[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2iDHaLX79NPl8fmcE2M25PGjqOJigrYbkeUKrxB3zZU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1233,"Parittomat","Humu, Martti (oik. Ramstedt, Maria)",1852,1915,"1233-humu-martti-parittomat","1233__Humu_Martti__Parittomat","Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1902,null,5717,32285,false,50741,[24],"Drama",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Parittomat: Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä\" by Maria Ramstedt is a theatrical play written in the early 20th century. The narrative revolves around the complexities of marital relationships, exploring themes of love, suspicion, and the societal pressures that accompany marriage. This one-act play, set in a domestic environment, unfolds in a light-hearted yet poignant manner, delving into the misunderstandings and secrets that can undermine a union.  The plot centers on Anna, the mother of Jaakko, who has just returned home with his new wife, Alma, after their honeymoon. As Anna becomes suspicious of Alma due to a pair of mismatched shoes discovered in the house, tension escalates. Jaakko finds himself caught between his mother’s accusations and his wife’s insistence on her innocence. Through a series of comedic and revealing incidents—including the arrival of telegrams and discussions of misplaced footwear—the play takes a closer look at the importance of communication and trust in marriage, ultimately concluding with the humorous revelation surrounding the mismatched shoes, which belonged to a family member, clearing up the misunderstandings that nearly tore the family apart. (This is an automatically generated summary.)",[],244,"Yksinäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu maaseudun säätyläiskotiin. Tarina saa alkunsa kadonneesta kirjeestä, joka herättää leskiäiti Annassa epäilyksiä ja hämmennystä perheenjäsenten ja palvelusväen välillä.","Martti Humun 'Parittomat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1233.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PARITTOMAT\n\nHuvinäytelmä yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nMARTTI HUMU [Maria Ramstedt]\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nG. W. Edlund,\n1902.\n\n\n\n\n\n\n      Pikku salaisuudet ovat avio-onnen\n      suurimmat viholliset.\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n Anna, leski.\n Jaakko, tilanhaltija, edellisen poika.\n Alma. Jaakon rouva.\n Liisa,   |\n Kreetta, | PaIvelijattaria.\n\nVanhanaikaisilla huonekaluilla sisustettu sali. Perällä lasiovi,\nsivuilla ovet.\n\n\n\n\nANNA (hakee). No, mihin kummalle sen paninkaan? Ei, en löydä mistään,\n(huutaa): Kreetta! Kreetta! tule joutuin tänne!\n\nKREETTA (hihat ylöskäärityt, vasemmalta, ovessa). Kah, mitä se rouva\nhuutaa! Mikä tuli?\n\nANNA (epäillen). Mikä tuli! Ei suinkaan se asevelvollinen liene taaskin\ntul --\n\nKREETTA. No, mitäs se rouva taaskin! Vaan mikäs teille tuli?\n\nANNA. Mikä tuli, senkin kuopus! Hae sukkelaan käsiini se Jaakkoherran\nkirje. Joudutko --\n\nKREETTA. Jaakkoherran kirjeen rouva taannoin unehutti kyökin akkunalle.\n\nANNA. Nouda se sukkelaan tänne!\n\nKREETTA. Heti! heti! (menee vasemmalle).\n\nANNA. Kyökkiinkö sen muka olisin heittänyt! Ei mar! Kyllä se tuo\nhuhkain on sen sinne kuljettanut. Ovat ne hirveän utelijaita sentään\nnuo nykyiset palvelijat. -- Toista oli ennen mui --\n\nKREETTA (tuo avatun kirjeen). Kas tässä!\n\nANNA (epäillen). Etköhän vaan sinä liene sitä lukenut? --\n\nKREETTA. Enhän minä osaa Jaakkoherran käsialaa --\n\nANNA. Siinä sen näkee! Tuntee näet jo käsialatkin! Vai et osaa, --\nmitäs sinä sitte siellä kansakoulussa opit?\n\nKREETTA. Rouva saa uskoa, minä en ole lukenut tuota kirjettä.\n\nANNA. Sitten saan uskoa senkin, että kissa lentää! No, mutta mitäs\nsiinä seisot? Joko ne työt loppuivat? Toimillesi --\n\nKREETTA. Joko lie Risto kantanut ne korennon päässä avantoon!\n\nANNA. Pois! Vai tässä pullikoimaan! Niin, sitä ne siellä kansakoulussa\noppivat! Hienosti vain olla pitää: piikojenkin pitää oppia\nkirjoittamaan ja voimistelemaan ja pullikoimaan kanssa ja vielä\nherrasväkeä matkittelemaan! Sellaiset pelätit! -- Mutta mitä se\nJaakkopoikani kirjoittaa? -- Kuka minulle nyt lukee tämän kirjeen!\n(katselee). Vielä kirjoittaakin semmoista herrojen songerrusta,\netteihän siitä mikä ota selvää! Mutta annas kun vertaan tuohon\nkaunokirjoituskaavaan. -- (Etsii). Ei minun nuoruudessani vaan joutanut\nkoulunpenkkiä painelemaan, tyttölapset liijatenkin. -- Jaha! (Selailee\nvihkoa). Ei, en saa selvää, (huutaa:) Kreetta! Kreetta!\n\nKREETTA (ovessa). Noh, mikä tuli?\n\nANNA. Mikä tuli, kissa puri! -- Sinun pitää sanoa: mitä rouva\nsuvaitsee?\n\nKREETTA. Turkanen, kun unehtui! Mitä rouva suvaitsee?\n\nANNA. Hae silmälasini joutuin!\n\nKREETTA (menee työkorille). No kyllä --\n\nANNA (rientää sinne). Vai sinne noki-kourinesi -- minun työkoriini! --\n\nKREETTA (kaapilla). No ehkä ne --\n\nANNA (rientää sinne). Vai sinä kaappiin nuuskimaan -- etsi tuolta,\npöydän alta, laattialta -- -- sohvan alle katso. --\n\nKREETTA (polvillansa). Ei niitä ole täällä nähty.\n\nANNA (epäillen). Olisitkohan ne vienyt kyökkiin?\n\nKREETTA. Aina se rouva epäilee, mutta jestapoo! Onhan siellä yhdet\nranit -- (pois vasemmalle).\n\nANNA. Lienet nekin musertanut, varis! Kaikki se särkee ja murtaa:\nlukot, vadit, astiat, kattilat, kaikki kolhii. Siinä se kansakoulun\nhedelmä on! Jaakkokin siellä kuntakokouksessa aina huutaa: kansakoulu,\nkansakoulu joka kylän sopukkaan! Vaan, ei, kyllä minä --\n\nKREETTA (kantaa silmälaseja). Kas tässä! Mutta taitaako rouva niillä\nnähdä?