[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmXweahwNyd0O1VL0j3cuNctMfXBDYnZSEotZm0hyLnI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1244,"Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään","Aspelin-Haapkylä, Eliel",1847,1917,"1244-aspelin-haapkyla-eliel-suomalaisen-taiteen-historia-paapiirteissaan","1244__Aspelin-Haapkylä_Eliel__Suomalaisen_taiteen_historia_pääpiirteissään",null,"tietokirja",[],[],"fi",1891,28928,210616,false,51401,[22],"Art, Finnish -- History",[24,25],"Art","History - European","\"SUOMALAISEN TAITEEN HISTORIA PÄÄPIIRTEISSÄÄN\" by Eliel Aspelin-Haapkylä is a historical account focused on Finnish art history, likely written in the late 19th century. The book aims to present a comprehensive overview of the development of Finnish art from the medieval period to more modern times, reflecting artistic expressions significant within Finland's cultural context.  The opening of the text introduces the premise of documenting Finnish art history, addressing the unique challenges and influences faced by Finnish artists due to the country's geographical and historical circumstances. Aspelin-Haapkylä discusses the early interactions between Christianity and art in Finland, emphasizing the church's pivotal role in artistic development during the medieval period. He notes the limitations posed by Finland's environment and resources but highlights the emergence of a distinct national identity in art, suggesting that the creative expression of the Finnish people has gradually flourished alongside their cultural and political evolution. (This is an automatically generated summary.)",[],376,"Katsaus suomalaisen taiteen vaiheisiin keskiajalta 1800-luvun loppupuolelle. Teos käy läpi rakennus-, maalaus- ja kuvanveistotaiteen kehitystä sekä esittelee merkittävimpiä kotimaisia taiteilijoita ja tyylisuuntia eri vuosisadoilla.","Eliel Aspelinin 'Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1244. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISEN TAITEEN HISTORIA PÄÄPIIRTEISSÄÄN\n\nKirj.\n\nEliel Aspelin\n\n\nLiite W. Lübken Taiteen Historian suomennokseen.\n\n\n\n\nHelsingissä.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  Lukijalle.\n  Johdanto\n\nEnsimäinen luku.\n  Keskiaika\n    1. Rakennustaide\n    2. Maalaus- ja kuvanveistotaide\n\nToinen luku.\n  Uusi aika Ruotsin vallan loppuun saakka\n    1. Rakennustaide\n    2. Kuvanveistotaide\n    3. Maalaustaide\n\nKolmas luku.\n  Suomen omatakeisen kehityksen aika\n    1. Rakennustaide\n    2. Kuvanveistotaide\n    3. Maalaustaide\n       A. Ennen taideyhdistyksen perustamista\n       B. Taideyhdistyksen perustus ja senaikuiset taiteilijat\n       C. Taideyhdistyksen perustuksen jälkeen\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nKoska tämä ensimäinen yritys yhdessä jaksossa esittää suomalaisen\ntaiteen historia on kirjoitettu liitteeksi W. Lübken Taiteen\nHistorian suomennokseen, on aineen järjestely toimitettu pääteoksen\nmukaisesti, mutta määrätessään, mitkä taiteelliset ilmiöt ja taiteen\nharjoittajat otat mainittavat, mitkä ei, tekijä luonnollisesti ei\nole voinut noudattaa pääteoksessa käytettyä mittakaavaa. Kertomus\nolisi näet supistunut kovin mitättömäksi, jollei hän olisi muusta\nvälittänyt kuin semmoisesta, jolla on merkitystä yleisessäkin\ntaiteen historiassa. Tekijä on sen tähden pitänyt oikeampana\nyksinomaisesti ajatella mitä meidän oloissamme voi olla huomattavaa,\najatella suomalaista lukijaa, jonka mielenkiintoa yleiseltä kannalta\nvähäarvoinenkin seikka herättää sen vuoksi, että se on omaa, kuvaa\noman maan ja oman kansan entisiä sivistyskausia. Samasta syystä on\nmyös kertomus ulotettu melkein nykyhetkeen.\n\nPuhumatta historiallisista julkaisemista ja sanomista, jotka\nsisältävät hajanaisia tietoja, on Suomen taidetta ja taideoloja\ntätä ennen käsitelty seuraavissa teoksissa: _Emil Nervander,\nKirkollisesta taiteesta Suomessa keskiaikana_, I-II. Helsingissä\n1887-88. Tämä pieni, mutta ansiokas, kansanvalistusseuran\njulkaisema, kuvilla varustettu kirja on ainoa nimenomaan keskiajan\ntaidetta koskeva teos. Sekä keski- että uudempaan aikaan kuuluvia\ntietoja tapaa _R. Hausenin_ julkaisemassa kahdessa kuvallisessa\nvihossa: _Anteckningar under en antiqvarisk forskningsresa_ (I-II),\nHelsingfors 1872 ja 1873, ja _Eliel Aspelinin_ kirjoituksessa:\n_Kertomus Rauman, Lapin ja Eurajoen kirkoista_ (Tiedeseuran \"Bidrag\ntili kännedom af Finlands natur och folk\", 33:s vihko, Helsingissä\n1880). Uudempaa ja uusinta aikaa koskevat seuraavat julkaisemat:\n_(B. O. Schauman), Fotografien af Finska målares taflor jemte en kort\ntext_, 3 vihkoa, Helsingfors 1862, 64, 65; _C. G. Estlander, De\nbildande konsternas historia_, Stockholm 1867 (10 viimeistä sivua\non tässä kirjassa omistettu Suomen taiteelle); _B. O. Schauman,\nK. E. Jansson's minne, fotografi-album jemte text_, Helsingfors\n1880; _Rafael Hertzberg, Finska konstnärer_, första samlingen,\nHelsingfors 1888; _J. R. Aspelin, Muistoonpanoja taiteilijoista\nSuomessa ennen aikaan_ (Hist. Arkisto VIII, Helsingissä 1884); _Eliel\nAspelin, Johannes Takanen, elämä ja teokset_, Köpenhaminassa\n1888; _Eliel Aspelin, Werner Holmberg, elämä ja teokset_,\nHelsingissä 1890. Sitä paitse sisältää Suomen Historiallisen\nSeuran toimittama _Biografinen Nimikirja_, Helsingissä 1870, ja\n_Lisävihko_, 1880, useimpain suomalaisten taiteilijain elämäkerrat,\njoista hra _B. O. Schauman_ on suurimman osan joko kirjoittanut\ntaikka antaen tietoja rikkaista muistoonpanoistaan täydentänyt.\n-- Lopuksi mainittakoon _S. Muinaismuistoyhdistyksen_ omistamat,\njulkaisemattomat runsaat piirustuskokoelmat ja muistoonpanot vuosina\n1871, 1874, 1885 ja 1887 toimeenpannuilta _taidehistoriallisilta\ntutkimusretkiltä_. Ennenkuin yhdistys kaksikymmentä vuotta sitten\nryhtyi näihin tutkimuksiin, ei liene kukaan aavistanut meillä\nvoitavan ajatella Suomen kansan koko historiallista aikaa käsittävää\n\"taiteen historiaa\". Nämä tutkimukset ovat nimittäin tehneet tämän\nkirjoituksen kokoonpanon mahdolliseksi, ja niiden jatkaminen tulee\nvarmaan suuresti kartuttamaan erityistietojen määrää ja epäilemättä\npaikoittain niitä oikaisemaankin, vaikka luultavasti esityksen\npääpiirteet jäävätkin muuttumatta.\n\nUseista yksityisistä tiedoista ja neuvoista ovat herrat _B. O.\nSchauman, J. O. I. Rancken, Emil Nervander_ ja veljeni _J. R.\nAspelin_ tässä kiittämällä mainittavat.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka tilauksesta tämä kirjanen\non syntynyt, on myöntänyt sen varustamisen lukuisilla kuvilla,\njoita paitse taidehistoriallinen esitys meidän aikana tuskin\nvoikaan ilmestyä. Jos niihin nähden joku johdonmukaisuuden puute\non huomattavissa, niin tulee se siitä, että osa kuvia oli valmiina\nsaatavana. Siten ovat n:ris 1, 4, 5, 10, 20 ja 35 lainatut O.\nMonteliuksen y.m. toimittamasta Sveriges historia ja n:ris 7, 9-11,\n14 Emil Nervanderin jo mainitusta teoksesta Keskiajan taiteesta;\nkaikki muut ovat uusia joko täällä tahi Berlinissä leikattuja\nenimmältään hra D. Nyblinin tekemäin valokuvain mukaan. M.\nToppeliuksen maalauksen Haukiputaan kirkosta on maisteri\nA. K. Helaakoski valokuvannut.\n\nHelsingissä, Marraskuulla 1891.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nMaa ja ilmanala semmoiset kuin Suomelle suodut eivät ole\nkuvaamataiteelle edullisia. Täällä, missä talven hämärä ja pimeys\nvallitsee enimmän osan vuotta, ja lyhyellä kesäajallakin, jolloin\npäivä näyttää ijäksi karkottaneen yön, ilma harvoin on oikein selkeä,\noikein läpikuultava, ei silmä samalla tavoin totu tarkkaamaan\nesineiden muotoa kuin etelämaissa. Kansan havaintokyky kääntyy\nsemmoisessa maassa enemmän tutkimaan ilmiöiden sisällistä kuin\nulkopuolta, ja jos sillä on luonnollinen taipumus taiteelliseen\ntuotantoon, niin on runous sille lähempänä kuin ne taiteet, joissa\nmuoto, ääriviivain tarkkuus ja soinnukkaisuus ovat pääasiana. Kun\ntämän lisäksi tulee, että maassa tuskin nimeksikään on tarjona\nluonnollista ainesta, hiekkakiveä tahi marmoria, jota kuvaamataide\nkysyy, sekä että tähdellisimpäin elämäntarpeidenkin hankinta jo\nvaatii lakkaamatonta työtä ja ponnistusta samalla kuin valtiollinen\nriippuvaisuus on nykyiseen aikakauteen saakka estänyt kansallistunnon\nkehittymistä, niin on selvää, että sen synty olisi ollut myöhäistä\nmyöhäisempi, ellei ulkoapäin tuleva vaikutus olisi ilmaantunut.\nTodellisuudessa tuli kansamme sangen varhain tämmöisen vaikutuksen\nalaiseksi, mutta siitä huolimatta että taiteellinen toimi ajoittain\n-- eritoten keskiajan viimeisellä vuosisadalla -- oli verraten\nvilkaskin, ei taide sittenkään ottanut juurtuakseen. Vasta tällä\nvuosisadalla, jolloin Suomen kansa valtiollisesti itsenäisempään\nasemaan jouduttuansa vähitellen on alkanut kaikilla sivistyselämän\naloilla pitää huolta kansallisesta omatakeisuudestaan, on taiteenkin\nviljelys vakaantunut. On näet ruvettu oivaltamaan ja harrastamaan\nsuomalaista taidetta, taidetta, joka olisi kansan hengen kantama\nja siinä asuvan ihanuuden tarpeen tyydyttäjä. Niihin olosuhteihin\nnähden, joissa kansamme on elänyt, ei siis ole laisinkaan outoa, vaan\nniihin syvästi perustettua, että suomalaisen taiteen historia on niin\nköyhäksi ja vaatimattomaksi muodostunut kuin nähdään seuraavasta\nyleispiirteisestä kertomuksesta.\n\nJos luomme katseemme yhtä kauas menneisyyteen kuin sen kirjan\ntekijä, johonka nämät lehdet liitetään, niin on ensiksi huomaaminen,\nettä meidän maan kaikissa osissa on runsaasti löydetty kivikauden\naseita ja työkaluja, niin monenmuotoisia ja sirotekoisia, että ne\nvetävät vertoja missä muualla tahansa tavattuihin. Jopa nähdään\nniiden joukossa semmoisiakin, jotka viittovat varsinaiseen\nkuvaamishaluun. Itä-Suomesta on näet talteen saatu omituisia,\nelävänpäillä koristettuja astaloita ja kiviä, joihin on veistetty\narvattavasti epäjumalan kuvaa tavoitteleva kasvojen haamu.[1]\nNäissä harvinaisissa ilmiöissä luulee muinaistutkimus näkevänsä\nvaikutusta permalaisen pronssikauden teoksista. Mitä _pronssikauden\nja varhemman rautakauden_ tuotteita on maamme povesta poimittu,\novat ne joko suorastaan skandinavilaisia taikka skandinavilaisen\nvaikutuksen alla syntyneitä, niin ettei niissä ole havaittavana\nitsenäisiä suomalaisia muotoja tahi koriste-aiheita. Tämä seikka\nmuiden muassa todistaneekin, ettei senaikuiset Suomen asukkaat\nolleet enemmän suomalaisia kuin tiettävästi kivikaudenkaan. Sitä\nvastoin on _myöhemmän rautakauden_ löytöjen suomalaisuus epäilemätön.\nNe edustavat sitä sivistyksen kantaa, jolle suomalaiset olivat\nsaapuneet pakanuuden loppuaikoina, ja joka myöskin kuvastuu\nkansanrunoudessamme. Valitettavasti emme uskalla historian arvoisina\npitää runojemme sisältämiä viittauksia korkeampaan taiteelliseen\ntuotantoon; kertomukset eläväin kuvilla koristetuista aseista samoin\nkuin Ilmarisen kultaneidosta lienevät arvattavasti joko myöhempiä\nlisiä tai muualta saatuja. Täysin luotettavia tietoja antavat meille\nyksistään hautalöydöt. Niihin perustetun tutkimuksen tulokset tosin\neivät vielä ole aivan runsaita, mutta kumminkin siksi riittäviä,\nettä tiedämme esi-isäimme silloin harjoittaneen teollisuutta, jonka\ntuotteilta vaadittiin ei ainoastaan yksinkertaista tarpeen, vaan\nmyöskin alkavan kauneudenaistin tyydyttämistä. Siten on tavattu\nsomasti koristettuja keihäitä, miekkoja, vaskihelaisilla varsilla\nja tupeilla varustettuja puukkoja, kaula- ja rannerenkaita,\nmonenmuotoisia solkia, sormuksia y.m. Näissä esineissä esiintyvät\nkoristeaiheet ovat joko suora- tahi suikeroviivaisia taikka myöskin\neläinmailmasta otettuja. Viime mainittu aiheryhmä, johon kuuluvat\nkoristuksissa nähtävät hanhenhaamut, linnun- ja hevosenpäät sekä\nratsastajan kuvat, lienee samoin kuin yhdenlaiset kivikauden\nmuodotkin paremmin idästä päin kotoisin, suikeroviivaiset koristeet\njälleen ovat epäilemättä germanilaista alkuperää, vaikka niitä kyllä\non itsenäisesti ja huomattavalla taidolla käytetty uusiin tarpeisiin\n(esim. puukon tuppien koristamiseksi); ensin mainittu aiheryhmä\nnäyttää sitä vastoin olevan Suomen suvun alkuperäisintä omaisuutta.\nSuoraviivaisia koristeita, vinkkuraviivoja, kolmikulmikkaita\ny.m. tavataan muutoin vähemmän metalliteoksissa kuin haudoista\nsaaduissa kangasnäytteissä; niiden kuosit ovat aivan säännöllisesti\nsuoraviivaisia. Ja juuri näitä suoraviivaisia kuosia ovat\nsuomalaiset ja suomensukuiset kansat ei ainoastaan yhä edelleen\nsäilyttäneet, vaan myöskin ihmeteltävällä kekseliäisyydellä\nkutomis- ja ompelutaidon alalla kehittäneet. Vieraatkin tutkijat\nmyöntävät slavilaisten Venäjällä anastaneen runsaan osan tätä\nsuomalaisten kuosien rikkautta,[2] ja kun kansatieteellinen tutkimus\nnykyaikana on alkanut niitä kerätä, niin on huomattu, että ainakin\ntällä, totta kyllä varsinaisen taiteen syrjässä olevalla teollisuuden\nalalla Suomen suku on osottanut jossakin määrin kansanrunoutemme\nviljavuuteen verrattavaa muoto- ja väriaistin virkeyttä. Sen sijaan\nnäyttää kansamme vähitellen jättäneen siksensä nuo ennen mainitut\nulkoapäin saadut koristeaiheet sekä myöskin olleen kehittämättä\nniitä kristillisen taiteen koristeaiheita (ristiä, apilanlehtiä\ny.m.), joita niinikään havaitaan myöhemmän rautakauden löydöissä. Kun\nkristillinen taide varsinaisesti muutti maahan, tuli se muodoltaan\nkokonaan kirkollisena eikä siis kansan maallisiin tarpeisiin\notollisena.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nKeskiaika,\n\n\nKristinuskon muassa tuli länsimainen taide Suomeen, ja koko\nkatolisen ajan, jonka loppuun historiassamme keskiaikakin luetaan,\npysyi se miltei yksinomaisesti kirkon palveluksessa. Tosin\noli taiteen kirkollisuus muuallakin yleisenä sääntönä; mutta\nmaamme viljelemättömyys ja asukasten köyhyys teki sen täällä\nluonnollisemmaksi kuin muualla. Ainoastaan kirkolla oli se todellinen\ntarve, ne varat ja toimintaneuvot, joita taiteelliset yritykset\nedellyttävät. Yksistään sen ja sen miesten ansioksi on siis luettava,\nettä meillä arvokasta ja maan oloihin nähden odottamatontakin\naikaan saatiin. Ymmärrettävää on toiselta puolen, ettei kirkollinen\ntaide Suomessa voinut saada mitään kansallista vivahdusta, vaan oli\nse kokonaan mahtavampien olomuotojen kajahdusta. Tässä kohden on\nainoastaan se seikka muistoon pantava, että taiteellisellakin alalla\njohtavain kirkollisten vallanpitäjäin joukossa jo varhain ilmaantui\nkotimaisia miehiä.\n\n\n\n\n1. Rakennustaide.\n\n\nKun Henrik piispa tuli Suomeen uutta uskoa saarnaamaan, oli\n_romanilainen_ tyyli vielä vallalla länsi- ja pohjoismaissa.\nSiitä päättäen voisi luulla meillä olevan kirkkoja, joidenka\nmuodot olisivat tämän tyylin mukaisia. Mutta todellisuudessa ei\nole ainoatakaan sentapaista rakennusta säilynyt, jollei lukuun\noteta _Lemböten_ kappelin raunioita Ahvenanmaan Lemlannissa, jonka\npienen suorakulmaisen rakennuksen pyörökaariakkunat viittaavat niin\naikaiseen syntyyn. Luultavasti olivat ensimäiset saarnahuoneet.\nenimmiten halpoja, aikoja sitten hävinneitä puisia rakennuksia, sillä\ntiedämmehän, että ruotsalainen valloitus alussa hitaasti levisi ja\nvahvistui. Selvien historiallisten tietojen mukaan rakennettiinkin\nvanhimmat kivikirkkomme yleensä vasta 1200-luvulla ja on siis\ntosiasiana pidettävä, että välitystyyli romanilaisen ja gootilaisen\ntaidetavan välillä väikkyvine muotoineen niissä esiintyi, vaikkei\nrakennusten nykyinen asu sitä aina ehdottomasti todistakaan.\nKeskiaikaiset kirkkomme ovat näet olleet niin monen muutos- ja\nuudistustoimen alaisina, ettei ainoakaan ole ihan alkuperäisenä\nsäilynyt. Tämä seikka on yksi syy siihen, ettei ole mahdollista aivan\ntarkoin ryhmitellä niitä tyylin mukaan; toinen syy on rakennusten\nyleinen yksinkertaisuus, kolmas vihdoin se, että välityskauden\nmuotoja (esim. pyörökaarisia porttaaleja) tavataan myöhäisissäkin,\nmuuten selvästi gootilaisissa kirkoissa. Jos välitystyylin sanotaan\npaikoittain Pohjois-Saksassa ulottuvan 14:nen vuosisadan loppuun\nasti, niin voi meillä väittää, ettei sen traditsionit koskaan\ntykkänään hävinneet gootilaisuuden tieltä. Seuraava esitys puheena\nolevien rakennusten suunnitelmasta ja yleisluonteesta tarkoittaa siis\nkaikkia yhteensä.\n\nKoska rakennustoimi tähän aikaan ylimalkaan oli hengellisten asiana,\nniin voimme päättää Suomenkin varhempain kirkonrakentajain olleen\nsamaa säätyä ja varmaankin ruotsalaisia sukuperältään. Tämä selittää\nmiksi vanhimmat kirkkomme lähinnä muistuttavat Uplannin ja etenkin\nRoslagenin vaatimattomia maalaiskirkkoja. Että aikaa voittaen\nsuomalaiset itsekin pystyivät rakennusmestareiksi, todistaa tiedot\nerittäin oppineeksi ja taitavaksi kiitetystä _Josephus_ munkista, joka\nollen Suomesta kotoisin rakensi useita kirkkoja Ruotsin Medelpadissa\nkatolisen ajan loppupuolella. Tähän saakka ei ole kuitenkaan\nyhdenkään keskiaikaisen suomalaisen kirkon rakentaja nimeltä\ntunnettu. Eikä niissä myöskään ilmaannu suurempaa vaihtelevaisuutta,\njoka saattaisi ajattelemaan erityisiä itsenäisemmin kehittyneitä\ntaiteilijoita. Suunnitelmaltaan ovat kirkot enimmiten kolmi- taikka\nykslaivaisia, ani harvoin kahteen laivaan jaettuja. Rakennuksen\npääosa on säännöllisesti isompi tahi pienempi suorakulmio. Apsiidia\nei tiettävästi nykyään ole yhdessäkään kirkossa nähtävänä, vaan\non suoraviivaisesti päättyvä kuori leveydeltään ja korkeudeltaan\nmuuttumaton pitkähuoneen jatko -- siis sanalla sanoen sen itäisin osa\neikä muuta. Harvat poikkeukset tästä säännöstä mainitaan alempana.\nLännen puolella on suunnitelma paikoittain siten laajennettu, että\ntornirakennus on kirkkoon yhdistetty. Ykslaivaisissa kirkoissa on\ntorni tavan mukaan pitkähuonetta vähän kapeampi ja sen alin kerros\nkirkkoon päin avoinna; kolmilaivaisissa rakennuksissa on jälleen\ntorni keskilaivaa hiukan leveämpi. Kaikkein yleisintä on kumminkin,\nettä kellokastari seisoo ihan erikseen, lähellä kirkkoa. Missä torni\non rakennettu yhteen kirkon kanssa, nousee sen kivestä tehty alaosa\nverraten harvoin tämän ulkokattoa korkeammalle, tavallisemmin eivät\nsen seinät ole kirkonseiniä korkeammat. Ylin osa huippuineen on\nnäet puusta taikka on joskus torninkatto vaan kirkonkaton jatkona,\njoten ainoastaan ovelliset äänireiät kellojen kohdalla ilmaisevat\ntämän rakennuksen-osan erityisen tarkoituksen. Vihdoin kuuluu\nkirkkorakennustemme suunnitelmaan kaksi säännöllisesti tavattavaa\nlisärakennusta, nimittäin pohjoispuolella, kuorin kohdalla tahi\nvähän lännempänä, sakaristo, ja eteläpuolella, noin kolmas osa\nkirkon pituutta länsipäädystä luettuna, -- asehuone -- eli etehinen\n(johon kirkkomiehet sisään mennessään laskivat aseensa) porttaalin\nedessä. Joskus ovat nämä lisärakennukset kuitenkin asetetut melkein\nvastakkain ja muistuttavat silloin tavallaan poikkilaivaa, jota\nmuutoin ei yhdessäkään kirkossa ole olemassa. Näistä sivuosista\non nähtävästi sakaristo usein samanikäinen kuin kirkko itse, jopa\ntarinoidaan useasta, että se on kirkkoa vanhempikin; mutta asehuone\non monesti myöhemmin rakennettu. Paikoittain lienevät molemmat\nmyöhään rakennetut, sillä ainakin Sund'in ikivanhaan kirkkoon nähden\non historiallisesti todistettu, että sekä sakaristo että asehuone\novat 1600-luvulta, jota ennen ei kumpaakaan löytynyt. Mitä laivojen\nkeskinäiseen suhteesen tulee, on keskimmäinen melkein säännöllisesti\nsivulaivoja leveämpi ja usein myöskin vähän korkeampi; mutta\nulkopuolella nousee jyrkkä ja korkea paanutettu katto yhteisenä koko\nkirkolle, suoden sille omituisen, tyypillisen näön. Rakennukset ovat\nsiis n.s. suojamakirkkoja;[3] ainoastaan Turun tuomiokirkko on\nbasilikamainen rakennus, jossa keskilaiva kohoaa niin korkealle, että\nsen seinissä on ikkunat, joista valo virtaa kirkkoon.\n\nSama yksinkertaisuus ja jäsentelyn puute, joka, niinkuin\nedellisestä nähdään, on sääntönä kirkon yleiseen suunnitelmaan\nnähden, huomataan niin ikään rakennuksen erityisosissa. Harmaa\nkivi, jota rakentajat käyttivät -- harvemmin kalliosta lohkaistuna\nja suorasärmäiseksi hakattuna kuin semmoisena minä se saatiin\nkivimäistämme --, ei mukautunut muuta kuin (noin 4,5-6,5 jlk.)\npaksuiksi ja suorakulmaisiksi (korkeudeltaan noin 20-25 jlk.),\nkokonaan koruttomiksi seiniksi. Tiiliä käytettiin ylimalkaan\nvaan korkeiden päätykolmioiden yläpuoliin, jotka milt'ei\naina koristettiin risteillä, akkuna- ynnä muilla suora- tahi\npyöreämuotoisilla syvennyksillä, sekä ovi- ja akkunaläpien\nkaarroksiin, ilman että tämän rakennusaineen suurempi taipuvaisuus\nolisi mainittavasti saattanut hienompien muotojen etsintään.\nAinoastaan Turun tuomiokirkko ja Hattulan vanha kirkko ovat\nkauttaaltaan tiilirakennuksia. Ulkoa (Gottlannista) tuotua\nkalkkikiveä on vaan aniharvoin porttaaleihin ja lattioihin käytetty.\nNäin ollen ei voi oudoksua, että ne pilarit, jotka erottavat laivat\ntoisistaan ja kannattavat holveja ovat melkein yhtä törkeätekoiset\nkuin seinien ulkopuolella nähtävät tukipilarit. Aivan yleisesti\novat näet pilarit paksuja nelikulmaisia muuripätkiä ilman jalustaa\nja ilman kapiteelia. Näihin yhtyvät vyökaaret ja holviruoteet\nihan välittömästi, niin vanhemmissa kirkoissa, joissa holvien\nraskas mataluus viittaa välitystyylin aikaan ja niinpä usein\nmyöhemmissäkin, joissa kaarrokset nousevat jyrkemmin ja keveämmin\nja holviruoteiden lukuisuus tekee välittäväin jäsenten puutteen\nvielä tuntuvammaksi. Jälkimäisissä, gootilaisissa rakennuksissa\nilmaantuu kuitenkin monesti vähän kehittyneempi muotoaisti.\nNelikulmaisten pilarien sijassa nähdään joskus kahdeksankulmaisia,\nja kaaret ja holviruoteet ovat huolellisemmin ja somemmin\nmuodostetut, ja niiden yhtyminen kantaviin osihin on olkakivillä\nvälitetty. Hyvin yleisesti ovat keskilaivan holvit tähdenmuotoisia\ntahi joskus vielä rikkaampijakoisiakin, jota vastoin ristiholvit\novat tavallisia kapeimmissa sivulaivoissa sekä sakaristossa\nja asehuoneessa. Viime mainituissa rakennuksen-osissa tapaa\njolloin kulloin tynnyriholvinkin. Usein lienevät holvit kirkkoa\nmyöhemmät; on näet luultavaa, että monessa aluksi oli laudoista\ntehty katto, joka vasta aikaa voittaen ja varojen karttuessa sai\nväistyä tiiliholvien tieltä. Semmoinen on tiettävästi kehitys\nollut Ruotsissa, ja meillä on ainakin ollut niin laita Taivassalon\nkirkossa, jossa holvit nyt lepäävät pilareilla ja pilastereilla,\nmutta jossa alkuansa on ollut nykyisiä pilastereita korkeampi,\nkeskikohdalta tynnyriholvinmuotoinen puinen katto. Koska muutamissa\nmuissakin kirkoissa holvit samalla tavoin paitse pilareihin nojaavat\npilastereihin eikä itse seiniin, niin on täysi syy mainittuun\nolettamukseen. Paikoittain on vanhoissa kivikirkoissamme vieläkin\npuinen katto, tavan mukaan tynnyriholvin muotoon laudoista\nkokoonpantu. Syynä siihen, että porttaalit ja akkunatkin tarjoavat\nniin vähän vaihtelevia tyylimuotoja ei ole ainoastaan niidenkin osien\nyleinen yksinkertaisuus, vaan vielä enemmän se seikka, että niitä\n-- etenkin jälkimäisiä -- on säännöllisesti myöhemmin laajennettu.\nSisäänkäytäviä on oikeastaan kaksi, toinen länsipäädyssä, toinen\neteläpuolella, jonka lisäksi muutamin paikoin tulee kolmas, pienempi\n-- papin ovi -- myöskin eteläseinässä kuorin rajalla. Porttaalein\nainoa tavallinen koristus on siinä, että aukon syrjät kaarroksineen\novat suorakulma-asteilla profiloidut; harvemmin ovat asteet\npyörösauvanmuotoisia, taikka vaihtelevat pyörösauvat ja suorakulmat\nkeskenään. Itse kaarros on niinkuin jo ylempänä huomautettiin usein\nmyöhäisissäkin gootilaisissa rakennuksissa kokonaan tahi melkein\npyörömuotoinen. Alkuansa näyttää pohjoinen seinä säännöllisesti\nolleen akkunaton, itäpäädyssä oli yksi suurempi akkuna, joka joskus\noli jaettu kahteen tai kolmeenkin osastoon, eteläseinässä pari kolme\npienempää, ja länsipäädyssä tavan mukaan yksi, joskus ympyriäinen,\nharvemmin kaksi rinnakkain asetettua akkunaa porttaalin yläpuolella;\nmutta uskonpuhdistuksen jälkeen, jolloin seurakuntakin ottaessaan\nosaa jumalanpalvelukseen tarvitsi enempää valoa, avattiin seinissä\nuusia akkunoita ja entiset laajennettiin, tietysti rakennuksen\ntyylistä huolta pitämättä. Tämä on vaikuttanut että nykyään verraten\nharvoin tavataan pyörö- tahi suippokaarisia akkunoita, jotka ovat\nalkuperäisiä. Ne taasen, jotka ovat vanhoja, ovat säännön mukaan\nyksinkertaisia ja koruttomia. Arvattavasti on isoimmissa kirkoissamme\nlöytynyt läpikorustollakin varustettuja akkunoita, mutta nykyään ovat\nne melkein sukupuuttoon hävinneet.\n\nHuolimatta arkkitehtuurin yksinkertaisuudesta ei vanhoilta\nkirkoiltamme puutu mieltä ylentävää vaikutusvoimaa. Se perustuu\nrakennusten melkoiseen kokoon ja useinkin somihin suhteisiin.\nKirkot ovat näet ylimalkaan isoja tiheämmin asuttujen maiden\nmaalaiskirkkoihin verrattuna. Semmoisissa seuduissa, niin esim.\nRuotsin Uplannissa, on näet kirkkoja paljon enemmän kuin meillä ja\narvattavasti sen tähden ei niitä ole suuriksi suunniteltu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksityisistä rakennuksista puhuaksemme on _Turun_ tuomiokirkko ennen\nmuita mainittava. Se perustettiin jo 1200-luvun keskivaiheilla,\nvaikka se vasta v. 1300 juhlallisesti vihittiin virkaansa ja\npyhitettiin Neitsyt Maarialle ja p. Henrikille, jonka jälkimäisen\npyhät jäännökset s.v. muutettiin sinne Nousiaisten kirkosta.\nKirkko oli alkuansa melkoista pienempi kuin nyt. Nykyään on se\nnimittäin 234 jlk. pitkä ja 94 jlk. leveä, mutta muinoin noin\n140 jlk. pitkä ja 50 jlk. leveä. Suunnitelmaltaan oli rakennus\nkolmilaivainen, keskilaiva toisia kaksi kertaa leveämpi, mutta\ntuskin mainittavasti korkeampi.[4] Itäpääty oli kentiesi apsiidilla\nvarustettu; länsipäädyssä nousi pääasiassa nykyaikaan säilynyt vankka\ntorni. Tämmöisenä ei rakennus kuitenkaan pysynyt vuosisataakaan,\nja välitystyyliä muistuttaa tuskin mikään muu kuin kahdentoista\nnelikulmaisen koruttoman pilarin kannattamat matalat suippokaaret ja\nlänsiporttaalin yläpuolella oleva akkunapari kapeine valoaukkoineen.\nV:n 1370 vaiheilla pidennettiin kirkko gootilaista tyyliä\nnoudattamalla, sille kun rakennettiin viisikulmainen kuorinpääte,\nja lisäämällä kolme paria pilaria aikaansaatiin ajanmukainen\nkaartokäytävä. Uudet pilarit tehtiin kahdeksankulmaisiksi,\npyörösauva kussakin kulmassa ja pari rinnakkain pantua pyörösauvaa\nkapiteelina. Niitä yhdistävät arkaadit ovat paljon korkeammat ja\nkeveämmät kuin vanhat. Jopa ruvettiin sen jälkeen lakkaamatta\nrakentamaan kappelejakin, niin että ennen katolisen ajan loppua\nkoko kirkon eteläpuoli, kuoriosa siihen luettuna, sekä läntinen osa\npohjoispuolta oli kappeleilla ympäröitty, ja rakennus saavuttanut\nnykyisen leveytensä. Tämä oli tehnyt kirkon niin pimeäksi, että\nv. 1466, piispa Konrad Bitz'in aikana, ryhdyttiin erinomaisen\ntärkeään uudistukseen. Keskilaivan seinät näet rakennettiin\nentistä korkeammaksi ja varustettiin akkunoilla. Tämä kohotti\nverrattomasti katedraalin juhlallista vaikutusta, sillä yläholvin\ntavatonta korkeutta ja sen alta tulevaa kirkasta valoa on siitä\netupäässä kiittäminen. Vihdoin pidennettiin kirkko vielä 1600-luvun\nalkupuolella uudella kahdeksankulmaisella kuorilla, jonka kautta\nse sai nykyisen pituutensa. Täten on Turun tuomiokirkko monen eri\nvuosisadan yhteisen työn muodostama, eikä siis yksinomaisesti minkään\ntyylin puhdas tuote, mutta semmoisenaankin on tämä muistorikas\nrakennus, huolimatta yksityisosien koruttomuudesta, suurisuuntaisin\nja jaloin taiteen luoma meidän maassa. Sodat ja tulipalot ovat\nhävittäneet kirkon muinaiset maalauksilla koristetut akkunat ynnä\nkoko keskiaikaisen sisustuksen, mutta uudempinakin aikoina on\nniinkuin alempana saamme nähdä taideteoksilla ja muistomerkeillä sen\nylevyyttä lisätty.\n\nTurun tuomiokirkon rinnalla ovat _Nousiaisten_ ja _Räntämäen_ kirkot\nmuistettavat, ne kun sitä ennen olivat piispankirkkoja. Edellisessä\non keskilaiva itäänpäin jatkettu noin leveytensä verran ja päättyy\nkulmikkaasti niinkuin länsipäätykin; kumpainenkin on taitettu\nkolmeksi sivuksi kahdeksankulmiota. Ainakin osaksi lienee tämä\nsuunnitelma alkuperäisenä pidettävä, vaikka kansantarina väittääkin\nkuorin myöhemmin rakennetuksi.[5] Hiukan nuorempi on kai Räntämäen\nkirkko. Laivajaon toimittaa neljä paria pilareita, joista lähinnä\nkuoria seisovat ovat ympyriäisiä, tiettävästi nykyään ainoat\nlaatuaan vanhoissa kirkoissamme. Holvit ovat gootilaisia ja siis\nrakennusta nuorempia; kaksi itäisintä keskilaivassa on muodoltaan\nkaksoistähtiholvia. Tällä tavoin on joskus muullakin rikkaamman\nholvimuodostuksen kautta koetettu komentaa kirkon itäosaa. Muuten\nhuomautamme kuvassa näkyvästä pienestä, pohjoisen sivulaivan päähän\nliitetystä kellohuoneesta ja länsipäätyä koristavasta ympyräakkunasta.\n\nLyhykäisesti mainitaksemme muutamia muitakin yksityisiä kirkkoja,\non syytä ensiksi puhua _Ahvenanmaan_ kirkoista, jotka muodostavat\njonkunmoisen erityisen ryhmän. Vaikka ylimalkaan kooltaan pieniä,\novat ne säännöllisesti tornilla varustettuja. Vanhimpia on _Sundin_\nkirkko (74 jlk. pitkä, 40 jlk. lev.). Kolme pilaria jakaa sen kahteen\nyhtä suureen laivaan ja holvialat ovat neliönmuotoisia. Lännessä on\npilarien suuntaan jätetty muuriosa, jonka molemmin puolin tornin\nalaosa avautuu kirkkoa kohti. Historiallisten todistusten mukaan on\nkuoriosa 1600-luvulla rakennettu, joten pilareita alkuaan on ollut\nkaksi. Tornin alaosassa ja kirkon seinässä nähdään vielä korkealla\nlattiasta pari ylen kapeaa myöhäis-romanilaista akkunaa (valoaukko\n5 jlk. kork., 6 t. lev.), ja tornin yläseinissä on joka puolella\npieniä aukkoja (tähystin- ja ampumareikiä). _Saltvikin_ kirkko on\nniinikään ollut kaksilaivainen, mutta pilarien (2) sanotaan seisseen\nenemmän pohjoispuolella. Tornissa (129 jlk. korkea), jonka alaosa\nmatalan suippokaaren alta yhdistyy kirkkoon, on samallaisia aukkoja\nkuin edellä mainitussa; kulmikas kuori on uudenaikainen (samoin\nkuin Lemlanninkin kirkossa). _Finströmin_ kirkko (65 jlk. pitkä, 37\njlk. lev.) on kolmilaivainen, mutta sivulaivat ovat kapeudeltaan ja\nmataluudeltaan aivan yksinäisiä. Kuoria läheisin pari pilaria tahi\nmuuripätkiä ovat toisiansa lähempänä kuin muut ja yhdistetyt vankalla\nkaarroksella, joka avaa pääsön kuoriin. Tornin suippokaariset\nakkunat ovat parittain asetettuja. _Hammarlandin_ ykslaivaisessa\nkirkossa on kuori kapeampi ja matalampi kuin pitkähuone ja siitä\nvankan triumfikaaren kautta erotettu. Nämä rakennukset ovat\nnähtävästi 1200-luvulta tahi seuraavan alkupuolelta. _Jomalan_\nkirkon vanha osa on ykslaivainen; mahtava, leveä kaari kaareilee\nkirkon ja tornin alaosan välillä. Harvinaisuutena on mainittava\nsuippokaarinen kalkkikiviporttaali, joka profiloittuna pyörösauva- ja\nsuorakulma-asteilla seisoo granitijalustalla.\n\nJos jälleen palaamme mannermaalle, niin tapaamme Turun lähellä ja\netäämmälläkin aina Hämeessä saakka useita kirkkoja, jotka epäilemättä\novat välitystyylin ajalta. Kiitä on esim. _Nummen_ (p. Kaarinan)\nkirkko (73 jlk. p., 37 jlk. lev.), jonka kahdeksankulmaiset pilarit\nja holvit kumminkin ovat gootilaisia. Pitkinpäin käyvät kaaret\npilarien välissä ovat kummallakin puolen profiloidut kolmella\nvoimakkaalla suorakulma-asteella. Luettelematta muita mainitsemme\nlisäksi vaan kaksi merkillisimpää Hämeen kirkkoa. Toinen on _Rengon_\nkivikirkko (noin 80 jlk. p., 33 jlk. lev.) joka kentiesi on vanhin\nkoko Hämeessä. Sen molemmat päätyseinät ovat taitetut kolmeksi\nsivuksi kahdeksankulmiota, joten kirkko peruspiirrokseltaan on\nkahdeksankulmainen. Tämä suunnitelma muistuttaa Nousiaisten kirkkoa,\nja koska rakennuksessa tavattavat pyörökaaretkin viittaavat hyvin\nvarhaiseen syntyyn, niin voinee olettaa sen rakennetuksi tuon\nvanhimman piispankirkkomme mukaan. Rengon p. Jaakon kirkko, johon\nkeskiaikana tehtiin pyhiinvaelluksia, on vuosisadan tahi pari ollut\nkäyttämättä, mutta aivan nykyään on pitäjä päättänyt ryhtyä sen\nuudistuttamiseen. Toinen huomattava rakennus on _Hattulan_ vanha\nkirkko (81 jlk. p., 44 jlk. lev.), joka sanotaan rakennetuksi kohta\nHameenlinnan jälkeen linnan rakennuksessa säästetyistä tiileistä,\nsiis 1200-luvun loppupuolella. Monet rakennuksen yksityiskohdat\ntodistavatkin tätä muistoperäistä tietoa. Niin muun muassa jykevät\nholvit, jotka epäilemättä ovat samanaikuisia kuin itse kirkko,\nniin tuo tylsäsuipponen kaarros, joka ulkopuolella kaareilee\nsuorakulmaisen kuoriakkunan ylitse ja on suojannut alempana\nmainittavaa ikivanhaa, maalattua ristiinnaulitun kuvaa. Länsipäädyn\nkoristukseksi on käytetty kaksi naamaria poltetusta tiilestä,\njommoisia on parissa muussakin kirkossa nähtävänä.