[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6uyzgArS5emIv0sXN0q34Jz9A6Z9O5WSH7Zx3WwOSTw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1232,"Novelleja ja kertomuksia III","Usea tekijä",null,"1232-usea-tekija-novelleja-ja-kertomuksia-iii","1232__Usea_tekijä__Novelleja_ja_kertomuksia_III","novelli",[],[],"fi",1871,1880,42780,269191,false,36824,[21,22],"Fiction","Short stories",[24],"Short Stories","\"Novelleja\" by Marie Sophie Schwartz is a collection of short stories written in the late 19th century. The book appears to explore themes of love, loss, and the societal expectations of family roles, focusing on various characters and their intricate relationships. The initial story introduces the main character, a young male teacher, who becomes entangled in the lives of a noble family and their daughter, Eeva, reflecting on his unacknowledged feelings towards her.  The opening of the work presents a rich narrative, detailing the protagonist's arrival at Åkersfors, the estate of Count W----. He soon becomes smitten with Eeva, the Count's daughter, who has returned home changed after a mysterious absence. As he observes her interactions, he inadvertently overhears a troubling conversation about a girl named Sigrid, revealing layers of complexity involving abandonment and societal shame. This establishes a foundation for exploring how the characters’ decisions are intertwined with the fates of others, particularly the haunting consequences their actions may have on young Sigrid, indicating a deeper commentary on personal responsibility within the community. (This is an automatically generated summary.)",[],297,"Kokoelma sisältää käännettyjä novelleja ja historiallisia kertomuksia. Teoksen pääosassa on tanskalaisen Cornelia Lewetzowin pienoisromaani Anna. Lisäksi mukana on 1500-luvun Blekingeen sijoittuva romanttinen tarina sekä kertomus kuningas Kaarlo IX:stä.","'Novelleja ja kertomuksia III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1232.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA III\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nWeilin ja Göös'in kirjapainossa,\n1880.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Anna, kirj. J.\n Tanskalainen ja Ruotsalainen. Hist.-Rom. kertomus\n    Blekingessä v. 1564. Suom. Kauno\n Kuningas Kaarlo Yhdeksäs ja Vermandilainen. Suom. --t. --e. --n.\n\n\n\n\n\n\nANNA\n\nKirj. J.\n\n(Tanskan kielestä suomennettu.)\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli kylmä ja tuima Marraskuun-ilta; lumi ja jää ilmoittivat jo talven\ntuloa; suuret, vaaleanharmaat pilvet ajelivat toisiaan taivaalla, ja\nsilloin tällöin sai vaan ystävällinen täysikuu niiden lomista katsella\nvalkoisia lakeuksia.\n\nTuuli vinkui ja humisi poppeli-aleijassa, joka vei överstin kauniille\nmaatalolle; se pyöritti kellastuneita lehtiä korkealla ilmassa ja vei\nlakin mieheltä, joka pihassa valjasti hevosia vaunujen eteen.\nTyöhuoneen ikkunasta lankesi kirkas valo ulos lumelle; se näytti\nhauskalta ja houkuttelevalta, ja hauskaapa tuolla sisällä olikin;\nmukavuutta, varallisuutta, valoa ja lämmintä, tyytyväisiä kasvoja ja\niloisia mieliä.\n\nÖversti käveli vakavilla ja tyyneillä akselilla edes takaisin\nlaattialla. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias mies, jokseenkin laiha,\npitkä ja hoikka; hiukset olivat jo harmahtavat, mutta kasvojen juonteet\nsäännölliset ja ylevät; silmän-luonteessa huomasi kohta jotakin\nkäskevää. Överstillä oli todellinen hallisijan katsanto, joka osoitti,\nett'ei hän vastustamista sallinut, taikka oikeammin ett'ei hän sitä\nkoskaan ollut kohdannutkaan. Järkähtämättömällä tahdonvoimalla hän\nhallitsi sekä itsensä että muut, ja lupauksen hän täytti yhtä tarkasti\nkuin uhkauksenkin. Päätöksestään hän ei koskaan luopunut, sillä hän sen\ntekikin vasta tarkoin mietittyään, mikä oikein oli, vähän siitä\nvälittäen, oliko se hänelle sitten mieluista taikka ei. Hänen mieleensä\nei koskaan juolahtanut, että hänkin olisi voinut erhettyä; varmasti hän\nluotti omaan ymmärrykseensä ja oikeuden tuntoonsa. Muuten hän oli hellä\nja hyvä perheenisä, ja lempeät olivat silmäykset, jotka hän tälläkin\nhaavaa loi vaimoonsa, joka melkein täysissä matkavaatteissa seisoi\nkakluunin ääressä, ja nuoriin tyttäriinsä, joista toinen juuri pani\nkirjettä sinettiin, sillä välin kuin toinen katseli ulos ikkunasta ja\nvalitteli ilman rumuutta.\n\nÖverstin rouvalla oli oikein herttaiset kasvot, ne selvään kuvastivat\nhänen lempeätä, hellää ja uskollista sydäntään. Vaikka hän ei\nsuorastansa mitään mieheensä vaikuttanut, taivutti hänen läsnäolonsa\nkuitenkin, kummankaan sitä tietämättä, tätä lauhkeammalle ja\nleppyisämmälle mielelle. Hän oli juuri mitä sopivin överstille\nvaimoksi; kuinka osaavasti hän tiesi poistaa kaikki pienet vastukset,\ntasoittaa vähäiset harmit, ja järestää kaikki taloudelliset kohdat,\növerstin sitä huomaamatta; sitä paitse hän aina oli valmis taipumaan\nmiehensä tuumiin ja hankkeisiin. Mutta taipuiko tämäkin vastavuoroon\nhänen tuumiinsa? Sitä ei översti tullut ajatelleeksi; ei hän\nhuomannutkaan tuota pientä kärsiväisyyden juonnetta vaimonsa kasvoissa;\ntämä eli omaa yksinäistä sisällistä elämäänsä, toivossa, surussa ja\ntaistelossa; sen ohessa hän kasvoi ja lisääntyi uskossa ja\nkestäväisyydessä.\n\nHeidän nuorista tyttäristään oli vanhempi noin kahdeksantoista vuotias,\npitkä, hoikka ja kaunis neiti. Vaikka hän ei vähääkään ollut isänsä\nnäköinen, oli kuitenkin hänen olennosaan ja katsannossaan jotakin, joka\növerstistä muistutti; hänkin kantoi päätänsä korkealla, ja oudot\nsanoivat häntä usein ylpeäksi, jopa uhkamieliseksikin. Eikä he siinä\naivan väärässä olleetkaan; mutta Anna oli kuitenkin sen ohessa\nhelläsydäminen, ylevämielinen ja innokas tyttö. Nuorempi taas oli\nhento, kultakutrinen olento; hänen siniset silmänsä loistivat kuin\nkirkkaat tähdet ja poskilla heloittivat hohtavat ruusut, joita perheen\nlääkäri vakavalla katseella ja äiti aavistavalla pelolla tarkasteli.\n\n\"Tuntuu niin kummalliselta\", lausui överstin puoliso, \"kun yksinäni\nlähden matkalle; ensimmäisen kerran erkanen nyt lapsista, ja\ntoivoisinpa melkein, että vanhan ystäväni hopeahäät jo olisivat ohitse\nja minä onnellisesti kotona jälleen. Olen tosiaankin oikein raskaalla\nmielellä... niin, naura sinä vaan, Anna, mutta se on täyttä totta,\nlapseni.\"\n\n\"Pelkäätkö jättää meitä kotiin, äitiseni? Mitä pahaa meille voisi\ntapahtua, kun isä on luonamme?\" Ja Anna loi mustat, säihkyvät silmänsä\näärettömällä rakkaudella ja luottamuksella isäänsä.\n\n\"Jumalan avulla kaikki käykin hyvin\", vastasi äiti hiukan huoahtaen;\n\"sinun, pikku Klaaraseni, tulee olla hyvin varova, muista välttää vetoa\näläkä suinkaan mene vähillä vaatteilla ulos. Anna jo tänne kirje! Näes,\nHugo, kuinka paksu se onkin; rakas poikamme varmaankin käy hyvin\niloiseksi, kun hän tämän saa! Jospa se vaan ennättäisi jouluksi\nperille! -- Kas nyt on hevonen valjaissa; jää sisään sinä, Klaara.\nHyvästi! Hyvästi!\"\n\nÖversti peitti huolellisesti vaimonsa vaunuihin, Klaara seisoi punasten\nkartiinien takana ja nyökkäsi päätänsä äidille alahalla, Anna suuteli\nhäntä hymyellen ja varoitti häntä kaikella muotoa olemaan tyyneellä\nmielellä, -- eihän tätä kestäisi kuin kolme päivää. Vaunut vierivät\npois jättäen syvät ja tummat jälet pehmoiseen lumeen. Isä ja tytär\nkatsoivat hetken sen jälkeen, mutta tuima tuuli ajoi heidät pian\nsisään.\n\n\"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana\", lausui översti,\nkäveltyään pari kertaa edes ja takaisin laattialla, \"ja tahdon\nsentähden olla häiritsemättä; jättäkää minulle kuppi kylmää teetä ja\npari palasta leipää ruokasaliin. Hyvää yötä, lapset, katsokaa nyt,\nett'ei minua missään tapauksessa häiritä.\"\n\nHän suuteli heitä otsaan ja Anna toisti vakuuttaen: \"ei missään\ntapauksessa.\"\n\n\"Näes, Klaara\", lausui Anna sisarelleen, \"kuinka iloisesti valkea palaa\nkakluunissa! Eikö ole täällä hauska olla? Varsinkin kun tuolla ulkona\nmyrsky noin pauhaa, tuntuu minusta kahta vertaa hupaisemmalle, kun saa\nsisällä olla.\"\n\n\"Mutta moni on ulkona tälläkin haavaa, Annaseni, vähillä vaatteilla ja\nvielä vähemmillä toiveilla päästä lämpöiseen ja hauskaan kotiin.\"\n\n\"Tietysti, mutta eihän liene mikään synti, jos se iloitsee ja on\ntyytyväinen, joka on paremmissa oloissa.\"\n\n\"Ei suinkaan, ei millään tavalla! Älä minuun suutu, Anna, jos en voi\ntuollaisia ajatuksia välttää, ne tulevat aina itsestään. Lassi raukka,\nhän varmaankin jo lienee saapunut äitinsä luokse!\"\n\n\"Tuo nyt on sellaista sairaallista myötätuntoisuutta, jota minä\npuolestani en voi hyväksyä\", vastasi Anna vähän kärsimättömästi,\n\"ikäänkuin isä olisi siinä väärin tehnyt, kuin ajoi uskottoman\npalvelijan talosta.\"\n\n\"Mutta Lassi katui käytöstänsä.\"\n\n\"Katui! Vähän luotan minä senlaiseen katumukseen, joka ilmaantuu vasta\nsitten, kun rikos on tiedoksi tullut. Sitä paitse liikanainen\narmoitteleminen vaan turmelisi muunkin palvelusväen. Lassin kohtalo\nisää säälitti, sen selvästi huomasi, mutta hänellä oli toki tarpeeksi\nluonnon lujuutta voidakseen siinä kohden menetellä oikeuden mukaan.\"\n\n\"Vaan onko myöskin oikeuden mukaista vastustaa sydämen kehoitusta?\nVälistä tulen oikein rastaalle mielelle, kun ajattelen, että saattaisin\njolloin-kulloin vihastuttaa isää ja hän silloin tuolla ankaralla,\njärkähtämättömällä katseella ajaisi minut luotaan. Herralle kiitos\nhänen ja meidän kaikkein puolesta, niin kova ei Jumala kuitenkaan ole,\nettä hän sallisi senlaista tapahtuvan. Nyt sinä taaskin suutut, Anna,\nja väärin, kentiesi, onkin tuonlaisia puhua, mutta minä rakastan isää\nkaikesta sydämestäni, rakastan sinua yhtä paljon ja se vaivaa minua,\nkun sinä näet hyveitä juuri hänen vioissaan. Mutta, tosiaankin, minulla\non jotakin tunnollani.\"\n\n\"Mitähän tuo olisi?\"\n\n\"Tiedäthän, että minun kirjeeni Kustaalle valmistui viimeisimmäksi ja\nkun panin kaikkein kirjeet koteloon, luin muutamia merkillisiä riviä\nisän kirjeestä. Siinä oli näin: 'Älä käsitä minua väärin, äläkä luule,\nettä minä sinua estellä tahdon; toivon ainoastaan että vasta kotiin\npalattuasi ilmoitat hänelle tunteesi, sitä toivon yhtä paljon hänen\nkuin itsesikin tähden.' Juuri nuo sanat siinä oli, minä ne luin kahteen\nkertaan. Sitä minun, kentiesi, ei olisi pitänyt tehdä, mutta se\ntapahtui melkein tietämättäni ja tavallisesti ei kirjeissä olekaan\nsalaisuuksia ollut. Kehenkähän Kustaa lienee mieltynyt? Ajatteles,\nkuinka hän on voinut sen niin salata, ett'emme mitään ole aavistaneet!\nJos vaan voisin käsittää, kuka se on! Kirjeestä päättäen luulisin hänen\nolevan alhaisemmasta säädystä.\"\n\n\"Eikö mitä, minkätähden sinä niin luulet?\" keskeytti Anna punastuen\nharmista; \"Kustaa ei ole voinut mieltyä halpaan ja sivistymättömään\ntyttöön. Sitä paitse ei sinun, Klaara, olisi pitänyt minulle kertoa\nsenlaista, jota nähtävästi oli tahdottu meiltä salata. Saattaisihan\nnoilla sanoilla olla yhtä hyvin joku toinenkin merkitys? En minä\nsuinkaan soisi, että Kustaa ja... Se tosiaankin minua huoletuttaa,\nmutta kaikessa tapauksessa olen varma siitä, ett'ei hänen rakastettunsa\nole mikään kunnoton nainen.\"\n\n\"Siitä minäkin olen vakuutettu, mutta hän voisi kuitenkin olla...\"\n\n\"Säästä minua, pikku Klaaraseni! Minä tiedän jo ennakolta kaikki, mitä\naiot sanoa. Hän voi olla köyhä ja alhaista sukua, ja kuitenkin hyvä\nihminen. Epäilemättä, mutta hän ei kuitenkaan olisi siinä tapauksessa\nKustaalle sopiva. Ahtaissa oloissa syntyy helposti ahdasmielisyyttäkin,\nsanottakoon mitä hyvänsä, ja se, joka alinomaa saa puutetta kärsiä, käy\npian itsekkääksi ja kateelliseksi. Jumala parhaiten tietää, että se on\nanteeksi annettavaa, enkä minä puolestani sitä tuomitse, mutta ei\nsenlainen ihminen juuri rakastettava ole.\"\n\n\"Kummallisesti köyhyys sinua kauhistuttaa, Anna.\"\n\n\"Ja yhtä kummallisesti se sinua taas viehättää, Klaaraseni. Kun sinä\nvaan näet viheliäisyyttä ja repaleita, silloin sydämesi on valloillaan,\netkä sinä ollenkaan ajattele, kuinka ihminen useimmiten on itse syynä\nköyhyyteensä. Kun sinä istut vaivaishuoneelaisen tautivuoteen ääressä,\nsilloin olet sinä oikein mielityössäsi. Minäkin autan mielelläni\nköyhiä, mutta kernaimmin sen teen pyytämättä ja olen heistä vähän\nkauempana. Mutta nyt sinä näytät oikein vihaiselta, pikku Klaara; suo\nanteeksi, jos olen sinua loukannut.\"\n\n\"Sinun tähtesi vaan olen pahoillani, Anna, sinun tähtesi olen kovin\npahoillani. Tuskin voin sanoilla lausua, mitä sydämeni tuntee, mutta\nmieltäni rasittaa melkein kärsimätön halajaminen.\"\n\nAnna riensi sisarensa luokse, silitti hyväellen hänen hiuksiaan suuteli\nhäntä poskelle ja katseli häntä levottomalla hellyydellä.\n\n\"Oi, sinua armas, siunattu lapsi, sinä et saa vaivata itseäsi\ntuonlaisilla ajatuksilla, iloitse sinä vaan elämästä ja nauti\nhuolettomana hyviä päiviä. Nyt minä sinulle soitan ja laulan oikein\nrattoisan laulun.\"\n\nTarkalla huomiolla kuunteli Klaara sisarensa kaunista ja sointuvaa\nääntä: kun hän sen ohessa ihaillen katseli tämän suloisia kasvoja,\npunastui hän ujoudesta muistaessaan niitä rohkeita sanoja, joita hän\njuuri oli lausunut vanhemmalle sisarelleen, joka kuitenkin oli häntä\npaljon ymmärtäväisempi.\n\n\"Hiljaa, Anna, vaunut varmaankin ajoivat pihaan.\"\n\n\"Kukahan näin myöhään tulee? Mitä nyt?\" Viimeiset sanat lausuttiin\nosaksi palvelijalle, osaksi turkkiin kuoritulle naiselle, joka heti\npalvelijan jälessä tuli ovesta sisään. Hän näytti olevan ylen vireä ja\nnäppärä olennoltaan; kasvot olivat punaveriset ja mielittelevät ja\nhänen terävät silmänsä liikkuivat vilkkaasti ja tutkistellen esineestä\ntoiseen huoneessa. Nainen kävi innokkaasti puheesen ja alkoi näin\nesitellä itseänsä:\n\n\"Rouva Klemme, tätä ennen Kristina Spag. Vahinko ett'ei överstinna ole\nkotona, kenties te ette koskaan ole kuulleetkaan nimeäni mainittavan?\"\n\n\"Olemme tosin\", vastasi Klaara ystävällisesti, samalla kuin hän antoi\nkättä tuolle pienelle rouvalle ja vaati häntä istumaan; \"tehän monta\nvuotta hoiditte vanhempaini taloutta ja menitte sitten naimiseen erään\nasioitsijan kanssa; minä tunnen teidät vallan hyvin. Ikävää vaan, että\näiti juuri sattuu olemaan poissa.\"\n\n\"Niin, se nyt oli varsin ikävätä! Minä olen pari päivää vieraillut\nlankoni luona, hänen, joka omistaa Sammaltalon, -- kaiketi tiedätte,\nmissä päin Sammaltalo on -- Ettekö tosiaankaan? Tänä yönä minä\nkyytivaunuilla menen Kyöpenhaminaan, sillä minun täytyy päästä\nlähtemään sieltä aamujunassa. Lankoni teki minulle sen hyvän työn, että\nkyyditti minua tänne, kun hän kuuli, kuinka kovin halusin teitä nähdä.\nKustaa kuuluu olevan meriupseeri, ja te, arvatakseni olette Klaara.\nJumalani, kuinka te olette äitinne näköinen! Teitä vielä käsivarrella\nkannettiin, kun teitä viimeksi näin, -- niin se aika kuluu! Tämä\nkuitenkin on Anna.\"\n\nHän loi ruskeat silmänsä kummallisella katseella Annaan, jota tuo\nvakoileva, kiinteä silmäileminen vaivasi ja harmitti. Hän ei kuitenkaan\nantanut häiritä itseään, vaan jatkoi soittamistaan ja antoi Klaaran\nvastata edestänsä. Rouva Klemme alkoi riisua päällysvaatteita päältään,\nirroitti karvakauluksen kaulaltaan, laski sen ynnä kissan-nahkaisen\nmuhvinsa tuolille, ja näytti odottavan virvokkeiden tarjoamista.\n\n\"Ei minun tähteni mitään vaivaa\", lausui hän samalla, \"ei millään\nmuotoa mitään vaivaa!\"\n\n\"Pikkuinen kuppi teetä vaan\", vastusti Klaara hyväntahtoisesti, \"se\nheti on valmista ja vaunut voivat sen aikaa hyvin odottaa.\"\n\nJa hän riensi kevein askelin huoneesta toimittaakseen vieraalle\nkestitystä. Pikku Klaara raukka!\n\nAnna yhä soitti; rouva Klemme lähestyi häntä.\n\n\"Te soitatte erittäin hyvin\", lausui hän puolittain tuttavallisesti;\n\"tuonlaista taitoa harvoin saa kuulla.\"\n\n\"Suokaa anteeksi!\" vastasi Anna, samalla kuin hän nousi ja sulki\npianon. Rouva Klemme heti käsitti loukkauksen tässä anteeksi\nanomisessa. Tuo nuori tyttö ei siis ollutkaan hänen huvikseen\nsoittanut, päin vastoin hän tykkönään oli unhottanut hänen läsnäolonsa.\nTaaskin ilmaantui sama outo katse noihin ruskeisin silmiin. Anna kesti\nsen ensimmältä kylmällä ja ylpeällä välinpitämättömyydellä, mutta kun\nsitä yhä kesti ja rouva Klemme yhä lisäsi sen painoa päätänsä\npudistamalla ja hiljaa huokaamalla \"oh-hoo-hoo!\" täytyi hänen\nviimeinkin kärsimättömästi lausua:\n\n\"Te katselette minua niin kiinteästi!\"\n\n\"Teinkö niin? Voi olla. Minua oikein ilahuttaa, että teillä on näin\nhyvät päivät -- sillä hyvät päivät teillä kaiketikin lienee -- eikö\nniin?\"\n\nRouva hymyili puolittain pilkallisesti, puolittain säälien tätä\nlausuessaan: Annaa pöyristytti kummallisesti ja hän olisi mieluimmin\nmennyt menojaan; mutta hän hillitsi samalla itsensä, sillä eipähän tuon\nalhaisen ja jokapäiväisen rouvan puheesta tarvinnut väliä pitää, ja\nvielä vähemmin häntä tuli pelätä!\n\n\"Minulla on varsin hyvät päivät\", vastasi hän ja katsoi rouvaa suoraan\nsilmiin, \"mutta teillä varmaankin on jotakin sydämellänne, sanokaa vaan\nsuunne puhtaaksi.\"\n\n\"Ei suinkaan omasta puolestani, ei millään muotoa, mutta tässä elämässä\non vastakohtia, jotka kipeästi koskevat tunnokkaasen ihmiseen. Minä\npuolittain toivoin teidän antavan minun toimitettavakseni jotakin;\nvarmaankin teillä on yltäkyllin rahoja säästössä, ja Jumala parhaiten\ntietää, kuinka tarpeen teidän apunne olisi; mutta ei asia minua\ntietysti liikuta, ei vähääkään.\"\n\n\"Teidän tulee puhua suoraan, minä en muutoin ymmärrä sanaakaan.\"\n\n\"En millään tavalla tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, armas\ntyttöseni, mutta toiselta puolen olen taas velvoitettu puhumaan.\nOnnettomuudet ovat häntä kohdanneet toinen toisensa jälkeen; ensin hän\ntaittoi jalkansa, ja kun hän sen verran parantui, että pääsi\nnojasauvalla kävelemään, niin tuo raukka lankesi ja taittoi\nkäsivartensa. Hänen on täytynyt myydä huonot tyyny-risatkin sängystään\neikä hän tietysti ole voinut lääkäriäkään maksaa. Hän, poloinen, ei\nmielellään tahtoisi köyhäin huoneesen mennä, mutta kaiketi hän sinne\nkuitenkin viimein joutuu, ell'ei tauti häntä sitä ennen tapa, sillä\nisäntä ei tahdo häntä enää pitää huoneessansa, jota ei ole\nihmetteleminen. Voitteko nyt käsittää, että mieleeni juohtui\nmonenlaisia ajatuksia, kun näin teidän noin hienona ja iloisena, tiesin\ntuon poloisen hoidotta makaavan siellä köyhyydessä ja kurjuudessa.\"\n\n\"Mutta suuri, laupias Jumala, kenestä te oikeastaan puhutte? Mitä se\nihminen minuun enemmän koskee kuin muihinkaan?\"\n\nRouva Klemme tuijotti hämmästyneenä tytön kalveihin ja tuskallisiin\nkasvoihin; hän nähtävästi jo katui puhettaan ja änkytti hätäisenä:\n\n\"Te, kenties, ette asiasta tiedäkään? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin\nteidän sen tietävän.\"\n\n\"Minkä?\" kysyi Anna kiivaasti. \"Sanokaa vaan suoraan, mikä se on, jota\nen tiedä.\"\n\n\"Ei mitään, tyyntykää, minä erehdyin.\"\n\nMutta Anna oli jo kuullut liian paljon. Hän tuli aivan lähelle rouvaa\nja vaati häntä puhumaan.\n\n\"Jos olen överstiä kohtaan rikkonut, niin se on tapahtunut vastoin\ntahtoani; Jumalan tähden, enhän sitä voinut miksikään salaisuudeksi\nymmärtää, tai luulin teidän kumminkin rippikoulun käytyänne saaneen\nsiitä tietoa, ja sitten olisin mielelläni tahtonut saada hiukan apua\nisä-raukallenne, joka...\"\n\n\"Se ei ole totta\", keskeytti häntä Anna, \"te valhettelette, minä en\nteitä usko! Tulkaa heti isäni luokse, oman armaan isäni, hän teille\nsanoo, että puheenne on pelkkää valhetta.\"\n\nÖversti nosti päätänsä kummastellen ja närkästyneenä, kun ovi\naukeni, mutta nähdessään Annan kalman-kalveat kasvot katosi harmi\nhäiritsemisestä silmänräpäyksessä. Anna piti pientä vastustelevaa\nrouvaa käsiranteesta ja toi häntä ikäänkuin tuomittavaa pahantekijää\növerstin eteen.\n\n\"Tämä väittää, etten minä olekaan sinun tyttäresi; mutta tiedänhän sen\nolevan pelkkää valhetta, sano hänelle, että se on valhe!\"\n\nÖversti katsoi hellällä ja säälivällä katseella nuoreen tyttöön, otti\nhäntä kädestä ja veti luokseen, ikäänkuin olisi hän tahtonut suojella\nhäntä koko mailmaa vastaan.\n\n\"Minun sydämessäni on sinulle sama sija kuin Kustaalla ja Klaaralla,\nsen vannon Jumalan kautta.\"\n\nSitten översti jatkoi, rouva Klemmeen kääntyen.\n\n\"Kuka te olette, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enkö ole noita\nkasvoja ennenkin nähnyt?\"\n\n\"Monta kertaa, herra överstin nimeni oli tätä ennen Kristiana Spag, ja\nminä olen teitä tyydyttävästi palvellut, sen tiedän. En elämässäni ole\ntahtonut mitään pahaa matkaansaattaa, ja aivan tietämättäni tulin tämän\ntehneeksi, kun luulin...\"\n\n\"Oi, isä, minkätähden et sano sitä valheeksi?\"\n\nAnna katsoi rukoillen överstiin; hän vapisi tuskasta eikä tietänyt,\nmitä hänen tulisi ajatella. Vakaamielinen översti oli syvästi\nliikutettu; hän koki lempein sanoin tyttöä rauhoittaa.\n\n\"Oma järkevä tyttöni, mun iloni ja toivoni, toivu toki ja rauhoitu.\nOnhan kaikki entisellään ja me rakastamme sinua aivan kuin omaa\nlastamme.\"\n\n\"Mutta enkö sitten ole teidän lapsenne?\"\n\n\"Et ole, mutta sen pian unhotat, niinkuin mekin, vanhempasi, olemme sen\nunhottaneet.\"\n\nAnna seisoi hetken aivan kuin hervahtaneena; senjälkeen veti hän\nkätensä pois ja astui pari askelta takaisin.\n\n\"Unhottaa! en, en koskaan. Minä lähden heti tuon köyhän, sairaan,\nhylätyn miehen luokse, koska hän on mun isäni. Kuinka olette saattaneet\nminua kasvattaa rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, oman isäni puutetta\nkärsiessä? Kuinka olette voineet minulta salata, että hän on olemassa\nja varastaa minulta sen rakkauden, joka oikeastaan oli hauelle tuleva!\"\n\nÖversti rypisti harmistuneena otsaansa kuullessaan näitä odottamattomia\nsoimauksia, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja sääliväisyyttä\nilmaantui vielä äänessä hänen lausuessaan:\n\n\"Sinä et tiedä mitä puhut, Anna, ja minä annan sinulle sentähden väärät\nsoimauksesi anteeksi; tuo tieto annettiin sinulle liian äkkiä ja se on\naluksi hämmentänyt tavallisen hyvän aistisi. Isäsi piti sitä onnena,\nkun me sinun otimme hoitoomme, ja mielellään hän luopui kaikista\noikeuksistaan sinun suhteesi. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä\nlähellä sitä kaupunkia, jossa silloin oleskelimme. Eräänä päivänä\nsyttyi kylä tuleen ja isältäsi paloi sekä asuinhuone että muu vähä\nomaisuutensa; minä satuin silloin olemaan läsnä ja pelastin hänen\nvaimonsa ja kaksi pientä tyttöä tulen vallasta. Toisen noista tytöistä\nnostin polvelleni ja annoin hänen leikkiä kellollani. Kun aioin lähteä,\nkietoi pienoinen kätensä minun kaulaani ja alkoi itkeä. Silloin kysyin,\njos saisin viedä lapsen mukanani, ja kun he minua kiittivät ja\nsiunasivat tarjouksesta, otin sinun turkkini sisään ja kannoin kotiani;\nsinä nukuit ja pieni pääsi lepäsi turvallisesti rintaani vasten. --\nAnna, kuuletko minua?\"\n\n\"En voi; minä ajattelen vain tuotu vanhaa miestä, joka kävellessään\nsauvansa nojassa lankesi ja taittoi käsivartensa; minä näen hänen --\nah, kuinka selvään hänen näen, -- viruvan tuskissa yksinäisellä\ntautivuoteellaan, väristyksellä odottaen sitä hetkeä, jolloin hän\narmotta syöstäisiin kadulle, ja rukoilen kuolemata pelastamaan häntä\nvaivoistaan. Minun täytyy rientää sinne hänen luokseen! Ovathan\nvaununne tuolla ulkona; sanoitte muistaakseni heti lähtevänne? Minä\nlähden mukaanne; jos tulisin liian myöhään, en koskaan voisi anteeksi\nantaa niille, jotka ovat minun hänestä eroittaneet.\"\n\nÖversti katsoi häneen hämmästyneenä; oliko mahdollista, että tyttö\nrohkeni hänelle noin puhua?\n\n\"Onko anteeksi-antamus ainoa, mitä sinulta voimme odottaa, Anna? Sinä\nmieletön lapsi, varo itseäsi lausumasta sanoja, jotka voivat meidät\niäksi toisistamme eroittaa. Onkin muuten aivan luonnollista\", jatkoi\nhän leppeämmin, \"että mielelläsi tahdot isääsi auttaa, ja hän tulee\nmyöskin autetuksi, jätä asia vaan minun huolekseni. Mutta sinä et sinne\nsaa lähteä; -- minä tunnen olot, -- se ei käy laatuun.\"\n\n\"Se _käy_, sen _täytyy_ käydä laatuun! Hän ei kaipaa ainoastaan rahoja,\nhän kaipaa myöskin hoitoani, rakkauttani, ja sydämeni vaatii minua sitä\nhänelle antamaan. Mikäpä voisi minua siitä estää?\"\n\n\"Minun luja kieltoni!\"\n\nTuli hetkinen äänettömyys -- haudan syvä hiljaisuus. He katsoivat\ntoisiinsa; vielä olisi kaikki voinut muuttua hyväksi; mutta äiti, jonka\nlempeä, rukoileva katse kenties olisi saanut tuon jäykän miehen\nosoittamaan suurempaa kärsivällisyyttä, ja jonka hellä käden-puristus\nehkä olisi voinut pidättää tuimat sanat Annan huulilta, hän oli poissa.\n\n\"Tuo on tunnoton kielto, josta minä en välitä; sinulla ei ole valtaa\nminun ylitseni ja minä lähden kuitenkin.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, minulla ei ole vähääkään valtaa sinun ylitsesi;\nmutta jos sinä lähdet, olet sinä myöskin ainaiseksi -- muista,\nainaiseksi -- vieras minulle ja kaikille tässä talossa. Vielä on\nsinulla valta valita, onneton lapsi, ajattele, mitä teet.\"\n\nÖversti ojensi kätensä varoittaen Annaa kohden, mutta tämä ei siitä\nottanut vaaria.\n\n\"Etkö sinä halveksisi minua, jos epäilisin? Ja minä kun olen sinua\npitänyt jalona, ylevämielisenä miehenä!\"\n\nÖversti loi häneen tyynen, ylpeän katseen, joka ilmoitti, että raja oli\nylitse käyty ja siteet heidän välillään katkenneet. Anna oli nyt saanut\nvapautensa, mutta hän viipyi vielä; hänen mielensä murtui äkkiä. Eikö\nisä hänelle enää sanaakaan enempää lausuisi? Eikö jäähyväisiä, eikö\nnuhteita?\n\n\"Anna, missä sinä olet?\" huusi samassa; \"suuri Jumala, kuinka kalvea ja\nkylmä sinä olet, ja isä... oi, isä! mitä on tapahtunut?\"\n\nÖversti ei mitään vastannut, osoitti vaan ovea, ja niin suuri oli\ntotutetun kuuliaisuuden valta, että Klaara vähääkään estelemättä lähti\nhuoneesta, vieden melkein tunnottoman sisarensa mukanaan.\n\n\"Te jäätte tänne, rouva Klemme\", lausui översti matalalla,\nluonnottoman levollisella äänellä, \"minä pyytäisin vähän teidän\napuanne.\"\n\nTuo pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, jossa hän oli\nturvapaikkansa hakenut, ja vakuutti innokkaasti, että hän ennen olisi\npurrut kielensä poikki, ennenkuin noita varomattomia sanoja olisi\nsuustaan laskenut, jos hän vaan olisi aavistanut niistä pahoja\nseurauksia tulevan.\n\n\"Jätetään se jo sikseen, rouva hyvä; aikomuksenne ei varmaankaan ollut\npaha. Pyytäisin teitä vaan ottamaan huostaanne ja hoitamaan pienen\nraha-summan tuon nuoren tytön varalle, joka teihin on turvautunut.\nMeillä ei enään ole mitään yhteyttä toistemme kanssa, ja sentähden\ntäytyy tämän käydä teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaankaan\nottaisi mitään vastaan. Sillä tavalla kuin hän on kasvatettu, ei hän\nheti kykene itse henkeään elättämään, ja siis täytän tällä ainoastaan\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"Te voitte luottaa minuun niinkuin kultaan, herra översti. Kuusi\nviidenkymmenen ja yksi sadan riksin seteli. Paljon kiitoksia hänen\npuolestaan! Hyvästi!\"\n\nTytöt olivat kumpikin työhuoneessa. Lyhyillä, melkein tunnottomilla\nsanoilla oli Anna kertonut kaikki tuolle hennolle, värisevälle\nolennolle hänen rinnallaan. Itse hän ei vielä oikein käsittänyt mitä\noli tapahtunut eikä tällä haavaa tuntenut eron katkeruutta; hänen\nhalunsa ja toivonsa hehkuivat tuon sairaan, hänen silmissään\nhirmuisesti loukatun isänsä luokse. Anna näki mielessään hänen\nriutuneen muotonsa. Se oli kummallisesti tuon tätä ennen niin korkeasti\nrakastetun kasvatus-isän näköön, -- syytä siihen hän ei tarkemmin\nmiettinyt -- hän näki, kuinka isä kurotti laihoja käsiään häntä kohden,\nrukoillen häntä tulemaan luokseen.\n\n\"Niin, kuinkas nyt asetamme, neiti hyvä\", lausui rouva Klemme\nnyyhkyttävällä äänellä, sääliväisyyttä sillä muka osoittaakseen. \"Kyllä\nminä teistä huolta pidän, sen Jumalan kautta vakuutan.\"\n\n\"Minä en voi tätä todeksi uskoa!\" huudahti Klaara epätoivoisena. \"Katso\nminuun, Anna! Ei tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et minua\nnäkisikään; katso minuun hellästi niinkuin ennenkin. Siskoni sinä olet,\noma, armas siskoni, vaikka koko mailma sitä vastustaisi. En sinua\nmillään tavalla tahdo nuhdella siitä, että lähdet tuon vanhan sairaan\nmiehen luokse, mutta ethän vaan liene sanonut isälle mitään pahaa? En\nole koskaan ennen hänen katsantoaan senlaisena nähnyt. Mutta älä\nkuitenkaan sitä pelästy; kyllä Herra meitä vielä armahtaa, siihen\nvakaasti luotan. Älä koskaan toivomasta lakkaa, ja vaikka viipyisikin\nkauan ennenkuin äiti ja minä voimme jotakin hyväksesi vaikuttaa, niin\nälä kuitenkaan luule, että olemme sinut unohtaneet, vaan ajattele,\nettä ikävöimisemme päivä päivältä kasvaa ja tulee viimein niin\nvoimalliseksi, että se kaikki siteet voittaa. Hyvästi Anna, armas rakas\nAnna! Oi, jos hän edes voisi itkeä, poloinen!\"\n\n\"Sinuun tuulee täällä, sinä kylmetyt\", (kuinka kummallisen\ntunteettomalta hänen äänensä kuului!) \"muista äitiäsi, jää sisään ja\nole järkevä.\"\n\nSamassa tuokiossa hän jo istui rouva Klemmen rinnalla noissa pienissä,\navonaisissa vaunuissa. Hän tuskin vieläkään käsitti, mitä oli\ntapahtunut, vaan oli mielestään ikäänkuin unessa-kävijä.\n\n\"Saanko jo ajaa?\" kysyi ajuri; ja hän maiskutti kehoittaen huulillaan,\nläjähytti vähän ruoskalla, ja niin lähdettiin säyseätä, tasaista ravia\nkodista, tuosta ihanasta lapsuuden kodista. Tien-mutkaan jouduttua tuli\nkuu juuri näkyviin suuren, mustan pilven takaa, ja Anna saattoi vielä\nkerran katsella entistä somaa kotiaan; valkea loisti ystävällisesti\ntuosta pienestä lukusuojasta ja selvään saattoi eroittaa pimeän varjon\nsisällä siellä. Anna painoi kädellä otsaansa; hän ei tahtonut enää\najatella eikä taakseen katsoa, -- ei, eteenpäin vaan, kohden uusia\nmurheita, uusia velvollisuuksia.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKuinka vitkaan matka kului! Anua melkein halusi nousta vaunuista ja\nlähteä astumaan; hänen mielestään oli jo koko iankaikkisuus kulunut\nennenkuin he Sammaltalolle ennättivät, eikä kello kuitenkaan vielä\nollut kuin 11. Heillä oli vielä hyvästi aikaa, lausui rouva Klemme ja\nhänen suuri, lihava ja lystikäs lankonsa, joka samassa tuli vaunujen\nluokse, vaati heitä kaikella muotoa ottamaan vähän virvokkeita,\nennenkuin matkaansa jatkoivat.\n\n\"Mitä, onhan täällä yksi lisää!\" huudahti hän kummastuneena, mutta\njatkoi heti käsiään hieroen ja naurahtaen. \"No-no, on meillä punssia ja\nleivos-kakkuja tuonlaiselle pienelle vallas-naiselle myöskin,\nluullakseni.\"\n\nTämä tahtoi kuitenkin mieluummin jäädä vaunuihin, ja kun tuo\nvierasvarainen mies siitä huolimatta aikoi väkisin nostaa häntä\nvaunuista, kiellettiin häntä siitä senlaisella vakavuudella, että mies\njoutui tykkänään hämilleen.\n\nAnnasta oli tämä kaikki kuin unen-näköä ikään; vaunuista hän saattoi\nnähdä suorastaan huoneesen, jossa iloisia lapsia ja nuorukaisia istui\nkatetun pöydän ympärillä syöden omenoita ja pähkinöitä. Rouva Klemme\nseisoi etu-alalla, puheli ja elehteli, ja Anna ymmärsi oman kohtalonsa\nolevan nyt puheen-aineena. Molemmat kahlekoirat haukkuivat yhä vielä ja\nnäyttivät kiihoittavan toisiansa. Aika ajoin tuli kuukin esiin ja\nvalaisi matalan huone-rakennuksen ja koko tuon vieraan ympäristön.\nKyytimies levitti hevosenloimen hänen jaloilleen, astuskeli sitten edes\ntakaisin ja löi käsivarsiaan yhteen pysyäkseen lämpöisenä.\n\nOi, joska tämä olisi unen-näköä! Usein hän oli ennenkin nähnyt kauheita\nunia ja sitten aamusella herännyt omassa hauskassa makuuhuoneessaan\nsiellä kotona, auringon valoon ja iloon, -- herännyt sanomattomalla\nilon ja kiitollisuuden tunteella. Mutta ei, tämä oli sulaa\ntodellisuutta; oi, jospa hän vaan pääsisi matkaansa jatkamaan, pääsisi\nlohduttamaan ja auttamaan isäänsä! Kuinka mahtoi hänen laitansa\ntälläkin hetkellä olla? kysyi Anna itseltään; tunkiko kenties tuo tuima\ntuuli hänen kurjaan suojaansa, oliko hänen kipeä kätensä kankeana\nkylmästä, ikävöitsikö hän hellää hoitoa ja osanottavaisuutta,\nmuisteliko hän lastansa, joka vieraiden ihmisten luona oleskeli? Ja\nisän kuva -- kuinka toisenlainen se oli hänen todelliseen muotoonsa\nverraten! -- oli tuskallisen elävänä hänen mielessään.\n\nVihdoinkin aukeni ovi; mutta rouva Klemme sieltä ei tullutkaan, -- hän\nistui vakaassa rauhassa, söi ja joi paljon puhelemisen päälle, -- vaan\nse oli tuo kunnon lanko, joka toi hänelle lasin punssia ja kukkuraisen\nlautasen leivoksia.\n\n\"Teidän tulee juoda tämä, neiti hyvä\", lausui hän sydämellisesti,\n\"kyllä teidän, totta tosiaankin, täytyy se tehdä; me emme voi antaa\nteidän täällä kuoliaaksi paleltua. Te tarvitsette vähän voimia,\nluulemma.\"\n\nHän oli todellakin oikeassa; Anna maisteli hiukan tuota lämmintä juomaa\nja koetti myöskin syödä vähäisen.\n\n\"Entä jos me myöhästymme! Kyytivaunut varmaankin ovat lähteneet\nennenkuin kaupunkiin ehdimme?\"\n\n\"Eikö mitä, olkaa vaan huoletta; nyt näyttää sitä paitse Kristianakin\ntekevän lähtöä. Pari sanaa tahtoisin teille puhua, ennenkuin hän tulee.\nTe olette jalomielinen tyttö ja minun käy teitä säälikseni; millä\ntavoin olette tuumineet elättää häntä ja itseänne? Aiotteko opettaa\nlapsia lukemaan?\"\n\nHän ei oikeastaan ollut mitään siinä suhteessa tuumannut, mutta vastasi\nmielellään sitäkin keinoa koettavansa -- hän tekisi mitä hyvänsä.\n\n\"Mutta ensi aluksi\", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja melkein\nkuiskaamalla hänen korvaansa, \"kenties joudutte vähän rahanpulaan;\nälkää kääntykö silloin Kristianan mieheen, sillä hän on tuonlainen...\"\nHän keskeytti puheensa, mutta viimeinen sanansa \"tuonlainen\" jo hyvin\nosoitti hänen tarkoittavan oikeata koronkiskojaa. \"Tässä\", jatkoi hän,\n\"on teille vähän aluksi; ei ollenkaan kiittämistä! Kyllä minä rahani\ntakaisin saan, sen päälle voisin vaikka valani tehdä, ja mieluimmin\nomansa, tietysti, aina ottaakin takaisin. Minä alotin aikanani\nvähemmällä, sen tottakin tein, ja olen kuitenkin näin hyvälle kannalle\npäässyt. Mutta olkoon tämä vaan meidän kesken; eukkonikaan ei sitä\ntarvitse tietää. No, kas tuossa jo rouva tulee, joutukaa ja pankaa\nseteli talteen, hyvään talteen! Hyvästi vaan Kristiana! Jääkää hyvästi,\nneiti hyvä. Onnellista matkaa!\"\n\n\"Me tulemme liian myöhään, aivan varmaan me tulemme liian myöhään!\"\n\nMutta he tulivat päinvastoin liian varhain, ja saivat odottaa kolme\npitkää, kuolettavaa neljännes-tuntia postitalon kolkossa kamarissa.\nHämärän syys-päivän koetteessa tulivat vaunut Kyöpenhaminaan ja ajoivat\njuuri sitä katua, jonka varrella överstin rouva täällä oleskellessaan\nasui. Anna näki tuon kauniin kulmakartanon ja alaslasketun kartiinin\nvierashuoneen ikkunassa; siellä varmaankin äiti nukkui levollisesti,\ntaikka kenties hän jo oli herännyt ja rukoili nyt kotona olevaisten\npuolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhan-renki kantaen käsissään\nkahta vakkaista, joissa oli kaikenlaisia kasvia; valmistettiinhan\ntalossa iloa ja hopeahäitä.\n\nVihdoin viimeinkin he istuivat junassa, mutta nytkään ei Annan mielestä\nmatka tahtonut oikein kulua; kuinka monta pysähdyspaikkaa siellä olikin\nja kuinka kauan niissä viivyteltiin! Rouva Klemme aloitti tavan takaa\npuhetta, mutta kun siitä ei pitempää keskustelua tahtonut syntyä, oli\nhän yhtä tyytyväinen, kun sai vaipua omiin ajatuksiinsa, ja pureskella\nleivoksia, joita hänen käsilaukkunsa oli pantu aivan täyteen.\n\n\"Nytpä saavat tyttäreni oppia kieliä ja soitantoa oikein kunnollisesti\",\narveli hän, \"ja päälliseksi me vielä saamme vouratuksi pois nuo pienet\nhuoneet portin viereisestä rakennuksesta, jotka juuri sopivat hänelle.\nNe huonekalut, jotka Klemme otti köydeupunojalta, kun ei hän voinut\nvelkaansa suorittaa, muutan minä sinne, ja otan sitten tietysti maksun\nisän antamista rahoista. Tyttö poloinen on aivan kuin lapsi noissa\nasioissa -- onneksi hän kumminkin on joutunut hyvään käteen.\"\n\nJa sitten hän laski ja tuumaili, minkä arvoiset köydenpuuojan\nhuonekalut mahtoivat olla ja mitä ne uutena olivat maksaneet, ja jota\nenemmän hän laski, sitä vähemmäksi kävi Annan osuus överstin antamista\nrahoista.\n\nSorössä he lähtivät rautatien vaunuista ja ajoivat sitten eteenpäin\npienillä talonpojan kärryillä, jotka olivat lähetetyt rouva Klemmeä\nnoutamaan. Parin, kolmen tunnin kuluttua matka viimeinkin päättyi ja he\npysähtyivät asioitsijan talon luona. Anna hyppäsi rivakkaasti kärryistä\nalas; hän tahtoi heti lähteä isänsä luokse, heti kohta.\n\n\"Jumala varjelkoon, rakas lapsi, te saattaisitte hänen tappaa; häntä\ntäytyy tietysti ensin valmistaa tuloonne. Istukaa tänne uunin eteen,\nminä sillä välin käyn hänen luonaan. Älkää telmikö, lapset! Teidän\ntulee olla siivolla, kuuletteko!\"\n\nSillä välin kuin rouva Klemme riensi katua alas, istui Anna uunin edessä\nja tuijottaen tuleen koetti hän koota sekavia ajatuksiaan. Vasta rouva\nKlemmen ovea avatessa tointui hän jälleen ja oli heti valmis\nnoudattamaan tämän kuiskaavaa kehoitusta:\n\n\"Nyt voitte tulla!\"\n\n\"Minkä vaikutuksen se häneen teki?\" kysyi Anna kiihkeästi tiellä. Rouva\nKlemme oli niin vaipunut omiin hupaisiin mietteihinsä, että hänen\ntäytyi koota ajatuksensa, ennenkuin vastasi:\n\n\"Se päättyi paremmin kuin voin toivoakaan; ensiksi hän, raukka,\ntietysti vähän hämmästyi, mutta sitten hän otti asian vallan tyyneesti.\nTässä talo on; niin ei hän juuri hauskasti asu, sitä olisi synti sanoa\nmutta me muutamme hänen vielä tänä iltana toiseen asuntoon. Herra\nvarjele, ettehän vaan liene kipeä?\"\n\n\"Eikö mitä, ei se vaarallista ole. Kiitoksia vaan saattamisestanne!\nParasta kuin käännytte nyt takaisin, tahdon mieluimmin olla yksinäni,\nkyllä teidän tosiaankin täytyy jättää minut yksinäni.\"\n\nTuo pieni utelias rouva oli pahoin pettynyt; sillä kovin mielellään\nolisi hän tahtonut olla läsnä, voidakseen sitten muillekin kertoa,\nkuinka sydäntä liikuttava isän ja tyttären jälleen toisiaan tapaaminen\noli. Hänen täytyi kuitenkin kohtaloonsa tyytyä ja estelemättä meni hän\nsiis menojaan.\n\nPienessä pimeässä porstuassa riippui vanha repaleinen nuttu ja pystyyn\nseinää vasten oli pari suuria puukenkiä asetettu, joiden sisällä oli\nolkia; Näitä nähdessään Anna taaskin tunsi vanhan syntisen kauhunsa\ntulla kurjuuden ja köyhyyden läheisyyteen, mutta se kesti vaan tuokion\naikaa; seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli avannut oven ja\nlangennut polvilleen isän vuoteen viereen. Mielenliikutus tukahdutti\nhänen äänensä ja hän oli melkein tainnoksissa; vanha vuoteella makaava\nmies sitä vastaan näytti ujostelevan ja olevan enemmän levoton kuin\nliikutettu. Hän, näet, huomasi, että hänen tulisi jotakin lausua, että\ntässä muutamia helliä sanoja olisi hyvin ollut paikoillaan, mutta niitä\nkuin ei hänen mieleensä tullut, täytyi hänen vaan hiljaa ähkiä ja\nvoivotella, samalla kuin hän laski kätensä tytön kumartuneen pään\npäälle.\n\n\"Mun isä raukkani! Sinä kärsit niin kovin! Olisinko vaan aavistanut\ntätä ennen, olisin myös ennen tullut, mutta nytpä en sinusta enää\nmilloinkaan luovu.\"\n\nHän nosti päätänsä ja katsoi ylös; sairas makasi yhä vaikeroiden,\nsilmät ummessa; Anna näki edessään riutuneen olennon, jonka järeät\nkasvot osoittivat törkeyttä ja yksinkertaisuutta; katsannossa\nilmaantui typeryyttä, hyvänluontosuutta ja kavaluutta kummallisessa\nsekoituksessa. Anna peräytyi hämmästyneenä. Tuosta olennostako hän ei\nmilloinkaan luopuisi! Mitä oli hän tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis\noli kaikki uhrannut, nyt vasta se hänelle oikein selveni; -- kaikki!\nMutta, sanoi hän itselleen, olihan se hänen velvollisuutensa, mies oli\nkuitenkin hänen isänsä ja aivan viaton niihin harhakuviin, joita hän\noli ennakolta mielessään hänestä luonut. Oi, joska vaan sydän tahtoisi\nhäneen taipua!\n\nMutta hänellä oli vastahakoinen sydän. Mitä olisi hän antanutkaan nyt\nsisarensa, pikku Klaaran lempeästä, sääliväisestä ja tosikristillisestä\nmielestä!\n\nHän tarjosi isälle juomista särkyneestä vesiruukusta, joka oli\nikkunalla, ja kannatti hänen päätänsä sillä aikaa kuin hän joi; mutta\nhän teki sen vastenmielisesti eikä hänen äänensä enää ollut sama kuin\nalussa; se kuului nyt väkinäiseltä ja epävakaiselta.\n\n\"Kestäisitköhän muutosta poloinen -- isäni? Täällä on sinun kovin\ntukala olla; muualla parantuisit pikemmin.\"\n\n\"Sairashuoneesenko?\"\n\n\"Ei sairashuoueesen, vaan pieneen hauskaan kotiin, jossa minä sinua\nhoidan.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon\", vastasi sairas juuri samalla äänellä kuin\neräs köyhä eukko siellä kotona, -- jota Anna ei koskaan voinut kärsiä,\nmutta jolle Klaara joka lauantai antoi kuusi killinkiä.\n\nTuli hetkinen äänettömyys; vanha Jens makasi tyyneenä, hengitti\ntasaisesti ja kovaa; Anna luuli hänen nukkuneen ja se oli hänelle\nsuureksi helpoitukseksi. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta ukon oli\nmielestään mukavinta olla sillä tavoin; valkoisten silmäripsiensä\nraosta hän salaa ja vakoillen tähysteli tuota nuorta tyttöä. Hänen\nelämänsä synkimmällä hetkellä oli muutos tapahtunut; tuskin hän saattoi\nsitä uskoa, että toinen ihminen hänestä vast'edes huolta pitäisi; tässä\ntodellakin oli syytä kummastella, ujostella ja iloita.\n\n\"Lapsi raukka\", ajatteli hän, \"niin minun omatuntoni kuitenkin on\nvapaa, minä en ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän vain ei näyttäisi\nniin hirveän hienolta! Ja ajatellessani, minkälainen ressukka hän ennen\noli, -- en minä hänestä enää tunne muuta kuin nuo mustat silmät.\"\n\nUkon näitä ajatellessa seisoi Anna vallan liikkumattomana keskellä\ntuvan laattiaa; ei hän uskaltanut itkeä eikä millään tavalla uskaltanut\nantaa tunteillensa valtaa. Pitkältä ja toivottomalta näytti hänen\ntulevaisuutensa, ja eilen oli se vielä ollut iloinen ja valoisa! Oli\naivan kuin kiehtova veden-pyörre olisi tarttunut häneen ja viskannut\nhänen autiolle rannalle, kauas kaikista niistä, joita hän kunnioitti ja\nrakasti. Hänen omat, eilen lausumansa turvalliset sanansa: \"mitä voisi\nmeille tapahtua kuin isä on kotona?\" pistivät häntä kipeästi sydämeen.\nKiihoitetussa mielessään oli hän varmasti luullut oikein tehneensä,\nmutta nyt häntä jo rupesi epäilyttämään. Eiköhän kaikkien niiden\nlukemattomain kiitollisuuden-siteiden, jotka häntä kotiin kiinnittivät,\nolisi pitänyt häntä siellä pysyttää? Mutta isä oli ollut liian ankara.