[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6CXw57H3a3sMVJ399sAE7RwJJu2xmPZ3g9urs1vk1b0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1242,"Ihmisestä ja elämästä","Kilpi, Volter",1874,1939,"1242-kilpi-volter-ihmisesta-ja-elamasta","1242__Kilpi_Volter__Ihmisestä_ja_elämästä","Kirjoitelmia","muistelmat",[],[],"fi",1902,null,20926,145609,false,51375,[23,24],"Finnish essays","Finnish literature",[26,27],"Essays, Letters & Speeches","Philosophy & Ethics","\"Ihmisestä ja elämästä: Kirjoitelmia\" by Volter Kilpi is a philosophical treatise written in the early 20th century. The work delves deep into the inner experiences of human consciousness, exploring themes such as the essence of thought, art, and the connection between the individual and the universe. Kilpi emphasizes the profound impact of genuine human feelings and experiences on both the creation and appreciation of art and philosophy, inviting readers to reflect on their own internal worlds.  The opening of this work presents a rich exploration of thought as it pertains to humanity. Kilpi articulates the belief that true understanding arises from introspection and the deep acknowledgment of one's inner sensations. He contrasts the authentic emotional responses elicited by great works of literature and art—like those of Shakespeare and Goethe—with mere intellectual exercises that fail to resonate at a human level. Through vivid imagery and passionate prose, Kilpi sets the stage for a broader discussion on how human beings perceive their existence and the importance of aligning thoughts and expressions with genuine feelings, indicating that only then can true beauty and understanding be achieved. (This is an automatically generated summary.)",[],288,"Esseekokoelma sisältää filosofisia ja esteettisiä pohdintoja ihmisyydestä ja elämästä. Kirjoitukset käsittelevät muun muassa ajattelua, taidetta, siveyttä ja totuutta peilaten niitä tunnettujen maailmankirjailijoiden ja taiteilijoiden teoksiin.","Volter Kilven 'Ihmisestä ja elämästä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1242. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","IHMISESTÄ JA ELÄMÄSTÄ\n\nKirjoitelmia\n\n\nKirj.\n\nVOLTER KILPI\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1902.\n\nK. Malmström'in kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Ajattelusta.\n Katsomuksen ihanuudesta.\n Ihmisestä.\n Taiteesta ja siveydestä.\n Totuudesta.\n Puhe ilosta.\n Hautajaispuhe.\n\n\n\n\nAJATTELUSTA.\n\n\nUskon että ainoastaan totisesti ihmisellinen voi totisesti vaikuttaa\nihmiseen. En ainakaan minä tiedä mistään muusta puhtaasti ihastuneeni\nkuin siitä, joka voimakkaasti on koskenut minua ihmisenä, ja ikäänkuin\nlevittänyt tuntevaa ihmistäni. Olen lukenut Shakespearea väkevällä\nriemulla, tunnustan sentään että tämän riemuni pääasiallisin sisältö on\nollut ilo niistä persoonallisista tunneväreistä, jotka saa tuntea hänen\nsanojensa edessä. Häntä lukiessa kasvaa ikäänkuin uudeksi syvemmäksi\nihmiseksi, johon elämä tuntuu väkevämpinä selväväreisempinä\nliikutuksina. Nautinto onnistuneesta taideluomasta ei ole pääasia, vaan\nnautinto runoilijan luomiseen puhkeavasta tunteesta, johon itse sulaa,\nherättää mielen ihanimmaksi, on tiheämpi, syvempi, sisältöisempi\nihminen Shakespearea lukiessaan, ja siitä olostaan on riemussa; nauttii\nsiitä, että itse herää runoilijan tuntemuksessa väriseväksi ihmiseksi.\nSamoin sulaa Goethen runoelmiin, niissäkin herää syvätuntoisen ihmisen\ntuntemusmaailmaan ja elää sen tuntemukset itsessään, hänenkin\nrunoutensa tykähtää selkeänä elettynä elämäntuntemustapana lukijaan ja\nvuodattaa hänen omaväreisekseen ihmiseksi, Goethekin värisyttää ihmistä\nsyvemmäksi. Myöskin muussa taiteessa nauttii ihanimmin siinä\npaljastuvasta ihmisen tuntemistavasta. Tizianin teosten väkevin\nnautintoväre lähtee niiden kokonaishengestä, siitä taiteilijan\ntemperamentti-ilmakehästä, josta koko teos on vuodatus, ja joka\njokaisessa vetäisyssä siinä ikäänkuin hengittää itsensä ilmi,\ntaiteilijan tuntemistapa nousee kuin huumaava exoottinen tuoksu koko\nteoksesta ja tekee sen ihmisellisesti eläväksi katsojalle. Samoin\nnauttii Böcklin'in teoksissa luovasta ja tuntevasta ihmisestä, tuntee\njoka piirroksessa läsnä taiteilijan koko tuntemuksessaan, ja värähtyy\nhänen tuntemiseensa, hänenkin taiteessaan on ihanin ja täysin nautinto\ntuntevan ihmisen tuntemisessa. -- Niinkuin taide, niin on filosofiakin\nminusta ihmisen tuntemista ja ihmisestä nauttimista. En tiedä, mitkä\nsanat riittäisivät kuvaamaan sitä sisällistä nautinnonkyllyyttä, jota\nolen Platoa lukiessa tuntenut. En silloin sentään riemastunut hänen\nmaailmankatsomuksensa rakenteesta -- jätin kesken hänen Timaioksensa\nlukemisen --; enkä tuntenut muuta kuin kylmän ihmetyksen sekaista\nrespektiä hänen ajatus-systeeminsä kokonaisuuden edessä, riemuni lähde\noli se sisällisen katsomuksen tarkkuus, jolla hän määrittelee ihmisen\najatusliikutuksia, ja jotka määrittelyt tarkoissa ja varmasti\nvedetyissä piirroksissaan antavat nähdä äärettömimmästi viljeltyyn\nihmismieleen. Toisissakin ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan\nsiinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. Pascal,\nSpinoza, Schopenhauer ja Emerson ovat joskus koskeneet rintaani\nsemmoisella nautintorikkaudella, että sitä tuntien riemu melkein on\npolttanut mieltä, mutta se on tapahtunut ainoastaan silloin, kun heidän\nsanansa ovat ikäänkuin puhjenneet heidän olemistuntemuksensa keskeltä,\nja valaneet sen elävänä väristyksenä minuun.\n\nAinoastaan semmoinen sana tai semmoinen luoma, joka on ikäänkuin\nsanojansa tai luojansa omasta olemuksesta kiskaistu, ainoastaan se voi\ntoisellekin olla hänen oman sisällisen olemuksensa valaistukseksi.\nHenkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin\npuhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä\nilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen\nelämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman\nelämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä, jossa se kyllä on uinunut,\nmutta sentään havainnosta kätkettynä. Kun henkisen luoman juuret tällä\ntapaa ihan tunnettavasti ovat ihmisen omassa tuntemuksessa, silloin se\nhenkinen luoma olemassa-olossaan on ihmisen tuntemustavan paljastus, ja\nsemmoisenaan sillä on elävä, sisällistä ihmistä havaittavammaksi\nkehittävä vaikutusvoima siten että jokainen sitä tuntemaan syventyvä\nihminen sen olemassa olossa tuntee ikäänkuin itsensä ja tuntemisensa\ntoteutetuksi.\n\nIhmisen tunnettavissa ei ole muuta, kuin ihmisen tunto maailmasta.\nEihän ihmiselle muuta voi olla olemassa kuin se, minkä hän aistimillaan\nhuomaa. Mutta aistimet tuntevat ainoastaan vaikutuksia, se maailma\nsiis, joka ihmisellä on edessään, ei suinkaan ole maailma itsessään,\nainoastaan sen maailman vaikutus ihmiseen: maailma semmoisenaan, kuin\nse on ihmisen edessä, on ihmisen tuntoa. Mutta semmoisenaan on siis\nkoko maailma semmoisena kuin se ihmiselle voi ilmestyä ihmisen tunnossa\nläsnä, ihmisen tunto on olemisen kuvastusta, ihmisen tulee vaan oppia\nhavaitsemaan sisäisyyttään, havaitaksensa maailman. Meissä\nitsessämme, meidän tuntemuksessamme on koko maailma olossaan ja\nmuodostumismahdollisuuksissaan embryonaalisesti läsnä, meidän täytyy\nvaan sisällisen itsensä syventymisen tietä oppia kehittämään\nhavaittavaksemme tämä olemisessamme oleva maailmankuva, jotta maailma\nselkenisi meidän eteemme heleässä kokonaisuudessaan. Oma itsemme, oma\ntuntomme on meille ikäänkuin ikkuna, jonka kautta voimme heittää\nvalaistun silmäyksen kaikkeuteen. Menen niin kauas väitteessäni että\nsanon, että kaikki ajatukset, joissa maailma on selkeentynyt ihmiselle,\novat ammennetut itseänsä tuntemaan syventyneestä mielestä. Newtonin\npainolain synnytyshetki oli se hedelmällinen silmänräpäys, jolloin\nsyvämielinen ihminen päilyi rauhaisimmasti ja kokoontuneimmasti\nitsessään, ja jolloin hän välittömästi voi itsessään havaita erään\nsatunnaisen ulkonaisen huomion herättämät ajatuksensa niiden\nkaukaisimpiin johtopäätöksiin asti. Pakottaneessa itseyden rauhassa on\nEdison kuunnellut niitä sisäisiä ääniä, jotka hän kuin sisäisen\nvaistomaisen divinatsionin avulla on antanut muodostua keksintöjensä\nihmeiksi. Kaikki luominen ja kaikki ymmärtäminen on sisällistä itsensä\nkuulustelua, ja sen kuulemansa taipuvinta noudattamista. En kyllä voi\nsisällisellä kokoontumisella oppia tietämään koska keisari Nero\nhallitsi, ihmis-Neron ymmärrän sentään, ja minulla on avain kaikkiin\nhänen tekoihinsa, kun itseeni sulkeudun ja itseäni katson; Danten\nBeatrice'sta ei historiallisella varmuudella tarvitse tietää\nmitään, itse Beatrice'n voi sentään ymmärtää hänen sisäisimpään\nolemusväristykseensä asti itseänsä tuntemalla. Ihmisen oma mieli on\nikäänkuin keskiö, josta koko oleminen vähävähältä voi ihmiselle\nseljetä, jos hänellä vaan on mahtia pysytteleimään tämän sisällisen\ntuntemiselämänsä kestävässä havaitsemisessa. Oman mielensä mediumilla\non ihminen ikäänkuin olemisen sydämessä, johon kaikki tuntuu, ja josta\nkäsin, jos hän vaan on tarpeeksi syvämielinen, ja syvämielisyydessään\nkestävä, hän välittömästi voi itsessään läsnäolevasti tuntea olemisen\nmuodostavat lait. Kreikkalaisessa tarustossa kerrotaan eräästä\negyptiläisestä jättiläisestä, joka oli sellainen, että niin monta\nkertaa kun hän painiskelussa heitettiinkin maahan, hän joka kerta\nmaahan koskettuaan kimmahti ylös uudistunein voimin. Samallainen, aina\nläsnäoleva uudistuksen ja voiman lähde, kuin maa tälle jättiläiselle,\non ihmisen ajatukselle ihmisen oma mieli. Milloin tahansa ja\nmillaisissa kysymyksissä tahansa, jos niiden edessä vaan onnistuu\nkeskittymään itseensä, niin virkoo kohta koko olennon lävitse\nrauhottuvaan selkeyteen. Ihminen voi itsessään löytää rauhottavan\nvastauksen kaikkeen. Eikä yksin sitä, vaan vielä voi hän ainoastaan\nitsestään löytää sen vastauksen, joka yksin rauhottaa hänet kysymästä.\nIhmisen oma mieli on maailman kaikkeuden peili, ja oman mielensä\nhavaitsemisessa selkenee maailma ihmiselle.\n\nEi ole mitään muuta joka totisimmasti ansaitsee olla ihmisen vakavan\nhuomion esineenä kuin ihmisen oma mieli. Ainoastaan silloin kun pysymme\noman tuntemuksemme pohjalla, voimme puhua ja esittää totta ja todeksi\nhavaittavaa. Sekä taiteilija että runoilija ja filosofi saavat\nesitykseensä totista vaikutusvoimaa ainoastaan siinä määrässä, missä he\novat saaneet valetuiksi siihen paljasta, paljaasti ilmenevää olemisen\ntuntemistaan. Jos on taiteilija, on luomisen ilo siinä, että saa\ntuntemansa esitetyksi tarkimmassa muodossa. Tuossa on ikkunani edessä\nlehtimetsä, jonka iltapäivän aurinko kuvaa kultaiseksi. Jos ajattelisin\nsen tauluksi, täytyisi taiteilijan sitä maalatessaan olla sykähtänyt\nriemuksi nähdessään sen lehtimetsän kimaltelevaa vehreyttä ja valon ja\nvarjon välkkeilyä sillä, sen riemunsa hän tauluksi maalaisi. Hän\ntavottaisi teokseensa tunteensa maisemasta, ei itse maisemaa ja hänen\nsuuruutensa olisi siinä, että hänen riemutunteensa maiseman näystä\nkasvaisi niin eläväksi että se ikäänkuin itse häntä itseäänkin\nhallitsevana pakottaisi kaikki hänen taidekeinonsa palvelukseensa\npuhtaassa selkeydessään ilmitullakseen. Todellisen taiteilijan taide on\nhänen tunteensa välitöntä kuvaa, esityksen taito on ainoastaan tämän\nsisäisen tunnon vapaata esille tulvahuttamista. Samoin on asianlaita\nsanalla luovan taiteilijan kanssa, olkoon hän sitte runoilija tai\nfilosofi. Hänenkin kuvaus-aineensa on aina hänen oma mielensä.\nRunoilijan pitää ikäänkuin sulata mielessään kuvaukseksensa ennenkuin\nhän voi pukea sen sanoihin. Runoilija luo ikäänkuin jonkinmoisessa\nhuumaustilassa, tunteensa havaitsemiseen sulkeuneena, tunnettansa\nhautoen. Tässä tilassa pysytteleiminen kysyy intensiivisintä hengen\nponnistusvoimaa, täytyy koko olonsa tarmolla isoleerautua tunteesensa\nja sulkea kaikki muu huomiostansa, mutta ken siihen kykenee, hänelle\ntulevat kuvaus-sanat ikäänkuin lahjana, ne kirpoavat itsestään ja\nvalmiina itse kuvattavan asian keskeltä: luoma kypsyy ikäänkuin\nitsestään mielestä, joka on kaikella tarmollaan keskittynyt sen\nluomiseen. Onkin varsin helppoa erottaa todellisen runoilijan sana\nainoastaan runoilijana esiintyvän sanasta, kenellä vaan on korvaa\nsiihen, hän voi sen yhdestä ainoasta lauseesta kuulla. Jokikisen sanan\ntäytyy olla synnytetyn rinnan keskeltä, sen täytyy olla kuin kärjen,\njoka kirkahtaa esiin tunteen keskeltä, erehtymättömällä varmuudella\nsanaksi divineeratun. Semmoisen runouden tuntee kohta helähtelyltään,\nja semmoista lukien tuntee seisovansa varmalla pohjalla, uskaltaa uskoa\njoka sanan totuuteen, välittömästi tuntee, että joka sana on ammennettu\nsiitä lähteestä, josta yksin voi ammentaa alkuperäiset ja\ntosisisältöiset sanat: tuntevasta ja tunnettaan elävästä ihmismielestä.\nMutta missä kirjailija ei osaa sanojaan tältä pohjalta löytää, siellä\nhän ei myöskään ole runoilija, ja hänen sanansa ovat juurettomia\nkukkasia, jotka kohta kuihtuvat. On merkilliseksi kärsimykseksi lukea\nsemmoista kirjailijaa, joka ei kuvauksessaan osaa pohjautua omaan\nmieleensä, tuntee, kuinka hän ei kertaakaan osaa puhkaista itseänsä\nesitettävänsä ytimeen, näkee hänen toisinaan olevan lähellä jo sitä, ja\njännittyneellä väristyksellä odottaa hänen nyt kerrankin osaavan\noikeaan, mutta seuraavassa sanassaan hän jo liuskahtaa oikeasta\ntähtäystavasta: hän olikin ainoastaan huomaamattaan sattunut oikeaa\nsanontatapaa lähelle. Semmoista kirjailijaa lukee ihan samalla\nmielellä, kuin katselisi lasta, joka huolettomasti leikittelee\njalokivillä, ollenkaan välittämättä, heittääkö hän ne kadoksiin, vai\nei, eikä itse voisi tehdä mitään niiden kivien pelastamiseksi. --\nTodellinen runoilija puhuu aina alkuperäisesti, ja joka sanansa, jonka\nhän sanoo, sanoo hän ainoalla, kuvattavalleen mahdollisella\nkuvaustavalla: oikealla tavalla, ja sen oikean tavan löytää runoilija\naina, kun hän runoilijana luo; hänellä ei nimittäin herää\nmielessäänkään muuta kuin se kuvaustapa, ei voi herätä muuta kuin se,\njos hän vaan välittömästi antaa tuntonsa puhjeta sanoikseen. Onkin\nvallan väärin otaksua todellisen runoilijan luomassaan tehneen jotakin\ntaidollisen punnitun laskun mukaisesti, siten että hän edeltäkäsin\nolisi laskenut taidekeinonsa vaikutuksen. Niin pintapuolisesti ei\nrunoilija luo. Ainoana ohjeenaan pitää hän sisäistä taideteokseksi\nkumpuavaa tunnettaan, ja jos hänen esityksessään tulee joitakin\nerityisiä taidekeinoja näkyviin, ovat ne syntyneet itsestään, melkein\nitsetiedottomasti, ainoastaan siitä pakosta, että hänen tunteensa,\ntullakseen suorimmassa ja luonnollisimmassa muodossa esitetyksi oli\ntarvinnut juuri sitä keinoa. Sinä silmänräpäyksenä, jona muodostaa\nsisäisintä tuntoaan sanoiksi, ei todellakaan ole aikaa niin kepeihin\nsivuajatuksiin, kuin olisi ajatus yleisöstä, johon yrittäisi vaikuttaa\ntaidetempuilla, sinä hetkenä on pyhästi ja ainoasti luomistehtävänsä\nläpitunkema, eikä totisesti riitä huomiota muuhun, kuin etsimään\nvastaavinta ilmaisumuotoa havaitsemalleen tunnekuvalle. On\ntaideluomisen alentamista otaksuakaan muuta. Totisesti, ei ole keveätä\nsynnyttää totta ja totuutensa voimalla ainaisesti pysyvää runouden\nsanaa, ja sinä hetkenä, jona semmoinen on syntymässä ei yhdelläkään\nihmisellä riitä voimaa luomisestaan herpaistumatta kantaa mielessään\ntoista vierasta ajatusta. Runoilija on tunteidensa pappi, hänen ainoa\nja ihana tehtävänsä on kehittää sanoiksi maailman kuva, niinkuin hän\nitse sen välittömästi tuntee, eikä hän runoilijana ole muuta kuin oman\nitsensä katselemisen ja kuuntelemisen hartautta.\n\nSamoin kuin runoilijalla on ajattelijallakin ainoastaan omassa\nitsessään sanottavansa ohje. Ajattelijakin ainoastaan muodostaa omaa\nsisäistä tuntoaan sanoiksi. En tarkota ajattelulla mitään ulkonaista\nitsenäistä hengen toimintaa ihmisessä. En usko että ihmisen ajatus\nomana itsenään, itsestään lähtien ja johtopäätöksiin oheten voi\nolemiselle antaa mitään selitystä. Ihmisen ajatus ei ole mikään\nitsenäinen voima, ainoastaan ihmisen tunnon havaitsijana voi se elämää\nselittää. Ajatus on tuntoon nähden palveleva, tunnon vivahduksia\nhuomaava, tuntoa esittävä, tunto tulvii ilmi ajatuksena, ainoastaan\nnäin käsitettynä on ajatuskin elementaarisesti selitysvoimainen. Ajatus\nei voi ulospäisessä, johtopäätöksiä rakentelevassa toiminnassaan mitään\nehdotonta selitystä antaa, ell'eivät sen johtopäätöksetkin ole selviä\nja selvästi tunnettavia ihmistunnon emanatsiooneja; sen sommittelut\novat muutoin illusoorisia rakennuskangasteluja, joilla lähtöpohjanaan\non kyllä ollut tunteen totuus, mutta joiden jatketussa rakenteessa tämä\npohjatunne sitte on löyhentynyt melkein olemattomaksi. Kaikki kauas\npohjatunteesta edennyt abstraktsioni, olkoon se näennäisesti\nrakenteessaan kuinka logillinen tahansa, ei itsessään sisällä muuta\nvaikuttavaa totta, kuin minkä se lähtöhetkenään on tunnon pohjalta\nsaanut, mitä se ohi sen yrittää todistaa on löyhää ilmasta imettyä\nfantasteriaa, niin rautaisella logillisuudella kuin se olkoonkin\nesitetty. Ainoastaan silloin kun ajatusrakenne koko ajan ikäänkuin\nkumpuaa tunteen havaitsemisesta, kun se on ikäänkuin ilmitullutta\ntuntoa, silloin se on joka lauseessaan täysiarvoista, eheälle\nhelähtävää totuuden metallia. Sen lausekäytännössä saattaa kyllä löytää\nhimmeämerkityksisiä määritelmiä, mutta se ei senvuoksi menetä\nselittävää arvoaan, ne sen määritelmät kun eivät johdu toisistaan\nriippuvista päätelmäketjuista, eivätkä muodosta rengasta uusiin\npäätelmiin, vaan ovat suorastaan havainnosta ammennettuja mielentilojen\nkuvauksia, jotka uudessa kuvausyrityksessä helposti voivat tulla\nkorjatuiksi ja kirkastetuiksi. Ajattelu on ihmisen kyky havaita\nsisäisen tuntonsa liikutuksia.\n\nAjattelijan huomioalana on yksinomaisesti ajattelijan oma mieli, hän\nproduseeraa ajatuksissaan ainoastaan itseään. Ajatukset ovat valmiina\nhänessä, hänen omassa mielessään läsnä, ne ovat ehkä hänen huomiostaan\npoissa salassa häneltä, mutta ne ovat hänessä, eikä hänen tarvitse kuin\ntarkemmin ja varmemmin ottaa tunteva itsensä huomioonsa, havaitaksensa\nne. Jos hän esittää jotain, ei hänen silloin tarvitse sanan\nvarsinaisessa merkityksessä ajatella, hän ainoastaan palaa itseensä, ja\nesittää, mitä hän itsessään havaitsee; ajatukset ovat jo ennen valmiina\nhänessä, hänen ainoa nautintorikas huolensa on tuoda ne ilmi\ntarkimmissa ja sisällönmukaisimmissa sanoissa. Ajattelun, siinä\nmerkityksessä kuin minä sen ymmärrän, voima on siinä että on pontta\nkeskittyä tähän itsensä havaitsemiseen horjahtumatta ja kestävästi koko\nolollaan. Jo siihen sisälliseen havaitsemiseen ponnistava yrityskin\nvaatii hengen voimaa, ja siinä havaitsemistilassa pysytteleiminen on\nihmishengen voimakkain teko. Mutta siitä teosta virkoavatkin ihanat\nhedelmät, jos siihen onnistuu. Kaikki selkenee yhdessä hetkessä. On\nikäänkuin ilmestyisi valaiseva kynttilä huoneeseen, joka hetkeä ennen\noli pimeä, ja ikäänkuin nyt yhdessä hetkessä välittömästi näkisi kaiken\nsen kokonaisuuden, jota ennen oli pimeässä tunnustelevilla\ntutkimuksilla ja hapuilevilla johtopäätöksillä turhaan koettanut\nkokonaisesti käsittää. Siinä tilassa tuntee totuuden, ei sitä ajattele,\nvaan sen tuntee ja havaitsee suorastaan. Kun sillä tapaa ikäänkuin\nhautoo itsensä yllä, voi tavata ihan oman itsensä mukaisen ja omaa\nitseään sisällisesti ja täydellisesti tyydyttävän vastauksen\njoka-ainoaan sieluamme ja oloamme koskevaan kysymykseen. Jos\ntarpeellisen ajan jaksamme ponnistautua pysymään tässä sisällisessä\nhavainnossa, voimme kypsyä ajatus- tai tunto-tilaamme täydellisesti\nselvittäviin sanoihin; saattaa kyllä kulua hetki ja monta hetkeä,\njolloin sitä sanaa tavotellessamme saamme kärsiä voimattomuuden kipua,\nmutta jos meillä on voimaa olla kärsivällisiä, kirpoo se selittävä sana\nviimein meistä, se sana, joka on ajatustilamme suorin ja ainoa kuva, ja\njonka sanottuamme tunnemme ihanan tyydytyksen siitä, niin välittömästi\noikea se on ja suorastaan tuntemisemme sydämmestä virvonnut. -- Mikä\ntällä tapaa on sanoiksi vaivattu on aina eheimmästi alkuperäistä.\nSaattaa kyllä olla, että sama tunnesisältö, joka täten on tullut\nsanojen muotoon kypsytetyksi, jo ennenkin on ollut sanoiksi\nmuodostettuna. Se ei sentään merkitse mitään ajatusesityksen\nalkuperäisyyteen nähden, sillä yhtähyvin kuin eri taiteilijat voivat\nalkuperäisesti ja toisiaan kopioimatta kuvata samaa maisemaa, yhtähyvin\nvoivat eri ajatustaiteilijat kuvata samaa tuntemustilaa alkuperäisellä\nitsestään ammentavalla tavalla. Platon ajatukset saattavat uudestaan ja\nuudestaan toistua hänen omissa kirjotuksissaan, ne samat ikäänkuin\nihmisolennon juurta paljastavat ajatuskuvaukset toistuvat jok'ainoassa\nmyöhemmässä, todella itsestään luovassa ajattelijassa. Sittenkin lukee\nniitä joka kerta yhtä rajattomalla riemastuksella, ne kun joka kerta\nyhtä välittömästi paljastavat olemisen sydänhermon tuntevan ihmisen\neteen, ja tekevät sen aina itsensä pohjalta, omaa itseään pyhällä,\nsyvimpää tavottavalla vakavuudella esittäen, tekemättä ainoassakaan\npiirroksessaan kuollutta lainausta toisilta, vaan aina vastaten joka\npiirtäisystään koko itsellään. Itse ajatuksen tulos ei olekkaan ollut\npääasia tässä luomistyössä, se hengenponnistus, jolla ajatuksen\nhavaintoon ja esitykseen on tultu, on riemastuttavinta siinä, ja\nainoastaan se, joka siihen kykenee, ansaitsee kantaa ajattelijan\nkuningasnimeä, ja ainoastaan hänen sanoillaan on epäämätön alkuperäinen\nselitys-suverenetäättius henkisten asiain käsittelyssä.\n\nIhminen voi omassa mielessään löytää sen henkisen tasapainopisteen,\njossa hän voi päästä rauhaan kaikilta eteensä astuvilta kysymyksiltä.\nHän ei kyllä voi tätä tietä päästä koko olemisen paljaaseen\nymmärtämiseen, mutta hän voi päästä tuntoon siitä, mitä hän ihmisenä ja\nitsenään siitä voi ymmärtää, ja sillä on ihminen sisältään tyydytetty.