\n\nPuhtaammin gootilaiset rakennukset osottavat suuruutensa ja usein\nmyös somempain erityiskohtainsa kautta, että kirkollinen valta oli\nmaassa vahvistunut ja vaurastunut. Isoimpia ovat _Mynämäen_ (178 jlk.\np., 70 jlk. lev.), _Halikon_, nykyään ristinmuotoiseksi muutettu (132\njlk. p.,39 jlk. lev.), _Naantalin_, (127 jlk. p., 76 jlk. lev.),\n_Lohjan_ (122 jlk. p., 61,5 jlk. lev.), _Hauhon_ (115,5 jlk. p.,\n44 jlk. lev.), _Pernajan_ (114 jlk. p., 56 jlk. lev.), _Kemiön_\n(110 jlk. p., 56 jlk. lev.), _Sauvon_ (109 jlk. p., 61 jlk. lev.),\n_Laitilan_ (108 jlk. p., 56 jlk. lev.) ja _Paraisten_ (107 jlk. p.,\n49 jlk. lev.) kirkot. Mynämäellä voi vielä nähdä että kuoriseinässä\non ollut kolme rinnakkaisakkunaa, jotka laaja valekaari ulkopuolella\non yhdistänyt, sekä että etelä- ja länsiseinäin kapeat akkunat ovat\nolleet parittain asetettuja -- nyt on kukin pari tehty yhdeksi.\nKemiön[6] ja Sauvon kirkoissa ovat pilarit kahdeksankulmaisia,\nja jälkimäisessä tavataan tavallista rikkaammin muodostettu\nkuoriakkuna. Mitä erityiskohtien somuuteen tulee on Paraisten kirkko\nsiinä suhteessa huomattavin. Siinäkin ovat pyörösauvantapaisella\nkapiteelilla varustetut pilarit kahdeksankulmaisia, ja samaa\nmuotoa tavoittavat pilasteritkin. Pitkinpäin käyvät kaaret ovat\nprofiloidut suorakulma-asteilla ja pyörösauvalla; holviruoteiden\nläpileikkaus taasen näyttää suippokärkisen lehden kuvion, ja\nniiden yhtymistä seinään välittävät pyörösauvanmuotoiset, sirot\nolkakivet. Keskilaiva on 38 jlk., kumpikin sivulaiva 25 jlk. korkea.\nNaantalin, tuon suurimman luostarikirkkomme erityisosista on kaunis\nvuojakiviporttaali ihan yksinäinen laatuaan.\n\nMutta pienemmätkin gootilaiset kirkot ovat ainakin osaksi\nluonteeltaan keveämpiä ja miellyttävämpiä. Niin esim. _Korpoon_\nykslaivainen kirkko (85 jlk. p., 38 jlk. lev.), jolla on vankka,\nyli katon harjan kohoava tornirakennus länsipäädyssä, ja jossa\nvahvat pilasterit kannattavat kolme somaa tähtiholvia. Samoin myös\n_Rymättylän_ kirkko (91,5 jlk. p., 37 jlk. lev.), jossa holviruoteet\njuoksevat pilastereita pitkin alas lattiaan saakka, ja jolla on pieni\ntorni keskellä kattoa.\n\nNiinkuin Naantalissa ovat muuallakin ainoastaan kirkot säilyneet\nvanhoista luostarirakennuksista. _Rauman_ entisen luostarikirkon\npitkälännällä sakaristolla, joka näyttää syntyneen kahden holvatun\nkammion yhdistämisestä ja sijaitsee eteläpuolella, on kuitenkin\nvarmaan muinoin ollut toinen tarkoitus kuin nykyään. Itse kirkon\nsuunnitelmaa on, niinkuin muuallakin fransiskaanimunkkien\ntoimittamissa rakennuksissa nähdään, supistettu poisjättämällä\neteläinen sivulaiva; suorakulmaisesti päättyvä kuori on päälaivan\nlevyinen ja jatko siitä. Muita sen laatuisia kirkkoja ovat _Pohjan_\nja jo ylempänä mainittu _Saltvikin_.\n\nPaitse kirkkojamme on keskiajalta tuskin muita rakennuksia säilynyt\nkuin vanhat _linnat_ Turussa, Viipurissa, Hämeessä ja Savossa. Niitä\nrakennettaessa ei kauneutta katsottu, vaan vahvuutta, sillä niiden\nyksinomaisena tarkoituksena oli varustus sotaa vastaan. Kun sen\nlisäksi tulee, että rakennusmestarit olivat ulkomaalaisia -- ainakin\ntiedetään Eerik Akselinpoika Tott'in v. 1475 tuottaneen ulkomaalta\nrakentajia Savonlinnan perustamista varten -- niin on sen vähemmin\nsyytä lukea niitä taiteen historiamme alaan. Milloin taasen ylhäinen\nasukas lyhyeksi ajaksi asettui linnaan asumaan, niinkuin Kaarle\nKnuutinpoika Viipurin linnaan 1440-luvulla, niin tyydyttiin kai\nylipäätään huoneiden varustamiseen komealla sisustuksella, joka\npian jälleen hävisi.\n\n\n\n\n2. Maalaus- ja kuvanveistotaide.\n\n\nSamoin kuin rakennustaide palvelivat maalaus- ja\nkuvanveistotaiteetkin kirkkoa. Mikäli näiden taiteiden tuotteita\non säilynyt, on niiden alkuperäisenä tarkoituksena yksinomaisesti\nollut uskonnollisten tarpeiden tyydyttäminen ja kirkkojemme\nkoristaminen. Toisiinsa verrattuna on kirkoissamme tavattava\nmaalaustaide sisartaidettaan taidehistoriallisesti tärkeämpi, ja\nkoska se samalla laatunsa puolesta on arkkitehtuuria lähempänä, on\nse ensiksi puheeksi otettava. Tämän maalauksen tehtävä oli nimittäin\nei ainoastaan koristeellisesti kirjailla, vaan myöskin suuremmilla\ntai pienemmillä kuvaelmilla, joissa raamatun ja pyhimystarinain\nhenkilöt ja tapaukset keskiaikaisella laajaperäisyydellä luotiin\nnähtäväksi, peittää kirkkojen seinät ja holvit. Vaikka mestarit\neivät olleet eteviä saatikka nerokkaita taiteilijoita, vaan\nainoastaan suunnilleen omasivat taiteensa muistoperäiset tiedot\nja säännöt, tuotti kumminkin maalattavain pintain laajuus ja\narkkitehtooninen jäsennys tositaiteen kannalta ala-arvoisillekin\nluomille jonkun suuruuden sävyn, johon vastaavata turhaan etsimme\nmyöhempien, enimmältään puukirkkoja koristavain maalaajain\nteoksista. Samoin kuin keskiaikainen rakennustaiteemme on kajahdusta\nEuroopan suuresta kirkollisesta arkkitehtuurista, on katolinen\nkirkkomaalauksemmekin pidettävä samallaisena kajahduksena siitä\nmaalaustaiteesta, joka kukoisti kaukana etelässä. Suomen niinkuin\nyleensä Pohjoismaiden kirkkomaalauksia voisi verrata kansankirjoihin,\njotka yksinkertaisesti suorasanaisessa muodossa rahvaalle kertovat\nsamat aiheet, joita toisaalla innostuneet runoilijat ovat laulaneet\nylhäisten iloksi. Kaikessa vaatimattomuudessaan sallivat ne\ntarkastajan luoda opettavaisen ja viehättävän silmäyksen keskiajan\nhenkiseen käsitysmaailmaan, jopa luovat elävästi etehemme sen ihmiset\nomituisine pukuineen ja toimineen.\n\nHakkaamattomista kivilohkareista kun kirkot rakennettiin, tulivat\nseinät sangen epätasaisiksi. Sisäpuolella muuripinnat välttävästi\ntasoitettiin saviseolla ja kalkittiin. Tälle valkoiselle pohjalle\ntoimitettiin maalaus _al secco_ (s.o. 'kuivalle' kalkkikerrokselle\neroitukseksi _al fresco_ maalauksesta, joka tapahtui pinnan kosteana\nollessa) vesi- tahi liimavärillä. Tekotapa oli mitä yksinkertaisin.\nEnsin suoritettiin ääripiirustus, ja sitten sivellettiin kuvan\nala väreillä. Varsinaista muotoilua ei yritettykään; vaatteiden\nlaskokset kuvattiin tummemmilla viivoilla. Kutka olivat maalaajat\nja mistä kotoisin? Valitettavasti ei niistä ole paljo enemmän\ntietoa kuin kirkkojamme rakentajistakaan. Ainoastaan Turun läänin\nUudellakirkolla työskennelleen maalaajan nimi Petrus Henriksson on\nkalkkipeitteen alta löydetty. Nimen muodosta päättäen voisi hän\nolla Suomestakin kotoisin, mutta luultavinta on kumminkin, että hän\nsamoin kuin useimmat muutkin kirkkomaalaajamme oli Ruotsista tullut.\nTätä olettamusta todistaa silmiinpistävä yhtäläisyys suomalaisten\nja ruotsalaisten al-secco maalausten välillä, joka on siksi suuri,\nettä niitä täytyy pitää pääasiassa saman maalaajakoulun teoksina.\nJa tiedetäänhän. että Ruotsissa alkuaan Saksasta ja Tanskasta päin\ntullut kirkkomaalaus keskiajan kuluessa nousi kukoistukseen, joka on\njotenkin itsenäisenä pidettävä.\n\nKaikista muista tykkänään eroavan ryhmän muodostavat _Nousiaisten_\nkirkon yläseinillä ja pilareilla, usean kalkkikerroksen alta (v.\n1880) löydetyt maalaukset. Ne ovat niin töhrötekoisia ja outoja, että\nniiden vertaisia tuskin on olemassa. Tulipunaisella tahi paikoittain\nmyöskin kahdenlaisella harmaalla värillä sivellyt kyhäykset ovat joko\nhaaveellisia, linnunhaamua tavoittelevia koristeita taikka eläin- ja\nmuita kuvia, niinkuin peuroja, ykssarvisia. kettuja, hevosia, koiria,\nsusia, lintuja, yksi naispuolinen vedensikiö, vaakunakilpiä ja\nsädekehän ympäröimiä päitä taikka vihdoin muutamia ryhmäsommituksia.\nNoita päitä on tässä nähtävä Kristuksen pää, jonka, huolimatta\nhävinneistä kasvoista, tuntee ristikehästä ja kolmijakoisesta\nparrasta. Sommituksista, jotka ovat noin pari jalkaa korkeat ja\n3-4 jalkaa leveät, esittänee yksi ruotsalaisten uskonsaarnaajain\ntuloa Suomeen, ja kaksi toista taistelua kristinuskon ja pakanuuden\nvälillä. Toisessa näistä jälkimäisistä näemme kahden ratsastajan\nkeihäät ojennettuina ryntäävän toisiansa vastaan: toinen, jolla\non koira muassa, on kai kristillinen ritari, toinen monijalkaisen\nhevosen seljässä, huippukypäri päässä ja susi apumiehenä, on\nnähtävästi pakanuuden edustaja. Toisessa[7] jälleen tutaan iso peura\n(Kristuksen eduskuva), elämän puu, jonka ohella pari pahan suovaa\nkettua juoksentelee, teloittaja marttyyriä surmaamassa ja marttyyrein\npäitä ristimerkin vieressä. Nämä hämärät esitykset, joilla ei ole\nrahtuakaan taiteellista arvoa, ovat siitä merkillisiä, että ne\nmuistuttavat Irlannissa, Skotlannissa ja osaksi Gottlannissakin\nnähtäviä kalliopiirroksia. Niissä näyttää olevan jotain kristillisten\nja pakanallisten aiheiden seoitusta, ja eritoten saapi toinen\nratsastaja ajattelemaan Oden'ia ja hänen kahdeksanjalkaista\nhevostaan. Maalausten tyylittömyys ei salli mitään varmaa sanoa\nniiden syntyajasta, mutta 1200-lukua myöhempinä on niitä vaikea pitää.\n\nEttä jo mainittuun aikaan Suomessa kirkkoja maalauksilla\nkoristettiin, todistaa _Hattulan_ vanha kirkko, jossa kahden\nmyöhemmän maalauskerroksen alta (v. 1886) tavattiin jälkiä myöskin\ntulipunaisella värillä toimitetusta koristelusta. Koristeet ovat\nsymmetrisiä, risteistä, ympyränosista ja kolmijakoisista lehdistä\nkokoonpantu. Tämän kirkon vanhimman koristelun määrääminen\nrakennuksen syntyaikaan on sen oikeutetumpi kuin itäpäädyn\nulkopuolella on olemassa maalaus, joka tyylistä päättäen ei voi\nolla itse kirkkoa sanottavasti nuorempi. Siihen kolmioalaan,\njonka suorakulmaisen akkunan ylitse nouseva tylsä suippokaari\nmuodostaa, on näet maalattu ristiinnaulitun kuva, Neitsyt Maaria\ntoisella ja Johannes toisella puolella. Ei ainoastaan Kristuksen\nkuvan erityiskohdat (esim. erikseen naulatut jalat) viittaa\ntuohon varhaiseen aikaan, vaan myöskin ryhmää ympäröivä varsin\nsiro kasviköynnös. Hieno tilankäytäntö sekä koko sommituksen\nyksinkertainen somuus ilmaisee varsinaisen taiteilijan kättä, mistä\nliekään tullut tänne Hämeen sydänmaihin.\n\nGootilaisen tyylin varhemmalta aikakaudelta, jolloin sen leimana\non puhdas ihanteellisuus ja yksinkertaisen soma muodonsuoritus, on\ntähän saakka ainoastaan _Taivassalon_ kirkossa tavattu näytteitä.\nMyöhemmän maalauskerroksen alta paljastettiin näet (v. 1890)\nviiden yksikseen seisovan pyhimyksen kuvat ja niiden alapuolella\nlausenauhoja kantavain lasten rintakuvia. Paitse näitä maalauksia\nvoinee 1300-lukuun, vaikka ehkä myöhemmälle, määrätä Hattulan kirkon\ntoisen koristelukerroksen. Sen tunnusmerkkinä ovat erinomaisen\nuhkeat, rikasmuotoiset kukkais- ja hedelmäarabeskit, jotka muinoin\nmahtoivat olla häikäisevän komeita, kun kaikki värit, vihriä, valkea,\nsini, puna ja harmaa, vielä olivat kirkkaita.\n\nHuolimatta siitä, että maalausten löytäminen on suuressa\nmäärässä sattumuksen asia, voimme melkein varmana pitää, ettei\nkirkkojen koristaminen maalauksilla vielä 1300-luvulla ollut\nyleisemmäksi tullut. Sitä vastoin näkyy 1400-luvulla ja etenkin\nsen loppupuoliskolla erinomainen halu siihen heränneen. Sen alkuna\noli kai samansuuntainen mahtava virtaus Ruotsissa, mutta asian\nmenestys Turun hiippakunnassa perustui luonnollisesti siihen, että\nSuomessa silloin oli sarja eteviä piispoja, jotka harrastivat ei\nainoastaan kirkkonsa sisällistä vaurastumista, vaan myöskin sen\nmahtavuuden ilmaantumista ulkonaisessa loistossa. Olivathan ne kaikki\nulkomailla opiskelleet, siellä kirkolliseen taiteesen tutustuneet,\nja arvattavasti oli heissä samalla myöskin herännyt toivo silläkin\nalalla jotakin kotimaassa toimia. Emme siis erehtyne, jos oletamme\npiispojen vaikutuksen piilevän sen harrastuksen takana, jolla\nmaalausten ohella nähtävistä vaakunoista päättäen silloiset aateliset\nuhrasivat varoja kirkkojen koristeluun. Epäilemättä maalattiin\nkirkkoja jo piispa Maunu Olavinpoika Tavastinkin (1408-50) aikana,\nvaikkei säilyneitä maalauksia ole voitu varmuudella hänen pitkään\nhallitusaikaansa määrätä. Useimman kirkon maalauksellinen koristus\nlienee kuitenkin syntynyt hänen jälkeläistensä Olavi Maununpojan\n(1450-60). Konrad Bitz'in (1460-89) ja Maunu Stjernkorsin (1489-1500)\npäivinä. Nimen omaan näyttää keskimmäinen näistä kolmesta olleen\ntaiteen ystävä.[8]\n\nEnimmät puheena olevista maalauksista ovat uskonpuhdistuksen\njälkeen joutuneet kalkkipeitteen alle, ja vasta kahtena viimeisenä\nvuosikymmenenä tutkimus on niihin kääntänyt huomionsa. Sen johdosta\non Uudenkirkon (1884), Lohjan (1886), Taivassalon (1890) ja Rauman\n(1890-91) kirkkojen maalaukset tulleet paljastetuiksi ja myös\nuudistetuiksi. Näiden ja lisäksi Hattulan enimmältään peittämättä\nsäilyneet maalaukset ovat siis täydelleen tunnetut. Sitä paitse\ntunnetaan pienempi määrä maalauksia Sauvon, Paraisten ja Kumlingen\nkirkoissa, joissa pari tahi kolme holvia on meidän aikaamme\npelastanut koristuksensa. Tämä kaikki on kumminkin vaan vähäinen\nosa siitä, mitä tulevaisuudessa voidaan valloittaa tutkimukselle;\nsillä al-secco maalausten jälkiä on myöskin tavattu Maskun, Nummen,\nKorpoon, Laitilan, Pohjan, Rymättylän, Ekkeröön y.m. kirkoissa.\n\nYlempänä on jo viitattu siihen, että näiden maalausten aiheet ovat\nyleiskatolisia, raamatusta ja pyhimys-tarinoista otettuja. Suomelle\nomituista on tuskin muuta mainittavaa kuin Henrik piispa ja hänen\ntarinansa. Tämä maan suojeluspyhimys nähdään usein kuvattuna Lalli\nkirves kädessä hänen jalkojensa alla; mutta erityiskohtauksia\non vaan nimeksi tavattu. Lähinnä näitä aiheita ovat moniaat\npohjoismaalaiset pyhimykset, pyhät kuninkaat Eerik ja Olavi, p.\nBirgitta y.m.; ne ovat täällä olleet hyvin tuttuja, jota vastoin\nniiden kunnioitus ei ole ollut yhtä yleinen eteläisemmissä maissa.\nMitä kuvien järjestelemiseen tulee, niin huomaa kyllä maalaajain\naikansa tapaan koettaneen asemankin kautta ilmaista esitettävän\naiheen merkitystä, mutta toiselta puolen näkee myöskin, ettei tässä\nkohden gootilaisuuden viime aikoina kovin tarkkoja oltu. Tämä ynnä\nmuita erityisseikkoja tulee näkyviin, kun nyt luomme katsauksen eri\nkirkkojen maalauksiin.\n\n_Paraisten_ kirkon kuoriholvissa nähtiin vielä 1870-luvun alulla\nesitettynä: Kristus verisenä (\"Ecce homo\"), kirkkoisät: Augustinus,\nAmbrosius, Hieronymus ja Gregorius, sekä evankelistain symboolit\neli eduskuvat. Keskilaivan kolmannessa holvissa taasen oli\nuseita vaakunoita sekä ruotsin- ja latinankielisiä kirjoituksia.\nVaakunoiden joukossa oli myöskin piispa Konrad Bitz'in, joten\nmaalausten syntyaika on selvillä. Lähinnä näitä ovat _Sauvon_ kirkon\nmaalaukset. Siellä on kuoriholvissa evankelistain eduskuvat ynnä\nneljä kärsimysaseita kantavaa enkeliä; sitä lähimmäisessä holvissa\nkirkkoisät. Molempain näiden kirkkojen maalaukset ovat piirustuksen\npuolesta muita hienommat, värit syvemmät ja henkilökuvat tavallista\npienemmät. Kasvi- ja kukkaisköynnökset ovat somatekoisia erittäinkin\nSauvossa.[9]\n\n_Taivassalon_ kirkko on maalattu samaan aikaan, sillä sielläkin\non juuri mainitun piispan vaakuna löydetty. Kuoriholvissa nähdään\nniinikään Kristus taikka oikeimmin vaan hänen päänsä jumalallisen\nsädekehän ympäröimänä ja kirkkoisät sekä lisäksi apostolit p. Pietari\nja p. Paavali; evankelistain eduskuvat ovat täällä saaneet sijansa\ntoisessa holvissa. Seuraavissa keskilaivan holveissa on yksityisiä\nmies- ja naispuolisia pyhimyksiä, muiden muassa p. Henrik, p.\nMargareeta ja pääenkeli Mikael erään vainajan tekoja punnitsemassa.\nPaitse nykyaikaan saakka häviöstä pelastuneita on kirkon seinillä\nkalkituksen alta paljastettu joukko maalauksia, joista mainittakoon\nNeitsyt Maaria ja p. Birgitta molemmin puolin kuoriakkunaa, p.\nEerik ja p. Olavi, muuan miespuolinen henkilö, jonka miekassa on\nskandinavilaisia runokirjaimia, ryhmäesityksiä erinäisten pyhimysten\n(esim. p. Barbaran) tarinoista ja Kristuksen historiasta sekä\nviimeinen tuomio keskellä eteläistä seinää. Asehuoneen tynnyriholviin\non maalattu esityksiä, joissa kerrotaan, miten piru tunkeupi\nsekaantumaan ihmisten jokapäiväisiin toimiin. Kirkon sisällä olevain\nseinämaalausten ohelta on tavattu useita vaakunoita ja niiden\nvieressä pienempiä henkilökuvia, joita syystä voi olettaa hurskasten\ntilaajain muotokuviksi. Taivassalon kirkon maalaukset ovat ylimalkaan\nparempia kuin alempana mainittavat. Niiden mestari on näet ollut\nsiksi taiteilija, että hän on osannut varsin tuntuvaksi luoda\nkuviinsa sen hiljaisen, maallisesta eroitetun tyyneyden ja naivisen\nhurskauden, joka on keskiaikaisen kirkkomaalauksen periominaisuuksia.\n\nLähinnä näitä taasen ovat _Uudenkirkon_ (Turun l.) maalaukset, jotka\nerään kuoriseinässä löydetyn kirjoituksen mukaan jo mainittu Petrus\nHenriksson on maalannut v. 1470. Paitse kirkkoisiä ja evankelistat\neduskuvia on kuoriholviin maalattu karitsa valtaistuimella;\nmuissa holveissa ei ole kuvia. Seinillä nähtäväin marttiirain\n(esim. p. Erasmuksen ja p. Laurentiuksen) kuolemankohtauksia\nkuvaavat ja raamatunaiheisten sommitusten ohella on erittäin\nmainitseminen maalaus, joka esittää ruotsalaisten uskonsaarnaajain\ntuloa Suomeen. Vastassaan rannalla on heillä pitkällä kärsällä ja\nhännällä varustettu, pakanakansaa edustava hirviö. Akkunakomerojen\nseinämillä ja pilareilla on paljon yksityisiä, osaksi kauniita\napostolein ja muiden pyhäin henkilöiden kuvia, joiden jalkojen\njuuressa nähdään polvillaan rukoilevien lahjoittajain kuvia,\nsukukilvet nimen osottajina. Koristelu on tavallista rikkaampi\nja somempi, ja kasviköynnökset lehtineen kukkineen osottavat\nsuurta luonnonmukaisuutta. Sakariston holvissa lentelee oksasta\ntoiselle tahi istuu usein parittain asetettuja lintuja kukka tai\nlehti nokassa. Asehuoneessa tavattiin samallaisia kuvaelmia kuin\nTaivassalossakin.\n\nEdelleen ovat maalaukset _Rauman_ kirkon kuorissa samanaikaisina\npidettävät. Niiden mestaria on erittäin kiittäminen siitä, että\nhän on osannut suurisuuntaiseksi kokonaisuudeksi sommitella kuorin\nkoristelun. Seinillä on kuvattuna: idässä Maarian ilmestys ja\nJesuksen syntymä, etelässä Jesuksen sukupuu, joka uhkeamuotoisissa\nköynnöksissä nousee sängyssä uinailevan Abrahamin rinnasta,\nkannattaen oksillaan Maarian esi-isät ja ylinnä hänen itsensä lapsi\nsylissä, ja pohjoisessa apostolit pyhän neitsyen tyhjän ruumiinarkun\nympärillä. Näiden esitysten yläpuolella leviävä holviala on\nkoristenauhoilla jaettu kahteen konsentriseen piiriin. Ulomman piirin\nkuvat täydentävät alapuolella olevat, siten että sukupuun kohdalle on\nmaalattu ristiinnaulittu, ympärillä enkeleitä, jotka kokoavat hänen\nverensä kalkkeihin, Maarian tyhjän haudan kohdalle pyhän neitsyen\nvastaanotto taivaassa, itäpuolella \"ecce homo\" kahden paavillisen\npyhimyksen keskellä sekä länsipuolella pyhän neitsyen taivaallinen\nkruunaus. Sisemmässä piirissä nähdään evankelistain eduskuvat ja\nneljä liitelevää enkeliä. Akkunan yläpuolella huomataan lopuksi\nkirkkoisät ja muun muassa Svärd suvun vaakuna, joka mahdollisesti\nmerkitsee, että Pietari Svärd, alisen Satakunnan laamanni (1463-66),\non kustantanut nämä maalaukset. Paitse kuorissa on tässä kirkossa\nainoastaan parissa paikassa tavattu maalauksen jälkiä.\n\nEdellisiä verrattomasti rikkaammin koristetut ovat _Lohjan_ ja\n_Hattulan_ kirkot, joiden maalausten välillä on melkoista yhteyttä\nniin tyyliin kuin aiheisiin nähden. Molemmissa on muun muassa\nkuvattu noita keskiajan taiteessa vanhastaan tavallisia, uuteen\nliittoon viittaavia vanhan testamentin kohtauksia. Järjestyskin on\nsuuressa määrässä yhdenpitävä, vaikka kirkot rakennukseltaan ja\nkooltaan ovat hyvin erillaisia. Siten on kummassakin keskilaivan\nitäisimmässä holvissa, s.o. alttarin yläpuolella, esitettynä pyhä\nkolminaisuus (ristiinnaulittu Poika lepää Isän helmaa vastaan ja\nPyhä Henki kyyhkysen muodossa hänen rintansa päällä), vaskikäärme,\nMoses iskee vettä kalliosta ja mannasade, jota paitse Lohjalla\nvielä evankelistain eduskuvat; toisessa holvissa: Neitsyt Maaria\nvaltaistuimella Pojan ja Pyhän Hengen kera sekä kolme kohtausta pyhän\nristin tarinasta; Hattulan kolmannessa holvissa: kolme kohtausta\nDanielin historiasta, Lohjan kolmannessa ja neljännessä holvissa:\nneljä kohtausta saman profeetan elämästä; ja läntisimmässä holvissa:\nMaaria Magdaleena voitelee Jesuksen jalkoja. Samaa yhdenpitäväisyyttä\njatkuu sivuholveissakin, joissa osaksi ihan vastaavassa paikassa\nnähdään esityksiä Neitsyt Maarian ja Kristuksen elämästä, p.\nKristoforoksen tarinasta y.m. Vihdoin on huomattavaa yhtäläisyyttä\nseinämaalaustenkin välillä. Itäseinässä kuoriakkunan ohella on\nmolemmissa kirkoissa nähtävänä p. Henrik, eteläisen sivulaivan\nkohdalla: paratiisi, Evan luominen j.n.e. ja pohjoisen sivulaivan:\nviimeinen tuomio. Luettelemista ei käy sen edemmäs jatkaminen,\nsillä kuvaesityksiä on Lohjalla noin 150 ja Hattulassa lähes 200.\nMainittakoon vaan lopuksi, että tuo keskiajan taiteelle omituinen\nJesuksen sukuluettelon esitys, joka Raumalla nähtiin kuorissa,\non Lohjalla saanut sijansa kirkon eteläseinällä, jota vastoin se\nHattulassa melkein täyttää kokonaisen seinän sakaristossa. Sitä\npaitse on kummassakin sakaristossa muun muassa kuvattu Neitsyt\nMaarian kuolema ja hautaansaatto.\n\nJo maalausten suuri luku tekee ymmärrettäväksi mitä niiden vaihteleva\ntaiteellisuuskin osottaa, että näet kummassakin kirkossa useita\nmaalaajia on samaan aikaan työskennellyt. Missä määrin ne ovat olleet\nsamoja, on kumminkin epävarmaa. Muutamat toisia suurisuuntaisemmat\nja jalommin suoritetut ryhmäsommitukset ja yksityiskuvat todistavat\nainakin johtajan olleen jotenkin etevän taiteilijan alallaan. Jopa\nsemmoisen, joka osasi vanhoja tehtäviä suorittaessaan käyttää\nuusia tahi ainakin harvinaisia, tehokkaita piirteitä, niinkuin\nesim. viimeisen tuomion kuvassa Lohjalla, jossa Neitsyt Maaria\nrukoillessaan ankaraa tuomaria syntisten edestä paljastaa rintansa\nmuistuttaakseen poikaansa, että hänkin niinkuin kurjat ihmislapset\non äidin helmassa levännyt ja nauttinut niille kaikille ensi ijässä\nyhteistä elonnestettä. Näiden maalausten ohella ei ole mitään\nkirjoitusta, joka ilmoittaisi niiden syntyaikaa. Arvattavasti ja muun\nmuassa senkin johdosta, että Hattulassa näkyy olevan kuvattuna v.\n1479 pyhimykseksi julistettu Ruotsin Katarina, ovat ne määrättävät\naivan 1400-luvun loppuun, jollei seuraavan alkuun.\n\nIlman silmäänpistävää yhtäläisyyttä edellisten kanssa ovat vihdoin\n_Kumlinge'n_ kirkon maalaukset. Ykslaivaisen rakennuksen kolmesta\nholvista on kahdessa itäisimmässä kuvattu paitse enkeleitä ainoastaan\nnaispuolisia pyhimyksiä, kuoriholvissa: p. p. Helena, Barbara,\nKatarina ja Dorotea, ja toisessa: Neitsyt Maaria, Maaria Magdaleena,\np. Ursula ja p. Agata. Vasta läntisimmässä on kärsivän Kristuksen\nkuva, apostolit p. Matthias ja p. Bartolomeus sekä pääenkeli Mikael\ntekoja punnitsemassa. Arvoltaan ovat kuvat keskinkertaisia.\n\nVerratessa pohjoismaista kirkkomaalausta, josta Suomenkin kirkkojen\nmaalauksellinen koristus on eroittamaton haaraus, eteläisempien\nmaiden monumenttaaliseen maalaukseen, huomaa sen tärkeimpiä\nominaisuuksia olevan toiselta puolen tavattoman puheliaisuuden\ntoiselta puolen koristelun runsauden. Kuvaesitysten lukuun nähden\nlienee esim. vaikea mainita pienen Hattulan kirkon vertaista.\nKoristelu jälleen on sekin harvinaisen viljava. Holvien päätykivet\novat maalatut kukankuvuiksi, holviruoteet ovat mitä vaihtelevimmin\nmosaiikin tapaisesti koristetut erivärisillä poikkiraidoilla ja\nniistä leviää holvipinnoille kirjavia lehtikoristeita, kaapujen\nkulmista nousee köynnöksiä, jotka usein päättyvät somamuotoiseen\nkukkaan. Nekin pinta-alat, joissa nähdään joko yksityisiä\npyhimyksiä tai ryhmäesityksiä, ovat kankaantapaisesti koristeilla\nkirjatut, ja tämä koristelu peittää sitten yhtä rikasmuotoisena\nja vaihtelevana holvikaaret, pilarit ja seinät. Semmoisetkin\nmaalaajat, joiden taiteilija-arvo muutoin on epäiltävä, osottavat\ntässä kohden merkillistä keksimiskykyä, luoden yhä uusia muotoja\nja värivastakohtia. Tämäkin on yksi niitä keskiaikaisten\nmaalausten ansiopuolia, jotka tekevät ne vanhojen kirkkojen\nohella taiteellisesti ja sivistyshistoriallisesti tärkeimmiksi\nmuinaismuistoiksi, mitä etenkin siinä kohden köyhässä maassamme on\nolemassa.\n\nMyös _lasimaalauksilla_ ovat kirkot olleet koristetut ehkä\nsuuremmassa määrässä kuin nyt voidaan aavistaakaan. Se ajatus\nherää, kun näkee semmoisten jäännöksiä pienissä maalaiskirkoissa,\njotka eivät mitenkään ole muita komeampia. Niin esim. on _Nauvon,\nRaision ja Vehmaan_ kirkkojen kuoriakkunassa vielä muutamia\neheitä kuvia tahi koristeita nähtävänä. Erittäin hienot ja kauniit\novat p. Eerikin ja p. Olavin kuvat Nauvossa; keskinkertaisempaa\ntekoa, mutta suurin, säilynyt lasimaalaus on p. Martti Tours'ilaisen\nkuva Raisiossa. Siinä nähdään hevosen seljässä istuva pyhimys\nleikkaavan viitastaan kappaleen vaatetta viheliäiselle kerjäläiselle.\nKauniimmat lasimaalaukset olivat kai ne, joiden kehutaan koristaneen\nTurun tuomiokirkon kuoria, mutta ne ovat aikoja sitten hävinneet.\n_Taulumaalauksia_ ei muita tunneta kuin kohta mainittavain\nalttarikaappien ovia.\n\nVarsinaista _kuvanveistotaidetta_ voi tuskin sanoa keskiaikana\nSuomessa olleenkaan. Ainakin ovat kivestä veistetyt kuvat, jommoisia\nainoastaan historiallisten tietojen mukaan ja muutamista pirstaleista\npäättäen on joitakuita ollut olemassa, nykyään tykkänään hävinneet.\nSen sijaan on runsaasti säilynyt puusta tehtyjä, maalattuja eli\nn.s. polykroomisia kuvateoksia. Se on siis _puuleikkaus_, tuo\nvarsinkin Saksassa, Alankomaissa ja pohjoismaissa rakastettu,\nperin keskiaikainen veistotaiteen laji, joka Suomessa yksinään\nedustaa tätä taidetta. Korkeampaa taiteellista merkitystä ei tälle\nkuvanveistonhaaralle ole voitu myöntää syystä, että kuvien tuotanto\nylimalkaan oli käsiteollisuuden tapaista; mutta koska näissäkin\nteoksissa, jotka huokeasta hinnasta saatavina levisivät pienimpiinkin\nmaaseutukirkkoihin, raamatun ja pyhimystarinain henkilöt ja\ntapaukset esitettiin koko katolisessa kristikunnassa yleisellä\nmuistoperäisellä, tyypillisellä tavalla sekä sen ohella taiteen\nyleinen kehitys niissä kuvastuu, niin on tunnustaminen niilläkin\nolevan pysyvä arvonsa.\n\nEnin osa Suomessa tavattuja polykroomisia kuvateoksia on ulkomaalta,\netupäässä Pohjois-Saksasta tuotu. Sen todistaa kuvien taideluonne,\njota paitse tiedetään pohjoissaksalaisissa kaupungeissa ja eritoten\nLyypekissä[10] vilkkaan tuotteliaisuuden vallinneen tällä\nalalla. Samaan suuntaan viittaa pari historiallistakin tietoa.\nv. 1454 määräsi lyypekkiläinen Henrik Hovemann testamentissaan\nyhden _Johannes von Hagenin_ tekemän alttarikaapin lahjaksi\nNaantalin luostarille ja toisen, jonka perillisten tuli tilata,\nTurun tuomiokirkolle. V. 1511 oli jälleen Naantaalin luostariin\nalttarikaappi tilattu _Michel_ mestarilta Danzigista, mutta kun hän\ntuntemattomasta syystä oli myynyt tilatun teoksen muualle, tarjoutui\neräs toinen mestari nimeltä _Olof Biscop_ tekemään saman taulun\nhalvemmasta hinnasta. Alankomailta on niinikään pari siipialttaria\nkotoisin. Edelleen on joku osa kuvateoksia Ruotsistakin tuotu. Sen\ntodistaa muun muassa tieto, että ne rahat, jotka Äyräpään kirkkoherra\nHenrik Makerland oli pitäjään kirkolle lahjoittanut p. Johanneksen\nveistokuvan ostamiseksi, lähetettiin eräälle porvarille Tukholmaan.\nKumminkin on mainitseminen, ettei puuleikkaus tiettävästi ollut\nitsenäisesti varttunut Ruotsissakaan, vaan tuotettiin sinnekin\nkuvia Saksasta. Vihdoin on jommoinenkin osa puukuvia kotimaassa\ntehtyjä. Tähän ryhmään luemme ensiksikin ne kuvat, joihin on käytetty\nkotimaista puuainetta, ja joiden törkeätekoisuus ilmaisee kätevän,\nmutta tämmöiseen tehtävään harjaantumattoman maanmiehen käsialaa.\nToiseksi voidaan olettaa, että täällä työskenteli ulkomaaltakin\ntulleita mestareita, joiden teoksia tietysti ei voi eroittaa\nsisääntuoduista. Semmoinen nimestä päättäen ehkä Saksasta tullut oli\nkai piispa Hemmingin aikana mainittu _Conrad pictor_ Turussa. Hän\noli näet luultavasti myöskin puunleikkaaja, sillä useimmin sama mies\nsekä leikkasi että maalasi kuvia, ja mainesana \"pictor\" (maalaaja)\nkäytettiin monesti yksistään semmoisesta taiteenharjoittajasta.\nVähemmän syytä lienee arvata häntä al-secco maalaajaksi, koska\n1300-luvulla kirkkojen maalaus oli verraten harvinainen.\n\nNiinkuin jo mainittiin ovat puuleikkauksissakin käsitellyt aiheet\nnuo koko kristikunnan kuvaamataiteille yhteiset. Samoin kuin ennen\npuheena olleissa maalauksissa ilmaantuu näissäkin ainoana Suomelle\nomituisena aiheena maan suojeluspyhä, Henrik piispa. Pyhimys\nesitettiin säännöllisesti puuhunkin leikatessa seisovana täydessä\npiispan asussa ja Lalli jalkojensa alla. Koska nämä pystykuvat,\njoita löytyy sekä yksityisinä että muitten kanssa alttarikaappeihin\nasetettuina, eivät tekotapansa puolesta ylimalkaan eroa toisista,\nniin on luultavaa, että niitäkin erityisestä tilauksesta tehtiin\nSaksassa. Mitään siipialttaria, jossa hänen tarinansa erityiskohtauksia\nolisi esitettynä, ei tiettävästi ole olemassa. Paitse Henrik piispaa\nlöytyy suuri paljous erinäisiä pyhiä henkilöitä kuvattuna, mutta\nhelposti näkee kumminkin, että suomalaiset erittäin rakastivat muutamia\nyksityisiä, joidenka kuvat sen tähden ovat varsin tavalliset. Puhumatta\njoka kirkossa tavattavista ristiinnaulitun ja Neitsyt Maarian kuvista\nolivat muita yleisempiä: p. Anna, esitettynä pyhä Neitsyt Jesuslapsen\nkanssa sylissä, pohjoismaiset kuninkaalliset pyhimykset p. Eerik ja\np. Olavi sekä edelleen naispuoliset pyhät Katarina, Barbara ja\nBirgitta ja miehenpuoliset Sebastian, Tapani ja Yrjänä. Mitä taasen\nsiipialttareissa nähtäviin ryhmäesityksiin tulee, niin ei niiden\nvalinnassa huomaa suurempaa omituisuutta. Kuitenkin näyttävät\nSuomessa Neitsyt Maariaa ja Jesuksen lapsuutta tarkoittavat kuvaelmat\nolleen paljon tavallisempia kuin kärsimyshistorian kohtaukset.\nTämäkin seikka todistaa Suomen kirkkojen kuvateosten enimmiten\ntulleen Saksasta, sillä juuri sama suunta aihevalintaan nähden\nvallitsi esim. Lyypekin koulun alalla.\n\nYksityisistä teoksista puhuaksemme ansaitsee mainita, että meillä\non säilynyt kolme puukuvateosta, jotka ovat myöhäisromanilaisia\ntahi välitystyylin ajoilta, nimittäin pienenläntä istuvan Neitsyt\nMaarian kuva _Korpoon_ kirkossa (nyt Hist. museossa) ja kaksi\nalttarikaappia, toinen _Kumlingen_ ja toinen _Urjalan_ kirkossa.\nPyhän Neitsyen valtaistuin on romanilaista muotoa ja sen sivulle on\nmaalattu välitystyylin mukainen rakennusaiheinen koristus. Kädet ja\nlapsi ovat hävinneet, ja muutoinkin on kuva pahoin pidelty, mutta\njäykkä asento, ruumiin laiha, litteä muotoilu ja jäseniin kiintyneen\npuvun maneerinomainen poimuttelu antavat hyvän näytteen veistotaiteen\ntyylistä 1200-luvulla ennenkuin gootilaisuus oli siihen koskenut.\nKumlingen alttarikaapista ovat vaan ovet säilyneet, kummallakin\n6 kuvansijaa kahdessa kerroksessa. Vaikka kuvat apilankaarisen\nkehyksensä kautta ovatkin toisistaan eroitettuja, yhtyvät ne\nkuitenkin merkitykseltään ryhmiksi ja muodostavat seuraavat Jesuksen\nsyntymisen ja lapsuuden historian kohtaukset: Maarian ilmestyksen,\nMaarian käynnin Elisabetin luona, enkelin ilmoituksen paimenille,\ntietäjien kumarruksen ja lapsen tuomisen templiin. Hävinneessä\nkaapissa oli luultavasti Madonnan istuva kuva taikka p. Anna,\nniinkuin Urjalassa. Tämä jälkimäinen teos, p. Annan kaappi, on näet\novikuvien puolesta samanaiheinen kuin edellinen, vaikka muutamia\nyksityiskuvia on kadonnut. Kehykset ovat niin ikään 1200-luvulta.\nNäiden siipialttarein veistokuvat ovat samantyylisiä kuin Korpoon\nMadonna. Arvattavasti ovat nämä teokset Saksasta tuotuja, vaikka\nsiellä kotimaassa ei enään näy tavatun ainoatakaan näin vanhaa\nnäytettä siipialttarein alkuajalta.[11]\n\nSeuraavalta vuosisadalta, varsinaiselta gootilaiselta ajalta, on\njo enemmän teoksia, ja niissä näkee veistotaiteen, vapautuneena\nentisestä jäykkyydestään, kehittyvän melkoiseen muodonsomuuteen,\nmutta samalla myöskin hentotuntoisuuteen, joka näissä toisen tahi\nkolmannen luokan taideluomissa ilmaantuu hyvinkin sovinnaisena (esim.