Aurinko paistaa niin hyvien kuin pahojenkin päälle
Erkki Kivijärvi (1882–1942)
Muistelmateos kulkee lapsuusvuosista ja opiskeluajoista teatterimaailman pyörteisiin sekä matkoille Skandinaviaan ja Neuvosto-Venäjälle. Kirjoittaja kuvaa kokemuksiaan teatteriarvostelijana ja johtajana sekä elämää historiallisten murrosvaiheiden, kuten vallankumouksen ja sisällissodan, keskellä.
Erkki Kivijärven 'Aurinko paistaa niin hyvien kuin pahojenkin päälle' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1239. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
AURINKO PAISTAA NIIN HYVIEN KUIN PAHOJENKIN PÄÄLLE
Kirj.
Erkki Kivijärvi
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1932.
SISÄLLYS:
I. Kauppiaan poika.
II. Sven Dufva ylioppilaana.
III. Kesäaurinkoa ja kuiskaajakopin pimentoa.
IV. Pikkukaupungin juorupeilistä.
V. Tehtaanpiippujen kaupungissa.
VI. Runoilijoita kotona ja vilahdukselta muualla,
kapinaa ja uutta teatteria.
VII. Päivän piiri, Punainen neilikka, toimituselämää.
VIII. Kenraalikuvernöörin tanssiaisista viipurilaisen
teatterin johtoon.
IX. Kansainvälinen kaupunki.
X. Suomalaisessa maaseututeatterissa.
XI. Juho Lallukka.
XII. Säätytalosta höyläpenkin ääreen ja opettajakateederiin.
XIII. Teatteriarvostelijan muistikirjasta.
XIV. Vallankumouksesta vapaussotaan.
XV. Kaksi vuotta Skandinaviassa.
XVI. Punaisessa Pietarissa ja Neuvostovallan Moskovassa.
XVII. Vuodet vierivät.I.
KAUPPIAAN POIKA.
Kauppiaan kahdeksanvuotias poika istui keskellä kotitalonsa pihamaata ja uneksi.
Se oli anteeksiannettavaa, sillä oli tultu kesän kynnykselle, ja illansuut olivat käyneet hämärättömän kuulakkaiksi. Niiden valkeassa siinnossa väreili kevät – vaarallinen sekoitus kaipuuta ja riemua, joka riuduttaa heikot ihmislapset hempeämielisiksi ja valuttaa terveeseenkin vereen väsymystä ja ikävää.
Kauppiaan poika oli terve miehenalku. Mutta hän oli työnnellyt pitkän iltapäivän pieniä, punapyöräisiä käsikärryjä, jotka vuorotellen toimittivat laivan ja junan virkaa, ja nyt häntä väsytti. Siksi hän oli asettanut kärryjensä aisanpäät kaivonkannelle ja istui toisella aisalla jalkojaan heilutellen ja miettien.
Hänellä olikin paljon miettimistä, sillä hän oli ikäisekseen nähnyt laajalti maailmaa. Ja aina, kun hän mietti, muisteli hän niitä merkillisiä asioita, joita oli nähnyt. Sellaista oli hänen uneksimisensa. Eivätkä sitä leikkitoverit ymmärtäneet, koska he eivät milloinkaan olleet nähneet muuta maailmankolkkaa kuin oman kotikaupunkinsa.
Olihan sitä tietysti näkemistä siinäkin. Mutta se, minkä kotikaupunki tarjosi katseltavaa ja koettavaa, oli yhteistä kaikille ja muuttui heti tutuksi ja tavalliseksi. Yksinpä jäidenlähtö, joka oli saanut niin ihmeellisen maineen, oli tänä keväänä tuntunut aivan joutavalta, kun se ei edes ollut nostanut rantatorille tulvavettä eikä vienyt yhtään kosken ylitse rakennetuista kolmesta sillasta, kuten muutamia vuosia sitten, jolloin keskimmäinen meni että rusahti, ja sylenmittaiset jäätelit viskautuivat Vaakahuoneen kupeille asti. Puhumattakaan sähkövalosta, joka paloi pimeään aikaan – silloin nimittäin, kun ei ollut kuutamoa – joka kolmannessa kadunkulmassa niin korkealla, että se valaisi kaupungin katot ja vaati hiiltenvaihdon suorittajilta uhkarohkeutta ja kiipeämistaitoa, – senhän oli oppinut jo ulkoa, eikä siihen enää tullut edes katsahtaneeksikaan. Arkiseksi oli käynyt rautatieasemakin: juna lähti joka aamu ja tuli joka ilta, eikä siinä sitten muuta ollutkaan. Mutta olipa sentään! Oli varmasti, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Sillä ei hän kertaakaan ollut käynyt junaa vastassa tuntematta tuulahdusta juuri siitä kaukaisesta maailmasta, jossa katulyhdyt olivat sekä matalammalla että tiheämmässä, jossa junat viheltelivät monta kertaa päivässä, jossa ihmisvirrat vilisivät, elämä kohisi kovemmin ja moniäänisemmin kuin tämän kotikaupungin koski ja johon hänen nytkin oli polttava ikävä.
Ja siinä käsikärryjensä notkuvalla aisalla jalkoja heilutellessaan tuli kauppiaan poika, joka oli varhaisvanha siksi, ettei hänellä ollut veljiä eikä sisaria, ajatelleeksi, että tämä hänen kotikaupunkinsa olikin maailman äärellä. Sillä tännehän päättyi rautatie, tätä kauempana ei ollut sähkövaloa, ei jokapäiväistä postintuloa, ei edes sotilassoittokuntaakaan. Ja poika mutisi itsekseen: "Tämä on maailman lopun kaupunki."
Mutta samassa hän säikähti omia sanojaan. Sillä maailman loppu toi mieleen kaikki ne kauhunkuvat, jotka Fraata, vanha, hurskas puotineiti, oli loihtinut hänen eteensä selittäessään raamatun salaisuuksia ilmestyskirjan valossa. Ja Fraatan selitysten mukaan oli loppu tuleva juuri sen maailman pahuuden takia, johon pojan oli ikävä. Omalta kohdaltaan hän ei sitä pahemmin pelännyt, mutta isän ja äidin tähden hän usein rukoili Jumalaa siirtämään tuhoa tuonnemmaksi, koska he olivat maailman lapsia. Eihän Fraata, jonka oikea nimi oli Fredrika Ståhle, ollut sitä suoraan sanonut, mutta poika oli käsittänyt hänen vakavien silmiensä ja surullisten suupieltensä sitä tarkoittavan. Ja ymmärsihän hän sen itsekin. Sillä hänen vanhempansa olivat iloisia ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet huveja, mutta vain harvoin kävivät kirkossa.
Vastakohtaisuus rakkaitten vanhempain ja hyvän Fraatan maailmankatsomuksissa oli tuottanut pojalle monta surua. Hän tunsi ristiriidan raatelevan sieluaan jo ennen kuin hän aavisti, mikä sielu oli. Sillä isän ja äidin maailma oli ainoa, jossa teki mieli elää, mutta Fraatan oppi ainoa, joka aukaisi taivaan portit ja kesti viimeisellä tuomiolla.
Ei Fredrika Ståhlen ankara jumalanpelko sentään tuominnut kaikkea maailmallisuutta. Monet sydäntalven iltapuhteet, joina kaupan ovitiuku harvemmin kilahti, olivat lyhentyneet silläkin tavoin, että raamatun kertomusten lomiin oli sovitettu muistoja siltä Tukholman-matkalta, jolle isä ja äiti olivat ottaneet mukaansa ainoan lapsensa. Ja Fraatan silmät olivat säteilleet iloa ja tyytyväisyyttä, kun opetuslapsi, istuen puotikamarin matalalla pallilla hänen jalkainsa juuressa, oli kertonut komeasta kuninkaasta, joka vaunuihin noustessaan linnan porttiholvissa oli nostanut kiiltävää silinteriään syvästi niiaavalle äidille ja paljain päin kumartavalle isälle sekä hymyillen heittänyt sormisuudelman suurin silmin tuijottavalle pojan palleroiselle, taikka mustavillaisesta ja kiiltävänaamaisesta neekeristä, joka hopeavadilla oli kantanut heille ruokia ravintolasalissa, taikka Kustaa Aadolfin ratsusta kuninkaallisessa henkivaruskamarissa ja ihmeellisistä vahakuvista panoptikonin saleissa. Mutta oli pojalla tältä matkalta eräs sellainenkin muisto, josta hän ei koskaan ollut uskaltanut Fraatalle kertoa. Se eli väkevänä hänen mielessään, mutta hän vaistosi, että Fraata olisi sitä kauhistunut. Oikeastaan hän pelkäsi sitä itsekin. Ja toisinaan hänen teki mielensä ripittäytyä, mutta ei hän sentään rohjennut sitäkään tehdä, vaikka asian salaaminen välistä suorastaan painoi mieltä.
Se muisto oli teatterista.
Jo ennenkuin esirippu oli noussut, oli isä kertonut pojalleen, joka ensimmäistä kertaa elämässään kurkisteli samettisen aitioreunustan ylitse ja tunsi odotuksen jännityksestä värähtelevissä sieraimissaan kulissiliiman ja hajuvesien kiihoittavan teatterituoksun, että samassa salissa olivat olleet ne kohtalokkaat naamiaiset, joissa Anckarström oli laukaissut murhapistoolinsa kuningas Kustaa III:ta vastaan. Se oli tehnyt muutenkin salaperäisen teatterin vieläkin salaperäisemmäksi. Ja heti, kun orkesteri oli aloittanut pauhunsa ja valot olivat himmenneet, oli poika jännityksestä vavisten odottanut, että ovista olisi hiipinyt hämärään utuisia haamuja naamiot silmillään.
Mutta niitä ei tullut, vaan esirippu nousi, ja näyttämöllä istui vanha ukko, joka lauloi suuresta kirjasta. Mutta sitten yht'äkkiä suhahti punertava lieska lattiasta, ja siitä ilmestyi kummallisen ilkeä olento, joka kammotti jo ennen kuin poika ymmärsi sen itse paholaiseksi. Paholainen tuli ja meni, ja aina leimahti lieska, josta poika kuvitteli tuntevansa helvetin tulikiven katkun. Se olikin melkein ainoa asia, minkä hän ymmärsi. Mutta se riitti pitämään mielikuvituksen kauhun vireessä ja värisyttämään jäseniä kuin kuumeen vilussa.
Kun näytäntö oli päättynyt, ei hän ollut malttanut edes syödä, vaikka ystävällisesti irvistelevä neekeri valkeine hampaineen oli koettanut houkutella herkullisimmalla mieliruuallakin. Poika oli saanut tietää, että vanha ukko, joka muuttui nuoreksi, oli Faust, ja että liekistä ilmestyvän pahan hengen nimi oli Mefistofeles. Mutta eiväthän nimet selittäneet mitään, ja niin oli hänen oma mielikuvituksensa runoillut tarinan uudestaan ja sovittanut sen Fraatan raamatunselitysten puitteisiin. Ja tästä Faustista oli tullut hänelle Biblian historian täydennys, kouraantuntuvampi kuin Mooseksen laki, koska sen käskytaulut oli omalla pelolla ja vavistuksella vastaanotettu.
Kun perheen palatessa kotiin pojan eno, jolla oli pitkä ja jo harmahtanut parta, oli tullut matkalaisia saattamaan Helsingin asemalle ja odotti heitä eteishallin vapaasti lepattelevien kaasuliekkien alla, oli poika vaistomaisesti kääntynyt katsomaan, mihin Mefistofeles oli lieskoista häipynyt.
Tällaisia muistoja oli kauppiaan pojalla, joka nyt miettiväisenä istui leikkikärryjensä notkahtelevalla aisalla ja heilutteli jalkojaan. Mutta niihin oli kohta sekoittuva toisenlaisiakin, sillä hiekka valuu lapsuusajan tiimalasissa paljon herkemmin kuin täysikasvuisten ajankulun mittareissa.
Rakkaus tuli kauppiaan pojan elämään valmistavan koulun toisella luokalla.
Ehkä oudoksuu monikin, että lasten arkaa tunnetta sanotaan rakkaudeksi. Mutta oudoksunta on aiheetonta. Sillä lasten ensimmäinen, pikemmin heräämistään aavisteleva kuin siitä tietoinen kiintymys on rakkauden pyhin perikuva ja puhtaimman onnen pantti. Se on haihtuvampaa kuin kultahiukkaset perhosen siivillä ja arempaa kuin aallonvaahdon kupla. Se ei kärsi pienintäkään kosketusta ulkoapäin, sillä se saa kuolemanhaavan jo iskun aikeesta. Se on sanatonta, ilmaisutonta, niin salaista, ettei se uskalla tunnustaa olemassaoloaan itselleenkään, saatikka sitten muille. Siitä huolimatta saattaa sen tarkkasilmäinen äiti huomata, joskus joku toinenkin läheinen henkilö. Mutta voi huomaajia, jos he ymmärtämättömyydestä pahentavat yhden näiden pienimpien sydämensalaisuuden!
Kauppiaan pojan rakastettu oli naapurin tytär, joka oli hänen luokkatoverinsa. Tytön nimi oli Verna, ja hänellä oli suuret, siniset silmät ja pitkät, kultaiset kiharat. He eivät tavanneet toisiaan muualla kuin koulussa eivätkä sielläkään vaihtaneet monta sanaa. Mutta Vernan kotipihan lankkuaidassa oli oksanreikä, josta kauppiaan poika salaa katseli, kun Verna leikki nuorempien siskojensa kanssa pihalla. Ja toisinaan poika saattoi uhrata koko sen ajan, joka hänelle oli myönnetty ulkona leikkimiseen, salaiseen vartiopalvelukseensa. Hän oli silloin olevinaan ritari ja varjeli muka prinsessaa vaanivilta lohikäärmeiltä, joista vaarallisin oli – Mefistofeles.
Mutta ei voinut ritari suojella prinsessaansa kaikilta vaaroilta.
Eräänä päivänä Verna oli jäänyt pois koulusta. Ei hän ilmestynyt pulpettiinsa seuraavanakaan aamuna. Eikä enää koskaan. Salakavala kulkutauti oli päässyt tunkeutumaan hänen kotiinsa ja vei perheen vanhimman tyttären muutamassa päivässä.
Kauppiaan poika itki ensimmäiset sydämensä kyynelet. Salaa. Sillä ei kuolemakaan saanut rikkoa salaisuuden sinettiä. Mutta kun ilta tuli ja tähdet syttyivät, kuvitteli hän, että taivaalle oli ilmestynyt uusi tähti, sillä Fraata oli sanonut, että tähdet olivat enkeleitten asuinsijoja.
Sen päivän iltana, jona Verna haudattiin, istui kauppiaan poika tavallisella paikallaan puotikamarissa ja katseli piirongin yläpuolella riippuvaa orjantappuroin kruunattua Kristus-päätä, joka oli hurskaan Fraatan kallein aarre. Ja hänen siinä surullisena istuessaan juolahti äkkiä mieleen, mitä Fraata kerran päivällispöydässä tuosta mustakehyksisestä taulusta kauhuissaan oli kertonut. Oli tullut puotiin eräs ylimaan kauppias, jonka kanssa isä oli niin suurissa asioissa, että puotineitikin katsoi velvollisuudekseen pyytää hänet kamarinsa keinutuoliin. Emännän ja lasten vointia sekä muita ylimaan uutisia udeltuaan oli Fraata osoittanut kuvaa ja kysynyt:
– Tuntee kai kauppias tämän?
Ylimaan kauppias oli noussut ja mennyt läheltä taulua tarkastamaan. Kotvan sitä katseltuaan hän sitten oli sanoa räväyttänyt:
– Eiköpä tuo lie itte komesrooti Pärpuumi?
Isä ja äiti olivat nauraneet niin että kyynelet olivat silmistä tippuneet. Fraata oli heidän naurustaan tullut entistäkin totisemmaksi, ja poikaankin se oli koskenut kipeästi.
Mutta kun hän nyt katseli kuvaa, heräsi hänessä omituinen epäilys. Se poltti ja jäyti mieltä. Ja vihdoin täytyi hänen kysyä Fraatalta:
– Mitä pahaa oli Verna tehnyt, kun Jumala otti hänet täältä pois?
Fredrika Ståhle puristi yhteen verettömät huulensa ja katsoi hetken kuvaa, ennenkuin vastasi:
– Jumala tahtoi hyvyydessään ottaa hänet pois, ennenkuin häneen ehti mitään pahaa tulla.
Ja sitten hänen ohkaiset huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn, jossa ei ollut ilon väikettäkään, ja hän sanoi:
– Katsohan, Jumala piti hänestä vielä enemmän kuin sinä.
Se tuli niin äkkiä ja odottamatta, ettei poika ensin tahtonut uskoa korviaan. Mutta kun hän näki verettömillä huulilla karehtivan ilottoman hymyn, tajusi hän, mitä Fraata oli sanonut. Veret syöksyivät hänen kasvoilleen, henkeä salpasi, mutta itku tarttui kurkkuun. Sanaakaan sanomatta hän nousi pallilta ja riensi omaan huoneeseensa, vaikka siellä oli pimeä, jota hän pelkäsi. Ja kesti kauan, ennenkuin hän palasi entiselle paikalleen Fredrika Ståhlen jalkojen juureen.
Vuodet vierivät. Ja maailma muuttui.
Eräänä pimeänä lokakuun iltana oli isä kuollut. Silloin oli kaikki ollut kummallisen kumeaa, yliluonnollista, epätodellista. Poika oli seisonut äidin kanssa vuoteen vieressä. Ja hän oli tuntenut, miten kuoleman jäätävä viima oli käynyt lävitse huoneen, ja kuullut, kun koira oli ulvahtanut pitkään pihalla. Isän silmät olivat sammuneet, hänen kätensä oli kylmentynyt. Sitten oli talonväki kutsuttu sisään. He olivat tulleet varpaillaan hiipien ja seisoneet hiljaa, kunnes Fredrika Ståhle oli alkanut hitaasti lukea Herran rukousta. Kello oli silloin ollut viisitoista minuuttia yli yhdeksän – poika muisti selvästi viisarien asennon, sillä pienimpiä yksityispiirteitä myöten elämän juhlallisin hetki oli piirtynyt kymmenvuotiaan muistiin.
Isän kuoltua oli äiti lopettanut liikkeen, myynyt talon ja eli nyt poikansa kanssa pienessä vuokra-asunnossa. Fredrika Ståhle oli muuttanut laitakaupungille vanhojen sisariensa luokse. Hän kävi muutaman kerran vuodessa tervehtimässä, ja joskus pistäytyi poikakin polkupyörällään Fraatan luona.
Mutta kauppiaan pojalle oli avautunut uusi maailma. Äiti oli johdattanut hänet siihen. Ja siihen keskittyivät nyt kaikki hänen harrastuksensa. Hän vietti kirjojen parissa jokaisen joutohetkensä. Ei hän välittänyt muista huveista. Kun koulutoverit lupapäivinä panivat toimeen rekiretkiä ja tanssiaisia, kantoi hän säästörahansa kirjakauppaan. Ja kun hän keväisin ja syksyisin ajoi pyörällään mielipaikkoihinsa kaupungin ympäristössä, oli hänellä kirja toverinaan.
Hänen varhaisvanhuutensa vastapainoksi olisi kai toisenlainen elämä ollut edullisempi. Ja äiti koettikin toisinaan taivuttaa häntä toveripiiriin, mutta pojan ei tehnyt mieli, hän viihtyi parhaiten omissa oloissaan. Vasta lyseon yläluokilla veivät toverikuntaharrastukset hänet ikäisten pariin.
Myöskin tyttötuttavuuksiin, joista hän ei aikaisemmin ollut välittänyt.
Eräissä perhetanssiaisissa hän oli tutustunut Lainaan, maanmittarin tyttäreen, jolla oli hyvät silmät ja iloinen mieli. Ja sitten tuli iso yöllinen tulipalo, joka sai liikkeelle kaikki kaupungin asukkaat. Tuntikausia loimusivat liekit vanhoista, vieri viereen rakennetuista puutaloista, koko kortteli uhkasi palaa. Näky oli kauhean komea, eikä tulipalopaikan läheisyydestä maltettu lähteä, ennenkuin palo aamun valjetessa oli saatu rajoitetuksi.
Hän saattoi Lainan kotiin. He kulkivat hiljaisia, etäisiä syrjäkatuja. Joskus, kun ei näkynyt ketään, tarttuivat he toistensa käsiin ja kävelivät käsikädessä. Mutta he puhuivat silloinkin vain jokapäiväisistä asioista. Rupattelivat kaikenlaista iloisesti ja arkisesti. Vasta kun he tulivat tytön portille, vaikenivat he ja katsoivat toisiaan silmiin. Ja kun he vihdoin malttoivat sanoa toisilleen hyvästit, ojensi Laina ujosti huulensa suudeltaviksi. Se oli arka ja viileä suudelma. Mutta se vahvisti heidän liittonsa lemmensaduksi, jota kesti kaksi talvea ja kaksi kesää.
Laina oli terve ja verevä tyttö. Ehkäpä liiaksi reipas ja iloinen varhaisvanhalle pojalle, joka eli unten maailmoissa, kirjoitti runoja ja säilytti muistoja rakastetustaan latinan kieliopin lehtien välissä. Laina oli kotoisin maalta ja puhui hevosista ja lehmistä ja syksyisistä metsästysretkistä. Ja ne olivat kauppiaan pojalle outoja asioita.
Eräänä keväänä tuli teatteri kaupunkiin.
Se herätti lyseolaisten keskuudessa suurta mielenkiintoa. Yläluokkalaiset istuivat jok'ikisenä näytäntöiltana vanhan maneesin penkeillä. Eikä välitunneilla puhuttu muusta kuin Hilda Martinista, Aapo Pihlajamäestä ja Pasi Jääskeläisestä. Teatterivimma oli vallannut koko toverikunnan.
Teki joskus kauppiaan pojankin mieli mennä teatteriin. Näyteltiinhän eräänäkin iltana Ibseniä, jonka draamoihin hän jo oli tutustunut, ja toisena Gogolia, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa, kun hän itsekseen oli lueskellut kirjallisuudenhistoriaa. Mutta toiselta puolen hän vaistomaisesti karttoi teatteria – ensimmäinen järkyttävä tutustuminen sen maailmaan eli vielä väkevänä muistona hänen mielessään.
Kun hän tuli maininneeksi siitä viisaalle äidilleen, sanoi tämä pelkäävänsä, ettei kiertävä maaseutunäyttämö kyennyt antamaan oikeaa kuvaa teatterista ja sen taiteesta, jota äiti puolestaan suuresti kunnioitti.
Ja niin jäi teatteri häneltä näkemättä.
Mutta hän eli sen toisella tavalla. Kun hän näki näyttelijäin liikkuvan kaduilla, saattoi hän seurata heitä matkan päässä pitkät taipalet ja kuvitella olevansa heidän johtajansa. Hän oli muka matkustellut ulkomailla, nähnyt Berliinin ja Pariisin näyttämöt, oppinut ammattinsa yhtä perusteellisesti kuin konsanaan Kaarlo Bergbom, saavuttanut mainetta ja kunniaa sekä omilla näytelmillään että toisten suurten kirjailijain tulkitsemisella. Ja nyt hän oli poikennut syntymäkaupunkiinsa seurueineen – se oli ollut pikemmin hyväntahtoisuuden päähänpisto kuin velvollisuus. Hän käveli lapsuutensa polkuja hienona herrana – samettitakki yllään, hienot hansikkaat käsissään ja kiiltävä silinteri päässään – ja tervehti hymyillen lapsuutensa tuttavia, jotka olivat jääneet tänne maailman äärelle iäkseen ja pysähtyneet kasvussaan, mutta jotka ilmeisestikin olivat onnellisia, kun eivät osanneet itselleen parempaa osaa toivoakaan...
Romantiikan tuulet puhalsivat yli maan. Taiteilijat olivat tehneet toivioretkensä Kalevalan kaukokarjalaisille laulumaille, Juhani Aho oli julkaissut Panunsa, arkkitehdit piirsivät kömpelöitä karhuja jykeviin graniittifasadeihinsa, ja koulupojat lukivat hehkuvin mielin Gösta Berlingin tarua.
Mutta sitäpaitsi heillä oli sirkus. Se tuli joka syksy kaupunkiin ja pystytti telttansa Heinätorille, jonka hiekkaerämaasta nousi kokonainen markkinakaupunki karuselleineen, ampumaratoineen ja anatoomisine ihmeineen. Mutta yläluokkalaisille eivät hoijakkain rämisevät posetiivit ja kiiltävät messinkilamput, eivät ampumaratojen rumpuja päryyttävät ja määkivät kiiltokuvat eivätkä vahaan valetut luonnon mysteriotkaan merkinneet mitään sirkuksen rinnalla. Eikä sirkuksessakaan oikeastaan muu kuin Ingeborg.
Ingeborg oli lyseolaisten ihanne, konventin runotar, ylioppilaskokelaiden unelmien impi. Hän työskenteli sekä parterriakrobatian silkkitrikoissa että prima ballerinana. Ja häntä käytiin joka ilta ihailemassa. Teltan portinpielissä viivyskeltiin näytännön päätyttyä, jotta vielä saatiin nähdä viimeinenkin vilahdus, kun sirkusprinsessa – vuorotellen piletinmyyjänä ja painoja nostavana voimanaisena esiintyneen – hellän äitinsä ja – samoin vuorotellen johtajan ja Pellen virkoja hoitaneen – hyvän isänsä ulsterisiipien suojissa häipyi kortteeriinsa. Vasta sitten maltettiin mennä kotiin kirjoittamaan runoja tai vain näkemään muuten unta, ellei odotettu vieläkin rupeamaa, kunnes tuli sopiva hetki marssia yölliselle laulutervehdykselle. Oli helppo saada laulajat koolle tällaiseen tarkoitukseen, sillä Ingeborgiin olivat sekä tenorit että bassot rakastuneet. Ja sitten serenadin jälkeisenä iltana hengitettiin tavallista suuremmalla jännityksellä sahajauhontuoksua odoteltaessa niitä kauniita katseita, joilla säteilevä prinsessa kiitti kunnianosoituksesta, ja niitä tuttavallisia klovnisutkauksia, joilla isä ilmaisi ylpeyttään tyttärensä tuottoisista valloituksista.
Mutta eivät vain koulupojat olleet sirkusprinsessan lumoissa. Oli hänellä uskolliset ihailijansa kaupungin varttuneemmassakin miehisessä asujamistossa. Ingeborgin vengerka, jonka hän nuoremman sisarensa kanssa tanssi unkarilaisessa puvussa ja helskyväkannuksisissa sahviaanisaappaissa, koteutui pian Seurahuoneenkin juhlasaliin, jonka parketilla kaupungin kerma tanssi lakeerikengissä. Ja kerrottiinpa erään luutnantin lomaluvatta lähteneen saattamaan sirkusta naapurikaupunkiin sillä seurauksella, että sai potkut pataljoonasta.
Viimeksimainittua tapahtumaa ympäröivät huhut olivat kuitenkin hiukan epämääräisiä. Mutta sitä varmempaa oli, että sirkuksen lähtöpäivänä olisi kymmenien koulupoikien tehnyt mieli samalle kohtalokkaalle matkalle, minkä luutnantin väitettiin tehneen. Sillä elämä tuntui niin armottoman arkiselta, tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Aamiaistunnilla pistäydyttiin polkupyörällä kiertämässä autio tori, jonka hiekassa vain surumieliset vaot osoittivat paikkaa, jolla prinsessan purjekankainen satulinna vielä eilen oli ollut. Ja illan suussa kokoonnuttiin jonkun toverin luo koulutehtäväin verukkeella, mutta oltiin harvasanaisia ja haluttomia. Kukin istui omissa murheellisissa mietteissään, tuijotti tylsästi eteensä eikä ajatellutkaan algebran tai geometrian probleemeja. Kunnes vihdoin piirin soitannollinen kyky tarttui haitariin tai huuliharppuun ja antoi yhteisen haikeuden laueta "Ingeborgin valituksen" kaihoisiin säveliin.
Kauppiaan pojassakin sirkusprinsessa oli virittänyt uudet unelmat.
Eihän Ingeborgin olemus säteillyt minkäänlaista yliluonnollista kuulakkuutta, vaan oli tummakulmaisessa kauneudessaan ja hipiänheleissä silkkitrikoissaan vähintään yhtä maallista lihaa ja verta kuin maanmittarin Laina, mutta areenan parraskaide kai oli lapsuuden lankkuaitana, ja luoksepääsemättömyys loi sen saavuttamattomuuden perspektiivin, johon nuori mielikuvitus aina asettaa kaipuunsa kohteen. Ja niin tuli Ingeborgista myös kauppiaan pojan runotar, jota hän palvoi miltei yhtä hartaasti kuin aikoinaan oli palvonut ensimmäistä haurasta haavettaan. Mutta ei enää samalla tavalla. Sillä Ingeborgin sirkussädekehä sytytti vereen kipinöinnin ja loi mieleen oudon levottomuuden.
Sillä nuorukaispolvella, joka vuosisadan vaihteessa sai ylioppilaslakkinsa, oli kuitenkin romanttisten tuulentupiensa vastapainona myös kovakourainen todellisuus. Jo koulupenkillä se tunsi ensimmäisten "idän myrskyn tuulispäiden tuiverruksen". Ja sen konventtikeskusteluihin kietoutui pakostakin politiikka.
Siinä kaupungissa, josta tässä on puhe, oli isänmaallisuuden vartijana juuri sen koulun rehtori, jonka oppilasjoukkoihin kauppiaan pojallakin oli onni kuulua. Ja tämä rehtori, Mauno Rosendal, oli mies, joka ymmärsi velvollisuudekseen kiertämättä vastata kysymykseen: Vartija, miten kuluu yö? Ja hän vastasi suorasukaisuudella, jonka pelottomalle isänmaallisuudelle vakaumuksellinen uskonnollisuus antoi vanhatestamentillisen tuomariankaruuden. Se pelonsekainen kunnioitus, jota koulupojat ensimmäisen luokan kynnykseltä asti olivat häntä kohtaan tunteneet, muuttui nyt ihailuksi ja ihannoimiseksi ja määräsi useimpien kohdalta empimättömän kannanoton valtiollisessa taistelukysymyksessä.
Mutta alkava sortokausi heitti varjoja ylioppilaskokelaiden henkilökohtaisillekin tulevaisuuden poluille. Olihan heidän joukossaan sellaisia, jotka ajattelivat hallinnollista virkamiesuraa taikka havittelivat muita valtion turvaamia elämäntehtäviä. Ja sitäpaitsi oli kaikilla pian edessään asevelvollisuus – pakotettiinko heidät Venäjälle, kun omien pataljoonien hajoitus jo oli päätetty?
Kauppiaan poika ei ollut ajatellut tulevaisuuttaan sen tarkemmin. Lainan kanssa oli kyllä joskus ollut puhetta siitä, että oikeustutkinto oli nopein oikotie toimeentuloon. Mutta varatuomarihaaveet olivat häipyneet Lainan keralla. Kun hän niitä nyt muisteli, meni suu hymyyn. Jokin tutkinto hänen kuitenkin oli suoritettava rakkaan äidin mieliksi. Äitihän kyllä ymmärsi taiteilijahaaveet, mutta piti yliopistollista opinarvoa välttämättömänä, ei vain yhteiskunnallisena suojakirjana, joka takasi taiteilijallekin pääsyn kunniallisten ihmisten pariin, vaan myöskin toimeentulomahdollisuuden avaimena, jos haaveet haaksirikkoutuisivat ja menestyksen portti menisi umpilukkoon.
Kirjallisuuttahan hän jo oli lukenut puolet pientä ikäänsä – mutta takasiko se toimeentulon? Täytyi tietysti valita jokin "leipäaine", jolla pääsisi hädän tullen vaikkapa vain peruukiksi. Mikä? No, se oli sitten sen ajan murhe. Eikä sillä kannattanut vielä vaivata päätään, jolla oli tarpeeksi puuhaa muutenkin, kun viime tingassa piti korvata kahdeksan kouluvuoden kaikki laiminlyönnit. Mukavinta kai olisi lukea papiksi ja mennä teatteriin, josta sitten kyllä pääsisi epäonnistumistaan pakenemaan johonkin syrjäiseen seurakuntaan.
Mutta ei sitä ilennyt – sen verran oli vielä jäljellä Fraatan lapsuususkoa, vaikka se olikin jo rippikoulussa pahasti ravistunut ja sen jälkeen rippeiksi rapissut, ettei omatunto hyväksynyt teologista tekohurskautta edes pappilan hätävaraksikaan.
Toisinaan hän kadehti niitä tovereitaan, joilla oli elämänura valmiiksi viitoitettuna, mutta useimmiten hän heitä sääli. Saattoihan ehkä jollakin tavoin ymmärtää, että metsänvartijan vesa tahtoi metsäherraksi, poliisikonstaapelin jälkeläinen pyrki nimismieheksi ja kansakoulunopettajan esikoinen aikoi lehtoriksi, samoin kuin senkin, että silittäjättären poika, jonka nimen kohdalla koulun painettujen vuosikertomusten isänammattia ilmoittavassa sarekkeessa oli ainoastaan armoton viiva, tahtoi hyvittää oman olemassaolonsa saarnaamalla kirkossa Mooseksen lakia, mutta sittenkin tuo valmiiseen ammattiin tallustaminen samaa suoraa tietä pitkin, jota jo sadat ja tuhannet olivat kulkeneet, vaati hänen mielestään liian suurta uhria: itsensä ja nuoruutensa kieltämistä. Piti kai sentään elämällä olla muitakin päämääriä kuin virka.
Penkinpainajaiset, ylioppilaskirjoitukset, viimeinen tentti vielä Helsinkiin lähdön aatto-iltana – eihän niistä kunnolleen ehtinyt herätäkään, ennenkuin huomasi istuvansa junavaunussa katselemassa Limingan niittyjä ja Isonkyrön peltoja, joita kesti siihen asti, kun Lapualla koottiin kaikki ruusut taistelutantereen muistopatsaalle vietäviksi.
Juhlallisesti oli asemalle marssittu, toverikunnan lippu ja konventin laulajat etunenässä. Ja ihmisiä oli ollut asemasilta mustanaan. Omaisia ja uteliaita ja joku opettajakin. Ja tyttöjä – kaikki abiturienttiflammat in corpore – ruusuineen. Mutta kun juna oli lähtenyt liikkeelle, olivat laulajat virittäneet "Sotamarssin" – kaakon kulman punaista loimua ei missään juhlatilaisuudessa saanut unhottaa. Tultiin kesätyhjään Helsinkiin.
Suulliset tutkinnot yliopistossa tiedettiin muodollisuudeksi eikä niitä pahemmin pelätty. Ajettiin vielä uutuuttaan hohtavilla raitiovaunuilla, katseltiin pääkaupunkia päällisin puolin ja illat istuttiin Kappelin lasikuisteilla, joilla tunnettiin ensimmäiset tuulahdukset siitä uudesta ja vapaasta maailmasta, jonka kynnyksellä nyt seisottiin. Kun sitten suvisen lauantain illansuussa tultiin valkoiset lakit päässä alas yliopiston portaita, oli torilla vain kourallinen ihmisiä katsomassa kevään viimeisiä ylioppilaita, joista aniharvalla oli kukkatötteröä kantava tuttava odottavien joukossa. Ja ruusuttomin rintapieluksin useimmat nousivatkin ajurinrattaille ajaakseen Alppilaan, johon kuitenkin oli riittänyt sen verran kaupunkiin jääneitä osakuntalaisia, että saatiin kuulla pari perimätavan mukaan asiaankuuluvaa puhetta boolin ääressä ja juoda puolitusinaa akateemisia veljenmaljoja "vanhempien civisten" kanssa. Väikähti kieltämättä riemunkiiltoa Alppilan iltaan, ja tuntuihan hauskalta seuraavana aamuna herätessä nähdä valkoinen lakki tuolilla vuoteen vieressä, mutta eihän se sittenkään oikeastaan ollut mitään, ei edes esimakua oikeasta elämästä, vaan pikemminkin ainoastaan lapsuusajan päätepiste.
Elämä oli vielä taivalten takana.
II.
SVEN DUFVA YLIOPPILAANA.
Se Helsinki, jossa vuosisadanvaihteen ylioppilaat suorittivat opintonsa, oli pikkukaupunki. Tosin suurempi ulkonaisilta mittasuhteiltaan ja sisäiseltä elämältäänkin avarampi kuin maan muut kaupungit, mutta sittenkin vielä patriarkaalinen tavoiltaan ja tutunomaisen turvallinen koko sykkeeltään. Se miespolvi, jonka osaksi oli määrätty Helsingin suurkaupungiksi kehittäminen, aloitteli vasta elämäntehtäviään.
Pikkukaupungissa merkitsivät ylioppilaat paljon enemmän kuin suurkaupungissa. Akateeminen elämä oli monessa suhteessa johtavana virranväylänä julkisen elämän vuossa, joka ei vielä ollut jakautunut nykyisiin moniin haarautumiinsa, vaan kulki yhtenäisenä kymenä. Akateeminen kansalainen oli sen vuoksi siihen aikaan paljon "suurempi herra" ja huomattavampi yhteiskunnallinen tekijä kuin meidän päivinämme.
Kauppiaan poika tuli yliopistoon, aloitti lukunsa ja otti innokkaasti osaa osakunnan ja muiden ylioppilasyhtymien elämään. Politiikka tunkeutui yhä enemmän etualalle. Siinä elettiin mukana intohimoisesti. Laittomat asevelvollisuuskutsunnat kiristivät tilannetta, ja puolueiden välit kävivät yhä jännittyneemmiksi.
Pohjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa marraskuun 8 p:nä 1901 tuntui jo virallisen ohjelman aikana ilman sähköisyys melkein painostavalta. Se purkautui kuitenkin vasta aamuyöstä. Joku piti puheen Jonas Castrénille, ja kun puhe oli päättynyt, nostivat lähelläistujat hänet ilmaan ja lähtivät kantamaan "kultatuolissa" ympäri juhlasalia Porilaisten marssia laulaen. Vastapuolue alkoi viheltää ja huutaa. Syntyi korvia vihlova melu. Pian hierottiin jo tappeluakin. Sitten kuului yht'äkkiä räsähtävä ryskähdys. Se katkaisi kahakan tuokioksi. Mutta kun huomattiin jyrähdyksen aiheutuneen siitä, että Yrjö-Koskisen rintakuva oli suistettu lattiaan seinäjalustaltaan, alkoi taistelu uudelleen. Nyt lenteli jo tuoleja ilmassa, ja kipsinsirpaleet risahtelivat anturoitten alla, kun lähestyttiin vastustajia käsikähmän uhkaavin elein.
Poliittisten harrastusten rinnalla kukoistivat kuitenkin myöskin kirjalliset ja taiteelliset. Viimeksimainittujen keskipisteenä oli Suomalainen teatteri, joka vielä niihin aikoihin asti oli säilyttänyt sen suomalaisuuden perheasian aseman, joka sillä alunpitäen oli ollut. Sen ensi-illat olivat merkkitapauksia, jotka kokosivat Arkadian vanhan ja ränsistyneen katsomon haalistuneille sinituoleille koko suomalaisen Helsingin. Ja ensi-iltatilaus oli monella ylioppilaallakin.
Niillä ylioppilailla taas, joille kirjalliset ja taiteelliset harrastukset olivat vieraampia, oli toisia. M.m. orastava urheilu, jonka sytyttäjänä oli heräävä paini-innostus. Se oli kotoisin sirkuksesta, jossa maailmankuulut ammattipainijat – Lurich, Åberg, Mourzuk y.m. – illasta iltaan kierittelivät omia ja vastustajiensa voimakaslihaksisia ruumiita pölyävällä matolla.
Siinä joukossa, joka innokkaimmin seurasi kansainvälistä tähtipainia Siltasaaren melkein hengenvaaralliseksi rapistuneen puisen sirkusrakennuksen kapeilta penkeiltä, oli ensimmäisiä Saki. Hän oli polyteikkari ja opiskeli maanmittauksen hyödyllistä taitoa, jonka avulla hän kerran toivoi pääsevänsä niin pitkälle, että häiriytymättä sai antautua nauttimaan sitä maaseudun suloisuutta, joka hänelle kuvasteli elämän korkeimpana onnena. Kaupunkilaisen yhteiskunnan elämänmuotoihin Saki ei tahtonut sopeutua. Hänessä oli vapaudenrakkaus kehittynyt rajattoman vapauden henkilökohtaiseksi tarpeeksi, ja hän tyydytti sitä niin perinpohjaisesti, että piirustussali pian unohtui yhtä täydellisesti kuin kurssikirjain viljely jo alunpitäen oli unohtunut. Mutta Sakilla oli unelmansa. Hän tahtoi saada omakseen maatilan – se oli jo valmiiksi katsottunakin muhokselaisen kuusikon kupeelta, josta näkyi Pyhäkoskena juuri pauhannut, mutta Montanlammen suvannossa jo hyrskeistään tyyntynyt Oulujoki. Korilassa piti olla kaksi rakennusta, joista toisesta oli tuleva "kavaljeeriflyygeli" Ekebyn malliin, ja sen ovet olivat olevat auki kaikille oikeille "lyyseolaisille", jotka olivat pitempi- tai lyhempiaikaisen kodin tarpeessa, ja siellä oli vietettävä reilua ja remsseetä elämää, mutta myöskin tarpeen tullen ylläpidettävä majurskan ankaraa komentoa. Tämä unelma oli syntynyt jo kouluaikana. Alkusysäys oli kotoisin Jukolasta, jonka veljessarjan vaiheet Saki alkutekstin sanoin osasi ulkoa sivu sivulta, mutta yläluokilla kova kaulus, tanssitaito, konventin kirjasto ja muut kulttuurin nautintovälineet, joita Saki muiden mukana vähitellen oli oppinut viljelemään, olivat hioneet unelman särmiä ja kiteyttäneet sen Gösta Berlingin sadun muotoihin.
Opettajainsa silmissä Saki aina oli ollut kesyttämätön karhunpoika. Hänellä oli hidas puhe ja kankea kieli, kun hän joutui tekemisiin korkeamman tietopuolisen sivistyksen hiuksenhalkomisten kanssa. Mutta hänen terve järkensä toimi nopeasti välähtelevänä älynä, kun olivat ratkaistavina elämän konkreettisemmat kysymykset. Ja hänen rosoisen pintakuorensa alla sykki puhdas ja hyvä sydän. Hänellä oli omat kunniankäsitteensä, joita hän noudatti tinkimättä. Sorretun puolelle asettumisen ja heikomman puolustamisen vahvempaa vastaan hän käsitti miehekkyyden ensimmäiseksi vaatimukseksi. Ja jos jokin teko, tuli se miltä taholta tahansa – vaikkapa ankarimmankin opettajan –, loukkasi hänen oikeudentuntoaan, ei hän koskaan pelännyt esittää eroavaa mielipidettään. Hän oli rohkea nuorukainen, ja hänen rohkeuttansa tukivat poikkeukselliset ruumiinvoimat.
Samana tulipaloyönä, jona maanmittarin Laina oli ujosti ojentanut nuoret, viileät huulensa kauppiaan pojan suudeltaviksi, oli Saki suorittanut sankariteon, joka oli herättänyt opettajatkin huomaamaan, mikä mies tämä liinatukkainen, pallonaamainen ja pystynenäinen Jukolan Jussi oikeastaan oli.
Ensimmäisten joukossa Saki oli tullut palopaikalle. Mutta liekit olivat jo silloin leimahdelleet korkealle ilmitulessa olevasta talosta, jossa oli kestikievari. Seistessään siinä muitten miesten kanssa odottelemassa ruiskujen saapumista Saki yht'äkkiä oli huomannut ihmishaahmon heilahtelevan liekkien keskellä huoneessa, jonka särkyneestä ikkunasta nousevat tulikielet nuolivat katonräystästä. Saki ei miettinyt sekunnin murto-osaakaan, vaan ryntäsi suoraa päätä palavaan huoneeseen. Hän sai kiskotuksi oven auki ja havaitsi jo kynnykseltä huoneessaolijan erääksi opettajakseen, jolta hän kankeakielisyytensä tähden oli saanut kuulla monta kovaa sanaa. He tuijottivat toisiaan silmänräpäyksen ajan. Sitten karjasi Saki:
– Ulos ja heti!
Mutta maisteri ei hievahtanutkaan paikaltaan, vaan puhkesi koleaan, hysteeriseen nauruun. Silloin Saki päättävästi astui pari askelta häntä kohti ja levitti käsivartensa ottaakseen opettajan syliinsä. Maisteri hätkähti, mutta tempasi seuraavassa tuokiossa käsiinsä rautapeltisen pesukaapin ja kohotti sen salamannopeasti torjuakseen sillä uhkaavan hyökkäyksen. Saki nosti toisen nyrkkinsä päänsä suojaksi ja kietaisi vapaan käsivartensa opettajan vyötäröisten ympärille. Pesukaappi lensi rämähtäen lattiaan, ja samassa oppilas koppasi paria päänmittaa pidemmän opettajan syliinsä ja huudahti:
– Nyt ei ollakaan koulutunnilla!
Ja sitten hän kantoi pitkiä sääriään sätkyttelevän hongankolistajan keveästi kuin hennoimman ensiluokkalaisen pihalle ja laski hänet lumihankeen selviämään pettäneiden hermojensa tärähdyksestä.
Tämä sankariteko tuotti Sakille kunniamaininnan rehtorilta seuraavan päivän aamurukouksissa sekä kymmenen markan palkinnon kaupungin palotoimikunnalta.
Mutta kun asianomainen opettaja, joka muuten oli voittanut oppilaittensa suosion välittömällä reiluudellaan, toipuneena säikähdyksestään ja parantuneena palohaavoistaan viikon perästä ilmestyi luokkaan ja piti puheen, joka nosti kyynelet poikien silmiin, teki Saki hänen kanssaan liiton. Ja tunnin päätyttyä hän julisti kyynel vielä silmäkulmassaan, mutta käsi nyrkkiin puristettuna pulpetin kannella:
– Hän on, pojat, oikea mies, eikä siitä asiasta enää puhuta sanaakaan!
Sellainen Saki oli ollut koulupoikana. Ja samanlainen hän oli polyteikkarinakin. Atleettivartalon jättiläisvoimien vastapainona oli pilaantumattoman sydämen hyvyys. Se loi hänen suhtautumiseensa tovereihin ja ihmisiin hienovaraisuuden, joka oli sitä vaikuttavampi, kun sitä ei monikaan arvannut siltä taholta odottaa.
Mutta Sakille kävivät pian perin kohtalokkaiksi ne kolme asiaa, jotka muodostivat hänen olemuksensa perustuksen kulmakivet: hänen ruumiinvoimansa, hänen herkästi läikähtelevä mielensä ja hänen suuri tulevaisuudenunelmansa. Sillä niin pian kuin hän alkoi epäillä, etteivät maanmittariopinnot ehkä johtaneetkaan tutkintotulokseen, alkoi hänen käytännöllinen järkensä tehdä laskelmia: lukumiestä minusta ei tule, siispä on keksittävä toinen ura, joka vie päämaaliin. Lähinnä oli tietysti maanviljelys, mutta toisen palkkarenkinähän hänenlaisensa miehen vain olisi siinä rehkittävä, eikä voudin taikka pehtorin palkasta säästyisi sitä tilan lunastushintaa, joka oli unelman toteutumisen ensimmäisenä ehtona. Oli siis keksittävä jokin muu keino – mutta mikä?
Saki oli katsellut sirkuspainijoita tarkalla silmällä. Hän oli pian päässyt perille taidon ja ammatin salaisuuksista. Ja huvikseen hän oli ruvennut harjoittelemaankin. Hänellä oli voimia tarpeeksi, sen hän tiesi. Ja "koulu" tuli tietysti harjoittelun mukana. Ennenkuin sirkuksen painikausi oli päättynyt, oli Saki tehnyt päätöksensä. Muutama vuosi areenalla – hyvä onni – ja sitten oli päämäärä saavutettu. Sitäpaitsi kiehtoi hänen seikkailuhaluaan sama sirkusromantiikan salaperäisyys, joka koulupoikien silmissä oli ympäröinyt Ingeborgin kuvan sädekehäisellä satuhohteella. Kun sirkus oli lähtövalmiina, oli ammattiatleetti Sakikin sullonut painijatrikoonsa matkalaukkuun, jonka pohjimmaisena aarteena oli Seitsemän veljesten kulunut nide.
Sillä tavoin Saki häipyi toveripiiristä, hyvä ja herttainen Saki, ruholtaan ja voimiltaan peloittava jättiläinen, mieleltään avuton lapsi, jolla tuskin oli ainoaakaan vihamiestä, mutta sitä viljemmälti ystäviä. Ylioppilas ammattipainijaksi! Se lähenteli tietysti siihen aikaan skandaalia. Mutta sitä siitä ei kuitenkaan tehty. Kaipa siksi, että Saki niin yleisesti tunnettiin ja että tiedettiin "ihanteellisen vaatimuksen" vieneen Sven Dufvan sirkukseen.
Sakin ylioppilastoverit vakiintuivat vähitellen toinen toisensa jälkeen elämän arkisille työsaroille. Mutta ammattipainijasta ei kuulunut mitään. Vihdoin monien vuosien perästä toveriviesti tiesi kertoa, että joku suvimatkalla oleva entinen Oulun lyseolainen oli eksynyt jossakin Saksan pikkukaupungissa yksinäistä iltaa pakoon telttasirkukseen ja yht'äkkiä tuntenut areenalla kankia taivuttelevan jättiläisen Sakiksi. Kohtauksesta oli tietysti kehittynyt jälleennäkemisen juhla. Ja ilon lopuksi Saki oli vienyt entisen koulutoverinsa majapaikkaansa ja kertonut hänelle vaelluksensa kirjavan mustalaistarinan. Se oli ollut merkillinen vaellus, mutta vieläkin merkillisemmäksi se oli muuttunut kertojan maalauksessa, jossa supisuomalaisiin tervaväreihin sekoittuivat sirkuksen ja kansainvälisen "taiteilija" boheemin helppohintaiset katinkullat. – Varsovassa olivat santarmit kintereillä, kun poliisi sattui ampumaan nurkan takaa nuoren atleetin laskeutuessa vesiränniä pitkin aamuöiselle kadulle erään ikäloppuruhtinaan vielä keski-ikäisen puolison parvekkeelta – pistoolinkuula pilasi hatun ja vei pikkuisen palasen korvalehdestäkin, joka vuoti verta pahemmin kuin nyrkiniskun saanut nenä. – Ja Konstantinopolissa koko sirkus elefantteineen, kameleineen, hevosineen ja kolminekymmenine ihmisineen joutui hänen johdettavakseen, kun tirehtöörin täytyi paeta jotakin enemmän tahi vähemmän rehellistä petosta ja sulttaanin rautaisia ristikoita. Se oli hemmetin hauskaa ja komeata komentoa. Mutta se loppui jo Kairossa, kun elefantit ja hevoset ulosmitattiin, ja kolmekymmentä ihmistä ja puoli kolmatta kamelia jäi lehdellä soittamaan uhaten niin kiukkuisella kapinalla, että uusi tirehtööri katsoi viisaimmaksi seurata edeltäjänsä esimerkkiä. – Epävakaista oli elämä – aivan kuin lainehtiva meri – enemmän kuitenkin aallonpohjia ja harvemmassa harjoja kuin Atlantilla. Ja nyt oli taas pohja – ikävä, että pitikin sattua juuri, kun tuli tielle koulutoveri – mutta voiman areenaosakkeilla oli kuitenkin ilmeinen noususuunta... Toivo eli vielä, ja häämöttipä unelmakin edelleen mahdollisuuksien näköpiirissä. – Aamun sarastaessa olivat kuitenkin tulleet ikävät ja kyynelet, ja matkalaukun pohjalta oli kaivettu kannettomaksi kulunut ja ymmyrkäiseksi luettu Seitsemän veljestä: "Tämä on minulle isänmaa."
(Sakin unelma ei ole vieläkään toteutunut. Tuloksettomat vaellusvuodet johtivat hänet vihdoin Atlantin toiselle puolen ja pysähdyttivät vaeltajan newyorkilaisen ravintolan portinpieleen yhtä arvovaltaiseksi kuin ammattitaitoiseksi pää-kerberokseksi, jolla sikäläisten suomalaisten keskuudessa on hyvä maine ei vain parhaan hernerokan keittäjänä vaan myöskin lämminsydämisenä isänmaanystävänä. Hän ottaa hartaasti osaa kaikkiin ylevähenkisiin harrastuksiin ja on monet kerrat Tukkijoen Tolarina nostanut korkealle ilmaan itse Kirsti Suonionkin, jonka antaman todistuksen mukaan ei toista Sakin veroista Tolaria Amerikassa olekaan.)
Samoihin aikoihin kuin Saki heitti elämänsä arpanappulan kierimään sille pelipöydälle, jolla keltaiset sahajauhot toimittivat vihreän veran virkaa, kävi hänen entinen luokkatoverinsakin kiivasta kamppailua itsensä kanssa kutsumuksestaan.
Pohjalaisella Osakunnalla oli suuri iltama kansanvalistustyön hyväksi. Ohjelma oli laadittu suurenmoiseksi, Ida Aalberg esiintyi, ja Eino Leino oli kirjoittanut juhlarunon. Viimeksimainitun lausui Sakin toveri. Kun juhlaruno oli lausuttu, tuli professori Setälä, joka piti seuraa suurelle näyttelijättärelle, lausujan luo ilmoittamaan, että paronitar tahtoi puristaa hänen kättään. Keltanokka tunsi polviensa avuttomasti vavahtelevan ja päätään huimaavan, kun hän professorin vanavedessä purjehti jumaloimansa taiteilijattaren luokse. Ida Aalberg hymyili kaikkein viehättävintä hymyään, jossa primadonna-armollisuus suli hienon maailmannaisen rakastettavuuteen, ja ojensi kätensä suudeltavaksi. "Te lausuitte hyvin", hän sanoi, "ja minä tahdoin kiittää teitä..." Sitten hän piti taidepaussin ja suuntasi ylevimmän kuningatarkatseensa punastuvaan nuorukaiseen, ennenkuin jatkoi: "Suomalaisella teatterilla on oikeus odottaa teistä paljon." Nuorukainen ei tiennyt, miten olisi päässyt takaisin paikalleen – sydän jyskytti haljetakseen, korvissa humisivat ihmeelliset äänet, ja silmissä risteilivät kultaiset kipinät. Koko illan hän sitten vaelteli kuin unessa eikä saanut aivoihinsa mahtumaan muuta ajatusta kuin paronittaren kohteliaisuuden. Olisipa äitikin sen kuullut! Ei kai enää pakottaisi tuhlaamaan kalliita vuosia estetiikan professorin hengettömän sisäluvun kuuntelemiseen ja saksan kieliopin pänttäämiseen, vaan antaisi avata portit siihen valtakuntaan, johon mieli paloi. Eikä nuorukainen muistanut nauttia edes elämänsä ensimmäisestä komeudesta: valkoisista liiveistä ja lakeerikengistä, ei tanssista, – tuskinpa tuli kiinnittäneeksi huomiota illan suurimpaankaan tapahtumaan, jona oli helsinkiläisen senaattorinpojan ilmestyminen juhlasaliin kahden juutalaistytön kavaljeerina. Se oli uhmaavassa vallankumouksellisuudessaan ennenkuulumattoman rohkea teko, joka sai seinänvierustoilla istuvat äidit ja "esiliinoina" toimivat tädit puistamaan arvokkaita päitään, mutta herätti nuorten ylioppilaiden parissa vilpitöntä ihailua, sillä Saaronin liljojen kukoistuksen rinnalla jäivät viehkeimmätkin "perhetytöt" vaatimattomiksi Annansilmiksi. Mutta mitä merkitsivät ruusut ja liljat Ida Aalbergin väkevöittämässä ilmakehässä, hänen, joka oli suomalaisen elämän säteilevin ilmestys ja loistavin tähti taiteen korkealla taivaalla!
Kohta hiipi teatterikiusaus aivan nuoren lausujan kantapäille.
Suomalaisen teatterin ohjelmistoon liitettiin Kasimir Leinon Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming, ja kahden illan näytelmä vaati niin paljon väkeä, että oli avustajiksi peräänkuulutettava teatteria harrastavia ylioppilaita, joille syötiksi väikytettiin pysyväisemmänkin Thalian temppelipalveluksen mahdollisuutta. Kun eräs teologiseen tiedekuntaan liittynyt, vakavamielinen koulutoveri tarttui koukkuun, kävi kiusaus Sakin entiselle luokkatoverille niin suureksi, että hän pyysi teologia puhumaan "tohtorille" puolestaan. Ja pian hän saikin Kaarlo Bergbomin kutsun saapua teatteriin muutamana iltapäivänä kello 6.
Teologi tuli hakemaan. Hänhän oli käynyt Arkadian kaikkein pyhimmässä ja löysi siis tien sen sisäisiin sokkeloihin. Syksyinen ilta alkoi hämärtää, kun toverukset astelivat Töölön kasarmin kuvetta. He eivät vaihtaneet montakaan sanaa keskenään, sillä retken ratkaiseva merkitys teki mielen hiljaisen juhlalliseksi. Kauppiaan pojan mieleen oli sitäpaitsi hiipinyt epäilys Antinkadulta Länsi-Heikille käännyttäessä. Hän muisti, että hän oli luvannut äidille joka tapauksessa ensin suorittaa tutkinnon. Samassa hän näki edellään väsyneesti astuskelevan erään sanomalehtimieheksi ruvenneen entisen näyttelijän, joka oli kantanut kameli-nimeä siitä lähtien kuin nuori hämeenlinnalainen arvostelija, miehen kerran esiintyessä Ida Aalbergin Kamelianais-kiertueessa, oli aloittanut ylimielisen selostuksensa tapahtumain kulusta sanoilla: "Astuivat nyt näyttämölle Ida Aalberg ja hänen kamelinsa." Tuli epävarma olo, ja ajatukset alkoivat heitellä arpaa: menenkö vai käännynkö takaisin? Saavuttiin Arkadian rotanpesäröttelön takaportaille ja pysähdyttiin odottamaan kuudenlyöntiä. Siinä seistäessä kiipesi odottajien ohitse eräs näyttämön suuruus, joka taas sai arpanappulan näyttämään onnen kuutosta. Se oli Axel Ahlberg. Hän heitti nuorukaisiin uteliaan katseen ja hymähti hyväntahtoisesti avatessaan paratiisin syrjäisiltä suljetun portin. Samassa kello löi kuusi. Teologi sanoi: "Nyt!" ja lähti sankarin jälkeen. Hänen toverinsa epäröi vielä silmänräpäyksen, mutta sitten hän kääntyi päättäväisesti ja lähti nopein askelin kohti – kaupunkia. Hän kulki melkein puolijuosten, sillä hänestä tuntui, että joku näkymätön olento ajoi häntä takaa ja koetti pyydystää pitkiin käsivarsiinsa. Oliko se lapsuuden tulikivenkäryinen Mefistofeles?
Jaakko Ilkan ja Klaus Flemingin ensiesityksessä hän sitten näki ystävänsä teologin sekä pohjalaisen talonpojan asussa että hovimiehen trikoissa. Ja menuetissa, joka kuulemma olisi joutunut hänen johdettavakseen, esiintyi hyvin edukseen eräs uusmaalainen ylioppilas, joka sittemmin kohosi suuren amerikanlaivan hovi- tai huvimestariksi.
Mutta teologi jäi Thalian papiksi. Ja hänestä tuli oikea näyttelijä, joka ennen pitkää pääsi kapuamaan köysitikkaita Capuletin tyttären kuutamoiselle parvekkeelle ja palloilemaan Hamletin ollako-vai-eikö-ollakysymyksillä.
Suomalaisen teatterin jäähyväisnäytännössä Arkadiassa oltiin joukolla huutamassa julki haltioitumista Lindforsin Saiturille, Ida Aalbergin Maria Stuartille ja Kaarlo Bergbomin laakerikruunaukselle. Mutta uuden Kansallisteatterin vihkiäisiin ei teatterikiusauksensa kanssa kamppaileva teologin toveri ollut tullut hankkineeksi lippua, vaikka kaikki muut asuntokumppalit – mieslukuisessa pohjalaisessa "puulaakissa" – olivat itselleen sellaiset keinotelleet.
Juhla-illan hän siis oli yksikseen kotona. Mutta aamuyöstä hän heräsi siihen, että hänet nostettiin vuoteestaan paljain jaloin kylmälle lattialle. Kun hän aukaisi silmänsä, hääräsi neljä toveria hänen ympärillään. Muutamalla oli käsissään nukkujan päällystakki, jota hän koetti pukea yöpaidan peitteeksi, ja toinen piteli lakkia. "Panehan nyt äkisti vain kengät jalkoihisi – meillä on issikka odottamassa pihalla." –. "Mihin minun sitten on lähdettävä?" – "Fenniaan – siellä istuu koko Y.L. ja joukko muita kavereita pitkien pöytien ympärillä, ja jokaisen edessä on kokopullo samppanjaa, jota kansallisen näyttämötaiteen ja isänmaan suuri ystävä Lallukka ja muut viipurilaiset pomot tarjoavat." – "Antakaahan toki, kun panen vähän vaatteita..." – "Ei sinun tarvitse – Fenniaan on lyhyt matka, ja ajurilla on vällyt." He pukivat väkipakolla palttoon sängystä nostetun ylle, tuuppasivat jalkaan kalossit ja lähtivät kantamaan uhriaan odottavan issikan rekeen. Vasta alakerroksen ulko-ovella tämä sai kiskaistuksi itsensä irti ja lähti salamana pakenemaan ylös portaita.
Onneksi ei Saki ollut hyväntahtoisten toverien joukossa. Sillä jos hän olisi ollut, niin olisi vuoteestaan temmattu teatterinharrastaja varmasti joutunut tekemään ensituttavuutta Juho Lallukan kanssa yöpaitasillaan. Ja arvatenkin olisi asu ollut hiukan liian kevyt Lallukankin avaralle ymmärtämykselle, etenkin suuren kansallisen riemupäivän juhlapukuna.
III.
KESÄAURINKOA JA KUISKAAJAKOPIN PIMENTOA.
Mutta turha on potkia tutkainta vastaan.
Vaikka keltanokka-ylioppilas olikin voittanut kiusauksensa Arkadian ovella, joutui hän kuitenkin ennen pitkää parrastulien valokehään. Se tapahtui tosin varsin vaatimattomalla ja aivan arkisella tavalla. Mutta se kiinnitti hänen mielensä pitkiksi ajoiksi teatteriin.
Hän oli viettämässä kesää Ahvenanmaalla viimeistelläkseen tenttilukujaan, jotka agitatsionimatkoista asevelvollisten kutsuntapaikoille, kotitarkastuksista ja muista bobrikovilaisista poliisirettelöistä huolimatta, olivat sujuneet verrattain nopeasti. Kesäasunto oli aivan Maarianhaminan liepeillä. Ja kesä oli ihana, lämmin ja aurinkoinen. Purjevene oli käytettävänä, ja naapuritalosta sai iloista seuraa.
