[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyXDSOH8bjpdxyuHw-3NOZ8YyaxnQaMTj5qyn-IHe8lk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1231,"Mehiläinen 1839","Lönnrot, Elias",1802,1884,"1231-lonnrot-elias-mehilainen-1839","1231__Lönnrot_Elias__Mehiläinen_1839",null,"runous",[14],"kansanperinne",[],"fi",1839,32076,190591,false,51301,[23],"Finnish periodicals",[25,26],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Mehiläinen 1839\" by Elias Lönnrot is a collection of literary and cultural writings created in the early 19th century. This work brings together a variety of topics, including reflections on Finnish folklore, poetry, and discussions of history, with a particular focus on the character Lemminkäinen, a hero from Finnish mythology. These diverse elements suggest a celebration of Finnish identity and tradition during a time when its cultural heritage was gaining recognition.  The opening portion of \"Mehiläinen\" presents a poetic lament from the perspective of a bee, reflecting on its former glory before it became marginalized and forgotten in its native land. The bee recounts wandering through various regions, feeling increasingly isolated and despairing over its lost significance. In parallel, the text introduces Lemminkäinen's story, outlining his heroic yet perilous journey as he prepares to seek out the maiden of Pohjola and battle numerous adversities. This rich blend of myth and personal struggle establishes the groundwork for exploring Finnish cultural narratives and the resilience of its folklore. (This is an automatically generated summary.)",[],152,"Lönnrotin toimittaman ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden vuosikerta 1839. Kokoelma koostuu kansanrunoudesta, loitsuista ja sananlaskuista sekä opetuksellisista artikkeleista, jotka käsittelevät historiaa ja tiedettä. Tekstit valottavat suomen kielen ja kansanperinteen keruun varhaisia vaiheita.","Elias Lönnrotin 'Mehiläinen 1839' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1231.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MEHILÄINEN 1939\n\nToim.\n\nElias Lönnrot\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nPräntätty G. O. Waseniuksen tykönä,\n1840.\n\n\n\n\n\n\n      Präntättäköön: _J. M. af Tengström_.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTammikuu:\n  Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.\n  Muistelmia: Lieto Lemminkäinen.\n  Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.\n\nHelmikuu:\n  Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi. (Jatkoa.)\n  Laulusta.\n\nMaaliskuu:\n  Laulusta. (Jatkoa.)\n  Laskuopista.\n\nHuhtikuu:\n  Kerrosta yksimääräisissä.\n  Runoista.\n    Tietäjän runo.\n\nToukokuu:\n  Runoista. (Jatkoa.)\n    Kahviruno.\n    Koiranruno.\n    Toinen koiraruno.\n  \"Suru runot\".\n\nKesäkuu:\n  \"Suru runot\". (Jatkoa.)\n  Lauluja.\n    Tyttöin lauluja.\n    Poikain lauluja.\n\nHeinäkuu:\n  Lauluja. (Jatkoa.)\n  Runo postilaukusta.\n  Neljä kultalintua.\n\nElokuu:\n  Neljä kultalintua. (Jatkoa.)\n  Juttu juhlajuomisesta.\n  Huolikaihos Karjalassa.\n  Lauluja 1-3.\n\nSyyskuu:\n  Kertomus muutamasta varkaudesta.\n  Pään parannuskeino.\n  Tarina.\n  Indialaisten kuollonjuhla.\n  Ystävät.\n  Keino ylösherättää kuolleita.\n\nLokakuu:\n  Kuningasten onni.\n  Uskonopin vaikutus.\n  Suuttuu kerran viisaski.\n  Neljä tarinata.\n  Graeca sunt; non leguntur.\n\nMarraskuu:\n  Graeca sunt, non leguntur. (Jatkoa.)\n  Miksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi?\n  Ihmissusista.\n\nJoulukuu:\n  Alkuluomisesta.\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Tammikuulta.\n\n\n\n\nMehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.\n\n\n    Kaks' oli vuotta kaahatellut,\n    Ajastaikoa ajellut,\n    Mehiläinen meiän maalla,\n    Koska kurja kulkuansa,\n    Raukka rannan kiertoansa,\n    Waivanen vaellustansa,\n    Alko suuresti suruta,\n    Walitella vaikiasti\n    Sano ei saatavan simoa,\n    Eikä mettä mielehistä,\n    Näillä mailla, mantereilla,\n    Talvisilla tantereilla,\n    Näissä pakkasen pajoissa,\n    Wilun vihmojen majoissa.\n\n    Oli hän käynyt Karjalassa,\n    Sekä samonnut Savossa,\n    Häilynyt Hämehen maalla,\n    Tungetellut Turkuhunki,\n    Wielä mennyt Wiipurihin,\n    Yrttänyt lahen ylitse\n    Wirohonki viimeisellä.\n    Löynnyt ei sitä sioa,\n    Paikkoa palaistakana,\n    Jossa armo annettaisi,\n    Saataisi sulosananen.\n    Muut linnut, lihavat linnut,\n    Ehkä muuten muukalaiset,\n    Saivat lemmen liikkumalla,\n    Kunnian kuleksimalla.\n    Heill' oli puku parempi,\n    Nuttu kahta kaunihimpi,\n    Tuotu Tukulmin periltä,\n    Saksan maalta saatettuna;\n    Hän oli halpa harmajassa,\n    Kotisaaussa sarassa.\n    Sillä kurja kunniansa,\n    Raukka arvonsa alensi;\n    Oli outona kylissä,\n    Tuntematonna tuvissa,\n    Karjalassa kainu vieras,\n    Savossa sananalanen,\n    Hämehessä häiy lintu,\n    Turussa paha turilas.\n    Ken se tuomitsi tulehen,\n    Ken oli viskata vetehen,\n    Ken muuten pahoille panna,\n    Korpin syöä syyätellä.\n\n    Niinpä sieltä tultuansa,\n    Kotihin kohattuansa,\n    Ei sanonut ensinkänä\n    Oikein älyävänsä,\n    Mintähen tämä hänelle --\n    Mintähen ajan tämänki\n    Teki työti tuhman lailla,\n    Kaksi vuottansa kaotti.\n    Oisi ollut mielestänsä\n    Parempi pajun vesoilla\n    Maata maassa paikallansa,\n    Nukahella nurmikolla,\n    Lehtovieressä levätä.\n    Ei oisi kylä kysynyt,\n    Miero miettinyt mitänä,\n    Olostansa, onnestansa,\n    Tavoistansa, taioistansa;\n    Eik' oisi kulunut kieli,\n    Wäki tyhjähän väsynyt.\n\n    Sillä mielellä samalla\n    Ei luvannut luonenkana\n    Mennä toiste tuonnemmaksi,\n    Etähämmäksi ikänä,\n    Palvelemahan pahoja,\n    Ihmisiä ilman alle,\n    Kataloita kaikkialla,\n    Ylen harvassa hyviä.\n\n    Kuultuani kurjan itkun,\n    Waikian valitusäänen,\n    Toki tunsin tuiman huolen,\n    Kanssa katkeran havatsin.\n    Ajattelin armahella,\n    Säästellä ja säälitellä,\n    Antoa asuaksensa\n    Oman pirttini pihalla,\n    Oman pellon pientarella,\n    Oman rantani rajoilla.\n    Waanp' on tunki toisahalta,\n    Pääsi päähäni ajatus,\n    Muistu muinanen sanoma,\n    Kun ma olin kuulla saanut\n    Palkollisista pahoista --\n    Kuinka kurjat kumman lailla\n    Muita aina arvelevat,\n    Muita moittivat yhäti,\n    Itse syytönnä elävät,\n    Ilman virhettä, viatta.\n    Sanoinpa sanan samassa,\n    Lausuelin linnulleni:\n    \"Mitä tuhma tuikuttelet,\n    Lintu kurja kuikuttelet\n    Olostasi, onnestasi,\n    Wuosistasi, voimistasi,\n    Kun et kurja kumminkana\n    Olla oikein osannut!\n    Tuhmin työsi toimittelit,\n    Pahoin päiväsi menetit;\n    Olit lapsi laatuasi,\n    Warsin heikko varreltasi;\n    Et kyennyt kumppaliksi\n    Rinnalle ripiänlaisten;\n    Muut ne töille työntelihen,\n    Muut saivat salometsille,\n    Sinä lauluja latelit,\n    Ja vetelit virsiäsi,\n    Panit paljolta lorua,\n    Et sitänä siivon lailla;\n    Outoja oli sanasi,\n    Tuiki tuntemattomia,\n    Weettyjä Wenäeheltä,\n    Karjalasta kaivetuita,\n    Rajamaissa mainituita,\n    Kuultuja Kotalapissa,\n    Keksimiä kehnompien,\n    Talonpoikaisten puheita,\n    Joit' ei suuremmat suatse.\n    Kärsi kuulla korvatkana.\"\n\n    \"Sentähen sinua neuon.\n    Sekä käsken ja kehotan --\n    Mene vielä, kun menetki,\n    Lähe taasen, kun lähetki,\n    Wuoeksi vaeltamahan\n    Suomen suurihin kylihin.\n    Ennen tuttuihin tupihin,\n    Wieläpä luoksi vierastenki\n    Ennen tuntemattomien!\n    Sitte sinne tultuasi,\n    Kunne'ki kulettuasi,\n    Pyyä siivona pysyä,\n    Ajan kaiken kaunihina;\n    Aina siivona sanoissa,\n    Sekä töissä toimellisna,\n    Iloksi monen isännän,\n    Monen miehen mieltä myöten!\"\n\n    \"Heitä poies herjat laulut,\n    Lorut joutavat lopeta,\n    Tuo ennen toet sanomat.\n    Hanki taampaiset tarinat,\n    Elämästä entisestä,\n    Suuren Suomenmaan kylissä,\n    Lausu vielä lasten kuulla\n    Nykyisestäki olosta,\n    Mitä tuntenet toeksi,\n    Ja muuten muisteltavaksi,\n    Josta oppia olisi,\n    Kartutusta kasvaville!\"\n\n    \"Elekä kysy kyllin päältä,\n    Puhu paljo palkoistasi --\n    Kysy riuna, kysy kaksi,\n    Ano puolen palttinaista,\n    Koko kuukauen kululta,\n    Neljän viikon vieremältä;\n    Sano et voivasi sitänä\n    Palkita pahalla työllä,\n    Tolkun, toimen puuttumalla,\n    Wähän voimasi varalla.\"\n\n_Jälkimaine_. Semmoisia nevoja kyllä annanki kotoa lähteissänsä\nMehiläiselle, jos niistä paranisi! -- Muuten toivon lukian siitä ei\npahastuvan, että olen ne runopukuun laittanut.\n\n\n\n\nMuinelmia.\n\nLieto Lemminkäinen.\n\n\nTouko- ja Kesäkuun Osissa v. 1836 kerroimma lieto Lemminkäisen\nasuntopaikasta, nimestä, nuoruutensa ajasta, taidosta, varustimista,\nmielenlaadusta, kuinka hän lähti Pohjolan neittä kosimaan, mitä\nhänelle lähtiessänsä ja matkalla tapahtui, minkälaisia ansiotöitä\nhänelle Pohjolassa määrättiin, ennenkun luvattiin neittä antaa,\nkuinka hän kolmannella työllänsä, eli joutsenta Tuonelan joelta\nampuessansa, saatettiin surman käsiin Ulappalan ukolta, mitenkä\näitinsä, siitä tiedon saatua, lähti Pohjolaan, haravoitsi\nLemminkäisen ruumiin ylös Tuonelan joesta ja laitti jälle henkiin\nkuolleen poikansa. Sihen päätyi sillon tarinamme Lemminkäisestä,\njonka nyt otamma jälle kerrottavaksi.\n\nSama _Pohjolan neiti_, jota Lemminkäinen ja moni muu aikoinansa oli\npyytänyt, annettiin sitte seppä Ilmariselle. Häihin kutsuttiin paljo\nrahvasta, parempiaki, pahempiaki. Kutsuttin kaikki köyhät ja kurjat,\nrujot, rammat, sokiat ja muut vaivaiset. Sillä paremmin, kun nykysinä\naikoina, muistettiin sillon, että ilo ei mistään niin parane, kun\nsiitä, että laitetaan ilon osalliseksi semmoisiaki, joilla itsestään\nei löydy monta iloista hetkeä. Wielä oli Pohjola hyvin varakas talo,\nettä ilman surematta kykeni suurtenki häiden pitoon. Niin kaikkien\nhäihin kutsuttua, Lemminkäistä yksin ei kutsuttu. Lemminkäinen\nparahillan peltoa kyntäessä kuuli, kuinka kaikki matkasivat\nhäihin. Jopa pisti vihaksi, heitti auran siihen paikkaan, nousi\nhevoselle selkään ja ratsasti kotihinsa. Sitte syönyt, kylpenyt alko\nvarustauta. Äiti kysyi, mihen varustelihen ja tiedon siitä saatuansa,\nLemminkäisen Pohjolaan yrittelevän, kielsi lähtemästä, sanoen:\n\n    \"Ellös menkö poikueni!\n    Ei sua kutsuttu sinne,\n    Ei tarkon tahotakkana\".\n\nWaan Lemminkäinen mitä huoli äitinsä sanoista! Hän vaan arveli ja\nvastasi:\n\n    \"Koira kutsuen menevi,\n    Hyvä ilman lykkeleksen --\n    Tuoss' on kutsut kuunikuiset\n    Terässä tulisen miekan,\n    Wyöllä kalpani käressä\".\n\nÄiti yhä kielsi lähtemästä ja koki silläki peljätellä poikoansa,\nettä sanoi kolmeen surmaan matkalla yhtyvän. Lemminkäinen kysyi\nminkälaisia surmia ne olisivat. Äiti vastasi tulisen kokon tulisella\nluodolla häntä vahtaavan päivän matkan päässä. Jos siitä pääsisi,\nniin toisen päivän päässä olisi tulinen hauta matkallansa, josta\ntuskin pääsisi ylitse. Waan jos vielä siitäki selviäisi, niin\nkolmannen päivän päästä kaiketikki surmattaisi Pohjolan käärmehiltä,\njoista pahin makasi \"eessä portin poikkipuolen\" ja oli \"pitempi\npisintä hirttä, paksumpi pirtin patsasta\". Ne kaikki surmat\nLemminkäinen käkesi loihtukeinoillansa ja muulla taidollansa helposti\nvälttää voivansa. Waan sanoipa vielä matkan perilläki äiti surmia\nkohtaavan, sutten ja karhujen Pohjolan veräjillä päälle syöksevän\ntahi ainaki Pohjolan tuvissa omalla miekallansa surmattavan, pään\npoikki lyötävän ja pantavan seipään nenään pihalla, jossa jo\nennestäänki oli monta päätä muiden seivästen nenissä. Sen kuultua\ntempasi miekkansa Lemminkäinen ja syöksi siltaan, jotta kääntyi\nkädessänsä niinkuin \"tuore tuoven latva eli kasvava kataja\" ja lausui\nei olevankaan Pohjolassa sitä miestä, joka hänen kanssansa pitäisi\nmiekkasilla. Otti sitte jänkiä kaarisen jousensa, jota harvat voivat\nkiinnittää, ja alko lähteä. Äiti vielä lähtevälle anto muutamia\nvaroituksia, erinomattain, ettei joisi paljo, eikä asuisi ylen\nröyhkiänä eli ylpiänä.\n\nLähti sitte Lemminkäinen ja astu ensimmäisen päivän. Tuli tulisen\nkokon (kotkan) luoksi, joka yöt päivät odotti häntä surmata\nsaadaksensa. Lemminkäinen siitä ei ollut millänsäkään. Ottipa\nkukkarostansa teiren sulkia, hieroi niitä pikkusen kämmenillänsä,\nniin niistä syntyi koko parvi teiriä. Kokko, kun näki teiret, lähti\nniiden jälkeen ja Lemminkäinen pääsi ilman mitänä vahinkoa siitä\npaikasta edelle. Toisella päivällä joutui tuliselle haudalle, josta\npiti poikki kulkea. Siinä rukoili Ukko Jumalata, jotta lähettäisi\naika paksulta lunta pilvistä hautaa jähdyttämään. Kuuliki Ukko\nrukouksen ja antoi sataa lunta keihäsvarren korkuiselta paikalle.\nLemminkäinen sitte laittoi korennon laidalta toiseen haudan poikki ja\nastui ylitse. Eikä sen enempätä siitä surmasta tullut. Kolmannella\npäivällä jo alko Pohjola näkyä. Korkia aita oli tehty ympäritse ja\naita täynnä kirjavia käärmehiä, jotka kähäsivät Lemminkäistä vastaan.\nToisia käärmehiä kiehui maassa ja poikkipuolin portin eessä virusi\nse jo ennen mainittu, joka oli \"pitempi pisintä hirttä, paksumpi\nportin patsasta\". Siitä ei huolinut Lemminkäinen, otti veitsen,\nsärki sillä aidan, luki tavallisia käärmehen lukuja ja pääsi sillä\ntavoin kolmannesta surmapaikasta. Tuli sitte Pohjolan pihalle,\njossa oli vastassa \"susi suitsirenkahissa, karhu rautakahlehissa,\njok' oli syönyt saan miestä, tuhonnut tuhat urosta\". Taasen otti\nkukkarostansa Lemminkäinen villoja, hieroi niitä kämmentensä välissä\nja sai koko karjan lampahia. Pedoille tuli nyt uusi huoli lampahista\nja Lemminkäinen kulki senki paikan onnellisesti. Niin aukasi oven\nja astui Pohjolan tupaan. Ei kuitenkaan kohta mennyt edemmäksi\nlattialle, vaan ikäskun pakinan alkeeksi lausui oven suusta:\n\n    \"Koria on kutsuttu vieras,\n    Koriampi kutsumatoin.\"\n\nPohjolan emäntä jo ensisanoista arvasi, ei hyvää tulevan ja sanoi\nmuka sopimattomalla ajalla Lemminkäisen tulleen, oluen vielä\npanematta, leipäin leipomatta, lihojen keittämättä olevan. Sihen\nkivasi Lemminkäinen, hyvin tuntevansa, millä kannalla oluet, lihat\nja leivät olivat ja kysyi, minkätähen ei häntäki häihin kutsuttu,\nkaikkein muiden kutsuttua. Arveli sitte ja lausui näinki:\n\n    \"Emmä vieras lienekkänä,\n    Kun ei tehä teoksia,\n    Tahi ei oinasta tapeta,\n    Tuoa härkeä tupahan,\n    Sarkasäärtä huonehesen,\n    Uuelleen olutta panna --\n    Syöä miehen syömättömän,\n    Juoa juossehen urohon.\"\n\nPohjolan emäntä siitä käski piian panna pata tulelle ja tuoda olutta\nvierahalle. Piika keräsi pataan ruokain jäännöksiä \"luut lihoista,\npäät kaloista, kuoret leivistä kovista, naatit vanhat naurihista\" ja\ntoi pienen tuopin vanhaa pilaunutta olutta. Lemminkäinen ei hyvillään\nlausui taasenki:\n\n    \"Emmä liene lempi vieras,\n    Kun ei tuotane olutta,\n    Parempata juotavata,\n    Waravammalla käellä,\n    Suuremmalla astialla.\"\n\nJopa pyysi Pohjolan isännältä, ikäskun härnäämällä, saada\nostaaksensa parempata olutta. Pohjolan isäntä suuttui ja rupesi\nloihtolauluillansa Lemminkäiselle surmaa miettimään. Laulo ensiksi\nkoko lammin vettä lattialle, jotta eikä sihen hukkuisi. Mutta eipä\nollut Lemminkäinenkään lapsi lauluillansa, lauloipa vastaan suuren\nhärjän, joka joi lattian kuivilleen. Lauloi siitä suden Pohjolan\nisäntä härkää syömään ja Lemminkäinen lauloi samassa jäniksen\nsudelle, joka sen kautta heitti härjän syömättä. Kohta oli toiselta\npuolelta koiraki laulettuna jänistä syömään, mutta Lemminkäinen, kun\nhavatsi sen, lauloi oravan orrelle juoksemaan, jota koira rupesi\nhaukkumaan, eikä muistanutkaan jänistä syödä. Pohjolan isäntä kun\nnäki, ei lauluistansa apua tulevan, jo sanoi kerrassan:\n\n    \"Ei tässä piot parane,\n    Kun ei vierahat vähene;\n    Talo työlle, vieras tielle,\n    Hyvistäki juomingista!\"\n\nTempasi samassa miekan käteensä ja käski Lemminkäistä miekkaa\nkanssansa mittamaan. Lemminkäinen ei kyllä estellen, eikä peljäten,\nvaan muuten miekkansa entisiä seikkoja muistellen lausui:\n\n    \"Mitä minun on miekastani!\n    Kun on luissa lohkiellut,\n    Pääkasuissa katkiellut.\"\n\nSitte mittaamaan ruvettua löyttiin Pohjolan isännän miekka olevan\npikkuista pitempi. Wälipuhetta myöten tuli siis hänen iskeä ensin\nja lieneekö ilmanki välipuheetta sillon tapana ollut miekkasille\nruvetessa sen ensiksi lyödä, jonka oli miekka pitempi, vaikka\nluulisi kohtuuden vaativan, kun olisi pitänytki se etu antaa\nlyhempimiekkaiselle. Miekkansa pitemmyyden Lemminkäiseltäki myöten\nannettua jo kohta alko sitä kädessänsä puistella Pohjolan isäntä,\nmutta Lemminkäinen lausui ilman hätäilemättä:\n\n    \"Tukela tora tuvassa,\n    Weren seikka salvoksessa,\n    Tuvan uuen turmelemma,\n    Lattian likaelemma,\n    Pestyt penkit hierelemmä;\n    Käykäme ulos pihalle!\n    Pihalla veret paremmat,\n    Kartanolla kaunihimmat,\n    Luontevaisemmat lumella.\"\n\nMentiin ulos, otettiin lehmän talja eli vuota, levitettiin pihalle.\nTältä taljalta ei pitänyt kummankaan liikkua, vaan sillä seisoen\ntapella. Niin asettauttua vastapäin sanoi Lemminkäinen:\n\n    \"Kuulesta sa Pohjan poika!\n    Sinunpa pitempi miekka,\n    Sinun kalpa kauhiampi;\n    Toki taiat tarvitakki,\n    Ennenkun ero tulevi,\n    Tahi kaula katkiavi.\n    Kun on miekkasi pitempi,\n    Iske päältä Pohjan poika!\"\n\nNiin sivaltiki ensiksi Pohjolan isäntä, löi vielä toiste ja\nkolmannestiki Lemminkäistä, vaan ei saanut vertakaan näkyville.\nMutta kun sitte Lemminkäinen vuorostansa lyödä leimahutti, niin\nensikerralla putosi pää toiselta. Innossaan veti vielä toisenki\nkerran ja katkasi päättömän rungon kahdeksi. Otti sitte pään ja\npisti seipään nenään muiden päiden sekahan. Siitä työstä päästyänsä\nrupesi loihtulauluillensa ja menetti niillä koko Pohjolan pereen,\npaitsi itseä emäntää, jonka jätti \"pirtin pienen pyyhkiäksi, lattian\nlakasiaksi, olutkannun kantajaksi, ruokien rakentajaksi.\" Olisipa\ntainnut laulaa vielä emännänki, vaan ei mahtanut voida, sillä tämäki\noli voimallinen laulaja, joka nytki lauloi joukon miekkamiehiä\nLemminkäistä tappamaan. Näitä Lemminkäinen ei arvellut voivansa\nvastustaa, jonka tähden lähti kiireimmiten poies hevosensa seljässä\nkotiin äitinsä luoksi ajaen.\n\nKotiin tultuansa Lemminkäinen ei juuri iloselta näyttänytkään, jonka\ntähden äiti kysyi mitä oliki mielipahoillaan, olisiko sarkoista\nsuututettu, vai naistansa naurettu, vaiko orittansa herjattu.\nLemminkäinen vastasi miekkoja hiottavan ja keihäitä kärestettävän\nitsiänsä vasten, nyt ei muun auttavan, kun pakoon lähteä, jolla\nmielellä kysyi vuodeksi eli toiseksi eväitä. \"Mitä miekkoja? --\nmitä keihäitä?\" -- kysäsi äiti ja Lemminkäinen sanoi nyt omalla\nmiekallansa Pohjolan isännän surmanneensa, eikä tietävänsä\nkunne pääsisi piilemään, ettei tavattaisi. Äiti siitä sai tilan\nmuistuttaaksensa, kuinka tekiki pahoin poika, kun äitiänsä ei\nkuunnellut silloin, koska kielsi Pohjolaan lähtemästä. \"Mene nyt\nkunne tahansa piilemään -- arveli äiti -- niin taidatpa aina surman\nedessäsi löytää.\" Kun kuitenki Lemminkäisellä oli täysi hätä kädessä,\nniin viimein lupasi äiti neuoa paikan, jossa taitaisi ilman vaaratta\npiillä, vaan tahtoi sitä ennen poikansa vannomaan, ei enää millonkaan\nkäydä sotaa. Lemminkäinen vannoi, jonka tehtyä äiti neuvoi häntä\nmenemään nimettömälle niemelle kaukana meren (eli niinkuin runo\nlausuu, yhdeksän meren) takana, jossa Lemminkäisen isäki muinaisina\nsota-aikoina oli piilossa ollut ja hyvin siellä elänyt. Sen kuultua\nlykkäsi ulos veneensä Lemminkäinen, kohotti purjeen, istu itse perään\nja laski nimittömälle niemelle. Rannalle tultuansa kysyi lupaa, jos\nsaisi veneensä maalle vetää. Luvattiin, jos vetäisi vaikka sataa\nvenettä. Weti sitte maalle veneensä ja ilmoitti piiloon tulleensa,\njos otettaisi vastaan. Wastattiin kyllä voivan hänen täällä piltää.\nMutta Lemminkäinen, luvan saatuansa saarella asua, rupesi ylen\nrohkiasti saaren neitten ja muun vaimoväen kanssa elämään, jotka\njo ensitulollansaki ihastutti. Tästä tiettävästi suuttuivat miehet\nsaarella ja tuumasivat tappaa Lemminkäisen. Lemminkäinen nämät tuumat\nhavattuansa yritti lähteä pois, vaan näki veneensäki poltetuksi\nestämiseksi, ettei pääsisi käsistä. Hän kuitenki teki uuden veneen ja\nlähti pois saarelta ei muusta niin surua kantaen, kun siitä, ettei\nsaanut kauemman aikaa saaren neitten kanssa iloitella. Lähtipä vedet\noikein silmistä, kun taaksensa katsoen ei enempi nähnyt saaren maita,\nei kuitenkaan maiden tähden, vaan mailla asuvien neitosien. Samate\nitkivät tytöt saarella, kun Lemminkäisen purje katosi silmistänsä. Ja\nsanotaan heidänki ei niin purjetta itkeneen, kun purjeen haltiata.\n\nTällä tavalla saarelta erottuansa oli Lemminkäisellä kaksi tietä\nedessänsä, joko hakea toinen piilopaikka taikka nostaa sota\nPohjolata vastaan, jotta, jos onni myödistäisi, sen jälkeen tohtisi\näitinsä kanssa kotona elää. Mutta muistipa senki, että oli vannonut\näitillensä, ei enää millonkaan sotaan lähteä. Näitä ajatellessansa\nlaski kolmannella päivällä veneensä pienelle luodolle. Itse suruissa\nmielin siitä, kun oli valaltansa estetty sotaan lähtemästä, jopa\nkuului hänestä, kun olisi veneensäki samasta syystä valittanut. Nyt\nLemminkäinen enää ei voinut hallitatse, vaan venettänsäki lohdutellen\nlausui:\n\n    \"Elä huoli hongan pinta,\n    Wene varpanen valita!\n    Wielä saat sotia käyä,\n    Tappeloita tallustella.\"\n\nNiin päätti sotaan lähteä ja mietti mistä apulaisia saada. Meni\nvanhan sota kumppalinsa Tieran luoksi. Tiera oli vasta emännän\nnainut, mutta kun kuuli Lemminkäisen häntä sotaan avuksensa tahtovan,\nniin ei kuitenkaan malttanut kotona pysyä, ehkä vielä isänsä ja\näitinsä, veljensä, sisarensa ja arvattavasti nuori naisensaki kyllä\nvaativat. Warusti itsensä, keräsi sota aseensa ja lähti Lemminkäisen\nveneesen. Mutta kun tulivat Pohjolan merelle, nousi ankara pakkanen\nmuutamana yönä ja kylmi veneen paikkahansa. Olipa itse Lemminkäinen\nvähässä kuolla pakkasen käsiin, josta kuitenki pelastihen sillä,\nettä taitavasti luki soveliaat pakkasen luvut ja keräsi sammalia\nkiviltä suojaksensa. Runo mainitsee Pohjolan emännän loihtimalla\ntämän pakkasen nostaneen ja olkoon kuinka tahansa, niin sillä\nepäilemättäki kuvaillaan Jumalan suatsemata taikka lähettämätä\nrangastusta Lemminkäiselle siitä, että vastoin valaansa yritti sotaa.\nNäin laivansa kylmettymällä sodasta estettynä, hän senaikuista\nmieltä myöten ei vielä taittu valapatoksi luettaa, joka vissiin\nsilloinki olisi ollut kauhistukseksi hänelle kaikkena aikanansa.\nSillä jo hankkiessansaki nimittää runo häntä _vaivaiseksi_. --\nKylmettyneestä laivastansa lähti Lemminkäinen maalle, \"matkoille\nmajattomille, teille tietämättömille\", jossa kulkunsa alla kylläki\nusein muisteli entisiä parempia päiviänsä ja nykyistä surkiata\nelämätänsä. Wiimein mietti uuden veneen tehdä, sillä taas vesille ja\narvattavasti kotiin päästäksensä. Oli jo laidat valmiiksi hakannut,\nkun muutamana päivänä näki laivan idästä päin tulevan. Laivassa\nkulkivat Wäinämöinen ja Ilmarinen Pohjolaan, sampoa ottamaan. [Mikä\nrakennus sama sampo, jonka Ilmarinen aikoinansa oli takonut, lie\nollutki, siitä ei ole vieläkään oikiata tietoa saatu. Muutamat\nsitä arvelevat konstilliseksi myllyksi, toiset koko maata sillä\nverrailluksi jne. Oli siitä kylläki silloin seikkoja Suomen ja\nPohjolan välillä.] Lemminkäinen kysyi, jos eikö häntäki otettaisi\nyhteen matkaan ja arveli apuna itsensäki siellä olevan. Wäinämöinen\nlupasi ottaa ja Lemminkäinen astui, uudet veneen laidat seljässänsä,\nlaivaan. Wäinämöinen arveli kyllä painoa ilmanki laivassansa olevan\nja kysyi miksi hän sitä vielä joutavilla laidoillansa lisäsi, johon\nLemminkäinen vastasi vanhalla sanalaskulla:\n\n    \"Ei vara venettä kaada,\n    Tuki suovoa tuhoa,\"\n\nja sanoi usein kyllä Pohjan merellä tuulen laitoja kysyvän. Siitä\nlähti Wäinämöisen ja Ilmarisen matkassa Lemminkäinen Pohjolaan.\nMitä sinne matkalla tapahtui, ne ei koske erittäin Lemminkäiseen.\nSen vaan nimitämmä, että kun laiva kerran tarttui väki suuren hauin\nhartioille, niin koki Lemminkäinenki saada haukia veneesen, vaan\nkatkasi miekkansa siinä työssä. Kun Wäinämöinen sitte nosti hauin\nveneesen ja teki sen luista kanteleen, niin antoi hän Lemminkäisenki\nsoittaa, joka kuitenkaan ei osannut. Pohjolassa käski Wäinämöinen\nhäntä sampoa kantamaan, mutta sitäpä Lemminkäinen ei saanut\npaikastansakaan liikkumaan, ennenkun härjällä ja auralla ympäritse\nkynti sen juuret, jotta irtautui. Olipa siinä sitte vieläki mitä\nkantaa sekä Wäinämöisen että Lemminkäisen ja Ilmarisen. Kun sitte\nsaivat sen laivaan ja lähtivät kotiperillensä laskemaan, nousi ankara\nmyrsky merellä ja olisi ehkä hukuttanut kaikki, ellei Lemminkäinen\nolisi ennättänyt kiinnittää tähän asti joutavaksi painoksi katsotuita\nlaitojansa varaksi. Sitte piti hän maston nenästä vahtia, jos\nPohjolan väki tulisi takaa ajamaan. Kun tulivatki ja olivat tavata,\nsouti hän kaikesta voimasta Ilmarisen kanssa jotta ennättäisivät\neestä poies. Pohjolan emäntä tavotti kuitenki heidät ja sitte nousi\ntappelo välille. Siinä yritti Lemminkäinenki auttaa Wäinämöistä, vaan\nsamassa muisti valansa, ettei ruveta sotaan, ja herkesi kesken. Eikä\nkyllä tarvittukaan apua, kun Wäinämöinen ilmanki sai huokian voiton.\nEnempätä Lemminkäisestä runoissa ei mainita. Toivomma hänen tältä\nmatkaltansaki onnellisesti kotiutuneen ja kodissansa jälkeenpäin\nsitä onnellisemmasti eläneen, kun sammon Pohjolasta saatua Suomi\nvasta pääsiki parempaan eloonsa. Monta seikkaa Lemminkäisen tarinassa\ntarvitsisivat parempata selvitystä, kuin runot niistä antavat,\nesimerk. mitä surmia eli vastuksia ne oikein olivat, jotka hänelle\nPohjolan häihin matkatessa tapahtuivat, ynnä monta muuta. Ne kuitenki\ntästä kerrasta jääkööt.\n\n\n\n\nSuomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.\n\n\nPieniki valonhämärä on parempi synkkää yöpimiätä. Synkkä pimiä yö\npeittää Suomen muinasajan tiedot. Wasta myöhemmin ja vähitellen\nalkaa päivä koittaa siitä ajasta ruveten, jona Suomen maa vallattiin\nRuotsalaisilta, ei täyttä seitsemän sataa vuotta sitte. Se paras,\nmitä sitä ennemmäisestä ajasta tietään, on se, että Permiän maassa\nasuvat Suomalaiset olivat rikkaita, kaupankäynnistään kuuluja ja\nettä Jumalan palvelu heidän seassansa oli täydessä voimassaan, jonka\nkuva heiltä suurella huolella suojeltiin. Tiettävästi asuivat nämät\nPermiän Suomalaiset nykyisessä Permiän läänissä Kamajoen varsilla\nja siitä luoteesen päin Wienajoen rannoilla aina Wienamereen asti.\nJumalan kuva mainitaan olleen Wienajoen rannalla asuvilla. --\nSuomen vanhoissa tarinarunoissa mainitaan myös yhtäläiseen eräästä\nkansasta (Suomalaisjoukosta), joka sekä nimensä puolesta oli kuulu,\nettä muuten voimakas ja joka näyttää näillä seuduin asuneen. Se oli\nPohjolan kansa. Oli monta muutaki nimeä Pohjolalla nk. _Sariola,\nLuotela_. Edellinen näistä, joka alkusin taisi kuulua _Saariola_,\nmuistuttaa ruotsalaisesta nimestä _Holmgård_ ja Wenäläisestä,\nWienajoen rannalla vieläki löytyvästä kaupungista _Holmogori.\nLuotelan_ nimi merkitsee, että oli luoteesen päin esi isillämme\nkuljettava, kun matkasivat Pohjolaan, taikka juuri sitä suuntaa, jota\nWienajoki latvoiltansa Wienamereen juoksee. (Lisää toiste).\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Helmikuulta.\n\n\n\n\nSuomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.\n\n(Lisää Tammikuun osaan.)\n\n\nNäyttää siis, kun olisivat esi-isämme, taikka se osa\nmuinas-Suomalaisista, joiden seassa enimmät vanhat runot syntyivät,\nniiden synnyntäaikana asunut Wienajoen varsilla. Runoissa muistellaan\nheidän sekä vettä myöten että maisin Pohjolaan kulkeneen ja kolme\npäivää matkattuansa sinne peräytyneen. Tätä kahtalaista kulkua\nselvittämään sopii kyllä hyvästi se arvelu, että asuivat joen\nrannalla ja ettei se ollutkaan joku pienempi joki, on siitä arvattava\nettä verrataan runoissa useinki mereksi. Kovemmat kuohut ja aallot\nkohtasivat heitä Pohjolaan päästessänsä, josta myös lienee nähtävä,\nPohjolan olleen merta likempänä. -- Eräs vanha runo (k. Meh. 1836\nToukokuulta) mainitsee _Tuiretuisen pojasta_, joka \"läksi viemähän\n_vetoja, maarahoja_ maksamahan.\" Niinkuin runo nimitetyssä paikassa\nluetaan, olisi hän matkannut _Pohjan kankahilta_, tullut _aukialle\nmeren selälle_ ja siitä _Wäinölän ahoille_. Mutta toiset ja pianpa\nusiammat laulajat muistelivat hänen Wäinölän ahoilta lähteneen\nja Pohjolaan matkanneen, niinkuin saman runon toisinnoissa onki\nmerkitty. Jos, kuni uskoisimma, matkansa kävi tällä jälkimmäisellä\ntavalla, niin voisi siitä päättää, Wäinölästä aikoinansa veroa\nPohjolaan vedetyksi. Tämän asian tekee toinenki runonpaikka (k.\nKalev. XVII: 512-523) uskottavaksi. Lemminkäinen siinä Pohjolaan\ntultuansa muistuttaa itsensä sekä muiden tuomista ohrista ja jyvistä.\nEikö mahtanut siinäki olla maine verojyvistä? Kun Pohjolata runoissa\nmyös paikoin _Jumalisiksi_ (k. Kalev. XVII: 63 tois.) nimitetään,\nniin luulisi tämän nimen juuri tulleen Pohjolassa pidetystä Jumalan\nkuvasta, niinkuin sama kuva tietään Permiäläisillä suuressa arvossa\nolleen. Arvattavasti luultiin tämän kuvan tuovan paikalle kaiken\nonnensa, rikkautensa, voimansa ja etuutensa. Sentähdenpä lienevätki\nWäinölässä asuvat Suomalaiset useinki yritelleet saada Jumalan kuvaa\ntaikka itsellensä ryöstetyksi, taikka muuten Pohjolasta hävitetyksi.\nNe matkat ja sodat, joita _Sammosta_ käytiin, ehkä olivatki tämän\nJumalan kuvan tähden, jolla kyllä mahdollisesti voi olla erityinenki\nnimensä _Sampo_. Jos tämä asia saataisi, kun toivomma, vasta paremmin\nselvitetyksi, niin helposti voisi ymmärtää senki, kuinka Sammossa oli\n\n    - - - \"kyntö sekä kylvö,\n    Sekä kasvu kaikenlainen.\"\n\nja kuinka sama Sampo\n\n    \"Jauho päivän syötäviä\n    Päivän toisen myötäviä\n    Kolmannen kotipitoja\"\n    - - - - - - - - - - -\n    \"Jauho purnon puhtehessa\" j.n.e.\n\nja myös kuinka Sammon ryöstettyä jälkeenpäin oli\n\n    - - - \"polo Pohjolassa,\n    Elo leivätön Lapissa.\"\n\nTätä arveloamme myöten olisivat Karjalaiset vanhain runojensa\nsynnyntäaikana asuneet, ainaki osittain, likempänä Wienajokea;\nolleet miksei heki sillon joku lahkokunta niistä yhteisellä nimellä\nniin kutsutuista Permiäläisistä; vaan jonkun ajan maksaneet veroa\ntoiselle Wienameren rannoilla asuvalle Permiäläisten lahkokunnalle,\nPohjolaisille (siksi kun Wäinämöinen heidät vapautti). -- Tiettävästi\njoutuivat Karjalaiset eli Permiäläiset sitte Wenäjän vallan alle ja\nsaivat jonkun tiedon Kristinuskosta noin tuhat vuotta Kristuksen\nsyntymästä. Wäinämöisen elämä, seikat Pohjolassa, muinasrunojen synty\nj.n.e. mahtavat siis ollakki aina sitä aikaa vanhempia.\n\n\n\n\nLaulusta.\n\n\nLaulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä\nliikutuksia ilmotella, koska tavallinen kieli ei löydä sanoja\ntarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinki _ilo ja\nhuoli_ (suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen\npääosaan _iloisempiin ja huolellisempiin_. On kyllä muissaki tiloisa\nlaulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin, kuin näissä\nkahdessa.\n\nSitä kansaa kyllä ei löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei\ntuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin\npohjasilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä,\nihonki mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on\nsillä asuntonsa yhtähyvin, kun Euroopan enimmästiki sivistyneissä\nseuroissa, viivyntänsä herrojen hovissa, kun talonpoikien tuvissa,\nelonsa kuningasten korkioissa saleissa, kun orjien mataloissa\nmajoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla, kun vanginki\nluona kahleissansa.\n\nMutta vaikka onki laulu kaikillen tuttu ja rakas, niin kuitenki\nhavataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi,\nkun toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kun toiselle. Niin\nerinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä\nerotus tulee sekä muista syistä, että erinomattain itsekunki osasta\neli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kun yksinäisillä\nihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä\nasioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja\nkotoista elämätä, yksi sortaa, toinen sorretaan, yksi on onnellisempi\nmielestään ja ilonen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun\nsanotaan olevan taivaasta kotosin ja täältä usein sinne kotimaahansa\njälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut\nniillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää,\nsitä ei kuitenkaan voi tähdellisesti, havatsee vierahaisuutensa\ntäällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seurohin, niinkuin\nmuutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten\nsemmoisten kanssa. Tämän havatsi tyttöki muinen. Lapsempana oli\nkäynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä\npaitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia\nlisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle,\nkun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Sillonpa\nentistä aikaansa muistellen lauloiki:\n\n    \"Anna akka rätsinäni,\n    Työnnä pois punakeräni!