\n_Lemlannin_ alttarikaapissa: keskellä Pietà ryhmä Johanneksen ja\nMaaria Magdaleenan välillä, sivuilla neljä pyhimystä). Sittemmin\n1300-luvun loppupuolelta lukien rupeaa esiintymään realistinen\nvirtaus, joka 1400-luvulla kiihtymistään kiihtyy, vihdoin\nkääntyäkseen gootilaisia muotoja hävittävään naturalismiin. Useimmat\npuukuvat ovat juuri tältä viimeiseltä vuosisadalta ja 1500-luvun\nalulta. Somimpain teosten joukosta mainittakoon vaan p. Margareeta\nneitsyen pystykuva _Wehmaan_ kirkossa, joka ehkä voisi olla saman\nmestarin käsialaa kuin muuan neitseellisen pyhimyksen hiekkakivestä\nveistetty kuva Lyypekin Katarinan kirkon kokoelmassa.[12] Tämä arvelu\nsaanee jonkunmoisen todistuksen siitä, että samassa kirkossa on\nhiekkakivinen (Madonnan?) torso, jonka kaunis puvunsuoritus viittaa\nsamaan suuntaan. Molemmat teokset ovat 1400-luvun alkupuolelta. Saman\nvuosisadan keskivaiheilta on _Naantaalin_ kirkossa lyypekkiläinen\nalttarikaappi, jonka keskiryhmänä on Neitsyt Maarian kruunaus ja joka\nmahdollisesti on tuo ennen mainittu Hovemannin lahja luostarille.\n_Houtskärin_ kirkon Neitsyt Maarian kaappi on ainoa, jonka syntyaika\nja tilaaja on kirjoituksella ilmoitettu. Ulkopuolella ovea on näet\nvuosiluku 1508. Ovimaalauksena nähdään p. Henrikin ynnä muiden\npyhimysten ohella eräs maallinen kohtaus, jossa kuvataan miten iso\n-- arvatenkin alttarikaapin sisältävä -- laatikko laivasta lasketaan\nveneesen läheiseen rantaan kuljetettavaksi. Laivan purjeessa on\nkirjoitus \"Olof Anderson vn Korpe soken\" (Olavi Antinpoika Korpoon\npitäjästä). Gootilaisen läpikoruston sijasta on kaapin yläreunassa\nnaturalistinen kasviköynnös, ja suuressa Maarian pystykuvassa\nilmaikse erinomaisen teknillisen taituriuden ohella barokkomainen\nluonnottomuus vaatteiden pöyhistyneissä laskoksissa ja liehakoitseva\nteeskentely tunteenilmauksessa. Se on siis oivallinen näyte tämän\ntaidehaaran loppujaksosta. Samaa käsialaa näyttää eräs suuri p.\nKatarinan kuva Korpoon kirkossa olevan.\n\nAlankomaalaisia puuleikkauksen tuotteita on _Wanajan_ alttarikaappi\nja luultavasti myöskin se, joka _Wehmaan_ kirkosta on Hist. museoon\nsaapunut. Kummankin keskiryhmänä on ristiinnaulitseminen, johon\nvarsinkin edellisessä liittyy paljous pienempiä ryhmäesityksiä.\nMolemmat ovat kovasti kärsineet ajan ja parantajain käsissä, mutta\novat kumminkin kauniita näytteitä veistotaiteen suunnasta, joka\npuusta leikatessaan monihenkilöisiä ryhmäkuvauksia koetti elämän\ntodellisuudessa kilpailla mitä realistisimman maalaustaiteen kanssa.\n\nPuiset veistokuvat ovat melkein kauttaaltaan kirkkojemme kosteuden\nja huonon hoidon tähden kadottaneet entisen kullasta ja heleistä\nväreistä hohtavan komeutensa. Vielä pahemmin ovat alttarikaappien\nmaalaukset kärsineet. Ainoastaan harvoin on huomiota ansaitsevia\njälkiä jäänyt. Paraimmin säilyneitä ja taiteellisesti arvokkaimpia\nlienevät p. Olavin kaapin ovimaalaukset _Urjalassa_, jotka ehkä ovat\nnoin v:n 1480 vaiheilta. Maalaukset esittävät muun muassa Neitsyt\nMaariaa, p. Henrikkiä, p. Birgittaa ja erästä tuntematonta piispaa,\njonka jalkojen juurella lahjoittaja (toivioretkeläisen puvussa?)\nrukoilee polvillaan. Suomen suojeluspyhän kuva todistaa alttarikaapin\nolevan suomalaisen miehen kustantaman. Maalaukset ovat tyyliltään\npohjois-saksalaisia.[13] Varsin hyvästi on niinikään Uudenkirkon\nalttarikaappi säilynyt. Sisimmät, puusta leikatut sommitukset\nkertovat kohtauksia Neitsyt Maarian historiasta, hänen kuolemansa\npääryhmänä; kahdella oviparilla jälleen on kahdeksassa kuvaelmassa\nesitetty p. Agata neitsyen tarina. Veistokuvat, joissa esiintyvät\nkasvojen tyypit, oudot yksityiskohdat ja muutamat kirjaimet näyttävät\nviittaavan -- omituista kyllä -- itäeuropalaiseen tilaajaan (tahi\nsyntyyn?), ovat taiteellisesti vähempiarvoisia kuin somat maalaukset,\nNe ovat edistyneen maalauskoulun tuotteita ja muistuttavat lähimmin\nala-reiniläistä suuntaa.\n\nOnpa Suomessa kumminkin 1400-luvun alkupuolelta yksi veistotaiteen\nalaan luettava teos, joka on puuleikkauksia verrattomasti jalompi,\nnimittäin p. Henrikin arkku kaiverrettuine pronssilaattoineen\n_Nousiaisten_ kirkossa.[14] Tämä muistomerkki on hiekkakivestä\ntehty suuntiotahokas sarkofaagi tai oikeimmin kenotaphium s.o.\npyhimyksen muistoksi toimitettu tyhjä hauta-arkku, jonka yläpuolelle\nja sivuille pronssilaatat on kiinnitetty. Kansilaattaan on\nkaiverrettu itse pyhimyksen kuva, Lalli kirves kädessä hänen\njalkojensa alla, ja vieressä tilaaja piispa (Maunu Tavast?)\npolvillaan rukoilevana, kaikki mitä rikkaimman gootilaisen, enkelein\nja pyhimysten elähyttämän kehyksen sisällä, ja sivulaattoihin pitkä\nsarja esityksiä, jotka kuvaavat ruotsalaisten tuloa Suomeen p.\nHenrikin ja p. Eerikki kuninkaan johtamina, taistelua pakanallisten\nsuomalaisten kanssa ja näiden kastamista, miten piispa ensimäisen\nkirkon edustalla vastaanottaa hurskasta kuningasta (historialle\ntuntematon tapaus), miten Lalli tekee murhan ja julistetaan pannaan,\npyhimysten marttiirakuolemaa ja Lallin rangaistusta, kun hän palaa\nkotiin vaimonsa luokse, piispavainajan ruumiinsaattoa, hänen\npeukalonsa löytämistä jäälohkareelta, sekä vihdoin useita pyhimyksen\ntehneitä ihmeitä. Sommitukset ovat kauttaaltaan somiin kehyksiin ja\nkankaanmuotoisesti koristetulle pinnalle sovitettuja ja laadultaan\nmitä etevimpiä. Kuvaustensa runsauteen nähden on Nousiaisten\nkenotaphium ylen harvinainen, sillä muualla tunnetaan ylipäätään vaan\nyksityisiä varsinaista hautaa peittäviä pronssilaattoja.[15] Mistä\nmerkillinen teos on kotoisin, ei ole tarkoin tietty, mutta tyylin\npuolesta, mikäli se ilmaantuu esim. pääkuvaa ympäröivässä kehyksessä,\non syytä pitää sitä Flandriasta tuotuna. Tätä arvelua todistaa sekin,\nettä Pohjois-Saksassa ja Englannissa tavattavia, samanlaatuisia\nteoksia yleiseen arvellaan siellä tehdyiksi.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nUusi aika Ruotsin vallan loppuun saakka.\n\n\nKun katolinen uskonto hävisi meidän maasta, joutui taide orvoksi.\nProtestanttinen kirkko näet ei täällä enemmän kuin muuallakaan\nottanut sitä lapsenaan rakastaakseen ja kasvattaakseen. Eikä Suomessa\nollut hallitsijaa hovineen, joka olisi orpoparan toimeentuloa ja\nvarttumista turvannut, eikä ylimyskuntaakaan semmoista, joka olisi\ntuon tehtävän suorittanut. Ensimäinen uuden ajan kuningas esiintyi\nsuorastaan taiteen vainoojana, kun hän 1550-luvulla pakotti Suomen\nkirkot valtiolle luovuttamaan omistamansa, hopeasta ja vaskesta\ntehdyt astiat ja muut katolisen jumalanpalveluksen tarvekalut,\njotka olivat keskiaikaisen kirkollisen taiteen tuotteita, eikä\nseuraavatkaan hallitsijat ole sanottavaa vaikuttaneet taiteen eduksi\nmaassamme. Tosin oli täälläkin kerran loistoisa hovi syntymässä,\nkun Kustaa I antoi Lounas-Suomen perittäväksi herttuakunnaksi\nJuhana pojalleen. Turun linna silloin sisustettiin komeasti\nja ruhtinaallisen asunnon koristukseksi hankittiin ulkomaalta\ntaideteoksia. Enimmät kaluluettelojen mainitsemat \"taulut\" olivat\nkalliita, kuvallisia seinäverhoja (gobeliineja), mutta mainitaanpa\nmyöskin useita kymmeniä taulumaalauksia, joista moniaita sanotaan\n\"hollantilaisiksi\". Missä määrässä tämä hovi, joka perustettiin\ntuolla taiteita ja kaikkinaista loistoa rakastavalla renässansin\naikakaudella, olisi voinut edistää taiteen viljelemistä maassa,\njäi kumminkin kokematta, sillä seitsemän vuoden päästä oli se\nhävinnyt, Juhana herttuan \"nuoruuden unelmat\" olivat haihtuneet,\neikä sen jälkeen senlaista unelmaa ole Suomessa nähty. Mitä maan\naatelistoon tulee, ei ollut, niinkuin jo sanottiin, siitäkään koko\nRuotsin aikana taiteen holhojaksi. Toisella puolen Pohjanlahtea oli\npääkaupunki, hovi ja korkeat virat, ja ne vetivät puoleensa Suomenkin\nylimykset, joten heidän kotimaisista tiluksistaan ja läänityksistään\nliikenevät tulot enemmiten nautittiin Ruotsissa. Entäs alituiset\nsodat! Ensiksikin ne pitkiksi ajoiksi vieroittivat aateliset herrat\nkotimaastaan, ja vihdoin kuin Suomenmaa 1600-luvun viimeisellä\nvuosikymmenellä tapahtuneiden surmaavien katovuosien perästä\nitsekin tuli tappotantereksi, olivat entisyyden muistomerkit ynnä\ntulevaisenkin kehityksen mahdollisuus joutumassa auttamattoman häviön\nalaisiksi. Sanalla sanoen koko tämä pitkä aikakausi oli varsin vähän\nsuotuisa taiteen kehitykselle. Lähes kaikki mikä on mainittavana\non vieläkin kirkollisen taiteen alaan luettavaa, sillä kun ei\norpo saanut muualta apua, täytyi sen elää siitä armeliaisuudesta,\njota kirkko sille osotti enemmän traditsionein nojalla kuin\nitsetietoisesta harrastuksesta. Luonnollinen seuraus näistä oloista\non se, ettei koko aikakauden taiteellisen toimen tuotteissa, joihin\nnyt on tutustuminen, vielä ilmaannu varsinaisesti edistyvää saatikka\nitsenäistä taidetta. Erotus entisestä näyttäytyy pääasiallisesti vaan\nsiinä, että taide maallistumistaan maallistuu ja samalla myöskin ajan\nloppupuolella alkaa taiteilijoiden syntyperään nähden kansalaistua.\n\n\n\n\n1. Rakennustaide.\n\n\nKaikesta päättäen oli rakennustoimi ensimäisellä vuosisadalla\nuskonpuhdistuksen jälkeen hyvin mitätön. Edellisenä aikakautena oli\nkirkkoja rakennettu niin paljon, ettei uusia suuresti tarvittu;\npaitse ehkä etäisillä vähän asutuilla seuduilla, jotka saivat tyytyä\npuukirkkoihin, Ei myöskään ole tietoa muista rakennuspuuhista\nkuin hallituksen määräämistä, jotka tarkoittivat linnavarustusten\nlaajentamista ja vahvistamista. Semmoisissa tehtävissä, joihin yhä\nedelleen paraasta päästä ulkomaalaisia käytettiin, luonnollisesti\nei ollut sanottavaa taiteellista puolta. Näytteeksi mainittakoon,\nettä vuosisadan keskivaiheilla kuninkaalliset rakennusmestarit\n_Hannu Mess ja Jean de Port_ johtivat rakennus- ja linnoitustöitä\nViipurissa, _Henrik von Köln_ rakensi tornin Hämeenlinnassa ja\nSigfrid Muurimestari \"paksun tornin\" Savonlinnassa. Paitse rakennus- ja\nmuurimestareita, jotka nimitykset tavallisesti vastaavat nykyajan\narkkitehtejä, puhuvat asiakirjat erittäin \"torninrakentajistakin\".\nSemmoinen oli eräs Turun linnan töissä v:lta 1560 v:een 1586 käytetty\n_Henrik Antinpoika_.\n\nSeuraavan vuosisadan keskeltä alkaen, jolloin Ruotsissa uhkeita\naatelislinnoja ja taloja rakennettiin, ilmaantui meilläkin\njonkunmoinen virkeys. Täälläkin kohosi herraskartanoita, arvattavasti\nentistä komeampia, mutta sittenkin varsin vaatimattomia verrattuina\nruotsalaisiin. Suomen mahtavin ylimys vuosisadan keskivaiheilla\nHerman Klaunpoika Fleming on tässäkin kohden muitten edellä\nmainittava. Johtavana valtiomiehenä oleskeli hänkin enimmältään\nTukholmassa, mutta siitä huolimatta hän antoi 1650-luvulla uudistaa\nja kahdella kerroksella korottaa _Louhisaaren_ (Willnäs'in)\nkartanon päärakennuksen. Punaisesta hiekkakivestä veistetty\nrenässansin tyylinen porttaali koristaa rakennusta ulkopuolelta, ja\nsisällä on \"kirkkosalin\" katossa maalauksia, joiden joukossa muun\nmuassa nähdään esitettynä meritappelu kuuluisan amiraalin Klaus\nLaurinpoika Flemingin muistoksi. Samaan aikaan rakennutti Fleming\ntaikka oli osallisena kartanonsa lähellä sijaitsevan _Askaisten_ v.\n1653 valmistuneen kappelikirkon rakentamisessa. Kirkko on pieni,\nykslaivainen, mutta miellyttävä kaikessa yksinkertaisuudessaan.\nHolvia kannattavain pilasterein etupuolelle on asetettu puolipylväs,\nja poikkikaaret ovat lähes samaan muotoon profiloidut. Pyörökaariset\nakkuna-aukot laajenevat suuresti sisäänpäin päästäen siten runsaasti\nvaloa kirkkoon. Tämä rakennus, joka ei näy sanottavia muutoksia\nkärsineen, on muotojen ja suhteiden puolesta varmaankin somin\nensimäisen renässansin tyylinen kirkko maassamme. Muutoin tähän\naikaan tuskin rakennettiinkaan kivikirkkoja, jotka arkkitehtuurinsa\ntähden ansaitsevat mainitsemista. Kumminkin on kirkoissamme enemmän\nrenässansin jälkiä kuin luulisikaan. Katolisen ajan jälkeen oli\nnäet sisustus uusien tarpeiden mukaan uudistettava, ja siinä, ennen\nkaikkea alttarin ja saarnastuolien rakentamisessa ja koristamisessa,\nnoudatettiin ajan tyyliä.\n\nIson vihan jälkeen koko 18:tta vuosisataa pitkin rakennettiin\npaljo maalaiskirkkoja, mutta nekin enimmältään vaan puusta.\nEntiset puukirkot olivat kai pitkän sodan aikana tarpeellisen\nhoidon puutteessa ränstyneet tahi muuten joutuneet häviön\nalaiseksi, niin että uusien rakentaminen tuli tavallista pikemmin\nvälttämättömäksi. Sen mukaan mitä tunnetaan ei näillä rakennuksilla\nylipäätään ole huomattavaa taiteellista arvoa. Yksinkertaisemmat\novat suorakulmaisia huoneita, jotka muun muassa korkean ulkokaton\npuolesta näyttävät tavoittelevan vanhojen keskiaikaisten kirkkojen\nmallia; toiset ja suuremmat ovat jälleen ristinmuotoon suunniteltuja.\nPoikkeukset ovat harvinaisia niinkuin esim. _Westanfjärdin_\nkappelikirkko v:lta 1759, joka muodostaa soikean kahdeksankulmion.\nSkandinavilaisissa maissa kuuluu muutamissa paikoin löytyvän\nsamanlaisia \"laivanmuotoisia\" puukirkkoja. Koska näiden kikkojen\npiirustukset tehtiin taikka ainakin hyväksyttiin Tukholmassa ja\nsiellä vapauden aikakautena ja Kustaa III:n hallitessa verraten\neteviä taiteilijoita oli toimimassa rakennustaiteenkin alalla,\nniin on kyllä mahdollista että maalaiskirkoissamme voisi olla yhtä\nja toista arvokkaampaakin, etupäässä suhteiden kauneuteen nähden,\nmutta sen seikan arvostelemiseksi ovat tarpeelliset tutkimukset\ntekemättä. Itse rakennustyön suorittamiseksi kykenivät kai kotimaiset\nmiehet. Kuitenkaan emme tiedä olivatko suomalaisia ne kaksi\nmiestä, jotka 18:nnella vuosisadalla asiakirjoissa kunnioitetaan\n\"arkkitehdin\" arvonimellä, nimittäin _Samuel Berner_, joka v. 1744\nteki suunnitelman tuomiokirkon tornihuipun kattamiseen ja _Kristian\nSchröder_, jonka piirustuksen mukaan Kemiön kellotapuli rakennettiin\nv. 1781.\n\nIhan viimeisiltä Ruotsin vallan ajoilta on kolme merkillisempää\nrakennusta mainittavana. Tärkein on Kustaa III:n v. 1785 perustamalle\n_Waasan_ hovioikeudelle yli-intendentti C. F. _Adelcrantz'in_\n(v. 1776 vahvistettujen) piirustusten mukaan rakennettu kartano.\nKakskerroksinen päärakennus on hienojen suhteittensa ja jalon\nyksinkertaisuutensa kautta kaunis näyte aikakauden arkkitehtuurista,\nja sen tähden on kiittämällä muistoon pantava, että se kaupungin\nmuuton jälkeen 1860-luvulla muutettiin Mustasaaren pitäjään\nkirkoksi ilman että rakennuksen ulkonäkö turmeltiin. Edelleen on\nhuomattava _Hämeenlinnan_ kaupungin v. 1798 valmistunut kivinen\nkirkko. Tämä rakennus, joka tänä vuonna on joutunut perinjuurisen\nuudistuksen ja muutoksen alaiseksi, on nähtävästi sommiteltu Rooman\nmainion Pantheonin mukaan (torni on rakennettu 1840-luvulla).\nSe on näet pohja-alaltaan ympyriäinen ja puolipallonmuotoisen\nkupoolin kattama. Kuudella pyörökaariakkunalla varustetut seinät\novat koristamattomat samoin kuin kupoolin holvikin; ainoastaan\nniiden rajalla on yksinkertainen hammaslista. Sisäänkäytävän edessä\non jykevä porttiiki, doorilaisen antatemplin muotoa. Kaikessa\nyksinkertaisuudessaan on rakennus ainakin mitä ulkopuoleen tulee\ntyylikäs. Sisustus oli vähemmin onnistunut, mutta ansaitsee kumminkin\nmainitsemista, koska se luultavasti oli yksinäinen laatuaan\nkristillisissä kirkoissa. Alttari oli näet aivan keskellä rakennusta\nja penkit amfiteatralisesti asetetut sen ympärille; saarnastuoli\noli lähellä katon rajaa seinään kiinnitetty. Vihdoin on tässä\nmainittava _Turun_ akatemian kartano, joka vasta syksyllä 1817\nvalmiina vihittiin, mutta jonka peruskiven kuningas Kustaa IV Adolf\nitse laski v. 1802. Päärakennus on kuivakiskoisesti suunniteltu.\nAinoastaan juhlasali, jonka keskeltä tynnyriholvinmuotoista,\nstukkikoristeilla rikkaasti varustettua kattoa kummallakin sivulla\nneljä parittain asetettua granitipylvästä kannattaa, ansaitsee\nkiittämistä -- aikoinaan kauniin suoja koko maassa. Sen sommittelu ja\nkoristelu on arvokkain muistomerkki mainittuna perustusvuonna maahan\ntulleen, sodan jälkeen tänne jääneen ja v. 1810 Suomen ensimäiseksi\nrakennusten yli-intendentiksi nimitetyn arkkitehdin _Charles Bassin_\n(s. 1772, k. Turussa 1840) vaikutuksesta.\n\n\n\n\n2. Kuvanveistotaide.\n\n\nUskonpuhdistus katkaisi kerrassaan polykroomisten puukuvain\ntuonnin, jota on kiittäminen siitä, että meillä keskiaikana\nlevisi jonkunmoista käsitystä kuvanveistotaiteesta. Ettei tämä\ntaide kumminkaan ollut alkanut täällä itää, todistanee se seikka,\nettä tuskin koko Ruotsin vallan ajalta on tunnettu suomalaista\nkuvanveistäjää, jonka voisi asettaa paraimpain maalaajain rinnalle,\nvaan ovat nähtävästi kaikki merkillisemmät veistoteokset yhä edelleen\nulkomaalaisten käsialaa.\n\nAlusta näyttää veistokuvain tarvekin olleen varsin vähäinen.\nTuotteliaisuuden merkkinä on vaan mainittava, että muutamat\nnimistä päättäen ulkomaalaiset puunleikkaajat Juhana herttuan\nhovissa tammesta ja lepästä valmistivat kuvia ja koristuksia sekä\nettä 1500-luvulta tunnetaan yksi vainajien kuvilla varustettu\nhautakivi, nimittäin Kustaa Fincken (k. 1566) ja Märtta Illen\n_Kemiön_ kirkossa. Sen sijaan olot muuttuivat 1600-luvulla, sillä\naikakaudelle omituinen, renässansin yksilöisyyttä vapauttavasta\nvirtauksesta johtuva into koettaa taiteen avulla ikuistaa oman\nitsensä ja perheensä muistoa, rupesi suuressa määrässä tätä\ntarkoitusta varten käyttämään kuvanveistotaidetta. Täten syntyi\njoukko hautamonumenttejä, jonka arvoisia ei maassamme ole ennen eikä\nmyöhemmin toimitettu, ja niin useat 30-vuotisen sodan sankaritkin,\njoidenka urostyöt ja muu toimi olivat enimmältään tapahtuneet\nkaukana kotimaasta, kiveen veistettyinä omistivat mainehikkaat\nnimensä synnyinmaalleen. Näihin teoksiin käytetty aineskin, marmori\nja hiekkakivi, estää niitä pitämästä Suomessa tehtyinä, huolimatta\nsiitä, että useimpain tekijät ovat tuntemattomia.\n\nUseimmat näistä muistomerkeistä tavataan _Turun_ tuomiokirkossa.\nKaikista kauniin ja ylipäätään hyvästi säilynyt on mainion\nsankarin Åke Tott'in (k. 1640) ja hänen ensimäisen puolisonsa\nSigrid Bielken v. 1678 pystytetty monumentti. Siinä nähdään\nportiikinmuotoisesti kahden pylväsparin sivustamassa, mustasta\nmarmorista rakennetussa komerossa molempain valkoisesta marmorista\nveistetyt pystykuvat. Edellinen seisoo jäykkänä sotapuvussa, kypäri\nmaassa, kädet suorana sivuilla, jälkimäinen vienoluonteisena\nnuorikkona, pitkässä muotipuvussa, kädet yhdistettynä rinnan\nkohdalle. Nämä kuninkaan kuvanveistäjän _Pietari Schultz'in_ tekemät\nkuvat ovat taiteellisesti arvokkaita ja verrattavat etevimpiin\nsentapaisiin teoksiin. Kristuksen pystykuva ja kaksi rukoilevaa\nenkeliä muistomerkin yläpuolella ovat sitä vastoin heikompia.\nToiset tuomiokirkon hautakuvat ovat enimmältään kovin turmeltuneet\ntulipaloissa. Kuningatar Katarina Maununtytärtä (k. 1612) kuvaavasta\nhiekkakivirelievistä, joka muinoin on kattanut hänen hautaansa, on\nvaan yläpuoli jäljellä. Evert Hornin (k. 1615) ja hänen puolisonsa\nMargareeta Fincken sarkofaagin tapaisella alustalla lepäävät\nmarmoriset korkokuvat ovat pahasti lohkeilleet. Samuel Cokburn'in\n(k. 1621) punaisesta hiekkakivestä veistetty, sotaisten eduskuvain\nympäröimä, yksinään makaava kokonaiskuva on taasen aivan eheä, mutta\ntaiteellisesti arvotonta tekoa. Toisia uhkeampi on urhoollisen\nTorsten Ståhlhandsken (k. 1644) ja Kristina Hornin pahoin särkynyt,\nalttaria muistuttava muistomerkki. Vainajien kokonaiskuvat lepäävät\nalustalla, josta kaksikerroksinen ylärakennus kohoaa seinää vasten.\nRakennuksellinen osa on mustaa ja ruskeaa marmoria ja jo mainitut\nsekä muut, Kristusta ja erinäisiä hyveitä kuvaavat kokonaiskuvat\nvalkoisesta marmorista. Turmeltuneenakin on monumentti mainittava\nhuomattavimpana barokkotyylin näytteenä maassamme. Taiteellisesti\narvokkaampi muinaisjäännös on kuitenkin mainitun suomalaisen\nratsuväen päällikön, jalopeurain kantama ruumiinarkku, joka on\nrikkaasti ja somasti koristettu kulmiin asetetuilla sotilaan\npystykuvilla, sotaisia eduskuvia esittävillä koruvyöhykkeillä,\nenkelinkuvilla, jalopeuran päillä, vaakunakilvillä ja kannen päälle\nasetetulla ristiinnaulitun kuvalla. Itse arkku on tinaa ja koristeet\npronssia, ja kaikki kauttaaltaan hopioittu.\n\nMyöskin maaseutukirkoissa tavataan tähän ryhmään kuuluvia\nmuistomerkkejä. Ainoa tunnettu laatuaan lienee hiekkakivestä\nveistetty korkokuvallinen votiivitaulu, jonka Arvid Stålarm\ntoimitti _Tenholan_ kirkkoon v. 1603 kuolleen vaimonsa Elina\nFlemingin muistoksi. Siinä molemmat puolisot polvillaan rukoilevat\nKristuksen ristin juurella, peremmällä on Jerusalemin kaupunki.\nKuvat ja muutamat muutkin taulun osat ovat väritetyt. Suuremmoisin\nmaaseutukirkkojen monumenteista on Henrik Flemingin (k. 1630)\nja Hebla Bååtin harmaasta hiekkakivestä veistetty _Mynämäellä_.\nNeljä enkeliä toinen polvi maassa kannattaa katafalkin laattaa,\njolla vainajien kokonaiskuvat lepäävät. Kummassakin päässä nousee\njonkunmoinen renässansin tyyliin profiloittu päätykolmio, joihin\non kiinnitetty neljä mitaljoninmuotoista korkokuvaa alabasterista\nja joidenka sivuilla nähdään pieniä itkeviä geenioita. Katafalkin\nalaosassa on kaksi, myöskin kivestä veistettyä luurankoa arkussaan,\njoiden päällä rottia juoksee ja käärmeitä matelee.[16] Täydessä\npuvussaan esitettyjen vainajain kuvat ovat arvokkaat ja yleensä\ntaiteellisesti suoritetut; alabasterimitaljonit, jotka kuvaavat\nKristusta ristipuulla, ruumiin voitelua, ylösnousemista ja taivaaseen\nastuntaa, eivät ole huonoja, vaikka kyllä sovinnaisluonteisia,\nsamoin kuin vielä suuremmassa määrässä monumentin arkkitehtuuripuoli\nenkeleineen. V. 1632 merkityn teoksen kirjoitukset ovat joko\nsaksan- tai latinankielisiä ja viittaavat siis niinkuin tyylikin\nsaksalaiseen syntyperään. Muut maaseuduilla löytyvät hiekkakiviset\nhautakuvat ovat tiettävästi vähempiarvoisia.\n\nPuuleikkaustaitoa kysyttiin tällä vuosisadalla etenkin saarnastuolein\nkoristamiseksi. Näiden sivuille oli näet tapana asettaa vapahtajan\nja evankelistain kuvat, jota paitse ne runsaasti varustettiin\najan tyylin mukaisilla koristeilla ja lahjoittajain vaakunoilla.\nSaarnastuolejakin on muutamia ulkomaalta tuotu. Ehkä arvokkain on\n_Askaisten_ kirkon, Herman Flemingin ja hänen vaimonsa Kristina\nRosladinin 1600-luvun keskivaiheilla lahjoittama, kenties Parisissa\ntehty, tamminen saarnastuoli. Sivuilla on Kristus ja evankelistat\nrelievintapaisissa kokonaiskuvissa esitettynä, kulmissa on\nrikaskoristeiset pilasterit ja apostolein rintakuvia karyatiidin\nmuodossa. Katokseen on lahjoittajain sukukilvet kiinnitetty. Teos\non täydellisesti kehittyneen tekniikan tuote, vaikk'ei kuvat\nkuitenkaan liene itsenäisen taiteilijan käsialaa. Toinen kauniimpia\nsaarnastuolejamme on Henrik Corten v. 1655 _Raahen_ kirkkoon\nlahjoittama, jonka on tehnyt kuvanleikkaaja _Mikko Balt_. Koristuksen\nyksinkertainen maltillisuus todistaa tekijän kauneudenaistia.\nBalt oli Ranskasta kutsuttu jotakin työtä varten tuomiokirkossa,\nja hän asettui sittemmin Ouluun asumaan. Kotimaisia teoksia\nhaittaa usein koristusten sälytys, samalla kuin kuvat osottavat\nenemmän käsityöläisen kuin taiteilijan tekoa. Muutoin ovat tekijät\ntavan mukaan tuntemattomia. -- Asiakirjoissa mainitaan kumminkin\nuseita kuvanleikkaajia. Semmoisia olivat _Yrjö Kuvanleikkaaja_\n(1643 Turussa, 1662 Tammisaaressa), _Maunu Laurinpoika_ (1646-47\nParaisissa, 1652 Turussa), _Taneli Sudrovius_ (1665), _Mathias\nRemas_ (teki neljä kuvaa tuomiokirkkoon 1672-76, k. 1684), _Jaakko\nSwartz_ (1684), _Rosenstern_ (k. 1693) ja _Juhana Nikkari_ (teki\n1682 p. Henrikin kuvan). 1680-luvulla työskenteli Turussa _Monsieur\nJuhana Ulrik Beurle_, jota sanotaan kuvanveistäjäksi (statuarius).\nHän oli kai tuomiokirkon parannustöitä varten kutsuttu ja sanotaan\nmuun muassa 6000 talarin hinnasta tehneen uuden saarnastuolin ja 100\ntalarista ristiinnaulitun kuvan.\n\nPaitse varsinaiseen kuvaleikkaukseen käyttivät luultavasti mainitut\nja muut samanlaiset taiturit kykyänsä myöskin vaakunakilpien\nkoristamiseen. Tällä ajalla oli näet aivan yleiseksi tavaksi tullut\nvainajien muistoksi kirkkoihin asettaa heidän uhkeamuotoisella\nlehtikoristuksella ympäröidyt sukukilpensä. Muutamissa kirkoissa on\nniitä vielä kymmenittäin tallella, häviäviä näytteitä aikoja sitten\nsammuneesta taideteollisuuden haarasta.\n\nIson vihan jälkeen ei ole puheena olevan taiteen alalta paljo\nsanottavaa. Eräs _Kustaa Serlachius_ (k. 1738) sanotaan harjoittaneen\npuuleikkausta, ja kaksi hänen tekemäänsä enkelinkuvaa on Pernajan\nkirkossa. Vuosisadan keskivaiheilla ja loppupuolella mainitaan\nTurussa kolme kuvanleikkaajaa, mutta heidän toimestaan ei ole\ntietoa. Aivan erinäistä pienoisveistotaidetta edusti kapteeni\n_Jaakko Juhana von Bilang_ (Suomessa s. 1739, k. 1803), joka oli\nsaavuttanut harvinaisen taiturimaisuuden norsunluunleikkaajana.\nNuorempana palveltuaan Ranskassa muutti hän v. 1770 luutnanttina\nRuotsin sotaväkeen, josta erottuansa hän ajoittain näkyy Suomessa\nasuneen. Hän leikkasi kokonaisia maisemia rakennuksineen, ihmisineen,\neläimineen norsunluuhun. (\"Neljä vuodenaikaa ja kävely ihanan\nnäköalan edessä\", \"Paimenen ja karjan lepo\", \"Muisto Hoglannin\nvoitosta 17 p. heinäk. 1788\" y.m.). Alkuteoksista ei ole tietoa,\nmutta taulujen muisto on ikuistettu vaskipiirrosten kautta. V. 1796\ntaiteilija näytteli norsunluutaulujansa Tukholmassa ja nimitettiin\ntaideakatemian jäseneksi; vv. 1800 ja 1801 olivat ne näytteillä\nTurussa. Bilang, joka myöskin on esiintynyt valtiopäivämiehenä sekä\nvaltiollisena ja tieteellisenä kirjailijana, kuoli Helsingissä.[17]\nAivan Ruotsin vallan viime hetkellä tapaamme erään suomalaisen\n_Eerik Cainberg'in_ pyrkimässä varsinaiseksi kuvanveistäjäksi,\nmutta hänen pääteoksensa tähden on hänestä puhuminen vasta\nseuraavassa luvussa.\n\n\n\n\n3. Maalaustaide.\n\n\nSe innostus ja taiteellinen toimi, joka katolisuuden viime aikoina\noli niin viljalti koristanut kirkkojamme maalauksilla, oli siksi\nvoimakasta laatua, ettei se voinut äkkiä sammua. Uskonpuhdistus\nvaikutti kyllä sen, ettei kehitystä parempaan tapahtunut --\nsitä varten olisikin mahtava uudistus ollut tarpeesen --, mutta\ntoiselta puolen ei se kerrassaan traditsioneja katkaissut. Päin\nvastoin näyttäytyy koko tällä aikakaudella joku muistoperäinen\ntaipumus keskiaikaiseen tapaan peittää kirkkojen seinät ja katot\nraamatunaiheisilla maalauksilla. Nämä taiteellisesti ala-arvoiset\nkyhäykset lienevät luultavimmin kotimaista käsialaa. Niissä näet\nei enään niinkuin keskiaikaisissa kirkkomaalauksissa ilmaannu\nperittyä tahi suuriarvoisemman taiteen viljelyksen läheisyydessä\nsaavutettua koulutaitoa, vaan ovat \"mestarit\" mitä naivisimmalla\nitseensäluottamuksella ryhtyneet tehtäviin, jotka olisivat olleet\nomiansa epäilyttämään varsinaista taiteilijaakin.\n\nMerkillisimmät protestanttisen ajan kirkkomaalauksista ja ainoat\n1500-luvulta tunnetut löydettiin kesällä 1884 _Isossakyrössä_\nmonenkertaisen kalkituksen ja saviseoksen alta ja paljastettiin\nsyksyllä s.v. Kirkon seinällä nähtäväin kirjoitusten mukaan\nmaalattiin ne v. 1560 ja kätkettiin jälleen kalkkipeitteen alle\nv. 1666. Maalaukset kiertävät pitkin kaikkia seiniä kolmessa\npäällekkäin olevassa rivissä, joista ylimmäinen sisältää vanhan\ntestamentin päätapaukset maailman luomisesta lakitaulujen antoon\nSinain vuorella, keskimmäinen uuden testamentin historian\nMaarian ilmestyksestä Kristuksen taivaasen astumiseen ja\nalimmainen saarnatekstit uuden vuoden päivästä 13:een sunnuntaihin\nkolminaisuuden jälkeen, siis vuoden kahdeksan ensimäisen kuukauden\najalta: vihdoin oli viimeinen tuomio, josta ainoastaan alin osa on\nsäilynyt, maalattu ylimmäiseksi itä- eli kuoriseinällä. Luultavasti\nolivat holvitkin maalatut, vaikka siitä on mahdoton tarkempaa\nlausua, syystä kun ne jo v. 1712 purettiin, ja sijaan tehtiin\npuinen katto. Aiheiden puolesta eroavat Isonkyrön maalaukset\nkeskiaikaisista ensiksikin siinä, että pyhimykset ihmetarinoineen\novat väistyneet saarnatekstien tieltä, ja toiseksi siinä, että\ntuosta rikasmuotoisesta, ilomielisestä koristelusta, jolla entiset\nmaalaajat täyttivät kaikki paljaat paikat, ei näy jälkiäkään;\nkuvaelmat ovat vaan kömpelösti maalatuilla pylväillä toisistaan\neroitetut. Tekniikaan katsoen on eroitus vähempi. Nämätkin ovat\nmaalatut al secco eivätkä ole juuri paljon muuta kuin värillä\nsiveltyjä ääripiirustuksia. Henkilökuvien varjostus ja muotoilu\non näet hyvin vaillinainen samoin kuin perspektiivin noudatus\ntaustalla. Siinä että maalaukset tavoittelevat todellisuutta pyytäen\nolla täydellisiä kuvaesityksiä ilmaantuu kumminkin uudenaikainen\nrealistinen harrastus. Mitä sommitteluihin tulee, on niiden ja erään\nv. 1483 Nürnbergissä painetun raamatun puupiirrosten välillä\nhuomattu olevan melkoisesti yhtäläisyyttä. Huolimatta siitä on\nmaalauksissa paljo itsenäisyyttäkin, ei ainoastaan kokoonpanoon, vaan\nmyöskin ulkonaiseen asuun nähden. Kaupungit, yksityiset rakennukset\nja puvut ovat maalaajan vuosisadan omia, jopa muistuttaa henkilöiden\nulkonäkökin (esim. Pilatus ja korkean neuvoston jäsenet) Kustaa\nI:n aikalaisia. Tämä tuottaa esityksille omituisen sävyn, joka\nsaapi anteeksi antamaan kömpelyyden ja luonnottomuuden henkilöiden\nasennossa, missä toiminta vaatii vilkkaampaa liikuntoa. Eräs\nhistoriallinen muistoonpano mainitsee Pohjanmaan provastin Jaakko\nSigfridinpoika Geet'in yksinään omilla varoillaan kustantaneen \"koko\nkirkon\" maalaukset. Ja toden totta on tämä pappismies, jonka sanotaan\nolleen varakkaan, komean ja vieraanvaraisen \"sekä kuningas Eerik\nXIV:n hyvässä suosiossa\", ruhtinaallisella toimellaan ansainnut\nsijan Suomen sivistyshistoriassa. Itse maalaaja apumiehineen on\nsitä vastoin tuntematon, sillä hän näyttää, vaatimattomasti kyllä,\nunohtaneen kirjoittaa nimensä teostensa ohelle. Ainoat tunnetut.\nSuomessa työskentelevät taidemaalaajat tältä ajalta ovat _Henrik_\nja _Sigfrid_ maalarit, jotka molemmat suorittivat tilauksia Juhana\nherttuan hovissa.\n\nSeuraavalta vuosisadalta tunnemme maalauksia _Saloisten,\nPyhämaan ja Tornion_ kaupungin puukirkoissa ja _Tenholan_\nkivikirkossa, joiden lisäksi vielä voi lukea _Mouhijärven_ entisen\npuukirkon maalauksellisen koristuksen. Saloisten kirkko, lähellä\nRaahen kaupunkia, on rakennettu v. 1632 ja maalattu v. 1641.\nMaalaukset täyttävät kaikki seinät ja tynnyriholvin muotoisen\nlaenkin. Seinillä nähdään jälleen miten kuten täydellinen sarja\nraamatunesityksiä paratiisista lähtien viimeiseen tuomioon asti ja\nsitä paitse evankelistat eduskuvineen ja neljät suuret profeetat\nkuorissa sekä keskellä kattoa pyhä kolminaisuus, lausenauhoilla\nvarustettuja enkeleitä ympärillä. Sommitukset on rohkeasti ja\narvelematta liimavärillä suorastaan puulle sivelty nähtävästi\nhuonojen puupiirrosten mukaan, joita maalaajan kouluttamaton\nmuoto- ja väriaisti tuskin on kyennyt jäljittelemään saatikka\nparantamaan. Kumminkin polveutuvat nämä kyhäykset selvemmin kuin\nIsonkyrön kuvat keskiaikaisista kirkkomaalauksista. Täällä nimittäin\nilmaantuu jälleen kuvaesitysten ohella tuo juur'ikään kaivattu\nkoristelu, jonka pääaiheina ovat lehtiä, kukkia ja hedelmiä kantavat\nkasviköynnökset, ja tästä maalausten verrattain paraimmasta osasta\nnäkee, että mestari on ainakin koristemaalarin opissa ollut.\nKuvien yleisessä järjestelyssäkin on yhtäläisyyttä esim. Lohjan\nja Hattulan maalausten kanssa, ja vihdoin tapaa niiden seasta\nyksityisiä, puhtaasti keskiaikaisia, jopa katolilaisiakin esityksiä.\nKolminaisuus on kuvattuna samaan tapaan kuin Lohjalla, ja Maarian\nilmestys raakamaisen aistillisesti, lapsi näkyvänä avatussa kohdussa;\nmutta tätä kummempaa on, että madonna lapsi sylissä ja p. Dorotea\novat, niinkuin katolilaisessa kirkossa ainakin, kuvatut hyvin\nnäkyvälle paikalle. Pyhämaan pikkuinen ja mitätön, tämän vuosisadan\nalusta käyttämättä ollut kirkko olisi aikoja sitten revitty alas,\nellei sillä \"uhrikirkkona\" olisi suuri maine. Se maalattiin v.\n1667. Katossa on enkeleitä kukin lehtiseppeleen sisällä, seinillä\nraamatunlauseita ynnä kuvaesityksiä, muun muassa p. Yrjänän taistelu\nlohikäärmeen kanssa, prinsessa polvillaan vähän matkan päässä --\nihmetarinan aihe, jota puunleikkaajat keskiaikana usein käsittelivät\nkirkkojamme varten. Maalaukset, joiden puhtaasti koristeellinen\npuoli tuskin on parempi, ovat taiteellisesti kokonaan arvottomia.\nIhan samaan luokkaan kuuluivat Mouhijärven v. 1654 rakennetun ja\n1870-luvulla puretun kirkon maalaukset. Sitä vastoin on Tornion\nkirkon koristus ehkä vähän arvokkaampi. Katto on jaettu neljään\nsuureen kassettiin, joista kaksi itäisintä on kirkkoherra Gabriel\nTuderuksen ja hänen vaimonsa kustannuksella v. 1688 maalattu.