Siellä majaili näet kokonainen kolonia nuoria näyttelijöitä Helsingin ja Turun ruotsalaisista teattereista. He näyttelivät kerran viikossa kylpylaitoksen juhlasalissa, mutta harjoittelivat taivasalla ja lukivat roolejaan venetuhdoilla, siten yhdistäen kesänvietossaan huvin ja hyödyn. Huolettoman iloista väkeä, mutta hyväpäistä, huumorintajuista ja ammattiinsa ihastunutta. Sitäpaitsi oli joukossa kykyjä, joiden lahjakkuus jo silloin herätti huomiota ja vakiinnutti uskon, että he kantoivat vaatimattomissa selkärepuissaan marsalkansauvoja. Päätä pidempänä tovereitaan kulki Ytternäsin kalliorantoja Ivan Hedqvist hautoen nuoruutensa kuumeisen kunnianhimon unelmia, ja August Falck koetti joukon hallinnollisena johtomiehenä saada pennit poikimaan, koska kassassa oli alinomainen tyhjyys ja nälkäpalkkaiset taiteilija-alut olivat köyhiä kuin kirkonrotat. Naisista oli ensimmäinen viehättävän suloinen Martha Hedman, joka kerran oli kohoava todelliseksi tähdeksi amerikkalaisellekin teatteritaivaalle. Mutta oli siellä toisiakin neitosia, m.m. eräs "kotimaisen teatterin" tummakulma, jota muuan nuori pedagogi oli seurannut kesälaitumillekin ja asui pienessä kalastajamökissä, johon armaan ikkuna teatterilaisten talossa näkyi.
Tutustuminen lankesi luonnostaan, sillä kaikki Ytternäsin kesävieraat söivät perunansa, kampelansa ja viilinsä samassa pöydässä kippari Westerlundin lasikuistilla. Ja kaiket iltapäivät oltiin yhdessä – useimmiten purjehdusretkillä, mutta toisinaan myöskin kaupunkikäynneillä.
Oi, sinä kultainen nuoruus! – Siitä kesästä tuli unohtumaton. Eikä suinkaan vähimmin sen takia, että teatterin ilmakehä ympäröi kaikkia sen muistoja ja solmitut ystävyyssuhteet kiinnittivät mielen entistä lähikohtaisemmin näyttämön ihmemaailmaan, jonka vetovoima ei suinkaan heikentynyt, vaikka kirkas päivänvalo paljasti sen nurjatkin puolet.
Mutta nuoren pedagogin alituinen läsnäolo alkoi vähitellen toisia ärsyttää. Hän oli erinomaisen kiltti ja hieno mies, mutta jollakin tavalla liian porvarillinen kovissa kauluksissaan, irtokalvosimissaan ja mustanauhaisissa prilleissään. Sitäpaitsi hän antoi aihetta sellaiseen luuloon, että hän piti itseään muita parempana, koskapa esim. uintimatkoilla ei tullut yhteiseen ilonpitoon, vaan aina etsi ylhäistä eristyneisyyttä syrjäisistä poukamista.
– Oletteko panneet merkille, ettei hän koskaan sukella eikä edes kasta päätään? kysyi muutamana helteisenä päivänä August Falck. – Tiedättekö, mistä se johtuu?
Eihän sitä tiedetty. Mutta Falck oli muodostanut oman teoriansa:
– Hänen inhoittavan kaunis, kiharainen tukkansa on peruukki, jota hän varjelee kuin silmäteräänsä.
Kun Falck ei saanut muita vakuutetuksi väitteensä paikkansapitäväisyydestä, vannoi hän sen todistavansa. Ja hän piti valansa.
Seuraavana päivänä, kun pedagogi oli vetäytynyt erakkomökkiinsä levähtämään, hiipi Falck avonaisen ikkunan taakse onkivapa kädessään. Ja kun hän oli vakuuttautunut uhrinsa vaipuneen niin sikeään päiväuneen, etteivät surisevat kärpäsetkään saaneet häntä hereille, kävi hän toimeen. Falck oli tarkkakätinen mies, ja – miten hän lieneekään vapaansa pujotellut – hetken perästä roikkui sen päässä kaunis irtoperuukki. Onkija palasi retkeltään onnesta säteilevänä triumfaattorina, ja peruukki piilotettiin niin huolellisesti, että sitä oli omistajan tai hänen armaansa mahdoton löytää. Sinä päivänä pedagogi ei tullut päivällispöytään, ja hänen tummakulmaisella kaunottarellaan oli punaisiksi itkettyneet silmät. Mutta aterian päätyttyä tyttö sankarillisesti laittoi ruokakäärön ja lähti viemään sitä erakkomökissään maailman pahuutta kiroavalle pedagogilleen. Maailma oli todellakin paha. Sillä kokonaista kaksi päivää pidettiin peruukkia kotiarestissa. Kolmannen päivän varhaisina huomenhetkinä vei kalastajapoika silkkipaperiin käärityt kiharat mökin ikkunalaudalle. Pedagogi tuli nyt ihmisten ilmoille, mutta vain haukkuakseen koko kolonian ja ilmoittaakseen, että hän lähti jo samana päivänä barbaarien parista. Tummakulma itki päivän, itki kaksi, mutta alistui jo kolmantena kohtaloonsa ja oli viikon perästä entistäänkin iloisempi.
Seurueen viimeinen ohjelma oli joutuva parrasvaloon. Mutta siinä tarvittiin niin tarkoin kaikki käytettävissä olevat henkilöt, ettei ketään riittänyt kuiskaajankoppiin. Ja kuiskaaja oli tavallistakin tarpeellisempi, sillä läksy oli jäänyt poutasäisissä ulkoilmaharjoituksissa sangen hataraksi, mikä valitettava seikka kenraaliharjoituksessa esiintyi suorastaan silmäänpistävänä tosiasiana. August Falck turvautui hädissään naapuritalon ylioppilaaseen. Hädässä ystävä tunnetaan. Ja näytäntöiltana konttasi ylioppilas kiltisti maarianhaminalaisen näyttämölavan alitse vartiopaikalleen.
Kello kilisi, ja väliverho avautui. Aluksi meni kaikki hyvin. Mutta sitten ilmestyivät kuiskaajan matalaan näköpiiriin Falck tohtori Hovingilta lainaksi saadussa, hienon hienossa purjehdusseuran puvussa, ja Hedqvist tavallisessa arkiasussaan, josta kuitenkin pahimmat tervatahrat ja kalansuomut oli puhdistettu. Herrat aloittivat keskustelun, jonka kuiskaaja alunperin huomasi pidättyväiseksi ja pakotetuksi. Pian hän havaitsi sen pyrkivän aivan vieraille poluille, joista tekstissä ei näkynyt tienviittaakaan. Ylioppilas kuiskasi hikipäissään, kuiskasi epätoivon vimmalla, ja niitti vaivansa palkaksi vuoroin uhkaavan vihaisia silmänmuljahduksia, vuoroin avuttomassa rukoilevaisuudessaan suorastaan liikuttavia katseita. Kun keskustelu, joka jo välillä oli ehtinyt eksyä silmänräpäykseksi seuraavankin näytöksen vuorosanoihin ja sivuta asioita, joista katsomolla ei vielä saanut olla aavistustakaan, vihdoinkin oli päättynyt ja herrat olivat onnellisesti häipyneet näkyvistä, kuului hiljaista kolahtelua näyttämön alta ja kuiskaaja tunsi jonkun nykivän jalkaansa. Siellä oli Falck, joka oli kömpinyt varoittamaan, ettei saanut kuiskata liian kovasti – salonki kuuli muka jokaisen sanan kahteen kertaan. Kuiskaaja hiljensi ääntään. Mutta hetken perästä hän tunsi uuden nykäisyn: "Nyt sinä kuiskaat liian hiljaa." Kun alkunäytös oli päästy loppuun, oli kuiskaaja parka likomärkänä tuskan hiestä ja jännityksestä. Mutta väliajalla hän taas sai uutta rohkeutta. Herttainen Martha Hedman sanoi: "Sinä kuiskaat kuin enkeli." Ja Hedqvist lohdutteli sillä, että loppunäytökset aina menevät paljon paremmin, kun näyttelijät ovat päässeet lämpenemään. Ja menivätkinhän ne. Mutta kyllä ne silti kysyivät kuiskaajalta hermoja ja tarkkaavaisuutta. Epäilemättä ylioppilas muistutti pikemmin märkää rättiä kuin ihmisen poikaa, kun hän vihdoin pääsi pintehestä. Mutta hän oli kestänyt tulikokeen, joka varmasti oli paljon ankarampi kuin tavallinen tarjottimen tuominen tai muutaman merkityksettömän vuorosanan lausuminen. Ja kunnialla hän olikin sen kestänyt. Kun koko seurue näytännön jälkeen istui ravintolakuistilla, tunsikin kuiskaaja itsensä täysiveriseksi teatterilaiseksi.
Siitä kesästä olisi paljon muutakin kertomista, mutta kukapa ne kaikki jutut jaksaa enää vuosikymmenien jälkeen muistaa. Elokuun lopulla seurue hajaantui. Martha Hedman matkusti Ruotsiin van der Ostenin primadonnaksi, ja taisi sinne painua pari muutakin. Toiset palasivat Turkuun ja Helsinkiin. Vain Hedqvist jäi kesäisille laidunmaille, jotka jo alkoivat kellastua syksyisiksi, taiteilijain viimeisenä mohikaanina seurueen laskuja selvittämään. Se oli traagillinen tehtävä, kun laskuja oli paljon enemmän kuin maksuvälineitä. Tilanne näytti jo hyvin uhkaavalta, sillä maksajankin oli ennätettävä kokoutumispäiväksi teatteriin, eikä lähetettäviksi luvattuja rahoja kuulunut. Mutta silloin tapahtui pelastava ihme. Eräänä aamuna yksin purjehtiessaan kaupunkiin Hedqvist huomasi laiturille noustessaan, että takin povitaskusta lompakko oli luiskahtanut ilmeisestikin mereen, koska sitä ei venheestä löytynyt. Pidettiin huolta siitä, että onnettomuusuutinen levisi mahdollisimman laajalle kylpyvieraiden keskuuteen, ja illalla järjestettiin lausuntailta vahingon korvaamiseksi. Ivan Hedqvist esitti täydelle huoneelle Frödingiä ja Karlfeldtia mestaruudella, joka sai yleisön haltioihinsa, ja maksoi sitten vaivatta kaikki laskut. Lompakkoa ei tietysti koskaan löytynyt eikä voinutkaan löytyä, koska sitä ei ollut takin taskussa ollutkaan. Mutta kunnia oli pelastettu ei vain rehellisellä vaan myöskin kunniakkaalla tavalla. Sillä Hedqvistin lausuntailta oli epäilemättä koko kesän merkittävin taidetapaus Ahvenan saarivaltakunnassa.
Helsingissä jatkui kesätoverusten seurustelu. Piiriin liittyi pian myöskin Anders Wikman, joka juuri oli herättänyt huomiota Cyrano-debyytillään, ja Gunnar Wingård, naismaailman elegantti teatteriepäjumala. Istuttiin ahkerasti yhdessä ja pohdittiin kirjallisuuden ja taiteen monia ja moninaisia kysymyksiä.
Niihin aikoihin alkoi Ivan Hedqvistin tähti vähitellen nousta. Hän olikin koko edellisen vuoden saanut kärsiä Castegrenin epäsuosiota. Niinpä oli johtaja Kuningas Learin kenraaliharjoituksen jälkeen – Hedqvist näytteli Cornwallin julmaa herttuata – sanonut suoraan: "Jos olisin tiennyt, kuinka kurja herra on, niin en ikinä olisi antanut teille osaa." Erityisesti oli se kohtaus, jossa Cornwall hyökkää palvelijansa kimppuun, ensin revittyään silmät Glosterin päästä, julmistuttanut ohjaajan. Palvelijaa näytteli August Falck, ja varmuuden vuoksi olivat sekä herttua että palvelija ottaneet miekkailutunteja ja taistelivat aivan sääntöjen mukaan. Mutta Castegren antoi palttua miekkailusäännöille, hyökkäsi näyttämölle ja tempasi säilän Hedqvistin kädestä näyttääkseen, miten kohtaus on esitettävä. Kuin raivoava jalopeura ryntäsi hän miekka koholla kohti Falckia ja heitti hänet maahan. "Mutta tuolla tavallahan minä voin suorastaan tappaa Falckin", uskalsi Hedqvist huomauttaa. "Se on yhdentekevää", vastasi Castegren, "kunhan ette tapa kappaletta".
Eräänä iltana istui maarianhaminalainen kuiskaaja näytännön aikana "poikien" pukuhuoneessa. Esitettiin Tolstoin Ylösnousemusta, ja oli juuri tulossa se näytös, jossa vangit ovat matkalla Siperiaan. "Tule mukaan näyttämölle", virkahti joku. "Sama se", vastasi vieras ja alkoi piloillaan pukea päälleen vangin nuttua. Hedqvist vetäisi väriä kasvoihin, mutta naamioitus ei tyydyttänyt Falckia, joka sen vuoksi kädenkäänteessä vielä värjäsi tukan punaiseksi. Samassa soi kello, ja vieras temmattiin näyttämölle. Kiskoessaan häntä sinne sanoi Hedqvist: "Kun polkasen varpaitasi, on sinun sanottava puolet minun repliikkiäni." Ja samalla hän kuiskasi kymmenkunta sanaa. "Muistatko ne nyt?" Samassa oltiin parrasvalossa. Uusi avustaja hääri vankijoukossa muiden mukana. Mutta yht'äkkiä hän tunsi kirvelevää tuskaa varpaissaan, ja näyttämölle tuli sekunniksi outo hiljaisuus. Salamana välähti hänen aivoissaan ajatus: ellen nyt aukaise suutani, tulee skandaali. Ja hän aukaisi suunsa ja lausui juhlallisella äänellä sanottavansa. Hedqvist irvisteli hänen vierellään.
Mutta pian odottivat suuremmat tehtävät. Sillä huolimatta tenttikiireistä ja vanhan ukko Malmströmin hyväntahtoisesta varoituksesta – "nuori mies, paetkaa, kun vielä on aika, näiden paperiseinien sisällä ei ole muuta kuin helvetti!" – teatteri edelleenkin piti häntä pauloissaan.
Oscar Wilden Lady Windermeren viuhkassa hän oli australialainen farmari. Ja frakkiroolin kunniaksi Hedqvist oli koristanut statistin kittinenällä. Siitä tuli farmarille hirveän kärsimyksen lähde. Sillä tuskin oli esirippu noussut, niin alkoi ensikertalaisesta tuntua, että nenä putoaa. Hän koetti sitä salaa kohentaa, mutta olo kävi vain yhä epävarmemmaksi. Se oli kauheaa. Tuskinpa mies parka koskaan jälkeenpäinkään on kärsinyt näyttämöllä sellaista ahdistusta – paitsi mahdollisesti kerran, kun hänen Viipurin teatterissa näytellessään Vilhelm Tellissä vanhaa Attinghausenia, joka, kuten tiedetään, kuolee keskellä näytöstä ja jää ruumiina virumaan nojatuoliinsa, ruumista yht'äkkiä alkoi aivastuttaa ja kuolleen tietysti täytyi pidättää moista elämänilmaisua esiripun laskuun saakka.
Kun Anders de Wahl vieraili Vanhan Heidelbergin prinssinä, oli luonnostaan lihava ylioppilas sinä prinssin toverina, joka nukahtaa kesken ilonpitoa. Prinssi herätti vieraansa soodavesiruiskeella ja kantoi hänet sitten ulos hartioillaan. Mutta de Wahlin hartiat olivat liian hennot, ensi-illassa hän pudotti taakkansa lattiaan. – Heidelbergin kenraaliharjoituksessa esiintyi muuten Victor Castegren oikeassa elementissään, ja vapaaehtoinenkin avustaja oppi ymmärtämään, miksi näyttelijät pelkäsivät hänen klassillista ohjauskomentoaan. Kun de Wahl, joka jo silloin oli tunnustettu tähti, ilmestyi näyttämölle, tervehti Castegren prinssiä sanoilla: "Hyvä Anders, muista toki, mikä sinä olet, äläkä kulje kuin lehmä." Ja niin suuri oli ohjaajan arvovalta, että de Wahl, joka ei suinkaan ollut vailla diivaeleitä, kiltisti "otti uudestaan" näyttämölletulonsa.
Aika vierähti.
Sillä välin kuin Ivan Hedqvist leikkasi ensimmäiset laakerinsa Erik XIV:ssä, Taptossa ja Rose Berndissä, takoi ylioppilas maisterinsormuksensa kultaseppelettä. Luvut sujuivat vaivattomasti, sillä "leipäaineiksi" aiotut "uudet kielet" olivat vaihtuneet filosofiaan ja kansantalouteen. Mutta kun lopputentit olivat ovella, olivat sekä Hedqvist ja Falck että Castegren jo muuttaneet Ruotsiin, eikä Ruotsalainen teatteri enää häirinnyt opiskelijan sielunrauhaa, jota ei muuten lopullinen "valmistuminenkaan" sanottavammin järkyttänyt.
Kun "publiikista" astuttiin yliopiston rappusille ja joku kohtalotovereista kääntyi kysymään, oliko ehkä maisterilla antaa tulta hänen tupakkaansa, havaitsi puhuteltu ensimmäisen kerran, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sitten vanhassa Catanissa juotiin yhdessä lasi madeiraa ja heitettiin pois vastasaadut tittelit, täytti mielen melkein samanlainen hiljainen tyytyväisyyden tunne, jolla ylioppilastutkinnon päivinä oli viskattu algebran ja geometrian oppikirjat uuniin ja tuijotettu uuden vapauden kunniaksi leimahtelevaan autodafeaan.
IV.
PIKKUKAUPUNGIN JUORUPEILISTÄ.
Kuten aikoinaan kauppiaan poika oli istunut punapyöräisten kärryjensä notkuvalla aisalla jalkojaan heiluttamassa ja mietiskelemässä lapsuusmaailmansa merkillisiä asioita, istui nyt nuori maisteri pikkukaupungin sanomalehden toimituspöydän ääressä lyijykynällä leikkimässä ja ajatteli elämän arkea, joka hänet äkkiä oli yllättänyt.
Hän katseli ulos ikkunasta; se antoi avaralle rakentamattomalle tontille, jonka nurmi jo alkoi heikosti vihannoida, koska nytkin oli kevät.
Viimeksimainitun tosiasian maisteri kyllä olisi tiennyt nurmea näkemättäkin, sillä kuulakkaat illansuut olivat tuoneet mieleen polttavan ikävän, joka teki ajatukset alakuloisiksi. Maisteri rummutteli keltaisella lyijykynällä mustetahraista pöytäalmanakkaa ja ajatteli, että kyllä olivat tainneet hänen kohdaltaan Kohtalon kortit mennä sekaisin...
Hänenhän olisi pitänyt juuri nyt olla Pariisissa jatkamassa taidehistorian opintoja, joihin tulisieluinen professori – unohtumaton J. J. Tikkanen – oli saanut oppilaansa innostumaan. Ja Pariisista olisi matka sitten jatkunut Venetsiaan, Firenzeen, Roomaan...
Mutta nyt hän istuikin Hämeenlinnassa ja koetti keksiä aiheita lauantaiseen "viivanaliseen", jonka muovaileminen paikkakunnan horisontin mukaiseksi viikkokatsaukseksi aina tuntui yhtä työläältä.
Ei Pariisin vaihtuminen Hämeenlinnaan kuitenkaan mistään erehdyksestä johtunut, vaikka toisinaan melkein siltä tuntui. Aivan luonnollinen oli selitys: nuori maisteri oli mennyt kihloihin ja tarttunut ensimmäiseen tarjolle tuotuun oman kodin perustamismahdollisuuteen.
Muutamana marraskuun harmaana huomenena oli hänen helsinkiläisen "boksinsa" oveen koputtanut Rudolf Holsti, jonka väkevät, synnynnäiset poliittiset ja journalistiset vaistot olivat saaneet keskeyttämään opinnot ja viskautumaan toimittajaksi Hämettäreen, joka oli perustettu jatkamaan Tyko Hagmanin aikoinaan toimittaman ja kunnialla kuolleen Hämäläisen latua. Ja nyt Holsti, jonka piti päästä lopettamaan tutkintolukujaan, oli tullut ehdottamaan, että vastavalmistunut maisteri lähtisi hänen paikalleen Hämeenlinnaan. Ehdotus oli tullut täydellisenä yllätyksenä, ja aluksi olikin maisteri suhtautunut siihen aivan torjuvasti. Mutta kuta pitemmälle Holsti oli puhunut – ja hän osasi puhua jo silloin –, sitä epävarmemmaksi oli vastustus alkanut käydä. Ja lopulta maisteri oli taipunut.
Niin oli tapahtunut, että hän Runebergin päivän juhlavalojen kimmelteessä oli sanonut jäähyväiset sille nuoruusajalle, jota hän, vast'ikään kaksikolmatta täyttäneenä, tuskin oli päässyt kunnolla alkamaankaan, seuraavana aamuna aloittaakseen arkisen taakankannon.
Ei ollut uusi toimittaja kunnolleen päässyt uuden kotinsa kynnyksen ylitse, kun jo oli hätyytetty toimitukseen, johon juuri oli tullut kiireellinen puhelinsanoma prokuraattori Soisalon-Soinisen murhasta. Siitä se sitten oli alkanut.
– Jos olisin tiennyt..., ajatteli ikkunastakatsoja itsekseen, – niin en olisi ikänäni suostunut.
Hän viskasi lyijykynän pöydälle ja painoi päänsä käsien varaan. Hänestä tuntui, että hän oli myynyt esikoisuutensa hernerokkaan ja nyt kärsi rikoksestaan karkoitusrangaistusta.
– Mutta eihän sille nyt enää mitään voi. Mikä on tehty, on tehty.
Hän nosti päänsä ja tuli taas katsahtaneeksi ulos ikkunasta. Lankkuaidan ylitse saattoi nähdä kadulle. Se oli tavallisesti autio ja tyhjä. Mutta nyt hän huomasi siellä parin ihmisen liikuskelevan. Keitähän he olivat? Oikein täytyi nousta katsomaan. Toisen heistä hän tunsi: painoasiamies – mihinkähän hän nyt tuollaisella kiireellä... menisikö kuvernöörin puheille? Mutta toinen oli outo – tuskin olikaan kaupunkilaisia.
Toimittaja palasi pöytänsä ääreen ja naurahti ääneensä:
– Kylläpä on jo minustakin tullut pikkukaupunkilainen – enköhän kohta teetä tuohon ikkunaan juorupeiliäkin!
Vaikka eipä siltä. Kaksi ihmistä samalla kertaa kadulla, jolle ei siihen aikaan päivästä tavallisesti kukaan poikennut – olihan se melkeinpä uutisen arvoinen tapaus.
– Meniköhän painoasiamies kuvernöörin puheille?
Ukko parka. Lujalla piteli häntä Papkov, joka satraappielein koetti ylläpitää käskynhaltija-arvovaltaa, sekä "yleisvaltakunnallista" että omaansa.
Olihan kuvernööri äskenkin uhannut virastaerottamisella, kun ukko oli antanut vetää itseänsä nenästä.
"Ukko" oli kaupungin lyseon entinen luonnonhistorian kollega Otto Collin, entisyytensä mukaan vieläkin tavallisimmin "lintumaisteriksi" sanottu. Vanha originaali, pohjaltaan hyvä ihminen, mutta joskus raiteiltaan suistunut ja pakotettu turvautumaan painoasiamiehen palkkaan. Mutta hän hoiti mustaa ammattiaan varsin hienovaraisesti, ja hänen kanssaan saattoi keskustella "pyyhittävistä" asioista, etenkin jos käytti voiteena Palmroosin punssipuolikasta. Toimittaja olikin yleensä tullut sangen hyvin toimeen sensorinsa kanssa, joka ohuine, harmaine leukapartoineen ja alati käryävine sikarinpätkineen muistutti J. J. Wecksellin vanhuudenkuvaa. Mutta sitten oli tullut tuo "nenästä vetäminen", joka oli saanut Papkovin raivon ylimmilleen.
Piti näet saada lehteen välttämättä sekä ilmoitus että uutinen eräästä mielenosoituskokouksesta, jota jo pitkät ajat oli suunniteltu. Mutta kun tiedettiin, että Papkov oli kieltänyt sellaisten ilmoitusten ja uutisten julkaisemisen, vaikka toimeenpanijaksi ilmoitettiinkin laillinen yhdistys, oli turvauduttava viekkauteen.
"Lintumaisterin" oli tapana hankkia lisiä vaatimattomiin tuloihinsa toimittamalla ulkomaalaisille kokoilijoille harvinaisia kasveja. Muutamia päiviä ennen tuon kokouksen pitoa toimittaja mainitsi ukolle aivan kuin ohimennen, että hänen syntymäkaupunkinsa "retin rannalla" kukki juuri niihin aikoihin maassamme harvinainen Primula sibirica. Ukko innostui heti asiasta. Ja jo seuraavana päivänä hän hankkiutui matkalle. Mutta lähdön tuli tietysti tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, sillä Papkov ei saanut tietää siitä mitään. Ja lauantaiaamuna ilmestyvä lehti oli sensuroitava siten, että Collin jo torstaina kirjoitti hyväksymisensä puhtaaseen arkkiin, jolle toimittaja sitten sai painattaa mitä hyväksi näki. Samana päivänä, jona "lintumaisten" jättiläismittaisine "porttööreineen" samoili Toppilan salmen painolastikasoille nousseita nurmikoita, saivat siis Hämettären lukijat lehdestään tiedon kokouksesta, joka sitten illalla pidettiinkin julkisesti kaupungin torilla kenenkään häiritsemättä, kun Papkovkin sattui olemaan käymässä Helsingissä, eikä poliisimestari omin päin uskaltanut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.
Mutta kun ukko Collin maanantaiaamuna palasi matkaltaan, oli hänen suoraa päätä mentävä lääninhallitukseen, jonka päämies jo edellisenä iltana oli kotiutunut ja heti saanut tiedon tapahtumista. Mitä siellä tapahtui, sitä ei toimittaja koskaan saanut tietää. Sillä ukon ilmestyessä toimistoon oli hän niin järkytetty, että toimittaja katsoi parhaaksi lähteä keskellä kirkasta aamupäivää rauhoittelemaan sensoriaan puolikkaalla punssia ja Teodora-sikarilla, joka viimeksimainittu edusti kotimaisen tupakkateollisuuden senaikuista huippusaavutusta ja jota sen vuoksi käytettiin vain juhlallisimpien tilaisuuksien savu-uhriin.
Olisihan aiheita ollut kuinka paljon hyvänsä, mutta niistä ei saanut kirjoittaa. Elettiin jännittäviä aikoja. Venäläis-japanilainen sota oli varsinkin Mukdenin jälkeen herättänyt toiveita uuden, vapaamman ajan koitosta. Ja kuta lähemmäksi oli tultu Tsushimaa, sitä rohkeammaksi oli toivo varttunut. Hämeenlinnalaisissakin kannunvalamistilaisuuksissa olivat "kippis" ja "terve" jo yleisesti vaihtuneet "bansaihin", ja jokaista "vihollisen" voitonsanomaa tervehdittiin raikuvalla riemulla.
Mutta annahan, että yritit kirjoittaa suurpolitiikasta, silloin sait heti niskaasi Papkovin juoksupojat.
Paitsi painoasiamiestä oli kuvernöörillä näet tapana lähettää myöskin poliisimestari nuuskimaan "paikallisen väestön" mielialoja. Viimeksimainitun vainukoiransa työstä hän ei kuitenkaan liene suurestikaan kostunut. Sillä eversti Haveman, joka venäjäksi kirjoitti nimensä G:llä ja jota sen vuoksi tavallisesti sanottiinkin Gavemaniksi, oli hengenlahjoiltaan varsin heikosti varustettu keisarikunnan upseeri, jonka jo puutteellinen kielitaito olisi tehnyt aivan vaarattomaksi siinäkin tapauksessa, ettei synnynnäinen hyväntahtoisuus olisi innoittanut häntä selittämään kaikkia asioita parhain päin. Häntä ei pahemmin pelättykään. Mutta niin hienotunteisia oltiin sentään, ettei hänen kuuluvillaan bansaita huudettu eikä hänen näkyvillään muutenkaan liian silmiinpistävästi osoitettu iloa, kun "Tavastguusinkin garnisonin" aina tuon tuostakin oli marssitettava asemalle Mandshurian vaatimaa vero-osuutta.
Vaarattomista asioista oli kirjoitukset tehtävä.
– Haukkukaa vastapuoluetta! kehoitteli lintumaisteri ja hymyili diabolisesti. – Vastapuolueen haukkuminen ei missään suhteessa ole yleisvaltakunnallisille eduille vaarallista, eikä kuvernöörilläkään ole mitään sitä vastaan.
Haukkua vastapuoluetta! Sitähän toimittaja parka kyllä oli koettanut, mutta se oli alunpitäen tuntunut vastenmieliseltä ja nyt se jo suorastaan tympäisi.
Faktori taas, vanha ja kokenut mies sekä oivallinen uutisten onkija, kehoitti käsittelemään paikallisia asioita.
Mutta siinäpä juuri pulma olikin. Sillä hyvä Hämeenlinna oli siihen aikaan uneliaan pikkukaupungin perikuva. Hyvähän oli puhua paikallisista asioista faktorin, joka aina aamuisin kävi torilla, kuten kaikki muutkin yhteiskunnan pylväät. Torilla näet kerrottiin kaikki juorut ja juteltiin muutkin mukavat. Toimittaja ei ollut saanut itseään totutetuksi torikäynteihin, vaikka hän tiesikin, että poissaoloa huomenkokouksista paheksuttiin.
Olihan faktori tänäkin aamuna kuullut siellä kallisarvoisen jutun: Edellisenä iltana oli vastapuolueen lehden toimittaja tullut klubilta niin täydessä tuiterissa, että oli keskellä toria pudottanut – housunsa.
– Ellei maisteri nyt käytä näin hyvää juttua "Hämeenlinnan kirjeessä", niin en enää tiedä, mikä maisterille kelpaakaan!
Siitä oli syntynyt oikea sananvaihto. Ja faktori oli mennyt vihapäissään:
– Kun täällä kerrankin jotain tapahtuu, niin sitä ei panna lehteen!
Niin – siinä faktori oli oikeassa, ettei täällä mitään tapahtunut. Kun torikauppa oli päättynyt ja lääninhallituksen kanslistit ja maistraatin herrat menneet virkoihinsa, ei kaduilla tuntikausiin näkynyt ketään, ennenkuin venäläiset upseerit ilmestyivät kasarmeistaan tupakanostolle ja parturimatkoilleen. Torinvarren juorupeileistä tätä hetkeä pidettiin tarkoin silmällä, sillä silloin oli kaupungin kolmen naimattoman nuoren kaunottaren myöskin ehdittävä katukäytävälle näyttämään hienoja pukujaan, hammashohtoista hymyään ja muita rakastettavia ominaisuuksiaan, joille pikkukaupungin omasta asujaimistosta oli vaikea löytää kyllin suurta arvonantoa. Mutta "paraatia" ei kestänyt kauan. Jo puolisen tunnin kuluttua palasivat neitoset kotiin. Eikä kaduilla sitten näkynyt ketään, ennenkuin virka- ja pankkiajan päättyessä salkkuniekat taas ilmestyivät tuokioksi autiota erämaata muistuttavan torin liepeitä kiertäville käytäville – itse torin poikki kulkemista pidettiin epähienona ja säätyläisille sopimattomana! – kiirehtiäkseen päivälliselle. Ja sen jälkeen levittäytyi täydellinen rauha Hattelmalan harjanteen huomassa torkkuvan kaupungin ylitse. Se nukahti, ja niin sikeää oli uni, että melkein luuli kuorsaukset kuulevansa. Eivätkä unta enää häirinneet illansuussa klubeilleen tai Teatteriravintolan tuutinkien ääreen pyrkijätkään, sillä he hiipivät määräpaikkoihinsa arasti ja varovaisesti ja palasivat sitten yömyöhällä vieläkin varovaisemmin. Kaikki päivät olivat toistensa kaltaisia, harmaita, hiljaisia, peloittavan yksitoikkoisia.
Joku tuli huoneeseen.
Se oli Larin-Kyösti.
Runoilijan kanssa toimittaja oli tehnyt tuttavuutta pistäytyessään kerran pikimmiltään Hämeenlinnaan ennen sinne muuttoaan. Holsti oli vienyt tervehdyskäynnille Larssonin hotellinpihanperälle, jossa Larin-Kyöstillä pyykkituvan ja tallin välittömässä naapuruudessa oli Tusculuminsa. Pieni, matala kamari, johon selvästi kuului "Ruskean Pokun" kaurojen rauskuttelu ja "Renki Kustaan" laulunhoilotus. Mutta seinällä riippuivat kannel ja kitara. Ikkunassa, jonka laudalla "tintti hyppi", loisti palanen vanhaa, koreata katedraalilasia, ja pöydällä oli tuoreita käsikirjoitusarkkeja järjestetyssä pinossa. Runoilija viihtyi tässä kääpiövaltakunnassaan hyvin ja nautti vilpittömästi pienen ikkunan näköalasta, johon mahtuivat sekä naapurin "kuurassa seisovat tammet" että niiden puitteissa häämöttävä "Birgerin linna".
Toisinaan pistäytyi runoilija myöskin toimittajan kodissa. Saattoipa hän joskus ilmestyä ovelle kitarakin kainalossa ja jo eteisessä virittää iloisen Bellman-sävelen. Silloinpa kuluikin ilta nopeasti. Sillä Larin-Kyösti osasi tarinoida. Taikka jollei tarinoitu, niin luettiin ääneen: Frödingiä, Karlfeldtia, Bellmania... Mutta lopulta päädyttiin sättimään Hämeenlinnaa, kunnes Larin-Kyöstin humoristisilmä taas havahtui näkemään kotikaupunkinsa olot ja ihmiset samassa huumorin sovittavassa hohteessa, jossa hän on heidät runoissaan kuvannut. Silloin alkoivat lystikkäät kommentaarit teksteihin, ja ilonpitoa kesti joskus aamunsarastukseen asti.
Larin-Kyöstillä oli asiaa. Hän oli saanut valmiiksi uuden runosikermän, ja se oli nyt tuoreeltaan luettava.
Luettiin, innostuttiin, unohdettiin hetkeksi arki-ikävä...
Mutta kesken kaiken tuli kirjapainon juoksupoika vaatimaan käsikirjoitusta, ja toimittajan oli kiireen kaupalla ruvettava täyttämään liuskoja.
Keväästä tuli vähitellen kesä.
Ja tyhjä kaupunki tyhjeni vieläkin tyhjemmäksi. Porvaristo muutti huviloilleen, opettajat ja koululaiset häipyivät lomalaitumilleen, ja virastotkin työskentelivät vain puolella höyryllä.
Toimittaja vietti helteisten päivien paisteisimmat hetket Fredrika Wetterhoffin työkoulun markiisilla suojatulla parvekkeella. Hän oli sattumalta tutustunut tämän siihen aikaan kuuluisan kutomakoulun nuoreen johtajaan, Fritz Wetterhoffiin, ja saanut armon hänen aristokraattisissa silmissään.
Fritz Wetterhoff, joka opintovuosinaan ulkomailla oli saanut maistaa suurmaailman makeata mannaa, ei viihtynyt kotikaupunkinsa ummehtuneessa poroporvarillisuudessa ja oli eristäytynyt sen oloista ja ihmisistä, joita hän sydämestään halveksi ja arvosteli ylimielisellä ivalla. Jostakin selittämättömästä syystä hän piti uutta toimittajaa kohtalotoverinaan ja aukaisi hänelle sydämensä.
Monet kesäiset aamupäivät tulivat vietetyiksi aurinkoisella parvekkeella, jolta levittäytyi näköalaksi matala ja laiskanlaakea järvimaisema huikaisevan sinisiintoisena ja päivänkiloisena. Ja siinä lekoteltaessa lepotuoleilla kahlattiin taiteen ja taideteollisuuden ja kirjallisuuden ummet ja lammet ja poikettiin välillä muihinkin elämän kysymyksiin.
Koulutalon nuori isäntä oli parantumaton pessimisti. Pessimismi kuului kyllä yleensäkin vuosisadanvaihteen nuorison henkiseen fysionomiaan, mutta Fritz Wetterhoffissa se ei ollut pelkkää ajan muotisairautta. Hän tunsi veressään vanhan sukunsa ylikulttivoinnin degeneroitumisoireet, ja terveen tahdon ja sairaan veren vastakkaiset voimat vetivät hänet konflikteihin, joiden tragiikan hän itse kipeällä, milloin tunteelliseksi herkistyneellä, milloin taas kyynillisyyteen kärjistyvällä avomielisyydellä tunnusti elämänsä tuhoavaksi voimaksi. Hän harrasti paradoksaalista sanontaa – Dorian Grayn muotokuvaaja ei suotta ollut hänen kirjallisia ihanteitaan – ja muovaili repliikkinsä huolellisesti:
– Toisinaan minusta tuntuu aivan nurinkuriselta, että ihmiselle on annettu järki, sillä onnellista ihmistä ei aikaansaada, elleivät kirurgit opi leikkausta, jolla aivot voidaan tehdä ajatuksettomiksi.
Ja hetken perästä hän rupesi punomaan kuoleman mietteitä:
– Katsohan, hyvä ystävä, omalta kohdaltani minä kuitenkin ennemmin taikka myöhemmin ratkaisen ristiriidan... Minulla on pieni pullo kirjoituspöydän laatikossa valmiina...
Elämäänkyllästyminen oli sopusoinnussa ajan kirjallisten virtausten kanssa, joiden yleisesti viljeltyjä aloja edelleenkin olivat "toivottomat suvut", "väsyneet miehet", "sairas rakkaus" ja muut vuosisadanlopun aiheet. Siksipä herättikin "tapaus" Fritz Wetterhoff kaunosieluisen toimittajan mielenkiintoista uteliaisuutta, ja puhekumppanin esteettinen elämäntuska askarrutti sangen usein hänen ajatuksiaan.
(Fritz Wetterhoffin myöhemmät elämänvaiheet ovat tunnetut: Hän jätti kutomakoulun, painautui yliopistollisiin lukuihin, jotka päättyivät oikeustutkintoon. Ilmeisesti viimeksimainittu saavutus kuitenkin vaati niin suurta tahdon ja voimain ponnistusta, että reaktio tuli. Hän häipyi ulkomaille. Eikä hänestä kuulunut mitään, ennenkuin maailmansodan päivinä. Mutta silloin Fritz Wetterhoff suorittikin elämänsä suurtyön meidän jääkäriliikkeemme palveluksessa. Hänen lahjakkuutensa löysi toimialan, joka kirvoitti hänen olemuksensa positiiviset voimat ja keskitti ne tarmoksi.)
Hämeenlinnan liepeillä, miltei vastapäätä kuulua Karlbergia, on kaupungin puisto, yleisimmin ja yksinkertaisimmin "Parkiksi" sanottu. Kauneudestaan huolimatta sen kiemurtelevat käytävät muodostuivat nuorelle toimittajalle murheen poluiksi. Sillä aina kun hän Parkkiin pistäytyi, valtasi mielen ahdistavan alakuloinen hautuumaatunnelma. Rappiolle rapistuvien portaitten askelmat, paviljonkien puoleksilahonneet kaidepuut – kaikki tuntui puhuvan menneestä loistosta, joka ei enää voinut henkiin herätä. Ja kun vielä sattui ohitsehurahtava juna sillankorvassa viheltämään, kävi kaipuu aivan vihlovaksi. Pois, pois, pois... humahtelivat veturin huohotukset – sekin tuntui kiiruhtavan niin että hengästyi.
Mutta erään elokuunillan lempeässä hämärässä toimittaja näki alakuloisen Parkinkin viihtyisässä valaistuksessa. Hänen Hämeenlinnan-aikansa läheni loppuaan, ja hyvät kaupunkilaiset olivat järjestäneet lähtijän kunniaksi puiston ravintolapaviljonkiin jäähyväispäivälliset – joko ilosta, että hänestä pääsivät, taikka jonkinlaisesta liian herkästä velvollisuudentunnosta. Joka tapauksessa tilaisuus muodostui perin tunnelmalliseksi yhdessäoloksi. Puheita pidettiin ja runojakin taidettiin lausua. Erityisesti jäi lähtijän mieleen pormestari af R:n lyyrillinen vuodatus, joka oli niin korkealentoinen ja kuvarikas, että ajatukset kokonaan piilottuivat runollisten koukeroiden alle. Pormestari esiintyi mielellään puhujana ja yhtä mielellään eleganttina kavaljeerina. Niinpä hän kuului sen ajan sangen harvalukuisiin hämeenlinnalaisiin smokinginomistajiin, ja hän korosti mielellään mustan iltatakkinsa hienoutta vadelmanpunaisen kaulusrusetin väriloistolla. Huolellisesti hoidettu, mutta harva leukaparta oli hankkinut hänelle liikanimen "Pukki". Mutta minkäänlaista pukinsorkkaa ei hänen manttelinsa liepeisiin kätkeytynyt. Hän oli päinvastoin mitä rakastettavin mies ja aivan ylenpalttisen kohtelias. Nytkin hän heti pienimmänkin tauon syntyessä keskusteluun kiiruhti sen täyttämään jollakin runollisella huomautuksella. Ja aterian päättyessä hän kukkuroitti kohteliaisuutensa tyrkyttämällä naisille – hammastikkuja. Mutta rakastettavan pormestarin koristeellisuusharrastukset eivät suinkaan rajoittuneet vain vadelmanpunaisiin kravatteihin ja kauniisiin sanoihin, vaan suuntautuivat myöskin iäisyysarvoihin. Asianajotoimiensa lomissa hän näet palavalla rakkaudella harjoitti hedelmällistä heraldiikan tutkimista, ja löysi vaakunakilpien uljaasta historiasta viihdytystä elämänsä hämeenlinnalaiseen ikävään.
Mutta Hämettären toimittaja oli vielä liian nuori ymmärtääkseen etsiä ikäväänsä yhtä ylevää ja filosofista lohtua. Sen vuoksi hän oli hakenut itselleen toimen toisesta ja elävämmästä kaupungista.
V.
TEHTAANPIIPPUJEN KAUPUNGISSA.
Tampere: näky sillankorvasta illansuussa, kun isojen tehdasrykelmien pitkät ikkunarivit ovat valaistut, ja koneitten jyminä kuuluu kumeana kaikuna kosken turbiiniruuhien kohinan ylitse.
Se kuva on syöpynyt mieleen ensimmäisen vaikutelman väkevyydellä ja jäänyt muistiin vaiherikkaan vuoden symboliksi, vuoden, jonka päivät ja yöt täyttivät intensiivinen työ, jännittävät tapahtumat, hyvä toveruus ja iloiset illanistujaiset.
Jokapäiväisen lehden ainoalla toimitussihteerillä oli pitkät työrupeamat. Ja joka päivä toi uutta ja yllättävää, sillä elettiin levottomasti lainehtivaa aikaa. "John Grafton" kylvi kivääreitään Pohjanlahden rannikolle – liikkui kuin salaperäinen Lentävä hollantilainen ... ja olisi epäilemättä onnistunut suorittamaan ohjelmansa loppuun asti, ellei oululainen romukauppias Juntunen olisi eksynyt kaljaaseineen Möylynkarin lähettyville ja haaksirikko Pietarsaaren tienoilla pakottanut aselaivan miehistöä käyttämään toisiin tarkoituksiin varattua "blasting"-shelatiiniaan oman aluksensa räjähdyttämiseksi. Alituista jännitystä ilmassa. Aseilla lastattuja rautatievaunuja eksyi väärille asemille joutuen santarmien saaliiksi. Suomen aktivistit kuljettivat Venäjän vallankumouksellisia piilopaikasta toiseen ja runoilivat Pietarin "verisen sunnuntain" sankarilta, pappi Gaponilta, saamansa veljessuudelman yhteisen vapaudenliiton pyhäksi sinetiksi.
Lokakuun viimeisen päivän ilta oli oudon juhlallinen. Toimituksessakin vallitsi peloittava hiljaisuus. Odotettiin viimeisten junien saapumista ja viimeisiä puhelinviestejä – tiedettiin kohta yhteyden muun maailman kanssa katkeavan ja hiljaisuuden tihenevän täydelliseksi. Mentiin asemalle katsomaan yöjunan tuloa. Matkustajat purkautuivat vaunuista ja raahasivat tavaroitaan levottomin katsein ja pelokkain ilmein. He olivat odottamattaan saaneet tietää matkansa äkkiä keskeytyneen, tien auttamattomasti nousseen pystyyn. Vaunut jäivät raiteille, veturi ajoi talliin, ja ihmisten oli etsittävä ventovieraalta paikkakunnalta kattoa päänsä päälle tiesi kuinka pitkäksi aikaa.
Seuraavana aamuna lehti ilmestyi ilman painoasiamiehen hyväksymistä. Ja uskollinen Otto Collin sähkötti Hämeenlinnasta: "Kiitos hyvästä yhteistyöstä." Se olikin viimeinen sähkösanoma, sillä nyt pysähtyivät kaikki pyörät. Tehtaalta tehtaalle kulki lakkokomitea, jonka jäsenet kantoivat arvonsa merkkinä leveätä punaista olkanauhaa, portit avautuivat, ja työväki riensi koneittensa äärestä yhtymään kulkueeseen, joka kasvoi joka hetki ja vihdoin täytti koko kauppatorin, jonka laidalla olevan raatihuoneen parvekkeelta suurlakko julistettiin.
Kummallisia päiviä. Yhtämittaista aretonta pyhää. Ja täydellinen eristyneisyys muusta maailmasta. Se teki kaupungin väestön ihmeellisen yksimieliseksi – ei puhuttu porvareista eikä työläisistä, vaan oltiin samoja kansalaisia, solidaarisia kaikissa edesottamisissa. Joka päivä oli kokouksia torilla, ja tiedonantoja jaettiin raatihuoneen parvekkeelta. Tiedonantoja, mutta ei tietoja. Sillä niitä ei mistään saatu.
Huhut vain humisivat ilmassa. Ja kulkupuheet kävivät tunti tunnilta yhä hurjemmiksi. Mistä ne olivat kotoisin, sitä ei kukaan kyennyt varmuudella sanomaan. Mutta tavallisimmin väitettiin niiden alkulähteeksi sähkösanomaa, joka muka ohikiitäessään oli joutunut harhateille: linjaan kaikessa hiljaisuudessa Hatanpäästä yhdistetyn koneen liuskaan. Keisari oli pantu viralta ... surmattu... Venäjällä oli uusi hallitus... Helsingissä oli rauhallista, mutta sinne oli jo alettu marssittaa joukkoja muualta... Oulu oli julistautunut tasavallaksi, jota hallitsi oma senaatti... Ei keisaria sentään ollutkaan surmattu – päinvastoin: hän istui kaikessa rauhassa uskollisten kaartiensa suojaamassa Tsarskoje Selossa, ja Helsingin ulkopuolelle oli keskitetty Itämeren laivasto, joka vain odotti käskyä pommittaakseen kaupungin maan tasalle... Lopulta ei kukaan tiennyt, mitä piti uskoa, mitä ei. Ja epätietoisuus alkoi hivuttaa hermoja. Niin syntyikin ajatus, että Helsinkiin oli saatava lähettejä hankkimaan luotettavia tietoja tilanteesta sekä kotimaassa että Venäjällä. Ja kun eräänä aamuna oli tullut tieto, että "lakkojuna", joka tuli Pohjanmaalta asti ja vei edustajia matkanvarren paikkakunnilta pääkaupunkiin, pian oli sivuuttava Tampereen, esitti lakkokomitea raatihuoneen parvekkeelta, että kansa myöntäisi matkaluvan yhdelle toimittajalle jokaisesta kaupungin sanomalehdestä. Kansa myönsi sen tuhatäänisellä hyväksymishuudolla.
Niin joutui nuori toimitussihteerikin lähtemään vallankumouksen tamperelaisesta sunnuntaista sen helsinkiläiseen arkeen.
Tultiin Toijalaan. Pitkä asemasilta oli mustanaan väkeä. Laulukuoro tervehti tulijoita. Ja sitten heidät johdatettiin ravintolasalin pöytien ääreen nauttimaan paikkakuntalaisten tarjoamia virvokkeita. Mutta ennenkuin taas lähdettiin liikkeelle, piti hopeahapsinen, kunnianarvoisa asemapäällikkö puheen, jossa hän toivotti menestystä ja korkeimman siunausta tälle tärkeälle, mutta ehkä hyvinkin kohtalokkaalle matkalle. Vanhuksen ääni vavahteli liikutuksesta, ja lähtijäinkin mielet täytti juhlallinen vakavuus – kuka tiesi, mitä edessä olikaan! Kun juna sitten verkalleen lähti vierimään laiturin viereltä, viritti soittokunta tietysti Marseljeesin.
Mutta juhlallisuus häipyi pian Helsinkiin saavuttua.
Pääkaupungissa oli yksimielisyys särkynyt jo alkuunsa. Puolueet seisoivat vastakkain, rintamia oli monta, joka taholla tehtiin politiikkaa, ja juopa porvarillisen maailman ja sosialistien välillä laajeni ja syveni hetki hetkeltä ja saattoi milloin hyvänsä ratketa kohtalokkaaksi repeämäksi. Kimmeltävät pilvilinnat romahtivat, jäätävä viima sammutti innostuksen palon.
Mutta yhden suuren ja eheän muiston antoi sentään Helsinginkin suurlakko: lopettajaisillan omalaatuisen juhlavalaistuksen satunäyn. Kuin taikasauvan iskusta lehahti pilkkopimeänä ollut kaupunki valomereksi. Jok'ikiseen ikkunaan ilmestyivät lepattelevat kynttilänliekit, joiden teho oli kaksinkertainen, kun katulyhdyt edelleen olivat sammuksissa.
Tampereelta oli päätoimittaja Severi Nuormaa ja maisteri Erkki Reijonen tuotu ylimääräisellä lakkojunalla Helsinkiin. Heidän nimensä olivat sosialistien "senaattorilistassa", joka muka piti vaalilla vahvistettaman "väliaikaiseksi hallitukseksi". Tämä hallituspuuha raukesi. Vaalista ei tullut mitään. Ja äskeiset senaattoriehdokkaat kulkivat muiden tavallisten kansalaisten mukana katselemassa ilotulitusta. Tamperelaisten joukkoon liittyivät Senaatintorilla Juhani Aho, Eero Erkko ja Santeri Ivalo. Vakavina ja hiljaisina siinä seistiin ja kuultiin Apostolin soittokunnan Nikolainkirkon portailta tulisoihtujen valossa esittämää Isänmaan virttä. Aho oli liikutettu, pari kertaa hän pyyhkäisi kyynelen poskipäältään. Torilta mentiin Kämppiin. Siellä vietettiin voittoa, mutta juhlamieli pysyi hiljaisena, ja salin perällä olevassa johtomiesten pöydässä juotiin samppanja puolittain salaa häveliäistä olutlaseista, sillä lakon aikana vallinnutta täysikieltoa ei vielä oltu kumottu. Eero Erkko istui totisena ja hahmoitteli harvasanaisella, asiallisella tavallaan lähimmän tulevaisuuden tehtäviä. Aho oli enimmäkseen omissa ajatuksissaan ja tuntui tuijottavan johonkin etäisyyteen. Eikä Ivaloltakaan riittänyt monta sanaa keskusteluun. Tunnelma ei ottanut vapautuakseen – voitonriemu oli siitä kaukana.
Mutta nuorelle toimittajalle muodostui tuo hiljainen iltahetki sykähdyttäväksi elämykseksi. Saihan hän istua valioseurassa, jolle varsinkin Ahon ja Ivalon läsnäolo antoi loistoa. Kirjailijat olivat näet nuoren toimittajan silmissä vielä säilyttäneet suurimman osan sitä sädekehää, jonka poikavuosien kuvitelmat olivat heidän olemustensa ympärille sytyttäneet. He kuuluivat jollakin tavoin korkeampaan luokkaan kuin tavalliset arkiset ihmiset. Kuinka olikaan kerran koulupoikarinta ylpeästä ilosta paisunut, kun konventtirunoilija muutamana kesänä oli Muhoksella joutunut tapaamaan Oulujoen varsia I. K. Inhan seurassa liikkuvan Teuvo Pakkalan. Ja kun hän seuraavana suvena Oulussa oli nähnyt Santeri Ivalon seisovan polvihousuisessa matka-asussa Jalanderin kirjakaupan ikkunan edessä, ei hän ollut malttanut olla lähtemättä kirjailijaa matkan päästä seuraamaan, Ivalon kierrellessä vanhan koulukaupunkinsa muistoja verestämässä. Nyt istui samainen Ivalo hänen vierustoverinaan virkahtaen sanan toisinaan hänellekin aivan kuin vertaiselleen. Ja tuossa vastapäätä itse Juhani Aho! –
Palattiin Tampereelle ensimmäiselle säännölliselle kulkuvuorolleen lähtevässä junassa.
Tultiin perille alakuloisen harmaana aamupäivänä. Ja tultiin keskelle arkea. Sillä jo oli Tampereeltakin se innostunut juhlamieli, jonka aallot lähdettäessä olivat käyneet niin korkeina torilla kohisevassa ihmismeressä, ehtinyt häipyä olemattomiin. Ikäänkuin sen viimeisinä kaihoisina rippeinä riippuivat Hämeenkadun talojen ullakkoikkunoihin kiinnitettyjen riukujen nenissä valkosiniraitaiset liput, mutta ne olivat sangen surumielisiä risareunoineen ja muodottomine mittasuhteineen – ne kun oli aikaansaatu siten, että Venäjän lipusta alimmainen, punainen raita aivan yksinkertaisesti oli reväisty pois.
Ei ottanut aallokko Venäjällä tyyntyäkseen, vaikka lokakuun manifestilla olikin koetettu valaa öljyä laineille. Hetkeksi vain vallankumousliike jäi odottavalle kannalle, mutta pian alkoivat aallot vieriä edelleen yhä kiihtyvällä vauhdilla, ja hyrskyjen pärskeitä lenteli tuon tuosta meidänkin rannoillemme.
Joulukuussa 1905 pitivät Venäjän vallankumouksellisten edustajat neuvottelukokouksen Tampereella. Siihen ottivat osaa m.m. Lenin ja Stalin – silloin vielä tuntemattomia nimiä – samoin kuin eräät tulevien menshevikkienkin johtomiehet. Kokous oli tietysti perin salainen, eivätkä siitä kaupunkilaiset mitään tienneet – näkivätpähän vain outojen ja omituisten hahmojen livahtavan ohitseen iltahämärissä ja vaistosivat, että oli parasta olla kiinnittämättä huomiota vaiteliaisiin ja salaperäisiin muukalaisiin.
Helmikuun 26 p:nä 1906 tapahtui Helsingissä Venäjän valtakunnanpankin ryöstö. Ja maaliskuun 1 p:nä toimeenpani eräs ryöstäjistä Tampereella verinäytelmän ja hallitsi yksin useamman tunnin aikana koko kaupunkia.
Hänet oli vangittu rautatieasemalla ja viety poliisikamariin, mutta siellä hän oli tempaissut povelleen kätketyn tikarin, surmannut salamannopealla iskulla tutkivan komissaarin, haavoittanut pahasti kahta muuta poliisimiestä, anastanut takaisin takavarikoidut pistoolinsa, rakentanut barrikadin huoneeseen johtavan oven varmistukseksi, avannut leveälle Hämeenkadulle antavan ikkunan ja ruvennut huutamaan avukseen "punaista järjestöä".
Kummallinen näky: tori täynnä uteliaita ihmisiä jännittyneinä seuraamassa yksinäisen miehen puuhia, joille monikymmenmiehisenä läsnäoleva järjestysvalta ei voinut mitään. Sillä niin pian kuin vain poliisimies yritti lähestyä ikkunaa tai barrikoitua ovea, pamahti laukaus. Ja niin varma oli ampujan käsi, että luoti osui erehtymättä maaliin – leveän kadun toisellakin puolella liikkuvia epäilemiänsä henkilöitä hurjistunut mies haavoitti laukauksillaan. Viranomaiset olivat neuvottomia. Vallankumoukselliset palopuheet, joiden saksankielisiä sanoja kansanjoukot eivät ymmärtäneet, mutta joiden sisällyksen he iskulauseiden kiihkeästä sävystä arvasivat, tekivät ilmeisen vaikutuksen. Eikä ihmekään, sillä ikkunassa huutava, lyhyenläntä, kalpea, mutta tarmokkaan leveäleukainen mies suggeroi väkevästi villillä hurmiollaan katsojat ja kuulijat. Kun eräs komissaari kivääri kädessä yritti nousta poliisikamarin vastapäätä olevan Commercen talon ikkunaan, kävi kansanjoukko niin uhkaavaksi, että yrityksestä oli tuotapikaa luovuttava. "Minä olen santarmien takaa-ajama sosialidemokraatti Jan Tshokke – kutsukaa minun avukseni 'die rote Organisation', se kyllä tietää, millä asioilla liikun", huuteli mies. Ja myötätunto alkoi peloittavassa määrässä kallistua ahdistetun puolelle.
Useat arvovaltaiset kaupunkilaiset koettivat nyt kehoittaa miestä vapaaehtoisesti antautumaan, mutta hän vastasi mieluummin ampuvansa kuulan omaan päähänsä. Samassa hän riisui takkinsa, viskasi sen kadulle ja katosi ikkunasta. Väkijoukko kävi aivan hiljaiseksi, odotettiin jännittyneinä, mitä tapahtuisi. Ja kun huoneesta seuraavassa tuokiossa kuului pari kolme laukausta, puhkesi ilmoille huuto: "Nyt hän tappoi itsensä." Joku uskalikko yritti lähteä kiipeämään ikkunaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt nousta kivijalan reunalle, oli Tshokke pistooleineen taas ikkunassa. Väkijoukosta kuului tyytyväistä kohahtelua, ja takki heitettiin heti takaisin omistajalleen.
Kaupungin johtomiehet neuvottelivat vakavissaan. Jotakinhan täytyi tehdä. Ja vihdoin ryhdyttiinkin toimiin. Palokunta ilmestyi letkuineen torille. Kaksi voimakasta vesisuihkua – toinen ikkunasta, huolimatta yleisön äänekkäistä vastalauseista, ja toinen ovesta – suunnattiin huoneeseen. Tshokke kaatui, mutta vielä vedessä maatessaan hän koetti ampua sisään hyökkääviä vangitsijoitaan, kuitenkaan osaamatta.
Huoneeseen tunkijoita kohtasi kammottava näky. Vedessä uiskenteli murhatun komissaarin ruumis ammottava tikarinhaava kurkussa – silmät olivat auki, suu vääntynyt tuskaan.
Käsiraudat pujotettiin Tshokken ranteisiin ja hänet vietiin poliisilaitoksen päivystyshuoneeseen, jossa mies uupuneena lysähti penkille.
– Nimeni on Jan Tshokke, hän sanoi puhuen balttilaista saksaa. – Olen myöskin lukkoseppä August Raudsepp, jos niin tahdotte...
Hän puhui väsyneesti, mutta hänen harmaansiniset silmänsä pälyilivät levottomasti kaikille suunnille. Kun hänen ylleen ruvettiin pukemaan kuivia vaatteita, väänteli hän kärsimättömästi käsiään.
– Puristavatko raudat?
– Ne ovat epämukavat ja ilkeät.
– Sanokaa: miksi ammuitte ihmisiä?
– Siksi, että vihaan venäläisiä poliiseja...
– Mutta nämähän eivät olleet venäläisiä.
– Sitä en tiennyt – poliisi kuin poliisi.
– Ettekö sääli heidän omaisiaan?
Hän kääntyi melkein ihmetellen katsomaan kysyjää:
– Tietysti säälin kaikkia ihmisiä, koska olen sosialidemokraatti.
Suurtapahtumien lomiin mahtui sentään muutakin: mittasuhteiltaan pieniä, vaatimattomia ja itsessään aivan tapauksettomia elämyksiä, mutta intiimisyydessään rikasarvoisia ja muistoina rakkaita.
Toveruussuhde toimituksessa oli jo sellaisenaan innostava työn kiihotin. Päätoimittaja, Severi Nuormaa, oli "elämänsä kunnossa" – maanpaon vuodet Amerikassa olivat muovailleet grundtvigilaisesta kansanopistomiehestä ja retorisesta runoilijasta tarmokastahtoisen lehtimiehen, likeinen yhteistyö Eero Erkon kanssa oli antanut aloitekykyä ja avartanut journalistisia näköaloja. Kalle Viljakainen myhähtelevine savolaissutkauksineen ja ehtymättömine juttuvarastoineen osasi tehdä tarinahetket hauskoiksi. Ja uutismiehet – Kajaanin seminaarista valtiollisten mielipiteittensä takia eroon joutunut musiikinlehtori Aarne Wegelius ja nuori "Hese" Lyly – olivat täynnä virkaintoa. Sitäpaitsi oli lehdellä läheinen ystäväpiiri, jonka "sisärengas" otti osaa jokapäiväiseen työhönkin. Sen ahkerimpia jäseniä olivat: "Nisse" Zidbäck, joka tunsi olonsa rautatienvirkamiehenä uhatulta aktivistipuuhiensa vuoksi ja siksi valmisteli siirtymistä uudelle elämänuralle, jolle pian antautuikin, Tampereen Teatterin johtaja Pontus Artti, joka ei kulissiliiman tuoksussakaan saanut vaimennetuksi verenvetoa painomusteeseen, ja teollisuusmieheksi ryhtynyt maisteri Erkki Reijonen, joka päivisin kääri Päivälehdessä saavuttamiaan kokemuksia lapinniemeläiseen puuvillaan, mutta iltaisin mielellään käytti niitäkin, samoin kuin puhdaskielisyyskiivauttaan, uuden lehden hyväksi.
Usein kokoutui lehden ystäväpiiri pohtimaan päivän polttavia kysymyksiä. Innokkaimpina keskustelijoina esiintyivät insinööri Magnus Lavonius, tohtori H. M. J. Relander, pankinjohtaja E. V. Emeleus, maisteri Hjalmar Lilius ja tohtori Kaarlo Levón. Aluksi vietettiin yhteiset illatsut "Plankun takana"-nimisessä ravintolassa, mutta myöhemmin hankittiin oma huoneisto, josta sitten sai alkunsa Kunnallisklubi. Koleat olivat nuo vuokrahuoneet, joiden ainoana sisustuksena olivat jostakin huvilasta lainaksisaadut puutarhasohvat ja juurituolit, mutta monet aloitteet ja yritykset niissä syntyivät, ja toisinaan kohosi tunnelma hyvinkin korkealle.
Antoisemmiksi kuin nämä puolittain virallisluontoiset tilaisuudet muodostuivat nuorelle toimittajalle kuitenkin ahtaimman ystäväpiirin yhdessäolot. Oikeastaan tähän ystäväpiiriin ei kuulunutkaan kuin neljä vakinaista jäsentä: kauppias Nikolai Tirkkonen, Severi Nuormaa, Zidbäck ja toimitussihteeri. Mutta se täydensi itseään usein ulkojäsenillä, ja varsin tervetulleita olivat sen illanistujaisiin satunnaisesti paikkakunnalla oleskelevat pääkaupunkilaiset. Politiikka ja liike-elämä olivat piirin keskuudessa julistetut kielletyiksi puheenaiheiksi. Sitä innokkaammin viljeltiin pöytäkeskusteluissa taiteen, kirjallisuuden ja muiden henkisten harrastusten sarkoja. Nikolai Tirkkonen, aloiterikas, määrätietoinen ja useissa suhteissa aikaansa edellä oleva liikemies, nautti aivan silminnähtävästi saadessaan vapautua arkisista asioistaan ja voidessaan virkistäytyä "esteettisillä asioilla", joiden alaan hänen mielestään olennaisesti kuului myöskin matkamuistelmien innostunut kontrollointi Nuormaan kanssa, varsinkin muistot "pyhästä Perliinin kaupungista". Viimeksimainittuja muistoja kuuntelivat mielellään toisetkin, vaikka Friedrichstrasse heillä vielä olikin kokematta, sillä ne antoivat suurmaailman esimakua ja toivat sitäpaitsi pöytään jalomuotoisia pulloja, jotka eivät olleet vaatimattomien sanomalehtimiespalkkojen ulottuvilla. Kun taiteilija Hugo Simberg oleskeli Tampereella viimeistelemässä Johanneksen kirkon kaunistamista, joka oli uskottu hänelle ja Magnus Enckellille, istui hän usein tässä seurassa, jonka kokoontumispaikkana oli Kaupunginhotelli. Kauniit kirkkomaalaukset olivat alastomuudellaan herättäneet pahennusta joillakin ahdasmielisillä tahoilla. Ja Nuormaan lehti oli tietysti asettunut taistelemaan pimeyttä ja typeryyttä vastaan, jonka tulkiksi oli antautunut m.m. paikkakunnan papiston päämies. Kuinka monta iltaa noiden ihanien köynnöksenkantajien nuorta ja puhdasta kauneutta pohdittiinkaan! Ja Simberg, mustine ja äärimmäisen huolellisesti hoidettuine, silkinhienoine täysipartoineen, sysisilmineen ja seemiläissävyisine profiileineen istui tyytyväisesti hymyillen kuuntelemassa pöytäseuran ihastusta. Hänellä oli merkillinen hymy. Paksut, pehmeät ja koreanpunaiset huulet värähtelivät ikäänkuin samalla kertaa ilmaisten aistihurmion hekumaa ja sielukkuuden raskasmielisyyttä. Se hymy selitti hänen leikillisten pirujensa murhemielisen huumorin. – Mutta kerran Simberg ärsytti Tirkkosen suuttumaan. Oli taas puhe "Perliinin pyhästä kaupungista", jota Tirkkonen kiitteli taivaisiin asti.
