[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW4XqAUMrJhXmyiN16TIKJCdGjDT-oyb6o2-iHvYGs68":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1245,"Huutolaistyttö","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"1245-merilainen-heikki-huutolaistytto","1245__Meriläinen_Heikki__Huutolaistyttö","Kuvaus kovilta ajoilta","romaani",[],[],"fi",1899,null,35472,218931,false,51339,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Huutolaistyttö: Kuvaus kovilta ajoilta\" by Heikki Meriläinen is a novel written in the late 19th century. The book appears to explore the themes of family struggle and survival during a harsh and unforgiving winter, likely reflecting the socioeconomic conditions of that era. The narrative seems to focus on a family grappling with starvation and the challenges imposed by both nature and societal hardships.  The opening of the novel sets a grim tone as it introduces a family faced with the consequences of years of famine, culminating in a particularly brutal winter. Key characters include the suffering father who has frostbitten feet, the anxious mother striving to care for her ill child, Vanni, and the young brothers, Taneli and Niilo, who navigate their own feelings of hunger and helplessness. The family’s dynamics and emotional turmoil become evident as they deal with the dire situation, culminating in a night filled with joint struggles and fleeting hopes for survival. As they aim for a better future, the story intricately weaves their desperate attempts to sustain themselves against the backdrop of a harsh winter landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],134,"Historiallinen romaani sijoittuu 1860-luvun suuriin nälkävuosiin ja kuvaa köyhän perheen selviytymisyrityksiä äärimmäisessä puutteessa. Teos seuraa orvoksi jäävän lapsen kovaa kohtaloa huutolaisena aikana, jolloin nälkä ja sairaudet koettelevat suomalaista maaseutua.","Heikki Meriläisen 'Huutolaistyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1245. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HUUTOLAISTYTTÖ\n\nKuvaus kovilta ajoilta\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI MERILÄINEN\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1899.\n\nNikolainkaupungissa,\nWasa Nyheterin kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKatovuosia oli tullut; jo kymmenen, vaan ei yhtään niin katalaa kuin\ntämä, ettei korvan kuuluviin tullut yhtään riihellistä semmoista\nviljaa, joka olisi ruumenista eronnut. Ja ihmisillä jos olikin\nentisiltä paremmilta ajoilta joku vähä viljaa jälellä, niin ne\nkätkettiin seitsemien lukkojen taakse siemeniksi tulevan kesän varalle,\njotta kaikilla oli ruokana metsänvilja ja kala, petäjä- ja\nolkijauhoista tehdyn tahnoksen kanssa.\n\nTalvi oli ankara, alituista tuiskun kirtupakkasta, tuuli pohjoisessa ja\nidässä, joten se viikot ja kuukaudet pysyi aivan miehen syöpänä\nvirnakkana.\n\nTammikuun viimeinen pakkasilta oli jo pimennyt pimeimmälleen ja\niltavalkea palaa riemotteli Metsävainion turvekattoisen pirtin\nraunioisella takalla. Tulen liepeellä seisoi jalkapata vettä\npuolillaan. Se tulen puoleisesta laidasta kiehua kuhisi, että vaahdot\nyhtenä suppona vierivät yli padan ja joku lihan sirpale aina silloin\ntällöin vilahti vaahtien seassa. Ansalla saatu riekko oli nyt\nsirusteltu pataan pieniksi kipeniksi. Kuusivuotias Taneli oli nyt ollut\näitillä apuna riekkoa lihatessa ja tiesi saavansa pään palkastaan ja\nkatseli nyt kiehuvaan pataan, näkyisikö sitä riekon päätä siellä\nvaalitien seassa hurahtelevaksi. Sitä hän katseli, että makea vesi\ntippui huulella lipottavan kielen nenästä, ja laihoissa tuhranneissa\nkasvoissa näkyi odotuksen kuivia väreitä.\n\nKahdeksan vuotias Niilo jykerti tylsällä äitin visapäisellä\npatapuukolla paksusta päreenpalasesta puuhevosta. Veitsi kun ei\ntahtonut pystyä, niin hijoa karnutti sitä takkakiven laitaan, sylkäsi\nväliin aina siihen kiveen ja taas hijoi kunnes luuli sen olevan terävän\nja rupesi kapertamaan, eikä näkynyt joutavan muusta meiningistä\npitämään mitään väliä. Äiti istui tulen vaiheella kolmijalkaisella\njakkaralla ja polviensa päällä heilutteli neljävuotiasta Vannia, joka\ntaudin vointeessa voihkerehti, näpisteli kuivia huuliaan ja silmät\nvierähtelivät kiinni.\n\nUlkona haukkui Halli siksi vihaisesti kuni venäläisiä olisi tulossa,\nvaan siitä ei nyt kukaan näkynyt välittävän, olihan se ennenkin\nhaukkunut, vaikkei tietty mitä se haukkuu. Mutta kun kartanolta kuului\nhyvittelevä ääni, niin Hallin haukkuminen taukosi ja muuttui\nystävälliseksi, iloiseksi vokinaksi, ja liehakoiden alkoi se hyppiä\npystyyn.\n\nKuurettuneen oven takana alkoi kuulua hitaita pehmeitä askelia. Heti\naukesi kirahtava puusaranainen ovi, jonka raosta eellimmäisenä hulmahti\npörrökarvainen Halli lumisine turkkineen sisään ja hyvillään hulmuili\nkaikkien luona antaakseen tietää, että se oli hän, joka sai tulijan\nensiksi tervehtiä. Mutta kukaan ei joutanut välittämään Hallin\nmielihyvästä, silmät vaan kiintyivät oveen ja poikain suusta pääsi\niloinen ääni: isä tulee. Aivan yltäpäältä kuuretuksissa, ihan\nsilmäripsetkin kalkkareissa, työntyi ukko hitaasti pirttiin ja hartion\nvoimasta nykäsi oven kiinni, että tulisi niin visuun kuin mahdollista.\nSitten pitkävillaiset turkkitöppöset jaloissaan, kantapäisillään ja\nkömpelön näköisesti astui penkin sivulle. Oudostellen tuijottivat\ntulijaan jokahisen silmät, paitsi sairaan Vannin, ja tiukasti\nsilmäillen seurasivat tulijan kaikkia liikkeitä, kun se alkoi\nkopistella kuuraa itsestään, päästeli ympäriltään siimaisen vyönsä,\nriisui resuisen turkkinsa, pani sen naulaan ja kärsivän näköisin\nkasvoin istahti penkille.\n\nÄitin kasvoissa näkyi outo kummastus ja arasti värähtävällä äänellä\nkysyi: Mikä sinulla on jaloissa?\n\nIsä varasi pinttyneet kätensä polviinsa ja allapäin katsoi suuriin\ntöppösiinsä ja vaikeroiden virkkoi: Paleltuivat tässä tiistaina,\ntuolla Kerilän tervasmetsässä.\n\n-- Herra Jumala. Paleltui! kuului hätäisesti epätoivoinen huudahdus\näitin suusta.\n\n-- Paleltuihan ne, eikä ollut edes pakkasen jäljen katsojaa aikanaan,\nniin saivat tulla tuskille... Varpaat menivät aivan hiileksi ja...\n\n-- Ja mitä sitten? lisäsi äiti.\n\nIsä arveli sanoa, että eikö nuo varpaat lähtene pois, mutta kun tunsi\näitin olevan niin hätäisellä mielellä, niin keskeytti.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvästi siunatkoon, lisäsi tuskaisesti huokaisten äiti,\nkatsahti polvillaan retkottavaan Vanniin ja lisäsi: Hyvä olisi ollut\nmuuten, niin nyt on parempi kun hänen vielä piti jalattomaksi tulla.\nOtti Vannin syliinsä, kantoi sen penkille, peitteli sen vaateresuilla\nja tahtoi riisua isän jalat nähdäkseen, osaisiko niitä jotenkin hoitaa.\n\nUkko riisui töppöset jaloistaan, hiljalleen raposteli resuisen kääreen\ntoisesta jalastaan ensin irti, ja viimeisen kääreen varpaittensa\nympäriltä kierti hyvin varovasti pois, josta selvisi esiin paljas\njalkaterä, jossa varpaat jalkapöytää myöten olivat visvan kanssa\ntörttyneet yhdeksi turpeeksi ja turvottuneet aivan muodottomiksi.\n\nÄitin sydäntä vihlasi, että parahtava sanaton, tuskainen huudahdus\nkuului hänen suustaan eikä pitkään aikaan kyennyt muuta sanomaan kuin\nvoivotteli vaan kipeästi.\n\n-- Jo siitä olen minä tuskat nähnyt, virkkoi isäkin vaikeroiden, ja\nalkoi kääriä entisiä kääreitä jalkansa ympärille, vaan kun näki äitiin\nniin pahasti käyvän, niin ei aukonutkaan toista jalkaansa, jossa oli\nkantapääkin paleltunut ja varpaittenkin puoli yhäkin pahempi.\n\nÄiti meni ikäänkuin toimettomaksi. Sydämmen tuska puhkesi valtavaan\nitkuun. Hän turski katkeraa itkua ja itkun seasta kuului joitakin\nepämääräisiä varmaa toivottomuutta ilmaisevia sanoja, ja käveli vaan\nlattialla tuskissaan eikä huomannut sitäkään kun keitto kiehui kuiviin\nettä pata kuivapohjana kärisi takalla.\n\nTaneli ja Niilokin olivat ihan kuin pökerryksissä, eivät tajunneet\nnekään tälle ilmalle; se äitin tuska vaikutti heihin niin\nkummallisesti. Taneli se oli enimmän kummissaan, kun näki, etteihän isä\nole hetikään kuolevan näköinen, koska vielä istuu, ja minkä tähden\näitillä on tuonlainen hätä, mutta tuntui se siltä, että hätäillä sitä\nkuitenkin pitäisi hänenkin muitten mukaan. Ei hän sitä kuitenkaan\nsaattanut tehdä kun ei päässyt varsinaisesti alkuun, katseli vaan\nsuurilla silmillään muitten meininkiä. Muistipa taas mennä katsomaan\nsitä kiehuvaa pataa, näkyisikö nyt vilahtelevaksi riekon päätä, mutta\nkun näki padan kuivillaan, niin huudahti: Pata on vuotanut keiton.\n\nSilloin havahti äiti, luuli sen kiehuneen että on vajonnut siitä\nmärkyys, eikä kyyneleisillä silmillään tullutkaan tarkastaneeksi, että\npata oli aivan kuiva. Suurella pahkakauhalla pistää tomahutti saavista\njäänhileistä vettä ja kaasi pataan. Silloin räsähti pata kappaleiksi,\nettä palaset kimpoilivat lattialle ja tuhkapilvi täytti koko pirtin ja\ntuli melkein sammui. Silloin Tanelikin pääsi hätäilemisen alkuun,\nparahti kohti kurkkuaan itkemään ja itkunsa seasta kuului\nkarvasmielisiä sanoja: Kun lintukeitto meni, lintukeitto meni, voi,\nvoi, lintukeitto meni.\n\nNiilon suusta ei kuulunut sanoja, mutta itki hänkin niin katkerasti\nkuin kahdeksanvuotias ihminen voi itkeä.\n\nÄitin hätää tuo tapaus ei paljon suurentanut, löi käsillään vaan\nrintoihinsa ja tuskin kuuluvasti virkkoi: Kaikki nyt pitää nähdä... Tuo\nolisi vielä ollut syömistä, niin...\n\nHallikin näytti ymmärtävän talonväen surun ja isän vaivan, mutta kun\nsuruun ei voinut ottaa osaa, niin käytyään ensin kaikkien luona, meni\nhän isän luokse, haisteli sen jalkoja sitten ikäänkuin hyvittääkseen\nisän mieltä, istahti lattialle isän jalkain viereen, nojasi hartionsa\nisän polviin, josta syrjäsilmällä katseli isää silmiin, kun tämä\nhuvikseen verkalleen silitteli hänen pitkävillaista niskaansa.\n\nTuhkapilvi haihtui pirtistä, tulikin virkeni palamaan, ja äitikin\ntointui tajuamaan asioita. Sopella oli vanha reikälaitainen kattila,\nsen otti äiti, puikon kanssa selvitteli tuhkasta ne lihat, huuhtoi\nniistä enimmän poron ja laittoi ne siihen kattilan laitaan kiehumaan,\nistahti sitte äskeiselle kolmijalkaiselle jakkaralleen ja\nkiehutellessaan sitä poroista lintukeittoaan siihen hulmuavaan tuleen,\nhuokaili mielensä ahtaimpia kaihoja ja hiljalleen sekotteli olki- ja\npetäjäjauhoja keittoonsa, että tuli sakeanlaiseksi velliksi.\n\nKeitto joutui valmiiksi.\n\nJokahisella oli omituinen kuppinsa, niihin jakoi äiti keiton. Mutta kun\nkeittoastia oli pienempi, niin ei tullut kuin puolilleen kupit ja oma\nkuppinsa jäi melkein tyhjäksi.\n\nTaneli näki, että, hänen kuppiinsa tuli riekon pää, kuten sen pitikin\ntulla, niin hyvä mieli mutuili suupielissä kantaessa kuppiaan pöydälle.\nKannettiin sinne kaikki muutkin kupit, joista tuohiropeessa paistetun\npetäjärieskan kanssa kokoutuivat kaikki syömään, paitsi äiti meni\nVannin luokse penkille ja vei Vannin kupin sinne ja kysyi: Syötkö sinä?\n\nVanni kielellään kasteli huuliaan ja kuului: En.\n\n-- No syöhän edes tuo riekon jalka, sitähän olet ennenkin aina\ntavottanut. Mutta Vanni ei aukassut silmiäänkään, kun virkkoi: En syö\nmitään, kääntyi vaan toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon ja vetäsi\npeittoraasua kasvoilleen ikäänkuin kätkeäkseen itseään.\n\nTaneli kun kuuli, että Vanni ei syö, niin joutui äitin luokse, nojautui\näitin syliin ja kuiskasi: Minulla oli vähä velliä. Minä söisin Vannin\nosan.\n\nÄiti kaasi omaan kuppiinsa Vannin kupista vähäsen, ojenti Vannin kupin\nTanelille ja virkkoi: Anna siitä Niilollekin.\n\nTaneli vei kupin pöydälle yhteiseksi Niilon kanssa, mutta samassa\nrupesi lusikat kapajamaan toisiinsa ja Tanelilta pääsi hätäilevä,\nitkumielinen ääni: Kun syöpi kaikki lihat.\n\n-- No empään, kuului Niilon mutuilevasta täyteläisestä suusta ja toista\nveti kupista suuhunsa, vaikka entisetkin luut ruskivat vielä suussa.\n\nTanelilta pääsi oikein parahtava ääni: Elä syö kaikkia. No elä! Anna se\nminulle, ja kaappasi Niilon lusikasta lihamurun.\n\n-- Onhan tuossa vielä sinullekin, virkkoi Niilo ja tarrasi kouran\nkanssa siihen lihapalaan, minkä Taneli pudotti hänen lusikastaan, ja\ntunki suuhunsa.\n\nTaneli rupesi itkemään eikä tullut syönnistä kalua,\n\nÄiti kääntyi poikiin päin ja tiukasti virkkoi: Jos ette saata siinä nyt\nsiivolla syödä, niin tuonne pihalle on asia ja heti onkin.\n\nTämän kuultuaan pojat heittivät kiuskannan, mutta Taneli kuitenkin itki\nhiljaa siitä harmista kun Niilo söi lihat, ja siinä itkua tuhkaessa ja\nmulistellessa meni aika, että Niilo ammenti vielä vellinkin suuhunsa ja\npyörähti pois tulen luokse kapertelemaan sitä äsköistä puuhevosensa\nteosta. Tanelin mieli meni yhä karvaammaksi kun Niilon mentyä silmäsi\nkuppia ja näki sen aivan tyhjäksi, mutta ei tohtinut ääneen itkeä, niin\nlaskeutui pöydän alle lattialle istumaan ja koitti siellä tuhkaa niin\nhiljaa kuin mahdollista.