\nKuorin kohdalla nähdään kahteen piiriin järjestettyinä, paitse\nevankelistain ynnä muiden pyhäin henkilöiden kuvia, seitsemän\nkuvaelmaa Jesuksen lapsuuden historiasta, Nikodemus Jesuksen luona,\njoka istuu palava kynttilä pöydällä y.m. Toisessa kassetissa ei ole\nmuuta kuin enkeleitä lausenauhoineen tammenlehtiseppelten sisällä.\nVuosisadan loppupuoliskolle kuuluviksi saattaa niinikään määrätä\nne yksinkertaiset al-secco maalaukset, jotka, koristavat Tenholan\nkirkon pilareita. Paitse kasviaiheisia koristeita nähdään täällä\nevankelistat, kaksi kirkkoisää, p. Ambrosius ja p. Hieronymus, ja\np. Franciscus sekä Maarian ilmestys, Johannes Kastajan mestaus,\nLazarus rikkaan miehen ovella ja Kristus kärsimysvälikappaleiden\nympäröimänä. Ei mikään kirjoitus ilmoita maalaajan nimeä, mutta\nmahdollisesti on se säilynyt Perttilän kirkossa. Siellä näet eräs\nPietari Langit on lehterin rintamukselle maalannut apostolein kuvat\ntavalla, joka värityksen ja koristeiden puolesta selvästi muistuttaa\nTenholan maalauksia. Epäilemättä oli kirkkojen maalaaminen tällä\nvuosisadalla aivan yleistä, sillä ainoastaan siten voi ymmärtää,\nettä niin vähäpätöisiä kirkkoja kuin Pyhämaan ja Mouhijärven täten\nkoristettiin. Ettei useampia esimerkkiä voida mainita tulee kai siitä\nyksinkertaisesta syystä, että \"isoa vihaa\" vanhempia puukirkkoja on\nhyvin vähän säilynyt.\n\nPuheena olleen kirkkomaalauksen rinnalla harjoitettiin muutakin\nmaalausta, jopa semmoistakin, joka paremmin tyydytti taiteellisia\nvaatimuksia. Kirkoissamme tavataan niin paljo taulumaalauksia\n1600-luvulta, että täytyy olettaa tuotantoa aika vilkkaaksi. Nämä\nmaalaukset ovat joko alttaritauluja, jotka esittävät milloin mitäkin\npyhää kohtausta, taikka n.s. votiivi- eli lupaustauluja. Edelliset\novat säännöllisesti arvottomia, jälkimäiset sen sijaan suurempaa\nhuomiota ansaitsevia. Votiivitaulut ovat tavan mukaan maalatut jonkun\nperheen muistoksi, ja sommitus on useimmiten seuraava. Etualan\nkeskellä nähdään Kristus ristipuulla ja sen juurella yhdessä rivissä\nperheen jäsenet polvillaan rukoilevana kädet ristissä, miehenpuolet\ntoisella ja vaimonpuolet toisella puolen ristiä. Niiden ohella,\njotka ennen taulun tilausta olivat kuolleet, on pieni ristinmerkki.\nMaiseman peräalalle on maalattu Jerusalem, joka joskus on niin\nesitetty, että se muistuttaa sitä suomalaista paikkakuntaa, johon\ntaulu oli ai'ottu. Perheen jäsenet esiintyvät aikakauden puvussa\nnäköisekseen kuvattuina, niinkuin enemmiten helposti huomaa kaikille\nyhteisestä perhetyypistä. Muotokuvat ovat muutoin yleisesti taulujen\nparas puoli, ristiinnaulittu ja maisema kaupunkineen ovat sitä\nvastoin huonommin maalatut. Koska tämänlaisia tauluja mielellään\nkustannettiin, tuli muotokuvaajan taito tärkeäksi ja sen tähden\nkai tapaakin 1600-luvun asiakirjoissa niin monen \"muotokuvaajan\"\n(konterfejare) nimen. Vaikka ani harvoin on mahdollista varmuudella\nyhdistää maalaajat ja huomattavimmat teokset toisiinsa, luettelomme\nkuitenkin seuraavassa samanaikuiset taiteilijat ja maalaukset\nrinnakkain.\n\nVanhin tunnettu votiivitaulumme on v:lta 1572 ja kertoo surullisen\ntapauksen _Rauman_ kaupungin historiasta. Mainittuna vuonna raivosi\nkaupungissa ruttotauti, johon muiden muassa pormestarin vaimo\nMargareeta kuoli. Taudin pelvosta olivat asukkaat paenneet\nkaupungista, niin että ainoastaan vainajan omat pojat, vanha\nanoppimuori ja kirkkoherra rouvineen saattoivat häntä hautaan.\nTaulussa, jonka etualalla yksinäinen rukoileva mies nähdään Neitsyt\nMaarian ja Johanneksen kanssa ristin alla, onkin kuvattuna, miten\nruumissaatto tulee ulos meren rannalla sijaitsevan kaupungin\nportista. Härkäpari, muorin ohjaamana, vetää ruumisvaunuja, yksi\npoika käy edellä, neljä poikaa ja kirkkoherra rouvineen jäljessä. Ei\ntaideteoksena vaan aikuisimpana suomalaisena laatukuva-maalauksena\nansaitsee taulu huomiota.\n\nVarhaisin samantapainen taulu 1600-luvulta on _Sääksmäen_ kirkosta\ntullut Hist. museoon. Muotokuvat ovat luonteeltaan todellisia,\npiirustukseltaan oivia, väritys punavoittoista. Kangas on\npinnistetty puitteihin, jotka ovat koristetut kahdella miehen- ja\nkahdella enkelinpäällä. Taulun takapuolella on puukolla leikattu,\nsaksankielinen kirjoitus: \"1619. Hardevicus Henrici Speitz on nimeni,\nsyntynyt Liuttulassa Hämeessä\". Vaikka tosin ei tiedetä suomalaisen\nlainkääntäjän _Hartikka Speitz'in_ harjoittaneen maalaustaidetta, voi\ntuskin olla olettamatta häntä taulun tekijäksi, sillä miksi olisi\nhän, joka kuoli kolmatta kymmentä vuotta myöhemmin, muutoin piirtänyt\nnimensä tauluun? Jos niin on, oli hän arvattavasti tieteellisillä\nopintomatkoillaan Saksassa saanut hyvän opetuksen taiteessaan.\nV:na 1633 tavataan Turussa ensikerran varsinainen taidemaalaaja,\nmuotokuvaaja _Jokkim Lang_, ja hän eli siellä ainakin v:een 1669\nsaakka. Hän näkyy suorittaneen sekä taiteellisia että halvempiakin\ntilauksia. Muun muassa hän maalasi professorien muotokuvia (1659\nja 1660). _Sundin_ kirkossa hän (1662) uudestaan maalasi suuren\nkeskiaikaisen alttarikaapin ja liitti siihen huononlaisen\nehtoolliskuvan, jonka mukaan ei kumminkaan saa arvostella\nhänen kykyänsä, sillä se on merkitsemättä. Hänen ajoiltaan on\nvotiivitauluja mainittava Mynämäeltä, Raumalta (kaksi) ja Maskusta.\n_Mynämäellä_ löytyvä on pahasti pidelty, mutta alkuaan komeimpia\nnoita siellä täällä tavattavia isoja epitafioita, jotka käsittävät\nkoko joukon maalauksia ja veistokuvia yhdistettyinä pylväillä ja\npienoilla eri aloihin jaettuun, uhkeaan taulurakennukseen, ja jotka\nmuodoltaan tavoittelevat keskiajan pyhimyskaappein mukaan syntyneitä\nrenässansialttareita. Kahdesta vaakunasta päättäen on se toimitettu\nHenrik Flemingin ja hänen puolisonsa Hebla Bååt'in muistoksi, ja on\nse siis 1630-luvulta niinkuin ylempänä mainittu samojen henkilöiden\nhiekkakivinen monumentti. Kehyksissä on kymmenkunta puusta leikattua\nkuvaa, ylinnä Kristus, sivuilla evankelistat, Mooses, Aaron ja\nallegorisia naishenkilöltä, sekä sisempänä yhtä monta erikokoista\ntaulua, joista puolet on käytetty kirjoituksiin puolet maalauksiin.\nSuurin viimemainittuja on tavallinen votiivitaulu, jossa nähdään\nritari rauta-asussa, kypäri maassa, rukoilevan perheensä kanssa;\ntoiset esittävät kuolleiden ylösnousemista, pyhää ehtoollista\ny.m. _Rauman_ kirkon votiivitauluista on toinen maalattu v. 1640\nkirkkoherra Gregorius Clemensin ja hänen lukuisan perheensä\n(2 vaimoa, 9 poikaa ja 7 tytärtä) muistoksi, ja toinen Henrik Sonck'in\nkustantama v:lta 1653. Jälkimäinen on moniosainen samoin kuin\nMynämäen taulukin, vaikka se on sitä yksinkertaisempi. Muotokuvat\novat molemmissa jotenkin hyvästi maalatut, ja varsinkin Clemensin\nperheen jäsenissä on yhteinen tyyppi tuntuva. Näitä tärkeämpi\non kumminkin _Maskun_ votiivitaulu tahi oikeimmin kaappi, joka\nsäilyttää raamatun suomentajan, Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin\nja hänen vaimonsa Hebla Gallen muotokuvat, edellinen merkitty\nvuosiluvulla 1652, jälkimäinen luvulla 1640. Kaappi on yhdellä\npylväsparilla, enkelinpäillä ja muilla ornamenteilla barokkotyyliin\nkoristettu. Muotokuvat ovat ovelle maalatut, rouvan ulko- ja miehen\nsisäpuolelle, jonka jälkimäisen väritys sen tähden onkin pysynyt\nkirkkaana. Molempain taiteellisuutta voitaneen paraiten arvostella\ntähän liitetyistä kuvista. -- Ilman kilpailijoita ei Jokkim Lang\nsuinkaan ollut. Noin v:n 1660-vaiheilla eli Turussa kaksi muutakin\nmuotokuvaajaa, nimittäin _Yrjö Kühn_, jonka teoksista ei kuitenkaan\nmitään tiedetä, ja Langin oppilas _Abraham Eerikinpoika Myyrä_\n(k. 1684). Tämä jälkimäinen maalasi (1670 ja 1673) _Korpoon_ kirkolle\nuseita nykyään hävinneitä tauluja (p. ehtoollisen, Kristuksen\nkirkastuksen, Aatamin ja Eevan syntiinlankeemuksen y.m.) ja koristi\n(1672) _Sundin_ kirkossa muun muassa lehterin rintamukset maalauksilla.\nVälttävät kuvat ovat vielä nähtävänä ja esittävät paitse vapahtajaa,\nevankelistoja y.m. myöskin p. Henrikkiä, piispansauva kädessä. Jos\npastori Henrik Maununpoika Kiellinuksen, v. 1671 kirkkoon tullut,\niso, puulle maalattu votiivitaulukin on Myyrän tekemä, niin oli hän\nmaan paraimpia silloisia muotokuvaajia. -- Vähän myöhemmin saapui\nTurkuun kaksi luultavasti saksalaista muotokuvaajaa, nimittäin\n_Didrik Möllerius_ (Mulleruum. Mählruum, Molrum), joka työskenteli\nsekä tuomiokirkossa että linnassa (1685-89) ja _Antero Ulich_, joka\ntavataan siellä v:een 1697 saakka. Möllerius on v. 1691 merkinnyt\nerään kirkkoherra Martti Speitziuksen ja hänen vaimonsa Elsa\nRothenian tilaaman votiivitaulun _Raahen_ kirkossa. Iso taulu on\njaettu kolmeen osaan, siten että Lutheruksen kokonaiskuva täyttää\nsen vasemman puolen, ja oikealla puolella on ylempänä tavallinen\nvotiivimaalaus, perhe ristipuun juurella, sekä alempana esitys,\njossa nähdään (arvattavasti pastorin) vihreäpeitteisellä pöydällä\npergamenttinidoksia, mustetolppo ja tuntilasi. Maalaus on osittain\nhyvänlainen, vaikkei juuri tositaiteilijankaan käsialaa. Ulich taasen\nmaalasi Gezelius nuor:n muotokuvan ja suuren Kristusta Getsemanessa\nesittävän taulun Gezeliuksen hautakuoria varten ja lahjoitti\ntuomiokirkolle Kristuksen kirkastusta kuvaavan maalauksen. Vihdoin on\ntämän vuosisadan turkulaisista maalaajista mainittava _Jokkim Kröger_\n(k. 1697), joka on taitavasti muotokuvannut _Tenholan_ kirkkoherran\nJonas Petrejuksen alttarin edessä polvillaan rukoilevana erään\nvotiivikaapin ovelle, jonka tämä on toimittanut edeltäjänsä Petrus\nIngemaruksen kunniaksi. Tilaajan tekemä Ingemarusta ylistävä runoelma\nkaapin sisällä on merkitty v. 1684.\n\nKirkkojemme tilikirjojen nojalla voisi näiltä ajoilta mainita useita\nmuitakin maalaajia, joidenka taito riitti ainakin maaseutulaisten\ntarpeita tyydyttämään, mutta koska on mahdoton lähemmin arvostella\nheidän kykyään, olisi nimien luetteleminen turhaa vaivaa. Sijaa on\ntässä kertomuksessa kuitenkin suotava Isonkyrön kirkkoherralle\n_Isak Brennerille_ (s. 1603, k. 1670) ja hänen kuuluisalle pojalleen\n_Elias Brennerille_ (s. 1647. k. 1717), vaikka jälkimäinen onkin\nmilt'ei koko elämänsä ajan työskennellyt Ruotsissa. Isä oli pienenä\npoikana ollut kaksi vuotta Juhana Messeniuksen oppilaana Kajaanin\nlinnassa, ja mahdollisesti oli siellä hänessä herännyt taipumus\ntaiteelliseen toimeen ja muinaistutkimukseen, jonka taipumuksen\nhänen poikansa sai kotoa perinnöksi. _Ylistaron_ kirkossa on hänen\nmuotokuvansa, jonka hän itse on maalannut v. 1661. Meidän aikana\ntapahtuneen uudistuksen jälkeen ei sitä enään voi tarkoin arvostella,\nmutta kuitenkin on se merkillinen todistus kaikkina aikoina\nharvinaisesta seikasta, että nimittäin maalaispappi muiden toimiensa\nrinnalla käyttelee sivellintä. Elias näyttää jo varhain oppineen\npiirustamaan, sillä oltuaan muutamia vuosia Upsalan yliopistossa,\npääsi hän yhdenkolmatta vuoden vanhana muinaistieteellisen toimiston\npalvelukseen. Tämän viraston puolesta matkusti hän vv. 1669-70\nRuotsissa ja piirusti hautapatsaita, vaakunoita y.m. historiallisia\nmuistomerkkejä ja muinaisjäännöksiä kirkoissa ja linnoissa sekä\nseuraavina vuosina 1671-72 samaa tarkoitusta varten, mutta\nmahdollisesti omalla kustannuksellaan, Länsi- ja Etelä-Suomessa\nViipuriin saakka ja sieltä palaten Hämeen halki. Tyytymättömänä\npalkkaansa erosi hän sen jälkeen piirustajavirastaan ja rupesi\nminiatyyrimaalaajaksi. Tässä taiteenhaarassa hän edistyi niin,\nettä hän v. 1677 nimitettiin hovin miniatyyrimaalaajaksi, johon\nvirkaan sitä ennen aina oli kutsuttu ulkomaalaisia taiteilijoita.\nMiniatyyrimaalausta käytettiin tähän aikaan paraasta päästä\nmuotokuviin, ja koska tapana oli lähettää kuninkaallisten muotokuvia\nlahjaksi ulkomaan ruhtinoille, levisi Brennerin maine laajalle. Jopa\nkoetti Ludvig XIV houkutella pohjoismaista taiteilijaa palvelukseensa\n-- tosiasia, joka yksin riittää todistamaan hänen mestariuttaan. Nuo\npienet muotokuvat ovatkin erinomaisen hienosti ja somasti maalatut\nja huolimatta mitättömästä koosta on taiteilija osannut niihin\nluoda suurta elävyyttä ja selvää luonteenilmettä. Että Brenner\nmaalasi suurempiakin muotokuvia osottaa eräs votiivitaulu, jonka\nhän lahjoitti _Waasan_ kirkkoon v. 1693, samana vuonna kun hän\nnimitettiin muinaistieteellisen toimiston asessoriksi. Itse taulu on\nhävinnyt, mutta taiteilija on ikuistanut sen muiston omatekemällä\nvaskipiirroksella. Tämän mukaan oli keskellä, puusta leikatun,\nsoikean tammenlehtiseppeleen sisällä, maanpallolla ja ristillä\nvarustetun Kristuksen maalattu rintakuva ja sen ympärillä tuollainen,\nniinikään puusta leikattu, uhkea lehtikehys, joka tavallisesti\nkoristaa tämänaikaisia kirkkoihin asetettuja vaakunakilpiä.\nLehtikehykseen oli sovitettu viisi muotokuvaa sekä ylinnä Jumalan\nheprealainen nimimerkki ja roviosta nouseva feenikslintu:[18] alinna\noli tulisoihtuja ja muita eduskuvia sekä latinankielinen kirjoitus.\nMuotokuvat esittävät paitse taiteilijaa ja hänen toista vaimoaan,\nrunoilijana tunnettua Sofia Brenneriä (s. Weber), hänen isäänsä,\nisoisäänsä Henrikkiä ja tämän isää Marttia. Molemmat viimeiset olivat\nWaasan ja Mustasaaren kirkkoherroja ja Upsalan kokouksen päätöksen\nallekirjoittajia, joten taulun asettaminen heidän entiseen kirkkoonsa\nvirkisti tuon tapahtuman satavuotista muistoa. Tämä vaskipiirros,\njonka pienet mitaljonikuvat kooltaan ja piirustukseltaan ovat\nminiatyyrimaalausten veroisia, on toisen taidehaaran tuotteita, jossa\nBrenner myöskin oli mestarin kannalle kohonnut. Tätä taitoansa on\nhän käyttänyt useaan tarkoitukseen. Jätettyään muinaisjäännösten\npiirustamisen, rajoitti hän muinaistieteelliset harrastuksensa\nrahatieteesen, keräsi suuren kokoelman rahoja ja julkaisi v. 1686\nkirjan _Thesaurus Nummorum Sveo-Gothicorum_, jossa enin osa Ruotsin\nvaltakunnan rahoja vanhimmista ajoista saakka ovat vaski- ja osaksi\npuupiirroksissa kuvattuna. Tämän tarpeellisella tekstillä varustetun\nteoksen kautta tuli Brenner ruotsalaisen rahatieteen perustajaksi.\nLoppuijällään hän yhä työskenteli kirjansa täydentämiseksi, mutta\nuusi painos ilmaantui vasta v. 1731 hänen kuolemansa jälkeen.\nEdelleen oli hän osallisena E. Dahlbergin suuren kuvateoksen,\n\"Svecia Antiqva et Hodierna\", toimittamisessa, ja Dahlbergin kuoltua\nhän kuninkaan käskystä johti töitä valmistukseen saakka v. 1716.\nKomeassa, valtakunnan kaupunkeja, linnoja ja aateliskartanoja\nkuvaavassa kirjassa on Suomelle omistettu ainoastaan 13 lehteä,\njoista 9 nähtävästi on Brennerin käsialaa. Paitse Wiipuria ja\nHämeenlinnaa kuvaavat ne Suomen suuriruhtinaanmaan ja kuuden\nmaakunnan vaakunaa, niin että kukin vaakuna on asetettu vapaasti\nsommitellun maiseman yläpuolelle. Maisemat esittävät milloin asuttua\nmilloin metsäistä seutua ja ihmisiä maan elinkeinoja edustavissa\ntöissä ja toimissa. Paitse näihin ja muihinkin samankaltaisiin\ntehtäviin on Brenner käyttänyt vaskipiirrosta useihin muotokuviin,\njotka eivät ainoastaan todista hänen etevyyttään tässä tekniikassa,\nvaan myöskin osottavat, että hän ylipäätään muotokuvaajana on\nsaavuttanut korkeimman taiteellisuutensa. Esimerkkinä mainittakoon\nystävän kädellä (\"amica manu pinxit et sculpsit\") tehty Urbanus\nHjaernen (v. 1712) sekä Haqvinus Spegelin (v. 1715) kuvat. Ahkeralla\nja tunnokkaalla taiteilijalla oli menestyksen ohella paljo vastuksia\nkestettävänä, ja suurin osa hänen teoksiansa on joko julkaisematta\ntahi muiden toimittamiin liitettynä. Sitä enemmän raskautti häntä se\ntoivottomuus, jonka Kaarle XII:n aika oli omiansa isänmaan ystävissä,\nja hän kuoli Tukholmassa ennenkuin rauha oli maahan palannut. Elias\nBrenner on ensimäisenä kunniakkaasti osottanut, että meilläkin\nvoi tositaiteilijoita syntyä, vaikka hänen aikanaan ja kauan\njälestäpäinkin opetus oli ainoastaan maamme rajojen ulkopuolella\nsaatavana, jossa myöskin yksistään voi hänenmoiselle miehelle olla\ntarpeellista toiminta-alaa.\n\nBrennerin kanssa olemme saapuneet Ruotsin vallan viimeiseen\nsatalukuun, jonka onnettomalta ensimäiseltä neljännekseltä ei ole\npyytäminen paljo lisää kertomukseemme. Sen jälkeen rupeaa kuitenkin\ntaiteellinenkin tuotanto virkoamaan, ja siveltimen käyttäjäin luku\nkasvaa entistä suuremmaksi, vaikka varsinaisia taiteilijoita on yhtä\nvähän mainittavana kuin ennen. Muutoin voidaan yhä edelleen jakaa\nmaalaajat kahteen ryhmään. On näet tälläkin sataluvulla olemassa\nmieltymys kirkkojen koristamiseen seinä- ja kattomaalauksilla, vaikka\nharvoin keskiaikaiseen tapaan tarkoittamalla täydellisyyttä raamatun\nhistorian esittämisessä. Vanhemman koristelun sijaan on samalla\nastunut uusi, joka halusta käyttää pilvissä väikkyviä enkeleitä\ntahi oikeimmin siivekkäitä enkelinpäitä katon koristamiseksi. Näihin\nkirkkomaalaajiin liittyvät ne, jotka yksinkertaisemman maalaustyön\nrinnalla osaavat evankelistain, apostolein ja profeetain kuvilla\nkoristaa lehterien rintamuksia ja saarnastuolia. Viime mainitut\nmaalaavat alttaritaulujakin, mutta paremmat semmoiset ovat\n\"muotokuvaajain\" tekemiä. Muotokuvausta harjoittavia maalaajia\nilmaantuu nytkin useita, mutta heiltä ei enään suuresti kysytä\nkirkkoihin asetettavia teoksia; votiivitaulut ovat tulleet\nvanhanaikuisiksi.\n\nEtelä-Suomesta ei ole tarkkaa tietoa yhdestäkään varsinaisesta\nkirkkomaalaajasta, vaikka onkin olemassa näytteitä heidän\ntoimestaan. _Maskun_ vanhan kivikirkon holvit ovat esim. varmaan\ntällä vuosisadalla koristetut enkelein ja serafein kuvilla.\nKeltakutrisina ne liitelevät harmailla, punaisilla, keltaisilla,\nsinisillä siivillään voimatta herättää taiteentuntijan mielenkiintoa.\nKoko koristelu on ykstoikkoista luonteeltaan. Samanarvoisia\nolivat maalaukset _Asikkalan_ ristinmuotoisessa puukirkossa, joka\noli perustettu v. 1608 ja purettiin pari vuotta sitten. Katossa\noli kauttaaltaan siivekkäitä enkelinpäitä. Seinillä nähtiin sekä\nvanhan että uuden testamentin kuvaelmia ja eritoten sarja esityksiä\nIlmestyskirjasta. Taitamaton maalaaja oli ottanut sommitukset\nvanhoista raamatunpiirroksista. Myöskin _Wirtain_ kirkossa oli\n1880-luvun alkuun saakka seinämaalauksia, joissa oli käsitelty\nIlmestyskirjan aiheita. Maalausten ohella kuuluu eräs _Thomas Kiempe_\ntekijänä kirjoittaneen nimensä v. 1796.\n\nJos käännämme huomiomme maalaajiin, jotka ryhtymättä seinämaalaukseen\nkumminkin käyttivät taitoansa kirkkojen koristamiseen, niin on\nniistä ensimäinen tunnettu ison vihan jälkeinen _Klaus Lang_, joka\nv. 1730 naineena miehenä muutti Helsingistä Turkuun. Lempäälän\nkirkkoon tilattiin häneltä v. 1757 p. ehtoollisen kuva 60 talarista,\njota paitse hän suoritti maalaustöitä Saltvikin ja Lumparlandin\nkirkoissa (1760) sekä Wiipurissa ja Käkisalmessa. Varsin ahkera\noli _Jonas Bergman_ Turusta. Hyvin monessa Länsi-Suomen kirkossa\non hän maalannut kuvia lehterien rintamuksille (Föglöö 1759,\nAlastaro, Paimio, Rymättylä 1766), saarnastuoleihin (Teijo y.m.)\nsekä myöskin suorittanut alttari- ja muiden taulujen tilauksia\n(pyhän ehtoollisen kuvia Paimiossa ja Teijossa 1755, Nummella\n1759; Jesuksen syntyminen Maskussa, Kristuksen taivaasen astuminen\nMaskussa ja Öfverbyy'ssä, Kristus ristipuulla samassa kirkossa).\nHänen taitonsa oli hyvin vähäinen, mutta yksityisillä henkilökuvilla\non joskus luonteenilmeistä omituisuutta. Toinen samallainen, ehkä\nnaivisempi maalarimestari oli _G. Lukander_ (Locander), joka esim. on\nmaalannut lehterikuvat Paraisissa ja Notöö'ssä sekä Jesuksen syntymää\nja ristiinnaulittua kuvaavat alttaritaulut Notöössä ja Piikkiössä\n(1776). Neljäntenä mainittakoon eräs _Alm_ Waasasta, joka on\nmaalannut apostolein kokonaiskuvia lehterin rintamukselle Isonkyrön\nvanhassa kirkossa (1774-1775).\n\nHartaimmat ja taidokkaimmatkin kirkkomaalaajat lähtivät tähän aikaan\n_Oulusta_, joka kumma kyllä esiintyy jonakin taiteellisten harrastusten\nkeskustana. On arveltu tuon harrastuksen perustajan olleen v. 1611\nTurussa kuolleen Olavi Maalarin pojan, Juhana Pictoriuksen, joka\nkuoli Kemin kirkkoherrana (1640). Naimisen kautta liittyi tähän\nsukuun muotokuvaaja _Lauri Gallenius_, jonka sanotaan maalanneen\nMäntyharjun (v. 1700) ja Luodon kirkot ja ikänsä loppupuolen (v:sta\n1742) asui Pietarsaaressa maalaten tauluja yhteiselle kansalle.\nOululainen, vaikk'ei kirkkomaalaaja, oli niinikään postimestarin\npoika _Isak Wacklin_ (s. 1720, k. 1758), joka muutti Tukholmaan ja\njolta Ruotsissa ja Suomessakin tunnetaan hänen viimeisinä vuosinaan\nmaalattuja muotokuvia. Taideyhdistyksen kokoelmassa on niitä kolme,\nkaikki v:lta 1755. Ne ovat luonteeltaan todellisia ja ilmaisevat\netenkin järjestelyssä ja vaatteuksen maalaamisessa koulutettua\nväriaistia ja ajalle omituista siroutta. Seuraavat \"Oulun koulun\"\nmaalaajat ovat jälleen kirkkomaalaajain ryhmää. Niin _Eerik\nWeslzynthius_ (s. 1743 -- k. 1787), jonka samanniminen isäkin oli\nollut maalaaja ja joka vuosina 1780-82 seinä- ja taulumaalauksilla\nvarusti Oulaisten kirkon. Niin myös _Emanuel Granberg_, syntynyt\nVihannissa 1750-luvulla. Hän on tiettävästi maalannut Muhoksen\n(1773-74), Oulunsalon, Vihannin (ilmaiseksi v. 1787) ja Sotkamon\nkirkoissa, jossa viimemainitussa hän muistoperäisen kertomuksen\nmukaan kuoli keskellä työtä. Enimmät hänen maalauksistaan lienevät\njo hävinneet; _Muhoksen_ sakaristossa nähdään kumminkin vielä\nkahdeksan esitystä uudesta testamentista. Miellyttävin sommitus\non Jesus Betaniassa, Maaria istuen hänen jalkojensa juurella ja\nMartha toimien takan edessä. Piirustus on epätarkka, kasvot jotenkin\nilmeettömät, keltainen, sininen ja punainen milt'ei ainoat värit.\nNäitä etevämpi ja kuuluisampi oli _Mikael Toppelius_ (1724-1821),\ntullinhoitajan poika Oulusta. Hänen taipumuksensa taiteesen ei ollut\nsuvulle vierasta; isällä oli näet luonnolliset lahjat soitantoon,\njota paitse hän oli sukulaissuhteissa ennen mainitun kirkkomaalaajan\nGalleniuksen kanssa. Jo nuorukaisijällään oli Toppelius osallisena\nIisalmen kirkon maalaamisessa; sittemmin toimitettiin hän\nTukholmaan, missä nautti v. 1735 perustetun piirustaja-akatemian\nprofessorin, koristelumaalaajan Juhana Pasch'in opetusta ollen tämän\napumiehenä kuninkaallisen linnakappelin koristamisessa (1751-1753).\nRakkaus kuuluu saaneen Toppeliuksen jättämään enemmät opinnot\nsiksensä ja asettumaan maalaajana syntymäkaupunkiinsa. Huolimatta\nvaillinaisista perustuksistaan harjoitti hän sitten koko pitkän\nikänsä taidemaalausta elättäen perhettään koristamalla Pohjanmaan\nja osaksi Savonkin kirkkoja seinä-, katto- ja taulumaalauksilla.\nOmien muistoonpanojensa mukaan on hän siten jättänyt käsialansa\nnäytteitä yli neljäänkymmeneen kirkkoon, mutta arvattavasti on\nmelkoinen määrä jo joutunut häviönalaiseksi, semminkin kun hänen\n(niinkuin edellistenkin) käyttämä tekniikkansa, liimavärimaalaus\nei synnyttänyt mitään kestävätä. Seuraavat tiedot _Haukiputaan_\nristimuotoon rakennetun kirkon maalauksista riittäkööt Toppeliuksen\nmahdottoman laajan toimen arvostelemiseksi. Ne ovat vv:lta\n1774-79 ja siis maalaajan keski-ijältä, jolloin hänen kykynsä ja\ntuottelijaintonsa tietysti olivat korkeimmillaan, sekä paitse\nmuutamia yksityisiä kuvaelmia, jotka joko uusia akkunoita avatessa\ntaikka muutoin (niinkuin osaksi viimeisen tuomion kuvaus) ovat\ntahallisesti hävitetyt, jotenkin hyvästi säilyneet. Sommitusten\nluku on suuri, mutta keskiaikaista tai muuta järjestelyä on\ntuskin huomattavissa. Kuorin puolella nähdään: Kristuksen vaellus\nGolgatalle, melkein alastomat ryövärit edellä, alasotto ristipuulta,\npyhäin naisten vaellus haudalle ja sotamiesten pakeneminen,\nkylvömies, pyhä ehtoollinen, apostolit Pietari ja Paavali sekä\nDavid kuningas harppuineen lukkaripenkin kohdalla; eteläpuolella\nainoastaan vanhan testamentin aiheita: Mooses palavan pensaan\nedessä, Israelin lapset Sinain juurella, Mooses vastaanottaa\nlakitaulut, vaskikäärme, Simson surmaa jalopeuran ja Esau myypi\nesikois-oikeutensa; länsipuolella: Eevan luominen, syntiinlankeemus\n(paratiisissa iso elefantti), paratiisista karkoitus, Abrahamin\nuhri, Elia profeetta y.m.; ja vihdoin pohjoispuolella: Kain ja Abel,\nJesuksen syntyminen, esiintuominen templissä, Getsemanessa, Juudaan\npetos, ruoskiminen, Kristus ristipuulla ja viimeinen tuomio. Katossa\non vaan merkki A ja O; rokokootyylisen saarnastuolin sivuille on\nevankelistat maalattu harmaalla harmajalle. Kuvaelmain kokoonpanossa\nhuomaa tarkastaja alkuperäisyyden leiman ja somia yksityiskohtia;\nmaalaajalla näet ei ollut tapana orjallisesti noudattaa entisiä\nraamatunkuvia. Ryövärien astuminen Golgata-saaton etunenässä ei ole\ntavallista; laatukuvan tapaisesti on kuvattu, miten Jakob seisoen\nkamiinin edessä, jossa kattila on tulella, ojentaa liemivadin\nveljellensä; voimakas liikunto vallitsee kuvassa, jossa nähdään\nSimson taistelun kiivaimmassa ponnistuksessa molemmat kädet kiinni\npedon leukaluissa ja jalka pystyyn nousseen jalopeuran vatsaa vasten\n-- siinä on yhtä haavaa satunnaisuuden ja todenmukaisuuden sävyä.\nPiirustus on enemmiten taiturimaisen hätäistä ja löyhäkkää ja samoin\nvärityskin, jossa ei puna ole niin vallitseva kuin on sanottu. Ehkä\nparaiten maalatut ovat evankelistain kuvat saarnastuolin sivuilla.\nNiissä on rokokoomaneeri näkyvin, ja rokokootyylin edustajana\nkirkkomaalauksessamme lieneekin Toppelius pidettävä, vaikkei hänen\nhurskautensa suvainnut tämän keveän taidesuunnan liehakoitsevaa\naistillisuutta. Niinkuin ylempänä mainittiin on viimeisen tuomion\nkuvaus Haukiputaan kirkossa osaksi hävitetty ja syyksi sanotaan, että\nmoni vaimo oli pyörtynyt nähdessään palavan helvetin kauhuja, miten\npääpirun viinalasia kallistellessa, pienemmät perkeleet ja käärmeet\npiinasivat syntisiä ihmisparkoja. Muutoin kerrotaan saman sommituksen\nyläpuolesta, että pikku enkelit nauraen katselivat taivaasta tuota\nsekamelskaa alhaalla, samalla kuin toiset hyppivät polskaa. Lisäksi\nkuuluu myöskin tässä kirkossa kolminaisuus olleen kuvattuna niin,\nettä isä ja poika istuivat saman hevosen seljässä pyhän hengen\nväikkyessä pilvissä.[19] Näistä huumorillisen mielikuvituksen oikuista,\njotka eivät näy laadultaan olleen ainoat mestarin luomissa, ei enään\nliene jälkeäkään nähtävänä, mutta huolimatta niistä oli Mikael\nToppeliuksessa sommituskyvyn puolesta tositaiteilijan tahi runoilijan\nluontoa. Sen tähden hän ei myöskään toimeensa väsynyt; vielä\n80-vuotiaana maalasi hän kirkkoja. Hänen taulumaalauksistaan --\nenimmäkseen olivat ne alttaritauluja ja muotokuvia -- joiden lukua\nniinikään kehutaan suureksi, ei ole lähempiä tietoja. Melkoinen osa\nhukkui Oulun palossa v. 1822.\n\nToisen ryhmän maalaajat, joilta ei tunneta muuta kuin varsinaisia\ntaulumaalauksia, ovat jälleen Etelä-Suomesta etsittävät. Ison\nvihan ajoilla eli Turussa _Corelius_ niminen maalaaja, joka v.\n1707 maalasi Kaarle XII:nen muotokuvan ja kaksi ristiinnaulitun\nkuvaa Sääksmäen kirkkoon. Vuosisadan alkupuolella tavataan toisena\nmaalaustaiteen viljelijänä eräs nainen nimeltä _Margareeta Capsius_.\nHän oli naimisissa provasti Jaakko Gavelinin kanssa, joka Ison vihan\naikana oli Waasassa, mutta myöhemmin toimi Turussa. Tämä maalaajatar,\njota myöskin miehen nimen mukaan on nimitetty Gavelia'ksi, on\nPietarsaaren kirkkoon maalannut hyväksi kiitetyn pyhää ehtoollista\nesittävän alttaritaulun,[20] ja v. 1751 lahjoitti hän Koivulahden\nkirkkoon arvattavasti aikoja ennen maalaamansa piispa Witten\n(k. 1728) muotokuvan. -- Vuodelta 1739 on Säkylän kirkossa omituinen\nvotiivitaulu, jossa nähdään ehtoollis-esityksen rinnalla kirkkoherra\nH. Laihianderin ja kappalaisen S. Fonseliuksen rintakuvat. Entisten\nvotiivitaulujen hurskasta mielialaa kysytään turhaan näiltä\nsuruttomilta, hymyileviltä pappismiehiltä, jotka ovat hienosti\nja somasti maalatut niinkuin henkevä Jesuskin opetuslapsineen\npääkuvassa. Arvokas taulu on merkitsemättä, ja koska on vaikea\nsen tekijäksi arvata yhtäkään tunnettua kotimaista maalaajaa, on\nsyytä yhtyä olettamukseen, että _Dankwart Pasch_, joka myöskin\nv. 1739 on Tukholmassa merkinnyt naapurikirkossa Eurassa olevan\nviimeisen tuomion kuvauksen, on tämänkin luoja. Yhtäläisyys\nvärityksessä puolustaa arvelua. Toinen myös tuntemattoman, mutta\ntaitavan maalaajan tekemä votiivitaulu löytyy _Kokemäen_ kirkossa.\nSiinä kuvataan pitäjään entinen kirkkoherra Niilo Tolpo polvillaan\nristiinnaulitun edessä pitäen käsissään kalkkia, johon veri juoksee\nhaavasta Kristuksen kyljessä. Ohimennen mainittakoon tässä arvossa\npidetty muotokuvaaja _Juhana Ståhlbom_, joka oli Uusmaalla syntynyt\nv. 1712, mutta oltuansa Lorents Pasch vanh:n oppilaana (1733) jäi\nRuotsiin ja kuoli Itägöötinmaalla v. 1777. Siellä löytyy paljo hänen\nmaalaamiansa muotokuvia (esim. Vibyholmassa kuusi); mutta Suomessa\ntiettävästi ei ainoatakaan.\n\nVuosisadan keskivaiheilta alkaen mainitaan piirustuksen opettajia\nTurun yliopistossa, joten siis tälle laitokselle tulee sekin kunnia,\nettä se ensiksi maassamme on tarjonnut julkista opetusta taiteenkin\nalalla. Niitä oli _Juhana Yrjö Geitel_ (s. 1683, k. 1771), joka\nnäyttää astuneen virkaansa 80 vuoden vanhana. Hänen sanotaan veljensä\nkanssa muuttaneen Braunschweigista Suomeen. Hänen vanhin tunnettu\ntaulunsa on v:lta 1755, eräs ristiinnaulitun kuva Paimiossa. Muutoin\non hän maalannut samanaiheisia alttaritauluja myöskin Nousiaisten\n(1756) ja Lempäälän kirkkoihin; edelliseen oli ehtoolliskuva\nliitetty alttarikoristuksen alaosaksi. Näistä päättäen oli Geitel\nvähän kykenevä tämmöisiin suurempiin tehtäviin. Hakkarin kartanossa\nLempäälässä kuuluu löytyvän hänen tekemiänsä seinämaalauksia, ja\nTurun piispankartanossa on kolme allegorista maalausta: Usko, Toivo\n(merk. 1760) ja Rakkaus. Nämä viime mainitut ovat maneerinvoittoisia,\nrokokootyylin omaisia kyhäyksiä, ilman todellista tunnetta.\nParaiten näyttää Geitel onnistuneen muotokuvaajana sen mukaan kuin\nuseat meidän aikoihin säilyneet teokset osottavat. Tosin eivät\nnekään kankeanlaisen piirustuksensa ja lihaosissa liian kalpean\nvärityksen tähden ole miellyttäviä, mutta niissä huomaa kumminkin\nkunnollista koulutaitoa ja huolellista suorittelua muun muassa\nvaatteuksen puolesta. Paraimpia lienee erään nuoren ajanmukaisessa\nmuotipuvussa esitetyn vallasnaisen kuva, joka on maalattu Turussa\nv. 1769, kun maalaaja oli 86 vuotta vanha.[21] Toinen aikakauden\nsuosituimpia muotokuvaajia oli _Niilo Schillmarck_ (s. 1745, k.\n1804). Hänen syntymäpaikkansa on tuntematon, mutta hänen tiedetään\nopetelleen P. Fjellströmin luona Tukholmassa ja asuneen Loviisassa,\nmissä kuolikin. Forsby'n kartanossa Pernajan pitäjäässä on useita\nSchillmarckin tekemiä maisemamaalauksia, näköaloja samalta paikalta,\nja niinikään taideyhdistyksen kokoelmassa pari, \"Heinolan residensiä\"\nja \"Heinolan virtaa\" kuvaavaa, vihriänkalpeaa maisemataulua; muutoin\ntunnetaan häneltä ylipäätään vaan muotokuvia. Niistä mainittakoon\nkaksi, nimittäin Runebergin laulamain v. 1808 sankarina kaatuneiden\nveljesten Ramsayn vanhempien, Majuri vapaaherra O. W. Ramsayn ja\nhänen rouvansa S. L. Ramsayn kuvat v:lta 1782. Näiltä muotokuvilta\ntuskin puuttuu yhdennäköisyyttä, mutta vapauden puute piirustuksessa\nja hermottomuus värityksessä eivät salli myöntää niille mitään\nsuurempaa taiteellista arvoa.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nSuomen omatakeisen kehityksen aika.\n\n\nSuomen eroamisesta Ruotsin valtakunnasta \"ura uusi urkenevi\" Suomen\ntaiteellekin. Kolme, jopa neljäkin vuosikymmentä on tämä tosiasia\nhämäränä, mutta sitten alkaa se valjeta. Ymmärtääksemme uutta\nkehitysjaksoa ja varsinkin sen alkupuolta ei edellinen kertomus\nkotimaisesta taiteen viljelyksestä ole riittävä, siksi tulee\nmyöskin ottaa lukuun ja suoda oikeutettu arvo sille kauneudenaistin\nkehitykselle, jonka lukuisat ylempäin kansanluokkain jäsenet\nolivat saavuttaneet ulkomaalla ja tietysti lähimmin Ruotsissa. Jo\n1600-luvulla oli aatelisten kotoihin alkanut keräytyä ulkomaalaisia,\nsodan oikeudella saatuja taideteoksia, ja 1700-luvulla, jolloin\ntaiteen viljelys alkoi kukoistaa Ruotsissa, lisäytyivät kokoelmat\nrauhallisemmalla tavalla. Osaksi ovat kai nämät kokoelmat hajonneet,\nmutta vieläkin on Länsi- ja Etelä-Suomessa kartanoita, joissa tapaa\nmelkoisen määrän muotokuvia ynnä muita maalauksia ja veistokuvia\nvarsinkin Kustaa III:n ajoilta ja joissa voi nähdä, miten Suomenkin\nylimykset olivat oppineet taidetta rakastamaan ja miten ainakin paikka\npaikoin kotimaassakin oli mahdollisuutta taideaistin herätykseen.