Hugo Simbergissä heräsi opposition haluja hän alkoi ironisoida saksalaisuutta, verraten sen henkeä raskaaseen olueen ja paksuun "Mehlspeiseen".
– Siellä ei ole espriitä eikä eleganssia nimeksikään. Kaikki on yhtä "schlecht und billig" kuin Warenhausissa.
Nyt tulistui Tirkkonen, jonka lempiajatuksena oli hänen oman liikkeensä kehittäminen juuri jonkinlaiseksi Warenhaus Wertheimin suomalaiseksi vastineeksi. Hän nousi pöydästä ja huusi:
– Vai eivät Warenhausit kelpaa herra maalarille!
Samassa hän huitaisi kädellään ilmaa niin voimakkaasti, että kalvosin irtaantui ranteesta ja lensi keskilattialle.
Silloin purskahti Simberg nauruun, mutta suuttumus oli kärjistänyt hänen hirtehishuumorinsa teräväksi ivaksi:
– Kyllä on siinäkin hieno herra – käyttää irtokalvosimia.
Tirkkonen hätkähti. Syntyi piinallinen hiljaisuus. Eikä tunnelmaa saatu oikeille raiteille, ennenkuin edeskäypä oli vaihtanut reininviinipullot ranskalaiseen rypäleeseen.
Mutta usein noissa illanistujaisissa, jotka joskus lauantaiehtoisin saattoivat venähtää niinkin pitkiksi, että aamulla kotiin mentäessä kirkkoväki tuli vastaan kadulla, käsiteltiin asioita hyvinkin vakavasti ja kouraistiin elämäntuntoja syvällisestikin. Joskus Nuormaa kosketteli myöskin nuoruutensa kokemuksia, ja pöytätovereille kirkastui silloin pälkäneläisen sepänpojan selkeä sosiaalinen radikaalisuus näkökulmasta, jonka kylkiviivoina olivat julistajan oman nuoruuskamppailun muisto ja syntyperäinen idealismi, joka oli saanut väkevää ravintoa ylioppilasaikojen kansallishenkisesti korostetuista riennoista. Tämä radikalismi liitti Nuormaan ajan "nuoriin", vaikka hän etenkin kirjallisissa asioissa kuului vanhempaan polveen ja omassa runoilemisessaan jatkoi opettajansa, Herää Suomen runoilijan, linjaa.
Nuoren toimitussihteerin teatteriharrastus, joka Hämeenlinnassa vain puuskittain oli saanut tuulta siipiinsä – silloin kylläkin lehahtaen korkeaan lentoon ja pakottaen Hämettären hyvät lukijat nielemään palstamäärin esteettisiä mietelmiä Ibsenin dramatiikasta ja Elli Tompurin tulkintataiteesta –, elpyi vakinaisessa arvostelijatoiminnassa eläväksi intressiksi.
Tampereen Teatteri oli vielä aivan nuori taidelaitos, mutta se toimi virkeästi – puutteellisista ulkonaisista olosuhteista huolimatta – ja toi ahtaan Raittiustalon alkeelliseen parrasvaloon suuriakin ohjelmia. Artillahan ei ollut käytännöllistä teatterikokemusta, mutta johtajalla oli kultivoidun makunsa ja kirjallis-taiteellisen sivistyksensä tukena innostunut henkilökunta, jonka riveissä oli useita eteviä näyttelijäkykyjä: koomikot Paavo Ahlman ja Väinö Viljamaa, luonnenäyttelijänä Teuvo Puro, sankarina Aarne Orjatsalo, naispuolella taas hieno ja herkkä Lyyli Kanerva, taitava Tilda Vuori ja nuorena lupauksena Hilda Haapanen (Räisänen).
Mutta olihan joukossa "mustiakin lampaita", joiden velvollisuudentunto ei aina ollut yhtä valveutunut kuin heidän elämänilonjanonsa. Kerrankin tapahtui, ettei ensi-iltaan lainkaan ilmestynyt miehisen pääosan esittäjää. "Messuestettä" ei edeltäpäin ollut osattu aavistaa, joten näytännön pelastamiseksi ei ollut käytettävissä edes tilapäisen "paikkauksen" hätäkeinoa. Teatterinjohtaja eli muutamia elämänsä tukalimpia hetkiä. Yleisö alkoi tulla paikoilleen – paljon väkeä, täysi huone, mikä ei suinkaan ollut jokapäiväinen ilmiö. Mutta Artti ei empinyt kauan. Hän puki päättäväisesti pitkän takin ylleen, kiinnitti parran leukaansa, maalautti kasvonsa, otti roolivihon kouraansa ja antoi merkin esiripun nostajalle. Näytäntö alkoi. Ja sinä iltana tamperelainen teatteriyleisö sai nähdä näyttelijän, joka ei sitä ennen eikä sen jälkeenkään liene julkisessa parrasvalossa näyttäytynyt. Artti luki vuorosanat vihosta, mutta hän luki ne hyvin ja liikkui sitäpaitsi luontevasti, joten näytäntö todellakin pelastui. – Myöskin dramaatikkona Pontus Artti esittäytyi lyhyenä teatterinjohtajakautenaan sovittamalla näyttämölle Kiven Seitsemän veljestä. Hyvä sovitus, mutta liian perinpohjainen. Susien tuleva tekijä ei vielä hallinnut keskityksen taitoa, ja ensi-ilta kesti pikkutunneille saakka. Mutta Artti ei päässyt koteutumaan kulissien maailmaan. Jo suurlakon aikoina hän alkoi ahkerasti vierailla toimituksessa, ja kevättalvella hän jätti teatterin kokonaan ja rupesi vakinaiseksi journalistiksi.
– Ida Aalberg Tampereella – haastattelu!
Päätoimittajan ei tarvinnut toistaa määräystään. Toimitussihteeri sai jalat alleen ja juoksi päätäpahkaa kotiinsa koristautumaan juhlalliseen vierailupukuun, sillä eihän vapaaherrattaren puheille toki sopinut mennä arkisissa työtamineissa. Hän kuvitteli, että Ida Aalberg ilmestyisi huoneeseen, jossa vieraan olisi odotettava, aivan kuin Hedda Gabler, siirtäen ylevällä, kuningatarmaisella kädenliikkeellä oviverhot syrjään ja tervehtien odottajaa kuin Eilert Lövborgia. Paljon hän ehtikin kuvitella, vaikka vain puolituntinen kului määräyksen saamisesta siihen hetkeen, jona hän pamppailevin sydämin kolkutti hotellihuoneen oveen.
– Sisään!
Hän astui kynnyksen ylitse – eikä tietenkään tullut mihinkään etuhuoneeseen, vaan suoraapäätä Ida Aalbergin luokse. Paronitar istui ikkunan ääressä, ojensi kätensä ja virkahti herttaisesti hymyillen:
– Mutta mehän olemmekin vanhoja tuttuja. Muistan teidät hyvin... Terve tuloa.
Nuori toimittaja kumartui suutelemaan hänen kättään. Ja noudattaen paronittaren ystävällistä kehoitusta hän istuutui. Mutta hän tunsi olonsa äärimmäisen epävarmaksi. Tilaisuus oli hänen ensimmäinen haastattelunsa – siihen aikaan ei haastatteluvimma vielä ollut päässyt leviämään suomalaiseen journalistiikkaan – eikä hänellä ollut vaaleansinistäkään aavistusta, mistä utelunsa aloittaa, ei edes tietoa, mitä yleensäkään kysyä:
Hän tunsi sitäpaitsi niin suurta kunnioitusta ja niin nöyrää ihailua kuuluisaa näyttelijätärtä kohtaan, että sanat takertuivat kurkkuun. Mutta Ida Aalberg tuli avuksi taiteilijavälittömyyden herkistämällä maailmannaisen rakastettavuudella.
– Eiköhän sovita alunpitäen siitä, ettei tästä tehdä mitään muodollista "interjuuvia" – ne ovat niin ikäviä –, vaan että me vain rupattelemme keskenämme vanhoina tuttavina, ja te sitten kirjoitatte lehteen mitä tahdotte...
Ja sitten aloitti Ida Aalberg tarinoinnin hänelle ominaisella henkevällä vilkkaudella, joka ei kauan malttanut pysyä samassa asiassa, vaan alinomaan valaisi salamoinnillaan uusia näköaloja, aina persoonallisia, aina väkevästi vaistottuja, omakohtaisesti – ainakin mielikuvituksessa – elettyjä. Taiteesta ja teatterista siirryttiin pian politiikkaan. Sillä sen sykkeethän täyttivät koko olemassaolon ja – määrätessään koko henkisen elämän poljennon – sähköistivät taiteenkin maailman. Vanha oli murtumassa, uuden ajan heräävien huomentuulien viri oli vetänyt ensimmäiset viirunsa yhteiskunnallisiin suvantoihimme.
– Taiteilijana en voi olla sosialidemokraatti, Ida Aalberg sanoi. – Olen sosialirevolutsionääri. Sosialidemokratia pyrkii hävittämään yksilöllisyyden, ja yksilöllisyys on taiteen elinehto. Mutta toiselta puolen on taiteilija jo luonnostaan – ja hänen täytyy olla – vallankumouksellinen, sillä taide ja paikallaanpysyminen ovat kuin tuli ja vesi.
Ja Ida Aalberg ylisti venäläisten vallankumouksellisten uhrautuvaista ja sankarillista taistelua säihkyvin silmin ja sytyttävin äänenpainoin, jotka hänen hartaan ja haltioituneen kuulijansa silmiin taas nostivat saman kuvan, joka mielessä oli väikkynyt hänen "haastattelulle" tullessaan: Hedda Gabler.
Mutta olihan Tamperekin sentään vain Tampere – ja Helsingissä oli meikäläisen elämän polttopiste. Sinne paloi mieli.
Ylioppilasaikanaan estetiikan ja taidehistorian opiskelija oli seurannut suurella innolla sen ruotsinkielisen akateemisen nuorison kirjallisia harrastuksia, jonka johtavat miehet olivat ryhmittyneet Euterpe-lehden ympärille. Hän oli heidän kirjoituksistaan ollut löytävinään välittömimmät kosketukset niihin ajan virtauksiin, jotka olivat hänen omiakin harrastuksiaan ja ajatuksiaan lähinnä. Ja usein hän oli ihmetellyt, ettei suomenkielisellä taholla saatu aikaan nuorten äänenkannattajaa, jossa yhtä rohkealla ja persoonallisella tavalla olisi ollut tilaisuus lingota uusia tunnussanoja ja taittaa peistä sen elämänkatsomuksen puolesta, joka nuorison keskuudessa oli kiteytymässä ja seestymässä. Kun vihdoin vapaamielisten ylioppilaiden Keskusteluseuran aloitteesta syntyi aikakauslehti Nuori Suomi, tervehti hän tulokasta mitä suurimmalla ihastuksella. Hän toivoi siitä vähitellen muodostuvan iskuvoimaisen nuorten kulttuuriäänenkannattajan, uusien aatteiden kylväjän ja kestävän yhdyssiteen valveutuneimpien nuorisopiirien välille. Innostuksensa huumassa hän kirjoitti rohkeapoljentoisen runon uuteen lehteen. Kun runo tuli julkisuuteen, katsoi hän sen kautta liittyneensä peitsenkantajien rintamaan, ja hänen ikävänsä pääkaupunkiin kävi yhä kiihkeämmäksi.
Eräänä kevätpäivänä tulikin puhelimitse aivan odottamatta tarjous astua Helsingin Sanomain palvelukseen niin pian kuin mahdollista. Toimitussihteeri ilmoitti empimättä suostuvansa.
Toveripiiriä ei kuitenkaan ollut aivan helppo jättää; etenkin ero Severi Nuormaasta tuntui suorastaan murheelliselta, sillä päätoimittajan ja toimitussihteerin läheisestä työtoveruudesta oli muodostunut luottavainen ja ehyt ystävyyssuhde, jota oli vaikea yht'äkkiä katkaista.
Mutta sittenkin: Helsinki – Ja pääkaupunkilainen suurlehti!
Mieli oli rohkea ja toivehikas, kun juna vihelsi lähtömerkin. Ensimmäinen etappi sanomalehtimiestaipalella oli saavutettu: oppivuodet maaseudulla olivat päättyneet.
VI.
RUNOILIJOITA KOTONA JA VILAHDUKSELTA MUUALLA, KAPINAA JA UUTTA
TEATTERIA.
Antinkatu (nyk. Lönnrotinkatu) 3, kolmas kerros, vasemmalla.
Pimeästä eteisestä tultiin jättiläiskokoiseen saliin, joka oli kalustettu puolellatusinalla "pietarilaisia" plyyshituoleja ja kolmella lattiasta kattoon ulottuvalla "trymoolla". Jo mittasuhteiltaan kolean huoneen karua jylhyyttä eivät suinkaan lieventäneet isolehtinen palmu, joka oli asetettu keitaaksi kahden ikkunan väliin, eikä hennon sohvan yläpuolella orpona riippuva pienikokoinen öljymaalaus, vaikka kehykset sinänsä olivatkin sangen kauniit, – päinvastoin ne vain alleviivasivat erämaan autiutta.
Salin toisella puolella oli isännän työhuone, jolle peräseinän korea ryijy ja pari täysinäistä kirjahyllyä antoivat vähän viihtyisämmän vivahteen, vaikka aivan kuin huutokauppakamarista kokoonhaalitut tuolit, "divaanit" ja pöydät johdattivat mieleen pikemminkin matkustajakodin persoonattoman suojan kuin maan ensimmäisen runoilijan pyhätön.
Ja kuitenkin tämä huone oli Suomen suurimman lyyrikon runoilijapyhättö. Sillä sen ikkunainvälistä, vihreäverkaista kirjoituspöytää hallitsi Eino Leino, joka nyt nuorine rouvineen oli pitemmällä ulkomaanmatkalla ja siksi oli luovuttanut kotinsa tamperelaisen taidemaalarin – Gabriel Engbergin – ja Helsingin Sanomain uuden toimitussihteerin väliaikaisesti asuttavaksi.
Jälkimmäinen ei ollut kortteerissaan muuta kuin nukkumisajan, ja hän ihmetteli, miten kodin vakinaisetkaan asukkaat voivat siellä viihtyä muulloin. Kun toimittaja hiljaisina huomentunteina hiipi yöpuulleen, riisui hän jo kynnyksellä kengät, sillä askelten kaiku peloitti. Ja hän ymmärsi hyvin Leinon alapuolella asuvan perheen päämiehen huolestumisen sen johdosta, ettei runoilija käyttänyt tohveleita öisin kuljeskellessaan edestakaisin työhuoneensa matotonta parkettia.
Eräänä kirkkaana huomenena juuri suven kynnyksellä toimittaja heräsi siihen, että seinän takaa kuului puhetta – äänet tulivat talonväen makuuhuoneesta, jonka ovet aina olivat olleet tarkoin lukitut –, ja arvasi isäntäväen kotiutuneen. Se merkitsi, että hänen oli lyötävä tavaransa kokoon, sillä niin oli sovittu, että asukkien oli lähdettävä heti herrasväki Leinon palatessa.
Toimittaja heristi korviaan. Hetken perästä hän kuulikin Eino Leinon sanovan ruotsiksi:
– Kuulehan, Freija, Helsingin Sanomiin on tullut uusi päätoimittaja, eräs minun vanha ystäväni, joka sitäpaitsi itsekin on vähän runoilija.
Ja Freija-rouva vastasi:
– Nyt kai sinäkin taas voit ruveta entistä enemmän kirjoittamaan lehteen.
– Varmasti. Sillä kaikesta päättäen siellä nyt ovat alkaneet puhaltaa uudet tuulet.
Uudet tuulet olivatkin virinneet, vaikkakaan ne eivät jaksaneet kasvaa siksi huminaksi, jota Leino ja monet muut hänen kanssaan toivoivat. Heikki Renvall oli luopunut Helsingin Sanomain päätoimittajan virasta, ja hänen tilalleen oli tullut Severi Nuormaa. Samalla oli toimituksessa toimeenpantu pieni palatsivallankumous, joka oli tehnyt mahdolliseksi osittaisen uudestimiehityksen kotimaan osastolla, jonka vahvistukseksi myöskin Lyly tuotiin Tampereelta.
Tavallaanhan olivat uusi toimitussihteeri ja runoilija jo tuttuja vanhastaan, sillä ei Leinokaan ollut heidän ensimmäistä tutustumistaan unohtanut.
Se oli tapahtunut samaisen Pohjalaisen Osakunnan iltamarunon yhteydessä, joka oli tuottanut nuorelle keltanokalle kunnian saada suudella Ida Aalbergin kättä. Runo oli luvattu, mutta sitä ei kuulunut, ja lausuja alkoi käydä hermostuneeksi. Koetettiin tavoitella Eino Leinoa; se osoittautui kuitenkin varsin vaikeaksi. Vihdoin päättivät lausuja ja eräs juhlatoimikunnan puuhakkaimpia jäseniä – hän on muuten yhtä toimekas vieläkin: konsuli, monen lapsen isä ja sekä purjehdusseurojen että muiden hienompien yhdistysten klubimestari – yllättää runoilijan juhlan aattopäivän aamuna.
Anivarahin toverukset koputtivat Eino Leinon oveen – hän asui silloinkin Antinkadun varrella, n:o 8:n puutalossa, jonka kuisti-eteisestä pääsi suoraan runoilijan huoneeseen. Yllättäjien oli koputettava useampaan otteeseen ja sangen kuuluvasti, ennenkuin uninen ääni huusi sisään. He aukaisivat oven. Pieni, pitkulainen kamari. Vinoon lasketun kierrekaihtimen raosta tunki hämärä valaistus, joka teki siivoamattoman huoneen perin surullisen näköiseksi. Runoilija makasi vuoteessaan. Tulijat esittivät lyhyesti asiansa.
– Vai semmoisella asialla, virkahti Eino Leino ja kohosi istualleen. – Herrat käyvät istumaan. Olkaa vain hyvät ja siirtäkää kirjat tuoleilta, sopii vaikka livahduttaa ne lattialle... Ja sitten pannaan tupakaksi.
Leino ojensi vieraita kohti yöpöydän virkaa hoitavalla tuolilla olevan Fennia-rasian ja sytytti itsekin huomentupakan.
– Niin, se runo on kyllä kirjoitettu... Se on tuossa pöydällä... Mutta lukisin sen ennen luovuttamista vielä kerran lävitse... Ehkäpä saan vaivata jompaakumpaa herroista ojentamaan sen minulle...
Luettuaan runonsa Leino ojensi paperit lausujalle sanoen:
– Kyllä se saa jäädä sellaiseksi kuin se nyt on. Mutta käsikirjoituksen tahdon takaisin, siitä ei ole toista kappaletta.
Lausuja kiirehti asuntoonsa ja rupesi lukemaan runoa, joka oli kirjoitettu Leinon selkeällä ja täyteläismuotoisella käsialalla – siinä ei olut pyyhkimisiä eikä korjauksia juuri nimeksikään –, ja lukija sai sellaisen käsityksen, että säkeet olivat aivan valmiina paperille putoilleet. Runo oli Lapin kesä.
Tultiin kesään. Puolet Helsingin Sanomain miehistöä meni lomalle, ja työhön jäävillä oli pitkät päivystysvuorot toimituksessa. Mutta sellaisiin olivat varsinkin tamperelaiset tottuneet eivätkä he napisseet. Sitäpaitsi eivät kesätyön rupeamia erikoiset kiireet ahdistaneet. Suvi oli hiljaista aikaa – yhteiskunnan koneisto kulki kaikkialla vain puolella vauhdilla. Ehtipä vanha toveripiiri usein istua muutaman iltatunnin yhdessä Kappelin kuistillakin, ennenkuin viimeiset yötiedot tulivat ja taittolista oli latomoon lähetettävä.
Mutta ennenkuin oli päästy elokuun alkuun, tuli toinen ääni kelloon.
Heinäkuun 30 päivä 1906 valkeni tyynenä ja rauhallisena. Tunnit valuivat verkalleen, eikä maailmassa tapahtunut mitään, mikä olisi sanomalehtimiehen hermoja kutkuttanut. Mutta vihdoin tuli aamusta ehtoo. Kiiltävän kesäpäivän aurinkoinen hiljaiselo suvi tyhjässä Helsingissä alkoi viritä iltavilinäksi. Sähkövalot syttyivät. Kappelissa soittivat "Apostolin pojat", Kaivohuoneen kesäteatterissa näytteli ruotsinmaalainen operettiseurue Geishaa, ja Pohjois-Esplanadilla parveilivat joutilaitten joukot. Silloin alkoi yht'äkkiä Viaporista kuulua kummia – siellä ammuttiin, huudettiin ja meluttiin. Tapahtui jotakin – mutta mitä? Sanomalehtimiehet joutuivat kamalimpaan tilanteeseen, mihin heidän ammatissaan voidaan joutua: uutinen oli käden ulottuvilla, mutta sitä ei sittenkään saanut siepatuksi. Sillä Viapori oli oma eristetty maailmansa, johon oli "pääsy syrjäisiltä ehdottomasti kielletty", ja muukin venäläinen sotilasmaailma oli suljettu paratiisi, jota meikäläisen oli mahdoton lähestyä. Mutta heruipa toki sentään joitakin tiedonrippeitä syrjäteitä, ja ennen puoliyötä oltiin jo selvillä siitä, että Viaporissa oli puhjennut kapina.
Sydäntä sykähdytti: joko nyt vihdoinkin alkoi se Venäjän vallankumous, jonka tuloa me hiljaisissa ajatuksissamme jo ennen suurlakon päiviä olimme toivoneet vapauttajaksemme?
Kaikki mahdolliset uutiskanavat ongittiin ja ruopattiin. Laihaksi jäi saalis ankarista ponnistuksista huolimatta, mutta tuli toki sen verran aineistoa apajaan, että saatiin seuraavan aamun lehteen muutaman vaaksan mittainen tiedoitus yllättävästä tosiasiasta.
Ei maltettu sinä yönä lähteä toimituksesta suoraa päätä kotiin, vaan poikettiin aamun sarastaessa Tähtitorninmäelle katselemaan linnoituksen saarivaltakuntaa, jonka valkoisina hohtavien muurien taakse sulkeutuivat kaikki kapinalliset salaisuudet. Kun tultiin Haaksirikkoisten juurelle, nähtiin aito venäläinen vallankumousnäky: penkillä seisoi kaksi merisotilasta toisiaan toverillisesti halaillen ja laulaen Marseljeesia täyttä kurkkua. Kauppatorin laidassa, Keisarinnankiven kohdalla, odotti linnoituksen laiva "Bomba" kahta hallitukselle uskollista jalkaväkikomppaniaa, jotka juuri täysissä kenttävarustuksissa marssivat torille.
– Katsokaahan noita, sanottiin matruuseille. He nauroivat pilkallisesti:
– Ne eivät merkitse mitään. Tänään ammut, huomenna ammut, mutta kuitenkin tulemas svabooda, sillä nyt olemas revoljuutsia...
Ja taas kaikui Marseljeesi valkeaan aamuun.
Kun toimitussihteeri muutaman niukan huomentunnin unesta heräsi, rapisivat kuulat kuin herneet hänen katajanokkalaisen asuntonsa ulkoseiniin. Kun hän tuli kadulle, juoksi hänen ohitseen henki kurkussa meriupseeri, jota ajoi takaa matruusi revolveri kädessä. Ja päävahdin edessä seisoi jalkaväkeä täysissä varustuksissa, kasakkapartioitten ratsastellessa edestakaisin lähikaduilla. Mutta Kruununvuorenselälle ankkuroinut miinaristeilijä ammuskeli pienellä keulatykillään meriväenkasarmia, jonka seinässä jo ammotti iso reikä. Viaporin kapina oli levinnyt kaupungissa majailevain merisotilaitten keskuuteen.
Sitä painetta, minkä Viaporin kapina siihen liittyvine Hakaniemen mellakoineen ja siitä johtuvine ristiriitoineen meidänkin yhteiskunnassamme oli synnyttänyt, eivät Severi Nuormaan hermot kestäneet. Hän huomasi joutuneensa ristiaallokkoon, jossa hänen aatteellisuutensa pursi ei kyennyt säilyttämään purjehduskuntoisuuttaan. Ja niin hän lähti suinpäin lomalle jättäen lehden hoidon kriitillisten päivien ajaksi apulaistensa käsiin ja avustajien turviin. Hänen idealisminsa ja sosiaalinen radikaalisuutensa olivat saaneet liian kovan kolahduksen. Hän ei jaksanut terästää tahtoaan eikä keskittää tarmoaan sellaiseen ponnistukseen, jollaista tilanteen hallitseminen edellytti.
Radikalismi väritti mielipiteet myöskin siinä piirissä, joka oli ryhmittynyt peitsenkantajafalangiksi Nuoren Suomen ympärille ja johon Nuormaan toimitussihteeri heti Helsinkiin tultuaan oli liittynyt aktiiviseksi rivimieheksi. Hänen – aikakauslehden elokuun 15 p:n numerossa nimimerkillä "Nuorsuomalainen" – julkaisemansa artikkeli osoittaa, mistä näkökulmasta tässä nuorten piirissä asioita katseltiin. Muutamia otteita siitä:
"Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Emme osanneet
aavistaakaan, että yhteiskuntamme aivan äkkiä joutuisi
taistelujen temmellyskentäksi. Heräsimme eräänä aamuna –
kanuunien paukkinaan. Heräsimme, emmekä tahtoneet todeksi
uskoa, mitä näimme ja kuulimme. Mutta se oli totta. Joko me
sitten tahdoimme tai emme tahtoneet sitä uskoa. – Kotoiset
uutisrakennuksemme puolivalmiina, puolueolomme suuremmassa
sekasorrossa kuin konsanaan ja – vallankumous silmiemme
edessä. Asema oli todellakin enemmän kuin 'huolestuttava', se
oli kammottava. Ja yhä huimempaa vauhtia kehittyivät tapaukset
edelleen. Ei aikaakaan, niin saamme varmuuden siitä, että osa
omia kansalaisiamme on suoraan ja peittelemättä asettunut
vapaustaistelijain tykkien taa uhraamaan viimeisen verenpisaransa
edestä sorrettujen vapauden. Siihenkään ei pysähdytä. Kuluu
muutama hetki, ja me näemme näiden kauhunpäivien kamalimman
tapahtuman: omat kansalaiset seisomassa vastakkain, toisiansa
surmaamassa. Niin pitkällä siis! Ja kun siinä kerran on oltu,
niin, totta tosiaan, on jo syvä se juopa, joka kansankerroksia
eroittaa. Sitä ei ole helppo täyttää. – Kysytään, missä ja kenen
on syy, kenen hartioille lankeaa edesvastuu. Mitä vastataan?
Porvarillisissa lehdissä on lausuttu tuomio yksinomaan
punakaartilaisista ja työväestä. 'Hufvudstadsbladetin'
kurjimmasta kynäilijästä maamme etevimpään kirjailijaan saakka
ovat kaikki piirtäneet jyrisevät tuomiosanansa, mikä kömpelömmin
mikä kaunopuheliaammin – kyvyn mukaan."Ja edelleen:
"Sama sanomalehdistö, joka itse niin usein on lausunut
paheksumisensa työväenlehtiä kohtaan näiden kirjoitustavasta, on
nyt tehnyt itsensä syypääksi yhtä kiihoittavaan voimasanoilla
esiintymiseen. Näin on porvarillinen sanomalehdistömme käsittänyt
tehtävänsä pahan syiden tutkimisessa. Se ei ole ensinkään
ymmärtänyt, mitä asema nyt ennen kaikkea vaatii: tyyneyttä ja
arvokkuutta, asiallisuutta ja rehellisyyttä. – Jokaisen asioita
tyynesti ja syvemmälti ajattelevan ihmisen täytyy kuitenkin
myöntää, että, joskin lähin ja välitön syy verenvuodatukseen
Hakaniemen torilla oli punakaartilaisten esiintymisessä, taudin
alkujuuret ovat paljon etäämmältä ja syvemmältä etsittävät.
Ne ovat epäilemättä löydettävissä työväen suhteesta meihin
– yläluokkalaisiin – ja meidän suhteestamme heihin. Välit
ovat olleet kireät, epäluuloa on ollut äärettömästi molemmin
puolin. Eikä kummaltakaan taholta ole tehty tarpeeksi tarmokasta
työtä tämän epäluulon poistamiseksi. Myönnettäköön, että
työväen lehdissä on vihaa 'herroja' kohtaan lietsottu, mutta
tunnustettakoon samalla suoraan ja rehellisesti, että toiseltakin
puolelta epäluuloa sosialisteja vastaan melkein yhtä innokkaasti
on kylvetty. Kylvöt ovat nyt kantaneet sadon. Mielet olivat
siihen tilaan saatetut, ettei tarvittu suurtakaan virikettä
lieskan syttymiseen. – – – Mutta sanomalehtemme eivät ole
tahtoneet ymmärtää tätä – yhtävähän kuin mitään muutakaan, mikä
työväen suhdetta viime aikojen tapahtumiin koskee. Olisimme
odottaneet, että edes kansanvaltaisen nuorsuomalaisen puolueen
pää-äänenkannattaja olisi asettunut enemmän ymmärtäväiselle
kannalle – tietysti silti olematta punakaartilaisten puolustaja
–, mutta petyimme. Nimimerkeillä varustetuissa artikkeleissa
– J.A., S.I., Turkka y.m. – on annettu ilmaisuja samalle
ajatussuunnalle, jota puolueen liepeissä liikkuva epämääräinen,
vanhoillinen 'suomenkielinen perustuslaillinen' ryhmä jo
pitemmän aikaa on ajanut. On selvää, että tällaiset kirjoitukset
vaikuttavat kuin tuli tappuroihin, vihan vimman ylimmilleen
kiihoittamista."Tämä radikaalisuus yhteiskunnallisissa asioissa, johon yhtyi yhtä
ennakkoluuloton suhtautuminen muihinkin elämänkysymyksiin –
uskontoon, kirjallisuuteen ja taiteeseen –, ansaitsee huomiota
sikäli, että se varjeli suomenkieliset nuoret vajoamasta yhtä
toivottoman passiiviseen skeptillisyyteen kuin heidän ruotsinkieliset
ikätoverinsa. Ehkäpä myöskin yhteiskunnallispoliittinen intressi
ja siitä johtunut reformien harrastus pelasti suomalaiset nuoret
siitä hedelmättömästä tyhjäntoimittaja ("dagdrivar") -estetisoinnista,
joka vuosisadan toisen kymmenluvun kynnyksellä ruotsalaisella
taholla puhkesi kukkaansa ja näki pessimistisen ironisessa
syrjästäkatsomisessa miltei ainoan mahdollisen elämänasenteen.Kohta Viaporin kapinan päätyttyä toimitussihteerikin pääsi lomalle. Hän käytti vapaaviikot kauan hautomansa lempituuman toteuttamiseen: ulkomaanmatkaan.
Tukholman ja Pietarin hän tunsi ylioppilasajoiltaan. Ruotsiin oli Bobrikovin viimeisenä kesänä ollut saatettava eräs santarmien silmätikkuna oleva toveri. Avonaisella purjevenheellä oli silloin Ahvenanmeri muutaman myrsky-yön möyryssä viilletetty – niin oli lujalle ottanut, että venheessä oli läpimärkinä kyyrötetty sydän kurkussa ja pelastusvyö kainaloitten alla –, mutta sitten oli vietetty iloinen viikko Tukholmassa, jossa kauppiaan pojan varhaiset lapsuudenmuistot tietysti olivat verestyneet ihmeellisen eläviksi. Vielä väkevämmän vaikutelman kuin lapsuusmuistojen heräämisestä nuori ylioppilas kuitenkin oli saanut eräästä Kungsträdgårdenin näkymästä. Siellä olivat kauniisti puetut ja iloiset lapset leikkineet kesäpäivän kiillossa keltaisine vanteineen ja pikkuisine hiekkalapioineen. Ja penkeillä oli istunut onnellisia äitejä ja avopäisiä palvelijattaria päivää paistattamassa. Mutta ylioppilaan pysähtyessä valoisan vilkasta näkyä ihailemaan oli katse sattunut tuuhean lehmuksen katveessa istuvaan valkopartaiseen mieheen, joka oli vain tuijottanut eteensä ja piirrellyt kävelykepillään puoliympyröitä santaan. Hänen vierellään oli istunut sairaanhoitajattaren pukuun puettu, vakavakatseinen nainen. Kimalaiset olivat surisseet kukkasistutusten ympärillä, ja toisinaan oli koreasiipinen perhonen viekoitellut leikkivät lapset astumaan nurmikkojen kielletylle alueelle. Valkopartainen mies oli hoitajattarien kieltohuudot kuullessaan nostanut päätään, merkillisen pään: aivan kuin vanhan testamentin profeetan, tuuheine, lumivalkoisine partoineen, ikäänkuin kuvaraamatun Mooseksen! Ja hänen raukeat, väsyneet silmäluomensa olivat kohonneet kuin elämän ihmettelyyn. Nuoren ylioppilaan siinä seistessä oli joku ohikulkija toverilleen kuiskannut valkopartaisen miehen nimen, ja sen kuuleminen oli vavahduttanut katselijan koko olemusta. Sillä penkillä istuja oli ollut se runoilija, jota hän eniten ihaili: Gustaf Fröding.
Pietari oli myöskin tavallaan kiinnittänyt hänen mieltään. Kuukauden päivät hän oli tutkinut Eremitaashin ihania taideaarteita, katsellut Nevski Prospektin suurkaupunkivilinää, istunut iltojaan teattereissa ja oopperoissa, kuljeksinut katuja ja nähnyt muutakin kuin kullatun kiillon. Mutta elämä oli ollut niin venäläistä – se oli vieroittanut pikemmin kuin viehättänyt outoudellaan ja onttoudellaan.
Nyt hän lähti "oikein" ulkomaille – se merkitsi siihen aikaan ja suomalaisille ennen kaikkea: Saksaan.
Matka kävi, Nuoren Suomen toimitussihteerin seurassa, Tukholman kautta. Mutta siellä ei viivytty kuin sen verran, että eräällä varhaisella aamuajelulla Djurgårdenissa saatiin nähdä August Strindberg – hän kulki huomenkierrostaan solakkana ja äärimmäisen huolellisesti puettuna, kiiltävä silinteri päässä, hansikkaat käsissä – ja ehdittiin istua elokuinen ilta Hasselbackenilla Ivan Hedqvistin ja Gunnar Wingårdin teatterijuttuja kuulemassa Götan henkikaartin soiton säestyksellä. Sitten Malmön kautta Köpenhaminaan: Smörrebröd, Kaffe og Kager, ruotsinpunssia, Tivoli, Politikenin toimitus, Iloinen leski, jonka valssi ei vielä silloin ollut ehtinyt Tanskaa pohjoisemmaksi, ja vihdoin riemukas ilta Bristolin Palmehavessa rehevän Charles ja aurinkoisen Suschen Kjerulfin herttaisen hyvätuulisessa seurassa, johon naapuripöydästä itse Holger Drachmann, kuninkaallisen komeana ja ryhdikkään leveärintaisena trubaduurihahmona, poikkesi burgundilaislasi kärventyneessä kädessään – käsi oli äskettäin runoilijan kunniaksi toimeenpantua ylioppilaskulkuetta Raatihuoneen portailta kiitettäesssä joutunut liian lähelle tulisoihtujen liekkejä. – Neljän hengen hytti Korsöristä Kieliin menevässä laivassa, ja ylävuoteessa merikipeä matkustaja, joka tartutti tautinsa toisiinkin, niin että koko kvartetin polvet olivat heikot Saksan mantereelle astuttaessa. Mutta Kielin rautatieaseman pisamanaamainen ja pystytukkainen kyyppari herätti henkiin turtuneet elonvoimat sikurikahvisella Frühstückillä ja syövytti muistiin kuvansa hännystakin rasvaläikkiä myöten ensivaikutelmaksi saksalaisuudesta. – Yksinäinen lauantai – suomalainen matkatoveri oli jäänyt Köpenhaminaan – vanhassa, kauniissa Lyypekissä löytöretkineen ja Hansa-tunnelmineen Rathauskellerin vihreä jalkaisten valkoviinikupujen kultaisessa hohteessa. Seuraavana päivänä tulivat Severi Nuormaa ja Nisse Zidbäck Lyypekkiin, ja Schiffergesellschaftin 1600-luvun puumerkein uurrettujen tammipöytien ääressä vaihdettiin jälleennäkemisen iloiset vuorosanat, minkä jälkeen lähdettiin Hampuriin, jossa ensimmäinen ilta uhrattiin S:t Paulin markkinahuvituksille ja sitä seuraava päivä aloitettiin tukevalla pihvillä Joseph Cölnin Austernhandlungin kalaravintolassa. Sitten seurasivat tietysti vuoron perään satama valtamerilaivoineen, Bismarckin graniittinen jättiläispatsas, Alster joutsenineen, kahvineen, Apfelkuchenineen, Schlagsahneineen ja puikkelehtivine höyrypursineen, Jungfernstieg hyveellisine porvarisneitoineen ja neitsytpolun syrjäkadut vähemmän hyveellisesti vilkkuvine punalyhtyineen. – Viiden tunnin pikajunamatkan jälkeen tulivat sitten vihdoin Friedrichstrasse, Café Bauer, Wertheim, Kempinskin rapukeitto, parsa-annokset ja Eisfrüchte in Champagner, Unionbaarin tummakulmaiset tiskitytöt, Pschorrin "dunkles", Amorsäle ja muut yölliset huvipaikat, "Die Heiratszeitung" ja höyryävät huomenmakkarat monokkelisilmäisen Fritzin olkaremmissä kantamasta levylaatikosta – "Perliinin pyhä kaupunki". Nuormaa oli innoissaan saadessaan näyttää todellisuudessa kaikki tamperelaisissa iltaistunnoissa ennakolta kuvatut paikat, ja Tirkkoselle lentelivät monet postikortit Kaiserkellerin lämpömittareilla varustettujen jäähdytysmaljakkojen kupeilta.
Onnellinen sattuma toi matkalaisten tielle eräänä päivänä Elli Tompurin, joka siihen aikaan eli berliiniläistä näyttelijäkauttaan. Tapaamisesta oli seurauksena tutustuminen Max Reinhardtin teatteriin, joka aukaisi aivan uudet näköalat näyttämön maailmaan. Reinhardtin tähti oli silloin vasta nousukaarensa alkupäässä, mutta se loisti jo kirkkaana ja valovoimaisena Saksan uuden näyttämötaiteen taivaalla.
Max Reinhardt, wieniläinen juutalaispoika, alkuperäiseltä nimeltään Goldmann, oli saanut ensimmäiset näyttämötaiteelliset herätyksensä Burgtheaterin ylimmällä parvella, jolla hän oman tunnustuksensa mukaan oli viettänyt suurimman osan vihreintä nuoruuttaan. Hankittuaan sitten vähän näyttämöllistä alkeisopetusta Emil Bürdeltä oli hän lähtenyt kiertämään Itävallan maaseutua. Sieltä Otto Brahm jollakin kesälomamatkallaan oli keksinyt nuoren näyttelijän ja toimittanut talangin Salzburgiin kehittymään, ennenkuin v. 1894 oli ottanut 21-vuotiaan nuorukaisen Deutsches Theateriin näyttelemään – ukkoja (m.m. Engstrandia Kummittelijoissa). Mutta Brahmin kunnianarvoisa näyttämö ei ollut riittänyt ponnahduslaudaksi levottomalle Reinhardtille. Hän oli löytänyt marsalkansauvan repustaan – varieteessa. Muutamien hengenheimolaistensa kanssa – m.m. Christian Morgenstern ja Friedrich Kayssler – satunnaisesti toimeenpannut yölliset Ueberbrettl-esitykset eräässä Lessingstrassen oluttuvassa olivat johtaneet vakinaisen "Schall und Rauchin" perustamiseen. Ja kun tällä taiteellisella varieteenäyttämöllä pian oli alettu esittää vakaviakin näytelmiä – Strindbergin 1-näytöksisiä ja Oscar Wilden Salomea, joka sensuurikiellon takia oli esitettävä vain kutsuvieraille, – oli "Schall und Rauchista" muodostunut oikea teatteri Unter den Lindenille, Kleines Theater, jolla Reinhardt tuomalla parrasvaloon Wedekindin Maanhengen ja Gorjkin Pohjalla oli saavuttanut suurenmoisen menestyksen. Sen kannustamana hän oli laajentanut toimintaansa. V. 1903 hän oli ottanut haltuunsa myöskin Neues Theaterin Schiffbauerdammin varrella ja kaksi vuotta myöhemmin laskenut valtikkansa alle Deutsches Theaterin. Ratkaisevasti nuori teatterinjohtaja oli todistanut olevansa uuden näyttämötaiteen uranuurtaja ohjaussaavutuksella, jonka "pyörivää metsää" koko Berliini oli käynyt katsomassa ja joka oli vienyt hänen nimensä teatterimaailman kansainvälisillekin kilpatantereille: Kesäyön unelma.
Uusi kirjallisuus oli viitoittanut tien uuteen näyttämötaiteeseen. Wilden, Wedekindin, Hofmannsthalin ja Maeterlinckin runo ei enää mahtunut naturalistisen teatterin harmaaseen arkimaalaukseen, joka kyllä jaksoi elävöittää suoraan todellisuudesta lainattuja ihmiskuvia, mutta ei riittänyt sytyttämään näyttämöllistä elämää uuteen runoon, jonka näytelmät olivat värien leikkiä ja viivojen karkeloa ja ihmiset pikemmin inhimillisten ominaisuuksien henkilöitymiä kuin jokapäiväisiä Pekkoja ja Paavoja hyvine ja huonoine luonteenominaisuuksineen. Ei ollut enää puhetta kammottavista henkilöistä, vaan kammosta itsestään, ei rakastavista miehistä ja naisista, vaan rakkaudesta. Ja tällaista runoa varten tarvittiin toisenlainen teatteri kuin naturalistiselle draamalle, jolle Otto Brahmin "hillittyyn" ja "luonnolliseen sävyyn" pyrkivä "Armenleutstil" hyvin riitti. Max Reinhardt oli julistanut näyttämötaiteen itsenäiseksi kohottamalla sen omavaraiseksi taidelajiksi, joka ei enää ollut kirjallisuutta, lausuntaa ja plastiikkaa – ei muiden taiteiden palvelija, vaan toisten veroinen, suvereeninen taide.
Elli Tompuri vei maanmiehensä Kleines Theateriin, jossa juuri silloin näyteltiin Wedekindin Maanhenkeä. Kirjailija itse – punatakkisena, kiiltonahkasaappaisena ja mustaviiksisenä eläintenkesyttäjänä – lausui prologin:
"Das wahre Tier, das schöne wilde Tier,
das, meine Herrschaften, sehen Sie nur bei mir."Revolveri paukahti, piiska vingahti – väliverho aukeni. Alkoi "ikuinen taistelu" – sukupuolien väkivaltainen kamppailu esitettynä järkyttävällä, salamoivalla voimalla. Gertrud Eysoldt oli Lulu. Hento, kulmikas, melkein poikamainen ruumis, kaiuton ja kummallisen vaalea ääni – mikä kylmän sileä sävy puheessa, mikä säikyttävä jäätävyys koko käärmeolemuksessa! Ei enää käsitettävä nainen, vaan naisen käsittämättömyys – "das Urweib" – viattomain lastenkasvojen takana.
Helsinkiläinen toimitussihteeri istui Kleines Theaterin lohenpunaisessa katsomossa silmät suurina. Hänestä tuntui, kuin suomukset olisivat pudonneet ja ihmettelevälle katseelle olisi auennut uusi, ennen aavistamaton maailma. Veret kohisivat, sydänalaa vavahdutti. Ja teatteri-innostus, joka viimeisten kuukausien aikana pakosta oli peittynyt poliittisten tapahtumien taakse, mutta kuitenkin kytenyt sielun pohjalla, leimahti väkevämpään liekkiin kuin koskaan aikaisemmin. Se poltti suonia.
Nuori mies oli myyty. Joka ilta veri veti teatteriin, ja illanistujaisten jatkot Altes Ballhausissa ja muissa kevyen huvin kirjavissa yötemppeleissä muodostuivat vain teatterikuviksi – näyttämöhahmojen kamppailuksi, tragikomedian välähdyksittäin valotetuiksi kohtauksiksi.
Rahat loppuivat. Tuli kiire kotiin. Elli Tompuri vippasi välttämättömän matkapääoman. Ja "Vellamo" vei pitkiä laineita keinuen turvallisesti ja mukavasti kohti merestä nousevia Uudenkirkon suippotorneja. Mutta matkamiehet ovat kiittämätöntä sukukuntaa. Ennenkuin Viapori – tietysti jo täydellisesti tsaarilliseksi tyynnytettynä – oli sivuutettu, kokoili joku yläkannella allekirjoituksia julaistavaksi aiottuun vastalauseeseen höyrylaivayhtiön yksipuolisen ruotsalaisuuden johdosta. Siihen piirrettiin empimättä nimet – näkivätpähän ainakin sitten ihmiset, että ulkomailla oli oltu.
VII.
PÄIVÄN PIIRI, PUNAINEN NEILIKKA, TOIMITUSELÄMÄÄ.
Viikkolehti Nuori Suomi oli alunperin perustettu vapaamielisten ylioppilaspiirien äänenkannattajaksi, mutta se liukui pian loitolle perustajistaan. Palstoja täyttelivät etupäässä miehet, jotka jo olivat siirtyneet syrjään varsinaisesta ylioppilaselämästä. Lehdellä oli kyllä perustajiensa valitsema toimituskunta, mutta kun aktiivisimpina avustajina olivat henkilöt, jotka eivät enää olleet välittömässä kosketuksessa ylioppilaselämään, tunsivat ylioppilaspiirien johtajat itsensä syrjäytetyiksi eivätkä välittäneet perustamastaan yrityksestä vähääkään. Nuori Suomi jäi pian kokonaan oman onnensa – s.o. pienen avustajapiirinsä – varaan. Aseman kestämättömyys kävi viikko viikolta yhä ilmeisemmäksi. Lopulta ristiriita ratkesi siten, että ylioppilaspolitiikassa mukana olevat piirit valloittivat lehtensä takaisin, ja se piiri, joka ilman vaalia ja valtuuksia oli Nuoren Suomen ympärille ryhmittynyt, perusti uuden lehden, jonka nimeksi tuli Päivä. Uuden lehden perustamispuuhiin otti Eino Leino innokkaasti osaa. Ja etupäässä hänen ansiostaan muodostui avustajaluettelo, etenkin kirjallis-taiteellisessa suhteessa, poikkeuksellisen komeaksi – sen koristeina olivat kaikki suomalaisen kulttuurin senaikuiset edustavimmat nimet. Nuori Suomi ei sitten enää jaksanutkaan kauan pysyä hengissä, mutta ei myöskään Päivästä päässyt kehittymään avustajaluetteloansa vastaavaa kulttuurilehteä. Avustajilla oli näet yllin kyllin työtä omilla saroillaan, eivätkä kirjoituspalkkiot kehoittaneet ketään uhraamaan antoisampaa aikaa lehden hyväksi. Euterpen veroista äänenkannattajaa eivät suomalaiset nuoret saaneet syntymään.
Suurempi merkitys kuin lehdellä olikin sillä vapaalla klubielämällä, joka Päivän piirin aloitteesta syntyi ja keskittyi lehden toimitushuoneiston välittömässä yhteydessä olevaan, taidenäyttelyltä varten rakennettuun saliin Etelä-Esplanadin 22:ssa. Toimeenpantiin tuon tuostakin seurusteluiltoja, joihin varsinaisen "oman väen" ohella kutsuttiin vieraiksi sellaisia – vanhempiakin – henkilöitä, joiden tiedettiin myötätunnolla seuraavan Päivän piirin pyrkimyksiä. Niinpä nähtiin alkeellisesti sisustetun, alastoman ja kolean salin pitkien pöytien ääressä Werner Söderhjelmin karakteristinen profiili, Eliel Saarisen tarmokkaiksi veistyneet piirteet, Lars Sonckin joviaalinen olemus, Gustaf Mattssonin mustan parran ja kaljun päälaen reunustamat, vilkassilmäiset kasvot, Georg Schaumanin kriitillisesti tarkastelevat, kultakehyksiset silmälasit, Akseli Gallén-Kallelan komea sotaherranhahmo ja Albert Gebhardin hyväntuulinen pyylevyys, joskus myöskin Edv. Westermarckin hienostunut tiedemiespersoonallisuus ja muitakin tieteen ja taiteen huippuja. Seurustelu oli vapaata ja toverillista. Tarjoilu varsin vaatimatonta. Oiva R. Kyrö ja Herman Stenberg, jotka hoitelivat "käytännöllisiä asioita", olivat solmineet jonkinlaiset suhteet viinikauppias-markiisiin, ja sitä tietä saatiin halvalla hinnalla ne olkipunoksiset Chianti- ja Orvietopullot, jotka tavallisesti pöytiä koristivat. Joskus, aivan erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa, hassattiin Asti Spumanteakin kuohuvan tunnelman tehostajaksi.
Tällainen erikoinen juhlatilaisuus tarjoutui m.m. silloin, kun Georg Brandes kävi Helsingissä luennoimassa ja uhrasi erään illan vierailulle Päivänkin piirissä. Juhla aloitettiin Ylä-Oopriksella, jossa syötiin "seksa". Ruokaa oli vähän, ja kun kunniavieras otti lautaselleen kaksi laihaa kananpojanpuolikasta, jäi viimeisenä istuva osattomaksi. Brandes huomasi sen ja käytti pientä välikohtausta hyväkseen aloittaessaan kauniin puheen ikuisesta "mustalaisuudesta" – veren levottomuudesta ja vaellushalusta – leikillisellä johdannolla kanavarkaudestaan. Ravintolasta siirryttiin Päivän pirttiin. Siellä oli sattumalta juuri ollut taidenäyttely, eikä taideteoksia ollut ehditty noutaa pois, joten tavallisesti alaston sali esiintyi edukseen, etenkin kun Kyrö vielä oli puuhannut jostakin lainaksi kunnollisia tuoleja, puhtaita pöytäliinoja, vieläpä laakereitakin ja muita koristekasveja. Kunniavieras lausui jo kynnyksellä ihastuksensa "kirjallisen nuorison" viihtyisään huoneistoon. Ja kun Orvieto-pullot ilmestyivät pöydille, virisi tunnelma todellakin hauskaksi, miltei välittömän etelämaalaiseksi. Werner Söderhjelm edusti suurenmoisesti isännyyttä. Esitellessään illan kuluessa Brandesille läsnäolijoita, joista tunnetuimmat tietysti olivat kunniavieraalle ainakin nimeltä tuttuja, ei hän unohtanut alleviivata ja "kullata" vähemmän tunnettujen vaatimattomimpiakin ansioita: jos joku oli runon julkaissut Nuoressa Suomessa tai Päivässä, oli hän tietysti "nuori, lupaava lyyrikko", ja kellä ei sattunut muita meriittejä olemaan, hänestä tehtiin ainakin "nuori journalisti". Brandes hymähteli ystävällisesti ja ymmärtäväisesti – arvatenkin hän oli täydellisesti tilanteen tasalla eikä siksi ihmetellyt joutuneensa pelkkien nerojen ja kykyjen valioseuraan. Hauskaa hänellä joka tapauksessa näytti olevan. Sen hän vakuuttikin moneen kertaan puoliyön jälkeen pitämässään kiitospuheessa. Se oli säkenöivä pakina, tuo puhe. Brandesin vierustovereina kunniapöydässä olivat professorinrouva Söderhjelm ja Helmi Krohn. Ja hän aloitti puheensa kiittämällä näitä viehättäviä naisia, joiden rakastettavat ominaisuudethan asetti niin korkealle, että arveli heidän, jos he, kuten suotavaa olisi, perustaisivat suuren pohjoismaisen – avioliittotoimiston, voivan aikaansaada vanhojenpoikain sukupuuttoon häviämisen. Kun Brandes pikkutunneilla Söderhjelmien kanssa lähti, jäivät kaikki muut jatkamaan juhlintaa. Ja aurinko paistoi jo korkealta taivaalta katto-ikkunoihin, kun Akseli Gallén-Kallela piti viimeisen korkealentoisen puheensa, jonka hän naisille osoitettuna kohdisti Vivi Vallgreniin (siihen aikaan vielä Vivi Paarmio).
Arkioloissakin vietettiin iltoja Päivässä. Paitsi Stenbergiä ja Kyröä olivat useimmiten saapuvilla Edvard Järnström, Arthur Långfors, Kaarlo Blomstedt, J. A. Pärnänen ja Eino Leino, usein myöskin Ernst Lampén. Leino oli tietysti iltaseuran keskeisin henkilö. Hän hallitsi sitä täydellisesti merkillisen sytyttävällä ja spirituellilla keskustelutaidollaan, joka keveästi leikittelevässä muodossa saattoi luodata syvällisimpiäkin elämänkysymyksiä. Näennäisesti aivan pilailevasta pakinasta Leino saattoi saada aiheen ja johtolangan mitä vakavimpien asiain pohdintaan, eikä hänen tarvinnut muuttaa koseeraavan juttelunsa sävyä, vaikka palloiltaviksi joutuivat kuinka korkeat arvot tahansa. Hän oli suorastaan ilmiömäinen keskustelija: sivistynyt, "eurooppalainen", tietorikas, asiallinen, mutta samalla pirteä, huvittava, päähänpistoja säkenöivä, nerollisen sukkela ja sanavalmis. Eihän hän ollut vuosiltaan muita vanhempi, mutta hänellä oli aivan kuin vanhemman auktoriteetti, jota ei millään tavalla horjuttanut edes hänen boheemisuutensakaan. Hän oli henkinen johtaja – ei siksi valittu eikä valtuutettu, ja kaikkein vähimmin itse sellaiseen asemaan pyrkivä, vaan siksi syntynyt. Ja varmaa onkin, että Leinon linkoamina tunnussanat saivat siivet ja levisivät laajempienkin nuorisopiirien parolleiksi.
Kirjalliset ja taiteelliset kysymykset olivat etualalla – estetiikkaa eivät vielä kansantalous ja leipäaineet olleet syösseet valtaistuimelta opiskelevan nuorisonkaan valtakunnassa. Hjalmar Söderberg, Anatole France ja August Strindberg olivat ajan suuria nimiä. Suomalainenkin nuori polvi ihaili Martin Birckin skeptillisessä ironiassaan pessimististä runoilijaa ja otti häneltä herkästi vaikutteita, Leino käänsi suomeksi Kuningatar Hanhenjalan, ja Strindbergin suuruus alkoi seestymistään seestyä. Mutta yksipuoliseen estetisointiin ei Päivän piirissä vajottu. Valtiolliset, yhteiskunnalliset ja tieteelliset kysymykset olivat esteettisten ohella ohjelmassa. (On muistettava, että tämä piiri oli osoittautunut niinkin aktiiviseksi, että se oli asettanut oman ehdokaslistansa eduskuntavaaleihin.) Ja juuri tämä harrastusten monipuolisuus antoi illanistujaiskeskusteluille reaalisen pohjan ja esti filosofoinnin liiallisen leijailun "ins Blaue hinein".
Päivän piirin "sisärenkaaseen" liittyi myöskin tohtori Henry Biaudet, joka taipumattoman venäläisvastaisuutensa vuoksi sotilasuralta syrjäytettynä – hän oli palvellut upseerina Hämeenlinnan pataljoonassa – poikkeuksellisen lyhyessä ajassa oli suorittanut yliopistolliset tutkinnot ja antautunut tiedemieheksi aloittamalla uraauurtavat historiantutkimuksensa Vatikaanin arkistossa. Koristeellinen ja elegantti ilmestys: pitkä, solakka, ryhdikäs vartalo, etelämaalainen hiusten ja hipiänsä väriltä samoinkuin profiililtaan ja temperamentiltaan. Mutta ennen kaikkea terävä- ja iskevä-älyinen.
Enimmäkseen Biaudet oleskeli ulkomailla. Hän jatkoi tutkimuksiaan Roomassa. Mutta tieteensä ohella hän leipätöikseen teki journalistiikkaa sekä Päivän että päivälehtien palstoja varten. Ja sydämensä ääntä noudattaen hän harjoitti venäläisvastaista propagandaa maansa hyväksi. (Niinpä hän, kun Nikolai II teki vierailumatkan Italian kuninkaan luokse, antoi roomalaisille ylioppilaille vihjauksen, josta oli seurauksena vihellyskonsertti asemalla keisarillisen junan saapuessa ja tsaarillisen vieraan majoittaminen ikuisen kaupungin ulkopuolelle.) Silloin tällöin hän käväisi kotimaassa ja oli tietysti näillä käynneillään keskipisteenä Päivän piirissä, johon hän toi ikäänkuin välittömiä viestejä siitä Euroopasta, jonka kanssa yhteys oli suomalaisenkin kulttuurin elinehto. Erään tuollaisen vierailun aikana päätettiin muutamana päivänä viettää ilta "helppotajuisessa konsertissa" ja tilattiin pöytä Seurahuoneen salista. Sinne mentiin naisten kanssa – mukana olivat Liisi Karttunen ja neidit Suppanen –, ja jonkun päähän pälkähti mentäessä poiketa kukkakauppaan ostamaan daameille punaisia neilikoita. Kun tultiin eteiseen, pistivät naiset kukan jokaisen herrankin napinläpeen, ja tällä tavoin koristettuna kulki koko joukko salin halki pöytäänsä. Punaiset neilikat tekivät efektin: niiden kantajat olivat yleisen huomion kohteena, ja vieruspöydissä kuiskailtiin musiikkinumerojen lomissa ahkerasti. Mutta huomionherättäjiä se vain mairitteli – heidän mielestään ei pieni "snobismi" suomalaisellakaan taholla ollut haitaksi. Sen jälkeen tulikin tavaksi, että piiri "esiintyessään" jossakin käytti punaista neilikkaa tunnusmerkkinään, ja kohta ruvettiin koko "rengasta" sanomaan Punaiseksi neilikaksi.
Henry Biaudet'n vierailut kotimaassa harvenivat. Mutta uskollisesti hän kaukaiselta vartiopaikaltaan lähetteli kirjoituksia. Lopulta hän ei enää voinutkaan tulla Suomeen – Venäjän ulkomainen urkkijakunta oli saanut selville hänen Suomi-propagandansa ja mielenosoitukselliset aloitteensa. (Kuten tiedetään katkesi tämän, meidän oloissamme harvinaisen tutkijan ja isänmaanystävän elämä kesken laajakantoisia ja suuria suunnitelmia, mutta Henry Biaudet'n nimi on jäänyt merkitsemään komean tähdenlennon ratakaarta meidän historiantutkimuksemme aikakirjoissa.)
Mutta ei jaksanut jatkua pitkäksi Päivänkään satu. Se pieni piiri – ennen kaikkea Punainen neilikka –, joka sitä oli ylläpitänyt, hajosi elämän arkisaroille, eri tahoille. Eikä menneiden tilalle tullut toisia. Mutta joka tapauksessa tämä pieni lehti aikoinaan oli ainakin radikaalisen kulttuuritahdon ilmaus – ehkäpä se teki pientä pioneerityötäkin sellaisten aatteiden hyväksi, jotka eivät vielä olleet meidän maaperäämme päässeet juurtumaan. Omalle piirilleen se ainakin merkitsi yhdyssidettä ja eräänlaista ohjelmajulistustakin.
Eino Leinon kanssa nuori toimitussihteeri oli miltei jokapäiväisessä kosketuksessa. Paitsi Päivässä tapasi hän runoilijan myöskin Helsingin Sanomissa, johon Leino vielä silloin kirjoitti ahkerasti. Ei tosin enää Teemu-palasia, noita henkeviä ja kärkeviä koserioja, jotka ovat perustaneet suomalaisen sanomalehtipakinan, vaan teatteriarvosteluja ja kirjallisuusartikkeleita.
Viimeksimainituista ovat muistettavat varsinkin ne alkuaan "alakertoina" julkaistut kirjailijakuvat, jotka sittemmin koottuina kirjaksi muodostivat mestarillisen esseeteoksen Suomalaisia kirjailijoita. Kaikille Leinon ystäville oli aina selittämättömänä arvoituksena hänen työntekonsa. Hän luki paljon, kirjoitti ehkä vielä enemmän. Mutta milloin? Esim. Suomalaisten kirjailijain tutkielmat syntyivät sillä tavoin, että Eino Leino siinä puoli kolmen ajoissa päivällä, jolloin toimittajat tekivät lähtöä päivällistunnilleen, ilmestyi toimitukseen, haki itselleen vapaan kirjoituspöydän, kasasi eteensä pinon käsikirjoitusliuskoja, asetti niiden viereen savukelaatikon ja tulitikkurasian, kastoi kynän mustepulloon ja alkoi kirjoittaa. Hän jäi yksikseen toimitukseen savupilven keskelle, kun toiset lähtivät. Mutta kun he kuuden korvissa palasivat, ei hän enää siellä ollut. Sen sijaan löysi toimitussihteeri pöydältään valmiin "alakerran" Leinon selvällä käsialalla kirjoitettuna ja ilman pyyhkimisiä tai suurempia korjauksia. Se oli aivan kuin valmiina paperille valahtanut, asiatietoineen, vuosilukuineen päivineen. Milloin Leino oli aineiston koonnut, mistä faktat poiminut? Mukanaan hänellä ei ollut muuta kuin korkeintaan jokin pieni paperilippu taskussa tahi savukelaatikon kanteen viskattu muistiinpano, eikä toimituksen silloin vielä perin puutteellisesta käsikirjastosta voinut olla suurtakaan apua. Leinon täytyi siis pääasiallisesti luottaa muistiinsa. Ja muistinsa hän olikin harjoittanut poikkeuksellisen luotettavaksi. Siihen mahtui ja siinä säilyi melkein rajaton määrä asioita.
Ajan aallot eivät ottaneet asettuakseen.
Enemmän tai vähemmän salaperäisiä voimia oli liikkeellä yhteiskunnassa. Terrorististen tekojen yrityksiä sattui milloin missäkin. Ja hämärän miehiä hiiviskeli nimettömin uhkauksin ja kauhunhuhuin.