\nJa kuitenkin, kuinka usein hän itse juuri oli isän vakavuutta\nylistänyt! Anna näki vieläkin edessään hänen vihassakin jalon kuvansa\nja kuuli hänen varoituksensa: \"onneton lapsi, ajattele, mitä teet!\"\n\nAnna koetti karkoittaa synkkiä ajatuksiaan ja kiinnittää mieltänsä\nympärillään oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuosikautisen pölyn\nja hämähäkin verkkojen pimittämästä ikkunasta saattoi lauta-tarhan\nylitse nähdä vähän rantaa; vesi näytti kylmältä ja myrskyiseltä; pieni\nvenhe kulki vaivaloisesti rantaa kohden; hän katseli sitä ja Kustaa\nmuistui äkkiä hänen mieleensä. Mitähän tuo armas, uskollinen Kustaa\nsanonee, kun kuulee, ett'ei Anna olekaan hänen sisarensa? Vai tiesikö\nhän sen jo, kenties? Varmaan hän mahtoikin sen tietää, hän kun oli\nviittä vuotta Annaa vanhempi. Samassa juohtui heidän hyvästi-jättönsä\neläväsi Annan mieleen, kuinka Kustaa ensin otti Klaaran syliinsä ja\nsitten puolittain leikillisesti kumarsi hänelle ja suudellen hänen\nmolempia käsiään lausui: \"sinä, Anna, olet nyt täysikasvuinen neiti\njo!\"\n\nHän muisti myöskin tuon kauniin kevät-aamun, jolloin hän, heidän\nyhdessä käyskellessään, kysyi Kustaalta, minkätähden tämä ei enään\nollut sama kuin ennen häntä kohtaan, jos hän ei enään ollut hänelle\nyhtä rakas, johon Kustaa, katsoen häneen kirkkailla vakailla silmillään\nvastasi: \"oi, joskohan vaan voisit nähdä sydämeeni!\" Ja nyt juolahti\nvielä tuo isän merkillinen kirjekin Kustaalle hänen mieleensä ja\nkummallinen, huimaava ajatus ajoi kaiken veren hänen sydämeensä, mutta\nhän karkoitti sen sielunsa täydellä voimalla ja rukoili innokkaasti:\n\n\"Suuri Jumala, varjele minun järkeäni!\"\n\nAlkoi jo hämärtää eikä kuulunut vielä ketään heitä noutamaan. Muuraaja\nnukkui nyt täyttä totta sikeässä unessa; tyttö peitti kaulavaatteellaan\nhänen käsivartensa, sillä pieni, repaleinen peite ei tahtonut hyvin\nulottua.\n\n\"No hei, vanha kurre!\" kuului nyt äkkiä ääni ovensuussa, ja reipas,\nnuori sepän sälli, pystytukkainen ja nokiposkinen, astui etunahkoineen\nsisään. Hän tarjosi sairaalle pulloa ja lausui, Annaa huomaamatta:\n\n\"Kuinka on nyt käsivarren ja kuumeen laita? Tässä on minulla teille\npisara, jonka luulisin kelpaavan. Noh, jokos nyt myöntyisimme lähtemään\nköyhäin huoneesen, vai vieläkö pikkuisen vastustelemme? No niin\",\njatkoi hän sydämellisemmin, \"jos vaan voisin siinä suhteessa jotakin\nhyväksenne tehdä, ei teidän koskaan olisi pakko sinne lähtemään, mutta\nsaatte kääntää vaikka joka taskuni nurin, vaari kulta, ja katsoa, mitä\nniistä löydätte. Ken siellä? Ohoo, pyydän anteeksi!\"\n\nOlikohan tuo nuorukainen hänen veljensä? Tuskin hän luuli voivansa sitä\nkestää, ja kuitenkin, millä oikeudella halveksisi hän tuota ahkerata\ntyömiestä?\n\n\"Olkaa kaikella muotoa hiljaa, minun... sairas nukkuu. Kuka te\nolette?\"\n\nNäytti siltä, kuin tuo nuori seppä olisi luullut itsensä suuremmalla\nsyyllä vaivan tehdä juuri saman kysymyksen. Hän vastasi kuitenkin\npuolittain epäillen mutta ilokkaasti: \"Niin, näette, enhän minä\noikeastaan kuulu perheesen, mutta hänen tyttärensä, Tiina, on\nmorsiameni. En tunne teitä, neiti, mutta luullakseni olette tulleet\ntänne auttamaan, ja siinä tapauksessa sanon vaan, että jos apu missään\ntarpeen on, niin se on täällä.\"\n\nAnna ei voinut hänestä silmiään kääntää. Hänen likaisissa kasvoissaan\nilmaantui rehellisyyttä; tosin lienee hän ollut vähän raaka, mutta hän\nnäytti kuitenkin hyväluontoiselta. Anna kertoi hänelle lyhyesti\naikomuksensa ja kuka hän oli. Poika poloinen seisoi siinä kuin pilvistä\npudonnut.\n\n\"No, mitähän Tiina tästä sanoo! Mutta sääli on teitä sentään, neiti\nhyvä, etteköhän olisi voinut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on totta\ntosiaankin liian paljon.\"\n\nJa hänen katsannossaan luki selvään: ukko ei sitä ansaitse.\n\nHetken kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli järestänyt uuden asunnon\nkuntoon, oli innossaan ja hengästynyt; nyt oli vaan sairas sinne\nkannettava. Ulkona oli paari ja kaksi miestä odottamassa. Sepän sälli\nherätti ukon, otti häneen vahvasti kiinni ja kantoi hänen varovasti\nulos paarille. Se kuitenkin vaikutti vähän kipua eikä muuraaja\nollenkaan kokenut voihkimistaan pidättää. \"Te olette minulle suurena\napuna olleet\", lausui Anna tyynesti ja lyhyesti rouva Klemmelle;\n\"huomenna laskemme kuinka paljon teille olen velkaa; toivon voivani...\"\n\n\"Siitä ei puhettakaan; pian te sen minulle voitte sovittaa, jos\ntahdotte opettaa lapsiani soittamaan ja lukemaan ja kentiesi joitakuita\nmuita myöskin, jotka voivat siinä tapauksessa tulla luokseni, ja sitten\ntietysti maksavat minulle. Täällä ei senlaisesta paljon makseta,\ntietysti, mutta kyllä me siitä aina sovimme. Teidän tulee usein käydä\nluonani.\"\n\n\"Lapset otan mielelläni opetettavakseni\", oli Annan vakava vastaus,\n\"mutta teidän luonanne en voi käydä. Meidän harrastuksemme eriävät yhtä\npaljon toisistaan kuin suhteemme muutoinkin.\"\n\n\"Ei ole vielä lannistunut\", ajatteli rouva itsekseen. Sitten hän\nsivumennen naputti ikkunaa, jossa istui eräs hänen ystävistään -- jolle\nrouva jo tarkoin oli asian kertonut -- ja nyykäytti hänelle päätä,\nosoittaakseen sillä, että tässä nyt muka tapauksen sankaritar oli.\n\nTuossa uudessa asunnossa oli kolme pientä matalaa huonetta ja ahdas\nkyökki; parrukatto ja seinät olivat valaistut, mutta kaikessa\ntapauksessa tämä kortteeri oli oikea paratiisi verraten muuraajan\nentiseen asuntoon, ja köydenpunoja poloisen huonekalut näyttivät\ntosiaankin sangen pulskilta. Tohtori, joka iltapuoleen tuli sairaan\nluokse, oli varsin ihmeissään ja tyytyväinen. Nyt kuin sairas saisi\nalituista hoitoa ja kääreet tulisivat käsivarteen säännöllisesti\nmuutetuiksi, hän varmaan piankin rupeisi toipumaan, arveli tohtori;\ntänä iltana hän kuitenkin oli jokseenkin heikko, tietysti\nmielenliikutuksesta, joka muuten olikin vallan luonnollista.\n\nMuuraaja oli tosiaankin mielissään ja oikaisi tyytyväisenä ruumistaan\nlämpöisellä ja puhtaalla vuoteella; punssi, jota Anna hänelle tarjosi,\nmaistui oivalliselta, ja kääreetkin laittoi tyttö niin keveästi ja\nsievästi hänen käsivarteensa; olihan se toista kuin ennen, jolloin hän\nitse sai niitä vasemmalla kädellään tohria. Miellyttäviä tulevaisuuden\nnäkyjä kangasti hänen mielessään, ja kuitenkin oli siinä eräs pieni\nseikka haittana, -- mutta milloinkapa sitä ihminen voi sanoa, ett'ei\nmitään haitallisia seikkoja ole olemassa?\n\nAnna oli hyvin väsynyt ja tuskastunut, mutta ei häntä laisinkaan\nnukuttanut; hän istautui tuohon vanhan-aikuiseen isoisän tuoliin, joka\noli kakluunin vieressä, istui siinä tunnin toisen jälkeen, mietti ja\najatteli. Hän kuuli kirkonkellon lyönnit; jossakin läheisyydessä mahtoi\nolla pieni kello, joka aina löi pikkuista ennen.\n\nMitä tekivät he nyt kotona? Klaara itki häntä ja rukoili hänen\npuolestaan, sen Anna tiesi. Ja isä? Hän suri myöskin -- se oli\nkätkettyä, kalvaavaa, parantumatonta surua. Epätoivoisena painoi Anna\nkätensä ristiin. Joko äiti oli saanut sen kuulla? Tai istuiko hän\njuhlapuvussa ja iloisena hääpöydässä ajatellen ensi vuotta, jolloin\nhänen vuoronsa tulisi viettää samaa onnellista juhlaa perheensä\nkeskuudessa? Mutta Anna tiesi hänen lisäävän, jos Jumala suo. Ja\nvihdoinkin tuotti kyyneltulva nuoren neidon ahdistetulle sydämelle\nhelpoitusta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna nousi Anna ani varhain vuoteeltaan; hän oli syvästi\nmurheellinen, mutta täynnä hyviä päätöksiä. Hän tahtoi rakastaa isäänsä\nhellästi, sillä eihän se hänen syynsä ollut että oli halpa ja raaka\nenemmän kuin Annakaan saattoi ansiokseen lukea, että oli saanut hyvän\nkasvatuksen ja opetusta nauttia.\n\nRavakkaasti aukaisi hän asuinhuoneen ikkunan, otti halukkaasti luudan\ntottumattomaan käteensä ja rupesi laattaa lakaisemaan; sitten hän\npyyhki pölyn, otti myöskin poron uunista, mutta se tuoksui hänen\nsilmiinsä, ja kun hän sen viimeinkin oli saanut korjatuksi, täytyi\nhänen uudestaan laasta ja pölyt pyyhkiä. Muuraaja nukkui vielä; vesi\noli saatava lämpiämään ennenkuin hän heräsi, mutta mistä saisi hän\nvettä ja mistä tulta? Vallan neuvotonna tuijotti hän tyhjään ämpäriin\nja sammuneesen hiilustaan. Työ oli kumminkin tehtävä. Anna tarttui\npienellä, hienolla kädellään ämpäriin, kantoi sen pihalle ja pani\npumppuun riippumaan; hän oli urhea tyttö ja valmis vastustamaan kaikkia\nhienoja tapojaan. Raskas pumpuntanko nousi ja laski kerran toisensa\njälkeen, siksi kuin hänen käsivartensa tykkänään uupui, ja kuin\nvihdoinkin tärkeä hetki oli tullut ja hieno vesi-suihku ilmestyi,\ntäytyi hänen tauota lepäämään. Tuo pieni kello, jota hän yöllä oli\nkuunnellut, löi sumassa kahdeksaa; lyönnit olivat niin leikilliset ja\ntulivat niin tiukkaan toinen toisensa jälkeen, juuri kuin olisivat\nkokeneet joutua ennen kirkonkelloa, niinkuin joutuivatkin. Ääni kuului\nkartanon pihan-puolella olevista huoneista. Anna katsahti sinne ja näki\nikkunassa lihavan punaverisen vaimon ystävälliset kasvot; vaimolla oli\nkuulean valkoinen esiliina vyöllä, hän seisoi oikein pilven tapaisessa\nhöyryssä hieroen pesu-vaatteita. Ystävällistä katsetta seurasi pian\nystävällinen pään-nyökähdys ja sitten koko joukko viittauksia, joita\nAnna ei kuitenkaan ymmärtänyt. Viimein vaimo aukaisi ikkunan ja lausui:\n\n\"Vartokaa vähän, siksi kuin Pekka tulee; tuo on hänelle pieni asia; en\nymmärrä missä poika viipyy, kun ei hän vielä ole täällä.\"\n\nTuskin hän oli puheensa päättänyt, ennenkuin poika jo aika vauhtia tuli\nluistaen jäätynyttä kadunojaa pitkin ja heiluttaen kirkasta maitopulloa\nilmassa. Kainalossaan hän kantoi suurta limppua, jonka antoi äidilleen,\nsamalla kuin hän iloisesti läpsäytti häntä olkapäälle ja katsoi\nhäneen tuolla puoleksi veitikkamaisella ja puoleksi kunnioittavalla\nsilmän-luonnilla, jota on köyhän lapselle niin omituinen. Sitten hän\nhyökkäsi pumpulle, nosti kohteliaasti karvalakkiansa tytölle ja alkoi\npumputa.\n\nHän oli noin kolmentoista vuotias tanakka poika; vaaleiden kiharien\nalta näkyi korkea, puhdas otsa, silmät olivat kirkkaan siniset, kasvot\npunakat ja pisamoiset; koko hänen olentonsa näytti erinomaisen\nreippaalta. Pojan lapsekas ulkomuoto oli koomillisena vastakohtana\nhänen miehekkäälle katsannolleen, joka osoitti pojan jo pitävän itseään\nperheen turvana, niinkuin hän tosin tavallansa olikin. Ennenkuin Anna\nennätti kääntyäkään, oli Pekka jo polvillansa pesän edessä ja sai pian\ntulitikkujen ja lastujen avulla iloisen valkean toimeen, sitten hän\nkaatoi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi olisiko vielä\nmuutakin toimitettavaa. \"Minulla on vielä kymmenen minuutia aikaa\nennenkuin apoteekarin luokse tulee mennä\", lausui hän niinkuin ainakin\nmies, joka tietää ja tuntee ajan arvon.\n\n\"Ei ole muuta; tuhatta kiitosta vaan! Onko teillä joku kipeänä, koska\napoteekiin tulee mennä?\"\n\n\"Eipä juuri, mutta minä hoidan apoteekarin porsasta ja teen yhtä ja\ntoista toimitusta, josta saan oivallista hylkeenrasvaa palkakseni.\nRiika raukka tarvitsee niin paljon hylkeen rasvaa, kuin saada voi; ette\nusko, kuinka huono Riikamme oli, mutta nyt hän jo on paljoa parempi.\nNiin, jos ei ole muuta toimitettavaa, menen äidin luokse haukkaamaan\npalan leipää.\"\n\nTuossa tuokiossa oli Pekka taas pihalla, saaliin kääritty nelivuotias\ntyttö käsivarrella ja kädessä suuri kappale leipää; olisi luullut\npojalla olevan täyden työn ennenkuin saisi leivästään lopun; mutta\narvaamattoman nopeasti suoriutui hän siitä niinkuin kaikista muistakin\ntehtävistään, ja tuskin oli nuo kymmenen minuutia kulunut, ennenkuin\nhän taas kiidätti pitkin kadun-ojaa ja katosi pikaa kuin nuoli\nnäkyvistä.\n\nKohta sen jälkeen tuli äiti; hän oli ottanut suuren karkean esiliinan\nvyöltään ja näytti oikein siistiltä ja sievältä.\n\n\"Voisinko teitä jollain tavalla auttaa?\" kysyi hän hiukan ujostellen,\nmutta samalla kuitenkin äidillisesti. \"Minä olen juuri parhaassa pesun\ntouhussa, ja jos vaan on jotakin pestävää hänelle tuolla\", vaimo\nosoitti muuraajan huoneesen, \"niin antakaa tänne. Asioitsijan renki\nkertoi minulle eilen kaikki tyyni, ja se, Jumala nähköön, voi kovan\nkivenkin liikuttaa; tosiaankin, neiti hyvä minun täytyi itkeä eilen,\nkuin näin teidän tulevan hänen kanssansa, ja mielelläni olisin tullut\nheti luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni. Noh, tuokaa tänne vaan, ei\nsiinä muutama vaate pesua paljonkaan lisää.\"\n\n\"Te olette hyvin hyvä, mutta ei minulla vielä ole mitään pestävää; sitä\npaitse on minun tottuminen omin neuvoin toimeen tulemaan.\"\n\n\"Minkätähden te halveksitte naapurinne vähäistä apua, neiti hyvä; mutta\nolkoon nyt sitten, kenties toisen kerran sopii paremmin. Kun tytöt\npalajavat koulusta, lähetän heidät tänne kuulemaan, jos on jotakin\ntoimitettavaa.\"\n\nHän nyökäytti iloisesti päätänsä ja lähti huoneesta. Anna oli\nkummallisen liikutetulla mielellä; vaivaavalla tunnolla muisteli\nhän, kuinka usein hän ennen oli valittanut huonompain ihmisten\nitsekkäisyyttä, väittänyt heidän vaativan palkkaa kaikesta, yksin\nystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli tuo köyhä vaimo pyytämättä\ntarjoamaan hänelle apuansa. Oi, hän oli hylätyssä tilassaan kuitenkin\nkohdannut jo paljon ystävällisyyttä, ja hän muisti nyt tuota\ntunnollista tilanomistajaa ja hänen antamaansa rahaa, josta hän ei\nsuurta kiitostakaan ollut saanut. Ennen olisi Anna häntä halveksinut,\nmelkeinpä kammonnut hänen karkeain vaatteidensa, yksinkertaisten\ntapojensa ja suoran käytöksensä tähden. Kotona oli hän aina ollut\nkummallisesti kylmä äidin niistä suurista hyveistä puhuessa, joita\nköyhässä, halvassa kansassa tavataan kahdenkertaisesti suuret juuri\nsentähden, että niitä väheimmin huomataan. Oliko ainoastaan oma kokemus\npoistava hänen epäilyksensä siinä kohden? Eikö hänen ylpeytensä voinut\nlannistua, ennenkuin hän itse olisi noiden halveksittujen henkilöiden\nhyvyyden ja sääliväisyyden tarpeessa? Oi, josko hän vaan uskaltaisi\ntoivoa, että Jumala häntä kuritti niinkuin isä lastaan, että tämä suuri\nkoettelemus oli häneltä rakkaudesta tullut, -- oi kuinka kevyeksi se\nkuorman tekisi, kuinka valoisaksi ja turvalliseksi matkan! Mutta ei\nAnna vielä uskaltanut nöyränä, lapsen tavoin avata sydäntään niin ylen\nsuurelle armolle ja siunaukselle. Tähän saakka hän oli Jumalalle ollut\nvieras ja tunsi häntä ainoastaan -- jos niin voi sanoa äidin ja sisaren\nkautta; tuskin hän oli luullut Jumalata tarvitsevansa, oma huonoutensa\nJumalan suuruuteen verrattuna oli häntä sitä paitse rasittanut, joka\nmuuten on tavallista juuri ylpeille ihmisille. Nyt hän kuitenkin\nlankeusi polvilleen pienen kyökkinsä kiviselle laattialle, tunnusti\nrikoksensa, tunnusti, että jos tämä oli hänelle rangaistukseksi --\nsemmoisena hän sen parhaiten saattoi pitää -- oli hän sen hyvin\nansainnut.\n\nSamassa kuin hän polviltaan nousi, tuli aurinko näkyviin ja pilkisti\nhymyilevänä puoleksi jäätyneiden ikkunan ruutujen lävitse sisään ja\npieni, kaunis lintu naputti keltaisella nokallaan useita kertoja\nikkunaan. Anna riensi pihalle antamaan lintu raukalle muutamia jyväsiä\nja hänen mieleensä juontui silloin nuo lohduttavaiset sanat: ei\nvarpunenkaan putoo maahan ilman taivaallisen isänne tahtoa, ja kaikki\nteidän hiuskarvanne ovat luetut.\n\n\"Onko täällä ketään?\" kuului äkkiä ääni sisältä ja kun Anna tuli\nkyökkiin, näki hän sievän keskikokoisen tytön seisovan keskellä\nlaattiaa; tytöllä oli tulipunainen huivi päässä, suuri kudottu saali\nhartioilla, heleän-punainen esiliina ja sinertävät sormikkaat;\nkäsivarrellaan kantoi hän suurenlaista sankakoria. Hän näytti olevan\njokseenkin kaunis tyttö, vaikka olikin hyvin tuon vanhan muuraajan\nnäköön, ja sukkeluutta ilmaantui hänen muodossaan; tyttö kovin\nujosteli, mutta koki sitä salata ja nytkäytti karskisti ruumistaan,\njoka liikunto häntä vähemmin kaunisti.\n\nAnna heti aavisti kuka hän oli; tuleeko minun häntä suudella? ajatteli\nhän, mutta se tuntui vähän vastenmieliseltä; sitävastaan hän tarttui\ntytön sinertävässä sormikkaassa olevaan käteen ja puristi sitä\nystävällisesti.\n\n\"Tuopa nyt on kummallisin juttu, mitä elämässäni olen kuullut\", alkoi\nTiina asettaen korinsa laattiaan: \"kunhan et vaan ajan pitkään katuisi;\nniin, minä sanon sinuksi, sillä en suinkaan muutakaan voi, koska\nkumminkin olemme sisaruksia.\"\n\n\"Niin tietysti, kuinkas muutoin; mutta käy sisään nyt, Tiina hyvä, ja\nistu, kenties haluaisit kupin teetä näin kylmänä aamuna.\"\n\n\"En, Jumalan tähden, mun täytyy joutua kotiin; rouvan kanssa ei käy\nleikkiä laskea, siellä, tiedätkös, pidetään hirmuisen tarkkaa silmää.\"\nTiina lausui tämän merkillisellä äänen painolla. \"No, ukko, hän voi\ntietysti nyt kuin sokuri siirapissa, ellet sinä häneen kyllästy kesken\naikojaan. Kaiketi ne olivat kovaluontoisia ihmisiä, joiden luona sinä\nolit, arvatakseni?\"\n\nOi, kuinka tuo koski Annan korviin, kuinka hänen mieltänsä karvasteli,\nkun täytyi heistä tuonlaisia kuulla.\n\n\"Hyviä, jaloja, siunattuja ihmisiä he olivat!\"\n\n\"No, sitä olen minäkin kuullut\", lausui Tiina ihmetellen ja otti korin\ntaaskin käsivarrelleen. \"Risto oli varmaankin kuullut väärin, hän\narveli heidän ajamalla ajaneen sinut luotaan.\"\n\nAjamalla ajaneen! Väristys kävi Annalla läpi ruumiin, ja hänen\nmieltänsä valtasi niin kova alakuloisuuden tunne, ett'ei hän vähään\naikaan voinut sanaakaan lausua.\n\n\"He antoivat minun valita heidän ja... Mutta emme huoli siitä enää\npuhella. Tahdotko käydä isää katsomassa, Tiina?\"\n\n\"Ei ole minulla aikaa\", vastasi Tiina; \"saat muuten olla huoleti, en\nminä tahdo sinun asioihisi sekaantua, mutta kyllä sen verran ymmärrän,\nettä kun niin halukkaasti annetaan jonkun tiehensä mennä, siitä silloin\nkernaimmin tahdotaan päästä. Sano isälle terveisiä; tosin olen tehnyt\nhänen hyväkseen, minkä olen voinut, mutta se tietysti ei ole paljoa\nollut ja luullakseni sekin vähä nyt unhotetaan. Hyvästi! Sinä tietysti\nolet liian hieno käymään minun luonani.\"\n\n\"Eihän toki, mielelläni käyn sinua tervehtimässä. Missä asut?\"\n\n\"Minä palvelen postimestarissa, tuo suuri keltainen talo torin\nvarrella. Saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan ylishuoneesen, toinen\novi, pane se mieleesi, ensimmäinen vie rengin suojaan. Hyvästi nyt\nsiksi!\"\n\nJa Tiina meni menojaan vakavalla katseella, niinkuin ainakin henkilö,\njoka tuntee ja tietää arvonsa.\n\n\"Saatanko elää tänlaisissa oloissa ja näiden henkilöin parissa?\" kysyi\nAnna itseltänsä, katsellessaan tytön jälkeen. Eiköhän vaan kuorma ollut\nliian raskas, eikö se murtaisi häntä?\n\nHetken kuluttua vanha muuraajakin heräsi, hän oli varsin iloisella\nmielellä; käsivartta et enää kolottanut kuin vähäisen vaan, ja uni oli\nhäntä vahvistanut ja virvoittanut, sitä paitse hän tunsi ruokahalunkin\ntulevan, joka nykyisissä hyvissä suhteissa vaan lisäsi hänen\nnautintojaan. Kun Anna tarjosi isälleen teetä, kiitti tämä häntä\nleveästi nauraen ja lausui toivovansa, että Anna oli maannut yhtä hyvin\nkuin hän itsekin. Eikö hän ollenkaan aavistanut, mitä sanomattomia\ntuskia tuo nuori, kalvea tyttö, joka niin vakavalla katseella seisoi\nhänen vuoteensa ääressä, oli hänen tähtensä saanut kärsiä? Ei, hän ei\ntosiaankaan niitä aavistanut, tai oikeammin, hän ei tullut niitä\najatelleeksikaan, hän muisti vaan itseään.\n\n\"Hyvä valkea siellä uunissa palaakin, lisää vaan puita, tyttöseni; ah,\nkuinka se tekee hyvää, anna minulle vieläkin kuppi teetä ja\nranskanleipää palanen. Voi, tuota käsivartta! ohoo, minua poloista,\nkuinka paljon sentään olenkin saanut kärsiä aikanani!\"\n\nAnna korjasi hänen pään-alustaansa, laittoi käsivarren mukavampaan\nasemaan ja piteli kuppia hänen juodessaan; mutta kaikki oli vaan\nvelvollisuuden kylmää apua; Anna teki sen väkinäisesti eikä muuraaja\nsaanut enää kuulla ystävällistä sanaa, ei nähdä hellää katsetta. Äkkiä\nnosti muuraaja silmänsä ja lausui:\n\n\"Niin, minä tiesin kyllä, että sinulla oli hyvät päivät, älä muuta\nluulekaan, silloin tällöin kuulustelin aina oloasi ja sain joka kerran\nsaman vastauksen. Paljon voi ihminen kestää kun tietää armahaittensa\nhyvin voivan. Ohoo; hohoo, kyllä se niin on.\"\n\n\"Kuinka kauvan siitä jo on, kun äiti kuoli?\" kysyi Anna hiljaisella\näänellä; hän halusi kuulla jotakin hyvää äidistään, voidakseen rakastaa\nhänen muistoansa.\n\n\"Oh, kyllä siitä jo aikoja on; häpeä kyllä sanoakseni, mutta minä en\ntosiaankaan sitä tarkkaan muista.\"\n\n\"Asuiko hänkin siinä asunnossa, josta nyt muutit?\"\n\n\"Eikös mitä, silloin me voimme paremmin. Kaiketi översti kertoi\nantaneensa meille kaksi sataa riksiä, kun hän sai sinut meiltä? Eikö\nhän sitä tehnyt? Kyllä hän ne antoi, mutta senlaista ei rahalla voikaan\nmaksaa.\"\n\n\"Tahtoisitko kertoa minulle jotakin äidistä?\"\n\nVanha Jens nosti ehdottomasti päätänsä, kummastellen sellaista\nkysymystä: olipa melkein kuin olisi hän luullut tytön tahtovan kuulla\njotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:\n\n\"Maija vainajalla oli vikansa niinkuin meillä kaikilla, mutta minä en\npuolestani tahdo niitä muistella; antakaamme kuolleiden rauhassa\nlevätä.\"\n\nAnna huomasi kyselemiset turhiksi, ja hän vaikeni sentähden, mutta\nkoko päivän ajatteli hän äitiään ja toivoi innokkaalla, melkein\nsairaallisella mielihalulla, että sisar kumminkin voisi hänelle antaa\nlohduttavia tietoja.\n\nOikein kolkolta ja pelottavalta tuntui Annasta lähteä yksinänsä ulos\nhämärässä; helposti hän kuitenkin löysi postikartanon, nousi reippaasti\nkapeita ja jyrkkiä portaita ylös ja pääsi onnellisesti, vaikka sykkivin\nsydämin matalaan pihakamariin. Kun Tiina sillä hetkellä ei sattunut\nolemaan siellä, istui Anna huonolle kolmijalkaiselle tuolille, joka oli\nasetettu nojalleen punaiseksi maalattua kaappia vastaan ja jota\nnähtävästi ei olisi voinut paikasta muuttaa. Pari minuutia lienee hän\nsiinä istunut, kuin kuuli sivuhuoneen ovea avattavan ja suljettavan,\njonka jälkeen piikakamarin ovi tempaistiin auki. Valkean loisteessa\nkakluunista näki Anna puolikasvuisen koulupojan seisovan ovessa, hän\nheitti parin saappaita Annaa kohden ja ärjäsi käskevällä äänellä:\n\n\"Älä tuo minulle toista kertaa tuonlaisia saappaita, Laiskamaija.\"\n\nOvi paiskattiin kiinni jälleen sellaisella jyrinällä, että\nikkunan-ruudut tärisivät. Anna raukka oli sekä pelästynyt että\nharmissaan eikä tuntunut sisartakaan vielä tulevaksi. Kun tämä\nviimeinkin tuli kamariin, huomautti Anna hänelle heti saappaita.\n\n\"Oh, se on Julius taaskin\", vastasi Tiina varsin tyynesti, samalla kuin\nhän mättäsi uunin täpösten täyteen puita; \"kyllä se heittiö niitä saa\nvaan odottaa.\"\n\n\"Eiköhän liene parasta, että teet sen heti; hän näytti olevan kovin\nsuuttunut.\"\n\n\"Olkoon vaan minun puolestani, en minä siitä väliä pidä. Hyvä oli, että\ntulit; minulla on täällä isälle jotakin, jonka voit viedä mukanasi\nkotiin; nyt hän ei tosin liene niin sen tarpeessa, mutta minä en tohdi\nkauemmin sitä täällä tallentaa.\"\n\nHän avasi kaapin ja otti esiin pienen tyynyn, mutta samassa hän\npysähtyi kuuntelemaan, pelästyi ja huusi:\n\n\"Rouva! rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!\"\n\nJa ennenkuin Anna tiesikään, oli hän jo tyyny sylissä villaisten\nhameiden välissä kaapissa, väristen siellä kuin haavan lehti.\n\nHän kuuli kakluunin ovia avattavan ja tuiman äänen tiuskaavan:\n\n\"Sinä et herkeä ennenkuin poltat koko talon; tänne ei saa enää\ntikkuakaan panna, muuten varmaankin tulee viimein niin käymään. Sinä\nhurja ihminen!\"\n\nKamari oli täynnä savua kuin Anna pääsi lymypaikastansa, ja Tiina näytti\nvihastuneelta.\n\n\"Näetkö, hän otti uunista kaikki kekäleetkin; siinä huomaat,\nminkälaisia ihmisiä minä palvelen.\"\n\n\"Mutta eiköhän rouvasi ollut oikeassa, Tiina; sinä tosiaankin panit\nhirveän paljon puita uuniin. Entä tämä tyyny! Suuri Jumala, kenen se\noikeastaan on?\"\n\n\"Kas niin! Paljon kiitoksia! Minä olin hyvää tekevänäni, ja nyt sinäkin\nrupeat minua morkkimaan. Voi, hyvä Jumala, jos ei minua koskaan olisi\nmailmaan luotukaan! Tuo onneton tyyny! Totta omaa esiliinaani kumminkin\nsaan käyttää mihin tahdon, eikä noita vähiä höyheniä taas kukaan tiedä\npolsterista kaivata. Sen tein isän tähden ja jos sinä siitä kerrot\nRistolle....\"\n\nNyyhkyttämiset tukahduttivat hänen äänensä. \"En minä siitä kenellekään\nkerro, mutta höyhenet meidän vielä tänä iltana, nyt heti, täytyy panna\ntakaisin polsteriin. Minä en täältä mene, ennenkuin se on tehty. Ah,\nTiina, etkö sinä tiennyt sen olevan syntiä?\"\n\n\"Minä tiedän, että sinä tahdot minun onnettomuuteen syöstä! En minä\ntohdi ottaa tulta kynttilään; mitä meteliä siitä syntyisikään, jos joku\nsattuisi tulemaan.\"\n\nMutta siinä estelemiset eivät auttaneet. Tinan täytyi ottaa tulta\nkynttilään ja katsella kuinka sisar kiiruhtavin käsin ja hohtavin\nposkin kuumeen tapaisella innolla purki ompeluksen ja neuloi sen kiinni\njälleen.\n\n\"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä enää milloinkaan tee\nsenlaista!\"\n\nTyttö raukka näytti varsin nolomieliseltä; hän oli sekä suuttunut että\nliikutettu.\n\n\"Ei sinun kannata tästä ylpeillä, jos sinä olisit saanut kärsiä ja\nruhtoa lapsuudesta saakka niinkuin minä, niin olisit kenties\nsamanlainen. Lupaathan ett'ei Risto tästä saa mitään tietää?\"\n\n\"Tietysti minä sen lupaan; älä nyt itke enää, kyllä sinusta kuitenkin\nhyvä tyttö tulee ja silloin se on kahta vertaa arvokkaampaa. Istu nyt\ntähän viereeni puhelemaan.\"\n\nTiinan teki mieli vastata, että hän oli hyvä tyttö, mutta hän malttoi\nkuitenkin mielensä, otti mitään virkkaamatta sukankutimensa ja istui\nsängyn reunalle.\n\n\"Muistatko sinä, Tiina, vielä äitiämme?\"\n\n\"Enkö minä häntä muistaisi, olinhan jo suuri tyttö silloin kuin hän\nkuoli. Hän minulle ei suinkaan ole mitään pahaa opettanut, sinä kaiketi\nluulit niin?\"\n\n\"Oi, en minä sentähden kysynyt, mutta tahtoisin mielelläni kuulla\näidistä jotakin; piditkö hänestä paljonkin? -- enemmän kuin isästä?\"\n\n\"Kylläpä vaan; kaiketi tavallisesti enemmän äidistä pidetäänkin; muuten\nhän luonnoltaan oli jokseenkin kiukkuinen, mutta kylläpä isä, tuo\nLaiska-Jaakko, antoikin hänen nähdä kovia päiviä; niin hän sai raataa\nkuin ajurin koni, voidakseen pitää perhettä leivässä.\"\n\n\"Luuletko hänen joskus minua muistelleen?\"\n\n\"Sen annan olla sanomatta; enhän minä tiennyt sinua olevankaan.\"\n\n\"Mutta etkö nyt, kuin sen tiedät\", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä,\n\"voi muistaa jotakin sanaa tai muuta, josta voisi päättää, ett'ei hän\ntykkänään ollut unhottanut toistakaan lastaan? Olitko äitimme\nkuolinvuoteen ääressä? Eikö hän silloin...\"\n\n\"Kuinka sinä hennot muistuttaa minua niin suuresta surusta?\" nyyhkytti\nTiina pyyhkien silmiänsä siniseen sukankutimeensa: \"oikein se on synti\nja häpeä, onpa totta tosiaankin. Kas niin, nyt rouva taaskin on täällä;\nei koskaan pidä saaman rauhassa olla!\"\n\nOvi avattiin, terävä nenä ja kapeat kasvot tulivat näkyviin.\n\n\"Neljännes tunnin kuluttua saat tulla alas tulta tekemään; vieraat\njäävät illalliselle. Kuka täällä on?\"\n\n\"Sisareni.\"\n\nRouva loi terävän katseen Annaan, jonka jälkeen hän lähti pois, mutta\nhetken kuluttua kuului ääniä ja astuntoa portailta ja Anna kuuli rouvan\nkahdesti lausuvan: \"Kun nyt olette kaikki muutkin huoneet nähneet,\ntäytyy teidän tulla katsomaan myöskin lasten suojaa ja piikakamaria.\"\n\nTiina hymyili.\n\n\"Nyt he vaan teeskentelevät\", lausui hän, \"sinua he tulevat katsomaan,\nmutta siitä tietysti emme saa olla tietävinämmekään.\"\n\nSamassa ovi avattiin ja joukko herroja ynnä naisia tirkisti uteliaasti\nsisään. Anna jäi tyynesti istumaan eikä edes nostanut silmiäänkään\nheihin. Hänen ihanuutensa oli niin jalo ja liikuttava, että se\nehdottomasti herätti kunnioitusta, ja kaupungin urkuri -- kunnon vanha\nnuori mies -- työnsi melkein väkisen toiset ulos ja lausui syvimmästi\nkumartaen, samalla kuin hän sulki oven:\n\n\"Nöyrin palvelijanne! Suokaa anteeksi!\"\n\n\"Tulisitko saattamaan minua kotiin, Tiina\", sanoi Anna vähän myöhemmin;\n\"en menisi mielelläni yksin.\"\n\n\"Sinä kaiketi olet tottunut liikkumaan vaan palvelija kantapäissä,\narvatakseni. Pelkään sinun tulevan huonosti toimeen omin neuvoin.\nTuonlaista pitäisi aina edeltä päin ajatella.\"\n\nVanhalla muuraajalla kesti oikein siunatun runsaasti uuta; hän nukkui\nvielä makeinta untaan Annan kotiin tullessa. Anna käveli edes takaisin\nhuoneessaan, epätoivoisena, levottomana ja melkein mielettömänä\nsurusta. Kuinka hirmuisen paljon hän näinä muutamina päivinä oli saanut\nkokea! Hänen päätänsä kolotti ja hän muisti nyt isän sanat; \"minä\ntunnen olot, se ei käy laatuun!\"\n\nIloinen valkea loisti vastapäätä, pesuvaimon asunnosta; kenties oli hän\ntuntenut Annan äidin ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakuita\nmiellyttävämpiä muistoja hänestä; viimeisen kerran hän vielä tahtoi\nkoettaa ja naputti hiljaa naapurinsa ovea.\n\n\"Tulkaa sisään! Jumalani, tekö sieltä olettekin, neiti! Istukaa tänne\nnojatuoliin, tehkää niin hyvin. No, olipa se oikein hauskaa.\"\n\nVastaanotto ei voinut olla sydämellisempää ja huone oli mitä siistin ja\nmiellyttävin. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympäriltä; äiti\nsilitteli hienoja pesuvaatteita ja Pekka kiskoi päreitä; pari\nkahdeksan-vuotisia kaksoisia, joilla keltaiset palmikot riippuivat alas\nhartioille, harjoitteli kirjoitusta äidin tekemien puustavien mukaan;\nja erinomaisen tarkasti he tekivätkin kaikki ne eriskummalliset mutkat\nja piirteet, jotka kaava-kirjoituksessa olivat. Pienellä ja heikolla\nRiikalla oli myöskin tehtävänsä; hän selitteli vyhtiä ja keri lankaa.\nSilloin tällöin katsahti joku heistä aina kelloa, ikäänkuin\nverratakseen jos työ kävi hyvästi.\n\n\"Kuinka teillä on siistiä täällä! Enhän vaan häiritse?\"\n\n\"Herran tähden, ette suinkaan! Niin, eikö ole täällä hauska? Me olemme\nitse, Pekka ja minä, vuoranneet seinät paperilla. Ja mitä sanotte,\nneiti, kellostani, eikö saattaisi sillä oikein ylpeillä? Me sen ostimme\neräässä huutokaupassa, enkä niitä rahoja koskaan ole katunut. Onhan\nmeillä, Jumalan kiitos, kaikki hyvin, kun vaan muistamme olla siitä\nkiitolliset ja muuten käyttää itseämme soveliaasti.\"\n\nViimeistä lausetta seurasi varoittava silmäys kaksoisihin, jotka joskus\nolivat vähän levottomia.\n\n\"Tunsitteko minun äitiäni?\" kysyi Anna suoraan ja mutkailematta.\n\n\"Kylläpä häntä vähin tunsinkin.\"\n\n\"Tuntuu niin ikävältä kun ei hänestä kukaan tiedä mitään kertoa.\"\n\nVaimo näytti murheelliselta; hän ei Maali vainajasta tietänyt mitään\nhyvää: reipas eukko hän oli, mutta kieltänsä hän käytti yhtä rotevasti\nkuin käsiäänkin. Kerran oli hän Maalille lainannut naulan soopaa,\ntalikynttilän ja ruukun -- hyvän, uuden ruukun -- eikä sen koommin\nniistä nähnyt rahtuakaan. Se ei ollut oikein rehellistä, ja veri rupesi\nvieläkin kuohumaan vaimon suonissa, kun hän sitä ajatteli; hänen oli\nmahdoton saada ainoatakaan kiittävää sanaa suustansa, -- eipä edes\nlohduttaaksensa tuota nuorta neiti raukkaakaan.\n\n\"He saavat siellä kotona yksinomaisesti pitää rakkauteni\", ajatteli\nAnna, seisoessaan pienen ikkunan ääressä kyökissään tuijottaen ylös\nkirkasta taivasta kohden, jossa lukemattomat tähdet loistivat ja\ntuikkivat, \"eikä rakkauteni ole vähimpiä, vaikka en heitä enää\nmilloinkaan nähdäkään saisi.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Täällä on jotakin teille, neiti!\" huudahti Pekka seuraavana\naamupäivänä, pistäen päänsä ovesta sisään, \"kaikkian sievin nahkainen\nmatkalaukku, minkä ikänäni olen nähnyt. Se tuli silmiini postiherran\nluona, jossa käyn auttamassa\" -- Pekka oli kaikkein ihmisten apulainen\n-- \"ja silloin menin heti lainaamaan käsikärryjä, jotta voisitte sen\nsaada pikemmin. Hei, kuinka raskas se onkin! Saanko tuoda sen sisään?\nOlkaa niin hyvä, kas täällä on pieni avainkimppu.\"\n\nKotoa! Ihastuneena katseli Anna tuota suurta, keltaista laukkua,\nkentiesi se sisältäisi jonkun sanan tai tervehyksen! Hänen kätensä\nvapisi mielenliikutuksesta laukkua avatessa; mutta, turhaa oli\ntoivominen, johan päällekirjoituskin osoitti, että kaikki oli mennyttä.\nSiinä oli: \"netti Anna Martinsen, asuva muurari Martinsen'in luona\",\nhän luki sen kolmeen kertaan; sitten hän kiivaasti purki kapineet\nlaukusta, haki joka laskoksesta kirjettä, paperin-palaista edes, johon\nvaan sanakin olisi pantuna -- mutta turhaa oli etsiminen; varmaankin\noli isä kieltänyt heitä kirjoittamasta, -- oi, hän oli siitä\nvakuutettu. Laukussa oli suuri joukko liinavaatteita, koltut, neljä\nvaatekertaa hänen jokapäiväisistä talvipuvuistaan, koko joukko nuotteja\nja muutamia valituita kirjoja. Tuskallisesti pudisteli Anna niitä\ntoista toisen jälkeen, mutta lehtien välistä ei mitään pudonnut.\nViimeinen kirja tuli hänen käsiinsä. Se oli hyvin vanha hopeahakainen\nraamattu, perintökalu kasvatusvanhempain perheessä; usein oli hän\nkuullut kasvatusäidin sanovan sitä kaikkian kalliimmaksi\nomaisuudekseen, ja ensimmäiseksi kapineeksi, jonka hän tulipalon\nsattuessa kokisi saada pelastetuksi. Anna suuteli sitä kunnioituksella;\nolisiko mikään kirjoitettu sana sanoa puoltakaan siitä, minkä tämä\nkirja kertoi? Ilmoittihan se täydellisen anteeksi-antamuksen, lupasi\nhänen rakkautensa ja osoitti, mistä hänen oli lohdutusta hakeminen.\nMutta mitä oli tuo joka laukun kulmassa kiilsi? Anna veti esiin kolme\nkirkasta avainta, joita viheriäinen silkkinauha yhdisti. Kuinka hyvin\nhän ne tunsi! Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä\navaimet. Ne sanoivat helinällään: \"ei mene kukaan sinun kätköihisi,\nennenkuin itse tulet.\" Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän\nrakastavain sydäntensä tähden, joka neuvoi heitä kiertämään kieltoa\nsitä rikkomatta.\n\nAnna järesti huolellisesti kaikki tavarat laatikkoihinsa, ja itki\npaljon sitä tehdessään, mutta ne eivät enään olleet synkän epätoivon\nkyyneleitä; kuinka monta ihanata muistoa herättikään joka ainoa kapine\neleelle! Neulomakorissa oli useampia alotettuja käsitöitä, jotka olivat\njoululahjoiksi aiotuita; oi tuota suloista joulua, tänä vuonna tulisi\nse olemaan hänelle kovin surullinen ja valitettavasti hänen tähtensä\nkaikille muillekin siellä armaassa lapsuuden kodissa, -- isälle kenties\nenin. Kuinka usein hän ennen onnellisina aikoina oli toivonut saavansa\ntilaisuutta osoittaa ääretöntä rakkauttaan isälle ja näyttää, kuinka\npaljon hän isän tähden voisi kestää ja kärsiä! Oi, josko hän jo lepäisi\nvaan mustassa mullassa!\n\nHänen pikkuinen rahakukkaronsa oli myöskin neulomakorissa; se oli niin\ntäysinäinen, että sitä tuskin sai suletuksi ja siinä olivat kaikki ne\nkauniit kultarahat, jotka olivat Klaaran ja hänen säästöpyssyssä\nolleet.\n\nKun hän oli tavaransa saanut laatikkoihin, kolkutti joku hiljaa ovea.\nOliko se Tiina, vaiko Risto, taikka -- mikä vielä pahempi olisi --\nrouva Klemme? Annaa ei tällä hetkellä olisi ollenkaan haluttanut\nseurustella heidän kanssaan, jonka tähden hän vähän epäellen aukaisi\noven. Mutta siellä ei ollutkaan kukaan niistä, joita hän oli arvellut\nvaan pieni paljaspää ja ryppyposkinen herra, jonka olento näytti\nlevottomalta, ja joka oli puettu vanhanaikaiseen, ahtaasen nuttuun.\nAnna muisteli häntä ennenkin nähneensä, hän ei vaan tietänyt missä.\n\n\"Onko neiti -- oletteko kotona?\" kysyi hän kovin hämmästyneenä.\n\"Tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?\"\n\n\"Saanko kysyä, ketä minulla on kunnia...\"\n\n\"Kunnia ei ole suuri; suokaa anteeksi... minä olen muuten urkuri\nFogelsang, mutta se tietysti ei voi teitä huvittaa.\"\n\nAnna muisti hänen nyt samaksi mieheksi, joka oli hänen edellisen illan\ntuskallisesta tilasta pelastanut, ja tervehti häntä sentähden\nkiitollisella katseella, pyytäen häntä istumaan nojatuoliin.\n\nKuin tuo vanha hyvänluontoinen mies oli päässyt istumaan, tuli hän\nlevollisemmaksi: kieli ei kuitenkaan tahtonut oikein ruveta liikkumaan,\nvaikka hän tarkoin oli miettinyt kaikki puhuttavansa pukeutuessaan ja\nedestakaisin kävellessään pienessä kamarissaan.\n\n\"Huomaan, ettei oli hyvä oleskella liian paljon yksinään\", alkoi hän\nviimein, \"sillä tavoin tulee ihmispelkuriksi ja surkeata on, kun oudot\nkasvot saavat miehen hämille. Minä käyn vaan harvoin ulkona ja onnen\nsattuma oli, että eilen sain teitä nähdä. Te, neiti, ette sovi siihen\nseuraan. Minulle on kerrottu teidän kohtalonne enkä minä koko viime\nyönä voinut silmiäni ummistaa teidän tähtenne. Lapsellinen rakkaus on\nteitä johtanut ja se minua miellyttää, mutta minä väitän teidän\nsittekin tehneen väärin ja toivon, että itkeentyneet silmänne\nosoittavat itsennekin sen jo huomanneen.\"\n\nSen mukaan kuin urkuri lämpeni puheestaan, katosi tuo melkein\nnaurettava epävakaisuus hänen liikunnoistaan, ja kiinteästi loi hän\nsilmänsä nuoreen tyttöön, joka kuiskasi:\n\n\"Minä olen väärin tehnyt.\"\n\n\"No, minua tosiaankin ihastuttaa, että sen myönnätte. Tahdotte siis\nviipymättä anoa anteeksi, vai tuntuuko se liian työläältä? Kenties saan\nminä sen tehdä teidän nimessänne?\"\n\n\"Oi, eihän toki, Jumalan tähden! Se ei käy laatuun.\"\n\n\"Kuinka? Mitä kyyneleenne sitten merkitsevät? Huono ja hyödytön katumus\non se, joka ei tunnustukseen pakoita.\"\n\nVanhan urkurin olennossa ilmestyi niin paljon syvää ja todellista\nsydämellisyyttä, ett'ei Anna voinut häneen närkästyä, vaikka hän puhui\nvihastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.\n\n\"Te olette oikeassa\", vastasi hän hiljaisesti, \"mutta te ette tunne...\"\n\n\"Tiedättekö te minkä minä tunnen\", keskeytti urkuri innokkaasti;\n\"turmeltuneen elämän, turhan katumisen, ne minä tunnen, ja siitä tahdon\nniin paljon kuin voin pelastaa teitä ja jokaista ihmistä. Turhan!\nOletteko koskaan miettineet tuon sanan täydellistä merkitystä? Ette\nkoskaan, se tulee teille selväksi vasta jonkun rakkaan ihmisen\nhaudalla. Tahdotteko kuulla elämäkertani historiaa? -- Se ei ole pitkä.\nMuutamassa silmänräpäyksessä suunnittelin minä koko elämäni juoksun.\nÄitini oli leski, sai vaan pienen eläkerahan ja kovin täytyi hänen\nraataa ja työtä tehdä hankkiakseen minulle varoja pitkittämään\noppimistani; sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli\nvelvollisuuksistaan pitävä, vakava tyttö, minä taas elokas ja iloinen\nja minua äitimme enin rakasti. Kyöpenhaminassa sain minä pian paljon\ntuttavia, ja kun minua hävetti tunnustaa köyhyytemme, täytyi mun ottaa\nosaa heidän huvituksiinsa; luonnollisesti täytyt minun tehdä velkaa;\nensin pienempiä summia, sitten suurempia; kärsivällisyydellä, kenties\nliiankin suurella kärsivällisyydellä, maksoi äitini kaikki. Eräänä\npäivänä matkustin kotiini epätoivossa; olin korttipelissä menettänyt 50\nriksiä, ne oli mun heti hankkiminen! He istuivat kumpikin sisään\nastuessani ikkunan ääressä ahkerassa työssä; äidilläni oli silmälasinsa\nniinkuin tavallisesti ja kelmeältä hän näytti; mutta ystävällisesti ja\nhellästi hän otti minun vastaan nyt niinkuin aina ennenkin. Kun olin\npyyntöni hänelle esitellyt, väänteli hän tuskallisesti käsiään. 'Paavo,\nPaavo, se on meidän hyyryrahamme!' -- 'Sinulla siis on rahoja!' huusin\nminä. 'Jumalan kiitos! Isäntä saa odottaa. Anna ne minulle äiti,\nmuutoin olen hukassa!' -- Hän nousi heti ylös, aukaisi kaappinsa ja\nantoi minulle setelit. Maria katsoi minuun vihaisesti. 'Sinä et meistä\npaljon välitä, Paavo!' lausui hän. 'Ettekä te minusta, te ette\nollenkaan minua sääli.' Äitini katsoi minuun vakaasti ja surullisesti:\n'Oi, Paavo, sinä olet kovin kiittämätön!' -- 'Olenko valinnut itse\nlukutien?' kysyin äreästi äidiltäni; 'sinä minua sille tahdoit, saat\nnyt pitää seuraukset hyvänäsi.' Sana syntyi sanasta, kaksi paraasta;\nviimein vei sisareni äidin toiseen huoneesen ja viittasi minua\nmenemään. Sen teinkin, mutta äitini surullinen, lempeästi nuhteleva\nkatse vainosi minua, ja kun tulin kadun-kulmaan, käännyin minä\ntakaisin; aikomukseni oli pyytää äidiltäni anteeksi. Maria tuli\nporstuaan vastaani. 'Mitä nyt taas tahdot?' kysyi hän kärsimättömästi,\njuurikuin olisi hän uutta loukkausta odottanut. -- 'Unohdin keppini',\nvastasin hänelle lyhyesti; jäykkyyteni ja ylpeyteni heräsivät samassa\nkuin hänen näin, ja lepyttävää sanaa lausumatta menin taaskin\nmenojani.\"\n\n\"Kahdeksan päivän kuluttua sain kirjeen, jossa ilmoitettiin äitini\nsairastuneen vaaralliseen tautiin; samassa silmänräpäyksessä lähdin\nmatkalle, mutta tulin kuitenkin liian myöhään. Hiljaisena ja\näänettömänä, elävänä syytöksen kuvana, seisoi Maria edessäni. 'Maria,\nluuletkos...', kysyin minä ja tuntui kuin elämä ja kuolema hänen\nvastauksestaan riippuivat: sisareni huomasi sen, mutta hän ei minua\nsäälinyt. 'Minä luulen hänen sydämensä pakahtuneen surusta sinun\ntähtesi.' -- enempää en kuullut. Poltto-tauti vei minulta tunnon;\nell'en olisi sairaaksi kääntynyt, olisin varmaankin järkeni menettänyt.\nKun taudista toinnuin, oli Maria polvillaan vuoteeni ääressä; neljään\nviikkoon ei hän ollut paikastaan liikahtanutkaan. 'Oi, veljeni tointuu!\nJumalalle kiitos, hän ehkä vielä paranee! Hän jo tuntee minun, sen\nhuomaan selvään! Kuule, Paavo, kuule nyt, mitä minun olisi ollut\nsinulle heti sanominen: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellänsä etkä\nsinä ollut syypää hänen kuolemaansa, hän oli hyvin kauan ollut\nheikkona.' Mutta minä luulin kuitenkin niin ja tuo kalvava katumus\nviivytti minun parantumistani. Hänen siunauksensa oli minulle kuitenkin\nsuurena lohdutuksena, mutta minä tunsin itseni vielä enemmän\nrikokselliseksi sellaisen ylenmääräisen rakkauden edessä. Lapsena\nollessani oli hän usein leikillään nimittänyt minua vanhuutensa\nvanhuutensa tueksi; minä en silloin aavistanut tuon hyväilynimen tulevan\npistäväksi piikiksi minun sydämelleni. Te itkette minun tähteni!\nkiitos, kiitos, nuori neito! Mutta ettekö huomaa että minä en ole\nkertonut teille surullista kertomustani herättääkseni sillä teidän\nosanottavaisuuttanne, vaan saadaksenne siitä oppia. Tahdotteko kuulla\npäätöksen? Sisareni joutui naimisiin erään norjalaisen papin kanssa;\nminä jätin lukemisen ja sain urkuin-sotttajan viran tässä kaupungissa:\nminun kotini oli hänen haudallansa ja minun elämäni näytti olevan\nedessäni pitkän katumusvaelluksen kaltaisena ja semmoinen se on\nollutkin. Minä olen tuntenut teidän kasvatusvanhempanne: majorin rouva\noli erittäin osanottavainen minun suhteeni ja vaati minua usein\nluoksensa kotia ja nuhteli minua, kun en käynyt vaatimatta. Teidänkin\nminä näin. Eräänä aamuna, vähän jälkeen palon, kun minä tulin ohitse,\ntuli majorin rouvan pieni poika juosten ja huusi: 'Meille on tullut\npieni tyttö lisäksi, tule sisään katsomaan häntä!' Te istuitte\nvalkoisiin vaatteisiin puetettuna majorin käsivarrella ja tarkastelitte\nminua suurella, tummalla ja ihmetteleväisellä silmäparillanne; sen\njälestä käänsitte te päänne poispäin ja kätkitte kasvonne hänen\nrintaansa vasten. 