kuin vähänkin kolisi, niin luulin\npoliisien ja patrullien tulevan kimppuuni. Mutta eipä noita ole\nkuulunut eikä näkynyt. Taisi herran käsi parata pian, vaikka kyllä\nhevosen purema paha on.\"\n\n\"Parani toki\", vakuutin minä.\n\n\"Vaan minä olisin tullut ijankaikkiseen leipävelkaan. Kiukutti herraa\nvarmaankin ja kiukuissaan meni poliisin luo, vaan kuin ehti oikein\najatella päänsä ympäri, niin ei kirjoittanutkaan...\"\n\nRuuna niuhasi minulle ja nosteli huuliaan kuin seurasin Eeroa\nrappusille. Hiljalleen hän lähti ajamaan ruunallaan ja koterireellään\nkirkonkylään rukiita lainaamaan. Hiljalleen luulin kuulleeni hänen\nlaulavan:\n\n    \"Hän kylmää, nälkää...\n    Mun isän armahin.\"\n\nLieneekö Eero sitte todellakin laulanut, vai lienevätkö korvani\nvalehdelleet.\n\n\n\n"]