\n    On jo virttä neuomatta,\n    Sekä saamatta sanoja;\n    Kyllä huoli virttä tuopi\n    Kaiho kantavi sanoja,\n    Mure muita lausehia,\n    Mielalani arveloita.\"\n\nKuinka ovatki ystäviä toinen toisllensa _surullinen mieli ja laulu_,\nsiitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa,\nesimerkiksi seuraavillaki sanoilla:\n\n    Kuka kuuli laulavani,\n    Luuli olutta juoneheni,\n    Taaria tavanneheni;\n    En laula olven halulla,\n    Enkä taarin tarpehella --\n    Laulan hoikka huolissani,\n    Ikävissäni ilotsen,\n    Panen pakkopäivissäni.\n    Luotu on lintu lentämähän,\n    Humalainen huutamahan\n    Waivanen vaeltamahan,\n    Huolellinen laulamahan.\n    - - - - - - - - - -\n    Mistä tunnen huolellisen,\n    Arvoan alasen mielen? --\n    Tuosta tunnen huolellisen,\n    Arvoan alasen mielen:\n    Huolellinen laulevi,\n    Huoleton huhuelevi.\n\nOlkoon tämä sanottu joksiki mietinnäksi, minkätähden Suomen kansa\nniin muinasaikaan, kun näkyäänki on yli monen muun kansan lauluhin\nharrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän laulu-hartauteen, niin\nei saa unhottaa itseä tieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä\npaljoki puollustaa -- Wanhanaikaset laulut kaikki käyvät tavallisen\nrunomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapohin\nlauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:\n\n    Ei ole ajat enä niinkun olit ennen -- -- --\n    Minun kultani kaukana kukkuu -- -- --\n    Nuori mies tuli vierailta mailta -- -- --\n    Woi minä, voi minä, vaivanen poika -- --\n    Minä seisoin korkialla vuorella -- -- --\n    Sinua sydämestäni minä aina j.n.e.?\n\nKuka myös ei tunne, että ne itsekuki käyvät eritavallansa ja\nerinuotilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo\nsemmoisia, sekä kehnompia, että parempia lauluja maassa, liiatenki\nrantamailla ja Hämeessä. Kehnommillaki niistä on joku arvo kielensä\nvuoksi, sillä useinki tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia,\njotka niistä paremmin, kun millään muulla tavalla, levenevät yhteisen\nkielen hyödyksi. Ei ainoasti sen tähden, mutta toisestaki syystä,\nsiitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomen-maan ja\nettä kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemma tähän\njälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä\nloppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei\noppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväksensä\nkäyttää, mitä kansa semmoiseen sanavastuusen eli riimiin vaatii. On\nkyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta\nmuistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudella maalla ja Hämeessä\npian yksillä sanoilla laulettavaksi kuulleemme. Enimmäksi osaksi ovat\nne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töitänsä\nsekä kotona että ulkosessa, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja\nmuita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toistensa kanssa j.n.e.\nUsein syntyvät ja menettävät samasa; toisia muistellaan jälkeenpäin\njoko somemmuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi\nlaulellaanki värsy yhdeltä, toinen toiselta, niin niillä harvoin on\nsitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdeissä\nkoemma suunnitella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kerran kehruutalkoosen keräytynyt usiampia tyttöjä. Muita\ntarinoittua ja haasteltua jopa viimein yhtyivät sihen tuumaan, että\npiti jokahisen laulaa jotakuta itsestänsä. Niin saivat seuraavat\nlaulut alkunsa.\n\n\n              Anni.\n\n    Minä tyttö nuori tyttö, niinkun merikaisla,\n    Eipä synny Suomen maalla toista tämänlaista.\n\n    Minä olen kaunis tyttö, niinkun keon kukka,\n    Moni poika minua toivottavi hukkaan.\n\n    Pojat käyvät kovia teitä kangaspellon kautta\n    Keskustellen keskenänsä, mikä neuo auttaa.\n\n    Eipä tälle tyttärelle kehnonlaiset kelpaa.\n    Kangasta on kuottuna sekä housuverkaa.\n\n    Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään\n    Poies poies puoleltani kehnot pojat lykkään.\n\n    Synniks' häntä sanotaan ja synti hän tuo lienee\n    Nuoren tytön ruveta kehnon pojan viereen.\n\n              Leena.\n\n    Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,\n    Moni poika minua huokutteli hukkaan.\n\n    Ei kasva ruusu kauniimpi, kun tyttö Karjalassa,\n    Eik' enempätä tahota, kun olen maalimassa.\n\n    Minä tyttö ihana, kun mun pojat näkee,\n    Huoli syttyy syämehen, mieli naia tekee.\n\n    Moni poika minua toivottavi hukkaan,\n    Waan en minä monen pojan toivottava ookkaan.\n\n    Silkkisaalin rinnalla se ei pastihuivi passaa,\n    Eikä kelpaa kehno poika tätä tyttöä vastaan.\n\n    Ompa kulta tieossani, vaikk' ei ole lässä,\n    Eikä koko kirkkoherran alustassa tässä.\n\n    Minun kultani kaupungissa, kaupunki on suuri,\n    Rakkaus on vahvempi, kun Turun linnan muuri.\n\n    Kuopioss' on kultani ja olkoon terve siellä!\n    Itse kasvan Karjalassa pari vuotta vielä.\n\n              Pirko.\n\n    Kasvo Suomen rannalla se ympyräinen nauris,\n    Tämä likka on lihava ja punaposki kaunis.\n\n    Minä olen nätti likka, nätin pojan kukka;\n    Eipä minussa mennytkänä mamman vaivat hukkaan.\n\n    Nätti likka liian nuori olen minä aina,\n    Kulta käypi katsomassa joka sunnuntaina.\n\n    Jos oisiki nyt lauantai ja huomena oisi pyhä.\n    Ja kulta tulis kirkkohon, se oisi vallan hyvä.\n\n    Minä itse ihana, minun kultani kaunis,\n    Kunpa äiti luvan antais, pari oisi valmis.\n\n    Pieni lintu siivillänsä suojaa poikiansa,\n    Niin mun oisi ollakseni oman kullan kanssa.\n\n    Empä eri kullastani, empä perhanaksi,\n    Ennen meri mustaksi muuttuu, kivet kirjavaksi.\n\n              Liisu.\n\n    Minä olen nuori tyttö niinkuin kesäheinä,\n    Ei ole maannut vieressäni muu kun aitan seinä.\n\n    Nätti tyttö olenki ja nätimmäst' ei lukuu;\n    En minä tällä polvellani pojan viereen nuku.\n\n    Nätti tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan;\n    Empä minä joka pojan halatakkaan anna.\n\n    Tyttö pieni hienonen, hintelä ja hoikka;\n    Eipä minussa joka pojan vastannetta ookkaan.\n\n    Paljo meillä poikia käypi, vaan ei minua vasten,\n    Pikkuist' ennen päivännousua katovat kun kaste.\n\n    Hyv' on pojan pelata, kun likka luvan antaa;\n    Poika marsii matkohinsa, likka häpiän kantaa.\n\n    Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,\n    Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.\n\n    Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä,\n    Mesi maito kielellä ja myrkky syämessä.\n\n    Niin on poika piion luona, kun halmehessa halla;\n    Pian poika piika raukan hempeyen tallaa.\n\n              Elsa.\n\n    Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen;\n    Kunpa kultani tulisi, ottaisinko viereen? --\n\n    Minäpä se huitra likka, huitra likka raukka,\n    Istun pojan polvilla vaikka aamuun saakka.\n\n    Ei oo mulla surua, ei surua, ei huolta,\n    Käypi mulla sulhasia Turun tuolta puolta.\n\n    Mitäpä mun tarvitsee suurta surua kantaa,\n    Kun on kulta mielessäni joka ilon antaa? --\n\n    Kulta se lähti Kuopiohon, tulee sieltä kerran,\n    Werkahousut jalassa ja kävelee kun herra.\n\n    Minun kulta Kuopiossa, minä itse tässä,\n    Kihlat ompi kistussani, sormus ompi käässä.\n\n    Tule kulta Kuopiosta, tule uuteen tupaan,\n    Sänky on jo petattu ja vanhemmilt' on lupa.\n\n    Weres voi ja lämmin leipä, etkö söisi noita?\n    Tehty tila ja nätti likka, etkö viereen koita?\n\n    Sitte tänne tultuasi heitä hattusi naulaan,\n    Ruvetahan vieretysten, käsi pannaan kaulaan.\n\n              Kaisu.\n\n    Nurmikeot kesällä on kukkasia täynnään,\n    Tämä tyttö, kaunis tyttö kasvoiltahan näyttää.\n\n    Talon tyttö minä olen, siivo sekä vakaa,\n    En ole maannut pojan kanssa, enkä vasta makaa.\n\n    Pojat konnat koriana pitkin kyliä käyvät,\n    Humalassa huutelevat halki yöt ja päivät.\n\n    Moni poika mielessänsä tämän valan vannoo:\n    Minun yöksi vierehensä ottavansa sanoo.\n\n    Ei ole poikiin valoista, jos vannovat juur paljon\n    Niist' on ollut tytöille jo paljoki pahaa tarjon.\n\n    Pojat monta tyttöä jo petti kihloillansa,\n    Waikka vanno valallaan ja sano ottavansa.\n\n    Ele vainen tyttö rukka usko poikiin kielii,\n    Poika hyvästi haastelee, vaan on häiy mieli.\n\n    Tuost' on tullut minullenki moni mieliharmi,\n    Yhä pyörii eessäni tuo paha poikaparvi.\n\n              Inkeri.\n\n    Minä olen pikku piika, kannan karjan vettä,\n    Ei oo sukkaa, eikä paitaa, ei kun kaksi kättä.\n\n    Onnen likka minä olen, onnen kovan saanut,\n    Eipä ole poika vielä vieressäni maannut.\n\n    Kävipä kyllä poikiaki, vaikkei minua vasten,\n    Sitte aamupuolella he katovat kun kaste.\n\n    Waan en sure, enkä huoli, vaikka olen köyhä,\n    Wielä minä nätin pojan verrakseni löyän.\n\n    Mitäpä mä tuota suren, jos olen toisen orja;\n    Koska tulee toinen vuosi, oma kulta korjaa.\n\n    Suomen maassa Karjalassa on mun kultani juuri\n    Waikk' en tieä, enkä tunne pienikö lie vai suuri.\n\n    Sitä aina ajattelen, sitä ilohetkee,\n    Koska minun oma kulta vierehensä kätkee.\n\n              Mari.\n\n    Ei oo tällä likalla palkkaa, eikä pestii,\n    Mieron pojat viinanjuojat soiton pahan nosti.\n\n    Minä olen orpo piika tämän talon loisi,\n    Kulen aina kunnialla, vaikkei pojat soisi.\n\n    Poikahunnut huutavat ja huutavat juur kovin:\n    \"Kuule kulta ääneni ja ava aittasi ovi!\"\n\n    Waan jos olen halpa likka, halvan nimen kannan,\n    Tok' en minä halvan pojan halatakkaan anna.\n\n    Täm' on kesä tämmöinen ja tuleva on toista,\n    Eipä tälle tyttärelle huonot pojat loista.\n\n    Mitäs tuosta tulisi, jos huonon pojan naisin --\n    Wiinanjuojan, mieron ruojan, tuskan, ristin saisin.\n\n    Paremp' on mun ollakseni nuorena likkana aina,\n    Kehräellä, laulella ja elää sillä lailla.\n\n    Waan kun tämä siivon tyttö vanhanee ja kuolee,\n    Moni poika murehtii ja joutuu suureen huoleen.\n\n              Stiina.\n\n    Minä olen pieni piika toisen talon orja,\n    Tuota aina ajattelen, kuka minun korjaa.\n\n    Niinkuin vene vähänen sen kovan tuulen käessä,\n    Niin on piika pienonen vierahassa väessä.\n\n    Woi ett' oonki syntynyt ja voi ett' olen luotu,\n    Äitin maiolla ravittu ja maailmahan suotu!\n\n    Päiv' on pitkä, ikävä ja iloton on ilta,\n    Ouoilt' ei ole apua, ei turvaa tuttavilta.\n\n    Eik' oo yhtään ystävätä, kaikk' on vihamiehii,\n    Miero paljo pauhoaa ja kuluttavi kielii.\n\n    Kaikki minua vihaavat ja vihaavat kun käärme,\n    Soisivat mun menevän ja hukkuvani järveen.\n\n    Waan en huoli mistänä, kun olen piika vakaa,\n    Maalima mahtaa soimata mua eestä taikka takaa.\n\n    Empä huoli maalimasta, huoli en paljo kestään,\n    Maalimassa vihataan ja vihat kauan kestää.\n\n    Enkä huoli itkeäkkään, empä huoli vainen,\n    Ja jos kuinka itkisinki, se ois' yhenlainen.\n\n    Itku silmät pimittää ja mure muovon muuttaa,\n    Nuorellenki neitoselle hiukset harmaat tuottaa.\n\n              Eeva.\n\n    Liikkukame likkaparat niinkun rukin rulla;\n    Pian päivät rientävät ja vanhuus taitaa tulla.\n\n    Pian on laulut laulettu ja rallit rallatettu,\n    Ikä nuori eletty ja vanhuus saavutettu.\n\n    Kevätpäivä on ihana, kun lehet puihin puhkee,\n    Kukat maasta nousevat ja linnut kotihin kulkee.\n\n    Waanp' on syksysatehet ja kovat ilmat rientää,\n    Lehet puista putoovat ja linnut poies lentää.\n\n    Pankaa tämä mielehenne nuoret tytöt kaikki:\n    Katova on kauneus ja raukeava ratki.\n\n    Nyt on kyllä käessänne kevätpäivä kaunis,\n    Waan on ilta eessänne sekä syksy valmis.\n\n    Moni tyttö, sievä tyttö havatsi sen hiljaan,\n    Että oli joutunut jo vanhan piian kirjaan.\n\n    Mieki ennen nuorempana asioissa autin,\n    Nyt jo käyn mä köykkyä, kun olis syönyt tauti.\n\n    Moni poika minullenki anto ennen suuta,\n    Nyt jo asun halvana, kun heittolikan luuta.\n\n              Wappu.\n\n    En ole likka vallan vanha, enkä vallan nuori,\n    Jos mun heitti renkipoika, emmä tuosta huoli.\n\n    Enkä ole vallan viisas, enkä tuiki hullu,\n    Enkä ole poikien tähen maailmahan tullu.\n\n    Suomen pojat poies menkööt Engelsmannin laivaan,\n    Jossa ei he muuta näe kun meren mustan ja taivaan.\n\n    Poies vieään Suomen pojat ruunun ankkurpajaan,\n    Siellä lyövät rauan päälle, kivimuurit kajaa.\n\n    Siell' on itku, kuikutus ja elo tuhmanlainen,\n    Ilta, aamu, yö ja päivä, kaikki yhenlainen.\n\n    Mikäs auttaa Suomen poikia, kun ei rahat auta --\n    Täytyi mennä maalta poies, takoa kylmää rautaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisessa tyttöjen kokouksessa pyhäiltana kesällä lauloivat itsekuki\nkultasistansa seuraavalla tavalla:\n\n              Mari.\n\n    Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla;\n    Muill' on koissa kultansa, eikä ole mulla.\n\n    Ei oo kultani kotona, eikä ole täällä,\n    Kultani ompi merellä sen ison laivan päällä.\n\n    Minun kultani kaukana on ja kaukana se kukkuu,\n    Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.\n\n    Kun oisi kulta naapurissa, oisi virstan päässä,\n    Empä kyllä itkisi, en istuisikkaan tässä.\n\n    Waan on kultani kaukana ja kauas taisi mennä,\n    Eipä sinne lintunenkaan iässähän lennä.\n\n    Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi,\n    Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.\n\n    Lennä, lennä lintu rukka, puhu kuullakseni,\n    Kävitkö sinä kullan maalla, näitkö kultaseni.\n\n    Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti,\n    Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti.\n\n    Mitä näit sa muutaki ja näitkö vielä senki,\n    Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki.\n\n    Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta,\n    Ettei tulis turhaan tämä ikä nuori multa.\n\n              Inkeri.\n\n    Pikku lintu laulavi ja lämmin ompi ilta,\n    Kulta istuu vieressäni joka kesäilta.\n\n    Kulta istuu vieressäni, pikkulinnut laulaa,\n    Minä itse kuikuttelen kättä kullan kaulaan.\n\n    Ei oo kultani lihava, eik' oo vallan laiha,\n    Empä minä kullaistani jonkunlaisiin vaiha.\n\n    Kukkasia kaunosia kullalleni kannan,\n    Istun taasen vierehen ja sitte suuta annan.\n\n    Jos on kultani ikävä, käy' kirja pappilasta,\n    Lähetähän Pohjan maalle poies Karjalasta.\n\n    Siell' on aika ilonen, vaikk' ompi järvet jäässä\n    Siellä kultani kävelet sä korkia hattu päässä.\n\n              Leena.\n\n    Ilossani laulelen ma, vaikk' on suruvirsi.\n    Kultani syän on kylmempi, kun jäinen seinähirsi.\n\n    Mikä lie mun kullalleni tehnyt uuen mielen,\n    Muien kanssa kävelee ja istuu muien viereen.\n\n    Syämeni on surunen ja pääni alas painuu,\n    Kun tuo oma kultaseni muien tykö taipuu.\n\n    Sepä minun syämessäni käkösenä kukkuu,\n    Kun mun oma kultaseni muien viereen nukkuu.\n\n    Ilta tulee, pienet linnut laulamasta lakaa,\n    Minä itken, kultaseni muien kanssa makaa.\n\n    Kuuleppas sa kultaseni, kysyn tuota vielä,\n    Kukapa sun eksyttiki rakkauen tiellä? --\n\n    Kuinka taisit kylmetä, kun lämmin olit ennen,\n    Halkiöisin juoksentelit, aina tulit tänne? --\n\n    Mihin on nyt kulta raukka rakkautesi mennyt? --\n    Rakkaus on rauennut ja suru siaan jäänyt.\n\n    Syämesi rakkauesta palo mennä vuonna,\n    Nyt on rakkaus rauennut, vai lie tielle puonna.\n\n    Ele sinä kulta raukka minua nyt hyljää,\n    Minä olen kätkenyt sun syämeni syrjään.\n\n              Pirko.\n    Emmä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,\n    Wiel' on tässä tyttäressä toisellenki veroo.\n\n    Tämän kylän pojat ompi aivan huonoa sorttii,\n    Hattu päässä kallellaan, suu kun läävän portti.\n\n    Pojat syövät sokuria, eikä maksa hintaa,\n    Wiimeisellä tuomiolla tulee vastarinta.\n\n    Huonon pojan lienenki mä kullakseni saanut,\n    Ei ole vielä yhtään yötä vieressäni maannut.\n\n    Kivenviika viserti ja käki kuusessa kukku,\n    Muien kullat kulki aina, minun kultani nukku.\n\n    Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,\n    Naurusuulla katselen jos menis vaikka Wiroon.\n\n              Anni.\n\n    Ei ole kultaa minulla, kun en vasta saane,\n    Ja eikö kohta toivoniki tuonnempana maanne.\n\n    Muut ne kaikki kultansa kanssa käyvät käsityksin,\n    Minä raukka vanhanen ja olen aina yksin.\n\n    Olen kyllä maalimassa elänyt ja myytän't,\n    Waan ei ole kenkään mua kullaksensa pyytän't.\n\n    Wilu on mulla muutenki ja käsiäni kylmää,\n    Siit' on vielä vilumpi, kun kaikki minun hyljää.\n\n    Pojat nuoret miekkoset, miksette lähe naimaan? --\n    Suomalaisen tytön kanssa kyllä tulis aikaan.\n\n              Stiina.\n\n    Käet kukkuu kuusikossa, pienet linnut laulaa,\n    Minä lennän, löyhäytän kullalleni kaulaan.\n\n    Minun kultani koria on, on kun nurmikukka,\n    Sill' on silmät siniset ja aivan musta tukka.\n\n    Minä kuon kullalleni palttinaisen paian,\n    Kulta se ostaa minullen korian myssylaian.\n\n    Sitte kuon kullalleni hopiaisen tuolin,\n    Itse istun rinnalle, enkä muista huoli.\n\n    Mene pois sinä vieras poika, en minä sinua tunne,\n    Anna tulla oman kullan, sille viereen tungen.\n\n    Minun kulta matkalla ja pienet linnut laulaa,\n    Kunpa kultani tulisi, kavahtaisin kaulaan.\n\n              Elsa.\n\n    Alahall' on aurinko ja ilta on jo lässä,\n    Kultani on kulkemassa viien virstan päässä.\n\n    Siit' on syämeni surunen, kun monta muistuu mieleen,\n    Oma kulta ouostunut, toinen tunkee viereen.\n\n    Minun mieleni kävelee ja surullisna kukkuu,\n    Kultani kulkee kylissä ja muien viereen nukkuu.\n\n    Tuota teki muinen kultani, teki monta vuotta\n    Aina muita rakasteli, minua piti suotta.\n\n    Miksis kultani kylmenit ja ennen olit lämmin,\n    Nyt on rakkaus rauennut ja viha tullut väliin.\n\n    Kuinka taisit narrata sinä köyhän miehen lasta,\n    Köyhä mies on elättänyt pienestä kassikasta.\n\n    Minä olen torpan tyttö, sinä olet talon poika;\n    Waan ei talot, eikä elot rakkauttani voita.\n\n                            (Lisää toiste).\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Maaliskuulta.\n\n\n\n\nLaulusta.\n\n(Lisää Helmikuun osaan)\n\n\n              Lissu.\n\n    Ilo on muilla miekkosilla, muret ompi mulla,\n    Kun ei kultani kuulukkaan ja eikä taia tulla.\n\n    Tuollapa minun kultani on ja Saksanmaalla aina,\n    Ennen kävi katsomassa joka sunnuntaina.\n\n    Kevät tuli, käki kukku, pienet linnut laulo,\n    Minä itken kuikutan ja kylän naiset nauro.\n\n    Kylän naiset naurelevat huokauksiani,\n    Iloissani muutamat mun luuli laulavani.\n\n    Toiset muuttaa mureheni vieläi mustemmaksi,\n    Minusta he mielellänsä tekisivät kaksi.\n\n    Uniki se murehista levottavi monta,\n    Minä en saa silmihini pienintäkään unta.\n\n    Itkull' alan päiväni ja päätän murehilla,\n    Yksin istun iltasilla, yksin aamusilla.\n\n    Sepä mua murehuttaa, sepä itkun tuottaa,\n    Kun on kultani kaukana ja täytyy aina uottaa.\n\n    Mont' on huolta muutenki ja se on suurin huoli,\n    Kun en tieä kullastani, elikö vai kuoli.\n\n    Päiv' on pitkä ja ikävä ja itku aina mulla,\n    Kun en kuule kullaistani, eikä taia tulla.\n\n              Wappu.\n\n    Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta,\n    Minun kultani rakkaus on ruostunut kun rauta.\n\n    Kultani käypi Suomen maita poikki sekä pitkin,\n    Kylän naiset naurovat ja minä raukka itkin.\n\n    Minun kultani nipottaa ja nappaa muillen suuta,\n    Minä raukka rakastan, enkä taia muuta.\n\n    Miksis kultani kylmenit, et ole niinkun ennen,\n    Yli selän soutelit ja tulit aina tänne.\n\n    Oisko keli parempi ja järvet oisi jäässä,\n    Tokko vielä tulisitki korkia hattu päässä.\n\n    Katsos kultaketale kun sato sakiata lunta,\n    Monta yötä vieressäni makasit makiata unta.\n\n    Katsos kultaketale kun aurinkoinen paistaa,\n    Anna suuta kultaseni, makialta maistaa.\n\n    Katsos kultaketale, kun kuu ja tähet loistaa,\n    Walkiapaita neito nuori se on vasta toista.\n\n              Kaisu.\n\n    Tämän kylän pojat ompi pahoja tervaspäitä,\n    Yhä käyvät kihloillaan ja ei piä konsa häitä.\n\n    Minä olen ryytimaassa keskimmäinen kukka,\n    Empä minä tähän kylään kunniatani hukkaa.\n\n    Kunpa tarkon tietäisin, että kultani pitää vihaa,\n    Kärryt tielle laittaisin ja lautamiehen pihaan.\n\n    Enkä sure, enkä huoli, jos yksi poika jätti\n    Wielä minä toisen saan kun olen nuori ja nätti.\n\n    Minä menen kaupunkiin ja kaupungist' on pesti.\n    Tulen sieltä kotihin, kun paras herran leski.\n\n    Ei oo likoilla surua, eik' oo yhtään hiukkaa,\n    Poikia käypi kylissä että liivit liuhkaa.\n\n\n\n\nLaskuopista.\n\n\nNiin laskuoppi, kun kaikki muutki maalliset opit ovat vasta myöhemmin\nalkunsa saaneet. Sitä ennen tapahtui kaikki lasku päässä, ikäskun\noppimattomilta ja oppineiltaki usein pienemmät laskut vielä päässä\ntoimitetaan. Ainoastansa pienempiin laskuhin onki päässälaskeminen\nsopiva, suurempihin se millään muotoa ei kykene. Sillä kenpä\ntaitaisi päässään laskea auringon, kuun ja tähtien suuruudet, saada\ntarkimman tiedon kuun ja tähtien kulkumatkasta, edeltä määrätä\nkuun ja auringon pimenemiset, tietää niiden nousu- ja laskuajat\nitsekussaki maanpaikassa ynnä muita semmoisia? Ilman omaa suurta\narvoansa on Laskuopilla vielä siitä tuleva erityinen arvo, kun on\napuna ylen monessa muussa opissa ja keinossa. Milloin ja missä\nmaassa se ensin lienee mietitty, siitä ei ole tarkkaa tietoa. Sen\nkuitenki tiedämmä, että se jo oli monta vuossataa ennen Kristuksen\nsyntymää Greikalaisilla voimassa. Siitä ajasta asti on sitä kuitenki\npaljo parannettu, niinkun nykyset laskimetki eli numerot ovat vasta\nmyöhemmin tulleet tavallisiksi. Ne ovat saatu Arabilaisilta, jotka\ntaas itse olisivat arvelua myöten ne Indialaisilta perineet.\n\nKaikesta kirjaopista pidetään laskuoppia, maiden tietoja ja\nhistoriata ensimmäisinä tarpeina. Suomalaisten on tähän asti\ntäytynyt niitä, kun muitaki, vierailla kielillä oppia. Toivottava\nolisi kuitenki, että saataisi omakielisiä opetuskirjoja näissäki\naineissa. Seuraavan kokeeni neljästä tavallisimmasta laskukeinosta\nlähetän myös sillä toivolla pränttiin. Jos siitä muuta hyvää ei\nlienekään, niin taitaa kuitenki siitä jotain apua olla sille, joka\nvasta ja paremmin laskuopista kirjoittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Laskuopiksi_ mainitaan sitä taitoa, jolla kahden eli usiamman tietyn\nluvun avulla löydetään joku muu ennen tietämätöin. Jos esimerkiksi\nyhdeksän ruplaa tulisi jaettavaksi viiteen yhtäsuureen osaan, niin\nolisi 9 ja 5 ne kaksi tiettyä lukua, joiden avulla kolmas pitäisi\nlöyttämän, merkitsevä, kuinka suuri kukin näistä osista on.\n\n_Luvuksi_ laskuopissa nimitetään sitä, joka osottaa, kuinka monta\njostakusta lajista löytyy, jos yksi eli usiampi.\n\n_Laskimiksi_ eli numeroiksi nimitetään niitä erityisiä merkkejä,\njoilla kaikki luvut harjoitetaan. Ne ovat:\n\n    1. Yksi.     6. Kuusi.\n    2. Kaksi.    7. Seitsemä.\n    3. Kolme.    8. Kahdeksa.\n    4. Neljä.    9. Yhdeksä.\n    5. Wiisi.    0. Tyhjykkä.\n\n_Tyhjykällä_ (0) itsestänsä ei ole mitään arvoa. Kuitenki on se\ntarpeellinen usiampia muita lukuja kirjoittaissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukujen kirjoittamisesta ja lausumisesta.\n\n_Kymmeneen_ asti kirjoitetaan luvut jo nimitetyillä laskimillansa\n1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9; _kymmenestä sataan_ asti kirjoitetaan\nniitä kahdella laskimella, joista edellinen merkitsee, kuinka monta\n_kymmentä_ ja jälkimmäinen, kuinka monta _yksikkää_ semmoisessa\nluvussa löytyy, esimerk. 45, _sano_: 4 kymmentä ja 5 yksikkää taikka\ntavallisesti: _neljäkymmäntä ja viisi_.\n\nMuistutus. Yhteisellä nimellä sanotaan kaikkia täysiä lukuja\nkymmeneen asti _yksiköksi_.\n\n_Sadasta tuhanteen_ asti vaativat luvut kolme laskinta,\njoista ensimmäinen merkitsee _satoja_ ja niistä seuraavista\nedellinen _kymmeniä_, jälkimmäinen _yksiköitä_, aivan kun\nkaksilaskimellisissaki luvuissa, taikka toisin: kolmilaskimellisissa\nluvuissa merkitsee loppupäästä lukien ensimmäinen laskin _yksiköitä_,\ntoinen _kymmeniä_, kolmas _satoja_, esimerk. 356 _sano_: 3 sataa, 5\nkymmentä ja 6 yksikkää s.o. _kolmesataa viisikymmentä ja kuusi_.\n\n_Tuhannesta kymmenen tuhanteen asti_, on kaikilla luvuilla neljä\nlaskinta, joista niillä kolmella jälkimmäisellä on sama arvo,\nkun kolmilaskimellisissaki luvuissa, vaan ensimmäinen merkitsee\n_tuhansia_, esimerk. 9734, _sano_: 9 tuhatta, 7 sataa, 3 kymmentä\nja 4 yksikkää s.o. _yhdeksäntuhatta seitsemänsataa kolmekymmentä\nja neljä_. Kymmeniä tuhansia sataan tuhanteen asti kirjoitetaan\nviidellä, satoja tuhansia tuhanteen tuhanteen (miljuunaan) asti\n_kuudella_ laskimella. Neljällä jälkimmäisellä niistä on jo sanottu\narvonsa, viides loppupäästä merkitsee _kymmeniä tuhansia_ ja kuudes\n_satoja tuhansia_, esimerk. 999999, _sano_: 9 satatuhatta, 9\nkymmentätuhatta, 9 tuhatta, 9 sataa, 9 kymmentä ja 9 yksikkää s.o.\n_yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän tuhatta, yhdeksänsataa\nyhdeksänkymmentä ja yhdeksän_. Jos tähän lukuun lisätään yksi\nainua, niin tulee jo täysi miljuuna ja kirjoitetaan seitsemällä\nlaskimella; kymmeniä miljuunia kirjoitetaan kahdeksalla, satoja\nmiljuunia yhdeksällä, - - -satoja tuhansia miljuunia kahdellatoista\nlaskimella. Laskinten määrä luvuissa kasvaa siis sitä myöten, kun\nitse luvut tulevat kymmentä kertaa suuremmaksi, sillä 1, 10, 100,\n1000, 10000, 100000 s.o. yksi, kymmenen, sata (eli 10 kymmentä),\ntuhat (eli 10 sataa), 10 tuhatta, 100 tuhatta ovat juuri 10 kertaa\ntoinen toisiansa suuremmat. Niinkun ensin _satatuhatta_ tarvitsi 6\nlaskinta, niin tarvitsee satatuhatta miljuunia toista 6 laskinta,\nniin tarvitsee _satatuhatta miljuunia_ toista 6 laskinta taikka\nyhteensä 12. Kahtatoista laskinta suuremmissa luvuissa ovat taas ne\n6 edellistä _toisikoita_ (billion) ja sitäki eli kahdeksantoista\nlaskinta suuremmissa merkitsevät ne 6 edellistä laskinta _kolmikoita_\n(trillion). Niin vieläki suuremmissa luvuissa ovat aina kuusi ja\nkuusilaskinta erinimellä _neljiköltä_ (qvadrillion), _viisiköitä_\n(qvintillion) j.n.e. Niinkuin niillä kuudella ensimmäisellä\nlaskimella loppupäästä lukien oli itsekussaki siassa oma arvonsa,\nnimittäin ensimmäisellä lupustapäin _yksikön_, toisella _kymmenen_,\nkolmannella _sadan_, neljännellä _tuhannen_, viidennellä _kymmenen\ntuhannen_, kuudennella _sadan tuhannen_, niin tulee suuremmissa\nluvuissa seuraavillenki joka kuudelle laskimelle yhdenniminen arvo\nkeskenänsä, kuitenki sillä erotuksella, että toisessa kuudenluokassa\nlopustapäin merkitsevät yksiä, kymmeniä, satoja, tuhansia, kymmeniä\ntuhansia, satoja tuhansia _miljuunia_, kolmannessa _toisikoita_,\nneljännessä _kolmikoita_ j.n.e.\n\nSiitä että itsekullaki sialla on määrätty, jo nimitetty arvonsa,\nseuraa välttämättömästi, että yksiköitä merkitsevä laskin pitää\npantaman _viimeiseksi_ ja että kymmeniä merkitsemän pitää olla\nseurattuna _yhdeltä_, satoja merkitsevän _kahdelta_, tuhansia\n_kolmelta_, kymmeniä tuhansia _neljältä_, satoja tuhansia _viideltä_,\nmiljuunia _kuudelta_, muulta laskimelta. Se laskin itse, joka\nmiljuunia merkitsee, tulee siis viimeiseksi toiseen kuudenluokkaan ja\nsiinä luokassa pitää ensimmäisen luokan järjestystä myöten kymmeniä\nmiljuunia merkitsevän laskimen oleman seurattu _yhdeltä_ laskimelta,\nsatoja miljuunia _kahdelta_, tuhansia milj. _kolmelta_ jne. Aina\nsama järjestys on joka uudessa luokassa toisikoita, kolmikoita\nj.n.e. merkitsevien laskinten välillä. Jos siis pitäisi laskimilla\nkirjoittaa _viisikymmentä tuhatta_, niin muistettakoon kohta, että\ntässä on puhe _kymmenistä tuhansista_ ja että sen laskimen, joka\n10:niä tuhansia merkitsee, pitää olla seurattuna _neljältä_ muulta,\ntaikka itsensä _viidentenä_ lopustapäin, joka aina on kymmenien\ntuhansien sia. Sentähden kirjoitetaan 5 ja pannaan neljä tyhjykkää\n(0) jälkeen, jolla tavalla tämä luku tulee seuraavan muotoiseksi\n50000, Jos olisi ollut 5 _kymmentä tuhatta_ ja 3 (yhtä) _tuhatta_\nkirjoitettavana, niin olisi 3 pitänyt pantaman _tuhansien_ s.o.\n_neljänteen_ siaan lopustapäin taikka näin 53000; _5 kymmentä tuhatta\nja 3 sataa_ näin 50300; _5 kymmentä tuhatta ja 3 kymmentä_ näin\n50030; _5 kymmentä tuhatta ja 3_ (yksikkää) näin 50003. Tästä on\nnähtävä, että kun koska tahansa yksiköitä, kymmeniä, satoja j.n.e. ei\nlöydy, merkitään niiden siat tyhjykällä. Jos lukuun 50300 (5 kymmentä\ntuhatta, 3 sataa) lisätään yksi tyhjykkä lopulla, niin tulee sekä\n5:delle että 3:melle kymmenen kertaa suurempi arvo taikka 503000 (5\nsataa tuhatta, 3 tuhatta) ja kahdesta lisätystä tyhjykästä olisi\ntullut 5030000 (5 miljuunaa, 3 kymmentä tuhatta), kolmesta tyhjykästä\n50300000 (5 kymmentä milj., 3 sataa tuhatta). Syy semmoiseen\narvokorkenemiseen jo on selvitetty.\n\nWielä muutamia esimerkkejä lukujen kirjoittamisesta ja lausumisesta:\n\n    1. 259. 2 sataa 5 kymmentä yhdeksän.\n    2. 3333. 3 tuhatta 3 sataa 3 kymmentä kolme.\n    3. 30574. 3 kymmentä tuhatta - 5 sataa 7 kymmentä neljä.\n    4. 500060000. 5 sataa miljuunaa - - - 6 kymmentä tuhatta - - - -.\n    5. 370406890. 3 sataa 7 kymmentä miljuunaa 4 sataa tuhatta -\n                  6 tuhatta 8 sataa 9 kymmentä -.\n    6. 7304260028. 7 tuhatta ja 3 sataa miljuunaa - 4 miljuunaa\n                   2 sataa ja 6 kymmentä tuhatta - - 2 kymmentä\n                   kahdeksan.\n\nPitempiä lukuja on paras leikata _kuudenluokkihin_ s.o. kuusi\nlaskinta joka luokkaan lopusta pitäin, joista sitte se viimeinen\nluokka tiettävästi on _yksiköitä_, sen edellinen _miljuunia_ ja senki\nedelliset _toisikoita, kolmikoita, neljiköitä_ jne.\n\nEsimerk. 7304260018905 s.o. 7 kolmikkoa 304260 miljuunaa, 18905.\n\n31,551,372,292,708,003,000 s.o. 31 neljikköä, 551372 kolmikkoa,\n292708 miljuunaa, 3000; taikka: kolmekymmentä yksi neljikköä,\nviisisataa viisikymmentä yksi tuhatta kolmesataa seitsemän kymmentä\nkaksi _toisikkoa_, kaksisataa yhdeksänkymmentä kaksi tuhatta\nseitsemänsataa kahdeksan _miljuunaa_ ja kolme tuhatta.\n\nYlimiljuunaisia lukuja harvoin tavallisissa laskuissa tarvitaan.\nSillä eipä seinäkellokaan, jos löisi 60 kertaa minuutassa, olis sitte\nmaailman luomisen s.o. 5838 vuodensisässä lyönyt kuin 184,107,168,000\nsano: sata kahdeksankymmentä neljä tuhatta, sata seitsemän miljuunaa,\nsata kuusikymmentä ja kahdeksan tuhatta kertaa, nimittäin Krist.\nSyntymään asti s.o. 4000 vuoden sisässä 126,144,000,000 sano: sata\nkaksikymmentä kuusi tuhatta sata neljäkymmentä neljä miljuunaa\nkertaa ja siitä vuoden 1838 loppuun asti 57,963,168,000 _sano_:\nviisikymmentä seitsemän tuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentä kolme\nmiljuunaa sata kuusikymmentä ja kahdeksan tuhatta kertaa; joka\nvuonna 31,536,000 _sano_, kolmekymmentä yksi miljuunaa, viisisataa\nkolmekymmentä ja kuusi tuhatta kertaa; joka vuorokautena 86,400\n_sano_: kahdeksankymmentä kuusi tuhatta ja neljä sataa; joka tiimassa\n3600 _sano_: kolme tuhatta kuusi sataa kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljästä tavallisimmasta laskukeinosta.\n\nTavallisimmia, tarpeellisimmia ja sentähden ensiksi opittavia\nlaskukeinoja ovat seuraavat neljä: _Luotto, Otto, Kerto, Jako_\n(additio, subtractio, multiplicatio, divisio).\n\n_Luotolla_ lasketaan kaksi eli usiampaa lukua yhdeksi, esimerk.\nmitä 364, 123 ja 12 ruplaa yhteensä tekevät. Luotolla on merkkinä\npystöristi + joka siis kahden luvun välillä merkitsee, että ne pitää\nyhteenlaskettaman eli _luotettaman_, esimerk. 30 + 12 + 6, joka\nosottaa, että luvut 30, 12, 6 ovat luotettavia.\n\n_Otolla_ poislasketaan yksi luku toisesta, esimerk. 450:sta ruplasta\n320 ruplaa. Sillä on merkkinä viiva -, joka kahden luvun välillä\nosottaa, että jälkimmäinen tulee edellisestä pois otettavaksi,\nesimerk. 