\n\nANNA. Muserretut ovatkin! -- Enkös sitä aavistanut! Jokohan tunnustat\nsärkeneesi!\n\nKREETTA. En minä! Mutta rouva aina epäilee ja näkee aaveita keskellä\npäivää. Lasit olivat rikki silloin --\n\nANNA. Aina sinä itseäsi puolustelet. Adam syytti Evaa, Eva käärmettä,\nkäärme --\n\nKREETTA (keskeyttää) -- aina meitä palvelijoita!\n\nANNA. Toimillesi tuossa paikassa!\n\nKREETTA (itsekseen). Äreätä on eukko, (menee vasemmalle).\n\nANNA (asettaa silmälasit nenälleen). Älähän huoli! Tuo on ihan varmaan\nK, koskapahan sarviansa ojentaa noin ylös. -- Ei, en näe näillä\nlaseillakaan. Tuo lienee ärrä -- kun mikäkin lampaanjalka ja siinä\nsaparo --\n\nKREETTA (hyökkää sisään). Jo tulivat! jo tulivat!\n\nANNA. Kuka? Varis -- kun noin säikähytät!\n\nKREETTA. Jaakkoherra ja nuori rouva ja mummo ja Vogelit ja -- (menee).\n\nANNA. Vai jo se häämatka loppui, kolme viikkoa kestettyään -- No, Anna\nMaria Remes! Nyt annakin emännyys muiden vieraiden käsiin! (piilottaa\nkirjeen).\n\nLIISA (peräovesta matkatamineissa. Kantaa kanarialintua häkissä). Hyvää\npäivää hyvään taloon!\n\nANNA. Eiköpä liene! Kuka sinä olet?\n\nLIISA. Olenpahan vaan nuoren rouvan palvelija.\n\nANNA. Ja nytkö tulet tännekin palvelemaan?\n\nLIISA. Rouva pyysi minua hartaasti; en hennonut kieltää. Rouvan\nvanhemmilla olen palvellut 25 vuotta.\n\nANNA. Vai niin! Uudet meininkit! -- Missä poikani viipyy?\n\nLIISA (Katsoo peräovesta). Kas tuollahan vallat seisovat kanakartanoa\ntarkastellen. Rouva on suuri eläinten ystävä.\n\nANNA. Kaunis alku! Siinä on vanhalle äidille korea hyvä päivä! Ensin\nkanakoppiin! Kyllä osaan kanat yksinänikin hoitaa!\n\nLIISA. Valtojen oma asia! Vaan onko rouvalla kissaa?\n\nANNA. Miksi sitä utelet?\n\nLIISA. Kuhan eivät söisi suuhunsa tätä meidän lempi --\n\nANNA. Kuka kissan saalista kadehtii? -- Kun söi silloin hautasi.\n\nLIISA. Eihän nuo toki!\n\nANNA. Tämä talo on semmoinen hovi, joka kyllä ruokkii kissat kuin\nlehmätkin, koirat, porsaat, vasikat, kanat, muut havukat -- ja\nkaikenlaiset naakat. --\n\nLIISA (itsekseen). Taivahiset ja maahiset! Mimmoinen hirviö! Ihankun\nhornan henki! (Kovasti). Mihinkä saan panna lintuhäkin?\n\nANNA. Pistä hänet vaikka tuonne pöydän alle. Ei tämä talo kaipaa moisia\nrääkkyjöitä. --\n\nLIISA. Tuonneko noin? Ei suinkaan! Vienmähän sen vaikka kyökkiin --\n\nANNA (koppaa häkin.) Mokomatakin rääkkyjätä, vai kyökkiin? Kummituksia\njoitakin! (pistää häkin sohvan alle). Jotta vanhat korvat huudollansa\nlöisi lukkoon!\n\nKREETTA. Älkää, älkää! hyvä rouva, sitä sinne sulloko! Lintu tarvitsee\nilmaa ja päivänpaistetta ja ehkä nuo kissanviikerit --\n\nANNA (ei anna tulla lähelle). Uudet komennoitsijat näet! Minä, rouva\nAnna Maria Remes olen tässä talossa tähän saakka komentovaltikkata\nheilutellut ja käskijänä ollut miesvainajanikin eläessä! Alusta alkaen\ntahdon uusilta tulokkailta ottaa haltijat pois! Se himphamppu saa olla\nsiellä, minne sen panen! Mene auttamaan Kreettaa kapineiden kannossa!\nSissoo, jaa! niin ne muutkin piijat tekevät, eivätkä turhia jaarittele!\n(osottaa vasemmalle).\n\nLIISA (itsekseen). Tämäpä vasta on itse peikon lintu! Yölepakko mikä\nlienetkin, (menee vasemmalle).\n\nANNA. Talikynttelit! Omat piijat olla pitää ja rääkkyjätkin mukana!\nTaitaa se nyt elämä syntyä tässä hovissa -- (Katsoo akkunasta).\nKanakoppiin! Ikäänkuin minä en osaisi kanoja vaalia (nauraa lyhyesti,\nilkeästi). Kyllä minä tämmöisen hovin osaan vallita! Porsaitakin äsken\npanin lihomaan 9 kappaletta ja käskin niille antaa noin\npaksukokkeloista piimää -- mutta kun menin katsomaan -- eivät minun\nporsaani olleet nähneet piimäruukun sisällöstä niin mitään: se karjakko\nSerafia oli piimän syöttänyt sille sotilaskullallensa -- Voi! voi,\nmaailman surkeutta -- voi, voi! --\n\nJAAKKO ja ALMA (matkatamineissa peräovesta).\n\nALMA (ovella). Ei, Jaakko kultani! Älä nyt ollenkaan naura. -- Tuon\nsuuren mustan, korkeajalkasen kanan nimitämme tuulijalaksi ja tuon\npikkisen kultahöyhenisen -- prinssessaksi --\n\nJAAKKO. Entäs kirjavan?\n\nALMA. Kurpaksi!\n\nJAAKKO. Entäpä komean kukon?\n\nALMA. Kannusritariksi! (Jaakko auttaa Almaa riisuutumisen hommissa;\npuhelevat ja nauravat.)\n\nJAAKKO. Se kelpaa! Anna vaan niille nimensä kullekin -- mutta\nkekseliään sinun tulee olla: niitähän on legio.\n\nANNA (Itsekseen). Maankiertäjä! Ei kanatkaan enään saa olla kanoja,\nvaan niiden tulee nyt olla ritarit ja tuulihousut! --\n\nJAAKKO (pyörittää häntä). Päivää äiti! Näytät niin kummastuneelta! Etkö\nsaanut kirjettäni? Kirjoitin että tänään tulisimme, mutta et lähettänyt\nRistoa hevosten kanssa asemalle. Vaan mitäs siitä -- tässä me nyt\nolemme! (Taluttaa Alman hänen eteensä). Äiti! kas tässä on minun\nvaimoni.\n\nANNA (rykii). Olisi niitä tämmöisiä ollut täällä omallakin puolella --\n\nJAAKKO. Luulin että paremmin olisit minua ottanut vastaan, äiti.\n\nANNA. Kyllä, heti paikalla lähden kahvinkeittoon! (Menee vasemmalle).\n\nJAAKKO. Almaseni! Älä ole milläsikään! Katso, hän kuuluu vanhoillisiin;\nkonservatiivilliset ovat hänen katsantokantansa! Älä häntä tuomitse!\nOlenhan jo sulle kaikki kertonut. Hän on pohjaltaan hyvä ihminen,\nvaikka hiukan kaikkia epäileekin. Hän on jumalinen ja käy ahkeraan\nkirkossa. Päällyskuori on karkeanlainen, mutta sydän -- --\n\nALMA. Minä pelkään häntä!\n\nJAAKKO. Minun kodissani et tarvitse ketään peljätä. Häneen pian totut.\nSinä olet nyt täällä käskijä. Tervetullut kotiisi! (syleilee).\n\nKREETTA (asettelee kuppeja pöydälle).\n\nJAAKKO. Kas Kreetta! No kuinka täällä on jaksettu?