\nKun sitä paitse mainitun kuninkaan aikuiseen sivistykseen kuului\npiirustuksen ja maalauksen diletanttimainen harjoitus, niin\noli ainakin ylemmillä säädyillä enemmän taiteellisia traditsioneja\nhoidettavana kuin kotoperäisestä taiteen tuotannosta voisi arvata.\nNoita traditsioneja on ainakin osaksi kiittäminen siitä, ettei\nvuosisatamme alkupuolella taiteen viljelijöitä puuttunut.\n\nMuutoin on aikakauden alkupuoli omituinen murrosaika taiteen\nkehitykseen nähden. Toiselta puolen oli taiteen tästä lähtien\ntyydyttäminen toisenlaisia tarpeita kuin ennen. Taiteen kirkolliset\ntraditsionit olivat näet unohtuneet taikka niin vähäksi supistuneet,\nettä kirkkojen koristukseksi harvoin muuta pyydetään kuin\nalttaritaulu eikä aina sitäkään; taide esiintyy nyt ylipäätään\nmaallisena sekä tehtäviin että nauttijoihin katsoen. Toiselta puolen\non taiteen muuttuminen kansalliseksi. Tämä ei voi täysin tapahtua\nennen kuin taiteenharrastus on herännyt itsetajuntaan ja saatuaan\npäämääränsä selville ruvennut taiteilijoita ja taidetoimintaa\ntukemaan sekä valmistamaan kotimaassakin mahdollisuutta alkuopetuksen\nsaamiseen taiteen alalla. Taideyhdistyksen perustamisen kautta\ntoteutui tämä uuden taide-elämän pääehto. Mutta sitä ennen oli\ntaiteilijanalkujen täytymys kohta alusta vanhan tavan mukaan kääntyä\nRuotsin puolelle saadakseen opetusta, kehotusta ja kannatusta, ja\nmoni jäi sinne ijäksensä. Tulevaisen kehityksen ehtoihin nähden\noli eri taiteiden asema jotenkin sama, mutta mahdollisuus päästä\noikeaan vauhtiin ei suinkaan ollut kaikille yhdenlainen. Ainoastaan\nmaalaustaide oli niin juurtunut maassamme, että jo sen ensimäiset\netevämmät viljelijät olivat suomalaisia miehiä, jota vastoin uuden\nrakennus- ja kuvanveistotaiteen perustajina ja suunnittajina esiintyi\nulkomaalaisia taiteilijoita, yksi kummankin taiteen alalla. Mitä\nmuutoin taiteen kehitystapaan tulee, niin näyttäytyy taideyhdistyksen\nperustamisen jälkeen vilkkaampi taiteenharrastus erittäin siinä,\nettä yhä taajeneva joukko enemmän tai vähemmin lahjakkaita kykyjä\nantautuu taiteen viljelykseen ja saatuansa alkuopetusta joko\nyhdistyksen piirustuskouluissa tai yksityisesti matkustaa ulkomaille\nopintojaan jatkamaan ja täydentämään. Koska samojen aikojen\ntaiteilijanalut enimmältään ovat lähteneet samoihin taidekaupunkeihin\nja etsineet samoja opettajia, on sen kautta kunakin aikana erityinen\nulkomaalainen koulusuunta tullut ikäänkuin johtavaksi kotonakin.\nMaalauksen alalla tapahtui se ensikerran 1850-luvulla, jolloin\nsaksalainen taikka tarkemmin _düsseldorfilainen_ suunta pääsi\nvallalle noin kaksikymmentä vuotta hallitakseen suomalaisen taiteen\nyleistä luonnetta. Toinen kehitysjakso, jolloin _ranskalainen_\nkoulusuunta tulee vallitsevaksi, on luettava 1870-luvun\nkeskivaiheilta. Lukuun ottamatta että samoina aikoina myöskin\nilmaantuu välittäviä tahi aivan eri teitä käyneitä taiteilijoita on\nseuraavassa esityksessä koetettu näiden perustusten mukaan ryhmitellä\ntaiteilijoita.\n\n\n\n\n1. Rakennustaide.\n\n\nYlempänä on jo mainittu, että Charles Bassi oli ensimäinen\narkkitehti, jolle yli-intendenttinä uskottiin rakennustoimen johto\nSuomessa. Tämä hienosti kehittynyt, Roomassa oleskellut taiteilija\nei kuitenkaan näy tunteneen itseään kutsutuksi ryhtymään niiden\nsuurten tehtäväin suorittamiseen, jotka maan uusi valtiollinen asema\ntarjosi rakennustaiteelle. V. 1824 hän pyysi eron virastaan ja\npalasi Ruotsiin. Silloin oli jo laajaperäinen rakennustoimi alkanut\nSuomenlahden rannalla, Helsingissä, jonka keisari Aleksanteri I\nv. 1812 oli määrännyt suuriruhtinaanmaan pääkaupungiksi.\n\nMainittuna aikana oli Helsinki pikkukaupunki, jonka 6-7000 asukasta\nviihtyi yhtä ahtaalla alalla ja yhtä vaatimattomissa asunnoissa kuin\nminkä muun samankokoisen suomalaisen kaupungin asujamet tahansa.\nKeisarin tahdosta ja hänen jalojen, suurisuuntaisten tarkoitustensa\nmukaan, oli tämä kaupunki kuitenkin, käyttämällä ihanaa, edullista\nasemaa mereen pistävällä niemellä alaltaan laajennettava ja\nkerrassaan varustettava niillä julkisilla rakennuksilla, joiden\nolemassa-olo oli hallituksen, ylimpäin virkakuntain, sotalaitoksen\nylikomennon ja vihdoin myöskin yliopiston uuteen paikkaan\nsijoittamisen välttämätön ehto. Ja miespolven kuluttua oli työ\ntehty niin mahtavalla ja loistavalla tavalla, ettei kukaan entisiin\noloihin tottunut olisi voinut sitä uneksiakaan. Kunnia tästä tulee\nensikädessä hallitsijalle, joka määrätessään varoja rakennuksiin ja\nniiden tulevaisuutta tarkoittavaa suuruutta, niinkuin älykkäästi\non huomautettu, tahtoi siten ulkonaisestikin osottaa ja vahvistaa\nperustamansa uuden valtiolaitoksen pysyväisyyttä, sekä sille\nnerokkaalle miehelle, jonka asiaksi tuli toteuttaa hänen aikeensa.\n\nTämä mies oli _Kaarle Ludvig Engel_ (s. Berlinissä 1778,\nk. Helsingissä 1840), joka v:sta 1816 saakka toimien Suomen\nhyväksi oppi pitämään meidän maata toisena isänmaanaan. Hänen\nnuoruudestaan tiedetään vaan, että hän harjoitteli opintoja Berlinin\nrakennusakatemiassa samaan aikaan kuin Kaarle Fredrik Schinkel ja\nperehtyi siihen uusantiikiseen rakennustaiteesen, jonka edustajana\nSchinkel on saanut ja varmaan Engelkin olisi saanut maailmanmaineen,\njollei hän olisi toiminut syrjäisessä maassamme. V. 1809, kolme\nvuotta sen jälkeen kun hän oli suorittanut arkkitehtitutkinnon,\nasettui Engel kaupunginarkkitehdiksi Rääveliin, josta virasta hän\nkuitenkin v. 1815 erosi muuttaakseen Pietariin. Kun samaan aikaan\nHelsingin uudisrakennustoimikunta kuulusteli arkkitehtiä, sanotaan\nSuomen silloisen kenralikuvernörin kreivi F. Steinheilin ehdottaneen\nEngeliä, ja valtioneuvos J. A. Ehrenströmin välityksellä sovittiin\ntämän kanssa, että hän rupeaisi toimikunnan palvelukseen. Näin oli\nverraton taiteilija kiinnitetty suureen tehtävään, ja tavattomalla\ntuotteliaisuuden voimalla kävi hän siihen käsiksi. Kun Engel\nsaapui Helsinkiin, oli tulevan pääkaupungin yleinen suunnitelma\npääpiirteiltään valmis, ja oli sen laatimisessa toimikunnan älykäs\njohtaja Ehrenström osottanut sitä kauneudenaistia, joka hänessä,\nKustaa III:n suosikissa, oli kehittynyt ulkomaan matkoilla ja\ntaidetta harrastavan kuninkaan seurapiirissä. Näyttää siltä että\narkkitehdiltä samalla kertaa pyydettiin piirustuksia useampaan\nsuureen rakennukseen. Ainakin vahvistettiin jo v. 1818 piirustukset\nsekä senatin kartanoa että suurta kirkkoa varten. Jälkimäisestä\nrakennuksesta ei kuitenkaan pitkään aikaan tullut mitään, mutta\njo neljä vuotta myöhemmin seisoi pääkaupungin isoimman uuden\ntorin itäpuolella senatin palatsi ynnä siihen kuuluvan eteläisen\nkylkirakennuksen kanssa valmiina. Kolmikerroksisen 280 jlk. pitkän\npäärakennuksen ulkoneva keskiosa on pontevasti koristettu porrasten\nja sisäänkäytäväin yläpuolelle asetetulla kuuden korinttilaisen\npylvään muodostamalla portiikilla, joka otsikkoineen kohoaa kahden\nylemmän kerroksen yli ja jonka yltä näkyy palatsin keskiosaa\nkattava kupooli. Vastaavat, vähemmin ulkonevat kulmaosat ovat\njälleen koristetut kumpikin neljällä pilasterilla samaa tyyliä.\nSeppelsimsin alla juoksee pitkin rakennusta stukkikoristeinen friisi.\nKylkirakennus on vaan kaksikerroksinen, mutta yksinkertaisesti\nsuurisuuntaisen järjestelyn kautta merkillinen. Sen 372 jlk. pitkän\nfasaadin kulmaosina kohoaa näet nelikerroksiset paviljongit ja muuten\nsitä koristaa 18 pilasteria sekä 6 keskelle asetettua vähän ulkonevaa\npylvästä otsikkoineen, kaikki joonilaista tyyliä. Jos laaja rakennus\nulkopuolelta on jalojen suhteittensa ja mahtavan suunnittelunsa\nkautta suuriarvoinen, niin on suojajako ja tilankäytäntö sisäpuolella\nyhtä ansiokas, ja juuri tässä kohden, mitä erilaisimpien\nvaatimusten sopusuhtaisessa tyydyttämisessä, väitetäänkin Engelin\npalatsisommituksissaan osottaneen merkillisintä kekseliäisyyttä\nja mestariutta. Sen lisäksi tulee, että arkkitehti itse määräsi\nrakennustansa koko koristelun niin ulkoa kuin sisältä, jopa\nirtanaiseenkin sisustukseen asti, yhä pienimmässäkin pitäen kiinni\nsiitä, kreikkalaista taidetta uudistavasta tyylistä, joka hänen\nhenkensä lämmittämällä on luonut hänen teoksiinsa helposti tunnetun,\npuhtaan taiteellisen leiman. Lähes samaan aikaan kuin senatin\nasunto, valmistui saman torin eteläpuolella kenralikuvernörin talo\neli nykyinen raatihuone, Suomen sotaväen ylitarkastajalle määrätty,\nnykyinen kenralikuvernörin palatsi Etelä-esplanaadikadun varrella,\nja nykyinen kaartin pataljoonan kasarmi sekä vielä toinenkin\nKatajanokalla sijaitseva meriväen kasarmi. Kauniimmat näistä somista\nrakennuksista ovat molemmat viime mainitut. Mutta ei tämän Engelin\nrakennustoimen alkuajan teoksia vieläkään ole lueteltu. Senatintorin\npohjoispuolella oli jo v. 1819 valmiina sittemmin Nikolainkirkon\nsuunnattoman suurien graniittiportaitten edestä väistynyt yhä\nsamaan tyyliin rakennettu, pylvästöillä koristettu päävahti (Corps\nde garde), joten, kun otetaan lukuun muutamat torin eteläpuolella\nolevat yksityisten kivirakennukset, tämä kaupungin sydänkohta jo\n20-luvulla oli kolmelta sivulta suljettu: neljäs oli määrätty\nyliopistoa varten. Puhumatta yksityisten rakennuksista on vihdoin\nmainitseminen nykyinen \"vanha\" puukirkko (1826) ja niinikään puusta,\nnykyisen \"uuden teaatterin\" paikalle, rakennettu teaatterihuone,\njoka myöhemmin siirrettynä muinoisen n.s. Turun tullin tienoille\non \"Arkadiateaatterina\" suonut suojaa suomalaiselle teaatterille ja\nnähnyt sen kehittyvän eteväksi kansalliseksi taidelaitokseksi.\n\nTällä ihmeellisellä tuotteliaisuuden ajalla oli Engel Bassin eroamisen\njälkeen tullut Suomen yleisten rakennusten yli-intendentiksi, ja kun\nEhrenströmin johtama uudisrakennus-toimikunta v. 1825 hajotettiin,\njoutui jatkuvan toimen johto yksistään hänelle. Eikä uusia\ntehtäviä puuttunut. Jo ennenkuin Turun palovuosi oli umpeen\nkulunut, määrättiin näet yliopisto Helsinkiin muutettavaksi,\nja Engelin tuli valmistaa sille tarpeelliset huoneukset. Neljä\nvuotta myöhemmin (v. 1832) oli senatin tori suljettu läntiseltäkin\npuoleltaan yliopistorakennuksella, palatsilla, joka kooltaan on\nsenatin vertainen ja fasaadiltaan samaan tapaan sommiteltu, mutta\nsuhteittensa ja joonilaistyylisten erityisosiensa puolesta sitä\nkeveämpi ja sirompi. Jopa sisustakin voittaa kymmenen vuotta\nvanhemman palatsin laitoksen. Rohkeasti ja hienon taiteellisesti\nmietitty ja suoritettu on kolmen kerroksen läpi kohoava vestibyyli,\njoka samassa määrässä voittaa senatin etehisen kuin perusalaltaan\npuoliympyrän muotoinen juhlasali amfiteatralisesti asetettuine\nistuinpenkkeineen on senatin pleni-(yleisistunto-)salia\nsuuremmoisempi ja ihanampi. Tämän jälkeen kohosivat maasta\ntoinen toisensa perästä yliopiston muut rakennukset, joista vaan\nmainittakoon verraten pieni, mutta etäältä katsoen melkoiselta\npalatsilta näyttävä tähtitornirakennus Ulrikaporin vuorella sekä\nkirjastorakennus yliopiston itäpuolella. Tämä mestarin viimeinen\nteos on suunnitelmaltaan nerokkaimmin ja taiteellisimmin ajateltu\nhänen luomistaan. Mahtavaa arkkitraavia kannattaa rivi korinttilaisia\npuolipylväitä ja pilastereita ja ylinnä kohoaa rakennuksen kupooli.\nUlkopuolista järjestelyä vastaa sisäpuolella kolme pylvässuojamaa.\nMoitittu on, että pylväillä rakennuksen sisällä, jotka ainoastaan\nkannattavat parvien rintamusta, ei ole tositehtävää, että hyllytiloja\non liian vähän y.m., mutta kokonaisuuden komeus, erityisosien\nhienotuntoinen suorittelu ja korkeissa saleissa vallitseva hiljainen\nrauhallisuus tekevät siitä kuitenkin todellisen tieteellisen\ntutkimuksen templin. Kirjastorakennus valmistui vasta v. 1844\nEngelin kuoleman jälkeen ja niin kävi Nikolainkirkonkin (1852). Tämä\njälkimäinen rakennus oli kuitenkin ollut, niinkuin jo on mainittu,\nensimäisiä tilauksia, ja ensimäiset piirustukset varhain vahvistetut.\nSyyt viivytykseen eivät olleet arkkitehdissa, vaan asianomaisissa\nasian ratkaisijoissa, jotka useita kertoja vaativat muutoksia\nsuunnitelmaan, sekä erinäiset muut vastoinkäymiset. Semmoisena kuin\nNikolainkirkko nyt on nähtävänä ei sitä voikaan pitää kokonaan\nEngelin luomana. Suunnitelmaltaan on rakennus ristinmuotoinen, kukin\nhaara yhtä pitkä; keskeltä nousee silinterinmuotoinen, pylväiden\nkoristama, kupooliin päättyvä torni. Neljä alempaa, ristihaarain\nyhtymiskohtiin asetettua tornia lisättiin 1840-luvulla rakenteen\nvahvistamiseksi. Engelin omaisimmat osat ovat neljän ristinhaaran\njuhlalliset korinttilaiset pylvästöt, joiden kautta tulija saapuu\ntemplin oville. Kokonaisenaan korkeaan asemaan ja ympäristöön\nverrattuna näyttää kirkko jotenkin pieneltä. Lakkaamaton, rasittava\ntyö, kirkkorakennuksen tuottamat huolet ja kovat perhesurut mursivat\nvihdoin jalon taiteilijan terveyden ja veivät hänen hautaan 62 vuoden\nvanhana. Engel jätti Suomelle unohtumattoman muiston miehestä, joka\nvieraana tänne tultuaan suoritti verrattoman elämäntyön, semmoisen,\njoka asettaa hänet meidän suurten miestemme rinnalle.\n\nSitä mahtavain hallitsijain toimeen panemaa ja nerokkaan\ntaiteilijan johtamaa rakennustointa, josta nyt on puhuttu, voisi\nyhdeltä kannalta arvostellen sanoa liian varhaiseksi. Kotimainen\nhallitus ja kansa eivät vielä olleet sillä kannalla että olisivat\ntoimen kestäessä täysin oivaltaneet sen merkitystä ja ymmärtäneet\nkäyttää eduksensa sen tarjoamaa tilaisuutta oman maan kykyjen\nkehittämiseen. Engelin apumiehinä ja oppilaina voidaan näet vaan\nmainita etevänlainen _A. F. Granstedt_ (s. 1799, k. 1849) ja\nhänen oma poikansa _Kaarle Aleksanteri Engel_ (k. 1843). Muutoin\ntaukosikin rakennustoimi pitkäksi ajaksi, sitten kun pääkaupunki\noli saanut tärkeimmät julkiset rakennuksensa valmiiksi. Tosin\nHelsingin väkiluvun yhä kasvaessa uusia talojakin rakennettiin,\nmutta tilaajain puolelta oli käytöllisten tarpeiden tyydyttäminen\nkauan aikaa milt'ei ainoa arkkitehdille määrätty ehto. Näin ollen\nei taideyhdistyksen perustamisenkaan jälkeen pitkään aikaan kuulu\nsanaakaan rakennustaiteesta, ja vasta v. 1859 ilmaantuu sen\nnäyttelyssä ensikerran arkkitehtonisia piirustuksia (Aug. Bomanin\ntekemä ylioppilastalon rakennuksen ehdotus). Paitse muutamia\nulkomaalla opin käyneitä, mutta suurempaan taiteellisuuteen\nkehittymättömiä, kotimaisia miehiä esiintyy tähän aikaan useita\nulkomaalaisia toimivina arkkitehteinä Suomessa. Semmoinen oli _Kaarle\nAksel Setterberg_ (s. Tukholmassa 1812, k. 1871), joka on tehnyt\nnimensä tunnetuksi uuden Waasan rakentajana. Kun näet kaupunki v.\n1852 tapahtuneen surkean palon kautta oli milt'ei tykkänään hävinnyt,\nmuutettiin se v. 1862 nykyiselle kauniille paikallensa meren rannalle\nja läänin arkkitehtinä sai Setterberg toimekseen tehdä piirustukset\nuseimpiin sekä julkisiin että yksityisiin rakennuksiin. Edellisistä\novat tärkeimmät tiilikarvalle jätetyt kaupungin kirkko ja \"residensi\"\ns.o. hovioikeutta, läänin virastoa ja pankin konttoria varten tehty\nrakennus. Molemmissa on arkkitehti noudattanut englantilaisia,\nkeskiaikaistyylisiä esikuvia.\n\nSuomen valtiollisen elämän uudestaansyntymis-ajalle oli suotu luoda\nintoa rakennustaiteenkin harrastukseen. Uusi aika synnytti näet uusia\nvaltiollisia ja yhteiskunnallisia tarpeita, joita tämän taiteen tuli\ntyydyttää, ja samalla myöskin yhä useampi suomalainen nuorukainen\nantautui sen harjoittamiseen. Ensiksi oli vielä välttämätöntä\netsiä opetusta ulkomailla, mutta 1870-luvun alusta alkaen tarjoaa\nsilloin perustettu polyteknillinen opisto tyydyttävää tieteellistä\nja taiteellista perustusta rakennustaiteessa. Sen jälkeen onkin\nmeillä kasvatettu maan oloihin nähden lukuisa joukko arkkitehtiä,\nniin ettei silläkään alalla enään tarvita ulkomaalaisten apua, johon\nliian kauan, viimejaksolla 1880-lukuun saakka, toimeen panemalla\nyleiseuroopalaisia kilpailuja, on turvattu.\n\nEnsimäiset tämän aikakauden mainittavista rakennuksista olivat vielä\nvanhempain tekemiä. Niin Ritarihuone ja Uusi Teaatteri, molemmat\nTheodor Chiewitz'in (s. Tukholmassa 1815, k. Helsingissä 1862)\npiirustusten mukaan, sekä myöskin tarkoitukseltaan ihka uusi ja siis\nitsenäisesti sommiteltu, mutta raskasluonteinen Ylioppilastalo,\njonka rakentaja oli _A. Hampus Dalström_ (s. Helsingissä 1829, k.\n1882). 1870-luvun alkupuolelta aina seuraavan kymmenluvun keskelle\ntuli aimo osa tärkeitä tehtäviä _Frans Anatolius Sjöströmin_\n(s. Turussa 1840, k. Rönnskärin saaressa lähellä Helsinkiä 1885)\nsuoritettavaksi. Tämä oli nerokas taiteilija ja alallaan tähän saakka\netevin Suomessa syntynyt mies. Oltuaan Chiewitz'in oppilaana kävi\nhän vuosina 1861-68 Tukholman taideakatemiassa tullen läheisiin\nsuhteisiin opettajansa F. W. Scholanderin kanssa, jonka hienoaistinen\ntaiteellisuus oli aivan Sjöströmin luonteen mukainen. Akatemian suuri\nkultamitali saaliinaan matkusteli sitten nuori arkkitehti, joka\nmyöskin oli kelpo akvarellisti, neljättä vuotta ulkomailla, v. 1873\nlopullisesti kotiutuakseen. Samana vuonna rupesi hän vaikuttamaan\nrakennustaiteen opettajana polyteknisessä opistossa, jolla siten\noli onni tässä aineessa saada palvelukseensa mies, joka osasi\noppilaihinsa istuttaa rakkautta taiteesen ja ylevää käsitystä heidän\nammatistaan. Tämän toimensa ohella loi hän joukon rakennuksia, joista\nmainittakoon seuraavat: polyteknisen opiston kartano ja venäläinen\nkymnaasi Helsingissä, raatihuone Kuopiossa, hollantilaiseen tyyliin\nsommiteltu uhkea päärakennus (kreivi Creutz'in omistamalla)\nMalmgårdin tilalla Pernajan pitäjäässä ja Kiteen kirkko harmaasta\nkivestä, ovet ja akkunat tiilikehyksellä ympäröidyt. Sitä paitse\non Sjöströmin rakennustoimistosta (ensimäinen laatuaan Helsingissä\nja vapaan arkkitehtitoimen alkaja maassamme) lähtenyt piirustukset\nmonta muutakin julkista ja yksityisen omistamaa kaunista rakennusta\nvarten (m.m. Kiseleffin talo L.-Henrikin ja Andrean katujen\nkulmassa Helsingissä). Viimeksi teki hän piirustukset Ulrikaporin\nvuoren rinteelle aiottua säätytaloa varten. Ehdotus hyljättiin muka\nliian kalliina, ja siten jäi vaan taiteilijaunelmaksi rakennus,\njosta suojajaon selvyyteen ja kokonaisuuden jaloon taiteellisuuteen\nnähden olisi tullut jotain harvinaista Pohjoismaissa. Pääfasaadin\nkreikkalais-renässansintyylinen aihe on kuitenkin tullut käytäntöön\nsiinä pienemmässä ja ahtaampaan paikkaan sijoitetussa rakennuksessa,\njoka myöhemmin on samaa tarkoitusta varten rakennettu. Teoksissaan\ntaiteilija osottautuu enimmin mieltyneeksi renässansityyliin,\njota hän kumminkin vilkkaan kuvausvoimansa johtamana käsitteli\nvapaasti ja itsenäisesti ottaen koristeellisia aiheita myöskin\nmuiden tyylien varoista. Hänen etevyytensä ilmaantuu kokonaisuuden\njäsentelyssä, joka antaa sisustan jaoituksen selvästi kuvastua\nulkopuolissa, ja siinä tositaiteellisessa maltillisuudessa, jolla\nhän karttamalla liiallisuuksia loi rakennustensa hienomuotoisen\nkoristelun tehokkaaksi. Muut vielä toimivat Scholanderin oppilaat\novat _A. Theodor Decker_ (s. Helsingissä 1838), _C. Theodor Höijer_\n(s. Helsingissä 1843) ja _J. Jaakko Ahrenberg_ (s. Wiipurissa\n1847). Deckerin pääteos lienee Tampereen kaupungin tyyliltään\nromanilaisvoittoinen kirkko. Höijer taasen on varsin lukuisissa\nrakennuksissa osottanut rakastavansa viljavaa koristelua, jossa\nhän halusta yhdistää romanilais- ja renässansintyylisiä aiheita.\nTämän lahjakkaan arkkitehdin vähän jykevänluonteisista luomista\nmainittakoon vaan Helsingin Kansakirjaston rakennus ja Ateneum s.o.\nTaide- ja Taideteollisuusyhdistysten komea palatsi rautatietorin\nvarrella, jossa taideyhdistys kokoelmineen v:sta 1887 saakka on\nsaanut kauan kaivatun tyyssijan. Ahrenberg, joka kirjailijana on\ntehnyt nimensä tunnetuksi Pohjoismaissa, on taiteensa alalla erittäin\nperehtynyt koristelutaitoon ja muun muassa laatinut ehdotuksia\nkoristus- ja uudistustöihin Turun tuomiokirkkoa sekä Turun ja\nViipurin linnoja varten.\n\nOsa jo mainituita rakennuksia on valmistunut 1880-luvulla, jolloin\nsuuremmoinen, vieläkin jatkuva rakennus-into vallitsi Helsingissä.\nJulkisia ja yksityisiä rakennuksia on vuosikymmenen kuluessa kohonnut\ntoinen toisensa perästä. Tosin eivät, entisiin oloihin verraten,\nsuunnattomat kivimuurit aina samassa määrässä osota taiteellisen\naistin kuin varallisuuden karttumista, mutta ilman tilaajia\nrakennustaide vähimmin kaikista voi kehittyä, ja sen tähden on\ntästä pääkaupungin ulkonäköä lyhyessä ajassa kokonaan muuttaneesta\ntoimesta hyvää toivominen taiteesenkin nähden. Ja tulevaisuus on\nsen lupaavampi kuin nuorin toimiva arkkitehtipolvi, paraasta päästä\nSjöströmin kasvattama, hartaasti pyrkii eteenpäin kunnioittamalla\nomistaen opettajavainajansa ja Engelin uudestaan viritettyjä\ntraditsioneja. Näiden nuorimpain teoksista mainitsemme vaan\n(Sjöströmin opettajaviran perineen) _Kaarle Kustaa Nyströmin_\n(s. Helsingissä 1856) tekemät Valtioarkiston rakennuksen ja Säätytalon,\nsekä nykyisen rakennusylihallituksen ylitirehtöörin, vapaaherra\n_Sebastian Gripenbergin_ (s. Kurkijoella 1850) rakentaman Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran talon, jotka kaikki valmistuivat viime vuonna.\n\n\n\n\n2. Kuvanveistotaide.\n\n\nJos Suomen, rakennustaidetta kysyttäessä, täytyikin kauan\nturvata ulkomaalaisiin, niin ei suinkaan ollut toisin laita\nveistotaiteesenkaan nähden. Olipa tämän taiteen asema eduttomampikin,\nkoska näet sillä ei ole sanottavaa käytöllistä merkitystä, joka olisi\nvaikuttanut sen hyväksi. Kuvanveistäjiä ei välttämättömästi tarvittu\nkotimaassa, sillä voitiinhan ulkomaaltakin tuottaa taikka varta\nvasten maahan kutsumalla taiteilijalla teettää ne harvat teokset,\njoiden tilaaminen tuli kysymykseen.\n\nEnsimäinen tärkeämpi veistokuvan tilaus tapahtui v. 1811, kun\nH. G. Porthan-vainajan ystävät ja ihailijat Turussa päättivät\nmainiolla ruotsalaisella kuvanveistäjällä J. T. Sergel'illä teettää\nsuuren oppi-isän marmorisen rintakuvan. Kaksi vuotta myöhemmin\ntuli kuva Turkuun, mutta hävisi kaupungin palossa, niin että vaan\npari kipsivalelmaa on jäljellä (yksi yliopiston rahakammiossa).\nSamaan aikaan tarvittiin yliopiston valmistuvaa rakennusta varten\nkuvanveistäjä, joka tekisi juhlasalin koristamiseksi määrätyt kuusi\nsuurta korkokuvaa. Sergelin neuvosta uskottiin tämä tehtävä hänen\noppilaalleen, suomalaiselle _Eerik Cainbergille_ (s. Alavetelissä\nPohjanmaalla 1771, k. Turussa 1816), joka täten sai tilaisuuden\nkiinnittää nimensä kotimaan taiteen historiaan. Cainberg (nimi\nviittaa Kainun taloon, josta hän oli kotoisin) oli nuorena\npoikana joutunut Tukholmaan ja siellä sattumalta lapsellisilla\nkuvakyhäyksillään herättänyt Sergelin huomiota. Nerokas taiteilija\nrupesi häntä holhoomaan, ja Cainberg harjoitteli menestyksellä\nopintoja taideakatemiassa. Saatuansa pari palkintomitalia tuli\nhän v. 1798 akatemian agréé'ksi ja sai sittemmin matkarahankin\nlähteäkseen ulkomaille. Hän olikin jonkun aikaa Roomassa ja edistyi\nkai taiteessaan, koska v. 1811 nimitettiin akatemian jäseneksi,\nmutta säännöttömät elämäntavat estivät häntä kuitenkin täyttämästä\nniitä toiveita, jotka hyvät luonnonlahjansa olivat herättäneet.\nSergelin luona työskennellen veisti hän marmorista muun muassa\nylempänä mainitun Porthanin kuvan. Turkuun tultuaan teki hän tilatut\nkorkokuvat, jotka aiheeltaan ovat seuraavat: 1. Väinämöisen kanteleen\nsoitto; 2. Pyhä Henrik kastaa suomalaisia Räntämäellä; 3. Kuningas\nKustaa I, Juhana poikansa seurassa, vastaanottaa piispa Agricolalta\nraamatun suomennoksen; 4. Kristina kuningatar allekirjoittaa\nyliopiston perustuskirjan; 5. Yliopistorakennuksen peruskiven\nlaskeminen, ja 6. keisari Aleksanteri I:n käynti Turun akatemiassa\n(Apollo Musageteen puvussa tulevaa Aleksanteria vastaanottaa\nKristina Minervana).[22] Näiden marmorista veistettyjen\nkuvateosten sommitus ilmaisee enimmältään kekseliäisyyden puutetta\nja kömpelyyttä. Liikunnot ovat kankeita, muodonsuoritus sulotonta\nja maneerinomaista kuivan n.s. keisari-(empire-)tyylin tapaan.\nNähtävästi oli tehtävä liian vaikea Cainbergille, varsinkin kun hän\nei ollut tottunut panemaan tarpeellista huolta työhönsä. Omituista\non katsella tässä esiintyvää ensimäistä yritystä veistokuvassa\nkäsitellä kansallisista kertomalauluista otettua aihetta. Viittaan\nja pieksuihin puettu Väinämöinen on niinkuin myöhemminkin kuvattu\n(\"jyrkällä kalliolla keskellä koskea\"!) istuvaksi kantele polvilla;\noikealla on kaksi veneessä istuvaa runolaulajaa, vasemmalla\nkohottaikse Wellamo vedestä, sitä edempänä seisoo korviansa\nteroittava karhu takakäpälillään ja viimeiseksi kaksi työstään\nherjennyttä seppää.\n\nTämän jälkeen kului toista kymmentä vuotta, ennenkuin tiettävästi\nSuomessa jälleen ilmaantui toimiva kuvanveistäjä. 1830-vaiheilla\noleskeli Helsingissä Tukholman taideakatemian agréé Kristian\nArvid Linning (k. 1843), joka on milt'ei yksistään muotokuvaajana\ntyöskennellyt ja täällä näkyy suorittaneen tilauksia. Eräs sen\najan harvinaisista arvostelijoista lausuu sen toivomuksen, ettei\nhän lähtisi maasta ennenkuin Nikolainkirkko ja yliopisto ovat\nvalmistuneet, niin että hän voisi näitä rakennuksia teoksillaan\nkoristaa. Yliopisto kaipaa kumminkin vielä tänä päivänä niitä\nveistokuvia, jotka Engel oli sitä varten ajatellut, ja 40-luvulla\ntilattiin Berlinistä Nikolainkirkon ristihaarain katolle\nasetettavaksi yliluonnollisen suuret apostolein pystykuvat, jotka\nkuvanveistäjät F. H. Schievelbein ja A. Wredov ovat muotoilleet ja\nDevaranne valanut sinkkiin. Samaan aikaan paroni Paavali von Nicolaij\nteetti tanskalaisella kuvanveistäjällä Gotthilf Borup'illa (k. 1879)\nVäinämöisen pystykuvan Vanhan Wiipurin puistoa varten. Paitse näitä\nveistokuvia teetettiin muutamia muitakin rintakuvia (m.m. M. A.\nCastrénin yliopistoa varten 50-luvulla) ulkomaalla; mutta yhä vaan ei\nkuulu kotimaista kuvanveistäjää.\n\nSilloin sattui tapaus, joka teki käänteen näissä oloissa:\nruotsalainen kuvanveistäjä _Kaarle Eneas Sjöstrand_ (s. Tukholmassa\n1828) muutti Suomeen, aikaa voittaen ansaitaksensa suomalaisen\nkuvanveistotaiteen perustajan nimen. Nuori taiteilija oli päättänyt\nakatemialliset opintonsa Tukholmassa (1848-55) ja Köpenhaminassa\nH. W. Bissenin oppilaana (1855-56), kun Fredrik Cygnaeus häneen\ntutustui ja kehotti häntä tulemaan Suomeen, jossa oli ruvettu\ntuumailemaan Porthanin muistopatsaan pystyttämistä. Sjöstrand, joka\njo tätä ennen oli oppinut tuntemaan Kalevalaa ja koettanut käsitellä\nsiitä otettuja aiheita (\"Väinämöisen laulu\", terracotta-ryhmä),\nnoudatti kehotusta ja tuli syystalvella 1856 Helsinkiin. Hän ryhtyi\nkohta tehtäviin, jotka olivat kansallisen taiteen omia. V. 1857,\njolloin kuvanveistotaide ensikerran esiintyi taideyhdistyksen\nnäyttelyssä maalaustaiteen rinnalla, pani hän jo esille muun muassa\nPorthanin muistopatsaan luonnoksen ja rintakuvan, (myöhemmin\nyliopiston tilauksesta marmorista veistetty), J. Tengströmin ja\nF. M. Franzénin mitaljonikuvat sekä \"Kapalonsa repivän Kullervon\"\nja Lemminkäisen pystykuvan luonnoksen. Kun lisäksi kolme hänen\noppilastaan samalla pani näytteille veistokuvaharjoitelmiansa, niin\nosotti jo tämä ensimäinen näyttely minkaltaisella toimella hän oli\nvoittava katoamattoman nimen Suomen taiteen historiassa. Hänen\npäätoimensa on näet ollut luoda etevien Suomen miesten muotokuvia,\nveistoteoksissa käsitellä Kalevalan aiheita sekä opettaa taiteensa\nperusteita joko yksityisesti taikka taideyhdistyksen koulussa ja\nmyöhemmin myös polyteknisessä opistossa. V. 1857 matkusti Sjöstrand\nMüncheniin, jossa hän paitse muuta muotoeli pitkän \"Väinämöisen\nlaulua\" esittävän korkokuva-friisin, joka Helsingin naisten\nkeräämillä varoilla ostettuna nyt koristaa Yliopiston etehistä.\nPorthanin muistopatsaan lopullinen tilaus tapahtui Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran puolelta v. 1859, sen mallikuva valmistui\nRoomassa 1861, ja pronssiin valettuna paljastettiin tämä laatuansa\nensimäinen, _Turussa_ pystytetty muistomerkki juhlallisesti v. 1864.\nSyksyllä 1861 palattuansa Ruotsiin oli Sjöstrand v. 1863 saanut\nkutsumuksen tulla opettajaksi taideyhdistyksen kouluun, ja siitä\nlähtien on hän täällä oleskellut yhtä mittaa ja oppinut pitämään\nSuomea toisena isänmaanaan. Opettajatoimi ei ole sanottavasti\nehkäissyt kuvanveistäjän tuotteliaisuutta. Lukuisista teoksista emme\nkuitenkaan mainitse kuin muutamia tärkeimpiä. Hänen tekemistään\nuseista kymmenistä muotokuvista on taiteilijan ystävällisen suosijan\nF. Cygnaeuksen marmorista veistetty rintakuva ehkä etevin. Kalevalan\naiheisista jälleen on suuriarvoisin yliluonnolliseen kokoon\nmuotoeltu \"Miekalleen puhuvan Kullervon\" pystykuva, jossa hän on\nvoimakkaasti luonut nähtäväksi kovaonnisen urohon synkkämielisen\nluonteen. Paitse aiheeltaan suomalaisia teoksia on Sjöstrand\nmuotoellut joukon antiikin- tahi yleisaiheisia, laatukuvantapaisia\nsommituksia, niinkuin \"Kanteletta soittava Amor\" ja \"Paimentyttö\",\nmolemmat marmorista, \"Italialaiset boccian-pelaajat\" y.m. Vihdoin\non hän Ateneumia ja Valtioarkiston rakennusta varten tehnyt\nisoja koristelukuvia. Taiteensa luonteen puolesta on Sjöstrand\nluettava Torvaldsenin jälkeiseen, antiikiin nojautuvaan kouluun.\nAinoastaan muutamiin harvoihin teoksiin (Kullervon pystykuva ja\njotkut muotokuvat) on hän kyennyt laskemaan suuremman määrän sitä\ntodenperäisyyttä ja yksilöisyyden sävyä, jota nykyaika taiteelta\nvaatii. Siis on hän enemmän aihevalintansa kautta, joka liittää\nhänet R. W. Ekmanin aikuiseen maalaajapolveen, kuin teosten\ntaiteellisuudella voittanut yleisön myötätuntoisuutta ja kunnioitusta.\n\n_Walter M. Runeberg_ (s. Porvoossa 1838) oli yksi noista kolmesta\nSjöstrandin oppilaasta, jotka opettajansa kanssa edustivat\nkuvanveistotaidetta taideyhdistyksen näyttelyssä 1857. Tämä\nsuuren runoilijamme J. L. Runebergin poika oli samana vuonna\ntullut ylioppilaaksi ja päättänyt ruveta kuvanveistäjäksi. Jo\nseuraavana vuonna lähti hän Köpenhaminaan, jonka taideakatemiassa\nhän opiskeli etupäässä jo ennen mainitun H. V. Bissenin johdolla,\njoka oli Thorvaldsenin oppilas ja hänen jälkeensä Tanskan etevin\nkuvanveistäjä. J. L. Runebergin ja V. Holmbergin marmoriset\nrintakuvat syntyivät ennenkuin hän neljän vuoden päästä erosi\nKöpenhaminasta. V. 1862 matkusti nuori kuvanveistäjä Roomaan, joka\nvielä silloin ja kymmenkunta vuotta edelleen vastustamattomasti\nveti pohjoismaiset kuvanveistäjät puoleensa ja jossa hän muutamat\nkotimaanmatkat poisluettuna oleskeli v:een 1876 saakka. Yhä\nedistyvän taiteilijan teokset tältä ajalta osottavat, että hän ei\nainoastaan muotokäsityksensä puolesta vaan myöskin aihevalintaan\nnähden pysyi uskollisena sille antiikinsuuntaiselle koululle, johon\nhän oli Tanskassa perehtynyt. Ainoastaan kotimatkalla 1866 muotoeli\nhän, kentiesi Sjöstrandin esimerkin viehättämänä, seppo Ilmarisen\npystykuvan; muuten olivat aiheet antiikisen mailman omia. Niin\nkolmihenkilöinen, jotenkin realistinen pystykuvaryhmä \"Silenus\nseuralaisineen\" (1864-65, kipsivalelmana yliopiston kirjastossa),\nniin myös taiteilijan suuriarvoinen pääteos roomalaiselta ajalta\n\"Apollo ja Marsyas\", jonka Helsingin naiset tilasivat marmorista\nveistettynä ja lahjoittivat taideyhdistykselle, sekä keisarinna\nMaria Aleksandrownan ostama \"Nukkuva Amor\", kolme pystykuvallisesti\nesitettyä Psyche-tarinan kohtausta: Suomen Senatin samalle\nruhtinattarelle lahjoittama \"Psyche Zefyriein kantamana\", \"Psyche ja\nkotka\" ja \"Psyche lampun ja tikarin kanssa\", ja ylioppilashuonetta\nvarten sommiteltu korkokuva \"Kleobis ja Biton vetävät äitiänsä\ntempliin\", kaikki marmoriteoksia paitse viimeistä, joka on\nsementtiin valettu. Nämä Runebergin vanhemman, tuskin puolentoista\nvuosikymmentä käsittävän taiteilijakauden tuotteet muodostivat\nei ainoastaan lukunsa vaan myöskin arvonsa puolesta kerrassaan\nhämmästyttävän ilmiön senaikuisessa suomalaisessa taide-elämässä\nja varsinkin tätä aikaa silmällä pitäen on kuvanveistäjä luettava\ntaiteemme perustajain joukkoon. Minkä arvon hän oli kotimaassa\nsaavuttanut, todistaa paraiten se seikka, että hän miltei koko\nmyöhempänä taiteilijakautenaan on lakkaamatta saanut työskennellä\nmitä suurimpain tehtäväin suorittamisessa. Käännekohta Runebergin\ntaiteellisessa kehityksessä tapahtui v. 1876, kun hän muutti\nParisiin. Sen jälkeen on hän näet vähitellen irtaantunut entisestä\ntaidesuunnastaan ja antautunut siihen realismiin, joka on nykyajan\nranskalaiselle kuvanveistotaiteelle omituinen. Ensimäinen tuote,\njossa tämä käännös tuli näkyviin, oli viehättävä lapsiryhmä \"Amor\nja Bakkus\" (1878, marmorista taideyhdistyksen kokoelmassa), joka\nkuitenkin aiheensa puolesta liittyy edellisiin teoksiin. Tästä\nlähtien on hän, niinkuin mainittiin, yhä ollut kiinni suurissa\ntöissä. Siten hän ensiksi Suomen säätyjen tilauksesta, jotka tätä\ntarkoitusta varten olivat toimeen panneet yleisen rahankeräyksen,\nmuotoeli isänsä J. L. Runebergin yliluonnollisen suuren pystykuvan;\nvarustettuna \"Suomea\" kuvaavalla syrjäkuvalla ja pronssiin valettuna\nse pystytettiin ja paljastettiin Helsingissä v. 1885. Toiseksi\ntilattiin häneltä, niinkuin edellinenkin teos ilman kilpailua, Turun\nkaupunkia varten, myöskin yleisen keräyksen kautta kootuilla varoilla\nkustannettu, Pietari Brahen kuvapatsas, joka paljastettiin v. 1888.