40 - 18 merkitsee sitä että 40:stä pitää 16 otettaman:\n\n_Kerroksi_ nimitetään sitä laskukeinoa, millä joku luku saadaan\nmonikertaseksi. Jos esimerk. ihminen kulkisi 12 penikuormaa joka\npäivä, montako penikuormaa tulisi vuodessa s.o. 365 päivän ajassa\nkulkemaan. Siinä pitäisi 12 saada 365 kertaiseksi joka kertolaskulla\nhelposti saadaanki. Winoristi x on kerrolla merkkinä ja osottaa\nlukujen välillä löytyvä sitä, että samat luvut pitää kerrottaman\nesimerk. 24 x 6 s.o. 24 saataman 6 kertaseksi.\n\n_Jako_ opettaa, kuinka joku luku saadaan usiampaan yhtäsuureen osaan\njaetuksi esimerk. 300 leiviskätä tasatuksi 15 hengen välillä. Sillä\non kaksospisto (:) merkkinä, joka osottaa kahden luvun välillä,\nettä pitää edellinen jaettaman niin moneen yhtäsuureen osaan, kun\nkoko jälkimmäinen luku on, esimerk. 125:15 s.o. 125 jaettaman 15\nyhtäsuureen osaan.\n\nKaikki luvut ovat taikka _yksimääraisiä_, taikka _sekamääräisiä_,\ntaikka _murtoja_. Yksimääräisiä lukuja esimerk. ovat 5 (riksiä), 12\n(leiviskää), 8 (päivää); sekamääräisiä: 5 riksiä 16 killinkiä, 12\nleiviskää 4 naulaa 8 luotia, 8 päivää 6 timaa 16 minuutaa; murtoja:\n2/3, _sano_: kaksikolmatta osaa, 4 3/4, sano: neljä ja kolme neljättä\nosaa, 8 1/2, sano: kahdeksan ja puoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuotosta yksimääräisissä.\n\nKun kaksi eli usiampaa lukua luotetaan (yhteenlasketaan), niin\nkirjoitetaan ne toinen toistensa alle, loppulaskimet loppulaskinten\nja edelliset edellisten alle, sitte vedetään kaikkein alle yhteinen\nviiva ja sen alle kirjoitetaan summa eli se uusi luku, minkä ne\nyhteensä tekevät. Jos esimerk. tahdottaisi tietää, mitä 472 ja 326\nruplaa yhteensä tekevät, niin asetetaan luvut ensin seuraavalla\ntavalla:\n\n           472\n           326\n    Summa  798\n\nSitte sanotaan: 6 ja 2 on 8; 2 ja 7 on 9; 3 ja 4 on 7, jotka laskimet\n8, 9, 7 sitä myöten, kun syntyvät, kirjoitetaan kohdastansa viivan\nalle. Niin saadaan summa 798.\n\n1. Muistutus. Kaikki luotosluvuissa löytyvät tyhjykät mennään sivu,\nesimerkiksi:\n\n           250\n           308\n    Summa  558.\n\nSano: 8 on 8; 5 on 5; 3 ja 2 on 5, jotka 8, 5, 5 tekevät summan 558\n\n2. Muist. Jos jonkun raidon eli pystyrivan (columna) laskimet\nyhteensä tekevät kahdella laskimella kirjoitettavan luvun, niin\npannaan ainoastansa jälkimmäinen suorastansa viivan alle, mutta\nedellinen pidetään muistossa siksikun se edellisen raidon laskinten\nkanssa luotetaan, paitsi kaikkein perimmäisessä raidossa, jossa\nmolemmat suorastansa viivan alle kirjoitetaan. Sama laki on, jos\ntulisi kolmilaskimellinen luku. Jälkimmäinen ainoastansa pistetään\nviivan alle summaan, edelliset luotetaan edelliseen raitoon, esimerk.\n\n             7899\n              976\n            84585\n            32150\n    Summa  125610\n\nSano: 5 ja 6 on 11, sihen 9 on 20; 0 alle 2 muistoon -- 5 ja 8 on\n13, siihen 7 on 20, sihen 9 on 29, sihen 2 muistosta on 31; 1 alle,\n3 muistoon -- 1 ja 5 on 6, sihen 9 on 15, sihen 8 on 23, sihen 3\nmuistosta on 26; 6 alle, 2 muistoon -- 2 ja 4 on 6, sihen 7 on 13,\nsihen 2 muistosta on 15; 5 alle, 1 muistoon -- 3 ja 8 on 11, sihen 1\nmuistosta on 12; molemmat suorastansa alle.\n\n3. Muist. Jälkimmäisestä esimerkistä on seki nähtävä, kuinka\neripituisia luotoslukuja asetetaan luotettavaksi, nimittäin viimeiset\neli loppulaskimet tasan toisensa alle, samate edellisetki niin kauas,\nkun niitä kestää. Kun loppuraidon laskimet yhteensä tekevät tasalleen\n20, niin kirjoitettaan ainoastansa 0 alle ja niin tehdään ainaki\ntyhjykällä päätyvissä, esimerk.\n\n             3097\n             5980\n            94870\n             5993\n               80\n    Summa  110020\n\nSano: 3 ja 7 on 10 0 alle, 1 muistoon -- 8 ja 9 on 17, sihen 7 on\n24, sihen 8 on 32 sihen 9 on 41, sihen 1 muistosta on 42; 2 alle, 4\nmuistoon -- 9 ja 8 on 17, sihen 9 on 26, sihen 4 muistosta on 30; 0\nalle, 3 muistoon -- 5 ja 4 on 9, sihen 5 on 14, sihen 3 on 17, sihen\n3 muistosta on 20; 0 alle, 2 muistoon 9 ja 2 muistosta on 11, 11 alle.\n\n4. Muist. Tarkemmaksi visseydeksi siitä, että on luotos tullut oikein\nlasketuksi, taitaan, sitte kun raidot esinnä ovat alapäästä ruveten\nluotetut ja sillä summa saatu, niitä toistamiseen, yläpäästä ruveten\nluottaa. Jos niinki saadaan yksi summa, niin on melkein vissi, ettei\nole erehdytty, esimerk.\n\n             3097\n             5980\n            94870\n             5993\n               80\n    Summa  110020\n\nSano: 7 ja 3 on 10; 0 alle, 1 muistoon -- 9 ja 8 on 17, sihen 7 on\n24, sihen 9 on 33, sihen 8 on 41, sihen 1 muistosta on 42; 2 alle, 4\nmuistoon -- 9 ja 8 on 17, sihen 9 on 26, sihen 4 muistosta on 30; 0\nalle, 3 muistoon -- 3 ja 5 on 8, sihen 4 on 12, sihen 5 on 17, sihen\n3 muistosta on 20; 0 alle, 2 muistoon 9 ja 2 muistosta on 11; 11 alle.\n\nWielä parempi visseys eli _todistaja_ saadaan, jos seuraavan\nottolaskun avulla yksi luotosluku pois otetaan summasta. Sen, mikä\njääpi, pitää sitte olla yhtäsuuren, kun se toinen luotosluku eli\nkaikki toiset yhtehensä, jos niitä on usiampia. Sillä 3+5=8 ja 8-5=3,\n8-3=5, s.o. koska 3 ja 5 on 8, niin jääpi, jos otetaan 5 8:sasta 3\njäljelle ja jos otetaan 3 8:sasta 5 jälille. -- Kaksosviivat = ovat\naina yhtäsuuruuden merkkinä.\n\nNyt seuraa muutamia esimerkkejä luoton tarpeellisuudesta, joista\nvasta-alkaja paremmaksi harjaantumiseksensa kokekoon selvän saada.\n\n1) Antin on saamista Eskolta 175 ruplaa, Heikiltä 1550, Laurilta\n84, Matilta 345, niin laskepa paljoko nämät saamiset yhtenä summana\ntekemät. -- Wastaus: 2154 ruplaa.\n\n2) Wiisi osallista ovat yhteisen laivan teettäneet. Sihen menetti\nyksi 2405 riksiä, toinen 3050, kolmas 900, neljäs 1790, viides 775;\npaljoko maksaa koko laiva? -- W. 8920 riksiä.\n\n3) Suota ojittaessa meni 75 päivätyötä, kuokkiessa 120, polttaessa 8,\naidatessa 102, kyntäessä 9; montako päivätyötä kaikkinansa? -- W. 314.\n\n4) Rikas mies testamenttasi sisarellensa 49500 ruplaa, sisarensa\npojalle 12000, veljellensä 19050, kahdelle veljensä pojalle,\nkummallenki 5000, uudeksi koulunrakennukseksi 4500, vaivaisille 350,\nkolmelle trengillensä, kullenki 75, kolmelle piiallensa, kullenki 45;\npaljoko tekee kaikki tämä yhteensä? W. 95760.\n\n5) Huoneen rakennuksessa makso hirret 340 ruplaa, perustus 112,\nsalvos 106, sisällys 283, muurit 175, maalaus 89; paljoko maksaa koko\nsemmoinen huone? W. 1105 ruplaa.\n\n6) Kuningas luki armeiansa sodasta palaten ja sitä oli 435907\njalkamiestä, 68840 hevosniekkaa, 29088 laivamiestä ja siukkoja 750;\npaljoko oli vielä sotaväkeä elossa? -- W. 534585 henkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtosta yksimääräisissä.\n\nOtossa on kolme lukua, _vähettävä_ (minuendus), josta jotain otetaan,\n_otettava_ (subtrahendus), se joka siitä otetaan, _jääpä_, (rest)\nse joka ylijääpi. Näistä kirjoitetaan esinnä _vähettävä_, sen alle\n_otettava_, niiden alle vedetään viiva ja viivan alle kirjoitetaan\n_jääpä_. Samate kun luotossaki asetetaan ottolaskussa vähettävän ja\notettavan laskimet loppupäästä pitäen kohdalleen toinen toistensa\nalle niin kauas, kun niitä kestää. Jos esimerkiksi jollain olisi\n648 tynnyriä eloa ja siitä pitäis pois annettaman 324 tynn., niin\nkysytään paljoko hänelle itselle jääpi. Tässä esimerkissä on 648\nvähettävä, 324 otettava, vaan jääpä on haettava. Tämä löytään sillä\ntavalla, että edellä annetun neuon jälkeen vähettävä 648 ja otettava\n324 kirjoitetaan alatusten, vedetään viiva ja ruvetaan jääpää\nhakemaan, niinkun seuraavasta esimerkistä on nähtävä.\n\n    vähettävä  648\n    otettava   324\n    jääpä      324\n\nSano: 4 pois 8:sasta jääpi 4; 2 pois 4:stä jääpi 2; 3 pois 6:sta\njääpi 3. Nämät jääneet 4, 2, 3 kirjoitetaan suorastaan viivan alle\nniiden laskinten kohdalle, joista saatiin. Sillä tavalla saadaan\njääpä 324.\n\n1. Muistutus. Syy sihen, että loppulaskimet ja sen edelliset niin\nkauas, kun niitä kestää, sekä luotossa että otossa, asetetaan\nkohdalleen toinen toistensa alle, on se, että ainoastaan sillä\ntavalla yksikät tulevat yksikkäin, kymmenet kymmenien, sadat\nsatojen, tuhannet tuhanten jne alle. Sillä, niinkun siitä jo ennen\non mainittu, merkitsee itsekunki luvun loppulaskin yksiköitä, sen\nedellinen kymmeniä, kolmas lopusta pitäen satoja, neljäs tuhansia,\nviides kymmeniä tuhansia jne.\n\n2. Muist. Jos otettavassa luvussa joku laskin on suurempi, kun sen\nkohdallinen laskin vähettävässä, niin on mahdoton asia sitä siitä\nottaa, koska ei mistään taita enempätä ottaa, kun siinä itsessä\nlöytyy. Sentähden täytyy sihen lainata 1 edellisestä laskimesta, joka\n1 tähän siaan muutettuna tekee 10, koska itsekunki edellisen sian\nlaskimilla on kymmenen kertaa suurempi arvo, kun laskimilla kohta\njälkeen seuraamassa siassa. Jos esimerk. 4236:sta riksistä otetaan\n467 riksiä, niin toimitetaan lasku tällä tavalla:\n\n    vähettävä  4236\n    otettava   467\n    jääpä      3769\n\nSano: 7 pois 6:sta on mahdoton. Sentähden lainaa edellisestä\nlaskimesta 1 ja merkitse samassa, että se nyt on yhtä pienempi. Tämä\n1 tekee jälkeisessä siassa 10 ja kun siinä ennestään oli 6, niin on\nsiinä nyt lainan kanssa yhteensä 16, josta kun otat 7, jääpi 9 viivan\nalle pantavaksi. Sano sitte 6 pois 2:sta (ei 3:sta, koska siitä on\n1 lainattu), on mahdoton, sentähden lainaa edellisestä laskimesta 1\ns.o. 10 ja sano 6 pois 12:sta jääpi 6; pane 6 viivan alle. Sitte: 4\npois 1:stä (ei 2:sta) on mahdoton. Sentähden lainaa sihenki 1 s.o. 10\nedellisestä ja sano 4 pois 11:sta jääpi 7, joka 7 taas pannaan viivan\nalle. Ensimmäinen laskin vähettävässä tulisi nyt sillänsä viivan alle\nmuutettavaksi, koska otettavassa ei ole yhtään laskinta sen alla,\nvaan kun samasta laskimesta 4 oli 1 pois lainattu, niin käypi se\nnyt 3:na ja muutetaan niin viivan alle. Jos olisi vielä usiampataki\nlaskinta vähettävässä, niin muutettaisi neki viivan alle.\n\n3. Muist. Kullaki kerralla, kun jostaan edellisestä laskimesta 1\nlainataan jälkeiseen, pitää laina merkittämän muistoksi, että sama\nedellinen laskin, kun sihen tullaan, on yhtä pienempi. Merkitseminen\ntehdään näin:\n\n    vähetää   3245\n    otettava  1338\n    jääpä     1907\n\nSano: 8 pois 15:sta jääpi 7 viivan alle; 3 pois 3:sta jääpi 0;\n3 pois 12 jääpi 9; 1 pois 2:sta jääpi 1. Syy sihen, minkätähden\nsanottin 15:sta 3:sta, 12:sta, 2:sta, eikä 5:sta 4:stä, 2:sta, 3:sta,\nkun laskimet muuten ovat vähettävässä luvussa, on nähtävä 2:sta\nmuistutuksesta.\n\n4. Muist. Jos vähettävässä löytyy joku tyhjykkä (0) ja siitä tulisi\njoku muu laskin otettavaksi, niin arvattavasti pitää sihenki 1\nedellisestä laskimesta lainattaman, jonka kautta se tulee 10:ksi,\nesimerk.\n\n    vähettävä  306\n    otettava   234\n    jääpä       72.\n\nSano: 4 pois 6:sta jääpi 2; 3 pois 10:stä jääpi 7.\n\n5. Muist. Koska jostain tyhjäykästä tulisi jälkeiseen laskimeen 1\nlainattavaksi, niin pitää esinnä sihen itseen 1 sen edellisestä\nlaskimesta lainattaman, niin että tulee 10:ksi, josta sitte taitaan\nlaina antaa. Jos tyhjyköitä taas on usiampia perätysten, niin\nlainataan sihen ensimmäiseen niistä vieressä olevasta arvollisesta\nlaskimesta, siitä sitte toiseen, siitä kolmanteen jne viimeiseen\nasti. Niin tulevat tyhjykät merkityksi ja semmoisina tekevät ne 10-1\ns.o. 9. Se on siitäki nähtävä, että niin tapahtuu, jos esimerk. otat\n1:den pois 1000:sta ja sanot 1 pois O:stä on mahdoton, jonkatähden\nlainaat sihen edellisestä laskimesta. Waan kun seki ja vielä senki\nedellinen on 0, niin lainaat sihen ensimmäiseen 1:den ja merkitset\n1'000, siitä sitte toiseen 0:kään 1'0'00, siitä kolmanteen ja\nmerkitset 10'0'0, taikka\n\n    vähettävä  1000\n    otettava      1\n    jääpä       999\n\nSano: 1 pois 10:sta, jääpi 9; 0 (10-1) s.o. 9 muutetaan sillänsä\nviivan alle niin monta kun niitä on, koska niistä tässä esimerkissä\nei ole mitään otettavaa. Niin ovat ne kaikkia 9:ksiä ja ensimmäinen\nlaskin 1 on jo kokonansa lainan kautta seuraavaan 0:kään kadonnut.\n\n6. muist. Todistaja ottolaskussa saadaan sillä, että jääpä ja\notettava luotetaan yhteen. Summan niistä pitää tuleman yhtäsuureksi\nkoko vähettävän kanssa, sillä 8-5=3 ja 5+3=8, taikka\n\n                                  Todistaja.\n    vähettävä  312       luotettavat |  178\n    otettava   134                   |  134\n    jääpä      178               Summa  312\n\nEsimerkkejä.\n\n1) Porvari makso voista 2540 riksiä ja sai siitä 3020; paljoko tuli\nvoittoa? -- Wastaus 480 riksiä.\n\n2) Antti möi talonsa 2850 ruplaan ja oli maksanut siitä 3750; paljoko\nkadotti? -- W. 900 ruplaa.\n\n3) Ensimmäinen Kristinusko luetaan tulleeksi v. 1156 Suomeen ja nyt\non vuosi 1839; montako vuotta on siis siitä ajasta kulunut? -- W. 683\nvuotta.\n\n4) Laivassa oli eloa 5000 tynnyriä, haaksirikon jälkeen korjattiin\nsiitä 3760; paljoko oli mennyt hukkaan? -- W. 1240 tynn.\n\n5) Sotamiehiä oli mennessä 32500 henkeä, palatessa ei kun 11678;\nmontako oli heistä sotaan jäänyt? -- W. 20822 henkeä.\n\n6) Wanhako on nyt v. 1839 se mies, joka syntyi v. 1745? -- W. 94\nvuotta.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Huhtikuulta.\n\n\n\n\nLaskuopista.\n\n(Lisää Maaliskuun osaan.)\n\n\nKerrosta yksimääräisissä.\n\nKerrossa on 2 tiettyä lukua: _Kerrottava_ (Multiplicandus) ja\n_Kertoja_ (Multiplicator); kolmas luku, _Kertoma_ (Product),\non haettava. Kerrottavaksi mainitaan sitä lukua, joka pitää\nmonikertaiseksi tehtämän; kertoja on se, joka osottaa, kuinka\nmonikertaiseksi kerrottava pitää tehtämän ja kertoma se uusi\nmonikertainen luku. Jos esimerk. 4 pitäis tehtämän 3 kertaiseksi,\njoka tekee 12, niin on tässä 4 kerrottava, 3 kertoja ja 12 kertoma.\nKerrottava ja kertoja kutsutaan myös yhteisellä nimellä Kerroksiksi\neli Kerrosluvuiksi (Factores).\n\nEnnenkun suurempia lukuja taitaan toistensa kanssa kertoa, on\ntarpeellinen ulkomuistiksi lukea seuraava _Laskinkerto eli\nKerrantaulu_ (Tabula multiplicatoinis).\n\n    2 x 2 = 4       4 x 4 = 16      6 x 6 = 36\n    2 x 3 = 6       4 x 5 = 20      6 x 7 = 42\n    2 x 4 = 8       4 x 6 = 24      6 x 8 = 48\n    2 x 5 = 10      4 x 7 = 28      6 x 9 = 54\n    2 x 6 = 12      4 x 8 = 32         ---\n    2 x 7 = 14      4 x 9 = 36      7 x 7 = 49\n    2 x 8 = 16         ---          7 x 8 = 56\n    2 x 9 = 18      5 x 5 = 25      7 x 9 = 63\n    3 x 5 = 15      5 x 6 = 30         ---\n    5 x 7 = 35      5 x 7 = 35      8 x 8 = 64\n    5 x 8 = 40      5 x 8 = 40      9 x 9 = 81\n    5 x 9 = 45      5 x 9 = 45         ---\n       ---             ---          9 x 9 = 81\n    3 x 3 = 9       6 x 6 = 36\n    3 x 4 = 12      6 x 7 = 42\n    3 x 5 = 15      6 x 8 = 48\n    3 x 6 = 18      6 x 9 = 54\n    3 x 7 = 21\n    3 x 8 = 24\n\nTätä laskinkertoa, jonka kukin helposti saattaa itsistänsäkki\nmiettiä, luetaan seuraavalla taivalla, siksi että se tarkasti ulkoa\nmuistetaan. _Sano_: 2 kahta tekee 4, 2 kolmea t. 6, 2 neljää 8, 2\nviittå 10, 2 kuutta 12, 2 seitsemää 14, 2 kahdeksaa 16, 2 yhdeksää\n18. -- Sitte samalla taivalla 3:en, 4, 5 jne kanssa, nimittäin 3\nkolmea tekee 9, 3 neljää 12 jne.\n\nUsein kyllä tarvitaan myös tietää, mitä 2 yhtä, 3 kahta, 4 yhtä,\nkahta ja kolmea, 5 yhtä, kahta, kolmea jne tekevät. Se tieto\nhuokiasti saadaanki tästä samasta laskinkerrosta; sillä, esimerk., 3\nkahta tekee saman kun 2 kolmea, 6 neljää saman kun 4 kuutta, 8 viittä\nsaman kun 5 kahdeksaa, ja niin kaikissa semmoisissa tapauksissa.\n\nKerrossa asetetaan myös kerrosluvut alatusten, laskin laskimen alle,\nniin että loppulaskimet tulevat kohdalleen; sitte vedetään viiva\nalle, kerrotaan ja viivan alle kirjoitetaan kertoma.\n\nJos nyt kertojassa on ainoastaan yksi laskin, ei ole mitään muuta\nvaariin otettavaa; mutta jos siinä on usiampia laskimia, kerrotaan\nniillä itsekullakin erittäin ja saadaan viivan alle niin monta\nWälikertomaa eli Wälilukua, kuin kertojassa on laskinta. Näiden\nvälilukuin loppulaskimet pitää aina tarkasti asetettaman sen\nlaskimen kohdalle kertojassa, jonka kautta saivat alkunsa. Kuin\njokaisella kertojan laskimella on kerrottu, vedetään välilukuin alle\ntoinen viiva ja ne luotetaan yhteen sillä asemellansa, jossa ovat.\nNiiden summa on nyt se haettu yhteinen kertoma. Se on yksi, kumpi\nkerrosluvuista pannaan päälle, kumpi alle, mutta tavallisesti pannaan\nkuitenki pienempi alle; esimerkiksi, jos tahdotaan tietää, kuinka\nmonta killinkiä 234 riksiä tekevät, niin kirjoitetaan ja lasketaan\nseuraavalla tavalla:\n\n    kerrottava  234\n    kertoja      48\n               1872\n               936\n    kertoma   11232\n\nSano: 8 neljää tekee 32, joista 2 viivan alle ja 3 muistoon; 8 kolmea\n24 ja 3 muistosta 27, 7 alle ja 2 muistoon; 8 kahta 16 ja 2 muistosta\n18, molemmat viivan alle. -- Nyt on 8:lla kerrottava luku lopusta\nalkuun asti kerrottu; se sama pitää myös 4:lla tehtämän, sanoen: 4\nneljää tekee 16, 6 alle ja 1 muistoon; 4 kolmea 12 ja 1 muistosta\n13, 3 alle ja 1 muistoon; 4 kahta 8 ja 1 muistosta 9, 9 alle. Sitte\nvedetään uusi viiva ja luvut molempain viivain välissä luotetaan\nsillä asemellansa, jossa ovat. Niin nousee killinkiä 11232.\n\nKoska tyhjykällä itsestänsä ei ole mitään arvoa, on se tietty, että,\njos sen kertoo kuinka suurella luvulla tahansa, eli sillä kuinka\nsuuren luvun, siitä ei kartu mitään; sillä jos tyhjän ottaa kuinka\nmonta kertaa, on se ainaki tyhjä, ja jos suurtaki lukua ei kertaakaan\noteta, siitä myös ei saada mitään. Kuitenkaan ei saada arvollisten\nlaskimien välissä eli perässä olevia tyhjyköitä peräti vaarin\nottamatta jättää, ja niitä saatetaan kertoessa käyttää niinkuin\nmuitaki laskimia; esimerk.\n\n    kerrottava  13040\n    kertoja      4060\n                00000\n               78240\n              00000\n             52160\n    kert.    52942400\n\n_Sano_: 0 tyhjykkää (se on, 0 ei kertaakaan) tekee 0 (s.o., ei tee\nmitään), siis 0 viivan alle; 0 neljää tekee 0, 0 viivan alle. Samalla\nlailla kerrottua myös seuraavat kerrottavan laskimet, 0, 3 ja 1,\nhavataan, että tähän välikertomaan saadaan ainoastaan tyhjyköitä.\nSamaten kerrottua seuraavilla kertojan laskimilla saadaan viivan alle\nyhteensä neljä välilukua, jotka yhteen luotetuina antavat sen haetun\nyhteisen kertoman, 52,942400. Mutta kuinka tyhjyköitä kertoessa\nkuitenki paraiten käytetään näyttävät seuraavat muistutukset.\n\n1. Muistutus. Kaikki tyhjykät, jotka jommankumman kerrosluvun\nloppupäässä omat, saadaan kerroissa jättää pois, kun vaan sitte\nkertoma lisätään niin monella tyhjykällä, kun kerroksista yhteensä on\ntullut pois jätetyksi. Jos esimerk. 4800 kerrotaan 300:n kanssa niin\nheitetään 2 tyhjykkää kummastaki, eli yhteensä 4 tyhjykkää pois ja\nkerrotaan:\n\n    kerrottava  48\n    kertoja      3\n    kertoma    1440000\n\nSano: 3 kahdeksata t. 24, 4 alle ja 2 muistoon; 3 neljää 12 ja\n2 muistosta 14, 14 alle. Sittä lisätään se saatu kertoma 4:llä\ntyhjykällä ja niin saadan koko kertoma 1440000.\n\n2. Muist. Jos kertojaluvun keskellä on tyhjyköitä, niin mennään ne\nilman niillä kertomatta yli, sillä niistä ei kuitenkaan tulisi kun\ntyhjyköitä esimerk.\n\n    kerrottava  23746\n    kertoja      4007\n               166222\n             94984\n    kertoma  95150222\n\n_Sano_: 7 kuutta t. 42, 2 alle 4 muistoon; 7 neljää 28 ja 4 muistosta\n32, 2 alle 3 muistoon; 7 seitsemää 49 ja 3 muistosta 52, 2 alle ja 5\nmuistoon; 7 kolmea 21 ja 5 muistosta 26, 6 alle 2 muistoon; 7 kahta\n14 ja 2 muistosta 16, 16 alle. Sittä mennään molemmat tyhjykät sivu\nja ruvetaan 4:lla, joka niiden jälkeen on ensimmäinen arvollinen\nlaskin kertojassa, sanomaan: 4 kuutta tekee 24, 4 alle 2 muistoon; 4\nneljää 16 ja 2 muistosta 18, 8 alle ja 1 muistoon; 4 seitsemää 28 ja\n1 muistosta 29, 9 alle ja 2 muistoon; 4 kolmea 12 ja 2 muistosta 14,\n4 alle ja 1 muistoon; 4 kahta 8 ja 1 muistosta 9, 9 alle. Luota sitte.\n\n3. Muist. Paras on sillä järjestyksellä kertoa, että ensin tulee\nkertojan loppulaskimella, sittä sen edellisillä, sitä myöten kun\novat kerrottavaksi, vaikk'ei olekkaan se juuri välttämättömästi\ntarpeellinen; kerrottava sitä vasten pitää aina loppupäästä\nalotettaman ja niin laskin laskimelta läpi mentämän.\n\nEsimerkkejä.\n\n1) Paljoko tulisi se vuoden eli 365 päivän sisässä kulkemaan, joka\nkulkisi joka päivä 18 peninkuormaa? -- Wastaus 6570 peninkuormaa.\n\n2) Montako päivää on sitte Kristuksen syntymää kulunut? -- W. 670870\n(vuoden 1838 loppuun asti ilman karkauspäivittä).\n\n3) Montako äyriä on 1000 riksissä? -- W. 576000 (Tässä pitää esinnä\n1000 rks kerrottaman 48, niin saadaan killinkiluku, joka sittä\nuudelleen kerrotaan 12 kanssa äyriksi).\n\n4) Montako luotia on 1000 leiviskässä? -- W. 640000. (Tässä kerrotaan\nensin 20:llä nauloiksi ja naulat 32:lla luodeiksi).\n\n5) Kuinka monta kyynärää tekee 150 penikuormaa kun yhdessä penik. on\n18000? -- W. 2700000 kyyn.\n\n6) Mitä tekee 456 hopiaruplaa paperissa, koska 1 hopiarupla tekee 3\npaperiruplaa? -- W. 1368 rpl.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaosta yksimääräisissä.\n\nJaossa on kaksi tiettyä lukua, _Jaettava_ (Dividendus) ja _Jakaja_\n(Divisor); kolmas luku, _Osuus_ (Qvot), on haettava. Näistä\nkirjoitetaan esinnä jaettava, sitte vedetään pysty viiva, sen\njälkeen kirjoitetaan jakaja, ja jakajan alle vedetään toinen viiva.\nJos esimerk. 369 riksiä pitäisi 3 osaan jaettaman, niin on tässä\ntapauksessa 369 jaettava, 3 jakaja, jotka asetetaan ja lasketaan\nseuraavalla tavalla:\n\n    369|3__\n        123\n\n_Sano_: 3 (jakaja) 3:meen (ensimmäiseen laskimeen jaettavassa) menee\n1 kerran, pistä 1 osuuteen viivan alle; 3 6:teen (toiseen laskimeen\njaettavassa) menee 2 kertaa, 2 osuuteen; 3 9:ksään menee 3 kertaa, 3\nosuuteen. Niin saatiin osuuteen 123 joka on kolmasosa 369 sta.\n\n1. Muistutus. Jos jakaja ei mene jaettavan itsekuhunki laskimeen\nerittäin, niin otetaan näistä usiampaa, jotta menee, esimerkiksi:\n\n    jaettava 1236|6__ jakaja\n                  206 osuus\n\nSano: 6 1:teen ei mene, jonka tähden otetaan seuraava laskin 2\nkanssa, ja sanotaan: 6 12:sta menee 2 kertaa, 2 osuuteen; 6 3:meen ei\nmene, jonka tähden pannaan 0 osuuteen ja otetaan seuraava 6, sanoen:\n6 36:teen menee 6 kertaa osuuteen. Näin saatiin osuus 206, joka on\nkuudes osa 1236:sta.\n\n2. Muist. Edellisestä muist. nähtiin, että kun 6 ei mennyt 3:meen,\npantiin 0 osuuteen; niin pitää ainaki tehtämän, kun jakaja ei mene,\npaitsi ensimmäisessä jaettavan laskimessa, jossa sitä ei tavoita,\nkoska 0 siinä tapauksessa tulisi osuusluvun alkuun ja 0 kunki luvun\nalussa on joutava, ei mitään merkitsevä.\n\nEsimerkki vielä siitä asiasta:\n\n    jaettava 3240|5__ jakaja\n             30   648 osuus\n              24\n              20\n               40\n               40\n\n_Sano_: 5 32:teen menee 6 kertaa, 6 osuuteen ja 30, jonka 5 6:tta\nteki, 32:n alle. Sitte vedetään viiva ja otetaan 30 32:desta, josta\njääpi 2. Tämän 2:den viereen alasmuutetaan jaettavasta seuraava 4,\njotta tulee olemaan 24. Sitte sanotaan: 5 24:jään menee 4 kertaa, 4\nosuuteen ja 4 5:ttä, s.o. 20, 24:n alle. Wiiva näiden alle ja sitte\notetaan 20 24:stä, jääpi 4. Sen viereen alas muutetaan seuraava 0\njaettavasta ja sanotaan: 5 40:neen menee 8 kertaa, 8 osuuteen. Wiides\nosa 3240:stä on siis 648.\n\n3. Muist. Jos jaettavassa on tyhjyköitä, niin menetetään niiden\nkanssa samalla tavalla, esimerkiksi:\n\n    jaettava 30000|4___ jakaja\n             28    7500 osuus\n              20\n              20\n\n_Sano_: 4 30:neen menee 7 kertaa, 7 osuuteen ja 28, jonka 4 7:mää\nteki, 30:n alle; 28 pois 30:sta, jääpi 2, ja seuraava jaettavan\nlaskin 0 viereen; 4 20:neen 5 kertaa, 5 osuuteen ja 5x4, s.o. 20,\n20:n alle; 20 pois 20:stä, ei jää mitään. Nyt jäi 2 tyhjykkää\njaettavaan ja niihin menee kumpaseenkin 4 0 kertaa, jonka tähden\ntulee 2 tyhjykkää osuuteenki pantavaksi sillä kun jakaja kerran on\njaettavan ensimmäiseen eli ensimmäisiin laskimiin kerrottu, niin\nsitte tulee joka laskimesta, kun jaettavassa löytyy niiden jälkeen\nyksi laskin välttämättömästi osuutteenki.\n\n4. Muist. Jos jakajassa on usiampaa laskinta, niin toimitetaan\nsiinäki tapauksessa jako samalla tavalla, esimerkiksi:\n\n    jaettava 7872|32_ jakaja\n             64   246 osuus\n             147\n             128\n              192\n              192\n\nSano: 32 78:saan 2 kertaa, 2 osuuteen ja 2 kertaa 32, s.o. 64,\n78:n alle; 64 pois 78:sasta, jääpi 14, joiden viereen jaettavasta\nalasmuutetaan 7; 32 147:mään 4 kertaa, 4 osuuteen ja 32x4, s.o. 128,\n147:n alle; 128 pois 147:sta, jääpi 192, johon 32 menee tasalleen 6\nkertaa, 6 osuuteen.\n\n5. Muist. Useinki jääpi jaettavasta joku osa yli, jota ei taita\ntasalleen jakaa, koska on pienempi, kun jakajaluku. Semmoinen jääpä\ntaitaan tehdä pienemmiksi osiksi, puoliksi, neljiksi osiksi jne ja\nsitte jaettaa, esimerk.\n\n    jaettava 3804|25_ jakaja\n             25   152 osuus\n             130\n             125\n               54\n               50\n                4\n\nSano: 25 38:aan 1 kerta 1 osuuteen ja 1x25 38:n alle; 25 pois 38:sta,\njääpi 13, ja 0 muutetaan alas; 25 130:neen 5 kertaa, 6 osuuteen ja\n5x25, s.o. 125, 130:n alle; 125 pois 130:stä, jääpi 5, ja 4 muutetaan\nalas; 25 54:jään 2 kertaa, 2 osuuteen ja 2x25 s.o. 50, 54:n alle, 50\npois 54:jästä, jääpi 4, jonka viereen ei enää ole mitään jaettavasta\nmuutettavaa. Jos olis 1 jäänyt, niin olis 25 siitä saanut jokainen\n25:dennen osan. Waan nyt jäi 4 sen vertaa, jonka tähden 25 siitä\nsaapi 4 25:tta osaa, s.o. ja koko osuus tulee olemaan 152 4/25. Jos\nolisi nämät jääpää 4 olleet riksiä, ruplia, leivisköitä eli muita\nsemmoisia, olisi ne taittu kertoa luvuilla 48, 100, 20 jne ja saatu\nkillingeiksi, kopeikoiksi, nauloiksi jne, jotka sitte olisi voitu\ntavallisella keinolla 25 välillä jakaa.\n\n6. Muist. Erehtymisen välttämiseksi on hyvä sekä kohta alusta\nmerkitä jaettavassa luvussa ne laskimet, joihin jakaja ensimmäisen\nkerran menee, ja sitte joka kerralla merkitä se alasmuutettava\nlaskin, ett'ei sitä sivumentäisi taikka kahdesti'ki vaan muuten\nalasmuutettaisi, esimerk.\n\n    jaettava 54068834|836__ jakaja\n             5016     64675 osuus\n              3908\n              3344\n               5648\n               5016\n                6323\n                5852\n                 4714\n                 4180\n           jääpä  534\n\nMerkitse nyt kohta 3 laskinta erille jaettavasta, koska jakajassa\non 3 laskinta ja sano: 836 540:neen ei mene, jonka tähden merkitse\n4:jäski ja sano: 836 5406:teen menee 6 kertaa ja tekee 5016; jääpi\n390, joiden viereen muutetaan jaettavasta 8 ja merkitään samassa,\nettä nyt on se muutettu; 836 3908:saan menee 4 kertaa ja tekee 3344;\njääpä on 564 ja toinen 8 alas muutetaan ja merkitään; 836 5648:saan\nmenee 6 kertaa ja tekee 5016; jääpä 632 ja 3 alas jne.\n\n7. Muist. Jos sekä jaettavan että jakajan perässä on tyhjyköitä, niin\nsaa niistä yhtä monta kummastaki pois jättää ja osuus tulee kuitenki,\nkun pitää.\n\nEsimerkkejä.\n\n1) 6 henkeä ovat yhteensä kaivaneet 1548 syltää ojaa, paljoko tulee\nkunki osaksi? -- Wast. 258 syltää.\n\n2) Montako naulaa tekee 1000 luotia? -- W. 31 naulaa ja 8 luotia.\n(Tässä tulee jaettavaksi 32:n kanssa, koska naulassa on 32 luotia).\n\n3) Montako riksiä tulee 1000 killingistä? -- W. 20 riksiä ja 40 kill.\n(Tässä on 48 jakaja).\n\n4) 30500 ruplaa tulee jaettavaksi 36:n osallisen välillä, paljoko saa\nkukin? W. 847 ruplaa 22 2/9 kopeikkaa.\n\n5) Montako tynnyriä tulee 2460 kapasta? -- W. 82 tynnyriä. (Jaetaan 30\nkanssa).\n\n6) 500 tynnyriä pitäisi jakaa 55 köyhän välillä, paljoko tulee\nkullenki osaksi? -- W. 9 tynnyriä, 2 kappaa, ja 40 kappaa jäävi\nsitteki yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Jälkisana_. Paljo puuttuvainen on tämä kokeemme laskuopissa sekä\nitse asian vaikeuden että oman taidottomuutemme puolesta. Jos\njoku talonpojista kuitenki tahtoisi tässä neuotuita laskukeinoja\nopettella, niin menköön herrasmiehiltä kysymään, mitä ei ymmärrä;\nsuusanalla ovat paljo huokiammat sekä opettaa että oppia. -- Ilman\nmuita puuttuvuaisuuksia on todistajat kerrossa ja jaossa unehtuneet\npois. Kerrossa on todistaja saatava, jos kertoma jaetaan jommankumman\nkerrosluvun kanssa ja osuus tulee yhtäsuureksi sen toisen kerroksen\nkanssa; jaon todistaa se, että jakaja kerrotaan osuuden kanssa, josta\nkertoma pitää tulla yhtäsuureksi, kun jaettava luku oli.\n\n\n\n\nRunoista.\n\n\nSuomen kansan runotaidosta on jo kyllä ennen kirjoitettu ja\ntässäki kirjassa (katso Mehil. Kesäkuulta 1836 ynnä muualla). On\nmyös siitä mainittu, kuinka runotaito halki tuhansien vuosien,\nhamasta Wäinämöisen ajoista näihin aikoihin asti, on säilynyt ja\nvielä nykysinäki päivinä voimassaan pysyy Suomessa paremmin, kun\nmissään muussa meillä tutussa maailman kansassa. Mikä ääretön\npaljous eikö liene'ki koko sillä ajalla runoja syntynyt ja jälle\nhävinnyt! Ainoastaan nykysemmänki kansan tekemistä runoista tulisi\njo suuri kirja, jos ne kaikki yhteen kokoon präntättäisiin, niinkun\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran huolella toivommaki tapahtuvan.\nSillä ehkä niistäki enin osa tiettävästi on hävinnyt, ett'ei ole\nkirjoitetuksikaan, saati präntätyksi, tullut, niin löytyy kuitenki\nsiellä täällä kirjoissa paljo säilytettyjäki. Niiden lisäksi panemma\nnyt joita kuita uusia tämän Kuun ja ehkä vielä toisenki osassa.\nWalitsemma myös eripaikoista koottuja ikääskun näytteheksi, kuinka\nkussaki runotaito vielä on tavattava.\n\n\n    Tietäjän runo.\n\n    Täss on laulu laitettuna,\n    Wirsi tehty tietäjistä,\n    Koottu konstista pahoista;\n    Johon on alku aivottuna,\n    Pantu Paavalin sanoista:           5\n    _Aika on unesta nosta,\n    Ylös synnistä syvästä,\n    Jalon tuntohon Jumalan,\n    Pelkohon pyhimmän Herran_.\n    Wiel' on nuotti nouettuna,        10\n    Runokirjasta katsottu,\n    Pantu muistoksi pahoille,\n    Kuink' on usko uuistettu\n    Kautta kaunihin Jumalan;\n    Jost' on kirjat kirjoitettu,      15\n    Raamatutki räntättynä,\n    Wiel' on pantuna papitki,\n    Opettajat annettuna;\n    Jotka aina ilmoittavat,\n    Paljo suullansa puhuvat,          20\n    Julkisen Jumalan töistä;\n    Joka on tehnyt tietäjätki,\n    Welhonoiat valmistanna,\n    Ensisti Egyptin maalla,\n    Niinkun Mooses mainitsepi,        25\n    Joita palveli pakana,\n    Kurja mieleltä kuningas,\n    Pharaoni voimallinen. --\n    Siellä ihmiset sikisi,\n    Lisäntyivät Luojan lapset,        30\n    Kasvo kansa kauhiasti,\n    Waikka orjana olivat,\n    Wallan alla vaikiasti,\n    Tämän ilkiän opissa,\n    Konnan koulussa kovassa.          35\n\n    Waan mitä valitan vielä\n    Tästä turhasta tavasta;\n    Nyt on tullut tietomiehet,\n    Noiat nossehet sekaamme,\n    Surkialla Suomenmaalla,           40\n    Ilkeistä ihmisistä;\n    Jotka käyvät kerkiästi,\n    Läpi maata matkustavat,\n    Käyvät kahella jalalla,\n    Wiettelevät viekkahimmat,         45\n    Julkisen Jumalan töillä,\n    Tekemässä terveyttä.\n\n    Muoto on miehellä mokoma\n    Niinkun pienellä pirulla,\n    Köyhä katsanto peräti;            50\n    Ryysyt on rymännäköset,\n    Nuttu nuoralla siottu,\n    Sekä vyöllä vahvistettu,\n    Ympärillä yhistetty;\n    Hajallinen hattu päässä,          55\n    Silmät liiaksi liassa;\n    Kengät on koivusta kolottu,\n    Tahi päästetty pajusta.\n    Saua käessä saatanalla,\n    Keppi koivusta kovasta,           60\n    Jolla tietä telkkäsevi,\n    Kulkevi kyliä myöten,\n    Elatusta etsimässä.\n\n    Koska pääsevi pihalle,\n    Koira haukkuvi kovasti,           65\n    Siitä tungeksen tupahan,\n    Lapset kanssa katselevat\n    Niinkun ihmettä isoa.\n    Siellä istuvi isäntä,\n    Pöyän päässä pöllöpäinen,         70\n    Halpa haltia talossa;\n    Rupiaa ravitsemahan,\n    Wiinat suuhun viskoavi,\n    Asettavi atrialle\n    Wietteliän viekkahimman,          75\n    Kosk' on ruoalla ravittu,\n    Wirvoitettu viinan kanssa\n    Kohta konstista puhuvi,\n    Itsiänsä ilmoittovi:\n    \"Ei nyt tartu tauti teihin,       80\n    Eikä kuulu kuolemata;\n    Täss' on konna kelvollinen,\n    Perkelien peljättäjä,\n    Alaspainaja pahojen.\"\n    Itse lausuvi isäntä               85\n    Wielä tälle vierahalle:\n    \"Jos olet ukko uskollinen,\n    Tässä työssä toimellinen,\n    Katso minulle karjasuolat,\n    Anna lepo lehmosille              90\n    Sekä heikoille hevoille\n    Wahvista vasikka lykky,\n    Laittelekkas lammaslauma!\n    Annan vielä viinat sulle\n    Totisesti toisen kerran,          95\n    Suuhusi suloset ryypyt,\n    Jotta pääsi pehmenevi,\n    Hautuvi hyvä hajusi.\"\n\n    Saatua lupasanoman,\n    Kohta konna kiiruhusti           100\n    Tarttuvi talossa työhön\n    Liihennäksen liiokselle,\n    Tungeksen tulisialle.\n    Ukko uskolla lukevi,\n    Wati varvattu käessä             105\n    Uusi kuppi kunnollinen,\n    Siinä on sisässä suolat,\n    Jotk' on karjalle katsottu,\n    Waimoväelle valmistettu,\n    Tauin tarttuvan varalle,         110\n    Sekä paiseille pahoille,\n    Ajoksille ankaroille.