\n\nKREETTA. Hyvin kaikki, Jumalan kiitos, hiljalleen! Orit hyppäsi aidan\nyli -- vikuutti jalkansa --\n\nJAAKKO. Pahastiko?\n\nKREETTA. Enpä tiedä hevosten tauteja. Simson härkä oli puskea Serafiian\nkuoliaaksi: noin vain nakkasi sarvensa seinään ja seisoi kuin Otava\ntaivaslaella keskiyön aikaan. Serafiia jäi onneksi sarvien väliin\nRistorenki hyppäsi hätään ja siihen se jupakka loppui. -- Punikin\njalkaan pisti mato --\n\nANNA (tuo kahvipannun). Joko taas jaarittelemaan pääsit? -- Joudu\ntoimillesi!\n\nKREETTA. Punikki liikkaa --\n\nANNA. Kuulitko sinä, havukka!\n\nKREETTA. Kun Jaakkoherra kysyy niin vastaan!\n\nANNA. No, lopetahan jo!\n\nKREETTA. Punikki nilkuttaa näin -- (menee; katsoo Annaa virnistellen ja\nosottaa nilkutusta).\n\nJAAKKO. Äiti! Älkäähän suuttuko! Ihan täällä on kummia tapahtunut --\n\nANNA. Talo on paikallaan, kyllä sen olen hoitanut. Työkello on joka\nrupeamalla soinut puolta tuntia aikasemmin, kuin sinun aikanasi; sen\npuolen tunnin ajan väki tarvitsee jäseniä oikoessa, silmiä aukoessa --\n\nJAAKKO. Entäs työstä mutterkulta? -- Oletko soittanut puolta tuntia\nennen väen pois työstäkin? --\n\nANNA. Vai niin, vai minä! -- -- -- Tarmolla olen taloa hoitanut, --\nmutta kyllä tässä nyt aivan varmaan toinen kello aisassa soimaan rupeaa\n-- jos minä vain en sorkilleni nouse! -- -- -- (Menee vasemmalle, oikoo\nesiliinaansa).\n\nALMA. Ankara talon emäntä! Ei minusta ikänään tule semmoista.\n\nJAAKKO. Siitä riemuitsen! Katso, äitiä kaikki pelkäävät ja vihaavat.\nHän itse kylvää vihan siemeniä peltoonsa ja leikkaa siitä ohdakkeita.\n-- Ajattele, tehdä väelle vääryyttä! -- Ei, Alma, me rupeamme kylvämään\nrakkauden siemeniä ja niistä saamme aikanamme niittää, ainakin toivon,\nkiitollisuutta ja rakkautta. -- Sen saat nähdä Almaseni!\n\nALMA. Mutta jos sinä sittenkin kyllästyt ja vihastut minuun; en minä\nosaa mitään tehdä, niinkuin äitisi.\n\nJAAKKO. Mikä pistikin pikku päähäsi? Minäkö kyllästyisin sinuun? Oletko\nsinä täydessä järjessäsi? (syleilee häntä).\n\nALMA. En minä osaa näin suurta taloutta hoitaa.\n\nJAAKKO. Hoitakaatte sitä ensialuksi äitini kanssa yhdessä.\n\nALMA. Miksi häntä nimittäisin?\n\nJAAKKO. Tädiksi --\n\nALMA. Ei sovi.\n\nJAAKKO. Anoppi --\n\nALMA. Kaikuu häijyltä.\n\nJAAKKO. Tantti --\n\nALMA. On liijan imelä.\n\nJAAKKO. Kutsu häntä äidiksi!\n\nALMA. Äiti on hän sinulle; jos hän sitä tulee olemaan minullekin, sen\ntulevaisuus näyttää.\n\nJAAKKO (ottaa hänet polvellensa). Ethän tarvinne kumminkaan syödä\nkokonaista tynnöriä suoloja ennenkuin opit hänet tuntemaan? Sepitä\nhänellekin nimi.\n\nALMA. Hänelle en löydä nimeä.\n\nJAAKKO. No, entäs minulle? Sattuvan sen tulee olla, muuten --\n\nALMA. Sinä olet herttaisin poika maailmassa! Oma sydänkäpyseni --\n(nauravat).\n\nANNA (kantaa lautasia). Hohhoo! onpa täällä lystiä! Minulleko\nnauretaan? --\n\nJAAKKO (Annan sisään tullessa työntää Alman sylistänsä pois). Onhan\nmeillä nuorilla nauramista. Kaikki tuntuu huvittavalta --\n\nANNA. Meidän talossamme vietetään hiljaista, kristillistä elämätä. Ei\ntäällä mitään nauramista, eikä naurettavaa, pilkkaamista, eikä\npilkattavaa ole!\n\nJAAKKO (Almalle). Nyt siis olet kotonasi. Pukeudu hiukan viileämpään\npukuun ja sitten kahvit juotuamme menemme kävelemään. Tahdon näyttää\nsinulle kaikki paikat, läävät ja tallit. Minä pistäyn katsomassa lempi\noriini jalkaa. Äiti, saata nyt Alma huoneesensa. (Menee peräovesta;\nheittävät lentomuiskut toisilleen salaa).\n\nANNA. Löytää tässä palatsissa sinne tien itsekin, jos tahtoo. Suoraan\nensin, sitten vasemmalle, sitten peräovelle: siinä on kamari, jos se\nkelpaa.\n\nALMA. Kiitoksia! kyllä löydän.\n\nANNA (päästää avaimia esiliinastansa; paiskaa avainkimpun pöydälle).\nTuossa on talon jyväaitan avaimet, kellariin ja maitokammioon pidetään\nlukon takana; niitä ei tarvis esiliinaan --\n\nALMA (laskee ystävällisesti avaimet Annan käteen). Ei suinkaan,\npitäkäätte vain avaimet!\n\nANNA. Sitä minäkin! Kyllä ne sitten palvelijat varastaisivat koko talon\nputi puhtaaksi, jos vain avaimista ei kukaan huolta tahtoisi pitää.\n\nALMA. Pitäkäätte vain taloudenohjat käsissänne kuin tähänkin asti.\n\nANNA. Kuinka sanoit? Sitä kelpaa kuulla!\n\nALMA. Minä en ole vielä perehtynyt taloudentoimiin.\n\nANNA. Kuinka monta kertaa saa kahvia keittää?\n\nALMA. Enhän sitä tiedä.\n\nANNA. Vai niin!\n\nALMA. Parasta lienee keittää milloin on, ja milloin mieli tekee.\n\nANNA (solmiaa avaimet esiliinaansa). Alku on kuin olla pitääkin.\nPannaanko suurusta soppaan?\n\nALMA. Tehkää niinkuin Jaakko on oppinut tahtomaan.\n\nANNA. Soo! Siis ei mistään kieltoa?\n\nALMA. Tehkää niinkuin suvaitsette.\n\nANNA (Itsekseen). Meneehän se mukiin. Mutta kumminkin kaikki kysyä\ntäytyy ja se käypi raskaaksi vanhalle Aadamille. (Kovasti). Vaan\neiköhän se paisti siellä pala; taaskin se Kreetta taisi mennä\nsuplattamaan -- (menee kiireesti vasemmalle).\n\nALMA. Kuinka vastenmielinen! Kuinka hirvittävä! Enköhän vaan liene\nkumminkin hypännyt \"hulluun tynnöriin\", niinkuin Liisa sanoo.\n\nLIISA (oikealta, kantaa tohveleja ja kevyttä kesäleninkiä). Rouva! kas\ntässä! (auttaa pukeumaan, riisuu kengät ja panee tohvelit jalkaan,\nkengät sohvan alle).\n\nALMA. No, Liisa, mitä pidät uudesta kodistamme?\n\nLIISA. Vaikka paikalla lähtisimme vanhaan kotiimme.\n\nALMA. Ei sentään vielä! Onhan Jaakkoseni täällä.\n\nLIISA. En suinkaan minä menoamme surisi! -- Kyllä vain taitaa koitua\nmeille kolme perjantakia joka viikolle. -- Talo on kyllä vahva ja\nvankka, mutta tuo noita -- suokaa anteeksi, Almarouva, kyllä se teille\nkeittää oivallisen kaalin --\n\nALMA. Kyllä Jaakkoherra puollustaa minua!