\n\nSen huomasi kyllä isä, vaan hän oli itsekkin niin pahamielinen että ei\nvoinut virkkaa sanaakaan, syödä toposti vaan tuohiropeesta\npetäjärieskaa ja sitä velliä pani kyytimieheksi.\n\nÄitin mieli oli yhä apea, niin apea kuin perheen äitin mieli voi olla\nsilloin kun viimeinen ateria on syöty eikä toisesta ole minkäänlaista\ntoivoa. Teki mieli puhumaan jotakin, mutta mieli oli niin paha, että\njos olisi jotakin sanonut, niin se yhäkin olisi murtunut valtavaksi\nitkuksi eikä olisi siitä sen selvempää tullut.\n\nIsä kun oli ollut Kerilässä kolme viikkoa kasakkana tervaksen\nhakkuussa, niin luuli kuitenkin, että vaikkapa se tämän viikkoa on\nsairastanut jalkojaan, on sille kai sentään vielä annettu palkaksi\njotakin, ja oli halu sitä kysyä, vaan kun näki että itsekin on niin\npahamielinen, niin jätti senkin semmoisekseen, ajatteli että tottapa\nhän sanoo, jos hän on tuonut tahi on haettavaa.\n\nNiilo pani tuleen vereksiä tuohisia halkoja, jotka riemahtivat\niloisesti palaa loihottamaan ja valaisivat koko huoneen, että koko\npirtti näytti olevan valoa täynnä ja kuuraiset pienet neliruutuiset\nakkunat pirtin seinässä möllöttivät kuni lumiharkot ja näyttivät ihan\nheijastavan puhtailta. Kaikissa esineissä näkyi kuni jauhon tomua.\nLattiallakin näkyi jokaisen askeleet kuni myllyn lattialla. Siitä\näsköisestä tuhkapilvestä oli satanut sen tomun ja se teki\nvastenmielisen vaikutuksen sitä vastaan kuin iloinen tuli valaisi\nhuoneen miellyttävän ja kodikkaan näköiseksi. Tämä vastenmielisyys\nväkistenkin paljastui äitin kyyneleisiin silmiin, ja, ennenkun mitään\nkerkesi ajatella, niin vaistomainen pakko kiirehti häntä puhdistamaan\nasuntoaan; pienellä vasulla, nouti ulkoa vitilunta, pirskutti sitä\nkaikkialle, otti havuluutansa, ripsui sillä kaikki pöydät, penkit ja\njakkarat. Ja viimeksi lakasi lattian. Niilostakin tuntui tämä mieleen,\nniin pani taas uusia tuohisia halkoja tuleen, jotka tuprahtivat heti\npalamaan ja kääriytyivät punertavain liekkien sisään, joista tuprusi\ntervamustaa savua, joka pyörteisenä patsaana kiirehti ahnaasti\nnielevään savutorveen. Mutta liekkien puhtaasti kumalteleva valo täytti\ntaas huoneen ja teki niin miellyttävän näköiseksi, että väkistenkin\ntunkeutui kodikkaisuuden tunne asujain mieliin lievittämään mieliä\näsköisestä alennuksesta. Äitikin tunsi saattavansa jo puhua, niin meni\nisän luokse istumaan ja nureksien virkkoi:\n\n-- Kun olisit edes sinä pysynyt tervennä, niin olisihan tässä ryvetty,\nmutta, mikä perinee nyt. Ei ole mille suutaan aukasta muuta kuin noita\nvehkajauhoja muutamaksi puuroksi.\n\n-- En suinkaan tiedä, virkkoi isä. Jos kykenisi työhönkin, niin ei\nsaisi mitään ansaituksi.\n\n-- Eikö Keriläiset maksaneet mitään?\n\n-- Ei mitään. Kyllä niitä nyt saa työmiehiä aivan ruokapalkoilleen.\nVenakon Lassikin kävi Kerilään pyrkimässä ruokapalkoilleen tervaksen\nhakkuuseen, ja siihenhän se pääsikin kun minä tulin jalattomaksi.\n\n-- Ruokapalkoilleen? No hyvä Isä siunatkoon. Mikä sen Lassinkin perheen\nelättää, kun kuusi lasta eikä syömistä enempi kuin taivaan linnuilla\nkuulunut jo tässä tuonnoinkaan olleen.\n\n-- Kerjuulla on perhe ollut jo kolme viikkoa, virkkoi isä.\n\n-- Hyvä Isä! Kerjuulla Leena parkakin semmoisen joukon kanssa,\nvoivotteli äiti.\n\n-- Kerjuulla on Leena ja moni muu Leena siellä on, lisäsi isä. Monia\nrekikuormia kerjäläisiä käy päivässä taloissa. Ei hevoset jouda muuta\ntekemään kuin niitä kyyitsemään... Ja sinne muitten lisäksi joutunemme\nmekin. -- Tätä viimeistä lausetta sanoissa murehtui mieli että ei\nsaattanut enää puhua, vaan pani kätensä pöydän nenälle, laski otsansa\nkäsiensä päälle. Kuumat kyyneleet rupesivat juosta rapattamaan\nlattialle ja leveät hartiat nutjahtelivat katkeran mielen\nvaikutuksesta.\n\nÄitin kasvoille myöskin vierähti kyyneleet, mutta mieli oli kuitenkin\nenemmän Vesakon Leenan perheessä kuin omassaan; miten on tämmöisellä\nsäällä mahdollista reessä pysyä hengissä puolialastomien sikiöitten ja\nvieläpä itsensäkin Leenan, tuon henkilaidan kituliaan näljän katkaseman\nraukan.\n\n-- Ei mahtane enää olla hengissä. Mitä tarkoittaa Jumala tänlaisella\najajia? Kun vielä ilmat tuommoiset? Kaksi kovaa: nälkä ja vilu. No\naikoihin nyt on eletty. Voi, hyvä Jumala armahtakoon, huokasi äiti\nsydämmensä pohjasta ja virkkoi: Hyvä on niin, hyvä näin, suo siellä,\nvetelä täällä, ei kuivaa kussaan. Jos lähdemme kerjäämään, niin osana\non kuolema; jos pysymme läjässä, niin kuolema on osana, kuolema\nviheliäisin... Hukkua veteen olisi silmänräpäys. Taudin hourauksissa ei\ntuntisi näljästä, ei vilusta, nukkuisi vaan.\n\nSiirtyi Vannin luokse, kohotti sen retkottavaa kättä penkille, kätki\nsen peiton alle ja toivomielisesti virkkoi:. Sinullahan toki lienee se\nosa, että saat siirtyä pois tuonelan tuville. Kunpa joutuisit heti jo\ntänä yönä.\n\nVanni rupesi katkerasti itkemään, turskutti niin kovasti, että koko\nruumis meni mukaan ja peitot soluivat lattiaan.\n\nÄiti korjasi peittoja ja kysyi: Etkö sinä tahtoisi lähteä tuonelaan?\n\n-- Äitin kanssa lähtisin, kuului Vannin katkeramielinen vastaus ja\nrupesi yhäkin katkerammin itkemään.\n\n-- Minä tulen sitten muutamien päivien perästä, myönsi äiti\nherttaisesti ja kopeloi Vannin päätä, miten on kuuma, tuntuuko tauti\nkiihtyväksi, että todellakin joutuisi lähtemään jo tänä yönä. Kuuma oli\nVannin pää ja kovasti löi suonet.\n\nKun Vanni ei tyyntynyt itkemästä, niin äiti hyvitteli: Elähän itke,\nVanni rakas, kyllä minä lähden Vannin mukaan. Lähdetään yhdessä, minä\notan syliini Vannin.\n\n-- Milloin sitä lähdetään? kuului Vannin tyyntyvämielinen vastaus.\n\n-- Ehkäpä jo huomenna, lohdutteli äiti ja peitteli Vannin jalatkin\nhyvästi ja kuurtoili vuoteen, ettei liikkuessaan vierähtäisi lattialle.\nMielestä tuntui hyvälle, kun Vannin tauti tuntui kiihtyvän, että edes\nhän pääsee pois. Sitten selvisi mielessä, että Niilo ja Taneli\nkykenevät omin jalkoinsa lähtemään kerjuuseen, isän pankoot\nhuutolaiseksi, itse kyyristyimpä mihin tahani; tottapahan siitä\nlöytävät ja jos eivät löydä, niin sama sille... sama sille.\n\nLaittoi vuoteet kuten ennenkin ja kaikki asettuivat yöteloilleen.\nTulikin takassa varveni varvenemistaan ja valo pirtissä himmeni kuin\nnukkuvan silmä, että tuokion perästä oli pimeys käärinyt ulkona ja\nsisässä. Tähän pimeään tyhjyyteen harreili äitin vesikiehteinen silmä,\nja turvaton mieli reutoi ruumista että unta ei tullut. Vaikka aina\nkokosi kokoon ne hyvät puolet, että Vanni kun kuolee, niin pojat\npääsevät omin jalkoinsa kerjuuseen, isän pankoot huutolaiseksi ja minä\nkuoliinpa mihin kuolin, niin ei siitä mieli sentään tyyntynyt.\nHengityksestä ja liikunnoista kuuli, ettei isäkään ole vielä nukkunut,\nniin tunsi halun puhelemaan enemmän ja kysyi: Miten sinä polonen\npalellutit nuo jalkasi tuommoiseksi?\n\nIsä rykäsi ja alkoi. Ne kengät kun olivat semmoiset rajat ja paikkaset\nja kun olimme tuolla Asikaisen kankaalla tervaksen hakkuussa tässä\ntiistaina, niin siellä kankaan laidassa notkelmassa oli lumen alla\nvesi, jossa kastui kengät, ja liekkö mennyt sisäänkin, jotta paikalla\nkylmettyivät kuin sarvet. Silloin rupesi palelemaan jalkoja. Arvelin\netten lähde kesken päivin pois, vaan kun rupesi yhä kipeämmin\npalelemaan, niin läksin haromaan pois. Vaan kun matkaa oli vihainen\nneljännes, niin ei sitä ajatta päässyt, siinä tuli työtään. teki, ja\nennenkun olin Kerilässä oli kaikki hiilenä. Sitten niitä kenkärontsia\nei saatu jaloista pois muuten kuin piti panna kuumaan veteen.\n\n-- Kuumaan veteen, no mitä vasten siihen? ihmetteli äiti.\n\n-- Ne kylmettyivät semmoiseksi kallioksi, ettei jalka liikkunut enempi\nkuin hammaspuussa, selvitteli isä. Niin Leena toi karjan muurista\nämpärillisen kuumaa vettä, johon hyppäsin seisomaan. Samassa kun suli\nkengät, meni lämmin vesi sisään ja yhtäkkiä sulatti kylmettyneet jalat.\nSilloin tunsin, että hyvin on käynyt. Varpaat rupesivat palamaan kuin\ntulessa... voi sitä yötä... kaikki vaivanen kokee... Aamulla oli jalat\nvesirakoilla, ja varpaat turvonneet suuriksi kuin sammakot.\n\n-- Hyvä Isä sentään, huokasi tuskaisesti äiti.\n\n-- Sitten kahden päivän kuluttua puhkesivat rakot ja ovat tulleet\ntuommoisiksi, lisäsi isä tyyneesti.\n\n-- Ei tule jalkoja enää niistä, huokasi äiti epätoivoisesti.\n\n-- No ei niissä nykyään olisi hyvin suuri tuska, kun olisi mitä syödä,\nniin kyllä ne jotenkin paraneisi, vaikka terveen arvoista niistä ei\nmitenkään tule. Varpaat ne kyllä lähtevät pois.\n\n-- Varpaat pois. Voi hyvä Jumala, varpaat pois, huudahti\nkauhistuksissaan äiti.\n\n-- Niin. Kyllä ne varpaat ovat mennyttä kalua, mutta palelihan kerran\nLieverin likalta jalat samalla tavalla, että varpaat märkänivät pois,\nvaan työnsäpähän teki ja eli päälle päiväinsä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nÄiti kun tunsi, että isällä on vielä toivoa jaloistaan, niin lievisi\nmieli ja rupesi ajattelekaan miten sitä lähdettäisiin eteenpäin.\nAjatteli aamulla lähteä Koskelan emännältä tahtomaan suoloja, ja\npyytämään isälle käsitöitä, edes verkon kudelmia, joista voisi jotakin\nansaita, ja kun kuulevat isän onnettomuuden, niin armahtaessaan ehkä\nantavat jotakin apua. Eihän nyt Jumala liene heitä kironnut aivan\nsuulleen kuolemaan, eihän köyhyyteen ole oma syymme, kohtalo on\nkietonut. Ei, ei toki Jumala salli meitä niin onnettomiksi, että\nnälkään kuolemaan, ajatteli äiti, ja tuntui mielessä selviävän, että\nisän onnettomuus on sallittu sen tähden, että ihmisten armeliaisuus\njohtuu sen kautta heidän kaikkein hyväkseen. Mitä enemmän sitä\najatteli, niin mielessä valkesi kuni päivä, että niin se on, että\ntapahtuma, joka ihmisen silmään näyttää äärettömän pahalta, sen on\nJumala viisaudessaan määrännyt hyvän juureksi ja kääntää sanomattomaksi\nhyväksi. Kiitetty olkoon Jumala, huokasi äiti, ja tunsi tehneensä\nsyntiä kun illalla oli niin synkkä ja toivoton kohtaloonsa. Mutta\nuskoi, että anteeksi antava Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ei\ntuntunut nukuttavan, niin nousi ylös, pani puita takalle, sytytti ne\npalamaan ja sen tulen valossa rupesi paikkaamaan töppösiään, että kun\npäivä alkaisi liketä, niin lähtisi Koskelaan.\n\nKaikki nukkuivat. Isäkin nukkui aivan henkihieverinä eikä Vanninkaan\nvalitusta kuulunut, niin tuntui kuni rauhan enkeli olisi piirittänyt\nsen majan. Ja kun äiti sai paikanneeksi tamineensa, niin tunsi\nitsessään väsymyksen tapaista raukeutta. Köllistyi vuoteelleen ja\nnukkui samassa. Herasi vasta kun päivä valjenneena kohta tunkeutui\npirttiin läpi jäisien akkunoitten.\n\nSäikähtyen heräsi äiti ja toimittautui niin sukkelaan kuin taisi\nlähtemään Koskelaan. Mielessä oli yhä vaan Jumalan ihmeellinen johto,\nmiten pahat asiat kääntyvät juuri parhaimmaksi hyväksi. Ovathan he\nkumpanenkin olleet ikänsä kelpo ihmisiä, palveluksessakin alkuaan\nollessaan nuhteettomasti kaikin puolin käyttäytyivät -- sen tietävät\nkaikki ihmiset. Nyt jos on köyhäksi jouduttu tämmöisinä aikoina\nlapsijoukon kanssa kinnaroidessamme ja kylmään metsään mökkiä\ntehdessämme, ei ole oma syymme; kyllä kait olemme kaikki voimamme\npanneet polaan, sen tietävät kaikki ihmiset, ja kun nyt tuommoisen\ntapauksen hyvä Isä salli, että tuon ainoan perheen tuen piti tulla\njalattomaksi, niin eivät suinkaan voi olla auttamatta kellä\npikkusenkaan lienee millä auttaa; ja onhan niillä Koskelaisillakin edes\nsuoloja, joita kuormittaisin tuovat kerralla. Ja suoloja kun\nsaataisiin, niin voisihan Jumala antaa metsästä edes yhden riekon\npäiväksi ja pyhäksi edes jäniksen. Eihän tuo sekään suurta koloa metsän\nhaltian karjaan tekisi. Niitten ja suolain turvin menisimme talvesta\nyli, ja kesään kun pääsisimme niin sitkeä olisi kesänen kuolija.\n\nNäissä mietteissään laittautua kahmerehti äiti matkatamineihinsa.\nKenkiä ei ollut, niin pani kolmet paikkaset sukat päällekkäin ja\nniitten päälle pitkävillaiset turkkitöppöset, katsahti vielä orrelle\nisän töppösiin; panisiko vielä ne, ettei kävisi kuten isän jaloille,\nmutta paksulle ja lämpymälle se tuntui; oikein mukavalle tuntui\nlattialla kävellessä, kun jaloissa tuntui niin vahvalta, tilavalta ja\nlämpymältä. Monta kerrosta pani äiti alusvaatteita, joiden päälle pani\nisän päällyksettömän mustaksi pinttyneen rajettuneen turkin, ja sitoi\nsiiman palasella kiinni. No lämpymälle ja muhkealleppa tuo nyt tuntuu.\nEi luulisi olevan pakkasella tekemistä minun kanssani, ajatteli äiti\nuunin korvalta, turvakoita ottaissaan ja pujottaissaan kaksia\nturvakoita päällekkäin. Ja asetellessaan käsiinsä katsahti vielä\nnukkuvata joukkoa, katsahti halkokokoa: No ompa noita halkoja pirtissä,\nettä saavat tulen takkaan, ajatteli ja alkoi työntyä ulos. Mutta oven\noli kylmänyt kiinni, että kolme kertaa piti polvillaan rysäyttää\nennenkun pääsi irti, ja suuren jyräyksen synnyttikin kun viimein\naukesi, ja kaikki heräsivät siitä jyräyksestä ja hyppäsivät istuilleen.