\n\n    Wiel' on virressä vähäsen\n    Koottuna Kokin pojalta:\n    Avatkanne ihmisraukat            115\n    Auki silmänne molemmat,\n    Näkemähän näitä töitä\n    Kirkkahassa katsannossa,\n    Kuinka suuttui suuri Luoja\n    Entisen Egyptin päälle;          120\n    Tästä turhasta tavasta\n    Kansan kauhian kaotti.\n    Saivat tietäjät tilansa,\n    Ween päälle velhonoiat,\n    Puolehen meren punasen.          125\n\n    Peljätkänne myös pakanat,\n    Tuota kansa kaikkityyni,\n    Kuinka kauhia kaotus,\n    Helvetiss' on hirvittävä;\n    Kuss' on kosto konstimiesten,    130\n    Palkka kaikille pahoille,\n    Walmistettu vaiva suuri,\n    Sia tehty tietäjille,\n    Jotka suoloja sukivat\n    Wain varvatun sisässä --         135\n    Muien terveeksi tekiät\n    Siellä istuvat itse'ki\n    Warsin vaivassa syvässä,\n    Hukkuneina helvetissä.\n    Wielä lauluni lopuksi,           140\n    Pienen virren päätökseksi,\n    Minä muille muistuttelen,\n    Isännille ilmoittelen:\n    \"Jos olet oikia isäntä,\n    Talon vanhin toimellinen,        145\n    Ele konstia kysele\n    Ele tutki tietäjiä,\n    Luku suloja suatse,\n    (Suolat on Jumala suonut\n    Ravinnoksi ruumihille).          150\n    Ota oppi oikiampi,\n    Pane päähäsi parempi.\n    Ku on taivaasta tarittu,\n    Kautta kaunihin Jumalan\n    Ihmisille ilmoitettu.            135\n    Lue kirjat kaikkinaiset,\n    Laula myös tämäki laulu,\n    Jos se sattuisi sinulle.\n    Osta raamattu rahalla,\n    Josta tutkit toisinansa,         160\n    Millon mielesi tekevi,\n    Julkisen Jumalan töitä,\n    Seka pieniä piruja.\n    Niin on mielesi ilonen,\n    Olet aina onnellinen,            165\n    Kuolet viimen kunnialla,\n    Tulet taivahan ilohon,\n    Joss' on rauha riemullinen,\n    Ilo tarjona iäti.\"\n\nJälkimaine. Tämä runo on Mylläri _Juhana Kokin_ tekemä Kerimäen\npitäjästä. Runo on asiata myöten tehty ja kuvailee osaavasti, missä\npimeydessä paikoin vieläki yhteinen kansa Suomessa elää. Wärsyssä\n59 mainittu saua nähdään tavallisesti loihtioitten kädessä, jonka\ntähden sitä heidän virkasauaksensa'ki usein sanotaan. Niinkun\nv. 102-112 lausutaan, lukeeki loihtia eli tietäjä tulisialla\nkumarruksissa pitkiä lukuja suolohin, joita sitte sanotaan katse\nsuoloiksi (katsotuiksi, luetoiksi suoloiksi) ja pidetään avullisina\nmoninaisissa taudeissa ja kohtauksissa. Olispa kyllä jo aika unesta\nnosta (v. 5) ja hyvinki mieleen panna mitä runoniekka (v. 144-163)\nmuistuttaa.\n\n(Lisää toiste.)\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Toukokuulta.\n\n\n\n\nRunoista.\n\n(Lisää Huhtikuun osaan.)\n\n\n          Kahviruno.\n\n           taikka\n\n     Wirsi kahvista katsottu\n     Runo ruoasta hyvästä:\n\n    Tämä kahvi kallis juoma\n    Ja raskas rahoin surma\n    Ensin alkoi Aasiassa,\n    Kasvoi maassa kaunihissa,\n    Pikkusissa pensahissa,             5\n    Pienten palkoin sisällä.\n    Näistä alkoivat osata\n    Keitteä jalomman juoman,\n    Jota herrat herkkunansa,\n    Siniviitat siivonansa,            10\n    Ensin keitit kestissänsä,\n    Sitte joivat joutessansa.\n\n    Sieltä Suomehen levisi;\n    Kulettivat kauppamiehet.\n    Heti kohta Suomen herrat          15\n    Tunsivat tämän hyväksi,\n    Jonka itse luoja laitti,\n    Sille sääylle sovitti,\n    Joll' on oppia otsassa,\n    Sekä nappia nutussa,              20\n    Housuissa hopiauuri,\n    Sekä selvät seinäkellot\n    Kaunihissa kammarissa,\n    Silmät saipulla sivitty,\n    Käet pesty puhtahaksi,            25\n    Kullat kiiltävät käsissä,\n    Sormissa kivet koriat,\n    Waimot silkissä sinissä,\n    Punasessa purpurassa.\n\n    Waan mitä valitan vielä          30\n    Kunniasta kuulun juoman,\n    Nyt on päässyt pienet pannut,\n    Wääräkaulat kattiloiksi,\n    Törkyturpainki tuvissa,\n    Likasilmäin liiuksilla.          35\n    Nyt on tehty teelusikat,\n    Kupit kaunihit kuvatut,\n    Rerakannut kanssa vielä,\n    Tungettu joka tupahan.\n    Tällä juomalla jalolla           40\n    Moni tuhlavi talonsa;\n    Wiepi viimeisen kopekan,\n    Kulettavi kauppiaalle,\n    Miehen velkahan vetävi.\n    Wiimen paukkavi vasara           45\n    Avisjoonissa aikalailla,\n    Kahvinjuojan kartanossa.\n    Wielä myötähän menisi\n    Talonpojissa paraissa,\n    Joill' on konnut kelvolliset,    50\n    Pellon pientaret laviat;\n    Waan kun juovat joutomiehet,\n    Sekä toisen torpparitki,\n    Likasilmät liiatenki,\n    Mustapartaset mokomat,           55\n    Ruman ruokansa välihin\n    Kumasevi kuulun juomam.\n    Tup' on tukien nojassa,\n    Karisnunna katto maahan,\n    Siltalattia lahonna,             60\n    Lapset lattiilla alasti.\n    Emännäll' on paikkapaita\n    Noen kanssa nyölättynä,\n    Kahvikattila käessä,\n    Toisessa sokuritoppa.            65\n    Isännällä huonot housut\n    Ja liian likaset silmät;\n    Suu on jäänyt siistimättä,\n    Parta on porossa piipun,\n    Sihen kahvin kaatelevi,          70\n    Turmelee hyvän tavaran;\n    Waikka vieähän vasikka,\n    Ainoa emännän lehmä,\n    Welan maksoksi monelta,\n    Ruunulle henkirahoista.          75\n\n    Enkä tuota ennen tiennyt,\n    Kuullut kasvoni ajassa,\n    Paljo maassa mainittavan;\n    Oli juomana olutta,\n    Ruokana rukiinen leipä,          80\n    Silakoita särpimenä,\n    Wiina vierahan varalla.\n    Keitto oli kuvusta kaalin,\n    Siin' oli sianlihoa,\n    Rokka raavahan lihasta           85\n    Tahi taikinan hapanta.\n    Pappilass' oli kahvipannu,\n    Seki vierahan varalla;\n    Waan ei löytty lukkarissa,\n    Eikä huonossa hovissa.           90\n    Emmä kahvia kaehi,\n    Enkä laita luojan töitä;\n    Kyll' on kahvi kaunis juoma,\n    Jalo ruumihin ravinto,\n    Paljo viinoa parempi,            95\n    Rommiaki raittihimpi.\n    Ei se päätä pyörryttele,\n    Eikä muuta miehen mieltä,\n    Sekä on siistinä talossa\n    Hyvän vierahan varalla;         100\n    Tekispä mieleni minunki,\n    Kaula kahvia palaisi\n    Aivan aamulla varahin,\n    Juur' heti herättyäni,\n    Waan on kumma kukkarossa,\n    Kauppamiehelle menetys.\n\n_Jälkimaine_. Tässäki Kerimäen pitäjässä talonpojalta ja kirkon\nkuudennusmieheltä _Petteri Makkoiselta_ tehdyssä runossa on kyllä\nvarteen otettavia muistutuksia. Mitä värsyissä 93-100 sanotaan, se\nkyllä on tosi asia. Suureksi voitoksi maakunnalle tapain siisteyden\nsuhteen ja kaikkinaisten turmellusten välttämiseksi yhteisessä\nelämässä olisi, jos ruvettaisi edes kahvia viinan ja rommin siasta\nnauttimaan, koska näitä kuitenkaan ei näy heitetyksi saatavan ilman\njotain siaista palkintoa. W. 20-23 nähdään, ett'ei Kerimäessä vielä\ntalonpoikanen sääty ole niin herrastunut, kun rantamailla ja monessa\nmuussa paikassa, joissa \"sit' ei vaatteista erota, mikä herra kuka\nnarri, kuka muita mestareja.\"\n\n\n    Koiranruno.\n\n    Koverasta koira juoksi,\n    Juoksi kohti Konnunnientä,\n    Juoksi Huovilan hoviin,\n    Rippu Riikolan pihoille,\n    Antti Luukosen alate,             5\n    Penttilän peräsin puolin,\n    Juoksi Tarnalan talohon.\n    Tuota Tarnanen tapasi,\n    Luuli suureksi sueksi,\n    Karhuksi kavehtivaksi.           10\n    Tapettihin Tarnalassa,\n    Suholassa surmattihin,\n    Henki läksi Heinosessa.\n\n    Mitäs nyt Pietari pitävi,\n    Kun on koissa koiran raato?      15\n    Tuo pitävi Pietarille:\n    Henkitorvi Heinoselle.\n    Ohvellen osa pitävi:\n    Takajalka Tarnaselle;\n    Paras vuitti Paavilalle:         20\n    Kohta koivet rukkasiksi.\n\n    Mitäpä tästä millen annan,\n    Kuta kullenki ojennan?\n    Äiää ei vähästä täyvy,\n    Yhen koiran kuoliosta;           25\n    Kylä on suuri, saalis pieni,\n    Talvi pitkä vierahiksi:\n    Mieli Mikko Laakkoselle\n    Mielen entisen lisäksi,\n    Rasvat Pekka Rautiolle,          30\n    Kuroselle kulkkutorvi,\n    Peräpaikat Pennaselle,\n    Rinta Riiko Tuupaselle,\n    Wäistölle vähä lihoa,\n    Waan ei Mitrolle mitänä.         25\n\n    Mitä nyt tästä millen annan,\n    Kuta kullenki ojennan?\n    Äiää ei vähästä täyvy,\n    Yhen koiran kuoliosta;\n    Kylä on suuri, saalis pieni,     40\n    Talvi pitkä vierahiksi:\n    Häntä Jussi Härköselle,\n    Saparo sanan sepälle,\n    Suhoselle suurta suuta,\n    Koiran leukoja kovia,            45\n    Jolla Riittoa repivi,\n    Hassitarta haukkoavi.\n\n_Jälkimaine_. _Olli Parviaiselta_ Luostarinvaaran kylästä\nIlomantsista. Minkä syyn tähden koiran lahjoja jakaessa mieli\nannettiin Mikko Laakkoselle ja suu sekä leuat Suhoselle, se on\nerittäin vv. 29, 46, 47 ilmoitettu. Laakkosella taisi ainaki vähä\nmieltä olla ja Suhoselta pelkää runontekiä oman suun ja leukansa\nliiaksi kuluvan, (vaimonsa) Riitta Hassittaren kanssa aina\neripuraisuudessa eläen. Jotta muutki antimet, henki- ja kulkkutorvet,\nrasvat, lihat, rinta jne. tulivat tarvetta myöten sovitetuksi, se on\nvarsin uskottava asia.\n\n\n    Toinen Koiranruno.\n\n    Kosk' oli koira kulkenunna,\n    Isännätön ilmestynnä,\n    Rantakartanon rapuille,\n    Ison Iisakin pihalle,\n    Kohta tuosta tuumoapi             5\n    Wanha herra nuorten kanssa:\n    \"Koira kuolettaa pitäisi,\n    Waikka varsin ampumalla.\"\n\n    Heti herrat, nuoret miehet,\n    Pyssyn seinältä sivalsit,        10\n    Kouran ruutia rumautit,\n    Lyiypallin päälle työnsit,\n    Wasten koiran kuolemata,\n    hallin vaivasen varalle.\n    Sitte siirtyivät pihalle,        15\n    Kartanolle katsomahan\n    Tuota koiran kuolemata,\n    Herjan hengen lähtemistä.\n\n    Heti herra pitkän piipun\n    Kohti koiroa osotti,             20\n    Wasten päätä valmisteli,\n    Siinä laukasi samassa,\n    Jotta ruuit rupsahtivat,\n    Lyiy luiskahti sisältä\n    Kohti päätä koiraraukan.         25\n\n    Nytpä koira koko suulta\n    Parkasi pahan sävelen,\n    Wingahteli viimeiseksi,\n    Waan ei kauan karjununna,\n    Eikä viikon vinkununna,          30\n    Kuin oil heti henki mennyt,\n    Kova kuolema kohannut.\n\n    Juoksit kohta katsomahan.\n    Mist' oil luoti luiskahtanna,\n    Läpikö pään, vaan syämen.        35\n    Wain on kautta keuhkoloien;\n    Olipa otsahan osanna,\n    Päa-kairo kaheksi mennyt.\n\n    Sihen sattupi samalla\n    Kotoansa kulkemahan              40\n    Kellonsoittaja soria,\n    Jollen on annettu Juhana\n    Esinimeksi ennätetty,\n    Wäistö ompi vanha nimi\n    Peritty isänisiltä.              45\n\n    Heti herrat tuumasivat,\n    Keskustelit keskenänsä:\n    \"Kun nyt on koira kuoliana,\n    Laannut halli haukkumasta,\n    Tok' se nylkiä pitäisi,          50\n    Että saatais saapasraait,\n    Kengänpäällys kelvollinen,\n    Tahi talvivaattehesen\n    Turkinkaulus kaunokainen.\"\n    Wielä virkkavat Juholle,         55\n    Wäistölle vähän puhuvat:\n    \"Kuulepas, Juhana kulta,\n    Ota koira koivistansa,\n    Kääppeä käpälistänsä,\n    Olkapäälle oikialle!             60\n    Sitte kuletat kotiisi,\n    Kiskot siellä kiirehesti\n    Koiralta korian turkin,\n    Paraimman karvapaian.\"\n\n    Kun nyt oil koira kollotettu,    65\n    Wäätty Waistön hartioille,\n    Juho läksi juntsimahan,\n    Wäistö mennä väntsimähän,\n    Kotihinsa kulkemahan,\n    Koiran kanssa kaulatusten.       70\n    Niskass' oli koiran kuono\n    Juhanalla justihinsa,\n    Käpälistä toinen käätty\n    Oikian olan ylitse,\n    Toinen väätty vasimmalle,        75\n    Häntä häily kantapäissä,\n    Takakoivet kollahteli\n    Pitkin sääriä pahasti,\n    Muu raato miten mujottu\n    Pitkin miehen selkäpiitä.        80\n\n    Waanpa astuissa aholla,\n    Kotihinsa kulkiessa,\n    Juohtui mielehen Juholle,\n    Ett'ei joua ensinkänä,\n    Kerkii sillä kerrallansa,        85\n    Koiran nylkytyn korian;\n    Töit' oil muita tehtaviä,\n    Aivan paljo askareita.\n    Juho mietti mielessänsä,\n    Ajatteli aivossansa:             90\n    \"Koiran kuopalle kuletan,\n    Hukan hauan haltiaksi,\n    Sikskun työni toimittelen,\n    Kaikki askaret ajelen;\n    Sitte nylen nyrkilläni,          95\n    Piirrän peukaloisellani,\n    Kaikki koivet ja käpälät,\n    Koko runnakon rutasen,\n    Panen pahki paljahaksi,\n    Saatan nahkan saalihiksi,       100\n    Kohta herroille kuletan.\"\n\n    Juho kulki joutusasti,\n    Halusesti hauan luoksi;\n    Sitte sinne tultuansa,\n    Kuopalle kulettuansa,           105\n    Selin seisoi kuopan suulla,\n    Otti koiran koivistansa,\n    Kaappasi käpälistänsä,\n    Että runtata rumasti\n    Halli hautahan syvähän.         110\n    Waan oil koipi kiini käynyt,\n    Kynsi takkihin tavannut,\n    Joka kohta keikautti,\n    Wäistön kuoppahan kumautti,\n    Nurin niskan nuljautti.         115\n\n    Sinne nyt katala kaatui\n    Aivan pitkälle pituutta,\n    Koira päälle pätkähtäpi,\n    Waikk' oil eillä ensin mennyt.\n    Siellä huuti huikiasti,         120\n    Parkui äänellä pahalla,\n    Pyörryksissä pöikkäröien.\n    Aina outti auttajoa,\n    Kuopasta kohottajaa,\n    Waan ei arvannut apuun          125\n    Sinne kulkia kukana,\n    Eikä tietty ensinkänä,\n    Minne oil Juho joutununna,\n    Wäistö vanha vaipununna.\n\n    Akka arveli kotona,             130\n    Walitteli vaimo raukka:\n    \"Mikä lie tullut mies paralle!\n    Kuka kurjalle ukolle!\n    Kun ei jouvu jo kotihin;\n    Tääll' ois töitä tehtäviä,      135\n    Aivan paljo askareita,\n    Ei ole puuta, ei pärettä,\n    Eikä suurin syötäveä.\"\n\n    Kosk' oil viimen virkistynnä,\n    Wäistö vähän valpastunna,\n    Kohta tuossa tuumoapi,          140\n    Aivossansa arvelepi:\n    \"Woipas saakelin satua!\n    Mit' on tullunna minulle,\n    Kun on niska niukahtanna,\n    Ruumis kaikki runneltunna,      145\n    Aivot päässäni pahasti\n    Tällä lailla tärskähtännä;\n    Tuskin tulloon minusta\n    Mielen miestä millonkana.\"\n    Tuli sitte toinen tuuma,        150\n    Johtui mielehen Juholle,\n    Miten päästä päälle hauan,\n    Kuten kuopan paltehille.\n\n    Sai tok' lauan laian päältä\n    Wiimen raavasta rapuiksi,       155\n    Jota myöten jouvuttiinsa,\n    Ylös hauasta hamusi,\n    Neljin kontan kulkemalla.\n\n    Koki sitte kotiansa\n    Wäistö mennä vänttyröiä,        160\n    Waikk' oil vaiva varsin vahva,\n    Ruumis kaikki runneltuna,\n    Päälaki pahoin pakotti.\n\n    Jopa sitte viimein joutui,\n    Pistiinsä kotipihalle,          165\n    Siitä lyöntiinsä tupahan.\n    Täällä akka ärjäsepi,\n    Rinkasepi Riitta Liisa:\n    \"Miss' olet viikon viipynynnä,\n    Kauan ollunna katala?           170\n    Kukatiesi kulkenunna\n    Ympäri ylet kyliä,\n    Wiinan viljassa eläen?\"\n\n    Tähän Wäistö vastoapi,\n    Ähkäsepi äänellänsä:            175\n    \"Ele huua, hertta kulta!\n    Ilmanki jo itkettäpi,\n    Harmittapi haikiasti,\n    Kun olen kuopassa kojunnut,\n    Hauassa keralla Hallin,         180\n    Koiran kanssa kaiken yötä.\"\n\n    Sitte haastoi harmissahan\n    Akalle asian kaiken,\n    Kuink' oil lähtenyt kotihin\n    Koiran kanssa kulkemahan,       190\n    Kuink' oil kuoppahan puonnut,\n    Kalkki ruumis runneltuna,\n    Kallo katketa kaheksi.\n    Wielä virkko vaimollensa:\n    \"Kuules kulta akkaseni!         190\n    Saata sauna lämpimäksi,\n    Jossa hauot hartioni,\n    Kanssa kaikki ruumihini.\"\n\n    Tähän akka arvelepi,\n    Waimo vastasi samassa:          195\n    \"Jo olen jotaki kuullut,\n    Täm' on kumma kuulematta,\n    Näkemättä näihin asti.\"\n    Sitte akka ahkerasti,\n    Riitta Liisa liukkahasti,       200\n    Saattoi saunan lämpimäksi,\n    Hautoi siellä hartahasti,\n    Uutterasti ukkoansa,\n    Sekä hautoi, jotta hieroi.\n    Tok' tuo siitä selventiinsä,    205\n    Sekä eistiinsä elohon,\n    Waikk' ei töitä toimitellut,\n    Ei ajellut askareita,\n    Päähän päivien monien,\n    Wielä viikonkaan perästä.       210\n\n_Jälkimaine_. Muutamia paikkoja olemma tässä edellä luettamasta\nrunosta pois heittäneet, josta sen tekiä, räätäli _Olovi Karjaliini_\nLiperissä, ei pahastune. Myös olemma muuttaneet sanat: _kahtomaane,\nkulkemaane, juntsimaane_ jne. tavallisempaan kirjapukuunsa (k. v.\n33, 40, 67), mutta sanat: _jouvuttiinsa, pistiinsä, työntiinsä_,\nselventiinsä, (k. v. 156, 165, 166, 205, 206), ovat niin Karjaliinin\nomaa kirjoitusta myöten jääneet, vaikka tavallisempi olisi\nkirjoittaa: _jouvuttihen, pistihen, työntihen_ jne.\n\n\n\n\n\"Suru Runot\"\n\n\n\"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, _Herran Hendrik Suntin_ Kuoleman\nylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu\nKellossa 12 päivänä Elokuussa.\"\n\n\n         Esipuhe.\n\n    Surulauluja surussa\n    Iissä kansa kaivannepi,\n    Joilta joutui nyt lepohon\n    Kirkkoherra kiireheltä,\n    Josta jotaki jutella,             5\n    Tekis mieli muistutella,\n    Waan ei käänny kehno kieli,\n    Kieli kehnon Kellolaisen.\n    Sanon kuitenki sanoilla,\n    Ylen yksinkertasllla:            10\n    Empä kiitä kiivahasti,\n    Yli määrän ylpiästi,\n    Toen kuitenki toistan,\n    Puhun poies puolestani,\n    Tahi annan asian puhua,          15\n    Toen juuri julki tulla.\n\n           * * *\n\n    Nämät Iissä ilmantuivat,\n    Kovin koskevat sanomat,\n    Ett' on kuolema kumonnut,\n    Esimiehen ennättänyt,            20\n    Jota ei luultu luonninkana\n    Näinä päivinä näkyvän.\n    Niin nyt kuolema kovasti\n    Meiltä kiskoi kiirehesti\n    Kirkkoherran kiitettävän,\n    Jota suuresti suremma,           25\n    Jota kauan kaipajamma,\n    Waikka en saattane sanoilla\n    Ikävätä ilmoitella,\n    Walitusta vanhempien,\n    Lasten suulla surkutusta.        30\n    Woi kun kouristi kovasti,\n    Woi kun kuollo kompastutti\n    Taitavan taluttajamme,\n    Ylen hyvän ystävämme,\n    Jok' oli nöyrä nuorten kanssa,   35\n    Warsin rakas vanhemmille,\n    Puhutteli pienet lapset,\n    Orvot lesket lempiästi.\n\n    Sanankuuliat sanovat,\n    Monet tuota tunnustavat,         40\n    Kuin oli taitava tavoissa,\n    Kaunis kanssakäymisissä,\n    Koko korkia opissa,\n    Koko kuulu kunniassa.\n    Kun se sattu saarnatyöhön;       45\n    Opin oikian osasi,\n    Selitti sanat salaset,\n    Wertaukset verrattomat,\n    Lohutti suruiset mielet,\n    Ilahutti itkeväiset,             50\n    Nöyrät rauhalla rakenti,\n    Kovat lailla langetteli;\n    Jakoi kaiken kansan päälle\n    Hyvät neuot hyödylliset.\n    Ja kun astui alttarille,         55\n    Silloin kaikkui kaunis urku,\n    Kulki kurkku, raikkui rinta,\n    Helisi se Herran ääni.\n    Tokiko toista sen siahan\n    Samanlaista saatasihin,          60\n    Waikka kulkis kutsumiehet,\n    Warsin hartahat hakiat,\n    Waeltaisit valtakunnan,\n    Kirjat kiertäen menisi,\n    Yli maamme matkustaisi.          65\n\n    Ei se viskonut vihoja\n    Katsannolla karmialla,\n    Eikä saattanut sanoilla\n    Olla kolkko ollenkahan.\n    Onnessa oli totinen,             70\n    Wahva vastoinkäymisessä,\n    Kaikissa hyvin tytyvä,\n    Osallensa oikialle.\n    Ei sitä rakkaus rahoin,\n    Tavaroihin taltutellut;          75\n    Jakoi orvoille omansa,\n    Waroistansa vaivaisille,\n    Jotka hautahan halulla,\n    Mullan alle muistelevat,\n    Kirkkoherrasta puhuvat,          80\n    Sinne häntä siunajavat,\n    Koska he talvella kovalla,\n    Parahilla pakkasilla,\n    Suntin lammasten nahoilla\n    Lantehensa lämmittävät.          85\n    Wielä muuten muistelevat\n    Opetukset onneksensa,\n    Kuinka käski kiivahasti\n    Pajeta pahoja töitä,\n    Kuinka vahvasti varotti          90\n    Wajeltaissa valvomahan,\n    Kaikin voimin karttamahan,\n    Synnin suuria vikoja,\n    Omantunnon turmioita;\n    Josta joutuva olisi              95\n    Armo julkisen Jumalan\n    Kautta pojan kallihimman,\n    Kautta ansion avaran,\n    Lunastukseksi luvattu.\n\n    Tämä herra hengellinen          100\n    Kokonaista kolme vuotta\n    Kuudenkymmenen ylitse\n    Kulki täällä kunnialla,\n    Warsin sievästi vaelsi,\n    Wielä päivän viimeisenki        105\n    Wirantöissä viivytteli.\n    Waan ei kello yhtätoista\n    Yöllä taitanut tavata,\n    Koska heitti _Henterikki\n    Sunti_ suuren seurakunnan,      110\n    Päätti juoksun jumalisen,\n    Kilvoituksen kiivahimman,\n    Ruunun kallihin käsitti,\n    Armopalkan parahimman,\n    Saanut armon armiaalta,         115\n    Lasten hengen laupiaalta,\n    Uuen mielen, uuen kielen,\n    Uuen uskovan syämen;\n    Kuollo siirti nyt sisälle,\n    Karitsaisen kammiohon.          120\n\n(Lisää toiste.)\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Kesäkuulta.\n\n\n\n\n\"Suru Runot\"\n\n\n\"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, _Herran Hendrik Suntin_ Kuoleman\nylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu\nKellossa 12 päivanä Elokuussa.\"\n\n(Lisää Toukokuun osaan.)\n\n\n    Näin on kutsunut Jumala,\n    Kirkkoherran kiirehtinyt:\n    \"Tule nyt lepotupahan,\n    Ilon rauhan nautintohon,\n    Rauhan kansan kaupunkihin,      125\n    Nyt on aika aivottuna,\n    Määräpäivä päätettynä,\n    Koska terveys meneypi,\n    Woima kerran kehnoneepi,\n    Ett' on ruumis runneltuna,      130\n    Wiran reisuissa revitty,\n    Lapin kylmissä' kylissä,\n    Waivan maassa matkustaissa,\n    Monen tuiskun tuntemassa,\n    Monen myrskyn myrnehissä,       135\n    Niin nyt sielun sen eestä\n    Siirrän taivahan talohon.\n    Suuren tuskan tuntematta,\n    Tauin kiintiän kivutta.\"\n\n    Sillon kuolema kovilla          140\n    Kerran koski kourillansa,\n    Luojalta luvan kysynyt,\n    Wallan saanut vanhemmilta,\n    Nopiasti poies nouti\n    Surun lakson laitumelta,        145\n    Teki matkankulkevalle\n    Parahimman palvelluksen.\n\n    Waan jos hoitajat hopulla\n    Kuolemalla kutsutahan,\n    Meiltä lentävät lepohon,        150\n    Esimiehet ennättävät;\n    Niin ei tarves lesken huolla,\n    Surun alla surkastua;\n    Lupaus luja Jumalan\n    Warsin vahvana pysypi:          155\n    Että lesket leivän saavat,\n    Lapset rakkahat ravinnon,\n    Waikka kuohupi meressä\n    Aalto vahva vallinlainen,\n    Toinen työntypi jälessä,        160\n    Kolmas koko kuohun tuopi.\n    Niin on ihmisten elämä\n    Täällä kyynelten kylässä;\n    Koska vaiva vastustapi,\n    Kova onni kohtajapi,            165\n    Ei se yksinään yritä,\n    Kule ilman kumpanitta.\n    Waikka voipi voimallisen\n    Eeskatsomus enämpi,\n    Joka aallot ankarimmat          170\n    Asettapi armollansa,\n    Ompi orvoilla isänä,\n    Lepy lesken hoitajaksi,\n    Hyvin kaikille tekepi,\n    Hyvin kaikki katselepi.         175\n\n_Jälkimaine_. Edellinen runo on (k. v. 8) tehty Kellon kylässä Iin\npitäjässä, ensimmäinen Oulun kaupungista pohjaiseen päin. Tekiän\nnimeä emme tunne, muuten todistaa itse runo hänen talonpoikaisesta\nsäädystä olleen.\n\n\n\n\nLauluja\n\n\nWieläki pränttäyttäissämme vihkon lauluja, panemme tähän, esipuheen\nasemesta, seuraavan, muutamalta ystävältämme saadun, lähetyskirjan:\n\n\"Wiimmeisen kirjoituksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla\nolevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen\nveroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle\npräntättäviksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa\nsallisi pränttäämättömiksi jäämän, koska ne kuitenki paremmin ja\nselvemmästi kun mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle\nperustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut, laulut,\nilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikääskun\nsiemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain\nkarttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkuin ne vieraat\nrohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa,\nennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen\npantaviksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi\nsaaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua\nilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen.\nMinun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki\nsenlaisia kun ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen\nminä niiden arvosta samoin kuin sinäki, pitäin niitä ilmi annettavina\njota pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi\nvähän liaksi keviämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämät\nvirheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettaudena pidettävät, vaan\nlapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen\nlaatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka\ntuntee niiden maanpaikkain, joista nämät laulut ovat, Jumalan kiitos,\njotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa,\nmieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat,\nerinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt\nantavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset\nilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty\nFranskalainen, toisin Lappalainen savukodassansa lumikinoksella,\nvihansa eli rakkautensa. -- En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut\nSuomalaisiin lauluin -- sen tiedän, että, jos ne ei ole istukkaita,\nvaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat, nykyisten sivistettyin\nkansojen samanaineisiin lauluin verrattuina, niinkuin luonnon\nhelmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain\nrinnalla. Niillä on Greikalaisten paimenlauluin luonnollisuus ynnä\nKristillisyydeltä kasvatetun ihanan ujouden eli häveliäisyyden\nkanssa. -- Sentähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihen vielä\nperäti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa niiden olevan\nkaikille yhtä mieluisia. Kehoitan siis sinua niitä Mehiläiseen\npanemaan, luullen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata\nsiihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi\nusiammalle lukijalle otollinen. -- -- --\"\n\n\nTyttöin Lauluja.\n\n              Elsa.\n\n    Täm' on vuosi tällä lailla, toinen vuos' on toisin --\n    Kunpa kultani tulisi, ma ilosempi oisin.\n\n    Ei oo kultani kotona, eik' oo äsken ollut,\n    Enkä tieä tyttö raukka, vaikka jo oisi kuollut.\n\n    Tuollapa minun kultani sen suuren meren päällä,\n    Wuos' on sitte siirtynyt, kun viimeksi kävi täällä.\n\n    Kohta taitaa talvi tulla, järvet ompi jäässä,\n    Minun kultani kaukana ja pitkän matkan päässä.\n\n    Lumipilvet kulkevat sen vanhan tavan vuoksi,\n    Woi jos pilvi kantaisi mun oman kullan luoksi.\n\n    Emmä tuota surisi, ett' oisi matka pitkä,\n    Eikä minua estäisi, ei lumet, eikä mitkään.\n\n    Tulisin ma kultani luoksi, kavahtaisin kaulaan\n    Palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan.\n\n              Kaisa.\n\n    Mikä lie mun kullallani, itkusilmin istuu,\n    Wesi vuotaa poskille ja kyynelet ne tippuu.\n\n    Nukuttaako, torkuttaako, uniko sinua vaivaa?\n    Saat sä tulla lauantaina illan tullen naimaan.\n\n    Tule yksin hiljalleen, jott' ei kukaan kuule,\n    Jott' ei kukaan tietä saa ja pahaa meistä luule.\n\n    Heitä poies liivisi ja laske hattu naulaan,\n    Hyv' on sitte ollaksemme, lyöä käsi kaulaan.\n\n              Taava.\n\n    Eipä minun syämeni surullinen oisi,\n    Jospa minun kultaseni parelampi oisi.\n\n    Wiisi vuotta olen minä kullallani maannut,\n    En ole vielä äyriäkään kullaltani saanut.\n\n    Sepä minun syämeeni surun suuren tuopi,\n    Kun tuo minun kultaseni paljo viinaa juopi.\n\n    Kuulepas sa kulta rukka, kuinka nyt on laita:\n    Jopa vaanki välillämme ero tulla taitaa.\n\n    Sill' emmä huoli sinusta, enkä paljo kestään,\n    Sinua paljo pilkataan ja vihakseni pistää.\n\n              Heta.\n\n    Minun kultani valkia on, on kun lumen valo,\n    Parempi on mielestäni, kun paras Suomen talo.\n\n    Walkia on kultani, valkia kun vaate,\n    Kaunis on tuo käyessänsä, kaunihimpi maateen.\n\n    Kuulepas sa kultaseni, tahotko minun ottaa,\n    Niin saat maata ensiyönä vieressäni kohta.\n\n    Sinäpä olet poika parka syämeni saanut,\n    Waikk' et ole vielä kyllä vieressäni maannut.\n\n    Sinusta ja minustapa lintusetki laulaa,\n    Ääni kuuluu kukkuloilla, kankahilla kaikaa.\n\n    Kun nyt tarkon tietäisin, ett' olet oma kulta,\n    Eipä meitä erottaisi muu kun ruskomulta.\n\n              Riitta.\n\n    Minä sanon satuja ja puhun järki totta;\n    Tuosta suurin huoleni ompi, kuka minun ottaa.\n\n    Tuvass' olen asunut ja saunass' olen maannut,\n    Enkä ole pojilta ma sormustakaan saanut.\n\n    Mitä pitäis tekemän mun noiden poikiin kanssa;\n    Käyvät kyllä luonani, ei työnnä kihlojansa.\n\n    Suru oli illalla ja se on sama nytkin,\n    Muut ne makas kultansa kanssa, minä aina yksin.\n\n    Enemp' mull' on muretta, kun kellä muulla lienee;\n    Jopa minä murehestani jonkun tempun tiennen.\n\n    Minä menen Pietariin ja Pietarist' on pesti,\n    Sinne mua kultani toivoo, vaikka emo esti.\n\n              Leena.\n\n    Tästä äsken laulu läksi, tästä laulan vielä;\n    Eipä lasta laulamasta iso, äiti kiellä.\n\n    Minä itse, minun kulta, punakka ja kaunis;\n    Koht' on sukat kuottuna ja paitakangas valmis.\n\n    Minun kultani kaunis ompi, vaikk' on pikkuruinen,\n    Tuop' on kultani kunnia, kun ei oo avosuinen.\n\n    Ei oo kultani kaukana, eikä ole lässä,\n    Minun kultani kävelee koria hattu päässä.\n\n    Tule kultani yöllä yksin, tule kultani, tule!\n    Kyllä meistä pari saapi, vaikk' ei miero luule.\n\n    Tuopa kulta tullessasi, tuopa vähänenki\n    Sokuria taskussasi, pikku murunenki.\n\n              Saara.\n\n    Mikä minun kullallani, mikä tuolla lieneen:\n    Illan piti polvillansa, yöks' ei tullut viereen.\n\n    Kuule, kuule, kultaseni, kaikki jo nauraa meitä,\n    Ain' olemma yhessä ja ei konsa pietä häitä.\n\n    Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta,\n    Muita sinä rakastat ja minua piät suotta.\n\n    Miksis minua narrailet ja puhut sulosesti;\n    Juonesi ne viekkahat unenki usein esti.\n\n    Eip' oo tarves narrata, vaikk' olen köyhä lapsi,\n    Isä, äiti on elättänyt papin kasteest' asti.\n\n              Liisa.\n\n    Huono on mun onneni ja kova on mun laita,\n    Suru on mun osani ja mustanlainen paita.\n\n    Minä olen piika pieni, elän aina yksin,\n    Olen tullut pojilta jo aivan hyljätyksi.\n\n    Poika viekas viettelee ja likka hullu uskoo,\n    Pian poika piikaselta kunnian poies kiskoo.\n\n    Tiivi on pojan pelata, kun likka luvan antaa,\n    Poika itsensä pelastaa, likka häpiän kantaa.\n\n    Kyllä poika neitoselta hempeyen tallaa,\n    Keon kukan kaunosenki kukistavi halla.\n\n    Pian on se likka parka tullut kunnialta,\n    Jok' on kerran heittäynyt noien poikiin valtaan.\n\n              Sohvia.\n\n    Suru oli illalla, nyt jo ilo voitti,\n    Kun tuo kuhjus poies kulki, eron minusta otti.\n\n    Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,\n    Naurusuulla katselen, jos menis vaikka Wiroon.\n\n    Mitäs minä tuosta huolin, jos yksi poika meni,\n    Toisen pojan kanssa tulee samanlainen peli.\n\n    Täm' on likka lihasta, lihasta ja luusta,\n    Semmoisia poikia ma vestän vaikka puusta.\n\n    Ei se likka kululle joua, eikä mieron tiehen,\n    Jos en miestä muualta saa, niin saan ma sotamiehen.\n\n    Omp' on noita poikia viientoista sorttii;\n    Mont' on viety katsomahan Wiaporin porttii.\n\n              Tilta.\n\n    Nauroin lassa nuorempana, en nyt enä naura,\n    Kun mun tulee kullastani itkuvirttä laulaa.\n\n    Tämä viikko on pitempi, kun koko mennävuosi,\n    Eikä kestä silmätkään, kun paljo vettä vuosi.\n\n    Kultani on mun pettänyt ja petti kihloillansa,\n    Waikka vannoi valallaan ja sanoi ottavansa.\n\n    Minä likka ihana ja hän oli poika nätti,\n    Wiha joutui välihin ja rakkaus se jätti.\n\n    Woi poika parka luontoas, kun olit petollinen,\n    Sinun tähtes vuotta monta olen surullinen.\n\n              Inka.\n\n    Liiku likka pojan kanssa, niinkun rukin rulla,\n    Keuriaika lähenee ja ero taitaa tulla.\n\n    Työläs on sitte erota, kun kert' on yhteen tultu,\n    Suuta on jo annettu ja käsi kaulassa oltu.\n\n    Likka juoksee pojan eestä, juoksee minkä jaksaa;\n    Kun ei poika tavota, niin likka kääntyy vastaan.\n\n    Likka arat, piika parat, varokate teitä,\n    Ettei pojat vanhan piian kirjaan teitä heitä.\n\n    Sitte laulut loppuvat ja pian rallit puuttuu,\n    Moni likka sillä lailla halvemmaksi muuttuu.\n\n              Eeva.\n\n    Ei oo likoilla surua, ei oo yhtään hiukkaa,\n    Pojat juoksee likkain luona, verkaliivit liuhkaa.\n\n    Pojat nuoret naimattomat tuota aina etsii:\n    Joka ilta päästäksensä likkain aittakestiin.\n\n    Kesäilta kelvoton sen kerran näytti julki,\n    Kuinka pojat likkain tähen pitkän matkan kulki.\n\n    Kesäilta kelvoton sen kerran laitti niinki,\n    Että pojat pohmelossa puuttui suohon kiini.