\n\nLIISA. Ehkä; mutta tuo on hänen äitinsä ja te olette vieras --\n\nALMA. Voipi se ehkä niinkin käydä, että tulen hänelle vieraammaksi\nvierastakin. -- -- -- Mutta, Liisa, voi silloin minua -- -- (Linnun\nviserrys kuuluu). Mutta, kah Lippo visertää!\n\nLIISA. Jopa se nyt visertää! (ottaa häkin). Valittaa sinun pitäisi kuin\nolet kuljetettu vieraalle maalle ja vankilaan suljettu!\n\nALMA. Liisa, vie nyt tämä minun huoneeseni ja laske se hiukan\nvalloilleen. --\n\nLIISA. Valloilleenko? Että kissat sen suuhunsa söisivät!\n\nALMA. Älä nyt aina ennustele pahaa ja pahinta! Ennättäähän sitä\nsittekin surra, kuhan kohtalomme ensin pettää!\n\nLIISA. No, Almarouva, laskekaa hänet itse valloillensa; en minä vain\nrupea! Itkisin silmäni kuiviksi jos sille pahaa tapahtuisi.\n\nALMA (menee oikealle). Suoraan ensin, sitten ovi vasemmalle. Tule\nLiisa! (Menevät, Liisa kantaa häkkiä).\n\nANNA (vasemmalta, kantaa paistivatia). Jaha, ei ole täällä ketään!\nOdota nyt herrasväkeä! Jopa mar nyt saa jäähtyä paisti, munat, jäätelöt\nsekä perunat! Tuohon se nyt on heittänyt vaatteensakin. Hienosta\nkankaasta on puku, mutta kyllä se Jaakko osaltaan on saanut aukoa\nlompakkonsa nauhoja. On se hyvät summat likoon pannut. Kah, ja tuossa\non kengätkin -- pienet jalat -- ja kapeat; kengät vasikannahkaset ja\nkorkokantaset! Mutta, kas vain, toisessa ei ole korkoa ollenkaan! --\nMitä?! (pyyhkii silmiänsä). Parittomat! Totta tosiaan ovatkin, ota tahi\nanna! Parittomat kengät! Kas vain sitä ruojaa, vai sinä parittomilla\nkenkätallukoilla kuljeskentelet ja miestäsi pettelet. -- Tämä on ihan\nvarmaan miehen kenkä, kas vain mokomata tallukkata! (viskaa sen\nlaattiaan). Miehen kenkä, eikä Jaakon suinkaan. -- Voi sinuas, sinä\nkiittämätön otus, mikä oletkin maankiertäjä! Vai sinä osaat\nparittomilla kengillä heilata, senkin pyryharakka! -- Voi sinua\nJaakkopoikani! minkä ristin otit kaulallasi, minkä kahleen jalkahasi\nsolmit! Minkä maankulkijan vaimoksesi toit! Olisi niitä täällä ollut\ntämmöisiä heilakoita, vaikka viisi joka sormelle! Olisi kyllä ollut!\n(Itkee). Voi, taivaalliset pyhät! Parittomat kengät! aijaijaijaijai!\n(Liisan hyräily kuuluu). Vaan kuka siellä tulee? (pistää kengät\npiiloon).\n\nLIISA (oikealta, hyräilee). Ja se rakkaus lämmitti niin, parasollikin\nnakattiin kiin! -- (puhuu). Suokaa anteeksi! Minulta jäi rouvan leninki\nkorjaamatta. (Ottaa vaatteet).\n\nANNA (kuiskuttaa). Mikä se tuo sinun rouvasi on, häh?\n\nLIISA (kiivaana). Mikäkö? Hän on paras ihminen auringon alla!\n\nANNA. Kauniit kiitoskirjat! Käske rouva ruo'alle, paisti jäähtyy.\n\nLIISA. Kiitosta paljon! Mutta jos vain kissat eivät söisi meidän\nlintua. --\n\nANNA. Kuulitko, mitä sanoin? --\n\nLIISA. -- -- Jos ne vaan sen syövät, eivät ne siitä lihavimmiksi tule!\nSilloin minä hukutan jokikisen pennun!\n\nANNA. Koeta vaan, sinä tarhapöllö!\n\nLIISA. Semmoisen suusta sen kuulenki! (menee oikealle).\n\nJAAKKO (tulee peräovesta). Kylläpä on pahasti orit jalkansa\nvikuuttanut; miksi ette kutsuneet eläinlääkäriä?\n\nANNA (epäilyllä). Anna Jaakko lääkärit ja muut nyt olla, katsopas\nnäitä! (näyttää kenkiä).\n\nJAAKKO. No?\n\nANNA. Almarouvasi kengät!\n\nJAAKKO. Niin on, tämä, mutta tämä ei, -- -- (katselee kummastuneena\nAnnaa). Äiti, mitä te tarkotatte?\n\nANNA. Mikä ihminen hän on tuo sinun Almarouvasi?\n\nJAAKKO. Mikäkö ihminen? Äiti, minä kiivastun, jos te vaan --\n\nANNA. No! no! hiljaan poikaseni, saadaan jänis. -- Mikä ihminen hän on,\nkysyn vieläkin kerran?\n\nJAAKKO. Hän on minun vaimoni!\n\nANNA. Niin nyt! mutta mikä hän oli ennen siksi rupeamistaan?\n\nJAAKKO. Hän oli valittu morsiameni ja armahani --\n\nANNA (itkee). Voi sinua sokeata lapsiraukkaani! --\n\nJAAKKO (polkasee hiljalleen jalkaa). Äiti, no, mitä juonia nyt -- --\n\nANNA. Sinä rakastat halpamaista olentoa!\n\nJAAKKO (karkaa tasahypyssä pystyyn). Äiti, minä en salli!\n\nANNA (rauhallisesti). Alma pettää sinua.\n\nJAAKKO. Semmoista myrkkypuhetta en salli oman äitinikään huulilta\nkuulevani -- (lyö kädennystyrällä kevyesti pöytään).\n\nANNA. Ja kumminkin se on tosi!\n\nJAAKKO. Musta epäilys, mistä olette sen onkineet?\n\nANNA (rauhallisesti; vetää kengät esiin). Tuossa ovat sinulle\ntodistuskappaleet!\n\nJAAKKO. Minä heti kutsun Alman! (tahtoo mennä oikealle).\n\nANNA. Vai niin, luulet että hän sinulle kaikki heti tunnustaa -- (pitää\nJaakosta kiinni). -- Katso, eikö ole toinen kenkä naisen ja toinen\nmiehen, vieraan miehen, eikä sinun suinkaan. Tuomitse itse -- (pitää\nkenkiä Jaakon nenän edessä).\n\nJAAKKO. On kyllä, toinen Alman, mutta toinen? Tahdon selkeyttä,\nvisseyttä --\n\nANNA (pitelee takista). Selkeyttä on piisaaviksi asti. Ei tässä\nvieraitamiehiä ole tarvis. -- Tässä ovat todistajat: parittomat!\nparittomat kengät! -- (viskaa kengät lattialle).\n\nJAAKKO (hilliten). Mitkä todistajat ne ovat? Sattuuhan sitä\nvaihettamaan sen verran joskus --\n\nANNA. Sattuu joskus tietenki! Isävainajaltasi vaihtui joskus uusi hattu\nräpäleeseen ja uudet kalossit haasioihin; no, ja toisinaan vaihtui\novenkin avain; ne kyllä vaihdettiin markkinahölläkässä, mutta kengät ne\novat aivan eri asia -- ei, älä joutavia! älä rupea teaatteria\nnäyttelemään -- katso kengät, kengät!\n\nJAAKKO (rupeaa epäilemään). Voisiko olla mahdollista, -- Almako minua\npettäisi?\n\nANNA. Etpä olisi ensimmäinen sinä, ketä ne tuommoiset nuket eivät olisi\npettäneet.\n\nJAAKKO. Ei, sanon minä, se on musta parjaus! Äl --\n\nANNA (myrkyllisesti). Mutta, näes, eikö ole ihme sitten, pa-rit-to-mat\nken-gät!