Varsinkin kaupunginviskaali Albrecht, joka virallisena syyttäjänä esiintyi oikeudessa m.m. Viaporin kapinaan osaaottaneiden punakaartilaisten jutussa, joutui ahdistelujen ja uhkausten kohteeksi. Ja muutamana iltana siirtyivät ahdistelijat sanoista tekoihin. He yrittivät pommilla räjähdyttää viskaalin huvilan Pitkänsillan korvassa. Attentaatti epäonnistui. Paukku räjähti, mutta ei aikaansaanut suurempaa vahinkoa. Kylvi vain ihmisten mieliin pelkoa ja epävarmuuden tunnetta.
Eräänä iltana uteli virkatoveri Turun Sanomista puhelimitse pääkaupunkilaiselta toimitussihteeriltä:
– Eikö teille kuulu mitään? – meillä on aivan kuittia, ei ainoatakaan kunnollista uutista.
– Hiljaista on täälläkin ... ei totta tosiaankaan ole mitä antaa.
Turkulainen naureskeli: – Eikö siellä ole edes räjähtänytkään – Tuskin oli viimeinen sana kuulunut langan päästä, niin jo pamahti ukkosta pahemmin, ja koko Ludviginkadun talo vavahti.
Helsinkiläinen huusi mikrofoniin:
– Nyt räjähti!
Ja sulki puhelimen ryhtyäkseen kiireellisiin tiedonhankintoihin. Äsken laiskantyyni toimisto täyttyi äkkiä sillä hermostuneen kiireen melulla, minkä yllättävän suuruutisen vainuamistilaisuus aina saa aikaan.
Hetken perästä turkulainen soitti uudelleen. Hänen äänensä värisi vihasta, sillä hän oli vakuutettu siitä, että pääkaupunkilainen virkaveli oli tehnyt hänestä pilaa. Kun helsinkiläinen yritti vakuuttaa, että totta hän oli puhunut, kiljaisi turkulainen:
– Oletteko te tullut hulluksi?
– En minä, mutta ilmeisesti pommimiehet. Puolen tunnin perästä turkulainen soitti kolmannen kerran. Mutta nyt hän oli aivan nöyrää poikaa ja pyyteli anteeksi äskeistä äkäisyyttään, sillä Tietotoimisto oli jo ehtinyt ilmoittaa räjähdyksen todellakin tapahtuneen Punanotkonkadun poliisitalossa. Se oli tosin vaaraton paukku sekin, mutta herätti tietysti entistä suurempaa levottomuutta.
Sattuipa tuossa alituisessa pelonalaisuudessa leikkisiäkin juttuja.
Helsingin Sanomain porraskäytävän seiniin ilmestyi kaikennäköisiä uhkauslauseita, siniliidulla tai punavärillä piirrettyinä. Eräänä päivänä saivat toimittajat työhön tullessaan seinäkirjoituksesta lukea seuraavan tuomion: "Teidän päivänne ovat luetut – kohta lennätte ilmaan." Ei siihen aluksi sen suurempaa huomiota kiinnitetty, lähetettiin vain siivoojatar pesemään pois kirjoitus. Mutta annahan olla! Illan pimetessä tulee eräs reportteri henki kurkussa ilmoittamaan, että nyt on piru irti.
– Mikä on?
– Rappukäytävässä on mystillinen, musta metallilaatikko, varmasti helvetinkone...
Lähdettiin joukolla tarkastusmatkalle. Siellähän se oli. Merkillinen, pikimusta metallilaatikko puoleksi piilossa alimman askelman vieressä. Kuunneltiin pamppailevin sydämin, kävikö sen sisässä kellolaite. Ei kuulunut mitään, mutta ties mitkä uudet sytytysmetkut pommimiehillä olivat.
Ei muuta kuin kiireimmän kaupalla soittamaan keskuspoliisiin. Ja juoksujalkaa sieltä tuli tarpeellinen määrä miehiä, jotka äärimmäistä varovaisuutta noudattaen lähtivät viemään helvetinkonetta poliisikamarille tutkittavaksi.
Hetken perästä soitettiin poliisilaitokselta pyyntö, että asia pidettäisiin toistaiseksi visusti salassa, koska pommi vasta seuraavana päivänä voitiin tutkia, iltamyöhällä kun ei enää ollut käytettävissä spesialistia. Ja toimittajat päättivät, ettei asiasta hiiskuta halaistua sanaa, ennenkuin se voidaan jymyuutisena paljastaa lehdessä.
Mutta seuraavana aamuna tuli rouva Ivalo – herrasväki Ivalo asui silloin toimituksen yläpuolella olevassa yksityishuoneistossa – alas toimistoon antamaan uutista:
– Ajatelkaa, mitä nykyisin voi tapahtua! Minä tulin eilisiltana maalta, ja oli niin paljon tavaroita, etten yhdellä kantamuksella saanut kaikkia portaita kulkemaan. Sen vuoksi jätin alakertaan rautavanteisen pikialustan, jota käytän kuparinpakotuksessa, se kun on niin kovin raskas. Mutta kun vähän ajan perästä lähetin palvelijattaren sitä hakemaan, oli se varastettu.
Toimittajat katsoivat hiukan noloina toisiaan eivätkä sanoneet muuta kuin:
– Kaikkipa näkyykin varkaille kelpaavan.
Mutta tuskin oli rouva Ivalo sulkenut toimiston oven, niin soitettiin poliisikamariin ja pyydettiin pommi takaisin. Se vietiin kaikessa hiljaisuudessa löytöpaikalle, ja omistajalle ilmoitettiin sen jälleen jollakin salaperäisellä tavalla ilmestyneen. Ei muuta. Ja kun Ivalot ihmettelivät asiaa, tekeytyivät asianomaiset tietysti yhtä ihmetteleviksi. Eivätkä he koskaan jälkeenpäinkään asiasta puhuneet edes keskenään.
Toisen kerran – ilta oli jo sangen myöhäinen – ilmestyi Santeri Ivalo hyvin kepeissä pukimissa toimitukseen ja sanoi, että heillä oli tapahtunut ihmeitä. Talon isäntä oli maannut kylpyammeessa ja yht'äkkiä kuullut keittiöstä, joka oli kylpyhuoneen seinän takana, palvelijattarien kirkaisun. Sen jälkeen oli karhea miesääni huutanut: "Kädet ylös, taikka ammun!" Ja sitten oli kaikki käynyt hiljaiseksi. Kylpijä oli varovaisesti noussut ammeesta, vetäissyt välttämättömimmät viikunalehdet ylleen ja hiipinyt hakemaan apua. Browningit esille. Ja latomosta pari vantteraa miestä mukaan. Keittiön ovi temmattiin auki. Seinänvierustalla seisoi kaksi kalmankalpeaa ja värisevää naisihmistä kädet ylöskohotettuina, ja ulko-ovelta tuijotti heitä kiiluvasilmäinen, pitkä miehenroikale, käsi povitaskuun pistettynä. Latoja Partia, ruumiinrakenteeltaan raskaansarjan painija ja kädessään lyijyharkko, viskautui miehen kimppuun, kellisti hänet permantoon, tempasi hänen kätensä esiin ja veti povitaskusta – olutpullon.
Jännitys laukesi. Mies toimitettiin poliisin haltuun. Ja toimittajia, jotka taas olivat vainunneet jymyuutista omasta talosta, harmitti hienosti jutun vaaraton loppu. Etenkin kun kymmenisen minuutin kuluttua ruotsalaisen lehden toimituksesta soitettiin ja pyydettiin kohteliaasti yksityiskohtaisia tietoja tohtori Ivaloa kohtaan tehdystä attentaatista.
Myöskin Juhani Aho kävi toimituksessa tuon tuostakin. Useimmiten hänellä oli tuomisina Järvenpäästä valmiiksi kirjoitettu artikkeli. Mutta toisinaan saattoi hän riisua takkinsa ja istahtaa toimistopöydän ääreen kirjoittamaan. Ahon toimituksessa kirjoittamat artikkelit nostivat tuskan hien toimitussihteerin otsalle, sillä hänen käsialansa oli aivan hieroglyfimäistä – eivät siitä kaikki latojatkaan kyenneet selvää saamaan. Eero Erkko kävi toimituksessa harva se päivä, vaikk'ei hän ottanutkaan osaa lehden toimitustyöhön, vaan oli vain sen johtokunnan puheenjohtajana. Hänellä oli siihen aikaan moottoritehdas, jonka hän Amerikasta tullessaan yhdessä insinööri Markovin kanssa oli perustanut Sirpalesaarelle.
Eräänä talvisena iltana Erkko istui toimitussihteeriä vastapäätä ja katseli iltalehtiä. Yht'äkkiä alkoi kuulua palomerkkejä, ja ikkunan ohitse kiitivät hälyllä ja melulla palokunnan reet. Toimitussihteeri soitti tavanmukaisesti keskuspoliisiin:
– Helsingin Sanomista kysytään, missä palaa.
– Sirpalesaaren moottoritehdas on tulessa, tuli päivystäjän vastaus.
– Erkko, sinun tehtaasi palaa! Eero Erkko kavahti pystyyn:
– Soita ajuri! Toimitussihteeri lähti mukaan.
– Ajakaa niin nopeasti kuin voitte!
Kun tultiin salmen rannalle, oli koko tehdas ilmitulessa. Juoksujalkaa ja lumisohjuun joka askelella vajoten kiiruhdettiin perille. Tehdasta ei voitu pelastaa. Palokunta oli voimaton. Eikä tietysti Erkkokaan voinut tehdä muuta kuin seisoa katselemassa, miten eräs hänen elämänsä unelma muuttui savuksi. Hän kyseli, onko yövahtia näkynyt – häneltä ehkä olisi voinut saada joitakin tietoja tulen irtipääsystä. Ei ollut kukaan nähnyt. Se ihmetytti Erkkoa, teki hänet ilmeisen levottomaksi. Vanha yövahti olikin saanut surmansa liekeissä.
VIII.
KENRAALIKUVERNÖÖRIN TANSSIAISISTA VIIPURILAISEN TEATTERIN JOHTOON.
Oli komea näky, kun valtiopäiväin avajaisissa keisarillisen linnansalin valtaistuimen edessä seisoi kenraalikuvernöörinä salaneuvos N. Gerard kultakirjaillussa venäläisessä hoviunivormussaan ja häntä vastapäätä senaatin etunenässä Leo Mechelin, yhtä koristeellisessa virkapuvussa hänkin ja ehkä vieläkin ryhdikkäämpänä ja ylhäisempänä valtiomiesasenteeltaan. Olihan totuttu näkemään suuriruhtinaanmaan käskynhaltijoina pelkästään sotilaita, joten mielikuvituksessamme kenraalikuvernöörin viran välttämättömiksi attribuuteiksi olivatkin muodostuneet sapeli, kannuskilinä ja komentoeleet. Nyt näimme ensi kerran keisarivallan edustajana hallinnollisen siviilimiehen, hahmoltaan, piirteiltään ja koko olemukseltaan länsimaisen diplomaattityypin, ja rintaa ailahdutti outo tulevaisuudenunelman aavistus, tosin aivan epämääräinen ja utuinen – ikäänkuin vain toiveen haave siitä, että satraappikomennosta vapautuminen sittenkin saattoi olla mahdollisuus. Peli oli joka tapauksessa käynyt tasapuolisemmaksi – miekan mahdin asemesta oli vastapuolenkin täytynyt tyytyä valtiotaidon valttiin.
Kenraalikuvernööri Gerard osoittautui koko hallintokautensa varrella sen luottamuksen arvoiseksi, jolla hänet Suomeen vastaanotettiin. Sinä lyhyenä aikana, jonka hän sai olla Suomen korkeimpana viranomaisena, tapahtuikin huomattava muutos maan yleisessä mielipiteessä. Ei niin, että epäluulo Venäjän aikeita kohtaan olisi haihtunut, mutta siten, ettei kaikkea venäläistä vihattu, vaan kuviteltiin venäläisessä yhteiskunnassa olevan vallankumouksellisten ainesten ohella muitakin sivistyneistön piirejä, joiden vapaamielisyyteen mahtui Suomen aseman ymmärtäminen ja kunnioittaminen.
Kun Venäjää kohtasi nälänhätä, ryhdyttiin meidänkin maassamme avustustoimenpiteisiin. Perustettiin suuri komitea kenraalikuvernöörittären puheenjohdolla hankkimaan vapaaehtoista apua. Tähän komiteaan kutsuttiin jäseniä kaikista puolueista. Komitea jaettiin useampiin alaosastoihin, joilla kullakin oli erikoistehtävänsä. Helsingin Sanomain toimitussihteerikin joutui työhön osalliseksi propagandaosaston jäsenenä. Alaosastot toimivat aivan itsenäisesti. Ainoastaan yksi yhteinen komitean täysi-istunto pidettiin. Se oli kenraalikuvernöörin palatsissa muutamana talvisena iltapäivänä.
Tuntui omituiselta astua venäläisten pistimien vartioiman, pietarilaismallisen "lasikaapin" ovista taloon, jota Bobrikovin päiviltä asti oli totuttu pitämään venäläissorron päälinnoituksena. Punamattoisia portaita noustiin, melkein kuin uhmalla päätä kohottaen, eteishalliin, jossa vormupukuiset lakeijat auttoivat päällystakit tulijain yltä. Sitten toisen kerroksen saliin – kirkkaasti valaistut, komeat kattokruunut, tuolirivit puoliympyrässä, jonka keskipisteenä oli vihreäverkainen pöytä ja sen ääressä kolme nojatuolia. Ovella oli isäntäväki vastassa, ja ent. kuvernööri, kenraali Edv. Krogius toimitti vieraitten esittelyn. Käytiin istumaan. Salaneuvoksetar Gerard asettui puheenjohtajan paikalle ja hänen vierelleen avustajaksi kenraali Krogius, kun taas joku senaatin herra ryhtyi pöytäkirjuriksi. Asiain virallinen käsittely alkoi. Luettiin valmiiksi laaditut ehdotukset – venäjäksi (muodon vuoksi), ruotsiksi ja suomeksi (sellainen oli silloin vielä kielijärjestys) – ja hyväksyttiin ne yksimielisesti alakomiteain täytäntöönpantaviksi. Koko meno ei kestänyt montakaan minuuttia. Mutta sitten seurasikin kokouksen päänumero: teenjuonti ja seurustelu. Lakeijat kantoivat suurilla hopeatarjottimilla teekuppeja – ei laseja, kuten Venäjällä oli tapana – ja leivoksia. Tee oli valmiiksi sokeroitua. Kun leivoksia kantava lakeija – ilmeisestikin epähuomiossa – sivuutti toimitussihteerin, kutsui viimeksimainitun vieressä istuva juutalaisnenäinen ja patriarkkapartainen professori J. J. Mandelstam palvelijan takaisin aitovenäläisellä huudahduksella: "Durak" (tolvana)! – Isäntäväki seurusteli erittäin rakastettavalla tavalla vieraittensa kanssa. Keskustelukielinä olivat ranska ja saksa, venättä kuuli tuskin ollenkaan.
Komitean huippusaavutukseksi muodostuivat suuret tanssiaiset Ritarihuoneella. Niistä tuli sesongin kiistämätön clou. Helsingin edustavin yleisö, ylimystö, hienosto, tanssi nälkäänäkevien hyväksi loistavien aateliskilpien kiillossa.
Punaisessa neilikassa oli päätetty, että tähän tilaisuuteen oli mentävä edustamaan "suomalaista intelligenssiä". Ja sitä oli edustettava arvokkaalla tavalla. Tilattiin siis uudet valkoiset liivit, ostettiin uudet kiiltonahkakengät; naiset hankkivat itselleen moitteettomasti kahisevan baalieleganssin. Ja juhlailtana ilmestyi Punainen neilikka taistelutanterelle täysin "hovikuntoisena". Olipa sen riveissä pari miestä, jotka olivat pariisilaisimmat koko seurakunnassa – m.m. ainoa monokkelinkantaja –, eivätkä naiset hienoudessa suinkaan jääneet jälkeen ruotsalaisten piirien daameista. Näytettiin muka, että oli jo olemassa suomalaistakin herrasväkeä!
Mutta ajan mittaan kävi paraatiesiintyminen ja tanssi vaakunain kiillossa kuitenkin kuivaksi, etenkin kun Ritarihuoneella ei ollut ravintolaa, jonka pöytien ääressä olisi voitu virkistäytyä. Sen vuoksi siirryttiin jo hyvissä ajoin Seurahuoneelle, jossa odottelivat ne ystävät ja kylänmiehet, jotka eivät olleet saaneet lippua tanssiaisiin taikka eivät olleet siitä välittäneet. Ennenkuin kello oli 12, oli melkein koko tanssiaisyleisö koolla hra Noschiksen pöytien ääressä. Ja katso, uudessa ympäristössä hupeni valeen se jäykän virallinen juhlallisuus, joka vaakunakilpisten seinien kehyksissä äsken oli vallinnut. Tunnelma kävi pian tuttavalliseksi.
Punaisen neilikan pöydässä pidettiin hauskaa ja juotiin juhlan kunniaksi Nuits'tä – burgundilaisen rypäleen jaloudelle oli opittu joukon pariisilaistuneiden jäsenien asiantuntevalla opastuksella antamaan arvoa. Seurue kasvoi hetki hetkeltä. Viimeisinä minuutteina ennen ovien sulkemista ilmestyi saliin viipurilainen Juho Lallukka, joka oli ollut kunniavieraana jossakin samana iltana vietetyssä karjalaisessa ylioppilasjuhlassa. Hänet otettiin riemulla vastaan ja istutettiin Punaisen neilikan pöydän päähän. Lallukka oli erinomaisella tuulella, veti aluksi esiin hännystakkinsa povitaskusta karjalaisvärisen marsalkkanauhan, jonka hän oli saanut muistoksi äskeisestä juhlasta, ja tilasi koko pöytäkunnalle uutta viiniä. Puhuttiin taiteesta, suomalaisuudesta ja isänmaasta.
Mutta huippuunsa kohosi toverillinen tunnelma, kun Herman Stenberg pikkutunneilla tekemällään kiertomatkalla oli jostakin salin nurkasta keksinyt aivan yksikseen istuvan kenraalikuvernöörin adjutantin ja toi hänetkin Punaisen neilikan pöytään.
Olihan hiukan outoa nähdä tunnetun aktivistin ja Voima-miehen veljeilevän saman venäläisen upseerin kanssa, joka tunnontarkasti oli kulkenut sortokaudenkin satraappien kantapäillä ja joka oli saattanut Bobrikovin senaatin portaille silläkin matkalla, jolla kuolettava luoti sortajan tapasi. Adjutantille itselleen tämä; veljeily saattoi olla suorastaan vaarallistakin, sillä urkkijain tiedettiin edelleenkin juoksevan pimeitä santarmipolkujaan.
Mutta Timirjasevista ja Herman Stenbergistä tuli sinä yönä, kaikkien mahdollisten ilmiantojen uhallakin, hyvät ystävät.
– En välitä politiikasta, se ei merkitse minulle mitään, tolkkasi adjutantti murteellisella ruotsinkielellä. – Annan arvoa vain ihmiselle ... olkoonpa hän sitten vaikkapa rabulisti. Ja teissä olen löytänyt ihmisen. Saanko esittää veljenmaljan?
Veljenmalja juotiin juhlallisesti ja vahvistettiin venäläiseen tapaan kolmella suudelmalla ... molemmille poskille ja suulle. Paraatipukuisen upseerin rintaristit kilahtelivat, ja Herman Stenbergin suupielissä karehti veitikkamainen hymy.
Timirjasev oli vanha helsinkiläinen, tuttu varsinkin sille yleisölle, joka kävi Catanin mannermaistyylisessä ja viihtyisässä ravintolassa, jossa adjutantti oli jokapäiväisenä kantavieraana ja hallitsi valistuneena yksinvaltiaana erästä keskilattian pöytää ja pietarilaisia sanomalehtiä. Hän oli erinomaisen rakastettava ihminen eikä kai koskaan pikkusormellaankaan sekaantunut niiden herrojen hommiin, joiden koristeellisena varjona hänen virkansa puolesta oli liikuttava. Sen sijaan hän harrasti valokuvausta ja oli siinä saavuttanut taidon, joka lähenteli taiteellisuutta. (Venäjän romahduksen jälkeen Timirjasev-kenraalimajurin arvolla varustautuneena – jäi Helsinkiin ja elätti itseään valokuvauksellaan; hän seurasi innostuksella Suomen armeijan kehittymistä ja kuoli hyvänä Suomen kansalaisena.)
Sillä aikaa kuin Herman Stenberg ja kenraalikuvernöörin adjutantti puhuivat ihmisyydestä yleensä keskusteltiin pöydän toisessa päässä Juho Lallukan ympärillä, kuten sanottu, suomalaisuudesta ja taiteesta, jota viimeksimainittua viipurilainen suurkauppias suuresti ja vilpittömästi kunnioitti, koska se oli "kulttuurin kukka". Lallukka innostui ja lämpeni, taisipa jo lopulta ehdottaa, että laulettaisiin "Voi äiti parka ja raukka", joka laulu oli aivan erikoisen lähellä hänen karjalaista sydäntään ja jota laulettaessa hän mielellään nousi esitystä kaksin käsin ja liikutetuin ilmein johtamaan. Joka tapauksessa oli tunnelma hyvin korkealla.
Yht'äkkiä tokaisi joku – ilmeisestikin palauttaakseen mielestään jo liian korkealle kiipeilevän tunnelman takaisin maan kamaralle – kuin ohimennen:
– Entä miten ovat nykyisin teatteriasiat Viipurissa?
– Miun teatterissain o assiit aina oikijall kannall; täll kertaa vaa ois kova tarvis uutta johtajaa.
– Semmoinen on taas täällä tarjolla, vastasi pari miestä yhteen ääneen.
– No, antakaa se het miulle!
– Tässä on mies. Ja he näyttivät toimitussihteeriä. Lallukka ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
– Pannaaks kauppa kii? No, eihän sitä nyt sentään sillä puheella kiinni lyöty, mutta Lallukka sai lupauksen, että uusi johtajaehdokas ottaa asian vakavan harkinnan alaiseksi. Ja se lupaus tuli pidetyksi.
Lyhyeksi jäi salaneuvos Gerardin kenraalikuvernöörikausi. Ne tuulet, jotka olivat hänet tänne tuoneet, kääntyivät pian. Pakostahan vain olikin venäläinen tuuliviiri vääntynyt ohimenevää vapaamielisyyttä näyttämään. Suomi-syönti yltyi pian taas taantumuksellisella taholla, ja vanhat vainoojamme kävivät hiljattain kärsimänsä tappion jälkeen entistä kiukkuisemmin kimppuumme. Gerardin oli väistyttävä.
Ainoalaatuiseksi muodostui tämän kenraalikuvernöörin lähtö Helsingistä. Salaneuvos Gerard ja hänen puolisonsa joutuivat lukemattomien kunnian- ja myötätunnonosoitusten kohteiksi. Ja asemalle heidät saatettiin lauluin ja soitoin palokuntalaisten muodostamaa soihtukujaa pitkin. Leuto, kevättuntuinen ilta, nuoskeaa lunta maassa ja Esplanadin puunoksilla – lämmin tunnelma soihtuliekkien lepattelevassa valossa. (Venäjän luhistumisen jälkeen tuli, kuten tiedetään, salaneuvos Gerard puolisoineen Suomeen ja eli elämänsä loppuvuodet valtion vieraana Halilan parantolassa.)
Heti tullessaan Tampereelta Helsinkiin toimittaja oli päässyt kosketuksiin pääkaupunginkin teatterin kanssa. Eino Leinon ollessa ulkomailla joutui näet teatteriarvostelu hänen huolekseen. Eihän yleensä loppukevät enää paljonkaan uutta tarjoa, mutta keväällä 1906 sattui Ida Aalberg vierailemaan Kansallisteatterissa, joten myöhäiskausi oli tavallista antoisampi. Eivät tietysti nuoren teatterientusiastin selostukset muodostuneet edes arvostelun yrityksiksikään, vaan pysyttelivät vain ihailun panegyyrisinä ilmaisuina. Mutta silti ne kutkuttivat kriitikkoylpeyttä.
Palattuaan ulkomailta palasi Leino myöskin arvostelijatuolilleen. Mutta hänen apulaisenaan sai toimitussihteeri vielä edelleenkin silloin tällöin hoidella kritiikkiä, johon Berliinin teatterielämysten jälkeen jo alkoi tulla hiven arviointiakin ja omia mielipiteitä. Myöskin Nuoressa Suomessa ja sittemmin Päivässä hän tilaisuuden tullen käsitteli teatteriasioita.
Vielä likeisemmin kuin tämä vaatimaton teatterikirjaileminen yhdisti toimittajan näyttämönmaailmaan seurustelu muutamien Kansallisteatterin nuorten näyttelijäin – m.m. Teppo Raikkaan – kanssa ja Eino Leinon opastava johdatus Thalian taiteen ymmärtämiseen. – Teppo Raikas (alkup. nimeltään Durchman) oli heti ylioppilaaksi tultuaan (1903) liittynyt harjoittelijaksi Kansallisteatteriin, jonka vakinaiseksi näyttelijäksi hänet kiinnitettiin kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli innostunut työhönsä ja ajatteli näyttelijätoimintaa vakavana elämäntehtävänä. Näyttelijäkunnan sekä ammatillinen että myöskin yhteiskunnallinen kohottaminen oli hänelle sydämen asiana – niinpä on Näyttelijäliittokin syntynyt hänen aloitteestaan. Toverien keskuudessa Teppo Raikas oli erittäin suosittu; hänen reippaan iloinen ja luonnollisen nuorekas olemuksensa ja hänen valoisa elämänuskonsa hankkivat hänelle laajan ystävä- ja tuttavapiirin varsinaisen teatterimaailman ulkopuoleltakin. Monet illat istuttiin hänen kanssaan teatteriprobleemoja pohtimassa, ja hänen pukuhuoneessaan oli viihtyisää teatteri atmosfääriä, joka ikäänkuin koteutti ajatukset, mielikuvat, jopa aistimetkin kulissien ja parrasvalon valtakuntaan. (Teppo Raikas ei koskaan päässyt lahjakkuutensa ja palavan teatterimielensä antamia lupauksia pitemmälle – kuolema katkaisi hänen uransa aikaisin: hänen elämänsä päättyi 1916.)
Sattuma vei toimittajan itsensäkin taas ennenpitkää parrasvaloon. Uusmaalaisten osakuntataloon oli järjestetty jokin suurempi iltama, jonka ohjelmaan Juhani Aho oli muodostellut Rautatiensä pieneksi näytelmäksi. Iltamanpuuhaajien taholta pyydettiin näyttelijäksi toimittajaa, joka nuoresta iästään huolimatta oli siksi hyvinvoipa varreltaan, että hänen arveltiin hyvin sopivan rovastin osaan. Matin oli suostunut näyttelemään Hemmo Kallio, ainoana ammattinäyttelijänä amatöörien parissa. Iltamassa saavutti näytelmä niin suurenmoisen menestyksen, että se oli pian uusintona esitettävä. Ja julkinen arvostelu kiitti esitystä, mainiten Hemmo Kallion mainion Matin rinnalla oivan rovastin kohoavan suorastaan ammattinäyttelijäsuorituksen tasolle. Se kutkutti itserakkautta ja antoi taas ajoittain uinahtaneille, mutta ei koskaan sammuneille teatterihaaveille uutta virikettä.
Tanskalainen operettiseurue Emil Wulffin ja Charles Kjerulfin johdolla toi vuonna 1907 toukokuiseksi kevättuulahdukseksi Iloisen lesken meidänkin leveysasteillemme. Köpenhaminassa solmittu tuttavuus Kjerulfeihin vei suomalaisenkin teatteriharrastajan niihin piireihin, joille tanskalaisten kevyt ja säteilevän aurinkoinen "gemyytti" sekä näyttämöllä että seurustelussa teatterin ulkopuolella oli kuin pirteästi pulpahteleva elämänilon lähdesuoni. Kuinka hauskasti ja herttaisesti toukokuu kuluikaan! Ja kuinka monet lystit pidettiin! Paitsi Kjerulfeja ja Wulffeja – molemmat rouvat olivat mukana, rouva Wulff esiintyi näyttämölläkin (grisettinä) – olivat Edith Bueman, seurueen viehättävä Hanna Glavari, Henry Seeman, elegantti Danilo, ja Jutta Lund, hauska Valencienne, joka päivä helsinkiläisten ystäviensä parissa. Milloin oltiin tanssimassa Seurahuoneella, milloin perhekutsuilla, milloin jonkin virallisluontoisemman "hipan" jälkeen vallattoman iloisella "Nachspielillä" Calle Knorringin, kainalosauvojen varassa iloisena liikkuvan ja siksi ystävien kesken "benfria Knorringiksi" ristityn kvartettijohtajan luona. Sai kai tuossa tanskalaisihastuksessa vähän tinkiä teatterikatsomuksensa taiteellisuuden vaatimuksista – vaikka esim. Jutta Lund oli naiskoomikkona kieltämättä huomattava taiteellinenkin kyky –, mutta tuttavallisen yhdessäolon iloisissa pyörteissä unohtuivat – taikka ainakin joutuivat väliaikaisesti virkavapaiksi – ne korkeat periaatteet ja ankarat teoriat, jotka syventyminen teatterikirjallisuuteen ja "uuden näyttämötaiteen" kamppailun tarkka seuraaminen ulkomaisten "ammatti"- ja aikakauslehtien avulla olivat jo kiteyttämässä vakaumukseksi. Kevät oli kevättä – nuorekkaan elämänilon laineet läikkyivät, ja tanskalaisten pirteys säteili kilvan kevätauringon kanssa. Rehevä, pyylevä ja pyöreä Charles Kjerulf ja hänen suloinen Suscheninsa olivat kuin isä ja äiti seurueen jäsenille, jotka enimmäkseen olivatkin nuorta ja vasta-alkavaa teatteriväkeä. Ja vasta "operettipappana" Politikenin musiikkiarvostelija olikin oikeassa elementissään – hänen kriitillisyytensähän ei ollut ankarinta lajia, sillä musiikkimiehenä hän epäilemättä oli lähempänä kvartettilaulua ihannoivaa harrastelijatasoa kuin korkeampaa taiteellisuutta. Mutta ihmisenä Charles Kjerulf oli herttainen, ystävänä uskollinen ja seuramiehenä verrattoman hauska.
Teatterin ohella kiinnittivät myöskin kirjalliset harrastukset nuoren toimittajan mieltä. Nehän olivatkin vanhaa perua – kotoisin varhaisimmilta nuoruusvuosilta saakka. Ja ne olivat saaneet ylioppilasvuosina uutta vauhtia. Sillä kirjallisuus oli vuosisadanvaihteen ylioppilasmaailmassa kaikkein keskeisimpiä asioita. Niinpä esim. Pohjalaisen Osakunnan viikkokokouksissa toisinaan saattoi illan keskustelukysymyksenä olla jokin vereksin kirjauutuus, joka voi antaa aihetta monituntiseenkin mielipiteittenvaihtoon. Sellainen tapaus oli esim. Johannes Linnankosken Ikuisen taistelun ilmestyminen – se oli melkein sensatio, jonka herättämää huomiota ei suinkaan vähentänyt tekijän ankarasti suojattu anonymiteetti. Asiasta puhuttiin kaikissa piireissä ja arvailtiin sinne tänne. M.m. Rudolf Holsti, jolla yleensä ei ollut aikaa syventyä kaunokirjallisiin probleemoihin, oli hämeenlinnalaisessa yksinäisyydessään muodostanut oman teoriansa: tämän byronilaisotteisen runoelman luoja oli varmasti eräs hänen ylioppilastoverinsa, joka jo kouluaikanaan oli herättänyt huomiota omintakeisilla, suurilla kirjallisilla lahjoillaan ja jonka tiedettiin ensiesiintymistä valmistelleen. Mutta kun Perm ja Paholaisen viulu olivat ilmestyneet kansilehdillään Joel Lehtosen nimi, oli Holstinkin täytynyt luopua uskomasta ystäväänsä "Jukkaa" Linnankoskeksi.
Virikkeitä kirjalliseen harrastukseen sinkoili kaikilta tahoilta: läheinen seurustelu Eino Leinon ja hänen liepeillään uskollisena opetuslapsena liikkuvan Aarni Koudan kanssa, jonka ensiesiintyminen nietzscheläishenkisellä Tulijoutsenella oli herättänyt huomiota, Severi Nuormaan kirjalliset haaveilut, jotka, ikäänkuin vastapainoksi sosiaalisten ihanteiden karilleajautumiselle, taas olivat heränneet henkiin, sekä toiselta taholta muutamien oululaisten koulutoverien – Koskenniemen, Vilkunan ja Rafael Engelbergin – ilmestyminen kirjalliseen näköpiiriin. Olihan toimittaja aloittanut runoilun samoihin aikoihin kuin Koskenniemi, saanut samalla kertaa runoistaan palkinnot sekä koulun toverikunnalta että osakunnalta, vieläpä esiintynyt ensi kertaa julkisuudessakin (Nuori Suomi-albumissa) samaan aikaan kuin Runojen ja Vaikeitten kaupunkien laulaja (Liitto-albumissa). Ja kirjoituspöydän laatikossa oli hänelläkin kokoelma valmiina. Mutta aina kun hän runovihkoaan itsekseen tarkasteli, tuli hän samaan tulokseen: tuon tunnelman ovat toiset ilmaisseet paremmin, omintakeisemmin. Hänen omat runonsa olivat "jälkikaikua" – niissä oli Levertinin, Heidenstamin ja Frödingin jättämiä vaikutteita. Eikä lohduttanut samojen skandinaavisten esikuvien havaitseminen toisillakin – mitä se auttoi? Sitäpaitsi: Koskenniemen häikäisevän tähden komea nousu saattoi toisten yrittelyt kokonaan varjoon, ja toimittajalla olikin oikeastaan jo toisenlaiset kirjalliset ihanteet: proosan mestarit, ennen kaikkia Hjalmar Söderberg, ajan muotikirjailija, jonka Pienoiskuvat hän oli suomentanutkin – Leino oli antanut kokoelmalle sen suomalaisen nimen –, ja August Strindberg, kamppaileva titaani, joka oli vapisuttanut koko hänen maailmankatsomustaan. Jos hän joskus yrittäisi, niin suorasanaista siitä tulisi – helsinkiläisnovelleja aluksi. Mutta tuskinpa tulisi niitäkään koskaan – hän ei luottanut itseensä: oliko hänellä edes mielikuvitusta?
Ja niin jäivät kirjalliset harrastukset pitkiksi ajoiksi – ei ollut aikaa, ei ollut aikaa...
Muutamana kevättalven aamuna pyydettiin toimitussihteeriä puhelimitse tulemaan Kämppiin, jossa eräs viipurilainen herra tahtoi häntä tavata. "Viipurilainen herra" osoittautui liikemies Kaarle Silanderiksi, Suomalaisen Maaseututeatterin johtokunnan jäseneksi ja taloudenhoitajaksi. Keskustelusta ei tullut pitkää. Taloudenhoitaja selosti vain ylimalkaisesti teatterijohtokunnan päätöksen ja sanoi nyt tulleensa pyytämään toimitussihteeriä allekirjoittamaan jo valmiiksi laaditun välikirjan. Johtokunnan päätös oli ollut yksimielinen – Lallukan aloitetta, jota m.m. kirjailija Eino Leino ja maisteri Edvard Järnström olivat lämpimästi suosittaneet, olivat kaikki jäsenet kannattaneet. Mutta toimitussihteeri ei puolestaan ollut aivan yhtä selvillä asiasta. Olihan hän tosin tuosta Juho Lallukan tapaamisesta saakka asiaa ajatellut, mutta vain mahdollisuutena – tuskin kertaakaan vielä ratkaisua vaativana todellisuutena. Kirjoittaisiko hän nyt umpimähkään nimensä paperiin? Silander kehoitti kirjoittamaan. Johtajaehdokas epäröi. Jokin ääni hänessä kuiskasi: "Nythän pääset nuoruutesi unelman perille, ajattele, että haaveesi toteutuu!" Mutta järki pidätti kättä. Ja niin hän pyysi viikon verran miettimisaikaa. Silander myöntyi pyyntöön vastenmielisesti:
– Kunhan ei vain sillä välin koko asia mene karille...
– En usko menevän, vastasi toimittaja kiitollisena saamastaan hengähtämistilaisuudesta.
Eikähän asia johtajapulassa olevan teatterijohtokunnan kannalta karille mennytkään. Menikö se toisen asianosaisen – sitä kysymystä hän ei koskaan ole pystynyt ratkaisemaan.
IX.
KANSAINVÄLINEN KAUPUNKI.
Pietarin läheisyys ja se seikka, että Viipuri oli linnoituskaupunki, olivat huomioonotettavia tekijöitä itäisimmän kaupunkimme elämässä ennen maailmansotaa. Suuri matkailijatulva – etenkin kesäiseen aikaan ja oikeauskoisten suurina juhlina –, ja ympäristön taaja muukalainen huvila-asutus saivat aikaan vaihtelevan kirjavuuden katu- ja ravintolaelämään. Lukuisa sotilas- ja muu venäläinen "paikallinen" väestö sekä Hansan ajoilta asti verrattain runsas saksalainen aines – tosin jo suureksi osaksi ruotsalaistuneena, mutta edelleenkin omia sukutraditioitaan ja kulttuurisympatiojaan ylläpitävänä – synnyttivät meidän oloissamme poikkeuksellisen kansainvälisyyden.
Idästä tulevat matkailijajoukot, joiden päämääränä tietysti useimmissa tapauksissa oli Imatra, olivat hyvinkin kirjavia. Niissä oli koulujen oppilaita, joita kuljetettiin laumoittain, pitkätukkaisia ja palavasilmäisiä ylioppilaita univormutakeissa ja mustissa viitoissa, ruskealeninkisiä naiskurssilaisia, hyvinvoipia keskisäädyn perheitä ja tavallisia turistityyppejä opaskirjat käsissään ja kiikarit ja kodakit olkaremmeissä.
Katujen kulmissa kaupittelivat virkalakkiset "gasetshikat" Pietarin päivälehtiä; ajurien rattaat, kauhtanat ja hatut olivat "yleisvaltakunnallista" mallia; liikkeitten ovikilvissä oli runsaasti venäläisiä nimiä ja kirjaimia; ja kiliseviä kannuksia, kiiltäviä korvarenkaita ja makean hajuveden tuoksua oli Viipurissa suhteellisesti paljon enemmän kuin maamme muissa kaupungeissa.
Luonnollisesti tämä kansainvälisyys oli omansa vilkastuttamaan katuelämää, luomaan siihen kirjavaa maalauksellisuutta, joka ei suinkaan ollut vailla viehätystä. Ja karjalaisille luonteenomainen kepeä hilpeys oli sopusoinnussa tämän värikkään vilkkauden kanssa. Miten suuri olikaan ero Viipurin ja Tampereen välillä!
Katuelämän kirjavuus, vieraitten kielten suhina ja ihmisten kiireellinen touhu muistuttivat paljon enemmän pientä suurkaupunkia kuin suurta pikkukaupunkia, mikä Viipuri kuitenkin kaikesta huolimatta yhä edelleenkin oli. Tosin olivat sielläkin "juorupeilit" jo ammoin kadonneet ikkunoista, mutta voitiinhan ilman niitäkin pitää sangen tarkkaa lukua lähimmäisten elämästä ja oloista. Kaikkialla ovat ihmiset samanlaisia, "samasta tahtaasta tehtyjä", kuten Tolstoi sanoo, aina enemmän kiintyneitä toisten asioihin kuin omiinsa; pienemmissä oloissa on vain helpompi tyydyttää uteliaisuuttaan kuin suuremmissa – siinä koko ero.
Vastaleivottu teatterinjohtaja näki ensimmäisen kerran Viipurin kevätkimmelteisenä pääsiäissunnuntaina pistäytyessään Helsingistä käsin teatterin johtokunnan kokoukseen. Linnansilhuetti, leveä Aleksanterinkatu, Torkkelin bulevardi, Lallukan komea liikepalatsi, kodikas ja sopusuhtainen vanha teatteri ja Pamaus-seuran liikemiesklubin huoneisto – muuta ei siltä käynniltä muistiin jäänytkään, paitsi tietysti teatterinjohtokunnan jäsenten hahmot, joista Lallukan ohella varsinkin Emil Sivorin eläväsilmäinen, vilkas, punaposkinen ja tuuheaviiksinen olemus iloisesti lepattelevine taiteilijakravatteineen piirtyi mieleen.
Seuraavan kesän – 1908 – suuret laulujuhlat, joille uusi teatterinjohtaja oli pyydetty juhlarunoa lausumaan, antoivat aiheen viikon oleskeluun tulevassa asuinkaupungissa. Sattuma – taikka pikemminkin matkaseuraksi lyöttäytynyt Edvard Järnström – johti tällöin lausujan suoraapäätä Viipurin kansainvälisyyteen. Se lehahti väkevänä ja värikkäänä tulijaa vastaan kauppaneuvos Burjamin kauniissa kodissa, jonka vieraanvaraisuus heti tulopäivänä avautui uudelle teatterinjohtajallekin. Todellakin senaikuiselle Viipurille luonteenomainen perhe: isäntä saksalaissyntyinen, emäntä ranskatar, vanhin tytär lapsuudenkotiinsa palannut ruotsinmaalaisen liikemiehen leski, toinen tytär ulkomailla oppinsa saanut laulajatar, kolmas suomalainen maisteri kihloissa kaksintaisteluarpia myöten saksalaisen yliopistosivistyksen saaneen pietarilaisen pankkivirkamiehen kanssa ja molemmat pojat suomalaisia ylioppilaita. Ja ruokapöydässä puhuttiin suomea, ruotsia, ranskaa ja saksaa – vähimmin ensiksi- ja eninten viimeksimainittua kieltä. Tämän kansainvälisen perheen yhdisti laulujuhliin ennen kaikkea laulajattaren – Mally Borgan – esiintyminen Pohjan neitona ensimmäisessä suomalaisessa oopperassa, joka säveltäjänsä, Oskar Merikannon, johdolla nyt sai ensiesityksensä, mutta myöskin nuorimman tyttären, eksoottissilmäisen Aduli Burjamin, osakunnassa herännyt suomalaisen kulttuurin elävä harrastus. Niin olikin tämä kaunis patriisikoti Papulassa avannut ovensa selkoselälleen juhlille tulleille suomalaisille taiteilijoille.
Ensimmäisen suomenkielisen oopperamme ensiesitys oli merkkitapaus. Oskar Merikanto ja esiintyvät taiteilijat olivat suuren huomion kohteina. Ja juhlimista riitti aamusta iltaan ja – illasta aamuun. "Puoli Helsinkiä" – suomalaista musiikkia harrastava pääkaupunki melkein kokonaan – olikin saapunut Torkkelin kaupungin kesäisille juhlille. Kun istui Espilän kuisteilla, näki tuttuja hahmoja joka pöydässä – oli melkein kuin olisi istunut jonakin kevätpäivänä Kappelissa.
Mutta kaupunkia ei voi ymmärtää – tahi toisin sanoen: siinä ei viihdy –, ennenkuin on saanut selville edes murenen sen sielua, sen oikeata olemusta. Sillä kaupungillakin on oma sielunsa. Vai eivätkö muka hiljaiset kadut yön rauhassa osaa hautoa yksinäisiä unelmia, kuutamoisia ja keveitä, talvisia ja tummia, syksyisiä ja särkyneitä – Ja ettekö ole nähneet kaupunkia surussa tai riemun kirkkaassa säteilyssä? Se voi synnyttää rakkautta ja vihaa, kiintymystä ja ylenkatsetta – aivan kuin elävä olento. Ja tämä seikka kai parhaiten todistaa, että kaupunki on muutakin kuin vain määrättyjen sääntöjen mukaan päällekkäin kasattuja kiviä ja yhteenliitettyjä palkkeja.
Vanhat kaupungit ovat hautoja, uudet kehtoja, muutamat samalla kertaa molempia. Viimeksimainittujen unelmille antavat väriä sekä vuosisatojen vaiheitten ylpeät ja raskaat muistot että tulevaisuuden rohkaisevat ja uljaat toivot.
Menneisyys ja uusi aika olivat hyvin kursailematta paiskanneet kättä "vanhassa Viipurissa". Torkel Knuutinpojan patsaan vieressä oli venäläinen päävahti, linnan muureilta kohosivat taivasta kohti langattoman lennättimen korkeat mastot, ja vilja-aitaksi alennetun vanhan kirkon kupeella kulki vahtisotilas kivääri olalla. Puhumattakaan siitä, että kapeitten katujen varsilla – vieläpä linnansalmen rannallakin – porvarissäädyn mahtavien, vanhojen patriisisukujen uudet, upeat liikepalatsit uudenaikaisella loistollaan himmensivät menneisyyden vaatimattomat jäännökset. Uuden ajan kuumeinen hopputyö ei ollut säästänyt historiankaan vanhoja tonttimaita...
Vaikk'ei vanhassa kaupungissa ollutkaan säilynyt liiemmälti varsinaisia historiallisia muistomerkkejä – eipä juuri muita kuin linna, vallinmuurit, jokunen rakennus ja katujen nimet –, niin oli niitä kuitenkin riittämiin mielikuvien sytykkeiksi ja unelmien tukikohdiksi. Ja siksipä saattoikin vaeltaja linnan liepeille kasvaneita kortteleita kierrellessään nähdä unia menneitten aikojen ihmisistä: aina Torkel Knuutinpojasta alkaen, joka sirolta pilarijalustaltaan tähysteli uljasviivaista linnaansa, ihan pitsimyssyisten isoäitiemme aikaan asti, joka ilmielävänäkin voi vilahtaa silmiin jonkin matalan ikkunan vaikeitten uutimien ja vihreitten ruukkukasvien välistä.
Uusi viipurilainen kuljeskeli alkuaikoina usein vanhan kaupunginosan mäkisiä ja mutkaisia katuja. Kulki kuin unissakävijä ja antoi puoleksi sortuneen vallinaukon virittää mielikuvituksensa kansoittamaan Vahtitorninkadun haarniskoiduilla linnanhuoveilla tahi soran täyttämän muurinkomeron loihtia Mustainveljestenkadulle messuavan munkkikulkueen. Ja niin hyvin hän viihtyi noiden varjokuvien parissa, jotka puhuivat mykkää kieltänsä ja katselivat yksinäistä kulkijaa elottomilla, mutta ymmärtäväisillä silmillä, että oikein säpsähti, kun jokin huikaiseva myymälänikkuna äkkiä herätti nykyhetkeen ja todellisuuteen.
"Vanha Viipuri" muodostuikin hänen silmissään leimaa-antavaksi osaksi Karjalan pääkaupunkia – siksi kruunuksi, joka alleviivaten kaupungin erikoisuutta aateloi vaakunakilven. Uusien kaupunginosien leveästi rehentelevät kadut juutalaisbasaareineen ja yksitoikkoisine vuokrakasarmeineen aluksi pikemmin työnsivät luotaan kuin vetivät puoleensa.
Mutta vähitellen hän oppi ymmärtämään uudenkin Viipurin elämää.
Toisella puolella olivat vanhat – saksalais-ruotsalaiset – traditiot ja polvesta polveen perintönä kulkeneet omaisuudet, toisella taas uusien, nuorten voimien itsepäinen pyrkiminen eteenpäin ja pinnalle, voimien, joiden tukena olivat vain omin töin kootut varat, ensipolven innostus ja suomalainen sitkeys.
Vanhemman viljelyksen elinvoimaisuus väheni sitä myöten kuin sen edustajien yhteiskunnallinen valta-asema heikentyi. Nuoremman kulttuurin voima varttui varttumistaan, mutta se ei jaksanut kasvaa tasa-askelin kannattajiensa kasvavan määräämisvallan kanssa. Siitä johtui, että siinä esiintyi kosolta nousukkaisuuden vähemmän miellyttäviä piirteitä, puolivalmiutta ja itsekylläisyyttäkin.
Kun uusi viipurilainen oli oppinut asettamaan ilmiöt tätä taustaa vastaan, kävivät hänelle ymmärrettäviksi monet asiat, jotka aluksi olivat tuntuneet aivan arvoituksellisilta. Esim. että Molièren ruoskivat komediat eivät Viipurin näyttämöllä saavuttaneet huomattavampaa menestystä, kun sen sijaan ikävätkin näytelmät, joissa vain oli kuninkaita ja muuta hienompaa herrasväkeä, menivät yleisöön kuin häkä, että orkesterikonserttien kuulijakunta pysyi harvalukuisena, kun sitävastoin kotoisten kuorojen laulajaisiin liput loppuivat kesken, j.n.e.
Mutta kulttuuriharrastusta oli olemassa. Ja sehän oli pääasia – se tosiasiahan oli tulevaisuudenlupaus: suomalaisen sivistyksen syventyessä tasoittuivat varmasti rosoisuudetkin. Kun taloudellinen kilpajuoksu ei enää vaatinut voimien yksipuolista keskittämistä liike-elämän radoille, oli koittava henkisen viljelyksen nousuaika. Olihan nyt jo kaupungin huomattavin suomalainen liikemies myöskin kotikaupunkinsa suomalaisten kulttuuriharrastusten avokätisin avustaja. Ja riippuihan suomalaisten liikkeen- ja teollisuudenharjoittajien kokoushuoneisten seinällä kunniapaikalla J.H. Erkko-vainajan muotokuva – häntä pitivät viipurilaiset omana runoilijanaan.
Teatteri ja musiikki – karjalaiselle luonteelle varsin läheisiä ja rakkaita asioita.
Tuskinpa olikaan pelkästään sattuma, että vanhimman suomalaisen maaseutunäyttämömme – August Aspegrenin Kansanteatterin – kehtona oli ollut Viipuri ja että siitä pian oli muodostunut vakinaisesti viipurilaiseksi jäävä Suomalainen Maaseututeatteri. Ja vaikk'eivätkään ehkä Torkkelin kaupungin suomalaiset piirit olleet pitäneet teatteriaan aivan yhtä likeisenä suomalaisuuden perheasiana kuin pääkaupungin fennomaanit Bergbomin näyttämöä sen arkadialaisena alkukautena, niin ymmärsivät he sen kuitenkin kulttuuriharrastustansa keskeisimmäksi laitokseksi ja seurasivat sen toimintaa elävällä mielenkiinnolla. Näyttelijät olivat tervetulleita vieraita aivan porvarillisiinkin seurapiireihin, ja teatterin johtajien – Kasimir Leinon, Kaarle Halmeen ja Jalmari Finnen – työlle annettiin kaikkialla kunnioittava tunnustus. Vuorovaikutus näyttämön ja katsomon välillä oli vilkas ja välitön.
Musiikkielämä jakautui tavallaan kahdelle rintamalle. Toisen, kansanomaisemman, keskuksena oli Emil Sivorin perustama ja johtama lukkarikoulu vireästi toimivine ja ahkerasti esiintyvine kuoroineen, toisen, aristokraattisemman, Viipurin Musiikin Ystäväin orkesteri (orkesterikouluineen), joka – m.m. Armas Järnefeltin johdolla – oli muokannut maaperää korkeamman taidemusiikin ymmärtämiselle Ernst Mielckin syntymäkaupungissa. Suomalaiset miehet olivat vähitellen hankkineet itselleen ratkaisevan vaikutusvallan Musiikinystävissäkin; johtokunnan toimivimpina jäseninä olivat hovioikeudenneuvos Emil Forsström (myöhemmin Helsinkiin muutettuaan uuden suomalaisen oopperan monivuotinen ja innostunut johtokunnan esimies) ja apteekkari Hällström, ja johtajaksi tuli nyt Erkki Melartin. Tavallaan kuin siltana näiden kahden musiikkirintaman välillä oli mieskuoro V(iborgs) S(ångar-) B(röder), johon kuului lauluveikkoja suomalaisistakin piireistä (ja jonka nimikin myöhemmin on suomennettu).
Kuvaamataiteen harrastus oli myöskin huomattava. Kauniit mesenaattilahjoitukset muodostivat arvokkaan pohjan tulevan taidemuseon taulukokoelmille. Taiteenystävät eivät ainoastaan toimeenpanneet näyttelyjä – niitä pidettiin Anniskeluyhtiön "Pirun kirkossa" – vaan ylläpitivät myöskin piirustuskoulua, jonka oppilaista eräät jo alkoivat herättää huomiotakin, vaikka maalareille yleensä tuntuikin olevan työläämpää profeetoiksi pääseminen omalla maallaan kuin muille taiteilijoille. – Sitävastoin nuoret viipurilaiset arkkitehdit – johtajanaan Uno Ullberg – olivat jo tunnustettuja kykyjä.
Kirjallinen elämä oli hiljaisempaa. Kannakselainen runoilija Mikko Uotinen yritti kyllä valloittaa viipurilaista runoilijaseppelettä, mutta ei päässyt tilapäärunoilijan diletanttiastetta korkeammalle. Suomentajana herätti sen sijaan huomiota maisteri "Ropka" Seppänen (kirjailija Unto Seppäsen isä), sanavalmis kynänkäyttäjä, iloinen lauluveikko ja hauska seuramies, taitavilla käännöksillään venäläisestä kirjallisuudesta. Olihan vielä olemassa myöskin Viipurin Suomal. Kirjallisuuden Seura, mutta se vietti varsin hiljaista elämää – Agricolan muistopatsaan aikaansaamiseksi se kuitenkin lienee mainittavastikin toiminut.
Kirjalliset harrastukset, mikäli niitä oli, keskittyivät etupäässä sanomalehdistöön. Karjala, Lylyn aikaisempina routavuosina kunniakkaasti taistelleen Viipurin Sanomain traditioiden jatkaja, alkoi juuri näihin aikoihin maisteri Anto Södermannin valistuneella johdolla kohota siihen nousuun, joka pian tekikin siitä koko Itä-Suomen valtalehden. Vanha Viipuri – "suomettarelaisten" äänenkannattaja – ei pystynyt sen kanssa kilpasille, ja verrattain heikko oli myöskin sosialidemokraattinen Työ. Sen sijaan oli pikkuinen Viborgs Nyheter, Einar Ottelinin toimittamana, sangen pirteä, tehden suurta hallaa yhä vähäpätöisemmäksi käyvälle Östra Finlandille.
Lieneekö ollut Viipurin kansainvälisyyden vaiko koko viipurilaisen ilmakehän karjalaisuuden – ehkä molempienkin – ansiota, että syntyperältään, mentaliteetiltaan ja sivistystasoltaan perin erilaiset ainekset Karjalan pääkaupungissa tulivat niin hyvin toimeen keskenään – tosiasia oli, etteivät edes puoluerajat tuntuneet yhtä jyrkiltä kuin muualla.
Uusi teatterinjohtaja oli jo ensimmäisellä pikakäynnillään tulevassa asuinkaupungissaan pannut sen merkille. Eräs valokuva, jonka hän oli nähnyt Lallukan työhuoneessa, oli tuntunut melkein vertauskuvalliselta.
– Täss on kolme kauppaneuvosta, oli Lallukka sanonut. – Purjaami, Serkeejeva ja mie.
Kuvassa oli pietarilaisen valokuvaamon nimileima. Saksalaisittain ruotsia puhuva, hieno Burjam, aitovenäläinen kupetsityyppi Sergejeff ja supisuomalainen Lallukka tekivät silloin tällöin yhdessä pieniä huvittelumatkoja Pietariin, liikeasiain varjolla tietysti, ja tulivat aivan erinomaisesti toimeen keskenään. Ja yhtä hyvin tuntuivat tulevan toimeen myöskin ne asukaskerrostumat, joita he edustivat, ainakin julkisuudessa ja arkitoimiensa jokapäiväisessä keskinäisessä kosketuksessa – yksityiselämän seurustelussa pysyivät eri piirien rajat kuitenkin enemmän suljettuina.
Epäilemättä tämä sovinnollisuus oli omansa tehostamaan vilkkaan kaupungin viihtyisyyttä. Uuden tulokkaan kohdalta sitä vielä alleviivasi melkein jo kynnyksellä vastaanottava, tuleva ystäväpiiri, jonka yhdyssiteinä olivat samansuuntaiset kulttuuriharrastukset, ennen kaikkia teatteri ja musiikki, ja hauskan seuraelämän yhteiset huvit ja ilonpidot.
Suomalaisuus kulki voittokulkuaan. Se laajensi alueitaan ja asetti yhä painavampia punnuksia vallan vaakakuppiin. Turha oli potkia tutkainta vastaan. Eikähän, kuten sanottu, kukaan pahemmin potkinutkaan. Aikoja sitten olivat kaupungin juutalaisetkin hyvällä vainullaan – aivan päinvastoin kuin heidän helsinkiläiset heimolaisensa – valinneet suomenkielen sillaksi yhteiskuntaan.
X.
SUOMALAISESSA MAASEUTUTEATTERISSA.
Suomalainen Maaseututeatteri eli kukkivinta kypsyyskauttaan. Sen henkilökunta pystyi tarjoamaan suurtakin taidetta, sillä siihen kuului tottuneiden ja taitavien näyttelijäin rinnalla pari aikansa nerokkainta suomalaista taiteilijaa: Iivari Paatero ja Kaarlo Braxén, jotka molemmat omilla aloillaan olivat päätänsä pitempiä näyttämön muuta kansaa. Muita senaikuisia miesnäyttelijöitä olivat edelleen sellaiset kyvyt kuin Albert Kerttula ja Kosti Elo. Naispuolella taas Helmi Braxén, herkkä kuin haviseva haavanlehti, ja energisesti eteenpäin pyrkivä, nuori Hilja Sara (Jorma). Ensiluokkaiset näyttämölliset lauluvoimat – Väinö Sola, Aino Haverinen, Bruno Jorma ja Rosa Pulkkinen – tekivät mahdolliseksi vaativienkin lyyrillisten ohjelmien voitollisen esittämisen.
Uusi johtaja ryhtyi työhönsä täynnä pyhää innostusta ja "korkeaa ja todellista taiteellista henkeä". Mutta pettymykset tulivat väleen. Ja ihanteista täytyi tinkiä. Holbergin mestarikomedia Erasmus Montanus jätti sekä näyttelijät että yleisön aivan kylmäkiskoisiksi, mutta farssi Uusi kirjastonhoitaja haltioitti molemmat. Oli sentään sellaisiakin hetkiä, joina voitto tuotti tyydytystä: Eino Leinon Simo Hurtan ensiesitys, Tolstoin Pimeyden valta ja Strindbergin Pääsiäinen. Mutta jokaisen todellisen saavutuksen jälkeen piti taas ruveta kiireen kaupalla veivaamaan sitä posetiivia jonka sävelet täyttivät kassan. "Kansa vaati" Iloista leskeä, ja uhri täytyi sille antaa.
Näyttelijöistä edustivat useat parhaimmistakin sitä – jo meidän päivinämme sukupuuttoon häviävää – huoletonta komedianttityyppiä, joka katsoi kunniakseen ylläpitää vanhan teatteriboheemin traditioita Elettiin kädestä suuhun. Kun oli pari markkaa taskussa, niin pistäydyttiin harjoituksistakin vuorosanojen välillä Seurahuoneen pikkuisessa "klubihuoneessa" tyhjentämässä tuutinkikarahvi. Ja kun jouduttiin hauskaan seuraan, niin unohdettiin helposti velvollisuudetkin.
Ennen näytännön alkua käväisi johtaja tavallisesti herrojen pukuhuoneessa vaihtamassa sanan tai pari naamioituvien näyttelijäinsä kanssa todetakseen, että kaikki olivat esiintymiskunnossa. Mutta toisinaan – esimerkiksi silloin, kun johtajan itsensä oli oltava mukana kappaleessa, jonka miehittäminen vaati paljon väkeä – ei tuohon varokeinoon ollut tilaisuutta. Ja silloin saattoi tapahtua jos minkälaisia yllätyksiä
Strindbergin Erik XIV:n ensi-ilta. Esirippu nousee. Kuningas odottaa sanansaattajia. Sturet – kolme veljestä – astuvat näyttämölle. Vanhimman veljeksen on sanottava sanottavansa. Hän aukaisee suunsa. Mutta ei saa huulilleen sanaakaan. Haukkoo vain ilmaa. Syntyy piinallinen paussi. Mitä on tapahtunut? Kuiskaaja – valpas ja tarmokas Aina Osa – sähisee ja sihisee kopissaan. Ei mikään auta. Vanhin Sture on tullut mykäksi, kuuromykäksi. Keskimmäinen veli koettaa nipistää häntä reidestä. Tuloksetta. Hänen majesteettinsa mulkoilee epätoivoisena veljeksiä – silmät pullistuvat kuninkaallisissa kuopissaan. Vihdoin alkaa nuorin veli kuiskaajan suosiollisella avulla puhua vanhimman puolesta. Kuningas vastaa, raivoaa, uhkaa, karjuu. Mutta vanhin Sture tuijottaa häneen kuin lehmä uuteen aitaan, ymmärtämättä mitään. Kun kohtaus vihdoin on lopussa, on nuorempien veljien talutettava hänet kulissiin. Siellä hän vaipuu tuolille ja – nukahtaa humalaansa. Onneton alku hermostutti tietysti pahanpäiväisesti kaikki, joilla oli tehtäviä sinä iltana. Eikä näytäntö tahtonut sujua mitenkään. Kun tultiin siihen näytökseen, jossa onneton Erik muistelee lapsiaan ja Kaarinaa, ei "afishöörska" – herttainen "mamma Reijo" – löytänyt mistään pikku Sigridin tossua, jota näyttämöllä tarvitaan. Hädissään hän lainasi jonkun näyttelijättären brokadikengän ja kiikutti sen rekvisiitaksi. Kenkä kuin kenkä. Kun sitten Erikin asianomaisessa kohdassa on löydettävä pienen tyttärensä pikkuinen tossu, täytyi Otto Tuuloksen, lausuessaan näytelmän runoherkimpiä vuorosanoja, kohottaa katsomon nähtäväksi primadonnan baalikenkä, joka oli n:o 38:n. Kaarlo Braxénin kanssa harjoitteleminen tuotti tavallisesti ohjaajalle suoranaista nautintoa, sillä hän vaistosi ihmeen herkästi regissöörinsä tarkoitusperät. Mutta auta armias, kun häntä oli käytettävä salonkinäytelmässä! Kun hänen piti olla hieno ja vapaa, nousivat hänen varpaansa aina taivasta kohti ja peukalot seurasivat itsepintaisesti varpaitten esimerkkiä. Eikä hyvällä eikä pahalla saanut niitä laskeutumaan. Ranskalaiset nimet olivat hänelle kauhistus. Välttääkseen ranskan puhumista savolaismurteellaan hän mongersi ne mitä ihmeellisimmiksi neekeri-idiomin nimiksi. Tuskan hiki tippui hänen otsaltaan, kun hän yritti uudelleen ja yhä uudelleen saada niitä pariisilaisiksi. Ja kun hän vihdoin oli oppinut ne jotenkuten, levisi tyytyväisyys hänen kasvoilleen. Harjoituksen päättyessä hän silloin huudahti: "Nyt tämä poika menee syömään knäkmakkaroita!" Mikä merkitsi paria ryyppyä ja piirakkaa. Mutta ryypytpä haihduttivatkin äskenopitut nimet muistista, ja seuraavassa harjoituksessa oli tankkaaminen taas aloitettava alusta.
Iivari Paatero kuului niihin näyttelijöihin, joiden luomat kypsyvät hiljaa ja aivan kuin itsestään. Harjoituksissa hän tavallisesti vaikutti perin onnettomalta, tyytymättömältä, aivan epävarmalta, jopa suorastaan avuttomaltakin. Mutta pääharjoituksessa – toisinaan vasta ensi-illassa – hän sitten yllätti ohjaajansa mitä nerokkaimmilla ja mielikuvituksellisimmilla ihmiskuvilla ja mitä herkullisimmilla äänenpainoilla. Saattoipa tapahtua, että jokin vuorosana tulla tupsahti niin odottamattoman huumorintäyteisenä ja räjähtävänä, etteivät kanssanäyttelijätkään voineet olla ratkeamatta riemuun.