\nVaan kun näkivät olevan äitin ulos menemässä ja näkivät oven täydeltä\ntunkeutuvan pirttiin valkeaa pakkasen usvaa, joka mylläköiden alkoi\nvieriä perään, niin paiskautuivat pitkäkseen, vetäsivät peitteet\nkorviinsa ja kätkeytyivät kokonaan peittoihinsa.\n\nÄiti ulos tultuaan jysäytti oven lujasti kiinni, otti kodan nurkkaa\nvasten pystyssä olevat kuurottuneet suksensa, turvakollaan pyyhki\nniitten pohjista kuuraa, heitti ne hangelle rinnakkain, astui jalkansa\nniitten päälle, vaan varpaallisiin piti kahden käden pakata noita\nsuuria töppösen kärkiä sopimaan, mutta sopi ne kuitenkin, ja niin lähti\nhiihtämään. Suksenpohjat olivat karkeassa jäässä ja kahisivat lumessa,\nkuin säilärauta. Ja raskaalta ja tukalalta tuntui niitten vetäminen.\nMutta siitä ei äiti huolinut, vaan vaston vihaista pakkasviima\nnilakkata ojenti matkansa Koskelata kohti. Syvään vajosi talvisessa\npakkasvidissä äitin sukset, leveälle ulos suksen jäleltä työnti suuret\ntöppöset pehmeän lumen ja katkeamaton raito näkyi leveän ladun sivulla\näitin luutaisen sauvakon syviä askelia.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKoskelasta ei heltinyt apua. Ainoastaan kouran täyden sai suoloja.\nMutta Koskelainen oli pyhänä kirkolla käydessään kuullut, että\nkuvernööri on määrännyt tässä Pajurannan pitäjässä panna neljä\nköyhäinhoitolata toimeen, joihin sijoitetaan kaikki työhön\nkykenemättömät köyhät, ja että niistä hoitoloista tulee yksi tähän\nKurkelaan, toinen Ärmäskylän Tervolaan, kolmas Jupakan kylän Kinnulaan,\nneljäs Saukkosen kylän Pihtilään. Ja Koskelainen kehotti kaiken mokomin\nnäitä Metsävainion asukkaita kaikkia menemään sinne Kurkelaan aivan\nensitilassa, ennenkun muita kerkiää tulla niin täyteen ettei sopisi.\n\nTämän tiedon saatuaan kiirehti äiti kotiin eikä ikänään hänen mielensä\nvielä ennen ollut onnesta niin täysi kuin nyt Koskelasta palatessa. Nyt\nnäkyi aivan selvään, että Jumala suuressa viisaudessaan oli näin\nlaittanut. Nyt jos isä olisi terve, niin emme pääsisi siihen hoitolaan\nkukaan. Vaan kun nyt isä on työhön kykenemätön vaivanen ja Vanni\nsairas, niin ei suinkaan kukaan pääse jos ei nämä, ja luonnollisesti\nminä niitten hoitajaksi; ja ei suinkaan nyt poikia Niiloa ja Tanelia,\ntuommoisia kunnottomia raukkoja, toki eroteta vanhemmistaan. Suuri\nJumala olkoon kiitetty, huokasi äiti aina väliin näitä ajatellessaan ja\nhiihtäessään Koskelasta kotiin kirteätä latuaan, paistaessa tammikuun\nuleisen päivän. Päivä oli jo jälellä puolen eikä äiti ollut syönyt\nmitään, ankara hiihtäminen suurenti nälän vaatimuksia ja kipeästi\nvihloi sydänalassa hiuka. Tämän lievittämiseksi otti niitä Koskelan\nemännän antamia suoloja rakeen, imi sitä ja nieli siitä syntynyttä\nvettä. Siitä kipein hiuka aina häpesi ja onnellinen hän oli, niin\nonnellinen kuin ihminen voi olla, joka suurimman onnettomuutensa on\nsaanut vaihtaa suurimpaan onneen. Kaikki matkan varrella seisovat\nhuurteen käärimät puutkin näyttivät katselevan lemmen hymykasvoin ja\nojennellen kuuraisia kankeita käsiään onnen tervehdykseksi kulkijalle.\n\nKotiin tultuaan ei äiti mahtanut nostaa suksiaankaan nurkkaa vasten\npystyyn, kuten aina ennen, vaan jätti hangelle pitkäkseen ja rienti\npirttiin näkemään perhettään.\n\nKaikki näkivät jo äitin kasvoista, että hyvin on asiat; pojat juoksivat\nsyliksi äitiin ja yhdestä suusta joutuivat sanomaan: mitä äiti toi,\nmeillä on nälkä.\n\n-- En tuonut paljon mitään, vastasi äiti ystävällisesti ja katseli\nloistavin silmin lapsiinsa, riisuessaan vaatteita päältään ja\npyyhkiessään hikeä otsaltaan.\n\n-- Toittepahan äiti. Meillä on nälkä, lisäsi Taneli nureksien ja piteli\näitiä ikäänkuin ettei pääsisi karkuun.\n\n-- Olkoon nyt nälkä. Huomen illalla meillä ei ole enää nälkä kun meillä\non rukiiset leipävänkäleet käsissä ja rasvainen lihakeitto höyryää\nedessä, lisäsi äiti turvallisella painolla, repostellessaan lumisia\ntöppösiä jaloistaan irti.\n\nPojilla jäi suu auki ja silmät pyöristyivät renkaiksi eikä ymmärtäneet\nmitä se on se äitin puhe. Mutta isä oli pöydän takana jalkojaan\nkatselemassa ja niihin kääreitä laittamassa, niin se kavahti katsomaan\nterävästi äitiin ja lämpymästi kysyi: Miten niin?\n\nÄiti kohosi seisalleen töppösiään kuivaan pannakseen ja huokasi: Jumala\non hyvä. Se pitää huolen luoduistaan, kunhan vaan ymmärtäisimme häneen\nluottaa hyvänä ja pahana päivänä. Hän on totinen ja hyvä. Eikös ole\nihmeellistä, että vaikka me nyt näytämme olevan onnettomista\nonnettomimmat emmekä näytä päivän päähän pääsevän, niin tämä kamala\nonnettomuutemme on juuri onnemme perustus. Katsokaas kun nyt kruunun\nvaroilla kuulutaan perustavan Kurkelaan hoitopaikka kaikille työhön\nkykenemättömille köyhille ja vaivaisille. Ja kukas sen vaivaisempi on\nkuin sinä, ja Vanni on sairas, jota hoitamaan minä pääsen, niin eikös\nole ihmeellistä? Tämä sattuma ei ole mikään muu kuin Jumalan suuri\nihmeellinen armotyö meitä kurjia kohtaan.\n\n-- Ei tuo liene toki totta, keskeytti isä ja äänestä tuntui toivon ja\nepätoivon sekainen värähdys.\n\n-- Kyllä se on totta, toisti äiti. Koskelainen oli ollut pyhänä\nkirkolla ja siellä oli niiltä kirkonkylän ylimyksiltä kuullut.\nKuvernööri kuuluu käyneen määräämässä.\n\n-- Kuvernööri! ihastui isä ja kiinnitti katseensa yhä tutkivammaksi\näitiin.\n\n-- Niin juuri kuvernööri kuului, juuri itse kuvernööri kuului käyneen\nmääräämässä, toisti yhä äiti. Niitä kuului tulevan neljä hoitolata\ntähän Pajurannan pitäjääseen, mutta tähän Kurkelaan se Koskelainen\nkehotti meitä menemään.\n\n-- Vai kuvernööri itse! myhähti isä. Sinne täytyy päästä ihan huomenna,\nlisäsi hän, päätään punaltaen, ja ihastuksen loimo näkyi partaisissa\nkasvoissa.\n\n-- Kuinpa pääsisit siksikään noilla jaloillasi, mutta miten käypi sen?\nlisäsi äiti epätoivoisesti.\n\n-- No tämän matkan nyt minä menisin, vaikkei olisi jalkateriäkään,\nvirkkoi ihastuneella mielellä isä, ei tule kuin nappanen peninkuorma,\nniin tokihan minä nyt sen päivän pitkään tallustelen, vaikka\npolvillani... Vai kuvernööri on semmoista toiminut.\n\nSairastava Vannikin virkistyi tästä puheesta, nousi istuilleen ja\npyytävästi virkkoi: Minä lähden äitin kanssa. Ottaahan äiti minun.\n\n-- Ottaahan toki äiti Vannin, virkkoi herttaisesti äiti. En toki\nheittäisi Vannia, vaikka mikä, vakuutteli äiti ja korjaili Vannia\nvuoteellaan.\n\n-- Otattehan minunkin, kuiskasi Taneli, eikä muistanut enää nälästään\nmitään.\n\n-- Otan Tanelinkin, otetaan se toki Tanelikin, toisti äiti.\n\n-- Minäpä hiihdän suksillani ja jätän teidät kaikki, muistutti\nvarmuudella Niilo keskustelun lopuksi.\n\nTänä päivänä ei ollut Metsävainion asukkaista kukaan vielä syönyt.\nNiilo ja Taneli olivat repineet vanhan suolakopsan ja ne tuohet\nliottaneet vähässä vedessä ja sen suolaveden kanssa koittaneet syödä\npetäjäjauhoja, vaan ei sekään ollut käynyt laatuun.\n\nÄiti lähti käymään Telkkäpuron varrella riekon pyydyksillään, josko\nJumala olisi niin armollinen että antaisi vielä edes yhden riekon\nviimmeiseksi atriaksi. Ja sieltäpä toikin äiti aivan sulan riekon. Tämä\noli äitin mielestä taas ilmeinen viittaus Jumalan ihmeellisestä\njohdosta, ja koko matkan Telkkäpurolta kotiin tullessaan hän hoki:\nkiitetty olkoon suuri Jumala, kiitetty olkoon Jumala, taivaallinen Isä.\n\nNyt laitettiin puoli riekkoa kiehumaan iltaskeitoksi, toinen puoli\njätettiin aamuskeitoksi. Uuni oli päässyt lämpiämästä, niin uuniin\nlaitettiin paistumaan petäjä- ja olkijauhoista suolaveteen tehtyä\ntaherrusta leivän sijasta käytettäväksi lintuvellin kanssa. Ja vaikka\nei kukaan ollut vielä tänä päivänä syönyt, niin ei kukaan tuntenut\nnälkää. Huomeisen onnen toivo täytti kaikkien mielet. Niilo ja\nTanelikaan eivät keiton kiehuissa puhuneet nälästään. Mieli oli\nKurkelassa ja matkassa Kurkelaan ja siellä kohtaavissa lihamaljoissa ja\nrukiisissa leipäkämpäleissä, aivan samanlaisissa kämpäleissä kuin mitä\näiti aina Sopalan paksulta emännältä sai kehruupalkoistaan ja toi\nkylätulijaisiksi. Niitä ajattelivat lakkaamatta pojat, että makea vesi\nlorahteli suuhun. Mutta vaistomaisesti meni käsi aina äitin\nsuolakuppiin pöydälle, jossa oli äitin Koskelasta tuodut suolat; niitä\naina pojat hipistivät suuhunsa, ja hypähtelivät kimmoissaan. Väliin\naina isältä kyselivät yhtä ja toista Kurkelan suhteista, onko siellä\nmäkeä, josta voisi laskea, miten pitkiä ja jyrkkiä ne mäet ovat, onko\npuroa, johon voisi myllyn ja pajan tehdä, onko järveä, jossa voisi\nuida, onko venettä, jolla saisi meloa ja mäikäröidä kesällä järvellä,\nonko se vene yhtä vuotava kuin tuo meidän vene, jota pitää myötäänsä\nyhden hengen viskata, ja muuta senlaista. Ja kun kuulivat isältä, että\nkaikki on hyvin, niin suut mutuilivat ja silmät loistavina harreilivat\nkorkeuteen, kunnes taas juohtui mieleen uusia kysymyksiä, joita taas\nryhtyivät isältä kyselemään.\n\nÄiti lauloi ennen nuorena Niskalassa piikana ollessaan talon heränneen\nmuorin opettamia Sionin virsiä. Niitä hän lauloi kaikkia melkein\nsamalla nuotilla kuin Niskalan muorikin. Sattuipa joukkoon virsikirjan\nvirsiäkin; nekin saivat käydä ulos samalla nuotilla. Niitä hän lauloi\naskareita tehdessään kiitokseksi taivaan Jumalalle, ettei suu päässyt\nkiinni, ja mieli oli hellä. Ei koskaan ollut elämässään ennen tuntenut\nitseään niin rikkaaksi kaikesta hyvästä, kuin nyt, kaikki maljat\nnäyttivät ylitse vuotavaisilta, savustunut pirttikin kaikkine\ntyhjyyksineen ja ristikkojalkaisine heiluvine pöytineen näytti\nvarakkaalta ja miellyttävältä. Ja muhkealle tuntui mieli, laulellessa\nSionin virttä ja viimmeisiä vehkajauhon tähteitä sekottaissa repaleisen\nkattilan laidassa kiehuvaan lintukeittoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt ruvettiin laittelemaan matkavarusteita, korjailemaan vaatteita,\nkelkkojen jukkoja, suksen varpaallisia, sauvoja ynnä muita. Pojat\nkantaa mysäsivät kaikki halot pirttiin, joita oli enemmän kuin kymmenen\nlämmitystä.\n\nÄiti kehotti ne panemaan hyvään pinkkaan uunin kupeelle, jotta jos\ntuota niinkuin tultaisiin kerran takaisin, niin on siinä valmiit halot,\nmistä panna tuleen. Silloin tuota ei tarvinne -- sanoi hän --\nvehkajauhoilla keittoa suurustaa eikä liene leipänä paljas\nvehkajauhotaherrus. Erilainen, kokonaan erilainen lienee silloin tässä\nelämän alotus kuin nyt on lopetus. Saattaahan Jumala siunata elämämme\nhyvinkin runsaalla kädellä, koskapa nyt alkukin on näin lupaava.\nJumalalle olkoon kiitos, ajatteli äiti siinä toimiessaan lähdön\nvalmistukseksi ja alituisesti veisaillessaan sielua ylentäviä virsiään.\n\nPojat kun saivat kaikki halkonsa pirttiin, niin punaa uhkuvin poskin\nhuudahti Taneli: Siinä ovat nyt kaikki oluet ja maltaat, ja\nvoittomielisenä kopisteli lunta suurista kengistään keskelle lattiaa.\n\nÄiti katkasi virtensä, katseli leppoisesti poikiinsa ja muistutti:\nMutta siellä Kurkelassa ei saakaan niin lumikenkineen tulla huoneeseen,\nsiellä pitääkin opetella luudalla pyyhkimään ulkona kenkänsä. Ei saa\nsylkeäkään lattialle.\n\n-- Sylkeäkään, huudahti Niilo.\n\n-- Ei sylkeäkään. Siellä kai on maalatut lattiatkin.\n\n-- Maalatut lattiat?... Onko kirkossa maalatut lattiat?\n\n-- Ei ole kirkossa, vaan Kurkelassa ovat, toisti äiti.\n\nPojat tyrmistyneenä katselivat toistensa silmiin ja väliin suuriin\nlänttäkantaisiin ja puolikaudosta nokaksi vääntyneisiin\nkenkäronttosiinsa ja kuiskivat toisilleen: Paremmin kuin kirkossa,\npirtti on Kurkelassa parempi ja komeampi kuin kirkko. Minkäänlainen\ntuossa on katto? Ei varmaan se ole näin musta kuin tässä pirtissä. Ei,\npunanen kai se on laki vai liekkö sininen kuin taivas, juuri niinkuin\npoutainen taivas?\n\nÄiti oli jo lintuvelliä pannut Vannin kuppiin, vienyt penkille Vannin\nluo, nostanut Vannin istumaan ja kehotteli nyt syömään, että\ntervehtyisi. Sitten poistui taas paikkaamaan töppöstään.\n\nVannin suussa pyöri pala. Sitä yhtä palaansa se purra vätkytti kauvan,\nettä koko ruumis liikkui puremisen mukaan; mutta kun ei mennyt alas\nsittenkään, niin sylki sen pois ja nihkaisten kylmähti maata\nryökköiselle vuoteelleen.\n\nTämän näki Niilo, niin kiimasi Vannin luo ja kuiskaili korvaan:\nAnnathan minulle lihaosastasi pikku hinareen. Annathan... Annathan\nkirpun silmän verran... Minä annan sinulle siellä Kurkelassa... Minä\nannan sinulle noin paljon, koko tuon etusormen, koko tuon peukalon\nsuuruisen tökäleen.\n\nVanni hytkäytti ruumistaan ja kätisten virkkoi: Elä tule siihen!\n\nÄiti kuuli Vannin kätinän, niin katsahti Niiloon ja kättään puistattaen\nvirkkoi: Tule pois Niilo! Sinä et ole taattu koskemasta Vannin\nlihaosakipeneeseen.\n\n-- Mutta minä sitten Kurkelassa annan Vannille.\n\n-- Kurkelassa, jatkoi äiti naurahtaen ja vetää kurautteli pitkää\nsäiettään töppöstään paikatessaan piisitulen luona.