\nSisälliseen, tuntevaan havaitsemiseen vaipumalla ei kyllä voi tulla\nselkeyteen siitä, mistä ja miksi oleminen on, mutta siinä tilassa voi\nvälittömästi omassa mielessään havaita että ihminen voi sen kysymyksen\nselvittämiseen päästä yhtä vähän kuin pallo voisi hävitä itseensä, tai\nsilmä erottua itsestään ja nähdä itsensä, ja sillä välittömällä\nhavainnolla iäisestä mahdottomuudesta vastata siihen kysymykseen,\nherpaisee sen kysymyksen itseltänsä. Minä tiedän, että jos\naistittavasti kuvittelee ääretöntä, ääretöntä aikaa, tai taivaan\nrajatonta avaruutta, että siitä kuvittelustaan palaa huimaistuna: ikinä\nei lennä ajatus niiden matkojen taakse, jotka aukenevat ylläni ja\nympärilläni, ja jos sitä yritänkin, vaivun tupertuneena siitä\nyrityksestäni. Mutta kerran tehtyäni sen yrityksen ja tunnettuani\nniiden ajatusten pyörrytystä, tunnen myöskin tuntoelämäni koko\nvoimalla, että olen mennyt ajatuksillani siihen rajaan, jonka\nulkopuolelle ihminen ei olemis- ja ihmisluonnostaan kirpoamatta voi\nmennä. Minä tarkotan että näissä olemisen ääriä tavottelevissa\nkysymyksissä voi, kun koko henkensä ponnella vavahtumatta keskittää\nhuomionsa itseensä ja tuntemuksensa mahdollisuuksiin, että silloin voi\nsiinä ajatuksessaan päästä niin kauas kuin ihmisen olemiselle on\nmahdollista, mutta että samassa hetkessä pääsee huomaamaan, tai ei\nyksin huomaamaan, vaan suorastaan aistittavasti tuntemaan, kuinka\nihmisen oma oleminen ajassa ja paikassa, oleminen siis ylialaan, on\nhänen tiellään voidakseen puhtaasti nähdä olemisen sisimpään: ihminen\nniinkauan kuin hän on olemassa, ei voi puhkaista olemistaan ja heittää\nvapaata esteetöntä silmäystä kaikkeuden ylitse, hän itse itsenään on\nhuomionsa tiellä. Ken sitä yrittää, hän tekee yrityksen Midgardsormenin\nnostamiseen, ja jos hän siinä onnistuisi, särkyisi hän samana hetkenä\nolemasta ja puhkeisi itsensä ulkopuolelle. Mutta se on mahdotonta\nniinkauan kuin ihminen olemassa on, ja kun kerran tämän mahdottomuuden\nkoko sisällössään ja merkityksessään elävästi itsessään tuntee, silloin\nmukautuu myöskin tyydytettynä olemisensa asettamaan rajaan. --\nIkäänkuin tässä olemisemme juuria tunnustellessa, samoin voimme\nmuihinkin eteemme astuvissa kysymyksissä löytää itsemme mukaisen ja\nitseämme täydellisesti tyydyttävän vastauksen ainoastaan siten että\nkuuntelemme sen vastauksen omasta tuntemuksestamme. Ainoastaan oman\ntuntemuksemme pohjalla seisomme varmalla vaappumattomalla pohjalla\nhämärän elämän keskellä, ja ainoastaan siinä välittömästi\nhavaitsemaamme voimme esittää sillä varmalla uskolla että totta\npuhumme.\n\nVäitettänee että on ajattelijoita, joiden produktsioonitapa on toinen,\njotka tekemällä suoranaisia ulkonaisia havaintoja varsinaisesti\ntutkivat elämää, ja sitte tämän uloskohtaisen tutkimuksen perustalle ja\nsitä punniten rakentelevat johtopäätöksiään maailman ulkonaisen\nolemisen selitykseksi. En tunnusta näille filosofian nimeä.\nYmmärtääkseni katoo ihmiseltä kohta varma pohja, kun hän jättää oman\nmielensä tuntemisen. Ei ihmisen havaittavissa ole mitään muuta varmaa\nkuin hänen oma mielensä, tai oikeammin ne liikkeet ja liikutukset,\njoina maailma kuvastuu hänen mielessään, ja jotka tekevät hänen oman\nmielensä havaittavaksi hänelle. Sentähden se, joka väittää muuta\nalkuperäistä havaintoperustusta ajatushuomiolleen mielestäni jo\nlähtökohtansa valitsemisessa tekee mahdollisimman suuren perusvirheen,\nja todistaa jo tämmöisellä teollaan todella filosofisen, asiain juureen\nsyventyvän katsantotavan puutetta. Se, joka matkan alussa ei osaa\nvarmasti astua jalustimeen satulaan noustakseen, ei hän myöskään sitte\nenää, kun hevonen jo on liikkeessä, osaa itseään satulaan heittää. Se\njoka näin on itse ajatus-olemuksestaan epätiedossa, mahdotonta on hänen\nyhtään ainoata pätevätä ajatusta tavottaa, hänhän kuin etsii niitä yhtä\nepäviisaasti kuin se, joka taivaan tähtiä nähdäkseen tähystelisi\nmultaan edessään. Joka kerran ei ole havainnut omaa mieltänsä kaikkein\najatustensa lähtökohtana, ei hän sitte myöskään osaa niitä ajatuksiaan\nsiltä pohjalta tavottaa, ja hänen esityksestään voi yhtävähän versoa\najatuksia, kuin voi tyhjyydestä muodostua kukkasia ja viherjöitä puita.\nTotta onkin, että kun lukee enimpiä filosofeiksi itseänsä nimittäviä,\non heidän esityksensä kuin henkistä erämaata, niin on se kaikkea\najatushavaintoa vailla. Joll'ei nimittäin oman mielensä pohjalta lähde\najatustensa kuuntelemiseen ja esittämiseen, niin silloin ei ihmisellä\nvoi olla ainesta alkuperäiseen ajatusmuodosteluun. Ainoa mahdollisuus\nsilloin on että mekaanisesti omistaa jonkun jo ennen esitetyn\najatus-systeemin ulkopuolen, sanon ulkopuolen, sillä jos sisältä sen\nomistaisi, tulisi välttämättä välittömään yhteyteen sen muodostumisen\nkanssa, ja silloin tulisi todellisen ajatusluonnin tuntoon, joka voisi\nehkä virvottaa omankin tunto-havainnon hänessä, -- ulkopuolen jostakin\najatus-systeemistä omistaa, sen ulkoa opittavat määrittelyjäätymiset,\nei iäisintä siinä: sitä hengen muodostustyötä, jolla se on synnytetty,\nja jota ilman määrittelyt ovat ainoastaan kuolleita kirjainkuvioita,\njotka eivät selitä mitään. Omistamatta, tai oikeammin, havaitsematta\nitsessään sitä välitöntä tunteen suhdetuskykyä, joka aina, kun kuulee\njonkun sisällisestä ihmisestä annetun määrittelyn, kohta määrää,\nsopiiko se oman itsensä havainnon kanssa yhteen, vai ei, sitä\nomistamatta ovat nämä ulkonaiset filosofit pakotetut tutkimalla\nkokoomaan lausuntoja siitä kysymyksestä, joka kulloinkin tilapäisesti\nsattuu heitä askaroituttamaan, ja sitte vasta voivat he ikäänkuin\njonkun filosofikongressin enemmistöpäätöksen valtuuttamina lausua\nlopullisen mielipiteensä siitä. Heidän tapansa muodostella käsitteitään\non mekaanista ja heidän ajatusrakenteensa on ilman sisällistä\nvälittömyyttä ja välttämättömyyttä liimattu kokoon ulkonaisista\nsulattamattomista aineksista. Itse kokonaisuusrakenne saattaa ehkä\nulkonaisesta pakosta saada jonkinlaisen väärän arkitektoonisen\nryhmityksen, mutta orgaaninen ei se ajatusrakenne ole, itseään\ntäydentävä ja itseään selittävä, jokaisessa yksityisessä kohdassaan\nkokonaisuuden aavistuksella täytetty; sillä on puutteensa juuri siinä\nett'ei se ole eheä, jokaisessa piirroksessaan rehellinen ja tunnettava\nihmisen tunnon vuodatus, vaan ainoastaan kylmästi ja ilman\norganiseeraavaa mahtia kirjottajan satunnaisista kirjatuttavuuksista\nkokoonparsittu lausejakso. Sillä tavalla luodut \"filosofiset\" teokset\neivät ikinä sisällä lausettakaan alkuperäistä elämänhavaintoa, niissä\non kaikki lainattua, lauseita toisiinsa sitovat yhdistys-sanatkin\nolisivat oikeudenmukaisesti rajotettavat sitaattimerkeillä. Muistan\neräässä nykyaikaisessa saksalaisessa filosofisessa teoksessa, -- en\nenää muista tekijän nimeä, enkä itse teoksenkaan, tekijä oli joku\nfilosofisissa aikakauskirjoissa useasti mainittu professori, teos taas\ntavallinen filosofinen kirjotelma, sovinnaista, noin 5 à 600 sivua\nkokoa, enempi tieto kirjasta onkin tarpeeton -- siinä muistan lukeneeni\nerään lauseen, jossa väitetään, että nykyaikana ei enää ole oikeutettu\nlausumaan mielipidettänsä filosofisissa kysymyksissä, ell'ei ennen ole\nottanut selvää kaikesta siitä kirjallisuudesta, joka asiata käsittelee.\nKirjassa en muuten muista tavanneeni yhtään ainoata rohkeata väitettä,\ntämä väitös todistaa sentään, ett'ei kirjottajalta ole puuttunut\nrohkeutta hyvinkin uskallettuihin väitöksiin. Tämmöinen lause ei\nnimittäin sisällä vähempää kuin sen, että kaikki ne herrat, jotka ovat\nsuvainneet saadakseen, ei filosofin, jota arvoa he arvattavasti\npitäisivätkin liika halpana, vaan filosofian tohtorin tai professorin\narvonimen, että ne, jotka sitävarten ovat suvainneet kirjottaa\nfilosofisia väitöskirjakompilatsiooneja, että he samalla olisivat\nfilosofeja, jotka olisivat voineet jonkun selvittävän sanan lausua.\nSemmoinen on todellakin rohkea väitös, ja vielä rohkeampi se, että\nnäihin kaikkiin pitäisi olla tutustunut, voidakseen olla filosofi.\nTotisesti on Plato yksin tuhatkertaa painavampi, kuin kaikki ne\nepälukuiset tohtorit ja professorit yhteensä, jotka viimeisen\nviidenkymmenen vuoden ajalla ovat filosofisia väitöskirjojaan\nsommitelleet, -- eikä hän ole syviin sanoihinsa herätäksensä tarvinnut\nnäiden filosofien kirjoja tutkia --, ja jos sattuisi taas joku Platon\nsyvällisyydellä varustettu ihminen syntymään, voisi hän itsestään\nammentaa sanat, joiden paljas olemassaolo riittäisi kuivaamaan juuret\naikamme lukemattomilta filosofisilta erikoistutkimuksilta. Filosofin\nselittävä sana ei ole punnitsevan ja pohtivan tutkimuksen tulos, vaan\nse on painoisan persoonallisuuden oman itsensä määritys, eikä sitä\nmääritystä voi antaa muuta kuin se, jolla on oma syvästi tunteva ja\ntietoisaksi viljelty persoonallisuutensa havaintoesineenään. Ei\nfilosofi ajatuksiaan toisten ajatuksista rakentele, ei ainakaan niiden,\njoilla ei semmoisia olekkaan, silloin hän tekisi kuin rakennusmestari,\njoka kivitorninsa huipuksi kohottaisi lasten kokoonhaaliman santakasan,\nse soljuisi kohta alas. Filosofi ei tutki, hän tuntee, filosofi ei\nkokoo, hän luo, filosofi ei ole tiedemies, hän on taiteilija.\nKeskittynyt tiheä persoonallisuus on filosofi, joka ammentaa valmiista\nitsestään. Hänen jok'ikinen sanansa on elimellinen osa hänen\ntuntemustansa, hän on kasvanut ajatuksiinsa; ne saattavat kyllä olla\nmuodostuneet hänessä lukemansa ja ulkonaisesti havaitsemansa\nvaikutuksesta, mutta ne vaikutukset on hän sulattanut itseksensä,\nniinkuin leivän ja juoman, jonka hän on nauttinut, ja nyt ne ovat\nvälitön osa häntä itseään, ja niitä esittäessään toteuttaa hän\nitseänsä. Niin kaukana on todellinen filosofi niistä, jotka sillä että\nelävät murenilla toisten ajatuselämästä, ja niitä pintapuolisesti\nyhteensovittelemalla parsivat kirjakuteensa, sillä luulevat olevansa\noikealla tiellä elämän filosofiseen käsittelyyn, niin kaukana on hän\nniistä, ett'ei voi ajatella joka kohdassaan elävämpää vastakohtaa, kuin\ntoisaalta omassa olemuksessaan orgaanisesti muodostuneita ajatuksiaan\nesittävän filosofin, ja toisaalta ulkonaisia tietoja itseydettömästi ja\nsulattamattomasti magasineeraavan oppineen.\n\nHarva pystyy sentään filosofisissa kysymyksissä tuntemaan, koska esitys\non puhdasta mielen kultaa, koska ainoastaan sen näköiseksi tehtyä\ntekokultaa. Siitä syystä saattaakin tapahtua että oikeasta mielestä\nammennettu ja oikeasti muodostettu ajatus toisinaan voi pitkät ajat\npysyä huomaamatta, jotavastoin teeskennelty viisaus, varsinkin\nmuutamain oppiarvojen varjossa usein saa pitkät ajat kostamatta\nkukoistaa. Yleisen mielipiteen edessä voivat ammattia virallisesti\nedustavat filosofianprofessorit käydä todellisista filosofeista,\nvoivatpa virallaan vielä imponeerata yleisen mielipiteen oikeasta\nmielestä lähtenyttä filosofiaa vastaankin. Jos semmoisen menettelyn\nnäkijänä sattuu olemaan joku todellisella filosofisella tunnolla\nvarustettu, joka pohjaa myöten havaitsee sen pelin tyhjyyden, täytyy\nhänen vallata pyhä vihastus semmoisesta, varsinkin kun semmoista\nvastaan ensi hetkessä on mahditon juuri sen vuoksi että viranpitäjän\nvirka-arvo asian sisällöstä tietämättömän yleisön silmissä asettaa\nhänet hyökkäyksiltä turvaan. Tästä ovatkin selitettävissä ne\nväkivaltaiset hyökkäykset, joita esm. Schopenhauer, Kierkegaard ja\nNietzsche esityksissään tuontuostakin tekevät filosofian viranomaisia\nedustajia vastaan. Ne semmoiset hyökkäykset tulevat kestämään niinkauan\nkuin syvemmin tuntevia, totisesta filosofiasta syttyneitä henkiä löytyy\nja niinkauan kuin löytyy myöskin filosofeiksi itseänsä teeskenteleviä,\njotka harhaan johdetun yleisön edessä esiintyvät teaatteritemppuisilla\najatteluleikeillään, hämmentäen mielet todellisen filosofian\nvakaanhartaasta totuudenuskonnosta.\n\nEhkä joku pitää näin ankaraa puhetapaa sopimattomana minulta, joka en\nole tehnyt mitään, joka oikeuttaisi minua noin rohkeasti itsetietoisiin\ntuomioihin. Mutta tunnen olevani oikeassa ja uskon joka sanaani.\nOlen sitäpaitsi vihastuksissa. Olen huomannut minkälaisella\nyksimielisyydellä aikamme viralliset filosofian edustajat esiintyvät\nepäävinä aikamme totisinta henkeä, Fr. Nietzscheä vastaan, jonka mieli\non palanut puhtainta totuuden hartautta. Eivätkö he sitten tunne että\njoka-ainoa Nietzschen sana on toisesta, pyhänä tulena leimuavasta\niäisyyden lähteestä ammennettu, kuin heidän omat uniset lauseensa?\nEivätkö he ymmärrä että tämmöisen miehen sanat tulevat kuulumaan\nvuosisatojen taakse, ja silloin vielä totisella tulellaan sytyttämään\npyhään vastaanottamiseen kykenevät mielet arvelemattomalla totuuden\nrakkaudella? Arvelemattomalla, seurauksista väliäpitämättömällä,\nkyynillisen paljaalla, mutta todella, todella totuuden rakkaudella!\nEikö edes filosofian historia, jonka he niin uudestaan ja uudestaan\novat tutkineet lävitse, opeta heitä varovaisemmiksi! Kutka vastustivat\nDescartesta, kutka Spinozaa, kutka Schopenhaueria, kutka aina niitä,\njotka ovat jotain alkeellisesti totta esittäneet? Juuri semmoset kuin\nhe itse! Eivätkö nämä vastustajat juuri vastustuksellaan ole\njälkimaailmalle jättäneet selvintä todistusta pintapuolisesta, totuuden\nymmärtämiseen kykenemättömästä hengenlaadustaan? Pitäisi, tuollaiset\nesimerkit silmäinsä edessä, olla viisastunut suotta taistelemasta\ntutkainta vastaan. Vaikenisivat ennemmin, kuin suotta sokaisevat\nmaineensa jälkimaailman silmissä, ovathan he sentään useimmissa\ntapauksissa kunnollisia miehiä, jotka eivät suorastaan semmoista\nkohtaloa ansaitsisi, ainoa virheensä kun on se niin monelle ihmiselle\nyhteinen, ett'ei heillä ole kuulokorvaa oikealle, suoraan asiasta\nhelähtävälle totuuden sanalle. Filosofian professorit contra Nietzsche\non tuo tavallinen, oikeata ehkä tahtovan, mutta lyhytnäköisen\npintapuolisuuden väärä taistelu alkuperäistä totuutta vastaan, jota\nsillä ei ole orgaania tuntemaan, eikä se, jos se olisi menneisyydessä,\nja sen tuloksettomuus elävänä edessä, herättäisi muuta kuin ehkä sääliä\nnoiden suottapäiten heikkoutensa paljastaneiden puolesta, mutta nyt kun\nniillä vielä on kaikki ulkonainen arvo tuomiolausuntojensa taustana,\ntahtoo vastentahtoakin kohtuuton vihastus kuohahtaa hereille mielessä,\nkun tuolla tapaa näkee mitättömän tekoviisauden itsetyytyvästi\nasettavan itsensä todellisen viisauden yläpuolelle, vieläpä kohtelevan\nsitä sen omassa kuningasvaltakunnassa kuin juuri ja juuri siedettävää\nlöytölasta, ilman että kukaan havaitsee kohtuuttomuutta semmoisessa.\nVihastus sitä havaitessa ihmisen valtaa, ja väkisinkin purkautuu mieli\ntuomitseviin sanoihin. Oppikoot filosofian professorit nöyrinä\nsuutelemaan kuningas-ajattelijaa jalkaan, missä sellainen ilmestyy,\nsilloin olkoon heille sydämen pohjasta suotu olla filosofian\nprofessoreita kuinka monen kertaisesti tahansa, mutta niinkauan kun he\neivät sitä opi, on heidän korvissaan uudestaan ja uudestaan kaikuva\nvihastunut: lakeija, muista asemasi!\n\nPalaan viimeinkin taas varsinaiseen esitettävääni. Olen ymmärtääkseni\njo tarpeeksi havaittavasti esittänyt, että sisältään pitää ihmisen\nluoda, jos hän tahtoo puhua iäisissä sisältöpitoisissa sanoissa. Tästä\nseuraa että ajatuselämän oikein esitystapa on se, jossa tuntomme\nhavaitseminen tulee välittömimmästi vuodatetuksi esiin. Semmoisessa\nmuodossa että itse esityksen kaava vähimmässä määrässä on päässyt\nasettamaan runtelevaa kättä tuntemustapamme muodolle. Meidän oma\ntuntemustapamme kun on ajatuksemme ainoa iäiseksi tekevä sisältö, on\nainoa huolemme oman tuntemistapamme paljaasti, muuttamattomasti esitys,\nmeidän esityksemme täytyy olla tuntemuksemme hienoimmasti havaitun, ja\nhellimmästi arimmasti sanoiksi synnytetyn kuvan. Omasta kokemuksestani\ntiedän, että ainakin minuun vaikuttaa syvimmin tällainen ajatusten\nesitys. Niinpä tunnustan että lukiessani S. Kierkegaardin \"Efterladte\nPapirer\" tunsin, jos mahdollista, vielä välittömämpää iloa, kuin muita\nhänen ihania teoksiaan lukiessani, ja se ilo ymmärtääkseni lähti siitä,\nettä hän näille, tavallaan itselleen kirjottamille lehdille oli ollut\ntilaisuudessa vielä välittömämmin, kuin suuremmissa, erityistä\nselityspäämäärää tavottelevissa teoksissaan, kiinnittämään suoraan\nhavaintoonsa heräävät ajatuksensa ikäänkuin silmänräpäysvalokuvina ihan\nsiinä muodossa kun ne juuri näkyivät hänelle. Myöskin se ilo, jonka\nPascal'in \"Pensées\" herättävät, lähtee siitä hartaasta huolesta, jolla\nsiinä jokainen yksityinen ajatus on tavotettu muotoonsa. Samoin nauttii\nNietzschen kirjotuksissa ihan suorastaan ajatus-elämässään\npaljastuvasta mielestä. Hänen ajatuksensa ovat joka hetki kuvaksi\nherkähtynyttä tuntemistilaa, niissä ei ole mitään johdettua, vaan\nkaikki on juuri kirjottamisen hetkellä elävästi ja kokonaisesti\ntunnettua ja semmoisenaan sanottua, niihin saa uskoa niinkuin\ninterjektiooneihin, jotka ilo tai tuska ihmisen rinnasta välittömästi\npusertaa, ainoastaan että tässä nämä interjektioonit syvempi- ja\nlaajempi-sävelisen sielun pohjalla ovat selvenneet ja kasvaneet\nkokonaisiksi ajatusten muodossa tunnettaviksemme ilmestyviksi\nmielentilasymfoniioiksi. Nietzsche on tavottanut suorimman\nlausuntatavan ajatuselämälleen, siitä se herpoumaton, ja joka uudessa\nsanassa uudella kylvyllä väristyttävä nautinto, joka häntä\nlukiessa valtaa mielen. Ei tarvitse uskoa hänen positiiviseen\nmaailmanselitykseensä kokonaisuudessaan, se saattaa olla hyvin\ntilapäisistä ajatusyhtymistä muodostunut, mutta jokainen hänen\nyksityinen kuvaussanansa on totta, hänen jokainen sanansa on itseänsä\ntuntevan ihmisen liekkinä paloa, on ikäänkuin syttyneen mielen\nvälttämätöntä liekkiä, ja semmoisena se kohta välittömänä sulaa lukijan\ntuntoon. Sensuuntaista ikäänkuin näissä nyt esittämissäni\najattelijoissa pitää ajatusesityksen olla, ollakseen vaikuttavan.\nAjatuksen pitää päästä kumpuamaan esiin niin luonnollisesti ja niin\nvähän taitetussa muodossa, että se ihan tunnettavasi tykähtää lukijaan,\nliittyy hänen tunnoksensa. Ei siinä saa olla yhtään sulamatonta\npiirrosta, sen pitää olla oman sielun välitöntä antamista, sielun\nvuodatusta toiseen sieluun. Yksin ajatus kokonaisuuden vaatimuksistakin\nvoi häiritä ajatuksen oikeata tuntoperäistä esitystä. Saattaa nimittäin\ntapahtua, että ajatusesityksen kokonaisrakenne vaatii ajattelijan\nyksityisissä kohdissa jättämään havaintoperäisen mielialakuvailun ja\npakottaa hänen, eteensä asettaman tulospäämäärän vuoksi, liukastumaan\nkuolleeseen abstraheeraavaan johtopäätöstapaan. Esitys muuttuu siitä\nsentään heikoksi, sellaisessa esityksessä nimittäin kadottaa sanojensa\nalta oman tunto-elämänsä havaittavan, kontrolleeraavan pohjan, eikä\nsilloin voi täyttää sanojansa sillä vaikuttavalla, vakuuttavalla\nsisällöllä, joka itse olemassa olossaan todistaisi ne jokaisen edessä\ntosiksi. -- Ajatusesityksen, ollakseen oikean, tulee olla ihmisen\ntunto-elämän sanoiksi ilmestymistä, puettuna tarkimpiin ja\ntyhjentävimpiin, mutta myöskin luonnollisimpiin ja selkeämpiin\nsanoihin.\n\nMutta se, jonka me näin itsiämme kuunnellen, ja kuulemamme\nluonnollisimpiin, itse asiasta kasvaviin sanoihin muodostaen esitämme,\nonko se sitte yleisesti totta ja jokaiselle toisellekin pätevästi\nlausuttu? On. Me ihmiset, niinkuin meillä on yhteinen ihmismuoto, niin\nmeillä myöskin on yhteinen tuntemuslaatu. Me jokainen ihminen olemme\nsisimmässä olemuksessamme yhtä. Ikäänkuin jokainen koivu muodostuu\nsiemenestä puuksi samalla tapaa, ja ikäänkuin samat lait jokaisessa\nniissä määräävät solun muodostumisen solusta, -- ikäänkuin jokainen\ngraniittikiteymä on samoista aineksista ja samojen lakien mukaisesti\nmuodostunut, olkoot ne kiteymät kuinka erimuotoisia tahansa; --\nikäänkuin yhdestä ainoasta graniittipalasesta tai yhdestä ainoasta\nkoivusta, jos ne kokonaisesti ja pohjaansa asti tunnemme, tunnemme joka\nainoan muunkin graniittikiteen ja koivun koko sisällisessä muodossaan\nja kokonaisuudessaan, samoin on jokainen ihminen sisälliseltä\nsielulliselta olemuslaadultaan samallainen, ja jos yhden ihmisemme\nsisällisesti tunnemme, silloin tunnemme myöskin koko ihmisluonnon\nsisällisesti, ja sitä kuvatessamme kuvaamme jokaista ihmistä. Minä\ntarkotan, jos oman itsemme ja oman tuntemisemme osaamme selvästi ja\ntarkasti sanoihin kiinnittää, me silloin olemme sanoihin sitoneet\njokaisen ihmisen tuntemustavan, ja jokainen, joka voi sanamme\nsisällisesti lukea, ja sen lukemansa itsessään havaita, on sanoissamme\nlöytävä sisällisen itsensä toteutetuksi. Jos voimme luoda oman\ntuntemisemme sen omimmassa ja oleellisimmassa sisällössä sanoiksi,\nsilloin voi jokainen toinenkin ihminen sisällisyytensä pohjalla havaita\nsanojemme kuvauksen totuuden itsessään ja silloin olemme puhuneet\nihmisellisesti totta, jokaiselle ihmiselle pätevää, olemme puhuneet\nsanoja, joilla aina on oleva elävä, sisällistä ihmishavaintoa syventävä\nselitysvoima jokaiselle jälkeemmekin tulevalle, sisällisesti itseään\ntuntevalle ihmiselle. Ei olekkaan mitään muuta objektiivista,\njokaiselle pätevää esitystapaa, kuin oman tuntemuksen tarkka ja sitova\nesitys. Kuten jo ennen olen sanonut, emme nimittäin koskaankaan voi\npuhua yleisestä, itsessään lepäävästä maailmasta ulkopuolellamme,\nvoimme ainoastaan puhua tämän maailman vaikutuksesta tuntoomme, ja jos\ntästä maailmastakin tahdomme vähimmässä mahdollisessa määrässä\ntotuudesta horjahtuvat sanat puhua, on ainoa tie siihenkin se, että\nannamme sanoissamme tuntomme tästä maailmasta puhtaimpanaan tulla\ntunnettavaksi. Ainoastaan jos paljaasti itsemme pohjalta puhumme,\nsilloin puhumme yleispätevää ja jokaiselle ihmiselle sisällisesti\ntunnettavaa. Jos suljetuimmasti rajotamme esityksemme oman tuntemisemme\npohjalta kasvavaksi, silloin kasvaa esityksemme itsestään yleiseen,\njokaista ihmisolentoa selittävään merkitykseen. Ainoastaan tarkin ja\njohdonmukaisella huolella noudatettu subjektiivisuus on porttina\nyleispätevään objektiivisuuteen esityksessä. Ikäänkuin puu, mitä\nkorkeammalle se tahtoo kohottaa latvansa ilmaan, sitä syvemmälle maan\npimeyteen se upottaa juurensa, samoin ihminen, mitä yleisempää,\njokaiselle kohta sanottunaan todeksi helähtävää hän tahtoo puhua, sitä\nsulkeutuneempi olkoon hän sitä sanoessaan ollut itseänsä tuntemisen\nhavaintoon, ja sitä likemmästi olkoot hänen sanansa hänen välittömän\ntuntemustilansa suoraa ja selvää paljastusta.