[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdEPWESdfU-kzfxtuwqN67Iqlh_sUbVg_lHJhUWIHoIo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1239,"Aurinko paistaa niin hyvien kuin pahojenkin päälle","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"1239-kivijarvi-erkki-aurinko-paistaa-niin-hyvien-kuin-pahojenkin-paalle","1239__Kivijärvi_Erkki__Aurinko_paistaa_niin_hyvien_kuin_pahojenkin_päälle",null,"muistelmat",[],[],"fi",1932,47080,344038,true,[],[],[],"Muistelmateos kulkee lapsuusvuosista ja opiskeluajoista teatterimaailman pyörteisiin sekä matkoille Skandinaviaan ja Neuvosto-Venäjälle. Kirjoittaja kuvaa kokemuksiaan teatteriarvostelijana ja johtajana sekä elämää historiallisten murrosvaiheiden, kuten vallankumouksen ja sisällissodan, keskellä.","Erkki Kivijärven 'Aurinko paistaa niin hyvien kuin pahojenkin päälle'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1239. E-kirja on public domainissa\nkoko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","AURINKO PAISTAA NIIN HYVIEN KUIN PAHOJENKIN PÄÄLLE\n\nKirj.\n\nErkki Kivijärvi\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1932.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kauppiaan poika.\n   II. Sven Dufva ylioppilaana.\n  III. Kesäaurinkoa ja kuiskaajakopin pimentoa.\n   IV. Pikkukaupungin juorupeilistä.\n    V. Tehtaanpiippujen kaupungissa.\n   VI. Runoilijoita kotona ja vilahdukselta muualla,\n       kapinaa ja uutta teatteria.\n  VII. Päivän piiri, Punainen neilikka, toimituselämää.\n VIII. Kenraalikuvernöörin tanssiaisista viipurilaisen\n       teatterin johtoon.\n   IX. Kansainvälinen kaupunki.\n    X. Suomalaisessa maaseututeatterissa.\n   XI. Juho Lallukka.\n  XII. Säätytalosta höyläpenkin ääreen ja opettajakateederiin.\n XIII. Teatteriarvostelijan muistikirjasta.\n  XIV. Vallankumouksesta vapaussotaan.\n   XV. Kaksi vuotta Skandinaviassa.\n  XVI. Punaisessa Pietarissa ja Neuvostovallan Moskovassa.\n XVII. Vuodet vierivät.\n\n\n\n\nI.\n\nKAUPPIAAN POIKA.\n\n\nKauppiaan kahdeksanvuotias poika istui keskellä kotitalonsa pihamaata\nja uneksi.\n\nSe oli anteeksiannettavaa, sillä oli tultu kesän kynnykselle, ja\nillansuut olivat käyneet hämärättömän kuulakkaiksi. Niiden valkeassa\nsiinnossa väreili kevät -- vaarallinen sekoitus kaipuuta ja riemua,\njoka riuduttaa heikot ihmislapset hempeämielisiksi ja valuttaa\nterveeseenkin vereen väsymystä ja ikävää.\n\nKauppiaan poika oli terve miehenalku. Mutta hän oli työnnellyt pitkän\niltapäivän pieniä, punapyöräisiä käsikärryjä, jotka vuorotellen\ntoimittivat laivan ja junan virkaa, ja nyt häntä väsytti. Siksi hän\noli asettanut kärryjensä aisanpäät kaivonkannelle ja istui toisella\naisalla jalkojaan heilutellen ja miettien.\n\nHänellä olikin paljon miettimistä, sillä hän oli ikäisekseen\nnähnyt laajalti maailmaa. Ja aina, kun hän mietti, muisteli hän\nniitä merkillisiä asioita, joita oli nähnyt. Sellaista oli hänen\nuneksimisensa. Eivätkä sitä leikkitoverit ymmärtäneet, koska he\neivät milloinkaan olleet nähneet muuta maailmankolkkaa kuin oman\nkotikaupunkinsa.\n\nOlihan sitä tietysti näkemistä siinäkin. Mutta se, minkä kotikaupunki\ntarjosi katseltavaa ja koettavaa, oli yhteistä kaikille ja muuttui\nheti tutuksi ja tavalliseksi. Yksinpä jäidenlähtö, joka oli\nsaanut niin ihmeellisen maineen, oli tänä keväänä tuntunut aivan\njoutavalta, kun se ei edes ollut nostanut rantatorille tulvavettä\neikä vienyt yhtään kosken ylitse rakennetuista kolmesta sillasta,\nkuten muutamia vuosia sitten, jolloin keskimmäinen meni että\nrusahti, ja sylenmittaiset jäätelit viskautuivat Vaakahuoneen\nkupeille asti. Puhumattakaan sähkövalosta, joka paloi pimeään aikaan\n-- silloin nimittäin, kun ei ollut kuutamoa -- joka kolmannessa\nkadunkulmassa niin korkealla, että se valaisi kaupungin katot ja\nvaati hiiltenvaihdon suorittajilta uhkarohkeutta ja kiipeämistaitoa,\n-- senhän oli oppinut jo ulkoa, eikä siihen enää tullut edes\nkatsahtaneeksikaan. Arkiseksi oli käynyt rautatieasemakin: juna lähti\njoka aamu ja tuli joka ilta, eikä siinä sitten muuta ollutkaan. Mutta\nolipa sentään! Oli varmasti, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Sillä\nei hän kertaakaan ollut käynyt junaa vastassa tuntematta tuulahdusta\njuuri siitä kaukaisesta maailmasta, jossa katulyhdyt olivat sekä\nmatalammalla että tiheämmässä, jossa junat viheltelivät monta kertaa\npäivässä, jossa ihmisvirrat vilisivät, elämä kohisi kovemmin ja\nmoniäänisemmin kuin tämän kotikaupungin koski ja johon hänen nytkin\noli polttava ikävä.\n\nJa siinä käsikärryjensä notkuvalla aisalla jalkoja heilutellessaan\ntuli kauppiaan poika, joka oli varhaisvanha siksi, ettei hänellä\nollut veljiä eikä sisaria, ajatelleeksi, että tämä hänen\nkotikaupunkinsa olikin maailman äärellä. Sillä tännehän päättyi\nrautatie, tätä kauempana ei ollut sähkövaloa, ei jokapäiväistä\npostintuloa, ei edes sotilassoittokuntaakaan. Ja poika mutisi\nitsekseen: \"Tämä on maailman lopun kaupunki.\"\n\nMutta samassa hän säikähti omia sanojaan. Sillä maailman loppu\ntoi mieleen kaikki ne kauhunkuvat, jotka Fraata, vanha, hurskas\npuotineiti, oli loihtinut hänen eteensä selittäessään raamatun\nsalaisuuksia ilmestyskirjan valossa. Ja Fraatan selitysten mukaan\noli loppu tuleva juuri sen maailman pahuuden takia, johon pojan oli\nikävä. Omalta kohdaltaan hän ei sitä pahemmin pelännyt, mutta isän ja\näidin tähden hän usein rukoili Jumalaa siirtämään tuhoa tuonnemmaksi,\nkoska he olivat maailman lapsia. Eihän Fraata, jonka oikea nimi\noli Fredrika Ståhle, ollut sitä suoraan sanonut, mutta poika oli\nkäsittänyt hänen vakavien silmiensä ja surullisten suupieltensä sitä\ntarkoittavan. Ja ymmärsihän hän sen itsekin. Sillä hänen vanhempansa\nolivat iloisia ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet huveja, mutta vain\nharvoin kävivät kirkossa.\n\nVastakohtaisuus rakkaitten vanhempain ja hyvän Fraatan\nmaailmankatsomuksissa oli tuottanut pojalle monta surua. Hän tunsi\nristiriidan raatelevan sieluaan jo ennen kuin hän aavisti, mikä\nsielu oli. Sillä isän ja äidin maailma oli ainoa, jossa teki mieli\nelää, mutta Fraatan oppi ainoa, joka aukaisi taivaan portit ja kesti\nviimeisellä tuomiolla.\n\nEi Fredrika Ståhlen ankara jumalanpelko sentään tuominnut kaikkea\nmaailmallisuutta. Monet sydäntalven iltapuhteet, joina kaupan\novitiuku harvemmin kilahti, olivat lyhentyneet silläkin tavoin,\nettä raamatun kertomusten lomiin oli sovitettu muistoja siltä\nTukholman-matkalta, jolle isä ja äiti olivat ottaneet mukaansa ainoan\nlapsensa. Ja Fraatan silmät olivat säteilleet iloa ja tyytyväisyyttä,\nkun opetuslapsi, istuen puotikamarin matalalla pallilla hänen\njalkainsa juuressa, oli kertonut komeasta kuninkaasta, joka vaunuihin\nnoustessaan linnan porttiholvissa oli nostanut kiiltävää silinteriään\nsyvästi niiaavalle äidille ja paljain päin kumartavalle isälle sekä\nhymyillen heittänyt sormisuudelman suurin silmin tuijottavalle\npojan palleroiselle, taikka mustavillaisesta ja kiiltävänaamaisesta\nneekeristä, joka hopeavadilla oli kantanut heille ruokia\nravintolasalissa, taikka Kustaa Aadolfin ratsusta kuninkaallisessa\nhenkivaruskamarissa ja ihmeellisistä vahakuvista panoptikonin\nsaleissa. Mutta oli pojalla tältä matkalta eräs sellainenkin muisto,\njosta hän ei koskaan ollut uskaltanut Fraatalle kertoa. Se eli\nväkevänä hänen mielessään, mutta hän vaistosi, että Fraata olisi sitä\nkauhistunut. Oikeastaan hän pelkäsi sitä itsekin. Ja toisinaan hänen\nteki mielensä ripittäytyä, mutta ei hän sentään rohjennut sitäkään\ntehdä, vaikka asian salaaminen välistä suorastaan painoi mieltä.\n\nSe muisto oli teatterista.\n\nJo ennenkuin esirippu oli noussut, oli isä kertonut pojalleen, joka\nensimmäistä kertaa elämässään kurkisteli samettisen aitioreunustan\nylitse ja tunsi odotuksen jännityksestä värähtelevissä sieraimissaan\nkulissiliiman ja hajuvesien kiihoittavan teatterituoksun, että\nsamassa salissa olivat olleet ne kohtalokkaat naamiaiset, joissa\nAnckarström oli laukaissut murhapistoolinsa kuningas Kustaa III:ta\nvastaan. Se oli tehnyt muutenkin salaperäisen teatterin vieläkin\nsalaperäisemmäksi. Ja heti, kun orkesteri oli aloittanut pauhunsa ja\nvalot olivat himmenneet, oli poika jännityksestä vavisten odottanut,\nettä ovista olisi hiipinyt hämärään utuisia haamuja naamiot\nsilmillään.\n\nMutta niitä ei tullut, vaan esirippu nousi, ja näyttämöllä istui\nvanha ukko, joka lauloi suuresta kirjasta. Mutta sitten yht'äkkiä\nsuhahti punertava lieska lattiasta, ja siitä ilmestyi kummallisen\nilkeä olento, joka kammotti jo ennen kuin poika ymmärsi sen itse\npaholaiseksi. Paholainen tuli ja meni, ja aina leimahti lieska, josta\npoika kuvitteli tuntevansa helvetin tulikiven katkun. Se olikin\nmelkein ainoa asia, minkä hän ymmärsi. Mutta se riitti pitämään\nmielikuvituksen kauhun vireessä ja värisyttämään jäseniä kuin kuumeen\nvilussa.\n\nKun näytäntö oli päättynyt, ei hän ollut malttanut edes syödä, vaikka\nystävällisesti irvistelevä neekeri valkeine hampaineen oli koettanut\nhoukutella herkullisimmalla mieliruuallakin. Poika oli saanut tietää,\nettä vanha ukko, joka muuttui nuoreksi, oli Faust, ja että liekistä\nilmestyvän pahan hengen nimi oli Mefistofeles. Mutta eiväthän nimet\nselittäneet mitään, ja niin oli hänen oma mielikuvituksensa runoillut\ntarinan uudestaan ja sovittanut sen Fraatan raamatunselitysten\npuitteisiin. Ja tästä Faustista oli tullut hänelle Biblian historian\ntäydennys, kouraantuntuvampi kuin Mooseksen laki, koska sen\nkäskytaulut oli omalla pelolla ja vavistuksella vastaanotettu.\n\nKun perheen palatessa kotiin pojan eno, jolla oli pitkä ja jo\nharmahtanut parta, oli tullut matkalaisia saattamaan Helsingin\nasemalle ja odotti heitä eteishallin vapaasti lepattelevien\nkaasuliekkien alla, oli poika vaistomaisesti kääntynyt katsomaan,\nmihin Mefistofeles oli lieskoista häipynyt.\n\nTällaisia muistoja oli kauppiaan pojalla, joka nyt miettiväisenä\nistui leikkikärryjensä notkahtelevalla aisalla ja heilutteli\njalkojaan. Mutta niihin oli kohta sekoittuva toisenlaisiakin,\nsillä hiekka valuu lapsuusajan tiimalasissa paljon herkemmin kuin\ntäysikasvuisten ajankulun mittareissa.\n\nRakkaus tuli kauppiaan pojan elämään valmistavan koulun toisella\nluokalla.\n\nEhkä oudoksuu monikin, että lasten arkaa tunnetta sanotaan\nrakkaudeksi. Mutta oudoksunta on aiheetonta. Sillä lasten\nensimmäinen, pikemmin heräämistään aavisteleva kuin siitä tietoinen\nkiintymys on rakkauden pyhin perikuva ja puhtaimman onnen pantti.\nSe on haihtuvampaa kuin kultahiukkaset perhosen siivillä ja arempaa\nkuin aallonvaahdon kupla. Se ei kärsi pienintäkään kosketusta\nulkoapäin, sillä se saa kuolemanhaavan jo iskun aikeesta. Se\non sanatonta, ilmaisutonta, niin salaista, ettei se uskalla\ntunnustaa olemassaoloaan itselleenkään, saatikka sitten muille.\nSiitä huolimatta saattaa sen tarkkasilmäinen äiti huomata,\njoskus joku toinenkin läheinen henkilö. Mutta voi huomaajia,\njos he ymmärtämättömyydestä pahentavat yhden näiden pienimpien\nsydämensalaisuuden!\n\nKauppiaan pojan rakastettu oli naapurin tytär, joka oli hänen\nluokkatoverinsa. Tytön nimi oli Verna, ja hänellä oli suuret,\nsiniset silmät ja pitkät, kultaiset kiharat. He eivät tavanneet\ntoisiaan muualla kuin koulussa eivätkä sielläkään vaihtaneet\nmonta sanaa. Mutta Vernan kotipihan lankkuaidassa oli oksanreikä,\njosta kauppiaan poika salaa katseli, kun Verna leikki nuorempien\nsiskojensa kanssa pihalla. Ja toisinaan poika saattoi uhrata koko\nsen ajan, joka hänelle oli myönnetty ulkona leikkimiseen, salaiseen\nvartiopalvelukseensa. Hän oli silloin olevinaan ritari ja varjeli\nmuka prinsessaa vaanivilta lohikäärmeiltä, joista vaarallisin oli --\nMefistofeles.\n\nMutta ei voinut ritari suojella prinsessaansa kaikilta vaaroilta.\n\nEräänä päivänä Verna oli jäänyt pois koulusta. Ei hän ilmestynyt\npulpettiinsa seuraavanakaan aamuna. Eikä enää koskaan. Salakavala\nkulkutauti oli päässyt tunkeutumaan hänen kotiinsa ja vei perheen\nvanhimman tyttären muutamassa päivässä.\n\nKauppiaan poika itki ensimmäiset sydämensä kyynelet. Salaa. Sillä ei\nkuolemakaan saanut rikkoa salaisuuden sinettiä. Mutta kun ilta tuli\nja tähdet syttyivät, kuvitteli hän, että taivaalle oli ilmestynyt\nuusi tähti, sillä Fraata oli sanonut, että tähdet olivat enkeleitten\nasuinsijoja.\n\nSen päivän iltana, jona Verna haudattiin, istui kauppiaan poika\ntavallisella paikallaan puotikamarissa ja katseli piirongin\nyläpuolella riippuvaa orjantappuroin kruunattua Kristus-päätä,\njoka oli hurskaan Fraatan kallein aarre. Ja hänen siinä\nsurullisena istuessaan juolahti äkkiä mieleen, mitä Fraata kerran\npäivällispöydässä tuosta mustakehyksisestä taulusta kauhuissaan\noli kertonut. Oli tullut puotiin eräs ylimaan kauppias, jonka\nkanssa isä oli niin suurissa asioissa, että puotineitikin katsoi\nvelvollisuudekseen pyytää hänet kamarinsa keinutuoliin. Emännän\nja lasten vointia sekä muita ylimaan uutisia udeltuaan oli Fraata\nosoittanut kuvaa ja kysynyt:\n\n-- Tuntee kai kauppias tämän?\n\nYlimaan kauppias oli noussut ja mennyt läheltä taulua tarkastamaan.\nKotvan sitä katseltuaan hän sitten oli sanoa räväyttänyt:\n\n-- Eiköpä tuo lie itte komesrooti Pärpuumi?\n\nIsä ja äiti olivat nauraneet niin että kyynelet olivat silmistä\ntippuneet. Fraata oli heidän naurustaan tullut entistäkin\ntotisemmaksi, ja poikaankin se oli koskenut kipeästi.\n\nMutta kun hän nyt katseli kuvaa, heräsi hänessä omituinen epäilys. Se\npoltti ja jäyti mieltä. Ja vihdoin täytyi hänen kysyä Fraatalta:\n\n-- Mitä pahaa oli Verna tehnyt, kun Jumala otti hänet täältä pois?\n\nFredrika Ståhle puristi yhteen verettömät huulensa ja katsoi hetken\nkuvaa, ennenkuin vastasi:\n\n-- Jumala tahtoi hyvyydessään ottaa hänet pois, ennenkuin häneen ehti\nmitään pahaa tulla.\n\nJa sitten hänen ohkaiset huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn,\njossa ei ollut ilon väikettäkään, ja hän sanoi:\n\n-- Katsohan, Jumala piti hänestä vielä enemmän kuin sinä.\n\nSe tuli niin äkkiä ja odottamatta, ettei poika ensin tahtonut uskoa\nkorviaan. Mutta kun hän näki verettömillä huulilla karehtivan\nilottoman hymyn, tajusi hän, mitä Fraata oli sanonut. Veret\nsyöksyivät hänen kasvoilleen, henkeä salpasi, mutta itku tarttui\nkurkkuun. Sanaakaan sanomatta hän nousi pallilta ja riensi omaan\nhuoneeseensa, vaikka siellä oli pimeä, jota hän pelkäsi. Ja kesti\nkauan, ennenkuin hän palasi entiselle paikalleen Fredrika Ståhlen\njalkojen juureen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet vierivät. Ja maailma muuttui.\n\nEräänä pimeänä lokakuun iltana oli isä kuollut. Silloin oli kaikki\nollut kummallisen kumeaa, yliluonnollista, epätodellista. Poika oli\nseisonut äidin kanssa vuoteen vieressä. Ja hän oli tuntenut, miten\nkuoleman jäätävä viima oli käynyt lävitse huoneen, ja kuullut, kun\nkoira oli ulvahtanut pitkään pihalla. Isän silmät olivat sammuneet,\nhänen kätensä oli kylmentynyt. Sitten oli talonväki kutsuttu sisään.\nHe olivat tulleet varpaillaan hiipien ja seisoneet hiljaa, kunnes\nFredrika Ståhle oli alkanut hitaasti lukea Herran rukousta. Kello\noli silloin ollut viisitoista minuuttia yli yhdeksän -- poika muisti\nselvästi viisarien asennon, sillä pienimpiä yksityispiirteitä myöten\nelämän juhlallisin hetki oli piirtynyt kymmenvuotiaan muistiin.\n\nIsän kuoltua oli äiti lopettanut liikkeen, myynyt talon ja eli nyt\npoikansa kanssa pienessä vuokra-asunnossa. Fredrika Ståhle oli\nmuuttanut laitakaupungille vanhojen sisariensa luokse. Hän kävi\nmuutaman kerran vuodessa tervehtimässä, ja joskus pistäytyi poikakin\npolkupyörällään Fraatan luona.\n\nMutta kauppiaan pojalle oli avautunut uusi maailma. Äiti oli\njohdattanut hänet siihen. Ja siihen keskittyivät nyt kaikki hänen\nharrastuksensa. Hän vietti kirjojen parissa jokaisen joutohetkensä.\nEi hän välittänyt muista huveista. Kun koulutoverit lupapäivinä\npanivat toimeen rekiretkiä ja tanssiaisia, kantoi hän säästörahansa\nkirjakauppaan. Ja kun hän keväisin ja syksyisin ajoi pyörällään\nmielipaikkoihinsa kaupungin ympäristössä, oli hänellä kirja\ntoverinaan.\n\nHänen varhaisvanhuutensa vastapainoksi olisi kai toisenlainen\nelämä ollut edullisempi. Ja äiti koettikin toisinaan taivuttaa\nhäntä toveripiiriin, mutta pojan ei tehnyt mieli, hän viihtyi\nparhaiten omissa oloissaan. Vasta lyseon yläluokilla veivät\ntoverikuntaharrastukset hänet ikäisten pariin.\n\nMyöskin tyttötuttavuuksiin, joista hän ei aikaisemmin ollut\nvälittänyt.\n\nEräissä perhetanssiaisissa hän oli tutustunut Lainaan, maanmittarin\ntyttäreen, jolla oli hyvät silmät ja iloinen mieli. Ja sitten tuli\niso yöllinen tulipalo, joka sai liikkeelle kaikki kaupungin asukkaat.\nTuntikausia loimusivat liekit vanhoista, vieri viereen rakennetuista\npuutaloista, koko kortteli uhkasi palaa. Näky oli kauhean komea, eikä\ntulipalopaikan läheisyydestä maltettu lähteä, ennenkuin palo aamun\nvaljetessa oli saatu rajoitetuksi.\n\nHän saattoi Lainan kotiin. He kulkivat hiljaisia, etäisiä\nsyrjäkatuja. Joskus, kun ei näkynyt ketään, tarttuivat he toistensa\nkäsiin ja kävelivät käsikädessä. Mutta he puhuivat silloinkin vain\njokapäiväisistä asioista. Rupattelivat kaikenlaista iloisesti ja\narkisesti. Vasta kun he tulivat tytön portille, vaikenivat he ja\nkatsoivat toisiaan silmiin. Ja kun he vihdoin malttoivat sanoa\ntoisilleen hyvästit, ojensi Laina ujosti huulensa suudeltaviksi.\nSe oli arka ja viileä suudelma. Mutta se vahvisti heidän liittonsa\nlemmensaduksi, jota kesti kaksi talvea ja kaksi kesää.\n\nLaina oli terve ja verevä tyttö. Ehkäpä liiaksi reipas ja iloinen\nvarhaisvanhalle pojalle, joka eli unten maailmoissa, kirjoitti\nrunoja ja säilytti muistoja rakastetustaan latinan kieliopin lehtien\nvälissä. Laina oli kotoisin maalta ja puhui hevosista ja lehmistä ja\nsyksyisistä metsästysretkistä. Ja ne olivat kauppiaan pojalle outoja\nasioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä keväänä tuli teatteri kaupunkiin.\n\nSe herätti lyseolaisten keskuudessa suurta mielenkiintoa.\nYläluokkalaiset istuivat jok'ikisenä näytäntöiltana vanhan maneesin\npenkeillä. Eikä välitunneilla puhuttu muusta kuin Hilda Martinista,\nAapo Pihlajamäestä ja Pasi Jääskeläisestä. Teatterivimma oli\nvallannut koko toverikunnan.\n\nTeki joskus kauppiaan pojankin mieli mennä teatteriin. Näyteltiinhän\neräänäkin iltana Ibseniä, jonka draamoihin hän jo oli tutustunut,\nja toisena Gogolia, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa, kun hän\nitsekseen oli lueskellut kirjallisuudenhistoriaa. Mutta toiselta\npuolen hän vaistomaisesti karttoi teatteria -- ensimmäinen järkyttävä\ntutustuminen sen maailmaan eli vielä väkevänä muistona hänen\nmielessään.\n\nKun hän tuli maininneeksi siitä viisaalle äidilleen, sanoi tämä\npelkäävänsä, ettei kiertävä maaseutunäyttämö kyennyt antamaan oikeaa\nkuvaa teatterista ja sen taiteesta, jota äiti puolestaan suuresti\nkunnioitti.\n\nJa niin jäi teatteri häneltä näkemättä.\n\nMutta hän eli sen toisella tavalla. Kun hän näki näyttelijäin\nliikkuvan kaduilla, saattoi hän seurata heitä matkan päässä pitkät\ntaipalet ja kuvitella olevansa heidän johtajansa. Hän oli muka\nmatkustellut ulkomailla, nähnyt Berliinin ja Pariisin näyttämöt,\noppinut ammattinsa yhtä perusteellisesti kuin konsanaan Kaarlo\nBergbom, saavuttanut mainetta ja kunniaa sekä omilla näytelmillään\nettä toisten suurten kirjailijain tulkitsemisella. Ja nyt hän oli\npoikennut syntymäkaupunkiinsa seurueineen -- se oli ollut pikemmin\nhyväntahtoisuuden päähänpisto kuin velvollisuus. Hän käveli\nlapsuutensa polkuja hienona herrana -- samettitakki yllään, hienot\nhansikkaat käsissään ja kiiltävä silinteri päässään -- ja tervehti\nhymyillen lapsuutensa tuttavia, jotka olivat jääneet tänne maailman\näärelle iäkseen ja pysähtyneet kasvussaan, mutta jotka ilmeisestikin\nolivat onnellisia, kun eivät osanneet itselleen parempaa osaa\ntoivoakaan...\n\nRomantiikan tuulet puhalsivat yli maan. Taiteilijat olivat tehneet\ntoivioretkensä Kalevalan kaukokarjalaisille laulumaille, Juhani Aho\noli julkaissut Panunsa, arkkitehdit piirsivät kömpelöitä karhuja\njykeviin graniittifasadeihinsa, ja koulupojat lukivat hehkuvin mielin\nGösta Berlingin tarua.\n\nMutta sitäpaitsi heillä oli sirkus. Se tuli joka syksy kaupunkiin\nja pystytti telttansa Heinätorille, jonka hiekkaerämaasta nousi\nkokonainen markkinakaupunki karuselleineen, ampumaratoineen ja\nanatoomisine ihmeineen. Mutta yläluokkalaisille eivät hoijakkain\nrämisevät posetiivit ja kiiltävät messinkilamput, eivät ampumaratojen\nrumpuja päryyttävät ja määkivät kiiltokuvat eivätkä vahaan valetut\nluonnon mysteriotkaan merkinneet mitään sirkuksen rinnalla. Eikä\nsirkuksessakaan oikeastaan muu kuin Ingeborg.\n\nIngeborg oli lyseolaisten ihanne, konventin runotar,\nylioppilaskokelaiden unelmien impi. Hän työskenteli sekä\nparterriakrobatian silkkitrikoissa että prima ballerinana. Ja häntä\nkäytiin joka ilta ihailemassa. Teltan portinpielissä viivyskeltiin\nnäytännön päätyttyä, jotta vielä saatiin nähdä viimeinenkin vilahdus,\nkun sirkusprinsessa -- vuorotellen piletinmyyjänä ja painoja\nnostavana voimanaisena esiintyneen -- hellän äitinsä ja -- samoin\nvuorotellen johtajan ja Pellen virkoja hoitaneen -- hyvän isänsä\nulsterisiipien suojissa häipyi kortteeriinsa. Vasta sitten maltettiin\nmennä kotiin kirjoittamaan runoja tai vain näkemään muuten unta,\nellei odotettu vieläkin rupeamaa, kunnes tuli sopiva hetki marssia\nyölliselle laulutervehdykselle. Oli helppo saada laulajat koolle\ntällaiseen tarkoitukseen, sillä Ingeborgiin olivat sekä tenorit\nettä bassot rakastuneet. Ja sitten serenadin jälkeisenä iltana\nhengitettiin tavallista suuremmalla jännityksellä sahajauhontuoksua\nodoteltaessa niitä kauniita katseita, joilla säteilevä prinsessa\nkiitti kunnianosoituksesta, ja niitä tuttavallisia klovnisutkauksia,\njoilla isä ilmaisi ylpeyttään tyttärensä tuottoisista valloituksista.\n\nMutta eivät vain koulupojat olleet sirkusprinsessan lumoissa.\nOli hänellä uskolliset ihailijansa kaupungin varttuneemmassakin\nmiehisessä asujamistossa. Ingeborgin vengerka, jonka hän\nnuoremman sisarensa kanssa tanssi unkarilaisessa puvussa ja\nhelskyväkannuksisissa sahviaanisaappaissa, koteutui pian\nSeurahuoneenkin juhlasaliin, jonka parketilla kaupungin kerma tanssi\nlakeerikengissä. Ja kerrottiinpa erään luutnantin lomaluvatta\nlähteneen saattamaan sirkusta naapurikaupunkiin sillä seurauksella,\nettä sai potkut pataljoonasta.\n\nViimeksimainittua tapahtumaa ympäröivät huhut olivat kuitenkin hiukan\nepämääräisiä. Mutta sitä varmempaa oli, että sirkuksen lähtöpäivänä\nolisi kymmenien koulupoikien tehnyt mieli samalle kohtalokkaalle\nmatkalle, minkä luutnantin väitettiin tehneen. Sillä elämä tuntui\nniin armottoman arkiselta, tyhjältä ja tarkoituksettomalta.\nAamiaistunnilla pistäydyttiin polkupyörällä kiertämässä autio\ntori, jonka hiekassa vain surumieliset vaot osoittivat paikkaa,\njolla prinsessan purjekankainen satulinna vielä eilen oli ollut.\nJa illan suussa kokoonnuttiin jonkun toverin luo koulutehtäväin\nverukkeella, mutta oltiin harvasanaisia ja haluttomia. Kukin istui\nomissa murheellisissa mietteissään, tuijotti tylsästi eteensä eikä\najatellutkaan algebran tai geometrian probleemeja. Kunnes vihdoin\npiirin soitannollinen kyky tarttui haitariin tai huuliharppuun ja\nantoi yhteisen haikeuden laueta \"Ingeborgin valituksen\" kaihoisiin\nsäveliin.\n\nKauppiaan pojassakin sirkusprinsessa oli virittänyt uudet unelmat.\n\nEihän Ingeborgin olemus säteillyt minkäänlaista yliluonnollista\nkuulakkuutta, vaan oli tummakulmaisessa kauneudessaan ja\nhipiänheleissä silkkitrikoissaan vähintään yhtä maallista lihaa\nja verta kuin maanmittarin Laina, mutta areenan parraskaide kai\noli lapsuuden lankkuaitana, ja luoksepääsemättömyys loi sen\nsaavuttamattomuuden perspektiivin, johon nuori mielikuvitus aina\nasettaa kaipuunsa kohteen. Ja niin tuli Ingeborgista myös kauppiaan\npojan runotar, jota hän palvoi miltei yhtä hartaasti kuin aikoinaan\noli palvonut ensimmäistä haurasta haavettaan. Mutta ei enää samalla\ntavalla. Sillä Ingeborgin sirkussädekehä sytytti vereen kipinöinnin\nja loi mieleen oudon levottomuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä nuorukaispolvella, joka vuosisadan vaihteessa sai\nylioppilaslakkinsa, oli kuitenkin romanttisten tuulentupiensa\nvastapainona myös kovakourainen todellisuus. Jo koulupenkillä se\ntunsi ensimmäisten \"idän myrskyn tuulispäiden tuiverruksen\". Ja sen\nkonventtikeskusteluihin kietoutui pakostakin politiikka.\n\nSiinä kaupungissa, josta tässä on puhe, oli isänmaallisuuden\nvartijana juuri sen koulun rehtori, jonka oppilasjoukkoihin\nkauppiaan pojallakin oli onni kuulua. Ja tämä rehtori, Mauno\nRosendal, oli mies, joka ymmärsi velvollisuudekseen kiertämättä\nvastata kysymykseen: Vartija, miten kuluu yö? Ja hän vastasi\nsuorasukaisuudella, jonka pelottomalle isänmaallisuudelle\nvakaumuksellinen uskonnollisuus antoi vanhatestamentillisen\ntuomariankaruuden. Se pelonsekainen kunnioitus, jota koulupojat\nensimmäisen luokan kynnykseltä asti olivat häntä kohtaan tunteneet,\nmuuttui nyt ihailuksi ja ihannoimiseksi ja määräsi useimpien kohdalta\nempimättömän kannanoton valtiollisessa taistelukysymyksessä.\n\nMutta alkava sortokausi heitti varjoja ylioppilaskokelaiden\nhenkilökohtaisillekin tulevaisuuden poluille. Olihan heidän\njoukossaan sellaisia, jotka ajattelivat hallinnollista virkamiesuraa\ntaikka havittelivat muita valtion turvaamia elämäntehtäviä.\nJa sitäpaitsi oli kaikilla pian edessään asevelvollisuus --\npakotettiinko heidät Venäjälle, kun omien pataljoonien hajoitus jo\noli päätetty?\n\nKauppiaan poika ei ollut ajatellut tulevaisuuttaan sen\ntarkemmin. Lainan kanssa oli kyllä joskus ollut puhetta siitä,\nettä oikeustutkinto oli nopein oikotie toimeentuloon. Mutta\nvaratuomarihaaveet olivat häipyneet Lainan keralla. Kun hän\nniitä nyt muisteli, meni suu hymyyn. Jokin tutkinto hänen\nkuitenkin oli suoritettava rakkaan äidin mieliksi. Äitihän kyllä\nymmärsi taiteilijahaaveet, mutta piti yliopistollista opinarvoa\nvälttämättömänä, ei vain yhteiskunnallisena suojakirjana, joka takasi\ntaiteilijallekin pääsyn kunniallisten ihmisten pariin, vaan myöskin\ntoimeentulomahdollisuuden avaimena, jos haaveet haaksirikkoutuisivat\nja menestyksen portti menisi umpilukkoon.\n\nKirjallisuuttahan hän jo oli lukenut puolet pientä ikäänsä -- mutta\ntakasiko se toimeentulon? Täytyi tietysti valita jokin \"leipäaine\",\njolla pääsisi hädän tullen vaikkapa vain peruukiksi. Mikä? No, se oli\nsitten sen ajan murhe. Eikä sillä kannattanut vielä vaivata päätään,\njolla oli tarpeeksi puuhaa muutenkin, kun viime tingassa piti\nkorvata kahdeksan kouluvuoden kaikki laiminlyönnit. Mukavinta kai\nolisi lukea papiksi ja mennä teatteriin, josta sitten kyllä pääsisi\nepäonnistumistaan pakenemaan johonkin syrjäiseen seurakuntaan.\n\nMutta ei sitä ilennyt -- sen verran oli vielä jäljellä Fraatan\nlapsuususkoa, vaikka se olikin jo rippikoulussa pahasti ravistunut ja\nsen jälkeen rippeiksi rapissut, ettei omatunto hyväksynyt teologista\ntekohurskautta edes pappilan hätävaraksikaan.\n\nToisinaan hän kadehti niitä tovereitaan, joilla oli elämänura\nvalmiiksi viitoitettuna, mutta useimmiten hän heitä sääli. Saattoihan\nehkä jollakin tavoin ymmärtää, että metsänvartijan vesa tahtoi\nmetsäherraksi, poliisikonstaapelin jälkeläinen pyrki nimismieheksi\nja kansakoulunopettajan esikoinen aikoi lehtoriksi, samoin kuin\nsenkin, että silittäjättären poika, jonka nimen kohdalla koulun\npainettujen vuosikertomusten isänammattia ilmoittavassa sarekkeessa\noli ainoastaan armoton viiva, tahtoi hyvittää oman olemassaolonsa\nsaarnaamalla kirkossa Mooseksen lakia, mutta sittenkin tuo valmiiseen\nammattiin tallustaminen samaa suoraa tietä pitkin, jota jo sadat ja\ntuhannet olivat kulkeneet, vaati hänen mielestään liian suurta uhria:\nitsensä ja nuoruutensa kieltämistä. Piti kai sentään elämällä olla\nmuitakin päämääriä kuin virka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPenkinpainajaiset, ylioppilaskirjoitukset, viimeinen tentti vielä\nHelsinkiin lähdön aatto-iltana -- eihän niistä kunnolleen ehtinyt\nherätäkään, ennenkuin huomasi istuvansa junavaunussa katselemassa\nLimingan niittyjä ja Isonkyrön peltoja, joita kesti siihen asti, kun\nLapualla koottiin kaikki ruusut taistelutantereen muistopatsaalle\nvietäviksi.\n\nJuhlallisesti oli asemalle marssittu, toverikunnan lippu ja konventin\nlaulajat etunenässä. Ja ihmisiä oli ollut asemasilta mustanaan.\nOmaisia ja uteliaita ja joku opettajakin. Ja tyttöjä -- kaikki\nabiturienttiflammat in corpore -- ruusuineen. Mutta kun juna oli\nlähtenyt liikkeelle, olivat laulajat virittäneet \"Sotamarssin\" --\nkaakon kulman punaista loimua ei missään juhlatilaisuudessa saanut\nunhottaa. Tultiin kesätyhjään Helsinkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuulliset tutkinnot yliopistossa tiedettiin muodollisuudeksi eikä\nniitä pahemmin pelätty. Ajettiin vielä uutuuttaan hohtavilla\nraitiovaunuilla, katseltiin pääkaupunkia päällisin puolin ja illat\nistuttiin Kappelin lasikuisteilla, joilla tunnettiin ensimmäiset\ntuulahdukset siitä uudesta ja vapaasta maailmasta, jonka kynnyksellä\nnyt seisottiin. Kun sitten suvisen lauantain illansuussa tultiin\nvalkoiset lakit päässä alas yliopiston portaita, oli torilla vain\nkourallinen ihmisiä katsomassa kevään viimeisiä ylioppilaita, joista\naniharvalla oli kukkatötteröä kantava tuttava odottavien joukossa.\nJa ruusuttomin rintapieluksin useimmat nousivatkin ajurinrattaille\najaakseen Alppilaan, johon kuitenkin oli riittänyt sen verran\nkaupunkiin jääneitä osakuntalaisia, että saatiin kuulla pari\nperimätavan mukaan asiaankuuluvaa puhetta boolin ääressä ja juoda\npuolitusinaa akateemisia veljenmaljoja \"vanhempien civisten\" kanssa.\nVäikähti kieltämättä riemunkiiltoa Alppilan iltaan, ja tuntuihan\nhauskalta seuraavana aamuna herätessä nähdä valkoinen lakki tuolilla\nvuoteen vieressä, mutta eihän se sittenkään oikeastaan ollut mitään,\nei edes esimakua oikeasta elämästä, vaan pikemminkin ainoastaan\nlapsuusajan päätepiste.\n\nElämä oli vielä taivalten takana.\n\n\n\n\nII.\n\nSVEN DUFVA YLIOPPILAANA.\n\n\nSe Helsinki, jossa vuosisadanvaihteen ylioppilaat suorittivat\nopintonsa, oli pikkukaupunki. Tosin suurempi ulkonaisilta\nmittasuhteiltaan ja sisäiseltä elämältäänkin avarampi kuin maan\nmuut kaupungit, mutta sittenkin vielä patriarkaalinen tavoiltaan ja\ntutunomaisen turvallinen koko sykkeeltään. Se miespolvi, jonka osaksi\noli määrätty Helsingin suurkaupungiksi kehittäminen, aloitteli vasta\nelämäntehtäviään.\n\nPikkukaupungissa merkitsivät ylioppilaat paljon enemmän kuin\nsuurkaupungissa. Akateeminen elämä oli monessa suhteessa johtavana\nvirranväylänä julkisen elämän vuossa, joka ei vielä ollut jakautunut\nnykyisiin moniin haarautumiinsa, vaan kulki yhtenäisenä kymenä.\nAkateeminen kansalainen oli sen vuoksi siihen aikaan paljon \"suurempi\nherra\" ja huomattavampi yhteiskunnallinen tekijä kuin meidän\npäivinämme.\n\nKauppiaan poika tuli yliopistoon, aloitti lukunsa ja otti\ninnokkaasti osaa osakunnan ja muiden ylioppilasyhtymien elämään.\nPolitiikka tunkeutui yhä enemmän etualalle. Siinä elettiin mukana\nintohimoisesti. Laittomat asevelvollisuuskutsunnat kiristivät\ntilannetta, ja puolueiden välit kävivät yhä jännittyneemmiksi.\n\nPohjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa marraskuun 8 p:nä 1901 tuntui jo\nvirallisen ohjelman aikana ilman sähköisyys melkein painostavalta.\nSe purkautui kuitenkin vasta aamuyöstä. Joku piti puheen Jonas\nCastrénille, ja kun puhe oli päättynyt, nostivat lähelläistujat\nhänet ilmaan ja lähtivät kantamaan \"kultatuolissa\" ympäri juhlasalia\nPorilaisten marssia laulaen. Vastapuolue alkoi viheltää ja huutaa.\nSyntyi korvia vihlova melu. Pian hierottiin jo tappeluakin.\nSitten kuului yht'äkkiä räsähtävä ryskähdys. Se katkaisi kahakan\ntuokioksi. Mutta kun huomattiin jyrähdyksen aiheutuneen siitä, että\nYrjö-Koskisen rintakuva oli suistettu lattiaan seinäjalustaltaan,\nalkoi taistelu uudelleen. Nyt lenteli jo tuoleja ilmassa, ja\nkipsinsirpaleet risahtelivat anturoitten alla, kun lähestyttiin\nvastustajia käsikähmän uhkaavin elein.\n\nPoliittisten harrastusten rinnalla kukoistivat kuitenkin myöskin\nkirjalliset ja taiteelliset. Viimeksimainittujen keskipisteenä oli\nSuomalainen teatteri, joka vielä niihin aikoihin asti oli säilyttänyt\nsen suomalaisuuden perheasian aseman, joka sillä alunpitäen oli\nollut. Sen ensi-illat olivat merkkitapauksia, jotka kokosivat\nArkadian vanhan ja ränsistyneen katsomon haalistuneille sinituoleille\nkoko suomalaisen Helsingin. Ja ensi-iltatilaus oli monella\nylioppilaallakin.\n\nNiillä ylioppilailla taas, joille kirjalliset ja taiteelliset\nharrastukset olivat vieraampia, oli toisia. M.m. orastava urheilu,\njonka sytyttäjänä oli heräävä paini-innostus. Se oli kotoisin\nsirkuksesta, jossa maailmankuulut ammattipainijat -- Lurich, Åberg,\nMourzuk y.m. -- illasta iltaan kierittelivät omia ja vastustajiensa\nvoimakaslihaksisia ruumiita pölyävällä matolla.\n\nSiinä joukossa, joka innokkaimmin seurasi kansainvälistä tähtipainia\nSiltasaaren melkein hengenvaaralliseksi rapistuneen puisen\nsirkusrakennuksen kapeilta penkeiltä, oli ensimmäisiä Saki. Hän\noli polyteikkari ja opiskeli maanmittauksen hyödyllistä taitoa,\njonka avulla hän kerran toivoi pääsevänsä niin pitkälle, että\nhäiriytymättä sai antautua nauttimaan sitä maaseudun suloisuutta,\njoka hänelle kuvasteli elämän korkeimpana onnena. Kaupunkilaisen\nyhteiskunnan elämänmuotoihin Saki ei tahtonut sopeutua. Hänessä oli\nvapaudenrakkaus kehittynyt rajattoman vapauden henkilökohtaiseksi\ntarpeeksi, ja hän tyydytti sitä niin perinpohjaisesti, että\npiirustussali pian unohtui yhtä täydellisesti kuin kurssikirjain\nviljely jo alunpitäen oli unohtunut. Mutta Sakilla oli unelmansa. Hän\ntahtoi saada omakseen maatilan -- se oli jo valmiiksi katsottunakin\nmuhokselaisen kuusikon kupeelta, josta näkyi Pyhäkoskena juuri\npauhannut, mutta Montanlammen suvannossa jo hyrskeistään tyyntynyt\nOulujoki. Korilassa piti olla kaksi rakennusta, joista toisesta oli\ntuleva \"kavaljeeriflyygeli\" Ekebyn malliin, ja sen ovet olivat olevat\nauki kaikille oikeille \"lyyseolaisille\", jotka olivat pitempi- tai\nlyhempiaikaisen kodin tarpeessa, ja siellä oli vietettävä reilua\nja remsseetä elämää, mutta myöskin tarpeen tullen ylläpidettävä\nmajurskan ankaraa komentoa. Tämä unelma oli syntynyt jo kouluaikana.\nAlkusysäys oli kotoisin Jukolasta, jonka veljessarjan vaiheet Saki\nalkutekstin sanoin osasi ulkoa sivu sivulta, mutta yläluokilla\nkova kaulus, tanssitaito, konventin kirjasto ja muut kulttuurin\nnautintovälineet, joita Saki muiden mukana vähitellen oli oppinut\nviljelemään, olivat hioneet unelman särmiä ja kiteyttäneet sen Gösta\nBerlingin sadun muotoihin.\n\nOpettajainsa silmissä Saki aina oli ollut kesyttämätön karhunpoika.\nHänellä oli hidas puhe ja kankea kieli, kun hän joutui tekemisiin\nkorkeamman tietopuolisen sivistyksen hiuksenhalkomisten kanssa.\nMutta hänen terve järkensä toimi nopeasti välähtelevänä älynä, kun\nolivat ratkaistavina elämän konkreettisemmat kysymykset. Ja hänen\nrosoisen pintakuorensa alla sykki puhdas ja hyvä sydän. Hänellä oli\nomat kunniankäsitteensä, joita hän noudatti tinkimättä. Sorretun\npuolelle asettumisen ja heikomman puolustamisen vahvempaa vastaan hän\nkäsitti miehekkyyden ensimmäiseksi vaatimukseksi. Ja jos jokin teko,\ntuli se miltä taholta tahansa -- vaikkapa ankarimmankin opettajan\n--, loukkasi hänen oikeudentuntoaan, ei hän koskaan pelännyt esittää\neroavaa mielipidettään. Hän oli rohkea nuorukainen, ja hänen\nrohkeuttansa tukivat poikkeukselliset ruumiinvoimat.\n\nSamana tulipaloyönä, jona maanmittarin Laina oli ujosti ojentanut\nnuoret, viileät huulensa kauppiaan pojan suudeltaviksi, oli Saki\nsuorittanut sankariteon, joka oli herättänyt opettajatkin huomaamaan,\nmikä mies tämä liinatukkainen, pallonaamainen ja pystynenäinen\nJukolan Jussi oikeastaan oli.\n\nEnsimmäisten joukossa Saki oli tullut palopaikalle. Mutta liekit\nolivat jo silloin leimahdelleet korkealle ilmitulessa olevasta\ntalosta, jossa oli kestikievari. Seistessään siinä muitten\nmiesten kanssa odottelemassa ruiskujen saapumista Saki yht'äkkiä\noli huomannut ihmishaahmon heilahtelevan liekkien keskellä\nhuoneessa, jonka särkyneestä ikkunasta nousevat tulikielet nuolivat\nkatonräystästä. Saki ei miettinyt sekunnin murto-osaakaan, vaan\nryntäsi suoraa päätä palavaan huoneeseen. Hän sai kiskotuksi\noven auki ja havaitsi jo kynnykseltä huoneessaolijan erääksi\nopettajakseen, jolta hän kankeakielisyytensä tähden oli saanut kuulla\nmonta kovaa sanaa. He tuijottivat toisiaan silmänräpäyksen ajan.\nSitten karjasi Saki:\n\n-- Ulos ja heti!\n\nMutta maisteri ei hievahtanutkaan paikaltaan, vaan puhkesi koleaan,\nhysteeriseen nauruun. Silloin Saki päättävästi astui pari askelta\nhäntä kohti ja levitti käsivartensa ottaakseen opettajan syliinsä.\nMaisteri hätkähti, mutta tempasi seuraavassa tuokiossa käsiinsä\nrautapeltisen pesukaapin ja kohotti sen salamannopeasti torjuakseen\nsillä uhkaavan hyökkäyksen. Saki nosti toisen nyrkkinsä päänsä\nsuojaksi ja kietaisi vapaan käsivartensa opettajan vyötäröisten\nympärille. Pesukaappi lensi rämähtäen lattiaan, ja samassa oppilas\nkoppasi paria päänmittaa pidemmän opettajan syliinsä ja huudahti:\n\n-- Nyt ei ollakaan koulutunnilla!\n\nJa sitten hän kantoi pitkiä sääriään sätkyttelevän hongankolistajan\nkeveästi kuin hennoimman ensiluokkalaisen pihalle ja laski hänet\nlumihankeen selviämään pettäneiden hermojensa tärähdyksestä.\n\nTämä sankariteko tuotti Sakille kunniamaininnan rehtorilta seuraavan\npäivän aamurukouksissa sekä kymmenen markan palkinnon kaupungin\npalotoimikunnalta.\n\nMutta kun asianomainen opettaja, joka muuten oli voittanut\noppilaittensa suosion välittömällä reiluudellaan, toipuneena\nsäikähdyksestään ja parantuneena palohaavoistaan viikon perästä\nilmestyi luokkaan ja piti puheen, joka nosti kyynelet poikien\nsilmiin, teki Saki hänen kanssaan liiton. Ja tunnin päätyttyä\nhän julisti kyynel vielä silmäkulmassaan, mutta käsi nyrkkiin\npuristettuna pulpetin kannella:\n\n-- Hän on, pojat, oikea mies, eikä siitä asiasta enää puhuta\nsanaakaan!\n\nSellainen Saki oli ollut koulupoikana. Ja samanlainen hän oli\npolyteikkarinakin. Atleettivartalon jättiläisvoimien vastapainona\noli pilaantumattoman sydämen hyvyys. Se loi hänen suhtautumiseensa\ntovereihin ja ihmisiin hienovaraisuuden, joka oli sitä vaikuttavampi,\nkun sitä ei monikaan arvannut siltä taholta odottaa.\n\nMutta Sakille kävivät pian perin kohtalokkaiksi ne kolme asiaa,\njotka muodostivat hänen olemuksensa perustuksen kulmakivet:\nhänen ruumiinvoimansa, hänen herkästi läikähtelevä mielensä ja\nhänen suuri tulevaisuudenunelmansa. Sillä niin pian kuin hän\nalkoi epäillä, etteivät maanmittariopinnot ehkä johtaneetkaan\ntutkintotulokseen, alkoi hänen käytännöllinen järkensä tehdä\nlaskelmia: lukumiestä minusta ei tule, siispä on keksittävä toinen\nura, joka vie päämaaliin. Lähinnä oli tietysti maanviljelys, mutta\ntoisen palkkarenkinähän hänenlaisensa miehen vain olisi siinä\nrehkittävä, eikä voudin taikka pehtorin palkasta säästyisi sitä tilan\nlunastushintaa, joka oli unelman toteutumisen ensimmäisenä ehtona.\nOli siis keksittävä jokin muu keino -- mutta mikä?\n\nSaki oli katsellut sirkuspainijoita tarkalla silmällä. Hän oli pian\npäässyt perille taidon ja ammatin salaisuuksista. Ja huvikseen hän\noli ruvennut harjoittelemaankin. Hänellä oli voimia tarpeeksi,\nsen hän tiesi. Ja \"koulu\" tuli tietysti harjoittelun mukana.\nEnnenkuin sirkuksen painikausi oli päättynyt, oli Saki tehnyt\npäätöksensä. Muutama vuosi areenalla -- hyvä onni -- ja sitten oli\npäämäärä saavutettu. Sitäpaitsi kiehtoi hänen seikkailuhaluaan sama\nsirkusromantiikan salaperäisyys, joka koulupoikien silmissä oli\nympäröinyt Ingeborgin kuvan sädekehäisellä satuhohteella. Kun\nsirkus oli lähtövalmiina, oli ammattiatleetti Sakikin sullonut\npainijatrikoonsa matkalaukkuun, jonka pohjimmaisena aarteena oli\nSeitsemän veljesten kulunut nide.\n\nSillä tavoin Saki häipyi toveripiiristä, hyvä ja herttainen Saki,\nruholtaan ja voimiltaan peloittava jättiläinen, mieleltään avuton\nlapsi, jolla tuskin oli ainoaakaan vihamiestä, mutta sitä viljemmälti\nystäviä. Ylioppilas ammattipainijaksi! Se lähenteli tietysti siihen\naikaan skandaalia. Mutta sitä siitä ei kuitenkaan tehty. Kaipa siksi,\nettä Saki niin yleisesti tunnettiin ja että tiedettiin \"ihanteellisen\nvaatimuksen\" vieneen Sven Dufvan sirkukseen.\n\nSakin ylioppilastoverit vakiintuivat vähitellen toinen toisensa\njälkeen elämän arkisille työsaroille. Mutta ammattipainijasta ei\nkuulunut mitään. Vihdoin monien vuosien perästä toveriviesti tiesi\nkertoa, että joku suvimatkalla oleva entinen Oulun lyseolainen oli\neksynyt jossakin Saksan pikkukaupungissa yksinäistä iltaa pakoon\ntelttasirkukseen ja yht'äkkiä tuntenut areenalla kankia taivuttelevan\njättiläisen Sakiksi. Kohtauksesta oli tietysti kehittynyt\njälleennäkemisen juhla. Ja ilon lopuksi Saki oli vienyt entisen\nkoulutoverinsa majapaikkaansa ja kertonut hänelle vaelluksensa\nkirjavan mustalaistarinan. Se oli ollut merkillinen vaellus, mutta\nvieläkin merkillisemmäksi se oli muuttunut kertojan maalauksessa,\njossa supisuomalaisiin tervaväreihin sekoittuivat sirkuksen ja\nkansainvälisen \"taiteilija\" boheemin helppohintaiset katinkullat.\n-- Varsovassa olivat santarmit kintereillä, kun poliisi sattui\nampumaan nurkan takaa nuoren atleetin laskeutuessa vesiränniä pitkin\naamuöiselle kadulle erään ikäloppuruhtinaan vielä keski-ikäisen\npuolison parvekkeelta -- pistoolinkuula pilasi hatun ja vei pikkuisen\npalasen korvalehdestäkin, joka vuoti verta pahemmin kuin nyrkiniskun\nsaanut nenä. -- Ja Konstantinopolissa koko sirkus elefantteineen,\nkameleineen, hevosineen ja kolminekymmenine ihmisineen joutui hänen\njohdettavakseen, kun tirehtöörin täytyi paeta jotakin enemmän tahi\nvähemmän rehellistä petosta ja sulttaanin rautaisia ristikoita.\nSe oli hemmetin hauskaa ja komeata komentoa. Mutta se loppui jo\nKairossa, kun elefantit ja hevoset ulosmitattiin, ja kolmekymmentä\nihmistä ja puoli kolmatta kamelia jäi lehdellä soittamaan uhaten niin\nkiukkuisella kapinalla, että uusi tirehtööri katsoi viisaimmaksi\nseurata edeltäjänsä esimerkkiä. -- Epävakaista oli elämä --\naivan kuin lainehtiva meri -- enemmän kuitenkin aallonpohjia ja\nharvemmassa harjoja kuin Atlantilla. Ja nyt oli taas pohja --\nikävä, että pitikin sattua juuri, kun tuli tielle koulutoveri --\nmutta voiman areenaosakkeilla oli kuitenkin ilmeinen noususuunta...\nToivo eli vielä, ja häämöttipä unelmakin edelleen mahdollisuuksien\nnäköpiirissä. -- Aamun sarastaessa olivat kuitenkin tulleet ikävät ja\nkyynelet, ja matkalaukun pohjalta oli kaivettu kannettomaksi kulunut\nja ymmyrkäiseksi luettu Seitsemän veljestä: \"Tämä on minulle isänmaa.\"\n\n(Sakin unelma ei ole vieläkään toteutunut. Tuloksettomat\nvaellusvuodet johtivat hänet vihdoin Atlantin toiselle puolen ja\npysähdyttivät vaeltajan newyorkilaisen ravintolan portinpieleen yhtä\narvovaltaiseksi kuin ammattitaitoiseksi pää-kerberokseksi, jolla\nsikäläisten suomalaisten keskuudessa on hyvä maine ei vain parhaan\nhernerokan keittäjänä vaan myöskin lämminsydämisenä isänmaanystävänä.\nHän ottaa hartaasti osaa kaikkiin ylevähenkisiin harrastuksiin ja on\nmonet kerrat Tukkijoen Tolarina nostanut korkealle ilmaan itse Kirsti\nSuonionkin, jonka antaman todistuksen mukaan ei toista Sakin veroista\nTolaria Amerikassa olekaan.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoihin aikoihin kuin Saki heitti elämänsä arpanappulan kierimään\nsille pelipöydälle, jolla keltaiset sahajauhot toimittivat vihreän\nveran virkaa, kävi hänen entinen luokkatoverinsakin kiivasta\nkamppailua itsensä kanssa kutsumuksestaan.\n\nPohjalaisella Osakunnalla oli suuri iltama kansanvalistustyön\nhyväksi. Ohjelma oli laadittu suurenmoiseksi, Ida Aalberg esiintyi,\nja Eino Leino oli kirjoittanut juhlarunon. Viimeksimainitun\nlausui Sakin toveri. Kun juhlaruno oli lausuttu, tuli professori\nSetälä, joka piti seuraa suurelle näyttelijättärelle, lausujan\nluo ilmoittamaan, että paronitar tahtoi puristaa hänen kättään.\nKeltanokka tunsi polviensa avuttomasti vavahtelevan ja päätään\nhuimaavan, kun hän professorin vanavedessä purjehti jumaloimansa\ntaiteilijattaren luokse. Ida Aalberg hymyili kaikkein viehättävintä\nhymyään, jossa primadonna-armollisuus suli hienon maailmannaisen\nrakastettavuuteen, ja ojensi kätensä suudeltavaksi. \"Te lausuitte\nhyvin\", hän sanoi, \"ja minä tahdoin kiittää teitä...\" Sitten hän piti\ntaidepaussin ja suuntasi ylevimmän kuningatarkatseensa punastuvaan\nnuorukaiseen, ennenkuin jatkoi: \"Suomalaisella teatterilla on\noikeus odottaa teistä paljon.\" Nuorukainen ei tiennyt, miten\nolisi päässyt takaisin paikalleen -- sydän jyskytti haljetakseen,\nkorvissa humisivat ihmeelliset äänet, ja silmissä risteilivät\nkultaiset kipinät. Koko illan hän sitten vaelteli kuin unessa\neikä saanut aivoihinsa mahtumaan muuta ajatusta kuin paronittaren\nkohteliaisuuden. Olisipa äitikin sen kuullut! Ei kai enää pakottaisi\ntuhlaamaan kalliita vuosia estetiikan professorin hengettömän\nsisäluvun kuuntelemiseen ja saksan kieliopin pänttäämiseen, vaan\nantaisi avata portit siihen valtakuntaan, johon mieli paloi.\nEikä nuorukainen muistanut nauttia edes elämänsä ensimmäisestä\nkomeudesta: valkoisista liiveistä ja lakeerikengistä, ei tanssista,\n-- tuskinpa tuli kiinnittäneeksi huomiota illan suurimpaankaan\ntapahtumaan, jona oli helsinkiläisen senaattorinpojan ilmestyminen\njuhlasaliin kahden juutalaistytön kavaljeerina. Se oli uhmaavassa\nvallankumouksellisuudessaan ennenkuulumattoman rohkea teko, joka sai\nseinänvierustoilla istuvat äidit ja \"esiliinoina\" toimivat tädit\npuistamaan arvokkaita päitään, mutta herätti nuorten ylioppilaiden\nparissa vilpitöntä ihailua, sillä Saaronin liljojen kukoistuksen\nrinnalla jäivät viehkeimmätkin \"perhetytöt\" vaatimattomiksi\nAnnansilmiksi. Mutta mitä merkitsivät ruusut ja liljat Ida Aalbergin\nväkevöittämässä ilmakehässä, hänen, joka oli suomalaisen elämän\nsäteilevin ilmestys ja loistavin tähti taiteen korkealla taivaalla!\n\nKohta hiipi teatterikiusaus aivan nuoren lausujan kantapäille.\n\nSuomalaisen teatterin ohjelmistoon liitettiin Kasimir Leinon Jaakko\nIlkka ja Klaus Fleming, ja kahden illan näytelmä vaati niin paljon\nväkeä, että oli avustajiksi peräänkuulutettava teatteria harrastavia\nylioppilaita, joille syötiksi väikytettiin pysyväisemmänkin Thalian\ntemppelipalveluksen mahdollisuutta. Kun eräs teologiseen tiedekuntaan\nliittynyt, vakavamielinen koulutoveri tarttui koukkuun, kävi kiusaus\nSakin entiselle luokkatoverille niin suureksi, että hän pyysi\nteologia puhumaan \"tohtorille\" puolestaan. Ja pian hän saikin Kaarlo\nBergbomin kutsun saapua teatteriin muutamana iltapäivänä kello 6.\n\nTeologi tuli hakemaan. Hänhän oli käynyt Arkadian kaikkein pyhimmässä\nja löysi siis tien sen sisäisiin sokkeloihin. Syksyinen ilta alkoi\nhämärtää, kun toverukset astelivat Töölön kasarmin kuvetta. He\neivät vaihtaneet montakaan sanaa keskenään, sillä retken ratkaiseva\nmerkitys teki mielen hiljaisen juhlalliseksi. Kauppiaan pojan\nmieleen oli sitäpaitsi hiipinyt epäilys Antinkadulta Länsi-Heikille\nkäännyttäessä. Hän muisti, että hän oli luvannut äidille joka\ntapauksessa ensin suorittaa tutkinnon. Samassa hän näki edellään\nväsyneesti astuskelevan erään sanomalehtimieheksi ruvenneen entisen\nnäyttelijän, joka oli kantanut kameli-nimeä siitä lähtien kuin\nnuori hämeenlinnalainen arvostelija, miehen kerran esiintyessä\nIda Aalbergin Kamelianais-kiertueessa, oli aloittanut ylimielisen\nselostuksensa tapahtumain kulusta sanoilla: \"Astuivat nyt näyttämölle\nIda Aalberg ja hänen kamelinsa.\" Tuli epävarma olo, ja ajatukset\nalkoivat heitellä arpaa: menenkö vai käännynkö takaisin? Saavuttiin\nArkadian rotanpesäröttelön takaportaille ja pysähdyttiin odottamaan\nkuudenlyöntiä. Siinä seistäessä kiipesi odottajien ohitse eräs\nnäyttämön suuruus, joka taas sai arpanappulan näyttämään onnen\nkuutosta. Se oli Axel Ahlberg. Hän heitti nuorukaisiin uteliaan\nkatseen ja hymähti hyväntahtoisesti avatessaan paratiisin syrjäisiltä\nsuljetun portin. Samassa kello löi kuusi. Teologi sanoi: \"Nyt!\" ja\nlähti sankarin jälkeen. Hänen toverinsa epäröi vielä silmänräpäyksen,\nmutta sitten hän kääntyi päättäväisesti ja lähti nopein askelin\nkohti -- kaupunkia. Hän kulki melkein puolijuosten, sillä hänestä\ntuntui, että joku näkymätön olento ajoi häntä takaa ja koetti\npyydystää pitkiin käsivarsiinsa. Oliko se lapsuuden tulikivenkäryinen\nMefistofeles?\n\nJaakko Ilkan ja Klaus Flemingin ensiesityksessä hän sitten näki\nystävänsä teologin sekä pohjalaisen talonpojan asussa että\nhovimiehen trikoissa. Ja menuetissa, joka kuulemma olisi joutunut\nhänen johdettavakseen, esiintyi hyvin edukseen eräs uusmaalainen\nylioppilas, joka sittemmin kohosi suuren amerikanlaivan hovi- tai\nhuvimestariksi.\n\nMutta teologi jäi Thalian papiksi. Ja hänestä tuli oikea näyttelijä,\njoka ennen pitkää pääsi kapuamaan köysitikkaita Capuletin\ntyttären kuutamoiselle parvekkeelle ja palloilemaan Hamletin\nollako-vai-eikö-ollakysymyksillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaisen teatterin jäähyväisnäytännössä Arkadiassa oltiin joukolla\nhuutamassa julki haltioitumista Lindforsin Saiturille, Ida Aalbergin\nMaria Stuartille ja Kaarlo Bergbomin laakerikruunaukselle. Mutta\nuuden Kansallisteatterin vihkiäisiin ei teatterikiusauksensa kanssa\nkamppaileva teologin toveri ollut tullut hankkineeksi lippua,\nvaikka kaikki muut asuntokumppalit -- mieslukuisessa pohjalaisessa\n\"puulaakissa\" -- olivat itselleen sellaiset keinotelleet.\n\nJuhla-illan hän siis oli yksikseen kotona. Mutta aamuyöstä hän\nheräsi siihen, että hänet nostettiin vuoteestaan paljain jaloin\nkylmälle lattialle. Kun hän aukaisi silmänsä, hääräsi neljä toveria\nhänen ympärillään. Muutamalla oli käsissään nukkujan päällystakki,\njota hän koetti pukea yöpaidan peitteeksi, ja toinen piteli lakkia.\n\"Panehan nyt äkisti vain kengät jalkoihisi -- meillä on issikka\nodottamassa pihalla.\" --. \"Mihin minun sitten on lähdettävä?\" --\n\"Fenniaan -- siellä istuu koko Y.L. ja joukko muita kavereita pitkien\npöytien ympärillä, ja jokaisen edessä on kokopullo samppanjaa, jota\nkansallisen näyttämötaiteen ja isänmaan suuri ystävä Lallukka ja\nmuut viipurilaiset pomot tarjoavat.\" -- \"Antakaahan toki, kun panen\nvähän vaatteita...\" -- \"Ei sinun tarvitse -- Fenniaan on lyhyt matka,\nja ajurilla on vällyt.\" He pukivat väkipakolla palttoon sängystä\nnostetun ylle, tuuppasivat jalkaan kalossit ja lähtivät kantamaan\nuhriaan odottavan issikan rekeen. Vasta alakerroksen ulko-ovella\ntämä sai kiskaistuksi itsensä irti ja lähti salamana pakenemaan ylös\nportaita.\n\nOnneksi ei Saki ollut hyväntahtoisten toverien joukossa. Sillä jos\nhän olisi ollut, niin olisi vuoteestaan temmattu teatterinharrastaja\nvarmasti joutunut tekemään ensituttavuutta Juho Lallukan kanssa\nyöpaitasillaan. Ja arvatenkin olisi asu ollut hiukan liian kevyt\nLallukankin avaralle ymmärtämykselle, etenkin suuren kansallisen\nriemupäivän juhlapukuna.\n\n\n\n\nIII.\n\nKESÄAURINKOA JA KUISKAAJAKOPIN PIMENTOA.\n\n\nMutta turha on potkia tutkainta vastaan.\n\nVaikka keltanokka-ylioppilas olikin voittanut kiusauksensa Arkadian\novella, joutui hän kuitenkin ennen pitkää parrastulien valokehään.\nSe tapahtui tosin varsin vaatimattomalla ja aivan arkisella tavalla.\nMutta se kiinnitti hänen mielensä pitkiksi ajoiksi teatteriin.\n\nHän oli viettämässä kesää Ahvenanmaalla viimeistelläkseen\ntenttilukujaan, jotka agitatsionimatkoista asevelvollisten\nkutsuntapaikoille, kotitarkastuksista ja muista bobrikovilaisista\npoliisirettelöistä huolimatta, olivat sujuneet verrattain nopeasti.\nKesäasunto oli aivan Maarianhaminan liepeillä. Ja kesä oli ihana,\nlämmin ja aurinkoinen. Purjevene oli käytettävänä, ja naapuritalosta\nsai iloista seuraa.\n\nSiellä majaili näet kokonainen kolonia nuoria näyttelijöitä\nHelsingin ja Turun ruotsalaisista teattereista. He näyttelivät\nkerran viikossa kylpylaitoksen juhlasalissa, mutta harjoittelivat\ntaivasalla ja lukivat roolejaan venetuhdoilla, siten yhdistäen\nkesänvietossaan huvin ja hyödyn. Huolettoman iloista väkeä,\nmutta hyväpäistä, huumorintajuista ja ammattiinsa ihastunutta.