[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flIdn4tLyNTeB-PPK_ICsozpE7S8CNfVhW6kJfT7sFtk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1241,"Wakefieldin kappalainen","Goldsmith, Oliver",1730,1774,"1241-goldsmith-oliver-wakefieldin-kappalainen","1241__Goldsmith_Oliver__Wakefieldin_kappalainen",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1766,1905,49270,311105,false,51366,[24,25,26,27,28,29,30],"Abduction -- Fiction","Children of clergy -- Fiction","Clergy -- Fiction","Domestic fiction","England -- Fiction","Poor families -- Fiction","Prisoners -- Fiction",[32,33],"British Literature","Novels","\"Wakefieldin kappalainen\" by Oliver Goldsmith is a sentimental novel published in 1766. The story follows the Primrose family's dramatic fall from prosperity to hardship after financial ruin cancels a wedding and forces them to relocate. Under their new landlord, the charming but duplicitous Squire Thornhill, the virtuous family faces deception, scandal, and mounting troubles. Through satire and comedy, Goldsmith exposes upper-class hypocrisy while celebrating Christian virtue and resilience in this influential tale of loss and redemption. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Suomalainen, Samuli",418,"Kappalainen Primrose ja hänen perheensä kokevat sarjan vastoinkäymisiä menetettyään omaisuutensa ja jouduttuaan jättämään kotinsa. Romaani kuvaa perheen koettelemuksia, kuten petoksia ja vankeutta, mutta myös heidän moraalista lujuuttaan 1700-luvun Englannissa.","Oliver Goldsmithin 'Wakefieldin kappalainen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1241. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","WAKEFIELDIN KAPPALAINEN\n\nKirj.\n\nOliver Goldsmith\n\n\n\nEnglanninkielestä suomensi Samuli S.\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1905.\n\nK. Malmströmin kirjapaino, Kuopio.\n\n\n\n\n\n\n      Senssuurin hyväksymä 27 p. huhtik. 1905, Kuopiossa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nPerhe Wakefieldissa.[1] Yhtäläisyyttä ihmisissä sekä mielipiteissä.\n\n\nAina minä olen ollut sitä mieltä, että kunnon mies, jolla on vaimo ja\npaljo lapsia, tekee enemmän hyötyä kuin se, joka edelleen naimatonna\nelää ja väkiluvusta vaan puhella osaa. Ja niinpä minä, tuskin\nvuottakaan virassa oltuani, rupesin täydellä todella miettimään\navioliittoa ja katselemaan itselleni vaimoa, niinkuin vaimonikin\nvalitsi kangasta häähameesen: ei siinä katsottu, mikä olisi koreata\npäältä nähden, vaan mikä laadultaan lujaa.\n\nHän olikin -- se minun on myöntäminen sävyisä ja ahkera ihminen,\nja mitä taas hyvään kasvatukseen tulee, ei maalla montakaan naista\nollut häntä etevämpää. Hän pystyi lukemaan mitä englanninkielistä\nkirjaa hyvänsä, kovinkaan paljoa tavailematta,[2] mutta vihanneksien\nsuolaamisessa ja hedelmäin säilöönpanossa ja keittotaidossa ei\nhänellä ollut vertaistansa ensinkään. Kehui hän olevansa erinomaisen\nkekseliäs emäntäkin, vaikk'en minä milloinkaan huomannut meidän talon\ntulleen yhtään rikkaammaksi mistään hänen keksinnöistänsä.\n\nMe rakastimme kumminkin toisiamme kaikesta sydämestä, ja\nmolemmanpuolinen hellyys se kasvoi kasvamistaan vuodesta vuoteen.\nEikä toden totta ollutkaan meillä mitään syytä suuttua maailmaan\ntai toisiimme. Meillä oli sievä asunto kauniissa seudussa ja hyvät\nnaapurit. Aika kului mieltä ylentävissä haasteluissa tai hauskoissa\nmaalaishuvituksissa. Käytiin vieraisilla rikkaissa naapureissa\nja avusteltiin köyhiä. Ei meidän tarvinnut kovia kohtaloniskuja\npeljätä eikä rasituksia kestää. Minkä meillä vaiheita oli, kaikki ne\nkotilieden ääressä tapahtuivat.\n\nMe kun asuimme vallantien varrella, poikkesi meille usein matkustajia\nja vieraita maistamaan meidän karvikkoviiniä, joka oli laajalti\ntunnettua, eikä ollut kellään mitään moittimisen syytä siinä kohden,\nsen minä vakuutan kaikella historioitsijan luotettavaisuudella.\nPeräti usein pistäysi meillä serkkuja, toisia, jopa neljänsiäkin\nserkkuja, jotka muistivat sukulaisuutensa meidän kanssamme ilman\nsuku- ja kantakirjojakin. Paljohan näissä heimolaisissa oli\nsellaisiakin, joista ei meille kovinkaan suurta kunniata tullut,\nniissä kun oli viljalti sokeita, rampoja ja raajarikkoja, mutta\nvaimoni se vaati vain, että koska he kerran ovat samaa lihaa ja verta\nkuin mekin, niin pitää heidän istuman yhden pöydän ääressä meidän\nkanssamme. Ja niinpä oli meillä, elleihän vallan rikkaita, niin\nainakin varsin tyytyväisiä ystäviä ympärillä.\n\nTässä kohden pitää paikkansa vanha sananparsi: mitä köyhempi\nvieras, sitä helpompi kestittää; ja niinkuin muutamat mielellään\nkatselevat tulppanin värejä tai perhosen siipiä, samoin olin minä\njo luonnostanikin onnellisten kasvojen ihailija. Mutta jos joukkoon\njoutui sellainenkin sukulainen, jonka huomasin luonteeltaan kehnoksi\nja josta kernaasti tahdoin päästä, niin lainasin hänelle ratsutakin\ntai parin saappaita, väliin huononpäiväisen hevosenkin, ja silloin\nminä mielihyvikseni huomasin, ett'ei moinen orpana milloinkaan\npalannut tuomaan lainaansa takaisin. Sillä tavoin me pääsimme\nvastenmielisistä vieraista, mutta sen sijaan ei saanut kenkään syytä\nsanoa, että matkamiehen tai köyhän sukulaisen on täytynyt kääntyä\ntakaisin Wakefieldin pappilan kynnykseltä.\n\nNäin sitä sitten elettiin monta vuotta varsin onnellisissa oloissa,\nei kumminkaan ihan ilman niitä häiriöitä, joita sallimus ihmisille\nlähettää, osoittaakseen hänelle antimiensa arvon suuruutta.\nKoulupojat ne usein kävivät hävitysretkillä minun hedelmätarhassani,\nja kissat ja lapset pitivät hyvänään vaimoni kermapyttyjä. Sattui\nsemmoistakin, että hovinherra nukahti kirkossa kesken kaikkein\nliikuttavimpia kohtia saarnassani, tai että hänen rouvansa varsin\nvähäisellä niiauksella vastasi vaimoni kohteliaasen tervehdykseen.\nPian ne kumminkin menivät ohitse tuollaiset mieliharmit, ja parin\nkolmen päivän perästä me itsekin ihmettelimme, mitenkä tuosta\ntuommoisesta saattaa ensinkään onkeensa ottaa.\n\nLapseni, kohtuullisuudessa ja hemmottelematta kasvatetut, olivat\nruumiiltaan solakoita ja terveitä, pojat rotevia, toimeliaita,\ntyttäret kauniita ja kukoistavia. Seistessäni pienen perhepiirini\nkeskellä, mieleeni väliin väkisinkin muistui kuuluisan Abensbergin\nkreivin tarina. Kun Henrik H:n matkustaessa halki Saksanmaan, muut\nhoviherrat kantoivat hallitsijallensa tervetuliaisiksi kauniita\nlahjoja, toi Abensbergin kreivi hänen eteensä kaksineljättä lastansa,\nesittäen ne hänelle arvokkaimpina antiminaan. Minulla ei heitä ollut\nkuin kuusi, mutta pidin heitä kumminkin varsin kallis-arvoisena\nlahjana maalleni, joka niinmuodoin oli mielestäni minun velalliseni.\nVanhin poika oli ristitty Yrjöksi, setänsä kaimaksi, sen, joka oli\njättänyt meille perinnöksi kymmenentuhatta puntaa. Toinen lapsi oli\ntytär, ja hänen nimekseen minä olisin tahtonut panna Griseldan,\ntätinsä mukaan, mutta vaimoni, joka tyttöä odotellessaan oli lukenut\nromaaneja, sai kuin saikin tingityksi hänelle Olivian nimen. Ei\nkulunut vuottakaan, niin syntyi toinen tytär, ja tästä oli nyt minun\narveluni mukaan tuleva Griselda, mutta kun muuan rikas sukulainen\nsai päähänsä ruveta kummiksi tytölle, niin pantiin hänen neuvostansa\nlapselle nimeksi Sofia. Ja näin tuli perheesen kaksi romantillista\nnimeä, mutta minun ei ollut siihen osaa vähääkään, sen minä\njuhlallisesti vakuutan. Lähinnä seurasi sitten Moses niminen poika,\nja kahdentoista vuoden perästä lisääntyi perhe jälleen kahdella\npojalla.\n\nTurhaa olisi minun salata sitä riemahtelua, millä minä katselin\npienosia ympärilläni, mutta sitäkin suurempi oli vaimoni ylpeys\nja mielihyvä. Vieraat ne välisti puhuivat: \"Totta maarian, mrs\nPrimrose,[3] näin kauniita lapsia ei ole koko tällä paikkakunnalla.\"\nJa siihen oli vaimoni tapa vastata: \"Niin, naapuri; sellaisiahan\nne ovat, miksi taivas ne teki; somia kyllä, kunhan vaan olisivat\nkilttejä, sillä kaunis käytöshän se ihmisen kauniiksi tekee.\"\nJa sitten hän käski tytärten istua suorassa, ja kieltämättä he\nhyvin kauniita olivatkin. Ulkomuoto on minun mielestäni niin\nvähäpätöinen asia, että tuskin olisin tätä tullut maininneeksikaan,\nellei tuo samainen seikka olisi meidän seudulla ollut yleisenä\npuheen-aiheena. Olivia, noin kahdeksantoista vuoden ijissä, oli\nuhkuvan kaunis, jollaiseksi maalarit kuvaavat Hebeä, avomielinen,\nvilkas, käskeväinen. Sofian piirteet eivät olleet ensi katsannolta\nsilmäänpistäväisiä, mutta tekivät usein sitä varmemman vaikutuksen:\nne olivat pehmeät, kainot, miellyttävät. Toinen voitti yhdellä\niskulla, toinen yhä uudistuvilla yrityksillä.\n\nNaisen luonne kuvastuu tavallisesti hänen kasvojensa piirteissä.\nNiin oli ainakin minun tyttärieni laita. Olivia toivoi useampia\nrakastajia: Sofia tahtoi pitää kiinni vain yhdestä. Olivia keikaili\nja koristelihe pelkästä miellyttämisen halusta; Sofia se oikein\npiilotteli sulojansa, jottei näyttäisi vastenmieliseltä. Toinen\noli minun rattonani, iloisena ollessani; toinen kannatti minua\njärkevyydellään vakavina hetkinäni. Nämä ominaisuudet eivät sentään\nkumpaisessakaan menneet liiallisuuksiin, ja usein minä näin heidän\nvaihtaneen koko päiväksi luonteita keskenään. Surupuku saattoi\nmuuttaa kokettini aivan hempeämieliseksi ja kimpullinen nauhoja tehdä\nhänen sisarensa tavallista vilkkaammaksi.\n\nYrjö poikani oli saanut kasvatuksensa Oxfordissa, minä kun toivoin\nhänestä tiedemiestä. Toinen poikani, Moses, jota aioin valmistaa\nkäytännölliselle uralle, oli saanut opiskella kotona erillaisia\naineita. Tarpeetonta kumminkin on yrittää kuvailemaan nuorten\nihmisten luonteita, sellaisten, jotka varsin vähän vielä ovat\nmaailmassa liikkuneet. Lyhyesti sanoen: yhtäläisyys heissä oli\nsilmäänpistävää, niinkuin ainakin saman perheen jäsenissä; tarkemmin:\nyhtäläisiä he olivat luonteeltaan jokainen, yhtä ylevämielisiä,\nherkkäuskoisia, vilpittömiä ja säveitä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKovan onnen kohtauksia perheessä. -- Onnen antimien menettäminen\nvahvistaa vain oikeamielisen ihmisen itsetuntoa.\n\n\nMaalliset toimet talossa olivat pääasiallisesti vaimoni huolena,\nhenkiset yksinomaa minun hallussani. Tulot virastani, jotka nousivat\nnoin viiteenneljättä puntaan vuodessa, minä lahjoitin papiston\nleskille ja orvoille meidän hiippakunnassa. Minulla kun oli itselläni\nomaisuutta kyllä, ei minun tarvinnut murehtia toimeentulostani.\nTunsinpa salaista mielihyvääkin, saadessani täyttää velvollisuuteni\npalkatta. Senvuoksi olin päättänyt hoitaa virkaani ilman apulaista ja\npäästä personallisesti tuntemaan jokaisen seurakuntalaiseni. Naineita\nmiehiä minä kehoitin pysymään kohtuudessa, naimattomia nuorukaisia\nmenemään naimisiin, ja niinpä muutaman vuoden perästä oli yleisenä\nsananpartena, että Wakefieldissa on kolme kovaa puutetta: papilta\npuuttuu ylpeyttä, nuorilta miehiltä vaimoja ja krouveilta vieraita.\n\nAvioliitto oli aina ollut minulle mieluisimpia puheen-aineita, ja\nmonta saarnaa minä kirjoitinkin onnellisen avioliiton ylistykseksi.\nYhteen kohtaan varsinkin minä siinä kiinnyin: väitin näet, samoin\nkuin Whistonkin, ett'ei Englannin kirkon papin sovi vaimonsa kuoltua\nmennä uusiin naimisiin. Sanalla sanoen, otin tehtäväkseni esiintyä\nankarana monogamistina.\n\nOlin jo aikaisin takertunut väittelyihin tästä tärkeästä asiasta,\njosta niin monta paksua nidosta on kirjoitettu. Julkaisin siitä\nitsekin muutamia kirjasia. Ei niitä montakaan kaupaksi mennyt, mutta\nminä lohdutin itseäni sillä, että tulihan edes joku asian-ymmärtävä\nlukeneeksi niitä. Yksi ja toinen ystävä piti tätä intoilemista\nheikkona puolena minussa, mutta voi! eivätpä he olleet tätä asiata\nniin kauan ja niin syvälti mietiskelleetkään kuin minä. Mitä enemmän\nminä sitä ajattelin, sitä tärkeämmältä se mielestäni tuntui.\nMeninpä periaatteissani askelta kauemmaksikin kuin Whiston: hän oli\nvaimonsa hautakiveen piirrättänyt, että vainaja oli ollut William\nWhistonin _ainoa_ vaimo; minä sepitin jo vaimoni eläissä samallaisen\nhautakirjoituksen, jossa puhutaan hänen ymmärtäväisyydestään,\nsäästäväisyydestään ja kuuliaisuudestaan kuolemaan asti. Tämä\npiirrettiin kauniilla kirjaimilla ja pantiin komeissa puitteissa\nkaminin olalle, jossa siitä oli paljonkin hyötyä. Se huomautti\nvaimolleni, mitä velvollisuuksia hänellä on minua kohtaan, ja kuinka\nuskollinen minä olen hänelle; se kehoitti häntä toimimaan niin,\nett'ei ihmisillä olisi hänestä muuta kuin hyvää puhuttavana, ja\nmuistutti häntä alati kuolemasta.\n\nTämä alinomainen avioliiton ylistäminen se kaiketi vaikutti sen,\nettä vanhin poikani, yliopistosta palattuansa, rupesi katselemaan\nerään lähiseudulla asuvan papin tytärtä. Tällä papilla oli korkea\nhengellinen virka-arvo ja niin hyvä taloudellinenkin asema, että\ntyttärellä oli melkoiset myötäjäiset odotettavissa. Mutta tämä oli\nvähin neidon edullisia puolia. Kaikki ihmiset, kahta tytärtäni lukuun\nottamatta, kehuivat miss Arabella Wilmotia kerrassaan kauniiksi\nimmeksi. Hän oli niin nuori, terve, kukoistava, kasvojen iho niin\nhelakan kuultava, katse niin henkevä, ett'ei vanhakaan saattanut\nkylmäkiskoisesti häntä katsella. Mr Wilmot,[4] kuultuaan, että\nminäkin kykenen säätämään pojalleni melkoisen summan, oli nuorten\nliittoon taipuvainen. Ja siitä pitäin elivät molemmat perhekunnat\nkaikessa sovussa, niinkuin konsanaankin ne, joista pian tulee\nläheisiä sukulaisia.\n\nKokemuksesta jo tietäen, että kihloissa-olo on onnellisinta aikaa\nelämässä, minä mielellänikin pitkitin tätä aikaa, ja monenmoiset\nyhteiset huvitukset näyttivät vaan päivä päivältä yhä enemmän\nkiinnittävän rakastuneita toisiinsa. Aamulla tavallisesti herättiin\nsoitonsäveliin, ja kauniilla ilmalla lähdettiin ratsain metsästämään.\nAamiaisen ja päivällisen välinen aika meni naisilta pukeutumiseen\nja lukemiseen: tavallisesti he lukivat yhden sivun ja peilailivat\nitseänsä sitten, ja tämä -- se täytyy filosofienkin myöntää -- oli\nuseinkin se kauniin sivu.\n\nPäivällispöydässä oli vaimoni puheenjohtajana. Hän kun tahtoi,\näidiltään perimänsä tavan mukaan, omin käsin leikellä annokset\nkullekin, saimme me kuulla jok'ainoan ruokalajin historian.\nEstääkseni päivällisen jälkeen naisia lähtemästä pois, käskin\ntavallisesti siirtää pöydän syrjään, ja usein silloin tyttäret,\nmusikkiopettajansa avulla, pitivät meille oikeita konsertteja.\nKävelyretkiin, teenjuontiin, panttileikkeihin kului sitten loput\npäivää. Kortinlyöntiin ei tarvinnut koskaan turvautua. Minä vihasin\nkaikkea muutakin rahapeliä, paitsi puffi- eli triktraklautaa, jota\nvälistä pelasimme vanhan ystäväni kanssa kahden pennyn panoksilla.[5]\n\nNäin kului muutamia kuukausia, kunnes arveltiin parhaaksi määrätä\nhääpäivä, jota jo nuoretkin näkyivät hartaasti halajavan. Minun\nei tarvitse ruveta kuvailemaan vaimoni hyörimistä ja pyörimistä\nhäitten valmisteluissa eikä tyttärienikään salaperäisiä silmäyksiä.\nMinun huomioni oli sitä paitsi nyt kiintynyt kokonaan toisaalle:\nvalmistelin näet painoon erästä kirjoitusta, lempiaatettani\npuolustaakseni. Minä kun pidin tätä kirjoitustani mestariteoksena\nsekä todisteluun että stiiliin nähden, niin en malttanut sydämeni\nylpeydessä olla näyttämättä sitä vanhalle ystävälleni, mr Wilmotille,\njonka hyväksyvää lausuntoa en lainkaan osannut epäillä. Mutta\nliianpa myöhään huomasin hänen olevan sielustaan ja sydämestään\naivan päinvastaista mielipidettä, eikä kummakaan, hän kun paraillaan\nkosiskeli itselleen neljättä vaimoa. Tuosta syntyi -- arvaahan\nsen -- jotenkin kiivas väittely, joka oli vähällä tehdä tyhjäksi\npuuhanalaiset häät. Päätettiin kumminkin ottaa asia perinpohjaisen\nharkinnan alaiseksi häitten aattona.\n\nKeskustelu oli innokasta puolelta sekä toiselta. Hän syytti minua\nvääräuskoiseksi; minä työnsin syytöksen takaisin ja -- sana sanasta,\nkaksi paraasta. Väittelyn ollessa kuumimmillaan, tuli muuan\nsukulainen kutsumaan minua ulos. Huolestuneen näköisenä hän kehoitti\nminua lopettamaan kiistat ainakin siksi kunnes poikani häät on\npidetty.\n\n-- Myöntäkää hänen olevan aviomiehen, koska hän niin tahtoo.\n\n-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Ettäkö antaisin perää oikeassa\nasiassa? Myöntää hänen tekevän oikein, kun vast'ikään olen saanut\nhänelle selväksi, että hänen väitteensä on melkein sulaa hulluutta?\nEnnen minä luovun omaisuudestani kuin periaatteestani.\n\n-- Mieleni on paha, -- vastasi ystävä, mutta minun täytyy ilmoittaa\nteille, että teidän omaisuutenne on melkein ollutta ja mennyttä. Se\nkauppias kaupungissa, jonka huostaan te olitte uskoneet varanne, on\nmennyt karkuteille, välttääkseen konkurssia, ja luultava on, ett'ei\nsaamamiehille jää shillingiäkään puntaa kohti. Säästääkseni teitä\nja perhettänne, aioin ilmoittaa tämän ikävän uutisen vasta häitten\njäljestä, mutta nyt se kenties hiukan hillitsee väittely-intoanne.\nKaiketi olette siksi ymmärtäväinen, että huomaatte parhaaksi olla\npuhumatta asiasta yhtään mitään, ainakin siksi kunnes poikanne on\nsaanut nuoren vaimonsa omaisuuden turvalliseen paikkaan.\n\n-- Vai niin! -- virkoin minä. -- Jos se, mitä sanoitte, on totta,\nja jos minusta nyt tulee kerjäläinen, niin en minä silti roistoksi\nrupea, joka periaatteistaan moisen syyn takia luopuu. Minä menen heti\npaikalla sisään ilmoittamaan, millä kannalla minun asiani ovat, ja\nmitä taas minun väitteeseni tulee, niin otan takaisin senkin vähän,\nmitä tuolle vanhalle herralle olin antanut perää, enkä myönnä hänen\nolevan aviomiehen, en tämän sanan pienimmässäkään merkityksessä.\n\nEi tulisi loppua lainkaan, jos rupeaisin kuvailemaan, kuinka\nerillaisen vaikutuksen minun ilmoitukseni teki kumpaankin perheesen.\nMutta rakastuneitten tuskaan ei muitten tunteita käy vertaaminenkaan.\nMr Wilmot, joka jo ennenkin oli näyttänyt olevansa taipuvainen kaupan\npurkamiseen, teki tämän iskun jälleen empimättä lopullisen päätöksen.\nYksi avu hänessä oli täydessä voimassa, ja se oli käytännöllinen äly,\nliiankin usein ainoa, mikä meissä vielä on jäljellä, kun olemme jo\nkahdennella kahdeksatta.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nMuutto. Lopulti käy tavallisesti selville, että ihminen on oman\nonnensa seppä.\n\n\nMeidän perheen ainoana toivona oli nyt, että sanoma meitä\nkohdanneesta iskusta oli pahan-ilkistä tai ennen-aikaista huhua.\nMutta pian sain asiamieheltäni kaupungista kirjeen, joka vahvisti\ntodeksi koko asian. Itse puolestani olisin kyllä kestänyt omaisuuteni\nmenettämisen, mutta minua huolestutti perheeni, joka ei ollut\nkasvatettu sietämään ihmisten ylenkatseen tuottamaa nöyryytystä.\n\nKului pari viikkoa, ennenkuin yritin käydä heidän suruansa\nsuistamaan, sillä ennen-aikainen lohdutus se vain lisää tuskaa.\nSillä välin koetin keksiä keinoja perheeni toimeentulolle. Vihdoin\ntarjottiin minulle kaukaisessa seudussa pieni seurakunta, jossa oli\noleva palkkaa viisitoista puntaa vuodessa, ja jossa häiritsemättä\nsaisin pysyä mielipiteissäni. Ilomielin suostuin tarjoukseen ja\npäätin, tuloja lisätäkseni, ottaa vuokralle pienen maatilan.\n\nTämän päätöksen tehtyäni, oli lähinnä huolena kerätä kokoon\nloput omaisuuttani. Kaikki velat maksettuani, oli minulla\nneljästäkymmenestä tuhannesta punnasta jäljellä enää neljäsataa.\nTärkein tehtäväni oli nyt saada perheeni entinen ylpeys taivutetuksi\nalas nykyisten olojen tasalle, sillä -- sen kyllä tiesin --\nkorskeileva köyhyys on mitä viheliäisintä.\n\n-- Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, -- lausuin minä, -- ett'ei\ntaitavinkaan menettely olisi voinut estää tätä onnettomuutta, mutta\nnyt saatamme, taitavasti menetellen, torjua sen seurauksia. Me olemme\nnyt köyhiä, armaani, ja meidän pitää ymmärtää mukautua nöyryytettyyn\ntilaamme. Meidän täytyy nyt nurkumatta luopua ylellisyydestä, joka\nniin monen on saattanut kurjuuteen, ja hakea yksinkertaisissa oloissa\nsitä rauhaa, jossa kaikki saattavat olla onnellisia. Köyhät elävät\ntyytyväisinä ilman meidän apuamme; emmekö me sitten oppisi elämään\nilman heidän apuansa? Niin, lapset, meidän on tästä hetkestä alkaen\nluopuminen kaikista ylhäisten vaatimuksista. Meillä riittää varoja\nsen verran vielä, että voimme olla onnellisia, jos ymmärtäväisiä\nolemme. Rikkaita emme ole; olkaamme sen sijaan tyytyväisiä.\n\nVanhimman poikani, joka oli käynyt opinnoilla yliopistossa, päätin\nlähettää kaupunkiin hankkimaan tulonlisiä sekä meille että itselleen.\nYstävistä ja perheistä eroaminen on kenties tuskallisinta, minkä\nköyhyys mukanaan tuo.\n\nPäivä läheni, jolloin meidän oli määrä ensi kertaa hajaantua.\nPoikani sanoi jäähyväiset äidilleen ja muille perheenjäsenille,\njotka kyynelöiden häntä syleilivät ja suutelivat. Viimeksi hän tuli\npyytämään minulta siunausta. Sen minä annoinkin hänelle kaikesta\nsydämestäni. Tämä siunaus ja viisi guineata[6] oli ainoa isän\nperintö, mikä minulta hänelle riitti.\n\n-- Poikani! -- lausuin minä. -- Sinä lähdet nyt Lontoosen jalkaisin,\nsamaan tapaan kuin Hooker vainaakin, suuri esi-isäsi, ennen sinua\nvaelsi. Ota minulta sama ratsu, minkä hyvä piispa Jewel antoi hänelle\nmukaan, tämä sauva. Ja ota tämä kirja ratoksesi matkalle; nämä kaksi\nriviä siinä ovat miljonan arvoiset: _\"Minä olin nuori ja vanhennuin,\nja en ikänä nähnyt vanhurskasta hyljätyksi enkä hänen siemenensä\nkerjäävän leipää.\"_ Tämä olkoon lohdutuksena sinun matkoillasi. Mene,\npoikani, ja millainen lieneekään osasi, käy kotona kerran vuodessa.\nOle rohkealla mielin ja jää hyvästi.\n\nHän kun oli rehellinen ja kunnon poika, en ollut ensinkään\nhuolissani, lähettäessäni häntä näin alastonna maailman näyttämölle,\nsillä minä olin vakuutettu hänen näyttelevän siellä hyvää roolia,\njoko voitettuna tai voittajana.\n\nMuutaman päivän perästä tapahtui meidän muittenkin siirtyminen\nkotoa pois. Raskasta oli jättää se seutu, missä niin monta\nrauhan hetkeä olimme saaneet nauttia. Ei siinä lujinkaan mieli\njaksanut kyyneliä pidättää. Sitä paitsi tuo seitsemänkymmenen\npeninkulman matka[7] sellaiselle perheelle, joka ei siihen saakka\nollut vielä kymmentäkään matkustanut kotoa kauemmas, oli omiansa\nherättämään meissä levottomuutta. Ja sitäkin apeammaksi kävi mieli,\nkun pitäjän köyhät, valittaen ja vaikeroiden saattoivat meitä\nmuutaman peninkulman. Päästyämme ensimmäisenä päivänä onnellisesti\nkolmenkymmenen peninkulman päähän tulevasta olopaikastamme, jäimme\nyöksi vähäpätöiseen majataloon eräässä kylässä maantien varrella.\n\nSaatuamme huoneen, minä tapani mukaan pyysin isäntää seuraksi meille,\nja siihen hän mielellään suostuikin, sillä olihan hänenkin osansa\ntuleva lisäksi huomiseen laskuun. Hän se sitä paitsi tunsi koko\nsen paikkakunnan, minne minä olin siirtymässä, varsinkin squire\nThornhillin,[8] joka oli minut kutsunut papiksi omistamallensa\nkirkkoalueelle ja asui moniaan peninkulman päässä tästä. Tämä herra\noli isännän puheen mukaan mies, joka ei maailmassa juuri muusta\nvälittänyt kuin huvituksista ja oli liiatenkin kiintynyt kauniimpaan\nsukupuoleen. Ei niin kunnollista naista, että pystyisi vastustamaan\nhänen väsymättömiä vehkeitään, kertoi isäntä, ja tuskin on, lisäsi\nhän, kymmenen peninkulman alalla sitä vuokraajan tytärtä, joka\nei olisi saanut kokea hänen kujeittensa onnistumista ja hänen\nuskottomuuttaan. Minut tällainen kertomus pani joissain määrin\nhuolehtimaan, mutta kokonaan toisin se vaikutti tyttäriin: heillä\nihan kasvot loistivat tulevan voitonriemun toivosta. Vaimoni ei ollut\nvähemmin hyvillänsä hänkään, lujasti kun luotti tytärtensä suloihin\nja siveyteen.\n\nNäitä seikkoja miettiessämme astui emäntä huoneesen, ilmoittaen,\nettä se vieras, joka on asunut heillä kaksi päivää, ei jaksa maksaa\nlaskuansa, ei sano olevan rahaa.\n\n-- Eikö! -- huudahti isäntä. -- Se on mahdotonta! Vastahan hän\neilispäivänä antoi piiskurille kolme guineata, jotta armahtaisi\nvanhaa virkaheittoa sotamiestä, joka oli varastanut koiran ja siitä\nsyystä tuomittu kujanjuoksuun kylän kautta.\n\nKun emäntä yhä vaan pysyi väitteessään, vannoi isäntä kiristävänsä\nomansa tavalla tai toisella takaisin ja oli juuri lähtemäisillään\nulos, mutta minä pidätin hänet ja pyysin esittämään itseäni tuolle\noudolle vieraalle, joka oli osoittanut niin suurta laupeutta\nlähimmäistänsä kohtaan. Hän suostui siihen ja saattoi vieraan\nsisään. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha gentleman, solakka\nherra, yllään nuttu, joka näkyi olleen aikoinaan kultakalunoilla\nkirjailtu. Kasvojen piirteet tiesivät syvää mietintää; jotain kuivaa\nja kulmikasta oli hänen olennossaan; mielistelyä hän ei näkynyt\nymmärtävän tai halveksi sellaista.\n\nIsännän lähdettyä huoneesta, minä en saattanut olla lausumatta\nosan-ottoani kunnon miestä kohtaan, joka on joutunut tällaiseen\npulaan, ja tarjosin hänelle kukkaroni.\n\n-- Minä otan tarjouksenne vastaan, arvoisa herra, kaikesta\nsydämestäni, -- lausui hän. -- Kovin olin ajattelematon, antaessani\npois viimeiset rahani, mutta mieleni on hyvä, kun siten sain nähdä,\nettä vielä on olemassa teidän kaltaisianne miehiä. Pyytäisin vain\nsitä ennen saada tietää minun hyväntekijäni nimen ja asuinpaikan,\nvoidakseni suorittaa hänelle velkani niin pian kuin mahdollista.\n\nMinä ilmoitin hänelle sekä nimeni että äskeiset vastoinkäymiseni kuin\nmyös seudun, minne olen siirtymässä.\n\n-- Sehän sopii paremmin kuin olisi osannut odottaakaan! -- huudahti\nhän, -- sillä minullakin on matka sinnepäin. Täällä olen viipynyt\nkaksi päivää tulvain tähden, mutta huomenna toivoakseni pääsemme\nkyllä kulkemaan.\n\nMinä vakuutin olevani hyvilläni hänen seurastaan, ja minun sekä\nvaimoni ja tytärteni yhteisestä pyynnöstä hän suostui jäämään\nillalliselle meidän kanssamme. Vieraan puhelut olivat sekä hauskoja\nettä opettavaisia, ja minä olisin kernaasti haastellut hänen kanssaan\nkauemminkin, mutta ilta oli jo kulunut myöhäksi, ja meidän täytyi\nkäydä levolle, hankkiaksemme voimia huomispäivän matkan varalle.\n\nHuomenissa lähdettiin yhdessä liikkeelle. Meikäläiset kulkivat\nratsain, mutta mr Burchell -- se oli matkakumppalimme nimi -- astui\njalan tienviereistä polkua, sanoen leikillään, että koska me olemme\nniin huonoja ratsastajia, niin hän ei tahdo jättää meitä jäljelle.\nKoska joki oli yhä vieläkin tulvillaan, täytyi meidän palkata\nopas. Hän kulki matkueen etunenässä, mr Burchell ja minä astuimme\nviimeisinä. Matkan vaivoja me koetimme lieventää filosofillisilla\nkeskusteluilla, joihin hän näkyi olevan täysin perehtynyt. Kovin\nminua kummastutti se seikka, että hän, vaikka oli lainannut minulta\nrahoja, kumminkin puolusti mielipiteitään niin itsepintaisesti,\nikäänkuin olisi ollut minun patronani.\n\nTuon tuostakin hän selitti, kenenkä oma mikin maatila tien varrella\noli.\n\n-- Tuo tuolla, -- sanoi hän, osoittaen erästä varsin komeata taloa\njonkun matkan päässä, -- on mr Thornhillin talo. Sen omistaja on\nmuuan nuori gentleman, varsin rikas mies. Hän on tosin kokonaan\nriippuvainen sedästään, sir William Thornhillista, joka itse tyytyy\nsangen vähään ja elää enimmäkseen kaupungissa.\n\n-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Onko minun nuoren patronani setä\nse mies, joka on niin laajalti tuttu hyvistä avuistaan, ylevästä\nmielestään ja omituisuuksistaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että\nsir William Thornhill on jaloimpia ja samalla kummallisimpia miehiä\nkoko kuningaskunnassa, kauttaaltaan hyväntahtoinen herra.\n\n-- Kenties vähän liiaksikin, -- arveli mr Burchell. -- Nuorempana hän\nainakin oli ylenmäärin hyväntahtoinen. Hänellä oli ankarat intohimot,\nja koska ne kaikki olivat siveellistä laatua, niin liittyi niihin\njotain hyvin romantillista. Aikaisin jo miellyttyänsä sekä sotilaan\nettä tiedemiehen toimiin, hän ennen pitkää kunnostikin itsensä\narmeijassa ja sai jonkun verran mainetta oppineitten joukossa.\nKoska hännystely aina kulkee kunnianhimoisten ihmisten jäljissä,\nsellaiset kun juuri ovat ylistyksille herkät, niin oli hänelläkin\nalati ympärillään joukko miehiä, jotka toivat näkyviin ainoastaan\nyhden puolen luonnettansa, niin että hän myötätuntoisuudessansa\nmuita kohtaan laiminlöi omat etunsa. Hän rakasti kaikkia ihmisiä,\nsillä onnelliset olot estivät häntä näkemästä, että joukossa on\nkonniakin. Lääkärit kertovat sellaisesta taudista, jossa koko ruumis\non niin sanomattoman hellä, että pieninkin kosketus tekee kipeätä.\nMitä muut täten ruumiillisesti kärsivät, sitä hän kärsi henkisesti.\nPieninkin hätä, joko todellinen tai luuloteltu, koski häneen ihan\nsisimpiä myöten, ja sairasmielisellä hellätuntoisuudella hän kärsi\nmuitten tuskia. Tämä saattoi hänet hyvin auliiksi, ja niinpä on\nhelppo ymmärtää, että hänen ympärillään oli yltä kyllin mankujoita.\nAnteliaisuus alkoi tehdä lovia hänen omaisuuteensa, vaikk'ei hänen\nhyväntahtoisuuteensa: tämä näytti yhä vaan lisääntyvän, mikäli\nomaisuus hupeni. Ajattelemattomuus kasvoi tasakättä köyhyyden kera.\nHänen puheensa olivat viisaan miehen puheita, mutta työt hupsun\ntöitä. Kun tunkeilevaisuus oli viimein käynyt kovin suureksi, niin\nett'ei hän enää voinut täyttää kaikkia pyyntöjä, silloin hän rupesi\n_rahan_ asemesta antamaan _lupauksia_. Siinä kaikki, mihin hän\nkykeni, eikä hän vieläkään saattanut pahoittaa kenenkään mieltä\nkiellollansa. Sillä tavoin hän sai niskoilleen koko joukon väkeä,\njoitten täytyi lopultikin joutua pettymykseen, niin mielellään\nkuin hän olisi heitä auttanutkin. Jonkun aikaa nämä riippuivat\nhänessä vielä kiinni, mutta hylkäsivät hänet sitten, sadatellen\nja halveksien, niinkuin hän ansaitsikin. Samassa määrin kuin\nmuitten kunnioitus häntä kohtaan väheni, samassa määrin hän rupesi\nhalveksimaan omaa itseänsä. Heidän imartelunsa olivat tähän saakka\nkannatelleet hänen mielensä rohkeutta, mutta nyt, kun tämä tuki oli\notettu pois, ei hänellä ollut iloa sydämensä hyväksymisestä, hän\nkun ei ollut koskaan oppinut sydäntänsä kunnioittamaan. Maailma\nalkoi esiintyä hänelle toisellaisena; ystäväin entinen mielistely\nrupesi kutistumaan pelkäksi myöntämiseksi, myöntäminen pukeutui\npian ystävällisen kehoituksen muotoon, ja kun kehoitusta ei\nnoudatettu, syntyi moitteita. Hän huomasi, että sellaiset ystävät,\njoita hyväntekeväisyys oli kerännyt hänen ympärilleen, ovat varsin\nvähän-arvoisia. Hän huomasi, että jos toisen sydäntä omakseen\ntahtoo, pitää hänelle antaa oma sydämensä. Minä huomasin nyt, että...\nettä... niin, mitäs minä aioin kertoakaan?... Sanalla sanoen,\nhyvä herra: hän päätti ruveta taas kunnioittamaan omaa itseänsä ja\nteki suunnitelman, millä saada rappeutunut omaisuutensa jälleen\nentiselleen. Siinä tarkoituksessa hän, omituinen kun oli, vaelsi\njalkaisin halki Europan, ja vaikk'ei hän ole kuin kolmekymmentä\nvuotta vanha, on hänen taloudellinen asemansa parempi kuin koskaan\nennen. Hänen anteliaisuutensa on nyt järkevämpää ja kohtuullisempaa;\nmutta yhä edelleenkin hän on luonteeltaan oikullinen, ja yhä vieläkin\nhänen suurimpana huvituksenaan on tehdä hyvää peräti omituisella\ntavalla.\n\nMinä olin niin kokonaan kiintynyt mr Burchellin kertomukseen, että\ntuskin tulin katsoneeksi eteenpäin, kunnes äkkiä kuulin omaisteni\nhuutoja. Katsahdettuani ympärilleni, huomasin nuorimman tyttäreni\nolevan keskellä vuolasta virtaa. Hän oli pudonnut hevosen seljästä\nja taisteli parhaillaan virtaa vasten. Kahdesti hän jo vaipui\nveden alle, mutta minä olin niin hämmästynyt, ett'en kyennyt\najattelemaankaan hänen pelastamistansa. Ehdottomasti hän olisi ollut\nhukassa, ellei minun matkatoverini, vaaran huomattuansa, olisi\nsilmänräpäyksessä syössyt veteen ja suurella vaivalla pelastanut\nhäntä joen toiselle rannalle.\n\nHiukan ylempänä pääsimme me muutkin virran yli, jossa nyt yhdessä\ntyttäreni kanssa lausuimme sydämelliset kiitoksemme pelastajalle.\nTyttäreni kiitollisuutta on helpompi kuvailla mielessään kuin sanoin\nkertoa. Hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla, yhä edelleen\nnojautuen hänen käsivarteensa, ikäänkuin vieläkin apua odotellen.\nVaimonikin toivoi saavansa joskus tilaisuuden palkita häntä meidän\nomassa kodissamme.\n\nPoikkesimme sitten lähimpään majataloon ja söimme siellä yhdessä\npäivällistä. Siitä kääntyi mr Burchellin tie toiselle suunnalle, ja\nhän sanoi meille jäähyväiset.\n\nMe läksimme jatkamaan matkaamme. Tiellä minun vaimoni virkkoi\nminulle, että mr Burchell miellyttää häntä suuresti, ja vakuutti,\nettä jos vaan se mies syntyperänsä ja varallisuutensa puolesta on\nmahdollinen pyytämään vaimoa meidän perheestä, niin ei hän puolestaan\nsen sopivampaa vävyä toista tiedä ketään. Minä en saattanut olla\nmyhähtämättä, kuullessani vaimoni puhuvan noin korkealentoisesti,\nmutta enpä milloinkaan pannut kovin pahakseni moisia viattomia onnen\nhaaveiluja.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nTodistus siitä, kuinka vähissäkin varoissa saattaa olla onnea, joka\nei riipu oloista, vaan mielentilasta.\n\n\nUusi olopaikkamme oli tienoossa, missä maalaiset asuivat omilla\ntiluksillaan. Yhtä outoa oli heille ylellisyys kuin puutekin. Kaikkia\nelintarpeita oli heillä itsellään riittävästi, jonka vuoksi he\nharvoin kävivät kaupungeissa ja kauppaloissa, noutamassa sellaista,\njota ilmankin toimeen tulee. Asuen kaukana sivistyneestä maailmasta,\nhe olivat pysyneet vanhan-aikuisissa yksinkertaisissa tavoissa. He\nolivat jo pienestä, pitäin tottuneet tyytymään vähään, ja siksipä\nhe tuskin tiesivätkään, että kohtuullisuus on hyvä avu. Uutterasti\nhe tekivät työtä arkina, mutta pyhäpäiviä he pitivät lomahetkinä,\njotka on suotu lepoa ja huvitusta varten. Siellä veisattiin vielä\nvanhoja jouluvirsiä, läheteltiin Valentinin päivänä lempinauhoja\ntalosta taloon, syötiin pannukakkuja laskiaisena, laskettiin pilaa\nensimmäisenä huhtikuussa ja hurskaasti syödä naksuteltiin pähkinöitä\nMikonpäivän aattona.\n\nSaatuaan tietää meidän tulostamme, saapui koko naapuristo uutta\npappiansa vastaan, puhtaissa kirkkovaatteissaan, pillipiiparit ja\nrumpali etunenässä. Tuliaiskemutkin oli meille valmistettu, ja\nkernaasti me niihin vieraiksi kävimmekin. Ellei keskustelu siinä niin\nhenkevääkään ollut, niin iloista naurua ainakin riitti.\n\nPieni pappila sijaitsi viettävän mäen alla, takana kaunis viidakko,\nedessä kirkasvesinen joki; toisella puolella niitty, toisella vihanta\nketo. Minun farmissani oli vain kaksikymmentä acrea[9] erittäin hyvää\nmaata, josta olin edelliselle omistajalle suorittanut sata puntaa.\nYlen oli soma tämä pieni alueeni, upeine jalavineen ja siroine\npensas-aitoineen. Talo oli ainoastaan yksikerroksinen, olkikattoinen,\nja semmoisenaan varsin miellyttävän näköinen. Seinät oli sisäpuolelta\nsomiksi valkaistu, ja tyttäreni koristivat ne vielä omatekoisilla\npiirroksillaan.\n\nYksi ainoa suoja toimitti sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa,\nmutta sitä lämpöisempihän siinä oli olla. Ja kun siinä sitä paitsi\nvallitsi hyvä järjestys, kun vadit, lautaset ja vaskiastiat aina\nolivat kirkkaina ja puhtaina hyllyillä samassa rivissä, niin oli\nsiinä silmällekin miellyttävä näky; runsaampaa koristusta ei\nosannut kaivatakaan. Paitsi tätä suojaa oli talossa vielä kolme\nmakuuhuonetta: yksi vaimoani ja minua varten, sen takana tyttärieni\nmakuuhuone ja vielä kolmas, kahdella vuoteella varustettu, muita\nlapsia varten.\n\nTässä pienessä tasavallassa, jossa minä olin lainsäätäjänä, vallitsi\nseuraava järjestys: Auringon noustessa kokoonnuttiin yhteiseen\nasuinsuojaan, johon palvelija jo ennalta oli virittänyt takkavalkean.\nSiellä tervehdimme toisiamme säännön mukaan, -- minä nimittäin\npidin sopivana säilyttää ulkonaisia säädyllisiä tapoja, sillä jos\nkukin saisi menetellä mielinmäärin, niin joutuisivat ystävyyden\nsiteet höllemmälle. -- Senjälkeen laskeusimme kaikki polvillemme\nkiittämään Häntä, joka meille oli jälleen uuden päivän antanut. Tämän\nvelvollisuuden täytettyämme minä läksin poikani kanssa tavallisille\nulkoaskareille, siksi aikaa kuin vaimoni tyttärinensä laitteli\naamiaista, joka aina valmistui määrätyllä hetkellä. Aamiainen kesti\nminun määräykseni mukaan puoli tuntia ja päivällinen koko tunnin,\nja ateriain aikoina lasketeltiin viattomia pilapuheita emännän ja\ntytärten kanssa tai pidin minä filosofillisia keskusteluja poikani\nkanssa.\n\nPoikani ja minä kun heräsimme auringon noustessa, niin emme koskaan\njatkaneet töitä päivänlaskun jälkeen, vaan palasimme kotia, jossa\nmuu perhe meitä hymyillen odotteli lämpöisen ja kirkkaan kotilieden\nääressä. Vieraita meiltä ei puuttunut: välisti pistäysi farmari\nFlamborough, puhelias naapuri, vuoroin sokea pillipiipari maistamaan\nmeidän karvikkoviiniä, jonka sekä resepti että maine oli säilynyt\nmeillä entisellään. Monella muotoa nämä kunnon miehet huvittivat\nmeitä, toinen soitti ja toinen lauloi somia ballaadeja, sellaisia\nkuin \"Johnny Armstrongin viimeinen tervehdys\" tai \"Julmasta\nBarbara Allenista.\" Päivä päätettiin niinkuin oli aloitettukin.\nNuorimpien poikain tehtävänä oli lukea päivän raamatunteksti, ja ken\näänekkäämmin, selvemmin ja parhaiten luki, se sai sunnuntaina panna\npuoli pennyä vaivaisten haaviin.\n\nSunnuntain koittaessa alkoi naisväen pukeutuminen ja koristeleiminen,\nja voimattomia silloin olivat kaikki minun säätämäni pukuasetukset.\nLuulin kyllä, että minun saarnani elämänkoreutta vastaan olivat\nhillinneet tyttärieni turhamaisuuden, mutta yhä vaan huomasin heidän\nsalaisesti pysyvän entisessä koristelemisen halussa: aina heille vaan\nolivat mieluisia pitsit ja nauhat ja nyörit ja soljet. Vaimonikin\noli yhä edelleen ihastunut tulipunaiseen paduasilkkiseen leninkiinsä\nsiitä saakka kuin minä ennen vanhaan olin kerran tullut sanoneeksi,\nettä se sopii hänellen vallan hyvin.\n\nEnsimmäisenä sunnuntaina varsinkin heidän käytöksensä loukkasi minua\nkovin. Olin edellisenä iltana jo pyytänyt heitä olemaan varhain\naamulla valmiina, minä kun tahdon joutua kirkkoon hyvissä ajoin ennen\nseurakuntaa. Täsmälleen he käskyni täyttivätkin. Mutta aamiaiselle\ntultuani huomasin vaimoni ja tyttärieni pukeutuneen täyteen entiseen\njuhla-asuunsa: tukka oli kankeana pomadasta, kasvoilla korutäpliä\nja liepeissä laahukset, jotka kahisivat, kun hiukankin liikahti.\nEn saattanut olla myhähtämättä, nähdessäni mointa turhamaisuutta\nvarsinkin vaimossani, jolta olisin odottanut enemmän ymmärrystä.\n\nTässä pulmassa oli minulla vain yksi neuvo jäljellä. Varsin vakavan\nnäköisenä minä pyysin poikani käskemään vaunut kuistin eteen.\nTyttäret hämmästyivät sellaista määräystä, mutta minä uudistin sen\nentistä juhlallisemmin.\n\n-- Mitäs pilaa tuo nyt on! -- huudahti vaimoni. -- Saattaahan sinne\nvallan hyvin mennä jalkaisinkin: ei meidän tarvitse vaunuissa ajaa.\n\n-- Erehdystä, lapsi kulta! -- vastasin minä. -- Nyt niitä vaunuja\ntarvitaankin, sillä jos me näissä koruissa menisimme jalkaisin\nkirkolle, niin kylän lapset ne kirkuen perässä juoksisi.\n\n-- Vai niin! -- virkkoi vaimoni. -- Minäpä luulin, että sinun,\nrakas Charles,[10] olisi mieluista nähdä lapsesi sievinä ja somina\nympärilläsi.\n\n-- Niin sievinä ja somina kuin suinkin keskeytin minä; -- sitä\nrakkaampia te minulle olette; mutta tuo tuollainen ei ole sievyyttä\neikä somuutta, se on turhamaista koristelua. Nuo röyhykset ja\nrinnukset ja korutäplät saavat aikaan sen, että kaikki naapurin\nnaisväki rupeaa meitä vihaamaan. Ei, lapsi kullat, -- jatkoin minä\nvakavammin, nuo tamineet pitää muuttaa yksinkertaisempaan kuosiin,\nsillä koristeleminen ei sovi meille, joilla ei ole varoja säädynkään\nmukaiseen pukuun. En tiedä, sopinevatko tuollaiset hesut ja hetaleet\nrikkaillekaan, kun ajattelee, että turhamaisten koristeiden hinnalla,\nkohtuullisenkin laskun mukaan, köyhäin alastomuus kylläkin saisi\nverhon ylleen.\n\nTämä huomautus oli osunut oikeaan: tyynellä mielin he heti kohta\nmenivät muuttamaan pukuansa. Ja seuraavana päivänä minä mielikseni\nhuomasin tyttärieni, kenenkään pyytämättä, leikkelevän liepeistänsä\nkirkkoliivejä Dickille ja Billille, nuoremmille pojilleni,[11] ja,\nmikä vielä hauskempaa, heidän leninkinsä tulivat siten entistään\nsomemmiksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nUusia, ylhäissukuisia tuttavia. Parastakin toivoa seuraa usein\npettymys.\n\n\nVähän matkan päähän pappilasta oli entinen pappi laittanut\nistuinpaikan orapihlajain ja kuusamojen suojaan. Siellä me, kun\nilma oli kaunis ja työt päätetty, usein istuimme yhdessä, ihaillen\nillan viileässä laajaa maisemaa edessämme. Siellä juotiin välisti\nteetäkin, ja silloin oli meillä aina jonkinmoiset tilapäiset kemut,\nja niitä kun sattui harvoin, aiheutui niistä yhä uutta iloa,\nsillä valmistukset niihin tapahtuivat aina melkoisilla puuhilla\nja menoilla. Näissä tilaisuuksissa lukivat nuorimmat pojat meille\njotain ääneen ja saivat säännöllisesti hekin teetä, sittenkuin muut\nolivat juoneet. Väliin tyttäret, vaihetuksen vuoksi, lauloivat\nkitaran säestyksellä. Tällaisten pikku konserttien aikana minä läksin\nvaimoni kera nurmikolle mäen rinteellä, missä kasvoi sinisiä kelloja\nja ruiskukkia. Siellä me ihastuksella haastelimme lapsistamme,\nhengittäen raitista ilmaa, josta tuulahteli sekä terveyttä että\nmielenrauhaa.\n\nTäten me huomasimme, kuinka kaikkinaisilla elämän oloilla on omat\nilonsa: aamu herätti meidät aina uusiin puuhiin ja ponnistuksiin,\nmutta ilta palkitsi ne mieluisilla joutohetkillä.\n\nSyyskesästä kerran, eräänä juhlapäivänä, jonka olin määrännyt\nlepopäiväksi töitten välillä, istuttiin taasen tavallisella\npaikalla ulkona. Nuoret soittotaiteilijat olivat juuri aloittaneet\nkonserttinsa. Kesken kaikkea näimme hirven kiitävän noin\nparinkymmenen askeleen päässä meistä. Läähätyksestä päättäen oli\nmetsästäjiä sen kintereillä.\n\nEmme olleet ennättäneet vielä paljoakaan päivitellä eläin paran\nhätää, niin jo näimme koirain ja ratsumiesten rientävän täyttä\nvauhtia sen perässä.\n\nAikomukseni oli heti siirtyä taloon takaisin, mutta uteliaisuudesta\ntai hämmästyksestä tai jostain salaisesta syystä vaimoni ja tyttäreni\neivät liikahtaneet paikoiltaankaan. Etummainen metsästäjä ratsastaa\nkarautti meidän ohitsemme, perässään neljä viisi muuta herraa\nhevosen seljässä. Vihdoin tuli esille muuan nuori gentleman, muita\nhienomman näköinen, silmäili meitä hetkisen ja pysähtyi sitten, jätti\nratsunsa palvelijalle ja lähestyi meitä. Huoleton ryhti tiesi hänessä\nylhäistä herraa. Hän ei näkynyt kaipaavan mitään esittelyä, vaan\nläheni tyttäriäni, suudellakseen heitä, niinkuin konsanaankin mies,\njoka on varma ystävällisestä vastaan-otosta, mutta tyttäreni olivat\njo aikaisin oppineet pelkällä katseella saamaan hämille liiallisen\nrohkeuden. Silloin hän ilmoitti olevansa nimeltään Thornhill,\nympärillä olevain tilusten omistaja. Senjälkeen hän uudestaan\nlähestyi suutelemaan perheen naispuolisia jäseniä, ja niin suuri\noli rikkauden ja hienon puvun voima, ett'ei hän toista kertaa enää\nkieltoa saanutkaan.\n\nHänen käytöksensä kun oli luontevaa, vaikkapa itseensä luottavaakin,\nmuuttui välimme pian tuttavallisemmaksi. Huomattuaan soittimia,\nhän pyysi, että hänelle suosiollisesti esitettäisiin joku laulu.\nTuollaiset tuttavuudet erisäätyisten kesken eivät minua miellytä,\nja senvuoksi annoinkin tyttärilleni epäävän merkin, mutta äiti oli\nennättänyt antaa toisen viittauksen, joka teki minun yritykseni\ntyhjäksi. Ja niinpä he iloisesti hymyillen lauloivat erään Drydenin\nlempilauluista. Mr Thornhill näkyi olevan erittäin hyvillään laulun\nsekä valinnasta että suorittamisesta ja kävi sitten itsekin kitaraan.\nHänen laulunsa oli varsin keskinkertaista, mutta siitä huolimatta\nmaksoi vanhin tyttäreni hänen äskeiset kiitoksensa korkojen kanssa\ntakaisin, vakuuttaen, ett'ei hänen laulun-opettajansakaan ääni ole\nniin voimakas kuin mr Thornhillin. Tämän mielistelyn kuultuansa,\nmr Thornhill kumarsi, ja tyttäreni vastasi siihen niiauksella.\nVieras kiitteli hänen hyvää aistiansa, toinen taas mr Thornhillin\nhyvää käsitystä. Tuskin he kokonaisen ihmis-iän kuluessa olisivat\nsaattaneet tulla sen paremmiksi tuttaviksi. Heikko äiti se oli yhtä\nonnellinen hänkin ja pyysi vierasta sisään, juomaan lasillisen\nkarvikkoviiniä.\n\nKoko perhe näkyi kaikin voiminsa tahtovan olla hänelle mieliksi.\nTyttäret koettivat hänen huviksensa kääntää puhetta sellaisiin\nasioihin, jotka heidän mielestään olivat ajanmukaisia. Moses sitä\nvastoin teki hänelle pari kolme kysymystä vanhan ajan klassikoista\nja sai palkakseen sen mielihyvän, että toinen nauroi hänelle\nvasten kasvoja. Toimessa olivat pienetkin pojat ja hierautuivat\ntuttavallisesti vieraan luokse. Tuskin sain parhaimmillakaan\nyrityksilläni estetyksi heitä koskettelemasta ja himmentämästä\nhänen takkinsa kalunoita ja nostelemasta hänen taskujensa läppiä,\nnähdäkseen, mitä taskuissa on.\n\nIllan pimetessä hän sanoi jäähyväiset, pyydettyänsä lupaa saada\ntulla toistekin, ja sehän hänelle, meidän patronalle, mitä auliimmin\nannettiinkin.\n\nHeti hänen lähdettyänsä, vaimoni kutsui perheen jäsenet\nneuvottelemaan päivän tapahtumista. Hänen mielestään se oli mitä\nonnellisin sattuma: on hän muka nähnyt kummallisempiakin asioita,\nja selville vesille ne vaan ovat vieneet. Hän toivoi vielä sen\npäivän koittavan, jolloin me saatamme pitää päätä yhtä korkealla\nkuin mitkä ylhäissukuiset hyvänsä. Eikä hän saata käsittää --\nsiihen loppupäätökseen hän tuli, -- miks'eivät hänen tyttärensä\nsaattaisi joutua rikkaisin naimisiin yhtä hyvin kuin molemmat miss\nWrinkleritkin. Tämä viimeinen lause kun oli tarkoitettu minulle,\nvastasin minä, ett'en minäkään sitä saata käsittää enempää kuin\nsitäkään, miksikä mr Simpkins voitti arpajaisissa kymmenentuhatta\npuntaa ja me tyhjää kouran täyden.\n\n-- Charles! -- huudahti vaimoni. -- Sinun tapasi on aina masentaa\nlapsia ja minua, jos me kerrankin olemme iloisella mielellä. Sano,\nSofia kulta, mitä sinä pidit uudesta vieraasta? Eikö hän sinun\nmielestäsi ole hyvänluontoinen mies?\n\n-- Kerrassaan, äiti! -- vastasi toinen. -- Hän pystyy puhumaan mistä\nhyvänsä eikä joudu ymmälle milloinkaan; mitä mitättömämpi asia, sitä\nenemmän on hänellä siitä sanomista, ja ennen kaikkea hän on varsin\nkaunis mies.\n\n-- Niin! -- arveli Olivia. -- Laatuun käypä mies kyllä, mutta ei hän\nminua puolestani sanottavaksi miellytä: hän on niin ujostelematon ja\ntunkeileva; kitaraa hän soittaa ihan kauheasti.\n\nMolemmat viimeiset puheet minä tulkitsin ihan päinvastaisiin\nsuuntiin. Huomasin näet, että Sofia häntä sisimmissään halveksii yhtä\npaljon kuin Olivia salaisesti ihailee.\n\n-- Mitä hänestä arvellettekaan, lapsi kullat, virkoin minä, --\nei hän minuun edullista vaikutusta tehnyt. Epäsuhtainen ystävyys\nmuuttuu lopulti aina vastenmielisyydeksi. Minusta tuntuu, että hän\nkaikessa luontevuudessaan kumminkin tiesi, kuinka suuri juopa hänen\nja meidän välillämme on. Paras on hakea seuraa oman säädyn piirissä.\nEi sen halveksittavampaa ihmistä kuin mies onnen-onkija, enkä\nymmärrä, miksikä ei onnen-onkija nainenkin olisi yhtä halveksittava.\nParhaimmassa tapauksessa me saamme halveksimista osaksemme, jos hänen\naikomuksensa ovat rehellisiä, mutta elleivät ole? Minua kauhistaa\njo ajatellessanikin tuota! Enhän minä tosin ole huolissani lasteni\nkäytöksen tähden, mutta hänen luonteessaan on jotain huolestuttavaa.\n\nOlisin vielä puhunut enemmänkin, mutta minut keskeytti muuan squiren\npalvelija, joka toi herraltansa terveisiä ja samalla palasen\nmetsänriistaa, ilmoittaen sen ohella, että hänen herransa saapuu\nnäinä päivinä meille päivällisille. Tämä otolliseen aikaan lähetetty\nlahja puhui hänen edukseen paljoa tehokkaammin kuin minä olisin\nosannut sanoa häntä vastaan. Siksipä en enää mitään virkkanutkaan,\ntyydyin vain siihen, että olin osoittanut heille, mikä vaara on\nuhkaamassa, toivoen heidän olevan niin ymmärtäväisiä, että osaavat\nsen välttää. Sellaiselle siveydelle, joka alituista valvomista\nvaatii, tuskin kannattaa vartijata ääreen asettaa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nOnnellisen kotilieden ääressä maalla.\n\n\nÄskeinen väittely kun oli ollut jotenkin kiivasta, niin päätettiin,\nsaadaksemme välit taas hyvälle kannalle, laittaa yksi osa\nmetsänriistaa illalliseksi. Tyttäret ryhtyivätkin hilpeällä mielin\ntoimiin.\n\n-- Mieleni on paha, -- virkoin minä, -- ett'ei meillä ole naapuria\ntai vierasta mukana tällaisen herkun ääressä, sillä vieraanvaraisuus\ntekee moiset ateriat kahta maukkaammiksi.\n\n-- Hyväinen aika! -- huudahti vaimoni. Tuossahan tulee meidän hyvä\nystävämme, mr Burchell, joka pelasti meidän Sofian ja pani sinut\nväittelyssä pussiin!\n\n-- Minutko, lapsi? -- huudahtin minä. Erehdystä, kultaseni,\nerehdystä! Ei siihen monikaan pysty, luullakseni. Enhän minä\nmilloinkaan kiellä sinun taitoasi hanhenmaksa-piiraitten\npaistamisessa; jätä sinäkin väitteleminen minun huolekseni.