Kosti Elo oli näyttelijänä mietiskelevä ja pienimpiäkin asioita analysoiva herra. Hän saattoi harjoituksissa keskellä vuorosanaa pysähtyä ja ruveta filosofoimaan, eikö sanojen alla mahdollisesti sittenkin ollut jotakin salattua ja symbolista viisautta, joka olisi jollakin erikoisella tavalla ollut havainnollistettava. Eikä silloin ohjaajan auttanut muu kuin ruveta pitkiin ja perusteellisiin resonemangeihin. Nämä keskustelut hermostuttivat tietysti vähemmän filosofisia ja vähemmän perusteellisia näyttelijöitä, jotka napisivat puoliääneen ja toisinaan ääneenkin. Elo ei heidän napinastaan välittänyt. Vain kun se kävi niin äänekkääksi, että se häiritsi hänen omia mietiskelyjään, viittasi hän kädellään ja kysyi: "Mihin teillä on kiire?" – "Syömään." – "Syökää huomenna enemmän – täällä olemisesta te palkan saatte." Ja sitten hän jatkoi mietiskelyään niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Toista yhtä perinpohjaista näyttelijää ei ollut – ja toisinaan muodostuivatkin Elon henkilökuvat niin ylikuormitetuiksi, että suuret linjat häipyivät yksityiskohtiin.
Vuosittain Maaseututeatteri teki pari vierailumatkaa. Talvimarkkinain alkuun mentiin aina Kuopioon, joka oli melkein kuin teatterin toinen kotikaupunki. Ja siellä viivyttiin tavallisesti viitisen viikkoa – talven kylmin aika. Kaupunkilaiset ottivat riemulla vastaan "tiiatterilaiset", joiden parissa heillä oli hyviä tuttavia. Ja markkinamiehet pitivät kunnia-asianaan täyttää katsomon viimeistä sijaa myöten. Ilman teatterissakäyntiä olisi heidän markkinamatkansa jäänyt vajamittaiseksi. Sellainen oli vanha ja vakiintunut perimätapa Aspegrenin ajoilta asti. Tapahtuipa, että kun huone oli "loppuunmyyty", isäntiä tuli näyttämön puolelta kysymään, eikö ylimääräistä lippua saanut viidelläkymmenelläkään markalla. Ja millä intressillä tuo markkinayleisö seurasikaan esityksiä! Sen "myötäileminen" oli niin väkevää, ettei se aina voinut pidättäytyä välihuudahduksistakaan. Kuopion markkinoiltahan oli peräisin vanha juttu Elinan surmasta: kun Kirsti sanoi uljaan repliikkinsä: "Minun lapsestani on tuleva kaunis kuin Kurki ja ylpeä kuin Fleming", kuului katsomon uuninnurkasta: "Varis sinun lapsestasi tulee." Ja vielä nytkin saattoi kuulla samantapaisia huomautuksia, ei pahassa tarkoituksessa tehtyjä, vaan pikemminkin hyvässä: myötämielisyyden todistuksina.
Kuopion vanha teatteritalo oli tulipalopakkasilla hengenvaarallinen laitos. Harjoituksissa liikuttiin usein turkit niskoissa. Ja näytäntöiltoina piti saada lämmikettä aivan näyttämön naapuruudessa olevasta "puhvetista". Tämä lämmittely – ja sen varjolla osoitettu ystävällinen vieraanvaraisuus pikkukaupungin iloista seuravaihtelua kaipaavien herrasmiesten puolelta – kävi kerran varsin kohtalokkaaksi Hamletin shakespearelaisille haudankaivajille. Näyttämöllä vallitsi asiaankuuluva kalmistovalaistus. Miehet lapioivat aukostaan hiekkaa, luita ja pääkalloja. Ja lausuilivat vuorosanojaan. Hiukan kangerrellen ja nenäänsä puhuen tosin, mutta kuitenkin aivan ymmärrettävästi. Kunnes yht'äkkiä tuli tauko. Johtaja juoksi kulissiin. Tuskin hän oli ehtinyt vartiopaikalleen, niin jo heittää toinen haudankaivaja lapionsa ja viskaa kolikkonsa kuopan reunalle huudahtaen: "Menehän hakemaan potti oltta!" Ja toinen kokoaa kiltisti kolikot ja katoaa salamana puhvetinpuoleiseen kulissiin. Mutta johtaja ei uskaltanut odottaa hänen paluutaan, vaan antoi merkin esiripun laskemiseksi. Applodit tulivat säännöllisessä järjestyksessä, eikä Kuopion kirjallinenkaan yleisö ollut huomannut mitään erikoista. Mutta haudankaivajat menettivät puolen kuukauden palkan sakkorahoihin.
Kevättalvella pistäysi johtaja johtokunnan puheenjohtajan kanssa Helsinkiin. Oli saatava teatteriin pari uutta näyttelijätärtä. Etenkin tarvittiin tragedienneä – oikeaa "rimatonnaa", kuten Lallukka sanoi.
Eräänä iltana tapasivat viipurilaiset Königissä Akseli Gallén-Kallelan, ja Lallukka haasteli hänelle "rimatonna"-huoliaan.
– Minä tiedän, sanoi Gallen. – Ottakaa Mia Backman Ruotsalaisesta Teatterista.
– Osaako hän suomea? kysyi Lallukka.
– Hyvin! On käynyt suomalaisen koulun.
Mentiin "Missisippiin" asiaa tuumimaan. Ja tulokseksi tuli, että johtaja lähetettiin hakemaan Mia Backmania, joka juuri oli vapautunut seniltaisesta näyttämötehtävästään ja hiukan hämmästeli odottamatonta illalliskutsua, mutta suostui kuitenkin tulemaan.
Sinä iltana Mia Backman sitten valloitettiin suomalaiselle Thalialle. Ja palkkaehdoista sovittiin sillä tavalla, että hän teatterista sai nostaa saman palkan, mikä oli parhaiten palkatulla näyttelijättärellä, mutta sen lisäksi vielä Lallukan konttorin kassasta yhtä säännöllisesti lisäpalkkion.
Kun asiasta oli sovittu, tilasi Lallukka "likkoota" (Veuve Cliquot), joka oli hänen mielisamppanjaansa, ja piti puheen suomalaiselle kulttuurille, jonka kukkana tietysti oli suomalainen taide.
Keväällä teatteri vieraili Oulussa.
Ja kierrellessään kotikaupunkinsa hiljaisia katuja johtaja usein muisteli niitä aikoja, joina hän loitolta oli seurannut samettitakkisen Kasimir Leinon yksinäisiä askeleita, toivoen kerran olevansa hänen asemassaan. Eikä hän voinut olla hymähtämättä nuoruutensa haaveille:
– Tällaista se siis olikin – ei tämän kummempaa! Mutta joka kerta, kun hän kulki Fredrika Ståhlen matalan kotitalon ohitse – se oli aivan lähellä "Maneesia", jossa näyteltiin –, nousivat lapsuuden päivät hänen mieleensä. Ja hän oli sydämessään iloinen, että Fraata jo nukkui nurmen alla. Sillä Fraatan silmissä eivät parrasvalot, joita hän tosin ei koskaan ollut nähnyt, olisi voineet olla muuta kun helvetin liekkien loimuja – Mefiston punaista tulta.
Entä toverit – ne, joille hän oli uneksinut puolittain sääliväisesti nyökkäävänsä tervehdyksen?
He olivat merkillisesti muuttuneet. Puhuivat kaupungin asioista aivan samalla totisuudella, jolla heidän isänsä olivat niistä puhuneet – ikäänkuin ne olisivat elämän tärkeimmät kysymykset – ja utelivat teatterinjohtajalta, mikä oli sähkön kilowattihintana ja kuinka korkea veroäyri Viipurissa. Eiväthän he lainkaan pitäneet häntä itseään kummempana –!
Teatterissa he kyllä kävivät, varsinkin huvinäytelmissä, mutta siitä ei sen enempää puhuttu. Kouluajan innostus oli häipynyt. Korkeintaan he saattoivat illanistujaisissa klubilla myöhemmällä kysäistä, eikö jotakin näyttelijätärtä voisi saada mukaan.
Äiti yksin katseli teatteria samalta kannalta kuin hänen poikansa oli sitä katsellut vielä silloin, kun hän kirjoitti nimensä välikirjan alle. Äiti koetti innostuttaa ja toiselta puolen varoitella, ettei vastoinkäymisistä ja pettymyksistä saanut lannistua.
Hyvä, kultainen äiti. Eihän hän tiennyt, kuinka arkiseksi elämä kutistui päivänvalossa kulissien koreassa maailmassa.
Samana syksynä, jona Mia Backman liittyi Maaseututeatteriin (1909), aloitti myöskin teatterikoulu toimintansa. Vuosi vuodelta oli teatteriin oppilaiksi pyrkijäin luku lisääntynyt, ja kun vasta-alkajilla ei ollut varsinaisen koulutuksen saannin tilaisuutta, järjestettiin heitä varten vihdoin vakinainen oppilaitos, jossa paitsi johtajaa ja ohjaajaa – hienovarainen ja hiljainen Valle Sorsakoski – opettajina toimivat Anto Södermann, Emil Sivori, Albert Kerttula ja Mia Backman. Oppilaista mainittakoon tässä vain ne, joiden nimet myöhemmin ovat tulleet teatterimaailmassa tunnetuiksi: Jaakko Korhonen, Arvi Mansikka ja Tyyne Kosunen (Juntto).
Eräänä päivänä tuli kesken harjoitusta näyttämömestari Kalle Silanen ilmoittamaan rampissa istuvalle johtajalle, että muuan venäläinen ylioppilas halusi häntä puhutella.
Tumma, seemiläisprofiilinen, lyhyenläntä nuorukainen, puettuna venäläisten ylioppilaiden univormuun, ojensi johtajalle kätensä ja katsoi häntä kultakehyksisten silmälasiensa takaa reippaan avomielisesti:
– Puhun hyvin huonosti suomea; saanko käyttää ruotsinkieltä?
– Olkaa hyvä.
– Nimeni on Grigori Aleksandrov. Tulen suoraan Katajanokan vankilasta Helsingistä, jossa olen istunut yhdeksän kuukautta syytettynä vallankumouksellisesta propagandasta Suomessa olevan venäläisen sotaväen keskuudessa. Olen myöskin erotettu Pietarin yliopistosta. Kotini on täällä Viipurissa. Nyt olen lähettänyt paperini pariin Venäjän etäisimpään yliopistoon siinä toivossa, ettei niin kaukana tiedettäisi minun jutuistani, ja odottaessani vastausta, joka voi viipyä viikkoja, ehkä kuukausiakin, ei minulla ole mitään tekemistä. Sen vuoksi ja kun teatteri kuuluu erikoisharrastuksiini, vaikka luenkin lääketiedettä, olen tullut kysymään, enkö kenties voisi olla täällä avuksi ja hyödyksi nyt, kun teillä kuulemma tulee näyteltäväksi Andrejevin näytelmä, jonka tunnen hyvin. Olen näytellyt itsekin aika paljon ja myöskin harjoitellut ohjausta.
Johtaja hämmästyi. Tarjous tuli odottamatta. Ja kuka tiesi, mikä tuo mies oikeastaan oli. Mutta toiselta puolen saattoi hänestä olla hyötyä – etenkin kun Elomme päivät, jota johtaja vast'ikään oli käynyt katsomassa Pietarissa (ent. Komisarshevskajan teatterissa), eli näyttämöllä ennen kaikkea venäläisen elämänsykkeensä ja paikallisvärinsä varassa. Sitäpaitsi: tarjokas vaikutti suorasukaiselta ja reilulta – ja olihan tuo linnassaolokin suositus.
Niinpä sovittiinkin asia kädenkäänteessä. Se olikin sitä helpompaa, kun pyrkijällä ei ollut minkäänlaisia taloudellisia vaatimuksia.
Ei ollut ehditty pitää montakaan Elomme päivien harjoitusta, ennenkuin Grishka oli aivan kuin kotonaan teatterissa ja parasta pataa koko henkilökunnan kanssa. Mutta mikä oli vielä tärkeämpää: ensi hetkestä asti hän osoittautui poikkeukselliseksi teatterikyvyksi; hänellä oli synnynnäinen näyttelijälahjakkuus ja hämmästyttävän etevä regissööritaito. Työnteko hänen avustuksellaan sujui erinomaisesti. Ja jo ensi-illassa, jossa Grishka muuten itsekin näytteli – aivan mainiosti – muutaman mykän upseeriosan, saatettiin todeta, että Andrejevin näytelmästä oli tullut sekä taiteellinen voitto että yleisömenestys. Niinpä Mia Backmanin Edvokia Antonovna, Iivari Paateron Moskovassa vieraileva upseeri ja Kaarlo Braxénin ikuinen ylioppilas olivat asiantuntijain – m.m. erään Andrejevin katsomaan lähettämän läheisen ystävän – sanojen mukaan paremmat kuin vastaavat suoritukset Pietarissa ja Moskovassa.
Mutta Grishka ei päässyt ainoaankaan Venäjän yliopistoon. Hänen juttunsa tunnettiin kaikkialla. Kun kieltävät vastaukset olivat saapuneet, tuli Grishka pyytämään johtajalta suosituskirjettä Upsalan yliopiston rehtorille, prof. Schückille. Hän sai sen, lähetti anomuskirjeen Ruotsiin ja alkoi odottaa vastausta.
– Tietysti siitä ei mitään tule, mutta ainahan voi yrittää, hän sanoi.
Pian sen jälkeen lähti teatteri vierailemaan Pietariin, jonka suomalaispiirit olivat pyytämällä pyytäneet tällaista retkeä. (Helsinkiläinen päänäyttämöhän oli joskus pistäytynyt Nevan kaupungissa – viimeksi Jalmari Hahlin johtajakaudella, jolloin m.m. Seitsemän veljestä oli esitetty kuudella veljeksellä, kun seitsemännelle suurkaupungin viettelyksissä oli sattunut "messueste" –, mutta ei enää päässyt irti Helsingistä.)
Grishka otettiin mukaan Pietariin ja oli siellä suureksi avuksi. Kaupunginpään lupakirjassa määrättiin, että näytännöt saivat kestää 9-12. Kun Elinan surma esitettiin, läheni kello arveluttavasti puoliyön tuntia, ennenkuin viimeistäedellistä kuvaelmaa päästiin kunnolla aloittamaankaan. Mikä neuvoksi?
– Sinä kutsut poliisipristavin bufettiin juomaan pari lasia samppanjaa, kehoitti Grishka johtajaa. – Minä tulen tulkiksi.
Yritettiin. Pristavi oli hyvin tyytyväinen ja kiitteli esitystä valittaen vain, ettei hän kieltä ymmärtänyt.
Nyt toi johtaja esiin valittelunsa siitä, ettei kappaletta todennäköisesti voitu loppuun asti näytellä. Samalla täytettiin lasit uudelleen. Pristavi mietti hetkisen. Sitten hän kohotti lasinsa ja sanoi:
– Kyllä te voitte näytellä loppuun asti. Kello on nyt kymmentä minuuttia vailla 12. Minä lähden pois. Ja huomisaamuna annan raportin, että poistuin näytännöstä vähän ennen sen loppua, koska kaikki sujui aivan määräysten mukaan.
Hän kaatoi vielä lasillisen kurkkuunsa, nousi, löi kantapäät yhteen, kumarsi ja meni. Ja näytäntö jatkui.
Johtaja oli viime kuvaelman ajan kulissien takana. Kuvaelman keskivaiheilla Kalle Silanen tuli ilmoittamaan, että kuiskaaja antaa kaiken aikaa varoitusmerkkejä esirippumiehelle, vaikka esiripun laskuun vielä on pitkä taival. Lähetettiin teatterin oma näyttämöjärjestäjä näyttämön alitse ryömimään kuiskaajakoppiin sekä hänen mukanaan puvustonhoitajan apulainen siltä varalta, että Aina Osa olisi sairastunut. Hetken perästä ilmestyi Aina Osa näkyviin. Hän oli aivan kauhuissaan. Tuskin oli kuvaelma alkanut, niin oli koppiin ilmestynyt venäläinen näyttämömies ja alkanut häntä ahdistaa – lemmenhyväilyillä. Puolustautuminen tunkeilijaa vastaan oli tietysti vaikeaa, kun kuiskaajan täytyi tarkata näyttelijöitä. Vuoron perään hän oli sähissyt jalkojensa juurella kiemurtelevalle miehelle kehoituksia kiirehtimään alimpaan kuumuuteen ja sihissyt näyttämölle vuorosanojen alkuja. Vasta näyttämöjärjestäjän saapuessa mies oli nähnyt hyväksi häipyä.
Kun näytäntö oli lopussa, tehtiin asiasta ilmoitus Pavlovskin teatterisalin tirehtöörille.
– Hyvä on, vastasi tämä ja komensi kaikki miehet riviin näyttämölle.
Sitten sai ahdistettu näyttää, kuka häntä oli hätyytellyt. Ja kun syyllinen oli saatu selville, kääntyi tirehtööri rouva Osan miehen puoleen virkahtaen:
– Olkaa hyvä!
– Mitä sitten ... mitä minun pitää tehdä? soperteli Simo Osa epätietoisena.
– Ole hyvä ja lyö, selitti tulkkina toimiva Grishka.
Simo Osa, joka jo oli ehtinyt ottaa muutaman rohkaisutipan, lipoi kotvan kieltään, mutta sylkäisi sitten kouraansa ja antoi miehelle niin kovan korvapuustin, että hän horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan.
– Korjaa luusi, haaska, iäksi täältä! kiljaisi tirehtööri.
Mies nousi vaivoin ja alkoi pyydellä palkkaansa. Silloin tirehtööri korkeimman omajalkaisesti potkaisi hänet alas näyttämöportaita. Sitten hän kääntyi mitä herttaisimmin hymyillen johtajan ja Simo Osan puoleen:
– Pyydän saada tarjota lasin viiniä herroille konttorissani.
Viipurissa jatkui elämä entistä latuaan. Harjoiteltiin. Näyteltiin. Ja päivistä tuli viikkoja ja viikoista kuukausia.
Eräänä päivänä ilmestyi Grishka ilosta säihkyvin silmin teatterille. Oli saapunut vastaus professori Schückiltä: hän oli tervetullut Upsalan yliopistoon. Pari päivää sen jälkeen hän matkusti. Eikä hänestä sitten pitkiin aikoihin kuulunut mitään.
Avustaessaan kaupungin ruotsalais-saksalaisia piirejä vuotuisen suuren hyväntekeväisyysjuhlan näytelmäpuuhissa oli teatterinjohtajalla ollut tilaisuus päästä entistä läheisempään kosketukseen myöskin kaupungin hienoimman "kerman" kanssa. Mutta parhaiten viihtyi hän tietysti siinä taidetta harrastavassa suomalaisessa piirissä, joka oli ryhmittynyt sekä musiikki- että teatteriharrastusten ympärille. Siihen kuuluivat, paitsi Forsströmejä, Hällströmejä – silloisesta rouva Hällströmistä tuli myöhemmin presidentti Ståhlbergin puoliso – Alopaeuksia, Silandereja ja Steniuksia, Erkki Melartin ja hänen jälkeensä Leo Funtek sekä Viipurissa tilaustöitä suorittava kuvanveistäjä Emil Halonen rouvineen. Monet hauskat päähänpistot toteutettiin. Ja monet iloiset illat istuttiin yhdessä teatterin ja konserttien jälkeen. Kerrankin keksittiin "lentäväin päivällisten" idea – ensimmäisessä perheessä syötiin voileipäpöytä, toisessa liemiruoka, kolmannessa kala j.n.e. Ja paikasta toiseen ajettiin jonossa aivan kuin rekiretkellä. Toisen kerran lähdettiin yht'äkkiä pikakäynnille Pietariin. Mutta sillä välin pohdittiin myöskin vakavia asioita.
Aika kului. Viipuri oli vähitellen muuttunut oikeaksi kotikaupungiksi. Mutta loma-ajaksi oli sentään päästävä Helsingin puoleen. Viipurilaisen teatterinjohtajan kesäasunto – Porvoon saaristossa – muodostuikin jokasuviseksi entisen Päivän piirin tapaamispaikaksi. Juhannuksen tienoissa tulivat tavallisesti Emsalöhön hyvät ystävät Helsingistä. Ja he toivat tullessaan uusiakin "saman hengen lapsia". Tuli kerran Evert Katila, toisen kerran Antti Favén. Ja Emsalöhön muutti erääksi kesäksi asumaankin Edvard Järnström. Toisen suven asuivat siellä Georg Schauman ja runoilija Hjalmar Procopé. Se oli iloinen kesä. Helsinkiläisten vieraitten kanssa istuttiin Orrbyn kylänkeinulla auringonnousuun asti, ja sitten marssittiin Ledonäsin kallionyppylän kupeelle aamukylpyyn. Ensimmäisenä asteli Hjalmar Procopé laulaen lempilauluaan:
Uti de sydliga länder,
där vandra flickorna i tropp, tropp, tropp,
sina kjolar riva de sönder
och särkarna... j.n.e.Mutta kun kesä taas kääntyi syksyyn ja illat pimenivät, tuntui Viipuriin-paluu miltei yhtä hauskalta kuin poispääsy keväällä.
Syyskausi kului aina nopeasti.
Joulukuulla pistäydyttiin toisinaan Kotkaan. Sikäläiset vierailut olivat varsin mieluisia johtajalle, joka, asuen vanhan lapsuudenystävän Lenna Åströmin viihtyisässä kodissa, sai verestää menneitten muistoja ja filosofoida kaikista maailman asioista tietorikkaan ja syvämietteisen ylioppilastoverinsa kanssa. Lenna Åström (tuleva diplomaatti) oli silloin opettajana Kotkan kauppaopistossa ja harrasti työnsä lomassa lempiaineittensa – psykologian ja sosiologian – tutkimista. Hänellä oli toverinaan ihana setteri "Poker", joka ei kuitenkaan saanut seurata isäntäänsä kouluun, mutta kyllä hänen vierastaan teatterille. Mallikelpoisesti opetettu rotueläin oli omistajansa vakaumuksen mukaan viisaampi kuin useimmat ihmiset. Yllättääkseen ystävänsä päätti johtaja antaa "Pokerille", jonka teatteriharrastus oli todettu ilmeiseksi, tilaisuuden debyyttiin. Kun Elomme päiväin katukuvaelmaa varten oli harjoitettava liuta statisteja, harjoitettiin katuelämän vilkastuttajaksi myöskin "Poker". Se oppi osansa nopeasti ja varmasti. Kun näytäntöiltana "repliikki iski", kuiskasi johtaja "Pokerin" korvaan: "Mene!" Ja koira meni, pysähtyi keskelle näyttämöä tuokioksi ihmettelemään häikäisevää parrasvaloa, mutta kääntyi sitten rauhallisesti, asteli suoraa päätä määräpaikkaansa ja laskeutui levolle puistosohvan alle. Katsomosta kuului ihmetyksen kohinaa. Johtaja tirkisti salonkiin. Ensimmäisellä tuolirivillä istui "Pokerin" isäntä ilmeisesti äärimmäisen jännityksen vallassa, mutta samalla ylpeän ja tyytyväisen näköisenä. Johtaja kääntyi kulissiin ja vihelsi hiljaa; "Poker" nosti päätään, nousi ja tuli häntää heiluttaen ulos näyttämöltä saamaan sokerileivoksen iltapalkakseen. Kun iltamyöhällä tultiin kotiin, sanoi isäntä taputellen ystäväänsä ja tyytyväisesti hymähdellen: "Täytyyhän minun tunnustaa, etten koskaan ole nähnyt teatterissa toista yhtä varmaa ensikertalaista."
Kuopiosta on merkittävä muistiin toinen debyytti.
Teatteritalon biljaardimarköörinä ja edeskäypänä oli Mikko, pikkupojasta asti kaljupäiseksi talossa palvellut ja kaikkien "tiiatterilaisten" innokas ihailija ja ylin ystävä.
Kun Minna Canthin kotikaupungissa pidettiin Sylvin kenraaliharjoitusta, muisti ohjaaja, ettei ravintolakohtauksessa tarvittavaa edeskäypää ollut määrätty, ja virkahti:
– Tuokoon Mikko tarjottimen nyt, niin katsotaan sitten, kuka huomisillaksi tehtävään saadaan.
Mikko suoritti tehtävänsä juhlallisen vakavana ja tietysti varmalla ammattitottumuksella. Väliajalla näyttelijät onnittelivat häntä ylenpalttisesti. Siitä oli seurauksena tuutinkikarahvi, joka taas antoi aiheen usutteluun: "Sinun pitää näytellä näytännössäkin."
Ja näytäntöiltana Mikko ilmestyikin tarjottimineen parrasvaloon ja sai katsomosta, jossa hänen pyylevän olemuksensa tietysti jokainen tunsi, räiskyvän applodin.
Se oli suurin päivä Mikon elämässä.
Kun teatteri lähti kotimatkalle, tuli Mikko johtajan puheille ja ilmoitti saapuvansa Viipuriin, kun Sylvi siellä ensi kerran esitettiin, jos vain ajoissa sai päivästä tiedon.
Mikolle sähkötettiin Viipurista. Hän tuli riemumielin ja loistavin silmin. Ja illalla hän suoritti tehtävänsä yhtä moitteettomasti kuin Kuopiossa. Mutta ei tietysti herättänyt katsomossa, jossa häntä ei kukaan tuntenut, pienintäkään huomiota eikä saanut applodia. Se oli ankara kolaus. Eikä hänen apeutunut mielialansa ottanut noustakseen edes johtokunnan puolesta tarjotuilla illallisilla, vaikka hänen teatteri-innostukselleen omistettiinkin ylen kauniit sanat. Pettymys oli liian katkera.
Kosti Elo vietti taiteilijajuhlaa – taisi olla 10-vuotinen –, ja Ida Aalberg, joka antoi suuren arvon kiertueessaan vierailleen Elon taidetyölle, oli saapunut Pietarista tähän Hamlet-näytäntöön.
Näytännön päätyttyä Elo oli kutsunut teatterin koko henkilökunnan Ida Aalbergin kunniaksi Seurahuoneella tarjoamilleen juhlaillallisille. Paronitar tuli tilaisuuteen eleganttina ja ylhäisenä maailmannaisena. Hänen kuningatarolemuksensa ja hänen maineensa herättivät tietysti syvää kunnioitusta, joka aluksi jäykisti yhdessäoloa. Mutta paronitar suli pian välittömäksi, herttaiseksi ja melkein lapsellisen iloiseksi taiteilijaksi ja valloitti kaikki sydämellisyytensä säteilyllä. Keskusteltiin, pakinoitiin pakottomasti. Jutut tulivat päivänvaloon, ja jo virisivät laulutkin. Iloinen, tunnelmarikas ilta.
Kun sitten samppanja tuli pöytään, nousi Ida Aalberg puhumaan. Lennokas, sytyttävä puhe suurelle taiteelle ja taiteilijakutsumuksen ihanuudelle. Hän päätti sen kohottamalla maljan sille ajalle, jona taidetta ymmärrettiin niin täydellisesti, että kirkoissakin saatiin esittää pyhää taidetta. Ja lopuksi hän sanoi: "Minä kiitän teitä, lapset, minä uskon teihin ja teidän sydämienne paloon." Sitten hän, kääntyen johtajan puoleen, virkahti hymyillen: "Suutelemalla teidän johtajaanne suutelen teitä kaikkia." Suudelma tuli, oikein kunnollinen. Ja kun yllättynyt johtaja selvisi ällistyksestään, oli paronitar jo ovella ja viittoili jäähyväisiä. Se oli Ida Aalbergin viimeinen vierailu Maaseututeatterin näyttelijäin parissa ja hänen jäähyväissuudelmansa.
Maaseututeatterin suurimpia senaikuisia voittoja oli ooppera Carmen, jonka se suomalaisista näyttämöistä ensimmäisenä esitti. Erkki Melartin kirjoitti tapahtumasta m.m.:
"Tunnen Carmenin hyvin, sillä olen sitä tutkinut vuosikausia ja nähnyt sen parikymmentä kertaa ympäri Euroopan. Olin sen vuoksi epäilevän utelias, kun läksin katsomaan ja kuulemaan, kuinka se luonnistuisi meidän pienissä oloissamme. Ja mikä ihme! Se ei kadottanut mitään tuoreudestaan. Jokainen näytös toi uusia, kauniita yllätyksiä. Laulu, soitto, näytteleminen, puvut, värit j.n.e., kaikki sulautuivat kauniiksi yhteisvaikutukseksi. Useimmiten näkee Carmenin siten, että pääosa yksin hallitsee ja muu kaikki on hatarana kehyksenä sen ympärillä. Täällä oli kaikelle pantu yhtä paljon painoa. Näyttämöllepano oli pienimpään seikkaan saakka hyvä. Esimerkkinä siitä: yksin härkätaistelun katuafishit olivat oikeita, Espanjasta tuotuja, värit ja puvut olivat iloiset ja etelämaalaisen kirjavat, mutta eivät räikeät; ja ne sulautuivat mainiosti yhteen kauniiden taustojen kanssa. Köörit – oopperoiden tavallinen loukkauskivi – näyttelivät kaikki, eivätkä vain laulaneet; ja ne näyttelivät sellaisella vauhdilla, että oli ilo katsella."
Omistettuaan sitten kiitoksen sanat kapellimestari Ewald Niegischille, joka teoksen oli harjoittanut, kiitti hän myöskin johtajan suomennosta, jota hän piti mallikelpoisena, huomauttaen vaikeuksista käännöstyössä, jossa ei riittänyt se, että tarkalleen alkukieltä seuraten teki kaunista runoa, vaan piti samalla jokaisen tavun laajuus ja korostus sopia jokaisen melodianuotin pituuden ja koron kanssa yhteen.
Eipä Erkki Melartin kuitenkaan kaikkia suomentajavaikeuksia osannut arvata. Niinpä häneltä taisi jäädä huomaamatta, että esim. toinen mustalaistyttöjen osista oli suomennettu siten, ettei laulutekstissä esiintynyt s-äännettä kuin parissa kohdassa, jossa sitä oli ollut aivan mahdoton välttää. Osan lauloi nimittäin eräs – muuten erittäin etevä – laulajatar teatterin ulkopuolelta, laulajatar, jolla oli puhevika, mikä teki hänen s:nsä aivan mahdottomiksi. Ja sekin oli tietysti täytynyt ottaa suomennoksessa huomioon.
Paitsi Viipurissa esitettiin ooppera myöskin Tampereella.
Teatterin vieraillessa Tampereella pistäytyi johtaja toisinaan "Sanomain" vanhaan tuttuun toimistoon, jossa hänen aikuisistaan toimitustovereista Nisse Zidbäck vielä uskollisesti istui pöytänsä ääressä.
Eräänä iltana, kun juuri oli päästy tarinan päästä kiinni, kuului yht'äkkiä seinän takaa kova paukahdus, ilmeisesti laukaus. Zidbäck lensi pystyyn tuoliltaan:
– No, nyt se varmasti ampui itsensä!
– Kuka?
– Meidän reportterimme.
Samassa ryntäsi huoneeseen nuori mies. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina, ja rinnasta ruiskusi veri punaisena suihkuna. Hän alkoi juosta ympäri huonetta huutaen: "Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla!" Huoneessa olijain täytyi väkivalloin pakottaa hänet sohvalle makaamaan, ja sillä välin kuin Zidbäck telefonoi lääkäriä ja ambulanssia, oli teatterinjohtajan ruumiinsa painolla pidettävä alinomaan pystyyn pyrkivää makuulla.
Lääkäri tuli. Ankara ja kiivas professori Backman, joka ensi töikseen karjaisi:
– Mitä hullutuksia te nyt taas olette tehnyt?
Nuori mies oli ampunut rintaansa isokaliberisella "Grafton"-pistoolilla niin läheltä, että puolet liiviä oli palanut, ja verinen jälki näytti pienoisen tykinluodin tekemältä.
Hänet vietiin sairaalaan. Työpöydältä löytyi paperilippu, johon hermostuneella käsialalla oli kirjoitettu: "Hyvät ystävät. Suokaa anteeksi, että teen tekoni teidän läsnäollessanne, mutta tunnen, että minun täytyy se tehdä juuri nyt. Tervehdys. – Anton Sinikallio."
Luultiin, että mies kuolisi. Haava oli ruma ja iso. Ja kuoleman kanssa hän pari vuorokautta kamppailikin. Mutta kun sairaanhoitajatar kolmantena iltana soitti toimitukseen ja sanoi terveisiä toimittaja Sinikalliolta, joka pyysi muistuttamaan, että seuraavana päivänä alkoi raastuvassa huomattava oikeusjuttu, ymmärsivät toimitustoverit, että mies, joka jo ennenkin oli yrittänyt päästä elämästä, tälläkin kertaa oli epäonnistunut.
(Vasta vuosikausia myöhemmin, sanomalehtimiesuraltaan jo suistuneena, onnistui hän vihdoinkin epätoivoisissa yrityksissään, joista m.m. heittäytyminen junankin alle oli epäonnistunut.)
Strindberg täytti vuosia. Ja teatteri näytteli mestaria juhliakseen Pääsiäisen.
Ensimmäisellä väliajalla koputti vahtimestari johtajan huoneen oveen ja toi käyntikortin, jossa seisoi: "Grigori Aleksandrov, fil. kand., Upsala, Hälsinge-Gästrikslands nation."
– Sisään!
Ja Grishka tuli yli kynnyksen puettuna akateemiseen hännystakkiin – lyyrakoristeisin samettikauluksin – ja "tukholmalaista ruotsia laulaen".
– Katsohan, tulin juuri äsken kaupunkiin, mutta kun kuulin, että täällä juhlittiin Strindbergiä, en malttanut pysyä kotona, vaan vetäisin hännystakin ylleni ja riensin teatteriin...
Ovella seisoi nuori vaaleatukkainen neitonen. Grishka viittasi hänet lähemmäksi:
– Ja tässä pyydän saada esittää morsiameni Noran, osakuntatoveri Upsalasta ja nyt minun elämäntoverikseni lupautunut.
Jälleennäkeminen muodostui tietysti riemukkaaksi. Mutta Grishka ei ehtinyt viipyä monta päivää Viipurissa, vaan hävisi sieltä pian morsiamineen. Ja kesti monta vuotta, ennenkuin hän taas sukeltautui suomalaiseen näköpiiriin.
Shakespearen Myrsky oli saatu valmiiksi. Se oli vaatinut varsin ankaraa työtä. Siinä olivat tietysti kiinni teatterin kaikki miehiset voimat näyttämöjärjestäjää myöten. Kenraaliharjoituksen päätyttyä huokasi johtaja helpotuksesta: kutakuinkin kaikki näytti menevän lukkoon.
Mutta näytäntöpäivän aamuna herätti hänet Jobin sanoma: ilmoitettiin, että yöjunassa, jo ennen harjoituksen päättymistä, eräs nuori näyttelijä, jolla oli näytelmässä pieni, mutta tärkeä osa, oli – karannut. Pikapuhelu helsinkiläiselle yksityisetsivälle: "Ottakaa mies kiinni, viekää junaan ja palauttakaa tänne!" Mutta kaiken varalta oli myöskin heti ruvettava harjoittamaan verestä miestä karanneen osaan. Ajuri. Teatterille. Ensimmäinen ihminen, jonka johtaja näyttämöllä tapasi, oli koristemaalari, taiteilija (myöhemmin kapteeni) Aarno Karimo, joka valkoinen maalaritakki yllään ja pitkävartinen pensseli kädessään viimeisteli Prosperon luolan seiniä.
– Hei, mies, pensseli nurkkaan ja kirja käteen! Karimo katsoi puhujaa kummissaan. Mutta kuultuaan asian hän suostui yrittämään. Näyttelijät saatiin kädenkäänteessä koolle, ja kohtausharjoitukset aloitettiin.
Kun puhelu pääkaupungista tuli, oli jo päästy niin pitkälle, että tiedettiin tilanteen olevan pelastettavissa karkulaisettakin.
Helsingistä ilmoitti yksityisetsivä:
– Tässä se mies nyt on – mitä hänelle on tehtävä?
– Pantava junaan.
– Mutta hän on siinä kunnossa, ettei teillä hänestä ainakaan tänä iltana ole mitään apua, aivan lopussa, hermot ihan hunningolla. Parasta minusta olisi antaa hänen mennä menojaan.
– No, antakaa sitten mennä, mutta haukkukaa ainakin hyvästi!
Ja illalla meni Myrsky, täysivahvuiseksi miehitettynä.
Neljä vuotta kului Viipurissa. Vaiherikkaita ajastaikoja. Mutta eivät aina yksinomaan hauskoja. Teatterissa sattuu toista jos toistakin.
Viimeisenä vuotena tapahtui henkilökunnassa muutoksia. Mia Backman sairastui ja muutti Helsinkiin perustaakseen pääkaupunkiin matkustajakodin. Jormat erosivat. Ja myöskin ohjaaja, Valle Sorsakoski, jätti Viipurin. Johtajasta tuntui jo syksyistä näytäntökautta aloitettaessa, ettei hänkään enää seuraavana syksynä paikalleen palaisi. Niinkuin ei sitten palannutkaan. Alkoi tehdä vastustamattomasti mieli takaisin Helsinkiin ja uuteen ympäristöön, eikä teatterille enää tahtonut riittää samaa intressiä kuin ennen.
Valtiollinen painostuskin alkoi käydä raskaaksi. Rajapitäjien erottamisuhka, ent. helsinkiläisen komissaarin Vilho Pekosen poliisimestarikomento ja julkisen sanan alinomaiset ahdistelut tekivät elämän epävarmaksi.
Teatterikin sai kokea Pekosen mahtia.
Eräänä päivänä hän ilmestyi omassa pyylevässä persoonassaan teatterille.
– Me olemme kai oikeastaan melkein kuin vanhat tutut – molemmat helsinkiläisiä, ja sitäpaitsihan minäkin olen ent. civis academicus...
Johtajan täytyi mahdollisimman kohteliaasti kehoittaa venäläisessä poliisiupseerin univormussa komeilevaa ent. suomalaista ylioppilasta istuutumaan.
– Te olette ilmoittanut näyttelevänne Santeri Ivalon Lahjoitusmailla...
– Kyllä, ensi-ilta on jo määrätty.
Pekonen naurahti salakavalasti:
– Kotimaiset kappaleet tarvitsevat hyvää reklaamia. Eikö totta? Ja nyt minä annan teille aivan loistavan ilmaisen reklaamin.
Hän nauraa hytkytteli. Ja johtaja katsoi häneen kysyvästi:
– En oikein ymmärrä...
– Minä kiellän näytelmän esittämisen määräpäivänä, ja te saatte ilmoittaa sanomalehdissä, että viranomaiset ovat näytännön kieltäneet sinä päivänä, mutta että se myöhemmin esitetään. Uskokaa, että tämä "puffi" tuo väkeä...
Johtaja sävähti punaiseksi eikä voinut hillitä itseään täydellisesti:
– Kuinka te voitte kieltää sensuurin painosta hyväksymän näytelmän esittämisen?
– Eihän sen esittämistä yleensä kielletäkään – se kielletään ainoastaan yhtenä päivänä, joka sattuu olemaan n.s. historiallinen muistopäivä, jolloin näytelmä voidaan tulkita mielenosoitukseksi. Venäläiset ovat niin herkkiä ... ja Viipuri on linnoituskaupunki... Sitä varten olemme me, kuvernööri ja minä, katsoneet parhaaksi ryhtyä tähän toimenpiteeseen järjestyksen ylläpidon takia, mikä tietysti on meidän velvollisuutemme.
Johtaja mietti kotvan. Eihän sille tietystikään mitään voinut.
– No, entä saammeko tuona historiallisena muistopäivänä näytellä muuta?
Pekonen hymähti tummaan Mefisto-partaansa:
– Mitä tahansa muuta – kuinka "raflaavaa" hyvänsä.
Poliisimestari nousi ja ojensi kätensä:
– Kuten sanottu, Lahjoitusmailla sai nyt aivan ylimääräisen reklaamin, ja minä olen vakuutettu, että te, herra johtaja, tulette olemaan minulle siitä kiitollinen.
Tuona vaarallisena päivänä näyteltiin sitten Karl Schönherrin isänmaallista intomieltä uhkuva näytelmä Maa. Näytäntö aloitettiin orkesterin esittämällä Korsholmalla, jonka lopulla yleisö mielenosoituksellisesti nousi seisoalleen. Ja muiden mukana nousi Pekonenkin – hän oli viekas vanha kettu, joka ymmärsi, että parasta oli ulvoa susien mukana.
Eräänä päivänä pyysi ratsumestari – sittemmin kenraali – Hannes Ignatius johtajaa tulemaan luokseen, hänellä kun oli neuvottelemista eräästä asiasta.
Asia oli sellainen, että ratsumestari oli kirjoittanut näytelmän ja tahtoi kuulla siitä ja sen esittämismahdollisuuksista teatterimiehen mielipidettä.
Ratsumestari otti esille käsikirjoituksensa. Se oli ruotsinkielinen. Ja lukeminen alkoi.
Näytelmä osoittautui sangen mielenkiintoiseksi. Siinä oli draamallista jännitystä ja eläviä ihmishahmoja. Mutta sen taustana olivat valtiolliset olot: venäläissorto ja puoluevastakohdat. Sitä oli silloisissa oloissa mahdotonta ajatellakaan esitettäväksi meikäläisellä näyttämöllä.
– Mitä pidät? kysyi Ignatius.
– Paljon. Hyvinkin paljon, mutta ... ymmärrät itse, ettei sitä nyt voi ajatellakaan näyttämölle...
Ratsumestari kääri kokoon paperit ja pisti ne shifonjeen laatikkoon:
– Pyydän, ettet kerro jutusta muille. Annetaan sen säilyä salassa ja kätkössä...
– Eikö sitä kukaan muu ole lukenut?
– On. Werner Söderhjelm. Hän piti sitä myöskin sangen mielenkiintoisena.
Tuli kevät.
Ja muutamana kimmelteisenä päivänä kokoontui ystäväpiiri Viipurin lääninvankilan portin edustalle sanomaan jäähyväiset Anto Södermannille, jonka oli mentävä kärsimään kahdeksan kuukauden vankeusrangaistusta majesteettirikoksesta. Hänet oli tuomittu tyrmään jossakin ulkomaalaisessa lehdessä olleesta uutisesta, joka oli käännetty Karjalaan ja jota hän ei itsekään ollut lukenut, ennenkuin siitä oli nostettu syyte. Södermann ei ollut ainoa, joka viipurilaisesta ystäväpiiristä joutui vankilaan. Pian oli mentävä myöskin Emil Forsströmin Krestyn ristikkojen taakse muiden hovioikeuden jäsenten kanssa, siksi että he olivat – noudattaneet maan lakia.
Tavallaan tuntui ikävältä jättää Karjalan kaunis ja vilkas pääkaupunki. Sen olot olivat käyneet tutunomaisiksi, ihmiset jo läheisiksi. Ja vanha, kodikas teatteri rakkaaksi. Mutta toiselta puolen lähtö myöskin toi vapautuksen. "Kolme vuotta on pisin aika, minkä teatterin- tai orkesterinjohtaja täällä voi pysyä suosiossa – toisena vuotenaan hän tavallisesti alkaa huomata kyllästymisen merkit, ja kolmannen taival on jo vastamäkeä", oli joku kerran ennustanut. Ja melkeinpä lähtiessä tuntuikin, että neljäs vuosi oli ollut liikaa. Mutta lohdutuksena oli vanha totuus: oppia ikä kaikki.
XI.
JUHO LALLUKKA.
Juho Lallukka oli syntynyt Räisälän kaukaisilla kulmilla. Hän oli aloittanut elämänsä taipalen paimenpoikana, lähtenyt maailmalle ilman koulunkäyntiä ja 50 penniä taskussaan, joutunut 17-vuotiaana kauppa-apulaiseksi Käkisalmeen, palannut sieltä takaisin Räisälään ja avannut oman kaupan vanhassa aittarakennuksessa, johon hän omin käsin oli puhkaissut ikkunat ja muurannut tulisijan. Kauppa oli käynyt hyvin, ja jo seuraavana vuonna hän oli aloittanut oman liikkeen Käkisalmessa, jota hyvällä menestyksellä oli hoidellut toistakymmentä vuotta. Pistäydyttyään sitten pikimmältään ulkomailla hän oli yhdessä kahden liikekumppanin kanssa vuonna 1891 perustanut Viipuriin tukkuliikkeen Häkli, Lallukka ja Kumpp., joka suurliikkeeksi kehittyneenä, yksitoista vuotta myöhemmin, yhtiökumppaneitten kuoltua, oli kokonaan joutunut Lallukan haltuun.
Kun Juho Lallukka istui seurassa, jossa tunnelma kohosi korkealle ja hänen liikemiestaidolleen omistettiin mairittelevia sanoja, mikä tietysti tapahtui sangen usein, oli tämän karjalaisen kauppaneuvoksen tapana virkkaa:
– Mie sanon, hyvät herrat, että mie ja miun virmain o nousseet vaa suomalaisuuve aattee avull.
Ja kun toisinaan ahtaammassa ystäväpiirissä ihmeteltiin hänen "virmansa" miltei ainoalaatuista kehitystä, myhäili Lallukka:
– Se perustettii oikiall ajankohall ja meill ol hyvä työjako.
– Minkälainen?
– Häkli hoiti aattee, mie ostin ja Paiseva myi.
Niin yksinkertaista se hänen mielestään oli. Mieluummin kuin muukalaisnimisiin ja vieraskielisiin tukkuliikkeisiin – V. Paischeffin nimi oli tietysti tahallisesti vain Kumppanin muodossa toiminimessä – tulivat karjalaiset maakauppiaat supisuomalaiseen konttoriin, jossa heitä kohdeltiin kotoisesti ja heidän olosuhteensa osattiin arvioida isännistön omakohtaistenkin kokemusten nojalla. Siksipä Juho Lallukka, heltyessään toisinaan herkäksi, huudahti kyynelsilmin:
– Mitä olis Juho Lallukka omast ansiostaa? Ei mittää, ei kerrassaa mittää!
Hänellä oli herkkä ja lämmin sydän. Ja hänessä oli oikea ja suuri nöyryys ihanteiden ja aatteiden edessä.
Kun Lallukka aikoinaan piti puheen J. H. Erkon haudalla ja alleviivasi läheistä suhdettaan edesmenneeseen runoilijaan huomauttamalla tällaisessa tilaisuudessa ehkä hiukan oudoin numerotiedoin, mitä "mie ja miun virmai" olivat vainajan hyväksi tehneet, ei se suinkaan johtunut kerskumisen halusta, vaan yksinomaan halusta korostaa sitä kannattamisen velvollisuutta, joka puhujan mielestä jokaisella kansalaisella oli kansallista kulttuuria ja sen työntekijöitä kohtaan. Kauppias oli täyttänyt tämän velvollisuuden kauppiaan keinoin.
J. H. Erkkoon Lallukka oli yhdistynyt lämpimän ystävyyden sitein. Tämä ystävyys ei perustunut ainoastaan läheiseen tuttavuuteen, seurusteluun ja ylimalkaiseen arvonantoon. Paimenlaulujen laulajassa Lallukka näki miehen, joka, lähteneenä melkein samanlaisista oloista kuin hän itse, oli raivannut itselleen tien sivistykseen, vieläpä kaikkein kukkeimpaan sivistykseen, sillä olihan – eikä Lallukka koskaan tällaisista asioista puhuttaessa unohtanut siitä huomauttaa – taide kulttuurin kaunein kukka. Hän oli J. H. Erkon elämänkaaressa näkevinään oman elämänjuoksunsa eräänlaisen rinnakkaisradan, tunnustaen kuitenkin aina ja vilpittömästi runoilijan polun paljon korkeampitasoiseksi kuin oman tiensä. Sillä henkiset harrastukset Lallukka arvioi empimättä aineellisia arvokkaammiksi. Ja hän suri katkerasti sitä, ettei hän omalta kohdaltaan ollut päässyt täydellisemmin kulttuurin arvoista osalliseksi.
Kun Lallukka puhui "miun teatteristai", niin ei tämäkään puheenparsi pyrkinyt tuomaan esille hänen Suomalaiselle Maaseututeatterille antamaansa aineellista kannatusta eikä hänen sen nojalla saamaansa määräysvaltaa teatterin asioissa, vaan aivan yksinkertaisesti hänen läheistä ja tuttavallista suhdettaan tähän viipurilaiseen taidelaitokseen.
Taide oli kerta kaikkiaan Juho Lallukan suuri rakkaus.
Tämä rakkaus oli siinä merkityksessä aivan platonista, että rakastajan persoonallinen suhde rakastettuun pysyi vain kunnioittavan ihailun asteella. Taiteen ymmärtäminen syvällisemmässä mielessä oli Lallukalle vierasta. Eihän hänellä ollut koskaan ollut tilaisuutta kouluttaa itseään enemmän siinä kuin muissakaan käytännöllisen elämän ulkopuolelle lankeavissa asioissa. Mutta hänen vaistonsa sanoi hänelle, ettei taide ollut vain tarpeellinen asia arkisuuden vastapainoksi, vaan että se myöskin antoi ihmiselle arvoja, joita ei jokapäiväisestä todellisuudesta ollut saatavissa. Sen vuoksi hän ainakin kuvitteli nauttivansa taiteesta, vaikk'ei hän sitä ymmärtänytkään. Ja juuri viimeksimainittu seikka kannusti häntä aloitteisiin, joiden tarkoituksena oli ihmisten kasvattaminen taiteen ymmärtämiseen.
Kun hän näytteli Viipurissa kävijöille tyylikästä toimitaloaan, ei hän koskaan unohtanut mainita, mitä Räisälän ukko oli sanonut nähdessään Emil Halosen graniittiveistokset: "Aivan kuin meidän Mari morsiamena." Ja hänen sitä kertoessaan kihosi kyynel silmäkulmaan. Kun Lallukka kertoi Juho Rissaselta tilaamastaan suuresta "reskosta" konttorinsa peräseinälle, virkahti hän usein, että siitä oli tuleva kauneuden katkismus liikkeessä kävijöille, joista monellakaan ei ollut tilaisuutta missään muualla nähdä taidetta.
Tämä suuri taiteenrakkaus, jossa toisinaan oli melkein mystillisen palvonnan hartautta, lähensi tietysti hänen sydämensä myöskin taiteilijoihin. Kuinka monta kertaa hän ojensikaan heille auttavan kätensä ja kuinka hyvin hän viihtyikään heidän seurassaan! Taiteilijain parissa hän aina heittäytyi huolettomaksi, välittömäksi – miljoonalaskelmissa liikkuvasta liikemiehestä ei silloin näkynyt jälkeäkään muussa kuin vieraanvaraisuuden suurpiirteisyydessä. Ja taiteilijatuttavuuksistaan hän saattoi toisinaan ylpeilläkin. Jos joskus joku nuori taiteilijatar, joka ei tuntenut Lallukan tapoja, ehkä vähän oudoksui hänen tuttavallisia ystävällisyydenosoituksiaan, myhähteli kauppaneuvos leppeän leikkisästi:
– Anna sie miun vähä taputella, mie oo taputelt kaikkii...
Ja sitten seurasi pitkä rivi asianomaisen edustaman taiteen ensimmäisiä nimiä.
Politiikkaa ei Lallukka harrastanut. Hän vieroi sitä sekä kauppamiehenä että ihmisenä. Kunhan mies vain on selvä suomalainen, niin on aivan yhdentekevää, onko hän vanhasuomalainen vaiko nuorsuomalainen – sellainen näkökanta oli hänen välinpitämättömyytensä pätevänä perusteluna. Ja molemmissa leireissä hänellä olikin yhtä likeisiä ystäviä, joskin ehkä lukuisammin Uuden Suomettaren piireissä.
Mutta Lallukan vaikutusvalta Karjalan puolessa oli siksi huomattava, että puolue-elimet katsoivat hänenkin vetämistään puolue-elämään toivottavaksi. Ja niin hänet asetettiin vanhasuomalaisen puolueen edustajaehdokkaaksi. Lallukka vakuutti panneensa kiivaasti vastaan, mutta kun hänelle alinomaan selitettiin, että ehdokkaaksi rupeaminen oli isänmaallinen velvollisuus, oli hän lopulta katsonut itsensä pakotetuksi suostumaan.
Agitatsionimatkoille hän ei kuitenkaan tahtonut lähteä. Lieneekö pitänyt vaalipiirissään yhteensä kolmeakaan vaalisaarnaa. Niiden pito oli hänen kohdaltansa uskottava palkatulle vaalipuhujalle.
Viimeksimainitun kertoi Lallukka käyneen epätoivon vimmalla utelemassa, mitä hän ehdokkaan puolesta ja nimessä puhuisi.
– Puhu sie vaa miun suomalaisuuvestai ja isänmaallisist sivistysharrastuksistai, mutta politiikast ei siun huoli puhhuu ensinkää, sanoi Lallukka vastanneensa.
– Mutta jospa valitsijat tahtovat tietoja ehdokkaan kannasta...
– Sillo sano sie vaa, että se o ylleesä suomalaine ja isänmaalline.
– Mutta varmasti he tahtovat tietää, mille kannalle edustajaehdokas asettuu erinäisissä päivän polttavissa kysymyksissä.
– Johan mie sen sanoin – ja sittenpähä hyö näkkööt tarkemmin lehist, ku etuskunta o kooll.
– Mutta on erinäisiä käytännöllisiä asioita...
– Mitä?
– Esimerkiksi rautatieasiat...
– Sano, että mie taho rautatiet joka paikkaa ... niitä pittää saaha vähitelle kaikkialle ... vihtoin joka kirkokylääki...
Näin selosti Lallukka asiaa. Ja naurahteli:
– Mitä mie muutakaa öisin haastanu?
Eikä hän tullut vain eduskuntaan, vaan hänet valittiin myöskin rautatievaliokunnan puheenjohtajaksi.
Mutta ei edes edustajanaolo herättänyt Lallukassa poliittista intressiä. Joka kerta käydessään kotona istuntokauden aikana hän valitteli ikävystymistään politiikkaan ja puoluepeliin. Toisinaan hänen tunnustuksensa sai hyvinkin suorasukaisen muodon.
Niinpä kerrankin, kun muutaman ensi-illan jälkeen suurehko seurue herroja ja naisia oli illanistujaisissa Viipurin vanhan Seurahuoneen avarassa pianohuoneessa. Tuskin oli päästy aterian alkuun, kun ruokasalista kuului vast'ikään kaupunkiin saapuneen Lallukan helposti tunnettava, hiukan karhea, mutta varsin kantava ääni.
– Eikö pyydetä joukkoon? ehdotteli joku.
– Pyydetään vain, niin saadaan kuulla pääkaupungin uutisia, sanoi sanomalehdentoimittaja.
– Saadaan samppanjaa, kun hyvin sattuu, virkahti naapurilleen silmää iskien aina kujeiluvalmis oikeuspormestari.
Lallukka tuli rehevänä ja aurinkoisena. Hän oli ilmeisesti hyvällä tuulella ja tervehti mitä rakastettavimmalla kohteliaisuudella seurueen naisia.
– No, mitä eduskuntapiireissä arvellaan poliittisesta tilanteesta? kysyi Anto Södermann.
Lallukka, joka juuri oli pääsemäisillään puheenalkuun vierustoverikseen valitsemansa nuoren, pirteän ja komean pormestarinnan kanssa, kääntyi äkkiä ja viskasi vastauksen vihaisesti:
– Politiikka, politiikka! Mie sanon siulle, Sööterman, että politiikka on pelkkää p...aa!
Kohtalokas sana ei jäänyt alkukirjaimeen, vaan tuli kokonaisena, leveänä ja lämpimänä kauppaneuvoksen täyteläisiltä huulilta.
Syntyi kuolemanhiljaisuus. Ja Lallukka joutui aivan hämilleen. Sydämen yltäkylläisyydestä lähtenyt huudahdus oli vahingossa päässyt livahtamaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä räjähti ilmoille vapauttava nauru. Ja Lallukka nousi paikaltaan soittamaan edeskäypää:
– Tuokaa samppanjaa! Pian!
Eikä politiikkaan enää sen koommin palattu.
Keväällä 1911 Lallukka matkusti kahdeksi kuukaudeksi Wiesbadeniin terveyttään hoitamaan. Hänellä oli matkatoverina pankinjohtaja Porthan, jonka kuitenkin jo kuukauden perästä oli palattava virkaansa, minkä vuoksi sovittiin, että teatterinjohtaja näytäntökauden päättyessä matkustaisi matkaseuratehtäviä hoitamaan, kun Lallukka puutteellisen kielitaitonsa vuoksi ei yksin tullut toimeen.
Toukokuun alkupäivinä, teatterin lähtiessä kevätkiertueelle, matkusti siis johtaja Pietarin kautta Berliiniin, jossa hän viivähti muutaman päivän ja istui illat ahkerasti opintomatkalla olevan Kosti Elon kanssa teattereissa. Sitten jatkui matka Frankfurt am Mainiin ja sieltä Wiesbadeniin, jossa alkukesä oli kauneimmillaan ja kylpykausi korkeimmillaan.
Lallukka viihtyi Wiesbadenissa mainiosti. Hän asui täysihoidossa Sonnenberger Strassen varrella, miltei Kurparkia ja Kurhausia vastapäätä, Astoria-hotellissa, jossa apulaisjohtajana toimi isännän, tuuheaviiksisen ja komearyhtisen herra von Uhdorfin vävy, suomalainen sanomalehtimies Herman Savolainen. Hotellivieraitten joukossa oli pari vanhempaa suomalaista neitiä, eräs nuori, vilkas pietarilainen rouva, jonka kanssa Lallukka tavallisesti tarinoi päivällisen jälkeen puolituntisen, solkaten huolettomasti perin omintakeisesti ääntämäänsä venättä, sekä berliiniläinen tohtori Weisstock, josta Porthanin välityksellä oli tullut suomalaisen kauppaneuvoksen uskollinen toveri veden juonnissa ja sen vaatimilla kävelymatkoilla, vaikk'eivät herrat hallinneetkaan toistensa kieliä kymmentä sanaa enempää. Mutta Lallukalla oli ihmeellinen taito tulla toimeen ihmisten kanssa ja ummikkonakin viihtyä seuroissa. Teatterinjohtajalle oli myöskin määrätty työtä Wiesbadenissa. Joka päivä oli hänen, kun kauppaneuvoksen aamuinen hoito oli päättynyt ja hän sen jälkeen oli levännyt määrätunnin, kirjoitettava kaksi tuntia sanelun mukaan Lallukan omatekoista elämäkertaa. Eihän tätä päiväjärjestystä tosin aina aivan ehdottomasti noudatettu, mutta joka tapauksessa täyttyi paksu, vahakantinen vihko, ennenkuin Wiesbadenista lähdettiin. Ja "yksityissihteeri" oppi tuntemaan elämäntarinan, joka hänen silmissään kasvoi sitäkin uljaammaksi muistomerkiksi suomalaisen "ensipolven" yritteliäisyydelle ja tarmolle, kun se ei ollut aivan ainutlaatuinen tarina kansallisen liike-elämämme historiassa.
Kun elämäkerrassa oli päästy niin pitkälle, että liikkeen tilinpäätös osoitti omistajalla olevan ensimmäisen miljoonan koossa, sanoi Lallukka, että nyt on pahin aika päästy loppuun, sillä ensimmäinen miljoona on vaikein koota – muut tulevat sitten aivan itsestään.
Ja sen asian päälle mentiin syömään juhlapäivällinen hienoon Carltoniin, josta kauppaneuvos oli keksinyt erään Liebfrauenmilch-vuosikerran, johon hän oli hyvin mieltynyt, ja mainion strassburgilaisen hanhenmaksan, jota hän rakasti syödä lusikalla syvältä lautaselta. Ja musiikki sai kultarahan Porilaisten marssista.
– Katsoha, koko kaupateon konsti on vaa siin, että osaa ostaa halvall. Myyvä osaa melkei kuka tahansa.
Mutta Lallukka myönsi myöskin aina, että hänen sitäpaitsi oli kiittäminen hyvää onneaan menestyksestään.
Eräänä päivänä, kun yksityissihteeri koputti kauppaneuvoksen oveen, kuuli hän tavallista nyrpeämmän mörähdyksen: "sisään".
– Mikä nyt?
– Mitäh! Lue!
Ja hän viskasi tulijalle sinisen sähkösanoman.
Teatterinjohtaja tuijotti siihen ihmeissään. Siinä oli muutamia numeroita, joita syrjäisen tietysti oli mahdoton käsittää.
– En ymmärrä.
Lallukka naurahti ylenkatseellisesti. Mutta sitten hän sanoi:
– Kirjoita sie sähkösanoma – yks ainuva sana vaa: aasit, ja sit miun nimmei alle.
Yksityissihteeri oli kysymysmerkkinä. Kunnes Lallukka selitti: numerot osoittivat jauhonhintojen suuresti laskeneen siitä, jolla toiminimi oli ostanut koko vuotuisen tarpeensa. Kotona konttorissa olivat hätiköineet, ostaneet liian aikaiseen, ja nyt tuli tietysti roima tappio. Kauppaneuvos oli todellakin vihainen, eikä kirjoitustyöstä sinä päivänä tullut mitään. Eikä seuraavanakaan.
Mutta kolmannen päivän iltapuolella koputettiin teatterinjohtajan oveen, joka oli hotellin ylimmässä kerroksessa. Käytävässä oli Lallukka. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Koko naamataulu loisti tyytyväisyyttä:
– Paaha äkist mokki päälleis. Myö männää kaupungill syömää – hyö pittäät tääll nii happamii viinilöi.
Mikä nyt? No, kaipa selitys tulisi aikanaan. Smokingiin oli nyt joka tapauksessa pukeuduttava.
Kun ravintolassa, jossa Herr Kommerzienrat hyvin tunnettiin, oli saatu paras pöytä ja ensimmäinen pitkäkaulainen Reinin pullo pöydälle, puhkesi Lallukka puhumaan: oli tullut uusi sähkösanoma – se laiva, jonka piti tuoda ostetut jauhot Viipuriin, oli tehnyt haaksirikon, ja koko lasti oli piloilla.
Hänen seuralaisensa kuunteli selitystä mahdollisimman osaaottavaisena:
– Sehän on kauheaa!
– Vai nii, mörähti Lallukka käsiään hykerrellen. – Sie et nyt ymmärrä tätä assiita ensinkää.
Lasti oli tietysti vakuutettu, eikä vain ostoarvostaan, vaan sen lisäksi oli myöskin laskettu voitto vakuutettu. Kaupasta tuli siis sittenkin voittoa.
– Mitäh! Mitä mie oon ain sanont! Miull on hyvä onni. Mitäh!
Snellmanin päivää mentiin viettämään Mainziin. Lallukka, hänen sihteerinsä, Savolainen ja tohtori Weisstock.
Viimeksimainittu sai kunniapaikan kauppaneuvoksen oikealla puolella, koska hän osasi nauraa vaatimattomimmallekin vitsille. Kun päästiin paistiin, kohotti Lallukka lasinsa ja lausui muutamia tilaisuuteen sopivia sanoja, minkä jälkeen hän kääntyi sihteerinsä puoleen ja kehoitti häntä muutamin sanoin selittämään saksalaiselle, mikä mies Snellman oli:
– Sie voit sannoo, että Neelman se oi, joka kohotti Suomen kansan kansakuntain joukkoo ja pan alulle sen kansallise herätykse, minkä avull mie ja miu virmain ova päässee siksi mitä nyt ollaa.
Sihteeri teki työtä käskettyä. Kauppaneuvos sanoi: "roosit". Ja kaikki kilistivät.