'Katsohan', lausui majorin rouva, 'minun pieni\nKlaarani tulee mustasukkaiseksi, luullakseni', mutta hän lisäsi heti,\nsilitellen teidän mustahiuksisista pientä päätänne: 'Jumala siunatkoon\ntuota hyvää, pientä sielua ja antakoon minulle äidin sydämen häntä\nkohtaan!' Semmoinen hänellä on ollutkin -- eikö niin? teidän tulee\nkäyttää itseänne hyvän tyttären tavalla. Elkää viivytelkö; ajatelkaapa,\njos katumuksenne olisi liian myöhäistä, ajatelkaa kuolemaa! Taivuttakaa\nylpeätä luontoanne, rukoilkaa anteeksi; jos teidät työnnetään pois,\nniin palatkaa takaisin, rukoilkaa hartaasti ja nöyrästi!\"\n\n\"Kuulkaa minua!\" lausui Anna liikutettuna laskien kätensä tuon vanhan\nmiehen käsivarrelle ja katsoen luottavaisesti hänen kasvoihinsa, \"ja\nminä toivon teidän ymmärtävän minua. Jos minä kirjoittaisin kirjeen ja\nrukoilisin anteeksiantamista, saattaisin sillä eripuraisuuden aiheen\nkotiin. Äiti ja Klaara ahdistaisivat isää ja hänen omat tunteensa\nahdistaisivat häntä, mutta kaikki turhaan, 'Ainaiseksi vieras.' Oi,\nminä olin kauan koetellut hänen kärsivällisyyttänsä ennen, kun hän niin\nlausui ja se tapahtui todenperäisesti. Hän ei riko milloinkaan\nsanaansa; mutta jos epäiltävätkin tulisivat mahdollisiksi, jos koti\navautuisi minulle, ei hän koskaan tulisi minulle sellaiseksi, kuin hän\nennen oli. Jumala tietää, että tämä ei ole ylpeyttä, mutta minä en\nsaata elää vieraana isän kanssa saman katon alla, se musertaisi minun\nsydämeni. Olkaa osanottavainen minulle ja ymmärtäkää minua, te, joka\nolette itse kärsinyt niin paljon. Minä olen vakuutettu siitä, että, jos\nkirjoittaisin hänelle ja tunnustaisin vikani, katsoisi hän itsensä\nvelvolliseksi lähettämään minulle apua ja pitämään huolta meidän\ntoimeentulostamme, mutta minä en voi sitä kärsiä. Minä en tahdo sallia\nymmärrettävän väärin itseäni, minä en tahdo sitä, että hän luulisi\nminun anovan lahjoja ainoastaan sen tähden, että en voisi elättää\nitseäni. Ulkonaista hyvyyttä saattaisin kyllä voittaa, mutta isän\nrakkauden olen sitä vastaan menettänyt, Jumala auttakoon minua! Jos te\ntuntisitte hänen niin, kuin minä hänen tunnen, niin tietäisitte tämän\nolevan totta.\"\n\nTuo vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. \"Minä tunnen hänen,\nvalitettavasti\", huokasi hän viimein.\n\n\"Sitä paitsi\", jatkoi Anna arvelen, \"onhan tuo syy, minkä tähden jätin\nkodin, vielä olemassa; olisi kelvottomasti tehty, jos jättäisin\nsairaan, vanhan isäni yksiksensä.\"\n\nUsean kerran uudistettu uikutus kuului samassa sivuhuoneesta; muuraaja\noli levottomana seurannut keskustelua ja katsoi nyt olevan sopivan ajan\nvahvistaakseen Annan päätöstä, muistuttamalla hänelle kärsimyksiänsä.\n\n\"Suokaa minun kuitenkin\", lausui urkuinsoittaja lähteissänsä, \"hankkia\nteille oppilaita. Koska te olette musiikillinen ja kieliä taitava, ei\nse tule teille vaikeaksi, etenkin, jos tahdotte käydä siellä ja täällä\nperheissä.\"\n\nSe ei tullutkaan hänelle vaikeaksi, ja pian oli Annalla työtä kaiket\npäivät; hän ei ottanut isoa maksoa, mutta kun hän oli hyvin, hyvin\nsäästäväinen, tuli hän hyvin toimeen ja saipa vielä velkansa\nmaksettuaan vähän rahaa säästöönkin erityisiä tarpeita varten. Jäntevä\nahkeruus oli hänelle pelastuskeinona, koska se varjeli häntä\nhyödyttömistä, surullisista mietteistä.\n\nRouva Klemme oli kovin harmissansa asiain uudesta käänteestä. Hän oli\ntoivonut tulevansa yksin neuvon antajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen\ntulleensa häpeällisesti syrjään sysätyksi, mutta ei sanonut tuon uuden\nmaailman kiittämättömyyden osoituksen mitenkään ihmetyttävän itseään;\nmuuraaja oli aina ollut huono ihminen eikä omena ole milloinkaan\npudonnut kauas puusta. Nyt tahtoi hän vaan toivoa sen vielä väijyvän\ntuota vanhaa puolihullua urkuinsoittajaa.\n\nUseat perheet osoittivatkin tuolle nuorelle tytölle ystävällisyyttä,\nmutta hän oli kovin ujo eikä laskenut ketään lähempään suhteesen\nkanssansa. Tuo koski hänen ylemmyyttänsä, kun ihmiset, joita ylempänä\nhän oli sivistyksessä, tahtoivat suojella häntä ja hän selvästi\nilmaisi, että hän ei suonut puhuttavan huolistansa, ei pyytänyt heiltä\nneuvoa eikä osanottavaisuutta. Se ei varmaankaan ollut oikein, mutta\nhänellä oli ylpeä luonne eikä sellainen taivu yhdellä kerralla.\nAinoastaan urkuinsoittaja kävi usein hänen luonansa, ja tuo vanha\neriskummainen mies alkoi elää taas uutta elämää, kun hän sai tuntea\nnuoren hyljätyn olennon lohduttavan ja tukevan itseänsä; hän oli\niloinen tietäessään sen ja hän kiitti nöyrästi taivasta sellaisesta\nodottamattomasta siunauksesta.\n\nVanha Jens tointui päivä päivältä. Hänen hyvä luontonsa ei kuitenkaan\nedistynyt samassa määrässä, kuin hänen terveytensä; päin vastoin, mitä\nenemmän hän tottui tähän huolettomaan ja toimettomaan elämään, sitä\nvähemmän antoi hän sille arvoa. Päivät tuntuivat hänelle pitkiksi,\nhänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa ja tyttären seura\nteki hänen ujomaiseksi; hän ei saattanut puhua hänen kanssansa vapaasti\nja hän hengitti paljoa keveämmin, kun hän lähti ulos. Hän on hyvä tyttö\nja pitää huolen ruoasta ja juomasta, tupakista ja vaatteista, mutta\ntarvitaan muutakin, tuumasi Jens ja nykäytti olkapäitään ja huokasi,\nkun hän oli kykenemätön menemään ulos, sillä pieni likainen kapakka,\nmissä hänen tapansa oli ollut pelata nakkia kolmen toisen huvikurren\nkanssa, kuvitteli hänen mielessänsä. Hän oli ollut huviseppänä heidän\njoukossaan ja sille pani hän suuren arvon. Annalla ei ollut mitään\nhuvia hänen sukkeluuksistaan; hän tarkasteli häntä niin vakaisesti, kun\nhän joskus toi niitä esiin. Muuraaja loi ikävöitseviä silmäyksiä ulos,\notti nuuskauksen ja mietti kutsuakseen kumppaneitansa; jos he\nhäpeisivät hänen hienoa tytärtänsä, voisivathan he tulla silloin, kun\nhän on ulkona -- hän oli hyvin paljon ulkona.\n\n\"Tahdotko tulla ulos meidän kanssamme kävelemään?\" kysyi Tiina eräänä\nsunnuntaina astuessaan sisään, pitäen kiinni siistityn, mutta ei\nsuinkaan kaunistellun Kristofferin käsivarresta: \"minä olen vapaa kello\nkahdeksaan asti ja nyt on kaunis ilma ja kuuvalo. Siellä ei kuitenkaan\nole niin hirmuisen ikävää, kuin täällä lukiessa\", lisäsi hän laskien\nraskaan kätensä avoimelle kirjalle.\n\nAnna istui vähän aikaa hiljaisena ja mietti taikka oikeimmin sanoen\ntaisteli itseksensä, mutta tuo reima sepänsälli sanoi pelastaen hänen\npulasta:\n\n\"Sano hänelle 'en', pieni neito! meillä ei ole mitään seuraa hänelle,\npitäisihän meidän sen itsekin käsittämän; niin, katsopas minua Tiina:\nmikä on totta, se on sittenkin totta.\"\n\n\"Todellakin, käykäämme siis me; en tahtonut häntä seuraamme itseni\ntähden; minä luulin majorin rakennusten katselemisen huvittavan häntä.\"\n\n\"Majorin rakennustenko? Minkä majorin?\"\n\n\"En minä tiedä. Minulla, Jumalan kiitos ei ole ollut mitään tekemistä\nsellaisten suurisukuisten kanssa.\"\n\n\"Hyi, Tiina, joko taas tulet häjyksi, älkää uskoko, hyvä neito, että\nhän on niin ilkeä, kuin hän näyttää; hän on vaan vähän oikkuinen.\nPaikkaa nimitetään todellakin 'Majorin rakennukseksi' teidän\nkasvatusisänne mukaan, joka sen on alkuun viljellyt. Kas niin, ota\nkiinni käsivarteeni, Tiina, herrasväen tavalla, älkäämme tuhlatko tuota\npiettä vapaata aikaa turhaan, vaan huvitelkaamme itsiämme.\"\n\nJa ystävällisenä, mutta kuitenkin varman luontoisena, mikä ennustaa\ntulevalle avioliitolle hyvää, asetti Kristofferi Tiinan vastahakoisen\nkäden käsivartensa alle ja lähti matkaansa iloisesti päätään\nnyykäyttäen.\n\nRakennus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Sen täytyi hänen\nvälttämättömästi nähdä, mutta lähtisikö hän sinne aivan yksinänsä taikka\npienen Riikan kanssa, se oli saman tekevä. Anna otti melkein aina\nlapsen mukaansa päivällisille kävelyretkillensä; tuo pieni tyttö ei\nkuitenkaan voinut kävellä pitkiä matkoja, mutta Annalla oli tapana\nvetää häntä pienessä lastenvaunussa, jonka Pekka oli tehnyt. Seuraavana\naamuna oli kaunis talvi-ilma ja kirkas päivänpaiste; nuori Anna\ntoimitteli reimasti tehtävänsä ja meni sitten Riikaa hakemaan. Ovessa\ntapasi hän kaksoiset kouluun lähdössä; heillä oli pieni punainen nenä\nkummallakin, taulut kainalossa ja laukut käsissänsä. Pesijävaimo seisoi\nhuoneessa ja silitti vaatteita; Pekalla oli oikeassa kädessä\npaperikääry konepiirustuksineen ja hän toimiskeli ahkeraan vasemmalla\nkädellänsä, tehdäkseen esittelynsä valaisevammaksi.\n\n\"Mutta, äiti, nyt varmaankin käsitätte asian?\"\n\n\"En vähintäkään, poika kultani; minä olen oikea pölkkypää, ja sinä\nkyllä saatat antaa minun olla sellaisena, kuin olen. Hyvää huomenta,\npieni neiti; joko taas haette Riikaa? Niin, me emme saata kiittää teitä\nkylliksi siitä, että te aina otatte hänen mukaanne; minulla\nluonnollisesta syystä on sangen vähän aikaa käydäkseni kävelemässä ja\nhänen täytyy saada olla ulkoilmassa. Mitä sanotte, neitiseni, minun\nPekastani? Hän oli eilen tehtaassa ja näki siellä kaikki pyörät ja\nkoneet ja nyt tahtoo hän selittää minulle, miten toinen liikuttaa\ntoista. Hänellä ovat asiat selvinä edessänsä ja hän luulee, että\njokaisen täytyy käsittää sen; mutta niin ei olekaan asiain laita;\nHerramme on antanut sinulle, Pekka, tavattoman hyvän ymmärryksen eikä\njokainen, ken tahansa, saata sinua seurata. Kas niin, hän pahastuu, kun\nminä puhun hänen ymmärryksestänsä, mutta eihän tämä ole mitään\nkehumista, sillä ethän sinä, poikaseni, ole sitä itse antanut\nitsellesi; kunnia on Herran. Katsohan, kun minä kuulen puhuttavan\nnoista pyöristä ja rakennuksista, miten pienin on yhtä tärkeä, kuin\nsuurinkin, niin minä yksinkertaisuudessani ajattelen, että meillä\njokaisella ihmiselläkin on tarkotuksensa ja että pieni koskee suureen\nja suuri pieneen ja tuo on niin lohduttavaista, ett'ei sitä mikään\nvoita. No, täällä Riika on; tuo pieni raukka näyttää oikealta\nihmiseltä, kun hän on niin kiedottu vaatteisinsa.\"\n\nRiika näytti kuitenkin äitinsä suureen kudottuun huiviin kiedottuna\npaljoa pikemmin viheriältä mytyltä, kuin ihmiseltä, ja ainoastaan hänen\npienestä, valkeasta nenänpäästään voitiin arvata, mitä tuohon myttyyn\noli kätkettynä. Hän oli sangen iloinen päästessänsä ulos ja Pekka oli\nluvannut hänelle vielä suuren omenan; hän ei ajatellutkaan nukkua koko\ntiellä. Mutta tuskinpa ennätti kulua kymmentä minuuttia ennen, kun hän\njo nukkui kuin pölkky.\n\nRakennukset olivat mäen rinteellä, joka viersi rantaa kohden. Vahva\nkuura oli laskeunut puille, joille auringon valo loi loistavan hohdon;\ntuuli puhalsi hienoja lumipilviä nuoren neidon kasvoille. Hän astui\nkummulla seisovaan kauniisen huvihuoneesen, -- oi, täällä olivat he\naivan varmaan nauttineet teetä monena kesäiltana! Ja tuolla alempana\nolivat he varmaankin istuneet pienillä istuimilla ja katselleet ihanaa\nnäkyalaa vedelle päin! Vähän matkaa tästä oli rannalla pieni silta,\nheillä oli varmaankin ollut venhe ja kentiesi oli Kustaalle juuri\ntäällä tullut ajatus ruveta merimieheksi. Missä hän nyt on? Mitä hän\nnyt ajattelee? Hän ei uskaltanut miettiä näitä kysymyksiä eikä kauemmin\nmuistella häntä; hänen poskillensa, jotka viimeiset ajat olivat tehneet\nvaaleiksi, nousi nyt hehkuva puna.\n\nLähes joka toisena päivänä kävi Anna tästä lähtein näillä rakennuksilla\n-- silloin yksinänsä, kun ilma oli paha, mutta hyvällä ilmalla pienen\nRiikan kanssa; joskus liittyi herra Fogelsang heidän seuraansa.\n\nAika kului pitkällisesti, sangen pitkällisesti, mutta se kului\nkuitenkin; vanha vuosi joutui lopullensa ja uusi alkoi. Kun päivän työt\nolivat toimitetut ja muuraaja laskeunut levolle, kun kaikki oli\nympärillään hiljaista, istui Anna mielellänsä hetken aikaa joutilaana\nja ajatteli kotia, näki ajatuksissansa heidät kaikki ja kuvitteli\nitsellensä, mitä he puhuivat ja tekivät; oli ikäänkuin hän olisi elänyt\nheidän seurassansa. Sen jälkeen luki hän lu'un äitinsä raamatusta ja\nhänen sielunsa tuli vähitellen aina enemmän ja enemmän valaistuksi\nniin, että hän sai voimaa vartoa hiljaa ja kärsivällisesti.\n\nVartoa -- mitä? Sitä mietti ja kyseli hän joskus itseltänsä, eihän hän\ntoivonut mitään ja kuitenkin vartoi hän ja tunsi, että ei vielä kaikki\nollut ohitse heidän ja hänen kesken -- se ei olisi ollut mahdollista!\n\nEräänä päivänä, kun hän palasi opetustunniltansa, näki hän\nkummastukseksensa vanhan Jensin tulevan eräästä huoneesta. Hän oli\nhiipinyt kotoa hänen tietämättänsä ja vastoin lääkärin ohjeita; hän\nnojasi avutonna itseänsä seinää vastaan ja koki turhaan saada\njaloillensa pysyväistä sijaa iljanteisella tiellä. Hän ei voinut\nliikkua paikaltansa kadottamatta tasapainoansa, hän seisoi tukien\nitseänsä kainalosauvallansa ja nytki olkapäitään omituisella tavallansa\nja ähkyi hiljaa.\n\nAnna riensi kiirein askelin, joutuaksensa hänelle avuksi, ja näki\nsamassa kauniiden vaunujen kulkevan katua myöten; hän tunsi tuon\nloistoisan nuoren miehen, joka niissä ajoi. Hän oli eräs Kustaan joka\nusein oli käynyt häntä tervehtimässä ja aina silloin osoittanut hänelle\nsuurta, erinomaisen suurta huomaavaisuutta. Anna kuuli mainittavan\nnimensä iloisella, ihastuttavalla äänellä ja näki hänen sen jälkeen\ntekevän syvän kumarruksen tervehdykseksi.\n\nEnsimmäisessä silmänräpäyksessä olisi hän suonut tuon nuorukaisen\najavan ohitse ennen, kun hän olisi auttanut isäänsä, vastasi\ntervehdykseen tyynesti ja ylevästi entisellä tavallansa ja talutti\nsamalla aikaa varovaisesti vanhaa muuraajaa eteenpäin. Tuo nuori neito\noli ihmeellisen kaunis, käydessään ylevästi ja loistavin silmäyksin;\nJens näytti niin loppakorvaiselta, kuin pahantapainen lapsi pahanteosta\nkiinni saatuna. Sitä paitsi loi hän salaisia ja tuskallisia silmäyksiä\ntyttäreensä. Anna nuhteli sangen kovin itseänsä ja tunsi ansaitsevansa\nkirouksen; miten kurja, miten heikko hän oli ollut! Äsken oli hän aivan\nvähällä kieltää omaa isäänsä! -- Jumala olkoon kiitetty, että se ei\nkuitenkaan tapahtunut.\n\n\"Oo -- ho, ai -- ai mitä on tekeminen\", alkoi muuraaja puolustellen\nitseänsä; \"vanha ruumiini tuli niin levottomaksi ja minä lähdin vähän\nulos, mutta tämä ei käy päinsä, ei, tämä ei käy päinsä. Katsohan, miten\nnuo nauravat akkunoistaan meille; niin, häpeätä ja pilkkaa me jaamme,\noi, oi!\"\n\nAnna loi silmänsä ylös ja näki todellakin suuren määrän nauravia\ntyttöin kasvoja akkunassa vastassansa, heitä selvästi huvitti hän ja\nhänen isänsä ja heidän naurunsa -- tuo ensimmäinen nuoruuden\najattelematon, iloinen nauru, joka ei ole missään pahassa\ntarkoituksessa ilmaistu, vaan kuitenkin saattaa koskea niin kovin --\nkuului ulos heille. Hänen yksi oppilaansa oli heidän joukossaan,\nrovastin tytär, pieni viisitoistavuotias tyttö ruskeine hiuksineen,\nhienot kuopat poskipäillään, lempein ääni ja suloinen olento. Anna oli\npaljon pitänyt hänestä ja nyt tuntui hänelle sangen raskaalta\nnähdessään tuon suosilaansa osoittavan noin suurta sydämettömyyttä.\n\nMutta hän ei kuitenkaan ollut sydämetön; hän tuli hämärän aikana\nanteeksi pyytämään. Tuo pieni raukka oli kovin hämmästynyt, hän seisoi\novella keksimättä yhtään sanaa, jotta alkaisi. Anna katseli kylmästi\nhäntä; hän kyllä aavisti hänen tarkoituksensa, mutta oli liian kovasti\nloukattuna tahtoakseen häntä auttaa toimessansa.\n\n\"Jos te tietäisitte, miten murheellinen minä olen!\" alkoi hän\nviimeinkin.\n\n\"Minun tähteni teidän ei tarvitse olla murheellisena.\"\n\n\"Mutta minä en voi saada lepoa ennen, kun olen sanonut teille\nnauraneeni ainoastaan sen tähden, että muutkin nauroivat, että minä\naina nauran silloin, kun toisetkin nauravat, ja että minun on\nmahdotonta lakata nauramasta, kun kerran olen alkanut nauraa; minä\ntahdon sen tähden rukoilla teiltä anteeksi!\"\n\n\"Se on liiallista, minä en sitä pyydä.\"\n\n\"Mutta minun tarvitsee sen tehdä, minä tunnen sen; vieläkö te olette\npahoillanne?\"\n\n\"En olekaan, mutta minua ilahuttaa se, että en hyväksynyt teidän\nystävyyden tarjoustanne näinä päivinä; jos sen olisin tehnyt, niin\nteidän käytöksenne olisi minua loukannut, mutta ei nyt.\"\n\n\"Ja minä olen tullut juuri uudistamaan ystävyyttä; minä olisin niin\nylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, miten näytätte synkältä, teillä on\nvarmaankin oikein sovittamaton luonne. Ette suinkaan te enää kertaakaan\ntahdo soittaa minun kanssani?\"\n\n\"Miksikäs en?\"\n\nTuo pieni neito viipyi vielä vähän aikaa; sen jäljestä lausui hän\njäähyväiset ja meni. Mennessään huokasi hän vielä:\n\n\"Jumala tietää minun tehneen kaikki mitä voin; minä olen pahoillani\nsiitä, että minun kokeeni meni turhaan.\"\n\nAnna oli vähällä huutaa häntä takaisin palaamaan, mutta hän ei sitä\ntehnyt. Sen sijaan heittäytyi hän polvillensa ja itki, juuri kuin jos\nsydämensä olisi tahtonut särkyä. Oi, tuo uppiniskainen ja häijy luonto,\neiköhän se milloinkaan tule taipuvammaksi! Miten voi hän toivoa\nanteeksiantamista, hän, joka itse oli noin kova? Mahtaakohan pikku\nJohanna vielä tulla takaisin? -- Jospa hän sen tekisi, niin hän\nrientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei\ntule takaisin; hänen kärsivällisyytensä on loppunut, ja seuraavalla\nopetustunnilla oli hänen kasvoillaan sellainen luonto, joka ei\nensinkään ollut näiden lapsellisten kasvojen kanssa sopusoinnussa, ja\nhänen katsantonsa ilmaisi selvään: \"Teidän ei tarvitse minua peljätä;\nminä en varmaankaan tahdo teiltä mitään vaatia.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nMaaliskuun aurinko paistoi keväisellä suloudellaan pieneen asuntoon;\nAnna oli asettamaisillaan valkovuokkokimppua vesiastiaan; muuraaja\nistui akkunan edessä tupakkaa polttaen, polvillaan suuri musta kissa,\njota hän, muun työskentelyn puutteessa, taukoamatta hyväili.\n\n\"No, no, hiirikoira; katsohan, miten tuo peto kokee päästä vapaaksi!\"\n\n\"Antakaa sen mennä, isä; tuohan on rääkkäämistä!\"\n\nJens laski kissan nyreänä jupisten, että hänkin tarvitsisi jotakin\nhuvia, mutta ei kukaan tahdo pitää hänestä mitään lukua.\n\n\"Katsokaapa näitä pieniä, valkeita kukkasia!\" lausui Anna lyhyen\nvaitiolon jälestä ja ojensi kukkalasia isäänsä kohden, \"ovathan nämä\ntuoreita ja suloisia? Herra Fogelsang teki sangen hyvin tullessaan\nluokseni kukkasinensa.\"\n\n\"Sehän oli kaikista pienin hyvyys, minkä hän voi tehdä\", muistutti\nJens, jolle oli mahdotonta pahan luontonsa salaaminen, \"hän käy täällä\njoka Jumalan päivä ja saa kahveensa ja muun ylöspitonsa. Minä olen\nharmissani hänelle, niin, minä olen harmissani hänelle; hänellä ei ole\njuuri mitään lausuttavaa sinun vanhalle isällesi. Oh-hoo, niin aina,\nmitäs sille voi? sellainen on nykyinen maailma.\"\n\nJens nousi ylös, astui nilkutellen pariin kertaan huoneen lattian ja\nseisattui Annan taakse, laski kätensä hänen tuolinsa selkälaudalle ja\nlausui imartelevaisella äänellä:\n\n\"Minä lähden hetkiseksi ulos; onko mitään asioita, joita voisin sinulle\ntoimittaa?\"\n\n\"Ei, kiitoksia: mutta miten uskallatte mennä yksin?\"\n\n\"Niinpä niinkin! Mutta sinä olet hyvä tyttö huolehtiessasi minun\ntähteni. Niin, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuulepa, onko sinulla\nmuutamia killinkiä liikenemään minulle, mitä?\"\n\nAnna tarjosi hänelle heti kukkaronsa ja käski hänen ottaa sieltä niin\npaljon, kuin hän tarvitsi. Jens olisi mielellään ottanut koko kukkaron\nsisustan, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi -- saadakseen toisellakin\nkerralla käyttää samanlaista vapautta -- olla jotenkin kohtuullinen ja\ntyytyi sen tähden tällä kerralla yhteen riksiin.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua! Muta kyllä tulen takaisin päivällisen ajaksi.\nOoho, ooho minua raukkaa!\"\n\nKun hän oli lähtenyt, väristytti Annaa vasten tahtoansakin. Isänsä\nitsekkäisyyden ja tunnottomuuden olisi hän kyllä voinut kärsiä, mutta\nkun hän näki hänen kasvoillaan tuollaisen halveksittavan,\nimartelevaisen ja mairittelevaisen muodon, koski se häneen ja hänen\nkärsivällisyytensä oli loppua. Tuo pieni huone tuntui hänelle niin\ntuskastuttavalta. Hän aukasi akkunan ja hengitti syvään raitista,\nkirkasta ilmaa; tuolla ylhäällä avaruudessa viserteli leivonen iloisia\nsäveleitään; Anna katseli ja seurasi sitä silmillään, mutta vielä\nsittenkin, kun se oli jo poissa nähtävistä, kuului sen rattoisa\nliverrys.\n\nMillaisella ilolla oli Anna ennen tervehtinyt kevään tuloa! Nyt sopi\nkolkko ja pimeä vuoden aika paljoa paremmin hänen mielentilallensa ja\nhän tahtoi itkeä nähdessään keväimen kukkia. Miten selvästi säilyi\nhänen muistissaan tuo kodin lähellä oleva pienen niityn kulma, josta\nhän joka vuosi poimi ensimmäiset keväimen valkovuokot -- oi, ne olivat\nolleet onnellisia, onnellisia aikoja!\n\nKaikki oli niin ihmeellisen tyyntä ja hiljaista; kaduilla ei näkynyt\nainoatakaan ihmistä; tuo nuori neitonen antoi työnsä vaipua polvilleen\nja salli mielikuvituksilleen täydellisen vapauden. Tavallisuuden mukaan\nkulettivat ne hänen kotiin. Hän oli istuvinaan Klaaran vieressä ja\nkuulevinaan isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä tämä on? Anna hyppäsi\nvavisten ylös ja kuunteli. Pilkkaisivatko korvansa häntä? Saattoiko hän\njonkun toisen astuntoa luulla hänen astunnaksensa? Ei, ei, se on hän,\nhänen isänsä! Sanomaton ilo ja riemu, jota hän tuskin voi kestää,\nvaltasi hänen sydämensä. Suuri Jumala, isä tulee hänen luoksensa -- oi,\nhän tahtoi laskea polvillensa hänen eteensä ja rukoilla anteeksi!\n\nHänen varjonsa sattui Annan huoneesen, kun hän astui ohitse; hetkisen\nsen jälestä avasi hän oven ja astui sisään.\n\nAnna jäi ikään kuin kiinni kasvettuneena seisomaan paikallensa; hän ei\nvoinut rientää häntä vastaan; hänen vakainen silmäilyksensä,\njuhlallinen kasvoinsa luonne ja kohtelias kumarruksensa osoittivat\nselvemmin, kuin sanat, että hän ei ollut tullut asioita jälleen hyviksi\ntekemään.\n\n\"Suonette anteeksi\", sanoi hän ja tuo vieras \"te\" laskeutui jäisellä\nkylmyydellään Annan sydämen ympärille, \"että minä tulin teitä\nhäiritsemään, mutta minulla on teille yksi pyyntö.\"\n\nAnna ei vastannut, hän martosi tuskallisen hiljaisena, kasvonsa\nalaspäin luotuina.\n\n\"Tyttäreni\", jatkoi hän, \"on sangen heikkona sairaana ja haluaa\nkuumeentapaisella levottomuudella saadaksensa nähdä teidät. Tahdotteko\nmatkustaa hänen luoksensa? Tämä on teiltä suuri uhraus, jota pyydän,\nmutta tauti ei ole tarttuvaista; sitä paitsi ei taida kestää pitkää\naikaa ennen, kun kaikki on ohitse ja te saatatte palata takaisin.\"\n\n\"Jumalani! Eikö ole vähintäkään avun toivoa?...\" Huone pyöri hänen\nsilmissään ja hän katseli lähes kauhistuneena tuota yksivakaista\njuhlallista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä.\n\n\"Ei ole mitään toivoa!\" vastasi hän lyhyesti särkyneellä äänellä; minkä\ntähden olisikaan hän keventänyt totuutta ja säästänyt sitä Annalta?\nSuru, murhe oli hänen, Annalla ei ollut mitään oikeutta ottaa siihen\nosaa.\n\n\"Jos te tahdotte täyttää meidän pyyntömme ja lähteä matkalle, niin\nmilloin saan tulla teitä noutamaan?\"\n\n\"Heti, heti! Sitä parempi, mitä pikemmin!\"\n\n\"Teillä lienee kuitenkin kaikenlaisia toimituksia ensin tehtävänä\",\nlausui hän ja kasvoillaan kuvautui kovuuden ilmaus; hän lienee\nmuistanut eron hetken, jolloin Anna myös oli lausunut: \"heti, heti!\"\n\n\"Oi! minä olen heti valmis -- korkeintaan neljännes-tunnissa.\"\n\nHän lausui jäähyväiset, kiitti ja lähti huoneesta. Ensimäisessä\nsilmänräpäyksessä näytti kaikki pyörivän ympäri Annan silmissä, mutta\nhän jännitti kiireesti kaikki henkensä voimat; kotona tarvittiin häntä,\nhe kaipasivat häntä ja nyt oli tarpeellista ja välttämätöntä, että\nhänen täytyt tyyntyä ja rauhoittua. Hän selitti pesijävaimolle lyhyesti\nasiansa ja pyysi häntä pitämään huolta isästänsä sillä aikaa ja antoi\nhänelle rahaa. Sen tehtyään pukeutui hän matkavaatteisinsa ja astuskeli\nkärsimätönnä edes takaisin varrotessaan vaunujen tuloa. Jospa vaan\nhänen isänsä viipyisi poissa siksi, kun he pääsisivät lähtemään! hän\nkuolisi häpeästä, jos hänen kasvatusisänsä ja isänsä kohtaisivat\ntoisensa.\n\nViimeinkin tulivat kattovaunut; översti auttoi häntä niihin ja peitti\nhänen kohteliaasti, joka osoitti suurinta tyyneyttä; itse istui hän\najajan viereen. Torin poikitse ajettaessa näki hän sivumennen muuraajan\nseisovan ja haastelevan erään renttumaisesti vaatetetun miehen kanssa,\njonka nutun napista hän piteli kiinni. Molemmat näyttivät hyvin\nliikutetuilta ja heidän raaka naurunsa kaikui hänen korviinsa.\n\nMiten kummalliselta tuntuikaan istua siinä aivan yksinänsä! Hän olisi\nkuitenkin sangen mielellään suonut saavansa tarkkoja tietoja Klaarasta,\ntuosta rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Tauti ei ole tarttuvainen, niin\noli hän sanonut, juuri kuin jos hän olisi tarttumisesta mitään\nhuolinut, juuri kuin jos hän ei olisi pitänyt suurena onnena saada\nkotona kuolla! Hän oli sanomattoman suuresti murheellisena, mutta\nkeskellä suurinta suruansakin tunsi hän kuitenkin olevansa turvassa\nollessaan isän läheisyydessä ja hänen suojassansa.\n\n\"Ehkä tahtoisitte vaihtaa paikkaa kanssani\", lausui översti, kun he\nistuivat yhdessä rautatien matkustajavaunuissa: \"akkunasta käy veto.\"\n\nAnna katsoi säikähtyneenä häntä. Eikö hän häntä vähääkään säälinyt,\neikö hän ymmärtänyt tuollaisen sääntöin mukaisen kohteliaisuuden miekan\ntavoin koskevan hänen sydämeensä! Anna ei uskaltanut lausua sanaakaan,\nhän pelkäsi tukahdutettuin nyyhkimisien puhkeavan itkuksi; hiljaisena,\nvaaleana ja tuskallisena istui hän hänen vieressänsä. Ajatuksissansa\noli hän tuhansin tavoin kuvitellut jälleen kohtaamistansa, mutta ei\nmilloinkaan näin. Oliko tuo kylmyys teeskentelyä vai eikö hänellä\ntodellakaan ollut mitään tunteita hänen suhteensa? Joko hän oli\nkokonaan unhottanut ennen nimittäneensä Annaa kukkaseksensa, päivän\nvaloksensa ja iloksensa.\n\nHetkisen kuluttua vaipui översti surusta, sielunvoimain jännityksestä\nja pitkästä valvomisesta väsyneenä uneen. Anna rohkaisi itseänsä niin\npaljon, että uskalsi peittää hänen huivillansa ja ripustaa nenäliinansa\nvarjoksi akkunaan; sen jälestä alkoi hän tarkastella häntä. Miten jalon\nmuotoinen ja vilkas oli hän ennen ollut, miten oli hän vähän ajan\nkuluessa vanhentunut; hiuksensa olivat tulleet harmaimmiksi, otsansa\nryppyisemmäksi! Anna uskalsi tuskin hengittääkään, peläten poistavansa\nsen suloisen unelman, joka saattoi hymyilyn överstin kasvoille.\n\n\"Teidän isänne nukkuu levollisesti\", kuiskasi eräs vanha, viheriä\nhuntuinen nainen, joka istui kyyristyneenä vaunuin nurkassa vastapäätä\nAnnaa ja kaipaili turhaan unta.\n\nAnna nyykäytti päätään; hän ei voinut saada lausutuksi sanoja: \"Te\nerehdytte, hän ei ole minun isäni.\"\n\nNoustuansa loi översti Annaan entisen laisen sydämellisen silmäyksen,\nmutta se ei kestänyt pitkää aikaa; niin pian, kun hän oikein selkisi ja\nsai ajatuksensa koonneeksi, oli se ohitse. \"Tehän vilustutte minun\ntähteni, sitä minä en voi sallia\", lausui hän kääriessään huivin Annan\nympärille ja tarjotessaan hänelle nenäliinan. Samassa kohtasivat hänen\nsilmänsä Annan rukoilevaisen ja kyyneleisen katsannon. Tuo ylevä mies\nkäänsi kiireesti päänsä toisaallepäin ja hänen kasvoillansa kuvautui\nkummallinen katkeran surun, sääliväisyyden ja järkähtämättömän lujuuden\nseoitus.\n\nKöpenhaminan asemahuoneen edustalla olivat överstin omat vaunut. Ajaja\nselitti kotona olevan kaikki entisellänsä ja huokasi surullisesti.\n_Pieni Klaara oli koko_ talonväen silmäterä.\n\nAnnan sydäntä ahdisti yhä enemmän sen mukaan, mitä lähemmäksi hän tuli\nkotia ja mitä tutummaksi hänelle tuli seutu. Hänestä tuntui kuin jos\nolisi pitkä, pitkä aika jo kulunut siitä, kun hän oli täällä ollut ja\nnyt hän kulki kuolinvuoteen ääreen; voiko hän kestää tätä? Hartaana ja\nnöyränä rukoili hän Jumalalta apua.\n\n\"Vielä pyydän teitä\", alkoi översti, kun he olivat jo tulleet niin\nlähelle kotia, että Anna voi nähdä nuo korkeat, lehdettömät lehtokujan\npoppelipuut ja puutarhan pensaat; \"vielä pyydän teitä, että ette\nvastustele tytärtäni vaan myönnytte hänen luulotteluihinsa, ikään kuin\nne olisivat todellisia. Miksi tekisimme tarpeettomasti hänen viimeiset\nhetkensä katkeriksi?\"\n\nLääkäri oli ovella.\n\n\"Onko Anna seurassanne?\" kysyi hän hätäisesti. \"Ah, tuopa on iloista!\nTervetultua, nuori neitoseni! Tämä on raskas aika, mutta minä olen\nusean vuoden jo tiennyt tämän tulevaksi. Te tehnette, minkä vaan\nvoitte -- eikö niin -- ollaksenne tyyni ja rauhallinen?\"\n\n\"Jumalan avulla tahdon sen tehdä. Oi, laskekaa minut heti hänen\nluoksensa!\"\n\nHän kiirehti salin ja kammarin lävitse ja avasi hiljaa heidän entisen\nyhteisen huoneensa oven.\n\nTuo oli iloisa, ystävällinen ja valoisa huone; aurinko loi valonsa\nlattiamatoille. Pieni Klaara istui levitetyin käsin vuoteessansa.\n\n\"Oi, Jumala olkoon kiitetty! Olethan täällä viimeinkin!\"\n\nAnna tukahdutti nyyhkinänsä ja koki hymyillä. Hän suuteli hellästi ja\nhiljaa siskonsa pientä, laihtunutta kättä, vaaleita hiuksia ja\npuhdasta, valkeata otsaa.\n\n\"Siskoni, rakas siskoni, sinä kyllä paranet vielä!\"\n\n\"Sitä en pyydäkään; nyt, kun sinä olet täällä, olen minä iloinen. Mutta\näiti, ethän ole nähnyt äitiä!\"\n\nAnna loi levottomana silmänsä ylöspäin. Miten voisi äiti häntä ottaa\nvastaan?\n\nÖverstin rouva istui puoleksi kätkeytyneenä pienen verhon takana. Hän\nlähestyi nyt Annaa ja tarttui ystävällisesti hänen käteensä.\n\n\"Jumala sinua, lapsukaiseni, siunatkoon! Tiesinhän sinun tulevasi\ntänne.\"\n\nAnnalle oli mahdotonta enää pidättää liikutustansa. Hän heittäytyi\näidin helmaan ja antoi vapaan vallan kyyneleillensä. Oi, miten tuo oli\nsuloista, miten se teki hänelle hyvää! hän oli tuota kauan, kauan jo\ntoivonut, ikävöinyt.\n\n\"Vaiti, lapsi kulta, vaiti! Tule tänne! Klaara ei saa tätä nähdä.\"\n\n\"Oi, äiti raukka, äiti raukka, kun sinun täytyy kadottaa hänet! Ja\nkuitenkin sinä olet niin hellä ja hurskas, sinulla on rakkautta ja\nosanottavaisuutta vielä muillekin; miten voit olla sellainen? Oi, minä\nen ole sinua tarpeeksi ennen rakastanut, mutta nyt sitä teen!\"\n\nAnna istui koko päivän siskonsa vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi\nitsensä paljoa paremmaksi ja hymyili niin iloisesti, että Anna jo alkoi\ntoivoa parantumista, mutta kun hän taas näki nuo tulikuumat, punaiset\npilkut hänen poskillansa ja tuijottavan katsantonsa, kun hän kuuli\nhänen lyhyen, kuivan yskintänsä, katosi taas hänen toivonsa.\n\n\"Kävikö isä ovesta?\" kysyi Klaara eräänä iltana. \"Niin, näenhän sen.\nElä huoli, äiti, toimittaa valoa, minä pidän niin paljon uunin tulen\nloisteesta ja kuun paisteesta. Katsohan, miten niistä kumpikin valaisee\nlaattiaa! Istuhan, isä kulta, nojatuoliin saadakseni katsella sinua ja\nota Anna polvellesi, miten ennenkin vanhoina hyvinä päivinä, se\nhuvittaa minua. Jumala olkoon kiitetty siitä, että kaikki on hyvin\ntaas!\"\n\nÖversti istui ja viittasi Annalle, juuri kuin pyytäen anteeksi sitä,\nettä hän toivoi hänen tekevän sairaan tytär raukkansa mielen mukaan.\nKuiskaten lausuttu \"suokaa anteeksi\" kohtasi Annan korvia tullessansa\nja överstin käsi laskeutui hiljaa hänen vyötäisillensä, juuri kuin\nsekin olisi tahtonut kuiskata: \"suokaa anteeksi!\" Oi, tuo oli\nsurullinen, hirmuinen, koskeva näytelmä! Nyt ymmärsi Anna, mitä översti\ntarkoitti puhuessaan Klaaran luulottelujen mukaan tekemisestä. Tuota\nvoi hän tuskin kestää.\n\nMutta hän kesti tuon kuitenkin päivästä päivään ja sai voimaa\nunhottaakseen itsensä ja ajatellakseen vaan siskoansa. Tuo oli\nhiljainen, rauhallinen, lähespä onnellinen tautivuode. Klaaralla ei\nollut paljon kärsittävää ja hän oli iloinen ja kiitollinen sen\nrakkauden tähden, mitä hänelle osoitettiin.\n\n\"Anna!\" pyysi Klaara eräänä päivänä, \"kerro minulle vähän isä\nraukastasi. Vieläkö hän on sairas, oliko hän hyvin murheellinen, kun\njätit hänen?\"\n\n\"Hän on, armas siskoni, lähes terve jo ja saattaa tulla toimeen ilman\nminua.\"\n\n\"Mutta hän ikävöinnee kuitenkin sinua joka hetki; varmaankin pitää hän\nsinusta sangen paljon!\"\n\nÄiti loi hellän ja tutkivaisen silmäyksensä Annaan. Mitä oli Annan\nvastaaminen?\n\n\"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?\" jatkoi Klaara. \"Kun sinä jäät\ntänne, saa isäsi tulla asumaan tuohon pieneen kummun rinteellä olevaan\nkeltaiseen huoneesen, jonka seiniä varjoovat viiniköynnökset ja\nriippakoivut huojuvat ympärillä. Sinä saatat nähdä sen tuosta akkunasta\nja voitpa juosta sinnekin hetkiseksi; vai lienetkö ajatellut, että...\nettä isäni ei antaisi hänen asua täällä?\"\n\n\"En, en, siskoseni!\"\n\n\"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna. Oletko minun tähteni\nhuolissasi? Elä sure minun tähteni; minä olen tällainen pieni raukka,\njolle on vaikeata kestää surua ja vastoinkäymisiä, mutta olkaamme\niloiset siitä, että meidän Herramme tahtoo minun niistä vapauttaa.\nEihän meidän, jotka uskomme Vapahtajaan, tarvitse pelätä mitään,\nsiskoni. Te saatatte ilolla ajatella minua ja tottua puhumaan minusta\nilman kyyneleitä. Jos äitini ei tätä voisi heti tehdä, niin sinun tulee\nhäntä lohduttaa. Oi, minä näin niin kauniin unen yöllä. Minä näin sinun\nja Kustaan käsi kädessä seisovan eräällä pienellä haudalla, joka oli\nkokonaan kukkasilla peitetty. Sinä puhuit hänelle minusta ja lausuit\ntulleesi kotiin takaisin minun tähteni. Jospa Klaara vaan olisi jäänyt\nmeille! vastasi Kustaa, mutta minä autuudessani ajattelin: jospa te\nvaan tietäisitte minun tilani, niin huokaisitte varmaan: Oi, jospa me\nolisimme hänen luonansa!\"\n\nKlaara oli tuskin lopettanut puheensa ennen, kun översti astui\nhuoneesen. Hän näytti hyvin huolelliselta ja oli sangen tuskallista\nnähdä hänen kääntävän kasvonsa poispäin vuoteesta.\n\n\"Katsohan, Klaara, mitä minä olen tuonut pikku tytölleni!\"\n\nHänellä oli koko käden täysi orvokkia. Klaara hengitti halukkaasti\nniiden raitista tuoksua, suuteli kättä, jossa kukat olivat, nyykäytti\nkiitollisesti päätänsä ja vaipui taasen rauhalliseen uneen.\n\nIsä tarkasteli häntä synkein, toivottomin silmäyksin; hänen nukkuessaan\nsaattoi parhaiten nähdä, miten vaalea ja laiha hän oli. Mutta tuo\ntoinen nuori neitonen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä,\nolihan hän lähes yhtä vaalea, olihan hänenkin silmillään luonnoton\nkirkkaus.\n\n\"Tätä ei saata enää kestää\", lausui översti lähetessään Annaa, ja\ntuntui ihmeelliseltä, miten suuri hyvyys ilmestyi hänen äänessänsä ja\nmiten vieras se kuitenkin oli; \"te ette saa panna omaa terveyttänne\nvaaraan. Kun te valvotte yön, silloin täytyy teidän nukkua päivällä.\"\n\nAnna loi katsantonsa maahan, nousi ylös ja lähti huoneesta. Häneen tuli\nerinomainen kielettömyyden henki överstin läsnä ollessa eikä hän\nuskaltanut tehdä mitään vastaväitteitä. Mutta kun översti oli mennyt\nulos, hiipi Anna jälleen huoneesen.\n\n\"Minä en voi olla poissa, äiti; täällä on minulla parhain lepo.\"\n\n\"Istu pallille tähän minun viereeni ja laske pääsi polvilleni, ehkä\nvaivut siinä uneen. Lapsi raukka, miksi sinä et milloinkaan valita\näidillesi? Minkä tähden sinä käyskelet ympäriinsä niin hiljaisena ja\näänettömänä?\"\n\n\"Luuletko, äitini, olevan överstille mistään arvosta sen, jos sanon\nkatuvani käytöstäni, jota osoitin sinä iltana? Kun minä näen hänen,\nkadotan aina kaiken rohkeuteni, mutta ehkä minun kuitenkin pitää sen\ntekemän.\"\n\n\"Ei vielä. Hän ei ole vielä myöntyväinen ja tuo lisäisi vaan itseensä\ntyytymättömyydellä hänelle sitä surua, mikä jo entiseltä raskauttaa\nhänen sydäntänsä. Hän on sanomattomasti surrut sinua, Anna. Usein kun\nhän on luullut minun nukkuvan, olen kuullut hänen huokailevan\nsydäntä särkeviä huokauksia ilman kyyneleitä sinun tähtesi. Mutta\nJumala on johdattava kaikki hyvään loppuun. Sinä olet rakkautta\nosoittavaisella, kärsivällisellä käytökselläsi täydellisesti\nsovittanut kiittämättömyytesi ja minä suuressa murheessani tunnen\nsydämellisesti Jumalaa kiittäen koetteluksen taivuttaneen sinun\nluontosi, puhdistaneen ja jalostaneen sinun. Katsohan, lapsukainen,\nkun sinä olit niin itseesi luottavainen, niin ylpeä, niin onnellinen,\nolin minä usein sangen murheellinen sinun tähtesi, mutta kun kotiin\ntakaisin tultuani kuulin sinun matkustaneesi pois ja kodin sinulta\nsuljetuksi, tulin levottomaksi ja tuskalliseksi, mutta ajattelin heti.\nJumala tahtoo sinua kutsua luoksensa -- ja niin olikin.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Nukkuos nyt ja vahvista\nvoimiasi; herää sitten toivoen!\"\n\nAnna vaipui todellakin uneen ja heräsi ihmeellisen rauhallisella\nmielellä; äidin käsi oli hänen päänsä päällä.\n\nVähän aikaa sen jälestä avasi Klaara silmänsä ja katseli levottomasti\nympärillensä.\n\n\"Missä minun kukkaseni ovat?\" kysyi hän, \"ja isä, oi rakas siskoni, mene\nkutsumaan isä tänne!\"\n\nTaas seisoi Anna vaaleana ja vavisten pienessä lukukammiossa. Kun\növersti huomasi hänen, nousi hän kiireesti ylös ja seurasi häntä.\n\n\"Sallikaa minun oikein teitä katsellani\", pyysi Klaara hiljaisella\näänellä. \"Elä ole murheellinen, Anna! Sinun pitää lohduttaa heitä\nkaikkia, Kustaatakin. -- Mitä minä uneksuinkaan? Niin, johan sen\nmuistan. Jumala on minulle niin armollinen; täällä on niin valoisaa,\näiti... niin valoisaa!\"\n\nJa hän vaipui hiljaa vuoteelleen -- hän vaipui kuolon suloiseen uneen.\n\nSeuraavana aamuna sai Anna pienen kirjelapun överstiltä, jossa hän\nkiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän oli osoittanut\nKlaaran sairauden aikana. \"Me olemme teille ikuisesti kiitollisuuden\nvelassa\", kirjoitti hän. Anna voi tuskin lukea enempää. Olihan överstin\ntytär hänen siskonsa. Oi, miten voi hän tässä silmänräpäyksessä\nhaavoittaa hänen sydäntänsä kiitollisuudellansa! He eivät tahdo häntä\npidättää luonaan pitempää aikaa, luki hän eteenpäin. Vaunut sai hän\nkäytettäväksensä, milloin vaan halusi lähteä. Översti ei sanonut\nvoivansa nähdä ketään eikä puhua kenenkään kanssa tällä ajalla ja sen\ntähden lähetti hän kirjeellisesti hartaimmat kiitoksensa ja\njäähyväisensä Annalle.\n\nTuo olisi ollut vieraalle kaunis kirje, mutta Annalle oli se katkera ja\nkova. Pyyhkikö översti pois kokonaan ohitse menneet ja unhoittiko hän\nAnnallakin olevan osansa surusta ja kaipauksesta?\n\nPian sen jälestä tuli äiti. Hän oli kauan jo valmistaunut tuota hetkeä\nvarten ja liikuttavaa oli nähdä hänen hiljaista, hurskasta\nnöyryyttänsä.\n\n\"Isä raukka, isä raukka!\" huokasi hän luettuansa kirjeen. \"Hän tekee\nristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en tahdo kiittää sinua, Anna,\nmutta me tahdomme itkeä yhdessä; sillä me rakastimme molemmat häntä\nniin kovasti, niin kovasti. Tuo oli kaunis kuolema -- eikö niin?\nlohduttavainen, autuaallinen ero. Oi Jumala, minun täytyy erota vielä\nsinustakin! Mutta me tahdomme olla kärsivällisiä, pieni tyttö raukkani,\nja toivoa lujasti; minulle siintää jo apu; Jumalan avulla tulevat\nkaikki hyviksi jälleen. Oletko ajatellut Kustaata, miten murheelliseksi\nhän tulee? Sinä, luullakseni, pidät kuitenkin enemmän hänestä, kuin\nKlaarasta.\"\n\n\"Sitä en nyt kuitenkaan tunne, äiti. Klaara oli aina juuri kuin enkeli\nja minä olen ollut tällainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin\nvoimakkaaksi ja luulin hänen heikoksi, mutta hän oli kuitenkin paljon,\npaljon voimakkaampi minua. -- Mutta miten käy minun, kun tulen\ntakaisin? Minun sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, että sinä et voi\nuskoa sitä. Oi, opeta minua, äiti, mitä pitää tekemän silloin, kun\ntahdottaisiin rakastaa jotakuta eikä voida sitä tehdä! Kuitenkaan en\nminä tahdo viivyttää sinua, sillä isä tarvitsee varmaankin sinua\nparemmin kuin minä. Anna minun suudella vielä kerran kättäsi ja sitten\nhyvästi. Kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanastasi! Minä lähden heti\nmatkaan, miten hän toivoo.\"\n\n\"Tullenko minä enää milloinkaan tänne takaisin?\" ajatteli Anna\nitseksensä vaunujen vilkkaasti kulkiessa lehtokujan lävitse. Hänestä\ntuntui niin luonnottomalta ja kovalta jättää heidät surussansa. Jos hän\nhyppäisi vaunuista, juoksisi takaisin ja lankeisi polvillensa överstin\neteen, ajaisiko hän hänen sittenkin pois? Niin, Anna luuli hänen sen\ntekevän, osoittihan koko hänen olentonsa sitä sillä ajalla, kun Anna\noli ollut hänen luonansa!\n\nOi, miten pikaisesti matka kului nyt; lieneekö tuntunut siltä vaan sen\ntähden, että hän ei halunnut kotiin! Vanhan muuraajan kuva ja\njokapäiväisen elämän ikävyys oli kauhistavana ja hirmustuttavana hänen\nedessään; hän oli ikäänkuin sellainen ihminen, jonka, raitista\nvuori-ilmaa hengitettyään, täytyy taas laskeutua synkkään maanalaiseen\nkaivokseen. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan valittaa, vaan olla\ntyyni ja kärsiväinen; toivoa hän ei kuitenkaan voinut mitään\ntulevaisuudelta, ei ainakaan vielä. Hän itki raskaita ja katkeria\nkyyneleitä isän tähden, helliä ja lohdullisia pienen siskonsa tähden.\n\nPostihuoneella lähti hän vaunuista ja kulki siitä jalkaisin kotiansa.\nPienen talon portti oli auki ja asuinhuoneen ovi raollansa. Kissa istui\nkynnyksellä ja tirkisteli Annaa synkeästi kirkkailla, vehreillä\nsilmillänsä. Inhottava huonon tupakan ja juomain haju tunki huoneesta;\nhän kuuli siellä pelattavan korttia ja tunsi isänsä äänen.\n\n\"Mitä sanot ristisotamiehestä, poikaseni? -- Pistätkö senkin suuhusi,\nhääh?\"\n\nAnnan käsi, jolla hän jo oli tarttumassa avaimeen, vaipui jälleen alas.\nHän ei voinut näyttäytyä isälleen nykyisessä mielentilassaan. Mutta\nmitä hänen oli tekeminen? Heti muistuivat hänelle mieleensä takapihan\npuolella asuvat siistit ystävänsä ja hän kiirehti heidän luoksensa.\n\n\"Astukaa sisään! astukaa sisään! Herra Jumala, neitihän siellä onkin!\"\nlausui samoin kuin ennenkin iloinen ja vieraanvarainen ääni. Tuo pieni\nhuone oli tavallista siistimpi ja puhtaampi. Helluntaililjat ja\naurikit seisoivat lasissa piirongilla eikä mitään jokapäiväisen työn\njälkiä näkynyt huoneessa. Pesijävaimo oli pukeutuneena mustaan\njuhlavaatteukseensa ja kaksoisilla olivat uudet koltit yllä. Heillä\nnähtävästi oli jotakin toimessa.