\n\n    Likat käyvät kunnialla, käyvät vaikka missä,\n    Pojat käyvät kunnialla äkkilikkain eessä.\n\n    Likat käyvät kunnialla, kun kaste heinikossa,\n    Pojat juovat rypevät, kun sika rapakossa.\n\n    Likat makaa aitassahan palttinapaiallansa,\n    Pojat käyvät kyliä myöten mustalla varrellansa.\n\n    Niin on likka aitassansa, kun on kaunis kukka,\n    Poika juoksee halkiöisin, niinkun vanha hukka.\n\n    Wesi vuotaa silmistä ja itku syämen kaivaa:\n    \"Laske kulta luoksesi ja huojenna tätä vaivaa!\"\n\n              Anni.\n\n    Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen,\n    Eipä tämä tyttö lähe huonon pojan viereen.\n\n    Sepä likka kunniansa häpiällä kantaa,\n    Joka kerran on joutunut huonon pojan valtaan.\n\n    Kerran anto kaunis likka kehnon pojan suuta,\n    Heti muuttui halvaksi, kun heittolikan luuta.\n\n    Nuori aika on aivan heikko, heikko niinkun heinä,\n    Pojat konnat riivatut särkee vaikka seinän.\n\n    Ei se poika tuota kovin korvihinsa laske,\n    Waikka tyttö torupi ja on kun vähä vasten.\n\n              Ulla.\n\n    Aurinko se hohtavi ja lumivuoret sulaa,\n    Pojat kohta likkain luona käyvät vanhaa uulaa.\n\n    Likoill' ompi onnen aika aivan ihanainen,\n    Pojill' itku kuikutus ja elo tuhmanlainen.\n\n    Likat makaa aitassansa verkaviitan alla,\n    Pojat tallin lattialla, tamman nahka alla.\n\n    Sekö piru pihalla nyt ovia kolkuttavi? --\n    Saat sa häiy hävetä ja mennä kotiasi.\n\n    Mitäs sinä tänne tulit, viekottelet meitä,\n    Joka jo olet kotonasi pitänyt viisiä häitä.\n\n    Waan jos tarkon tietäisin, ett' oma kultani olet,\n    Niinpä minä nousisin ja aukaseisin oven.\n\n              Rekina.\n\n    Ei ole kultani kotona, eik' oo äsken ollut,\n    Kultani on muilla mailla, ei ole sieltä tullut.\n\n    Tuost' on kultani kulkenut ja jälet ompi jäänyt,\n    Lehti päälle langennut ja keltaseksi käynyt.\n\n    Kuulepas sa vieras poika, kuule poika kulta,\n    Minull' oisi pikkuruisen kysymistä sulta.\n\n    Mitä kuuluu kullan maalla, kuinka voivat siellä;\n    Mikä sun saattoi näille maille, puhu kanssani vielä.\n\n    Seisota'pa hevostasi, puhu kuullakseni,\n    Oliko kaikki tervehet ja oma kultaseni.\n\n    Sanoisitko: kultani on muien armahana,\n    Sano vaikka viiesti, en usko ollenkana.\n\n    Waan jos sanot ett' on kuollut, kuollut minulta kulta,\n    Pane kellot soimahan ja laita minua multaan!\n\n              Mari.\n\n    Ei oo meillä surua, ei surua, ei huolta,\n    Pojat ovat luvannehet pitää meiän puolta.\n\n    Wielä nytki, vielä nytki poikiin tykö turvaan,\n    Waikk' on tullut toivoni jo monta kertaa turhaan.\n\n    Siit' en huoli josma jouvun taloon taikka torppiin,\n    Kun ma muuten pojan saan, jok' on parasta sorttii.\n\n    Sitte liki lintuistani, liikuttaako muita,\n    Suuta annan kullalleni kuluuko se muilta.\n\n              Riikka.\n\n    Hoi on, hoi on huolettaa, kun puhutahan paljon:\n    Sanotaan mun olleheni joka pojan tarjon.\n\n    Tässä kylässä pilkataan ja ouompana olen,\n    Waan kun menen toiseen kylään, tuttavaksi tulen.\n\n    Mikä pakko, mikä pakko, olla ikävässä,\n    Kunpa otan poieslähön koko pitäjästä.\n\n    Tämän kylän pojat on kun töpihäntä hukkii,\n    Toisen kylän pojat on kun mesimarjan kukkii.\n\n    Tämän kylän pojat on kun vilun virran vettä,\n    Toisen kylän pojat on kun hunajaa ja mettä.\n\n              Marketta.\n\n    Ompa minulla lauluja ja ralli ompi kanssa;\n    Eipä tämä tyttö lähe joka ruojan ansaan.\n\n    Likat nätit tällä maalla kasvaa kaunihisti,\n    Niill' on posket punaset ja puhet aina siisti.\n\n    Mikkeliss' on markkinat ja Kajaanissa kanssa\n    Likat ei lähe markkinoille, asuvat aitoissansa.\n\n    Pojat ajaa markkinoille poikki kangaspellon,\n    Ostaat siellä hevoisen ja kolmen ruplan kellon.\n\n    Pojat ajaa reimanteitä oritvarsoillansa,\n    Likat makaa pyytingillä pumpulipaioillansa.\n\n    Siit' on pojilla juonia, kun viina paljo maksaa,\n    Likat itsensä elättää, kun työtä tehä jaksaa.\n\n    Minä kuon kullalleni palttinaista paitaa,\n    Waikk' en tuota tunnekana oman kultani laitaa.\n\n    Täst' on kultani kulkenu, vaikk' ei jälet tunnu,\n    Mikä lie ollut mielessänsä, kun ei tupaan tullu.\n\n    Talon tyttöä helsataan, eik' ole niistä mitään,\n    Torpan tyttöjä potkitaan, vaan niitä naia pitää.\n\n    Maja mull' on matala ja koti kovan köyhä,\n    Isä on mulla ynsiä ja äiti liian nöyrä.\n\n    Hyvät minun hyljäävät ja kehnot ei ne kelpaa,\n    Taivaast' ei mulle anneta ja maast' en löyä vertaa.\n\n    Illalla lähen nukkumaan ja nukun joka ilta,\n    Yksi aina vieressäni siliä pirtin silta.\n\n    Waan ei yötä pimiätä, ettei päivä koita,\n    Eikä suurta surua ole, ettei ilo voita.\n\n    Wielä tämä siivon tyttö nätin pojan löytää,\n    Wielä kerran kultani kanssa astun vehnäpöytään.\n\n              Wappu.\n\n    Ette ole likka parat mitään minua suhteen,\n    Minä laulan yöt ja päivät, laulan aamupuhteen.\n\n    Minä olen tässä kylässä jokahisen kukka,\n    Waan kun tulee oma kulta, on kun tulisi tukkaan.\n\n    Onkos vainen, onkos vainen minun kultani kaunis;\n    Sinimarjat silmillä ja suu kun paistinnauris.\n\n    Kultani elää rallattaa ja elää niinkun rotta,\n    Waikka anto sormuksenki, ei tee koskaan totta.\n\n    Meiän poika pohmelossa ryyppäsi kerran viinaa,\n    Tuosta tottui juomariksi, joutui juomakirjaan.\n\n    Kultani onni kova on, ei se anna maata,\n    Täytyy öitä kollotella pitkin pihamaata.\n\n    Kultani kulki kohmelossa, yhtyi likalättiin,\n    Tuosta suuttui siivon tyttö, suuttui yhtääkkiin.\n\n\n\n\n    Poikien lauluja.\n\n              Herraspoika.\n\n    Herraspoikia meki oomma, vaikk'emme taia ruotsii,\n    Ei oo tarves työtä tehä, eikä maata kuokkii.\n\n    Tämä poika Pohjanmaalta kävelee kun herra,\n    Menee sitte kamariin ja ryyppää viinaa kerran.\n\n    Piiat pirun riivatut pojilta viinan estää,\n    Pojat herran siunatut juovat minkä kestää.\n\n    Tämän kylän nuoret piiat kukkuvat kun käet,\n    Hännällänsä häväsevät koko poikaväen.\n\n    Kyllä sieki siivo tyttö taiat meitä haukkuu,\n    Rannin pojat potkivat ja keppi selkään paukkuu.\n\n    Woi kun oonki joutunu ma näien likkain varviin,\n    Näistäpä olen saanunna ma monta mieliharmii.\n\n              Antti.\n\n    Tätä virttä minä laulan, täll' on hyvä tuoni;\n    Empä minä tämän maailman avaruuesta huoli.\n\n    Olen laulant ennenki ja laulan nytki vielä;\n    Eipä tämän kylän tytöt halaamasta kiellä.\n\n    Tämä kylä, hyvä kylä, tässä minä häärin,\n    Tämän kylän parahat tytöt itselleni käärin.\n\n    Tämän kylän tytöt on kun sokuritoppiloita,\n    Niitä pojat halailee kun Ruotsin rusinoita.\n\n    Toinen lampi on syvempi ja toinen matalampi,\n    Toinen likka on kovempi ja toinen lauhkiampi.\n\n    Waikk' on likka kiukussa, kun tuohi tulessa palaa,\n    Mieli menee hyväksi, kun aika poika halaa.\n\n    Likka itse monen kerran otti pojan yöksi,\n    Tuota sitte toisen kerran sano pojan työksi.\n\n    Se ei likka miestä saa, joka oven pojilta sulkee,\n    Pojat paljon vaivan kanssa pitkin kyliä kulkee.\n\n              Mikko Humalainen.\n\n    Laulaisinpa, taitaisinpa, kun palkka maksettaisin,\n    Empä paljo pyytäiskään, kun piipunpohjan saisin.\n\n    Minä olen laulupoika, mull' on laulun nuotti,\n    Waan nyt kylän likat minun humalahan juotti.\n\n    Aika poika minä olen, minä tahon naia,\n    Enkä kauan akata ma aikaan tulla taia.\n\n    Likkoja han minä vaanki mielelläni naisin,\n    Akat ei kelpaa keralla, vaikka kyllä saisin.\n\n    Minä lähen likkain aittaan, hyvä on siellä käyä,\n    Puteli on arkussa ja paloviina täynnä.\n\n    Likka kulta herasilmä! kaahas tilkka viinaa;\n    Minä ostan toiste sulle silkin pumpuliliinan.\n\n    Wiina miehen virvottaa ja olut antaa voimaa,\n    Siit' en huoli ensinkään, jos akat minua soimaa.\n\n    Ele sinä likan ruoja minua nyt pilkkaa.\n    Wielä minun taskussani hopiatki hilkkaa.\n\n    Täm' on poika juomapoika, juopi minkä jaksaa,\n    Eikä pyyä ilmaiseksi, hinnan aina maksaa.\n\n    Ennenkun viina tyyristyvi, ostan koko tuopin,\n    Juotan kylän pojille ja kyllä pojat juopi.\n\n              Heikki.\n\n    Täss' on poika, jonka syän rakkauesta palaa;\n    Minä kulen tyttöin luona julki sekä salaa.\n\n    Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa,\n    Hyvä on noita haastella ja tanssi käy kun rasva.\n\n    Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa,\n    Huulet on kun hunaja ja puhe käy kun rasva.\n\n    Tämän kylän tytöt on kun meren muikaleita,\n    Niitä pojat halajaa kun saksan sämpylöitä.\n\n    Minä olen aika poika, elän likkain mieleen,\n    Joka ilta rupean ma nätin likan viereen.\n\n    Likka kulta, likka kulta, likka kulta vielä!\n    Ele sie nyt minua tok' halaamasta kiellä.\n\n    Heilu likka, jouvu likka, vaku saahaan vasta,\n    Wanha mamma on kotona, joka tuutii lasta.\n\n              Pohjan Poika.\n\n    Minä olen Pohjan poika, hyvän talon renki,\n    Minä huilaan, minä häälään niinkun häiyhenki.\n\n    Empä huoli naia'kana, eik' ole suurta pakkoo,\n    Halailemma likkoja ja enkä maksa sakkoo.\n\n    Mitäs minä tuosta huolin, vaikka muiat haukkuu,\n    Muiien suu on irvellään kun vanha liinaloukku.\n\n    Mitäs se muita liikuttaa, jos kylilöissä kuljen,\n    Löyän tytön elikkä akan, se on yhtä mullen.\n\n    Eipä kauan elettäisi, ei päälle tämän päivän.\n    Jos ei poikia suattaisi likkain luona käymään.\n\n    Ämmät kovin äkäset ne harmissaki haukkuu;\n    Wielä sun ämmä selässäsi pirun keppi paukkuu.\n\n    Minne'päs likat joutuisivat, kun ei kukaan korjais;\n    län kaiken itkisivät, oisivat toisen orjat.\n\n              Jokko.\n\n    Hoi on, hoi on huolettaa ja hulluksi taian tulla;\n    Nätti likka vallattiin, jok' oisi muuten mulla.\n\n    Syämeni kallistuvi aivan toisin puolin,\n    Kun tuo oma kultaseni minust' ei enä huoli.\n\n    Raskas ompi erota, kun kert' on yhteen saatu,\n    Kerta kihlat annettu ja käsi kaulassa maattu.\n\n    Mikä lie mun kullallani, mikä mennyt mieleen,\n    Minun istui polvillani, muien meni viereen.\n\n    Kuulepas nyt kulta likka, kuinka minä veisaan,\n    Lähen tästä kylästä ja muille maille reisaan.\n\n    Ei mun auta puhua, jos mielessä olis mettä,\n    Pois mun pitää kulkea ja kultani muille jättää.\n\n    Kauneuttas muistelen ma viien riikin takaa,\n    Enkä koskaan muien likkain vieressä mä makaa.\n\n    Waan kun oisit oma kulta vielä tallellani,\n    Niin mä sinua kanteleisin käsivarrellani.\n\n    Emmä sinua pitäisikkään kovan piinan alla;\n    Kullalleni antaisin jos kuinka suuren vallan.\n\n                              (Lisää toiste.)\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Heinäkuulta.\n\n\n\n\nLauluja\n\n(Lisää Kesäkuun osaan.)\n\n\n              Yrjä.\n\n    Minä olen Oulun maalta sotamiehen poika,\n    Ei minua miesi toinen tyttöin luona voita.\n\n    Sen mä olen laulanut ja laulan vielä nytki,\n    Ettei makaa tämä potu pitkiä öitä yksin.\n\n    Tämä poika tohtii mennä nätin likan viereen,\n    Nätti likka rallattaa ja antaa ilon mieleen.\n\n    Ei oo minulla surua, eikä hiukkaa huolta;\n    Ei tuo taia pojan viereen nätti likka kuolta.\n\n    Likka elää siivosti ja kulkee kunnialla,\n    Woi kun ompi mielellänsä pojan vallan alla.\n\n    Minä poika nuori poika niinkun kesäheinä,\n    Minä menen likkain luoksi, vaikka halki seinän.\n\n    Kuules kultani napina ja avaa ovi mullen,\n    Pitkän matkan kulkeneelle ja kohta päivä tulee.\n\n    Likka sanoo: \"et sinä pääse, kun et lyö ovia rikki\";\n    Poika lähtee matkahansa, likka perästä itki.\n\n    Likka sanoo sängyssänsä: \"voi, voi, voi!\n    Mikä sinun tänne taasen kuletti ja toi!\"\n\n    Likka on, kun olis nossut äsken unestansa,\n    Waikka valvo pitkin yötä suuren huolen kanssa.\n\n    Ainapa noilla tyttärillä yksi huoli lienee,\n    Kuinka heille illan tullen pojat tulisi viereen.\n\n              Eero.\n\n    Minä olen pieni poika, pelto ei kasva ruista,\n    Senpä tähen täytyy minun pitäjätä luistaa.\n\n    Tähän asti olenki ollut pikkarainen nasa,\n    Waan nyt alan räytteä jo aikapoikiin tasaa.\n\n    Kultani luoksi menisin, vaan on matkan päässä,\n    Kappale on kangasta ja virsta vettä eessä.\n\n    Ei mun auta, ei mun auta, lähteä mun tulee,\n    Kulta muuten itkevi ja kuolleheksi luulee.\n\n    Minun kultani kaunis on, on kun herran engel,\n    Käsissäni kantelen ja panen vaikka hengen.\n\n    Minun kultani valkia, niinkun lumen lippu,\n    Ennenkun meist' ero tulee, vesi viiesti tippuu.\n\n    Waanpa millä tavalla voin matkan pitkän voittaa.\n    Kun on kultani kaukana ja kohta päivä koittaa.\n\n    Paremp' oli mennä vuonna kotipitäjässä,\n    Näin mä sillon oman kullan joka viikon päässä.\n\n              Niilo.\n\n    Heipparalla, taittaralla, likka punaposki,\n    Sokurilla hunajalla pojan mielen osti.\n\n    Tuopa likka punakka, punakka ja ehta,\n    Eipä tuota siivo poika narrata'kaan kehtaa.\n\n    Nätti likka naia pitää, jos hän ois kuin köyhä,\n    Mitä likan rikkauesta, kun on muuten nöyrä.\n\n    Tuopa likka minun on ja aina olla taitaa,\n    Tuopa minun mielestäni maksaa rupilaita.\n\n    Häiyntavalla surettaa tuon nätin likan perään.\n    Jonka kasvot kuumottaa kun aurinkoisen terä.\n\n    Kunpa kulta vieressäsi hetken olla saisin,\n    Suru lähtis mielestäni, ilonen ma oisin.\n\n    Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta,\n    Sinua ma rakastan ja muita halaan suotta.\n\n    Likka hieno herasilmä! laske minua viereen,\n    Minä poika, nuori poika, laitan ilon mieleen.\n\n    Minä poika, kaunis poika, niinkun merikaisla,\n    Etsä likka löyä'känä toista tämänlaista.\n\n    Emmä ole ajatellut juuri mitään muuta,\n    Istutahan vieretysten, annetahan suuta.\n\n              Jaakko.\n\n    Minä olen laulupoika, laulan jotta jotkaa,\n    Tämän kylän tyttärille sulhaseksi sutkaan.\n\n    Emmä ole tietäjä, enkä iso noita,\n    Waan kun nätin likan näen, vielä mä sen voitan.\n\n    Lysti on likkoja rakastella kesälämpösillä,\n    Waan ei se paljo vaivoaan maksa talvipakkasilla.\n\n    Toinen lampi on leviämpi, toinen kapiampi,\n    Toinen likka on laihempi ja toinen lihavampi.\n\n    Leipä lihan kasvattaa ja voist' on voima luien,\n    Minä menen likkain luoksi vaikka vettä uien.\n\n    Kyllä poika pimiässä likkain aitan löytää,\n    Usiampain ovet makaa auki pitkin öitä.\n\n              Isto.\n\n    Näin mä likan illalla; kaunis kasvoiltansa,\n    Wirttä veisasi suloista aholla astuissansa.\n\n    Kävin sitte toissa päänä, kävin kultani luona,\n    Ilo oli mennyt mielestänsä, kauneus pois puonna.\n\n    Waan ele likka murheen ala itsiäsi anna,\n    Ilosella syämellä kauneuttasi kanna.\n\n    Nauru tytön kaunistaa ja nuoremmaksi muuttaa,\n    Sepä monen miehen mielen iloseksi tuottaa.\n\n    Itku silmät pimittää ja pahapa tuo lieneen,\n    Eipä likka itkevä oo pojan nuoren mieleen.\n\n    Nuoret likat naimattomat kaiket kesäpäivät,\n    Tansin kanssa rallatellen käsityksin käykää!\n\n    Kaunihisti kaikki seki taitaa olla suotu,\n    Kun on likka syntynyt ja pojan tähen luotu.\n\n    Likka nuori ihana tee leikki kunnialla,\n    Kunniaton likka on kun halmehessa halla.\n\n    Likkain syän on palava ja mieli mettä tekee,\n    Sillä moni kunniansa hukutti kun veteen.\n\n                            (Lisää toiste.)\n\n\n\n\nRuno postilaukusta.\n\n\nKuusamon pitäjän Nimismiehelle tuli Pudasjärven Nimismieheltä\npostilaukku, jonka, hänen itsensä matkoillansa pitäjällä ollessa,\nrouansa tavallisuuden jälkeen aukasi. Tyhjennetty laukku oli sitte\npistetty paperikaapin ja seinän väliin, josta se lienee vähän\nalemmaksi lattialle päin siirtynyt, ettei sitä ensimmältä löytty.\nPudasjärven Nimismieheltä tuli muistutus, ja toinenki, että laukku\nlähetettäisi takasin; vielä kertoi muistutuksessaan sen olevan ihan\nuuden ei entisen vanhan repaleen. Waan laukku oli kateessa siksikun\nnimismies kerran kenkiänsä kaapin alta etsien näki laukun kulmanki\ntakoa pilkottavan. Nyt veti hän laukun armotta pesästään ja lähetti\nsen Pudasjärvelle seuraavan kirjoituksen kanssa, jonka somuutensa\nvuoksi kyllä kehtaamma muidenki luettavaksi panna. Eikä mahda siitä\nasianomasetkaan minulle suuttua. _Turnperiksi_ sanotaan taloa, jossa\nKuusamon Nimismies asuu, ja _Wästeriksi_ sitä, jossa Pudasjärven.\nMistä veikasta Kuusamon Nimismies toivoi Pudasjärven Nimismiehen\nroualta uurityynyn voittavansa, sitä en nimitä, jos tietäisinki. Näin\nkuuluu mainittu runokirjoitus:\n\n    Tullu on tänne tuntematoin,\n    Muukalainen muusta maasta\n    Sanansaattaja salanen,\n    Postilaukku laavullinen,\n    Erotettu entisistä\n    Nälkälaukuista lahoista,\n    Mustan mullin muotosista\n    Postin kuletuspovista.\n    Yht' en minä ensimmältä\n    Päässytkään asian päälle,\n    Koska tuli tuntematon\n    Kaipaus tämän katalan,\n    Wielä sitte viikon päästä\n    Kertomus sangen kehiä,\n    Runo rienasta rakettu,\n    Wirsi saatu saakelista:\n    \"Että antaa aikalähtö\n    Wierahalle viipyneelle,\n    Yli liiton livistyneelle;\n    Ravahuttaa raikkahasti\n    Liukas potku postimahalle,\"\n    Josta olin aivan outo,\n    Tuntematon, tietämätön.\n\n    Waan jo joutu viimen ilmi,\n    Sattu saastanen käsihin.\n    Koska kerran kenkiäni\n    Kattelin kaonnehia.\n\n    Takapuolelta tapasin\n    Paperikaappini pahuksen.\n    \"Täälläkös olet otava!\"\n    Sanoin minä synkiästi.\n    Arvasin asian kanssa,\n    Ett' oli tullut Turnperihin\n    Tämä vieras täysinäissä,\n    Kosk' olin kotoa poissa,\n    Minä ollu, missä lienen.\n    \"Jo nyt tuli liukas lähtö,\n    Konna, sulle kotiasi,\"\n    Wirkon, minä vielä hälle;\n    Sanoin myös sanalla tällä:\n    \"Jouvu, riena, juoksun kanssa,\n    Lähe kulkemaan kuvatus,\n    Jalatonna, järjetönnä,\n    Käetönnä, korvatonna,\n    Silmätönnä siannäkönen!\n    Mene täältä merta kohti,\n    Puasjärvehen pukita,\n    Wäänny kohti Wästerihin,\n    Saata sinne sangen paljo\n    Terveisiä tuttaville,\n    Ylehensä ystäville,\n    Ehkä kumminki enimmän\n    Kotiasi koe viejä\n    Walenjukselle vakaasti\n    Toistuksia tuttavuuen.\n\n    \"Sano roualle samassa,\n    Mukavasti muistuttele,\n    Että alkais aikanansa\n    Walmistella valtavata,\n    Kellon alle kelvollista,\n    Uutta uurityynykäistä,\n    Jonka tuonan veikka tuotti,\n    Etu minulle ehätti.\"\n\n    Sanoisin sanoja vielä,\n    Muutamilla mutkan löisin,\n    Waan tuli vaiva valtavaksi,\n    Uni kovin uurtahaksi;\n    Painajainen, pahahenki.\n    Silmät saastanen sokasi.\n    Poies heittää hetiki\n    Pitänee nyt jatkaminen,\n    Loppu tälle yölorulle\n    Piti tehä tuohon kohti.\n\n\n\n\nNeljä kultalintua.\n\n(Muualta.)\n\n\nSarbas Persian kuningas istui kuninkaallisella istumellansa ja piti\noikeutta suuressa holvissansa. Hänen suuri viisautensa asioita\ntutkeissa ja hurskautensa tuomioita julistaissa olivat oikein\nsananlaskuna itäisellä maalla. Mutta nyt astui hänen eteensä pari\nmiestä erinomaisella asialla. Wanha ukko kalveilla kasvoilla tuli\ntalutettuna punaverevältä, kukoistavaiselta nuorukaiselta. Ukko\nlankesi maahan ja alkoi lausua: \"Kuningasten kuningas ja Jumalan\nkäskynhaltia! kuuntele minua armostasi ja sitte päätä asiani oikialla\ntuomiollasi. Minulla oli ainua poika, minun elämäni ilo ja lohdutus.\nOnnellinen olin muutenki ja rikas tavaroista. Poikani kasvoi ja\noli jo kahdeksanvuotinen iältänsä, koska minun täytyi kauppani\nvuoksi pitkälle matkalle antauta. Sydämeni empi, jättäisinkö kotiin\npoikani, vai matkallenko ottaisin kanssani. Ylellinen helleys sokasi\nmieleni, että unhotin vaarat matkoilla ja otin hänen kanssani:\nonneton ajatus, josta minulla on tähän päivään asti ollut kärsimistä.\nRosvot hyökäysivät erämaassa joukkiohomme, rosvoivat, pieksivät ja\nhaavottivat meitä ja veivät ainuan poikani myötänsä. Minä itkin,\nhuusin ja valitin, mutta heillä oli sydän kivestä, he eivät kuulleet\nja armahtaneet minua. Siitä lankesi päälleni määrätön tuska ja\nsanomaton epäillys. Puolikuolleena kannettiin minä tovereiltani,\njosta kuitenki jälle virkosin lohduttamattomasti kadonnutta poikaani\nitkemään.\n\n\"Palattuani kotiin lähetin kuulustelioita kaikin paikoin poikaani\netsimään. Waan hän oli kadonnut. Kymmenen vuotta elin pienintäkään\ntietoa hänestä saamatta. Tavarani lisäytyi, itse vanhanin ja tulin\nkivulaiseksi, sillä alinomainen suru, itku ja kaipuu pojastani\njouduttivat minun päiviäni loppuunsa. Päivä päivältä toivoin\nkuolevani ja, perillistä ei ollen, määräsin suurimman osan\ntavaroistani kuninkaalle ja vahvistin tämän määräämisen kirjalla,\njoka on talteen annettu. Waan äsken kuolemata odottaissani tuli tämä\nnuorukainen, joka tässä seisoo edessäsi, ilmoitti itsensä pojakseni.\nKaikki hänen puheensa kuuluivat todelta, hän vastasi tarkasti\nkaikkiin kysymyksihini ja muisti kaikki mitä hänelle lapsuudessa oli\ntapahtunut. Minä tunsin hänen kadonneeksi pojakseni ja iloni teki\nminun uudelleen terveeksi. Kirjavartianne tykö mentyä pyysin jälle\ntestamenttiani, vaan hän kiivoittelee tätä nuorukaista ei pojakseni,\nvaan muukalaiseksi pettäjäksi, koska amma, joka poikaani lassa\nimetti, ei olisi löytävänään niitä merkkejä hänessä, jotka hänellä\nlapsuudessa olisi pitännä olla. Tulin siis istuimesi eteen, jota\noikeuden ja viisauden aurinko valaisee, rukoillen sinua, ettäs tutkit\nasiani.\"\n\nUkko vaikeni ja vuodatti kyyneleitä. Kaikki lässä olevaiset\nkuuntelivat liikutuksella ukon lausetta, eikä paljo epäilty, ettei\nnuorukainen, jonka ulkonainen muotoki todisti hänen puoleltansa,\nollut ukon oikia poika. Kukin odotti halullisesti kuullakseen\nkuninkaan päätöstä, ihmetellen, että hän nyt kauemmin, kun tavallista\noli, mietti ja vaikeni.\n\nMutta oman edun rakkaus oli tunkeunnut kuninkaan sydämeen,\nkoska tiesi tämän muukalaisen ilmitulollansa vievän häneltä\nsuuren perinnön. Tämä pimitti hänen ymmärryksensä. Haluttomilla,\nnärkästyneen kaltasilla silmillä mittaili hän nuorukaista ja puhkesi\nviimen sanoen: \"kirjavartiani on tehnyt velvollisuutensa. Imettäjän\npuhe on ainua kelpaava todistus tässä asiassa. Ja ellei sinulla ole\nmuuta todistusta, sanoi hän kääntäyten nuorukaista päin, kun mitä\nitse olet puhunut, niin et taida tunnustettaa tämän ukon pojaksi ja\nperilliseksi. Wai voitko vielä mitään puhua puolestasi?\"\n\n\"Herra, vastasi nuorukainen ujostelematta, kova onneni on ryöstänyt\nkaikki ulkonaiset välikappaleet, joilla voisin laillisuuteni\ntodistaa. Oma muistoni on se ainua todistus, joka on tähän asti\nsäilyttänyt kaikki lapsuuteni menot. Pienet senaikuiset seikat,\njoit' ei muut, kun isäni taida tuntea, ovat minulla vielä tarkoin\nmuistossani. Waan kosk' ei isäni, enkä itse vastoin lakia kelpaa\nvieraaksi mieheksi tässä asiassa, niin minulla ei ole muuta, kun\nyksi ainua keino, jolla voisin oikeuteni todistaa. Ehkä nuori olen\nkuitenki paljo kulkenut maailmata ja nähnyt monta ihmeellistäki\nasiata. Erinomaisin kaikista oli tietäjä ukko, joka asuu Indian maan\nrajoilla ja pianpa tietää kaikki, mitä maailmassa tapahtuu. Hänellä\non neljä kultalintua joita lähettelee kunne kunki tietoja vakoamaan.\nSanomattoman kiiruusti kiitävät ne ympäri maiden, kulkevat kuun,\nauringon ja kaikki tähdetki taivaalla; niitä ei estä eikä pidätä\novet ja lukut, ei lujimmat muurit, ei meren syvyydet, eikä mitkään.\nWähässä ajassa lentävät takasin haltiansa luoksi ja kertovat mitä\nmissäki tapasivat. Yksi ainua näistä linnuista toimittaa hetkessä,\nmitä tuhat maanvakoajata ei voisi vuodessa. Onnellinen se kuningas,\njolla olisi yksikään niistä. Sillä olisi hänen huokia tutkia\npalvelioitensa sydämet ja salaisimmatki ajatukset. Ja lähimaista\nsaisi hän joka hetki tietoja, ettei häntä koskaan odottamattomilla\nsodilla hätäyteltäisi. Näiden lintuin kautta sain minäki isästäni\ntiedon, kun myöski, että oli kauan surrut minua, tullut kivulaiseksi\nja että hän asui täällä. Sentähden kiiruhdinki matkaani toivolla,\nhänen vielä elossa näkeväni. Salli siis, korkia kuningas, jonkun\nuskollisen miehen lähteä tämän tietäjän luoksi, niin tulee totuus\nilmi, jos se vielä makaisi maan syvimmään poveen kätkettynä.\" \"Ei,\nsano kuningas, itse lähden sinne ja sinä olet minua seuraava. Jo\nhuomispäivänä varahin lähden matkalle, sillä semmoista tietäjätä minä\nvielä en ole koskaan kuullut. Ja sinä ukko odota kärsivällisyydellä,\nkunnes palajan, jos tämä nuorukainen puhuu totuutta, niin ei ole\nkukaan pidettävä sinulta testamenttikirjaasi.\"\n\nAamulla varahin seuraavana päivänä lähti kuningas Sarbas moniahdan\npalveliansa ja nuorukaisen kanssa liikkeelle. Hän oli niin levoton,\nsaadaksensa tietäjätä tavata, että hän tuskin öilläkään nukkui.\nNuorukainen ratsasti kuninkaan sivussa ja lyhenti pitkäksi käypää\naikaa taitavilla puheillansa oudoista maista, kansoista ja tavoista,\njoista kuningas ei ennen ollut kuullut puhuttavan. Kuningas kuunteli\nhalullisesti näitä puheita ja suostui niin tähän nuorukaiseen,\nettä hän jo sydämessänsä päätti tunnustaa hänen ukon pojaksi ja\nperilliseksi. Ei kuitenkaan tahtonut jälellen kääntyä, ennen\nnähtyänsä matkansa päätarkoitusta, sitä erinomaista tietäjätä ja\nhänen kultalintujansa.\n\nNoin kuukauden aikaa matkattuansa tulivat vaaran alle. \"Jo nyt kohta\nolemma päässeet matkamme perille\", sanoi nuorukainen ja ilmoitti\ntietäjän sillä vaaralla asuvan. Waaralle kohotessa hämmästyi\nkuningas ei vähin niitä ihania viinatarhoja, kukostavia laksoja ja\nkauniita hedelmällisiä puita, joita näki, jos kunne loi silmänsä.\nNäytti kun olisi luonto ja taito kilvoitelleet keskenänsä tätä\nvaaraa kaunistaissansa. Neljä ojaa juoksivat alas vaaralta, kukin\nsuunnallensa. Korkiammalla nyppylällä seisoi huone eli talo, jossa\ntietäjä asui. Siitä oli aukia katsanto yksinäisten taloin eli pienten\nkyläin ylitse vaaran kupeilla.\n\nAurinko oli melkein laskemaisillaan heidän vaaraa nostessa. Kuitenki\ntoimittivat vielä miehet, vaimot ja lapset töitänsä verrattomalla\nilolla ja vireydellä. Töidensä ohessa laulelivat joukottain, eivätkä\nujostelleet kuningasta, vaikka kävi heidän keskellänsä, enemmin kun\nketä muuta toveria. Ilo ja onnellisuus loisti kaikkein kasvoilta.\n\"Oh, huokasi kuningas, jo näen tässäki kultalintuin vaikutuksen.\nMinun maani ääret, joiden läpi vaelsimma, näyttivät niin autiolta ja\nylönannetulta, niiden asujamet niin surulliselta ja sorretulta, ja\ntämä vaara kukoistaa kun paratiisin lakso niiden suhteen.\"\n\nNiin lähestyivät tietäjän taloa, joka ei ollut ylen komiasti rakettu,\nvaan näytti, että oli haltiansa sekä voipa että säästeleväinen.\nKaunis oli se kyllä silmän nähdä, mutta ilman kaikkia turhuuden\nkoristuksia. Nuorukainen, jolle paikka näytti olevan hyvin tuttu,\naukasi oven ja käski kuninkaan astua sisälle, itse jälestä seuraten.\nTäällä istui vanhemmalla ikäpuolellaan oleva mies ja hänen\nympärillänsä kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, joita\nnäytti neuvoilevan. Se oli tietäjä itse; pitkät, valkoiset hivukset\nrippuivat olkapäillen alas ja hänen lumivalkia maatava pukunsa oli\npurpuravyöllä vyötetty. Samanlainen puku oli lapsillaki.\n\nKuninkaan sisääntultua nousi tietäjä seisoalle ja lapset katosivat\nkun keviät aamupilvet taivaalla.\n\nNöyryttäin itsensä alkoi kuningas ja lausui: \"Herra! minä olen\nkuullut suuresta viisaudestasi mainittavan ja niistä neljästä\nkultalinnusta, jotka sanotaan sinulla olevan ja tuovan salaisimmatki\ntiedot sinulle kaukaisilta mailta; sentähden olen kotimaastani\nPersiasta tänne tullut. Jos mahdollista, niin anna minulle niistä\njonkunlainen parempi tieto, kun minkä muuten olen voinut saada ja\njota meikäläisen on vaikia uskoa'kaan.\" \"Aivan kernaasti, vastasi\ntietäjä, ne ovat nyt juuri palaummallaan Persian valtakunnasta, ja\nkoska se on isänmaasi, niin taidat helposti päättää, jos valehtelevat\neli ilmoittavat totuuden.\" Niin puhuttua otti elevanttiluisen\nsauansa, löi sillä lattiaan, joka aukeni, ja auoksesta kohosi\nmarmoripöytä huoneesen. Sen keskellä oli hopiakuoppa ja kuopan\nlaidalla neljä reikää, yksi kullenki niistä neljästä ilmansuunnasta,\nidästä, etelästä, lännestä ja pohjaisesta. Kuopan päällä rippui pieni\ntiuku asemellaan, jonka alapää oli kiinitetty keskelle kuopan pohjaa.\n\"Kun nyt soitan tätä tiukua, sanoi tietäjä, niin lentävät lintuni\nkotiin kukin siitä reiästä, kusta lähti matkalle, vaan sitä ennen\ntulee minun muistuttaa, että läsnaolevaisten pitää kuunnella heitä\nhiljaisuudessa, ei ihastua, eikä pahastua, jos mitä kertoisivat.\nTaidat hyviä, taidat pahojaki sanomia maastasi kuulla, vaan hallitse\nitsesi kummassaki tilassa; sillä samassa, kun millään tavalla tulisit\nniistä liikutetuksi, vaikenisivat lintuni enempätä ilmoittamasta.\"\nKuningas lupasi tyynellä mielellä kuunnella, jos mitäki. Nyt soitti\ntietäjä tiukuansa ja hiljainen hyminä alkoi kuulua länteisessä\nreiässä. Neljä pienoista kultalintua pyörähtivät esiin toinen\ntoisensa jälestä ja lennellen tietäjän ja kuninkaan edessä alkoi\nensimmäinen suloisella äänellänsä laulaa: \"minä lensin halki sen\nmaalipaikan, kussa Persian kuninkaan nuoruuden ystävä Salaspa asuu.\nKuningas oli kauan aikaa elänyt ystävyydessä hänen kanssansa ja aina\nlöytänyt hänen uskolliseksi sekä rehelliseksi. Mutta hoviherransa\nei voineet sitä kärsiä, jonka tähden he panettelivat häntä ja\nsaivat vähitellen kuninkaan sydämen luopumaan hänestä. Sen havattua\nmiettivät valhekanteita häntä vastaan ja kuningas tuomitsi hänen\nyksipuolisesti. Surullisella sydämellä kuninkaan sokaumisesta meni\nSalaspa syntymämaallensa, jossa hän nyt hiljaisuudessa elää osottain\npaljo hyvää koko sille maakunnalle ja erittäinki lähiasujillensa.\nKansa kunnioittaa häntä isän nimellä. Puolet tavaroistaan jakaa\nhän köyhille ja kaikki tienot on hänen toimensa tehnyt viljaviksi,\nihanimmiksi paikoiksi. Hänen onnensa on melkein täydellinen, eikä\nhänellä ole muuta huolellista hetkeä, kun mikä toisinaan tulee, koska\nmuistaa ja ajattelee sitä, ettei kuningas Sarbaalla ole enää yhtään\nystävätä.\"\n\nSe lintu vaikeni siihen. Ainuastaan suurella työllä taisi kuningas\nhänen kertoessansa hillitä sydämensä liikutuksia. Ei hän kuitenkaan\nmitään virkkanut.\n\nNyt alkoi toinen lintu ja kuikutti surullisella äänellä: \"minä\nlensin _Tarsutan_ läänin läpi, sivullani näin linnan ja riensin\nsitä katsomaan. Laukuellessani puutarhan päällä, joka linnassa oli,\nnäin lehtimajassa Persian kuninkaan entisen puolison. Kuningas oli\nhyljännyt hänen ja antanut jalkavaimolle sydämensä. Yhtä ihana,\nkun ennen kuninkaan hovissa, oli hän vieläki. Mutta hän suri ja\nvuodatti kyyneleitä. Pieni tytär, äitinsä muotoinen, istui sylissä,\nsiveli hänen hivuksiansa ja lohdutteli häntä sanoen: 'ele itke,\näitirukka! silmäsi tulevat siitä punaseksi, kun ruskokukka ja kun\nsinä itket, niin en minäkään saa olla ilman itkemättä. Kuuntelepas\nlintujaki, kuinka iloisesti visertelevät puissa ja ilmassa.' 'Minull'\non, vastasi äiti, sydämessä oma lintuni, joka siellä visertelee,\netten muita kuulekaan.' 'Anna äitisein, sanoi tytär, sen linnun\nlentää ulos. Linnut ovat iloisempia ulkona ilmassa, kun sisällä\nvankiuudessa.' 'Ah lapseni, vastasi siihen äiti, hän on kun meki\nvankiuuteensa suljettu, eikä pääse kunne'kaan, enempi kun me noiden\nmuurein ylitse.'\"\n\nPersian kuningas kuunnellessaan tätä toistaki lintua kyllä vuodatti\nkyyneleitä, vaan muistain lupauksensa teki väkivaltaa sydämensä\nhaikkeuudelle ja oli vielä mitänä virkkamatta. Niin tuli kolmannen\nlinnun vuoro, joka lauloi seuraavalla tavalla: \"minä seurasin, sanoi\nhän, kuningas Sarbasta matkallaan tänne. Hänen viekas ja kavala, ehkä\nsuuresti rakastettu, palveliansa nimitteli häntä _kaikkitietäväksi\nkuninkaaksi, Aasian auringoksi, sangarten ruunuksi_ j.n.e. ja\nkuningas ihastui näitä nimityksiä. Hän ylisti kaikkia kuninkaan\nlauseita ja nauroi sydämessänsä hänen yksinkertaisuudellensa. Alati\npuhui hän uskollisuudestansa ja yhtäläiseen odotti tilaisuutta\nsaada pettääksensä kuningasta. Sen saiki eilen. Kuningas uupunut\nkiireeltä kulultaan nukkui syvään uneen rankisessaan (teltassaan).\nPalvelia oli kohta valmis vetämään kalliimman diamanttisormuksen\nhänen sormestansa ja rankisen saumaan salaamaan sen, jonka kuningas\nsitte luuli muuten päivällä edellä kadottaneensa ja suri sen vahinkoa\nsuuresti.\" \"Oi sinä koiran nahka!\" huuti kuningas vihoissaan, veti\nmiekkansa ja oli juuri karata sen pelvosta vapisevan, uskottoman\npalvelian päälle, koska samassa kuuli äkillisen pauhinan, lattia\nsujui, pöytä ja linnut olivat kadonneet. Tyrmistyksistään herännyt\nnäki kuningas itsensä yksin tietäjän kanssa huoneessa, kaikki muut\nolivat paenneet. \"Persian kuningas! sanoi tietäjä, sinä olet rikkonut\nliiton ja linnut ovat lentäneet matkohinsa. Röyhkeytesi, vihasi,\nkostonhimosi ja ahneutesi karkotti heidät, Sill' et enää saa kuulla\nheidän lauluansa. Sillen, joka semmoisilta mielen muutoksilta\nvimmataan, muuttuu heidän suloinen laulunsa kosken kohinaksi.