\n\nJoka sana, jonka ihminen puhuu, olkoon hänen sisäisen olemuksensa\naarrekaivannosta esiin-nostettu. Silloin se kerran oikeassa muodossaan\nsanottuna pysyy pätevänä iäisesti, ja elää uudestaan joka kerta kun\nuusi ihminen sen valaisemana tulee oman sisäisen itsensä\ntuntemishavaintoon. Ajatellakseen oikein tulee ihmisen osata\nrehellisesti ja paljaasti nähdä tunteensa. Kaikki muu seuraa silloin\nitsestään: ajatus on tämän tunteen selvä havainto, ja ajatuksen esitys\nsaa välittömästi oikean muotonsa, kun ei tyydy ennen kuin on saanut\nlausutuksi tuntemuksensa sen omassa muuttamattomassa muodossa.\n\n\n\n\nKATSOMUKSEN IHANUUDESTA.\n\n\nIstuin juuri puutarhassa. Syreenien tertut riippuilivat ylläni\nvehreässä lehvistössä, ruohosto rehotti istuimeni vieressä istuimeni\ntasalla, hyönteiset surisivat ilmassa ja pensaissa, edessä välkkyi\npuisto, jonka häälyvä läpinäkymätön vehreys kylpi auringon rajattomassa\nkirkkaudessa, yllä säteili metallinen siniseksi valettu taivas, joka\nvaloi ja valoi loistoansa kaiken ylitse. Niin oli kuin olisi juossut\nkoko sen vihannuuden tunnoksi. Yhdeksi silmänräpäykseksi suli koko\nluonnon täysirintaisuuteen; kaikki se humuava vellova elämälle\naukeentuminen ja elämässä läikkyminen, joka kuului kuin äänenä\njokaisesta ruohosta, jokaisesta lehdestä, tykähti yhtenä hetkenä\nihmiseen, kaikki aistimet joivat sitä, olisi huudahtanut ilosta siinä\nvehreyden ja runsauden riemussa. Väkevä, väkevä on maan rinta, väkevänä\nversoo elämä maan rinnasta, huumaavaa pyörryttävää olemisen iloa on\npuiden täyteläinen tulviva vehreys, on maan rinnasta tunkeva ruoho,\nriemusta juopuneelta kuuluu lintujen hykähtynyt viserrys ja ahnaina\navaavat kukkaset kellonsa juodakseen, juodakseen elämää. Siihen\nheittäisi itsensä maahan pitkälleen, kätensä levittäisi korkealle\nruohostolle, joka hivelevästi taipuisi käden alla, siinä makaisi\noiennettuna ruohostolle, kasvot taivasta päin, näkisi häilyvän\ntuoksuvan heinän välitse taivaan ja kultaiset puiden latvat yllänsä, ja\nhengittäisi, hengittäisi suven rintaansa, suullaan ja sieramillaan sitä\nitseensä imisi, silmillänsä hyväilisi ja vetäisi, kuulollansa ja koko\nolollansa tuntisi. Kesästä tupertuu, pyörtyy, kesä läikkyy ihmisen\nylitse, sen runsaus- ja tuoksuaaltoihin hukkuu. -- Ihanaa oli siinä\nsuven keskellä, ja nyt jälkeenpäin tunnen kuin olisin hetkeksi ollut\ntaivaassa. --\n\n-- Istuin kerran hetken, ja pitkän hetken, ja katselin lehtimetsää,\njolle illan aurinko valoi säteilevää kultaa. Siinä oli edessä kirkas\nauringossa heleilevä ranta, tunsi silmillänsä sen keveän päilynnän,\nmutta ei katsonut sitä, silmät pysyivät korkeassa lehtimetsässä, joka\nloisti kuin ihanaksi siseleerattu kultateos. Se lehvistö seisoi kuin\nkultakylvyssä, tummat punervaruskoiset varjot, jotka välähtelivät sen\nsisältä, leikkasivat sen loisteen kultaisemmaksi. Omituinen helminen\nriemu poltti sydäntä siinä katsellessa. Olisi ainaiseksi jäänyt\nsilmillään riippumaan sen kultaisen lehtimetsän näkyyn, edessä keveästi\npäilyvä veden kalvo, mitään muuta tuntematta. Niinkuin äänetön ääretön\nkirkko oli koko se luonto, vedet ja lehtinen aurinkoinen ranta, taivas\nyllä. Olisi liittänyt kädet ristiin rinnallensa ja nautintoonsa sammuen\nliukunut kaiken, koko kultaisen luonnonkajastus-sieluksi. -- Niin sekin\nhetki oli kuin silmänräpäys taivaassa. --\n\n-- Katselin kukkasta kerran, neitsyistä viljuvaljua. Niin puhtaina\nriippuivat sen kellot varressaan, ja itse se varsi nousi lehtiensä\nvälistä kuin kaunein sointuvin ajatus. Hyväilin mieltäni katselemalla\nkukkakellojen kaunista riipuntaa, niinkuin sointuvin soitto niin ne\nkeveästi kallistuivat kukkanen kukkasen yllä. Jokaista kukkaskelloa\nkatsoessani soi mieleni liikutettuna runona. Kuinka puhtaina ja\nkauneuttaan kylläisinä kaareutuivat niiden kukkahelmien posket, ja\nkuinka hienona, sieluun hiipivänä sointina tunsi niiden koko muodon!\nVärisi niiden kellojen hennoimmalla aistilla leikeltyä terää nähdessä,\nja niiden kuvun muotoon oli vangittu kuin hillitty mutta täysiääninen\nolemisen kauneus-sävel. -- Pitkän hetken soi sitä kukkasta katsoen ja\nkukkasta tuntien. --\n\n-- Kylmä kelmeä talvipäivä, takanani on huurteinen koivumetsä, jonka\noksat kuin juhlallisina kynttilöinä nousevat ilmaan ympärilläni,\nedessäni on lunta -- lunta, lumilakeuden toisella puolella nousee\nkorkea tumma metsän ranta, joka heittää pitkän sinervän varjon hiukan\nepätasaiselle lumenpinnalle edessään. Kylmä lämmittämätön aurinko\nloistaa maiseman ylitse, sytyttää kuin kristallikruunut koivumetsässä\nympärillä ja saa lumenpinnan rakeilemaan kuin viherjöinä ja punaisina\nja sinisinä tähtinä, jotka leimuen syttyvät ja sammuvat. Siinä olen\nhiljaisuudessa ja tunnen sitä puhdasta kylmää talvea, jostain nousee\nkuulakasta taivasta vastaan sakea, ylhäältä punaisenharmaa savupilari,\ntoiselta taholta kuulee jonkun metsälinnun kuhertavan äänen talvimetsän\nlasikaikuisen ilman kannattamana, lähelläni juuri kuuluu joltakin\noksalta putoavan lunta maahan. Siinä seison liikkumatonna lumisen\nmetsän keskellä, silmäni seuraavat milloin auringon moniväristä\nsäteilyä hangelle, milloin vuoroin valkoiseksi ja sinertäväksi\naaltoavaa lumenpintaa kauempana edessäni, kunnes ne viimein jäävät\nlepäämään metsälle, joka levollisen majesteetillisena kuvastuu\npunervahuurteista taivasta vastaan. On näin viileä, tyyntynyt rauha\nmielessä, tuntee kuin yhdellä hetkellä koko sen lumisen huurteisen\nmaiseman itsessään, ja on itsekin mielessään yhtä seesteisen kirkas ja\njääkynttiläinen. Kaikki ympärillä on yhtähaavaa läsnä mielessä, kaikki\naistimet värjyvät talvenmaisemaksi, ja yhtenä, koko sielun täyttävänä\nhetkenä on mieli paljaasti sen puhtaan, puhtoisen luminäyn ja talven\nkorkean kirkkaan seeste-temppelin tuntoa. -- Ihana, itsestään\nunhottunut hetki, josta herättyäänkin aisteissaan vielä kauan\njälkeenkin päin tuntee viileyden ja tyyneyden lumista rauhaa. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhana on maailman näkö, ja ihanaksi se ihmisen koskee. Jokainen hetki,\njona aukenee katsomaan ympärilleen on täysinäisen riemun hetki.\nKukkuralleen nousee ihminen maailmaa nähden, ja runsauden ja iäisyyden\ntulvana liikkuu ihminen luonnon tulvahuttamana.\n\nKaikki maailmassa on hetkessä kokonaista ja itsetäydellistä. Jokainen\nruoho maassa, jokainen kivenkiteymä vuoressa, jokainen ilmoja liitävä\nlintu ovat olossaan ja muodostumisessaan täydellinen, itseänsä\nselittävä ja itsessään lepäävä luonnon rinnan vuodatus, ne ovat\niäisyyskupla, joka yhdessä edessämme olevassa silmänräpäyksessä\ntoteuttaa itsensä. Jokaista luonnonmuodostumaa katsoen me saatamme\nkatsoa iäisyyteen, jokaisen kiven, jokaisen ruohon edessä saatamme me\nsyventyä ajattomaan, ajan vaihtumisen ulkopuolella olevaan sen kiven\ntai ruohon kokonaisesti tuntemiseen, jolloin yhdessä hetkessä tunnemme\nsen kokonaisesti olossaan ja muodostumisessaan. Jokainen\nluonnonmuodostuma on jokaisessa hetkessään iäisyyden päilyntäpeili,\nsiinä on kaikki läsnä, menneisyys, joka on sen muodostanut,\ntulevaisuus, jonka mahdollisuudet se itsessään sisältää, nykyisyys,\njoka sen kokonaisesti täyttää. Yhdessä ruohon lehdessä on vangittuna\nkoko auringon vaikutusvoima, on maan ja ilman mahdit, on jokainen\naurinkoinen ja pilvinen päivä, menneisinkin päivä, joka valaisi sitä\nruohoa, josta se siemenenä on polveutunut, tulevaisinkin päivä, jota\nvarten sillä tänään on itsessään aines, josta siemen siemeneltä\ntuhannen vuodenkin perästä on puhkeeva uuden päivän aurinkoa imevä\nruohon lehti. Kaikkeus on välittömästi ihmisen joka silmäyksen edessä\nläsnä. Ennenkuin kivi on jäätynyt muotoonsa, ennenkuin maa on voinut\nkukkaistua ruohoihinsa, taivaan ilma sineensä, on koko kaikkeuden\ntäytynyt olla niinkuin se on. Pienimmälläkin on koko kaikkeuden\nkokonaisuus olemisensa edellytyksenä ja pienimmästäkin voimme me\npuhjeta kokonaisuuden ymmärtämiseen, jos vaan voimme sen pienimmän sen\nkaikessa hennoimmassa sisällisyydessä ymmärtää. Jos voimme selittää\nkuinka kivenkide on muodostunut kaikkein alkunaisimpaan syntyynsä ja\nkaikkein ominaisimpaan sisältöönsä asti, silloin voisimme sitä\nesittäessämme antaa koko olemisen historian ja koko olemisen\nselityksen.\n\nJokaisena silmänräpäyksenä on iäisyys elävänä ja tunnettavana edessämme\nja ympärillämme. Jokainen oleva hetki on iäisyyttä, siinä on koko\noleminen läsnä, siinä on kaikki se menneisyys, joka on muodostanut\nnykyisyyden tilan, ja siinä on mahdollisuutena kaikki se tulevaisuus,\njoka voi muodostua nykyisyydestä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus\novat aina joka hetkenä silmäimme ja tuntemisemme edessä. Kaikki,\npieninkin on iäisyyden kuvastusta. Iäisyyteen voimme nähdä, ja\niäisyyden tuntoon tulla, jos mihin tahansa, pienimpäänkin syvennymme\npohjaan vaipuvalla tunnolla, kokonaisuuden vaikutuksesta on pieninkin\nsyntynyt, pieninkin on välitön kokonaisuuden osa, on itse\nkokonaisuutta. Ikäänkuin jokainen meriveden pisara on samaa ainesta\nkuin meri kokonaisenaankin, samoin on kaikkeus jokaisessa\npienimmässäkin ilmestymismuodossaan yhä samaa kaikkeutta, ja me voimme\nsiihen syventyen välittömästi sukeltaa kaikkeuteen.\n\nMutta paitsi sitä, että kaikki, minkä havaitsemme, on kaikkeuden\nkokonaisuutta, on jokainen ilmiö, joka tulee silmäämme, myöskin\nitseänsä, omaa olemistaan, se elää. Kaikki aines ja kaikki oleva siinä\non kaikkeutta, iäisyyttä, iäisyyden vuodatusta, kaikki siinä on\nehdottomasti välttämätöntä, koko kaikkeuden yleistilan edellyttämää,\nmutta itse se sentään on muotoansa ja elää omana muotonansa omaa\nitsenäistä elämäänsä. Tämä omakin elämä on sentään ainoastaan\nnäennäisesti itsenäistä. Itse yksityisen ilmiön oma yksityisin muotokin\non jo sen ilmestymispakossa ehdottomasti ja iäisesti määrätty.\nIkäänkuin syreenin lehden idussa on ehdottomasti määrätty pyrkimys\nvarmaan muotoon, jonka se kasvaessaan ainoastaan toteuttaa; niin\nhelpolta kuin näyttäisikin sen olevan voivan ottaa mikä muoto tahansa\nyllensä, siinä kun se ilmasta ja rungosta kasvamisaineksensa imee, se\naina sentään välttämättä ottaa aina varman, sisältään vaaditun\nulkomuotonsa; samoin muodostuu kaikki muukin varmaan, koko menneisyyden\ntilan vaatimaan ehdottomaan muotoonsa. Kaikki mikä tapahtuu, ja kaikki\nmikä muodostuu, tapahtuu ja muodostuu välttämättömästi, missään ei ole\npienintäkään sijaa tilapäisyydelle. Pieninkin repeämä, jonka joku eläin\non tallannut ruohon lehteen on välttämättömästi syntynyt, on ollut koko\nkaikkeustilan toteumusvaatimus, ja jos kokonaisesti olisimme osanneet\nkatsoa kaikkeutta koko sisällössään ja muodostumisessaan, silloin\nolisimme voineet edeltäpäin havaita senkin tapauksen täytyvän tapahtua.\nEi ole mitään vapaata maailmassa, kaikki joka on, täytyy olla, ja\nkaikki joka tapahtuu, on täytynyt tapahtua, ei valitse lammas vapaasti\nlaitumella kahden sen edessä kasvavan ruohontupon välillä, joista se\ntoisen syö ja toisen jättää, eikä määrää ihminen itsenäisesti istuuko\nhän tuolle tuolille vai tälle. Yhtä välttämätön ja luonnonlain mukainen\nkun on kiven putoaminen maahan, kun sitä on lakattu pidättämästä, yhtä\nvälttämätön ja luonnonlainmukainen oli Napoleonin retki Moskovaan, ja\njoll'emme sitä välttämättömyyttä elävästi havaitse, on syynä siihen\nainoastaan se, ett'emme kokonaisesti voi havaita kaikkeuden pohjaa,\njolta jokainen yksityinen ilmiö tai teko on luonnollinen välitön\nemanatiooni. Kaikki maailmassa on kokonaistilan toteutumista, kaikella,\npienimmälläkin on selityksensä ja tapahtumisvaatimuksensa\nkokonaistilassa, kaikkeudessa. Ei ole mitään, joka olisi itsenäistä,\nkaikki on vaan kaikkeuden esille-tulvimista, jokainen yksityinen muoto\non kaikkeuden esilletulemistapaa, joka saa muotonsa sisältönsä\nvaatimuksesta. Kaikkeus, iäisyys on kaikessa läsnä, kaiken tapahtumisen\ntakana voimme, jos oikealla syvämielisyydellä voimme maailman\nkokonaisuutta havaita, voimme nähdä iäisyyden. Iäisyys on olemisen\ntausta, oleminen vuotaa iäisyydestä, on iäisyyden havaittavaksi\ntulemus. Jokainen haihtuvinkin ja ohimenevin ilmiö on olemisen\niäisyysmeren aaltoa, ja sen koko sisältö on iäisyyttä.\n\nKaikki on siis iäisyyden peiliä ihmisen ympärillä. Tämän iäisyyden\nhavaintoon voi ihminen sentään päästä ainoastaan, jos hän hetkeksi\ntekee ikäänkuin tehottomaksi oman olemisensa. Ihminenkin on nimittäin\nolemisessaan osa tätä kaikkeuden kokonaisuutta, hänelläkään ei ole\nmuuta tehtävää kuin elää, elämällään tätä kaikkeutta toteuttaakseen,\nihminenkin on kaikkeuden leikkikalu, joka, luullen olevansa itseänsä,\nja omaa toteutustaan tavotellen, onkin vaan yksi kaikkeuden\nilmitulemiskeinoja. Mutta ikäänkuin aallosta aallon oman voiman\nirtiheittämä latva joskus viskautuu itse aallon yläpuolelle, samoin\nsaattaa ihminen, jos hänen elämisvoimansa on vahvin ja liikkuvin,\njoskus singahuttaa itsensä olemisensa toteutuspakon ulko- ja\nyläpuolelle. Joskus elävimpänä ja kirkkaimpana hetkenämme saattaa\ntapahtua, että voimme heittää valaistuvan katseen olotavotuksemme rajan\nulkopuolelle. Minä tarkotan että joskus saatamme yhdessä hetkessä, kun\nolemme ikäänkuin olemisemme kukkuralla, silloin saatamme siinä tunnossa\nettä elettävänämme olevana hetkenä olemme kaiken olemistehtävämme\ntäyttäneet, tuntea itsemme olemisemme ainaisen pyrkimyksen\nulkopuolella, vapahdettuina siitä oman itsensä tehoisaksi tekemisestä,\njoka on kaiken olemassa olevan elämä, meillä on semmoisena hetkenä yli\nhetken tarpeen liikenevää voimaa, ja silloin saatamme olemisemme\nhetkellisessä rikkaus- ja täydellisyys-rauhassa silmänräpäykseksi\ntuntea maailman oloa semmoisena kuin se kaikkeudessaan on itsemme\nulkopuolella. Me voimme joskus olla täyttäneet kaiken pyrittävämme, ja\nsilloin silmänräpäykseksi olla tulvahtaneet itsekylläiseen olo-voimaan,\njolloin pyrkimystilamme jännitys on sammunut meistä ja me itseytemme\njänteestä vapahtuneina täysinäishyminöivän hetken saamme seista itse\nolemista olemisenaan kasvoista kasvoihin. Niinä hetkinämme olemme\niäisyyttä tuntemassa ja niihin hetkiin tulvimme, kun päilymme\nkylläisintä olemistilan runsautta, niin kylläistä, ett'emme itse enää\nolemisemme toteuttamiseksi sitä tarvitse, vaan että voimme asettua\nikäänkuin lepäämään sille omalle voimallemme ja siinä levossamme soida\nkaikkeuden tuntemishyminäksi. Semmoisina hetkinä on ikäänkuin yht'äkkiä\nolisi siirtynyt ahtaasta vankikopista, jonne ei aurinko ikinä katso, ja\njossa aina on tukala ja ummehtunut hämäryys, ikäänkuin sieltä yht'äkkiä\nolisi siirtynyt iloisten niittyjen keskelle, jotka kukkasinensa\nvälkkyvät auringossa, ja joiden yllä sinisessä ilmassa linnut pitävät\nsuurta iloaan. Ne hetket ovat ihaninta oloa, ja ken niitä kerran on\nsaanut elää, hän etsii niitä uudestaan ja uudestaan. Ne eivät ole muuta\nkuin vapaata ja suoraa iloitsemista olemisen näystä ulkopuolellamme,\nmutta merkillisen ihanasti virkistyy sielu niiden hetkien itsestään\nunohtuneesta katsomisesta. Ken kerran on sattunut katsomaan\nilta-auringon kullassa taivaan sinistä taustaa vastaan kylpevää puuta\nja tuntemaan siihen sidotun sydäntä välkäyttävän ihanuuden, hän\nuudestaan ja uudestaan pyrkii antaumaan uuteen ihanuuskylpyyn saman\nilta-aurinkoisen puun edessä. Ken kerran on sattunut silmillään jäämään\nyllämme kaareutuvan taivaan sinikuvun katsomiseen, ja siihen\nkatsomiseen joksikin taivaalliseksi hetkeksi unohtunut, hän toistekin\ntavottaa herätä semmoisen katsomis-silmänräpäyksen itseunohtuneeseen\nihanuuteen. Kauniin sinisäkenöitsevän lahden näkö viherjälehteväin\nrantojen välillä, maisema, joka huikaisee silmää ilta-auringon\nkultaloistossa, solavan lempeän lehtimetsän sisus, jossa keveäviherjät\nlehdet hiljaa häilyvät, ylhäisen metsän pilaristo, jossa puut kasvavat\nkirkoksi ylle, kalkki se hetken tuntona värähtää ihmiseen ja\nvärähdyttää hänet itsensä hetkelliseksi, kaiken tuntevaksi peiliksi. En\ntiedä, mitkä ihanuuden sanat sanoisin niistä helmisistä hetkistä, joina\ntällä tapaa olemme värähtyneet ympärillämme olevan luonnon\nkokonaiskuvan tuntemiseen. Semmoinen hetki on pyhä, me palvelemme\njumalaa silloin, olemista itseään, ne ovat olemisen ilon rikasta ihanaa\nsointia meissä. Niinä hetkinä olemme me juosseet edessämme olevan\nkokonaisuuden tunnoksi, kaikki edessämme on yhtä haavaa\nväräyksellisesti läsnä itsessämme, koko tilamme on oikeastaan edessämme\nolevan kuvan tuntemista, olemme kuin selvin herkin peili sen edessä, ja\nkaikki siinä on yhtähaavaa läsnä meissä, me olemme luonnonkuvan\nkokonaisuutta, sielumme on luonnon päilyntää. Niin ihana, ihana on\nsemmoinen hetki, -- muistokin semmoisesta hetkestä heittää jälkeenpäin\ntaivaallisen loisteen mielelle. Semmoisina hetkinä on ihminen ollut\niäinen, on itsensä unohtaneena ollut iäisyyden partaalla, iäisyyttä\ntuntemassa. Kaikki oleminen ympärillämme on nimittäin, kuten jo sanoin,\niäisyyden ilmestystä, ja jos voimme vapaasti ja unohtuneesti jäädä\nolemisen tuntemiseen ympärillämme, olemme samassa tykähtäneet iäisyyden\npäilynnäksi. Me olemme silloin havahtuneet siitä umeasta itseänsä\ntoteuttamisen orjuudesta, joka sisäisenä pakkona tai elämisen\nenergiiana lepää kaiken olemisen idussa ja pakottaa sen kaikkialla\nvarmaan itsekkyyden, itsensä toteuttamisen kärkeen pakkaumiseksi, joka\nahdistaa kaiken yksityisen maailmassa sokeasti ja sivulleen\nolovoimaansa tuhlaamatta pyrkimään itsensä eheimpään toteuttamiseen,\nsiitä tilasta olemme me semmoisina ihanuushetkinämme osanneet hetkeksi\nhavahtua, ja olemme voineet itsestämme unohtuneina heittää vapaan ja\nvaluisen silmäyksen oman olemisemme rajan ulkopuolelle maailman\nkaikkeuden iäisyyshyminään. Me olemme silloin hetkeksi osanneet herätä\nluonnon tuntemiseen ihan itseydettömästi, ihan luontonaan,\nolemiskauneutenaan, olemme virvonneet olemisemme pyrkimystilasta\nkaikkeuden tuntevaan havaitsemiseen, olemme hetkeksi iäisyyden\nnäkemisessä värähtäneet iäisiksi. Semmoinen hetki on ihmisen iäiseksi\nsyntymishetki, se on ikäänkuin taivaan avautuminen ihmisen ympärille,\nikäänkuin ihmisen maailman sieluksi kirkastuminen.\n\nKaikki kaunis ja iäinen virkoo ihmiseen tämmöisistä hetkistä. Hän, joka\non tuntenut tämmöisen, itsensä luonnon tuntemiseen unhottaneen\nsilmänräpäyksen, hänen sieluunsa jää se silmänräpäys ihanuussointina,\nja siten heränneet soinnut kypsyvät hänessä hänen henkensä teoiksi.\nKaikki taide on näiden itsestään vapahtuneiden hetkien muistoa; ne\nsoinnut, jotka silloin ovat värähdelleet mielessä, ovat asettuneet\nikäänkuin soivaksi taustaksi ihmismieleen, se tausta saa jokaisesta\nuudesta soinmittavasta värähdyshetkestä uutta tiheentymisainesta, ja\nsiitä muodostuneesta tunnelmataustasta väräjöi taideluoma. Riemu, joka\non mielessä hykähdellyt olemista tuntiessa, on jokaisen olemisen kuvan\nsynnytys-silmänräpäys. Kun taiteilija kuvaa maisemaa, kuvaa hän, jos\nhän siinä luomisessaan on todellinen taiteilija, ainoastaan puhtaan\nriemuntunteensa siitä, ja hänen taulunsa ainoa oikea taidevaikutus on\nse että hän saa sen riemunsa jokaiseen katsojaan välittömästi\ntartutetuksi, olkoon hänen riemunsa siitä maisemasta sitte sen\naurinkoinen hykähdyttävä loisto, tai sen tulviva, uhkuva, vehreyttään\nversova runsauden ja kylläisyyden vellonta, tai sen orgaaninen,\nitseensä perustauva ja tyynessä itsetyytyväisyydessä lepäävä\nkokonaismuoto, tai sen etäisinä valuisina viivayhtyminä mieltä\nkauniiksi ja kirkasrauhaiseksi soinnuttava vaikutus. Taiteen ainoa\nvaikutuspyrintö on luonnontuntemisessa heränneen sointumielen\nvirvottamista eläväksi joka ihmisessä. Soitto on kokonaan ja paljastaan\ntämän ihmisen olemisen kukkuratilan kummuntaa, soittoa tuntiessaan on\nkuin välittömästi olisi tuntemuksensa aaltoja häilymässä;\narkitektoniikka on viivamuotoihin vangittua, maailman katsomisessa\ntunnettua kokonaisuushymistystä, se on maailman elävää, ja sentään\nitseensä rauhottunutta muodossaan lepäämistä; kuvaustaiteessa ja\nrunoudessa on olemisen kuvaus välittömästi läsnä, ja itse kuvauskin on\nainoastaan olemisen havaitsemisen herättämäin tunneväristysten\ntoteuttamista. Kaikki taideluominen on olemisen kokonaisesti\nhavaitsemisessa itsessämme heränneen ihanuus-soinnin esittämistä. Mutta\ntaide ahtaammassa merkityksessä ei yksin ole tuloksena tästä. Luonnon\nsilmänräpäyksellistä kuvakokonaisuutta tuntien oppii ihminen\npysytteleimään kokonaisuuden tunnelmoimisessa, oppii vaipumaan jokaisen\nyksityisen luonnonilmiön tuntemiseen sen omassa kokonaisessa\nolemistäydellisyydessä, hän oppii tuntemaan jokaisen katsomuksensa sen\nkokonaisessa, hetkellisesti täydellisessä olossa. Tarkotan, että hän\noppii filosofiksi, joka hetkellisessä tuntemisessaan osaa sukeltaa\nedessään olevan kaikkeuden yhtähaavaiseen kokonaiseen havaitsemiseen.\nFilosofi ei ole ulkonainen ajatusten sommittelija, hän on tunnossaan\nkaikkeutta syleilevä, tai oikeammin, kaikkeuden syleilemä mieli, joka\nläsnäolevassa tunnossaan tuntee ja havaitsee kaikkeuden. Filosofi on\nmaailmaa hetkessä kokonaisesti tunteva mieli, ja tämmöisen mielen\nherätys- ja virkistyskylpyjä ovat ne hetket, joina hän osaa valuneesti\nolla sulanut luonnonkuvan kokonaisuuden tuntemiseen. Kun katselee\npuuta, jota illan aurinko maalaa punakullallaan, tuntee sitä\nkokonaisesti nähdessään hedelmöityvänsä todellisempaan ja värjyisempään\nfilosofiseen mielialaan, kuin jos lukisi jonkun jotakin filosofian\nerikoisalaa käsittelevän teoksen. Mieli nimittäin, joka on herkähtänyt\nsulaneeksi tuntemaan kokonaisesti jotakin luonnon kuvaa, on siinä\nherkähtymisessään myöskin saanut mahdollisuuden herkähtyä kaikkeen koko\nluonnossa, hän on sillä voittanut kyvyn tuntemisellaan valua kaikkeen\nedessään olevaan sitä sisällisesti kokonaisesti tuntien, ja hänellä on\nse todellinen filosofinen mielenlaatu, joka pienimmässäkin välittömästi\ntuntee kaikkeuden läsnäolon, ja joka aina syvällisyydessään\nkokonaisesti tykähtää kokonaisuuteen.