\nSitäpaitsi oli joukossa kykyjä, joiden lahjakkuus jo silloin herätti\nhuomiota ja vakiinnutti uskon, että he kantoivat vaatimattomissa\nselkärepuissaan marsalkansauvoja. Päätä pidempänä tovereitaan\nkulki Ytternäsin kalliorantoja Ivan Hedqvist hautoen nuoruutensa\nkuumeisen kunnianhimon unelmia, ja August Falck koetti joukon\nhallinnollisena johtomiehenä saada pennit poikimaan, koska kassassa\noli alinomainen tyhjyys ja nälkäpalkkaiset taiteilija-alut olivat\nköyhiä kuin kirkonrotat. Naisista oli ensimmäinen viehättävän\nsuloinen Martha Hedman, joka kerran oli kohoava todelliseksi tähdeksi\namerikkalaisellekin teatteritaivaalle. Mutta oli siellä toisiakin\nneitosia, m.m. eräs \"kotimaisen teatterin\" tummakulma, jota muuan\nnuori pedagogi oli seurannut kesälaitumillekin ja asui pienessä\nkalastajamökissä, johon armaan ikkuna teatterilaisten talossa näkyi.\n\nTutustuminen lankesi luonnostaan, sillä kaikki Ytternäsin kesävieraat\nsöivät perunansa, kampelansa ja viilinsä samassa pöydässä\nkippari Westerlundin lasikuistilla. Ja kaiket iltapäivät oltiin\nyhdessä -- useimmiten purjehdusretkillä, mutta toisinaan myöskin\nkaupunkikäynneillä.\n\nOi, sinä kultainen nuoruus! -- Siitä kesästä tuli unohtumaton. Eikä\nsuinkaan vähimmin sen takia, että teatterin ilmakehä ympäröi kaikkia\nsen muistoja ja solmitut ystävyyssuhteet kiinnittivät mielen entistä\nlähikohtaisemmin näyttämön ihmemaailmaan, jonka vetovoima ei suinkaan\nheikentynyt, vaikka kirkas päivänvalo paljasti sen nurjatkin puolet.\n\nMutta nuoren pedagogin alituinen läsnäolo alkoi vähitellen toisia\närsyttää. Hän oli erinomaisen kiltti ja hieno mies, mutta jollakin\ntavalla liian porvarillinen kovissa kauluksissaan, irtokalvosimissaan\nja mustanauhaisissa prilleissään. Sitäpaitsi hän antoi aihetta\nsellaiseen luuloon, että hän piti itseään muita parempana, koskapa\nesim. uintimatkoilla ei tullut yhteiseen ilonpitoon, vaan aina etsi\nylhäistä eristyneisyyttä syrjäisistä poukamista.\n\n-- Oletteko panneet merkille, ettei hän koskaan sukella eikä edes\nkasta päätään? kysyi muutamana helteisenä päivänä August Falck. --\nTiedättekö, mistä se johtuu?\n\nEihän sitä tiedetty. Mutta Falck oli muodostanut oman teoriansa:\n\n-- Hänen inhoittavan kaunis, kiharainen tukkansa on peruukki, jota\nhän varjelee kuin silmäteräänsä.\n\nKun Falck ei saanut muita vakuutetuksi väitteensä\npaikkansapitäväisyydestä, vannoi hän sen todistavansa. Ja hän piti\nvalansa.\n\nSeuraavana päivänä, kun pedagogi oli vetäytynyt erakkomökkiinsä\nlevähtämään, hiipi Falck avonaisen ikkunan taakse onkivapa\nkädessään. Ja kun hän oli vakuuttautunut uhrinsa vaipuneen niin\nsikeään päiväuneen, etteivät surisevat kärpäsetkään saaneet\nhäntä hereille, kävi hän toimeen. Falck oli tarkkakätinen mies,\nja -- miten hän lieneekään vapaansa pujotellut -- hetken perästä\nroikkui sen päässä kaunis irtoperuukki. Onkija palasi retkeltään\nonnesta säteilevänä triumfaattorina, ja peruukki piilotettiin niin\nhuolellisesti, että sitä oli omistajan tai hänen armaansa mahdoton\nlöytää. Sinä päivänä pedagogi ei tullut päivällispöytään, ja hänen\ntummakulmaisella kaunottarellaan oli punaisiksi itkettyneet silmät.\nMutta aterian päätyttyä tyttö sankarillisesti laittoi ruokakäärön\nja lähti viemään sitä erakkomökissään maailman pahuutta kiroavalle\npedagogilleen. Maailma oli todellakin paha. Sillä kokonaista kaksi\npäivää pidettiin peruukkia kotiarestissa. Kolmannen päivän varhaisina\nhuomenhetkinä vei kalastajapoika silkkipaperiin käärityt kiharat\nmökin ikkunalaudalle. Pedagogi tuli nyt ihmisten ilmoille, mutta\nvain haukkuakseen koko kolonian ja ilmoittaakseen, että hän lähti\njo samana päivänä barbaarien parista. Tummakulma itki päivän, itki\nkaksi, mutta alistui jo kolmantena kohtaloonsa ja oli viikon perästä\nentistäänkin iloisempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurueen viimeinen ohjelma oli joutuva parrasvaloon. Mutta siinä\ntarvittiin niin tarkoin kaikki käytettävissä olevat henkilöt,\nettei ketään riittänyt kuiskaajankoppiin. Ja kuiskaaja oli\ntavallistakin tarpeellisempi, sillä läksy oli jäänyt poutasäisissä\nulkoilmaharjoituksissa sangen hataraksi, mikä valitettava seikka\nkenraaliharjoituksessa esiintyi suorastaan silmäänpistävänä\ntosiasiana. August Falck turvautui hädissään naapuritalon\nylioppilaaseen. Hädässä ystävä tunnetaan. Ja näytäntöiltana konttasi\nylioppilas kiltisti maarianhaminalaisen näyttämölavan alitse\nvartiopaikalleen.\n\nKello kilisi, ja väliverho avautui. Aluksi meni kaikki hyvin.\nMutta sitten ilmestyivät kuiskaajan matalaan näköpiiriin\nFalck tohtori Hovingilta lainaksi saadussa, hienon hienossa\npurjehdusseuran puvussa, ja Hedqvist tavallisessa arkiasussaan,\njosta kuitenkin pahimmat tervatahrat ja kalansuomut oli puhdistettu.\nHerrat aloittivat keskustelun, jonka kuiskaaja alunperin\nhuomasi pidättyväiseksi ja pakotetuksi. Pian hän havaitsi sen\npyrkivän aivan vieraille poluille, joista tekstissä ei näkynyt\ntienviittaakaan. Ylioppilas kuiskasi hikipäissään, kuiskasi epätoivon\nvimmalla, ja niitti vaivansa palkaksi vuoroin uhkaavan vihaisia\nsilmänmuljahduksia, vuoroin avuttomassa rukoilevaisuudessaan\nsuorastaan liikuttavia katseita. Kun keskustelu, joka jo välillä\noli ehtinyt eksyä silmänräpäykseksi seuraavankin näytöksen\nvuorosanoihin ja sivuta asioita, joista katsomolla ei vielä saanut\nolla aavistustakaan, vihdoinkin oli päättynyt ja herrat olivat\nonnellisesti häipyneet näkyvistä, kuului hiljaista kolahtelua\nnäyttämön alta ja kuiskaaja tunsi jonkun nykivän jalkaansa. Siellä\noli Falck, joka oli kömpinyt varoittamaan, ettei saanut kuiskata\nliian kovasti -- salonki kuuli muka jokaisen sanan kahteen kertaan.\nKuiskaaja hiljensi ääntään. Mutta hetken perästä hän tunsi uuden\nnykäisyn: \"Nyt sinä kuiskaat liian hiljaa.\" Kun alkunäytös oli\npäästy loppuun, oli kuiskaaja parka likomärkänä tuskan hiestä ja\njännityksestä. Mutta väliajalla hän taas sai uutta rohkeutta.\nHerttainen Martha Hedman sanoi: \"Sinä kuiskaat kuin enkeli.\"\nJa Hedqvist lohdutteli sillä, että loppunäytökset aina menevät\npaljon paremmin, kun näyttelijät ovat päässeet lämpenemään. Ja\nmenivätkinhän ne. Mutta kyllä ne silti kysyivät kuiskaajalta hermoja\nja tarkkaavaisuutta. Epäilemättä ylioppilas muistutti pikemmin märkää\nrättiä kuin ihmisen poikaa, kun hän vihdoin pääsi pintehestä. Mutta\nhän oli kestänyt tulikokeen, joka varmasti oli paljon ankarampi\nkuin tavallinen tarjottimen tuominen tai muutaman merkityksettömän\nvuorosanan lausuminen. Ja kunnialla hän olikin sen kestänyt. Kun koko\nseurue näytännön jälkeen istui ravintolakuistilla, tunsikin kuiskaaja\nitsensä täysiveriseksi teatterilaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä kesästä olisi paljon muutakin kertomista, mutta kukapa ne\nkaikki jutut jaksaa enää vuosikymmenien jälkeen muistaa. Elokuun\nlopulla seurue hajaantui. Martha Hedman matkusti Ruotsiin van\nder Ostenin primadonnaksi, ja taisi sinne painua pari muutakin.\nToiset palasivat Turkuun ja Helsinkiin. Vain Hedqvist jäi\nkesäisille laidunmaille, jotka jo alkoivat kellastua syksyisiksi,\ntaiteilijain viimeisenä mohikaanina seurueen laskuja selvittämään.\nSe oli traagillinen tehtävä, kun laskuja oli paljon enemmän kuin\nmaksuvälineitä. Tilanne näytti jo hyvin uhkaavalta, sillä maksajankin\noli ennätettävä kokoutumispäiväksi teatteriin, eikä lähetettäviksi\nluvattuja rahoja kuulunut. Mutta silloin tapahtui pelastava ihme.\nEräänä aamuna yksin purjehtiessaan kaupunkiin Hedqvist huomasi\nlaiturille noustessaan, että takin povitaskusta lompakko oli\nluiskahtanut ilmeisestikin mereen, koska sitä ei venheestä löytynyt.\nPidettiin huolta siitä, että onnettomuusuutinen levisi mahdollisimman\nlaajalle kylpyvieraiden keskuuteen, ja illalla järjestettiin\nlausuntailta vahingon korvaamiseksi. Ivan Hedqvist esitti täydelle\nhuoneelle Frödingiä ja Karlfeldtia mestaruudella, joka sai yleisön\nhaltioihinsa, ja maksoi sitten vaivatta kaikki laskut. Lompakkoa\nei tietysti koskaan löytynyt eikä voinutkaan löytyä, koska sitä ei\nollut takin taskussa ollutkaan. Mutta kunnia oli pelastettu ei vain\nrehellisellä vaan myöskin kunniakkaalla tavalla. Sillä Hedqvistin\nlausuntailta oli epäilemättä koko kesän merkittävin taidetapaus\nAhvenan saarivaltakunnassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingissä jatkui kesätoverusten seurustelu. Piiriin liittyi\npian myöskin Anders Wikman, joka juuri oli herättänyt huomiota\nCyrano-debyytillään, ja Gunnar Wingård, naismaailman elegantti\nteatteriepäjumala. Istuttiin ahkerasti yhdessä ja pohdittiin\nkirjallisuuden ja taiteen monia ja moninaisia kysymyksiä.\n\nNiihin aikoihin alkoi Ivan Hedqvistin tähti vähitellen nousta. Hän\nolikin koko edellisen vuoden saanut kärsiä Castegrenin epäsuosiota.\nNiinpä oli johtaja Kuningas Learin kenraaliharjoituksen jälkeen --\nHedqvist näytteli Cornwallin julmaa herttuata -- sanonut suoraan:\n\"Jos olisin tiennyt, kuinka kurja herra on, niin en ikinä olisi\nantanut teille osaa.\" Erityisesti oli se kohtaus, jossa Cornwall\nhyökkää palvelijansa kimppuun, ensin revittyään silmät Glosterin\npäästä, julmistuttanut ohjaajan. Palvelijaa näytteli August Falck,\nja varmuuden vuoksi olivat sekä herttua että palvelija ottaneet\nmiekkailutunteja ja taistelivat aivan sääntöjen mukaan. Mutta\nCastegren antoi palttua miekkailusäännöille, hyökkäsi näyttämölle\nja tempasi säilän Hedqvistin kädestä näyttääkseen, miten kohtaus\non esitettävä. Kuin raivoava jalopeura ryntäsi hän miekka koholla\nkohti Falckia ja heitti hänet maahan. \"Mutta tuolla tavallahan minä\nvoin suorastaan tappaa Falckin\", uskalsi Hedqvist huomauttaa. \"Se on\nyhdentekevää\", vastasi Castegren, \"kunhan ette tapa kappaletta\".\n\nEräänä iltana istui maarianhaminalainen kuiskaaja näytännön aikana\n\"poikien\" pukuhuoneessa. Esitettiin Tolstoin Ylösnousemusta, ja\noli juuri tulossa se näytös, jossa vangit ovat matkalla Siperiaan.\n\"Tule mukaan näyttämölle\", virkahti joku. \"Sama se\", vastasi vieras\nja alkoi piloillaan pukea päälleen vangin nuttua. Hedqvist vetäisi\nväriä kasvoihin, mutta naamioitus ei tyydyttänyt Falckia, joka sen\nvuoksi kädenkäänteessä vielä värjäsi tukan punaiseksi. Samassa soi\nkello, ja vieras temmattiin näyttämölle. Kiskoessaan häntä sinne\nsanoi Hedqvist: \"Kun polkasen varpaitasi, on sinun sanottava puolet\nminun repliikkiäni.\" Ja samalla hän kuiskasi kymmenkunta sanaa.\n\"Muistatko ne nyt?\" Samassa oltiin parrasvalossa. Uusi avustaja hääri\nvankijoukossa muiden mukana. Mutta yht'äkkiä hän tunsi kirvelevää\ntuskaa varpaissaan, ja näyttämölle tuli sekunniksi outo hiljaisuus.\nSalamana välähti hänen aivoissaan ajatus: ellen nyt aukaise suutani,\ntulee skandaali. Ja hän aukaisi suunsa ja lausui juhlallisella\näänellä sanottavansa. Hedqvist irvisteli hänen vierellään.\n\nMutta pian odottivat suuremmat tehtävät. Sillä huolimatta\ntenttikiireistä ja vanhan ukko Malmströmin hyväntahtoisesta\nvaroituksesta -- \"nuori mies, paetkaa, kun vielä on aika, näiden\npaperiseinien sisällä ei ole muuta kuin helvetti!\" -- teatteri\nedelleenkin piti häntä pauloissaan.\n\nOscar Wilden Lady Windermeren viuhkassa hän oli australialainen\nfarmari. Ja frakkiroolin kunniaksi Hedqvist oli koristanut statistin\nkittinenällä. Siitä tuli farmarille hirveän kärsimyksen lähde.\nSillä tuskin oli esirippu noussut, niin alkoi ensikertalaisesta\ntuntua, että nenä putoaa. Hän koetti sitä salaa kohentaa, mutta olo\nkävi vain yhä epävarmemmaksi. Se oli kauheaa. Tuskinpa mies parka\nkoskaan jälkeenpäinkään on kärsinyt näyttämöllä sellaista ahdistusta\n-- paitsi mahdollisesti kerran, kun hänen Viipurin teatterissa\nnäytellessään Vilhelm Tellissä vanhaa Attinghausenia, joka, kuten\ntiedetään, kuolee keskellä näytöstä ja jää ruumiina virumaan\nnojatuoliinsa, ruumista yht'äkkiä alkoi aivastuttaa ja kuolleen\ntietysti täytyi pidättää moista elämänilmaisua esiripun laskuun\nsaakka.\n\nKun Anders de Wahl vieraili Vanhan Heidelbergin prinssinä, oli\nluonnostaan lihava ylioppilas sinä prinssin toverina, joka nukahtaa\nkesken ilonpitoa. Prinssi herätti vieraansa soodavesiruiskeella\nja kantoi hänet sitten ulos hartioillaan. Mutta de Wahlin hartiat\nolivat liian hennot, ensi-illassa hän pudotti taakkansa lattiaan.\n-- Heidelbergin kenraaliharjoituksessa esiintyi muuten Victor\nCastegren oikeassa elementissään, ja vapaaehtoinenkin avustaja\noppi ymmärtämään, miksi näyttelijät pelkäsivät hänen klassillista\nohjauskomentoaan. Kun de Wahl, joka jo silloin oli tunnustettu tähti,\nilmestyi näyttämölle, tervehti Castegren prinssiä sanoilla: \"Hyvä\nAnders, muista toki, mikä sinä olet, äläkä kulje kuin lehmä.\" Ja niin\nsuuri oli ohjaajan arvovalta, että de Wahl, joka ei suinkaan ollut\nvailla diivaeleitä, kiltisti \"otti uudestaan\" näyttämölletulonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika vierähti.\n\nSillä välin kuin Ivan Hedqvist leikkasi ensimmäiset laakerinsa\nErik XIV:ssä, Taptossa ja Rose Berndissä, takoi ylioppilas\nmaisterinsormuksensa kultaseppelettä. Luvut sujuivat vaivattomasti,\nsillä \"leipäaineiksi\" aiotut \"uudet kielet\" olivat vaihtuneet\nfilosofiaan ja kansantalouteen. Mutta kun lopputentit olivat ovella,\nolivat sekä Hedqvist ja Falck että Castegren jo muuttaneet Ruotsiin,\neikä Ruotsalainen teatteri enää häirinnyt opiskelijan sielunrauhaa,\njota ei muuten lopullinen \"valmistuminenkaan\" sanottavammin\njärkyttänyt.\n\nKun \"publiikista\" astuttiin yliopiston rappusille ja joku\nkohtalotovereista kääntyi kysymään, oliko ehkä _maisterilla_ antaa\ntulta hänen tupakkaansa, havaitsi puhuteltu ensimmäisen kerran,\nmitä oli tapahtunut. Mutta kun sitten vanhassa Catanissa juotiin\nyhdessä lasi madeiraa ja heitettiin pois vastasaadut tittelit,\ntäytti mielen melkein samanlainen hiljainen tyytyväisyyden tunne,\njolla ylioppilastutkinnon päivinä oli viskattu algebran ja\ngeometrian oppikirjat uuniin ja tuijotettu uuden vapauden kunniaksi\nleimahtelevaan autodafeaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nPIKKUKAUPUNGIN JUORUPEILISTÄ.\n\n\nKuten aikoinaan kauppiaan poika oli istunut punapyöräisten kärryjensä\nnotkuvalla aisalla jalkojaan heiluttamassa ja mietiskelemässä\nlapsuusmaailmansa merkillisiä asioita, istui nyt nuori maisteri\npikkukaupungin sanomalehden toimituspöydän ääressä lyijykynällä\nleikkimässä ja ajatteli elämän arkea, joka hänet äkkiä oli yllättänyt.\n\nHän katseli ulos ikkunasta; se antoi avaralle rakentamattomalle\ntontille, jonka nurmi jo alkoi heikosti vihannoida, koska nytkin oli\nkevät.\n\nViimeksimainitun tosiasian maisteri kyllä olisi tiennyt nurmea\nnäkemättäkin, sillä kuulakkaat illansuut olivat tuoneet mieleen\npolttavan ikävän, joka teki ajatukset alakuloisiksi. Maisteri\nrummutteli keltaisella lyijykynällä mustetahraista pöytäalmanakkaa ja\najatteli, että kyllä olivat tainneet hänen kohdaltaan Kohtalon kortit\nmennä sekaisin...\n\nHänenhän olisi pitänyt juuri nyt olla Pariisissa jatkamassa\ntaidehistorian opintoja, joihin tulisieluinen professori --\nunohtumaton J. J. Tikkanen -- oli saanut oppilaansa innostumaan.\nJa Pariisista olisi matka sitten jatkunut Venetsiaan, Firenzeen,\nRoomaan...\n\nMutta nyt hän istuikin Hämeenlinnassa ja koetti keksiä aiheita\nlauantaiseen \"viivanaliseen\", jonka muovaileminen paikkakunnan\nhorisontin mukaiseksi viikkokatsaukseksi aina tuntui yhtä työläältä.\n\nEi Pariisin vaihtuminen Hämeenlinnaan kuitenkaan mistään erehdyksestä\njohtunut, vaikka toisinaan melkein siltä tuntui. Aivan luonnollinen\noli selitys: nuori maisteri oli mennyt kihloihin ja tarttunut\nensimmäiseen tarjolle tuotuun oman kodin perustamismahdollisuuteen.\n\nMuutamana marraskuun harmaana huomenena oli hänen helsinkiläisen\n\"boksinsa\" oveen koputtanut Rudolf Holsti, jonka väkevät,\nsynnynnäiset poliittiset ja journalistiset vaistot olivat saaneet\nkeskeyttämään opinnot ja viskautumaan toimittajaksi Hämettäreen,\njoka oli perustettu jatkamaan Tyko Hagmanin aikoinaan toimittaman\nja kunnialla kuolleen Hämäläisen latua. Ja nyt Holsti, jonka piti\npäästä lopettamaan tutkintolukujaan, oli tullut ehdottamaan, että\nvastavalmistunut maisteri lähtisi hänen paikalleen Hämeenlinnaan.\nEhdotus oli tullut täydellisenä yllätyksenä, ja aluksi olikin\nmaisteri suhtautunut siihen aivan torjuvasti. Mutta kuta pitemmälle\nHolsti oli puhunut -- ja hän osasi puhua jo silloin --, sitä\nepävarmemmaksi oli vastustus alkanut käydä. Ja lopulta maisteri oli\ntaipunut.\n\nNiin oli tapahtunut, että hän Runebergin päivän juhlavalojen\nkimmelteessä oli sanonut jäähyväiset sille nuoruusajalle, jota hän,\nvast'ikään kaksikolmatta täyttäneenä, tuskin oli päässyt kunnolla\nalkamaankaan, seuraavana aamuna aloittaakseen arkisen taakankannon.\n\nEi ollut uusi toimittaja kunnolleen päässyt uuden kotinsa kynnyksen\nylitse, kun jo oli hätyytetty toimitukseen, johon juuri oli tullut\nkiireellinen puhelinsanoma prokuraattori Soisalon-Soinisen murhasta.\nSiitä se sitten oli alkanut.\n\n-- Jos olisin tiennyt..., ajatteli ikkunastakatsoja itsekseen, --\nniin en olisi ikänäni suostunut.\n\nHän viskasi lyijykynän pöydälle ja painoi päänsä käsien varaan.\nHänestä tuntui, että hän oli myynyt esikoisuutensa hernerokkaan ja\nnyt kärsi rikoksestaan karkoitusrangaistusta.\n\n-- Mutta eihän sille nyt enää mitään voi. Mikä on tehty, on tehty.\n\nHän nosti päänsä ja tuli taas katsahtaneeksi ulos ikkunasta.\nLankkuaidan ylitse saattoi nähdä kadulle. Se oli tavallisesti autio\nja tyhjä. Mutta nyt hän huomasi siellä parin ihmisen liikuskelevan.\nKeitähän he olivat? Oikein täytyi nousta katsomaan. Toisen heistä hän\ntunsi: painoasiamies -- mihinkähän hän nyt tuollaisella kiireellä...\nmenisikö kuvernöörin puheille? Mutta toinen oli outo -- tuskin\nolikaan kaupunkilaisia.\n\nToimittaja palasi pöytänsä ääreen ja naurahti ääneensä:\n\n-- Kylläpä on jo minustakin tullut pikkukaupunkilainen -- enköhän\nkohta teetä tuohon ikkunaan juorupeiliäkin!\n\nVaikka eipä siltä. Kaksi ihmistä samalla kertaa kadulla, jolle ei\nsiihen aikaan päivästä tavallisesti kukaan poikennut -- olihan se\nmelkeinpä uutisen arvoinen tapaus.\n\n-- Meniköhän painoasiamies kuvernöörin puheille?\n\nUkko parka. Lujalla piteli häntä Papkov, joka satraappielein koetti\nylläpitää käskynhaltija-arvovaltaa, sekä \"yleisvaltakunnallista\" että\nomaansa.\n\nOlihan kuvernööri äskenkin uhannut virastaerottamisella, kun ukko oli\nantanut vetää itseänsä nenästä.\n\n\"Ukko\" oli kaupungin lyseon entinen luonnonhistorian kollega Otto\nCollin, entisyytensä mukaan vieläkin tavallisimmin \"lintumaisteriksi\"\nsanottu. Vanha originaali, pohjaltaan hyvä ihminen, mutta joskus\nraiteiltaan suistunut ja pakotettu turvautumaan painoasiamiehen\npalkkaan. Mutta hän hoiti mustaa ammattiaan varsin hienovaraisesti,\nja hänen kanssaan saattoi keskustella \"pyyhittävistä\" asioista,\netenkin jos käytti voiteena Palmroosin punssipuolikasta. Toimittaja\nolikin yleensä tullut sangen hyvin toimeen sensorinsa kanssa, joka\nohuine, harmaine leukapartoineen ja alati käryävine sikarinpätkineen\nmuistutti J. J. Wecksellin vanhuudenkuvaa. Mutta sitten oli tullut\ntuo \"nenästä vetäminen\", joka oli saanut Papkovin raivon ylimmilleen.\n\nPiti näet saada lehteen välttämättä sekä ilmoitus että uutinen\neräästä mielenosoituskokouksesta, jota jo pitkät ajat oli\nsuunniteltu. Mutta kun tiedettiin, että Papkov oli kieltänyt\nsellaisten ilmoitusten ja uutisten julkaisemisen, vaikka\ntoimeenpanijaksi ilmoitettiinkin laillinen yhdistys, oli\nturvauduttava viekkauteen.\n\n\"Lintumaisterin\" oli tapana hankkia lisiä vaatimattomiin tuloihinsa\ntoimittamalla ulkomaalaisille kokoilijoille harvinaisia kasveja.\nMuutamia päiviä ennen tuon kokouksen pitoa toimittaja mainitsi\nukolle aivan kuin ohimennen, että hänen syntymäkaupunkinsa \"retin\nrannalla\" kukki juuri niihin aikoihin maassamme harvinainen _Primula\nsibirica_. Ukko innostui heti asiasta. Ja jo seuraavana päivänä hän\nhankkiutui matkalle. Mutta lähdön tuli tietysti tapahtua kaikessa\nhiljaisuudessa, sillä Papkov ei saanut tietää siitä mitään. Ja\nlauantaiaamuna ilmestyvä lehti oli sensuroitava siten, että Collin\njo torstaina kirjoitti hyväksymisensä puhtaaseen arkkiin, jolle\ntoimittaja sitten sai painattaa mitä hyväksi näki. Samana päivänä,\njona \"lintumaisten\" jättiläismittaisine \"porttööreineen\" samoili\nToppilan salmen painolastikasoille nousseita nurmikoita, saivat siis\nHämettären lukijat lehdestään tiedon kokouksesta, joka sitten illalla\npidettiinkin julkisesti kaupungin torilla kenenkään häiritsemättä,\nkun Papkovkin sattui olemaan käymässä Helsingissä, eikä\npoliisimestari omin päin uskaltanut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.\n\nMutta kun ukko Collin maanantaiaamuna palasi matkaltaan, oli hänen\nsuoraa päätä mentävä lääninhallitukseen, jonka päämies jo edellisenä\niltana oli kotiutunut ja heti saanut tiedon tapahtumista. Mitä\nsiellä tapahtui, sitä ei toimittaja koskaan saanut tietää. Sillä\nukon ilmestyessä toimistoon oli hän niin järkytetty, että toimittaja\nkatsoi parhaaksi lähteä keskellä kirkasta aamupäivää rauhoittelemaan\nsensoriaan puolikkaalla punssia ja Teodora-sikarilla, joka\nviimeksimainittu edusti kotimaisen tupakkateollisuuden senaikuista\nhuippusaavutusta ja jota sen vuoksi käytettiin vain juhlallisimpien\ntilaisuuksien savu-uhriin.\n\nOlisihan aiheita ollut kuinka paljon hyvänsä, mutta niistä ei saanut\nkirjoittaa. Elettiin jännittäviä aikoja. Venäläis-japanilainen\nsota oli varsinkin Mukdenin jälkeen herättänyt toiveita uuden,\nvapaamman ajan koitosta. Ja kuta lähemmäksi oli tultu Tsushimaa,\nsitä rohkeammaksi oli toivo varttunut. Hämeenlinnalaisissakin\nkannunvalamistilaisuuksissa olivat \"kippis\" ja \"terve\" jo yleisesti\nvaihtuneet \"bansaihin\", ja jokaista \"vihollisen\" voitonsanomaa\ntervehdittiin raikuvalla riemulla.\n\nMutta annahan, että yritit kirjoittaa suurpolitiikasta, silloin sait\nheti niskaasi Papkovin juoksupojat.\n\nPaitsi painoasiamiestä oli kuvernöörillä näet tapana lähettää\nmyöskin poliisimestari nuuskimaan \"paikallisen väestön\" mielialoja.\nViimeksimainitun vainukoiransa työstä hän ei kuitenkaan liene\nsuurestikaan kostunut. Sillä eversti Haveman, joka venäjäksi\nkirjoitti nimensä G:llä ja jota sen vuoksi tavallisesti sanottiinkin\nGavemaniksi, oli hengenlahjoiltaan varsin heikosti varustettu\nkeisarikunnan upseeri, jonka jo puutteellinen kielitaito olisi\ntehnyt aivan vaarattomaksi siinäkin tapauksessa, ettei synnynnäinen\nhyväntahtoisuus olisi innoittanut häntä selittämään kaikkia\nasioita parhain päin. Häntä ei pahemmin pelättykään. Mutta niin\nhienotunteisia oltiin sentään, ettei hänen kuuluvillaan bansaita\nhuudettu eikä hänen näkyvillään muutenkaan liian silmiinpistävästi\nosoitettu iloa, kun \"Tavastguusinkin garnisonin\" aina tuon tuostakin\noli marssitettava asemalle Mandshurian vaatimaa vero-osuutta.\n\nVaarattomista asioista oli kirjoitukset tehtävä.\n\n-- Haukkukaa vastapuoluetta! kehoitteli lintumaisteri ja hymyili\ndiabolisesti. -- Vastapuolueen haukkuminen ei missään suhteessa ole\nyleisvaltakunnallisille eduille vaarallista, eikä kuvernöörilläkään\nole mitään sitä vastaan.\n\nHaukkua vastapuoluetta! Sitähän toimittaja parka kyllä oli koettanut,\nmutta se oli alunpitäen tuntunut vastenmieliseltä ja nyt se jo\nsuorastaan tympäisi.\n\nFaktori taas, vanha ja kokenut mies sekä oivallinen uutisten onkija,\nkehoitti käsittelemään paikallisia asioita.\n\nMutta siinäpä juuri pulma olikin. Sillä hyvä Hämeenlinna oli\nsiihen aikaan uneliaan pikkukaupungin perikuva. Hyvähän oli puhua\npaikallisista asioista faktorin, joka aina aamuisin kävi torilla,\nkuten kaikki muutkin yhteiskunnan pylväät. Torilla näet kerrottiin\nkaikki juorut ja juteltiin muutkin mukavat. Toimittaja ei ollut\nsaanut itseään totutetuksi torikäynteihin, vaikka hän tiesikin, että\npoissaoloa huomenkokouksista paheksuttiin.\n\nOlihan faktori tänäkin aamuna kuullut siellä kallisarvoisen jutun:\nEdellisenä iltana oli vastapuolueen lehden toimittaja tullut klubilta\nniin täydessä tuiterissa, että oli keskellä toria pudottanut --\nhousunsa.\n\n-- Ellei maisteri nyt käytä näin hyvää juttua \"Hämeenlinnan\nkirjeessä\", niin en enää tiedä, mikä maisterille kelpaakaan!\n\nSiitä oli syntynyt oikea sananvaihto. Ja faktori oli mennyt\nvihapäissään:\n\n-- Kun täällä kerrankin jotain tapahtuu, niin sitä ei panna lehteen!\n\nNiin -- siinä faktori oli oikeassa, ettei täällä mitään tapahtunut.\nKun torikauppa oli päättynyt ja lääninhallituksen kanslistit ja\nmaistraatin herrat menneet virkoihinsa, ei kaduilla tuntikausiin\nnäkynyt ketään, ennenkuin venäläiset upseerit ilmestyivät\nkasarmeistaan tupakanostolle ja parturimatkoilleen. Torinvarren\njuorupeileistä tätä hetkeä pidettiin tarkoin silmällä, sillä silloin\noli kaupungin kolmen naimattoman nuoren kaunottaren myöskin ehdittävä\nkatukäytävälle näyttämään hienoja pukujaan, hammashohtoista hymyään\nja muita rakastettavia ominaisuuksiaan, joille pikkukaupungin omasta\nasujaimistosta oli vaikea löytää kyllin suurta arvonantoa. Mutta\n\"paraatia\" ei kestänyt kauan. Jo puolisen tunnin kuluttua palasivat\nneitoset kotiin. Eikä kaduilla sitten näkynyt ketään, ennenkuin\nvirka- ja pankkiajan päättyessä salkkuniekat taas ilmestyivät\ntuokioksi autiota erämaata muistuttavan torin liepeitä kiertäville\nkäytäville -- itse torin poikki kulkemista pidettiin epähienona ja\nsäätyläisille sopimattomana! -- kiirehtiäkseen päivälliselle. Ja\nsen jälkeen levittäytyi täydellinen rauha Hattelmalan harjanteen\nhuomassa torkkuvan kaupungin ylitse. Se nukahti, ja niin sikeää oli\nuni, että melkein luuli kuorsaukset kuulevansa. Eivätkä unta enää\nhäirinneet illansuussa klubeilleen tai Teatteriravintolan tuutinkien\nääreen pyrkijätkään, sillä he hiipivät määräpaikkoihinsa arasti ja\nvarovaisesti ja palasivat sitten yömyöhällä vieläkin varovaisemmin.\nKaikki päivät olivat toistensa kaltaisia, harmaita, hiljaisia,\npeloittavan yksitoikkoisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku tuli huoneeseen.\n\nSe oli Larin-Kyösti.\n\nRunoilijan kanssa toimittaja oli tehnyt tuttavuutta pistäytyessään\nkerran pikimmiltään Hämeenlinnaan ennen sinne muuttoaan. Holsti oli\nvienyt tervehdyskäynnille Larssonin hotellinpihanperälle, jossa\nLarin-Kyöstillä pyykkituvan ja tallin välittömässä naapuruudessa oli\nTusculuminsa. Pieni, matala kamari, johon selvästi kuului \"Ruskean\nPokun\" kaurojen rauskuttelu ja \"Renki Kustaan\" laulunhoilotus. Mutta\nseinällä riippuivat kannel ja kitara. Ikkunassa, jonka laudalla\n\"tintti hyppi\", loisti palanen vanhaa, koreata katedraalilasia, ja\npöydällä oli tuoreita käsikirjoitusarkkeja järjestetyssä pinossa.\nRunoilija viihtyi tässä kääpiövaltakunnassaan hyvin ja nautti\nvilpittömästi pienen ikkunan näköalasta, johon mahtuivat sekä\nnaapurin \"kuurassa seisovat tammet\" että niiden puitteissa häämöttävä\n\"Birgerin linna\".\n\nToisinaan pistäytyi runoilija myöskin toimittajan kodissa. Saattoipa\nhän joskus ilmestyä ovelle kitarakin kainalossa ja jo eteisessä\nvirittää iloisen Bellman-sävelen. Silloinpa kuluikin ilta nopeasti.\nSillä Larin-Kyösti osasi tarinoida. Taikka jollei tarinoitu,\nniin luettiin ääneen: Frödingiä, Karlfeldtia, Bellmania... Mutta\nlopulta päädyttiin sättimään Hämeenlinnaa, kunnes Larin-Kyöstin\nhumoristisilmä taas havahtui näkemään kotikaupunkinsa olot ja\nihmiset samassa huumorin sovittavassa hohteessa, jossa hän on heidät\nrunoissaan kuvannut. Silloin alkoivat lystikkäät kommentaarit\nteksteihin, ja ilonpitoa kesti joskus aamunsarastukseen asti.\n\nLarin-Kyöstillä oli asiaa. Hän oli saanut valmiiksi uuden\nrunosikermän, ja se oli nyt tuoreeltaan luettava.\n\nLuettiin, innostuttiin, unohdettiin hetkeksi arki-ikävä...\n\nMutta kesken kaiken tuli kirjapainon juoksupoika vaatimaan\nkäsikirjoitusta, ja toimittajan oli kiireen kaupalla ruvettava\ntäyttämään liuskoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväästä tuli vähitellen kesä.\n\nJa tyhjä kaupunki tyhjeni vieläkin tyhjemmäksi. Porvaristo muutti\nhuviloilleen, opettajat ja koululaiset häipyivät lomalaitumilleen, ja\nvirastotkin työskentelivät vain puolella höyryllä.\n\nToimittaja vietti helteisten päivien paisteisimmat hetket Fredrika\nWetterhoffin työkoulun markiisilla suojatulla parvekkeella. Hän oli\nsattumalta tutustunut tämän siihen aikaan kuuluisan kutomakoulun\nnuoreen johtajaan, Fritz Wetterhoffiin, ja saanut armon hänen\naristokraattisissa silmissään.\n\nFritz Wetterhoff, joka opintovuosinaan ulkomailla oli saanut\nmaistaa suurmaailman makeata mannaa, ei viihtynyt kotikaupunkinsa\nummehtuneessa poroporvarillisuudessa ja oli eristäytynyt sen\noloista ja ihmisistä, joita hän sydämestään halveksi ja arvosteli\nylimielisellä ivalla. Jostakin selittämättömästä syystä hän piti\nuutta toimittajaa kohtalotoverinaan ja aukaisi hänelle sydämensä.\n\nMonet kesäiset aamupäivät tulivat vietetyiksi aurinkoisella\nparvekkeella, jolta levittäytyi näköalaksi matala ja laiskanlaakea\njärvimaisema huikaisevan sinisiintoisena ja päivänkiloisena. Ja siinä\nlekoteltaessa lepotuoleilla kahlattiin taiteen ja taideteollisuuden\nja kirjallisuuden ummet ja lammet ja poikettiin välillä muihinkin\nelämän kysymyksiin.\n\nKoulutalon nuori isäntä oli parantumaton pessimisti. Pessimismi\nkuului kyllä yleensäkin vuosisadanvaihteen nuorison henkiseen\nfysionomiaan, mutta Fritz Wetterhoffissa se ei ollut pelkkää ajan\nmuotisairautta. Hän tunsi veressään vanhan sukunsa ylikulttivoinnin\ndegeneroitumisoireet, ja terveen tahdon ja sairaan veren vastakkaiset\nvoimat vetivät hänet konflikteihin, joiden tragiikan hän itse\nkipeällä, milloin tunteelliseksi herkistyneellä, milloin taas\nkyynillisyyteen kärjistyvällä avomielisyydellä tunnusti elämänsä\ntuhoavaksi voimaksi. Hän harrasti paradoksaalista sanontaa -- Dorian\nGrayn muotokuvaaja ei suotta ollut hänen kirjallisia ihanteitaan --\nja muovaili repliikkinsä huolellisesti:\n\n-- Toisinaan minusta tuntuu aivan nurinkuriselta, että ihmiselle on\nannettu järki, sillä onnellista ihmistä ei aikaansaada, elleivät\nkirurgit opi leikkausta, jolla aivot voidaan tehdä ajatuksettomiksi.\n\nJa hetken perästä hän rupesi punomaan kuoleman mietteitä:\n\n-- Katsohan, hyvä ystävä, omalta kohdaltani minä kuitenkin ennemmin\ntaikka myöhemmin ratkaisen ristiriidan... Minulla on pieni pullo\nkirjoituspöydän laatikossa valmiina...\n\nElämäänkyllästyminen oli sopusoinnussa ajan kirjallisten virtausten\nkanssa, joiden yleisesti viljeltyjä aloja edelleenkin olivat\n\"toivottomat suvut\", \"väsyneet miehet\", \"sairas rakkaus\" ja muut\nvuosisadanlopun aiheet. Siksipä herättikin \"tapaus\" Fritz Wetterhoff\nkaunosieluisen toimittajan mielenkiintoista uteliaisuutta, ja\npuhekumppanin esteettinen elämäntuska askarrutti sangen usein hänen\najatuksiaan.\n\n(Fritz Wetterhoffin myöhemmät elämänvaiheet ovat tunnetut: Hän jätti\nkutomakoulun, painautui yliopistollisiin lukuihin, jotka päättyivät\noikeustutkintoon. Ilmeisesti viimeksimainittu saavutus kuitenkin\nvaati niin suurta tahdon ja voimain ponnistusta, että reaktio tuli.\nHän häipyi ulkomaille. Eikä hänestä kuulunut mitään, ennenkuin\nmaailmansodan päivinä. Mutta silloin Fritz Wetterhoff suorittikin\nelämänsä suurtyön meidän jääkäriliikkeemme palveluksessa. Hänen\nlahjakkuutensa löysi toimialan, joka kirvoitti hänen olemuksensa\npositiiviset voimat ja keskitti ne tarmoksi.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämeenlinnan liepeillä, miltei vastapäätä kuulua Karlbergia, on\nkaupungin puisto, yleisimmin ja yksinkertaisimmin \"Parkiksi\" sanottu.\nKauneudestaan huolimatta sen kiemurtelevat käytävät muodostuivat\nnuorelle toimittajalle murheen poluiksi. Sillä aina kun hän Parkkiin\npistäytyi, valtasi mielen ahdistavan alakuloinen hautuumaatunnelma.\nRappiolle rapistuvien portaitten askelmat, paviljonkien\npuoleksilahonneet kaidepuut -- kaikki tuntui puhuvan menneestä\nloistosta, joka ei enää voinut henkiin herätä. Ja kun vielä sattui\nohitsehurahtava juna sillankorvassa viheltämään, kävi kaipuu aivan\nvihlovaksi. Pois, pois, pois... humahtelivat veturin huohotukset --\nsekin tuntui kiiruhtavan niin että hengästyi.\n\nMutta erään elokuunillan lempeässä hämärässä toimittaja näki\nalakuloisen Parkinkin viihtyisässä valaistuksessa. Hänen\nHämeenlinnan-aikansa läheni loppuaan, ja hyvät kaupunkilaiset olivat\njärjestäneet lähtijän kunniaksi puiston ravintolapaviljonkiin\njäähyväispäivälliset -- joko ilosta, että hänestä pääsivät,\ntaikka jonkinlaisesta liian herkästä velvollisuudentunnosta. Joka\ntapauksessa tilaisuus muodostui perin tunnelmalliseksi yhdessäoloksi.\nPuheita pidettiin ja runojakin taidettiin lausua. Erityisesti jäi\nlähtijän mieleen pormestari af R:n lyyrillinen vuodatus, joka\noli niin korkealentoinen ja kuvarikas, että ajatukset kokonaan\npiilottuivat runollisten koukeroiden alle. Pormestari esiintyi\nmielellään puhujana ja yhtä mielellään eleganttina kavaljeerina.\nNiinpä hän kuului sen ajan sangen harvalukuisiin hämeenlinnalaisiin\nsmokinginomistajiin, ja hän korosti mielellään mustan iltatakkinsa\nhienoutta vadelmanpunaisen kaulusrusetin väriloistolla. Huolellisesti\nhoidettu, mutta harva leukaparta oli hankkinut hänelle liikanimen\n\"Pukki\". Mutta minkäänlaista pukinsorkkaa ei hänen manttelinsa\nliepeisiin kätkeytynyt. Hän oli päinvastoin mitä rakastettavin mies\nja aivan ylenpalttisen kohtelias. Nytkin hän heti pienimmänkin\ntauon syntyessä keskusteluun kiiruhti sen täyttämään jollakin\nrunollisella huomautuksella. Ja aterian päättyessä hän kukkuroitti\nkohteliaisuutensa tyrkyttämällä naisille -- hammastikkuja. Mutta\nrakastettavan pormestarin koristeellisuusharrastukset eivät\nsuinkaan rajoittuneet vain vadelmanpunaisiin kravatteihin ja\nkauniisiin sanoihin, vaan suuntautuivat myöskin iäisyysarvoihin.\nAsianajotoimiensa lomissa hän näet palavalla rakkaudella harjoitti\nhedelmällistä heraldiikan tutkimista, ja löysi vaakunakilpien\nuljaasta historiasta viihdytystä elämänsä hämeenlinnalaiseen ikävään.\n\nMutta Hämettären toimittaja oli vielä liian nuori ymmärtääkseen etsiä\nikäväänsä yhtä ylevää ja filosofista lohtua. Sen vuoksi hän oli\nhakenut itselleen toimen toisesta ja elävämmästä kaupungista.\n\n\n\n\nV.\n\nTEHTAANPIIPPUJEN KAUPUNGISSA.\n\n\nTampere: näky sillankorvasta illansuussa, kun isojen tehdasrykelmien\npitkät ikkunarivit ovat valaistut, ja koneitten jyminä kuuluu kumeana\nkaikuna kosken turbiiniruuhien kohinan ylitse.\n\nSe kuva on syöpynyt mieleen ensimmäisen vaikutelman väkevyydellä ja\njäänyt muistiin vaiherikkaan vuoden symboliksi, vuoden, jonka päivät\nja yöt täyttivät intensiivinen työ, jännittävät tapahtumat, hyvä\ntoveruus ja iloiset illanistujaiset.\n\nJokapäiväisen lehden ainoalla toimitussihteerillä oli pitkät\ntyörupeamat. Ja joka päivä toi uutta ja yllättävää, sillä elettiin\nlevottomasti lainehtivaa aikaa. \"John Grafton\" kylvi kivääreitään\nPohjanlahden rannikolle -- liikkui kuin salaperäinen Lentävä\nhollantilainen ... ja olisi epäilemättä onnistunut suorittamaan\nohjelmansa loppuun asti, ellei oululainen romukauppias Juntunen\nolisi eksynyt kaljaaseineen Möylynkarin lähettyville ja haaksirikko\nPietarsaaren tienoilla pakottanut aselaivan miehistöä käyttämään\ntoisiin tarkoituksiin varattua \"blasting\"-shelatiiniaan oman\naluksensa räjähdyttämiseksi. Alituista jännitystä ilmassa. Aseilla\nlastattuja rautatievaunuja eksyi väärille asemille joutuen santarmien\nsaaliiksi. Suomen aktivistit kuljettivat Venäjän vallankumouksellisia\npiilopaikasta toiseen ja runoilivat Pietarin \"verisen sunnuntain\"\nsankarilta, pappi Gaponilta, saamansa veljessuudelman yhteisen\nvapaudenliiton pyhäksi sinetiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuun viimeisen päivän ilta oli oudon juhlallinen.\nToimituksessakin vallitsi peloittava hiljaisuus. Odotettiin\nviimeisten junien saapumista ja viimeisiä puhelinviestejä --\ntiedettiin kohta yhteyden muun maailman kanssa katkeavan ja\nhiljaisuuden tihenevän täydelliseksi. Mentiin asemalle katsomaan\nyöjunan tuloa. Matkustajat purkautuivat vaunuista ja raahasivat\ntavaroitaan levottomin katsein ja pelokkain ilmein. He olivat\nodottamattaan saaneet tietää matkansa äkkiä keskeytyneen, tien\nauttamattomasti nousseen pystyyn. Vaunut jäivät raiteille, veturi\najoi talliin, ja ihmisten oli etsittävä ventovieraalta paikkakunnalta\nkattoa päänsä päälle tiesi kuinka pitkäksi aikaa.\n\nSeuraavana aamuna lehti ilmestyi ilman painoasiamiehen hyväksymistä.\nJa uskollinen Otto Collin sähkötti Hämeenlinnasta: \"Kiitos hyvästä\nyhteistyöstä.\" Se olikin viimeinen sähkösanoma, sillä nyt pysähtyivät\nkaikki pyörät. Tehtaalta tehtaalle kulki lakkokomitea, jonka\njäsenet kantoivat arvonsa merkkinä leveätä punaista olkanauhaa,\nportit avautuivat, ja työväki riensi koneittensa äärestä yhtymään\nkulkueeseen, joka kasvoi joka hetki ja vihdoin täytti koko\nkauppatorin, jonka laidalla olevan raatihuoneen parvekkeelta\nsuurlakko julistettiin.\n\nKummallisia päiviä. Yhtämittaista aretonta pyhää. Ja täydellinen\neristyneisyys muusta maailmasta. Se teki kaupungin väestön\nihmeellisen yksimieliseksi -- ei puhuttu porvareista eikä\ntyöläisistä, vaan oltiin samoja kansalaisia, solidaarisia kaikissa\nedesottamisissa. Joka päivä oli kokouksia torilla, ja tiedonantoja\njaettiin raatihuoneen parvekkeelta. Tiedonantoja, mutta ei tietoja.\nSillä niitä ei mistään saatu.\n\nHuhut vain humisivat ilmassa. Ja kulkupuheet kävivät tunti tunnilta\nyhä hurjemmiksi. Mistä ne olivat kotoisin, sitä ei kukaan kyennyt\nvarmuudella sanomaan. Mutta tavallisimmin väitettiin niiden\nalkulähteeksi sähkösanomaa, joka muka ohikiitäessään oli joutunut\nharhateille: linjaan kaikessa hiljaisuudessa Hatanpäästä yhdistetyn\nkoneen liuskaan. Keisari oli pantu viralta ... surmattu... Venäjällä\noli uusi hallitus... Helsingissä oli rauhallista, mutta sinne oli\njo alettu marssittaa joukkoja muualta... Oulu oli julistautunut\ntasavallaksi, jota hallitsi oma senaatti... Ei keisaria sentään\nollutkaan surmattu -- päinvastoin: hän istui kaikessa rauhassa\nuskollisten kaartiensa suojaamassa Tsarskoje Selossa, ja Helsingin\nulkopuolelle oli keskitetty Itämeren laivasto, joka vain odotti\nkäskyä pommittaakseen kaupungin maan tasalle... Lopulta ei kukaan\ntiennyt, mitä piti uskoa, mitä ei. Ja epätietoisuus alkoi hivuttaa\nhermoja. Niin syntyikin ajatus, että Helsinkiin oli saatava lähettejä\nhankkimaan luotettavia tietoja tilanteesta sekä kotimaassa että\nVenäjällä. Ja kun eräänä aamuna oli tullut tieto, että \"lakkojuna\",\njoka tuli Pohjanmaalta asti ja vei edustajia matkanvarren\npaikkakunnilta pääkaupunkiin, pian oli sivuuttava Tampereen, esitti\nlakkokomitea raatihuoneen parvekkeelta, että kansa myöntäisi\nmatkaluvan yhdelle toimittajalle jokaisesta kaupungin sanomalehdestä.\nKansa myönsi sen tuhatäänisellä hyväksymishuudolla.\n\nNiin joutui nuori toimitussihteerikin lähtemään vallankumouksen\ntamperelaisesta sunnuntaista sen helsinkiläiseen arkeen.\n\nTultiin Toijalaan. Pitkä asemasilta oli mustanaan väkeä. Laulukuoro\ntervehti tulijoita. Ja sitten heidät johdatettiin ravintolasalin\npöytien ääreen nauttimaan paikkakuntalaisten tarjoamia virvokkeita.\nMutta ennenkuin taas lähdettiin liikkeelle, piti hopeahapsinen,\nkunnianarvoisa asemapäällikkö puheen, jossa hän toivotti menestystä\nja korkeimman siunausta tälle tärkeälle, mutta ehkä hyvinkin\nkohtalokkaalle matkalle. Vanhuksen ääni vavahteli liikutuksesta, ja\nlähtijäinkin mielet täytti juhlallinen vakavuus -- kuka tiesi, mitä\nedessä olikaan! Kun juna sitten verkalleen lähti vierimään laiturin\nviereltä, viritti soittokunta tietysti Marseljeesin.\n\nMutta juhlallisuus häipyi pian Helsinkiin saavuttua.\n\nPääkaupungissa oli yksimielisyys särkynyt jo alkuunsa. Puolueet\nseisoivat vastakkain, rintamia oli monta, joka taholla tehtiin\npolitiikkaa, ja juopa porvarillisen maailman ja sosialistien välillä\nlaajeni ja syveni hetki hetkeltä ja saattoi milloin hyvänsä ratketa\nkohtalokkaaksi repeämäksi. Kimmeltävät pilvilinnat romahtivat,\njäätävä viima sammutti innostuksen palon.\n\nMutta yhden suuren ja eheän muiston antoi sentään Helsinginkin\nsuurlakko: lopettajaisillan omalaatuisen juhlavalaistuksen\nsatunäyn. Kuin taikasauvan iskusta lehahti pilkkopimeänä ollut\nkaupunki valomereksi. Jok'ikiseen ikkunaan ilmestyivät lepattelevat\nkynttilänliekit, joiden teho oli kaksinkertainen, kun katulyhdyt\nedelleen olivat sammuksissa.\n\nTampereelta oli päätoimittaja Severi Nuormaa ja maisteri Erkki\nReijonen tuotu ylimääräisellä lakkojunalla Helsinkiin. Heidän nimensä\nolivat sosialistien \"senaattorilistassa\", joka muka piti vaalilla\nvahvistettaman \"väliaikaiseksi hallitukseksi\". Tämä hallituspuuha\nraukesi. Vaalista ei tullut mitään. Ja äskeiset senaattoriehdokkaat\nkulkivat muiden tavallisten kansalaisten mukana katselemassa\nilotulitusta. Tamperelaisten joukkoon liittyivät Senaatintorilla\nJuhani Aho, Eero Erkko ja Santeri Ivalo. Vakavina ja hiljaisina\nsiinä seistiin ja kuultiin Apostolin soittokunnan Nikolainkirkon\nportailta tulisoihtujen valossa esittämää Isänmaan virttä. Aho\noli liikutettu, pari kertaa hän pyyhkäisi kyynelen poskipäältään.\nTorilta mentiin Kämppiin. Siellä vietettiin voittoa, mutta juhlamieli\npysyi hiljaisena, ja salin perällä olevassa johtomiesten pöydässä\njuotiin samppanja puolittain salaa häveliäistä olutlaseista, sillä\nlakon aikana vallinnutta täysikieltoa ei vielä oltu kumottu. Eero\nErkko istui totisena ja hahmoitteli harvasanaisella, asiallisella\ntavallaan lähimmän tulevaisuuden tehtäviä. Aho oli enimmäkseen omissa\najatuksissaan ja tuntui tuijottavan johonkin etäisyyteen. Eikä\nIvaloltakaan riittänyt monta sanaa keskusteluun. Tunnelma ei ottanut\nvapautuakseen -- voitonriemu oli siitä kaukana.\n\nMutta nuorelle toimittajalle muodostui tuo hiljainen iltahetki\nsykähdyttäväksi elämykseksi. Saihan hän istua valioseurassa, jolle\nvarsinkin Ahon ja Ivalon läsnäolo antoi loistoa. Kirjailijat olivat\nnäet nuoren toimittajan silmissä vielä säilyttäneet suurimman\nosan sitä sädekehää, jonka poikavuosien kuvitelmat olivat heidän\nolemustensa ympärille sytyttäneet. He kuuluivat jollakin tavoin\nkorkeampaan luokkaan kuin tavalliset arkiset ihmiset. Kuinka\nolikaan kerran koulupoikarinta ylpeästä ilosta paisunut, kun\nkonventtirunoilija muutamana kesänä oli Muhoksella joutunut tapaamaan\nOulujoen varsia I. K. Inhan seurassa liikkuvan Teuvo Pakkalan. Ja\nkun hän seuraavana suvena Oulussa oli nähnyt Santeri Ivalon seisovan\npolvihousuisessa matka-asussa Jalanderin kirjakaupan ikkunan edessä,\nei hän ollut malttanut olla lähtemättä kirjailijaa matkan päästä\nseuraamaan, Ivalon kierrellessä vanhan koulukaupunkinsa muistoja\nverestämässä. Nyt istui samainen Ivalo hänen vierustoverinaan\nvirkahtaen sanan toisinaan hänellekin aivan kuin vertaiselleen. Ja\ntuossa vastapäätä itse Juhani Aho! --\n\nPalattiin Tampereelle ensimmäiselle säännölliselle kulkuvuorolleen\nlähtevässä junassa.\n\nTultiin perille alakuloisen harmaana aamupäivänä. Ja tultiin keskelle\narkea. Sillä jo oli Tampereeltakin se innostunut juhlamieli, jonka\naallot lähdettäessä olivat käyneet niin korkeina torilla kohisevassa\nihmismeressä, ehtinyt häipyä olemattomiin. Ikäänkuin sen viimeisinä\nkaihoisina rippeinä riippuivat Hämeenkadun talojen ullakkoikkunoihin\nkiinnitettyjen riukujen nenissä valkosiniraitaiset liput, mutta\nne olivat sangen surumielisiä risareunoineen ja muodottomine\nmittasuhteineen -- ne kun oli aikaansaatu siten, että Venäjän lipusta\nalimmainen, punainen raita aivan yksinkertaisesti oli reväisty pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ottanut aallokko Venäjällä tyyntyäkseen, vaikka lokakuun\nmanifestilla olikin koetettu valaa öljyä laineille. Hetkeksi vain\nvallankumousliike jäi odottavalle kannalle, mutta pian alkoivat\naallot vieriä edelleen yhä kiihtyvällä vauhdilla, ja hyrskyjen\npärskeitä lenteli tuon tuosta meidänkin rannoillemme.\n\nJoulukuussa 1905 pitivät Venäjän vallankumouksellisten edustajat\nneuvottelukokouksen Tampereella. Siihen ottivat osaa m.m. Lenin\nja Stalin -- silloin vielä tuntemattomia nimiä -- samoin kuin\neräät tulevien menshevikkienkin johtomiehet. Kokous oli tietysti\nperin salainen, eivätkä siitä kaupunkilaiset mitään tienneet --\nnäkivätpähän vain outojen ja omituisten hahmojen livahtavan ohitseen\niltahämärissä ja vaistosivat, että oli parasta olla kiinnittämättä\nhuomiota vaiteliaisiin ja salaperäisiin muukalaisiin.\n\nHelmikuun 26 p:nä 1906 tapahtui Helsingissä Venäjän valtakunnanpankin\nryöstö. Ja maaliskuun 1 p:nä toimeenpani eräs ryöstäjistä Tampereella\nverinäytelmän ja hallitsi yksin useamman tunnin aikana koko kaupunkia.\n\nHänet oli vangittu rautatieasemalla ja viety poliisikamariin, mutta\nsiellä hän oli tempaissut povelleen kätketyn tikarin, surmannut\nsalamannopealla iskulla tutkivan komissaarin, haavoittanut pahasti\nkahta muuta poliisimiestä, anastanut takaisin takavarikoidut\npistoolinsa, rakentanut barrikadin huoneeseen johtavan oven\nvarmistukseksi, avannut leveälle Hämeenkadulle antavan ikkunan ja\nruvennut huutamaan avukseen \"punaista järjestöä\".\n\nKummallinen näky: tori täynnä uteliaita ihmisiä jännittyneinä\nseuraamassa yksinäisen miehen puuhia, joille monikymmenmiehisenä\nläsnäoleva järjestysvalta ei voinut mitään. Sillä niin pian kuin\nvain poliisimies yritti lähestyä ikkunaa tai barrikoitua ovea,\npamahti laukaus. Ja niin varma oli ampujan käsi, että luoti osui\nerehtymättä maaliin -- leveän kadun toisellakin puolella liikkuvia\nepäilemiänsä henkilöitä hurjistunut mies haavoitti laukauksillaan.\nViranomaiset olivat neuvottomia. Vallankumoukselliset palopuheet,\njoiden saksankielisiä sanoja kansanjoukot eivät ymmärtäneet, mutta\njoiden sisällyksen he iskulauseiden kiihkeästä sävystä arvasivat,\ntekivät ilmeisen vaikutuksen. Eikä ihmekään, sillä ikkunassa huutava,\nlyhyenläntä, kalpea, mutta tarmokkaan leveäleukainen mies suggeroi\nväkevästi villillä hurmiollaan katsojat ja kuulijat. Kun eräs\nkomissaari kivääri kädessä yritti nousta poliisikamarin vastapäätä\nolevan Commercen talon ikkunaan, kävi kansanjoukko niin uhkaavaksi,\nettä yrityksestä oli tuotapikaa luovuttava. \"Minä olen santarmien\ntakaa-ajama sosialidemokraatti Jan Tshokke -- kutsukaa minun avukseni\n'die rote Organisation', se kyllä tietää, millä asioilla liikun\",\nhuuteli mies. Ja myötätunto alkoi peloittavassa määrässä kallistua\nahdistetun puolelle.\n\nUseat arvovaltaiset kaupunkilaiset koettivat nyt kehoittaa miestä\nvapaaehtoisesti antautumaan, mutta hän vastasi mieluummin ampuvansa\nkuulan omaan päähänsä. Samassa hän riisui takkinsa, viskasi sen\nkadulle ja katosi ikkunasta. Väkijoukko kävi aivan hiljaiseksi,\nodotettiin jännittyneinä, mitä tapahtuisi. Ja kun huoneesta\nseuraavassa tuokiossa kuului pari kolme laukausta, puhkesi ilmoille\nhuuto: \"Nyt hän tappoi itsensä.\" Joku uskalikko yritti lähteä\nkiipeämään ikkunaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt nousta kivijalan\nreunalle, oli Tshokke pistooleineen taas ikkunassa. Väkijoukosta\nkuului tyytyväistä kohahtelua, ja takki heitettiin heti takaisin\nomistajalleen.\n\nKaupungin johtomiehet neuvottelivat vakavissaan. Jotakinhan täytyi\ntehdä. Ja vihdoin ryhdyttiinkin toimiin. Palokunta ilmestyi\nletkuineen torille. Kaksi voimakasta vesisuihkua -- toinen ikkunasta,\nhuolimatta yleisön äänekkäistä vastalauseista, ja toinen ovesta\n-- suunnattiin huoneeseen. Tshokke kaatui, mutta vielä vedessä\nmaatessaan hän koetti ampua sisään hyökkääviä vangitsijoitaan,\nkuitenkaan osaamatta.\n\nHuoneeseen tunkijoita kohtasi kammottava näky. Vedessä uiskenteli\nmurhatun komissaarin ruumis ammottava tikarinhaava kurkussa -- silmät\nolivat auki, suu vääntynyt tuskaan.\n\nKäsiraudat pujotettiin Tshokken ranteisiin ja hänet vietiin\npoliisilaitoksen päivystyshuoneeseen, jossa mies uupuneena lysähti\npenkille.\n\n-- Nimeni on Jan Tshokke, hän sanoi puhuen balttilaista saksaa. --\nOlen myöskin lukkoseppä August Raudsepp, jos niin tahdotte...\n\nHän puhui väsyneesti, mutta hänen harmaansiniset silmänsä pälyilivät\nlevottomasti kaikille suunnille. Kun hänen ylleen ruvettiin pukemaan\nkuivia vaatteita, väänteli hän kärsimättömästi käsiään.\n\n-- Puristavatko raudat?\n\n-- Ne ovat epämukavat ja ilkeät.\n\n-- Sanokaa: miksi ammuitte ihmisiä?\n\n-- Siksi, että vihaan venäläisiä poliiseja...\n\n-- Mutta nämähän eivät olleet venäläisiä.\n\n-- Sitä en tiennyt -- poliisi kuin poliisi.\n\n-- Ettekö sääli heidän omaisiaan?\n\nHän kääntyi melkein ihmetellen katsomaan kysyjää:\n\n-- Tietysti säälin kaikkia ihmisiä, koska olen sosialidemokraatti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurtapahtumien lomiin mahtui sentään muutakin: mittasuhteiltaan\npieniä, vaatimattomia ja itsessään aivan tapauksettomia elämyksiä,\nmutta intiimisyydessään rikasarvoisia ja muistoina rakkaita.\n\nToveruussuhde toimituksessa oli jo sellaisenaan innostava työn\nkiihotin. Päätoimittaja, Severi Nuormaa, oli \"elämänsä kunnossa\" --\nmaanpaon vuodet Amerikassa olivat muovailleet grundtvigilaisesta\nkansanopistomiehestä ja retorisesta runoilijasta tarmokastahtoisen\nlehtimiehen, likeinen yhteistyö Eero Erkon kanssa oli antanut\naloitekykyä ja avartanut journalistisia näköaloja. Kalle\nViljakainen myhähtelevine savolaissutkauksineen ja ehtymättömine\njuttuvarastoineen osasi tehdä tarinahetket hauskoiksi. Ja uutismiehet\n-- Kajaanin seminaarista valtiollisten mielipiteittensä takia\neroon joutunut musiikinlehtori Aarne Wegelius ja nuori \"Hese\" Lyly\n-- olivat täynnä virkaintoa. Sitäpaitsi oli lehdellä läheinen\nystäväpiiri, jonka \"sisärengas\" otti osaa jokapäiväiseen työhönkin.\nSen ahkerimpia jäseniä olivat: \"Nisse\" Zidbäck, joka tunsi olonsa\nrautatienvirkamiehenä uhatulta aktivistipuuhiensa vuoksi ja siksi\nvalmisteli siirtymistä uudelle elämänuralle, jolle pian antautuikin,\nTampereen Teatterin johtaja Pontus Artti, joka ei kulissiliiman\ntuoksussakaan saanut vaimennetuksi verenvetoa painomusteeseen, ja\nteollisuusmieheksi ryhtynyt maisteri Erkki Reijonen, joka päivisin\nkääri Päivälehdessä saavuttamiaan kokemuksia lapinniemeläiseen\npuuvillaan, mutta iltaisin mielellään käytti niitäkin, samoin kuin\npuhdaskielisyyskiivauttaan, uuden lehden hyväksi.\n\nUsein kokoutui lehden ystäväpiiri pohtimaan päivän polttavia\nkysymyksiä. Innokkaimpina keskustelijoina esiintyivät insinööri\nMagnus Lavonius, tohtori H. M. J. Relander, pankinjohtaja E. V.\nEmeleus, maisteri Hjalmar Lilius ja tohtori Kaarlo Levón. Aluksi\nvietettiin yhteiset illatsut \"Plankun takana\"-nimisessä ravintolassa,\nmutta myöhemmin hankittiin oma huoneisto, josta sitten sai alkunsa\nKunnallisklubi. Koleat olivat nuo vuokrahuoneet, joiden ainoana\nsisustuksena olivat jostakin huvilasta lainaksisaadut puutarhasohvat\nja juurituolit, mutta monet aloitteet ja yritykset niissä syntyivät,\nja toisinaan kohosi tunnelma hyvinkin korkealle.\n\nAntoisemmiksi kuin nämä puolittain virallisluontoiset tilaisuudet\nmuodostuivat nuorelle toimittajalle kuitenkin ahtaimman ystäväpiirin\nyhdessäolot. Oikeastaan tähän ystäväpiiriin ei kuulunutkaan kuin\nneljä vakinaista jäsentä: kauppias Nikolai Tirkkonen, Severi Nuormaa,\nZidbäck ja toimitussihteeri. Mutta se täydensi itseään usein\nulkojäsenillä, ja varsin tervetulleita olivat sen illanistujaisiin\nsatunnaisesti paikkakunnalla oleskelevat pääkaupunkilaiset.\nPolitiikka ja liike-elämä olivat piirin keskuudessa julistetut\nkielletyiksi puheenaiheiksi. Sitä innokkaammin viljeltiin\npöytäkeskusteluissa taiteen, kirjallisuuden ja muiden henkisten\nharrastusten sarkoja. Nikolai Tirkkonen, aloiterikas, määrätietoinen\nja useissa suhteissa aikaansa edellä oleva liikemies, nautti\naivan silminnähtävästi saadessaan vapautua arkisista asioistaan\nja voidessaan virkistäytyä \"esteettisillä asioilla\", joiden alaan\nhänen mielestään olennaisesti kuului myöskin matkamuistelmien\ninnostunut kontrollointi Nuormaan kanssa, varsinkin muistot \"pyhästä\nPerliinin kaupungista\". Viimeksimainittuja muistoja kuuntelivat\nmielellään toisetkin, vaikka Friedrichstrasse heillä vielä olikin\nkokematta, sillä ne antoivat suurmaailman esimakua ja toivat\nsitäpaitsi pöytään jalomuotoisia pulloja, jotka eivät olleet\nvaatimattomien sanomalehtimiespalkkojen ulottuvilla. Kun taiteilija\nHugo Simberg oleskeli Tampereella viimeistelemässä Johanneksen kirkon\nkaunistamista, joka oli uskottu hänelle ja Magnus Enckellille,\nistui hän usein tässä seurassa, jonka kokoontumispaikkana oli\nKaupunginhotelli. Kauniit kirkkomaalaukset olivat alastomuudellaan\nherättäneet pahennusta joillakin ahdasmielisillä tahoilla. Ja\nNuormaan lehti oli tietysti asettunut taistelemaan pimeyttä\nja typeryyttä vastaan, jonka tulkiksi oli antautunut m.m.