\n\nTätä puhuessani astui köyhä ystäväni mr Burchell sisään. Me\ntervehdimme häntä lämpimällä kädenpuristuksella. Pikku Dick siirsi\nhänelle kohteliaasti tuolin.\n\nTuon köyhän miehen ystävyys oli minulle mieluista kahdestakin syystä:\ntiesin hänen ensinnäkin tarvitsevan minun ystävyyttäni ja toiseksi\nosoittavan voimiansa myöten ystävyyttä minuakin kohtaan. Hän oli\nnäillä seuduin tunnettu köyhänä gentlemanina, joka nuoruudessaan\nei ollut tahtonut tehdä mitään hyvää, vaikk'ei hän vielä ollut\nkolmenkaankymmenen vanha. Väliin hän haasteli varsin järkevästi,\nmutta viihtyi enimmäkseen vaan lasten seurassa, joita hänen tapansa\noli sanoa kiltiksi pikku väeksi. Lapset pitivät häntä, mikäli\nhuomasin, kuuluisana ballaadien laulajana ja satujen kertojana,\nja melkein joka kerta hänellä oli taskussaan jotain heitä varten,\nmilloin palanen mesileipää, milloin puolen pennyn pilli.\n\nTavallisesti hän tuli kerran vuodessa näille seuduin moniaaksi\npäiväksi naapurien vieraanvaraisuuden turviin. Hän istahti\nillastamaan meidän kanssamme, ja silloin ei vaimoni karvikkoviiniänsä\nsäästellyt, eikä pakinoistakaan puutetta tullut. Mr Burchell lauleli\nmeille vanhoja lauluja ja kertoi lapsille satuja Beverlandin pukista,\nkärsivällisestä Grisselistä, Catskinin seikkailuista ja ihanan\nRosamundan mökistä.\n\nTalon kukko, joka tavallisesti kiekahti yhdentoista aikaan, ilmoitti\nmaatapanon-ajan tulleen, ja nyt tuli odottamaton pula eteen: mihin\npanna vieras nukkumaan? Kaikki talon vuoteet olivat käytännössä,\nja myöhä oli lähettää häntä lähimpään majataloonkaan. Sen pulman\nratkaisi pikku Dick, tarjoten hänelle oman tilansa, jos itse pääsee\nMoses veljensä viereen.\n\n-- Ja minä, -- huudahti Bill, -- minä annan tilani mr Burchellille,\njos siskot ottavat minut sänkyynsä.\n\n-- Kas se oli oikein! -- virkoin minä. Vieraanvaraisuus on kristityn\nensimmäisiä velvollisuuksia. Metsänpeto vetäytyy tyyssijaansa,\nlintu lentää pesäänsä, mutta avuttoman ihmisen täytyy turvautua\nlähimmäiseensä. Suurin vieras maailmassa oli Hän, joka tuli maailmaa\npelastamaan. Hänellä ei ollut omaa kotia, Hän ikäänkuin tahtoi nähdä,\nminkä verran vieraanvaraisuutta meissä vielä on jäljellä. Debora\nkulta, -- sanoin minä sitten vaimolleni, -- anna pojille sokeripala\nkummallekin, Dickille suurempi, hän kun teki ensimmäisen ehdotuksen.\n\nSeuraavana aamuna varhain minä vein koko perheeni niitylle,\njälkiheinää korjaamaan. Vieras tarjosi apuansa ja otettiin joukkoon\nhänkin. Helposti kävi luokojen kääntäminen: minä astuin edellä,\nmuut asianmukaisessa järjestyksessä perässä. Huomasin sentään,\nkuinka hartaasti mr Burchell avusti Sofia tytärtäni. Oman osansa\nsuoritettuaan hän ryhtyi Sofian osaan, vilkkaasti puhellen hänen\nkanssaan. Niin vakuutettu kumminkin olin tyttäreni terveestä älystä\nja kunniantunnosta, ett'ei tuommoinen taloudellisesti rappiolle\njoutunut mies minussa lainkaan herättänyt levottomuutta. Illan tullen\npyydettiin mr Burchellia jäämään meille, niinkuin edellisenäkin\niltana, mutta hän kieltäytyi, sanoen aikovansa olla yötä naapurissa;\nhänellä oli pillikin vietävänä sen talon lapsille.\n\nHän läksi. Illallispöydässä meidän keskustelumme koski äskeistä\nkovaosaista vierasta.\n\n-- Mikä repäisevä esimerkki tuo mies onkaan -- lausuin minä --\nsiitä kovasta onnesta, joka seuraa kevytmielistä ja huimapäistä\nnuoruutta! Ei hän ole älyä vailla, mutta sepä asettaa hänen entiset\nmielettömät tekonsa vain sitä räikeämpään valoon. Mies parka! Missä\novat nyt kärkkyjät ja imartelijat, nuo hänen entiset johdettavansa\nja käskettävänsä? Poissa ne ovat, mielistelemässä kenties sitä\nparittajaa, joka hänen hurjistelujensa kautta on rikastunut. Tätä he\nnyt ylistelevät, nuo samaiset, jotka ennen ylistelivät häntä. Ennen\nvanhaan he ihastelivat hänen älynsä terävyyttä, nyt he ivaavat hänen\nmielettömyyttään. Hän on köyhä, ja lienee siihen hänen oma syynsä,\nsillä häneltä puuttuu sekä kunniantuntoa, ollakseen itsenäinen, että\ntaitoakin, ollakseen hyödyllinen.\n\nLienee minulla ollut salaisia syitä, jotka saattoivat minut tekemään\nnämä huomautukseni liiankin jyrkässä muodossa. Sofia nuhteli minua\nlempein sanoin.\n\n-- Olipa hänen entinen käytöksensä millainen hyvänsä, isä, -- virkkoi\nhän, -- ei häntä pitäisi hänen nykyisissä oloissaan enää moittia.\nSe puutteen-alainen asema, mihin hän nyt on joutunut, on riittävä\nrangaistus entisistä hurjisteluista, ja olenhan minä isän itsensäkin\nkuullut sanovan, ett'ei milloinkaan saa lyödä tarpeetonta iskua\nsiihen uhriin, jota sallimuksen vihan vitsa kurittaa.\n\n-- Sinä olet oikeassa, Sofia, -- huudahti Moses, -- ja sattuvastipa\neräs muinais-ajan kirjailijoista esittääkin mointa menettelyä,\nkuvaillessaan, kuinka muuan talonpoika yritti nylkeä Marsyasta,\njolta sadun mukaan toinen jo oli nahan kettänyt. Enkä minä sitä\npaitsi tiedä, lieneekö tämän köyhän miehen tila niin huono kuin isä\nkuvailee. Emme me saa tuomita toisten tunteita sen mukaan, mitä me\nitse tuntisimme heidän tilassansa. Myyrän pesä on meistä peräti\npimeä, mutta eläin itse pitää sitä tarpeeksi valoisana. Ja totta\npuhuen, tuo mies näkyy olevan tyytyväinen tilaansa, enkä ole kuullut\nkenenkään puhelevan niin vilkkaasti kuin hän, haastellessaan sinun\nkanssasi.\n\nTuo oli lausuttu ilman mitään tarkoitusta, mutta se sai kumminkin\ntytön punastumaan, vaikka hän koetti sitä peittää pakotetulla\nmyhäyksellä, vakuuttaen, että tuskin hän oli huomannutkaan, mitä mr\nBurchell sanoi. Vieras, liitti hän, näyttää aikoinaan olleen erittäin\nhieno gentleman.\n\nTuo kiire, jolla tyttö koetti puolusteleida, ja hänen punastumisensa\neivät minua sisimmissäni oikein miellyttäneet, mutta minä en lausunut\nepäluulojani julki.\n\nHuomiseksi kun odotimme vieraisille meidän hovinherraa, niin ryhtyi\nvaimoni valmistamaan hirvenpasteijaa. Moses istui lukemaan, minä\nkävin opettamaan pieniä poikia. Tyttäret olivat täydessä puuhassa,\nniinkuin muutkin. Minä näin heidän kauan aikaa hääräilevän valkean\nääressä. Luulin ensin heidän auttavan äitiänsä, kunnes pikku Dick\nkuiskaten ilmoitti minulle siskojen keittävän kauneusvettä. Minulla\non luontainen vastenmielisyys kaikkia sellaisia vesiä vastaan, ne\nkun eivät lainkaan ihoa paranna, vaan päinvastoin turmelevat sen.\nSenpävuoksi minä siirsin tuoliani vähitellen lähemmäs takkaa, tartuin\nhiilirautaan, ikäänkuin kohentaakseni valkeata, mutta kaasinkin aivan\nkuin vahingoissa koko keitoksen tuhkaan, ja nyt oli jo kovin myöhä\nruveta laittamaan uutta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nLontoolainen keikari. Suurinkin tyhmeliini saattaa oppia sen verran,\nettä hänestä on hauskuutta illaksi tai pariksi.\n\n\nHelppo on ymmärtää, että seuraavana päivänä, jolloin nuori hovinherra\noli oleva vieraana meidän talossa, meillä pantiin liikkeelle kaikki,\nmitä suinkin saatiin, jotta esiinnyttäisiin niin komeasti kuin\nmahdollista. Arvattava niinikään on, että vaimoni ja tyttäreni\npukeutuivat heleimpiin höyheniinsä.\n\nMr Thornhill tuli, mukanaan pari vierasta, kotisaarnaaja ja\nhovimestari. Monilukuiset palvelijansa hän aikoi, hienotuntoisesti\nkyllä, lähettää läheiseen majataloon, mutta minun vaimoni vaati,\nsulassa sydämensä riemussa, saada kestittää heidät kaikki tyyni.\nSiitä oli, ohimennen sanoen, se seuraus, että meillä sen jälkeen\nsaatiin olla kolme viikkoa laihemmalla muonalla.\n\nMr Burchellin viittaus edellisenä päivänä, että mr Thornhill\nkosiskelee miss Wilmotia, Yrjö poikani entistä morsianta, teki\nvastaan-oton koko lailla penseämmäksi. Sattuma se kumminkin\njoissain määrin selvitti tämän pulman, sillä kun joku seurasta tuli\nmaininneeksi neiden nimen, niin mr Thornhill kiroten vakuutti,\nett'ei hänen mielestään saata sen typerämpää olla kuin sanoa mointa\nlinnunpeljättiä kaunottareksi.\n\n-- Vieköön minut hitto! -- jatkoi hän, ellen minä yhtä mielelläni\nkatso itselleni morsianta lampun valossa St. Dunstanin kirkonkellon\nalla!\n\nJa sitten hän nauroi, ja me nauroimme kanssa: rikkaitten pilapuheilla\non aina tehokas vaikutus. Oliviakaan ei malttanut olla kuiskaamatta,\nkyllin kuuluvasti kumminkin, että mr Thornhill on sanomattoman\nleikillinen.\n\nIllallisen jälkeen minä tapani mukaan esitin maljan kirkolle.\nKotisaarnaaja kiitti minua siitä, sanoen, että kirkko on kaikkien\nhänen harrastustensa valtijatar.\n\n-- Kuules, Frank, -- virkkoi squire tavallisella\nveitikkamaisuudellaan, -- aatteles, että kirkko, sinun nykyinen\nvaltijattaresi, seisoisi batistihihoissa[12] toisella puolen ja miss\nSofia ilman batisteja toisella, kumpaisenko käskyjä noudattaisit?\n\n-- Kumpaisenkin tietysti! -- huudahti kotisaarnaaja.\n\n-- Oikein, Frank! -- vastasi squire. -- Läkäyttäköön tämä viini\nminut tähän paikkaan, ellei kaunis tyttö ole arvokkaampi kuin kaikki\npappien valheet koko maailmassa, sillä mitä ovat kymmenykset ja muut\nvehkeet muuta kuin petosta, hiidestä heitetyitä juonia? Ja sen minä\notan todistaakseni.\n\n-- Sitä sopisi kuulla! -- huudahti poikani Moses. -- Luulisinpa\npystyvän vastaamaan teitä.\n\n-- Oli menneeksi, sir! -- virkkoi squire, ryhtyen heti väittelyyn\nja viitaten muille, että nyt muka saadaan hauskaa. -- Jos mielitte\ntätä asiaa tyynesti pohtia, niin minä nostan kyllä kintaanne. Ja\nensinnäkin: käydäänkö asiaan -- analogillisesti vai dialogillisesti?\n\n-- Järkevillä syillä, -- vastasi Moses riemuissaan siitä, että pääsee\nväittelemään.\n\n-- No niin, -- lausui squire. -- Ensiksikin te toivoakseni ette\nkiellä, että mitä ikinänsä on, se on. Ellette sitä myönnä, en käy\njatkamaan keskusteluja.\n\n-- Totta kai minä sen myönnän, -- vastasi Moses, -- ja käytän sitä\nhyväksenikin.\n\n-- Toivoakseni, -- puhui squire edelleen, te myönnätte myöskin, että\nosa on kokonaistansa pienempi.\n\n-- Myönnän, -- vastasi Moses. -- Sehän on oikeus ja kohtuus.\n\n-- Toivoakseni, -- jatkoi squire, -- te ette kiellä sitäkään, että\nkolmion kulmat yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa.\n\n-- Se on selvä kuin päivä! -- vastasi toinen, katsahtaen ympärilleen\nvakavana kuin tavallisestikin.\n\n-- No niin, -- lausui Squire, puhuen hyvin nopeasti. -- Nyt ollaan\npremisseistä yhtä mieltä, ja minä jatkan. Itse-eksistensien\nyhteenliittäminen, joka tapahtuu molemmanpuolisessa duplikaatisessa\nrationissa, matkaansaattaa luonnollisestikin problematillisen\ndialogismin, joka joissain määrin todistaa, että spiritualiteetin\nessensille sopii antaa toinen predicabile.\n\n-- Malttakaa, malttakaa! -- huusi toinen. Minä kiellän sen.\nLuuletteko, että minä noin vaan ilman muuta myöntäisin oikeaksi\nmoisen harhaopin?\n\n-- Mitenkä! -- tiuskasi squire, ollen kiivastuvinaan. -- Ette\nmyönnä vainen! Vastatkaas minulle verukkeitta tähän kysymykseen:\noliko Aristoteles oikeassa, väittäessään, että relativi kuuluu\nkorrelatiinsa?\n\n-- Epäilemättä, -- vastasi toinen.\n\n-- Ja koska niin on, -- jatkoi squire, niin vastatkaas suoraan\nminun kysymykseeni: pidättekö te minun enthymemani edellisen osan\nanalytillistä pohtimista riittämättömänä _secundum quoad_ vai\n_secundum minus?_ Tuokaa esiin syyt ja perusteet! Syyt ja perusteet,\nsanon minä, suoraan!\n\n-- Minun täytyy sanoa, -- lausui Moses, ett'en minä oikein käsitä\nteidän ajatuksenne juoksua. Mutta lausukaapas väitteenne yhdessä\nyksinkertaisessa lauseessa, niin luulenpa voivani vastata.\n\n-- Ohoo, sir! -- virkkoi squire. -- Nöyrin palvelijanne! Vai pitäisi\nminun hankkia teille vielä todistuksia, jopa järkeviä syitäkin! Ehei,\nsir, minun täytyy sanoa, että te vaaditte liikoja.\n\nSeuraus oli se, että kaikki rupesivat nauramaan, ja Moses parka\nnäytti varsin surkealta muitten iloisten kasvojen joukossa eikä enää\nkoko seurustelun aikana virkkanut halaistua sanaakaan.\n\nMinua tämä kohtaus ei lainkaan huvittanut, mutta Oliviaan se oli\ntehnyt aivan toisellaisen vaikutuksen. Hän piti sukkeluutena sitä,\nmikä oli pelkkää ulkomuistista lukemista. Mr Thornhill oli kuin\nolikin hänen mielestään erittäin hieno gentleman, ja kun ottaa\nlukuun, kuinka paljon helyä solakka vartalo, soreat vaatteet ja\nrikkaus ylhäiseen nimeen lisäävät, niin täytyy antaa tytölle\nanteeksi. Mr Thornhill oli kyllä oppia ja tietoja vailla, mutta\nliukas hän silti oli kieleltään ja pystyi sujuvasti keskustelemaan\nmistä yleisestä asiasta hyvänsä. Ei siis ihme eikä mikään, että niin\nvikkelä mies saattaa kiinnittää puoleensa tytön, joka on kasvatettu\npitämään arvossa omaa ulkonaista esiintymistään ja niinmuodoin\nantamaan sille arvoa muissakin.\n\nMr Thornhillin lähdettyä syntyi meidän välillä jälleen keskustelu\nnuoren hovinherran ansioista. Hän kun alinomaa oli kääntynyt\nsekä katseillaan että puheillaan Olivian puoleen, ei ollut enää\nepäilemistäkään, että Olivia se juuri oli syynä hänen käynteihinsä.\nEikä tyttö kovin pahakseen pannutkaan veljensä ja sisarensa viattomia\nhokemisia siihen suuntaan. Deborakin näkyi omistavan itselleen jonkun\nosan päivän kunniata ja riemuitsi tyttärensä voitosta ihan kuin\nomastaan.\n\n-- Ja nyt, kultaseni, -- virkkoi hän minulle, -- nyt tahdon\nsuoraan tunnustaa, että minä se juuri neuvoin tyttöjä rohkaisemaan\nhovinherraa hänen hienosteluissaan. Minussa on alati asunut\nkunnianhimoisia pyyteitä, ja nyt näet, että olen ollut oikeassa,\nsillä kukapa ties, mikä tästä lopuksi tulee?\n\n-- Kukapa sen vainenkin ties! -- vastasin minä huoaisten. -- Minua\npuolestani tuo ei kovin ilahduta: mieluumpi olisi minulle köyhä\nkunnon mies kuin tuo hieno gentleman, rikas ja jumalaton, sillä jos\nminun epäluuloni hänestä ovat oikeat, niin, sen minä vakuutan, ei\nvapauskoinen ikinä minun lastani saa.\n\n-- Kuulepas, isä, -- huudahti Moses, -- sinä olet liian ankara. Ei\nJumala häntä ajatuksista ole tuomitseva, vaan teoista. Itsekussakin\non tuhat väärää ajatusta, joita hänessä herää, mutta joita hän ei\nkykene poistamaan. Vapauskoisuus on tuossa gentlemanissa kukaties\njotain ehdotonta, niin että, vaikkapa pitäisi hänen ajatuksiansa\nvaarinakin, hänen mielipiteensä sittenkin ovat vain pakollisia. Häntä\nei niinmuodoin saata erehdyksistä syyttää enempää kuin sellaista\nkuvernööriäkään, jonka on täytynyt päästää ryntäävä vihollinen\nkaupunkiin, koskapa sillä ei ole ollut suojelevaa muuria ympärillään.\n\n-- Aivan niin, poikani, -- vastasin minä, mutta jos tuo kuvernööri\nkutsumalla kutsuu vihollisen kaupunkiinsa, silloin hän tekee\nväärin. Ja näin on aina laita niitten, jotka erehdyksen valtaan\nantautuvat. Ei heidän vikansa siinä ole, että he näkemänsä\ntodistukset oikeiksi myöntävät, vaan siinä, että he sulkevat silmänsä\nniin monelta todistukselta, mitä tarjona on. Olkoon niinkin, että\nihmisen väärät mielipiteet ovat muodostuneet hänessä vastoin hänen\ntahtoansa, mutta kun hän ehdoin tahdoin pysyy erehdyksessä tai on\nhuolimaton mielipiteitä muodostaessaan, niin hän on edesvastauksessa\nvirheistänsä tai ansaitsee ylenkatsetta mielettömyytensä tähden.\n\nVaimoni ryhtyi nyt keskusteluun, syitä ja perustuksia tosin esiin\ntuomatta. Hän huomautti, kuinka meidän tuttavissamme on paljo\nviisaita miehiä, jotka ovat vapauskoisia, mutta hyviä aviomiehiä\nsilti. Ja sanoi hän tuntevansa semmoisia älykkäitä tyttöjäkin, jotka\nkyllä pystyvät kääntämään miehensä oikeaan uskoon.\n\n-- Ja kuka tietää, kultaseni, -- jatkoi hän, mihin kaikkeen Olivia\nkykeneekään? Tyttö pystyy puhumaan varsin monenlaisista asioista ja\non minun mielestäni hyvinkin perehtynyt riidan-alaisiin kysymyksiin.\n\n-- Hyvä ystävä, mistäpä riidan-alaisista kysymyksistä hän olisi\nlukenut? En muista milloinkaan pistäneeni sellaisia kirjoja hänelle\nkäteen. Sinä arvaat kuin arvaatkin hänen ansionsa liian suuriksi.\n\n-- Eipä niinkään, isä! -- puuttui Olivia puheesen. -- Minä olen\nlukenut koko joukon sellaisia kirjoja, niinpä Thwackumin ja Squaren\nväliset riidat ja Robinson Crusoen ja pakanallisen Perjantain\nkiistelyt, ja paraillaan minä luen väittelyjä \"Taivaallisesta\nYljästä.\"\n\n-- Verratonta! -- virkoin minä. -- Sinä olet kelpo tyttö, ihan kuin\nluotu kääntämään ihmisiä oikeaan uskoon, mutta menepäs nyt auttamaan\näitiä karvikkopiiraitten paistannassa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nLemmenjuttu, joka ei suurtakaan onnea ennusta, mutta josta saattaa\nolla paljokin seurauksia.\n\n\nSeuraavana aamuna tuli mr Burchell taaskin meille. Nuo hänen tiheät\nkäyntinsä eivät minua oikein miellyttäneet, ja siihen minulla oli\nomat syyni, mutta enhän kumminkaan saattanut kieltää häneltä seuraa\nja sijaa takkani ääressä. Työtä hän tosin teki enemmän kuin minkä\nhänen kestittämisensä maksoi, sillä ripeästi hän puuhasi yhdessä\nmeidän kanssamme, oli nenimmäisenä niittämässä ja päällimmäisnä\npieleksellä. Sitä paitsi oli hänellä aina jotain hauskaa sanottavana\najan ratoksi ja työssä virvoitukseksi. Hän oli kerrassaan niin\nomituinen ja järkevä, että minä pidin hänestä, nauraen ja\nsäälien häntä samalla. Ainoa, mikä minusta oli vastenmielistä,\noli hänen kernas silmänsä minun tyttäreeni. Hän tapasi sanoa\nhäntä leikillään pikku morsiamekseen, ja milloin hän kummallekin\ntyttöselle nauhakimpun toi, sai Sofia aina kauniimman. En tiedä,\nmikä lienee syynä ollutkaan, mutta päivä päivältä hän vaan kävi\nmiellyttävämmäksi, hänen älynsä esiintyi yhä loistavampana ja hänen\nyksinkertaisuutensa tiesi yhä enemmän syvää elämän viisautta.\n\nMe söimme ateriat ulkona niityllä. Pöytäliina levitettiin kahisevain\nheinäin päälle, ja siinä sitä sitten istuttiin tai paremmin sanoen\nloiottiin yksinkertaisen aterian ympärillä. Mr Burchell piti huolta\nsiitä, että kaikki olivat hilpeällä mielin. Hauskuuden lisäksi\nviserteli rastaspari kilpaa läheisissä pensaissa, kesy punakerttu\ntuli noukkimaan murenoita käsistä, ja jok'ainoa ääni oli kuin rauhan\nkajahdusta.\n\n-- Aina kun tällä tapaa istutaan, -- virkkoi Sofia, -- aina johtuvat\nmieleeni ne kaksi lempiväistä, jotka, niinkuin mr Gay niin kauniisti\nkuvailee, toisiansa syleillen kuolivat salaman iskeminä. Siinä on\njotain niin liikuttavaa tuossa kuvauksessa, että olen satakin kertaa\nlukenut sen yhä uudestaan ja aina yhtä suurella ihastuksella.\n\n-- Minun mielestäni, -- virkkoi poikani, ovat kauniimmatkin kohdat\nsiinä koko joukon heikommat kuin Ovidion Acis ja Galateassa.\nRoomalainen runoilija osaa paremmin käyttää _vastakohtia_, ja tästä,\njos se vain taiteellisesti käsitellään, riippuu liikuttavan kuvauksen\nkoko voima.\n\n-- Merkillistä, -- arveli mr Burchell, -- kuinka nuo teidän\nmainitsemanne runoilijat ovat, kumpikin kotimaassansa, samalla\ntavalla kehittäneet runoaistia väärään suuntaan, sullomalla säkeet\ntäyteen epiteetejä. Vähempikykyiset ovat huomanneet helpoksi matkia\nheidän puutteitansa, ja runous Englannissa, niinkuin keisarikunnan\nviimeisinä aikoina Roomassakin, ei ole muuta kuin kokoelma loistavia\nkuvia, vailla suunnitelmaa ja keskinäistä yhteyttä, kokonainen jono\nepiteetejä, jotka helähtävät kauniilta, mutta eivät kohota tunnetta.\nMutta, hyvä neiti, muita tässä moittiessani, te kenties katsotte\nasianmukaiseksi, että annan teille tilaisuutta maksaa samalla\nmitalla. Enkä minä tätä huomautusta olisi tehnytkään, ellei olisi\ntarkoitukseni siten päästä esittämään tälle seuralle ballaadia,\njossa, niin virheellinen kuin se muutoin onkaan, ei ainakaan ole\nedellä mainituita vikoja.\n\n            Ballaadi.\n\n    \"Käy kanssain laaksoon, erakko,\n    Ja tuonne näytä tie,\n    Miss' säde tuikkain viittoaa.\n    Siell' armasta niin lie...\n\n    \"Ma väsyksissä harhailen,\n    Mua painaa, uuvuttaa...\n    Tääll' erämaata seuraa vain\n    Taas uusi erämaa.\"\n\n    -- Ei sinne, poikain! -- vanhus huus.\n    -- Siell' on niin synkkää, voi!\n    -- Se virvatult' on pettävää.\n    -- Sielt' turmios ääni soi.\n\n    -- Kas tuolla mulla maja pien'.\n    -- Käy vieraakseni vaan!\n    -- On vähät siellä varat, mut\n    -- Ne mielin hyvin jaan.\n\n    -- Yöks sinne jää, ja minkä voi,\n    -- Sen talo tarjookin:\n    -- Olk'vuoteen, leipää, lepoa\n    -- Ja siunaukseinkin.\n\n    -- Tuoll' laitumilla laumat käy.\n    -- Ne multa rauhan saa.\n    -- Minua Herra armahti:\n    -- Niit' tahdon armahtaa.\n\n    -- Mä vuorten rintehiltä vain\n    -- Saan niukan ravinnon.\n    -- On yrtit, heelmät ruokanain,\n    -- Ves' juomanani on.\n\n    -- Käy, vieras, huoles heitä pois\n    -- Ja mustat murehet!\n    -- Maan lapsen tarpeet vähät on\n    -- Ja lyhyt-aikaiset.\n\n    Niin lempeet oli sanat nuo\n    Kuin kaste taivainen,\n    Ja nöyrin mielin matkamies\n    Nyt seuras mökillen.\n\n    Syvällä syliss' erämaan\n    Pien' mökki piilee tuo.\n    Ja turvan, levon rauhaisan\n    Se eksyneelle suo.\n\n    Ei vartijoita varastot\n    Vähäiset kaipaakaan:\n    Siell' oven aukas vieraillen\n    Puusalpa heikko vaan.\n\n    Jo lepoon kutsuu illansuu.\n    Nyt tulta takkahan!\n    Ja ehtoollista erakko\n    Käy rakentamahan.\n\n    Hän leipää, hedelmiä tuo\n    Hymyillen pöytähän,\n    Ja pitkän illan ratoksi\n    Satuja kertoo hän.\n\n    Ja lattialla leikkiään\n    Lyö kissa kehräten,\n    Ja sirkka laulaa raossaan,\n    Tuli räiskii iloinen.\n\n    Mut vieraan kasvot yhä vaan\n    Hymyä vaille jää.\n    Suru painaa häntä syvä niin...\n    Hän itkuun hyrähtää.\n\n    Ja syvä suru täytti myös\n    Erakon sydämen.\n    -- Mikä huoli rintaas rasittaa?\n    -- Oi virka, poikanen!\n\n    -- Läksitkö linnain loistavain\n    -- Sä huolta karkuhun?\n    -- Vai ystävätkö pettivät,\n    -- Vai petti armas sun?\n\n    -- Voi, rakkauden riemu on\n    -- Niin halpaa, haihtuvaa.\n    -- Mut kahta halvempi on hän,\n    -- Ken sitä armastaa.\n\n    -- On nimi vain tuo \"ystävyys\",\n    -- Se tyyten tenhoo sun,\n    -- Ihanaan uneen painaa, mut\n    -- Herättää itkuhun.\n\n    -- Ja rakkaus pelkkä hely on,\n    -- On lelu tyttöjen.\n    -- Kenties se viihtyä vielä vois\n    -- Pesässä kyyhkysten.\n\n    -- Hyi poika! Huoles heitä pois!\n    -- Älä luota naisiin! -- Sen\n    Kun lausui hän, niin puna nous\n    Jo pojan poskillen.\n\n    Ja kas! Uus kauneus elähti\n    Nyt vieraan kasvoihin,\n    Niin ihana kuin aamun koi\n    Ja yhtä kerkeekin.\n\n    Mitä tietää katse karttava\n    Ja povi aaltoisa?\n    Kas! Poika lempiväinen tuo\n    On -- impi ihana!\n\n    \"Voi, kurjalle sä anteeks suo!\"\n    Huus' impi tuskissans'.\n    \"Tän huoneen saastutin mä, voi,\n    Miss' asut Herras kanss'!\n\n    \"Mun tyttö raukan lempi vain\n    Se saattoi kulkemaan.\n    Ha'in rauhaa, mutta löysinkin\n    Mä epätoivoa vaan.\n\n    \"Rannalla Tynen asuttiin\n    Kanss' armaan taattosein.\n    Kaikk' aarteet linnan säädetty\n    Mun oli omaksein.\n\n    \"Mua kodist' armaast' ottamaan\n    Moni ritar' uljas riens.\n    Ken lemmestä, ken rikkaun vuoks\n    Se sinne ohjas tiens.\n\n    \"Muassa muitten usein näin\n    Myös nuoren Edwinin,\n    Mut lempeään ei pukenut\n    Hän koskaan sanoihin.\n\n    \"Varoja, valtaa vailla hän,\n    Ja halp' ol' pukukin,\n    Mut viisas, uljas oli hän --\n    Siks' mulle rakkahin.\n\n    \"On armas aamun aurinko\n    Ja kaste hiljainen,\n    Mut armahampi Edwinin\n    Olj sydän herttainen\n\n    \"Puu väikkyy kasteen helmissä,\n    Mut väikkyy hetken vaan:\n    Hän kaste oli, mut mua voi!\n    Mä väikyin hetken vaan.\n\n    \"Ma liehuin kevytmiellä niin,\n    Mun syömen' ilkamoi:\n    Kun lemmen tuskaa kärsi hän,\n    Se mulle riemun toi.\n\n    \"Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi,\n    Mun jätti, ylpeän,\n    Ja erämaihin poistui pois\n    Ja siellä kuoli hän.\n\n    \"Mun syyni on, ja hengelläin\n    Sen tahdon sovittaa:\n    Niin, siihen, missä lepää hän,\n    Ma tahdon nukahtaa.\n\n    \"Näin päättyköön tää toivoton,\n    Tää kurja elämä,\n    Mun tähten' Edwin kuoli, -- nyt\n    Mä hänen tähtensä.\"\n\n    -- Luoja varjelkoon! -- huus toinen\n    Hänet syliins' sulkikin:\n    Tää hämmästyi, mut -- olikin\n    Sylissä Edwinin.\n\n    -- Mun Angelinan', katsohan,\n    -- Tunnethan, armaisen'?\n    -- Sun Edwinis taas kutsuttiin\n    -- Elohon, lempehen.\n\n    -- Lepäjä taas mun rinnallain,\n    -- Käy onnen nautintaan. --\n    \"Emmehän enää, armas oi,\n    Eroa milloinkaan?\"\n\n    -- Ei, emme koskaan! Lemmellen\n    -- Elämme yksin ain'.\n    -- Ja koska viime hetkes lyö,\n    -- Se mullekin lyö vain.\n\nTätä ballaadia näkyi Sofia kuuntelevan mielihyvällä, jopa hellin\ntuntein.\n\nMutta äkkiä häiritsi meidän rauhaamme pyssyn laukaus aivan lähellä.\nHeti sen jälkeen syöksi muuan mies pensas-aidan läpi saalistaan\nnoutamaan. Se oli squiren kotisaarnaaja. Hän oli ampunut yhden niitä\nrastaita, jotka niin monasti olivat meidän ratoksemme laulelleet.\nNiin läheinen kova laukaus oli säikäyttänyt meidän tyttäremme. Sofian\nminä huomasin painautuneen peloissaan mr Burchellin syliin suojaa\nhakemaan. Metsästäjä tuli esiin ja pyysi anteeksi, että oli häirinnyt\nmeitä, vakuuttaen, ett'ei hän tiennyt meidän olevan niin lähellä. Hän\nistahti nuoremman tyttäreni viereen ja, metsämiehen tapaan, tarjosi\nhänelle tän'aamuisen saaliinsa. Toinen oli jo kieltäymäisillään,\nmutta salainen silmäys äidiltä sai hänet korjaamaan erehdyksensä ja\nvastaan-ottamaan tarjouksen, vaikka jonkunlaisella epäröimiselläkin.\nVaimoni ei malttanut taaskaan olla ilmituomatta ylpeyttään: hän\nkuiskasi näet minulle huomanneensa, kuinka Sofia oli tehnyt\nkotisaarnaajaan yhtä valtavan vaikutuksen kuin Olivia squireen. Minä\npuolestani luulin, ja paremmallakin syyllä, Sofian huomion kääntyneen\naivan toisaanne.\n\nKotisaarnaajan asiana oli tehdä meille tiedoksi, että mr Thornhill\noli hankkinut soittoniekkoja ja virvoituksia ja aikoo tänä iltana\ntoimittaa nuorille neitosille tanssiaiset kuutamossa nurmikolla\npappilan edustalla.\n\n-- Täytyy tunnustaa, -- jatkoi hän, -- että minä erityisistä syistä\ntahdoin olla ensimmäinen tämän sanan saatannassa. Toivon näet, että\npalkinnoksi saan miss Sofian lupautumaan minun tanssikumppalikseni.\n\nTyttäreni vastasi, ett'ei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos se\nvaan kunnialla tapahtua taitaa.\n\n-- Mutta kas tässä, -- lisäsi hän, katsahtaen mr Burchelliin, --\ntässä on muuan gentleman, joka on ollut minun toverinani päivän\ntöissä, ja kohtuullistahan on, että hän tulee osalle päivän\nhuvituksiinkin.\n\nMr Burchell kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, mutta luovutti\nhänet kotisaarnaajalle, lisäten, että hänen täytyy tänä iltana astua\nvielä viisi peninkulmaa erääsen taloon, jonne hänet on kutsuttu\nuutisjuhlan viettoon.\n\nTuo kieltäytyminen tuntui minusta hiukan omituiselta. Enkä saattanut\nsitäkään käsittää, kuinka minun ymmärtäväinen Sofiani saattaa noin\ntaloudellisesti rappiolla olevalle miehelle antaa etusijan sellaisen\nrinnalla, jolla on paljoa suurempia tulevaisuuden toiveita. Mutta\nsamoin kuin miehet useimmiten osaavat oikeaan, naisten ansioita\narvostellessansa, samoin naisetkin usein arvostelevat meitä oikein.\nEri sukupuolet näkyvät olevan määrätyt toistensa tähystelijöiksi ja\nkumpikin omalla tavallaan parhaiten pystyvän tarkastelemaan toistansa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKaksi ylhäistä naista seuraan. Hienompi asu näkyy tietävän aina\nhienompaa sivistystäkin.\n\n\nTuskin oli mr Burchell sanonut jäähyväiset ja Sofia lupautunut\nkotisaarnaajan tanssitoveriksi, kun jo pienet poikani juoksujalassa\nriensivät ilmoittamaan, että squire on tulossa meille, mukanaan suuri\nseura.\n\nPappilaan palattuamme, oli hovinherra jo siellä, mukanaan kaksi hänen\ntalouteensa kuuluvaa herraa ja kaksi nuorta ladyä upeissa puvuissa.\nNämä hän esitti meille ylhäisinä ja hienoina naisina pääkaupungista.\n\nMeillä ei sattunut olemaan tarpeeksi istuimia koko seuralle, mutta\nmr Thornhill ehdotti heti, että kukin herra istuisi naisen sylissä.\nMinä panin kerrassaan tätä vastaan, huolimatta vaimoni moittivasta\nsilmäyksestä. Moses lähetettiin senvuoksi lainaamaan pari tuolia,\nja kosk'ei meillä ollut tarpeeksi naisia kontratanssia varten, niin\nläksi kaksi herraa hänen kerallaan, saamaan tanssijoille pareja.\nPian oli tuolit ja tanssitoverit hankittu. Herrain mukana näet\npalasivat naapurini Flamboroughin ruusunpunaiset tyttäret, prameillen\npunaisissa nauhoissa.\n\nYhtä kovan onnen kohtaa ei oltu otettu lukuun: miss Flamboroughit\nolivat tunnetut parhaimpina tanssijoina koko pitäjässä, osasivat sekä\nhypikkeet että pyörikkeet perinpohjin, mutta olivat aivan outoja\nkontratanssissa. Se saattoi meidät ensi alussa hiukan hämille,\nmutta muutaman sysäyksen ja nykäyksen perästä se heiltäkin vihdoin\nsujui varsin hyvin. Musikkina oli kaksi viulua, pilli ja käsirumpu.\nKuu paistoi heleästi. Mr Thornhill ja vanhin tyttäreni alkoivat\ntanssiaiset, katsojain ihastella, sillä naapureita oli tullut suurin\nmäärin, saatuaan kuulla tanssihankkeista. Tyttäreni se liikkui\nniin keveästi ja notkeasti, ett'ei äiti voinut salata sydämensä\nylpeyttä, vaan vakuutti minulle, että niin nokkelasti kuin tuo tytön\ntynkä tuossa pyöriikin, niin äidiltä ne on varastettu jok'ikinen\naskel. Lontoolaiset ladyt panivat parastansa, liikkuakseen yhtä\nkeveästi, mutta turhaan. Siinä he uiskentelivat ja hytkähtelivät\nja hiueskelivat ja hypähtelivät, mutta ei ottanut mikään oikein\nonnistuakseen. Töllistelijät tosin sanoivat tuota kauniiksi, mutta\nnaapuri Flamborough huomautti, että miss Livyn jalkain tapsutus se on\nkuin musikin kaikua vaan.\n\nKun tanssia oli kestänyt tunnin verran, ehdottivat lontoolaiset\nladyt, että lakattaisiin; pelkäsivät näet vilustumista. Toinen\nheistä ilmaisi ajatuksensa minun mielestäni jotenkin karkein sanoin,\nlausuen, että hän on _\"totta toisen kerran, niin hiessä, että vaikka\nvettä kierrä.\"_ Sisään tultuamme oli siellä valmiina upea illallinen,\nkylmiä ruokia, jotka mr Thornhill oli tuottanut mukanaan. Keskustelu\noli vähemmän vilkasta kuin tähän saakka. Lontoolaiset ladyt sysäsivät\nnyt Sofian ja Olivian kokonaan varjoon, sillä heidän puheensa aineina\noli yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat\nja muut hienot asiat, niinkuin taidemaalaukset, kauneudenaisti,\nShakespeare ja sointuvat lasit. Pari kertaa heiltä tosin, meidän\nsuureksi kauhuksemme, pääsi kirous, mutta sitä minä luulin vaan yhä\nvarmemmaksi merkiksi ylhäisestä syntyperästä. (Myöhemmin minä vasta\nsain tietää, että kiroilemista pidetään hienoimmissakin piireissä\nperäti sopimattomana.) Heidän upea pukunsa se kumminkin kätki\nsuojelevaan harsoonsa kaikki karkeudet heidän puheessaan.\n\nTyttäreni katselivat ilmeisellä kateudella heidän hienoa käytöstään,\nja jos siinä mikä nurinkuriselta näytti, niin heti se pantiin\nkaikkein korkeimman sivistyksen laskuun. Mutta heidän alentuvainen\nkohteliaisuutensa se se kävi yli kaiken muun. Toinen heistä arveli,\nettä miss Olivialle olisi ollut suureksi eduksi, jos hän olisi\nhiukan enemmän liikkunut maailmassa. Ja toinen lisäsi, että yksi\nainoa talvi Lontoossa tekisi miss Sofiasta ihan uuden ihmisen.\nVaimoni oli yhtä mieltä kumpaisenkin kanssa eikä sanonut mitäkään\nniin hartaasti halajavansa kuin että hänen tyttärensä saisivat edes\nyhden talvikauden oppia hienoja tapoja. Tuohon en minä saattanut olla\nhuomauttamatta, että heidän sivistyksensä on nytkin jo suurempi kuin\nvarat sallivat, ja että runsaampi määrä hienostumista tekisi vain\nvaaran-alaiseksi heidän köyhyytensä ja herättäisi heissä pyyteitä,\njoihin heillä ei ole oikeutta.\n\n-- Ja mistä, -- huudahti mr Thornhill, mistäpä huvituksesta\ntarvitsisi kieltäytyäkään niitten, jotka voivat sellaisia itselleen\nhankkia? Minulla puolestani on varoja tarpeeksi; rakkaus, vapaus\nja huvit -- siinä minun elämäni ohjeet. Mutta - hiisi vieköön! --\njos puolet minun omaisuuttani saattaisi viehättävälle Olivialleni\ntehdä mielihyvän, niin se olisi hänen omansa, enkä vaatisi muuta\nvastalahjaa kuin saada liittää itseni lahjan lisäksi.\n\nTunsin sen verran maailmaa, tietääkseni, että tuo on vaan turhaa\nkorupuhetta, jonka takana piilee mitä kehnoin tarkoitus, mutta minä\nhillitsin suuttumukseni.\n\n-- Sir, -- virkoin minä, -- se perhe, jota te nyt alentuvasti\nkunnioitatte läsnäolollanne, on kasvatettu yhtä herkkään\nkunniantuntoon kuin tekin. Jok'ainoa yritys sen loukkaamiseen\ntuottaisi mukanaan mitä turmiollisimmat seuraukset. Kunnia, sir,\non ainoa omaisuus, mitä meillä nykyjään on, ja tätä viimeistä\naarrettamme meidän täytyy vaalia erityisen tarkalla huolella.\n\nPian minun kumminkin tuli paha mieli siitä, että niin innokkaasti\nolin nämä sanat lausunut, sillä squire otti minua kädestä ja vannoi\nkäsittävänsä minun kiivauteni, vaikk'ei sanonut voivansa hyväksyäkään\nminun epäluulojani.\n\n-- Ja mitä teidän viittaukseenne tulee, -- jatkoi hän, -- niin minä\nvakuutan, ett'ei mikään ollut mielestäni kauempana kuin moinen\najatus. Ei, kaiken sen nimessä, mikä viehättää ja lumoaa! Sellainen\nsiveys, joka kysyy säännöllistä piiritystä, ei ole milloinkaan minua\nmiellyttänyt, sillä kaikki minun lemmenseikkailuni ovat käyneet käden\nkääntämässä.\n\nLontoolaiset ladyt eivät olleet kuulevinaankaan viimeisiä sanoja,\nja näyttivät panneen kovin pahakseen moisen ujostelemattomuuden;\nhe rupesivat varsin ymmärtäväisesti ja vakavasti puhelemaan\nsiveellisestä hyvästä avusta. Siihen puheeseen yhdyin pian minäkin\nvaimoni ja kotisaarnaajan kanssa. Lopulti täytyi squirekin tunnustaa\nkatuvansa entisiä huimapäisyyksiään. Me puhelimme kohtuullisen elämän\ntuottamasta ilosta ja puhtaan omantunnon päivänpaisteisesta rauhasta.\nMinä olin hyvilläni siitä, että pienetkin pojat saivat olla valveilla\nyli määräajan, sillä tällainen mieltä ylentävä keskustelu tekee,\narvelin minä, heidänkin hyvää.\n\nMr Thornhill meni sitäkin kauemmas ja kysyi, enkö minä ottaisi\npitääkseni iltarukousta. Siihen minä suostuin ilomielin. Ja\nnäin vietettiin ilta mitä hauskimmasti, kunnes vieraat vihdoin\nrupesivat tekemään lähtöä. Ladyjen näkyi olevan varsin haikea erota\nminun tyttäristäni, joihin he sanoivat kiintyneensä erityisellä\nmielihyvällä, ja pyysivät yhdessä, että tyttäreni tulisivat\nsaattamaan heitä kotia. Squire yhtyi tähän pyyntöön, saaden siihen\nvaimoltanikin kannatusta. Tytärten katseista minä huomasin, että\nheidänkin hyvin mielensä tekee. Tässä pulmallisessa tilassa minä\nkoetin vetää esiin moniaita vastasyitä, mutta kun tyttäreni yks kaks\nkumosivat ne, niin täytyi minun vihdoin lausua jyrkkä kielto. Ja\nsiitä oli seurauksena, ett'en minä koko seuraavana päivänä saanut\nosakseni kuin nyrpeitä katseita ja lyhyitä vastauksia.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nPerhe koettaa jäljitellä ylhäisiä. Kuinka kurjasti sen käykään, joka\nyrittää esiintyä toisin kuin olot sallivat.\n\n\nMinä aloin huomata, että kaikki minun pitkät ja hartaat puheeni\nkohtuullisuudesta, yksinkertaisista tavoista ja tyytyväisyydestä\nolivat kaikuneet kuuroille korville. Ylhäisten puolelta meidän\nosaksemme tullut huomio oli herättänyt sen ylpeyden, jonka minä olin\nvain uneen uuvuttanut, kykenemättä sitä poistamaan. Ikkunalaudat\nmeillä olivat jälleen, kuten entis-aikoinakin, täynnään koruvesiä\nkaulaa ja kasvoja varten. Aurinkoa ruvettiin pelkäämään vihollisena\nulko-ilmassa ja tulta kasvojen värin turmelijana sisässä. Vaimoni\narveli, että aikaisin nouseminen tärvelee tytärten silmiä, että\niltapäivällä työskentelemisestä nenä tulee punaiseksi, ja vakuutti,\nettä kädet pysyvät valkoisina ainoastaan silloin kuin ei niillä\ntee mitään työtä. Ja niinpä Yrjö pojan paidat jäivätkin kesken,\nja naisväki ryhtyi jälleen neulomaan gaasejansa ja kirjaamaan\nkanevoitansa. Flamboroughin tyttö parat, heidän entiset iloiset\nkumppalinsa, jäivät nyt syrjään: he olivat liian vähäpätöisiä\ntuttavia. Nykyään oli puheen-aineena yksinomaa ylhäisen maailman\nelämä, korkeasukuisten seurat ja taidemaalaukset, kauneuden aisti,\nShakespeare, sointuvat lasit.\n\nOlisi tämä kaikki vielä käynyt laatuun, ellei muuan mustalais-akka\nolisi povauksillaan nostanut meitä ihan huipuille saakka. Tuskin oli\ntuo ruskeaihoinen sibilla saapunut taloon, niin jo riensivät tytöt\nminun luokseni pyytämään shillingiä kumpikin, vetääkseen hopearistin\nakan kouraan. Minä olin, totta puhuen, jo väsynyt olemasta yhtämittaa\nymmärtäväisenä, ja niinpä en osannut nytkään heidän pyyntöänsä\nkieltää, minua kun miellyttti nähdä heidät onnellisina. Shillingin\nsaivat kumpainenkin, vaikka -- se olkoon perheen kunniaksi sanottu\neivät he milloinkaan rahatta olleet, sillä kumpaisellakin oli äidiltä\nsaatu guinea taskussa, kannettavana sillä nimenomaisella ehdolla,\nett'ei sitä milloinkaan saa särkeä.\n\nOltuaan jonkun aikaa lukon takana mustalaisakan kanssa, tyttäret\npalasivat, ja minä näin jo heidän silmistään, että jotain\nsuurenmoista heille oli ennustettu.\n\n-- No, tyttöset, mitenkäs kävi? Virkapas, Livy, hyvätkö teit kaupat\npovarin kanssa?\n\n-- Kuules, isä hyvä! -- vastasi hän. -- Minkähän henkien kanssa hän\noikein lieneekään liitossa? Hän vakuutti kivenkovaa, ett'ei kulu\nvuottakaan, niin minä joudun naimisiin squiren kanssa.\n\n-- No niin. Entäs sinä, Sofia lapseni? kysäisin minä. -- Minkäs\nmiehen sinä saat?\n\n-- Minä saan lordin, heti kuin sisareni on viettänyt häänsä squiren\nkanssa.\n\n-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Senkö verran te vain saittekin\nkahdella shillingillä! Ette muuta kuin yhden lordin ja yhden squiren\nkahdella shillingillä! Tyttö hupakot! Minä olisin puolta vähemmästä\nluvannut teille prinssin ja indialaisen nabobin.\n\nTyttöjen uteliaisuudesta oli kumminkin varsin vakavia seurauksia.\nMeillä ruvettiin näet ajattelemaan, että tähdissä on meille säädetty\njotain erinomaisen korkeata, ja niinpä jo ennakolta nautittiin\ntulevasta mahtavuudesta.\n\nTuhansia kertoja on jo huomattu, ja minä vakuutan sen kerran vielä,\nettä onnellisessa toivossa eletyt hetket ovat ihanammat kuin ne,\njolloin onnea jo todella nautitaan. Edellisessä tapauksessa me\nlaitamme ruuat oman ruokahalumme mukaan, jälkimmäisessä ne meille\nluonto laittaa.\n\nMahdoton on uudestaan kuvata kaikkia niitä kauniita unelmia,\njoihin me itsemme uuvutimme. Me näimme jo, kuinka meidän olomme\nparanemistaan paranevat, ja koska koko pitäjä vakuutti squiren olevan\nrakastuneen minun tyttäreeni, niin rakastui Oliviakin häneen: tuo\ntunne se puhumalla puhuttiin tyttöön. Näinä ihanina aikoina vaimoni\nnäki myötäänsä mitä suloisimpia unia, joita hän sitten aamulla\nkertoi meille suurella juhlallisuudella ja tyyten tarkoin. Väliin\nhän oli nähnyt ruumis-arkun ja pääkallon ja sen alla kaksi luuta\nristissä: se tiesi, että ennen pitkää saadaan häitä; vuoroin taas\noli tytärten taskut täynnä vaskirahoja: se oli ihan varma merkki,\nettä taskut vähän ajan perästä ovat pullollaan kultarahoja. Enteitä\noli tyttärillä itselläänkin. He tunsivat kummallisia suuteloita\nhuulillaan; he näkivät renkaita kynttilöissä; kukkaroita sävähteli\nilmaan takkavalkeasta, ja oikeita lemmenkuplia pulppuili jok'ikisen\nteekupin pohjalta.\n\nViikon lopulla tuli lontoolaisilta ladyiltä kirje, jossa he\nlähettävät meille terveisiä ja toivovat saavansa nähdä koko meidän\nperheemme ensi sunnuntaina kirkolla. Koko lauantai-aamun näkyi\nvaimollani ja tyttärillä olevan sen johdosta pitkiä yhteisiä\nneuvotteluja. Silloin tällöin luotiin minuun katseita, jotka tiesivät\nsalaisia hankkeita. Minussa nousi, suoraan sanoen, kovia epäluuloja:\njotain hassua tietenkin mietitään siihen suuntaan, mitenkä huomenna\nesiinnyttäisi oikein prameasti. Illalla he aloittivat sotaretkensä\nminua vastaan kaikkien sääntöjen mukaan, ja vaimoni otti ollakseen\npiirityksen johtajana.\n\nTeetä juotuamme ja huomattuaan minun olevan hyvällä tuulella, he\nryhtyivät rynnäkköön.\n\n-- Huomenna, Charles kulta, mahtaa kirkolle tulla hyvin hienoa väkeä.\n\n-- Kukaties, -- vastasin minä, -- vaikka mitäpäs sinä siitä\nhuolehdit? Saarnan saatte kuulla, tulkoon sinne väkeä tai olkoon\ntulematta.\n\n-- Sitähän minä juuri toivon, -- virkkoi hän, -- mutta katsos,\nkultaseni, meidän täytyy esiintyä niin sievästi kuin mahdollista,\nsillä kukas sen tietää, mitä tapahtuukaan?\n\n-- Sinun varovaisuutesi, -- vastasin minä, on kaikin puolin\nkiitettävä. Sievä käytös ja esiintyminen kirkossa, sehän se minua\nmiellyttääkin. Rakkaus ja nöyryys, ilo ja tyyneys, sitä meiltä\nvaaditaan ennen kaikkea.\n\n-- Niin juuri! -- huudahti hän; -- sitähän minäkin. Mutta pitäähän\nmeidän mennä kirkolle niin sopivalla tavalla kuin suinkin eikä\nniinkuin mitkä moukat.\n\n-- Sinä olet aivan oikeassa, armaani, -- vastasin minä. -- Olin juuri\nehdottamaisillani ihan samaa. Sopiva kirkonkäynnin tapa on se, että\nmennään kirkkoon niin varhain kuin mahdollista. Sitenhän saa aikaa\nhurskaisin tutkistelemuksiin, ennenkuin jumalanpalvelus alkaa.\n\n-- No mutta, Charles! -- keskeytti hän. -- Onhan se totta kaikki tuo,\nmutta en minä nyt sitä. Minä tarkoitan, että meidän pitää mennä sinne\nhienolla tavalla. Kirkollehan on, niinkuin tiedät, kaksi peninkulmaa,\nja minun täytyy sanoa, ett'ei minua ensinkään miellyttäisi nähdä\ntyttärieni kulkea laahustavan penkkiinsä ihan palavissaan ja\ntulipunaisina, niinkuin vast'ikään olisivat voittaneet palkinnon\nkilpajuoksussa. Ei, kultaseni, vaan näin minä ehdotan: meillähän on\nkaksi kyntöhevosta; sälkö se on ollut meidän talossa jo yhdeksän\nvuotta, ja sen pari, Vaapukka, ei ole tehnyt mit'ikisen mitään\nkokonaiseen kuukauteen. Laiskuuttaan vaan ovat lihonneet kumpikin.\nMiks'ei ne sais tehdä työtä niinkuin mekin? Ja annas, kun Moses\nhiukan siivoaa niitä ja sukii, niin ne välttävät vielä vallan hyvin,\nsen minä sanon.\n\nMinä väitin, että paljoa hienompaa on mennä jalan kuin moisilla\nviheliäisillä juhdilla, sillä Vaapukka on kaihisilmä ja sälöllä ei\nole häntää. Eikä niillä ole milloinkaan ratsastettu, ja niillä on\nsenkin tuhannet oikut. Eikä meillä ole kuin yksi ainoa satula ja\nratsutyyny koko talossa. Kaikki nämä väitteet kumottiin, niin ett'ei\nminun auttanut muuta kuin antaa perää.\n\nSeuraavana aamuna minä huomasin heidän täydessä hommassa keräilevän\nretkelle tarvittavia esineitä, mutta kun kaikki tuo näkyi kysyvän\nvielä paljonkin aikaa, niin minä läksin edeltä yksinäni kirkolle.\nMuut lupasivat heti tulla perässä.\n\nTurhaan odottelin heitä tunnin verran kuoripöydän ääressä, mutta\nkun ei heitä kuulunut, täytyi minun aloittaa, ja sitten toimitin\njumalanpalveluksen loppuun asti, hiukan levotonna kotiväen viipymisen\ntähden. Levottomuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes kirkonmenot\npäätettyäni läksin astumaan ajotietä, jota oli viisi peninkulmaa.\n(Jalkatietä ei olisi ollut kuin kaksi.) Puolimatkassa näin kulkueen\nverkalleen liikkuvan kirkolle päin: vaimoni, Moses ja pikku pojat\ntoisen ja tyttäret toisen hevosen seljässä. Minä tiedustelemaan syytä\nheidän viipymiseensä, mutta huomasin pian heidän katseistaankin,\nettä heillä oli mahtanut olla senkin seitsemän vastusta matkalla.\nEnsinnäkin eivät hevoset olleet tahtoneet lähteä liikkeelle\nollenkaan, kunnes mr Burchell ystävällisesti kyllä oli ruoskalla\nsaanut ne kulkemaan pari sataa yardia eteenpäin. Sitten olivat\nvaimoni ratsutyynyn hihnat katkenneet, niin että täytyi pysähtyä\nlaittamaan niitä kuntoon. Senjälkeen oli toisen hevosen päähän\npistänyt seisahtua keskelle tietä, josta sitä ei saatu liikkeelle\nhyvällä eikä pahalla. Tässä surkuteltavassa tilassa he paraillaan\nolivat, minun saapuessani heidän luokseen. Kosk'ei kumminkaan mitään\nvarsinaista vahinkoa ollut tapahtunut, niin en tuota vastoinkäymistä\ntodellakaan kovin pahakseni pannut, sillä siinä oli minulla oleva\nmonta aihetta voitonriemuun ja tyttärilleni hyvä opetus nöyryyteen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nPerhe päättää kumminkin pitää päätään pystyssä.\n\n\nHuomenna, Mikonpäivän aattona, oli meidät kutsuttu Flamboroughiin\npähkinöitä paahtamaan ja leikkimään. Viimeiset kolaukset olivat meitä\nhiukan nöyryyttäneet; muutoin me olisimme halveksien hyljänneet\nmoiset kutsut, mutta nyt koetimme olla tyytyväisiä.\n\nArvoisan naapurin hanhenpaisti ja puddingi olivat varsin maukkaita\nja kotiolut, semmoisenkin tuntijan mielestä kuin vaimoni, aivan\nerinomaista. Juttujen kertominen sitä vastoin ei onnistunut\nnaapurilta yhtä hyvin. Hänen kertomuksensa olivat pitkiä ja kuivia\nja koskivat yksinomaa häntä itseänsä. Jo me senkin seitsemän kertaa\nolimme niitä kuulleet ja nauraneet niille, mutta kohteliaisuudesta\ntäytyi nauraa kerta vielä.\n\nMr Burchell, joka oli mukana hänkin, ja jota viattomat ajanvietot\naina huvittivat, pani tytöt ja pojat sokkosille. Vaimonikin taipui\nyhtymään joukkoon, ja minun oli mieleni hyvä, nähdessäni, ett'ei\nhän vielä ole liian vanha. Me naapurin kanssa katselimme muitten\niloa ja nauroimme jokaiselle sukkelalle tempulle, muistellen, kuinka\nnokkelia ja vikkeliä me olimme olleet nuorina. Sitten he leikkivät\n\"arvaa, kuka löi\", ja sitten seurasi kysymyksiä ja vastauksia, ja\nvihdoin ruvettiin \"tohvelia ajamaan.\" Koska tämä vanhan-aikuinen\nleikki lienee monellekin tuntematon, niin selitettäköön se muutamalla\nsanalla. Seura käy lattialle istumaan piiriin. Yksi seisoo keskellä\nja koettaa tavoittaa tohvelia, jota muut siirtävät miehestä mieheen\ntoistensa jalkain alitse, niinkuin sukkulaa. Ja kosk'ei piirin\nkeskellä seisoja saata yht'aikaa nähdä joka puolelle, niin ilmenee\ntämän leikin suuri kauneus juuri siinä, että se, kellä tohveli\nkulloinkin sattuu olemaan, koettaa sen korolla lyödä etsijää siihen\nkohtaan, jota hän kaikista vähimmin osaa varoa.\n\nOlivia oli paraillaan keskellä piiriä, saaden lopsauksia milloin\npuolelta, milloin toiselta ja tulipunaisena, harmissaan huutaen kuin\nparas huutorättäri: \"ei saa tehdä vilppiä, ei saa tehdä vilppiä\",\nkun -- voi kauhistus ja häpeä! -- kukapas muu tuli sisään, kuin\njuuri meidän ylhäiset lontoolaiset tuttavamme, lady Blarney ja miss\nCarolina Wilhelmina Amelia Skeggs! Ei maksa kuvatakaan tätä uutta\nmasennusta: kovin tulisi kuva laiha. Hyväinen aika! Esiintyä niin\nkorkeasti sivistyneitten ladyjen nähden näin alentavassa asemassa!\nMutta mitäpäs sen parempaa saattoi odottaakaan moisesta moukkain\nleikistä, minkä mr Flamborough oli esittänyt! Hetken aikaa me olimme\nkuin pilvistä pudonneita, hämmästyksestä ihan kivettyneitä.\n\nLadyt olivat käyneet meillä ja tulleet sitten tänne meitä tapaamaan,\nhe kun kaikin mokomin tahtoivat saada tietää, mikä oli eilen\nestänyt meidän naisia tulemasta kirkolle. Olivia otti ollakseen\npuhemiehenä ja selitti koko sattuman syyt, rakasta kreivitärtämme\nHanover-squaren varrella, ei nykyjään enää kirjoiteta muuta kuin\npelkkää jokapäiväistä; hienoa maailmaa niissä ei kuulu, ei näy.\n\n(\"Höröntöröä!\")\n\n-- Armollinen neiti, -- virkkoi toinen, -- \"tehän unohditte omat\nrunonne Lady's Magazinessa. Myöntänette toki, ett'ei niissä ole\nmitään halpamaista. Vai eikö meillä siitä lähteestä ole enää mitään\nodotettavissa?\"\n\n(\"Höröntöröä!\")\n\n-- No mutta, rakas ystävä! -- puhui lady. -- Tiedättehän te, että\nminun lukijani ja seuranaiseni on jättänyt minut, mennen naimisiin\nkapteeni Roachin kanssa, ja kosk'en minä heikoilta silmiltäni\nsaata kirjoittaa itse, niin olen jonkun aikaa tiedustellut, mistä\nsaisin toisen kirjurin. Sopivaa henkilöä ei ole helppo löytää, ja\neihän kolmekymmentä puntaa mikään suuri palkka ole sivistyneelle\nkunnon tytölle, joka osaa lukea, kirjoittaa ja käyttäytyä hienosti\nseuroissa. Ja mitä Lontoon nuoriin tyttöihin tulee, niin niitähän ei\nvoi sietää ensinkään.\n\n(\"Höröntöröä!\")\n\n-- Sen minä kyllä tiedän kokemuksestanikin! -- huudahti miss Skeggs,\n-- sillä kolmesta seuranaisesta viimeisen puolenvuoden kuluessa yksi\nei ottanut ommellakseen liinavaatteita edes tuntiakaan päivässä;\ntoisen mielestä oli viisikolmatta guineaa liian pieni palkka, ja\nkolmas minun piti panna pois, koska epäilin hänen seikkailevan\nkotisaarnaajan kanssa. Siveys, rakas lady Blarney, siveys on\nerinomainen avu, mutta mistäpä sitä nykyaikana löytää?\n\n(\"Höröntöröä!\")\n\nVaimoni oli hyvin tarkasti kuunnellut keskustelua ja kiintynyt\nvarsinkin sen loppuosaan. Kolmekymmentä puntaa ja viisikolmatta\nguineata on yhteensä viisikymmentäkuusi Englannin puntaa. Tuo kaikki\ntarjoutuu kuin itsestään ja olisi helposti saatavissa perheen\nhyödyksi. Hän katsahti minuun, mitä muka minä arvelen, ja, totta\npuhuen, minäkin olin sitä mieltä, että kaksi sellaista paikkaa\nsopisi tyttärilleni vallan hyvin. Ja sitä paitsi, jos squire on\ntodellakin vilpittömästi mielistynyt tyttäreeni, niin tässähän olisi\nkeino valmistaa häntä hänen uuteen säätyynsä. Vaimoni päätti kuin\npäättikin, ett'ei tällaista etua pidä päästää käsistään luottamuksen\npuutteessa, ja otti ollakseen perheen puhemiehenä.