\" \"Oh\nanna anteeksi, vastasi kuningas, mutta en voinut enää itsiäni hillitä\nsen uskottoman, kavalan palveliani tähden. Waan sinä viisas mies\nanna minulle anteeksi ja jos mahdollista, täytä rukoukseni! Minä\nnäen Jumalan antaneen sinulle, jonkun osan kaikkitietäväisyydestään.\nMinä olen suuren valtakunnan kuningas. Sitä hyvästi hallitakseni\ntarvitseisin ainaki tietoja siitä, mitä maakunnassa tapahtuu. Minä\nrukoilen siis, anna minulle edes yksi noista linnuistasi. Puolet\nkaikista kamaroistani annan sinulle siitä.\"\n\n\"Istu Persian kuningas, vastasi tietäjä, istu ja kuuntele minua. Hyvä\non kuninkaalle, että hän on halullinen hyvästi maatansa hallitsemaan.\nMutta anomustasi en voi täyttää, kun ainuastaan puolittain. Ne neljä\nlintua eivät ole minun, vaan erään hyväluontosen haltian, joka\nlainasi ne minulle tietämättömäksi ajaksi ja sillä ehdolla, etten\nkäyttäsi niitä muuhun tarpeesen, kun lähimmäisteni hyväksi. Minä\ntaidan jakaa muillen tietoja, joita tuovat, vaan haltia on kovin\nkieltänyt niitä myömästä eli muuten antamasta kellenkään. Minäki olen\npienen kansakunnan ruhtinas, jonka hyväksi tähänasti lienen lintujani\nkäyttänyt, koska haltia niitä vielä ei ole pois ottanut. Wisusti\nolenki kokenut niitä ei mihinkään muuhun viljellä, enkä ole koskaan\nudellut heiltä turhia, kelvottomia asioita, joista ei mitään hyötyä\nolisi. Lyhyeltä sanoen, minä olen aina kokenut käyttää niitä, kun\nJumalallista lahjaa, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille hyväksi.\n\n\"Ehk' en siis taida'kaan anomustasi täyttää, niin toivon, matkasi\ntänne ei kuitenkaan olleen turhan, jos tahdot kuulla, mitä minä\nolen neuova sinulle. Sinullenki on Jumala lahjoittanut samanlaisia\nlintuja, jos kohta ne eivät olekaan näkyvätä kultaa. Jos ne tähänasti\neivät ole matkaan saattaneet, mitä toivoisit, niin on se oma syysi.\nKuninkaallinen valtikkasi on se saua, jolla taidat panna lintusi\nliikkeelle. Jos oikein kannat valtikkasi, niin olet tunteva kaikki,\nmitä istuimesi kaunistukseksi ja alammaistesi hyväksi tarvitset.\nSilloin ovat silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, mielesi ja\nymmärryksesi keksivät, mitä millonki tarvitaan. Joka oikein käyttää\nnämät Jumalan lahjat, hän ei närkästy viisauden nuhteille ja ihastu\ntyhmyyden kiitoksista; hänen silmänsä on kun auringon terä laajalta\nnäkevä ja hänen korvansa kun ilma vastaan ottava pienimmätki äänet.\nHän ei usko valheita, eikä lyö mutkia oikeudessa omain etuinsa\nvoittamiseksi. Waan joka viljelee niitä lahjojansa turhuuteen,\nhekumaan, ahneuteen, oman voiton pyytämiseen j.n.e., sillen lakkaavat\ntietoja tuomasta. Minä ilmoitan nämät sinulle, Persian kuningas,\nkoska tiedän sinun luontosi puolesta tahtovan totuutta harjoittaa.\nNuoruudesta asti olen sinua rakastanut ja kaikkia askeleitasi\ntarkoin kaimannut. Suuri oli suruni, koska näin mielesi pettäjiltä\npimitetyksi ja väärät toivotukset sydämessäsi sikiävän.\"\n\n(Lisää toiste.)\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Elokuulta.\n\n\n\n\nNeljä kultalintua.\n\n(Lisää Heinäkuun osaan.)\n\n\n\"Ja suuresti iloitsen siitä, että näin sinun ottopojaltani, tältä\nnuorukaiselta, luokseni johdatetuksi. Ettei mielesi vielä ole peräti\nturmeltu petollisten ylistäjäisi laumalta näen siitä, ettäs olet\ntainnut suostua tähän nuorukaiseen, joka kyllä ei ole sinua vilpillä\ntuuvitellut. Minä ostin hänen yhdeksän ajastajan vanhana ja olen\nneuonut häntä kaikessa tarpeellisessa opissa, joka onki mieltäni\nmyöten onnistanut, sillä on hän kasvanut jaloksi, toimelliseksi ja\nymmärtäväiseksi nuorukaiseksi. Mitä hänen sukuunsa koskee, niin on\nhän sen vanhan kauppamiehen poika. Tavallinen viisautesi sumeutui\nväärältä tavaroiten himolta, muuten olisit heti havannut, että\nimettäjän puhe ei ollut uskottava, sillä hän oli lahjottu väärin\ntodistamaan tavaroitesi vartialta, joka toivoi siitä suuresta\nperinnöstä, hänki jotain hyvää osaksensa. Ota nyt tämä nuorukainen\npalvelukseesi, minä toivon hänen palkitsevan vahingon ystävästäsi\nSalaspasta, joka jo on vanhannut ja tullut sinulle tuntemattomaksi,\nniinkun hänen tässä edessäsi näet.\"\n\nKuninkaan sydän oli pakahtua ilosta, kun nyt näki nuoruuden ystävänsä\nSalaspan edessänsä, jota ei hän ennen tuntenut, sillä niin oli hän\nentisestään muuttunut. Samassa kuului toisesta huoneesta hiljainen\nsoitto, suloisempi laadultaan, kun kuningas koskaan oli kuullut.\nMuiden sydämensä liikutusten keskellä piti hänen kysyä, mikä se\noli. Salaspa vastasi lapsensa siellä soittavan ja käski heitä\ntulemaan sisälle. He tulivat entisessä puvussaan, vaan hivukset\npalmikoittuna ja kukkaseppeleet päässä. Kukin heistä kantoi lahjoja\nPersian kuninkaalle. Yksi sanoi: \"terve sinulle, Persian kuningas,\nminä annan sinulle tämän ruusun jälkeentulevaistesi koristukseksi\";\ntoinen antoi kultaisen käädyn, jolla hän kiinnittäisi kansan sydämen\nomaansa, kolmas taivaankarvasen vyön oikeuden vahvistukseksi, neljäs\ndiamanttivästisen miekan onneksi sodassa, muut muita.\n\nNäin loppui tämä päivä, ihmellisin kaikista kuningas Sarbaan\npäivistä. Hän palasi takasin ja olis ottanut Salaspan kanssansa,\njoka kuitenkaan ei tahtonut heittää pientä alammaiskansaansa, vaan\npyysi kuninkaalta, saada pysyä yksinäisessä levossaan. Kotiin tultua\noli kuninkaan ensimmäinen työ heittää jalkavaimonsa ja ottaa entisen\npuolisonsa tyttärineen vankiuudesta. Tyttärensä antoi hän puolisoksi\nnuorukaiselle, jota hänen tuli niin paljosta hyvästä kiittää ja\njonka hän ylensi korkeimmaksi käskynhaltiaksensa. Sarbaasta oli\ntullut peräti toinen mies. Poikaa hänellä ei ollen, määräsi hän\nnuorukaisen jälkeiseksensä kuningasistuimelle ja Persialaiset sadut\nkiittävät vieläki Sarbaan ja hänen jälkeisensä hallitusta kultaiseksi\najaksensa, sillä senkaltaisia kuninkaita ei heillä ollut ikänä ennen\nlöytty.\n\n\n\n\n    Juttu juhlajuomisesta,\n    Koottu kirkkokohmelosta.\n\n\n    Nyt on mielessä minulla\n    Tästä kansan kauhiasta,\n    Synnin syystä synkiästä,\n    Ruveta runon tekohon,\n    Laaullani laulamahan,              5\n    Suomeksi sanelemahan,\n    Kuinka viina viljellähän,\n    Juoma karvas kaupitahan,\n    Aivan pannahan pahasti,\n    Paikassa parahimmassa,            10\n    Aina synnin aineheksi.\n    Sillä ahnehet alati\n    Warsin viekkahan tavalla\n    Rahat vievät rahvahalta,\n    Aivan tolpan ainuanki             15\n    Köyhimmänki kerjäläisen.\n\n    Jos ei kestäisi kotona,\n    Eikä keittää keritä,\n    Kuljettavat kaupungista,\n    Alti sauovat alaalta              20\n    Tämän myrkyn myytäväksi.\n    Sitten juhlina jaloina,\n    Aina kanssa ankkureinsa\n    Tykö kirkon kiiruhtavat.          25\n    Siinä kauan kaupitsevat,\n    Aivan istuvat alati\n    Aamut ankkurin tykönä,\n    Oottelevat ostavia,\n    Juottelevat juomareita.           30\n\n    Eipä saarra soittaminen,\n    Eikä veisukaan vetäne,\n    Saane synnin tunnustukset\n    Kavalata kaupaltansa;\n    Aina kurja kaupitsepi,            35\n    Ehkä pappi altarilta\n    Saarnastuolihin menepi.\n\n    Jo on päivä poikki kirkon,\n    Kello käypi kahtatoista,\n    Sitten templihin tulepi           40\n    Oman oittinsa perästä,\n    Oman arvon antamasta,\n    Kanssa joukon juopuneitten,\n    Seurakuntansa seassa.\n    Sitte tultua sisälle,             45\n    Penkkihinki päästyänsä,\n    Torkkuvat törisevinä,\n    Penkissänsä pehturoivat.\n    Eipä arva'a ajunsa,\n    Sielun tarvista tavota,           50\n    Eikä ymmärrys ylene,\n    Silmät kirjoa selitä;\n    Korvat kuuroksi menevät\n    Saarnan kuulohon samate,\n    Syän syntinen palapi              55\n    Ahneudesta alati,\n    Eikä tottele totuutta,\n    Waikka siinä Siionissa\n    Wahva suussa vartioitten\n    Pauhaapi toen pasuuna,            60\n    Helisepi herran ääni\n    Aivan korvihin kovasti;\n    Ei se voi sioa saaha\n    Syämessä syntisessä.\n    Kohta kirkosta menepi,            65\n    Ulos uksesta isosta,\n    Tykö juosten juopuneitten.\n    Jotka kilju kirkkomailla,\n    Karju kirkkokartanolla,\n    Kovan kohmelon käsissä.           70\n    Pahan ilman pakkasessa.\n\n    Niillen alkapi sanella,\n    Näillen kurja kuiskutella:\n    \"Jopa teiät, ystäväni!\n    Kovin kohmelo käsitti;            75\n    Onko markat matkassasi,\n    Tahi sillingit sinulla,\n    Wielä nyt minulla oisi\n    Wiinapolska puolillansa;\n    Sillä tautinne tasaisin,          80\n    Kohmelonne korjoaisin.\"\n\n    Sitten mennähän mäeltä\n    Miehet mielellä hyvällä,\n    Ankkurille astutahan;\n    Saavat pikkusen pikarin,          85\n    Totta toisenki panevat\n    Ensimmäiselle evääksi,\n    Josta juopuvat jalosti,\n    Aivan päihtyvät pahasti.\n    Sitten syttypi syvälti,           90\n    Ilma nousepi isoksi,\n    Kiroseksi kirkkomailla.\n    Moni paljoa pahoa\n    Täydessä vihanväessä,\n    Sadatusten suurten kanssa,        95\n    Toivottapi toisellensa.\n    Toiset pilkkoja pahoja,\n    Leikkiä luvattomia,\n    Suupaltat pahoin puhuvat,\n    Suunnattomat suututtavat.        100\n    Aina muistupi monelle\n    Wälit entiset etehen,\n    Toinen toiselle sanopi:\n    \"Selvittele sievimmästi\n    Welka viimeinen minulle!\"        105\n    Mies se vannopi valeeksi,\n    Aivan tyhjäksi tekepi.\n    Toinen täyttäpi toeksi,\n    Walan kanssa vahvistapi;\n    Näistäpä torat tulepi,           110\n    Tapahtupi tappelutki.\n    Eipä siinä ensinkänä\n    Muistu mielehen monelle,\n    Mitäspä puheli pappi,\n    Saarnastuolista saneli.          115\n    Eikä kuulu kunniata\n    Jumalalle julkiselle,\n    Jok' on viinan valmistanut,\n    Säännyt ihmisten iloksi.\n    Wielä syntihin syvemmä           120\n    Moni päällä päihtyneellä\n    Himoiltansa hillitähän,\n    Alla viinan villitähän;\n    Joista juttuja tulepi,\n    Sakot suuret päälle saapi,       125\n    Rahat raukalta menepi,\n    Aika tärkki tuhlatahan,\n    Moni viikko vierähtäpi,\n    Kuukausi pian kulupi,\n    Keräjiä käyessänsä               130\n    Pitäjän rajaperillä.\n\n    Syystäpä nämät tulevat\n    Witsat ankarat ajaiset,\n    Saamma Herran sallimasta\n    Monet nähä nälkävuoet,           135\n    Katovuoet katkerimmat;\n    Wielä syttyvät soatki,\n    Monet kauhiat kapinat,\n    Esivaltojen välillä;\n    Tuimimmat tulipalotki,           140\n    Mainittavat maakylissä,\n    Kauhiammat kaupungissa.\n    Kukas saapi sanoa,\n    Kenen kieli kertonepi\n    Sitä synnin synkeyttä,           145\n    Raskahinta rangastusta,\n    Jonka viinan viljeliät\n    Ja sen kauppiaat kavalat\n    Kansan päälle kartuttavat,\n    Kun he juhlina jaloina,          150\n    Herran päivinä pyhinä,\n    Ajan kaiken kaupitsevat,\n    Myyvät sitä myrkkyänsä.\n\n    Kysyn vielä viimeiseksi,\n    Kuinkasta ovat sinulla           155\n    Aina kanssasi asiat\n    Wiinanmyyjä vietteliä!\n    Etkö tunne tunnossasi\n    Synniksi sitä tekoa,\n    Kun aina ajallisia               160\n    Himomielellä halajat,\n    Tavarata tarkottelet\n    Kirottua, katoavata?\n    Saatatko nämät sanoa\n    Siunatuiksi sillingeiksi,        165\n    Jotka nyt tilassa tässä\n    Olet kurja ottanunna,\n    Saanut sarkoilla pahoilla?\n    Nämät markat mahtanepi,\n    Pahoin sillingit sinulle,        170\n    Tuoa päälle penninkisi\n    Kirouksen katkerasti.\n    Näillä raukoilla rahoilla\n    Myyt sä oikian osasi\n    Saatanalle saalihiksi;           175\n    Tuhlaat tavalla tällä\n    Avarimmat armohetket,\n    Saastutat pyhimmän paikan\n    Synnin kanssa kauhiasti,\n    Sillä Siionin häväset,           180\n    Aivan parjoat pahasti.\n    Aina täällä jo ajassa\n    Kaiken onnesi kaotat,\n    Siirrät kauas siunauksen,\n    Ijankaikkisen ilosi.             185\n\n    Heitä poies herjat kaupat,\n    Hylkeä hyvällä mielen\n    Poies rakkaus rahanki;\n    Muista aina mielessäsi,\n    Mitä Mooses muistutteli,         190\n    Sekä ilmoitti Esaias,\n    Jutteli Jumalan miehet\n    Herran hengeltä hyvältä:\n    \"Kuhun kaiken ilman alla\n    Saatan muistoni minäki,          195\n    Siin' olen minä samassa\n    Aina kanssanne asuva;\n    Sihen saatan suosioni\n    Siinä siunoan sinua.\"\n    Wielä itseki Isäntä,             200\n    Warasi Wapahtajamme\n    Juutalaisia jalosti\n    Jerusalmissa samassa.\n    \"Niin on kerta kirjoitettu:\n    Minun on oma oleva               205\n    Tämä huone hengellinen;\n    Pitäis olla oikeutta\n    Runsahin rukoushuone,\n    Waan te teettä temppelini\n    Kaupallanne kauhiasti,           210\n    Teettä petojen pesäksi,\n    Asunpaikaksi pahinten,\n    Ryöväritten roukkioksi.\"\n\n    Ei siis pitäisi pilata,\n    Eikä syöstä synnin alle          215\n    Sitä paikkoa parasta,\n    Herran huonetta hyvimmän.\n    Siitä työstä tyhmimmästä\n    Paljo saarnaavat papitki,\n    Oikiat opettajamme,              220\n    Siitä esti Esivalta,\n    Kielsi armas Keisarimme,\n    Jalon neuosta Jumalan,\n    Paljo sakkoa panevi\n    Juomisesta juhlapäivän,          225\n    Kaksi viinan kaupinnasta.\n\n    Juhlapäivinä jaloina\n    Etsi sielusi etua;\n    Niinkun kaste kaunihisti\n    Aamulla alas tulepi,             230\n    Keot kaikki kastelepi,\n    Wihannoiksi virvoittapi,\n    Niin on suurra sunnuntaina,\n    Aina juhlina jaloina,\n    Herra armon antavainen,          235\n    Siunauksen Siionissa,\n    Waipunehet virvoittava,\n    Wielä särjetyt syämet.\n    Mielet murehen alaset,\n    Ilon kanssa kaunistava,          240\n    Jos ei itse estettäisi\n    Synnin suurella sumulla\n    Armon töitä alkavia.\n    Juhlapäivinä jaloina\n    Etsi sielusi etua;               245\n    Sitten toisessa tilassa\n    Ole aina arkioina\n    Elatustas' etsiväinen;\n    Saatpa oikian osasi,\n    Siviämmän siunauksen,            250\n    Aina Herralta hyvältä,\n    Joka soisi Suomessaki\n    Siiviäksi Siioninsa.\n\n_Jälkimaine_. Tämä runo on talonpoika Benjami Seppäsen tekemä\nKiannalta, saman miehen, jolta jo ennen on yksi runo präntätty tässä\nkirjassa (k. Lokakuulta v. 1837, _Pohjanmaan surkeudesta_). Waikk' ei\nkyllä Kiannalla niin kaupita'kaan pyhäpäivinä viinaa kirkon luona,\nettei pahemmin kaupittaisi monella muulla kirkolla, niin tapahtui\nkuitenki mennä vuonna, että muutamata talonpoikaa semmoisesta\nkaupasta sakotettiin. Siitä lie Seppänen tullut kehoitetuksi tämän\nrunonsa laittamaan, jonka ainaki luulisimma vaikuttavan enemmin, kun\nminkään muun sakon viinanmyöjän tykönä, joskohta ei ketänä erittäin\nnimitetä'kään. Muutamia paikkoja olemma jättäneet pois, erittäinki\nsemmoisia paikkoja, joissa kertomalla sanottiin, mitä toisilla\nsanoilla jo ennen oli sanottu. On myös runolla pituutta ilmanki niitä.\n\n\n\n\n    Huolikaihos Karjalassa,\n    Kalevalan kankahilla.\n\n\n    Mikä pouke Borgoassa,\n    Melu merikaupungissa,\n    Suru Suomen rannikoilla?\n    Koskenkylä kyynäleissä,\n    Huoli Piispan huonehissa.\n    Mikä vaiva ja valitus,\n    Mikä mielet painostanna?\n    Huolenhuuvot kuulumiset,\n    Kaikki kasvot kastuneina,\n    Murhe muovot muuttanunna.\n\n    Suuri aine on surulle,\n    Syy on huolelle, hopulle,\n    Kuin on kuollunna, kaonnut,\n    Kaunis miesi kaatununna;\n    Pappein parvesta parain,\n    Paras Herranpaimenista,\n    Hurskain hurskasten seasta.\n    Kova kuolema kohannut,\n    Hyvätahtosen tavannut,\n    Hyväsuovan suoristanut;\n    Muoto muuttunna ihana,\n    Kasvo kaunis kalvettunna.\n\n    Hälytään Hämeenmaassa,\n    Huolentuska on Turussa,\n    Suru suurempi Savossa,\n    Kaihos kauhein Karjalassa,\n    Kuin on kallis kaatununna,\n    Waipununna mies vakainen,\n    MOLANDERI moinen miesi,\n    Moinen herra hengellinen.\n\n    Tokko tohin, tokko toivon\n    Saneksella, saattanenko\n    Mahillesa mainihella,\n    Hyvät avut, ansiosa,\n    Tuska suuni tukkeaapi,\n    Itku silmäni sitoopi,\n    Pakko palauttaa syvämmen,\n    Suru salpoaa sanani,\n    Huoli äänen ällistääpi.\n\n    Maininnenko mainiosta,\n    Kuin oil kuulu Kuopiossa\n    Opilta, opetuksilta,\n    Sanoiltasa, saarnoiltasa,\n    Harras koulunhaltiana,\n    Opettaja oivallinen,\n    Oivallinen, onnellinen,\n    Uros uuras uupumaton,\n    Eillen muista muisteltava.\n    Kaupungissa kappalaissa\n    Wiran toimitti toella.\n    Sävyllinen säävyissäsä,\n    Sotapappina sovelias.\n    Rakastettu rahvaalta,\n    Jalomiesi jalkaväiltä,\n    Savon sotasankareilta;\n    Muistan muotoja ihanan,\n    Suusa, silmäsä suloiset,\n    Leppeen, lämpymän syvämmen.\n\n    Kesalaksiat kehuuvat\n    Näyttäin siintäsioasa;\n    Kerskaavat Kesalahella\n    Walveutuneesa valollen,\n    Karjalassa kasvaneesa,\n    Waloksi, valaistukseksi,\n    Kaunistukseks Karjalallen,\n    Ilomantsillen iloksi,\n    Hiippakunnan kunniaksi.\n\n    Kuin oil tarkka taioltasa,\n    Oliit tarkatkin tapasa,\n    Peri puhtaat puheesa;\n    Waati toisiltai totuutta.\n    Hän oil julma juomareillen,\n    Wainoi väärin vannojija,\n    Warsin vaarti varkaita,\n    Wallattomia vakuutti,\n    Sanapattoja paneli,\n    Torui toenpuutokselta,\n    Ylenkahto ylpeitä.\n    Kyseli kylänluvuissa,\n    Tiijusti joka tilassa,\n    Kellä käytös keskuuessa\n    Kävi käskyin Jumalan.\n    Seurais seuramme tapoja,\n    Lakiamme, laatujamme,\n    Niitä kiitti kinkereissä,\n    Piti parvessa paraassa,\n    Antoi arvoa enemmän.\n\n    Esivalloista esinnä\n    Wiisas maanki viljelijä\n    Esimerkit ensimmäiset\n    Antoi kaikissa avuissa,\n    Yllytti, ylösvalasi\n    Kansaveljii Karjalassa.\n    Waarin otti vaivaisista,\n    Köyhät ruokki kyökistäsä.\n    Huonot holhoi huoneinsa,\n    Otti orvot suojiinsa,\n    Avun leskillen levitti,\n    Puolti syyttömät poletut.\n    Hyvä turva tuttavillen,\n    Aina auttoi ystäviisä,\n    Auttoi avun ansanneita.\n    Otoissasa oivamiesi\n    Ehti vuonna vuotuisesa,\n    Yhä vilppeyttä vihaava.\n    Otti otot täyvelliset,\n    Saatavat joka savulta;\n    Missä talot miehelliset,\n    Kussa koit kohtalaiset,\n    Ei ne päässyt pitkän päällen,\n    Niitä jättännä jälellen.\n    Waan jos vanhat vaivaloiset,\n    Lesket leivän hankkijoina,\n    Lapsilauma saattamaton,\n    Antoi restit anteiksi,\n    Kuittikirjan kuittaili.\n    Avittain avuttomia\n    Antoi evääksi eloa,\n    Wielä viili leipäkyörän,\n    Pani paistia palaisen,\n    Myöski rokkia ropeen.\n\n    Sure Suomi suurta miestä,\n    Ilomantsiat isäänne,\n    Suku suuresti sureevi;\n    Toiset itkeevät isääsi,\n    Elämäns' esikuvoa,\n    Puolisoo poloinen leski\n    Tukeasa, turvoasa,\n    Kunnon kansakumpania.\n    Kansa kaikki Karjalassa\n    Mainioa mainihtoovat,\n    Murehella muisteloovat,\n    Surusuulla toimittaavat,\n    Saneleevat vuossatoja,\n    Tuhansia tunnustaavat,\n    Arvoasa, ansioosa\n    Kaihoavat kallaspäätä;\n    Itkevätpä Ingerissä,\n    Wielä hallatsee Wirokin.\n\n             J. F. L[agervall].\n\n\n\n\nLauluja\n\n\n    1.\n\n    Onneton olen minä oltuani,\n    Onneton tähän kylään tultuani.\n\n    Onnettomaksi olen minä luotu,\n    Eik' ole minulle ilopäivää suotu.\n\n    Turvoa ei ole siellä eikä täällä,\n    Enempi kun linnulla lentonsa päällä.\n\n    Maailma minua paljoki vaivaa,\n    Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.\n\n    Ystäväni on myös ynsiäksi tullut,\n    Kun hän on maalimalta juttuja kuullut.\n\n    Kukas sinun eksytti rakkauen tiellä? --\n    Tule, tule kertaksi luokseni vielä!\n\n    Muistatko muinen, kun karjassa käytiin,\n    Ahosilla asueltiin, leikkiä lyötiin?\n\n    Päivä se paisti ja pienet kukat loisti;\n    Kukatki ne ketosilla iloamme toisti.\n\n    Sinusta ja minustapa lintusetki laulo,\n    Ääni se kuulu ja helinä se kaiko.\n\n    Minä olin likan alku, siivo ja kainu,\n    Murehesta paljo en tietä'kään tainnu.\n\n    Sinä mua kutsuit morsioksesi,\n    Suloutta täynnä oli syämesi.\n\n    Syämesi oli kuni palava tuli;\n    Kukas sen nyt kylmäksi tulevan luuli!\n\n    Enkä minä itselleni näin luullu käyvän;\n    Ikäväni kestää kuolemapäivään.\n\n    Toivoni on rauennut, mennyt juur tyhjään,\n    Ei ole enää mulla ilopäivää yhtään.\n\n    Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla,\n    Lentävä lintunen taivahan alla.\n\n\n    2.\n\n    Mieleheni muistuvat muinaiset ajat,\n    Isäni ja äitini ilotäyet majat.\n\n    Olin minä tytön taimi koria kun kukka,\n    Joka pojan päällen en katsonutkaan.\n\n    Koriana kävin minä eestä ja takaa,\n    Mieleni oli ilonen ja murehista vapaa.\n\n    Muistanpa vielä, kun marjassa käytiin,\n    Mansikoita syötiin ja leikkiä lyötiin.\n\n    Linnut ne laulelivat metsien päällä,\n    Meistä he laulelivat siellä ja täällä.\n\n    Toisinaan kun tuli tuiskuset ilmat,\n    Satehiset viikot ja ankarat kylmät.\n\n    Tupa oli lämmin ja kamari oli kaunis,\n    Kamarissa maito ja voi ja leipä valmis.\n\n    Ei ole ajat enää niinkun olit ennen,\n    Entiset ajat ovat olleet ja menneet.\n\n    Nyt ei ole siaa mulla siellä eikä täällä,\n    Enempi kun lehellä liukkaalla jäällä.\n\n    Woi kuinka tyttöparan onki minun käynnä,\n    Muretta ja surua on syämeni täynnä.\n\n    Ilopäivä on mennyt ja kohta ikä katkee,\n    Eik' ole joka minun murehista kätkee.\n\n    Wuoteni kulki, kun virtanen vesi;\n    Mikä mulla tullee viimenki esiin.\n\n\n    3.\n\n    Ei oo mulla muretta ja ei oo huolta mitään,\n    Maailma se murehen nyt minusta jo pitää.\n\n    Maailma hullaa, mitä vaanki hollaa,\n    Waan puhas likka ma taianki olla.\n\n    Mitäs minä tuosta suren, likka nuori, nätti.\n    Jos minun poika jätti viinanjuoja ratti? --\n\n    Tämän kylän pojat minä tervassa keitän,\n    Toisen kylän pojille ma toivoni heitän.\n\n    Tämän kylän pojat minä touheen lykkään,\n    Muunlaiset olla pitää, joista ma tykkään.\n\n    Ennen minä liikutan rihmaa ja neulaa,\n    Ennenkun tämän kylän poikia seuraan.\n\n    Ennen minä liikutan likasia puita,\n    Ennenkun ruman pojan laihoja luita.\n\n    Ennen minä nokisia pölkkyjä kannan,\n    Ennenkun ruman pojan suuella annan.\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Syyskuulta.\n\n\n\n\nKertomus muutamasta varkaudesta.\n\n\nWuonna 1837 syksyllä tuli varkaita muutaman sepän torppaan Kerimäellä\nja varastivat pajakalut sepältä, palkeen ja kaikki, mitä vaan\nlöysivät pajasta, ja kantovat ne veneesen, jolla he olivat yli\njärven tulleet. Nämät saivat he onnellisesti veneesen. Mutta nyt\npiti vielä syömäainetta saaha ja lähtivät takasin sepän mökkiin,\nettä eteistuvasta saaha leipiä ottaa, Waan kuin he sinne pyrkivät,\nniin sattui talonväkiä havahtemaan ja mänivät ulos kahtomaan mikä\nse kartanolla olisi. Samalla lähtivät rosmot pois juoksemaan. Alas\ntalon rahvas huutaa, minkä keritään, että rosmoloita on kartanolla.\nWaan sillä ajalla, kuin rosmot toistais mänivät torppaan, niin sattu\nmuutama mies soutamaan samaan rantaan, nousi maalle ja teki tulen\nrannalle ja aiko siinä maata yötä. Tämä kuin kuuli huuon torpasta,\nalas hän huuta vastaan: \"missä rosmot? missä rosmot?\" Nyt kuuli\nrosmot, että jo on ihmisiä heiän veneellänsä. Ei heillä ollut enää\naikaa sinne männä, vaan juosta metsään. Torpan rahvas, kuin kuulivat,\nettä rannallakin on huutajia, juoksivat sinne ja löysivät hyvin tutun\nmiehen siellä tulta polttamasta ja alkovat sille haastaa, niin ja\nniin rosmot rupeis viemään kaikki elon elämisen meiän mökistä. Ja\nsamalla mitä he kävelivät rannalla, löysivät veneen hyvin läheltä\nmiehen tulta ja kaikki pajakalut veneessä. Nyt vasta saivat tietää,\nettä on sitä talosta katonna tavaraa. Eikä mies, joka tulen rannalle\nteki, tiennyt, että hänellä oli tavaravene vartioittavana. Tästä\nsaivat pois kaikki kapineensa ja rosvoloihen eväslaukku, joka oli\nveneessä, tuli sepän omaksi. Wielä kiittelivät he yövierastaan\nrannalla, joka heiän onneksi sattu toki tulemaan rannalle, vaikka ei\nmies tiennyt ennen koko tavarasta mitään, kuin sitten vasta rahvaan\nrannalle tultua. Muutama mies haasto samaa asiaa ja sano tuntevansa\nsenkin laukun, kenen se on, joka pitäis olla Liperistä kotosin.\n(Räätäli Olovi Karjaliinilta Liperin pitäjästä kirjoitettu ja\nsamoilla sanoilla tähän präntätty).\n\n\n\n\nPään parannuskeino.\n\n\nMuuan tohtori ajellessaan läänissään tuli muutamaan kestikievariin.\nPäästyänsä taloon tulee mies tohtorin puheille ja sanoo: \"voi, herra\ntohtori! kuin minun päätäni pakottaa; mitään sillen osais tehä?\"\nTohtori meni aivan lähelle miestä ja kahtoi tarkasti silmiin, mutta\ntunsi samalla, että viinan löyhkä tuli ulos miehen suusta. Sano\nsiinä samassa miehelle; \"mäne nyt talon emännän luoksi ja pyyä pari\npuhasta maitopyttyä ja tuo ne täynnä kylmää vettä tänne kammariin.\"\nMies oli valmis täyttämään käskyn ja kanto yhen hyväkokosen pytyn\ntäynnä vettä kammariin ja sano: \"eiköhän tämä jo piisaisi?\" \"Noh ehkä\nse piisaa, sano tohtori, lähetäänpäs nyt ulos.\" Mies läksi eellä,\ntohtori perästä ja pysäytti miehen rappuin viereen seisomaan ja\naukasi hänen vaatteensa kauluksen hyvin avonaiseksi, otti vesipytyn\nja alko kaataa sitä miehen pään päälle, Mutta hyvin hiljaan, että\nse pitemmältä piisaisi. Mies parka seisoo siinä, eikä tohi mitään\nvirkkaa, vaan lavat lotisivat, kuin täyty talvipakkasella niin kauan\naikaa siinä seisoa. Wiimmein mäni kengänvarretkin vettä täyteen, että\nse yli nousi takasin. Kuin tämä oli tehty, sano tohtori: \"mäne nyt\nmakaamaan ja makaa niin kauan, kuin minä tulen ylös ajamaan.\" Mies\ntäytti kaikki, mitä käsketty oli. Tohtori oli aikansa talossa ja\nmäni matkoinsa, jätti miehen makaamaan siihen. Totta tuo lienee jo\nhavannut. (Olovi Karjaliinilta Liperissä kirjoitettu).\n\n\nÄlykäs morsian.\n\n(Muualta.)\n\nPappi kysyi morsiamelta vihkiissä: \"minä kysyn sinulta, Liisa Eerikin\ntytär, jos sinä otat j.n.e.\" Tyttö, joka luuli kysymyksen turhaksi,\nvastasi: \"vielä hän kysyy!\"\n\n\nOsansaanti.\n\n(Muualta.)\n\nWaras kävi muutaman talon sivu ja sanoi talonpojalle, joka kylvi\npeltoansa: \"tuosta, mitä kylvät minäkin vielä tulen saamaan osani.\"\n\"Ehkä tuletkin, vastasi talonpoika, sillä minä kylvän hamppua.\"\n\n\nMikäs talonpojan eläissä!\n\n(Muualta.)\n\nMustalainen sanoi kerran: \"mikä talonpojalla on eläissä; tynnörin\nkylvää, kaks saapi.\"\n\n\nLaahattu taethanko.\n\n(Muualta.)\n\nMuuan yksinkertainen mies, joka sontaa hajotti pellollaan,\nnäki parven variksia lentävän hänen peltonsa seipäihen. Niitä\npelottaakseen osotti hän taethangollaan (taikollaan) ja äänti ikään\nkuin ampuvinaan. Samalla sattui metänkäviä, joka turhin oli päiväsä\nmetässä tallannut ja nyt tahtoi laahinkiasa ulosampua, ampumaan\nsaman variksen. \"Kahos perk...\" sanoi sonnanhajottaja, koska kuuli\npaukahuksen ja näki variksen maahan putoovan, kahtoin tarkasti\nhankoasa, \"en minä luullut hänessä ruutia olevan.\"\n\n\nOsattoman osa.\n\n(Muualta.)\n\nMaamittari, joka oli jakanut niin, että yksi osakas jäi aivan osatta,\nlohtutti häntä sanoin: \"elä huoli yhtään, kyllä sinun vuittisi\n(osasi) täältä kartasta löytyy.\"\n\n\nWorpii.\n\n(Muualta.)\n\nSotamies, joka ei ollut aivan tarkka ampuja, vaikka hän sen luuli\nitestäsä, kehui kerran maaliin ampumisellaan sanoin: \"minä vain kuin\nammuin, niin joka kerta huvettiin vorpii (sivute).\"\n\n\nAkan rukous kylväissaän.\n\n(Muualta.)\n\nMuuan akka sanoi kylväissään: \"Anna, hyvä Jumala! jyvä jyvästä, kaksi\nkahesta.\"\n\n\nYöpäivällä.\n\n(Puoli muualta.)\n\nMuinon mustalainen palkkautu kyntämään päivänlaskuun asti. Mutta kuin\ntyö pisti hänellen ikäväksi, niin sanoi tuskissaan: \"ennen Ristus\navita on yöpuolessa, ennenkuin päivä laskeksen.\" -- Toinen, joka oli\njonkun ajan muutamassa talossa kasakoinnut, sanoi: \"rupes perk...\ntalonpojalle kasakaksi; iltayöstä lähetään työhön, eikä koskaan ennen\npuoltayötä levolle.\"\n\n\n\n\nTarina.\n\n(Muualta.)\n\n\nKylän läpi ratsastaissani alkoi hevoseni nilkuttaa toista\netujalkaansa; kenkä oli irti, sentähden täydyin viivähtää kylässä,\nsaada kenkä kiinnitetyksi. -- Sepän luona viipyissäni kokountui\nmiehiä, vaimoja ja lapsia ympärilleni, niiden seassa eräs\nkerjäläisukko, joka anoi jotain almua. Pajan edessä oli vesikuoppa,\njossa vasta raudoitettuja vaunun rattaita jäähdytettiin ja se oli\nnyt pisipintana. Kukkaroani auastessa, siitä jotain kerjäläis-ukolle\nantaakseni, putosi samassa kultatukaatti ja vierähti kuoppaan,\njosta sitä ei enää löydetty. Tienoilla olevat surkuttelivat minua\nvahingostani, ukko vaan suu hymyssä lausui: \"laivalla meren\nrannassa piti Kapteinin kerran maksaa jotakuta laivamiehelle, jossa\ntapauksessa hopia riksi putosi veteen. Sitä ei enää saatu ylös.\nWaan kala, joka samassa sattui uimaan lähellä sitä paikkaa nieli\nsen suuhunsa. Sama kala tarttui jälestäpäin onkeen muutamalle\nmaanmiehelle, joka veronmaksoksensa oli suuressa rahantarpeessa.\nEi siis mikään hukattu eli pudotettu ole samassa kadotettu. Se on\nhuolenpitäjän käteen elikkä talteen annettu, joka kyllä osottaa sen\ntositarvitsialle.\" Wiisaasta puheestansa annoin ukolle enemmin,\nkun aioinkaan esinnä, enkä niin suuresti surrutkaan enää kuoppaan\njäänyttä tukaattiani.\n\n\n\n\nIndialaisten kuollonjuhla.\n\n(Muualta.)\n\n\nIndian maassa Aasiassa on tavallinen, että kuolleita ei haudata,\nvaan poltetaan rovioilla. Samalla roviolla polttaa moni leski\nitsensä elävänä kuolleen miesvainajansa ruumiin kanssa. Sillä se\nkatsotaan heidän pakanallisen uskonsa jälkeen hyödylliseksi leskelle,\nettä hän niin elävänä itsensä polttaa ja luullaan hänen sillä\nurhollisuudellansa sovittavan kaikki miesvainajansa synnit, jos\nolisivat olleet kuinka suuria. Itsensä sanotaan hänen tästä työstänsä\ntulevan paratiisiin ja siellä niin monta kertaa 35 miljuunaa vuotta\nriemussa elävän, kun hänellä on hiuskarvaa päässänsä. Mutta jos\nhän ei polta itsiänsä, jota laki ei välttämättömästi vaadi, niin\non hänellä siitä koko elinaikuinen häpiä ja muu vastus. Ei siis\nihme, että moniki leski tuliroviolla lopettaa päivänsä. Semmoisesta\nlesken itsensä polttamisesta kertoo muuan Euroopalainen, joka sattui\npaikalle näkemään, seuraavalla tavalla:\n\n\"Eilen illalla näin kauhistavaisen menon, koska muuan leski polttihen\nynnä miesvainajansa ruumiin. Minä ohjattuna murhehuoneesen näin\nsiellä kuolluen ruumiin laskettuna matolle. Leski istui hajalla\nhivuksin ruumiin luona. Sitte havattuansa Esivallan miehen, konttasi\nluoksi ja pyysi lupaa, saada polttaakseten miesvainajansa ruumiin\nkanssa.\n\n\"Niin pian kun Esivallan sallinta tähän hirviään menoon tuli\nilmoitetuksi, nostivat sukulaiset ruumiin paariille ja kantovat\nulos, leskenki päälle istuttua. Niin veivät määrättyyn paikkaansa.\nTihkiältä seurasi rahvasta jälessä. Roviopino oli tehty kuivista\npuista ja osittain täytetty kerkiään syttyvillä aineilla. Se oli noin\nkahden kyynärän korkuinen, puolenkolmatta kyynärää päältä poikki,\nmaassa kiini ja onsi sisältä. Ruumis pantiin pinolle ja leski pesi\nitsensä ei ulahtaalla olevassa lammissa. Hiukan aikaa oli hän niin\nmenehtynyt, että sukulaiset täytyivät pidellä häntä käsissään.\n\n\"Jällen jaloilleen tointununna repäsi siekaleen vaatteistaan ja\nkäärei kahdeksanvuotisen poikansa ympärille, jonka kautta pyhitti\npoikansa rovion sytyttäjäksi. Lähellä olevat miehet sekä vaimot\nlankesivat nyt maahan ja suutelivat hänen jalkojansa. Hän kehotti\nkaikkia vaimoja esimerkkiänsä noudattamaan, jos sattuisivat samaan\ntilaan. Nyt läheni poika palavalla tulisoitolla pinoa, sytytti sen\nja kohta alko tuli leimuta vallan voimakkaasti. Leski astui myös\nlähemmäksi, kierti kolmasti pinoa ja heitteli sinne kainalossaan\nkannetusta astiasta pihkaa, sillä tulta paisuttaaksensa. Juoksi sitte\niloten liekkien läpi ja istahti ruumiin viereen. Samassa oli hän\nliekiltä sulettu, jota katsojat kiihdyhtivät nakellen sinne hamppua\nja muita sytteitä. Ihonki jo mustuttua paukutti hän vielä käsiänsä\nyhteen, siksi että viimein vaipuivat ja koko ruumis oli kun kekäle\nvihasten liekkien keskellä.\n\n\"Rahvas huusi ja ilotsi lakkaamatta, todistain ei vielä koskaan\nnähneensä jalompata ja järkähtämättömämpää vaimoa. Minä seisoin\nlähellä pinoa, vaimon kasvot olivat minuun päin. -- En unhota tässä\niässä sitä kaamiata näkyä. Se oli yli kaiken, mitä voidaan sanoa,\nkauhia ja hirmuinen. Alussa loisti vaimon katsannossa lempeys,\nsitte urostui hän ja kaljahti, sen perästä vallotti heikkous ja\ntuskantapanen uuvutus, mutta pinoa kiertäessään palausi entinen kylmä\nrohkeus.\n\n\"Woi hän olla noin 50 vuoden vanha, miesvainajansa oli elänyt 60\najastaikaa. Kolme lasta jäi häneltä jälkeensä, yksi tytär 20 vuotinen\nja kaksi poikaa, toinen 8, toinen 7 vuoden vanha.\"\n\nNäitä lukiessamme emmekö ilolla tuntisi, mikä onnellisuus meillä eikö\nole uskostamme jo tässäkin ajassa pakanauskoisten kansain rinnalla?