\n\n\"Tervetuloa, hyvä neiti, minä pelkäsin teidän jo jäävän sinne, kun\nviivyitte jo niin pitkän ajan ja minä olinkin suoraan iloinen teidän\ntähtenne, vaikka meidän oli sangen vaikeata lohduttaa Riikaa, sen\nJumala tietää. Hän on nyt ulkona, pienokainen, Pekan kanssa. He menivät\nviemään seppelettä isän haudalle, sillä tänään, tiedättekö neitiseni,\non Pekkani syntymäpäivä ja sen tähden täytyy hautaa vähän koristaa,\nymmärrättehän! Oli oikein, että tulitte tänne; te tarvitsette lepoa,\nnähdäkseni; Herra Jumala, miten vaalea te olette! Istukaa tänne\nnojatuoliin, siunattu lapseni, minä asetan toisen pienen tuolin\njalkainne alle ja peitän teidät hetkiseksi aikaa! Kas niin! Tänne ei\ntule ainoatakaan elävää olentoa paitsi Pekka, enkä minä lähde teidän\nvierestänne.\"\n\nKun Anna heräsi, oli jo päivä hämärtynyt. Pieni Riika hipsutteli\nvarovaisesti varpaillansa; kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä.\nPekka seisoi nojaten seinää vastaan vaatetettuna juhlapukuunsa, hän ei\ntietänyt oikein, mitä hänen olisi tekeminen.\n\n\"Tiedätkö, äitini\"; lausui hän, \"minulle tulee sangen ikäväksi käydä\njoutilaana kaiket päivät; luuletko todellakin Jumalan hyväksyvän sitä?\"\n\n\"Se lienee Herramme tahto, Pekkani, että me muistamme häntä ja\nkoettelemme sydäntämme.\"\n\n\"Niin kylläkin, mutta minä voisin sitä tehdä paljoa paremmin\ntyöskennellessäni. -- Kuulehan, äitini, tehtaan herra Sivertsen on\nsanonut rovastille, että hän tahtoo ottaa minun huostaansa ja antaa\nminulle jotakin oppia. Tuo on hyvin mahdollista ja minä tahdon siis\ntarjoutua hänelle ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja\nkunnolliseksi mieheksi, niin että ei lasteni tarvitse hävetä minun\ntähteni, miten tuon nuoren neiti rukan täytyy hävetä tunnotonta\nisäänsä.\"\n\n\"Vaiti, vaiti, Pekka!\"\n\n\"Jaa, sen minä sanon\", jatkoi hän päättäväisellä äänellä, huolimatta\nkeskeyttämisestä, \"jos hän ei olisi ollut hänen isänsä eikä tuollainen\nkurja rampa, niin olisin minä lyönyt häntä vasten kasvoja, kun hän oli\nsinulle hävytön näinä päivinä.\"\n\n\"Ole vaiti jo, Pekka, neiti on jo hereillään. -- Herra Jumala miten tuo\nherra Sivertsen on tehnyt kunniallisesti; jospa siitä vaan jotakin\ntulisi! Mitä tahdot, pikku Riika?\"\n\n\"Niin, äiti, onko sinulla enää mitään leivoksia hänelle, kun hän herää?\nVielähän niitä jäi jälelle?\"\n\n\"Onpa niinkin, lapsi kulta, sitä olen itsekin ajatellut. No, miten\nvoitte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvin? Lieneekö meidän\nkeskustelumme häirinnyt teitä?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan. Te olette minulle niin erinomaisen hyvä ja\nystävällinen. Minä en tiedä, miten voisin teitä kiittää. Minä toivon\nonnea ja Jumalan siunausta sinulle, pikku Pekka! Ja katsopa, tässähän\nRiika on! Mutta oletko todellakin pikku Riika? Sinähän olet tullut niin\npunaposkiseksi ja rivakkaaksi, että tuskin voin tuntea sinua enää.\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos! Onpa ikään kuin hän olisi alkanut uudestaan\nelää. Nyt varmaankin, neiti, juotte Pekan maljan. Tässä on hiukan simaa\nja vähän omena-hilloa. Tuo on tosin sunnuntaillista jäännöstä, mutta\nminä kuitenkin uskallan tarjota tätä teille. Ah, elkää vielä lähtekö;\nme olemme lähettäneet sanan sisarellenne ja hän on nyt tuolla\nvastapäätä siivoamistoimessa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja\nsen tähden pysyinkin poissa siellä. Hän on koko ajan ollut itseksensä;\nniinpä niinkin, kullakin ovat omat huvituksensa.\"\n\nAnnan mennessä isän luokse, istui tämä puoleksi sävyisän puoleksi\nvihaisen näköisenä nojatuolissa. Tiina kuleksi hiljaisesti mutisten\nympäriinsä tomua pyyhkimässä.\n\n\"Niin, sinä tulit takaisin kuitenkin\", lausui isä; \"niin aina, niin\naina! Sinä uskonet, että minä paljon kaipasin sinua, tyttäreni. Eipä\ntosiaankaan ole kaikilla sydäntä osoittaakseen hyvyyttään tällaiselle\nhylkiölle; niinpä niinkin!\"\n\nAnnalla oli kuitenkin sangen vähän sydäntä hänelle tällä hetkellä;\nhänessä oli jotakin, joka vastusteli sitä, että tuo ukko oli hänen\nisänsä.\n\n\"No\", jatkoi ukko polkien tahtia rastaalla puukengällänsä, \"kuoliko\nvaimo?\"\n\n\"Oi, ei, vaan nuori tytär!\"\n\n\"Vai niin! Niin, sitä tietä täytyy meidän kaikkien kulkea joko ennemmin\ntaikka myöhemmin.\"\n\n\"Miten sinä näytät kurjalta!\" lausui Tiina kylmästi laskien kätensä\nAnnan olkapäälle. \"Elä nyt enää sinä rupea sairastelemaan! Vielä toinen\nasia sinulle! Sinä et saa milloinkaan antaa isälle rahaa; hän tuhlaa\nvaan ne ja saattaa meille vielä häpeätä kaupan päälle, niin sanoo\nKristofferikin. Kyllä olisit saanut nähdä, miltä täällä olisivat\nnäyttäneet paikat ennen, kun sain vähän siivotuksi; minä kyllä\ntietäisin hoitaa häntä sairaana, jos hän olisi luonani.\"\n\nOi, miten tuo oli hirmuinen ilta! Anna kiitti Jumalaa, kun hän\nviimeinkin pääsi yksinään pieneen, ahtaasen makuukammioonsa.\n\nSeuraavana aamuna meni hän hyvin varhain ulos. Hän sai vastustamattoman\nhalun kohdata pientä Johannaa ja ehkäpä saada kuulla hänen lausuvan\nyhdenkään osanottavaisen sanan. Tuo nuori neito sattui juuri olemaan\nyksinänsä salissa. Hän istui akkunan ääressä ja leikitteli\nkanarialintuinsa kanssa ja katsoi kummastuneena, kun Anna astui sisään\nvaaleana ja mustiin vaatteisin pukeuneena.\n\n\"Minun pieni kasvattisiskoni on kuollut\", lausui Anna tuskin\nkuultavalla äänellä, \"ja minä olen sangen murheellinen. Oi, jospa te\ntietäisitte, miten kadun sitä, että hyljäsin teidän ystävyytenne sen\nsijasta, kun minun olisi pitänyt siitä kiittämän Jumalaa! Minä pidän\nsangen paljon teistä, Johanna!\"\n\nEnnen kun Anna oli lopettanut puheensa, kiersi Johanna kätensä hänen\nkaulansa ympärille ja Anna tunsi hänen kyyneleensä kuumina putoovan\nposkillensa. Tuo hyvä, pieni sydän oli yhtä valmis itkemään toisten\nkanssa kuin nauramaankin.\n\n\"Kuulkaapa, mitä isäni sanoo teistä!\" lausui Johanna hyvästi\njättäessään. \"Hän sanoo, että te olette oiva neito ja että teitä ei\nHerra unhota.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJo samana päivänä alkoi Anna entisen toimensa. Hän tunsi tarvitsevansa\nolla sangen ahkera, jos hän mieli kantaa kuormansa. Nuo olivat pitkiä\nja raskaita päiviä, mutta hän taisteli rohkeasti epätoivoa vastaan,\nkantoi kuormansa hiljaisuudessa ja teki kaikki saadaksensa isälleen\nkodin hupaiseksi. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Kuu Anua luki\nhänelle, nukkui hän eikä heidän keskustelunsa sujunut milloinkaan.\nMistäpä he voivat puhuakaan -- olihan heidän käsitteensä elämästä niin\nkokonaan eroavaiset. Jospa Anna olisi löytänyt isässänsä ainoankin\nominaisuuden, jota hän olisi voinut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi\nhän unohtanut monet vastenmieliset asiat, -- mutta ei, sitä etsi hän\nturhaan. Ainoa side, mikä heitä yhdisti, oli isän avuttomuus, mutta se\nside olikin kylliksi vahva.\n\nJa viikko kului viikon jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen siksi, kun\nviimeinkin syyskuun kahdeksaskolmatta päivä, hopeahää-päivä, valkeni.\nSamana päivänä olivat markkinat tuossa pienessä kaupungissa ja Annalla\noli joutoaikaa. Ah, jospa hän olisi saattanut rientää pois kaikesta\nmelusta ja pauhusta ja viettää päivänsä hiljaisessa yksinäisyydessä\nrukoillen ja ajatellen!\n\n\"Mihin menet, isä?\"\n\n\"Täytyyhän mennä ulos vähän katselemaan ympärilleni. Eihän tunnu\nensinkään hupaiselta istua yhtä mittaa huoneessa, juuri kuin jos olisi\nvankeudessa; sinun ei tarvitse minua kauan kaivata. Ooho, niinpä\nniinkin, mitä pitänee tehdä!\"\n\nEi, häntä ei todellakaan kaivattu. Anna hengitti paljoa vapaammin, kun\nhän oli lähtenyt huoneesta.\n\nMitenhän lienee ollutkaan laita tuolla rakkaassa, siunatussa kodissa?\nKävelivätköhän he yksinään suruisin sydämin Klaaran haudalle, vai\nolikohan Kustaa heidän seurassaan? Anna ajatteli äidin sanoja: \"minulle\nsiintää jo apu\", mutta ah, hän itse ei mitään nähnyt! Jos Kustaa\nrupeisi häntä puolustamaan isällensä -- ja sen hän varmaankin teki,\ntunsihan Anna hänen niin hyvin -- toisihan se uutta taistelua ja\nlevottomuutta kotiin! Oi, jospa hän kuitenkin saisi olla poissa!\nHän tahtoi paljoa mieluummin lausua jäähyväiset koko elämänsä\nonnellisuudelle, kuin olla isän ja pojan välisen eripuraisuuden syynä!\n\nKun muuraaja hetkisen kuluttua palasi kotiinsa, hämmästyi Anna hänen\nkummallista, levotonta oloansa. Tavallinen tyyneys oli ikään kuin\npuhallettu pois ja hän loi epäileväisen silmäyksen ympärillensä\nhuoneesen. Sen jälestä katsoi hän ulos kadulle ja viimein Annaa.\n\n\"Onkohan täällä joku käynyt, hääh?\"\n\n\"Ei ainoakaan ihminen.\"\n\nJens katseli tyyntyneenä ja jatkoi ystävällisemmin:\n\n\"Saattaisithan mennä vähän ulos, tyttöseni, katselemaan markkinoin\nmenoa. Minä olen liian vanha, nähdäkseni, ja väsyn pian. Ooho, Jumala\nyksin tietää, miten kauan sinä saat minua pitää!\"\n\nAnna ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi vastaaminen. Näyttihän tuo\nvanha mies oikein kummalliselta! Mikähän hänellä nyt oikeastaan oli\nasiana?\n\n\"No, etkö tahdo mennä ulos, Annaseni?\"\n\n\"Minä jään mieluummin kotia. Ethän voi varmaankaan oikein hyvin?\"\n\n\"Hullutusta, minä en ole milloinkaan voinut paremmin. Minä tarvitsen\nvaan vähän lepoa ja oikaista hetkeksi nojatuoliin. Ooho, minä sinuna\nolisin kuitenkin ulkona!\"\n\nKun Anna luuli läsnäolollansa häiritsevänsä hänen lepoansa, kiirehti\nhän ulos turhaan miettien, mitä ukko oikeastaan tarkoitti ja mikä\nhänellä oli. Ehkä oli hän, miten kerran ennenkin, tehnyt velkaa ja\npelkäsi nyt tultavan sitä vaatimaan takaisin? Vai oliko tapahtunut\njotakin vielä pahempaa? Anna oli sangen tuskallinen ja epätoivoinen.\n\n\"No, neiti!\" kuului äkisti Pekan ääni Annan läheltä; \"saiko hän teistä\nselvää?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Niin, oli eräs hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muuraaja\nMartensen asuu ja sanoi tunteneensa hänen jo lapsuuden päivistä saakka\nja tahtovansa mielellänsä puhua hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä\nteidän isänne käyttäivän häpeällisesti, mutta kun hän joutui sinne oli\nhän jo lähtenyt pois\", kertoi hän.\n\n\"Oletko häntä nähnyt milloinkaan ennen?\"\n\n\"En, en milloinkaan, mutta minä luulen hänen olleen koulun-opettajan.\"\n\nOlikohan tuo missään suhteessa hänen isänsä levottomuuteen ja hänen\ntoivoonsa saada tyttärensä tieltänsä pois, mietti Anna itseksensä\nkäydessään takaisin kotiin. Olihan tuo lähes uskottavaa. Jumala olkoon\nkiitetty, että tuo mies ei kumminkaan ollut poliisikonstaapeli!\n\nKaikuva ääni kohtasi Annan korvia kun hän kulki akkunan ohitse ja kun\nhän avasi oven, kuuli hän isän huudahtavan: \"No Jumala varjelkoon,\nsiellähän on Anna!\" Sun hän astui sisään, oli isä jo ennättänyt mennä\npois ja hyvin vanha mies valkeine peruukkineen, ystävällisine\nsinisilmineen ja suurine valkeine kaulahuivineen istui hänen sijallansa\nnojatuolissa. Hän oli pulskanlainen, viisaalta, rauhalliselta ja\nhyväntahtoiselta näyttävä vanhus. Hän nojasi molemmilla käsillään\nkeppiinsä ja oli laskenut leukansa käsillensä; siinä tirkisteli hän\nmiettiväisenä eteensä.\n\n\"Hyvä neitoseni!\" alkoi hän pitkäveteisesti katsoen hyvin\nystävällisesti ja tutusti Annaa. \"Minulla on teille jotakin\nilmoitettavana. Varustakaa itseänne kuulemaan odottamatonta uutista. No\nno, elkää pelätkö, ei tämä ole mitään onnettomuutta, päin vastoin.\nJumala, miten te olette hänen näköisensä.\"\n\n\"Kenen näköinen? Oi, minä värisen hämmästyksestä, mitä tämä kaikki\nmerkitsee? Elkää Jumalan tähden suuttuko minuun, mutta olkaa Jumalan\ntähden lyhytpuheinen! Minä en voi tätä kärsiä.\"\n\nTuo kunniallinen koulun-opettaja kadotti kokonaan konseptinsa Annan\nhätäisyyden tähden.\n\n\"Minä en todellakaan saata niin suoraan käydä itse asiaan, se on minun\nluonnettani vastaan. Minä en aavistanutkaan teidän olevan täällä; minä\nluulin teidän olevan hoidossa kasvatevanhempainne luona; muuten olisin\ntullut tänne ennemmin huolimatta luuvalostani ja muista pienistä\ntaudeistani. Tänään nähtyäni Jens'in torilla, viittasin hänelle\nsaadakseni joitakuita tietoja teistä, mutta hän tuli matkaansa, miten\ntavallisesti silloin, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja\npussissansa. Hän on tehnyt sangen tunnottomasti, kun hän ei ole teille\nheti ilmaissut erehdystä.\"\n\n\"Mitä erehdystä?\" Huone pyöri ympäri Annan silmissä ja hän katseli\ntuota vanhaa ukkoa ikäänkuin sumun lävitse. \"Mitä erehdystä?!\"\n\n\"Sitä, että hän olisi teidän isänne.\"\n\n\"Eikö hän sitte olekaan minun isäni? Oi, minä olen lähes kadottaa\njärkeni!\"\n\n\"Pitää opetella olemaan tyynenä kaikissa elämän kohtauksissa!\"\nlausui koulun-opettaja nuhdellen. \"Mutta teillä on äitinne luonne,\nhuomatakseni: hän tuli myös aina niin innostuneeksi, tuo hyvä, autuas\nsielu. Ei, muuraaja ei ole teidän isänne. Kun teidän molemmat\nvanhempanne olivat kuolleet, pyydettiin hänen vaimoansa Malinaa hyvillä\nehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä kanssa. Hän oli hilpeä ja\nahkera vaimo ja hän suostui pyyntöön. Sittemmin kuulin erään arvoisan\nja hyvin voivan perheen ottaneen teidän omaksi lapsekseen ja minä\nluulin kaikki olevan hyvin.\"\n\n\"Uskallanko uskoa tätä?\" kysyi Anna lähes polvilleen langeten. \"Ettehän\nte pilkkaa minua?\"\n\n\"Miten voisinkaan minä, haudan partaalla horjuva vanhus\", jatkoi\nkoulun-opettaja samalla vaipuneella ja muuttamattomalla äänellä; \"miten\nvoisinkaan tehdä pilaa näin vakavista asioista? Jens Martensen, niin\ntotta, kuin Jumala elää, ei ole teidän isänne. Hän on kohdellut teitä\nluonnottomasti ja teillä on kyllä syytä suuttua häneen. Minä ymmärrän\nkyllä, että teidän on sangen vaikeaa hänelle tätä antaa anteeksi.\"\n\nAnna seisoi hiljaisena ja kuunteli hämmästyneenä hänen selitystänsä;\noliko tuo pelottava taakka, joka hänen oli vaivuttanut maahan,\ntodellakin poistunut, olivatko kahleet, jotka olivat häntä niin lujasti\nkiinnittäneet, pudonneet pois?\n\n\"Oi, te erehdytte!\" vastasi hän, \"minä olen liian onnellinen, liian\nsydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen voidakseni kantaa vihan ja\nkatkeruutta. -- Onko hän tuolla sisällä, mahtaneeko hän todellakin\npelätä minua?\"\n\nMuuraaja seisoi köyristyneenä nurkassa pelon ja häpeän surkeana kuvana.\nKun ovi aukeni, loi hän hämmästyneen katseen nuoreen neitoon, joka\nkuitenkin lähestyi häntä ja ojensi ystävällisesti kätensä hänelle\nsääliväisellä, lähespä sydämellisellä liikutuksella. Hän voi kyllä\nantaa anteeksi hänelle kerrassaan kaikki nyt, kun hän ei ollut hänen\nisänsä.\n\nTuo odottamaton lempeys vaikutti Jens'iin niin, että hän rohkeni astua\nesiin anteeksi-pyyntöinensä. Hän ei ollut lähettänyt sanaa Annalle,\nAnna oli tullut itsestänsä ja kasvatevanhempansa olisivat hänen kyllä\nottaneet vastaan jos hän olisi mennyt takaisin. Jos hän olisi ollut\nterve ja työhön kykenevä, niin hän ei milloinkaan olisi unhottanut\ntotuutta, mutta kiusaus oli ollut liian ankara tuollaiselle kurjalle,\nvanhalle rahjukselle. No, nyt varmaankin tuntuu köyhäin huone hänelle\nhyvältä, sillä sinne täytyi hänen mennä; Anna ei suinkaan enää tahdo\nhäntä holhota.\n\nTuo lause oli puoleksi kysyväinen huomautus ja Anna vastasi iloissansa,\nettä hänellä ei ollut tarkotusta heti jättää vanhaa muuraajaa oman\nonnensa nojaan!\n\n\"Minähän olen itse turmellut teidän, Jens -- oi miten tuntui\nsuloiselta, kun et tarvinnut enää nimittää häntä isäksensä! -- minä\nsaan myös katsoa, mitä voin tehdä teidän hyväksenne.\"\n\nKoulun-opettaja pyysi Annaa sen jälestä tulemaan kanssaan kotiinsa.\nMatkalla tahtoi hän kertoa hänelle hänen vanhemmistansa. Matka oli\ntuskin penikulman pituinen, jos he kulkisivat metsän poikki ja Anna\nvoisi kyllä maata yönsä kouluhuoneissa. Koulun-opettajan miniä tulisi\nvarmaankin kovin iloiseksi, jos hän näkisi Annan.\n\nOi tuohan oli suloista ja virkistävää, mennä ulos vapaasen ilmaan! Anna\nei ollut alakuloisuutensa tähden voinut iloita kesän ihanuudesta eikä\ntuntea mitään suloutta luonnon kauneudesta, mutta nyt alkoi hänelle\nkokonaan uusi elämä. Metsä oli myös sangen juhlallinen. Auringon säteet\nlaskeutuivat viistoisesti solakoihin puiden runkoihin ja siellä täällä\nkultasi se äsken puhjenneita, pieniä lehtiä. Tyyni hiljaisuus vallitsi\nkaikkialla, ei lehtikään värähtänyt, ja kirkas ilma oli puhdas ja\nsinertävä. Vanha koulun-opettaja oli huono käymämies, jonka tähden\nmatka joutui hitaasti, mutta eihän heillä ollut mihinkään kiirettä,\nniin vakuutti vanhus.\n\n\"Minä olen usein toivonut\", alkoi koulun-opettaja, \"saadakseni kohdata\nteitä ja puhua kanssanne äidistänne. Minä uskoin kyllä teillä olevan\nkaikki hyvin ja teidän elävän onnellisena ja hyvin voivana, mutta\nkuitenkin toivoin sitä ja ajattelin, että minä tarkoin katsoen olen\nvelvollinen sen tekemään. Äitinne tuli kouluun kahdeksan vuotisena\nlapsena ja kaitsi meidän hanhia. Tuolla pienokaisella ei ollut isää ei\näitiä, ei veljeä eikä sisarta ja hän jäi siis kokonaan meidän\nhuostaamme. Hän oli reipas pieni tyttö ja kun hän kasvoi suuremmaksi,\notimme me hänen palvelustytöksemme ja viimein tuli hän juuri kuin\nomaksi tyttäreksemme; meillä oli itsellä vaan poikia. Äiti, minun\nvaimoni, sanoi aina, että Sissa oli perheemme siunaus ja tuo nuori\nneitonen oli niin tyytyväinen ja sanoi ei koskaan tahtovansa lähteä\nmeiltä pois. Mutta meillä vanhoilla olivat omat mietteemme, sillä\npoikani, Maunu -- hän, jolla nyt on koulu -- katseli häntä hyvällä\nsilmällä ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää.\nEräänä päivänä -- Sissa oli noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen eli\nniille paikoille -- uskoi hän äidille asiansa että eräs kalastaja oli\nkysynyt häneltä, tahtoiko hän tulla hänen vaimoksensa ja hän niin\nmielellänsä tahtoi sen tehdä. Äiti selitti kalastajan olevan liian\nalhaisen, itkien rukoili ja pyysi häntä siitä luopumaan, mutta ei,\nsiitä ei ollut vähintäkään apua. No, minä läksin matkaan katsomaan\npoikaa ja hän oli kaunis kunnollinen mies, mustahiuksinen ja\ntummasilmäinen, reima kuin kuninkaan poika. Hänen isänsä oli\nulkomaalainen ja toiset kalastajat nimittivät häntä spanialaiseksi ja\nväittivät hänen olevan katolilaisen, mutta en minä sitä uskonut. Hän\noli hyvä kristitty varmaan ja ahkera, kelpo poika. Hän oli saanut\nmetallin ihmishengen pelastuksesta; hän näytti minulle sen ynnä\nhuoneensa ja huonekalunsa ja sitten lupasi hän tulla oikein hyväksi\nmieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä ja kaikki kävi hyvin; äiti teki\nsen minkä voi. Vanha konsistorioneuvos eli silloin vielä ja esitteli\nmorsiamen maljan ja puhui monta kaunista asiaa. -- Oli luonnollista,\nettä me kaipasimme Sissaa joka paikassa. Äiti tuli äreäksi eikä uudella\npalvelustytöllä ollut mitkään hyvät päivät, ei alussa ainakaan. Minä\nkävin usein kalastajan luona ja kun kysyin Sissalta, miltä hänestä\ntuntui olo, vastasi hän aina: Ah minusta tuntuu siltä kuin olisin\ntaivaassa! Mutta niin suuri onnellisuus kestää harvoin kauan. Hekään\neivät olleet naineina vuottakaan, ennen kuin meri otti onnellisen\naviomiehen. Seuraavana päivänä synnyitte te ja Sissa kuoli. Tämä on\nparas, minkä Herra voi minulle tehdä, lausui hän sinä hetkenä, jonka\njälestä hän sulki silmänsä kuolon uneen. Hän ottaa kyllä hoitoonsa\npienen tyttöseni, minä en ole siitä ensinkään huolellinen. Minun vanha\nvaimoni oli itkeä silmänsä turmiolle. Hän olisi mielellään ottanut heti\nlapsen, mutta minä katsoin viisaammaksi antaa hänen eräälle vaimolle,\njolla itsellään oli pieni lapsi, siksi, kunnes hän tulisi vanhemmaksi\nja niin te jouduitte Malinalle. Äiti tuli kuitenkin sairaaksi ja kuoli,\nja kun Jens Martensen palon jälkeen tuli ja kertoi minulle teidän\nolevan hyvissä käsissä, uskoin minä kaikki tapahtuneen parhaimman\nmukaan. Minun piti kuuleman asiaa lähemmältä, mutta minä voin niihin\naikoihin sangen huonosti; ilo oli minulta kokonaan kadonnut eikä\nminulta tullut mitään. -- Nyt saatte nähdä haudat kirkkotarhassa ja\nmaata siinä pienessä kammarissa, mikä Sissalla oli silloin, kun hän oli\nmeillä; miniäni käyttää juuri sitä vierashuoneena. Äitinne\ntodistuskirjat saatte myös ynnä metallin; minä olen usein ajatellut\nlähettää ne teille.\"\n\nAnnan sydän sykki kiivaasti, kun hän kuunteli vanhuksen kertomusta; hän\nei voinut pidättää itkuansa ja hän oli kuitenkin niin iloinen ja\nkiitollinen.\n\n\"Te olitte niin isänne näköinen ensin nähdessäni teidän\", jatkoi\nvanhus, \"mutta kun tarkemmin katselen, niin on teissä myös jotakin, joka\nmuistuttaa minulle Sissaa. Katsokaapa, täällä on kouluhuone! Poikani\nvaimo on varmaan murehtinut appinsa tähden illan tultua. Hän seisoo\novella, nähdäkseni, pienin lapsi käsivarrellaan ja vartoo minua.\"\n\nMiniä tuli silminnähden rauhoitetuksi, kun hän näki vanhuksen\nja viittasi tervetuloa hänelle nenäliinallansa. Hän oli\nsuoraluontoinen, ystävällinen ja kaunis, pieni nainen ja hän tervehti\nAnnaa teeskentelemättömällä kohteliaisuudella. Kun hän sai kuulla, ken\ntuo nuori neito oli, löi hän käsiänsä yhteen ja huudahti:\n\n\"No, suuri Jumala, mikä ihmeellinen sattumus. Ja minä juuri äsken\nlausuin Maunulle: Kun ei vaan appia olisi kohdannut joku onnettomuus;\nhänellä oli sellainen levottomuus lähteä matkaan tänä aamuna, mikä ei\nkoskaan ennusta hyvää. Niin, sen verran me ihmiset tiedämme!\"\n\nKun tuo ystävällinen vanhus oli levännyt muutaman silmänräpäyksen,\nseurasi hän Annaa kirkkotarhaan.\n\n\"Tässä se on\", lausui hän ja meni sitten toiselle kummulle; varmaankin\ntahtoi Anna olla mieluimmin yksinänsä.\n\nAnna laskeusi polvilleen pienen, yksinkertaisen puuristin juurelle ja\nkiitti Jumalaa vanhempainsa tähden. Hän oli ylpeä omistaessaan niiksi\ntuon köyhän palvelustytön ja alhaisen kalastajan ja tahtoi säilyttää\nheidän muistonsa mielessään pyhänä aarteena.\n\nTuntui niin kummalliselta istua illalla siinä huoneessa, missä äiti oli\nasunut. Taivas oli aivan selvä ja etäällä näkyi valkea juova, se oli\nranta, missä Annan isä oli saanut kuolemansa. Ja Anna ajatteli sitä\nuskollista rakkautta, mikä oli yhdistänyt hänen vanhempansa ja miten\nlohdullisena äiti oli uskonut pienen lapsensa Jumalan huostaan. Sen\njälestä rukoili hän hartaasti kasvatevanhempainsa puolesta. Jospa hän\nolisi tiennyt asiain oikean laidan, niin hän olisi ainaiseksi jäänyt\nheidän luoksensa. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, hän näki selvästi,\nettä se ei olisi ollut hyvä. Tämä näennäisesti kadotettu vuosi oli\nkantanut hedelmiä, sen hän tunnusti nöyränä ja kiitollisena Jumalalle.\nHän tiesi nyt, että hän oli heikko ja voimaton olento, mutta hän tiesi\nmyös sen, mikä oli hänen väkevyytensä. Hän tiesi, että Jumala tahtoi\nhänelle antaa kaikki, jos Hän vaan sai hänen raukan, syntisen sydämensä\nvastamaksoksi.\n\nSeuraavana päivänä jätti hän aikaseen hyvästi koulun-opettajan perheen\nja meni matkaansa keveällä ja iloisella mielellä. Hän oli saavuttanut\njälleen yhdistyksen oikeiden vanhempainsa kanssa ja onhan Herra\nkylliksi voimallinen taivuttamaan kasvate-isänsäkin sydämen. Hän astui\nkiireesti tietänsä, mutta seisahtui kuitenkin usein etsiäkseen käteensä\nmetallia ja äitinsä todistuskirjoja, tullakseen vakuutetuksi, että tuo\nkaikki ei ollut unta.\n\nKun hän tuli kotiin, olivat Tiina ja Kristofferi siellä; edellinen oli\nitkeneen, jälkimäinen suuttuneen näköinen.\n\n\"Elkää uskoko, neiti, että me tiesimme tästä konnanjuonesta mitään.\"\n\n\"En, olkaa vakuutetut siitä. Ei teidän tarvitse tästä olla\nmillännekään, minä en ole ensinkään vihainen, vaan iloinen.\"\n\n\"Iloinen! Jaa, sen kyllä hyvin uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa\nsille, joku sanoisi minulle, että tuo vanha heittiö ei ole Tiinankaan\nisä.\"\n\n\"Oi Herra Jumala, minä pidän kuitenkin tuosta kurjasta\", muistutti\nTiina; \"mutta sinua, taikka teitä on todellakin pahoin kohdeltu, sen\nmyönnän aina. No, mitä nyt aiotte?\"\n\n\"Vastaiseksi jään entiselleni. Me emme saa ensinkään tulla vihollisiksi\ntämän asian tähden.\"\n\nJa Anna ojensi heille kätensä ja puhui mieltyneemmällä ystävyydellä,\nkuin milloinkaan ennen.\n\nPesijä-vaimo tuli sangen iloiseksi, kun Anna kertoi hänelle asian ja\nPekka kysyi innokkaasti, mitä hän aikoi nyt tehdä. \"Jäädä vastaiseksi\nentiselleni\", kertoi Anna uudelleen ja saman vastauksen sai\nurkuinsoittaja ja pieni Johannakin kysymyksillensä.\n\n\"Muuttakaa kaikessa tapauksessa meidän luoksemme\", pyysi rovasti\nystävällisesti. \"Johanna suo hyvin mielellään teillä sijaa huoneissansa\nenkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että jäisitte entiselle\nsijallenne pitemmäksi ajaksi.\"\n\nAnna kiitti nöyrästi, mutta tahtoi kuitenkin mieluummin varrota vähän\naikaa ja koota hiljaisuudessa ajatuksiansa.\n\nRovastin luota palatessaan kulki hän rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo\npieni rouva oli vielä tietämätön asiain kulusta ja nyykäytti yhtä\nujostelematta Annalle tervehdyksen kuin ennenkin ja avasipa vielä\nakkunankin puhuakseen siitä hänelle.\n\n\"Miten voitte?\" kysyi rouva Klemme. \"Minä tulin juuri äsken kotoa\ntervehdyksiltä sisareni luota ja saatan sen tähden tuoda teille\nterveisiä entisestä kodistanne.\"\n\n\"Voivatko he hyvin?\"\n\n\"Ah, Jumala meitä auttakoon, kylläpä se asia oli niin ja näin. Översti\non vaan itsensä varjo; palvelian täytyy auttaa häntä vaunuistaan ja\nhänen hiuksensa ovat tulleet aivan harmaiksi; minä tuskin voin häntä\ntuntea enää. On sangen hirmuista, miten muutamia ihmisiä koetellaan\ntäällä maailmassa. Tuo reipas ja voimakas poika...\"\n\n\"Mitä hänestä tiedätte? Onko hänelle jotakin tapahtunut? Onko hän\nkuollut?\"\n\nAnnan täytyi pitää kiinni akkunanpuitteista pysyäkseen pystyssä. Rouva\nKlemme jatkoi tyynesti:\n\n\"Vai niin, ettekö te tiedä sitä? Näyttääpä olevan sattumuksen tahto,\nettä minun täytyy aina olla teille onnettomuuden sanansaattajana. Niin,\nminä en voi varmaan sanoa, onko hän kuollut, mutta sen mukaan, kun\nviimeiseksi kuulin hänestä, makaa hän kuumetautia sairastaen eräässä\nsairashuoneessa jossakin toisessa maanosassa, minulla on niin huono\nmuisto, etten voi sanoa missä. Laivan täytyi lähteä hänettä ja kapteeni\non sanonut hänestä olevan sangen vähän paranemisen toivoa. -- Herra\nJumala, ettekö tahdo tulla sisään saadaksenne lasillisen vettä? Te\nolette varmaan sairas!\"\n\n\"En, kiitoksia; minä olen täydellisesti terve.\"\n\nAnna lausui jäähyväiset, kiirehti kotiinsa ja sulki itsensä pieneen\nmakuukammioonsa.\n\nOliko hän todellakin kuollut? Anna ei saattanut uskoa sitä. Hänen\najatuksissaan oli Kustaa voimallisena, iloisena ja toivorikkaana.\nVanhat, rakkaat muistot -- joita hän viimisinä aikoina koko sielunsa\nvoimalla oli estellyt -- tunkeutuivat hänelle jälleen. Oi miten paljon\nhän oli pitänyt Kustaasta ja ollut ylpeä hänen jalomielisestä\nluonteestaan! Ja miten paljon oli Kustaa myös pitänyt hänestä! Mutta\nKustaa voi kuitenkin nähdä hänen vikansa! Kerran, Anna muisti sen aivan\nhyvin, oli hän lausunut: Ole halulla isän mukainen kaikessa paitsi\nyhdessä asiassa. -- Oi, kaikessa eroituksetta! vastasi Anna. -- Ei,\nAnna, sinä et saa luulla itseäsi muita paremmaksi. -- _Hän_ on parempi,\nminä tahdon ahkeroita tullakseni myös sellaiseksi. -- Puhu äidin\nkanssa, pyysi hän silloin, hän osaa saarnata paremmin kuin minä, minä,\njossa itsessä on monta vikaa ja virhettä, mutta minä tiedän kuitenkin\nne vioiksi. Elä suutu minulle, Anna; minä sanon tätä juuri sen tähden,\nettä minun jalokiveni on niin kirkas, ett'en voi siinä kärsiä\npienintäkään pilkkua.\n\nNyt tiesi Anna, oi, niin hyvin, niin hyvin, että hän ei ollut parempi\nmuita ihmisiä ja Jumalan avulla hän tahtoi aina säilyttää sen tiedon.\nMutta hänestä on tullut hiljainen ja vakainen neito eikä, kentiesi,\nKustaa voisi rakastaa häntä enää niin kuin ennen. Kyllä, kyllä hän sen\ntekisi, tuo armas, uskollinen Kustaa, Anna olisi voinut sen valallaan\ntodistaa. Oi Jumala oliko hän todellakin kuollut taikka makasiko hän --\nmikä varmaankin olisi vielä pahempi -- heikkona sairaana, kuoleman\ntuskissa kaukaisessa maassa vieraiden ihmisten ympäröimänä?\n\nOliko Annan ensimäinen suuri murhe itsekkäisyyttä? Anna ajatteli vaan\nomaa vahinkoansa, mutta pian itki hän myös lapsettomain, yksinäisessä\nkodissa asuvain vanhusten tähden. Hän oli ollut heidän toivonsa ja\nylpeytensä. Oi, eihän ollut ihmeellistä, että isän sydän oli murtunut\nja että hänen hiuksensa olivat harmaantuneet. Ja äiti -- oliko\nmahdollista, että hän voi kantaa tämänkin tyynenä, kärsiväisenä\nvalittamatta ja urisematta?\n\n\"Matkusta sinne!\" soi äkisti ääni Annan sydämessä. \"Mikä pitelee sinua\nenää täällä? Pyydä anteeksi häneltä; jos hän työntää sinun ulos, niin\npalaa takaisin; elä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastaan saadaksesi\nolla hänen lähellänsä. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua;\nsinulla ei ole mitään syytä viipyä eikä epäillä.\"\n\nHän nousi ylös; hän oli heti saattanut ajatuksensa päätökseen; omassa\nsyvässä murheessaan tunsi hän ihmeellisen voiman heitä lohduttaaksensa.\nIsä ei varmaankaan sulkisi oveansa kodittomalta, hän kylläkin soisi\njonkun nurkan uuninsa sivulta hänelle ja sillä samalla tulisi tuo\nvähemmän yksinäiseksi ja ikäväksi. Velvollisuus ja halu saattivat hänen\nkiirehtimään sinne ja hän tunsi itsensä rohkeaksi ja päättäväiseksi.\n\nPian oli keltainen matkasäkki täyteen pakattu, vanhempainsa perintö oli\nvielä jäljellä. Kunnioittavaisella varovaisuudella avasi hän äitinsä\ntodistuskirjan. \"Sissa Juhontytär\", oli siinä, \"on palvellut minua\nkolmetoista vuotta ja tällä ajalla ollut ahkera, säädyllinen,\nuskollinen kuin kulta ja kaikessa käyttänyt itsensä hyvin.\" Oi, tuo oli\nihana muistopatsas! Vanha koulun-opettaja oli myös sanonut, että hän\noli ollut hänen perheensä siunaus, jopa niin kuin oma tytär; oi hän\ntahtoi kyllä tyytyä, vaikka hän ei tulisikaan oman tyttären tapaiseksi,\njos hän vaan voisi olla siunauksena heille tuolla entisessä kodissa.\n\n\"No, Jumalan kiitos, että te viimeinkin olette päättänyt matkustaa\ntakaisin kotiinne!\" lausui pesijä-vaimo kuitenkin kuivaten kyyneleet\nsilmistänsä. \"Minä olen todella toivonut teidän lähtevän täältä jo\nensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen, kun näin teidän; tuo on halpaa\nrakkautta, Riika; kun tulemme murheellisiksi silloin, kun käy hyvin\nniille, joista pidämme.\"\n\n\"Te olette aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle\", lausui Anna\nsydämellisesti, \"ja minulla tulee olemaan suloisia muistoja teidän\npienestä ja siunatusta kodistanne; minä olen paljon oppinut teistä.\"\n\n\"Ah, nyt laskette leikkiä, neiti; mitä olisikaan teillä oppimista\nmeistä!\"\n\n\"Paljo, paljo; muun muassa olemaan ahkera, tyytyväinen, hyvä toisia\nkohtaan, kiitollinen ja Jumalaa pelkääväinen.\"\n\nPesijä-vaimo syleili tuota nuorta neitoa ja suuteli häntä\njäähyväisiksi.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä kaikkena elinaikananne, nuori, armas\nneitoseni\", lausui hän.\n\nAnna lähetti sen jälestä sanan urkuinsoittajalle, pyytäen häntä\nsaattajaksensa. Tämän teki hän enemmän huojentaakseen eroa, kuin\ntarvitaksensa tuon vanhan, avuttoman miehen suojelusta. Matkustaminen\noli herra Fogelsang'ille todellinen elämän tavan käännös. Jo yli\nkolmekymmentä vuotta oli hän yhtä mittaa tallustellut vaan\nkotinurkissaan ja hän näyttikin nyt oikein kummalliselta hyöriessään ja\npyöriessään niin erittäin toimeliaasti matkaan valmistellessaan.\n\nSeuraavana aamuna varhain oli heidän lähteminen ja Annan oli edellisenä\npäivänä laittaminen itsensä valmiiksi matkalle. Tiina sai kaikki hänen\nrahansa -- eikä niitä paljon ollutkaan -- ja hän lupasi käyttää niistä\njokaisen killingin muuraajan tarpeiksi. Muuraaja itse seisoi vieressä\nnyyhkien ja ruikutteli:\n\n\"Nyt saan syödä sitä, mitä itse keitän, oo hoo! Niin, eihän aina saada\nolla Abrahamin helmassa.\"\n\nPieni Johanna oli Annan luona teetä nauttimassa ja viipyi hänen luonaan\nkoko illan, mutta Anna ei ilmaissut hänellekään uutta, suurta suruansa,\noikeata matkustamisensa kehoittajaa; hän ei voinut saada sitä\nlausutuksi.\n\nAamu oli pimeä ja kolkko, sumu peitti koko seudun; vanha\nurkuin-soittaja saapui hyvään aikaan kietoutuneena vanhanaikaiseen\nkaapuunsa, jossa suuret hopeanapit olivat kiinnittiminä; kädessään oli\nhänellä oivallinen sauva ja sateenvarjo kainalossaan.\n\nVaunujen vieriessä ohitse, nyykäytti Anna ystävällisesti jäähyväiset\nTiinalle; sen jälestä käänteli hän päänsä toisaallepäin viitaten\njäähyväiset pienelle kunnon Pekalle ja Kristofferille, jotka olivat\nlähteneet vähäksi matkaa saattamaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nUrkuin-soittaja jäi lähimäiseen kaupunkiin. Anna tahtoi mennä yksinään\njalkaisin kotiin. Hän tunsi sangen hyvin oikopolun niittyjen kautta.\nOlihan hän Klaaran kanssa kulkenut sitä myöten iloisin sydämin ja\nkevein askelin. Hän tunsi jokaisen puun ja jokaisen pensaan; olipa\nsiellä vielä tuo suuri kivikin, minkä Kustaa oli vierittänyt ojaan\npäästäksi kuivin jaloin ylitse; lähimäisestä aidasta olivat he\nlöytäneet linnun-pesän, jota he usein kävivät katsomassa.\n\nMitä lähemmäksi Anna pääsi kotia, sitä pitkällisemin kulki ja ja kun\nhän seisoi portilla, tuntui hänen sydämensä raskaalta kuin lyijy ja\nhänen rohkeutensa alkoi lamaantua. Talo näytti ystävälliseltä ja\nhupaisalta, miten ennenkin. Köynnöskasvit kohottivat kukkakiehkuroitaan\nseiniä ja kattoa myöten ja avonaisilla vierashuoneen akkunalla seisoi\nkukkiva ruusu. Anna laski epäillen kätensä portin-lukulle; tuntui niin\nkummalliselta, hän ei kuullut pienintäkään ääntä eikä nähnyt\nainoatakaan ihmistä. Käytävässä kohtasi hän erään palvelijan, jota hän\nei tuntenut ja joka ei ollut vielä silloin talossa ollut, kun hän\nsiellä ennen oli tyttärenä. Hän pysähdytti Annan ja lausui kohteliaasti\nja anteeksi pyytäen, että herraväki sinä päivänä ei ota vieraita\nvastaan.\n\n\"Minä teen poikkeuksen\", lausui Anna niin päättäväisesti, että\npalvelija astui syrjään ja avasi oven.\n\nÖversti ja hänen rouvansa istuivat työhuoneen pienessä sohvassa. He\nnousivat molemmat ylös Annan astuessa sisään, mutta kun äiti kävi häntä\nvastaan, jäi översti seisomaan paikallensa.\n\nOi miten kylmältä hän näytti! Sanat jäivät Annan huulille; mutta hänen\ntuli, hänen täytyi puhua; nyt taikka ei milloinkaan! Äidin hiljaa\npuristaessa hänen kättään palautui toivo ja rohkeus Annaan takaisin ja\nhän astui överstin eteen ja kertoi hänelle, että muuraaja ei olekaan\nhänen isänsä ja että hän nyt on aivan yksinään maailmassa. Hän kertoi\nonnettoman tilansa ja miten hän sanomattomasti oli ikävöinyt heitä,\nmutta ei sanallakaan maininnut heidän murhettansa; hän pyysi\nsääliväisyyttä, mutta ei osoittanut itse sitä. Anna tunsi hänen sangen.\nhyvin. Ja hän puhui överstin pitkämielisyydestä ja tuosta onnettomasta\nillasta. Silloin oli hän tuskin kuullut hänen puhettaan, mutta\nsittemmin oli jokainen sana kaikunut hänen korvissaan ja ne olivat\ntehneet hänen katumuksensa toista vertaa katkerammaksi.\n\n\"Saanto jäädä tänne?\" niin lopetti hän. \"Minä en toivokaan kaikkein\ntulevan entiselleen, minä olen tyytyväinen, jos te vaan kärsitte\nminua.\"\n\nAnna ei uskaltanut luoda silmiään överstiin; hän oli vaalea kuin\nmarmori ja äänensä vapisi, kun hän lausui:\n\n\"Teidän sääliväisyytenne meitä kohtaan on varmaankin hyvin suuri, sillä\nitse tähtenne ette suinkaan olisi näin nöyrtynyt.\"\n\n\"Sinä olet aivan oikeassa\", lausui hänen rouvansa vakavalla\nlujuudella. \"Hänen sääliväisyytensä on hyvin suuri, samoin hänen\nrakkautensakin. Lapsi raukka, sinä et tiedä olevan ihmisiä, jotka eivät\nvoi kärsiä jonkun voittavan heitä jalomielisyydessä. -- Saako hän jäädä\nmeille, Hugo?\"\n\n\"Totta kai, niin kauaksi aikaa, kun hän haluaa!\"\n\nHän lähti huoneesta arvokkaan ja tyynen näkoisenä. Anna oli sitä\nodottanutkin, mutta hän kuitenkin heltyi itkuun.\n\n\"Elä kadota rohkeuttasi, rakkaani, pieni tyttöseni. Oi mikä lohdutus\non, että sinä olet jälleen täällä! Ja sen tuntee hänkin, siitä olen\nvarma. Sinun pitää taas hoitaa samoja toimia, Anna, kuin ennenkin ja\nniin kuin et olisi poissa ollutkaan: soita meille, laita hänen\nteensä, lue sanomalehtiä kovalla äänellä ja vie kukkia hänen\nkirjoituspöydällensä. Minä olen ehdollani jättänyt nämä tekemättä. --\nSinä olet kuullut sanoman Kustaasta ja olet tullut sen tähden, minä\ntiesin sen heti nähtyäni sinun. Minun sydämeni toivoo vielä ja uskoo\nhänen tulevan takaisin. Oi tyttöseni, miten sinä olet vaalea ja niin\nyksitotisen näköinen!\"\n\n\"Jos vaan hän voisi minua kärsiä, äiti; jos hän vaan ei eriäisi sinun\nseurastasi välttääksensä minua! Jos niin on, niin minä paljon\nmieluummin lähden pois täältä.\"\n\nÖversti tuli kuitenkin takaisin sitten, kun lamppu oli sytytetty ja\nteepöytä laitettu. Anna valmisti teetä, miten ennenkin.\n\n\"Saanko tarjota teille teetä?\" kysyi Anna kainosti ojentaen hänelle\nkuppia.\n\n\"Kiitoksia!\" Hän näytti vähän ihmetteleväiseltä, vaan ei kylmältä.\n\n\"Mitä saan lukea?\" kysyi Anna vähän myöhemmin.\n\nRouva antoi heti hänelle sanomalehtiä.\n\n\"Tässä on, rakas lapsi, mutta olethan jo väsynyt.\"\n\n\"En, minä en ole ensinkään väsynyt.\" Ja hän pidätti kyyneleensä ja koki\nhillitä äänensä vapisemista niin paljon, kuin oli mahdollista.\n\n\"Nyt saat jo lopettaa, hyvä tyttöseni\", keskeytti rouva hetkisen\nkuluttua. \"Pieni nurkkakammari on jo valmistettu sinulle ja sinä\ntarvitset lepoa matkasi vaivoista. -- Minä menen vähän ennemmin\nkatsomaan, onko kaikki oikeassa järjestyksessä.\"\n\nJättikö hän heidät ehdollansa kahden huoneesen? Anna oli hirmuisessa\ntuskassa; hän tunsi kuulevansa oman sydämensä lyönnin. Översti istui\nnäennäisesti tyynenä ja luki sanomalehteä siitä paikasta, mihin Anna\noli lopettanut.\n\n\"Hyvää yötä!\" lausui Anna; hän ei näyttänyt kuulleen sitä. \"Hyvää yötä,\nherra översti!\"\n\n\"Oi Anna!\" huudahti översti läheten häntä. \"Miten voit lausua niin?\"\n\n\"Miten sitten sanoisin?\"\n\nÖversti oli vaiti hetkisen tunteidensa voittamana; sen jälestä veti hän\nAnnan luokseen ja syleili häntä.\n\n\"Sano isä!\"\n\n\"Saanko sanoa isäkseni? Jumala olkoon kiitetty! Minä olenkin aina\najatuksissani nimittänyt sinua isäkseni. Oi, nyt on minulle levolle\nmeneminen mahdotonta; saanhan luvan istua täällä ja katsella sinua, en\nsalaa enkä arkaillen, vaan julkisesti. Onhan pääsi kipeä, sen näen\nkyllä; saanko laskea käteni otsallesi? -- Tekihän se ennen sinulle\nhyvää ja se on nyt niin kylmä.\"\n\n\"Tiedätkö, Anna, mitä en koskaan saata antaa itselleni anteeksi? Sitä,\nettä annoin sinun mennä pois Klaaran kuoleman jälkeen lausumatta\nsinulle ainoatakaan sovinnon sanaa. Se oli pahasti ja kovasti tehty.\"\n\n\"Mutta minä olin myös pahasti loukannut sinua, isä.\"\n\nHeti sen jälestä tuli överstin rouva. Hän nyykäytti lempeästi päätään,\nmutta ei näyttänyt ensinkään ihmetteleväiseltä.\n\n\"Huomenna on toinen päivä\", lausui hän vaan, \"ja lapsi tarvitsee lepoa.\nMeidän täytyy pitää tarkkaa huolta hänestä; hän näyttää niin heikolta,\ntuo pieni raukka.\"\n\n\"Suuri Jumala, tuleeko hänkin sairaaksi?\" Översti katseli Annaa\nsäikähtyneenä. \"Jos tunnet, Anna, itsesi vähänkään pahoin voivaksi,\nniin me lähetämme heti, jo tänä iltana lääkäriä noutamaan.\"\n\nAnna vakuutti olevansa täydellisesti terve ja seurasi sitten äitiä\nkammariinsa. Tuo pieni sininen kammari oli aivan siisti ja hupainen,\nmutta hän olisi kuitenkin mielellään maannut vanhassa huoneessaan;\nsurulliset muistot tekivät sen vieläkin rakkaammaksi hänelle.\n\n\"Nyt siis olet viimeinkin kotona taas, oma aarteeni -- kotona meidän\nasunnossamme ja kotona sydämissämme! Jumala olkoon kiitetty, Hän joka\nantoi sinulle rohkeuden tulla tänne. Ah, saatat uskoa, että isä makaa\nrauhallisemmin tämän yön, kuin sinä aikana, jona olit meiltä poissa!\"\n\nAnna oli kauan valveillaan ja mietti, olisiko Kustaa todellakin\nkuollut. Hän ei milloinkaan olisi uskaltanut palata kotiin, jos hän\nolisi sen uskonut. Oi, Herra oli kuitenkin ollut hänelle määrättömän\narmollinen. Hän vartosi aamua nähdäksensä äidin ja isän taas;\nolisikohan isä hänelle vielä yhtä hellä kuin illallakin?\n\nNiin, hän oli yhtä hellä, vieläpä hellempikin; puolinaisuus ei\nkuulunutkaan hänen luonteesensa; jos hän kerran antoi myöten, sen hän\nteki aivan ehdottomasti.\n\n\"Miten saisimme taas kukkasia?\" sanoi översti taputellen Annan poskia.\n\n\"Sinä saat luvata joka päivä käyskennellä ja ratsastaa Annan kanssa,\nHugo\", iloitsi överstin rouva ja toivoi sillä saavansa ulos\nmiehensäkin, joka viimeiset aikansa oli viettänyt huoneessa; \"sitten\nsaamme taas kukkasia. -- Ah, johan posti tuli!\"\n\n\"Ei mitään tietoja!\" lausui hän syvästi huoaten. Sama näytös uudistui\njoka aamu koko kesän; miten olikaan mahdollista äidin toivoa enää!\n\nEnnen puoltapäivää tuli herra Fogelsang parhaimmissa juhlavaatteissaan;\nhän näytti hyvin kiivastuneelta. Hänellä oli täysi aikomus läksyttää\noivalailla överstiä, mutta hän joutui aivan hämilleen, kun tämä tuli\nhäntä vastaan ojennetuin käsin.\n\n\"Tervetuloa, vanha ystävä! Minä olen teille suuressa kiitollisuuden\nvelassa. Jokaisen palveluksen, minkä olette tehnyt tyttärelleni, sen\nolette tehnyt minulle. Saanko lähettää noutamaan matkasäkkinne,\ntahtonettehan viipyä meillä kuitenkin muutaman päivän?\"\n\nÖverstin rouva liittyi miehensä pyyntöön ja Anna otti pitemmittä\nmutkitta vanhalta urkuin-soittajalta hatun ja kepin.\n\n\"Hänen täytyy jäädä\", lausui hän vakaasti.\n\n\"Johan te käännätte asiat toisapäin, herra översti\", muistutti vanhus;\n\"minä olen kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Pyynnöstänne kiitän\nteitä nöyrimmästi, mutta huomenna täytyy minun lähteä. Minun täytyy\nvälttämättä päästä sunnuntaiksi kotiin ja muutenkin haluan takaisin\npieneen ja pimeään vanhanpojan kammiooni; siellä vasta saatan oikein\niloita matkastani.\"\n\nAnnan laittaessa kahvia pöydälle, kuvaili herra Fogelsang elävästi ja\nlämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut; hänen\ntuskansa, hänen ikävöimisensä, miten kärsivällisesti hän oli kohdellut\nmuuraajaa ja miten ahkerasti hän oli pitänyt huolen hänen toimeen\ntulostansa.\n\n\"Eikös rouva Klemme auttanut häntä?