\n\n-- Arvoisat ladyt, -- lausui hän, -- suokaa minun rohkeuteni\nanteeksi. Meillä tosin ei ole oikeutta vaatia niin suurta suosiota\nosaksemme, mutta onhan luonnollista, että minä toivon tytärteni\npääsevän eteenpäin maailmassa, ja sallittakoon minun sanoa, että\nkumpikin tyttäreni on saanut varsin hyvän kasvatuksen, ja yhteen\nja toiseen asiaan he kanssa pystyvät ainakin yhtä hyvin kuin joku\ntoinenkaan maaseudulla. Lukea he osaavat ja kirjoittaa ja laskea,\nja käteviä he ovat neulan käytännössä, tuntevat täytepisteet ja\nristipisteet ja ketjupisteet ja osaavat kaikenlaista valko-ompelusta.\nHe osaavat laittaa rimsuja ja hesuja ja laskoksia, tuntevatpa\nmusikkiakin; osaavat päärmätä ja neuloa kanevalla; vanhempi tyttäreni\nosaa leikellä kuvia paperista, ja nuorempi on aivan erinomaisen\ntaitava panemaan kortteja.\n\n(\"Höröntöröä!\")\n\nSittenkuin vaimoni oli lopettanut tämän soman palasen\nkaunopuheliaisuutta, katselivat ladyt toisiinsa moniaan minutin\nepäilevin silmin ja hyvin tärkeän näköisinä. Vihdoin suvaitsi miss\nCarolina Wilhelmin Amelia Skeggs suosiollisesti lausua, että nuoret\nneidet, mikäli hän näin lyhyen tuttavuuden jälkeen osaa päättää, ovat\nvarsin sopivia sellaisiin toimiin.\n\n-- Mutta, madame, -- lausui hän, kääntyen aviopuolisooni, --\nsenkaltainen asia kysyy perinpohjaista luonteen tutkistelua ja\nlähempää molemmanpuolista tuttavuutta. Ei niin, madame, -- lisäsi\nhän, -- että minä lainkaan epäilisin nuorten neitien siveyttä,\nviisautta ja hienotuntoisuutta, mutta tällaisissa asioissa on\nmuotoja, nähkääs, muotoja.\n\nVaimoni piti hänen epäröimisiänsä varsin oikeutettuina, sanoen\nitsekin olevansa yleensä taipuvainen epäilemään, mutta mitä tyttöjen\nmaineesen tulee, vetosi hän naapurien todistukseen. Sellaista piti\narmollinen neiti tarpeettomana, vakuuttaen, että hänen serkkunsa\nThornhillin puolustus riittää vallan hyvin, ja sen nojaan me sitten\nhakemuksemme jätimmekin.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKohtalo näkyy päättäneen nöyryyttää Wakefieldin perhettä. Loukkaukset\ntuottavat usein enemmän tuskaa kuin varsinaiset kohtalon iskut.\n\n\nKotia tultuamme, rakenneltiin meillä sen iltaa suunnitelmia tuleville\nvalloituksille. Debora osoitti varsin terävää älyä, harkitessaan,\nkumpainenko tytär oli omiansa saamaan parhaimman paikan ja enemmän\ntilaisuutta päästä ylhäiseen seuraan. Kysymys oli vain, antaako\nsquire puoltosanansa. Mutta olihan hän osoittanut meille niin monta\nkertaa ystävällisyyttänsä, ett'ei sitä ollut epäilemistäkään.\nVuoteessakin vaimoni puhui samasta mieluisasta asiasta:\n\n-- Charles kulta! Me olemme, näin meidän kesken sanoen, tänään\nsuorittaneet kelpo päivätyön.\n\n-- Kutakuinkin, -- vastasin minä, tietämättä oikein, mitä sanoa.\n\n-- Vai kutakuinkin vaan! -- huudahti hän. -- Minun mielestäni\nerittäin hyvänkin. Aatteles, että meidän tyttäret pääsevät ylhäisiin\ntuttavuuksiin Lontoossa! Ja Lontoo, usko pois, on ainoa paikka,\nmistä saa miehen jos millaisen. Sitä paitsi, kultaseni, maailmassa\ntapahtuu kummallisempaakin. Ja jos ylhäissäätyiset ladyt ovat niin\nmielistyneet meidän tyttöihin, niin mitäs sitten ylhäiset herrat!\n_Entre nous_, minä pidän lady Blarneysta sanomattomasti; hän on niin\nherttainen, vaikka -- tunnenhan minä sydämen lämpöä miss Carolina\nWilhelmina Skeggsiäkin kohtaan. Mutta kun rupesivat puhumaan\npaikoista Lontoossa, niin huomasithan, mitenkä minä sidoin heidät\nheidän omiin sanoihinsa! Etkö luule, että minä erittäin hyvin ajoin\nlasten asiaa?\n\n-- Niin, niin, -- virkoin minä, käsittämättä oikein, mitä tästä\nseikasta pitäisi ajatella. -- Suokoon taivas, että kumpaisenkin asiat\nolisivat kolmen kuukauden perästä paremmalla kannalla.\n\nTämä oli taas yksi niitä lauseita, joita tavallisesti toin esiin,\nosoittaakseni vaimolleni terävää älyäni: jos tytärten onnistuu,\nsilloinhan on hurskas toivomus käynyt toteen; jos kova onni kohtaa,\nniin silloinhan minä olen profeteerannut!\n\nKoko tämä keskustelu oli kumminkin vaan valmistusta toiseen\npuheen-aineesen, jota minä kovasti pelkäsin. Eikä harkittavaksi\ntullutkaan sen vähempi seikka kuin tämä: koska meidän tästä puolin\nsopii ja tulee pitää päätä hiukan pystymmässä, niin olisi aivan\nasianmukaista, että sälkö, joka jo alkaa käydä vanhaksi, myötäisiin\npois läheisillä markkinoilla ja sijaan ostettaisiin toinen hevonen,\njonka seljässä saattaisi tarpeen tullessa istua yksi tai pari\nihmistä, ja sehän se joltain näyttäisi, kun mennään kirkolle tai\nkylään.\n\nMinä vastustin ensin mointa ehdotusta kivenkovaa, mutta yhtä\nkivenkovaa sitä puolustettiinkin. Ja kun minä hiukankin hellitin,\nniin sitä kireemmälle minä jouduin, ja niin minä vihdoin päätin\nluopua sälöstä.\n\nHuomenna sattui juuri olemaan toripäivä, ja aikomukseni oli lähteä\nsinne itse, mutta vaimoni väitti minun saaneen nuhan, jonka vuoksi\nhän ei millään muotoa päästä minua ulos.\n\n-- Ei, kultaseni! -- puhui hän. -- Moses on näppärä poika ja osaa\nkyllä ostaa ja myödä. Hänhän se on kaikki hyvät kaupat talossa\ntehnyt. Hän osaa hieroa ja tinkiä niin kauan, että toinen väsyy\npahanpäiväiseksi, ja silloin menee asia lukkoon.\n\nJonkun verran minäkin luotin poikani hyvään älyyn ja siksipä\nuskoinkin tämän tehtävän hänelle.\n\nSeuraavana aamuna näkyivät siskot olevan täydessä hommassa,\nlaitellessaan Mosesta markkinoille. He suorivat hänen tukkansa,\nkiillottivat kengänsoljet ja pönkittivät nuppineuloilla pojan hatun.\nKun sitten nämä toalettihommat vihdoin oli suoritettu, oli meidän\nvihdoinkin mielihyvä nähdä Moseksen nousevan sälön selkään, iso\nlipas edessään, johon oli ostettava maustimia. Hänen yllään oli\ntakki siitä kankaasta, jolla on nimenä \"tuli ja leimaus.\" Olihan se\nkäynyt pojalle jo ahtaanpuoleiseksi, mutta liian hyvä se vielä oli\npoiskaan viskattavaksi. Liivit olivat vaalean vihreät kuin ankanpojan\nhöyhenet, ja tukan olivat sisaret sitaisseet leveällä mustalla\nnauhalla. Miehissä saatoimme häntä muutamia askeleita ja huusimme\nhänelle: \"onnea matkalle! onnea matkalle!\" kunnes emme häntä enää\nnähneet.\n\nTuskin hän oli lähtenyt, niin jo saapui mr Thornhillin kellarimestari\nonnittelemaan meitä: hän oli näet kuullut nuoren herransa puhelevan\nmeistä paljon hyvää.\n\nOnni ei nähtävästikään ollut aikonut tulla yksin. Pian saapui\ntoinenkin palvelija samasta talosta, tuoden tyttärille kirjeen, jossa\nladyt ilmoittavat kuulleensa mr Thornhilliltä niin paljon hyvää\nmeistä kaikista, että he toivovat, moniaan tiedustelun perästä,\nolevansa täysin tyytyväiset.\n\n-- Nyt, -- huudahti vaimoni, -- nyt minä huomaan, ett'ei ole niinkään\nhelppo päästä ylhäisiin perheisin, mutta kun kerran on päässyt, niin\nsitten sopii, niinkuin Moses sanoo, mennä rauhassa nukkumaan.\n\nTämä leikillinen lause oli olevinaan sukkeluutta, ja tyttäret\nlausuivat mielihyvänsä siitä kovalla naurulla. Sanalla sanoen,\nvaimoni oli niin hyvillään tästä ilmoituksesta, että pisti kätensä\ntaskuun ja antoi sanansaattajalle seitsemän puolipenceä.\n\nTämä päivä oli oleva vieraitten käynnin päivä. Ensimmäisenä tuli\nmr Burchell, joka oli ollut markkinoilla. Hän toi pienille pojille\nkummallekin kirjainten muotoisia mesileipiä, jotka äiti otti\nhuostaansa, antaakseen niitä pojille kirjaimen kerrassaan. Tyttärille\nhän toi kaksi rasiaa, joissa heidän sopi säilyttää oblatteja,\nnuuskaa, kauneuslaastaria ja rahaakin, milloin sitä saavat. Vaimoni\nsai lumikonnahkaisen kukkaron, ja siitä hän oli hyvin mielissään,\nse kun on semmoinen onnen kukkaro. Mutta tämä olkoon mainittu vain\nohimennen.\n\nMe pidimme yhä edelleen mr Burchellia arvossa, vaikka hänen eilinen\ntörkeä käytöksensä oli meitä kutakuinkin harmittanut. Emme saattaneet\nolla ilmaisematta hänelle meidän onneamme ja kysymättä häneltä\nneuvoa. Harvoin kyllä meillä muitten neuvoja noudatettiin, mutta\nalttiita oltiin kumminkin niitä kysymään. Luettuansa ladyjen kirjeen,\nhän puisteli päätään, sanoen, että tällainen asia vaatii peräti\nsuurta varovaisuutta. Tämä epäluulo suututti vaimoani.\n\n-- Minä en ole milloinkaan epäillyt, sir, huudahti hän, -- ett'ette\nte olisi aina altis asettumaan minun tyttäriäni ja minua vastaan.\nTe olette liiaksikin epäluuloinen. Tahtoisin kumminkin sanoa, että\nkun me neuvoja tarvitsemme, niin osaamme kääntyä sellaisten puoleen,\njoitten tiedämme itsensäkin aikoinaan osanneen muitten neuvoja\nnoudattaa.\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, nythän ei ole kysymys siitä,\nmillainen minun käytökseni ennen on ollut. Ellen itse ole muitten\nneuvoja kuunnellut, niin eihän se estä minua antamasta omantuntoni\nmukaan neuvoja niille, jotka tahtovat neuvoista vaarin ottaa.\n\nPeljäten, että tätä vastausta seuraa toinen, joka on oleva saman\nverran loukkausta täynnä kuin älykkäisyyttä vailla, minä käänsin\npuheen toisaanne. Sanoin kummastelevani, että meidän vanhin poikamme\nniin kauan viipyy markkinoilla; iltakin jo alkaa käydä myöhäksi.\n\n-- Älä ole pojasta huolissasi, -- virkkoi vaimoni. -- Ole varma\nsiitä, että hän kyllä osaa olla miestä puolestaan. Ei se poika\nkoskaan porsasta säkissä osta. Muistan minä yhdenkin jutun, jolle\npiti nauraa ihan haljetakseen. Mutta, totta maarian, tuoltahan Moses\ntulee ilman hevosta ja lipas seljässä.\n\nHänen puhuessaan astui Moses verkalleen kotia kohti, hikoillen\nraskaan kantamuksensa alla, jonka hän oli sitonut selkäänsä kuin\nlaukkumies.\n\n-- Tervetuloa Moses, tervetuloa! Kas niin, poikaseni, mitäs toit\ntuomisia markkinoilta?\n\n-- Itseni minä vaan toin, -- virkkoi poika, viekkaasti silmäänsä\niskien, ja laski lippaansa kyökkipöydälle.\n\n-- Kyllähän me sen näemme, huudahti vaimoni, -- mutta missäs hevonen\non?\n\n-- Myöty se on, -- vastasi Moses, -- ja hinnaksi tuli kolme puntaa\nviisi shillingiä ja kaksi penceä.\n\n-- Sepä hyvä se, poikaseni! -- puhui äiti.\n\n-- Puoliasi olet pitänyt, tiesinhän minä sen. Eikä tuo hinta, näin\nmeidän kesken sanoen, mikään polkuhinta olekaan. Annahan tänne.\n\n-- En minä rahoja tuonut! -- huudahti Moses. -- Niillä tehtiin hyvät\nkaupat, ja tässä ne on, -- lisäsi hän, vetäen käärön poveltaan.\n-- Tässä ne on: krossi viheriäitä silmälaseja, sangat hopeata ja\nsäämyskästä kotelot.\n\n-- Krossi silmälaseja! -- virkkoi vaimoni hiljaisella äänellä. --\nSälkö sinulla oli lähtiessäsi ja nyt ei ole tullessasi kuin krossi\nviheriäitä silmälasin rähjiä!\n\n-- Äiti kulta! -- puhui poika. -- Kuuntelehan toki järkevää puhetta.\nMitättömästä hinnasta ne sain; enhän niitä muutoin olisi ostanut.\nPelkästä hopeasta sangoissa saadaan kaksin verroin.\n\n-- Palttua minä hopeasangoille! -- huudahti äiti kiivaasti. -- Ei\nikipäivinä niistä saa puoltakaan hintaa: vanhaa romuhopeata, viisi\nshillingiä unssi.[13]\n\n-- Älä yhtään niitten myömisestä itsellesi huolta tee, -- lausuin\nminä; -- ei ne maksa kuuttakaan penceä; näenhän minä, ett'ei sangat\nole kuin vaskea, vernissaa päällä.\n\n-- Mitenkä! -- huusi vaimoni. -- Ett'eikö hopeata? Ett'eikö hopeata\nsangat!\n\n-- Yhtä vähän kuin sinun paistinpannusi.\n\n-- Vai niin vainen! -- virkkoi hän. -- Sälön seljässä sitä lähdettiin\neikä takaisin tuotu kuin krossi viheriäitä silmälaseja, sangat vaskea\nja säämyskästä kotelot. Tontuille tuollainen törky! Tomppelia on\nvedetty nenästä. Ei sen vertaa silmiä päässä!\n\n-- Nyt olet ihan väärässä, -- sanoin minä.\n\n-- Paras olisi ollut, ett'ei olisi silmiään avannut ensinkään.\n\n-- Voi tolvanaa kuitenkin! -- kiihkoili vaimoni. -- Tuoda minulle\ntuollaista roskaa! Tuleen minä ne viskaisin.\n\n-- Ja väärässä olet taaskin, armas emäntä, -- huomautin minä. --\nOlkoot vaikka vaskea, niin ei niitä pois viskata. Onhan vaskisetkin\nsilmälasit paremmat kuin ei silmälaseja lainkaan.\n\nMoses paralle oli tällä välin asia selvinnyt. Hän huomasi nyt,\nettä sukkela veijari oli hänet puijannut, huomattuaan hänen\nulkomuodostaan, kuinka sellaista on helppo nenästä vetää.\nTiedusteltuani asiasta lähemmin, saimme tietää, että Moses, myötyänsä\nhevosen, oli lähtenyt katselemaan toista. Muuan rehellisen näköinen\nmies oli vienyt hänet telttaan, sanoen, että hänellä on hevonen\nmyötävänä.\n\n-- Siellä -- kertoi Moses edelleen -- tuli sitten muuan toinen mies,\nhyvissä vaatteissa, sanoi tahtovansa lainata kaksikymmentä puntaa\nnoita silmälaseja vastaan. Rahojen puutteessa sanoi antavansa niitten\nmennä kolmannesta osasta hintaa. Tuo ensimmäinen herra, joka oli\nolevinaan minun ystäväni, kuiskasi minulle, ett'ei pitäisi päästää\nnäin hyvää kauppaa kädestään. Minä haetin paikalle mr Flamboroughin,\nja hänelle he puhua livertelivät yhtä liukkaasti kuin minullekin,\nkunnes vihdoin päätimme ostaa krossin mieheen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nMr Burchell onkin vihamies, hän kun julkeaa antaa vastenmielisiä\nneuvoja.\n\n\nMeillä oli nyt tehty useampia yrityksiä, jotta kyettäisiin\nesiintymään hienolla tavalla. Odottamaton kova onni oli kumminkin\ntehnyt ne tyhjiksi jo heti alussa. Minun oli tapani käyttää\nhyödykseni jokaista pettymystä ja ottaa ne opikseni, mikäli ne\nmilloinkin kunnianhimoisia pyyteitä maahan löivät.\n\n-- Siitä te nyt näette, lapsi kullat, -- puhelin minä, -- kuinka\nhuonosti ihmisen onnistuu pettää maailmaa, koettaessaan matkia\nylhäisiä. Kun köyhä pyrkii seurustelemaan pelkkäin rikkaitten kanssa,\nniin hän joutuu niitten vihanpidoksi, joita hän karttelee, ja niitten\nhalveksimaksi, joitten perässä hän juoksee. Epäsuhtaisissa liitoissa\njoutuu heikompi puoli aina tappiolle: rikkaita se huvittaa, köyhille\nsiitä on mieliharmia. Mutta tulepas tänne, Dick poikaseni, ja kerro\nmeille, opiksi ja huviksi kaikille, se satu, jonka tänään luit.\n\n-- Oli kerran, -- alkoi poika, -- oli kerran jättiläinen ja kääpiö.\nHyviä olivat ystäviä ja yhdessä aina kulkivat. Sellaiset tekivät\nkaupat keskenään, ett'eivät koskaan toisistaan eroa, vaan yhdessä\naina seikkailuilla käyvät. Ensinnäkin he joutuivat taisteluun kahden\nSaraseenin kanssa, ja kääpiö, uljasmielinen mies, antoi toiselle\nheistä ankaran iskun. Siitä ei Saraseeni suuriakaan välittänyt, vaan\nnosti miekkansa ja löi kääpiöltä koreasti käden poikki olkavartta\nmyöten. Tälle nyt hätä ja tuska, mutta jättiläinen tuli avuksi,\neikä aikaakaan, niin jo makasi kumpainenkin Saraseeni kuolijana\nmaassa. Harmissaan löi kääpiö heiltä pään poikki kummaltakin. Yhdessä\nsitten lähdettiin uusille yrityksille. Pian käytiin tappelemaan\nkolmen verenhimoisen satyrin kanssa, jotka raahasivat mukanaan\nmuuatta neittä poloista. Kääpiö ei ollut aivan yhtä raivoisa kuin\nedellisellä kerralla; sivalsi sentään kuin sivalsikin aika iskun,\nmutta sai itse toisen, joka puhkaisi häneltä silmän. Joutui silloin\ntaas jättiläinen avuksi, ja pakoon täytyi pötkiä satyrien, muutoin\nhän olisi tappanut ne joka miehen. Riemuissaan nyt olivat ystävykset\nvoitostaan, ja vapautettu impi rakastui jättiläiseen ja rupesi hänen\nvaimokseen. Yhdessä sitä sitten astuttiin, astuttiin, miten kauan\nlie astuttukaan, kunnes kohdattiin rosvojoukko. Jättiläinen se tällä\nkertaa ensimmäisenä vihollisten kimppuun karkasi, mutta ei ollut\nkaukana kääpiökään. Tuima oli taistelu ja kesti kauan aikaa. Missä\njättiläinen vaan kättään käännäytti, siinä aina mies maahan kellahti,\nmutta kääpiö se oli jo senkin seitsemän kertaa surman suussa.\nYstävykset pääsivät vihdoin voitolle, mutta kääpiö oli nyt toista\njalkaa vailla. Häneltä oli siis mennyt toinen käsivarsi, toinen jalka\nja toinen silmä; jättiläisellä ei haavaakaan. Jättiläinen huusi nyt\npienelle kumppalilleen: Kuules, pikku sankari! Tää on lystiä menoa\ntää. Kun vielä yksi voitto saadaan, niin jo meillä sitten on kunniata\nkyllälti ikipäiviksi. -- \"Ei maar,\" huusi kääpiö, joka oli tällä\nvälin jo viisastunut, \"pois luovun minä koko liitosta; ei tappele\nenää tämä mies, sillä sinullepa yksin kaikki kunnia tulee ja saalis\nsaa, minulle vaan iskuja ja kolauksia.\"\n\nOlin juuri ruveta selittämään tämän sadun opettavaista puolta, kun\nhuomioni kiintyi kiivaaseen kiistaan, johon vaimoni oli joutunut\nmr Burchellin kanssa tyttärien aiotun matkan johdosta Lontoosen.\nVaimoni väitti kivenkovaa, että siitä on oleva paljo hyötyä, mr\nBurchell sitä vastoin kiivaasti varoitti häntä siihen suostumasta.\nMinä olin puolueetonna. Hänen varoituksensa tuntuivat vain jatkolta\nniihin, mitä aamulla oli saatu, ja jotka olivat tuntuneet niin\nkarvailta. Väittely kiihtyi kiihtymistään. Debora parka, kykenemättä\nesiintuomaan vaikuttavampia syitä ja perusteita, rupesi puhumaan yhä\nkovemmalla ja kovemmalla äänellä ja oli vihdoin pakotettu kätkemään\ntappionsa huutoon. Loppujen lopussa hän rupesi puhumaan sellaista,\nmitä meidän kaikkien oli varsin ikävä kuulla. Hän sanoi tietävänsä,\nettä muutamilla ihmisillä on omia salaisia syitä neuvon-antoihinsa;\nmutta hän puolestaan toivoo, että sellaiset vast'edes pysyisivät\ntästä talosta loitompana.\n\n-- Hyvä rouva, -- virkkoi mr Burchell varsin tyynesti, mikä vielä\nenemmän ärsytti toista, -- mitä salaisiin syihin tulee, niin olette\ntodellakin oikeassa. Minulla on salaisia syitä, mutta niistä en huoli\npuhua, koskapa te ette kykene vastaamaan niihinkään, joita minä en\nsalassa pidä. Minä huomaan kumminkin, että minun käynnistäni täällä\non vastusta. Siksipä minä lähden nyt ja palajan kenties vielä kerran\nsanomaan jäähyväisiä, kun kokonaan lähden näiltä tienoin pois.\n\nSen sanottuaan hän sieppasi hattunsa. Sofia koetti katseillansa\nhillitä hänen kiivauttansa, mutta ei voinut estää häntä lähtemästä.\n\nHänen mentyänsä me katselimme jonkun aikaa neuvottomina toisiamme.\nVaimoni, tietäessään olevansa syypää, koetti peittää rauhattomuuttaan\npakotetulla hymyllä ja näyttää olevansa vallan varma asiassaan. Siitä\nminä otin häntä nuhdellakseni.\n\n-- Kuules, emäntäiseni! -- virkoin minä hänelle. -- Tälläkö tapaa me\nkohtelemme vieraita? Näinkö me palkitsemme heidän ystävällisyyttään?\nUsko minua, kultaseni, ett'ei sinun huuliltasi vielä ikinä ole\npäässyt niin tylyjä ja minulle niin vastenmielisiä sanoja kuin äsken.\n\n-- Miksikäs hän ärsytti minua? -- huudahti Debora. -- Kyllä\nminä varsin hyvin tiedän, miksikä hän moisia neuvoja antoi. Hän\ntahtoi estää tyttöjä lähtemästä Lontoosen, saadakseen täällä vain\nmieliksensä liverrellä ja laverrella Sofian kanssa. Mutta kävi kuinka\ntahansa, kyllä Sofia osaa löytää parempaa seuraa kuin mokomankin\nhalvan miehen kanssa.\n\n-- Halvanko? -- sanoin minä. -- Mahdollista kyllä, että olemme\nerehtyneet hänessä, sillä välisti hän esiintyy hienoimpana\ngentlemanina mitä milloinkaan olen nähnyt. Sano, Sofia tyttöseni,\nonko hän milloinkaan tehnyt salaisia viittauksia kiintymyksestänsä\nsinuun?\n\n-- Hänen puheensa, -- vastasi Sofia, -- ovat aina olleet järkeviä,\nhienotuntoisia ja miellyttäviä, ei koskaan muuta. Muistan tosin hänen\nkerran sanoneen, ett'ei hän ole milloinkaan tuntenut naista, joka\nulkomuodolta köyhässä miehessä huomaisi mitään hyvää.\n\n-- Tuota virttä, -- huudahtin minä, -- tuota virttä ne kaikki\nkovaosaiset ja laiskurit veisaavat. Sinä olet toivoakseni\nkumminkin oppinut oikealla tavalla arvostelemaan moisia miehiä.\nJa mieletöntähän olisikin odottaa onnea sellaiselta, joka on niin\nhuonosti hoitanut omaa onneaan. Äidilläsi ja minulla on nyt muuta\nmielessä sinuun nähden. Ensi talvena, jonka kaiketi viettänet\nLontoossa, on sinulla oleva tilaisuus saada parempiakin kosijoita.\n\nMitä Sofia tämän johdosta lienee ajatellut, en käy ratkaisevasti\nsanomaan. Mutta ei minun oikeastaan ollut ensinkään mieleni paha,\nettä olimme päässeet vieraasta, joka tuotti minulle paljon huolta.\nVieraanvaraisuuden loukkaaminen se tosin vähän rasitti omaatuntoani,\nmutta pian minä sain parilla kolmella tekosyyllä tämän muistuttajan\nvaikenemaan. Ja ne ne tyydyttivät ja rauhoittivat minut kyllä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nUusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä\nonnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.\n\n\nTyttäret lähtevät Lontoosen -- se nyt oli päätetty asia, koskapa mr\nThornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän\nkäytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin\nvälttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi\nheidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi\nkulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin\nhelpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten\nliikenisi myötäväksi.\n\nKeskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei\nmeidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää\nauran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena,\nkelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on\nkäytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä\nmarkkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi,\nniin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin\noleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä\nolin varma suoriutuvani siitä kunnialla.\n\nKuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä\nseurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut\nvain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin\nedullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa\nkumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut\nmuutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi\nminulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.\n\nMarkkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt\nja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita\nostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti\nhetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi,\nmeni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä\nsanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä\npaisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että\nhevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka\nmarkkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä\npatteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille\nruuaksi.\n\nVähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka\nparkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä\ntosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä,\nei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on\nniin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten\nsuojelija.\n\nTässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni\nmuuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita\nmarkkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin\nravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä\nsuostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä\npääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha,\narvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain\npaksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa\nvetävää olentoa. Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti\nhänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja\nsävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt\nmeitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia\nonnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista\nriidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin\nvastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan. Hetken\nkuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja\nkunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.\n\n-- Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, -- sanoi vanhus. --\nKukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota\ntämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa\nauttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.\n\nSievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin\nhänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin\ntahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua\nmiellytti hänen hyväntahtoisuutensa.\n\nHän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme.\nJonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään\npistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin,\nsillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori\nPrimrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.\n\nKuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti\njonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella,\nolinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa,\nsen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut\nsydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä\nsilmänräpäyksessä.\n\n-- Sir! -- huudahdin minä. -- Te olette hyvä mies, siitä olen varma,\nja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä\nteidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te\nnäette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette\nsuvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin,\njoka niin kauan ja -- minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä\nmenestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.\n\n-- Sir, -- lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, -- pelkäänpä\nolleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun\nuteliaisuuteni, suokaa anteeksi.\n\n-- Sir, -- huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, -- teidän\ntuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja\nniinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo\nolette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.\n\n-- Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, -- lausui hän,\nkättäni puristaen, -- sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden\ntukipylväs, ja näenkö minä...\n\nTässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä\nkirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei\nkainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma,\nett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita\nystävyydenliittoja.\n\nHaasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui\nenemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea\nmaallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun\nkunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime\naikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin\nnyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan\nvälinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon\ninhimillistä järkeilemistä.\n\n-- Niin, niin, sir! -- vastasi hän, ikäänkuin olisi kaiken oppinsa\nsäästänyt täksi hetkeksi. Niin, sir, maailma on muuttunut lapseksi\njälleen, ja kumminkin on kosmogonia, eli oppi maailman luomisesta,\npannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska\nmielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot,\nBerosus'et ja Ocellus Lucanus'et -- kaikki he ovat yritelleet,\nmutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: _\"Anarchon ara kai\nateleuteeton to pan\"_, se on: ei millään asialla ole alkua eikä\nloppuakaan. Manethokin, joka oli Nebuchadon-asserin aikuisia asser on\nsyrialainen sana, joka liitettiin liikanimenä sen puolen kuninkaitten\nnimen perään, niinkuin Teglat Phael-asser, Nabon-asser -- hän, sanon\nminä, väitti yhtä perättömiä, sillä, niinkuin me sanomme: _\"ek tu\nbibliu kyberneetees\"_, joka on niin paljo kuin: ei maailma kirjoista\nviisastu, niin koetti hän saada selville... Mutta, sir, suokaa\nanteeksi, minähän olen joutunut syrjään pääasiasta...\n\nJa niin hän todella olikin. En suuriksi surmiksenikaan voinut\nkäsittää, mitä maailman luomisella on tekemistä sen asian kanssa,\njosta me olimme ruvenneet keskustelemaan, mutta huomasinhan siitä\nsentään, että hän on oppinut mies, ja kunnioitukseni häntä kohtaan\nkasvoi yhä suuremmaksi. Päätin senvuoksi panna hänet koetukselle;\nmutta hän oli liian säveä ja kohtelias, pyrkiäkseen pääsemään\nvoitolle minusta. Milloin vaan lausuin sellaista, mikä näytti\ntaisteluun vaativalta väitteeltä, silloin hän myhähti vain, pudisti\npäätään eikä puhunut mitään. Siitä minä huomasin, että hänellä olisi\npaljokin sanomista, jos vaan tahtoisi ajatuksensa lausua. Ja niinpä\npuheen-aihe vähitellen siirtyi muinais-ajasta nykyisiin. Ennenkuin\nhuomasinkaan, keskustelimme siitä, mikä meidät kumpaisenkin oli\nsaattanut markkinoille. Minä sanoin tulleeni myömään hevosta ja --\nonnellinen sattuma -- hän oli tullut ostamaan hevosta lampuodilleen.\nMinun hevoseni tuotiin näytteille, eikä aikaakaan niin jo teimme\nkaupat.\n\nNyt oli vain hinta suoritettava minulle. Hän veti esille\nkolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi antamaan siitä takaisin. Kun\nen sitä voinut tehdä, kutsutti hän palvelijansa, joka ilmestyikin,\nvarsin soma livrea yllään.\n\n-- Kas tässä, Abraham, -- sanoi vanha herra. -- Käy vaihtamassa tämä\nkultarahoiksi joko tässä naapurissa Jacksonilla tai jossain muualla.\n\nPalvelijan mentyä hän rupesi sangen innokkaasti puhumaan siitä,\nkuinka kova puute nykyjään on hopeasta; minä puolestani valitin\nvielä innokkaammin nykyistä kullan puutetta, ja niinpä me, Abrahamin\npalatessa, olimme yhtä mieltä siitä, ett'ei raha ole milloinkaan\nollut niin ahtaalla kuin nyt.\n\nAbraham toi sen tiedon tullessaan, että hän oli käynyt joka paikassa,\nmutta ei ollut saanut missään vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli\nkruunua särkiäisiäkin. Se oli sangen harmillista meille kaikille.\nHetken kulutta vanha gentleman kysäisi, tunnenko minä siellä meidän\npuolella erästä Salomon Flamboroughia. Minä vastasin, että hänhän on\nminun lähin naapurini.\n\n-- No sitten, -- sanoi hän, -- sitten on asia luullakseni selvä.\nTe saatte vekselin, joka on hänen maksettavansa näytettäessä. Ja\nsen minä sanon, ett'ei ole toista niin tanakkaa miestä viiden\npeninkulman alalla yhtään ainoaa. Arvoisa Salomon ja minä olemme\ntunteneet toisiamme jo monta vuotta. Minä muistan ennen vanhaan aina\nvoittaneeni hänet kolmihypyssä; mutta toisella jalalla hän hyppi aina\nkovemmin minua.\n\nNaapurini suoritettavaksi asetettu vekseli oli minulle aivan samaa\nkuin raha, minä kun olin aivan varma hänen maksukykyisyydestään.\nVekseli varustettiin allekirjoituksella ja pistettiin minulle käteen.\nJa sitten mr Jenkinson (se vanha gentleman), hänen palvelijansa\nAbraham ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, läksivät laputtamaan pois,\ntyytyväisinä toisiinsa kukin. Tuokion kuluttua rupesin tarkemmin\nmiettimään asiata ja tulin ajatelleeksi, että väärin oli sittenkin\nmennä ottamaan oudolta vekseliä. Ja niinpä päätin kuin päätinkin\nlähteä ostajan perään vaatimaan hevostani takaisin. Mutta se oli\nmyöhäistä. Läksin siis kotiani, päättäen saada ystävältäni rahat\nvekselillä niin pian kuin mahdollista. Naapuri istui ovellaan, piippu\nhampaissa. Kerroin hänelle, että minulla olisi hänelle pieni paperi\nja vedin sen esille. Hän luki sen kahteen kertaan.\n\n-- Saatte te kai nimestä selvän? -- huudahdin minä. -- Efraim\nJenkinson.\n\n-- Kyllä, -- vastasi hän. -- Nimi on selvä, ja tunnen minä miehenkin:\nsuurin roisto taivaan kannen alla. Sama lurjus, joka möi meille\nsilmälasit. Eikös se ollut varsin arvoisan näköinen mies, tukka\nharmaa ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikös hän puhua paasunnut\ntuvan täydeltä kreikankieltä ja kosmogoniasta ja maailmasta?\n\nSiihen minä vastasin huokauksella.\n\n-- Niin -- jatkoi naapuri, -- siinä se ainoa opin simare, mikä\nhänellä on, ja sillä hän ratsastaa aina, kun tulee jonkun oppineen\nmiehen seuraan. Kyllä minä sen ryökäleen tunnen, eikä hän minulta nyt\nenää karkuun pääse.\n\nTarpeeksi olin jo nöyryytetty, mutta pahin paikka oli vielä jäljellä:\nmitenkä tulla vaimoni ja tyttärieni näkyviin? Ei ole karkuteillä\nkäynyt koulupoika milloinkaan niin kovasti peljännyt palata takaisin\nja astua koulumestarin kasvojen eteen kuin minä nyt kotia tuloa.\nPäätin kumminkin ennättää heidän vihansa edelle ja esiintyä itse jo\nalun pitäin hyvin kiivaana.\n\nMutta voi! Kotia tultuani tapasin meikäläiset kaikkea muuta kuin\ntaistelunhaluisina. Vaimoni ja tyttäreni olivat kyyneleihin\nsulamassa. Mr Thornhill oli näet sillä välin käynyt sanomassa, ett'ei\nheidän matkastansa Lontoosen tule mitään. Ladyt, saatuaan joltakin\npahan-ilkiseltä epäedullisia tietoja meistä, olivat samana päivänä\nlähteneet Lontoosen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli\nsanottu ja kuka oli sanonut, mutta olipa se nyt kuka hyvänsä, ja\nolipa puheet millaisia tahansa, hän puolestaan vakuutti tahtovansa\nyhä edelleen olla meidän perheen ystävä ja suojelija.\n\nNäin ollen he kestivät sanoman minunkin kovasta kohtalostani tyynellä\nmielin: se himmeni heidän omaan suruunsa. Mutta pahimmin meitä\nhuolestutti, ajatellessamme, kuka mahtoi ollakaan niin häjy, että oli\niljennyt loukata näin viattoman perheen mainetta kuin meidän. Olihan\nmeidän asemamme niin alhainen, ett'ei olisi luullut sitä kenenkään\nkadehtivan, ja olimmehan me niin säveätä väkeä, ett'ei kenenkään\nolisi pitänyt olla meille suutuksissa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nMr Burchell kaikessa halpamaisuudessaan. Hulluutta on olla ylen\nviisas.\n\n\nKoko se ilta ja osa seuraavaa päivääkin kului turhissa yrityksissä\nsaada selville, ketä vihamiehiä meillä on. Tuskin sitä naapuria,\njohon epäluulomme ei olisi kohdistunut, ja jokaisella meistä oli omat\nsyynsä siihen.\n\nNeuvottomina tuossa tuumaillessamme, tuli sisään toinen pikku\npojistamme, joka oli ollut ulkona leikkimässä, ja toi nurmelta\nlöytämänsä taskukirjan. Se tunnettiin heti mr Burchellin omaksi.\nOlihan se nähty hänellä. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin\nsiinä muistiinpanoja kaikenlaisista asioista. Erittäinkin kiintyi\nmeidän huomiomme erääsen sinetillä suljettuun kirjelappuun, jonka\npäällyksellä luki: _Jäljennös kirjeestä, joka on lähetettävä ladyille\nThornhill Castle'ssa_. Heti kohta iski meidän mieleen, että siinähän\nse häjy panettelija onkin. Kysymys oli nyt vaan, avataanko kirje.\nMinä panin vastaan, Sofia puolestaan väitti olevansa vakuutettu\nsiitä, että mr Burchell se viimeisenä tekisi itsensä syypääksi niin\nkehnoon menettelyyn, jonka vuoksi hän vaati kirjettä avattavaksi.\nJa koska nyt muutkin perheen jäsenet yhtyivät häneen, niin, heidän\nyhteisille pyynnöillensä perää antaen, minä luin seuraavaa:\n\n    'Ladies!\n\n    Kirjeentuoja on antava Teille riittäviä tietoja tämän\n    kirjoittajasta. Ainakin hän on viattomuuden ystävä ja valmis\n    ehkäisemään sen viettelemistä. Totena on minulle kerrottu Teidän\n    aikovan viedä seuranaisten nimellä Lontoosen kaksi nuorta ladyä,\n    jotka minä joissain määrin tunnen. Kosk'en milloinkaan soisi\n    yksinkertaisuutta petettävän enkä viattomuutta saastutettavan,\n    niin täytyy minun mielipiteenäni lausua, että senkaltaisesta\n    sopimattomasta toimenpiteestä saattaa olla turmiollisia\n    seurauksia. Minun ei ole koskaan ollut tapana ankarasti\n    kohdella kunniattomia ja siveettömiä ihmisiä, enkä olisi\n    nytkään tähän keinoon ryhtynyt, mielipidettäni lausuakseni tahi\n    ajattelemattomuutta moittiakseni, ellei tässä lopulta olisi rikos\n    peljättävissä. Ottakaa senvuoksi vastaan ystävän varoitus ja\n    punnitkaa tarkoin, mitä seurauksia on oleva siitä, että häpeätä\n    ja pahetta saatetaan niihin majoihin, missä rauha ja viattomuus\n    ovat tähän saakka asuntoansa pitäneet.'\n\nNyt ei enää epäilemistä. Olihan kirjeessä tosin sellaistakin,\nminkä saattoi käsittää puolin ja toisin; moitteet siinä saattoivat\nkoskea yhtä hyvin kirjeen vastaan-ottajia kuin meitäkin, mutta\npahan-ilkinen tarkoitus oli aivan ilmeinen, ja muusta me vähät.\nVaimoni tuskin malttoi kuulla minua loppuun asti, vaan sätti\nkirjoittajaa hillittömässä vihassa. Olivia oli yhtä ankara, Sofia\naivan hämmästyksissään moisesta häjyydestä. Minun mielestäni se oli\nhalpamaisinta, aiheetonta kiittämättömyyttä, mitä ikinä olin nähnyt,\nenkä voinut keksiä siihen muuta syytä kuin että kirjoittaja oli siten\ntahtonut pidättää nuorimman tyttäreni maalla, saadakseen vaan sitä\nparemmin tilaisuutta seurustelemaan hänen kanssaan.\n\nSiinä sitä yhdessä sitten istuttiin, koston-aikeita hautoen, kun\näkkiä toinen pikku pojista juoksi sisään, ilmoittaen, että mr\nBurchell on kedon toisessa päässä, matkalla tännepäin. Helpompi on\nmielessään kuvailla kuin kertoa erillaisia tunteita meissä: toisella\npuolen tuska äsken kärsityn vääryyden tähden ja toisella läheisen\nkoston tuottama mielihyvä. Ensin oli kyllä aikomus vain nuhdella\nhäntä hänen kiittämättömyydessään, mutta nyt päätettiin se tehdä\nniin, että kerrassaan tuntuu.\n\nNiinpä sovittiin siitä, että hänet otamme vastaan hymyillen, niinkuin\nennenkin, ja haastelemme hänen kanssaan ensi alussa tavallista\nystävällisemmin hänen mielihyvikseen ja sitten, kesken mairittelevaa\nhiljaisuutta, äkkiä räjähdämme hänen ylitsensä kuin maanjäristys ja\nmuserramme hänet hänen oman ilkeytensä tunnolla. Sittenkuin tämä oli\npäätetty, otti vaimoni ollaksensa toimivana henkenä, hänellä kun oli\njonkun verran taipumustakin sellaiseen.\n\nMe näimme mr Burchellin lähenevän. Hän astui sisään, otti tuolin ja\nistui.\n\n-- Kaunis ilma tänään, mr Burchell.\n\n-- Kaunis on, tohtori; mutta luulenpa, että saadaan sadetta, sillä\näsken minulla sääriä vihloi ja...\n\n-- Vääriäkö kihloja! -- huudahti vaimoni, purskahtaen nauramaan ja\npyytäen sitten anteeksi, että hän mielellään laskettelee sukkeluuksia.\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, minä suon sen kaikesta\nsydämestäni anteeksi, sillä, sen vakuutan, en olisi sitä\nsukkeluudeksi huomannutkaan, ellette te olisi sanonut.\n\n-- Kenties ette, sir, -- virkkoi vaimoni, iskien meille silmää, --\nmutta osannette kai sentään sanoa, kuinka monta sukkeluutta unssiin\nmenee.\n\n-- Minusta näyttää, madame, -- vastasi Burchell, -- kuin olisitte\ntän'aamuna lukenut jonkun kompakirjan. Tuo \"luoti sukkeluutta\" oli\nvarsin näppärää, vaikka kyllä minä, madame, olisin kernaammin nähnyt\npuoli unssia järkeä.\n\n-- Kyllä kaiketi, -- virkkoi vaimoni, yhä myhäillen meihin päin,\nvaikk'ei tuo hymy oikein ottanut onnistuakseen; -- ja kumminkin olen\nminä nähnyt miehiä, jotka mielellään pyrkivät järkeväin kirjoihin,\nvaikka heissä on varsin vähän järkeä.\n\n-- Ja te, -- puhui hänen vastustajansa, -- te olette epäilemättä\ntuntenut naisia, jotka luulevat olevansa sukkelia, vaikk'eivät\nolekaan.\n\nMinä huomasin kohta, ett'ei vaimoni pääse kovinkaan pitkälle\nyrityksessään, ja päätin sanoa Burchellille pari hiukan vakavampaa\nsanaa.\n\n-- Sukkeluus ja järki, -- huudahdin minä, -- tyhjää tyyni ne ovat\nkumpikin, ellei ole rehellisyyttä, joka kullekin oikean arvon\nantaa. Tuhma talonpoika virheitä vailla on suurempi kuin filosofi\nvirheitä täynnä, sillä mitä on nero tai urhoollisuus ilman sydäntä?\n_Kunniallinen mies on Jumalan ihanin teos!_\n\n-- Tuota Popen lauselmaa -- vastasi Burchell -- minä olen aina\npitänyt neron miehelle arvottomana ja hänen oman etevyytensä\nhalventamisena. Samoin kuin kirjan arvoa ei kohota se, että se on\nvapaa painovirheistä, vaan se, että siinä on paljon kaunista ja\nhyvää, samoin ei pitäisi miestäkään arvostella virheettömyyttä\nmyöten, vaan hänen hyväin avujensa määrän mukaan. Oppineelta saattaa\npuuttua käytännöllistä älyä, valtiomiehessä saattaa olla ylpeyttä,\nsotilaassa julmuutta, mutta pitäisikö meidän asettaa heidän edellensä\nhalpa käsityöläinen, joka vaivalla ponnistelekse elämän läpi,\nkenenkään moittimatta, tai kiittelemättä? Samoinhan meidän pitäisi\nantaa flamandilaisen koulun kilteille, säännönmukaisille tauluille\nsuurempi arvo kuin roomalaisen, siveltimen virheellisille, mutta ylen\nkauniille teoksille.\n\n-- Sir, -- virkoin minä, -- teidän huomautuksenne on kohdallaan, kun\npuhe on loistavista hyvistä avuista ja vähäpätöisistä vioista, mutta\nhalveksia täytyy sellaista henkilöä, jossa erinomaisten hyväin avujen\nvastakohtina on suuria virheitä.\n\n-- Kenties, -- lausui hän, -- on sellaisiakin hirviöitä olemassa,\njoissa suurten hyväin avujen rinnalla on suuria virheitä; minä\npuolestani en ole elämässäni niitä milloinkaan nähnyt. Päinvastoin\nolen huomannut, että missä mieliala on oikea, siinä harrastuskin on\nhyvä. Kaitselmuskin näyttää tässä kohden olevan ihmiskunnan ystävä,\nse kun heikontaa järkeä, milloin sydän on turmeltunut, ja laimentaa\nvoiman, jos tahto on taipuvainen pahaa tekemään. Sama laki näkyy\nulottuvan muihinkin luotuihin: pienet, hyönteisrotuihin kuuluvaiset\neläimet ovat kavalia, julmia, pelkurimaisia, jota vastoin väkevät ja\nvoimalliset eläimet ovat jaloja, ylevämielisiä, rohkeita.\n\n-- Tuo kuuluu hyvältä, -- vastasin minä; -- ja kumminkin olisi tällä\nhetkellä helppo vetää esille sellainen mies -- minä loin häneen\ntuikean katseen, -- jonka pää ja sydän ovat inhottavia vastakohtia\ntoisilleen. Niin, sir, -- jatkoin minä, ääntäni korottaen -- ja minä\niloitsen, saadessani tilaisuuden paljastaa hänet ilmi juuri kuin\nhän parhaillaan luulee olevansa kätkössä. Tunnetteko, sir, tätä\ntaskukirjaa?\n\n-- Kyllä, -- vastasi hän sietämättömän tyynesti, -- sehän on minun,\nja hauskaa, että te sen olette löytäneet.\n\n-- Ja, tunnetteko, -- huusin minä, -- tunnetteko tätä kirjettä?\nEi yhtään verukkeita, mies, vaan katsokaa minua suoraan silmiin.\nTunnetteko tätä kirjettä? kysyn minä.\n\n-- Tätäkö? -- vastasi hän. -- Itsehän minä olen sen kirjoittanut.\n\n-- Ja kuinka te, -- sanoin minä, -- kuinka te olette saattanut olla\nniin halpamainen, niin kiittämätön, että olette rohjennut tämän\nkirjoittaa?\n\n-- Ja kuinka te, -- vastasi hän, verrattomalla julkeudella katsoen\nminuun, -- kuinka te saatatte olla niin halpamainen, että olette\nrohjennut avata tämän kirjeen? Ettekö tiedä, että minä voisin\nhirtättää teidät tämän oven eteen joka miehen? Minun ei tarvitse\nmuuta kuin lähimmän tuomarin edessä vannoa, että te olette\nrikoksellisella tavalla murtanut minun taskukirjani lukon, ja teidät\nhirtetään jok'ikinen tämän oven kamanaani.\n\nTämä odottamaton hävyttömyys saattoi minua sellaiseen raivoon, että\ntuskin jaksoin hillitä itseäni.\n\n-- Ulos, kiittämätön konna, äläkä enää minun majaani häjyydelläsi\nsaastuta! Ulos, ja laita niin, ett'en sinua enää koskaan täällä näe!\nUlos ovesta! Ainoana rangaistuksenasi olkoon rauhaton omatunto; kyllä\nse sinua tarpeeksesi kiduttaa.\n\nNiin sanottuani viskasin taskukirjan hänen eteensä. Hän otti sen\nmyhäillen ylös, pani peräti tyynesti lukot kiinni ja läksi pois.\n\nMe seisoimme hämmästyneinä hänen tavattomasta levollisuudestaan.\nVaimoni varsinkin oli raivoissaan siitä, ett'ei mikään ollut saanut\nhäntä suuttumaan tai häpeämään hänen konnantöitänsä.\n\n-- Armas emäntäni, -- virkoin minä, -- tyynnyttääkseni kiihkoa, joka\noli meissä jo noussut liiankin kiivaaksi, -- emme me saa hämmästyä\nsitä, että kelvottomat ihmiset ovat häpyä vailla. He punastuvat\nvain, kun heidät yllättää hyvää tekemästä, mutta kerskaavat pahoista\nteoistaan.\n\n-- Rikos ja häpy -- jatkoin minä, -- olivat ennen vanhaan hyviä\ntoveruksia ensi alussa, niin kertoo satu. Yhdessä aina olivat\nja yhdessä vaelsivat. Mutta pian he pitkästyivät liittoonsa\nkumpainenkin, siitä kun oli haittaa niin toiselle kuin toisellekin:\nRikos teki usein mielipahaa Hävylle, ja Häpy sai usein ilmi Rikoksen\nsalaiset vehkeet. Riitelivät ja väittelivät jonkun aikaa ja päättivät\nsitten erota. Rikos vaelsi julkeasti edelleen, saavuttaakseen\nKohtalon, joka kulki edellä pyövelin muodossa, mutta Häpy, arka kun\noli luonnostaankin, kääntyi takaisin ja liittyi Hyveesen, jonka\nhe matkalle lähtiessään olivat jättäneet jälkeensä. -- -- Niinpä,\nlapset, kun ihminen on kulkenut jonkun matkaa paheitten tiellä,\nsilloin häpy hänet hylkää ja palajaa palvelemaan niitä harvoja\nhyveitä, joita ihmisellä vielä on jäljellä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nPerhe käyttää kavaluutta, mutta kohtaa vielä suurempaa.\n\n\nMitä lienee Sofia tuntenutkaan, mutta me muut saimme mr Burchellin\npoissaolosta piankin korvauksen: hovinherra alkoi näet käydä meillä\nyhä useammin ja viipyi talossa entistä kauemmin. Hänen ei tosin\nollut onnistunut hankkia tyttärilleni mahdollisuutta pääkaupungin\nhuvituksiin, niinkuin olisi tahtonut, mutta nyt hän sen sijaan koetti\ntoimittaa heille kaikenlaisia pieniä mielihyviä, mikäli meidän\nsyrjäinen asemamme salli.\n\nTavallisesti hän tuli aamuisin. Minun ja poikani ollessa ulkotöissä,\nhän istui muitten perheenjäsenten kanssa tuvassa, jutteli heidän\nhuviksensa Lontoosta, jonka hän tunsi pitkin ja poikki. Hän\ntiesi kaikki, mitä teatterimaailmassa oli tapahtunut, ja osasi\nulkoa kaikki näppärimmät sukkeluudet ennenkuin ne olivat tulleet\nkompakirjoihinkaan. Vuoroin hän taas opetti tyttäriäni lyömään\npikettiä tai pani pienet pojat boksailemaan, jotta heistä tulisi\nnotkeita poikia, niinkuin hän sanoi. Ja koska hänestä toivottiin\nvävyä taloon, niin oltiin joissain määrin sokeita kaikille hänen\npuutteellisuuksilleen.\n\nTäytyy tunnustaa, että vaimoni yritteli tuhansilla keinoin saada\nhänet ansaan elikkä, lievemmin sanoen, koetti kaikin tavoin ylistää\ntyttäriensä ansioita. Jos teeleipä oli makuisaa ja murevaa, niin ne\nolivat Olivian paistamia; jos karvikkoviini oli hyvin valmistettua,\nniin hänhän se oli marjat poiminut; Olivian sormissa kasvissäilykkeet\nolivat saaneet oikean viheriän värinsä; hänhän se oli puddingin\nainekset määrännyt. Ja vuoroin vaimo parka sanoi squirelle, että\nhänen mielestään mr Thornhill ja Olivia ovat aivan yhtä kokoa ja\npyysi heitä nousemaan seisaalleen, jotta saataisiin nähdä, kumpiko on\npitempi.\n\nTällaiset juonet, jotka vaimoni mielestä olivat aivan salaiset,\nmutta jotka jokainen sittenkin selvään huomasi, olivat meidän\nhyväntekijällemme varsin mieleisiä. Joka päivä saatiin uusia\ntodistuksia hänen palavista tunteistaan, ja vaikk'eivat ne vielä\nolleet kypsyneet varsinaiseksi kosimiseksi, niin eivät ne meidän\nmielestämme siitä enää kaukanakaan olleet. Viivyttelyn syyksi me\npanimme välisti hänen luontaisen arkuutensa, vuoroin taas sen, että\nhän pelkää enoansa. Mutta pian sattui muuan seikka, joka päivän\nselvään osoitti, että hänellä on vakaa aikomus tulla meidän perheen\njäseneksi. Vaimoni piti sitä ilmeisenä lupauksena.\n\nVaimoni ja tyttäreni olivat kerran, käydessään vuorovierailuilla\nFlamboroughissa, nähneet, että talonväki siellä oli äskettäin\nteettänyt muotokuvansa eräällä kulkevalla maalarilla, viidestätoista\nshillingistä hengeltä. Kun nyt näitten naapurien ja meidän talon\nvälillä oli jo ammoisista ajoista ollut olemassa jonkunlainen\nkilpailu kauneuden-aistia koskevissa asioissa, niin loukkasi\ntällainen salainen yllätys heidän puoleltaan meidän itserakkauttamme,\nja niinpä, vaikka minä mitä olisin puhunut -- ja paljon minä\npuhuinkin -- päätettiin kuin päätettiinkin, että meistäkin pitää\nsaataman muotokuvat.\n\nEnsinnäkin tilattiin maalari -- ja minkäpäs minä sille taisin? --\nja toiseksi ruvettiin neuvottelemaan, millä tavalla meidän makumme\netevämmyys tulisi näkyviin henkilöitten asemissa. Heitä oli seitsemän\nhenkeä, ja heidät oli maalattu seitsemään oransinväriin: -- niin\nkerrassaan aistitonta, ei vaihtelua ilmeissä, ei kompositionia tuon\nenempää. Meidän muotokuvissamme piti olla loistavampi stiili, ja\nniinpä, monen pohdinnan ja harkinnan perästä, tultiin vihdoin siihen\nyksimieliseen päätökseen, että meistä maalataan yksi ainoa suuri\nhistoriallinen perhetaulu. Helpommaksi se käy kanssa, arveltiin,\nsiihen kun ei tarvitse kuin yhdet ainoat puitteet, ja on se samalla\nmonta vertaa hienompikin, sillä siihen tapaan sitä nykyjään kaikki ne\nkuvansa maalauttavat, joilla hiukankin makua on.\n\nKosk'ei meille ensi iskulta johtunut mieleen mitään sopivaa\nhistoriallista aihetta, niin tyydyimme kukin osaltaan esittämään\nyksityistä historiallista henkilöä. Ja tällaiseksi se kuva\nsuunniteltiin: Vaimoni on Veneri -- ja maalaria neuvottiin panemaan\nrunsaanpuoleisella kädellä timantteja tämän jumalattaren liiveihin\nja tukkaan; pikku pojat seisovat lemmenjumalina hänen kummallakin\npuolellaan; minä, täysissä tamineissa ja liperit kaulassa, ojennan\nhänelle viimeksi ilmestynyttä teostani, joka koskee whistonilaista\nopinriitaa; Olivia, amazonina, istuu kukkalavalla, yllään viheriä\nratsupuku, runsaasti kullalla kirjailtu, ja kädessä raippa; Sofia on\nlammaspaimen, ympärillään niin monta lammasta kuin maalari ilmaiseksi\nottaa pannakseen; Moseksella on päässään höyhenillä koristettu hattu.\n\nTämä aistikas sommittelu miellytti squirea niin kovin, että hän\npyytämällä pyysi päästä meidän perheemme jäsenten joukkoon, nimittäin\nAleksander Suurena Olivian jalkain juuressa. Tämä oli kaikkein meidän\nmielestä viittausta siihen, että hän todella pyrkii meille perheen\njäseneksi; eihän siis sellaista pyyntöä käynyt hylkääminen.