\npaikkakunnan papiston päämies. Kuinka monta iltaa noiden ihanien\nköynnöksenkantajien nuorta ja puhdasta kauneutta pohdittiinkaan!\nJa Simberg, mustine ja äärimmäisen huolellisesti hoidettuine,\nsilkinhienoine täysipartoineen, sysisilmineen ja seemiläissävyisine\nprofiileineen istui tyytyväisesti hymyillen kuuntelemassa pöytäseuran\nihastusta. Hänellä oli merkillinen hymy. Paksut, pehmeät ja\nkoreanpunaiset huulet värähtelivät ikäänkuin samalla kertaa ilmaisten\naistihurmion hekumaa ja sielukkuuden raskasmielisyyttä. Se hymy\nselitti hänen leikillisten pirujensa murhemielisen huumorin. -- Mutta\nkerran Simberg ärsytti Tirkkosen suuttumaan. Oli taas puhe \"Perliinin\npyhästä kaupungista\", jota Tirkkonen kiitteli taivaisiin asti.\n\nHugo Simbergissä heräsi opposition haluja hän alkoi ironisoida\nsaksalaisuutta, verraten sen henkeä raskaaseen olueen ja paksuun\n\"Mehlspeiseen\".\n\n-- Siellä ei ole espriitä eikä eleganssia nimeksikään. Kaikki on yhtä\n\"schlecht und billig\" kuin Warenhausissa.\n\nNyt tulistui Tirkkonen, jonka lempiajatuksena oli hänen oman\nliikkeensä kehittäminen juuri jonkinlaiseksi Warenhaus Wertheimin\nsuomalaiseksi vastineeksi. Hän nousi pöydästä ja huusi:\n\n-- Vai eivät Warenhausit kelpaa herra maalarille!\n\nSamassa hän huitaisi kädellään ilmaa niin voimakkaasti, että kalvosin\nirtaantui ranteesta ja lensi keskilattialle.\n\nSilloin purskahti Simberg nauruun, mutta suuttumus oli kärjistänyt\nhänen hirtehishuumorinsa teräväksi ivaksi:\n\n-- Kyllä on siinäkin hieno herra -- käyttää _irtokalvosimia_.\n\nTirkkonen hätkähti. Syntyi piinallinen hiljaisuus. Eikä tunnelmaa\nsaatu oikeille raiteille, ennenkuin edeskäypä oli vaihtanut\nreininviinipullot ranskalaiseen rypäleeseen.\n\nMutta usein noissa illanistujaisissa, jotka joskus lauantaiehtoisin\nsaattoivat venähtää niinkin pitkiksi, että aamulla kotiin mentäessä\nkirkkoväki tuli vastaan kadulla, käsiteltiin asioita hyvinkin\nvakavasti ja kouraistiin elämäntuntoja syvällisestikin. Joskus\nNuormaa kosketteli myöskin nuoruutensa kokemuksia, ja pöytätovereille\nkirkastui silloin pälkäneläisen sepänpojan selkeä sosiaalinen\nradikaalisuus näkökulmasta, jonka kylkiviivoina olivat julistajan\noman nuoruuskamppailun muisto ja syntyperäinen idealismi, joka\noli saanut väkevää ravintoa ylioppilasaikojen kansallishenkisesti\nkorostetuista riennoista. Tämä radikalismi liitti Nuormaan ajan\n\"nuoriin\", vaikka hän etenkin kirjallisissa asioissa kuului\nvanhempaan polveen ja omassa runoilemisessaan jatkoi opettajansa,\nHerää Suomen runoilijan, linjaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuoren toimitussihteerin teatteriharrastus, joka Hämeenlinnassa\nvain puuskittain oli saanut tuulta siipiinsä -- silloin kylläkin\nlehahtaen korkeaan lentoon ja pakottaen Hämettären hyvät lukijat\nnielemään palstamäärin esteettisiä mietelmiä Ibsenin dramatiikasta\nja Elli Tompurin tulkintataiteesta --, elpyi vakinaisessa\narvostelijatoiminnassa eläväksi intressiksi.\n\nTampereen Teatteri oli vielä aivan nuori taidelaitos, mutta se toimi\nvirkeästi -- puutteellisista ulkonaisista olosuhteista huolimatta\n-- ja toi ahtaan Raittiustalon alkeelliseen parrasvaloon suuriakin\nohjelmia. Artillahan ei ollut käytännöllistä teatterikokemusta,\nmutta johtajalla oli kultivoidun makunsa ja kirjallis-taiteellisen\nsivistyksensä tukena innostunut henkilökunta, jonka riveissä oli\nuseita eteviä näyttelijäkykyjä: koomikot Paavo Ahlman ja Väinö\nViljamaa, luonnenäyttelijänä Teuvo Puro, sankarina Aarne Orjatsalo,\nnaispuolella taas hieno ja herkkä Lyyli Kanerva, taitava Tilda Vuori\nja nuorena lupauksena Hilda Haapanen (Räisänen).\n\nMutta olihan joukossa \"mustiakin lampaita\", joiden\nvelvollisuudentunto ei aina ollut yhtä valveutunut kuin heidän\nelämänilonjanonsa. Kerrankin tapahtui, ettei ensi-iltaan lainkaan\nilmestynyt miehisen pääosan esittäjää. \"Messuestettä\" ei\nedeltäpäin ollut osattu aavistaa, joten näytännön pelastamiseksi\nei ollut käytettävissä edes tilapäisen \"paikkauksen\" hätäkeinoa.\nTeatterinjohtaja eli muutamia elämänsä tukalimpia hetkiä. Yleisö\nalkoi tulla paikoilleen -- paljon väkeä, täysi huone, mikä ei\nsuinkaan ollut jokapäiväinen ilmiö. Mutta Artti ei empinyt kauan.\nHän puki päättäväisesti pitkän takin ylleen, kiinnitti parran\nleukaansa, maalautti kasvonsa, otti roolivihon kouraansa ja\nantoi merkin esiripun nostajalle. Näytäntö alkoi. Ja sinä iltana\ntamperelainen teatteriyleisö sai nähdä näyttelijän, joka ei\nsitä ennen eikä sen jälkeenkään liene julkisessa parrasvalossa\nnäyttäytynyt. Artti luki vuorosanat vihosta, mutta hän luki ne\nhyvin ja liikkui sitäpaitsi luontevasti, joten näytäntö todellakin\npelastui. -- Myöskin dramaatikkona Pontus Artti esittäytyi lyhyenä\nteatterinjohtajakautenaan sovittamalla näyttämölle Kiven Seitsemän\nveljestä. Hyvä sovitus, mutta liian perinpohjainen. Susien tuleva\ntekijä ei vielä hallinnut keskityksen taitoa, ja ensi-ilta kesti\npikkutunneille saakka. Mutta Artti ei päässyt koteutumaan kulissien\nmaailmaan. Jo suurlakon aikoina hän alkoi ahkerasti vierailla\ntoimituksessa, ja kevättalvella hän jätti teatterin kokonaan ja\nrupesi vakinaiseksi journalistiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ida Aalberg Tampereella -- haastattelu!\n\nPäätoimittajan ei tarvinnut toistaa määräystään. Toimitussihteeri\nsai jalat alleen ja juoksi päätäpahkaa kotiinsa koristautumaan\njuhlalliseen vierailupukuun, sillä eihän vapaaherrattaren puheille\ntoki sopinut mennä arkisissa työtamineissa. Hän kuvitteli, että\nIda Aalberg ilmestyisi huoneeseen, jossa vieraan olisi odotettava,\naivan kuin Hedda Gabler, siirtäen ylevällä, kuningatarmaisella\nkädenliikkeellä oviverhot syrjään ja tervehtien odottajaa kuin Eilert\nLövborgia. Paljon hän ehtikin kuvitella, vaikka vain puolituntinen\nkului määräyksen saamisesta siihen hetkeen, jona hän pamppailevin\nsydämin kolkutti hotellihuoneen oveen.\n\n-- Sisään!\n\nHän astui kynnyksen ylitse -- eikä tietenkään tullut mihinkään\netuhuoneeseen, vaan suoraapäätä Ida Aalbergin luokse. Paronitar istui\nikkunan ääressä, ojensi kätensä ja virkahti herttaisesti hymyillen:\n\n-- Mutta mehän olemmekin vanhoja tuttuja. Muistan teidät hyvin...\nTerve tuloa.\n\nNuori toimittaja kumartui suutelemaan hänen kättään. Ja noudattaen\nparonittaren ystävällistä kehoitusta hän istuutui. Mutta hän tunsi\nolonsa äärimmäisen epävarmaksi. Tilaisuus oli hänen ensimmäinen\nhaastattelunsa -- siihen aikaan ei haastatteluvimma vielä ollut\npäässyt leviämään suomalaiseen journalistiikkaan -- eikä hänellä\nollut vaaleansinistäkään aavistusta, mistä utelunsa aloittaa, ei edes\ntietoa, mitä yleensäkään kysyä:\n\nHän tunsi sitäpaitsi niin suurta kunnioitusta ja niin nöyrää ihailua\nkuuluisaa näyttelijätärtä kohtaan, että sanat takertuivat kurkkuun.\nMutta Ida Aalberg tuli avuksi taiteilijavälittömyyden herkistämällä\nmaailmannaisen rakastettavuudella.\n\n-- Eiköhän sovita alunpitäen siitä, ettei tästä tehdä mitään\nmuodollista \"interjuuvia\" -- ne ovat niin ikäviä --, vaan että\nme vain rupattelemme keskenämme vanhoina tuttavina, ja te sitten\nkirjoitatte lehteen mitä tahdotte...\n\nJa sitten aloitti Ida Aalberg tarinoinnin hänelle ominaisella\nhenkevällä vilkkaudella, joka ei kauan malttanut pysyä samassa\nasiassa, vaan alinomaan valaisi salamoinnillaan uusia näköaloja,\naina persoonallisia, aina väkevästi vaistottuja, omakohtaisesti --\nainakin mielikuvituksessa -- elettyjä. Taiteesta ja teatterista\nsiirryttiin pian politiikkaan. Sillä sen sykkeethän täyttivät koko\nolemassaolon ja -- määrätessään koko henkisen elämän poljennon\n-- sähköistivät taiteenkin maailman. Vanha oli murtumassa, uuden\najan heräävien huomentuulien viri oli vetänyt ensimmäiset viirunsa\nyhteiskunnallisiin suvantoihimme.\n\n-- Taiteilijana en voi olla sosialidemokraatti, Ida Aalberg sanoi.\n-- Olen sosialirevolutsionääri. Sosialidemokratia pyrkii hävittämään\nyksilöllisyyden, ja yksilöllisyys on taiteen elinehto. Mutta toiselta\npuolen on taiteilija jo luonnostaan -- ja hänen täytyy olla --\nvallankumouksellinen, sillä taide ja paikallaanpysyminen ovat kuin\ntuli ja vesi.\n\nJa Ida Aalberg ylisti venäläisten vallankumouksellisten uhrautuvaista\nja sankarillista taistelua säihkyvin silmin ja sytyttävin\näänenpainoin, jotka hänen hartaan ja haltioituneen kuulijansa\nsilmiin taas nostivat saman kuvan, joka mielessä oli väikkynyt hänen\n\"haastattelulle\" tullessaan: Hedda Gabler.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta olihan Tamperekin sentään vain Tampere -- ja Helsingissä oli\nmeikäläisen elämän polttopiste. Sinne paloi mieli.\n\nYlioppilasaikanaan estetiikan ja taidehistorian opiskelija oli\nseurannut suurella innolla sen ruotsinkielisen akateemisen nuorison\nkirjallisia harrastuksia, jonka johtavat miehet olivat ryhmittyneet\nEuterpe-lehden ympärille. Hän oli heidän kirjoituksistaan ollut\nlöytävinään välittömimmät kosketukset niihin ajan virtauksiin, jotka\nolivat hänen omiakin harrastuksiaan ja ajatuksiaan lähinnä. Ja usein\nhän oli ihmetellyt, ettei suomenkielisellä taholla saatu aikaan\nnuorten äänenkannattajaa, jossa yhtä rohkealla ja persoonallisella\ntavalla olisi ollut tilaisuus lingota uusia tunnussanoja ja taittaa\npeistä sen elämänkatsomuksen puolesta, joka nuorison keskuudessa\noli kiteytymässä ja seestymässä. Kun vihdoin vapaamielisten\nylioppilaiden Keskusteluseuran aloitteesta syntyi aikakauslehti\nNuori Suomi, tervehti hän tulokasta mitä suurimmalla ihastuksella.\nHän toivoi siitä vähitellen muodostuvan iskuvoimaisen nuorten\nkulttuuriäänenkannattajan, uusien aatteiden kylväjän ja kestävän\nyhdyssiteen valveutuneimpien nuorisopiirien välille. Innostuksensa\nhuumassa hän kirjoitti rohkeapoljentoisen runon uuteen lehteen.\nKun runo tuli julkisuuteen, katsoi hän sen kautta liittyneensä\npeitsenkantajien rintamaan, ja hänen ikävänsä pääkaupunkiin kävi yhä\nkiihkeämmäksi.\n\nEräänä kevätpäivänä tulikin puhelimitse aivan odottamatta tarjous\nastua Helsingin Sanomain palvelukseen niin pian kuin mahdollista.\nToimitussihteeri ilmoitti empimättä suostuvansa.\n\nToveripiiriä ei kuitenkaan ollut aivan helppo jättää; etenkin\nero Severi Nuormaasta tuntui suorastaan murheelliselta, sillä\npäätoimittajan ja toimitussihteerin läheisestä työtoveruudesta oli\nmuodostunut luottavainen ja ehyt ystävyyssuhde, jota oli vaikea\nyht'äkkiä katkaista.\n\nMutta sittenkin: Helsinki -- Ja pääkaupunkilainen suurlehti!\n\nMieli oli rohkea ja toivehikas, kun juna vihelsi lähtömerkin.\nEnsimmäinen etappi sanomalehtimiestaipalella oli saavutettu:\noppivuodet maaseudulla olivat päättyneet.\n\n\n\n\nVI.\n\nRUNOILIJOITA KOTONA JA VILAHDUKSELTA MUUALLA, KAPINAA JA UUTTA\nTEATTERIA.\n\n\nAntinkatu (nyk. Lönnrotinkatu) 3, kolmas kerros, vasemmalla.\n\nPimeästä eteisestä tultiin jättiläiskokoiseen saliin, joka oli\nkalustettu puolellatusinalla \"pietarilaisia\" plyyshituoleja\nja kolmella lattiasta kattoon ulottuvalla \"trymoolla\". Jo\nmittasuhteiltaan kolean huoneen karua jylhyyttä eivät suinkaan\nlieventäneet isolehtinen palmu, joka oli asetettu keitaaksi kahden\nikkunan väliin, eikä hennon sohvan yläpuolella orpona riippuva\npienikokoinen öljymaalaus, vaikka kehykset sinänsä olivatkin sangen\nkauniit, -- päinvastoin ne vain alleviivasivat erämaan autiutta.\n\nSalin toisella puolella oli isännän työhuone, jolle peräseinän korea\nryijy ja pari täysinäistä kirjahyllyä antoivat vähän viihtyisämmän\nvivahteen, vaikka aivan kuin huutokauppakamarista kokoonhaalitut\ntuolit, \"divaanit\" ja pöydät johdattivat mieleen pikemminkin\nmatkustajakodin persoonattoman suojan kuin maan ensimmäisen\nrunoilijan pyhätön.\n\nJa kuitenkin tämä huone oli Suomen suurimman lyyrikon\nrunoilijapyhättö. Sillä sen ikkunainvälistä, vihreäverkaista\nkirjoituspöytää hallitsi Eino Leino, joka nyt nuorine rouvineen\noli pitemmällä ulkomaanmatkalla ja siksi oli luovuttanut kotinsa\ntamperelaisen taidemaalarin -- Gabriel Engbergin -- ja Helsingin\nSanomain uuden toimitussihteerin väliaikaisesti asuttavaksi.\n\nJälkimmäinen ei ollut kortteerissaan muuta kuin nukkumisajan, ja hän\nihmetteli, miten kodin vakinaisetkaan asukkaat voivat siellä viihtyä\nmuulloin. Kun toimittaja hiljaisina huomentunteina hiipi yöpuulleen,\nriisui hän jo kynnyksellä kengät, sillä askelten kaiku peloitti.\nJa hän ymmärsi hyvin Leinon alapuolella asuvan perheen päämiehen\nhuolestumisen sen johdosta, ettei runoilija käyttänyt tohveleita\nöisin kuljeskellessaan edestakaisin työhuoneensa matotonta parkettia.\n\nEräänä kirkkaana huomenena juuri suven kynnyksellä toimittaja heräsi\nsiihen, että seinän takaa kuului puhetta -- äänet tulivat talonväen\nmakuuhuoneesta, jonka ovet aina olivat olleet tarkoin lukitut --,\nja arvasi isäntäväen kotiutuneen. Se merkitsi, että hänen oli\nlyötävä tavaransa kokoon, sillä niin oli sovittu, että asukkien oli\nlähdettävä heti herrasväki Leinon palatessa.\n\nToimittaja heristi korviaan. Hetken perästä hän kuulikin Eino Leinon\nsanovan ruotsiksi:\n\n-- Kuulehan, Freija, Helsingin Sanomiin on tullut uusi päätoimittaja,\neräs minun vanha ystäväni, joka sitäpaitsi itsekin on vähän runoilija.\n\nJa Freija-rouva vastasi:\n\n-- Nyt kai sinäkin taas voit ruveta entistä enemmän kirjoittamaan\nlehteen.\n\n-- Varmasti. Sillä kaikesta päättäen siellä nyt ovat alkaneet\npuhaltaa uudet tuulet.\n\nUudet tuulet olivatkin virinneet, vaikkakaan ne eivät jaksaneet\nkasvaa siksi huminaksi, jota Leino ja monet muut hänen kanssaan\ntoivoivat. Heikki Renvall oli luopunut Helsingin Sanomain\npäätoimittajan virasta, ja hänen tilalleen oli tullut Severi Nuormaa.\nSamalla oli toimituksessa toimeenpantu pieni palatsivallankumous,\njoka oli tehnyt mahdolliseksi osittaisen uudestimiehityksen kotimaan\nosastolla, jonka vahvistukseksi myöskin Lyly tuotiin Tampereelta.\n\nTavallaanhan olivat uusi toimitussihteeri ja runoilija jo\ntuttuja vanhastaan, sillä ei Leinokaan ollut heidän ensimmäistä\ntutustumistaan unohtanut.\n\nSe oli tapahtunut samaisen Pohjalaisen Osakunnan iltamarunon\nyhteydessä, joka oli tuottanut nuorelle keltanokalle kunnian\nsaada suudella Ida Aalbergin kättä. Runo oli luvattu, mutta sitä\nei kuulunut, ja lausuja alkoi käydä hermostuneeksi. Koetettiin\ntavoitella Eino Leinoa; se osoittautui kuitenkin varsin vaikeaksi.\nVihdoin päättivät lausuja ja eräs juhlatoimikunnan puuhakkaimpia\njäseniä -- hän on muuten yhtä toimekas vieläkin: konsuli, monen\nlapsen isä ja sekä purjehdusseurojen että muiden hienompien\nyhdistysten klubimestari -- yllättää runoilijan juhlan aattopäivän\naamuna.\n\nAnivarahin toverukset koputtivat Eino Leinon oveen -- hän asui\nsilloinkin Antinkadun varrella, n:o 8:n puutalossa, jonka\nkuisti-eteisestä pääsi suoraan runoilijan huoneeseen. Yllättäjien\noli koputettava useampaan otteeseen ja sangen kuuluvasti, ennenkuin\nuninen ääni huusi sisään. He aukaisivat oven. Pieni, pitkulainen\nkamari. Vinoon lasketun kierrekaihtimen raosta tunki hämärä\nvalaistus, joka teki siivoamattoman huoneen perin surullisen\nnäköiseksi. Runoilija makasi vuoteessaan. Tulijat esittivät lyhyesti\nasiansa.\n\n-- Vai semmoisella asialla, virkahti Eino Leino ja kohosi istualleen.\n-- Herrat käyvät istumaan. Olkaa vain hyvät ja siirtäkää kirjat\ntuoleilta, sopii vaikka livahduttaa ne lattialle... Ja sitten pannaan\ntupakaksi.\n\nLeino ojensi vieraita kohti yöpöydän virkaa hoitavalla tuolilla\nolevan Fennia-rasian ja sytytti itsekin huomentupakan.\n\n-- Niin, se runo on kyllä kirjoitettu... Se on tuossa pöydällä...\nMutta lukisin sen ennen luovuttamista vielä kerran lävitse... Ehkäpä\nsaan vaivata jompaakumpaa herroista ojentamaan sen minulle...\n\nLuettuaan runonsa Leino ojensi paperit lausujalle sanoen:\n\n-- Kyllä se saa jäädä sellaiseksi kuin se nyt on. Mutta\nkäsikirjoituksen tahdon takaisin, siitä ei ole toista kappaletta.\n\nLausuja kiirehti asuntoonsa ja rupesi lukemaan runoa, joka oli\nkirjoitettu Leinon selkeällä ja täyteläismuotoisella käsialalla --\nsiinä ei olut pyyhkimisiä eikä korjauksia juuri nimeksikään --, ja\nlukija sai sellaisen käsityksen, että säkeet olivat aivan valmiina\npaperille putoilleet. Runo oli Lapin kesä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultiin kesään. Puolet Helsingin Sanomain miehistöä meni lomalle,\nja työhön jäävillä oli pitkät päivystysvuorot toimituksessa. Mutta\nsellaisiin olivat varsinkin tamperelaiset tottuneet eivätkä he\nnapisseet. Sitäpaitsi eivät kesätyön rupeamia erikoiset kiireet\nahdistaneet. Suvi oli hiljaista aikaa -- yhteiskunnan koneisto kulki\nkaikkialla vain puolella vauhdilla. Ehtipä vanha toveripiiri usein\nistua muutaman iltatunnin yhdessä Kappelin kuistillakin, ennenkuin\nviimeiset yötiedot tulivat ja taittolista oli latomoon lähetettävä.\n\nMutta ennenkuin oli päästy elokuun alkuun, tuli toinen ääni kelloon.\n\nHeinäkuun 30 päivä 1906 valkeni tyynenä ja rauhallisena. Tunnit\nvaluivat verkalleen, eikä maailmassa tapahtunut mitään, mikä\nolisi sanomalehtimiehen hermoja kutkuttanut. Mutta vihdoin tuli\naamusta ehtoo. Kiiltävän kesäpäivän aurinkoinen hiljaiselo suvi\ntyhjässä Helsingissä alkoi viritä iltavilinäksi. Sähkövalot\nsyttyivät. Kappelissa soittivat \"Apostolin pojat\", Kaivohuoneen\nkesäteatterissa näytteli ruotsinmaalainen operettiseurue Geishaa, ja\nPohjois-Esplanadilla parveilivat joutilaitten joukot. Silloin alkoi\nyht'äkkiä Viaporista kuulua kummia -- siellä ammuttiin, huudettiin\nja meluttiin. Tapahtui jotakin -- mutta mitä? Sanomalehtimiehet\njoutuivat kamalimpaan tilanteeseen, mihin heidän ammatissaan voidaan\njoutua: uutinen oli käden ulottuvilla, mutta sitä ei sittenkään\nsaanut siepatuksi. Sillä Viapori oli oma eristetty maailmansa, johon\noli \"pääsy syrjäisiltä ehdottomasti kielletty\", ja muukin venäläinen\nsotilasmaailma oli suljettu paratiisi, jota meikäläisen oli mahdoton\nlähestyä. Mutta heruipa toki sentään joitakin tiedonrippeitä\nsyrjäteitä, ja ennen puoliyötä oltiin jo selvillä siitä, että\nViaporissa oli puhjennut kapina.\n\nSydäntä sykähdytti: joko nyt vihdoinkin alkoi se Venäjän\nvallankumous, jonka tuloa me hiljaisissa ajatuksissamme jo ennen\nsuurlakon päiviä olimme toivoneet vapauttajaksemme?\n\nKaikki mahdolliset uutiskanavat ongittiin ja ruopattiin. Laihaksi\njäi saalis ankarista ponnistuksista huolimatta, mutta tuli toki\nsen verran aineistoa apajaan, että saatiin seuraavan aamun lehteen\nmuutaman vaaksan mittainen tiedoitus yllättävästä tosiasiasta.\n\nEi maltettu sinä yönä lähteä toimituksesta suoraa päätä kotiin,\nvaan poikettiin aamun sarastaessa Tähtitorninmäelle katselemaan\nlinnoituksen saarivaltakuntaa, jonka valkoisina hohtavien muurien\ntaakse sulkeutuivat kaikki kapinalliset salaisuudet. Kun tultiin\nHaaksirikkoisten juurelle, nähtiin aito venäläinen vallankumousnäky:\npenkillä seisoi kaksi merisotilasta toisiaan toverillisesti halaillen\nja laulaen Marseljeesia täyttä kurkkua. Kauppatorin laidassa,\nKeisarinnankiven kohdalla, odotti linnoituksen laiva \"Bomba\" kahta\nhallitukselle uskollista jalkaväkikomppaniaa, jotka juuri täysissä\nkenttävarustuksissa marssivat torille.\n\n-- Katsokaahan noita, sanottiin matruuseille. He nauroivat\npilkallisesti:\n\n-- Ne eivät merkitse mitään. Tänään ammut, huomenna ammut, mutta\nkuitenkin tulemas svabooda, sillä nyt olemas revoljuutsia...\n\nJa taas kaikui Marseljeesi valkeaan aamuun.\n\nKun toimitussihteeri muutaman niukan huomentunnin unesta heräsi,\nrapisivat kuulat kuin herneet hänen katajanokkalaisen asuntonsa\nulkoseiniin. Kun hän tuli kadulle, juoksi hänen ohitseen henki\nkurkussa meriupseeri, jota ajoi takaa matruusi revolveri kädessä.\nJa päävahdin edessä seisoi jalkaväkeä täysissä varustuksissa,\nkasakkapartioitten ratsastellessa edestakaisin lähikaduilla. Mutta\nKruununvuorenselälle ankkuroinut miinaristeilijä ammuskeli pienellä\nkeulatykillään meriväenkasarmia, jonka seinässä jo ammotti iso reikä.\nViaporin kapina oli levinnyt kaupungissa majailevain merisotilaitten\nkeskuuteen.\n\nSitä painetta, minkä Viaporin kapina siihen liittyvine Hakaniemen\nmellakoineen ja siitä johtuvine ristiriitoineen meidänkin\nyhteiskunnassamme oli synnyttänyt, eivät Severi Nuormaan\nhermot kestäneet. Hän huomasi joutuneensa ristiaallokkoon,\njossa hänen aatteellisuutensa pursi ei kyennyt säilyttämään\npurjehduskuntoisuuttaan. Ja niin hän lähti suinpäin lomalle\njättäen lehden hoidon kriitillisten päivien ajaksi apulaistensa\nkäsiin ja avustajien turviin. Hänen idealisminsa ja sosiaalinen\nradikaalisuutensa olivat saaneet liian kovan kolahduksen. Hän ei\njaksanut terästää tahtoaan eikä keskittää tarmoaan sellaiseen\nponnistukseen, jollaista tilanteen hallitseminen edellytti.\n\nRadikalismi väritti mielipiteet myöskin siinä piirissä, joka oli\nryhmittynyt peitsenkantajafalangiksi Nuoren Suomen ympärille ja\njohon Nuormaan toimitussihteeri heti Helsinkiin tultuaan oli\nliittynyt aktiiviseksi rivimieheksi. Hänen -- aikakauslehden elokuun\n15 p:n numerossa nimimerkillä \"Nuorsuomalainen\" -- julkaisemansa\nartikkeli osoittaa, mistä näkökulmasta tässä nuorten piirissä asioita\nkatseltiin. Muutamia otteita siitä:\n\n    \"Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Emme osanneet\n    aavistaakaan, että yhteiskuntamme aivan äkkiä joutuisi\n    taistelujen temmellyskentäksi. Heräsimme eräänä aamuna --\n    kanuunien paukkinaan. Heräsimme, emmekä tahtoneet todeksi\n    uskoa, mitä näimme ja kuulimme. Mutta se oli totta. Joko me\n    sitten _tahdoimme_ tai _emme_ tahtoneet sitä uskoa. -- Kotoiset\n    uutisrakennuksemme puolivalmiina, puolueolomme suuremmassa\n    sekasorrossa kuin konsanaan ja -- vallankumous silmiemme\n    edessä. Asema oli todellakin enemmän kuin 'huolestuttava', se\n    oli kammottava. Ja yhä huimempaa vauhtia kehittyivät tapaukset\n    edelleen. Ei aikaakaan, niin saamme varmuuden siitä, että osa\n    omia kansalaisiamme on suoraan ja peittelemättä asettunut\n    vapaustaistelijain tykkien taa uhraamaan viimeisen verenpisaransa\n    edestä sorrettujen vapauden. Siihenkään ei pysähdytä. Kuluu\n    muutama hetki, ja me näemme näiden kauhunpäivien kamalimman\n    tapahtuman: omat kansalaiset seisomassa vastakkain, toisiansa\n    surmaamassa. Niin pitkällä siis! Ja kun siinä kerran on oltu,\n    niin, totta tosiaan, on jo syvä se juopa, joka kansankerroksia\n    eroittaa. Sitä ei ole helppo täyttää. -- Kysytään, missä ja kenen\n    on syy, kenen hartioille lankeaa edesvastuu. Mitä vastataan?\n    Porvarillisissa lehdissä on lausuttu tuomio _yksinomaan_\n    punakaartilaisista ja työväestä. 'Hufvudstadsbladetin'\n    kurjimmasta kynäilijästä maamme etevimpään kirjailijaan saakka\n    ovat kaikki piirtäneet jyrisevät tuomiosanansa, mikä kömpelömmin\n    mikä kaunopuheliaammin -- kyvyn mukaan.\"\n\nJa edelleen:\n\n    \"Sama sanomalehdistö, joka itse niin usein on lausunut\n    paheksumisensa työväenlehtiä kohtaan näiden kirjoitustavasta, on\n    nyt tehnyt itsensä syypääksi yhtä kiihoittavaan voimasanoilla\n    esiintymiseen. Näin on porvarillinen sanomalehdistömme käsittänyt\n    tehtävänsä pahan syiden tutkimisessa. Se ei ole ensinkään\n    ymmärtänyt, mitä asema nyt ennen kaikkea vaatii: tyyneyttä ja\n    arvokkuutta, asiallisuutta ja rehellisyyttä. -- Jokaisen asioita\n    tyynesti ja syvemmälti ajattelevan ihmisen täytyy kuitenkin\n    myöntää, että, joskin lähin ja välitön syy verenvuodatukseen\n    Hakaniemen torilla oli punakaartilaisten esiintymisessä, taudin\n    alkujuuret ovat paljon etäämmältä ja syvemmältä etsittävät.\n    Ne ovat epäilemättä löydettävissä työväen suhteesta meihin\n    -- yläluokkalaisiin -- ja meidän suhteestamme heihin. Välit\n    ovat olleet kireät, epäluuloa on ollut äärettömästi molemmin\n    puolin. Eikä kummaltakaan taholta ole tehty tarpeeksi tarmokasta\n    työtä tämän epäluulon poistamiseksi. Myönnettäköön, että\n    työväen lehdissä on vihaa 'herroja' kohtaan lietsottu, mutta\n    tunnustettakoon samalla suoraan ja rehellisesti, että toiseltakin\n    puolelta epäluuloa sosialisteja vastaan melkein yhtä innokkaasti\n    on kylvetty. Kylvöt ovat nyt kantaneet sadon. Mielet olivat\n    siihen tilaan saatetut, ettei tarvittu suurtakaan virikettä\n    lieskan syttymiseen. -- -- -- Mutta sanomalehtemme eivät ole\n    tahtoneet ymmärtää tätä -- yhtävähän kuin mitään muutakaan, mikä\n    työväen suhdetta viime aikojen tapahtumiin koskee. Olisimme\n    odottaneet, että edes kansanvaltaisen nuorsuomalaisen puolueen\n    pää-äänenkannattaja olisi asettunut enemmän ymmärtäväiselle\n    kannalle -- tietysti silti olematta punakaartilaisten puolustaja\n    --, mutta petyimme. Nimimerkeillä varustetuissa artikkeleissa\n    -- J.A., S.I., Turkka y.m. -- on annettu ilmaisuja samalle\n    ajatussuunnalle, jota puolueen liepeissä liikkuva epämääräinen,\n    vanhoillinen 'suomenkielinen perustuslaillinen' ryhmä jo\n    pitemmän aikaa on ajanut. On selvää, että tällaiset kirjoitukset\n    vaikuttavat kuin tuli tappuroihin, vihan vimman ylimmilleen\n    kiihoittamista.\"\n\nTämä radikaalisuus yhteiskunnallisissa asioissa, johon yhtyi yhtä\nennakkoluuloton suhtautuminen muihinkin elämänkysymyksiin --\nuskontoon, kirjallisuuteen ja taiteeseen --, ansaitsee huomiota\nsikäli, että se varjeli suomenkieliset nuoret vajoamasta yhtä\ntoivottoman passiiviseen skeptillisyyteen kuin heidän ruotsinkieliset\nikätoverinsa. Ehkäpä myöskin yhteiskunnallispoliittinen intressi\nja siitä johtunut reformien harrastus pelasti suomalaiset nuoret\nsiitä hedelmättömästä tyhjäntoimittaja (\"dagdrivar\") -estetisoinnista,\njoka vuosisadan toisen kymmenluvun kynnyksellä ruotsalaisella\ntaholla puhkesi kukkaansa ja näki pessimistisen ironisessa\nsyrjästäkatsomisessa miltei ainoan mahdollisen elämänasenteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta Viaporin kapinan päätyttyä toimitussihteerikin pääsi lomalle.\nHän käytti vapaaviikot kauan hautomansa lempituuman toteuttamiseen:\nulkomaanmatkaan.\n\nTukholman ja Pietarin hän tunsi ylioppilasajoiltaan. Ruotsiin oli\nBobrikovin viimeisenä kesänä ollut saatettava eräs santarmien\nsilmätikkuna oleva toveri. Avonaisella purjevenheellä oli silloin\nAhvenanmeri muutaman myrsky-yön möyryssä viilletetty -- niin\noli lujalle ottanut, että venheessä oli läpimärkinä kyyrötetty\nsydän kurkussa ja pelastusvyö kainaloitten alla --, mutta sitten\noli vietetty iloinen viikko Tukholmassa, jossa kauppiaan pojan\nvarhaiset lapsuudenmuistot tietysti olivat verestyneet ihmeellisen\neläviksi. Vielä väkevämmän vaikutelman kuin lapsuusmuistojen\nheräämisestä nuori ylioppilas kuitenkin oli saanut eräästä\nKungsträdgårdenin näkymästä. Siellä olivat kauniisti puetut\nja iloiset lapset leikkineet kesäpäivän kiillossa keltaisine\nvanteineen ja pikkuisine hiekkalapioineen. Ja penkeillä oli\nistunut onnellisia äitejä ja avopäisiä palvelijattaria päivää\npaistattamassa. Mutta ylioppilaan pysähtyessä valoisan vilkasta näkyä\nihailemaan oli katse sattunut tuuhean lehmuksen katveessa istuvaan\nvalkopartaiseen mieheen, joka oli vain tuijottanut eteensä ja\npiirrellyt kävelykepillään puoliympyröitä santaan. Hänen vierellään\noli istunut sairaanhoitajattaren pukuun puettu, vakavakatseinen\nnainen. Kimalaiset olivat surisseet kukkasistutusten ympärillä,\nja toisinaan oli koreasiipinen perhonen viekoitellut leikkivät\nlapset astumaan nurmikkojen kielletylle alueelle. Valkopartainen\nmies oli hoitajattarien kieltohuudot kuullessaan nostanut päätään,\nmerkillisen pään: aivan kuin vanhan testamentin profeetan, tuuheine,\nlumivalkoisine partoineen, ikäänkuin kuvaraamatun Mooseksen! Ja\nhänen raukeat, väsyneet silmäluomensa olivat kohonneet kuin elämän\nihmettelyyn. Nuoren ylioppilaan siinä seistessä oli joku ohikulkija\ntoverilleen kuiskannut valkopartaisen miehen nimen, ja sen kuuleminen\noli vavahduttanut katselijan koko olemusta. Sillä penkillä istuja oli\nollut se runoilija, jota hän eniten ihaili: Gustaf Fröding.\n\nPietari oli myöskin tavallaan kiinnittänyt hänen mieltään. Kuukauden\npäivät hän oli tutkinut Eremitaashin ihania taideaarteita, katsellut\nNevski Prospektin suurkaupunkivilinää, istunut iltojaan teattereissa\nja oopperoissa, kuljeksinut katuja ja nähnyt muutakin kuin kullatun\nkiillon. Mutta elämä oli ollut niin venäläistä -- se oli vieroittanut\npikemmin kuin viehättänyt outoudellaan ja onttoudellaan.\n\nNyt hän lähti \"oikein\" ulkomaille -- se merkitsi siihen aikaan ja\nsuomalaisille ennen kaikkea: Saksaan.\n\nMatka kävi, Nuoren Suomen toimitussihteerin seurassa, Tukholman\nkautta. Mutta siellä ei viivytty kuin sen verran, että eräällä\nvarhaisella aamuajelulla Djurgårdenissa saatiin nähdä August\nStrindberg -- hän kulki huomenkierrostaan solakkana ja äärimmäisen\nhuolellisesti puettuna, kiiltävä silinteri päässä, hansikkaat\nkäsissä -- ja ehdittiin istua elokuinen ilta Hasselbackenilla Ivan\nHedqvistin ja Gunnar Wingårdin teatterijuttuja kuulemassa Götan\nhenkikaartin soiton säestyksellä. Sitten Malmön kautta Köpenhaminaan:\nSmörrebröd, Kaffe og Kager, ruotsinpunssia, Tivoli, Politikenin\ntoimitus, Iloinen leski, jonka valssi ei vielä silloin ollut\nehtinyt Tanskaa pohjoisemmaksi, ja vihdoin riemukas ilta Bristolin\nPalmehavessa rehevän Charles ja aurinkoisen Suschen Kjerulfin\nherttaisen hyvätuulisessa seurassa, johon naapuripöydästä itse Holger\nDrachmann, kuninkaallisen komeana ja ryhdikkään leveärintaisena\ntrubaduurihahmona, poikkesi burgundilaislasi kärventyneessä\nkädessään -- käsi oli äskettäin runoilijan kunniaksi toimeenpantua\nylioppilaskulkuetta Raatihuoneen portailta kiitettäesssä joutunut\nliian lähelle tulisoihtujen liekkejä. -- Neljän hengen hytti\nKorsöristä Kieliin menevässä laivassa, ja ylävuoteessa merikipeä\nmatkustaja, joka tartutti tautinsa toisiinkin, niin että koko\nkvartetin polvet olivat heikot Saksan mantereelle astuttaessa.\nMutta Kielin rautatieaseman pisamanaamainen ja pystytukkainen\nkyyppari herätti henkiin turtuneet elonvoimat sikurikahvisella\nFrühstückillä ja syövytti muistiin kuvansa hännystakin rasvaläikkiä\nmyöten ensivaikutelmaksi saksalaisuudesta. -- Yksinäinen lauantai\n-- suomalainen matkatoveri oli jäänyt Köpenhaminaan -- vanhassa,\nkauniissa Lyypekissä löytöretkineen ja Hansa-tunnelmineen\nRathauskellerin vihreä jalkaisten valkoviinikupujen kultaisessa\nhohteessa. Seuraavana päivänä tulivat Severi Nuormaa ja Nisse\nZidbäck Lyypekkiin, ja Schiffergesellschaftin 1600-luvun puumerkein\nuurrettujen tammipöytien ääressä vaihdettiin jälleennäkemisen iloiset\nvuorosanat, minkä jälkeen lähdettiin Hampuriin, jossa ensimmäinen\nilta uhrattiin S:t Paulin markkinahuvituksille ja sitä seuraava\npäivä aloitettiin tukevalla pihvillä Joseph Cölnin Austernhandlungin\nkalaravintolassa. Sitten seurasivat tietysti vuoron perään satama\nvaltamerilaivoineen, Bismarckin graniittinen jättiläispatsas,\nAlster joutsenineen, kahvineen, Apfelkuchenineen, Schlagsahneineen\nja puikkelehtivine höyrypursineen, Jungfernstieg hyveellisine\nporvarisneitoineen ja neitsytpolun syrjäkadut vähemmän hyveellisesti\nvilkkuvine punalyhtyineen. -- Viiden tunnin pikajunamatkan jälkeen\ntulivat sitten vihdoin Friedrichstrasse, Café Bauer, Wertheim,\nKempinskin rapukeitto, parsa-annokset ja Eisfrüchte in Champagner,\nUnionbaarin tummakulmaiset tiskitytöt, Pschorrin \"dunkles\",\nAmorsäle ja muut yölliset huvipaikat, \"Die Heiratszeitung\" ja\nhöyryävät huomenmakkarat monokkelisilmäisen Fritzin olkaremmissä\nkantamasta levylaatikosta -- \"Perliinin pyhä kaupunki\". Nuormaa oli\ninnoissaan saadessaan näyttää todellisuudessa kaikki tamperelaisissa\niltaistunnoissa ennakolta kuvatut paikat, ja Tirkkoselle lentelivät\nmonet postikortit Kaiserkellerin lämpömittareilla varustettujen\njäähdytysmaljakkojen kupeilta.\n\nOnnellinen sattuma toi matkalaisten tielle eräänä päivänä Elli\nTompurin, joka siihen aikaan eli berliiniläistä näyttelijäkauttaan.\nTapaamisesta oli seurauksena tutustuminen Max Reinhardtin teatteriin,\njoka aukaisi aivan uudet näköalat näyttämön maailmaan. Reinhardtin\ntähti oli silloin vasta nousukaarensa alkupäässä, mutta se loisti jo\nkirkkaana ja valovoimaisena Saksan uuden näyttämötaiteen taivaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMax Reinhardt, wieniläinen juutalaispoika, alkuperäiseltä nimeltään\nGoldmann, oli saanut ensimmäiset näyttämötaiteelliset herätyksensä\nBurgtheaterin ylimmällä parvella, jolla hän oman tunnustuksensa\nmukaan oli viettänyt suurimman osan vihreintä nuoruuttaan.\nHankittuaan sitten vähän näyttämöllistä alkeisopetusta Emil Bürdeltä\noli hän lähtenyt kiertämään Itävallan maaseutua. Sieltä Otto Brahm\njollakin kesälomamatkallaan oli keksinyt nuoren näyttelijän ja\ntoimittanut talangin Salzburgiin kehittymään, ennenkuin v. 1894 oli\nottanut 21-vuotiaan nuorukaisen Deutsches Theateriin näyttelemään\n-- ukkoja (m.m. Engstrandia Kummittelijoissa). Mutta Brahmin\nkunnianarvoisa näyttämö ei ollut riittänyt ponnahduslaudaksi\nlevottomalle Reinhardtille. Hän oli löytänyt marsalkansauvan\nrepustaan -- varieteessa. Muutamien hengenheimolaistensa kanssa --\nm.m. Christian Morgenstern ja Friedrich Kayssler -- satunnaisesti\ntoimeenpannut yölliset Ueberbrettl-esitykset eräässä Lessingstrassen\noluttuvassa olivat johtaneet vakinaisen \"Schall und Rauchin\"\nperustamiseen. Ja kun tällä taiteellisella varieteenäyttämöllä pian\noli alettu esittää vakaviakin näytelmiä -- Strindbergin 1-näytöksisiä\nja Oscar Wilden Salomea, joka sensuurikiellon takia oli esitettävä\nvain kutsuvieraille, -- oli \"Schall und Rauchista\" muodostunut oikea\nteatteri Unter den Lindenille, Kleines Theater, jolla Reinhardt\ntuomalla parrasvaloon Wedekindin Maanhengen ja Gorjkin Pohjalla\noli saavuttanut suurenmoisen menestyksen. Sen kannustamana hän oli\nlaajentanut toimintaansa. V. 1903 hän oli ottanut haltuunsa myöskin\nNeues Theaterin Schiffbauerdammin varrella ja kaksi vuotta myöhemmin\nlaskenut valtikkansa alle Deutsches Theaterin. Ratkaisevasti nuori\nteatterinjohtaja oli todistanut olevansa uuden näyttämötaiteen\nuranuurtaja ohjaussaavutuksella, jonka \"pyörivää metsää\" koko\nBerliini oli käynyt katsomassa ja joka oli vienyt hänen nimensä\nteatterimaailman kansainvälisillekin kilpatantereille: Kesäyön unelma.\n\nUusi kirjallisuus oli viitoittanut tien uuteen näyttämötaiteeseen.\nWilden, Wedekindin, Hofmannsthalin ja Maeterlinckin runo ei enää\nmahtunut naturalistisen teatterin harmaaseen arkimaalaukseen,\njoka kyllä jaksoi elävöittää suoraan todellisuudesta lainattuja\nihmiskuvia, mutta ei riittänyt sytyttämään näyttämöllistä elämää\nuuteen runoon, jonka näytelmät olivat värien leikkiä ja viivojen\nkarkeloa ja ihmiset pikemmin inhimillisten ominaisuuksien\nhenkilöitymiä kuin jokapäiväisiä Pekkoja ja Paavoja hyvine\nja huonoine luonteenominaisuuksineen. Ei ollut enää puhetta\nkammottavista henkilöistä, vaan kammosta itsestään, ei rakastavista\nmiehistä ja naisista, vaan rakkaudesta. Ja tällaista runoa varten\ntarvittiin toisenlainen teatteri kuin naturalistiselle draamalle,\njolle Otto Brahmin \"hillittyyn\" ja \"luonnolliseen sävyyn\" pyrkivä\n\"Armenleutstil\" hyvin riitti. Max Reinhardt oli julistanut\nnäyttämötaiteen itsenäiseksi kohottamalla sen omavaraiseksi\ntaidelajiksi, joka ei enää ollut kirjallisuutta, lausuntaa ja\nplastiikkaa -- ei muiden taiteiden palvelija, vaan toisten veroinen,\nsuvereeninen taide.\n\nElli Tompuri vei maanmiehensä Kleines Theateriin, jossa juuri silloin\nnäyteltiin Wedekindin Maanhenkeä. Kirjailija itse -- punatakkisena,\nkiiltonahkasaappaisena ja mustaviiksisenä eläintenkesyttäjänä --\nlausui prologin:\n\n    \"Das wahre Tier, das schöne wilde Tier,\n    das, meine Herrschaften, sehen Sie nur bei mir.\"\n\nRevolveri paukahti, piiska vingahti -- väliverho aukeni. Alkoi\n\"ikuinen taistelu\" -- sukupuolien väkivaltainen kamppailu esitettynä\njärkyttävällä, salamoivalla voimalla. Gertrud Eysoldt oli Lulu.\nHento, kulmikas, melkein poikamainen ruumis, kaiuton ja kummallisen\nvaalea ääni -- mikä kylmän sileä sävy puheessa, mikä säikyttävä\njäätävyys koko käärmeolemuksessa! Ei enää käsitettävä nainen, vaan\nnaisen käsittämättömyys -- \"das Urweib\" -- viattomain lastenkasvojen\ntakana.\n\nHelsinkiläinen toimitussihteeri istui Kleines Theaterin\nlohenpunaisessa katsomossa silmät suurina. Hänestä tuntui, kuin\nsuomukset olisivat pudonneet ja ihmettelevälle katseelle olisi\nauennut uusi, ennen aavistamaton maailma. Veret kohisivat, sydänalaa\nvavahdutti. Ja teatteri-innostus, joka viimeisten kuukausien aikana\npakosta oli peittynyt poliittisten tapahtumien taakse, mutta\nkuitenkin kytenyt sielun pohjalla, leimahti väkevämpään liekkiin kuin\nkoskaan aikaisemmin. Se poltti suonia.\n\nNuori mies oli myyty. Joka ilta veri veti teatteriin, ja\nillanistujaisten jatkot Altes Ballhausissa ja muissa kevyen huvin\nkirjavissa yötemppeleissä muodostuivat vain teatterikuviksi --\nnäyttämöhahmojen kamppailuksi, tragikomedian välähdyksittäin\nvalotetuiksi kohtauksiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRahat loppuivat. Tuli kiire kotiin. Elli Tompuri vippasi\nvälttämättömän matkapääoman. Ja \"Vellamo\" vei pitkiä laineita\nkeinuen turvallisesti ja mukavasti kohti merestä nousevia\nUudenkirkon suippotorneja. Mutta matkamiehet ovat kiittämätöntä\nsukukuntaa. Ennenkuin Viapori -- tietysti jo täydellisesti\ntsaarilliseksi tyynnytettynä -- oli sivuutettu, kokoili joku\nyläkannella allekirjoituksia julaistavaksi aiottuun vastalauseeseen\nhöyrylaivayhtiön yksipuolisen ruotsalaisuuden johdosta. Siihen\npiirrettiin empimättä nimet -- näkivätpähän ainakin sitten ihmiset,\nettä ulkomailla oli oltu.\n\n\n\n\nVII.\n\nPÄIVÄN PIIRI, PUNAINEN NEILIKKA, TOIMITUSELÄMÄÄ.\n\n\nViikkolehti Nuori Suomi oli alunperin perustettu vapaamielisten\nylioppilaspiirien äänenkannattajaksi, mutta se liukui pian loitolle\nperustajistaan. Palstoja täyttelivät etupäässä miehet, jotka\njo olivat siirtyneet syrjään varsinaisesta ylioppilaselämästä.\nLehdellä oli kyllä perustajiensa valitsema toimituskunta, mutta\nkun aktiivisimpina avustajina olivat henkilöt, jotka eivät enää\nolleet välittömässä kosketuksessa ylioppilaselämään, tunsivat\nylioppilaspiirien johtajat itsensä syrjäytetyiksi eivätkä välittäneet\nperustamastaan yrityksestä vähääkään. Nuori Suomi jäi pian kokonaan\noman onnensa -- s.o. pienen avustajapiirinsä -- varaan. Aseman\nkestämättömyys kävi viikko viikolta yhä ilmeisemmäksi. Lopulta\nristiriita ratkesi siten, että ylioppilaspolitiikassa mukana olevat\npiirit valloittivat lehtensä takaisin, ja se piiri, joka ilman vaalia\nja valtuuksia oli Nuoren Suomen ympärille ryhmittynyt, perusti uuden\nlehden, jonka nimeksi tuli Päivä. Uuden lehden perustamispuuhiin otti\nEino Leino innokkaasti osaa. Ja etupäässä hänen ansiostaan muodostui\navustajaluettelo, etenkin kirjallis-taiteellisessa suhteessa,\npoikkeuksellisen komeaksi -- sen koristeina olivat kaikki suomalaisen\nkulttuurin senaikuiset edustavimmat nimet. Nuori Suomi ei sitten\nenää jaksanutkaan kauan pysyä hengissä, mutta ei myöskään Päivästä\npäässyt kehittymään avustajaluetteloansa vastaavaa kulttuurilehteä.\nAvustajilla oli näet yllin kyllin työtä omilla saroillaan, eivätkä\nkirjoituspalkkiot kehoittaneet ketään uhraamaan antoisampaa aikaa\nlehden hyväksi. Euterpen veroista äänenkannattajaa eivät suomalaiset\nnuoret saaneet syntymään.\n\nSuurempi merkitys kuin lehdellä olikin sillä vapaalla klubielämällä,\njoka Päivän piirin aloitteesta syntyi ja keskittyi lehden\ntoimitushuoneiston välittömässä yhteydessä olevaan, taidenäyttelyltä\nvarten rakennettuun saliin Etelä-Esplanadin 22:ssa. Toimeenpantiin\ntuon tuostakin seurusteluiltoja, joihin varsinaisen \"oman\nväen\" ohella kutsuttiin vieraiksi sellaisia -- vanhempiakin --\nhenkilöitä, joiden tiedettiin myötätunnolla seuraavan Päivän piirin\npyrkimyksiä. Niinpä nähtiin alkeellisesti sisustetun, alastoman\nja kolean salin pitkien pöytien ääressä Werner Söderhjelmin\nkarakteristinen profiili, Eliel Saarisen tarmokkaiksi veistyneet\npiirteet, Lars Sonckin joviaalinen olemus, Gustaf Mattssonin mustan\nparran ja kaljun päälaen reunustamat, vilkassilmäiset kasvot,\nGeorg Schaumanin kriitillisesti tarkastelevat, kultakehyksiset\nsilmälasit, Akseli Gallén-Kallelan komea sotaherranhahmo ja Albert\nGebhardin hyväntuulinen pyylevyys, joskus myöskin Edv. Westermarckin\nhienostunut tiedemiespersoonallisuus ja muitakin tieteen ja taiteen\nhuippuja. Seurustelu oli vapaata ja toverillista. Tarjoilu varsin\nvaatimatonta. Oiva R. Kyrö ja Herman Stenberg, jotka hoitelivat\n\"käytännöllisiä asioita\", olivat solmineet jonkinlaiset suhteet\nviinikauppias-markiisiin, ja sitä tietä saatiin halvalla hinnalla ne\nolkipunoksiset Chianti- ja Orvietopullot, jotka tavallisesti pöytiä\nkoristivat. Joskus, aivan erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa,\nhassattiin Asti Spumanteakin kuohuvan tunnelman tehostajaksi.\n\nTällainen erikoinen juhlatilaisuus tarjoutui m.m. silloin, kun\nGeorg Brandes kävi Helsingissä luennoimassa ja uhrasi erään illan\nvierailulle Päivänkin piirissä. Juhla aloitettiin Ylä-Oopriksella,\njossa syötiin \"seksa\". Ruokaa oli vähän, ja kun kunniavieras otti\nlautaselleen kaksi laihaa kananpojanpuolikasta, jäi viimeisenä istuva\nosattomaksi. Brandes huomasi sen ja käytti pientä välikohtausta\nhyväkseen aloittaessaan kauniin puheen ikuisesta \"mustalaisuudesta\"\n-- veren levottomuudesta ja vaellushalusta -- leikillisellä\njohdannolla kanavarkaudestaan. Ravintolasta siirryttiin Päivän\npirttiin. Siellä oli sattumalta juuri ollut taidenäyttely, eikä\ntaideteoksia ollut ehditty noutaa pois, joten tavallisesti alaston\nsali esiintyi edukseen, etenkin kun Kyrö vielä oli puuhannut\njostakin lainaksi kunnollisia tuoleja, puhtaita pöytäliinoja,\nvieläpä laakereitakin ja muita koristekasveja. Kunniavieras lausui\njo kynnyksellä ihastuksensa \"kirjallisen nuorison\" viihtyisään\nhuoneistoon. Ja kun Orvieto-pullot ilmestyivät pöydille, virisi\ntunnelma todellakin hauskaksi, miltei välittömän etelämaalaiseksi.\nWerner Söderhjelm edusti suurenmoisesti isännyyttä. Esitellessään\nillan kuluessa Brandesille läsnäolijoita, joista tunnetuimmat\ntietysti olivat kunniavieraalle ainakin nimeltä tuttuja, ei\nhän unohtanut alleviivata ja \"kullata\" vähemmän tunnettujen\nvaatimattomimpiakin ansioita: jos joku oli runon julkaissut Nuoressa\nSuomessa tai Päivässä, oli hän tietysti \"nuori, lupaava lyyrikko\",\nja kellä ei sattunut muita meriittejä olemaan, hänestä tehtiin\nainakin \"nuori journalisti\". Brandes hymähteli ystävällisesti ja\nymmärtäväisesti -- arvatenkin hän oli täydellisesti tilanteen tasalla\neikä siksi ihmetellyt joutuneensa pelkkien nerojen ja kykyjen\nvalioseuraan. Hauskaa hänellä joka tapauksessa näytti olevan.\nSen hän vakuuttikin moneen kertaan puoliyön jälkeen pitämässään\nkiitospuheessa. Se oli säkenöivä pakina, tuo puhe. Brandesin\nvierustovereina kunniapöydässä olivat professorinrouva Söderhjelm ja\nHelmi Krohn. Ja hän aloitti puheensa kiittämällä näitä viehättäviä\nnaisia, joiden rakastettavat ominaisuudethan asetti niin korkealle,\nettä arveli heidän, jos he, kuten suotavaa olisi, perustaisivat\nsuuren pohjoismaisen -- avioliittotoimiston, voivan aikaansaada\nvanhojenpoikain sukupuuttoon häviämisen. Kun Brandes pikkutunneilla\nSöderhjelmien kanssa lähti, jäivät kaikki muut jatkamaan juhlintaa.\nJa aurinko paistoi jo korkealta taivaalta katto-ikkunoihin, kun\nAkseli Gallén-Kallela piti viimeisen korkealentoisen puheensa, jonka\nhän naisille osoitettuna kohdisti Vivi Vallgreniin (siihen aikaan\nvielä Vivi Paarmio).\n\nArkioloissakin vietettiin iltoja Päivässä. Paitsi Stenbergiä ja Kyröä\nolivat useimmiten saapuvilla Edvard Järnström, Arthur Långfors,\nKaarlo Blomstedt, J. A. Pärnänen ja Eino Leino, usein myöskin Ernst\nLampén. Leino oli tietysti iltaseuran keskeisin henkilö. Hän hallitsi\nsitä täydellisesti merkillisen sytyttävällä ja spirituellilla\nkeskustelutaidollaan, joka keveästi leikittelevässä muodossa saattoi\nluodata syvällisimpiäkin elämänkysymyksiä. Näennäisesti aivan\npilailevasta pakinasta Leino saattoi saada aiheen ja johtolangan\nmitä vakavimpien asiain pohdintaan, eikä hänen tarvinnut muuttaa\nkoseeraavan juttelunsa sävyä, vaikka palloiltaviksi joutuivat kuinka\nkorkeat arvot tahansa. Hän oli suorastaan ilmiömäinen keskustelija:\nsivistynyt, \"eurooppalainen\", tietorikas, asiallinen, mutta samalla\npirteä, huvittava, päähänpistoja säkenöivä, nerollisen sukkela\nja sanavalmis. Eihän hän ollut vuosiltaan muita vanhempi, mutta\nhänellä oli aivan kuin vanhemman auktoriteetti, jota ei millään\ntavalla horjuttanut edes hänen boheemisuutensakaan. Hän oli henkinen\njohtaja -- ei siksi valittu eikä valtuutettu, ja kaikkein vähimmin\nitse sellaiseen asemaan pyrkivä, vaan siksi syntynyt. Ja varmaa\nonkin, että Leinon linkoamina tunnussanat saivat siivet ja levisivät\nlaajempienkin nuorisopiirien parolleiksi.\n\nKirjalliset ja taiteelliset kysymykset olivat etualalla --\nestetiikkaa eivät vielä kansantalous ja leipäaineet olleet\nsyösseet valtaistuimelta opiskelevan nuorisonkaan valtakunnassa.\nHjalmar Söderberg, Anatole France ja August Strindberg olivat ajan\nsuuria nimiä. Suomalainenkin nuori polvi ihaili Martin Birckin\nskeptillisessä ironiassaan pessimististä runoilijaa ja otti\nhäneltä herkästi vaikutteita, Leino käänsi suomeksi Kuningatar\nHanhenjalan, ja Strindbergin suuruus alkoi seestymistään seestyä.\nMutta yksipuoliseen estetisointiin ei Päivän piirissä vajottu.\nValtiolliset, yhteiskunnalliset ja tieteelliset kysymykset olivat\nesteettisten ohella ohjelmassa. (On muistettava, että tämä piiri\noli osoittautunut niinkin aktiiviseksi, että se oli asettanut oman\nehdokaslistansa eduskuntavaaleihin.) Ja juuri tämä harrastusten\nmonipuolisuus antoi illanistujaiskeskusteluille reaalisen pohjan ja\nesti filosofoinnin liiallisen leijailun \"ins Blaue hinein\".\n\nPäivän piirin \"sisärenkaaseen\" liittyi myöskin tohtori Henry Biaudet,\njoka taipumattoman venäläisvastaisuutensa vuoksi sotilasuralta\nsyrjäytettynä -- hän oli palvellut upseerina Hämeenlinnan\npataljoonassa -- poikkeuksellisen lyhyessä ajassa oli suorittanut\nyliopistolliset tutkinnot ja antautunut tiedemieheksi aloittamalla\nuraauurtavat historiantutkimuksensa Vatikaanin arkistossa.\nKoristeellinen ja elegantti ilmestys: pitkä, solakka, ryhdikäs\nvartalo, etelämaalainen hiusten ja hipiänsä väriltä samoinkuin\nprofiililtaan ja temperamentiltaan. Mutta ennen kaikkea terävä- ja\niskevä-älyinen.\n\nEnimmäkseen Biaudet oleskeli ulkomailla. Hän jatkoi tutkimuksiaan\nRoomassa. Mutta tieteensä ohella hän leipätöikseen teki\njournalistiikkaa sekä Päivän että päivälehtien palstoja varten.\nJa sydämensä ääntä noudattaen hän harjoitti venäläisvastaista\npropagandaa maansa hyväksi. (Niinpä hän, kun Nikolai II teki\nvierailumatkan Italian kuninkaan luokse, antoi roomalaisille\nylioppilaille vihjauksen, josta oli seurauksena vihellyskonsertti\nasemalla keisarillisen junan saapuessa ja tsaarillisen vieraan\nmajoittaminen ikuisen kaupungin ulkopuolelle.) Silloin tällöin hän\nkäväisi kotimaassa ja oli tietysti näillä käynneillään keskipisteenä\nPäivän piirissä, johon hän toi ikäänkuin välittömiä viestejä siitä\nEuroopasta, jonka kanssa yhteys oli suomalaisenkin kulttuurin\nelinehto. Erään tuollaisen vierailun aikana päätettiin muutamana\npäivänä viettää ilta \"helppotajuisessa konsertissa\" ja tilattiin\npöytä Seurahuoneen salista. Sinne mentiin naisten kanssa -- mukana\nolivat Liisi Karttunen ja neidit Suppanen --, ja jonkun päähän\npälkähti mentäessä poiketa kukkakauppaan ostamaan daameille punaisia\nneilikoita. Kun tultiin eteiseen, pistivät naiset kukan jokaisen\nherrankin napinläpeen, ja tällä tavoin koristettuna kulki koko\njoukko salin halki pöytäänsä. Punaiset neilikat tekivät efektin:\nniiden kantajat olivat yleisen huomion kohteena, ja vieruspöydissä\nkuiskailtiin musiikkinumerojen lomissa ahkerasti. Mutta\nhuomionherättäjiä se vain mairitteli -- heidän mielestään ei pieni\n\"snobismi\" suomalaisellakaan taholla ollut haitaksi. Sen jälkeen\ntulikin tavaksi, että piiri \"esiintyessään\" jossakin käytti punaista\nneilikkaa tunnusmerkkinään, ja kohta ruvettiin koko \"rengasta\"\nsanomaan Punaiseksi neilikaksi.\n\nHenry Biaudet'n vierailut kotimaassa harvenivat. Mutta uskollisesti\nhän kaukaiselta vartiopaikaltaan lähetteli kirjoituksia. Lopulta\nhän ei enää voinutkaan tulla Suomeen -- Venäjän ulkomainen\nurkkijakunta oli saanut selville hänen Suomi-propagandansa ja\nmielenosoitukselliset aloitteensa. (Kuten tiedetään katkesi tämän,\nmeidän oloissamme harvinaisen tutkijan ja isänmaanystävän elämä\nkesken laajakantoisia ja suuria suunnitelmia, mutta Henry Biaudet'n\nnimi on jäänyt merkitsemään komean tähdenlennon ratakaarta meidän\nhistoriantutkimuksemme aikakirjoissa.)\n\nMutta ei jaksanut jatkua pitkäksi Päivänkään satu. Se pieni piiri\n-- ennen kaikkea Punainen neilikka --, joka sitä oli ylläpitänyt,\nhajosi elämän arkisaroille, eri tahoille. Eikä menneiden tilalle\ntullut toisia. Mutta joka tapauksessa tämä pieni lehti aikoinaan oli\nainakin radikaalisen kulttuuritahdon ilmaus -- ehkäpä se teki pientä\npioneerityötäkin sellaisten aatteiden hyväksi, jotka eivät vielä\nolleet meidän maaperäämme päässeet juurtumaan. Omalle piirilleen se\nainakin merkitsi yhdyssidettä ja eräänlaista ohjelmajulistustakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEino Leinon kanssa nuori toimitussihteeri oli miltei jokapäiväisessä\nkosketuksessa. Paitsi Päivässä tapasi hän runoilijan myöskin\nHelsingin Sanomissa, johon Leino vielä silloin kirjoitti ahkerasti.\nEi tosin enää Teemu-palasia, noita henkeviä ja kärkeviä koserioja,\njotka ovat perustaneet suomalaisen sanomalehtipakinan, vaan\nteatteriarvosteluja ja kirjallisuusartikkeleita.\n\nViimeksimainituista ovat muistettavat varsinkin ne alkuaan\n\"alakertoina\" julkaistut kirjailijakuvat, jotka sittemmin koottuina\nkirjaksi muodostivat mestarillisen esseeteoksen Suomalaisia\nkirjailijoita. Kaikille Leinon ystäville oli aina selittämättömänä\narvoituksena hänen työntekonsa. Hän luki paljon, kirjoitti ehkä vielä\nenemmän. Mutta milloin? Esim. Suomalaisten kirjailijain tutkielmat\nsyntyivät sillä tavoin, että Eino Leino siinä puoli kolmen ajoissa\npäivällä, jolloin toimittajat tekivät lähtöä päivällistunnilleen,\nilmestyi toimitukseen, haki itselleen vapaan kirjoituspöydän,\nkasasi eteensä pinon käsikirjoitusliuskoja, asetti niiden viereen\nsavukelaatikon ja tulitikkurasian, kastoi kynän mustepulloon ja alkoi\nkirjoittaa. Hän jäi yksikseen toimitukseen savupilven keskelle, kun\ntoiset lähtivät. Mutta kun he kuuden korvissa palasivat, ei hän\nenää siellä ollut. Sen sijaan löysi toimitussihteeri pöydältään\nvalmiin \"alakerran\" Leinon selvällä käsialalla kirjoitettuna ja ilman\npyyhkimisiä tai suurempia korjauksia. Se oli aivan kuin valmiina\npaperille valahtanut, asiatietoineen, vuosilukuineen päivineen.\nMilloin Leino oli aineiston koonnut, mistä faktat poiminut? Mukanaan\nhänellä ei ollut muuta kuin korkeintaan jokin pieni paperilippu\ntaskussa tahi savukelaatikon kanteen viskattu muistiinpano, eikä\ntoimituksen silloin vielä perin puutteellisesta käsikirjastosta\nvoinut olla suurtakaan apua. Leinon täytyi siis pääasiallisesti\nluottaa muistiinsa. Ja muistinsa hän olikin harjoittanut\npoikkeuksellisen luotettavaksi. Siihen mahtui ja siinä säilyi melkein\nrajaton määrä asioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjan aallot eivät ottaneet asettuakseen.\n\nEnemmän tai vähemmän salaperäisiä voimia oli liikkeellä\nyhteiskunnassa. Terrorististen tekojen yrityksiä sattui milloin\nmissäkin. Ja hämärän miehiä hiiviskeli nimettömin uhkauksin ja\nkauhunhuhuin.\n\nVarsinkin kaupunginviskaali Albrecht, joka virallisena syyttäjänä\nesiintyi oikeudessa m.m. Viaporin kapinaan osaaottaneiden\npunakaartilaisten jutussa, joutui ahdistelujen ja uhkausten\nkohteeksi. Ja muutamana iltana siirtyivät ahdistelijat sanoista\ntekoihin. He yrittivät pommilla räjähdyttää viskaalin huvilan\nPitkänsillan korvassa. Attentaatti epäonnistui. Paukku räjähti, mutta\nei aikaansaanut suurempaa vahinkoa. Kylvi vain ihmisten mieliin\npelkoa ja epävarmuuden tunnetta.