\n\nIhanaa on tykähtyneenä hetkenä kokonaisesti tuntea maasta kasvavaa\nruohoa, joka hentona, mutta sittekin kokonaiseksi ja itsetäydelliseksi\nsulkeuneena värjyy edessämme, ihanaa on tuntonamme tuntea puuta, jonka\nsolakkaa runkoa silmillämme seuraamme ylös sen tuulessa häilyvään\nlatvaan, täydellisenä hetkenä tunnemme sen kosteaan kylmään multaan\nupottauvat juuret, sen notkeana rohkeana jännityksenä ilmaan kohoavan\nrungon, sen ilman sinessä levollisena huojuilevan latvan; ihanaa on\nseista auringon-ruskon kultaaman metsän edessä, ja tuntea itsessään\nyhtä haavaa läsnä sen kaikki tummahivelevät varjot ja kirkashuikaisevat\nauringonvälkkeet, ja koko sen metsän rannan raittiin häilyvän tuulessa\nhuojunnan, jonka selkeyttä taivaan visertävä sini heleästi reunustaa ja\nkirkastaa. Niinä hetkinä värjymme iäisyyttä, niinä hetkinä kylvemme me\niäisyyden tunnelmoimisessa. Niinä hetkinä aukenee olemus olemisenaan\neteemme, itseään toteuttavana, itsestään lähtevänä, itseensä\nrajottuvana, itsessään lepäävänä, iäisenä. Me häilymme silloin\niäisyyden tunnoksi. Mitä puhtainta kaunista voimme tuntea, sen me\ntunnemme niinä hetkinä, mitä iäistä ja iäisesti totta on voimassamme\ntuntea, sen me tunnemme niinä hetkinä. Niistä hetkistä ammentaa ihminen\nainoan totisen taiteensa ja ainoan totisen tietonsa.\n\n\n\n\nIHMISESTÄ.\n\n\nMikä on ihmisen tarkotus?\n\nIhmisen tarkotus on olla itseänsä. Kaikki maailmassa pyrkii itsensä\ntoteuttamiseen. Kaiken näkyvän olevaisen pohja on tämä itseänsä\ntoteuttamiseen pyrkiminen. Nykyinen hetki on tulos kaikesta\nmenneisyydestä, kaikki mikä nykyisessä hetkessä on, se on suoraan\nmenneisyydestä kasvanut siihen. Nykyinen hetki on menneen\ntoteutus, nykyisessä hetkessä, nykyisen hetken läsnäolossa on\nsilmänräpäyksellisesti ja välittömästi läsnä kaikki, koko oleminen\nsemmoisena kuin se on ollut, samoin on siinä mahdollisuutena,\nmuodostumisen ituna ja muodostumisen voimana läsnäolevana koko\ntulevaisuus semmoisena kuin se tulee olemaan. Jokaisena hetkenä on\nkaikki menneisyys ja kaikki tulevaisuus nykyisyydessä läsnä, jokainen\nhetki on koko olemisen pohjaansa asti toteutus. Samoin on kaikki\nyksityinen joka hetki oman olemisensa täydellinen toteutus. Jotta\n_minä_ voisin olla, on minua ennen täytynyt tapahtua kaikki se kehitys,\njoka on muodostanut minun, minun olemiseni poneeraa itsessään kaiken\nsen menneisyyden, josta se on tulos, se on kokonaisesti minun\nnykyisessä hetkessäni toteutettuna. Mutta samoin ovat minun nykyisessä\nhetkessäni silmänräpäyksellisesi läsnä asetettuina myöskin kaikki ne\nmahdollisuudet, joilla voin vaikuttaa jotakin tulevaisuuden\nsyntymiseen. Minun olemiseni hetkessä käsitän minä siis sekä koko\nmenneisyyden että koko tulevaisuuden semmoisena kuin se minuun on\ntullut ja minusta lähtee, olen jokaisena hetkenäni itseni ja olemiseni\ntäydellisyys. Mutta ollessani näin sekä menneisyyden että tulevaisuuden\ntoteutus, ei minussa ole mitään tilapäistä, koko nykyinen olemiseni on\nmenneisyyden edellyttämää ja tulevaisuuden siementä, minussa ei ole\nmitään, joka voisi olla toisin, kaikki, kaikki minussa on ehdotonta,\nvälttämätöntä, koko olemisen edellyttämää. Minun nykyisen hetkeni\ntehtävä on olla sitä, miksi menneisyys on minut tehnyt. Tämä tehtävä ei\nole mikään ulkonainen velvollisuus, jonka alle valintani mukaan olisin\nalistunut, vaan se tehtäväni on jo minun itseni kanssa asetettu\nolemiseen, on olla juuri siinä tehtävässä, minun olemisellani ei ole\nmuuta tarkotusta kuin olla. Juuri se, että kaikki ne edellytykset,\njotka ovat asettaneet minut olemis-sisältöineni olemaan, ovat olleet,\nmuodostaa minun olemiseni, enkä voisi olla olematta, tekemättä tyhjäksi\nsemmoista, joka todella jo on ollut. Minun olemiseni välttämättömyys on\nolla juuri olemistani. -- Ihmisen tarkotus on siis olla, mitä hän on.\nHänen olemassa-olonsa on hänen iäisyytensä, jossa menneisyys ja\ntulevaisuus pisteelliseksi keskitettynä päilyy. Olemisellaan on ihminen\niäinen ja välttämätön, hänen olemassaolonsa on välttämättömämpi kuin se\nettä kuuluu ilmassa ääni, kun joku huutaa, että kivi lentää, kun sen\nheittää, hänen olemisensa on itse välttämättömyyttä, sitä\nvälttämättömyyttä ei yksikään sana riitä tyhjentävästi kuvaamaan, hänen\nolemisensa on yhtä välttämätöntä kuin se, että jos joku kerran on, hän\nsitte myöskin on, hän on kaikkien edellytystensä toteutus, ja niiden\nedellytystensä kerran oltua olemassa täytyy hänen olla niin totta kuin\npuun täytyy olla puuna, jos se kerran on puuksi kasvanut. Mutta\nniinkuin ei ihminen voi olla muuta kuin mitä hän on, niin ei ihmisen\nolemisella myöskään voi olla muuta tarkotusta kuin sen olemassaolo.\nIhminen toteuttaa sitä, mitä hän on, miksi menneisyys on hänen\nasettanut; niinkuin kukkanen on kukkanen ja vuori vuori, niin on\nihminen itseänsä, ilman muuta olemisensa tarkotusta, kuin\nolemassaoloaan olemisellaan toteuttaakseen. Ihmisen syvin ja sisäisin\ntarkotus on olla vaan, olla itseänsä. Se että hän on yhteiskunnan\njäsen, että hän on askel ihmis-suvun tulevaiseen onneen, että hän olisi\nhyvän ja oikean tekijä, että hänen elämänsä olisi uuteen ihanampaan\noloon puhdistamisessa, kaikki ne tarkotukset eivät ole hänen olemisensa\nsisintä tarkotusta, ovat vaan joko hänen olemisensa ulkonaista tilaa,\ntai löyhän yksityisen mielijohteen kuvitelma-unia elämän selitykseksi.\nIhmisen ainoa oleminen ja tehtävä on vaan olla itseänsä, semmoisena\nkuin hän menneisyydestä on puhjennut, ikäänkuin kukkasen tehtävä joka\nhetki on olla kokonaisesti olemistansa, semmoisena kuin edellinen hetki\non sen olemisen jättänyt sille. Ihminen on menneen kaikkeuden tilasta\nkasvanut, ihmisen oleminen on olleiden edellytystensä toteuttamista,\neikä hänen olemisensa ole muuta kuin näiden edellytystensä\nilmitulemista. Ihmisessä ei ole mitään muuta kuin tämä menneisyydestä\nkasvanut olemisensa, mutta se on sitte ehdottomasti ja ainoasti\nhänessä, ihminen ei ole muuta kuin olemistaan, ihminen on poneerattu\nolemisessaan. Ihmisen tarkotus on olla, olla, olla. Olla kaikkea sitä,\nmitä hän on. Ja sitä hän onkin välttämättä ja välittömästi aina.\n\nIhminen on olemassa sentähden että hänen edellytyksensä ovat olemassa.\nMutta miksi ovat ne edellytykset olleet? Miksi on koko oleminen? Siihen\nei yksikään ihminen ole voinut vastata. Jumalasta olisi oleminen? Mutta\nmistä on Jumalan olemassaolo sitte? Jumala asettaa itsensä. Mutta\nsemmoinen selitys on ainoastaan sana, joka ei selitä mitään. Yhtä\nalkuperäisen selittävästi voisi sanoa: Oleminen asettaa itsensä,\noleminen on jumalaa, jumala on olemista. Mutta tämä selitys ei sekään\nsanoisi mitään olemisen alkunaisimmasta synnystä. Ihmisen järki on\nmahditon, jos yrittää ajatella olemisen taakse, ei ikinä lennä ajatus\nsen ajateltavan päähän asti. Jos tahtoo ajatella olemisen syntyä,\ntuntee ajatuksensa vapaan lennon tiellä ikäänkuin oman olemisensa,\nsiinä ajatuksessa on ikäänkuin yrittäisi helletä omasta itsestään, ja\nnähdä ulkopuoleltaan itseänsä, ihmisen pitäisi siinä ajatuksessa\nikäänkuin vetää itse itsensä ylös maasta, hävitä itsestänsä ajatuksensa\nsuoraksi lennoksi. On niinkuin halvattu sitä ajatusta suorittamasta, ja\nhuumattu pyörrytys on ainoa sen ajatuksen seuraus. Ihmisen, olemiseen\nsidotun olion mahdissa ei ole havaita olemisen taakse, ainoa tunne,\njoka hänen siinä ajattelussa valtaa on se, että jos hän sen ajatuksen\npäähän voisi mennä, hän samana hetkenä hupenisi olemisestaan. Ihminen\nei jaksa olemisen ulkopuolelle havaita, järki ratkee ennen, ja ainoa\nrehellinen ja pohjatunnetta paljastava sana olemisen olemassa olosta on\nse, että se on selittämätön, kutsuttakoon sitä olemista sitte\nolemiseksi tai jumalaksi. Olemassaolon juurta ei yksikään ihminen voi\nselittää, eikä sitä yhdellekään ihmiselle vielä ole selitetty, ei olisi\nihmisen mahdissa sitä selitettynä ymmärtääkään, olemassaoleminen\nkokonaisuudessaan on salaisuus. Mutta olemisen kerran ollessa on\njokaisen yksityisen muodon, jossa tämä kokonaisoleminen ilmestyy,\nolemassaolo välttämätön, jokainen yksityinen muoto on sen kokonaisen\nolemassaolon olemista. Semmoinen yksityinen muoto on ihminenkin, ja\nvaikk'ei voi sanoa, mitä ja miksi on oleminen, niin voi sanoa, että\nihmisen olemisen tarkotus on _olla_.\n\nJa mikä olisi ihmisen tarkotus muutoin? Istuin eilen yötisen taivaan\nalla ja katselin tähtiä. Lukemattomina ne säteilivät ylläni, koko\nkorkea taivas oli tähtien koreutta ja näkyväin tähtien takana sumeili\naavistus toisista summattomista tähtien sarjoista. Silloin ajattelin\nitsessäni että jokainen ylläni säteilevä tähti itsessään on suuri\nmaailma, äärettömän elämänpaljouden itsessään käsittävä. Ajattelin\nniitä, kun ne siellä ylhäällä kiertävät, jokainen suurena summattomana\nmaailmana, ääretön elämäntulvinta itsessään, kuinka ne sentään jokainen\novat mitätöntä mitättömämpi osa maailman kaikkeutta, ja kuinka ne\nrajattomassa elämänrunsaudessaan sentään jokainen näyttivät turhilta\nmaailman kokonaisuuden keskellä. Jokainen tähti, niin se itsessään kuin\nolikin kuin kutoumus elävää elämää, niin siinä kaikki kuin olikin kuin\nrajattomasti toteutumiseen tunkeuvaa elämisen voimaa, niin se sentään\nnäkyi turhana ja mitättömänä tähtitarhojen keskellä, ja niin se sentään\nkoko summattomassa elämänpaljoudessaan on turhasti ohitsemenevä ja on\nvuosituhansien kuluttua tomuksi jauhaantuneena tuiskuava maailman\nääretöntä avaruutta nykyisestä elämisestään kuolleena. Niin katselin\ntähtiä ja ajattelin, ja yht'äkkiä suli ajatukseni ihmiseen. Mitä on\nihminen, että hän ajattelisi itsestään mitään? Maa, jolla elämme, on\nyksi lukemattomia tähtiä maailman avaruudessa, joka maailman avaruuden\nkeskellä näkyy yhtä vähäpätöisenä kuin jokainen toinenkin tähti\ntaivaalla yllämme. Maa, jolla elämme, on kasvanut muotoonsa niinkuin\njokainen toinenkin tähti, mutta se häviääkin niinkuin toisetkin tähdet\nja vuosituhanten jälkeen on se individillisen, yksilöllisen olemisen\nkannalta katsottuna yhtä olematon kuin menneenvuotinen ruoho, joka\ntänään on kuihtunut olemasta, ja kaikki sillä ollut on yhtä haihtunut\nolemasta kuin jokainen solu menneenvuotisessa ruohonlehdessä nyt on\nolematon. Vaikka olisi ihminen, joka voisi tahtonsa voimalla masentaa\nkoko maan piirin alamaiseksensa ja vaikka olisi ihminen, joka voisi\npuhua sanat, joiden totuus jäähmetyttäisi jokaisen ihmisen, vaikka\nolisi voimassaan tehokkaampi ihminen kuin Aleksander Suuri ja Napoleon,\nja vaikka olisi ihminen, jonka henki sukeltaisi syvemmälle kuin Platon\nja Shakespearen, ei se mitään merkitsisi, sillä se maan piiri, jolla\nolisi vaikuttanut, on vuosituhansien kuluttua kumminkin olematon, ja\nkaikki sillä tapahtunut elämä vaipunut olemisesta. Ei ole ihmisen\nteolla mitään merkitystä, sillä kaikki häviää ja kaikki muuttuu, ja\nkaikki oleva haihtuu olemattomuuteen maailman äärettömyydessä. Ihminen\non mitätön ja vaihtuva elämänpiste mitättömällä ja vaihtuvalla\nmaanpinnalla avaruuden äärettömyydessä, ja ihmisen teko on hupenevaa\nvarjotekoa, joka tekemisensä jälkeen on olematon kuin yöllä nähty uni.\nEi ihminen voi mitään pysyvää tehdä pysymättömällä maanpinnalla, ja\njoutavasti ilmaan haamuiltua leikintekoa on ihmisen vakavinkin ja\nkauimmalle tähtäävä teko. Täydellisemmin ja todellisemmin ymmärtää\nelämän, katselevassa tahdottomassa ihmetyksessä elävä intialainen\nviisas, kuin rautaisella ja sokealla tahdollaan elämää järjestelevä\nmaailman vallottaja, ja syvällisemmällä hienoudella on hän elämään\nmukautunut. Kokonaisesti katsottuna ei ihmisen teolla ole mitään\nkauemmas kantavaa merkitystä kuin hetken leikittelyllä, kaikki\nmaailmassa on vaan niinkuin meren aaltoamista, joka nousee ja laskee,\nnousee ja laskee ilman mitään muuta päämäärää kuin se hetkellinen\nliikkumisensa. Ei ole siis ihmisen olemisen tarkotus kauemmalla häntä\nitseänsä, tyhjää tuuleen menemistä on kaikki elämän ulkopuolinen\nvaikuttamis- ja toteuttamistarkotus, ei siitä sentään lopulta muuta jää\nkuin olemattomuuteen hupeneminen. Kun ajattelee itsensä kasvoista\nkasvoihin maailman äärettömyyden kanssa, silloin selkenee, ett'ei\nmikään, jonka ihminen itsensä ulkopuolella pyrkii tekemään, ole tekona\nmistään merkityksestä, haihtuvalla maanpinnalla haihtuvan maaihmisen\ntekemänä se haihtuu kaiken maan mukana. Ainoastaan hetkellistä\nitseänsä, hetkellistä olemistaan saattaa ihminen olevasti olla.\nItsenänsä oleminen, hetkellisesti ja kokonaisesti, on ihmisen ainoa\ntarkotus. Maailma on ääretön, ihminen on turha maailman äärettömyyden\nsylissä, mutta itsenään on hän yksi tämän äärettömyyden piste, ja\nsemmoisena hetkellisessä olemisessaan tätä äärettömyyttä toteuttava.\nIhminen on olemisessaan yksi maailman kaikkeuden olemispiste, ja\nsemmoisena on hänen lähin ja ainoa tehtävänsä olla, olla hetkellistä\nitseänsä, ja siten kaikkeutta. Ihmisen tarkotus on olla, olla!\n\nOnko ihminen vapaa?\n\nEi. -- Tai myöskin: on; kuinka asian katsoo. Jos pidän esimerkiksi,\nettä juna, jolle olen rakentanut varman radan, jonka olen sijottanut\nsille radalle, jonka olen täyttänyt höyryllä ja lähettänyt kiitämään\nsitä rataa, jos pidän että se juna on vapaa kulkunsa valitsemisessa ja\nkulkunsa joka hetkessä, silloin on ihminenkin vapaa. Ikäänkuin tässä\nesimerkkinäni käyttämässä junassa höyry, niin on ihmisessäkin hänen\nelämisensä pakko, hänen oma toteutumiseen pakottauva luontonsa, joka\nhäntä vie elämään ja elämässä. Ikäänkuin esimerkkini junalla oli\nratansa, samoin on ihmisellä elämänsä tienä koko oleva maailma\nvarmoille, kaikista sen yksityisistä olomuodoista itsistään kehittyvine\nsuhteineen, jotka sitämyöten kuin hänen oma elämänenergiansa ajaa häntä\neteenpäin, määräävät sen elämänkulun suuntautumiset ja käänteet. Jos\nnyt ajattelisin että tällä esimerkkini junalla olisi tunto eteenpäin\nkiitämisestään, olisi itse ikäänkuin sen eteenpäinkiitämisensä\npersonoittu pakko, mutta ei tuntisi mitään sen eteenpäin kiidättävän\nvoimansa kertakaikkiaan määrätystä laadusta, eikä myöskään osaisi\nhavaita liitävänsä varmaa eteensä asetettua rataa, niin voin hyvin\nkuvitella, että se voisi luulla olevansa vapaata liidäntää, että se\ntoteuttaessaan itseensä sidottua, sen olemuksen muodostavaa eteenpäin\npakottaumusvoimaa, luulisi elävänsä juuri iloisinta vapauttaan, sille\nei ikinä tulisi mieleenkään muuta kuin lentää ja lentää eteenpäin, eikä\nse voisi muuta kuvitella kuin että se omasta vapaasta tahdostaan sen\ntekee; samoin joka kerta kun rata tekee käänteen ja junan\neteenpäinkiitämisvoima tulee käännetyksi uuteen suuntaan, ei se\nsiiloinkaan tunne sitä että sen on täytynyt kääntyä, sen täytyy nytkin,\nkulkunsa laeille sokeana, ajatella, että se oli itse valinnut tämän\nuuden suunnan saadakseen sinnekin käsin tyydyttää eteenpäin\npakkaumispakotustaan. Junan eteenpäinkiitämisvoima saattaisi sen, oman\nkiitämisprinsiippinsä läpitunkemana kuvailemaan olevansa lennossaan\nvapaan, kun sen kulku sentään itse asiassa sekä laadulleen että\nsuunnalleen ja kestävyydelleen on varmimmasti määrätty. Ihan\nsamanlainen on ihmisen vapaus. Ihminen, joka on olemiseen syntynyt, ei\nolemisaikanaan ikinä tee yhtään, ei pienintäkään tekoa, joka ei olisi\nollut välttämätön hänen tehdä. Kaikki hänen tekonsa riippuvat hänen\nluontonsa laadusta ja kokonaistilan suhteista, joiden kanssa hänen\nluontonsa tulee kosketukseen. Jos voisimme tarpeeksi selkeästi havaita\nyhden ihmisen luontoon sen hienoimpaan muodostumiseen asti, ja jos\nosaisimme tarpeeksi laajasti ja syvästi ymmärtää kaiken sen ympäristön,\njossa hänen elämänsä toteutuu, koko laadussaan, ja tämän laadun\nerikoisessa vaikutuksessa hänen luontoonsa, niin voisimme varmimmasti\nedeltäkäsin laskea hänen elämänsä sen pienimpäänkin vähäpätöisimmältä\nnäyttävään sivuseikkaan asti. Ihmisen luonto itsessään on\nkertakaikkiaan varma. Mitä hän on, sitä hän on vuosituhansien polvesta\npolveen tapahtuneen hiovan ja kypsyttävän muodostamisen jälkeen, hän\nvoi yhtävähän muuttua itsessään kuin tornin huippupiste voi siirtyä\ntuumaakaan syrjäänpäin asemastaan kadottamatta kaikkea altaan, hän on\nesi-isäinsä elämän muodostama ihan kaikessa, ja jos voisimme nähdä\nlävitse hänen esi-isäinsä elämän kaukaisimpiin polviin, olisi meillä\nhän itse sisimpäänsä avoinna edessämme. Niinkuin tornin huippu on\nasemassaan jokaisen allaan olevan kiven varassa, tai paremmin vielä,\nniinkuin tornin huippupiste on olemassa ainoastaan allaan olevain\nkivien aseman vuoksi, niin on ihminenkin olemisessaan ehdottomasti\nedellytystensä määräämä, hän on edellytyksiensä ilmitulemista. Ihminen\nvoi kyllä muuttua ja kehittyä, mutta ei sekään ole vapaata, sen määrää\nse ympäristö, jossa hänen elämänsä toteutuu, ja hänen oman ololaatunsa\nsuhtautuminen siihen ympäristöön. Koko ihmisen elämä on ikäänkuin\ntuntematon suuruus algebraisessa yhtälössä, jossa tämä tuntematon\nsuuruus on salattuna läsnä toisissa varmoissa tekiöissä: hänen itsensä\nlaadussa, hänen ympäristönsä laadussa, ja näiden kummankin laadun\nsuhtautumisessa toisiinsa. Jos voisimme kokonaisesti havaita näiden\ntekiöiden sisällön, voisimme matemaattisella tarkkuudella laskea\nihmisen elämän sen pienimpään tilapäisimmältä näyttävään\nyksityistapaukseen saakka. Kuten sanoin, muuttua ja kehittyä voi\nihminen elämässään ympäristöönsä suhteutuessaan, mutta tämä muuttuminen\non niiden kahden faktorin määräämä, jotka siinä yhtyvät vaikutukseen,\nympäristön ja hänen luontonsa laadun, joka omalla tavallaan ottaa\nympäristön vaikutuksen itseensä. Tämä muuttuminen ei sentään koskaan\nole ehdoton, se ei ole luonnonlaadun muuttumista, se on ainoastaan\nolotilan muuttumista; ikäänkuin vesi yhä on samaa, jos se on astiassa,\ntai jos se on maahan kaadettuna, ainoastaan että se kummassakin eri\ntapauksessa on ryhmittynyt aivan eri muotoon muuhun olemiseen nähden\nriippuen juuri tämän muun olemisen vaikutuksesta siihen ja siitä miten\nsen olemislaatu ottaa tämän vaikutuksen vastaan, samoin voi ihminen\nkyllä saada toimintavaikutuksia ympäriltään, voi ympäristönsä koskemana\njoko ikäänkuin painolain voimasta puhjeta johonkin tekoon, tai\nrepulseerautua jostakin, mutta luontonsa ominaisessa laadussa on hän\naina sentään sama. Ihmisen elämä on ihmisen luonnonlaadun suhteutumista\nympäristöön. Mutta nämä kumpikin ovat aina varmat, ovat sisällössään\nkaikkien edellytystensä toteutumista. Ihminen on koko luonnossaan\nesi-isissään tapahtuneen kehityksen tulos, samoin on kaikki se\nympäristö, jonka keskellä hän elää, jokaisessa pienimmässäkin\nilmiössään juureltaan ja olemukseltaan yhtä etäisen, aikojen lävitse\nupottauvan kehityksen tulosta ja yhtä ehdottomasti koko olemisessaan\nmenneisyyden asettamaa. Ihmisen elämä ei ole vapaa, ihmisen elämä on\nhänen olemislaatunsa tehoisaksi tekemistä kaiken muun yhdellä tapaa\nitsetehoisaksi pyrkivän ympäristön keskellä. Ihminen toteuttaa\nelämässään olemisensa sisältöä yhtä luonnollisesti ja yhtä välittömästi\nkuin ilmaan heitetty kivi kiertää kaarensa ilmassa, hänen elämänsä ei\nkyllä kehity yhtä suorasti ja puhtaasti, kuin sillä itsessään olisi\npyrkimys, mutta niihin muutoksiin ei vaikuta hän itse ja hänen vapaa\nmääräämisensä, vaan se ympäristö, jossa hänen elämänsä toteutuu, ne\nilmiöt, joiden kanssa hän elää yhdessä ajassa ja avaruudessa, ja joiden\nkanssa ja joiden teitä risteillen hän voi niistä saada itseänsä\nheikentäviä tai itseänsä tyhjäksi tekeviä tai myöskin olemusvoimaansa\nvauhdittavia vaikutuksia. Jos ihminen jossain voi näyttää olevan\naktiivisesta, itsealkeisesta vaikutuksesta, ei se aktiivisuuskaan ole\ntilapäistä ehdontahtoista vapautta, vaan hänen oman olemuksensa\nvoimaominaisuutta, joka on hänessä hänen mukanaan olemiseen ilmestynyt\nja joka sekin on ainoastaan hänen olemisensa välttämätöntä\ntoteuttamista. Ihminen saattaa tehdä jotakin, tai olla jotakin\ntekemättä, kummassakaan hän ei ole vapaa, vaan riippuvat ne teot\nkummassakin tapauksessa alkulähteestään siitä tuleeko hänen mieleensä\nollenkaan tehdä sitä, toisekseen siitä, onko hänellä voimaa tehdä se,\nedellinen riippuu hänen huomionsa valppaudesta ja sen ajatuksiin\ntulemismahdollisuuksista, ja on siis välittömästi häntä itseään,\njälkimmäinen riippuu taas sekä hänestä itsestään että ympäristöstään,\nsiitä suhteesta, missä hänen itsensä toteutusvoimansa on ympäristöön,\nkummassakaan tapauksessa ei hän ole alkuperäisesti, pilvimäisesti\nvapaa, vaan ainoastaan niin elävä ja niin oleva kuin hänen olotilansa\nasettaa hänen elämään. Luulo että ihminen olisi teoissaan vapaa on yhtä\nrajoitetun näkökannan katsomus, kuin se että maanpinta olisi tasainen\nlakeus, koska se pienellä alalla saattaa näyttää tasaiselta silmään.\nIhminen ei ole vapaa, hän on itseänsä, ja hänen itsensä on hänen\nlakinsa. Minä en voi muuta olla kuin mitä olen, yhtä helppoa minun\nolisi olla muuta kuin olisi tammenlatvan olla lintu, minä olen yhtä\nehdottomasti itsenilaiseksi muodostunut kuin tammenlatva\ntammenlatvaksi, minun oloni takana on koko olemisen historia, eikä\noloani voi toiseksi muuttaa koko takanani oleva ollutta olemisen\nhistoriaa muuttamatta. Kaikki, mikä ihmisessä on, se hänessä on, eikä\nhän ole sitä vapaasti valinnut, vaan se _on_ häntä itseään, ja kaikki\nhänen tekonsa ovat tätä hänen itseänsä. Ihminen ei ole vapaa, ihminen\non itseänsä, ja tämä itse on olemislaadussaan koko menneisyyden\nasettama.\n\nOnko ihminen hyvä vai paha?\n\nEi kumpaakaan, ihminen on ainoastaan itseänsä. Hyvä tai paha saattaa\nihminen olla ainoastaan vaikutuksessaan toisiin toisten tunnossa,\nitsessään on hän paljaasti ja ainoasti itseänsä ilman mitään\nadjektiivisiä määrityksiä. Ihminen on sitä, mitä hän on, välittömästi\nja valikoimatta.