\n\nNiilo ei poistunut, vaan istui Vannin pään pohjissa ja katseli Vannin\nvellikupissa pilkottavaa riekon olkaluuta, teki mieli tarttumaan siihen\nja vetämään ylös, että vesi tippui kielestä, mutta ei äitin luvatta\nuskaltanut.\n\nÄiti sai nyt töppösensä paikatuksi, sitoi ne yhteen ja pisti orren\npäähän riippumaan, katsahti siihen niitä kirjavia valkeilla, mustilla,\nkirjavilla, paksummilla ja hienommilla paikoilla paikatuita töppösiään,\nja hyvät ne olivat, kun olivat ehyet. Sitten hiipi Vannin luo ja\nikäänkuin salaa katsoi Vannin hengitystä ja kuunteli sen rinnan\nhiljaista ryyhitystä.\n\nKun kuolisit pois, lapsikulta, kuului äitin suusta hiljainen ääni.\n\nVannin ruumis hytkähti, kuullessaan äitin niin likellä olevan.\nKielellään kostutti kuivia huuliaan, vääntäytyi istuilleen ja\nvointeasti virkkoi: \"Terve minä olen\", otti lihakipeneen kupistaan ja\nrupesi syödä natustelemaan. Mutta silmät vierähtelivät heikosti kiinni\neikä pala mennyt suusta alas, niin Vanni kuiskasi: \"Karvasta on\", ja\npyyskähti jälelleen vuoteeseensa.\n\nÄitistä tuntui hyvälle kun näki Vannin niin huonoksi. \"Ehkäpä tänä yönä\njo Jumalan aika joutuu\", virkkoi hän ja poistui muulle perheelle\niltasta laittamaan.\n\nOtti uunin hyllyltä kaksi levyä, joilla oli paistettua petäjäsilkkoa,\nkantoi no pöydälle, ammenti velliä neljään kuppiin, joista sai kukin\nnimikkonsa ja kiertyivät pöytään. Huomenna tapahtuvan Kurkelaan\nmuuttamisen toivo teki kaikki hyväksi, se petäjä mökerökin tuntui aivan\nvehnäseltä, jota ammentivat aina suunsa täyteen, ja harmaan rantaveden\nnäköistä velliä särpivät palainsa painoksi, puhellessaan kaikista\nniistä suhteista, mitä huomenna majan muutossa tullaan tarvitsemaan.\nHarmaa kissakin, joka äsken oli saanut riekon suolet ja varpaat,\nhyrritteli tyytyväisenä ja vetäytyi Vannin vuoteen liepeelle, johon\nkäpäläinsä päälle kytistyi, Hiljaa raotteli vinoja silmiään, ja rinta\nhyrräsi.\n\n-- Ei kuole vielä Vanni kun kissa menee viereen, kuiskasi äiti,\nnähdessään kissan asettuvan Vannin vuoteen vierelle.\n\n-- Kumma, että sekin tietää, mukautti isä.\n\n-- Kyllä se tietää, vakuutti äiti, -- kyllä niillä on elävillä omat\nilmoittajansa. Tiesipähän Suuteri, meidän viimmeinen lehmämme,\nhävityksensä. Monta viikkoa itki että myötään, valui kyyneleet\nsilmistä, eikä sallinut puhuttelemistakaan eikä minkäänlaista\nhyvittelemistä, murjotti vaan raskasmielisenä.\n\n-- Tiesipähän se teerikin syksyllä tullessaan tähän pirtin katolle,\nettä autioksi tämä jääpi, muistutti isä.\n\n-- Kas... Todellakin, en ollut muistaakaan. Eikös ole kumma kun sekin\nteeri lentää lehahtaa kuin käsketty pirtin harjalle... Kyllä ne käy\nennustukset vaikka minkä asian edellä kun niistä vaan osaa ottaa\nvaarin.\n\n-- Mutta kuoleman tapausten edellä ne kerran metso ja koppelo tulivat\nSirolan pirtin harjalle. Heti kuoli isäntä ja emäntä vähän jälkeen; ei\npäässyt vuosi umpeen ennenkun olivat kumpikin maan povessa, vaikka ukko\nvainaa päätteli, kun nähtiin ne linnut pirtin harjalla eräänä\nusmapäivänä, että ne sumussa ovat eksyneet, jaaritteli isä.\n\n-- Hym... Eksyneet?\n\n-- Niin se ukko tuumaili. Mutta osasivatpahan sitten lähteä sinne päin\nmissä heidän varsinainen kotonsa oli. Kussa vaan humahtivat lentoon,\nniin paikalla oikasivat matkansa Huhtarovaa kohti, vaikka sumu oli kuin\nseinä.\n\n-- Kyllä ne toki Jumalan luontokappaleet tietävät tiensä... Mutta\nsaattaisihan olla meillekin kuolemaksi se teeren ennustus, huomautti\näiti. Saattaahan käydä niin ettemme koskaan enää tule tähän takaisin.\n\n-- Hyvin mahdollista.\n\n-- Mutta mihin joutuu tuo kissa, jos ei tultaisi takaisin, muistutti\nTahvo kun ei muutakaan osannut säistää siihen puheeseen.\n\nSen kuuli Vanni että kissasta oli puhe, niin veti viereensä ja kätki\npeittojensa sisään.\n\nMuuta ja toista, yhä puhelivat huomeisesta majanmuutosta,\nennustuksista, tapahtumista ja sattuvista seikoista, kunnes tuli\ntakalla riittyi aivan valkoisen untuvan peittämäksi ja otavan sarvetkin\nolivat suoraan etelää kohti. Silloin kallistuivat yönsä lepoon ja\nhyvälle tuntui tieto, että huomenna ollaan Kurkelassa valtion turvissa,\njossa ei elatuksen murhe paina mieliä. Oi kiitos Jumalan, huokasi äiti,\nuneen vaipuessaan, muistellessaan huomeniltaista onnea.\n\nKissa käykyili liitin jaloissa huomisaamuna, kun takalla kiehuvasta\nkeitosta haisi vereksen linnunlihan haju. Jaloissa se vaan pyöri,\nkohotteli selkäänsä, pitkät virkakarvat poskissa harallaan,\nystävällisesti katsella pauruili äitin käsiin ja harmaan kirjava häntä\nmutkitteli ilmassa, Äiti ymmärsi kissan kielen, mutta ei ollut mitään\nmitä antaisi niin kääntyi isään ja virkkoi: Sinä saat tappaa tuon\nkissan. On jo vanhakin ja saammehan me kissan kun tarvitsemme.\n\n-- Voi, voi minun mirrini. Ettehän isä tapa minun mirriäni, vaikeroi\nVanni, kuultuaan äitin esityksen, nousi vuoteellaan istualleen ja\nsilmät pyöri hätäisesti. Heikon näköisesti nojasi selkänsä seinään ja\nkun isä ei virkkanut mitään, niin rukoilevasti lisäsi: Ettehän isä tapa\nmirriä. Ettehän... Ettehän... Minä otan mukaani Kurkelaan ja annan\nsille ruokaa.\n\nÄiti näki Vannin hädän kissansa puolesta, niin liepsahti Vannin luokse,\ntaputti kuihtuneeseen kasvoon ja hymyillen virkkoi: Ei tapeta, ei\ntapeta. Eihän toki Vannin mirriä tapeta.\n\nMutta Vanni ei uskonut tätä, luuli äitin narraavan ja pyyteli yhäkin,\nettä ettehän, isä, tapa mirriä... ettehän. Ei tapeta, ei, kuului isän\nvakava ääni, niin Vannin kasvoihin levisi vakava turvallisuus ja rienti\nlattialta ottamaan kissaa syliinsä, kantaakseen sen vuoteelleen. Mutta\npää ei pitänyt pystyssä. Vaan kun kuuristui kissaa ottamaan syliinsä,\nniin pyörtyä kytjähti lattialle, josta äiti kantoi vuoteelleen, nosti\nkissankin siihen Vannille mieliksi. Vanni kääräsi kissan kainaloonsa ja\nhyvälle tuntui nyt olo, vaikka korvat kihisi vielä äskeisestä\npyörtymisen huumauksesta ja pirtti näytti silmissä pyörivän kuin\nkerinlaudat kerinkannassa.\n\nÄiti kun näki Vannin niin mleluisesti viihtyvän, siirtyi kohentamaan\ntulta takassa, puristi suonikkaaseen käteensä petäjäjauhoja vakasta ja\nvaristi niitä hiljalleen kiehuvaan pataan, hämmenti siitä kapustalla ja\naina lisäsi jauhoja, kunnes näki sen sakenevan velliksi, kasvot\nlientyivät mieluiseen hymyyn ja mieli oli Kurkelassa.\n\nTaneli seisoi äitin vieressä totisin kasvoin ja ruskeilla suurilla\nsilmillään turvallisen näköisesti katseli äitin silmiin ja myllyilevään\nvellipataan ja taas äitin silmiin ja keittopataan. Näkyi ajattelevan\nmitä hän sanoisi jatkoksi äitin puheeseen kun näki äitin olevan niin\nharvinaisen virkeällä puhetuulella. Viimein totisesti virkkoi: Sielläpä\nKurkelassa kuuluu olevan mäkiäkin, joista saapi laskea hujautella.\n\n-- On siellä mäkiä.\n\n-- Onko niin isoja, niin korkeita, tämän pirtin harjan korkusia?\n\n-- On siellä korkeampiakin.\n\n-- Onko niin korkeita kuin tuo Sirkkaniemen törmä, jossa pääskyset\npitävät pesiään?\n\n-- On siellä, mäkiä jos kuin monta ja korkeita jos korkeitakin, vaan\nkun sieltä ei saa lumineen tulla tupaan, niin ei sinne saa monasti\nmennä.\n\n-- Osaan minä puhdistaa kenkäni, virkkoi Taneli reippaasti ja katseli\ntaas ympäriinsä länttään polkeutuneita kenkiään.\n\n-- Hym... Sinä osaat!\n\n-- Ei suuri sana suuta halkaise, muistutti Niilo, sen se on\nnäköinenkin. On kengät kuin auskarin jalassa. Tuolla lailla, länttään\npolkenut, että varret ovat menemässä jalkain alle ja nokat käyristyneet\npolvien tasalle. Niillä kun kävellä vesmeltää lumessa, niin askeleet\novat kuin kapustalla painellut.\n\n-- Sinä toinen hyvä, muistutti äiti, kattila pataa moittii, vaikka\nmusta kylki kummallakin.\n\nNiilo kinnasi äitin eteen, näytteli kantapäitään: Eipähän minun kenkäni\nkannat ole niin läntässä. Katsokaapa, onko niin rumat kuin Tanelin.\n\n-- Vanhempihan sinä oletkin, saathan sinä olla jo viisaampikin,\nmuistutti äiti ja nosti vellipatansa tulelta pois.\n\nTaneli vilkasi voittoisen silmäyksen Niiloon, kiimasi Vannin luokse ja\nkuiskutteli korvaan: Annathan nyt lihaosastasi pikkusen hinareen...\nannathan sen... Annathan tuommoisen puolen kynnen verran. Minä vien\nkissasi Kurkelaan.\n\nVanni kasteli kielellään kuivia huuliaan ja hiljaa kuiskasi: Annan.\n\nSen kuultuaan Taneli hymysuin istui puuhevosensa selkään ja iloissaan\nkiljahteli: truu, soo! truu, soo! käänny Kurkelaan! tuosta tiehaarasta,\ntuosta noin, so Kurkelaan! No... Ei mihinkään muualle kuin Kurkelaan!\n\nMutta Taneli näki, että äiti alkoi ammentamaan velliä kuppiin, niin\nmeni katsomaan minkälaisia lihoja tulisi Vannin kuppiin ja iloisesti\nkuiskasi äitin korvaan: Vannipa lupasi antaa minulle lihaosastaan.\n\n-- Ole vaiti, sinä terve kuin jänis; Vanni kipeä raukka tarvitsee itse\nosansa.\n\n-- Enhän minä kaikkia tahokkaan, tuommoisen, tuommoisen kynnen\nlaajuisen sirpaleen.\n\n-- Ei kynnen eikä kannen vertaa. Osallaan mies elää, konna toisen\nkohtalolla.\n\n-- Enhän minä ole vielä mies, tämmöinen, noin matala poika kurikka.\n\n-- Sinustapa ei tulekkaan miestä, jos et opettele osaasi tyytymään.\n\n-- Minustapa tulee mies, kun en tahokkaan Vannin lihaosaa, muistutti\nNiilo, seisoessaan äitin takana, ja katseli vasta paikatuita valkeita\nliinaisia paikkoja mustaksi pinttyneitten piikkohousujensa polvissa.\n\n-- Sinusta ja kaikista niistä, jotka osaansa tyytyvät, tulee mies,\nvakuutteli äiti.\n\nTanelikin heitti käristyksen pois ja alakuloisena sormi suussaan\nkatseli äitin ruuan laittamista, ja silmät paloivat Vannin kupin\npuoleen kun näki menevän siihen suuremman lihakipeneen kuin omaansa, ja\nmieli teki että makea vesi lorahteli suuhun.\n\nMutta Halli haukkui ja ulvoi ulkona. Hän ei haukkunut pyrkiäkseen\nhuoneeseen, muuten vaan omia aikojaan haukkui ja ulvoa jollotteli istua\ntököttäessään pirtin perässä nietoksen harjalla valjetessa talvisen\naamun.\n\n-- Taas Halli ulvoo, muistutti äiti. Se on monta viikkoa aina\naikaväliin tuolla lailla ulvonut. Mitähän ennustanee, jokohan kuitenkin\nlienee viimmeinen lähtö tästä majasta.\n\nPojat hyppäsivät akkunaan, hieroivat sormillaan reikää lasin kuuraiseen\njäähän, josta toisella silmällään tirkistäen näkivät Hallin, miten se\nsiinä nietoksella istua tökötti pystyssä kuin piirakka ja katseli\njärven selälle, jossa hieno pakkasen usva hienoina haituvina leijaili.\nVäliin aina pani silmänsä umpeen ja haukkui ihan hartian voimasta että\npitkät takkuiset karvat hetalehtivat hartioilla. Sitten aina nosti\npäänsä pystyyn nokka ihan taivasta kohti, silmät umpeen puristettuina\nulvoa jollotti niin kovasti ja kamalalla äänellä, että poikiinkin teki\npahaa sen kuuleminen. Mutta heitti se viimein ulvomisensa ja tuli\npirttiin, jossa pojat saivat hyvitellä ja antaa Hallinkin suuhun osan\npalastaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTaivaan kansi lientyi sileään pilveen, ainoastaan taivaan rannalla oli\nkaitanen viilu kirkasta vaskelle hohtavaa poutaa, josta nouseva aurinko\npaistoi ikäänkuin varjostimen helman alta sinne pilven peittämään\nkatokseen, jonka perällä nyt Metsävainion kuurainen nietosten kiertämä\nmökki kylmötti, kuni talteen jätettynä.\n\nLähtöhetki oli nyt tullut. Suureen kelkkaan köyteltiin vitsoilla\nkiinni korkea vasu, sen pohjalle pantiin pehkuruusuja, sitten\nvaateresuja, joihin käärittiin Vanni, kissa sylissä, istumaan. Vanha\ntäplikäskirjainen vaippa käärittiin viimmeiseksi katteeksi, jonka\nreijästä kuitenkin Vanni saattoi katsella ulos ja hengittää ulkoilmaa.\n\nIsä oli jo käärinyt kaikki töppösensä jalkoihinsa ja astua vinttaili jo\njärvelle laskeutuvaa tietä rantaan päin. Äiti otti kelkan vihtaisen\njukon olkapäälleen ja lähti vetämään isän jälkeen. Halli rannan\ntöyräällä istui ja kummeksien katseli sitä lähtöä ja haukkua voksahteli\nmuutamia sanoja, mutta kun näki että kaikki tulivat rantaan, niin\npyörähti etukynteen ja juosta loksutteli siihen mukaan mihin näki\ntoistenkin tulevan. Taneli ja Niilo jäivät rannan töyräälle kelkkoineen\nodottamaan kunnes äiti kerkisi paeta tuota tuonnemmaksi. Sitä istahti\nHallikin katsomaan, mutta pojat pataltivat aika laukat, paiskautuivat\nvatsalleen kelkkoihinsa, jotta saivat aika luikosen törmän alle. Siitä\nilostui Hallikin, laukkasi poikain luokse ja ystävällisellä\nhaukunnallaan ilmoitti mielihyvänsä poikain kelkkakyydille.\n\nHalki Kaislajärven, tietöntä hankea kulki nyt matka. Äiti jo tavotti\nisän. Pojat ne vähän jälempänä astua kaarittivat, jaloissa paikkaset\nkenkäkolttoset, päässä pitkävillaset, vanhasta turkista tehdyt reuhkat,\nyllä repaleiset takkiremut vitsoilla kiinni vyötettyinä, joitten\nsiekaleina riippuvain helinäin alta kirjavina vilkkoivat vanhoilla\nhameen palasilla ja liinarievuilla paikatut piikkohousuiset polvet.\n\nPoikia seurasi Halli. Taneli Hallille mieliksi heilutteli pitkiä\nnuttunsa hihoja. Niihin tarttui Halli ja muristen retuutti ja vetää\nnujuutti sinne tänne tiepuoliin kun näki sen olevan Tanelille mieleen.