\n\nEräänä iltana uteli virkatoveri Turun Sanomista puhelimitse\npääkaupunkilaiselta toimitussihteeriltä:\n\n-- Eikö teille kuulu mitään? -- meillä on aivan kuittia, ei\nainoatakaan kunnollista uutista.\n\n-- Hiljaista on täälläkin ... ei totta tosiaankaan ole mitä antaa.\n\nTurkulainen naureskeli: -- Eikö siellä ole edes räjähtänytkään --\nTuskin oli viimeinen sana kuulunut langan päästä, niin jo pamahti\nukkosta pahemmin, ja koko Ludviginkadun talo vavahti.\n\nHelsinkiläinen huusi mikrofoniin:\n\n-- Nyt räjähti!\n\nJa sulki puhelimen ryhtyäkseen kiireellisiin tiedonhankintoihin.\nÄsken laiskantyyni toimisto täyttyi äkkiä sillä hermostuneen kiireen\nmelulla, minkä yllättävän suuruutisen vainuamistilaisuus aina saa\naikaan.\n\nHetken perästä turkulainen soitti uudelleen. Hänen äänensä värisi\nvihasta, sillä hän oli vakuutettu siitä, että pääkaupunkilainen\nvirkaveli oli tehnyt hänestä pilaa. Kun helsinkiläinen yritti\nvakuuttaa, että totta hän oli puhunut, kiljaisi turkulainen:\n\n-- Oletteko te tullut hulluksi?\n\n-- En minä, mutta ilmeisesti pommimiehet. Puolen tunnin perästä\nturkulainen soitti kolmannen kerran. Mutta nyt hän oli aivan nöyrää\npoikaa ja pyyteli anteeksi äskeistä äkäisyyttään, sillä Tietotoimisto\noli jo ehtinyt ilmoittaa räjähdyksen todellakin tapahtuneen\nPunanotkonkadun poliisitalossa. Se oli tosin vaaraton paukku sekin,\nmutta herätti tietysti entistä suurempaa levottomuutta.\n\nSattuipa tuossa alituisessa pelonalaisuudessa leikkisiäkin juttuja.\n\nHelsingin Sanomain porraskäytävän seiniin ilmestyi kaikennäköisiä\nuhkauslauseita, siniliidulla tai punavärillä piirrettyinä. Eräänä\npäivänä saivat toimittajat työhön tullessaan seinäkirjoituksesta\nlukea seuraavan tuomion: \"Teidän päivänne ovat luetut -- kohta\nlennätte ilmaan.\" Ei siihen aluksi sen suurempaa huomiota\nkiinnitetty, lähetettiin vain siivoojatar pesemään pois kirjoitus.\nMutta annahan olla! Illan pimetessä tulee eräs reportteri henki\nkurkussa ilmoittamaan, että nyt on piru irti.\n\n-- Mikä on?\n\n-- Rappukäytävässä on mystillinen, musta metallilaatikko, varmasti\nhelvetinkone...\n\nLähdettiin joukolla tarkastusmatkalle. Siellähän se oli. Merkillinen,\npikimusta metallilaatikko puoleksi piilossa alimman askelman\nvieressä. Kuunneltiin pamppailevin sydämin, kävikö sen sisässä\nkellolaite. Ei kuulunut mitään, mutta ties mitkä uudet sytytysmetkut\npommimiehillä olivat.\n\nEi muuta kuin kiireimmän kaupalla soittamaan keskuspoliisiin.\nJa juoksujalkaa sieltä tuli tarpeellinen määrä miehiä, jotka\näärimmäistä varovaisuutta noudattaen lähtivät viemään helvetinkonetta\npoliisikamarille tutkittavaksi.\n\nHetken perästä soitettiin poliisilaitokselta pyyntö, että asia\npidettäisiin toistaiseksi visusti salassa, koska pommi vasta\nseuraavana päivänä voitiin tutkia, iltamyöhällä kun ei enää ollut\nkäytettävissä spesialistia. Ja toimittajat päättivät, ettei asiasta\nhiiskuta halaistua sanaa, ennenkuin se voidaan jymyuutisena paljastaa\nlehdessä.\n\nMutta seuraavana aamuna tuli rouva Ivalo -- herrasväki Ivalo asui\nsilloin toimituksen yläpuolella olevassa yksityishuoneistossa -- alas\ntoimistoon antamaan uutista:\n\n-- Ajatelkaa, mitä nykyisin voi tapahtua! Minä tulin eilisiltana\nmaalta, ja oli niin paljon tavaroita, etten yhdellä kantamuksella\nsaanut kaikkia portaita kulkemaan. Sen vuoksi jätin alakertaan\nrautavanteisen pikialustan, jota käytän kuparinpakotuksessa, se\nkun on niin kovin raskas. Mutta kun vähän ajan perästä lähetin\npalvelijattaren sitä hakemaan, oli se varastettu.\n\nToimittajat katsoivat hiukan noloina toisiaan eivätkä sanoneet muuta\nkuin:\n\n-- Kaikkipa näkyykin varkaille kelpaavan.\n\nMutta tuskin oli rouva Ivalo sulkenut toimiston oven, niin soitettiin\npoliisikamariin ja pyydettiin pommi takaisin. Se vietiin kaikessa\nhiljaisuudessa löytöpaikalle, ja omistajalle ilmoitettiin sen jälleen\njollakin salaperäisellä tavalla ilmestyneen. Ei muuta. Ja kun\nIvalot ihmettelivät asiaa, tekeytyivät asianomaiset tietysti yhtä\nihmetteleviksi. Eivätkä he koskaan jälkeenpäinkään asiasta puhuneet\nedes keskenään.\n\nToisen kerran -- ilta oli jo sangen myöhäinen -- ilmestyi Santeri\nIvalo hyvin kepeissä pukimissa toimitukseen ja sanoi, että heillä\noli tapahtunut ihmeitä. Talon isäntä oli maannut kylpyammeessa\nja yht'äkkiä kuullut keittiöstä, joka oli kylpyhuoneen seinän\ntakana, palvelijattarien kirkaisun. Sen jälkeen oli karhea miesääni\nhuutanut: \"Kädet ylös, taikka ammun!\" Ja sitten oli kaikki käynyt\nhiljaiseksi. Kylpijä oli varovaisesti noussut ammeesta, vetäissyt\nvälttämättömimmät viikunalehdet ylleen ja hiipinyt hakemaan apua.\nBrowningit esille. Ja latomosta pari vantteraa miestä mukaan.\nKeittiön ovi temmattiin auki. Seinänvierustalla seisoi kaksi\nkalmankalpeaa ja värisevää naisihmistä kädet ylöskohotettuina, ja\nulko-ovelta tuijotti heitä kiiluvasilmäinen, pitkä miehenroikale,\nkäsi povitaskuun pistettynä. Latoja Partia, ruumiinrakenteeltaan\nraskaansarjan painija ja kädessään lyijyharkko, viskautui miehen\nkimppuun, kellisti hänet permantoon, tempasi hänen kätensä esiin ja\nveti povitaskusta -- olutpullon.\n\nJännitys laukesi. Mies toimitettiin poliisin haltuun. Ja toimittajia,\njotka taas olivat vainunneet jymyuutista omasta talosta, harmitti\nhienosti jutun vaaraton loppu. Etenkin kun kymmenisen minuutin\nkuluttua ruotsalaisen lehden toimituksesta soitettiin ja pyydettiin\nkohteliaasti yksityiskohtaisia tietoja tohtori Ivaloa kohtaan\ntehdystä attentaatista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin Juhani Aho kävi toimituksessa tuon tuostakin. Useimmiten\nhänellä oli tuomisina Järvenpäästä valmiiksi kirjoitettu\nartikkeli. Mutta toisinaan saattoi hän riisua takkinsa ja istahtaa\ntoimistopöydän ääreen kirjoittamaan. Ahon toimituksessa kirjoittamat\nartikkelit nostivat tuskan hien toimitussihteerin otsalle, sillä\nhänen käsialansa oli aivan hieroglyfimäistä -- eivät siitä kaikki\nlatojatkaan kyenneet selvää saamaan. Eero Erkko kävi toimituksessa\nharva se päivä, vaikk'ei hän ottanutkaan osaa lehden toimitustyöhön,\nvaan oli vain sen johtokunnan puheenjohtajana. Hänellä oli siihen\naikaan moottoritehdas, jonka hän Amerikasta tullessaan yhdessä\ninsinööri Markovin kanssa oli perustanut Sirpalesaarelle.\n\nEräänä talvisena iltana Erkko istui toimitussihteeriä vastapäätä ja\nkatseli iltalehtiä. Yht'äkkiä alkoi kuulua palomerkkejä, ja ikkunan\nohitse kiitivät hälyllä ja melulla palokunnan reet. Toimitussihteeri\nsoitti tavanmukaisesti keskuspoliisiin:\n\n-- Helsingin Sanomista kysytään, missä palaa.\n\n-- Sirpalesaaren moottoritehdas on tulessa, tuli päivystäjän vastaus.\n\n-- Erkko, sinun tehtaasi palaa! Eero Erkko kavahti pystyyn:\n\n-- Soita ajuri! Toimitussihteeri lähti mukaan.\n\n-- Ajakaa niin nopeasti kuin voitte!\n\nKun tultiin salmen rannalle, oli koko tehdas ilmitulessa.\nJuoksujalkaa ja lumisohjuun joka askelella vajoten kiiruhdettiin\nperille. Tehdasta ei voitu pelastaa. Palokunta oli voimaton. Eikä\ntietysti Erkkokaan voinut tehdä muuta kuin seisoa katselemassa, miten\neräs hänen elämänsä unelma muuttui savuksi. Hän kyseli, onko yövahtia\nnäkynyt -- häneltä ehkä olisi voinut saada joitakin tietoja tulen\nirtipääsystä. Ei ollut kukaan nähnyt. Se ihmetytti Erkkoa, teki hänet\nilmeisen levottomaksi. Vanha yövahti olikin saanut surmansa liekeissä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKENRAALIKUVERNÖÖRIN TANSSIAISISTA VIIPURILAISEN TEATTERIN JOHTOON.\n\n\nOli komea näky, kun valtiopäiväin avajaisissa keisarillisen\nlinnansalin valtaistuimen edessä seisoi kenraalikuvernöörinä\nsalaneuvos N. Gerard kultakirjaillussa venäläisessä hoviunivormussaan\nja häntä vastapäätä senaatin etunenässä Leo Mechelin, yhtä\nkoristeellisessa virkapuvussa hänkin ja ehkä vieläkin ryhdikkäämpänä\nja ylhäisempänä valtiomiesasenteeltaan. Olihan totuttu näkemään\nsuuriruhtinaanmaan käskynhaltijoina pelkästään sotilaita, joten\nmielikuvituksessamme kenraalikuvernöörin viran välttämättömiksi\nattribuuteiksi olivatkin muodostuneet sapeli, kannuskilinä ja\nkomentoeleet. Nyt näimme ensi kerran keisarivallan edustajana\nhallinnollisen siviilimiehen, hahmoltaan, piirteiltään ja\nkoko olemukseltaan länsimaisen diplomaattityypin, ja rintaa\nailahdutti outo tulevaisuudenunelman aavistus, tosin aivan\nepämääräinen ja utuinen -- ikäänkuin vain toiveen haave siitä, että\nsatraappikomennosta vapautuminen sittenkin saattoi olla mahdollisuus.\nPeli oli joka tapauksessa käynyt tasapuolisemmaksi -- miekan mahdin\nasemesta oli vastapuolenkin täytynyt tyytyä valtiotaidon valttiin.\n\nKenraalikuvernööri Gerard osoittautui koko hallintokautensa\nvarrella sen luottamuksen arvoiseksi, jolla hänet Suomeen\nvastaanotettiin. Sinä lyhyenä aikana, jonka hän sai olla Suomen\nkorkeimpana viranomaisena, tapahtuikin huomattava muutos maan\nyleisessä mielipiteessä. Ei niin, että epäluulo Venäjän aikeita\nkohtaan olisi haihtunut, mutta siten, ettei _kaikkea_ venäläistä\nvihattu, vaan kuviteltiin venäläisessä yhteiskunnassa olevan\nvallankumouksellisten ainesten ohella muitakin sivistyneistön\npiirejä, joiden vapaamielisyyteen mahtui Suomen aseman ymmärtäminen\nja kunnioittaminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Venäjää kohtasi nälänhätä, ryhdyttiin meidänkin\nmaassamme avustustoimenpiteisiin. Perustettiin suuri komitea\nkenraalikuvernöörittären puheenjohdolla hankkimaan vapaaehtoista\napua. Tähän komiteaan kutsuttiin jäseniä kaikista puolueista.\nKomitea jaettiin useampiin alaosastoihin, joilla kullakin oli\nerikoistehtävänsä. Helsingin Sanomain toimitussihteerikin joutui\ntyöhön osalliseksi propagandaosaston jäsenenä. Alaosastot toimivat\naivan itsenäisesti. Ainoastaan yksi yhteinen komitean täysi-istunto\npidettiin. Se oli kenraalikuvernöörin palatsissa muutamana talvisena\niltapäivänä.\n\nTuntui omituiselta astua venäläisten pistimien vartioiman,\npietarilaismallisen \"lasikaapin\" ovista taloon, jota Bobrikovin\npäiviltä asti oli totuttu pitämään venäläissorron päälinnoituksena.\nPunamattoisia portaita noustiin, melkein kuin uhmalla päätä\nkohottaen, eteishalliin, jossa vormupukuiset lakeijat auttoivat\npäällystakit tulijain yltä. Sitten toisen kerroksen saliin --\nkirkkaasti valaistut, komeat kattokruunut, tuolirivit puoliympyrässä,\njonka keskipisteenä oli vihreäverkainen pöytä ja sen ääressä kolme\nnojatuolia. Ovella oli isäntäväki vastassa, ja ent. kuvernööri,\nkenraali Edv. Krogius toimitti vieraitten esittelyn. Käytiin\nistumaan. Salaneuvoksetar Gerard asettui puheenjohtajan paikalle ja\nhänen vierelleen avustajaksi kenraali Krogius, kun taas joku senaatin\nherra ryhtyi pöytäkirjuriksi. Asiain virallinen käsittely alkoi.\nLuettiin valmiiksi laaditut ehdotukset -- venäjäksi (muodon vuoksi),\nruotsiksi ja suomeksi (sellainen oli silloin vielä kielijärjestys) --\nja hyväksyttiin ne yksimielisesti alakomiteain täytäntöönpantaviksi.\nKoko meno ei kestänyt montakaan minuuttia. Mutta sitten seurasikin\nkokouksen päänumero: teenjuonti ja seurustelu. Lakeijat kantoivat\nsuurilla hopeatarjottimilla teekuppeja -- ei laseja, kuten\nVenäjällä oli tapana -- ja leivoksia. Tee oli valmiiksi sokeroitua.\nKun leivoksia kantava lakeija -- ilmeisestikin epähuomiossa --\nsivuutti toimitussihteerin, kutsui viimeksimainitun vieressä istuva\njuutalaisnenäinen ja patriarkkapartainen professori J. J. Mandelstam\npalvelijan takaisin aitovenäläisellä huudahduksella: \"Durak\"\n(tolvana)! -- Isäntäväki seurusteli erittäin rakastettavalla tavalla\nvieraittensa kanssa. Keskustelukielinä olivat ranska ja saksa,\nvenättä kuuli tuskin ollenkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKomitean huippusaavutukseksi muodostuivat suuret tanssiaiset\nRitarihuoneella. Niistä tuli sesongin kiistämätön _clou_. Helsingin\nedustavin yleisö, ylimystö, hienosto, tanssi nälkäänäkevien hyväksi\nloistavien aateliskilpien kiillossa.\n\nPunaisessa neilikassa oli päätetty, että tähän tilaisuuteen oli\nmentävä edustamaan \"suomalaista intelligenssiä\". Ja sitä oli\nedustettava arvokkaalla tavalla. Tilattiin siis uudet valkoiset\nliivit, ostettiin uudet kiiltonahkakengät; naiset hankkivat itselleen\nmoitteettomasti kahisevan baalieleganssin. Ja juhlailtana ilmestyi\nPunainen neilikka taistelutanterelle täysin \"hovikuntoisena\".\nOlipa sen riveissä pari miestä, jotka olivat pariisilaisimmat koko\nseurakunnassa -- m.m. ainoa monokkelinkantaja --, eivätkä naiset\nhienoudessa suinkaan jääneet jälkeen ruotsalaisten piirien daameista.\nNäytettiin muka, että oli jo olemassa suomalaistakin herrasväkeä!\n\nMutta ajan mittaan kävi paraatiesiintyminen ja tanssi vaakunain\nkiillossa kuitenkin kuivaksi, etenkin kun Ritarihuoneella ei ollut\nravintolaa, jonka pöytien ääressä olisi voitu virkistäytyä. Sen\nvuoksi siirryttiin jo hyvissä ajoin Seurahuoneelle, jossa odottelivat\nne ystävät ja kylänmiehet, jotka eivät olleet saaneet lippua\ntanssiaisiin taikka eivät olleet siitä välittäneet. Ennenkuin kello\noli 12, oli melkein koko tanssiaisyleisö koolla hra Noschiksen\npöytien ääressä. Ja katso, uudessa ympäristössä hupeni valeen se\njäykän virallinen juhlallisuus, joka vaakunakilpisten seinien\nkehyksissä äsken oli vallinnut. Tunnelma kävi pian tuttavalliseksi.\n\nPunaisen neilikan pöydässä pidettiin hauskaa ja juotiin juhlan\nkunniaksi Nuits'tä -- burgundilaisen rypäleen jaloudelle oli opittu\njoukon pariisilaistuneiden jäsenien asiantuntevalla opastuksella\nantamaan arvoa. Seurue kasvoi hetki hetkeltä. Viimeisinä minuutteina\nennen ovien sulkemista ilmestyi saliin viipurilainen Juho Lallukka,\njoka oli ollut kunniavieraana jossakin samana iltana vietetyssä\nkarjalaisessa ylioppilasjuhlassa. Hänet otettiin riemulla vastaan\nja istutettiin Punaisen neilikan pöydän päähän. Lallukka oli\nerinomaisella tuulella, veti aluksi esiin hännystakkinsa povitaskusta\nkarjalaisvärisen marsalkkanauhan, jonka hän oli saanut muistoksi\näskeisestä juhlasta, ja tilasi koko pöytäkunnalle uutta viiniä.\nPuhuttiin taiteesta, suomalaisuudesta ja isänmaasta.\n\nMutta huippuunsa kohosi toverillinen tunnelma, kun Herman Stenberg\npikkutunneilla tekemällään kiertomatkalla oli jostakin salin nurkasta\nkeksinyt aivan yksikseen istuvan kenraalikuvernöörin adjutantin ja\ntoi hänetkin Punaisen neilikan pöytään.\n\nOlihan hiukan outoa nähdä tunnetun aktivistin ja Voima-miehen\nveljeilevän saman venäläisen upseerin kanssa, joka tunnontarkasti oli\nkulkenut sortokaudenkin satraappien kantapäillä ja joka oli saattanut\nBobrikovin senaatin portaille silläkin matkalla, jolla kuolettava\nluoti sortajan tapasi. Adjutantille itselleen tämä; veljeily\nsaattoi olla suorastaan vaarallistakin, sillä urkkijain tiedettiin\nedelleenkin juoksevan pimeitä santarmipolkujaan.\n\nMutta Timirjasevista ja Herman Stenbergistä tuli sinä yönä, kaikkien\nmahdollisten ilmiantojen uhallakin, hyvät ystävät.\n\n-- En välitä politiikasta, se ei merkitse minulle mitään, tolkkasi\nadjutantti murteellisella ruotsinkielellä. -- Annan arvoa vain\nihmiselle ... olkoonpa hän sitten vaikkapa rabulisti. Ja teissä olen\nlöytänyt ihmisen. Saanko esittää veljenmaljan?\n\nVeljenmalja juotiin juhlallisesti ja vahvistettiin venäläiseen\ntapaan kolmella suudelmalla ... molemmille poskille ja suulle.\nParaatipukuisen upseerin rintaristit kilahtelivat, ja Herman\nStenbergin suupielissä karehti veitikkamainen hymy.\n\nTimirjasev oli vanha helsinkiläinen, tuttu varsinkin sille\nyleisölle, joka kävi Catanin mannermaistyylisessä ja viihtyisässä\nravintolassa, jossa adjutantti oli jokapäiväisenä kantavieraana ja\nhallitsi valistuneena yksinvaltiaana erästä keskilattian pöytää\nja pietarilaisia sanomalehtiä. Hän oli erinomaisen rakastettava\nihminen eikä kai koskaan pikkusormellaankaan sekaantunut niiden\nherrojen hommiin, joiden koristeellisena varjona hänen virkansa\npuolesta oli liikuttava. Sen sijaan hän harrasti valokuvausta ja\noli siinä saavuttanut taidon, joka lähenteli taiteellisuutta.\n(Venäjän romahduksen jälkeen Timirjasev-kenraalimajurin\narvolla varustautuneena -- jäi Helsinkiin ja elätti itseään\nvalokuvauksellaan; hän seurasi innostuksella Suomen armeijan\nkehittymistä ja kuoli hyvänä Suomen kansalaisena.)\n\nSillä aikaa kuin Herman Stenberg ja kenraalikuvernöörin adjutantti\npuhuivat ihmisyydestä yleensä keskusteltiin pöydän toisessa\npäässä Juho Lallukan ympärillä, kuten sanottu, suomalaisuudesta\nja taiteesta, jota viimeksimainittua viipurilainen suurkauppias\nsuuresti ja vilpittömästi kunnioitti, koska se oli \"kulttuurin\nkukka\". Lallukka innostui ja lämpeni, taisipa jo lopulta ehdottaa,\nettä laulettaisiin \"Voi äiti parka ja raukka\", joka laulu oli aivan\nerikoisen lähellä hänen karjalaista sydäntään ja jota laulettaessa\nhän mielellään nousi esitystä kaksin käsin ja liikutetuin ilmein\njohtamaan. Joka tapauksessa oli tunnelma hyvin korkealla.\n\nYht'äkkiä tokaisi joku -- ilmeisestikin palauttaakseen mielestään jo\nliian korkealle kiipeilevän tunnelman takaisin maan kamaralle -- kuin\nohimennen:\n\n-- Entä miten ovat nykyisin teatteriasiat Viipurissa?\n\n-- Miun teatterissain o assiit aina oikijall kannall; täll kertaa vaa\nois kova tarvis uutta johtajaa.\n\n-- Semmoinen on taas täällä tarjolla, vastasi pari miestä yhteen\nääneen.\n\n-- No, antakaa se het miulle!\n\n-- Tässä on mies. Ja he näyttivät toimitussihteeriä. Lallukka ojensi\nhänelle kätensä ja sanoi:\n\n-- Pannaaks kauppa kii? No, eihän sitä nyt sentään sillä puheella\nkiinni lyöty, mutta Lallukka sai lupauksen, että uusi johtajaehdokas\nottaa asian vakavan harkinnan alaiseksi. Ja se lupaus tuli pidetyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyeksi jäi salaneuvos Gerardin kenraalikuvernöörikausi. Ne tuulet,\njotka olivat hänet tänne tuoneet, kääntyivät pian. Pakostahan vain\nolikin venäläinen tuuliviiri vääntynyt ohimenevää vapaamielisyyttä\nnäyttämään. Suomi-syönti yltyi pian taas taantumuksellisella taholla,\nja vanhat vainoojamme kävivät hiljattain kärsimänsä tappion jälkeen\nentistä kiukkuisemmin kimppuumme. Gerardin oli väistyttävä.\n\nAinoalaatuiseksi muodostui tämän kenraalikuvernöörin lähtö\nHelsingistä. Salaneuvos Gerard ja hänen puolisonsa joutuivat\nlukemattomien kunnian- ja myötätunnonosoitusten kohteiksi. Ja\nasemalle heidät saatettiin lauluin ja soitoin palokuntalaisten\nmuodostamaa soihtukujaa pitkin. Leuto, kevättuntuinen ilta,\nnuoskeaa lunta maassa ja Esplanadin puunoksilla -- lämmin tunnelma\nsoihtuliekkien lepattelevassa valossa. (Venäjän luhistumisen jälkeen\ntuli, kuten tiedetään, salaneuvos Gerard puolisoineen Suomeen ja eli\nelämänsä loppuvuodet valtion vieraana Halilan parantolassa.)\n\nHeti tullessaan Tampereelta Helsinkiin toimittaja oli päässyt\nkosketuksiin pääkaupunginkin teatterin kanssa. Eino Leinon ollessa\nulkomailla joutui näet teatteriarvostelu hänen huolekseen. Eihän\nyleensä loppukevät enää paljonkaan uutta tarjoa, mutta keväällä\n1906 sattui Ida Aalberg vierailemaan Kansallisteatterissa, joten\nmyöhäiskausi oli tavallista antoisampi. Eivät tietysti nuoren\nteatterientusiastin selostukset muodostuneet edes arvostelun\nyrityksiksikään, vaan pysyttelivät vain ihailun panegyyrisinä\nilmaisuina. Mutta silti ne kutkuttivat kriitikkoylpeyttä.\n\nPalattuaan ulkomailta palasi Leino myöskin arvostelijatuolilleen.\nMutta hänen apulaisenaan sai toimitussihteeri vielä edelleenkin\nsilloin tällöin hoidella kritiikkiä, johon Berliinin\nteatterielämysten jälkeen jo alkoi tulla hiven arviointiakin ja omia\nmielipiteitä. Myöskin Nuoressa Suomessa ja sittemmin Päivässä hän\ntilaisuuden tullen käsitteli teatteriasioita.\n\nVielä likeisemmin kuin tämä vaatimaton teatterikirjaileminen\nyhdisti toimittajan näyttämönmaailmaan seurustelu muutamien\nKansallisteatterin nuorten näyttelijäin -- m.m. Teppo Raikkaan\n-- kanssa ja Eino Leinon opastava johdatus Thalian taiteen\nymmärtämiseen. -- Teppo Raikas (alkup. nimeltään Durchman) oli\nheti ylioppilaaksi tultuaan (1903) liittynyt harjoittelijaksi\nKansallisteatteriin, jonka vakinaiseksi näyttelijäksi hänet\nkiinnitettiin kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli innostunut työhönsä\nja ajatteli näyttelijätoimintaa vakavana elämäntehtävänä.\nNäyttelijäkunnan sekä ammatillinen että myöskin yhteiskunnallinen\nkohottaminen oli hänelle sydämen asiana -- niinpä on\nNäyttelijäliittokin syntynyt hänen aloitteestaan. Toverien\nkeskuudessa Teppo Raikas oli erittäin suosittu; hänen reippaan\niloinen ja luonnollisen nuorekas olemuksensa ja hänen valoisa\nelämänuskonsa hankkivat hänelle laajan ystävä- ja tuttavapiirin\nvarsinaisen teatterimaailman ulkopuoleltakin. Monet illat\nistuttiin hänen kanssaan teatteriprobleemoja pohtimassa, ja\nhänen pukuhuoneessaan oli viihtyisää teatteri atmosfääriä, joka\nikäänkuin koteutti ajatukset, mielikuvat, jopa aistimetkin kulissien\nja parrasvalon valtakuntaan. (Teppo Raikas ei koskaan päässyt\nlahjakkuutensa ja palavan teatterimielensä antamia lupauksia\npitemmälle -- kuolema katkaisi hänen uransa aikaisin: hänen elämänsä\npäättyi 1916.)\n\nSattuma vei toimittajan itsensäkin taas ennenpitkää parrasvaloon.\nUusmaalaisten osakuntataloon oli järjestetty jokin suurempi\niltama, jonka ohjelmaan Juhani Aho oli muodostellut Rautatiensä\npieneksi näytelmäksi. Iltamanpuuhaajien taholta pyydettiin\nnäyttelijäksi toimittajaa, joka nuoresta iästään huolimatta oli\nsiksi hyvinvoipa varreltaan, että hänen arveltiin hyvin sopivan\nrovastin osaan. Matin oli suostunut näyttelemään Hemmo Kallio,\nainoana ammattinäyttelijänä amatöörien parissa. Iltamassa saavutti\nnäytelmä niin suurenmoisen menestyksen, että se oli pian uusintona\nesitettävä. Ja julkinen arvostelu kiitti esitystä, mainiten Hemmo\nKallion mainion Matin rinnalla oivan rovastin kohoavan suorastaan\nammattinäyttelijäsuorituksen tasolle. Se kutkutti itserakkautta ja\nantoi taas ajoittain uinahtaneille, mutta ei koskaan sammuneille\nteatterihaaveille uutta virikettä.\n\nTanskalainen operettiseurue Emil Wulffin ja Charles Kjerulfin\njohdolla toi vuonna 1907 toukokuiseksi kevättuulahdukseksi Iloisen\nlesken meidänkin leveysasteillemme. Köpenhaminassa solmittu tuttavuus\nKjerulfeihin vei suomalaisenkin teatteriharrastajan niihin piireihin,\njoille tanskalaisten kevyt ja säteilevän aurinkoinen \"gemyytti\"\nsekä näyttämöllä että seurustelussa teatterin ulkopuolella oli kuin\npirteästi pulpahteleva elämänilon lähdesuoni. Kuinka hauskasti ja\nherttaisesti toukokuu kuluikaan! Ja kuinka monet lystit pidettiin!\nPaitsi Kjerulfeja ja Wulffeja -- molemmat rouvat olivat mukana,\nrouva Wulff esiintyi näyttämölläkin (grisettinä) -- olivat Edith\nBueman, seurueen viehättävä Hanna Glavari, Henry Seeman, elegantti\nDanilo, ja Jutta Lund, hauska Valencienne, joka päivä helsinkiläisten\nystäviensä parissa. Milloin oltiin tanssimassa Seurahuoneella,\nmilloin perhekutsuilla, milloin jonkin virallisluontoisemman \"hipan\"\njälkeen vallattoman iloisella \"Nachspielillä\" Calle Knorringin,\nkainalosauvojen varassa iloisena liikkuvan ja siksi ystävien kesken\n\"benfria Knorringiksi\" ristityn kvartettijohtajan luona. Sai kai\ntuossa tanskalaisihastuksessa vähän tinkiä teatterikatsomuksensa\ntaiteellisuuden vaatimuksista -- vaikka esim. Jutta Lund oli\nnaiskoomikkona kieltämättä huomattava taiteellinenkin kyky --,\nmutta tuttavallisen yhdessäolon iloisissa pyörteissä unohtuivat\n-- taikka ainakin joutuivat väliaikaisesti virkavapaiksi --\nne korkeat periaatteet ja ankarat teoriat, jotka syventyminen\nteatterikirjallisuuteen ja \"uuden näyttämötaiteen\" kamppailun\ntarkka seuraaminen ulkomaisten \"ammatti\"- ja aikakauslehtien\navulla olivat jo kiteyttämässä vakaumukseksi. Kevät oli kevättä --\nnuorekkaan elämänilon laineet läikkyivät, ja tanskalaisten pirteys\nsäteili kilvan kevätauringon kanssa. Rehevä, pyylevä ja pyöreä\nCharles Kjerulf ja hänen suloinen Suscheninsa olivat kuin isä ja\näiti seurueen jäsenille, jotka enimmäkseen olivatkin nuorta ja\nvasta-alkavaa teatteriväkeä. Ja vasta \"operettipappana\" Politikenin\nmusiikkiarvostelija olikin oikeassa elementissään -- hänen\nkriitillisyytensähän ei ollut ankarinta lajia, sillä musiikkimiehenä\nhän epäilemättä oli lähempänä kvartettilaulua ihannoivaa\nharrastelijatasoa kuin korkeampaa taiteellisuutta. Mutta ihmisenä\nCharles Kjerulf oli herttainen, ystävänä uskollinen ja seuramiehenä\nverrattoman hauska.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeatterin ohella kiinnittivät myöskin kirjalliset harrastukset\nnuoren toimittajan mieltä. Nehän olivatkin vanhaa perua --\nkotoisin varhaisimmilta nuoruusvuosilta saakka. Ja ne olivat\nsaaneet ylioppilasvuosina uutta vauhtia. Sillä kirjallisuus oli\nvuosisadanvaihteen ylioppilasmaailmassa kaikkein keskeisimpiä\nasioita. Niinpä esim. Pohjalaisen Osakunnan viikkokokouksissa\ntoisinaan saattoi illan keskustelukysymyksenä olla jokin\nvereksin kirjauutuus, joka voi antaa aihetta monituntiseenkin\nmielipiteittenvaihtoon. Sellainen tapaus oli esim. Johannes\nLinnankosken Ikuisen taistelun ilmestyminen -- se oli melkein\nsensatio, jonka herättämää huomiota ei suinkaan vähentänyt tekijän\nankarasti suojattu anonymiteetti. Asiasta puhuttiin kaikissa\npiireissä ja arvailtiin sinne tänne. M.m. Rudolf Holsti, jolla\nyleensä ei ollut aikaa syventyä kaunokirjallisiin probleemoihin,\noli hämeenlinnalaisessa yksinäisyydessään muodostanut oman\nteoriansa: tämän byronilaisotteisen runoelman luoja oli varmasti\neräs hänen ylioppilastoverinsa, joka jo kouluaikanaan oli herättänyt\nhuomiota omintakeisilla, suurilla kirjallisilla lahjoillaan ja\njonka tiedettiin ensiesiintymistä valmistelleen. Mutta kun Perm ja\nPaholaisen viulu olivat ilmestyneet kansilehdillään Joel Lehtosen\nnimi, oli Holstinkin täytynyt luopua uskomasta ystäväänsä \"Jukkaa\"\nLinnankoskeksi.\n\nVirikkeitä kirjalliseen harrastukseen sinkoili kaikilta tahoilta:\nläheinen seurustelu Eino Leinon ja hänen liepeillään uskollisena\nopetuslapsena liikkuvan Aarni Koudan kanssa, jonka ensiesiintyminen\nnietzscheläishenkisellä Tulijoutsenella oli herättänyt huomiota,\nSeveri Nuormaan kirjalliset haaveilut, jotka, ikäänkuin vastapainoksi\nsosiaalisten ihanteiden karilleajautumiselle, taas olivat heränneet\nhenkiin, sekä toiselta taholta muutamien oululaisten koulutoverien\n-- Koskenniemen, Vilkunan ja Rafael Engelbergin -- ilmestyminen\nkirjalliseen näköpiiriin. Olihan toimittaja aloittanut runoilun\nsamoihin aikoihin kuin Koskenniemi, saanut samalla kertaa runoistaan\npalkinnot sekä koulun toverikunnalta että osakunnalta, vieläpä\nesiintynyt ensi kertaa julkisuudessakin (Nuori Suomi-albumissa)\nsamaan aikaan kuin Runojen ja Vaikeitten kaupunkien laulaja\n(Liitto-albumissa). Ja kirjoituspöydän laatikossa oli hänelläkin\nkokoelma valmiina. Mutta aina kun hän runovihkoaan itsekseen\ntarkasteli, tuli hän samaan tulokseen: tuon tunnelman ovat toiset\nilmaisseet paremmin, omintakeisemmin. Hänen omat runonsa olivat\n\"jälkikaikua\" -- niissä oli Levertinin, Heidenstamin ja Frödingin\njättämiä vaikutteita. Eikä lohduttanut samojen skandinaavisten\nesikuvien havaitseminen toisillakin -- mitä se auttoi? Sitäpaitsi:\nKoskenniemen häikäisevän tähden komea nousu saattoi toisten\nyrittelyt kokonaan varjoon, ja toimittajalla olikin oikeastaan jo\ntoisenlaiset kirjalliset ihanteet: proosan mestarit, ennen kaikkia\nHjalmar Söderberg, ajan muotikirjailija, jonka Pienoiskuvat hän oli\nsuomentanutkin -- Leino oli antanut kokoelmalle sen suomalaisen nimen\n--, ja August Strindberg, kamppaileva titaani, joka oli vapisuttanut\nkoko hänen maailmankatsomustaan. Jos hän joskus yrittäisi, niin\nsuorasanaista siitä tulisi -- helsinkiläisnovelleja aluksi. Mutta\ntuskinpa tulisi niitäkään koskaan -- hän ei luottanut itseensä: oliko\nhänellä edes mielikuvitusta?\n\nJa niin jäivät kirjalliset harrastukset pitkiksi ajoiksi -- ei ollut\naikaa, ei ollut aikaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana kevättalven aamuna pyydettiin toimitussihteeriä puhelimitse\ntulemaan Kämppiin, jossa eräs viipurilainen herra tahtoi häntä\ntavata. \"Viipurilainen herra\" osoittautui liikemies Kaarle\nSilanderiksi, Suomalaisen Maaseututeatterin johtokunnan jäseneksi ja\ntaloudenhoitajaksi. Keskustelusta ei tullut pitkää. Taloudenhoitaja\nselosti vain ylimalkaisesti teatterijohtokunnan päätöksen ja\nsanoi nyt tulleensa pyytämään toimitussihteeriä allekirjoittamaan\njo valmiiksi laaditun välikirjan. Johtokunnan päätös oli ollut\nyksimielinen -- Lallukan aloitetta, jota m.m. kirjailija Eino\nLeino ja maisteri Edvard Järnström olivat lämpimästi suosittaneet,\nolivat kaikki jäsenet kannattaneet. Mutta toimitussihteeri ei\npuolestaan ollut aivan yhtä selvillä asiasta. Olihan hän tosin\ntuosta Juho Lallukan tapaamisesta saakka asiaa ajatellut, mutta\nvain mahdollisuutena -- tuskin kertaakaan vielä ratkaisua vaativana\ntodellisuutena. Kirjoittaisiko hän nyt umpimähkään nimensä paperiin?\nSilander kehoitti kirjoittamaan. Johtajaehdokas epäröi. Jokin\nääni hänessä kuiskasi: \"Nythän pääset nuoruutesi unelman perille,\najattele, että haaveesi toteutuu!\" Mutta järki pidätti kättä. Ja niin\nhän pyysi viikon verran miettimisaikaa. Silander myöntyi pyyntöön\nvastenmielisesti:\n\n-- Kunhan ei vain sillä välin koko asia mene karille...\n\n-- En usko menevän, vastasi toimittaja kiitollisena saamastaan\nhengähtämistilaisuudesta.\n\nEikähän asia johtajapulassa olevan teatterijohtokunnan kannalta\nkarille mennytkään. Menikö se toisen asianosaisen -- sitä kysymystä\nhän ei koskaan ole pystynyt ratkaisemaan.\n\n\n\n\nIX.\n\nKANSAINVÄLINEN KAUPUNKI.\n\n\nPietarin läheisyys ja se seikka, että Viipuri oli linnoituskaupunki,\nolivat huomioonotettavia tekijöitä itäisimmän kaupunkimme elämässä\nennen maailmansotaa. Suuri matkailijatulva -- etenkin kesäiseen\naikaan ja oikeauskoisten suurina juhlina --, ja ympäristön taaja\nmuukalainen huvila-asutus saivat aikaan vaihtelevan kirjavuuden\nkatu- ja ravintolaelämään. Lukuisa sotilas- ja muu venäläinen\n\"paikallinen\" väestö sekä Hansan ajoilta asti verrattain runsas\nsaksalainen aines -- tosin jo suureksi osaksi ruotsalaistuneena,\nmutta edelleenkin omia sukutraditioitaan ja kulttuurisympatiojaan\nylläpitävänä -- synnyttivät meidän oloissamme poikkeuksellisen\nkansainvälisyyden.\n\nIdästä tulevat matkailijajoukot, joiden päämääränä tietysti\nuseimmissa tapauksissa oli Imatra, olivat hyvinkin kirjavia.\nNiissä oli koulujen oppilaita, joita kuljetettiin laumoittain,\npitkätukkaisia ja palavasilmäisiä ylioppilaita univormutakeissa ja\nmustissa viitoissa, ruskealeninkisiä naiskurssilaisia, hyvinvoipia\nkeskisäädyn perheitä ja tavallisia turistityyppejä opaskirjat\nkäsissään ja kiikarit ja kodakit olkaremmeissä.\n\nKatujen kulmissa kaupittelivat virkalakkiset \"gasetshikat\"\nPietarin päivälehtiä; ajurien rattaat, kauhtanat ja hatut olivat\n\"yleisvaltakunnallista\" mallia; liikkeitten ovikilvissä oli\nrunsaasti venäläisiä nimiä ja kirjaimia; ja kiliseviä kannuksia,\nkiiltäviä korvarenkaita ja makean hajuveden tuoksua oli Viipurissa\nsuhteellisesti paljon enemmän kuin maamme muissa kaupungeissa.\n\nLuonnollisesti tämä kansainvälisyys oli omansa vilkastuttamaan\nkatuelämää, luomaan siihen kirjavaa maalauksellisuutta, joka ei\nsuinkaan ollut vailla viehätystä. Ja karjalaisille luonteenomainen\nkepeä hilpeys oli sopusoinnussa tämän värikkään vilkkauden kanssa.\nMiten suuri olikaan ero Viipurin ja Tampereen välillä!\n\nKatuelämän kirjavuus, vieraitten kielten suhina ja ihmisten\nkiireellinen touhu muistuttivat paljon enemmän pientä suurkaupunkia\nkuin suurta pikkukaupunkia, mikä Viipuri kuitenkin kaikesta\nhuolimatta yhä edelleenkin oli. Tosin olivat sielläkin \"juorupeilit\"\njo ammoin kadonneet ikkunoista, mutta voitiinhan ilman niitäkin pitää\nsangen tarkkaa lukua lähimmäisten elämästä ja oloista. Kaikkialla\novat ihmiset samanlaisia, \"samasta tahtaasta tehtyjä\", kuten Tolstoi\nsanoo, aina enemmän kiintyneitä toisten asioihin kuin omiinsa;\npienemmissä oloissa on vain helpompi tyydyttää uteliaisuuttaan kuin\nsuuremmissa -- siinä koko ero.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastaleivottu teatterinjohtaja näki ensimmäisen kerran Viipurin\nkevätkimmelteisenä pääsiäissunnuntaina pistäytyessään Helsingistä\nkäsin teatterin johtokunnan kokoukseen. Linnansilhuetti, leveä\nAleksanterinkatu, Torkkelin bulevardi, Lallukan komea liikepalatsi,\nkodikas ja sopusuhtainen vanha teatteri ja Pamaus-seuran\nliikemiesklubin huoneisto -- muuta ei siltä käynniltä muistiin\njäänytkään, paitsi tietysti teatterinjohtokunnan jäsenten hahmot,\njoista Lallukan ohella varsinkin Emil Sivorin eläväsilmäinen, vilkas,\npunaposkinen ja tuuheaviiksinen olemus iloisesti lepattelevine\ntaiteilijakravatteineen piirtyi mieleen.\n\nSeuraavan kesän -- 1908 -- suuret laulujuhlat, joille uusi\nteatterinjohtaja oli pyydetty juhlarunoa lausumaan, antoivat\naiheen viikon oleskeluun tulevassa asuinkaupungissa. Sattuma --\ntaikka pikemminkin matkaseuraksi lyöttäytynyt Edvard Järnström --\njohti tällöin lausujan suoraapäätä Viipurin kansainvälisyyteen. Se\nlehahti väkevänä ja värikkäänä tulijaa vastaan kauppaneuvos Burjamin\nkauniissa kodissa, jonka vieraanvaraisuus heti tulopäivänä avautui\nuudelle teatterinjohtajallekin. Todellakin senaikuiselle Viipurille\nluonteenomainen perhe: isäntä saksalaissyntyinen, emäntä ranskatar,\nvanhin tytär lapsuudenkotiinsa palannut ruotsinmaalaisen liikemiehen\nleski, toinen tytär ulkomailla oppinsa saanut laulajatar, kolmas\nsuomalainen maisteri kihloissa kaksintaisteluarpia myöten saksalaisen\nyliopistosivistyksen saaneen pietarilaisen pankkivirkamiehen kanssa\nja molemmat pojat suomalaisia ylioppilaita. Ja ruokapöydässä\npuhuttiin suomea, ruotsia, ranskaa ja saksaa -- vähimmin ensiksi- ja\neninten viimeksimainittua kieltä. Tämän kansainvälisen perheen\nyhdisti laulujuhliin ennen kaikkea laulajattaren -- Mally Borgan\n-- esiintyminen Pohjan neitona ensimmäisessä suomalaisessa\noopperassa, joka säveltäjänsä, Oskar Merikannon, johdolla nyt sai\nensiesityksensä, mutta myöskin nuorimman tyttären, eksoottissilmäisen\nAduli Burjamin, osakunnassa herännyt suomalaisen kulttuurin elävä\nharrastus. Niin olikin tämä kaunis patriisikoti Papulassa avannut\novensa selkoselälleen juhlille tulleille suomalaisille taiteilijoille.\n\nEnsimmäisen suomenkielisen oopperamme ensiesitys oli merkkitapaus.\nOskar Merikanto ja esiintyvät taiteilijat olivat suuren huomion\nkohteina. Ja juhlimista riitti aamusta iltaan ja -- illasta aamuun.\n\"Puoli Helsinkiä\" -- suomalaista musiikkia harrastava pääkaupunki\nmelkein kokonaan -- olikin saapunut Torkkelin kaupungin kesäisille\njuhlille. Kun istui Espilän kuisteilla, näki tuttuja hahmoja joka\npöydässä -- oli melkein kuin olisi istunut jonakin kevätpäivänä\nKappelissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaupunkia ei voi ymmärtää -- tahi toisin sanoen: siinä ei\nviihdy --, ennenkuin on saanut selville edes murenen sen sielua, sen\noikeata olemusta. Sillä kaupungillakin on oma sielunsa. Vai eivätkö\nmuka hiljaiset kadut yön rauhassa osaa hautoa yksinäisiä unelmia,\nkuutamoisia ja keveitä, talvisia ja tummia, syksyisiä ja särkyneitä\n-- Ja ettekö ole nähneet kaupunkia surussa tai riemun kirkkaassa\nsäteilyssä? Se voi synnyttää rakkautta ja vihaa, kiintymystä ja\nylenkatsetta -- aivan kuin elävä olento. Ja tämä seikka kai parhaiten\ntodistaa, että kaupunki on muutakin kuin vain määrättyjen sääntöjen\nmukaan päällekkäin kasattuja kiviä ja yhteenliitettyjä palkkeja.\n\nVanhat kaupungit ovat hautoja, uudet kehtoja, muutamat samalla\nkertaa molempia. Viimeksimainittujen unelmille antavat väriä sekä\nvuosisatojen vaiheitten ylpeät ja raskaat muistot että tulevaisuuden\nrohkaisevat ja uljaat toivot.\n\nMenneisyys ja uusi aika olivat hyvin kursailematta paiskanneet\nkättä \"vanhassa Viipurissa\". Torkel Knuutinpojan patsaan vieressä\noli venäläinen päävahti, linnan muureilta kohosivat taivasta\nkohti langattoman lennättimen korkeat mastot, ja vilja-aitaksi\nalennetun vanhan kirkon kupeella kulki vahtisotilas kivääri\nolalla. Puhumattakaan siitä, että kapeitten katujen varsilla --\nvieläpä linnansalmen rannallakin -- porvarissäädyn mahtavien,\nvanhojen patriisisukujen uudet, upeat liikepalatsit uudenaikaisella\nloistollaan himmensivät menneisyyden vaatimattomat jäännökset. Uuden\najan kuumeinen hopputyö ei ollut säästänyt historiankaan vanhoja\ntonttimaita...\n\nVaikk'ei vanhassa kaupungissa ollutkaan säilynyt liiemmälti\nvarsinaisia historiallisia muistomerkkejä -- eipä juuri muita kuin\nlinna, vallinmuurit, jokunen rakennus ja katujen nimet --, niin\noli niitä kuitenkin riittämiin mielikuvien sytykkeiksi ja unelmien\ntukikohdiksi. Ja siksipä saattoikin vaeltaja linnan liepeille\nkasvaneita kortteleita kierrellessään nähdä unia menneitten\naikojen ihmisistä: aina Torkel Knuutinpojasta alkaen, joka sirolta\npilarijalustaltaan tähysteli uljasviivaista linnaansa, ihan\npitsimyssyisten isoäitiemme aikaan asti, joka ilmielävänäkin voi\nvilahtaa silmiin jonkin matalan ikkunan vaikeitten uutimien ja\nvihreitten ruukkukasvien välistä.\n\nUusi viipurilainen kuljeskeli alkuaikoina usein vanhan kaupunginosan\nmäkisiä ja mutkaisia katuja. Kulki kuin unissakävijä ja antoi\npuoleksi sortuneen vallinaukon virittää mielikuvituksensa\nkansoittamaan Vahtitorninkadun haarniskoiduilla linnanhuoveilla\ntahi soran täyttämän muurinkomeron loihtia Mustainveljestenkadulle\nmessuavan munkkikulkueen. Ja niin hyvin hän viihtyi noiden\nvarjokuvien parissa, jotka puhuivat mykkää kieltänsä ja katselivat\nyksinäistä kulkijaa elottomilla, mutta ymmärtäväisillä silmillä, että\noikein säpsähti, kun jokin huikaiseva myymälänikkuna äkkiä herätti\nnykyhetkeen ja todellisuuteen.\n\n\"Vanha Viipuri\" muodostuikin hänen silmissään leimaa-antavaksi\nosaksi Karjalan pääkaupunkia -- siksi kruunuksi, joka alleviivaten\nkaupungin erikoisuutta aateloi vaakunakilven. Uusien kaupunginosien\nleveästi rehentelevät kadut juutalaisbasaareineen ja yksitoikkoisine\nvuokrakasarmeineen aluksi pikemmin työnsivät luotaan kuin vetivät\npuoleensa.\n\nMutta vähitellen hän oppi ymmärtämään uudenkin Viipurin elämää.\n\nToisella puolella olivat vanhat -- saksalais-ruotsalaiset --\ntraditiot ja polvesta polveen perintönä kulkeneet omaisuudet,\ntoisella taas uusien, nuorten voimien itsepäinen pyrkiminen eteenpäin\nja pinnalle, voimien, joiden tukena olivat vain omin töin kootut\nvarat, ensipolven innostus ja suomalainen sitkeys.\n\nVanhemman viljelyksen elinvoimaisuus väheni sitä myöten kuin sen\nedustajien yhteiskunnallinen valta-asema heikentyi. Nuoremman\nkulttuurin voima varttui varttumistaan, mutta se ei jaksanut kasvaa\ntasa-askelin kannattajiensa kasvavan määräämisvallan kanssa. Siitä\njohtui, että siinä esiintyi kosolta nousukkaisuuden vähemmän\nmiellyttäviä piirteitä, puolivalmiutta ja itsekylläisyyttäkin.\n\nKun uusi viipurilainen oli oppinut asettamaan ilmiöt tätä taustaa\nvastaan, kävivät hänelle ymmärrettäviksi monet asiat, jotka aluksi\nolivat tuntuneet aivan arvoituksellisilta. Esim. että Molièren\nruoskivat komediat eivät Viipurin näyttämöllä saavuttaneet\nhuomattavampaa menestystä, kun sen sijaan ikävätkin näytelmät,\njoissa vain oli kuninkaita ja muuta hienompaa herrasväkeä, menivät\nyleisöön kuin häkä, että orkesterikonserttien kuulijakunta pysyi\nharvalukuisena, kun sitävastoin kotoisten kuorojen laulajaisiin liput\nloppuivat kesken, j.n.e.\n\nMutta kulttuuriharrastusta oli olemassa. Ja sehän oli pääasia --\nse tosiasiahan oli tulevaisuudenlupaus: suomalaisen sivistyksen\nsyventyessä tasoittuivat varmasti rosoisuudetkin. Kun taloudellinen\nkilpajuoksu ei enää vaatinut voimien yksipuolista keskittämistä\nliike-elämän radoille, oli koittava henkisen viljelyksen nousuaika.\nOlihan nyt jo kaupungin huomattavin suomalainen liikemies\nmyöskin kotikaupunkinsa suomalaisten kulttuuriharrastusten\navokätisin avustaja. Ja riippuihan suomalaisten liikkeen- ja\nteollisuudenharjoittajien kokoushuoneisten seinällä kunniapaikalla\nJ.H. Erkko-vainajan muotokuva -- häntä pitivät viipurilaiset omana\nrunoilijanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeatteri ja musiikki -- karjalaiselle luonteelle varsin läheisiä ja\nrakkaita asioita.\n\nTuskinpa olikaan pelkästään sattuma, että vanhimman suomalaisen\nmaaseutunäyttämömme -- August Aspegrenin Kansanteatterin --\nkehtona oli ollut Viipuri ja että siitä pian oli muodostunut\nvakinaisesti viipurilaiseksi jäävä Suomalainen Maaseututeatteri. Ja\nvaikk'eivätkään ehkä Torkkelin kaupungin suomalaiset piirit olleet\npitäneet teatteriaan aivan yhtä likeisenä suomalaisuuden perheasiana\nkuin pääkaupungin fennomaanit Bergbomin näyttämöä sen arkadialaisena\nalkukautena, niin ymmärsivät he sen kuitenkin kulttuuriharrastustansa\nkeskeisimmäksi laitokseksi ja seurasivat sen toimintaa elävällä\nmielenkiinnolla. Näyttelijät olivat tervetulleita vieraita aivan\nporvarillisiinkin seurapiireihin, ja teatterin johtajien -- Kasimir\nLeinon, Kaarle Halmeen ja Jalmari Finnen -- työlle annettiin\nkaikkialla kunnioittava tunnustus. Vuorovaikutus näyttämön ja\nkatsomon välillä oli vilkas ja välitön.\n\nMusiikkielämä jakautui tavallaan kahdelle rintamalle. Toisen,\nkansanomaisemman, keskuksena oli Emil Sivorin perustama ja johtama\nlukkarikoulu vireästi toimivine ja ahkerasti esiintyvine kuoroineen,\ntoisen, aristokraattisemman, Viipurin Musiikin Ystäväin orkesteri\n(orkesterikouluineen), joka -- m.m. Armas Järnefeltin johdolla --\noli muokannut maaperää korkeamman taidemusiikin ymmärtämiselle\nErnst Mielckin syntymäkaupungissa. Suomalaiset miehet olivat\nvähitellen hankkineet itselleen ratkaisevan vaikutusvallan\nMusiikinystävissäkin; johtokunnan toimivimpina jäseninä olivat\nhovioikeudenneuvos Emil Forsström (myöhemmin Helsinkiin muutettuaan\nuuden suomalaisen oopperan monivuotinen ja innostunut johtokunnan\nesimies) ja apteekkari Hällström, ja johtajaksi tuli nyt Erkki\nMelartin. Tavallaan kuin siltana näiden kahden musiikkirintaman\nvälillä oli mieskuoro V(iborgs) S(ångar-) B(röder), johon kuului\nlauluveikkoja suomalaisistakin piireistä (ja jonka nimikin myöhemmin\non suomennettu).\n\nKuvaamataiteen harrastus oli myöskin huomattava. Kauniit\nmesenaattilahjoitukset muodostivat arvokkaan pohjan tulevan\ntaidemuseon taulukokoelmille. Taiteenystävät eivät ainoastaan\ntoimeenpanneet näyttelyjä -- niitä pidettiin Anniskeluyhtiön \"Pirun\nkirkossa\" -- vaan ylläpitivät myöskin piirustuskoulua, jonka\noppilaista eräät jo alkoivat herättää huomiotakin, vaikka maalareille\nyleensä tuntuikin olevan työläämpää profeetoiksi pääseminen\nomalla maallaan kuin muille taiteilijoille. -- Sitävastoin nuoret\nviipurilaiset arkkitehdit -- johtajanaan Uno Ullberg -- olivat jo\ntunnustettuja kykyjä.\n\nKirjallinen elämä oli hiljaisempaa. Kannakselainen runoilija Mikko\nUotinen yritti kyllä valloittaa viipurilaista runoilijaseppelettä,\nmutta ei päässyt tilapäärunoilijan diletanttiastetta korkeammalle.\nSuomentajana herätti sen sijaan huomiota maisteri \"Ropka\" Seppänen\n(kirjailija Unto Seppäsen isä), sanavalmis kynänkäyttäjä, iloinen\nlauluveikko ja hauska seuramies, taitavilla käännöksillään\nvenäläisestä kirjallisuudesta. Olihan vielä olemassa myöskin Viipurin\nSuomal. Kirjallisuuden Seura, mutta se vietti varsin hiljaista elämää\n-- Agricolan muistopatsaan aikaansaamiseksi se kuitenkin lienee\nmainittavastikin toiminut.\n\nKirjalliset harrastukset, mikäli niitä oli, keskittyivät etupäässä\nsanomalehdistöön. Karjala, Lylyn aikaisempina routavuosina\nkunniakkaasti taistelleen Viipurin Sanomain traditioiden jatkaja,\nalkoi juuri näihin aikoihin maisteri Anto Södermannin valistuneella\njohdolla kohota siihen nousuun, joka pian tekikin siitä koko\nItä-Suomen valtalehden. Vanha Viipuri -- \"suomettarelaisten\"\näänenkannattaja -- ei pystynyt sen kanssa kilpasille, ja verrattain\nheikko oli myöskin sosialidemokraattinen Työ. Sen sijaan oli\npikkuinen Viborgs Nyheter, Einar Ottelinin toimittamana, sangen\npirteä, tehden suurta hallaa yhä vähäpätöisemmäksi käyvälle Östra\nFinlandille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLieneekö ollut Viipurin kansainvälisyyden vaiko koko viipurilaisen\nilmakehän karjalaisuuden -- ehkä molempienkin -- ansiota, että\nsyntyperältään, mentaliteetiltaan ja sivistystasoltaan perin\nerilaiset ainekset Karjalan pääkaupungissa tulivat niin hyvin toimeen\nkeskenään -- tosiasia oli, etteivät edes puoluerajat tuntuneet yhtä\njyrkiltä kuin muualla.\n\nUusi teatterinjohtaja oli jo ensimmäisellä pikakäynnillään\ntulevassa asuinkaupungissaan pannut sen merkille. Eräs valokuva,\njonka hän oli nähnyt Lallukan työhuoneessa, oli tuntunut melkein\nvertauskuvalliselta.\n\n-- Täss on kolme kauppaneuvosta, oli Lallukka sanonut. -- Purjaami,\nSerkeejeva ja mie.\n\nKuvassa oli pietarilaisen valokuvaamon nimileima. Saksalaisittain\nruotsia puhuva, hieno Burjam, aitovenäläinen kupetsityyppi Sergejeff\nja supisuomalainen Lallukka tekivät silloin tällöin yhdessä pieniä\nhuvittelumatkoja Pietariin, liikeasiain varjolla tietysti, ja tulivat\naivan erinomaisesti toimeen keskenään. Ja yhtä hyvin tuntuivat\ntulevan toimeen myöskin ne asukaskerrostumat, joita he edustivat,\nainakin julkisuudessa ja arkitoimiensa jokapäiväisessä keskinäisessä\nkosketuksessa -- yksityiselämän seurustelussa pysyivät eri piirien\nrajat kuitenkin enemmän suljettuina.\n\nEpäilemättä tämä sovinnollisuus oli omansa tehostamaan vilkkaan\nkaupungin viihtyisyyttä. Uuden tulokkaan kohdalta sitä vielä\nalleviivasi melkein jo kynnyksellä vastaanottava, tuleva ystäväpiiri,\njonka yhdyssiteinä olivat samansuuntaiset kulttuuriharrastukset,\nennen kaikkia teatteri ja musiikki, ja hauskan seuraelämän yhteiset\nhuvit ja ilonpidot.\n\nSuomalaisuus kulki voittokulkuaan. Se laajensi alueitaan ja\nasetti yhä painavampia punnuksia vallan vaakakuppiin. Turha oli\npotkia tutkainta vastaan. Eikähän, kuten sanottu, kukaan pahemmin\npotkinutkaan. Aikoja sitten olivat kaupungin juutalaisetkin\nhyvällä vainullaan -- aivan päinvastoin kuin heidän helsinkiläiset\nheimolaisensa -- valinneet suomenkielen sillaksi yhteiskuntaan.\n\n\n\n\nX.\n\nSUOMALAISESSA MAASEUTUTEATTERISSA.\n\n\nSuomalainen Maaseututeatteri eli kukkivinta kypsyyskauttaan. Sen\nhenkilökunta pystyi tarjoamaan suurtakin taidetta, sillä siihen\nkuului tottuneiden ja taitavien näyttelijäin rinnalla pari aikansa\nnerokkainta suomalaista taiteilijaa: Iivari Paatero ja Kaarlo Braxén,\njotka molemmat omilla aloillaan olivat päätänsä pitempiä näyttämön\nmuuta kansaa. Muita senaikuisia miesnäyttelijöitä olivat edelleen\nsellaiset kyvyt kuin Albert Kerttula ja Kosti Elo. Naispuolella\ntaas Helmi Braxén, herkkä kuin haviseva haavanlehti, ja energisesti\neteenpäin pyrkivä, nuori Hilja Sara (Jorma). Ensiluokkaiset\nnäyttämölliset lauluvoimat -- Väinö Sola, Aino Haverinen, Bruno Jorma\nja Rosa Pulkkinen -- tekivät mahdolliseksi vaativienkin lyyrillisten\nohjelmien voitollisen esittämisen.\n\nUusi johtaja ryhtyi työhönsä täynnä pyhää innostusta ja \"korkeaa ja\ntodellista taiteellista henkeä\". Mutta pettymykset tulivat väleen.\nJa ihanteista täytyi tinkiä. Holbergin mestarikomedia Erasmus\nMontanus jätti sekä näyttelijät että yleisön aivan kylmäkiskoisiksi,\nmutta farssi Uusi kirjastonhoitaja haltioitti molemmat. Oli sentään\nsellaisiakin hetkiä, joina voitto tuotti tyydytystä: Eino Leinon\nSimo Hurtan ensiesitys, Tolstoin Pimeyden valta ja Strindbergin\nPääsiäinen. Mutta jokaisen todellisen saavutuksen jälkeen piti taas\nruveta kiireen kaupalla veivaamaan sitä posetiivia jonka sävelet\ntäyttivät kassan. \"Kansa vaati\" Iloista leskeä, ja uhri täytyi sille\nantaa.\n\nNäyttelijöistä edustivat useat parhaimmistakin sitä -- jo meidän\npäivinämme sukupuuttoon häviävää -- huoletonta komedianttityyppiä,\njoka katsoi kunniakseen ylläpitää vanhan teatteriboheemin traditioita\nElettiin kädestä suuhun. Kun oli pari markkaa taskussa, niin\npistäydyttiin harjoituksistakin vuorosanojen välillä Seurahuoneen\npikkuisessa \"klubihuoneessa\" tyhjentämässä tuutinkikarahvi.\nJa kun jouduttiin hauskaan seuraan, niin unohdettiin helposti\nvelvollisuudetkin.\n\nEnnen näytännön alkua käväisi johtaja tavallisesti herrojen\npukuhuoneessa vaihtamassa sanan tai pari naamioituvien näyttelijäinsä\nkanssa todetakseen, että kaikki olivat esiintymiskunnossa. Mutta\ntoisinaan -- esimerkiksi silloin, kun johtajan itsensä oli oltava\nmukana kappaleessa, jonka miehittäminen vaati paljon väkeä -- ei\ntuohon varokeinoon ollut tilaisuutta. Ja silloin saattoi tapahtua jos\nminkälaisia yllätyksiä\n\nStrindbergin Erik XIV:n ensi-ilta. Esirippu nousee. Kuningas\nodottaa sanansaattajia. Sturet -- kolme veljestä -- astuvat\nnäyttämölle. Vanhimman veljeksen on sanottava sanottavansa. Hän\naukaisee suunsa. Mutta ei saa huulilleen sanaakaan. Haukkoo vain\nilmaa. Syntyy piinallinen paussi. Mitä on tapahtunut? Kuiskaaja\n-- valpas ja tarmokas Aina Osa -- sähisee ja sihisee kopissaan.\nEi mikään auta. Vanhin Sture on tullut mykäksi, kuuromykäksi.\nKeskimmäinen veli koettaa nipistää häntä reidestä. Tuloksetta.\nHänen majesteettinsa mulkoilee epätoivoisena veljeksiä -- silmät\npullistuvat kuninkaallisissa kuopissaan. Vihdoin alkaa nuorin veli\nkuiskaajan suosiollisella avulla puhua vanhimman puolesta. Kuningas\nvastaa, raivoaa, uhkaa, karjuu. Mutta vanhin Sture tuijottaa häneen\nkuin lehmä uuteen aitaan, ymmärtämättä mitään. Kun kohtaus vihdoin\non lopussa, on nuorempien veljien talutettava hänet kulissiin.\nSiellä hän vaipuu tuolille ja -- nukahtaa humalaansa. Onneton alku\nhermostutti tietysti pahanpäiväisesti kaikki, joilla oli tehtäviä\nsinä iltana. Eikä näytäntö tahtonut sujua mitenkään. Kun tultiin\nsiihen näytökseen, jossa onneton Erik muistelee lapsiaan ja Kaarinaa,\nei \"afishöörska\" -- herttainen \"mamma Reijo\" -- löytänyt mistään\npikku Sigridin tossua, jota näyttämöllä tarvitaan. Hädissään hän\nlainasi jonkun näyttelijättären brokadikengän ja kiikutti sen\nrekvisiitaksi. Kenkä kuin kenkä. Kun sitten Erikin asianomaisessa\nkohdassa on löydettävä pienen tyttärensä pikkuinen tossu, täytyi\nOtto Tuuloksen, lausuessaan näytelmän runoherkimpiä vuorosanoja,\nkohottaa katsomon nähtäväksi primadonnan baalikenkä, joka oli n:o\n38:n. Kaarlo Braxénin kanssa harjoitteleminen tuotti tavallisesti\nohjaajalle suoranaista nautintoa, sillä hän vaistosi ihmeen herkästi\nregissöörinsä tarkoitusperät. Mutta auta armias, kun häntä oli\nkäytettävä salonkinäytelmässä! Kun hänen piti olla hieno ja vapaa,\nnousivat hänen varpaansa aina taivasta kohti ja peukalot seurasivat\nitsepintaisesti varpaitten esimerkkiä. Eikä hyvällä eikä pahalla\nsaanut niitä laskeutumaan. Ranskalaiset nimet olivat hänelle\nkauhistus. Välttääkseen ranskan puhumista savolaismurteellaan hän\nmongersi ne mitä ihmeellisimmiksi neekeri-idiomin nimiksi. Tuskan\nhiki tippui hänen otsaltaan, kun hän yritti uudelleen ja yhä\nuudelleen saada niitä pariisilaisiksi. Ja kun hän vihdoin oli oppinut\nne jotenkuten, levisi tyytyväisyys hänen kasvoilleen. Harjoituksen\npäättyessä hän silloin huudahti: \"Nyt tämä poika menee syömään\nknäkmakkaroita!\" Mikä merkitsi paria ryyppyä ja piirakkaa. Mutta\nryypytpä haihduttivatkin äskenopitut nimet muistista, ja seuraavassa\nharjoituksessa oli tankkaaminen taas aloitettava alusta.\n\nIivari Paatero kuului niihin näyttelijöihin, joiden luomat kypsyvät\nhiljaa ja aivan kuin itsestään. Harjoituksissa hän tavallisesti\nvaikutti perin onnettomalta, tyytymättömältä, aivan epävarmalta, jopa\nsuorastaan avuttomaltakin. Mutta pääharjoituksessa -- toisinaan vasta\nensi-illassa -- hän sitten yllätti ohjaajansa mitä nerokkaimmilla\nja mielikuvituksellisimmilla ihmiskuvilla ja mitä herkullisimmilla\näänenpainoilla. Saattoipa tapahtua, että jokin vuorosana tulla\ntupsahti niin odottamattoman huumorintäyteisenä ja räjähtävänä,\netteivät kanssanäyttelijätkään voineet olla ratkeamatta riemuun.\n\nKosti Elo oli näyttelijänä mietiskelevä ja pienimpiäkin asioita\nanalysoiva herra. Hän saattoi harjoituksissa keskellä vuorosanaa\npysähtyä ja ruveta filosofoimaan, eikö sanojen alla mahdollisesti\nsittenkin ollut jotakin salattua ja symbolista viisautta, joka\nolisi jollakin erikoisella tavalla ollut havainnollistettava. Eikä\nsilloin ohjaajan auttanut muu kuin ruveta pitkiin ja perusteellisiin\nresonemangeihin. Nämä keskustelut hermostuttivat tietysti vähemmän\nfilosofisia ja vähemmän perusteellisia näyttelijöitä, jotka napisivat\npuoliääneen ja toisinaan ääneenkin. Elo ei heidän napinastaan\nvälittänyt. Vain kun se kävi niin äänekkääksi, että se häiritsi\nhänen omia mietiskelyjään, viittasi hän kädellään ja kysyi: \"Mihin\nteillä on kiire?