\n\nElämä on yksityismuotojen moninaisuutta, jotka kaikki yksityismuodot\ntakanaan edellyttävät iäisyyspitkän kehityksen, jonka kehityksen\ntuloksia ne ovat itsessään. Nämä yksityiset muodot ovat moninaisessa\nristivaikutuksessa toistensa kanssa. Ikäänkuin ihminen ei koskaan voi\nsanoa polveutuvansa suorasta vanhempain sarjasta, vaan hän, mitä\nenemmän hän menee polveutumisessaan taappäin, huomaa isän ja äidin,\nisän ja äidin vanhempia yhä taaemmas seuraten polveutumisensa\nhaarautuvan yhä useammalle ja useammalle taholle, samoin ei millään\nolemisen muodolla ole suorassa polvessa nousevia edellytyksiä, vaan ne\nedellytykset ovat kuin äärettömän laajalle koko olemiseen haarautuva\njuurisäteikkö, josta tämä nykyinen olemismuoto on imenyt olemisensa.\nIkäänkuin jokainen yksityinen olio tässä muodostumisessaan on koko\nolemiseen kiinnitetty, samoin se itse olemisessaan on hetkelliseen\nolemiskaikkeuteen kiinnitetty ja saa siitä muodostavia vaikutteita.\nJokainen yksityinen olio on siis kokonaisuudessa kaikkien toisten\nolioiden rinnalla, ja voi niiden rinnallaan vaikuttavasta olemisesta\nsaada vaikutuksia itseensä, jotka joko voivat estää tai heikentää sen\nvapaata itseänsä toteuttamista, tai voivat poistaa ja helpottaa näitä\nestäviä vaikutuksia. Ihminen tuntevana oliona voi havaita nämä\nympäröivät oliot ja voi myöskin havaita tämän niiden itselleen\nvahingollisen tai hyödyllisen vaikutuksen, ja voi tämän ulkonaisen\nkokemuksensa pohjalla jakaa olemistaan ympäröivät oliot kahteen\nluokkaan, olemiselleen edullisiin eli hyviin, ja olemiselleen\nvahingollisiin eli pahoihin. Määritykset hyvä ja paha eivät suinkaan\nole jonkun olion ominaisuutta koskevia määrityksiä, ne määrittelevät\nainoastaan sen olion suhdetta johonkin toiseen olioon sen toisen olion\ntunnossa. Ei mikään ole itsessään hyvää eikä pahaa, kaikki on itseänsä,\noman olemisensa välttämättömyyttä, ainoastaan suhteessaan toisiin\nitsensä ulkopuolella oleviin olioihin saattaa se tuntua hyvältä tai\npahalta. Ihminenkin voi ainoastaan samalla tapaa olla hyvä tai paha.\nItsessään on jokainen ihminen pyhästi ja ainoasti oman olemuksensa\ntoteutusta, ei mikään hänessä ole tuomittavaa tai kiitettävää\nitsessään, vaan ainoastaan olevaa, ja olemisessaan tunnustettavaa.\nYhtävähän kuin voin väittää ohdaketta itsessään pahaksi ja vedota sitä\nsiveelliseen edesvastaukseen, kun olen sattunut antamaan käteni sen\npistettäväksi, yhtävähän voin väittää jotakin ihmistä, joka sattuu\nolemaan minulle vahingollinen, itsessään pahaksi, hän on ainoastaan\nsuhteessaan minuun minulle vahingollinen, ja semmoisena on minun\nmenestyäkseni karttaminen häntä, sen syvempää siveellistä vimmastusta\nsen vuoksi häntä vastaan tuntematta. -- Ei kukaan ole hyvä taikka paha,\njokainen on itseänsä ainoastaan, ja itsessään hyvän ja pahan ja kaiken\nmuunkin arvioimisen ulkopuolella. Ihminen, niinkuin kaikki muukin\nmaailmassa on iäisyysolio, omassa itsessään lepäävä voima- ja\nominaisuuskokoomus, jonka oleminen on sen omaa laatua, ja jota ei sovi\noikeasti määritellä muulla kuin sillä itsellään. Jokainen ihminen on\nolotäydellisyys ja itsensä ihanne-ilmestys ja semmoisena itse itsensä\nasettava kaiken hyväksymisen ja tuomitsemisen ulko- ja yläpuolella.\n\nOnko ihminen iäinen?\n\nIhminen on iäinen, niinkuin kaikki maailmassa on iäistä. Kaikki\nolevahan on iäistä ja iäisyyden ilmestystä. Kun katsoo pienintä\nkivensirua maassa, katsoo sitä sen ominaisimman muodostumisen\ntuntemiseen saakka, silloin katsoo iäisyyttä. Iäisyys, jonka ainoa\nilmestys on oleminen on läsnä vangittuna siinä kivensirussa, sitä\nmuodostamassa ja sitä muodossaan pidättämässä, tarvitsee vaan\nkaikkeuden kokonaisuuteen levittäyvää tuntemusta, tunteakseen sen\nelävänä läsnä siinä. Ennenkuin se kivensiru on voinut muodostua ja nyt\nolla edessämme, ovat kaukaisimman menneisyyden alkunaiset voimat olleet\nvaikuttamassa, ne voimat ovat kivettymisenä edessämme, mutta niiden\nvoimien takana on koko oleminen, olemisen salaisuus; tämä\najatusyhdistys on yksi tie tuosta kivensirusta iäisyyden tuntemiseen,\nniitä on tuhansia muita siitä, yhtä monta kuin olisi laskettavana\npainosuhteita, joissa se sama kivensiru lukemattomain tomuhiukkasten\nkautta on maan keskipisteen kanssa; näistä painotiehykkeistä on kyllä\nyksi suorin, jonka kautta keskipisteelle lankee suurin osa sen painoa,\nmutta muu osa painoa liittyy jossain äärettömän pienessä ja kauempana\naina vähenevässä suhteessa joka-ainoaan tomuhiukkaseen maapallossa ja\nkulkee sen välittämänä keskipisteeseen; samoin on tuon kiven oleminen\njossain, vaikkapa ajateltavan heikoimmassakin, mutta aina jossain\nsuhteessa kaikkeen muuhun olemiseen. Tuo kivensiru itsessään ja koko\nsen muodostumishistoriassaan, joka on läsnä sen muodossa, on kaikkeuden\nedellyttämä, on olemassa-olossaan kaikkeuden puhkeemus, siitä katsoo\niäisyyden silmä meihin. Samoin on joka-ikisen olion olemassaoloon\nkaikkeus vangittuna, sen olemassaolo on sidottua kaikkeuden voimaa, on\nhetkessä läsnäolevaa iäisyyden ilmestystä, on iäisyyden\nsilmänräpäyksellistä paljastumusta.\n\nSiinä merkityksessä on ihminenkin iäinen, hänkin itse olemisessaan on\niäisyyden tulos, on iäisyyttä itse, olemisessaan, olemisensa\nmuodostajana sulkee hän kaikkeuden allaan, on iäisyyden persoonallista\nläsnäoloa. -- Mutta ainoastaan iäisyyden ilmestysmuotona hän on iäistä,\nei itsenään. Hän on iäinen siinä merkityksessä että hänen olemassa\nolonsa on vangittua iäisyyttä, että hän on yksi väliaalto uuteen\nhänestä puhkeavaan hänen itsensä kaltaiseen yhtäläisesti iäisyyttä\nolevaan ilmestykseen, mutta itse itsenään hän ei silti ole iäinen.\nIkäänkuin meri pysyy samana, vaikka yhä muodostellen uusia\naaltomuotoja, joissa kyllä aina on sama vesisisältö, mutta joilla\nsentään on aina uusi aaltomuoto, samoin iäisyyden pohjalta iäisyydestä\nesiinpuhkeavat muodot kyllä aina ovat samaa iäisyys-sisältöä, mutta\nulkonaiset muodot vaihtuvat, eivätkä jätä muuta jälkeensä kuin sen että\novat olleet. Ihminen, semmoisena kuin hän meille ulkonaisesti elävänä\nnäkyy, on ainoastaan iäisyyden puku, itse hän kaikessaan, kaikessa\nsisällössään on iäisyyttä, mutta persoonallisessa olemisessaan hän on\nainoastaan iäisyyden ohitsemenevää tilaa. Ihminen omassa olossaan\non iäisyyden merta heiluva aalto, joka meri joka hetki heiluu\nuusiksi aalloiksi, jotka se joka kerta kokonaisesti täyttää\niäisyys-sisällöllään, mutta joista se joka kertaa vaihtuu uusiksi\naalloiksi. Kaikki mikä ihmisen muodostaa on iäistä, mutta ihminen itse\nitsenään on aallon haihtuva muoto.\n\n\n\n\nTAITEESTA JA SIVEYDESTÄ.\n\n\nI.\n\nAjattelen kirjottaa taiteesta ja siveydestä. Sanon aluksi kohta, että\ntaide on aina epäsiveellistä. Ehdottomasti aina, kun se on puhdasta\ntaidetta. Tai en aluksi yksin, yhtä hyvin lopuksikin, sillä esitykseni\ntulee yksinomaan olemaan yritystä todistaa se.\n\nTietysti semmoinen todistus on vaikea, kun siinä toisena suuruutena on\nniin epämääräinen arvio kuin siveys. Mitä on siveys? Jos tahtoisin\ntyytyä ainoaan tosioloisista huomioista saatavaan vastaukseen, niin\nmäärittelisin: siveys näyttää olevan jotakin, josta aina syntyy riitaa,\nja joka aina sanotaan puuttuvan siitä, josta juuri puhutaan, ja\nsiveellisyys ihmisessä ilmenee paraiten siinä että hän moittii ja\ntuomitsee toisia ja on hyvin riidanhaluinen. Tunnustan että tämä\nmäärittely on ainoa, joka siveydestä on historiallisesti\ntodistettavissa, mutta koska se on melkein yksinomaan negatiivinen,\nniin yritän toisenkin määrittelyn siitä, mutta pelkään kohta että tämä\nmäärittelyni ei tule olemaan niin yksinomaisesti oikea, kun juuri\nesittämäni. Ihmisethän, kuten tiedätte, elävät kahta elämää, maallista\nja taivaallista, sanottiin sitä ennen, minäkin tarkotan sitä samaa,\nvaikka käytän toisia sanoja, ihmiset elävät ulkonaista, toisten\njoukossa ja kaikenlaisissa askareissa kuluvaa yhteiselämää,\nyhteiskuntaelämää tai mitä se on, mutta ihminen elää myöskin omaa\nelämäänsä, oman rintansa iäisyyselämää. Ymmärrättehän, ihminen on\nyhteiskunnan jäsen, yksi tuhannen muun joukossa, joka syntyy, hankkii\nasemansa, kuolee ja unhotetaan, niinkuin ne muutkin tuhannen hänen\nympärillään. Luuletteko, että ihminen toisten joukossa paljoa\nmerkitsee? Luin päivän sanomalehdessä, että joku torppari Keuruulla oli\ntapaturmaisesti kuollut, jaha -- ajattelin, ja luin seuraavan uutisen,\njossa kerrottiin jonkun kellokauppiaan tehneen konkurssin. Joku aika\nsitten luin sanomalehdessä että Englannin kuningatar Victoria oli\nkuollut. Jaha ajattelin, luin sanoman loppuun, suljin sen ja menin\naamiaiselle ja siellä syntyi hyvin harras keskustelu siitä, kutka\nSuomesta lähtevät luistelukilpailuihin Tukholmaan. Ei ihminen, jos hän\nsyntyy ja kuolee, suurta värettä herätä. Ja miksi hän herättäisi? Mitä\nhän toisten joukossa on muuta kuin yksi kymmenistä tuhansista\nsamanlaisista, kumarteleva olento, jolla on sanoja huulilla, ja uudet\nvasta prässätyt vaatteet yllä, ja jota ei juuri muulloin kaipaa, kun\nsilloin kun tekisi mieli pelata skruuvia, eikä ole kuin kolmimiehinen\nkumppanusto, silloin tuntee että puuttuu neljäs. Tietysti, kun\ntämmöisiä lukemattomasti rinnan elää, ja joka päivä joutuvat toistensa\nkäsiä puristelemaan, niin siinä aina suhteita syntyy. Syntyisi ahdinkoa\nja häiriötäkin muuten, tulee esim. tavaksi, kun tullaan vastaan, että\nsovitaan kummalle puolelle vältetään, kun mennään toistensa ohitse, ja\nkeskinäinen yhdessäolo tietysti muodostelee monenkaltaisia tämmöisiä\nsääntöjä. Enhän minä tässä tahdo yhteiskunnan ja yhteiselämän\nmuodostumista ruveta selittelemään, riittää vain, kun sanon, että\npitkien, pitkien aikojen tahkova vaikutus tietysti on saanut toimeen\njonkunmoisen sopusuhtaisuuden ja tapojen yhteenkäyväisyyden noiden\nlukemattomien ihmisten välillä, jotka leikkiä laskeva sattuma on tuonut\nyhteen samalle maaturpeelle, ja jotka toistensa keskellä jokainen\nvaeltavat vieraassa maailmassa. Siinä muodostuvat perheet ja\nkansakunnat ja valtiot ja uskot ja kaikki yleistävät pyrinnöt ja\nloppuihanteena on että jokainen saa pysyä niin vieraana ja niin vähän\ntoistensa tungoksen häiritsemänä, kuin mahdollista on. Nyt minä\ntahtoisin kutsua siveyttä siksi näkymättömäksi aikojen vaikutuksesta\nmuodostuneeksi sopusoinnuksi, mikä tässä muodostumisessa on herännyt.\nSiveys on yhteiselämää, sitä joka saa yksityisen ihmisen juoksevasti\nliukumaan siinä lukemattomien toisten ihmisten virrassa, saattamatta\nmitenkään häiriötä joko itselleen tai toisille. Sen mukaan hän tekee\nepäsiveellisesti, jos hän tungoksessa väistää vastaantulijaa vasemmalle\neikä oikealle kädelle, kuten tapa on, ja siten törmää häneen ja niin\nloukkaa sekä hänen että itsensä, ja samoin tekee hän epäsiveellisesti,\njos hän pitää toisen vaimoa kauniimpana kuin omaansa ja rakastuu\nsiihen, sillä siten hän saa niin monen ihmisen puhumaan itsestään, että\nhe vallan unhottavat ja laiminlyövät omat asiansa, joka voi synnyttää\nhäiriötä, -- ja monella muullakin tapaa voi hän saattaa yhteiselämän\nsopusoinnun epäkuntoon.\n\nSanoin jo, että paitsi tätä ulkonaisessa olossa kuluvaa elämää, on\nihmisellä toinenkin elämä, muistaakseni nimitin sitä toisen kerran\nhänen taivaalliseksi elämäkseen ja toisen kerran hänen oman rintansa\niäisyyselämäksi. Tiedättekö, tuo sama ihminen, joka edessänne\nkumartelee ja pudistaa kättänne, ja käyttelee sanoja huulillaan, ja\njolla on ties mikä arvonimi, insinööri, maisteri, luutnantti, ja josta\nette juuri muuta huomaa, kuin että olette sattunut tulemaan hänen\nrinnalleen ja muun puutteessa jotain puhutte hänen kanssaan, hänkin on\nihminen, jolla on säveliin syttyvä rinta, joka iloitsee ja kärsii ja\nkammostuu niin syvästi kuin yksin ihmisen sydän taitaa, eikä hän\ntarvitse, kuin kosketuksen, ja hän siinä samassa on värähtävä sävel. --\nYmmärrättehän, minä tarkotan, ihminen, joka syntyy ja elää ja kuolee\nulkonaisesti yhä laimeana ja vaikuttamattomana ja yhtä tilapäisenä kuin\nmaassa makaava tyhjin tomun hitunen toisen tomuhitusen rinnalla, on\nsisässään iäisyyden pisare, jossa saattaa olla elämän rikkainta\nkummuntaa vangittuna; te voitte soittaa hänellä, jos vain sen taidon\ntaidatte, saada hänen kyyneliinsä sulamaan tai tykähtävänä riemuna\npaistamaan.\n\nSemmoinen on ihminen sisältään. Mutta eikö semmoinen\näärettömyyteen värähtävä sydän puhkaise ja rikota ulkonaisen elämän\nmarionettisopusuhtaisuutta. Puhkaisee, ja siitä syystä juuri minä\ntahtoisin väittää taiteen olevan aina epäsiveellisen. Minä tarkotan,\nulkonainen elämä, tai n.s. todellinen elämä, sen tunto särkyy, tulee\nmyrkytetyksi, kadottaa vakavuutensa, kuin ihminen vaeltaa omaan\nitseensä. Kuka osaisi niiden iäisten hetkien jälkeen, joita ihminen\nomassa rinnassaan saa elää, enää innostua jännittyneeksi osanottajaksi\nsiinä aikaa kuluttavassa seurapelissä, jolla ulkonaisen elämän\npäivänkorento-pyrinnöt voivat ihmisen tyhjät hetket täyttää. Nyt on\ntaide juuri se, joka vapahtaa tunnemaailman ihmisen rinnassa, taide\nsiis, kun asiaa tältä kannalta katsoo, on se voima, joka istuttaa\nyhteiselämälle vihollisen taimen ihmisen mieleen.\n\nVai onko taide muuta kuin ihmisen rinnan virvottamista? Minä pyydän\nteitä muistelemaan jotain suurta taidenautinnon hetkeä elämässänne. Kun\njoka tunnevärähdys ihmisessä oli hartautta -- hartautta. Muistattehan,\nolitte lukenut jonkun runon tai nähnyt jonkun taideteoksen, jonka\nedessä teidän tuntemisenne oli juossut yhdeksi ainoaksi helmeksi.\nTeissä hymisi, te olitte silmänräpäyksessä ikäänkuin toisen soivan\nmaailman koskettamana, josta heleät ja heijastelevat tunnesäteet\nlankesivat suoraan teidän rintaanne ja saivat teidän kuulemaan\nrikkaita, rikkaita, pohjaan asti meneviä sointuja. O, jokainen muu\nhetki elämästä on tyhjään kulutettu ja sammunut, paitsi se, jona saa\nrunona elää, polvistuvassa ihastuksessa hartauteensa hukkua. Semmoisien\nhetkien herättämistä varten on taide ja yksin sitä varten! Taideteos\nkantaa itsessään aina sävelen, joka värähtää iäisyyteen ja nostaa\nihmisen siivilleen. Ja taideteoksen voima on yksin siinä, millä\nmahdilla se jaksaa pitää kiinni pohjasävelestään ja avata kaikki siitä\npuhkeavat moduleeraukset ja miten syvälle se tällä tiellä voi heittää\nvalaistuksen ihmisen rintaan. Usein kuulee taidenautintoa\nanalyseerattaessa puhuttavan asioista, joilla ei ole mitään yhteyttä\ntaidenautinnon kanssa. Esim. murhenäytelmistä puhuttaessa usein\npidetään niiden rakenteen pohjarunkona sitä syyllisyyttä, johon\npäähenkilöt niissä joutuvat, ja tämän syyllisyyden sovitusta. Minusta\nei nautinto niissä sentään lähde siitä hyväntunnosta, jonka rankaistu\nrikos ihmisessä herättää, ei esim. Macbeth sentähden niin järkyttävänä\nliikutuksena täytä mieltä, että rikkova ihminen siinä saa\nrangaistuksensa, vaan sentähden, että hänessä saa elää ihmisen, jossa\nkunnianhimon orkaani herää ja kasvaa, ja joka sen pyörteissä ruhjottuna\nviimein jää eteemme. Emme me Macbethia tuomitse, vaan me kärsimme ja\nvapisemme hänen mukanansa, emmekä me kappaleen päättyessä sentähden\nniin nostetussa mielentilassa ole, että oikeus vihdoinkin on saanut\nvoiton siinä, vaan sentähden, että suuri pohjalta välähtävä elämänsävel\non yhtenä hetkenä repinyt meidän sydämemme lävitse, me emme tuomitse\nsiinä, vaan kärsimme ja tunnemme tuskan täyden ja pohjaan asti kuuluvan\nsävelen itsessämme. Samoin Hamlet on minusta esimerkkinä\ntaideteoksesta, jonka lävitse sama sävel kaikissa sivuvaihteluissaan\ntulvaa ja loppunaan vielä antaa tämän saman sävelen rintaa nostavasti\npohjaan asti kaikua. Päinvastoin kuin tavallisesti sanotaan, olen sitä\nmieltä että se ei pääty sovittavasti, vaan että se päinvastoin päättyy\nmustimmasti ja vihlaisevimmasti ja että sen täytyykin niin päättyä\nantaakseen täyskaikuisen tyydytyksen ihmisrinnan suruntunnolle. Sen\nloppukohtaus mielestäni, jossa uudet kappaleen tapaukselle kylmät\nihmiset välittömästi sortuvien jälkeen täyttävät näyttämön muutama\nkeveästi tunnettu säälin sana huulillaan, antaa vaan tunnon elämän\nväliäpitämättömästä kylmäkiskoisuudesta, joka unhottaen ne ihmiset,\njotka juuri tuntuvat kokonaan täyttävän sen pohjattomalla\nkärsimyksellään, sammuneina samassa ovat unhotetut, ja uusi elämä\nkasvamassa heidän haudallaan yhtä kylmänä, kuin jos heitä ja heidän\nnääntymystään ei olisi koskaan ollutkaan, ja tämä ulkonaisesti\nnäennäisesti sovittava loppukohtaus, jossa elämän jääkylmä auteus ja\nkova kamaluudentunto astuu runtelevilla malmiaskeleillaan kärsivän\nsydämen päälle, se onkin siis vain koko kappaleen tunnelmaa kruunaavaa,\nsingahtavaa ja jäisiin avaruuksiin repivää loppuakkordia, jossa on\nresignatsionin jähmettynyttä toivottomuutta. -- Tämmöisen minä luulen\ntaideteoksen aina täytyvän olla. Sävelen, sävelen, joka tunkee elämän\npohjaan, ja päättymisessään värähtää omassa melodiassaan iäisyyden\naalloille ja kantaa ihmisen samoille aalloille keinumaan, semmoisen\nsävelen eteen ihminen jää lainehtimaan ja hetkellisen rikkautensa\ntulvaan hukkumaan. Ja mikä sellaisella paratiisillisella\nhurmausvoimalla ihmisen sydämeen värähtää, se puhuu taiteen\niäisyyskieltä. Kun Tizianin Venus minun henkeeni hohtoisena ja puhtaana\nvaluu, tai kun Frödingin alastomuuden laulu värähtää minun lävitseni,\ntai kun minä vaellan Maeterlinckin magnetiseeratussa ilmakehässä, ja\nsairastan ja säryn ja kammostun elämää, niin mitä minä muuta niille\nmahdan, kun annan niiden vavahtaa täytenä itseeni ja virityn niistä.\nMiksen minä antaisi sieluni juosta säveleksi, koska siinä on sävel,\njoka sen syliinsä voi ottaa! -- Tiedättehän nyt, mitä minä\ntaidenautinnolla tarkotan. Rikkaana soimista, rinta alttiina\nvärähtämään onnen ja onnettomuuden kaikkiin säveliin, ihminen ääretön\nja iäisyyden silmänräpäyksiä itsessään kätkevä. Mutta nyt minä olen\nväittänyt, että tämmöinen ihminen on myrkytetty ulkonaiselle elämälle.\nTarkotan, hän joka on maistanut tämmöisen olon opiumiunta, voi joutua\nkuittaamaan sen rikkaan hetken sillä, että todellinen elämä siitä\nhetkestä kutistuu köyhäksi hänelle. Elämällä on nimittäin, minä\ntarkotan tässä sitä elämää, jota ihmiset yleisesti katsoen keskenään\nviettävät, sillä on koko sarja jännityslankoja, joilla se pitää ihmisiä\nvireissä, ohuet ohimot ovat haamuilleet siihen koko joukon\nefemäärisiä velvollisuussiteitä, joilla se voi lukemattomat\nihmiset valjastaa, puolitotisilla, tilapäisillä ihanteilla voi\nse monta täyttää valheellisella henkisellä tyydytyksellä, jossa\ntyydytyksessä ei ole mitään totisen henkisen palon demoonista jalona\nliekehtivää ylimielisyyttä, vaan fariseista ympärivilkkuilevaa\nfilisteri-tyytyväisyyttä, sitte on elämässä vielä kaikenlaista suurta\nja pientä personallisen kunnianhimon kannustamaa pyrintöä, joka voi\njonkinmoisella jännityksellä täyttää muuten ihan tyhjänä ammottavan\nolon, ja joka liikkuvilla kangastuskuvillaan kätkee silmästä olevan\nhetken sanomattoman mitättömyyden. Tämä kaikki on kaiketikkin\nvälttämätöntä, ennenkuin voi ihmiset sytyttää täydellä osanotolla\nolemaan mukana elämän tyhjästi kuluvassa ja tyhjiä tuloksia jälkeensä\njättävässä ulkonaisessa kulussa. Tietysti täytyy tunnustaa, että se,\njoka on elänyt syvän hetken, ei enää ole varsin sovelias tuommoiseen\nelämään. Se, joka on saanut nousta iäiseen silmänräpäykseen, osaako hän\nsemmoisen jälkeen enää täydellä vakavuudella olla mukana siinä\npiinaantuvassa unessa, jota ihminen tukalassa epäselvyydessä näkee\nsyntymänsä ja kuolemansa välillä? Kyllä minä uskon että taide voi\nihmisen toimintateräksen herpaista, voi valuttaa häneen hiljaa ja\nhiljaa vaikuttavaa myrkyllistä nestettä, joka menee häneen ulkonaisena\ntoimintaihmisenä niinkuin etikka poltettuun kiveen, ja murentaa hänen.\nJa siinä suhteessa on taide aina kun se on taidetta myrkyksi,\nesiintyköön se vaikka tavallisenkin siveyden näköpiiriin kuinka puhtaan\nylentävänä tahansa. Tiedän että Runebergin \"Kuningas Fjalarkin\", niin\nkirkkaana ja varjottomana kuin maailman järjestys siinä kuvasteleekin,\ntai juuri sentähden, on aivan yhtä myrkyttävä kuin Frödingin\n\"Morgonsång\", sillä senkin eetterilennosta palaa mieli tarkotuksetonta\nulkonaista elämää vierastavalla ylevyyksien ja ihanuuksien taivaalla\nhuikaistuna. Shakespeare ja Gabriele d'Annunzio voivat kutoa ja\ntuudittaa ihmisen yhtäläiseen opiumihurmaukseen, Shakespeare ainoastaan\nniin paljon valtaavampaan kuin hän on valtaavampi runoilija, mutta\nmolemmat ne hivuttavat siveellistä ihmistä ihanuuden myrkyllään.\nMiltonin \"Kadotettu paratiisi\" ja Byronin \"Don Juan\" ovat siveellisesti\nturmelevina mainittavat rinnakkain. Kyllä minä pidän, että ne, jotka\nmuutamia taideteoksia moittivat siitä, että ne ovat terveelle ja\nraittiille elämänkäsitykselle vaarallisia, ennemmin olisivat\noikeutetut kääntämään aseensa koko taidetta vastaan, sitte vasta\nmahdollisesti heidän hyökkäyksensä voisivat saada sisällön pontta ja\njohdonmukaisuuden mahtia. Väitän siis, että taide kokonaisuudessaan on\nepäsiveellistä ja elämänkäsitystä turmelevaa, ja ne siis, jotka\ntäydestä vakaumuksesta seisovat ulkonaisen elämän piirissä, ovat\noikeutetut epäilevillä ja tuomitsevilla silmillä katsomaan sen\nhedelmiä.\n\nArvaan, että joku tahtoisi yrittää tehdä tyhjäksi koko esitystäni\nväittämällä, että siveys ei ole sitä, mitä olen määritellyt.\nMuistaakseni puhuin jostain ulkonaisen elämän harmoniiasta siinä\nmäärittelyssäni. Nyt arvaan että joku yrittäisi muuttaa siveyden\nihmiseen sisälle, sanoisi esimerkiksi, että siveys olisi sisällisen\nihmisen harmoniia-soimista. Kyllä minä hänen tarkotuksensa ymmärrän.\nHän tarkottaa, että siveys olisi jotain henkensä kirkkauden näköihin\nylentymistä, jotain varjottoman kullan hohtoon tulistumista ihmisessä\nitsessään. Hän saattaisi puhua jotain Platosta, joka runoilee omaa\nhenkeänsä, ja antaa siitä maailman ihanina soivat lait heleytyä. Minä\npyydän sentään kohta jäävätä semmoisen vastaväittäjän. Minä katson\nnimittäin velvotetuksi itseni asettamaan hänen siveytensä samaan\nsyytteeseen, kuin itse taiteenkin, että se nimittäin on epäsiveellistä.