\nMolemmista näistä teoksista on pienempiä jäljennöksiä muihinkin\npaikkoihin pystytetty, nimittäin J. L. Runebergin kuva, taiteilijan\nlahjoittamana, Porvoon ja P. Brahen kuva, asukasten ostamana, Raahen\nkaupunkiin. Vihdoin on Runebergiltä tilattu keisari Aleksanteri II:n\nsuurisuuntainen, sivukuvilla ja -ryhmillä koristettu muistomerkki.\nTätä muistopatsasta varten toimitettiin v. 1884 julkinen kilpailu,\njossa ensimäinen palkinto määrättiin Johannes Takaselle, syystä\nkun tämä oli paremmin onnistunut itse pääkuvaan nähden; mutta\nkoska toisen palkinnon saajan, Runebergin, ehdotuksen allegoriset\nsivukuvat -- \"Lex\" (Suomi, lakiansa puolustavana), \"Labor\" (työ ja\nteollisuus), \"Lux\" (tiede ja taide) ja \"Pax\" (rauha) -- herättivät\nmelkoista mieltymystä, määräsivät 1885 v:n säädyt muistopatsaan\nmolempain taiteilijain tehtäväksi. Sopimus työjaosta oli jo\ntapahtunut heidän kesken, kun tilaus Takasen kuoleman johdosta joutui\nyksinomaisesti Runebergin suoritettavaksi. Taiteilijan myöhemmän\nkehitysajan muotokuvista, joissa hänen realistinen suuntansa ehkä\ntäydellisimmin ja taiteellisimmin varttuneena ilmaantuu, mainittakoon\nA. E. Nordenskiöldin, A. Fryxell'in, J. Lie'n, B. Björnson'in\nja C. G. Estlander'in rintakuvat. Runebergin taiteen yleisenä\ntunnusmerkkinä on sommittelussa ilmaantuva älykäs, joskus huumoria\ntavoitteleva miettely; muodonkäsittely on ylipäätään ihannoitseva,\nensi kehitysjaksolla pehmeämpi kuin myöhemmällä, jolloin realismin\npyyntö ja taiteilijassa alkuperäisempi idealismi tavasta esiintyvät\nrinnakkain (esim. keisarin monumentin sivukuvissa).\n\nMonessa kohden edellisen vastakohtana esiintyy toinen syntyperältään\nsuomalainen kuvanveistäjä _Johannes Takanen_ (s. Virolahdella\n1849, k. Roomassa 1885). Hän oli köyhän muonamiehen poika, ilman\nvaroja, ilman koulusivistystä eikä tilausten puutteessa koskaan\nsaanut voimiansa kokea, mutta kumminkin on hän pysyväisesti\nkiinnittänyt nimensä taiteemme historiaan. Takanen herätti ensin\nhuomiota pienillä, puukolla leikatuilla kuvillaan, nautti pari\nvuotta Sjöstrandin opetusta Helsingissä ja toimitettiin sitten v.\n1867 Köpenhaminaan, missä suoritti taideakatemian kurssit. Edistys\noli hyvä, niinkuin näkee useasta muotokuvasta sekä isoimmistakin\nteoksista. \"Koiran kanssa leikkivä poika\" (taideyhdistyksen oma)\nja \"Kanteletta soittava Väinämöinen\" (1872), jonka viipurilaiset\ntilasivat Monrepos'in puistoa varten ylempänä mainitun Borupin\ntekemän, pahantekijäin särkemän kuvan sijaan. Köpenhaminassa oli\nensin Sjöstrandin ja Runebergin entinen opettaja H. V. Bissen\nja sitten hänen poikansa V. Bissen johtanut Takasen opintoja,\nmutta ne teokset, jotka kuvanveistäjä v. 1873 Roomaan muutettuaan\nlähetti kotia, osottivat, ettei antiikinsuuntainen koulu ollut\nhäneen suuresti vaikuttanut. Aiheet ovat kyllä joskus sentapaisia,\nniinkuin \"Venus ja Amor\" (1874, marmorista) ja \"Andromeda,\nkallioon kahlittuna\" (1879, marmorista 1882), mutta varsinkin\ntässä jälkimäisessä samoin kuin pystykuvissa, \"Aino\" (1876),\ntaiteilijan hienoin luoma \"Rebekka kaivolla\" (marmorista 1877,\n\"Sydämiä kiduttava Amor\" (1881) ja \"La nuova modella\" (1885),\nesiintyy hän taiteeltaan itsenäisenä. Synnynnäisen neronsa\njohtamana hän harrasti luonnonmukaisuutta samalla kuin hänen\nmuotokäsityksessään ilmaantuu omituinen, suomalaista kansanrunoutta\nmuistuttava ihanteellisuuteen taipuva kauneudenaisti. Marmorin\nkäsittelyn hienouden oli hän nykyajan italialaiselta veistotaiteelta\noppinut, kuitenkaan alentumatta sen useinkin pintapuoliseen\ntaiturimaisuuteen. Mainittujen pystykuvien ohella, joista Aino,\nRebekka ja Andromeda kipsivalelmina laajalle levinneinä ovat\nenimmin rakastettuja suomalaisia veistokuvia, on hän tehnyt useita\ntaiteellisesti eteviä muotokuvia. Paras ja tunnetuin on J. V.\nSnellmanin rintakuva (1877), kaksi marmorikappaletta, toinen\nPohjalaisella ylioppilaskunnalla, toinen yliopistolla), joka syntyi\ntaiteilijan viimeisellä ja ainoalla, Roomasta pitäen tehdyllä\nkotimatkalla. Kuopion kaupunkilaisten tilauksesta tämä kuva tehtiin\nuudestaan yliluonnolliseen kokoon ja valettiin pronssiin (1885,\npaljastettu v. 1886), kuvanveistäjän ainoa monumentalinen teos. Se\nkeisari Aleksanteri II:sen pystykuvan luonnos, jolla hän ylempänä\nmainitussa kilpailussa voitti ensimäisen palkinnon, on miellyttävä\nluonnollisen asentonsa ja oivan luonteenkuvauksensa puolesta. Köyhyys\nja sairauden kohtaukset olivat kilvan asettaneet esteitä taiteilijan\ntoimelle, ja ainoastaan useat pienet luonnokset todistavat, että\nhän olisi kyennyt suurempiinkin ja monipuolisempiin tehtäviin kuin\nvalmiiksi saatetut. Takasen liian varhainen kuolema oli herätyshuuto\nkotimaiselle yleisölle, josta on ollut hyötyä hänen jälkeenjääneille\ntyötovereilleen.\n\nUlkomaalta tullut Sjöstrand, Suomen sivistyneimmästä\nyhteiskuntakerroksesta lähtenyt Runeberg ja kansan lapsi Takanen ovat\nkukin eri tavallaan yhteisesti vaikuttaneet sen, että veistotaide\non meidän taide-elämässä saanut sille tulevan yhtäarvoisen sijan\nmaalaustaiteen rinnalla. Sen johdosta on heidän jälkeensä yhä uusia\nkykyjä antautunut tämänkin taiteen harjoitukseen, ja tilaajain\nvähitellen kasvama määrä todistaa, että yleisökin kehittyy sitä\nkannattamaan. Lyhyesti mainittakoon tärkeimmät tästä nuoresta\ntaiteilijapolvesta.\n\n_Juhana Erland Stenberg_ (s. Orimattilassa 1838) jätti kolmenkymmenen\nvuoden vanhana kansakoulunopettaja-toimen Tukholman taideakatemiassa\nopiskellakseen veistotaidetta. Roomassa valmistuneet \"Orestes\nEumeniidein ajamana\" y.m. teokset viittasivat aikoinaan suurempaan\ntoimintaan, mutta myöhemmin ei häneltä ole muuta sanottavaa nähty\nkuin muotokuvia, joista mainitsemme Oulun kaupungin tilaaman\nyliluonnollisen suuren pronssiin valetun F. M. Franzénin rintakuvan\n(paljastettu v. 1881) ja A. Kiven marmorisen rintakuvan. _Robert\nStigell_ (s. Helsingissä 1852) matkusti v. 1872 suoraa päätä\nRoomaan ja tuli siellä S. Luca nimisen taideakatemian oppilaaksi.\nKolme vuotta harjoitteli hän siellä opintoja työskennellen\nyhdessä atelierissa Takasen kanssa. Saatuaan valmiiksi marmorisen\nkuvateoksen \"Amor ruusun kanssa\" muutti hän Parisiin, jossa\nteki työtä J. P. Cavelierin atelierissa. Sittemmin oli hän kauan\nkotimaassa, mutta 80-luvun loppupuolelta on hän jälleen työskennellyt\nParisissa. Hänen omatakeiset teoksensa \"Linkooja\" ja \"Jousimies\"\n(kipsivalelmina taideyhdistyksen kokoelmissa) ja \"Työmies\"\n(rintakuva) sekä Väinämöisen ja Ilmarisen sementistä valetut\npystykuvat ylioppilastalon fasaadin komeroissa ovat luonteeltaan\nrealistisia ja omituisen voimakkaita. Samaa suuntaa on Stigellin\nviimeinenkin rohkeasti sommiteltu teos, \"Haaksirikkoiset\" (1891),\njoka \"kiitoksella mainittiin\" Parisin salongissa ja jossa suuressa,\ntaidokkaasti rakennetussa maalauksellis-luonteisessa ryhmäesityksessä\ntaiteilija tehokkaalla tavalla on kuvannut mitä draamallisimman\nkohtauksen.\n\nEtevin nuorista kuvanveistäjistämme on kieltämättä _Vilhelm Wallgren_\n(s. Porvoossa 1855). Oltuansa Helsingin polyteknisen opiston\noppilaana alkoi hän v:sta 1878 harjoittaa taideopintoja Parisin Ecole\ndes Beaus Arts'issa ja J. P. Cavelierin atelierissa. V:sta 1880 on\nhän joka vuosi näytellyt teoksiansa salongissa. Hänen ensimäisen\nkehitysjaksonsa tuotteita ovat pronssiin valettu \"Kalastaja poika\"\n(1883) sekä seuraavana vuonna valmistuneet \"Haravoiva tyttö\"\nja \"Poika, joka leikkii kravun kanssa\" (marmorista), molemmat\ntaideyhdistyksen omat. Käissä samoin kuin muutamissa rintakuvissa\n(A. Strindberg) ilmaantui kotona ennen näkemätöntä realismia;\nmutta toisissa myöhemmissä teoksissa on taiteilija luopumatta\ntästä kannastaan osannut suuresti jalostaa muotokäsitystään.\nHuomattavimmat toisen jakson teokset ovat: Viipurin kaupunkia varten\ntehty Torkel Knuutinpojan yliluonnollisen suuri pystykuva (1887),\njoka vastaiseksi on jäänyt pronssiin valamatta, \"Kaiku\", kannolla\nistuva poika, (marmorista sekä luonnollisessa että pienennetyssä\nkoossa), \"Marjatta\" (1888, pienennettynä marmorista keis. palatsissa)\nja \"Aino\" Kalevalan mukaan (1889), marmorinen Kristus (1890) --\nrelievinmuotoon kuvattu ristiinnaulitun pää -- taideyhdistyksen\noma, \"Äidin rakkaus\" (1890), rintakuvan tapainen sommittelu, josta\nmarmorikappale on tilattu Ranskan valtionkokoelmia varten, \"Ophelia\"\n(1889) ja \"Volubilis\" (1890) nimiset mitaljonirelievit sekä K. L.\nEngelin monumentalinen pronssinen rintakuva ja A. Edelfelt'in,\nFredrik Paciuksen ja Ida Aalberg-Kivekkään marmoriset muotokuvat.\nNäillä teoksilla, joista syvätunteinen Kristuksen kuva ja kaunis\nMarjatta ovat etevimmät, on tämä lahjakas ja tuottelias kuvanveistäjä\nastunut suomalaisten taiteilijain eturiviin.\n\nViimeksi on vielä mainittava _Emil E. Wikström_ (s. Turussa\n1864), joka ensiksi sekä kotimaassa että pari vuotta Wienissäkin\nopetteli puupiirrostaitoa, mutta v. 1885 päästyään Parisiin\nvakaantui päätöksessään antautua kuvanveistäjäksi. Helsingissä\nhän talvella 1887 muotoeli \"Mansikkatytön\", joka palkittiin\ntaideyhdistyksen ensimäisellä palkinnolla, ja seuraavana talvena\nWienissä, sikäläisen taideakatemian oppilaana, Tampereen kaupungin\ntilauksesta lahjoittajan G. F. Ahlgrenin pronssisen rintakuvan.\nSittemmin työskenteli Wikström jälleen Parisissa, nauttien Chapun\nohjausta ja teki \"Kullervon paimenena\" sekä ruiskukaivosommituksen,\njoka kuvaa Kalevalassa kerrottua taistelua Ilmarisen takoman\nkotkan ja Tuonelan hauen välillä (1889). Pystykuva \"Tukinuittaja\"\nvalmistui niinikään Parisissa, ennenkuin hän palasi kotimaahan\ntehdäkseen \"Säästäväisyyttä\", \"Kauppaa\" ja \"Teollisuutta\" esittävät\nyliluonnollisen suuret pystykuvat, jotka koristavat säästöpankin\nuhkeaa rakennusta Turussa. Paitse mainituissa teoksissa on tämä\nnuori taiteilija useissa muotokuvissakin osottanut omistavansa\nvarttumistaan varttuvaa kykyä ja luontaista taipumusta taiteesensa.\n\n\n\n\n3. Maalaustaide.\n\n\nA. Ennen taideyhdistyksen perustusta.\n\nJo ylempänä puhuttuamme muutamista suomalaisista maalaajoista, jotka\ntoimivat Ruotsissa, esitämme nyt yhdessä jaksossa ne taiteilijat,\njotka tällä aikakaudella liittyivät heidän muodostamaansa ryhmään,\nennenkuin kansallistunto ja taide-elämä olivat täällä niin\nvarttuneet, että ne pidättivät taiteen harjoittajat kotimaassa.\n\nEtevin näistä myöhemmistä oli _Aleksanteri Lauraeus_ (s. Turussa\n1788, k. Roomassa 1823), rykmentinpastorin, sittemmin Lohjan\nprovastin A. Lauraeuksen poika. Yhdeksäntoista vuotiaana hän\ntoimitettiin taideakatemiaan Tukholmaan, missä Suomesta syntyisin\noleva eversti J. A. von Gerdten rupesi hänen suosijakseen, ja\nyhdeksänkolmatta vuotiaana oli hän jo hovimaalari ja akatemian\njäsen. Lauraeus alotti omatakeisen tuotteliaisuutensa jo ennenkuin\noli akatemialliset opintonsa päättänyt, ja kun hän, ensin\nyritettyään historiamaalausta, v. 1806 melkein yksinomaisesti\nantautui laatukuvamaalauksen alalle, oli menestys erinomainen. Hän\nloi suuren joukon pieniä, vilkkaita, sirosti suoritettuja kuvia,\njoissa henkilöt säännöllisesti esiintyvät valkeanvalaistuksessa\nmilloin sisällä milloin taivasalla. Aiheet olivat muutoin hyvin\nvaihtelevia, milloin ahvenanmaalaisia tahi taalalaisia, milloin\nmetsästäjiä tahi matkustajia nuotion ympärillä tahi tulisoihtujen\nvalossa, milloin ilta- tai yökohtauksia krouvissa tai hiljaisessa\nkodissa. Maalaajalla oli tarkka havaintokyky ja tositaiteilijan\nlahjat todellisen elämän kirjavaa moninaisuutta kuvaamaan. Tekniikan\npuolesta oli hänellä kumminkin opittavaa, ja v. 1817 hän sen tähden\nläksikin Ruotsin valtion antamalla matkarahalla ulkomaille. Kolme\nvuotta oleskeli hän Parisissa tutustuen silloiseen ranskalaiseen\nmaalaukseen. David'in koulun kylmähkö, hienosti muotoileva suunta ei\nkuitenkaan voinut aivan terveellisesti vaikuttaa todellisen elämän\nkuvaamista harrastaneeseen Lauraeukseen. Mutta kun hän myöhemmin\nasettui Roomaan, osottivat lukuiset kuvansa roomalaisesta elämästä,\nettä hän eduksensa sulattaen vieraita aineksia oli täydellisesti\npalaamassa itsenäiseen luonnonkäsitykseensä. Silloin kuolema katkaisi\nhänen elämänlankansa. Varsinkin viimeisen jaksonsa teoksissa oli\nhän kohonnut aikansa etevimpäin laatukuvamaalaajain joukkoon, jopa\nkerrassaan kilpailemaan hollantilaisten maalaajain kanssa, joita\nnuorena kopioidessaan hän oli oman alansa löytänytkin. V. 1845\nSuomen yliopisto osti 8 ja v. 1850 taideyhdistys parikymmentä hänen\nvarhaisempia taulujaan; muita löytyy yksityisten hallussa.\n\nMuut mainittavat ovat työskennelleet varsinaisen maalauksen\nrajamailla, mikä piirustajana, mikä piirrosten tekijänä.\nEverstiluutnantit _Ulrik Thersner_ (s. Kirkkonummella 1779, k.\nWesterås'issa matkalla ollessaan 1828) ja _Vilhelm Maksimilian\nCarpelan_ (s. Lohjalla 1787, k. Tukholmassa 1830) ovat kenties\noikeastaan dilettanttein luokkaan luettavat. Molemmat olivat\nkumminkin eteviä maisemanpiirustajia ja harjoittivat n.s.\naqvatinta-piirtämistekniikkaa. Thersner ryhtyi v. 1817 suuren\nkuvateoksen, \"Fordna och närvarande Sverige\", julkaisemiseen, sitä\nvarten itse piirustaen Ruotsin etevimmät herraskartanot, jotka kuvat\nsitten painettiin useiden muiden tekeminä aqvatinta-piirroksina. E.\nDahlbergin ennen mainitusta kuvateoksesta, jonka toimittamisessa\nElias Brenner oli ollut osallisena, eroaa tämä siinä, että Thersner\non pitänyt kartanoja ympäröiväin maisemain kuvaamisen tärkeämpänä,\njota vastoin entisessä arkkitehtuuri on pääasiana. Teosta, joka\ntoimittajan kuollessa oli keskieräinen, ovat muut taiteilijat ja\nvihdoin Thersnerin tytär _Tora_ (s. 1818, k. 1867) jatkaneet.\nCarpelan, joka on piirtänyt muutamia lehtiä edelliseen teokseen,\njulkaisi itse aqvatinta-piirrosteoksen, nimeltä \"Pittoresk resa tili\nNorska fjällen\" (1821-23), itse alusta alkain valmistaen useimmat\nNorjan ihanaa luontoa kuvaavat lehdet. Hän oli myöskin tunnettu\ntaitavana kartanpiirtäjänä. Kolmas arvossa pidetty maisemanpiirustaja\noli kenralimajuri, vihdoin kenrali Juhana Pietari Lefrén (s.\nTurussa 1784, k. Tukholmassa 1862). Näihin eteläsuomalaisiin\nliittyy neljä savolaista _Kaarle Kustaa Lundgren_ (s. Kuopiossa\n1779, k. Tukholmassa), _Juhana Henrik Strömer_ (s. Pielisjärvellä\n1807), _Aadolf Hård_ (s. Kuopiossa 1807, k. Tukholmassa 1855) ja\nalempana veljestensä muassa mainittava Vilhelm von Wright. Lundgren,\ntaideakatemian oppilas, oli erittäin taitava kartanpiirtäjä, mutta\non sitä paitse tehnyt paljo vaskipiirroksia kuvallisiin teoksiin.\nMaunu von Wrightin lintukuvat Suomessa ja sittemmin Lundgrenin\nvaskipiirrokset Tukholmassa herättivät Strömerissä luontaisen\ntaipumuksen taiteesen. Köyhänä papinpoikana oli hän lähtenyt Ruotsiin\nryhtyäkseen kauppatoimeen, mutta päätti siellä ruveta taiteilijaksi.\nSaatuaan ensimäisen opetuksen Lundgrenilta suoritti hän (1827-32)\nhyvällä menestyksellä akatemian kurssit. Kun juuri tähän aikaan\nkivipiirrostaitoa ruvettiin Ruotsissa viljelemään, antautui Strömer\ntälle alalle. Hän oli aikanaan etevin litograafi Tukholmassa ja\nsai sekä kuninkaallisten että muiden huomattavimpain henkilöitten\n(Berzelius) muotokuvat tehtäväkseen. Yhteen aikaan oli hänellä\nHårdin kanssa oma kivipiirros-painokin, ja silloin hän alotti\njulaista \"Svenskt Album\" nimistä kokoelmaa suuria kivipiirroksia\nruotsalaisten taiteilijain taulujen mukaan. Strömer työskenteli\nsittemmin Tukholmassa litograafina aina 1870-luvun loppuun, jolloin\nhän vihdoin palasi kotimaahan (Waasaan). Ylen suuri on hänen\nteostensa luku -- muoto-, maisema y.m. kuvia --, jotka hän osaksi\nitse on luonnon mukaan piirustanut ja sommitellut ja joista usealla\non taiteellista arvoa. Hård oli myöskin kivipiirtäjä, mutta ei niin\ntaitava eikä taiteellinen kuin Strömer.\n\nJos Suomenmaa täten luovutti taiteilijakykyjä Ruotsille, niin on\ntoiselta puolen tunnustaminen, ettei se ollut muuta kuin kohtuullinen\nkorvaus siitä hyvästä, minkä suomalainen taide sai sieltä päin\nvastaan ottaa. Vuosisadan alkupuolella työskenteli näet täällä\nuseita ruotsalaisia taiteilijoita, mikä lyhemmän, mikä pitemmän\najan, ja muutamat jäivät tänne ijäkseen, jota paitse useimmat sen\naikakauden suomalaiset maalaajat harjoittivat opintoja Tukholmassa.\nTähän vuorovaikutukseen nähden on kumminkin syystä huomautettu,\nettä Suomella entisyyden perustuksella oli oikeutettu osuutensa\nruotsalaisissa taiteen edistystä tarkoittavissa laitoksissa ja\nkokoelmissa -- osuus, josta se väkinäisesti oli erotettu. Ensin\nmainituita oli _Emanuel Thelning_ (s. Ruotsissa 1767, k. Pietarissa\n1831), joka pääteoksensa tähden on tähän aikakauteen luettava,\nvaikka hän jo menneen vuosisadan lopulla oli muuttanut Suomeen.\nHänen sanotaan olleen taideakatemian oppilaana ja nauttineen C. G.\nPilon johtoa. Suomessa hän maalasi paraasta päästä muotokuvia,\nainakin yhden alttaritaulun (Vihdin kirkkoon, 1798) ja omasta\nharrastuksesta historiallisesti tärkeän taulun, joka esittää Porvoon\nvaltiopäiviä sillä hetkellä, kun keisari Aleksanteri I tuomiokirkossa\nvakuuttaa säilyttävänsä Suomen perustuslait. Valmistettuansa tämän,\nnykyään Porvoon lyseon huostassa olevan teoksen, muutti Thelning\nPietariin, jossa 1820-luvulla samasta taulusta sai vuotuisen\neläkkeen. Cygnaeuksen gallerissa on hänen tekemänsä maalaus, joka\nkuvaa Kangasalan terveys-lähdettä vuosisadan alulla. Thelningin\nteokset osottavat kerrassaan riittämätöntä taiteellista oppia.\nSamaa ryhmää oli edelleen miniatyyri- ja akvarellimaalaaja Erik\nVilhelm Lemoine (s. 1780, k. 1859), joka muutti Turkuun v. 1813 ja\njätti maan vasta joku vuosi ennen Turun paloa. Hänen tekemiänsä\nmuotokuvia sekä maisemamaalauksia (öljyvärisiäkin) on vielä\nyksityisten hallussa. Häntä paljon etevämpi ja aikansa paraimpia\nruotsalaisia muotokuvanmaalaajia oli Kaarle P. Mazer, mutta hän\ntoimi täällä vaan lyhyen ajan (1837) muuttomatkallaan Venäjälle.\nVielä myöhemmin kävivät Suomessa maisemanmaalaaja Kaarle Juhana\nFahlcrantz, historiamaalaaja Juhana Sakari Blackstadius ja vihdoin\n60-luvun alussa Markus Larsson, kaikki jättäen tänne teoksia\nmuistoksi käynnistään. Laajemmassa esityksessä voisi näiden\nmaalaajain ohimenevään vaikutukseen maassamme liittää luettelon\nosaksi etevänlaisista alttaritauluista ja muotokuvista, jotka näihin\naikoihin tilattiin Ruotsista sikäläisiltä maalaajilta.\n\nKun tämän jälkeen käymme puhumaan maalaustaiteen varsinaisista\nedustajista maassamme, muistutettakoon, että Mikael Toppelius\naina kuolemaansa saakka (1821) ylläpiti kirkkomaalauksen\ntraditsioneja. Ainoastaan ohimennen on vähemmin taitava ja tuottelias\n\"koristelumaalaaja\" _Samuel Elmgren_ (s. Turussa 1771. asunut enimmän\naikaa Leppävirroilla, k. Ilomantsissa 1834) mainittava saman suunnan\nedustajana Itä-Suomessa. Turussa oli Ruotsista tullut _Juhana Eerik\nHedberg_ (s. 1767, k. 1823), akatemian piirustusopettaja (1799-1823),\ntaiteen ainoana viranpuolisena edustajana. Hän on maalannut\nmuotokuvia (H. G. Porthamin y.m.), pari alttaritaulua ja laatukuvia\n(esim. \"Pesijä\"), kaikki jotenkin ala-arvoisia.\n\nSilloin esiintyi _Kustaa Vilhelm Finnberg_ (s. Paraisissa 1784, k.\nTukholmassa 1833) uudestaan osottamaan, kuinka lahjakkaita miehiä\nmaallamme oli vara menettää. Merimiehen poikana tuli Finnberg v.\n1801 Turkuun maalarinoppiin ja edistyi ammatissaan kisälliksi.\nHänessä oli kuitenkin herännyt halu taidemaalaukseen ja hänen\nonnistui saada apua lähteäksensä Tukholmaan taideakatemiaan. V.\n1811 sai hän siellä kilpasommituksesta (\"Icarus ja Daedalus\")\nensimäisen palkinnon ja seuraavana vuonna suuren eli Tessinin\nmitalin. Noin v. 1817 palasi hän Turkuun ja oli nyt Suomen etevin\nmaalaaja kaupungin paloon saakka. Hänen toimeentulonsa lienee\nollut huononlainen tiettävästi omastakin syystä, mutta säilyneet\nteokset osottavat hänen ansainneen parempaa kohtaloa. Finnbergin\nmaalaamista muotokuvista ovat muun muassa arkkipiispa J. Tengströmin\n(sen mukaan on laajalle levinnyt kivipiirros tehty) ja vapaaherra\nFabian Wreden (taideyhdistyksen kokoelmassa) tunnetut. Olematta\nmestariteoksia osottavat ne sekä piirustuksen että värityksen\npuolesta melkoista, odottamatonta taiteellisuutta, joka ei seisahdu\nulkonaiseen, vaan yrittää tuomaan henkilön luonnettakin näkyviin.\nAkatemiassa tutustuttuaan antikinsuuntaiseen muodonkäsitykseen\nitsenäistyi hän niin sanoaksemme tunteellisen realismin suuntaan,\njoka luonteeltaan ja lopulta raittiin värityksen kautta on lähempänä\nnykyaikaa kuin Krafft'ia tai muita 1700-luvun muotokuvaajia. Paitse\nlueteltuja teoksia on mainitseminen uskonnolliset maalaukset\nKemiön ja Kakskerran kirkoissa. Kemiössä on Finnberg lehterin\nrintamukselle maalannut Kristuksen ja apostolein kuvat vanhaan\ntapaan kunkin eri alalleen. Näissä täydentämättömissä kuvissa näkee\nmikä taiteilijanero oikeastaan piili tuossa maalarinkisällissä.\nJos luetaan pois siellä täällä esiintyvä maneerintapainen kohta,\nosottavat ne kauttaaltaan itsenäisesti luovaa, rohkeanluontoista,\nalkuperäistä taiteilijaa, joka vilpittömällä vakavuudella on\najatellut tehtävänsä. Eri-ikäisten ja luontoisten henkilöiden\nyhdistävänä siteenä on uskon ja hartauden ilme. Tekotapa on reipas\nja väritys usein tehokas. Kakskerran pienessä saarikirkossa on\nehkä ainoa Finnbergin maalaama alttaritaulu.[23] Se esittää pyhää\nehtoollista. Itse ryhmityksessä ilmaantuu Lionardo da Vinci'n\nmainion, samanaiheisen kuvan vaikutusta, mutta ulkonaisen asun\npuolesta on maalauksessa omituista uutta entiseen verrattuna.\nMaalaaja on näet muutamia henkilöitä jopa Vapahtajaakin varten\nkäyttänyt uudenaikaisia alhaisemman kansan pukuja, esittäessään ne\nmerimiehen eli kalastajan röijyssä eli paidassa. Toisilla on kyllä\nmuistoperäinen viitta, mutta taiteilija ei ole ainoastaan osannut\nkauniisti yhdistää nämä eriaikaiset yksityiskohdat, vaan myöskin\nkyennyt luomaan realistiseen sommitukseen uskonnollisen mielialan.\nYksityiset päät ovat syvällisesti harkittuja ja huolellisesti\nmuotoeltuja (Johannes heikoin, vanhaan maneeriin kuvattu), ja\nvärityskin tavoittaa mahtivaikutusta. Maalaus on laadussaan aikansa\nedellä ja viittaa vasta vuosikymmeniä myöhemmin ilmaantuneeseen\ntapaan realistisesti käsitellä raamatun aiheita. Turun palon jälkeen\nlähti Finnberg Tukholmaan, jossa kuolemaansa saakka eli köyhänä ja\npuutetta kärsivänä, haaveksien suurta taidetta, tehden luonnoksia\ntilaamattomiin maalauksiin ja ikävöiden Roomaan.\n\nViimeinen tähän jaksoon kuuluva taiteilija oli presidentin tytär\n_Matilda Vilhelmiina Rotkirch_ (s. Stenbölessä Porvoon pitäjässä\n1813, k. Turussa 1842). Hän opiskeli Tukholmassa 30-luvulla, ainakin\naluksi nauttien taideakatemian professori J. G. Sandbergin ja\nmaanmiehensä R. W. Ekmanin johtoa. Käytyään v. 1840 Italiassa tutki\nja kopioi hän seuraavana vuonna Van Dyk'in ja Murillon maalauksia\nParisissa. Kaksi vuotta myöhemmin rintatauti lopetti hänen elämänsä.\nLahjakkaan maalaajattaren harvalukuiset muoto- ja laatukuvat\n(\"Vingåker'in maalaistyttö\" 1837; \"Nuori rukoileva nainen\" 1838 y.m.)\nosottavat hienoa, luontaista taideaistia ja teknillistä kehitystä,\njotka täydellisesti oikeuttavat hänen poismenonsa herättämän suuren\nkaipauksen.\n\n\nB. Taideyhdistyksen perustus ja senaikuiset maalaajat.\n\nTähän saakka mainitut taiteilijat eivät nähneet ja tuskinpa he\nedes tiesivät toivoakaan paremman ajan koittavan Suomen taiteelle.\nTodellisuudessa oli kumminkin itsetietoisen taiteenharrastuksen\nherätysaika tullut, sama aika, jolloin kansamme alkoi toipua siitä\nhorrostilasta, joka oli seurannut väkinäistä asettumista uusiin\nvaltiollisiin oloihin, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin keväinen\nkylvöaika. Jo v. 1834 allekirjoittivat V. Klinckovström, J. J.\nTengström, J. G. Linsén, I. Ilmoni ja J. L. Runeberg -- kentiesi\nFinnbergin kohtalon herättäminä -- kehoituksen seuran perustamiseen,\njonka toiminta \"pääasiallisesti tarkoittaisi kotimaisten\ntaiteilijakykyjen auttamista\". Mutta tuntemattomasta syystä jäi asia\nsilloin sikseen. Kuusi vuotta myöhemmin professori N. A. Gyldén\nparemmalla menestyksellä rupesi samanlaista yritystä harrastamaan.\nV. 1843 senati vahvisti uuden seuran säännöt, ja 10 p. maaliskuuta\n1846, nykyisen keisarin, Aleksanteri III:n syntymäpäivänä, joka yhä\nedelleen oli vuosipäivänä pidettävä, oli Suomalainen Taideyhdistyksen\nperustava kokous. Siinä valittiin johtokunnan ensimäisiksi jäseniksi\nsalaneuvos C. J. Walleen (esimieheksi), professorit I. Ilmoni ja\nJ. J. Nervander, konsuli H. Borgström (rahavartijaksi) ja insinööri\nM. von Wright. Yhdistyksen tarkoitus oli ja on edelleenkin näyttelyjä\ntoimittamalla ja taideteoksia levittämällä yhä laajemmissa\npiireissä herättää taiteen ymmärrystä ja harrastusta, tarpeellisia\nopetusneuvoja hankkimalla \"tehdä suomalaiselle taiteilijalle\nmahdolliseksi ansaita tuon nimen muunkin kuin yksistään syntymisen\nkautta\", palkinnoilla kehoittaa, matkarahoilla ja teoksia ostamalla\nauttaa taiteilijanalkuja ja taiteilijoita sekä myöskin perustaa\nja yhä lisätä suomalaisen taiteen kehitystä kuvaavaa julkista\ntaidekokoelmaa. Tehtäväin monipuolisuus yksistään osottaa mikä\nmerkitys yhdistyksellä on ollut taide-elämässämme, semminkin kun\nse, senkin jälkeen kun valtio on ruvennut taidetta kannattamaan,\npääasiassa on saanut olla tämänkin kannatuksen välittäjänä.\n\nNyt on meidän tutustuminen niihin miehiin, jotka harjoittivat\ntaidetta silloin kuin tämä olosuhteiden muutos tapahtui ja jotka\nolivat osallisina niiden perustamisessa. Milt'ei ainoa, joka tähän\naikaan kokonaan eli taiteestansa, oli _Juhana Eerik Lindh_ (s.\nRuotsin Roslagenissa 1793, k. Helsingissä 1865). Hän oli tosin saanut\njonkun määrän opetusta Tukholman taideakatemiassa, mutta muutti\nkumminkin ammattimaalarina Suomeen. Lindh tuli ensin Kokkolaan,\njosta hän, maalattuaan alttaritauluja m.m. mainitun kaupungin,\nOravaisten ja Munsaian kirkkoihin, kahdeksan vuoden päästä (v.\n1823) muutti Turkuun. Tämän kaupungin palo karkoitti hänet vihdoin\nHelsinkiin, johon hän asettui ijäkseen. Jo Turussa oli hän alkanut\nmaalata muotokuvia ja antautui nyt yksinomaisesti tälle alalle\nHelsingissä ja matkustaen ympäri maata paikasta paikkaan suoritti hän\nlukemattomia tilauksia. Tosin hänen teoksensa osottavat vaillinaista\nkykyä luonteen ilmi luomisessa, mutta kun hän ylipäätään onnistui\nulkonaisen yhdennäköisyyden kuvaamisessa ja kun hänen työnsä oli\nhuolellista eikä hänen väritykseltäänkään puuttunut valoisuutta,\nniin olivat tilaajat tyytyväisiä. Taideyhdistyksen ensimäisessä\nnäyttelyssä oli hänellä 8 eri teosta, mutta hän joutui niin ankaran\narvostelun alaiseksi, että hän sen jälkeen vaatimattomasti vetäytyi\nkilpailemasta etevimpäin kanssa. Taideyhdistys omistaa hänen\ntekemänsä R. H. Rehbinderin ja C. J. Walleenin muotokuvat. _Pietari\nAadolf Kruskopf_ (s. Pietarissa 1805, k. Muolan pitäjässä 1852) oli\nhäntä lahjakkaampi, mutta riittävän opetuksen puutteessa jäi hän\ndilettantin kannalle. Koulua käydessä (Pietarissa) oli Tukholman\ntaideakatemian entinen oppilas F. J. Sedmigradsky -- joka kauan aikaa\n(1812-40) oli nimellisenä piirustuksen opettajana yliopistossamme,\nvaikkei hän koskaan tätä virkaa hoitanut -- opettanut häntä\npiirustamaan. Sittemmin oli hän lakitiedettä tutkinut, ja oli\nhänellä joku alempi virka senatissa samalla kuin hän v:sta 1830\nhoiti juuri mainittua piirustuksen opettajan virkaa. Kruskopf\nharjoitti vähemmin öljy- kuin pastellimaalausta ja kivipiirräntöä.\nV. 1837 ja sitä seuraavina vuosina hän julkaisikin kokoelman\nsomatekoisia \"Finska vyer\" (suomalaisia näköaloja), jotka hän itse\noli luonnon mukaan piirustanut ja kiveen piirtänyt, sekä melkoisen\njoukon muitakin kivipiirroksia. _Thomas Legler_ (s. Throndhjemissä\n1806, k. Turussa 1873), _Juhana Knutson_ (s. Helsingborgissa\n1816) ja _Lennart Forstén_ (s. 1817, k. 1886) ovat näitä lähinnä\ntaiteellisen kykynsä puolesta. Legler oli opetellut maisema- ja\nkoristemaalausta Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa ennenkuin hän v.\n1833 lähti Pietariin ja sieltä palatessaan jäi ikipäiviksi Turkuun.\nSiellä vaikutti hän piirustuksen opettajana ja maalasi näöltään\nhienotekoisia, mutta luonnon tutkimuksen puutetta ilmaisevia\nmaisematauluja (yksi taideyhdistyksen kokoelmassa). Knutson tuli 24\nvuoden vanhana Suomeen, käytyänsä jonkun aikaa sekä tanskalaisessa\nettä ruotsalaisessa taideakatemiassa, ja on melkein koko ikänsä ollut\npiirustuksen opettajana Porvoossa. Hän oli ensin parhaasta päästä\nmuotokuvanmaalaaja, mutta kääntyi myöhemmin maisemamaalaukseen.\nSaavuttamatta korkeampaa taiteellisuutta on hän yhä nykyaikaan\nsaakka pysynyt tuotteliaana. Samanlaisella innolla everstluutnantti\nForsténkin elämänsä iltaan saakka piti kiinni taiteestansa. Syystä\nkun ei ollut harjoittanut perusteellisempia opintoja, ei hän kyennyt\nkohottamaan maisemamaalaustaan dilettanttimaisuuden kannalta.\nKruskopfin, Knutsonin ja Forsténin sekä kohta mainittavan Maunu von\nWrightin avulla rupesi kirjakauppias A. C. Öhman v. 1844 toimittamaan\nsuurta kuvateosta \"Finland, framstäldt i teckningar\" (Suomi, kuvissa\nesitettynä). Kaikkiaan 120 (Dresdenissä tehtyä) kivipiirroslehteä\nkäsittävä teos tuli Z. Topeliuksen (ja A. Reinholmin) kirjoittamalla\ntekstillä varustettuna valmiiksi 1852 ja ansaitsee muun muassa sen\ntähden mainitsemista, että se suuntasi taidettamme maisemamaalaukseen.\n\nEdellisiä etevämmät ovat veljekset _von Wright, Maunu_ (s.\n1805, k. Helsingissä 1868), _Vilhelm_ (s. 1810, k. Ruotsin\nBohuslän'issä 1887) ja _Ferdinand_ (s. 1822), joista ensimäinen\nja kolmas ovat olleet Suomen tunnetuimpia ja kunnioitetuimpia\ntaiteilijoita. Veljekset olivat syntyneet Haminanlahden tilalla\nKuopion pitäjässä, paikkakunnalla, joka luonnonihanuuteen nähden\non meidän maan etevimpiä. Heillä ei ollut halua lukemiseen, mutta\nvarustettuina harvinaisilla luontaisilla taiteilijalahjoilla,\njoita he itseksensä kehittivät, antautuivat he kaikki luonnon\ntutkimiseen sekä metsän ja veden asukkaiden kuvaamiseen. Tekniikan\npuolesta tyytyen piirustimeen ja vesiväriin kohosivat he jo varhain\nmestariuteen tällä heidän omituisella alallaan. Maunu lähti\nkuitenkin v. 1826 Tukholmaan ruvetakseen taideakatemian oppilaaksi,\nmutta tämä ei saanut häntä eroamaan hänen alkusuunnastaan. Päin\nvastoin ryhtyi hän siellä, kutsuttuaan Vilhelm veljensä avukseen,\nkreivi Niilo Brahen kustannuksella julkaisemaan suurta kuvateosta\n\"Svenska foglar\" (Ruotsalaisia lintuja), luonnon mukaan kiveen\npiirustettuina (1828-30), teosta, jota kaikkiaan ilmaantui 120 isoa\nkuvalehteä ja joka teki toimittajain nimet kuuluisaksi molemmin\npuolin Pohjanlahtea. Alkuperäiset akvarellit ostettiin myöhemmin\nSuomen yliopiston kirjastoon. Maunu palasi jo v. 1829 kotimaahan,\nmutta Vilhelm jäi kuolemaansa saakka Ruotsiin, jossa yhä edelleen\ntaiteellansa palveli luonnontieteitä. Hänen etevin luomansa lienee\nkuvateos \"Skandinaviens fiskar\" (Skandinavian kalat, 1836-38), jolle\nkuvien uskollisuuteen ja hienoon tekolaatuun nähden on vaikea löytää\nvertaa. Tauluja on tämä veli vähän, tuskin nimeksikään maalannut.