\" -- \"Syömään.\" -- \"Syökää huomenna enemmän -- täällä\nolemisesta te palkan saatte.\" Ja sitten hän jatkoi mietiskelyään\nniin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Toista yhtä perinpohjaista\nnäyttelijää ei ollut -- ja toisinaan muodostuivatkin Elon henkilökuvat\nniin ylikuormitetuiksi, että suuret linjat häipyivät yksityiskohtiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosittain Maaseututeatteri teki pari vierailumatkaa. Talvimarkkinain\nalkuun mentiin aina Kuopioon, joka oli melkein kuin teatterin toinen\nkotikaupunki. Ja siellä viivyttiin tavallisesti viitisen viikkoa\n-- talven kylmin aika. Kaupunkilaiset ottivat riemulla vastaan\n\"tiiatterilaiset\", joiden parissa heillä oli hyviä tuttavia. Ja\nmarkkinamiehet pitivät kunnia-asianaan täyttää katsomon viimeistä\nsijaa myöten. Ilman teatterissakäyntiä olisi heidän markkinamatkansa\njäänyt vajamittaiseksi. Sellainen oli vanha ja vakiintunut\nperimätapa Aspegrenin ajoilta asti. Tapahtuipa, että kun huone oli\n\"loppuunmyyty\", isäntiä tuli näyttämön puolelta kysymään, eikö\nylimääräistä lippua saanut viidelläkymmenelläkään markalla. Ja\nmillä intressillä tuo markkinayleisö seurasikaan esityksiä! Sen\n\"myötäileminen\" oli niin väkevää, ettei se aina voinut pidättäytyä\nvälihuudahduksistakaan. Kuopion markkinoiltahan oli peräisin vanha\njuttu Elinan surmasta: kun Kirsti sanoi uljaan repliikkinsä: \"Minun\nlapsestani on tuleva kaunis kuin Kurki ja ylpeä kuin Fleming\",\nkuului katsomon uuninnurkasta: \"Varis sinun lapsestasi tulee.\" Ja\nvielä nytkin saattoi kuulla samantapaisia huomautuksia, ei pahassa\ntarkoituksessa tehtyjä, vaan pikemminkin hyvässä: myötämielisyyden\ntodistuksina.\n\nKuopion vanha teatteritalo oli tulipalopakkasilla hengenvaarallinen\nlaitos. Harjoituksissa liikuttiin usein turkit niskoissa. Ja\nnäytäntöiltoina piti saada lämmikettä aivan näyttämön naapuruudessa\nolevasta \"puhvetista\". Tämä lämmittely -- ja sen varjolla\nosoitettu ystävällinen vieraanvaraisuus pikkukaupungin iloista\nseuravaihtelua kaipaavien herrasmiesten puolelta -- kävi kerran\nvarsin kohtalokkaaksi Hamletin shakespearelaisille haudankaivajille.\nNäyttämöllä vallitsi asiaankuuluva kalmistovalaistus. Miehet\nlapioivat aukostaan hiekkaa, luita ja pääkalloja. Ja lausuilivat\nvuorosanojaan. Hiukan kangerrellen ja nenäänsä puhuen tosin, mutta\nkuitenkin aivan ymmärrettävästi. Kunnes yht'äkkiä tuli tauko.\nJohtaja juoksi kulissiin. Tuskin hän oli ehtinyt vartiopaikalleen,\nniin jo heittää toinen haudankaivaja lapionsa ja viskaa kolikkonsa\nkuopan reunalle huudahtaen: \"Menehän hakemaan potti oltta!\" Ja\ntoinen kokoaa kiltisti kolikot ja katoaa salamana puhvetinpuoleiseen\nkulissiin. Mutta johtaja ei uskaltanut odottaa hänen paluutaan, vaan\nantoi merkin esiripun laskemiseksi. Applodit tulivat säännöllisessä\njärjestyksessä, eikä Kuopion kirjallinenkaan yleisö ollut huomannut\nmitään erikoista. Mutta haudankaivajat menettivät puolen kuukauden\npalkan sakkorahoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevättalvella pistäysi johtaja johtokunnan puheenjohtajan kanssa\nHelsinkiin. Oli saatava teatteriin pari uutta näyttelijätärtä.\nEtenkin tarvittiin tragedienneä -- oikeaa \"rimatonnaa\", kuten\nLallukka sanoi.\n\nEräänä iltana tapasivat viipurilaiset Königissä Akseli\nGallén-Kallelan, ja Lallukka haasteli hänelle \"rimatonna\"-huoliaan.\n\n-- Minä tiedän, sanoi Gallen. -- Ottakaa Mia Backman Ruotsalaisesta\nTeatterista.\n\n-- Osaako hän suomea? kysyi Lallukka.\n\n-- Hyvin! On käynyt suomalaisen koulun.\n\nMentiin \"Missisippiin\" asiaa tuumimaan. Ja tulokseksi tuli, että\njohtaja lähetettiin hakemaan Mia Backmania, joka juuri oli vapautunut\nseniltaisesta näyttämötehtävästään ja hiukan hämmästeli odottamatonta\nillalliskutsua, mutta suostui kuitenkin tulemaan.\n\nSinä iltana Mia Backman sitten valloitettiin suomalaiselle\nThalialle. Ja palkkaehdoista sovittiin sillä tavalla, että hän\nteatterista sai nostaa saman palkan, mikä oli parhaiten palkatulla\nnäyttelijättärellä, mutta sen lisäksi vielä Lallukan konttorin\nkassasta yhtä säännöllisesti lisäpalkkion.\n\nKun asiasta oli sovittu, tilasi Lallukka \"likkoota\" (Veuve Cliquot),\njoka oli hänen mielisamppanjaansa, ja piti puheen suomalaiselle\nkulttuurille, jonka kukkana tietysti oli suomalainen taide.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä teatteri vieraili Oulussa.\n\nJa kierrellessään kotikaupunkinsa hiljaisia katuja johtaja\nusein muisteli niitä aikoja, joina hän loitolta oli seurannut\nsamettitakkisen Kasimir Leinon yksinäisiä askeleita, toivoen kerran\nolevansa hänen asemassaan. Eikä hän voinut olla hymähtämättä\nnuoruutensa haaveille:\n\n-- Tällaista se siis olikin -- ei tämän kummempaa! Mutta joka kerta,\nkun hän kulki Fredrika Ståhlen matalan kotitalon ohitse -- se oli\naivan lähellä \"Maneesia\", jossa näyteltiin --, nousivat lapsuuden\npäivät hänen mieleensä. Ja hän oli sydämessään iloinen, että Fraata\njo nukkui nurmen alla. Sillä Fraatan silmissä eivät parrasvalot,\njoita hän tosin ei koskaan ollut nähnyt, olisi voineet olla muuta kun\nhelvetin liekkien loimuja -- Mefiston punaista tulta.\n\nEntä toverit -- ne, joille hän oli uneksinut puolittain sääliväisesti\nnyökkäävänsä tervehdyksen?\n\nHe olivat merkillisesti muuttuneet. Puhuivat kaupungin asioista aivan\nsamalla totisuudella, jolla heidän isänsä olivat niistä puhuneet --\nikäänkuin ne olisivat elämän tärkeimmät kysymykset -- ja utelivat\nteatterinjohtajalta, mikä oli sähkön kilowattihintana ja kuinka\nkorkea veroäyri Viipurissa. Eiväthän he lainkaan pitäneet häntä\nitseään kummempana --!\n\nTeatterissa he kyllä kävivät, varsinkin huvinäytelmissä, mutta siitä\nei sen enempää puhuttu. Kouluajan innostus oli häipynyt. Korkeintaan\nhe saattoivat illanistujaisissa klubilla myöhemmällä kysäistä, eikö\njotakin näyttelijätärtä voisi saada mukaan.\n\nÄiti yksin katseli teatteria samalta kannalta kuin hänen poikansa oli\nsitä katsellut vielä silloin, kun hän kirjoitti nimensä välikirjan\nalle. Äiti koetti innostuttaa ja toiselta puolen varoitella, ettei\nvastoinkäymisistä ja pettymyksistä saanut lannistua.\n\nHyvä, kultainen äiti. Eihän hän tiennyt, kuinka arkiseksi elämä\nkutistui päivänvalossa kulissien koreassa maailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana syksynä, jona Mia Backman liittyi Maaseututeatteriin\n(1909), aloitti myöskin teatterikoulu toimintansa. Vuosi vuodelta\noli teatteriin oppilaiksi pyrkijäin luku lisääntynyt, ja kun\nvasta-alkajilla ei ollut varsinaisen koulutuksen saannin tilaisuutta,\njärjestettiin heitä varten vihdoin vakinainen oppilaitos, jossa\npaitsi johtajaa ja ohjaajaa -- hienovarainen ja hiljainen Valle\nSorsakoski -- opettajina toimivat Anto Södermann, Emil Sivori, Albert\nKerttula ja Mia Backman. Oppilaista mainittakoon tässä vain ne,\njoiden nimet myöhemmin ovat tulleet teatterimaailmassa tunnetuiksi:\nJaakko Korhonen, Arvi Mansikka ja Tyyne Kosunen (Juntto).\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä tuli kesken harjoitusta näyttämömestari Kalle Silanen\nilmoittamaan rampissa istuvalle johtajalle, että muuan venäläinen\nylioppilas halusi häntä puhutella.\n\nTumma, seemiläisprofiilinen, lyhyenläntä nuorukainen, puettuna\nvenäläisten ylioppilaiden univormuun, ojensi johtajalle kätensä\nja katsoi häntä kultakehyksisten silmälasiensa takaa reippaan\navomielisesti:\n\n-- Puhun hyvin huonosti suomea; saanko käyttää ruotsinkieltä?\n\n-- Olkaa hyvä.\n\n-- Nimeni on Grigori Aleksandrov. Tulen suoraan Katajanokan\nvankilasta Helsingistä, jossa olen istunut yhdeksän kuukautta\nsyytettynä vallankumouksellisesta propagandasta Suomessa olevan\nvenäläisen sotaväen keskuudessa. Olen myöskin erotettu Pietarin\nyliopistosta. Kotini on täällä Viipurissa. Nyt olen lähettänyt\npaperini pariin Venäjän etäisimpään yliopistoon siinä toivossa, ettei\nniin kaukana tiedettäisi minun jutuistani, ja odottaessani vastausta,\njoka voi viipyä viikkoja, ehkä kuukausiakin, ei minulla ole mitään\ntekemistä. Sen vuoksi ja kun teatteri kuuluu erikoisharrastuksiini,\nvaikka luenkin lääketiedettä, olen tullut kysymään, enkö kenties\nvoisi olla täällä avuksi ja hyödyksi nyt, kun teillä kuulemma tulee\nnäyteltäväksi Andrejevin näytelmä, jonka tunnen hyvin. Olen näytellyt\nitsekin aika paljon ja myöskin harjoitellut ohjausta.\n\nJohtaja hämmästyi. Tarjous tuli odottamatta. Ja kuka tiesi, mikä\ntuo mies oikeastaan oli. Mutta toiselta puolen saattoi hänestä olla\nhyötyä -- etenkin kun Elomme päivät, jota johtaja vast'ikään oli\nkäynyt katsomassa Pietarissa (ent. Komisarshevskajan teatterissa),\neli näyttämöllä ennen kaikkea venäläisen elämänsykkeensä\nja paikallisvärinsä varassa. Sitäpaitsi: tarjokas vaikutti\nsuorasukaiselta ja reilulta -- ja olihan tuo linnassaolokin suositus.\n\nNiinpä sovittiinkin asia kädenkäänteessä. Se olikin sitä helpompaa,\nkun pyrkijällä ei ollut minkäänlaisia taloudellisia vaatimuksia.\n\nEi ollut ehditty pitää montakaan Elomme päivien harjoitusta,\nennenkuin Grishka oli aivan kuin kotonaan teatterissa ja\nparasta pataa koko henkilökunnan kanssa. Mutta mikä oli vielä\ntärkeämpää: ensi hetkestä asti hän osoittautui poikkeukselliseksi\nteatterikyvyksi; hänellä oli synnynnäinen näyttelijälahjakkuus ja\nhämmästyttävän etevä regissööritaito. Työnteko hänen avustuksellaan\nsujui erinomaisesti. Ja jo ensi-illassa, jossa Grishka muuten itsekin\nnäytteli -- aivan mainiosti -- muutaman mykän upseeriosan, saatettiin\ntodeta, että Andrejevin näytelmästä oli tullut sekä taiteellinen\nvoitto että yleisömenestys. Niinpä Mia Backmanin Edvokia Antonovna,\nIivari Paateron Moskovassa vieraileva upseeri ja Kaarlo Braxénin\nikuinen ylioppilas olivat asiantuntijain -- m.m. erään Andrejevin\nkatsomaan lähettämän läheisen ystävän -- sanojen mukaan paremmat kuin\nvastaavat suoritukset Pietarissa ja Moskovassa.\n\nMutta Grishka ei päässyt ainoaankaan Venäjän yliopistoon. Hänen\njuttunsa tunnettiin kaikkialla. Kun kieltävät vastaukset olivat\nsaapuneet, tuli Grishka pyytämään johtajalta suosituskirjettä Upsalan\nyliopiston rehtorille, prof. Schückille. Hän sai sen, lähetti\nanomuskirjeen Ruotsiin ja alkoi odottaa vastausta.\n\n-- Tietysti siitä ei mitään tule, mutta ainahan voi yrittää, hän\nsanoi.\n\nPian sen jälkeen lähti teatteri vierailemaan Pietariin, jonka\nsuomalaispiirit olivat pyytämällä pyytäneet tällaista retkeä.\n(Helsinkiläinen päänäyttämöhän oli joskus pistäytynyt Nevan\nkaupungissa -- viimeksi Jalmari Hahlin johtajakaudella, jolloin\nm.m. Seitsemän veljestä oli esitetty kuudella veljeksellä, kun\nseitsemännelle suurkaupungin viettelyksissä oli sattunut \"messueste\"\n--, mutta ei enää päässyt irti Helsingistä.)\n\nGrishka otettiin mukaan Pietariin ja oli siellä suureksi avuksi.\nKaupunginpään lupakirjassa määrättiin, että näytännöt saivat kestää\n9-12. Kun Elinan surma esitettiin, läheni kello arveluttavasti\npuoliyön tuntia, ennenkuin viimeistäedellistä kuvaelmaa päästiin\nkunnolla aloittamaankaan. Mikä neuvoksi?\n\n-- Sinä kutsut poliisipristavin bufettiin juomaan pari lasia\nsamppanjaa, kehoitti Grishka johtajaa. -- Minä tulen tulkiksi.\n\nYritettiin. Pristavi oli hyvin tyytyväinen ja kiitteli esitystä\nvalittaen vain, ettei hän kieltä ymmärtänyt.\n\nNyt toi johtaja esiin valittelunsa siitä, ettei kappaletta\ntodennäköisesti voitu loppuun asti näytellä. Samalla täytettiin lasit\nuudelleen. Pristavi mietti hetkisen. Sitten hän kohotti lasinsa ja\nsanoi:\n\n-- Kyllä te voitte näytellä loppuun asti. Kello on nyt kymmentä\nminuuttia vailla 12. Minä lähden pois. Ja huomisaamuna annan\nraportin, että poistuin näytännöstä vähän ennen sen loppua, koska\nkaikki sujui aivan määräysten mukaan.\n\nHän kaatoi vielä lasillisen kurkkuunsa, nousi, löi kantapäät yhteen,\nkumarsi ja meni. Ja näytäntö jatkui.\n\nJohtaja oli viime kuvaelman ajan kulissien takana. Kuvaelman\nkeskivaiheilla Kalle Silanen tuli ilmoittamaan, että kuiskaaja\nantaa kaiken aikaa varoitusmerkkejä esirippumiehelle, vaikka\nesiripun laskuun vielä on pitkä taival. Lähetettiin teatterin oma\nnäyttämöjärjestäjä näyttämön alitse ryömimään kuiskaajakoppiin sekä\nhänen mukanaan puvustonhoitajan apulainen siltä varalta, että Aina\nOsa olisi sairastunut. Hetken perästä ilmestyi Aina Osa näkyviin.\nHän oli aivan kauhuissaan. Tuskin oli kuvaelma alkanut, niin oli\nkoppiin ilmestynyt venäläinen näyttämömies ja alkanut häntä ahdistaa\n-- lemmenhyväilyillä. Puolustautuminen tunkeilijaa vastaan oli\ntietysti vaikeaa, kun kuiskaajan täytyi tarkata näyttelijöitä. Vuoron\nperään hän oli sähissyt jalkojensa juurella kiemurtelevalle miehelle\nkehoituksia kiirehtimään alimpaan kuumuuteen ja sihissyt näyttämölle\nvuorosanojen alkuja. Vasta näyttämöjärjestäjän saapuessa mies oli\nnähnyt hyväksi häipyä.\n\nKun näytäntö oli lopussa, tehtiin asiasta ilmoitus Pavlovskin\nteatterisalin tirehtöörille.\n\n-- Hyvä on, vastasi tämä ja komensi kaikki miehet riviin näyttämölle.\n\nSitten sai ahdistettu näyttää, kuka häntä oli hätyytellyt. Ja kun\nsyyllinen oli saatu selville, kääntyi tirehtööri rouva Osan miehen\npuoleen virkahtaen:\n\n-- Olkaa hyvä!\n\n-- Mitä sitten ... mitä minun pitää tehdä? soperteli Simo Osa\nepätietoisena.\n\n-- Ole hyvä ja lyö, selitti tulkkina toimiva Grishka.\n\nSimo Osa, joka jo oli ehtinyt ottaa muutaman rohkaisutipan, lipoi\nkotvan kieltään, mutta sylkäisi sitten kouraansa ja antoi miehelle\nniin kovan korvapuustin, että hän horjahti ja kaatui pitkin\npituuttaan.\n\n-- Korjaa luusi, haaska, iäksi täältä! kiljaisi tirehtööri.\n\nMies nousi vaivoin ja alkoi pyydellä palkkaansa. Silloin tirehtööri\nkorkeimman omajalkaisesti potkaisi hänet alas näyttämöportaita.\nSitten hän kääntyi mitä herttaisimmin hymyillen johtajan ja Simo Osan\npuoleen:\n\n-- Pyydän saada tarjota lasin viiniä herroille konttorissani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipurissa jatkui elämä entistä latuaan. Harjoiteltiin. Näyteltiin.\nJa päivistä tuli viikkoja ja viikoista kuukausia.\n\nEräänä päivänä ilmestyi Grishka ilosta säihkyvin silmin teatterille.\nOli saapunut vastaus professori Schückiltä: hän oli tervetullut\nUpsalan yliopistoon. Pari päivää sen jälkeen hän matkusti. Eikä\nhänestä sitten pitkiin aikoihin kuulunut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvustaessaan kaupungin ruotsalais-saksalaisia piirejä\nvuotuisen suuren hyväntekeväisyysjuhlan näytelmäpuuhissa oli\nteatterinjohtajalla ollut tilaisuus päästä entistä läheisempään\nkosketukseen myöskin kaupungin hienoimman \"kerman\" kanssa. Mutta\nparhaiten viihtyi hän tietysti siinä taidetta harrastavassa\nsuomalaisessa piirissä, joka oli ryhmittynyt sekä musiikki- että\nteatteriharrastusten ympärille. Siihen kuuluivat, paitsi\nForsströmejä, Hällströmejä -- silloisesta rouva Hällströmistä tuli\nmyöhemmin presidentti Ståhlbergin puoliso -- Alopaeuksia, Silandereja\nja Steniuksia, Erkki Melartin ja hänen jälkeensä Leo Funtek sekä\nViipurissa tilaustöitä suorittava kuvanveistäjä Emil Halonen\nrouvineen. Monet hauskat päähänpistot toteutettiin. Ja monet iloiset\nillat istuttiin yhdessä teatterin ja konserttien jälkeen. Kerrankin\nkeksittiin \"lentäväin päivällisten\" idea -- ensimmäisessä perheessä\nsyötiin voileipäpöytä, toisessa liemiruoka, kolmannessa kala j.n.e.\nJa paikasta toiseen ajettiin jonossa aivan kuin rekiretkellä. Toisen\nkerran lähdettiin yht'äkkiä pikakäynnille Pietariin. Mutta sillä\nvälin pohdittiin myöskin vakavia asioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului. Viipuri oli vähitellen muuttunut oikeaksi\nkotikaupungiksi. Mutta loma-ajaksi oli sentään päästävä Helsingin\npuoleen. Viipurilaisen teatterinjohtajan kesäasunto -- Porvoon\nsaaristossa -- muodostuikin jokasuviseksi entisen Päivän piirin\ntapaamispaikaksi. Juhannuksen tienoissa tulivat tavallisesti\nEmsalöhön hyvät ystävät Helsingistä. Ja he toivat tullessaan uusiakin\n\"saman hengen lapsia\". Tuli kerran Evert Katila, toisen kerran\nAntti Favén. Ja Emsalöhön muutti erääksi kesäksi asumaankin Edvard\nJärnström. Toisen suven asuivat siellä Georg Schauman ja runoilija\nHjalmar Procopé. Se oli iloinen kesä. Helsinkiläisten vieraitten\nkanssa istuttiin Orrbyn kylänkeinulla auringonnousuun asti, ja\nsitten marssittiin Ledonäsin kallionyppylän kupeelle aamukylpyyn.\nEnsimmäisenä asteli Hjalmar Procopé laulaen lempilauluaan:\n\n    Uti de sydliga länder,\n    där vandra flickorna i tropp, tropp, tropp,\n    sina kjolar riva de sönder\n    och särkarna... j.n.e.\n\nMutta kun kesä taas kääntyi syksyyn ja illat pimenivät, tuntui\nViipuriin-paluu miltei yhtä hauskalta kuin poispääsy keväällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskausi kului aina nopeasti.\n\nJoulukuulla pistäydyttiin toisinaan Kotkaan. Sikäläiset\nvierailut olivat varsin mieluisia johtajalle, joka, asuen vanhan\nlapsuudenystävän Lenna Åströmin viihtyisässä kodissa, sai verestää\nmenneitten muistoja ja filosofoida kaikista maailman asioista\ntietorikkaan ja syvämietteisen ylioppilastoverinsa kanssa.\nLenna Åström (tuleva diplomaatti) oli silloin opettajana Kotkan\nkauppaopistossa ja harrasti työnsä lomassa lempiaineittensa --\npsykologian ja sosiologian -- tutkimista. Hänellä oli toverinaan\nihana setteri \"Poker\", joka ei kuitenkaan saanut seurata isäntäänsä\nkouluun, mutta kyllä hänen vierastaan teatterille. Mallikelpoisesti\nopetettu rotueläin oli omistajansa vakaumuksen mukaan viisaampi\nkuin useimmat ihmiset. Yllättääkseen ystävänsä päätti johtaja\nantaa \"Pokerille\", jonka teatteriharrastus oli todettu ilmeiseksi,\ntilaisuuden debyyttiin. Kun Elomme päiväin katukuvaelmaa varten\noli harjoitettava liuta statisteja, harjoitettiin katuelämän\nvilkastuttajaksi myöskin \"Poker\". Se oppi osansa nopeasti ja\nvarmasti. Kun näytäntöiltana \"repliikki iski\", kuiskasi johtaja\n\"Pokerin\" korvaan: \"Mene!\" Ja koira meni, pysähtyi keskelle näyttämöä\ntuokioksi ihmettelemään häikäisevää parrasvaloa, mutta kääntyi sitten\nrauhallisesti, asteli suoraa päätä määräpaikkaansa ja laskeutui\nlevolle puistosohvan alle. Katsomosta kuului ihmetyksen kohinaa.\nJohtaja tirkisti salonkiin. Ensimmäisellä tuolirivillä istui\n\"Pokerin\" isäntä ilmeisesti äärimmäisen jännityksen vallassa, mutta\nsamalla ylpeän ja tyytyväisen näköisenä. Johtaja kääntyi kulissiin\nja vihelsi hiljaa; \"Poker\" nosti päätään, nousi ja tuli häntää\nheiluttaen ulos näyttämöltä saamaan sokerileivoksen iltapalkakseen.\nKun iltamyöhällä tultiin kotiin, sanoi isäntä taputellen ystäväänsä\nja tyytyväisesti hymähdellen: \"Täytyyhän minun tunnustaa, etten\nkoskaan ole nähnyt teatterissa toista yhtä varmaa ensikertalaista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuopiosta on merkittävä muistiin toinen debyytti.\n\nTeatteritalon biljaardimarköörinä ja edeskäypänä oli Mikko,\npikkupojasta asti kaljupäiseksi talossa palvellut ja kaikkien\n\"tiiatterilaisten\" innokas ihailija ja ylin ystävä.\n\nKun Minna Canthin kotikaupungissa pidettiin Sylvin\nkenraaliharjoitusta, muisti ohjaaja, ettei ravintolakohtauksessa\ntarvittavaa edeskäypää ollut määrätty, ja virkahti:\n\n-- Tuokoon Mikko tarjottimen nyt, niin katsotaan sitten, kuka\nhuomisillaksi tehtävään saadaan.\n\nMikko suoritti tehtävänsä juhlallisen vakavana ja tietysti varmalla\nammattitottumuksella. Väliajalla näyttelijät onnittelivat häntä\nylenpalttisesti. Siitä oli seurauksena tuutinkikarahvi, joka taas\nantoi aiheen usutteluun: \"Sinun pitää näytellä näytännössäkin.\"\n\nJa näytäntöiltana Mikko ilmestyikin tarjottimineen parrasvaloon ja\nsai katsomosta, jossa hänen pyylevän olemuksensa tietysti jokainen\ntunsi, räiskyvän applodin.\n\nSe oli suurin päivä Mikon elämässä.\n\nKun teatteri lähti kotimatkalle, tuli Mikko johtajan puheille\nja ilmoitti saapuvansa Viipuriin, kun Sylvi siellä ensi kerran\nesitettiin, jos vain ajoissa sai päivästä tiedon.\n\nMikolle sähkötettiin Viipurista. Hän tuli riemumielin ja loistavin\nsilmin. Ja illalla hän suoritti tehtävänsä yhtä moitteettomasti kuin\nKuopiossa. Mutta ei tietysti herättänyt katsomossa, jossa häntä ei\nkukaan tuntenut, pienintäkään huomiota eikä saanut applodia. Se oli\nankara kolaus. Eikä hänen apeutunut mielialansa ottanut noustakseen\nedes johtokunnan puolesta tarjotuilla illallisilla, vaikka hänen\nteatteri-innostukselleen omistettiinkin ylen kauniit sanat. Pettymys\noli liian katkera.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKosti Elo vietti taiteilijajuhlaa -- taisi olla 10-vuotinen --, ja\nIda Aalberg, joka antoi suuren arvon kiertueessaan vierailleen Elon\ntaidetyölle, oli saapunut Pietarista tähän Hamlet-näytäntöön.\n\nNäytännön päätyttyä Elo oli kutsunut teatterin koko henkilökunnan Ida\nAalbergin kunniaksi Seurahuoneella tarjoamilleen juhlaillallisille.\nParonitar tuli tilaisuuteen eleganttina ja ylhäisenä maailmannaisena.\nHänen kuningatarolemuksensa ja hänen maineensa herättivät tietysti\nsyvää kunnioitusta, joka aluksi jäykisti yhdessäoloa. Mutta paronitar\nsuli pian välittömäksi, herttaiseksi ja melkein lapsellisen iloiseksi\ntaiteilijaksi ja valloitti kaikki sydämellisyytensä säteilyllä.\nKeskusteltiin, pakinoitiin pakottomasti. Jutut tulivat päivänvaloon,\nja jo virisivät laulutkin. Iloinen, tunnelmarikas ilta.\n\nKun sitten samppanja tuli pöytään, nousi Ida Aalberg puhumaan.\nLennokas, sytyttävä puhe suurelle taiteelle ja taiteilijakutsumuksen\nihanuudelle. Hän päätti sen kohottamalla maljan sille ajalle, jona\ntaidetta ymmärrettiin niin täydellisesti, että kirkoissakin saatiin\nesittää pyhää taidetta. Ja lopuksi hän sanoi: \"Minä kiitän teitä,\nlapset, minä uskon teihin ja teidän sydämienne paloon.\" Sitten\nhän, kääntyen johtajan puoleen, virkahti hymyillen: \"Suutelemalla\nteidän johtajaanne suutelen teitä kaikkia.\" Suudelma tuli, oikein\nkunnollinen. Ja kun yllättynyt johtaja selvisi ällistyksestään, oli\nparonitar jo ovella ja viittoili jäähyväisiä. Se oli Ida Aalbergin\nviimeinen vierailu Maaseututeatterin näyttelijäin parissa ja hänen\njäähyväissuudelmansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaseututeatterin suurimpia senaikuisia voittoja oli ooppera Carmen,\njonka se suomalaisista näyttämöistä ensimmäisenä esitti. Erkki\nMelartin kirjoitti tapahtumasta m.m.:\n\n\"Tunnen Carmenin hyvin, sillä olen sitä tutkinut vuosikausia ja\nnähnyt sen parikymmentä kertaa ympäri Euroopan. Olin sen vuoksi\nepäilevän utelias, kun läksin katsomaan ja kuulemaan, kuinka se\nluonnistuisi meidän pienissä oloissamme. Ja mikä ihme! Se ei\nkadottanut mitään tuoreudestaan. Jokainen näytös toi uusia, kauniita\nyllätyksiä. Laulu, soitto, näytteleminen, puvut, värit j.n.e.,\nkaikki sulautuivat kauniiksi yhteisvaikutukseksi. Useimmiten näkee\nCarmenin siten, että pääosa yksin hallitsee ja muu kaikki on\nhatarana kehyksenä sen ympärillä. Täällä oli kaikelle pantu yhtä\npaljon painoa. Näyttämöllepano oli pienimpään seikkaan saakka hyvä.\nEsimerkkinä siitä: yksin härkätaistelun katuafishit olivat oikeita,\nEspanjasta tuotuja, värit ja puvut olivat iloiset ja etelämaalaisen\nkirjavat, mutta eivät räikeät; ja ne sulautuivat mainiosti yhteen\nkauniiden taustojen kanssa. Köörit -- oopperoiden tavallinen\nloukkauskivi -- näyttelivät kaikki, eivätkä vain laulaneet; ja ne\nnäyttelivät sellaisella vauhdilla, että oli ilo katsella.\"\n\nOmistettuaan sitten kiitoksen sanat kapellimestari Ewald\nNiegischille, joka teoksen oli harjoittanut, kiitti hän myöskin\njohtajan suomennosta, jota hän piti mallikelpoisena, huomauttaen\nvaikeuksista käännöstyössä, jossa ei riittänyt se, että tarkalleen\nalkukieltä seuraten teki kaunista runoa, vaan piti samalla jokaisen\ntavun laajuus ja korostus sopia jokaisen melodianuotin pituuden ja\nkoron kanssa yhteen.\n\nEipä Erkki Melartin kuitenkaan kaikkia suomentajavaikeuksia osannut\narvata. Niinpä häneltä taisi jäädä huomaamatta, että esim. toinen\nmustalaistyttöjen osista oli suomennettu siten, ettei laulutekstissä\nesiintynyt s-äännettä kuin parissa kohdassa, jossa sitä oli ollut\naivan mahdoton välttää. Osan lauloi nimittäin eräs -- muuten erittäin\netevä -- laulajatar teatterin ulkopuolelta, laulajatar, jolla oli\npuhevika, mikä teki hänen s:nsä aivan mahdottomiksi. Ja sekin oli\ntietysti täytynyt ottaa suomennoksessa huomioon.\n\nPaitsi Viipurissa esitettiin ooppera myöskin Tampereella.\n\nTeatterin vieraillessa Tampereella pistäytyi johtaja toisinaan\n\"Sanomain\" vanhaan tuttuun toimistoon, jossa hänen aikuisistaan\ntoimitustovereista Nisse Zidbäck vielä uskollisesti istui pöytänsä\nääressä.\n\nEräänä iltana, kun juuri oli päästy tarinan päästä kiinni, kuului\nyht'äkkiä seinän takaa kova paukahdus, ilmeisesti laukaus. Zidbäck\nlensi pystyyn tuoliltaan:\n\n-- No, nyt se varmasti ampui itsensä!\n\n-- Kuka?\n\n-- Meidän reportterimme.\n\nSamassa ryntäsi huoneeseen nuori mies. Hänen kasvonsa olivat valkeat\nkuin palttina, ja rinnasta ruiskusi veri punaisena suihkuna. Hän\nalkoi juosta ympäri huonetta huutaen: \"Antakaa minun kuolla, antakaa\nminun kuolla!\" Huoneessa olijain täytyi väkivalloin pakottaa hänet\nsohvalle makaamaan, ja sillä välin kuin Zidbäck telefonoi lääkäriä\nja ambulanssia, oli teatterinjohtajan ruumiinsa painolla pidettävä\nalinomaan pystyyn pyrkivää makuulla.\n\nLääkäri tuli. Ankara ja kiivas professori Backman, joka ensi töikseen\nkarjaisi:\n\n-- Mitä hullutuksia te nyt taas olette tehnyt?\n\nNuori mies oli ampunut rintaansa isokaliberisella\n\"Grafton\"-pistoolilla niin läheltä, että puolet liiviä oli palanut,\nja verinen jälki näytti pienoisen tykinluodin tekemältä.\n\nHänet vietiin sairaalaan. Työpöydältä löytyi paperilippu, johon\nhermostuneella käsialalla oli kirjoitettu: \"Hyvät ystävät. Suokaa\nanteeksi, että teen tekoni teidän läsnäollessanne, mutta tunnen, että\nminun täytyy se tehdä juuri nyt. Tervehdys. -- Anton Sinikallio.\"\n\nLuultiin, että mies kuolisi. Haava oli ruma ja iso. Ja kuoleman\nkanssa hän pari vuorokautta kamppailikin. Mutta kun sairaanhoitajatar\nkolmantena iltana soitti toimitukseen ja sanoi terveisiä toimittaja\nSinikalliolta, joka pyysi muistuttamaan, että seuraavana päivänä\nalkoi raastuvassa huomattava oikeusjuttu, ymmärsivät toimitustoverit,\nettä mies, joka jo ennenkin oli yrittänyt päästä elämästä, tälläkin\nkertaa oli epäonnistunut.\n\n(Vasta vuosikausia myöhemmin, sanomalehtimiesuraltaan jo suistuneena,\nonnistui hän vihdoinkin epätoivoisissa yrityksissään, joista m.m.\nheittäytyminen junankin alle oli epäonnistunut.)\n\nStrindberg täytti vuosia. Ja teatteri näytteli mestaria juhliakseen\nPääsiäisen.\n\nEnsimmäisellä väliajalla koputti vahtimestari johtajan huoneen oveen\nja toi käyntikortin, jossa seisoi: \"Grigori Aleksandrov, fil. kand.,\nUpsala, Hälsinge-Gästrikslands nation.\"\n\n-- Sisään!\n\nJa Grishka tuli yli kynnyksen puettuna akateemiseen hännystakkiin\n-- lyyrakoristeisin samettikauluksin -- ja \"tukholmalaista ruotsia\nlaulaen\".\n\n-- Katsohan, tulin juuri äsken kaupunkiin, mutta kun kuulin, että\ntäällä juhlittiin Strindbergiä, en malttanut pysyä kotona, vaan\nvetäisin hännystakin ylleni ja riensin teatteriin...\n\nOvella seisoi nuori vaaleatukkainen neitonen. Grishka viittasi hänet\nlähemmäksi:\n\n-- Ja tässä pyydän saada esittää morsiameni Noran, osakuntatoveri\nUpsalasta ja nyt minun elämäntoverikseni lupautunut.\n\nJälleennäkeminen muodostui tietysti riemukkaaksi. Mutta Grishka ei\nehtinyt viipyä monta päivää Viipurissa, vaan hävisi sieltä pian\nmorsiamineen. Ja kesti monta vuotta, ennenkuin hän taas sukeltautui\nsuomalaiseen näköpiiriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nShakespearen Myrsky oli saatu valmiiksi. Se oli vaatinut varsin\nankaraa työtä. Siinä olivat tietysti kiinni teatterin kaikki miehiset\nvoimat näyttämöjärjestäjää myöten. Kenraaliharjoituksen päätyttyä\nhuokasi johtaja helpotuksesta: kutakuinkin kaikki näytti menevän\nlukkoon.\n\nMutta näytäntöpäivän aamuna herätti hänet Jobin sanoma: ilmoitettiin,\nettä yöjunassa, jo ennen harjoituksen päättymistä, eräs nuori\nnäyttelijä, jolla oli näytelmässä pieni, mutta tärkeä osa, oli --\nkarannut. Pikapuhelu helsinkiläiselle yksityisetsivälle: \"Ottakaa\nmies kiinni, viekää junaan ja palauttakaa tänne!\" Mutta kaiken\nvaralta oli myöskin heti ruvettava harjoittamaan verestä miestä\nkaranneen osaan. Ajuri. Teatterille. Ensimmäinen ihminen, jonka\njohtaja näyttämöllä tapasi, oli koristemaalari, taiteilija (myöhemmin\nkapteeni) Aarno Karimo, joka valkoinen maalaritakki yllään ja\npitkävartinen pensseli kädessään viimeisteli Prosperon luolan seiniä.\n\n-- Hei, mies, pensseli nurkkaan ja kirja käteen! Karimo katsoi\npuhujaa kummissaan. Mutta kuultuaan asian hän suostui yrittämään.\nNäyttelijät saatiin kädenkäänteessä koolle, ja kohtausharjoitukset\naloitettiin.\n\nKun puhelu pääkaupungista tuli, oli jo päästy niin pitkälle, että\ntiedettiin tilanteen olevan pelastettavissa karkulaisettakin.\n\nHelsingistä ilmoitti yksityisetsivä:\n\n-- Tässä se mies nyt on -- mitä hänelle on tehtävä?\n\n-- Pantava junaan.\n\n-- Mutta hän on siinä kunnossa, ettei teillä hänestä ainakaan tänä\niltana ole mitään apua, aivan lopussa, hermot ihan hunningolla.\nParasta minusta olisi antaa hänen mennä menojaan.\n\n-- No, antakaa sitten mennä, mutta haukkukaa ainakin hyvästi!\n\nJa illalla meni Myrsky, täysivahvuiseksi miehitettynä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vuotta kului Viipurissa. Vaiherikkaita ajastaikoja. Mutta eivät\naina yksinomaan hauskoja. Teatterissa sattuu toista jos toistakin.\n\nViimeisenä vuotena tapahtui henkilökunnassa muutoksia. Mia Backman\nsairastui ja muutti Helsinkiin perustaakseen pääkaupunkiin\nmatkustajakodin. Jormat erosivat. Ja myöskin ohjaaja, Valle\nSorsakoski, jätti Viipurin. Johtajasta tuntui jo syksyistä\nnäytäntökautta aloitettaessa, ettei hänkään enää seuraavana syksynä\npaikalleen palaisi. Niinkuin ei sitten palannutkaan. Alkoi tehdä\nvastustamattomasti mieli takaisin Helsinkiin ja uuteen ympäristöön,\neikä teatterille enää tahtonut riittää samaa intressiä kuin ennen.\n\nValtiollinen painostuskin alkoi käydä raskaaksi. Rajapitäjien\nerottamisuhka, ent. helsinkiläisen komissaarin Vilho Pekosen\npoliisimestarikomento ja julkisen sanan alinomaiset ahdistelut\ntekivät elämän epävarmaksi.\n\nTeatterikin sai kokea Pekosen mahtia.\n\nEräänä päivänä hän ilmestyi omassa pyylevässä persoonassaan\nteatterille.\n\n-- Me olemme kai oikeastaan melkein kuin vanhat tutut -- molemmat\nhelsinkiläisiä, ja sitäpaitsihan minäkin olen ent. _civis\nacademicus_...\n\nJohtajan täytyi mahdollisimman kohteliaasti kehoittaa venäläisessä\npoliisiupseerin univormussa komeilevaa ent. suomalaista ylioppilasta\nistuutumaan.\n\n-- Te olette ilmoittanut näyttelevänne Santeri Ivalon\nLahjoitusmailla...\n\n-- Kyllä, ensi-ilta on jo määrätty.\n\nPekonen naurahti salakavalasti:\n\n-- Kotimaiset kappaleet tarvitsevat hyvää reklaamia. Eikö totta? Ja\nnyt minä annan teille aivan loistavan ilmaisen reklaamin.\n\nHän nauraa hytkytteli. Ja johtaja katsoi häneen kysyvästi:\n\n-- En oikein ymmärrä...\n\n-- Minä kiellän näytelmän esittämisen määräpäivänä, ja te saatte\nilmoittaa sanomalehdissä, että viranomaiset ovat näytännön kieltäneet\nsinä päivänä, mutta että se myöhemmin esitetään. Uskokaa, että tämä\n\"puffi\" tuo väkeä...\n\nJohtaja sävähti punaiseksi eikä voinut hillitä itseään täydellisesti:\n\n-- Kuinka te voitte kieltää sensuurin painosta hyväksymän näytelmän\nesittämisen?\n\n-- Eihän sen esittämistä yleensä kielletäkään -- se kielletään\nainoastaan yhtenä päivänä, joka sattuu olemaan n.s. historiallinen\nmuistopäivä, jolloin näytelmä voidaan tulkita mielenosoitukseksi.\nVenäläiset ovat niin herkkiä ... ja Viipuri on linnoituskaupunki...\nSitä varten olemme me, kuvernööri ja minä, katsoneet parhaaksi\nryhtyä tähän toimenpiteeseen järjestyksen ylläpidon takia, mikä\ntietysti on meidän velvollisuutemme.\n\nJohtaja mietti kotvan. Eihän sille tietystikään mitään voinut.\n\n-- No, entä saammeko tuona historiallisena muistopäivänä näytellä\nmuuta?\n\nPekonen hymähti tummaan Mefisto-partaansa:\n\n-- Mitä tahansa muuta -- kuinka \"raflaavaa\" hyvänsä.\n\nPoliisimestari nousi ja ojensi kätensä:\n\n-- Kuten sanottu, Lahjoitusmailla sai nyt aivan ylimääräisen\nreklaamin, ja minä olen vakuutettu, että te, herra johtaja, tulette\nolemaan minulle siitä kiitollinen.\n\nTuona vaarallisena päivänä näyteltiin sitten Karl Schönherrin\nisänmaallista intomieltä uhkuva näytelmä Maa. Näytäntö aloitettiin\norkesterin esittämällä Korsholmalla, jonka lopulla yleisö\nmielenosoituksellisesti nousi seisoalleen. Ja muiden mukana nousi\nPekonenkin -- hän oli viekas vanha kettu, joka ymmärsi, että parasta\noli ulvoa susien mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä pyysi ratsumestari -- sittemmin kenraali -- Hannes\nIgnatius johtajaa tulemaan luokseen, hänellä kun oli neuvottelemista\neräästä asiasta.\n\nAsia oli sellainen, että ratsumestari oli kirjoittanut näytelmän ja\ntahtoi kuulla siitä ja sen esittämismahdollisuuksista teatterimiehen\nmielipidettä.\n\nRatsumestari otti esille käsikirjoituksensa. Se oli ruotsinkielinen.\nJa lukeminen alkoi.\n\nNäytelmä osoittautui sangen mielenkiintoiseksi. Siinä oli\ndraamallista jännitystä ja eläviä ihmishahmoja. Mutta sen taustana\nolivat valtiolliset olot: venäläissorto ja puoluevastakohdat. Sitä\noli silloisissa oloissa mahdotonta ajatellakaan esitettäväksi\nmeikäläisellä näyttämöllä.\n\n-- Mitä pidät? kysyi Ignatius.\n\n-- Paljon. Hyvinkin paljon, mutta ... ymmärrät itse, ettei sitä nyt\nvoi ajatellakaan näyttämölle...\n\nRatsumestari kääri kokoon paperit ja pisti ne shifonjeen laatikkoon:\n\n-- Pyydän, ettet kerro jutusta muille. Annetaan sen säilyä salassa ja\nkätkössä...\n\n-- Eikö sitä kukaan muu ole lukenut?\n\n-- On. Werner Söderhjelm. Hän piti sitä myöskin sangen\nmielenkiintoisena.\n\nTuli kevät.\n\nJa muutamana kimmelteisenä päivänä kokoontui ystäväpiiri Viipurin\nlääninvankilan portin edustalle sanomaan jäähyväiset Anto\nSödermannille, jonka oli mentävä kärsimään kahdeksan kuukauden\nvankeusrangaistusta majesteettirikoksesta. Hänet oli tuomittu\ntyrmään jossakin ulkomaalaisessa lehdessä olleesta uutisesta, joka\noli käännetty Karjalaan ja jota hän ei itsekään ollut lukenut,\nennenkuin siitä oli nostettu syyte. Södermann ei ollut ainoa,\njoka viipurilaisesta ystäväpiiristä joutui vankilaan. Pian oli\nmentävä myöskin Emil Forsströmin Krestyn ristikkojen taakse muiden\nhovioikeuden jäsenten kanssa, siksi että he olivat -- noudattaneet\nmaan lakia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavallaan tuntui ikävältä jättää Karjalan kaunis ja vilkas\npääkaupunki. Sen olot olivat käyneet tutunomaisiksi, ihmiset jo\nläheisiksi. Ja vanha, kodikas teatteri rakkaaksi. Mutta toiselta\npuolen lähtö myöskin toi vapautuksen. \"Kolme vuotta on pisin aika,\nminkä teatterin- tai orkesterinjohtaja täällä voi pysyä suosiossa\n-- toisena vuotenaan hän tavallisesti alkaa huomata kyllästymisen\nmerkit, ja kolmannen taival on jo vastamäkeä\", oli joku kerran\nennustanut. Ja melkeinpä lähtiessä tuntuikin, että neljäs vuosi oli\nollut liikaa. Mutta lohdutuksena oli vanha totuus: oppia ikä kaikki.\n\n\n\n\nXI.\n\nJUHO LALLUKKA.\n\n\nJuho Lallukka oli syntynyt Räisälän kaukaisilla kulmilla. Hän oli\naloittanut elämänsä taipalen paimenpoikana, lähtenyt maailmalle\nilman koulunkäyntiä ja 50 penniä taskussaan, joutunut 17-vuotiaana\nkauppa-apulaiseksi Käkisalmeen, palannut sieltä takaisin Räisälään ja\navannut oman kaupan vanhassa aittarakennuksessa, johon hän omin käsin\noli puhkaissut ikkunat ja muurannut tulisijan. Kauppa oli käynyt\nhyvin, ja jo seuraavana vuonna hän oli aloittanut oman liikkeen\nKäkisalmessa, jota hyvällä menestyksellä oli hoidellut toistakymmentä\nvuotta. Pistäydyttyään sitten pikimmältään ulkomailla hän oli yhdessä\nkahden liikekumppanin kanssa vuonna 1891 perustanut Viipuriin\ntukkuliikkeen Häkli, Lallukka ja Kumpp., joka suurliikkeeksi\nkehittyneenä, yksitoista vuotta myöhemmin, yhtiökumppaneitten\nkuoltua, oli kokonaan joutunut Lallukan haltuun.\n\nKun Juho Lallukka istui seurassa, jossa tunnelma kohosi korkealle\nja hänen liikemiestaidolleen omistettiin mairittelevia sanoja, mikä\ntietysti tapahtui sangen usein, oli tämän karjalaisen kauppaneuvoksen\ntapana virkkaa:\n\n-- Mie sanon, hyvät herrat, että mie ja miun virmain o nousseet vaa\nsuomalaisuuve aattee avull.\n\nJa kun toisinaan ahtaammassa ystäväpiirissä ihmeteltiin hänen\n\"virmansa\" miltei ainoalaatuista kehitystä, myhäili Lallukka:\n\n-- Se perustettii oikiall ajankohall ja meill ol hyvä työjako.\n\n-- Minkälainen?\n\n-- Häkli hoiti aattee, mie ostin ja Paiseva myi.\n\nNiin yksinkertaista se hänen mielestään oli. Mieluummin kuin\nmuukalaisnimisiin ja vieraskielisiin tukkuliikkeisiin -- V.\nPaischeffin nimi oli tietysti tahallisesti vain Kumppanin muodossa\ntoiminimessä -- tulivat karjalaiset maakauppiaat supisuomalaiseen\nkonttoriin, jossa heitä kohdeltiin kotoisesti ja heidän olosuhteensa\nosattiin arvioida isännistön omakohtaistenkin kokemusten nojalla.\nSiksipä Juho Lallukka, heltyessään toisinaan herkäksi, huudahti\nkyynelsilmin:\n\n-- Mitä olis Juho Lallukka omast ansiostaa? Ei mittää, ei kerrassaa\nmittää!\n\nHänellä oli herkkä ja lämmin sydän. Ja hänessä oli oikea ja suuri\nnöyryys ihanteiden ja aatteiden edessä.\n\nKun Lallukka aikoinaan piti puheen J. H. Erkon haudalla ja\nalleviivasi läheistä suhdettaan edesmenneeseen runoilijaan\nhuomauttamalla tällaisessa tilaisuudessa ehkä hiukan oudoin\nnumerotiedoin, mitä \"mie ja miun virmai\" olivat vainajan hyväksi\ntehneet, ei se suinkaan johtunut kerskumisen halusta, vaan yksinomaan\nhalusta korostaa sitä kannattamisen velvollisuutta, joka puhujan\nmielestä jokaisella kansalaisella oli kansallista kulttuuria ja sen\ntyöntekijöitä kohtaan. Kauppias oli täyttänyt tämän velvollisuuden\nkauppiaan keinoin.\n\nJ. H. Erkkoon Lallukka oli yhdistynyt lämpimän ystävyyden sitein.\nTämä ystävyys ei perustunut ainoastaan läheiseen tuttavuuteen,\nseurusteluun ja ylimalkaiseen arvonantoon. Paimenlaulujen laulajassa\nLallukka näki miehen, joka, lähteneenä melkein samanlaisista oloista\nkuin hän itse, oli raivannut itselleen tien sivistykseen, vieläpä\nkaikkein kukkeimpaan sivistykseen, sillä olihan -- eikä Lallukka\nkoskaan tällaisista asioista puhuttaessa unohtanut siitä huomauttaa\n-- taide kulttuurin kaunein kukka. Hän oli J. H. Erkon elämänkaaressa\nnäkevinään oman elämänjuoksunsa eräänlaisen rinnakkaisradan,\ntunnustaen kuitenkin aina ja vilpittömästi runoilijan polun paljon\nkorkeampitasoiseksi kuin oman tiensä. Sillä henkiset harrastukset\nLallukka arvioi empimättä aineellisia arvokkaammiksi. Ja hän\nsuri katkerasti sitä, ettei hän omalta kohdaltaan ollut päässyt\ntäydellisemmin kulttuurin arvoista osalliseksi.\n\nKun Lallukka puhui \"miun teatteristai\", niin ei tämäkään puheenparsi\npyrkinyt tuomaan esille hänen Suomalaiselle Maaseututeatterille\nantamaansa aineellista kannatusta eikä hänen sen nojalla saamaansa\nmääräysvaltaa teatterin asioissa, vaan aivan yksinkertaisesti\nhänen läheistä ja tuttavallista suhdettaan tähän viipurilaiseen\ntaidelaitokseen.\n\nTaide oli kerta kaikkiaan Juho Lallukan suuri rakkaus.\n\nTämä rakkaus oli siinä merkityksessä aivan platonista, että\nrakastajan persoonallinen suhde rakastettuun pysyi vain kunnioittavan\nihailun asteella. Taiteen ymmärtäminen syvällisemmässä mielessä oli\nLallukalle vierasta. Eihän hänellä ollut koskaan ollut tilaisuutta\nkouluttaa itseään enemmän siinä kuin muissakaan käytännöllisen\nelämän ulkopuolelle lankeavissa asioissa. Mutta hänen vaistonsa\nsanoi hänelle, ettei taide ollut vain tarpeellinen asia arkisuuden\nvastapainoksi, vaan että se myöskin antoi ihmiselle arvoja, joita\nei jokapäiväisestä todellisuudesta ollut saatavissa. Sen vuoksi\nhän ainakin kuvitteli nauttivansa taiteesta, vaikk'ei hän sitä\nymmärtänytkään. Ja juuri viimeksimainittu seikka kannusti häntä\naloitteisiin, joiden tarkoituksena oli ihmisten kasvattaminen taiteen\nymmärtämiseen.\n\nKun hän näytteli Viipurissa kävijöille tyylikästä toimitaloaan,\nei hän koskaan unohtanut mainita, mitä Räisälän ukko oli sanonut\nnähdessään Emil Halosen graniittiveistokset: \"Aivan kuin meidän Mari\nmorsiamena.\" Ja hänen sitä kertoessaan kihosi kyynel silmäkulmaan.\nKun Lallukka kertoi Juho Rissaselta tilaamastaan suuresta \"reskosta\"\nkonttorinsa peräseinälle, virkahti hän usein, että siitä oli tuleva\nkauneuden katkismus liikkeessä kävijöille, joista monellakaan ei\nollut tilaisuutta missään muualla nähdä taidetta.\n\nTämä suuri taiteenrakkaus, jossa toisinaan oli melkein mystillisen\npalvonnan hartautta, lähensi tietysti hänen sydämensä myöskin\ntaiteilijoihin. Kuinka monta kertaa hän ojensikaan heille auttavan\nkätensä ja kuinka hyvin hän viihtyikään heidän seurassaan!\nTaiteilijain parissa hän aina heittäytyi huolettomaksi, välittömäksi\n-- miljoonalaskelmissa liikkuvasta liikemiehestä ei silloin näkynyt\njälkeäkään muussa kuin vieraanvaraisuuden suurpiirteisyydessä. Ja\ntaiteilijatuttavuuksistaan hän saattoi toisinaan ylpeilläkin. Jos\njoskus joku nuori taiteilijatar, joka ei tuntenut Lallukan tapoja,\nehkä vähän oudoksui hänen tuttavallisia ystävällisyydenosoituksiaan,\nmyhähteli kauppaneuvos leppeän leikkisästi:\n\n-- Anna sie miun vähä taputella, mie oo taputelt kaikkii...\n\nJa sitten seurasi pitkä rivi asianomaisen edustaman taiteen\nensimmäisiä nimiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPolitiikkaa ei Lallukka harrastanut. Hän vieroi sitä sekä\nkauppamiehenä että ihmisenä. Kunhan mies vain on selvä\nsuomalainen, niin on aivan yhdentekevää, onko hän vanhasuomalainen\nvaiko nuorsuomalainen -- sellainen näkökanta oli hänen\nvälinpitämättömyytensä pätevänä perusteluna. Ja molemmissa leireissä\nhänellä olikin yhtä likeisiä ystäviä, joskin ehkä lukuisammin Uuden\nSuomettaren piireissä.\n\nMutta Lallukan vaikutusvalta Karjalan puolessa oli siksi huomattava,\nettä puolue-elimet katsoivat hänenkin vetämistään puolue-elämään\ntoivottavaksi. Ja niin hänet asetettiin vanhasuomalaisen puolueen\nedustajaehdokkaaksi. Lallukka vakuutti panneensa kiivaasti vastaan,\nmutta kun hänelle alinomaan selitettiin, että ehdokkaaksi rupeaminen\noli isänmaallinen velvollisuus, oli hän lopulta katsonut itsensä\npakotetuksi suostumaan.\n\nAgitatsionimatkoille hän ei kuitenkaan tahtonut lähteä. Lieneekö\npitänyt vaalipiirissään yhteensä kolmeakaan vaalisaarnaa. Niiden pito\noli hänen kohdaltansa uskottava palkatulle vaalipuhujalle.\n\nViimeksimainitun kertoi Lallukka käyneen epätoivon vimmalla\nutelemassa, mitä hän ehdokkaan puolesta ja nimessä puhuisi.\n\n-- Puhu sie vaa miun suomalaisuuvestai ja isänmaallisist\nsivistysharrastuksistai, mutta politiikast ei siun huoli puhhuu\nensinkää, sanoi Lallukka vastanneensa.\n\n-- Mutta jospa valitsijat tahtovat tietoja ehdokkaan kannasta...\n\n-- Sillo sano sie vaa, että se o ylleesä suomalaine ja isänmaalline.\n\n-- Mutta varmasti he tahtovat tietää, mille kannalle edustajaehdokas\nasettuu erinäisissä päivän polttavissa kysymyksissä.\n\n-- Johan mie sen sanoin -- ja sittenpähä hyö näkkööt tarkemmin\nlehist, ku etuskunta o kooll.\n\n-- Mutta on erinäisiä käytännöllisiä asioita...\n\n-- Mitä?\n\n-- Esimerkiksi rautatieasiat...\n\n-- Sano, että mie taho rautatiet joka paikkaa ... niitä pittää saaha\nvähitelle kaikkialle ... vihtoin joka kirkokylääki...\n\nNäin selosti Lallukka asiaa. Ja naurahteli:\n\n-- Mitä mie muutakaa öisin haastanu?\n\nEikä hän tullut vain eduskuntaan, vaan hänet valittiin myöskin\nrautatievaliokunnan puheenjohtajaksi.\n\nMutta ei edes edustajanaolo herättänyt Lallukassa poliittista\nintressiä. Joka kerta käydessään kotona istuntokauden aikana hän\nvalitteli ikävystymistään politiikkaan ja puoluepeliin. Toisinaan\nhänen tunnustuksensa sai hyvinkin suorasukaisen muodon.\n\nNiinpä kerrankin, kun muutaman ensi-illan jälkeen suurehko seurue\nherroja ja naisia oli illanistujaisissa Viipurin vanhan Seurahuoneen\navarassa pianohuoneessa. Tuskin oli päästy aterian alkuun, kun\nruokasalista kuului vast'ikään kaupunkiin saapuneen Lallukan helposti\ntunnettava, hiukan karhea, mutta varsin kantava ääni.\n\n-- Eikö pyydetä joukkoon? ehdotteli joku.\n\n-- Pyydetään vain, niin saadaan kuulla pääkaupungin uutisia, sanoi\nsanomalehdentoimittaja.\n\n-- Saadaan samppanjaa, kun hyvin sattuu, virkahti naapurilleen silmää\niskien aina kujeiluvalmis oikeuspormestari.\n\nLallukka tuli rehevänä ja aurinkoisena. Hän oli ilmeisesti hyvällä\ntuulella ja tervehti mitä rakastettavimmalla kohteliaisuudella\nseurueen naisia.\n\n-- No, mitä eduskuntapiireissä arvellaan poliittisesta tilanteesta?\nkysyi Anto Södermann.\n\nLallukka, joka juuri oli pääsemäisillään puheenalkuun\nvierustoverikseen valitsemansa nuoren, pirteän ja komean\npormestarinnan kanssa, kääntyi äkkiä ja viskasi vastauksen vihaisesti:\n\n-- Politiikka, politiikka! Mie sanon siulle, Sööterman, että\npolitiikka on pelkkää p...aa!\n\nKohtalokas sana ei jäänyt alkukirjaimeen, vaan tuli kokonaisena,\nleveänä ja lämpimänä kauppaneuvoksen täyteläisiltä huulilta.\n\nSyntyi kuolemanhiljaisuus. Ja Lallukka joutui aivan hämilleen.\nSydämen yltäkylläisyydestä lähtenyt huudahdus oli vahingossa päässyt\nlivahtamaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä räjähti ilmoille\nvapauttava nauru. Ja Lallukka nousi paikaltaan soittamaan edeskäypää:\n\n-- Tuokaa samppanjaa! Pian!\n\nEikä politiikkaan enää sen koommin palattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 1911 Lallukka matkusti kahdeksi kuukaudeksi Wiesbadeniin\nterveyttään hoitamaan. Hänellä oli matkatoverina pankinjohtaja\nPorthan, jonka kuitenkin jo kuukauden perästä oli palattava\nvirkaansa, minkä vuoksi sovittiin, että teatterinjohtaja\nnäytäntökauden päättyessä matkustaisi matkaseuratehtäviä hoitamaan,\nkun Lallukka puutteellisen kielitaitonsa vuoksi ei yksin tullut\ntoimeen.\n\nToukokuun alkupäivinä, teatterin lähtiessä kevätkiertueelle, matkusti\nsiis johtaja Pietarin kautta Berliiniin, jossa hän viivähti muutaman\npäivän ja istui illat ahkerasti opintomatkalla olevan Kosti Elon\nkanssa teattereissa. Sitten jatkui matka Frankfurt am Mainiin ja\nsieltä Wiesbadeniin, jossa alkukesä oli kauneimmillaan ja kylpykausi\nkorkeimmillaan.\n\nLallukka viihtyi Wiesbadenissa mainiosti. Hän asui täysihoidossa\nSonnenberger Strassen varrella, miltei Kurparkia ja Kurhausia\nvastapäätä, Astoria-hotellissa, jossa apulaisjohtajana toimi\nisännän, tuuheaviiksisen ja komearyhtisen herra von Uhdorfin vävy,\nsuomalainen sanomalehtimies Herman Savolainen. Hotellivieraitten\njoukossa oli pari vanhempaa suomalaista neitiä, eräs nuori, vilkas\npietarilainen rouva, jonka kanssa Lallukka tavallisesti tarinoi\npäivällisen jälkeen puolituntisen, solkaten huolettomasti perin\nomintakeisesti ääntämäänsä venättä, sekä berliiniläinen tohtori\nWeisstock, josta Porthanin välityksellä oli tullut suomalaisen\nkauppaneuvoksen uskollinen toveri veden juonnissa ja sen vaatimilla\nkävelymatkoilla, vaikk'eivät herrat hallinneetkaan toistensa kieliä\nkymmentä sanaa enempää. Mutta Lallukalla oli ihmeellinen taito\ntulla toimeen ihmisten kanssa ja ummikkonakin viihtyä seuroissa.\nTeatterinjohtajalle oli myöskin määrätty työtä Wiesbadenissa. Joka\npäivä oli hänen, kun kauppaneuvoksen aamuinen hoito oli päättynyt\nja hän sen jälkeen oli levännyt määrätunnin, kirjoitettava kaksi\ntuntia sanelun mukaan Lallukan omatekoista elämäkertaa. Eihän tätä\npäiväjärjestystä tosin aina aivan ehdottomasti noudatettu, mutta\njoka tapauksessa täyttyi paksu, vahakantinen vihko, ennenkuin\nWiesbadenista lähdettiin. Ja \"yksityissihteeri\" oppi tuntemaan\nelämäntarinan, joka hänen silmissään kasvoi sitäkin uljaammaksi\nmuistomerkiksi suomalaisen \"ensipolven\" yritteliäisyydelle ja\ntarmolle, kun se ei ollut aivan ainutlaatuinen tarina kansallisen\nliike-elämämme historiassa.\n\nKun elämäkerrassa oli päästy niin pitkälle, että liikkeen tilinpäätös\nosoitti omistajalla olevan ensimmäisen miljoonan koossa, sanoi\nLallukka, että nyt on pahin aika päästy loppuun, sillä ensimmäinen\nmiljoona on vaikein koota -- muut tulevat sitten aivan itsestään.\n\nJa sen asian päälle mentiin syömään juhlapäivällinen\nhienoon Carltoniin, josta kauppaneuvos oli keksinyt erään\nLiebfrauenmilch-vuosikerran, johon hän oli hyvin mieltynyt, ja\nmainion strassburgilaisen hanhenmaksan, jota hän rakasti syödä\nlusikalla syvältä lautaselta. Ja musiikki sai kultarahan Porilaisten\nmarssista.\n\n-- Katsoha, koko kaupateon konsti on vaa siin, että osaa ostaa\nhalvall. Myyvä osaa melkei kuka tahansa.\n\nMutta Lallukka myönsi myöskin aina, että hänen sitäpaitsi oli\nkiittäminen hyvää onneaan menestyksestään.\n\nEräänä päivänä, kun yksityissihteeri koputti kauppaneuvoksen oveen,\nkuuli hän tavallista nyrpeämmän mörähdyksen: \"sisään\".\n\n-- Mikä nyt?\n\n-- Mitäh! Lue!\n\nJa hän viskasi tulijalle sinisen sähkösanoman.\n\nTeatterinjohtaja tuijotti siihen ihmeissään. Siinä oli muutamia\nnumeroita, joita syrjäisen tietysti oli mahdoton käsittää.\n\n-- En ymmärrä.\n\nLallukka naurahti ylenkatseellisesti. Mutta sitten hän sanoi:\n\n-- Kirjoita sie sähkösanoma -- yks ainuva sana vaa: _aasit_, ja sit\nmiun nimmei alle.\n\nYksityissihteeri oli kysymysmerkkinä. Kunnes Lallukka selitti:\nnumerot osoittivat jauhonhintojen suuresti laskeneen siitä, jolla\ntoiminimi oli ostanut koko vuotuisen tarpeensa. Kotona konttorissa\nolivat hätiköineet, ostaneet liian aikaiseen, ja nyt tuli\ntietysti roima tappio. Kauppaneuvos oli todellakin vihainen, eikä\nkirjoitustyöstä sinä päivänä tullut mitään. Eikä seuraavanakaan.\n\nMutta kolmannen päivän iltapuolella koputettiin teatterinjohtajan\noveen, joka oli hotellin ylimmässä kerroksessa. Käytävässä oli\nLallukka. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Koko naamataulu loisti\ntyytyväisyyttä:\n\n-- Paaha äkist mokki päälleis. Myö männää kaupungill syömää -- hyö\npittäät tääll nii happamii viinilöi.\n\nMikä nyt? No, kaipa selitys tulisi aikanaan. Smokingiin oli nyt joka\ntapauksessa pukeuduttava.\n\nKun ravintolassa, jossa Herr Kommerzienrat hyvin tunnettiin, oli\nsaatu paras pöytä ja ensimmäinen pitkäkaulainen Reinin pullo\npöydälle, puhkesi Lallukka puhumaan: oli tullut uusi sähkösanoma\n-- se laiva, jonka piti tuoda ostetut jauhot Viipuriin, oli tehnyt\nhaaksirikon, ja koko lasti oli piloilla.\n\nHänen seuralaisensa kuunteli selitystä mahdollisimman osaaottavaisena:\n\n-- Sehän on kauheaa!\n\n-- Vai nii, mörähti Lallukka käsiään hykerrellen. -- Sie et nyt\nymmärrä tätä assiita ensinkää.\n\nLasti oli tietysti vakuutettu, eikä vain ostoarvostaan, vaan sen\nlisäksi oli myöskin laskettu voitto vakuutettu. Kaupasta tuli siis\nsittenkin voittoa.\n\n-- Mitäh! Mitä mie oon ain sanont! Miull on hyvä onni. Mitäh!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSnellmanin päivää mentiin viettämään Mainziin. Lallukka, hänen\nsihteerinsä, Savolainen ja tohtori Weisstock.\n\nViimeksimainittu sai kunniapaikan kauppaneuvoksen oikealla puolella,\nkoska hän osasi nauraa vaatimattomimmallekin vitsille. Kun päästiin\npaistiin, kohotti Lallukka lasinsa ja lausui muutamia tilaisuuteen\nsopivia sanoja, minkä jälkeen hän kääntyi sihteerinsä puoleen ja\nkehoitti häntä muutamin sanoin selittämään saksalaiselle, mikä mies\nSnellman oli:\n\n-- Sie voit sannoo, että Neelman se oi, joka kohotti Suomen kansan\nkansakuntain joukkoo ja pan alulle sen kansallise herätykse, minkä\navull mie ja miu virmain ova päässee siksi mitä nyt ollaa.\n\nSihteeri teki työtä käskettyä. Kauppaneuvos sanoi: \"roosit\". Ja\nkaikki kilistivät.\n\nHetken perästä pyysi tohtori saada lausua muutaman sanan:\n\n-- Herra kauppaneuvos on ystävällisesti kutsunut meidät kanssansa\nviettämään jo kaikkialla sivistysmaissa tunnetun suuren liikkeensä\nvähemmän tunnetun perustajan muistoa. Me osaamme antaa arvoa tälle\nmeitä kohdanneelle kunnialle. Olemme vakuutetut, että kauppaneuvoksen\nliikkeen perustaja, jonka muistoa nyt vietämme, oli suuri mies,\nmutta mitä olisi hänen työnsä merkinnyt, ellei kauppaneuvos olisi\nsitä jatkanut nerollaan ja tarmollaan? Se olisi ollut pelkästään\nsaippuakupla, joka pian olisi hävinnyt olemattomiin. Kauppaneuvos on\nvaatimaton, mutta me ymmärrämme hänen suuruutensa ja juomme hänen\njatkuvaksi menestyksekseen.\n\nKilistettiin taas ja kauppaneuvos sanoi:\n\n-- Hää puhhuu sujuvast. Mitäh! Hyvin sujuvast. Ja ymmärtääp\nNeelmannin elämäntyön. Sano sie hänell, että hää o viisas mies, ja\nmie kunnioitan häntä.