\n\nMaalari ryhtyi toimeen, ja hän kun teki työtä ahkerasti ja\njoutuisaan, niin oli koko kuva vajaassa neljässä päivässä valmis.\nTaulu oli suurenläntä, ja tunnustettava on, ett'ei maalari suinkaan\nollut värejä surkoillut. Siitä hän saikin vaimoltani monet suuret\nkiitokset. Kaikki me olimme peräti tyytyväisiä hänen työhönsä, mutta\nyksi kovan onnen seikka ei ollut johtunut meille mieleen, ennenkuin\nkuva jo oli valmis. Ja siitä meille suru ja murhe. Kuva oli niin\niso, ett'ei tuvassa ollut sijaa sille. Mitenkä näin tärkeä asia oli\nmeiltä jäänyt huomaamatta, on kerrassaan käsittämätöntä; merkillisen\nhuolimattomia me vaan olimme olleet. Ja niinpä nyt, sen sijaan,\nettä kuva olisi ollut mielistelemässä meidän turhamaisuuttamme, se\nseisoikin ihan mieltä masentavassa asemassa kyökin seinää vasten,\nsamassa paikassa, missä palttina oli pingotettu ja maalattu. Ei\nmahtunut se ulos yhdestäkään ovesta. Naapurit ne laskettelivat\nsukkeluuksia sen johdosta. Muutamat vertasivat sitä Robinson Crusoen\nlaivasluupiin, jota ei jaksanut liikutella; toisten mielestä se oli\nkuin kerinpuut pullossa; kuka kummasteli, mitenkä se saatanee ulos,\nuseampi vielä, mitenkä lienee koko kapine saatu sisään.\n\nMutta jos se muutamissa herätti naurua, niin vielä enemmän se\nsaattoi aihetta kaikenlaisiin pahanilkisiin huomautuksiin. Squiren\nmuotokuva meidän kuvaimme joukossa oli niin suuri kunnia, että se\noli omiaan herättämään kateutta. Häjyjä juoruja alkoi kierrellä\nmeistä, ja myötäänsä oli meidän kotirauhallemme häiritystä ihmisistä,\njotka ystävinä tulivat kertomaan, mitä kaikkea vihamiehet meistä\npuhuvat. Närkästyen me osoitimme moisten huhujen perättömyyden, mutta\nhäväistysjutut ne saavat vaan uutta vauhtia vastustamisesta.\n\nSenpävuoksi meillä kerrankin taas pidettiin neuvoa, miten ehkäistä\nvihamiesten pahan-ilkisyys, ja vihdoin päätettiin ryhtyä toimiin,\njoissa minun mielestäni oli niin paljo juonia, ett'en minä saattanut\nkokonaan hyväksyä niitä.\n\nTällainen oli tuuma: Koska päätarkoituksena meillä oli saada\nselville, missä määrin mr Thornhill tarkoittaa hienosteluillaan\ntäyttä totta, niin päätti vaimoni, päästäkseen hänen aikeittensa\nperille, kysyä hänen neuvoansa, millainen mies muka olisi meidän\nvanhimmalle tyttärellemme kaikkein sopivin. Ellei hän senkään\njohdosta vielä puhu suutansa puhtaaksi, niin säikäyttää vaimoni\nhäntä kilpakosijalla. Tätä toimenpidettä minä vastustin viimeisiin\nasti, kunnes Olivia juhlallisesti vakuutti menevänsä naimisiin sen\nmiehen kanssa, joka asetetaan squiren kilpakosijaksi, ellei squire\nestä sitä, ottamalla hänet. Tällainen oli aie. En minä sitä enää\nkivenkovaa vastustanut, ellenhän kokonaan hyväksynytkään.\n\nKun sitten mr Thornhill seuravan kerran tuli meille, siirtyivät\ntyttäret syrjään, jotta äidillä olisi tilaisuus panna aikomuksensa\ntoimeen. He vetäytyivät kumminkin vain viereisen huoneesen, johon\npuhe kuului varsin selvästi. Asiaan tullakseen, vaimoni ensiksikin,\nviekkaasti kyllä, mainitsi, että toinen miss Flamborough kuuluu\njoutuvan naimisiin mr Spankerin kanssa, ja että heistä toivotaan\nonnellista pariskuntaa. Kuultuaan squiren olevan samaa mieltä, hän\njatkoi puhetta, sanoen, että kellä on kelpo varat, se aina kelpo\nmiehenkin saa.\n\n-- Mutta, -- lisäsi vaimoni, -- taivas armahtakoon niitä tyttöjä,\njoilla ei ole mit'ikään! Mitä on hyötyä kauneudesta, mr Thornhill?\nMitä hyötyä on siveydestä ja kaikista hyvistä avuista tässä\nitsekkäisyyden maailmassa? Ei nykyjään kukaan kysy: mikä hän on?\nvaan: mitä hänellä on?\n\n-- Teidän huomautuksenne ovat yhtä oikeita kuin uusiakin, ja minä\nolen aivan samaa mieltä, ja jos minä olisin kuningas, niin toisin\nolisivat asiat. Silloin koittaisi herttaiset päivät köyhille\ntytöille: tämän talon nuorista ladyistä minä ensinkin huolen pitäisin.\n\n-- Sir, -- virkkoi vaimoni, -- te suvaitsette laskea leikkiä; mutta\njos minä olisin kuningatar, kyllä vainenkin tietäisin, mistä minun\nvanhin tyttäreni miestä katselisi. Mutta koska te nyt johditte tämän\nasian mieleeni, niin, mr Thornhill, vakavasti puhuen, ettekö te voisi\nehdottaa jotain sopivaa miestä hänelle? Hän on nyt yhdeksäntoista\nvuotta vanha, kookas, hyvin kasvatettu, eikä häneltä, sen uskallan\nsanoa, puutu luonnonlahjojakaan.\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi puhuteltu, -- jos minun tulisi valita,\nniin hankkisin miehen, joka olisi niin kaikin puolin täydellinen,\nettä pystyisi tekemään enkelinkin onnelliseksi. Viisas, rikas,\nhienoaistinen, rehellinen, kas sellainen olisi minun mielestäni\nsopivin mies hänelle, rouva hyvä.\n\n-- Oo, sir, -- virkkoi vaimoni, -- mutta tiedättekö sellaista miestä?\n\n-- En, rouva, -- vastasi toinen. -- Mahdoton on löytää mistään\nsellaista, joka ansaitsisi tulla hänen miehekseen. Teidän tyttärenne\non liian suuri aarre miehen omistaa: hänhän on jumalatar. Niin totta\nkuin minä elän, minä en puhu turhia; hän on enkeli.\n\n-- Voi, mr Thornhill, te imartelette vain tyttö raukkaa. Meillä on\nollut aikeissa naittaa hänet eräälle teidän lampuodeistanne, jolta\näskettäin kuoli äiti, ja joka tarvitsee emäntää taloon. Te tunnette\nhänet; se on farmari Williams, varakas mies, mr Thornhill, ja kykenee\nkyllä elättämään vaimonsa. Hän on jo monasti kosinut tytärtäni (ja\ntotta tämä olikin), mutta, sir, -- virkkoi vaimoni lopuksi, minun\nolisi mieleni hyvä, jos tekin tämän vaalin hyväksyisitte.\n\n-- Kuinka, rouva! -- huudahti mr Thornhill. -- Minäkö hyväksyisin!\nMinäkö hyväksyisin moisen vaalin? En milloinkaan. Mitenkä! Uhrata\nniin paljon kauneutta, älyä, hyvyyttä miehelle, joka ei sellaiselle\nsiunaukselle osaisi arvoa antaa ensinkään! Suokaa anteeksi, mutta\nniin suuri väärinteko ei ole milloinkaan saava minun suostumustani.\nJa minulla on siihen omat syyni.\n\n-- No, niin, -- lausui vaimoni, -- jos teillä on siihen omat syynne,\nniin se on toinen asia, mutta olisihan hauska tietää, mitä syitä\nteillä on.\n\n-- Suokaa anteeksi, rouva, -- vastasi mr Thornhill, -- ne ovat liian\nsyvällä, ilmi tullakseen; ne -- ja hän pani käden povelleen -- ne\novat haudatut, kiinnikotkatut tänne.\n\nMr Thornhillin lähdettyä pidettiin taas neuvottelu, mutta ei osannut\nkukaan sanoa, mitä ajatella noista kauniista tunteenpurkauksista.\nOlivian mielestä ne olivat mitä kiihkeimmän lemmen osoitteita; minä\nen ollut niin kovin herkkäuskoinen. Minusta oli päivän selvä, että\nnoissa tunteissa oli enemmän lempeä kuin avioliittoa. Mutta oli miten\noli, päätökseksi tuli kumminkin pitää kiinni farmari Williamsin\naikeista, hänen, joka oli osoittanut kohteliaisuuksia Olivialle\nhamasta siitä saakka kuin olimme tähän paikkakuntaan siirtyneet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nTuskin lienee missään sellaista siveyttä, joka ajan pitkään jaksaisi\nvastustaa miellyttävän kiusauksen voimaa.\n\n\nMr Williams pysyi yhä edelleen entisissä aikeissaan, ja, lasteni\ntodelliseen onneen nähden, tämä seikka minua miellyttikin, hän kun\noli varakas, älykäs ja rehellinen mies. Hänen rakkautensa elpyminen\nei tarvinnut kuin hiukan rohkaisua.\n\nPari päivää myöhemmin hän ja mr Thornhill kohtasivatkin toisensa\neräänä iltana meillä. Hetken aikaa he heittelivät toisiinsa tuimia\nsilmäyksiä, mutta Williams ei ollut hovinherrallensa vuokrasta\nvelassa ja siksipä varsin vähän valittikin tämän jyräävistä\nkatseista. Olivia puolestaan näytteli erittäin onnistuneesti\nkoketin osaa -- jos näyttelemiseksi saattanee sanoa sitä, mikä\noli hänelle aivan luonteenomaista, -- ja tuhlaamalla tuhlasi\nystävällisyyden osoituksia uudelle rakastajalleen. Mr Thornhill\nnäytti aivan masentuneelle tästä tois-arvoisesta asemastaan ja\nsanoi synkännäköisenä hyvästit. Täytyy kumminkin tunnustaa, ett'en\nminä oikein voinut käsittää tuota tuskaa, jota hän näytti kärsivän,\nsillä eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ilmoittaa rehellisesti\naikomuksensa, niin olisi tuskastakin heti tullut loppu.\n\nMutta niin suurta levottomuutta kuin hän näkyi tunteneenkaan, oli\nOlivian tuska ilmeisesti sitäkin suurempi. Joka kerta kuin rakastajat\nmyöhemminkin kohtasivat toisiaan meillä, ja se tapahtui usein, hän\ntavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen surujansa suremaan.\n\nSellaisessa tilassa tapasin hänet illalla kerran. Hän oli jonkun\naikaa koettamalla koettanut näyttää iloiselta.\n\n-- Siinä nyt näet, lapseni, -- virkoin minä, -- että sinun uskosi\nmr Thornhillin rakkauteen on ollut pelkkää unelmaa vain: hän sietää\nrinnallaan toista kosijaa, kaikin puolin alempiarvoista, vaikka hän\ntietää voivansa selvällä kosinnalla saada sinut omaksesi.\n\n-- Niin, isä, -- vastasi hän, -- mutta hänellä on omat syynsä\ntähän vitkastelemiseen, minä tiedän sen. Hänen silmäyksensä ja\npuheensa ovat niin vilpittömät, että hän aivan varmaan todellisesti\nkunnioittaa minua, minä olen vakuutettu siitä. Ennen pitkää hänen\ntunteittensa ylevyys tulee toivoakseni ilmi, ja silloin huomaat, että\nminä olen arvostellut häntä oikeammin kuin te.\n\n-- Olivia kulta, -- sanoin minä, -- kaikki tähän-astiset yritykset,\nsaada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi, ovat olleet sinun keksimiäsi\nja ehdottamisiasi, etkä suinkaan saata sanoa minun pakottaneen\nsinua mihinkään. Mutta älä luule, että minä ajan pitkään siedän\nolla mukana näkemässä, kuinka sinä nurinpäisellä lemmelläsi vedät\nnenästä hänen kunniallista kilpakosijaansa. Määrää siis niin pitkä\naika kuin suinkin tahdot, saadaksesi luulottelemasi ihastelijan\ntuomaan aikeensa julki, mutta ellei siitä sittenkään mitään ehjää\ntule, niin täytyy minun kivenkovaa vaatia, että kunnon mr William saa\nuskollisuudestaan palkinnon. Sitä vaatii tähän-astinen hyvä maineeni,\neikä isän hellyys ole milloinkaan laimentava minussa miehen mieltä.\nMäärää siis aika, niin pitkä kuin suinkin sopivaksi näet, ja pidä\nsillä välin huolta, että mr Thornhill saa tarkoin tietää, milloinka\nsinun aikomuksesi on ruveta toisen omaksi. Jos hän todellakin sinua\nrakastaa, niin hän järkevänä miehenä pian huomaa, ett'ei hänellä ole\nkuin yksi ainoa keino, estääkseen sinun kadottamisiasi.\n\nTämä ehdotus, jota hän ei saattanut olla pitämättä kaikin puolin\noikeana, hyväksyttiinkin samassa. Olivia puolestaan teki uudestaan\nlujat lupaukset mennä naimisiin mr Williamsin kanssa siinä\ntapauksessa, että toinen pysyy välinpitämättömänä. Ja niinpä\nseuraavalla kertaa, mr Thornhillin läsnäollessa, määrättiin tyttäreni\nja mr Williamsin häät tapahtuviksi ummelleen kuukauden kuluttua.\n\nMoiset ripeät toimenpiteet näyttivät tekevän mr Thornhillin kaksin\nverroin rauhattomammaksi, mutta Olivian tuska se vasta minulle huolta\ntuotti. Tämä taistelu järjen ja tunteitten välillä teki kokonaan\nlopun hänen iloisuudestaan. Milloin vaan suinkin sopi, vetäytyi hän\nyksinäisyyteen ja vuodatti katkeria kyyneliä.\n\nViikko kului, eikä mr Thornhill yrittänytkään panna häille\nesteitä eteen. Seuraavalla viikolla hän kävi meillä, mutta oli\nyhtä umpimielinen kuin ennenkin. Kolmannella hän lakkasi kokonaan\nkäymästä. Olisi luullut tyttäreni osoittavan jonkunlaista\nmaltittomuutta, mutta sen sijaan hän esiintyikin mietiskelevän\ntyynenä, ja sitä minä pidin alistumisen merkkinä. Itse puolestani\nminä iloitsin, ajatellessani lapseni nyt lähtevän rauhallista ja\nturvallista tulevaisuutta kohti, ja monasti kiittelin häntä, joka oli\npäättänyt pitää onnea suuremmassa arvossa kuin kerskausta.\n\nIllalla kerran, kolme neljä päivää ennen häitä, istuimme me\ntakkavalkean ääressä, haastellen menneistä asioista ja rakennellen\ntulevaisuuden suunnitelmia. Tehtiin siinä tuhansiakin tuulentupia\nja naurettiin hassunkurisille päähänpistoille, joita tuon tuostakin\nsukelsi esiin.\n\n-- No niin, Moses! -- huudahdin minä, pian saadaan häitä taloon,\npoikaseni; mitäs sanot niistä ylimalkaan?\n\n-- Sitä vaan, että kaikki käy hyvin. Aattelin tässä justiin, että\nkun Livy sisko on mennyt naimisiin farmari Williamsin kanssa, niin\nsaadaan ilmaiseksi lainata heidän olutkuurnaansa ja imellysastiaansa.\n\n-- Tietysti, -- virkoin minä, -- ja kaupanpäällisiksi hän vielä\nmeidän mieliksemme laulaa Kuoleman ja Immen laulun.\n\n-- Sen laulun hän on opettanut meidän Dickille, -- huudahti Moses, --\nja poika osaa sen luullakseni vallan hyvin.\n\n-- Osaako? -- kysäisin minä. -- No antaapas kuulua. Missä pikku Dick\non? Joutuun nyt!\n\n-- Dick, -- selitti Bill, nuorin poika, -- Dick läksi juuri Livy\nsiskon kanssa ulos, mutta mr Williams on opettanut minulle kaksikin\nlaulua; minä laulan ne sinulle, isä. Kumpaisenko: \"Kuolleesta\njoutsenesta,\" vaiko \"Surulaulun hullun koiran kuolemasta\"?\n\n-- Laula surulaulu kaikin mokomin, poikaseni, -- sanoin minä; --\nsitä en ole vielä kuullutkaan. Debora, mun armaani! Suru, niinkuin\ntiedät, on kuivaa; annapas siis meille mielen virkistykseksi\nparasta karvikkoviiniäsi. Olen viime aikoina itkenyt kaikenlaisten\nsurulaulujen johdosta, niin että itkuun minä tillahdan nytkin,\npelkään mä, ellei avuksi tule lasillinen elvytystä. Sofia, kultaseni,\notas kitara ja rimputtele pojalle vähän säesteiksi.\n\n          Surulaulu\n    hullun koiran kuolemasta.\n\n    Nyt kansa kaikki kuulkaatten\n    Sanoja laulun tän,\n    Ja jos sen lyhyeks' huomaa ken,\n    Hän välttää ikävän.\n\n    Oli Islingissä muinoisin\n    Mies, josta tiedetään:\n    Hän oli hurskas, ainakin\n    Kirkossa käydessään.\n\n    Sydäntä kaikki kiitteli\n    Sen miehen laupian;\n    Hän alastoman vaatetti,\n    Kun vaatteet pälleen pan'.\n\n    Ja Islingiss' oli koiria\n    Jos mihin lajihin,\n    Oli piha-, syli-, metsä- ja\n    Yks kaikkein parahin.\n\n    Ja se ja mies ne aikomaan\n    Tuli hyviks' ystäviks'.\n    Mut kerran koira kiukuissaan\n    Jo häntä puri -- miks?\n\n    Koko kylän väki kummissaan\n    Nyt rientää miehen luo:\n    \"Näin miestä hyvää kerrassaan\n    Näet puri häjy tuo!\"\n\n    Ja haavaa suurta katsellaan:\n    \"Mies park' on toivoton!\"\n    Ja miehissä jo vannotaan:\n    \"Tuo koira hullu on.\"\n\n    Mut ihme suuri tapahtui.\n    Ken sitä luullut ois? --\n    Mies kuolemasta pelastui,\n    Mut -- koira kuoli pois.\n\n-- Sin'olet kelpo poika, Bill, kerrassaan kelpo poika, ja tuo\nsurulaulu se vasta oikea surulaulu onkin. No lapset, Billin malja!\nTulkoon pojasta vielä piispa!\n\n-- Tulkoon vainenkin! -- huudahti vaimoni. -- Jos hän vaan suurena\nsaarnaa yhtä hyvin kuin pienenä laulaa, niin en epäile ensinkään.\nUseimmat meidän perheen jäsenistä, nimittäin äidin puolelta, osasivat\nlaulaa kauniita lauluja. Yleisenä puheenpartena meidän puolella\noli, että Blenkinsopit eivät koskaan osaa katsoa suoraan eteensä,\nHugginsonit eivät osaa sammuttaa kynttilää; mutta Grogrameista osasi\nlaulaa jok'ainoa, ja Marjoramit olivat hyviä sadunkertojia kaikki.\n\n-- Olkoon miten hyvänsä -- virkoin minä, -- tavallisinkin ballaadi\nmiellyttää minua yleensä enemmän kuin nykyaikaiset hienot oodit, ne\nsellaiset, joista kivettyy, yhdenkin säkeen kuultuaan, ne sellaiset,\njoita me halveksimme ja kiittelemme yht'aikaa. Siirräs lasi\nveljellesi, Moses. Näitten nykyisten surulaulujen tekijöissä on se\nsuuri vika, että he kuvaavat ihan epätoivoista tuskaa siinä, missä\njärkevä ihminen ei näe hätää likimainkaan. Ladyltä katosi puuhka\ntai viuhka tai sylikoira, ja heti rientää tuommoinen runoilijan\nviikkoinen kotiansa ja tekaisee tapauksesta haikean suruveisun.\n\n-- Lienee sellainen laita yleväin runoelmain, -- virkkoi Moses,\n-- mutta Ranelaghin laulut, mitä meille saakka on tullut, ovat\nkerrassaan kodikkaita ja kaikki samaan kuosiin valituita. Colin\nkohtaa Dollyn, he haastelevat, poika antaa tytölle markkinalahjan,\ntukkaan pistettäväksi, ja tyttö antaa pojalle kukkakimpun, ja sitte\nhe menevät yhdessä kirkkoon, ja siellä he antavat nuorille immille ja\nnuorille pojille hyviä neuvoja ja kehoittavat menemään naimisiin niin\npian kuin mahdollista.\n\n-- Ja hyviä antavatkin neuvoja, -- sanoin minä, -- eikä kuulu\nmaailmassa missään muualla osattavan antaakaan neuvoja sen\nsuuremmalla menestyksellä, sillä samalla kuin siellä naimisiin\nneuvotaan, samalla vaimokin hankitaan. Erinomaisia markkinoita nuo;\npoikaseni: siellä saa tietää mitä minulta puuttuu ja mitenkä sen\npuutteen poistaa.\n\n-- Niin on, -- myönsi Moses. -- Europassa ei tietääkseni ole kuin\nkahdet sellaiset markkinat: Ranelaghin Englannissa ja Fontarabian\nEspanjassa. Viimeksi mainitussa paikassa niitä pidetään noin kerta\nvuodessa, mutta Englannissa on vaimoja kaupan joka ilta.\n\n-- Sinä olet oikeassa, poikaseni! - huudahti äiti. -- Vanha Englanti\non ainoa paikka maailmassa miesten saada vaimoja.\n\n-- Ja vaimojen, -- puutuin minä puheesen, -- valita miehiä. Muualla\nmaailmassa on semmoinen sananparsi, että jos silta rakennettaisiin\nmerensalmen poikki, niin kaikki mannermaan naiset tulisivat ottamaan\nmallia meidän naisista, sillä ei ole Europassa missään sellaisia\nnaisia kuin meillä... Mutta tuopas pullo vielä, Debora kultaseni,\nja sinä, Moses, laula meille jotain hauskaa. Kuinka kiitollisia\nmeidän pitäisikään olla taivaalle, joka on suonut meille rauhaa,\nterveyttä ja toimeentuloa! Minä olen mielestäni onnellisempi maailman\nmahtavintakin hallitsijaa. Ei hänellä ole tällaista kotiliettä eikä\nnäin tyytyväisiä kasvoja ympärillään. Niin, Debora, vanhoiksi me\ntässä alamme jo käydä, mutta elämän ilta näyttää tulevan onnellinen.\nTahratonta olemme sukua kumpainenkin, ja hyvät ja siveät lapset\nmeiltäkin jälkeen jäävät. Niin kauan kuin me elämme, on meillä heistä\ntuki ja turva ja mielihyvä, ja kun meistä aika jättää, niin meidän\nkunniallisen nimemme he seuraaviin sukupolviin vievät. No niin,\npoikani, entäs se laulu? Kajautetaanpa kuorossa oikein! Mutta missä\nOlivia, mun sydänkäpyni? Hänen ihana äänensä se heleimmin kuorossa\nsoi.\n\nNäin puhuessani, juoksi Dick poika sisään.\n\n-- Isä, isä! Hän on lähtenyt pois, hän on lähtenyt, Livy sisko on\nlähtenyt kotoa pois ainaiseksi!\n\n-- Lähtenyt? Niinkö, lapsi?\n\n-- Niin, hän läksi kahden herran kanssa kyytirattailla, ja toinen\nheistä suuteli Livya ja sanoi tahtovansa kuolla hänen edestään, ja\nsisko huusi kovasti ja yritti kääntymään takaisin, mutta herra puheli\nhänelle taas, ja Livy nousi rattaille ja sanoi, että mitähän se isä\nparka sanonee, kun kuulee minun joutuneen hukkaan!\n\n-- No niin, lapset! -- huudahdin minä. Menkää ja olkaa onnettomia,\nsillä ei meillä tästä puolin ole onnea hetkeäkään! Ja leimutkoon\ntaivaan ikuinen kiivaus tuon miehen ja hänen kätyriensä ylitse!\nRyöstää tällä tavalla lapseni! Ja kosto kyllä kohtaa häntä, joka\nvei minulta armaan lapsen, sen, jota minä ohjasin taivasta kohti.\nNiin siveä kuin hän oli! Mutta nyt on minulta kaikki maallinen onni\nkadonnut. Menkää, lapset, olkaa onnettomia ja kunniattomia nyt, sillä\nminulta on sydän murtunut!\n\n-- Isä! -- lausui poikani. -- Siinäkö sinun miehuutesi?\n\n-- Miehuuteniko, lapsi? Kyllä, hän saa nähdä, ett'ei puutu minulta\nmiehuutta. Tuo tänne minun pistolini. Minä lähden ryöstäjää ajamaan\ntakaa. Minä seuraan häntä niin kauan kuin hän maan päällä vaeltaa.\nVanha vaikka olen, mutta tämä käsi on häneen sittenkin haavan iskevä.\nVoi konnaa! Voi petollista konnaa!\n\nOlin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut\nniin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.\n\n-- Mieheni, rakas mieheni! -- huudahti hän. -- Raamattu on ainoa\nase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän\nmieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.\n\n-- Todellakin, isä, -- liitti poikani tuokion kuluttua, -- sinun\nraivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa\näitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi\nsinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä.\nSinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.\n\n-- Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?\n\n-- Sadattelit niinkin, kahdestikin.\n\n-- Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt,\npoikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli\nse, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty\nolkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on,\nja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole\nvähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin\nsilmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni!\nSaattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille... taivas suokoon\nanteeksi... johan minä taas!... Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän\noli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli\nhänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki\nhän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on\nsolvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana.\nMutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet\nväkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.\n\n-- Eikö mitä, isä! -- selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja\nsanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen\nkäsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.\n\n-- Tuota kiittämätöntä! -- huudahti vaimoni, -- saaden itkulta\ntuskin puhutuksi, -- tehdä meille tällaista? Emmehän me millään\nmuotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on\nhäpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen\nsinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.\n\nJa niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta\nmeidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä\nkiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin\nilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti\nhän on tehnyt.\n\nPoissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän,\njoka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi.\nVaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.\n\n-- Ei pidä, -- huudahti hän, -- ei pidä tuon kurjan häpeäpilkun\nmilloinkaan enää astuman tämän talon puhtaan kynnyksen yli. En ole\nenää koskaan sanova häntä tyttärekseni. En! Eläköön liehakka nyt\nkonnamaisen viettelijänsä kanssa. Häpeätä hän meille saattoi, mutta\npetetyksi meitä hän ei milloinkaan saa.\n\n-- Vaimo! -- virkoin minä. -- Älä puhu noin kovia sanoja. Minun\nkauhistukseni hänen rikoksensa tähden on yhtä syvä kuin sinunkin,\nmutta alati on tämä talo ja tämä sydän oleva avoinna katuvaiselle\nsyntis-paralle, joka takaisin palajaa. Mitä pikemmin hän\nharharetkiltään kääntyy, sitä tervetulleempi hän on. Ensi hetkenä\nsaattaa parhainkin horjahtaa, viekkaus saattaa viedä viettelykseen,\nuutuus lumota. Ensimmäinen erehdys on yksinkertaisuuden lapsi,\nmutta kaikki muut paheen vesoja. Niin, harhaan joutunut olkoon\ntervetullut tähän sydämeen ja tähän taloon, vaikka tuhansillakin\nvirheillä saastutettuna. Tahdon silloin taaskin kuulahdella hänen\näänensä sointua, painautua jälleen hänen rintaansa vasten, jos vaan\nkatumusta siinä huomaan. Poikani, käy tänne Raamattu ja sauvani myös.\nMinä lähden kulkemaan hänen jälkiänsä myöten, ja ellen voi häntä\nhäpeästäkään temmata pois, niin sen verran toki aikaan saanen, ett'ei\npahe enää sen pitemmälle jatku.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nIsän yritykset saada kadotettu lapsi jälleen siveyden tielle.\n\n\nVaikk'ei pikku poika osannutkaan tarkoin kuvailla sen herran\nulkomuotoa, joka oli sisaren nostanut rattaille, niin kohdistuivat\nminun epäluuloni kokonaan meidän nuoreen hovinherraan, joka oli\nliiankin kuuluisa moisista vehkeistä.\n\nLäksin siis kuin läksinkin Thornhill castlea kohti. Siellä oli\naikomukseni panna hänelle kovat eteen ja, jos mahdollista, tuoda\ntyttäreni takaisin. Mutta matkalla jo muuan seurakuntalaisistani\nkertoi nähneensä nuoren ladyn ja erään gentlemanin ajavan kovaa\nvauhtia kyytirattailla. Nainen oli ollut minun tyttäreni näköinen;\nherraa taas minä en hänen selityksensä mukaan voinut arvata muuksi\nkuin mr Burchelliksi.\n\nTästä tiedosta minulle ei kumminkaan mitään apua. Jatkoin matkaani\nsquiren hoville ja, aikaista vaikka olikin vielä, pyysin päästä hänen\npuheilleen heti. Hän tulikin kohta saapuville varsin ystävällisenä\nja näytti olevan hyvin hämmästynyt tyttäreni karkaamisesta,\nkunniasanallaan vakuuttaen, ett'ei hän tiedä koko asiasta mitään.\n\nMinä hylkäsin tähän-astiset epäluuloni enkä saattanut kääntää\nniitä muihin kuin mr Burchelliin, joka, niinkuin nyt muistin, oli\nviime aikoina usein haastellut kahden kesken tyttäreni kanssa.\nKohtasin vielä toisenkin silminnäkijän, ja silloin poistui pieninkin\nepätietoisuus. Hän kertoi näet tyttäreni lähteneen mr Burchellin\nkanssa Wellsiin päin, noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä. Siellä\nkuului heitä olevan suuri seura.\n\nOlin nyt sellaisessa mielentilassa, jossa ihminen on herkempi\ntoimimaan äkkipikaa kuin järkevästi. Niinpä en minäkään ottanut\nlainkaan lukuun, että nämä tiedon-antajat oli kenties panemalla pantu\nminun tielleni, saattamaan minua harhaan. Päätin vaan lähteä Wellsiin\netsimään tytärtäni ja hänen luuloteltua pettäjäänsä.\n\nKuljin nyt, joutua pitäen, yhä eteenpäin, matkan varrella alinomaa\nkysellen ja tiedustellen, mutta mitään sen enempää selville saamatta.\nKaupunkiin vihdoin saapuessani, tuli vastaani ratsain muuan mies,\njonka muistan nähneeni squiren seurassa. Tämä vakuutti, että jos\nminä lähden seuraamaan heitä kilpa-ajo-paikalle, noin kolmekymmentä\npeninkulmaa tästä edelleen, niin minä aivan varmaan yllätän heidät.\nHän sanoi nimittäin nähneensä heidän eilis-iltana tanssivan, ja\nkertoi koko seuran olleen ihastuksissaan minun tyttäreni sievyydestä.\nHuomenna, aamun koittaessa, läksin taas jatkamaan matkaani ja saavuin\nkilpapaikalle kello neljän maissa iltapäivällä.\n\nSiellä oli loistava seura, jolla ei näkynyt olevan muuta mielessä\nkuin pelkkä huvitus. Kuinka toisin oli laita minun, joka olin\nhakemassa kadonnutta lasta siveyden tielle jälleen! Olin näkevinäni\nmr Burchellin jonkun matkan päässä ja astuin häntä kohti, mutta hän\npuikahti väkijoukkoon, ikäänkuin peljäten kohtausta minun kanssani.\nSen koommin en häntä sitten nähnytkään. Turhaksi huomasin nyt jatkaa\nenää takaa-ajoani ja päätin senvuoksi palata takaisin viattomain\nlasteni ja vaimoni luo, jotka kyllä minun apuani tarvitsevat. Mutta\nmielenjännitykset ja matkan vaivat olivat saaneet aikaan sen, että\nminä käännyin kuumeesen, jota olin tuntenut jo ennen kilpapaikkaan\nsaapumistani.\n\nSiinä nyt uusi, odottamaton isku. Kotiin oli täältä\nkahdeksattakymmentä peninkulmaa. Poikkesin erääsen pieneen majataloon\ntien varrella, ja siellä, köyhyyden ja vähään tyytymisen tavallisessa\ntyyssijassa, minä kävin vuoteelle, kärsivällisesti odottamaan tautini\nhäipymistä. Siellä minä kääntelihe taudin kovissa kourissa lähes\nkolme viikkoa, kunnes vihdoin roteva ruumiini pääsi voitolle. Rahoja\nminulla ei ollut, millä maksaa hoitoni kulungit, ja mahdollista on,\nettä tämän viimeksi mainitun seikan tuottama huoli olisi pannut\ntaudin uusimaan, ellen olisi saanut apua eräältä matkustavalta, joka\noli poikennut majataloon virvokkeille. Tämä matkustaja ei ollut\nkukaan muu kuin ihmis-ystävällinen kirjakauppias, joka asui St\nPaulin kirkolla, ja joka oli kirjoittanut niin monta kaunista kirjaa\npikku lapsille. Hän sanoi itseään lasten ystäväksi, mutta oli koko\nihmiskunnan ystävä. Pyörähtämällä hän vaan pistäysi majatalossa ja\naikoi heti jälleen lähteä pois, sillä hänellä oli myötäänsä kiireitä\ntoimia. Tällä kertaa hän oli keräilemässä aineksia erään mr Thomas\nTripin elämäkertaan.\n\nMinä tunsin tämän hyväntahtoisen miehen heti hänen punapilkkuisista\nkasvoistaan. Hän se oli kustantanut minun kirjoitukseni \"Nykyajan\ndeuterogamistoja vastaan\", ja häneltä minä nyt lainasin hiukan\nrahoja, maksettaviksi palattuani kotia.\n\nMajatalosta lähtiessäni olin vielä heikko ja päätin kulkea kotia\nkohti vähin erin, noin kymmenen peninkulmaa päivässä. Terveyteni ja\ntavallinen tyyneyteni olivat entisellään, ja minä pahoittelin nyt\nsitä korskeata mieltä, joka oli saanut minut kapinoimaan kohtalon\nkurittavaa kättä vastaan. Niin vähän tietää ihminen, mitä kaikkea\nhän jaksaa kestää, ennenkuin on koettanut. Kun lähtee kiipeämään\nkunnianhimon kukkuloille, jotka alas niin kirkkailta näyttävät,\nhuomaa joka askelelta yhä uusia ja synkkiä näkyjä, täynnä salaisia\npettymyksiä, samoinhan, mielihyvän huipulta laskeutuessa, vaikka\nmurheen laakso alhaalla näyttääkin ensin synkältä ja kolkolta, tuo\ntoimiva, yhä nautintoja tähystelevä henki havaitsee yhtä ja toista\nmiellyttävää ja hauskaa. Mitä lähemmäs astuu, sitä kirkkaammiksi\nkäyvät tummimmatkin esineet, ja hengen silmä tottuu pimeässäkin\nnäkemään.\n\nLäksin astumaan. Pari tuntia kuljettuani huomasin kaukana jotain\nkuorman tapaista ja päätin saavuttaa sen. Lähemmäs tultuani näinkin\nsen olevan kuljeksivan näyttelijäseurueen kuorman. Siin vietiin\nkulisseja ja muita tamineita lähimpään kylään, jossa oli aikomus\nantaa näytännöitä. Kuorman mukana oli yksi ainoa seuran jäsenistä;\nmuitten oli määrä tulla vasta huomenissa.\n\n\"Hyvä seura lyhin matka\", sanoo sananlasku. Kävin senvuoksi\npakinoille köyhän näyttelijän kanssa, ja, minussa kun aikoinani oli\nnäyttelijälahjoja minussakin, keskustelin varsin vapaasti teatterista\nja nykyisistä näytelmistä sekä yleisön aistista ja vaatimuksista.\n\nJonkun aikaa astuttuamme saavuttiin kylään, jossa nähtävästi oli\njo tiedetty odottaa näyttelijäseuraa, sillä koko kylän väki tuli\nulos meitä töllistelemään. Matkatoverini huomautti tuon johdosta,\nettä kiertelevällä teatteriseurueella on aina enemmän katsojia\nulkona kuin sisässä. En tullut lainkaan ajatelleeksi, ett'eihän\nminunmoiseni miehen oikein sovi olla tällaisessa seurassa, kunnes\nhuomasin uteliaan väkijoukon keräytyvän ympärilleni. Silloin minä\nkiiruimman kaupassa puikahdin lähimpään majataloon. Vierashuoneessa\ntuli vastaani muuan hienosti puettu gentleman, joka kysäisi minulta,\nolenko minä todellakin tämän seurueen kotisaarnaaja vai aionko minä\ntällaisena esiintyä näyttämöllä. Ilmoitettuani asian todellisen\nlaidan ja sanottuani, ett'ei minulla ole näyttelijäseurueen kanssa\nmitään tekemistä, oli tuo gentleman niin alentuvainen, että pyysi\nminua ja näyttelijää juomaan lasillisen punssia kanssansa.\n\nLasin ääressä hän sitten varsin vakavasti ja suurella\nasianharrastuksella puheli kaikellaisista politillisista asioista.\nMinun mielestäni hän näytti olevan vallintakin parlamentin jäsen.\nYhä enemmänkin minä siinä luulossa vakaannuin, kun hän, meidän\ntiedusteltuamme, mitä talossa illalliseksi saataisiin, kutsui minut\nja näyttelijän illalliselle kotiinsa. Hänen vielä pari kertaa\nuudistamaansa pyyntöön me vihdoin suostuimme.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nMies, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen hallitukseen ja pelkää\nvapauden supistumista.\n\n\nKoska talo, johon meidät oli pyydetty, oli jonkun matkan päässä\ntäältä, ja koska tuon ystävällisen kutsujan vaunut eivät vielä olleet\nsaapuneet, niin läksimme hänen kanssaan jalkaisin sinne. Hetkisen\nkuluttua tultiinkin suuren rakennuksen edustalle, uljaimman, mitä\nnäillä seuduin vielä olin nähnyt. Huone, johon meidät vietiin, oli\nperäti komeassa ja muodinmukaisessa asussa.\n\nIsäntä meni käskemään illallista, ja näyttelijä kuiskasi minulle,\nettä mehän olemme oikeita onnenmyyriä. Isäntä tuli pian takaisin, ja\nheti kannettiin komea illallinen sisään. Samalla astui huoneesen pari\nkolme ladyä, keveissä puvuissa, ja ennen pitkää oli varsin vilkas\nkeskustelu käynnissä. Isäntä puhui enimmäkseen pelkkää politiikaa,\nsillä vapaus, sanoi hän, on hänen sekä ylpeytensä että kunniansa. Kun\nillallinen oli korjattu pois, kysäisi hän, olinko lukenut viimeistä\nMonitoria. Siihen hän sai kieltävän vastauksen.\n\n-- Mitenkä? -- huudahti hän. -- Ette kai Auditoriakaan?\n\n-- En, sir, -- vastasin minä.\n\n-- Sepä kummallista, varsin kummallista! arveli hän. -- Minä\npuolestani luen läpi kaikki politilliset lehdet, mitä vaan ilmaantuu:\nDailyt, Publicit, Chroniclet, London Eveningit, Whitehall Eveningit,\nkaikki seitsemäntoista Magazinea ja molemmat Reviewit. Ja vaikka\nne vihaavat toisiansa, niin minä rakastan niitä kaikkia. Vapaus,\nsir, vapaus on Brittiläisen ylpeys, ja -- hiilikaivoksieni kautta\nCornwallisissa! -- minä kunnioitan sen puolustajia.\n\n-- Sittenhän, -- virkoin minä, -- sittenhän te toivottavasti\nkunnioitatte kuningastakin?\n\n-- Kyllä, -- vastasi hän, -- jos hän vaan tekee, niinkuin\nme tahdomme, mutta jos hän yhä edelleen menettelee niinkuin\näskettäinkin, niin sitten minä hänestä viis. Min'en sano mitään; minä\najattelen vaan. Paremmin olisin minä muutamissa kohdin menetellyt.\nMinun mielestäni hänellä ei ole ollut tarpeeksi neuvon-antajia; hänen\npitäisi kysyä neuvoa jokaiselta, ken vaan hänelle tahtoo neuvoa\nantaa, -- silloin ne asiat solkenaan sujuisi.\n\n-- Minä puolestani -- lausuin minä, -- soisin moiset tungettelevaiset\nneuvon-antajat kaakinpuuhun. Kunnon miesten pitäisi tukea meidän\nperustuslakimme heikompaa puolta, sillä perustuslaki, tuo pyhä voima,\non viime vuosina laimenemistaan laimennut ja myötäänsä menettänyt\nvaikutustaan valtakunnassa. Mutta nämä typerät miehet ne yhä edelleen\nhuutavat vapautta, ja jos heihin jonkun verran painoa kerääntyy, niin\nhe halpamaisesti heittävät sen siihen vaakakuppiin, mikä milloinkin\nsattuu olemaan alempana.\n\n-- Kuinka! -- huudahti yksi ladyistä, -- pitääkö minun vielä sekin\nkokea, että näen niin halvan ja kunnottoman miehen, joka vapautta\nvihaa ja tyranneja puolustaa? Vapautta, tuota taivaan pyhää lahjaa,\ntuota Brittiläisten mainehikasta etuoikeutta!\n\n-- Onko mahdollista, -- huudahti isäntä, että nykyaikoina vielä\nlöytyy orjuuden puolustajia, sellaisia kurjia, jotka ovat valmiit\nluopumaan Brittiläisten etuoikeuksista? Saattaako, sir, kenkään olla\nniin kehnomielinen?\n\n-- Ei, sir, -- vastasin minä. -- Minä puolustan vapautta, tuota\njumalallista avua. Mainehikas vapaus! tuo nykyisen deklamationin\naihe! Minä soisin, että kaikki olisivat kuninkaita. Kuningas\ntahtoisin itsekin olla. Meillä on jo luonnosta yhtäläinen oikeus\nvalta-istuimeen: alkuperäisin me olemme kaikki yhtäläisiä. Se on\nminun mielipiteeni, ja sama mielipide oli koko joukolla kunniallisia\nmiehiä, vaikka heitä sanottiin Tasoittajiksi. He koettivat perustaa\nkeskenänsä yhteiskunnan, jossa kaikki olisivat yhtä vapaita. Mutta\nvoi! Se ei ottanut koskaan onnistuakseen, sillä heidän joukossaan oli\nsellaisia, jotka olivat muita väkevämpiä ja muita näppärämpiä, ja\nnäistä tuli muitten herroja. Yhtä varmaan kuin teidän tallirenkinne\nratsastaa teidän hevostenne seljässä, koskapa hän on hevosta\novelampi eläin, yhtä varmaan se eläin, joka olisi häntä ovelampi tai\nväkevämpi, hyppäisi vuorostaan hänen selkäänsä. Koska nyt ihmiskunnan\npäälle pantu on, että siinä täytyy alistua -- ja muutamathan ovat\nsyntyneet käskemään, toiset tottelemaan -- niin kysymys on: jos\ntyranneja kerran pitää olla olemassa, niin onko parempi, että he\novat samassa talossa kuin me, vai samassa kylässäkö, vaiko vieläkin\nkauempana, pääkaupungissa asti? Ja niinpä, sir, mitä minun tulee,\njoka luonnostani vihaan jo tyrannin kasvojakin, niin mitä loitompana\nhän minusta on, sitä mieleni parempi.\n\n\"Suurin osa ihmiskuntaa ajattelee samoin kuin minäkin, ja siksipä se\non yksimielisesti valinnut itsellensä yhden kuninkaan, jonka vaali\nkerrassaan vähentää tyrannien luvun ja siirtää tyranniuden niin kauas\nkuin mahdollista kansan enemmistöstä. Mutta nytpä nuo maanmahtavat,\njotka olivat itsekin tyranneja, ennenkuin tuo yksi tyranni valittiin,\neivät siedä sitä voimaa, joka on noussut heidän yläpuolellensa, ja\njonka paino raskaimmin rasittaa alempina olevia säätyjä. Senpä vuoksi\nnuo maanmahtavat koettavat supistaa kuninkaan valtaa minkä suinkin\nvoivat, koskapa kaikki, minkä he häneltä riistävät, tulee tietysti\njälleen heidän eduksensa, ja niinpä ei heillä ole valtiossa muuta\ntehtävänä kuin kaivaa kuoppaa tuolle yhdelle tyrannille, saadakseen\ntakaisin alkuperäisen ylivaltansa. Valtio saattaa ollakin niin\nlaitettu, tai sen lait niin laadittu, tahi sen varakkaat jäsenet sitä\nmieltä, että kaikki yksin neuvoin kaivavat yksinvallalle kuoppaa.\n\n\"Ensinnäkin: jos olot valtiossa ovat sellaiset, että ne edistävät\nomaisuuden kokoamista ja tekevät varakkaat yhä rikkaammiksi, silloin\nnäitten pyyteet kasvamistaan kasvavat. Omaisuuden lisäytyminen taas\non välttämätön seuraus, kun, niinkuin nykyisin, enemmän rahoja\ntulee maahan ulkomaisen kaupan kuin kotimaisen teollisuuden kautta.\nUlkomaista kauppaa saattavat nimittäin edulla käydä vaan rikkaat,\nja heille kertyy samalla myös kotimaisen teollisuuden voitot, niin\nettä rikkailla on meidän maassa kaksi rikkauden lähdettä, köyhillä\nvain yksi. Siitäpä syystä on huomattu omaisuutta kasaantuvan kaikissa\nkauppavaltioissa, ja niistäpä on tähän saakka kaikista tullut aikaa\nvoittain ylimysvaltaisia.\n\n\"Edelleen saattavat tämänkin maan lait edistää omaisuuden\nkasaantumista, niinpä silloin kuin niitten kautta rikkaitten ja\nköyhien väliset luonnolliset siteet katkeavat, kun säädetään,\nett'eivät rikkaat saa mennä naimisiin muitten kuin rikkaiden kanssa,\ntaikka silloin kuin oppineita yksinomaa varain puutteen tähden\nkatsotaan kykenemättömiksi palvelemaan maatansa neuvon-antajina, ja\nvarallisuuden hankkiminen siis tehdään viisaan miehen kunnianhimon\nesineeksi. Näillä ja muilla samankaltaisilla keinoilla, sanon minä,\nsaadaan rikkaudet kasaantumaan.\n\n\"Ja kun nyt tämmöisen kasaantuneen rikkauden omistaja on hankkinut\nkaiken sen, mitä mukavaan ja hauskaan elämään tarvitaan, niin ei hän\nsaata omaisuutensa ylijäämää käyttää muuhun kuin vallan ostamiseen;\ntoisin sanoen: hän hankkii itselleen semmoisia, jotka ovat hänestä\nriippuvia, ostamalla vapauden puutteen-alaisilta ja rahan-alaisilta,\nsellaisilta, jotka leivän tähden suostuvat kantamaan yhtämittaisen\ntyranniuden häpeällistä painoa. Tällä tavoin jokainen rikas mies\nkerää ympärilleen joukon kansansa köyhimpiä. Valtiota, jossa\nkasaantunutta omaisuutta ylenpalttisissa määrin on, sopii verrata\nDescartesin systeemaan, jonka mukaan kukin taivaankappale liikkuu\nomassa pyörteessänsä. Mutta ne, jotka mahtavamman miehen pyörteessä\nliikkua tahtovat, ovat vain orjia, ihmiskunnan hylkyjä; heidän\nsielunsa ja kasvatuksensa on orjuuteen menevää; vapautta he tuntevat\nnimeltä vain.\n\n\"Mutta täytyy olla olemassa koko suuri paljous sellaisiakin, jotka\novat ulkopuolella rikkaan miehen vaikutus-alaa, nimittäin ne, jotka\novat hyvin rikkaitten ja vihoviimeisen alhaison välillä, ne, jotka\novat siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvitse läheisensä rikkaan\nmiehen vallan alle asettua, ja siksi köyhiä, ett'eivät pysty itse\nnousemaan tyranneiksi. Tässä keskiluokassa yleensä hoidetaan\ntaiteita, tieteitä ja kaikkia yhteiskunnallisia avuja. Tämä luokka se\nyksin on tunnettu vapauden todellisena suojelijana, ja se se kansan\nnimen ansaitseekin.\n\n\"Nyt saattaa käydä niin, että tämä keskiluokka menettää kaiken\nvaikutuksensa valtiossa, ja sen ääni ikäänkuin tukahtuu alhaison\nääneen. Selvää nimittäin on, että jos äänestämiseen valtion\nasioissa oikeuttaa nyt kymmenen kertaa pienempi omaisuus kuin mikä\nperustuslakia laadittaissa oli katsottu riittäväksi sellaisen\noikeuden saamiseen, niin joutuvat suuret määrät alhaisoakin\nvaltion-asioihin osallisiksi, ja nämähän, yhä liikkuen mahtavain\npyörteessä, kulkevat samaan suuntaankin kuin he. Sellaisessa\nvaltiossa ei keskisäädylle muu neuvoksi kuin mitä tunnollisimmin\nkoettaa kannattaa yhden päähallitsijan etuoikeuksia, sillä hänhän\nse on, joka masentaa rikkaiden voimaa ja estää heitä rasittamasta\nkymmenkertaisella painolla heidän alapuolellansa olevaa keskiluokkaa.\n\n\"Keskiluokkaa sopii verrata rikkaitten piirittämään kaupunkiin,\njonka avuksi on tulemassa sotajoukko ulkoapäin. Niin kauan kuin\npiirittäjät pelkäävät hyökkäystä takaapäin, koettavat he tietystikin\ntarjota kaupunkilaisille mitä edullisimpia ehtoja, mielistelevät\nheitä helysanoilla ja lumoavat heitä etuoikeuksien lupauksilla.\nMutta kun kerran takaapäin uhkaava vihollinen on lyöty, silloin ei\nkaupungin muureissa ole enää paljoakaan suojaa asukkaille. Ja mitä\nheillä silloin on odotettavana, sen huomaa, kun katsahtaa Hollantiin,\nGenovaan tai Venetiaan: siellä laki hallitsee köyhiä ja rikkaat lakia.\n\n\"Minä niinmuodoin puolustan yksinvaltaa ja olen valmis kuolemaan\npyhän yksinvallan edestä, sillä jos ihmiskunnassa mitään pyhää\nlienee, niin se on kansan voideltu hallitsija. Kaikki, mikä hänen\nvaltaansa vähentää, niin sodan kuin rauhankin aikana, supistaa\nsamalla hänen alamaistensakin todellisia vapauksia. Nuo helysanat:\nvapaus ja patriotismi ja brittiläisyys, ovat jo tähän saakka saaneet\npaljon aikaan! Toivottava on, että vapauden todelliset lapset\nestäisivät niitä tekemästä sen enempää. Olen minä aikoinani nähnyt\nmontakin tuollaista vapauden ritaria muka, mutta en muista heistä\nainoatakaan, joka ei olisi niin sydämessään kuin perheensäkin\nkeskuudessa ollut tyranni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä huomasin nyt menneeni innoissani sivistyneitten elintapojen\nrajoja ulommas; mutta minun vastustajani, joka jo monta kertaa oli\nyrittänyt keskeyttämään minua, ei enää malttanut hillitä itseänsä.\n\n-- Mitenkä! -- huudahti hän. -- Minä olen siis koko ajan pitänyt\nvieraanani jesuittaa papin puvussa! Mutta, kautta kaikkein\nhiilikaivoksieni! -- pellolle semmoinen mies, niin totta kuin nimeni\non Wilkinson!\n\nHuomasin menneeni liian pitkälle ja pyysin anteeksi liian kiihkoisata\npuhettani.\n\n-- Vai anteeksi! -- riehui hän. -- Moisista ajatuksista pitäisi\nsenkin tuhat kertaa pyytää anteeksi. Jaa-a! Antaa palttua vapaudelle\nja omaisuudelle ja, niinkuin sanomalehti-miehet sanovat, panna\npitkäkseen ja sallia itsensä sonnustaa puukengillä! Sir, minä vaadin\nteitä heti paikalla lähtemään tästä talosta tiehenne, välttääksenne\nvielä pahempia seurauksia. Sir, minä vaadin sen!\n\nOlin juuri ruveta jälleen selittelemään, mutta samassa kuului muuan\npalvelija koputtavan oveen, ja samassa ladytkin kirkaisivat:\n\n-- Hyväinen aika! Nyt tuli herrasväki kotia! Tähän-astinen isäntäni\nolikin ollut vain talon hovimestari, joka herransa poissa ollessa oli\ntahtonut näytellä isäntää ja olla jonkun aikaa talon herrana. Ja,\ntotta puhuen, politiikasta hän osasi haastella yhtä hyvin kuin mikä\naatelismies maalla tahansa. Mutta ylimmilleen nousi hämmästykseni,\nnähdessäni hovinherran astuvan rouvineen sisään. Eikä ollut heidän\nkummastuksensa pienempi kuin meidänkään, kun näkivät tässä moisen\nseuran ja herkut kaikenlaiset.\n\n-- Hyvät herrat! -- lausui oikea isäntä minulle ja seuralaiselleni,\n-- minä ja vaimoni olemme teidän nöyrimmät palvelijanne, mutta täytyy\ntunnustaa tämän kunnian tulleen meille niin odottamatta, että me\nkerrassaan nöyrrymme meidän velvollisuuksiemme alle.\n\nMutta niin odottamatonta kuin meidän seuramme lienee ollutkaan\nheille, vielä odottamattomampaa oli meille heidän ilmestymisensä.\nOmaa typeryyttäni ajatellessani, en saanut sanaakaan suustani, kun\näkkiä -- kukas heti tämän jälkeen astui sisään? Kukas muu kuin\narmas miss Arabella Wilmot, Yrjö poikani entinen morsian! (Heidän\navioliitostaan ei tullut mitään, kuten jo ennen on kerrottu.) Minut\nhuomattuaan hän heti riemuissaan riensi syliini.\n\n-- Rakas sir! -- huudahti hän. -- Mitä onnen sattumaa meidän on\nkiittäminen näin odottamattomasta käynnistä? Eno ja täti ihastuvat,\nsaatuaan tietää, että tohtori Primrose on heidän vieraanansa.\n\nMinun nimeni kuultuansa, vanha gentleman ja lady astuivat\nkohteliaasti minun luokseni, mitä herttaisimmin lausuen minut\ntervetulleeksi. Mutta myhähtää heidän täytyi väkisinkin, kuultuaan,\nmitenkä minä olin tänne vieraaksi joutunut. Poloinen hovimestari,\njonka he ensi alussa näkyivät aikovan erottaa palveluksesta, sai\nkumminkin minun välitykselläni anteeksi.\n\nMr Arnold rouvinensa, tämän hovin isäntäväki, pyysivät nyt minua\ntekemään heille sen mielihyvän, että jäisin heidän luokseen\nmuutamaksi päiväksi. Ja koska nyt heidän sisarentyttärensä,\nviehättävä holhokkini, jonka luonne oli muodostunut minun kasvattavan\nvaikutukseni alaisena, yhdistyi heidän pyyntöihinsä, niin minä\nsuostuin.\n\nYöksi minut sijoitettiin upeaan huoneesen, ja jo aikaisin seuraavana\naamuna miss Wilmot pyysi saada keskustella minun kanssani\npuutarhassa, joka oli laitettu uuden-aikaiseen asuun. Näytettyänsä\nminulle jonkun aikaa seudun ihanuuksia, hän kysäisi minulta, aivan\nkuin ohimennen vain, milloinka minä viimeksi olin saanut tietoja Yrjö\npojastani.\n\n-- Voi, neiti hyvä! -- huudahtin minä. Hän on ollut jo lähes kolme\nvuotta kotoa poissa, kertaakaan kirjoittamatta ystävilleen enempää\nkuin minullekaan. Missä hän on, en tiedä. Kenties en enää milloinkaan\nsaa nähdä häntä enkä tuta onnea. Niin, armas neiti, emme me kukaties\nkoskaan näe sellaisia hauskoja hetkiä, joita ennen aikaan vietimme\nmeidän kotilieden ympärillä Wakefieldissa. Meidän pieni perheemme\nse hajoaa nyt nopein askelin. Köyhyys toi muutakin tullessaan kuin\npuutetta; se toi häpeätä ylitsemme.\n\nHyväsydäminen tyttö rupesi vetistelemään, minun kertomustani\nkuullessansa. Huomattuani hänet kovin hellätuntoiseksi, en\nkertonutkaan hänelle juurta jaksain meidän kärsimyksiämme.\nLohdullista kumminkin minun oli nähdä, ett'ei aika ollut ensinkään\nmuuttanut hänen tunteitansa, ja saada tietää hänen hyljänneen\nuseampia kosioita siitä pitäin kuin me olimme siirtyneet pois hänen\nkotiseuduiltansa. Hän saattoi minua ylt'ympäri lavean puutarhan,\nosoittaen minulle lehtokujia ja lehtimajoja, ja samalla käyttäen\njok'ainoata esinettä aiheena johonkin uuteen tiedusteluun pojastani.\n\nNäin kului meiltä aamupuoli, kunnes kello alkoi soida, kutsuen meitä\npäivällisille. Siellä kohtasimme jo ennen mainitsemani vaeltavan\nnäyttelijäseuran johtajan, joka oli tullut tarjoomaan pilettejä\ntän'iltaiseen näytelmään \"Katuvainen kaunotar.\" Horation osaa oli\nsiinä esittävä muuan nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut lavalle\nastunut. Kovin lämpimästi näkyi johtaja kiittelevän tätä nuorta\nnäyttelijää; ei sanonut tuntevansa ketään toista, josta olisi niin\nerinomaisia toiveita.\n\n-- Näyttelemisen taito, -- huomautti hän, ei ole yhdessä päivässä\nopittu, mutta tämä nuori gentleman se näkyy olevan syntynyt\nnäyttölavaa varten. Ääni, ulkomuoto, ryhti -- verratonta kaikki\ntyyni. Sattumoisin me hänet löysimme matkan varrelta.\n\nTämä ilmoitus se kiihoitti joissain määrin meidän uteliaisuuttamme,\nja naisten pyynnöstä minä suostuin seuraamaan heitä teatteriin,\njonka virkaa tällä erää toimitti muuan lato. Koska se seura, jossa\nminä sinne saavuin, oli seudun arvokkain, niin otettiin meidät\nvastaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja sijoitettiin etummaisille\nistuimille. Siinä me istuimme hetken aikaa, jotenkin maltittomina\nodotellen Horation esiintymistä.\n\nUusi näyttelijä astui vihdoin lavalle...\n\nLasten vanhemmat kuvailkoot mielessänsä, mitä minä tällä haavaa\ntunsin, nähdessäni tuossa näyttelijässä onnettoman poikani!\n\nHän oli juuri alkamaisillaan, mutta sattui samassa luomaan katseensa\nyleisöön ja huomasi miss Wilmotin ja minut, ja siinä hän seisoi,\nsanaakaan sanomatta, liikahtamatta. Näyttelijät kulissien takana,\nluullen pysäyksen syyksi luonnollista arkailemista, koettivat häntä\nrohkaista, mutta sen sijaan, että hänen olisi pitänyt jatkaa, hän\npurskahti itkemään ja astui näyttämöltä pois.\n\nEn tiedä, mitä lienen silloin tuntenutkaan, sillä mielenliikutukset\nseurasivat liian kiivaasti toisiansa, mutta pian minut herätti\ntästä tuskallisesta horrostilasta miss Wilmot, joka kalpeana ja\nvapisevalla äänellä pyysi minua saattamaan häntä enonsa kotiin. Sinne\ntultuamme ei mr Arnold ensi alussa voinut käsittää meidän omituista\nkäytöstämme, mutta kuultuaan, että uusi näyttelijä on minun poikani,\nhän lähetti heti vaununsa noutamaan häntä hoviin.\n\nPoikani kun jyrkästi kieltäytyi enää esiintymästä lavalla, täytyi\nnäyttelijäin panna hänen sijaansa joku toinen, ja niin saimme hänet\ntänne.\n\nMr Arnold otti hänet vastaan erinomaisen ystävällisesti, minä\ntäynnä riemua, tapani mukaan, minä kun en milloinkaan osaa\nteeskennellä väärää suuttumusta. Miss Wilmotin kohtelu oli\nnäennäisesti kylmäkiskoista, mutta minä huomasin hänen pakottavan\nitseään. Hänen mielensä oli ilmeisesti yhä vieläkin kuohuksissa:\nhän puhui päättömiä, iloissansa muka, ja nauroi sitten kovin\nomaa mielettömyyttään. Tuon tuostakin hän salavihkaa vilkaisi\npeiliin, ikäänkuin onnellisena siitä, että tuntee sulojensa yhä\nvieläkin valtavan voiman, ja usein hän teki kysymyksiä, ollenkaan\nvälittämättä, mitä niihin vastattiin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nFilosofillinen kulkuri, joka uutta etsiessään kadottaa\ntyytyväisyytensä.