\" kysyi översti.\n\n\"Ei, hän kyllä lainasi hänelle huonekaluja, mutta minä tiedän, että\nniistä maksettiin vuokra, runsas vuokra sekä niistä että asunnosta.\"\n\nÖversti meni Annan luokse ruokasaliin ja otti hänen syliinsä.\n\n\"Oma tyttäreni, silmäini ilo, minun ylpeyteni!\"\n\nJa hän kertoi hänelle rahoista, jotka hän oli uskonut rouva Klemmelle\nja kysyi, mitä hänen nyt piti niillä tekemän; tuo pieni kavala nainen\nniitä ei todettakaan saa pitää.\n\nAnna määräsi tuon pienen summan Kristofferille ja hänen Tiinalleen ja\növersti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle käskien hänen\njättää nuo neljäsataa riikintaaleria nuorelle sepänsällille.\n\nProkuraatorin rouva vihastui hirmuisesti saatuaan kirjeen, puhui sitä\nja tätä törkeästä kiittämättömyydestä ja halusi hartaasti jättää\nkäsketyn maksun suorittamatta; sitä hän ei onneksi kuitenkaan rohjennut\ntehdä ja Kristofferi sai rahansa. Nuori sepänsälli tuli sanomattoman\niloiseksi, eikä tuo ollutkaan aivan pieni pääoma taloutta alkaessa!\n\n\"Mutta eikö tämä ole kuumain hiilten kokoamista päämme päälle!\"\nmuistutti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.\n\nOi, miten Anna tunsi itsensä onnelliseksi, kuu översti pyysi hänen\nkättänsä tuekseen, miten kuului suloiselta hänen korviinsa, kun hän\nkysyi: \"mihin menet, lapseni? Tule pian takaisin!\"\n\nÖversti oli sangen huolellinen hänen terveytensä tähden ja arka siitä,\nettä hän olisi tyytyväinen.\n\n\"Sinä olet itkenyt\", lausui hän eräänä aamuna, kun Anna tuli\npuutarhasta, \"minkä tähden olet itkenyt?\"\n\nAnua hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän tarttui\nhänen käteensä, hyrehtyi hän taas itkemään.\n\n\"Oi, enhän saata pidättää kyyneleitäni! Kun olin poissa, oli mieleni\nkovin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin sydämellisesti\nsinua ja äitiä, mutta nyt kun olen täällä taas ja minun on niin hyvä\nolla, en voi olla murehtien muistelematta pientä Klaaraa. Muistathan,\nisä, miten meillä oli kaikki yhteistä eikä ole täällä pienintäkään\npaikkaa, mikä ei muistuttaisi minulle häntä. -- Tämä on kyllä pahasti,\nkun puhun teille näin, mutta kun sinä kysyit minulta, niin täytyihän\nminun vastata.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, jokaisen kyyneleesi tähden!\"\nlausui äiti ja suuteli hellästi hänen otsaansa. \"Mikään ei kiinnitä\nsinua minun sydämeeni lujemmin, kuin juuri se, että suret Klaaran\ntähden. Mutta me emme saa unhottaa sitä, että hän pyysi meitä ilolla\nmuistamaan häntä.\"\n\nSyksy oli erittäin kaunis ja överstin perhe teki lähes joka päivä\npienen matkustuksen. Anna osoitti siihen mieltymystä isän ja äidin\ntähden ja he taas tekivät sen hänen tähtensä, ja niin kaikki kolme\nvirkistyi ja voimistui. Kuitenkaan ei voida sanoa heidän olleen\nonnellisia -- siksi oli Klaaran surullinen muisto aina liian tuore ja\nepätietoisuus Kustaan kohtalosta tuskallinen, -- mutta he iloitsivat\ntoisistansa ja olivat kiitollisia Jumalalle. Toisinaan tuli översti\nkummallisen levottomaksi, juuri kuin jos hän olisi tuntenut, että\nhänellä on sangen paljon sovitettavana heille molemmille.\n\n\"Oi, miten olet ollut rakas vaimo minulle!\" huokasi hän\ntoisinaan äkkiarvaamatta; \"ja miten monta murhetta minä olen\najattelemattomuudessani sinulle saattanut! Minä näen nyt oman elämäni\nsellaisessa valossa, joka lähes kauhistuttaa minua; mutta kuitenkin,\nHerra olkoon kiitetty siitä, että minun silmäni aukenivat ennen, kuin\nse olisi liian myöhäistä!\"\n\nJa hän, tuo entinen ylevä mies, pyysi Annaa lukemaan vertausta\ntuhlaaja-pojasta ja kadonneesta lampaasta ja hän kumarsi päänsä\nnöyrällä kiitollisuudella tuolle jumalalliselle lohdutukselle.\n\nJokaisena aamuna, postilaukun tuotua, seurasi hetkisen aikaa mieltä\njännittävä hiljaisuus; sen jäljestä kuului tuo sydäntä särkevä lause:\n\"ei mitään tietoja!\"\n\n\"Jos hän olisi kuollut, saisimme me kuitenkin jonkun tiedon\", lausui\näiti toisinaan. Översti pudisti päätänsä.\n\n\"Miten voimme lohduttaa häntä?\" kysyi hän Annalta. \"Hänen tapansa ei\nole toivoa niin lujasti eikä niin kestäväisesti. Minä luulen, että hän\nei usko Kustaan kuolemaa ainoastaan sen tähden, kun hän tuntee itsensä\nvoimattomaksi kestämään sitä murhetta. -- Vieläkö sinä toivot,\nlapseni?\"\n\n\"En suuresti.\"\n\nHän olisi mieluummin sanonut: en ensinkään; hän uskoi Kustaan kuolleen\nja ajatteli hänen ja Klaaran jo kohdanneen toisensa haudan tuolla\npuolella.\n\nJa talvi kului rauhallisesti ja säännöllisesti; iltahämärällä soitti\nAnna usein vanhuksille, toisinaan hän lauloikin, mutta se tapahtui\nharvemmin; hän ei ollut nyt iloisella mielellä, mikä häntä ennen\nehdottomasti pakotti laulamaan.\n\nÖversti tuli sangen iloiseksi, kun Anna meni hänen luokseen ja niin\nluottavaisena kuin ennenkin laski hienon kätensä hänen olkapäälleen\npyytäen häneltä yhtä taikka toista. Eikä tämä tapahtunutkaan aivan\nharvoin, sillä hän oli alkanut pitää huolta Klaaran köyhistä ja\ntarvitsi siihen paljon rahaa, etenkin kun tuli kylmät ilmat ja\nelatusaineet olivat kalliita. Ennen oli häntä huvittanut äidin\nväsymätön ahkeruus, kun hän valmisteli pieniä nuttuja ja sukkia, nyt\noli hän oikein onnellinen saadessaan ottaa itse osaa työhön ja moni\npaikkakunnan köyhä siunasi hänen hellää ja auttavaista kättänsä ja\nsääliväistä luonnettansa.\n\nToista vuotta Klaaran kuoleman jälkeen istuivat he eräänä aamuna\nyhdessä neuloen ruokasalissa. Oli kylmä ja rankka huhtikuinen ilma;\nsuuret rakeet rapisivat akkunan ruutuihin, taivas oli täynnä mustia\npilviä ja vaikka ilma oli kylmä, oli se kuitenkin niin synkkä ja\nraskas, että se ehdottomasti rasitti ja painoi mieltä sekä sydäntä. Kun\nhe olivat juoneet teetä, tuotiin postilaukku, miten ennenkin.\n\nÄiti istui akkunan ääressä kumartuneena neulomuksensa ylitse; isä\nhuokasi toivottomasti avatessaan laukkua. Anna katsahti samassa häneen\nja huomasi hänen äkkiä muuttavan muotonsa ja kätensä alkavan vavista.\nHän oli kuitenkin vaiti ja pisti sanomalehtien väliin suuren kirjeen,\njoka oli varustettu vieraalla päällekirjoituksella.\n\n\"Eikö nytkään mitään?\" kysyi överstin rouva luoden katseensa ylös.\nÖversti pudisti päätänsä, nousi ylös ja meni pois.\n\nTuo oli kauhea hetki; Anna oli melkein varma siitä, että kirje sisälsi\ntiedon Kustaan kuolemasta ja hän sääli sanomattomasti äitiä, joka istui\ntuossa niin tyynenä ja vakavana, lempeän ja hellän näköisenä. Miten voi\nhän lohduttaa häntä, äiti raukka, äiti raukka! -- Isä tuli -- nyt tulee\nratkaiseva hetki!\n\nKun översti avasi oven, katsoivat molemmat häntä ja huudahtivat samaan\nääneen:\n\n\"Kustaa elää!\"\n\n\"Niin elää, Jumala olkoon kiitetty, hän elää!\"\n\nKirje oli sairashuoneen lääkäriltä; nyt ei ollut enää mitään vaaraa,\nmutta sairasta ei vielä kuitenkaan voitu laskea pois. Hän oli jättänyt\nkirjoittamisen siksi, kun hän voi lausua asian varmaan.\n\nTuo oli hurmaava, autuaallinen hetki; he eivät huolineet ulkona\nraivoovasta rajuilmasta taikka oikeemmin sanoen, he eivät sitä\nhuomanneet.\n\n\"Jos sinä olisit ollut poissa, Anna\", sanoi översti, \"mikä kaipaus\nolisikaan silloin ollut sydämessäni! Nyt on ilo täydellinen.\"\n\nAnna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, mutta ajatteli samassa, että\nhänen ilonsa ei ollut kuitenkaan vielä täydellinen; hän oli niin\nihmeellisen levoton ja lausui ensi kerran itsekseen: kentiesi jäät\ntappiolle, ehkä hän rakastaakin jotakuta toista!\n\n\"Äiti\", lausui hän erään kerran neuloessaan hämmästyttävän ahkeraan,\n\"tietääkö Kustaa minun lähteneen pois kotoa.\"\n\n\"Hän sai sen tietää vähää ennen sairauttansa ja nuori laivan lääkäri\nkertoi minulle hänen taukoamatta hourailleen siitä. Paino on liian\nsuuri, hän nääntyy, lausui hän, houreissaan; tuo vanha mies on niin\nhirmuisen raskas; Klaara on kuollut eikä kukaan tahdo auttaa häntä\npaitsi minä enkä minä voi, minä olen kiedottu kahleisin, mutta minä\ntahdon ne murtaa. Kestä vaan lyhyt hetki, rakas neitoseni, minä tulen!\nEikös nuo olleet merkilliset sanat, Anna? Minä en ole tahtonut ennemmin\npuhua tätä sinulle, peljäten saattavani sinun murheelliseksi, mutta\nnyt, kun hän elää ja tulee takaisin, luulen tämän huvittavan sinua, kun\ntiedät, miten suuresti hän sinua rakastaa -- eikö niin?\"\n\n\"Niin, äiti\"; neula lensi niin hirmuisen kiireesti ylös ja alas, että\növersti tuli aivan kärsimättömäksi.\n\n\"Heitä pois tuo ikävä työ\", pyysi hän, \"ja tule tänne luokseni;\nkukkaseni on vielä niin vaalea, mistä se tulee?\"\n\n\"Tänään täytyy sinun panna pois musta vaatteuksesi, lapseni\", kuiskasi\növerstin rouva, \"ja kampaa hiuksesi entiseen tapaasi; isä pitää sen\nvarmaankin hyvänä.\"\n\nJa niin olikin. Anna näytti oikeen ihanalta valkeassa vaatteuksessaan\nja vaikka hän ei nyt ollutkaan niin kukoistava kuin ennen, oli hänessä\nsen sijaan kuitenkin jotakin suloista, hempeätä, puhdistettua, jota hän\nennen oli kaivannut.\n\nKahdeksan päivän kuluttua tuli Kustaalta itseltä lyhyt kirje. Översti\nluki sen ensin ja antoi sitten sydämellisesti nauraen sen rouvallensa.\nHänkin nauroi.\n\n\"Sinä et saakaan sitä lukea!\" lausui hän Annalle. \"Tuota pahaa poikaa!\nTuossa ei ole muuta, kuin soimauksia ja nuhteita alusta loppuun saakka;\nja tuota kaikkea saamme kärsiä sinun tähtesi, sinä paha lapsi! Kovia,\narvottomia, tunnottomia -- niin, hän todellakaan ei säästä meitä!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nIlo on paras lääkäri ja senpä vaikutuksesta sai överstikin taasen\nentisen muotonsa. Hänen rouvansakin virkistyi jälleen uuteen eloon;\nhänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin tullut täytetyksi;\ntäydellinen myötätuntoisuus ja sopusointu vallitsi nyt hänen ja\npuolisonsa välillä.\n\nHe saattoivat varrota Kustaata joka päivä ja nyt tuli hyvin kiire\nperheelle; kaikkien tuli olla kesäkunnossa hänen kotiin tullessaan.\n\n\"Tänään ripustetaan akkunain verhot\", lausui överstin rouva leikiten,\n\"huomenna hän saa tulla.\"\n\nOli kaunis toukokuinen päivä vähää ennen helluntaita; yöllä oli satanut\nja kaikkialla alkoi nuori ruoho ilmestyä. Översti antoi käskyjä\npuutarhurille; hänen rouvansa ja Anna katselivat vieressä.\n\n\"Puutarha saadaan valmiiksi vasta huomenna\", lausui hän hymyillen;\n\"ennen ei saa Kustaa tulla.\"\n\nSamassa kuului jokin rasahtavan käytävällä. Anna tarttui hämmästyneenä\näidin käteen. Ääni kuului juuri samasta kulmasta, mistä Kustaa\nkadettina ollessaan vapaa-aikoina aina hyppäsi aidan yli puutarhaan.\nKoira, joka siihen saakka oli levollisesti seurannut herraansa,\npystytti äkkiä korvansa ja juoksi tiehensä.\n\n\"Sinä vanha, sievä poika, oivallinen kumppalini, vielähän tunnet\nminun!\" kuului ääni.\n\nTuo rakas ääni kuului heille ja hetkisen kuluttua seisoi Kustaa itse\nsolakkana, ruskettuneena, jotenkin laihana sairauden tähden, mutta\nkuitenkin yhtä rakkaine, tunnokkaine ja ilosta säihkyvine kasvoineen\nheidän edessään kuin ennenkin.\n\n\"Onhan oikein suloinen asia, että Anna on täällä\", lausui hän, \"ja minä\ntuhmeliini kulutin koko eilisen päivän häntä etsiessäni. Tuo oli\ntuskastuttavan ikävä kaupunki ja ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat\nniin vitkallisia ja puheesen kykenemättömiä, että he eivät voineet\nvastata minun kysymyksiini eikä antaa minulle mitään tietoja asiastani.\nViimein kohtasin kuitenkin erään kelpo veitikan, joka ihmeellisen\ntarkoin tiesi kaikki ja näytti tuntevan sinunkin sekä ulkoa että\nsisältä; hänen todellakaan ei tarvinnut etsiä sanoja sinua\nylistääkseen, niitä tuli itsellään ikään kuin virtana. -- Minä olin\nsisällä siinä pienessä, matalassa huoneessa, missä sinä asuit; se\ntuntui minulle niin pyhältä kammiolta, olithan sinä taistellut ja\nkärsinyt sen neljän seinän sisäpuolella ja osoittanut suurta palvelevaa\nrakkautta. -- Tuo vanha, ilkeä rahjus oli siellä vielä, mutta hän\nnäytti niin masentuneelta ja valitti ja huokaili niin surkeasti, että\nminun vihani kokonaan lauhtui ja olin melkein valmis säälimään häntä\nsiitä, kuu hän kadotti sinun. Voitko antaa minulle anteeksi, isä ja\nsinä, oma äitini, että minulla viimisinä aikoina oli suuri halu\nriidellä teidän kanssanne? Ja kirje! Kun sinä, isä, katselet minua niin\nlempeästi, koskee se kovasti minun omaantuntooni.\"\n\nÄiti otti kiinni hänen toiseen käteensä ja viittasi Annaa tarttumaan\ntoiseen; översti kävi perässä; hän ei tahtonut silmänräpäystäkään olla\nkatselematta poikaansa.\n\n\"Tahdotko tulla kanssani vähän ulos, Anna?\" pyysi Kustaa iltapäivällä.\nAnna nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi, otti huivinsa ja lähti.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, minun päivän säteeni!\" kuiskasi isä heidän\nohitse mennessä.\n\nOi, miten Annan sydän sykki kiivaasti! Hän tiesi kyllä, mitä tuleva\noli, mutta hän ei ollut läheskään niin hämillään, kuin hän oli\nennakolta ajatellut; olihan tuo niin suloista ja luonnollista\nyht'aikaa. Hän oli niin onnellinen ja niin kiitollinen Jumalalle.\n\nKustaa ei käyttänyt pitkiä puheita tunnustaakseen rakkautensa ja\npyytääkseen rakastettunsa kättä eikä Anna tarvinnut sanaakaan, hän\nantoi vaan kätensä hänelle ja niin he palasivat takaisin vanhempain\nluokse.\n\nSeuraavana päivänä käydessään Kustaan kanssa kirkkotarhaan kertoi Anna\nkaikki, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.\n\n\"Tuohan on ihmeellistä, miten erilailla asiat voidaan käsittää\",\nmuistutti Kustaa; \"isän kertomuksen mukaan et sinä likimainkaan ollut\nniin syyllinen, kuin juuri hän itse. Saatat uskoa, että minulla oli\nmonellaisia kummallisia ajatuksia kotimatkallani. Minä päätin, että me\nheti menemme naimisiin ja otamme sitten sinun vanhan isäsi luoksemme;\nvanhempaini kotiin emme olisi milloinkaan tulleet, heidän olisi\nkuitenkin ensin tarvinnut pyytää. Minä tunsin itseni oikein kovaksi\nisälleni ja ylpeyteni, jonka olen häneltä perinyt, ei olisi milloinkaan\nantanut myöten. Näethän, hellä, kärsivällinen Annani, miten minä olen\nollut oikein uppiniskainen enkä siis olisi ansainnut tätä rajatonta\nonnea, minkä Jumala oli minulle säilyttänyt täällä kotona. Oi Klaara\nraukka!\" lisäsi hän. \"Oi jospa hänkin olisi nyt meidän luonamme!\"\n\nHe seisoivat Klaaran haudalla; tuo näytti niin rauhalliselta valkeine\nristineen, tuoreine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna puristi\nhiljaa Kustaan kättä; hän ajatteli siskonsa unta. Ja aurinko paistoi\nkirkkaasti ja lämpimästi haudalle; linnut lauloivat riemuiten kevään\nilosta ja virkistyneestä elämästä.\n\n\n\n\n\n\nTANSKALAINEN JA RUOTSALAINEN\n\nHistoriallis-Romantillinen kertomus\nBlekingestä v. 1564\n\n\nSuom. Kauno\n\n\n\n\nI. Lintu häkissä.\n\n\nNykyaikana terveellisen veden, oivallisen kylvyn ja ihanan maiseman\ntähden kuuluisaksi tullut Rönneby ei ole, niinkuin nyt, ollut\nainoastaan kauppala. Se kukoisti jo aikoja ennen, kuin Karlskrona ja\nKarlshamni ilmestyi. Se oli jo vuonna 1564 läänin etevin kaupunki.\nKaupunki silloin nimitettiin Rotnaby, sen joen mukaan, joka sillä\nseudullu Blekingen ihanampain laaksoin läpi juoksee.\n\nYllämainitun vuoden syyskuun ensi iltana nähtiin Rotnabyssä, Hannu\nNörrum'in pajassa vilkkaasti työskenneltävän. Palkeiden keuhkot\nhengittivät puolta voimakkaammin, tuli ahjossa paloi kirkkaammin kuin\nkoskaan ennen, moukarit ja vasarat liikkuivat sanomattomalla\nsukkeluudella. Kuitenkaan ei mestari itse ollut saapuvilla; olipa\nkokonaan matkalla Smoland'in rajoille. Työ edistyi kuitenki; ensinnäki\nkunnioitettavan isännän tähden ja toiseksi työskenneltiin maan\npuolustukseksi; valmistettiin, näet, aseita.\n\nTanska, minkä äärimmäinen raja tähän aikaan oli Etelä-Blekingeä\nvastassa, oli edellisenä vuonna kietoutunut sotaan perintövihollisensa\nRuotsin kanssa. Juuri näinä päivinä odotettiin Erik XIV:n sotajoukkoja,\nmitkä nykyään olivat menneet Bromse-puron yli Rotnabyhyn. Ja viikko\ntakaperin oli kuitenki tanskalaisten vastenmielinen kilpailia, Ruotsin\nkuninkaan sotaupsieri Åke Bengtson Ferla, vallotttanut Lyckö-linnan. Ei\nihme siis, jos jokainen isänmaan sydän tykytti elävämmästi ja jokahisen\nisänmaan ystävän käsi liikkui tavallista voimakkaammin.\n\nVasta mainitsimme, vietyämme lukian Nörrum'in verstaasen, jotta siellä\nei olut mestari saapuvilla; mutta siellä silloin kaivattiin erästä\ntoistaki hetken tärkeätä henkilöä, jonka isännän poissa ollessa piti\nolla työn johtajana, vanhaa Staffan Seppää. Hän oli sieltä vähäksi\naikaa poistunut. Se aika tuntui jäljellä olevista tavallista\npitemmältä. Jopa jokahinen odottain katsahti ovelle, josko ei häntä\nsiinä jo näkyisi.\n\nStaffan ei kuitenkaan ollut kaukana. Kohta asuinhuoneen päädyn takana,\neli Nörrum'in talon sillä sivulla, joka oli kauempana verstaasta,\nseisoi hän puuliiterin ovella keskustellen erään henkilön kanssa, joka\noli varjouttunut niin, jotta sattumalta ohikulkevat eivät häntä voisi\nhuomata. Mutta jos mainittu henkilö olisi päiväisaikaan kätköstään\nnäyttäytynyt, olisi edessämme ollut kookas 19-vuotias neitonen parilla\nsanomattoman kauniilla säteilevillä silmillä ja ryhdillä, joka ilmoitti\nharvoin tavattavaa suloutta yksinkertaisen arvoisuuden yhteydessä. Hän\noli myöski Hannu Nörrum'in tytär, Ellen, kaupungin kaunein neitonen.\nHän oli hämärän aikana tullut kohtaamaan isänsä vanhaa uskottua\npalveliaa ja nyt seisoi kokonaan tärkeään ja aiottain vilkkaasenki\nkanssapuheesen antautuneena.\n\nLuulet kai rakkausliiton nuoren ihanuuden ja kolme kertaa vanhemman\nmiehen välillä saaneen sijaa? Ei millään muotoa. Vanha Staffan oli\nerään merimies Jens'in setä, joka oli kotikaupungistaan lähtenyt\nmerelle onneansa koettamaan. Siihen nuorukaiseen, enemmin kuin toisiin,\njoita oli nähnyt, oli Ellen syvemmin mieltynyt. Hän tahtoi nyt saada\nsedältä tietoja, missä Jens nykyään oli jo joko häntä mahdollisesti\npian oli kotia odotettavana.\n\n\"Miten mainitsin\", sanoi Staffan, \"niin luulen laivan pari päivää\nsitten olleen matkalla Lycköhon, josta se on kotoisin, mutta arvatenki\non laivuri saanut tietää ruotsalaisten jo siellä olevan ja niin on hän\nsaanut, ymmärrän mä, hakea itselleen toista satamata.\"\n\n\"Mutta jos missäki nousevat maalle, voipi vihollinen olla heidän\nvastassaan -- onhan siitä jo kahdeksan päivää, kun maalle nousivat\",\nmuistutti Ellen huolella.\n\n\"Kaiketi vaikeuksia on\", myönti Staffan, \"mutta mitä Jens'iin tulee --\njos hänen oikein tunnen -- ymmärtää hän kyllä päästä poies tieltä.\"\n\n\"Pelkuri hän ei kyllä ole, sen tiehän, enkä myöskään minä, ehkä tyttösi\nolen. Mutta hän ei itse tähtensä pelkäisikään, niin voipi hän sitä\ntehdä jonkun toisen tähden. Ja minä...\"\n\n\"Sanomattomasti ilahuttaa minua osanottavaisuutenne nuoren\nveljenpoikani myötä- ja vastoinkäymisiin. Eiköhän kuitenki teidän\npitäisi heittää semmoiset ajatukset, koska on luultavaa, etteivät\nvanhempanne semmoisesta vävynkaupasta mitään tahdo tietää. Rikkaan ja\nkunnioitetun asesepän tytär ei sovi köyhälle ja vähäpätöiselle\nmerimiehelle.\"\n\n\"Rikkaan asesepän tytär ei ole mitään itselleen ansainnut, vaan on yhtä\nköyhä kuin merimiehen poikaki. Koska taas hän tahtoo minua ja minä\nhäntä, niin tahdon myöski aialle hänen olla. Kumpiki olemme nuoret,\njotta meillä on aikaa odottaa.\"\n\n\"Äitinne, niinkauan kuin hän elää, ei sitä koskaan myönnä.\"\n\n\"Äitini? Minulla ei ole äitiä. Äidikseni nimitetty on ainoastaan\näitipuoli ja häntä en tämmöisissä asioissa vähääkään tottele -- en\nkoskaan!\"\n\n\"Sanoitko koskaan?\" kuului etäämpää rääkkyvä ääni, josta kumpiki heti\ntunsi Hannu Nörrum'in nykyisen huonekunnian, laillisen -- ja useain\narveluin mukaan pahankurisenki -- muori Märtan. \"Jaa, sen saat kyllä\nnähdä, että olet totteleva, ja sen sekä nyt että eteenkipäin. Isäsi on\nvasta matkalta tullut ja on tällä hetkellä herra Hoffman'in luona; heti\non hän kotona ja silloin saapi hän kuulla minkälainen tytär hänellä on,\nsen lupaan minä. Istu nyt muuten kauniisti siinä siksi.\"\n\nSen sanottua, jona aikana muori Märta oli saapunut puuhuoneen ovelle,\nlöi hän äkisti sen kiinni ja lukkosi. \"Kas niin, tämä saapi olla\nalkurangaistukseksi.\"\n\nSen jäljestä oliki hän jotaki maininnut Staffan sepälleki, mutta hän,\nmuorin lähestyessä, huomaamatta kiertotietä palausi asepajaan. Siitä\nsuuttuneena meni Märta asuntohuoneesensa lujasti päättäen antaa selvä\ntodistus, kuinka vähän hänen n.s. uskottu palveliansa ansaitsi sitä\nsuurta kunnioitusta, minkä oli isännältään voittanut.\n\nNyt istui Ellen ikäänkuin lintu häkissä yksinään ulkona.\n\n\n\n\nII. Vapauttaja.\n\n\nTunnin kuluttua mainitusta tapauksesta tuli pitkä, miellyttävä henkilö\nmerimiespuvussa Hannu Nörrum'in kartanolle. Hän seisahtui aukealle\nkentälle asuintuvan sivulle, ikäänkuin kuuntelemaan taikka odottamaan\njotakuta, jota oli päättänyt kohdata. Hetken kuluttua, kun ei mikään\nihmisolento näyttäytynyt ja kärsimys alkoi ennättää loppuunsa, lauloi\nhän kirkkaalla vaikka hiljaisella äänellä siihen aikaan yleisesti\nkäytettyä, seuraavaa värssyä: Ja sikopaimen näki, kun  pensastossa\npitkänänsä oli: --\n\n    No-no-ni, no-no-ni, no-no-ni no. --\n    Kuinka mä kuninkaan tyttären saan?\n    Didadelu, didadelu, didadeludei!\n\nLyhyen vaitiolon perästä aikoi hän jatkaa kun luuli kuulevansa nimeänsä\nlausuttavan, taitamatta kuitenkaan huomata, mistä se kutsuva ääni\ntodella tuli.\n\n\"Oliko se joku?\" kysyi hän matalalla äänellä.\n\n\"Jens\", kuuli hän nyt selkeästi, melkein tutulla äänellä mainittavan\ntoiselta puolen kartanoa.\n\n\"Onko se Ellen?\" kysyi hän.\n\n\"Niin Jens, se olen minä.\"\n\n\"Missä olet sinä?\"\n\n\"Puuhuoneessa. Tule tänne!\"\n\nMäntä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua\noli hän osoitetulla paikalla ja tahtoi avata huoneen ovea.\n\n\"Mitä, oletko suljettu sinne?\" huusi hän hämmästyneenä nähdessään\nlukon. \"Minä kohta murran auki sen.\"\n\n\"Ei, Jens, älä sitä tee, vaan sen sijaan mene katsomaan avainta, josko\nse riippuu tuvan oven oikealla puolella.\"\n\nJens teki niinkun käskettiin, hiipien yhtä huomaamattomasti huoneesen\nja ulos, tuoden avaimen ikäänkuin voittosaaliina mukanaan. Siten tuli\nrakastettunsa vapahdetuksi.\n\n\"Me emme pysähdy nyt tänne\", sanoi Ellen; \"sillä jos äitipuoleni näkisi\nmeidät täällä, nousisi siitä hirmuinen elämä. Lukitse sentähden ovi ja\nvie avain paikalleen.\"\n\nJens'in onnistui, miten edelliselläki kerralla, huomaamatta käydä\nhuoneessa.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän tultuaan hyvin toimittamalta asialtaan, \"nyt\nsaapi muori Märta helposti uskoa sinun niinkuin noita tulleen jostaki\nseinänraosta ulos.\"\n\n\"Uh, älä puhu noidista, vaan tule mukaani, jotta saamme olla\nhäiritsemättä!\" sanoi tyttö, tarttuen merimiehen käteen ja pistäytyen\nulos kartanolta. He menivät kapeata katua myöten lähellä olevan joen\nrannalla puilla varjotulle paikalle, ei kaukana Rotnejoesta.\n\n\"No, rakas Jens\", kysyi Ellen, kun asettuivat ulospistävälle vuoren\nreunalle, \"kuinka olet voinut päästä tänne, ruotsalainenhan on jo\ntullut maahan?\"\n\n\"Sen hän on varmaan, sen mahdan minä parhaiten tietää, koska olen hänen\nnähnyt ja ollut vaarassa joutua hänen kynsiinsäki.\"\n\n\"Ah hirmuista, sanoitko niin? Miten se tapahtui?\"\n\n\"Katsos, me tulimme purjehtien Itämerelle vähääkään sodasta\naavistamatta. Aioimme Lycköhon. Tultuamme Trofsluodon edustalle ja kun\npiti ohjata pohjoiseen, kohtasimme kaupungista myötäistä purjehtivan\nkalastajan, joka kertoi Ruotsin kuninkaan tänä aamuna sinne marssineen.\nJa joski hän ei itse sinne tullutkaan, niin oli upseerinsa jo kahdeksan\npäivää sitte ottanut paikan haltuunsa. Me käännyimme takaisin ja\nhuopasimme saarien välitse Nederbyhyn (nyk. Nettraby), missä\nonnellisesti pääsimme maalle. Mitään tavaran purkaamista ei tapahtunut.\nLaivuri näki parhaaksi antaa laivan olla ankkurissa hyvän matkaa\nmaalta, jos sattuisi tulemaan tarve lähteä uudestaan merelle. Aukealla\ntosin olimme siellä täällä nähneet vihollisen laivoja, mutta\nsaaristossa voitiin niitä helposti välttää. Minä sain luvan lähteä\nkotitienoilleni, ja olen iloissani, koska hyvin tiesin ei teidänkään\nsaavan ruotsalaiselta rauhaa.\"\n\n\"Niin, tiedätsä Jens, siitä puhutaan paljon meidän seassamme. Viisas\nInkeri on nähnyt niin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, joiden sanoo\nennustavan pahaa kaupungille.\"\n\n\"Viisas Inkeri on noita-akka, ja semmoiset aina ennustavat pahaa.\"\n\n\"Älä niin Inkeristä sano. Hän on useasti ennenki sanonut sitä, joka on\ntoteutunut; sitäpaitsi ovat useammat nähneet aivan samaa kuin hänki.\"\n\n\"No mitä sitte ovat nähneet?\" kysyi Jens uteliaana. Tosin hän oli sen\nikäinen ja kuului siihen ammattiin, missä ei mitään uskottu, oli hän\nkuitenki edellisen aikakauden lapsi ja uskoi melkein yhtä paljon kun\ntoisetki, mitä povaajat taikka viisas akka taisi kertoa.\n\n\"Katso Jens\", jatkoi Ellen, \"muori Inkeri ja, niinkuin sanottiin,\nuseammat muutki ovat kahdeksan päivää sitte nähneet sangen ihmeellisen\nnäyn. He näkivät sadoittain valkoisiin puettuja miehiä ja naisia, jotka\nsäälien ja voivottain kulkivat ympäri kaupunkia. Se mahtaa jotaki\ntietää, arvelen mä.\"\n\n\"Saattaa kyllä tapahtua\", myönsi Jens, \"mutta semmoisiahan näkyjä\nnäkivät edellisenä vuonnaki. Tosi kyllä on, että vihollinen heti sen\njäljestä saarsi meidät, mutta mitään ei hän hyötynyt, ehkä sai muutamia\ntaloja polttaa.\"\n\n\"Kummia he kyllä silloinki näkivät, mutta ne eivät olleet niin eläviä\nkuin nyt. Edellisenä vuonna olivat kummitukset aivan vaiti, mutta nyt\nhuusivat hirmuisesti valittain. Mutta semmoisia ajatellessa unhotan\nkaiken muun; kuinka oli sitte, Jens, kotimatkasi laita?\"\n\n\"Minä kuljin mereltä suoraan isolle maantielle mitään vaaraa\naavistamatta, kun yht'äkkiä kuulin etäältä hevosen juoksua.\nKatsahdettuani sinnepäin, josta kumina kuului, huomasin heti suuren,\npaksun ruotsalaisen sotilaan kääntyvän maantieltä sille tielle, jota\nminä kuljin.\"\n\n\"Eipä kummempaa!\"\n\n\"Hän huusi seisahtumaan, mutta niin hupsu en luonnollisesti ollut, vaan\nsen sijaan juoksin tieltä ja olin parilla hypyllä vasemmalla olevalla\nmäellä. Kuu olin ennättänyt puiden suojaan, katsahdin huvikseni\ntaakseni, jolloin näin sekä paksun että pari muuta sotilasta kiitävän\njäljessäni mäelle, jälkimäiset huutaen paksulle, joka oli edellä: 'ota\nkiinni tanskalainen! ota hänet kiinni, Bengt! Ammu hänet kuin koiran!'\"\n\n\"Tehkäät parhaan taitonne mukaan, arvelin minä ja juoksin tiheimpään\nmetsään kotiani kohden.\"\n\n\"Silloinhan eivät voineet sinua seurata.\"\n\n\"Ei, se oli pelkkä mahdottomuus. Kaikissa tapauksissa kuitenki samosin\npakoon rivakkailla askeleilla, enkä satuttanut jalkaani maantielle\nennenkun Listerby'ssä.\"\n\n\"Eikö siellä sitte löytynyt vihollista?\"\n\n\"Ei ainoatakaan, eikä ole ollutkaan; mutta en kuitenkaan siellä\nviipynyt, vaan riensin raittiisti tännepäin, kunnes tapasin talonpoian,\njonka kärryillä pääsin aina kaupungin sisälle asti ja nyt olen taas\ntässä.\"\n\n\"Jumalan kiitos että tulit, aloin jo tulla rauhattomaksi sinun\ntähtesi.\"\n\n\"Ellen! Ellen, missä olet?\" kuului kimakka ääni huutavan Nörrum'in\ntalosta.\n\n\"Se on muori, joka kutsuu minua\", kuiskasi tyttö ystävälleen, \"minun\ntäytyy mennä kotia. Valitse sinä toinen tie, Jens, ja tule sitte ylös\nmeille!\"\n\n\"Sen teen\", vastasi hän ja pujahti varovasti tasaiselle joen mukaan\nkulkevalle kadulle, jota kulki läheiseen solaan, mikä vei kaupunkiin.\nEllen sitävastaan kääntyi päinvastaiselle suunnalle, mennessään\ntarkasti miettien miten parahiten voisi vastata sitä myrskyä, joka\nhäntä äitipuolen puolesta uhkasi.\n\n\n\n\nIII. Vihollinen portilla. -- Yleinen hämmennys.\n\n\nJo aikaisin Syyskuun 2:n päivän aamulla oli Rotnaby'ssä suuri\nhämmennys. Monta erilaista huhua risteili toisiaan. Toinen kertoi\nruotsalaisten jo olevan kaupungin muurien lähellä; toinen, etteivät he\nvielä sinne olleet ennättäneet, mutta varmaan olivat marssimassa sinne.\nSe oli sitä varmempi, koska useat tarinoitsiat tiesivät kertoa, että\nvihollinen murhasi, ryösti ja poltti Lyckö'n ja Listerby'n valtatien\nseutuja. Siitä ei enää olut epäilemistäkään, koska päivän koittaissa\nuseampia satoja maalaisia pakeni kaupunkiin, siellä löytääkseen\nkumminki henkensä pelastusta, kun jo oli heiltä ryöstetty kaikki, jopa\nkattoki päänsä päältä. Minkä levottomuuden se herätti on itsestään\nselvä. Jopa nähtiin niiden, joilla oli kalliimpaa omaisuutta\ntaikka rahoja, kiireesti hankkivan niitä mahdollisesti vakaviin\nturvapaikkoihin, jotta, jos vihollinen saisi niin suuren vallan että\nvoisi tehdä autioksi heidän huoneensa, pahimman vaaran mentyä jotaki\nolisi tallella. Tosin löytyi siellä myöski monta, jotka ylenkatsoivat\nsellaisia varokeinoja. Yhteen aikaan vihollisen ryöstämiskertomusten\nkanssa liikkui mieltäylentäviä kehoitukseen urhoolliseen vastarintaan,\nkaupungin pormestarille nimittäin -- se tiedettiin luotettavalta\ntaholta -- oli saapunut kirje sisältäen varmat avun lupaukset niiltä\npäälliköiltä, mitkä kuningas Fredrik oli määrännyt ruotsalaisia\nvastaan. Sitäpaitsi herätti edellisen vuoden kokous, jolloin vihollinen\nkiivaan kahakan perästä mitään toimittamatta sai kääntää hyvästi\npuolustetuille ja varustetuille kaupungin muureille selkänsä, paljon\nitseluottamusta.\n\nMyöski oli porvaristo tänään kutsuttu raastupaan pormestaria\nkohtaamaan, jolla oli sangen tärkeitä asioita heille esiteltävänä.\nKokouksen piti tapahtuman auringon noustessa, mutta ennenkun päiväkään\nennätti niin valjeta, jotta voitiin selvästi erottaa esineet, alkoivat\nkaupungin asukkaat näyttäytyä ulkona, useammat kiirehtien kaupungin\nvalleille ja portaille vakaantuaksensa siitä, josko jo vihollista\nnäkyisi taikka kuinka kaukana se mahdollisesti vielä oli, jonka jälkeen\nseurue ohjasi kulkuaan torille. Sille paikalle olivat porvariston\njäsenet järjestään kokoutuneet. Heitä yhä lähemmäksi ahdisti utelias\njoukko, joka urkki tarkalleen jokaista asiata koskevan sanan, mikä\nennestään oli useammalle porvarille tuttu. Paitsi nykyistä tapausta\nvarten sinne majoitettua sotaväkeä, nähtiin sekä torilla, että\nläheisillä kaduilla uteliaitten kaupunkilaisten joukossa joukko\npaenneita maalaisia.\n\nNiiden porvarien joukossa jotka olivat ottaneet asemansa lähelle\nraastuvan rappusia, oli yksi erittäin huomiota puoleensa vetävä. Se oli\nkookas mies, säteilevillä silmillä ja aina hartioille ulottuvalla\nmustalla tukalla. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, ryhtinsä\nsyvästi totinen, vakava ja urhokas; koko olentonsa vaati luottamusta ja\nkunnioitusta. Se mies oli aseseppä Hannu Nörrum, Ellen'in isä.\nYleisissä neuvotteluissa osoitti hän niin paljon ymmärrystä ja vakavaa\npäätöstä, jotta useammat arvelivat hänen taitavan yhtä hyvästi hoitaa\npormestarin virkaa kun omaa ammattiaan. Isänmaallinen oli hän myöski ja\nviime vuoden taistelussa osoittamasta urhoudestaan ja alttiudestaan\ntiesi jokainen kertoa. Luonnollista siis oli että jokainen tahtoi\npäästä häntä niin lähelle, kun suinki, jonkatähden oikea tunko syntyi\nsillä puolella toria.\n\nPaljo ei kuitenkaan nyt hyödytty siltä taholta. Hannu Nörrum seisoi\ntänäpänä totisempana ja äänettömämpänä kun muutoin, ainoastaan harvoin\nlausuen sanan lähellä oleville, mutta sitä useammin luoden etsivän\nsilmäyksen sille suunnalle, josta kaupungin johtajain piti tuleman.\n\nVähemmän varovaisia olivat sitävastoin moniaat toiset käsityöläiset.\nNiiden joukossa useammat kuuluvasti puhuivat ajatuksensa, tahtoen vielä\näänen painolla ja ruumiin liikkeillä antaa sanoilleen suurempaa arvoa,\nkuin niillä todella olikaan.\n\n\"Vihollinen on tehnyt paljon vahinkoa maalaisille, mutta se on\ntalonpoikain oma syy\", sanoi Niilo Deger, kaupungin arvoisa lukkari.\n\n\"Missä katsannossa sitte?\" kysyi Bengt suutari. \"Kaiketi sentähden, kun\neivät tahtoneet vannoa ruotsalaisille uskollisuutta ja ystävyyttä?\"\n\n\"Kehnoja olisivat olleet, jos sen olisivat tehneet\", sanoi Didrik\nteurastaja, joka oli voimakas taistelia, eikä mitään maailmassa\npeljännyt, \"niin kehnoja eivät blekingeläiset kuitenkaan vielä ole,\njotta sitä tarpeetta tekisivät.\"\n\n\"Antakaa anteeksi, ystäväni\", jatkot lukkari painokkaalla äänellä,\n\"niin arkoja ovat he todella olleet etelä-kihlakunnassa ja päälliseksi\njuuri nykyään. Se tapahtui eilen, kun vannoivat Ruotsin kuninkaalle\nluottamuksen, uskollisuuden ja miehuuden. Pastori on itse sen tänäpänä\nminulle kertonut. Hän tuntee tarkalleen ne kaikki asiat, eikä totisesti\nvalehtele. Selitykseksi mitä äskettäin sanoin, että se oli talonpoikain\noma syy, jos vihollinen menetteli ankarasti heidän kanssaan, tahdon\nmuistuttaa, -- minkä luultavasti kaikki tietävät, -- miten osa väestä\nmainitussa kihlakunnassa otti kiinni muutamia Ruotsin sotilaita ja\nhirtti ne semmoisinaan miekkoineen, haarniskoineen.\"\n\n\"Se oli hyvästi tehty\", sanoi Söyri köysyri, \"minä olisin mielelläni\nlahjoittanut parhaan köyteni siihen, jos olisin siellä ollut.\"\n\n\"Ja minä\", lisäsi Ole kirjansitoja, \"olisin ojennetuin käsin\nlahjoittanut joukon aimo nauhoja niiden kanaljien puussa pysymiseksi\nniin kauan kun mahdollista.\"\n\n\"Mahtaa niin olla\", selitti varovainen Peteri rihkamus. \"Se hirttäminen\nolisi ehkä ollut hyvä, jos se olisi tapahtunut suotuisemmassa\ntilaisuudessa. Kaikilla on aikansa; mutta oikea aika, kun tuhansittain\ntoisia vihollisia seisoi uhkaavana lähestöllä, ei ollut muutamain\nvihollisten hirttämiseen. Urhokas, kun tarvitaan, tulee aina olla,\nmutta myöski varovainen. Se on kallis peili, jota ei koskaan pidä\nunhottaa, ja sitä seuraten tulee aina voitolle.\" -- \"Te kauppiaat\",\njatkoi Didrik teurastaja, \"olette alituiseen varovaisia ja laskette\netupäässä, kuinka paljon missäki häviätte taikka voitatte. Mutta kun on\nkysymyksessä kodin ja isänmaan puolustus, saapi semmoiset laskut\nheittää selkänsä taakse. Jos ei ennen, kun on koko armeija edessä,\nvahingoittaisi vihollistaan, luulisin tehtävän huonot markkinat. Siellä\ntäällä vihollisen surmaaminen vahingoittaa koko voimaa, -- niin minä\nopetan.\"\n\n\"Me kauppamiehet\", lisäsi Peteri, \"saamme laskea useammalle taholle,\neikä siis ole ihme, jos olemme toisia vähän varovaisemmat. Minä luulen\nsiltä enemmän maata hyödyttävämme.\"\n\n\"Se on oikein sanottu\", huusi Jens leipuri, \"minä sanon samaa kun\nPeteri.\"\n\n\"Mitä sanotte taikka ajattelette, ei tässä mitään hyödytä\", kuultiin\nkimakkaan naisäänen sanovan. \"Te olette kaikki suuria syntisiä ja\nsentähden tahtoo Herra nyt teitä rangaista. Minä olen nähnyt merkkiä,\nminä, minä näin 8 päivää sitte; näin viimeksi yöllä.\"\n\nPuhuja oli elähtänyt vaimo, himmeillä, melkein ruskeilla kasvoilla,\nterävällä eteenpäin pistävällä kotka-nenällä ja parilla niin mustilla\nja terävillä silmillä, jotta tuskin kammoa tuntematta niihin voitiin\nkatsoa. Hän puhuessaan oli tunkeutunut joukon läpi, seisahtuen vasta\nsiihen, missä Didrik teurastaja seisoi.\n\nHän vähän joutui hämilleen, mutta pian taas rohkaisi itsensä ja kysyi\nmatalammalla äänellä kuin ennen:\n\n\"Jumalan rauha, muori Inkeri! mitä merkkiä olette nyt nähneet?\"\n\n\"Ensi kerralla näin miehiä, naisia ja lapsia voivottain ja itkien\nkulkevan ympäri kaupunkia, mutta yöllä näin, mitä en koskaan olisi\nvoinut ajatellakaan. Näin tulta ja verta, -- oikein ihmisverta --\nsatavan taivaasta; sen olen nähnyt, niin totta kuin tahdon olla\nautuas!\"\n\n\"Tulta ja verta\", kertoi joukko hämmästyneitä vaimoja, jotka olivat\nkuulleet Inkerin sanat, ja myöski useampia miehiä yhdistyi siihen.\n\nItse Didrik seisoi silmänräpäyksen hämmästyneenä, ja yleinen osanotto\nlevisi väkijoukossa sen mukaan, kuin ennustajan sanat tulivat tutuiksi.\n\nPian sai yleinen huomio toisen suunnan. \"Vihollinen on täällä\", kaikui\nmies mieheltä, ja siitä silmänräpäyksestä tuli toinen ääni kelloon.\nInkerin puheesta vähän masentuneet miehet tunsivat taistelu-halun\nvirkoavan. Tapaus sattui useampiin: sillä Blekingen kansa, joka on\nvielä tänäki päivänä sotaista, oli kertomuksemme aikana yleisesti niin\nelähytetty voiman osoittamisessa ja sotaisissa haluissa, että menivät\ntaisteluun yhtä iloisesti kuin juhtatilaisuuksiinki. Ainoastaan naisten\nseassa ilmaantui valituksia, ja yksi ja toinen epätoivossa huusi: \"nyt\nsaadaan nähdä Inkerin sanat toteutuvan.\"\n\nOikealla ja vasemmalla kyseltiin, missä vihollinen oli; josko hän oli\nkaupungin edustalla ja jo valmistausi hyökkäykseen. Pian kuitenki\ntultiin kokemaan kertomuksen vihollisen tulosta siinä määrässä olevan\ntoden, että päävoima todella oli sinnepäin marssimassa, mutta ei vielä\nollut Listerbytä likempänä. Ainoastaan vihollisen etujoukkoja oli nähty\nhajonneina samoavan seudulla saaliin pyynnissä, taikka levittämässä\nkauhistusta. Miten he jo olivat näinä aikoina menetelleet, osoitti\nsiellä täällä tulipatsaat sytytetyistä talonpoikaistaloista.\n\n\n\n\nIV. Uskollisuusvala.\n\n\nKaupungin asukkaiden odottaissa johtajansa tuloa, niinkuin vasta oli\nmäärätty, istuivat eteläisellä kaupungin portilla vahtihuoneessa\nmolemmat pormestarit, Börje Jensson ja Heikki Hoffman, syvästi\nkiintyneinä keskusteluun päivän tapauksista, joskus kuitenki luoden\nepäileväisen silmäyksen kentälle, ikäänkuin sieltä jotakin odottaen.\nNiin se myös oli; sillä oli lähetetty vakojia tiedustelemaan, kuinka\nkaukana ja kuinka suurivoimainen vihollinen oli.\n\n\"Vahinko oli ettei Hardenberg voinut vastustaa vihollista Lyckö'ssa\",\nsanoi Börje Jensson. \"Jos ei hän olisi joutunut vangiksi, olisi meillä\ntäydellisempi tieto vihollisen voimasta. Mahtaneeko se olla suurempi\nkuin menneenä vuonna?\"\n\n\"Minä luulen päinvastoin\", muistutti Hoffman, \"koska hän menneenä\nvuonna huonosti menestyi, on hän epäilemättä nyt vahvistanut voimaansa.\nSiitä tulee meille sitä suurempi välttämättömyys koota kaikki voimamme\npidättämään sitä etäämpänä kaupungista. Kuningas Erikillä on täällä\nhanhi nykimättä Niilo Dacken'in aioista asti. Hän ei varmaan ole\nunhottanut, että se rohkeamielinen kapinoitsia piti täällä\nturvapaikkaansa.\"\n\n\"Kansa on tappeluhaluista ja vaikka vihollinen on saanut jonkun voiton\nmerellä, en luule hänen saavan monta triumfia maalla, jos ei\nmahdollisesti aseettomista ja varustamattomista talonpoikaisjoukoista.\nMeillä on muurien sisällä tuhannen hyvin harjoitettua sotamiestä,\njotka ovat leikissä ennenki olleet, ja monta urhollista porvaria\nalustalaisineen. Sitäpaitsi voitaisiin kaikki tänne turvautuneet\ntalonpoiat aseilla varustaa, jotka varmaankaan eivät ensimäisiä\npakenemassa olisi. Enemmän kuin kaksituhatta hyvin varustettua miestä\nvoisimme asettaa vihollisen voimaa vastaan ja jos se mahdollisesti\nnousisi sen yli, korvaisivat hyvin meidän kaivannot ja vallit.\"\n\n\"Mahtaa niin olla; mutta sinä, virkaveljeni, unhotat, mitä vahinkoa\nvihollinen teki mennä vuonna heittopalloillaan, mitkä sytyttivät ja\nhävittivät osan kaupunkia; hänellä on niiden tuliaseiden kautta aina\nmeitä suurempi ylivoima.\"\n\n\"Sitä en voi kieltää; mutta muista sitä sanaa ja kirjettä, mikä tuli\nvallesmannilta Sölvitsborg'ista. Kirjoittaahan hän, että herra Yrjö on\njo tullut Åhusiin, ja vaikka hän ei aioissa ennättäisikään yhdistyä\nnimismiehen väen kanssa, niin tulee Werner Passberg itse kylläksi\nriittävällä vahvistuksella meille.\"\n\n\"Kuninkaan päälliköille kunnia; mutta meidän kesken sanoen näyttävät ne\nminusta vähän jäykiltä. Sekä herra v. Holle'n että Passberg'in olisi jo\naikoja pitänyt oleman täällä; saivathan he jo 7 päivää sitte tiedon,\nettä Lyckö oli otettu ja Hardenberg'ki ruotsalaisten käsissä, eikä\nheistä vielä ketään näy. Ylijohtaja, herra Günther v. Schwarzberg\nsitte, kuinka paljon hän mahtanee ajatella suojella kuningas Fredrikin\nmaita. Smolandin rajalla, mistä Hannu Nörrum yöllä palasi, kerrotaan\nmiten sotilaansa ovat samoneet ympäri, ottaen karjalaumoja, joita herra\nGünther, joka makaa Malmössä voitelemassa sisälmyksiään, antaa viedä\netelään kreivialueelleen. Suuret herrat ajattelevat, niinkuin ainaki,\nomaa parastaan, vähän huolien kuninkaasta, jota palvelevat.\"\n\nKun Heikki Hoffman'in tähän piti vastata, kuului ulkona pari\nvaskitorven torahdusta ja samassa ajoi nelistäin haarniskoittu sotamies\nkaupungin portille. Hän oli Ruotsin kuninkaan lähettiläs, tuoden\nkaupungin johtajille pikaisesti vastattavan kirjeen.\n\n\"Hän on saapa sen, niin pian kun aikamme myöntää\", vastasi Heikki\nHoffman mahtavasti. \"Sinä, lähettiläs, saat odottaa täällä siksi, kun\nolemme raastuvassa kuninkaan kirjoitusta likemmin tarkastaneet.\"\n\nPormestarit asettivat lähettilään ankaran tarkastelun alaiseksi ja\nmenivät painokkailla askeleilla raastuvalle, jonne sanoma lähettilään\ntulosta jo oli saapunut.\n\nMolempia herroja, mitkä kalliissa haarniskassa, miekka vyöllä,\nmahtavasti astelivat, tarkastettiin uteliaammin kuin tavallisesti,\nikäänkuin olisi tahdottu heidän muodostaan lukea minkälainen kärsimys\noli kaikkein edessä. Siihen oli syytäki, koska seudun onni tahi\nonnettomuus riippui niiden herrain huolesta.\n\nJensson ja Hoffman menivät, pormestarien kokoontuessa raatihuoneesen,\nraatihuoneen vieressä olevaan kammariin, missä aukasivat ja lukivat\nkuningas Erikin allekirjoittaman kirjeen. Se sisälti vakaan\nkehoituksen, jotta kaupunki antautuisi sekä maksaisi Ruotsin\nkuninkaalle veroa. Jos sen tekisi, olisi se kaikesta vihollisuudesta\nsäästetty, mutta vastakkaisuudessa hävitettäisiin tulella ja miekalla.\n\nPormestarien tultua kokous-saliin ja luettua Ruotsin kuninkaan kirjeen,\nkuului tyytymättömyyden sorina salissa. Kun Heikki Hoffman painokkaasti\nlausui sanat \"Veroa\" sekä \"tulta ja miekkaa\", kysyen mitä heillä oli\nsanomista mokomasta ehdotuksesta, nousi Hannu Nörrum ensiksi ja esitti\nseuraavaisesti:\n\n\"Surullista varmaan on, kun emme saa kodissamme rauhassa istua, mutta\nkoska niin on, että vihollinen seisoo uhaten ovella, minkätähden\nhyväntahtoisesti päästäisimme heidät sisälle. Ruotsin kuningas vaatii\nveroa, mutta vaatimuksensa suuruutta ei sano ja saattaa sentähden\nvaatimuksensa olla sellainen, jotta sitä täyttäissämme tulemme\nkokonaan köyhdytetyksi. Ken tietää kuinka luotettava kuningas\nErik on; sillä kerrotaanhan hänen ennen hallitukseen tuloansa jo\nsu'ussaanki harjoittaneen paljon sortoa, mitä hän siis meistä,\nperintövihollisistaan välittää. Jos hän on meille niin armelias,\nkykenee hän myöski estämään sotilaitaan ryöstämästä ja muusta\nväkivallasta. Se on yksi puoli asiasta. Mutta jos toiselta puolen\notaksuisimme, ettei Ruotsin kuninkaan vaatimus olisi suurempi, kuin\nettä sen suuritta uhrauksitta voi täyttää, jos lisäksi otaksuisimme,\nettä Erik on sanansapitäväinen ja etteivät sotilaansa tahdo tehdä\nmeille vahinkoa, niin on meillä vielä tärkeämpääki ajateltavana.