Hetken perästä pyysi tohtori saada lausua muutaman sanan:
– Herra kauppaneuvos on ystävällisesti kutsunut meidät kanssansa viettämään jo kaikkialla sivistysmaissa tunnetun suuren liikkeensä vähemmän tunnetun perustajan muistoa. Me osaamme antaa arvoa tälle meitä kohdanneelle kunnialle. Olemme vakuutetut, että kauppaneuvoksen liikkeen perustaja, jonka muistoa nyt vietämme, oli suuri mies, mutta mitä olisi hänen työnsä merkinnyt, ellei kauppaneuvos olisi sitä jatkanut nerollaan ja tarmollaan? Se olisi ollut pelkästään saippuakupla, joka pian olisi hävinnyt olemattomiin. Kauppaneuvos on vaatimaton, mutta me ymmärrämme hänen suuruutensa ja juomme hänen jatkuvaksi menestyksekseen.
Kilistettiin taas ja kauppaneuvos sanoi:
– Hää puhhuu sujuvast. Mitäh! Hyvin sujuvast. Ja ymmärtääp Neelmannin elämäntyön. Sano sie hänell, että hää o viisas mies, ja mie kunnioitan häntä.
Herman Savolainen kääntyi nyt Weisstockin puoleen ja sanoi, että kauppaneuvos tahtoi juoda suuren Saksan maljan. Malja juotiin, ja Savolainen alkoi hyräillä "Reinin vahtia". Mutta sitten hän kohotti lasinsa ja sanoi Weisstockille:
– Min skål, din skål, alla vackra flickors skål. Kauppaneuvos säesteli:
– Likkor, likkor ... seer sööne. Ja kääntyen Savolaisen puoleen hän huomautti:
– Sie oot myös viisas mies, joka ymmärrät sekä Neelmannii että likkoi.
Kun yömyöhällä palattiin junalla Mainzista Wiesbadeniin, meni Lallukka yksin vaunuun, toisten jäädessä vaununsillalle tupakoimaan. Hetken perästä tuli joku katsahtaneeksi oven ikkunanruudusta, miten kauppaneuvos yksikseen tuli toimeen.
– Katsokaahan!
Paitsi Lallukkaa ei vaunussa ollut muita kuin eräs naismatkustaja, joka istui oven lähellä. Sangen komea ja hyvin puettu nuorehko rouva tai neiti. Lallukka siirtyili siirtyilemistään vaunun perältä ovensuuhun. Tuokion kuluttua hän jo istui vastapäätä yksinäistä naista ja hymyili hänelle ystävällisesti. Vaununsillalla seisovia alkoi peloittaa. Mitähän nainen mahtoikaan tehdä perin tuttavalliselle tunkeilijalle? Turha pelko. Nainen otti ilmeisesti asian huumorin kannalta. Hän hymyili. Kauppaneuvos sai menestyksestään uutta rohkeutta. Kun hän oli kaivanut lompakosta käyntikorttinsa ja ojentanut sen matkatoverilleen, siirtyi hän hänen viereensä. Silloin eivät vaununsillalla seisojat enää malttaneet olla raottamatta ovea. Lallukka oli ottanut esille kellonsa, piteli sitä puhekumppaninsa edessä ja sanoi osoitellen kellotaulua:
– Pitte, morken, soo, soo... Kurhaus ... pitte, pitte.
Kuuntelijat panivat merkille, että kauppaneuvoksen etusormi osoitti yhtätoista.
Ja nainen nyökkäsi vastaukseksi päätään.
Tietysti olivat tohtori ja teatterinjohtaja seuraavana päivänä määräaikaan Kurhausin edustalla. Ja he näkivät, miten kauppaneuvos daameineen nousi ajopeleihin.
Päivällispöydässä kysyi yksityissihteeri viattomasti.
– Missä sinä olit aamupäivällä? Kävin sinua huoneestasi katsomassa.
Ja kauppaneuvos vastasi – totuudenmukaisesti –:
– Ajoin tuttavan hampurilaisen rouvan kanssa Nerobergille kahville. Ja meil ol oikee hauskaa.
Lallukan kanssa viihtyivät naiset. Sillä rosopintaisuuden alla hänellä oli oikean kavaljeerin ritarillinen mieli. Se lienee tullut ilmi sanoittakin. Nähtävästi.
Tri Weisstock, joka oli valloittanut karjalaisen kauppaneuvoksen sydämen aito saksalaisen olemuksensa kohteliaalla hyvätuulisuudella, kuului koroillaaneläjäin ammattikuntaan. Hänen kerrottiin saavan korkotulonsa muutaman rautatieonnettomuuden aiheuttamasta invaliditeetista, joka ei maallikon silmissä ilmennyt muussa kuin kylmää hikeä nostavassa makuuvaunukauhussa, mutta joka asiantuntijain vakuutusten mukaan oli sangen tuottoisaa.
Hänen avuliaisuutensa oli aivan liikuttava. Kun esim. lähestyi se yö, jona tiedettiin suuren komeetan sivuuttavan tämän meidän Telluksemme, tarjoutui hän tukkimaan kauppaneuvoksen huoneen ikkunan pumpulilla, jotteivät pyrstötähden mahdollisesti maapalloa lakaisevan hännän myrkkykaasut aikaansaisi ikävyyksiä. Mutta vaikka pelkästään makuuvaunu-sanan mainitseminenkin sai tohtorin kalpenemaan, oli hän kaikissa rautatieasiain ulkopuolelle lankeavissa elämänkysymyksissä aivan pelkäämätön mies. Komeettayönäkin hän kuolemaa halveksien istui Lallukan ja hänen yksityissihteerinsä seurana reiniläispullon ääressä, vaikka koko kaupunki oli pelossa ja vavistuksessa joko kirkoissa, joissa oli hartaushetkiä, taikka kaduilla ja toreilla maailmanloppua odottelemassa.
Kun Weisstockin "kuuri" Wiesbadenissa päättyi, alkoi Lallukkakin ajatella kotimatkaa.
Sen tärkeimpiä alkuvalmisteluja olivat tilaukset kauppaneuvoksen viipurilaisen viinikellarin täydentämiseksi, jotka edellyttivät pari päivää kestävää kiertokäyntiä "Weingrosshandlungien" kymmenissä "Probierstubeissa". Kun se urakka onnellisesti saatiin suoritetuksi, päätettiin, että muut tuliaiset ostetaan matkan varrelta. Siksi rasittavaa oli tämä työ ollut.
Kun Wiesbadenista sitten kesäkuun alkupäivinä lähdettiin, pysähdyttiin muutamaksi päiväksi Berliiniin. Tavattiin Elli Tompuri, jolla oli uusi raakasilkkinen kävelypuku, juuri silloin "hochmodern", ja joka sai Lallukan innostumaan kilpa-ajoihin. Mentiin Grünewaldiin. Ja ensimmäisen erän jälkeen sanoi Lallukka, että nyt lyödään vetoa. Totalisaattoripiletit ostettiin. Lallukka luotti suosikiksi merkittyyn hevoseen, mutta teatterinjohtaja noudatti Elli Tompurin vihjausta, jonka mukaan eräs melkein mitättömän pieni ja hyvin hermostunut hevonen näytti "menevimmältä". Lallukka menetti 20 markkaa, mutta teatterinjohtaja voitti viidellä 280.
Kun kilpa-ajoradalta lähdettiin, sanoi Lallukka voittajalle:
– Ja nyt siun on tarjottava!
Iloinen ilta Lunaparkin ravintolaparvekkeella. Suomalaisia ilmestyi pöytään kuin sieniä sateella. Tuli viipurilaisiakin: Mally Borga veljineen. Ja tunnelma oli hyvin korkealla. Kun ilot loppuivat Lunaparkissa, lähdettiin kaupunkiin jatkamaan juhlimista pienemmissä ryhmissä. Kauppaneuvos ja hänen sihteerinsä joutuivat eri tahoille. Kun viimeksimainittu aamupuhteella tuli hotelliin, kysyi hän ovenvartijalta, oliko kauppaneuvos jo tullut.
– Hän tuli tasan puoli tuntia sitten, vastasi huomenvirkku portieri.
Mutta parin kolmen tunnin perästä herätti kauppaneuvos yksityissihteerinsä aamiaiselle ja oli muka toruvinaan:
– Katsoha, täss o mies, joka o nukkunu yönsä, sill vällii ku sie oot rällänny.
Lallukka ei ollut arvannut lahjoa ovenvartijaa obligatorisella markalla.
Tukholmassa tapasivat matkalaiset sattumalta pankissa erään iloisen neidin, joka joskus vihreimmässä nuoruudessaan Suomessa käydessään oli ollut teatterinjohtajan "kesäheilana". Lallukka järjesti heti komeat päivälliset Hasselbackenille. Ruusuja, samppanjaa ja kevätiloista mieltä. Ja kauppaneuvos hakkaili neitosta kuin nuori ylioppilas.
Kun yöjuna sitten pari päivää myöhemmin, kesäisen aamun sarastaessa, huristi Kymen sillan ylitse, herätti Lallukka matkatoverinsa:
– Kyllähä kaikk tietävä, että sie ossaat valehella... Mut sitteki mie sanon siull, että ny ku kottii tullaa, niin älä sie sentää huoli kaikkii kertoo.
Matkatoveri lupasi noudattaa kauppaneuvoksen toivomusta. Ja hän onkin pitänyt lupauksensa.
Mutta kun Viipurin tuttu siluetti nousi vaununikkunan kehyksiin, sanoi Lallukka liikutuksesta värähtelevällä äänellä:
– Kyll on sentää parasta päästä kottii... Ja sitten hän lisäsi herttaisesti hymähtäen:
– Ja oman mamma vieree. Lallukan täytyi riisua silmälasinsa pyyhkäistäkseen niitä, sillä silmiin noussut kosteus oli sumentanut lasit.
Sellaista tapahtui useinkin, sillä rosoisen pinnan alla asui, kuten sanottu, hyvä ja lämmin sydän, joka ei tehnyt tätä kaupan ja käytännön miestä ainoastaan herkäksi ja välittömäksi, vaan myöskin harvinaisen hienovaraiseksi ja hienotunteiseksi ihmiseksi – antoi hänelle sen sydämen kulttuurin, joka oli hänen luonteensa peruspiirteenä.
XII.
SÄÄTYTALOSTA HÖYLÄPENKIN ÄÄREEN JA OPETTAJAKATEEDERIIN.
Säätytalon valiokuntahuoneiden ovet avautuivat. Kahvitunti. Ja koko aamun autiona odottaneen ravintolasalin pöydät täyttyivät tuota pikaa.
Edustajat ryhmittyivät puoluerajojen mukaan. Vilkas puheensorina täytti ilman, jossa tupakansavun sinertävät harsokiehkurat ikäänkuin piilottivat vierustovereille kuiskatut "valtiosalaisuudet" sumuverhon suojaan.
Omassa pöydässään istuivat virkailijat. Heitä oli kokonainen liuta: valiokuntain sihteerejä, tulkkeja, kansliain toimihenkilöitä, konekirjoittajattaria.
Valiokuntatulkit muodostivat eduskunnan päiväpalkkalaisten keskuudessa oman ammattikuntansa. He olivat enimmältä osalta sanomalehtimiehiä, jotka muiden töittensä lomissa "firaablasivat" maan valioitten parissa olevien ummikkojen valistamisessa ja valiokuntakokousten väliajoilla käänsivät mietintöjä, lausuntoja ja vastalauseita suomesta ruotsiin ja päinvastoin. Elämäniloista ja sanavalmista joukkoa ruotsalaisen kanslian päällikön, maisteri – myöhemmin kanslianeuvos – John Grönlundin kustavilaisen siron, huolitellun ja sukkelan olemuksen ympärillä. "Oldermannina" oli mustanpuhuva "vanha Ottis", terävä-älyinen ja -kielinen Einar Ottelin, Viipurista karkotettu ja vielä Siperian etappivankilatkin aikanaan kokeva lehtitaistelija, joka nyt kirjoitteli Hufvudstadsbladetiin "kamarista ja kuloaarista". Veljessarjan "hännänhuippuna" taas oli "pikkuinen mies ja suuri sikari", Gösta Stenman, jonka taulunostokärpänen tuhkatiheään pakotti jonottamaan taloudenhoitajan, "Vanni" Liuksialan oven edessä; tuleva mesenaatti oli siihen aikaan köyhä kuin kirkonrotta, mutta uhrasi jokaisen tuskalla ja hiellä ansaitsemansa kympin uuden maalauksen lunastamiseen – siten kaukonäköisesti laskien perustuksen ensimmäiselle miljoonalleen.
Sivistysvaliokunnassa, jossa entinen teatterinjohtaja oli tulkkina, kävivät aamupäivät toisinaan vähän pitkäveteisiksi, kun perin perusteellisesti käsiteltiin kaikenkarvaisia uudistusaloitteita, joita valiokuntaan sateli varsinkin vasemmalta. Sellaisina yksitoikkoisina rupeamina saattoi tapahtua, että tulkki, joka sekä valiokunnan ainoan ummikon, toimittaja J. J. Sundblomin, että hänen vieressään istuvan ensikertalaisen edustajan, agraaritohtori Lauri Kristian Relanderin kanssa oli varsin tuttavallisissa väleissä, otti "tupakkalomaa" pyytämällä tulevaa tasavallan presidenttiä – kukapa sellaista silloin olisi osannut vaatimattomasta maataloudellisen koeaseman asistentista uneksiakaan! – hyväntahtoisesti hoitamaan kielenkääntäjän virkaa ja piirtämään paperilipuille tai kuiskaamalla tulevan "Ahvenanmaan saarivaltakunnan kuninkaan" korvaan, mitä ymmärtämisen arvoista valiokunnassa lausuttiin. Työ ei ollut rasittavaa. Vain poikkeustapauksissa kävivät tulkin korvat kuumiksi. Sellaisia poikkeustapauksia toi valiokunnan rauhaan esim. vivisektsioni, joka suoritettiin prof. Robert Tigerstedtin asiantuntija-avustuksella. Kun ammatillisen elohopeatemperamentin vuolaana virtaava ruotsinkielinen puhe oli suoraapäätä kappale kappaleelta toistettava suomeksi aivan ex tempore, oli leikki kaukana. Mutta normaalioloissa ei ollut muuta tekemistä kuin tehdä Sundblomille selkoa lausuntojen pääasioista. Ja jos tulkki joskus eksyi liian tunnontarkasti selostamaan pitkäpiimäisiä vuodatuksia, joissa asiaa oli tuskin sanojen siteeksikään, oli Sundblomin tapanaan virkahtaa: "Olisit kirjoittanut vain yhden, mutta sitä selvemmän ja kansanomaisemman sanan!"
Tuttavallinen oli suhde edustajiin myöskin kielenkääntäjien kansliassa, jonka vihreäverkaisen pöydän päässä Grönlund yhtä suurella asiantuntemuksella kuin ymmärtämyksellä piteli valtikkaa. Usein siellä pistäytyivät, milloin asialla milloin vain tarinoimassa, sellaiset herrat kuin V. M. von Born, Suomen viimeinen maamarsalkka, leikkisä Emil Schybergson, valtiopäivien pirtein ja persoonallisin puhuja, ja toisinaan myöskin itse "suuri Leo", joksi Mecheliniä kansliakulissien takana sanottiin. Miltei päivittäinen vieras oli Jonas Castrén – eikä suinkaan aina aivan tervetullut, sillä hänen mahtipontisen pakinoimisensa aikana oli kiireellisessä työssä hiki hatussa ahertavien kääntäjien vaikea pitää ajatuksiaan koossa.
Eräänä tulisen kiireen päivänä, kun Castrén taas tapansa mukaan viskautui kanslian sohvalle ja rupesi kovalla äänellä valittelemaan horjahtelevaa terveyttään, joka pakotti hänet tekemään vaivalloisia matkoja ulkomaisiin parannuspaikkoihin, virkahti kansliapäällikkö:
– No, hyvä tuomari, eivät kai ne ulkomaanmatkat sentään liene yksinomaan vaivalloisia. Mikäli kerrotaan...
– Kyllä ne ovat, paras maisteri! Samassa hän kivahti pystyyn ja – katkaistakseen pidemmät puheet siitä asiasta – sanoi kättään ojentaen:
– Muuten minusta tuntuu, että maisteri ja minä, jotka jo niin monilla valtiopäivillä olemme yhdessä kamppeeranneet, voimme heittää tittelit. Jonas är mitt namn. (Jonas on minun nimeni.)
– Det samma också mitt, men utan - as (Sama minunkin, mutta ilman – aasia.)
Grönlund säpsähti kyllä itsekin rohkeata sanaleikkiään, joka oikeastaan sisälsi perin terävän hävyttömyyden, "as" kun merkitsee hylkyä ja haaskaa. Mutta sana oli sanottu eikä sitä voinut peruuttaa. Ja Castrén meni tuota pikaa ulos huoneesta.
Eipä sillä, etteikö eduskuntatyö olisi ollut rasittavaa. Sillä tunnontarkat valtiopäivämiehet ottivat edustajatehtävänsä varsin vakavalta kannalta. Saattoi esim. tapahtua, että kun täysi-istunto oli kestänyt neljään viiteen aamulla, Leo Mechelinin lähetti jo yhdeksän korvissa toi kielenkääntäjän kotiin isäntänsä vielä samana aamuna kirjoittaman pitkän ja perusteellisen lausunnon, joka oli suomennettava ja monistettava yhdeltätoista alkavaan valiokunnan kokoukseen. Eikä Mechelin pitkienkään yöistuntojen aikana lepäillyt kahvilansohvilla, kuten monet nuoremmat, vaan istui uskollisesti pulpettinsa ääressä kuuntelemassa sosialistien obstruktiopuhujiakin, joiden noustessa pönttöön – usein sanomalehtinippu kädessään puheitten pidentämiseksi – eduskunnan valtava enemmistö kiiruhti "tupakkavaliokuntiin".
Entinen teatterinjohtaja seisoi höyläpenkin ääressä, jonka päähän pystyyn ruuvatusta paksusta lankusta hänen oli sahattava kolme ohkaista lautaa. Hän huokaisi, pyyhki hikeä otsaltaan ja pudisti päätään. Mutta eihän siinä epäröinti auttanut. Hän sylkäisi siis kouraansa ja pani epäilyttävästi vavahtelevan sahan liikkeelle. Toivotonta. Heti kun hän vähänkin rutommin nykäisi, leikkasi terä viistoon eikä noudattanut lankun kylkeen piirrettyä viivaa.
Kolmena päivänä hän yritti. Mutta tulos oli aina sama, ja työnjohtaja, joka aluksi oli vakuuttanut, että kyllä sahaamisen oppii pian, pudisteli jo kolmantena päivänä huolestuneesti päätään ja kehoitti maisteria neuvottelemaan lehtorin kanssa, eikö vaatimuksista voitaisi vähän tinkiä... Mutta maisteri tiesi, että seminaarin vanha lehtori Lagus oli tunnontarkka mies, joka piti täydellisiä näytteitä omakätisestä puusepäntaidosta välttämättöminä opettajapätevyyden edellytyksinä, eikä senvuoksi yrittänytkään tinkimisen oikotietä, vaan viskasi kirveensä järveen – taikka ehkä pikemminkin mereen, koska nyt oltiin Raumalla.
Mistä lieneekään virattomaksi joutunut maisteri saanut päähänsä ajatuksen ruveta pyrkimään koulualalle? Kenties houkuttelivat väkevimmin pitkät loma-ajat, jotka soivat tilaisuutta kirjalliseen työhön, mikä – varsinkin sen jälkeen kuin esikoisteoksena ilmestynyt pieni novellikokoelma oli tullut kirjakauppojen ikkunaan – kangasteli elämäntehtävänä. Mutta toiselta puolen peloitti koulunopettajan yksitoikkoinen, vuodesta vuoteen toistuva samojen asiain pänttääminen. Ja mitä ainetta opettaisi mies, jolla kandidaattitutkinnossa ei ollut ainoatakaan koulualalla hyödyttävää arvosanaa? Sattuma toi ratkaisun. Joku tuttava mainitsi kansakouluntarkastajan toimen vaihtelevammaksi kuin opettajanviran. Ja niin hankki maisteri itselleen auskultoimisluvan Rauman seminaariin.
Vaikka maisterille jo kolmantena päivänä selvisi, että käsityön vaatimukset nostivat tien seminaarissa pystyyn, viipyi hän kuitenkin kolme viikkoa Raumalla, tutustuen perinpohjaisemmin Hakkri-Iiron mielenkiintoiseen kaupunkiin kuin seminaarin ilmapiiriin, jossa hän muuten tunsikin olevansa hiukan asiaankuulumaton sekä opettajistoon että oppilaskuntaan nähden.
Ei vastoinkäyminen höyläpenkin ääressä kuitenkaan karkottanut kansakouluntarkastajatuumia maisterista. Ne väikkyivät hänen mielessään vielä vuosikausia. Niinpä eräänä syksynä, kun muut työt jättivät aamu- ja iltapäivätunnit vapaiksi, maisteri päätti hankkia itselleen meriittejä rupeamalla luokkaopettajaksi pääkaupunkilaiseen kansakouluun. Siitä tuli raskas vuosi. Aivan kuin olisi joutunut suorittamaan viidenkolmatta vuoden takaa määrättyä lohdutonta laiskanläksyä. Opettaminen oli kuitenkin kaikkein helpointa. Tuskallisempaa oli varsinainen kasvatustyö – se pani usein kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Ja piinankuvaukset Strindbergin Palkkapiian pojasta nousivat alituiseen alitajunnasta. Tottuneemmat opettajatoverit koulussa, joka toimi vuokrahuoneistossa Vladimirinkadun (nyk. Kalevankadun) varrella, auttoivat kuitenkin auliisti kuorman kantamista. – Opettajien joukossa oli varsinkin eräs vakavalta vaikuttava liminkalainen mies, johon maisterin huomio alunperin kiintyi, ja pian virisikin pohjalaissyntyisten opettajakumppanien välille läheinen ja luottavainen toveruussuhde. Kun maisterin ensimmäinen runokokoelma joulun alla ilmestyi ja sai suopeat arvostelut, kertoi liminkalainenkin avomielisesti harjoittavansa runotarten palvelusta ja toi nähtäväksi tuotteitaan, joita yhdessä tarkasteltiin ja korjailtiin. Niistä ei kuitenkaan vielä paljastunut sitä "leijonan käpälää", jolla mies muutamaa vuotta myöhemmin oli valloittava itselleen paikan proosakirjailijaimme eturivistä. Opettaja oli nimittäin Heikki Toppila.
Pienet kirjalliset menestykset (joita asianomainen ei sentään eksynyt yliarvioimaan) houkuttelivat tietysti jatkuviin yrityksiin. Ne jäivät kuitenkin enimmäkseen kesätöiksi Emsalöhön, jossa suvet edelleenkin asuttiin.
Nuoruusvuosien ystävä Lennä Åström oli ostanut kauniin purjeveneen. Ja "Susanna" irtaantui usein kotkalaisesta ankkuripoijustaan ja ilmestyi Orrbyn lahteen. Jo keväällä 1914 oli päätetty, että kesällä lähdetään Tukholmaan. "Susanna" oli suurenmoinen vene, mainio purjehtija, kaunis muodoiltaan, hohtavan hieno mahonkilaudoitukseltaan ja mukavasti sisustettu. Mikä olikaan siis luonnollisempaa kuin pieni pitkänmatkanpurjehdus!
Heinä- ja elokuun taitteessa hankkiuduttiin matkalle. Ensiksi Orrbystä Helsinkiin varustautumaan. Kirkas, korea päivä. Mutta tuulta niin vähän, ettei taival tahtonut silkkisen "spinakerinkaan" avulla taittua. Pitkät ajat purjeet vain lepattelivat vetämättä. Mutta eihän ollut kiirettäkään. Lekoteltiin kannella pitkällään ja lueskeltiin aluksen valikoidun kirjaston niteitä: Westermarckia, Hirniä ja purjehduskalentereita. Kerran sukeltautui vanavedestä pinnalle kiiltävän musta hylkeenpää ja lähti seuraamaan laiskasti lipuvaa "Susannaa" aivan läheltä. Merimies-taikausko heräsi: "Mitähän tuokin merkitsee?" Elukalla oli merkillisen murheellinen katse, aivan inhimillinen. Vasta illalla päästiin Uudenmaan Pursiklubin satamaan. Kun noustiin kaupungin rantaan, huusivat pojat lisälehtiä. Mikä nyt? Todellako! Ensimmäinen sodanjulistus. Ei epäilystäkään; teksti oli hyvin selväsanainen.
Seuraavana aamuna tuli jo tietoja uusista.
– Uskaltaakohan tästä lähteäkään?
Odotettiin päivä ja odotettiin vielä toinenkin. Kolmantena aamuna kävi ilmeiseksi, ettei lähtöä enää voinut ajatellakaan. Kirjakaupasta ei siis ostettu merikortteja, vaan sotakartat. Ja painuttiin takaisin kohti Emsalön rauhaisia rantoja. – Sitä sen hylkeen surullinen katse siis oli merkinnyt!
Mutta eipä ollut Orrbyn vesilläkään enää yhtä rauhallista kuin oli ollut lähdettäessä. Saaristoveneitä vilisi väylillä, jauhosäkein ja sokerilaatikoin raskaasti kuormitettuina. Ihmiset oli vallannut sotapsykoosi. Ja Bengtsbyn kauppapuodin pienen varaston heti alkuun loputtua piti hakea tavaraa kauempaa: Porvoosta, Loviisasta ja Helsingistä asti.
Maailmansota oli alkanut. Postintulon aikaan ahmaistiin lehdet jo postitalon pihalla. Sitten neuvoteltiin yhdessä, miten nuppineularintama kartalla oli siirrettävä, ja lopuksi arvailtiin tietysti, montako viikkoa sotaa vielä voi kestää. Mutta eihän kukaan arvannut edes sinnepäinkään...
Kello kahdeksalta aamusella hännystakissa koulutalon tervantuoksuisissa käytävissä – olo tuntui miltei luonnottomalta, joka tapauksessa kiusaavalta. Melkein kuin olisi hävettänyt.
Pojat kantoivat mustia korituoleja ja pitkiä keltaisia penkkejä luokkahuoneeseen, jonka ovella tungeksi opettajia ja opettajakandidaatteja – "naskalien" lauma. Odotuksen jännitystä. Vihdoin kello soi. Ja yliopettajat saapuivat juhlallisiin "bonfaijoihin" - pitkiin takkeihin puettuina ja asettuivat arvokkaasti korituoleihin. Yleisö täytti seinänvierustojen penkkirivit.
Todellakin "yleisö!" Hännystakkinen mies Suomalaisen Normaalilyseon ylimmän luokan opettajakorokkeella hymähti mielikuvalleen: teatteriahan tämä olikin! Ja nyt oli näyteltävä. Ensiksi piti saada kanssanäyttelijät – pojat – temmatuiksi mukaan. Sitten oli murrettava jää kritiikin suunnalta. Hyvä, että katsomo oli täysi – yleisöstä sai innoituksen kannustimen, kun sen vain sai taivutetuksi kaikupohjakseen. Käydään siis asiaan!
Näytäntö alkoi. Johdanto-vuorosanat luistivat – esiintyjä hallitsi tietysti läksynsä – ohjelman mukaan. Opetustehtävänä oli: Pietari Päivärinta. Vähän elämäkertaa, hiven ympäristökuvausta... Miten olikaan, niin tunsi näyttelijä jo innostuvansa. Hän sai kiinni oikeista sanoista, kuuli vaikuttavalta tuntuvan värin äänenpainoissaan. Ja niin hän jo uskaltautui vapautumaan ohjelmansa kirjaimellisesta noudattamisesta. Hän tunsi elävänsä tehtävässään. Mutta yht'äkkiä musteni maailma hänen silmissään. Hän huomasi etumaisen pulpetin pojan naureskelevan itsekseen. Mitä nyt? Oliko hänen pukunsa epäkunnossa? Kylmän hien karpalot alkoivat nousta ohimoille. Hän siirtyi verkalleen opettajapöydän suojaan, totesi – edelleen tietysti kaiken aikaa puhuen –, että kaikki housunnapit olivat kiinni, huoahti helpotuksesta ja jatkoi mahdollisimman levollisesti opetustaan. Mutta poika tuossa hänen nokkansa alla nauroi yhä. Opettaja kääntyi katsahtamaan arvokasta yliopettajakuntaa. Oman aineen edustaja, isällinen ystävä Valdus Koskimies, istui aivan vakavana, käsi otsalla; professori Adolf Streng, aina yhtä huoliteltuna asultaan kuin korrektina koko pedagogiolemukseltaan, näytti kuuntelevan mielenkiinnolla asiain käsittelyä; Nevanlinnan, matematiikan everstinryhtisen strategin, sfinksinkatse ei ilmaissut mitään; mutta Paavo Virkkunen, joka tavallisesti kuunteli "frakkikokeita" silmät ummessa, katsoi nyt kokeenantajaa suurin silmin, joissa oli ilmeinen iloisuuden väike, ja hymy karehti suupielessä. Jotakin oli siis vinossa – se oli selvää. Mutta mitä? Kysytäänpä nauravalta pojalta! Opettaja katkaisi siis esityksensä, muutti äänensä sellaiseksi, jolla sulkumerkin välihuomautus luetaan, ja ampaisi:
– Mikä naurattaa – olenko minä ehkä esittänyt jotakin hullusti?
Poika nousi:
– Ei muuta kuin että opettaja on jo useamman kerran sanonut "Pietarinta" Pietari Päivärinnan asemesta.
Hymähdys läpi luokan – se levisi yleisöön ja ulottui samassa yliopettajistoon asti.
Mutta esiintyjän mieleen iski ajatus, että tästä keventävästä välikohtauksesta täytyi voida jotakin tehdä. Hän naurahti siis itsekin – voittaakseen aikaa –, ja keksikin samassa, että harhalausuma kelpasi sillaksi vaikkapa kansanetymologioihin, joista hän juuri oli sattunut jotakin lukemaan. Pieni syrjäharppaus siis sille alalle. Ja sitten takaisin tehtävän tekstiin. Sotasuunnitelmansa toteutettuaan hän katsahti yliopettajiin ja olikin huomaavinaan professori A. V. Strengin klassillisen pedagoginkatseen hyväksyvästi myöntelevän kultasankaisten lasien takaa ja Paavo Virkkusen uudelleen ummistaneen silmänsä, kun taas Valdus oli työntänyt lasit ohimoilleen ja teki ahkerasti muistiinpanoja aivan nenänsä alla pitämäänsä paperinpalaseen. Esiintyjä rauhoittui, pääsi uudelleen lujasti kiinni tehtäväänsä ja huomasi pian hallitsevansa kanssanäyttelijänsä ja saavansa jo yleisönsäkin lämpenemään. Syntyi oikea tunnelma, ja sen vallassa oli helppo näytellä edelleen.
Koepäivän ehtoosta tuli hauska ilta. Kuten aina Valdus Koskimiehen seurassa. Hänen kaikille aloille ulottuva sivistyksensä, hänen nuorekkaasti innostuva runoilijamielensä ja hänen herttaisen sydämellinen, mutta aina hienovarainen ystävällisyytensä tekivät seurustelun sekä opettavaiseksi että miellyttäväksi. Jo heti Normaalilyseon auskultantiksi tullessaan oli maisteri kiintynyt yliopettajaansa. Ja pian oli heidän suhteensa muuttunut läheisen tuttavalliseksi.
Luokan edessä A. V. Koskimies ei suinkaan ollut ihannepedagogi eikä missään suhteessa malliopettaja. Kurinpidossa ja oppilaitten tarkkaavaisuuden ylläpitämisessä hän jäi hyvinkin pitkälle jälkeen useimmista virkatovereistaan, ja hänen hölläkätisyyttään käyttivät pojat usein niin silmiinpistävästi ja korvinkuultavasti hyväkseen, että kuuntelijaa sekä säälitti että suututti. Valdus oli ennen kaikkea tiedemies ja runoilija, "peruukki" vain olojen pakosta leipätöikseen. Mutta ne oppilaat, jotka ymmärsivät antaa arvoa hänen hienotunteisuudelleen ja hänen intohimoiselle rakkaudelleen suomenkieleen ja suomalaiseen kirjallisuuteen, hänen ainutlaatuiselle tietorikkaudelleen ja perusteelliselle asiantuntemukselleen, saivat varmaankin häneltä herätteitä koko elämänsä iäksi. Niinikään ne monet sadat äidinkielenopettajat, jotka vuosikymmenien varsilla hänen opastuksellaan elämäntehtäväänsä valmistuessaan osasivat miehen omituisuuksien takaa erottaa hänen ominaisuutensa.
Entiselle teatterinjohtajalle, jonka kansakoulu-ura onnellisesti oli päättynyt Vladimirinkadun kevätlukukauden lopettajaisiin, oli olo normaalilyseossa alunpitäen muodostunut varsin viihtyisäksi. Jo auskultoimisvuoden puolivälissä oli väliaikainen viransijaisuus aukaissut hänelle opettajahuoneen oven ja johtanut hänet mallikoulun opettajiston piiriin. Oppikoulunopettajan ura kangastelikin edessäolevien vuosien tyynenä ja tasaisena elämänlatuna. Pysyväinen tuntiopettajan paikka vakiinnutti tulevaisuuden kuvitelmaa, josta luokan esimiehyys ja konventin kuraattorinvirka ikäänkuin jo antoivat esimakua. Ja niin tuli kasvatusopissakin yhteistyössä erään samassa asemassa olevan nuoren virkatoverin ja hyvän ystävän, "Selleri Punajuuren" (Hillari Viherjuuren), kanssa – suoritetuksi tutkinto niin perinpohjaisesti, että kumppanusten hankkima tietopääoma riitti seitsemänkymmenen heidän jälkeensä tenttivän opettajakokelaan voitolliseen "preparointiin".
Maailmansodan pimeät vuodet kuluivat tyynesti ja tasaisesti peitettyine ikkunoineen, sinisiksi maalattuine katulyhtyineen ja turhine Zeppelin-odotuksineen. Mutta ryssät varustelivat yhtämittaa Helsinkiä. Kaduilla liikkui kiinalaisia vallityöntekijöitä ja satamassa vetelehtivän Venäjän Itämeren-laivaston matruuseja.
Eräänä päivänä rehtori saattoi luokkien esimiesten tietoon, että heidän tuli ilmoittaa pojille keisarin saapuvan Helsinkiin ja koululle varatun paikan kunniakujassa Rautatientorilla. Kuitenkaan ei osanotto "paraatiin" ollut pakollinen, mutta luokkien esimiesten oli johdettava sinne ne pojat, jotka halusivat nähdä hallitsijan. Tuntiopettaja vei tiedon ensimmäiselle luokalle, joka oli hänen hoidossaan. Ilmoitus otettiin vastaan epämääräisellä mutinalla.
– No, pojat, aiotteko te lähteä?
Pojat katselivat toisiaan. Vihdoin nousi pari kättä:
– En ainakaan minä viitsi mennä...
– En kehtaa minäkään...
Eikä yksikään ilmoittanut eriävää mielipidettään. Luokka oli aivan yksimielinen – keisarillisen komeuden halveksunta oli ilmeinen. Ja luokan esimies oli iloinen: niinpä ei tarvinnut hänenkään mennä torille toljottamaan.
Varmuuden vuoksi hän kuitenkin määräpäivänä tuli koululle, jolla muuten oli lupa korkean vierailun johdosta. Ja tarpeelliseksi tämä varovaisuus osoittautuikin, sillä portilla odotti häntä – koko luokka. Tuskin oli poissa ainoatakaan poikaa.
Opettaja katseli ihmeissään oppilaitaan. Pojat olivat vähän hämillään. Vihdoin he ympäröivät maisterin ja alkoivat selitellä:
– Me ajateltiin sittenkin, että voihan sitä mennä katsomaan, kun ei sille hurraa... Ja meistä ei hurraa yksikään ... ei päästetä älähdystäkään, ollaan hiljaa kuin hautajaisissa.
Normaalikoulu marssi torille ja asettui paikoilleen muiden koulujen viereen. Sotilasketju oli kunniakujan vastakkaisena aitana. Santarmeja liikkui edestakaisin.
Vihdoin ilmestyi aseman portaille ihmisiä. Pian oli portaiden edusta mustanaan korkeita herroja, ja hetken perästä lähti jo autojono verkkaan liikkeelle. Silloin sotamiehet aloittivat hurraan, joka uskollisesti ja katkeamattomana "suorana huutona" seurasi autojonoa. Ensimmäisessä autossa seisoi, pystyssä poliisimestari tuikean ja tärkeän näköisenä. Sitten tuli varovaisen välimatkan päässä ja äärimmäisen hitaasti edeten toinen avonainen auto, jossa majesteetti istui tavallisesta, karkeasta sotamiessarasta tehtyyn sinelliin puettuna, eikä siinä ollut muita koristeita kuin everstin olkaimet ja Yrjön nauha napinlävessä. Poikien silmät etsivät tuttuja kasvonpiirteitä, ja kun ne ne löysivät, lensivät lakit päästä. Samassa oli tietysti myöskin hurraaminen, jonka yhtämittaisuutta sotamiesrintama ihailtavalla tarmolla ylläpiti, ehtinyt heidän kohdalleen, ja huuto tarttui poikiin kuin häkä – he puhkesivat paljon kirkkaampaan ja kimakampaan kiljuntaan kuin sotamiehet. Ja kun hento ja heiveröinen itsevaltias, kasvoiltaan kalpeahkona ja katseeltaan arkana ja alakuloisena, yritti hymyillä, kai osoittaakseen suopeutta hurraavalle nuorisolle, yltyivät huudot aivan huikeiksi.
Mutta kun torilta poistuttiin, olivat pojat noloina. Ja eturivin pikku pipanat kuuluivat itsekin ihmettelevän: "Mikä meidät panikin huutamaan!"
Alkoi kuulua kummia. Koulussakin.
Yläluokkalaisista jäi tuon tuostakin joku yht'äkkiä pois eikä tullut takaisin. Aluksihan tuollaista poisjäämistä ei osattu ihmetellä, mutta vähitellen kuskailtiin opettajahuoneessa:
– Hänkin on nyt mennyt ... niin, niin... Mihin mennyt? Paikkaa ei koskaan kuiskatenkaan mainittu, mutta se tiedettiin sanomattakin. Oli vain yksi paikka, johon nuorukaiset "menivät": Lockstedter Lager – Jääkäripataljoona 27.
Tietysti oli opettajahuoneenkin seinällä rintamakartat. Ja Saksan voittoa pidettiin varmana – eihän muusta enää ollut puhettakaan.
Oli sentään. Helsingin Sanomat oli alunperin asettunut sille kannalle, että Saksa menettää sodan. Ja lehden sotakatsausten rivien välistä näki lukija selvästi, ettei sillä taholla tällaista tulosta pidetty ainoastaan todennäköisenä, vaan myöskin kaikkein toivottavimpana. Saksalaisinnostuksen kuumeessa tällainen harhaoppi tietysti herätti pahennusta, ja lehdelle kannettiin monet vihat "ryssäläisyydestä", vieläpä muka ympärysvaltain subsidioistakin.
Toimituksessa oli tapahtunut varsin perinpohjaisia muutoksia Severi Nuormaan päätoimittajakauden päätyttyä – vähän sen jälkeen kuin hänen toimitussihteerinsä oli mennyt teatteriin. Luovuttuaan liikemiesuralta Eero Erkko oli ottanut ohjakset tarmokkaisiin käsiin ja pannut alulle ne laajakantoiset uudistukset, jotka vähitellen olivat kehittävät siihen saakka vain määrättyjen piirien puolueäänenkannattajana olleen lehden uudenaikaisen suurlehden tasolle ja asemaan. Ennen kaikkea Erkko oli kiinnittänyt huomiota – kotimaisen uutishankinnan ohessa – suomalaisessa lehdistössä miltei kokonaan laiminlyötyjen ulkomaisten asiain valaisevaan käsittelyyn, jota varten hän oli hankkinut sekä vakinaisia kirjeenvaihtajia Euroopan keskuspaikoista että pätevän asiantuntijan toimitukseen. – Viimeksimainitussa ominaisuudessa johti Helsingin Sanomain ulkomaiden osastoa Rudolf Holsti, joka alokasvuosien jälkeen Hämettäressä ja Lahden Lehdessä, kandidaattitutkinnon suoritettuaan, oli harjoittanut tieteellistä tutkimustyötä Lontoossa ja julkaistuaan sotaa ja valtion syntyä käsittelevän väitöskirjan tullut nimitetyksi sosiologian dosentiksi yliopistoon. Holstin sympatiat olivat alunperin ympärysvaltain puolella, jotka hänen vakaumuksensa mukaan edustivat demokraattisia ja vapaamielisiä valtioihanteita ja aatteita, kun taas Saksan keisarikunta taisteli omien imperialististen valta-intressiensä vakiinnuttamiseksi. Maailmalle – ja meille – oli tietysti kansanvaltaisuuden voitto oleva onnellisempi kuin päinvastainen, joka lietsoisi puhaltamaan entisiäkin voimakkaammat taantumukselliset tuulet. Mutta Venäjä – miten saattoi maailman taantumuksellisin valtakunta taistella demokraattisten ihanteiden ja pienten valtioiden oikeuksien toteuttamiseksi? Eihän se sitä tehnytkään, selitti Holsti. Juuri se, että Venäjä oli joutunut kansanvaltaisuuden rintamassa taistelemaan taantumuksellisen itsevaltiuden puolesta, oli ilahduttava luonnottomuus, sillä siitä johtui, että tsaarin valtakunta kaivoi omaa hautaansa. Ennemmin tai myöhemmin oli keisarillinen Venäjä luhistuva – sitä pikemmin, kuta nopeampi ja ratkaisevampi ympärysvaltojen ja niiden edustamien ihanteiden voitto oli oleva. Holsti oli optimisti. Hänellä oli vuoren vankka usko. Mutta hänen entente-ystävyytensä synnytti paljon pahaa verta kaikissa niissä, jotka eivät jaksaneet ohjata ajatuksiaan hänen rohkeille radoilleen, vaan pitivät kiinni kouraantuntuvimmasta todellisuudesta ja ratkaisivat probleeman yksinkertaisena laskuesimerkkinä: Saksan voitto merkitsee Venäjän häviötä – siis on Saksan voitto meidän ainoa pelastuksemme. Ja Holstin entente-ystävällisyys tuotti sekä hänelle itselleen että, kuten sanottu, hänen lehtensä päätoimittajalle sangen karkeitakin syytöksiä epäisänmaallisuudesta.
Isänmaallisuuden laineet kävivät korkeina. Saksaan menijäin osoittama uhrimieli oli omansa varsinkin nuoressa polvessa herättämään yhä määrätietoisemmaksi käyvää itsenäisyydenharrastusta. Sotavuosien ylioppilasjuhlat heijastivat varsin välittömästi näitä nuorison mielialoja. Eräässäkin pohjalaisten Porthan-juhlassa pidettiin puhe isänmaalle jo miekka kädessä, ja innostus nousi ylimmilleen, kun Holsti puhujalavalta vakuutti sen päivän huomenruskon jo punertavan, jona "meidän vihollistemme meidän nöyryytykseksemme ilkkuen pystyttämästä 'rauhankappelistakaan' ei enää ole kiveä kiven päällä".
Eikähän Rudolf Holstin uskonvarmuus pettänytkään. Päinvastoin se saattoi meidän maallikkoviisautemme häpeään.
Yhä kumeammaksi alkoi – kaksinkertaisesti sensuroitujen sanomalehtitietojenkin mukaan – käydä tyytymättömyys Venäjän valtakunnassa, ja duuma käytti keskusteluissaan entistä uhkaavampaa kieltä. Pääsivätpä Taurian palatsin istuntosalista ja kuloaareista jo palstoillekin sellaiset sanat, jotka vielä vuotta aikaisemmin olisivat vieneet lausujansa – saatikka sitten julkaisijan – Siperiaan.
Normaalilyseon opettajahuoneessakin virisi uteliaisuus. Tapahtuipa joinakin aamuina sellaistakin, että kustodioivat opettajat käytävissä saivat odotella luokkiin meneviä opettajia runsaan akateemisen neljänneksen, sillä ensiksihän toki oli oltava selvillä vereksimmistä tapahtumista. Näihin aikoihin tuntiopettaja, joka tosin ei enää ollutkaan kaikkein uusin tulokas opettajahuoneen tupakkakarsinan pyöreän pöydän ympärillä, huomasi osakkeittensa koko lailla nousevan, koskapa nyt viimeisetkin tittelit viskattiin. – Koulualalle ratkaisevasti antautuessaan entinen toimitussihteeri oli vakaasti päättänyt pysyä erillään journalismista. Päätös oli johtunut muutamien hiljaisten hetkien pienistä yksinpuheluista oman "minän" kanssa, joka oli eksynyt sellaiseen luulotteluun, että journalistin ammattimaisesta omistautumisesta vain toisten elämyksille ja intresseille, toisten menestyksille ja epäonnistumisille, olisi välttämättömänä seurauksena asianomaisen oman olemassaolon täydellinen unohtuminen. Teatteriarvostelua hän ei kuitenkaan laskenut varsinaiseen sanomalehtimiesammattiin kuuluvaksi – sehän oli päivän tapahtumista riippumaton, itsenäinen ala –, joten hän, V. Tarkiaisen tieteellisten kiireiden takia siitä luovuttua, oli ottanut vastaan tarjotun kriitikkotoimen. Toisinaan hän sen lisäksi vielä oli kirjoitellut joitakin artikkeleita kouluasioista, vieläpä silloin tällöin pakinoitakin, joiden sepittelemistä hän aina oli harrastanut. Mutta kun paholaiselle antaa sormen, vie se pian koko käden. Nuo pienet tinkimiset pedagogin vakaasta päätöksestä johtivat ennen pitkää jokapäiväisiin toimistovierailuihin ja vanhojen sanomalehtimiesvaistojen eloonheräämiseen. Venäjän keisarikunnan joutuessa vallankumouksen kynnykselle oli pedagogialokkaasta jo tullut puolittain vakinainen journalistiikan rivimies, jonka tuoreimpia tietoja opettajien tupakkahuoneen pyöreän pöydän ympärillä uteliaisuudella odotettiin. Ihmisiähän olivat peruukitkin. Ja ratkaisevina maaliskuun päivinä 1917 sai tuntiopettaja rehtorilta luvan siirtää opetusvelvollisuutensa auskultanteille voidakseen pitää Juppiterin vihan luokkahuoneisiin armotta telkeämiä virkaveljiään tapahtumien tasalla.
XIII.
TEATTERIARVOSTELIJAN MUISTIKIRJASTA.
Heiveröinen, luiseva, mustapartainen, mutta jo harmahtavatukkainen mies, puettuna tummahkoon, vähän vanhanaikaiseen ulsteriin, jonka vasemmassa hihassa oli leveä surunauha, seisoi teatteriarvostelijan eteisessä. Hänen silmänsä räpyttelivät nenällä viistossa vaappuvien lasien takana, kun hän hermostunein elein ja itämerenmaalaisittain saksaa ääntäen esitteli itsensä:
– Aleksander Uexkull-Gyllenband.
Ida Aalberg-vainajan mies.
Hänestä oli puhuttu teatterimaailmassa sangen paljon jo Ida Aalbergin eläessä. Oli kerrottu, että aviopuolisot olivat olleet mitä likeisimmässä taiteellisessa yhteistyössä: jokaisen Ida Aalbergin Ibsen-roolin oli paroni analysoinut ja valmistellut, ja kun näyttelijätär oli kokeillut ohjaajana Kansallisteatterissa, oli mies uskollisesti seurannut harjoituksia tehden alinomaan huomautuksiaan. Vaimonsa kuoltua paroni Uexkull-Gyllenband oli antautunut kokonaan puolisonsa muistoa vaalimaan ja palvomaan. Käsivarren surunauhaa hän ei hihasta poistanut, ja surureunaisia olivat hänen kirjepaperinsa ja kirjekuorensa. Eikä hän jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, joka vain jollakin tavalla antoi aihetta julkisuudessa puhua Ida Aalbergista. Tuo palvonta oli vähitellen pukeutunut muotoihin, jotka saivat monet ihmiset kohottamaan olkapäitään tälle omituiselle miehelle ja leimaamaan hänen edesottamisensa sairaalloisen manian ilmauksiksi.
– Te kirjoititte tänään lehdessänne muutamia sanoja Ida Aalbergista; sen johdosta olen ottanut itselleni vapauden tulla keskustelemaan kanssanne... Niillä sanoilla paroni Uexkull-Gyllenband aloitti keskustelun, josta tuli hyvin perinpohjainen ja jota vielä hänen puoleltaan seuraavana aamuna täydennettiin 16 sivua pitkällä saksankielisellä kirjeellä, joka oli niin mahdottomalla käsialalla kirjoitettu, ettei teatteriarvostelija parhaimmallakaan tahdolla yhden vuorokauden mittaan saanut siitä selvää. Ja vuorokauden perästä paroni soitti uudestaan hänen ovikelloaan ja tuli uuteen keskusteluun, jota taas seuraavana aamuna surureunainen kirje tuli täydentämään.
Paroni oli todellakin väsymätön. Ellei hän tullut teatteriarvostelijan luo, niin piti viimeksimainitun mennä hänen luokseen Vironkadulle, jossa sitten istuttiin Ida Aalberg-muistojen keskellä ja juotiin teetä, jota vanha venäläinen pikentti – aivan kuin haamu menneiltä ajoilta –, mustapukuisena kuin isäntänsäkin ja valkoiset pumpulivantut vapisevissa käsissään, kaatoi isoihin kuppeihin ja sai joka kerta teatteriarvostelijan muistamaan erästä juttua suuren näyttelijättären esiintymisestä saksankielellä: Kun Ida Aalbergin jossakin Sudermannin näytelmässä oli pitänyt sanoa: "Kaatakaa kuppiin, olkaa hyvä", niin hän vapaasti ruotsinkielestä kääntäen oli virkahtanut: "Bitte schlagen Sie den Kopf ein", mikä merkitsee suunnilleen samaa kuin: olkaa hyvä ja iskekää pää seinään.
Ida Aalberg oli miehensä mielestä kerta kaikkiaan maailman ensimmäinen ja suurin näyttelijätär, jonka veroista ei missään koskaan ollut esiintynyt, ja hänen muistonsa oli velvoituksena kaikille niille, jotka tavalla tai toisella olivat näyttämötaiteen kanssa tekemisissä. Mutta tätä velvoitusta ei ymmärretty. Eihän ollut aikoinaan Kaarlo Bergbomkaan osannut antaa tarpeeksi arvoa Ida Aalbergin suuruudelle – ihmekö siis, että hänen muistonsa nyt liian usein unohdettiin. Mutta ihmiset oli herätettävä, ja ennen kaikkea oli teatteri herätettävä. Sillä vain Ida Aalbergin viitoittamaa tietä kulkemalla oli mahdollisuus saavuttaa tuloksia ja luoda pysyväisiä taiteellisia arvoja. Tämä oli Aleksander Uexkull-Gyllenbandin elävä ja intomielinen julistus, jonka eteen hän oli valmis uhraamaan kaikki – ja jonka eteen hän lopulta kaikkensa uhrasikin.
Mistä tämä maniaksi muuttunut palvonta johtui? Rakkaudestako?
Ei ainakaan rakkaudesta eroottisessa merkityksessä. Sillä Ida Aalbergin suhteessa toiseen mieheensä ja tämän suhteessa vaimoonsa tuskin n.s. kuherruskuukausinakaan lienee ollut varsinaista lemmenhurmaa, vaikka heidän lemmentarinansa olikin alkanut sangen epätavallisesti. Ainakin olivat Ida Aalbergin läheisimmät ystävät vakuutettuja siitä, ettei hänen toinen avioliittonsa tässä suhteessa tarjonnut hänelle onnen kukintaa. Ja kun näyttelijätär sairastui siihen tautiin, joka vei hänet kuolemaan, kuiskailtiin varsin yleisesti, että sairastuminen oli saanut alkunsa onnettoman rakkauselämän aiheuttaman hukuttautumisyrityksen synnyttämästä vilustumisesta.
Mutta huhut olivat huhuja, eikä niiden tueksi ollut mainittavissa ainoatakaan tosiasiaa. Sensijaan oli aivan varmaa, että Aleksander Uexkull-Gyllenband arvioi Ida Aalbergille onneksi sen, että heidän tiensä olivat yhtyneet, kun hän sen sijaan saattoi asettaa kysymyksenalaiseksi, oliko siitä hänelle itselleen koitunut onnea. Sillä hän oli – ja se on asiakirjallisestikin toteennäytetty – uhrannut koko elämänsä, vieläpä elämänkatsomuksensakin puolisolleen. On nimittäin muistettava, että kun Venäjän valtioneuvoston jäsenen, senaattori Uexkull-Gyllenbandin ainoa poika lähetti suomalaiselle näyttelijättärelle näytelmäluonnoksen, jossa Arthur sai Irenen, ja liitti siihen kysymyksen, mitä Ida Aalberg tekisi, jos hän olisi Irene ja näytelmäluonnoksen sommittelija Arthur, niin kangasteli filosofin ura kosijan elämäntehtävänä. Eikä hänen ankarasti eetillinen filosofiansa suhtautunut edes myötätuntoisesti teatteriin, vaan tuomitsi näyttämötaiteen "itsekkäänä ja kunnianhimoisena" suorastaan ala-arvoiseksi ja valheelliseksi. Tämä katsantokanta hänellä oli ollut sillä yhteisellä karkumatkalla, jolla nuori pari, vastoin sulhasen vanhempien tahtoa, Lontoossa vihitytti itsensä.
Aleksander Uexkull-Gyllenband vakuutti luopuneensa filosofisesta elämänkutsumuksestaan vain Ida Aalbergin taiteen hyväksi. Eikä olekaan – kuten Ilmari Räsänen Ida Aalberg-kirjassaan huomauttaa – syytä epäillä tämän vakuutuksen vilpittömyyttä. Sillä Aleksander Uexkull-Gyllenband oli – sen oli Ida Aalberg itsekin todistanut – aivan poikkeuksellisen rehellinen mies. – Vaikka Ida Aalberg oli jo ennen toisiin naimisiin menoaan yleisesti tunnustettu suuri taiteilijatar, joka oli niittänyt mainetta ja kunniaa kotimaansa rajojen ulkopuolellakin, niin ei Aleksander Uexkull-Gyllenband myöntänyt hän "entisyydelleen" mitään taiteellista arvoa, vaan oli elävästi vakuutettu siitä, että hänen puolisonsa vasta filosofin koulussa oli oppinut luomaan todellista taidetta. Hän oli luonut sen Ida Aalbergin, joka jotakin merkitsi.
Oliko tämä egosentrisyyden ja oman arvon alleviivaamisen leimaa kantava puhe paikkansa pitävää vaiko vain paronin oman mietiskelyn rakentama teoria, sitä on vaikea sanoa – aivan mahdoton arvaillakin sellaisen, joka ei ole nähnyt Ida Aalbergin taidetta näyttelijättären "entisyyden" päivinä. Joku taiteilijattaren vanha ystävätär on kuitenkin kerran väittänyt, ettei paronitar Uexkull-Gyllenband enää yhtä väkevän välittömästi ja yhtä sytyttävästi tenhonnut katsomoa kuin aikoinaan Ida Aalberg-Kivekäs.
Jokatapauksessa on varmaa, että Aleksander Uexkull-Gyllenbandin usko oman osuutensa merkitykseen Ida Aalbergin kehityksessä oli vilpitön, eikä hän sitä tuonutkaan esiin oman kunniansa kohottamiseksi, vaan puhui siitä aivan luonnollisena ja itsestään selvänä tosiasiana. Ja yhtä varmaa on niinikään, että Ida Aalbergkin arvioi sen koulutuksen, minkä hänen intellektuaalinen miehensä antoi hänelle, joka ei koskaan ennen ollut tottunut rakentamaan taidetyötään älyn varaan, vaan yksinomaan vaiston ja tunteen, erittäin arvokkaaksi ja antoisaksi. Muussa tapauksessa olisikin hänenlaiselleen impulsiiviselle luonteelle ollut mahdotonta alistua niihin pitkiin teoretisointeihin ja pedanttisen systemaattisiin erittely esittelyihin, joille Aleksander Uexkull-Gyllenband perusti roolien valmistelun. Kallistamalla korvansa neuvoille, joita antoi mies, joka varsinaisessa teatterityössä oli hänen rinnallaan vain harrastelija-diletantti, osoitti Ida Aalberg sitä nöyryyttä taiteen edessä, joka on jokaisen suurisieluisen taiteilijan ylevin aatelismerkki. Ja Aleksander Uexkull-Gyllenbandille merkitsi tämä seikka sen uhrin korvausta, jonka hän oli tehnyt luopumalla alkuperäisestä elämänurastaan ja ryhtymällä toden teolla teatterimieheksi – sillä se hänestä vuosien varrella lopulta tuli, vaikka hänelle ei suotu montakaan tilaisuutta omintakeisin teoin todistaa ammatillista ja taiteellista pätevyyttään.
Niissä pitkissä ja tiheissä keskusteluissa, joissa paroni teatteriarvostelijan kanssa pohti näyttämötaiteellisia elinkysymyksiä – oikeastaan pohdinta kyllä enimmäkseen oli yksipuolista, sillä paroni oli yhtä monisanainen suullisessa puheessa kuin kirjeissäänkin, joten puhekumppanin ei tarvinnut illan mittaan montakaan puheenvuoroa käyttää –, oli Ida Aalbergin taide kuitenkin vain lähtökohtana, johdantona, ja kenties vielä loppulauseenakin, mutta hyvin harvoin varsinaisena puheen keskeisenä tekstinä. Sillä paronin teatterikatsomuksessa oli tapahtunut muutos sen jälkeen kuin hänen ajatuksensa olivat päässeet vapautumaan yhden ainoan taiteilijan kehityksestä. Koko Ida Aalbergin elämänajan oli puoliso-taiteilijatar ollut hänen taidefilosofointinsa ja ohjauksensa ainoana kohteena. Diivan kohottaminen yhä valovoimaisempaan tähtiloistoon oli ollut hänen päämääränään. Mutta toiselta puolen oli tutustuminen uusiin teatteritaiteen pyrkimyksiin, ennen kaikkea Stanislavskin moskovalaiseen näyttämöön, vähitellen alkanut kylvää hänen sieluunsa epäilyksiä tähtitaiteen kestävyydestä. Ja kuta syvemmälti ja likikohtaisemmin hän oli perehtynyt näyttämötaiteeseen, sitä selvemmäksi oli hänelle kirkastunut se totuus, että vain tasavoimainen ja kaikkine tekijöineen samalla tasolla liikkuva yhteisesitys oli ihanteellinen näyttämöllinen tulkinta. Niin oli yhden näyttelijän ohjaajasta tullut yhteisesityksen taiteellista kokonaisuutta vaativa regissööri. Ida Aalbergin eläessä ei hän tahtonut tunnustaa itselleenkään ristiriitaa tämän yhä varmemmaksi vakaumukseksi kiteytyvän teatterikatsomuksen ja vain yksityiseen taiteilijapersoonallisuuteen kohdistuvan ohjaamistyön välillä. Eikä hän sitä tunnustanut puolisonsa kuoltuakaan, vaan koetti päästä pälkähästä selittämällä Ida Aalbergin poikkeusilmiöksi, joka oli kaikkien lakien yläpuolella; ja koska hänen veroistaan näyttelijäyksilöä ei enää ollut, kunnioitettiin hänen muistoaan parhaiten juuri yleistason kohottamisella.
Ja niin puhuttiin regiataiteesta loppumattomiin; arvosteltiin ohjaajia Reinhardtista Lahdensuohon saakka: kaikilla oli vikansa, kaikki olivat liiaksi karkeita, etsivät liian kouraantuntuvia ilmaisuja. Ei edes Stanislavski päässyt kaikissa saavutuksissaan tarpeeksi hienovaraisiin ja sielullisen elämän kyllästämiin tuloksiin.
Suomen Kansallisteatterin silloista johtoa vastaan alkoi juuri samoihin aikoihin nousta sangen ankara oppositio. Ja Aleksander Uexkull-Gyllenband seurasi kasvavaa tyytymättömyyttä suurella mielenkiinnolla. Hän näki siinä taistelun juuri niiden regiataiteen johtavien aatteiden puolesta, joita hän itse julisti, ja hän sanoi sen vuoksi näkevänsä siinä selvän todistuksen siitä, että luopuminen Ida Aalbergin korkean taiteen lipusta nyt kosti itsensä, sillä ritarillista palvontaansa hän ei koskaan unohtanut.
Eräänä päivänä Eino Kalima, joka silloin oli Kansallisteatterin apulaisjohtajana – Jalmari Lahdensuon pitäessä vähän kovakouraisissa käsissään valtikkaa –, ja teatteriarvostelija saivat tietää, että paroni Uexkull-Gyllenband oli lähettänyt Kansallisteatterin johtokunnalle pitkän kirjelmän, jossa hän tarjosi itseään laitoksen johtajaksi ja heitä apulaisikseen. Paronin apulaisjohtajaehdokkaat hämmästyivät. Tarjous oli tehty kokonaan heidän tietämättään. Ja he kiiruhtivat tietysti heti ilmoittamaan, etteivät he millään tavalla eivätkä missään muodossa olleet ehdotuksen takana.
Paroni tuli tulisella kiireellä teatteriarvostelijan luo:
– Onko mahdollista, että tekin olette pettänyt Ida Aalbergin muiston?
Selitykset eivät auttaneet. Ei tahtonut paroni ottaa kuuleviin korviinsa edes sellaistakaan syytä, että hänen puutteellinen suomenkielentaitonsa oli voittamattomana esteenä Suomen Kansallisteatterin johtajaksi tulemiselle – "sehän on pieni asia, joka ei merkitse mitään, sillä oikea taide on kansainvälistä" –; hänet oli petetty, taikka oikeammin: taiteen ihanteet oli petetty. Sitä hän ei ollut osannut odottaa.
Paroni meni. Eikä hän enää sen jälkeen soittanut ovikelloa eikä pudottanut postiluukusta surureunaisia kirjeitään.
Mutta Aleksander Uexkull-Gyllenband pysyi uskollisena aatteilleen, ihanteilleen ja Ida Aalbergin muistolle. Ja hän näytti myöskin, mihin hän teatterimiehenä ja ohjaajana pystyi. Hän perusti Ida Aalberg-teatterin, jonka esitykset taiteellisessa viimeistelyssä, tulkinnan huolitellussa yhteissoinnutuksessa ja eheydessä epäilemättä edustivat kaikkein parasta, mitä meillä on saatu nähdä. Hän uhrasi tähän yritykseen koko omaisuutensa – täytyipä hänen luopua yksin useista Ida Aalberg-reliikeistäkin, jotka hän oli toivonut voivansa säästää museopyhättöä varten.
On luonnollista, että paroni Uexkull-Gyllenband rajattomaksi tehostamassaan Ida Aalberg-ihailussa ei tunnustanut muita suomalaisen näyttämön suuruuksia. Niinpä hän ei koskaan voinut myöntää Adolf Lindforsilla olevan taiteellisuutta – "hän on vain taituri, taitava näyttämön klovni". Eikä Axel Ahlbergkaan oikeastaan merkinnyt enempää kuin toisen luokan planeettaa, joka kyllä oli saattanut loistaa silloin, kun se sai kiertää rataansa auringon – Ida Aalbergin – ympäri, mutta menetti loistonsa auringon sammuttua.