\n\nJAAKKO (kiivaasti). Korjatkaa äiti epäluulonne, tuon mustan käärmeen --\n\nANNA. Korjaan kyllä, korjaan luuni -- (itkee). Se on tietty! Vanhat\nluudat joutavat kylläkin rikkatunkiolle kun ensin ovat kaikki lehtensä\ntaloudentoimissa kuluttaneet! Voi maailman menon surkeutta! --\nKiitoksia paljon poikaseni! Kyllä sen arvasinkin! Nyt jo joudan\nkäärmeeksikin --\n\nJAAKKO. Älkäähän nyt äiti! Enhän sitä tarkoittanut --\n\nANNA. Etkö matkallasi mitään huomannut --\n\nJAAKKO. Mitä vain?\n\nANNA. Et! No, eikö siellä ollut muuta miestä, poikaa tai ukkoa tai --\n\nJAAKKO. Voi Valdemar! -- Olisiko mahdollista?\n\nANNA. Etkö koskaan tavannut heitä kahden kesken?\n\nJAAKKO. Kyllä, kyllä montakin kertaa --\n\nANNA. Etkö koskaan huomannut tuollaista salaista hämmästystä, käden\npuristusta, hienoa, muille näkymätöintä silmäkieltä, tuommoista -- hm!\n\nJAAKKO. Voi älkää, äiti, enään --\n\nANNA. Niin, ei rakastaville naisille paljon huoli, kyllä he vähästäkin\ntajuavat ja ovat valmiit aviomiehen pettämään --\n\nJAAKKO. Olisiko, olisiko moster Fiijan poika, Alman serkku -- Ei, ei,\nminä en jaksa ajatella tuota kamalata ajatusta loppuun! (menee\nsukkelasti peräovesta).\n\nANNA. Mene, mene! Siemenet olen kylvänyt: oras kyllä itsestänsä nousee!\n(tahtoo mennä oikealle, ovella vastaan).\n\nALMA. Missä Jaakko viipyy?\n\nANNA. En minä ole hänen vartijansa.\n\nALMA. Kauvanpa hän viipyy orittansa katsomassa.\n\nANNA. Taitaapa olla keksimässä sille uutta nimeä, kun tässä äsken\nkanoista laitettiin tuulihousuja --\n\nALMA (Ei ole kuulevinaan, ottaa paistivadin ja tahtoo mennä). Paisti\njäähtyy, ehkä on parasta -- --\n\nANNA (ottaa sen häneltä). Niinkö, että minä en osaisi taloutta hoitaa,\nei edes sen vertaa, että saisin kuumaa paistia pöytään --\n\nALMA. Sallikaatte minun --\n\nANNA. Jaksan tuon varpusenjalan yksinänikin kantaa. (Menee paistin\nkanssa jyrinällä vasemmalle).\n\nALMA. Kova päähkinä! Mutta hyvyys ja hellyys ovat varmat avaimet\nkovimpaankin sydämeen. Linna on lukossa, mutta minulla on siihen avain\nja se on rakkaus! (Jaakko tulee peräovesta nyrpeän näköisenä. Alma\nrientää hänelle vastaan, hän astuu syrjään). Mutta Jaakko! Onko ori\npahasti jalkansa loukannut?\n\nJAAKKO. Viisi minä oriista! (Katsoo Almaa pitkään tutkivasti).\n\nALMA (hätäisesti). Jaakko sano --\n\nJAAKKO. Mitä minulta kyselet? Kysy muilta (nauraa katkerasti).\n\nALMA. Varjele! mitä tämä on?\n\nJAAKKO (itsekseen). Voisiko olla mahdollista? Jos sanoisin hänelle,\nkysyisin häneltä, mutta, ei, kyllä se osaisi rantansa puhdistaa --\n\nALMA. Rakas Jaakkoseni -- (tahtoo syleillä häntä).\n\nJAAKKO. Heitä kaikki näyttelemiset! En niitä siedä --\n\nALMA (katkonaisesti). Jaakko, aavistan pahinta!\n\nJAAKKO. Mitä hyvästi tiedät, sitä et tarvitse aavistaa. Älä\nteeskentele!\n\nALMA. Olet minuun suuttunut jostakin --\n\nJAAKKO. Tuskinpa sinua voisin sietää kahta päivää samassa huoneessa --\n\nALMA. Mitä olen tehnyt? Voi, tässä on tullut joku erehdys!\n\nJAAKKO. Kysy sitä Valdemarilta.\n\nALMA. Serkultaniko?\n\nJAAKKO. En siedä sinua! Paras on että erotaan, ennenkuin käy kun\nOthellolle --\n\nALMA. Othellolle! Kuka hän on? Sano -- sano? --\n\nJAAKKO. Kysy serkultasi! (menee sukkelasti).\n\nALMA. Serkultani! Mutta, mitä tämä on? Jaakko! Jaakko! Leikitteletkö\nkanssani? Tämä on kamalata leikkiä. -- Minä sinua lemmin, kunnioitan,\nrakastan --\n\nJAAKKO (pistää päänsä ovesta). Vieläkö sitä muistuttelet! Sinä! Erotaan\npois ja pian -- (menee peräovesta).\n\nALMA (vaipuu tuolille). Mitä hän sanoi: toisen kerran erotaan pois!--\nTämä on kamalata unta!\n\nLIISA (rientää oikealta). Almarouva -- mutta taivas! Mitä --\n\nALMA (nousee). Liisa, havahduta minut! Anna vettä! Koettele lyökö tuo\nsydän vielä?\n\nLIISA (antaa vettä). Lyöhän se ihan säntilleen ja vankassa tahdissa,\nmutta -- (hieroo Alman otsaa nenäliinalla) valveillahan rouva on.\n\nALMA. Havahduta! -- Pian, pian!\n\nLIISA. Jesses! Kun on ihan valveilla!\n\nALMA. Ei, en ole valveilla; minä nukun ja näen kamalata unta. --\nErotaan pois! niin hän sanoi, selvästi sen kuulin!\n\nLIISA. Kuka sanoi?\n\nALMA. Jaakkoherra!\n\nLIISA. Hän koettelee rakkautenne lujuutta, ei muuta.\n\nALMA. Ei, erotaan pois, niin hän sanoi kaksi kertaa!\n\nLIISA. Mitä hän semmoista höpisee! Ei, kahvin juontiin! (kaataa kahvia,\ntuo Almalle). Rouva, kas tässä kahvitilkka; se lämmittää sydämen ja\npanee veret poskille sekä tuo lohdutusta vanhoille ja nuorille tämä\nsuloinen taivaanjuoma --\n\nALMA. Vie pois! vie pois!\n\nLIISA. Nyt on kova tauti, kun ei edes kahvikaan kelpaa. Mutta sieppaa\nja siunaa jos minä näitä ymmärtäisin! -- (juo itse kupista). Älkää olko\nmillännekään Almarouva. Jaakkoherra koettelee vaan rakkauttanne.\n\nANNA (vasemmalta tuo paistia). No, jokohan tuo nyt kelpaa paisti vai\nvieläkö sitä uusi kerta varistetaan?\n\nALMA (itsekseen). Mistä syystä erotaan? (Kovasti Annalle). En minä\ntahdo kellekään nimiä panna, jos se ehkä ketä loukkaa! -- Totta\nkuulivat korvani! Erotaan! Mutta syy?\n\nLIISA (on juonut kahvikuppinsa; katsoo vihaisesti Annaa). Ei, tässä\ntalossa asuu velhoja ja noitia, mutta kyllä minä ne paljastan ja\nkissanviikerit hukutan! -- (menee vasemmalle ja irvistää Annalle).\n\nANNA. Saadaan nähdä kuka voittaa, sinä tarhapöllönkuva! -- Missähän se\nJaakko poikani? -- (menee vasemmalle).\n\nALMA. Kuuma oli tänään rautatiellä, mutta paljon kuumempi,\ntukahduttavampi on täällä. (Levittelee käsiään). Kuinka ahdasta täällä\non! Kuinka vähän ilmaa, kuinka nuo seinät minua puristavat! (istuu pää\nkäsien nojassa).