\n\nHallille mieliksi paiskautui Niilokin aina silloin tällöin lumeen\npitkäkseen, soristeli jaloillaan ja käsillään ja väkisi, että Halli\nhäntä koittaisi auttaa ylös. Sitten taas juosta kupeltivat äitin\nperään.\n\nOli jo palanen matkaa kuljettu kun äiti kelkkoineen seisattui jäälle,\nkorjasi Vannia kelkassa, katsoi jälelle jäänyttä Metsävainiota, joka\nrannan töyräällä kipotti, ja taivaanrannan poutakaistaleesta paistavan\ntalviauringon valjussa paisteessa liekehtivät sen repaleiset\nsisäpuolelta jäätyneet ikkunaruudut, ikäänkuin muistuttaen ollutta\nrauhaa omassa majassa. Tätä katseli äiti, mutta kohotti silmänsä\nVuonisrovan honkaisiin kuljuihin, jotka talon kohdalla tyyninä ja\nhuurteisina muhjottivat kuni juopuneena kaukaa taivaan rannalta\npaistavan talvisen auringon vaisusta valosta. Alenti taas silmänsä\nvuoren juurelle jätettyyn ihmisasuntoon, joka lemmen hymy kasvoillaan\nsalaperäisesti puheli vieläkin olleista päivistä, tarjoten suojaa\nmatkalaisille. Siirti taas katseensa vuoreen ja hetken perästä taas\nsiihen turvekattoiseen, huurteen käärimään majaan, eikä tiennyt\nitsekkään kun suuret kyyneleet olivat tehneet leveät juovat pitkin\nväsyneitä kasvoja.\n\nSiihen seisattuivat pojatkin, mutta äiti pyyhkäsi nuttunsa hihalla\nsilmiään ja lujitti nuoraista vyötä repaleisen turkkinsa ympärille.\nPäähuivinsa nurkalla pyhki vielä silmiään, sitoi sen huivinsa nurkat\nleukansa alle lujaan, otti kelkkansa jukon olkapäälleen ja ojentui\nmatkalle.\n\nÄänettömänä painui matkue edelleen. Kelkan jalasten vähäinen suhina ja\naskelten pehmyt kahje kuului joukosta. Hallikin oli heittänyt poikain\nhihain retuutuksen, pystykorvaisena juosta sipsutteli vaan matkan\nvartta siihen suuntaan, mihin näki matkueen kulkevan, välistä aina\npaiskautui piehtaroimaan vitiseen lumeen, keturoi siinä, että kun\nnousi, niin oli valkea kuin jänis, mutta puistalti taas lumen itsestään\nja hyvämielisenä katsellen kaikkiin matkatovereihin jatkoi hänkin\ntietöntä matkaansa. Siten se matkue hiljalleen kulkeutui Kaislajärven\npisimpään lahteen, josta Kervolan heinätie lähti johtamaan läpi metsien\nKurkelaa kohti. Rannan urpaisissa koivuissa kupelehti teeriparvi, jota\nHalli rienti jo edeltäkäsin haukkumaan, mutta teeret eivät perustaneet\nHallista, repivät vaan urpia ikäänkuin vihassa, että kuura yhtenä\ntulvana penisi alas. Tätä seisattui matkalaiset hetkeksi katsomaan.\nJokaisen mieleen juohtui nyt lintukeiton ihmeellinen maku, että makea\nvesi lorahteli suuhun.\n\nJospa olisi silmä nuolena, käsi kattilana, niin eipä nälkä kauan\npäätämme panisi, muistutti äiti ja vesikiehteeseen hämärtyi silmät, kun\ntunsi povessaan nälän hirvittävän voiman, johon yhtyi vapisuttava\nväsymys.\n\nMetsään ojentuvaa tietä lähti nyt matkue siirtymään eteenpäin. Mutta\nteeret tämän nähtyään usahtivat lentoon, että tuiskuna pölisi puista\nkuura, ja sekalaisena parvena kaartaen lentää häkärtivät lahden\ntoiselle rannalle. Halli se laukata kuosmitti perässä suu auki ja kieli\npitkällä, mutta teeret jättivät kuulumattomiin. Halli sai palata\nalakuloisena takaisin ja yhtä nälkäisenä kuin toisetkin lähteä\nmatkustamaan Kurkelaan.\n\nIlta oli jo hämärtynyt pimeän kuhjaksi, kun saavuttiin Kurkelaan. Mutta\njuuri portille saapuessa yhtyi toista tietä tuleva kymmenhenkinen\nmatkue tulossa hoitolaan ja saapuivat yhtenä joukkona kartanoon, jonka\nporstuasta kuului ääniä:\n\n-- No ihme ja kumma, kuusikymmentä henkeä on jo tänäpäivänä tullut ja\nyhä tulee portin täydeltä... Hautuumaan veräjä kai on aukastu, ei\nsuinkaan muualta niin paljoa riitä. Mihin noitten kanssa sopii, saa\npanna kuni silahkoita suolaan, muutoin kaatavat aivan alleen. Vielä\nniillä on koirat ja kaikki, eiköhän nuo koiratta löytyisi.\n\nTämä tyrmistytti äitiä, sillä hän ei ollut koskaan niin inhoittavan\nkylmiä sanoja kuullut. Mutta tästä huolimatta täytyi tunkeutua suojiin.\nPorstuassa hyypiytyi äiti kuitenkin hetkeksi seisomaan, johon pojatkin\nseisahtivat viereen ja käsillään pitelivät äitin turkin helmoista\nkiinni. Vasemman käden puoleisesta pirtistä kuului suurta väen\nliikettä, korkeaa ja laimeaa, sekä tervettä ja sairaloista puhetta,\nlasten itkuja, miesten ja naisten, nuorten ja vanhain kamaloita\nkirouksia, nuorten ja vanhain hävyttömiä pilkkapuheita ja turhaperäisiä\nsiunailemisia ja muuta semmoista. Tämä kaikki sekautui yhdeksi\nporinaksi, ja kammoksuen kuunteli tätä äiti. Mutta Vanni rupesi\nruikuttamaan vasussaan: Äiti hoi, missä se on äiti, ottakaa äiti minua\npois.\n\n-- Tässä on äiti, kuului äitin suusta surulliset sanat ja rienti\nottamaan Vannia.\n\nHämärä pirtti oli väkeä täynnä kuni muurahaiskeko, mutta ovensuuloukko\noli tyhjä juuri, kuin laitettu. Siihen penkille teki äiti\nmatkaryysyistään Vannille vuoteen ja asetti sen siihen, johon sai Vanni\nkissansakin vierustoverikseen. Siihen lattialle istumaan kyhnähti\npojatkin, ja Hallikin häntä koipien välissä tunkeutui joukkoon.\n\nÄiti kiirehti toimimaan saadakseen ruokaa itselleen ja perheelleen,\nmutta sai jyrkän vastauksen: Ei ennen kuin velli joutuu. Tämän kuultua\näitikin rienti poikain ja Vannin luo pirtin soppeen ja istahti\nlattialle hänkin ja mielessä tuntui jäytävä kaiho.\n\n-- Missä se on se Kurkela? kysyi Vanni.\n\n-- Tässä se on.\n\n-- Minkätähden tämä on Kurkela? Onko tässä kurkia?\n\n-- Enhän minä tiedä, kuiskasi äiti.\n\n-- Senkötähden tämä on Kurkela kun on näin paljon ihmisiä?\n\n-- Eikö tuo liene sen tähden, kun on näin paljon nälkäisiä ihmisiä.\n\n-- Eikö tämän Kurkelan äitillä olekkaan niin makeata leipää kuin\nHeiskalan äitillä oli kesällä... Eikö äiti... Antaako se Kurkelan äiti\nminulle voileivän niinkuin Heiskalan äiti kesällä? Antaako äiti?...\nMinulla on nälkä... Kuuletteko äiti... Minulla on nälkä.\n\nÄiti ei tiennyt mitä vastata Vannin kysymyksiin; jos hän olisi totuuden\nsanonut, niin tiesi että Vanni parahtaisi itkemään, ja valehdella oli\nsitä vaikeampi. Mutta Niilo mulautti Vanniin ja kylmästi kuiskasi:\nSinulla nälkä eikä muilla. On nälkä että silmiä hämärtää, vaan ei auta\nväkiseminen.\n\n-- Söisin pieniä kiviäkin kun saisin eteeni, virkkoi Taneli jatkoksi\nNiilon puheeseen.\n\n-- Söisin sorsan sorkkineen, sikiön söisin siipineen, kun saisin\nkynsiini, jatkoi Niilo yhä ja käsillään puristeli tyhjää vatsaansa.\n\nSiihen sekoi ja keskeytyi Vannin kyselemiset, ettei äitin tarvinnut\nvastata mitään.\n\nTuokion kuluttua kuului ääni: Nyt velliä ottamaan! Jokahisella pitää\nolla itsellään astia!\n\n-- Hyvä Jumala sentään, jätimme astiat kotiin, kuului äitin suusta\nhätäinen sana ja rienti ulos löytääkseen jotakin, vaikka elukkain\nastiaakaan, jonka kävisi kaivolla pesemässä ja ottaisi siihen, mutta\nkipeästi voivotellen palasi takaisin, pyysi talon emännältä jotakin\nropposta, mutta turhaan. Emäntä tiuskui: Paljonko on huolta, että\nlaitatte astiat itsellenne. Opitte kyllä laittamaan astiat kun meillä\nolette.\n\nÄiti oli ihan pökerryksissä, vapisi tuskasta ja rukoillen huusi: emäntä\nkulta, antakaa anteeksi, ettemme ymmärtäneet tuoda astioitamme. Olkaa\narmollinen, rakas emäntä, ja antakaa astiaa täksi kerraksi. Olemme\nkuolemassa, oi rakas emäntä.\n\n-- Kun kidutte niin kadutte, kuului emännän suusta ylpeä sana.\n\nEmännän pyöreämuotoinen tyttö seisoi keittiön lattialla, ja kun tunsi\ntämän astiantahtojan vaimon sen sairaan lapsen äitiksi, mitä hän äsken\noli säälien katsellut pirtin loukossa, niin sanaa puhumatta kiirehti\nhän nyt maitohuoneeseen, toi sieltä tyhjän maitohulikan, ammenti sen\nvelliä täyteen ja kantoi pirttiin Vannin äitille. Toimittipa kokonaisen\nsuuren jäkäläleivän näille, Vannin äitin perheelle, kääntyi sitten\nhyvittelemään Vannia, joka suurilla silmillään ryysyisen peitteensä\nalta katsella remautteli tuntemattomaan ympäristöönsä.\n\n-- No entäs sinä, minun tyttöraukkani? Mikä sinun olikaan nimesi,\nnousetkos sinä syömään, virkkoi emännän tyttö hymyillen ja veti\nresuista peitettä Vannin kasvoilta pois.\n\n-- Vanni sen on nimi, kuului äitin sana, toimitellessa perhettään\nsyömään.\n\n-- Vanni! huudahti emännän tyttö. Onpa sinulla kaunis nimi. Yhtä kaunis\nnimi kuin sinä itsekkin, mutta kuolethan sinä Vanni rukka, kun sinä\nkatselet niin sairaloisesti. Silmävalkeaisetkin näyttävät keltaiselle.\n\nVannin mieli meni pahaksi, näpisti kuivat huulensa lujaan kiinni, alkoi\nnyhkyttää ja silmiin ilmautui suuret pyörivät vesikarpaleet.\n\nEmännän tyttö pyyhkäsi esiliinallaan vesikarpaleet pois Vannin silmistä\nja hyvitteli.\n\n-- Voi sinua, pikku Vanni. Ei Vanni kuole vielä. En minä anna Vannin\nkuolla. Enhän toki minä antaisi noin sievän tytön kuolla. Minä otan\nVannin tytökseni ja ajan surman suota myöten, taudin talvitietä myöten\nmenemään toiseen kylään... Rupeathan sinä Vanni minun tytökseni, kun\nminä annan makeata ruokaa... Rupeathan... Mitä sinä söisit?\n\n-- Voileipää semmoista, kuin Heiskalan äiti kesällä antoi, kuului\nVannin heikko vastaus.\n\n-- Minkälaista se Heiskalan äitin voileipä oli?\n\n-- Se oli makeata.\n\n-- Vasta paistetusta rukiisesta leivästä kuin sämpylästä ja vasta\nkirnutusta kesävoista kun oli, niin Vanni rukan mielestä oli se niin\nmakeaa, että ikänsä muistaa -- virkkoi äiti Vannin puolesta.\n\n-- Ei, ei, hyvä Vanni, sitä ole minulla niin makeata voileipää nyt,\neikä kellään ihmisellä ole enää semmoista. Ei Heiskalan äitilläkään.\nJumala ei antanut viime kesänä kellekään yhtään jyvää, niin kaikki\nsaamme tyytyä vehkaleipään... Mutta söisitkö sinä, jos toisin sinulle\nmeidän äitin leivästä pienen voileivän.\n\n-- Söisin, kuului Vannin suusta heikko kuiskaus, ja ruumis nytkähti\nmieluisen toivon vaikutuksesta.\n\nEmännän tyttö toi nyt pienen voileivän tuoreesta jäkälä- ja\nolkisekaisesta leivästä.\n\nVannin mieli hytkähti nyt, kun näki hohtavalla kesävoilla katetun\nleipäviipulan häntä kohti ojennetussa kädessä. Ja samalla kuin tunsi\nmieluisen liehauksen käyvän läpi ruumiinsa, tunsi povessaan niin\nvoimakkaan ruokahalun, että silmät menivät hätäisiksi, noustessaan\nistualleen, että josko Niilo tai Taneli kerkeäisi saada ennenkun hän\nkerkiää ottamaan. Äiti kun oli Vannin auttanut istualleen, niin\nkaksinkäsin tarrasi voileipään käsiksi ja heti haukata mäkäsi suun\ntäydeltä sitä pehmyttä leipää. Ja Vannin ihastuneissa kasvoissa näkyi\nnyt mieluinen eloisuuden punastus.\n\n-- Kas sitä. Ompahan se yhtä makeata minunkin antama voileipäni kuin\nHeiskalankin äitin... No rupeathan nyt minun tytökseni kun sait niin\nmakeata ruokaa, hyvitteli Vannia emännän tyttö.\n\nVanni ei kuitenkaan virkkanut mitään, syödä muokkasi vaan sitä\nvoileipää enemmän sen hyvän näön kuin maun vuoksi, mutta pala rupesi\npyörimään suussa, ja suuhun selvisi leivästä suuri tukko karkeita olen\nsilppuja. Ne sylki hän ulos ja sen miellyttävän näön vuoksi haukkasi\nuutta, Äiti olisi antanut velliä palan painoksi, vaan kun ei ollut\nlusikkaa, niin paksusta hulikan laidasta ei voinut panna särpämällä.\n\nEmännän tyttö toi sievän maalilusikan, jolla saisi velliä, ja uudisti\ntaas: Rupeatkos nyt minun tytökseni, kun saat näin sievän lusikan,\nminun oman lusikkani, tämän saat ainaiseksi kun rupeat minun tytökseni.\n\n-- Rupean, kuului palaan takertunut sana Vannin suusta ja ystävällinen\nkatse lensi Vannin raukeista silmistä.\n\nPojat palavin silmin katselivat emännän tyttöä, kun se yhä hyvitteli\nVannia, vaan eivät joutaneet nyt vellin särpämiseltä minkäänlaiseen\ntuuman pitoon. Mutta kun velli loppui, niin Taneli viimmeistä\njäkäläleivän palastaan kuiviltaan pureskellessaan siirtyi emännän tytön\nluokse ja virkkoi: Antaisitteko minulle samanlaisen voileivän kuin\nVannille, niin minä rupeaisin pojaksenne.\n\n-- En minä huoli pojista, muistutti emännän tyttö. Minä en huoli\nkestään kuin tästä sievästä Vannista, jolla on vielä niin sievä\nnimikin, ja kun surma tätä riitelee, niin sen tähden minä otan Vannin\ntytökseni, että saan ajaa surman pois.\n\nMutta samassa remahti ovi auki ja ovelta kuului emännän vihanen ääni:\nOnko täällä Hilma?\n\n-- On.\n\n-- Kävele sukkelaan puhdistamaan astioita ja laittamaan pahnoja\ntyömiehille.\n\n-- No, no. Kyllä, kyllä, kun sana tietään, virkkoi naurahtaen emännän\ntyttö.\n\n-- Äiti on niin mörkötuulella nyt kun näin paljon tulee näitä vieraita.\nKun isä hänen luvattaan otti tämän hoitolaitoksen, niin sen tähden se\non nyt niin karkeana, vaan kyllä se siitä lauhtuu, ja sitten se on taas\nkuin lammasnahkainen tuppi.\n\nSen sanottuaan kumartui Vannin luokse, kysyi taas: No olethan sinä nyt\nminun tyttöni... Olethan.\n\n-- Olen, kuului Vanuin suusta, ystävällinen kuiskaus.\n\n-- Pitääpä lähteä, ettei äiti kerkiäisi toista kertaa hakemaan, virkkoi\nkiireesti Hilma ja sen sanottuaan sukeltautui ulos.\n\nKuivia, pakkulan tapaisia jäkäläleipänsä palasia pureskelivat nyt isä\nja pojat ja nielivät sitä tukkeeksi vielä tuntuvaan nälkäänsä, äitin\nviimeisiä hulikan pyihkeitä Vannille syöttäessä.