\n\n\n\n\nYstävät.\n\n(Muualta.)\n\n\nRikkaalla kauppamiehellä oli poika, jota hän sydämestänsä rakasti.\nHän kasvatti hänen suurella huolenpidolla, eikä laiminlyönyt mitään\nmillä saisi hänestä jalomielisen, siviän, Jumalata pelkääväisen\nja ymmärtäväisen nuorukaisen. Sitte kutsui hänen kerran eteensä\nja sanoi: \"poikani! kaikki, mitä säätysi ja virkasi mukaan sinua\nhyödyttäisi, olen antanut oppiaksesi. Waan se oppi puuttuu vielä\nsinulta, jolla voisit tuntea ihmisten moninaiset mielenlaadut\nja omasuudet. Sentähden toivon sinun lähtevän muutamaksi ajaksi\nvieraille maille vaeltamaan. Matkoilla nähdään ihmisiä kaikesta\nlaadusta ja mitä enemmin niitä nähdään, sitä paremmin opitaan niiden\nseassa elämään. Maailma on suuri kirja täynnänsä hyödyllisiä neuoja.\nSe on peili, joka silmin nähtäväksi osottaa ihmisten moninaisen\nmuodon ja josta viisas ennättää sen korkeimman edun tässä elossa,\nnimittäin _ystävän_. Poikani! jos löydät yhden ainoankaan ystävän\nelämäsi alla, niin on sinulla sulosin ja pysyväisin onni kädessäsi,\njota ei muu, kun kuolema voi kukistaa. Muu onni ja tavarat ovat\ntuhansien tapausten alasia, mutta ystävätä ei voi kenkään anastaa.\nEtsi siis matkoillasi saada sinulleki joku ystävä ja ele katso\nkalliimmiaki kamaroita suureksi ystävän rinnalla.\"\n\nNuorukainen jätti hyvästi isänsä ja lähti matkalle, kulkeusi\nmuutamaan lähimaahan, oleskeli siellä jonkun ajan ja palausi\nkotia, ennenkun isä luuli hänen missään vielä tutuksikaan tulleen.\nKummastellen tätä pikaista paluuta sanoi isä hänelle: \"no, poikaseni\nniinkö palasit pian jällen!\" \"Isäni, vastasi nuorukainen, sinä sanoit\nsuurimman tarkoituksen matkallani olevan, että löytäisin yhdenkään\nystävän ja nyt olen löytänyt jo kaksiki kymmentä, jotka ovat varmaan\ntaattavat, tosiystäväni.\"\n\n\"Hyvinpä kyllä, arveli kauppamies, oletki ystäviä saanut ja niin\nvähässä ajassa. Minä itse en ole niin onnellinen ollut. Seitsemän\nkymmentä ajastaikaa olen elänyt, koetellut onnen ja onnettomuuden\nvaiheita, tullut tuntemaan monta ihmistä, mutta, kaikkein niiden\nseassa ja kaikella sillä pitkällä ajalla ei kun yhden ainuan ystävän.\nJa sinä olet muutaman kuukauden ajalla löytänyt kaksikymmentä!\nMutta muistatko vielä, mitä lähtiessäsi sanoin sinulle: _ele kiitä\nystävätä, ennenkun hädässä koettelit_. Nimiystäviä löytyy paljo, vaan\ntosiystäviä ylen harvassa. Nimiystävät eivät tiedä, mitä ystävällä\nymmärrettäänkään. He ovat sumun kaltaiset aamulla; niinkun sumu\npakenee ensimmäisen auringon säteen edestä, niin heki ensimmäisessä\nhädässä. He kohtelevat yksinkertaista, joka heihin luottaa, niinkun\nhumaltunut mies kannuansa. Niin kauan kun siinä olutta kesti, katseli\nhän sitä sulosilla silmillä, vaan kun se tulee tyhjäksi, hän siitä ei\nenää huoli, vaan luopi pois tyköänsä. Pahoin pelottaa minua, poikani,\nettä ne kaksikymmentä ystävääsi ovat kaikki tämän juopuneen vertasia.\"\n\n\"Wääräsä luulossa olet sinä, isäni, lausui nuorukainen. Tuiki tarkon\ntiedän, että nämät minun ystäväni eivät hyljää minua, jos kuinka\ntyhjänä, köyhänä ja onnettomana tulisin heidän tykönsä ja heiltä mitä\ntahansa tarvitseisin.\"\n\n\"No käydään koettelemaan, vastasi isä, minä en usko koettelematonta\nystävää.\" -- \"Käydään, käydään,\" sano poikaki.\n\nKauppamies teurasti kauriin, pani sen säkkiin ja tahrasi pojan\nvaatteet verellä. Pimiän tullen nosti säkin, jossa teurastettu\nkauris oli, poikansa selkään ja neuoi häntä, kuinka hänen tulisi\nkäyttää itsiänsä. Niin lähtivät ja tulivat lähinnä asuvan luoksi\nniistä pojan kahdestakymmenestä ystävästä. Poika kolkutti ovelle\nja ystävä avettuansa kysyi syytä tähän myöhäiseen etsikkoon. Poika\nvastasi: \"olethan sinäki kuullut siitä riidasta, joka on meidän ja\nsen lähellä asuvan hoviherran välillä. Äsken kohtasimma toinen toisen\nyksinäisellä paikalla kaupungissa. Havattuansa minun julmistui hän ja\nkarkasi vihan vimmassa päälleni, jotta täytyi kaiken voimin varjella\nitsiäni. Minä vedin miekkani, varotin ja vaadein häntä säästämään\nhenkeänsä, vaan hän vimmassaan syöstäytyi vasten paljasta miekkaani ja\nkaatui hengetönnä paikalle. Pelkäsin kostoa ja turmioa sekä itselleni\nettä isälleni, jos asia tulisi ilmi, liiatenki kun hän elää suuressa\narvossa kuninkaan tykönä ja on muutenki korkiasta suvusta. Sentähden\notin hänen ruumiinsa ja kannoin tänne. Rukoilen sinua, kätke se niin\nkauan huoneessasi, että löydän jonkun salasen paikan, johon taitaisin\nhaudata.\"\n\n\"Pieni on huoneeni eläville, saati kuolleille, vastasi nähtävästi\nnärkästyksissään ystävä. Paitsi sitä tietää jokainen, kuinka\neripuraisuudessa olet elänyt sen surmatun hoviherran kanssa.\nJokahinen tuntee myös meidän ystävyytemme ja kun helposti arvaavatki\nhänen sinulta surmatuksi ja ruumista ei löydettäisi muualta, niin\ntokko ei lähdettäisi sitä täältäki etsimään. Ei se auttaisi sinua\nonnettomuudessasi, ettäs sihen kietoisit minunki. Ainuan palveluksen,\njonka voin sinulle osottaa, on se, että kätken salasuutesi.\"\n\nNuorukainen pyysi ja rukoili apua hädässään, mutta turhaan. Hänen\nhyvä ystävänsä tuli aina kylmemmäksi ja vastukset harvemmaksi, niin\nettä hänen viimein säkkineen täytyi taemmaksi vaeltaa. Hän meni\ntoisen ystävän tykö, joka samalla tavalla kohteli häntä, ja niin\nkävi hän järjestänsä jokaisen tykönä niistä kahdestakymmenestä, vaan\nviimeisestä ei ollut enemmin apua, kun ensimmäisestäkään.\n\n\"Joko nyt näet, sanoi kauppamies pojalleen, kuinka vähä on\nulkonaiseen näköön luotettava? Kussa on näiden ystäviesi\ntosiystävyys, jota ylistellen kiitit? Heti kuultua hätäsi, raukesi\nheidän rakkautensa. He ovat valkoseksi sivuttuja seiniä, vedettömiä\npilviä, hedelmättömiä puita. Mutta lähdetäänpä nyt minun ainuan\nystäväni luoksi!\" Sinne tultuansa kolkutti kauppamies ovelle.\nJa koska mies sisällä kuuli ystävänsä äänen, aukasi hän oven ja\nkysyi sydämellisellä rakkaudella, miksi niin myöhään etsei häntä.\nKauppamies jutteli poikansa valhetellun onnettomuuden ja pyysi\nystävänsä kätkemään ruumista.\n\n\"Mielelläni kätken, jos vaikka usiampia, vastasi ystävä. Eikä mikään\npelko elikkä vaara taida estää minua kokemasta kaikkia, mitä voin\nsinun ja poikasi pelasteeksi. Lähde nyt poikanesi, minä saatan teidät\nmaakartanohoni, jossa elättä piilossa ja vapaana kaikista oikeuden\netsimisistä.\"\n\nKiittäin ystävätänsä nytkin osotetun jalouden ja rakkautensa\npuolesta, sanoi kauppamies hänelle: \"ei ole mitään hätää; minä olen\nainuastaan valhetellut tämän seikan, näyttääkseni yksinkertaiselle\nhelppouskoiselle pojalleni, mikä erotus onki ystäväin ja ystäväin\nvälillä. Hänellä oli kaksikymmentä ystävää, joidenka luona kävimmä,\neikä yksikään olisi auttanut häntä, niinkun sinä minua.\"\n\n\n\n\nKeino ylösherättää kuolleita, taikka täyttä onnellisuutta ei löydy\nmaassa.\n\n(Muualta.)\n\n\nKuninkaalta kuoli puolisonsa ja häntä ei voitu millään lohduttaa.\nYöt päivät istui, suri ja itki hän sen kuolleen ruumiin vieressä,\nei syönyt eikä juonut, jotta jo peljättiin hänen itsensäki kohta\nkuolevan. Niin käytiin ja noudettiin muuan viisas mies, etteikö hän\nsaisi Kuningasta ylellisestä murehestaan vieroitetuksi. Wiisas tuli\nja astui surutupaan Kuninkaan eteen. \"Armollinen Kuningas! sanoi hän,\nele närkästy, että rohkenen sinua lähestyä suuressa Murheessasi. Enkä\ntule tyhjillä lohdutuksilla vaivaamaan sinua, vaan ilmoittamaan, että\nentinen onnesi on pian jälle palajava. Pian on puolisosi heräjävä\nunestaan ja omalla kädellänsä pyhkivä kyynelet silmistäsi. Toki\noudostutti puhettani, mutta minä olen muutamassa vanhassa kirjassa\nlöytänyt aivan tarkan välikappaleen, jolla voin jälle herättää\npuolisosi. Sihen ei tarvita, kun että kolme täydellisesti onnellista\nihmistä kirjoittavat nimensä puolisosi haudalle, niin hän kohta\nnousee ja on elävä, kun ennenkin.\n\n\"Se pitää kohta tehtämän, sanoi Kuningas, valitse itse ne kolme\nonnellista, joita tarvitset. Jos he takasin tuovat kalliin\npuolisoni niin olen itse heidän seassansa neljäntenä täydellisesti\nonnellisena.\" Paikalla antoi hän ulos käydä käskyn, että kaikkein,\njotka nautitsivat täyttä onnellisuutta piti löydyttämän itsensä\nviisaan tykönä ja antaman nimensä Kuningaspuolison haudalle.\n\nWaivoin oli tämä käsky maakunnassa julistettu, koska muuan nuori\nmies juoksi hengästyneenä viisaan eteen ja sanoi hänelle: \"nimeni\non _Abraham_, kirjoita se haudalle ja joudu, sillä aika on tärkki.\"\n\"Miksikä niin tärkki?\" kysyi viisas. \"Siksi, vastasi nuorukainen,\nettä minä rakastan nuorta, ihanaista neitsyttä, täydellisintä Jumalan\nluotua olentoa. Tämän täydellisyytensä ohessa on hän kuitenki vähä\nmuuttelehtavainen ja epävakainen luonnostansa; eilen hylkäsi hän\nminun luotaan, vaan kutsui tänäpänä jällen ja nyt minä juuri tällä\nhetkellä, olen onnellisin kaikista ihmisistä. Jos vielä huomennaki\nlienen, sit' en tiedä. Sentähden joudu nimeni kirjoituksessa!\" \"Sinä\nolet onnellisin ihmisistä, vastasi viisas, niinkauan kun se ihana\nneitsyt sinua rakastaa ja sitte kun hän hylkää sinun, olet kentiesi\nonnettomin mielestäsi. Mutta hän rakastaa eli hylkää, miten ilma\nmuuttuu. Wähän kummanlaista on siis onnellisuutesi. Kernaammiten,\nkun sinun onnellisuutesi, rupiaisin vilutaudin alaseksi, joka ehki\nmääräajoillansa palajaa ja jota vasten tiedän olla varusalla. Mene\npois nimenesi, se ei kelpaa.\"\n\nMuutaman päivän perästä tuli nuori aviopari viisaan eteen. He\nolivat neljä vuotta hellimmästi toinen toistansa rakastaneet.\nMoninaiset esteet ja koetukset olivat he onnellisesti voittaneet\nja nyt vihdoin altarin edessä yhdistyneet. He puhuivat niin\nihastuttavasti onnellisuudestaan, että viisaalla ei ollut mitään\nvastaan sanomista. Kuitenki sanoi hän täytyvänsä koetella, jos\nsama onnellisuus olisi oikein vaka ja kestävä. \"Tämä koetus, sanoi\nhän, olkoon ei pitkä, eikä vaivaloinen. Menkää yhdeksi viikoksi ja\nnautitkaa iloa toinen toisenne kanssa ilman mitään muuta huvitusta\nja ypö yksinänne. Itsestänne mahtaa teillä olla kylliksi iloa,\nettettä muuta kaipaakaan. Sitte viikon päästä tulkaa jällen, niin\nkirjoitan nimenne.\" -- Ilolla mieltyivät tähän kokeesen ja rientivät\nkahdenkesken nautitsemaan iloa, jota ei kenkään koko viikossa\nolisi hämmentävä. Missä ihastuksessa, missä riemussa eikö kulunut\nensipäivä! Seuraava oli jo vähä pensiämpi, kolmantena ikävyivät,\nneljäntenä riitausivat ja viidentenä -- erkausivat toinen toisestaan.\nWiisas odotti heitä, vaan ei kuulunut kumpaakaan.\n\nWasta mainitun nuoren parikunnan perästä tuli kaksi köyhännäköistä,\nerinomaista personaa ja pyysivät tulla kuunneltavaksi. He olivat\nveljekset ja vanhin heistä alkoi lausua: \"köyhiä olemma me\nja alhaisesta säädystä, eikä meillä ole ystäviä, jotka meitä\nauttaisivat. Asumma pienessä kaupungissa, jossa tuskin lähimmäiset\nnaapurimmekaan meitä tuntevat. Sanalla sanottu: emme ole lähelläkään\nonnea vaan jos kuninkaalle kelpaisi auttaa meitä, niin pian\npuolisonsa herättämiseksi saisi meistä kaksi täysionnellista ihmistä.\nSihen ei tarvittaisi muuta, kun että asettaisi veljeni maaherraksi\nsyntymäkaupungissamme ja minulle, joka en pyri kunniasioihin,\nkäskisi rahavoutinsa maksaa sata tuhatta riksiä.\" \"Pian pitää\nolla anomuksenne täytetty, vastasi viisas. Minä käyn Kuninkaan\npuheille ja epäilemättäki antaa hän teille mitä onnellisuudeksenne\ntarvitsetta. Mutta sitä ennen, sanoi hän sille vanhemmalle veljelle,\npitää sinun laittaa minulle kirjallinen todistus joltain, jolla on\nsata eli tuhatki tuhatta riksia ja sillä summallansa olisi täydeksi\nonnellinen.\" Ja nuoremmalle sanoi hän: \"sinun pitää laittaa minulle\nsamanlainen todistus joltain pienen eli suuren kaupungin maaherralta.\nSitte olen tekevä, mitä taidan teidänki onnellisuudeksi ja meillä on\nkolmen kaivatun siasta neljäki täydesti onnellista ihmistä. Kuninkaan\npuolison heräjäminen tulee niin välttämättömästi tapahtumaan.\"\n\nWeljekset mieltyivät sihen, lupasivat laittaa todistukset ja pian\ntulla takasin, vaan eivätpä tulleetkaan. Eivät löytäneet rikasta,\njoka ei pyrkinyt rikkaammaksi, eivätkä maaherraa, joka ei olisi\ntoivonut päästäksensä vaikka Kuninkaaksi. Tainkaltaisilla mutkilla\npääsi viisas monesta muustaki onnellisuuden uneksiasta, joista yksi\ntoivoi saada jonkun ihanan maahovin, toinen korkian kunniaviran,\nkolmas arvomerkin j.n.e. Monen semmoisen hurjan perästä tuli\nvihdoin muuan vakainen kelpomies, joka ei toivonut, mitänä. \"Herra,\nsanoi tämä kelpomies, iloa ja huvitusta minä yksin rakastan, mutta\nviisaudeniloa ja huvitusta. Työ, kohtuus ja tytyväisyys ovat ne\nvälikappaleet, joilla viljelen iloani ja lisään nautintoani. Myös\nolen nuori, terve ja melko rikas. Sihen lisäksi on minulla monta\nystävätä, eikä yhtään tiettyä vihamiestä. Waimoni on nuori ja kaunis,\njota rakastan sydämestäni ja hän rakastaa minua. Wiisi vuotta olemma\njo olleet yksissä ja saanet kaksi kaunista lasta, pojan ja tyttären.\nEikö minulla siis ole syytä pitää itseäni täydesti onnellisena? Synti\nolisi minulla siitä, jos muuta ajattelisinkaan.\" \"Wissisti on sinulla\nsyytä sihen, vastasi viisas, ja tunnustaa täytyy, kuoleman minua, jos\nolisin sinun siassasi, jo vähän pelottavanki.\" \"Aivan tosi, lausui\ntoinen, tämän elämän nautinnoilla olisi aivan huono arvo, jos ei\nniiden loppu toisinaan vähän huolettaisiki.\" \"Oikein sanottu, arveli\nviisas, mutta epäilen, että se onnellisuus, jota pelko toisinaan\ntapaa, ei ole oikein puhdas ja täydellinen.\" \"Kuolematani, sanoi\nmies, minä vähemmiten kaikista muistelen.\" \"Se sitte on toinen asia,\nlausui viisas, mutta koe ystäväni saada se peräti pois ajatuksestasi\nja totuta itsesi uskomaan, ettet koskaan kuole. Sitte tule jällen\nja minä kiitollisuudella otan nimesi haudalle kirjoitettavaksi. Nyt\nsiitä ei vielä ole apua kuolleen herättämiseksi.\"\n\nSe onnellinen meni ja koki poisvieroittaa kuoleman muiston. Mutta\nmitä ennemmin hän yritti olla ilman, ettei koskaan muistaisi\nkuolemata, sitä useimmin tuli se hänen muistoonsa ja mieleensä.\nWiimein rupeis kuoleman pelko häntä oikein vaivaamaan. Ei hänestä\nsiis ollutkaan takasin tuliata. Kolme kuukautta oli kulunut siitä,\nkun viisas ensin alkoi täydestä onnellisia kuulustella. Ja kun ei\nsillä ajalla ollut ketänä semmoista tavannut, niin epäili vastakaan\ntapaavansa. Niin meni Kuninkaan tykö, jonka ensimurhe jo oli niin\nantaunut, että viisas rohkeni tunnustaa, epäilevänsä, ei koskaan\nlöytää täysionnellista ihmistä, jonka nimi kelpaisi haudalle.\n\"Mihin, sanoi Kuningas, mihin kaikki se tyhjä vaivasi? Mikset heti\nkirjoittanut omaa ja jonkun muun kahden viisasten nimeä haudalle\njos siitä olisit apua toivonut? Te viisaat kuitenki aina kehutta\nja kerskaatta, ettei muussa, kun viisauden tutkinnossa ole täyttä\nonnellisuutta.\" \"Uh, armollinen Kuningas! vastasi viisas, ne\nviisaimmatki meistä ovat kuitenki ihmisiä. Usein pettyvät omilla,\nusein toisten luuloilla. Mitä minuun koskee, niin olen kolmekymmentä\nvuotta etsinyt viisautta ja onnellisuutta, vaan en ole vielä löytänyt\nkumpaistakaan.\" \"Niinmuodoin, sanoi Kuningas, ei ole yksikään ihminen\ntäydesti onnellinen?\" \"Ei yksikään, vastasi viisas, ei yksiainuakaan.\nEikä taida'kaan kukaan täällä elossa tulla täydesti onnelliseksi.\nSillä kaikki muuttuu ja ilomme lakastuu, kun kukkanen. Se korkia\npuolisosi, jota suret ja kaipaat, uskoi ihanimman ikänsä alla tämän\ntotuuden. Ylistäin Luojan tahtoa käytti hän tästä vajaavasta elämästä\nhyväksensä mitä hänelle oli sallittu, ja on nyt mennyt toiseen\nonnellisempaan, josta, joka sinne kerran tuli, ei enää toivo takasin.\nNiin mitä sinäki, korkia Kuningas, häntä sieltä paremmasta elämästä\npahempaan toivoisit. Lakkaa suremasta ja tydy Luojan töihin, sillä ei\nkenkään taida niitä parantaa.\"\n\nWisusti miettien tytyiki Kuningas ja kiitti viisasta vaivoistansa\nja nevoistansa. Eikä olisi enää antanutkaan puolisoansa herättää.\nTavalliset lohduttajamme, aika, toimet, huvitukset ja uudet huolet\nlohduttivat hänenki murheessansa.\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Lokakuulta.\n\n\n\n\nKuningasten onni.\n\n\nKun muuan Bramina Patnassa aamulla läksi ulos huoneestaan, löysi hän\novensa edessä kahiloista tehdyn korin, jossa äskensyntynyt poikalapsi\nmakasi. Hän otti lapsen, piti ja kasvatti sitä huolellisesti ja\nnähtyänsä sen olevan harras-oppisen ja muuten hyväluontoisen\nantoi sen oppia kaikkia, josta sille mieheksi tultuansa mahtaisi\njotain etua olla. Lapsi kasvoi mieheksi ja ylettiin aikaavoittain\nkorkeimpiin kunniasioihin, siksi että hän viimein tuli Kuninkaan\nlähimmäksi käskynhaltiaksi: Sitte Kuninkaan kuoltua ja\nvallanperillistä ei ollen, valittiin hän yksimielisesti Kuninkaan\njälkeenseuraajaksi.\n\nSemmoisena hänen kerta oikeutta uutten alammaistensa kanssa pitäessä\nnäki kansan seassa vanhan ukon alinomaa puoleensa katselevan.\nKuningas oli havatsevanansa ilon ja lempeyden kyyneleet ukon\nsilmissä, kun samassa oudonmuotoinen mies astui oikeushuoneesen ja\nukko yhtäkkiä karkasi sen päälle kaikella innolla. Hän veti häntä,\nehkä toinen teki vastakynttä, Kuninkaan istumen eteen ja sanoi:\n\"Herra! kosta puolestani tälle ilkiälle tähtientutkialle ja kuuntele\narmostasi minun elämäni laitaa, joka vähän koskee sinuunki. Minä olen\nisäsi, ehken tähänasti ole uskaltanut ilmoittaa itsiäni pojalle,\njonka lapsuudessansa heitin ja jonka rakkautta en ole ansannut. Waan\nnähdessäni tämän mieron heittiön, jonka tässä vedin eteesi ja joka\non syy kaikkeen rikokseeni, en voinut hillitä itseäni ja enempi\nsalasuuttani kätkeä. Heti synnyttyä kannoin sinun tämän pettäjän\nluoksi ja pyysin hänen katsomaan, mitä tulevasta elämästäsi olisi\ntietävä. Hän oli tähtiä tutkivinansa ja piti muuta ilvettä, jost'\nen ymmärtänyt, kun minkä viimein sanoi, että poikani ennen neljää\nkymmentä vuotta olisi onnettomin ihminen koko maassa. Peljäten sitä\nhirmuista ennustusta katsoin paremmaksi, ettäs kuolisit lapsena,\nkun kasvaisit ja tulisit onnettomimmaksi kaikista, sentähden laskin\nsinun koriin ja heitin sen avullisen miehen ovelle. Hän ei kuitenkaan\nantanut sinun kuolla, vaan kasvatti. Ne neljäkymmentä vuotta ovat\nkuluneet ja katso! sinä olet et onnettomin, vaan onnellisin koko\nmaassa. Sinä olet Kuningas ja rankase nyt tätä konnaa, tätä hävytöntä\nvalhetteliata, tätä ilkiätä ennustajata ja anna isällesi anteeksi,\nmitä hän sinulle tosin isällisestä helleydestä nuorena teki.\"\n\nEnnustajan ääneti oleminen ja hämmästys, ukon tosi kiivaus, hänen\nsurunsa ja ilonsa, kaikki vahvistivat hänen puheensa totuutta. Eikä\nKuningas siitä epäillytkään, vaan nousten istumeltansa syleili\nisäänsä ja sanoi: \"lähimmässä siassa Jumalan ja kansani jälkeen\nkunnioitsen ja rakastan sinua, vaan pois se, että rankaseisin tätä\ntähtientutkiata. Hänen ennustuksensa, ehkä kuinka kamalalta se\nkuuluu, on yhtähyvin täytetty. Neljänkymmenen vanhana valittiin minä\nKuninkaaksi ja sitä on hän ennustanutki. Ohoh isäni! jos tietäisit,\nmikä suuri raja on elämän onnen ja Kuninkaallisen istumen välillä,\nniin et kyllä soimaisikaan tähtientutkiata ennustuksestaan. Sen\nkaihilakorin, johon minun piennä laskit, ja Kuninkaanlinnani välillä\nei ole niin suurta erotusta, kun onnellisuuden ja Kuningas-istumen\nvälillä. Remusat ilot, joita seuraavat mielikarvaus ja tympeys;\nhaikiat sydämen nuhteet, joita toiselle ei saa ilmoittaakaan; korkia\nvirka ja inhimillinen heikkous; ei vapautta, ei lepoa missään; monta\nylistäjätä, ei yhtään ystävätä; katso siinä sen onnettomuuden kuva,\njohon taivas on minun määrännyt. Ei kyllin siinä, että tukahutan\nsydämeni halut Kuninkaan velvollisusten tähden, usein täytyy myös\npanna vastaan kansani rakkaimmia toivotuksia, eikä katsoa sitä,\njos menetän kansan rakkauden ja tulen vihattavaksi. Minun täytyy\nvaatia ja pakottaa heitä omain etuinsa heittämisellä kartuttamaan\nyhteistä etua ja järjestystä, jot' ei he oikein tunne ja josta he,\nsen pahempi, ei paljo huolikaan, jos kuinka tuntisivat. Minun täytyy\nolla kolkon ja yksivakaisen, kuni lain; hellän ja lempiän, kuni\nisän; terävän kuni miekan, ja mitä minun ei täydy olla! Wähissä\nsanottu: minun onneni olisi suurin kumma maailmassa, jota taivas ei\nole salliva. Ei, sanoi hän, kääntäin päin kansaa, ei lapseni minulla\nennen ole mitään onnellisuutta odotettavana, kun näen teidät kaikki\nhyvinä, toimellisina ja onnellisina.\"\n\n\n\n\nUskonopin vaikutus.\n\n(Muualta.)\n\n\nKun kerran Mahomettiläinen maanvaltia istui ruoalla, pudotti\norja, joka ruokia kantoi, tapaturmasta kuuman vellimaljan hänen\npäällensä. Wihastuneena katsoi valtia orjaa ja tämä pelvosta vavisten\nheittäysi hänen jalkohinsa ja kertoi seuraavat sanat _Koranista_\n(Mahomettiläisten raamattu). Näin sanoi hän: _\"Paratiisi on niiden,\njotka tukahuttavat vihansa ja hillitsevät itsensä.\"_ \"Minä en ole\nvihanen,\" lausui valtia. Orja luki seuraavan värsyn: _\"ja jotka\nanteeksi antavat niille, kuin ovat heille väärin tehneet.\"_ Waltia\nkatsomatta hänen päällensä sanoi: \"minä annan sinulle anteeksi.\"\nWielä lisäsi orja: _\"ja erinomattain rakastaa Jumala niitä, jotka\npahan hyvällä maksavat.\"_ Nyt ojensi valtia leppiästi kätensä orjalle\nja lausui: \"no olkoon niinki! Nouse ylös; minä lahjoitan sinulle\nvapauden orjuudestasi ja annan päälliseksi neljä sataa hopiarahaa.\"\nLiikutettuna halaili orja hänen jalkojansa ja sanoi? \"Oh minun\nHerrani! sinä olet verrattava jaloimmaan omenapuuhun; sen varjossa on\nhyvä elää ja se antaa hedelmänsä vielä sillenki, joka sitä kivillä\nnakkelee.\"\n\n\n\n\nSuuttuu kerran viisaski.\n\n(Muualta.)\n\n\nMahomettiläinen viisas, Jumalinen mies söi koko paaston ajalla\nainuasten kerran päivässä auringon laskemisen jälkeen, eikä\nsillonkaan enempätä kun yhden viinamarjan. Yhtäläiseen tutki\nhän Jumalan nimeä, töitä ja olentoa ja rukouksissaan oli hän\nniin kiivas ja harras, että taivaan linnut, pitäen häntä muuna\nkuvana, ei elävänä ihmisenä, laskeusivat hänen päällensä. Hänen\nyksinäinen majansa oli kalkkein onnettomain, lohdutusta kaipaavien,\nkatuvaisten kokouspaikka. Ne, joita tehdyt syntinsä rasitti,\nmielenlevottomuus vaivasi ja omatunto nuhteli, harvoin tämän viisaan\ntyköä lohduttamattomina palasivat. Kaikillen oli hän nöyrä ja altis,\nkuunteli ja puhutteli kaikkia kärsivällisyydellä, eikä ollut vielä\nkenellenkään suuttunut eli närkästynyt.\n\nMuutamana päivänä tuli taas mies hänen tykönsä ja sanoi: \"pyhä mies!\nminä olen köyhä ja vaivainen. En sitä kuitenkaan niin surisi, vaan\nkun näen veljeni eräisessä ansatsemattomassa menestyksessä. Kaikissa\nhänelle onnistaa ja taivas näyttää juuri valinneen hänen, heittäneen\nminun huolenpidostansa. Minä elän vihattuna ja ylenkatsessa, hän\nyhteisessä arvossa ja rakastettuna. Kunne ikäs käännäme, täytyy\nkuulla häntä kiitettävän, ja sen pahempi, täytyy minun itseki\ntoisinaan muiden kanssa ylistellä häntä. Pyhä mies! minä olen\nonnettomin kaikista ihmisistä. Rukoile edestäni ja lohduta minua.\"\n\nTämä valitus oli ensimmäinen, jota se viisas ilman\nkanssakärsivällisyydettä kuunteli. \"Pois silmistäni, sinä kelvoton,\npakene pois sinä kaiken hyvän vihaaja, sanoi hän. Sinä et ole\nonnellinen, ellet saisi Jumalata itaraksi, veljeäsi onnettomaksi eli\nmuuten pahanelkiseksi ja vihattavaksi. Pois silmistäni! pois!\"\n\n\n\n\nTarina.\n\n(Muualta.)\n\n\nKolme akkaa soutivat kerran myllyltä kotiin. Rupesipa heitä\njanottamaan. Arvelivat akat, mikä meillä on pakko paljasta vettä\njuoa, kun meillä jauhosäkkiä veneessä on -- kaaetaanpa muuan säkki\njärveen, niin saahaan suurusjuomaa. Yksi kaato jauhoja, toinen souti\nvenettä, kolmas hämmenti melalla jauhoja sekasin. Eipä vielä tullut\nhyvää juomaa. Jo kaatovat toisen säkin. Samalla tavalla ei siitäkän\napua. Wieläpä kaatovat kolmannen, että joka akalta meni kaikki\njauhot, eikä siitä tullut sen parempaa juomaa. Wiimein sanovat, että\njauhot taisi mennä pohjaan ja menivät yksi toisen perästä jauhoja\npohjasta hakemaan. Ja siellä taitavat vielä nytkin olla.\n\n\n\n\nTarina.\n\n(Muualta.)\n\n\nKerran istu vanha mies lammin rannalla ja pesi tuohia. Siitä sattu\njalopeura kulkemaan, kysy mieheltä, mitä hän teki. \"Jalopeuran\nsuolia minä tässä pesen,\" vastasi mies. \"No mistä sinä niitä olet\nsaanut?\" sano jalopeura. \"Ei minussa näihen saajaa ole, nämät ovat\nsaamamiehen saamat.\" Jonka kuultua meni jalopeura pois. Samalla tuli\nkarhu miehen luoksi ja kysyi, mitä hän teki. Karhun suolia pesevänsä,\nsano mies. \"Mistäs niitä olet saanut?\" arveli karhu. \"En minä niitä\nsaa, vain se on saamamies, joka saapi\", sai karhu vastaukseksi.\nJonka kuultua karhukin meni pois. Sitte tuli susi, joka myös kysyi\nmiehen työstä, jolle mies vastasi, hukan suolia pesevänsä. Hukan\nvielä kysyttyä niihen saamisesta, sanoi mies, kun eellimmäisillenki,\nne saamamiehen, ei itsensä saamia olevan. Kohta senjälkeen joutuvat\nkaikki yhteen ja alkovat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura\nsanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan\nsuolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin\nlähtivät kaikki miehen puheille ja kysyivät, minkälainen se saamamies\non, jos he saisivat sitä nähä. Mies vastais: \"ette saa sitä muutoin\nnähä, kun ette laaji hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöyälle ja itte\nmene salapaikkaan tahtomaan, kun se tulee syömään teiän ruokaanne.\nWain minä varoitan teitä pitämään varanne, jos se suuttuu syöessään\nja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä ja kahtokaa\nitte'kin ettettä tule kuoleman omaksi.\" Nyt lähtivät miehen luota ja\ntekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua, jalopeura\nnousi uunille, sieltä nähäkseen, minkälainen pyytömies syömään\ntulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä\nkahtoaksensa. Hukka nousi orsille päreihin päälle. Samassa tuli\nkissa, hyppäsi pöyälle, alko syöä ja marata. Karhu joka oli sillan\nalla, pilkisteli rakoloista. Sattupa korva näkymään raosta, jota\nkissa luuli hiireksi, hyppäsi kiini karhun korvaan. Karhu kiljasi\nminkä jakso, josta kissa säikähti ja ampusi uunin päälle. Jalopeura\nparka silloin nurinniskoin lattialle. Siinä kissa taas säikähti ja\njuoksi uunilta päre'orsille. Sieltä hukka parahin kanssa lattialle ja\nkiitti jokainen, kun pääsi ehyellä turkilla pakoon. Jalopeura suurin\nja väkevin siitä seuruuesta juoksi yhtä kyytiä pois koko meiän maasta\nja paras olisi ollut, jos toisetkin olisivat voineet seurata häntä.\nMutta uupuivat kesken karhu ja hukka ja jäivät tänne.\n\n\n\n\nTarina.\n\n(Muualta.)\n\n\nWaimo muuan piti salaukkoloita, joita oli kolme, yksi Olli ojan\ntakoa, toinen Pekka pellon pientarelta, kolmas Niilo niitun päästä.\nJa vaimo vihasi sentähden omaa miestänsä. Ja tuumasi kerran yhen\nsalaukkonsa kansa, mitenkä hän saisi miehensä sokiaksi, ettei se\nolisi aina haittana toisten kanssa yhtä pitäissä. Salaukko sanoi:\n\"mene ja kysy kallion haltialta, kyllä se antaa tieon.\" Oikia mies,\njoka kuuli heiän tuumansa ja tiesi vaimonsa menevän kysymään, meni\neilläpäin ja nousi puuhun, joka oli tihiäoksanen. Ja vaimon paikalle\njouvuttua, kysyi eriäänellä: \"mitä sinulla on asiaa?\" -- \"Läksin\ntietoa ottamaan, miten saisin mieheni sokiaksi.\" -- \"Kyllä sen saat,\nmutta ompa sinulla kolme salaukkoa, jonkatähen sinä omaa miestäsi\nvihaat,\" -- \"Kaikkipa vuorenhaltia tietääkin; niin on, niin on\nasia\", sanoi vaimo. -- \"Noh mene nyt kotiisi ja keitä hyvin makia\nmaitovelli, anna sitä miehesi syöä, niin hän kohta tulee sokiaksi.\"\nWaimo lähti kotiin menemään. Mies kohta alas puusta ja läksi toista\ntietä. Niin oli ennen kotona, kuin vaimo, eikä ollut tietävänään koko\nasiasta, vaan sanoi vähän ajan päästä: \"kuuleppas vaimoseni, mitään\nminä saisin syöä puolipäiväseksi!\" \"Wuota minä keitän maitovelliä\",\nsanoi vaimo, johon ukko oli hyvin tytyväinen. Sai velli valmiiksi.\nRupes ukko syömään ja alko kohta valittaa, että hänen silmänsä\ntuntuu kipiältä ja hieroo niitä käsillään. Waimo sanoi: \"kah mikäs\nniillä nyt on, terveethän ne ovat tähän asti olleet.\" Ennen kun ukko\noli päässyt syömästä, niin oli jo olevinaan upposokia, eikä nähnyt\npoislähtiä pöyän luota ilman saattamata. Nyt alko vaimolla hyvä\nelämä, kun ei ukosta ollut pelkoa. Kului vähän aikaa, kun laahtunaika\njoutu. Mies tuumaa vaimolleen, mistä laahtari saahaan. Waimo sanoi:\n\"annas minä käyn Ollin ojan takoa, kyllä se osaa laahata.\" \"No käy!\"\nsanoi mies. Olli tulee ja härkä tuoaan tupaan. Ukko haki kirvestä,\njolla härkää päähän lyöä. \"Anna Olli näkevä mies lyöpi!\" sanoi\nvaimo. \"Itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä,\" arveli ukko ja\nsamassa löi Ollia ohtaan, joka nuorasta piti härkää. \"Woi, voi! kun\nlöit Ollia ja tuohon tapot miehen\", huusi vaimo. \"Eihän sokia mistä\ntieä\", sanoi mies ja laittivat Ollin raaon lattian alle. \"Mistäs nyt\nlaahtari saahaan?\" arveli ukko. \"Minä käyn Pekan pellon pientarelta,\nkyllä se sen tappaa,\" sanoi vaimo. -- \"Kay, käy, eukko kulta!\" --\nPekka tulee, ukko taas panee Pekan härkää pitämään ja käkee iskeä\nvanhaa vaivan näköänsä. Akka kieltää iskemästä, vaan ei tullut apua.\nUkko otti kirveen käteensä ja iski Pekkaa ohtaan. Jopa sekin kuoli.\nTaas akalle hätä käteen, kun Pekankin tappo. \"Eihän sokia mistä\ntieä, sanoi mies, käypikö se ihmiseen taikka härkään.\" Mikäs nyt\ntuumaksi -- ei kun Niiloa niityn päästä hakemaan, joka kohta joutu\npaikalle. Ei ukko vieläkän antanut Niilon härkää lyöä, vaan pani\nnuoraa pitämään. Waimo kyllä sanoi: \"anna Niilo näkevä mies iskee,\nethän sinä näe\", johon ukko vaan virkko: \"itte isken härkääni,\nvanhaa vaivani näköä,\" ja anto samassa Niilolle semmosen kolauksen\nohtaan, ettei enää toista tarvinnut. Waimo parkasi: \"noh, jopaan sinä\nNiilonkin tapot ja tahto ukkoansa lyöä, joka kuitenkin jäi siltään.\"\nEi muuta taas, kun raato lattian alle ja härkä vietin pois. Kohta\nsattu tulemaan mies, joka laulain käveli kyliä myöten. Tällen alko\nukko tuumata, jos hän ottais ja kantais miehenraaon lähellä olevaan\njokeen, niin hyvän makson sais. \"Miksei,\" sanoi laulaja. Samassa\nnostettiin raato ylös lattian alta, jonka laulaja otti selkäänsä ja\nkanto jokeen. Sillä aikaa nostivat toisen taas lattian päälle. \"Noh,\njokos veit raaon jokeen?\" sanoi ukko. \"Jo kyllä,\" vastasi laulaja.\nUkko alko kopeloia: \"täälläpään se vielä on; miks sinä minua narraat\nsokiata miestä!\" Kun silloin sieppasi laulaja raaon selkäänsä ja\nvei aikakyytiä jokeen. Jo laulajan lähettyä nostivat kolmannen. Kun\nsitte tuli palkkaansa kysymään, arveli ukko: \"no jokos nyt toki sait\nsen viejyksi?\" \"Sinne minä sen vein, jos hän siellä pysyneen\", sanoi\nlaulaja. Ukko taas alko hapuroia ja sano, \"täälläpä se vieläkin on,\nkun toki kehtaat narrata niin kauan vanhaa näkemätöntä miestä ja\ntuota et vie pois, kyllä minä palkkasi maksaisin.\" \"Sekös pahus sitä\naina takasin tuopi!\" sanoi laulaja ja kaappasi raaon selkäänsä. Alas\ntaas mennä sen kanssa joelle. Ukko sanoi vaimolleen: \"juokse'paan\nsinä kahtomaan, varsinko se niitä jokeen viekään, vai mehtään muunne\nheittää.\" Waimo kääräsi vanhan lakanan päähänsä ja juoksi nurmia\nmyöten kahtomaan. Laulaja näki lakanapäisen nurmia juoksevan, ajoi\njälestä ja viskasi senkin jokeen, luullen taas kuolleen takasin\njuoksevan. Meni sitte ukon luoksi. \"Noh, jokos nyt sait raaon\njokeen?\" \"Jo sain, vastasi laulaja, mutta yritti vieläkin tulla\ntakasin lakana korvissa. Waan juoksinpa minäkin jälestä, sain kiini\nja annoin sille aika tuiskosen jokeen takasin.\" Samalla tuli ukkokin\nnäkeväksi ja makso hyvän palkan laulajalle hänen suuresta vaivastansa.\n\n\n\n\nTarina.\n\n(Muualta.)\n\n\nMatti niminen joutomies piti yhtä tuumaa talon emännän kanssa, vaikka\nmies vielä eli. Isäntä joka tiesi heiän yhteytensä, varusti muutamana\npäivänä tulla kotiin juuri sillä ajalla, jolla luuli Matin olevan\nvaimonsa luona, kuin oliki. Waimo oli paistanut piirakkaita Matille,\nvaan sattu itte pois olemaan, eikä nähnyt miestänsä kotiin tulevan.\nMies tulee tupaan, täälläpä Matti pöyän päässä piirakkaita syömässä.\nMies suutuksissansa otti ja löi Mattia päähän niin kovasti, että\nhän kuoli. Pani sitte varin piiroon Matille suuhun ja meni jälle\nulkotöillensä. Wähän ajan perästä tuli emäntä tupaan, näki Matin\nkuolleeksi ja ihmetteli, kuinka hän oli niin kiivasti syönyt, että\nläkäytyi. Ei hänellä ollut muuta aikaa tuumata, kun kantaa Matin\nraato porstualoukkoon, siksikun sais paremman tilaisuuen muualle\nkorjata. Kohta joutu isäntäkin kotiin ja arvasi, että raato mahtaa\nolla porstuan loukossa. Teki hän tähellisen asian, sieltä jotain\nhakeaksensa, mutta vaimo sanoi, ettei se kalu, jota haki, ollut\nsiellä. Waan mies ei totellut vaimon kieltoa, jonkatähen vaimon piti\nilmottaa kätköpaikkansa. Hän sanoi ukollensa: \"minä kannoin sinne\nMatin raaon, joka tuli sinun pois ollessasi meille ja jäi yksin\ntupaan. Oli hän varkahin syönyt piiroita ja läkähtynyt niihin.