Mutta tämä ihailu, joka näyttelijättären kuoltua esiintyi ehdottomana jumaloimisena, ei kuitenkaan ollut taiteilijattaren eläessä ollut sokeaa – sellainenhan olisikin tehnyt opettajatehtävän mahdottomaksi. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. Mia Backmanin kertoma muistelma Ida Aalbergin kiertueen esiintymisestä Kuopiossa, jonne paroni oli tullut katsomaan puolisonsa Kamelianaista: – Armand on juuri lähtenyt näyttämöltä. Ja Marguerite huudahtaa tuskissaan sisään astuvalle Prudhonnelle: "Näitkö, kuka täältä lähti?" Ida Aalberg oli lingonnut vuorosanan kaikkein kumeakaikuisimmalla teatteriäänellään. Mia Backman oli vaistomaisesti ottanut kiinni diivan äänensävystä ja viskannut vastarepliikkinsä vieläkin pateettisemmin, syvällä hautaäänellä: "Minä näin." Katsomosta tuli applodi. Mutta väliajalla kiiruhti paroni näyttämölle ja sanoi puolisolleen: "Siehst du, heute hast du wieder falsch gespielt – darum bekam Fräulein Backman Applaus." (Katsohan, tänään näyttelit taas epätodesti – siksi taputettiin neiti Backmanille.)
Mutta Kamelianainenhan kuuluikin Ida Aalbergin "entisyyteen".
Aleksander Uexkull-Gyllenband oli epäilemättä hyvin omintakeinen ja itsenäinen ihminen. Sattuma oli viskannut hänet teatterielämään. Ja sama sattuma oli tuonut hänet Suomeen. Sillä tuskinpa yhdisti tätä saksalaisheimoisen venäläisen virkamiehen ja puhdasverisen juutalaisen lääkärintyttären poikaa, joka koko olemukseltaan oli kosmopoliitti, meidän maahamme mikään muu kuin Ida Aalberg. Jo se seikka, ettei hän opetellut vaimonsa kieltä, siitä huolimatta, että puhuttu sana on näyttämötaiteilijan kaikkein tärkein ilmaisuväline, todistaa hänen välinpitämättömyyttään kansallisuuskysymyksissä. Venäläiseksi hän ei tunnustautunut eikä saksalaiseksikaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän sanoi olevansa germaani. Mutta tuskinpa tämä germaanisuuskaan merkitsi hänelle muuta kuin sukulaisuussuhteen toteamista siihen germaaniseen mentaliteettiin, joka on saksalaisen teoretisoinnin ja systemaattisuuden perustuksena. Perinpohjainen, pedanttinen systemaattisuus leimasi hänen keskustelunsa – sekä suullisen että kirjallisen – ja siihen peittyivät kokonaan tunnekorostusten viimeisetkin rippeet. Useimmille ihmisille paronin omintakeisuus olikin vain omituisuutta. Sillä he eivät nähneet hänen pyrkimystensä ja harrastustensa takana olevaa "ihanteellista vaatimusta". Niinpä saattoikin tapahtua, että ihmiset lukiessaan hänen dialektisiä sanomalehtikirjoituksiaan virkahtivat, että hän edesottamisillaan vain "tärveli Ida Aalbergin muistoa". Se oli katkera syytös miehelle, joka tämän muiston eteen uhrasi kaikkensa.
XIV.
VALLANKUMOUKSESTA VAPAUSSOTAAN.
Vihdoinkin oli siis tullut se suuri vallankumous, jota Japanin sodan ajoilta asti oli odotettu, toivottu ja uneksittu kahleitamme katkaisevaksi vapauttajaksi. Tsaari oli luopunut valtaistuimestaan, Suomen satraappielein rehennellyt kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn ja armenialaissyntyinen senaatin varapuheenjohtaja Mihail Borovitinov olivat vankeina Viaporin päävartiossa, Itämeren laivaston mastoissa liehuivat punaiset liput ja paloivat punaiset lyhdyt, sotamiehet olivat ratkoneet sinelleistään olkaimet ja lakeistaan keisarilliset kokardit, ja siviili-ihmiset kulkivat punaiset nauhakiehkurat rinnoissaan ja riemuitsivat vapauden humisevasta huomenesta.
Tosin vaimensi iloa jossakin määrin eräänlainen levottomuuden ja pelonsekaisen turvattomuudentunne – vallankumous oli vielä niin uutta ja outoa –, mutta koetettiin toki tottumattominakin ymmärtää, ettei vapautta missään ollut uhreitta saavutettu. Ja kohtalonsa olivat tietysti omalla esiintymisellään määränneet ne upseerit, joita matruusien vapautensa ensimmäisessä hurmiossa tiedettiin kymmenittäin teurastaneen ja joita sotamiehet edelleenkin metsästivät kaupungilla. Sillä väitettiinpä, että eräälläkin panssarilaivalla muka miehistö, kun se pyytämällä oli pyytänyt esimiehiltään tietoja Venäjän tapahtumista, joista vain huhut olivat kantautuneet sen korviin, oli komennettu kannelle tuntikausiksi perusasennossa laulamaan keisarihymniä. Siksi paukahteli laukauksia vieläkin, ja partioitten jäljessä tulivat kuorma-autot, joihin ruumiit viskattiin.
Turvattomimmalta tuntui tietysti niiden "kaikkein armollisimman ja suurivaltaisimman keisarin ja suuriruhtinaan uskollisten alamaisten" asema, jotka olivat antautuneet "systeemin" palvelukseen ja panneet kaiken toivonsa valtaistuimen vakavuuteen. Heille tulivat Marseljeesit ja punaiset liput järkyttävinä yllätyksinä. Osa pimenikin ihmisten ilmoilta ja pysyi kriitillisimmät päivät piilossa sairaaloissa tai muissa turvapaikoissa. Mutta ne, joiden nahka oli kylläksi parkkiutunut, kiinnittivät rintoihinsa punaiset rusetit ja noudattaen vanhaa neuvoa, että on viisainta ulvoa susien mukana, huusivat kurkkunsa käheiksi hurratessaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoisuutta. Heidän vallankumouksellinen alttiutensa oli rajaton, ja heidän rintarusettiensa mitat näyttivät olevan suoranaisessa suhteessa heidän entisyytensä ansioihin. Kun esim. muuan "painoasiamies" ilmestyi kaduille punaisen partansa kanssa kilvan loistavin vallankumouskoristein varustettuna, niin tuli väkisinkin mieleen satu Punahilkasta. Mutta moiset pikkuasiat haihtuivat pian mielestä suurempien tieltä.
Tuntui omituiselta astua vallankumouksen ensimmäisenä päivänä keisarillisen senaatin keltaiseen linnaan, joka vuosikaudet oli ollut visusti suljettuna sanomalehtimiehiltä ja muilta "syrjäisiltä". Senaattoreita siellä ei enää ollut; rotat olivat paenneet hukkuvasta laivastaan. Varapuheenjohtajan kabinetin oli eräs venäläinen upseeri jo anivarahin aamulla käynyt sulkemassa, oli sinetöinyt ovet ja asettanut sotilasvahdit niiden ulkopuolelle. Mutta muut ovet olivat auki virka- ja kansliahuoneisiin, joissa virkamiehet ryhmittäin keskustelivat pöytien ääressä. Työtä ei kukaan malttanut ajatella. Kun journalistit tulivat ensikäynnille taloon, poistettiin taloudenhoitajan toimesta kaikkialta käytävien seiniltä tulijoita tervehtineet kilvet, jotka "ankarasti kielsivät pääsyn sanomalehtimiehiltä" venäläishenkisen sekretessin salakomeroihin. Virkamiesten helpotus oli silminnähtävä – heistä tuntui painajaisesta pääseminen niin suurelta ihmeeltä, että siihen vielä oli vaikea oikein uskoa.
Iltamyöhällä vietiin Seyn ja Borovitinov Pietariin.
Avonainen sotilasauto, tietysti punaisella lipulla varustettu, toi heidät jään ylitse linnoituksesta kaupunkiin. Kuljettajan vieressä istui meriväen aliupseeri, komennuskunnan päällikkö, pistooli kädessä. Peräistuimella Seyn kenraalin virkapuvussa, josta olkaimet oli poistettu, hänen vieressään Borovitinov siviiliturkissa ja karvalakissa. Ja herroja vastapäätä kaksi matruusia pistimin varustetut kiväärit käsissään. Auto pysähtyi "keisarillisen odotussalin" portaitten eteen, joilla odotteli muutamia hyvästelemään tulleita uskollisia ystäviä – enimmältä osalta upseereja perheineen –, aliupseeri hypähti maahan ja aukaisi auton oven. Vangit astuivat ulos. Seyn oli ilmeisesti hermostunut, Borovitinovin mustapartaiset armenialaiskasvot pistävän kiiluvine silmineen olivat aivan kalpeat. Kun hyvästelyä portailla – tavanmukaisine suutelemisineen – vartiopäällikön mielestä kesti liian kauan, huitaisi hän pistoolia pitelevällä kädellään Seyniä ja sanoi käskevästi: "skareeje!" (Nopeammin.) Pikajunan päähän oli liitetty makuuvaunu. Siihen nousivat vangitut ja myöskin rouva Seyn. Täyteen sullottu vaatesäkki viskattiin heidän jälkeensä. Muita matkakapineita ei näkynyt. Pistinniekkavartijat asettuivat vaunun molempiin päihin. Ja juna lähti verkalleen liikkeelle. Asemasilta oli täynnä väkeä – tieto lähdöstä oli levinnyt illansuussa kaupungille –, mutta ihmiset pysyivät aivan hiljaisina, kuin hautajaisissa. Vasta kun juna oli loitonnut laiturista ja vartiopäällikkönä toiminut aliupseeri lähti odottavaan autoon palatakseen linnoitukseen, havahtui yleisö ja kohotti eläköönhuutoja tälle vallankumouksellisen oikeuden edustajalle, joka kuitenkin torjui kunnianosoitukset selittämällä, etteihän hän ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa.
Joka päivä toi tullessaan uusia tapahtumia.
Tuli Helsinkiin duuman jäseniä rauhoittamaan sotilaitten ja matruusien mieliä, he pitivät kokouksia ja matkustivat takaisin pietarilaisiin kiireisiinsä.
Tuli myöskin Itämeren laivaston päälliköksi määrätty amiraali Maksimov. Oikea "vallankumousamiraali", joka ajoi autossa kaupungilla ja piti puheita sekä kadunkulmissa että yliopiston juhlasalissa – koreita sanoja uuden Venäjän ja vapaan Suomen suuresta tulevaisuudesta.
Maksimov oli syntynyt ja kasvanut Suomessa. Hänen isänsä oli aikoinaan toiminut täällä merenmittausupseerina ja, mentyään naimisiin suomalaisen naisen kanssa, jäänyt eläkkeellekin jouduttuaan elämään Helsinkiin. Olipa opettaja-journalisti kerran pikkupoikana käydessään äitinsä kanssa pääkaupungissa joutunut sukulaisten mukana Maksimovin kotiinkin. Hänen nyt kuullessaan amiraalin venäjänvoittoista ruotsinkieltä sukeltautui muistiin tuo vanhanaikainen ja vierassävyinen koti Maariankadun varrella, jossa kullankiiltoisen pyhimyskuvan edessä aina paloi lamppu ja jossa ukko Maksimov jutteli vieläkin murteellisempaa ruotsia kuljeskellessaan huoneesta huoneeseen hiilihanko kädessä takkavalkeita hoitelemassa.
Vallankumousamiraalia juhlittiin innokkaasti. Lakit lensivät kevätkiiltoiseen ilmaan, eläköönhuudot kaikuivat, ja punapohjaiset leijonaliput liehuivat koreina ja komeina yliopiston ja senaatin katoilla.
Kevätkiiltoinen ja leuto oli myöskin se suuri päivä, jona "vallankumouksen uhrit" juhlallisesti haudattiin. Heidän uljaaksi lepopaikakseen oli valittu kauniin Kaivopuiston kaunein valli, jolta kaatuneiden sankareiden muistomerkiksi pystytettävä punainen lippu oli näkyvä kauas merelle ja liehuttava ensimmäisen tervehdyksen vapaita rantoja lähestyville tulijoille.
Vallankumouksen uhreja oli kaksi. Useampia ei parhaimmallakaan tahdolla löydetty – murhatut upseerithan eivät tarkoitukseen sopineet, ja heidät olikin hiljaisuudessa haudattu –, ja nämäkin kaksi, jotka lienevät olleet tataareja, olivat saaneet sattumalta tapaturmaisen kuoleman, kun mitään taistelua vapauden puolesta ei ollut tarvinnut käydä. Mutta se seikka ei millään tavalla vähentänyt juhlallisuuksien suurpiirteisyyttä. Surusaattoon ottivat osaa kaikki Helsingissä olevat joukko-osastot soittokuntineen ja Helsingin järjestynyt työväki lippuineen. Punaiseen verhotut arkut kannettiin kulkueen etunenässä. Kaikki kadunvarret olivat ahdinkoon asti täynnä väkeä, ja väkevä vallankumoustunnelma tarttui surusaatosta katselijoihin, jotka olivat kyyneliin asti liikutettuja. Hautauspaikalla pidettiin lennokkaita puheita venäjäksi, suomeksi, lätiksi. Suuria sanoja – niin suuria, etteivät arkuissaan lepäävät tataarit tai kalmukit koskaan olleet voineet sellaisia hautapuheikseen uneksiakaan, sillä eiväthän he vielä kuollessaankaan olleet osanneet aavistaa, että ihmeellinen kohtalo oli korottava heidät vallankumoussankareiksi ja vapauden lunnaitten vertauskuviksi.
Käytiin myöskin Helsingistä päin Pietarissa järjestelemässä Suomen asioita Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa. Ja järjestykseenhän asiat saatiinkin. Saatiin julistuskirja, joka takasi Suomelle koskemattomat oikeudet; saatiin uusi kenraalikuvernööri, kuuleman mukaan erittäin lahjakasta sukua oleva Stahovitsh, pitkäpartainen ja hyväntahtoista venäläistä kauppiasta ulkomuodoltaan muistuttava herrasmies; saatiin myöskin Suomen senaatti, taas pitkästä aikaa puhdas kotimainen hallitus, jonka päämieheksi tuli sosialidemokraatti Oskari Tokoi ja johon muiden porvarillisten senaattorien ohella nimitettiin myöskin Eino Rudolf Woldemar Holsti, perustuslakitaistelua käyneen nuoremman polven edustajaksi.
Saatiin vihdoin vastaanottaa vierailulle itse Kerenskikin, Venäjän väliaikaisen hallituksen jo silloin huomatuin jäsen. Hänet vastaanotettiin tietysti suurin juhlallisuuksin. Asemasilta oli mustanaan ihmisiä. Ja ylioppilaat olivat tulleet lippuineen ja laulajineen. Kun juna pysähtyi, ilmestyi Kerenski vaunun portaille. Hintelä, kalpeahko, eläväsilmäinen ja vilkaseleinen mies. Ennenkuin tervehdyshuudot vielä olivat vaienneet, viittasi hän kädellään hiljaisuutta ja alkoi puhua. Vaikk'ei yleisö hänen venäjänkielisiä sanojaan ymmärtänytkään, tempasi vuolas ja innoittunut puhetaito sen mukaansa. Kuulijat ja katselijat ymmärsivät uuden Venäjän tervehtivän kahleistaan vapautettua Suomea. Mutta Kerenski ei ollut ainoastaan loistava puhuja, hän osasi myöskin koko esiintymisellään alleviivata suurien sanojensa vaikutusta. Kun hän kunniakujaa pitkin kulkiessaan saapui ylioppilaslippujen kohdalle, paljasti hän päänsä ja tarttui lippukankaiden liepeisiin suudellen niitä nöyrästi. Innostus kohosi, ja valtavat eläköönhuudot saattoivat Kerenskiä hänen lähtiessään asemalta. Ne toistuivat taas yhtä valtavina, kun Kerenski kävi laskemassa seppeleen Runebergin – "suomalaisen isänmaallisuuden runoilijan" – patsaalle ja puhui Maamme-laulajan muistolle. Koko Helsinki oli Kerenski-kuumeessa. Missä ikänä vallankumousministeri liikkui tervehdittiin häntä riemuhuudoin ja nenäliinoja huiskuttamalla. Ja Kerenski säteili tyytyväisyyttä. Kun hän entisessä Seynin työhuoneessa oli tervehtinyt Holstia, oli hän huudahtanut: "Kuka olisi uskonut, kun me ensimmäisen kerran tapasimme toisemme Taurian palatsissa, että jo näin pian ja tässä paikassa saisimme todeta unelmiemme toteutuneen!"
Eräänä päivänä pysähtyi sotilasauto opettaja-journalistin asunnon eteen. Siinä istui innostuneiden matruusien keskellä pienenläntä, mustanpuhuva mies, joka nopein liikkein ja käsivarsiaan hurjasti huitoen hyppäsi autosta ja muutaman sekunnin kuluttua soitti ovikelloa.
Grigori Aleksandrov!
Hänen nimensä ja kuvansa oli paria kolmea päivää aikaisemmin esiintynyt Tukholman lehdissä: "Venäjänkielen lehtori, filosofiantohtori Grigori Aleksandrov esitelmöi uudesta Venäjästä."
Miksikö hän oli Helsingissä? Pietarista oli tullut sähkösanoma, jossa häntä kehoitettiin viipymättä tulemaan väliaikaisen hallituksen ulkoministerin puheille, koska oli aikomus nimittää hänet Venäjän pääkonsuliksi Göteborgiin. Pietariin hän nyt oli matkalla, mutta oli pysähtynyt Helsinkiin pitämään muutamia puheita sotilaille ja matruuseille. Viimeksimainituille hän oli jo käynyt puhumassa laivoilla. He olivat aluksi ottaneet vastaan tuntemattoman tulijan epäluuloisina, jopa vihamielisinäkin. Mutta kun Grishka oli riuhtaissut auki takkinsa ja rintaansa lyöden huutanut: "ellette luota minuun, toverit, niin ampukaa ja tähdätkää sydämeen", oli mieliala muuttunut ja riemukulussa hänet oli viety laivalta laivalle ja nyt tuotu kaupunkiin, jossa hänen taas parin tunnin perästä piti puhua Venäläiseen teatteriin (nyk. Oopperaan) kokoontuville sotamiehille. Grishkan innostuksella ei tietystikään ollut rajoja eikä matruusienkaan, jotka hänen hetken kuluttua palatessaan autoonsa heittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvoisuudelle.
Mutta Grishkan diplomaattiurasta ei tullut mitään. Ennenkuin hänen nimityksensä ehti tulla, ehtivät bolshevikit syöstä väliaikaisen hallituksen vallasta, ja Aleksandrovin oli palattava venäjänkieltä opettamaan Tukholman Porvarikouluun.
Vallankumouksen vankkurit vierivät edelleen. Kohti anarkiaa. Niiden pyörien alle olivat murskautuneet väliaikaiset hallitukset Kerenskeineen. Ja ohjaksiin olivat tarttuneet Lenin ja Trotski sotamies- ja työläisneuvostoineen.
Tietysti venäläiset "toverit sotamiehet ja matruusit" Suomessakin pitivät kokouksia aamusta iltaan, puhuivat, keskustelivat ja perustivat neuvostojaan, joille valta vähitellen siirtyi. Ja venäläistä esimerkkiä noudattaen alettiin kohta suomalaisellakin taholla valmistautua liikehtimiseen.
Sattumalta oli opettaja-journalisti jo vallankumouskeväänä muutamana iltana joutunut seuraan, jossa m.m. olivat olleet Turkia ja Eero Haapalainen ja jossa varsinkin viimeksimainittu, tuleva koryfea, sangen avomielisesti oli sanonut, ettei Suomessa vallankumous vielä ollut alkanutkaan. Kannaksen runoilija Mikko Uotinen oli muiden poliittisten vankien keralla vapautunut pietarilaisesta vankilasta, saanut jostakin hankituksi itselleen 10,000 markkaa ja tullut Helsinkiin juhlimaan sekä isänmaata että omaa vapauttaan. Mikko näytteli mielellään grandseigneuriä. Hän piti Apollossa komeita illallisia taiteilijoille, jotka pöytään tullessaan löysivät lautasliinan alta auliin isännän kultasepältä varaamat muistolahjat. Mutta toisina iltoina hän kokosi ympärilleen tuttaviaan Siltasaaren johtopiireistä, jotka eivät hekään halveksineet karjalaisen vieraanvaraisuuden ylenpalttisia antimia.
Eero Haapalainen oli lakkaamatta äänessä. Ja Turkia koetti varoitella häntä:
– Älä sinä puhu liikoja...
– Enhän minä liikoja. Ei haittaa, että porvarillekin sanotaan suoraan, missäpäin tässä maassa on vallankumouksellinen voima. Kun meidän joukkomme lähtevät liikkeelle, niin siitä onkin leikki kaukana.
Liikehtiminen alkoi marraskuussa. Syntyi mellakoita, jotka vaativat uhrejakin. Normaalilyseonkin oppilaista sai surmansa kaksi veljestä, siivoja, hauskoja ja hyviä poikia. Heidän kotinsa oli Pasilassa. Eräänä yönä kivääriniekat herättivät pojat kesken unta ja raahasivat raa'asti teurastettaviksi – ilman muuta, selityksittä, syytöksittä.
Koko koulu oli saattamassa nuoria vainajia hautaan. Kaunis, liikuttava surujuhla. Puheita ja seppeleitä. Ja kaikilla rinnassa oudosti aavistutteleva tunne siitä, että oli tultu kohtalokkaalle kynnykselle.
Mutta ennenkuin tuon kynnyksen ylitse sitten tammikuun lopulla astuttiin, oli takaisin sanomalehtialalle liukumistaan liukunut opettaja jo kokonaan jättänyt Normaalilyseon kateederit. Eero Erkko oli eräänä päivänä kutsunut pedagogin puheilleen ja tarjonnut samaa toimitussihteerin tuolia, jolta teatteriharrastus yhdeksän vuotta sitten oli viekoitellut nuoren journalistin luopumaan. Eikä siinä enää ollutkaan pitkälti asiaa pohdittu – veri veti vastustamattomasti koulun hiljaisesta rauhasta sanomalehtielämän hälinään.
Elämän syke katkesi äkkiä.
Seurasi pitkiä toimettomuuden viikkoja, jotka venähtivät kauhun kuukausiksi.
Aluksi kokoontuivat toimituksen jäsenet toimitussihteerin kotiin. Vertailtiin tietoja ja neuvoteltiin. Ajan kuluksi pelattiin skruuvia ja koetettiin yhteisvoimin ylläpitää hyvää humööriä. Mutta pian jäi Eero Erkko pois piiristä; hänen kotonaan oli pidetty kotitarkastus, ja kotitarkastajat olivat vieneet talon isännän mukanaan ja teljenneet hänet Katajanokan vankilaan. Ja kun kohta tuli Santeri Ivalonkin vuoro, pidettiin viisaampana olla enää jokapäiväisiä kokouksia pitämättä. Fazerin sokerittoman kahvin ääressä sentään tavattiin muutama kerta viikossa.
Eristyneisyys kävi yhä koleammaksi ja painostavammaksi, kun ei kadulla enää päiväsaikaankaan uskaltanut vapaasti liikuskella. Ja öisin surisivat autot ja paukahtelivat laukaukset milloin lähempänä, milloin kauempana. Pitkiä olivat päivät ja vielä pitempiä illat.
Mutta elettiinhän sitä kuitenkin. Ja vähitellen alkoi mieli nousta, ja ihmiset heräsivät lamaannuksesta.
Tuli sitten tieto saksalaisten maihinnoususta Hangossa. Työmies vaikeni siitä visusti, mutta Pietarin lehdissä, joita sai Helsingin kaduilla ostaa, oli lihavilla kirjasimilla painettuja uutisia. Sitten kukistui punainen Tampere. Ja vihdoin täytyi Venäjän Itämeren-laivaston noudattaa saksalaisten uhkavaatimusta ja lähteä Helsingistä.
Satamassa vallitsi kuumeinen touhu. Eivät olleet helsinkiläiset nähneet venäläisten koko sinä aikana, jona he Suomessa olivat vetelehtineet, moista kiirettä pitävän. Hiiliä lastattiin, kimssuja ja kamssuja kuljetettiin laivoille. Nostokurjet vikisivät, aluksien savutorvista pöllähteli mustia pilviä, ja höyrypillit ulvahtelivat.
Toimitussihteeri tapasi venäläisten lähtöpäivänä Juhani Ahon. Laivakaravaanit olivat jo liukumassa merelle. Ja Aho ehdotti, että noustaisiin Tähtitorninmäelle. Sieltä näkyi pitkä laivajono, jonka alkupää jo oli kadonnut Harmajan taakse ja jonka viimeisenä jälkijoukkona juuri pyrkivät ulapalle upeat keisarijahdit "Standart" ja "Poljarnaja Svesda", joiden loistavissa salongeissa viime aikoina kaikenkarvaiset matruusikomiteat olivat komentoaan pitäneet. Juhani Aho tähyili eteneviä laivoja ja virkahti:
– Tuntuupa nyt hyvältä ja keveältä, sillä nuo vievät mukanaan näiltä rannoilta idän ruton ja saastan. Tämä on minusta ensimmäinen oikea kevätpäivä...
Niin läheni lähenemistään Helsingin vapautuksen päivä.
Mutta Työmies vakuutteli edelleenkin tietoja saksalaisista provokatioksi. Se uskotteli lukijoilleen punaisten joukkojen voitokkaasti etenevän Karjaan rintamalla, vaikka matalalla liitelevä, rautaristisiipinen lentokone viskeli kreivi von der Goltzin tulojulistuksia Esplanadille. Avattiin kiivas kiväärituli lentokonetta vastaan ja uhkailtiin julistusten poimijoita. Mutta samaan aikaan kerrottiin saksalaisen upseerin soittaneen Grankullasta: "Morgen früh sind wir da." Ja Kappelin salissa – vastapäätä punaista "Smolnaa" – harjoitteli Apostolin torvisoittokunta vastaanottajaisparaatia varten Jääkärimarssia ja Reinin vahtia.
Torstaina huhtikuun 11 p:nä toimitussihteeri tapasi sattumalta erään Työmiehen toimittajan kadulla.
Tykit jyrisivät kumeasti, saattoi selvästi erottaa yksityiset laukaukset.
Toimitussihteerin seurassa oleva sanomalehtimies tunsi Työmiehen toimittajan ja yhtyi hänen kanssaan juttusille.
– No, mitä kuuluu?
– Tuotahan vain, vastasi puhuteltu ja osoitti kädellään sinne päin, mistä jyrinä kuului. – Pitäjänmäellä jo sanotaan heidän olevan...
Toimitussihteerillä oli samanpäiväinen Työmies taskussaan; hän veti sen esiin ja sanoi:
– Mutta tässähän puhutaan aivan toista.
Mies naurahti:
– Eihän toki meidän anneta sellaista julkaista... Eilenkin tuli toimistoomme aseistettuja punakaartilaisia kieltämään muutaman sovitteluehdotuksen painattamisen, latoja oli käynyt Smolnassa ilmiantamassa...
– Keitä siellä toimituksessa sitten on enää jäljellä?
– Eräs neiti, Irmari Rantamala ja minä; muut ovat menneet... Kyllä se niin on, että teidän lehteänne saa jo sunnuntaina lukea...
Hän erehtyi; sitä sai lukea jo lauantaina.
Sykähdyttävimpiä päiviä oli toukokuun kahdestoista. Sinä päivänä nostettiin Viaporin Kustaanmiekan töyrään korkeaan salkoon Suomen leijonalippu ja linnoitus ristittiin Suomenlinnaksi.
Matka halki linnoituksen oli erinomaisen mielenkiintoinen. Läikähti rinnassa lämmittävästi jo sinä hetkenä, jona jalat tunsivat allaan Viaporin kamaran. Useimmat läsnäolijoista olivat ensi kertaa eläessään saarilla, joita katse kaukaa niin monta kertaa oli tähystellyt, linnoituksessa, jonka joutumista Suomen omaksi tuskin rohkeimpien unelmien hetkinäkään oli uskallettu ajatella. Hetken historiallinen merkitys teki mielialan juhlalliseksi joukon astuessa kivettyjä katuja pitkin ja läpi vanhojen holviporttien määräpaikkaa kohti. Ehrensvärdin hauta siinä sivuutettiin, sipulikattoinen kirkko, monet isot kasarmit ja viimeksi holvi, jonka päällä porilaisten marmoritaulu Ruotsin vallan ajoilta muistokirjoituksineen oli omansa tunnelmaa herkistämään.
Toimitussihteerin vieressä asteli Juhani Aho. Hän oli liikutettu.
– Ollapa nyt nuori, hän virkahti, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. – Nythän avautuu kirjailijoille ja runoilijoille kokonaisia aiheiden maailmoja.
Kun tykit olivat jyskyttäneet tervehdyksensä Suomen lipulle, mentiin paraatikentälle.
Laajan kentän sivuille olivat joukot asettuneet. Pitkin rivejä kulki linnoituksen komentaja osastoja tervehtien. Sitten asettui soittokunta keskelle aukeamaa, ja Suomen vanhan kaartin kunniamarssin kaikuessa suorittivat joukot ohimarssin. Erikoisen juhlalliselta tuntui, kun rintamalta tuodut, taisteluissa olleet, sarkaharmaat osastot kulkivat ohitse. Innostuneesti niille huudettiin eläköön ja paljastettiin kunnioittaen päät: nehän olivat Suomenlinnankin lunnaiksi vertaan vuodattaneet.
Toimitussihteeri kuuli jonkun kupeellaan ääneen nyyhkyttävän. Kun hän käänsi päätään, huomasi hän Werner Söderhjelmin seisovan vieressään:
– Hyvä Jumala, tämähän on aivan kuin Vänrikki Stoolin sankarit olisivat nousseet haudoistaan!
XV.
KAKSI VUOTTA SKANDINAVIASSA.
Oli tultu kesään 1918.
Elettiin saksalaishurmion kuumeessa. Ja nähtiin puolittain nälkää. Ihmiset, jotka ennen olivat hymyilleet hyvinvoipaisuuttaan, kulkivat kaduilla entisyytensä kavenneina varjoina. Vankileiristä kuului kauheita. Mutta usko tulevaisuuteen oli luja, ja kovasti hommattiin maalle kuningasta.
Toimitussihteeri lähti stipendimatkalle Skandinaviaan.
Viimeistä iltaa Helsingissä hän oli joutunut viettämään Eino Leinon seurassa. Ravintolasta oli menty toimittajan kotiin yhdessäoloa jatkamaan. Ja runoilija oli kirjoittanut matkalle lähtijän muistikirjaan: "H. V. – Terveisiä 'kuninkaan iloiseen kaupunkiin'. Tuo sieltä sekä kuningas että ilo tullessasi. – Ultima Thule 29/7 18 – Eino Leino."
Miinavaara Ahvenanmerellä piti matkustajien mieliä jännityksessä. Korkkivyöarkkujen kannet oli aukaistu, pelastusveneet olivat valmiina laskettaviksi minä hetkenä hyvänsä, ja mastokorissa oli tähystäjä komentosillan "kovien silmien" vahvistuksena. Varovaisuus olikin tarpeen, juuri tulomatkalla Tukholmasta Turkuun oli uiskenteleva miina sivuutettu.
Kortilla oli leipä Ruotsissakin. Ja voin asemesta tarjottiin hotellissa jonkinlaista ruskeata "Ersatzia".
Päivän suurena kysymyksenä oli tietysti edelleenkin sota – miten ja milloin se päättyisi? Dagens Nyheterin toimituksessa, jonka ovet suomalaiselle toimitussihteerille olivat ensi käynnistä alkaen – kiitos Eero Erkon suosituksen – vieraanvaraisesi auenneet, pohdittiin asioita päivittäin. Mielipiteet olivat siellä jakautuneet, vaikka saksalaiset sympatiat Ruotsissa yleensä olivatkin varsin silmiinpistävät.
Vanhojen ystävien kanssa Hasselbackenilla. Teatterilaisia – Ivan Hedqvist, August Falck – ja Grishka Aleksandrov. Ilta oli huolettoman iloinen.
Ja sitten Köpenhaminaan. Jo matka Vapaasatamasta keskikaupungille oli kuin satua. Lihapuotien ikkunoissa riippui vastateurastettujen eläinten ruhoja kuinka paljon tahansa, makkarakaupat olivat täynnä herkkuja, ja leipurien myymälöissä vallitsi ilmeisen ylituotannon rikkaus. Vesi herahti kielelle.
Ja kun A Portan kyyppari toi aamupäiväkahvin keralla pöydälle kukkurallisen leivosvadin, antoi nälkiintynyt suomalainen ahneudelleen vallan ja söi kaikki kahdeksan leivosta. – Saanko maksaa?
Joviaalinen tanskalainen edeskäypä katsoi pitkään tyhjää leivosvatia. Sitten hän hymähti ymmärtäväisesti, nosti sinikukkaisen liinan laitaa ja kumartui pöydän alle katsomaan, oliko leikkisä muukalainen ehkä kätkenyt sinne leivokset. Kun ei niitä sielläkään ollut, huudahti hän ihmeissään:
– Mutta mihin olette ne noitunut? Sillä niin monta leivosta yhden ihmisen annokseksi tuntui toki liialliselta hänestäkin, joka kuitenkin vaelluksensa varrella varmasti oli monesti ennenkin ahmatteja nähnyt.
Toimitussihteeri tuli kertoneeksi aamupäiväisen kahvilakohtauksen tohtori Laust Moltesenin (myöhemmin Tanskan ulkoministeri) kodissa Charlottenlundissa, johon hänet oli kutsuttu viettämään iltaa muutamien Köpenhaminassa oleskelevain suomalaisten, vieläpä entisten viipurilaisten – talon emännän sisaren, rva Ester Hällströmin ja Erkki Melartinin – kanssa. Siitä oli seurauksena, että illallispöytään kannettiin kertojan eteen ylimääräiseksi jälkiruoaksi – leivosvati.
Köpenhaminassa oli sota-atmosfääri muutenkin aivan toisenlainen kuin Ruotsissa. Saksan voittoa ei siellä ensinkään toivottu ja sitä epäiltiin sen vuoksi sangen yleisesti. Suomalainen sai kokea monta yllätystä ja tottua katselemaan asioita toiseltakin kannalta.
Ei ollut vuorenvankka saksalaisusko Suomen lähetystössäkään, jonka päällikkönä silloin oli Armas Saastamoinen ja sihteerinä Eero Ilves. Saastamoisen epäilykset kotoisen horoskoopin paikkansapitäväisyydestä olivat hyvin vakavat, ja useampaan kertaan hän sanoi pelkäävänsä tilannetta arvosteltavan Suomessa vain yksipuolisten imformatioiden valossa.
Werner Söderhjelm johti siihen aikaan Köpenhaminassa toimivaa Suomen propaganda- ja tiedonantotoimistoa. Hänen avullaan helsinkiläinen toimittaja sai selvitetyksi erään omituisen jutun, joka johtui muutaman nuoren köpenhaminalaisen journalistin alkukesällä Helsinkiin tekemästä matkasta. Nuori mies oli Suomessa käydessään osoittautunut erinomaisen yritteliääksi. M.m. hän oli tunkeutunut haastattelemaan valtionhoitaja Svinhufvudia, vieläpä valokuvauttamaankin itsensä valtionpäämiehen rinnalla. Tanskaan palattuaan hän sitten alinomaan oli pommittanut helsinkiläisiä journalistituttaviaan kirjeillä, joissa hän tarjoutui suomalaisten lehtien Köpenhaminan kirjeenvaihtajaksi. Heti toimitussihteerin Köpenhaminaan saavuttua oli nuori mies käynyt tervehdyskäynnillä ja pyytänyt suomalaista lehtimiestä aamiaiselle vanhempiensa kotiin. Isä oli huomattu kunnallinen virkamies, koti oli kaunis ja ilmeisesti varakas ja aamiainen erinomainen. Eikä tilaisuudessa kosketeltu sanallakaan lehtiasioita. Mutta pari päivää myöhemmin sai toimitussihteeri hotelliinsa pitkän sähkösanoman, jossa mitä kaunopuheisimmin suositeltiin "nuorta ystävää, joka oli erittäin lahjakas mies" Helsingin Sanomain kirjeenvaihtajaksi. Sähkösanoman alla oli – Georg Brandes. Kun Werner Söderhjelm sai nähdä sähkösanoman, virkahti hän:
– Otetaanpa asiasta selkoa!
Ja jo iltapäivällä siitä tulikin selvä. Söderhjelm ei ollut henkilökohtaisesti tavannut Brandesia, joka juuri samana iltana oli lähdössä ulkomaille, mutta lähettämäänsä kirjeeseen hän oli saanut seuraavan sähkövastauksen: "En ole koskaan tavannut puheenaolevaa herraa enkä tunne häntä edes nimeltä."
Toimitussihteeri oli seuraavan vuoden alussa siirtynyt ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ja kevättalvella hän joutui virka-asioissa jälleen matkustamaan Tukholmaan ja Köpenhaminaan. Tukholmassa hän tutustui tri Werner Cajanukseen, joka oli vaihtanut metsätieteen diplomatiaan ja hoiti lähetystösihteerin tointa.
– Tiedätkö, virkahti Cajanus, – että sinua kaiken aikaa, kun viimeksi olit täällä, poliisin taholta pidettiin silmällä.
– Ja miksi?
– Sinun oli nähty seurustelevan tri Aleksandrovin kanssa.
– Onko hän sitten bolshevikki?
– Sitä ei tiedä kukaan, mutta kaikkia venäläisiä ja heidän tuttaviaan tarkkaillaan varmuuden vuoksi.
Kun toimittaja myöhemmin keväällä asettui pitemmäksi aikaa – lähetystöön määrättynä sanomalehtiattaseana – asumaan Tukholmaan, tapasi hän Aleksandrovin tuon tuostakin. Olipa hän jonkin kerran hänen kodissaankin, m.m. kerran päivällisillä yhdessä Japanin sotilasasiamiehen, erään hyvin miellyttävän ja hienon yleisesikuntaeverstin kanssa, joka puhui sangen sujuvaa ruotsia.
Japanilaisten kanssa joutui toimittaja pian kosketuksiin muutenkin. Kun Japani ensimmäisen kerran lähetti Suomeen viralliselle käynnille edustajan – eversti Komatshubaran –, määrättiin sanomalehtiattasea hänen saattajakseen. Japanilainen ei puhunut muita eurooppalaisia kieliä kuin venättä, jota taas toimittaja osasi vain perin puutteellisesti. Mutta ottamalla avuksi kädet ja jalat ja teatterissa ja kateederissa kouliintuneen mimiikkinsä saattaja tuli mainiosti toimeen saatettavansa kanssa. Tosin ei perin syvällisistä asioista voitu keskustella, mutta oltiinpa molemmin puolin sitä kohteliaampia. Kun ensimmäiset Suomen saariston karut kalliot tulivat näkyviin, virkahti japanilainen – herkistäen hymyään mahdollisimman rakastettavaksi –:
– Maisema muistuttaa aivan Nipponin rantoja.
Tästä saattomatkasta oli seurauksena päivälliskutsu Japanin lähetystöstä. Päivälliset pidettiin Rosenbadissa. Vieraina oli kolme eurooppalaista, isäntinä kahdeksan japanilaista. Ateria oli erinomaisen upea, samppanja vuoti virtana. Juotiin sekä Suomen ja Japanin että mikadon ja Mannerheimin maljat. Ja ikuista ystävyyttä vannottiin. Toimittajan vierustoverina istui eversti Furuja, jo vanhemmanpuoleinen herrasmies, joka pitkät ajat oli elänyt keisarivallan aikuisessa Pietarissa. Hänen kanssaan juotu veljenmalja vahvistetuinkin aito venäläiseen tapaan: kolmella suudelmalla. Ja ylenpalttisen ystävällinen eversti vakuutti, että jos hänen suomalainen veljensä milloin tuli käymään Tokioon, niin oli koko hänen talonsa palvelijoineen päivineen aina hänen käytettävänään.
Mutta toisten ilakoidessa istui sotilasasiamies, jonka tuttavuuden toimittaja oli tehnyt Grishka Aleksandrovin luona, perin pidättyväisenä ja tuskin maistoikaan lasistaan. Kun toimittaja ihmetellen kysyi nuorelta attasea Miakavalta, joka puhui vähän suomeakin, oliko everstiä ehkä kohdannut jokin ikävyys, naurahti hän:
– Ei toki, mutta hänellä on päivystysvuoro.
Ulkoministeriksi oli nimitetty Rudolf Holsti, joka siitä lähtien kuin hän oli lähtenyt ulkomaille sen valtuuskunnan jäsenenä, jonka tehtävänä oli länsivalloille ilmoittaa maamme itsenäistyminen, oli oleskellut diplomaattisena edustajana Lontoossa ja yhteisymmärryksessä amerikkalaisen elintarvediktaattorin Hooverin (sittemmin Yhdysvaltain presidentti) kanssa järjestänyt ruokavarojen saannin Suomeen. Hän tuli Englannista Norjan kautta kotimaahan. Ja Tukholman sanomalehtiattasea, jonka virkapiiriin myöskin Norja kuului, matkusti häntä vastaan Osloon, jonka nimi tosin silloin vielä oli Kristiania.
Vanhat toverukset tapasivat toisensa Grand Hotelissa. Mutta pitkiin puheisiin ei ollut aikaa, sillä ensi töiksi oli tehtävä visiitti Norjan ulkoministerin – Ihlenin – luo. Tuskin oli sieltä ehditty takaisin hotelliin – sen verran, että juuri oli ruvettu riisumaan yltä vierailuasua –, niin jo tuli sana linnasta, että kuningas odotti Suomen ulkoministeriä puheilleen. Kuninkaallinen sanansaattaja tapasi suomalaisen "ylhäisyyden" seuralaisineen perin kevyessä ja hovikunnottomassa puvussa, mutta se ei näyttänyt ensinkään saattavan häntä hämilleen eikä se myöskään ollut heittänyt pienintäkään varjoa audienssiin, jonka alkajaisiksi kuningas oli ehdottanut, että herrat vain keskustelisivat maailmanmenosta yksityisihmisinä, koska "politiikkaa ei tehdä täällä, vaan tuolla –", ja majesteetti oli viitannut Karl-Johanin toisessa päässä häämöttävää suurkäräjäin talon rumaa tiiliseinää.
Matkalla Tukholmaan ei maltettu montakaan tuntia nukkua. Holstilla oli paljon kertomista – olihan hän joutunut kosketuksiin maailmanpolitiikan määrääjien kanssa Lontoossa ja Pariisin rauhanneuvotteluissa, joissa hän Suomen edustajana oli ollut läsnä. Niin oli juna jo aikoja sitten ehtinyt jättää taakseen Norjan postikorttimaisemat ja painunut Värmlannin suomalaismetsiin, ennenkuin jutut Hooverista, Clemenceausta, Lloyd Georgesta ja muista suurista herroista oli päästy loppuun.
Tukholman diplomaattikuntaan Suomen uusi ulkoministeri tutustui eräillä ainutlaatuisilla päivällisillä, joiden isäntänä oli Eugen Wolff, siihen aikaan väliaikaisena asiainhoitajana Ruotsissa. "Ariadne", joka koko sota-ajan vihrein kylkimaalauksin ja punaisin ristein varustettuna oli lojunut Helsingin Eteläsatamassa venäläisten sairaalalaivana, oli tarkoin puhdistettu torakoista ja muista venäläiseen terveydenhoitoon kuuluvista elävistä, maalattu, kiilloitettu ja asetettu Helsingin–Tukholman reitille, kun sillä ei vielä ollut asiaa Stettinin suunnalle, jota varten se oli rakennettu. Upea alus oli herättänyt ansaittua huomiota – niinpä sen ensimmäistä kertaa Ruotsin pääkaupunkiin saapuessa toimeenpannulla tulolounaalla m.m. amiraali Palander af Vega, Nordenskiöldin laivanpäällikkö kuuluisalla koillisväylän retkellä ja harvinaisen hieno ja hauska, valkohapsinen, vanha herrasmies, oli ylistellyt "Itämeren helmeä" korein sanoin. Ja Eugen Wolff piti nyt päivälliset "Ariadnella", joka aterian ajan kierteli Tukholman kaunista saaristoa. Diplomaatit olivat ihastuksissaan. Tunnelmasta häivytti suvituuli jäykkyyden olemattomiin, ja varsinkin nuoremmat kutsuvieraat veljeilivät kahvin aikana innokkaasti. Eikä esimerkiksi Japanin lyhytkasvuinen Miakava ensinkään pannut pahakseen, kun joku hänen uusimpia ystäviään eron hetkellä ilmaisi eurooppalaista ihmettelyään huudahduksella: "hyvänen aika, kuinka pieni sinä olet", vaan vastasi rakastettavaa hymyään vähintäkään varjostamatta: "tietysti minä jään pieneksi suuren veljeni rinnalla". Mutta eräälle nuorelle konsulaatinvirkamiehelle kävi pieni vahinko. Hänen mielestään juhla loppui kesken, ja sitäpaitsi hänen käytännöllinen älynsä kuiskasi korvaan, että oli sääli jättää juuri avattua pulloa pöydälle, minkä vuoksi hän pisti sen housuntaskuunsa. Mutta jäähyväisiä sanoessaan isännälle ja hänen tyttärelleen unohti hän, ettei taskussa olevassa pullossa ollut korkkia, ja kumarsi liian kohteliaasti. Onneksi meni kumarrusta säestävä suihku sen verran viistoon, ettei se osunut kumarrettaviin.
Eräänä päivänä heinäkuun alussa 1919 tuli Grishka Aleksandrov sanomalehtiattasean luo.
– Saanko käyttää puhelintasi?
– Ole hyvä.
Grishka oli ilmeisesti kiihtynyt. Hän soitti poliisille:
– Intendentti Hallgren?... Täällä puhuu tohtori Aleksandrov. Kuten poliisille jo on ilmoitettu, on eräs Tukholmassa asuva venäläinen, tohtori Ardashev, muutama päivä sitten kadonnut. Olen hänen ystävänsä ja olen juuri tavannut tohtori Ardashevin taloudenhoitajattaren. Koska erinäiset seikat viittaavat siihen, että tämän katoamisen takana on rikos, tahdoin ilmoittautua poliisin käytettäväksi, jos se katsoo apuani tarvitsevansa... Minut tapaa joko kotoani tai Porvarikoulusta... Hyvä on... Kiitos!
Hyvästi.
– Kuka on tohtori Ardashev?
– Eräs minun hyvä ystäväni Venäjältä, varakas vanhapoika, joka jonkin aikaa on asunut Tukholmassa.
– Onko hän bolshevikki?
Grishka katsoi sanomalehtiattaseaa pitkään, ennenkuin vastasi:
– Ei ... enemmän kuin minäkään...
– Kuinka hän pääsi Venäjältä tänne?
– Hän tuli ostamaan paperia neuvostohallitukselle ja välittikin eräitä kauppoja.
– Tiedettiinkö sitä asiaa yleisemmin?
Grishka oli ilmeisesti hermostunut.
– En usko, että hän piti sitä salassa, vastasi hän hiukan pakotetusti naurahtaen. – Les affaires sont les affaires.
Muutaman päivän perästä Grishka tuli uudelle vierailulle.
– Asia on nyt selvä, huudahti hän jo kynnykseltä. – Tulen juuri sieltä.
– Mistä sinä tulet?
– Bollstanäsistä ... siellä on se huvila, jossa Ardashev murhattiin.
– Hänet on siis murhattu?
– On. Ruumis löydettiin järvestä. Se oli ommeltu säkkiin ja upotettu Norrvikeniin, muutaman metrin päähän huvilan uimahuoneesta, jossa tämä siisti seurue joka päivä kävi virkistäytymässä.
– Mikä seurue?
Grishka viskautui sohvalle:
– Katsohan, huvilassa asui ryöväriliiga. Olivat olevinaan emigrantteja ja taistelivat muka bolshevikkeja vastaan, mutta olivat aivan tavallisia rosvoja, jotka tappoivat ihmisiä anastaakseen heidän rahansa... Heidän johtajanaan oli kaukaasialainen tsherkessi Mohammed Bek Hadshetlashe, joka väittää olevansa entinen kasakkaeversti.
– Miten he saivat ystäväsi satimeen?
– Ardashev oli iloinen seuraihminen, joka mielellään istui maanmiestensä parissa. Hänelle oli tuona kohtalokkaana iltana soittanut joku nuorehko venäläinen ja pyytänyt saada noutaa autolla illanistujaisiin. Auto oli ajanut suoraa päätä Bollstanäsiin. Perillä oli pidetty jonkinlainen kenttäoikeuden istunto, Hadshetlashe oli julistanut kuolemantuomion heti täytäntöönpantavaksi ja kuristanut Ardashevin silkkinyörisilmukalla, väännettyään ensin sijoiltaan hänen toisen jalkansa, joka oli viallinen.
Pirullisia petoja! Ajattelehan, kesällä oli muuan liigan nuorista naisista viekoitellut pauloihinsa erään juutalaissyntyisen venäläisen liikemiehen ja antautunut hänen rakastajattarekseen. Pariskunta oli viettänyt lemmenyön Grand Hotelissa, mutta aamulla oli rakastajatar vienyt miehen Bollstanäsiin rääkättäväksi ja surmattavaksi. Eräässä huvilan huoneessa oli iso pyöreä pöytä, johon oli lyöty vahva rautapultti kaularemmillä varustettujen koiranvitjojen kiinnittimeksi. Uhri pakotettiin koirankahleet kaulassaan juoksemaan pöydän ympäri, ja liigan jäsenet löivät ja pistelivät häntä rauta-asein. Ylimpänä riehui rakastajatar hiilihanko kädessään ja huusi lakkaamatta: "Juokse nyt, senkin piru!" Vasta kun mies tuupertui permantoon, lopettivat he hänet, panivat ruumiin säkkiin ja upottivat järveen.
– Onko tuo kaikki totta?
Aleksandrovin silmät säihkyivät:
– On, poliisi, joka sen kertoi, nosti lattiamattoa ja näytti minulle veritahroja rääkkäämishuoneen permannossa.
Sitten Grishka naurahti:
– Ja läheltä piti, että minäkin olisin joutunut ... Ardashevin seuraksi ja viimeiselle matkalleni.
– Miten niin?
– Samana iltana olivat soittaneet useamman kerran kotiini, viimeksi puoli kahden ajoissa yöllä, mutta satuin olemaan ulkona muutamien upsalalaisten ylioppilastoverien kanssa ja tulin kotiin vasta neljännestä vailla kaksi.
– Ja sinä olisit lähtenyt?
– Miks'en? Tietysti! Etenkin, jos olisivat sanoneet, että Ardashev oli siellä.
Suomen lähetystössä harjoiteltiin innokkaasti hovikumarruksia ja takaperin poistumista vastaanottohuoneesta. Sillä uuden ministerin oli juhlallisessa audienssissa ojennettava kuninkaalle kreditiivinsä ja esiteltävä heidän majesteeteilleen lähetystönsä jäsenet.
Juhlallinen toimitus.
Jo meno linnaan oli komeaa. Ensimmäisenä ratsastava airut. Sitten ministeri, joulukuusikoreaan univormuun puetun lähettiläiden esittelijän rinnalla, neljän hevosen vetämässä "seitsenlasivaunussa", ratsastavine ajajineen. Ja vihdoin lähetystön muut jäsenet parivaljakon kuljettamassa hovivaunussa töyhtöniekka-lakeijat kuskipukilla. Kun käännyttiin linnan pihalle, pärisivät rummut ja päävartio teki kunniaa. Rappuset noustiin sinikeltaisten kaarlelaisten drabanttien tehdessä kunniaa jättiläismiekoin, ja kuninkaan kerroksen ovella otti kultakauluksinen hovimarsalkka vastaan tulijat. Koko etuhuone oli täynnä tilaisuuteen komennettua paraatipukuista hoviväkeä. Ensiksi vietiin kuninkaan luokse ministeri yksikseen, ja sillä aikaa oli hänen seurueensa keskusteltava hoviväen kanssa kauniista kesästä, seinien gobeliineista ja muista yhtä syvämietteisistä asioista. Vihdoin aukenivat ovet, ja ministeri sai esitellä seurueensa kuninkaalle, joka jokaiselle erikseen virkahti muutaman sanan. Sitten oli takaperin ja syvään kumartaen poistuttava huoneesta. Harjoitettu manööveri sujui sangen hyvin – tosin taisi jokin takapuoli vähän sipaista pihtipieltä, mutta ei kuitenkaan kovemmin kolhaissut. Tulikoe oli kestetty, ja kun samat menot kertautuivat kuningattaren kerroksessa, oli esiintyjäin varmuus jo sangen moitteeton. Kuningatar teki majesteetillisen vaikutuksen: hänen olemuksessaan oli yksinkertaista, tyylikästä suurpiirteisyyttä, ja hän puhui selvästi ja kuuluvasti hiukan saksalaisittain ääntämäänsä ruotsia. Erityisesti panivat puhutellut merkille, että hän virheettömästi ulkomuistista lausui kunkin nimen, hairahtumatta suomalaisenkin.
Linnasta saatettiin kävijät takaisin lähetystöön yhtä komeasti kuin oli kuninkaan puheille vietykin. Mutta kun hississä noustiin omaan kerrokseen, virkahti ministeri: "Arvatkaapa, hyvät herrat, mistä kuningas suvaitsi puhua minulle, kun olimme kahden kesken." Eihän sitä osattu arvata. "Ahvenanmaan kysymyksestä koko ajan." Se oli silloin polttavimmillaan, joten Werner Söderhjelmillä lienevät korvat soineet – hänenhän oli vain vastaansanomatta kiltisti kuunneltava. Siksi hän ehdottikin, että ankara päivä lopetettaisiin yhteisellä päivällisaterialla. Mutta sanomalehtiattasea ei voinut olla Rosenbadin grillissä istuttaessa muistamatta sitä päivää, jona hän pikkuisena pojanpalleroisena oli seisonut kunnioittavasti kumartavan isänsä ja syvään niiaavan äitinsä kanssa katsomassa vanhaa kuningasta samassa porttiholvissa, johon nyt "seitsenlasivaunu" oli pysähtynyt. Ja muistikuva syöpyi koko illaksi hänen lasinsa laitaan...
Norjassa, johon sanomalehtiattasea vuoden 1919 lopulla määrättiin lähetystösihteeriksi, oli elämä yksinkertaisempaa kuin Tukholmassa. Kuningaskin saattoi joskus huvilaltaan Voksenkollenilta laskea kelkalla pääkaupungin porteille mennessään valtioneuvoston istuntoon, ja kuningattaren näki usein suksin liukumassa kukkulankupeen poimuttelevaa tietä, puhumattakaan kruununprinssistä, joka otti osaa Holmenkollenin kilpailuihinkin.
Oli lähetystösihteerillä myöskin aikaa kirjallisten ja taiteellisten harrastusten viljelemiseen. Edellisiin kannusti m.m. seurustelu Norjan huomattavimman lyyrikon, Nils Collett Vogtin kanssa, joka asui samassa täysihoitolassa ja välitti tutustumisen m.m. Gunnar Heibergiin, säkenöivään dramaatikkoon ja pariisilaiskynäiseen kulttuurikosööriin, joka siristellen toista silmäänsä toiseen juuttuneen monokkelinsa lävitse hiukan ironisesti katseli maailmaa, jonka meno sai ymmärtäväisen hymyn karehtimaan hänen kalpeanlihavahkojen kasvojensa herkästi vavahteleviin suupieliin.
Nils Collett Vogtin erikoisen sympatian Suomea kohtaan oli aikoinaan Karl August Tavaststjerna saanut heräämään. Hän muisteli usein tätä runoilija-ystäväänsä:
– Tavaststjerna oli niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minuun syvällisen vaikutuksen. Muistan hänen silmänsä; ne olivat raskaat, raskasmieliset, mutta niissä paloi ikäänkuin piilotettu valonlähde. Lempeä mies, mutta kiivas vihassaan.
Ja Collett Vogt kertoi kerran nähneensä hänen vihanpurkauksensa. Runoilijat olivat olleet yhdessä Tukholman näyttelyssä 1897, ja puhe oli kääntynyt Strindbergiin. Oli tarinoitu minkä mitäkin ruotsalaisesta titaanista. Mutta yht'äkkiä Tavaststjerna oli tullut aivan kalpeaksi ja huudahtanut: "Hän on roisto, hän on roisto!"
– En tiedä mitä Strindberg oli tehnyt Tavaststjernalle, mutta hänen oli täytynyt loukata suomalaista runoilijaa sydänjuuria myöten – niin väkivaltainen oli hänen äkillinen vihanpurkauksensa.
Teatteriin veti Norjan näyttämön korkea taso: Johanne Dybvadin kaari oli korkeimmillaan, Ingolf Schanchen tähti nousussaan, muita eteviä näyttelijöitä mainitsematta. Ja Jens Thiisin loistavasti hoitamassa ja rakkaudella vaalimassa Kansallisgalleriassa oli mainio tilaisuus tutustua Norjan kuvaamataiteisiin: Munchiin ja Vigelandiin, Werenskioldiin ja Krohgiin y.m.
Drammensveienin viihtyisässä suomalaisessa lähettiläskodissakin oli kulttuuriharrastus hyvin elävä; ministerinrouva, hieno kirjallisuudentuntija ja huomattu Minna Canthin tutkija, piti tarkkaa huolta ajankohtaisten kirjallisten ilmiöiden seuraamisesta, samalla kun hän osasi omistaa mielenkiintoa myöskin yhteiskunnallisille ja valtiollisille asioille, jotka jo virankin puolesta olivat hänen miehensä seurapiirissä etualalla.
Vieraanvaraisessa ministerinkodissa lähetystösihteerikin tutustui useihin julkisen elämän merkkimiehiin, m.m. pääministeri Gunnar Knudseniin, joka Norjan valtiolaivan perämiehenä onnellisesti oli ohjannut haahtensa maailmansodan hyrskyjen halki. Lyhyenläntä, juureva ukko, puritaanisen yksinkertainen olemukseltaan, niukka sanoissaan ja säästäväinen eleissään. Oli ensi näkemältä vähän vaikeaa kuvitella tätä karussa koruttomuudessaan aivan tyypillistä norjalaisen bonde- (talonpoikais-) heimon edustajaa kuuluisaksi valtiomieheksi ja suureksi liikkeenharjoittajaksi. Mutta kun kuuli hänen puhuvan, ymmärsi, että askeettisen pidättyväisyyden ja ankaran asiallisuuden alla asui vakaumuksen voima ja välähteli tahdon ja tarmon tuli. Ja saattoipa joskus pieni leikillisyydenkin pilke väikähdellä juroilla kasvoilla.
– Mitä saan kaataa herra pääministerin liköörilasiin?
Gunnar Knudsen, joka ei yleensä välittänyt muusta kuin lasillisesta hyvää bordeaux-viiniä, tarkasteli hetkisen tarjottimen pulloja ja virkahti sitten hymähtäen:
– Ehkä chartreuseä – kun kerran kieltolakimaan edustajalla toisen kieltolakimaan alueella on tilaisuus täysin laillisella tavalla olla laista välittämättä, niin lienee parasta noudattaa radikaalista luonteenlaatuaan ja maistaa kaikkein väkevintä.
Puolustusministeri Ivar Aavatsmark, läheisin sitein maahamme kiintynyt – hänen puolisonsa oli tunnetun musiikkisuvun laulajatartytär –, oli melkein kuin maanmies, huolimatta aito norjalaisesta olemuksestaan. Hänen kanssaan vietettiin monet unohtumattomat yhdessäolot, ja hänen kotinsa ovet olivat aina auki suomalaisille.
Kerran oli Aavatsmarkilla pienet, tuttavalliset perhepäivälliset erään maineikkaan ruotsalaisen oopperalaulajan kunniaksi, joka oli tuttu talossa ja matkaväsymyksen takia oli toivonut saavansa viettää rauhallisen illan. Kun talon nuorin tytär, pikkuinen Laila (sittemmin Suomessakin esiintynyt pianisti), ilmestyi yöpaitasillaan ovenrakoon sanomaan hyvää yötä, pyysi oopperalaulaja häntä tulemaan polvelleen. Tyttönen oli ujo ja epäröi. Mutta mahtava taiteilija maanitteli:
– Tule, tule, lapsukainen! Katsohan, kun tulet suureksi, saat sanoa istuneesi minun polvellani.
Talonisäntä kääntyi vierustoverinsa puoleen ja sanoi ikäänkuin selitellen:
– Ota huomioon, hyvä ystävä, että hän on vain reserviluutnantti.
Aavatsmark oli nimittäin divisioonaa komentava kenraali.
Huvitteluhaluisille ulkomaalaisille ei Norjan pääkaupunki tarjonnut paljonkaan ilonpidonmahdollisuuksia. Tukholmaan verraten se sellaisille, jotka eivät harrastaneet urheilullisia huvituksia – suksia, mäenlaskukelkkoja ja tunturiretkeilyjä – eivätkä osanneet maan kieltä, oli suorastaan ikävä asuntopaikka. Teekutsuihin ja diplomaattipäivällisiin, joilla aina tapasi saman piirin, kyllästyi väleen. Ei ollut kunnollista oopperaa, ei revyytä, ei edes parempaa kabareeta, ja sirkuskin näytteli vain muutamalle tyhjälle tontille pystytetyssä teltassa. Oli tosin eräs varietee, mutta sen nimi oli niiden paikkojen luettelossa, joissa diplomaattikuntaan kuuluvien henkilöiden ei ollut soveliasta näyttäytyä. Kiellosta oli tietysti seurauksena, että siellä kaikki olivat käyneet ja – pettyneet. Ei ollut myöskään "tanssipalatsia". Vaikka tietysti olisi sellainenkin ollut sopimattomaksi katsottava paikka. Kerrottiinhan Köpenhaminankin tanssipalatsista sellainen juttu, että erään nuoren pohjoismaisen valtion pääministeri, joka oli pistäytynyt Tanskaan lomamatkalla, muutamana aamuna oli tullut hyvin huolestuneena maansa lähetystöön ja sanonut sen päällikölle pelkäävänsä, ettei konsuli K. ollut oikein sopiva mies paikallaan.
– Kuinka niin? kysyi lähettiläs.
– Hänen elämäntapansa, vastasi hallituksen päämies, – tuntuvat vähän liiaksi vapailta. Eihän esim. liene aivan sopivaa, että edustavassa asemassa oleva henkilö esiintyy sellaisessa paikassa kuin "Palais de danse".
– Anteeksi, mutta mistä arvoisa veli tietää konsulin siellä käyvän?
Virulentti pääministeri ei huolestuneisuudessaan maansa arvon takia huomannut koiranleukaisen lähettiläänsä ansaa, vaan vastata paukautti:
– Eilisiltana näin hänet siellä omin silmin.
Eräänä päivänä kesällä 1920 tuli Italian ministeri lähetystöön ilmoittamaan, että seuraavana päivänä odotettiin satamaan italialaista risteilijää, jonka mukana oli parisataa merikadettia. Koska kadettien joukossa myöskin oli muutamia Italian merisotakoulussa opiskelevia suomalaisia, piti ministeri asianmukaisena, että lähetystösihteeri väliaikaisena asiainhoitajana – ministeri oli kesälomalla – yhdessä hänen kanssaan meni laivalle.
Juhlallinen vastaanotto. Tykkienjyskettä ja kunniavartio "amiraaliportaitten" luona. Ja mustanpuhuvien italialaisten kadettien rivistä astui esiin kaksi komeata suomalaista nuorukaista – toisesta tuli sittemmin Suomen laivaston sukellusvenelaivueen ensimmäinen päällikkö – vapaussodan muistomitalit italialaisten asetakkiensa rinnuksissa.
Iltapäivällä, kun lähetystösihteeri istui täysihoitolansa kuistilla, ryntäsi pensionaatin pari nuorinta tyttölasta henki kurkussa tenniskentältä sisään huutaen: "Tänne tulee kaksi komeata italialaista kadettia." Suomalaiset "pojat" olivat tulleet vastavierailulle. Ja ihastuksensa palkinnoksi saivat pikkutytöt tulla kadettien seuraksi, kun lähdettiin Holmenkollenille iltaa viettämään. Musiikki soitti Porilaisten marssin, jota pojat eivät pitkiin aikoihin olleet kuulleet, ja italialaisen Marcia regian; innostuttiin, pidettiin puheita, tanssittiin. Ja hauskaa oli.