\nOlemmehan me kerran vannoneet Tanskan herralle ja kuninkaalle\nuskollisuusvalan suojellaksemme häntä ja maatansa, joka samalla on\nisänmaamme. Sentähden katson minä puolestani, että meidän tulisi kuin\nyksi mies seisoa tai kaatua, sitä paremmin koska olen päälliköiltämme\nsaanut tietää, että apujoukkoja on pian odotettavana.\"\n\n\"Hyvin puhuttu!\" huudahtivat yht'aikaa Bengt teurastaja ja Ole\nkirjansitoja.\n\n\"Hannu Nörrum on mies ja me kanssa!\" sanoivat toiset.\n\n\"Hannu Nörrum on myöskin puhunut meidän ajatuksemme\", sanoi Heikki\nHoffman. \"Eikö niin ole, virkaveljeni; olemmehan juuri siitä\nyksimieliset?\"\n\n\"Se on ajatuksemme\", vakuutti Börje Jensson, \"sotaista kansaa ja aseita\nlöytyy kylläksi kaupungissa!\" -- \"Ruokavaroja olemme myöski lisänneet\nuseammaksi kuukaudeksi\", lisäsi Heikki Hoffman, \"ja kun sen lisäksi on\nkiintonaiset mallit ja syvät haudat ympäri kaupunkia, sekä voimalliset\nkädet ja miehen luonto niiden sisäpuolella, niin voimme vaikeudetta,\njosko vähällä uhrauksellaki pidättää vihollista, kunnes apua ehtii.\"\n\n\"Mutta jos se apu jäisi\", tohti Peteri rihkamus puoliääneen lisätä,\nvaan sotahaluisilta kumppaneiltaan heti vaiennettiin. Lisäksi\nhuudettiin korkealla äänellä: joka on pelkuri, niin menköön kotia ja\npiiloutukoon.\n\n\"Ei mitään epäilystä!\" huusi Heikki Hoffman ja nousi virkaveljineen\ntuolilta. \"Sen sijaan luvatkaamme urhollisina Tanskan miehinä pelotta\npuolustaa kuningasta ja maata. Kuulkaa mitä maaherra kirjoittaa meille\nkirjeessä, jonka yöllä saimme Sölvitsborg'ista!\" Hän luki Werner\nPassberg'in kirjoituksen, mistä molemmat pormestarit olivat\nvahtihuoneessa keskustelleet. Siinä mainittu herra, kun varmaan oli\nluvannut pikaista apua, kehoitti asukkaita uskollisuuteen kuninkaalle\nja isänmaalle ja miehuulliseen vastarintaan.\n\n\"Tahdotteko nyt, niinkuin päällikkömme käskee, vannoa joka mies\npuolustavanne yhteistä hyväämme ja uskaltaa onnenne ja elämänne?\"\n\n\"Sen tahdomme\", kuului yhteinen vastaus.\n\nPorvarit, mitkä olivat johtajien kanssa nousseet istuimiltaan,\nvannoivat sen valan, minkä Hoffman heille saneli. Kun se oli\ntapahtunut, menivät pormestarit salista torille kokouneen kansan luo.\nSiellä Hoffman lyhyesti selitti, mitä hän virkaveljensä olivat\nraastuvassa päättäneet. Sitte hän voimallisesti varoitti siellä olevia\nsotilaita ja yleisöä vannomaan saman valan, minkä porvaristoki.\n\n\"Tuottakaamme nyt Ruotsin lähettiläs tänne\", sanoi Heikki, kun vala oli\ntehty.\n\nHeti kiiruhti hänen viittauksestaan kaupungin palvelia parin\njalkasotamiehen kanssa tuomaan vierasta sanansaattajaa torille. Se\ntapahtui pian, ja kun lähettiläs saapui pormestarien luo, puhui Heikki\nHoffman hänelle seuraavaisesti:\n\n\"Kuninkaasi kirjeen olemme lukeneet ja tarkoin punninneet. Olemme sen\nmyös ilmoittaneet porvaristolle ja muille kaupunkilaisille, mutta\nkaikki olemme yksimieliset siinä, ett'emme millään muotoa voi suostua\nherrasi esittämiin ehtoihin. Mitään veroa tahi muuta, olkoon mistä\nnimestä tahansa, emme ole teille velkaa. Vetäytykööt ruotsalaiset\nHalmstad'iin, missä viime vuonna koettivat onneansa. Kun he sen ovat\nottaneet, tulkoot sitte ottamaan Rotnaby. Se sano herralle\nkuninkaallesi ja kiirehti nyt joutuisasti täältä!\"\n\nÄänettömän kumarruksen tehtyä kääntyi lähettiläs uhkein askelin\nkaupungin portille, huomaamatta niitä herjauuslauseita, joilla häntä\nkokoutunut aseellinen kansa saattoi kaupungin portille.\n\n\"Päätöksemme on tehty, eikä sitä voida palauttaa\", sanoi Heikki\nHoffman, kun lähettiläs oli mennyt. \"Meillä nyt vaan on jäljellä\nyhdistetyin voimin yhteisen asian eteen työskennellä. Vielä\nnäyttääkseni teille, ettei mitään varokeinoa laiminlyödä, saatte\ntietää, että tunnin kuluttua lähetän päällikölle Sölvitsborg'iin\nkirjeen, antaakseni tietoa mikä vaara on edessämme, jolloin hän ei\nkauemmin mahda viivyttää apua, jos sitä ei vielä ole tänne tulossa.\nNyt, hyvät miehet, aseisin, ruotsalainen ei taida viivytellä\nportillemme tulonsa kanssa!\"\n\n\"Aseisin, aseisin!\" kuului joka taholta. Jokainen kiirehti parahien\nvarustaumaan tulevaa taistelua varten.\n\n\n\n\nV. Merimies Jens'in seikkailemiset.\n\n\nEnnenkun Hannu Nörrum aamulla oli lähtenet raastuvalle, oli hän\nkäskenyt kaiken työväkensä olemaan kotona. Hän ei katsonut\nhyödylliseksi niiden, jotka eivät olleet kokoon kutsutut, toimettomina\nseisoa katuloilla ja torilla, osaksi sentähden kun oli epätietoista,\nmilloin vihollinen oli tuleva, ja toiseksi sentähden, jos sattuisi\näkkinäinen päällekarkaus tapahtumaan, oli turva kotia vastaan hyvä\nolemassa. Asesepän huonekuntaan oli myös merimies Jens sulkeutunut,\nvieläpä erittäin pyytänyt saada ase kädessä seurata setää, vanhaa\nStaffania, jos tarvitsi ruotsalaisia vastaan mennä. Hannu Nörrum'in\nhuonekunnia, muori Märta, ei mitään todellista ajattelevaisuutta tällä\nhetkellä osoittanut. Huoli tytärpuolensa vapauttamisesta nuorelta\nmerimieheltä oli kokonaan poistunut tähdellisemmän tieltä: oman ja\nmiehensä huoneen ja omaisuuden onnesta Ellen ja Jens saivat tänä\naamuna, mitä pitkään aikaan ei oltu suotu, keskustella toistensa\nkanssa. Yksi ja toinen tulevaisuuden toivo tuli silloin esiin, mikä\nsaattoi heidän unhottamaan sitä lähenemää vaaraa, mikä uhkasi kaikkia.\nNuoriso voipi seisoa kadotuksen partaalla ajattelematta ja näkemättä\nmuuta kuin hämärässä etäisyydessä kangastavia ilma-linnoja; -- niin se\non ollut ja niin se eteenkipäin tulee olemaan.\n\n\"Mestari tulee!\" kuultiin sepän poikain äkkiä lausuvan, ja jokainen\nuteliaana odotti mitä sanomia isännällä oli sanottavana. Hänen pajaan\ntultuaan oli kuitenki ensimäinen sanansa kysymys, missä Jens oli\njolloin osoitettiin tupaa, mihin hän kohta lähtiki. Siellä hän löysiki\netsittävänsä. Merimies, joka istui Ellen'in vieressä pitäen hänen\nkäsiään käsissään, tuli Hannu Nörrum'in sisään astuessa kuumaksi\nkorviltaan, koska tässä pian voi tulla nuhteista kysymys, syystä kun\nhän näin tärkeänä hetkenä niin huolettomasti oleskeli. Päälliseksi oli\nhän epätiedossa minkälaisilla silmillä isä katseli hänen suhdettaan\ntyttöön, mistä eivät kumpikaan vielä olleet sanaa vaihtaneet.\n\nMutta mestari Hannulla oli muita asioita toimitettavana.\n\n\"Nouse Jens\", sanoi hän totisena, mutta ei tylysti. \"Tässä ei ole aikaa\nleikkimiseen ja toruilemiseen, vaan jokahisen, ken jotaki kykenee,\ntäytyy toimia yhteisen hyvän eduksi. Sinä olet luotettava, viisas ja\nuskalias ja kun sen lisäksi sinulla on nuoruuden voimat sekä kokemusta,\nniin et mahda niinkään vähää voida toimittaa. Tämänpäiväisessä\nporvariston kokouksessa sanoi herra Hoffman tahtovansa lähettää kirjeen\nnimismiehelle Sölvitsborg'iin ja olemme yksimieliset, jotta ei\nlähetettäisi varustettua sotamiestä, vaan joku muu henkilö, mikä\nherättäisi vähemmän huomiota ja siis paremmin voisi päästä perille,\nsillä suurinta varovaisuutta nyt tarvitaan. On jo mäiltä nähty kaukana\nsini-kellervän lipun liehuvan ja sotamiehiä sen ympärillä, jotka\narvattavasti eivät ole muita kuin ruotsalaisia, koska tulevat etelästä\npäin. Ovat myöski vakoojamme kertoneet, että osa vihollisen sotamiehiä\non ratsastanut pohjoiseen päin, mennen luultavasti Djupadalin eli\nHallebergan tienoilla joen yli, joten siis milloin hyvänsä kaupunkia\nvoivat viholliset piirittää. Kuljettaa kirjettä Sölvitsborg'iin tulisi\nsiis kylläki vaikeaksi; mutta sittenki olen pormestarille sinua\nesitellyt, jos vaan itse koetukseen tohdit.\"\n\n\"Tohdinko\", vastasi merimies Jens, joka Nörrum'in sisääntullessa oli\nnoussut seisomaan ja nyt muhkeasti lenkäsi päätään taaksepäin. \"Kukaan\nei vielä ole minua pelkurina nähnyt eikä saa vastakaan nähdä. Minä otan\nvaikka vihollisten keskitse viedäkseni kirjeen oikealle henkilölle.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", sanoi aseseppä. \"Tässä ei ole kysymys sellaisesta\nnuoruuden kiihkosta, joka huolettomasti ryhtyisi viholliseen,\nväistämättä ylivoimaa. Ken sillä tavalla menettelee, sillä ei saa olla\nmitään tärkeitä tietoja toiseen seutuun vietävänä. Tässä etupäässä\ntulee olla älykäs ja rohkea, kun tilaisuus myöntää. Pääasia on, että\npäällikkö niin pian kuin mahdollista saapi tietää vihollisen olevan\ntäällä, jotta hän lähettää apua, ennenkun on myöhäistä.\"\n\n\"Sen täydellisesti ymmärrän\", vastasi Jens tyynesti ja vakavasti, \"ja\nolen valmis milloin hyvänsä vastaanottamaan kirjeen oikialle\nomistajalle viedäkseni.\"\n\n\"Hyvä, tässä on\", sanoi Hannu Nörrum ja otti esiin hienoon palttinaan\nkäärityn kirjeen, \"ja tässä on itsellesi kirjoitus kummaltaki\npormestarilta, jossa vakuuttavat sinua niiden suosioon, jotka asiaasi\nedistävät.\"\n\nSillä aikaa, kun seppä antoi Jens'ille vielä moniaita ohjeita,\nneulottiin kirje hänen takkainsa päällisen ja vuorin väliin. Itseään\nkoskevan kirjoituksen, mikä oli pergamentille kirjoitettuna,\nvarustettuna kaupungin vaakunalla, säilytti hän syvässä povitaskussaan.\nKun kaikki oli hyvin varustettuna, otti hän jäähyväiset isältä ja\ntyttäreltä, sekä sedältä ja kumppaneiltaan asepajassa ja lähti\nmatkalle.\n\n\"Jumala antakoon sinulle menestystä\", sanoi vanha Staffan, saattaen\nhäntä ulos ovesta. \"Tullaksesi täältä ulos ja päästäksesi\nSölvitsborg'iin luulen kyllä onnistuvasi\", lisäsi hän, \"mutta\ntullaksesi takaisin luulen olevan vaikeampaa.\"\n\n\"Jos löydän ulos, niin löydän myöski sisälle\", vastasi Jens vakaasti ja\nmeni nopein akselin ulos kartanolta sille kaupungin portille päin, mikä\nvei Höby'n tielle. Näyttipä nuori merimiehemme vähän pönäkältä\nnäyttäissään vahdille pormestarien valmistamaa paperia, jota nähdessään\nsotamiehet vähän kummastuivat, sillä he katsoivat heistä jonkun\nsoveliaammaksi tälle asialle, mikä ei mahtanut olla vähäarvoinen, koska\nse oli kaupungin hallituksen lähettämä ja vahvistettuna kaupungin\nsinetillä.\n\n\"Minne nyt matka pitää, merimies?\" kysyi uteliain, juuri kun Jens astui\nkaupungin portista.\n\n\"Arvaa, niin saat tietää!\" vastasi Jens itsetyytyväisyydellä, lykäten\nlakkinsa ylemmä otsalle.\n\nEi ollut aamua vielä paljo kulunut, kun Jens alkoi matkaansa\nulkopuolella kaupunkia. Kastepisarat kimaltelivat kirkkaina puiden\noksilla ja ruohoilla. Aurinko loisti niin säteilevän kirkkaasti, että\nsanansaattajamme arveli ei koskaan semmoista nähneensä.\n\nSilloin tällöin ajatteli hän, jotta Rotnaby mahdollisesti voisi tulla\nsinä aikana valloitetuksi ja että hän siinä tapauksessa ehkä ei koskaan\ntulisi näkemään rakkaimpiansa. Kohta kuitenki hän muisti, miten\nruotsalaiset edellisenä vuonna turhaan olivat koettaneet anastaa\nkaupunkia ja että se nyt oli paremmin varustettu, sekä sitäpaitsi oli\napua odotettavana niin pian, kun herra Passberg saisi tietää, miten\nasiat olivat. Niin sen tiedonhan tämän nuoren merimiehen piti saattaa\nmaaherralle, joka taas, pian sanoen, vaan lisäsi hänen intoaan...\n\nJens'iä oli neuvottu ensimäisen neljänneksen kulkemaan jalkaisin ja\nvakuudeksi pitävän itseään metsässä vasemmalla puolen maantietä. Vasta\nSörby'ssä piti hänen hankkia itselleen hevonen joko talosta taikka, jos\nniin sattuisi, laitumelta. Niin varustettuna pitäisi hänen jatkaa\nmatkaa Sölvitsborg'iin niin sukkelaan kuin mahdollista. Mutta\nmerimiehemme tultuaan maantielle, missä ei ihmistä nähnyt eikä\nvähintäkään ääniä vihollisesta kuullut, luuli olevan parasta jatkaa\nmatkaansa suorinta tietä, koska siten voisi päästä pikemmin, kuin jos\nmenisi metsän läpi. Jos hän sattuisi huomaamaan epäluuloista väkeä,\nniin hänellä olisi ainoastaan muutamia askeleita metsään, missä\nhelposti pääsisi vihollisen näkyvistä.\n\nRipein askelin astui hän siis eteenpäin ja kaikki näytti käyvän\nonnellisesti. Mutta ennätettyään puolen neljännestä kaupungista sille\ntielle, joka oikealle kääntyy Djupadas'iin, kuuli hän äkkiä selvästi\nsiltä tieltä sotilasparven täyttä vauhtia lähenevän. Katsahdettuaan\nsinnepäin näki hän hämmästyksekseen, että miehet, jotka eivät voineet\nolla muita kuin vihollisen ratsuväkeä, jo näyttivät hänen huomanneen.\nSitä osoittivat kumminki ne käytökset, joilla pari heistä ikäänkuin\npyysivät häntä seisahtumaan. Mutta kun -- josko se oli tahi ei heidän\ntarkoituksensa -- ei semmoista voinut tulla kysymykseen, juoksi Jens\ntuulen nopeudella mainitun tiensuun ohitse ja antautui sitte Sörby'n\npuolelle metsän notkoon ja siitä pohjoista suuntaa jotenki tiheään\nvarvikkoon.\n\nHän toivoi sillä tavalla eksyttävänsä ratsastajat. Sillä etumatkalla,\nmikä hänellä oli, ja sillä vauhdilla, jolla hän kulki, voisivat ne\nkaikissa tapauksissa vaikeasti häntä saavuttaa, jos hänen vaan\nonnistuisi löytää laidun toisella puolen Sörby'n, missä löytyi vielä\ntiheämpi notko ja, jos niin tarvitsisi, joukko vuoren luolia, joihin\nvoipi kätkeytyä. Suorinta tietä sinne päästäkseen koetti hän juosta\nerään puron ja pellon poikki, mutta tällä hän antautui yhä enenevään\nvaaraan. Sillä erään metsä-aukon kautta, jota hän ei ottanut\nhuomioonsa, huomasi eräs ratsastajista, joka oli sillä aikana, kun\ntoiset seisahtuivat tienhaaraan, ratsastanut pohjoiseen, hänen sekä\ntalon, jota kohden hän juoksi ja ohjasi nelistäin samaan suuntaan, kun\nhän ensin oli viitannut pari ratsastajaa tulemaan jahtiin osaa\nottamaan.\n\nJens huomasi kuitenki aioissa lähenevän vaaran. Hänellä kuitenki vielä\noli hyvä ennätysmatka taloon päästyään, jotta sai silmänräpäykseksi\ntaaksensa katsoa. Hän näki silloin kolme ratsastajaa paljastetuin\nsapelin seuraavan häntä. Ensimäinen oli hyvin sen ratsastajan näköinen,\njoka Listerby'ssä oli koettanut häntä tavata -- olipa varmaan sama\npaksu mies!\n\nMutta tässä ei ollut aikaa tarkempaan tutkimiseen taikka\nperusteellisempaan miettimiseen. Jäntterä mies ei ollut enää kuin pari\nsataa syltä kaukana ja jokainen sekunti siis oli kallis. Jotta takaa\najettava et ollut erehtynyt, osoitti se, kun kartanon kulmalta\nkäännettyänsä kuului pistolin laukauksia ja pari kuulaa lensi\nsivuitsensa.\n\nOnneksi oli, että metsää kasvoi hyvin lähellä taloa, jotta moniaan\nsilmänräpäyksen kuluttua pakeniamme voi olla suurten kuusten ja tammien\nsuojassa.\n\n\n\n\nVI. Jatkoa Jens'in seikkailuksiin.\n\n\nSilmänräpäykseksi näytti ikäänkuin ruotsalaiset olisivat luopuneet\nkoetuksestaan. Jens pysähtyi parin suuren kotapensaan taakse,\nsaadakseen kuunnella ja vetääkseen henkeänsä. Hän ei ollut pettynyt.\nTakaa ajajansa oli todellaki seisahtunut, mutta vaan saadakseen tietoa,\nminnepäin pakolainen oli antaunut. Eräs lapsi, mikä Jens'in\nohijuostessa oli sattunut olemaan läheisyydessä, osoitti sormellaan,\nminne hän oli juossut, ja taas oli ratsastaja kintereillänsä. Nyt\nlaskettiin kivien ja kantojen yli. Luottaen luonnolliseen notkeuteensa,\nsattui merimies pari kertaa kompastumaan; kerran kaatuneelle\npuunrungolle ja toisen kerran niljakkaan kiven kielekkeelle, minkä yli\ntahtoi juosta. Hän kyllä äkkiä pääsi seisoalleen, mutta myöski joka\nkerralla saavutti häntä ratsastaja. -- \"Hevosensa juoksee jäljessäni\nkuin jahtikoira\", arveli Jens, jatkaen vähentymättömällä vauhdilla\npakoaan. Seikka oli nimittäin siten, että Jens oli kiireessään kulkenut\nliian paljon oikeaan ja siten tullut tasaiselle maalle itäpuolelle\nSörbyn puroa ja seuraajansa oli sattunut löytämään jalkapolun, mikä\nhyvin vähän erillään siitä iestä, jota hän kulki, meni samaan suuntaan.\nTämän kuitenki huomasi Jens ja kääntyi suoraan vasemmalle, jonka kautta\nhän pääsi enemmän ylänkö- ja tiettömälle seudulle.\n\nMerimiehen tie kulki nyt tiheämpäin pensaikkoin ja sanomattomien\nlouhikkojen läpi, jossa ratsastajalle pitäisi olla vaikeata, jopa\nkokonaan mahdotontaki, ennättää häntä. Hänen koetuksensa täytyi myöski\ntulla epävakaisemmaksi siitäki syystä, kun Jens oli täydellisesti tuttu\nseudulle. Kuitenki seurasi ruotsalainen uskollisesti jäljessä\nhuolimatta kumppaneistaan, mitkä olivat hyväksi nähneet jäädä taloon\nsaadakseen sieltä paremman ja varmemman otuksen kuin merimies raukka\noli.\n\n\"Halloo! Seisahdu, sinä hirtehinen\", huusi takaa-ajaja, joka enää\nvaivalla pääsi eteenpäin, vaan ei tahtonut palata, koska hän kuuli\ntanskalaisen hiljentävän kulkuaan ja joka puiden räiskeestä päättäen\noli hyvin vähän edellä.\n\n\"Ei ole aikaa\", vastasi Jens tyyneesti takaisin, ja myöski huvikseen\ntahtoi ilvehtiä vihollisensa kanssa.\n\nHän oli sitä varmempi asiastaan, koska hän jo oli tavannut sen paikan,\njohon hän tiesi ratsastajan ainoastaan tuskalla voivan seurata, jos ei\nhän astuisi hevosestaan ja juoksisi joutuisammin kuin Jens.\n\nMerimies havaitsi olevansa pienen yksinäisen vuoren juurella, mikä\nkokonaan oli katajapensaiden ja kuusien varjossa. Kun hän oli pakannut\nitsensä sen, luonnon valmistaman viheriäisen etumuurin läpi, seisoi hän\nsäännöllisesti muodostetun vuori-aukon edessä. Sen kautta tuli hän\nkylläksi isoimmalleki miehelle suureen, mutta alussa sangen pimeään\nkäytävään. Sisempänä muuttui se kuitenkin kirkkaammaksi. Himmeä valo\nvalaisi vasemmalta juuri sille suunnalle, jossa sivukäytävä vinkkelissä\nkääntyi edellisestä. Vuoriseinät olivat tässä jo niin lähellä toisiaan,\njotta keskikokoinen mies tarkalleen sinne juuri mahtui. Käytävä valkeni\naskel askelelta ja lopuksi oli vuorimatkustajamme erään pienen salin\nkokoisen luolan suulla, mihin kylläki tuli valkeutta vuoressa olevan\nhalkeaman kautta. (Tämä luola nykyään nimitetään \"Gottes Stue\".) Jens\nmeni sisälle ja istautui ulkonevalle vuoren kielekkeelle, iloissaan,\njotta sai vähänkään lepoa pitkän ja ankaran juoksumarssin jäljessä.\n\nHän päätti varmaksi, jotta ruotsalainen ratsastaja nyt pian heittäisi\ntakaa-ajonsa ja palajaisi toveriensa luo. Hyvillään siitä, että näin\noli ensimäisen vaaran välttänyt, alkoi hän odottaissaan miettimään,\nmiten yhä eteenpäin jatkaisi.\n\nNoin neljänneksen kuluttua oli Jens valmis taas jatkamaan matkaansa.\nHän hiipi varovasti ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen. Voimme\narvata hämmästystään nähdessään tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä\nruotsalaisen, mutta tällä kertaa jalkaisin hevonen vierellään.\n\nRatsastaja myöskin puoleltaan huomasi Jens'in ja hyökkäsi paljastetuin\nsapelin häntä kohden. Silmänräpäykseksi valtasi hänet hämmästys,\nnähdessään Jens'in juoksevan suoraan vuoreen. Ajatus vuoripeikkoja ja\nmetsä-ihmisiä löytyvän heräsi hänessä, mutta tarkemmin mietittyään,\nettä se mahtoi toki tavallinen ihminen olla, jota hän oli niin kauan\ntakaa-ajanut, rohkaisi häntä ja kahta kiivaammasti lähti hän perään\nsaavuttaaksensa sen henkilön, joka niin taitavasti oli osannut tähän\nasti väistyä pois. Ennätettyään luolan portille, ei hän kuitenkaan\ntohtinut heti mennä sisälle, vaan pysähtyi uudestaan voimainsa takaa\nponnistaen silmiään mahdollisesti nähdäkseen, missä pakolainen siinä\nkolkossa käytävässä voisi olla. Mutta hän taisi ainoastaan kuulla\ntoisen askeleiden kopinan ja pian neki haihtuivat pois.\n\nKentällä ei ruotsalaisemme koskaan peljännyt vaaraa, mutta täällä\nnäytti kun olisi hänellä ollut näkymättömän olennon kanssa\ntaistelemista. Hän oli kuullut monta uskottavaa kertomusta ihmisistä,\njotka olivat joutuneet vuoristoihin; semmoista oli tapahtunut\nvoimallisille ruhtinaille ja prinsessoille ja siis myöski voisi\ntapahtua niin vähäpätöiselle henkilölle kuin hän oli. Kuitenki sai hän\nrohkeutensa ja ojennetuin sapelin alkoi marssimaan hämärään käytävään.\nHän meni niin eteenpäin, kunnes sapelin kärki sattui sisimpään vuoren\nseinään; mutta kun hän siinä näki sivulta valoa, arvasi hän löytyvän\ntoisenki käytävän, mikä oli sen käytävän yhteydessä, jossa hän oli.\nKohta hän ei kuitenkaan tohtinut sinne antautua, vaan pisti sapelin\nniin pitkälle kun ylettyi siten vakaantuakseen, ettei kumminkaan mikään\nvaara häntä lähellä väijynyt. Sen jäljestä kumarsi hän eteenpäin päänsä\nja tuli siten varmaksi, että sisimmässä täytyi suurempi huone löytyä,\nmutta ihmisolentoa hän ei siellä voinut havaita. Kun hän nyt alkoi\nastua myöski sivukäytävään, siten toimeenpannakseen tarkemman\netsimisen, huomasi hän harmikseen, että aukko oli liian ahdas suurelle\nrotevalle ruumiilleen, ja kun hän ei tahtonut sinne kiinni tarttua,\nalkoi hän suutuksissaan huutamaan:\n\n\"Ulos koira, joka siellä hiivit, minä muuten tuon kumppanini, joten\npian tapaamme sinut!\"\n\n\"Tee niin\", vastasi ilkkuvan kumiseva ääni luolasta; \"minä odotan\nsiksi, kunnes taas tulet!\"\n\n\"Anna edes nähdä kirotun naamasi!\" huusi ruotsalainen sisälle.\n\n\"Sen voit saada\", vastasi tanskalainen ja pisti päänsä luolan suusta\nesiin.\n\n\"Ei, nyt menee liian pitkälle!\" sanoi ratsastaja uhkaavaisesti\npudistaen sapeliaan hänelle.\n\n\"Oh, en luule sinun kovin pitkälle menevän\", vastasi Jens; \"sinähän\nseisot siinä, missä seisot pääsemättä paikastasi.\"\n\nHän saattoi sanoa, mitä tahtoi, sillä hän oli varmuudella vakuutettuna,\nettei ruotsalainen voinut tulla hänen luokseen. Hän mietti nyt vaan\nkeinoa, miten hänestä parahiten pääsisi; sillä ehkä vihollisensa oli\nestetty luolaan pääsemästä, oli hän toiselta puolen estetty sieltä pois\npääsemästä. Semmoisessa tilassa taas ei hän voinut toimittaa sitä\ntärkeätä virkaa, mikä hänellä oli. Hetken aprikoittuaan oli viimeinki\ntuumansa päätetty. Hän vetäysi luolan sisimpään. Kun taas ruotsalainen,\njoka yhä seisoi paikallaan, näki hänen ilmestyvän, ei ollut yksin pää,\nvaan koko merimiehen olento, joka tuli näkyviin, vieläpä täydessä\nvauhdissa ryntäsi häntä kohden. Ratsastaja piti sapeliaan siinä\nasennossa, jotta helposti olisi voinut torjua vihollisen, millä, miten\nhän otaksui, ei ollut muuta asetta kuin korkeintaan merimiespuukkonsa,\njolla voisi häntä vahingoittaa.\n\nSiinä hän kuitenki suuresti pettyi. Sillä kun vastustajansa oli tullut\nainoastaan askeleen päähän, näki hän äkkiä molemmat kädet nousevan pään\nyli ja seuraavassa silmänräpäyksessä kohtasi häntä suuri kivi niin\nkovasti, jotta hän kadotti tietoisuutensa ja horjahti taaksepäin\nulomman käytävän kiviseinää vastaan. Merimies Jens heti syöksi esiin,\npaiskasi hänet maahan ja pitemmittä mutkitta juoksi ulos vuoresta.\n\n\n\n\nVII. Herra Werner Passberg.\n\n\n\"Se oli oivallinen poronpaisti se\", sanoi Werner Passberg Itä-Blekingen\nhallitsia taikka, niinkuin siihen aikaan nimitettiin, \"nimismies\",\nistuissaan linnan kappalaisen kanssa päivällispöydässä.\n\n\"Se on oivallinen\", vastasi pappi ja osoittaakseen laitokselle kunniaa\nleikkasi siitä hyvän palan, \"todellakin oivallinen. Kun päälliseksi on\nlangettanut omansa, maistuu se luonnollisesti niin paljoa paremmalta.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, niin oli se kehumattaki kaunis laukaus. Minä itse\nseisoin näin, koirat tulivat sivulta ja poro juoksi tuossa\" -- herra\nPassberg osoitti ne erikohdat sormellaan, -- \"ja näpätessäni olin siis\nhyvin kaukana, pisimmällä matkalla kuin koskaan olen ollut. Niin, se\noli oikein kaunis laukaus ja lihavan paistin sain myöski vaivoistani.\"\n\n\"Sangen lihavan\", lisäsi kappalainen luoden toivokkaan silmäyksen\npöydällä edessään seisovalle, Rostock'in ollutta sisältävälle kannulle.\n\n\"Otetaanpa kulaus päälle\", jatkoi nimismies tarttuessaan kannuun ja\nvieden se suulle. \"Lihavain aineiden päälle tulee aina juoda.\"\n\n\"Se on epäilemättäki terveellistä\", selitti pöytätoveri.\n\nMolemmat herrat kokivat pitää puolensa, jossa tapauksessa ei pappi\nsuinkaan antanut toiselle myöten.\n\nHienot ruoat lopettivat aterian, jolloin myöski pullo Reinin viiniä\ntyhjennettiin. Tänäpänä oli herra Passberg erittäin hyvällä tuulella.\nKun oli noustu päivällispöydästä, käski hän palveliansa tuomaan\nmuutamia pulloja uusimpaa viiniä sisälle.\n\n\"Tämä on burgundi-viiniä, jota lahjoitti minulle kreivi Günther,\nviimeksi häntä kohdatessani\", sanoi hän, jona aikana hän\nsielunpaimenensa kanssa oli asettunut ikkunan pieleen, mistä voi nähdä\nRotnaby'n tielle. \"Juokaamme sentähden sen hyvän kreivin malja!\"\n\n\"Koska herrani ja hyväntekiäni niin tahtoo, juon minä maljan\", sanoi\npappismies; \"mutta mieluisemmin olisin sen tehnyt, jos kreivi\nSchwarzberg, sen sijaan kun makaa Malmössä, olisi ollut täällä, missä\nhäntä ja sotilaitaan näinä vaarallisina aikoina paremmin\ntarvittaisiin.\"\n\n\"Hänen vihollisensa hävittävät Smoland'issa, tehden ruotsalaisille\npaljon vahinkoa, vaan ylimalkaan ei meillä täällä Sölvitsborg'issa ole\npaljo pelkäämistä. von Holle on miehineen Åhus'issa tappeluvalmiina ja\njoski ei hän tänne oikeaan aikaan joutuisikaan, niin onhan meillä hyvät\nlaivat satamassa ja avoin meri ulkopuolella. Eikö tosi?\"\n\n\"Varmaan se niin on\", vastasi pappi, puolestaan tyytyväisenä sille\najatukselle, ettei tarvitse piiritystä kärsiä, vaan että oli mukavampi\nja vakavampi paeta tiehensä. Hän tyhjensi halukkaasti pikarinsa\nsaksalaisen kreivin edessä.\n\n\"Nyt ei ole ne aiat kun parikymmentä vuotta sitte, jolloin Otte Krumpe\nmarssi Ruotsiin\", jatkoi Werner Passberg. \"Hänellä oli tukenaan paavin\npannajulistus. Kun se lyötiin kirkkojen oville ja kansa sai tietää\nkuningas Kristianin tulleen valituksi Jumalan kostajaksi, säikähti\nvähän kukin, paeten metsiin mieluummin kuin tappeluun. Niin oli\nSture'lla, niin urhea ja viisas kun olikaan, kovin monta vihamiestä;\nkun sen lisäksi tuli petos, niin oli helppo panna maa allensa. Nyt on\nkokonaan toista. Vanha Kustaa kuningas, joka viimeinki makaa haudassa,\notti sekä pappia että herroja päästä ja ruotsalaisilla on nyt paremmin\njärjestetty sotavoima kuin ennen. Jos kuitenki me kuninkaan miehet\nolisimme saaneet hallita, jolloin Dacke käänsi Smoland'in ylös-alaisin\nja peloitti ylös sen vanhan harmaaparran Tukholmassa, niin olisi,\nluulen mä, kolme kruunua nyt ollut Fredrik toisen päässä. Nykyään en\nluulisi niin äkkinäistä asiain käännöstä helposti saatavan matkaan.\nKuitenkin -- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, ja sitte tyhjennämme\ntaas pikarin!\"\n\n\"Kuten herrani suvaitsi sanoa, Jumalalle ei ole mikään mahdotonta\",\nsanoi kappalainen ja joi pikarinsa pohjaan.\n\n\"Kuningas Kustaan aikana olisi paljon voitu tehdä Tanskan pyhille\",\njatkoi nimismies, joka nyt oli päässyt mieliaineesensa; \"silloin\nolisimme olleet kuninkaan ja maamme varsinaiseksi hyödyksi. Ettei meitä\nkuitenkaan pidetty aivan arvottomina, osoitti kymmenen vuotta takaperin\nkohtaus Elfsborg'issa.\"\n\nHerra Passberg loi tässä häpeissään silmänsä alas ja täytti uudestaan\nomansa ja juomatoverinsa lasin.\n\n\"En tarkoin muista, mikä oli siinä kokouksessa kysymyksessä\", muistutti\nsielunpaimen, vaikka hän vähintäki kaksikymmentö kertaa oli siitä\nkuullut puhuttavan; \"oli kaiketi joitain tärkeitä asioita molempain\nvaltakuntain välillä?\"\n\n\"Se on tosi, että niin oli\", sanoi linnanherra nostaen taas päätään.\n\"Ruotsin kuningas valitti, että meidän kuninkaamme oli ottanut kolme\nkruunua valtakunnan merkiksi ja että Nils Dacke'lla oli turva ja apu\ntanskalaisista virkamiehistä j.m.s. Meidän kuninkaamme taas puolestaan\noli siihen tyytymätön, että Ruotsi julistettiin perintövaltakunnaksi,\nmihin sillä ei olisi ollut oikeutta, niinkauan kun Kalmarin\nherrainpäiväin päätös, kolmen valtakunnan yhdistyksestä, ei vielä ollut\nmuodollisesti peruutettu, jota se ei vielä tänäkään päivänä ole.\"\n\n\"Aivan oikein\", huomautti kappalainen, ottaen kulauksen, minkä hän\nkatsoi huomiollaan ansainneensa.\n\n\"No hyvä\", jatkoi nimismies tyytyväisenä, \"kokous määrättiin ja tuli\nmyöski pidetyksi Elfborg'issa niinkuin mainittiin ja sinne tulivat\nvaltuutettuina etevimmät miehet kummastaki valtakunnasta. Silloin,\najattelepas, valitti ruotsalainen minun yllyttäneen Ruotsin alamaisia\nlaillista ylivaltaansa vastaan ja auttaneen Dackea. Vanha harmaaparta\nkuningas oli saanut tietää minun se olleen, joka vuotta ennen kertoi\nKöpenhaminaan, että hän kokosi väkeä etelään meidän rajoille. Se\nluonnollisesti suututti häntä, että meidän kuningas sen perusteella oli\nkäskenyt Skonen aatelia olla varustettuna mahdollisesti tapahtuvaa\nhyökkäystä vastaan. Minun Dackea auttamiseni ei ollut muuta kuin oikeus\nja velvollisuus, koska hän oli synnynnältään tanskalainen ja soti\nkuningasta vastaan, joka ainoastaan näön vuoksi eli Tanskan ystävä\nja joka lisäksi piti joukon vakoojia maassamme, jopa itse\npääkaupungissaki.\"\n\nWerner Passberg rupesi sen jäljestä laveasti kertomaan silloista\nvaltioasemaa pohjoismaissa. Sielunpaimenensa meni mukaan ja kun sen\nseurauksena oli, että pikari toisensa perästä tyhjennettiin, niin\nmolemmat herrat kauan iltapuolella istuivat paikallaan ikkunan\npielessä. Kun Sölvitsborg'in lääninherra välistä suuttui valtiolliseen\nkeskusteluun, otti hän toisen sävellajin, alkaen kertomaan lystillisiä\nsatuja ja leikillisiä kokkapuheita, joissa kappalainenki osoittihe ei\nolevansa varsin eksynyt.\n\n\"Niin\", sanoi Passberg vihdoin, \"tässä tuvassa istui eräs\nedeltäjistäni, joka nimitti itseään Jumalan ystäväksi ja ihmisten\nvihamieheksi, mutta ystävyys meidän herramme kanssa ei sittekään\nauttanut häntä niin monista vihollisistaan.\"\n\n\"Ei\", sanoi sielunpaimen, \"herra Söre Norby, jota herrani ja\nhyväntekiäni tarkoittaa, oli kovin väkivaltainen, jotta se ei aialle\nmenestynyt. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.\"\n\n\"Oikein sanottu; te puhutte kuten Herran palvelian tulee. Minä\npuolestani tahdon olla sekä Jumalan että ihmisten ystävä, paitsi\nruotsalaisten, ymmärräthän. Mutta katsos tuonne ystäväni!\" lisäsi hän\nvilkkaanmalla äänellä, osoittaen tielle.\n\n\"Onpa se mukava sotilas, joka siellä tulee ratsastaen. Hän näyttää\nmerimieheltä, mutta ratsastaa hevosella, mikä käyttäikse kun oikea\nratsuhevonen.\"\n\n\"Katsopas niitä suitsia ja satulaa, jotka hänellä on!\"\n\n\"Se on varmaanki ratsashevonen, mutta ei Tanskan hevonen eikä kuninkaan\nratsaskalut. Ehkä mies onkin, kun oikeen mietitään, ruotsalainen\nvakooja. Hän ratsastaa suoraan linnaan... kuule palvelia.\"\n\nSemmoinen tuli heti sisään ja sai käskyn ottaa selvän siitä oudosta\nmiehestä, joka tuli tiellä ratsastaen.\n\nPalvelia meni ja palasi heti sanomalla, että se oli lähettiläs toiselta\nseudulta, joka toivoi saavansa puhutella itse nimismiestä.\n\n\"Minä käskin hänen sanoa asiansa\", jakoi palvelia, \"mutta se, arveli\nhän, ei koske minua, vaan itse isäntää.\"\n\n\"Se ei ollut tyhmästi sanottu\", muistutti herra Werner; \"onko hän\ntanskalainen?\"\n\n\"Yhtä hyvä tanskalainen kuin minäki\", vakuutti palvelia.\n\n\"Mene sitte takaisin ja kysy, kuka hän on ja mistä hän tulee!\"\n\nPalvelia meni ja kun hän seuraavalla kerralla palasi, piti hän\nkädessään kokoon käännettyä pergamenttia.\n\n\"Kirje\", sanoi nimismies.\n\n\"Ihmettelen juuri, mistä se mahtaa olla.\"\n\nPalvelia antoi paperin herralleen ja kun hän viittauksen saatuaan jätti\nhuoneen, antoi Werner Passberg kirjeen kappalaiselleen.\n\n\"Lukekaa te, kuin olette nuorempi ja on paremmat silmät kun minulla!\"\n\nKappalainen luki, ehk'ei vaivatta, Rotnaby'n pormestarin kirjoituksen,\nmissä Jens asianajajana suljetaan jokahisen suosioon.\n\n\"Ahaa, Hoffman ystävältäni!\" huusi herra Werner, \"se muuttaa\nasian. Annamme heti miehen tulla ylös. Kaiketi hänellä on avun\nlähettämis-muistutus kaupungille, arvaan mä!\"\n\nLähettiläs tuli heti käsketyksi ylös ja kun hän astui linnan saliin,\nteki hän lyhyen tervehdyksen, jääden ovensuuhun seisomaan, jolla aikaa\nhän tarkasti tutki juomapöydän ääressä olevia herroja.\n\n\"Sinä toivot saavasi puhutella lääninherraa -- eikö tosi?\" kysyi\nWerner.\n\n\"Niin, minulla on hänelle tärkeä pyyntö.\"\n\n\"Hyvä; minä olen se, jota etsit, ja hän linnan kappalainen, sinä voit\nsentähden, pitemmittä mutkitta, esittää mitä sinulle on uskottu.\"\n\nVakuutettuna, että hänen edessään oli oikea henkilö, otti Jens, herrain\nhämmästykseksi, äkkiä takin yltään, otti sukkelasti puukon taskustaan,\nratkoi takin vuorin auki, otti sieltä pormestarin kirjeen ja tämä\ntoisessa ja takki toisessa kädessä, vähintäkään hämäillen tahi\nkömpelönä, astui hän nimismiehen eteen. Hän päinvastoin näytti\niloiselta ja luotettavalta, jotta herra Werner ottaissaan kirjoituksen\nystävällisesti lausui:\n\n\"Oikein poikani, semmoisesta minä pidän. Mene nyt alas palveliaini luo,\nsanoen terveisiä minulta, jotta saat hyvän aterian ja tuopillisen\nolutta sitä alas viruttaaksesi. Kirjeen luettuamme saat tulla jälleen\nylös, jolloin saat päätöksen siitä, mitä meillä on vastattavana.\"\n\nKun herrat taas olivat yksin, sai kappalainen sen kiusallisen toimen,\nettä lukea pormestarin kirjeen. Kun hän suurella ponnistuksella\nvihdoinki oli saanut kirjeen päähän tavattua, tultiin siihen\npäätökseen, että ruotsalaiset seisovat Rotnaby'n edustalla ja että\nkaupunki välttämättä tarvitsi pikaista apua, varsinki kun vihollinen\noli voimakkaampi kuin edellisenä vuonna. Nimismies sivalti\najattelevaisesti leukaansa ja päätti seuraavaisesti:\n\n\"Apua ja pikaista apua kirjottavat ne hyvät herrat. Jotta se on\ntarpeen, ei suinkaan epäillä, mutta hankkia sitä on helpommin sanottu\nkun tehty. Totta puhuen, emme nykyhetkenä voisi auttaa itseämmekään,\njos vihollinen ahdistaisi, ellei v. Holle tulisi pelastukseksemme.\nSaadaan kuitenki lähettää sana hänelle. Jos ei hän tule, niin pesen\nminä käteni ja Rotnaby'n kansa saapi puolustaa itseään, miten parhaiten\ntaitaa. Kaupungilla sitäpaitsi jo on moniaita joukkoja sotilaita ja\nmonta taisteluun kykenevää miestä; sillä ehkä on myöski useita\nkenttävarustuksia, sekä vallia ja hautoja. Hyvästi seljittiin menneenä\nvuonna ja luullakseni se voipi käydä laatuun tänäki vuonna.\"\n\nMerimies kutsuttiin ylös ja nimismies näki hyväksi esitellä:\n\n\"Herrasi ovat vihollista vastaan pyytäneet apua ja sen he mielellään\nsaavat. Ensisti kuitenki täytyy meidän kertoa siitä v. Holle'lle\nÅhus'iin, jolla on suuri sotavoima hallussaan. Koska sekä sinä että\nhevosesi kaiketi vähän tarvitsette lepoa niin pitkän matkustuksen\njälkeen, niin voit viipyä siksi, kunnes vastaus on Åhus'ista\nennättänyt. Minä lähetän pikasanoman sinne ja kuuden tunnin kuluttua on\nse oleva takaisin... Mutta se on tosi, poikani, minä olen unhottanut\nkysyä, kenen se hevonen on, jolla ratsastit?\"\n\nJens antoi yksinkertaisen kertomuksen seikkailuksestansa ruotsalaisen\nkanssa, minkä hevosen hän Gottes Stue'sta lähtiessään oli anastanut, ja\nkun hän sen oli lopettanut, sanoi nimismies laupiaalla äänellä: \"hyvin\ntehty, poikani! Sinähän olet muokattu ja karaistu sotilaaksi ja\nsemmoiseksi voit päästä, jos tahdot.\"\n\n\"Kiitän\", vastasi nuori mies, \"mutta minä olen merimies ja se ammatti\nsopii minulle parahiten.\"\n\n\"Miten itse tahdot\", lisäsi herra Werner. \"Mutta koska olet itsesi\nosoittanut hyväksi ja rohkeaksi tanskalaiseksi, tulee sinun myöski\nsaada jotaki kehoitukseksi. Kas tässä, ystäväni!\" lisäsi hän ja laski\npari kultarahaa merimiehen käteen. \"Ei mitään kiitosta. Mene nyt\npalveliani luo odottamaan siksi, kunnes enemmän voin sinulle sanoa!\"\n\n\n\n\nVIII. Uhkaava pilvi alkaa purkautua.\n\n\nPäivää jälkeen Jens'in matkustuksen ja kun ruotsalaiset täydellisesti\nolivat leirinsä asettaneet Rotnaby'n edustalle sekä itäänpäin vievälle\ntielle, nähtiin aikaiseen iltapuolella uhkea ratsastaja kalliissa\nhaarniskassa ja liehuvalla höyhentöyhtöisellä kypärillä telttien ja\nleirin välissä. Joka paikassa tervehtivät häntä kunnioituksella siellä\ntäällä joukossa olevat sotilaat, joten selvästi voitiin havaita hänen\nolevan ylhäisen herran. Se oli Ruotsin kuningas Erik XIV ikänsä\nkukoistuksessa, eikä vielä vaipuneena taikaluuloisuuteen, mikä kerran\noli ryöstävä kruunun häneltä ja historiassa valmistava hänelle\nsurullisen muiston. Tosin hän jo monasti oli osoittanut hajannaista,\nepävakaista ja epäluuloista mieltä, mutta ne ilmaukset menivät äkkiä\nylitse ja ne lait, joita hän hallitukseen astumisensa jälkeen antoi,\nlupasivat tulevassa aiassa paljon hyvää.\n\nKuninkaan kulkiessa ratsain esiin, ympäröivät häntä sotaupsierit,\njoilla useamalla oli kunnioitettu nimi. Siinä nähtiin Klaus\nKristerinpoika Horn, Yrjö Boye, Åke Pentinpoika Ferla ja Lasse von\nSkara myös Lasse Vestgöteksi nimitetty, joka näinä päivinä oli suurella\nmiehuudella seurannut Ferlaa hänen taistellessa Knut Hardenberg'ia\nvastaan. Siellä nähtiin myöski Suomen sotilaiden johtaja Antti\nNiilonpoika, joka samassa tilaisuudessa myös oli urhoollisesti\npuolustainnut, sekä useita aikanaan kuuluisia miehiä.\n\n\"Saas nähdä, mitä tanskalaiset tällä kertaa vastaavat meille\", sanoi\nkuningas Erik Klaus Kristerinpoialle, joka häntä lähinnä ratsasti. \"He\novat luultavasti huomanneet meidän lyöneen sillan puronsa yli siinä\npaikkaa, missä vähimmin aavistivat; heidän pitäisi jo sen\nmiesosastomme, joka siitä on yli mennyt, huomaavan uhkaavaisena\nkaupungin eteläpuolella ja luulisi sentähden heidän ajattelevan,\nennenkun täydellä todella tarjoavat meille kärkeä.\"\n\nTällä Erik tarkoitti uutta lähetystöä, jolla hän tänään toisen kerran\noli vaatinut Rotnaby'n asukkaita antautumaan.\n\n\"Teidän kuninkaallisen arvonne luvalla olen minä ihan toista mieltä\",\nlausui Klaus Kristerinpoika. \"Tanskalaiset ovat epäilemättäki niin\nsäikähtyneet siitä kurjuudesta, joka viimeisinä päivinä on kohdannut\nmaamniehiänsä tämän ja Lyckö'n välillä, jotta heillä ei ole rohkeutta\nantaa kaupunkia. Sitäpaitsi on heidän varsinaisella päälliköllään,\nvanhalla Hoffman'illa, niin monta syntiä tunnollaan, jotta hän\nviimeiseen saakka kokee estää kaupunkilaisia porttejansa avaamasta. Hän\nhyvin muistaa, miten hän on puoltanut sekä Dacken'ia, Matti Carlson'ia\nja Kalle Bjur'ia, että useampia muita häiriön synnyttäjiä viimeisinä 20\nvuotena, ja tietää, jotta semmoisesta seuraa hyvin ansaittu\nrangaistus.\"\n\n\"Siinä saattaa hän olla oikeassaki\", vastasi kuningas, \"sillä\ntietämätöntä on, josko se hirtehinen näpäyttämättä pääsee, kun\nkaupungin meille antavat.\"\n\n\"Tuossa tulee armollisen kuninkaan sanansaattaja\", jatkoi Åke\nPentinpoika Ferla. Todella nähtiinki ratsastaja täydessä vauhdissa\ntulevan kaupungista päin. Kuningas Erik seisahtui seuroineen odottamaan\nmiestä, mikä pian ennätti paikalle. Hän astui hevoseltaan ja\nalamaisesti lähestyi herraansa.\n\n\"Minkä sanan tuot meille?\" kysyi hän äänellä ja silmäyksellä, kun jos\nolisi ollut vihollinen edessään.\n\n\"Kuninkaallinen armonne\", vastasi sanansaattaja, \"tanskalaiset\npormestarinsa kautta tervehtävät teitä sillä, että he ovat Tanskan\nkuninkaalle vannoneet valan ja sen he myös tahtovat pitää.\"\n\n\"Kuolema ja kirous niille koirille\", huusi Erik vihassa ja katsoi\nsäihkyvin silmin ympäröiviinsä, jotka nyt olivat tulleet lukuisammiksi,\nkoska kaikki upsierit sekä osa miehistöstäki olivat kokoutuneet\nkuulemaan, mitä lähettiläällä oli kerrottavana. \"Mikä tästä on teidän\najatuksenne?\" jatkoi kuningas kääntyen miehiinsä. \"Saavatko nuo\nkurittamattomat pitää semmoista puhetta, ne kurjat juuttaat; voivatko\nruotsin miehet kärsiä sellaista pöyhkeilemistä?\"\n\n\"Kuolema juuttaille!\" kuulut joka taholta ja monta ilkkuvaa soimausta\nkuultiin nyt. Miekat, kilvet ja keihäät kalskahtivat yhteen ja upsierit\nkokoutuivat kuninkaan ympäri kilvoittelemaan päästäkseen taistelussa\netumaiseksi. Ivari Monpoika Stjernkors, Yrjö Trulsson, Klaus Krusell,\nYrjö Boye ja kuninkaan n.s. \"mustat ja kiiltävät ratsastajat\" ensiksi\ntarjoutuivat kaikkien lippujen kanssa myrskyyn.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, hyvät miehet\", sanoi kuningas tyytyväisenä. \"Me\nkiitämme teitä ritarillisen käytöksenne edestä, mutta tehdäksemme\njokaiselle oikein ja valmistaaksemme jokaiselle tilaisuutta ansaita\nkunniaa jota epäilemättä kaikki koetatte etsiä, tahdomme toisella\ntavalla päättää, kutka ensin ottavat osaa rynnäkköön. Meidän tahtomme\non siis se, että jokaisesta lipullisesta otetaan ainoastaan\nkaksikymmentä miestä ja sittemmin päätetään arvalla, kutka osakunnat\nheidän kanssaan alkavat leikin. Kuusi semmoista katson olevan tarpeeksi\nja kun ne ovat valitut, tahdomme tarkemmin päättää, kuinka he\nkarkaukseen ovat jaettavat.\"\n\nKiirehdittiin sentähden heti toimeen. Sotilaat olivat pian jaetut ja\narpa lankesi niin että Gudmund Ollinpoiait, Pietari Monpoian, Lasse\nVestgöte'n, Longe Bengti'n, Pietari Ollinpoian ja Antti Erkinpoian\nosakunnat tulisivat sotilaiden kanssa ensimäisiksi valloittajiksi. Nämä\njoukot jaettiin niin, että Antti Erkinpoian ja Gudmund Ollinpoian\npitäisi hyökätä koillispuolelta, jotensaki siinä, missä Kodumskan\ntehdas nyt on; näitä lähin Pippurimäkien tienoilta eli itäpuolelta piti\nLasse Vestgöten ja Pietari Monpoian hyökkäämän ja eteläpuolelta,\n\"Käpäspuun\" -- joka jo sinä aikana kuroitti kolmirunkoansa -- tienoilta\ntuli Longe Bengt'in ja Pietari Ollinpoian tehdä parastaan.\n\nViimemainitulle seudulle oli tehty Rotnajoen pii silta, jonka yli oli\njo osa sotilaita mennyt päinvastaiselle rannalle, missä kaupungista oli\nnähty heidän syöksyvän ympäri Bon, Nekkamäen ja niin aina\nSölvitsborg'in valtamaantielle asti. Ehkei kuningas Erik\npersonallisesti osaa ottanut taisteluun, mikä tämän jäljestä syntyi,\njohti hän kuitenki suuremmaksi osaksi rynnäkköä, aina ratsullaan\nilmestyen sinne, missä havaitsi tarpeelliseksi jakaa käskyjä sekä\ntarkastaaksensa, että ne myöski täytettiin.\n\nRotnaby oli sen aian vaatimusten mukaan hyvästi varustettu. Kolmelta\npuolen eli pohjoisessa, lännessä ja etelässä oli se ympäröitty\nRotnajoelta pohjoispuolella paisuvine putouksineen ja neljännellä\npuolen oli syvä hauta, minkä molemmat päät olivat joessa, joten\nkaupunki joka puolelta oli veden sulkemana. Sisäpuolelta varjeltiin\nsitä sitäpaitsi paalulaitoksella varustetulla vallilla, paitsi pientä\nalaa lähellä putousta, missä virta väkevämmin syöksyi alas ja jyrkkä\nlouheke sen yläpuolella teki kaiken varustuksen tarpeettomaksi.\n\nLonge Bengt'in ja Pietari Ollinpoian määräsi Erik ensin hyökkäykseen.