\" Mies\notti Matin raaon loukosta, pani sen naapurin talon varsan selkään,\njoka sattu pihalla olemaan, sito vähän kiini, että se pysy selässä,\nalas siitä varsa laukata kotiin. Naapurin mies, joka sattu olemaan\npihalla, huutaa: \"Matti! Matti! elä varsan selkää katkasee!\" Kun\nMatti ei totellut, niin varusti pitkän seipään käteensä, juoksi\nvastaan ja anto Matille semmoisen kolauksen, että se putos kuollunna\nmaahan varsan selästä. Tässä kuoli Matti parka jo toisen kerran.\nTästäkös hätä tappajalle. Hän otti ja kanto Matin raaon lähellä\nolevalle rannalle ja pani veneesen istumaan, airot käsiin, piipun\nhampaisiin, tulipakkulan piipun päälle, niin työnti ulos rannalta ja\ntuuli vei hänen yli selän, jossa sattu nuotanvetäjät juuri vetämään\nnuottansa. Matti tulee kohti, apajamiehet huutavat jo Matin etäällä\ntullessa: \"Matti! Matti! elä tule apajan päälle!\" Waan Matti ei ollut\ntästä milläänkän, vain tulee juuri apajan päälle ja sattu suoraan\ntulemaan kahen veneen väliin, jotka jo olivat yhistyneet yhteen.\nTässä anto nuottamiehet Matille semmoisen pamauksen, että täyty Matin\nkuolla kolmannen kerran, jossa hänen raatonsa kukaties taiettiin\njärveen viskata. Sihen vasta loppu Matin elämä.\n\n\n\n\nGraeca sunt; non leguntur.\n\nKajaanista 3 Heinäkuuta 1839.\n\n\nH. W. Wähällä oli viime Toukokuun alussa lähetetty kirjasi jäädä\niäti vastamatta. Sillä samana Heluntaipäivänä, jona olin itseki\nhukkua, katosi kirjasiki lakkaristani. Muuta puolluspuhetta ei siis\ntarvinne'kaan tämä myöhänen vastaukseni, jonka tähden alan suorastaan\nselvitellä syitä vähän muista eritapaseen Suomen kirjotuslaatuuni,\njosta mainitussa kirjassasi mainitset.\n\n_Esinnä_ sanoit oudostelevasi, etkä tietäväsi, minkä tähden kirjotan\n_ottavi, menevi, katsevi_ j.n.e., enkä tavallisemmalla laadulla:\nottaapi, meneepi, katseleepi j.n.e. -- Itsekullaki Suomen kielen\nLausukalla (Verbum) pidämmä olevan 8 Tapaa (Modus), niinkun siitä\nasiasta 1837 Mehiläisen Lokakuun osassa koimma laviammalti kertoa.\nNäillä Lausukkain Tavoilla on sitte jokaisella oma erityinen Wartensa\n(Radix), niinkun siitäki on mainitun vuosikerran Marraskuullisessa\nosassa kerrottu. Kunki Tavan Warresta saadaan Kohdat eli Siat\n(Personae) samassa Tavassa, sillä että Warteen liitetään omituiset\npäätteensä, kohdallisissa Tavoissa nimittäin. Warsikohta Lausunta- ja\nArvelotapain Yksikössä (3:tia Sing. Praesent. Judicat. et Conjunct.)\ntodenmukasimmasti alkuansa sai eripäätteensä -hi (-he), niinkun\nArvelotavassa vieläki usein sanotaan: ottanehe, menehe, katsellehe,\nsen siaan kun toisin kuuluivat: ottanee, ottanevi, ottaneevi,\nottaneepi, ottanoo, ottanoovi, ottanoopi j.n.e. Tämä pääte -hi\n(-he) on yhtä sanaa, kun mikä nyt sanotaan: hän, han. Mutta vaikka\nonki Arvelotavassa mainittu pääte vielä sillänsäki tavattava, niin\nsitä Lausuntatavassa ei kuitenkaan enää nähdä muuttumattomana.\nLausuntatavassa on h taikka kadonnut ja i eli e yhteenjuossut\nedellisen äänikkeen kanssa (ottaa), taikka on h muuttunut joksi\ntoiseksi v, p (ottavi, ottapi). Wiron kielessä on se muuttunut\nkerakkeeksi b. Näin näistä v, p, b arvellessamme luulemma kaiketi'ki,\nettä h paremmin on taitanut muuttua kerakkeeksi v, kun kerakkeiksi\np, b. Eikä ole sen juuri tarvianut suorastaan muuttua'kaan, vaan\non tainnut ensin kadota edellisen äänikkeen ja seuraavan välillä,\njoita sitte kuitenki on pantu v erottamaan, etteivät juoksisi\nkaksi äänikkeeksi, samate kun sanoissa _koan, oluen_ j.n.e. v\nusein työnnetään ääniketten väliin, jotta kuuluvat _kovan, oluven_\nj.n.e. Samalla tavalla on h Nimukkoihin liitetyissä päätteissä\nmonella tavalla muuttunut, jotta sanotaan esimerkiksi: _poikoahan,\npoikoaan, poikoanan, poikoasa, poikoansa_ j.n.e. Wielä seki asia\non muistettava, että Monikkoluvussa v aina on pysyvä ja ylehensä\ntahallinen, niinkun sanotaan _ottavat, menevät, katselevat_ j.n.e.\nja että Tehtävän Muodon Mainintatavan Menevässä Ajassa (Praes. &\nFutur. Particip, Activ.) on v tavallisempi kun p, taikka _katseleva_\ntavallisempi kun _katselepa_. Ja koska sanotaan yhdellä äänikkeella\n_ottava, katseleva_, niin pidämmä mukasempana myös yhdellä\näänikkeellä sanoa _ottavi, katselevi_, jolla tavalla enimmästi\nkuuluvatki Wen. Karjalassa, niinkun edellä luettavaa selitystämme\nmyöten emme tiedäkään, mistä siihen se toinen ääniki olisi tuleva,\nmuusta kun pilauneesta kielitavasta. -- Ne nyt ovat mainittavimmia\nsyitä sihen kirjotuslaatuumme ja muita taitaisi löytyä.\n\n_Toiseksi_ kysyt, minkätähden tänä vuonna olen ruvennut kirjottamaan:\n_ele, ellös, elköön_ j.n.e., koska tavallisemmasti kirjotetaan: _älä,\nällös_ j.n.e. Tätä kysymystäsi sopii vastata toisella: minkätähden on\nsanaa _ele, ellös_, jolla tavalla sitä toisessa puolessa Suomenmaata\nvieläki äännetään, ruvettu kirjottamaan _älä, ällös_? Eikö se\nepäilemättäki ole yhtä rotua, kun Lausukkatapanen Wälikkäsana en, et,\nei, emme j.n.e.? Lausukoista elän, pidän j.n.e. johdetuita ei sanota\nelälen, pitälen, vaikka a oli itsessä Päälausukassa, vaan sanotaan\n_elelen, pitelen, elele, elellös, elelköön_ j.n.e. Niin miksi sitte\ntässä johdesanassa _e_ vasten yhteistä lakia muutettaisi äänikkeeksi\n_ä_? Niin luulemma, että sanat _älä, ällös_ j.n.e. ovat alkuansa\näkkinäisiltä kirjottajilta kirjohin tulleet ja kirjoista Hämeessä,\nUudella maalla ja osittain muuallaki kielehen ruvenneet.\n\n_Kolmanneksi_ arvelet parempi olevan vanhalla tavalla kirjottaa\n_kuin_ eikä _kun_ (kuni). Näistä sanoista olen jo ennen (Kesäkuun\nlopulla 1836) ajatukseni sanonut ja vasta nyt kokoan samassa paikassa\njo edellisestäki sanasta _ele, ellös_ kirjottaneeni. _Kuin (kuinka)_\non Jaksintasia (Jatructiv.) sanasta _ku_ Monikkoluvussa, Wälikkäsanan\ntapaan (adverbialiter) käytetty; _kun_ Hallinta- (Genetiv.) eli\nJaksintasia Yksikössä enimmästi Sidesanan (Conjuctio) tavalla\nkäytettävä; _kuni_ muu samasta sanasta johdettu Wälikkä. Mutta ei\nainoasti kirjoissa, myös kansanki puheessa, ehk' ei kuitenkaan\nkaikin paikoin, käytetään sanaa _kuin_ niiden toistenki siasta.\nSopimattomasti sanotaan paikoin esimerk. _sen saapi sanottuansa, kuin\non ilman oltuansa_ (pitäis olla: kun on i. o.); _kuin mun tuttuni\ntulisi_ (p.o. kun mun t. t.); _parempi jäämä, kuin uupuma_ (p.o. kun\nuup.) --\n\n_Neljänneksi_ katsoisit sopivammaksi kirjottaa Wajantasian\n(Caritivus) yhdellä kun, kahdella t:llä, s.o. sopivammaksi kirjottaa\n_hevoseta, leivätä, tanhuata_ j.n.e. kun hevosetta, leivättä,\ntanhuatta. -- Tätä Siaa ääntävät Suomalaiset paikoin yhdellä,\npaikoin kahdella t:ellä. Jälkimmäistä tapaa katsoma paremmaksi, ehkä\nkyllä onki edellinen kirjoissa tavallisempi. Kahdesta syystä on\nse parempi. 1:ksi, kun Wajantasiaa kaksos t:llä kirjotetaan, niin\nse joka sanassa on helposti Kohdintasiasta (Infinitiv.) erotettu.\n2:ksi tulee kielenoppinen johto keraketten _k, p, t_ katoamisesta\neli muuttumisesta umpinaisten tavuutten edellä selvemmäksi. Sanot\nsen alkuperäsin kuuluneen _hevosettaka, leivättäkä_ ja siitä sitte\nloppu-äänikkeen poisjäämällä ei tainneen tulla kun _hevosetak,\nleivätäk_ ja kerakkeen _k_ puoli h:ksi, (') muutamalla _hevoseta',\nleivätä'_. Taisi kyllä niinki tapahtua, mutta kun kuitenki\nloppuäänike ja edellinen k olivat meneviä, niin mielestämme tekivät\nparemmin, jotka antovat ne suorastaan mennä, että tuli jäämään\nainoastaan _hevosetta, leivättä_, Sillä voittivat vielä senki,\netteivät enää tulleet niistä johdetuissa Mainikoissa (Adjectiv.)\nhämmennystä tekemään, semmoisissa nimittäin, kun _hevoseton,\nleivätön_ (alk. hevosettoma, leivättömä).\n\n_Wiidenneksi_ oudoksut sanoja _mikäli, kukali_ j.n.e., jonkalaisia\nvälistä sanot tavanneesi. Outoja lienevätki paitsi Karjalassa, jossa\nkyllä ovat tuttuja. Sanotaanpa sanalaskussaki: _Sikäli_ vesa väetsen,\n_kukali_ itse kanto kasvo. Ei haittaisi, vaan olisi ehkä voitoksi\nkielellemme, jos tulisivat muuallenki tutuiksi, koska sievemmästi\nja yhdellä sanalla toimittavat, mitä muuten pitäisi kahdella eli\nusiammalla. Esimerkiksi edellinen sanalasku pitäis muuten sanottaa:\n_sitä myöten_ vesa väeksen, _kuta myöten_ k. k. Arvelisimma niiden\nennen olleen varsinaisia Sioja (Casus), vaan jotka myöhemmin oikiasta\nalkuperäsestä arvostansa alenivat Wälisanain tavalla käytettäviksi.\nSemmoisia ovat nykyään jo mainitut _mikäli, sikäli, kukali_ ynnä\nmonein muiden, niink. _täkäli, tuokali, toisakkali, peräkkäli,\nloitokkali, muuakkali, vierekkäli, metsäkkäli_ j.n.e.\n\n_Kuudenneksi_ muistutat vieraskielisistä nimistä, semmoisista, kun\n_Korintho, Heirodoto, Aleksandro, Theisei, Atrei, Lykaaona, Atheina_\nj.n.e. ja tahtoisit niitä kirjotettavaksi _Korinthi, Herodoti,\nAleksanderi, Theseys, Atreys, Lykaoni, Atheni j.n.e. Kyllä niin\nmiks' eivät olisi'ki somemmat silmän nähdä, liiatenki sen silmän,\njoka niitä on tottunut Ruotsin kielellä melkein samalla tavalla\nkirjotettavaksi näkemään. Mutta jos Ruotsalainen kielensä luonnon\nmukaan useammissa vieraissa sanoissa poisheittää viimeisen äänitteen\nja sitä seuraavan kerakkeen, niin pitääkö sentähden Suomalaisenki\nne poisheittää ja, koska kielen luonto ei suatse jollai kerakkeella\npäätyvätä sanaa, antaa sille peräti uusi äänike päätteeksi? Eikö\nainaki ja epäilemättä ole parempi päättää sana sillä alkuperäsellä\näänikkeellänsä? Mutta tämä Ruotsin mukaileminen on nykyään niin\nvallassaan, ettäpä kirjoittavat _Romi_-ki, eikä _Roma_ (oikeemmin:\nRooma), jolla tavalla Latinalaiset. Paremmin luontoansa seuraava\nnäyttää kielemme ennen olleen, esimerk. sihen aikaan, kuna sanat\n_aluna, hamina, sirkilä, herra, lato, leiona, telta, rantu, tina,\nlakana, saha, Simona, Salomo, Jonas_ (Jonaan), _Lukas_, (-kaan),\n_Kaarlo, Wilppu_, ynnä moninaisten muiden, tulivat kieleen otetuksi.\nNykyiset ihmiset niiden siasta olisivat tehneet _aaluni, hamni,\nsirkkeli, herri, laata, leioni, tältti, ranti, tenni, laakani, sooki,\nSiimoni, Salomoni, Jonas_ (Jonaksen), _Kaarli, Wilippi_ j.n.e. Waan\nkummatka ompi luontevammat? -- Greikalaisten ja Latinalaisten nimien\nsuomentamisessa olemma aina kokeneet erottaa varren itse päätteestä.\nWarren olemma miten mahdollinen sisällänsä pitäneet, vaan päätteen,\njoka alkukielissänsä oli Greikalainen eli Latinalainen, olemma\nSuomen kielessä tehneet Suomalaiseksi, kuitenki aina niin likipitäin\nalkukielistä päätettä, kun mahdollinen. (Lisää toiste.)\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN\n\nW. 1839. Marraskuulta.\n\n\n\n\nGraeca sunt; non leguntur.\n\n(Lisää Lokakuun osaan.)\n\n\nSillä tavalla Gr. Korinthos, -thou, -tho, -thon, Suom. Korintho,\n-thon, -tholle, -thoa, eikä Korinthos, -thoksen, -thokselle, -thosta\neli Korinthi, -thin, -thille, -thia; Gr. Atreus, -reos, -rei, -rea,\nSuom. Atrei, -rein (-reen), -reille (reelle), -reita (-reeta), eikä\nAtreys, -ksen, -kselle, -stä: Gr. Solon, -lonos, -loni, -lona, Suom.\nSolouna (Solnona), -nan, -nalle, -naa (-nata), eikä Soloni, -nin,\n-nille, -nia; Gr. Medon, -dontas, -donti, -donta, Suom. Medonta,\n-tan, -talle, -taa eikä Medoni, -nin, -nille, -nia; Gr. Aias, -ntos\n(Ajax, acis), Suom. Aianta l. Aiaaka eikä Aiasi eli Aiaksi, (Aijasi,\nAijaksi). Sama laki lienee ehkä muissaki vieraskielisissä nimissä\nseurattava, jonka sivussa, kun kirjotetaanki monessa kielessä sanat\ntoisin, äännetään toisin, eikö sopisi niitä Suomeksi ääntänsä myöten\nkirjottaa, vähä niiden vieraskielisestä kirjotuslaadustansa huolien.\nNiin ovat Wenäjän kielessä tavaksi ottaneet ja luulemma heidän siinä\noikein tehneen. Niin tulísi meidänki kielessä kirjotettavaksi:\nRusso, Bolo, Lafonteeni, Mopertyi, Lavosieeri, Didero, Harvei, Kuki,\nDreideni j.n.e., eikä Rousseau, Boileau, Lafontaine, Maupertuis,\nLavoisier, Diderot, Harvey, Cook, Dryden. Samalla tavalla: Lesteri,\nDarbi, Norritsa, Skarboro, Järsi, Dublina, Konnahti, Sleigo,\nBreitona, Mursia, Wilvao, Bordo, Niäyri, Illi, Mörthi, Kaljari,\nRedsio, Perudsa, Tsivita, (Zivita) j.n.e., eikä Leicester, Derby,\nNorwich, Scarborough, Jersey, Dublin, Connaught, Sligo, Brighton,\nMurcia, Bilbao, Bordeaux, Nièvre, Isle, Meurthe, Cagliari, Reggio,\nPerugia, Civita. Tästä asiasta kyllä voiki kahda'puolin miettiä,\nmutta luulemma sillä puolella, joka tahtoo niitä ääntänsä myöten\nkirjotettavaksi, parempia syitä eli perustuksia löytyvän. Ainaki\non kovin tarpeellinen asia, että se, joka esimerkiksi alkaa maista\nSuomeksi tietoja kirjottaa, jossa paljo kohtaa vieraskielisiä nimiä,\nennen ruvettuansa työhön, ajattelee ja asettaa vissit johdot eteensä,\njoiden jälkeen suomentaa mainituita nimiä. Passovi on Greikalaisen\nSanakirjansa (4. Uudistus, Leipsigissä 1831) lopulla, alkain siv. 43,\ntutkistellut, kuinka Greikalaisissa sanoissa 2, 3 eli 4 keraketta\ntaitavat yhtyä, alussa, keskellä eli lopulla sanaa; samanlainen\ntutkinto pitäisi Suomenki kielen kanssa toimitettaman, eikä sitte\nvieraskielisissäkään sanoissa, kun niitä Suomeksi kirjotetaan,\nusiampia kerakkeita perätysten pantaman, kun mitkä Suomalainen voi\nääntää perätysten, ilman välinäistä äänikettä.\n\n_Seitsemänneksi_ mainitset puhetlaatua vastoin kirjottavani Sihen,\nkoska pitäisi kirjottaa Siihen. Puhetlaatu tässä sanassa on\nepävakainen, toiset sanovat Siihen eli Siehen, toiset Sihen. Tällä\njälkimmäisellä tavalla sanotaan syntymäpaikoillaniki ja muualla\nUudella maalla. Näyttää, kun pitäisi sanasta se Yhdyntäsiassa (Dativ.\ninferior) oikuutta myöten sanottaman Sehen, josta kuitenki puhe'tapa\non muuttanut edellisen e:n i:ksi, samatekun usiammassa muussa\nSiassa tästä sanasta mainittu e on i:ksi (ei ii:ksi eikä ie:ksi)\nmuuttunut. Että tässä kirjotuslaadussa olen Kielenopin, enkä niin\nsyntymäpaikkani puhe'tapaa puoltava, arvaat sanomattaki. Jälkimmäistä\nen tahdo koskaan tavallisuutta vastoin puoltaa, paitsi sillon, koska\nsillä itsestänsä on Kielenopillinen oikuus. Enkä aina sillonkaan,\nvaan kirjotan muiden mukaan esimerkiksi _parempi, kovempi, matalampi_\nja niin kaikki muutki sanat verrattavassa arvossa (Comparativus),\nvaikka syntymäpaikoillani sanotaan oikeemmin Kielenopin mukaan\n_parempa kovempa, matalampa, pienempä, vähäsempä_ j.n.e.\n\nOli niitä vielä muitaki muistutuksia sinulla kirjotuslaadustani, vaan\njoihin nyt en kerkiä vastaamaan, ja toiset niistä olivat semmoisia,\nettei paljo sovi'kaan vastata, sillä\n\n    _Causa patrocinio non bona pejor erit_;\n\ntaikka\n\n    Pah' on paha itsestänsä,\n    Wiel' on puoltaen pahempi.\n\n\n\n\nMtksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi?\n\n\nMuoniosta 2 p. Tammikuuta 1838.\n\nH. W. Tässä lähetän sinulle sen ennenluvatun arveluni _Suomen_\nnimestä. Minkä veroseksi näyttänee sinusta, sit' en tiedä. En sitä\nmuuna anna'kaan, kun _arveluna_, ja semmoisena käyttää kehnompiki.\nOmassa tahdossasi olkoon, panna se Mehiläiseen eli antaa sillänsä\nolla. Wai kuinka -- tuleeko Mehiläisesi tänä vuonna ollenkaan ilmi?\nNiin täällä elämmä, kun säkissä, mitään tietämättä, mitä muualla\nmaailmassa tapahtuu, kosk' ei meillä ole minkäänlaisia avisoja\neli sanomia. Saas nähdä jos täksikään vuodeksi saamma. Ei nämä\nkylälliseni tahdo suostua yhteisenkään otantaan, eikä olisi mulla\nyksin varaa pitää, jos ehki Suomalaiset. Postinkulkuki täällä on niin\nepäperänen ja monen mutkan alanen, ettei siitä ole paljo\nmitään. -- -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlleekohan se niin tärkin tarpeellinen tietää syytä kunki maan\nnimitykseen, koska nimi vaan osottaa erotuksen paikkakuntien\nvälillä toisistansa? -- Jos kuiten nimityksestä löyttäisi joku\nhistoriallinen osviitta, niin siinä se ei olisi vähästä arvosta.\nKotimaamme nimestä _Suomi_ on kauan, monelta ja monella tavalla\narvailtu. Niin on joku muistaakseni arvaillu Suomen saaneen nimensä\nkalain _suomuista_, joista täällä järvet muinoseen ovat olleet\nrikkaat, ja niin osaillu _Suomu-maa_, josta sitte _Suomen-maa_.\nToinen on muistellu sen luontoalaa, että on _soinen_, ja tavotellu\nsitä asukastensa suhten kutsutuksi _Suomiehen-maaksi_, josta taas\ntuli _Suomenmaa_. Mehiläisessä luettua _Suomen syntyä_ (Mehil. 1836,\nTammik.) ja kuvailtua Suomen nimityksen alkua et kyllä itsekään pidä\nmuuna kun mielitapailemana, senverosena, kun entisetki tapailemat\nSuomen nimestä. Kuinka kunki osaama lie oikea ja keskeä arvattu,\nsitä mie tok en tuominne, vaan edestuon omani, jos ei yhtä varman,\nkuiten monen mielestä kenties yhtä epäalasen mietteheni mainitusta\nnimityksestä. En siis luule'kaan kotimaatamme niistä jo arvelluista\nsyistä nimitetyksi, vaan seuraavalla tavalla nykysen nimensä saaneen:\n\nNykyjään kaikki uskovat, esi-isäimme eli Suomalaisten ei olevan\nSuomen alkuasukkaita, vaan tänne muualta tulleen, kuin myöski,\nettä Lappalaiset sitä ennen asuskelivat yli koko Suomen maan,\nsiksikun maahan tulevilta Suomalaisilta karkotettiin pohjaista\nkohden \"Lapin laajoille saloille\", kuissa nytki vielä heitä on\nmonet kylät Ruotsin, Wenäjän, Ruidan ja Suomen hallitusten alla.\nUskottavasti oli Lappalaisilla jo Suomessa asuessansa nykyinen niin\nhyvin kansan, kun asuntomaanki nimensä. Lappalaiset keskessänsä\neivät rakasta Lapin nimeä, vaan on heillä omat nimensä _Same,\nSabme_, Lappalainen; _Same-ednam_, Lapinmaa; _Same-ulmnits_, Lapin\nkansa; _Same-Olma_, Lapin mies; _Samenissun_, Lapin vaimo. Nyt\non kysymykseni: eivätkö Suomalaiset s.o. Hämäläiset, Savolaiset,\nKarjalaiset, Kainulaiset saattaneet yhtä hyvin ottaa maan entisen\nnimen, kun anastivat itsen maanki? Arvattavasti kutsuivat he maata,\nkoska se vielä oli Lappalaisten hallussa, _Saameksi eli Saamen\nmaaksi_, sillä niin nimittivät Lappalaiset sitä. Kun sitte joku osa\nesi-isistämme muuttautu maahan asumaan, niin sanoivat itsensä, sekä\nmuut sanoivat heitä Saamessa asuvan. Tämä Saamen nimitys saatto\nsitte jyrkemmän Karjalaisen kielen tapaan pian muuttua Soameksi ja\nnykyjään tavalliseksi Suomeksi. Torneus [Prosten o. Kyrkoh. i Torneå,\nMag. J. Tornei beskrifn. öfver Torneå och Kemi Lappmark, förf. 1672,\npag. 6] sanoo Lappalaisten ottaneen Samen nimensä Suomalaisilta,\nmutta uskottavampi on vastahakaan tapahtuneen ja Suomalaisten Suomen\nnimensä Lappalaisilta ynnä maan kanssa perineen. Eli emme usko\nLappalaisilta tätä nimeä saaduksi, niin on se jostain ainaki saatu.\nToivatko Suomalaiset sen matkassaan, entisen asuntomaan nimensä\nuudelle antaen? Mutta missä olisi se maa sillä nimellä ollu?\n\n[Ei kyllä missään. -- Epäilemättä on _Suomalainen_ joku myöhäsempi\nnimitys kansallemme. Esi-isiämme muinastiedoissa sillä nimellä ei\ntunneta missään. Wenäjän Karjalan asukkaat, ehkä puhuvat selvää\nSuomen kieltä, eivät kuitenkaan sano, puhuvansa Suomen, vaan\nKarjalan kieltä, eivätkä nimitä itsiänsä _Suomalaisiksi_ vaan\n_Karjalaisiksi_. Myös Suomen maan sisässä en paikkoja, joita erittäin\nnimitetään _Suomen-niemeksi, Suomelaksi_ j.n.e., ja jotka näyttävät\ntodistavan, että niinä aikoina, joina semmoiset nimet saivat alkunsa,\n_Suomen_ nimitys ei vielä ollut ylehinen koko maalle. Ehkä näitä\npaikkoja ennemmin, kun uusi Lapin nimi syntyi, juuri nimitettiinki\nLappalaisten varsinaisesta nimestä _Same_, josta samasta vielä ehki\nei _Saiman_ järviki saanut nimensä. (Mehil. toimittaja.)]\n\nNiin on ajatukseni Suomen nimityksestä, että luulen uskottavimmasti\nsen olevan jättöperintöä entiseltä maasta paenneelta Same-suvulta\ns.o. Lappalaisilta.\n\nJos nyt joku kysyy miksi Same-kansaa nykyjään kutsutaan\n_Lappalaisiksi_, niin täytyy vastata, että en tiedä, eli että\nesi-isämme, kun ottivat heiltä entisen vanhan nimensä, antoivat\ntämän uuden sen siaan, koska olisivat ilman nimettömäksi jääneet.\nTorneus luulee Ruotsin sanasta \"lappa\" s.o. _paikasta_, Lapin\nnimen tulevan, niinkun olis Lapin-kansa muista kokoon paikattu ja\narvelee heidän kielensäki olevan muista kielistä yhteenkerätyn.\nMutta Suomalaisille olivat luullaksemme Lappalaiset ennen tutut, kun\nRuotsalaisille, ja he kutsuvat heitä vissin tällä nimellä, josta\nsamasta Suomalaisesta nimityksestä Ruotsalaisetki lienevät saanet\nsanansa _Lappe, Lappman, Lappland, Lappmarken_. Wiimeiseksi saan\nsanoa ajatukseni, että näyttää, kun olisi nimi _Same, Same-ednam_\nyhtä sukua _Samojedalaisten_ nimen kanssa. [Katso: Beskrifn. öfver de\ntill Sverges Krono hörande Lappmarker af Mag. Pehr Högström pag. 56.]\n\n[Lapin nimen luulisimma, jos on arvelulle siansa, tulleen\nSuomalaisesta sanasta _loppu_, josta _o_ sitte jollain tavalla lie\na:ksi muuttunut, kun ovatki vähä sukua toinen toisellensa äänikkeet\no ja a. Wenäläiset sanovat o:lla Loparj. Kun pakeniki paras osa\nkansasta ulos maasta, niin taittiin niitä, jotka ainaki jäivät\njälille, nimittää loppu-kansaksi. Muutenki asuskelivat erämaasa eli\nloppu-äärissä niitä paikkoja, jotka Suomalaisilla olivat asuttavina.\n(Mehil. toimittaja.)]\n\n\n\n\nIhmissusista.\n\n\nNiin Suomalaiset, kun moni muuki kansa maailmassa ovat uskoneet --\nja osittain uskovat vieläki -- että ihmisiä taitaan noidilta eli\nloihtioilta muuttaa susiksi ja muiksi metsän eläviksi. Mistä tämä\ntaika, joka jo oli ennen Kristuksen syntymä-aikoja voimassa, lienee\nalkunsa saanut, sitä emme voi oikein arvata. Mahtaa kuitenki ihmisten\ntaipumus, helposti uskoa kaikenlaisia vastaluontosia asioita,\nolla jona kuna syynä, ja toisena kavalien petturien kehumiset ja\njaaritukset mahdistansa. Sillä kun kehuivat taitavansa kenen tahansa\nsudeksi panna ja toisinaan uhkasivatki, ellei heitä mieltänsä\nmyöten hyvitelty, niin siitä vähitellen kyllä saatti mainittu usko\nalkunsa saada. Wielä taisi seki eistää tämän taion eli luulon\nlevenemistä, että löytyy ja on kaikkina maailman aikoina löytynyt\nniin monta ihmistä, jotka mielen-laatunsa ja muun elämänsä suhten\novat pikemmin sutten ja karhujen, kun ihmisen luontosia. Majuri\nLagervalli Ruotsinkielisen runotarunsa, \"Brudskaran\", esipuheessa\nlausuu nähneensä monta semmoista ihmistä, vaikk' ei yhtään, joka\nkoko muodollansa olisi sudeksi muutettu. Mutta sanoo monen muun\ntodistaneen, semmoisiaki nähneensä, joiden myös ruumiillinen\nmuoto olisi tullut muutetuksi ja olleen heillä muistimia näistä\nmuutokas-susista, niinkun solkia, nypliä eli knoppeja ja muita\nkapineita, joita näillä muuttumis-ajallansa olisi päällä ollut ja\nsitte susinaki ollen säilynyt. Semmoisia muutokas susista saatuja\nmuistimia sanoo pidettävän monikertasessa arvossa koska luullaan\nniiden avulla voitavan ihme'töitä tehdä.\n\nItse lassa ollen kuulin syntymäpaikoillaniki Etelä-Suomessa\nmonasti susiksi muutetuista ihmisistä kerrottavan ja olin sillon\nkyllä miks'en minäki samassa uskossa, että niin voidaan ihmisiä\nmuuttaa. Wielä muistan, kuinka kerran syksyllä susi oli muutaman\ntalon lammasnavettaan mennyt ja olis sieltä voitu tappaa, jota ei\nkuitenkaan hennottu tehdä, koska luultiin ihmissudeksi ja vieläpä\nkutsuttiin nimelläki Jaakoksi. Joku Jaakko niminen mies oli toisesta\nkylästä sitä ennen tietämättömiin tullut ja hoettiin näin nyt sudeksi\nmuuttuneena kylissä käyvän. -- Tuoppajärven seuduilla Wenäjän\nKarjalassa kuulin taasen talvella 1836 mainittavan eräästä ukosta,\njoka omin voimin oli talvenajaksi itsensä karhuksi muutellut ja\nmetsässä kevääsen asti ruoatta maannut. Sitäki asiata mainittiin, kun\nmuuta epäilemätöntä totta. Mutta ukko itse oli jo monta vuotta sitte\nmaannut sekä talvet että kesätki maan povessa, etten saanut tavata ja\nitseltänsä kysyä. --\n\nEttä kaikki semmoiset luulot ihmisen ruumiillisesta muuttumisesta\njoksiki muuksi eläväksi ovat aivan tyhjiä, perättömiä taikoja, sitä\nei kyllä tarvinne'kaan älyllisille ihmisille muistuttaa. Ovatki jo\najat ja tiedot siksi valistuneet, että niitä ynnä monen muun tuhannen\nkanssa enimmästi pidetään lasten ja vanhain akkain jaarituksina.\n\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN.\n\nW. 1839. Joulukuulta.\n\n\n\n\nAlkuluomisesta.\n\n\nPian kullaki kansalla maailmassa ovat tarinansa alkuluomisesta,\nnimittäin _maan ja maailman_ luomisesta, _ihmisten_ ja muiden\nsekä _hengellisten_ että _hengettömien olentojen_ ilmaumisesta\nj.n.e. Kaikki pitävät yhtä siinä asiassa, että ennen maan luomista\nei ollut muuta, kun joku muodoton tyhjä eli ainetten seko, joka\nkaikkenaan oli yhdennäöstä, eikä toinen paikka toisestaan erotettu.\nIndialaiset Aasiassa tarinoivat pyhinä pidetyissä kirjoissaan,\nettä tämä alkuolento ensin rupesi itsestään ajattelemaan, kuvautui\nsiitä munaksi ja munasta sikesi maailman luoja, Jumala Brahma,\njoka asetti päällyspuolen munasta taivaaksi, alapuolen maaksi ja\nteki sisuksesta ilman ja meren: Meren keskelle kohosi manner ja\nympärille nousi rautaseinät. Mantereesta tuli aineita kaikenlaisiin\nolentohin, joilla ei kuitenkaan ollut henkeä, ennenkun luoja lähetti\nsenki. Ahneus ja murhanhimo alenti ihmisen alkuarvostaan ja lyhenti\nelämäniän. Henki kuollessa lähtee yhdestä ruumiista toiseen, joko\nihmisruumiiseen, muun elävän, puun, ruohon eli kiven j.n.e. sitä\nmyöten, kun entisessä ruumiillisessa yhdisteessä tekeytyy otolliseksi\nparempaan eli pahempaan uuteen yhdisteesen. -- Persialaiset uskoivat\nlöytyvän kaksi luomatonta alkuolentoa, joista toinen, _Ormusda_\nnimeltä, oli hyvä, toinen _Ahrimani_ paha (k. Mehil. 1836, Histor.\ns. 96), Näiden alkuolentojen mukaan ovat kaikki luodutki hyviä eli\npahoja. -- Wanhain Egyptiläisten tarinoita myöten loi itse luomaton\nalkujumala maailman _Sanallansa_. Sitä ennen oli maailma yhtenä\njäänä ja peitetty pimeydeltä. Mutta Sanan henki muuttui _ääneksi_,\nääni _tuleksi_, joka sekä lämmitti että valasi. Tuli sulatti jään\nja kuivasi osan siitä mantereeksi, vaan enin osa jäi kuivamatta\nmereksi. Ihmiset olivat alkuansa puhtaat, ruumiittomat henget,\neronneet Luojan hengestä s.t.s. luojan uloshengittämästä kuvauneet.\nMutta heidän ylpeytensä ja himonsa, tutkia Jumalan henkiä, joka oli\nkieltty heille, rangaistiin sillä, että he suljettiin ruumiisin,\nyhdestä toiseen, niinkun Indialaistenki uskossa. Ja sama rangaistus\nuhattiin niille, jotka vielä elivät henkinä alkupuhtaudessaan,\njos heki lankeaisivat. -- Greikalaisilla ja Ruomalaisilla oli\nusiampilaatuisia tarinoita alkuluomisesta, vaan ne nyt sivumenemmä,\nikäskun Ruotsalaisten ja muidenki Germanilaisten kansain tarinat.\nShippowais-Indiaanit Pohjois-Amerikassa sanovat maan ennen\nluomistansa olleen merenä, eikä sillon muuta elävätä löytyneen, kun\nyhen hirviän suuren linnun, jolla oli silmänsä tulesta, katsunta\nkun ukonleimaus ja siipiensä suhina lentäissä, kun Pitkäsen jyrinä.\nKun tämä lintu laskihen alas ja tuli merta koskemaan, niin nousi\nja kohosi kuiva maa ylös vedestä ja seisattui vetten päällä. Saman\nlinnun toimesta tuli sitte maalle kaikki, mitä siinä löytyy elävätä,\nkasvavata eli muuta ainetta. -- Muinais-Suomalaisten uskosta näissä\nasioissa olemma, ehkä kyllä lyhyeltä jo maininneet (k. Mehil.\ns.v. Hist. s. 10). Niitä lisäyksiä ja parannuksia myöten, joita\njälestäpäin on koottu, tulisi Kalevalan I Runo, v. 247-315, jossa\nalkuluomisesta kerrotaan, kuulumaan seuraavalla tavalla:\n\n    Waka vanba Wäinämöinen\n    Siitä kulki kuusi vuotta,\n    Seuro seitsemän keseä,\n    Karehti kaheksan vuotta,\n    Selvällä meren selällä,\n    Ulapalla aukialla,\n    Eessähän vesi vetelä,\n    Taivas sininen takana.\n\n    Siinä mies meret lukevi,\n    Uros aallot arvelevi;\n    Kussa päätänsä kohotti,\n    Sihen saaria saneli;\n    Kussa kättä käännällytti,\n    Sihen niemiä nimesi;\n    Kussa jalka pohjautu,\n    Sihen hauat hankkieli;\n    Kun kävi lähitse maata,\n    Siinä rantoja rakenti;\n    Päin pääty maata vasten,\n    Sihen lehti laittelihen;\n    Kylin maahan kääntelihen,\n    Sihen sai siliä ranta;\n    Jaloin maahan kääntelihen,\n    Sihen loi lohiapajan.\n    Niin ulomma uiteleksen,\n    Seisottu meren selällä,\n    Luopi luotoja selälle,\n    Kasvatti salakaria,\n    Joihin laivat lasketahan.\n    Päät menevi kauppamiesten.\n\n    Lenti kokko koilta ilman,\n    Havukkainen halki taivon,\n    Ei oo kokko suurimmia,\n    Eikä aivan pienimmiä:\n    Siipi taivoa siveli,\n    Toinen vettä viepraeli.\n    Sillä silmät tulta iski,\n    Suu valeli valkiata.\n\n    Lentelevi, liitelevi,\n    Katselevi, kääntelevi\n    Lenti iät, lenti lännet,\n    Lenti kaikki ilman tuulet,\n    Lenti luotehen loputen,\n    Peritellen pohjasilman,\n    Etsien pesänsioa,\n    Asunmaata arvaellen.\n\n    Sillon vanha Wäinämöinen\n    Keskellä meren seloista,\n    Kun näki kokon tulevan,\n    Linnun liian liitelevän,\n    Luuli päivän paistavaksi,\n    Hempehen helottavaksi.\n\n    Niin nosti merestä polven,\n    Sen pisti kokon pesäksi,\n    Heinäseksi mättähäksi,\n    Kuloseksi turpeheksi.\n\n    Tuopa kokko kurja lintu\n    Näki mättähän merellä:\n    \"Oisi tuossa tuores turve,\n    Jos tuohon pesäni laain.\"\n\n    Lentelevi, liitelevi,\n    Päähän polven laskeuvi,\n    Hiero heinästä pesänsä,\n    Kulon päästä kutkutteli;\n    Niin muni munia kuusi,\n    Kultamunan seitsemännen.\n\n    Hierelevi, hautelevi,\n    Päätä polven lämmittävi;\n    Siitä vanha Wäinämöinen\n    Tunsi polvensa palavan,\n    Jäsenensä lämpiävän.\n    Wavahutti polviansa,\n    Järkäytti jäseniänsä,\n    Munat vierähti vetehen,\n    Meren aaltohon ajaksen.\n\n    Sano vanha Wäinämöinen:\n    \"Kokko rukka, kurja lintu!\n    Jo munat vetehen vieri.\n    Karskahti meren karihin.\"\n\n    Katselevi, kääntelevi,\n    Jo oli muuttunna munaset:\n    Munasen alanen puoli\n    Alaseksi Maaemäksi;\n    Munasen ylänen puoli\n    Yläseksi taivoseksi;\n    Mi munassa ruskiata,\n    Se päiväksi paistamahan;\n    Mi munassa valkiata,\n    Se kuuksi kumottamahan;\n    Mi muita munan muruja,\n    Ne tähiksi taivahalle.\n\n    Siitä meille päivä synty,\n    Siitä uusi kuu kumotti,\n    Sitä taisi taivas tulla.\n    Sekä mahto maa sietä,\n    Kokon kuuesta munasta,\n    Seitsemästä saalahasta.\n\nTällä runolla maailman alkuluomisesta on kyllä sekä jo präntätyitä,\nettä vielä pränttäämättömiä toisintoja. Niin on toisilla _kokon_\nsiasena _hanhi, sotka eli haapana_ ja lauletaan kokon eli jonkun\nnäistä muista munineen vaan kaksi eli kolme munaa. Taikka kertovat\nkokon Turjasta eli Lapista tulleen ja kullasta eli vaskesta pesänsä\ntehneen. Ja kun munat vierähtivät veteen ja särkyivät, sanotaan\nmuutamissa toisinnoissa ne sitte joko Wäinämöisen eli itse munivan\nlinnun sanalla, s.o. käskyllä, muuttuneen, kuni muuttuivat.\nMikä näistä toisinnoista olisi toistansa parempi, sitä emme nyt\nrupia'kaan tutkimaan, vaan ilman kehotamma muita miettimään, jos\neikö tällä tarinalla alkuluomisesta saattaisi olla jotain yhteyttä\nedellä mainitun Indialaisten luomistarinan kanssa. Tässä olisi\nse luomaton alkuolento erounnut _vedeksi ja Wäinämöiseksi_ [Ehkä\nkoko tässä luomistarinassa alkuansa ei lienekään _Wäinämöisestä_,\nvaan _Wein emosesta_ (veden emosta) puhet ollut. _Emoksi, emäksi,\nemoseksi_ nimitetään yhteisesti sitä, mistä kullaki aineella on\nylläpitonsa, lujuutensa, vahvuutensa j.n.e. Ei _Weinemosella_ siis\ntarvinne'kaan jotain erityistä _naisjumalata_ vedestä ymmärtää, vaan\nyhteisesti _veden ylläpitäjää, veden omituista voimaa eli juurta_.\nSana on selvää Suomea ja selvällä merkityksellä, vaan näyttää kun\nolisi likipitävän äänensä vuoksi tullut _Wäinämöisen_ nimen kanssa\nsekaumaan.], ja ajatusta kuvaeltaisi _kokolla_. Samalla tavalla\ntulee sitte heidän, kun meidänki tarinassa munan yläpuolesta taivas,\nalapuolesta maa ja sisällyksestä, heillä ilma ja meri, meillä kuu\nja aurinko. Mutta ehkä vielä suurempi ja merkillisempi yhteys on\ntällä meidän tarinalla Shippowaisten tarinan kanssa alkuluomisesta,\njossa, niikun siitäki jo edellä mainimma, myös muistellaan, suuresta\nlinnusta, jolla oli silmät tulesta j.n.e. Ikäskun kokko meidän\ntarinassa, tuli heidänki tavaton lintunsa merta koskemaan, josta\nsitte maa erosi vedestä. Jos tahtoisimma pitkittää näitä arveluita,\nniin kyllä saattaisimma muistuttaa siitäki, että kuudella kokon\nmunalla meidän tarinassa miksei kuvailtu kuutta päivää, jona Jumala\nmaan loi, ja seitsemännellä kultamunalla niitä seuraavata lepopäivää.\nWaan olkoon loppu kerrassaan arveluillemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntisellä tavallansa toimitetaan MEHILÄISTÄ tulevanaki vuonna\nsaatavaksi 3 ruplaan 45 kopeikkaan paperirahassa itsekustaki\npostikontuorista Suomessa. Joka toiseen arkkiin kirjoitetaan Wenäjän\nmaan ja vallan historiata, jonka, samate kun tänä vuonna Suomen\nhistorian, toivomma saada yhteen vuosikertaan mahtumaan.\n\nHelsingistä 3 päivä Joulukuuta 1839.\n\n                                      Elias Lönnrot.\n                                      Läänin Lääkäri.\n\n\n            HELSINGISSÄ, 1839.\n    Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä.\n\n          Imprimatur. H. Widenius\n\n\n\n"]