\n\nJAAKKO (peräovesta, itsekseen). Kuinka häntä säälin! -- Mutta, ei,\nnäinhän hänet usein serkkunsa kanssa yhdessä kävelemässä. -- (Kovasti).\nKuule, Alma, missä on se kultaneula, jonka annoin sinulle?\n\nALMA. Sekö, jossa oli koiran pää kirkkaine silminensä?\n\nJAAKKO. Niin, juuri se.\n\nALMA. Sen olen hävittänyt.\n\nJAAKKO. Ei se ole totta --\n\nALMA. Jaakko, kuinka voit minua noin loukata -- kun et usko sanojani.\n\nJAAKKO. No, anna se minulle tänne, sitte uskon sinua --\n\nAlma. Minulla sitä neulaa ei enään ole.\n\nJAAKKO. Ei ole, sillä sen näin tänään rautatiellä Valdemar serkkusi\nkravatissa --\n\nALMA. Mutta, Jaakko, sehän ei ollut sama.\n\nJAAKKO. Se oli ihan varmaan se sama, jonka sait minulta.\n\nALMA. Valdemarin neula on paljon vanhempi -- minä pyysin sen mallin\nmukaan sinua tilaamaan itsellesi samanlaisen --\n\nJAAKKO. Niin tilasin ja annoin sen sinulle, kuin sinusta nuo koiran\nsilmät näyttivät niin uskollisilta --\n\nALMA. Jaakko kulta, anna minulle anteeksi, olen totisesti sen neulan\nhävittänyt!\n\nJAAKKO (kylmästi). Kyllä te osaatte rantaanne puhdistaa. -- Me eroamme!\nKaikesta omaisuudestani saat puolen -- sydämmeni jääpi minulle\nkokonaan. Jos tahdot asua tällä tilalla, asu -- jos tahdot muuttaa,\nmuuta -- mutta tiemme kulkevat eri suunnille. Jos sinun menee oikealle,\nmenee minun vasemmalle ja tästä lähtein aina päinvastoin! -- --\n\nALMA (itsekseen). Hän koettelee rakkauttani. (Kovasti). Niinkuin tahdot,\nmutta voisitko, rakas Jaakko, minulle sanoa syytä tähän tuomioosi,\njonka alaiseksi -- koska niin tahdot -- mielelläni taivun.\n\nJAAKKO (itsekseen). Kas vain, kuinka pian hän on valmis minut\njättämään! Voi, kuinka päätäni huimaa. --\n\nANNA (tulee peräovesta). Kah täällähän sinä olet! Nyt ruualle pian,\npaisti on nahkana jo! -- Liisa! tuo munakarotti! -- (Käyvät ruualle.\nKreetta vasemmalta, hääräilee passaamisen toimissa. -- Jaakko ei ota\nmitään, istuu suruisena tuijottaen. Syövät hiukan aikaa äänettöminä.\nLiisa kantaa munakarottia vasemmalta).\n\nANNA. No, Jaakko, ota edes lohta -- eilen sen itse suolasin uuden\nreseptin mukaan, jonka sain pappilan rouvalta.\n\nJAAKKO (nousee). Ei minulle nyt ruoka maita, (menee peräovesta).\n\nANNA. Jälleen meni! Kaunis alku! Ei syödä, ei juoda! Niin on kuin\nsota-aikana. Sota on julistettu, rajamaat on omistettu. Kaunis\naviopari! (laulaa): Selin söi, syrjin makasi, Selin työnsä toimitteli!\nKaunis pariskunta!\n\nALMA (huokaa syvään).\n\nLIISA. Ei mitään hätää, Almarouva. Ei aina Keyriä kestä, eikä aina\ntupia pestä! Tänään salamoipi, huomenna päivä paistaa! Surun päivät\nteistä kaukana olkoot! (Alma purskahtaa yht'äkkiä itkuun). Kas niin,\nkas niin! (Taluttaa Alman pois oikealle).\n\nANNA (syö). On siinä koko tarhapöllö! Tappaa kissat, paljastaa velhot\n-- Minua kai tarkottaa?\n\nKREETTA (viattomasti). Ketäs tuo muita.\n\nANNA. Vai sinäkin siinä! Etkö laita luitasi kyökkiin! Ota paisti, mutta\nälä sitä suinkaan liikuta --\n\nKREETTA. Mitenkäs sen kannan, kun en saa liikuttaa?\n\nANNA. Vai pullikoimaan! -- (Kreetta poistuu sukkelasti paistin kanssa\nvasemmalle. Kuuluu Liisan ääni). Voi maailman surkeutta! (Huomaa\nLiisan). Mirriraukkaani! Voi, -- voi!\n\nLIISA (jonka murina on jo jonkun aikaa kuulunut näyttämön takaa,\noikealta, lennättää niskasta mustaa kissaa). Sen viimeinen päivä nyt\ntuli! Vai tämä, nokinaama, Lippoa vaanii! Mutta nyt se pakana heilahtaa\nhiukan korkealle!\n\nANNA (samaan aikaan huutaa ja koettaa saada kissaa pois). Kyllä, talon\nparas kissa, sanon minä, jokohan heität -- -- marakatinmönsteri --\n\nLIISA. Se on tämän tytön hyppysissä, eikä siitä ennenkään ole\nlähtenyt mitään, joka siihen kerran tarttuu: kaikkein vähemmin tämä\nviirusilmä --\n\nANNA (huutaa): Kreetta, Kreetta! tule joutuin hätään!\n\nKREETTA (vasemmalta). Mikä tuli?\n\nANNA. Mikä tuli? Itse piru! Kas vain, sillä on hallussa talon paras\nmirri!\n\nKREETTA. Tuo kyllä joutaakin, latkii aina kerman ja sitten rouva toruu\npalvelijoita.\n\nANNA. Joko panettelet taas! Mene töillesi!\n\nLIISA (antaa kissan Kreetalle). Vie suoraan avantoon, vie, vie! Minä\nhukutan sen toisen suden! -- (Anna koppaa Kreettalta kissan, Liisa ja\nKreeta poistuvat nauraen vasemmalle).\n\nJAAKKO (peräovesta). Mikä huuto täällä on?\n\nANNA (itkee). Vielä kysyt, kaikki rauha meni talosta, kuin kuljetit\nsiihen mokomia maankulkijoita!\n\nJAAKKO. Äiti, älkää minua kiusatko, minä olen kiivasluontoinen --\n\nANNA. Kuka sitä olisi uskonut? Ihan se noita meidät tappaa. -- Kaikki\naseet piiloitan huoneesi seinältä! -- (menee vasemmalle kissa sylissä;\npistää päänsä oven raosta ja kuiskuttaa). Ja ne parittomat kengät\npäälle päätteeksi! Ajattele, pa-rit-to-mat! (pois vasemmalle).\n\nJAAKKO (kävelee). Parittomat, -- parittomat! En voi ymmärtää, kuinka\nmiehen kenkä voi tulla Alman jalkaan? Kumma, ihme, miksi hän sitä ei\npiilottanut; ei ymmärtänyt että se kelpaisi todistajaksi. Parittomat ne\nvaan ovat kuin ovatkin! -- Voi, kuinka mustamielisyys on kamala tauti!\n-- Mutta Alma pettää minua: se neulakin --\n\nLIISA (vasemmalta). Sinne pääsi karkuun se harmaa leijuona! Repi käteni\ntuon näköisiksi! Mutta kyllä minä hukutan ne naukujat --\n\nJAAKKO. Mitä sinä pauhaat, Liisa?\n\nLIISA. No, kun nuo kissanviikerit yhä vaanivat tuota Lippoa --\n\nJAAKKO. Joko ne sitä? Olisipa se ikävä, jos ne sen linturukan --\n\nLIISA. Niin! Se kun on ollut rouvan ystävä ja rakastettu ihan siitä\nasti kuin herravainaa kuoli!\n\nJAAKKO (itsekseen). Rakastettu, -- voi nuo parittomat kengät!\n\nLIISA. Mutta kuulkaa Jaakkoherra! Miksikä rouva tahtoo matkustaa pois?