Tuttu ääni puhelimessa: Grishka Aleksandrov kysyi, saiko hän tulla tapaamaan, mutta ei millään muotoa lähetystöön – syyn hän sitten selittäisi.
Hän tuli iltapäivällä Bygdön pensionaattiin. Mutta koska siellä asui eräs venäläinen emigrantti, joka ilmeisellä epäluulolla tarkasteli Grishkaa, ja kun ilma oli suurenmoinen, lähti lähetystösihteeri käytettävissään olevalla purjeveneellä kahteen pekkaan vieraansa kanssa vuonolle.
Ja siellä Grishka avasi sydämensä:
– En tahtonut tulla lähetystöön, kun pelkäsin, että käyntini olisi herättänyt huomiota ja ehkä tuottanut sinulle ikävyyksiäkin...
– Kuinka niin?
– Katsohan... Tavallisesti perin vilkaspuheinen Grishka viivytteli sanojaan ja oli kiristävinään etupurjetta, joka oli hänen hoidossaan, ja lähetystösihteeri arvasi selityksen jo ennenkuin se tuli, sillä hienoinen epäluulo oli kytenyt hänen mielessään Ardashevin jutun päiviltä asti.
– Minä olen nyt neuvostoedustuksen palveluksessa.
– Vai niin.
– Mitä sinä siitä sanot?
– Mitäpä minä – enhän ole venäläinen enkä siis osaa teidän asioitanne arvioida.
Grishka innostui:
– Minä olen tullut varmasti vakuutetuksi siitä, että Leninin järjestelmä on ainoa mahdollinen Venäjän nykyisissä oloissa. – Mutta toivottavasti tämä ei millään tavalla muuta meidän suhdettamme toisiimme...
(Sen jälkeen ei Grishkasta vuosikymmeneen kuulunut mitään. Mutta sitten kertoivat Tukholman lehdet hänen, joka oli Brantingin hallituksen aikana otettu Ruotsin alamaiseksi, sekaantuneen johonkin bolshevikkikonsulaatin juttuun. Hän selviysi kuitenkin pidätyksestä. Pari vuotta myöhemmin hän ei enää ollut Ruotsissa, vaan lähetti terveisiä vanhoille ystävilleen Moskovasta, jossa hänet oli kiinnitetty jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti ihannenäyttämönä pitämänsä Stanislavskin Taiteellisen teatterin johtoon. Ja varmasti hän vihdoinkin oli päässyt oikealle alalleen.)
Norja oli todellakin demokraattinen maa.
Eräänä päivänä kruununprinssi palattuaan juuri purjehdusretkeltä istui Dronningenin laiturisillan reunalla huuhtelemassa jalkojaan. Pari pojanviikaria seurasi ilmeisellä mielenkiinnolla ruhtinaallista varpaiden viruttelua, johon muut ohikulkijat eivät sen suurempaa huomiota kiinnittäneet. Kun toimitus oli päättynyt ja kruununperijä lähti vaeltelemaan kohti kuninkaallista kesäasuntoa, lähtivät pojat häntä seuraamaan. Hetken perästä kiiruhtivat he hänen ohitseen, kääntyivät sitten yht'äkkiä ympäri ja tullessaan hänen kohdalleen nyökäyttivät tuttavallisesti päitään ja sanoivat: "Moin." Kun kruununprinssi ei kiinnittänyt heihin huomiota, vaan jatkoi omissa oloissaan matkaansa, uudistivat he tuokion kuluttua manööverinsä, joka ei nytkään johtanut toivottuun tulokseen. Pojat kiristivät hampaitaan ja yrittivät uudestaan. Ja katso, kolmas kerta toden sanoo. Kruununprinssi katsoi parhaaksi nyökäyttää päätään ja vastata: "Moin." Poikien naamat kirkastuivat, ja aloitteentekijä virkahti ylpeästi toverilleen:
– Mitä minä sanoin. Vastasipa Olav!
Tämä hiukan tunkeileva tuttavallisuus oli nimittäin tarkoitettu aivan vilpittömäksi kunnianosoitukseksi: reipas Olav oli yksin "Vika"-poikien keskuudessa niin populaari, että he katsoivat häntä melkein yhdenvertaiseksi itsensä kanssa, vaikka hän olikin vain prinssi.
XVI.
PUNAISESSA PIETARISSA JA NEUVOSTOVALLAN MOSKOVASSA.
Virallisessa asemassa olevalle sanomalehtimiehelle oli tarjoutunut tilaisuus pistäytyä Neuvosto-Venäjällä heti sen jälkeen kuin rauhalliset suhteet oli saatu solmituksi.
Kun Pietarin asemalla astuttiin ulos vaunusta, ympäröi tulijat heti taaja joukko, josta kuului huutoja: "Lahtareita tulee." Mutta tulijoita oltiin vastassa. Ja pian lähti auto kiidättämään heitä kolkon autioita ja kuolleita katuja keskikaupungille. Autius ja tyhjyys kaikkialla. Kuollut kaupunki. Elämän hermo tyyten katkennut. Kauppaliikkeet suljetut, "puhdistetut" viimeistä jäännöstä myöten. Ilmoituskilvet ränsistyneet, ikkunain tilalla useassa tapauksessa vain ammottava musta reikä. – Nevskillä hiljaista kuin hautuumaalla, ja lähimmillä syrjäkaduilla vihertävää rikkaruohoa korkeina korsina. Tuliko vastaan ainoatakaan ajoneuvoa? Jokunen jalankulkija siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä. Ja ihmiset olivat niin merkillisiä, ryysyisiä, kuihtuneita, kalpeita kasvoiltaan kuin aaveet.
Hotelli, jonka Petrosovjet oli pannut kuntoon ulkomaalaisia vieraita varten, oli verrattain siisti ja mukava. Huoneet hyvin, osittain hienostikin sisustetut: mattoja, peilejä, verhoja ja loistavapintaisia pianoja. Mistä sisustus oli koottu, jäi tietysti! salaisuudeksi; kaikki oli "rekviroitu", s.o. otettu muitta mutkitta. Vuoteet olivat puhtaat, väsynyt matkamies nukkui hyvin niiden hohtavan valkoisilla lakanoilla, jotka oli tehty – keisarillisista pöytäliinoista.
Hän heräsi lähellä olevan Iisakinkirkon kellojen soittoon. Malmikielten heleä laulu nosti mieleen vanhoja muistoja. Ensi hämmästyksessä kuvitteli olevansa opintovuosien iloisessa Pietarissa. Mutta kun katsahti ulos ikkunasta, tuli tajuihinsa. Kello oli yhdeksän aamulla – siis muun maailman ajanlaskun mukaan kuusi –, mutta katu oli autio ja tyhjä. Vastapäisellä puolella olevassa talossa avautui ovi parvekkeelle, ja nainen puettuna pitkään päällysviittaan astui balkongille kädessään – toalettiämpäri. Katsahdettuaan kaikkiin suuntiin, näkyisikö ehkä jossakin miliisiä, tyhjensi hän ämpärinsä sisällyksen kaiteen ylitse kadulle. Hänen tehdessään tähän toimitukseen tarpeellisen liikkeen valahtivat napittamattomat viitanreunat erilleen, ja paljastui ilkialaston elävä kuvapatsas. Liinavaatteista oli puute.
Aamupäiväkävely kaupungin keskuksessa varmensi ensimmäistä vaikutelmaa siitä, että Pietari oli kuollut kaupunki. Hävityksen kauhistus oli säälimättä lakaissut entisen kukoistuksen tieltään. Talojen seinät olivat täynnä katutaistelujen jälkiä, tyhjät myymälät ja liikehuoneistot puhuivat ryöstöstä ja vandalismista. Tulipalojen hiiltyneitä muistomerkkejä ei ollut korjattu pois. Nevan rantalaiturit olivat autiot. Ei näkynyt laivoja, ei tavaralotjia; ei vilissyt virralla pieniä höyryveneitä kuten ennen. Kuollut virta – kalkkiutunut valtimo.
Komea, kiviharkoista ja rautaristikoista rakennettu aitaus Talvipalatsin puutarhan ympärillä oli revitty. Pilarikivistä oli tehty punasankarien muistopatsas Marskentälle, ja valurauta oli romukasoina. Palatsin Nevanpuoleiselle "nabereshnajalle" oli hilattu joen pohjamudasta nostettu lotjanhylyn peräpuoli – polttopuiksi. Ja torinpuoleisen julkisivun eteen oli laudoista kyhätty hirmuisen näköinen näyttämölava ulkoilmaesityksiä varten.
Nevski-prospekt, entisen pääkaupungin muinoin uljas valtaväylä, oli tyhjänä ja autiona majesteetillisessa leveydessään. Ei ajopelejä keskikadulla, jossa ennen loistovaunut ja ärjähtelevät autot neljässä rivissä liukuivat puisella parkettipinnalla. Kävelijäin harvat ryhmät muodostivat sen hienon katuyleisön surullisen jäännöksen, joka ennen tungeksi tällä loistavalla liikeväylällä. Silloin tällöin – hyvin pitkin väliajoin – mateli raitiovaunu hitaasti eteenpäin samoja kiskoja, joilla jono ennen oli melkein keskeytymätön.
Neljä vuotta. Oli aivan käsittämätöntä, miten suuri maailmankaupunki niin lyhyessä ajassa oli voinut joutua niin perinpohjaisesti hävitetyksi. Aivan Nikolain aseman läheisyydessä oli romahtanut kivitalo. Raunioiden soraläjässä näkyi kaikenlaisten talouskapineitten surullisia jäännöksiä, ja neljännen kerroksen korkeudella riippui yksinäinen taulu pystyyn jääneen seinänkappaleen paperoidulla pinnalla. Neljä taloa oli kokonaan sortunut. Sortuneiden luku saattoi kuitenkin minä päivänä hyvänsä moninkertaistua; useissa julkisivuissa ja perustuksissa oli jo uhkaavia rakoja, ja esim. Nevskin varrella olivat kaikkien talojen kellarit vettä tulvillaan. Melkein kaikki vesikatot olivat piloilla – kuka niitä olisi viitsinyt korjata! – ja rautalevyt lepattivat surkeasti vonkuen tuulessa. Seinistä putoili rappaus.
Paikoitellen korjattiin kadun puista "kivitystä". Se oli tarpeen vaatima parannus. Missä ennen oli ollut nautinto kiitää kumipyöräisellä "lihatshilla", keikkui ja hyppi nyt komissariaatin auto hengenvaarallisella tavalla kuoppaiseksi käyneellä kadulla.
Mars-kentästä tehtiin puistoa; se oli pahanpäiväinen hevoshaka. – Vanhat puistot olivat kuitenkin säästyneet. Kesäpuutarhassa – "ljetnij sad" – käveltiin "suuren turmeluksen" lehtiholvien alla. Mutta joutsenlammikossa kylpivät vallattomat nuoret ihmiset apposen alasti yleisöstä lainkaan välittämättä.
Takaisin Nevskille käännyttäessä kuului kimakkaa huutoa. Stroganovin palatsin kohdalle oli kokoontunut ihmisjoukko. Keskellä ajotietä makasi kalpea tyttölapsi potkien ja kirkuen. Katu oli täyteen kylvetty paperosseja. Kaksi kivääriniekkaa koetti saada tyttöä lähtemään mukaansa.
– Mitä hän on tehnyt? kysyi joku joukosta.
Ja toinen vastasi ivallisesti:
– Hän on vaarallinen "spekulantti", keinottelija, joka myyskentelee äiti-raukkansa pyörittelemiä paperosseja.
Lapsi itki ja parkui:
– Mihin minut nyt viedään?
Ja miliisi vastasi:
– Gorohovajalle tietysti.
Muutamien kuukausien vankeus jonkin köyhän paperossin takia. Sellainen oli "laki" – niille nimittäin, joita varten se oli säädetty, toisten ei tarvinnut totella mitään.
Tuli vastaan tuttava mies. "Terve", sanoi hän aivan kuin olisi viimeksi eilispäivänä tavattu. Eikä hän pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa välinpitämättömästi ja taakseen katsahtamatta. Vastaantulija oli Yrjö Sirola. Mutta lumivalkeaksi oli miehen tukka käynyt.
Maksim Gorjkin luona.
Pihanpuolen keittiönportaita oli noustu kirjailijan asuntoon – "yhdenvertaisuuden" nimessä oli paraatiovet suljettu. Mutta keittiöstä oli vieraat johdettu kauniiseen eteiseen riisuutumaan ja sitten talon isännän työhuoneeseen.
Maksim Gorjki on puettuna hienosta silkistä tehtyyn venäläiseen paitaan, joka on vedetty mustien housujen päälle. Kirjoituspöydällä on muutamia valokuvia. Ja kirjailija näyttää niitä vierailleen:
– Sain juuri tietää, että runoilija Blok on kuollut. Tuollainen hän oli kolme vuotta sitten...
Hän näyttää kuvankaunista nuorta miestä.
–... ja tuollainen nyt, vähää ennen kuolemaansa...
Kalpeat, kuoppaiset kasvot, vaoille uurtuneet, toivoton, melkein sammunut katse silmissä.
– Hän kuoli nälkään, puutteeseen...
Gorjki huoahtaa syvään. Hetken perästä hän jatkaa:
– Ja minä sanon sen heille ... näytän nämä kuvat Kremlissä ja kysyn heiltä, mitä he ovat tehneet.
Kestää kotvan aikaa, ennenkuin puhe pääsee kääntymään toisille tolille, vaikk'ei askel Blokin kohtalosta yleiseen nälänhätään olekaan pitkä.
– Hätä on huutava, sanoo Gorjki. – Sain juuri kirjeen Berliinistä; siinä kirjoitetaan avustustoimenpiteistä ... mutta hyvä Jumala, mihin ne avustukset riittävät!
Gorjki on aikeissa vielä samana iltana matkustaa Moskovaan, ja kun hän kuulee suomalaisen lehtimiehen lähtevän sinne päivää myöhemmin, sanoo hän:
– Teidän on välttämättä tultava minua tervehtimään, asun Kremlissä...
Ulkona alkaa vähitellen hämärtää. Gorjkin ikkunasta on näköala Pietari-Paavalin linnoitussaarelle – entinen keisarillinen rahapaja on melkein ikkunan alla –, mutta valleilla on elämä jo kuollut: kasemattien komeroissa viruneitten "vastavallankumouksellisten" jutut on kai jo loppuunkäsitelty.
Nikolain rautatie, joka yhdistää Pietarin ja Moskovan, on melkein suoraviivainen, aivan heikosti kaartuva rata. Kerrotaankin itsevaltiaan aikoinaan määränneen suunnan vetämällä kartalle viivan sapelinsa terää pitkin. Tver ja Klin ovat ainoat huomattavammat kaupungit matkan varrella – muut rata ylevässä suoraviivaisuudessaan aivan välinpitämättömästi jättää syrjään.
Yksitoikkoinen taival. Lakeaa maata, johon vain vähäistä vaihtelua luovat pienet pohjoismaiset metsiköt ja muutamat järvenpahaset sekä Volgan mutkitteleva alkujuoksu, jonka ylitse kuljetaan kolmeen eri otteeseen, ja Valdain ylänköselänteiltä muutamaksi puoleksi tunniksi avautuvat näköalat.
Suomalaisten oli onnistunut saada vaununsa kytketyksi postijunaan, joka katkaisi taipaleen kahdeksassatoista tunnissa. Rata oli ihmeteltävän hyvässä kunnossa; olipa paikoitellen uusia pölkkyjäkin asetettu kaksiparisten kiskojen alle. Eikä pitkän ja raskaan junan vauhtia voinut moittia. Mutta itse juna oli havainnollinen olevien olojen eksponentti. Vaunut olivat täynnä kuhmuja, toiset aivan vääriksi vääntyneet, eheää ikkunaruutua ei ollut yhdessäkään, useissa oli ikkuna-aukot aivan yksinkertaisesti laudoitettu. Valaistuksesta ei ollut puhettakaan, ellei matkustajilla itsellään sattunut olemaan kynttilänpätkää mukanaan. Kaikki vaunujen messinkiosat, kuten ovenrivat, pesulaitosten hanat y.m.s., oli väännetty irti ja viety. Myöskin päällyskangas monilta penkeiltä. Mutta vaunuissa istuivat, seisoivat ja makasivat ihmiset kuin sillit tynnyrissä. Ilma oli paksua ja raskasta, likaisuus hirvittävä. Ahdinko oli niin ylenmääräinen, että lyhyempimatkaiset kulkijat kyyköttivät vaunujen siltaportailla.
Alkoi jo valjeta, kun saavuttiin Kliniin. Tyhjällä asemasillalla eivät edes "kipjatokin" hakijat häirinneet aamuöistä rauhaa. Vainiot aseman ympärillä olivat yhtä vihreitä kuin muuallakin maailmassa – ruis kauniimpaa ja korkeampaa kuin oli ollut kotona. Yht'äkkiä kuului kirkas linnunliverrys. Satakieli! Ja matkamiehen mieleen iski ajatus: Satakieli soittelee vieläkin Tshaikovskin kaupungissa.
Junan monissa vaunuissa oli raukea väsymys synnyttänyt hiljaisuuden, kumean ja synkän. Vain harvoista ikkunoista näkyi kasvoja. Kaikki oli hiljaista, aivan kuin kuollutta. Aseman kellokin kilahti ikäänkuin varoitellen. Ja aavemaisen hiljaa ja tyynesti juna lähti liikkeelle.
Verkalleen vierähtivät tunnit. Aurinko nousi nousemistaan. Ja vähitellen lähestyttiin "Venäjän sydäntä".
Kun Moskovassa astui asema-aukealle, ei tunnelma ollut yhtä ahdistava kuin Pietarissa. Kaduilla oli vilkasta liikettä, eikä hävityksen kauhistusta huomannut. Mutta jos sattui kääntämään katseensa esim. asemaa vastapäätä olevaan isoon uudisrakennukseen, niin huomasi rikkaruohon rehoittavan rakennustelineillä puolivalmis talo oli samassa kunnossa, johon sen vallankumous vuonna 1917 oli jättänyt.
Tingittiin ajuri. Aivan kuin entisajankin Venäjällä. Setelien numerot olivat vain suuremmat, mutta summien arvot pienemmät.
Ja niin lähdettiin keikkumaan kohti päämäärää.
Pietariin verrattuna Moskova oli aivan elävä kaupunki. Oli jo runsaasti avattuja myymälöitä. Liikuttiin, toimitettiin asioita. Autoja ja vuokra-ajureita tuli tuon tuostakin vastaan. Kun tultiin eräälle entisen Moskovan hienoimmista liikekaduista, hoputti kyytimies hevostaan ja antoi sen vasta kulmasta käännyttyä hiljentää vauhtia. Kun matkamies ihmetteli asiaa, kuiskasi moskovalainen vastaanottaja:
– Koko katu on nyt tshekan hallussa.
Oltiin perillä.
Kun maksettiin kyytimiehelle, sanoi hän:
– Kansalainen, matka oli pitkä ja kuorma raskas, antakaa neljäkymmentä tuhatta...
Moskovalainen piti hänen pyyntöään kohtuullisena ja vastasi:
– Jos kiität kauniisti, saat...
Ajuri otti hatun päästään, nousi seisomaan ja kumarsi syvään:
– Kunnia ja kiitos, teidän jalosukuisuutenne.
Nyt kysyi moskovalainen:
– Mikä sinä olet, kun käytät tuollaisia sanoja?
Ajuri irvisti, katsoi tähyillen ympärilleen ja sanoi sitten, kun huomasi, ettei kukaan sivullinen ollut kuuntelemassa:
– Olen samanlainen kuin useimmat muutkin: retiisi, punainen päältä ja valkoinen sisältä.
Naurahti ja läimäytti ohjaksilla hevosensa lähtöön.
Torilla ovat menneisyyden markkinat.
Kuljetaan pitkin "aristokraattien" rivejä.
Siinä seisoo kalpeita, laihtuneita olentoja liikkumattomina myymässä omaisuutensa viimeisiä rippeitä. Naisia ja miehiä. Kenellä vieressään koppa, jossa on minkä mitäkin "sekatavaraa", kenellä koko kauppavarasto käsivarrellaan tahi – rinnallaan.
Eräs vanha kenraali osoittelee hienolla, valkoisella kädellään entisten kunniamerkkiensä paikalla riippuvaa, jalokivillä koristettua pyhimyskuvaa. Hän ei virka mitään, mutta hänen katseensa rukoilee: "Ostakaa tämä – muuta minulla ei ole, tämä on viimeinen."
Vanha rouva hänen vierellään ojentaa ohikulkijaa kohti kouransa, jossa on korvarenkaat ja vihkimäsormus.
Traagillisimmalta vaikuttaa ehkä kuitenkin nuori, hintelä ja hienopiirteinen mies, joka ojentelee ohikulkijoita kohti silkkivuorista hännystakkia – niinkuin kukaan sellaista tarvitsisi vuoden 1921 Moskovassa!
Myyjiä on paljon, mutta ostajia ei ole monta.
Pistäydytään kahvilla muutamassa ravintolassa. Tarjoilijatar, ylhäisen näköinen, yksinkertaiseen mustaan pukuun puettu nainen, huomaa vieraat ulkomaalaisiksi ja puhuttelee ranskaksi. Hänen käytöksessään on silmiinpistävää maailmannaisen varmaa arvokkuutta. Moskovalainen tuttava hymähtää:
– Hän onkin entisen ministerin tytär. Heitä on kaksi sisarusta, ja he elättävät itseään kahvilan pitämisellä.
Tverskajalla on iltaisin bulevardikuhinaa.
Musiikki soittaa. Ja "puistoravintoloissa" tarjoillaan jäätelöä.
Ihmiset kävelevät edestakaisin. Taikka istuvat parittain katveisilla penkeillä puiden alla. Kuisketta kuumia sanoja, suudelmia.
Muutamassa kulmassa soittaa vanha mies viulua mutta vain harvat pysähtyvät häntä kuuntelemaan ja vielä harvemmat ojentavat hänelle setelin Toisessa päässä puistokäytävää laulaa mustiin puettu kalpea nainen ooppera-aarioita ilman säestystä – hänellä ei ole enää muuta konserttilavaa, ja hänenkin täytyy elää.
Ryhmittäin kulkevat upseerikurssilaiset. He ovat hienoja herroja. Takit ovat parasta englantilaista univormukangasta, housut keikarimaisen leveille pusseilla leikatut, ja ratsupiiskat suhahtelevat valkohansikkaisissa käsissä. Uutta ylimystöä.
On myöskin naisia, joilla on kallisarvoisia turkispuuhkia ja välkkyviä sormuksia. Mistä lienevätkään ne saaneet? Sillä heidän olemuksensa juoruavat etteivät he ole korujaan kauan kantaneet.
Mutta musiikki soittaa samoja kappaleita kuin ennenkin kesäiltojen hämyssä.
Teekutsut lähetystössä.
Merkillisen kirjavaa seurakuntaa.
Enimmäkseen naisia. Pieni prosentti eleganteissa puvuissa, mutta enemmistö mitä omituisimmin kokoonpannuissa asuissa. Nuori kaunotar karkeassa pellavahameessa ja lyhyessä sadetakissa, jota ei riisuta, koska se toimittaa silkkipuseronkin virkaa. Arvokkaan näköinen hovineuvoksetar lyhyissä pumpulisukissa ja purjehduskengissä. Puhumattakaan professorinrouvasta jolla kesäisestä kuumuudesta huolimatta on yllään paksu villaröijy. Mutta sitten tulee saliin pari Suuren teatterin näyttelijätärtä; he ovat miltei viimeisimmän pariisilaismuodin mukaan puetut. Taiteilijat valtion teattereissa kuuluvat "etuoikeutettuihin".
Aluksi on mieliala sangen painostunut. Vieraat kertovat kärsimyksistään ja kokemuksistaan. Ja samalla he silmiinpistävällä epäluuloisuudella heittelevät syrjäsilmäyksiä toisiinsa.
– Olkaa varuillanne, hyvä herra, sillä tuo neiti, jonka kanssa juuri keskustelitte, on tshekan agentti.
Puolta tuntia myöhemmin tulee ensimmäinen puhekumppali vuorostaan varoittamaan:
– Ettehän vain uskonut näyttelijättärelle salaisuuksia? Koko Moskova kuiskailee, että hän on ulkomaalaisten valvomista varten palkattu urkkija.
Kaikki ovat varovaisia, äärimmäisen epäluuloisia. Sillä täällä ei mikään ole mahdotonta. Esikoisuudet ja ystävyydet myydään milloin tahansa "pajokkiin", ruoka-annokseen, joka ei ole edes kunnollisen hernerokan veroinen.
Mutta kun ihmisparat pääsevät teepöydän ääreen, joka leivoksineen, hilloineen, hedelmineen ja muine makeisineen muistuttaa entisiä aikoja, unohtavat he väleen olemassaolonsa varjopuolet. He muuttuvat iloisiksi lapsiksi. Puheensorina täyttää huoneen, tuontuostakin helähtää kuuluville raikas ja riemukas nauru. Jo istahtaa joku pianon ääreen, ja tanssi alkaa. Ei ajatella eilisiä, ei haudota huolia huomisesta. On hyvä olla juuri nyt. Välipä muusta! Vähät siitä, jos jo tuolla lähetystötalon portinpielessä vaanii vaara ... vaaroja on ollut ennenkin, mutta ilonpitoon ei ole ollut tilaisuutta pitkiin aikoihin.
Ihmeellisiä ihmisiä – hetken lapsia. Muukalainen ei voi olla heitä ihmettelemättä eikä ajattelematta, että tuskinpa olisivatkaan olot tällaiset, jos kansanluonne olisi toisenlainen.
Hovineuvoksetar on kutsunut suomalaisen matkailijan käymään luonaan. Hän on leski. Ja hän asuu kaksin kahdeksantoistavuotiaan tyttärensä kanssa. Sievä koti, verrattain koskemattomana säilynyt.
Istutaan samovaarin ääressä. Vieras on tuonut tuliaisiksi suklaarasian, ja sille osataan antaa arvoa. Paitsi suomalaista on pari kolme muutakin vierasta, moskovalaisia, ja puhutaan venäjää.
Hetken perästä emäntä sanoo suomalaiselle:
– Tämä ei ole hauskaa teille, ehdotan sen vuoksi, että siirrytte tyttäreni kanssa hänen huoneeseensa – lähetän sinne samovaarin...
Tytär nousee heti ja pyytää vierasta seuraamaan.
Anna Vasiljevna on vilkas nuori neitonen; hänen kanssaan jutellessa ei tule lainkaan ajatelleeksi huonoa kielitaitoaan. Tuokiot kuluvat väleen. Ilta käy jo myöhäiseksi, ja muukalainen kuulee toisten vieraitten olevan eteisessä lähdössä. Muukalainen nousee paikaltaan ja sanoo, että on jo aika lähteä.
– Ei lainkaan, vastaa Anna Vasiljevna. – Voitte jäädä kuinka pitkäksi aikaa tahansa ... koko yöksi. Äiti on vain mielissään, jos jäätte...
– Ja miksi?
– Siksi, että hän toivoo saavansa lähetystöstä rasvaa ja sokeria...
Oli muuan talo hiljaisessa, yöllisessä Moskovassa, jonka kaikissa suojissa sykki kuumeinen elämä. Se oli iso, komea talo, entinen loistohotelli, jonka ulkoasiainkomissariaatti oli ottanut haltuunsa.
Merkillinen virasto. Päivisin verrattain rauhallinen, mutta öisin täydessä työtouhussa. Sanottiin sen johtuvan siitä, että päämies oli valinnut sellaisen työajan, jona eivät kaikenlaiset asiakkaat käyneet häntä jonninjoutavuuksilla häiritsemässä. Ja hänen elintapojaan oli tietysti sihteerien ja muiden virkailijain seurattava. Eräänä iltapuhteena pistäydyttiin tuossa talossa. Käytävissä juoksenteli virkailijoita edestakaisin. Papereita tuotiin ja vietiin. Kaikkialta kuului kirjoituskoneiden naputusta ja soittokellojen kilinää. Vieras pani merkille enemmän tai vähemmän väärentämättömien juutalaisprofiilien ja naisvirkailijain runsaslukuisuuden sekä sinne tänne sijoitettujen vartiomiesten sotaisan asun. Valtiosalaisuudet pidettiin revolverilukkojen takana.
Virkamiehet olivat erittäin kohteliaita. "Herrat suonevat anteeksi, että täytyy odottaa..." Herrat! Muuta puhuttelusanaa ei kuullut muukalainen käytettävän. Ja saksaa ja ranskaa puhuttiin joka taholla.
Vieraitten asia hoidettiin ihailtavalla nopeudella ja täsmällisyydellä. Ilmeisesti tahdottiin tehdä ulkomaalaisiin edullinen vaikutus – antaa heidän huomata, että kyllä täällä osataan noudattaa kansainvälisiä tapoja ja muotoja, vaikka oltiinkin vasta-alkajia ja yleismaailmalliseen perheyhteyteen kuulumattomia. Ikäänkuin olisi ajateltu: jonakin kauniina päivänä meidät kyllä tunnustetaan toisten arvoisiksi – saattepa nähdä!
Ulkoasiain komissariaatti oli asettanut auton suomalaisen lehtimiehen käytettäväksi. Ajettiin Varpusvuorille, tuolle kuuluisalle näköalapaikalle, jolta Napoleonin kerrotaan katselleen jalkojensa juurelle levittäytyvää Moskovaa. Todellakin keisarillinen näkymä. Kaupunki joen kahden puolen monine satoine kirkkoineen ja värikkäine kattoineen piirtyi silmiin aivan kuin lentokoneesta katsottuna. Ja mieleen juolahtivat laulunsäkeet Andrejevin Elomme päivistä: "Ovat elomme päivät niin ankarat kuin aallot, joka hetki vie hautaan vain lähemmäksi tie..." "Toveri shofööri" viittasi panoraamaa ja sanoi: "Sopii meille paremmin kuin Ranskan keisarille." Mitä hän oikein tarkoitti, jäi arvoitukseksi, mutta tyytyväisyyden hymy karehti hänen huulillaan.
Kauneimpana ja sadunomaisimpana Moskovan kuvana kuitenkin piirtyi muistiin se näky, joka eräänä kuutamoisena yönä avautui matkamiehen eteen, kun hän oli noussut Kristus-Vapahtajakirkon kukkulalle katselemaan Kremliä, jonka muurit, palatsit ja kullatut torninhuiput hohtivat kuin tuhannen ja yhden yön satuvalossa. Entisen keisarillisen asuinpalatsin parista kolmesta ikkunasta tuikki valo; ja katselija kuvitteli, että siellä istui yksinäinen mies työpöydän ääressä miettimässä elämänsä merkillistä rataa, mies, jolla oli aasialaiset sfinksinkasvot: Lenin.
Venäjän kaikista itsevaltiaista ehkä kaikkein itsevaltiain – ainakin lujin tahdoltaan ja taipumattomin tarmoltaan.
XVII.
VUODET VIERIVÄT.
Jälleen vapaana journalistina!
Ja vuodet vierivät huimaavaa vauhtia.
Tuskinpa kuluukaan aika missään ammatissa niin nopeasti kuin sanomalehtityössä. Jokaisella päivällä on omat ja uudet sensationsa. Ja jokainen päivä muodostaa oman, aamulla alkavan ja yömyöhällä päättyvän kokonaisuutensa, oman jakson, jonka jokaisen työrupeaman tunti on täynnä jännitystä ja sähköistä kiirettä.
Pääkaupungin päivälehdet olivat kehittymistään kehittyneet. Toimitusten osastot olivat moninkertaistuneet, henkilökunnat kasvaneet, työnteko spesialisoitunut. Helsingin Sanomat oli jo tulemassa siksi, varsinaisen puolueäänenkannattajan asemasta irtautuvaksi "vapaamieliseksi yleislehdeksi", joka alunperin oli väikkynyt Eero Erkon mielessä hänen palattuaan maanpaosta. Eihän sitäpaitsi enää ollut olemassakaan nuorsuomalaista puoluetta; se oli alkanut repeillä kohta suurlakon jälkeen, kun "pääskyset" – nimitys johtui eräästä Erkon artikkelista, jossa hän oli viitannut sananlaskuun, ettei yksi pääskynen kesää tee – olivat järjestäytyneet omaksi "tasaista yhteiskunnallista kehitystä" harrastavaksi ryhmäkseen, ja valtiomuototaistelun ristiaallokossa se lopullisesti oli hajonnut. Mutta Eero Erkko ja Santeri Ivalo valvoivat, nuoruutensa vakaumuksille uskollisina, nuorsuomalaisten traditioiden säilymistä. Ja toimituksessa vallitsi ehyt työtoveruus, jonka ylläpitäjänä päätoimittaja oli ihanteellinen esimies: aina aurinkoinen, ystävällinen, hienotunteinen ja ymmärtäväinen – kunnioituksen ohella persoonallista kiintymystä herättävä kaikissa alaisissaan.
Joulukuun 12 p:nä 1922 tuli tieto, että Kyösti Wilkuna oli ampunut itsensä samana aamuna kotonaan Lapualla.
"Vaikea tie" oli päättynyt, ankara elämändraama saanut traagillisen lopun.
Ei ollut kulunut kuin muutama päivä Wilkunan lähdöstä Helsingistä, jossa hän oli pistäytynyt Niilo Skalmin ensi-illan johdosta. Allapäin hän oli ollut lähtiessään kotimatkalle, sillä ensi-ilta oli tuottanut pettymyksen. Niilo Skalm ei saavuttanut sellaista voittoa, jollaista kirjailija oli mielessään kuvitellut. Arvostelu oli suhtautunut siihen viileästi. Ja sitten tulivat kotona alakuloisuus ja tummat elämäntunnot, joista ei ulospääsyä näkynyt.
Pääharjoituksessa kriitikkona läsnäollut toimittaja oli tavannut entisen koulutoverinsa, joka silloin oli ollut valoisimmillaan, ja arvostelussaan ensi-illan jälkeen hän oli koettanut saada arviointinsa mahdollisimman myönteiseksi.
Wilkunalla oli aina ollut raskas veri. Mutta kun se oli alkanut läikähdellä, ei sitä ollut aina ollut helppo saada tyyntymään.
Toimittaja ei ollut kouluaikanaan joutunut lähempään kosketukseen Wilkunan kanssa, joka oli häntä kahta luokkaa alempana, ennenkuin viimeisenä lyseovuotenaan toverikunnassa. Ja sielläkin aluksi – sensorin ominaisuudessa. Wilkuna oli näet kirjoittanut Valon Terhoon perin pirteän kuvauksen kahden täin tappelusta pitkähiuksisen koulupojan pörröisen pään aarniometsässä. Se oli ollut mainiosti tehty juttu, jolle konventti oli nauranut pakahtuakseen. Mutta kahdeksasluokkalainen puheenjohtaja, joka vielä siihen aikaan vaelteli yksinomaan runon sinikukkien ylevimmillä niituilla, oli keskeyttänyt tarinan lukemisen huomauttamalla kuudesluokkalaiselle kirjailijalle, etteivät moiset aiheet sovellu muualle kuin Veitikkaan – konventin pilalehteen.
Eivät alkuvuodet Helsingissäkään olleet koulutoveruksia lähentäneet. Wilkuna oli, kuten luokkatoverinsa Koskenniemikin, liittynyt toiseen valtiolliseen ja myöskin toiseen kirjalliseen rintamaan kuin Nuoren Suomen ja Päivän miehet. Ja niin oli jouduttu loitolle toisistaan.
Mutta myöhempinä vuosina oli tavattu – Koskenniemen kanssa vielä useammin ja läheisemmin kuin Wilkunan – ja oltu joitakin kertoja yhteisissä ilonpidoissakin.
Kerrankin oli sattunut yhteen kadulla neljä oululaista, ja joukolla – viidenneksi oli liittynyt seuraan taiteilija Marcus Collin – oli lähdetty maalari Werner Åströmin ateljeehen Vironkadulle juhlimaan. Siellä oli Wilkuna – "Festus" – "ratkennut riemuun". Ja hänen ilonpitonsa oli ollut sekä hehkuvaa että hihkuvaa. Aivan kuin olisivat mustan sydänmaanlammen raskaat ja tyynet vedet alkaneet äkisti velloa ja pieksäytyä valkeaksi vaahdoksi. Ilonpurkaukset olivat tulleet väkivaltaisina. Ja samanlaisina ryöppyinä olivat tulleet ystävyydenosoituksetkin. Selittäessään Collinille, kuinka paljon hän hänestä "tykkäsi" oli Festus vasaroinut nyrkillään taiteilijaa niin kovakouraisesti, että toiset jo olivat ruvenneet pelkäämään tapaturmaa.
Nyt oli Festuksen raskas veri hyytynyt. Ajatus tuntui oudolta – Shpalernajat ja kuolemanuhat hän oli urheasti kestänyt, mutta omaa itseään hän ei ollut kestänyt, vaan oli kaatunut taistelussa sitä vastaan.
Koskenniemen kanssa toimittaja oli tullut läheisempään kosketukseen jo opettaja-aikoinaan, joina hän toisinaan kirjoitteli Aikaan, jonka päätoimittaja runoilija oli. Myöhemmin Eino Kalima ja eräät muut yhteiset ystävät olivat saattaneet entiset koulutoverit samoihin seurapiireihinkin.
Kun Koskenniemestä sitten tuli turkulainen professori, jäivät tietysti tapaamiset vain muutamien toimittajan Turussa-käyntien varaan. Mutta noilta käynneiltä on mieleen jäänyt eräitä valoisia ja hauskoja muistoja tulisieluisesta Muusain suosikista, joka kesäyön oulun-siintoisessa valohämyssä vielä saattoi ylioppilasottein hypähtää Marjaniemen perähuoneen tuolille lausumaan jotakin ylpeäpoljentoista runoaan.
Mutta aina kun toimittaja ajatteli professori Koskenniemeä, muisti hän pienen, tulisilmäisen Veikko Antero Forsnäsin, joka toisinaan armossa suvaittiin kutsua syrjäkadun varrella olevasta pienoisesta kotitalostaan leikkimään pankinjohtaja-pohatan naapuritalon pihamaalle samaa "koulutietä" kulkevan luokkatoverinsa seuraksi. Pankinjohtajan pojasta tuli sitten pikentti chicagolaiseen teurastajaperheeseen, mutta lehtorin lesken pojasta korkeakoulun rector magnificus. Osat vaihtuvat toisinaan tässä matoisessa maailmassa.
Vakinaisen teatteriarvostelijan toimi ja siihen yhdistetty "kulttuuripakinoitsijan" ammatti olivat tietysti omansa johtamaan haltijansa varsin likeiseen kosketukseen näyttämönmaailmaan, johon vanha rakkaus ei vaellusvuosien varrella ollut ruostunut, vaan pikemminkin vain kirkastunut.
Jo "punaisena aikana" oli sattuma vienyt arvostelijan taiteilijapiiriin, joka usein kokoontui erään teatteria harrastavan liikemiesperheen kotiin, missä piilotettuja varastoja riitti vieraittenkin kestitykseen. Muutaman kerran oli mukana myöskin Axel Ahlberg, hienona ja ylhäisenä, vanhojen kuvalehtien diplomaattihahmoja muistuttavana – mustassa bonjourissa, kasvot huolellisesti puuteroituina, parfymoituine silkkinenäliinoineen ja kaulaliinaneula itsetietoisen keimailevasti sovitettuna. Oli samaan aikaan satuttu yhteen myöskin Mia Backmanin luona, ehkäpä toisissakin taiteilijaperheissä. Ja oli tultu hyviksi tuttaviksi, vähitellen likeisiksi ystäviksikin.
Axel saattoi olla aivan valloittava seuramies. Hieno ja ritarillinen esiintymisessään, hauska ja henkevä keskustelussaan. Taiteilijamuistoistaan ja -anekdooteistaan, liikkuivatpa ne sitten parrastulien välkkeessä tai areenan sahajauhontuoksuisessa ilmakehässä – kuten useat vanhemman polven näyttelijät, Ahlbergkin ihaili sirkusaristokratian kuuluisia dynastioja –, hän tarinatuulella ollessaan muovaili pirteitä, herkullisia miniatyyreja. Hänen huomionsa olivat yhtä teräviä kuin hänen huomautuksensakin, jos hän antoi terävälle kielelleen vallan. Mutta spirituelli hän oli ilkeyksiäkin sanoessaan. Eivätkä ilkeydet sitäpaitsi koskaan johtuneet häijyydestä, sillä Axel Ahlbergilla oli "kultainen sydän" ja herkkä mieli, vaan ne vain tulla tupsahtivat valehtelevan ja pirteän älyn hetkellisenä säkenöintinä.
Adolf Lindforsiin teatteriarvostelija tutustui lähemmin kootessaan aineksia pientä taiteilijaelämäkertaa varten. Lindfors oli monessa suhteessa Ahlbergin täydellinen vastakohta. Hänessä ei ollut nimeksikään boheemia, ei sitä lennokkuutta ja romanttista uneksijamieltä joka henkevöitti Axelin ritarillisuuden, hän oli kirkkaan ja selkeän älyn mies, jonka mielikuvitus ei tavoitellut taivaita, vaan aina liikkui konkreettisissa kuvissa ja todellisuuden kamaralla. Hänen elämäntapansa olivat hyvin solidit ja perin porvarilliset. Ja hänen asuntonsa – Rikhardinkadun varrella – oli sangen persoonaton koti, jossa vain Molièren rintakuva ja jokunen laakeriseppele ja roolitaulu seinällä juorusivat isännän ammatista, samoinkuin salongin siron kaluston näkinkenkämuodot johtivat mieleen hänen ranskalaisen makusuuntansa. Lindforsin ranskalaisuus ilmeni myöskin hänen säästäväisyydessään, ja monet jutut tiedettiin kertoa "rahantuntevan" miehen tarkkuudesta. Kun hänen 70-vuotispäivänsä lahjanäytäntö lähestyi, neuvotteli hän taiteilijain tupakkahuoneessa lippujen hinnoista.
– Olen ajatellut ottaa 70 mk lipuista, sanoi mestari. – 70 vuotta ja 70 markkaa ... minusta se sopii mm hyvin. Vai mitä te arvelette?
Hinta oli rohkea meidän silloisissa oloissamme Eivätkä näyttelijätoverit oikein tienneet mitä sanoa Vihdoin rohkaisi mielensä urhoollisin joukosta:
– Voithan sinä ottaa 70 mk, mutta silloin lienee viisainta, että myöskin muutat ohjelmaa.
– Mitä minun pitäisi näytellä?
– Saituria!
Siitä asiasta ei sitten sen enempää keskusteltu.
Mutta saattoipa Lindfors itsekin toisinaan lingota kärkeviä sutkauksia.
Kerran Axel Ahlberg, juuri pitemmältä kiertuematkalta palattuaan, tuli taiteilijalämpiöön niin poikkeuksellisen terveen ja reippaan näköisenä, etteivät toverit voineet olla hänen ilmeisen hyvinvointinsa syytä utelematta. Ahlberg virkahti heille hymähtäen:
– Minä olen alkanut käyttää erästä uutta lääkettä, joka on aivan erinomaista...
– Mitä se on?
– Sen nimi on Rejuven.
– Mitä se maksaa? tokaisi Lindfors.
– No, se tulee maksamaan siinä sadan markan paikkeilla kuussa.
Lindfors innostui:
– Minä rupean myöskin sitä käyttämään; heti paikalla lähetän sitä ostamaan itselleni.
Ahlberg kääntyi Lindforsia neuvomaan:
– Muista, Adde, että sitä on kahdenlaista: punaisella etiketillä varustettu on miehille, vihreällä naisille.
Lindfors katsahti neuvojaa ja kysäisi äkkiä:
– Kumpaa sinä syöt?
Kun Axel Ahlbergin erojaisia Kansallisteatterista vietettiin kansalaisillallisilla Fenniassa, oli mukana myöskin parhaillaan Ruotsalaisessa Teatterissa vieraileva Ivan Hedqvist, joka helsinkiläisten alokasvuosiensa ajoilta asti elävällä intressillä oli seurannut suomalaista näyttämötaidetta. Hedqvistillä oli frakin rinnuksessa kunniamerkkinsä – Vaasa, Pohjantähti ja Litteris et artibus-mitali –, Lindforsilla Valkoisen ruusunsa pyörylä napinlävessä. Kun juhla-aterian päätyttyä siirryttiin talvipuutarhan pikkupöytiin kahville, osuivat nämä kolme suurta näyttelijää yhteen. Ja Ahlberg, joka muuten koko illan oli ollut vähän allapäin – erojaistunnelma tietysti kylvi kaihoa mieleen –, helähdytti äkkiä Hedqvistin rintakoristeita sormellaan ja sanoi katkerasti hymähtäen ja syrjäsilmällä vilkaisten Lindforsiin:
– Tuollaisia minä en saa koskaan...
Hedqvist hämmästyi hiukan ja yritti selviytyä ällistyksestään kysymällä:
– Miksi niin?
Ahlberg vastasi syväsointuisen äänensä kumeimmalla traagillisuuden kaiulla:
– Minähän juon.
Hedqvist yritti naurahtaa:
– Juonhan toki minäkin.
Mutta Lindfors huomautti vakavan asiallisesti:
– Kunniamerkit tulevat kaikille aikanaan.
Ja tulihan Valkoinen ruusu vihdoin Ahlbergillekin, ennenkuin hän kuoli, vaikk'ei tosin komentajaristin kokoisena, kuten oli tullut Lindforsille, vaan vain vaatimattomana rintamerkkinä.
Samassa tilaisuudessa Lindfors sopi Hedqvistin kanssa siitä, että ruotsalainen näyttelijä Helsingissä-olonsa aikana saisi nähdä Saiturin, jota hän ei aikaisemmin ollut nähnyt. Ja eräänä sunnuntaina, jona Hedqvist oli järjestänyt itsensä vapaaksi työstään, Molière-komedia sitten esitettiinkin iltapäivänäytäntönä. Katsomo oli täpöisen täynnä, mutta Lindfors näytteli vain vieraalleen, ja jokaisen näytöksen päättyessä hän astui aivan johtaja-aition eteen ja teki, kääntyen kyljittäin yleisöön, siroimman hovimieskumarruksensa Hedqvistille, jolla ei tietysti ollut muuta neuvoa kuin joka kerta nousta kumartamaan vastaan. Näytännön loputtua Hedqvist sitten meni kiittämään mestaria, joka loisti tyytyväisyyttä saatuaan näyttää nuoremmalle virkaveljelleen taidettaan tehtävässä, jota hän itsekin piti korkeimpana saavutuksenaan. Hedqvistin ihailu oli vilpitön ja suuri. Teatterista tultaessa hän sanoi seuralaiselleen:
– Hän on todellakin ihmeteltävä: hän osaa kaikki. Ja hetken perästä hän vielä virkahti:
– Hallitapa tekniikka kuten Lindfors! Silloin voisi tehdä mitä ikinä tahtoisi. Tuskinpa onkaan maailmassa toista niin täydellistä taitajaa. Hän näyttelee joka jäsenellään, yksinpä varpaillaankin.
Ahlberg ja Lindfors saattoivat pistellä toisiaan ja toisinaan olla melkein kuin kissa ja koira keskenään. Mutta heidät yhdisti lujat ja läheiset siteet: yhteiset taiteensa taistelujen ja voittojen muistot, yhteinen pitkä ja kunniakas taival.
Teatteriarvostelijan mieleen oli iäksi päiviksi jäänyt pieni tuokiokuva, jonka näkijäksi hän oli joutunut Kansallisteatterin 50-vuotisjuhlapäivänä. Näyttämöllä oli ollut työtä ja touhua, reunustaa oli koristettu seppelein ja köynnöksin illan juhlaa varten, koristemaalari oli viimeistellyt ohjelmaksi valitun ensiesityksen kulisseja, näyttämömestarit ja tarpeistonhoitajat olivat juosseet edestakaisin satoja kiireitään. Mutta näyttelijäin lämpiön ison peilin edessä olivat kahteen pekkaan harjoitelleet menuettiaskeleita Axel Ahlberg ja Adolf Lindfors. Taikka oikeammin: jälkimmäinen oli opettanut askeleita edelliselle.
– Katsohan nyt, näin ... yks', kaks', kolme, neljä ... yks', kaks', kolme, neljä...
Lindfors "piruetteerasi" sirosti ja keveästi.
– No, niin. Nyt yritämme uudestaan.
Ja Adde tarttui Axelin käteen, rallatti melodiaa ja lähti kuljettamaan pariaan...
Tämän yksityisen tanssiharjoituksen oli aiheuttanut Ahlbergin poisjääminen samanaamuisesta harjoituksesta, jossa koko juhlaohjelma oli läpikäyty. Siihen kuului myöskin näyttelijäkunnan juhlamarssi, johon kunkin näyttelijän oli otettava osaa jonkin huomatuimman osansa hahmossa. Ja ensimmäiseksi pariksi oli tietysti määrätty veteraanit Ahlberg ja Lindfors – eikähän heidän toki sopinut sotkeutua askelissaan.
Eino Leino oli melkein kokonaan häipynyt teatterihorisontista. Ei häntä enää juuri koskaan näkynyt katsomossa – vielä harvemmin näyttämön puolella, jossa hän entisvuosina oli liikkunut kuin kotonaan. Mielenkiintoaan näyttämötaiteeseen hän ei kuitenkaan ollut, kadottanut, vaikkakaan esittävä teatteri ei enää kiinnittänyt hänen mieltään yhtä suuressa määrässä kuin kirjoittava. Mutta vaikk'ei hän näytännöissä käynytkään, pysyi hän sentään – ainakin matkan päästä – kosketuksessa esittäväänkin teatteriin. Välittäjinä toimivat näyttelijät, joiden parissa runoilija edelleenkin viihtyi. Mutta vuosien varrella oli hänen näyttelijäseurapiirinsä muuttunut. Kaarle Halme, joka aikoinaan oli ollut runoilijan ehkä kaikkein likeisin teatteritoveri, oli vetäytynyt syrjään pääkaupungin näyttämöiltä. Monet muutkin Arkadian aikojen ystävät olivat poissa parrasvaloista, toiset elämästäkin. Ja Axel Ahlberg, arkadialaisen komedianttipolven ylevin ja ylhäisin "viimeinen mohikaani", alkoi jo väsähtää. Mutta vanhan kaartin riviaukkoihin astuneista nuorista näyttelijöistä olivat monet löytäneet tien Leinon seuraan, jotkut ehkä hänen sydämeensäkin. Enimmäkseenhän seurustelu tosin muodostui kevyeksi ilakoinniksi, mutta kosketeltiinpa siinä myös "hyvien juttujen" ja ilonpidon ohella vakavampiakin asioita, ja monet olivat varmaankin ne herätteet, jotka suomalaisen draaman määrätietoinen uudestiluoja antoi ympärillään ilakoiville nuorille Thalian palvelijoille. Niinikään nuoret kirjailijat mielellään ryhmittyivät Leinon ympärille. Eikä hän suinkaan ollut heille ainoastaan boheemin poeta laureatus, vaan myöskin todellinen mestari ja tunnussanojen antaja.
Eino Leino pysyi aina välittömässä kosketuksessa elävään elämään. Kaikki mitä ajassa liikkui, kantautui hänen ajatustensa aihepiireihin ja ilmeni tavalla taikka toisella myöskin hänen runollisessa käsialassaan. Hän keinui kautta elämänsä "ajan aalloilla", oli aina – sanomalehdistä kokonaan erottuaankin – vaistoiltaan ja olemukseltaan myöskin journalisti, joka ei malttanut olla merkitsemättä kantaansa aktuaalisissa kysymyksissä. Tuhka tiheään hän teki sen viskaamalla paperille tilapäärunon – niitähän on hänen tuotannossaan hyvin runsaasti, ja jollei niiden taiteellinen arvo aina olekaan merkittävämpi, niin ne ovat kaunopuheisina todistuksina siitä elävästä intressistä, jolla runoilija seurasi ajan tapahtumia. Sama merkitys on myöskin annettava eräille novelleille, kertomuksille, jopa romaaneillekin hänen valtavassa tuotannossaan.
Mutta vanhoissa ystävissä Eino Leinon elämä rupesi herättämään huolestumista. He alkoivat pelätä hänen puolestaan. Yhä useammin johtui heidän mieleensä Paul Verlainen kohtalo – raunioituvan ranskalaisen runoilijan, joka kierteli Pariisin latinalaiskorttelin kapakoita ja enemmän tai vähemmän selvinä hetkinään meditoi iäisyyssäkeitä. Kuten tuhoava absintti ei koskaan ollut voinut sammuttaa "Lélian paran" kauneuden janoa, niin ei alkoholi pystynyt tuhoamaan suomalaisenkaan runoilijan hengen hehkua. Mutta se hivutti häntä, rappeutti silminnähtävästi, vaikka Leinolla olikin ihmeteltävän vastustuskykyinen fysiikka. Hän poltti itseään – aivan kuin uhalla ja uhmaten:
– Minussa on niin paljon polttoainetta, että tarvitsen alituista tulta!
Eräänä iltana Elli Tompuri oli kutsunut luokseen muutamia kirjailijoita ja "teatteri-ihmisiä" kuulemaan Lauri Haarlan komediaa Hanuumanin tytär, joka vast'ikään oli valmistunut ja jossa näyttelijätär aikoi esittää naispääosan.
Muut vieraat tulivat määräaikaan, mutta Eino Leino odotutti itseään. Kun ei häntä kuulunut, koeteltiin puhelimitse etsiä runoilijaa niistä ravintoloista, joissa hänet viime aikoina useimmin oli nähty. Mutta se oli turhaa. Leinoa ei koko päivänä ollut missään nähty. Arveltiin, että pitempi odottaminen oli tarkoituksetonta, ja Haarla ojensi jo käsikirjoituksensa Elli Tompurille. Silloin soi ovikello. Runoilija tuli, sai vaivoin tervehdityksi läsnäolijoita ja vajosi raukeana ja sammuneena nojatuoliin sopertaen jonkin katkerasti itseironisen vuorosanan. Anna-Maria Tallgren siteerasi vastaukseksi muutamia Leinon kauneimpia säkeitä ja huomautti, ettei runoilijan, joka sellaisia säkeitä oli kirjoittanut, tarvinnut itseään ivata, sillä hän oli suuri runoilija. Leino nosti rinnalle hervahtaneen päänsä ja virkahti, tuskan viiltävä ilme vavahtelevissa suupielissä:
– On saattanut olla ... joskus...
– On vieläkin, aina.
Leino antoi taas päänsä retkahtaa rinnalle ja sanoi kumeasti:
– Ei ole enää... on vain Pluskvamperfekti...
Silmät painuivat kiinni, runoilija nukahti. Istuttiin hetkinen hämillään. Joku koetti sanoa, että "autuasta on runoilijan nukkua". Mutta sitten aloitettiin näytelmän lukeminen. Luultiin, että Leino nukkui kaiken aikaa eikä tiennyt lainkaan, mitä huoneessa tapahtui. Mutta tuskin oli lukija lopettanut viimeisen vuorosanan, niin Leino avasi silmänsä ja sanoi:
– Miksi kirjoittaa apinoista, kun maailmassa sentään vielä on ihmisiäkin?
Mutta väliaikoina Eino Leino saattoi vieläkin kohota entiseen hengenvoimaansa. Ei vain runollisessa luomistyössä, vaan myöskin keskustelijana, seuramiehenä. Hänen älynsä oli kirkas ja hänen elämänviisautensa seestynyt ja syventynyt. Hänen ajatuksensa askartelivat mielellään iäisyysprobleemoissa. Goethe oli käynyt hänelle jollakin tavalla entistä likeisemmäksi.
Eräänä iltana istuessaan kahden kesken toimittajan kanssa Apollo-ravintolassa Leino, puheen kiertyessä hänen runoihinsa, yht'äkkiä alkoi hiljaisella äänellä lausua runoaan Railo jäässä:
Railo jäässä. Laiva yössä.
Kone yksin jyskyy työssä.
Päällä tähdet tuimat. Ovat
matkamiesten mielet kovat.Sitten hän korotti ääntään ja säesti lausuntaansa nyrkkiin puristetulla kädellä:
Eespäin, vaikka kuolon kautta,
eespäin elontyöni tautta!Ääni tummui, mutta kävi entistä varmemmaksi:
Lumeen laivan kokka piirtyy.
Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.Toimittaja katsoi ihmetellen runoilijaa. Useinhan Leino keskusteltaessa siteerasi runoilijoita, mutta ei juuri milloinkaan itseään.
Runoilija hymähti:
– Katsohan, veliseni, minä olen päässyt Goethe-kauteeni. Tiedän ja tunnen sen, ja se tieto antaa elämänuskoa.
Kevät herättää ihmisessä uinuvan vaellushatun. Ensimmäisten laivasavujen kivihiilenkäry satamassa sytyttää matkakuumeen, polttavan ikävän.
Milloin vain suinkin oli mahdollisuutta, pienintäkin, lähti journalisti kesälomakseen maailmalle. Ja jokainen matka muodostui jossakin suhteessa löytöretkeksi. Vähät siitä, vaikka väylät useimmiten olivatkin vanhoja valtateitä, joita kaiken maailman turistit jo vuosikymmeniä olivat kulkeneet. Hän kulki niitä omalla tavallaan, koetti katsella elämää, ihmisiä, oloja, taidetta ja kulttuuria omilla silmillään. Ja ainahan tien ohesta löytyi jotakin uutta, uutta ainakin löytäjälle itselleen. Se tuotti iloa ja tyydytystä, vaikka ensimmäisen innostuksen jälkeen ehkä löydön arvo löytäjänkin silmissä kutistui.
Niin tuli kuljetuksi idät ja lännet ja aurinkoiset etelät. Kaupungeista jäi Pariisi mieleen ensimmäisenä, maista Italia ihanimpana. Molempiin on hänen ikävä vieläkin – eikä se ikävä koskaan taidakaan mielestä mennä. Mutta on hänen ikävä muuallekin: usein tahtoisi päästä suloiseen Salzburgiin, Mozartin ja Reinhardtin ja ylpeän vuorilinnan kaupunkiin, usein myöskin Tonavan vanhan keisarikaupungin liepeille, silloin kun Wienerwald puhkeaa keväiseen kukoistukseensa, tai silloin, kun riu'uissa roikkuvat havuvastat Grinzingin porttien päällä ilmaisevat nuoren viinin valmistuneen. Kaikkialla on elämä ollut rikasta ja maailma täynnä ihmeitä.
Ja kaikkialla aurinko on paistanut niin hyvien kuin pahojenkin päälle.
Mutta aina on myöskin tuntunut hyvältä sitten taas palata taipaleilta kotiin, omiin oloihin, omiin iloihin ja omiin suruihinkin.
Sillä on tietysti ollut surujakin. Ystäväin piiri on pienentynyt, nuoruusaikojen kultaus on monista asioista karissut, toisista himmenemistään himmennyt, uskot ovat pettäneet ja ehkä ihanteetkin kutistuneet ja madaltuneet. Siitä huolimatta on elämä kuitenkin yhä edelleen tuntunut yhtä elämisen arvoiselta kuin ennenkin, sillä menneitten tilalle on tullut uusia ystäviä, uusia uskoja ja ehkä uusia ihanteitakin.
Eräänä tammikuisena sunnuntaina, juuri kun palvelusvuorossa olevat toimittajat olivat kokoontuneet neuvottelemaan, mistä maanantailehden uutiset otettaisiin, tuli puhelintieto, joka kertoi Eino Leinon maallisen vaelluksen päättyneen.
Kuolinsanoma tuli tyrmistyttävänä. Sanomalehdentoimituksessa, jossa surullisiin uutisiin tavallisesti suhtaudutaan yhtä ammatillisen asiallisesti kuin iloisiinkin, herätti tämä uutinen oudon tunnelman. Ne toimittajat, jotka olivat olleet Leinoa lähellä hänen voimainsa päivinä, joina hän liikkui toimistohuoneissa kuin ainakin talonväkeen kuuluva, tunsivat tietysti hänen poismenonsa ystävän menetyksenä sen tappion lisäksi, minkä he tiesivät ja tunsivat suomalaisen kulttuurielämän kärsineen. Elämä tuntui tyhjältä – köyhtyneeltä, lamauttavan harmaalta. Mutta nuorimmatkin, jotka eivät olleet saaneet olla persoonallisessa suhteessa vainajaan, vaistosivat, että se henkinen ilmapiiri, jossa he jokapäiväistä työtään suorittivat, oli menettänyt kauneimpien ja ehkä kantavimpienkin arvojensa nerokkaimman ja loistavimman tulkitsijan.
Kun sitten muutaman lumihohtoisen talvipäivän jo illaksi hämärtyessä – valtion kustannuksella toimeenpannun suurenmoisen surujuhlan päätyttyä – Eino Leinon arkku, lepattelevien soihtuliekkien koreasti valaistessa kunniavartiona olevia ylioppilaslippuja, laskettiin maanpoveen, tuntui kantajista, että he lopullisesti veivät hautaan oman nuoruutensa ilot ja surut, juhlat ja julistukset.
Muutamana lokakuun päivänä vajaata kahta vuotta myöhemmin seisoivat Eino Leinoa saattamassa olleet toverit paarien ääressä, joilla lepäävän vainajan elämän keralla he ymmärsivät päättyneen koko sen aikakauden, jonka tuulten nostamassa aallokossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja jonka mainingeissa he olivat miehiksi varttuneet. Sillä Eero Erkossa, jonka tomumajan tuli silloin oli tuhaksi muuttava, he olivat tottuneet näkemään kaikkien niiden aatteiden henkilöitymän, jotka Eurooppaan avatuista ikkunoista 80- ja 90-luvun taisteluvuosina olivat humisseet yli maamme, sirotellen kaukaiseen kamaraamme niitä yleismaailmallisia siemeniä, joiden tuleentuneiden tähkäpäitten täysijyväisyys oikeutti puhumaan kansallisen kulttuurimme kultakaudesta. Jäihän tosin Erkon jälkeenkin vielä eloon uranuurtajapolven merkkimiehiä, jäi kirjallisuuden saralle, jäi taiteen työmaille, jäi myöskin yhteiskunnallisten ja valtiollisten probleemain äärille. Mutta ei jäänyt ainoatakaan, joka, kuten Eero Erkko, persoonallisuutensa rikkaaseen monisärmäisyyteen, humanisminsa avaraan inhimillisyyteen ja reaaliseen ihanteellisuuteensa olisi saanut mahtumaan eri kulttuurialojen harrastusten yhteiskompleksin. Eikä tällainen synteettinen "kulttuurikatsomus" ollut ainoastaan sen miespolven ihanteena, joka meidän 80- ja 90-lukumme teki, vaan se oli myöskin elähdyttänyt vuosisadanvaihteen nuoria, jotka edeltäjiensä esimerkkiä noudattaen olivat koettaneet yhdistää radikaalisen kulttuuriprogramminsa valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ohjelmaan, kunnes huomasivat yritykset ylivoimaisiksi, väsähtivät ja joko sijoittuivat mukavasti väljiin puoluekarsinoihin taikka heittäytyivät välinpitämättömiksi ja antautuivat vain omien arkileivisköittensä hoitoon.
Mutta uusi aikakausi oli jo silloin alkanut. Sen "nuoret" ryntäsivät voimalla ja väellä eteenpäin, kohottivat itsetietoisia sotahuutojaan ja kantoivat korkealla tultaan – aivan kuin olivat tehneet vuosisadanalunkin nuoret. Uuden polven uudet tunnussanat olivat tosin muodoltaan toiset, mutta niiden ydinsisällys oli kuitenkin saman siunatun uhmamielisen nuoren radikalismin sanelema kuin oli ollut heidän edeltäjiensäkin.