\n\nHerman Savolainen kääntyi nyt Weisstockin puoleen ja sanoi, että\nkauppaneuvos tahtoi juoda suuren Saksan maljan. Malja juotiin, ja\nSavolainen alkoi hyräillä \"Reinin vahtia\". Mutta sitten hän kohotti\nlasinsa ja sanoi Weisstockille:\n\n-- Min skål, din skål, alla vackra flickors skål. Kauppaneuvos\nsäesteli:\n\n-- Likkor, likkor ... seer sööne. Ja kääntyen Savolaisen puoleen hän\nhuomautti:\n\n-- Sie oot myös viisas mies, joka ymmärrät sekä Neelmannii että\nlikkoi.\n\nKun yömyöhällä palattiin junalla Mainzista Wiesbadeniin, meni\nLallukka yksin vaunuun, toisten jäädessä vaununsillalle tupakoimaan.\nHetken perästä tuli joku katsahtaneeksi oven ikkunanruudusta, miten\nkauppaneuvos yksikseen tuli toimeen.\n\n-- Katsokaahan!\n\nPaitsi Lallukkaa ei vaunussa ollut muita kuin eräs naismatkustaja,\njoka istui oven lähellä. Sangen komea ja hyvin puettu nuorehko\nrouva tai neiti. Lallukka siirtyili siirtyilemistään vaunun\nperältä ovensuuhun. Tuokion kuluttua hän jo istui vastapäätä\nyksinäistä naista ja hymyili hänelle ystävällisesti. Vaununsillalla\nseisovia alkoi peloittaa. Mitähän nainen mahtoikaan tehdä\nperin tuttavalliselle tunkeilijalle? Turha pelko. Nainen otti\nilmeisesti asian huumorin kannalta. Hän hymyili. Kauppaneuvos sai\nmenestyksestään uutta rohkeutta. Kun hän oli kaivanut lompakosta\nkäyntikorttinsa ja ojentanut sen matkatoverilleen, siirtyi hän hänen\nviereensä. Silloin eivät vaununsillalla seisojat enää malttaneet olla\nraottamatta ovea. Lallukka oli ottanut esille kellonsa, piteli sitä\npuhekumppaninsa edessä ja sanoi osoitellen kellotaulua:\n\n-- Pitte, morken, soo, soo... Kurhaus ... pitte, pitte.\n\nKuuntelijat panivat merkille, että kauppaneuvoksen etusormi osoitti\nyhtätoista.\n\nJa nainen nyökkäsi vastaukseksi päätään.\n\nTietysti olivat tohtori ja teatterinjohtaja seuraavana päivänä\nmääräaikaan Kurhausin edustalla. Ja he näkivät, miten kauppaneuvos\ndaameineen nousi ajopeleihin.\n\nPäivällispöydässä kysyi yksityissihteeri viattomasti.\n\n-- Missä sinä olit aamupäivällä? Kävin sinua huoneestasi katsomassa.\n\nJa kauppaneuvos vastasi -- totuudenmukaisesti --:\n\n-- Ajoin tuttavan hampurilaisen rouvan kanssa Nerobergille kahville.\nJa meil ol oikee hauskaa.\n\nLallukan kanssa viihtyivät naiset. Sillä rosopintaisuuden alla\nhänellä oli oikean kavaljeerin ritarillinen mieli. Se lienee tullut\nilmi sanoittakin. Nähtävästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTri Weisstock, joka oli valloittanut karjalaisen kauppaneuvoksen\nsydämen aito saksalaisen olemuksensa kohteliaalla hyvätuulisuudella,\nkuului koroillaaneläjäin ammattikuntaan. Hänen kerrottiin saavan\nkorkotulonsa muutaman rautatieonnettomuuden aiheuttamasta\ninvaliditeetista, joka ei maallikon silmissä ilmennyt muussa kuin\nkylmää hikeä nostavassa makuuvaunukauhussa, mutta joka asiantuntijain\nvakuutusten mukaan oli sangen tuottoisaa.\n\nHänen avuliaisuutensa oli aivan liikuttava. Kun esim. lähestyi\nse yö, jona tiedettiin suuren komeetan sivuuttavan tämän meidän\nTelluksemme, tarjoutui hän tukkimaan kauppaneuvoksen huoneen ikkunan\npumpulilla, jotteivät pyrstötähden mahdollisesti maapalloa lakaisevan\nhännän myrkkykaasut aikaansaisi ikävyyksiä. Mutta vaikka pelkästään\nmakuuvaunu-sanan mainitseminenkin sai tohtorin kalpenemaan, oli hän\nkaikissa rautatieasiain ulkopuolelle lankeavissa elämänkysymyksissä\naivan pelkäämätön mies. Komeettayönäkin hän kuolemaa halveksien\nistui Lallukan ja hänen yksityissihteerinsä seurana reiniläispullon\nääressä, vaikka koko kaupunki oli pelossa ja vavistuksessa joko\nkirkoissa, joissa oli hartaushetkiä, taikka kaduilla ja toreilla\nmaailmanloppua odottelemassa.\n\nKun Weisstockin \"kuuri\" Wiesbadenissa päättyi, alkoi Lallukkakin\najatella kotimatkaa.\n\nSen tärkeimpiä alkuvalmisteluja olivat tilaukset kauppaneuvoksen\nviipurilaisen viinikellarin täydentämiseksi, jotka edellyttivät pari\npäivää kestävää kiertokäyntiä \"Weingrosshandlungien\" kymmenissä\n\"Probierstubeissa\". Kun se urakka onnellisesti saatiin suoritetuksi,\npäätettiin, että muut tuliaiset ostetaan matkan varrelta. Siksi\nrasittavaa oli tämä työ ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Wiesbadenista sitten kesäkuun alkupäivinä lähdettiin,\npysähdyttiin muutamaksi päiväksi Berliiniin. Tavattiin Elli\nTompuri, jolla oli uusi raakasilkkinen kävelypuku, juuri silloin\n\"hochmodern\", ja joka sai Lallukan innostumaan kilpa-ajoihin. Mentiin\nGrünewaldiin. Ja ensimmäisen erän jälkeen sanoi Lallukka, että nyt\nlyödään vetoa. Totalisaattoripiletit ostettiin. Lallukka luotti\nsuosikiksi merkittyyn hevoseen, mutta teatterinjohtaja noudatti Elli\nTompurin vihjausta, jonka mukaan eräs melkein mitättömän pieni ja\nhyvin hermostunut hevonen näytti \"menevimmältä\". Lallukka menetti 20\nmarkkaa, mutta teatterinjohtaja voitti viidellä 280.\n\nKun kilpa-ajoradalta lähdettiin, sanoi Lallukka voittajalle:\n\n-- Ja nyt _siun_ on tarjottava!\n\nIloinen ilta Lunaparkin ravintolaparvekkeella. Suomalaisia ilmestyi\npöytään kuin sieniä sateella. Tuli viipurilaisiakin: Mally Borga\nveljineen. Ja tunnelma oli hyvin korkealla. Kun ilot loppuivat\nLunaparkissa, lähdettiin kaupunkiin jatkamaan juhlimista pienemmissä\nryhmissä. Kauppaneuvos ja hänen sihteerinsä joutuivat eri tahoille.\nKun viimeksimainittu aamupuhteella tuli hotelliin, kysyi hän\novenvartijalta, oliko kauppaneuvos jo tullut.\n\n-- Hän tuli tasan puoli tuntia sitten, vastasi huomenvirkku portieri.\n\nMutta parin kolmen tunnin perästä herätti kauppaneuvos\nyksityissihteerinsä aamiaiselle ja oli muka toruvinaan:\n\n-- Katsoha, täss o mies, joka o nukkunu yönsä, sill vällii ku sie oot\nrällänny.\n\nLallukka ei ollut arvannut lahjoa ovenvartijaa obligatorisella\nmarkalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukholmassa tapasivat matkalaiset sattumalta pankissa erään iloisen\nneidin, joka joskus vihreimmässä nuoruudessaan Suomessa käydessään\noli ollut teatterinjohtajan \"kesäheilana\". Lallukka järjesti\nheti komeat päivälliset Hasselbackenille. Ruusuja, samppanjaa ja\nkevätiloista mieltä. Ja kauppaneuvos hakkaili neitosta kuin nuori\nylioppilas.\n\nKun yöjuna sitten pari päivää myöhemmin, kesäisen aamun sarastaessa,\nhuristi Kymen sillan ylitse, herätti Lallukka matkatoverinsa:\n\n-- Kyllähä kaikk tietävä, että sie ossaat valehella... Mut sitteki\nmie sanon siull, että ny ku kottii tullaa, niin älä sie sentää huoli\nkaikkii kertoo.\n\nMatkatoveri lupasi noudattaa kauppaneuvoksen toivomusta. Ja hän onkin\npitänyt lupauksensa.\n\nMutta kun Viipurin tuttu siluetti nousi vaununikkunan kehyksiin,\nsanoi Lallukka liikutuksesta värähtelevällä äänellä:\n\n-- Kyll on sentää parasta päästä kottii... Ja sitten hän lisäsi\nherttaisesti hymähtäen:\n\n-- Ja oman mamma vieree. Lallukan täytyi riisua silmälasinsa\npyyhkäistäkseen niitä, sillä silmiin noussut kosteus oli sumentanut\nlasit.\n\nSellaista tapahtui useinkin, sillä rosoisen pinnan alla asui,\nkuten sanottu, hyvä ja lämmin sydän, joka ei tehnyt tätä kaupan\nja käytännön miestä ainoastaan herkäksi ja välittömäksi, vaan\nmyöskin harvinaisen hienovaraiseksi ja hienotunteiseksi ihmiseksi\n-- antoi hänelle sen sydämen kulttuurin, joka oli hänen luonteensa\nperuspiirteenä.\n\n\n\n\nXII.\n\nSÄÄTYTALOSTA HÖYLÄPENKIN ÄÄREEN JA OPETTAJAKATEEDERIIN.\n\n\nSäätytalon valiokuntahuoneiden ovet avautuivat. Kahvitunti. Ja koko\naamun autiona odottaneen ravintolasalin pöydät täyttyivät tuota pikaa.\n\nEdustajat ryhmittyivät puoluerajojen mukaan. Vilkas puheensorina\ntäytti ilman, jossa tupakansavun sinertävät harsokiehkurat ikäänkuin\npiilottivat vierustovereille kuiskatut \"valtiosalaisuudet\" sumuverhon\nsuojaan.\n\nOmassa pöydässään istuivat virkailijat. Heitä oli kokonainen liuta:\nvaliokuntain sihteerejä, tulkkeja, kansliain toimihenkilöitä,\nkonekirjoittajattaria.\n\nValiokuntatulkit muodostivat eduskunnan päiväpalkkalaisten\nkeskuudessa oman ammattikuntansa. He olivat enimmältä osalta\nsanomalehtimiehiä, jotka muiden töittensä lomissa \"firaablasivat\"\nmaan valioitten parissa olevien ummikkojen valistamisessa ja\nvaliokuntakokousten väliajoilla käänsivät mietintöjä, lausuntoja\nja vastalauseita suomesta ruotsiin ja päinvastoin. Elämäniloista\nja sanavalmista joukkoa ruotsalaisen kanslian päällikön, maisteri\n-- myöhemmin kanslianeuvos -- John Grönlundin kustavilaisen siron,\nhuolitellun ja sukkelan olemuksen ympärillä. \"Oldermannina\" oli\nmustanpuhuva \"vanha Ottis\", terävä-älyinen ja -kielinen Einar\nOttelin, Viipurista karkotettu ja vielä Siperian etappivankilatkin\naikanaan kokeva lehtitaistelija, joka nyt kirjoitteli\nHufvudstadsbladetiin \"kamarista ja kuloaarista\". Veljessarjan\n\"hännänhuippuna\" taas oli \"pikkuinen mies ja suuri sikari\",\nGösta Stenman, jonka taulunostokärpänen tuhkatiheään pakotti\njonottamaan taloudenhoitajan, \"Vanni\" Liuksialan oven edessä;\ntuleva mesenaatti oli siihen aikaan köyhä kuin kirkonrotta, mutta\nuhrasi jokaisen tuskalla ja hiellä ansaitsemansa kympin uuden\nmaalauksen lunastamiseen -- siten kaukonäköisesti laskien perustuksen\nensimmäiselle miljoonalleen.\n\nSivistysvaliokunnassa, jossa entinen teatterinjohtaja oli tulkkina,\nkävivät aamupäivät toisinaan vähän pitkäveteisiksi, kun perin\nperusteellisesti käsiteltiin kaikenkarvaisia uudistusaloitteita,\njoita valiokuntaan sateli varsinkin vasemmalta. Sellaisina\nyksitoikkoisina rupeamina saattoi tapahtua, että tulkki, joka sekä\nvaliokunnan ainoan ummikon, toimittaja J. J. Sundblomin, että hänen\nvieressään istuvan ensikertalaisen edustajan, agraaritohtori Lauri\nKristian Relanderin kanssa oli varsin tuttavallisissa väleissä, otti\n\"tupakkalomaa\" pyytämällä tulevaa tasavallan presidenttiä -- kukapa\nsellaista silloin olisi osannut vaatimattomasta maataloudellisen\nkoeaseman asistentista uneksiakaan! -- hyväntahtoisesti hoitamaan\nkielenkääntäjän virkaa ja piirtämään paperilipuille tai kuiskaamalla\ntulevan \"Ahvenanmaan saarivaltakunnan kuninkaan\" korvaan, mitä\nymmärtämisen arvoista valiokunnassa lausuttiin. Työ ei ollut\nrasittavaa. Vain poikkeustapauksissa kävivät tulkin korvat\nkuumiksi. Sellaisia poikkeustapauksia toi valiokunnan rauhaan\nesim. vivisektsioni, joka suoritettiin prof. Robert Tigerstedtin\nasiantuntija-avustuksella. Kun ammatillisen elohopeatemperamentin\nvuolaana virtaava ruotsinkielinen puhe oli suoraapäätä kappale\nkappaleelta toistettava suomeksi aivan ex tempore, oli leikki\nkaukana. Mutta normaalioloissa ei ollut muuta tekemistä kuin tehdä\nSundblomille selkoa lausuntojen pääasioista. Ja jos tulkki joskus\neksyi liian tunnontarkasti selostamaan pitkäpiimäisiä vuodatuksia,\njoissa asiaa oli tuskin sanojen siteeksikään, oli Sundblomin tapanaan\nvirkahtaa: \"Olisit kirjoittanut vain yhden, mutta sitä selvemmän ja\nkansanomaisemman sanan!\"\n\nTuttavallinen oli suhde edustajiin myöskin kielenkääntäjien\nkansliassa, jonka vihreäverkaisen pöydän päässä Grönlund yhtä\nsuurella asiantuntemuksella kuin ymmärtämyksellä piteli valtikkaa.\nUsein siellä pistäytyivät, milloin asialla milloin vain tarinoimassa,\nsellaiset herrat kuin V. M. von Born, Suomen viimeinen maamarsalkka,\nleikkisä Emil Schybergson, valtiopäivien pirtein ja persoonallisin\npuhuja, ja toisinaan myöskin itse \"suuri Leo\", joksi Mecheliniä\nkansliakulissien takana sanottiin. Miltei päivittäinen vieras oli\nJonas Castrén -- eikä suinkaan aina aivan tervetullut, sillä hänen\nmahtipontisen pakinoimisensa aikana oli kiireellisessä työssä hiki\nhatussa ahertavien kääntäjien vaikea pitää ajatuksiaan koossa.\n\nEräänä tulisen kiireen päivänä, kun Castrén taas tapansa mukaan\nviskautui kanslian sohvalle ja rupesi kovalla äänellä valittelemaan\nhorjahtelevaa terveyttään, joka pakotti hänet tekemään vaivalloisia\nmatkoja ulkomaisiin parannuspaikkoihin, virkahti kansliapäällikkö:\n\n-- No, hyvä tuomari, eivät kai ne ulkomaanmatkat sentään liene\nyksinomaan vaivalloisia. Mikäli kerrotaan...\n\n-- Kyllä ne ovat, paras maisteri! Samassa hän kivahti pystyyn ja\n-- katkaistakseen pidemmät puheet siitä asiasta -- sanoi kättään\nojentaen:\n\n-- Muuten minusta tuntuu, että maisteri ja minä, jotka jo niin\nmonilla valtiopäivillä olemme yhdessä kamppeeranneet, voimme heittää\ntittelit. _Jonas är mitt namn_. (Jonas on minun nimeni.)\n\n-- _Det samma också mitt, men utan - as_ (Sama minunkin, mutta ilman\n-- aasia.)\n\nGrönlund säpsähti kyllä itsekin rohkeata sanaleikkiään, joka\noikeastaan sisälsi perin terävän hävyttömyyden, \"as\" kun merkitsee\nhylkyä ja haaskaa. Mutta sana oli sanottu eikä sitä voinut peruuttaa.\nJa Castrén meni tuota pikaa ulos huoneesta.\n\nEipä sillä, etteikö eduskuntatyö olisi ollut rasittavaa. Sillä\ntunnontarkat valtiopäivämiehet ottivat edustajatehtävänsä varsin\nvakavalta kannalta. Saattoi esim. tapahtua, että kun täysi-istunto\noli kestänyt neljään viiteen aamulla, Leo Mechelinin lähetti jo\nyhdeksän korvissa toi kielenkääntäjän kotiin isäntänsä vielä samana\naamuna kirjoittaman pitkän ja perusteellisen lausunnon, joka oli\nsuomennettava ja monistettava yhdeltätoista alkavaan valiokunnan\nkokoukseen. Eikä Mechelin pitkienkään yöistuntojen aikana lepäillyt\nkahvilansohvilla, kuten monet nuoremmat, vaan istui uskollisesti\npulpettinsa ääressä kuuntelemassa sosialistien obstruktiopuhujiakin,\njoiden noustessa pönttöön -- usein sanomalehtinippu kädessään\npuheitten pidentämiseksi -- eduskunnan valtava enemmistö kiiruhti\n\"tupakkavaliokuntiin\".\n\nEntinen teatterinjohtaja seisoi höyläpenkin ääressä, jonka päähän\npystyyn ruuvatusta paksusta lankusta hänen oli sahattava kolme\nohkaista lautaa. Hän huokaisi, pyyhki hikeä otsaltaan ja pudisti\npäätään. Mutta eihän siinä epäröinti auttanut. Hän sylkäisi siis\nkouraansa ja pani epäilyttävästi vavahtelevan sahan liikkeelle.\nToivotonta. Heti kun hän vähänkin rutommin nykäisi, leikkasi terä\nviistoon eikä noudattanut lankun kylkeen piirrettyä viivaa.\n\nKolmena päivänä hän yritti. Mutta tulos oli aina sama, ja\ntyönjohtaja, joka aluksi oli vakuuttanut, että kyllä sahaamisen oppii\npian, pudisteli jo kolmantena päivänä huolestuneesti päätään ja\nkehoitti maisteria neuvottelemaan lehtorin kanssa, eikö vaatimuksista\nvoitaisi vähän tinkiä... Mutta maisteri tiesi, että seminaarin vanha\nlehtori Lagus oli tunnontarkka mies, joka piti täydellisiä näytteitä\nomakätisestä puusepäntaidosta välttämättöminä opettajapätevyyden\nedellytyksinä, eikä senvuoksi yrittänytkään tinkimisen oikotietä,\nvaan viskasi kirveensä järveen -- taikka ehkä pikemminkin mereen,\nkoska nyt oltiin Raumalla.\n\nMistä lieneekään virattomaksi joutunut maisteri saanut päähänsä\najatuksen ruveta pyrkimään koulualalle? Kenties houkuttelivat\nväkevimmin pitkät loma-ajat, jotka soivat tilaisuutta kirjalliseen\ntyöhön, mikä -- varsinkin sen jälkeen kuin esikoisteoksena\nilmestynyt pieni novellikokoelma oli tullut kirjakauppojen\nikkunaan -- kangasteli elämäntehtävänä. Mutta toiselta puolen\npeloitti koulunopettajan yksitoikkoinen, vuodesta vuoteen toistuva\nsamojen asiain pänttääminen. Ja mitä ainetta opettaisi mies,\njolla kandidaattitutkinnossa ei ollut ainoatakaan koulualalla\nhyödyttävää arvosanaa? Sattuma toi ratkaisun. Joku tuttava mainitsi\nkansakouluntarkastajan toimen vaihtelevammaksi kuin opettajanviran.\nJa niin hankki maisteri itselleen auskultoimisluvan Rauman\nseminaariin.\n\nVaikka maisterille jo kolmantena päivänä selvisi, että käsityön\nvaatimukset nostivat tien seminaarissa pystyyn, viipyi hän kuitenkin\nkolme viikkoa Raumalla, tutustuen perinpohjaisemmin Hakkri-Iiron\nmielenkiintoiseen kaupunkiin kuin seminaarin ilmapiiriin, jossa hän\nmuuten tunsikin olevansa hiukan asiaankuulumaton sekä opettajistoon\nettä oppilaskuntaan nähden.\n\nEi vastoinkäyminen höyläpenkin ääressä kuitenkaan karkottanut\nkansakouluntarkastajatuumia maisterista. Ne väikkyivät hänen\nmielessään vielä vuosikausia. Niinpä eräänä syksynä, kun muut\ntyöt jättivät aamu- ja iltapäivätunnit vapaiksi, maisteri päätti\nhankkia itselleen meriittejä rupeamalla luokkaopettajaksi\npääkaupunkilaiseen kansakouluun. Siitä tuli raskas vuosi. Aivan kuin\nolisi joutunut suorittamaan viidenkolmatta vuoden takaa määrättyä\nlohdutonta laiskanläksyä. Opettaminen oli kuitenkin kaikkein\nhelpointa. Tuskallisempaa oli varsinainen kasvatustyö -- se pani\nusein kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Ja piinankuvaukset\nStrindbergin Palkkapiian pojasta nousivat alituiseen alitajunnasta.\nTottuneemmat opettajatoverit koulussa, joka toimi vuokrahuoneistossa\nVladimirinkadun (nyk. Kalevankadun) varrella, auttoivat kuitenkin\nauliisti kuorman kantamista. -- Opettajien joukossa oli varsinkin\neräs vakavalta vaikuttava liminkalainen mies, johon maisterin\nhuomio alunperin kiintyi, ja pian virisikin pohjalaissyntyisten\nopettajakumppanien välille läheinen ja luottavainen toveruussuhde.\nKun maisterin ensimmäinen runokokoelma joulun alla ilmestyi ja\nsai suopeat arvostelut, kertoi liminkalainenkin avomielisesti\nharjoittavansa runotarten palvelusta ja toi nähtäväksi tuotteitaan,\njoita yhdessä tarkasteltiin ja korjailtiin. Niistä ei kuitenkaan\nvielä paljastunut sitä \"leijonan käpälää\", jolla mies muutamaa vuotta\nmyöhemmin oli valloittava itselleen paikan proosakirjailijaimme\neturivistä. Opettaja oli nimittäin Heikki Toppila.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienet kirjalliset menestykset (joita asianomainen ei sentään eksynyt\nyliarvioimaan) houkuttelivat tietysti jatkuviin yrityksiin. Ne jäivät\nkuitenkin enimmäkseen kesätöiksi Emsalöhön, jossa suvet edelleenkin\nasuttiin.\n\nNuoruusvuosien ystävä Lennä Åström oli ostanut kauniin purjeveneen.\nJa \"Susanna\" irtaantui usein kotkalaisesta ankkuripoijustaan\nja ilmestyi Orrbyn lahteen. Jo keväällä 1914 oli päätetty,\nettä kesällä lähdetään Tukholmaan. \"Susanna\" oli suurenmoinen\nvene, mainio purjehtija, kaunis muodoiltaan, hohtavan hieno\nmahonkilaudoitukseltaan ja mukavasti sisustettu. Mikä olikaan siis\nluonnollisempaa kuin pieni pitkänmatkanpurjehdus!\n\nHeinä- ja elokuun taitteessa hankkiuduttiin matkalle. Ensiksi\nOrrbystä Helsinkiin varustautumaan. Kirkas, korea päivä. Mutta\ntuulta niin vähän, ettei taival tahtonut silkkisen \"spinakerinkaan\"\navulla taittua. Pitkät ajat purjeet vain lepattelivat vetämättä.\nMutta eihän ollut kiirettäkään. Lekoteltiin kannella pitkällään ja\nlueskeltiin aluksen valikoidun kirjaston niteitä: Westermarckia,\nHirniä ja purjehduskalentereita. Kerran sukeltautui vanavedestä\npinnalle kiiltävän musta hylkeenpää ja lähti seuraamaan laiskasti\nlipuvaa \"Susannaa\" aivan läheltä. Merimies-taikausko heräsi: \"Mitähän\ntuokin merkitsee?\" Elukalla oli merkillisen murheellinen katse, aivan\ninhimillinen. Vasta illalla päästiin Uudenmaan Pursiklubin satamaan.\nKun noustiin kaupungin rantaan, huusivat pojat lisälehtiä. Mikä nyt?\nTodellako! Ensimmäinen sodanjulistus. Ei epäilystäkään; teksti oli\nhyvin selväsanainen.\n\nSeuraavana aamuna tuli jo tietoja uusista.\n\n-- Uskaltaakohan tästä lähteäkään?\n\nOdotettiin päivä ja odotettiin vielä toinenkin. Kolmantena aamuna\nkävi ilmeiseksi, ettei lähtöä enää voinut ajatellakaan. Kirjakaupasta\nei siis ostettu merikortteja, vaan sotakartat. Ja painuttiin takaisin\nkohti Emsalön rauhaisia rantoja. -- Sitä sen hylkeen surullinen katse\nsiis oli merkinnyt!\n\nMutta eipä ollut Orrbyn vesilläkään enää yhtä rauhallista kuin oli\nollut lähdettäessä. Saaristoveneitä vilisi väylillä, jauhosäkein\nja sokerilaatikoin raskaasti kuormitettuina. Ihmiset oli vallannut\nsotapsykoosi. Ja Bengtsbyn kauppapuodin pienen varaston heti alkuun\nloputtua piti hakea tavaraa kauempaa: Porvoosta, Loviisasta ja\nHelsingistä asti.\n\nMaailmansota oli alkanut. Postintulon aikaan ahmaistiin lehdet\njo postitalon pihalla. Sitten neuvoteltiin yhdessä, miten\nnuppineularintama kartalla oli siirrettävä, ja lopuksi arvailtiin\ntietysti, montako viikkoa sotaa vielä voi kestää. Mutta eihän kukaan\narvannut edes sinnepäinkään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kahdeksalta aamusella hännystakissa koulutalon\ntervantuoksuisissa käytävissä -- olo tuntui miltei luonnottomalta,\njoka tapauksessa kiusaavalta. Melkein kuin olisi hävettänyt.\n\nPojat kantoivat mustia korituoleja ja pitkiä keltaisia\npenkkejä luokkahuoneeseen, jonka ovella tungeksi opettajia ja\nopettajakandidaatteja -- \"naskalien\" lauma. Odotuksen jännitystä.\nVihdoin kello soi. Ja yliopettajat saapuivat juhlallisiin\n\"bonfaijoihin\" - pitkiin takkeihin puettuina ja asettuivat\narvokkaasti korituoleihin. Yleisö täytti seinänvierustojen\npenkkirivit.\n\nTodellakin \"yleisö!\" Hännystakkinen mies Suomalaisen Normaalilyseon\nylimmän luokan opettajakorokkeella hymähti mielikuvalleen:\nteatteriahan tämä olikin! Ja nyt oli näyteltävä. Ensiksi piti\nsaada kanssanäyttelijät -- pojat -- temmatuiksi mukaan. Sitten oli\nmurrettava jää kritiikin suunnalta. Hyvä, että katsomo oli täysi --\nyleisöstä sai innoituksen kannustimen, kun sen vain sai taivutetuksi\nkaikupohjakseen. Käydään siis asiaan!\n\nNäytäntö alkoi. Johdanto-vuorosanat luistivat -- esiintyjä hallitsi\ntietysti läksynsä -- ohjelman mukaan. Opetustehtävänä oli:\nPietari Päivärinta. Vähän elämäkertaa, hiven ympäristökuvausta...\nMiten olikaan, niin tunsi näyttelijä jo innostuvansa. Hän sai\nkiinni oikeista sanoista, kuuli vaikuttavalta tuntuvan värin\näänenpainoissaan. Ja niin hän jo uskaltautui vapautumaan\nohjelmansa kirjaimellisesta noudattamisesta. Hän tunsi elävänsä\ntehtävässään. Mutta yht'äkkiä musteni maailma hänen silmissään.\nHän huomasi etumaisen pulpetin pojan naureskelevan itsekseen.\nMitä nyt? Oliko hänen pukunsa epäkunnossa? Kylmän hien karpalot\nalkoivat nousta ohimoille. Hän siirtyi verkalleen opettajapöydän\nsuojaan, totesi -- edelleen tietysti kaiken aikaa puhuen --, että\nkaikki housunnapit olivat kiinni, huoahti helpotuksesta ja jatkoi\nmahdollisimman levollisesti opetustaan. Mutta poika tuossa hänen\nnokkansa alla nauroi yhä. Opettaja kääntyi katsahtamaan arvokasta\nyliopettajakuntaa. Oman aineen edustaja, isällinen ystävä Valdus\nKoskimies, istui aivan vakavana, käsi otsalla; professori Adolf\nStreng, aina yhtä huoliteltuna asultaan kuin korrektina koko\npedagogiolemukseltaan, näytti kuuntelevan mielenkiinnolla asiain\nkäsittelyä; Nevanlinnan, matematiikan everstinryhtisen strategin,\nsfinksinkatse ei ilmaissut mitään; mutta Paavo Virkkunen, joka\ntavallisesti kuunteli \"frakkikokeita\" silmät ummessa, katsoi nyt\nkokeenantajaa suurin silmin, joissa oli ilmeinen iloisuuden väike,\nja hymy karehti suupielessä. Jotakin oli siis vinossa -- se oli\nselvää. Mutta mitä? Kysytäänpä nauravalta pojalta! Opettaja katkaisi\nsiis esityksensä, muutti äänensä sellaiseksi, jolla sulkumerkin\nvälihuomautus luetaan, ja ampaisi:\n\n-- Mikä naurattaa -- olenko minä ehkä esittänyt jotakin hullusti?\n\nPoika nousi:\n\n-- Ei muuta kuin että opettaja on jo useamman kerran sanonut\n\"Pietarinta\" Pietari Päivärinnan asemesta.\n\nHymähdys läpi luokan -- se levisi yleisöön ja ulottui samassa\nyliopettajistoon asti.\n\nMutta esiintyjän mieleen iski ajatus, että tästä keventävästä\nvälikohtauksesta täytyi voida jotakin tehdä. Hän naurahti siis\nitsekin -- voittaakseen aikaa --, ja keksikin samassa, että\nharhalausuma kelpasi sillaksi vaikkapa kansanetymologioihin, joista\nhän juuri oli sattunut jotakin lukemaan. Pieni syrjäharppaus\nsiis sille alalle. Ja sitten takaisin tehtävän tekstiin.\nSotasuunnitelmansa toteutettuaan hän katsahti yliopettajiin ja olikin\nhuomaavinaan professori A. V. Strengin klassillisen pedagoginkatseen\nhyväksyvästi myöntelevän kultasankaisten lasien takaa ja Paavo\nVirkkusen uudelleen ummistaneen silmänsä, kun taas Valdus oli\ntyöntänyt lasit ohimoilleen ja teki ahkerasti muistiinpanoja aivan\nnenänsä alla pitämäänsä paperinpalaseen. Esiintyjä rauhoittui, pääsi\nuudelleen lujasti kiinni tehtäväänsä ja huomasi pian hallitsevansa\nkanssanäyttelijänsä ja saavansa jo yleisönsäkin lämpenemään. Syntyi\noikea tunnelma, ja sen vallassa oli helppo näytellä edelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoepäivän ehtoosta tuli hauska ilta. Kuten aina Valdus Koskimiehen\nseurassa. Hänen kaikille aloille ulottuva sivistyksensä, hänen\nnuorekkaasti innostuva runoilijamielensä ja hänen herttaisen\nsydämellinen, mutta aina hienovarainen ystävällisyytensä tekivät\nseurustelun sekä opettavaiseksi että miellyttäväksi. Jo heti\nNormaalilyseon auskultantiksi tullessaan oli maisteri kiintynyt\nyliopettajaansa. Ja pian oli heidän suhteensa muuttunut läheisen\ntuttavalliseksi.\n\nLuokan edessä A. V. Koskimies ei suinkaan ollut ihannepedagogi\neikä missään suhteessa malliopettaja. Kurinpidossa ja oppilaitten\ntarkkaavaisuuden ylläpitämisessä hän jäi hyvinkin pitkälle jälkeen\nuseimmista virkatovereistaan, ja hänen hölläkätisyyttään käyttivät\npojat usein niin silmiinpistävästi ja korvinkuultavasti hyväkseen,\nettä kuuntelijaa sekä säälitti että suututti. Valdus oli ennen\nkaikkea tiedemies ja runoilija, \"peruukki\" vain olojen pakosta\nleipätöikseen. Mutta ne oppilaat, jotka ymmärsivät antaa arvoa\nhänen hienotunteisuudelleen ja hänen intohimoiselle rakkaudelleen\nsuomenkieleen ja suomalaiseen kirjallisuuteen, hänen ainutlaatuiselle\ntietorikkaudelleen ja perusteelliselle asiantuntemukselleen, saivat\nvarmaankin häneltä herätteitä koko elämänsä iäksi. Niinikään ne monet\nsadat äidinkielenopettajat, jotka vuosikymmenien varsilla hänen\nopastuksellaan elämäntehtäväänsä valmistuessaan osasivat miehen\nomituisuuksien takaa erottaa hänen ominaisuutensa.\n\nEntiselle teatterinjohtajalle, jonka kansakoulu-ura onnellisesti\noli päättynyt Vladimirinkadun kevätlukukauden lopettajaisiin, oli\nolo normaalilyseossa alunpitäen muodostunut varsin viihtyisäksi.\nJo auskultoimisvuoden puolivälissä oli väliaikainen viransijaisuus\naukaissut hänelle opettajahuoneen oven ja johtanut hänet mallikoulun\nopettajiston piiriin. Oppikoulunopettajan ura kangastelikin\nedessäolevien vuosien tyynenä ja tasaisena elämänlatuna. Pysyväinen\ntuntiopettajan paikka vakiinnutti tulevaisuuden kuvitelmaa, josta\nluokan esimiehyys ja konventin kuraattorinvirka ikäänkuin jo antoivat\nesimakua. Ja niin tuli kasvatusopissakin yhteistyössä erään samassa\nasemassa olevan nuoren virkatoverin ja hyvän ystävän, \"Selleri\nPunajuuren\" (Hillari Viherjuuren), kanssa -- suoritetuksi tutkinto\nniin perinpohjaisesti, että kumppanusten hankkima tietopääoma riitti\nseitsemänkymmenen heidän jälkeensä tenttivän opettajakokelaan\nvoitolliseen \"preparointiin\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaailmansodan pimeät vuodet kuluivat tyynesti ja tasaisesti\npeitettyine ikkunoineen, sinisiksi maalattuine katulyhtyineen ja\nturhine Zeppelin-odotuksineen. Mutta ryssät varustelivat yhtämittaa\nHelsinkiä. Kaduilla liikkui kiinalaisia vallityöntekijöitä ja\nsatamassa vetelehtivän Venäjän Itämeren-laivaston matruuseja.\n\nEräänä päivänä rehtori saattoi luokkien esimiesten tietoon, että\nheidän tuli ilmoittaa pojille keisarin saapuvan Helsinkiin ja\nkoululle varatun paikan kunniakujassa Rautatientorilla. Kuitenkaan\nei osanotto \"paraatiin\" ollut pakollinen, mutta luokkien esimiesten\noli johdettava sinne ne pojat, jotka halusivat nähdä hallitsijan.\nTuntiopettaja vei tiedon ensimmäiselle luokalle, joka oli hänen\nhoidossaan. Ilmoitus otettiin vastaan epämääräisellä mutinalla.\n\n-- No, pojat, aiotteko te lähteä?\n\nPojat katselivat toisiaan. Vihdoin nousi pari kättä:\n\n-- En ainakaan minä viitsi mennä...\n\n-- En kehtaa minäkään...\n\nEikä yksikään ilmoittanut eriävää mielipidettään. Luokka oli aivan\nyksimielinen -- keisarillisen komeuden halveksunta oli ilmeinen.\nJa luokan esimies oli iloinen: niinpä ei tarvinnut hänenkään mennä\ntorille toljottamaan.\n\nVarmuuden vuoksi hän kuitenkin määräpäivänä tuli koululle, jolla\nmuuten oli lupa korkean vierailun johdosta. Ja tarpeelliseksi tämä\nvarovaisuus osoittautuikin, sillä portilla odotti häntä -- koko\nluokka. Tuskin oli poissa ainoatakaan poikaa.\n\nOpettaja katseli ihmeissään oppilaitaan. Pojat olivat vähän\nhämillään. Vihdoin he ympäröivät maisterin ja alkoivat selitellä:\n\n-- Me ajateltiin sittenkin, että voihan sitä mennä katsomaan, kun\nei sille hurraa... Ja meistä ei hurraa yksikään ... ei päästetä\nälähdystäkään, ollaan hiljaa kuin hautajaisissa.\n\nNormaalikoulu marssi torille ja asettui paikoilleen muiden koulujen\nviereen. Sotilasketju oli kunniakujan vastakkaisena aitana.\nSantarmeja liikkui edestakaisin.\n\nVihdoin ilmestyi aseman portaille ihmisiä. Pian oli portaiden\nedusta mustanaan korkeita herroja, ja hetken perästä lähti jo\nautojono verkkaan liikkeelle. Silloin sotamiehet aloittivat hurraan,\njoka uskollisesti ja katkeamattomana \"suorana huutona\" seurasi\nautojonoa. Ensimmäisessä autossa seisoi, pystyssä poliisimestari\ntuikean ja tärkeän näköisenä. Sitten tuli varovaisen välimatkan\npäässä ja äärimmäisen hitaasti edeten toinen avonainen auto, jossa\nmajesteetti istui tavallisesta, karkeasta sotamiessarasta tehtyyn\nsinelliin puettuna, eikä siinä ollut muita koristeita kuin everstin\nolkaimet ja Yrjön nauha napinlävessä. Poikien silmät etsivät tuttuja\nkasvonpiirteitä, ja kun ne ne löysivät, lensivät lakit päästä.\nSamassa oli tietysti myöskin hurraaminen, jonka yhtämittaisuutta\nsotamiesrintama ihailtavalla tarmolla ylläpiti, ehtinyt heidän\nkohdalleen, ja huuto tarttui poikiin kuin häkä -- he puhkesivat\npaljon kirkkaampaan ja kimakampaan kiljuntaan kuin sotamiehet.\nJa kun hento ja heiveröinen itsevaltias, kasvoiltaan kalpeahkona\nja katseeltaan arkana ja alakuloisena, yritti hymyillä, kai\nosoittaakseen suopeutta hurraavalle nuorisolle, yltyivät huudot aivan\nhuikeiksi.\n\nMutta kun torilta poistuttiin, olivat pojat noloina. Ja eturivin\npikku pipanat kuuluivat itsekin ihmettelevän: \"Mikä meidät panikin\nhuutamaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi kuulua kummia. Koulussakin.\n\nYläluokkalaisista jäi tuon tuostakin joku yht'äkkiä pois eikä tullut\ntakaisin. Aluksihan tuollaista poisjäämistä ei osattu ihmetellä,\nmutta vähitellen kuskailtiin opettajahuoneessa:\n\n-- Hänkin on nyt mennyt ... niin, niin... Mihin mennyt? Paikkaa ei\nkoskaan kuiskatenkaan mainittu, mutta se tiedettiin sanomattakin. Oli\nvain yksi paikka, johon nuorukaiset \"menivät\": Lockstedter Lager --\nJääkäripataljoona 27.\n\nTietysti oli opettajahuoneenkin seinällä rintamakartat. Ja Saksan\nvoittoa pidettiin varmana -- eihän muusta enää ollut puhettakaan.\n\nOli sentään. Helsingin Sanomat oli alunperin asettunut sille\nkannalle, että Saksa menettää sodan. Ja lehden sotakatsausten\nrivien välistä näki lukija selvästi, ettei sillä taholla tällaista\ntulosta pidetty ainoastaan todennäköisenä, vaan myöskin kaikkein\ntoivottavimpana. Saksalaisinnostuksen kuumeessa tällainen harhaoppi\ntietysti herätti pahennusta, ja lehdelle kannettiin monet vihat\n\"ryssäläisyydestä\", vieläpä muka ympärysvaltain subsidioistakin.\n\nToimituksessa oli tapahtunut varsin perinpohjaisia muutoksia\nSeveri Nuormaan päätoimittajakauden päätyttyä -- vähän sen jälkeen\nkuin hänen toimitussihteerinsä oli mennyt teatteriin. Luovuttuaan\nliikemiesuralta Eero Erkko oli ottanut ohjakset tarmokkaisiin\nkäsiin ja pannut alulle ne laajakantoiset uudistukset, jotka\nvähitellen olivat kehittävät siihen saakka vain määrättyjen piirien\npuolueäänenkannattajana olleen lehden uudenaikaisen suurlehden\ntasolle ja asemaan. Ennen kaikkea Erkko oli kiinnittänyt huomiota --\nkotimaisen uutishankinnan ohessa -- suomalaisessa lehdistössä miltei\nkokonaan laiminlyötyjen ulkomaisten asiain valaisevaan käsittelyyn,\njota varten hän oli hankkinut sekä vakinaisia kirjeenvaihtajia\nEuroopan keskuspaikoista että pätevän asiantuntijan toimitukseen. --\nViimeksimainitussa ominaisuudessa johti Helsingin Sanomain ulkomaiden\nosastoa Rudolf Holsti, joka alokasvuosien jälkeen Hämettäressä ja\nLahden Lehdessä, kandidaattitutkinnon suoritettuaan, oli harjoittanut\ntieteellistä tutkimustyötä Lontoossa ja julkaistuaan sotaa ja valtion\nsyntyä käsittelevän väitöskirjan tullut nimitetyksi sosiologian\ndosentiksi yliopistoon. Holstin sympatiat olivat alunperin\nympärysvaltain puolella, jotka hänen vakaumuksensa mukaan edustivat\ndemokraattisia ja vapaamielisiä valtioihanteita ja aatteita,\nkun taas Saksan keisarikunta taisteli omien imperialististen\nvalta-intressiensä vakiinnuttamiseksi. Maailmalle -- ja meille --\noli tietysti kansanvaltaisuuden voitto oleva onnellisempi kuin\npäinvastainen, joka lietsoisi puhaltamaan entisiäkin voimakkaammat\ntaantumukselliset tuulet. Mutta Venäjä -- miten saattoi maailman\ntaantumuksellisin valtakunta taistella demokraattisten ihanteiden\nja pienten valtioiden oikeuksien toteuttamiseksi? Eihän se sitä\ntehnytkään, selitti Holsti. Juuri se, että Venäjä oli joutunut\nkansanvaltaisuuden rintamassa taistelemaan taantumuksellisen\nitsevaltiuden puolesta, oli ilahduttava luonnottomuus, sillä\nsiitä johtui, että tsaarin valtakunta kaivoi omaa hautaansa.\nEnnemmin tai myöhemmin oli keisarillinen Venäjä luhistuva -- sitä\npikemmin, kuta nopeampi ja ratkaisevampi ympärysvaltojen ja niiden\nedustamien ihanteiden voitto oli oleva. Holsti oli optimisti.\nHänellä oli vuoren vankka usko. Mutta hänen entente-ystävyytensä\nsynnytti paljon pahaa verta kaikissa niissä, jotka eivät jaksaneet\nohjata ajatuksiaan hänen rohkeille radoilleen, vaan pitivät kiinni\nkouraantuntuvimmasta todellisuudesta ja ratkaisivat probleeman\nyksinkertaisena laskuesimerkkinä: Saksan voitto merkitsee Venäjän\nhäviötä -- siis on Saksan voitto meidän ainoa pelastuksemme. Ja\nHolstin entente-ystävällisyys tuotti sekä hänelle itselleen että,\nkuten sanottu, hänen lehtensä päätoimittajalle sangen karkeitakin\nsyytöksiä epäisänmaallisuudesta.\n\nIsänmaallisuuden laineet kävivät korkeina. Saksaan menijäin osoittama\nuhrimieli oli omansa varsinkin nuoressa polvessa herättämään yhä\nmäärätietoisemmaksi käyvää itsenäisyydenharrastusta. Sotavuosien\nylioppilasjuhlat heijastivat varsin välittömästi näitä nuorison\nmielialoja. Eräässäkin pohjalaisten Porthan-juhlassa pidettiin puhe\nisänmaalle jo miekka kädessä, ja innostus nousi ylimmilleen, kun\nHolsti puhujalavalta vakuutti sen päivän huomenruskon jo punertavan,\njona \"meidän vihollistemme meidän nöyryytykseksemme ilkkuen\npystyttämästä 'rauhankappelistakaan' ei enää ole kiveä kiven päällä\".\n\nEikähän Rudolf Holstin uskonvarmuus pettänytkään. Päinvastoin se\nsaattoi meidän maallikkoviisautemme häpeään.\n\nYhä kumeammaksi alkoi -- kaksinkertaisesti sensuroitujen\nsanomalehtitietojenkin mukaan -- käydä tyytymättömyys Venäjän\nvaltakunnassa, ja duuma käytti keskusteluissaan entistä uhkaavampaa\nkieltä. Pääsivätpä Taurian palatsin istuntosalista ja kuloaareista\njo palstoillekin sellaiset sanat, jotka vielä vuotta aikaisemmin\nolisivat vieneet lausujansa -- saatikka sitten julkaisijan --\nSiperiaan.\n\nNormaalilyseon opettajahuoneessakin virisi uteliaisuus. Tapahtuipa\njoinakin aamuina sellaistakin, että kustodioivat opettajat käytävissä\nsaivat odotella luokkiin meneviä opettajia runsaan akateemisen\nneljänneksen, sillä ensiksihän toki oli oltava selvillä vereksimmistä\ntapahtumista. Näihin aikoihin tuntiopettaja, joka tosin ei enää\nollutkaan kaikkein uusin tulokas opettajahuoneen tupakkakarsinan\npyöreän pöydän ympärillä, huomasi osakkeittensa koko lailla nousevan,\nkoskapa nyt viimeisetkin tittelit viskattiin. -- Koulualalle\nratkaisevasti antautuessaan entinen toimitussihteeri oli vakaasti\npäättänyt pysyä erillään journalismista. Päätös oli johtunut\nmuutamien hiljaisten hetkien pienistä yksinpuheluista oman \"minän\"\nkanssa, joka oli eksynyt sellaiseen luulotteluun, että journalistin\nammattimaisesta omistautumisesta vain toisten elämyksille ja\nintresseille, toisten menestyksille ja epäonnistumisille, olisi\nvälttämättömänä seurauksena asianomaisen oman olemassaolon\ntäydellinen unohtuminen. Teatteriarvostelua hän ei kuitenkaan\nlaskenut varsinaiseen sanomalehtimiesammattiin kuuluvaksi -- sehän\noli päivän tapahtumista riippumaton, itsenäinen ala --, joten hän,\nV. Tarkiaisen tieteellisten kiireiden takia siitä luovuttua, oli\nottanut vastaan tarjotun kriitikkotoimen. Toisinaan hän sen lisäksi\nvielä oli kirjoitellut joitakin artikkeleita kouluasioista, vieläpä\nsilloin tällöin pakinoitakin, joiden sepittelemistä hän aina oli\nharrastanut. Mutta kun paholaiselle antaa sormen, vie se pian\nkoko käden. Nuo pienet tinkimiset pedagogin vakaasta päätöksestä\njohtivat ennen pitkää jokapäiväisiin toimistovierailuihin ja vanhojen\nsanomalehtimiesvaistojen eloonheräämiseen. Venäjän keisarikunnan\njoutuessa vallankumouksen kynnykselle oli pedagogialokkaasta jo\ntullut puolittain vakinainen journalistiikan rivimies, jonka\ntuoreimpia tietoja opettajien tupakkahuoneen pyöreän pöydän ympärillä\nuteliaisuudella odotettiin. Ihmisiähän olivat peruukitkin. Ja\nratkaisevina maaliskuun päivinä 1917 sai tuntiopettaja rehtorilta\nluvan siirtää opetusvelvollisuutensa auskultanteille voidakseen pitää\nJuppiterin vihan luokkahuoneisiin armotta telkeämiä virkaveljiään\ntapahtumien tasalla.\n\n\n\n\nXIII.\n\nTEATTERIARVOSTELIJAN MUISTIKIRJASTA.\n\n\nHeiveröinen, luiseva, mustapartainen, mutta jo harmahtavatukkainen\nmies, puettuna tummahkoon, vähän vanhanaikaiseen ulsteriin, jonka\nvasemmassa hihassa oli leveä surunauha, seisoi teatteriarvostelijan\neteisessä. Hänen silmänsä räpyttelivät nenällä viistossa vaappuvien\nlasien takana, kun hän hermostunein elein ja itämerenmaalaisittain\nsaksaa ääntäen esitteli itsensä:\n\n-- Aleksander Uexkull-Gyllenband.\n\nIda Aalberg-vainajan mies.\n\nHänestä oli puhuttu teatterimaailmassa sangen paljon jo Ida\nAalbergin eläessä. Oli kerrottu, että aviopuolisot olivat olleet\nmitä likeisimmässä taiteellisessa yhteistyössä: jokaisen Ida\nAalbergin Ibsen-roolin oli paroni analysoinut ja valmistellut, ja kun\nnäyttelijätär oli kokeillut ohjaajana Kansallisteatterissa, oli mies\nuskollisesti seurannut harjoituksia tehden alinomaan huomautuksiaan.\nVaimonsa kuoltua paroni Uexkull-Gyllenband oli antautunut kokonaan\npuolisonsa muistoa vaalimaan ja palvomaan. Käsivarren surunauhaa hän\nei hihasta poistanut, ja surureunaisia olivat hänen kirjepaperinsa ja\nkirjekuorensa. Eikä hän jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta,\njoka vain jollakin tavalla antoi aihetta julkisuudessa puhua Ida\nAalbergista. Tuo palvonta oli vähitellen pukeutunut muotoihin, jotka\nsaivat monet ihmiset kohottamaan olkapäitään tälle omituiselle\nmiehelle ja leimaamaan hänen edesottamisensa sairaalloisen manian\nilmauksiksi.\n\n-- Te kirjoititte tänään lehdessänne muutamia sanoja Ida Aalbergista;\nsen johdosta olen ottanut itselleni vapauden tulla keskustelemaan\nkanssanne... Niillä sanoilla paroni Uexkull-Gyllenband aloitti\nkeskustelun, josta tuli hyvin perinpohjainen ja jota vielä hänen\npuoleltaan seuraavana aamuna täydennettiin 16 sivua pitkällä\nsaksankielisellä kirjeellä, joka oli niin mahdottomalla käsialalla\nkirjoitettu, ettei teatteriarvostelija parhaimmallakaan tahdolla\nyhden vuorokauden mittaan saanut siitä selvää. Ja vuorokauden\nperästä paroni soitti uudestaan hänen ovikelloaan ja tuli uuteen\nkeskusteluun, jota taas seuraavana aamuna surureunainen kirje tuli\ntäydentämään.\n\nParoni oli todellakin väsymätön. Ellei hän tullut\nteatteriarvostelijan luo, niin piti viimeksimainitun mennä hänen\nluokseen Vironkadulle, jossa sitten istuttiin Ida Aalberg-muistojen\nkeskellä ja juotiin teetä, jota vanha venäläinen pikentti -- aivan\nkuin haamu menneiltä ajoilta --, mustapukuisena kuin isäntänsäkin\nja valkoiset pumpulivantut vapisevissa käsissään, kaatoi isoihin\nkuppeihin ja sai joka kerta teatteriarvostelijan muistamaan erästä\njuttua suuren näyttelijättären esiintymisestä saksankielellä: Kun\nIda Aalbergin jossakin Sudermannin näytelmässä oli pitänyt sanoa:\n\"Kaatakaa kuppiin, olkaa hyvä\", niin hän vapaasti ruotsinkielestä\nkääntäen oli virkahtanut: _\"Bitte schlagen Sie den Kopf ein\"_, mikä\nmerkitsee suunnilleen samaa kuin: olkaa hyvä ja iskekää pää seinään.\n\nIda Aalberg oli miehensä mielestä kerta kaikkiaan maailman\nensimmäinen ja suurin näyttelijätär, jonka veroista ei missään\nkoskaan ollut esiintynyt, ja hänen muistonsa oli velvoituksena\nkaikille niille, jotka tavalla tai toisella olivat näyttämötaiteen\nkanssa tekemisissä. Mutta tätä velvoitusta ei ymmärretty. Eihän\nollut aikoinaan Kaarlo Bergbomkaan osannut antaa tarpeeksi arvoa Ida\nAalbergin suuruudelle -- ihmekö siis, että hänen muistonsa nyt liian\nusein unohdettiin. Mutta ihmiset oli herätettävä, ja ennen kaikkea\noli teatteri herätettävä. Sillä vain Ida Aalbergin viitoittamaa tietä\nkulkemalla oli mahdollisuus saavuttaa tuloksia ja luoda pysyväisiä\ntaiteellisia arvoja. Tämä oli Aleksander Uexkull-Gyllenbandin elävä\nja intomielinen julistus, jonka eteen hän oli valmis uhraamaan kaikki\n-- ja jonka eteen hän lopulta kaikkensa uhrasikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMistä tämä maniaksi muuttunut palvonta johtui? Rakkaudestako?\n\nEi ainakaan rakkaudesta eroottisessa merkityksessä. Sillä Ida\nAalbergin suhteessa toiseen mieheensä ja tämän suhteessa vaimoonsa\ntuskin n.s. kuherruskuukausinakaan lienee ollut varsinaista\nlemmenhurmaa, vaikka heidän lemmentarinansa olikin alkanut sangen\nepätavallisesti. Ainakin olivat Ida Aalbergin läheisimmät ystävät\nvakuutettuja siitä, ettei hänen toinen avioliittonsa tässä\nsuhteessa tarjonnut hänelle onnen kukintaa. Ja kun näyttelijätär\nsairastui siihen tautiin, joka vei hänet kuolemaan, kuiskailtiin\nvarsin yleisesti, että sairastuminen oli saanut alkunsa onnettoman\nrakkauselämän aiheuttaman hukuttautumisyrityksen synnyttämästä\nvilustumisesta.\n\nMutta huhut olivat huhuja, eikä niiden tueksi ollut mainittavissa\nainoatakaan tosiasiaa. Sensijaan oli aivan varmaa, että Aleksander\nUexkull-Gyllenband arvioi Ida Aalbergille onneksi sen, että\nheidän tiensä olivat yhtyneet, kun hän sen sijaan saattoi asettaa\nkysymyksenalaiseksi, oliko siitä hänelle itselleen koitunut onnea.\nSillä hän oli -- ja se on asiakirjallisestikin toteennäytetty --\nuhrannut koko elämänsä, vieläpä elämänkatsomuksensakin puolisolleen.\nOn nimittäin muistettava, että kun Venäjän valtioneuvoston jäsenen,\nsenaattori Uexkull-Gyllenbandin ainoa poika lähetti suomalaiselle\nnäyttelijättärelle näytelmäluonnoksen, jossa Arthur sai Irenen, ja\nliitti siihen kysymyksen, mitä Ida Aalberg tekisi, jos hän olisi\nIrene ja näytelmäluonnoksen sommittelija Arthur, niin kangasteli\nfilosofin ura kosijan elämäntehtävänä. Eikä hänen ankarasti\neetillinen filosofiansa suhtautunut edes myötätuntoisesti teatteriin,\nvaan tuomitsi näyttämötaiteen \"itsekkäänä ja kunnianhimoisena\"\nsuorastaan ala-arvoiseksi ja valheelliseksi. Tämä katsantokanta\nhänellä oli ollut sillä yhteisellä karkumatkalla, jolla nuori pari,\nvastoin sulhasen vanhempien tahtoa, Lontoossa vihitytti itsensä.\n\nAleksander Uexkull-Gyllenband vakuutti luopuneensa filosofisesta\nelämänkutsumuksestaan vain Ida Aalbergin taiteen hyväksi. Eikä\nolekaan -- kuten Ilmari Räsänen Ida Aalberg-kirjassaan huomauttaa\n-- syytä epäillä tämän vakuutuksen vilpittömyyttä. Sillä Aleksander\nUexkull-Gyllenband oli -- sen oli Ida Aalberg itsekin todistanut\n-- aivan poikkeuksellisen rehellinen mies. -- Vaikka Ida Aalberg\noli jo ennen toisiin naimisiin menoaan yleisesti tunnustettu suuri\ntaiteilijatar, joka oli niittänyt mainetta ja kunniaa kotimaansa\nrajojen ulkopuolellakin, niin ei Aleksander Uexkull-Gyllenband\nmyöntänyt hän \"entisyydelleen\" mitään taiteellista arvoa, vaan oli\nelävästi vakuutettu siitä, että hänen puolisonsa vasta filosofin\nkoulussa oli oppinut luomaan todellista taidetta. Hän oli luonut sen\nIda Aalbergin, joka jotakin merkitsi.\n\nOliko tämä egosentrisyyden ja oman arvon alleviivaamisen leimaa\nkantava puhe paikkansa pitävää vaiko vain paronin oman mietiskelyn\nrakentama teoria, sitä on vaikea sanoa -- aivan mahdoton arvaillakin\nsellaisen, joka ei ole nähnyt Ida Aalbergin taidetta näyttelijättären\n\"entisyyden\" päivinä. Joku taiteilijattaren vanha ystävätär on\nkuitenkin kerran väittänyt, ettei paronitar Uexkull-Gyllenband enää\nyhtä väkevän välittömästi ja yhtä sytyttävästi tenhonnut katsomoa\nkuin aikoinaan Ida Aalberg-Kivekäs.\n\nJokatapauksessa on varmaa, että Aleksander Uexkull-Gyllenbandin\nusko oman osuutensa merkitykseen Ida Aalbergin kehityksessä\noli vilpitön, eikä hän sitä tuonutkaan esiin oman kunniansa\nkohottamiseksi, vaan puhui siitä aivan luonnollisena ja itsestään\nselvänä tosiasiana. Ja yhtä varmaa on niinikään, että Ida Aalbergkin\narvioi sen koulutuksen, minkä hänen intellektuaalinen miehensä\nantoi hänelle, joka ei koskaan ennen ollut tottunut rakentamaan\ntaidetyötään älyn varaan, vaan yksinomaan vaiston ja tunteen,\nerittäin arvokkaaksi ja antoisaksi. Muussa tapauksessa olisikin\nhänenlaiselleen impulsiiviselle luonteelle ollut mahdotonta alistua\nniihin pitkiin teoretisointeihin ja pedanttisen systemaattisiin\nerittely esittelyihin, joille Aleksander Uexkull-Gyllenband perusti\nroolien valmistelun. Kallistamalla korvansa neuvoille, joita antoi\nmies, joka varsinaisessa teatterityössä oli hänen rinnallaan\nvain harrastelija-diletantti, osoitti Ida Aalberg sitä nöyryyttä\ntaiteen edessä, joka on jokaisen suurisieluisen taiteilijan\nylevin aatelismerkki. Ja Aleksander Uexkull-Gyllenbandille\nmerkitsi tämä seikka sen uhrin korvausta, jonka hän oli tehnyt\nluopumalla alkuperäisestä elämänurastaan ja ryhtymällä toden teolla\nteatterimieheksi -- sillä se hänestä vuosien varrella lopulta tuli,\nvaikka hänelle ei suotu montakaan tilaisuutta omintakeisin teoin\ntodistaa ammatillista ja taiteellista pätevyyttään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiissä pitkissä ja tiheissä keskusteluissa, joissa paroni\nteatteriarvostelijan kanssa pohti näyttämötaiteellisia elinkysymyksiä\n-- oikeastaan pohdinta kyllä enimmäkseen oli yksipuolista,\nsillä paroni oli yhtä monisanainen suullisessa puheessa kuin\nkirjeissäänkin, joten puhekumppanin ei tarvinnut illan mittaan\nmontakaan puheenvuoroa käyttää --, oli Ida Aalbergin taide kuitenkin\nvain lähtökohtana, johdantona, ja kenties vielä loppulauseenakin,\nmutta hyvin harvoin varsinaisena puheen keskeisenä tekstinä.\nSillä paronin teatterikatsomuksessa oli tapahtunut muutos sen\njälkeen kuin hänen ajatuksensa olivat päässeet vapautumaan yhden\nainoan taiteilijan kehityksestä. Koko Ida Aalbergin elämänajan oli\npuoliso-taiteilijatar ollut hänen taidefilosofointinsa ja ohjauksensa\nainoana kohteena. Diivan kohottaminen yhä valovoimaisempaan\ntähtiloistoon oli ollut hänen päämääränään. Mutta toiselta puolen\noli tutustuminen uusiin teatteritaiteen pyrkimyksiin, ennen kaikkea\nStanislavskin moskovalaiseen näyttämöön, vähitellen alkanut kylvää\nhänen sieluunsa epäilyksiä tähtitaiteen kestävyydestä. Ja kuta\nsyvemmälti ja likikohtaisemmin hän oli perehtynyt näyttämötaiteeseen,\nsitä selvemmäksi oli hänelle kirkastunut se totuus, että vain\ntasavoimainen ja kaikkine tekijöineen samalla tasolla liikkuva\nyhteisesitys oli ihanteellinen näyttämöllinen tulkinta. Niin oli\nyhden näyttelijän ohjaajasta tullut yhteisesityksen taiteellista\nkokonaisuutta vaativa regissööri. Ida Aalbergin eläessä ei hän\ntahtonut tunnustaa itselleenkään ristiriitaa tämän yhä varmemmaksi\nvakaumukseksi kiteytyvän teatterikatsomuksen ja vain yksityiseen\ntaiteilijapersoonallisuuteen kohdistuvan ohjaamistyön välillä.\nEikä hän sitä tunnustanut puolisonsa kuoltuakaan, vaan koetti\npäästä pälkähästä selittämällä Ida Aalbergin poikkeusilmiöksi,\njoka oli kaikkien lakien yläpuolella; ja koska hänen veroistaan\nnäyttelijäyksilöä ei enää ollut, kunnioitettiin hänen muistoaan\nparhaiten juuri yleistason kohottamisella.\n\nJa niin puhuttiin regiataiteesta loppumattomiin; arvosteltiin\nohjaajia Reinhardtista Lahdensuohon saakka: kaikilla oli vikansa,\nkaikki olivat liiaksi karkeita, etsivät liian kouraantuntuvia\nilmaisuja. Ei edes Stanislavski päässyt kaikissa saavutuksissaan\ntarpeeksi hienovaraisiin ja sielullisen elämän kyllästämiin tuloksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen Kansallisteatterin silloista johtoa vastaan alkoi juuri\nsamoihin aikoihin nousta sangen ankara oppositio. Ja Aleksander\nUexkull-Gyllenband seurasi kasvavaa tyytymättömyyttä suurella\nmielenkiinnolla. Hän näki siinä taistelun juuri niiden regiataiteen\njohtavien aatteiden puolesta, joita hän itse julisti, ja hän _sanoi_\nsen vuoksi näkevänsä siinä selvän todistuksen siitä, että luopuminen\nIda Aalbergin korkean taiteen lipusta nyt kosti itsensä, sillä\nritarillista palvontaansa hän ei koskaan unohtanut.\n\nEräänä päivänä Eino Kalima, joka silloin oli Kansallisteatterin\napulaisjohtajana -- Jalmari Lahdensuon pitäessä vähän kovakouraisissa\nkäsissään valtikkaa --, ja teatteriarvostelija saivat tietää,\nettä paroni Uexkull-Gyllenband oli lähettänyt Kansallisteatterin\njohtokunnalle pitkän kirjelmän, jossa hän tarjosi itseään laitoksen\njohtajaksi ja heitä apulaisikseen. Paronin apulaisjohtajaehdokkaat\nhämmästyivät. Tarjous oli tehty kokonaan heidän tietämättään. Ja he\nkiiruhtivat tietysti heti ilmoittamaan, etteivät he millään tavalla\neivätkä missään muodossa olleet ehdotuksen takana.\n\nParoni tuli tulisella kiireellä teatteriarvostelijan luo:\n\n-- Onko mahdollista, että tekin olette pettänyt Ida Aalbergin muiston?\n\nSelitykset eivät auttaneet. Ei tahtonut paroni ottaa kuuleviin\nkorviinsa edes sellaistakaan syytä, että hänen puutteellinen\nsuomenkielentaitonsa oli voittamattomana esteenä Suomen\nKansallisteatterin johtajaksi tulemiselle -- \"sehän on pieni asia,\njoka ei merkitse mitään, sillä oikea taide on kansainvälistä\" --;\nhänet oli petetty, taikka oikeammin: taiteen ihanteet oli petetty.\nSitä hän ei ollut osannut odottaa.\n\nParoni meni. Eikä hän enää sen jälkeen soittanut ovikelloa eikä\npudottanut postiluukusta surureunaisia kirjeitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Aleksander Uexkull-Gyllenband pysyi uskollisena aatteilleen,\nihanteilleen ja Ida Aalbergin muistolle. Ja hän näytti myöskin,\nmihin hän teatterimiehenä ja ohjaajana pystyi. Hän perusti Ida\nAalberg-teatterin, jonka esitykset taiteellisessa viimeistelyssä,\ntulkinnan huolitellussa yhteissoinnutuksessa ja eheydessä epäilemättä\nedustivat kaikkein parasta, mitä meillä on saatu nähdä. Hän uhrasi\ntähän yritykseen koko omaisuutensa -- täytyipä hänen luopua yksin\nuseista Ida Aalberg-reliikeistäkin, jotka hän oli toivonut voivansa\nsäästää museopyhättöä varten.\n\nOn luonnollista, että paroni Uexkull-Gyllenband rajattomaksi\ntehostamassaan Ida Aalberg-ihailussa ei tunnustanut muita suomalaisen\nnäyttämön suuruuksia. Niinpä hän ei koskaan voinut myöntää Adolf\nLindforsilla olevan taiteellisuutta -- \"hän on vain taituri, taitava\nnäyttämön klovni\". Eikä Axel Ahlbergkaan oikeastaan merkinnyt enempää\nkuin toisen luokan planeettaa, joka kyllä oli saattanut loistaa\nsilloin, kun se sai kiertää rataansa auringon -- Ida Aalbergin --\nympäri, mutta menetti loistonsa auringon sammuttua.\n\nMutta tämä ihailu, joka näyttelijättären kuoltua esiintyi ehdottomana\njumaloimisena, ei kuitenkaan ollut taiteilijattaren eläessä\nollut sokeaa -- sellainenhan olisikin tehnyt opettajatehtävän\nmahdottomaksi. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. Mia Backmanin kertoma\nmuistelma Ida Aalbergin kiertueen esiintymisestä Kuopiossa, jonne\nparoni oli tullut katsomaan puolisonsa Kamelianaista: -- Armand on\njuuri lähtenyt näyttämöltä. Ja Marguerite huudahtaa tuskissaan sisään\nastuvalle Prudhonnelle: \"Näitkö, kuka täältä lähti?\" Ida Aalberg oli\nlingonnut vuorosanan kaikkein kumeakaikuisimmalla teatteriäänellään.\nMia Backman oli vaistomaisesti ottanut kiinni diivan äänensävystä\nja viskannut vastarepliikkinsä vieläkin pateettisemmin, syvällä\nhautaäänellä: \"Minä näin.\" Katsomosta tuli applodi. Mutta väliajalla\nkiiruhti paroni näyttämölle ja sanoi puolisolleen: _\"Siehst du,\nheute hast du wieder falsch gespielt -- darum bekam Fräulein Backman\nApplaus.\"_ (Katsohan, tänään näyttelit taas epätodesti -- siksi\ntaputettiin neiti Backmanille.)\n\nMutta Kamelianainenhan kuuluikin Ida Aalbergin \"entisyyteen\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nAleksander Uexkull-Gyllenband oli epäilemättä hyvin omintakeinen ja\nitsenäinen ihminen. Sattuma oli viskannut hänet teatterielämään.