\nVastahan me tulimme. -- Jaakkoherra, rouva sairastaa, tahi on hän hyvin\nväsynyt, mutta jotakin on nyt poikkiteloisinpäin!\n\nJAAKKO. Milloin rouva lähtee?\n\nLIISA. Kiire on kova; kuuluu lähtevän jo iltajunalla.\n\nJAAKKO. Vai niin, paras on sitte että lähdet panemaan kapineet --\n\nLIISA. Kaikki on valmiina; hevosen saa ajaa rappujen etoen että pian\npääsemme rautatielle. Vasta tulimme ja nyt sitä mennään! (Oikealle).\n\nJAAKKO (itsekseen). Vasta yhdyimme ja nyt eroamme: vai semmoista se\nonkin avioelämä! Parittomat! Enhän voi laskea pois Almaa selittämättä\nsyytä käytökseeni. Hyi, sinua Jaakko, kuinka olet häijy -- luulevainen,\nmustasukkainen, minkätähden et voi Almalle selvittää syytä suruusi? Ei,\nhän on nainen ja he kyllä osaavat rantansa luovia. Kun hän rupeaa\npuhumaan niin heltyy sydämeni, sillä minä rakastan Almaa -- kaikki\nnaiset ovat niin sukkelanviekkaita. Paras on kun menee!\n\nANNA (vasemmalta. Kantaa kahta pyssyä, revolverin, kaksi miekkaa ja\nvaskivyön, jossa heiluu puukko tuppineen). Näes Jaakko, kaikki nämä\nkorjaan sieltä huoneestasi, muuten on meillä kaikilla hengenvaara tässä\ntarjona. Kyllä se tarhapöllö ampuu sinut ja tappaa minut!\n\nJAAKKO. Äiti, aseet paikoilleen! Jos kuka mielii toisen lopettaa --\nkyllä se siihen tilaisuuden saa! En siedä moista elämätä --\n\nANNA (piilottaa aseet sohvan alle). Kuka tätä sietää? Ei, en vie näitä\npois, olkoot ne tuolla toistaiseksi -- (nousee).\n\nJAAKKO. Äiti, heittäkää minut rauhaan --\n\nANNA. Rauhaan! -- Sitä sanot, kun itse toit tuollaiset\nrauhanhäiritsijät taloon. -- Paras olikin kun sait sellaisen heilakan\nvaimoksesi -- oli se, vakka ja kansi tosiaankin! (itkee).\n\nJAAKKO. Antakaa jo olla, vai lieneekö teidän kielenne se vihdoin\nkeksitty perpetuum mobile --\n\nANNA. Kiitoksia poikaseni! -- Jo se nyt vanha äiti on liljaksikin\nperehtynyt myöpeli sinun huushollissasi. -- No, kyllä minusta rauhaan\npääset. Älä luule, että minä olen tottunut parittomilla kengillä\nkuljeksentelemaan! En sellaisten kanssa tahdo elääkään yhdessä!\nAjattele vain, mistä ne parittomat ovat kotoperäisin?\n\nLIISA (oikealta. Kantaa harmaata kissaa). Nyt leijuona söit vihdoinkin\nsuuhusi sen linturukan ja paljonko siitä kostuit! Senkin salakavala\nrospoiniekka -- senkin kiljuva --. (Anna ottaa kissaa pois, ottelevat).\n\nANNA (samalla aikaa). -- jalopeura etsii kenen suuhunsa saisi niellä.\n-- Vai lempi kissaani -- (anastaa sen Liisalta).\n\nLIISA (osottaa sohvan alle). Entäs tuo tuolla (kyykistyy sinne). Silmät\npäässä palavat kuin tulisoihdut! Tuota luulin kissaksi! (vetää sohvan\nalta kirkkaan tupen ja pyssyn). Ja revolli ja pyssy ja miekat -- --\n\nANNA (rientää lähelle, kissa sylissä). Voi pelastakaatte! Auttakaatte!\nNyt se jo sai pyssyt käsiinsä! Voi, jo ampuu, ampuu! (pitää kissaa\nkorkealla edessänsä. Liisa ojentaa pyssyä häntä kohti).\n\nLIISA. Nyt ammun sen kirjavan sudenpennun!\n\nANNA (juoksee Jaakon taakse). Jaakko, etkö saa pyssyä sen kädestä\ntemmaistuksi! Seisot kuin kuvapatsas! (Käy selin oveen, kissa edessä\nkorkealla, pois).\n\nJAAKKO. Liisa, vie aseet huoneeseni. Mitä rouva tekee?\n\nLIISA. Seisoo ja itkee, istuu ja itkee, ei nuku, eikä valvo, -- pois\npyrkii ja kelloa katselee! Rouva on kuihtunut kuin särkynyt lilja. --\n(pois vasemmalle).\n\nJAAKKO (itsekseen). Puhun hänelle kaikki. (Oikealla ovella).\n\nALMA. Jaakko! Olen aikonut lähteä ensi junalla --\n\nJAAKKO (säpsähtää). Oikein! Se minua miellyttää kun sinäkin punnitset\nasioita kylmällä sydämellä -- (pois peräovesta).\n\nALMA. Kylmälläkö sydämellä? Jaakko! Jaakko! (rientää hänen jälkeensä,\nmutta vaipuu oven luona tuolille ja nyyhkyttää suonenvedontapaisesti --\nAnna tulee vasemmalta).\n\nANNA (itsekseen). Kuinka on olevinaan tekopyhä! (Rykii. Kovasti). No,\nrakas miniälapseni! -- Mitä niistä miesten juonista noin suremaan\nrupeat! Osaa ne suuttua syyttäkin! Niin teki minunkin rakas\nmiesvainajani, levätköön rauhassa, yhäti suuttui ja tulistui; milloin\noli nappi paidasta poissa: ja jos se sattui olemaan siinä, istui se\nväärässä kohdassa. Kun maantiellä huomasi kaksi olenkortta ristissä,\noli siinä tekstinainetta koko viikoksi. Mitäs niistä, ei niitä huoli\nsurra!\n\nALMA (nousee). Voi, kuinka sydämetön, kuinka tunteeton! (Kovasti). Tänä\niltana lähden! --\n\nJAAKKO (peräovessa huutaa). Risto, valjasta päistärikkö!\n\nLIISA (vasemmalta, ovessa). Rouva, kaikki on valmiina! Nuo siunatut\nrautatiet! Yhtäpian ne saattavat rakastavat parit yhteen, kuin ne\neripuraisetkin kauvas toisistaan lennättävät.\n\nANNA. On vielä aikaa. -- Kyllä junalle ehtii --\n\nALMA. En jää. Paikalla tahdon lähteä.\n\nLIISA. Suokaatte, herra, anteeksi vanhan, uskollisen palvelijan vapaa\nsana: toista nuottia laulettiin rouvan lapsuudenkodissa, kuin tässä\nteidän taikalinnassanne. -- Siellä ensin asia tutkittiin ja sitten\nmiestä mutkittiin! Täällä on päinvastoin; mutta iloinen minä olen\nsittenkin, että lähdemme, sillä olen tottunut olemaan ihmisten kanssa\nyhdessä, enkä minkään -- --\n\nANNA. Menkää vain! menkää vain! -- Vaimosta se elämän onni riippuu.\nKaksi kovaa kiveä jauhavat huonoja jauhoja. Kuin mies on häijy, silloin\nvaimon pitää aina antaa perään, kyllä vaimo viimein kumminkin voittaa\nja saapi kaapin siihen kohtaan asetetuksi, mihin hän sen tahtoo.\n(Jaakolle). Kun isävainajasi kiivastui ja riitaantui ja tahtoi kaappia\nkeskelle huonetta, silloin minä aina hänelle, armahalle -- levätköön\nrauhassa! -- näin laulelin: (laulaa vanhanaikaisella säveleellä):\n\n    En mä sinust erkanis,\n    Vaikka kivetkin kiljuis!\n    Kaikki muutkin,\n    Karja, puutkin.