\nMaanmittausylihallituksessa kartanpiirustajana (v:sta 1829) ja\nyliopistossa sekä luonnontieteellisten kokoelmain konservatorina\n(v:sta 1845) että piirustuksen opettajana (v:sta 1849) ollen\nMaunu von Wright lakkaamatta toimieli taiteensa alalla. Puhumatta\nmuutamasta kivipiirrosmaisemasta pysyi hän tekniikaltaan ja\naihepiiriltään kauan entisellään. Vasta ruvettuaan ylempänä mainitun\nkuvateoksen (Suomi, kuvissa esitettynä) toimitukseen, alkoi hän\nsuuremmassa määrässä käyttää taitoansa maisemain kuvaamiseen, ja\ntaideyhdistyksen perustamisen jälkeen, 40 vuoden vanhana, rupesi\nhän öljyllä maalaamaan, siten pysyväisesti kiinnittäen nimensä\ntaiteemme historiaan. Tässä kohden hän noudatti nuoremman veljensä\nFerdinandin esimerkkiä, joka myös silloin ryhtyi öljymaalaukseen.\nNiinkuin hänen veljensä oli Ferdinandkin jonkun aikaa oleskellut\nRuotsissa. Seitsentoista vuotiaana hän sinne lähti ja asui milloin\nveljensä Vilhelmin luona Bohuslän'issä milloin Tukholmassa. Ollen\nautodidakti niinkuin vanhemmatkin veljet maalasi hän muun muassa\nvesivärillä kasvia luonnontieteellistä tarkoitusta varten. V.\n1844 hän palasi isänmaahan ja sen jälkeen on hän enimmäkseen\nasunut Haminanlahdella. Ennen taideyhdistyksen perustamista oli\nvon Wright veljesten pääansiona se, että he olivat mestarillisia\nluonnontieteellisten kuvain tekijöitä, mutta sen jälkeen pyrkivät\nhe maiseman- ja eläintenkuvaajinakin korkeammalle taiteelliselle\nkannalle. Toistakymmentä vuotta ja enemmänkin olivat heidän ylen\nlukuisat teoksensa huomatuimpia taideyhdistyksen näyttelyissä, ja\nlähes yhtä kauan olivat heidän maisemataulunsakin sekä yleisön että\nkritiikin silmissä mitä etevintä Suomen taide kykeni tuottamaan.\nEikä se ollutkaan aivan väärin, sillä maisemanmaalaajinakin olivat\nhe uskollisia kotimaisen luonnon esittämisessä. Toista on jos\nvarsinaisen taiteen kannalta arvostelee heidän maisemiaan. Ne ovat\ntarkkoja ja hienotekoisia, mutta niiltä puuttuu se vapauden leima,\njoka on tositaiteilijan tuotteiden tunnusmerkki. Erityistä huomiota\nansaitsevat ehkä kuitenkin Maunu von Wrightin maisemapiirustukset\n(taideyhdistyksen kokoelmissa), joissa hän varsinkin avaroita\nnäköaloja kuvatessaan on osottanut sekä kauneudenaistia että\nvarmaa kättä suomalaisen maiseman omituisuuden tavoittamisessa.\nVerrattomia ovat veljekset niin hyvin myöhemmin kuin varhemminkin\nolleet ainoastaan elävien ja varsinkin lintujen puvun ja värin\nesittämisessä. Edistystä suorastaan taiteelliseen suuntaan osottavat\nne teokset, jotka kuvaavat eläinten elämää keskenään (esim. F. v.\nWrightin \"Rauhalliset olot\" ja \"Taistelevia metsoja\" taideyhdistyksen\nkokoelmassa). Maunu veli, kuolemaansa saakka taideyhdistyksen\njohtokunnan jäsenenä, oli aikoinaan Helsingin taide-elämän\narvokkaimpia edustajia, jota paitse hän on luonnontieteen alalla\njulaissut havaintorikkaita kirjoituksia ja isomman teoksenkin\n(Finlands Foglar I). Ferdinand von Wright, joka taulumaalaajana on\nollut Maunua tuotteliaampi ja taiteellisesti etevämpi, elää vielä,\nahkerana kuten aina. Maisemamaalaus on kuitenkin jäänyt syrjään.\nHän asettaa tosin kotkansa, kyyhkysensä, teerensä, peipposensa,\npulmusensa keskelle kotimaista maisemaa, mutta jos tilaajat\ntyytyisivät siihen, maalaisi hän ne mieluummin yksistään vaan. Kuinka\nlieneekään ovat hänen taulunsa yhtä tavallisia kuin rakastetuita\nkoristuksia suomalaisissa kodeissa.\n\nLopuksi kuuluu taideyhdistyksen perustamis-aikakauteen kaksi\nmaalaajaa, jotka, vaikka he lahjojensa ja yleisen merkityksensä\npuolesta erosivatkin toisistaan, kuitenkin ovat yhdessä mainittavat\nsen tähden, että nuoremman taiteilijapolven opettaminen on\nmolempain pääansioita. Ne ovat _Berndt Abraham Godenhjelm_ (s.\nMäntyharjulla 1799, k. Helsingissä 1881) ja _Robert Vilhelm Ekman_\n(s. Uudessakaupungissa 1808, k. Turussa 1873).\n\nGodenhjelm kääntyi jo v. 1827 virkamiesuralta taiteesen, jossa\nHeideken Tukholmassa oli ollut hänen ensimäinen opettajansa.\nMainittuna vuonna lähti hän Pietariin, opiskeli taideakatemiassa,\nmuun muassa harjoitellen vaskipiirräntöä, ja jäi sitten sinne\nmaalaamaan kopioita Eremitage'ssa, muotokuvia sekä pyhäin kuvia\nvenäläisiin kirkkoihin. V:n 1848 alussa muutti hän Helsinkiin\nja vaikutti täällä taideyhdistyksen (samana vuonna) perustaman\npiirustuskoulun opettajana v:een 1869. Tämän sekä yksityisenkin\nopetustoimensa kautta on hän parhaasta päästä ansainnut sijan\ntaiteemme historiassa. Hänen itsenäinen tuotteliaisuutensa\non ollut verraten vähäinen. Omituisella, nuorempien päiviensä\nminiatyyrimaalausta muistuttavalla, hurskaalla tekotavalla\nkäsitellen Kalevalasta ja Runebergin runoelmista otettuja aiheita\n(esim. \"Väinämöisen laulu\" ja \"Kuningas Fjalar\") on hän kuitenkin\nedustanut ajan isänmaallismielistä taidetta. Myöskin alttaritauluja\non hän maalannut joitakuita (Janakkalassa: ristiinnaulitseminen;\nDragsfjärdissä: Kristus Getsemanessa).\n\nVaikka Ekman ei saanutkaan toimia taiteenharrastuksen puolesta\nvilkkaammassa pääkaupungissa, vaan ainoastaan Turussa, on hän\nkuitenkin muitten edellä pidettävä taiteen tienraivaajana tässä\nmaassa. Jo varhain orvoksi jääden sai hän nuorena kovaa kärsiä.\nEnsimäinen opettajansa piirustuksessa oli Finnberg Turussa. V. 1824\nlähti hän Tukholmaan tullakseen taideakatemiassa J. G. Sandbergin\noppilaaksi. Tukalista taloudellisista oloistaan huolimatta edistyi\nhän hyvin ja sai palkintomitaleja toisen toisensa perästä.\nLaatukuva- ja historiamaalauksen harjoittamiseen antauneena\nherätti hänen maalaamansa soma \"Taalain tyttö\" ensiksi suurempaa\nhuomiota. V. 1836 tuli hän akatemian agréé'ksi ja seuraavana\nvuonna sai hän matkastipendin kolmeksi vuodeksi. Sitä ennen täytyi\nhänen kuitenkin ruveta Ruotsin alamaiseksi. Niin tapahtuikin, ja\nhänen käyntinsä Suomessa 1837 (jolloin hän muun muassa osaksi\nharjoitelmia tehdäksensä matkusteli Savossakin) näytti siis\nhyvästijätöltä ikipäiviksi. Kuitenkaan ei mikään todista asian\nherättäneen huomiota hänen isänmaassansa. Akatemian holhottina\nharjoitteli Ekman taiteellisia opintoja Tanskassa, Hollannissa ja\nvarsinkin Ranskassa Delarochen oppilaana. V. 1841 matkusti hän\nItaliaan, josta hän vasta v. 1844 palasi Ruotsiin. Ulkomaalta oli\nhän Tukholman taidenäyttelyihin lähettänyt useita yhä jatkuvaa\nedistystä osottavia tauluja, muun muassa \"Hollantilainen sisusta\"\nja \"Majoituskohtaus 30 vuoden sodan ajoilta\", joista taideyhdistys\nTukholmassa osti edellisen ja kuningas Kaarle XIV Juhana jälkimäisen.\nNämä molemmat oli hän maalannut ennen Italian matkaansa. Siellä\nalppien eteläpuolella hän mieltyi tuon niemimaan pittoreskiseen\nmaalais- ja kaupunkielämään, joka tarjosi niin runsaasti aiheita\najan romantillis-ihannoitsevalle taiteelle. Hänen maalauksiaan\nkiitettiin silloin Ruotsissa samoin kuin myöhemmin Suomessakin\nvärinsä ja loistavain valaistuseffektiensä vuoksi. Maalaajan\ntaipumusta luonnonkaunistamiseen ei tuona romanttisuudenkaan aikana\nhyväksytty. Hänen ensimäisiä teoksiaan Tukholmaan tultuaan oli\n\"Kansanjuhla Södermanlannissa\", joka sekin joutui kuninkaalliseen\nkokoelmaan. Ekman valittiin nyt akatemian jäseneksi, mutta ei se\neivätkä muutkaan kunnianosoitukset voineet häntä Ruotsiin ainaiseksi\nkiinnittää. Syyskuulla 1845 tuli hän Turkuun muka käymään vaan,\nmutta sinne hän sentään elinajakseen jäikin. Ekman oli todenperäinen\ntaiteilijaluonto, täynnä elämän voimaa ja intoa, ja hänen jäämistään\nkotimaahan ei saata toisin selittää kuin siten, että tuo silloiselle\nSuomelle omituinen isänmaallinen innostus oli häneenkin tarttunut.\nHän huomasi nimittäin itsellään olevan jotakin tehtävää täällä\nja tarmonsa takaa hän siihen ryhtyikin. Jo v. 1846 perustettiin\npiirustus-koulu Turkuun, jonka opettajana hän on ohjannut lukuisien\ntaiteilijanalkujen ensimäisiä askeleita. Se sekä ylimalkaan nuorten\ninnostuttaminen taiteesen oli toinen hänen tehtävistään, toinen\ntaas oli saattaa kotimainen taide isänmaalliseksi sisällykseltään;\nsen vuoksi hän itse käsitteli ja koetti esimerkillään saada muita\nkäsittelemään suomalaisia aiheita. Näiden perusohjeiden mukaan toimi\nhän elämänsä loppuun saakka, ja hyvä tarkoitus onkin usein lukuun\notettava, kun hänen lukemattomia teoksiaan arvostelee. On näet\nmyöntäminen, ettei Ekman, yksin kun oli -- jollei koko maassa niin\nainakin kotiseudullansa -- taiteen lippua kantamassa sekä pakotettuna\nmiltei yksistään taiteestansa elämään, jaksanut pysyttäytyä\nsillä taiteellisella kannalla, jolla hän Suomeen palatessaan oli\nollut. Ainoastaan yhden kerran oleskeli hän vielä pitemmän ajan\nulkomaalla, Parisissa (1857-58), jossa olisi voinut virkistyä\ntaiteilijalle raskaasta koti-ilmasta. Totta puhuen ei Ekmanin\nmaalaus ollut koskaan kohonnut täydellisesti itsenäiseen vapauteen;\nhänen paraimmatkin teoksensa ovat harvoin vapaita kankeudesta ja\ntahallisuudesta järjestelyssä, vapaita sovinnaisuudesta muodon- ja\nkasvojen tyypeissä (huomaa esim. ruusuiset, muhkeat kaunottaret). Kun\nmyöhemmin kilpailun ja kritikin puute sekä tilaajain tyytyväisyys\ntotutti maalaajaa asettamaan yhä vähempiä vaatimuksia omiin\nteoksiinsa, tulivat nuo entiset heikot puolet yhä tuntuvammiksi --\nsitä enemmän mitä painavampi aihe oli, niinkuin alttaritauluissa,\njoissa heleät värit ja kaikenpuolinen sovinnaisuus liian usein\nesiintyvät tositaiteellisen sopusoinnun ja omaperäisen vilpittömän\nhartauden sijasta. -- Suuremmoisin toimi, joka Ekmanille uskottiin,\noli Turun tuomiokirkon kuorin koristaminen al-fresco maalauksilla\n(1850-51). Paitse raamatunaiheisia kuvia loi hän tätä varten kaksi\nhistoriallista sommitusta: \"Pyhä Henrik kastaa Suomalaisia\" ja\n\"Agricola antaa Kustaa Waasan käsiin Uuden Testamentin suomennoksen\",\njotka molemmat olivat arvokkaimpia siihen saakka meillä nähtyjä\nyrityksiä historiamaalauksen alalla. Muut teoksensa jakaantuvat\naiheen puolesta seuraaviin pääryhmiin: laatu- ja kansanelämänkuvia,\nensi aluksi vielä italialaisia, mutta sitten kotimaisia, niinkuin\n\"Pentti Lyytinen lukee runojansa savolaisessa pirtissä\" (1848),\n\"Kreeta Haapasalo soittaen kanteletta talon väelle\" (1868),\n\"Venhematka kirkolle\" y.m.; Runebergin ja Topeliuksen runoelmiin\nliittyviä, esim. \"Tanssi pirtissä\" (1845) ja \"Laukkuryssät tarjoovat\ntavaroitaan talon naisille\" (1856), molemmat Hirvenhiihtäjäin mukaan,\n\"Vänrikki Stål ja Runeberg\", \"Kohtaus Regina von Emmeritz'istä\" y.m.;\nKalevalan aiheisia, joista merkillisin on kolossimainen sommitus\n\"Väinämöisen laulu\" (1866); sekä vihdoin noin 80 alttarilaulua, jotka\nsuureksi osaksi ovat samanaiheisia (m.m. Kristus Getsemanessa ja\nKristuksen ylösnouseminen, kumpanenkin vähintäin 6 kertaa maalattu)\nja joista paraimpia ovat \"Jesus siunaa lapsia\" (1849) Helsingin\nvanhassa kirkossa ja \"Kristus Getsemanessa\" (1871) Perttilässä.\nTaiteemme kehityksen puolesta ovat isänmaallisaiheiset tärkeimpinä\npidettävät, vaikka Ekmanilla ei ollut sitä alkuperäistä luomiskykyä,\njota Kalevalan aiheet ennen kaikkea vaativat. Se ankara kritiikki,\njoka kohtasi hänen uskaliainta, mutta taiteellisesti heikkoa\nyritystänsä kuvata, miten Väinämöinen laulullaan ihastuttaa maan,\nveden ja ilman asujamia, lienee ollut taiteilijan loppuijän katkerin\nkokemus. Vaikka Ekman ei saanut paljo semmoista toimeen, jolla on\npysyvää taiteellista arvoa, on hänellä kumminkin oleva himmentymätön\nkunnia siitä, että hän on osottanut Suomen taiteilijoille ne\nkansalliset aiheryhmät, joita käsitellessä he voivat antaa\nteoksilleen ei ainoastaan teknillistä vaan myöskin kansan kehitykseen\nvaikuttavaa aatteellista arvoa.\n\n\nC. Taideyhdistyksen perustusta myöhemmät maalaajat.\n\nKun Ekman etsi aiheitaan Suomen historiasta, Kalevalasta ja\nkansanelämästä, ja veljekset von Wright kuvasivat Suomen luontoa,\nnoudattivat he Runebergin ja Topeliuksen runoudessa ilmaantuvaa\nmahtavaa isänmaallista virtausta. Samaa suuntaa astui _Werner\nG. Holmbergkin_ (s. Helsingissä 1880, k. Düsseldorfissa 1860),\netevin niistä nuorista taiteilijakyvyistä, jotka esiintyivät\ntaideyhdistyksen ensi aikana. Arvossa pidetyn ja varakkaan\nvirkamiehen poikana Holmberg tuli ylioppilaaksi v. 1848. Jo\nsitä ennen olivat Kruskopf, M. von Wright ja Lindh opettaneet\nhäntä piirustamaan ja maalaamaan, niin että hän samana vuonna\nensi kerran esitti kaksi taulua taideyhdistyksen näyttelyssä.\nVaikk'ei sitä näistä eikä vielä myöhemmistäkään nuoruuden aikana\nkotimaassa maalatuista teoksista näekään, oli Holmberg todellinen\ntaiteilijanero, joka vaan kaipasi myötäisiä oloja täydelleen\nkehittyäksensä. Useilla matkustuksilla maan sisäosissa hän\nijäksensä rakastui Etelä-Satakunnan ja Hämeen ihanaan luontoon\nalkaen yhä selvemmin käsittää maisemamaalauksen varsinaiseksi\nalakseen, mutta kuitenkin kului viisi vuotta ennenkuin hänen\nhehkuva intonsa voitti isän vastustuksen, ja hän kesällä 1853\npääsi ulkomaalle taideopinnoita harjoittamaan. Holmberg suuntasi\nmatkansa Düsseldorfiin, joka, kohottuaan Saksan ehkä etevimmäksi\ntaidekaupungiksi, tähän aikaan oli alkanut vastustamattomasti\nvetää puoleensa pohjoismaisia maalaajia. Rupeamatta taideakatemian\noppilaaksi sai hän ensi vuonna ohjausta Eerik Bodomilta ja\nsittemmin Hans Gudelta, joka mainio norjalainen maisemanmaalaaja\nv. 1854 nimitettiin taideakatemian professoriksi ja joka oli\nentisestä historiallis-tyylillisestä maisemamaalauksesta eronneen\n\"naturalistisen\", todellisuutta harrastavan taidesuunnan johtaja.\nErinomaisen ahkerasti työskennellen, talviajat Düsseldorfissa ja\nkesät milloin missäkin läntisessä Saksassa, edistyi Holmberg niin,\nettä hän jo vv. 1856-57 loi pääteoksia, niinkuin \"Syysaamu\", \"Puisto\nkeväällä\", \"Westfalilainen maalaistalo\", (Helsingin keis. palatsissa)\nja \"Poppelikujanne\", jotka sekä yleisössä että taiteilijoissa\nherättivät ihastusta ja kunnioitusta maalaajaa kohtaan. Jopa\nilmaantui Holmbergin taide jo näissä tauluissa yhä vapaampana\nsovinnaisuudesta, kun näet nuori taiteilija valitsi ennen vältettyjä\naiheita ja luodessaan entistä enemmän valoa tauluihinsa osottautui\nitsenäiseksi värityksen kehittäjänä. Tehtyään kesällä 1856 Guden\nseurassa pitkän matkustuksen Saksassa ja muun muassa oleskeltuaan\najan Baierin Berchtesgadenissa, palasi hän kesäksi 1857 kotimaahan.\nTehdäkseen harjoitelmia oleskeli hän enimmän aikaa Kurun kappelissa,\nja siellä isänmaan luontoa väritykseen nähden yksinkertaisissa,\nmutta piirustuksen ja käsityksen puolesta erinomaisen taiteellisissa\nakvarelleissa kuvatessaan Holmberg saavutti täyden itsenäisyytensä.\nDüsseldorfissa käsitteli hän tästä lähtein lähes yksinomattain\nsuomalaisia aiheita ja talvelta 1857-58 mainittakoon erittäin\n\"Suomalainen hongisto\", \"Näköala Kurun kappelista, aamuvalaistus\"\nja vallan kaunis \"Näköala Kurun kappelista, iltavalaistus\", molemmat\njälkimäiset taideyhdistyksen kokoelmassa, \"Torppa kylätien\nvarrella\", Porvoon lysein oma, \"Hatanpään kartano\" y.m. Kesällä 1858\nlisäsi maalaaja harjoitelmavarastoansa Norjassa ja loi, Düsseldorfiin\njälleen palattuansa, kaksi pääteostansa \"Syysaamu Ringerikessä\"\n(prof. Gudella Berlinissä) norjalaisten ja \"Metsä sadeilmalla\"\n(Helsingin keis. palatsissa) pääasiallisesti suomalaisten aiheiden\nmukaan. Viime mainitun johdosta tunnusti ulkomainen kritiikki\ntaiteilijan astuneen etevimpäin saksalaisten maisemanmaalaajain\nrinnalle. Kesällä 1859 kävi Holmberg viimeisen kerran kotimaassa.\nHuolimatta kalvavasta keuhkotaudistaan ja raskaanlaisista\ntaloudellisista oloistaan maalasi hän seuraavana syksynä, talvena ja\nkeväänä düsseldorfilaisessa kodissaan hämmästyttävällä ahkeruudella\nparikymmentä maisemaa, joista noin puoli määrä valmistui, toinen\npuoli jäi enemmän tai vähemmin keskieräiseksi. Näiden joukossa\ntavataan mestarin kauniimpia teoksia niinkuin \"Talo Kurussa\" ja\n\"Näköala torpan tienoilta Kurussa\" (taideyhdistyksen omat), \"Aihe\nTorisevalta\", \"Postitie Suomessa\" ja \"Sadeilmanaihe Näsijärveltä\",\n\"Rajuilma Näsijärvellä\" ja \"Humalatarha\" sekä lopuksi \"Helteinen\nkesäpäivä\" (Yliopiston piirustussalissa) ja \"Ihanteellinen\nmaisema\" (taideyhdistyksen kokoelmassa). Useissa Holmbergin viime\najan maalauksissa vivahtaa väritys hopeanharmajaan, jota vastoin\nvarhemmissa kullankarva on voitolla. Kevätpuolella 1860 tapahtui\ntaiteilijalle se kunnia, että hänelle tarjottiin professorin\nvirka Weimariin perustettavassa taideakatemiassa -- tarjoomus,\njoka suuriruhtinaan oikusta myöhemmin peruutettiin. Seuraavana\nsyksynä vei säälimätön keuhkotauti hänet hautaan, ennenkuin hän\noli täyttänyt kolmannen kymmenennen ikävuotensa. Holmbergin\nmaisemamaalaus oli aikansa oma varsinkin siinä, että jokainen hänen\ntaulunsa on huolellisesti ajateltu sommittelu, samalla kuin jokainen\nerityiskohta oli luonnosta otettu. Sommittelutaidossa, valojen ja\nvarjojen valitsemis- ja järjestämiskyvyssä sekä ihanien viivojen\nkeksimisessä, jossa hän oli omakseen ottanut ja kehittänyt paraimman\nmitä Düsseldorfin koulu voi hänelle opettaa, tuskin kukaan onkaan\nhäntä etevämpi. Tämän taitonsa kautta, joka joskus johti häntä\npaikallisluonteen todellisuutta himmentävään ihanteellisuuteen, oli\nhän kouluun kuuluva; muuten oli hän muita suorempi \"naturalisti\"\nja astui siten korkeimmilleen kehjettyänsä edistyksen etunenässä.\nAkvarelliharjoitelmissaan aikaansai hän tehovoiman semmoisen, jonka\nvertaista ei silloin oltu nähty. Niissä oli hän enimmin aikansa\nedellä. Muutoin oli Holmberg maisemanmaalaajana lyyrikko puhdasta\nsuomalaista luonnetta; kotimainen luonto määräsi ikäpäiviksi\nhänen aihevalintansa. Mieluimmin hän maalasi metsää taikka taloa,\nmilloin järven rannalla milloin viljellyssä seudussa, josta ei\nkoskaan puita puutu; elolliskuvia hän käyttää säästäväisesti. Mitä\nylimalkaan suomalaisen maiseman luonteesen tulee, ei tähän saakka\nyksikään ole sitä todellisemmin eikä alkuperäisemmin kuvannut.[24]\nHolmberg, ensimäinen suomalainen taiteilija, joka on kohonnut\naikansa edistyneimmän taiteen kannalle, on suuresti vaikuttanut\ntaideoloihimme: suoranaisesti siten, että hän mahtavasti kohotti\nmeillä vallitsevat käsitykset ja vaatimukset taiteesen nähden\nsekä välillisesti siten, että hän perusti 1850-luvulta luettavan\n_düsseldorfilaisen_ suunnan taiteemme kehityksessä.\n\nYhdessä jaksossa lueteltakoon muutkin tämän suunnan vanhemman\ntaiteilijapolven jäsenet, nimittäin ne, jotka 1850-luvun kuluessa\nopiskelivat Düsseldorfissa. Etevin näistä oli historia- ja\nmuotokuvanmaalaaja _Eerik Juhana Löfgren_ (s. 1825 ja k. 1884\nTurussa), joka taideyhdistyksen matkarahan saatuansa saapui\nDüsseldorfiin samana vuonna kuin Holmberg. Hän oli jo v. 1842\npäässyt Tukholman taideakatemiaan, siellä yhä edelleen opiskellut\nja sieltä pitäen kotimaahansa lähettänyt ensimäisen huomiota\nansaitsevan teoksensa, \"Psyche\" (1851). Düsseldorfissa oli Löfgren\nviisi vuotta, työskennellen Hildebrandtin ja Mengelbergin ohjaamana,\nmutta saamatta paljoa tehdyksi. Hän oli näet hyvin lahjakas,\nmutta hidasluontoinen henkilö. Tämän ajan maalauksia ovat suuri\nalttaritaulu \"Kristus Getsemanessa\" (Jaakimvaaran kirkossa),\nF. Cygnaeuksen muotokuva (yliopiston oma) sekä \"Hagar ja Ismael\nerämaassa\" (1858, taideyhdistyksen kokoelmassa). Palattuansa\nkotimaahan asettui hän Helsinkiin, jossa enemmiten maalasi sekä\ntekotavan että luonteenkäsityksen puolesta osaksi sangen eteviä\nmuotokuvia, niinkuin paroni K. Munckin, kreivi A. Armfeltin ja\nkenties vähemmällä menestyksellä J. L. Runebergin (kaikki kolme\nYliopistossa), F. Cygnaeuksen sekä Z. Topeliuksen (Ylioppilastalossa)\ny.m. V. 1862 hän lähti Parisiin, jonka matkan kypsynyt hedelmä oli\ntaiteilijan kaunis ja kiitetty historiamaalaus \"Eerik XIV ja Kaarina\nMaununtytär\" (1864), ja myöhemmin v. 1879 Müncheniin, missä valmisti\nkaksi suurempaa teosta, \"Kristuksen kirkastus\" (Someron kirkossa)\nja \"Vallasnainen menneen vuosisadan puvussa\" (taideyhdistyksen\nkokoelmassa). Tosin ovat molemmat teokset jääneet viimeistelyä\nvaille, mutta kumminkin ne osottavat maalaajassa olleen kehityskykyä\nsilloinkin kuin hautaan hivuttava kivulloisuus jo oli alkanut.\nTaiteilijana oli Löfgren haaveksivainen, alati ihanteellisuutta\ntähtäävä. Hänen maalauksensa eivät ole piirustukseltaan eivätkä\nylimalkaan teknilliseltä kannalta katsoen nuhteettomia, mutta kun\nniissä kuvastuu alkuperäisen taiteilijan omituinen hienotunteinen\nkäsitystapa, on niiden arvo pysyvää laatua. Vaikutukseltaan taiteen\nkehitykseen ei Löfgren ole verrattava Holmbergiin, siksi oli hänen\ntuotteliaisuutensa liian vähäinen, mutta kuitenkin on hän omalla\nalallaan vielä luettava taiteemme tienraivaajain joukkoon, sillä\nkaikkine omituisuuksineen oli hän ensimäisiä todellisia taiteilijoita\nmeidän maassa.\n\nSitten kun paljon lupaava laatukuvanmaalaajan-alku, R. W. Ekmanin\nveljenpoika _Kaarle Andreas Ekman_ (s. Wiipurissa 1833, k.\nDüsseldorfissa 1855), oli tuskin vuoden oltuaan taideakatemian\noppilaana, kuollut, tuli v. 1857 Düsseldorfiin neiti _Aleksandra\nFrosterus_, sittemmin rouva Såltin (s. Ingossa 1837), ruvetakseen\nmyöskin hän laatukuvanmaalaajaksi. Tämä R. W. Ekmanin oppilas\nantautui Mengelbergin johdannon alaiseksi ja edistyi hyvästi. Hänen\nteoksensa taideyhdistyksen kokoelmassa \"Venematka kirkkomaalle\"\n(1861), \"Äiti nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä\" (1862) y.m. sitä\ntodistavat, vaikka niissä enemmän huomaa silloisen koulusuunnan kuin\nitsenäisen taiteilijaluonteen leiman. Mentyänsä v. 1866 naimisiin\nja jouduttuaan leskeksi 1873, on maalaajatar tämän jälkeen ollut\nopettajana Turun piirustuskoulussa ja maalannut toistakymmentä\nalttaritaulua, siis enemmän kuin tiettävästi kukaan muu paitse R. W.\nEkman.\n\nTaideyhdistyksen näyttelyissä 1850-luvulla nähtiin paljon\nmaisemamaalauksia, mutta melkoinen määrä oli lähtenyt nykyään\nunohtuneiden dilettantein käsistä. Kaksi naista, _Augusta E.\nSoldan_ (s. Lappeenrannassa 1826, k. Sortavalassa 1886) ja _U.\nViktoria Åberg_ (s. Loviisassa 1824), tuli kuitenkin Holmbergin\naikana Düsseldorfiin, edellinen v. 1857, jälkimäinen v. 1858. Neiti\nSoldan näytteli aikoinaan taideyhdistyksen näyttelyissä monta sekä\nsuomalais- että norjalaisaiheista maisemaa, mutta rupesi myöhemmin\nopettajatareksi. Sitä vastoin on neiti Åberg pysynyt taiteelle\nuskollisena, vaikka hän, ulkomaalla kun asuskelee, on kotimaassa\nmelkein tuntematon. Taideyhdistyksen kokoelmassa on hänen maalaamansa\n\"Savonlinnan näköala\" (1864) ja keis. palatsissa \"Monrepos\" (1865).\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä on tilaa suotava muutamille taiteilijoille, jotka eivät\nkehityksen ja ajan puolesta sovi ennen mainitsemiin suomalaisten\ntaiteilijain pääryhmiin. Taideyhdistyksen ensimäisissä näyttelyissä\nherätti _Edla Gustava Jansson_ (s. Helsingissä 1817), Lindhin ja\nTukholman taideakatemian oppilas, hyviä toiveita laatukuvillaan,\njoista \"Kehräävä muori\" on taideyhdistyksen kokoelmassa; mutta\navioliitto (ruots. historiamaalaajan N. J. O. Blommerin kanssa) ja\nkivulloisuus vieroittivat hänet taiteesta. Huomattavaa taipumusta\nmaalaukseen oli myöskin myöhemmin koulunopettajattareksi ruvenneella\n_Elisabet Blomqvistilla_ (s. Helsingissä 1827), joka, opiskeltuaan\nainoastaan kotimaassa, herätti suurta ihastusta taulullaan \"Hanna\nkangaspuissa\" (Runebergin mukaan) 1851 v:n näyttelyssä.\n\nVaikka vaan puoleksi suomalainen on _Vladimir Swertschkoff'kin_\n(s. Loviisassa 1821, k. Firenzessä 1888) muistettava. Kenralimajurin\npoikana rupesi hän ensin sotapalvelukseen, mutta ryhtyi sittemmin\nv:sta 1844 taiteen viljelykseen, jossa Legler ja Kruskopf olivat\nolleet hänen ensimäisinä opettajinansa. Hän harjoitteli myöhemmin\nopinnoita Pietarissa, Roomassa, Münchenissä ja Parisissa (Couture'n\nluona) ja vietti milt'ei koko elämänsä ulkomailla. Tässä mainittakoon\nvaan mitä hän on tehnyt Suomessa tahi Suomea varten. V. 1854 hän\njulkaisi kivipiirrosteoksen \"Kuvia sodasta Suomessa 1854\" sekä\nmaalasi saman sodan johdosta ison sotamaalauksen ja pari muotokuvaa\n(Helsingin keis. palatsissa). V. 1867 perustettuansa Schleissheimissä\nMünchenin lähellä tehtaan lasimaalausta varten, teetti hän siinä\nmuutamia mitä kauniimpia koko ikkunan täyttäviä lasimaalauksia\nTurun tuomiokirkkoa varten, nimittäin \"Kaarina Maununtytär laskien\npois kruununsa\", \"Kristus ristinpuussa\" ja \"Kustaa II Aadolf\nEevert Hornin kuolinvuoteen vieressä\". Tällä taiteellisesti ja\nmuutenkin kallisarvoisella lahjalla, puhumattakaan hänen muista\nlahjoituksistaan on Swertschkoff ikipäiviksi kiinnittänyt muistonsa\nsynnyinmaahansa ja erittäinkin Turkuun, jota hän nuoruudessaan\noli oppinut rakastamaan. Viime vuosinaan maalasi hän oivallisia\n\"Stilleben\"-kuvia, joista yksi, \"Kaaliksia kellarissa\" (1883)\non taideyhdistyksen kokoelmassa. Melkein päin vastaiseen tapaan\nmuodostui _Severin G. Falkmanin_ (s. Tukholmassa 1831, k.\nHelsingissä 1889) elämä, hän kun näet oli ulkomaalla syntynyt ja\ntäällä suomalaistui. Perhe muutti näet 1840-luvulla Helsinkiin,\nmissä Falkman tuli ylioppilaaksi v. 1850. Hän oli jo ennen tuloansa\nnauttinut opetusta piirustuksessa ja lähti v. 1857 useaksi vuodeksi\nParisiin. Myöhemmin oleskeli hän monta vuotta Roomassa, jonka\nluonto ja taide valtavasti vaikutti taiteilijaan ja josta hän\nv. 1870 palasi Helsinkiin. Falkman on ylipäätään harjoittanut\nlaatukuvamaalausta; useimmat taulunsa ovat aiheeltaan italialaisia.\nParaimmissa (esim. \"Kaksi munkkia\" 1864) on tuon kuuluisan T.\nCouturen koulussa opittu värityksensä jotenkin sopusointuinen,\nmutta toisissa \"Italialainen talonpoikaisperhe Subiacon seuduilta\",\n(1864, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja etenkin myöhemmissä ei\nvoimakkaita raskasluontoisia väriaineksia ole riittävästi toisiinsa\nsulatettu. Hänen muotokuvistaan mainitsemme suomalaisen näyttelijän\nO. Vilhon, esitettynä Molière'n saiturina. Taiteilija oli muutoin\nvähän tuottelias. Sitä vastoin rakasti hän tutkia entisten aikojen\ntyylimuotoja ja pukuja. Tätä hänen taipumustaan on kiittäminen\nsuuresta historiamaalauksesta \"Kaarlo Knuutinpoika Bonde, lähtiessään\nViipurin linnasta kuningasvaaleihin Tukholmaan 1448\" (1885,\ntaideyhdistyksen kokoelmassa) ja kansatieteellisestä kuvateoksesta\n\"Itä-Suomessa\". Falkman oli viimeisenä kahtena vuosikymmenenään\nhienona taiteen ja taideteollisuuden tuntijana Helsingin taide-elämän\njohtavia henkilöitä.\n\nPari vuotta myöhemmin saapui Parisiin laatukuvanmaalaaja _Aadolf von\nBecker_ (s. Helsingissä 1831), joka jo virkamiesuralla oli ehtinyt\nTurun hovioikeuden palvelukseen, ennenkuin hän lopullisesti päätti\nruveta taiteilijaksi. Opiskeltuansa muutamia vuosia Köpenhaminassa\nsekä muutaman kuukauden Düsseldorfissa, asettui hän Parisiin,\ntullakseen Suomen ensimäiseksi maalaajaksi, jonka koko varsinainen\nkehitys on ollut ranskalaisen vaikutuksen alaisena. Ensiksi ja\npisimmän ajan maalasi hän T. Couturen, myöhemmin myöskin Cogniet'in,\nHebert'n ja Bonnat'in ateliereissä. Helsinkiin palattuansa on hän\nv:sta 1869 ollut opettajana yliopiston piirustuskoulussa, joka hänen\ntoimestaan on asetettu nykyajan vaatimuksia vastaavaan kuntoon, ja\nsen ohessa ahkerasti vaikuttanut yksityisenä opettajana. Sillä välin\non hän tavan takaa käynyt Parisissa. Hänen lukuisat taulunsa, joista\nmelkoinen määrä on ollut näytteillä Parisin salongissa, kuvaavat\npääasiallisesti pikku kohtauksia ranskalaisen työväen sekä Suomen\ntalonpoikain elämästä. Mielellään on hän kuvannut lapsia, milloin\nmissäkin toimessa. Vaikka maalausten sommitus usein tuntuu enemmän\nmietityltä kuin välittömästi luonnosta otetulta, ovat tämän taitavan\nmaalaajan sekä piirustukseltaan että väritykseltään huolellisesti\nsuoritetut teokset ulkomaallakin herättäneet huomiota. Kotimaassa\noli hän kauan ja oikeudella enimmin kiitetty laatukuvamaalauksen\nedustaja, sillä niinkuin Holmberg maisemamaalauksessa oli v. Becker\nlaatukuvamaalauksessa ensimäinen aikansa kehityskannalle kohonnut\nmaalaaja. Ranskalaisuudellaan on hän muutoin viitannut siihen\nsuuntaan, jonne nuorin taiteilijapolvemme oli kääntyvä, v. Beckerin\ntauluista mainitsemme pääteoksina taulut \"Korttipeli ranskalaisessa\nkapakassa\" (1869, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja kotimaisaiheinen\n\"Sairasvuoteen ääressä\" (1874, keis. palatsissa). Molemmissa hän\nesittäikse eteväksi, värityksen puolesta Couturen atelierista\ntulleeksi taiteilijaksi. Muita ovat \"Après le diner\" (keis.\npalatsissa), \"Pienokaisen esittely\", \"Kahvilassa\" ja \"Ennen\nmetsästystä\" (1880). Viime mainittu taideyhdistyksen omistama maalaus\nsekä muut myöhäisemmät osottavat värityksen käyneen raskaammaksi ja\ntummemmaksi samalla kuin tuotteliaisuus on vähennyt.\n\nVihdoin on tähän ryhmään luettava maisemanmaalaaja _Julia F. de\nCock-Stigzelius_ (s. Turussa 1840), joka R. W. Ekmanin oppilaana\noltuaan opiskeli Tukholmassa ja Parisissa ja mentyään (1880)\nnaimisiin belgialaisen maisemanmaalaajan Cesar de Cock'in\nkanssa silloin tällöin on lähettänyt kotimaahan uusimman\nulko-ilmamaalauksen tapaan suoritettuja maisemakuvia, sekä\nlaatukuvan- ja maisemanmaalaaja _Sigfrid Aukusti Keinänen_\n(s. Kuopiossa 1841). Jälkimäinen on, saatuaan taiteellisen\nopetuksensa kotimaassa, Köpenhaminassa ja Tukholmassa, toiminut\npiirustuksen opettajana Helsingissä, mutta sen ohella 1870-luvulta\nalkaen maalannut aiheeltaan itäsuomalaisia, luonnollisen\ntodenperäisiä laatukuvia (\"Juttutuvassa käräjillä\", 1880,\ntaideyhdistyksen kokoelmassa) ja maisemia. Sitä paitse on hän\nKalevalan kuvittamista varten toimitetuissa kilpailuissa saanut\npalkintoja sommituksistansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo edellisessä on mainittu monta vielä elävää ja työskentelevää\nmaalaajaa. Nyt kun käymme tutustumaan düsseldorfilaisen koulusuunnan\nnuorempaan taiteilijapolveen, tapaamme yhä useammin täydessä toimessa\nolevia maalaajia. Se pakoittaa lyhentämään esitystä ja rajoittamaan\narvostelua, mahdollista vähimpään.\n\nWerner Holmberg oli kuollut liian nuorena kasvattaaksensa\noppilaita; mutta kuitenkin oli hänen loistava jos lyhytkin\ntaiteilijatoimensa pääasiassa syynä siihen, että kaksi nuorempaa\nkykyä etsiessään opetusta Düsseldorfissa tuli niin sanoaksemme hänen\nmaisemamaalauksensa perilliseksi. Ne ovat _M. Hjalmar Munsterhjelm_\n(s. Tuuloisissa 1840) ja _Berndt A. Lindholm_ (s. Loviisassa\n1841), jotka vielä tänä päivänä ovat suomalaisen maisemamaalauksen\npääedustajat. Munsterhjelm tuli Düsseldorfiin pari kuukautta\nennen Holmbergin kuolemaa ja sai kohta Guden opettajakseen. Kun\ntämä mestari erosi Düsseldorfin taideakatemiasta, kääntyi oppilas\nOswald Achenbach'in puoleen, mutta v. 1866 muutti hän Karlsruheen,\njossa jälleen kolme vuotta nautti Guden ohjausta. Itsenäiseksi\ntaiteilijaksi varttuneena on Munsterhjelm toiminut Helsingissä,\nollen kuitenkin 1870-luvun keskivaiheilla pari vuotta Münchenissä\nja käyden 1880-luvun alussa Düsseldorfissa ja Parisissa. Jo\n1860-luvulla oli maalaaja tehnyt nimensä tunnetuksi ulkomailla,\njonne hän silloin ja myöhemminkin on myynyt suuren osan taulujansa;\nsuurempi osa on kuitenkin jäänyt tänne kotimaahan, missä hän jo\nkauan on ollut yleisimmin suosittuja taiteilijoita. Munsterhjelmin\nuseimmat taulut kuvaavat Suomen sisämaan, eritoten Hämeen luontoa,\njosta hän mieluimmin valitsee aiheeksensa järven, joen tahi puron\nelähyttämiä maisemia. Näitä maisemiaan hän erinomaisella taidolla ja\ntekotavan siroudella esittää, milloin minkin vuoden- ja vuorokauden\najan valaistuksessa, milloin kirkkaan, milloin pilvisen taivahan\nalla; mutta säännöllisesti on idyllimäisen vieno runollisuus kuvan\npäätunnusmerkkinä. Hän on ylimalkaan koko aikansa noudattanut tuota\nDüsseldorfissa opittua tapaa sommitella taulu atelierissa osaksi\nharjoitelmain, mutta vielä enemmän muiston avulla. Maiseman muoto\nja viivat eivät kuitenkaan ole hänen teoksissaan läheskään niin\ntärkeä puoli kuin väritys, johon hän ennen kaikkea luottaa Suomen\nluonnon vaihtelevaa mielialaa tulkitessansa. Ainoastaan viime aikoina\non hän joskus yrittänyt n.s. ulkoilmamaalaustakin. Arvattavasti\nnäiden kokeiden johdosta ja tietysti myöskin uusimman maalauksen\nvaikutuksesta ylipäätään on maalaaja viimeisellä vuosikymmenellä\nteoksissaan noudattanut yhä heleämmäksi viritettyä väriasteikkoa.\nMunsterhjelmin taulut ovat niin lukuisat -- noin 5-600 -- että eri\nteosten mainitseminen tuskin voi tulla kysymykseen; taideyhdistyksen\nkokoelmassa on useita eriaikuisia, niinkuin \"Suomalainen maantie\"\n(1865), \"Hämäläinen talo talvimaisemassa\" (1866), \"Laiduin Hämeessä\"\n(1881), \"Maantie Hämeessä\" (1883), \"Ehtoo saaristossa\" (1886).