\nEihän koko tuommoinen kanta ole muuta kuin sulaa tunnustusta\nrunoilevalle sielulle. Kuka todellakin on suurissa filosofeissa koskaan\nmuuta ihaillut, kuin runoilevaa henkeä, joka näkee ihmissydämen\nmukaisia unia, unia, joissa rinnan piilevät toivot ja halut ovat\npäässeet täyttyneihin näköihin puhkeamaan, eivät ne elämälle mitään\nselitystä anna, ainoastaan ihmisen oman rinnan liikutuksille. Eivät ne\nulkonaisesti sen enempää elämää rakenna, kuin muutkaan runot,\nsisällistä ihmistä ne vaan väljentävät, mutta se väljentäminen taas ei\nole terveydeksi todelliselle elämälle, kuten olemme sopineet. Pidän\ntarkasti kiinni tästä, sillä tiedän hyvin kummoisiin turmiollisiin\npuheisiin se on valmis puhkeamaan, joka on tullut tartutetuksi\nsellaisina sisällisinä syventymishetkinä. Kuulkaamme tässä pieni\nkatkelma semmoisen puheesta. Olen löytänyt sen eräästä paperista, ja\npanen otteen tähän. -- -- Ei taide tiedä hyvästä eikä pahasta, ei\nhyödyllisestä eikä epähyödyllisestä, ei siveellisestä eikä\nepäsiveellisestä, vaan ainoastaan ihmisen kärsivästä ja iloitsevasta\nrinnasta, jota elämä soittaa. Taideluomat ovat iäistä, kaikki\nulkonaiset määräykset hamasta poliisiasetuksista aina kymmeniin\nkäskyihin asti ovat efemäärisiä, tilapäisen elämän vaatimusten\nmukaisia. Ihmisten yhteiselämä synnyttää suhteensa ja muodostaa\nmääräyksensä, mutta rikkaampi kuin ihminen on yhteiselämässä, jossa hän\non vaan väistyvä varjo, on hän omassa rinnassaan, ja sinne eivät ylety\npienen ulkonaisen elämän pienet ja pienesti kyhätyt määräykset, vaan\nsiellä hän elää iäisyyden säveliä. Taide on ihmisen jumalan palvelusta,\nainoastaan ulkonaisessa elämässään täytyy hänen totella maallisen\nkuninkaan lakeja. Koska korkeimmankaan temppelin kupukatto voisi vaatia\ntaivaan sinisen laen leijailevan allansa? Koska ulkonaisen elämän\nohjeet voisivat sisällisen elämän rajat asettaa? -- Ja mitä onkaan\nmaailmassa n.s. ylevämpää sisältöä ja merkitystä, kuin täysissä\nväreissä käyvä ihmisen rinta? Ihmisen onni ja onnettomuus täyttävät\npyhemmällä tulella sydämen kuin kaikki jalot ja ihaniksi tavottelevat\naatteet, joita verettömät aivot ovat yrittäneet haamuilla, Byronin \"Don\nJuan\" virittää mielen tuhat kertaa vallatummalla hartaudella ja\nsyvemmällä hengen käynnillä kuin sadat ja taas sadat siveellisesti\nhyvää tahtovimmat ja rakentavaisimmat saarnat. -- -- Tämmöisiin\npuheisiin saattaa taide-ihastus ihmisen villitä. Tarvitseeko minun enää\nmuuta todistusta tuoda siitä että taide voi saada elämänkäsityksen\nsairastamaan! Myrkkyä, joka saa koko siveellisen järjestyksen\nriutumaan, on taide, ja oikeassa ovat ne, jotka uskonsa tai luulonsa\nkannalta koettavat yhteiskunta-rakennusta sen turmiollisilta nesteiltä\nsuojella, ainoastaan että heidän kantansa mukaan pitäisi olla paljon\nkauemmalle menevämpiä ja säälimättömämpiä vastustuksessaan, kuin he\nhuomaavat olla. Taide on aina turmelevaa, toinen juttu on, jos se\nturmelus on pahaksi vai hyväksi _ihmiselle_, mutta siitä en minä tahdo\npuhua nyt, ulkonaisen elämän kannalta on se aina siveellisen\njärjestyksen ja sopusuhtaisuuden liitteitä hajalle laskevaa, ja siis\nvastustettavaa. -- Taide on aina epäsiveellistä! päättääkseni\nkirjotukseni niin kuin olen alkanutkin.\n\n\nII.\n\nTaide on siis aina epäsiveellistä. Tai jos sentään sanon oikeammin\nasian. Taide on aina siveellistä.\n\nTaide on aina siveellistä! Taiteen kauneushohto on aina siveyden\nsyvyyshohtoa. Kauniiksi liikutettu sielu on siveyden pyhää värettä.\n\nMäärittelisinkö siveyden? Enpä tiedä. Puhuisin hymnin siitä. -- Siveys\non... Siveys on... Pysähtyivät sanani jo! Siveys, sen sanan ovat sen\nkäyttäjät muodostaneet semmoissisältöiseksi että yhtä hyvin voisi puhua\nhymnin annoksesta pihvipaistia kuin siitä sanasta! Ennemmin tahtoisin\nnimittää sitä, jota ajattelen kiittää, epäsiveellisyydeksi, kuin\ntukahuttaa sen ankaraa korkeutta kutsumalla sitä siveydeksi. Mutta jos\nsentään koettaisin. Poltan mielestäni muiston siitä tomun tahmasta,\njolla toiset ovat siveyden vaarallisen kotkalinnun hyödylliseksi\nkotokanakseen kesyttäneet.\n\nSiveys on ihmisen ylhäisenä palamista. Siveys on ihmisen sielun\ntotiseksi syttymistä. Siveys on ihmisen puhdistumista paljaaksi\nihmiseksi.\n\nMiksi on ihminen maailmassa? Tunteakseen. Maailmassa on kaikki\nulkonaista, ohitsemenevää, vaihtuvaa. Valtakunnat häviävät ja kaupungit\nhaihtuvat maan päältä. Tänään hallitsevat persialaiset, huomenna Rooma,\nkolmantena päivänä on maailma germaanien. Meret muuttavat sijansa ja\ntähdet sammuvat. Yksi on iäistä tässä kulkevassa virrassa. Ihminen, sen\nkaiken vaihtumisen huomaava ja siitä rinnassaan värisevä ihminen. David\nja Salomo, Herakleitos ja Plato näkivät väristyksellä sen maailman ja\ntunsivat sen väristyksen, sama väristys liikahtaa vielä tänä päivänä\nihmisen rinnassa, kun hän maailman edessä herää. Siinä vaihtuvassa\nvirrassa on ihmisen tunto siitä yhtäpäisestä vaihtumisesta ainoaa\niäistä, maailman näyn alituisesti vaihtuva virtaus seisahtuu iäisyyden\nsilmäyksen alaiseksi hetkessä katsovan ihmisen eteen.\n\nIhminen on maailman elämän väristyssykäys. Ihmisen sielu on maailman\nnäyn värähtävää tuntoon tulemista ihmisessä. Maailma, jok'ikinen sen\nväräys, koskee ihmisen vissiksi väräystilaksi, se tila on ihmisen\nsielu. Sielussaan ihminen elää olemuksen lävitse sykähtävän hetken,\nmitä herkempi hän on, sitä elävämpänä värjyy se hetki hänessä, ja\ntäydellisimpänä tuntona sulaa hän ihan välittömäksi maailman tilaksi,\nsilloin hän on maailman selvin peili, jossa maailman elämän hetkellinen\nläsnäolo päilyy elävänä, jos hän silloin tahtoo puhua maailmasta, puhuu\nhän omasta sielustaan. Kaikki mitä maailmassa on, hämärinkin,\naavistetuinkin elää silloin hänen tuntonaan läsnä hänessä, maailman\nkylmä säälimätön suuruuden auteus, maailman äärettömyyden avaroittavin\ntunto, maailman ylitse soiva suuren järjestyksen kohottava ja\ntuhkaanlannistava sävelkuoro, maailman pienimmässäkin heijasteleva\nkokonaisuuden järjestyksen kuvastus, kaikki se haihtuvinkin\ntunnehymistys värisee ihmisen sielussa, kaiken sen tunto on väräys\nhänen sieluansa, ja kun hän tuntee sen, tuntee hän sieluansa, tulee\ntuntoon itsestänsä, puhdistuu eläväksi, joka tunteessaan itse\nintensiivisesti läsnäolevaksi ihmiseksi, hänen sielunsa tulee hänen\nolemisekseen, hän ei huomaa, vaan hän tuntee ja elää maailman. Nyt minä\ntahdon sanoa, että täydellisin ihminen on juuri tämmöinen, maailman\njoka väräyksen itsessään heijastava peili, on maailman rinta, jossa\nmaailman tunto joka väräyksessään on elävänä, hienoimmassa,\nohitsehaihtuvimmassa tunnossaan läsnä. Ja sanon lisäksi, ihmisen\ntarkotus on herätä juuri täksi täydelliseksi ihmiseksi.\n\nIhmisen tarkotus on olla iäinen. Ihmisen tarkotus on olla maailman\niäisyyspeili, hieno- ja herkkäväräyksinen, kaiken kajaava. Johan minä\njo puhuin, maailmassa ei ole muuta seisovaa kuin kaikkeen heräävä,\nkaikesta liikutettu ihmisrinta. Kaikki muu on ulkonaista vaihtuvaa\nsuhdetta, kaikella on ainoastaan relatiivinen, ohitsemenevä\nmerkityksensä, tunteva ihminen on ainoa iäinen siinä kaikessa\nalituisessa vaihtumisessa. Minä tarkotan, ihminen, ihminen on maailman\nsilmä ja sielu, ainoastaan ihmisen tunto on iäistä, kaikki muu\ntilapäistä, muuttuvaa, yhtä hyvää kuin sattuman sinne tänne liikuttamaa\nunta, jos minä olen rikas tai köyhä, ministeri tai portinvahti,\nkreikkalainen tai eskimo, se on yhdentekevää, merkitys on minun\nelämälläni vasta, jos se on syvätuntoinen. Kaikki muu on tyhjän perään\nhapuilemista, syvennetty, syvemmin elävä rinta on ainoa ihmistä\nrikastuttava, ihmiselle merkityksellinen pyrintö. Ainoastaan se, mikä\nsaattaa minun tuntoon rinnastani ja rintani liikutuksista, ainoastaan\nsillä on voima hedelmöittää minua, muu on tyhjän kanssa askaroimista.\nIhmisen tarkotus on syventyä, syventyä joka hetki, syventyä kaikkeen ja\nkaikesta värähtäväksi: ihanat, syvät, rinnan pohjaa viileyttävät hetket\novat ihmisen sielun ainoa sisältö ja ainoa iäisyys, ja niihin hetkiin\nherääminen on hänen ainoa, hänen arvonsa mukainen pyrintö. Tai mikä\nolisi ihmisen tarkotus muutoin?\n\nMikä on ihmisen ylhäisin ja iäisyyttävin tarkotus, siihen on hänen\nvelvollisuutensakin pyrkiä. Ei velvollisuutensa niin, että joku häntä\ntulikirjaimisilla rangaistussanoilla käskisi siihen, vaan niin, että\nihmisen ihanin ja täydellisin olo on juuri siinä, ja että hän\ntoteuttaessaan ihmisyyttään luonnollisimmasti ja välttämättömästi\npuhkee siihen. Samassa merkityksessä kuin sanoisin, että taimen\nvelvollisuus on kasvaa puuksi, samassa merkityksessä sanon, että\nihmisen velvollisuus on syventyä, sillä siinä hän toteuttaa itsensä.\nIhmisen velvollisuus on pyrkiä syväksi, ihmisen siveydellinen elämä on\nhänen syventymisensä. Minä tarkotan että siveys on ihmisen syvänä ja\nsyvimpänä olemista. Siveys on silmänräpäyksellisen, luonnon rinnan\navaavan hetken iäisyys- ja äärettömyyspäilymistä, jolloin ihmisen sielu\nja maailman näky värisevät yhtenä helmenä. Siveys on ihmissielun\niäisyyden pyhä silmänräpäys. Ihminen elää siveyttänsä, kun hän nauttii\nsyvimpänä ja hartaimpana.\n\nMikä ihmisen tämmöiseksi syväksi koskettaa? Taide. Taide ihmisessä\nsyvät hetket herättää. Taide herättää iäiset, kaikkeudessa väräjävät\nhetket. Ymmärrän taiteen laajasti. Ymmärrän sillä kaiken, mikä\nvavahduttaa ihmisen tuntemaan sieluansa. Minä tarkotan: jonka ainoa ja\ntarkasti tavotettu silmämäärä on ihmisen rinnan herätys. Suljen sen\nalaan filosofiankin, filosofia nimittäin, niinkuin minä sen ymmärrän,\non totisimmassa ja ainoassa pysyvässä muodossaan taidetta, vieläpä\nvälittömimmästi ihmisen rinnan tunnon pohjalta herännyttä taidetta, ja\nsemmoisena kaikkein välittömimmästi puhtaimpaan iäisyysnäkyyn\nherättävää. Onhan kyllä erotusta filosofin ja taiteilijan välillä,\ntoinenhan jäähmetyttää tunne-elämänsä tarkkapiirtoisiksi,\nterävämerkityksisiksi sanoiksi, toinen herää lämpimän tunteensa\nliukuviin kukkaspuhkeaviin kuviin, jotka hellittävät ja sulattavat\nsamatunteiseksi lukijan tai katsojan. Toinenhan kouraisee kuin\nkädellään ihmistä hänen tunne-elämänsä ytimeen ja tavottaa sieltä\nväistyvän tunteen kristalliselkeäksi marmorisanaksi, toinen taas\nliikuttaa elävänä väräjäväksi koko ihmisen tunnepohjan. Filosofi\nvalaisee ja selkentää ihmisen tunteidensa näkyyn, taiteilija jättää\nhänen tunteidensa punastus-aallon syleilemäksi. Mutta yhteistä on\nkummallakin tärkein sentään, kumpikin produseeraa oman rintansa elämää,\nomaa itseänsä, filosofi saa iäisyyskaiun sanoihinsa omasta elämästään,\noman väkevästi aaltoavan rintansa tunteesta, ja ainoastaan omalla\nsydänverellä purppuroitu taide vavahduttaa ihmiset, ainoastaan\nitsestään ammentava ihminen voi olla suuri filosofi tai suuri\ntaiteilija. -- Ehkä voin esimerkeillä paremmin selvittää, mitä\ntarkotan. Puhun ensin muutamasta filosofista, sitte esitän jonkun\nesimerkin varsinaisen taiteen vaikutuksesta.\n\nMinä en ikinä ole nauttinut filosofiasta muuna kuin rintani avaajana.\nOllevatko toisetkaan, joille filosofia on ollut totista harrastusta? En\nminä Platosta maailman rakennetta opi ymmärtämään, läksynsä-taitava\nkansakouluoppilas voi siitä antaa minulle paljon pätevämmät tiedot, ei\nhän minulle yhteiskunnan rakennettakaan valaise, eikä hän maailman ja\nolemisen tarkotuksista minulle anna vakaumusta. Minä en usko hänen\nmaailmankatsomuksensa ulkonaiseen rakenteeseen. Sittenkin on Platon\nlukeminen ollut elämäni syvimpiä nautintoja. Sillä hänellä on ollut\nvoima leimata rintansa tunto selviksi sanoiksi. Ihmisen minä opin\ntuntemaan Platossa, en maailmaa. Ihmisen rehellisesti ja\ntarkkavoimaisesti kuvatun tunnon maailmasta, en itse ulkonaista\nmaailman kuvaa. Elävän ihmisen rinta Platon kirjotuksissa aukenee,\nelävän, väkeväin ja vereväin tunteidensa värillä ajattelevan ihmisen\nrinta. Verevän rintansa värillä kostuttaa hän huimatuimmat\najatusunensakin ja värjää ne personallisiksi tunnetulvahduksikseen,\njotka vielä tänäpäivänä vapahtavina hellittävät lukijan rinnassa ihanat\ntoivot. Ja jokainen hänen sanansakin, oikeasti ja tarkasti leimattuina\nne täyttävät merkillisellä tyydytyksellä lukijan: se sana, mikä yli\nkaksituhatta vuotta sitten oli totuuden silmällä ammennettu ihmisen\nrinnasta ja värähtämättömällä kädellä lyöty tarkkasärmäiseen muotoonsa,\nse on järkähtämättömästi tosi vielä tänäkin päivänä ja jää iäksi yhtä\ntyhjentämätönsisältöiseksi. Minä voin muutamissa suhteissa oppia miltä\nkansakouluoppilaalta hyvänsä enemmän kuin Platolta, yksikään nykyisistä\nfilosofian professoreista ei voi yhtään sanaansa täyttää sillä\nsisällisellä iäisyyspätevyydellä, johon Plato sanansa valoi, eivät he\nedes voi sanoa niitä sanoja hänen jälkeensäkään, hämmentämättä niiden\nraikasteräistä syvyyttä, eivät edes aina osaa sanoa, mitä syvää hän on\nsanonut, vaikka hänen sanansa sentään seisovat heidän edessään, jos he\nvain osaisivat ymmärtää ne.\n\nSpinozallakin minä voin selittää, mistä minä filosofiassa nautin, ja\nminkä minä luulen filosofian sisimmäksi ja ainoaksi elinvoimaksi. Hänen\nkokonaiskuvansa maailmasta on mielestäni hiukan teologisesti väritetty\nabsurditeetti, joka ei mitenkään tyydytä, jos hakee ratkaisua\nelämänarvoitukselle, mutta sentään olen kiitollinen sille, sillä siihen\nsysteemimuotonsa tarjoilumaljaan on hän laskenut lukemattomia\ntarkkasärmäisiksi tahottuja timanttihelmiä, joissa ihmismielen\nväräykset ovat nähtävinä selviksi kiteytyneinä rakeina. Hänen\n\"Etiikkinsä\" lukeminen on ihmisen yhtämittaista viisastumista itsensä\nja liikutustensa ylitse. On täytynyt elää terävintä personallista\nelämää, ennenkuin on kypsynyt niiden, sisällisesti painavain sanojen\nlausujaksi. Spinoza on iäinen, ei panteistisen jumala-maailman luojana,\nvaan ihmisen rinnan liikutusten näkijänä ja niiden tyhjentävä-sanaisena\ntulkkina, joka tekee jokaisen toisenkin, häneen syventyvän ihmisen\neläväksi huomioksi oman rintansa liikutuksille.\n\nKantinkin edessä olisin neuvoton, jos minun pitäisi sanoa, mitä olen\nviisastunut hänen aika- ja avaruusopistaan. Sehän, minkä hän todistaa,\non jokaiselle mystillisemmin ja syvemmin tuntevalle ihmiselle selvää jo\nilman semmoista todistustakin, paljaan sisällisen tunnon aavistavana\nhavaintona. Mutta toinen on minun saaliini, kun minä itse seuraan hänen\nesitystään. Se esitys, ei sen tulos, on hedelmöittävä. Jäykimmällä,\ntarttuvimmalla hengenvoimalla on ajatus siinä itse seisahdettu huomion\neteen. Aineen hantela syvällisyys kannustaa tarkaksi koko huomion,\nponnistavalla vajoutumisella upottaa huomionsa mielensä harmaisiin\nhämäryyksiin, ja seuraa sitte, oma mielensä karttanaan, Kantin\nraskaasti selkeyteen kamppailevaa esitystä. Siinä tuntee koko ajan\nolevansa vaikeassa työssä, jossa ponnistaa koko henkensä voiman, mutta\nihana on sitte nautintokin niiden hämäräin lankojen selvetessä Kantin\nsisällisten, tarkkapiirtoisten sanojen edessä, ja kun viimein on\ntaistellut hänen \"Kritik der reinen Vernunft'insa\" lävitse, niin on\nsiinä samassa myöskin käynyt sisällisen havaintokoulutuksen kautta,\njoka on kuin järkiperäisesti järjestetty voimistelukurssi ihmisen\najatukselle, tarkotan sille sisälliselle, itseänsä tuntemaan\nvoimistuvalle ajatukselle, joka on yksi puoli ihmisen tunnetta.\n\nVielä voin mainita Schopenhauerin ja Nietzschen tämmöisinä ihmisrinnan\npeilaajina. Schopenhauerinkin maailmankuva kokonaisuudessaan saattaa\nolla oikea tai väärä, ja sen oikeaksi ja vääräksi todistelut riippuvat\nkunkin kirjottajan mielihalusta, sillä todistaa voi semmoisista\nasioista, joista ei kukaan tiedä mitään varmaa, juuri mitä itse tekee\nmieli, mutta hänen suuruutensa ei riipu niistä todistuksista, eikä edes\nitse siitä todistettavasta, vaan se riippuu siitä voimasta, jolla\nhänkin on voinut valaista sisällistä ihmistä tai antaa oppinsa\nmuodostua juuri kuin voimakkaan verevän personallisuuden välittömäksi\nemanatsioniksi. Kellä itsellään on jotakin huomiokykyä syvänteihin\nsielussaan, hänelle on Schopenhauerin rehellisesti esitettäväänsä\nvajoova esitysvoima väkeväksi riemastukseksi ja nautintorikkaaksi\nvalaistukseksi. Hänellä on harvinainen mahti horjahtumatta pysyä rinnan\ntunnettavan liikutuksen pohjalla, ja siitä, yhtään sanaa pilviin\nvalehtelematta, tai koskaan tyhjään johtamus-slentriaaniin\nliukastumatta, aina oman väkeväaaltoisen temperamenttinsa\nkontrolleeraamana, puhua täsmälleen lankeavat sanat. Hänen ajatuksensa\novat hänen väkevän tunne-elämänsä tulvahuksia, ja ikäänkuin hänen\npersonallisuudestaan kasvaneita, mutta juuri voimakkaan individualisen\njuurensa ja rehellisen, arvelemattoman ja paikalleen osaavan\nesityksensä tähden ovat ne niin totuuden-painoisia, että harvoin saa\nlukea sisältöpitoisempaa ja ihmisluonnon juurta paljastavampaa, kuin\nhänen kiviryhtiset lauseensa. Hänen sanoilleen löytää aina\nvarmakaikuisen vastauksen omassa rinnassaan, niin rehellisesti ja\nvälittömästi ovat ne ammennetut sisällisen ihmisen yhteistä\nolemuksesta. Hän ikäänkuin sukeltaa ihmisen tyypilliseen tuntemukseen,\nja jähmetyttää sen sanoiksi. Olen elänyt rikkaimman kesäni\nSchopenhauerin sytyttämänä, enkä tiedä, kuka olisi sisällisen ihmisen\nherättäjänä häntä väkevämpi.\n\nMyöskin Nietzsche on puhunut selkeitä ja iäisiä rinnan\npaljastus-sanoja, jotka kaukaisten aikojen taaksekin vielä tulevat\nvoimaan puhua rehellisille rinnoille. Hän on se suurista filosofeista,\njotka selvästi ja tietoisesti on jättänyt systeemilaitteen rakentamisen\nsyrjään, sen joka toisissakin filosofeissa on ollut efemäärisintä, ja\njolla ehkä vain on ollut se merkitys, että se on ollut mukavana\nhyllynä, jolle asetella maailmankatsomuksensa syvät viisauden aarteet.\nTietysti tämmöinen on ollut hankalaa filosofian- tai oikeammin sanoen\nfilosofianhistorian professoreille, sillä mistä he luennoissaan ja\nfilosofianhistorioissaan voisivat puhua jollei systeemeistä, ja niitä\njoutavasti kumoillen ja puolustellen leikitellä filosofiaa, eihän\njokaisen sana ylety elävän rinnan syvyyttä totuuden sanoiksi\njähmehtyttämän, ihmiskunnan harvimmat siihen ovat vain pystyneet, ja\njoka aikahan sentään elää satoja filosofian professoreja, joiden\nmyöskin täytyy elää ja viran puolesta aineestaan puhua. Ovatkin\nsentähden oikein ammattihengessä ahdistaneet Nietzscheä, lienee hän\nmeidänkin maassa jo kolmasti kumottu, vaikka, sivumennen sanoen,\nluulisi kerrassakin jo riittäneen, jos nimittäin se olisi sattunut\nluonnistamaan. Aikamme suurin henki on sentään ollut tämä \"uus-aikainen\nsofisti-sharlataani\", ja kuihtuvaa tieteily-shablonia ovat kymmenien\nprofessorikuuluisuuksien mitätönsieluiset filosofeerausyritykset hänen\npalavasta rinnasta heitettyjen syvyys-sanojensa rinnalla; yksi ainoa\nNietzschen lause sytyttää totisemman elämäntunnon kuin niiden paksut\nnahkakantiset nidokset. Wundtit ja Paulsenit ja ne muut ovat semmoisia,\njotka peittävät hedelmättömyytensä totisessa, voimakastuntoista\npersonallisuutta vaativassa filosofiassa joko siten, että askaroivat\njoissakin filosofialle vieraissa spesialitieteissä, joissa kyllä\nsaattavat tulla vaikka hyvinkin kunnollisiin ja alkuperäisiin\ntieteellisiin tuloksiin, filosofeja eivät he sen puolesta ole, ovathan\nvain ulkonaisesti tutkivia ja ulkonaisia johtopäätöksiä rakentavia\ntiedemiehiä; tai ovat he ammattikuuluisuuksia, jotka aikanaan,\nkunniallakin ehkä, edustavat ensyklopedista tietoa filosofia-tieteen,\n-- ei filosofia-taiteen -- alalla, mutta se tieto uudistuu jonkun\nkymmenen vuoden kuluttua toiseksi, ja silloin elävät ne suuruudet vain\njonkun bibliografin kirjoituksessa, Nietzsche taas ammentaa viisautensa\nsiitä lähteestä, josta ainoastaan iäisyys-sanat ovat ammennettavissa,\nelävänä palavasta ihmisrinnasta, ja hänen sanansa elävät uudestaan joka\nkerta, kun ihminen niiden valaisemana herää salaisten syvänteidensä\nnäkyyn. -- Nietzsche on ihmiselle kasvatukseksi ja rinnan\nliikuttajaksi, niitä muita lukee suorittaakseen filosofiassa\n\"laudatur'in\". Hän elää oppinsa personallisesti, välttämättömästi,\nhänen oppinsa on hänen personallisuutensa toteuttamista, ne toiset ovat\nsattumalta ja ulkonaisesti valinneet jonkun, yhdentekevää, minkä\najatussysteemin, joka ei missään ole ehdoton tulvahdus heidän\nelämäntunnostaan, vaan ainoastaan päälle otettu munteerinki.\n\nTietysti harva on elänyt niin mahtavaa elämää, että se nähtäväksi\nvalaistuna voi uudelta alkuperäiseltä puolelta paljastaa ihmisen\nsielun. Voikin koko ihmiskunnan historiassa laskea ne miehet\nsormillaan, joilla siihen on ollut voimaa. Eipä meillä esimerkiksi\ntäällä pohjoismaissa ole ollut kuin yksi ainoa, jolla olisi ollut mahti\nlohkaista rinnastaan todet alkuperäiset sanat, tanskalainen Sören\nKierkegaard. -- Tietysti, puhella ja kirjotella osaavat kaikki, totuus\nei ilmesty volyymeissä sentään, se paljastuu terävässä, eletyssä\nsanassa. Joku Spencer saa kirjotella paksut kirjat ja rakennella\nsanasta toiseen liukastuvia pintapuolis-tosia teorioja, jotka päällin\npuolin ja ulkonaisesti yrittävät selittää maailman menoa, silloin vasta\nhän suuri olisi, jos hän osaisi naulata sanaksi yhden ainoankin ihmisen\nsisimmän väreen. Mutta siihen ei pysty muuta kuin suurin ja\nalkuperäisimmästi elävä ihminen, toisilta liukastuu se sana\nsyntymättömänä kädestä, kätkekööt he sitte sen heikkoutensa kuinka\nimponeeraavaan ulkonaiseen tilapääviisauteen tahansa. Filosofia ei ole\nverettömäin, vaikkapa humaanisiksikin itsensä kutsuvain lauseparsien\npuhelemista, filosofia on todellisen, verevän, tunneaaltoisen ihmisen\nrehellistä itsensä paljastamista, todellinen filosofi todistaa itsensä\nsiksi sillä, että tuntee aina hänen personallisen valtimonsa tykähtävän\nhänen sanoissaan, silloin hän ei puhu tuulen tuomaa, jonka sama tuuli\nviekin, ja silloin hänen sanansa herättävät sanottuina täysinäisen,\npersonallisesti tunnettavan tyydytyksen. --\n\nOlen puhunut näin pitkälti filosofiasta, osaksi koska silläkin on\ntaiteen iäisyydestä ja iäisyyttä varten ammentava pyrintö, osaksi,\nkoska se ehkä puhtaammin vielä kuin itse taide antaa selkeän esimerkin\nitse kirjottajan omaan rintaan pohjautuvasta, ja sen pohjalta lukijaa\nvalaisevasta ja hänen tuntemuspiiriänsä väljentävästä vaikutuksesta,\nosaksi viehätyin itse aineenkin tähden laajempaan esitykseen.