\n\nÄiti kiirehti nyt ulos ja näki että keittomuuri oli huuhtomatta, niin\nkaasi siihen vähäsen vettä, huuhtoi sen ja toi sillä hulikalla\nsärpimeksi kuivalle leivälle. Pojat sitä yltyivät taas särpämään, mutta\näitistä tuntui tämä tuimalta, että sydän hyppi vastaan ja hiukaminen\nsydänalassa tuntui vaan suurenevan, mutta somalle kuitenkin tuntui\nmieli kun näki, että pojat ja isä saattavat sitä särpää palainsa\npainoksi, ja kun Vanni oli saanut Hilmasta ystävän. Huomisella päivällä\ntaas on suru itsellään, huokasi äiti, toivossa huomisen päivän\nvalkenevan paremmalla onnella.\n\nMutta kiukkuisena ja vihasta puhisten haki emäntä hulikkansa pois ja\ntiuskui: Kenen luvalla tämän olette ottaneet, Koskekaapas vielä,\nnähdäksenne! Tämä pani äitin sydämmen vapisemaan. Hän kuuli, ettei\nHilmallakaan ole tilaisuutta heitä puolustamaan.\n\nYhä tuli lisää kerjäläisiä, viluisia ja nälkäisiä, jotta yksi volina\nkuului joukosta. Äiti näki, että täyttävät pirtin aivan pistäin, niin\nkiirehti laittamaan vuodetta. Siihen ovisoppeen lattialle ripusteli\nVannin vasusta pehkut, toi siihen muualta lisää, johon vanha vaippa\npantiin aluseksi ja halkoja päänalaseksi, joitten päälle pehmikkeeksi\npani itsekukin nuttujaan, ja asetuttiin tilalleen. Mutta äitin mieli\noli tuskainen siitä tyhmyydestä, kun ei otettu mukaan ruoka-astioita;\nmistä tulee ne huomiseksikaan. Lohdutti hän kuitenkin itseään sillä,\nettä huomenaamuna ennen ruoka-aikaa kävisi hakemassa kylästä lainaksi\nastioita, siksi aikaa kuin hän noutaisi kotoa omat, ja siihen\najatukseen nukkui tietämättä mitään muitten tunkeilevasta\nsovittelemisesta ja riitelemisestä tilan paikkain päältä.\n\nAamulla heräsi äiti jo ennen päivää ja aikoi lähteä kylästä hakemaan\nastioita, mutta päätä tahtoi viemata. Lähti ulos viilyttelemään, mutta\nsiellä rupesi enemmän pyörryttämään, sydänalaa pani pahasti, maailma\nrupesi silmissä mustenemaan ja pyörimään. Niin lähti rientämään\nvuoteelleen, vaan pyörtyi jo ovessa tullessaan pirttiin ja lavahti\nkynnykselle maahan. Tointui siitä kuitenkin heti siksi että vetäytyi\nvuoteelleen, jossa kahden käden hieroskeli päätään, hieroskeli sitä\noikein voimiensa takaa, kun tunsi sen tekevän sille hyvää ja\nselvittävän sitä siitä töhmeryydestä.\n\nPäivän tultua sai isä kirveen, meni rankakoolle, teki siellä sievät\npurtilot ruoka-astioiksi, äitille ja Vannille yhteisen, Niilolle ja\nTanelille yhteisen ja itselleen omituisen. Ja olivat ne valmiit jo kun\naamiaisvelliä huudettiin ottamaan. Suuri oli taas kahakka vellin\nottopaikassa. Kun illallakin oli velli käynyt vähäksi, niin jokahinen\ntahtoi rientää ensiksi ettei jäisi ilman.\n\nKodassa oli nyt iso muuripata täynnä harmaata vetelää velliä kuin\nsavivettä, jonka hajuton höyry ja kekäleitten katkera kitku täytti koko\nhuoneen. Siellä sumun seassa ammentaa loruutti mies sitä velliä\nastioihin ja saaneen kiirehti menemään pois toisten tieltä. Kota oli\nväkeä tikkanaan ja kartano puolillaan väristen vuoroaan odottavia.\nMillä oli kädessä kuppi, millä kiulu, millä ämpäri, millä mikin törppö.\n\nNiilo ja Taneli olivat vikkelät, tunkeutuivat purtiloineen muitten\nraosta vellin antajan luo ja saivat melkein ensiksi, mutta odottivat\nkuitenkin äitin ja isän tuloa eikä ruvenneet syömään ennenkun äiti ja\nisä kotiutui; jos olisivat jääneet vellittä, kuten illallakin, niin oli\nheidän saamat vellit syötävät yhteisesti.\n\nTuli sieltä kuitenkin isä ja äitikin, tuoden vellipurtilot hekin.\nSilloin poikain silmät remahtivat suuriksi. Niilo löi käsiään yhteen ja\nhuudahti: Onpa nyt velliä vaikka pirttiä pesisi.\n\nPojat saivat jäkäläleipä-vänkäleet, laskeutuivat lattialle polvilleen,\nhaukkasivat jäkäläleipää suuhunsa ja purtilon laidalta särpäsivät\nvelliä painoksi. Täynnä pulluili nyt poikain suu ja tiheään kallistui\npurtilo vuoroon toisen ja toisen huulelle. Ja syrjäsilmällä aina\nvilkasivat äitin ja Vannin purtiloon, jäisikö sinne lisää.\n\nIsän kasvot olivat jähmeän näköiset, pala näkyi pyörivän suussa eikä\nnäkynyt pakenevan vaikka velliäkin ryyppi. Heitti palasensa penkille ja\nynseästi virkkoi: Kyllä näiltä eväiltä ei pitkältä laukata, mutta\nhenkipä tuo lienee surmalle velkaa.\n\n-- Ei tämä vellikään tunnu olevan kuin märkää ja lämmintä, muistutti\näiti, mutta lieneehän tyhjää parempi, koskapa tämä on ihmisten ruuaksi\ntehty.\n\nIsä ei jatkanut puhetta, poistui oven pieleen lattialle istumaan,\nkeräili taskustaan tupakin murenia tuomivartiseen piippunysäänsä, iski\nsiihen tulen ja veteli siitä oikeen pullaussavuja. Ja visainen mustaksi\npinttynyt piippu kärisi hohtavan ahjoksen kuumentavasta voimasta.\n\nVelli oli aivan vesituimaa ja sen tähden oli äitistä taaskin\nvastenmielistä syödä, vaan ryyppi se sitä kuitenkin. Mutta kohta rupesi\nellostelemaan sydänalassa. Tunsi ajavan okselle, niin riensi ulos.\nPalatessaan poikkesi emännän luokse, pyysi suoloja. Jos ei enempi, niin\nyksi rae suuhuni, virkkoi hän rukoilevasti.\n\n-- Ei yhtä eikä kahta. Se annetaan mikä annetaan, mutta kärttämällä ei\nanneta mitään, virkkoi emäntä tylysti, näpisti hienot huulensa visuun\nja murnisti pulleat kasvonsa järkähtämättömän näköisiksi.\n\nÄiti oli mennyt huonoksi, että vapisi joka jäsen ja seinistä pidellen\ntuli pirttiin poikain ja Vannin luokse, jotka vielä viimestivät\nsyöntiään, ja virkkoi: Syötte niin paljon tuimaa velliä, jos käypi\nsamoin kun minullekin.\n\nSiitä ei pojat kuitenkaan välittäneet, ryyppivät isänkin kupista kaiken\nvellin ja arvelivat vielä autella Vanniakin. Mutta Halli katseli\njokaista silmiin epätoivoisesti ja alkoi vikistä, niin antoivat sen\nVannin tähteen Hallille.\n\nVanni sen nähtyään alkoi kätistä. Ei minun kuppiani Hallille, hyi, ei\nminun kuppiani Hallille, niin Taneli koppasi oman purtilonsa ja kaatoi\nsiihen Vannin purtilosta vellin, pyihki ihan sormen kanssa, pani siihen\nisän leipäpalasen tähteen ja toimessaan tuumaili: Kyllä meidän\npurtilosta saa Halli syödä, Hallilla on puhtaampi suu kuin yhdelläkään\nmeistä.\n\n-- Ja nuolee astiansakin puhtaaksi, ettei jää pesemistäkään, lisäsi\nNiilo tosissaan, kun heillä oli nyt antamista Hallillekin.\n\nHalli palavin silmin pyörähteli poikain kintereillä ja maisteli suutaan\njo toivon ilosta, kun näki että hänelle ollaan antamisen puuhassa. Ja\nkun sai eteensä sen ruoka-astian, niin häntä lurpallaan lakki vellin\nsyödä, lotasi sen leipäpalan, että velli pärisi suupielistä lattialle.\nMutta Halli nuoli purtilon mikä siitä vaan lähti, nuoleskeli\nlattiastakin ne vellin pisarat, mitkä syödessään olivat pärisseet,\nkatseli vielä, kysyvän näköisesti kaikkien kotilaisten silmiin olisiko\nvielä kenelläkään antamista, ja loiski pitkällä kielellään suupieliään\nkahta puolta. Mutta kun antamista ei näkynyt, niin siirtyi penkin alle,\nkytjähti lattiaan, pani turpansa käpäläinsä päälle, vilkasi muutamia\nvälinpitämättömiä silmäyksiä huoneelle päin, luksautti vielä tyhjää\nsuutaan, nielasi tyhjän nielauksen ja ummisti silmänsä.\n\nÄitin mieli oli apea, niin apea, että kyyneleet tahtoi valua kasvoille.\nEi hän itsekään oikein ymmärtänyt minkä tähden se niin oli. Olihan\nhänet maailmassa köyhyyden ja kovan onnen keskellä opetettu tyytymään\nja ottamaan vastaan jokahinen päivä senlaisena kuin se tuli, joten\ntyytymisen voima oli hänessä kasvanut suuremmaksi kuin monessa muussa.\nHän aina voi Jumalaan turvaten tyytyä, mutta nyt se lahja tuntui\nkokonaan paenneen, ja jos koitti pakottaa itseään tyytymään, niin sitä\nrauhattomammaksi meni sydän ja katkerammaksi painui mieli, eikä\nauttanut kuin täytyi antaa kyyneleitten juosta. Vannin vuoteeseen hän\npainoi päänsä ja tahtoi salata kyyneleensä, mutta Vanni kuiskaili: Elä\nitke äiti, en minä kuole... Mitä itkette, äiti... Äiti, elä itke...\n\nKatseli sitten pyörein silmin pirtin pimentolakeen ja sormellaan\ntoiseen käteensä painaen luetteli: Minä elän, isä elää, Niilo elää,\nTaneli elää, Mirri tässä vieressäni elää ja Halli elää, ja kaikki\nelämme, niin ei äitin tarvitse itkeä... Ettehän itke... Kuulettehan\näiti... Ettehän itke.\n\nTästä ei kuitenkaan äitin sydän tyyntynyt, ei rauhoittunut mieli.\nKorviin kuului kihisevästä väen tungoksesta kirousta, siunausta,\nvoivotusta ja katkeraa kärsimistäkin; kaikki tämä sekauneena yhteen\ntuntui kamalalta tunkiolta, johon ei hetkeksikään olisi lapsiaan\nsallinut, mutta ei mitään toivoa ollut siitä päästä pois. Tämäkin\nosaltaan lisäsi äitin surua. Mutta tämähän oli kohtalon syy tämäkin ja\ntyytyminen oli ainoa auttava ase tässäkin, mutta tyytyä hän ei vaan\nvoinut, vaikka kuinka ponnisti. Sitä ei hän itsekkään tiennyt miksi ei\nvoinut tyytyä...\n\nHilman illallinen hyvitteleminen Vannia herätti huomiota monessa\näitissä ja nyt ahdistivat ne Hilmaa saadakseen siltä lapsilleen\nparemman palan. Hilman äitikin rupesi epäilemään Hilmaa, niin että\npäästäkseen äitinsä epäilyksistä erilleen Hilman täytyi pysyä erillään\nkaikista hoitolaisista eikä saattanut koko päivänä käydä katsomassa\nVanniakaan, senkin tähden kun ei saanut sille mitään tuoda.\n\nMutta päivä kului kuitenkin iltaan ja pimentyi yöksi.\n\nVereksiä kerjäläisjoukkoja tuli yhä ja täytti koko huoneen, niin että\nnukkumaan asettuessa täytyi sulloutua ihan liha lihaan kiinni ja uunin\npäällyksetkin olivat aivan täpösen täynnä.\n\nKoko pitkänä yönä ei kaikki nukkuneet ollenkaan.\n\nVielä aamukukon laulaessakin kuutamon tylyssä hämärässä, siellä täällä\nryökköisellä vuoteellaan istui ryysyinen olento, jonka kurttuista otsaa\nvalaisi piipun päässä kihisevä ahjos. Tai siellä täällä kirahteli ja\nruikutti sairas lapsi, jonka vaiheella konkoili äiti, korjaillen\nlastaan kuin rauhaton haamu tuonen mailla. Niimpä äitikin sairaan\nVannin jaloissa seinää vasten istui ja katseli hämäryyteen, vaikka ei\nvarsinaisesti mihinkään, ja tuolloin tällöin kuului syvältä lähtevä\nraskas huokaus.\n\nSattuipa joku haparoimaan ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa,\nheitti hän oven raolleen, että nukkujatkin saisivat jonkun puhtaamman\nhenkäyksen. Mutta oven raosta aivan syöksyen tunkeutui pakkasen usva,\nettä samassa tuokiossa oli yli pirtin kyynärää paksu savenharmaa lava,\njoka peitti alleen jokahisen nukkujan. Ainoastaan istujain karhaiset\npäät näkyivät sen hiljalleen leijailevalta pinnalta, kuni lahden\nselällä lepäilevät vesilinnut syyskuun hämäräisenä kuhjayönä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKukko lauloi jo toisen kerran ja talonväen puolelta alkoi kuulua ovien\nluskeita. Ja kiireitä askelia kuului ulos ja sisään.\n\nSilloin hoitopirtissäkin kirkastui yksi ja toinen silmä. Siellä täällä\nkuului lapsukaisten vaikeroivia ääniä: Anna äiti leipää. Antakaa\npikkusen leipää, minulla on nälkä, antakaa äiti leipää; joihin kuului\nvastaukset: Ei minulla ole leipää, ei meillä ole leipää. Ei,\nlapsikullat, mulla ole leipää.\n\nTästä syntyi puhelua, joka tarttui miehestä mieheen ja levisi yli\npirtin, että yhtenä purinana meni koko pirtti, jota ääntä suurenti\nmonen kymmenen lapsukaisen katkera itku ja äitien syvämieliset\nvalitukset.\n\nÄiti kohosi ylös korjatakseen vuodetta kokoon, mutta päätä rupesi\nviemään, niin paiskautui Vannin viereen pitkäkseen ja käski poikain\nkorjata pois omansa ja isänsä vuoteet.\n\nSiinä Vannin vierellä lepäili äiti. Erityistä kipua ei tuntunut\npäässäkään, kihisi se vaan kuni kiehuva vesipata, mutta ylös nousemista\nse ei sallinut. Korvatkin olivat alttiit kuulemaan ihmisten puhetta,\njoista kertomuksista kuului miten ja miten monta jo siellä ja siellä\npitäjään nurkalla oli kuollut nälkään, mitä ja mitä tuskia se ja se\nisä, äiti tai vanhus oli saanut kestää ennenkun henki lähti. Tämän\nkuuleminen lisäsi äitin tyytymystä. Tunsi olevansa onnellisempi heitä\nkaikkia ja viihtyi kohtaloonsa kuni lapsi kehtoonsa, äitin laulaessa\nherttaisinta tuutilauluaan.\n\nPäivä oli jo valkeimmallaan ja kaakon rantoja kultaili nouseva aurinko,\nkun ovelta kajahti ääni: Velli on valmis.\n\nMutta äitin sydän nytkähti vastaan eikä tuntunut tekevän mieli ruokaa,\ntuntui kuin se vuode, missä kytjötti, tahtoisi pitää omanaan, että\nsiitä nouseminen tuntui pelottavan. Käski hän nyt poikain hakea velliä\nitselleen ja isälleen ja syödä sitten kun leivän jakaja tuopi leipää.\n\nPojat olivat asettuneet syömään vellipurtilonsa vaiheelle, mutta\nalakuloisina pureskelivat vaan kuivaa jäkäläleipää ja vellin päälle\nkatselivat vaan syvästi inhoillen.\n\n-- Miksikä ette syö velliä, vaikka illalla olisitte siinä kylpeneetkin,\nkuului äitin heikko muistutus.\n\n-- Hevosen luita oli vellissä, kuului poikain suusta nureksiva vastaus.\n\n-- Hevosen luita! huudahti äiti.\n\n-- Ihan noin pitkiä, minun syleni pituisia hevosen sääriluita oli\nmuurissa ja isäntä sanoi että hevosen ne ovat luita.\n\n-- Narranneet ovat teitä, lohdutteli äiti poikia, vaikka melkein uskoi,\nettä poikain puhe oli totta.