\n\"Marraskuunilta\" (1889) ja keis. palatsissa \"Järvimaisema\" (1880).\n\"Ensi lumi\" (1886) on yksityisen oma. -- Lindholm oli, ennenkuin\ntuli ylioppilaaksi 1862, harjoittanut piirustusta ja maalausta\nKnutsonin ja R. W. Ekmanin johdolla. M. Holmbergin teokset saivat\nhänen lopullisesti valitsemaan maisemamaalauksen alakseen, ja\nmainittuna vuonna lähti hän Düsseldorfiin. Käytyänsä pari vuotta\ntaideakatemiassa, hän matkusti 1864 Baieriin ystävänsä Philip\nRothin kanssa, joka siellä ohjasi hänen työtänsä. Vv. 1865-67 oli\nhän Karlsruhessa Guden oppilaana, mutta työskenteli sitten v:sta\n1868 aina 1870-luvun keskivaiheille saakka Parisissa, jossa mainiot\nmaisemanmaalaajat Daubigny ja Corot ovat enimmin vaikuttaneet\nhäneen. V:sta 1875 asuu hän Göteborgissa. Vaikka Lindholm täten on\nenimmältään oleskellut ulkomailla, ei hän kuitenkaan ole maastamme\nvieraantunut. Paitse viime aikoina on hän käsitellyt paljo kotimaisia\naiheita ja usein lähettämällä taulujansa näyttelyihin Helsinkiin\nosottanut itsensä Suomen taiteilijapiiriin kuuluvaksi. Jo aiheiden\nvalinnassa ilmaantuu Lindholmin eroavaisuus Munsterhjelmista, jonka\nrinnalla hän muutoin on valloittanut pysyväisen sijan yleisömme\nsuosiossa. Lindholm rakastaa enimmin raikas-ilmaista havumetsää\nja saaristo- tai merenrannikko-maisemia. Hän on suorempi ja\ntarmokkaampi tosiluonnon kuvaaja, vähemmin kysyen onko aihe itsessään\nentiseen tapaan runollinen. Tämä hänen taiteensa realistisempi ja\nuudenaikaisempi luonne on saanut vahvistuksensa ranskalaisista\nopinnoista, jotka myöskin ovat johtaneet hänen teknilliseen\nmestariuteen ja siihen ulkoilmamaalauksen raittiuteen, joka nykyään\non hänen teoksilleen omituinen. Etevimpiä taulujansa on \"Havumetsiin\nsisusta\" v:lta 1882 (yksityisen omistama Helsingissä); muita\nlöytyy taideyhdistyksen ja keis. palatsin kokoelmissa, nimittäin:\n\"Metsämaisema Itä-Suomesta\" (1866), \"Höyrylaiva jäässä\" (1875),\n\"Näköala Hisingen saaressa Göteborgin lähellä\" (1876), \"Laksen järvi\nRuotsin Dalslannissa\" (1885) y.m. ja yksityisen hallussa \"Metsälampi\"\n(s. v:lta).\n\nPaitse näitä ovat useat muutkin suomalaiset maalaajat 1860-luvulla\nopiskelleet Düsseldorfissa ja Karlsruhessa. _Oskar C. Kleineh_\n(s. Helsingissä 1846), oli siellä vuosina 1866-70. V. 1869 kävi\nhän Bretagnessa, josta otti aiheita sekä meri- että arkkitehtuuri\nmaalauksiin. Erottuaan Karlsruhesta ja Gudesta, nautti hän 1870-luvun\nalkupuolella merimaalaajan Bogoljubow'in ohjausta Pietarin\ntaideakatemiassa. Vv. 1879-80 oleskeli hän Norjassa, josta niinikään\non valinnut monta aihetta käsitelläkseen, mutta muutoin on hän\nasunut Helsingissä melkein ainoana merimaalaajanamme saavuttaen\nmelkoista suosiota yleisön puolelta. Taideyhdistyksellä on \"Katu\nQuimper'istä Bretagnessa\" (1871), \"Katu Quimper'istä Bretagnessa,\nyö-valaistuksessa\", \"Douarnenez'in satama Bretagnessa\" (1873).\n_Torsten A. Waenerberg_ (s. Porvoossa 1846), joka suoritettuaan\nylioppilastutkinnon v. 1865 antautui taiteilijaksi, on ollut\nedellisen toveri molemmissa noissa taidekaupungeissa. Myöhemmin\non hän pari kertaa käynyt Hollannissa, jonka rannikoilta hän on\ntuonut aiheen useaan tauluun. Opettajatoimi Turun piirustuskoulussa\n(1874-87) sekä taideyhdistyksen taidekokoelman intendentin virka\nv:sta 1887, jolloin suomalaisen taiteen ja taiteilijain harras\nja toimelias ystävä B. O. Schauman siitä luopui, ovat jossakin\nmäärin ehkäisseet maalaajan tuotteliaisuutta. Hänen maisemistaan\nmainittakoon \"Ilta Hoglannissa\" (1974), \"Sydänkesä Hoglannilla\"\n(1891) ja hollahtilaisaiheinen \"Ilta rantavalleilla\" (1889). Näihin\nliittyy kaksi naispuolista maisemanmaalaajaa nimittäin _Emma von\nSchantz_, synt. Gyldén (s. 1835 ja k. 1874 Helsingissä) ja _Fanny\nM. Churberg_ (s. Waasassa 1845). Edellinen, joka Godenhjelmin ja\nruotsalaisen maisemanmaalaajan E. Bergh'in johdon alta vihdoin\ntuli Guden oppilaaksi, esiintyi jo v:sta 1861 taideyhdistyksen\nnäyttelyissä teoksilla, jotka huolimatta teknillisistä puutteista\nrunollisen mielialan ja yksinkertaisen somuuden kautta herättivät\nmieltymystä. Jälkimäinen nautti muun muassa Lindholmin opetusta,\nennenkuin hän v. 1867 moneksi vuodeksi lähti Düsseldorfiin. Hänen\ntaulujensa rohkeassa, jyrkistä vastakohdista omituisessa värityksessä\nilmaantuu peräti itsenäinen luonnonkäsitys (\"Auringonlaskun jälkeen,\ntalvimaisema\", 1880, taideyhdistyksen kokoelmassa). Kun kivulloisuus\nesti häntä maalaamasta, ryhtyi hän \"Suomen käsityön ystäväin\"\nnimisen yhdistyksen perustajana suurella innolla ja menestyksellä\nharrastamaan alkuperäisten suomalaisten kuosien käytäntöä nykyajan\ntarpeisiin -- asia, jota tämä lahjakas nainen on sanomalehdissäkin\ntaidokkaasti ajanut. -- Vielä myöhemmin ovat samoja polkuja käyneet\n_J. Fridolf Weurlander_ (s. Kuopiossa 1851) ja _Elias Haukka_\n(s. Lemin pitäjässä 1853), molemmat alkuansa taideyhdistyksen ja Hj.\nMunsterhjelmin oppilaita.\n\nEnsimäisenä henkilömaalaajain joukossa sopii mainita _A.\nFredrik Ahlstedt'in_ (s. Turussa 1839), koska hän samalla on\nmaisemanmaalaaja ja siis oikeastaan molempain ryhmäin välillä.\nJo 1850-luvun alkupuolella rupesi hän opettelemaan maalausta\nR. W. Ekmanin johdolla, mutta täytyi sittemmin kauan muun muassa\nmuotokuvia maalaten harjoitella taidettaan omin päin, siksi kuin\nhän 1860-luvun loppupuolella pääsi ensin Tukholman taideakatemiaan\nja E. Bergh'in oppilaaksi ja vihdoin (1869) Düsseldorfiin, jossa\nhän, sota-aika poisluettuna, on ollut neljä vuotta. Kotimaassa hän\non ollut ahkerimpia opettajia. Ahlstedtin etevimmät ja tunnokkaan\nsuorituksensa puolesta arvokkaat teokset ovat joko muotokuvia\nniinkuin talonpoikaissäädyn puheenjohtajan A. Mäkipeskan, tohtori\nN. H. Pinellon, arkkipiispa T. T. Renvallin ja kenralitirehtöri\nF. Saltzmanin taikka maalauksia, joissa nähdään henkilöitä\nmaisemassa, niinkuin \"Lepo leikkuun aikana\" taideyhdistyksen\nkokoelmassa, \"Luistelijat\" y.m. Varsinaista henkilömaalaajaa\nesiintyi samaan aikaan ainoastaan kolme. Ensimäinen niitä oli neiti\nH. A. Viktorine Nordensvan (s. 1838 ja k. 1872 Hämeenlinnassa),\nyksinäinen siinä, että hän sisällisestä taipumuksesta suorastaan\nryhtyi uskonnolliseen maalaukseen. Kotimaassa olivat Godenhjelm ja\nLöfgren hänen opettajansa, mutta v. 1864 tuli hän Düsseldorfissa\nensin Mengelbergin ja myöhemmin Virossa syntyneen realistisista\nuskonnollista maalauksistaan tunnetun E. von Gebhardtin oppilaaksi.\nNeiti Nordensvanin harvoissa valmistuneissa tauluissa (\"Evankelista\nJohannes\" 1866, taideyhdistyksen kokoelmassa) ilmaantuu hyvä koulutus\nja hurskas mieli. Kaksi vuotta myöhemmin lähti R. W. Ekmanin oppilas\nE. Arvid Liljelund (s. Uudessakaupungissa 1844) Düsseldorfiin,\nperehtyäkseen laatukuvamaalaukseen, jota taiteen haaraa hän 1870- ja\n1880-luvuillakin eri matkoilla on harjoitellut Münchenissä, missä\nhän m.m. on maalannut \"Kirkkoon hankkiaiset\" (1872), ja Parisissa\nsekä taas uudelleen Düsseldorfissa. Tämä maalaaja on menestyksellä\nkäsitellyt aiheita kotimaisen maalaiskansan elämästä, niinkuin\ntauluissa \"Säkylän pukuin osto\", \"Kellonvaihtajat\", aihe Pohjanmaan\nKorsnäs'istä, y.m. Hän on vaikuttanut opettajana Helsingissä,\nWiipurissa sekä viime aikoina oleskellut milloin missäkin\nmaaseutukaupungissa etupäässä maalaten muotokuvia.\n\nEdellisen toverina Düsseldorfissa oli _Kaarle Emanuel Jansson_\n(s. Ahvenanmaalla Finströmin pitäjäässä 1846, k. 1874), joka on\nluettava Suomen nerokkaimpien taiteilijain joukkoon. Provasti\nF. K. von Knorring, joka ensin huomasi mitkä luonnonlahjat piilivät\ntässä talonpoikaisista vanhemmista syntyneessä taiteilijanalussa,\ntoimitti hänelle taideyhdistykseltä apurahan, millä hän pääsi\nTurkuun R. W. Ekmanin oppilaaksi. Vuosina 1862-67 kävi hän Tukholman\ntaideakatemiassa erittäin historiamaalaaja J. C. Boklundin\nohjaamana ja muutti v. 1868 Düsseldorfiin, missä sai kuuluisan\nlaatukuvanmaalaajan B. Vautier'in opettajakseen. Täällä hänen\nvarhain ja nopeasti kehinnyt taiteensa vakaantui, ja hän alkoi\nluoda pikku laatukuviansa ahvenanmaalaisesta kansanelämästä. V.\n1870 tuli hän vuoden ajaksi Suomeen, mutta lähti sitten uudestaan\nDüsseldorfiin ja sieltä Italiaan ja Schweitziin etsiäkseen parannusta\nuhkaavaan keuhkotautiinsa. Toivottamana hän vihdoin palasi kotia\nkuollakseen. Ne taulut, jotka sekä kotimaassa että ulkomailla ovat\ntuottaneet Janssonille alkavan mestarin nimen, ovat \"Risti-ässä\",\nkohtaus ahvenanmaalaisessa kajutassa (taideyhdistyksen kokoelmassa),\n\"Kosinta\" ja \"Ropo haaviin\" (J. L. Runebergin kodissa Porvoossa),\nkaikki aiheeltaan taiteilijan kotiseuduilta. Niissä on luonteva\nsommittelu ja raitis, lämmin väritys, sanalla sanoen teknillinen\nsuoritus yhtä etevä kuin luonteiden kuvaus, ja lisäksi se\nnimittämätön alkuperäisyyden sävy, joka antaa tositaiteilijan\ntuotteille tehokkaimman viehätyksen. Janssonin varhainen poismeno oli\nsuurin tappio minkä Suomen taide oli Holmbergin jälkeen kärsinyt.\n\nNiinkuin edellisestä näkyy ovat useimmat \"düsseldorfilaiskoulun\"\ntaiteilijat olleet maisemanmaalaajia, samoin kuin suunnan perustaja\nWerner Holmbergkin oli ollut, emmekä erehtyne, jos pidämme tämän\nseikan melkoisessa määrässä hänen taiteensa aikaansaamana.\nViisitoista vuotta mestarin kuoleman perästä ei kuitenkaan hänen\njälkensä enään houkuttele nuorinta polvea, ja se isänmaallinen\ninnostus, jonka vallitessa oli ruvettu kotimaan ihanuutta\nkuvaamaan, on luonteeltaan muuttunut. Sekä valtiollisella että\nyhteiskunnallisella alalla on ryhdytty tosiasioihin, heränneen\nkansanhengen vaatimia uudistuksia ja parannuksia harrastamaan,\nja entinen, kaikille yhteinen, ihanteellinen isänmaallisuus on\nvaihtunut vastakkaisia puolueita kannustavaan intoon. Sanalla\nsanoen uusi realistisempi aika on koittanut, ja ihan kuin itsestään\ntapahtuu myöskin käänne taiteemme kehityksessä. Ranskan virkeintä\nelonvoimaa uhkuva taide vetää vastustamattomasti taiteilijanalut\npuoleensa, ja 1880-luvulla ovat lähes kaikki nuoret ja nuorimmat\nuuden, ranskalaisen koulun miehiä. Ikäänkuin rajapyykkinä, josta\nuusi suunta alkaa, voidaan pitää 1876 v:n yleistä näyttelyä. Siinä\nSuomen taide ensikerran esiintyi julkisesti tavalla, joka osotti,\nkuinka odottamattomasti oli edistytty taideyhdistyksen perustuksen\njälkeen. Kun kymmenen vuotta myöhemmin taiteilijat kutsuttiin 1885\nv:n näyttelyyn oli tuo muutos tapahtunut. Muutoin on vuosi 1876\ntaideyhdistyksenkin historiassa käännekohtana muistettava. Silloin\nnäet sai tämä yhdistys kauppias Victor Hovingin tekemän testamentin\nkautta noin puoli kolmatta sataa tuhatta markkaa suuren pääoman\nkäytettäväkseen, joten se voi ruveta entistä vaikuttavammin toimimaan\ntaiteen hyväksi.\n\nSyynä mainitun taiteensuunnan muutoksen äkkinäisyyteen lienee kai\nosaksi sekin, että nyt niinkuin 1850-luvullakin ensimäiseksi uuden\nsuunnan maalaajaksi ilmaantui harvinaisen lahjakas taiteilija. Se\noli näet _Albert G. A. Edelfelt_ (s. Kiialan kartanossa Porvoon\npitäjässä 1851), joka Janssonin kuolinvuonna ensiksi asettui Parisiin\nja verraten lyhyessä ajassa saavutti sellaisen nimen ja maineen,\njonka vertaista ei ainoallakaan Suomesta lähteneellä taiteilijalla\nja harvalla pohjoismaisellakaan on ollut. Jo koulunkäynnin aikana\nolivat hänen taiteelliset taipumuksensa herättäneet huomiota, ja\nniin varhain oli hän opetellut piirustamaan ja maalaamaan, että hän\nkohta ylioppilaaksi tultuaan (1871) voi esiintyä taideyhdistyksen\nnäyttelyissä, mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin hän lopullisesti\npäätti antautua maalaajaksi. Hän lähti silloin Antwerpeniin ja v.\n1874 Parisiin, missä pääsi \"Ecole des Beaux-Arts'iin\" ja Gérômen\noppilaaksi. V. 1877 rupesi hän työskentelemään omassa atelierissaan,\nja jo samana vuonna herätti historiallis-peräinen laatukuva\n\"Kuningatar Blanka\" huomiota Parisin salongissa, soma hienotunteinen\nnuoruuden teos, jota ei taiteilijan myöhemmät maalaukset ole\nsaaneet unohtumaan. Tästä lähtien on taiteilija säännöllisesti\njoka vuosi näytellyt yhtä tai useampaa taulua tuossa maailman\ntaiteen tärkeimmässä kilpailunäyttelyssä, siten jakaen vuoden ajan,\nettä hän on viettänyt kesänsä kotimaassa ja täällä myöskin tavan\nmukaan maalannut vuoden pääteoksen salonkia varten ja talvikaudet\ntyöskennellyt Parisissa. Jo 1870-luvun loppupuolelta lukien on hän\nsiellä saanut ostajia ja tilaajia tarpeen mukaan, ja hänen teoksiansa\non levinnyt ei ainoastaan useimpiin euroopalaisiin maihin, vaan\nmyöskin Amerikaan. Tutustuakseen eri maiden ja aikojen taiteesen ja\nsamalla harjoitelmia tehdäkseen, on hän eri aikoina matkustellut\nmilloin Italiassa ja Wälimeren rannoilla, milloin Espanjassa, milloin\nEnglannissa ja Hollannissa. Suomessa on hän pääasiallisesti valinnut\naiheensa Uusmaalta, Porvoon seuduilta, sekä myöskin Itä-Suomesta\nja Hämeestä. Edelfeltin nuoruuden teoksiin ovat vielä luettavat\nhistoriamaalaukset \"Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista\"\n(1878) ja \"Poltettu kylä, kuvaus nuijasodasta\", joista edellinen\nkumminkin on luonteenkuvaukseltaan tehokas ja teknillisesti ansiokas\nluoma. Kun hän sen jälkeen rupesi nykyajan kansanelämää kuvaamaan\nteoksissa, joissa henkilöt tahi kohtaus säännöllisesti ovat asetetut\ntaivasalle, oli hän joutunut alalle, jolla hän oli entistä paremmin\nmenestyvä. Semmoisia tauluja ovat Parisissa 3:nen luokan mitalilla\npalkittu \"Ruumiinsaatto saaristossa\" (1881, Botkinin gallerissa\nMoskovassa), 2:sen luokan mitalilla palkittu ja Parisin Luxembourgin\ngalleriin ostettu \"Jumalan palvelus Uudenmaan saaristossa\"\n(1882), \"Merellä\" (1884, Furstenbergin gallerissa Göteborgissa),\n\"Lauantai-ilta\" (1886, Köpenhaminan kunink. gallerissa), \"Leikkiviä\npoikia merenrannassa\" (s. v:na, kolme melkein saman aiheista, joista\nyksi on Venäjän keisarinnalla ja toinen Johnssonin gallerissa\nPhiladelphiassa) ja \"Kirkkomäellä\" (1887, taideyhdistyksen\nkokoelmassa). Aiheisen nähden on toinen mainittuja suurisuuntaisin\nja \"Merellä\" niminen, joka kuvaa purjehtivaa luotsia tyttärineen,\nehkä välittömin ja raitishenkisin, mutta jokaisessa näkyy\nteknillisen mestariuden leima. Muita tämän ryhmän lähellä, vaikkei\nkansanelämää kuvaavia ovat lisäksi keisarinnan ostama \"Koivujen alla\"\n(1882), suuri monihenkilöinen \"Luxembourgin puutarhassa\" (1886,\nyksityisellä Helsingissä) ja pari kuvaa Köpenhaminan satamasta (1890,\nkeisarillisten tilaamia). Näiden luomien rinnalla on monipuolinen\ntaiteilija, joka paitse öljymaalausta myöskin suurimmalla taidolla\nharjoittelee vesiväri- ja pastellimaalaustakin, maalannut toisia,\njotka eivät ole vähemmin taiteellisia. Niin on hän esim. tehnyt\nerittäin eteviä, osaksi mestarillisia muotokuvia, joista sikseen\njättämällä ulkomaalla maalatut, ainoastaan mainittakoon muutamat\nkotimaassakin tunnetut nimittäin taiteilijan äidin (1884), mainion\ntiedemiehen Pasteur'in (1885), joka tuotti maalaajalle kunnialegionan\nritariristin (1880 v:n mailmannäyttelyn johdosta hän nimitettiin\nsaman ritarikunnan upseeriksi) ja ostettiin Parisin yliopistoon,\nSorbonne'en, Z. Topeliuksen (yliopistolla) ja kauppaneuvos\nJ. Kurténin (säätytalossa). Kolmessa viimeisessä on hän enentänyt\nluonteen kuvauksen tehoa asettamalla kuvatun semmoiseen ympäristöön\nja tilaan, jotka ovat sopusoinnussa henkilön kanssa. Kolmas\nrunsaslukuinen teosten ryhmä näyttää aiheiden puolesta olevan\ntäydellisessä ristiriidassa noiden kansanelämää kuvaavien taulujen\nkanssa. Niissä näet hienosti ja aistikkaasti kuvataan milloin\nlaatukuvan, milloin muotokuvan tapaan säätyluokan lapsia ja naisia\njoko nykyajan Parisista taikka vallankumouksen ja 18:nen vuosisadan\najoilta. Semmoisista mainitsemme vaan Keisarin omistaman \"Kaksi\nystävää\" (1881), Amerikaan myydyn \"Isoäitini 10 vuoden vanhana\" ja\n\"Pianon ääressä\" (Göteborgin museossa). Neljännen ryhmän muodostavat\nmaisemakuvat, joihin taiteilija milt'ei säännöllisesti käyttää\nvesiväriä. Aivan viime aikoina on Edelfelt luonut kaksi teosta, jotka\nviittaavat ihan uuteen suuntaan nimittäin uskonnolliseen maalaukseen.\nEnsimäinen oli varsinkin värityksen puolesta soma \"Jouluaamuksi\"\nnimitetty Madonnan kuva (1889) ja toinen \"Mataleenan vesimatka\",\njossa taiteilija Kantelettaren samannimisen runon mukaan on esittänyt\nkeskellä suomalaista syysmaisemaa syntisen vaimon polvillaan Jesuksen\njalkojen juurella, molemmat suomalaisessa puvussa (1890).\nErinomaisella teknillisellä taidolla ja tarkalla miettelyllä on hän\nantanut sommittelulle sen ylevyyden, joka oli tarpeellinen rohkean\nyrityksen oikeuttamiseksi. Kun tämän lisäksi tulee, että Edelfelt\ntänä vuonna kilpailun jälkeen on saanut yliopistolta tilauksen\nmaalata sen juhlasalia varten suuren, yliopiston vihkimissaattoa\nv. 1640 kuvaavan seinämaalauksen, on ehkä syytä toivoa, että tämä\nmaalaaja, joka taiteensa puolesta kilpailee aikakauden etevimpäin\nmestarien kanssa, perehtyy alaan, joka on tuottava hänen teoksilleen\naatteellisesti painavamman sisällyksen kuin niillä tähän saakka\nylipäätään on ollut.\n\nTässä seuraa muut tärkeimmät, Parisissa opiskelleet, nuoret\nmaalaajamme. _Gunnar F. Berndtson_ (s. Helsingissä 1854) opetteli\npiirustamaan taideyhdistyksen koulussa ja maalaamaan saksalaisen,\nahkerana muotokuvaajana tunnetun, muutaman vuoden Helsingissäkin\nasuneen maalaajan B. Reinholdin johdolla jo ennen kuin oli\nylioppilastutkintonsa suorittanut (1872). Käytyänsä jonkun aikaa\npolyteknisessä oppilaitoksessa lähti hän v. 1876 Parisiin, jossa\nhänkin nautti opetusta Ecole des Beaux-Arts'issa ja Gérôme'en\nluona ja sai v. 1878 ensimäisen taulunsa salonkiin näytteille.\nBerndtsonista on kehittynyt laatu- ja muotokuvanmaalaaja, jonka\nomituisuus on sekä piirustukseen että väritykseen nähden erinomaisen\nhieno ja siro, melkein miniatyyrimaalausta muistuttava tekotapa.\nHänen etevimpiä teoksiaan ovat seuraavat, osaksi Parisissakin\nhuomiota herättäneet maalaukset: \"Taiteentuntijoita Louvre'ssa\"\n(1879, yksityisellä Helsingissä), \"Morsiamen laulu\" 1881, kuvaus\nparisilaisesta keskisäädystä (yksityisen suomalaisen oma, Parisissa),\nv. 1882 Egyptiin tehdyn matkan hedelmät: \"Arapialainen värjäri\" ja\n\"Almée\", keisarin ostama \"Vakoilemassa\" 1885, jota on seurannut\nmuitakin suomalaisen sotilaselämän kuvauksia, \"Lepo matkalla\" (1886,\ntaideyhdistyksen kokoelmassa) y.m. Kivulloisuus on melkoisesti\nehkäissyt tämän maalaajan tuotteliaisuutta, joka siitä huolimatta on\nviime aikoina alkanut opettajana vaikuttaa Helsingissä.\n\nVuotta myöhemmin matkusti talokkaan poika, yhden vuoden ylioppilaana\nollut _Aukusti Uotila_ (s. Urjalassa 1858, k. Ajaccio'ssa Corsican\nsaaressa 1886) Parisiin jatkaakseen taideyhdistyksen koulussa ja\nyliopiston piirustussalissa aloitettuja taideopintojaan. Hän pääsi\nEcole des Beaux-Arts'iin ja Lehmann'in atelieriin oppilaaksi.\nVarojen puute ja lisäksi sairaalloisuus piti hänet myöhemmin neljä\nvuotta kotimaassa, josta hän keväällä 1885 lähti Nizza'an ja sieltä\nCorsican saareen turhaan parannusta etsimään. Jo ensimäinen Suomeen\ntullut taulunsa \"Apelsiinityttö\" (1879) herätti toiveita, jotka\nkotona, taudin ahdistaessa, maalatut maisemat \"Metsässä\" (1883),\ntaideyhdistyksen kokoelmassa, ja \"Vallinkoski\" (1884) y.m. kuvat\nylläpitivät ja viimeiseltä matkalta kotiin lähetetyt todistivat\noikeutetuiksi. Tosin eivät nämäkään olleet kypsyneitä, mutta \"Nizzan\ntori\" (taideyhdistyksen oma), \"Kalastajia Välimerellä\", \"Ajaccio\" y.m.\nsekä keskieräiseksi jäänyt \"Kalastajia Corsican rannalla\" osottavat\nalkuperäistä ja erinomaisen hienoa väriaistia, joka olisi taannut\nUotilalle itsenäisen aseman taiteessamme.\n\nPaitse näitä on toista kymmentä suomalaista naista 1870- ja\n80-luvuilla Parisissa opiskellut paraasta päästä laatukuvamaalausta.\nNiistä mainitsemme seuraavat _H. Amelie Lundahl_ (s. Oulussa\n1850), _Maria K. Wiik_ (s. Helsingissä 1853), _Elin Danielson_\n(s. Normark'ussa lähellä Poria 1861), _Helene S. Schjerfbeck_\n(s. Helsingissä 1862) ja _Hanna Frosterus_ (s. Helsingissä\n1867). Kaikki ovat saaneet ensimäisen opetuksensa Helsingissä ja\nParisissa työskennelleet eri taiteilijain ateliereissa; 1880-luvun\nkeskivaiheilla oleskelivat suomalaiset naismaalaajat halusta\nBretagnessa, josta ovat monta aihetta ottaneet. Neiti Lundahlin\npienet taulut kuvaavat tavan mukaan kohtausta tai henkilöitä\nkesämaisemassa; taideyhdistyksen kokoelmassa on hänen maalaamansa\n\"La jardinière\" (1885). Taiteessaan edistynein ja vakaantunein on\nneiti Wiik, joka on luonut sekä huomatuita laatukuvia niinkuin\n\"Vastus\" (1884), \"Kukkien keskellä\" y.m. että oivallisia muotokuvia,\nniinkuin Ida Basilier-Magelsenin, B. O. Schaumanin ja Th. Reinin.\nNeiti Danielson on niinikään tullut tunnetuksi raittiisti maalattujen\nlaatukuviensa kautta, joissa on oma miellyttävä sävynsä: \"Nuori äiti\"\n(1885) taideyhdistyksen kokoelmassa. Suuria toiveita on lahjakas\nneiti Schjerfbeck herättänyt, vaikka itsenäistyminen näyttää hänelle\nkäyvän sangen vaikeaksi. Hänen teoksistaan mainittakoon \"Linköpingin\nvankilan pihalla v. 1600\" (1882), \"Kurjuuden lapsia\" (1883), \"Wilhelm\nvon Schwerin\" ja taideyhdistyksen omistama \"Taudista parantuva\"\n(1888). Neiti Frosterus, nykyään rouva Segerstråhle, vihdoin on\nilmaissut synnynnäistä kauneudenaistia \"Hartaus\" nimisessä ja muissa\ntauluissaan. Näiden naismaalaajain ryhmään liitettäköön lopuksi\n_Margareta E. W. Kiseleff_ (s. Münchenissä 1862), vaikka hän, joka on\noppinsa saanut etupäässä Schweitz'in Vevey'issä Rosalie Gay'n luona,\nkukkaismaalaajana heistä eroaa.\n\nKaikkia muita 1880-luvulla Parisiin lähteneitä huomattavammat ovat\nkumminkin seuraavat kaksi maalaajaa, nimittäin _Eero N. Järnefelt_\n(s. Wiipurissa 1863) ja _Aksel W. Gallén_ (s. Porissa 1865). Helsingin\nsuomalaisen alkeiskoulun läpikäyneenä Järnefelt tuli ylioppilaaksi\nv. 1881 ja päätti silloin etenkin Lindholmin, Munsterhjelmin ja\nHolmbergin maisemamaalauksen viehättämänä ruveta taiteilijaksi.\nEnsin hän opiskeli neljä vuotta Pietarin taideakatemiassa,\nmutta vasta v:sta 1886, jolloin hän muutti Parisiin ja tuli\nT. Robert-Fleuryn oppilaaksi, pääsi hänen taiteilijakehityksensä\noikeaan vauhtiin. 1888 v:n salongissa Järnefeltillä oli näytteillä\nlaatukuva \"Kapakassa\" ja taideyhdistyksen näyttelyssä s.v. useita\nteoksia, joista etevin oli \"Savolaisvene\". Jo näissä teoksissa\nhän osottautui ranskalaisen koulun taitavaksi oppilaaksi,\njonka vakavanluontoinen realismi kuitenkin on omatakeinen ja\nkäsitykseltään terve. Myöhemmistä teoksista mainitsemme hienoa\nväriaistia todistavat, raitisluontoiset maisemakuvat \"Pyykkiranta\"\n(1889) ja \"Maisema Pohjois-Savosta\" (1891), sekä A. Ahlqvistin,\nA. Meurmanin ja J. Ph. Palmenin muotokuvat. Talvikautena 1890-91\nollessaan Parisissa on nuori taiteilija muun muassa työskennellyt\nkahden alttaritaulun suorittamiseksi (\"ristiinnaulitseminen\"\nKeuruun ja \"Jesus käypi veden päällä\" Jyväskylän kirkkoa varten)\nja kilpailussa yliopiston juhlasalin seinämaalauksia varten saanut\npalkinnon luonnoksistaan. Vaikka samasta taidekoulusta lähtenyt\non Gallén taiteilijaluonteeltaan melkoisesti eriävä. Erottuaan\nruotsalaisen normalikoulun neljänneltä luokalta nautti hän neljä\nvuotta Helsingissä tarjona olevaa alkeisopetusta taiteessa ja\nlähti sitten v. 1884 Parisiin tullakseen Bouguereau'n y.m. johdon\nalaiseksi. Gallénin teoksissa ei kuitenkaan opettajain vaikutusta\nole huomattavissa, vaan on hän koko luontonsa vilkkaudella\nomistanut Parisin taiteen edistyneimmän realismin perusjohteet. Jo\nkotona näytteillä ollut \"Akka kissan kanssa\" oli hänen ensimäinen\ntaulunsa salongissa (1885). Vv. 1888 ja 1889 on hän Parisissa ja\nmyöhemmin Lontoossakin näytellyt \"Kansanelämää\" ja \"Ensimäinen\noppitunti\"; ja v. 1891 \"Johanna kirkossa\" ja \"Haavakuume\", jonka\nviimeisen taulun tähden hän nimitettiin sen taiteilijaseuran\njäseneksi, joka v:sta 1890 alkaen toimittaa näyttelyjä Marskentän\npalatsissa. Näihin kaikkiin kansanelämän kuviin taiteilija on etsinyt\naiheet Suomen sisämaista. Hänen mieltymyksensä perisuomalaisiin\naiheisiin osottaa myöskin suuri kolmiosainen, valtion tilaama\nmaalaus, jossa hän on kuvannut Kalevalan Ainotarinaa. Gallén'in\ntekemistä muotokuvista ovat seuraavat kaksi tärkeimmät, nimittäin\ntehtaanisännän G. A. Serlachiuksen, jonka hän on kuvannut keskellä\ntehdastansa, ja talonpoikaissäädyn puhemiehen K. J. Slotten. V.\n1891 annettiin taiteilijalle ensimäinen palkinto savokarjalaisen\nosakunnan toimeenpanemassa kilpailussa Kalevan kuvittamista\nvarten sekä palkittiin hänen soinnutuksensa juur'ikään mainitussa\nyliopiston toimittamassa kilpailussa. Tämän lahjakkaan taiteilijan\nteosten tunnusmerkkinä on paitse erinomaista teknillistä taitoa\nimpressionismin tapainen realismi, väriaistin tuoreus ja harvinainen\nkuvitusvoiman virkeys.\n\nUlkoilmamaalaus, jota nuoret taiteilijamme ovat oppineet Parisissa\nyksinomaisesti suosimaan, on vaikuttanut sen, että useimmat heistä\nmaalaavat samalla aikaa sekä henkilö- että maisemakuvia. Varsinaisia\nmaisemanmaalaajia on sen tähden taiteemme myöhimpänä kehitysjaksona\ntuskin ilmestynytkään. Ainoa mainittava on _Viktor A. Westerholm_\n(s. Turussa 1860), joka saatuaan alkuopetusta R. W. Ekmanin ja Th.\nWaenerbergin johdolla opiskeli Düsseldorfissa taideakatemian ja Eug.\nDückerin oppilaana. Tämän ajan huomattavimmat teokset, henkilömaalaus\n\"Atelierin sisusta, sanomia lukeva mies\" (1888) ja maisemakuva\n\"Lokakuunpäivä Ahvenanmaalla\" (1885), molemmat taideyhdistyksen\nkokoelmassa, ja \"Ekkeröön postilaituri\" (1885), ovat voimalliseen\ntekotapaan ja maiseman mielialan käsittämiseen nähden arvokkaita,\nmutta kuitenkin on Turun piirustuskoulun johtajana toimiva\ntaiteilija sen jälkeen parin Parisin matkan johdosta kerrassaan\nantautunut ulkoilmamaalaajaksi tavoitellakseen välittömimpää luonnon\ntulkitsemista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Suomen taiteen kehitys entisyyteen verrattuna on ollut\nhämmästyttävän nopea, ja sen historialla siis on eteviä taiteilijoita\nja kauniita teoksia mainittavana, on toiselta puolen myöntäminen,\nettä näiden ilahuttavain ilmiöiden hajanaisuus vielä tekee vaikeaksi\nhuomata sitä yhdistävää \"punaista lankaa\", joka osottaisi ne yhden\nmaan ja yhden kansan tuottamiksi. Tosin voisi luetella yhteisiä\npiirteitä ja niiden etupäässä huomauttaa siitä suoruudesta ja\nteeskentelemättömyydestä, joka on suomalaisten taiteilijain\nkiitettävin puoli, mutta ylipäätään on kehityskausi liian lyhyt\nsentapaiseen arvosteluun.\n\nKuitenkaan ei ole syytä epäillä, että tuo yhtenäisyys kerran\nselvästi ilmaantuisi. Jos myönnämmekin että ulkomaalaisen taiteen\nmahtava vaikutus ja se uudenaikainen oppisääntö, joka unohtamalla\naatteellisen sisällyksen asettaa tekniikan taiteen pääasiaksi,\nyhteen aikaan näytti johtavan kehitystä harhaan; niin on viime\naikoina jälleen ilmaantunut vastakkaisia oireita. Nuoremman polven\netevimmät maalaajat ja kuvanveistäjät osottavat näet jälleen kasvavaa\ntaipumusta palata kotimaisten aiheiden käsittelemiseen. Tämä onkin\nilahuttavin puoli nykyaikaisessa taiteessamme, sillä jos taiteilijat\nverrattomasti edistyneemmällä teknillisellä taidolla varustettuina\nalkavat noudattaa Ekmanin ja hänen aikalaistensa osottamaa\naihevalintaa, niin on taiteemme suomalaisuus taattu.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] _J. R. Aspelin_, Suomen asukkaat pakanuuden aikana, Helsingissä\n1885. sisältää tietoja ja kuvia näistä ja kohta alempana mainituista\nmuinaisesineistä.\n\n[2] Vrt. _W. Stassow_, L'ornement national russe. Pietarissa 1872.\n\n[3] Vrt. _W. Lübke_, Taiteen historia. I. s. 353.\n\n[4] Vanhempien pilarien yläpuolelle jääneet entisten holviruoteiden\nolkakivet ja muurissa nähtävät jäljet niiden kohdalla sekä akkunain\nkorkea asema osottaa, että keskilaivan seinät ovat yhtä myöhäisiä\nkuin v. 1466 rakennettu uusi holvi.\n\n[5] Seinissä nähdään pyörösauvoista muodostettuja pilastereita, jotka\nnykyään ovat virattomia, sillä holviruoteet yhtyvät seinään niiden\nyläpuolella olkakivien välittämällä. Pilasterit ovat muodostukseltaan\ngootilaisia, ja on siis tällä kirkolla, joka todennäköisesti on jo\n1100-luvulla perustettu, niitä ennen ollut kolmas, arvattavasti\npuinen katto.\n\n[6] Kemiön kirkon rakensi, kertoo paikallistarina, kolme munkkia,\njotka olivat Ruotsin Wreta luostarista kotoisin, ja on heidän\nmuistonsa säilynyt muun muassa kirkon lähellä olevan Wredabyn nimessä.\n\n[7] E. Nervander. Kirk. tait. Suomessa, II, kuv. 7.\n\n[8] Jo Turun tuomiokirkon johdosta mainitun Konrad Bitz'in muistoksi\noli v. 1823 revityn Siuntion sakariston päädyssä seuraava kirjoitus:\n\nThä Biscop Conrad Bidze then Finska kyrkan styrde Och kyrkor öfveralt\ni Finland bygga lät, Thä blef jag byggder och jag Petri namnet ärfde.\n1460.\n\nR. Hausen. Ant. gj. u. e. antiqv. forskningsresa 1870. s. 8.\n\n[9] Hra Emil Nervander, joka vanhojen kirkkomaalaustemme tutkijana\nja uudistustoimen johtajana on suorittanut ansiokkaan työn Suomen\nsivistyshistorialle, huomauttaa main. kirjasessaan s. 42, että\njotenkin \"omituiset kasvojentyypit Paraisissa tuntuvasti muistuttavat\nBellingen kirkon holvimaalauksia Odense'in amtissa Tanskanmaalla.\"\n\n[10] Kts. Goldschmidt, Adolph. Lübecker Malerei und Plastik bis 1530.\nLübeck 1839. Sisältää 43 isoa valopainos-kuvalehteä.\n\n[11] Samoilta ajoilta eli tarkemmin 1200-luvun alkupuolelta on\nmyös _Porvoon_ tuomiokirkon suuri kullattu hopeakalkki, yksi\nmerkillisimpiä keskiaikaisia taideteoksia Suomessa, vaikka\narvattavasti 1600-luvulla tänne tuotu. Kahdeksalla relievikuvaelmalla\nja kasviaiheisella koristuksella ja emaljilla ylen rikkaasti peitetty\nteos on etevimpiä laatuaan ja vallan harvinainen. Kalkin tekijä,\n_Sifridus_ nimeltä, muutoin tuntematon Saksan taiteen historiassa,\noli varmaan ala-reiniläiseen kouluun kuuluva mestari ja ehkä Trier'in\nkaupungista kotoisin, jossa on syntynyt pari muutakin tekotavaltaan\nyhdenlaista teosta. Kts. minun julkaisemaani kuvallista kirjoitusta,\nSuomalaisia kalkkeja I-II S. Muinaismuistoyhdistyksen Aikakausk. VII\nja VIII: sekä Aikakauskirjan \"Zeitschrift f. bild. Kunst\" liitteenä\nilmaant. Kunstgewerbeblatt, 1885, s. 97 ss.\n\n[12] Vrt. _Goldschmidt_, main. t. Taf. 11.\n\n[13] Vrt. p. Birgittaa Goldschmidt'in kuvaamaan triptykoniin\nSchwerinin museossa (main. t. Taf. 16).\n\n[14] S. Muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirja I, kuv. III, IV, V.\n\n[15] Vrt. XV. Lübke, Taiteen historia. II, s. 69.\n\n[16] Tämä kammottavan naturalistinen osa muistomerkkiä on nykyään\nlaudoilla suljettu katsojilta.\n\n[17] Vaskipiirroksiin on nimen jälkeen jollakin itsetunnolla liitetty\nsanat \"natif finnois\" (syntynyt suomalainen).\n\n[18] Kun Brenner aateloitiin v. 1712. pani hän vaakunakilpensä\nyläpuolelle kypärin ja sen päälle roviosta nousevan feenikslinnun.\n\n[19] S(aara) E. W(acklin). Hundrade Minnen från Österbotten. II,\ns. 65 ss. Siinä kerrotaan myöskin, että Toppelius olisi Lumijoen\nkestikievarissa maalannut paratiisin kuvan, joka peitti kokonaisen\nseinän. Paitse Aatamia ja Eevaa oli maalauksessa nähtävänä\nkaikellaisia eläviä, pulkassa istuva, peuralla ajava lappalainen\nja alastomia poikia luistelemassa lammen jäällä.\n\n[20] Tätä taulua varten tilasi Elias Brenner v. 1705 veistoksilla\nkoristetut puitteet kuvanveistäjältä Casper Schröderiltä Tukholmassa.\n_Aspegren_, Pedersöre socken II. s. 71-72.\n\n[21] Tämä samoin kuin kaksi alempana mainittua N. Schillmarck'in\nmaalaamaa muotokuvaa myytiin C. Eichhorn'in huutokaupassa v. 1890\nTukholmassa, ja tulivat ne kaikki silloin suomalaisen omistajan\nhaltuun.\n\n[22] Kirjallinen, 30 p. Kesäkuuta 1813 kanslerin vahvistama ohjelma on\npääasiassa prof. J. F. Walleniuksen tekemä. Määräykset olivat osaksi\nliian seikkaperäiset kuvanveistotaiteen noudatettaviksi. Niin esim.\nvaadittiin että Räntämäen seutu Aurajoen rannalla on luonnon mukaan\nkuvattava.\n\n[23] Taulussa ei näy tekijän nimeä eikä myöskään kirkon arkistosta\nole saatu tietoja siitä: mutta kuitenkaan ei Finnbergin muitten\nteosten tuntija voi epäillä, että se on hänen kädestään lähtenyt.\n\n[24] Lähes kolmekymmentä Holmbergin maalaamaa taulua ja harjoitelmaa\non kuvattu teoksessani \"Werner Holmberg, elämä ja teokset\", 1890.\n\n\n\n"]