\nJos nyt käännämme silmämme itse varsinaisen taiteen piiriin, näemme\nsenkin syvimmän vaikutuksen ihmisen liikuttamisessa syvempi- ja\nvoimakkaampi-tunteiseksi, personallisesti rikastulvaisemmaksi. Taide\nvirvottaa tunteet ihmisessä, ei sillä muuta silmämäärää olekkaan.\nKauneus- ja ihanuustunteet, pyhyystunteet, puhtauden valkoiset tunteet,\ntotisuuden, ylhäisen halveksimisen, palavan rakkauden tunteet, kaikiksi\nniiksi se koskettaa ihmisen. Ihmis-onnen ja onnettomuuden\nsyväaaltoisella liikutuksella se yrittää viljellä ihmisen sielua. Tai\nmikä tunneväre ei rikastuttaisi ihmisen sielua? Ehkä minä esitän jonkun\nesimerkin siitä, miten minä ajattelen taiteen väljentävän ja syventävän\nihmisen tuntotaustaa. En valitse esimerkkejäni erityisesti\nsilmälläpitäen suurivaikutuksisinta taidetta, valitsen, ensimäistä\nlukuunottamatta, esimerkeikseni semmoiset, jotka mielestäni selvimmästi\nalleviivaavat käsitystäni, ja antavat vähimmän tilaisuutta todellisen\ntarkotukseni väärinymmärtämiseen. Tahdon kaikella muotoa nimittäin\nvälttää sitä, että joku saattaisi esimerkeistäni saada yllykettä oman\nahtaan, taidetta rutistavan siveyskäsitteensä vahvistamiseksi,\nikäänkuin muutamain suurten taideteosten vaikutus lähtisi\npintapuolisesta siveyssäännöstä, jonka satunnaisesti ehkä voi\ninterpreteerata niihin, ja tahdon sentähden jo valita esimerkkinikin\nsillä silmämäärällä, ettei tässä suhteessa synny kaksimielisyyttä.\n\nLuen \"Kuningas Fjalarin\" ja -- -- kuljen kuin ylhäisessä\njääkynttiläisessä eetteritemppelissä, jossa jääksi hyydettyneet\nsankarit huurteisten ripsiensä alta katsovat terässilmillänsä minua,\njäätyneet sormensa miekkainsa kahvoilla. Siellä on kuin teräshelisevän\nhuurteisen talviaamun keskellä, jossa taivas on raikkaan kylmänä\npilaristona yllä, maa valkeana lumilakeutena ympärillä. On kuin hymniä\nkoko ihminen, raikasta, ankaraa, sinervän lumen säkenöivää\nteräshituletta mieli, valuista avaraa viivaa maailmantunto rinnassa,\nkaikki ylhäisen yksvärisyyden selkeätä ankaraa juhlallisuutta;\nmaailma ja elämä seisovat kuin ensimäisen hetkensä pyhässä\niäisyystunnossa silmien edessä, kaikella on iäisyys-, värähtämätön\niäisyysmerkityksensä, ja lukijan rinta hymisee hämäräksi temppeliksi\nsen jokapuolella pilaroituvan hartauden koskemana.\n\nTai katsokaamme Byronin Don Juania. Mustan vihan pakotukseksi kasvanut\nrinta on siinä päässyt puhkeamaan. Vihastuneena halveksimisen\npathoksena kuohuu runo, ylimielisellä uhmauksen riemulla heittäytyy se\nkuin tiikeri pikkuis-tyytyväisyyteensä jähmettyneen maailman ylitse.\nSiinä runoilijan mukana kasvaa omakin rinta saman mustan, puhkeamaan\npakkautuvan halveksimisvihan virraksi, jokainen räikeä, maailmaa vasten\nsilmiä osaava sana on kevennykseksi sydämelle, on kuin olisi oma käsi\nollut mukana sitä läiskäyttämässä. Runo puhkaisee rinnassa kuin uuden\nvoiman lähteen auki, ja siinä tallaamisriemussa kylpiessään tuntee\nrajattoman, rinnanpohjaa vilvottavan, tyydytyksen, maailman pikkaista\nmoraalituomiota tallaavalla uhmauksen ilolla heittäytyy kirjan\nhekumasanoihinkin, riemuitsee ne kerran selvästi sanotuiksi, ja\nikäänkuin riehuu kerrakseen kaiken tahmaisen tomun yltään. Don Juanissa\nsaa kasvaa yltyneen, punapaloisen personallisuuden väkivaltaisena\nloimahtavaksi liekiksi, ja sen sanoissa saa ihmisen personallinen tunto\nväkevän voimakylvyn. --\n\nIbsen riemastuttaa minua rypistettyjen silmäkulmainsa alta välähtävän\nsalamakatseensa kylmänkuumalla väliäpitämättömyydellä. Mitä sillä väliä\non, jos yhteiskunnan ahdastokeiset rajat tulevatkin murskatuiksi, jos\nvain yksityinen ihminen pääsee tuntoon henkensä intensiivisyydestä\npakkautuessaan niitä rajoja vastaan? Yhteiskunta järjestyksineen on\ntukalapainoinen, ihmistä tukahuttava lohikäärme, mustassa vihassa\nnousee sisällinen ihminen Ibsenin teoksissa taisteluun sitä niljaista\nhirviötä vastaan. Voimakkaasti kyhähtelevällä vahingonilolla näyttää\nhän yhteiskunnan aina väärässä yksityistä, vaistoisella tunnolla sitä\nvastustamaan heräävää yksityistä ihmistä vastaan. Ibsen osaa järkyttää\nhereille itsensä tuntevan ihmisen ihmisessä, enpä tiedä, koska tuntisi\nitsensä väkevämpihaluiseksi astumaan ristiriitaan kaiken omaa\nihmisyyttä pienentävän ja tukaluuttavan ulkoisuuden kanssa,\nkuin Ibsenin sytyttämänä, tuntee itsessään kuin rajattoman\nponnahtamisvoiman, roihuisi punaisena palona sitä kaikkea yhteiskunnan\npienentämisvääryyttä vastaan.\n\nEhkä vielä puhun Frödingin \"Morgonsång'ista\", josta ensi\nkirjotuksessanikin jo mainitsin. Siinä runossa elää aistillisen\npuhtauden ilon, joka lämminihoisen alastomuuden kuvana sähköttää\nmielikuvituksen. Raihnainen ihminen, joka ei siinä nautinnon puhdasta\nviiniä tunne, ja joka ei sitä siemauksittain juo! Siinä laulussa tuntee\nitsensä herätetyksi semmoiseen aistilliseen täysitykäyksisyyteen, että\nelää kuin toisessa, olympiseksi notkistetussa ja nuorennetussa\nruumiissa, jonka notkeanivelisissä jäsenissä veri lentää keveänä ja\nlämpimänä tanssina. Voimakkaan lisätyydytyksen herättää tämä runo sillä\nvapahtavalla ylimielisyydellä, millä se antaa tämän ilon puhua ihan\nraihnauttaan punastuvan maailman uhalla.\n\nEn tahdo puhua kaikista niistä voimakkaista liikutuksista, joilla\nShakespeare voi välähdyttää ja avaroittaa lukijansa, en Goethen\nvoimasta hillitä mieli avararytmiseksi kauneustyyneydeksi, en Heinen\nrunojen sielua hyväilevästä kyynelraskaasta tunneaallosta, en monesta\nmuusta sieluun heräävästä ihanuusviihdytyksestä, sanon lyhyesti\nvain: runous ja taide ovat ihmisen virvottamista, ovat hänen\ntuntemisaaltojensa tihentämistä, ihmisen rinnan väljentämistä\nherätetyillä tunnesävelmillä. Jokainen taideteos, joka tunteena\nvirtaa sieluun, syventää ihmisen tunnelmataustaa. Intensiivisemmällä\ntunne-energialla helteän minä Ibsenistä, ihanat värityskylvyt olen minä\nelänyt Shakespearessa, kumpikin on viljellyt minun tunnepohjani\nsyvemmäksi.\n\nTaide onkin ainoastaan sisällisen ihmisen herättämistä. Jokainen\nsieluni lävitse aaltoava kauneuden väristys jättää minun rikkaampana ja\nherkempituntoisena. Taide antaa minun elää ihmisen rinnan sulattavat\nonnen ja onnettomuuden syväväräyksiset aaltotulvat. Se antaa minun elää\nsen basuunasoittoisen räikeän hyökkäysilon, jolla sankarisieluksi\npalanut ihminen syöksähtää maailman pikkuisia, ihmistä ahdistavia\nlakeja järkyttämään ja oman laaja-aaltoisen rintansa mukaan\nmuodostamaan, ja nostaa minut hänen mukanaan myrskyämään sitä\nyhteiskunnan matalaa, mutta tukalaa ja tukahuttavaa lyijymuuria\nvastaan, mutta se polttaa minut syvätuntoiseksikin antamalla sen\ntaistelun päättyä kauneusvoimaisimman ihmisen mahdittomalla\nlannistumisella tukalan pienen elämän edessä, sentään siinä\nsortumisessaan vielä kirkasna säkenenä leiskuen sen matalan\nkompastuskivensä yli. Taide liikuttaa valkoisen kukkasen kauneussilmänä\nminun sieluni. Taide kasvattaa minut, milloin patoutuvaksi\nvihanvuoreksi, milloin silmänräpäykseen unhottuvaksi onnenhymyksi,\nmilloin ihanan liikutuksen kyyneleksi. Aina taide hivelee sieluni\nsyvempisisältöiseksi ja herättää siinä uuden ihmisellisen\ntunnevärelmän. Taide virvottaa ihmisen syvätuntoiseksi.\n\nSanonko minä väärin nyt, jos minä sanon, että taide herättää ihmisen\nsiveelliseksi? Siveelliseksi, se on hienoimmaksi, syvin- ja\ntotisinsieluiseksi. Muistattehan, mitä jo sanoin, että ihmisen\nsiveellinen elämä on olla virittynyt tuntemaan maailmaa joka\nväräyksessään. Nythän olen juuri sanonut taiteen herättävän ihmisen\njuuri tähän. -- Ei taide ole muuta kuin ihmisen siveelliseksi\nherättämistä, eikä siveys muuta kuin taiteen heränneeksi liikuttaman\nihmisen tunto. Taide ja siveys ovat saman asian eri puolet, vaaleva ja\nviheriä puoli samaa salavanlehteä.\n\nTaideteos, joka elävällä tunnolla värähyttää ihmisen rinnan ja hivelee\nhänet tunteissa tykähtäväksi, ei voi olla epäsiveellinen, olkoon se\nvaikka Frödingin \"Morgonsång\", taideteos, joka nostaa ja saa tuleen\nminun ihmistuntoni ja täyttää minun ponnahtavalla tiheäaaltoisella\nsisällöllä, on aina vaikutukseltaan terävästi ja kohottavasti\nsiveellinen, olkoon se sitten vaikka Byronin Don Juan. -- Taide on aina\nsiveellistä.\n\n\n\n\nTOTUUDESTA.\n\n\nMikä on oikeinta ihanteellisuutta? Rakastaa totuutta. Rakastaa totuutta\nyli kaiken. Yli kaikkien kauniiden valheidenkin.\n\nIhmisen rikkain riemu on riemu totuudesta. Ihanaa on kuulla totisesta\ntunteesta ammennettuja tosia sanoja, vielä ihanampaa on omasta\nrinnastaan tavottaa todet sanat. Ei mikään muu sanottunaan\ntäydellisesti tyydytä ihmistä, kuin selkein totuus. Kun puhun totta,\npuhtainta ja paljainta totta, silloin puhun kauneimmasti ja syvimmin\nvaikuttavasti, ja minun joka sanani ansaitsee kuulemista.\n\nTotuus on kaikessa kauneinta. Totuus on kaikessa jalointa. Jos olen\ntosi aina, tosi puheissani, ja, mikä merkitsee vielä enemmän, jos olen\ntunteissani tosi ja uskallan nähdä ne tosina, silloin ansaitsen olla\nihminen, maailman ihanin ilmestys. Ei ikinä ole puhuttu pysyvää\nrunouden sanaa, ei ikinä lausuttu sydäntä avaavaa ajatusta, ei ikinä\ntehty tekoa, joka olisi jokaiselle ihmiselle ilmestynyt suurena ja\npysyvänä, ell'ei sitä sanaa tai tekoa ole lausuttu tai tehty täydellä\nsydämen uskolla, täydellä totuuden palavuudella. Kaikki pysyvä\nmaailmassa on pohjattu totuudelle.\n\nTotuus on sydämen palavaa uskoa siihen, mitä tekee tai sanoo. Jos minä\nolen pyhästi sytyksissä jostakin tehtävästä, jos minun koko oloni\nleimuu tahdosta tehdä se, jos minä sitte saan suorittaa sen tekoni\npuhtaasti ja suorasti sisäisen tahtoni mukaisesti, silloin teen totisen\nteon, jonka tekeminen on olemiseni riemu, ja joka tehtynä on kuin osa\nminua itseäni. Jos olen kypsynyt johonkin tunteeseen, joka ikäänkuin\nkirpoo olemukseni keskeltä, jos se tunteeni selkee sanoiksi minussa, ja\nminun onnistuu puhua ne sanani muuttamattomina toisille, silloin kylven\ntotuuden sanomisen riemussa, ja minusta tuntuu kuin omissa sanoissani\nolisin synnyttänyt itseni iäiseksi.\n\nTotuus on ihmisen palavan itsensä toteutusta. Ainoastaan jos teko\nsuorasti lähtee ihmisestä itsestänsä, ainoastaan jos sana on paljaasti\nja ainoasti tunnetta, ainoastaan silloin tuntee tehneensä totisen teon\nja sanoneensa totisen sanan. Kun ihminen teoissaan tai sanoissaan on\nrehellisesti ja välittömästi saanut vuodatetuksi itsensä esiin, silloin\non hän tyydytetty niiden tekemisestä tai sanomisesta, ja silloin hän on\nvarma niiden totuudesta.\n\nMutta semmoinen totuuden sanominen ja totuuden tekeminen vaatii pyhintä\nitseensä syventymisen hartautta. Ihmisellä, ollakseen teoissaan ja\nsanoissaan toden, täytyy olla semmoinen elävä tunteen voima että hän\nvoi tuntea itselleen havaittavasti. Ihmisellä täytyy olla niin voimakas\nsisäinen elämä, että se itse liikutuksissaan astuu hänen havaintoonsa,\nsilloin on hänellä omassa itsessään aina varma aines lausuakseen tai\ntehdäkseen totta. Kun osaa välittömästi havaita ja välittömästi\nnoudattaa tunnettaan, silloin voi ihminen olla tosi koko olossaan.\nMutta tämä ei ole joka ihmisen voimassa. Useimmat ihmiset ovat liika\nheikkoja voidakseen sanoissaan ja teoissaan tavottaa oman itsensä\nalkuperäistä totuutta. He kadottavat oman itsensä havainnostaan,\nennenkuin voivat tarttua siihen, eikä heillä sentähden ole itsessään\nvarmaa pohjaa, jolta voisivat tavottaa totisten sanojen ja totisten\ntekojen aineksen, ja heidän tunteensa ja puheensa jäävät löyhiksi.\n\nAinoastaan syvä ja voimakkaasti elävä ihminen voi totisesti tuntea\nitseänsä ja voi sen tuntemuksensa toteuttaa ulkopuolelleen, ja\nainoastaan tämmöinen ihminen voi sanoa tai tehdä totta. Semmoista totta\nettä se jokaiselle toisellekin ihmiselle paljastuu totena. Jokainen\nihminen on nimittäin sisällisessä tuntemuksessaan sama, ainoastaan että\ntämä sisällinen tuntemus toisella elää voimakkaammaksi kehittyneenä ja\ntietoisammaksi viljeltynä, toisilla taas uinuu havaitsemisen\nulkopuolella ja ainoastaan odottaa herätystään ja sitte vähävähäistä\nselvätuntoiseksi viljelystään. Kun Plato sanoi että ihmisen ajattelu on\nainoastaan unohdetun uudestaan muistamista, tarkotti hän juuri tätä.\nIhmisen ajatukset uinuvat kaikki hänessä itsessään, ne tarvitsevat vaan\nherätystä hänessä, virvotakseen hänen tunnettavikseen. Ihmiselle ei\nikinä voi antaa ajatuksia, mutta hänen voi herättää niihin, kuin\nhänellä jo salassa on. Tämä herätys voi tapahtua ainoastaan sillä\ntavalla että itse hakee omat ajatuksensa, niinkuin ne tunnossa elävät\nja virvottaa ne, tuntoansa tarkemman ja tarkemman huomion alle\npakottamalla, yhä syvemmissä ja salaisemmissa yhtymissään\nhavaintoonsa, sen havaintonsa koettaa sitte kuvata tarkimmissa ja\noikeapiirtoisimmissa sanoissa; siitä kuvauksesta voi jokainen toinen\nihminen, joka itsessään on samalla tunto-olemuksella varustettu, sen\nkuvauksen holhoomana edetä syvemmälle itsensä ja ajatustensa\nhavaitsemisessa ja tulee siten viljellyksi herkempään itsensä\ntuntemiseen. Tästä selkenee, miksi kaiken ajatuskuvauksen aina täytyy\nolla lähteneen todesta tuntemuksesta ja olla todesti esitetyn.\nAjatusesityksen täytyy nimittäin toteutua jokaisessa lukijassa. Mutta\nennenkuin se tämän voi tehdä, täytyy sen olla varmasti tunnetun ja\nvarmasti esitetyn mielentilan kuvan, silloin vasta voi se herättää\nsaman mielentilan lukijassa, silloin vasta voi se kypsyttää taimen\nsamallaiseen ajatustuntemukseen lukijassa ja siten voimistaa hänen\nitse-havaitsemistaan ja viljellä hänen henkeänsä tietoisammaksi.\nAinoastaan oikeasta totuuden metallista muovaeltu sana voi helähtää\nsaman soinnun hereille sitä sanaa kuulevassa ihmisessä, ainoastaan jos\nse sana todella on ihmistuntemuksesta kirvonnut, voi hän sen omassa\nihmistuntemuksessaan läsnäolevana havaita. Ell'en voi sanoihini valaa\ntunnetuinta katsomustani, ei kukaan siitä sanastani myöskään voi mitään\nkatsomuksen tunnetta saada itseensä, ja semmoinen sanani liukastuu ihan\ntehottomana ja kuolleena jokaisen ihmisen ohitse.\n\nSaattaa kyllä rakennella kauniilta kangastelevia sanaryhmiä, saattaa\nkyllä teeskennellä kaunistettuja tekoja, ne eivät kuitenkaan ole muuta\nkuin tuulesta ja tuuleen haamuiltuja, joll'eivät ne suorasti ole\nihmisen varman tuntopohjan esitystä. Ell'ei sano ja tee kaikkea\nsuorastaan itsensä pohjalta, silloin sanoo tai tekee ainoastaan kevyitä\ntuuleen fantiseerattuja ilmalinnoja, jotka kuin kokeen päälle\nhaparoiden ovat sattuneet muotoonsa, ja joilla ei ole mitään esitys- ja\nkuvausmerkitystä takanaan, ovat ainoastaan tyhjiä kuolleita\nyhteensattuneita sanoja, jotka eivät mitään kuvaa, koska niitä\npuhuttaessa ei ole ollut mitään kuvattavaa, eikä kukaan niitä lukeva,\ntai niitä näkevä voi niistä löytää mitään, joka valaisisi häntä itsensä\nja tuntemisensa ylitse, ja joka sytyttäisi hänet itseänsä tuntemisen\nihanalla riemulla.\n\nSuorasti omasta tuntemuksesta täytyy sanojen olla vuodatetun, ollakseen\nvaikutuksesta. On kyllä totta että puhutaan ja kirjotetaan paljon\ntoisenkaltaista. Se lähtee siitä, että ainoastaan harva on edes siinä\nmäärässä kehittynyt, että olisi tullut tuntoon tämän sisällisen\najatushavaintonsa kehityksen välttämättömyydestä, he eivät edes ole\ntulleet tuntoon siitä sisällisen tuntemustilansa olemassaolostakaan, ja\njos he lukevat jotakin, eivät he siinä lukiessaan palaa itseensä ja\nitsensä pohjalta tunne sitä lukemaansa todeksi, he lukevat ainoastaan\naikansa kuluksi, ihan kuin leikkisivät jotain seuraleikkiä tai\nlaskisivat pasiansia. Lukeminen on ulkonaista ajankuluksi askaroimista\nheillä, eikä heille ole mistään merkityksestä onko kirja, jota he\nlukevat tosi vai teeskennelty. Se on tämmöistä lukemista varten kuin\nsyntyvät kaikenmoiset merkityksettömät kirjat, jotka toisinaan ovat\nlävitsensä teeskenneltyjä ilman yhtään ainoata tuntevasta ihmismielestä\ntavotettua ja tuntevaa ihmismieltä avaavaa sanakuvaa. Jos jokainen\nihminen lukemisessaan ainoastaan hakisi itseänsä totiseen ja syvempään\nitsensä havaitsemiseen virvottavaa lukemista, jäisi hyvin paljon\nkirjoja lukematta, ja sitte kirjottamattakin. Voi siis kyllä olla\nkirjallisuutta, joka ei ole totta, ja jota sentään luetaan, minä väitän\nainoastaan että yksin se kirja, joka on totta, on totisesta ja\npysyvästä arvosta.\n\nMutta juuri se että useimmat ihmiset eivät ole löytäneet sitä sisäistä\nlukemustapaa, josta välittömästi tunnettavasti paljastuu, mikä sana on\ntotta, mikä ei, tekee että se mikä sisäisesti on ehdottomasti varmaa ja\ntotuuden kullalle helähtävää, ei aina jokaiselle ihmiselle näy itseään\ntodistavan selkeästi, ja että ihmiset niin usein harhailevat\nkaikenmoisten tekokultaihanteiden pettäminä. Jos olisi jokaisessa\nihmisessä sisällisyys valveilla, eivät totisesti kaikki merkilliset\nkauniiksi tehdyt valheet niin helposti voisi hourata mieliä, herkkä ja\nlahjomaton itsekuulustelu voisi aina helposti kuulla valhetunteen\nniiden koristehelyn takaa. Tavallinen, syvempää tuntematon mielenlaatu\nvoi aivan helposti joutua valhe-ihanteellisuuden huikaisemaksi. Kun\nesityksessä kaikki on hyvinpäin tarkottavaksi silotettua, kun siinä\nkaikki kevyen pinta-ihmisen kevyet pintaliikutukset tulevat\ntarpeellisella tavalla helmitetyiksi, kun se, jonka elämä on ollut\nköyhäin varojen itselleen riistämistä, saa semmoisessa esityksessä\nlukea ne kauniit jalomielisyysliikutuksensa, jotka hän tunsi, kun hän\nkerran antoi 25 markkaa köyhälle vaimolle, kun siinä kaikki on\npintapuolisinten, ilman sisällistä ymmärrystä kuvattujen\nmielialarefleksien esitystä, silloin saattaa varsin helposti enimpäin\nihmisten edessä esiintyä ylevyyden ja jalouden ja kauneuden apostolina.\nMutta jos sitävastoin tohtii paljastaa ihmisen ihmisenään, ainoana\nihanuuden vaatimuksenaan se että esittää tuntemaansa totta, silloin\nsaattaa monelle tuntua loukkaavalta ja olemisen kauneutta viottavalta.\nHyvin monelle ihmiselle voi esm. Topelius sentimentaalisessa\ntunteilussaan, joka enemmän katsoo kaunistelevasti, kuin kauniisti ja\nsuuresti elämään, ja joka matalain ja pintapuolisten kauneus- ja\nsiveys-tunteiden ihannoimisellaan näyttää helposti voivan unnuttaa\nkokonaisen kansan syvästä ja rehellisestä totuuden rakkaudesta, hän voi\nmonelle näyttää totisemmasta ihanteellisuudesta syttyneeltä, kuin esm.\nNietzsche, joka palaa elävintä totuuden pathosta, ja jonka joka sana\nrehellisyysliekissään on ihmisen omantunnon heränneeksi tulistamista.\nLöyhiin, tyhjänfantastisesti, tai keveän satunnaisesti muodostuviin,\nhiukan tunteileviin ajatusyhtymiin voi vähän jokainen sisällyksettöminä\najankulutushetkinäänkin itsensä jättää, syventymiseen ja jokaisessa\nuudessa ajatuksenaukenemisessa yhä syvempään kamppailevaa esitystä\nseuraamaan tarvitaan totista, sisäisimpään totuuteen koko henkensä\nvoimalla taistelevaa mieltä.\n\nAinoa oikea tapa ja ainoa tyydyttävä tapa, jolla pitää sanottavansa\nesittää, on siis esittää se todesti, tosimpaan ilmaisuun\nkamppailevasti. Ei ikinä saa tyytyä ennenkuin siihen sanaan, joka\nsuorimmasti on oman mielialan paljastus. Totuus on se, jonka koko\nolonsa hetkellisessä pyhässä hartaudessa tuntee, ja totuuden lausuu,\nkun muuttamatta ja tarkasti kypsyttää sanaksi tämän tuntemuksensa. Näin\nlausuttu tuntemus on ihana sanaksi muodostaa, ja kuultuna herättää se\ntotista iloa. On sanomattoman ihanaa kuulla sanoja, jotka tarkasti\nkuvaavat syvällisen mielen sisällisiä tuntemuksia. On ikäänkuin\nvalaiseva säde yht'äkkiä loistaisi syvälle sydämeen niitä lukiessa, ja\nikäänkuin sen valossa yht'äkkiä näkisi kaukaisiin ennen hämäryydessä\nuinailleihin perspektiiveihin mielessään. Tuntee ihanasti sen että\nsemmoinen tuntemus on ollut ihmisen voimassa sanoiksi haahmota, vielä\nväkevämpänä herää riemu siitä, että omassa itsessään tuntee sen syvän\nsanan todeksi todistuksen. Ainoastaan se ilo on tätäkin iloa korkeampi,\njonka tuntee kun itse on onnistunut lausumaan toden, todeksi koko\nolemistuntemuksellaan takaavan sanan. Kun siinä on hautonut ja hautonut\ntuntemuksensa yllä, tavottanut ja tavottanut sitä tyhjentävää sanaa ja\nse vihdoin kirpoo sanottavan asian keskeltä kuin vapahtava aurinko,\nsilloin hyökyy niin voimakas ilontunto mielessä, että melkein tuntee\naistittavaa nautinnossa vapisemista. Kun tuntee itsensä toteutetuksi\nlukemassaan, tai kun sanoissaan on mahtanut paljastaa sisäisen\ntuntemuksensa, silloin on ihmisellä kummallakin kerralla ihana tunto\nkuin olisi hän tehnyt virkistävän sukelluksen ihanamman ja\ntäydellisemmän olemisen lähteeseen.\n\nAinoastaan jos sana on lohkaistu persoonallisuudesta, jonka lävitse\nolemisen tuntemus elävästi tunnettuna virtaa, ainoastaan silloin se\nsana on sana, joka vapahtaa ihmisen itsensä tuntemiseen. Lausunnan\ntotuus riippuu lausujan persoonallisuudesta, jos sana on tulistettu\nlausujan elämäntunnolla, on se tosi ja itsensähavaitsemiseen herättävä,\nell'ei sitä elämänjuurta siinä tunne, on se vaikutukseton. Ei edes\ntarvitse uskoa sanomuksen ulkoiseen olemisen selitykseen ja\nulkonaisesti toteutettaviin johtopäätöksiin, silti se sanomus voi olla\ntosi ja totuuden havaitsemisella rintaa liikuttava. Minä en usko\nkirjaimellisesti Nietzschen lauseihin, mutta minä uskon siihen henkeen,\njoka on synnyttänyt ne lauseet, sanoissa havaitsen minä sen\nelämäntuntemuksen, josta ne sanat ovat vaan tulvahdusta, ja tunnen\ntyydytyksen sen totisesti tuntevan hengen tuntemisessa. Minä tunnen\nNietzscheä, en pintapuolisella punnitsemisella ajattele Nietzscheä, ja\nsiten saan minä Nietzschessä välittömästi häilyä väkevän, olemisen\nsyvyyksiä tuntemaan vaipuneen hengen tunneaalloissa ja siitä herätä\nsyvätuntoisemmaksi itsekin. -- En minä ymmärrä sitä, että muulla\ntoivolla lähestytäänkään filosofia. Epäilen että ne ihmiset, jotka\nfilosofiassa etsivät selväpiirteistä ja käytännöllisesti todeksi\nhavaittavaa olemisen selitystä, että ne eivät etäisimmästikään kykene\nfilosofiseen ajatuskantaan. Ensimmäinen ja ainoa ehto ollakseen\nfilosofi on se että elävästi ja täydellisesti havaitsee, että koko\nolemisemme on jokaisessa silmänräpäyksessään salaperäisintä, jota\ntäydellisesti käsittämään ei kukaan olevainen voi kirkastua samalla\nolemisestaan häviämättä, ja että ainoa filosofinen suhde siihen on\nresigneerautua sitä raittiin käytännöllisesti selittämästä. Sokrateen\nlause että filosofin ainoa syvempi tieto toisten ihmisten rinnalla on\nse tieto, ett'ei ihminen tiedä mitään, on vieläkin ainoa filosofista\nmieltä osottava kaiken tiedon lopputuntemus. Me olemme ja elämme\näärettömän ihmeellisyyden keskellä, jossa me itse ja kaikki\nympärillämme, pieninkin on selitysvoimamme ulkopuolella. Ainoa\ntuntemus, joka kerrallaan voi herättää ihmisen filosofiksi, on\nkerrassaan kaikessa merkityksessään ja kaikessa elävässä valtaavassa\ntotuudessaan havaita tämä. Filosofin sanoissa ei ollenkaan ole\nmerkityksestä, minkä hän sattuu puhumaan elämän ulkonaisesta\nrakenteesta, hänen sanojensa ainoa ihanuus ja totuudenvoima on siinä\nettä hän niissä paljastaa ihmisen tunnon salaperäisen elämän keskellä.