\n\n\nIllallisen jälkeen mrs Arnold kohteliaasti ehdotti, että kaksi\npalvelijaa kävisi noutamassa poikani matkakapineet. Poikani epäsi\nensi alussa, mutta kun isäntä yhä uudisti tarjoustaan, täytyi hänen\ntunnustaa, että sauva ja matkareppu -- siinä koko se irtain omaisuus,\njosta hän tässä maailmassa pystyy ylvästelemään.\n\n-- Niin, niin, poikaseni, -- virkoin minä, köyhänä sinä kotoasi\nläksit ja köyhänä, näen mä, palajatkin, mutta olethan epäilemättä jo\npaljonkin ennättänyt maailmata nähdä.\n\n-- Olen niinkin, isä, -- vastasi hän, -- vaikk'ei onnea kukaan\ntavoittelemalla kiinni saa, ja niinpä minä vihdoin moisesta\ntavoittelemisesta luovuinkin.\n\n-- Olisipa, -- sanoi mrs Arnold, -- hyvin hauska kuulla teidän\nseikkailuistanne. Alkupuolen niistä on kyllä veljeni tytär minulle\nkertonut, mutta me olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme kuulla\nloput.\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi poikani, -- sen sanon ennakolta, ett'ei\nkuulijain mielihyvä ole oleva puoltakaan niin suuri kuin kertojan\nturhamaisuus, enkä sittenkään osaa luvata heille yhtään seikkailua,\nsillä enimmäkseen on minulla kerrottavana vaan näkemiäni eikä\ntekemiäni.\n\n\"Ensimmäinen kova onneni, niinkuin kaikki tiedätte, oli ankara,\nmutta niin tuntuvan kuin se antoikin iskun, ei se minua kumminkaan\nmasentanut. Ei ole toista niin herkkää toivomaan kuin minä. Niinpä\nminä eräänä kauniina aamuna läksin astumaan Lontoota kohti,\nhuomisesta yhtään huolimatta, iloisena kuin linnut, jotka tien\nvarsilla visertelivät, ja lohdutellen itseäni sillä ajatuksella, että\nLontoo se on sellainen markkinapaikka, missä kaikenlainen taito saa\nasianmukaisen tunnustuksen ja palkinnon.\n\n\"Kaupunkiin saavuttuani oli ensi huolenani viedä sinun\nsuosituskirjeesi, isä, serkulle, joka oli hiukan paremmissa\ntaloudellisissa oloissa kuin minä. Aikomukseni oli ensi alussa,\nniinkuin tiedät, päästä apuopettajaksi johonkin kouluun. Siksipä\nkysäisin, mitä hän siitä ajattelee. Serkku, tätä kuullessaan, veti\nsuunsa pilkalliseen irveen.\"\n\n-- \"Ohhoh!\" -- sanoi hän, -- \"Kylläpä viittoivatkin sinulle\nkoko korean tien! Olin minäkin aikoinani apuopettajana eräässä\nsisäoppilas-laitoksessa, ja vetäkööt minut hirteen, ellen mieluummin\nolisi ollut vartijan-apulaisena Newgaten vankilassa. Liikkeellä sai\nolla aamusta varhain iltaan myöhään. Esimies katsoa muljotti minuun\nmyötäänsä äkäisenä; hänen rouvansa vihasi minua rumien kasvojeni\nvuoksi; pojat minua kiduttivat kujeillansa. En päässyt pistäymäänkään\nsivistyneitten ihmisten pariin. Mutta oletko varma, että sinä kelpaat\nkoulun-opettajaksi? Annas, kun tutkin sinua hiukan. Oletkos sinä\nvalmistautunut tähän toimeen?\"\n\n-- \"En.\"\n\n-- \"Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko kähertää poikien tukkaa?\"\n\n-- \"En.\"\n\n-- \"Ei sinusta sitten koulumieheksi. Onko sinussa ollut rokkoa?\"\n\n-- \"Ei.\"\n\n-- \"Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko maata kolmisin yhdessä\nsängyssä?\"\n\n-- \"En.\"\n\n-- \"Ei sinusta sitten ikään koulumieheksi. Onko sinulle hyvä\nruokahalu?\"\n\n-- \"On.\"\n\n-- \"Ei sinusta sitten koulumieheksi, ei sitä vastenkaan. Ei, hyvä\nherra, jos mielesi tekee päästä fiiniin ja helppoon ammattiin, niin\nmene seitsemäksi vuodeksi sepän-oppiin ja väännä paljetta hänelle,\nmutta älä suurin surminkaan pyrji koulunopettajaksi. Mutta, älähän\nhuoli\", -- jatkoi hän, \"sinä näyt olevan sukkela ja ymmärtäväinen\npoika. Mitäs arvelet, jos olisi sinun ruveta kirjoja kyhäämään,\nniinkuin minäkin? Olet tietenkin lukenut kirjoja sellaisilta neron\nmiehiltä, jotka siinä ammatissa ovat nähneet nälkää, mutta minä\nnäytän sinulle pitkin kaupunkia puolensataa peräti typerää miestä,\njotka siinä samaisessa toimessa ovat voineet vallan hyvin, --\ntyhjänpäiväistä väkeä kaikki tyyni, jotka hiljaisina ja typerinä\nkävelevät ja kirjoittelevat historiaa ja politiikaa ja saavat\nylistystä osakseen, -- miehiä sellaisia, jotka, jos olisivat\nsuutariksi ruvenneet, ikänsä kaiken olisivat kenkiä paikkailleet,\nkykenemättä kunnon saapasta tekemään.\n\n\"Huomattuani, ettei koulun-opettajan toimi kaikkein hienointa laatua\nole, päätin suostua hänen ehdotukseensa, ja koska minä kirjallisuutta\npidin mitä suurimmassa arvossa, niin tervehdin _antiqua mater'_ia\nGrub-streetin varrella varsin syvällä kunnioituksella.[14]\nMainehikastahan olisi, arvelin, lähteä astumaan niitä polkuja, joita\nDryden ja Otway ennen muinoin olivat kulkeneet. Tämän kaupungin-osan\njumalatar oli mielestäni etevyyden emonen, ja vaikka maailmassa\nliikkumisen luulisi antavan meille järkeä päähän, niin arvelin minä,\nettä tämän jumalattaren suoma köyhyys se se neron elättäjä onkin.\n\n\"Näissä miettein minä istuin pöydän ääreen, ja huomattuani, että\npaljo hyvää on vielä jäänyt sanomatta nurjalta puolen, päätin\ntekaista ihan uuden uutukaisen kirjan. Asetin sitä varten jotenkin\nnäppärästi kolme paradoksia. Vääriähän ne olivat, mutta uusia\nsilti. Totuuden helmiä olivat nerot niin usein tarjonneet kaupan,\nett'ei minulle jäänyt muuta esille tuotavaa kuin moniaita kiiltäviä\nkapineita, jotka kaukaa näyttivät koreilta sentään nekin. Voi taivaan\nvoimat, sitä luuloteltua tärkeyttä, joka kykki mun kynäni kärjessä,\nkun kirjoittaa lykkäsin! Koko oppinut maailma, ajattelin minä, nousee\nminun systeematani vastaan, mutta olen sitä sitten minäkin valmis\nnousemaan koko oppinutta maailmaa vastaan. Siinä minä istuin keränä\nkuin siili, piikki sojossa jokaisen vastustajan varalle.\"\n\n-- Kohdalleen sanottu, poikani! -- huudahdin minä. -- Ja minkä asian\notit pohtiaksesi? Et suinkaan jättänyt mainitsematta monogamian\ntärkeyttä... mutta minä keskeytin sinut. Jatka vaan. No niin,\nsinä julkaisit paradoksisi, ja mitä sanoi oppinut maailma sinun\nparadokseistasi?\n\n-- \"Isä hyvä, -- vastasi hän, -- oppinut maailma ei sanonut\nparadokseistani yhtään mitään, ei halaistua sanaakaan. Jokaisella\noli siellä täysi työ ja tekeminen ystäväinsä ja oman itsensä\nylistämisessä tai vihamiestensä moittimisessa, ja kun minulla\npahaksi onneksi ei ollut kumpaisiakaan, niin täytyi minun kärsiä\nmasennuksista raskainta: minua ei huomattu lainkaan.\n\n\"Kahvilassa kerran, miettiessäni paradoksieni kovaa kohtaloa,\nsattui sisään tulemaan muuan lyhyenläntä mies. Hän asettui istumaan\nlähelleni samaan osastoon ja alkoi puhella yhtä ja toista.\nHuomattuaan minussa oppineen miehen, hän veti taskustaan esille\npakallisen prospekteja ja pyysi minua tilaamaan uuden painoksen\nPropertion teoksia selitysten kanssa, jonka hän aikoo julaista. Tämä\npyyntö antoi ehdottomastikin aihetta sellaiseen vastaukseen, ett'ei\nminulla ole rahoja, ja tämä tunnustus saattoi hänet tiedustelemaan,\nmitä pyrintöjä ja toiveita minulla on. Huomattuaan minun toiveeni\nyhtä täyteläisiksi kuin kukkaronikin, hän huudahti:\n\n\"-- Outopa näytte vielä olevan Lontoossa. Minä otan opastaakseni\nteitä. Katsokaas näitä prospekteja. Näillä, juuri näillä\nprospekteilla minä olen elänyt varsin mukavasti kaksitoistakymmentä\najast'aikaa. Samassa kuin joku aatelismies palajaa matkoiltaan,\ntai joku kreoli tulee Jamaikasta, tahi ylhäissukuinen leski saapuu\nmaatilaltaan, heti minä tilauksineni sinne. Minä piiritän ensin\nheidän sydämensä mielistelevillä puheilla ja työnnän sitten muurin\nmurtumasta prospektini sisään. Jos he ensi yritykseltä panevat\nnimensä listalle, niin seuraa uusi tarjous: teoksen omistaminen\nheille. Ja kun siihen on suostuttu, isken kerran vielä: lupaan panna\nheidän vaakunansa nimilehdelle. Tällä tapaa\", jatkoi hän, \"minä elän\nihmisten turhamaisuudesta ja nauran sille. Mutta, näin meidän kesken,\nminut tunnetaan jo liiankin hyvin; minun olisi mieluista saada\nlainaksi teidän kasvojanne hiukan. Muuan ylhäinen herra on vast'ikään\npalanut Italiasta; hänen portinvartijansa tuntee minut naamastani,\nmutta jos te ottaisitte viedäksenne sinne tämän runovihkon, niin\npanen pääni pantiksi, että teidän onnistuu, ja sitten pannaan saalis\nkahtia.\"\n\n-- Herrainen aika, Yrjö! -- huudahdin minä. Sellaistako se\nrunoilijain toimi nykyjään on? Näinkö he kumartelevat ja kerjäävät,\nnuo ylevälahjaiset miehet? Näinkö he vainenkin kutsumustansa\nhäpäisevät, halpamaisesti kaupitellen mainettansa leivän tähden?\n\n-- Ei, isä, vastasi Yrjö, -- ei todellinen runoilija milloinkaan niin\nsyvälle alennu, sillä missä neroa, siellä ylpeyttäkin. Sellaiset kuin\ntuo äsken mainitsemani ovat kerjääviä sointuseppiä. Yhtä uhmaavasti\nkuin oikea runoilija kestää pahimmatkin vastoinkäymiset, yhtä arka\nhän on ylenkatseelle, ja ainoastaan ne, jotka eivät kannatusta\nansaitse, ne yksin sitä kerjäävät.\n\n\"Minun mieleni kun oli liian ylpeä, ryhtyäkseni moisiin halpoihin\nkeinoihin, ja varani taas liian vähäiset, uskaltaakseni toista\nkertaa kuunnella maineen kiusauksia, täytyi minun kulkea välitietä\nja ruveta kirjoittamaan leipäni edestä. Mutta minusta ei ollut\nsellaiseen ammattiin, jossa taidolla yksin on menestystä. Minä\nen voinut hillitä salaista himoani, saada ihmisten mielisuosiota\nosakseni. Ja vaikka minä olisin voinut paremminkin käyttää aikaani\nedullisen keskinkertaisuuden tuotteisin, kului minulta enin osa\naikaa erinomaisten tuloksien tavoittelemisen, millä ei montakaan\nsivua täyteen saa. Pienet kyhäykseni saivat sijansa aikakautisten\njulkaisujen sisäosiin. Ei niitä huomattu, eikä niistä mainittu\nmitään. Yleisöllä oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin kiintyä minun\nstiilini keveyteen ja selvyyteen tahi lausejaksojeni sopusointuun.\nKirjoitus toisensa perästä joutui unohduksiin. Sinne ne hautautuivat,\nnuo tutkielmat vapaudesta, sinne itämaiset sadut, sinne osoitukset,\nkuinka vesikauhuisen koiran puremia haavoja on hoideltava.\nNiin niitten kävi, sillä välin kuin Philautoot, Philaletheet,\nPhilelutheroot ja Philanthropoot kirjoittivat jokainen paremmin kuin\nminä, koskapa kirjoittivat pikemmin kuin minä.\n\n\"Siitä pitäin minä pysyttelinkin ainoastaan toivottomain kirjailijain\nseurassa, samanlaisten kuin minä itsekin, jotka ylistelivät ja\nsurkuttelivat ja halveksivat toisiansa. Kuuluisain kirjailijain\nteokset miellyttivät meitä sitä vähemmin, mitä ansiokkaampia ne\nolivat. Minä huomasin, ett'ei nero toisessa ihmisessä minua lainkaan\nhuvita. Minun onnettomat paradoksini olivat saaneet tämän mielihyvän\nlähteen kokonaan kuivaksi. Luin minä tai kirjotin minä, en ollut\nkoskaan tyytyväinen, sillä etevyys toisessa minua harmitti, ja\nkirjoittaminen oli minulle orjantyötä.\n\n\"Näissä synkissä mietteissä istuin kerran penkillä S:t Jamesin\npuistossa. Siinä tuli luokseni muuan nuori, ylhäinen gentleman,\nentisiä tuttaviani yliopisto-ajoilta. Me tervehdimme toisiamme hiukan\nepäröiden: häntä hävetti olla tuttava miehen kanssa, joka esiintyy\nniin viheliäisessä asussa, minua taas pelotti, ett'ei hän ole minua\ntuntevinansakaan. Minun epäilyni olivat kumminkin turhia, sillä Ned\nThornhill oli pohjaltaan varsin hyväluontoinen mies\".[15]\n\n-- Kuinka sinä sanoitkaan, Yrjö? -- keskeytin minä. -- Thornhill,\nniinkö? Se ei saata olla muu kuin meidän hovinherra.\n\n-- Herrainen aika! -- huudahti mrs Arnold, -- onko mr Thornhill niin\nläheinen naapurinne? Hän on kauan aikaa ollut meidän perheen ystävä,\nja me odotamme häntä piakkoin tänne.\n\n\"Ystäväni\", jatkoi poikani, \"piti ensi työkseen huolen siitä, että\nminä sain paremman puvun hänen hienosta vaatevarastostaan, ja sitten\npääsin hänen pöytäänsä puoleksi ystävänä, puoleksi alustalaisena.\nMinun toimenani oli käydä hänen kanssaan huutokaupoissa, pitää\nhäntä hyvällä mielellä, hänen maalauttaessaan kuvaansa, istua\nhänen vasemmalla puolellaan vaunuissa, ellei ollut ketään muita\nsille sijalle, ja auttaa häntä rintavarustusten kukistamisessa,\nmilloin hänellä oli hurjia vehkeitä mielessä. Sitä paitsi oli\nminulla senkin seitsemän muuta pikku hommaa hänen talossaan.\nMinun piti käskemättäkin suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä:\npitää saapuvilla korkin-avainta, olla kummina kaikille hänen\nkamaripalvelijainsa lapsille, laulaa milloin vaan pyydettiin, olla\naina hyvällä tuulella, aina nöyrä ja, mikäli mahdollista, varsin\nonnellinen.\n\n\"Tässä kunnian-arvoisassa asemassa ei minulta kumminkaan puuttunut\nkilpailijoita. Muuan merikapteeni, luonnostaankin omiansa tällaiseen\npaikkaan, koetti saada minua halvennetuksi suosijani silmissä. Hänen\näitinsä oli aikoinaan ollut erään ylhäisen herran pesijätär, ja\nniinpä oli poikakin jo aikaisin päässyt himollisten välitystointen\nja sukutaulujen makuun. Tämä herrasmies oli ottanut elämänsä\ntehtäväksi päästä ylhäisten herrain tuttavuuteen, ja vaikka monetkin\nolivat hänet sysänneet luotaan hänen typeryytensä tähden, löysi hän\nkumminkin monta, jotka olivat yhtä paksupäisiä kuin hänkin, niin että\nsietivät hänen tungettelevaisuuttaan. Oikeana ammatti-imartelijana\nhän osasi liehakoida kaikilla mahdollisilla tavoin. Minulta se sitä\nvastoin kävi kovin kömpelösti ja kankeasti, ja sitä myöten kuin\nsuosijani päivästä päivään alkoi kaivata yhä enemmän liehakoimista,\nsitä myöten minä puolestani hetkestä hetkeen huomasin hänessä yhä\nenemmän virheitä, ja samalla kävi mielinkielin oleminen minusta yhä\ninhottavammaksi.\n\n\"Olin jo vähällä kokonaan siirtyä kapteenin tieltä syrjään, kun\nystäväni äkkiä pyysi minun apuani, ei sen vähempään kuin käymään\nkaksintaisteluun erään gentlemanin kanssa, jonka sisarta hän oli\nmuka loukannut. Minä suostuin heti hänen pyyntöönsä... Minä näen\nkyllä, että te paheksutte käytöstäni, mutta olihan se ystävän\nvelvollisuutta, josta en saattanut kieltäytyä. Minä kävin toimeen,\nlöin aseen vastustajani kädestä ja pian sain tietää, että tyttö\nolikin kevytmielinen hailakka, ja että hänen ritarinsa oli\nkonnamainen mies. Tästä palveluksestani sain osakseni mitä hartaimmat\nkiitokset, mutta koska ystäväni oli määrä lähteä Lontoosta jo moniaan\npäivän perästä, niin ei hän sanonut osaavansa palkita minua sen\nparemmin kuin antamalla minulle suosituskirjeen sedällensä, sir\nWilliam Thornhillille, ja eräälle toiselle ylhäiselle herralle, joka\noli tärkeässä valtionvirassa.\n\n\"Ystäväni lähdettyä minä ensi työkseni vein suosituskirjeen hänen\nsedälleen, joka yleensä oli tunnettu erittäin kunnollisena miehenä\nja täydellä syylläkin. Hänen palvelusväkensä otti minut vastaan mitä\nystävällisimmillä hymyillä, ja palvelijain katseistahan huomaa aina\nisäntäväenkin mielialan. Minut osoitettiin suureen huoneesen, jonne\nsir William pian tuli minun luokseni. Minä ilmoitin asiani ja annoin\nkirjeen. Luettuaan sen, hän oli ääneti hetken aikaa.\"\n\n-- \"Sanokaas\", -- virkkoi hän sitten, \"sanokaas, mitä te olette\ntehnyt veljeni pojan puolesta, koskapa hän näin lämpimästi teitä\nsuosittelee? Mutta luulenpa tietäväni teidän ansionne: te olette\nollut miekkasilla hänen puolestaan ja nyt tahdotte minulta palkintoa\nsiitä, että olette ollut hänen virheittensä kätyrinä. Minä toivoisin,\nsydämestäni toivoisin, että minun kieltoni nyt olisi teille joissain\nmäärin rangaistusta teidän väärinteostanne ja enemmänkin: että se\nantaisi teille aihetta katumaan tekoanne.\"\n\n\"Kärsivällisesti minä kuuntelin näitä nuhteita, sillä huomasinhan\nhänen kyllä olevan oikeassa.\n\n\"Kaiken toivoni panin nyt toiseen kirjeesen, joka oli osoitettu\ntuolle korkealle virkamiehelle. Suurten herrain kynnyksillä kun alati\nkuhisee kerjäläisiä, kellä minkinlainen anomuskirja kourassaan,\noli minunkin varsin vaikea päästä hänen puheilleen. Sain kumminkin\nluusaneeksi palvelijat puolella maallista omaisuuttani, ja näin\ntavoin minut vihdoinkin päästettiin avaraan huoneesen, sittenkuin\nkirjeeni jo ennakolta oli viety hänen lordisuutensa tutkittavaksi.\nTämän tuskallisen odotuksen aikana oli minulla runsaasti aikaa\nkatsella ympärilleni. Kaikki oli siellä suurenmoista ja sirossa\nasussa. Maalaukset, tapetit, kultaus -- kaikki tuo täytti minut\npelvon-alaisella kunnioituksella ja kohotti minun silmissäni isännän\nvarsin korkeaan arvoon. Voi kuitenkin, mietin minä mielessäni, kuinka\nsuuri mies lieneekään kaiken tämän omistaja, jolla on valtion asioita\npää täynnään, ja jonka talossa näkee puolet koko kuningaskunnan\naarteista! Mahtaa olla valtava nero kerrassaan! Kesken näitä\nkunnioittavia mietteitäni kuulin äkkiä määränperäisiä askeleita.\nAha! siinä tulee nyt se suuri mies! Eikö mitä, -- se oli vaan\nkamarineitsyt. Pian kuului astuntaa taas. Nyt se on tietenkin hän!\nEikö mitä, se oli vain kamaripalvelija.\"\n\n-- \"Tekö\", kysäisi hän, -- \"teko olette tämän kirjeen tuoja?\"\n\nMinä kumarsin vastaukseksi.\n\n-- \"Minä huomaan tästä\", -- jatkoi hän, \"että niinkuin...\"\n\nMutta samassa antoi muuan palvelija hänelle kortin, ja, sen\nenempää minusta välittämättä, hän meni ovesta ulos, jättäen minut\nratokseni mietiskelemään omaa onneani. Enkä minä häntä enää sen\nkoommin nähnytkään. Muuan lakeija ilmoitti minulle vihdoin, että\nhänen lordisuutensa on juuri nousemaisillaan vaunuihinsa kuistin\nedustalla. Minä seurasin häntä heti ulos. Siellä oli kolme neljä\nhenkeä täydessä äänessä, pyytäen hänen suojelustansa. Minä muitten\nperään. Mutta hänen lordisuutensa astui liian nopeasti ja, pitkin\naskelin vaunujensa ovelle. Minä korotin ääneni, tiedustellen,\nsaanko minä pyyntööni mitään vastausta. Hän oli sillä välin noussut\nvaunuihinsa ja jupisi jotain. Puolet siitä minä kuulin, toinen puoli\nhäipyi pyöräin kolinaan. Hetken aikaa seisoin siinä kaula kurossa,\nniinkuin ainakin se, joka heliseviä sointuja kuulahtelee... Katsahdin\nvihdoin ympärilleni ja huomasin olevani ypö yksin hänen lordisuutensa\nportilla.\n\n\"Nyt\", jatkoi poikani, \"nyt oli minun kärsivällisyyteni kerrassaan\ntiessään. Tuhansien masennusten painamana pidin itseäni aivan\nhaaksirikkoisena miehenä: ties mihin kuiluun tässä vielä syöksyykään.\nNyt olin mielestäni niitä kurjia olentoja, jotka luonto on määrännyt\nheitettäviksi kidutuskomeroihin, kuolemaan sinne, kenenkään\ntietämättä. Minulla oli sentään vielä puoli guineata jäljellä, ja\nsitähän, arvelin minä, ei itse luontokaan saa minulta ryöstäneeksi,\nmutta, ollakseni siitä ihan varma, päätin panna sen likoon heti\nkohta, niinkauan kuin se minulla vielä on olemassa, ja tyynesti\nodottaa, mitä tuleva on. Läksin tuosta sitten astumaan, eikä\naikaakaan, niin satuin huomaamaan mr Crispen toimiston. Se oli\nauki ja tuntui niin houkuttelevasti sanovan minua tervetulleeksi.\nTässä toimistossa mr Crispe tarjoaa jalomielisesti kaikille hänen\nmajesteetinsa alamaisille kolmekymmentä puntaa vuodessa, eikä heidän\nsen summan edestä tarvitse antaa hänelle muuta kuin elinkautinen\nvapautensa ja sellainen lupa, että hän saa lähettää heidät Amerikaan\norjiksi. Onnellisena siitä, että nyt olin löytänyt paikan, missä\npääsen kaikista huolistani epätoivoisella yrityksellä, minä lähenin\ntätä luostarikoppia -- ja semmoiselle se juuri näytti -- hartaana\nkuin munkki.\n\n\"Siellä istui koko joukko samallaisia köyhiä raukkoja kuin minäkin,\nodottamassa mr Crispen tuloa. Siinä oli englantilaisen maltittomuuden\nilmeinen kuva. Siinä pelkkiä uppiniskaisia sieluja, jotka, taipumatta\nkovan onnen iskujen alle, kostivat sen tekemiä vääryyksiä omalle\nsydämelleen. Mutta pian tuli mr Crispe sisään, ja murina taukosi. Hän\nsuvaitsi luoda minuun katseen täynnä erinomaista mielihyvää. Ei ollut\ntodellakaan kukaan jo kuukauden päiviin puhutellut minua hymysuin:\nhän oli ensimmäinen. Moniaan kysymyksen perästä hän huomasi, että\nminä kelpaan maailmassa vaikka mihin. Hän mietiskeli hetken aikaa,\nmitä muka parasta minulle keksisi, löi sitten otsaansa, hoksattuaan\nmuka jotain, ja ilmoitti minulle, että parhaillaan on ollut paljo\npuhetta eräästä lähetyskunnasta, jonka Pensylvanian synodi aikoo\nlähettää Chickasaw-indiaanien luokse, ja johon hän kaikin voiminsa\non koettava hankkia minulle sihteerin paikan. Tunsinhan minä\nsydämeni pohjassa, että mies valehtelee, mutta hänen tarjouksensa\nhuvitti minua kumminkin, sillä hänen äänensä soinnussa oli jotain\nniin ylen uljasta. Ja niinpä minä panin kuin paninkin kahtia minun\npuoliguineaiseni, josta toinen puoli tuli hänen kolmenkymmenen\ntuhannen puntansa lisäksi, ja josta toisen puolen olin päättänyt\nkäyttää lähimmässä ravintolassa, ollakseni sittenkin onnellisempi\nhäntä.\n\n\"Lähtiessäni ulos tässä urheassa mielessä, kohtasin ovella erään\nlaivankapteenin, jonka kanssa ennen vanhaan olin ollut hiukan\ntuttava, ja joka nyt suostui tulemaan kanssani punssille. Tapani\nmukaan minä kerroin hänelle suoraan, millaisissa oloissa olen, ja\nhän puolestaan vakuutti olevani perikadon partaalla, jos rupean\nkuuntelemaan tuon toimiston isännän lupauksia: hänellä ei ole\nmielessä muuta kuin myödä minut sikäläisten suurten maatilusten\nomistajille orjaksi.\"\n\n-- \"Mutta\", -- jatkoi hän, -- \"pääsette te paljoa lyhempääkin\ntietä paksuun leipäkannikkaan kiinni. Noudattakaa minun neuvoani.\nMinun laivani lähtee huomenna Amsterdamiin. Mitähän, jos tulisitte\nmatkustajana mukaan? Maihin päästyänne ei teidän huoli tehdä muuta\nkuin ruveta opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, ja minä\ntakaan, että oppilaita tulee kyllä ja rahaa sitä mukaa runsaasti,\nsillä tottahan te sitä kieltä osaatte, hitto vieköön!\n\n\"Minä sanoin osaavani sitä kyllä, mutta lausuin samalla epäilykseni,\ntokkohan muka Hollantilaiset ovat kovinkaan kärkkäät oppimaan\nenglanninkieltä. Kirota paukauttaen hän vakuutti heidän olevan\nihan hurjia sen perään, ja tämän kuultuani minä suostuin hänen\nehdotukseensa ja astuin huomenissa laivaan, lähteäkseni opettamaan\nHollantilaisille englanninkieltä.\n\n\"Tuuli oli myötäinen, matka kävi joutuun, ja niinpä minä ennen\npitkää, suoritettuani laivamaksuksi puolen irtainta omaisuuttani,\nhuomasin äkkiä seisovani kuin pilvistä pudonneena, ventovieraana,\neräällä Amsterdamin pääkatuja. Minä päätin, hetkeäkään kadottamatta,\nryhtyä opetustoimeeni. Käännyin senvuoksi parin kolmen sellaisen\nhenkilön puoleen, jotka ulkoasultaan näyttivät kaikkein\nlupaavimmilta, mutta meidän oli mahdoton ymmärtää toisiamme. Nyt\nvasta iski minulle mieleen, että ennenkuin minä pystyn opettamaan\nHollantilaisille englanninkieltä, heidän pitäisi ensin opettaa\nminulle hollanninkieltä. En saata käsittää, mitenkä näin ilmeisen\nselvä asia oli jäänyt minulta huomaamatta, mutta ilmeisen selvää oli,\nettä huomaamatta se vaan oli jäänyt.\n\n\"Yritys oli niinmuodoin mennyt myttyyn, ja jo rupesin miettimään,\nmillä keinoin päästä suoraa päätä Englantiin takaisin. Sattumalta\nkumminkin kohtasin erään irlantilaisen ylioppilaan, joka oli\npaluumatkalla Lowenin kaupungista. Ennen pitkää olimme joutuneet\npakinoille kirjallisuutta koskevista asioista -- minä näet, ohimennen\nsanoen, unohdin aina tukalan tilani, kun vaan puhe kääntyi sellaisiin.\n\n\"Häneltä sain siinä tietää, ett'ei siellä koko yliopistossa ole\nkahtakaan miestä, jotka osaisivat kreikankieltä. Se oli minusta kovin\nkummallista. Paikalla päätin lähteä Loweniin ansaitsemaan leipääni\nkreikankielen opettamisella, ja tähän aikomukseeni sain kannatusta\nyliopistokumppaliltani, joka viittasi siihen, että minua onnistaa\nsiellä vielä hyvinkin.\n\n\"Reippain mielin läksin seuraavana aamuna matkalle. Joka päivä\nminun irtaimeni kantamus keveni, niinkuin Aisopon leipäkori,\nsillä tavaroillani minä maksoin Hollantilaisille yösijasta ja\nruuasta. Loweniin tultuani, en ruvennutkaan kumartelemaan niitä\nalempia professoreja, vaan päätin esittää taitoni suoraan päätä\nitse rehtorille. Menin, pääsin puheille ja tarjosin palveluksiani\nkreikankielen opettajana, koska olin kuullut yliopistossa sellaista\nkaivattavan. Rehtori näytti ensi alussa epäilevän minun taitoani,\nmutta minä sanoin olevani valmis kykyni todistukseksi kääntämään\nlatinaksi minkä kreikkalaisen kirjailijan teoksesta hyvänsä.\nHuomattuansa minun tarkoittavan täyttä totta, hän lausui minulle näin:\n\n\"-- Katsokaas minua, nuori mies. Min'en ole ikinä lukenut kreikkaa,\neikä ole minun milloinkaan tarvinnut kaivata sitä. Tohtorinhattu ja\n-kaapu minulla on ilman kreikankin kieltä; minulla on kymmenentuhatta\nflorinia vuosipalkkaa ilman kreikankin kieltä; ruokahalu minulla\non hyvä ilman kreikankin kieltä. Sanalla sanoen, kosk'en minä\nkreikankieltä osaa, niin en minä usko, että siitä mitään hyvääkään\nlähtee.\"\n\n\"Nyt olin niin kaukana kotimaasta, ett'ei palajamista ollut\najatteleminenkaan. Musikkia minä ymmärsin jonkun verran, ja oli\nminulla äänikin välttävä, ja niinpä siitä entisestä joutohetkien\nhuvista tuli minulle nyt toimeentulon lähde. Näin minä elelin\nhyväntahtoisten talonpoikain luona Flanderissa ja samoin Franskassa,\nyleensä siellä, missä ihmiset olivat niin köyhiä, että saattoivat\niloisiakin olla. Mitä köyhempää kansa, sitä hilpeämpi se on\nmieleltään, sen huomasin. Lähestyessäni iltamyöhällä maalaistaloa,\nminä soitin jonkun hauskimmista liverryksistäni ja siten sain\nyömajan, vieläpä seuraava päiväkin minua talossa hyvänä pidettiin.\nYritin kerran tai pari soittaa säätyläisillekin, mutta heidän\nmielestään minun esitykseni oli kovin kehnoa, enkä heiltä koskaan\nropoakaan saanut. Tämä oli minusta sangen kummallista, sillä ennen\nvanhaan, jolloin musikkia huvikseni harjoittelin, kaikki ihmiset\nolivat ihastuksissaan minun soitostani, naiset liiatenkin. Nyt\nsitä vastoin, kun soittaminen oli elatuskeinona minulla, nyt sitä\nylenkatsottiin. Siinä todistus, kuinka herkkä maailma on pitämään\nala-arvoisena sellaista taitoa, jolla ihminen leipänsä ansaitsee.\n\n\"Sillä tapaa saavuin Parisiin, ilman muuta tarkoitusta kuin nähdä\nhiukan maailmaa ja vaeltaa sitten edelleen. Parisilaiset ne pitävät\npaljoa enemmän railakkaista kuin älykkäistä muukalaisista. Ja minä\nkun en saattanut ylvästellä kumpaisellakaan, niin ei minun osakseni\nsuurtakaan suosiota tullut. Kuljeskeltuani kaupunkia pitkin ja poikki\nkolme neljä päivää ja nähtyäni parhaimmat talot ulkopuolelta, olin\njuurin lähtemäisilläni tästä kaupungista, jossa ei vieraanvaraisuutta\nsaa kuin rahalla, kun äkkiä, astuessani erään pääkadun poikki,\nminua vastaan tuli -- kukas muu kuin se serkkumies, jonka luokse\nte ensin olitte minua suosittanut. Tämä kohtaus oli minulle varsin\nmieluista eikä luullakseni epähauskaa hänellekään. Hän tiedusteli,\nmitä varten minä olin Parisiin tullut, ja kertoi, mitä hän itse\nsiellä toimii. Hänen tehtävänään oli kerätä vanhanaikuisia tauluja,\nrahoja, kivikaiverruksia ja kaikenlaisia muinais-esineitä eräälle\nlontoolaiselle gentlemanille, josta äskettäin oli tullut rikas mies\nja muinaistieteen suosija.\n\n\"Minua kummastutti, mitenkä meidän serkku on ryhtynyt tällaiseen\ntoimeen, hän, joka usein oli vakuuttanut minulle, ett'ei hän moisia\nasioita ymmärrä ensinkään. Kysyttyäni, mitenkä hänestä näin äkkipikaa\noli tullut asiantuntija tällä alalla, vastasi hän, ett'ei mikään ole\nsen helpompaa. Koko salaisuus piilee siinä, että tarkoin noudattaa\nvain kahta sääntöä: ensiksi aina ja joka paikassa huomauttaa, että\nolisi tuosta taulusta parempikin tullut, jos maalari olisi pannut\nsiihen enemmän työtä, ja toiseksi kehua Pietro Peruginon teoksia.\"\n\n-- \"Mutta\", lisäsi hän, -- \"samoin kuin kerran ennen neuvoin sinua\nrupeamaan kirjailijaksi Lontoossa, niin minä nytkin otan opettaakseni\nsinulle, mitenkä tauluja Parisissa ostellaan.\n\n\"Tähän ehdotukseen minä suostuin kohta, siinä kun minulle\nelatuskeino, ja elää -- siinähän koko minun kunnianhimoni tällä,\nkertaa. Niinpä lähdettiinkin hänen asuntoonsa. Sain sitten hänen\navullaan kunnollisemman puvun ja hetken kuluttua seurasin häntä\ntaulujen huutokauppaan, jonne odotettiin ylhäisiä Englantilaisia\nostajiksi. Minua hämmästytti hänen tuttavallisuutensa mitä\nkorkeasäätyisimpäin ihmisten kanssa, jotka myötäänsä kääntyivät\nhäneen, niinkuin mihin erehtymättömään asiantuntijaan, tiedustellen,\nmitä hän siitä ja siitä taulusta tai rahasta sanoo. Vallan\nvikkelästi hän silloin käytti hyödykseen minun apuani, sillä, hänen\nmielipidettänsä tiedusteltaessa, hän välisti veti minut varsin\nvakavannäköisenä syrjään, saadaksensa muka tietää minun ajatukseni,\nkohautteli olkapäitään, otti varsin viisaan ilmeen kasvohinsa ja\npalasi muitten luokse, selittäen, ett'ei hän ota antaakseen mitään\nlausuntoa näin tärkeästä asiasta. Oli hänellä sentään väliin\ntilaisuus antaa repäisevämpikin arvostelu. Muistan, kuinka hän\njoskus, sanottuaan, ett'ei taulun väritys ole tarpeeksi hentoa,\nvarsin varovasti pisti siveltimen saapuvilla olevaan ruskeaan\nternissään ja varsin tyynesti voiteli sillä koko taulun, kysäisten\nsitten, eikö läsnäolijain mielestä väritys tullut koko lailla\nparemmaksi.\n\n\"Suoritettuaan tehtävänsä Parisissa, hän läksi pois, mitä lämpimimmin\nsuositeltuansa minut useammille ylhäisille henkilöille sellaisena\nmiehenä, joka on erittäin sopiva matkustavaksi kotiopettajaksi.\nJonkun ajan perästä minä sainkin tällaisen toimen eräältä\ngentlemanilta, joka oli tuonut holhottinsa Parisiin, lähettääkseen\nhänet sieltä matkustamaan halki Europan. Minun tuli olla tämän nuoren\nherran ohjaajana sillä ehdolla, että hän kaikkialla saisi ohjata itse\nitseänsä. Ja holhokillani olikin ohjaamisen taitoa, mitä rahoihin\ntulee, paljoa runsaammin kuin minussa. Hän oli perinyt eräältä\nenoltaan Länsi-Indiassa kahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden, ja\nholhojat olivat pitäneet häntä asian-ajajan luona opissa, tehdäkseen\nhänet taitavaksi niin suuren omaisuuden käyttämiseen. Ja saituus\nolikin hänessä silmiinpistävin intohimo. Ei hän matkan varrella muuta\ntiedustellutkaan kuin: mitenkä menisi vähemmin rahaa, mitenkä pääsisi\nkulkemaan helpommalla, olisikohan ostaa jotain sellaista, minkä\nsitten Lontoossa saisi edullisesti myödyksi. Kaikkea merkillistä\ntien varrella hän oli valmis katsomaan, ellei vaan tarvinnut maksaa\nmitään, mutta jos sisäänpääsy oli rahalla hankittava, silloin hän\naina vakuutti kuulleensa, ett'ei tuota joutavanpäiväistä kehtaa mennä\nkatsomaankaan. Laskujansa maksaessaan hän joka kerta marmatti, kuinka\nhämmästyttävän kallista matkustaminen on. Tällainen hän oli, vaikk'ei\nmiehellä ikää vielä yhtäkolmattakaan.\n\n\"Tultiin tuosta Livornoon ja lähdettiin katselemaan satamaa ja\nlaivakulkua. Siellä hän kyseli, paljonko merimatka kotia Lontoosen\ntulisi maksamaan, ja sai tietää, että siihen menee vain mitättömän\nvähän, niihin kulunkeihin nähden, mitä palausmatka maitse maksaisi.\nSilloin ei mies enää kestänyt kiusausta: hän maksoi sen vähäisen osan\npalkastani, mikä minulle oli tuleva, sanoi hyvästit ja nousi laivaan,\nyksi ainoa palvelija mukanaan.\n\n\"Näin olin taas yksin avarassa maailmassa, mutta siihenhän olin\njo tottunut. Soitannollisesta taidostani minulla tosin ei ollut\napua vähääkään sellaisessa maassa, jossa jok'ikinen talonpoika on\nparempi soittoniekka kuin minä. Mutta sen sijaan olin sillä välin\nhankkinut itselleni toisenlaisen kyvyn, joka sekin vei perille, ja\nse oli väittelemisen taito. Kaikissa yliopistoissa ja luostareissa\nulkomailla julaistaan näet määräpäivinä muutamia filosofillisia\nteesejä, joita vastaan saa nousta väittelemään ken vaan paikalle\nsattuu. Jos sitten väittelijä suorittaa tehtävänsä jotenkin hyvin,\nniin on hän oikeutettu saamaan rahapalkinnon, päivällisen ja yösijan.\nTällä tavoin minä väittelin itseni takaisin hamaan Englantiin asti,\nvaeltaen kaupungista kaupunkiin, tutkien ihmiskuntaa lähemmältä\nja, jos niin sopii sanoa, katsellen kuvaa puolelta sekä toiselta.\nMuistiinpanoja en sentään tullut kovinkaan monta tehneeksi. Huomasin\nvain, että monarkia oli paras hallitusmuoto köyhille ja tasavalta\nrikkaille. Tulin yleensä siihen havaintoon, että rikkaus on kaikissa\nmaissa vain vapauden toinen nimi, ja ett'ei kukaan ole niin\npiintynyt vapauden ihailija, ett'ei hän mielellään näkisi muutamain\nyhteiskunnan jäsenten tahdon alistuvan hänen oman tahtonsa alle.\n\n\"Englantiin palattuani, aioin ensi työkseni käydä teitä tervehtimässä\nja sitten lähteä vapaehtoisena ensimmäiseen sotajoukkoon, mikä\nlähtee maasta. Mutta matkalla päätökseni muuttuikin, kohdattuani\nerään vanhan tuttavan. Hän kuului, kuten sain tietää, erääsen\nnäyttelijäseuraan, joka oli lähtemässä kesänäytännöille maaseuduille.\nSeura ei näkynyt olevan aivan vastenmielinen ottamaan minua\njoukkoonsa, vaikka kaikki he selittivät minulle, kuinka monimutkaista\ntämä toimi on, johon nyt olen ryhtymässä. Yleisö, sanoivat he,\non monipäinen hirviö; ken sille aikoo mieliksi olla, sillä pitää\nolla erittäin hyvä pää; näytteleminen ei ole yhdessä päivässä\nopittua taitoa; ellen minä osaa muutamia määrätyitä traditionalisia\nliikkeitä, joita jo vuosisatoja on käytetty näyttölavalla, yksinomaa\nnäyttölavalla, niin en minä ikinä osaa olla yleisön mieliksi. Toinen\nvaikeus, sanoivat he, on saada minulle sopivia osia, ne kun melkein\nkaikki jo ovat toisilla. Jonkun aikaa esitin milloin mitäkin, kunnes\nminut vihdoin määrättiin näyttelemään Horationa, mutta teidän\nläsnäolonne, hyvä herrasväki, teki sen, että mainittu osa jäi minulta\nsuorittamatta.\"\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nYstävyyttä kehnomielisten ihraisten kanssa kestää vain niin kauan\nkuin keskinäistä tyytyväisyyttäkin.\n\n\nPoikani kertomus oli niin pitkä, ett'ei se yhdellä istumalla\npäättynytkään. Se alkoi yhtenä iltana ja oli huomenissa päivällisen\njälkeen juuri päättymäisillään, kun äkkiä mr Thornhillin vaunut\nilmestyivät portille, nähtävästikin häiriten seuran rauhallisen\nmielialan. Hovimestari josta olin saanut ystävän tässä talossa,\nkuiskasi minulle, että squire oli jo pari kertaa kosiskellut miss\nWilmotia, ja että täti ja eno mielellään näkisivät tämän liiton\nsolmituksi.\n\nMr Thornhill astui sisään, mutta, nähtyään poikani ja minut, hän\nilmeisestikin hätkähti. Sen minä luin hämmästyksen syyksi enkä\nmieliharmin. Silminnähtävällä vilpittömyydellä hän vastasi meidän\ntervehdykseemme, eikä aikaakaan, niin sai hänen läsnäolonsa meidät\nkaikki entistä hilpeämmälle mielelle.\n\nTeetä juotuamme hän kutsui minut syrjään ja tiedusteli tytärtäni.\nKovin hän näkyi hämmästyvän, kuultuansa minun turhaan haeskelleen\nhäntä, ja kertoi usein käyneensä meillä lohduttamassa meikäläisiä.\nTiesi senkin ilmoittaa, että siellä voidaan varsin hyvin. Hän kysäisi\nsitten, tietääkö miss Wilmot mitään tyttäreni kovasta kohtalosta, ja\nkuultuaan, ett'en ole heille asiasta vielä mitään puhunut, kiitti\nminun hyvää älyäni ja varovaisuuttani, toivoen, että minä yhä\nedelleen pitäisin asian salassa.\n\n-- \"Sillä\", -- sanoi hän, -- \"sehän olisi parhaimmassakin tapauksessa\nvain oman häpeän paljastamista. Kenties\", -- lisäsi hän, -- \"miss\nOlivia ei olekaan niin syyllinen kuin me luulemme.\"\n\nTässä meidät keskeytti talon palvelija, ilmoittaen, että squirea\nkutsutaan kontratanssiin. Hän läksi. Minä puolestani oli varsin\nmielissäni siitä lämpimästä osan-otosta, jota hän näkyi tuntevan\nmeitä kohtaan. Miss Wilmotille hän osoitti niin ilmeistä\nkohteliaisuutta, ett'ei hänen tarkoituksiaan käynyt ensinkään\nepäileminen, vaikk'ei neiti Wilmot näkynyt olevan tuosta kovinkaan\nmielissänsä. Tuntui kuin hän enemmin noudattaisi tätinsä tahtoa kuin\nkuuntelisi oman sydämensä ääntä. Mielikseni huomasin myöskin hänen\nusein luovan poloisen poikani puoleen ystävällisiä silmäyksiä, joihin\nei suinkaan aihetta antanut tämän rikkaus eikä suosion hakeminen. Mr\nThornhillin näennäinen tyyneys se kumminkin oli minusta koko lailla\noutoa. Olimme nyt, mr Arnoldin pyynnöstä, olleet täällä jo kokonaisen\nviikon, mutta mitä enemmän hellyyttä miss Wilmot osoitti poikaani\nkohtaan, sitä suuremmaksi näkyi mr Thornhillinkin ystävällisyys häntä\nkohtaan käyvän.\n\nEnnen vanhaan hän oli mitä ystävällisimmin vakuuttanut tahtovansa\nkäyttää vaikutusvoimaansa meidän hyväksemme, mutta nyt hänen\nsuopeutansa ei pysähtynyt pelkkiin lupauksiin. Sinä aamuna, jolloin\nminun oli aikomus lähteä kotiapäin, mr Thornhill astui minun luokseni\nperäti iloisen näköisenä ja ilmoitti tehneensä pienen palveluksen\nYrjö ystävällensä. Eikä tämä ollutkaan sen vähempää kuin että hän oli\nhankkinut pojalleni vänrikinpaikan eräässä niitä rykmenttejä, joitten\noli pian määrä lähteä Länsi-Indiaan. Siitä hän sanoi luvanneensa vain\nsata puntaa; hänellä on niin suuri vaikutus, ett'ei toista kahta\nsataa vaadittukaan.\n\n-- \"Tästä mitättömästä palveluksesta\", -- jatkoi nuori gentleman,\n-- \"en vaadi mitään palkintoa; riittää jo se mielihyvä, että olen\nvoinut olla ystävälleni avullinen. Ja mitä taas näihin sataan puntaan\ntulee, niin minä, ell'ei teillä nyt ole tilaisuutta siihen, otan\nsuorittaakseni ne etukäteen. Maksatte sitten takaisin, milloin sopii.\"\n\nTämä oli niin suurta ystävällisyyttä, että meiltä puuttui sanoja,\nlausuaksemme julki tunteitamme. Minä annoin hänelle velkakirjan\npuheen-alaisesta summasta ja puhkesin niin suliin kiitoksiin,\nikäänkuin ei olisi aikomukseni milloinkaan velkaani suorittaa.\n\nJalomielisen suosijansa neuvon mukaan oli Yrjön määrä lähteä heti\nhuomenissa Lontoosen, saamaan virallista vahvistusta toimeensa,\njott'ei edelle ennättäisi joku toinen, joka tarjoaa vielä enemmän. Ja\nniinpä seuraavana aamuna varhain meidän nuori sotilaamme oli valmiina\nmatkalle ja ainoa koko joukossa, joka näytti olevan levollinen. Ei\nhänen mieltään lannistanut mikään, ei rasitukset eikä vaarat, joita\nkohti hän nyt läksi käymään, ei jälkeen jääneet ystävät eikä armas\n-- miss Wilmot rakasti häntä todellakin --. Sanottuaan kaikille\njäähyväiset, hän sai minulta kaikki, mitä minulla oli hänelle antaa,\nisällisen siunauksen.\n\n-- \"Nyt, poikani\", -- lausuin minä, -- \"nyt sinä lähdet taistelemaan\nsynnyinmaasi puolesta. Muista, kuinka sinun urhoollinen iso-isäsi\ntaisteli autuaan kuningas vainajansa puolesta siihen aikaan,\njolloin uskollisuutta vielä pidettiin Britteissä miehen kuntona.\nMene, poikani, ja ole hänen kaltaisensa kaikessa, paitsi hänen\nonnettomuudessaan, jos onnettomuutena on pidettävä sitä, että hän\nkaatui lordi Falklandin rinnalla. Mene, poikani, ja jos kaadut,\nvaikka kaukanakin täältä, jos vaikka jäät hautaamatta, ja vaikk'eivät\nkyyneltä kummullasi itke ne, jotka sinua rakastavat, niin kalliimpia\nkyyneleitä ovat ne, joilla taivas kastelee kaatuneen sotilaan pään.\"\n\nAamuisissa sitten sanoin jäähyväiset näille hyville ihmisille, jotka\nystävällisesti olivat niin kauan aikaa pitäneet minua vieraanansa,\nja lausuin monet kiitokset mr Thornhillille hänen viimeisestä\nhyväntahtoisuudestaan. Minä jätin heidät edelleen nauttimaan kaikkea\nsitä onnea, minkä rikkaus ja hieno sivistys myötänsä tuo, ja läksin\nastumaan kotia kohti. Tytärtäni en osannut toivoa milloinkaan enää\nlöytäväni; huokasin vaan, että taivas häntä armahtaisi ja hänelle\nanteeksi antaisi.\n\nYhä vieläkin heikkona ollen, olin vuokrannut itselleni ratsuhevosen\nja olin jo saapunut kahdenkymmenen peninkulman päähän kotoani,\nlohdutellen itseäni sillä toivolla, että pian saan jälleen nähdä\nrakkaimpani tässä maailmassa. Mutta yö yllätti minut, ja minun\ntäytyi poiketa pieneen majataloon tien varrella. Sinne tultuani\npyysin isännän juomaan kanssani lasillisen viiniä. Istuimme sitten\ntakkavalkean ääressä kyökissä, joka olikin paras huone koko talossa,\nja haastelimme politiikasta ja päivän uutisista. Muun muassa kääntyi\npuhe nuoreen Thornhillin squireen. Isäntä vakuutti, että se mies on\nyhtä kovasti vihattu kuin hänen setänsä, sir William, on rakastettu,\nhän, joka välisti pistäytyy näillä seuduin. Hän kertoi edelleen,\nettä squiren koko elämän pyrkimyksenä on vietellä niitten tyttäriä,\njotka hänet taloonsa ottavat. Pari kolmea viikkoa hän heitä suosii,\nmutta hylkää heidät sitten muitta mutkitta ulos avaraan maailmaan.\nNäistä asioista vielä parhaillaan puhellessamme, tuli hänen vaimonsa,\njoka oli käynyt rahaa vaihtamassa, sisään ja huomattuaan miehensä\npitämässä lystiä ilman häntä, kysäisi äkäisesti, mitä hän siinä\ntekee. Toinen ei vastannut siihen mitään; joihan vaan emäntänsä\nmaljan.\n\n-- Mr Symmonds, -- huudahti emäntä, sinä kohtelet minua kehnosti,\nja minulta loppuu vihdoin kärsimys kerrassaan. Kolme neljäs-osaa\ntehtävistä jää täällä minun huolekseni, neljäs jää kokonaan\ntekemättä. Sinä et tee mitään muuta kuin ryypiskelet päivät pitkät\nvierasten kanssa, ja vaikka lusikallinenkin viiniä veisi minusta\nhorkan pois, niin ei minulle anneta tippaakaan.\n\nMinä huomasin nyt, mistäpäin tuuli puhaltaa, ja tarjosin hänelle\nlasin viiniä, josta hän kiitti niiaten ja joi minun terveydekseni.\n\n-- Sir, -- jatkoi hän, -- en minä tämän viinin tähden niin harmissani\nole, mutta minkäs tässä tekee, kun koko talo menee mullin mallin!\nKun vierailta ja muilta kävijöiltä on maksu vaadittava, silloin on\nkaikki taakka minun hartioillani. Pikemmin hän tuon lasin hampaissaan\nhienontaisi, ennenkuin sen verran itseään vaivaisi. Tuossa nyt on\nyläkerrassa meillä muuan nuori nainen, joka on asettunut tänne\nasumaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei hänellä ole rahaa\nensinkään: niin ylen kohtelias hän on. Varmaa vaan se, että hän on\nhidas maksamaan, ja se pitäisi saada hänelle sanotuksi.\n\n-- Mitäpäs siitä sanomisesta, -- virkkoi isäntä; -- varma on vieras,\nvaikk'ei maksuillaankaan hätäile.\n\n-- En tiedä, -- vastasi emäntä, -- se vaan on vissi, että hän on\nollut täällä jo kaksi viikkoa, emmekä vieläkään ole saaneet nähdä,\nkenenkä kuva hänen rahassaan on.\n\n-- Minäpä luulen, kultaseni, -- virkoi toinen, -- että hän lyö koko\nsumman yhdellä kertaa lautaan.\n\n-- Vai yhdellä kertaa! -- huudahti emäntä.\n\n-- Tietenkin se häneltä jollain tavoin saadaan, ja minä olen\npäättänyt, että se on saatava jo tänä iltana, taikka tiehensä hän saa\nlaputtaa kimpsuineen kampsuineen.\n\n-- Ajattelehan, muijaseni, -- huudahti isäntä, -- hänhän on\nherrasnainen, ja häntä pitää kohdella suuremmalla kunnioituksella.\n\n-- Olkoon herras- tai narris-, -- vastasi emäntä, -- ulos pellolle\nvaan ja aika kyytiä! Herrassäätyisyys saattaa olla hyvä kohdallaan,\nmutta en minä puolestani ole siitä nähnyt mitään hyvää heruvan Karhin\nmajatalossa.\n\nSen sanottuaan hän juoksi kapeita portaita myöten kyökistä\nyläkertaan, eikä aikaakaan niin hänen äänensä kovuudesta ja\nsanojensa ankaruudesta minä ymmärsin, ett'ei maksua asukkaalta ole\nodottamistakaan. Aivan selvään kuulin hänen uhkauksensa.\n\n-- Ulos, sanon minä, tiehesi heti paikalla, senkin hävitön heiskale,\ntaikka lyön sinuun sellaisen leiman, että kylläinään tuntuu. Senkin\nmaankulkija! Tulla työntäytymään kunnialliseen taloon taskut tyhjää\ntäynnä. Tiehesi, sanon minä!\n\n-- Armahtakaa, hyvä rouva, -- sanoi vieras, -- olkaa hyljätylle\nraukalle armelias vielä yksi yö; kuolema hänestä kyllä pian lopun\ntekee.\n\nSilmänräpäyksessä minä tunsin äänestä Olivian, onnettoman tytär\nraukkani. Parahiksi ennätin hänelle apuun, kun emäntä oli raastamassa\nhäntä tukasta, ja suljin syliini tuon kalliin, kauan kaivatun\npoloisen.\n\n-- Tervetultua, tervetultua sittenkin armas, kadotettu lapseni!\nTervetultua, kallis aarteeni, isäsi syliin! Vaikka sinut jumalaton\nhylkääkin, niin on maailmassa kumminkin yksi olento, joka ei koskaan\nsinua hylkää. Vaikka tuhansiin nousisi rikostesi luku, hän on ne\nkaikki anteeksi antava.\n\n-- Oi oma, rakas... -- hetkeen aikaan ei Olivia kyennyt muuta\nsanomaan. -- Oma isäni armahin! Saattaako enkelikään olla sen\nlempeämpi! Millä sen olen ansainnut? Tuo konna! Minä vihaan häntä\nsekä itseäni. Tämäkö palkintoa niin paljosta hyvästä! Sinä et saata\nminulle anteeksi antaa, et mitenkään, sen tiedän.\n\n-- Kyllä, lapseni, kaikesta sydämestäni minä annan sinulle anteeksi.\nKadu tekojasi vain, niin saatamme vielä kumpikin olla onnellisia.\nVielä me saamme monta ilon päivää, Olivia.\n\n-- Emme koskaan isä, emme koskaan. Minun jäljellä oleva kurja elämäni\non saastaa täynnä maailman silmissä ja häpeäksi kodille. Mutta voi,\nisä! Sinä näytät tavallista kalpeammalta. Olisiko minun kaltaiseni\nolento saattanut tuottaa sinulle niin suuria suruja? Olethan toki\nsiksi ymmärtäväinen, ettes minun rikokseni kurjuutta huoleksesi ota.\n\n-- Meidän ymmärtäväisyytemme, hyvä neiti, -- yritin vastata.\n\n-- Voi, miksikä noin kylmä sana, isä? huudahti hän. -- Ensi kertaa\nsinä minua näin kylmästi puhuttelet!\n\n-- Suo anteeksi, lapsi kulta, -- virkoin minä -- olin vain sanomassa,\nettä ymmärtäväisyys on hidas, jospa varmakin puolustaja ahdingoissa.\n\nEmäntä tuli nyt tarjomaan meille siistimpää huonetta, ja niinpä\nsiirryimme sellaiseen, missä meidän sopi vapaammin haastella\nkeskenämme. Puheltuamme jonkun aikaa, kunnes kumpaisenkin mieli\nrauhoittui ja tyyntyi, minä en saattanut olla tiedustamatta, millä\ntapaa hän oli joutunut nykyiseen viheliäiseen tilaansa.\n\n-- Tuo konna, -- lausui hän, -- oli tuttavuutemme ensi päivästä\nsaakka salaisuudessa tehnyt minulle kummallisia tarjouksia.\n\n-- Konna vainenkin! -- huudahdin minä, -- Ja sittenkin käy\nkummakseni, kuinka niin viisas ja ulkoa nähden niin kunniallinen\nmies, kuin mr Burchell, on saattanut tahallisesti tehdä itsensä\nsyypääksi niin ilkeään tekoon ja hiipiä perheesen, sysätäkseen sen\nsitten kurjuuteen.\n\n-- Isä kulta, -- vastasi tyttäreni, -- sinä olet kovasti erehtynyt.\nMr Burchell ei milloinkaan yrittänyt pettää minua. Päinvastoin hän\njoka tilaisuudessa varoitti minua kahden kesken mr Thornhillista,\njoka, niinkuin nyt olen saanut kokea, oli kehnompi kuin mr Burchellin\nsanoista saattoi päättääkään.\n\n-- Mr Thornhillko? -- huudahdin minä. Kuinka se on mahdollista?\n\n-- Niin isä, -- vastasi hän, -- mr Thornhill se juuri on, joka minut\nvietteli; ja mitä noihin kahteen naiseen tulee, jotka hän esitti\nylhäisillä ladyinä, mutta jotka olivatkin vain kevytmielisiä naisia\nLontoosta, sivistymättömiä, armottomia ihmisiä, niin hän juuri oli\npalkannut heidät houkuttelemaan meitä Lontoosen. Heidän vehkeensä\nolisivat, niinkuin muistatte, onnistuneetkin, ellei olisi väliin\ntullut mr Burchellin kirje, joka sisälsi moitteita heitä vastaan,\nvaikka me luulimme niitten tarkoittavan meitä. Mitenkä hänellä oli\nniin suuri vaikutusvalta heihin, että luopuivat yrityksestään, se on\nja pysyy minulle salaisuutena, mutta siitä olen vakuutettu, että hän\noli meidän talon todellinen, paras ystävä.\n\n-- Sinä saatat minut kokonaan hämille, lapseni, -- huudahdin minä,\n-- mutta nytpä huomaan, että minun ensimmäisissä epäluuloissani\nmr Thornhillin häijyydestä oli liiankin paljo perää. No niin, hän\nsaa rauhassa riemuita voitostansa, sillä hän on rikas, me köyhiä.\nMutta sanos, lapseni, ei vainkaan liene ollut vähäinen se kiusaus,\njoka saattoi järkyttää kaikki hyvän kasvatuksen vaikutukset ja niin\nsiveellisen mielenlaadun kuin sinun?\n\n-- Todellakin, isä, -- vastasi Olivia, -- hän saa voitostansa kiittää\nsitä, että minun palavin haluni oli tehdä onnelliseksi hänet, ei\nitseäni. Minä tiesin, ett'ei meidän avioliittomme ole lainkaan\nsitova, vihkijänä kun oli katolilainen pappi, ja ett'ei minun ole\nturvautuminen mihinkään muuhun kuin mr Thornhillin rehellisyyteen.\n\n-- Mitenkä? -- keskeytin minä. -- Vihkikö teidät todellakin oikea\npappi?\n\n-- Kyllä, isä, -- vastasi hän, -- mutta me olemme kumpikin vannoneet\npitävämme hänen nimensä salassa.\n\n-- Tule sitten syliini vielä kerta, lapseni! Nyt olet minulle\ntuhannen kertaa enemmän tervetullut kuin ennen, sillä nyt sinä olet\nhänen aviovaimonsa, eikä mikään inhimillinen laki, vaikka olisi\ntimanttitauluihin piirretty, kykene tämän pyhän liiton siteitä\nhöllentämään.\n\n-- Voi, isä! -- parkasi tyttäreni. -- Vähän sinä vielä tunnet hänen\nkonnamaisuuttaan: sama pappi on jo tätä ennen vihkinyt hänet kuuden,\njopa kahdeksan naisen kanssa, jotka hän on pettänyt ja hyljännyt\njok'ainoan, niinkuin minutkin.\n\n-- Onko niin? -- huudahdin minä. -- Sitten on tuo pappi saatettava\nhirsipuuhun. Huomispäivänä jo saat nostaa kanteen häntä vastaan.\n\n-- Mutta isä, -- kysäisi hän, -- tekisinkö oikein silloin? Minähän\nolen vannonut olla vaiti?