\nJa sama sattuma oli tuonut hänet Suomeen. Sillä tuskinpa yhdisti\ntätä saksalaisheimoisen venäläisen virkamiehen ja puhdasverisen\njuutalaisen lääkärintyttären poikaa, joka koko olemukseltaan oli\nkosmopoliitti, meidän maahamme mikään muu kuin Ida Aalberg. Jo se\nseikka, ettei hän opetellut vaimonsa kieltä, siitä huolimatta, että\npuhuttu sana on näyttämötaiteilijan kaikkein tärkein ilmaisuväline,\ntodistaa hänen välinpitämättömyyttään kansallisuuskysymyksissä.\nVenäläiseksi hän ei tunnustautunut eikä saksalaiseksikaan sanan\nvarsinaisessa merkityksessä. Hän sanoi olevansa germaani. Mutta\ntuskinpa tämä germaanisuuskaan merkitsi hänelle muuta kuin\nsukulaisuussuhteen toteamista siihen germaaniseen mentaliteettiin,\njoka on saksalaisen teoretisoinnin ja systemaattisuuden perustuksena.\nPerinpohjainen, pedanttinen systemaattisuus leimasi hänen\nkeskustelunsa -- sekä suullisen että kirjallisen -- ja siihen\npeittyivät kokonaan tunnekorostusten viimeisetkin rippeet. Useimmille\nihmisille paronin omintakeisuus olikin vain omituisuutta. Sillä he\neivät nähneet hänen pyrkimystensä ja harrastustensa takana olevaa\n\"ihanteellista vaatimusta\". Niinpä saattoikin tapahtua, että ihmiset\nlukiessaan hänen dialektisiä sanomalehtikirjoituksiaan virkahtivat,\nettä hän edesottamisillaan vain \"tärveli Ida Aalbergin muistoa\".\nSe oli katkera syytös miehelle, joka tämän muiston eteen uhrasi\nkaikkensa.\n\n\n\n\nXIV.\n\nVALLANKUMOUKSESTA VAPAUSSOTAAN.\n\n\nVihdoinkin oli siis tullut se suuri vallankumous, jota Japanin\nsodan ajoilta asti oli odotettu, toivottu ja uneksittu kahleitamme\nkatkaisevaksi vapauttajaksi. Tsaari oli luopunut valtaistuimestaan,\nSuomen satraappielein rehennellyt kenraalikuvernööri Frans Albert\nSeyn ja armenialaissyntyinen senaatin varapuheenjohtaja Mihail\nBorovitinov olivat vankeina Viaporin päävartiossa, Itämeren laivaston\nmastoissa liehuivat punaiset liput ja paloivat punaiset lyhdyt,\nsotamiehet olivat ratkoneet sinelleistään olkaimet ja lakeistaan\nkeisarilliset kokardit, ja siviili-ihmiset kulkivat punaiset\nnauhakiehkurat rinnoissaan ja riemuitsivat vapauden humisevasta\nhuomenesta.\n\nTosin vaimensi iloa jossakin määrin eräänlainen levottomuuden ja\npelonsekaisen turvattomuudentunne -- vallankumous oli vielä niin\nuutta ja outoa --, mutta koetettiin toki tottumattominakin ymmärtää,\nettei vapautta missään ollut uhreitta saavutettu. Ja kohtalonsa\nolivat tietysti omalla esiintymisellään määränneet ne upseerit, joita\nmatruusien vapautensa ensimmäisessä hurmiossa tiedettiin kymmenittäin\nteurastaneen ja joita sotamiehet edelleenkin metsästivät kaupungilla.\nSillä väitettiinpä, että eräälläkin panssarilaivalla muka miehistö,\nkun se pyytämällä oli pyytänyt esimiehiltään tietoja Venäjän\ntapahtumista, joista vain huhut olivat kantautuneet sen korviin,\noli komennettu kannelle tuntikausiksi perusasennossa laulamaan\nkeisarihymniä. Siksi paukahteli laukauksia vieläkin, ja partioitten\njäljessä tulivat kuorma-autot, joihin ruumiit viskattiin.\n\nTurvattomimmalta tuntui tietysti niiden \"kaikkein armollisimman\nja suurivaltaisimman keisarin ja suuriruhtinaan uskollisten\nalamaisten\" asema, jotka olivat antautuneet \"systeemin\" palvelukseen\nja panneet kaiken toivonsa valtaistuimen vakavuuteen. Heille\ntulivat Marseljeesit ja punaiset liput järkyttävinä yllätyksinä.\nOsa pimenikin ihmisten ilmoilta ja pysyi kriitillisimmät päivät\npiilossa sairaaloissa tai muissa turvapaikoissa. Mutta ne, joiden\nnahka oli kylläksi parkkiutunut, kiinnittivät rintoihinsa punaiset\nrusetit ja noudattaen vanhaa neuvoa, että on viisainta ulvoa susien\nmukana, huusivat kurkkunsa käheiksi hurratessaan vapautta, veljeyttä\nja tasa-arvoisuutta. Heidän vallankumouksellinen alttiutensa\noli rajaton, ja heidän rintarusettiensa mitat näyttivät olevan\nsuoranaisessa suhteessa heidän entisyytensä ansioihin. Kun esim.\nmuuan \"painoasiamies\" ilmestyi kaduille punaisen partansa kanssa\nkilvan loistavin vallankumouskoristein varustettuna, niin tuli\nväkisinkin mieleen satu Punahilkasta. Mutta moiset pikkuasiat\nhaihtuivat pian mielestä suurempien tieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntui omituiselta astua vallankumouksen ensimmäisenä päivänä\nkeisarillisen senaatin keltaiseen linnaan, joka vuosikaudet\noli ollut visusti suljettuna sanomalehtimiehiltä ja muilta\n\"syrjäisiltä\". Senaattoreita siellä ei enää ollut; rotat olivat\npaenneet hukkuvasta laivastaan. Varapuheenjohtajan kabinetin oli\neräs venäläinen upseeri jo anivarahin aamulla käynyt sulkemassa,\noli sinetöinyt ovet ja asettanut sotilasvahdit niiden ulkopuolelle.\nMutta muut ovet olivat auki virka- ja kansliahuoneisiin, joissa\nvirkamiehet ryhmittäin keskustelivat pöytien ääressä. Työtä ei kukaan\nmalttanut ajatella. Kun journalistit tulivat ensikäynnille taloon,\npoistettiin taloudenhoitajan toimesta kaikkialta käytävien seiniltä\ntulijoita tervehtineet kilvet, jotka \"ankarasti kielsivät pääsyn\nsanomalehtimiehiltä\" venäläishenkisen sekretessin salakomeroihin.\nVirkamiesten helpotus oli silminnähtävä -- heistä tuntui\npainajaisesta pääseminen niin suurelta ihmeeltä, että siihen vielä\noli vaikea oikein uskoa.\n\nIltamyöhällä vietiin Seyn ja Borovitinov Pietariin.\n\nAvonainen sotilasauto, tietysti punaisella lipulla varustettu, toi\nheidät jään ylitse linnoituksesta kaupunkiin. Kuljettajan vieressä\nistui meriväen aliupseeri, komennuskunnan päällikkö, pistooli\nkädessä. Peräistuimella Seyn kenraalin virkapuvussa, josta olkaimet\noli poistettu, hänen vieressään Borovitinov siviiliturkissa ja\nkarvalakissa. Ja herroja vastapäätä kaksi matruusia pistimin\nvarustetut kiväärit käsissään. Auto pysähtyi \"keisarillisen\nodotussalin\" portaitten eteen, joilla odotteli muutamia hyvästelemään\ntulleita uskollisia ystäviä -- enimmältä osalta upseereja perheineen\n--, aliupseeri hypähti maahan ja aukaisi auton oven. Vangit astuivat\nulos. Seyn oli ilmeisesti hermostunut, Borovitinovin mustapartaiset\narmenialaiskasvot pistävän kiiluvine silmineen olivat aivan kalpeat.\nKun hyvästelyä portailla -- tavanmukaisine suutelemisineen --\nvartiopäällikön mielestä kesti liian kauan, huitaisi hän pistoolia\npitelevällä kädellään Seyniä ja sanoi käskevästi: _\"skareeje!\"_\n(Nopeammin.) Pikajunan päähän oli liitetty makuuvaunu. Siihen\nnousivat vangitut ja myöskin rouva Seyn. Täyteen sullottu vaatesäkki\nviskattiin heidän jälkeensä. Muita matkakapineita ei näkynyt.\nPistinniekkavartijat asettuivat vaunun molempiin päihin. Ja juna\nlähti verkalleen liikkeelle. Asemasilta oli täynnä väkeä -- tieto\nlähdöstä oli levinnyt illansuussa kaupungille --, mutta ihmiset\npysyivät aivan hiljaisina, kuin hautajaisissa. Vasta kun juna oli\nloitonnut laiturista ja vartiopäällikkönä toiminut aliupseeri\nlähti odottavaan autoon palatakseen linnoitukseen, havahtui yleisö\nja kohotti eläköönhuutoja tälle vallankumouksellisen oikeuden\nedustajalle, joka kuitenkin torjui kunnianosoitukset selittämällä,\netteihän hän ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka päivä toi tullessaan uusia tapahtumia.\n\nTuli Helsinkiin duuman jäseniä rauhoittamaan sotilaitten ja\nmatruusien mieliä, he pitivät kokouksia ja matkustivat takaisin\npietarilaisiin kiireisiinsä.\n\nTuli myöskin Itämeren laivaston päälliköksi määrätty amiraali\nMaksimov. Oikea \"vallankumousamiraali\", joka ajoi autossa kaupungilla\nja piti puheita sekä kadunkulmissa että yliopiston juhlasalissa\n-- koreita sanoja uuden Venäjän ja vapaan Suomen suuresta\ntulevaisuudesta.\n\nMaksimov oli syntynyt ja kasvanut Suomessa. Hänen isänsä oli\naikoinaan toiminut täällä merenmittausupseerina ja, mentyään\nnaimisiin suomalaisen naisen kanssa, jäänyt eläkkeellekin\njouduttuaan elämään Helsinkiin. Olipa opettaja-journalisti kerran\npikkupoikana käydessään äitinsä kanssa pääkaupungissa joutunut\nsukulaisten mukana Maksimovin kotiinkin. Hänen nyt kuullessaan\namiraalin venäjänvoittoista ruotsinkieltä sukeltautui muistiin tuo\nvanhanaikainen ja vierassävyinen koti Maariankadun varrella, jossa\nkullankiiltoisen pyhimyskuvan edessä aina paloi lamppu ja jossa ukko\nMaksimov jutteli vieläkin murteellisempaa ruotsia kuljeskellessaan\nhuoneesta huoneeseen hiilihanko kädessä takkavalkeita hoitelemassa.\n\nVallankumousamiraalia juhlittiin innokkaasti. Lakit lensivät\nkevätkiiltoiseen ilmaan, eläköönhuudot kaikuivat, ja punapohjaiset\nleijonaliput liehuivat koreina ja komeina yliopiston ja senaatin\nkatoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätkiiltoinen ja leuto oli myöskin se suuri päivä, jona\n\"vallankumouksen uhrit\" juhlallisesti haudattiin. Heidän uljaaksi\nlepopaikakseen oli valittu kauniin Kaivopuiston kaunein valli, jolta\nkaatuneiden sankareiden muistomerkiksi pystytettävä punainen lippu\noli näkyvä kauas merelle ja liehuttava ensimmäisen tervehdyksen\nvapaita rantoja lähestyville tulijoille.\n\nVallankumouksen uhreja oli kaksi. Useampia ei parhaimmallakaan\ntahdolla löydetty -- murhatut upseerithan eivät tarkoitukseen\nsopineet, ja heidät olikin hiljaisuudessa haudattu --, ja nämäkin\nkaksi, jotka lienevät olleet tataareja, olivat saaneet sattumalta\ntapaturmaisen kuoleman, kun mitään taistelua vapauden puolesta\nei ollut tarvinnut käydä. Mutta se seikka ei millään tavalla\nvähentänyt juhlallisuuksien suurpiirteisyyttä. Surusaattoon ottivat\nosaa kaikki Helsingissä olevat joukko-osastot soittokuntineen\nja Helsingin järjestynyt työväki lippuineen. Punaiseen verhotut\narkut kannettiin kulkueen etunenässä. Kaikki kadunvarret olivat\nahdinkoon asti täynnä väkeä, ja väkevä vallankumoustunnelma tarttui\nsurusaatosta katselijoihin, jotka olivat kyyneliin asti liikutettuja.\nHautauspaikalla pidettiin lennokkaita puheita venäjäksi, suomeksi,\nlätiksi. Suuria sanoja -- niin suuria, etteivät arkuissaan\nlepäävät tataarit tai kalmukit koskaan olleet voineet sellaisia\nhautapuheikseen uneksiakaan, sillä eiväthän he vielä kuollessaankaan\nolleet osanneet aavistaa, että ihmeellinen kohtalo oli korottava\nheidät vallankumoussankareiksi ja vapauden lunnaitten vertauskuviksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäytiin myöskin Helsingistä päin Pietarissa järjestelemässä Suomen\nasioita Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa. Ja järjestykseenhän\nasiat saatiinkin. Saatiin julistuskirja, joka takasi Suomelle\nkoskemattomat oikeudet; saatiin uusi kenraalikuvernööri, kuuleman\nmukaan erittäin lahjakasta sukua oleva Stahovitsh, pitkäpartainen\nja hyväntahtoista venäläistä kauppiasta ulkomuodoltaan muistuttava\nherrasmies; saatiin myöskin Suomen senaatti, taas pitkästä\naikaa puhdas kotimainen hallitus, jonka päämieheksi tuli\nsosialidemokraatti Oskari Tokoi ja johon muiden porvarillisten\nsenaattorien ohella nimitettiin myöskin Eino Rudolf Woldemar Holsti,\nperustuslakitaistelua käyneen nuoremman polven edustajaksi.\n\nSaatiin vihdoin vastaanottaa vierailulle itse Kerenskikin, Venäjän\nväliaikaisen hallituksen jo silloin huomatuin jäsen. Hänet\nvastaanotettiin tietysti suurin juhlallisuuksin. Asemasilta oli\nmustanaan ihmisiä. Ja ylioppilaat olivat tulleet lippuineen ja\nlaulajineen. Kun juna pysähtyi, ilmestyi Kerenski vaunun portaille.\nHintelä, kalpeahko, eläväsilmäinen ja vilkaseleinen mies. Ennenkuin\ntervehdyshuudot vielä olivat vaienneet, viittasi hän kädellään\nhiljaisuutta ja alkoi puhua. Vaikk'ei yleisö hänen venäjänkielisiä\nsanojaan ymmärtänytkään, tempasi vuolas ja innoittunut puhetaito\nsen mukaansa. Kuulijat ja katselijat ymmärsivät uuden Venäjän\ntervehtivän kahleistaan vapautettua Suomea. Mutta Kerenski ei ollut\nainoastaan loistava puhuja, hän osasi myöskin koko esiintymisellään\nalleviivata suurien sanojensa vaikutusta. Kun hän kunniakujaa pitkin\nkulkiessaan saapui ylioppilaslippujen kohdalle, paljasti hän päänsä\nja tarttui lippukankaiden liepeisiin suudellen niitä nöyrästi.\nInnostus kohosi, ja valtavat eläköönhuudot saattoivat Kerenskiä\nhänen lähtiessään asemalta. Ne toistuivat taas yhtä valtavina,\nkun Kerenski kävi laskemassa seppeleen Runebergin -- \"suomalaisen\nisänmaallisuuden runoilijan\" -- patsaalle ja puhui Maamme-laulajan\nmuistolle. Koko Helsinki oli Kerenski-kuumeessa. Missä ikänä\nvallankumousministeri liikkui tervehdittiin häntä riemuhuudoin ja\nnenäliinoja huiskuttamalla. Ja Kerenski säteili tyytyväisyyttä. Kun\nhän entisessä Seynin työhuoneessa oli tervehtinyt Holstia, oli hän\nhuudahtanut: \"Kuka olisi uskonut, kun me ensimmäisen kerran tapasimme\ntoisemme Taurian palatsissa, että jo näin pian ja tässä paikassa\nsaisimme todeta unelmiemme toteutuneen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä pysähtyi sotilasauto opettaja-journalistin asunnon\neteen. Siinä istui innostuneiden matruusien keskellä pienenläntä,\nmustanpuhuva mies, joka nopein liikkein ja käsivarsiaan hurjasti\nhuitoen hyppäsi autosta ja muutaman sekunnin kuluttua soitti\novikelloa.\n\nGrigori Aleksandrov!\n\nHänen nimensä ja kuvansa oli paria kolmea päivää aikaisemmin\nesiintynyt Tukholman lehdissä: \"Venäjänkielen lehtori,\nfilosofiantohtori Grigori Aleksandrov esitelmöi uudesta Venäjästä.\"\n\nMiksikö hän oli Helsingissä? Pietarista oli tullut sähkösanoma, jossa\nhäntä kehoitettiin viipymättä tulemaan väliaikaisen hallituksen\nulkoministerin puheille, koska oli aikomus nimittää hänet Venäjän\npääkonsuliksi Göteborgiin. Pietariin hän nyt oli matkalla, mutta\noli pysähtynyt Helsinkiin pitämään muutamia puheita sotilaille\nja matruuseille. Viimeksimainituille hän oli jo käynyt puhumassa\nlaivoilla. He olivat aluksi ottaneet vastaan tuntemattoman tulijan\nepäluuloisina, jopa vihamielisinäkin. Mutta kun Grishka oli\nriuhtaissut auki takkinsa ja rintaansa lyöden huutanut: \"ellette\nluota minuun, toverit, niin ampukaa ja tähdätkää sydämeen\", oli\nmieliala muuttunut ja riemukulussa hänet oli viety laivalta laivalle\nja nyt tuotu kaupunkiin, jossa hänen taas parin tunnin perästä\npiti puhua Venäläiseen teatteriin (nyk. Oopperaan) kokoontuville\nsotamiehille. Grishkan innostuksella ei tietystikään ollut rajoja\neikä matruusienkaan, jotka hänen hetken kuluttua palatessaan autoonsa\nheittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat vapaudelle, veljeydelle ja\ntasa-arvoisuudelle.\n\nMutta Grishkan diplomaattiurasta ei tullut mitään. Ennenkuin hänen\nnimityksensä ehti tulla, ehtivät bolshevikit syöstä väliaikaisen\nhallituksen vallasta, ja Aleksandrovin oli palattava venäjänkieltä\nopettamaan Tukholman Porvarikouluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallankumouksen vankkurit vierivät edelleen. Kohti anarkiaa.\nNiiden pyörien alle olivat murskautuneet väliaikaiset hallitukset\nKerenskeineen. Ja ohjaksiin olivat tarttuneet Lenin ja Trotski\nsotamies- ja työläisneuvostoineen.\n\nTietysti venäläiset \"toverit sotamiehet ja matruusit\" Suomessakin\npitivät kokouksia aamusta iltaan, puhuivat, keskustelivat ja\nperustivat neuvostojaan, joille valta vähitellen siirtyi. Ja\nvenäläistä esimerkkiä noudattaen alettiin kohta suomalaisellakin\ntaholla valmistautua liikehtimiseen.\n\nSattumalta oli opettaja-journalisti jo vallankumouskeväänä muutamana\niltana joutunut seuraan, jossa m.m. olivat olleet Turkia ja Eero\nHaapalainen ja jossa varsinkin viimeksimainittu, tuleva koryfea,\nsangen avomielisesti oli sanonut, ettei Suomessa vallankumous vielä\nollut alkanutkaan. Kannaksen runoilija Mikko Uotinen oli muiden\npoliittisten vankien keralla vapautunut pietarilaisesta vankilasta,\nsaanut jostakin hankituksi itselleen 10,000 markkaa ja tullut\nHelsinkiin juhlimaan sekä isänmaata että omaa vapauttaan. Mikko\nnäytteli mielellään grandseigneuriä. Hän piti Apollossa komeita\nillallisia taiteilijoille, jotka pöytään tullessaan löysivät\nlautasliinan alta auliin isännän kultasepältä varaamat muistolahjat.\nMutta toisina iltoina hän kokosi ympärilleen tuttaviaan Siltasaaren\njohtopiireistä, jotka eivät hekään halveksineet karjalaisen\nvieraanvaraisuuden ylenpalttisia antimia.\n\nEero Haapalainen oli lakkaamatta äänessä. Ja Turkia koetti varoitella\nhäntä:\n\n-- Älä sinä puhu liikoja...\n\n-- Enhän minä liikoja. Ei haittaa, että porvarillekin sanotaan\nsuoraan, missäpäin tässä maassa on vallankumouksellinen voima. Kun\nmeidän joukkomme lähtevät liikkeelle, niin siitä onkin leikki kaukana.\n\nLiikehtiminen alkoi marraskuussa. Syntyi mellakoita, jotka vaativat\nuhrejakin. Normaalilyseonkin oppilaista sai surmansa kaksi veljestä,\nsiivoja, hauskoja ja hyviä poikia. Heidän kotinsa oli Pasilassa.\nEräänä yönä kivääriniekat herättivät pojat kesken unta ja raahasivat\nraa'asti teurastettaviksi -- ilman muuta, selityksittä, syytöksittä.\n\nKoko koulu oli saattamassa nuoria vainajia hautaan. Kaunis,\nliikuttava surujuhla. Puheita ja seppeleitä. Ja kaikilla rinnassa\noudosti aavistutteleva tunne siitä, että oli tultu kohtalokkaalle\nkynnykselle.\n\nMutta ennenkuin tuon kynnyksen ylitse sitten tammikuun lopulla\nastuttiin, oli takaisin sanomalehtialalle liukumistaan liukunut\nopettaja jo kokonaan jättänyt Normaalilyseon kateederit. Eero Erkko\noli eräänä päivänä kutsunut pedagogin puheilleen ja tarjonnut\nsamaa toimitussihteerin tuolia, jolta teatteriharrastus yhdeksän\nvuotta sitten oli viekoitellut nuoren journalistin luopumaan.\nEikä siinä enää ollutkaan pitkälti asiaa pohdittu -- veri veti\nvastustamattomasti koulun hiljaisesta rauhasta sanomalehtielämän\nhälinään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän syke katkesi äkkiä.\n\nSeurasi pitkiä toimettomuuden viikkoja, jotka venähtivät kauhun\nkuukausiksi.\n\nAluksi kokoontuivat toimituksen jäsenet toimitussihteerin kotiin.\nVertailtiin tietoja ja neuvoteltiin. Ajan kuluksi pelattiin skruuvia\nja koetettiin yhteisvoimin ylläpitää hyvää humööriä. Mutta pian jäi\nEero Erkko pois piiristä; hänen kotonaan oli pidetty kotitarkastus,\nja kotitarkastajat olivat vieneet talon isännän mukanaan ja\nteljenneet hänet Katajanokan vankilaan. Ja kun kohta tuli Santeri\nIvalonkin vuoro, pidettiin viisaampana olla enää jokapäiväisiä\nkokouksia pitämättä. Fazerin sokerittoman kahvin ääressä sentään\ntavattiin muutama kerta viikossa.\n\nEristyneisyys kävi yhä koleammaksi ja painostavammaksi, kun ei\nkadulla enää päiväsaikaankaan uskaltanut vapaasti liikuskella. Ja\nöisin surisivat autot ja paukahtelivat laukaukset milloin lähempänä,\nmilloin kauempana. Pitkiä olivat päivät ja vielä pitempiä illat.\n\nMutta elettiinhän sitä kuitenkin. Ja vähitellen alkoi mieli nousta,\nja ihmiset heräsivät lamaannuksesta.\n\nTuli sitten tieto saksalaisten maihinnoususta Hangossa. Työmies\nvaikeni siitä visusti, mutta Pietarin lehdissä, joita sai Helsingin\nkaduilla ostaa, oli lihavilla kirjasimilla painettuja uutisia.\nSitten kukistui punainen Tampere. Ja vihdoin täytyi Venäjän\nItämeren-laivaston noudattaa saksalaisten uhkavaatimusta ja lähteä\nHelsingistä.\n\nSatamassa vallitsi kuumeinen touhu. Eivät olleet helsinkiläiset\nnähneet venäläisten koko sinä aikana, jona he Suomessa olivat\nvetelehtineet, moista kiirettä pitävän. Hiiliä lastattiin, kimssuja\nja kamssuja kuljetettiin laivoille. Nostokurjet vikisivät, aluksien\nsavutorvista pöllähteli mustia pilviä, ja höyrypillit ulvahtelivat.\n\nToimitussihteeri tapasi venäläisten lähtöpäivänä Juhani Ahon.\nLaivakaravaanit olivat jo liukumassa merelle. Ja Aho ehdotti,\nettä noustaisiin Tähtitorninmäelle. Sieltä näkyi pitkä laivajono,\njonka alkupää jo oli kadonnut Harmajan taakse ja jonka viimeisenä\njälkijoukkona juuri pyrkivät ulapalle upeat keisarijahdit \"Standart\"\nja \"Poljarnaja Svesda\", joiden loistavissa salongeissa viime aikoina\nkaikenkarvaiset matruusikomiteat olivat komentoaan pitäneet. Juhani\nAho tähyili eteneviä laivoja ja virkahti:\n\n-- Tuntuupa nyt hyvältä ja keveältä, sillä nuo vievät mukanaan näiltä\nrannoilta idän ruton ja saastan. Tämä on minusta ensimmäinen oikea\nkevätpäivä...\n\nNiin läheni lähenemistään Helsingin vapautuksen päivä.\n\nMutta Työmies vakuutteli edelleenkin tietoja saksalaisista\nprovokatioksi. Se uskotteli lukijoilleen punaisten joukkojen\nvoitokkaasti etenevän Karjaan rintamalla, vaikka matalalla\nliitelevä, rautaristisiipinen lentokone viskeli kreivi von der\nGoltzin tulojulistuksia Esplanadille. Avattiin kiivas kiväärituli\nlentokonetta vastaan ja uhkailtiin julistusten poimijoita.\nMutta samaan aikaan kerrottiin saksalaisen upseerin soittaneen\nGrankullasta: _\"Morgen früh sind wir da.\"_ Ja Kappelin salissa\n-- vastapäätä punaista \"Smolnaa\" -- harjoitteli Apostolin\ntorvisoittokunta vastaanottajaisparaatia varten Jääkärimarssia ja\nReinin vahtia.\n\nTorstaina huhtikuun 11 p:nä toimitussihteeri tapasi sattumalta erään\nTyömiehen toimittajan kadulla.\n\nTykit jyrisivät kumeasti, saattoi selvästi erottaa yksityiset\nlaukaukset.\n\nToimitussihteerin seurassa oleva sanomalehtimies tunsi Työmiehen\ntoimittajan ja yhtyi hänen kanssaan juttusille.\n\n-- No, mitä kuuluu?\n\n-- Tuotahan vain, vastasi puhuteltu ja osoitti kädellään sinne päin,\nmistä jyrinä kuului. -- Pitäjänmäellä jo sanotaan heidän olevan...\n\nToimitussihteerillä oli samanpäiväinen Työmies taskussaan; hän veti\nsen esiin ja sanoi:\n\n-- Mutta tässähän puhutaan aivan toista.\n\nMies naurahti:\n\n-- Eihän toki meidän anneta sellaista julkaista... Eilenkin tuli\ntoimistoomme aseistettuja punakaartilaisia kieltämään muutaman\nsovitteluehdotuksen painattamisen, latoja oli käynyt Smolnassa\nilmiantamassa...\n\n-- Keitä siellä toimituksessa sitten on enää jäljellä?\n\n-- Eräs neiti, Irmari Rantamala ja minä; muut ovat menneet... Kyllä\nse niin on, että teidän lehteänne saa jo sunnuntaina lukea...\n\nHän erehtyi; sitä sai lukea jo lauantaina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSykähdyttävimpiä päiviä oli toukokuun kahdestoista. Sinä päivänä\nnostettiin Viaporin Kustaanmiekan töyrään korkeaan salkoon Suomen\nleijonalippu ja linnoitus ristittiin Suomenlinnaksi.\n\nMatka halki linnoituksen oli erinomaisen mielenkiintoinen. Läikähti\nrinnassa lämmittävästi jo sinä hetkenä, jona jalat tunsivat allaan\nViaporin kamaran. Useimmat läsnäolijoista olivat ensi kertaa\neläessään saarilla, joita katse kaukaa niin monta kertaa oli\ntähystellyt, linnoituksessa, jonka joutumista Suomen omaksi tuskin\nrohkeimpien unelmien hetkinäkään oli uskallettu ajatella. Hetken\nhistoriallinen merkitys teki mielialan juhlalliseksi joukon astuessa\nkivettyjä katuja pitkin ja läpi vanhojen holviporttien määräpaikkaa\nkohti. Ehrensvärdin hauta siinä sivuutettiin, sipulikattoinen kirkko,\nmonet isot kasarmit ja viimeksi holvi, jonka päällä porilaisten\nmarmoritaulu Ruotsin vallan ajoilta muistokirjoituksineen oli omansa\ntunnelmaa herkistämään.\n\nToimitussihteerin vieressä asteli Juhani Aho. Hän oli liikutettu.\n\n-- Ollapa nyt nuori, hän virkahti, ja kyynelet nousivat hänen\nsilmiinsä. -- Nythän avautuu kirjailijoille ja runoilijoille\nkokonaisia aiheiden maailmoja.\n\nKun tykit olivat jyskyttäneet tervehdyksensä Suomen lipulle, mentiin\nparaatikentälle.\n\nLaajan kentän sivuille olivat joukot asettuneet. Pitkin rivejä\nkulki linnoituksen komentaja osastoja tervehtien. Sitten asettui\nsoittokunta keskelle aukeamaa, ja Suomen vanhan kaartin kunniamarssin\nkaikuessa suorittivat joukot ohimarssin. Erikoisen juhlalliselta\ntuntui, kun rintamalta tuodut, taisteluissa olleet, sarkaharmaat\nosastot kulkivat ohitse. Innostuneesti niille huudettiin eläköön\nja paljastettiin kunnioittaen päät: nehän olivat Suomenlinnankin\nlunnaiksi vertaan vuodattaneet.\n\nToimitussihteeri kuuli jonkun kupeellaan ääneen nyyhkyttävän. Kun hän\nkäänsi päätään, huomasi hän Werner Söderhjelmin seisovan vieressään:\n\n-- Hyvä Jumala, tämähän on aivan kuin Vänrikki Stoolin sankarit\nolisivat nousseet haudoistaan!\n\n\n\n\nXV.\n\nKAKSI VUOTTA SKANDINAVIASSA.\n\n\nOli tultu kesään 1918.\n\nElettiin saksalaishurmion kuumeessa. Ja nähtiin puolittain nälkää.\nIhmiset, jotka ennen olivat hymyilleet hyvinvoipaisuuttaan, kulkivat\nkaduilla entisyytensä kavenneina varjoina. Vankileiristä kuului\nkauheita. Mutta usko tulevaisuuteen oli luja, ja kovasti hommattiin\nmaalle kuningasta.\n\nToimitussihteeri lähti stipendimatkalle Skandinaviaan.\n\nViimeistä iltaa Helsingissä hän oli joutunut viettämään Eino Leinon\nseurassa. Ravintolasta oli menty toimittajan kotiin yhdessäoloa\njatkamaan. Ja runoilija oli kirjoittanut matkalle lähtijän\nmuistikirjaan: \"H. V. -- Terveisiä 'kuninkaan iloiseen kaupunkiin'.\nTuo sieltä sekä kuningas että ilo tullessasi. -- Ultima Thule 29/7 18\n-- Eino Leino.\"\n\nMiinavaara Ahvenanmerellä piti matkustajien mieliä jännityksessä.\nKorkkivyöarkkujen kannet oli aukaistu, pelastusveneet olivat valmiina\nlaskettaviksi minä hetkenä hyvänsä, ja mastokorissa oli tähystäjä\nkomentosillan \"kovien silmien\" vahvistuksena. Varovaisuus olikin\ntarpeen, juuri tulomatkalla Tukholmasta Turkuun oli uiskenteleva\nmiina sivuutettu.\n\nKortilla oli leipä Ruotsissakin. Ja voin asemesta tarjottiin\nhotellissa jonkinlaista ruskeata \"Ersatzia\".\n\nPäivän suurena kysymyksenä oli tietysti edelleenkin sota -- miten\nja milloin se päättyisi? Dagens Nyheterin toimituksessa, jonka ovet\nsuomalaiselle toimitussihteerille olivat ensi käynnistä alkaen\n-- kiitos Eero Erkon suosituksen -- vieraanvaraisesi auenneet,\npohdittiin asioita päivittäin. Mielipiteet olivat siellä jakautuneet,\nvaikka saksalaiset sympatiat Ruotsissa yleensä olivatkin varsin\nsilmiinpistävät.\n\nVanhojen ystävien kanssa Hasselbackenilla. Teatterilaisia --\nIvan Hedqvist, August Falck -- ja Grishka Aleksandrov. Ilta oli\nhuolettoman iloinen.\n\nJa sitten Köpenhaminaan. Jo matka Vapaasatamasta keskikaupungille\noli kuin satua. Lihapuotien ikkunoissa riippui vastateurastettujen\neläinten ruhoja kuinka paljon tahansa, makkarakaupat olivat täynnä\nherkkuja, ja leipurien myymälöissä vallitsi ilmeisen ylituotannon\nrikkaus. Vesi herahti kielelle.\n\nJa kun A Portan kyyppari toi aamupäiväkahvin keralla pöydälle\nkukkurallisen leivosvadin, antoi nälkiintynyt suomalainen\nahneudelleen vallan ja söi kaikki kahdeksan leivosta. -- Saanko\nmaksaa?\n\nJoviaalinen tanskalainen edeskäypä katsoi pitkään tyhjää leivosvatia.\nSitten hän hymähti ymmärtäväisesti, nosti sinikukkaisen liinan laitaa\nja kumartui pöydän alle katsomaan, oliko leikkisä muukalainen ehkä\nkätkenyt sinne leivokset. Kun ei niitä sielläkään ollut, huudahti hän\nihmeissään:\n\n-- Mutta mihin olette ne noitunut? Sillä niin monta leivosta yhden\nihmisen annokseksi tuntui toki liialliselta hänestäkin, joka\nkuitenkin vaelluksensa varrella varmasti oli monesti ennenkin\nahmatteja nähnyt.\n\nToimitussihteeri tuli kertoneeksi aamupäiväisen kahvilakohtauksen\ntohtori Laust Moltesenin (myöhemmin Tanskan ulkoministeri) kodissa\nCharlottenlundissa, johon hänet oli kutsuttu viettämään iltaa\nmuutamien Köpenhaminassa oleskelevain suomalaisten, vieläpä entisten\nviipurilaisten -- talon emännän sisaren, rva Ester Hällströmin ja\nErkki Melartinin -- kanssa. Siitä oli seurauksena, että illallispöytään\nkannettiin kertojan eteen ylimääräiseksi jälkiruoaksi -- leivosvati.\n\nKöpenhaminassa oli sota-atmosfääri muutenkin aivan toisenlainen\nkuin Ruotsissa. Saksan voittoa ei siellä ensinkään toivottu ja sitä\nepäiltiin sen vuoksi sangen yleisesti. Suomalainen sai kokea monta\nyllätystä ja tottua katselemaan asioita toiseltakin kannalta.\n\nEi ollut vuorenvankka saksalaisusko Suomen lähetystössäkään, jonka\npäällikkönä silloin oli Armas Saastamoinen ja sihteerinä Eero Ilves.\nSaastamoisen epäilykset kotoisen horoskoopin paikkansapitäväisyydestä\nolivat hyvin vakavat, ja useampaan kertaan hän sanoi pelkäävänsä\ntilannetta arvosteltavan Suomessa vain yksipuolisten imformatioiden\nvalossa.\n\nWerner Söderhjelm johti siihen aikaan Köpenhaminassa toimivaa Suomen\npropaganda- ja tiedonantotoimistoa. Hänen avullaan helsinkiläinen\ntoimittaja sai selvitetyksi erään omituisen jutun, joka johtui\nmuutaman nuoren köpenhaminalaisen journalistin alkukesällä Helsinkiin\ntekemästä matkasta. Nuori mies oli Suomessa käydessään osoittautunut\nerinomaisen yritteliääksi. M.m. hän oli tunkeutunut haastattelemaan\nvaltionhoitaja Svinhufvudia, vieläpä valokuvauttamaankin itsensä\nvaltionpäämiehen rinnalla. Tanskaan palattuaan hän sitten\nalinomaan oli pommittanut helsinkiläisiä journalistituttaviaan\nkirjeillä, joissa hän tarjoutui suomalaisten lehtien Köpenhaminan\nkirjeenvaihtajaksi. Heti toimitussihteerin Köpenhaminaan saavuttua\noli nuori mies käynyt tervehdyskäynnillä ja pyytänyt suomalaista\nlehtimiestä aamiaiselle vanhempiensa kotiin. Isä oli huomattu\nkunnallinen virkamies, koti oli kaunis ja ilmeisesti varakas ja\naamiainen erinomainen. Eikä tilaisuudessa kosketeltu sanallakaan\nlehtiasioita. Mutta pari päivää myöhemmin sai toimitussihteeri\nhotelliinsa pitkän sähkösanoman, jossa mitä kaunopuheisimmin\nsuositeltiin \"nuorta ystävää, joka oli erittäin lahjakas mies\"\nHelsingin Sanomain kirjeenvaihtajaksi. Sähkösanoman alla oli -- Georg\nBrandes. Kun Werner Söderhjelm sai nähdä sähkösanoman, virkahti hän:\n\n-- Otetaanpa asiasta selkoa!\n\nJa jo iltapäivällä siitä tulikin selvä. Söderhjelm ei ollut\nhenkilökohtaisesti tavannut Brandesia, joka juuri samana iltana oli\nlähdössä ulkomaille, mutta lähettämäänsä kirjeeseen hän oli saanut\nseuraavan sähkövastauksen: \"En ole koskaan tavannut puheenaolevaa\nherraa enkä tunne häntä edes nimeltä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimitussihteeri oli seuraavan vuoden alussa siirtynyt\nulkoasiainministeriön palvelukseen. Ja kevättalvella hän joutui\nvirka-asioissa jälleen matkustamaan Tukholmaan ja Köpenhaminaan.\nTukholmassa hän tutustui tri Werner Cajanukseen, joka oli vaihtanut\nmetsätieteen diplomatiaan ja hoiti lähetystösihteerin tointa.\n\n-- Tiedätkö, virkahti Cajanus, -- että sinua kaiken aikaa, kun\nviimeksi olit täällä, poliisin taholta pidettiin silmällä.\n\n-- Ja miksi?\n\n-- Sinun oli nähty seurustelevan tri Aleksandrovin kanssa.\n\n-- Onko hän sitten bolshevikki?\n\n-- Sitä ei _tiedä_ kukaan, mutta kaikkia venäläisiä ja heidän\ntuttaviaan tarkkaillaan varmuuden vuoksi.\n\nKun toimittaja myöhemmin keväällä asettui pitemmäksi aikaa --\nlähetystöön määrättynä sanomalehtiattaseana -- asumaan Tukholmaan,\ntapasi hän Aleksandrovin tuon tuostakin. Olipa hän jonkin\nkerran hänen kodissaankin, m.m. kerran päivällisillä yhdessä\nJapanin sotilasasiamiehen, erään hyvin miellyttävän ja hienon\nyleisesikuntaeverstin kanssa, joka puhui sangen sujuvaa ruotsia.\n\nJapanilaisten kanssa joutui toimittaja pian kosketuksiin muutenkin.\nKun Japani ensimmäisen kerran lähetti Suomeen viralliselle\nkäynnille edustajan -- eversti Komatshubaran --, määrättiin\nsanomalehtiattasea hänen saattajakseen. Japanilainen ei puhunut\nmuita eurooppalaisia kieliä kuin venättä, jota taas toimittaja osasi\nvain perin puutteellisesti. Mutta ottamalla avuksi kädet ja jalat ja\nteatterissa ja kateederissa kouliintuneen mimiikkinsä saattaja tuli\nmainiosti toimeen saatettavansa kanssa. Tosin ei perin syvällisistä\nasioista voitu keskustella, mutta oltiinpa molemmin puolin sitä\nkohteliaampia. Kun ensimmäiset Suomen saariston karut kalliot tulivat\nnäkyviin, virkahti japanilainen -- herkistäen hymyään mahdollisimman\nrakastettavaksi --:\n\n-- Maisema muistuttaa aivan Nipponin rantoja.\n\nTästä saattomatkasta oli seurauksena päivälliskutsu Japanin\nlähetystöstä. Päivälliset pidettiin Rosenbadissa. Vieraina oli\nkolme eurooppalaista, isäntinä kahdeksan japanilaista. Ateria oli\nerinomaisen upea, samppanja vuoti virtana. Juotiin sekä Suomen ja\nJapanin että mikadon ja Mannerheimin maljat. Ja ikuista ystävyyttä\nvannottiin. Toimittajan vierustoverina istui eversti Furuja,\njo vanhemmanpuoleinen herrasmies, joka pitkät ajat oli elänyt\nkeisarivallan aikuisessa Pietarissa. Hänen kanssaan juotu veljenmalja\nvahvistetuinkin aito venäläiseen tapaan: kolmella suudelmalla.\nJa ylenpalttisen ystävällinen eversti vakuutti, että jos hänen\nsuomalainen veljensä milloin tuli käymään Tokioon, niin oli koko\nhänen talonsa palvelijoineen päivineen aina hänen käytettävänään.\n\nMutta toisten ilakoidessa istui sotilasasiamies, jonka tuttavuuden\ntoimittaja oli tehnyt Grishka Aleksandrovin luona, perin\npidättyväisenä ja tuskin maistoikaan lasistaan. Kun toimittaja\nihmetellen kysyi nuorelta attasea Miakavalta, joka puhui vähän\nsuomeakin, oliko everstiä ehkä kohdannut jokin ikävyys, naurahti hän:\n\n-- Ei toki, mutta hänellä on päivystysvuoro.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkoministeriksi oli nimitetty Rudolf Holsti, joka siitä lähtien\nkuin hän oli lähtenyt ulkomaille sen valtuuskunnan jäsenenä, jonka\ntehtävänä oli länsivalloille ilmoittaa maamme itsenäistyminen,\noli oleskellut diplomaattisena edustajana Lontoossa ja\nyhteisymmärryksessä amerikkalaisen elintarvediktaattorin Hooverin\n(sittemmin Yhdysvaltain presidentti) kanssa järjestänyt ruokavarojen\nsaannin Suomeen. Hän tuli Englannista Norjan kautta kotimaahan.\nJa Tukholman sanomalehtiattasea, jonka virkapiiriin myöskin Norja\nkuului, matkusti häntä vastaan Osloon, jonka nimi tosin silloin vielä\noli Kristiania.\n\nVanhat toverukset tapasivat toisensa Grand Hotelissa. Mutta pitkiin\npuheisiin ei ollut aikaa, sillä ensi töiksi oli tehtävä visiitti\nNorjan ulkoministerin -- Ihlenin -- luo. Tuskin oli sieltä ehditty\ntakaisin hotelliin -- sen verran, että juuri oli ruvettu riisumaan\nyltä vierailuasua --, niin jo tuli sana linnasta, että kuningas\nodotti Suomen ulkoministeriä puheilleen. Kuninkaallinen sanansaattaja\ntapasi suomalaisen \"ylhäisyyden\" seuralaisineen perin kevyessä ja\nhovikunnottomassa puvussa, mutta se ei näyttänyt ensinkään saattavan\nhäntä hämilleen eikä se myöskään ollut heittänyt pienintäkään varjoa\naudienssiin, jonka alkajaisiksi kuningas oli ehdottanut, että\nherrat vain keskustelisivat maailmanmenosta yksityisihmisinä, koska\n\"politiikkaa ei tehdä täällä, vaan tuolla --\", ja majesteetti oli\nviitannut Karl-Johanin toisessa päässä häämöttävää suurkäräjäin talon\nrumaa tiiliseinää.\n\nMatkalla Tukholmaan ei maltettu montakaan tuntia nukkua. Holstilla\noli paljon kertomista -- olihan hän joutunut kosketuksiin\nmaailmanpolitiikan määrääjien kanssa Lontoossa ja Pariisin\nrauhanneuvotteluissa, joissa hän Suomen edustajana oli ollut läsnä.\nNiin oli juna jo aikoja sitten ehtinyt jättää taakseen Norjan\npostikorttimaisemat ja painunut Värmlannin suomalaismetsiin,\nennenkuin jutut Hooverista, Clemenceausta, Lloyd Georgesta ja muista\nsuurista herroista oli päästy loppuun.\n\nTukholman diplomaattikuntaan Suomen uusi ulkoministeri tutustui\neräillä ainutlaatuisilla päivällisillä, joiden isäntänä oli Eugen\nWolff, siihen aikaan väliaikaisena asiainhoitajana Ruotsissa.\n\"Ariadne\", joka koko sota-ajan vihrein kylkimaalauksin ja punaisin\nristein varustettuna oli lojunut Helsingin Eteläsatamassa\nvenäläisten sairaalalaivana, oli tarkoin puhdistettu torakoista ja\nmuista venäläiseen terveydenhoitoon kuuluvista elävistä, maalattu,\nkiilloitettu ja asetettu Helsingin--Tukholman reitille, kun sillä ei\nvielä ollut asiaa Stettinin suunnalle, jota varten se oli rakennettu.\nUpea alus oli herättänyt ansaittua huomiota -- niinpä sen ensimmäistä\nkertaa Ruotsin pääkaupunkiin saapuessa toimeenpannulla tulolounaalla\nm.m. amiraali Palander af Vega, Nordenskiöldin laivanpäällikkö\nkuuluisalla koillisväylän retkellä ja harvinaisen hieno ja hauska,\nvalkohapsinen, vanha herrasmies, oli ylistellyt \"Itämeren helmeä\"\nkorein sanoin. Ja Eugen Wolff piti nyt päivälliset \"Ariadnella\",\njoka aterian ajan kierteli Tukholman kaunista saaristoa. Diplomaatit\nolivat ihastuksissaan. Tunnelmasta häivytti suvituuli jäykkyyden\nolemattomiin, ja varsinkin nuoremmat kutsuvieraat veljeilivät kahvin\naikana innokkaasti. Eikä esimerkiksi Japanin lyhytkasvuinen Miakava\nensinkään pannut pahakseen, kun joku hänen uusimpia ystäviään eron\nhetkellä ilmaisi eurooppalaista ihmettelyään huudahduksella: \"hyvänen\naika, kuinka pieni sinä olet\", vaan vastasi rakastettavaa hymyään\nvähintäkään varjostamatta: \"tietysti minä jään pieneksi suuren\nveljeni rinnalla\". Mutta eräälle nuorelle konsulaatinvirkamiehelle\nkävi pieni vahinko. Hänen mielestään juhla loppui kesken, ja\nsitäpaitsi hänen käytännöllinen älynsä kuiskasi korvaan, että oli\nsääli jättää juuri avattua pulloa pöydälle, minkä vuoksi hän pisti\nsen housuntaskuunsa. Mutta jäähyväisiä sanoessaan isännälle ja hänen\ntyttärelleen unohti hän, ettei taskussa olevassa pullossa ollut\nkorkkia, ja kumarsi liian kohteliaasti. Onneksi meni kumarrusta\nsäestävä suihku sen verran viistoon, ettei se osunut kumarrettaviin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä heinäkuun alussa 1919 tuli Grishka Aleksandrov\nsanomalehtiattasean luo.\n\n-- Saanko käyttää puhelintasi?\n\n-- Ole hyvä.\n\nGrishka oli ilmeisesti kiihtynyt. Hän soitti poliisille:\n\n-- Intendentti Hallgren?... Täällä puhuu tohtori Aleksandrov. Kuten\npoliisille jo on ilmoitettu, on eräs Tukholmassa asuva venäläinen,\ntohtori Ardashev, muutama päivä sitten kadonnut. Olen hänen ystävänsä\nja olen juuri tavannut tohtori Ardashevin taloudenhoitajattaren.\nKoska erinäiset seikat viittaavat siihen, että tämän katoamisen\ntakana on rikos, tahdoin ilmoittautua poliisin käytettäväksi, jos\nse katsoo apuani tarvitsevansa... Minut tapaa joko kotoani tai\nPorvarikoulusta... Hyvä on... Kiitos!\n\nHyvästi.\n\n-- Kuka on tohtori Ardashev?\n\n-- Eräs minun hyvä ystäväni Venäjältä, varakas vanhapoika, joka\njonkin aikaa on asunut Tukholmassa.\n\n-- Onko hän bolshevikki?\n\nGrishka katsoi sanomalehtiattaseaa pitkään, ennenkuin vastasi:\n\n-- Ei ... enemmän kuin minäkään...\n\n-- Kuinka hän pääsi Venäjältä tänne?\n\n-- Hän tuli ostamaan paperia neuvostohallitukselle ja välittikin\neräitä kauppoja.\n\n-- Tiedettiinkö sitä asiaa yleisemmin?\n\nGrishka oli ilmeisesti hermostunut.\n\n-- En usko, että hän piti sitä salassa, vastasi hän hiukan\npakotetusti naurahtaen. -- _Les affaires sont les affaires_.\n\nMuutaman päivän perästä Grishka tuli uudelle vierailulle.\n\n-- Asia on nyt selvä, huudahti hän jo kynnykseltä. -- Tulen juuri\nsieltä.\n\n-- Mistä sinä tulet?\n\n-- Bollstanäsistä ... siellä on se huvila, jossa Ardashev murhattiin.\n\n-- Hänet on siis murhattu?\n\n-- On. Ruumis löydettiin järvestä. Se oli ommeltu säkkiin ja upotettu\nNorrvikeniin, muutaman metrin päähän huvilan uimahuoneesta, jossa\ntämä siisti seurue joka päivä kävi virkistäytymässä.\n\n-- Mikä seurue?\n\nGrishka viskautui sohvalle:\n\n-- Katsohan, huvilassa asui ryöväriliiga. Olivat olevinaan\nemigrantteja ja taistelivat muka bolshevikkeja vastaan, mutta olivat\naivan tavallisia rosvoja, jotka tappoivat ihmisiä anastaakseen heidän\nrahansa... Heidän johtajanaan oli kaukaasialainen tsherkessi Mohammed\nBek Hadshetlashe, joka väittää olevansa entinen kasakkaeversti.\n\n-- Miten he saivat ystäväsi satimeen?\n\n-- Ardashev oli iloinen seuraihminen, joka mielellään istui\nmaanmiestensä parissa. Hänelle oli tuona kohtalokkaana iltana\nsoittanut joku nuorehko venäläinen ja pyytänyt saada noutaa autolla\nillanistujaisiin. Auto oli ajanut suoraa päätä Bollstanäsiin. Perillä\noli pidetty jonkinlainen kenttäoikeuden istunto, Hadshetlashe oli\njulistanut kuolemantuomion heti täytäntöönpantavaksi ja kuristanut\nArdashevin silkkinyörisilmukalla, väännettyään ensin sijoiltaan hänen\ntoisen jalkansa, joka oli viallinen.\n\nPirullisia petoja! Ajattelehan, kesällä oli muuan liigan nuorista\nnaisista viekoitellut pauloihinsa erään juutalaissyntyisen venäläisen\nliikemiehen ja antautunut hänen rakastajattarekseen. Pariskunta oli\nviettänyt lemmenyön Grand Hotelissa, mutta aamulla oli rakastajatar\nvienyt miehen Bollstanäsiin rääkättäväksi ja surmattavaksi.\nEräässä huvilan huoneessa oli iso pyöreä pöytä, johon oli lyöty\nvahva rautapultti kaularemmillä varustettujen koiranvitjojen\nkiinnittimeksi. Uhri pakotettiin koirankahleet kaulassaan juoksemaan\npöydän ympäri, ja liigan jäsenet löivät ja pistelivät häntä\nrauta-asein. Ylimpänä riehui rakastajatar hiilihanko kädessään\nja huusi lakkaamatta: \"Juokse nyt, senkin piru!\" Vasta kun mies\ntuupertui permantoon, lopettivat he hänet, panivat ruumiin säkkiin ja\nupottivat järveen.\n\n-- Onko tuo kaikki totta?\n\nAleksandrovin silmät säihkyivät:\n\n-- On, poliisi, joka sen kertoi, nosti lattiamattoa ja näytti minulle\nveritahroja rääkkäämishuoneen permannossa.\n\nSitten Grishka naurahti:\n\n-- Ja läheltä piti, että minäkin olisin joutunut ... Ardashevin\nseuraksi ja viimeiselle matkalleni.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Samana iltana olivat soittaneet useamman kerran kotiini, viimeksi\npuoli kahden ajoissa yöllä, mutta satuin olemaan ulkona muutamien\nupsalalaisten ylioppilastoverien kanssa ja tulin kotiin vasta\nneljännestä vailla kaksi.\n\n-- Ja sinä olisit lähtenyt?\n\n-- Miks'en? Tietysti! Etenkin, jos olisivat sanoneet, että Ardashev\noli siellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen lähetystössä harjoiteltiin innokkaasti hovikumarruksia ja\ntakaperin poistumista vastaanottohuoneesta. Sillä uuden ministerin\noli juhlallisessa audienssissa ojennettava kuninkaalle kreditiivinsä\nja esiteltävä heidän majesteeteilleen lähetystönsä jäsenet.\n\nJuhlallinen toimitus.\n\nJo meno linnaan oli komeaa. Ensimmäisenä ratsastava airut. Sitten\nministeri, joulukuusikoreaan univormuun puetun lähettiläiden\nesittelijän rinnalla, neljän hevosen vetämässä \"seitsenlasivaunussa\",\nratsastavine ajajineen. Ja vihdoin lähetystön muut jäsenet\nparivaljakon kuljettamassa hovivaunussa töyhtöniekka-lakeijat\nkuskipukilla. Kun käännyttiin linnan pihalle, pärisivät rummut\nja päävartio teki kunniaa. Rappuset noustiin sinikeltaisten\nkaarlelaisten drabanttien tehdessä kunniaa jättiläismiekoin, ja\nkuninkaan kerroksen ovella otti kultakauluksinen hovimarsalkka\nvastaan tulijat. Koko etuhuone oli täynnä tilaisuuteen komennettua\nparaatipukuista hoviväkeä. Ensiksi vietiin kuninkaan luokse ministeri\nyksikseen, ja sillä aikaa oli hänen seurueensa keskusteltava hoviväen\nkanssa kauniista kesästä, seinien gobeliineista ja muista yhtä\nsyvämietteisistä asioista. Vihdoin aukenivat ovet, ja ministeri sai\nesitellä seurueensa kuninkaalle, joka jokaiselle erikseen virkahti\nmuutaman sanan. Sitten oli takaperin ja syvään kumartaen poistuttava\nhuoneesta. Harjoitettu manööveri sujui sangen hyvin -- tosin taisi\njokin takapuoli vähän sipaista pihtipieltä, mutta ei kuitenkaan\nkovemmin kolhaissut. Tulikoe oli kestetty, ja kun samat menot\nkertautuivat kuningattaren kerroksessa, oli esiintyjäin varmuus jo\nsangen moitteeton. Kuningatar teki majesteetillisen vaikutuksen:\nhänen olemuksessaan oli yksinkertaista, tyylikästä suurpiirteisyyttä,\nja hän puhui selvästi ja kuuluvasti hiukan saksalaisittain\nääntämäänsä ruotsia. Erityisesti panivat puhutellut merkille, että\nhän virheettömästi ulkomuistista lausui kunkin nimen, hairahtumatta\nsuomalaisenkin.\n\nLinnasta saatettiin kävijät takaisin lähetystöön yhtä komeasti kuin\noli kuninkaan puheille vietykin. Mutta kun hississä noustiin omaan\nkerrokseen, virkahti ministeri: \"Arvatkaapa, hyvät herrat, mistä\nkuningas suvaitsi puhua minulle, kun olimme kahden kesken.\" Eihän\nsitä osattu arvata. \"Ahvenanmaan kysymyksestä koko ajan.\" Se oli\nsilloin polttavimmillaan, joten Werner Söderhjelmillä lienevät korvat\nsoineet -- hänenhän oli vain vastaansanomatta kiltisti kuunneltava.\nSiksi hän ehdottikin, että ankara päivä lopetettaisiin yhteisellä\npäivällisaterialla. Mutta sanomalehtiattasea ei voinut olla\nRosenbadin grillissä istuttaessa muistamatta sitä päivää, jona hän\npikkuisena pojanpalleroisena oli seisonut kunnioittavasti kumartavan\nisänsä ja syvään niiaavan äitinsä kanssa katsomassa vanhaa kuningasta\nsamassa porttiholvissa, johon nyt \"seitsenlasivaunu\" oli pysähtynyt.\nJa muistikuva syöpyi koko illaksi hänen lasinsa laitaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNorjassa, johon sanomalehtiattasea vuoden 1919 lopulla määrättiin\nlähetystösihteeriksi, oli elämä yksinkertaisempaa kuin Tukholmassa.\nKuningaskin saattoi joskus huvilaltaan Voksenkollenilta laskea\nkelkalla pääkaupungin porteille mennessään valtioneuvoston istuntoon,\nja kuningattaren näki usein suksin liukumassa kukkulankupeen\npoimuttelevaa tietä, puhumattakaan kruununprinssistä, joka otti osaa\nHolmenkollenin kilpailuihinkin.\n\nOli lähetystösihteerillä myöskin aikaa kirjallisten ja taiteellisten\nharrastusten viljelemiseen. Edellisiin kannusti m.m. seurustelu\nNorjan huomattavimman lyyrikon, Nils Collett Vogtin kanssa, joka\nasui samassa täysihoitolassa ja välitti tutustumisen m.m. Gunnar\nHeibergiin, säkenöivään dramaatikkoon ja pariisilaiskynäiseen\nkulttuurikosööriin, joka siristellen toista silmäänsä toiseen\njuuttuneen monokkelinsa lävitse hiukan ironisesti katseli\nmaailmaa, jonka meno sai ymmärtäväisen hymyn karehtimaan hänen\nkalpeanlihavahkojen kasvojensa herkästi vavahteleviin suupieliin.\n\nNils Collett Vogtin erikoisen sympatian Suomea kohtaan oli aikoinaan\nKarl August Tavaststjerna saanut heräämään. Hän muisteli usein tätä\nrunoilija-ystäväänsä:\n\n-- Tavaststjerna oli niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minuun\nsyvällisen vaikutuksen. Muistan hänen silmänsä; ne olivat raskaat,\nraskasmieliset, mutta niissä paloi ikäänkuin piilotettu valonlähde.\nLempeä mies, mutta kiivas vihassaan.\n\nJa Collett Vogt kertoi kerran nähneensä hänen vihanpurkauksensa.\nRunoilijat olivat olleet yhdessä Tukholman näyttelyssä 1897, ja\npuhe oli kääntynyt Strindbergiin. Oli tarinoitu minkä mitäkin\nruotsalaisesta titaanista. Mutta yht'äkkiä Tavaststjerna oli tullut\naivan kalpeaksi ja huudahtanut: \"Hän on roisto, hän on roisto!\"\n\n-- En tiedä mitä Strindberg oli tehnyt Tavaststjernalle, mutta hänen\noli täytynyt loukata suomalaista runoilijaa sydänjuuria myöten --\nniin väkivaltainen oli hänen äkillinen vihanpurkauksensa.\n\nTeatteriin veti Norjan näyttämön korkea taso: Johanne Dybvadin\nkaari oli korkeimmillaan, Ingolf Schanchen tähti nousussaan, muita\neteviä näyttelijöitä mainitsematta. Ja Jens Thiisin loistavasti\nhoitamassa ja rakkaudella vaalimassa Kansallisgalleriassa oli mainio\ntilaisuus tutustua Norjan kuvaamataiteisiin: Munchiin ja Vigelandiin,\nWerenskioldiin ja Krohgiin y.m.\n\nDrammensveienin viihtyisässä suomalaisessa lähettiläskodissakin\noli kulttuuriharrastus hyvin elävä; ministerinrouva, hieno\nkirjallisuudentuntija ja huomattu Minna Canthin tutkija, piti tarkkaa\nhuolta ajankohtaisten kirjallisten ilmiöiden seuraamisesta, samalla\nkun hän osasi omistaa mielenkiintoa myöskin yhteiskunnallisille ja\nvaltiollisille asioille, jotka jo virankin puolesta olivat hänen\nmiehensä seurapiirissä etualalla.\n\nVieraanvaraisessa ministerinkodissa lähetystösihteerikin tutustui\nuseihin julkisen elämän merkkimiehiin, m.m. pääministeri Gunnar\nKnudseniin, joka Norjan valtiolaivan perämiehenä onnellisesti oli\nohjannut haahtensa maailmansodan hyrskyjen halki. Lyhyenläntä,\njuureva ukko, puritaanisen yksinkertainen olemukseltaan, niukka\nsanoissaan ja säästäväinen eleissään. Oli ensi näkemältä vähän\nvaikeaa kuvitella tätä karussa koruttomuudessaan aivan tyypillistä\nnorjalaisen bonde- (talonpoikais-) heimon edustajaa kuuluisaksi\nvaltiomieheksi ja suureksi liikkeenharjoittajaksi. Mutta kun kuuli\nhänen puhuvan, ymmärsi, että askeettisen pidättyväisyyden ja ankaran\nasiallisuuden alla asui vakaumuksen voima ja välähteli tahdon ja\ntarmon tuli. Ja saattoipa joskus pieni leikillisyydenkin pilke\nväikähdellä juroilla kasvoilla.\n\n-- Mitä saan kaataa herra pääministerin liköörilasiin?\n\nGunnar Knudsen, joka ei yleensä välittänyt muusta kuin lasillisesta\nhyvää bordeaux-viiniä, tarkasteli hetkisen tarjottimen pulloja ja\nvirkahti sitten hymähtäen:\n\n-- Ehkä chartreuseä -- kun kerran kieltolakimaan edustajalla toisen\nkieltolakimaan alueella on tilaisuus täysin laillisella tavalla olla\nlaista välittämättä, niin lienee parasta noudattaa radikaalista\nluonteenlaatuaan ja maistaa kaikkein väkevintä.\n\nPuolustusministeri Ivar Aavatsmark, läheisin sitein maahamme\nkiintynyt -- hänen puolisonsa oli tunnetun musiikkisuvun\nlaulajatartytär --, oli melkein kuin maanmies, huolimatta aito\nnorjalaisesta olemuksestaan. Hänen kanssaan vietettiin monet\nunohtumattomat yhdessäolot, ja hänen kotinsa ovet olivat aina auki\nsuomalaisille.\n\nKerran oli Aavatsmarkilla pienet, tuttavalliset perhepäivälliset\nerään maineikkaan ruotsalaisen oopperalaulajan kunniaksi, joka oli\ntuttu talossa ja matkaväsymyksen takia oli toivonut saavansa viettää\nrauhallisen illan. Kun talon nuorin tytär, pikkuinen Laila (sittemmin\nSuomessakin esiintynyt pianisti), ilmestyi yöpaitasillaan ovenrakoon\nsanomaan hyvää yötä, pyysi oopperalaulaja häntä tulemaan polvelleen.\nTyttönen oli ujo ja epäröi. Mutta mahtava taiteilija maanitteli:\n\n-- Tule, tule, lapsukainen! Katsohan, kun tulet suureksi, saat sanoa\nistuneesi _minun_ polvellani.\n\nTalonisäntä kääntyi vierustoverinsa puoleen ja sanoi ikäänkuin\nselitellen:\n\n-- Ota huomioon, hyvä ystävä, että hän on vain reserviluutnantti.\n\nAavatsmark oli nimittäin divisioonaa komentava kenraali.\n\nHuvitteluhaluisille ulkomaalaisille ei Norjan pääkaupunki tarjonnut\npaljonkaan ilonpidonmahdollisuuksia. Tukholmaan verraten se\nsellaisille, jotka eivät harrastaneet urheilullisia huvituksia --\nsuksia, mäenlaskukelkkoja ja tunturiretkeilyjä -- eivätkä osanneet\nmaan kieltä, oli suorastaan ikävä asuntopaikka. Teekutsuihin ja\ndiplomaattipäivällisiin, joilla aina tapasi saman piirin, kyllästyi\nväleen. Ei ollut kunnollista oopperaa, ei revyytä, ei edes parempaa\nkabareeta, ja sirkuskin näytteli vain muutamalle tyhjälle tontille\npystytetyssä teltassa. Oli tosin eräs varietee, mutta sen nimi oli\nniiden paikkojen luettelossa, joissa diplomaattikuntaan kuuluvien\nhenkilöiden ei ollut soveliasta näyttäytyä. Kiellosta oli tietysti\nseurauksena, että siellä kaikki olivat käyneet ja -- pettyneet. Ei\nollut myöskään \"tanssipalatsia\". Vaikka tietysti olisi sellainenkin\nollut sopimattomaksi katsottava paikka. Kerrottiinhan Köpenhaminankin\ntanssipalatsista sellainen juttu, että erään nuoren pohjoismaisen\nvaltion pääministeri, joka oli pistäytynyt Tanskaan lomamatkalla,\nmuutamana aamuna oli tullut hyvin huolestuneena maansa lähetystöön ja\nsanonut sen päällikölle pelkäävänsä, ettei konsuli K. ollut oikein\nsopiva mies paikallaan.\n\n-- Kuinka niin? kysyi lähettiläs.\n\n-- Hänen elämäntapansa, vastasi hallituksen päämies, -- tuntuvat\nvähän liiaksi vapailta. Eihän esim. liene aivan sopivaa, että\nedustavassa asemassa oleva henkilö esiintyy sellaisessa paikassa kuin\n\"Palais de danse\".\n\n-- Anteeksi, mutta mistä arvoisa veli tietää konsulin siellä käyvän?\n\nVirulentti pääministeri ei huolestuneisuudessaan maansa arvon takia\nhuomannut koiranleukaisen lähettiläänsä ansaa, vaan vastata paukautti:\n\n-- Eilisiltana näin hänet siellä omin silmin.\n\nEräänä päivänä kesällä 1920 tuli Italian ministeri lähetystöön\nilmoittamaan, että seuraavana päivänä odotettiin satamaan\nitalialaista risteilijää, jonka mukana oli parisataa\nmerikadettia. Koska kadettien joukossa myöskin oli muutamia\nItalian merisotakoulussa opiskelevia suomalaisia, piti ministeri\nasianmukaisena, että lähetystösihteeri väliaikaisena asiainhoitajana\n-- ministeri oli kesälomalla -- yhdessä hänen kanssaan meni laivalle.\n\nJuhlallinen vastaanotto. Tykkienjyskettä ja kunniavartio\n\"amiraaliportaitten\" luona. Ja mustanpuhuvien italialaisten kadettien\nrivistä astui esiin kaksi komeata suomalaista nuorukaista -- toisesta\ntuli sittemmin Suomen laivaston sukellusvenelaivueen ensimmäinen\npäällikkö -- vapaussodan muistomitalit italialaisten asetakkiensa\nrinnuksissa.\n\nIltapäivällä, kun lähetystösihteeri istui täysihoitolansa\nkuistilla, ryntäsi pensionaatin pari nuorinta tyttölasta henki\nkurkussa tenniskentältä sisään huutaen: \"Tänne tulee kaksi komeata\nitalialaista kadettia.\" Suomalaiset \"pojat\" olivat tulleet\nvastavierailulle. Ja ihastuksensa palkinnoksi saivat pikkutytöt\ntulla kadettien seuraksi, kun lähdettiin Holmenkollenille iltaa\nviettämään. Musiikki soitti Porilaisten marssin, jota pojat eivät\npitkiin aikoihin olleet kuulleet, ja italialaisen Marcia regian;\ninnostuttiin, pidettiin puheita, tanssittiin. Ja hauskaa oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuttu ääni puhelimessa: Grishka Aleksandrov kysyi, saiko hän tulla\ntapaamaan, mutta ei millään muotoa lähetystöön -- syyn hän sitten\nselittäisi.