\nEi ihminen vaadi tietoa yleensä, ihminen vaatii tietoa siitä, mitä hän\nihmisenä tietää voi. Muistan harvoin tunteneeni voimakkaampaa\nihastusta, kuin lukiessani Pascal'in lauseita ihmisen tuntemusvoimasta\niäisyyden ja äärettömyyden edessä, niissä sentään ei ollut muuta\nsanottuna kuin ihmisen huimaistu huikaistu tunne niiden edessä, ihmisen\nvoimattomuus tunkea niiden kokonaiseen ymmärtämiseen, mutta juuri tämä\nihmisen elävä tunnettu tunne ihastutti minua ja antoi minun niiden\nsanojen edessä tuntea sitä samaa iäisyyden huumausta. Ei vaadi tietää\nasiaa, vaatii tietää ihmisen tunnesuhteesta siihen, ja sen tunnesuhteen\nvilpitöntä ja oman tuntemuksen valossa oikeaksi havaittavaa esitystä.\nJos syvän ihmisen tuntona tunnen, että ihminen ei voi tuntea maailman\nkaikkeuden olemis-selitystä, ei ikinä voi ihmisenä siihen vajottautua,\nsilloin olen siitä kysymyksestä rauhassa. Enempää kuin en siitä tule\ntoivottomaksi että maailmassa elävänä olen painovoimalla maahan\nsidottu, enempää ei sekään minua lannista, että havaitsen\nihmisenäolemisen asettaman rajan tietämiseni mahdollisuuksille. Ainoa\nvaatimukseni on vaan että jokainen sana, joka näissä kysymyksissä\npuhutaan, on ihmisen sielussa tunnettu ja tunnettava. Tarkotan, että\nfilosofin sanoissa pitää saada tuntea tunteva ihminen läsnä, tunteva\nihminen, joka jokaisesta sanastaan vastaa koko tuntevalla\npersoonallisuudellaan. Pitää saada uskoa filosofiin, pitää hänen omasta\nhavainnostaan ammentamansa esityksensä avulla herätä yhtä syvällä ja\nvoimakkaalla selvyydellä nähtyyn itsetuntemuksen havaintoon. Filosofin\nesitys, jossa hän paljastaa itsensä, on minulle niinkuin peili, jossa\nminä näen itseni, ja hänen olemisentuntemuksensa on hereillä\nminussakin, kun minä sen esitystä itsessäni tunnen. Filosofi vahvistaa\nja syventää ihmisen itsetuntemusta, ei lisää hänen tietojaan, vaan\nherättää tietoisaksi hänen persoonallisen olemisen tuntemisensa.\nFilosofin sanojen pitää olla persoonallisesti tosia, ja ihmisen\nitsetuntemuksessa tosille kajahtavat, silloin ne vahvistavat jokaisen\nihmisen sisällisyyttä, ja silloin jokainen niissä sanoissa löytää\nsisällisen olemuksensa toteutuksen ja rauhan.\n\nTotuus on siis esitettävän asian totista tuntemusta ja sen\ntuntemuksensa oikeata esitystä. Jos esityksessä tämä tuntemus astuu\nselvänä esiin, silloin tuntee sitä sanoessaan voimakasta sanomisen\niloa, ja silloin sitä kuulevakin ilostuu senkin asian sanotuksi\nkuulemisesta. Hän, joka näin tahtoo puhua, ja hän, joka on oppinut\ntällaista kuulemaan, heille on totisesti ja vilpittömästi sanottu sana\nkorkeimmasta arvosta, he vaativat aina tunnon mukaisen toden sanan\nhuolimatta siitä, soveltuuko se sana ulkonaisen yhteiselämän suhteihin,\nvai ei. Ainoastaan tosi, totisesti tunnettu sana on arvosta heille,\neivätkä he sanan arvoa ikinä sen muussa merkityksessä punnitsekaan,\nkuin tässä sen absoluuttisessa totuusmerkityksessä. Ollakseen heille\npätevän, pitää sanan olla suoraan tuntemuksesta kasvaneen, ei ainoakaan\nsyrjäkatsaus siihen, kuinka se yhteiselämän suhteihin saattaa soveltua,\nsaa heikentää sitä sen todessa tunteen tulkitsemisessa. Ainoastaan\nitsestään, omasta sanoihin tulistetusta tuntemuksestaan pitää\nsäkenöityttää sanansa esiin, jos tahtoo niille totuuden arvon;\nempimättä ja arvelematta täytyy antaa niiden leimuta esiin, silloin\nainoastaan välähtelevät ne totuuden kultana.\n\nIhana on semmoinen totuus, arvelematta, seurauksiaan säikähtymättä\nitsensä asettava, ikäänkuin jumalan sanana ehdottomalla\nitsekylläisyydellä olemiseen puhkeava, josta kuin elävästä itävästä\norganismista voi puhjeta koko uusi ajatusten maailma. Semmoinen totuus,\nikäänkuin ihmisen itsensä ajatukseksi synnytys, tai ikäänkuin hänen\nsisimmän olemuksensa sanaksi vanginta, on ainoa ihana sanonta, on ainoa\nihmistä tyydyttävä sanonta, on ainoa, jota kuullessa ihminen tuntee\nkuin olemuksensa toteutuvaksi. Totuus, totuus, joka ei ole muuta kuin\ntotuutta, paljasta palavaa tunteen totuutta, se on ihaninta. Ei\nyksikään tekokaunistus tee sanottua ihanammaksi kuin se että se on\ntosi, kokonaisesti tosi, silloin se loistaa kuin itsevaloisena\naurinkona ja kaikki muu siinä hukkuu sen totuuden loistoksi. Kaikki\nkaunis, kaikki ylevä ja jalo, kaikki pyhyydellä värähdyttävä ei koskaan\nole muuta kuin totuutta, hartaimman tunnon hartaimmasti sanomaa, ja\nkaikki ne ovat vaan totuuden säteitä meille, joissa totuuden aurinko\nloistaa eteemme.\n\n\n\n\nPUHE ILOSTA.\n\n\nOnhan maailmassa monta hyvää ja kaunista asiaa, jonka puolesta on\npuhuttu, ja hyvästikin puhuttu, ja jonka puolesta, sivumennen sanoen,\nkyllä kannattaakin puhua. Yksi kehottaa työhön ja ahkeruuteen, toinen\nvoimakkuuteen luonteessa ja mielipiteissä, yksi muistaa isänmaata,\ntoinen kanssaihmisiä, kolmas yleviä ihanteellisia harrastuksia, niin,\non lukemattoman paljon jaloja pyrintöjä, joilla kaikilla on\nkehottajansa ja saarnaajansa. -- Nyt olen minä sentään ollut\nlöytävinäni yhden hyvän ja kauniin asian, josta en ihmeekseni huomaa\nylistyspuheita pidetyksi. Uskoisitteko, hyvät kuulijat, että se on ilo,\njoka näin on jätetty orvon osalle? Ilo juuri se on. Siitä sentään,\ntoisten hylkäämästä, tohdin minä nyt ruveta puhumaan. Tai en sentään\nrupea suoraan puhumaan siitä. Jätän sen nyt aluksi hiukan syrjään,\nsaadakseni ensin tilaisuuden esittää erään uuden ja ehkä oudonkin opin,\njoka on sydämelläni.\n\nOlettehan aina kuulleet käskettävän: tulkaa hyviksi, ihmiset! Se onkin\noikea ja kaunis oppi. Nyt tahtoisin minä sentään muuttaa sitä oppia\nhiukan: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi! -- Iloitkaa\nihmiset että te tulisitte hyviksi! Siinä se minun uusi ja outo oppini\nonkin, jonka lupasin esittää.\n\nTietysti tämmöinen on vaikea ja työläs oppi. Elämähän on karua työtä ja\nleipä on kovaa, missä on siis ilon sija siinä? Elämähän jännittää\nmeitä, aamusta ehtooseen, ja uudesta aamusta uuteen ehtooseen, ja niin\nyhä olemme oman työmme eteen valjastettuina; kun yhden toimen jätämme,\non toinen jo edessämme odottamassa, elämämme on ikäänkuin yhtäjonoinen,\nmatalasti nouseva vastamäki, jossa ei ole huoahtamisen taipaletta, vaan\nyhtäpäistä, jamaavaa, horrostuvaa längistävetämistä. Siinä vähitellen\nmuu ympärillä häälyvä elämä sakeentuu silmissä harmaaksi, ihminen\nkohmettuu omaan työhönsä ja omaan pyrkimykseensä, tulee kuin\njännitykseen vedetty vieteri, jossa aina kytee sama pingottunut veto ja\nsama levoton eteenpäin ahdistus, jota oman tehtävän pakko yhtäpäätä\npitää tunkevassa vireessä. Siinä riutuu mieli vähitellen tukalaan\nnääntymykseen, ihminen jäähmettyy itseensä, ympäristö, toiset ihmiset\nja heidän elämänsä, maailman kaikki, ihmisen itsensä ulkopuolella\nolevat ilot ja kauneudet, onnen ja onnettomuuden väreet, kaikki heleän\nkirkasmielisyyden ja tumman kärsimyksen soitot juoksevat silmissä\nyhdentekeväksi yksitoikkoisuuden viivaksi: ihminen uupuu\nmustahaaveiseen sekavaan oloon, jota yhtähyvin voi kutsua itsekkyyteen\npimenemiseksi, kuin työhönsä ja tehtäväänsä vaipumiseksikin. Semmoista\non elämä ja semmoiseksi se ihmisen saa; -- ja sittekin sanon: iloitkaa\nihmiset! -- Totta semmoinen on työläs oppi.\n\nOletteko huomanneet: mitä suuremmassa pimeydessä ihminen on, sitä\nherkempi on silmä havaitsemaan hienoimmankin valonheijastuksen? Missä\nihminen on uhkaavimmassa hädässä, siellä hän on nopein keksimään\npelastuksen tien. Jos elämä on tämmöinen, nurjin ja vaivuttavin, niin\nväitän minä että niin se onkin ihmiselle paras. Jos se on nimittäin\ntämmöinen, niin se itse jo tuskallaan ajaa meitä hakemaan lievitystä\ntästä tuskastaan. Ja juuri tuskansa laadulla ehkä terottaa silmämme\nhienommiksi löytämään sille oikean lievikkeen. Elämän piina, kuten\nmuistamme, on juuri siinä että se hiljalleen ja hiljalleen uuvuttaa\nihmisen pimeään valottomaan itsekkyyteensä ja vangitsee hänen\ntehtävänsä ja tarkotuksensa ahtaitten yksitoikkoisten seinien väliin.\nMutta kun sen kerran tiedämme, niin silloin tiedämme pelastuksen\nmyöskin: pois, ulkopuolelle oman ahtautemme, hengittämään vapaan\nmaailman iloista leijaavaa ilmaa! Ihmisen ympärillä on suuri, vapaa,\nvärikirkas maailma liikkumassa ja elämässä. Siihen silmäys ja henkäys\nsen leppeitä syleileviä ilmoja, ja elämän ilkeä taikaverkko on\npuhkaistu! Meidän täytyy vaan osata aueta itsistämme elävälle\nmaailmalle ympärillämme ja kohta heltiää meissä valuisampi liikutetumpi\nolo. Ettekö ole joskus, kun olette kohdannut jonkun parhaan ystävänne,\nja saanut unehtua puhelemaan hänen kanssaan, ei hänen eikä omista\nasioistanne, vaan muuten vaan puhelemaan, mitä ilma mieleen tuo, yhden\nhetken sitä, toisen tätä, mutta koko ajan kepeästi ja juoksevasti,\nniinkuin se sattumalta puhuttu asia on sattunut värähtämään mielen\nlävitse, ettekö semmoisen hetken jälkeen ole tuntenut oloanne ikäänkuin\nviillytellyksi ja kevennetyksi. Semmoisia kepeitä ja huolettomia hetkiä\npitäisi ihmisen koettaa osata valmistaa itselleen. Ihmisen pitäisi\noveta osaamaan unehtua semmoisiin mielioloihin että hän niiden siivillä\nvoisi liukua oman elämänsä jännityksen ulkopuolelle. Siihen hän pääsee,\nkun hän hetkeksikin osaa irrottaa mielensä omasta itsestään ja omista\npyrinnöistään ja osaa heittää valuisen avoimen katseen elämään\nympärillään. Sillä maailma on väriä ja valoa ja elämän liikettä, ja kun\njättää silmänsä sen näkyyn, niin kyllä sillä kiinnittämisen voima on.\n\nMutta ennenkuin unohtuneella sydämellä voi maailman näkyyn jäädä,\ntäytyy mielen olla herkän ja sulaneen, täytyy osata rakastavilla ja\nliikutukseen syttyvillä silmillä syventyä elämän väräjöivään näkyyn.\nTäytyy olla oppinut _iloitsemaan_ elämästä. Ilo nimittäin, se on\nihmisen hyvä enkeli. Sen leppeä käsi se on, joka ihmistä otsalle ja\nsydämelle silittää, ja sulattaa hänessä kaikki jäykkyyden ja tukalan\njännityksen solmut. En minä tiedä, mitkä väräjävät sanat minä siitä\nlämminsilmä ja rakas-silmä ilosta herättäisin. Ilo on rakastavan\nsydämen avonainen kukoistus, ilo on hienon mielen puhdas liikutus.\nOletteko joskus oikein ilona ollut? Kun sydämenne heräsi helmenä teissä\nja värisi liikutettuna kauneutena ja rakkautena. Kun ihmiset teidän\nympärillänne tulivat teihin niin hellässä ja auenneessa ystävyyden\nvärähtelyssä, että koko olonne oli kuin suurta puhkeavaa kyyneltä,\njossa tuntemisenne värisi. Ettekö muista, kuinka silloin joka värähdys\nelämästä ympärillänne oli kuin sisällistä kirkastumista. Semmoinen on\nse hohtosilmä ja liikutusrinta ilo ihmiselle, sen koskettamana voi\nhänen rintansa puhjeta maailman syväsilmäiseksi ja herkkämieliseksi\nkuvastukseksi, ilossa väräjää ihmiseen hienoin liikutus ja kirkkain\ntunne ja hiveltyin onnen aavistus.\n\nMutta mistä tämmöinen ylhäinen valutus ihmisen pimeässä sydämessä?\nMaailma sen sytyttää, maailma itse. Maailmalla on tuhat värettä ja\nvälkyntää, maailma vapisee elämän rikkautta. Avaa sille silmäsi ja\nrintasi, niin tulee se maailma ja tulvii sinuun ja virittää sinun\nrikkaaksi ja riemuitsevaksi. Ei sinun tarvitse muuta, kuin että\nhetkeksi jäät vapaalla ja valuisella huomiolla oman olosi ulkopuolelle\ntoisten oloa ja toisten elämää tuntemaan, ja kohta tunnet kuin vapaita\nja huolettomia ilmoja liiteleväsi. Siinä hiipii semmoinen lepuuttava\nhyväilevä huolettomuus ihmisen ylitse, tuntee kiitolliseksi ja\nvilkastuvaksi itsensä, kun jo onkin toisten kanssa, ja yhä herkemmäksi\nja avonaisemmaksi kukoistaa, kuta unohtuneemmin tähän oloon itsensä\nosaa jättää. Ihmiset kun he keskenään ovat, ovat tointoisensa pelastus.\nTointoisensa kanssa yhdessä imevät he itseensä ilostumisen mehun,\ntointoisensa hupina he itsekin kirkastuvat ja tuoreentuvat. Ja tämä on\nsuuri asia, että näin tapahtuu, sillä ainoastaan iloitsevassa ja\naukenevassa ihmisessä pääsee elämä puhkeamaan kukkaan ja kauneuteen,\nvasta semmoisessa mielessä virkoavat puhtauden ja ylevyyden ja jalouden\nhenget. Ilo on ikäänkuin aurinko, joka saa ihmisen rinnan kukoistamaan.\nIloisessa mielessä valuiset henget vaikuttavat, siinä kaikki pyhät ja\npyhimmät tunteet virkoavat, siinä kaikki liikutuksen ja rakkauden\nsävelet väräjävät. Ilosta voi puhjeta ihmisen sydämessä lähimmäisen\nrakkauden hellä kukkanen, ilosta voi mieli puhtaaksi ja yleväksi\nheijastua ja hengen heleätä kirkkautta janoomaan ruveta, iloitsevaan\nrintaan isänmaakin elävänä ja lämpimänä tuntona värähtää, ilossaan\nihminen taivaan pyhyyteen ja uskon voimaan voi kasvaa, ilosta ovat\npuhjenneet ihmisen kauniimmat näyt ja korkeimmat kuvat. O, ilo on\nihmisen rinnan hiljaisin ja hienoin ja kaunein liikutus, eikä ihmisellä\nole yhtään ylennettyä hetkeä, jonka sieluna ei ilo olisi!\n\nKun minä nyt siis sanon: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi,\nniin enkö minä siinä sano rikasta ja kirkasta oppia! Leppeytykää,\nsulakaa ja puhjetkaa iloisiksi, niin te tulette hyviksi\nja syvämielisesti onnellisiksi ja teidän sydämenne kumpuu\nkajastelevahohtoiseksi helmeksi, jossa autuus päilyy. Ja lisäksi:\nuskokaa tähän iloonne, ja pitäkää sitä elämänne suurimpana kalleutena,\nälkääkä halventako sitä itsenne edessä pitämällä sitä joutavana ja\nturhana leikkihaluna itsissänne, sillä siinä on sentään teidän rintanne\npuhtain ja ylevyyteen pyrkivin halu teitä ohjaamassa, ja sille\nkuuliaisina voitte te luoda taivaanne omaan rintaanne. Ilossaan ihminen\nelää taivaan elämää, elää kirkkauden ja hengen ylevää ja sointuvaa\nelämää, ilo on ikäänkuin ovi hengen valtakuntaan, ilossaan virittyy\nihminen sellaiseksi, että kaikki hyvät liikutukset häntä jalommaksi ja\npuhtaammaksi ja korkeammaksi sävellyttelevät. Ainoastaan hyvä ihminen\niloitsee, ja ainoastaan ilossaan on ihminen puhtaasti hyvä.\n\nIloitkaa siis, ja uskokaa iloonne, käykää luottamuksella sinne, missä\nnäette ilon hengen teitä viittoilevan, ei se koskaan teitä pettävänä\nkutsu, ettekä ilojenne puhtaita hetkiä ikinä kadu! Iloitkaa hyvät\nihmiset, pitäkää ilon kirkas-silmä pääskystä aina olallenne\nvisertämässä, iloitkaa ja laulakaa ja tanssikaa ja olkaa sointuvat ja\nhyväsydämiset, vielä harmaapäinäkin hymyilkää ja olkaa ystävällisiä,\nsitte te elämästänne lämpimän ilon tarhan teette ja oman mielenne\ntaivaaksenne kirkastatte. Minä päätän, kuten jo moneen kertaan olen\ntoistanut: iloitkaa ihmiset että te tulisitte hyviksi!\n\n\n\n\nHAUTAJAISPUHE.\n\n\nKuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään\njää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua,\nvastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla\nrehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää.\n\nElämä, mitä se on? Se on ihmeellisin ja salaperäisin asia maailmassa.\nEi elämä kaunis ole, sillä usein se lyö kammostuksella meitä, ei elämä\nonnenlämmin ole, sillä usein se ottaa meidät kuin riutumus ja käärii\nyksinäisyyden hädällä, ei elämä ylevä ole, sillä usein se antaa\njaloimman kuivata meissä ja usein se saa nousemaan kasvoillemme häpeän\ntukalan punan. Mutta minä valehtelisin, jos minä sentähden sanoisin,\nettä elämä on meidän vaivamme ja ahdistuksemme. Sillä elämä ei ole\nmitään tästä, ei se onnea ole, eikä onnettomuuttakaan, vaan se on me\nitse, meidän olemisemme syvyys, meidän tuntemisemme, se on sekä\nonnellista että onnetonta yhtähäävaa, se on kaikki, mikä tuntonamme\nmeidän itsemme lävitse käy, se on häpeän punaa ja mielen ylevyyden\nheijastelua, se on onnellisen lämmintä hymyrusotusta ja se on kaivetun\nja särjetyn mielen nyyhkynää, elämä on kaikkea, johon kieli sanoja\nlöytää, se on jok'ikinen liikahdus, joka ihmisen mielessä värähtää,\nhennoin ja hivelevin, tai painuvin ja katkerin. Kuulkaa, me, jotka\nelämme, meidän rinnassamme kuvastavat kaikki elämän ja maailman värit.\nAjatelkaa itsessänne ja te tunnette, että teidän omassa rinnassanne\npiilee sekä taivaan helein ja kuultavin hymy että tuskan jäykin\nsilmäntuijotus, teissä on sävel sulavinta ja liikutetuinta hyvyyttä ja\npuhtaimmasti hengittävää sydämen jaloutta, mutta teissä on myöskin\npimeintä itsekkyyden hiivintää ja kavalaa kylmästipunnitsevaa\nepäluotettavuutta, ei ole niin kirkasta eikä niin mustaa, josta teissä\nei ole värähdystä, ja jota te ette tuntisi, taivaan te voitte rakentaa\nja taivaan kuvata mielenne ihanuushyminöistä, mutta tuskan sijankin\nvoitte tuntea mielenne särkyvässä hädässä ja alhaisessa nääntymyksessä.\nNiin soittaa elämä ihmistä.\n\nAjatelkaa, ihminen, joka elää, jonka elämä on niinkuin tulvinaan ja\nloputtomasti soimista, ajatelkaa, ihminen voi kuolla. Ajatelkaa, rinta,\njoka tällä tapaa voi elämässä väräjöidä, voi seuraavana hetkenä olla\nsammuksissa. Minä en tiedä mitään ihmeellisempää. Miksi on tänään\nkaikki väräjävää liikettä ja ikäänkuin loppumattomiin kajaavaa ilo- ja\nsurusäveltulvintaa, ollakseen huomenna yhtä vaiennutta ja äänetöntä,\nkuin jos ei sitä ikinä olisi ollutkaan? Mieli seisahtuu tämän edessä.\nMeidän elämämme, tuo tuhannesti, pienimmästi ja suurimmasti väräjöivä\nsävelmaailma on ikäänkuin seisahduttavan kuoleman halaama. Elämä sammuu\nhetkessä kuolemaksi, äänettömäksi, äärettömäksi. On ikäänkuin olisi\nkäyskellyt lumopuistoa, jossa kukkaset kimaltelivat kedoilla, puut\nkoreilivat hohtelevissa lehdissä ja kirjavissa kukkasissa ja jossa ilma\nheläjöitsi lintujen laulusta ja leikkiväin lapsien äänistä, ja sitte\nyht'äkkiä astuisi sen puiston iloisesta häilynnästä ja helinästä ja\nhavaitsisi että se lumopuisto onkin vaan pieni kangastus-saari\näärettömän äänettömän meren sylissä, joka on niin laaja, ett'ei taivaan\nkansikaan jaksa levittäytyä sen pimeää pintaa rajottamaan, ja niin\nliikkumaton ett'ei ainoakaan aalto häily sen rannattomalla pinnalla,\nhavaitsisi vielä että se saari on vaan kangastus-saari sillä\näärettömällä hengettömällä merellä, jonka saaren heleä liikkuva elämä\njoka silmänräpäys hupenee silmäin edessä sen meren liikkumattomuudeksi,\ntoiselle taholle taas hulmuten uuteen elon ja ilon rusopilveen. Ettekö\nnäe sitä syvää kirkastavaa kajastusta, jonka äänetön, suuri, iäisesti\nvaikeneva kuolema elämälle antaa! Elämä, kirkas ja kukoistava, sille\nheittää ympäröivä kuolema ihmeellisen, salaperäiseen hohtoon herättävän\nvalaistuksen. Ikäänkuin joskus sameassa synkässä myrskyilmassa, kun\njoku yksityinen auringonsäde sattuu puhkaisemaan raskaat pilvet,\njollekin yksityiselle puulle lankee merkillinen, salaperäisessä\nheleydessä väräjöivä valaistus, samoin kasvaa elämäkin ympäröivän\nkuoleman kalveessa nähtynä ikäänkuin itsestään hohtavaan,\nsateenkaareisessa gloriaheleydessä loistavaan kirkkauteen. Tuo lämmin,\nvärjyvä, joka solun vihannoitsemaan saattava elämä, tuo, joka joka\nsilmänräpäys täyttää ihmissydämen olemisen sykähtelyllä, tuo, joka saa\nihmisen olon olemaan kuin tulvillaan olevan virran, jossa koko oleminen\nyhtä haavaa läikkyy ja liikkuu ja peilautuu, tuo elämä, joka aina on\ntäytenä, missä se on, eikö se ole salaperäinen ja selittämätön ja pyhä,\nkun sen huomaa kuoleman sylistä esiin kirkastuvana. Miksi on\näärettömän, iäisen kuoleman keskellä sen synkeyden taustalta ihanasti\nja selkeästi esiin leimuva olemisemme ilon ja tuskan loisto? Kun sitä\najattelee, niin hartaudella jää ihmettelemään omaa elämäänsä. Meidän\nkoko olemisemme on ihmeellisintä ja salaperäisintä ja selittämättömintä\nsiinä kun se kuoleman yllä ihanana loistovärisenä kangastuksena häilyy.\nKaikki mielemme liikutukset ovat ihmettä. Ilo ja sulanut onni, joka saa\nmielen päilymään ja rauhassaan hymistelemään, rusottava lämpö, joka\nkutoo itsensä ihmisen sydämen ympärille, ja saa mielen aaltoamaan\nhiljaisena autuaana keinuntana, pusertava jäykkä tuska, joka vetää suun\nympärille kärsimyksen piirrot ja saa mielen nääntymään, kaikki ne ovat\nihmettä, jos niitä oikein osaa kuolemaa ajatellen katsoa. Elämä on\npuhjennut kuoleman keskeltä, elämä, rikas, soiva, kukkasissa ja\nauringossa riemuitseva elämä virkoo äärettömän sammuneen kuoleman\nkeskeltä, kun sen ajattelee, silloin huomaa elämän hennoimmassakin\nväräjöinnissä ihmeen, jonka tunteminen seisahduttaa sydämen. Tässä\nvalossa katsottuna on elämällä joka hetkessään, joka tunteessaan iäinen\nmerkitys, tuntee elämässään itsensä kuin juhlallisessa ylhäispilarissa\ntemppelissä, jossa kaikki, mikä herää silmään, värähdyttää mielen\npyhään ja ylennettyyn hartauteen. Elämän joka silmänräpäys on syvä,\njokainen tunne ja jokainen mielen värähdys on ihmisen olemisen\nsyväsisältöistä jumalanpalvelusta, jokainen eletty hetki, jos sen\noikeasti osaa nähdä, herättää hartaaksi ihmisen. Elämä on ihmeellisintä\nja rikkainta, elämä pitää elää hartaalla ja syvällisellä mielellä. Niin\narvokas ja merkillinen on jokainen elämän hetki, että se pitää elää\nsamalla tunteella kuin harjottaisi salaperäisintä ja pyhintä\njumalanpalvelusta.\n\nAlussa kysyin, kuka on onnellinen. Nyt voin siihen vastata, hän, joka\non elämän elänyt, hän, joka on ilon ja surun rikkautta sydämessään\nsoitellut, hän onnellinen on. Onnelliset me, joille elämän suuri ja\nsyvä lahja on annettu, onnelliset sittekin, vaikka se joskus sammuu!\nSillä me olemme kerran saaneet soittaa olemisen rikasta näkyä\nitsissämme, ja kun kerrankin on saanut koko itsessään soida, niin\npalkitsee se vaikka iäisen vaikenemisen jälkeenpäin.\n\n\n\n"]