\n\nMutta kaikki syömämiehet joutuivat tarinoihin syötävästään hevosen\nluuvellistä, joista luista oli onnellisemmat ihmiset jo ennen syöneet\nlihat ja luut vaan joutuneet heidän vellinsä höysteeksi.\n\nKuu kaikki muut kuitenkin söi sitä velliä, niin Niilokin ryyppäsi\npalansa painoksi, mutta Tanelilla rupesi sydäntä ellostelemaan, niin\nriensi kiireimmän kautta ulos.\n\nHoiperrellen ja vilusta väristen tuli Taneli pirttiin ja paiskautui\näitin ja Vannin vaiheelle loukkoon pitkäkseen ja vilusta lokatti joka\njäsen. Mutta äiti peitteli ryysyillä umpipäähän, niin tuokion kuluttua\nasettui tutisemasta riepuläjä ja Tanelin nähtiin nukkuvan.\n\nKoko päivänä ei äiti syönyt mitään, eipä vielä huomisaamunakaan\nhaluttanut ruokaa, vaan kaikissa jäsenissään tunsi kiihtyvän taudin\nvirkeneviä oireita eikä ensinkään kyennyt päätä pystyyn nostamaan, vaan\ntäytyi jäädä yöt eloilleen vuoteen omaksi.\n\nTaneli ei tiennyt onko hän kipeä vai sairas, mutta ruokaa ei\nhaluttanut. Sairastavan äitin vieressä tuntui huvittavalta maata, niin\nsiinä makasi koko päivän ja tulevan yönkin. Mutta huomisaamuna ennenkun\noli varsinainen nousun aika, rupesi hänen sydänalaansa kopristamaan\npahasti ja tuimaa vettä kohosi ihan suun täydeltä, jota hän pään\nalustansa yli sylki minkä kerkesi. Tämän hieman tauvottua hän\nhätäisesti halasi äitiä ja kuiski: Äiti rakas, minulla on nälkä. Hiukaa\nniin katkerasti... Juuri tuosta sydänalaa vetää kokoon kuin köydellä.\nVoi, voi minua, äiti... Voi, voi, äiti kulta, mitä minä tekisin.\n\n-- En, rakas lapsi, tiedä sanoa mitään, sillä sama tuska on minulla\nitselläni, mutta koetetaan tyynesti kärsiä, niin Jumala meitä auttaa.\n\nRuoka-aikana koetti Taneli syödä, mutta kun tiesi taas olevan\nentisenlaista koninluuvelliä, niin pahalta tuntui nähdessä sitä\ntoistenkin syövän. Koetti kuiviltaan syödä sitä jäkäläleipää, mutta\nensimäinen pala pyöri suussa, että pitkän ajan perästä sylki sen ulos,\nja tunsi halun päästä vuoteelleen.\n\nÄiti kääri märän raasun päähänsä ja kipeästi voihkaen painautui hänkin\nvuoteeseen. Mutta Vanni ja Niilo särpivät velliä, vaan ei kuitenkaan\nsillä innolla kuin ensi kerroilla, pala pyöri suussa heilläkin ja Halli\nsai enemmän puolen velliä osakseen.\n\nOlipa joukossa tullut muitakin sairaaksi, niin kaikki sairaat\nkomennettiin laittamaan tilansa yhteen lautturiin ja asettuivat ne\nvieri viereensä äitistä ja Tanelista lähtien. Mutta paikkakunnalla\nkulki taas läänin kuvernööri tutkimassa kansan tilaa ja tiedettiin sen\ntänä päivänä tulevan tarkastamaan Kurkelan hoitopaikkaa, sen tähden\npiti kaikkien sairaitten ja terveitten pestä silmänsä, kammata päänsä\nja huone puhdistettiin niinkuin siinä kiireessä kerittiin.\n\nPäivä oli puolessa kun kuultiin suurien kellojen ääniä kartanolta ja\nvoimakasta rekien kohinaa porrasten edestä. Ja niistä herroja pölähti\nkartano mustakseen. Akkunasta katsojat kuiskivat hiljaa toisilleen: Tuo\non pappi, tuo kait se on kuvernööri, tuo on nimismies, tuo mikä lienee,\nei sitä tunneta. Se lienee kuvernöörin rekitoveri. Mutta kun näkivät\nniitten tulevan huoneisiin, niin laskeutuivat ikkunoista alas. Ne\nkuitenkin menivät ensin isännän huoneeseen.\n\nMutta joutuisammin kuin kukaan kerkesi arvata astui pirttiin monien\nherrojen seuraamana ihmeellinen olento, joka jo paljaalla\nilmestymisellään hämmästytti kaikkia. Tanelikin virkistyi tämän\nnähtyään, että kohosi jalkeille ja silmät rävähtämättä katseli sitä\nkaikilta puolilta. Katseli sen ihmeellistä vaalean hallavaa partaa,\njoka levisi rinnalle kuni mikähän esiliina. Katseli sen pitkiä\nverkaisia housunlahkeita, joissa leveä tulipunainen raito\nkumpaisellakin sivulla laskeutui yläältä alas. Katseli sen hirveän\nsuuria päällyskenkiä, jotka loistavan kirkkailla solilla oli nilkkoihin\nsidotut. Kuvernööri kyseli kaikesta hoitolan menettelystä ja kaikilta\nkuuli, että niukka on ruoka, ja pyysivät toimittamaan parempaa ruokaa,\nTanelikin kun kuuli, että muutkin valittavat puutteitaan, niin hänkin\nsai rohkeutta kysymään. Hän likeni lattialla seisovaa kuvernööriä,\nkatsoa naukasi sen silmiin kainostelemattoman silmäyksen ja nöyrästi\npyysi: Anna, pappi, minulle leipää, minulla on nälkä.\n\nKuvernööri ei ollut sitä kuulevinaan, mutta Taneli kierti toiselta\nsivulta katselemaan kuvernööriä, katsoi taas silmiin ja uudisti: Anna,\npappi, minulle leipää, En saata syödä hevosen luuvelliä.\n\n-- Syöhän sitä muutkin. Olen minäkin syönyt hevosen lihaa, vastasi\nkuvernööri kääntyen Taneliin.\n\n-- Senkö tähen te olette niin suureksi kasvaneet? lisäsi Taneli.\n\n-- Sentähden juuri olen kasvanut tämmöiseksi kun olen ollut\nkaikkiruokainen, huomautti kuvernööri totisesti.\n\n-- Minäpä en kuitenkaan saata syödä hevosen luuvelliä, marisi yhä\nTaneli.\n\nTätä ei kuvernööri ollut kuulevinaan, määritteli vaan miten leipä on\ntehtävä. Sormellaan toiseen käteensä naputtaen terotti että\nvellinsakunen liemi on taikinan juureksi tehtävä kulijauhoista ja se on\ntäytettävä olki- ja jäkäläjauhoilla, ja olet ja jäkälät pitää\nsurvotettaman itsillään hoitolaisilla. Ja velli, jos ei kelpaa hevosten\nlihalla höystetty, niin se tehtäköön vedest ja jauhoist, johon pitää\nsekoitettaman puoleksi jäkäläjauhoja.\n\nHoitolaiset kuulivat, ettei päivät parane, niin rupesivat valittamaan,\nettä täällä toisille annetaan enempi, toisille vähempi, että muutamat\nsaavat elättää koiransakin rinnallaan.\n\n-- Koiransakin? Mitä, täällä koirilla tehdään? äsähti kuvernööri.\n\nÄitiä vihlasi kipeästi kun kuuli puheen kiertyvän häneen, mutta tunsi\nsiitä itsensä rohkenevan ja vaikeroiden lausui: Jumalan tähden, olen\nsairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa\npovessani enkä täällä tarjotuita ruokia ole voinut syödä, niin tähteeni\nolen antanut koiralle; eihän sekään hengellään elä. Elkää minua tästä\nsyyttäkö, ehkäpä en enää tarvitse ruokianne. Tämän sanottuaan tyrskähti\nkatkeraan itkuun.\n\nTämän kuultuaan masentui kuvernööri ja toisetkin heittivät kantelunsa,\nmutta Taneli se vaan käännähteli kuvernöörin kintereillä ja taas\nuudisti: Anna, pappi, minulle leipää... Minulle ja äitille.\n\n-- Ei minulla ole leipää, muistutti puoliäkäsesti kuvernööri.\n\n-- Ettekö te syökään muuta kun hevosen lihavelliä, muistutti Taneli ja\npyöritteli sormeaan suussaan.\n\nTähän ei kuvernööri virkkanut mitään. Ja kun oli sanonut mitä oli\nsanottavaa ja nähnyt, että oli kaikki siistiä ja puhdasta, kuten\nollakin piti, niin kiitti talonisäntää siitä. Määräsi kuitenkin\nnimismiehen käymään joka viikko tarkastamassa, että leivät on tehty\nsiten kuin hän nyt määräsi ja muukin hoito menee sen mukaan kuin hän on\nmäärännyt. Sen tehtyään hän lausui ystävällisesti:\n\n-- Toivon teitä mielellänne tyytymään tähän Jumalan sallimaan\nkohtaloonne. Me teemme hyväksenne mitä voimme. Hyvästi jääkää. --\nHyvästi, hyvästi! kuului kymmeniä, ääniä ulospakenevan kuvernöörin\njälkeen.\n\nToisetkin herrat seurasivat ulos kiirehtivää kuvernööriä isännän\nhuoneeseen, jossa vielä muutamia virallisia muistutuksia tehtyään\nkiirehti matkalle.\n\nSamoin kuin tullessakin seurasivat nyt kaikki kirkonkylän herrat\nkuvernööriä, kellojen räikävä kaiku rämisi hetken kartanon lumisissa\nräystäissä, mutta taukosi heti ja hienoa himinätä kuului tien\nsuunnalta, joka sammui sekin huurteisen metsän syvyyteen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVanhan kirkkoherran silmään, kuvernöörin mukana käydessään Kurkelan\nhoitopirtissä, oli erittäin pystynyt entisen palvelijansa Metsävainion\nLiisan tuttavat kasvot ja mieleensä painunut erittäinkin ne sanat, kun\nhän puollustaakseen itseään toisten kanteista sanoi, että \"Jumalan\ntähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen\nnälkä polttaa povessani\".\n\nKotiin tultuaan kirkkoherra ruokapöydässään perheensä vaiheella\nistuessaan kertoi tätä näkemäänsä, kertoi näitä Liisan sanojakin, niin\nkaikki tyrmistyivät kuullessaan tätä, mutta Fanny neitin kasvot menivät\noikein vaaleiksi kauhistuksesta, löi käsiään yhteen ja huudahti:\n\n-- Kolmeen päivään ei mitään. Jumala armahtakoon Liisa parkaa, meidän\nrakasta Liisaa... Kolmeen päivään ei mitään... Minä jätän puolen\nruuastani, tuossa on tämä palanen, en voi syödä ennen kuin näen Liisaa\nja onko hänellä minun pikku kaimani mukana.\n\n-- Mukana on, se sairastaa, mukautti kirkkoherra.\n\n-- Sairastaa, huudahti Fanny, ja hyppäsi pöydästä ylös lähteäkseen\nKurkelaan, mutta kirkkoherra muistutti:\n\n-- Siellä on monta sairasta lasta ja äitiä. Et saa mennä sinne\nlohduttamaan yhtä, Liisaa. Jos menet, niin täytyy olla jokahiselle\njotakin antamisia.\n\nFannyn kasvot tulivat yhä tuskaisemmiksi ja ihan puoleksi huutaen\nvirkkoi:\n\n-- Hyvät ystävät. Me emme saa tästä lähtien syödä kuin puoli veroamme\nja toinen puoli säästää heille... Kolmeen päivään ei syönyt mitään.\nHyvä isä siunatkoon! Kolmeen päivään ei mitään... Todellakin tehkäämme\nliitto, että syömme vaan puolen veroamme... Eikös niin, isä ja äiti?\n\nKirkkoherra ei sitä myöntänyt, mutta käskevästi muistutti:\n\n-- Jos sinulla on aikomus tänä päivänä käydä siellä Kurkelassa, niin\nlaita ruokia mukaasi niin paljon että voit antaa edes palan kullekin.\n\nSen kuultuaan Fanny haki tavarahuoneesta suuren pärekorin, johon\näitinsä kanssa keräsivät käsillä olevista ruokavärkistään leipää,\nlihaa, kalaa ja voita, ja kantoivat sen rekeen, jonka eteen oli hevonen\njo valjastettu viemään niitä tavaroita Kurkelaan. Ja ennenkun ilta\njoutui hämärtämään, ilmestyi Fannyn hoikkanen pieni olento Kurkelan\nhoitopirtin lattialle seisomaan. Tyynesti, mutta iloisesti virkkoi:\n\n-- Hyvää päivää, hyvät ihmiset.\n\nTämä ääni sälähti puolinukuksissa olevan Liisan korviin kummalliselta.\nMutta kohotti päätään, terotti silmänsä lattialla seisojaan ja\nhuudahti:\n\n-- Fannyko täällä? Hyvä Jumala, vieläkö saan nähdä Teitä?\n\nFanny kiirehti tervehtimään Liisaa, mutta samassa huudahti:\n\n-- Ja pikku kaimaniko täällä? Voi, voi sinua raukka, missä nyt olet.\nVoi sinua, sinä kesäperhonen, voi, voi. Tule nyt minun syliini,\ntulethan.\n\nVanni alkoi konkoa ylös, mutta Fanny ei malttanut odottaa, vaan tarrasi\nsiihen syliksi, suuteli Vannia, suuteli moneen kertaan ja tuntiessaan\nVannin luiksi kuihtuneen olennon käsissään, ei voinut puhua mitään.\nMuutamia kyyneliä vuodatettuaan Vannin ryysyihin suuteli hän vieläkin\nVannia, mutta laski sen vuoteelleen ja haki ruokakorinsa sinne\nhoitopirttiin.\n\nTästä huomasi nyt jokainen, mikä on tekeillä, niin kaikki kavahtivat\npystyyn keritäkseen ottamaan ihan ensimäiseksi ja olisivat\nryöstäneetkin, vaan Fannyn kyytimies, joka hänelle toi koria pirttiin,\nesti poikaset siitä hommasta.\n\nJa Fanny nyrkkiä puistaen muistutti, että jos ette pysy rauhallisina\nsiksi kunnes voin teille jakaa palan kullekin, niin täytyy jättää\nkaikki ilman.\n\nTämän kuultua asettuivat kaikki hiljaa, muutamia lasten ääniä kuului\nvaan joukosta:\n\n-- Ettehän minua heitä ilman. Ettehän minuakaan heitä ilman. Annattehan\nminullekin osani.\n\nKaikkien suut olivat nyt liikkeessä, kaikki sairaatkin olivat nyt\npystyssäpäin, jokahisen mieli oli ylennyksissä, mutta Fannystä\nerittäinkin tuntui somalta olla nyt antajana tänlaisen puutteen\nhetkenä. Se vaikutti niin kummallisesti, ettei pitkään aikaan voinut\nmitään puhella, istui vaan Liisan vuoteen liepeellä Vannin vieressä.\n\nKun näki miten makean näköisesti Liisakin imeksi lampaan selkäluun\nsolmua ja miten kurjannäköiseksi oli kurjuus ja nälkä vienyt entisen\nmuhkean punaposkisen Liisan, ja kun mielessä soi isänsä kertomat sanat\n\"kolmeen päivään ei mitään syönyt ja tulinen nälkä polttaa povessani\",\nniin tunsi mielensä murtuvan ja kuumina karpaleina pyöri vesiherneet\ntummanruskeitten silmien nurkista alas. Mutta hyvälle kuitenkin tuntui\nsaada olla siinä viihdyttämässä kärsiviä, tuttavia. Tuokion kuluttua\nkuitenkin tyhjeni sydän, lauhtui mieli ja kielikin kuontui puhelemaan\ntaas. Niin huolimatta huoneen vastenmielisestä ilmasta, istui Fanny\npitkän hetken siinä paikallaan, kertoillen kuulemisiaan miten ympäri\nmaailman raivoaa nälän hätä ja miten tuhansittain yksissä\nkirkkokunnissa kuolee ihmisiä, lohduttaen siten sillä, että tämä on\nJumalan tahto, että olemme tähän aikaan eläneet, mutta kaikesta on\nkiitettävä Jumalaa.\n\nViimein Fanny muisti, että kotona rupeavat häntä, ikävöimään, niin otti\nVannin syliinsä, suuteli sitä ja lupasi taas ylihuomenna tulla takasin\nja tuoda taas jotakin suuhun panemista.\n\nLiisakin kietoi luiset käsivartensa Fannyn kaulaan, vuodatteli siinä\nkuumia kyyneliä eikä tiennyt mitä sanoisi siitä hyvästä kun sai vielä\ntavata häntä.\n\nMieliä ylentävä oli tämä hetki kaikille. Kauvan jälkeen Fannyn mentyä,\nkuului pakinoimista Kurkelan hoitopirtissä eikä mistään muusta kuin\nFannystä ja siitä miten oppineissakin ihmisissä on toinen kuin härkä ja\ntoinen kuin enkeli. Miten toinen ihminen voi sulostuttaa toisen\nkuolinvuoteenkin ja miten toinen sitä läsnäolollaan vaan synkentää.