\nSe ala mikä heillä oli käytettävänä, oli ahdas kenttä vallin ja joen\nvälissä. Kuu heidän piti laajentaa hyökkäyslinjaa, saivat he muutamia\nlaukauksia \"hakapyssyillä\" varustetuilta sotilailta, jotka puolustivat\nvarustusta. Mutta kun heidän uhallaan kuitenki piti rynnätä vallille,\nkaatuivat useammat peitettyihin kuoppiin, joita kaupunkilaiset päivää\nennen vihollisen tuloa olivat sinne tänne kaivaneet. Ylimalkaan tehtiin\nrynnäkkö veltosti. Vaikka kuningas itse oli muistuttanut voimallisesti\nhyökkäämään, vetäysivät kuitenkin Bengt ja Pietari Ollinpoika mitään\ntoimittamatta takaisin ja masentaaksensa vallilla olevia sotamiehiä\nantoivat etäältä ampua heitä. Kuitenkaan ne eivät sanottavaa vahinkoa\nkärsineet koska, samassa kun lau'aistiin, heittäysivät aioissa\npaalurakennuksen taakse.\n\nKaupungin koilliskulmalla, missä tasangossa oli helpompi liikkua,\nolivat sillä aikana sinne määrätyt miehet ruvenneet ryntäämään\nvallihautoja vastaan. Joukko Smoland'in talonpoikia, mitkä olivat\narmeijata seuranneet, voidakseen tavallansa olla säännöllisille\njoukoille avuksi, olivat puolestaan koettaneet risukimpuilla täyttää\nhaudat ja olivat siten hyvän matkaa tällä hyödyllisellä alkutyöllä\npäässeet eteenpäin, kun heidän vallilta hyvästi tähdätyn ja joka\nsilmänräpäyksessä kasvavan kiväritulen edestä täytyi vetäytyä takaisin.\nNiille joukoille, mitkä olivat talonpoikia seuranneet, tuli kuninkaalta\nkäsky, että tekisivät urhoollisen hyökkäyksen kaupunkia vastaan, joka\ntältä puolen luultavasti oli helpompi ottaa.\n\nNyt törmäsi Antti Erikinpoika voimallisesti joukollaan esiin, onnistui\npäästä kaivoksen yli ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka oli\nvarustuksiensa takana ja myöski vastasi ankaroilla tiheillä\nlaukauksilla. Ruotsalaiset kulkivat kuitenki eteenpäin, tuota pikaa\npäästen paaluvarustukselle saakka. Tämä oli rakettu paksuista\npelkoista, mitkä olivat lyödyt pystyyn niin tiheään, jotta muodostivat\nmuurin. Jokaisen pää oli terävä ja jokaisessa parissa oli niin suuri\naukko, jotta pari valpasta silmää siitä voi huomata, mitä toisella\npuolella toimitettiin, sekä että siihen mahtui kivärin piippu. Tämän\nvarastuksen -- joka seisoi lähellä vallia -- takana näkivät ryntääjät\njalka-sotilaita, varustettuja osaksi hakapyssyillä osaksi keihäillä, ja\nniiden välissä hyvästi varustettuja porvaria kirveillä ja miekoilla.\n\nUseammat Antti Erikinpoian miehistä ryntäsivät valleilla seisovia\ntanskalaisia vastaan ja surmasivat joitakuita keihäillä, sillä aikaa\nkun muutamat kirveillä koettivat, josko pelkot paaluvarustuksessa\nmahdollisesti antaisivat itseään siirtää pois paikoiltaan. Piiritetyt\nkohtasivat heitä samoilla varustuksilla, vielä hyväkseen käyttäen\nkorkeammalla olevaa asemaansa. Kaksi sukkelinta ruotsalaista oli\nkuitenki kyllin hurjapäisiä koettamaan kiivetä ylös korkeata\n\"stakettia\", joksi he paaluriviä nimittivät, mutta keskellä yritystä\nnakkasi eräs porvareista suuren kiven, joka sattui toisen päähän niin\nhyvästi, että se tunnotonna putosi maahan.\n\nHänen kumppanillaan näytti olevan parempi menestys, sillä hän\noli saanut kädellään kiinni paalun kärkeen sekä löytänyt\nepätasaisuuden, mihin voi jalkaansa turvata ja nyt rohkeasti uhkasi\npistovarustuksellaan lähellä olevia. Useammat vetäytyivät pois ja hän\nluuli jo varmuudella voittavansa, kun äkkiä poisvetäytyneiden paikalle\nilmestyi kookas, harteva mies olkapäille rippuvalla mustalla tukalla.\nSe oli Hannu Nörrum. Kiiltävä miekka välkkyi hänen oikeassa kädessään\nja se putosi musertavana nuolen nopeudella alas ruotsalaisen päähän,\njoka seuraavassa silmänräpäyksessä hengetönnä vieri maahan. Tämän\nmieshukan tähden vetäytyivät toiset takaisin ja niin oli ryntäys täksi\nkertaa torjuttu.\n\nKuningas Erik, joka läheiseltä kukkulalta oli katsellut ryntäystä,\nlähetti sanan Antti Erikinpoialle ja Bengt Gudmundinpoialle, etteivät\nnyt enää tekisi koetusta. Kun hän hetken perästä kohtasi ne miehet,\nselitti hän päätöksensä olevan, että vihollinen kaupungissa oli kovin\nvoimallinen, jotta ei voitaisi mitään täydellistä edistymistä toivoa,\nennenkuin joukot Lyckö'sta, jotka olivat tulossa, ennättäisivät.\n\n\"Odotetaan\", sanoi kuningas, \"siksi kunnes Roland saksalaisten kanssa\nkenttätykkineen ja heittokoneineen ennättää tänne. Silloin tulee\njuuttaille toinen leikki.\"\n\n\n\n\nIX. Hirmupäivää vastainen yö.\n\n\nPimeys oli tullut. Rotnaby'n yli lepäsi yö jylhänä ja raskaana, sillä\nei kuu eikä tähdet levittäneet sille ystävällistä valoaan. Mutta mikä\nvielä oli pahempi, itse kaupungin asujamissa, kumminki enemmistossä,\nlepäsi surun kuorma ja tuskin vähinkään toivon säde valaisi\nalakuloisia. Sillä, huolimatta siitä että päättyneenä päivänä oli\nsangen vähän tappiota tullut, oli kuitenki todellaki alakuloisuus\nvallitsevana tunteena. Ennen illan tuloa olivat jo ruotsalaiset\nlakkauttaneet vihollisuudet, mutta kuitenki nähtiin läheisillä\nkukkuloilla varustuksia, mitkä osoittivat, että kaupunkia aiottiin\npolttaa. Kirkon lähellä olevalta mäeltä sekä tornista nähtiin\nsotamiehien ja talonpoikain vierittävän suuria tervatynnyriä mäille,\nsekä suuria joukkoja jotaki ainetta, mitä arveltiin tappuroiksi. Pimeän\ntultua olivat mahtimiehet kuulleet pauhinaa tulevista sotilaista ja\nvaunuista, joilla luultavasti oli kenttätykkiä sekä muuta sotatarvetta.\nPian leimusi ympäristöllä vahtitulet. Niitä oli Pippurimäellä, jyrkällä\ntöyräällä joen pohjoisrannalla, Taavetin kukkulalla ja Nekkamäellä. Ne\nlevittivät niin voimallista valoa kaupunkiin, että useassa paikassa\nvoitiin helposti tehtäviään toimitella.\n\nSotamiesten pitäessä huolta varsinaisesta mahdista, kävivät porvarit\nvuorottain kotonaan nauttimassa hetken lepoa taikka lausumaan\nkehoittavia sanoja vaimoilleen ja lapsilleen. Useammat vaimot kuitenki\njuoksivat useasti kaupungilla, pienimmästäki kolinasta kuvaillen\nvihollisen tuloa ja herättivät siten yhä enemmän pelkoa heikkoveristen\nkesken, missä se jo muutenki suuressa määrässä vallitsi. Muori Inkerin\ntuvassa ja tuvan ympärillä oli myöski kaiken yötä ihmisiä saamassa\ntietoja, josko sille vanhalle akalle olisi mitään uusia ennustuksia\nilmestynyt kaupungin kohtalosta. Jokainen povaaja-akan sana otettiin\nyhtä suurella luottamuksella vastaan kuin jos ne olisivat jumalallisen\nprofetan suusta lausutut.\n\n\"Te tutkitte minulta ennustuksia ja taivaan merkkejä, mutta miksi ette\nitse tarkkaa niitä\", sanoi Inkeri eräälle uteliaalle joukolle. \"Niin,\nsentähden, että olette pahuudessa ja ylpeydessä kietoutuneet syntisten\ntavalliseen vakuutukseen, niin ett'ette näe ettekä kuule, mitä Jumala\nteille ilmoittaa. Mutta jos todellaki tahdotte tietoa, niin ilmoitan\nteille, mitä olen havainnut jos se voisi olla teidän vietellyille\nsieluillenne joksiki parannukseksi. Tuskin on tuntia kulunut siitä, kun\ntaivaalla näin kaksi sotajoukkoa menevän vastakkain taisteluun. Toisen\njoukon lippu oli valkea ja punainen kuin lumi veri, toisen oli musta\nkuin tähdetön yö. Suurella vauhdilla törmäsivät he yhteen;  mutta\nvalkeanpunaista lippua kantava joukko lyötiin niinkuin ohra\nviikahteelta. Oletteko nähneet sitä?\" lopetti Inkeri lujalla\nläpitunkevalla äänellä.\n\n\"Ei ei, sitä emme ole nähneet\", kuultiin usean vaikeroiden sanovan.\n\"Jumala olkoon meille armollinen!\"\n\n\"Niin Jumala olkoon teille armollinen, sanotte pian!\" jatkoi Inkeri\nja lisäsi matalammalla äänellä ja nostaen kättään ikäänkuin\nkuunnellakseen: \"kuuletteko mitään? Ei -- minä jo näen muodostanne,\nett'ette kuule!... Minä kuulen selloin soittoa\", jatkoi hän kuiskaten\nmelkeen suhisevalla äänellä, \"Hiljaa, se soipi kun hautaamisessa!\nEttekö vieläkään kuule?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", huusivat niiskuttain moniaat vaimot ja sen jäljestä\nolivat vielä useammat kuulevinaan selloin soittoa. Siten he peloittivat\ntoinen toistaan, ja kun Inkerin mökiltä lähdettiin, oltiin kuulevinaan\nkaikenlaisia, joita ei toisissa mielentiloissa olisi voitu\najatellakaan. Jos tuulen henki ryskäsi katoilla, oli se heti aseiden\nkalsketta, jos tuuliaispää vinkui puissa, äänsi se liikutetulle\nmielenkuvitukselle kuin kuolevaisen hätähuuto.\n\nKaikki olivat sinä sumuisena aikana vaikuttimena taikauskoisuudelle,\nmikä suuremmaksi tahi vähemmäksi osaksi oli saatu katoliselta\npapistolta. Ennakkoluuloista vapaisin voitiin lukea Hannu Nörrum ja\nuseampi hänen perheestään. Luultavasti oli siihen asesepän ammatti\nmyöski jotaki tehnyt sivistämällä vähemmin kestäväisissä mahdollisesti\nsisällistä taipumusta selkeille ja hämmentäville mietteille. Eikä nyt\nollut ennakkoluuloihin aikaakaan, sillä yksi ja toinen tuli tänä yönä\nasepajaan valitsemaan itselleen mukavan varustuksen huomispäivän\ntaistelua varten taikka parantamaan täyteen kuntoon edellisenä päivänä\nvahingoittuneita. Hannulla oli suuri varasto sekä uusia että vanhoja\naseita. Suuri kammari verstaan sivulla oli seinät ympäriinsä semmoisia.\nOstaja sai olla vakuutettuna täällä kelvollista tavaraa löytävänsä,\nkoska pettämätön tarkkuus oli juuri huomattavin kohta Hannu Nörrum'in\nluonnossa.\n\nMonessa katsannossa melkein aseseppään oli hänen vaimonsa. Tässä\ntilaisuudessa, missä kyllä sielun tyyneys tarkoin tarvittiin, voimme\nsanoa hänen olleen itse levottomuuden. Tärkein tehtävänsä tuona päivänä\noli kätkeä kaikki arvollisimmat kapineet. Kukaan ei olisi hänenä sitä\najatellutkaan, kun vihollinen seisoi oven edessä, mutta hän hyppäsi\nedes-takaisin kaikissa nurkissa ja loukoissa muuttaen saman esineen\nkolme neljä kertaa, löytämättä kyllin turvallista paikkaa. Ellen, jonka\npiti olla hänen apunaan, voi tuskin olla miksikään hyödyksi, sillä mitä\nhän toimitti, muutti heti äitipuolensa. Vielä hän sen ohessa juoksi\npienimmänki kolinan kuultuaan kadulle katsomaan, josko ruotsalaiset\ntulivat ja silloin tällöin pisti itsensä asepajaanki ilman varsinaista\nasiaa, pyörien siellä muutaman kerran ympäri ja taas samoten Ellen'in\nluo.\n\nEräänä näistä tilaisuuksista kohtasi Märta muori Ellen'in istumassa\nkädet helmalle vaipuneena niin syviin mietteisin, jotta ei huomannut\näitinsä tuloa.\n\n\"Mitä hyvänen aika sinä mietit, minä luulen, että istut ja nukut!\"\nhuusi Hannu Nörrum'in huonekunnia, lyöden käsiään yhteen. \"Jaa, niin se\non, kun vaan hetkeksikään poistuu, niin jää kaikki sikseen.\"\n\n\"En makaa, äiti\", vastasi Ellen sävyisesti, \"minä vaan istun ja mietin\njotaki.\"\n\n\"Mietit jotaki? Mitä enempi sinulla mahtaa olla miettimistä kuin\nminullakaan, jolla on niin paljo hoitamista ja niin paljo vastattavana.\nSe oli kaiketi Jens, luulen mä, joka taas oli esissä; mutta heitä pois\nmielestäsi kaikki semmoiset ajatukset, sen neuvon minä annan. Jens on\nmielipuoli, josta ei koskaan tule miestä, sitä olen aina sanonut ja\nsiinä pysyn.\"\n\n\"Jos ei Jens mihinkään kelpaisi\", vastasi Ellen, \"niin ei suinkaan isä\nolisi häntä pormestarille esitellyt, eikä hän näin vaarallisina aikoina\nolisi häntä pannut kirjettä viemään Sölvitsborg'iin.\"\n\n\"Että hän mielellään meni kirjeen kanssa ja ehkä sen perilleki on\nvienyt, sen uskon, mutta et hän sieltä enää palaja, ennenkun kaikki\nvaara on ohitse, sen saat nähdä.\"\n\n\"Älä sano, äiti, että Jens on pelkuri\", vastasi Ellen elävämmästi. \"Jos\nei hän tule takaisin, niin se tapahtuu ainoastaan sentähden, ettei hän\nvoi päästä viholliselta, joka seisoo kaupungin ympärillä.\"\n\n\"Niin se on aina hyvä, että voipi jotaki syyttää; mutta älä siinä seiso\nja kauemmin juttele, vaan tule auttamaan minua!\"\n\nSamallainen järjesteleminen pantiin taas toimeen, mutta ei vielä\npitkälle ennätetty jatkaa, ennenkun ovi äkkiä aukeni ja mieshenkilö\nyhtä sukkelaan astui sisään, jääden silmänräpäykseksi ovensuuhun\nseisomaan.\n\n\"Jens on täällä taas; katsokaapa, äiti, että Jens kuitenki tuli\ntakaisin!\"\n\n\"No onko sinulla sotilaita sitte mukanasi nyt?\" tiedusteli muori Märta\nJens'iltä.\n\n\"En ole lähetetty semmoisia tuomaankaan\", vastasi hän. \"Korkeintaan\nminun toiveenani oli vaan viedä kirje Passberg'ille ja sen olen tehnyt,\ntuoden myöski vastineen herra Hoffman'ille tänne.\"\n\n\"No tuleeko jotaki apua nyt sitte?\" kysyi muori Märta.\n\n\"En ole lukenut kirjettä\", vastasi Jens, \"mutta siitä päättäen, mitä\nSölvitsborg'issa kuulin, niin ei liene paljo toivomista sieltäpäin.\"\n\n\"Herra Jumala, sittehän olemme kadotettu kaikki tyyni!\" huusi muori\nMärta. \"Mitä sinulla sitten oli täällä tekemistä?\"\n\n\"Mitä minulla oli täällä tekemistä?\" toisti merimies, joka alkoi tulla\nhyville mielin. \"Olenhan sanonut, että minulla oli kirje takaisin\ntuotava ja sen olen kelvollisesti täyttänyt. Isä Hannun luona olen\nmyöski jo ollut ja menen taaski saadakseni itselleni varustuksen, minä\nniinkuin muutki. Mutta ensin tahdoin kurkistaa tänne; sillä tiesin\ntäällä olevan kumminki yhden, joka tahtoi nähdä minua.\"\n\n\"Tst!\" kuiskasi Ellen, laskien kätensä hänen suulleen.\n\n\"Hyvästi nyt\", sanoi Jens. \"Minun täytyy mennä. Kukaan ei tiedä, kuinka\npian vihollinen on täällä, kuulin isä Hannun sanovan, ja on siis paras\nolla varuillaan.\"\n\n\"Rakas Jens\", sanoi Ellen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, \"ajattele,\njos emme enää kohtaisikaan toisiamme!\"\n\n\"Oh\", vastasi Jens kumminki näennäisellä tyyneydellä, \"sen kyllä\nteemme! Olihan vihollinen täällä mennä vuonnaki, vaan sai palata mitään\ntoimittamatta; samate saattaa hänen käydä tänäki vuonna. Sentähdenpä ei\ntarvitse olla murheissaan. Kaikki on Jumalan kädessä.\"\n\nSamassa tuli eräs Hannu Nörrum'in palvelia ja toi terveisiä, jotta\nmestari tahtoi merimiehen kanssa puhua. Tämä siis sanoi lyhyet\njäähyväiset Ellen'ille ja Märta muorille ja kiirehti isä Hannun luo.\n\n\"Kas täällä\", sanoi Nörrum, kun Jens oli tullut verstaasen, \"olen\nsinulle valinnut varustuksen, jonka luulen hyvin sopivan. On tosin,\nniinkun näet, lyhyt miekka; mutta sinulle, joka olet enemmän notkea\nkuin väkevä, luulen semmoisen olevan kaikkein mukavimman. Siinä on\nsitäpaitsi ihmeen hyvä sointu.\"\n\nJens otti miekan ja teki sillä muutamia tyydyttäviä kirpauksia,\nkoettaakseen miten sitä parahiten voisi käyttää.\n\n\"Ja täällä\", lisäsi aseseppä, \"on sinulle keveä rynnäkkö-kypäri, jonka\npitäisi sopia päällesi.\"\n\n\"Siitä en huoli\", vastasi merimies, \"se on minulle sopimaton, enkä minä\npelkää kantaa tavallista lakkiani.\"\n\n\"Pelkuriksi en luulekaan sinua; mutta sitä voipi tarvita kaikkein\nurhoollisin ja aseleikissä enemmänki kokenut, jos hän tulee\nvoimallisemman vihollisen ahdistamaksi.\"\n\n\"No, tahdon sitte koettaa\", sanoi Jens tarkastellen kummallista\npäähinettä. \"Sieluni, luulen sen oikeen hyvin sopivan, eikä se\nraskaskaan ole.\"\n\n\"Päälliseksi näytät oikein miehekkäältä\", sanoi mestari Hannu, \"ja jos\nmyöski semmoisena käyttäidät, niin tiedän sinulle palkinnon semmoisen,\njota pidät suuremmassa arvossa kuin mitään muuta.\"\n\n\"Minkä sitte?\" kiirehti Jens kysymään.\n\n\"Jos et sitä itse voi sanoa, niin et ole sen arvoinenkaan\", vastasi\naseseppä karkeasti.\n\nUseampia vieraita miehiä astui nyt perättäin sisään, ja pian oli Hannu\nNörrum'ille kokoutunut useimmat kaupungin etevimmät porvarit, niiden\njoukossa myöski ne, joita tulimme tuntemaan siinä tilaisuudessa, kun\nHeikki Hoffman raastuvan edessä niin käskevällä vastauksella lähetti\nkuningas Erikin ensimäisen lähettilään herransa luo.\n\nJokainen kysyi merimies Jens'iltä, mitä hän voi tietää Sölvitsborg'in\ntai Åhus'in lähetystä koskevasta asiasta. Mutta hän ei voinut antaa\nmuuta selitystä kuin sen, että v. Hollen vastaus Passberg'in sanaan ei\nantanut vähintäkään ainetta mihinkään toivoon. Sanansaattaja oli\nÅhus'issa nähnyt ainoastaan muutamia sotilaita, jotka toimettomina\nkuljeksivat ympäri, eivätkä ensinkään näyttäneet valmiilta asemastaan\nluopumaan. Kun myöski nimismiehen kertomus Jens'ille, Sölvitsborg'in\nheikosta varustuksesta ja avuttomuudesta tuli puheeksi, herätti se\nkaikissa hämmästystä ja harmia.\n\n\"Se on suurien herrain tapa\", sanoi Hannu Nörrum katkerasti. \"Meidän\nalhaisen väen kanssa menettelevät, miten tahtovat. Alamaistensa yli on\nheillä täysi valta, jota, Jumala tietää, he tuskin oikeudella\nharjoittavat. Jos metsästäjä raukka tulee korkeain miesten\njahti-tiluksille, niin voidaan hän laillisella oikeudella -- jota\npikemmin saattaa nimittää vääryydeksi -- hirttää lähimmäiseen puuhun,\ntaikka lähimmäisessä käräjäpaikassa silmänsä puhkaista. Niin, jos joku\nmeistä porvareista, jotka omistamme taloa ja tavaraa, tohtisi pitää\nmetsäkoiraa huviksensa ja hyödyksensä, elämän ja omaisuuden on hän\nmenettänyt. Nämä ja useampia muita oikeuksia ovat herrat itselleen\nomistaneet; mutta mitkä ovat heidän velvollisuutensa? He eivät katso\nitsellään semmoisia olevankaan, ei talonpoikaa, joka on maan sydän ja\nmehu, eikä porvaria kohtaan, joka keinollisuudella ja ahkeruudella\nhyödyttää heitä. Me saamme vaan murehtia veroista ja luopua kaikesta,\njota ne miehet yksinomaisesti tahtovat itselleen; mutta jos vihollinen\nhyökkää maahan, uhkaa kaupunkejamme ja kyliämme murhalla, ryöstöllä ja\npoltolla -- kuka auttaa meitä silloin? Luultavasti suuret herrat sen\ntekevät? -- Ei, he istuvat silloin rauhallisesti umpinaisissa\nlinnoissaan, jokapäiväisillä pidoilla tuhlaten toisten huokauksia ja\nhätää, ja me, miten parhaiten taidamme, saamme kokea suojella\nitseämme.\"\n\n\"Se on tosi!\" huusivat kaikki yhtä suuta. \"Hannu Nörrum on puhunut\noikein. Suuret herrat ajattelevat ainoastaan itseään ja vallitsevat\nsekä kuningasta, että kansaa ja maata.\"\n\n\"Olisi kuningas Kristian elänyt, hän jota nimitettiin tyranniksi, niin\nolisi sekä porvarilla että talonpoialla parempi olo kuin nyt\", lisäsi\nDidrik teurastaja. \"Hän tahtoi yhteiselle kansalle hyvää ja ainoastaan\nrikkaruohoja hän tahtoi pois juurittaa. Sentähden menetti hän kruununsa\nja vapautensa. Sen sanon julkisesti, vaikka maksaisi pääni.\"\n\n\"Älkäämme siitä nyt puhuko\", lisäsi Nörrum, \"meidän aikamme ei myönnä\nmitään pitkiä puheita siitä, mikä olisi ollut parasta; tässä ei ole\nmuuta tehtävänä kuin katsoa, miten itsemme ja kaupungin puolustus\nparahiten voidaan toimittaa. -- Minä esittelen, että kaikki tänne\nkokoutuneet viipymättä menemme herra Hoffman'in luo, itseltään saamaan\ntietoja, jos muualta on apua odotettavana. Itse puolestani en nyt sitä\nenää usko; mutta se on kuitenkin velvollisuutemme ja oikeutemme, luulen\nma, että saamme tietää, mitä nimismiehen kirje sisältää. Johtajamme\ntulee sen meille omalla suullaan lausua.\"\n\n\"Sen neuvon hyväksyn minä\", sanoi Olli kirjansitoja.\n\n\"Me samoin\", lisäsivät muut, ja moniaan silmänräpäyksen perästä olivat\nhe valmiit menemään pormestarin luo. Matkalla, kun saivat tietää, mistä\noli kysymys, yhtyi heihin useita muitaki. Siten pian kokoutui suuri\nväkijoukko Heikki Hoffman'in huoneen edustalle, jonne Nörrum ja pari\nmuuta porvaria menivät sisälle, kaikkein nimessä pyytämään\npormestarilta välttämättömiä selityksiä.\n\nVanha viisas herra koki aluksi eroittaa pois lähetystöä puoleksi\nkieltämällä, mutta kun porvarit häntä lujemmin ahdistivat, täytyi hänen\nvihdoin esiin tuoda Werner Passberg'in kirjeen, joka sisälti suuresti\nepäillyttävän avun lupauksen ja melkein selvään osoitti, jotta\nRotnabyläiset saisivat itse puolustaida, miten parhaiten taisivat.\n\n\"Niin nyt olette kuulleet, mitä lääninherramme sanoo; hän hallitsee\nmeitä kaikkia ja minä puhdistan käteni tässä asiassa.\"\n\n\"Sillä mahdamme sangen vähän tulla autetuiksi\", sanoi Hannu Nörrum\nvakaalla äänellä; \"parempi olisi, jos pormestari valmistaisi meille\ntilaisuuden harjoitetun väen kanssa tehdä hyökkäys vihollista vastaan,\njolloin hän sitä vähemmin odottaa.\"\n\n\"Uloshyökkäystä\", kertoi pormestari hämmästyksissä, \"kuinka se voisi\ntapahtua, koska vihollisella on, sen mukaan kuin tarkkaan, useampia\nlipullisia väkeä kaupungin itäpuolella ja vahva varustus lähimmäisellä\nkukkulalla.\"\n\n\"Minä olen niin ajatellut asian\", lisäsi aseseppä, \"että me porvarit\nseuraamme sotamiesten turvissa. Me yhtä vähän kuin hekään väistyisimme\nvanhasta Danneborg'in lipusta, kun näemme sitä vietävän meidän ja\nmaatamme häviötä tarkoittavaa vihollista vastaan. Meillä useammalla on\nkoto ja kartano, puoliso ja lapset, sekä muita rakkaita ystäviä, joita\nemme tahtoisi vihollisen käsiin.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, niinkuin oikean tanskalaisen tulee\", lisäsi Heikki\nHoffman, \"mutta puolustaa kotia ja kartanoa, sekä mitä rakkainta on,\nsitä luulen paraiten tehtävän porttien sisäpuolella ja omalla\nkynnyksellä, jos niin pitkälle tulee. Se ei ole ainoastaan minun\nmieleni, vaan myöski niiden, joilla on komento kaupungin turvaksi\nannettuin sotamiesten yli. He sanovat heillä olevan käskyn puolustaa\npaikkaa, mutta ei siitä vetäytyä epätietoiseen taisteluun ja mennä\nhyökkäämään ylivoimaa vastaan.\"\n\n\"Pelkurisuuden tavallista puhetapaa!\" sanoi Hannu Nörrum harmistuneena.\n\"Vihollinen saattaa kyllä vähän olla meitä suurempi ollessaan yhteen\nkokoutuneena; mutta kun hän on kaupungin ympäri hajoitettuna, miten\nhämärän tultuaki, en katso ensinkään mahdottomaksi häntä hätyyttää sekä\nsaattaa hänelle tuntuvia tappioita. Polttakaamme ruotsalaisten joen yli\ntekemä silta, joten saamme hyvän osan sotaväestä eroitetuksi muista\njoukoista. Sitte voisimme vapaasti käydä kuningas Erikin varustusta\nvastaan ja, jos onni on myötäinen, ehkä voisimme siitä osan valloittaa\nja kääntää sen itseänsä vastaan.\"\n\n\"Minä en koskaan voi myöntyä semmoisiin koetuksiin ja ne, joille on\nkuninkaan väki uskottu, eivät sitä myöskään myönnä\", selitti\npormestari; \"eivät he enkä minäkään katso olevan oikeutta siihen!\"\n\n\"Mutta onhan meillä kumminki vapaus ilman sotaväen apua tohtia henkemme\nkaupungin edestä?\" sanoi aseseppä kysyvällä silmäyksellä\nseuralaisiinsa, jotka siihen myöntymällä nyökäyttivät, ja sitte\nkaupungin johtajiin.\n\n\"Ei sitäkään käy tekeminen\", sanoi Hoffman; \"portit ovat suljetut ja\navaimet kädessäni.\"\n\n\"No hyvä, te ette tahdo kaupungin pelastusta ja teitä on ehkä käsketty\nniin tekemään!\" oli Hannu Nörrum'in vastaus. \"Me olemme nyt voimaimme\nmukaan tehneet, mutta vaikka emme ole onnistuneet saamaan\nsuostumustanne mielemme mukaan, emme kuitenkaan tahdo väistyä kohta\ntapahtuvasta taistelusta.\"\n\nNäin sanoen käänsi hän johtajille selkänsä palaten seuroineen\nulkopuolella olevien porvarein luo.\n\n\n\n\nX. Syyskuun 4 päivä 1564.\n\n\nAamu oli vast'ikään alkanut koittaa, kun hiljaisuus, mikä vielä\nRotnaby'ssä ja sen ympäristöllä vallitsi, katkaistiin äänellä, mikä\nmuistutti jokaiselle ken sen kuuli, ettei nykyään eletty rauhan aikaa.\nÄäni tuli ruotsalaisten varustuksissa olevista kanuunista, mitkä\nalkoivat leikkiänsä pientä kaupunkia vastaan. Hehkuvia kuulia eli n.s.\nheittopalloja vinkuen lensi läpi ilman ja putosi katoille, siellä\ntäällä sytyttäen paloja, mitkä kuitenki heti huomattiin ja\nsammutettiin. Kun sitä oli hetken kestänyt, huomattiin koilliskulmalla\nolevien ruotsalaisten valmistauvan rynnäkköön. Niistä Bengt\nGudmundinpoika osakuntansa etupäässä tunkeusi esiin.\n\nRynnäkkö tehtiin aivan samaan kohtaan kuin edellisenäki päivänä; mutta\nsamalla voimalla kuin silloinki otettiin sitä vastaan. Tanskalaiset\nsotamiehet pyssyillään ja miekoillaan ja rajuimmat porvarit varustetut\nkirveillä ja miekoilla seisoivat kuin elävä muuri valleilla, valmiina\nheittämään vihollista takaisin taikka antamaan henkensä. Jälkimäisten\njoukossa nähtiin Hannu Nörrum ja Staffan seppä, sekä merimies Jens ja\nkaikki asesepän oppilaat. Näiden lisäksi olivat vielä Didrik\nteurastaja, Bengt rajasuutari, Olli kirjansitoja ja Sören köysyri, sekä\netäämmällä heidän takanaan Jens leipuri ja Sven rihkamus.\n\nSmolandin talonpoiat taaski alkoivat vallihaudan täyttämistä, joka\nmyöski heille onnistui, ehkä tanskalaisten kuulat useampia pakoittivat\nruohoa puremaan. Työnsä päätettyä vetäytyivät talonpoiat takaisin\njättäen jalkaväelle tilaa, mikä nyt suurempi-lukuisena ja mukavammin\nkuin eilisessä hyökkäyksessä voi kulkea eteenpäin. Muutamat rohkeimmat\ntalonpoiat, jotka olivat varustetut piilukirveillä, seurasivat myöski\nmukana ja olivat ensimäiset, jotka vihollisen tulesta huolimatta\nhyökkäsivät paaluvarustukselle, missä jykevillä aseillaan rupesivat\nkatkomaan vahvoja pelkkoja, siten saadakseen aukon, josta sotaväen oli\nhelpompi päästä takana olevalle vallille. Tätä tärkeätä työtä\nturvasivat tarkk'ampujat kuin myöski kolme Pippurimäellä, yläpuolella\nnykyistä alkeisopiston kartanoa olevaa kenttätykkiä, joita Antti\nSivinpoika Rolamd oli tuonut yhtyessään edellisenä iltana parilla\nosakunnalla sekä lipullisella saksalaisia tarkk'ampujia Ruotsin\narmeijaan.\n\nYhä likemmäksi vallia tulivat Bengt Gudmundiupoian osastot. Itse kulki\nhän kahden lipunkantajan kanssa etunenässä, ja väistymättä vinkuvia\nkuulia taikka uhkaavia aseita karkasivat he paalulaitoksen aukkoon,\nminkä smolantilaisten kirveet olivat valmistaneet. Kaikki kolme pitivät\ntämän ohessa niin tasaista kulkua, että yhtä aikaa hyppäsivät\nkaadettuin pelkkoin yli ja kohta asettivat jalkansa vallille. Useampia\nlaukauksia lähetettiin heitä vastaan ja toinen lipunkantaja kaatui\nkuolleena maahan. Molempia toisia vastaan tähdättiin turhaan lujia\naseita; he poistivat uhkaavat miekat ja keihäät ja onnistuivat tunkeutua\nkaupunkiin. Kohta askel askelelta seurasivat osakunnan muut miehet.\n\nAnkarata oli se vastus, mikä heitä kohtasi; sotaväki taisteli\nurhoollisesti, ja voimallisesti menivät useimmat porvaritkin eteenpäin.\nHannu Nörrum'in ja Didrik teurastajan lyöntien vaikutuksesta täytyi\nusean ruotsalaisen purra ruohoa. Heidän vierellä pysyi myöski merimies\nJens, ehk'ei, tottumaton kun oli varuksien käytäntöön, voinut\nharjautuneita sotilaita vastaan itselleen toimittaa sanottavasti suuria\netuja. Päinvastoin oli useasti henkensä arvevluttavasti uhattuna, mutta\nneuvokkuuden ja notkeuden kautta hänen onnistui torjua kaikki häntä\nvastaan aiotut lyönnit ja pistot, sen ohessa itse antaen yhdelle ja\ntoiselle vastustajalleen merkkiä, jota saivat kauan kantaa.\n\nKauemmin vastustaa ruotsalaisia tuli kuitenki mahdottomasti, varsinki\nkun lisäksi Lasse Vestgöten ja Pehr Monpoian osastoin onnistui yli\nvallin tunkeutua kaupunkiin, sekä niiden jäljessä useampia kuningas\nErikin miehiä, niin sotilaita kuin yhteistä kansaa, tuli samaa tietä\nsisälle. Täytyi askel askelelta peräytyä.\n\nÄkkiä kuitenki taistelu lakkasi. Pyhänristin kirkonkellot kutsuivat\nJumalanpalvelukseen ja niiden juhlallisesta äänestä heltyi\nsilmänräpäykseksi raivoisain sotilaiden sydämet niin, että molemmin\npuolin jäätiin seisomaan ja pikaisella ristimerkillä annettiin\ntiedoksi, että hetki oli kaikille rukoushetki. Ainoastaan silmänräpäys\nkesti se tilaisuus. Seuraavassa riehui taistelu taas ja melkein\nenennetyllä tulisuudella. Tappelussa tuli myöski käänne. Pippurimäen\nkorkeilta töyräiltä heitettiin ei ainoastaan kanuunain, vaan myöski\nmuita kuulia kaupunkiin. Tervalla voideltua triiviä lingottiin sisälle\nja tätä tehtiin ei ainoastaan ennenmainitusta paikasta, vaan myöski\nNekkamäeltä niin että vähän aian kuluessa oli kaupunki useammassa eri\nosassa tulessa.\n\n\"Tuli on irti\", kuului useammalta taholta kaduilla huuto, Kun se\nennätti niiden korviin, jotka koilliskulmalla vastustivat ruotsalaisten\nhyökkäystä, hiipivät useammat helläsydämiset miehet tappelusta ja\nkiirehtivät kotiinsa, siellä koettaakseen sammuttaa tulta, taikka\nkumminki pelastaakseen, mitä kalliinta oli. Erinneiden joukossa oli\nleipuri Jens ja Peteri rihkamus, joiden tappelusta poissa-olo ei tosin\npaljoa vaikuttanut, koska he sangen veltosti siihen osaa ottivat,\nniinkuin esim. jos joku lyönti piti tulla viholliselle, he tavallisesti\ntähtäsivät toisten seljän takaa -- myöski tappelu-tapa. Tästä\nhuolimatta ei kuitenkaan tappelusta väistymisensä jossaki määrässä\nollut laimentamatta jäljellä olevain rohkeutta, mikä luvulleen\nhuomattavasti suurempaa vihollista vastaan kylläki olisi tarkoin\ntarvittu.\n\nHannu Nörrum'ia vastaan, joka vielä hyvällä miekallaan -- omakätinen\nmestariteos -- piti kaikki vastustajansa etäällä ja silloin tällöin\njakeli hyvästi tähdättyjä ja syvälle koskevia lyöntiä, teki eräs\nruotsalainen keihäällään äkillisen karkauksen -- karkaus, mikä oli sitä\nvaarallisempi, kun se tuli sivusta asesepän huomaamatta. Terävän\nkeihään kärjen hyvin harjaantuneella kädellä tähdättynä Nörrum'in\nkurkkua kohden pitäisi, ihmisellisen ajatuksen mukaan, antaa kuolettava\nhaava; mutta samassa kun sen kuolettavaisena piti kohdata maalinsa,\nväistyi se äkkiä ja sen sijaan satutti ainoastaan ohimoa, vaan kuitenki\nniin voimakkaasti, että aseseppä horjahti ja kaatui maahan. Keihäs,\nnäet, kohtasi miehen iskun, mikä sitä suisti toisella tavalla kuin\naiottu oli. Miekan käyttäjä heti ilmestyi kaatuneen ja kaatajan väliin\nja jälkimmäinen seisoi tässä silmänräpäyksessä kuin ukkosen lyömä. Se\nei ollut tavallinen taistelia, joka seisoi edessään -- se oli nuori\nnainen viehättävällä kauneudella. Se oli Ellen, asesepän tytär, joka,\nkypäri vapaasti riippuvien hiuksien päällä ja puettu keveään\nrintahaarniskaan, lyhyt miekka kädessä hyökkäsi esiin.\n\n\"Nainen täällä\", kuului useampia ääniä yhtaikaa, \"pois hänen kanssaan!\"\n\nNyt hyökkäsivät esiin useammalta taholta. Taisteliain läpi tunkeusi\nmyöski hurjalla voimalla nuori tanskalainen uhatulle avuksi. Se oli\nmerimies Jens, joka vasta tässä häiriössä huomasi, ken se taisteleva\nnainen oli. Pelastaa häntä taikka kuolla oli ainoa ajatuksensa, mutta\nsitä ei saanut toteuttaa; hän ei koskaan ennättänyt niin pitkälle,\njotta kätensä ja miekkansa olisi ollut miksikään hyväksi, sillä nyt\njuuri tuli hänen ja sen väliin, jota etsi, joukko taistelevia\nvihollisia ja niiden jäljessä seurasi yhä useampia, jotka ikäänkuin\nvaltaan päässyt virta tempasivat mukaansa kaikki, mitä eteen sattui.\nNiiden edestä täytyi Jens'in väistyä, joten hän joutui kauas siitä,\nmissä vasta oli ollut.\n\nTanskalaiset pakenevat, ei kuitenkaan vastustamatta, ja ruotsalaiset\nseuraavat heitä. Didrik teurastaja ja pari ystäväänsä vetäytyvät\ntappelun kestäissä pois. Sören köysyri kaatuu, vaan samassa töytää\nhänen sijaansa Pentti rajasuutari. Möllemäen yli suunnittavat useammat\ntiensä torille. He toivoivat siltä suunnalta pääsevänsä Norresillan yli\ntullakseen Sölvitsborg'in tielle ja siellä metsäseudulla löytää\npakopaikan.\n\nTämän tapahtuessa istuu joku osa väkeä kirkossa, jossa pappi\ntavallisessa järjestyksessä pitää jumalanpalvelusta. Sykkivin sydämin\nkuunnellaan hengellistä puhetta, mutta kuitenkin havaitaan Jumalan\nhuoneessa paljo turvallisempaa oloa kuin muualla. Sitäpaitsi ovat\ntemppelin portit suljetut, ja itse vihollisenki täytyy kunnioittaen\nkatsella sitä pyhää huonetta. Löytyyhän siellä ainoastaan elähtäneitä\nja lapsia sisällä!\n\nMutta pian nämä toivot pettävät. Erään kirkonportin edessä kuullaan\nmelua ja aseiden kalsketta. Kirveet sattuvat ovia vasten.\n\n\"Paetkaamme toisen oven kautta!\" huutaa useampia ääniä, ja pian\nväkijoukko syöksee sinnepäin. Pappi on ennättänyt ennen heitä\nasehuoneesen ja tarttuen erääsen Danneborg'in lippuun astuu hän\njoukkonsa etupäässä, kun ovet avataan, Osa varustuksia löytyy\nasehuoneessa, vanhukset anastavat ne ja seuraten herransa kantapäillä\nkiiruhtavat he kirkkomaalle. \"Eläköön Danneborg!\" huutaa pappi\nkohottaissaan punaväristä lippua ja astuu ulos kirkosta. Ainoastaan\naskel sen ulkopuolella -- ja hän kaatuu vihollisen kuulan kuolettamana.\nSuurella valitushuudolla pakenee kirkkoväkeä eri haaroille; mutta\nsuurin osa seuraa sitä tietä, jota edelliset Möllemäeltä tulleet\nolivat. Tunnoton vihollinen ei edes anna aseettomain mennä pois; ja ne\nniiden joukossa, jotka eivät vielä olleet surmatut taikka haavoitetut,\njoutuvat sinne päästyään vielä useamman päällekarkaajan uhriksi.\nItäinen kaupungin portti on jo tullut viholliselle avatuksi. Suurempi\nosa kuningas Erikin väestä on hurjana vauhdissa hyökännyt Rotnabyhyn\nsiellä murhataksensa ja ryöstääksensä.\n\nVoittohaluisille löytyy siellä paljo saalista, sillä asukkaat ovat niin\nluottaneet avun lupauksiin, etteivät aioissa piilottaneet rahaansa\ntaikka kalleuksiaan. Kun nyt sen tahtovat tehdä, on se myöhäistä.\n\nKadut ja aukinaiset paikat, minne ei tuli vielä ollut ennättänyt,\nsuhisivat ruotsalaisista ja saksalaisista sotamiehistä ja\ntalonpoi'ista. Ken omaisuuttaan tahtoo puolustaa, saapi maksaa sen\nhengellänsä. Siitä huolimatta kokevat kuitenki vielä harjoitetut\nporvari-joukot estää vihollisen etenemistä ja niin paljon kun\nmahdollista turvata avuttomia. Mitä kuitenkaan suurinkaan urhous voipi\nkovin suurta ylivoimaa vastaan?\n\nTaistelu muuttui rajattomaksi verilöylyksi; ei enää kuoleteta\nihmisellisellä tavalla -- jos muuten ihmiselliseksi nimitetään\nvertaisensa kuolettaminen -- jokahinen ken tulee murhahimoisten tielle\nsurmataan. Ei ikää eikä sukupuolta armahdeta. Lapsenvuoteessa olevia\nvaimoja pienineen kierretään niihin vaatteisin, joissa makaavat, ja\nheitetään tuleen; lapset lävistetään keihäällä; ukkoja ja vanhoja\nvaimoja vedellään tukasta pitkin katuja; on ikäänkuin joukko villejä\npetoja olisi irti päästetty turvattomaan laumaan.\n\nSadottain ihmisiä, estettyinä Hvutsborg'iin vievältä sillalta, kokee\nmuulla tavalla itseään pelastaa. He epätoivossaan hyökkäävät sille\npaikalle, missä joki on kapein ja matalin -- meidän päivinä nimitylle\nRäätäli-virralle -- josta hengen vaaratta voipi päästä yli. Vihollinen\nseuraa heitä sinneki.\n\nVielä täälläki vastustaa kaksi porvaria, ehkä kaupungissaki monessa\ntaistelussa ovat osaa ottaneet, mutta kuitenki saaneet pitää henkensä.\nNe ovat Didrik teurastaja ja Olli kirjansitoja. Nämä molemmat miehet\nkokevat seuraajia pitää niin kaukana, jotta pakeniat voivat päästä\npoies; mutta he kamppaileva tuolla kovin monta vastaan: -- voimat\nväistyvät voimakkaammiltaki, ne väistyvät myöski heiltä. Kymmenittäin\nkiiltävissä varustuksissa ryntää heidän päälleen joen töyräällä, mihin\novat ottaneet asemansa. Kuitenki taistelevat yhä, ehkä vuotavilla\nverihaavoilla. He horjahtavat ja kaatuvat syvyyteen. Vielä kuolemassaki\npitävät he sankariluonnettaan. -- Kun he vaipuvat aaltoihin, vetää kuki\nvihollisen muassaan. Armahtamattomat viholliset kiertäyvät niin\ntoisiinsa kuin kaksi rakastavaista, mitkä pelkäävät toisensa\nkadottavansa; -- se on vihan syleily kuoleman hetkellä. Kukaan ei heitä\neroita; pian vaipuvat he satain muiden kanssa syvyyteen.\n\nHävitystä jatketaan. Verta virtaa virroissa -- se punaa huoneiden\nkynnykset; se punaa katukivet ja joen vedenki. Tulen liekit nousevat\nleimuavina korkeuteen; vihuri valittaen sihisee puissa; vaikeroivia\nnaisia ja lapsia vaeltaa paikasta paikkaan ja verenhimoisia olentoja\nihmishaamussa seuraa heitä. Kuka armahtaa onnettomia -- kuka?\n\n\n\n\nXI. Taistelun jäljestä.\n\n\nKuusien ja koivujen välissä seisoo vanha sammaltunut harjusmökki. Se\noli niin puiden varjoamana, jotta sitä tuskin huomattiin, ennenkun\noltiin aivan sen vieressä. Jotta tuvan asujamilla näinä vaarallisina\naikoina vielä oli katto päällänsä tuli heidän pääasiallisesti kiittää\ntuvan asemaa. Sillä heidän asuntonsa ei muuten ollut kaukana sangen\nvaarallisesta tiestä, missä vihollisjoukkoja jo oli parin viikon ajan\nollut näkyvissä ja missä he ryöstettyihin taikka poltettuihin taloihin\nolivat jättäneet, jos ei juuri unhottumattomia, niin kumminki syvästi\nkoskevia muistoja.\n\nSamana päivänä, kun Rotnaby kärsi surkean hävityksensä, nähtiin\nmainitussa tuvassa vanhan akan askaroivan, silloin tällöin katkaisten\nhuoneellisia toimiaan äkillisellä ulosmenolla kuuntelemaan ja\nkatselemaan kiertelevälle jalkapolulle, mikä yhdisti asumuksen\nvaltatien kanssa. Viimeisellä kerralla, kun akka oli ulkona\nvainuamassa, oli aurinko jo niin pitkälle kulkenut rataansa, että se\nseutu, missä tupa oli, jo oli varjossa, ehkä vielä vastakkaista\nlaaksosivua sen säteet kirkkaasti valaisivat.\n\n\"Hm!\" sanoi akka itsekseen, \"Nyt viipyy hän kovin kauan; kun ei hän\nvaan olisi sattunut vihollisen eteen.\"\n\nSitte meni hän taas toimiinsa. Muutamia minuuttia myöhemmin kuuli hän\näkkiä oven aukeavan, mikä häntä niin säikähdytti, jotta ei päässyt\npaikastaan, mutta kuitenki taas pian tyyntyi nähtyään, että se oli\nmiehensä, joka tuli.\n\n\"Oh kun säikähdin\", sanoi vanhus. \"Oli hyvä että tulit, aloin jo käydä\nlevottomaksi, josko sinua joku onnettomuus olisi kohdannut.\nRuotsalainen saattaisi...\"\n\n\"Hiljaa!\" vastasi mies osoittaen ovelle.\n\nSe avattiin uudestaan ja kaksi outoa henkilöä astui sisään. Toinen\nheistä oli vanha ruotsalainen jääkeri, toinen nuori nainen, jota\njääkeri piti käsivarresta kiinni, kun jos olisi peljännyt sen menevän\nmatkaansa. Mitään semmoista ei kuitenkaan voinut tapahtua, sillä hänen\nseuraajansa, tahi oikeammin sanoen vanki -- se oli nimittäin\ntanskalainen nainen, jota hän kuljetti -- näytti niin hervottomalta,\nettä hän sangen vaikeasti olisi päässyt pakoon, jos silmänräpäykseksi\nolisiki voinut piiloutua vahdiltaan. Että hän tänäpäivänä oli kokenut\nkovaa kohtelua, nähtiin ei ainoastaan hermottomasta käynnistään vaan\nmyöski rikkinäisistä vaatteistaan ja rikkaina, tummina aaltoina olalle\nvaluvista hiuksistaan.\n\n\"Istuikse\", sanoi jääkeri päästäen nyt vasta tytön käsivarren, jolloin\ntämä vaipui äänettömänä penkille. \"Kuulkaa vähän, hyvä väki!\" jatkoi\nhän sitte tuvan asukkaille, \"antakaa meille jotaki syötävää, minä olen\nnäljissäni kuin susi, ja tyttö hetukka myöski jotaki, jotta hän ei\npakene, ennenkun jätän hänet tyköäni. Itse olen vanha pitämään\ntämmöistä otusta, mutta olen luvannut vartioida häntä erään nuoren\nherramme hyväksi; kiirehtikää sentähden hankkimaan mitä tarvitsemme.\"\n\nTämän puheen aikana kohotti tyttö uhkeasti päätään mitaten\nylenkatseellisella silmäyksellä puheliasta jääkeriä. Muori tuvassa\nalkoi ottaa esiin mitä syötäväksi kelpaavata hänellä oli, jossa ei\nollut paljon valikoimista -- koko valmistus pysähtyi kauransekaiseen\nleipään ja pariin kupilliseen maitoon.\n\n\"Eikö teillä ole läskiä taikka lihaa myöski?\" kysyi ruotsalainen\nkopeasti. \"Rotnabyssä näin paljon hyvyyksiä ulkohuoneissa. Vahinko\nvaan, että siellä oli niin kirotun kuuma, ettei ennättänyt kaikkia\nmukaansa ottaa, mitä löysi!\"\n\n\"Esille mitä teillä on ja se paikalla!\"\n\nTässä silmänräpäyksessä aukeni taas ovi ja nuori näköjään ruotsalainen\njääkeri astui tupaan.\n\n\"Hyvää iltaa, kamraatti!\" tervehti vanhempi jääkeri, joka odottaissaan\ntoisia virvoituksia oli asettunut sen ainoan pöydän ääreen, mikä\nhuoneessa oli.\n\n\"Kamraatti sinun kanssasi!\" sanoi nuorempi, joka kantoi pukua, mikä\nosoitti hänen olevan paremman kuin tavallisen jääkerin.\n\n\"Luulen ett'et ole ruotsalainen!\" sanoi ensiksi tullut ja nousi pöydän\näärestä.\n\n\"Etkä sinä tanskalainen\", sanoi toinen; \"mutta älä siitä pidä huolta,\nvaan puolusta itseäsi, jos voit!\"\n\nNäitä sanoessaan veti hän sivultaan lyhyen miekan ja ryntäsi vanhemman\njääkerin päälle, mikä myöski oli tarttunut aseisinsa, vaan liikkui niin\nkömpelösti, jotta hän pian voitettiin ja syvällä haavalla kaulassa\nkaatui laattialle.\n\n\"Jens!\" huusi nyt nainen ja astui odottamattoman pelastajansa luo.\n\n\"Ellen!\" sanoi tämä ja tahtoi hänen sulkea syliinsä, mutta lisäsi\nsamassa; \"mitä -- luulen, ettei se ole Ellen! Onko se Ellen taikka\nkuinka?\"\n\n\"Ei, minä en ole Hannu Nörrum'in Ellen, jota tarkoitat\", vastasi tyttö,\n\"mutta minä olen niinkuin hänki syntynyt Rotnabyssä ja useasti olemme\nlapsena leikkineet yhdessä. Isäni on Olli kirjansitoja ja minä aina\nolen ollut hyvin Ellen'in näköinen, erittäinki näinä viimeisinä\nvuosina.\"\n\n\"Ah, nyt muistan!\" sanoi merimies Jens -- sillä se oli hän -- \"Sigrid\non nimesi. Mutta sano kohta, jos tiedät, missä Ellen on! Elääkö hän vai\nonko hän kuollut?\"\n\n\"Vielä puolen tuntia sitte näin hänen, kun yhdessä satamäärin vaimoin\nja lasten kanssa haalattiin meitä alas kaupungista\", sanoi Sigrid\nantaen kyyneleensä vapaasti juosta. \"Meitä on kohdeltu ei ihmisinä vaan\nsieluttomina eläiminä. Me olemme saaneet juosta hevosien välissä, ja\nkun valitimme taikka pyysimme saada vettä virvoitukseksemme, on meitä\npakoitettu hosumisella ja lyönneillä eteenpäin.\"\n\n\"Olen kyllä sen nähnyt\", sanoi Jens puristaen miekkansa kahvaa. \"Minä\nolen sivuteillä ja poluilla aina varhain iltapäivästä asti seurannut\nvihollista sen palausmatkalla tännepäin; olen enemmän kuin yhden kerran\nollut valmis hyökkäämään esiin ja surmaamaan yhden ja toisen niistä\nmurhaajista, mutta en nähnyt missä Ellen oli. Sitten tulin tänne\nVedbyhyn ja kuulin, että suurimman osan sotaväkeä piti tiellä levätä\nyönsä. Silloin sain nähdä sinut ja olin aivan vakuutettu, että sinä\nolit Ellen. Minä näin jääkerin, joka tuossa makaa, vievän sinut pois\nhevosellaan; Minä seurasin teitä vähän etäämmällä puiden suojassa ja\nnäin, kuinka sitte kohtasitte tämän talon vaarin, joka ohjasi teidät\ntänne, ja minä seurasin samaa tietä. Mutta sano missä Ellen on, jotta\nvoin hänen pelastaa, ennenkun se on myöhäistä.\"\n\n\"Viimeksi hänen nähtyäni vietiin hän vaimo- ja lapsijoukon kanssa\neräälle parin ladon takana olevalle kartanolle ja moniaita sotamiehiä\nasetettiin ulkopuolelle vahdiksi. Ladot ovat eteläpuolella aivan tien\nvieressä ja ovat hyvin suuret.\"\n\n\"Kiitoksia, minä menen heti sinne koettamaan häntä saada vihollisen\nkädestä.\"\n\n\"Älä heti mene\", sanoi huoneen ukko, \"se saattaa, nuori mies, maksaa\nhenkesi mitään aikaan saamatta. Näin valoisalla, kun vielä on, voit\npian tulla huomatuksi.\"\n\n\"Täällähän on jo hämärä\", muistutti Jens, \"ja ken tietää mitä voipi\nhänelle tapahtua, jos minä viivyn.\"\n\n\"Täällä on, niinkuin sanoit, hämärä\", jatkoi ukko; \"mutta meillä täällä\nmetsässä on puolta tuntia aikaisemmin pimeä kuin aukealla kentällä.\"\n\n\"Minun pitää kaiketi sitte hetkinen viipyä. -- Mutta miten jääkerin\nkanssa on, joka tuossa makaa?\"\n\n\"Hän on kaikki nähtävänsä nähnyt maailmassa. Kuu tulee aivan pimeä,\nheitän ruumiin virtaan.\"\n\n\"Oletteko vaan vakuutettu, että hän varmaan on kuollut?\"\n\n\"Niin todella kun itse kerran olen menevä samaa tietä.\"\n\n\"Ah, rakas Jens\", puhkesi nyt Sigrid sanomaan, \"minne minä täältä\njoudun? Minä en ole koskaan ollut näillä seuduin.\"\n\n\"Älä mene täältä tänä iltana, siksi olet sinä liian väsynyt. Vaari ja\nmuori kyllä antavat sinulle yösijaa ja sitten voit metsätietä koettaa\nkotiapäin Rotnaby'hyn.\"\n\n\"Hän saa maata ylähällä luhdissa\", sanoi akka, \"sinne en luule\nkenenkään menevän etsimään häntä, ja kun päivä tulee, tulee neuvo\nmyös.\"\n\n\"Mutta jos kotia tultuani isä ja äiti ei enää olekaan elossa, mitä\nsitte otan eteeni?