\n\n-- Lapsi kulta, -- vastasin minä, -- jos kerran olet sellaisen\nlupauksen tehnyt, niin en saata enkä tahdokaan kiusata sinua\nsitä rikkomaan. Ja vaikka siitä olisi yhteiskunnallekin hyötyä,\net sittenkään saa nostaa kannetta häntä vastaan. Kaikissa\ninhimillisissä laitoksissa on pienempi paha sallittuna suuremman\nhyvän saavuttamiseksi: niinpä valtiollisissa asioissa pannaan\nvälisti maakunta altiiksi, jos koko valtakunta saadaan sen kautta\npelastetuksi, ja lääketieteen alalla leikataan raaja irti,\njott'ei koko ruumis joutuisi vaaraan. Mutta uskonnossa pysyy\njärkähtämättömänä lakina: pahaa ei saa tehdä milloinkaan. Ja\ntämä laki, lapseni, on oikea, sillä jos meissä olisi sellainen\nmielipide, että pienempi paha on luvallinen, milloin suurempi\nhyvä on saavutettavissa, niin tulisimme useinkin tehneeksi\nrikoksen, mahdollisia etuja odottaessamme. Ja vaikkapa etu varmaan\nseuraisikin, niin saattaisi käydä niin, että, juuri tuota väärällä\ntavalla saatavaa etua odottaessamme, meidät kutsutaankin vastaamaan\nteoistamme, ja silloin on ihmisen töitten kirja ikipäiviksi suljettu.\nMutta minä keskeytin sinut, kultaseni. Jatka vaan.\n\n-- Heti seuraavana aamuna -- kertoi hän minä huomasin, minkä verran\nhänen rehellisyyteensä on luottamista, sillä silloin jo hän teki\nminut tuttavaksi kahden muun onnettoman naisen kanssa, jotka hän oli\npettänyt, niinkuin minutkin, mutta jotka olivat tyytyneet edelleen\nelämään talossa. Minä rakastin häntä liian hellästi, sietääkseni\nmoisia kilpailijoita rinnallani, ja koetin upottaa häpeäni huvitusten\nhumuun. Minä tanssin, minä koreilin, minä haastelin lavertelin, mutta\nyhä vaan olin onneton. Gentlemanit, joita kävi siellä, puhuivat\nmyötäänsä minun sulojeni voimasta, mutta se vaan lisäsi mieleni\nmasennusta, minä kun olin tuon voimani kokonaan maahan polkenut. Ja\nniin minä kävin päivästä päivään alakuloisemmaksi ja hän samalla\nyhä enemmän hävyttömäksi, kunnes tuo hirviö tuli niin julkeaksi,\nettä tarjosi minut eräälle tuttavalleen nuorelle baronetille.[16]\nTarvinneeko minun sanoa, isä, kuinka syvästi tämä kiittämättömyys\nminua loukkasi? Minun vastaukseni hänelle oli melkein hurjaa vimmaa.\nMinä vaadin eroa. Lähtiessäni hän tarjosi minulle rahakukkaron,\nmutta minä viskasin sen halveksien hänen jalkoihinsa ja läksin\nhänen luotaan sellaisessa raivossa, että hetkeksi kokonaan unohdin\ntilani kurjuuden. Mutta pian aukenivat silmäni, ja minä näin olevani\nviheliäinen, hyljätty, syyllinen olento, ilman yhtään ystävätä, jonka\nturviin paeta.\n\n\"Samassa sattuivat postivaunut kulkemaan ohitseni. Minä nousin\nniihin, ajattelematta muuta kuin mitenkä päästä kauaksi tuosta\nheittiöstä, jota minä sekä halveksin että kammosin. Tähän minut\nsitten jätettiin, ja täällä on minulla, oman tuskani ohella, ollut\nainoana seuralaisenani talon emännän tylyys. Haikeasti olen täällä\nmuistellut niitä onnen hetkiä, joita olin kotona viettänyt äitini ja\nsisareni seurassa. Suuri on heidän surunsa, suurempi vielä minun,\nsiihen kun liittyy syyllisyys ja häpeä.\"\n\n-- Malttia, lapsi! -- sanoin minä. -- Toivoakseni asiat vielä\nmuuttuvat paremmiksi. Koetahan nukkua rauhassa tämä yö. Huomenna\nminä vien sinut kotiin äidin ja sisarustesi luo. He ottavat sinut\nystävällisesti vastaan. Äiti parka! Kovin on tämä käynyt kipeästi\nhänen sydämelleen, mutta hän rakastaa sinua sittenkin, Olivia, ja\nantaa sinulle anteeksi.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nTodellinen rakkaus antaa erehdykset anteeksi.\n\n\nHuomenissa otin tyttäreni taakseni hevosen selkään, ja niin\nlähdettiin ajamaan kotia kohti. Matkalla koetin kaikin tavoin\nlievittää hänen suruansa, suistaa hänen pelkoansa ja rohkaista\nhänen mieltään, ett'ei hän olisi kovin masentunut, astuessaan\nloukatun äitinsä eteen. Kauniitten seutujen kautta kulkiessamme,\nminä koetin selittää, kuinka paljoa laupiaampi taivas on meitä kuin\nme lähimmäisiämme kohtaan, ja kuinka itse luonnossa varsin harvoin\nmitään onnettomuutta tapahtuu. Minä vakuutin hänelle, ett'ei hän ole\nkoskaan huomaava minun rakkauteni häntä kohtaan laimenevan, ja että\nminussa on hänellä oleva suojelija ja neuvon-antaja niin kauan kuin\nminulle elonpäiviä on suotu, ja suotakoon niitä vielä monta. Minä\nneuvoin häntä kestämään maailman parjauksia, osoitin, kuinka kirjat\novat onnettomien suloisia, lempeitä seuralaisia, jotka, elleiväthän\nelämän riemujakaan meihin luo, ainakin opettavat meitä elämätä\nkestämään.\n\nVuokrahevonen oli minun määrä jättää tänä iltana erääsen majataloon\ntien varrella, noin neljä peninkulmaa tällä puolen kotiani.\nValmistaakseni perhettäni vastaan-ottamaan Oliviaa, päätin jättää\nhänet täksi yöksi majataloon ja tulla huomis-aamuna varhain Sofia\ntyttäreni kanssa häntä noutamaan.\n\nIllalla myöhään me saavuimme määräpaikkaamme. Toimitettuani hänelle\nsiistin huoneen ja käskettyäni emännän pitämään huolta hänen\nravinnostansa, suutelin häntä jäähyväisiksi ja läksin astumaan kotia\nkohti. Mitä lähemmäs tuota rauhallista asuinsijaani tulin, sitä\nsuloisemmalta sydämessä tuntui. Pesästään karkoitetun linnun lailla\nminun kaipaukseni riensi edelläni ja liihoitteli pienen kotilieteni\nympärillä, riemuisaa odotusta täynnään. Mielessäni kuvailin jo,\nkuinka monta suloista sanaa minulla on siellä sanottavana, ja\nkuinka iloisesti he tervehtivät minua, kauan poissa ollutta. Olin\ntuntevinani jo vaimoni hellän syleilyn ja myhäilevinäni pikku poikain\nmielihyvälle.\n\nMinä kun kuljin verkalleen, niin ennätti jo iltakin pimetä. Ihmiset\nolivat jo ulkotyönsä päättäneet; mökeissä ei ollut enää tultakaan\nmissään. Hiljaa oli kaikkialla; kukko vaan kiekahti välisti, ja\nsiellä täällä kaukana kajahti pihakoiran kumea haukunta.\n\nOli melkein puoliyö, kun koputin taloni ovelle. Kaikki oli siellä\nhiljaista ja rauhaisata. Sydämeni sykki sanomattoman onnellisissa\ntunteissa, kun äkkiä kauhukseni näin tulenliekin leimahtavan talosta\nja punaista hehkua jok'ainoassa aukossa! Minulta pääsi hirveä\nhätähuuto, ja samassa kaaduin tajutonna maahan. Tähän huutoon heräsi\npoikani, joka oli nukkunut koko ajan, ja, huomattuaan tulenliekit,\nherätti heti kohta vaimoni jo tyttäreni. Kaikki hyppäsivät vähissä\nvaatteissa ulos, säikäyksestä melkein mielettöminä. Heidän\nparkuihinsa minäkin vihdoin heräsin tainnoksistani, mutta yhä\nuusiin kauhuihin vaan. Liekit nuoleksivat jo talon kattoa, palasia\ntoisensa perästä putoeli jo sisään, mutta äänettömässä epätoivossa\nhe seisoivat, ikäänkuin lumottuina silmäillen tulen tuhoisata työtä.\nMinä katselin vuoroin heitä, vuoroin valkeata ja vilkaisin sitten\nympärilleni, etsien silmilläni pikku poikia, mutta heitä ei näkynyt\nmissään. Voi hirmua!\n\n-- Missä? -- parkaisin minä, -- missä pikku pojat?\n\n-- Kuolleet liekkeihin, -- vastasi vaimoni kylmästi, -- ja minä\ntahdon kuolla heidän kanssaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuulin sisästä lasten huutoja. He olivat\nheränneet tulen räiskinään hekin. Ja nyt ei minua enää voinut\npidättää mikään.\n\n-- Missä, missä minun lapseni? -- huusin minä, hyökäten liekkeihin ja\nmurtaen oven lasten huoneesen, -- missä poikani pienet?\n\n-- Tääll'ollaan, isä, täällä! -- vastasivat he yhdestä suusta,\nvalkean tarttuessa jo heidän vuoteeseensa.\n\nMinä sieppasin heidät syliini ja vein heidät liekkien läpi niin\njoutuisaan kuin mahdollista. Juuri kuin olin päässyt ulos, romahti\nkatto sisään.\n\n-- Nyt! -- huudahdin minä, kohottaen lapsiani korkealle, -- nyt\nleimutkoot liekit ja kuluttakoot omaisuuteni kaiken! Tässä aarteeni,\njotka olen pelastanut. Tässä, armaani, tässä meidän aarteemme. Vielä\nme saatamme olla onnellisia.\n\nMe suutelimme tuhansia kertoja rakkaitamme. He riippuivat kiinni\nmeidän kaulassamme ja näyttivät ottavan osaa meidän ilomme\nilmauksiin. Ja äiti se vuoroin nauroi, vuoroin itki.\n\nTyynenä minä katselin liekkejä. Jonkun ajan perästä rupesin tuntemaan\nkipuja olkavarressa: se oli saanut kauheita palohaavoja. Siksipä en\nensinkään kyennyt auttamaan poikaani, joka koetti pelastaa tavaroita\nja samalla estää tulipaloa leviämästä aittaan. Sillä välin olivat\nnaapurit heränneet ja riensivät apuun, mutta muuta eivät hekään\nosanneet tehdä kuin neuvottomina katsella tulen tuhotöitä.\n\nKaikki tavaramme, niitten mukana tyttärieni myötäjäisiksi tallelle\npanemani pankkisetelitkin, oli nyt kokonaan poroksi palanut. Jäljellä\noli vaan arkullinen papereita, joka oli seisonut keittiössä, ja pari\nkolme muuta vähäpätöistä esinettä, jotka poikani oli ennättänyt saada\nulos. Naapurit koettivat voimiansa myöten lieventää meidän kovaa\nkohtaloamme. He toivat meille vaatteita ja keittiökaluja yhteen\ntalon sivurakennuksista, niin että meillä päivän koittaessa oli edes\njonkunlainen kotimaja, mihin asettua. Lähin naapurini, kunnon mies,\nlapsineen ei ollut viimeisimpiä hankkimassa meille kaikenlaista,\nmikä tarpeellista oli, ja lohduttamassa meitä niin herttaisesti kuin\nteeskentelemätön hyvänsuopaisuus suinkin saattaa.\n\nEnsimmäisestä säikäyksestä toinnuttuaan, alkoi kotiväkeni\nudella, miksikä minä olin ollut poissa niin kauan. Kerrottuani\nseikkaperäisesti matkani vaiheet, aloin valmistaa heitä\nvastaan-ottamaan kadotettua lasta. Vaikk'ei meillä nyt ollut kuin\nkurjuutta tarjottavana, tahdoin kumminkin pitää huolta siitä,\nettä hän vastaan-otettaisiin niin hyvästi kuin suinkin sopi.\nTämä olisi käynyt kovinkin vaikeaksi, ellei äskeinen onnettomuus\nolisi nöyryyttänyt minun vaimoni ylpeyttä ja suistanut sitä vielä\nkovemmilla koettelemuksilla.\n\nKättäni kun kivisti ankarasti, en päässyt itse tytärtäni noutamaan,\nvaan lähetin poikani ja nuoremman tyttäreni, jotka pian palasivatkin,\nmukanaan tuo onneton olento. Tyttö raukka ei uskaltanut katsoa\nsilmiin äitiänsä, joka kaikista minun ponnistuksistani huolimatta\nei ollut taipunut täydellisesti sovinnolliseen mieleen, naiset kun\ntuomitsevat naisen erehdyksiä ankarammin kuin miehet.\n\n-- Oo, madam, -- puheli äiti, -- kovinhan on halpa tämä paikka,\njonne te olette suvainnut tulla niin moninaisesta fiineydestä.\nMinun tyttärestäni Sofiasta ja minusta ei saata olla kuin sangen\nvähän huvitusta sellaisille persoonille, jotka ovat seurustelleet\nainoastaan niissä ylhäisissä piireissä. Niin, miss Livy, teidän isä\nparkanne ja minä olemme viime aikoina saaneet paljon kärsiä, mutta\nminä toivon taivaan antavan teille anteeksi.\n\nTämän vastaanotto-puheen aikana oli onneton tyttö seisonut kalpeana\nja vavisten. Ei hän jaksanut itkeä, eikä hän jaksanut mitään vastata.\nMinä en enää saattanut sen kauemmin ääneti katsella hänen tuskiansa,\nvaan lausuin, pannen ääneeni jonkun verran ankaruutta ja sellaisella\nvakavuudella, joka silmänräpäyksessä sai muut alistumaan:\n\n-- Minä pyydän, vaimo, että minun sanani pannaan nyt mieleen kaikiksi\nkerroiksi. Minä olen tässä tuonut sinulle takaisin eksyneen vaeltaja\nraukan; hän palajaa velvollisuuksiansa täyttämään, ja meidän tulee\nolla hänelle hellät kuin ennenkin. Elämän kovia koettelemuksia tulvii\nnyt tulvimalla meidän ylitsemme; älkäämme siis niitten painoa lisätkö\nkeskinäisellä erimielisyydellä. Jos sovussa elämme, niin saatamme yhä\nvieläkin olla tyytyväisiä, sillä meitä on tarpeeksi monta, ollaksemme\nvälittämättä maailman panetteluista ja osataksemme olla toistemme\ntukena. Jumala on luvannut kohdella katuvaista lempeästi; tehkäämme\nkuin Hän. Taivaassa, senhän tiedämme, iloitaan yhdestä syntisestä,\njoka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä\nhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja oikein se onkin,\nsillä yksi ainoa ponnistus, jolla koetamme pysähtyä kadotukseen\nviettävällä polulla, on itsessään suurempi hyvä avu kuin sata\noikeamielistä tekoa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nTurmeltu ihminen yksin saattaa olla kauan ja kokonaan onneton.\n\n\nJonkun verran toimeliaisuutta kysyttiin meiltä nyt, saadaksemme\nnykyisen asuntomme niin mukavaksi kuin mahdollista, eikä aikaakaan,\nniin jo vallitsi meissä entinen mielen rauha. Kykenemättä auttamaan\npoikaani tavallisissa ulkoaskareissa, minä lueskelin perheelleni\nääneen niistä moniaista kirjoista, jotka oli saatu pelastetuiksi.\nKäytin semminkin sellaisia, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja\nsamalla sydäntäkin tyynnyttävät.\n\nHyviä naapureitakin kävi joka päivä lausumassa sydämellistä\nosan-ottoansa, ja ennen pitkää he päättivät tulla määrättynä päivänä\nmiehissä korjaamaan entistä asuntoani. Farmari Williams, kunnon\nmies, ei ollut viimeisiä joukossa; herttaisesti hän tarjosi meille\nystävänpalveluksia. Hän olisi kernaasti taaskin ruvennut pitämään\nhyvää silmää tyttäreeni, mutta tämä ehkäisi sen sillä tavalla, että\nkaikki yrityksetkin siihen suuntaan raukesivat tyhjiin.\n\nNäytti siltä kuin Olivian murhe tulisi kestämään kauankin, sillä hän\noli meidän pienessä piirissä ainoa, joka ei viikon kuluttua ollut\nsaanut takaisin entistä hilpeyttään. Hänessä ei ollut enää sitä\npunastumatonta sydämen yksinkertaisuutta, joka ennen oli opettanut\nhänet pitämään arvossa omaa itseänsä ja hakemaan ilonsa siinä,\nettä tekee muille iloa. Tuskallinen ahdistus painoi alinomaa hänen\nmieltänsä. Hänen kauneutensa lakastui, terveys heikkeni sitä mukaa,\nmitä vähemmin hän piti siitä huolta. Jokainoa lempeä sana, mikä\nsisaren osaksi talossa tuli, oli pistosta hänen sydämeensä ja kiersi\nkyyneleitä hänen silmiinsä. Ja koska pahe, josta jo on päästy, alati\ntuo sijaansa muita paheita, niinpä hänenkin erehdyksensä, vaikka\nse oli katumuksella sovitettu, jätti jälkeensä luulevaisuuden ja\nkateuden. Minä koetin kaikin tavoin lievittää hänen huoliansa. Hänen\nsuruiltansa minä unohdin omatkin tuskani, ja koska aikoinani olin\nennättänyt lukea verraten paljonkin, niin kerroin hänelle lohdullisia\ntapauksia historiasta.\n\n-- Ihmisen onni, tyttäreni armas, -- puhelin minä, -- on Sen kädessä,\njoka voi sitä meille antaa tuhannella eri tavalla, häpeään saattaen\nmeidän omat puuhamme. Jos tämä todistusta kaivannee, niin juttelen\nsulle, lapseni, erään tapauksen, jonka on kertonut muuan vakava,\nvaikka välisti hiukan romanttinen historioitsija:\n\n\"Matilda joutui peräti nuorena naimisiin erään napolilaisen korkean\naatelismiehen kanssa. Mies kuoli, hänen ollessa viidentoista vuoden\niässä, ja Matilda jäi yksin pienen poikansa kanssa. Kerran hän\nseisoi, lastansa hyväillen, avonaisessa akkunassa, jonka alapuolella\nvirtasi vuolas Volturnon joki. Äkkiä riuhtaisihe lapsi irti hänen\nsylistään, syöksyi jokeen ja katosi silmänräpäyksessä näkymättömiin.\nÄiti, hurjana säikäyksestä, hyppäsi veteen hänkin lastaan\npelastamaan. Mutta se oli mahdotonta. Töin tuskin hän itsekään,\nsuurilla ponnistuksilla, pääsi toiselle rannalle, missä franskalaiset\nsotamiehet parhaillaan olivat ryöstöretkillään. He ottivat hänet heti\nkohta vangiksi.\n\n\"Franskan ja Italian välillä oli sota siihen aikaan paraillaan\nraivoamassa, ja sitä käytiin sanomattomalla julmuudella. Sotamiehet\nolivat nytkin tekemäisillään kaksi kauheata rikosta, sekä himon että\njulmuuden synnyttämää. Tämän häijyn aikomuksen teki tyhjäksi muuan\nnuori upseeri, joka otti nuoren rouvan taaksensa hevosen selkään\nja, vaikka pakoretki oli tehtävä mitä suurimmalla kiiruulla, vei\nhänet turvallisesti omaan kotikaupunkiinsa. Rouvan kauneus lumosi\nensi hetkestä hänen silmänsä ja hyvät avut kohta sen perästä hänen\nsydämensä. Heistä tuli aviopari. Mies kohosi korkeihin virkoihin, ja\nkauan aikaa he viettivät hyvin onnellista elämää.\n\n\"Mutta milloinkapas sotamiehen onni pysyväistä on? Jonkun vuoden\nperästä syttyi sota uudelleen, hänen johtamansa joukko lyötiin,\nja hänen piti hakea turvapaikkaa siinä kaupungissa, missä hän oli\nvaimonsa kanssa asunut. Siellä he saivat kestää piirityksen, kunnes\nkaupunki vihdoin antautui. Harvoin tietää historia kertoa niin\nmonenlaisia esimerkkejä julmuudesta kuin juuri tämän sodan ajoilta.\nSaatuaan kaupungin haltuunsa, Italialaiset päättivät tappaa kaikki\nfranskalaiset sotavangit. Liiatenkin he halusivat ottaa hengiltä\nonnettoman Matildan aviomiehen, hänet, jonka toimenpiteitten kautta\npiiritys oli kestänyt niin kauan. Tuomiot pantiin täytäntöön melkein\nsamassa kuin ne oli julistettukin. Vangittu sotaherra tuotiin esiin\nhänkin. Pyöveli seisoi miekka kädessä valmiina, ja kansa odotteli\nsynkässä äänettömyydessä, milloinkahan toimitusta johtava kenraali\nantaa merkin, ja pyöveli tekee tehtävänsä.\n\n\"Tämän tuskallisen odotuksen hetkenä tuli Matilda sanomaan viimeisiä\njäähyväisiä miehelleen ja pelastajalleen. Siinä hän vaikeroiden\nvalitti kurjaa tilaansa ja armotonta kohtaloa, joka oli pelastanut\nhänet ennen-aikaisesta kuolemasta Volturnon virrassa, saattaakseen\nhänet kokemaan vain yhä ankarampia iskuja.\n\n\"Kenraali, nuori mies, hämmästyi hänen kauneuttaan ja rupesi\nsäälimään tuota kovan onnen sortamaa naista. Yhä suurempaa liikutusta\nhän tunsi, kuultuaan rouvan mainitsevan entisistä vaaroistansa.\nKenraali ei ollutkaan kukaan muu kuin hänen poikansa, tuo samainen\nlapsi, jonka tähden äiti oli saanut niin monta kovaa kokea. Hän tunsi\ntuossa nuoressa rouvassa heti äitinsä ja lankesi hänen jalkainsa\njuureen. Loput arvaa itsestäänkin: vangit päästettiin irti, ja heidän\nkeskensä vallitsi nyt kaikki se onni, minkä rakkaus, ystävyys ja\nvelvollisuus voi itsekukin aikaansaada.\"\n\nTällä tavoin minä koettelin huvittaa tytärtäni, mutta\nvälinpitämättömästi hän kertomuksiani kuunteli. Tyttö rukka oli\nsaanut niin paljon kärsiä oman kovan kohtalonsa tähden, ett'ei\njaksanut enää, kuten ennen, sääliä muitten onnettomuutta. Helpotusta\nhän ei saanut mistään. Seuroissa hän pelkäsi muitten halveksimista;\nyksinäisyydessä hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Tällainen tuon\npoloisen tila oli, kun huhuna saatiin kuulla, että mr Thornhill aikoo\nmennä naimisiin miss Wilmotin kanssa. Minä olin aina luullutkin mr\nThornhillin olevan todella kiintyneen tähän neitoon, vaikka hän,\nminun läsnä ollessani, oli aina puhunut halventavasti sekä hänen\npersonastaan että rikkaudestaan.\n\nTämä uutinen se vaan lisäsi Olivia paran surua, sillä\ntällainen julkea uskollisuuden rikkominen oli enemmän kuin hänen\nmielenlujuutensa jaksoi kestää. Minä päätin kumminkin hankkia asiasta\nvielä tarkempia tietoja ja, jos suinkin mahdollista, tehdä squiren\naikeet tyhjiksi. Sitä varten päätin lähettää poikani vanhan mr\nWilmotin luokse, kysymään, missä määrin huhussa on perää, ja samalla\nantamaan miss Wilmotille kirjeen, jossa ilmoitetaan, millä tavoin mr\nThornhill on minun talossani käyttäynyt.\n\nPoikani läksi matkalle toimittamaan minun määräyksiäni. Kolmen päivän\nperästä hän palasi, tuoden sen tiedon, että huhu oli ollut oikeassa,\nmutta kirjettä hänen oli ollut mahdoton toimittaa perille, koska mr\nThornhill ja miss Wilmot olivat parhaillaan visiteillä ympäristössä.\nHäät pidetään, tiesi poikani kertoa, moniaan päivän perästä.\nEdellisenä sunnuntaina he olivat yhdessä esiintyneet kirkossa ylen\nprameasti: morsiamella saattajina kuusi nuorta ladyä, sulhasella yhtä\nmonta gentlemania. Koko seudun väestö se nyt riemuissaan odottelee\npian läheneviä häitä. Kihlatut ajelevat tavallisesti kahden kesken\nniin upeissa vaunuissa, ett'ei moisia ole näillä seuduin nähty\nvuosikausiin. Kummankin perheen sukulaiset, kertoi hän edelleen, ovat\nsiellä, huomattavinna niistä squiren setä, sir William Thornhill,\ntuo hyväntahtoinen mies. Pitkiä pitoja ja upeita juhlia on tulossa.\nKaikki kansa ylistää nuoren morsiamen kauneutta ja sulhasen hienoa\npersonaa, sanoen heidän rakastavan toisiaan ihan äärettömästi.\n\n-- Minkäs minä sille voin, -- lopetti poikani, -- mutta kyllä minun\nvain täytyy pitää mr Thornhilliä maailman onnellisimpana miehenä.\n\n-- Olkoon vaan, jos voinee, -- vastasin minä. -- Mutta katsos,\npoikani, tätä olkivuodetta, vuotavaa kattoa tuossa, noita homeisia\nseiniä ja tätä kosteata lattiaa, tätä ruumis raukkaa, jonka\ntulipalo on tehnyt työhön kykenemättömäksi; katso lapsiani, jotka\nympärilläni leipää itkevät! -- kaikki tuo on silmäisi edessä... Ja\nsittenkin sinä näet tässä, juuri tässä miehen, joka ei vaihtaisi\nilojaan hänen kanssaan, vaikka saisi kaikki maailman aarteet! Voi\narmaat lapset, jospa vain oppisitte seurustelemaan oman sydämenne\nkanssa ja huomaamaan, kuinka jalo toveri se on, niin vähän te\nvainenkin välittäisitte tuon kunnottoman loistosta ja prameudesta!\nMelkein jokainen on oppinut sanomaan elämää vaellukseksi ja itseään\nmatkamieheksi. Ja tämä vertaus se kylläkin pitää paikkansa,\nnähdessämme, kuinka hyvät ihmiset ovat iloiset ja tyynet, niinkuin\nkonsanaankin matkamiehet kotia kohti kulkiessaan, ja kuinka\nkehnomieliset ovat vain silloin tällöin onnellisia, niinkuin\nmatkamiehet, jotka maanpakoon vaeltavat.\n\nUusi isku oli kokonaan masentanut tyttäreni mielen. Säälistä häntä\nkohtaan minä jätin sanomatta, mitä mielessäni vielä oli. Minä pyysin\näidin tukemaan häntä, ja tuokion kuluttua Olivia toipuikin. Tästä\npuolin hän näytti tyynemmältä ja oli, niinkuin luulin, rohkaissut\nmielensä, mutta ulkomuoto vei minut harhaan, sillä hänen tyyneytensä\noli vain ylenmäärin jännitettyjen tunteitten lamausta.\n\nYstävälliset pitäjäläiset toivat meille ruokavarojen lisiä, ja tämä\nnäytti synnyttävän uutta hilpeyttä muihin perheenjäseniin. Eikä ollut\nminunkaan vastenmielistä nähdä heitä kerrankin taas reippaina ja\niloisina. Olisinhan tehnyt väärin, masentaessani heidän tyytyväistä\nmieltään, pakottamalla heitä myötäänsä vaan valittelemaan yksinäisen\näänetöntä surua, tahi sälyttäessäni heidän kannettavakseen huolta,\njota he eivät tunteneet. Ja niinpä kerran vieläkin taas tarinoita\nkerrottiin miehestä mieheen, laulamaan pyydettiin ketä kulloinkin, ja\nhilpeä mieli elähteli meidän pienessä majassamme.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nKovia kohtauksia taaskin.\n\n\nHuomis-aamu kun oli tähän vuoden-aikaan nähden erittäin lämmin,\nniin päätettiin syödä aamiainen kuusamomajassa. Siellä pyysin\nnuorempaa tytärtäni laulamaan, ja pian liittikin hän äänensä siihen\nkonserttiin, mikä raikui puista ylt'ympärillä. Tässä majassa oli\nOlivia ensi kerran kohdannut viettelijänsä, ja jok'ainoa esine\nsiinä oli omiansa lisäämään hänen tuskaansa. Mutta sellainen\nhaikeamielisyys, joka heräjää henkiin entisistä mielihyvän aiheista\ntai sävelten soinnuista, se tyynnyttää sydämen eikä raasta sitä.\nÄitikin tunsi tässä tilaisuudessa suloista surumielisyyttä ja\nvuodatti kyyneleitä ja rakasti tytärtään kuin ennenkin.\n\n-- Kas niin, armas Olivia, -- virkkoi hän, laulahan meille se\nmurheellinen laulu, josta isä niin paljon pitää. Sofia on puolestaan\njo laulanut meille. Laula, lapseni, vanhan isäsi mielihyviksi.\n\nOlivia totteli ja esitti pienen laulunsa niin syvällä\ntunteellisuudella, että se liikutti minua.\n\n    Jos lempi johtais naisen harhaan,\n    Jos pettänyt mies hänet ois,\n    Oi mikä suistais surut silloin\n    Ja virheen pesis hältä pois?\n    Yks keino virheen voisi pestä\n    Ja häätää häpeän, ei muu:\n    Hän hautaan käy, ja miehen sydän\n    Se tuskiin tuimiin pakahtuu.\n\nViimeiset säkeet hän lauloi erittäin vienosti, surun sortamalla\näänellä. Tuskin oli laulu loppunut, kun jonkun matkan päässä\nhuomattiin mr Thornhillin vaunut. Me säpsähdimme kaikki, mutta\nvarsinkin kohosi vanhimman tyttäreni tuska ylimmilleen. Välttääkseen\nnäkemästä viettelijäänsä, hän kiirehti sisarensa kanssa sisään.\n\nParin minutin perästä mr Thornhill oli astunut vaunuistansa ja tuli\nminun luokseni -- minä en ollut liikahtanutkaan paikaltani -- ja\ntuttavallisesti kuin ennenkin kysyi, kuinka minä jaksan.\n\n-- Sir, -- vastasin minä, -- tämä julkeus todistaa vaan entistä\nenemmän, kuinka kehnomielinen mies te olette. Oli aika, jolloin minä\nolisin kurittanut teitä, joka olette niin häpeämätön, että rohkenette\nastua minun silmieni eteen. Mutta olkaa rauhassa: ikä on suistanut\nminun intohimoni, ja virkani estää niitä pääsemästä valtaan.\n\n-- No mutta, hyvä herra! -- virkkoi hän. Te panette minut ihan\nhämmästymään. Minä en käsitä yhtään mitään. Eihän toki tyttärenne\näskeinen huviretki minun kanssani liene mielestänne mitään rikollista\nlaatua?\n\n-- Mene! -- kiljaisin minä. -- Sinä olet konna, halpa, kehno konna\nja kauttaaltasi valhetta täynnä. Teidän kataluutenne suojelee teitä\nminun vihani vimmasta. Niin, sir, minä olen syntyisin sellaisesta\nsuvusta, jossa tällaista ei olisi siedetty! Hetken himojen\ntähden olet sinä, kurja mies, syössyt erään ihmisparan ainaiseen\nonnettomuuteen ja häväissyt sen perheen, jolla ei ole maailmassa\nollut mitään muuta onnen-osaa kuin kunniansa.\n\n-- Jos hän tai te, -- vastasi hän, -- tahtomalla tahdotte olla\nonnettomia, niin minkäs minä sille! Mutta te voisitte sittenkin olla\nonnellisia, ja minä olen aina oleva altis auttamaan teitä siihen,\najatelkaa muutoin minusta mitä tahdotte. Me saatamme naittaa hänet\ntoiselle ennen pitkää ja -- mikä vieläkin tärkeämpää -- hänen\nsopii pitää rakastajaa silti, sillä minä vakuutan yhä edelleenkin\nvilpittömästi kunnioittavani häntä.\n\nMinä tunsin, kuinka tämä kunnoton ehdotus panee minut kuohuksiin.\nMieli saattaa kyllä usein pysyä tyynenä suurtakin vääryyttä\nkärsiessään, mutta pienet konnantyöt ne aina sydämelle käyvät ja\nkiihottavat sitä raivoon.\n\n-- Pois näkyvistäni, kavala kärme! -- huudahdin minä, -- äläkä\nloukkaa minua enää läsnäolollasi! Jos uljas poikani olisi kotona, ei\nhän tätä sallisi, mutta minä olen vanha, kykenemätön ja kaikin puolin\nmennyt mies.\n\n-- No niin, -- huudahti hän -- te tahdotte nähtävästäkin pakottaa\nminut puhumaan ankarammin kuin olin aikonutkaan. Mutta koska minä\nvast'ikään viittasin, mitä teillä on toivomista minun ystävyydestäni,\nniin sallittanee minun myös ilmoittaa, mitä seurauksia saattaa olla\nminun suuttumuksestani. Minun asian-ajajani, jolle teidän äskeinen\nvelkakirjanne on siirretty, uhkailee kovin, enkä minä tiedä, millä\nkeinoin voisi estääkään oikeutta pääsemästä voimaansa, ellenhän\nnimittäin suorita rahoja itse, joka taas ei ole niinkään helppo asia,\nminulla kun pian tapahtuvain häitteni tähden on ollut viime aikoina\nkoko lailla menoja. Voutikin puhuu vuokramaksujen keräämisestä; hän\ntuntee nähtävästi velvollisuutensa; minä puolestani en sekaannu\nmilloinkaan tällaisiin asioihin. Mutta sittenkin minä tahtoisin\ntarjota teille palvelustani ja soisin näkeväni teidät tyttärenne\nkanssa miss Wilmotin ja minun häissäni; tämä on myös ihastuttavan\nArabellan pyyntö, jota toivoakseni ette hyljänne.\n\n-- Mr Thornhill! -- virkoin minä, -- kuunnelkaa minua nyt kerta\nkaikkianne. Teidän avioliittoanne kenenkään muun kuin minun tyttäreni\nkanssa minä en myönnä. Ja vaikka teidän ystävyytenne nostaisi minut\nvalta-istuimelle tai teidän suuttumuksenne minut hautaan painaisi,\nniin minä ylenkatson kumpiakin. Olet kerran halpamaisesti pettänyt\nminut ja tuottanut minulle korvaamattoman tappion. Sydämeni luotti\nsinun kunniaasi, mutta löysi siinä pelkkää kataluutta. Älä siis\nmilloinkaan minulta ystävyyttä odota. Mene ja pidä hyvänäsi, mitä\nsinulle suonut on kauneus, rikkaus, terveys ja huvit. Mene ja jätä\nminut puutteesen, häpeän-alaiseksi, sairaaksi ja murheelliseksi. Ja\nkumminkin, niin masennettu kuin olenkaan, on sydämeni aina pitävä\nkunniatansa arvossa, ja vaikka minä olen antanut sinulle anteeksi,\nniin alati minä olen halveksiva sinua.\n\n-- Vai niin! -- vastasi hän. -- Olkaa sitten varma, että saatte\ntuntea tämän röyhkeytenne seuraukset. Pian saamme nähdä, kumpiko on\nenemmän omiansa tulla ylenkatsotuksi, tekö vai minä.\n\nSen sanottuaan hän äkkiä läksi pois.\n\nVaimoni ja poikani, jotka olivat olleet läsnä tässä keskustelussa,\nolivat kauheasti säikäyksissään. Tyttäret, nähtyään hänen lähteneen,\ntulivat tiedustelemaan keskustelun tulosta, ja se, niinkuin jokainen\narvaa, teki heidät yhtä levottomiksi kuin muutkin. Minä puolestani\nen välittänyt tuosta squiren häijyydestä, joka nyt näkyi kiihtyneen\näärimmilleen. Hän oli iskun jo lyönyt, ja minä olin valmis torjumaan\njok'ainoan uuden hyökkäyksen, niinkuin sellainen sodassa käytetty\nkone, joka aina, heittipä sen miten päin hyvänsä, kääntyy kärki\nedellä vihollista kohti.\n\nPian saatiin tutakin, ett'ei hän ollut turhaan uhkaillut, sillä\nhuomenna sangen varhain saapui vouti hakemaan vuosivuokraa. Kaiken\nsen perästä, mitä minulle oli tapahtunut, oli minun mahdoton\nsuorittaa sitä. Seurauksena siitä oli, että hän samana iltana ajatti\nkarjani pois. Se arvosteltiin seuraavana päivänä ja myötiin vähempään\nkuin puoleen hintaansa. Vaimoni ja lapseni koettivat nyt saada minua\nmieluummin myöntymään kuin antaumaan ilmeisen tuhon ja turmion\nalaiseksi. Pyysivätpä, että sallisin squiren kerran vieläkin käydä\nmeillä, ja koettivat kaikella vähäisellä kaunopuheliaisuudellaan\nkuvailla, mitä kaikkia koettelemuksia minä vielä saan kestää:\nvankeuden kauhut näin ankarana vuoden-aikana sekä kovan taudin\nkoettelemukset, terveyteni kun jo muutoinkin oli suuresti heikennyt\ntulipalossa sattuneen vamman kautta.\n\nMutta minä olin järkähtämätön.\n\n-- Voi rakkaani, -- huudahdin minä, miksikä te tuolla tavoin koetatte\nkehoittaa minua tekemään sellaista, mikä ei oikeata ole? Velvollisuus\nkäskee minua antamaan hänelle anteeksi, mutta omatuntoni ei salli\nminun hyväksyä hänen aikeitansa. Tahtoisitteko te minua suostumaan\nmaailman silmissä sellaiseen, mitä minä omassa itsessäni vääränä\npidän? Tahtoisitteko, että minä nöyränä vaan istuisin asemillani,\nhävytöntä petturia imarrellen, ja, vankeutta välttääkseni,\nlakkaamatta kantaisin henkisen vankeuden vielä raskaampia kahleita?\nEn, en milloinkaan! Jos meidät häädetään tästä asunnosta pois, niin\npitäkäämme vain siitä kiinni, mikä oikeata on, ja jouduimmepa minne\nhyvänsä, aina meidän on oleva hyvä olla, jos vaan saatamme pelvotta\nja tyytyväisellä mielellä katsoa omaan sydämeemme.\n\nNäin kului se ilta. Yöllä oli satanut paljon lunta, ja senvuoksi\nläksi poikani jo aamulla varhain luomaan sitä ja avaamaan tietä\nportaille. Ei hän vielä montakaan lapiollista ollut ennättänyt ottaa,\nniin jo riensi sisään aivan kalpeana ja ilmoitti, että kaksi miestä,\njotka hän tuntee poliseiksi, astuu meidän taloa kohti.\n\nHänen vielä puhuessaan, he astuivat sisään, lähenivät vuodettani ja\nsitten, ilmoitettuansa ketä he ovat ja millä asialla, julistivat\nottavansa minut vangiksi. Samalla he käskivät minut varustautumaan\nmatkalle heidän kanssaan piirikunnan vankilaan, joka oli meiltä\nyhdentoista peninkulman päässä.\n\n-- Hyvät ystävät, -- sanoin minä, -- kovan sään aikanapa tulittekin\nviemään minua vankihuoneesen. Pahinta se, että olen äskettäin\npolttanut toisen käsivarteni pahoille haavoille ja olen parast'aikaa\ntäydessä kuumeessa. Eikä minulla ole tarpeeksi vaatteitakaan, ja\nsitä paitsi olen liian vanha ja liian heikko vielä kulkemaan syvässä\nlumessa niin pitkää matkaa. Mutta... jos niin vaaditaan...\n\nKäännyin sitten vaimoni ja lasteni puoleen, käskien heidän panna\nkokoon vähät kapineemme ja valmistaumaan matkalle heti kohta.\nKehoitin heitä joutumaan ja pyysin poikaani auttamaan vanhinta\nsisartaan, joka, tietäessään olevansa yksin syypää kaikkeen tähän\nonnettomuuteen, oli vaipunut maahan ja tuskissaan pyörtynyt.\nMinä rohkaisin vaimoani, joka kalpeana ja vavisten oli ottanut\nsäikähtäneet pikku pojat syliinsä. Ääneti he pitelivät kiinni äidistä\neivätkä uskaltaneet katsahtaakaan vieraisin. Nuorempi tytär oli sillä\nvälin puuhaillut lähtövalmistuksissa, ja koska hän tuon tuostakin\nsai viittauksia pitämään kiirettä, olimme me tunnin kuluttua valmiit\nlähtemään.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nEi niin kurjaa tilaa, ett'ei siinä jonkun verran lohdullistakin.\n\n\nLäksimme astumaan poispäin tästä rauhallisesta seudusta ja kuljimme\nverkalleen. Hivuttava kuume oli jo muutaman päivän ajan rasittanut\nvanhinta tytärtäni ja heikontanut hänen voimiansa.\n\nTuon huomasi toinen poliseista, joka oli ratsain, ja otti tyttäreni\nystävällisesti taaksensa hevosen selkään. Tällaisetkaan miehet näet\neivät voi kokonaan tukauttaa itsessään inhimillisiä tunteita. Poikani\ntalutti toista pikku veikkoa, äiti toista, minä nojasin nuorempaan\ntyttäreeni, joka itkeä vetisteli, ei omaansa, vaan minun kovaa\nkohtaloani.\n\nKuljettuamme pappilasta parin peninkulman verran, näimme joukon\nihmisiä meluten juoksevan meidän perässämme. Siinä oli noin puoli\nsataa minun köyhimpiä seurakuntalaisiani. Kauheasti sadatellen\nhe kävivät heti polisien kimppuun, vannoen, ett'ei heidän\npappiansa saa vankeuteen raastaa; he aikovat puolustaa häntä\nviimeiseen veripisaraan saakka. Väkijoukko oli vähällä jo ryhtyä\nväkivaltaisuuksiin, josta olisi ollut varsin kamalia seurauksia,\nellen minä olisi käynyt väliin ja suurella vaivalla saanut\npelastaneeksi poliseita raivostuneen kansan käsistä. Lasten mielestä\noli nyt aivan varma, että minä tämän johdosta pääsen vapaaksi,\nja siitä heille niin hyvä mieli, että tuskin jaksoivat riemuansa\nhillitä. Pian he kumminkin pettyivät, kuultuaan, mitä minulla oli\nsanomista noille soaistuille mies paroille, jotka nähtävästikin\nolivat tarkoittaneet minun parastani.\n\n-- Mitenkä, ystävät! -- lausuin minä. Tälläkö tavalla te minua\nrakastattekin? Näinkö te noudatatte niitä neuvoja, joita minä olen\nteille saarnastuolista antanut? Uhmailla lakia ja oikeutta vastaan\nja syöstä turmioon sekä itsenne että minut! Missä teidän johtajanne?\nTuokaa tänne se mies, joka teidät on harhaan vienyt; hänen pitää\ntuntemaan minun närkästykseni. Voi sua, rakas, erehtynyt joukko!\nPalaja takaisin täyttämään kaikkea sitä, minkäs olet velkapää\nJumalalle, tälle piirikunnalle ja minulle. Kenties minä kerran vielä\nnäen teidät entistä suotuisammissa oloissa ja koetan puolestani\ntehdä teidän elämänne onnellisemmaksi. Mutta sallikaa minun ainakin\nlohduttaa itseäni sillä toivolla, että vihdoin, kun laumani johdan\niankaikkisille laitumille, teistä ei yhtäkään puuttuisi.\n\nHe näyttivät nyt kaikki katuvan tekoansa ja tulivat yksitellen,\nkatkeria kyyneleitä vuodattaen, sanomaan minulle jäähyväisiä.\nHellästi puristin siinä jokaisen kättä ja siunasin heitä. Sitten\nläksimme jälleen astumaan eteenpäin, sen enempää esteitä enää\nmatkalla kohtaamatta. Illan suussa saavuttiin kaupunkiin tai\noikeammin kylään, siinä kun ei ollut kuin muutamia huononpäiväisiä\ntaloja. Kaupunki oli menettänyt entisen varallisuutensa. Sen\nmuinaisesta upeudesta ei ollut muuta merkkiä jäljellä kuin vankihuone.\n\nKylään tultua poikkesimme majataloon. Tilasimme mitä vaan nopeimmin\nsaavat valmiiksi, ja niin minä söin illallista perheeni kanssa\nhilpeällä mielin kuin ennenkin. Pidettyäni huolta, että omaiseni\nsaavat siistin yömajan, seurasin sheriffin palvelijoita vankilaan.\nSe oli ennen muinoin rakennettu sotatarkoituksia varten ja\nsisälsi laajan, ristikkoakkunoilla varustetun ja kivellä lasketun\nhuoneen, joka muutamina hetkinä vuorokaudesta oli yhteinen sekä\npahantekijöille että velallisille. Sitä paitsi oli jokaisella\nvangilla oma koppinsa, johon hän teljettiin yöksi.\n\nLuulin sinne tultuani saavani kuulla pelkkiä valituksia ja kurjuuden\nääniä. Päinvastoin. Vangeilla näkyi olevan kaikilla yksi yhteinen\npäämäärä: unohtaa huolensa huvittelemiseen ja räyhyyn. Minulle\nilmoitettiin, että tällaisissa tilaisuuksissa laitetaan tavallisesti\ntuliaisia, ja heti minä suostuinkin pyyntöön, vaikka siihen ne minun\nvähät rahani kuluivat melkein loppuun. Kohta lähetettiin hakemaan\njuomatavaroita, ja pian vallitsi koko vankihuoneessa melu ja pauhina,\nnaurut ja jumalaton meno.\n\n-- Mitenkä! -- ajattelin itsekseni. -- Kehnot ihmiset ovat iloisia,\nja minunko pitäisi surra! Ei minulla ole heidän kanssaan muuta\nyhteistä kuin vankina-olo, ja luulenpa kuin luulenkin, että minulla\non enemmän syytä olla onnellinen kuin heillä.\n\nNäissä miettein koetin päästä iloiselle mielelle, mutta iloisuutta ei\nväkisin saa; yksin ponnistuksetkin siihen tuottavat tuskaa. Asetuin\nsitten istumaan yhteen nurkkaan ja vaivuin ajatuksiini. Tuokion\nkuluttua tuli luokseni muuan vankeustoveri ja rupesi haastelemaan\nminun kanssani. Järkähtämättömänä periaatteena elämässäni on aina\nollut se, ett'en kieltäydy keskustelemasta kenenkään kanssa, joka\nvaan halajaa: jos hän on hyvä mies, niin saattaa minulle olla hyötyä\nhänen opetuksestaan; jos hän on paha, niin saattaa minun opetukseni\nolla eduksi hänelle. Hän näkyi olevan älykäs ja taitava, vaikka\noppimatonkin mies, joka tarkoin tunsi maailman, kuten sanotaan, tahi,\noikeammin puhuen, ihmisluonnon sen nurjalta puolen. Hän tiedusti,\nolinko varustanut itselleni tänne vuodetta. Sitä seikkaa en tullut\nedes ajatelleeksikaan.\n\n-- Sepä paha, -- sanoi hän, -- sillä täällä te ette saa muuta kuin\nolkia, ja teidän koppinne on sangen avara ja kolakka. Mutta koska\nteissä näkyy olevan jonkun verran gentlemania, jommoinen minäkin\naikoinani olin, niin vallan kernaasti annan teille osan omia\nmakuuvaatteitani.\n\nMinä kiitin, sanoen olevani varsin hämmästynyt, kohdatessani niin\npaljon ystävällisyyttä vankihuoneessa, kesken kaikkea kurjuutta. --\nOsoittaakseni olevani oppinut mies, minä lisäsin: -- näkyypä tuo\nmuinais-ajan viisas käsittäneen, kuinka kallis-arvoinen on toveri\nhädässä, sanoessaan: _Ton kosmon aire, ei doos ton hetairon_. Ja\nmitäpäs, -- jatkoin sitten, -- mitäpäs tästä maailmasta olisikaan,\njos siinä pitäisi olla yksin kuin erämaassa?\n\n-- Te puhutte maailmasta, sir, -- vastasi vankeuskumppalini. --\nMaailma on tullut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia\nelikkä oppi maailman luomisesta pannut kaikkina aikoina filosofien\npäät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta!\nSanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et -- kaikki\nhe ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin:\n_Anarkon ara kai ateleuteeton to pan_, joka on niin paljon kuin...\n\n-- Suokaa anteeksi, sir, -- virkoin minä, että keskeytän noin\ntieteelliset mietelmät, mutta luulenpa kuulleeni kaiken tuon jo\nennenkin. Eiköhän minulla ollut kerran mielihyvä tavata teitä\nWellbridgen markkinoilla, ja eikös teidän nimenne ole Efraim\nJenkinson?\n\nHän huokasi vain.\n\n-- Totta kai, -- jatkoi minä, -- totta kai te muistatte erään tohtori\nPrimrosen, jolta te ostitte hevosen?\n\nHän tunsi nyt äkkiä minut, sillä illan hämärissä ja näin huoneen\nperällä hän ei ollut osannut erottaa minun kasvojani.\n\n-- Kyllä, sir, -- vastasi mr Jenkinson. -- Minä tunnen teidät\nnyt vallan hyvin. Minä ostin hevosen, mutta en muistanut maksaa.\nTeidän naapurinne Flamborough on ainoa kantaja, jota minä ensi\noikeuden-istunnossa pahimmin pelkäänkin, sillä hän aikoo valallaan\ntodistaa minut väärän rahan tekijäksi. Mieleni on paha, sir, että\nolen pettänyt teidät, niinkuin monta muutakin, sillä katsokaas,\njatkoi hän, näyttäen minulle kahleitaan, -- katsokaas, mihin\nkonnankoukut ovat minut vieneet!\n\n-- No niin, sir, -- virkoin minä, -- koska te ystävällisesti\ntarjositte minulle apua, vaikk'ette saattanut odottaa siitä\nkorvaustakaan, niin lupaan minä palkita sen siten, että koetan saada\nmr Flamboroughin lieventämään kanteensa tai kokonaan peruuttamaan\nsen. Ensi tilassa lähetän poikani sitä varten hänen luoksensa enkä\nensinkään epäile hänen suostuvan minun pyyntööni. Minun puolestani\ntaas teidän ei tarvitse syytöstä peljätä.\n\n-- No niin, sir, -- sanoi hän, -- kaikki, mitä minulla on, on oleva\nteidän käytettävissänne. Minä annan teille enemmän kuin puolet minun\nmakuuvaatteitani yöksi ja koetan osoittaa olevani teidän ystävänne\ntäällä vankilassa, jossa minulla luullakseni on jonkun verran\nvaikutusvaltaa.\n\nKiittäessäni häntä en saattanut olla lausumatta kummastustani\nsiitä, että hän nyt on niin nuoren näköinen; viimeksi kohdatessamme\ntoisiamme hän oli ainakin kuuskymmen-vuotias.\n\n-- Sir! -- vastasi hän. -- Vähänpä te vielä maailmaa tunnette.\nMinulla oli silloin valetukka. Minä olen oppinut laittamaan itsestäni\nsekä nuoren että vanhan, seitsentoista vanhasta kuudenkymmenen\nikään. Voi, sir! Jos minä puoletkaan sitä aikaa, mikä minulta on\nmennyt konnaksi oppimiseen, olisin käyttänyt kunnollisen käsityön\noppimiseen, niin minä olisin nyt rikas mies. Mutta niin suuri kuin\nlienenkään roisto, teidän ystävänänne minä olen, ja sen saatte\nhuomata kenties pikemmin kuin luulettekaan.\n\nMeidän puhelumme keskeytyi, sillä sisään astuivat vanginvartijat\ntoimittamaan nimihuutoa ja viemään vankeja koppeihin yöksi. Toinen\nvartijoista, sylellinen olkia kainalossaan, vei minut pimeätä,\nkapeaa käytävää myöten huoneesen, joka sekin oli kivellä laskettu.\nSiellä minä levitin lattialle nurkkaan vankeustoverilta saamani\nmakuuvaatteet, jonka jälkeen vartija, ystävällisesti kyllä, toivotti\nminulle hyvää yötä. Siunattuani itseni tapani mukaan ja kiitettyäni\ntaivaan Herraa kaikesta kurituksestakin, minä laskeusin levolle ja\nmakasin rauhallisesti aamuun saakka.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nKääntymys vankihuoneessa. Silloin vasta on laki täydellinen, kun se\nsäätää sekä palkintoja että rangaistuksia.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna minä heräsin siihen, että omaiseni itkivät\nvuoteeni ääressä. Synkkä ja kolkko vankihuone näkyi masentaneen\nheidän mielensä. Lempeästi nuhdeltuani heitä turhasta murehtimisesta,\nminä vakuutin, ett'en milloinkaan ole nukkunut sen levollisemmin\nkuin tänä yönä, ja tiedustelin vanhinta tytärtäni, joka ei ollut\nheidän mukanaan. He kertoivat eilispäivän tapausten ja väsymyksen\nvaikuttaneen sen, että kuume oli yltynyt, jonka vuoksi he olivat\nnähneet parhaaksi jättää hänet majataloon. Minä lähetin nyt vanhimman\npoikani hankkimaan heille huonetta, mitäpä kahtakin, niin läheltä\nvankihuonetta kuin suinkin.\n\nHän läksikin kohta, mutta ei saanut kuin yhden huoneen, joka\nvuokrattiin vähäistä maksua vastaan äidille ja tyttärille.\nYlivartija, ystävällinen mies, salli poikien jäädä asumaan minun\nkanssani vankilaan. Heille laitettiin makuutila yhteen nurkkaan, ja\nsiitä tulikin minun mielestäni varsin laatuunkäypä yösija. Minua\nhuvitti kumminkin saada tietää, ottaisivatko pikku pojat ollakseen\nyötä sellaisessa huoneessa, joka ensi alussa näkyi hirvittävän heitä.\n\n-- No niin, pojat, -- kysäisin minä, -- miltäs näyttää yösija?\nEttehän toki pelkää maata tässä huoneessa, vaikka se onkin niin pimeä?\n\n-- Ei, isä, -- vastasi Dick, -- en minä sinun kanssasi pelkää missään.\n\n-- Ja minusta, -- virkkoi Bill, joka vasta oli neljän vuoden vanha,\n-- minusta on paras paikka siellä, missä isä on.\n\nMinä määräsin nyt, mitä itsekunkin perheenjäsenen tulee tehdä.\nTyttäreni tuli erittäinkin pitää huolta vanhemman sisarensa\nheikontuneesta terveydestä; vaimoni oli määrä olla minun luonani;\npikku pojat saavat lukea minulle.\n\n-- Ja sinun, -- lausuin vanhemmalle pojalleni, sinun kättesi töistä\nriippuu nyt yksinomaa meidän elatuksemme. Minkä päivätyöläisenä voit\nansaita, sillä tulemme me varsin hyvin toimeen, yksinkertaisesti\neläen, jopa verraten mukavastikin. Sinä olet nyt kuusitoista\nvuotta vanha, ja voimaa sinulle on annettu varsin hyödylliseen\ntarkoitukseen: se on pelastava onnettomat vanhempasi ja muut omaisesi\nnälkään kuolemasta. Koeta niinmuodoin tänä iltana tiedustella\ntyötä huomiseksi ja tuo sitten joka ilta kotia rahat, mitkä meidän\nelatukseksemme olet ansainnut.\n\nTäten häntä neuvottuani ja muutkin asiat järjestettyäni, läksin\nalas vankien yhteiseen huoneesen, joka oli sekä väljempi että\nilmavampi. Mutta en ennättänyt siellä vielä kauankaan olla, kun jo\nsain kuulla niin paljon sadatuksia ja nähdä niin paljon riettautta ja\neläimellistä raakuutta, että minun täytyi mennä huoneeseni takaisin.\nSiellä istuin kotvan aikaa mietiskellen, kuinka kauheasti sokaistuja\nnuo poloiset sentään ovat: he näkevät koko ihmiskunnan käyvän\nilmeistä sotaa heitä vastaan ja kartuttamalla kartuttavat päällensä\ntulevaisen, pelottavan vihollisen närkästystä.\n\nHeidän mielettömyytensä herätti minussa mitä syvintä sääliä ja\nsaattoi minut unohtamaan oman kovan kohtaloni. Tuntui kuin olisi\nminun velvollisuutenani koettaa saada heitä paremmalle tielle.\nPäätin senvuoksi lähteä jälleen heidän luokseen ja heidän pilkastaan\nvälittämättä varottaa heitä ja perää antamatta saada heidät\nvoitetuiksi. Alas tultuani ilmoitin aikomukseni mr Jenkinsonille. Hän\nnauroi sille sydämensä pohjasta ja julisti sen muille. Tämä ehdotus\nvastaan-otettiin kovaäänisillä ilohuudoilla: siinähän oli oleva uutta\najanviettoa ihmisille, jotka eivät missään muussa kyenneet löytämään\nhuvitusta kuin pilkkapuheissa ja mässäämisessä.\n\nMinä rupesin kovalla, yksinkertaisella äänellä lukemaan\nkirkkorukouksia ja huomasin kuulijakuntani pitävän tätä kovasti\nlystinä. Ruokottomat kuiskutukset, teeskennellyt syvän katumuksen\nhuokaukset, silmän-iskut ja rykäykset saivat kuulijani tuon\ntuostakin räjähtämään nauruun. Minä puolestani jatkoin lukemista,\nluonnollisella vakavuudella, tietäen, että tämä on muutamille oleva\nparannukseksi, ja ett'ei minua itseäni kukaan ole tästä tuomitseva.\nLukemisen jälkeen minä rupesin puhumaan heille varoitussanoja,\ntarkoittaen niillä enemmän heidän huomionsa kiinnittämistä kuin\nnuhteita. Ensinnäkin selitin heille, ett'en ole tähän ryhtynyt\nmistään muusta syystä kuin heidän omaa parastansa harrastaen. Sanoin\nolevani heidän vankeuskumppalinsa ja virkoin, ett'ei tässä ole\naikomus saarnata. Surukseni sanoin kuulleeni, kuinka jumalattomia\npuheita he keskenänsä pitävät; siitähän he eivät mitään hyvää saa,\npäinvastoin paljon hyvää kadottavat.\n\n-- Hyvät ystävät, -- lausuin minä, -- sillä ystäviäni te olette,\nvaikka maailma kuinkakin teidän ystävyyttänne hylkisi, olkaa varmat\nsiitä, että, vaikka te päästäisitte kymmenentuhatta kirousta\npäivässä, ei siitä olisi teille penninkään tuloa. Ja mitäpä hyötyä\nsiitä, että joka silmänräpäys kutsuu perkelettä ja hieroo ystävyyttä\nhänen kanssaan, koskapa hän niin kehnosti teitä auttaa? Näettehän te,\nett'ei hän ole antanut teille muuta kuin suun täydeltä kirouksia ja\nvatsan täydeltä tyhjää. Mitään hyvää te ette häneltä saa, siksi minä\nhänet tunnen.\n\n\"Jos ihmisellä kenen kera kaupat huonosti onnistuvat, niin\ntoisaannehan hän kääntyy. Eiköhän teidänkin maksaisi koettaa,\nmiltä tuntuisi palvella toista herraa, joka antaa ihania lupauksia\nsille, ken hänen tykönsä tulee? Niin, ystävät, paljo on maailmassa\nmielettömiä, mutta mielettömin on se, joka, rosvottuaan ja\nvarastettuaan, juoksee polisilta suojaa hakemaan. Ja tokkopa tekään\nsen viisaampia olette? Te haette joka mies turvaa sellaiselta,\njoka jo on pettänyt teidät, ja luotatte sellaiseen olentoon, joka\non häijympi häijyintäkin polisimiestä, sillä polisimiehet ne vaan\nhoukuttelevat teidät ansaan ja hirttävät, mutta hän sekä houkuttelee\nettä hirttää ja sitten, mikä pahin kaikista, pitelee teitä kynsissään\nvielä senkin jälkeen kuin pyöveli on tehtävänsä tehnyt.\"\n\nPuheeni jälkeen lausuivat kuulijat mielihyvänsä. Muutamat tulivat\noikein kädestä pitäin kiittämään minua, vannoen, että minä olen\nkunnon mies, jonka kanssa he tahtovat yhä parempaan tuttavuuteen\npäästä. Minä puolestani lupasin huomennakin lukea heille, ja jopa\nrupesin todellakin toivomaan ainakin muutamissa mielenmuutosta. Olen\nnimittäin aina ollut sitä mieltä, ett'ei parannus kellenkään liian\nmyöhäistä ole, sillä jokaisen sydän on avoinna synnin soimausten\nnuolille, jos vaan ampuja osaa tähdätä oikein. Tyytyväisenä palasin\nhuoneeseni, jossa vaimoni oli valmistanut minulle yksinkertaisen\naterian. Mr Jenkinson pyysi saada syödä päivällisensä yhdessä meidän\nkanssamme, jotta, niinkuin hän kohteliaasti lausui, hänellä olisi\nmielihyvä saada haastella minun kanssani. Hän ei ollut vielä nähnyt\nminun perheeni jäseniä, nämä kun kulkivat minun huoneeseni tuota\njo ennen mainittua kapeaa käytävää myöten suoraan, tarvitsematta\nastua yhteisen huoneen kautta. Ensi kertaa perheeni piiriin tultuaan\nhän näkyi kovasti hämmästyvän nuoremman tyttäreni kauneutta, jota\nmiettivä ilme kasvoilla vielä suuresti lisäsi. Pikku pojat eivät\njääneet häneltä huomaamatta hekään.\n\n-- Voi, tohtori! -- huudahti hän, -- nämä lapset ovat liian somat ja\nliian hyvät olemaan tällaisessa paikassa.\n\n-- Eikö mitä, -- mr Jenkinson, -- vastasin minä. -- Minun lapseni\novat, Jumalan kiitos, tarpeeksi siveitä, ja jos he vaan pysyvät\nhyvinä, niin silloin ei muusta pelkoa.\n\n-- Teistä, -- virkkoi hän, -- teistä mahtaa kaiketikin tuntua sangen\nlohdulliselta se, että saatte pitää pienen perheenne ympärillänne.\n\n-- Tuntuupa niinkin, mr Jenkinson, enkä tahtoisi olla heitä\nvailla, en kaiken maailmankaan aarteista, sillä he tekevät minulle\nvankikopistakin palatsin. Ei minun onneani voi tässä maailmassa\nhimmentää mikään muu kuin lapsilleni tehty vääryys.