\n    Meri mustaksi muuttuisi --\n\nNiin minä valtikkatani heiluttelin! Mutta nyt te kauniisti alatte\nelämäänne: rakkaus, rakkaus, vihkiminen, kolmeviikkoinen hääretki --\nsitten riidellään ja erotaan kun ensin parittomilla kengillä\nkuljetaan!\n\nALMA ja LIISA (yhtaikaa) _Parittomat!_ -- --\n\nJAAKKO. Älä nyt rupea teeskentelemään! -- --\n\nALMA (vetää kengät piilosta). Nämä juuri, joko vapiset! Pitääkö\nrehelliselle ihmiselle parempia vieraitamiehiä? Sinä uskotoin vaimo!\nJoko kalpenet kuin jouduit vihdoinkin kiikkiin?\n\nJAAKKO, ALMA ja ANNA (kaikki samalla aikaa):\n\nALMA. Sallikaatte minun selvittää syy näihin kenkäin vaihtoon! -- Tämä\non minun --\n\nJAAKKO. Älä joutavia puhu! Kyllä osaat rantasi luovia ja kynnyksesi\neduksen puhdistaa --\n\nANNA. Kas vain, parittomat! Sinä! Sinä! Joko eroat hyvällä talosta, tai\net! Etkö anna parempain itseäsi ja piikojasi rauhassa olla!\n\nLIISA. Taivas, moista elämätä! Jaakkoherra kuulkaahan --\n\nKREETTA (vasemmalta ovesta tuo sähkösanoman). Telegrammi!\n\nJAAKKO (avaa sen ja lukee): \"Jaakko! Kiireessä vaihdoin kenkäni. Alman\nkenkä postissa. Onko minun siellä? Vastaus maksettu. Fiija.\"\n(Häpeissään): Kenkä on siis moster Fiijan?\n\nALMA. Niin on.\n\nLIISA. Heti huomasimme erehdyksen, mutta silloin oli juna jo lähtenyt\nliikkeelle ja moster Fiija istui kiessissänsä kaukana meistä.\n\nANNA. Mosterinko kenkä? Onpa jalkaa sillä mosterilla! On kuin miehen\nkenkä, ota tai anna! vaikka valalle vietäisiin! Eikö niin Kreetta?\n\nKREETTA (tutkistelee kenkää). Niin on, pitkä ja hoikka kuin Nissisen\nkissa.\n\nANNA. Älä turise! Joudu jo toimillesi. -- (Kreetta pois vasemmalle).\n\nJAAKKO. Mutta, minä en ymmärrä, kuinka se kesti pikku jalassasi Alma?\n\nLIISA (vetää kengästä nenäliinan). Kah, saahan suuresta pientä. Pistin\nsinne tukeet ja sauvat. Pieni tuo olisi minun jalkaani ainakin --\n\nJAAKKO (epäillen). Mutta minä en ymmärrä, kuinka se voi --\n\nLIISA. Ei siihen suurta ymmärrystä huoli, mahtuu se pulma minun\npäähäni. Rautatiellä, kun herra meni tupakkivaunuun, jäi moster siihen\nrouvan kanssa pakinoimaan. Noh, sitten moster Fiija, anteeksi, piti\nsanoani, täti-rouva, puheli siinä kauvan, kauvan ja kun oli semmoinen\nhelle, riisui hän kengät jaloistansa -- sanoi niiden puristavan -- sekä\npisti pehmyet tohvelit pussistansa jalkaansa. Viimein hän onneksi\nnukkui. Alma rouva jäi siihen itsekseen torkkumaan ja kuin oli hirveän\nkuuma ja lokomotiivista tuli toisinaan savuakin sisään, nukkui hänkin.\nMinä riisuin kengät rouvani jaloista; no, sitten nukuin itsekin, eikä\ntuota kukaan liene pahaksensa pannut. Yhtäkkiä ollaan Kalvitsan\nasemalla; juna huutaa minkä jaksaa: uhuuuu! Tätirouva havahtui;\nhätäpäissään kokosi hän kapusensa pussiinsa ja hyppäsi plattformille;\nsiinä kiireessä sieppasi hän rouvan toisen kengänkin ja jätti meille\nomansa: oliko meillä sitten vara valita? Täytyi tyytyä mitä jäi --\nvaikka parittomaankin. Se on nyt näiden parittomien historia.\n\nJAAKKO. Ja tuo oli vähällä saattaa meidätkin parittomiksi. Almaseni,\nvoitko antaa minulle anteeksi!\n\nALMA. Sydämestäni! Mutta miksi et minulle paikalla ilmoittanut asiasta?\nSitten olisimme säästäneet itseltämme nämä kamalat kokemukset.\n\nKREETTA (vasemmalta). Hevonen on valjaissa, kuka reissuun lähtee?\n\nJAAKKO. Sano että Risto päästää hevosen laitumelle. Ei --\n\nALMA. Jaakkoseni, emmekö kuitenkin ajaisi sähkötoimistoon?\n\nJAAKKO. Sinä olet aina oikeassa! Ajakaamme vain, ja sieltä lähetämme\nmoster Fiijalle suloisen sähkösanoman. Kreetta! Ajakoon Risto rappujen\neteen. (Kreetta pois vasemmalle).\n\nJAAKKO. Ja nyt oma Almani! Tästä puoleen ei meillä saa olla mitään\nsalaisuuksia välillämme. Kipinästä syntyy suuri palo, joka polttaa\nkyläkunnat. Pieni epäluulonkipinä voi olla alku suuriin\nonnettomuuksiin; lentäessään se kasvaa ja niinkuin tykin kuula\nlaukaistuna vasta maaliinsa seisahtuu. Pikku salaisuudet ovat\navio-onnen suurimmat viholliset! Äiti! kiitän teitä kaikesta\nvaivastanne ja huolenpidostanne; mutta nyt on vaimoni minun talossani\nemäntä. En jätä teitä avuttomaksi --\n\nANNA (itkee). Vieläkö saan tämän yötä talossa viettää?\n\nJAAKKO. Olkaa vaikka monta aamua ja yötä, mutta älkää enään suitsuttako\nepäluulon alttarilla, (pukee Alman päälle kepsin).\n\nANNA (itsekseen). Kaikki vaivannäköni meni turhaan; tahdoin jäädä tähän\nitsekseni emännöimään ja nyt minun pitänee kaikkein ensiksi muuttaa.\n(Kovasti). Vanha luuta! Vanha luuta! Jaakko, muista aina että mies on\nvaimon pää --\n\nLIISA (keskeyttää). Mutta vaimo sitä päätä kääntää ja heiluttaa!\n\nANNA. En sinun kanssasi puhu, tarhapöllö.\n\nJAAKKO (tarjoaa käsivartensa Almalle). Joko suvaitset lähteä? (menevät\nperäovesta).\n\nLIISA. Kas se on oikein! Oiva herra! Niin se olla pitää! Miehen pitää\nluopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimohonsa sidottu oleman -- niin\nsanoivat jo ijänikuiset egyptiläiset vai roomalaisetko lienevät olleet,\nkah, kun en muista! -- Kyllä he jo siihenkin maailman aikaan, jolloin\nei kuu kumottanut eikä päivä paistanut asian tärkeyden oivalsivat. Ei\nvanhat leilit ja uusi viini sovellu yhteen, sanoo raa ---\n\nANNA. Eikä tuollaiset havukat sovi yhteen --\n\nLiisa. -- Varistenpelätin kanssa! Siinä sen nyt kuulit! Sitä ei seiso\nmissään kirjassakaan.\n\nANNA (pois vasemmalle). Huomenna lähden --\n\nLIISA. Hyvästi olkoon jo valmiiksi lausuttu, jotteihän vain huomenna\nunohtuisi! (katsoo lasiovesta). Kas vain, tuolla ajaa nyt tuo\nonnellinen pariskunta yhdessä, -- vaan vähän piti, ettei heistä tullut\nparittomat!\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]