\n\nHän tuli iltapäivällä Bygdön pensionaattiin. Mutta koska siellä asui\neräs venäläinen emigrantti, joka ilmeisellä epäluulolla tarkasteli\nGrishkaa, ja kun ilma oli suurenmoinen, lähti lähetystösihteeri\nkäytettävissään olevalla purjeveneellä kahteen pekkaan vieraansa\nkanssa vuonolle.\n\nJa siellä Grishka avasi sydämensä:\n\n-- En tahtonut tulla lähetystöön, kun pelkäsin, että käyntini olisi\nherättänyt huomiota ja ehkä tuottanut sinulle ikävyyksiäkin...\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Katsohan... Tavallisesti perin vilkaspuheinen Grishka viivytteli\nsanojaan ja oli kiristävinään etupurjetta, joka oli hänen hoidossaan,\nja lähetystösihteeri arvasi selityksen jo ennenkuin se tuli, sillä\nhienoinen epäluulo oli kytenyt hänen mielessään Ardashevin jutun\npäiviltä asti.\n\n-- Minä olen nyt neuvostoedustuksen palveluksessa.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Mitä sinä siitä sanot?\n\n-- Mitäpä minä -- enhän ole venäläinen enkä siis osaa teidän\nasioitanne arvioida.\n\nGrishka innostui:\n\n-- Minä olen tullut varmasti vakuutetuksi siitä, että Leninin\njärjestelmä on ainoa mahdollinen Venäjän nykyisissä oloissa. --\nMutta toivottavasti tämä ei millään tavalla muuta meidän suhdettamme\ntoisiimme...\n\n(Sen jälkeen ei Grishkasta vuosikymmeneen kuulunut mitään. Mutta\nsitten kertoivat Tukholman lehdet hänen, joka oli Brantingin\nhallituksen aikana otettu Ruotsin alamaiseksi, sekaantuneen johonkin\nbolshevikkikonsulaatin juttuun. Hän selviysi kuitenkin pidätyksestä.\nPari vuotta myöhemmin hän ei enää ollut Ruotsissa, vaan lähetti\nterveisiä vanhoille ystävilleen Moskovasta, jossa hänet oli\nkiinnitetty jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti ihannenäyttämönä\npitämänsä Stanislavskin Taiteellisen teatterin johtoon. Ja varmasti\nhän vihdoinkin oli päässyt oikealle alalleen.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nNorja oli todellakin demokraattinen maa.\n\nEräänä päivänä kruununprinssi palattuaan juuri purjehdusretkeltä\nistui Dronningenin laiturisillan reunalla huuhtelemassa jalkojaan.\nPari pojanviikaria seurasi ilmeisellä mielenkiinnolla ruhtinaallista\nvarpaiden viruttelua, johon muut ohikulkijat eivät sen suurempaa\nhuomiota kiinnittäneet. Kun toimitus oli päättynyt ja kruununperijä\nlähti vaeltelemaan kohti kuninkaallista kesäasuntoa, lähtivät pojat\nhäntä seuraamaan. Hetken perästä kiiruhtivat he hänen ohitseen,\nkääntyivät sitten yht'äkkiä ympäri ja tullessaan hänen kohdalleen\nnyökäyttivät tuttavallisesti päitään ja sanoivat: \"Moin.\" Kun\nkruununprinssi ei kiinnittänyt heihin huomiota, vaan jatkoi omissa\noloissaan matkaansa, uudistivat he tuokion kuluttua manööverinsä,\njoka ei nytkään johtanut toivottuun tulokseen. Pojat kiristivät\nhampaitaan ja yrittivät uudestaan. Ja katso, kolmas kerta toden\nsanoo. Kruununprinssi katsoi parhaaksi nyökäyttää päätään ja vastata:\n\"Moin.\" Poikien naamat kirkastuivat, ja aloitteentekijä virkahti\nylpeästi toverilleen:\n\n-- Mitä minä sanoin. Vastasipa Olav!\n\nTämä hiukan tunkeileva tuttavallisuus oli nimittäin tarkoitettu\naivan vilpittömäksi kunnianosoitukseksi: reipas Olav oli yksin\n\"Vika\"-poikien keskuudessa niin populaari, että he katsoivat häntä\nmelkein yhdenvertaiseksi itsensä kanssa, vaikka hän olikin _vain_\nprinssi.\n\n\n\n\nXVI.\n\nPUNAISESSA PIETARISSA JA NEUVOSTOVALLAN MOSKOVASSA.\n\n\nVirallisessa asemassa olevalle sanomalehtimiehelle oli tarjoutunut\ntilaisuus pistäytyä Neuvosto-Venäjällä heti sen jälkeen kuin\nrauhalliset suhteet oli saatu solmituksi.\n\nKun Pietarin asemalla astuttiin ulos vaunusta, ympäröi tulijat\nheti taaja joukko, josta kuului huutoja: \"Lahtareita tulee.\" Mutta\ntulijoita oltiin vastassa. Ja pian lähti auto kiidättämään heitä\nkolkon autioita ja kuolleita katuja keskikaupungille. Autius ja\ntyhjyys kaikkialla. Kuollut kaupunki. Elämän hermo tyyten katkennut.\nKauppaliikkeet suljetut, \"puhdistetut\" viimeistä jäännöstä myöten.\nIlmoituskilvet ränsistyneet, ikkunain tilalla useassa tapauksessa\nvain ammottava musta reikä. -- Nevskillä hiljaista kuin hautuumaalla,\nja lähimmillä syrjäkaduilla vihertävää rikkaruohoa korkeina\nkorsina. Tuliko vastaan ainoatakaan ajoneuvoa? Jokunen jalankulkija\nsiellä täällä, pitkien välimatkojen päässä. Ja ihmiset olivat niin\nmerkillisiä, ryysyisiä, kuihtuneita, kalpeita kasvoiltaan kuin aaveet.\n\nHotelli, jonka Petrosovjet oli pannut kuntoon ulkomaalaisia\nvieraita varten, oli verrattain siisti ja mukava. Huoneet hyvin,\nosittain hienostikin sisustetut: mattoja, peilejä, verhoja ja\nloistavapintaisia pianoja. Mistä sisustus oli koottu, jäi tietysti!\nsalaisuudeksi; kaikki oli \"rekviroitu\", s.o. otettu muitta mutkitta.\nVuoteet olivat puhtaat, väsynyt matkamies nukkui hyvin niiden\nhohtavan valkoisilla lakanoilla, jotka oli tehty -- keisarillisista\npöytäliinoista.\n\nHän heräsi lähellä olevan Iisakinkirkon kellojen soittoon.\nMalmikielten heleä laulu nosti mieleen vanhoja muistoja. Ensi\nhämmästyksessä kuvitteli olevansa opintovuosien iloisessa Pietarissa.\nMutta kun katsahti ulos ikkunasta, tuli tajuihinsa. Kello oli\nyhdeksän aamulla -- siis muun maailman ajanlaskun mukaan kuusi --,\nmutta katu oli autio ja tyhjä. Vastapäisellä puolella olevassa\ntalossa avautui ovi parvekkeelle, ja nainen puettuna pitkään\npäällysviittaan astui balkongille kädessään -- toalettiämpäri.\nKatsahdettuaan kaikkiin suuntiin, näkyisikö ehkä jossakin miliisiä,\ntyhjensi hän ämpärinsä sisällyksen kaiteen ylitse kadulle. Hänen\ntehdessään tähän toimitukseen tarpeellisen liikkeen valahtivat\nnapittamattomat viitanreunat erilleen, ja paljastui ilkialaston elävä\nkuvapatsas. Liinavaatteista oli puute.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamupäiväkävely kaupungin keskuksessa varmensi ensimmäistä\nvaikutelmaa siitä, että Pietari oli kuollut kaupunki. Hävityksen\nkauhistus oli säälimättä lakaissut entisen kukoistuksen tieltään.\nTalojen seinät olivat täynnä katutaistelujen jälkiä, tyhjät\nmyymälät ja liikehuoneistot puhuivat ryöstöstä ja vandalismista.\nTulipalojen hiiltyneitä muistomerkkejä ei ollut korjattu pois. Nevan\nrantalaiturit olivat autiot. Ei näkynyt laivoja, ei tavaralotjia; ei\nvilissyt virralla pieniä höyryveneitä kuten ennen. Kuollut virta --\nkalkkiutunut valtimo.\n\nKomea, kiviharkoista ja rautaristikoista rakennettu aitaus\nTalvipalatsin puutarhan ympärillä oli revitty. Pilarikivistä oli\ntehty punasankarien muistopatsas Marskentälle, ja valurauta oli\nromukasoina. Palatsin Nevanpuoleiselle \"nabereshnajalle\" oli hilattu\njoen pohjamudasta nostettu lotjanhylyn peräpuoli -- polttopuiksi.\nJa torinpuoleisen julkisivun eteen oli laudoista kyhätty hirmuisen\nnäköinen näyttämölava ulkoilmaesityksiä varten.\n\nNevski-prospekt, entisen pääkaupungin muinoin uljas valtaväylä, oli\ntyhjänä ja autiona majesteetillisessa leveydessään. Ei ajopelejä\nkeskikadulla, jossa ennen loistovaunut ja ärjähtelevät autot neljässä\nrivissä liukuivat puisella parkettipinnalla. Kävelijäin harvat ryhmät\nmuodostivat sen hienon katuyleisön surullisen jäännöksen, joka ennen\ntungeksi tällä loistavalla liikeväylällä. Silloin tällöin -- hyvin\npitkin väliajoin -- mateli raitiovaunu hitaasti eteenpäin samoja\nkiskoja, joilla jono ennen oli melkein keskeytymätön.\n\nNeljä vuotta. Oli aivan käsittämätöntä, miten suuri maailmankaupunki\nniin lyhyessä ajassa oli voinut joutua niin perinpohjaisesti\nhävitetyksi. Aivan Nikolain aseman läheisyydessä oli romahtanut\nkivitalo. Raunioiden soraläjässä näkyi kaikenlaisten\ntalouskapineitten surullisia jäännöksiä, ja neljännen kerroksen\nkorkeudella riippui yksinäinen taulu pystyyn jääneen seinänkappaleen\npaperoidulla pinnalla. Neljä taloa oli kokonaan sortunut. Sortuneiden\nluku saattoi kuitenkin minä päivänä hyvänsä moninkertaistua; useissa\njulkisivuissa ja perustuksissa oli jo uhkaavia rakoja, ja esim.\nNevskin varrella olivat kaikkien talojen kellarit vettä tulvillaan.\nMelkein kaikki vesikatot olivat piloilla -- kuka niitä olisi\nviitsinyt korjata! -- ja rautalevyt lepattivat surkeasti vonkuen\ntuulessa. Seinistä putoili rappaus.\n\nPaikoitellen korjattiin kadun puista \"kivitystä\". Se oli\ntarpeen vaatima parannus. Missä ennen oli ollut nautinto kiitää\nkumipyöräisellä \"lihatshilla\", keikkui ja hyppi nyt komissariaatin\nauto hengenvaarallisella tavalla kuoppaiseksi käyneellä kadulla.\n\nMars-kentästä tehtiin puistoa; se oli pahanpäiväinen hevoshaka.\n-- Vanhat puistot olivat kuitenkin säästyneet. Kesäpuutarhassa --\n\"ljetnij sad\" -- käveltiin \"suuren turmeluksen\" lehtiholvien alla.\nMutta joutsenlammikossa kylpivät vallattomat nuoret ihmiset apposen\nalasti yleisöstä lainkaan välittämättä.\n\nTakaisin Nevskille käännyttäessä kuului kimakkaa huutoa. Stroganovin\npalatsin kohdalle oli kokoontunut ihmisjoukko. Keskellä ajotietä\nmakasi kalpea tyttölapsi potkien ja kirkuen. Katu oli täyteen\nkylvetty paperosseja. Kaksi kivääriniekkaa koetti saada tyttöä\nlähtemään mukaansa.\n\n-- Mitä hän on tehnyt? kysyi joku joukosta.\n\nJa toinen vastasi ivallisesti:\n\n-- Hän on vaarallinen \"spekulantti\", keinottelija, joka myyskentelee\näiti-raukkansa pyörittelemiä paperosseja.\n\nLapsi itki ja parkui:\n\n-- Mihin minut nyt viedään?\n\nJa miliisi vastasi:\n\n-- Gorohovajalle tietysti.\n\nMuutamien kuukausien vankeus jonkin köyhän paperossin takia.\nSellainen oli \"laki\" -- niille nimittäin, joita varten se oli\nsäädetty, toisten ei tarvinnut totella mitään.\n\nTuli vastaan tuttava mies. \"Terve\", sanoi hän aivan kuin olisi\nviimeksi eilispäivänä tavattu. Eikä hän pysähtynyt, vaan jatkoi\nmatkaansa välinpitämättömästi ja taakseen katsahtamatta.\nVastaantulija oli Yrjö Sirola. Mutta lumivalkeaksi oli miehen tukka\nkäynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaksim Gorjkin luona.\n\nPihanpuolen keittiönportaita oli noustu kirjailijan asuntoon\n-- \"yhdenvertaisuuden\" nimessä oli paraatiovet suljettu. Mutta\nkeittiöstä oli vieraat johdettu kauniiseen eteiseen riisuutumaan ja\nsitten talon isännän työhuoneeseen.\n\nMaksim Gorjki on puettuna hienosta silkistä tehtyyn venäläiseen\npaitaan, joka on vedetty mustien housujen päälle. Kirjoituspöydällä\non muutamia valokuvia. Ja kirjailija näyttää niitä vierailleen:\n\n-- Sain juuri tietää, että runoilija Blok on kuollut. Tuollainen hän\noli kolme vuotta sitten...\n\nHän näyttää kuvankaunista nuorta miestä.\n\n--... ja tuollainen nyt, vähää ennen kuolemaansa...\n\nKalpeat, kuoppaiset kasvot, vaoille uurtuneet, toivoton, melkein\nsammunut katse silmissä.\n\n-- Hän kuoli nälkään, puutteeseen...\n\nGorjki huoahtaa syvään. Hetken perästä hän jatkaa:\n\n-- Ja minä sanon sen heille ... näytän nämä kuvat Kremlissä ja kysyn\nheiltä, mitä he ovat tehneet.\n\nKestää kotvan aikaa, ennenkuin puhe pääsee kääntymään toisille\ntolille, vaikk'ei askel Blokin kohtalosta yleiseen nälänhätään\nolekaan pitkä.\n\n-- Hätä on huutava, sanoo Gorjki. -- Sain juuri kirjeen Berliinistä;\nsiinä kirjoitetaan avustustoimenpiteistä ... mutta hyvä Jumala, mihin\nne avustukset riittävät!\n\nGorjki on aikeissa vielä samana iltana matkustaa Moskovaan, ja kun\nhän kuulee suomalaisen lehtimiehen lähtevän sinne päivää myöhemmin,\nsanoo hän:\n\n-- Teidän on välttämättä tultava minua tervehtimään, asun Kremlissä...\n\nUlkona alkaa vähitellen hämärtää. Gorjkin ikkunasta on näköala\nPietari-Paavalin linnoitussaarelle -- entinen keisarillinen rahapaja\non melkein ikkunan alla --, mutta valleilla on elämä jo kuollut:\nkasemattien komeroissa viruneitten \"vastavallankumouksellisten\" jutut\non kai jo loppuunkäsitelty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNikolain rautatie, joka yhdistää Pietarin ja Moskovan, on melkein\nsuoraviivainen, aivan heikosti kaartuva rata. Kerrotaankin\nitsevaltiaan aikoinaan määränneen suunnan vetämällä kartalle viivan\nsapelinsa terää pitkin. Tver ja Klin ovat ainoat huomattavammat\nkaupungit matkan varrella -- muut rata ylevässä suoraviivaisuudessaan\naivan välinpitämättömästi jättää syrjään.\n\nYksitoikkoinen taival. Lakeaa maata, johon vain vähäistä vaihtelua\nluovat pienet pohjoismaiset metsiköt ja muutamat järvenpahaset sekä\nVolgan mutkitteleva alkujuoksu, jonka ylitse kuljetaan kolmeen eri\notteeseen, ja Valdain ylänköselänteiltä muutamaksi puoleksi tunniksi\navautuvat näköalat.\n\nSuomalaisten oli onnistunut saada vaununsa kytketyksi postijunaan,\njoka katkaisi taipaleen kahdeksassatoista tunnissa. Rata oli\nihmeteltävän hyvässä kunnossa; olipa paikoitellen uusia pölkkyjäkin\nasetettu kaksiparisten kiskojen alle. Eikä pitkän ja raskaan junan\nvauhtia voinut moittia. Mutta itse juna oli havainnollinen olevien\nolojen eksponentti. Vaunut olivat täynnä kuhmuja, toiset aivan\nvääriksi vääntyneet, eheää ikkunaruutua ei ollut yhdessäkään, useissa\noli ikkuna-aukot aivan yksinkertaisesti laudoitettu. Valaistuksesta\nei ollut puhettakaan, ellei matkustajilla itsellään sattunut\nolemaan kynttilänpätkää mukanaan. Kaikki vaunujen messinkiosat,\nkuten ovenrivat, pesulaitosten hanat y.m.s., oli väännetty irti ja\nviety. Myöskin päällyskangas monilta penkeiltä. Mutta vaunuissa\nistuivat, seisoivat ja makasivat ihmiset kuin sillit tynnyrissä.\nIlma oli paksua ja raskasta, likaisuus hirvittävä. Ahdinko oli niin\nylenmääräinen, että lyhyempimatkaiset kulkijat kyyköttivät vaunujen\nsiltaportailla.\n\nAlkoi jo valjeta, kun saavuttiin Kliniin. Tyhjällä asemasillalla\neivät edes \"kipjatokin\" hakijat häirinneet aamuöistä rauhaa. Vainiot\naseman ympärillä olivat yhtä vihreitä kuin muuallakin maailmassa --\nruis kauniimpaa ja korkeampaa kuin oli ollut kotona. Yht'äkkiä kuului\nkirkas linnunliverrys. Satakieli! Ja matkamiehen mieleen iski ajatus:\nSatakieli soittelee vieläkin Tshaikovskin kaupungissa.\n\nJunan monissa vaunuissa oli raukea väsymys synnyttänyt hiljaisuuden,\nkumean ja synkän. Vain harvoista ikkunoista näkyi kasvoja. Kaikki oli\nhiljaista, aivan kuin kuollutta. Aseman kellokin kilahti ikäänkuin\nvaroitellen. Ja aavemaisen hiljaa ja tyynesti juna lähti liikkeelle.\n\nVerkalleen vierähtivät tunnit. Aurinko nousi nousemistaan. Ja\nvähitellen lähestyttiin \"Venäjän sydäntä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Moskovassa astui asema-aukealle, ei tunnelma ollut yhtä ahdistava\nkuin Pietarissa. Kaduilla oli vilkasta liikettä, eikä hävityksen\nkauhistusta huomannut. Mutta jos sattui kääntämään katseensa esim.\nasemaa vastapäätä olevaan isoon uudisrakennukseen, niin huomasi\nrikkaruohon rehoittavan rakennustelineillä puolivalmis talo oli\nsamassa kunnossa, johon sen vallankumous vuonna 1917 oli jättänyt.\n\nTingittiin ajuri. Aivan kuin entisajankin Venäjällä. Setelien numerot\nolivat vain suuremmat, mutta summien arvot pienemmät.\n\nJa niin lähdettiin keikkumaan kohti päämäärää.\n\nPietariin verrattuna Moskova oli aivan elävä kaupunki. Oli jo\nrunsaasti avattuja myymälöitä. Liikuttiin, toimitettiin asioita.\nAutoja ja vuokra-ajureita tuli tuon tuostakin vastaan. Kun tultiin\neräälle entisen Moskovan hienoimmista liikekaduista, hoputti\nkyytimies hevostaan ja antoi sen vasta kulmasta käännyttyä hiljentää\nvauhtia. Kun matkamies ihmetteli asiaa, kuiskasi moskovalainen\nvastaanottaja:\n\n-- Koko katu on nyt tshekan hallussa.\n\nOltiin perillä.\n\nKun maksettiin kyytimiehelle, sanoi hän:\n\n-- Kansalainen, matka oli pitkä ja kuorma raskas, antakaa\nneljäkymmentä tuhatta...\n\nMoskovalainen piti hänen pyyntöään kohtuullisena ja vastasi:\n\n-- Jos kiität kauniisti, saat...\n\nAjuri otti hatun päästään, nousi seisomaan ja kumarsi syvään:\n\n-- Kunnia ja kiitos, teidän jalosukuisuutenne.\n\nNyt kysyi moskovalainen:\n\n-- Mikä sinä olet, kun käytät tuollaisia sanoja?\n\nAjuri irvisti, katsoi tähyillen ympärilleen ja sanoi sitten, kun\nhuomasi, ettei kukaan sivullinen ollut kuuntelemassa:\n\n-- Olen samanlainen kuin useimmat muutkin: retiisi, punainen päältä\nja valkoinen sisältä.\n\nNaurahti ja läimäytti ohjaksilla hevosensa lähtöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorilla ovat menneisyyden markkinat.\n\nKuljetaan pitkin \"aristokraattien\" rivejä.\n\nSiinä seisoo kalpeita, laihtuneita olentoja liikkumattomina\nmyymässä omaisuutensa viimeisiä rippeitä. Naisia ja miehiä. Kenellä\nvieressään koppa, jossa on minkä mitäkin \"sekatavaraa\", kenellä koko\nkauppavarasto käsivarrellaan tahi -- rinnallaan.\n\nEräs vanha kenraali osoittelee hienolla, valkoisella kädellään\nentisten kunniamerkkiensä paikalla riippuvaa, jalokivillä koristettua\npyhimyskuvaa. Hän ei virka mitään, mutta hänen katseensa rukoilee:\n\"Ostakaa tämä -- muuta minulla ei ole, tämä on viimeinen.\"\n\nVanha rouva hänen vierellään ojentaa ohikulkijaa kohti kouransa,\njossa on korvarenkaat ja vihkimäsormus.\n\nTraagillisimmalta vaikuttaa ehkä kuitenkin nuori, hintelä\nja hienopiirteinen mies, joka ojentelee ohikulkijoita kohti\nsilkkivuorista hännystakkia -- niinkuin kukaan sellaista tarvitsisi\nvuoden 1921 Moskovassa!\n\nMyyjiä on paljon, mutta ostajia ei ole monta.\n\nPistäydytään kahvilla muutamassa ravintolassa. Tarjoilijatar,\nylhäisen näköinen, yksinkertaiseen mustaan pukuun puettu nainen,\nhuomaa vieraat ulkomaalaisiksi ja puhuttelee ranskaksi. Hänen\nkäytöksessään on silmiinpistävää maailmannaisen varmaa arvokkuutta.\nMoskovalainen tuttava hymähtää:\n\n-- Hän onkin entisen ministerin tytär. Heitä on kaksi sisarusta, ja\nhe elättävät itseään kahvilan pitämisellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTverskajalla on iltaisin bulevardikuhinaa.\n\nMusiikki soittaa. Ja \"puistoravintoloissa\" tarjoillaan jäätelöä.\n\nIhmiset kävelevät edestakaisin. Taikka istuvat parittain katveisilla\npenkeillä puiden alla. Kuisketta kuumia sanoja, suudelmia.\n\nMuutamassa kulmassa soittaa vanha mies viulua mutta vain harvat\npysähtyvät häntä kuuntelemaan ja vielä harvemmat ojentavat hänelle\nsetelin Toisessa päässä puistokäytävää laulaa mustiin puettu kalpea\nnainen ooppera-aarioita ilman säestystä -- hänellä ei ole enää muuta\nkonserttilavaa, ja hänenkin täytyy elää.\n\nRyhmittäin kulkevat upseerikurssilaiset. He ovat hienoja herroja.\nTakit ovat parasta englantilaista univormukangasta, housut\nkeikarimaisen leveille pusseilla leikatut, ja ratsupiiskat\nsuhahtelevat valkohansikkaisissa käsissä. Uutta ylimystöä.\n\nOn myöskin naisia, joilla on kallisarvoisia turkispuuhkia ja\nvälkkyviä sormuksia. Mistä lienevätkään ne saaneet? Sillä heidän\nolemuksensa juoruavat etteivät he ole korujaan kauan kantaneet.\n\nMutta musiikki soittaa samoja kappaleita kuin ennenkin kesäiltojen\nhämyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeekutsut lähetystössä.\n\nMerkillisen kirjavaa seurakuntaa.\n\nEnimmäkseen naisia. Pieni prosentti eleganteissa puvuissa, mutta\nenemmistö mitä omituisimmin kokoonpannuissa asuissa. Nuori kaunotar\nkarkeassa pellavahameessa ja lyhyessä sadetakissa, jota ei riisuta,\nkoska se toimittaa silkkipuseronkin virkaa. Arvokkaan näköinen\nhovineuvoksetar lyhyissä pumpulisukissa ja purjehduskengissä.\nPuhumattakaan professorinrouvasta jolla kesäisestä kuumuudesta\nhuolimatta on yllään paksu villaröijy. Mutta sitten tulee saliin\npari Suuren teatterin näyttelijätärtä; he ovat miltei viimeisimmän\npariisilaismuodin mukaan puetut. Taiteilijat valtion teattereissa\nkuuluvat \"etuoikeutettuihin\".\n\nAluksi on mieliala sangen painostunut. Vieraat kertovat\nkärsimyksistään ja kokemuksistaan. Ja samalla he silmiinpistävällä\nepäluuloisuudella heittelevät syrjäsilmäyksiä toisiinsa.\n\n-- Olkaa varuillanne, hyvä herra, sillä tuo neiti, jonka kanssa juuri\nkeskustelitte, on tshekan agentti.\n\nPuolta tuntia myöhemmin tulee ensimmäinen puhekumppali vuorostaan\nvaroittamaan:\n\n-- Ettehän vain uskonut näyttelijättärelle salaisuuksia? Koko Moskova\nkuiskailee, että hän on ulkomaalaisten valvomista varten palkattu\nurkkija.\n\nKaikki ovat varovaisia, äärimmäisen epäluuloisia. Sillä täällä ei\nmikään ole mahdotonta. Esikoisuudet ja ystävyydet myydään milloin\ntahansa \"pajokkiin\", ruoka-annokseen, joka ei ole edes kunnollisen\nhernerokan veroinen.\n\nMutta kun ihmisparat pääsevät teepöydän ääreen, joka leivoksineen,\nhilloineen, hedelmineen ja muine makeisineen muistuttaa entisiä\naikoja, unohtavat he väleen olemassaolonsa varjopuolet. He muuttuvat\niloisiksi lapsiksi. Puheensorina täyttää huoneen, tuontuostakin\nhelähtää kuuluville raikas ja riemukas nauru. Jo istahtaa joku pianon\nääreen, ja tanssi alkaa. Ei ajatella eilisiä, ei haudota huolia\nhuomisesta. On hyvä olla juuri nyt. Välipä muusta! Vähät siitä, jos\njo tuolla lähetystötalon portinpielessä vaanii vaara ... vaaroja on\nollut ennenkin, mutta ilonpitoon ei ole ollut tilaisuutta pitkiin\naikoihin.\n\nIhmeellisiä ihmisiä -- hetken lapsia. Muukalainen ei voi olla heitä\nihmettelemättä eikä ajattelematta, että tuskinpa olisivatkaan olot\ntällaiset, jos kansanluonne olisi toisenlainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHovineuvoksetar on kutsunut suomalaisen matkailijan käymään luonaan.\nHän on leski. Ja hän asuu kaksin kahdeksantoistavuotiaan tyttärensä\nkanssa. Sievä koti, verrattain koskemattomana säilynyt.\n\nIstutaan samovaarin ääressä. Vieras on tuonut tuliaisiksi\nsuklaarasian, ja sille osataan antaa arvoa. Paitsi suomalaista on\npari kolme muutakin vierasta, moskovalaisia, ja puhutaan venäjää.\n\nHetken perästä emäntä sanoo suomalaiselle:\n\n-- Tämä ei ole hauskaa teille, ehdotan sen vuoksi, että siirrytte\ntyttäreni kanssa hänen huoneeseensa -- lähetän sinne samovaarin...\n\nTytär nousee heti ja pyytää vierasta seuraamaan.\n\nAnna Vasiljevna on vilkas nuori neitonen; hänen kanssaan jutellessa\nei tule lainkaan ajatelleeksi huonoa kielitaitoaan. Tuokiot kuluvat\nväleen. Ilta käy jo myöhäiseksi, ja muukalainen kuulee toisten\nvieraitten olevan eteisessä lähdössä. Muukalainen nousee paikaltaan\nja sanoo, että on jo aika lähteä.\n\n-- Ei lainkaan, vastaa Anna Vasiljevna. -- Voitte jäädä kuinka\npitkäksi aikaa tahansa ... koko yöksi. Äiti on vain mielissään, jos\njäätte...\n\n-- Ja miksi?\n\n-- Siksi, että hän toivoo saavansa lähetystöstä rasvaa ja sokeria...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli muuan talo hiljaisessa, yöllisessä Moskovassa, jonka kaikissa\nsuojissa sykki kuumeinen elämä. Se oli iso, komea talo, entinen\nloistohotelli, jonka ulkoasiainkomissariaatti oli ottanut haltuunsa.\n\nMerkillinen virasto. Päivisin verrattain rauhallinen, mutta öisin\ntäydessä työtouhussa. Sanottiin sen johtuvan siitä, että päämies oli\nvalinnut sellaisen työajan, jona eivät kaikenlaiset asiakkaat käyneet\nhäntä jonninjoutavuuksilla häiritsemässä. Ja hänen elintapojaan\noli tietysti sihteerien ja muiden virkailijain seurattava. Eräänä\niltapuhteena pistäydyttiin tuossa talossa. Käytävissä juoksenteli\nvirkailijoita edestakaisin. Papereita tuotiin ja vietiin. Kaikkialta\nkuului kirjoituskoneiden naputusta ja soittokellojen kilinää.\nVieras pani merkille enemmän tai vähemmän väärentämättömien\njuutalaisprofiilien ja naisvirkailijain runsaslukuisuuden sekä sinne\ntänne sijoitettujen vartiomiesten sotaisan asun. Valtiosalaisuudet\npidettiin revolverilukkojen takana.\n\nVirkamiehet olivat erittäin kohteliaita. \"Herrat suonevat anteeksi,\nettä täytyy odottaa...\" Herrat! Muuta puhuttelusanaa ei kuullut\nmuukalainen käytettävän. Ja saksaa ja ranskaa puhuttiin joka taholla.\n\nVieraitten asia hoidettiin ihailtavalla nopeudella ja\ntäsmällisyydellä. Ilmeisesti tahdottiin tehdä ulkomaalaisiin\nedullinen vaikutus -- antaa heidän huomata, että kyllä täällä\nosataan noudattaa kansainvälisiä tapoja ja muotoja, vaikka oltiinkin\nvasta-alkajia ja yleismaailmalliseen perheyhteyteen kuulumattomia.\nIkäänkuin olisi ajateltu: jonakin kauniina päivänä meidät kyllä\ntunnustetaan toisten arvoisiksi -- saattepa nähdä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkoasiain komissariaatti oli asettanut auton suomalaisen lehtimiehen\nkäytettäväksi. Ajettiin Varpusvuorille, tuolle kuuluisalle\nnäköalapaikalle, jolta Napoleonin kerrotaan katselleen jalkojensa\njuurelle levittäytyvää Moskovaa. Todellakin keisarillinen näkymä.\nKaupunki joen kahden puolen monine satoine kirkkoineen ja värikkäine\nkattoineen piirtyi silmiin aivan kuin lentokoneesta katsottuna. Ja\nmieleen juolahtivat laulunsäkeet Andrejevin Elomme päivistä: \"Ovat\nelomme päivät niin ankarat kuin aallot, joka hetki vie hautaan vain\nlähemmäksi tie...\" \"Toveri shofööri\" viittasi panoraamaa ja sanoi:\n\"Sopii meille paremmin kuin Ranskan keisarille.\" Mitä hän oikein\ntarkoitti, jäi arvoitukseksi, mutta tyytyväisyyden hymy karehti hänen\nhuulillaan.\n\nKauneimpana ja sadunomaisimpana Moskovan kuvana kuitenkin\npiirtyi muistiin se näky, joka eräänä kuutamoisena yönä avautui\nmatkamiehen eteen, kun hän oli noussut Kristus-Vapahtajakirkon\nkukkulalle katselemaan Kremliä, jonka muurit, palatsit ja kullatut\ntorninhuiput hohtivat kuin tuhannen ja yhden yön satuvalossa. Entisen\nkeisarillisen asuinpalatsin parista kolmesta ikkunasta tuikki valo;\nja katselija kuvitteli, että siellä istui yksinäinen mies työpöydän\nääressä miettimässä elämänsä merkillistä rataa, mies, jolla oli\naasialaiset sfinksinkasvot: Lenin.\n\nVenäjän kaikista itsevaltiaista ehkä kaikkein itsevaltiain -- ainakin\nlujin tahdoltaan ja taipumattomin tarmoltaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\nVUODET VIERIVÄT.\n\n\nJälleen vapaana journalistina!\n\nJa vuodet vierivät huimaavaa vauhtia.\n\nTuskinpa kuluukaan aika missään ammatissa niin nopeasti kuin\nsanomalehtityössä. Jokaisella päivällä on omat ja uudet sensationsa.\nJa jokainen päivä muodostaa oman, aamulla alkavan ja yömyöhällä\npäättyvän kokonaisuutensa, oman jakson, jonka jokaisen työrupeaman\ntunti on täynnä jännitystä ja sähköistä kiirettä.\n\nPääkaupungin päivälehdet olivat kehittymistään kehittyneet.\nToimitusten osastot olivat moninkertaistuneet, henkilökunnat\nkasvaneet, työnteko spesialisoitunut. Helsingin Sanomat oli jo\ntulemassa siksi, varsinaisen puolueäänenkannattajan asemasta\nirtautuvaksi \"vapaamieliseksi yleislehdeksi\", joka alunperin oli\nväikkynyt Eero Erkon mielessä hänen palattuaan maanpaosta. Eihän\nsitäpaitsi enää ollut olemassakaan nuorsuomalaista puoluetta; se\noli alkanut repeillä kohta suurlakon jälkeen, kun \"pääskyset\"\n-- nimitys johtui eräästä Erkon artikkelista, jossa hän oli\nviitannut sananlaskuun, ettei yksi pääskynen kesää tee -- olivat\njärjestäytyneet omaksi \"tasaista yhteiskunnallista kehitystä\"\nharrastavaksi ryhmäkseen, ja valtiomuototaistelun ristiaallokossa\nse lopullisesti oli hajonnut. Mutta Eero Erkko ja Santeri Ivalo\nvalvoivat, nuoruutensa vakaumuksille uskollisina, nuorsuomalaisten\ntraditioiden säilymistä. Ja toimituksessa vallitsi ehyt työtoveruus,\njonka ylläpitäjänä päätoimittaja oli ihanteellinen esimies: aina\naurinkoinen, ystävällinen, hienotunteinen ja ymmärtäväinen --\nkunnioituksen ohella persoonallista kiintymystä herättävä kaikissa\nalaisissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulukuun 12 p:nä 1922 tuli tieto, että Kyösti Wilkuna oli ampunut\nitsensä samana aamuna kotonaan Lapualla.\n\n\"Vaikea tie\" oli päättynyt, ankara elämändraama saanut traagillisen\nlopun.\n\nEi ollut kulunut kuin muutama päivä Wilkunan lähdöstä Helsingistä,\njossa hän oli pistäytynyt Niilo Skalmin ensi-illan johdosta. Allapäin\nhän oli ollut lähtiessään kotimatkalle, sillä ensi-ilta oli tuottanut\npettymyksen. Niilo Skalm ei saavuttanut sellaista voittoa, jollaista\nkirjailija oli mielessään kuvitellut. Arvostelu oli suhtautunut\nsiihen viileästi. Ja sitten tulivat kotona alakuloisuus ja tummat\nelämäntunnot, joista ei ulospääsyä näkynyt.\n\nPääharjoituksessa kriitikkona läsnäollut toimittaja oli tavannut\nentisen koulutoverinsa, joka silloin oli ollut valoisimmillaan,\nja arvostelussaan ensi-illan jälkeen hän oli koettanut saada\narviointinsa mahdollisimman myönteiseksi.\n\nWilkunalla oli aina ollut raskas veri. Mutta kun se oli alkanut\nläikähdellä, ei sitä ollut aina ollut helppo saada tyyntymään.\n\nToimittaja ei ollut kouluaikanaan joutunut lähempään kosketukseen\nWilkunan kanssa, joka oli häntä kahta luokkaa alempana, ennenkuin\nviimeisenä lyseovuotenaan toverikunnassa. Ja sielläkin aluksi --\nsensorin ominaisuudessa. Wilkuna oli näet kirjoittanut Valon Terhoon\nperin pirteän kuvauksen kahden täin tappelusta pitkähiuksisen\nkoulupojan pörröisen pään aarniometsässä. Se oli ollut mainiosti\ntehty juttu, jolle konventti oli nauranut pakahtuakseen. Mutta\nkahdeksasluokkalainen puheenjohtaja, joka vielä siihen aikaan\nvaelteli yksinomaan runon sinikukkien ylevimmillä niituilla, oli\nkeskeyttänyt tarinan lukemisen huomauttamalla kuudesluokkalaiselle\nkirjailijalle, etteivät moiset aiheet sovellu muualle kuin Veitikkaan\n-- konventin pilalehteen.\n\nEivät alkuvuodet Helsingissäkään olleet koulutoveruksia lähentäneet.\nWilkuna oli, kuten luokkatoverinsa Koskenniemikin, liittynyt toiseen\nvaltiolliseen ja myöskin toiseen kirjalliseen rintamaan kuin Nuoren\nSuomen ja Päivän miehet. Ja niin oli jouduttu loitolle toisistaan.\n\nMutta myöhempinä vuosina oli tavattu -- Koskenniemen kanssa vielä\nuseammin ja läheisemmin kuin Wilkunan -- ja oltu joitakin kertoja\nyhteisissä ilonpidoissakin.\n\nKerrankin oli sattunut yhteen kadulla neljä oululaista, ja joukolla\n-- viidenneksi oli liittynyt seuraan taiteilija Marcus Collin -- oli\nlähdetty maalari Werner Åströmin ateljeehen Vironkadulle juhlimaan.\nSiellä oli Wilkuna -- \"Festus\" -- \"ratkennut riemuun\". Ja hänen\nilonpitonsa oli ollut sekä hehkuvaa että hihkuvaa. Aivan kuin\nolisivat mustan sydänmaanlammen raskaat ja tyynet vedet alkaneet\näkisti velloa ja pieksäytyä valkeaksi vaahdoksi. Ilonpurkaukset\nolivat tulleet väkivaltaisina. Ja samanlaisina ryöppyinä olivat\ntulleet ystävyydenosoituksetkin. Selittäessään Collinille, kuinka\npaljon hän hänestä \"tykkäsi\" oli Festus vasaroinut nyrkillään\ntaiteilijaa niin kovakouraisesti, että toiset jo olivat ruvenneet\npelkäämään tapaturmaa.\n\nNyt oli Festuksen raskas veri hyytynyt. Ajatus tuntui oudolta --\nShpalernajat ja kuolemanuhat hän oli urheasti kestänyt, mutta omaa\nitseään hän ei ollut kestänyt, vaan oli kaatunut taistelussa sitä\nvastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoskenniemen kanssa toimittaja oli tullut läheisempään kosketukseen\njo opettaja-aikoinaan, joina hän toisinaan kirjoitteli Aikaan, jonka\npäätoimittaja runoilija oli. Myöhemmin Eino Kalima ja eräät muut\nyhteiset ystävät olivat saattaneet entiset koulutoverit samoihin\nseurapiireihinkin.\n\nKun Koskenniemestä sitten tuli turkulainen professori, jäivät\ntietysti tapaamiset vain muutamien toimittajan Turussa-käyntien\nvaraan. Mutta noilta käynneiltä on mieleen jäänyt eräitä valoisia ja\nhauskoja muistoja tulisieluisesta Muusain suosikista, joka kesäyön\noulun-siintoisessa valohämyssä vielä saattoi ylioppilasottein\nhypähtää Marjaniemen perähuoneen tuolille lausumaan jotakin\nylpeäpoljentoista runoaan.\n\nMutta aina kun toimittaja ajatteli professori Koskenniemeä, muisti\nhän pienen, tulisilmäisen Veikko Antero Forsnäsin, joka toisinaan\narmossa suvaittiin kutsua syrjäkadun varrella olevasta pienoisesta\nkotitalostaan leikkimään pankinjohtaja-pohatan naapuritalon\npihamaalle samaa \"koulutietä\" kulkevan luokkatoverinsa seuraksi.\nPankinjohtajan pojasta tuli sitten pikentti chicagolaiseen\nteurastajaperheeseen, mutta lehtorin lesken pojasta korkeakoulun\n_rector magnificus_. Osat vaihtuvat toisinaan tässä matoisessa\nmaailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVakinaisen teatteriarvostelijan toimi ja siihen yhdistetty\n\"kulttuuripakinoitsijan\" ammatti olivat tietysti omansa johtamaan\nhaltijansa varsin likeiseen kosketukseen näyttämönmaailmaan, johon\nvanha rakkaus ei vaellusvuosien varrella ollut ruostunut, vaan\npikemminkin vain kirkastunut.\n\nJo \"punaisena aikana\" oli sattuma vienyt arvostelijan\ntaiteilijapiiriin, joka usein kokoontui erään teatteria\nharrastavan liikemiesperheen kotiin, missä piilotettuja varastoja\nriitti vieraittenkin kestitykseen. Muutaman kerran oli mukana\nmyöskin Axel Ahlberg, hienona ja ylhäisenä, vanhojen kuvalehtien\ndiplomaattihahmoja muistuttavana -- mustassa bonjourissa, kasvot\nhuolellisesti puuteroituina, parfymoituine silkkinenäliinoineen ja\nkaulaliinaneula itsetietoisen keimailevasti sovitettuna. Oli samaan\naikaan satuttu yhteen myöskin Mia Backmanin luona, ehkäpä toisissakin\ntaiteilijaperheissä. Ja oli tultu hyviksi tuttaviksi, vähitellen\nlikeisiksi ystäviksikin.\n\nAxel saattoi olla aivan valloittava seuramies. Hieno ja\nritarillinen esiintymisessään, hauska ja henkevä keskustelussaan.\nTaiteilijamuistoistaan ja -anekdooteistaan, liikkuivatpa ne\nsitten parrastulien välkkeessä tai areenan sahajauhontuoksuisessa\nilmakehässä -- kuten useat vanhemman polven näyttelijät,\nAhlbergkin ihaili sirkusaristokratian kuuluisia dynastioja --, hän\ntarinatuulella ollessaan muovaili pirteitä, herkullisia miniatyyreja.\nHänen huomionsa olivat yhtä teräviä kuin hänen huomautuksensakin,\njos hän antoi terävälle kielelleen vallan. Mutta spirituelli hän\noli ilkeyksiäkin sanoessaan. Eivätkä ilkeydet sitäpaitsi koskaan\njohtuneet häijyydestä, sillä Axel Ahlbergilla oli \"kultainen sydän\"\nja herkkä mieli, vaan ne vain tulla tupsahtivat valehtelevan ja\npirteän älyn hetkellisenä säkenöintinä.\n\nAdolf Lindforsiin teatteriarvostelija tutustui lähemmin kootessaan\naineksia pientä taiteilijaelämäkertaa varten. Lindfors oli\nmonessa suhteessa Ahlbergin täydellinen vastakohta. Hänessä ei\nollut nimeksikään boheemia, ei sitä lennokkuutta ja romanttista\nuneksijamieltä joka henkevöitti Axelin ritarillisuuden, hän oli\nkirkkaan ja selkeän älyn mies, jonka mielikuvitus ei tavoitellut\ntaivaita, vaan aina liikkui konkreettisissa kuvissa ja todellisuuden\nkamaralla. Hänen elämäntapansa olivat hyvin solidit ja perin\nporvarilliset. Ja hänen asuntonsa -- Rikhardinkadun varrella -- oli\nsangen persoonaton koti, jossa vain Molièren rintakuva ja jokunen\nlaakeriseppele ja roolitaulu seinällä juorusivat isännän ammatista,\nsamoinkuin salongin siron kaluston näkinkenkämuodot johtivat mieleen\nhänen ranskalaisen makusuuntansa. Lindforsin ranskalaisuus ilmeni\nmyöskin hänen säästäväisyydessään, ja monet jutut tiedettiin kertoa\n\"rahantuntevan\" miehen tarkkuudesta. Kun hänen 70-vuotispäivänsä\nlahjanäytäntö lähestyi, neuvotteli hän taiteilijain tupakkahuoneessa\nlippujen hinnoista.\n\n-- Olen ajatellut ottaa 70 mk lipuista, sanoi mestari. -- 70 vuotta\nja 70 markkaa ... minusta se sopii mm hyvin. Vai mitä te arvelette?\n\nHinta oli rohkea meidän silloisissa oloissamme Eivätkä\nnäyttelijätoverit oikein tienneet mitä sanoa Vihdoin rohkaisi\nmielensä urhoollisin joukosta:\n\n-- Voithan sinä ottaa 70 mk, mutta silloin lienee viisainta, että\nmyöskin muutat ohjelmaa.\n\n-- Mitä minun pitäisi näytellä?\n\n-- _Saituria!_\n\nSiitä asiasta ei sitten sen enempää keskusteltu.\n\nMutta saattoipa Lindfors itsekin toisinaan lingota kärkeviä\nsutkauksia.\n\nKerran Axel Ahlberg, juuri pitemmältä kiertuematkalta palattuaan,\ntuli taiteilijalämpiöön niin poikkeuksellisen terveen ja\nreippaan näköisenä, etteivät toverit voineet olla hänen ilmeisen\nhyvinvointinsa syytä utelematta. Ahlberg virkahti heille hymähtäen:\n\n-- Minä olen alkanut käyttää erästä uutta lääkettä, joka on aivan\nerinomaista...\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Sen nimi on Rejuven.\n\n-- Mitä se maksaa? tokaisi Lindfors.\n\n-- No, se tulee maksamaan siinä sadan markan paikkeilla kuussa.\n\nLindfors innostui:\n\n-- Minä rupean myöskin sitä käyttämään; heti paikalla lähetän sitä\nostamaan itselleni.\n\nAhlberg kääntyi Lindforsia neuvomaan:\n\n-- Muista, Adde, että sitä on kahdenlaista: punaisella etiketillä\nvarustettu on miehille, vihreällä naisille.\n\nLindfors katsahti neuvojaa ja kysäisi äkkiä:\n\n-- Kumpaa sinä syöt?\n\nKun Axel Ahlbergin erojaisia Kansallisteatterista vietettiin\nkansalaisillallisilla Fenniassa, oli mukana myöskin parhaillaan\nRuotsalaisessa Teatterissa vieraileva Ivan Hedqvist, joka\nhelsinkiläisten alokasvuosiensa ajoilta asti elävällä intressillä\noli seurannut suomalaista näyttämötaidetta. Hedqvistillä oli frakin\nrinnuksessa kunniamerkkinsä -- Vaasa, Pohjantähti ja Litteris\net artibus-mitali --, Lindforsilla Valkoisen ruusunsa pyörylä\nnapinlävessä. Kun juhla-aterian päätyttyä siirryttiin talvipuutarhan\npikkupöytiin kahville, osuivat nämä kolme suurta näyttelijää yhteen.\nJa Ahlberg, joka muuten koko illan oli ollut vähän allapäin --\nerojaistunnelma tietysti kylvi kaihoa mieleen --, helähdytti äkkiä\nHedqvistin rintakoristeita sormellaan ja sanoi katkerasti hymähtäen\nja syrjäsilmällä vilkaisten Lindforsiin:\n\n-- Tuollaisia _minä_ en saa koskaan...\n\nHedqvist hämmästyi hiukan ja yritti selviytyä ällistyksestään\nkysymällä:\n\n-- Miksi niin?\n\nAhlberg vastasi syväsointuisen äänensä kumeimmalla traagillisuuden\nkaiulla:\n\n-- Minähän _juon_.\n\nHedqvist yritti naurahtaa:\n\n-- Juonhan toki minäkin.\n\nMutta Lindfors huomautti vakavan asiallisesti:\n\n-- Kunniamerkit tulevat kaikille aikanaan.\n\nJa tulihan Valkoinen ruusu vihdoin Ahlbergillekin, ennenkuin hän\nkuoli, vaikk'ei tosin komentajaristin kokoisena, kuten oli tullut\nLindforsille, vaan vain vaatimattomana rintamerkkinä.\n\nSamassa tilaisuudessa Lindfors sopi Hedqvistin kanssa siitä,\nettä ruotsalainen näyttelijä Helsingissä-olonsa aikana saisi\nnähdä Saiturin, jota hän ei aikaisemmin ollut nähnyt. Ja eräänä\nsunnuntaina, jona Hedqvist oli järjestänyt itsensä vapaaksi työstään,\nMolière-komedia sitten esitettiinkin iltapäivänäytäntönä. Katsomo\noli täpöisen täynnä, mutta Lindfors näytteli vain vieraalleen, ja\njokaisen näytöksen päättyessä hän astui aivan johtaja-aition eteen ja\nteki, kääntyen kyljittäin yleisöön, siroimman hovimieskumarruksensa\nHedqvistille, jolla ei tietysti ollut muuta neuvoa kuin joka kerta\nnousta kumartamaan vastaan. Näytännön loputtua Hedqvist sitten meni\nkiittämään mestaria, joka loisti tyytyväisyyttä saatuaan näyttää\nnuoremmalle virkaveljelleen taidettaan tehtävässä, jota hän itsekin\npiti korkeimpana saavutuksenaan. Hedqvistin ihailu oli vilpitön ja\nsuuri. Teatterista tultaessa hän sanoi seuralaiselleen:\n\n-- Hän on todellakin ihmeteltävä: hän osaa kaikki. Ja hetken perästä\nhän vielä virkahti:\n\n-- Hallitapa tekniikka kuten Lindfors! Silloin voisi tehdä mitä\nikinä tahtoisi. Tuskinpa onkaan maailmassa toista niin täydellistä\ntaitajaa. Hän näyttelee joka jäsenellään, yksinpä varpaillaankin.\n\nAhlberg ja Lindfors saattoivat pistellä toisiaan ja toisinaan olla\nmelkein kuin kissa ja koira keskenään. Mutta heidät yhdisti lujat ja\nläheiset siteet: yhteiset taiteensa taistelujen ja voittojen muistot,\nyhteinen pitkä ja kunniakas taival.\n\nTeatteriarvostelijan mieleen oli iäksi päiviksi jäänyt pieni\ntuokiokuva, jonka näkijäksi hän oli joutunut Kansallisteatterin\n50-vuotisjuhlapäivänä. Näyttämöllä oli ollut työtä ja touhua,\nreunustaa oli koristettu seppelein ja köynnöksin illan juhlaa varten,\nkoristemaalari oli viimeistellyt ohjelmaksi valitun ensiesityksen\nkulisseja, näyttämömestarit ja tarpeistonhoitajat olivat juosseet\nedestakaisin satoja kiireitään. Mutta näyttelijäin lämpiön ison\npeilin edessä olivat kahteen pekkaan harjoitelleet menuettiaskeleita\nAxel Ahlberg ja Adolf Lindfors. Taikka oikeammin: jälkimmäinen oli\nopettanut askeleita edelliselle.\n\n-- Katsohan nyt, näin ... yks', kaks', kolme, neljä ... yks', kaks',\nkolme, neljä...\n\nLindfors \"piruetteerasi\" sirosti ja keveästi.\n\n-- No, niin. Nyt yritämme uudestaan.\n\nJa Adde tarttui Axelin käteen, rallatti melodiaa ja lähti\nkuljettamaan pariaan...\n\nTämän yksityisen tanssiharjoituksen oli aiheuttanut Ahlbergin\npoisjääminen samanaamuisesta harjoituksesta, jossa koko juhlaohjelma\noli läpikäyty. Siihen kuului myöskin näyttelijäkunnan juhlamarssi,\njohon kunkin näyttelijän oli otettava osaa jonkin huomatuimman osansa\nhahmossa. Ja ensimmäiseksi pariksi oli tietysti määrätty veteraanit\nAhlberg ja Lindfors -- eikähän heidän toki sopinut sotkeutua\naskelissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEino Leino oli melkein kokonaan häipynyt teatterihorisontista. Ei\nhäntä enää juuri koskaan näkynyt katsomossa -- vielä harvemmin\nnäyttämön puolella, jossa hän entisvuosina oli liikkunut kuin\nkotonaan. Mielenkiintoaan näyttämötaiteeseen hän ei kuitenkaan ollut,\nkadottanut, vaikkakaan esittävä teatteri ei enää kiinnittänyt hänen\nmieltään yhtä suuressa määrässä kuin kirjoittava. Mutta vaikk'ei hän\nnäytännöissä käynytkään, pysyi hän sentään -- ainakin matkan päästä\n-- kosketuksessa esittäväänkin teatteriin. Välittäjinä toimivat\nnäyttelijät, joiden parissa runoilija edelleenkin viihtyi. Mutta\nvuosien varrella oli hänen näyttelijäseurapiirinsä muuttunut. Kaarle\nHalme, joka aikoinaan oli ollut runoilijan ehkä kaikkein likeisin\nteatteritoveri, oli vetäytynyt syrjään pääkaupungin näyttämöiltä.\nMonet muutkin Arkadian aikojen ystävät olivat poissa parrasvaloista,\ntoiset elämästäkin. Ja Axel Ahlberg, arkadialaisen komedianttipolven\nylevin ja ylhäisin \"viimeinen mohikaani\", alkoi jo väsähtää. Mutta\nvanhan kaartin riviaukkoihin astuneista nuorista näyttelijöistä\nolivat monet löytäneet tien Leinon seuraan, jotkut ehkä hänen\nsydämeensäkin. Enimmäkseenhän seurustelu tosin muodostui kevyeksi\nilakoinniksi, mutta kosketeltiinpa siinä myös \"hyvien juttujen\" ja\nilonpidon ohella vakavampiakin asioita, ja monet olivat varmaankin\nne herätteet, jotka suomalaisen draaman määrätietoinen uudestiluoja\nantoi ympärillään ilakoiville nuorille Thalian palvelijoille.\nNiinikään nuoret kirjailijat mielellään ryhmittyivät Leinon\nympärille. Eikä hän suinkaan ollut heille ainoastaan boheemin poeta\nlaureatus, vaan myöskin todellinen mestari ja tunnussanojen antaja.\n\nEino Leino pysyi aina välittömässä kosketuksessa elävään elämään.\nKaikki mitä ajassa liikkui, kantautui hänen ajatustensa aihepiireihin\nja ilmeni tavalla taikka toisella myöskin hänen runollisessa\nkäsialassaan. Hän keinui kautta elämänsä \"ajan aalloilla\", oli\naina -- sanomalehdistä kokonaan erottuaankin -- vaistoiltaan\nja olemukseltaan myöskin journalisti, joka ei malttanut olla\nmerkitsemättä kantaansa aktuaalisissa kysymyksissä. Tuhka tiheään\nhän teki sen viskaamalla paperille tilapäärunon -- niitähän on\nhänen tuotannossaan hyvin runsaasti, ja jollei niiden taiteellinen\narvo aina olekaan merkittävämpi, niin ne ovat kaunopuheisina\ntodistuksina siitä elävästä intressistä, jolla runoilija seurasi ajan\ntapahtumia. Sama merkitys on myöskin annettava eräille novelleille,\nkertomuksille, jopa romaaneillekin hänen valtavassa tuotannossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vanhoissa ystävissä Eino Leinon elämä rupesi herättämään\nhuolestumista. He alkoivat pelätä hänen puolestaan. Yhä useammin\njohtui heidän mieleensä Paul Verlainen kohtalo -- raunioituvan\nranskalaisen runoilijan, joka kierteli Pariisin latinalaiskorttelin\nkapakoita ja enemmän tai vähemmän selvinä hetkinään meditoi\niäisyyssäkeitä. Kuten tuhoava absintti ei koskaan ollut voinut\nsammuttaa \"Lélian paran\" kauneuden janoa, niin ei alkoholi pystynyt\ntuhoamaan suomalaisenkaan runoilijan hengen hehkua. Mutta se\nhivutti häntä, rappeutti silminnähtävästi, vaikka Leinolla olikin\nihmeteltävän vastustuskykyinen fysiikka. Hän poltti itseään -- aivan\nkuin uhalla ja uhmaten:\n\n-- Minussa on niin paljon polttoainetta, että tarvitsen alituista\ntulta!\n\nEräänä iltana Elli Tompuri oli kutsunut luokseen muutamia\nkirjailijoita ja \"teatteri-ihmisiä\" kuulemaan Lauri Haarlan\nkomediaa Hanuumanin tytär, joka vast'ikään oli valmistunut ja jossa\nnäyttelijätär aikoi esittää naispääosan.\n\nMuut vieraat tulivat määräaikaan, mutta Eino Leino odotutti itseään.\nKun ei häntä kuulunut, koeteltiin puhelimitse etsiä runoilijaa niistä\nravintoloista, joissa hänet viime aikoina useimmin oli nähty. Mutta\nse oli turhaa. Leinoa ei koko päivänä ollut missään nähty. Arveltiin,\nettä pitempi odottaminen oli tarkoituksetonta, ja Haarla ojensi jo\nkäsikirjoituksensa Elli Tompurille. Silloin soi ovikello. Runoilija\ntuli, sai vaivoin tervehdityksi läsnäolijoita ja vajosi raukeana\nja sammuneena nojatuoliin sopertaen jonkin katkerasti itseironisen\nvuorosanan. Anna-Maria Tallgren siteerasi vastaukseksi muutamia\nLeinon kauneimpia säkeitä ja huomautti, ettei runoilijan, joka\nsellaisia säkeitä oli kirjoittanut, tarvinnut itseään ivata, sillä\nhän oli suuri runoilija. Leino nosti rinnalle hervahtaneen päänsä ja\nvirkahti, tuskan viiltävä ilme vavahtelevissa suupielissä:\n\n-- On saattanut olla ... joskus...\n\n-- On vieläkin, aina.\n\nLeino antoi taas päänsä retkahtaa rinnalle ja sanoi kumeasti:\n\n-- Ei ole enää... on vain _Pluskvamperfekti_...\n\nSilmät painuivat kiinni, runoilija nukahti. Istuttiin hetkinen\nhämillään. Joku koetti sanoa, että \"autuasta on runoilijan nukkua\".\nMutta sitten aloitettiin näytelmän lukeminen. Luultiin, että Leino\nnukkui kaiken aikaa eikä tiennyt lainkaan, mitä huoneessa tapahtui.\nMutta tuskin oli lukija lopettanut viimeisen vuorosanan, niin Leino\navasi silmänsä ja sanoi:\n\n-- Miksi kirjoittaa apinoista, kun maailmassa sentään vielä on\nihmisiäkin?\n\nMutta väliaikoina Eino Leino saattoi vieläkin kohota entiseen\nhengenvoimaansa. Ei vain runollisessa luomistyössä, vaan myöskin\nkeskustelijana, seuramiehenä. Hänen älynsä oli kirkas ja hänen\nelämänviisautensa seestynyt ja syventynyt. Hänen ajatuksensa\naskartelivat mielellään iäisyysprobleemoissa. Goethe oli käynyt\nhänelle jollakin tavalla entistä likeisemmäksi.\n\nEräänä iltana istuessaan kahden kesken toimittajan kanssa\nApollo-ravintolassa Leino, puheen kiertyessä hänen runoihinsa,\nyht'äkkiä alkoi hiljaisella äänellä lausua runoaan Railo jäässä:\n\n    Railo jäässä. Laiva yössä.\n    Kone yksin jyskyy työssä.\n\n    Päällä tähdet tuimat. Ovat\n    matkamiesten mielet kovat.\n\nSitten hän korotti ääntään ja säesti lausuntaansa nyrkkiin\npuristetulla kädellä:\n\n    Eespäin, vaikka kuolon kautta,\n    eespäin elontyöni tautta!\n\nÄäni tummui, mutta kävi entistä varmemmaksi:\n\n    Lumeen laivan kokka piirtyy.\n    Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.\n\nToimittaja katsoi ihmetellen runoilijaa. Useinhan Leino\nkeskusteltaessa siteerasi runoilijoita, mutta ei juuri milloinkaan\nitseään.\n\nRunoilija hymähti:\n\n-- Katsohan, veliseni, minä olen päässyt Goethe-kauteeni. Tiedän ja\ntunnen sen, ja se tieto antaa elämänuskoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät herättää ihmisessä uinuvan vaellushatun. Ensimmäisten\nlaivasavujen kivihiilenkäry satamassa sytyttää matkakuumeen,\npolttavan ikävän.\n\nMilloin vain suinkin oli mahdollisuutta, pienintäkin, lähti\njournalisti kesälomakseen maailmalle. Ja jokainen matka muodostui\njossakin suhteessa löytöretkeksi. Vähät siitä, vaikka väylät\nuseimmiten olivatkin vanhoja valtateitä, joita kaiken maailman\nturistit jo vuosikymmeniä olivat kulkeneet. Hän kulki niitä omalla\ntavallaan, koetti katsella elämää, ihmisiä, oloja, taidetta ja\nkulttuuria omilla silmillään. Ja ainahan tien ohesta löytyi jotakin\nuutta, uutta ainakin löytäjälle itselleen. Se tuotti iloa ja\ntyydytystä, vaikka ensimmäisen innostuksen jälkeen ehkä löydön arvo\nlöytäjänkin silmissä kutistui.\n\nNiin tuli kuljetuksi idät ja lännet ja aurinkoiset etelät.\nKaupungeista jäi Pariisi mieleen ensimmäisenä, maista Italia\nihanimpana. Molempiin on hänen ikävä vieläkin -- eikä se ikävä\nkoskaan taidakaan mielestä mennä. Mutta on hänen ikävä muuallekin:\nusein tahtoisi päästä suloiseen Salzburgiin, Mozartin ja Reinhardtin\nja ylpeän vuorilinnan kaupunkiin, usein myöskin Tonavan vanhan\nkeisarikaupungin liepeille, silloin kun Wienerwald puhkeaa keväiseen\nkukoistukseensa, tai silloin, kun riu'uissa roikkuvat havuvastat\nGrinzingin porttien päällä ilmaisevat nuoren viinin valmistuneen.\nKaikkialla on elämä ollut rikasta ja maailma täynnä ihmeitä.\n\n_Ja kaikkialla aurinko on paistanut niin hyvien kuin pahojenkin\npäälle_.\n\nMutta aina on myöskin tuntunut hyvältä sitten taas palata taipaleilta\nkotiin, omiin oloihin, omiin iloihin ja omiin suruihinkin.\n\nSillä on tietysti ollut surujakin. Ystäväin piiri on pienentynyt,\nnuoruusaikojen kultaus on monista asioista karissut, toisista\nhimmenemistään himmennyt, uskot ovat pettäneet ja ehkä ihanteetkin\nkutistuneet ja madaltuneet. Siitä huolimatta on elämä kuitenkin yhä\nedelleen tuntunut yhtä elämisen arvoiselta kuin ennenkin, sillä\nmenneitten tilalle on tullut uusia ystäviä, uusia uskoja ja ehkä\nuusia ihanteitakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä tammikuisena sunnuntaina, juuri kun palvelusvuorossa olevat\ntoimittajat olivat kokoontuneet neuvottelemaan, mistä maanantailehden\nuutiset otettaisiin, tuli puhelintieto, joka kertoi Eino Leinon\nmaallisen vaelluksen päättyneen.\n\nKuolinsanoma tuli tyrmistyttävänä. Sanomalehdentoimituksessa, jossa\nsurullisiin uutisiin tavallisesti suhtaudutaan yhtä ammatillisen\nasiallisesti kuin iloisiinkin, herätti tämä uutinen oudon tunnelman.\nNe toimittajat, jotka olivat olleet Leinoa lähellä hänen voimainsa\npäivinä, joina hän liikkui toimistohuoneissa kuin ainakin talonväkeen\nkuuluva, tunsivat tietysti hänen poismenonsa ystävän menetyksenä\nsen tappion lisäksi, minkä he tiesivät ja tunsivat suomalaisen\nkulttuurielämän kärsineen. Elämä tuntui tyhjältä -- köyhtyneeltä,\nlamauttavan harmaalta. Mutta nuorimmatkin, jotka eivät olleet saaneet\nolla persoonallisessa suhteessa vainajaan, vaistosivat, että se\nhenkinen ilmapiiri, jossa he jokapäiväistä työtään suorittivat, oli\nmenettänyt kauneimpien ja ehkä kantavimpienkin arvojensa nerokkaimman\nja loistavimman tulkitsijan.\n\nKun sitten muutaman lumihohtoisen talvipäivän jo illaksi hämärtyessä\n-- valtion kustannuksella toimeenpannun suurenmoisen surujuhlan\npäätyttyä -- Eino Leinon arkku, lepattelevien soihtuliekkien koreasti\nvalaistessa kunniavartiona olevia ylioppilaslippuja, laskettiin\nmaanpoveen, tuntui kantajista, että he lopullisesti veivät hautaan\noman nuoruutensa ilot ja surut, juhlat ja julistukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana lokakuun päivänä vajaata kahta vuotta myöhemmin seisoivat\nEino Leinoa saattamassa olleet toverit paarien ääressä, joilla\nlepäävän vainajan elämän keralla he ymmärsivät päättyneen koko sen\naikakauden, jonka tuulten nostamassa aallokossa he olivat syntyneet\nja kasvaneet ja jonka mainingeissa he olivat miehiksi varttuneet.\nSillä Eero Erkossa, jonka tomumajan tuli silloin oli tuhaksi\nmuuttava, he olivat tottuneet näkemään kaikkien niiden aatteiden\nhenkilöitymän, jotka Eurooppaan avatuista ikkunoista 80- ja 90-luvun\ntaisteluvuosina olivat humisseet yli maamme, sirotellen kaukaiseen\nkamaraamme niitä yleismaailmallisia siemeniä, joiden tuleentuneiden\ntähkäpäitten täysijyväisyys oikeutti puhumaan kansallisen\nkulttuurimme kultakaudesta. Jäihän tosin Erkon jälkeenkin vielä eloon\nuranuurtajapolven merkkimiehiä, jäi kirjallisuuden saralle, jäi\ntaiteen työmaille, jäi myöskin yhteiskunnallisten ja valtiollisten\nprobleemain äärille. Mutta ei jäänyt ainoatakaan, joka, kuten Eero\nErkko, persoonallisuutensa rikkaaseen monisärmäisyyteen, humanisminsa\navaraan inhimillisyyteen ja reaaliseen ihanteellisuuteensa olisi\nsaanut mahtumaan eri kulttuurialojen harrastusten yhteiskompleksin.\nEikä tällainen synteettinen \"kulttuurikatsomus\" ollut ainoastaan sen\nmiespolven ihanteena, joka meidän 80- ja 90-lukumme teki, vaan se oli\nmyöskin elähdyttänyt vuosisadanvaihteen nuoria, jotka edeltäjiensä\nesimerkkiä noudattaen olivat koettaneet yhdistää radikaalisen\nkulttuuriprogramminsa valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ohjelmaan,\nkunnes huomasivat yritykset ylivoimaisiksi, väsähtivät ja joko\nsijoittuivat mukavasti väljiin puoluekarsinoihin taikka heittäytyivät\nvälinpitämättömiksi ja antautuivat vain omien arkileivisköittensä\nhoitoon.\n\nMutta uusi aikakausi oli jo silloin alkanut. Sen \"nuoret\" ryntäsivät\nvoimalla ja väellä eteenpäin, kohottivat itsetietoisia sotahuutojaan\nja kantoivat korkealla tultaan -- aivan kuin olivat tehneet\nvuosisadanalunkin nuoret. Uuden polven uudet tunnussanat olivat tosin\nmuodoltaan toiset, mutta niiden ydinsisällys oli kuitenkin saman\nsiunatun uhmamielisen nuoren radikalismin sanelema kuin oli ollut\nheidän edeltäjiensäkin.\n\n\n\n"]