\n\n-- Pahoinpa pelkään sitten, sir, -- huudahti hän, -- että minä olen\nsyyllinen, sillä, ellen erehdy, -- hän katsahti poikaani Moosekseen\n-- on tässä yksi, jolle olen vääryyttä tehnyt, ja jolta minä\ntahtoisin saada pahantekoni anteeksi.\n\nPoikani tunsi hänet heti äänestä ja kasvoista, vaikka olikin ennen\nnähnyt hänet valepuvussa. Hän otti mr Jenkinsonin kädestä ja\nmyhäillen antoi hänelle anteeksi.\n\n-- Mutta, -- jatkoi Moses, -- olisipa hauska tietää, mitenkä te minun\nkasvoistani osasitte päättää, että minua on helppo puijata.\n\n-- Hyvä herra, -- vastasi hän, -- en minä teidän kasvoihinne\nkiintynyt, vaan valkoisiin sukkiinne ja mustaan nauhaan tukassanne.\nMutta olen minä, aikoinani, älkää panko pahaksenne, puijannut\nviisaampiakin ihmisiä kuin te, vaikka, kaikista konnankoukuistani\nhuolimatta, tyhmyrit ne minusta sittenkin aina lopulti voiton veivät.\n\n-- Luulisinpa, -- virkkoi poikani, -- että kertomus sellaisesta\nelämästä kun teidän, olisi sekä opettavaista että huvittavaa.\n\n-- Ei sanottavaksi kumpaakaan, -- vastasi mr Jenkinson. --\nTuommoiset kertomukset joissa kuvataan pelkkiä konnankoukkuja ja\nrikoksia, tekevät ihmisen vaan epäluuloiseksi ja haittaavat hänen\nkehittymistänsä. Matkamies, joka epäilee jokaista vastaantulijaa\nja kääntyy takaisin heti kuin huomaa yhdenkään, joka on rosvon\nnäköinen, sellainen matkamies se harvoin ajoissa perille pääsee.\nMinä puolestani olen tullut siihen kokemukseen, että kaikki konstit\noppinut mies on typerin mies auringon alla.\n\n\"Minua pidettiin jo pienestä ruveten erittäin kekseliäänä poikana.\nKun olin seitsenvuotias, silloin naiset sanoivat minua täydelliseksi\npikku mieheksi; neljäntoista vanhana minä mielistelin naisia, lakki\nkallella päässä; kahdenkymmenen vanhana luulin olevani kaikin puolin\nrehellinen mies, mutta muut pitivät minua niin viekkaana, ett'ei\nkukaan minuun luottanut. Minusta tuli vähitellen väkisinkin konna,\nja siitä pitäin minä olen elänyt pää täynnä petoksen suunnitteluja\nja sydän täynnä pelkoa kiinnijoutumisesta. -- Usein minä nauroin\nteidän kunnon naapurianne Flamboroughia ja puijasin häntä kerran\nvuodessa tavalla tai toisella. Mutta yhä se kunnon mies vaan tietänsä\neteenpäin kulki ja rikastui rikastumistaan, jota vastoin minä yhä\njatkoin vehkeitäni ja konnankoukkujani ja pysyin köyhänä, eikä ollut\nminulla edes sitäkään lohdutusta, että olen rehellinen mies.\"\n\n-- Mutta -- jatkoi hän -- kertokaahan, mikä teidät on tänne tuonut.\n\nHänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseni minä kerroin hänelle koko\nsen sarjallisen tapauksia ja erehdyksiä, mikä minut oli saattanut\nnykyiseen pulmatilaani. Sanoin senkin, että minun on aivan mahdoton\nsiitä päästä.\n\nKuultuaan minun historiani, hän oli hetken aikaa ääneti, löi sitten\notsaansa, ikäänkuin jotain tärkeätä olisi johtunut mieleen ja jätti\nhyvästi, sanoen aikovansa katsoa, mitä tässä olisi tehtävä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nJatkoa edelliseen.\n\n\nHuomenissa minä ilmoitin vaimolleni ja lapsilleni, millä tavoin\nminä aion tehdä käännytystyötä vankien keskuudessa, mutta minun\nsuunnitelmani hyljättiin kokonaan. Se oli heidän mielestään sekä\nmahdoton että sopimaton. Minun yrityksistäni -- niin he arvelivat --\nei ole mitään hyötyä vankien kääntymiselle, päinvastoin ne saattavat\nhelposti tuottaa minun virkasäädylleni häpeätä.\n\n-- Malttakaas! -- vastasin minä. -- Nämä miehet ovat kyllä\nlangennutta väkeä, mutta ihmisiä silti, ja siinä sangen vaikuttava\nsyy minun kiintyä heihin. Jos hyvä neuvo hyljätään, niin se palajaa\ntakaisin antajansa sydämeen ja tekee sen entistä rikkaammaksi. Ja\nelleivät minun opetukseni tee paremmiksi heitä, niin ne tekevät\nainakin minut itseni paremmaksi. Lapsi kullat, jos nämä onnettomat\nolisivat prinssejä, niin tuhannet ja taas tuhannet tarjoaisivat\nheille papillista palvelusta, mutta vankikoppiin kytketty sydän\non minun mielestäni yhtä kallis-arvoinen kuin sekin, joka\nvalta-istuimella istuu. Niin, armaani, jos voin heidät parantaa, niin\nparannan; kenties eivät kaikki minua hylkää. Saanen kukaties edes\nyhden pelastetuksi kurimuksesta; sekin olisi jo suuri voitto, sillä\nmikä on maan päällä kalliimpi helmi kuin ihmisen sielu?\n\nNäin sanottuani läksin heidän luotaan ja menin yhteiseen tupaan.\nSiellä minun tuloani odotettiinkin iloisin mielin, kullakin valmiina\ntohtorin varalta koko joukko vankilan-omaisia kujeita. Olin juuri\naloittamaisillani, kun muuan vanki ikäänkuin sattumoisin nykäisi\nperuukkini vinoon, pyytäen heti kohta anteeksi muka. Toinen, joka\nseisoi jonkun matkan päässä, osasi syläistä hampaittensa välitse,\neikä aikaakaan, niin tirsahti koko vihma minun kirjalleni. Kolmas\nlausui \"amen\" niin hassunkurisella äänellä, että muut purskahtivat\nnauramaan. Neljäs oli salaa siepannut silmälasit taskustani. Mutta\nviidennen temppu se se vasta seuraa huvitti. Hän oli huomannut,\nmihin järjestykseen minä panen kirjat pöydälle eteeni, sieppasi\nvarsin vikkelästi yhden niistä pois ja pani sen sijaan omansa, erään\nruokottoman kaskukirjan. Min'en ollut tietääksenikään kaikesta\nsiitä, mitä tämä viheliäinen joukko kurjia olentoja minulle tekee,\nvaan jatkoin edelleen, varsin hyvin tietäen, että se, mikä minun\nyrityksessäni on naurettavaa, huvittaa heitä kerran tai pari, mutta\nmikä siinä vakavata, se pysyy. Aikeeni onnistuikin, eikä kulunut\nkuuttakaan päivää, niin olivat muutamat jo ruvenneet katumaan entisiä\npahoja tekojansa. Kaikki olivat tarkkaavaisia.\n\nMinulla oli nyt kyllä syytä olla hyvilläni kestävyydestäni ja\ntaidostani: noissa poloisissa, jotka olivat vailla kaikkea\nsiveellistä aistia, oli herännyt tunteita, ja minä rupesin\najattelemaan aineellisenkin palveluksen toimittamista heille,\nkoettamalla saada heidän olonsa täällä hiukan mukavammaksi. Heidän\naikansa oli tähän saakka kulunut nälän ja päihtymyksen, rajun riemun\nja katkeran napinan välillä. Ei heillä ollut muuta työtä kuin\nriidellä keskenään, lyödä kortteja ja vuoleskella piipunrasseja.\nTästä viimeksimainitusta turhanpäiväisestä näperryksestä minä sain\naihetta ehdottamaan työhön halukkaille, että rupeaisivat veistelemään\nvaarnoja tupakankehrääjille ja suutareille. Puuainekset ostettiin\nyhteisen keräyksen kautta saaduilla rahoilla. Valmiit tuotteet\nmyötiin sitten minun välitykselläni, niin että jokainen ansaitsi\npäivittäin jonkun verran, hyvin vähän tietysti, mutta elatukseksi\nsentään riittävästi.\n\nEn pysähtynyt tähänkään. Sain säädetyksi rangaistuksia riettaasta\nkäytöksestä ja palkintoja uutteruudesta. Eikä ollut kulunut täyttä\nkahtakaan viikkoa, niin jo olin saanut heissä herätetyksi jonkun\nverran yhteiskunnallisuuden ja inhimillisyyden aistia, ja mieleni\noli hyvä, nähdessäni itsessäni lainsäätäjän, joka on saanut ihmisiä\ntaivutetuiksi synnynnäisestä raakuudesta ystävällisyyteen ja\ntottelevaisuuteen.\n\nJa ylen olisi toivottava, että lainsäätäjä-valta pitäisi enemmän\nhuolta lakien parantavasta vaikutuksesta kuin ankaruudesta.\nRikokset -- olkoon se vakuutettu siitä -- eivät häviä sillä, että\ntiedetään, minkä rangaistuksen laki mistäkin rikoksesta määrää,\nvaan sillä, että rangaistusta peljätään. Vankilat meillä nykyjään\novat laitoksia, jotka vastaanottavat pahantekijöitä tai tekevät\nihmisistä pahantekijöitä. Ne sulkevat telkkien taakse poloisia yhden\nainoan rikoksen tähden ja päästävät heidät, jos hengissä päästävät,\ntuhanteenkin rikokseen pystyvinä. Tällaisten laitosten sijalla me\nvoisimme nähdä, niinkuin muualla Europassa on laita, katumuksen ja\nyksinäisyyden tyyssijoja. Niissä kävisi syytettyjen luona sellaisia,\njotka pystyvät herättämään syyllisissä katumusta ja viattomissa yhä\nuutta pyrkimystä astumaan hyveen teitä. Tämä se valtakuntaa kohottaa\neikä rangaistusten koventaminen.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nOnni ja kurjuus ovat paremminkin älykkäisyyden kuin hyvän avun\ntuloksia tässä elämässä.\n\n\nKolmatta viikkoa olin nyt jo ollut vankeudessa, mutta rakas Olivia\nei ollut vielä kertaakaan käynyt luonani. Kovin jo oli minun ikävä\nhäntä. Puhuin tuosta vaimolleni, ja seuraavana aamuna tyttö raukka\nastui huoneeseni, sisarensa käsivarteen nojaten. Minä hämmästyin,\nnähdessäni, kuinka kovasti hän oli muuttunut. Nuo entiset\nlukemattomat sulot hänen kasvoissaan olivat kadonneet, ja kuoleman\nkoura näkyi lyöneen himmeitä hipeitä jok'ainoaan piirteesen, minua\nsäikäyttääkseen. Ohimot olivat veltostuneet, otsa pingoillaan, ja\nposkilla asui kamala kalpeus.\n\n-- Terve, tyttäreni, -- virkoin minä, -- mutta mistä tuo\nmielenmasennus, Olivia? Luullakseni sinä rakastat minua, kultaseni,\nniin paljon, ettes anna alakuloisuuden jäytää sitä henkeä, joka on\nminulle yhtä kallis kuin omanikin. Rohkaise mieles, lapsi: vielä me\nsaamme nähdä onnellisempiakin päiviä.\n\n-- Isä! -- vastasi hän. -- Sinä olet aina ollut niin hyvä minulle,\nja sehän se minun murhettani lisää, ett'en milloinkaan pääse sinun\nlupaamaasi onnea nauttimaan. Onnea, pelkään mä, ei minulle enää\nole kauaksi sallittu, ja minä ikävöitsen pois täältä, missä en ole\nlöytänyt muuta kuin kurjuutta. Niin isä, minä soisin, että sinä\nsuostuisit mr Thornhillin aikeisin; siten hänet joissain määrin saisi\nsäälimään sinua, ja se lohduttaisi minua kuollessani.\n\n-- En koskaan, -- lausuin minä, -- en koskaan taivu julistamaan\ntytärtäni kunniattomaksi. Vaikka maailma pilkkaisikin sinua\nerehdyksesi tähden, niin salli minun pitää sinun erehdystäsi\nherkkäuskoisuuden eikä rietasmielisyyden tuloksena. Armas lapsi,\nei minun oloni täällä niin kurjaa ja surullista ole kuin näyttää,\nja ole vakuutettu, että niin kauan kuin minun suodaan nähdä sinun\nolevan hengissä, niin kauan ei hän millään ehdoin ole saava minun\nsuostumustani tekemään sinua vielä onnettomammaksi, menemällä\nnaimisiin toisen kanssa.\n\nMinun vankeustoverini oli ollut läsnä tässä keskustelussa, ja hänpä\ntyttäreni lähdettyä lausui, järkevästi kyllä, kummastuksensa siitä,\nett'en taivu alistumaan, kun sen kautta pääsisin vapaaksi. Hän\nhuomautti, ett'eihän minun sovi panna koko perhettä alttiiksi yhden\nainoan lapsen tähden, ainoan, joka oli mieleni pahoittanut.\n\n-- Sitä paitsi, -- lisäsi hän, -- en tiedä, lieneekö oikeinkaan\nestää miestä ja naista menemästä yhteen, niinkuin te nyt teette,\nkieltämällä suostumuksenne avioliitolta, jota ette voi estää, mutta\njonka voitte tehdä onnettomaksi.\n\n-- Sir! -- vastasin minä. -- Te ette tunne sitä miestä, joka meitä\nsortaa. Minä tiedän varsin hyvin, ett'ei mikään alistuminen tuottaisi\nminulle vapautta hetkeksikään. Minulle on kerrottu, että vasta viime\nvuonna muuan hänen velallisistaan kuoli juuri tässä samassa huoneessa\npuutteesen. Mutta vaikka minä alistumisellani ja hyväksymiselläni\npääsisin täältä kaikkein kauniimpaan kamariin hänen linnassaan, en\nsuostuisi sittenkään, sillä ääni rinnassani kuiskaa minulle, että se\nolisi aviorikoksen vahvistamista. Niin kauan kuin tyttäreni elää,\nei minun silmissäni mikään muu avioliitto ole oleva laillinen. Jos\ntytärtäni ei olisi olemassa, silloinhan olisin ihmisistä ilkein, jos\nkoston tähden koettaisin erottaa niitä, jotka yhtyä tahtovat. Ei,\nniin suuri konna kuin hän onkin, minä soisin hänen menevän naimisiin,\njotta tulisi loppu hänen irstaisesta elämästään. Mutta nyt, enkös\nminä olisi julmin kaikista isistä, jos menisin panemaan nimeni\nasiakirjan alle, joka ehdottomasti viepi lapseni hautaan, päästäkseni\nvain itse pois vankeudesta ja, yhtä tuskaa välttääkseni, murtaisin\nlapseni sydämen tuhansilla tuskilla!\n\nHän myönsi minun olevan oikeassa, mutta lausui kumminkin pelkäävänsä\ntyttäreni terveyden olevan jo niin piloilla, ett'ei se minua enää\nkovinkaan kauan vankeudessa pidä.\n\n-- Mutta, -- jatkoi hän, -- ellette tahdo noudattaa veljenpojan\nmieltä, niin ei teillä toivoakseni ole mitään sitä vastaan, että\nvetoaisitte setään, joka koko valtakunnassa on tunnettu etevimmäksi\nmieheksi kaikessa, mikä oikeata ja hyvää on. Minä neuvoisin teitä\nlähettämään hänelle postissa kirjeen, jossa ilmoitatte kaiken pahan,\nmitä veljenpoika on tehnyt, ja minä panen pääni pantiksi siitä, että\nkolmen päivän perästä saatte vastauksen.\n\nMinä kiitin häntä tästä viittauksesta ja aioin heti ryhtyä tuumasta\ntoimeen, mutta minulta puuttui paperia, ja pahaksi onneksi oli\nviimeiset rahat pantu tän'aamuna ruokatavarain ostamiseen. Hänen\navullaan kumminkin sain hankituksi sitä.\n\nKolme seuraavaa päivää minä vietin kovassa levottomuudessa,\nepätietoisena siitä, minkä vaikutuksen minun kirjeeni lienee\ntehnyt. Samalla aikaa vaimoni minua myötäänsä kehoitteli\nkernaammin suostumaan vaikka mihin ehtoihin kuin jäämään tänne, ja\nhetkestä hetkeen tuli vain yhä uusia tietoja tyttäreni terveyden\npahenemisesta. Tuli kolmas päivä, tuli neljäskin, mutta vastausta\nei kirjeesen kuulunut: mitäpäs vento vieraan valituksista suosittua\nveljenpoikaa vastaan! Ja niin meni tämä toivo hukkaan, niinkuin\nentisenikin.\n\nMieleni pysyi yhä vielä vireänä, vaikka vankeus ja huono ilma\nalkoivat huomattavissa määrin heikontaa terveyttäni. Tulipalossa\nvioittunut käteni kävi sekin huonommaksi. Lapset istuivat minun\nluonani ja lukivat minulle vuorotellen, oljilla loikoessani, tahi\nitkien kuuntelivat minun neuvojani. Mutta tyttäreni terveys heikkeni\nnopeammin kuin minun. Jok'ainoa sanoma hänestä lisäsi minun huoliani\nja murhettani.\n\nViidentenä aamuna siitä lukien, kuin kirje sir William Thornhillille\noli lähetetty, sain sen kauhistuttavan tiedon, että tyttäreni on\nmenettänyt puhelahjansa. Nyt vasta tuntui vankina-olo minusta\ntodellakin tuskalliselta. Minun sieluni pyrki raastamaan itsensä\nulos vankihuoneesta lapseni sairasvuoteen ääreen, lohduttamaan ja\nrohkaisemaan häntä, kuulemaan hänen viimeisiä toivomuksiansa ja\nopastamaan häntä hänen viimeiselle matkallensa. Tuli jälleen sanoma:\nhän on lähtemäisillään. Minulla ei siis sitäkään vähäistä lohdutusta,\nettä saisin itkeä hänen luonansa. Vankeustoverini tuli parin tunnin\nperästä, tuoden viimeisen sanoman. Hän pyysi minua pysymään lujana.\n\nTyttäreni oli kuollut!\n\nHuomis-aamuna mr Jenkinson tuli jälleen. Pikku pojat, minun ainoa\nseurani nyt, olivat minun luonani, koettaen kaikessa viattomuudessaan\nlohduttaa minua niin hyvin kuin osasivat. He tarjoutuivat lukemaan\nminulle ääneen ja pyysivät, ett'en minä itkisi ja valittaisi, minä\nkun olen jo niin vanha.\n\n-- Eikös sisko ole enkelinä nyt, isä? huudahti vanhempi heistä. --\nMiksikäs sinä sitten suret? Minä tahtoisin olla enkelinä, kaukana\ntästä kamalasta paikasta, jos isä olisi mukana.\n\n-- Niin, -- lisäsi nuorempi, -- sisko on taivaassa, ja taivas on\npaljoa ihanampi paikka kuin tämä, ja siellä on pelkkiä hyviä ihmisiä,\nmutta täällä ovat ihmiset kerrassaan pahoja.\n\nMr Jenkinson keskeytti heidän viattomat lörpötyksensä, huomauttaen,\nettä koska tyttäreni nyt on lähtenyt pois, niin minun pitäisi\nvakavasti miettiä muitten perheeni jäsenten kohtaloa ja koettaa\npelastaa oma henkeni, sillä terveytenihän huononee tarpeellisen\nhoidon ja raittiin ilman puutteessa päivästä päivään. Hän lisäsi,\nettä nyt minun tulee uhrata oma ylpeyteni ja kostonpyyntöni niitten\nmenestykseksi, joitten turva minä vielä olen. Nyt on, arveli hän,\nsekä oikeuden että kohtuuden mukaan, minun velvollisuuteni sopia\nhovinherran kanssa.\n\n-- Jumalan kiitos, -- vastasin minä, -- ei ole minussa ylpeyttä enää\njäljellä. Minä halveksisin sydäntäni, jos huomaisin rahtuisenkaan\nylpeyttä tai kostonhimoa siinä piilevän. Päinvastoin minä toivon,\nkoska minun sortajani on ollut minun seurakuntani jäseniä, että\nkerran saan asettaa hänetkin puhtaaksi pestynä sieluna Jumalan\ntuomio-istuimen eteen. Ei, sir, ei minussa enää ole kostonpyyteitä.\nJa vaikka squire on ottanut minulta sen, mitä minä pidän kalliimpana\nkaikkia hänen aarteitaan, vaikka hän on sydämeni rikki repinyt, sillä\nminä olen menehtymäisilläni, hyvä toveri, menehtymäisilläni, niin\nei sittenkään minussa kostonhimoa ole. Nyt olen suostuvainen hänen\navioliittoonsa. Tämä myöntyväisyys kenties tekee hänelle mielihyvän,\nja antakaa hänen samalla tietää, että jos minä olen hänelle vääryyttä\ntehnyt, niin olen pahoillani siitä.\n\nMr Jenkinson otti kynän ja paperia ja kirjoitti minun suostumukseni\nmelkein sanasta sanaan niinkuin sen olin lausunut. Minä panin nimeni\nsen alle. Poikani sai toimekseen viedä kirjeen mr Thornhillille, joka\ntähän aikaan kuului olevan maatilallansa.\n\nPoikani meni ja palasi noin kuuden tunnin kuluttua, tuoden mukanaan\nsuullisen vastauksen. Hänen oli ollut vaikea päästä squiren\npuheille, palvelijat kun olivat olleet tylyjä ja epäluuloisia.\nSattumoisin hän oli vihdoin tavannut mr Thornhillin juuri kuin tämä\noli lähtemäisillään ulos, valmistelemaan häitänsä, jotka vietetään\nkolmen päivän perästä. Poikani kertoi astuneensa varsin nöyrästi\nhänen luokseen ja antaneensa hänelle kirjeen. Luettuaan sen oli\nmr Thornhill sanonut, että myöntyminen on nyt liian myöhäistä ja\ntarpeetontakin; hän oli maininnut kuulleensa meidän valituksestamme\nhänen sedällensä, joka halveksien oli sen hyljännyt, niinkuin se\nansaitsikin. Jos meillä jotain asiata on, oli hän lisännyt, niin\non paras kääntyä hänen asian-ajajansa puoleen eikä hänen. Lopuksi\nhän oli sanonut olevansa vakuutettu minun molempain tyttärieni\nälykkäisyydestä: he ovat varmaankin olleet hänen miellyttäviä\npuolustajiaan. -- No niin, sir, -- virkoin minä vankeustoverilleni,\n-- siinä te näette, minkälainen on luonteeltaan tämä mies, joka minua\nvainoaa. Hän saattaa olla samalla kertaa sekä leikillinen että julma.\nMutta kohdelkoonpa minua niinkuin tahtoo! Minä pääsen pian vapaaksi,\nhuolimatta kaikista teljistä ja salvoista, joitten takana hän koettaa\nminua vankina pitää. Minä olen matkalla kohti sellaisia asuinsijoja,\njotka käyvät sitä kirkkaammiksi, mitä lähemmiksi niitä tulee. Tämä\ntoivo lievittää minun murhettani, ja vaikka minä jätän jälkeeni\njoukon turvattomia orpoja, eivät he kumminkaan aivan avuttomiksi jää:\njokunen ystävä kenties on pitävä heistä huolta isä paran tähden, ja\njokunen on armeliaasti auttava heitä taivaallisen Isän tähden.\n\nKesken puhettani tuli sisään vaimoni, jota en vielä sinä päivänä\nollut nähnyt. Hän oli säikähtäneen näköinen ja koetti puhua, mutta ei\nsaanut sanaakaan suustaan.\n\n-- Armaani! -- lausuin minä. -- Miksikäs murheellasi vielä minun\nhuoliani lisäät? Vaikk'ei mikään myöntymys meidän puolelta saakaan\nlepytetyksi ankaraa herraa; vaikka hän on tuominnut minut kuolemaan\ntässä viheliäisyyden kodissa, ja vaikka me olemme kadottaneet rakkaan\nlapsen, niin on sinulla kumminkin oleva lohdutusta muissa lapsissasi,\nkun minusta aika jättää.\n\n-- Niin, -- vastasi hän, -- me olemme todellakin kadottaneet rakkaan\nlapsen. Sofia, mun silmäteräni on poissa, viety mieltä. Rosvot ovat\nhänet ryöstäneet.\n\n-- Mitenkä, rouva? -- huudahti vankeustoverini, -- ettäkö olisi\nryöstetty? Sehän on mahdotonta!\n\nTuijottava katse ja kyynelvirta, -- siinä vaimoni ainoa vastaus.\nMutta erään toisen vangin vaimo, joka oli tullut sisään yhdessä\nhänen kanssaan, osasi antaa lähempiä tietoja. Hän oli ollut vaimoni\nja tyttäreni kanssa kävelemässä vallantiellä jonkun matkan päässä\nkylästä. Siellä olivat heidän luokseen äkkiä ajaneet postivaunut,\nnelivaljakko edessä, ja pysähtyneet. Silloin oli muuan hienosti\npuettu mies, ei kumminkaan mr Thornhill, astunut vaunuista, siepannut\nminun tytärtäni vyötäisistä ja väkivallalla nostanut hänet vaunuihin,\nkäskien samassa kuskin ajamaan, ja silmänräpäyksessä olivat vaunut\ntiessään.\n\n-- No niin, -- huudahdin minä, -- nyt on minun kurjuuteni mitta\nkukkurallaan, eikä ole maailmassa mitään, mikä minun tuskani enää\nvoisi sen suuremmaksi tehdä! Ei yhtäkään enää! Ei ainoatakaan\njätetty! Tuo hirviö! Lapseni, joka oli sydäntäni lähinnä, kaunis kuin\nenkeli ja viisaskin melkein kuin enkeli! Mutta auttakaa vaimoani, hän\non kaatumaisillaan. Ei ainoatakaan jäljellä enää!\n\n-- Mieheni armas! -- virkkoi vaimoni. Sinä näyt olevan vielä enemmän\nlohdutuksen puutteessa kuin minä. Kova on kohdannut meitä isku, mutta\nminä kestäisin sen ja kovemmankin, jos vaan näkisin sinun olevan\nrauhallisena. Ottakoot minulta lapseni ja kaikki tyyni, mitä minulla\nmaailmassa on, kunhan vaan jättävät sinut minulle!\n\nPoikani koetti lievittää meidän murhettamme. Hän kehoitti meitä\ntyyntymään, sanoen toivovansa, että meillä vielä on oleva syytä\nolemaan kiitollisia.\n\n-- Lapsi parka! sanoin minä. -- Luo silmäsi ympärillesi maailmaan ja\nkatso, onko siellä mitään onnea minulle enää jäljellä. Eikö pieninkin\nlohdutuksen kipinä ole sammunut? Valoisat toiveet... ne ovat nyt\nhaudassa kaikki.\n\n-- Isä hyvä, -- vastasi hän, -- on sinulla sentään edes hetkiseksi\nmielihyvänkin syytä: minä sain kirjeen Yrjö veikolta.\n\n-- Kuinka hänen on laitansa, lapsi? -- keskeytin minä. -- Tietääkö\nhän mitään meidän onnettomuudestamme? Toivoakseni hänen ei ole\ntarvinnut olla osallisena poloisten omaistensa murheessa?\n\n-- Ei olekaan, -- vastasi Moses; -- hän on peräti iloinen,\ntyytyväinen ja onnellinen. Kirjeessä ei ole muuta kuin hyviä\nuutisia. Översti pitää hänestä paljon ja on luvannut korottaa hänet\nluutnantiksi niin kohta kuin sija tulee avonaiseksi.\n\n-- Ja oletko varma kaikesta tuosta? -- huudahti vaimoni. -- Oletko\nvarma, ett'ei pojalleni ole mitään pahaa tapahtunut?\n\n-- Olen niinkin, äiti, -- vastasi poikani. Saat nähdä kirjeen, joka\non tekevä suuren ilon, ja jos mikään voi lohduttaa sinua, niin\nainakin se.\n\n-- Mutta oletko varma, -- jatkoi äiti, että kirje on häneltä\nitseltään, ja että hän on todellakin niin onnellinen?\n\n-- Kyllä, äiti, -- vastasi poikani, -- ja vielä hänestä kerran tulee\nmeidän kaikkien tuki ja turva.\n\n-- Jumalan kiitos, -- huudahti äiti, -- ett'ei minun viimeinen\nkirjeeni ole tullut perille! Niin, armas, -- jatkoi hän, kääntyen\nminuun, -- minun täytyy nyt tunnustaa, että Herran käsi, joka on\nraskaana painanut meitä, on tässä kohden ollut meille laupias.\nViimeisessä kirjeessäni, jonka olin kirjoittanut vihan katkeruudessa,\nminä pyysin häntä, jos äidin siunaus hänelle kallis on ja miehen\nsydän hänellä rinnassa lienee, pitämään huolta, että hänen isälleen\nja sisarelleen tapahtuu oikeus, ja kostamaan meidän puolestamme.\nMutta kiitos Hänen, joka kaikki asiat parhain päin kääntää! Kirje ei\nole tullut perille, ja minä olen rauhassa.\n\n-- Vaimo! -- huudahdin minä. -- Pahoin sinä teit, ja ankarat saisit\nminulta nuhteet, jos toisin olisivat meillä asiat. Voi minkälaisesta\nkuilusta olet pelastunutkaan, kuilusta, joka olisi syössyt sekä sinut\nettä hänet pohjattomaan kurjuuteen! Mutta Jumala on ollut laupiaampi\nmeille kuin me toisillemme. Hän on asettanut niin, että pojasta\nsaattaa tulla lasteni isä ja suojelija, kun minusta aika jättää.\nKuinka teinkään väärin, vaikeroidessani, ett'ei minulla enää mitään\nlohdutusta ole, koska nyt kumminkin kuulen, että hän on onnellinen\neikä tiedä mitään meidän koettelemuksistamme, ja että hänet on\nvielä säästetty tukemaan leskeksi jäänyttä äitiänsä ja suojelemaan\nveljiänsä ja sisariansa! Mutta mitä sisaria? Eihän ole hänellä\nsisaria enää. He ovat poissa, ryöstetyt minulta, ja minä kurja ja\nsaamaton.\n\n-- Isä! -- keskeytti poikani. -- Salli minun lukea hänen kirjeensä.\nSe tekee kuin tekeekin sinulle mielihyvän. -- Ja hän luki seuraavaa:\n\n    'Rakas Isä!\n\n    Olen hetkeksi siirtänyt ajatukseni kaikesta siitä hauskasta ja\n    miellyttävästä kuin ympärilläni on, kiinnittääkseni ne vielä\n    hauskempiin ja miellyttävämpiin, armaan pienen kotilieden\n    ympärille siellä. Kuvailen mielessäni tuon pienen, hiljaisen\n    joukon, tarkoin kuuntelemassa jok'ainoata riviä tästä.\n    Ihastellen katselen noita kasvoja, joihin ei kunnianhimo eikä\n    murhe milloinkaan ole rumentavaa leimaansa lyönyt. Mutta niin\n    onnellisia kuin olettekaan siellä kotona, yhä onnellisemmiksi\n    tulette, kuullessanne minun olevan kaikin puolin tyytyväisen\n    oloihini ja elävän varsin onnellisena täällä.\n\n    Meidän rykmentti on saanut vastakäskyn: sen ei tarvitse lähteä\n    ulkomaille. Översti, joka sanoo olevansa ystäväni, ottaa minut\n    mukaansa kaikkiin seuroihin, missä hän on tuttu. Ja mitä useammin\n    niissä käyn, sitä suuremmalla kunnioituksella minua kaikkialla\n    kohdellaan. Eilen tanssin lady G:n kanssa, ja jos saattaisin\n    unhottaa siellä kotihuolella hänet, -- tiedätte kyllä, ketä\n    tarkoitan, niin olisi minulla kenties menestystä. Mutta kohtaloni\n    näkyy olevan muistella vain muita, vaikka useimmat poissaolevista\n    ystävistäni ovat minut unhottaneet, ja näitten joukkoon, pelkään\n    mä, täytyy minun lukea teidätkin, sillä kauan aikaa olen jo\n    odotellut sitä mielihyvää, että saisin Teiltä kirjeen, mutta\n    turhaan. Olivia ja Sofia lupasivat hekin kirjoittaa, mutta\n    näkyvät unhottaneen minut. Sanokaa heille, että he ovat kaksi\n    pikkuista pahanilkistä tyttöä, ja että minä olen tällä haavaa\n    hirmuisesti suutuksissani heihin, Ja sittenkin, vaikka minun\n    tekisi mieleni hiukan purpattaa, en tiedä, miksikä sydämeni on\n    altis vain lempeille liikutuksille. Sano niinmuodoin heille, isä,\n    että minä, oli miten oli, rakastan heitä sydämeni pohjasta ja\n    olen aina\n\n                                     Sinun kuuliainen poikasi.'\n\n-- Kaikessa tässä kurjuudessakin, -- huudahdin minä, -- kuinka\nkiitollisia meidän pitäiskään olla siitä, että ainakin yksi meidän\nperheen jäsenistä on säästetty kärsimästä tuskaa meidän kanssamme!\nJumala suojelkoon häntä ja suokoon hänelle sen onnen, että saisi,\nolla leskeksi jääneen äitinsä tukena ja näitten kahden poikasen\nisänä; muuta perintöähän en hänelle jätä. Suojelkoon hän heidän\nviatonta mieltänsä puutteen tuottamilta kiusauksilta ja johtakoon\nheidän askeleitansa kunnian polvuille.\n\nTuskin olin ennättänyt nämä sanat lausua, kun äkkiä alhaalta\nvankihuoneesta kuului kovaa meteliä. Hetken kuluttua melu lakkasi, ja\nkäytävästä, joka johti minun huoneeseni, kuului kahletten kalinaa.\nYlivartija astui sisään, taluttaen miestä, joka oli verissään,\njaloissa kaikkein raskaimmat kahleet. Täynnä sääliä minä katselin\nonnetonta, joka lähestyi minua, mutta kauhistuin samassa, nähtyäni,\nettä se oli oma poikani.\n\n-- Yrjö! Oma poikani! Tällaisessako tilassa minä sinut näen?\nHaavoitettuna! Kahleissa! Siinäkö se sinun onnesi? Näinkö palajat\nluokseni. Voi, jospa tämä näky särkisi minulta sydämen ja surmaisi\nminut tähän paikkaan!\n\n-- Isä, missä sinun miehuutesi? -- vastasi poikani lujalla äänellä.\n-- Minun täytyy kärsiä rangaistus. Minun henkeni on mennyttä, ja\nottakoot sen. Minun viimeinen iloni on se, ett'ei minua ole vangittu\nmurhaajana, vaikk'ei minulla olekaan mitään armahduksen toivoa.\n\nMinä koetin hillitä kiihkoani muutaman minutin vaitiololla, mutta tuo\npakko tuntui vievän minulta hengen.\n\n-- Voi poikani! Sydämeni itkee, nähdessäni sinut tuossa tilassa,\nenkä voi, en voi sitä estää itkemästä. Nähdä sinut tuollaisena juuri\nsiinä silmänräpäyksessä, jolloin luulin sinun olevan onnellisen ja\nrukoilin sinun edestäsi! Kahleissa, haavoja täynnä! Kuolla nuorena,\nse on sittenkin onnellista. Mutta minä olen vanha, perin vanha ja\nolen elänyt, nähdäkseni moisen päivän: kaikki lapseni ovat ennen\naikojansa kaatuneet ympäriltäni, ja minä elän heidän jälkeensä\nkeskellä raunioita! Kaikki kirous, mikä milloinkaan on ihmisen\nsielua painanut, langetkoon raskaana minun lasteni murhaajan päälle.\nSuotakoon hänen elää, niinkuin minäkin, nähdäkseen...\n\n-- Riittää jo, isä, -- lausui poikani, -- tahi minun täytyy punastua\nsinun tähtesi. Näinkö sinä unohdat ikäsi ja pyhän virkasi, uhmailet\nJumalan oikeamielisyyttä ja päästelet suustasi kirouksia, jotka\npiankin saattavat ponnahtaa takaisin ja musertaa sinun harmaan pääsi?\nEi, isä, varusta itsesi valmistamaan minua häpeälliseen kuolemaan,\njoka minun piankin pitää kärsimän, rohkaisemaan mieltäni, jotta\njaksaisin juoda sen katkeran kalkin, joka pian minun osakseni tulee.\n\n-- Lapseni, ei sinun tarvitse kuolla. Minä olen varma siitä, ettes\nole mitään sellaista rikosta tehnyt, joka ansaitsisi niin häpeällisen\nrangaistuksen. Ei saata minun Yrjö poikani olla syyllinen sellaiseen\nrikokseen, joka saattaisi hänen esi-isänsä häpeään.\n\n-- Minun rikokseni, -- vastasi hän, -- on, pelkään mä, sellainen,\njota ei anteeksi anneta. Saatuani äidin kirjeen, matkustin heti\ntänne. Olin päättänyt rangaista meidän kunniamme solvaisijaa ja\nlähetin hänelle vaatimuksen kaksintaisteluun. Hän ei kumminkaan\ntullut määräpaikalle itse, vaan lähetti neljä palvelijaansa, joilla\noli käsky ottaa minut kiinni. Minä haavoitin yhden, joka ensiksi\noli käynyt minuun käsin, ja luullakseni on mies nyt toivottomassa\ntilassa. Muut ottivat minut vangiksensa, ja nyt tuo pelkuri on\npäättänyt saattaa minut lain määräämän rangaistuksen alaiseksi.\nTodistukset ovat kumoamattomat. Minä olin se, joka lähetin\nvaatimuksen, ja koska minä ensimmäisenä rikoin lainkäskyn, niin ei\nminulla ole armahduksesta toivoakaan. Sinähän olet usein ihastuttanut\nminua opetuksillasi mielenlujuudesta; ole nyt itse esimerkkinä\nminulle.\n\n-- Ja niin aion ollakin, poikani. Minä olen nyt jo irti maailmasta\nja kaikista sen iloista. Tästä hetkestä ruveten olkoot katki kaikki\nsiteet, mitkä minua tähän maailmaan ovat kiinnittäneet. Minä tahdon\nvalmistaa meitä kumpaakin iankaikkisuuteen. Niin, poikani, minä\nolen näyttävä sinulle tien, ja minun sieluni on seuraava sinua\nmatkallasi tuonne ylös, sillä me lähdemme sinne yhdessä. Nyt huomaan\nminäkin ja olen varma, ett'ei sinulla ole armoa odottaminen täällä,\nja siksi kehoitan sinua hakemaan sitä Hänen tuomio-istuimensa\ntykönä, jonka eteen me kumpainenkin ennen pitkää astumme. Mutta\nälkäämme olko itsekkäitä valmistuksissamme; sallikaamme kaikkien\nvankeuskumppaliemme olla siinä läsnä. Vartija hyvä, antakaa heidän\ntulla tänne; minä koetan taivuttaa heitä parannukseen.\n\nNäin sanottuani minä yritin nousta olkivuoteeltani, mutta voimia\npuuttui: en jaksanut kuin nojata seinää vastan. Vangit tulivat\nkutsuttuina, he kun mielellään kuuntelivat minun opetuksiani. Äiti\nja poika kannattelivat minua puolelta ja toiselta. Nähtyäni, ett'ei\nketään ole poissa, minä käännyin heidän puoleensa ja pidin heille\nseuraavan kehoituspuheen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\nTodistus Sallimuksen tasapuolisesta menettelystä onnellisiin ja\nonnettomiin nähden maailmassa. Ilo ja tuska ovat jo olennoltaan\nsellaisia, että onnettoman täytyy saada kärsimystensä ylimäärästä\nkorvausta tulevassa elämässä.\n\n\n\"Ystävät, lapseni ja vankikumppalit! Ajatellessani, millä tavoin hyvä\nja paha täällä maan päällä on jaettuna, minä huomaan, että paljo on\nannettu ihmisille riemua, mutta vielä enemmän kärsimystä. Jos vaikka\nkoko maailman tutkisi, niin ei löytäisi ainoatakaan niin onnellista,\nett'ei hänellä edes jotain olisi toivottavaa, mutta toiselta puolen\ntuhannet itsemurhaajat joka päivä todistavat, ett'ei heillä enää\nollut mitään toivomista. Näyttää niinmuodoin siltä, ett'ei ihminen\ntässä maailmassa milloinkaan saata tulla täysin onnelliseksi, mutta\nkyllä täysin onnettomaksi.\n\n\"Miksikä pitää ihmisen kärsimän niin paljon tuskaa? Miksikä tarvitaan\nmeidän viheliäisyyttämme yleisen onnellisuuden olemassa-oloa varten?\nJos kaikki muu kokonaisuus on täydellinen sen kautta, että sen\nalaosat ovat täydellisiä, miksikä sitten tuo suuri kokonaisuus\ntarvitsee, täydellinen ollakseen, sellaisia osia, jotka eivät\nainoastaan ole toistensa alaisia, vaan itsessään epätäydellisiäkin?\nSiinä kysymyksiä, joista emme milloinkaan selville pääse, ja joista\nmeidän on tarpeetonkin selville päästä. Tähän asiaan nähden on\nSallimus katsonut parhaaksi masentaa meidän uteliaisuutemme; se\ntyytyy vaan antamaan meille lohdutuksen aiheita.\n\n\"Tässä tilassa on pyydetty filosofialta ystävällistä apua, ja taivas,\nnähdessään kuinka kykenemätön filosofia on ihmistä lohduttamaan,\non antanut hänen avukseen uskonnon. Filosofian lohdutukset ovat\nvarsin miellyttäviä, mutta usein harhaan viepiä. Se sanoo, meille,\nettä elämä on täynnä riemuja, jos vaan tahdomme nauttia niitä, ja\ntoiselta puolen se sanoo, että, vaikka meidän täytyy täällä kärsiä\nvälttämätöntä kurjuutta, niin elämähän on lyhyt, ja kärsimys pian\nloppuu. Näin nämä lohdutukset kumoavat toinen toisensa, sillä jos\nelämä on iloa, niin on sen lyhyys tuskaa, ja jos se taas on pitkä,\nniin sittenhän meidän kärsimyksemme vain jatkuvat.\n\n\"Näin horjuvata on filosofia, mutta uskonnon lohdutus on korkeampaa\nlaatua. Ihmisen määränä täällä, sanoo uskonto, on kehittää henkeänsä\nja valmistautua toisille asuinsijoille. Kun hyvä ihminen on jättänyt\nruumiinsa ja on pelkkänä kirkastettuna henkenä, niin hän huomaa\nluoneensa täällä itse itselleen onnen taivaan. Paha ihminen sitä\nvastoin, joka on rikoksilla typistänyt ja saastuttanut itsensä, eroaa\nruumiistansa kauhistuksella ja huomaa ryhtyneensä taivaan kostoon\nennenkuin taivas itse. Ja niinpä meidän on kaikissa elämänoloissa\nkiinni pitäminen uskonnosta, parhaimmasta lohduttajasta. Jos me\nnimittäin olemme onnelliset, niin on suloista ajatella, että tämä\nonni saattaa olla loppumaton; jos taas onnettomia olemme, niin\non sangen lohdullista ajatella, että on olemassa joku rauhan\nsija. Uskonto tarjoaa siis onnelliselle onnellisuuden jatkumista,\nonnettomalle kärsimysten päättymistä.\n\n\"Mutta vaikka uskonto on lempeä jokaista kohtaan, on se luvannut\nonnettomalle erityisiä korvauksia. Sairas, alaston, koditon, raskaan\ntaakan alainen ja vanki -- kaikilla heillä on Jumalan sanassa\nrunsaasti lupauksia. Meidän uskontomme perustaja sanoo joka paikassa\nolevansa onnettoman ystävä. Aivan toisin Hän tekee kuin tämän\nmaailman väärät ystävät: Hän omistaa kaiken lempensä hyljätyille.\nLyhytmielisyys on moittinut tätä puolueellisuudeksi, ansiottomaksi\netuoikeudeksi. Mutta se ei ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että\nitse taivaankin on mahdoton tarjota loppumatonta onnellisuutta yhtä\nsuurena lahjana onnelliselle kun onnettomallekin. Edelliselle on\niankaikkisuus pelkästään autuutta, koskapa se oikeastaan lisää vaan\nsitä, mitä hänellä ennestäänkin jo oli olemassa. Jälkimmäiselle se on\nkaksinkertainen etu, sillä se päästää hänet kärsimyksistä täällä ja\npalkitsee sitä sitten taivaan autuudella.\n\n\"Sallimus on vielä toisessakin katsannossa suosiollisempi köyhiä kuin\nrikkaita kohtaan, sillä samalla kuin se saa yhä enemmän kaipaamaan\nhaudantakaista elämää, samalla se sinne tietäkin tasoittaa. Onneton\non jo pitkin aikaa saanut tutustua kaikenlaatuisiin kauhuihin.\nSurujen mies laskee päänsä rauhassa lepoon; ei hänellä ole mitään,\njosta hän ikävöiden luopuisi, ei hänellä ole kuin moniahta side, joka\nvoisi viivyttää hänen lähtöänsä. Ei hän lopullisessa eroamisessa\ntunne muuta kuin luonnonomaista tuskaa, joka ei ole millään muotoa\nsuurempi kuin se, minkä alle hän ennenkin niin usein on nääntynyt,\nsillä kun tuska on saavuttanut vissin määrän, silloin luonto\nlempeydessään tekee tunnottomaksi jokaisen uuden iskun, minkä kuolema\nruumiisen lyö.\n\n\"Täten on Sallimus antanut onnettomille tässä maailmassa kaksi etua,\njoita ei onnellisilla ole: ensinnäkin he kuolevat iloisemmalla\nmielellä, ja toiseksi on heidän riemunsa, vastakohtana entisille\nkärsimyksille, suurempi. Ja tämä seikka, ystävät, ei ole mikään\nvähäpätöinen etu; se näkyy olevan yksi niitä nautinnolta, joista\nköyhän miehen vertauksessa puhutaan, sillä vaikka hän jo oli\ntaivaassa ja tunsi kaikkia sen tarjoamia riemuja, niin mainitaan\nlisäyksenä hänen onnellisuuteensa se, että hän on aikoinansa saanut\nkurjuutta nähdä, mutta nyt hän lohdutetaan; hän on tiennyt, mitä on\nolla onneton, ja nyt hän tietää, mitä on olla onnellinen.\n\n\"Näin, ystävät, te näette, kuinka uskonto tekee sellaista, mitä\nfilosofia ei ole milloinkaan tehnyt: se näyttää, kuinka taivas\ntasapuolisesti jakaa lahjansa niin onnelliselle kuin onnettomallekin,\nmitaten kaikki inhimilliset nautinnot suunnilleen samalla mitalla.\nSe antaa sekä rikkaalle että köyhälle saman autuuden tämän elämän\nperästä ja saattaa heidät täällä kaipaamaan sitä yhtäläisillä\ntoiveilla. Mutta jos rikkailla on se etu, että jo täällä saavat\nriemuja nauttia, niin on köyhillä ilo siitä, että he, iankaikkisella\nriemulla kruunattuina, tietävät, miltä onnettomana olo ennen tuntui.\nJa vaikkapa tätä etua vähäpätöisenä pidettäisiinkin, niin onhan se\niankaikkinen, ja juuri tämä köyhän riemujen loppumattomuus painaa\nyhtä paljon kuin se ajallisten riemujen suurempi runsaus, jota maan\nmahtavat ovat täällä saaneet osakseen.\n\n\"Nämä niinmuodoin ovat onnettomain nimenomaisia lohdutuksia, ja\nsiinä suhteessa he ovat korkeammalla muita ihmisiä; muissa suhtein\nhe ovat alempana. Ken tahtoo tietää, millaista köyhän kurjuus on,\nhän katsokoon ja kestäköön elämää. Kerskailla siitä etuoikeudesta,\nettä jo täälläkin saa riemuja nauttia, on puhua sellaista, mitä\nei kukaan usko. Ihmiset, joilla on niin paljo kuin he elämässään\ntarvitsevat, eivät ole köyhiä; joilta taas tämä puuttuu, heidän\ntäytyy olla kurjia. Niin, ystävät, meidän täytyy olla kurjia. Ei\nkiihotetun mielikuvituksen ponnistuksilla milloinkaan saa luonnon\nvaatimuksia tukautetuiksi, ei niillä milloinkaan saa vankihuoneen\nummehtunutta ilmaa raikkaaksi ja suloiseksi eikä murtuneen sydämen\nsykintää tyynnytetyksi. Puhukoot vaan filosofit meille pehmoisilta\nleposijoiltaan, että me pystymme kestämään kaikkea tuota. Voi!\nPonnistukset tuon kestämiseen, nehän ne suurinta tuskaa ovatkin.\nKuolema on helppoa, sen kestää jokainen; mutta kituminen on kauheata,\nja sitä ei kestä kukaan.\n\n\"Meille, ystävät, pitäisi taivaallisen autuuden lupausten olla\nerittäin kalliita, sillä jos meidän palkintomme olisi vain tässä\nmaailmassa, niin me olisimme ihmisistä kurjimmat. Katsellessani näitä\nkolkkoja kiviseiniä, jotka on rakennettu meitä sekä hirvittämään\nettä tallella pitämään, -- tuota valoa, jonka määränä on vaan\nnäyttää, kuinka kamala tämä paikka on, -- noita kahleita, joita\ntyrannivalta kytkyinä käyttää, tai jotka rikos on tarpeellisiksi\ntehnyt, -- katsellessani noita kuihtuneita kasvoja ja kuullessani\nnäitä huokauksia, -- voi, ystävät, kuinka ihanata on vaihtaa kaikki\ntämä taivaasen! Lentää liidellä halki avaruuksien, ääretönten\nkuin ilma, lekotella paisteessa iankaikkisen riemun, lakkaamatta\nveisata kiitosvirsiä, olla ilman tylyä isäntää, joka myötäänsä meitä\nuhkaa tai rääkkää, hyvyyden alkumuoto vain ikuisesti silmäimme\nedessä, -- kaikkea tätä miettiessäni, tuntuu kuolema iloisen\nsanoman saattajalta; -- kaikkea tätä miettiessäni, käy kuoleman\nterävinkin nuoli nojasauvakseni vaan; kaikkea tätä miettiessäni...\nmitä onkaan elämässä sellaista, jota maksaisi omistaa? -- kaikkea\ntätä miettiessäni... mikä ei mielestäni olisikaan vähäarvoista?\nKuninkaitten pitäisi linnoissansa huokaillen toivoa sellaisia etuja,\nmutta meidän, miesten masennettujen, pitäisi kaihoten kaivata niitä.\n\n\"Ja saammeko me sitten kaiken tämän omaksemme? Saamme kyllä, jos vaan\nsen perään pyrjimme. Ja -- mikä lohdullista on -- me vältämme monet\nkiusaukset, jotka saattaisivat meidän pyrkimystämme hidastuttaa.\nMeidän tulee vain pyrkiä kaiken sen perään; silloin taatusti saamme\nsen omaksemme, ja -- mikä myöskin lohdullista on -- piankin. Jos\nnimittäin katsahdamme kuluneesen elämäämme, niin se on kuin kapea\nkämmenen leveys, ja näyttäköön jäljellä oleva elämä millaiselta\nhyvänsä, me huomaamme, ett'ei sitä kauankaan kestä. Mitä vanhemmaksi\nihminen tulee, sitä lyhyemmiksi näkyvät päivät käyvän. Mitä enemmän\nme aikaan tutustumme, sitä lyhyemmältä sen pituus tuntuu. Olkaamme\nsiis nyt lohdutetut, sillä pian me joudumme matkamme päähän. Pian\nlaskemme maahan raskaan taakan, jonka taivas on meidän harteillemme\nsälyttänyt, ja vaikka kuolema, kurjan ainoa ystävä, jonkun aikaa\nkiusotteleekin väsynyttä matkamiestä, näyttäymällä silloin tällöin,\nja vaikka taivaanranta yhä kauemmas vaeltajan edestä pakenee, niin\ntulee kuin tuleekin ja piankin se aika, jolloin meiltä työ lakkaa,\n-- jolloin uljaat maailmanmahtavat eivät enää meitä maahan polje,\n-- jolloin mielihyvällä muistelemme kärsimyksiämme täällä, jolloin\nympärillemme kerääntyvät kaikki ystävät tahi sellaiset, jotka\nansaitsivat olla ystäviämme, -- jolloin onni on meillä sanomaton ja\n-- kaiken kruununa -- autuus iankaikkinen.\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES KUKU\n\nAlkaa näyttää valoisemmalta. Olkaamme lujia, niin onni vihdoinkin\nkääntyy meidän puolellemme.\n\n\nPuheen päätettyäni, ja kuulijani siirryttyä pois, tuli luokseni\nylivartija, inhimillisimpiä siinä virassa, ja pyysi, ett'en panisi\npahaksi, jos hänen on täyttäminen velvollisuutensa: hänen on\nnimittäin määrä viedä poikani lujempaan koppiin. Hän saa kumminkin\nkäydä joka aamu luonani. Minä kiitin häntä tuosta ystävällisyydestä,\npuristin poikani kättä ja sanoin hänelle jäähyväiset, muistuttaen\nhäntä siitä suuresta velvollisuudesta, joka hänen edessänsä on.\n\nMinä laskin pitkäkseni. Toinen pikku pojistani istui vuoteeni\nlaidalle ja rupesi minulle lukemaan. Samassa tuli mr Jenkinson\nsisään, ilmoittaen, että tietoja oli saatu minun tyttärestäni:\nmuuan henkilö oli pari tuntia sitten nähnyt hänet erään vieraan\nherran seurassa. He olivat pysähtyneet läheiseen kylään aterioimaan\nja näkyivät aikovan palata sieltä kaupunkiin. Tuskin oli hän\nsaanut tämän kertoneeksi, niin jo riensi ylivartija kiireissään ja\nhyvillään tuomaan sitä tietoa, että tyttäreni on löydetty. Heti\nkohta senjälkeen syöksi Moseskin sisään, huutaen, että Sofia sisko\non alhaalla ja tulee heti tänne ylös vanhan ystävämme mr Burchellin\nkanssa.\n\nHänen tätä parast'aikaa kertoessaan, tuli huoneesen mun armas\ntyttäreni, melkein rajuna ilosta, ja riensi riemuissaan minua\nsuutelemaan. Äiti se ääneti itkeä tihusteli iloissansa.\n\n-- Isä! huusi mun oma tyttäreni, -- tässä on se uljas mies, jota\nminun tulee kiittää pelastuksestani. Tämän herran pelvottomuus on\ntehnyt minut onnelliseksi ja vapaaksi...\n\nSuudelmalla hänet keskeytti mr Burchell, iloisempana kuin tyttö itse.\n\n-- Kas! Mr Burchell! -- huudahdin minä. -- Kurjassa näette meidät\nsuojassa nyt, ja peräti toisellaisia olemme nyt kuin silloin,\nviimeksi tavattaessa. Te olitte aina meidän ystävämme. Aikaa\nsitten jo huomasimme väärinkäsityksemme ja olemme katuneet\nkiittämättömyyttä, jota silloin teille osoitimme. Minua melkein\nhävettää katsoa teitä silmiin, muistaessani, kuinka kehnosti teitä\nkohtelin. Mutta minä toivon, että te annatte anteeksi minulle, jonka\nmuuan kelvoton konna on pettänyt ja syössyt, ystävyyden naamarin\nalla, kurjuuteen.\n\n-- Mahdotonta, -- vastasi mr Burchell, mahdotonta on minun antaa\nanteeksi, kosk'ette milloinkaan ole minua loukannut. Huomasin\nosittain jo silloinkin teidän erehdyksenne, ja koska minun oli\nmahdoton sitä ehkäistä, niin en voinut muuta kuin valittaa sitä.\n\n-- Se käsitys minulla teistä aina oli, -- virkoin minä, -- että te\nolette ylevämielinen mies; nyt minä sen näen. Mutta kerro, lapsi\nkulta, mitenkä sinä pelastuit, tahi ketä ne rosvot olivat, jotka\nsinut ryöstivät.\n\n-- En todellakaan, tiedä itsekään, -- vastasi hän, -- kuka se\nkunnoton oli, joka minut sieppasi. Olimme äidin kanssa kävelemässä.\nMies astui meidän takanamme, ja tuskin ennätin huutaa apuakaan, niin\njo hän oli työntänyt minut vaunuihin, ja samassa läksivät hevoset\nlaukkaamaan. Minä näin useampia ihmisiä tiellä ja huusin heitä\navuksi, mutta he eivät olleet kuulevinankaan minun pyynnöistäni.\nSillä välin koetti ryöstäjä kaikin tavoin estää minua huutamasta;\nvuoroin hän mielisteli, vuoroin uhkaili, vannoen, että jos minä\nvaan olen hiljaa, ei hän tee minulle mitään pahaa. Hetken kuluttua\nminä löin rikki akkunan, jonka hän oli vetänyt ylös, ja kenenkä\nminä huomasin jonkun matkan päässä? Kenenkäs muun kuin meidän\nvanhan ystävämme mr Burchellin astuvan kiireisin askelin, niinkuin\ntavallisestikin, kädessään paksu keppi, josta me ennen niin usein\nnauroimme hänelle. Jouduttuamme kuuleman matkan päähän hänestä,\nminä huusin häntä nimeltä ja pyysin avukseni. Minä huusin uudestaan\nuseampia kertoja, kunnes hän kovalla äänellä käski kuskin pysähtyä.\nTämä ei ollut tietääkseenkään, vaan läksi ajamaan yhä kovempaa\nvauhtia. Minä luulin jo, ett'ei mr Burchell enää voi saavuttaa\nmeitä, mutta tuskin oli minuttiakaan kulunut, niin näin hänen\njuoksevan hevosten rinnalla ja yhdellä iskulla lyövän kuskin\nmaahan. Hevoset pysähtyivät silloin itsestään. Rosvo hyppäsi ulos,\nkiroten ja uhaten, veti miekkansa ja käski mr Burchellin menemään\ntiehensä, muutoin hänen käy huonosti. Mutta mr Burchell ryntäsi\nhänen päällensä, taittoi palasiksi häneltä miekan ja ajoi häntä\nsitten takaa neljänneksen peninkulmaa. Konna pääsi kumminkin pakoon.\nSamaan aikaan olin minäkin astunut vaunuista alas, valmiina auttamaan\npelastajaani, mutta pian hän palasi minun suureksi ilokseni. Kuski\ntoipui huumauksistaan ja olisi hänkin lähtenyt pakoon, mutta mr\nBurchell käski häntä hengen uhalla nousemaan jälleen ja kyyditsemään\nmeidät vaunuissa takaisin kaupunkiin. Huomattuaan vastustamisen\nmahdottomaksi, kuski totteli vastenmielisesti. Hänen saamansa haava\noli ainakin minun mielestäni vaarallinen. Pitkin matkaa hän vaikeroi\nhaavaansa, niin että mr Burchellin kävi häntä vihdoin sääli ja jätti\nhänet minun pyynnöstäni seuraavaan majataloon, jonne paluumatkalla\npoikkesimme, ja josta otimme toisen kuskin.\n\n-- Terve tultuasi sitten lapseni! -- huudahdin minä, -- ja sinä,\nhänen uljas pelastajansa, tuhannesti terve tullut! Vähät ovat meillä\nvieraanvarat, mutta sydämemme ovat valmiit vastaan-ottamaan teitä. Ja\nnyt, mr Burchell, joka olette tyttäremme pelastanut! Jos aikomuksenne\non saada hänet palkinnoksi, niin hän on teidän. Jos saatatte alentua\nheimolaisuuteen niin köyhän perheen kanssa kuin minun, niin ottakaa\nhänet. Saakaa hänen suostumuksensa, kuten tiedän teidän saaneen hänen\nsydämensäkin, silloin on teillä minunkin suostumukseni. Ja sallikaa\nsanoani, sir, ett'en teille vähäistä aarretta annakaan; hän on\nkuulu kauneudestaan, se on totta, mutta en nyt sitä tarkoita; hänen\nsydämensä minä teille aarteena annan.\n\n-- Mutta, sir, -- virkkoi hän, -- epäilemättä te tunnette,\nmillaisissa oloissa minä olen, ja ett'en minä kykene hoitamaan häntä\nkyllin ansiollisesti.\n\n-- Jos tuolla vastaväitteellä, -- lausuin minä, -- aiotaan puikahtaa\nminun tarjoukseni ohitse, niin en sano enää mitään; minä vaan en\ntunne toista, joka olisi niin arvokas ansaitsemaan hänet kuin te; ja\njos minä voisin antaa hänelle tuhansia, ja jos tuhannet häntä minulta\npyytäisivät, niin kunniallinen, uljas Burchellini olisi minulle\nmieleisin kaikista.\n\nTähän kaikkeen näkyi hänen vaitiolonsa antavan masentavan kiellon,\nja mitään vastaamatta minun viimeisiin sanoihini hän kysäisi, eikö\ntänne saisi jotain virvokkeita lähimmästä ravintolasta. Saatuaan\nmyöntävän vastauksen, hän tilasi tänne päivälliseksi parasta, mitä\nhätä pikaa ennättävät valmistaa. Samoin hän käski tuoda tusinallisen\nparasta viiniä, mitä heillä on, ja minulle jotain sydämen vahviketta.\nMyhähtäen hän sitten virkkoi minulle tahtovansa kerrankin\nhiukan liikahtaa ja vakuutti, ett'ei hän, vaikka nyt ollaankin\nvankihuoneessa, milloinkaan ole ollut niin hilpeällä mielellä\nkuin nyt. Ylivartija tuli pian sisään panemaan ateriata kuntoon.\nPöytä lainattiin häneltä, ja huomattavalla tavalla hän näytti\navuliaisuuttansa. Viinit pantiin järjestykseen, ja kaksi varsin hyvin\nlaitettua ruokalajia kannettiin sisään.\n\nTyttäreni ei ollut vielä kuullut poloisen veljensä surullisesta\nkohtalosta, eikä kukaan meistä näyttänyt tahtovan häiritä sen\nkertomisella hänen iloansa. Turhaan minä kumminkin koetin pysyä\nhilpeällä mielellä; onnettoman poikani tila teki tyhjäksi kaikki\nteeskelyn yritykset, niin että minun vihdoin täytyi keskeyttää\nyhteinen ilo ja kertoa, mitenkä onnettomasti hänen oli käynyt, jonka\njälkeen minä pyysin, että hänen sallittaisiin päästä osalliseksi\nnäistä yleisin tyytyväisyyden hetkistä. Sittenkuin vieraat olivat\ntoipuneet hämmästyksestänsä, jonka minun kertomukseni oli heissä\nvaikuttanut, pyysin minä, että mr Jenkinsoninkin suotaisiin tulla\ntänne. Tämän pyyntöni täytti ylivartija tavattoman nöyrästi.\n\nTuskin oli poikani kahleitten kalina alkanut kuulua käytävästä, kun\njo sisar maltitonna riensi häntä vastaan. Sillä välin mr Burchell\nkysäisi minulta, onko minun poikani Yrjö niminen. Minä myönsin. Hän\noli edelleen ääneti. Heti kuin poikani oli astunut sisään, minä\nhuomasin hänen luovan mr Burchelliin katseen täynnä hämmästystä ja\nkunnioitusta.