\"\n\n\"Toivoaksemme parasta!\" sanoi merimies lohdutellen, \"täällä on monta,\njoilla on yhtäsuuri taikka suurempiki murhe kuin sinulla. Ajattele vaan\nheitä, jotka vielä ovat vihollisen kädessä, ja kiitä Jumalaa, että sinä\nkumminki olet vapaa.\"\n\nSigrid vaikeni, mutta syvä huokaus pakotti esiin ahdistetusta\nrinnastaan.\n\nJo oli pimeys niin pitkälle joutunut, että Jens katsoi olevan aian\nsisällä alkaa vaarallista matkaansa ruotsalaisten leiriin.\n\n\"Se on vaarallinen yritys\", arveli ukko, \"ja Jumala antakoon onnistua,\nniinkuin toivot.\"\n\n\"Ei mikään ole vaarallista kun ei vaan pelkää\", arveli Jens. \"Se on\nvaarallisin kaikista. Ehkä olen nuori, olen jo nähnyt kuoleman silmäini\nedessä enemmän kuin yhden kerran, mutta en sen edessä vaalennut.\"\n\n\"Ajattele, jos kuulisivat puheestasi, että olet ruotsalainen\",\nmuistutti akka.\n\n\"Voin jotensaki kieleni suhteen selvitä, sillä olen useissa satamissa\ntavannut ruotsalaisia merimiehiä, mutta ylipäätään en tarvitsekaan joka\nsanaa huutaa, vaan puhua varovasti.\"\n\nTässä otti Jens jäähyväiset ja lähti tuvalta kiireesti metsäpolkua\nmyöten. Noin viidenkymmenen askeleen päässä tuvasta seisoi jääkerin\nhevonen puuhun kiinnitettynä. Sen päästi hän ja astui satulaan,\najaen ensi aluksi käyden alas maantielle, tarkoin punniten, miten\nviisaimmin käyttäisi itseään leiriin tultuaan. Hänellä oli tuskin\npuolenneljennestä matkaa Vedby'hyn ja monta minuuttia ei hän vielä\nollut ratsastanut, ennenkun kuuli pauhun ruotsalaisten leiripaikasta,\nmissä siellä täällä oli nuotioita tehty. Aukeilla kentillä Lyckö'n tien\nvarsilla löysi merimiehemme ruotsalaiset vielä liikkeellä. Niin oli\nlaita erittäinki jääkerien, mitkä toivat ladoista heiniä hevosilleen\nsillä aikana, kun toiset tervehtivät palosta säilyneitä huoneita\nhankkiakseen jotaki suun-avausta.\n\nSuuren nuotiotulen ääressä, minkä ohitse Jens ajoi, näki hän koko\njoukon sotamiehiä joukoissa, muutamat jo vaipuneina syvään uneen,\ntoiset taas puhuen hälisten taikka näytellen toverilleen ryöstettyjä\nkapineita, harjoittaen niiden kanssa jo vaihtokauppaaki. Yksi oli\nlöytänyt muutamia sormuksia, toinen kalliita koristuksia: joku oli\nsaanut hienoa kangasta, joku taas tyhjensi kädelleen kukkaroa,\nsisältävä pientä rahaa, minkä arvoa ei tuntenut, vaan josta pari meni\ntoverilleen läskipalasen edestä, jota hänen oli onnistunut löytää.\nEräässä joukossa kulki joitakuita nahkaleiliä, täytettyinä\ntuntemattomalla viinilajilla, mies mieheltä, joista useampi kaatoi\nhyvänmakuista juomaa hopeapikareihin, joita olivat siitä rikkaasta\nkaupungista valloittaneet.\n\nMerimies kiiruhti joutuisasti niiden voittojuoneiden vihollisten ohi,\nehkä hän kyllä mielellään olisi laittanut kuolettavaisen verilöylyn\nniiden sekaan, jos vaan hänellä siihen olisi ollut tarpeeksi voimia.\n\nLähellä olevan Rödebyn kylään menevän tien viereen sitoi hän hevosensa\npuuhun ja lähti painavilla askelilla eteläpuolelle tietä, missä Ellen,\nSigrid'in päätöksen mukaan piti löytymän toisten naisten joukossa.\nTäällä kohtasi häntä yksi ja toinen ruotsalainen, joka hetken likemmin\nhäntä tarkasti, vaan ei välittänyt hänestä sen enempää, koska hän yhtä\nvapaasti kuin ennenki astui eteenpäin. Vähäisen etsimisen perästä\nonnistui nuoren tanskalaisemme löytää ne molemmat rakennukset, joiden\ntakana Ellen mahdollisesti löytyi. Hän kuuli kartanolta vaikeroivia\nlapsia ja valittavia naisia ja meni vakavilla askelilla, mutta\nvoimallisesti tykyttävällä sydämmellä suoraan sen sotamiehen luo, joka\nportin luona häntä lähinnä seisoi.\n\n\"Anna minun mennä tänne sisälle!\" lausui hän hiljaa sotamiehelle.\n\n\"Hm, mitä siellä teet?\" kysyi sotilas tarkkaan tarkastaen merimiestä.\n\"Minä en tiedä, minne kuulut.\"\n\n\"Kas tässä!\" kuiskasi Jens ja pisti toisen Werner Passberg'iltä saadun\nkultarahan miehen kouraan.\n\n\"Mistä on kysymys?\" yhdistyi tähän toinenki sotumies, joka edellisen\nkanssa teki koko vahdiston näillä seuduin.\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi hän, joka oli kultarahan saanut, \"se on eräs\nnuorista aatelisjääkereistä, joka tahtoo mennä kartanolle vaimojen luo.\nHän antaa meille kultarahan juomarahaksi.\"\n\n\"Saanko nähdä?\" sanoi toinen, mutta silmänsä suureni nähtyään kullan.\n\n\"Minä tulen kohta!\" kuiskasi Jens miehille ja meni samalla estämättä\nniiden ohitse kartanolle.\n\nSe oli joka puolelta ympäri rakettu niin, että kaikki sen osat, mitkä\nolivat huoneiden varjossa, olivat pilkko pimeässä. Vaimot ja lapset\nmakasivat tiheästi lähellä toisiaan, osa olkialustoilla, joita jotkut\narmeliaat sotamiehet olivat heille heittäneet, mutta toiset paljaalla\nmaalla. Lapset ruikuttivat vilusta ja näljästä; äidit sulkivat\nlohduttaen heitä rintoihinsa, missä ei sydän nyt tykyttänyt\ntulevaisuuden toivosta. Nuori merimies oli tästä kurjuudesta hyvästi\nliikutettuna ja hän kumartui alas yhden ja toisen puoleen, kuiskaten\nlohdutuksen sanoja. Mutta useammat, kun kuulivat hänen olevan\nmaanmiehen, nousivat ylös katsomaan, kuka se oli, niin että Jens'in\ntäytyi varoittaa heitä menemään paikoilleen ja sitte pistäytyä pois,\njotta ei heidän varomattomuutensa tulisi huomatuksi.\n\n\"Ehkä tunnetutan itseni niillä merkeillä, joita ainoastaan hän\nymmärtää\", ajatteli Jens ja alkoi heti hiljakseen viheltämään samaa\nlaulun säveltä, jota mereltä tultuaan Hannu Nörrum'in kartanolla oli\nlaulanut.\n\nKun hän oli sen viheltänyt, kuunteli hän kokeakseen, josko oli tullut\nymmärretyksi, mutta hän kuuli ainoastaan erään äänen kysyvän: \"kuka se\non, joka viheltää?\" ja se ei ollut Ellen'in ääni.\n\nHän teki vielä pari koetusta, ja vasta kun se kolmannen kerran\nkerrottiin, kuuli hän nimensä puolikorkealla äänellä lausuttavan. Tällä\nkertaa oli se Ellen'in ääni. He lähenivät toisiaan ja hän kuiskasi:\n\n\"Rohkeutta, Ellen, nyt tarvitaan sitä!\"\n\n\"Minulla on kyllä rohkeutta\", vastasi hän; \"minä mielelläni kuolen\nkanssasi.\"\n\n\"Ei, sinun pitää elää!\" Näin sanoen vei hän hänen pihan portille, missä\nsotamiehet vielä seisoivat paikallaan.\n\n\"Kas niin, tule nyt lapseni!\" sanoi hän tässä Ellen'ille, joka\nikäänkuin vastahakoisesti näytti häntä seuraavan. \"Tuossa, toverit!\"\nkuiskasi hän samassa sotamiehille ja ojensi heille toisen kultarahan,\nmikä oli jäljellä. \"Minä olen taas kohta täällä.\"\n\nSitten tulivat he huomaamatta tielle, jossa yksi ja toinen vastaan\ntuleva sotamies kurkisti tytön silmiin, jolloin ei myöskään raakaa ivaa\nsäästetty. Hevonen tavattiin samalla paikalla, johon oli asetettu, ja\nnyt tuli Jens'ille silmänräpäyksessä tehtäväksi heittää itsensä\nsatulaan ja myöski auttaa Ellen'iä siihen.\n\nMerimiehemme antoi aluksi hevosen juosta aivan hiljaa, kääntyen heti\nvaltatielle, ja ratsasti pohjosta kohden Rödeby'tä vastaan. Vasta kun\nhän oli ennättänyt kappaleen matkaa Vedby'stä, painoi hän korot kelpo\njuoksijansa kylkeen ja antoi sen juosta vauhdissa eteenpäin. --\n\n\"Jääkäriä, mikä vei tytön, ei näykään\", muistutti toinen\nvahtisotamiehistä parin tunnin kuluttua.\n\n\"Tuskin hän koskaan tulee takaisin\", vastasi toverinsa. \"Minun tekee\nmieli kaikki sisällä olevat päästää irti. Mitä joukko vaimoja ja lapsia\non meille tehnyt pahaa?\"\n\n\n\n\nXII. Auringon säde pilven raossa.\n\n\nEhkä oli syyskuun 5 päivä, paistoi aurinko kuitenki korkeimmallaan\nollessaan niin lämpimästi kun kesäkuussa. Metsässä, missä tammi levitti\nviheriätä verhoaan matkustajan pään yli, tuntui isosti viileämmältä\nkuin aukealla ja varjo, minkä tuuheat lehvät loivat, oli paremmin\nhämärän kuin kirkkaan päivän kaltainen. Tämmöisessä varjoisassa\nseudussa istui mainittuna aikana sammaltuneella kivellä vanhahko vaimo\nlevähtäen vaelluksestansa väsyneitä jäseniään. Mitä muuten heikkoihin\nkasvoin juonteisin tuli, niin oli niillä enemmän miehen kuu naisen\nmuoto, samate kun tässä tilaisuudessa kokoon rutistetuilla huulillaki\nlepäsi epäillyttävä muoto päättäväisyydestä ja viekkaudesta. Vieressään\noli hänellä likainen pussi, jota vastaan aluksi nojautui toinen käsi,\ntoisen levätessä paksulla nojasauvalla; mutta kun hän oli hetken\nistunut, oikoili hän vähän itseään tarkasti tutkien ruohottunutta\ntietä, joka läheisyydessä kierteli metsässä ja alkoi sen jäljestä avata\nsäkkiään. Päällimäisenä oli muutamia rääsyjä ja niiden välissä kappale\nmustaa leipää; mutta pohjasta otti hän, varovasti tarkastellen\nympärilleen, hienoa näkyleipää ja sen jäljestä lihaa, läskiä ja\nparhaimman makuista juustoa. Näillä herkkupaloilla alkoi akka\nsammuttamaan nälkäänsä saaden samalla vähän elävämmän näön.\n\nMutta samalla hän kuuli tiellä kahden ihmisen äänen, jotka lähenivät\nlähenemistään. Silmänräpäyksessä katosivat hienot ruoat säkkiin saaden\nmuutamia rääsyjä päälleen, jonka jälkeen akka otti kappaleen mustaa\nleipää käteensä ja asetti itseään nojaavaan asentoon sauvaansa\nvastaan. Nyt tulivat kulkiat näkyviin puiden välistä. He olivat tuskin\nviidenkymmenen askeleen päässä lepäävästä matkustajattaresta, ja hän\nhavaitsi tulioissa nuoren varustetun miehen sivullaan vielä nuorempi\nvaimo repaleissa vaatteissa. He huomasivat myöskin akan ja äkkiä häntä\nläheten sanoi mies:\n\n\"Jumalan rauha, muori! Taidatte varmaan sanoa meille täällä oikean\ntien.\" -- \"Se tulee sen päälle, minne matka pitää\", mumisi puhuteltu,\nvastaamatta heidän silmäyksiäänkään.\n\n\"Aiomme Rotnabyhyn, mutta emme tarkkaan tiedä, missä nyt olemme.\"\nRotnaby'n nimen kuultuaan katsoi akka puhujata, mutta tuskin oli saanut\nsilmät hänehen, ennenkun hän äkkiä nousi ylös täyteen pituuteensa ja\nelävästi lausui:\n\n\"Herra Jumalani, sehän on Hannu Nörrum'in tytär ja Staffan sedän\nveljenpoika -- ettekö tunne minua?\"\n\n\"Ei, en kumminkaan minä\", vastasi nuori mies; \"mutta kyllä olette\noikeen sanoneet, kutka me olemme.\"\n\n\"Minä myöskään ne ole varma, kuka olette\", sanoi Ellen; \"mutta teillä\non hyvin yhtäläinen muoto kuin Peteri rihkamuksella. Ehkä olette hänen\nsisarensa.\"\n\n\"En, minä olen Peteri itse, vaikka olen tämmöisessä pu'ussa\", vastasi\nvalevaimo; \"hädällä ei ole lakia, ja jos ei minulla olisi ollut tätä\npukua, en luultavasti enää olisi elävien lu'ussa.\"\n\n\"Niin, nyt näen että olette Peteri itse\", sanoi Ellen; \"mutta sanokaa\nminulle, oletteko kuulleet mitään isästäni! Tiedättekö, elääkö hän vai\nonko hän kuollut.\"\n\n\"Ole rauhassa, lapseni, hän elää! Vanha Inkeri, joka on yksi paikalle\njääneistä ja joka keskellä tappelun pyörrettä kulki ympäri\nvahingoittumatta, löysi hänet eräällä kartanolla lähellä kirkkoa. Hän\noli viholliselta saanut pahan haavan, mutta kuitenki kaikeksi onneksi\npäässyt kartanolle, ollen hänellä vielä sen verran ymmärrystä ja\nvoimaa, että makasi portin taakse. Kuumassa tappelun kiihkossa ei\nkukaan häntä havainnut, eikä kukaan sittemmin siitä köyhästä talosta\nvälittänyt. Mutta Inkeri löysi hänen tilassa, missä oli jo vähällä\nverensä kuiviin juosta. Hän sitoi hänen haavansa, niin että jo yöllä,\nkun lähdin kaupungista, nähtiin hänen olevan vaaratta.\"\n\nEllen kuunteli kyynelsilmin kauppamiehen sanoja; mutta saattajansa,\njoka myöski oli syvästi liikutettuna, tarttui Peterin käteen ja pudisti\nsitä, lausuen lämpimät kiitokset lohduttavasta kertomuksesta.\n\n\"Niin, Jumala olkoon kiitetty, että kumminki se kunnon mies elää!\"\nlisäsi Peteri rihkamus. \"Muuten luulen, että kaikki ystäväni ovat\nkaatuneet. Sinun setäsi, vanha Staffan, on myöski saanut mennä\nparempaan maailmaan.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi merimies syvästi huoaten; \"minä itse näin\nhänen saavan kuoleman lyönnin, mutta hän kaatui kunnialla.\"\n\n\"Ja toinen parhaista ystävistäni\", jatkoi rihkamakauppias vähän\nhämillään siitä muistutuksesta, minkä Jens'in sanat sisältivät omasta\npelkurimaisuudestaan, \"Jens leipurin näin omilla silmilläni hakattavan\npalasiksi. Minun oli mahdoton päästä avuksensa, sillä vihollinen\nhurjana virtana tunti vallillemme. Samassa sain myöski nähdä, miten\njotkut sotamiehet raastoivat molempia pormestariamme mukaansa, mutta\nheidän seuraavaa kohtaloansa en tunne. Mutta se on tarpeetonta niistä\npuhua. Kertokaa sen sijaan, miten te olette onnistuneet välttämään\nvaaran, jotta nyt tässä olette.\"\n\nJens ja Ellen istautuivat kauppamiehen viereen. Edellinen kertoi, miten\nhän tulisimmassa taistelussa eräällä kartanolla oli tavannut kuoliaaksi\nammutun ruotsalaisen sekä hoksannut sen keinon, että pukea sen\nvaatteita päälleen niin paljon kuin ennättäisi. Siinä vaatteuksessa oli\nhänen onnistunut päästä vihollisten läpi ulos kaupungista ja\nvihollisten rakentamaa siltaa myöten yli joen, jonka jäljestä hän meni\nläpi metsän joen suulle, missä veneellä taas souti ylitse toiselle\nrannalle. Nähtyänsä lähellä olevalta mäeltä, että vihollinen oli\npalausmatkalla, joukko vankia muassaan, meni hän läpi metsäin ja maiden\nLyckön tielle. Kuinka hän sitte oli etäämmällä seurannut vihollisen\nliikkeitä ja miten hänen vihdoin onnistui löytää ja pelastaa Ellen,\ntuli myöski kerrotuksi.\n\n\"No, mutta hevonen sitte, jonka otit ruotsalaiselta jääkeriltä, minne\nsen olet pannut?\" kysyi kauppamies elävästi kuultuaan koristelematonta\nkertomusta.\n\n\"Sen tahdon kohta kertoa\", sanoi Jens. \"Me ratsastimme hyvällä\nvauhdilla eteenpäin ja olimme ennättäneet kappaleen matkaa toiselle\npuolelle erään myllyn...\"\n\n\"Varmaanki Bubbetorppa\", katkaisi Peteri kauppias, joka oli Blekingen\ntarkkaan matkustanut.\n\n\"Se on mahdollista\", jatkoi Jens; \"minä en koskaan ennen ole ollut\nniillä tienoin, tiesin ainoastaan, että tie meni Rödeby'hyn. Me olimme,\nmiten mainittiin, ratsastaneet vasta mainitun myllyn ohi, kun kappaleen\nmatkaa edessäpäin kuulin meluamista ja hevoskavioin kopinaa. Minä\npidätin hevosen ja kuulin silloin pari ruotsalaista kirousta. Heti\narvasin niiden olevan vihollisen ratsumiehiä, jotka palasivat\nryöstöretkeltä, ja hyppäsin sentähden Ellen'in kanssa alas hevoselta.\nKohta vasemmallamme oli metsäinen mäki ja annettuani hyvän läimäyksen\nhevoselle, jotta se vauhdissa lähti tulevia vastaan, kiirehdimme me,\nniin sukkelaan kuin pääsimme, mäkeä ylös. Ennenkun oikein pääsimme\nylöskään, kuulimme jo ajettavan sillan yli. Heti sen jäljestä\nkohtasivat he irtonaisen hevosen ja sinä aikana, kun he pysähtyivät\nsitä tarkastamaan, menimme me syvemmälle metsään, ja sen jäljestä emme\nheistä enää mitään kuulleet.\"\n\n\"No entä sitte?\"\n\n\"Niin sitten tulimme vihdoin erääsen torppaan, jossa levähdimme, ja\ntänäpänä olemme kulkuamme jatkaneet ensin Fridlefstan kirkonkylään ja\nsitte erääsen taloon, nimeltä Wong. Sieltä tulemme nyt, vaan emme ole\nvarmat, mitä tietä pääsisimme Rotnabyhyn.\"\n\n\"Pitäkää niin paljon kuin mahdollista länttä kohden, niin kyllä tulette\nKalleberg'aan tahi johonki muuhun taloon pohjoispuolella kaupunkia.\nÄlkää kuitenkaan kaupungissa kauan viipykö, vaan asettakaa niin, että\nvoitte saada Hannu Nörrum'in turvallisempaan paikkaan. Vihollinen on\nvarmaanki kulkenut länteen Sölvitsborg'ia kohden, mutta parin päivän\nperästä voipi hän jälleen olla takaisin. Minä puoleltani en suinkaan\nenää koskaan sinne tule, kun nyt minulta on kaikki ryöstetty.\"\n\nPeteri kauppias oli ääneti siitä, että sangen raskaan säkkinsä pohjalla\noli sekä puhdasta rahaa, että muita kalleuksia hyvässä tallessa. \"Minä\naion nyt Twing'iin, jossa on useita sukulaisiani ja jossa saan raastaa\nitseäni eteenpäin, miten parhaite taidan.\"\n\n\"Ah\", lisäsi Ellen siihen, \"itseki häpeän, ett'en ennemmin kysynyt\nmitään äidistäni, mutta sano nyt, eikö hänkään vielä elä!\"\n\n\"Ajattelepas, se on enempi kuin tiedän\", vastasi kauppias; \"minä en\nkuullut kenenkään hänestä mitään mainitsevan ja sitä paitsi on hän vaan\näitipuolenne.\"\n\n\"Mutta kuitenki äitini\", sanoi Ellen.\n\nHetken levähdyksen ja keskustelun perästä sanoivat nuoret jäähyväiset\nja jatkoivat metsäkulkuaan länteenpäin.\n\nMatkustajat pääsivät maalinsa päähän. Sitä tietä, mikä Kalleberg'asta\nRotnajoen itärantaa vei kaupunkiin, tulivat he sinne ja menivät sisälle\narviolta samasta kohdasta, mistä ruotsalaiset ensin olivat tiensä\nraivanneet. Siellä näkivät he rappumais-seinäisen kirkon seisovan\nmuuttumattomana ylängöllään, mutta kun tulivat sen lähelle ja loivat\nsilmänsä laaksoon, missä varsinainen kaupunki oli kaksi päivää\nsitte seisonut täydessä komeudessaan, näkivät he ainoastaan\nepäjärjestyksellisen joukon raunioita. Useammassa paikassa leimusivat\nliekit muinoin hupaisien kotien viimeisistä jäännöksistä; taivaalla\ntaas näkyi paksuja savupylväitä kiertelevän avaruuteen taikka tuulen\nhenkäyksestä sekautuen toisiinsa ja levittävän itseään, ikäänkuin\nhimmeä huntu hävitettyjen omaisuuksien yli.\n\nMissä oli se asunto ollut, jossa he niin useasti olivat toisiansa\nkohdanneet; missä oli heidän lapsuutensa koti seisonut? He eivät siitä\nhävityksestä tarkoin paikkaa tunteneet; mutta jäljellä seisovan ahjon\nkorkeine tornineen arvasivat he olevan saman, mikä äskettäin oli\nkuulunut tuolle suurelle asepajalle. Mutta missä löytyi hän itse, rakas\nisä? Miten olivat niin kauan viipyneet häntä etsimästä?\n\nSamassa tuli näkyviin vanha mies, haperoiden keppi kädessä --\nensimäinen ihmisolento, minkä olivat kaupungin vallien sisällä nähneet.\nSe oli kaupungin haudankaivaja, -- elävä muistutus siitä elosta, minkä\nse väsymätön viikatemies oli tehnyt, ja siitä kohtelusta, joka heitäki\nkerran -- ehkä pianki -- saavuttaa. He menivät ukkoa vastaan; mutta\nennenkun ennättivät luoksensakaan, oli hän tuntenut Ellen'in ja huusi\nhänelle: \"Sinä etsit isääsi -- onnellinen sinä, hän elää vielä! Tule,\nminä saatan sinut hänen luoksensa!\"\n\nPienimmässä mökissä Möllenmäellä -- pari semmoista seisoi siellä vielä\njäljellä -- näki Ellen isänsä. Syvästi liikutettuina kohtasivat he\ntoisiansa. Hän ei ollut uskonut Ellen'in enää löytyvän elävien\njoukossa, ja hämmästyksensä oli sentähden niin suuri, ettei pitkään\naikaan voinut saada sanaa huuliltaan. Sen jäljestä puhui hän selkeästi\nja pontevuudella, mikä osoitti, etteivät hänen voimansa vielä olleet\nsärkyneet. Myöskin Jens tervehti häntä ja hän likisti lämpimästi nuoren\nmiehen kättä.\n\nAsesepän haava oli tosin syvä, mutta ei hengenvaarallinen; hän\nvaurastui siitä voimattomuudesta, minkä verenjuoksu teki, ja paitsi\nInkerin hyvää hoitoa lisäsi vielä hänen pikaista parantumistaan se\nodottamatoin onni, että jälleen sai takaisin sen, jota enin rakasti.\nIlolla on ihmeellinen voima parantamaan niin hyvin ruumiillisessa kuin\nhengellisessäki sairaudessa.\n\nEllen sai nyt kertoa, miten hän oli väistänyt sen lähellä olleen\nhengenvaaran, jolloin isä tempaistiin hänen sivultaan. Eräs\nvihollisista oli aikonut lyödä hänet maahan, mutta toinen esti sen ja\noli sen sijaan raahannut hänen vankina ruotsalaisten leiriin, minne\nsittemmin suurin osa kaupungin naisasujamista oli viety. Mitä hän ja\nmuut vangit Vedby'n matkalla olivat saaneet kokea, kertoi hän niin\nlyhyesti kuin suinki, jotta ei liikuttaisi kovin paljon sairasta.\n\nKuu Ellen oli lakannut, tuli Jens'in vuoro. Kun hän oli lopettanut,\nsanoi Hannu Nörrum liikutetulla äänellä:\n\n\"Sinä olet useassa tilaisuudessa osoittanut itsesi mieheksi ja olet\nsentähden hyvän palkan ansainnut. Kalliimpi, minkä omistan, olkoon\nsinun.\"\n\nJens tässä tarttui Ellen'in käteen, luoden kysyvän silmäyksen mestari\nHannuun.\n\n\"Aivan niin olen aikonut\", sanoi aseseppä, \"ja Jumala olkoon teille\narmollinen lapseni! Sinulla vasta on ainoastaan kaksi tyhjää kättä,\nmutta ei minullakaan ollut enempää, josta aloin. Se, jolla on pari\nterveitä käsiä ja miehuullinen luonto, pääsee hyvin edes, jos vaan on\nJumala mielessään. Koska näen, että rakastat lastani ainoastaan itsensä\ntähden, niin tahdon teille mainita, etten ole vielä aivan alastoin.\nMinulla on saamisia sekä herroilta että muilta hyvinvoivilta ihmisiltä,\njotka eivät ole rauhattomuudesta sanottavasti kärsineet. Näillä\nrahoilla tahdon alkaa ammattiani uudestaan; mutta tänne emme enää\npysähdy. Rotnaby ei tule koskaan samaksi kaupungiksi kuin on ollut, ja\ntäällä voimme milloin hyvänsä tavata vihollisemme. Jos ei hän tule tänä\nvuonna, niin tulee hän tulevana, ja mitä apua on heiltä odotettavana,\njotka ovat asetetut turvaksemme, olemme näinä päivinä saaneet kokea. Me\nmenemme Malmö'hön, missä isäni harjoitti samaa ammattia kuin minäki ja\nmissä se on yhtä suuressa arvossa kuin täälläkin. Malmö on hyvä\nkauppakaupunki, missä Jens helposti voipi saada ansiota, ja jos saan\nelää jonkun vuoden ja on terveyttä sekä voimia, luulen pian voivani\nauttaa tykö, jotta hän saa oman laivan kuljettaakseen.\"\n\nMoniaita päiviä myöhemmin saatiin tarkkoja tietoja, että Klaus\nKristerinpoian komennossa oleva armeijan osa oli mennyt länteenpäin ja\nPohjois-Skonen läpi kulkenut Holland'iin, kuitenkin vasta sitte, kun\nensin oli ryöstänyt ja polttanut pienet kaupungin Sölvitsborg'in ja\nElleholm'in. Edellinen oli Werner Passberg'in pelon tähden tullut\njätetyksi vihollisille, sillä hän oli jo syyskuun 6 p. pannut tulen\nlinnaansa ja purjehtinut Malmö'hön, missä sekä hän että saksalainen\nmerirosvo Schwarzberg kuitenki eroitettiin virastaan.\n\nHannu Nörrum ei koskaan saanut täydellistä tietoa vaimonsa kohtalosta,\nmutta luultiin hänen, koettaissaan pelastaa niin paljon kuin\nmahdollista oli huoneen omaisuutta, tulleen sisälle poltetuksi.\n\nSyyskuun lopulla jätti aseseppä omaisineen sen paikan, missä niin monta\nonnellista vuotta oli elänyt. Eroaminen tapahtui syvällisellä surulla\nja kaipauksella.\n\n\"Se on raskasta täytyä jättää, mitä on pitänyt niin rakkaana\", sanoi\nmestari Hannu eronhetkellä; \"ja sitä raskaampaa, kun omasta\nhuolimattomuudesta on siihen pakoitettu. Maan mahtavat, jotka olisivat\nvoineet veljinä elää, saattoivat taisteluja toisiansa vastaan. Mutta\nminä näen auringon säteen pilven raossa: minä luulen sen päivän, joski\nmyöhään, tulevan, jolloin kansat, yhtä hyvästi kuin nyt vihaavat,\nrakastavat toisiaan, ja sen tekevät sekä ilossa, että murheessa.\"\n\nLoppu.\n\n\n\n\n\n\nKUNINGAS KAARLO YHDEKSÄS JA VERMLANDILAINEN.\n\nSyväpiirteitä Pehr Tuomaanpojalta.\n\n\nSuom. --k. --e. --n.\n\n\n\n\n1.\n\n\nEnnen muinoin, noina \"menneinä kultaisina aikoina\", kun komeus, hienous\nja loiston halu ei läheskään niin suuri ollut, kuin nykyaikaan,\ntapahtui usein, että kuninkaalliset henkilöt, tuntemattomina,\nsuurimmassa hiljaisuudessa matkustivat maansa lävitse, ja niillä\nmatkoillaan hankkivat luotettavampia tietoja maan asukasten\nsisällisistä oloista: heidän tarpeistaan ja toiveistaan, kuin jos he\nolisivat matkustaneet suurella komeudella ja loistavan seuran\nympäröiminä, niinkuin maan vallitsijat nykyaikaan tekevät. Yleensä on\ntietty, kuinka kuningas Kaarlo Yhdestoista usein huvitteli itseänsä,\nmatkustellen, puettuna halpaan matkustaja-pukuun, ristiin rastiin\nvaltakunnassaan, niin myös, että hän näillä matkoillaan, tuntemattomana\nkulkeissaan, sai tietoja monista tärkeistä seikoista, jotka muutoin\neivät olisi millään tavalla tulleet hänen korviinsa, samalla oli hän\nmyös tilaisuudessa palkitsemaan monta hyvää työtä ja rankaisemaan\nkelvottomia, kansaa sortavia virkamiehiä. Samoin myös Kaarlo Yhdeksäs,\n\"talonpojan kuningas\", joksi häntä nuo korkiat, kuningas Sigismundin\njoukkoon kuuluvat herrat ylenkatseellisesti nimittivät, matkusti usein\nmaakunnissa tuntematoinna kaikilta muilta, kuin ani harvoilta\nuskotuiltaan, jotka hän valitsi talonpoikais-säädystä ja joiden tykönä\nhän majaili matkoilla ollessaan. Varsinkin silloin, kun hän oli\nainoastaan herttua ja sen vuoksi vapaampi, oli hän melkeen aina\nmainituilla matkoilla; kansan muistissa, Länsi-götlandissa, Nerikessä\nja varsinkin Vermlandissa, onkin aina meidän aikoihin säilynyt monta\nkertomusta siltä ajalta, joka olikin kentiesi onnellisin aika hänen\nelämässään, vaikka hän sittemmin, niinkuin tiedämme, tuli kuninkaaksi\nRuotsissa. Kaarlo oli aina näillä matkoillaan mainion hyvällä tuulella,\neikä ylenkatsonut kuppia eikä kannua, ja voitti puoleensa niiden\nsydämmet, joiden seuroihin hän sattui. Suuren isänsä Kustaa Vasan\nhistoriasta oli hän oppinut, että talonpoikain uskollisuus ja\nalttiiksi-antavaisuus on enimmiten luotettavampi, kuin noiden\nvaltioverkkoa kutovain herrain kauniit lupaukset ja valat, ja\nkentiesi olikin aikomuksensa mainittujen seurustelemisiensa kautta\nvoittaa heidän suosionsa, jos hänen kerran piti nouseman Ruotsin\nvaltio-istuimelle. Jos tämä todella oli tarkoituksensa, näemme\nhistoriasta, että hän tässä tapauksessa menetteli aivan taitavasti,\nniin myös, ettei tätä aikaiseen voitettua rakkautta yleisö milloinkaan\nhäneltä kieltänyt niiden valtion-riitojen aikana, jotka sittemmin\nnousivat, syystä, että kuningas Sigismundi oleskeli Puolassa,\nhallituksestaan huolta pitämättä, ja sitten monasti, ehkä turhaan, koki\nasevoimalla takaisin voittaa Ruotsissa menetettyä kruunuansa. Kaarlon\njärkähtämätöin suosio isänsä maahan tuomaa Lutherin puhdasta oppia ja\nsen tunnustajia kohtaan, hänen vilpitöin Jumalan pelkonsa, luonnon\nlaatunsa, lujuus ja ankara oikeuden tuntonsa lienevät myöskin paljon\nauttaneet häntä yleisön suosion voittamisessa.\n\nOli kylmä talvi-ilta vuoden 1585 alussa. Pitkin erästä hyvin\nauroitettua maantietä Vermlandissa kiiti tuimalla vauhdilla muuan\nyksinkertainen matkareki, lihavan juoksian vetämänä, jonka ajaja,\nseisoen takana reen jalaksilla, silloin tällöin kumartui ales\nkuullaksensa, mitä reessä istuva, suureen sarkavaippaan kääritty\nmatkustaja hänelle puhui. Olivatpa nyt erään jyrkän mäen juurella,\njossa matsustavainen nousi kävelemään, tuossa kaksitarkoituksessa,\nsaadakseen kylmästä jähmettyneet jäsenensä sulamaan kävellessä, ja\nhelpoittaaksensa kyytihevosen ponnistusta vastamäessä. Kyytipoika,\nvilkas nuorukainen, noin 18-vuotinen, seurasi kohta matkustajan\nesimerkkiä ja molemmat astuskelivat nyt kovaan jäätyneellä lumella,\njoka narskui heidän jalkainsa alla.\n\n\"Kuulepas, poikaseni\", -- alkoi matkustaja, kiskoen jääpuikkoja\nparrastaan, \"tiedätkö sinä, josko täällä läheisyydessä olisi joku\ntölli, jossa saisimme hetken lämmitellä? Sillä nyt on hiton lailla\nkylmä.\"\n\n\"Tiedän kyllä\", -- vastasi kyytipoika vihkeästi. -- \"Meillä on\nainoastaan neljännes penikulmaa lähimpään vuorelaistaloon, ja siellä on\nhäät parhaillansa. Siellä voitten saada tuopin lämmintä oluttakin, jos\nhaluatten.\"\n\n\"Mutta minä en tunne asukkaita siellä, jonkatähden on kentiesi\nsopimatoin mennä sinne keskellä hää-iloa?\"\n\n\"Ei ollenkaan, hyvä herra! Vermlandilaisten pitoihin ovat kaikki\ntervetulleet ja matkustajat varsinkin, sillä niiltä saavat he kuulla\nuutisia.\"\n\n\"Noh, hyvä on\", -- jatkoi matkustaja, \"mennään sitte sinne vähäksi\naikaa.\" Näin puhuen olivat he päässeet mäen päälle, jossa\nmatkustavainen astui rekeen, kyytipoika nousi jalaksille, ja niin\nmentiin tuimaa vauhtia pitkin liukasta maantietä alasmäkeä.\n\nPian huomasivat he vähän matkan päässä kirkkaan tulen leimun, joka,\nillan hämärässä etäältä katsoen, näytti tulipalolle.\n\n\"Aja paremmin, tuolla on valkea irti\", -- huusi matkustaja kiireisellä\näänellä.\n\n\"Ei hätääkään!\" -- vastasi kyytipoika järkähtämättömällä vakavuudella.\n-- \"Näillä on vaan muutamia tervatynnyriä palamassa tuolla häätalon\npihalla, se on sellainen tapa täällä meillä. -- Mutta ilman sitä, kyllä\nrusko juosta saa, jos niin tahdotte.\"\n\nLäimähdys piiskalla antoi ruskon jaloille liukkaamman liikkeen ja\npianpa oltiinkin tuon muhkean talon pihassa, jonka omistaja oli yksi\nvarakkaista vuorelaistalonpojista. Vinkuvain viulujen ja rämisevien\nklarinettien ääni suuresta rakennuksesta ilmaisi tanssin olevan\ntäydessä vauhdissa ja että häätuvassa oli iloa kattoon asti.\nMatkustavainen hyppäsi ylös reestä, astuen suoraan suurta rakennusta\nkohden, jonka portaita hän ylös nousi, jolla ajalla kyytipoika talutti\nhevosen aidan viereen, levittäen huolellisesti loimen hänen selkäänsä,\npuhuen samalla tyytyväisellä äänellä itsekseen:\n\n\"Eikö tuo ollut sukkelasti tehtynä sinulta, Lauri, että sait herrasi\ntulemaan tänne. Totta Jumal' auta olikin se sukkelasti. Nyt saat nähdä,\nettä hän viipyy täällä koko yön, ja sinä saat hyppiä purpuria Liisan\nkanssa siksi, kunnes päivä koittaa! Hyvästi ruskopoika siksi, kyllä\ntoimitan sinut talliin, kunhan vaan saan jonkun talon rengistä\nkäsiini.\" -- Näin puhellen jätti hän tyytymättömän ruskon, asettaen\naskeleensa väen huoneisin pihan sivulla, josta hän valaistujen\nakkuna-ruutujen läpi näki kirjavan joukon tanssissa pyörivän ja josta\niloinen hälinä sekautui soiton säveleihin. Hänen arvelunsa, että täällä\ntapaisi osan nuorista, kävikin toteen.\n\nLaurin astuessa sisään avaraan perheentupaan, oli tanssi täydessä\nvauhdissa ja pian oli hänkin sekautunut sen hurmaavaan pyörteesen.\nLiisakin, yksi vuorelaisen palveluspiioista, joka noin puolittain oli\nLaurin morsian, oli tässä iloisessa joukossa, ja hänen kanssaan\nhyppiessään unohti Lauri pian sekä matkustavaisen että ruskon.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMatkustajamme, jonka äsken jätimme nousemaan portaita ylös isoon\nrakennukseen, ei ollut kukaan muu kuin itse Kaarlo herttua, jonka\npäähän tällä kertaa oli pistänyt tuntemattomana pistäytyä häävierasten\njoukkoon, nähdäksensä heidän menojansa ja käytöstään täänlaisessa\ntilaisuudessa.\n\nSentähden riisuikin hän päällysvaatteensa etuhuoneesen kenenkään\nhuomaamatta, pujahtaen sitten häähuoneesen, jossa hän istahti oven\nnurkkaan, siellä katsellen ja tarkastellen edessään olevaa liikkuvaa\nkuvaa.\n\nSe olikin kuvaus täynnä terveyttä ja eloa, jota lystikseen sopi\nkatsella. Isäntä, Niilo Johanpoika, oli yksi Vermlandin varakkaampia\ntalonpoikia ja kaikki olikin talossa sen jälkeen. Tuo suuri häähuone\nnäytti aivan sen aikuiselta ritarisalilta. Seinät ja katto olivat\nkoristetut kirkkailla sota-aseilla kaikesta laadusta; huonekaluina\nolivat korkeat nojatuolit, tammipöytä ja seinäkaappia, muutekki\nmainitut koristetut taidollisilla leikkauksilla, jotka olivat\nreunustetut kuusen- ja katajanoksa-kiehkuroilla. Sadottain palavia\nvahakyntteliä ja leimuava tuli liedellä levittivät lumoavan valon tämän\nyli.\n\nOven puolella huonetta kieppui nuoriso morsiusparin kanssa tuimassa\npolskassa; mutta perän puolella, kunniasijalla pöydän takana, istui isä\nitse, ympärillään joukko koiteltuja ystäviään. Oluthaarikko kulki\nahkeraan mies mieheltä, irroittaen kielen kannat, jotta sukkelat\nkompasanat ja iloiset laulut heidän suustaan sekautui soittoon,\nkiihoittaen mieliä ja ilahuttaen sekä nuoria että vanhoja.\n\nHerttua istui pitkän aikaa nurkassaan nauttien raitista maan elämän\nriemua, joka häntä ympäröi, mutta sitten huomasi isännän poika hänen ja\nsaattoi herttuan isänsä tykö, jolle hän sanoi olevansa matkustavainen\nkauppias.\n\nIsäntä vastaan otti herttuan ystävällisesti, pyytäen häntä istumaan\nsivulleen ja juomaan pikarillisen olutta tahi simaa tervetuliaisiksi.\nSe oli aivan niinkuin Kaarlo oli toivonut. Afzelius kertoo\nSatukokoelmassaan hänestä muun muassa seuraavan:\n\n\"Kun vanha kuningas Kustaa matkusteli valtakunnassaan ja tuli johonkin\nkestiin, oli hän aina iloinen ja leikillinen; mutta majapaikkansa\nvalitsi hän aatelisten eli korkeiden virkamiesten tykönä. Kaarlo sitä\nvastoin luuli jo entisestään kyllin tuntevansa nuo suuret ja\nkorkia-arvoiset, ja valitsi sentähden kansan joukosta talonpojan ja\ntyömiehen seuratoverikseen, syystä, että niissä riippui maan voima ja\nydin, niin myös, että mainittu yleisö siihen aikaan enin kaipasi\nhallituksen voimallisen käden suojaa niitä monia vastuksia ja\nrasituksia vastaan, joita toimeentulonsa ja aatelisto heille tuottivat.\nRehellisen talonpojan matalassa majassa oli hän kuin kotonaan; heiltä\nsai hän usein neuvoja ja ohjeita maakunnan vaurastumista edistäessään,\nheidän seuroissaan oli hän aina iloinen, istuen usein oluthaarikon\nympärillä, leikkiä laskien, erinomattain Bergslagissa ja Vermlandissa\nkuulu kerrottavan hänen matkoistaan ja tuskinpa löytynee yhtään tölliä,\nsanoo eräs vanha aikakirjan kirjottaja, jossa ei löytyisi joku muisto\nKaarlo herttuasta.\"\n\nSenlaisella mielellä ja mietteellä tekoinsa perusteina on myönnettävä,\nettä nuori herttua oli varsin tyytyväinen iloisen ja puuhaavan hääväen\nseurassa. Ymmärtäväisten talonpoikain ja heidän kunnia-arvoisten\nvaimojen kanssa joi hän olutta, leikkiä laskien sydämmensä pohjasta, ja\nnuorison kanssa tanssi hän hurjemmin kuin kukaan heistä. Vieläpä hän\nlahjoitti kauniille morsiamelle pienet kultavitjat ja piti hauskan\npuheen nuoren parin kunniaksi. Sillä tavoin voitti hän kaikkein\nsuosion, ja kaikki yhdestä suusta kehuivat, että senlaista kauppiasta\nei oltu nähty kuuna päivänä. Isäntä pyysi häntä jäämään heille koko\npitojen ajaksi, jotka vielä kestäisivät kuitenkin kahdeksan päivää;\nmutta siihen ei herttua myöntynyt, vaan kiitettyään heitä hiipi hän\nulos ovesta yhtä huomaamatta, kuin hän tullutkin oli.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSillä aikaa kuin Kaarlo yllä mainitulla tavalla huvitti itseään\nsuuressa häähuoneessa, teki Lauri samoin väen tuvassa. Hän tanssi\nyhtämittaa leikkiä laskien sydänkäpynsä, kauniin Liisan kanssa; mutta\nkun Liisa oli seudun sorein tyttö, oli Laurilla monta kilpakosiaa. Pian\nolivat nämät, juopuneina voimallisesta hää-oluesta, alkaneet haastamaan\nriitaa Laurin kanssa, jota seurasi tuima käsikahakka. Ja ennen kun\nLauri oikeen oivalsi, mistä kysymys oli, oli hän heitetty ulos tuvasta,\njossa hänen kadehtiansa alkoivat häntä armottomasti pieksemään.\nTietymätöintä on, miten Lauri paralle olisi käynyt tässä kahakassa, jos\nei samalla eräs sarkakauhtanaan puettu henkilö olisi saapunut paikalle.\n\nTullut huomasi silmänräpäyksessä asian laidan, ja tarttuen lähempänä\nolevain pieksiäin kaulukseen, yhden yhdellä ja toisen toisella kädellä\nheitti kauas luminietokseen. Yhdellainen voiman näytös uudistettiin\ntoisten kanssa, ja pian taisi Lauri, ehkä kelpolailla muohattuna,\nauttajansa avulla nousta ylös.\n\nIlman että yksikään äsköisistä tappelioista olisi estänyt meidän\nmatkustavaista, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hän, talutti hän\nLaurin reelle, johon hänen istumaan pakotti, peitellen sitten\nvaipoillaan; sen tehtyä päästi matkustavainen hevosen aidasta, nousi\nsitten itse jalaksille ja muutaman minuutin kuluttua olivat he poissa\nmeluavasta hää-talosta. Miehet töllistelivät heidän jälkeensä\nkoettamattakaan estää heidän lähtöänsä, sillä oudon käsissä oli\nsenlainen voima, että miehet huomasivat parhaaksi olla siivolla ja\nääneti.\n\nMaantielle päästyään kysyi matkustavainen: \"Oletko pahastikin piesty,\npoikani?\"\n\n\"Ei hätääkään!\" -- vastasi Lauri, joka, vaikka olikin puolikuoliaana,\nhäpesi sanoa suoraan. -- \"Mutta jos ne ryökäleet olisivat vielä hetken\nsaaneet pitää päälle, niin olisipa tainnut henki-siippana hangelle\njäädä.\"\n\n\"Kuinka pitkältä on vielä ensimmäiseen hevosmuutto-paikkaan?\"\n\n\"Ei täyteen penikulmaa. Antakaa ruskon ravata vaan.\"\n\nKeli oli hyvä ja rusko tarpeeksi levättyään juoksi hyvää vauhtia. Pian\npäästiin perille hevosmuutto-paikkaan, jossa yksi mies otti hevosen\nhoitoonsa, matkustavaisen viedessä Laurin mukanaan sisälle vierasten\nhuoneesen, jossa leimuava tuli takassa tervehti matkustavaisiamme.\n\nNiin pian kun toinen hevonen oli reen eteen muutettu ja nähtyään, ettei\npiestyn kyytimiehen henki vaarassa ollut, valmistausi matkustavainen\nlähtemään. Ennen lähtöään luki hän kyytirahan, antaen nuorukaisen\nkäteen.\n\nMutta Lauri antoi nöyrällä kumarruksella rahat takaisin, sanoen:\n\n\"Isäntäni sanoi minulle salavihkaan, että se oli itse Kaarlo herttua,\njota sain kunnian kyyditä, ja kielsi minua ottamasta rahaa niin hyvältä\nherralta.\"\n\nKaarlo tunsi itsensä liikutetuksi tästä yksinkertaisesta suosion\nosoituksesta, joka osoitti kansan suosiota häntä kohtaan. Ääneti pisti\nhän rahat takaisin tukevaan nahkakukkaroonsa, ottaen sen sijaan\nkultarahan, jonka hän tarjosi Laurille, sanoen:\n\n\"Minä olen iloinen ja ylpeä Vermlandilaisten kauniista rakkauden\nosoituksesta kohtaani. Kun en saa maksaa kyytirahaa, niin annan tämän\nrahan sinulle juomarahaksi.\"\n\nLauri kumarsi uudelleen nöyrästi, mutta kieltävästi, sanoen päättävällä\näänellä:\n\n\"Ei milloinkaan, teidän korkea arvonne! Te olette pelastanut minun\nhenkeni, jonka tähden olen teille ikuisessa kiitollisuusvelassa.\"\n\n\"Olkoon niinkuin tahdot sitte, itsepäinen poika\", vastasi herttua\nhyväntahtoisesti. \"Kentiesi tapaamme vielä kerran toisemme. Hyvästi!\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nTässä ei ole tilaisuutta kertoa kaikkia niitä vaikeuksia, jotka Kaarlo\nherttualla valtionhoitajana, kuningas Sigismundin Puolassa ollessa,\nolivat voitettavina, ylläpitäessään lakia ja järjestystä maassa. Se on\ntunnettu, että suurin osa ylhäisistä aatelisherroista salaisuudessa,\nenemmin tahi vähemmin puolusti tuota heikkoa ja saamatointa\nSigismundia, jonka valtikan suojassa he toivoivat tulevina aikoina\nsaada vapaammin omia valtahimoisia tuumiansa toimeen panna; jonka\ntähden he, joukottain maahan muuttaneiden, \"Jesuiti\" nimisien munkkien\nkautta koettivat poistaa yleisön luottamusta valtiohoitajaan, joka\nkuvattiin mitä hirmuisemmaksi, verihimoiseksi mieheksi, jonka tarkoitus\nmuka oli maan ja kansan vaino ja jonka hallituksen aikana rauhaa eli\nlepoa ei ollut odottaminenkaan. Ja kun me sen lisäksi tiedämme, että\nherttua aina nuoruudestaan saakka oli kokenut ja todella voittanutkin\nmonen kansanmiehen suosion ja sydämmen, niin myös että kaikki kujeet\nsentähden raukesivat turhaan, muutamme, ilman muuta puhumatta\nvaltakunnan sisällisistä oloista tällä rauhattomalla ajalla, näyttämön\ntälle pienelle kynäpiirrokselle, tuollen kauniille Kankijoelle, jossa\nkuuluisa Kankijoen kahakka, tuo muistettava tappelu tapeltiin, jonka\nkautta kuningas Sigismundin valta Ruotsissa ainaiseksi murrettiin ja\njonka kautta puhdas evankeliumin oppi voitti pysyvän sijan maassa.\n\nEnnen tappelua käski Kaarlo herttua kaikki sotaväkensä tappelukentällä\nlangeta polvilleen rukoilemaan, ottaen itse, joukkojen ylipäällikön\nläsnä ollessa, Jumalan todistajakseen, että se ei ollut kunnian\nhimosta, vaan maakunnan hyväksi ja evankeliumin puhtaan opin tähden,\nkun hän tarttui aseihin kuningastaan ja omia hurmaantuneita\nkansaveljiään vastaan. Sen jälkeen, antaen asiansa korkeimman käsiin,\nnousi hän tulisen sotakonkarinsa selkään asettuen vastustamaan päälle\nryntääviä Puolan sotajoukkoja.\n\nKohta riehui tappelu tuimalla kiivaudella. Joka paikassa, missä tappelu\noli tuimin, nähtiin herttuan korkea vartalo tulisen ratsunsa seljässä,\nelähyttäen ja innostuttaen sotilaitaan, itsekin jakeli hän väkevällä\nkädellään tuimia lyöntiä. Alussa olivat kuninkaalliset voiton päällä,\nmutta pianpa kääntyi onni herttuan puolelle, ja hänen tarkka silmänsä\nhuomasi ilolla, että kauan ei viipyisi, ennenkö suuri Puolan sotajoukko\nkokonaan olisi lyöty.\n\nMyötäkäymisestä innostuneena oli herttua pienen joukon kanssa murtanut\nitsensä läpi Puolalaisten eturivin ja silmänräpäyksessä näki hän\nitsensä ympäri piiritetyksi vihollisilta. Hänen korkea vartalonsa\nsaattoi hänen pian tunnetuksi vihollisilta ja monta miekan lyömää\ntähdättiin hänen päätänsä kohden. Pian olisikin hänen täytynyt vaipua\nylivoiman alle, jos ei juuri samalla hetkellä eräs leveähartiainen\ntalonpoika, varustettuna hirmuisen suurella lyömämiekalla, olisi\nrynnännyt vihollisen päälle, ja antanut heille niin paljon tekemistä,\nettä herttuan onnistui päästä pakoon omain miestensä turviin.\n\nHerttua luuli tuntevansa miehen, vaikka ei muistanut, missä hän hänen\nolisi nähnyt, kuitenkin päätti hän tappelun loputtua ottaa selon\nasiasta.\n\nSiinä aikomuksessa antoi hän kutsua tykönsä, sittenkun taistelu oli\nloppunut ja voitto oli täydellinen, tuon jättiläis-muotoisen\ntalonpojan, jota hänen täydellä syyllä sopi sanoa henkensä\npelastajaksi. Pian seisoikin tämä hallitsiansa edessä, joka katseli\nhäntä suurella mielisuosiolla.\n\n\"Sinä olet pelastanut minun henkeni tänä päivänä, reipas poika\", --\nsanoi herttua ojentaen hänelle kätensä. -- \"Kiitos siitä sinulle,\nystäväni!\"\n\n\"Teidän korkeutenne, minä maksoin vaan vanhan velkani teille\", --\nvastasi puhuteltu koristelematta.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat, ystäväni?\" kysyi herttua ymmärtämättä, mitä\nsotilas tarkoitti.\n\n\"Minä tarkoitan vaan, että teidän korkeutenne kerran, monta vuotta\nsitten, pelasti minun henkeni, mutta sen asian näytte unhottaneen, minä\nhuomaan.\"\n\n\"Kuinka sen voin ymmärtää?\" kysyi herttua vielä enemmän kummastellen.\n\n\"Eikö teidän korkeutenne muista, että te kerran pelastitte,\nVermlandissa matkustaessanne, nuoren kyytipojan hengen, kun hän oltiin\nkuoliaaksi hakkaamaisillaan muutamassa häätalossa?\"\n\n\"Niin oikeen, nyt minä muistan! Oletko sinä se sama, joka minua\nkyyditsi sillä kertaa ja joka niin pahasti piestiin kilpakosioiltasi?\"\n\n\"Olen, totta Jumal' auta, minä sama Lauri, teidän korkeutenne! Ja sillä\ntavoin on se vaan vanha velkani teille, jonka tänä päivänä onnistuin\nmaksaa.\"\n\n\"Ei niin poikani\", sanoi herttua sydämmellisesti pudistaen vielä kerran\npelastajansa kättä. -- \"Kas tässä\", -- lisäsi hän kurottaen hänelle\ntäyden rahakukkaron, \"ota tämä pieneksi palkinnoksi kauniista ja\nurhoollisesta työstäsi.\"\n\n\"Ei milloinkaan, teidän kunnianne! Silloinpa olisin suurin lurjus, mitä\nmaa päällänsä kantaa, jos ottaisin maksun siitä, että olen tehnyt\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"Yhtä itsepäinen kuin ennenkin, luulen minä\", keskeytti herttua,\nhymyillen. -- \"Mutta sama se, minä teen sinun sen sijaan\nratsumestariksi.\"\n\n\"Kas siitä kiitän minä teidän arvoanne! Minä olen tänä päivänä saanut\nkahta suuremman halun sota-ammattiin\", -- vastasi tuo entinen\nkyytipoika riemuiten. \"Ja kas silloin minä heti nain Liisani\", lisäsi\nhän kyyneleet silmissä.\n\n\"Tee niin, poikani; huomenlahjasta pidän minä huolen. Ja nyt hyvästi\nsiksi; sinä saat pian kuulla minusta.\"\n\nEttä herttua piti puheensa, lienee tarpeetoin mainita. Tuon nuoren\nratsumestarin pulskeissa häissä nähtiin herttua ja monta ylhäistä\nherraa hänen seurassaan. Lauri korotettiin sittemmin aatelissäätyyn --\nja tässä loppuu meidän pieni kertomuksemme Kaarlo Yhdeksännestä ja\nVermlandilaisesta.\n\n\n\n"]