\n\n-- Tule, poikani! -- lausuin minä. -- Vaikka meidät on hyvin syvälle\npainettu, on Sallimus kuitenkin suvainnut suoda meille hiukan\nhuojennusta vaivoissa. Sisaresi on tullut takaisin, ja tässä hänen\npelastajansa: tälle miehelle minä olen velassa siitä, että minulla\nvielä on tytär. Lyö ystävänä kättä hänelle, poikani: hän on ansainnut\nmeidän hartaimmat kiitoksemme.\n\nPoikani ei näkynyt lainkaan kuulevan minun sanojani. Hän oli koko\najan seisonut kunnioittavan matkan päässä.\n\n-- Veli rakas, -- huudahti sisar, -- miks'etkäs kiitä minun\npelastajaani? Uljaitten miesten pitäisi aina rakastaa toisiansa.\n\nToinen seisoi kumminkin yhä edelleen ääneti ja hämmästyneenä, kunnes\nmeidän vieraamme huomasi olevansa viimeinkin tunnettu ja luontaisella\narvokkaisuudellaan pyysi poikaani astumaan esille. En ole koskaan\nnähnyt mitään niin todella majesteetillista kuin mr Burchellin ryhti\nsilloin. Ylevin näky maailmassa, sanoo muuan filosofi, on kunnon\nmies, joka taistelee vastoinkäymisten kanssa. On ylevämpiäkin,\nnimittäin kunnon mies, joka tulee hänen avukseen.\n\nKiinnitettyään poikaani voimakkaan katseen ja silmäiltyään häntä\nhetkisen, hän lausui:\n\n-- Taaskin minä huomaan, te ajattelematon poika, että sama rikos...\n\nHänet keskeytti vanginvartijan apulainen, ilmoittaen, että muuan\nylhäinen herra, joka oli tullut vaunuissa kaupunkiin useamman\npalvelijan kanssa, lähettää kunnioittavan tervehdyksensä täällä\nolevalle gentlemanille ja tiedustaa, milloinka hänen sopisi tulla\nhänen puheilleen.\n\n-- Pyydä häntä odottamaan, -- sanoi vieras, -- kunnes saan\ntilaisuuden ottamaan hänet vastaan.\n\nKääntyen sitten poikani puoleen, hän jatkoi:\n\n-- Minä huomaan teidän tehneen itsenne syylliseksi samaan rikokseen,\njosta kerran ennenkin teitä nuhtelin, ja josta laki on valmis\nmääräämään teille ankarimman rangaistuksen. Te kuvittelette\nkaiketi, että oman henkenne ylenkatsominen oikeuttaa teitä ottamaan\ntoiseltakin ihmiseltä hengen. Missäpäs sitten, hyvä herra, teidän\nmielestänne on erotus kaksintaistelijan välillä, joka oman,\narvottomana pitämänsä hengen panee alttiiksi, ja murhaajan välillä,\njoka toimii paremmin turvattuna? Vähentääkö se pelurin petosta, että\nhän sanoo pelanneensa pelkillä luumarkoilla?\n\n-- Voi, sir, -- huudahdin minä, -- ken lienettekään, säälikää tätä\nväärään johdettua poika parkaa, sillä minkä hän teki, sen hän teki\nvain totellakseen loukattua äitiänsä, joka tuskansa katkeruudessa\noli vaatinut häntä, siunauksen pois-ottamisen uhalla, kostamaan\nhänen puolestansa! Kas tässä, sir, kirje, josta näette, kuinka\nymmärtämättömästi äiti teki, ja joka lieventää poikani rikoksen.\n\nVieras otti kirjeen ja luki sen hätäpikaa läpi.\n\n-- Tämä, -- virkkoi hän, -- tämä tosin ei täydellisesti poista\nsyyllisyyttä, mutta on siinä siksi paljon lievennystä rikokselle,\nettä minä sen johdosta annan hänelle anteeksi. Ja nyt, sir, --\njatkoi hän ottaen ystävällisesti poikaani kädestä; huomaan teidän\nolevan hämmästyksissänne, kohdatessanne minut täällä, mutta olenpa\nminä käynyt vankihuoneissa vähemmänkin tärkeissä asioissa. Nyt olen\ntullut tänne pitämään huolta, että oikeus tapahtuu eräälle arvoisalle\nmiehelle, jota kohtaan minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta. Minä\nolen jo kauan aikaa valepuvussa tarkastanut teidän isänne hyvää\nsydäntä. Hänen matalassa majassaan on minun osakseni tullut\nkunnioitusta, jossa ei ollut imartelua, ja hänen yksinkertaisen,\nhauskan kotilietensä ääressä olen nauttinut sellaista onnea,\njota en ole hoveissa löytänyt. Veljeni poika on saanut tietää,\nettä minä olen aikonut käydä täällä, ja näkyy hänkin saapuneen\ntänne. Olisi kohtuutonta sekä häneen että teihin nähden, jos hänet\ntutkimatta tuomitseisin. Jos kelle vääryyttä on tehty, niin se\npitää oikaistaman, ja sen uskallan kerskailematta sanoa, ett'ei\nkellään ole milloinkaan ollut syytä moittia sir William Thornhillin\noikeamielisyyttä.\n\nTuossa siis oli se mies, jota me olimme kauan aikaa pitäneet\nhyvänsävyisenä, hauskana tuttuna talossa, ja hän ei ollut kukaan\nmuu kuin kuuluisa sir William Thornhill, jonka hyvät avut ja\nomituisuudet olivat kaikkialla tunnetut. Tuo köyhä mr Burchell olikin\nhyvin nerokas ja vaikutusvaltainen mies. Neuvoskunnat noudattivat\nmielellään vastaan hänen neuvojansa, ja puolueet ne luottamuksella\nhäntä kuuntelivat. Hän oli maansa ystävä ja kuninkaalleen uskollinen.\nVaimo parkani, muistellen, kuinka ylen tuttavallisesti hän oli tätä\nherraa kohdellut, oli vähällä pyörtyä pelkästä säikäyksestä, mutta\nSofia, joka hetki sitten oli pitänyt häntä omanaan, huomasi nyt,\nkuinka äärettömän juovan varallisuus on heidän välillensä asettanut,\neikä voinut salata kyyneleitänsä.\n\n-- Voi, sir! -- huudahti vaimoni, varsin surkean näköisenä, -- kuinka\non mahdollista, että te milloinkaan voisitte antaa minulle anteeksi?\nSitä kunnioituksen puutetta, jolla minä teitä kohtelin, silloin kuin\nminulla viimeksi oli kunnia nähdä teitä meillä, ja niitä pilapuheita,\njoita julkenin lasketella, juuri niitä pilapuheita, sir, pelkään mä,\nte ette milloinkaan voi anteeksi antaa.\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi toinen myhäillen, -- minkä teillä oli\npilapuheita, sen oli minulla vastauksia varalla. Päättäköön koko tämä\nseura, eivätkö minun komppani olleet aivan yhtä hyviä kuin teidänkin.\nEn todellakaan voisi tällä haavaa olla suutuksissa kehenkään muuhun\nkuin siihen ihmiseen, joka säikäytti tämän mun tyttöni pienen.\nMinulla ei ollut aikaa tarkastaa rosvoa senkään vertaa, että voisin\nyleisessä kuulutuksessa ilmoittaa hänen tuntomerkkinsä. Sanokaas,\narmas Sofia, voisitteko te tuntea hänet?\n\n-- En ole siitä aivan varma, -- vastasi Sofia.\n\n-- Muistelen kumminkin, että hänellä oli iso arpi toisessa\nsilmäkulmassa.\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti, -- keskeytti Jenkinson, joka oli\nsaapuvilla, -- mutta olkaa hyvä ja sanokaa, oliko miehellä oma\npunainen tukka?\n\n-- Luullakseni oli, -- vastasi Sofia.\n\n-- Ja te, armollinen herra, -- kysäisi mr Jenkinson, kääntyen sir\nWilliamin puoleen, -- huomasitteko, että hänellä oli hyvin pitkät\njalat?\n\n-- En osaa sanoa, -- virkkoi baronetti, kuinka pitkät ne olivat,\nmutta nopeasti ne liikkuivat, sen tiedän, sillä pakoon hän minulta\npääsi, ja siihen en luulisi koko valtakunnassa kenenkään muun\npystyvän.\n\n-- No niin, armollinen herra, -- huudahti Jenkinson, -- minä tunnen\nhänet! Se on varmaankin sama mies: Englannin nopein juoksija, joka on\nvoittanut Newcastlen kuuluisan Pinwiren. Hänen nimensä on Timoteus\nBaxter. Minä tunnen hänet perin pohjin ja tiedän hänen nykyisen\nolopaikkansakin. Jos teidän armonne suvaitsee käskeä ylivartijan\nlähettämään kaksi miestä minun kanssani, niin minä lupaan tuoda hänet\nteidän luoksenne vähintänsä tunnin perästä.\n\nLähetettiin sana ylivartijalle, ja hän tuli silmänräpäyksessä. Sir\nWilliam kysyi, tunteeko hän häntä.\n\n-- Kyllä, armollinen herra, -- vastasi kysytty, -- hyvinhän minä\ntunnen sir William Thornhillin, ja ken häntä osaksikin tuntee, se\ntahtoisi tuntea häntä yhä enemmän.\n\n-- No niin, -- sanoi baronetti, -- minä pyydän nyt, että te minun\nedesvastauksellanne sallitte tämän miehen lähteä kahden palvelijanne\nkanssa asioille. Ja koska minä olen valtuutettu rauhatuomariksi, niin\nminä puhun teidän puolestanne.\n\n-- Teidän lupauksenne on riittävä, -- vastasi ylivartija, -- ja jos\nminutinkan verran ennakolta annatte minulle viittauksen, niin saatte\nlähettää heidät ympäri koko Englannin, minne vaan suvaitsette.\n\nYlivartijan suostumuksella lähetettiin Jenkinson nyt hakemaan\nTimoteus Baxteria. Sillä välin huvitti meitä suuresti nuorimman\npoikani Billin toimeliaisuus, hän kun nyt juuri sisään tultuansa\njuoksi sir Williamin kaulaan, suutelemaan häntä. Äiti yritti mennä\nkurittamaan poikaansa moisesta tungettelemisesta, mutta tuo kunnon\nmies esti sen. Hän otti Billin, niin repaleisena kuin poika oli,\npolvelleen.\n\n-- No Bill, sinä paksuposkinen vekkuli, virkkoi hän, -- vieläkö\nmuistat vanhaa Burchell ystävää? Entäs sinä, Dick, arvoisa äijä,\noletko sinäkin täällä? Katsokaas, minä en ole unohtanut teitä.\n\nSen sanottuaan hän antoi kummallekin suuren palan mesileipää, jonka\npoika parat heti söivät makeaan suuhunsa: tän'aamuna he olivatkin\nsaaneet varsin niukan suuruksen.\n\nMe kävimme päivälliselle, vaikka ruuat olivat jo melkein kylmiä. Sitä\nennen sir William kirjoitti lääkkeitä minun kättäni varten, jota\nyhä edelleen pakotti. Hän oli näet aikoinaan huviksensa tutkinut\nlääketiedettä ja oli tavallista enemmän perehtynyt siihen. Lääkkeet\ntuotiin paikkakunnan apteekista, ja heti kuin ne oli pantu kipeälle\nkäsivarrelle, tunsin ilmeistä helpotusta.\n\nPöydässä meitä passasi ylivartija itse, koettaen kohdella meidän\nvierastamme niin syvällä kunnioituksella kuin suinkin osasi. Mutta\nennenkuin ateria oli loppunut, tuli jo uudestaan sana veljenpojalta,\njoka pyysi päästä setänsä puheille, puolustamaan viattomuuttansa ja\nkunniaansa. Baronetti suostui ja käski pyytää mr Thornhillia sisään.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nEntisen hyväntahtoisuuden palkinto korkojen kanssa.\n\n\nMr Thornhill astui sisään hymyillen, kuten ainakin, ja yritti\nsyleillä setäänsä, mutta tämä esti sen halveksivalla viittauksella.\n\n-- Pois imartelut nyt, sir! -- huudahti baronetti, luoden tulijaan\ntuikean katseen. -- Ainoa tie minun sydämeeni käy kunnian polkua\npitkin, mutta täällä en näe kuin moninkertaista petollisuutta,\npelkuriutta ja sortoa. Mistä se tulee, sir, että tätä mies parkaa,\njonka ystävänä te, kuten tiedän, lupasitte olla, on kohdeltu,\nniin tylysti? Tytär on konnamaisesti vietelty, palkinnoksi isän\nvieraanvaraisuudesta, ja vanha isä heitetty vankihuoneesen, siitä\nsyystä kaiketi, että hän pani loukkauksen pahaksensa! Ja hänen\npoikansakin, jota et rohjennut miehen tavalla...\n\n-- Kuinka, sir! -- keskeytti squire, -- lukeeko minun setäni\ntodellakin minulle viaksi sen, että minä, mitä viimeksi mainittuun\nseikkaan tulee, olin ryhtymättä sellaiseen tekoon, mistä juuri hän\nitse on minua alinoman varoitellut?\n\n-- Sinun muistutuksesi, -- lausui sir William, -- on oikea. Siinä\nkohden olet menetellyt ymmärtäväisesti ja hyvin, vaikk'et aivan niin\nkuin isä vainajasi olisi tehnyt; mutta veljeni oli kunnian mies, jota\nvastoin sinä... no niin, siinä kohden teit oikein, ja minä hyväksyn\ntekosi.\n\n-- Ja niinpä, toivoakseni, -- jatkoi veljenpoika, -- eivät minun\nmuutkaan toimeni ansaitse moitetta. Minä olen esiintynyt tämän herran\ntyttären kanssa julkisissa huvipaikoissa. Tälle ajattelemattomalle\nteolle antoivat sitten pahat kielet paljoa häijymmän nimen, ja\nminusta levitettiin se huhu, että minä muka olin vietellyt hänet.\nMinä kävin hänen isänsä luona, sovittaakseni asian täydellisesti,\nmutta minut vastaan-otettiin pelkillä soimauksilla ja solvauksilla.\nJa mitä vihdoin siihen tulee, että hän on täällä, niin minun\nasian-ajajani ja voutini saattavat parhaiten selittää sen seikan,\nsillä minä olen tällaiset asiat antanut kokonaan heidän haltuunsa.\nJos hän on joutunut velkoihin, joita hän ei tahdo tahi voi maksaa,\nniin oli heidän velvollisuutensa menetellä näin, enkä minä puolestani\nnäe mitään tylyyttä tai vääryyttä siinä, että koettaa laillisella\ntavalla saada omansa takaisin.\n\n-- Jos asia on niin kuin sanoit, -- virkkoi sir William, -- niin ei\nsinun rikoksessasi ole mitään anteeksi-antamatonta, ja vaikka sinä\nolisit menetellyt jalomielisemmin, elles olisi alamaistesi sallinut\nniin tylysti kohdella tätä herraa, niin on sinulla ainakin laillinen\noikeus puolellasi.\n\n-- Hän ei voi kumota ainoatakaan väitettäni, -- vastasi squire.\n-- Minä vaadin häntä tekemään sen, ja monet minun palvelijoistani\novat valmiit todistamaan olevani oikeassa. Niin, sir, -- jatkoi\nhän, huomattuaan minun vaikenevan, ja mahdotonhan minun todellakin\noli tehdä tyhjäksi, mitä hän oli sanonut, -- niin, sir, nyt olen\nminä todistanut olevani viaton, mutta vaikka olisinkin altis teidän\npyynnöstänne antamaan hänelle muut solvaukset anteeksi, niin en\nvoi hillitä suuttumustani siitä, että hän on yrittänyt halventaa\nminua teidän silmissänne, tehden sen vielä samaan aikaan kuin hänen\npoikansa todellakin väjyi minun henkeäni. Tämä, sanon minä, on niin\nkatalaa, että minä olen päättänyt antaa lain tehdä tehtävänsä. Tässä\non tuo minulle lähetetty vaatimus kaksintaisteluun, ja minulla on\nkaksi vierasta miestä, jotka vahvistavat todeksi sen, että yksi minun\npalvelijoistani on vaarallisesti haavoitettu. Ja vaikka setä itse\nkehoittaisi minua luopumaan aikeestani -- sitä hän ei kumminkaan tee,\n-- niin vaadin minä kumminkin, että tässä asiassa tapahtuu oikeutta\nmyöten, ja että rikoksentekijä saa kärsiä rangaistuksensa.\n\n-- Sinä sen hirviö! -- huudahti vaimoni. Vai et sinä vainen vielä\nole saanut kostoa kyltiksesi? Vai pitää vielä poikani poloisen saada\ntuta sinun julmuuttasi? Minä toivon, että hyväntahtoinen sir William\nsuojelee meitä, sillä minun poikani on viaton kuin lapsi, se on vissi\nse, eikä ole tehnyt pahaa kellenkään.\n\n-- Hyvä rouva! -- vastasi hyväntahtoinen sir William. -- Teidän\ntoivonne poikanne pelastumisesta ei saata olla hartaampi kuin\nminunkaan, mutta mielipahakseni huomaan, hänen syyllisyytensä\nliiankin ilmeiseksi. Ja jos vaan veljenpoikana yhä edelleen vaatii...\n\nSamassa kiintyi huomiomme kokonaan toisaanne. Jenkinson ja\nylivartijan kaksi palvelijaa astuivat sisään, mukanaan muuan pitkä\nmies hyvissä vaatteissa, ennen saadun kuvauksen mukaan juuri sen\nrosvon näköinen, joka oli tyttäreni ryöstänyt.\n\n-- Kas tässä, -- huudahti Jenkinson, työntäen hänet sisään, -- kas\ntässä hän on, ja jos kellä lie Tyborniin[17] etuoikeus, niin ainakin\ntällä miehellä.\n\nTuskin oli mr Thornhill nähnyt vangin ja hänen vartijanaan\nJenkinsonin, niin jo hätkähti säikäyksestä. Hän kalpeni, kuten\nkonsanaankin pahantekijä, joka huomaa joutuneensa kiinni. Hän olisi\npuikahtanut tiehensä, mutta Jenkinson arvasi hänen aikeensa ja\npysäytti hänet.\n\n-- Hohoo, squire! -- huudahti hän. -- Häpeättekö kahta vanhaa\ntuttuanne, Jenkinsonia ja Baxteria? Mutta niinhän ne suuret herrat\naina unohtavat ystävänsä. Minä puolestani olen päättänyt, että me\nemme unohda teitä. Teidän armonne, -- jatkoi hän, kääntyen sir\nWilliamin puoleen, -- meidän vankimme on jo tunnustanut kaikki. Tässä\nse nyt on se gentleman, joka muka oli niin vaarallisesti haavoitettu.\nHän sanoo, että juuri mr Thornhill oli pannut hänet tähän leikkiin ja\nantanut hänelle nämä vaatteet, jotta olisi oikein herran näköinen,\nja toimittanut hänelle postivaunut. Tällainen oli heillä ollut\nsuostumus: Baxter viepi neitosen ensin turvalliseen paikkaan ja\nrupeaa häntä pelottamaan uhkauksillansa; samassa tulee mr Thornhill\nikäänkuin sattumoisin saapuville ja pelastaa hänet. Ensin herrat\nkumminkin miekkailevat jonkun aikaa, ja sitten lähtee Baxter pakoon;\nsiten on mr Thornhillillä, pelastajana muka, parempi tilaisuus päästä\nneiden suosioon.\n\nSir William muisti nähneensä tuon saman takin useinkin veljenpoikansa\npäällä. Kaikki muut seikat vahvisti vanki todeksi, kertoen\ntapaukset juurta jaksain. Lopuksi hän sanoi mr Thornhillin useinkin\nvakuuttaneen hänelle olevansa yht'aikaa rakastunut kumpaakin sisareen.\n\n-- Hyvä Jumala! -- huudahti sir William. -- Millaista olenkaan\nelättänyt käärmettä povessani! Ja niin kiihkeä kuin hän näkyi olevan\nsaamaan lain voimaa käytäntöön! Mutta hän on saapa sen. Ylivartija,\nottakaa talteen hänet... taikka... malttakaa! Pelkäänpä, ettei\nvielä ole laillista syytä hänen vangitsemiseensa.\n\nMr Thornhill pyysi silloin peräti nöyrtyneenä, ett'ei toki kahta\ntuollaista viheliäistä hylkiötä päästettäisi todistamaan häntä\nvastaan, vaan että kuulusteltaisiin hänen palvelijoitansa.\n\n-- Sinun palvelijoitasi! -- vastasi sir William. -- Konna, älä sano\nheitä omiksesi enää! Mutta kuullaanpa, mitä heillä on sanomista.\nKäskekää hovimestari tänne.\n\nSisään tultuansa, hovimestari huomasi mr Thornhillin katseesta heti\nkohta, että hänen entiseltä herraltaan on kaikki mahti mennyt.\n\n-- Sano minulle, -- lausui sir William ankarasti, -- oletko nähnyt\nisäntääsi ja tätä miestä herrasi vaatteissa koskaan yhdessä?\n\n-- Kyllä, armollinen herra, -- vastasi hovimestari, -- senkin\nseitsemän kertaa. Tämä mieshän se aina meidän herralle ladyjä toi.\n\n-- Mitenkä? -- keskeytti nuori mr Thornhill, -- uskallatko minun\nläsnäollessani...?\n\n-- Uskallan, -- vastasi toinen, -- teidän ja kenen hyvänsä. Suoraan\npuhuen, nuori herra, en minä teistä milloinkaan ole pitänyt enkä\nteitä suvainnut. Enkä minä välitä vähääkään, vaikka sanonkin,\nmillainen mies te minusta nähden oikeastaan olette.\n\n-- No niin, -- virkkoi Jenkinson väliin, -- kerropas armolliselle\nherralle, tiedätkös minusta mitä.\n\n-- Enpä saata sinusta kovin paljoa hyvää sanoa, -- vastasi\nhovimestari. -- Sinä iltana kuin vanhan herran tytär houkuteltiin\nmeille, olit sinä mukana.\n\n-- Kas niin! -- huudahti sir William. -- Oletpa saanut aivan\nerinomaisen vieraanmiehen todistamaan viattomuuttasi, sinä\nihmiskunnan häpeäpilkku! Olla tekemisissä sellaisten roistojen kanssa!\n\nJatkaen sitten tutkimustaan, hän virkkoi hovimestarille:\n\n-- Sanoitko tämän miehen tuoneen isäntäsi luokse vanhan tohtorin\ntyttären?\n\n-- En, armollinen herra, -- vastasi hovimestari, -- ei hän neittä\ntuonut, sillä squire toi hänet itse, mutta papin tämä toi muka\nvihkimään heitä.\n\n-- Se on ihan totta, -- huudahti Jenkinson; -- minun täytyy\nhäpeäkseni tunnustaa, että minä sen toimen sain suorittaakseni.\n\n-- Hyvä Isä! -- huudahti baronetti. -- Yhä uusia kauhistuttavia\nkonnantöitä vaan! Hänen syyllisyytensä on nyt päivän selvä, ja minä\nhuomaan, että syynä hänen nykyiseen menettelyynsä on ollut pelkkä\njulmuus, pelkurius ja kostonhimo. Ylivartija, päästäkää tuo nuori\nupseeri, joka on teidän vankinanne, heti kohta vapaaksi. Minä vastaan\nseurauksista. Minä otan selittääkseni asiat oikeassa valossa sille\nvirkamiehelle, ystävälleni, joka lähetti hänet tänne. Mutta missä\non tuo nuori lady itse? Tulkoon hän, jotta saisimme asettaa hänet\nvastatusten tämän kurjan miehen kanssa. Minun täytyy saada tietää,\nmillä tavoin tämä on hänet vietellyt. Pyytäkää, että hän olisi hyvä\nja tulisi sisään. Missä hän on?\n\n-- Voi, sir! -- virkoin minä. -- Tuo kysymys on pistos sydämeeni.\nKerran olin niin onnellinen, että minulla oli tytär, mutta hänen kova\nkohtalonsa...\n\nÄkkinäinen tapaus keskeytti minut, sillä sisään astui -- kukas muu\nkuin miss Arabella Wilmot, joka parin päivän perästä piti vihittämän\nmr Thornhillin kanssa! Sanomattomasti hän hämmästyi, nähtyään täällä\nsir Williamin ja hänen veljenpoikansa, sillä hänen tulonsa tänne oli\naivan satunnaista. Hän oli nimittäin vanhan isänsä kanssa matkalla\nkaupungin kautta tätinsä luokse, joka oli vaatimalla vaatinut, että\nhänen ja mr Thornhillin häät vietettäisiin hänen talossaan. He\nolivat pysähtyneet levähtämään erääsen majataloon toisessa päässä\nkaupunkia. Siellä oli miss Arabella akkunasta nähnyt toisen minun\npikku pojistani leikkivän kadulla ja samassa lähettänyt lakeijansa\nhakemaan pojan luokseen. Pojalta hän oli saanut hiukan tietoja meidän\nkovasta kohtalostamme, ei kumminkaan sitä, että mr Thornhill oli\nollut siihen syypää. Turhaan oli isä koettanut hänelle selittää,\nkuinka sopimatonta on mennä vankihuoneesen meitä tervehtimään, mutta\nmiss Wilmot oli pyytänyt pojan saattamaan häntä tänne, ja näin hän\noli yllättänyt meidät niin odottamattomissa oloissa.\n\nMe olimme kaikki ääneti kotvan aikaa, ja sääliä sekä hämmästystä\ntäynnään katseli meitä miss Arabella, entistänsä ihanampana tuossa\ntuo minun viehättävä holhokkini, joksi minä häntä tavallisesti sanoin.\n\n-- Mutta, hyvä mr Thornhill -- virkkoi hän squirelle, jonka hän\notaksui tulleen meitä auttamaan eikä sortamaan, -- minun mielestäni\nte olitte epäystävällinen, kun tulitte tänne ilman minua ettekä edes\nole maininnutkaan minulle tämän meille kummallekin niin kalliin\nperheen kovasta kohtalosta! Tiedättehän te, että minäkin osaltani\nolisin ollut yhtä kernaasti kuin tekin auttamassa vanhaa arvoisata\nopettajaani, jota minä alati olen pitävä kunniassa. Mutta minä\nhuomaan, että teidän, niinkuin setännekin, on mieluista tehdä hyvää\nsalassa.\n\n-- Hänenkö mieluista tehdä hyvää! -- huudahti sir William. -- Ei,\narvoisa neiti! Hänen mielihyvänsä ovat yhtä kehnoja kuin hän itsekin.\nTe näette tuossa suurimman heittiön, mikä ikinä on ihmiskunnalle\nhäpeätä tuottanut, konnan, joka vieteltyään tämän mies paran\nvanhimman tyttären ja koeteltuaan saada pauloihinsa hänen viattoman\nnuoremmankin tyttärensä, on vankihuoneesen saattanut isän ja\nkahleisin panettanut vanhimman pojan, joka rohkeni ruveta petturia\nvastustamaan. Ja sallikaa minun nyt, neiti, onnitella teitä, että\nolette päässyt tuollaisen hirviön syleilyistä.\n\n-- Voi, hyvä Jumala! -- huokasi tuo rakastettava tyttö. -- Näinkö\nminua on petetty! Mr Thornhill vakuutti minulle tohtorin vanhimman\npojan, kapteeni Primrosen, lähteneen Amerikaan nuoren rouvansa kanssa.\n\n-- Armas neiti! -- huudahti vaimoni. -- Hän on puhunut teille pelkkää\nvalhetta. Yrjö poikani ei ole milloinkaan lähtenyt muille maille eikä\nole naimisissakaan. Vaikka te olittekin hyljännyt hänet, niin hän on\nkumminkin aina rakastanut teitä eikä ole muita ajatellutkaan. Minä\nolen kuullut hänen sanovan, että hän aikoo teidän tähtenne pysyä\nnaimatonna ikänsä kaiken.\n\nJa sitten alkoi äiti laveasti selitellä, kuinka uskollista hänen\npoikansa rakkaus on, ja kertoi hänen kaksintaistelunsa mr Thornhillin\nkanssa oikeassa valossa. Sitten hän piankin siirtyi puhumaan squiren\nirstaisesta elämästä, hänen vääristä avioliitoistaan, ja päätti\npuheensa peräti herjaavaan kuvaukseen hänen pelkurimaisuudestansa.\n\n-- Voi kuitenkin! -- vaikeroi miss Wilmot. -- Kuinka lähellä olenkaan\nollut turmiotani! Ja kuinka riemullista on nyt, kun olen siitä\npelastanut! Tuhansia epätotuuksia hän on minulle puhunut. Kavalilla\njuonillaan hän vihdoin sai aikaan sen, ett'en minä enää pitänyt\nsitovana lupaustani sille ainoalle miehelle, jota olen kunnioittanut,\nmutta jonka nyt luulin olleen minulle uskottoman. Hänen väärät\npuheensa saattoivat minut halveksimaan sitä miestä, joka on yhtä\nurhoollinen kuin jalomielinenkin.\n\nPoikani oli nyt vapaa lain määräämästä pakosta, koskapa haavoitetuksi\nsanottu henkilö oli huomattu petturiksi. Mr Jenkinson oli ottanut\nollaksensa poikani kamaripalvelijana, oli kähertänyt hänen tukkansa\nja hankkinut hänelle kaikki, mitä tarpeellista oli, jotta nuori\nupseeri voisi esiintyä niin säädyllisessä asussa kuin suinkin. Hän\nastui nyt sisään rykmenttinsä somassa uniformussa, ja minun täytyy\nsanoa -- ilman turhamaisuutta, sillä sitä minussa ei enää ole -- että\nhän oli niin kaunis kuin mies ikinä sotilaspuvussa olla saattaa.\nKainosti ja välttelevästi hän kumarsi miss Wilmotille, hän kun ei\nvielä tiennyt, minkä muutoksen hänen äitinsä kaunopuheliaisuus oli\nsaanut aikaan hänen eduksensa. Mutta nyt eivät mitkään säädyllisyyden\nsäännöt voineet hillitä hänen punastuvan armaansa maltittomuutta:\nhänen täytyi päästä sovintoon Yrjönsä kanssa. Hänen kyynelensä, hänen\nkatseensa -- kaikki ilmaisi, mitä hän sydämensä syvimmissä tuntee,\nhän, joka oli rikkonut ensimmäisen lupauksensa ja sallinut petturin\nviekotella hänet pauloihinsa. Poikani näkyi olevan hämmästynyt hänen\nherttaisuudestaan ja tuskin saattoi uskoa sitä todeksi.\n\n-- Neiti! -- huudahti hän. -- Tämä on varmaankin harhanäkyä.\nMin'en ole tätä koskaan ansainnut. Näin suuri onni minulle, se on\nylenpalttista!\n\n-- Ei, sir, -- vastasi miss Wilmot, -- minut on petetty,\nhalpamaisesti petetty; muutoin en olisi millään muotoa lupaustani\nrikkonut. Te tiedätte, mitä minä teistä ajattelen, ja olette sen jo\nkauan aikaa tietänyt, mutta unohtakaa, mitä tehnyt olen, ja niinkuin\nminä kerran ennen lupasin teille uskollisuutta, niin lupajan nyt\nvielä kerran, ja olkaa vakuutettu, että, ellei teidän Arabellanne\nsaata tulla teidän omaksenne, niin ei hän toisenkaan omaksi tule.\n\n-- Ettekä te kenenkään toisen omaksi tulekaan, -- lausui sir William,\n-- jos minulla niitäkään vaikutusvaltaa on teidän isäänne.\n\nTämän viittauksen kuultuaan, Moses poikani riensi samassa majataloon,\njonne vanha herra oli jäänyt, riensi kertomaan hänelle juurta jaksain\nkaikki, mitä täällä oli tapahtunut.\n\nTällä välin oli squire huomannut olevansa ahtaalla kaikilta puolin.\nHän näki, ett'ei tässä imartelulla ja teeskentelyllä enää niitäkään\naikaan saa. Senvuoksi hän päätti astua avoimin kypärin vastustajainsa\neteen. Ja niinpä hän, pannen pois kaiken hävyn, esiintyi julkeana,\npaatuneena konnana.\n\n-- Minä näen, -- huudahti hän, -- ett'ei minun ole toivomistakaan\nsaada täällä oikeutta, mutta minä olen päättänyt saada sen. Tietäkää,\nsir, -- virkkoi hän, kääntyen sir Williamiin, min'en enää aio olla\nteidän suosiostanne riippuvainen raukka; minä halveksin sitä. Kenkään\nei saata riistää minun käsistäni miss Wilmotin omaisuutta, joka\nhänen isänsä toimeliaisuuden kautta on karttunut hyvinkin suureksi.\nAviokontrahti ja säädös hänen myötäjäisistään on allekirjoitettu ja\nminun huostassani. Hänen omaisuutensa se on eikä hänen personansa,\njoka on saattanut minut toivomaan tätä avioliittoa, ja kun minulla on\nedellinen, niin ottakoon jälkimmäisen ken tahtoo.\n\nTämä oli tuntuva isku. Sir Williamin täytyi myöntää hänen\nvaatimuksensa oikeutetuiksi, sillä hän itse oli ollut mukana\naviokontrahtia laadittaessa. Miss Wilmot, nähdessään omaisuutensa\nolevan ehdottomasti mennyttä, kääntyi poikani puoleen, kysäisten,\nonko hän omaisuutensa menetettyäänkin vielä yhtä rakas armaallensa.\n\n-- Omaisuuteni, -- virkkoi hän -- ei enää ole vallassani, mutta oma\nitseni kyllä vieläkin.\n\n-- Ja sehän, neiti, -- vastasi hänen uskollinen lempijänsä, -- sehän\ntodella olikin kaikki, mitä teillä milloinkaan on ollut annettavana;\nmin'en ainakaan ole millekään muulle arvoa pannut. Ja minä tunnustan,\nrakas Arabella, kaiken sen nimessä, mitä onneksi sanotaan, että\nteidän omaisuutenne kadottaminen tekee minut kaksin verroin\nonnelliseksi, siitä kun mun oma lemmittyni saa vakuutuksen minun\nvilpittömyydestäni.\n\nMr Wilmot tuli samassa. Hän näytti olevan sangen iloinen, että hänen\ntyttärensä vast'ikään oli välttänyt vaaran, ja suostui heti purkamaan\naikeessa olleen avioliiton. Mutta kuultuaan, että hän samalla\nkadottaa omaisuutensa, se kun oli laillisella säädöksellä siirtynyt\nmr Thornhillille, hän harmistui sanomattomasti. Hän näki olevansa\npakotettu tekemään rahoillaan rikkaaksi miehen, jolla itsellään ei\nole mitäkään. Hän saattoi vielä sietää sen, että tämä mies on roisto,\nmutta jäädä ilman mitään korvausta tyttärensä omaisuudesta, se häntä\nmyrkytti. Hän istuikin hetken aikaa, vaipuneena varsin tuskallisiin\nmietteisin, kunnes sir William kävi lievittämään hänen murhettansa.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, sir, -- lausui hän, -- ett'ei teidän\nnykyinen harminne ole minulle aivan vastenmielinen. Teidän liiallinen\nhimonne kerätä omaisuutta on nyt saanut oikeanmukaisen rangaistuksen.\nMutta vaikk'ei tyttärenne voikaan enää olla rikas, niin saattaa hän\nkumminkin olla tyytyväinen. Tässä nuori sotilas, joka on valmis\nottamaan hänet ilman omaisuutta. He ovat kauan aikaa rakastaneet\ntoisiansa, ja sen ystävyyden nojalla, jota tunnen nuoren herran isää\nkohtaan, olen minä puolestani oleva avullinen hänen pyrinnöissään.\nHeittäkää siis pois tuo kunnianhimo, joka teille pelkkää mieliharmia\ntuottaa, ja tyytykää siihen onneen, joka vaan odottaa teidän\nvastaan-ottoanne.\n\n-- Sir William, -- vastasi vanha herra, en ole milloinkaan hänen\ntoiveillensa esteitä eteenpannut enkä nytkään sitä tee. Jos hän yhä\nedelleen rakastaa tätä nuorta herraa, niin ottakoon hänet; minä suon\nsen sydämeni pohjasta. Onhan minulla, Jumalan kiitos, jonkun verran\nomaisuutta jäljellä vielä, ja teidän lupauksenne tekee sen yhäti\nsuuremmaksi. Ja jos vaan tämä vanha ystävä tässä (hän tarkoitti\nminua) lupaa panna kuusituhatta puntaa tyttäreni varalle, siinä\ntapauksessa nimittäin, että hän joskus maailmassa omaisuutensa\ntakaisin saa, niin minä tän'iltana ensimmäisenä liitän nuoret yhteen.\n\nKoska nyt nuorten onni riippui minusta, niin minä kernaasti lupasin\ntehdä tuon vaaditun säädöksen, ja sehän ei ollut kovinkaan suurta\nauliutta sellaiselta, jolla oli niin vähän rikastumisen toiveita kuin\nminulla. Ja niinpä me nyt mielihyviksemme näimme nuorten riemuissaan\nrientävän toistensa syliin.\n\n-- Saada näin paljo suloa, -- huudahti Yrjö, -- kaikkien kovan onnen\niskujen jälkeen... se on enemmän kuin olisin milloinkaan voinut\ntoivoa! Saada kaikki, mikä hyvää on, niin monivuotisten kärsimysten\nperästä... eivät rohkeimmatkaan pyyteeni olisi voineet kohota niin\nkorkealle!\n\n-- Niin, armas Yrjö, -- virkkoi hänen herttainen morsiamensa, --\nottakoon tuo kurja mies omaisuuteni kaiken; jos sinä vaan olet ilman\nsitäkin onnellinen, niin olen minä myös. Oi mikä vaihdos: kehnoimman\nmiehen sijaan miehistä parhain ja armain! Nauttikoon hän vaan\nomaisuudestamme; minä olen nyt köyhänäkin onnellinen.\n\n-- Ja minä, -- virkkoi squire pilkallisella virnistyksellä, -- minä\nlupaan onnekseni nauttia kaikkea sitä, minkä te ylenkatsotte.\n\n-- Malttakaas, malttakaas, sir! -- huudahti Jenkinson. -- On tässä\nsolmussa vielä toinenkin mutka. Ja mitä ladyn omaisuuteen tulee,\nsir, niin siitä te ette saa ropoakaan. Sallikaas, armollinen herra,\nlisäsi hän, kääntyen sir Williamiin, -- saattaakos squire saada ladyn\nomaisuuden, vaikka olisi naimisissa toisen kanssa?\n\n-- Mikä typerä kysymys? -- vastasi baronetti.\n\n-- Tietysti ei.\n\n-- Mieleni on paha, -- virkkoi Jenkinson, sillä koska me tämän\ngentlemanin kanssa olemme olleet vanhastaan veijarikumppanuksia, niin\non minussa hiukan ystävyyttä häntä kohtaan. Mutta niin paljon kuin\nhänestä tykännenkään, täytyy minun sanoa, ett'ei tuo aviokontrahti\nmaksa hölynpölyäkään, sillä hän on jo ennestään naimisissa.\n\n-- Sinä valehtelet, roisto! -- huudahti squire, raivostuneena\nmoisesta syytöksestä. -- Min'en ole ollut laillisessa avioliitossa\nkenenkään kanssa.\n\n-- Olette niinkin, älkää panko pahaksi, herra! -- vastasi toinen.\n-- Ja toivoakseni tekin puolestanne olette kiitollinen vanhalle,\nrehelliselle Jenkinsonillenne, joka tuo teille emäntänne tänne.\nJos arvoisa seura suvaitsee hetkeksi hillitä uteliaisuuttaan, niin\nsaadaan nähdä.\n\nNäin sanottuaan hän pyörähti pois nopeasti kuin konsanaankin. Me emme\nosanneet aavistaakaan, mikä miehellä mielessä.\n\n-- Niin, menköön vaan! -- virkkoi squire. Mitä lienenkään tehnyt,\nminä en hänestä välitä. Olen jo siksi vanha, ett'en joutavia juoruja\nsäikähdä.\n\n-- Kummallista! -- virkkoi baronetti. -- Mitähän tuo mies\ntarkoittaneekaan? Jotain hupsutuksia kaiketi.\n\n-- Mutta, -- sanoin minä, -- kenties hänellä on jotain vakavatakin\nmielessä. Kun ajattelee, kuinka moninaisia vehkeitä tämä herra on\nkäyttänyt, viattomia vietelläkseen, niin onhan mahdollista, että\njoku, vielä häntäkin kavalampi, on saanut hänet petetyksi. Kun\najattelee, kuinka monta ihmistä hän on turmioon saattanut, kuinka\nmonet vanhemmat kärsivät tuskaa ja häpeätä, jonka hän on heidän\nperheisinsä saattanut, niin ei kummakaan, jos jotkut heistä...\nmutta... näenkö minä aaveita!... Näenkö mä kuolleen tyttäreni jälleen?\nHäntäkö sylissäni pitelen? Niin, hänhän se on, minun elämäni, minun\ntoivoni!... Minä luulin kadottaneeni sinut, Olivia, mutta tässähän\nsinä olet ja olet elävä minun ilokseni!\n\nEi ole hellä rakkaus milloinkaan puhjennut sen sydämellisempään\nriemuun kuin minun nyt, nähtyäni mr Jenkinsonin astuvan sisään\nOlivian kanssa ja pidellessäni sylissäni omaa lastani, jonka ihastus\nilmeni pelkässä äänettömyydessä.\n\n-- Oletko siis tullut todellakin takaisin, mun oma armaani? --\nhuudahdin minä. -- Tulitko todellakin vanhain päivieni lohdutukseksi\nminulle?\n\n-- Niin on, -- virkkoi Jenkinson, -- ja pitäkää hyvänänne, sillä\nhän on teidän oma, jalomielinen lapsenne ja kunniallinen vaimo, jos\nkukaan tässä huoneessa. Ja nyt, squire, niin totta kuin te seisotte\ntässä, tämä nuori lady on teidän laillisesti vihitty vaimonne. Ja\ntodistaakseni, että minä puhun pelkkää totuutta, kas tässä lupakirja,\njonka nojalla teidät on vihitty.\n\nNäin sanoen hän pisti lupakirjan baronetin käteen. Tämä luki sen ja\nhuomasi sen kaikin puolin täydelliseksi.\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat, -- jatkoi Jenkinson, -- te näytte olevan\nkaikki hämmästyneitä tästä, mutta minä selitän koko asian muutamalla\nsanalla. Tämä kuuluisa squire tässä, jota kohtaan minä tunnen suurta\nystävyyttä, -- mutta se nyt olkoon näin meidän kesken, -- on usein\nkäyttänyt minua yhteen ja toiseen pikku tehtävään. Muun muassa hän\nantoi minun toimekseni hankkia väärän lupatodistuksen ja väärän\npapin, pettääkseen tämän nuoren ladyn. Mutta minä kun olin niin hyvä\nystävä hänen kanssaan, niin mitäpäs minä muuta kuin hankin hänelle\noikean todistuksen ja oikean papin, ja vihitin heidät yhteen niin\nlujasti kuin pappi ikinä tehdä voi. Kenties luulitte minun tehneen\nkaiken tämän pelkästä jalomielisyydestä. Eikös ja! Häpeäkseni minun\ntäytyy tunnustaa, ett'ei minulla muuta tarkoitusta ollut kuin saada\ntämä todistus käsiini ja antaa squiren tietää, että minä voin käyttää\ntätä asiakirjaa häntä vastaan, milloin vaan hyväksi näen, ja siten\nkiristää rahoja milloin vaan tarvis vaatii.\n\nMielihyvän huudahdus pääsi kaikilta läsnäolijoilta. Meidän ilomme\nennätti jo tulla tiedoksi yhteiseen huoneesenkin, ja siellä vangit\nottivat siihen osaa.\n\n    Rajuin riemuin ja soinnuin nyt\n    Siellä kahleet kalskuivat.\n\nOnni heiastelihe kaikkien kasvoilla, ja mielihyvästä punoittivat\nOliviankin posket. Saada näin yht'äkkiä takaisin kunniansa ja\nystävänsä ja omaisuutensa, -- moinen riemu oli omiansa ehkäisemään\nhivutustaudin ja tekemään hänet terveeksi ja vilkkaaksi jälleen.\nMutta lieneekö kenkään iloinnut siitä niin täydellisesti kuin minä?\nYhä pitäen sylissäni armasta lasta, minä kyselin sydämeltäni, eikö\ntämä kaikki vaan lienekin unta.\n\n-- Kuinka te saatoittekaan! -- huudahdin minä mr Jenkinsonille, --\nkuinka saatoittekaan kaikkien tuskieni lisäksi vielä kertoa hänen\nolevan kuolleen? Mutta mitäpä tuosta! Minun iloni, saatuani hänet\njälleen, palkitsee minut yltäkyllin kärsimyksistäni.\n\n-- Mitä teidän kysymykseenne tulee, -- virkkoi Jenkinson, --\nniin siihen on helppo vastata. Minun mielestäni ei teillä ollut\nmuuta keinoa, päästäksenne vankeudesta pois, kuin taipua squiren\nvaatimuksiin ja suostua hänen avioliittoonsa toisen nuoren ladyn\nkanssa. Mutta siihen te ette sanonut suostuvanne niinkauan kuin\ntyttärenne on hengissä. Ei siis ollut muuta neuvoa saada asiata\nlukkoon kuin ilmoittaa teille, että tyttärenne on kuollut. Minä sain\nvaimonne osalliseksi tähän tuumaan, eikä meillä hamaan tähän asti\nollut sopivaa tilaisuutta tehdä teille selkoa asian oikeasta laidasta.\n\nKoko seurassa oli ainoastaan kaksi henkeä, joitten kasvot eivät\nriemusta loistaneet. Mr Thornhillin varmuus oli kokonaan hervahtunut:\nhän näki edessään pohjattoman kuilun täynnä häpeää ja puutetta.\nPutoaminen sinne hirvitti häntä niin, että hän lankesi polvilleen\nsetänsä eteen ja pyysi surkealla äänellä armoa. Sir William oli\nsysäämäisillään hänet pois, mutta minun pyynnöstäni hän käski hänen\nnousta ja sanoi tuokion kuluttua:\n\n-- Sinun ilkeytesi, rikoksesi ja kiittämättömyytesi tosin eivät\nansaitse sääliä, mutta aivan puille paljaille sinä et kumminkaan\njää. Sen verran sinulla on oleva, että riittää jokapäiväisiin\nelämäntarpeisin, ei irstailemisiin. Tälle nuorelle ladylle, sinun\nvaimollesi, on tuleva kolmas osa siitä, mikä kerran oli sinun omaasi,\nja yksin hänen hyväntahtoisuudestaan riippuu ylimääräiset lisät\nvast'edes.\n\nSquire yritti lausumaan kiitollisuuttansa tällaisesta\nystävällisyydestä valituin sanoin, mutta baronetti esti hänet siitä:\n\n-- Älä kehnouttasi enää entistä suuremmaksi tee, -- virkkoi hän; --\nkylliksi ilmeistä se on jo nytkin.\n\nHän käski sitten hänen samassa lähteä pois ja pitää entisistä\npalvelijoistaan yhden vaan, kenet sopivaksi näkee, sillä muita ei\nhänellä saa olla.\n\nHeti hänen lähdettyänsä sir William astui kohteliaasti hymyillen\nOlivian luokse ja onnitteli häntä. Hänen esimerkkiään noudattivat\nmiss Wilmot ja vanha herra Wilmot. Vaimonikin suuteli tytärtään\nherttaisesti, koskapa, käyttääkseni hänen omia sanojaan, Oliviasta\nnyt oli tullut kunniallinen aviovaimo. Sofia ja Moses samoin. Ja\nmeidän hyväntekijämme, mr Jenkinson, pyysi hänkin saada kunnian\npäästä onnittelemaan. Meidän riemumme näytti nyt olevan ylimmillään.\n\nSir William, jonka suurimpana ilona oli tehdä hyvää, katseli nyt\nympärilleen mielihyvästä loistavin silmin ja näki kaikkialla\nriemullisia katseita. Sofia yksin ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä,\nemme saattaneet käsittää, miksi.\n\n-- Minusta näyttää, -- virkkoi sir William hymyillen, -- että\nkaikki ovat varsin onnellisia, paitsi yhtä tai kahta. Minulla on\nvielä yksi oikeudenmukainen työ suoritettavana. Te myönnätte, --\njatkoi hän, kääntyen minuun, -- kuinka suuressa kiitollisuuden\nvelassa me kumpainenkin olemme mr Jenkinsonille. Oikeus ja kohtuus\nniinmuodoin on, että me kumpikin hänet palkitsemmekin. Miss Sofia\ntahtoo tietystikin tehdä hänet onnelliseksi; minulta mr Jenkinson saa\nviisisataa puntaa hänen myötäjäisikseen, ja minä olen vakuutettu,\nettä he täten tulevat varsin hyvin toimeen. No niin, miss Sofia,\nmitäs vastaatte tällaiselle puhemiehelle?\n\nTyttö rukka oli vähällä kaatua äitinsä syliin, kuultuaan näin\ninhottavan ehdotuksen.\n\n-- Ettäkö ottaisin hänet, sir? -- virkkoi hän heikolla äänellä. --\nEn, sir, en milloinkaan!\n\n-- Mitenkä? -- huudahti toinen, -- ettekö huoli mr Jenkinsonista,\nhyväntekijästänne, pulskasta pojasta, jolla on viisisataa puntaa ja\nhyvät toiveet tulevaisuudesta?\n\n-- Sir, -- virkkoi tyttö, tuskin kyeten puhumaan. -- Lakatkaa jo,\nälkääkä tehkö minua niin peräti onnettomaksi.\n\n-- Katsos tuota itsepäistä! -- huudahti toinen jälleen. -- Hyljätä\nmies, jolle koko perhe on niin suuressa kiitollisuuden velassa,\nsisarenne pelastaja, jolla on viisisataa puntaa! Ettekö vainenkaan\nhuoli hänestä?\n\n-- En, sir! En koskaan, -- vastasi Sofia tuskissaan. -- Ennen kuolen!\n\n-- Jos niin on, -- virkkoi sir William, ellette hänestä huoli, niin\ntäytynee minun itseni saada teidät.\n\nJa näin sanottuaan hän painoi tytön kiihkeästi rintaansa vasten.\n\n-- Mun armahin tyttöni, sinä tytöistä herttaisin! -- puheli\nhän. -- Kuinka saatoit ajatellakaan, että sinun oma Burchellisi\nmilloinkaan voisi sinua pettää, tahi että sir William Thornhill\nmilloinkaan lakkaisi lempimästä armastansa, joka rakastaa häntä vain\nhänen tähtensä? Olen monen vuoden kuluessa etsinyt naista, joka,\nrikkaudestani mitään tietämättä, saattaisi pitää minua muutoinkin\nansiollisena miehenä. Turhaan minä haeskelin nenäkkäitten ja\nrumienkin joukosta ja -- kuinka suuri olikaan vihdoin minun riemuni,\nsaatuani omakseni niin paljon älyä ja immen niin ihanan kuin taivaan\nenkeli!\n\nKääntyen sitten mr Jenkinsoniin hän jatkoi:\n\n-- Kosk'en minä, sir, saata luopua tästä nuoresta ladystä, sillä hän\non mielistynyt minun kasvojeni kuosiin, niin en saata muuta palkintoa\nteille antaa kuin hänen myötäjäisensä. Huomenna saatte minun\nvoudiltani nostaa viisisataa puntaa.\n\nMeidän oli nyt syytä ruveta uudestaan onnittelemaan, ja lady\nThornhill sai osakseen samat kohteliaisuuden osoitukset kuin sisarkin\näskettäin. Heti senjälkeen tuli sir Williamin kamaripalvelija\nilmoittamaan, että vaunut ovat valmiina viemään meitä majataloon,\njossa kaikki on jo varustettu meidän vastaan-ottoamme varten. Vaimoni\nja minä läksimme ulos seurueen etunenässä, jättäen nämä murheen\nmustat asuinsijat. Jalomielinen baronetti määräsi neljäkymmentä\npuntaa jaettaviksi vankien kesken; mr Wilmot noudatti hänen\nesimerkkiänsä ja lahjoitti samaan tarkoitukseen kaksikymmentä puntaa.\nPortilla oli kylänväki vastaan-ottamassa meitä riemuhuudoilla.\nJoukossa oli pari kolme minun seurakuntalaistani, joitten kättä nyt\nsain ilomielin puristaa. He seurasivat meitä majataloon, jonne oli\nvalmistettu komeat illalliset. Kansalle jaettiin ruokia runsain\nmäärin.\n\nPäivän kuluessa kun olin kokenut niin paljon sekä iloa että tuskaa,\ntunsin nyt olevani kovasti väsynyt ja senvuoksi pyysin illallisen\njälkeen saada vetäytyä pois. Jätin muut kesken parasta iloa, ja\nheti kuin olin jäänyt yksikseni, puhkesi sydämeni kiitokseen Häntä\nkohtaan, joka meille jakaa sekä iloja että suruja, ja nukuin sitten\nsikeästi aamuun asti.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nLoppu.\n\n\nHuomenissa herätessäni näin vanhimman poikani istuvan sänkyni\nlaidalla. Hän oli tullut tuomaan minulle uutta iloista sanomaa.\nPäästettyään minut ensin siitä sitoumuksesta, johon hänen edestänsä\nolin käynyt edellisenä päivänä, hän kertoi, että se kauppias, jonka\nhuostassa minun rahani olivat olleet, ja joka oli kaupungista\nkarannut, oli äskettäin saatu kiinni Antwerpenissä. Häneltä oli\nsaatu tavaroita, joitten arvo oli suurempikin kuin hänen velkojainsa\nsaamiset. Mutta melkein yhtä paljon kuin tämä odottamaton onni,\nilahdutti minua poikani ylevämielisyys. Minua vain epäilytti,\nsopisiko minua vastaan-ottaa poikani tarjousta.\n\nKesken näitä mietteitäni astui sir William huoneeseni, ja hänelle\nminä ilmaisin epäröimiseni. Hän arveli, että koska minun pojallani\njo naimisensakin kautta on melkoinen omaisuus, niin saatan minä\nempimättä hyväksyä hänen esityksensä. Sir William oli muutoin\ntullut minulle ilmoittamaan lähettäneensä jo eilis-iltana hakemaan\nlupakirjoja. Niitä hän sanoi odottavansa hetkestä hetkeen ja lausui\ntoivovansa, ett'en minä kiellä apuani, tehdäkseni heidät kaikki jo\ntänä aamuna onnellisiksi.\n\nHänen paraillaan tätä puhuessansa tuli lakeija sanomaan, että\nlähettiläs oli palannut. Koska minä nyt olin jo pukeissani, niin\nläksin alas. Siellä huomasin vallitsevan semmoisen riemun kuin\nhyvinvoipaisuus ja viattomuus suinkin voipi synnyttää. Heidän\nnaurunsa ei minua kumminkaan miellyttänyt, koskapa nyt oltiin\nvalmistautumassa varsin juhlalliseen toimitukseen. Minä selitin\nheille, kuinka vakavina, säädyllisesti ja juhlamielisinä heidän\ntulisi esiintyä tässä tärkeässä tilaisuudessa, ja valmistaakseni\nheitä siihen luin heille pari saarnaa ja yhden kappaleen minun omaa\nkirjoitustani. Mutta heitä vaan ei saanut taipumaan eikä talttumaan\nmillään. Vieläpä matkalla kirkkoonkin, jonne minä astuin edeltä, oli\nvakavuus heistä kokonaan tiessään, ja minun teki usein mieli kääntyä\nharmistuneena heidän puoleensa.\n\nKirkossa uusi pulma, joka ei helpolla ottanut selvitäksensä.\nNostettiin nimittäin kysymys, kumpainenko pari ensiksi vihitään.\nPoikani morsian tahtoi kiven kovaan, että alku olisi tehtävä lady\nThornhillista (siksi tulevasta nimittäin), mutta toinen pani yhtä\nkiihkeästi vastaan: hän ei tahdo tulla syypääksi maailman edessä\nmoiseen epäkohteliaisuuteen. Tätä väittelyä kesti kotvan aikaa yhtä\nsuurella itsepäisyydellä ja säädyllisyydellä kummaltakin puolen. Minä\nse sillä välin yhä vaan seisoin kirja kädessä, valmiina alkamaan\ntoimituksen. Vihdoin minä jo kyllästyin koko kinaan ja paiskasin\nkirjan kiinni, sanoen:\n\n-- Näyttää siltä kuin ei teistä kukaan tahtoisi tulla vihityksi.\nParasta siis kun lähdemme takaisin, sillä ei tästä tänä päivänä näy\ntulevan mitään.\n\nSilloin he tulivat järkiinsä jälleen. Ensin vihittiin baronetti ja\nhänen ladynsä, sitten minun poikani ja hänen armaansa.\n\nOlin jo ennakolta tänä aamuna lähettänyt ajoneuvot noutamaan\narvoisata naapuriani Flamboroughia perheineen meille. Ja kirkosta\nmajataloon palatessamme meillä olikin ilo nähdä heidät kaikki siellä.\nMr Jenkinson tarjosi kätensä vanhimmalle tyttärelle, ja minun\npoikani talutti nuorempaa. (Sen koommin olen huomannut Moseksen\npitävän hyvinkin hyvää silmää tyttöön, ja minun suostumukseni\nja kannatukseni hän saakin, kun vaan tulee pyytämään.) Tuskin\nolimme tulleet majatalolle, niin jo saapui sinne koko joukko minun\nseurakuntalaisiani, jotka olivat kuulleet, kuinka hyvin minun oli\nkäynyt, ja tulivat nyt minua onnittelemaan. Heidän joukossaan oli\nniitäkin, jotka olivat tahtoneet ryöstää minut pois, ja joita\nolin niin kovasti varoittanut. Kerrottuani nyt tuon tapauksen sir\nWilliamille, vävylleni, hän nuhteli heitä hyvin ankarasti, mutta\nhuomattuaan heidän käyneen kovin alakuloisiksi hänen kovista\nsanoistaan, hän antoi heille puoli guineata mieheen, käskien heidän\njuomaan hänen terveydeksensä ja rohkaisemaan masentuneet mielensä.\n\nPian sen jälkeen kutsuttiin meidät pulskille päivällisille, jotka mr\nThornhillin kokki oli laittanut.\n\nÄlköönhän katsottako sopimattomaksi mainita, että squire elää tällä\nhaavaa seuralaisensa, erään sukulaisen, luona. Häntä siedetään varsin\nhyvin, ja harvoin hän saa aterioilla istua sivupöydän ääressä, paitsi\nsilloin kuin pääpöydässä ei ole tilaa. Häntä nimittäin ei pidetä\nvieraana. Hänen aikansa kuluu seurustellessa sukulaisensa kanssa,\njoka on hiukan alakuloisuuteen taipuvainen, ja opetellessa torvea\npuhaltamaan. Vanhin tyttäreni muistelee kumminkin kaipauksella\nhäntä ja on -- mutta tämän minä pidän salassa -- minulle sanonut\nleppyvänsä, jos squire vaan parantaa itsensä.\n\nMutta palatkaamme pääasiaan, sillä minusta ei ole tuommoisiin\npoikkeamisiin. Olimme juuri pöytään käymässä, kun taas alkoi\nkursailu. Kysymys oli, eiköhän minun vanhimman tyttäreni, rouvana,\ntulisi istua kahden nuoren morsiamen vastapäätä. Kinastelusta teki\nYrjö poikani pikaisen lopun, ehdottaen, että pöydässä istuttaisi\nmuitta mutkitta: kukin herra naisensa vieressä. Tähän ehdotukseen\nsuostuivat suurella mielihyvällä kaikki, paitsi vaimoani, joka,\nmikäli minä huomasin, ei ollut oikein tyytyväinen siihen, ett'ei hän,\nniinkuin oli odottanut, saa istua pöydän päässä ja tarjota ruokia\nkullekin erikseen. Mutta tuosta huolimatta me olimme sanomattoman\niloisella mielellä. En saata sanoa, olimmeko sukkelampipuheisia nyt\nkuin ennenkään, mutta ainakin me nauroimme enemmän, ja sehän on\nloppujen lopussa yhtä hyvä. Yksi hassu kohtaus on jäänyt mieleeni.\nVanha mr Wilmot joi Moses poikani onneksi. Tämä oli sattunut\nkääntymään toisaanne ja vastasi: \"Kiitos, hyvä neiti!\" Vanha\nherra iski silloin silmää meille muille, huomauttaen, että nuori\nmies mahtaa ajatella kultaansa. Tuon pilapuheen kuultuansa olivat\nFlamboroughin neitoset vähällä kuolla nauruun.\n\nHeti päivällisten jälkeen minä, vanhan tapani mukaan, ehdotin, että\npöytä siirrettäisiin pois, jotta mielihyvikseni saisin taaskin\nkerran nähdä perheeni ympärilläni kotilieden ääressä. Pikku pojat\nistuivat minun polvillani, muut vaimojensa vieressä. Minulla ei ollut\nenää mitään toivomusta tällä puolen haudan. Kaikki huoleni olivat\nhaihtuneet. Iloni oli sanomaton.\n\nPuuttuu vaan, että kiitollisuuteni hyvinä päivinä olisi vielä\nsuurempi kuin kärsivällisyyteni vastoinkäymisissä.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Wakefield, lue: ueekfiild.\n\n[2] Lukija ottakoon huomioonsa, että oikeinkirjoitus\nenglanninkielessä on ylen vaikea asia. Suomentajan muistutus.\n\n[3] Mrs lyhennys sanasta mistress (lue: misis) = rouva. Suom. muist.\n\n[4] Mr lyhennys sanasta mister = herra. Suom. muist.\n\n[5] Penny (monikossa pence) = 10,5 Suomen penniä Suom. muist.\n\n[6] Guinea (lue: giine) entinen kultaraha Englannissa, arvoltaan =\n26,80 Smk.\n\n[7] 1 Englannin peninkulma (maili) = 1,6 kilometriä. Suom. muist.\n\n[8] Squire lue: (skvair) = maajunkkeri eli aatelismies,\nmaatilan-omistaja.\n\n[9] 1 acre [lue: eek(e)r] = 2/5 hehtaaria.\n\n[10] Charles (lue: tshaarls) = Kaarlo.\n\n[11] Dick lyhennys nimestä Richard, Bill samoin nimestä William.\nSuom. muist.\n\n[12] Englantilaisen piispan virkapukuun kuuluva osa. Suom. muist.\n\n[13] 1 unssi = 28 grammaa. Suom. muist.\n\n[14] Antiqua mater = yliopisto, korkeakoulu. Grub-street Lontoossa\nsen kadun nimi, jonka varrella asui köyhiä kirjailijoita.\n\n[15] Ned on hyväilymuoto nimistä Edward, Edmund, Edwin. Suom. muist.\n\n[16] Baronetti = aatelismies, arvossa baron'in ja knight'in (ritarin)\nvälillä.\n\n[17] Tyborn (lue: Taibö(r)n), silloinen mestauspaikka Lontoossa.\n\n\n\n"]