\n\nFanny neitin käyminen hoitolassa ja hoitolaisten kiitokset Fannylle\nvaikuttivat Kurkelan emäntään lauhduttavasti. Tunsipa hänkin halua\npäästä kiittokilveksi. Joka päivä tuli hän nyt hyvittelemään sairaita,\ntoimittamaan niille jotakin hyvää, ja lasten käteen toimitti hän aina\nniepseämmän palan.\n\nSiten emäntä tuli lähempään tilaisuuteen tutustua hoitolaisiin, näki\nmonen paleltuneet jalat, kädet, korvat ja kasvot ja samalla näki heissä\nsyvän tyytymyksen kohtaloonsa. Hän tunsi nyt pistoksen sielussaan\nsiitä, että hänkin oli ensi alussa ollut niin ankara hoitolaisille,\nettä tunsi halun pyytää niiltä anteeksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt,\nvaan koetti palkita muulla hyvällä.\n\nNyt Hilmakin sai käydä aina Vannin luona ja aina silloin tällöin vei\nhän sen omaan kamariinsakin, että sai siellä rauhassa toisilta antaa\npienen voileivän, maitotilkan ja vieläpä joskus viiliäkin. Ja\nerittäinkin kun näki, että Vanni on pappilan neitin lemmikki, niin\nHilma olisi pitänyt sen aivan omassa kamarissaan. Mutta Vanni ei\neronnut äitistään, niin sai olla enimmät ajat hoitolassa yhdessä\ntoisten hoitolaisten kanssa.\n\nFannyn esimerkkiä seurasi monet muutkin kirkonkylän herrasnaiset.\nFannyn ei tarvinnut enää koskaan yksinään käydä Kurkelassa, vaan aina\nsai yhden tai toisen rouvan tai neitin toverikseen, joka hänkin toi\ntuomisia hoitolaisille, ja olivat siitä iloiset kun saivat aina jakaa\nheille paremman palan, etenkin sairaille ja lapsille. Mutta kaikesta\ntästä huolimatta joka päivä lisäytyi sairaita ja aina huomeisen aamun\nvaljetessa tavattiin yksi ja toinenkin vuoteellaan kuolleena, joka\nnähtävästi ilman tuskia oli vaan nukkunut.\n\nKun moni tuli tautiin ja terveittenkin ruokahalu oli tympeynyt, että\nruokaa meni ainoastaan kolmas osa siitä mitä ensin niukastikin jakaen\ntarvittiin, niin huolimatta kuvernöörin määräyksestä ja tarkastajain\nmuistutuksista ja marinoista Kurkelan emäntä teki leivät puolta\nparempia kuin ensin ja velli keitettiin paljon höystöisempää ja\nannettiin sitä aivan imelin määrin, ettei suinkaan kenenkään\ntarvitseisi luulla, että nälkään olisivat kuolleet, jotka kuolevat.\nKirkonkylän herrasnaisetkin käydessään näkivät tämän viljavuuden ja\ntiesivät, että joka ainoassa talonpoikaistalossa syödään huonompaa\nruokaa, jolta täytyy toimittaa työnsäkin, ja elävät sentään.\n\nNyt kun oli Kurkelan hoitopaikassa näin viljavaa, niin turha oli\nsyrjistä apujen tuonti. Ja kuoleminen kun eneni, niin oli se varmaan\nJumalan tahto, jota vastaan oli turha potkia.\n\nRovasti kävi nyt kerran viikossa lohduttamassa sairaita ja\nmuistuttamassa heidän sielunsa tilaa. Mutta terveitä lohdutti hän\nmelkeen aina kertomalla historioista tai vanhain muisteluksista entisiä\nkuolovuosia, kuinka paljon silloin ja silloin on kuollut sen ja sen\nvertasesta väestä, ja sen ja sen vertanen osa vaan silloin ja silloin\non väestöstä jäänyt eloon. Ja kertomuksensa lopussa hän aina huokasi\nsyvään ja painavasti lausui:\n\n-- Nyt olemme, Jumala armahtakoon, eläneet samanlaiseen historian\nmerkkipäivään, jota vuosisadat eivät nukuta, mutta meille monille\nmaksaa tämä hengen. Jumala armahtakoon meitä kaikkia. -- Sitten liitti\nhän hienosormiset kätensä ristiin, josta tähtenä välkkyi isokantainen\nkultasormus, ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen, jonka perästä lähti\ntyytyväisenä pois. Ja tuntui taas sangen miellyttävältä päästä\nulkoilmaan siitä hoitopirtin vastenmielisestä höyryntapaisesta\nkatkusta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSairaita lisäytyi joka päivä. Ja ruuan kaipio katosi kaikista\nterveistäkin pois. Vaikka väliin aina hiukava nälkä viileksi\nsydänalassa, niin ruokaa ei kuitenkaan haluttanut ja yhteinen\npainajainen tuntui väsyttävällä painolla vetävän vuoteen omaksi niin\nyhtä kuin toistakin. Sairastaminen oli kaikilla helppoa. Ei mitään\ntuskaa ruumiissa, mutta pää ei sallinut olla pystyssä ja ainoastaan\nsydänalassa silloin tällöin tuntui kipeitä vihlauksia ikäänkuin nälän\nhiukamista, vaan sitä ei kukaan uskonut näläksi, koskapa ruokaa\nnähdessä sydän hyppi vastaan ja kammoa herätti nähdä toistenkaan\nsyövän. Mutta muutaman viikon kuluttua näkyi kalman jäkälä kuni\nvaipalla peittävän koko sairasrivit. Silmätkin kävivät kokonaan öljäkän\nharmaiksi eikä valkeisia luullut olevan ollenkaan.\n\nTästä eivät sairaat itse tienneet mitään, mutta viimmein rupesi\nnenänpää valkeamaan ja kahdessa vuorokaudessa valkesi koko nenä\nkylmettyneen perunan näköiseksi. Silloin tunsi sairas sydänalassaan\nkipeämpiä hiukamisen tapaisia vihlauksia ja kokoon vetäviä puristuksia\nkuin koskaan ennen. Tuokion perästä se taukosi, varveni kuni lääkkeen\nsaatua ja sairas tunsi nukkuvansa sikeään uneen. Mutta kuoppaan\nsyventyneet silmät jäivät auki ja tuonen huntu verhosi loksahtaneet\nvärähtämättömät kasvot.\n\nOli lauhkonen lauantaipäivä maaliskuun lopulla. Auringonpaiste sulatti\npirtin päivänpuoleiset akkunat ensi kerran tänä talvena suliksi ja\nvalaisi pirtin valoisammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei ilostuttanut\nasujia pirtin.\n\nSiellä täällä makasi kuolleena vanhus tai lapsi, jopa keski-ikäinenkin;\njoku tuolla, toinen täällä taisteli viimme taisteluaan Tuonen kanssa.\n\nEnemmän kuin kolmekymmentä oli tällä viikolla kannettu kuolleena ulos.\n\nTaneli ja Niilo oli viety jo päiviä ennen, mutta tänäpäivänä kannettiin\nisä...\n\nÄitin syvät silmäkuopat täyttyivät kyynelistä ja syvästi hyrskähteli\nrinta.\n\nVanni se kiipeili äitin rinnoilla ja pyyteli:\n\n-- Elä itke, äiti... Elä itke, äiti... Ei Vanni ole kuollut. Tässä minä\nolen.\n\nHienolla sormensa mutkalla koetti äitinsä silmäkuopista vetää\nkyyneltulvaa kuivaksi, mutta ei se kuivanut, niin taas uudisti:\n\n-- Elä itke, äiti... Ei Vanni ole kuollut, tässä minä olen...\nKuuletteko, äiti, tässä minä olen... Eikä Niilo eikä Taneli ole\nkuolleet. Hilma sanoi, että ne ovat rantatörmässä mäkeä laskemassa...\nEttehän itke, äiti, enää... Ettehän.\n\nÄiti olisi tahtonut Vannin sulkea syliinsä ja suudella viimmeisen\nkerran, mutta ei saanut käsiään liikkeelle. Koko ruumis tuntui olevan\nkuni naulattu maahan kiinni, ettei yksikään jäsen päässyt siitä irti,\nniin raskaat olivat Tuonen kahleet. Mutta mustuneet huulet liikkuivat\nkunnes ylöspäin kääntyneitten silmäin loiste kirkastui läpikuultavaksi\nja kasvoissa näkyi ihastuksen valo, mutta sammui heti kun rinta\nviimmeisen kerran korahti ja väsynyt leuka hervahti alas.\n\nVanni taputteli äitin kasvoja yhäkin ja pyyteli: Ettehän itke enää,\näiti... ettehän... Nukutteko nyt päivällä, äiti... nukutteko... Minulla\non ikävä, kun nukutte... Ettehän nuku kauvan... Minulla on ikävä.\n\nMutta ruumiin kantajat tulivat, vieräyttivät paarilleen äitin ja\nlähtivät viemään ulos. Silloin Vanni päästi hätä-äänen, jommoista ei\nkoskaan ollut tarvinnut päästää. Hän pureutui kynsin hampain äitin\npaarilta ulkona retkottavaan käsivarteen ja sydäntä särkevästi parkui:\nElkää viekö äitiä. Elkää viekö äitiä, elkää viekö minun äitiäni. Äiti,\näiti, elkää antako viedä itseänne. Elkää viekö äitiä.\n\nTalon emäntä kuuli tämän ja kiirehti apuun. Hän riensi Vannin luokse,\notti syliinsä ja hyvitteli, että äiti on kipeä, ne vievät saunaan\nkylpemään, että paraneisi. Lähdetään tänne minun kamariini Hilman\nluokse odottamaan siksi kunnes äiti tulee kylpemästä. Tule minun\nsyliini, lapsi kulta.\n\nKamarinsa sängyn päälle asetti emäntä Vannin istumaan, teki pehmeästä\nleivästä voileivän, antoi sen käteen ja väliin antoi ryypätä maitoa.\nKas sitä kun siinä on hyvä odottaa äitiä, jopa siinä on hyvä odottaa\näitiä, hyvitteli emäntä Vannia.\n\nKauvan aikaa viihtyi siinä Vanni, mutta viimmein alkoi vaikeroida: Eikö\näiti ole jo tullut kylpemästä?\n\n-- Ei ole vielä kerinnyt tulla. Se meni kauvas kirkon saunaan\nkylpemään, eikä se tule ennenkuin kylpee terveeksi itsensä, vakuutteli\nemäntä.\n\n-- Eikö se tule tänä päivänäkään? kyseli yhä Vanni.\n\n-- Ei se tule tänä päivänä eikä vielä huomennakaan, mutta kyllä se\ntulee sitten kun terveeksi joutuu, vakuutti emäntä Vannille.\n\nSyvästi huokasten Vanni tyytyi odottamaan ja suurilla suoniksi\nkuihtuneilla silmillään katseli emännän kamarin valkoista uunia, sen\npeltin varressa riippuvia punaisen ja mustan kirjavia tupsuja,\nkeinutuolin kirjavaa tupsuhelmaista mattoa, kaapin päässä kasvavia,\nlakeen asti yltäviä, suurilehtisiä fiikuksia, kaapin päällä seinällä\nraamien sisässä olevaa harmaatukkaisen mummon suurta ja elävännäköistä\nmuotokuvaa.\n\nKaikki tämä oli Vannista taas niin ihmeellistä. Ja miettiessään\nminkähän tähden äiti ei kotiin ollut mitään tuonlaisia laittanut,\nviihtyi hän hyvin. Mutta väliin aina jylähti mieleen: kun ei tule se\näiti. Silloin aina rupesi suu vetäytymään soppiseksi ja surkean\nnäköisesti katselevat silmät kiiltivät vesikiehteisinä. Ja tuokion\nperästä väkistenkin murtui katkeran itkun puuskaksi.\n\nHilmasta tuntui se hyvälle kun äiti oli tullut Vannin kanssa niin\nhyviin väleihin, joka hänelle oli viimme aikoina purissut Vannin\nliiasta hyvittelemisestä.\n\nNyt Hilma toi koprajaksen muistokorttia, antoi ne Vannille ja\ntoimessaan kertoi:\n\n-- Äiti lähetti sieltä kirkon saunasta sinulle nämä kirjat ja käski\nlukea näitä sillä aikaa kun hän kylpee itsensä terveeksi... Katsopas\ntuossa miten sievä kyyhkynen lentää liihottaa, pikkunen kirje nokassa,\njota tuopi tuolle pienelle tytölle... Katsopas miten tuo tyttö kaksin\nkäsin ihastuneen näköisenä ottaa vastaan tuota kirjettä.\n\n-- Onko senkin tytön äiti kirkon saunassa kylpemässä? muistutti Vanni\ntyytyvällä mielellä.\n\n-- On. Sieltä se äiti on laittanut kyyhkysen tuomaan kirjettä omalle\npienelle tytölleen, samanlaiselle kuin sinäkin olet. Sitten kun kesä\ntulee ja kyyhkyset tarkenevat lentää, se sinunkin äitisi laittaa\ntuomaan sinulle kirjettä.\n\nVannin suu mutuili pyörein silmin katsellessa kirjenokkaista kyyhkystä\nja pitkän tuokion perästä kysyi:\n\n-- Mistä se kyyhkynen osaa tänne?\n\n-- Se äiti sanoo kyyhkyselle, että Vanni on Kurkelassa, niin sitten se\nosaa... Ai ihmettä, miten se on lystiä kun me kauniina kesäiltana\nsylikkäin istutaan tuolla nurmella, tuolla kauniilla rantanurmella,\ntuon suuren kuusen luona katsomassa tuonne järvelle siellä vienossa\nillan tuulessa, hiljalleen liikkuvia valkeita purjeveneitä, jotka\nlepäilevät siellä kuni meren lokit selällä. Ja silloin juuri, silloin\nse kyyhkynen lentää liihottaa luoksemme ja tuo meille kumpasellekin\nkirjeen... Ai, ai miten lystiä ottaa siltä näin korea kirje. Sitten se\nlentää tuohon kuuseen kuhertelemaan ja katsomaan kun me puhtaissa\nkäsissämme pitelemme kiiltävänvalkoisia pieniä kirjeitä ja luemme\nniitä. Ai, ai kun joutuisi se kesä.\n\nVannin sydän hytkähti siitä hyvästä toivosta, että koko ruumis\nliikahti. Kasvot tulivat hyvän tuulen näköisiksi, ajatukset jäivät\naskartelemaan niissä ihmeellisissä seikoissa, minkämoinen mahtanee\nolla se kirkon sauna kun siellä kyyhkysetkin kulkevat, vaikka\nMetsävainionkaan saunassa ei näkynyt milloinkaan käyväksi, ja miten\npuhdas mahtaneekaan olla äiti sitten sieltä palattuaan, kun se siellä\nniin kauvan kylpee... Vissiin sen paitakin on niin puhdas, niin puhdas\nkuin mikähän vaan... Niin puhdas kuin tuo pilvi tuolla taivaalla. Niin\npuhdas, niin puhdas kuin tuo lumihanki, johon paistaa tuo aurinko...\nNiin mahtaa olla, huokasi Vanni pitkän tuokion perästä ja jäi\nkatselemaan niitä toisia muistokorttia, joissa kussakin oli joku kuva\nkaunistamassa lehteä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKuntahallitus oli päättänyt lopettaa Kurkelan hoitopaikan ja ne lapset\nja vanhat, jotka eivät omin voimissa kykene kerjäämään, \"myödä\nhuutokaupalla\" vähimmin vaativalle hoidettavaksi.\n\nOli toukokuun lenseä päivä. Nurmet jo vihottavat ja lehti kiirehti\npuihin ja järvet liplottelivat herttaisia väreaaltojaan hiljaisen\netelätuulen lepposesta henkäilystä.\n\nTänä päivänä oli Kurkelassa köyhäin ja vaivasten huutokauppa. Ja olivat\nne nyt kaikki, mitkä surma oli säästänyt, pesseet kasvonsa, harjanneet\npäänsä, ja keräytyneet Kurkelan kartanolle odottamaan sitä kaupan\nhetkeä. Mutta jokahisen povessa tuntui värisyttävä pelko siitä\nminkälaisten ihmisten pariin sattuu joutumaan. Se, että jo edeltäpäin\noli ilmotettu annettavaksi vähimmän vaativalle, antoi syytä tähän\npelkoon, sillä olihan luonnollista, että sen kannatti ottaa vähimmästä\nhoitaakseen, joka aikoi antaa huonoimman hoidon.\n\nSitä paitsi näkivät saapuvan huutokauppapaikkaan köyhien huutamista\nvarten senlaisia henkilöitä, joilla tiettävästi ei ollut ruokaa,\nitselleenkään ja muutenkin olivat ilkeitä ihmisiä, niin tuntui tämä\nhetki surkean pelottavalta.\n\nRiutumaisillann olevilla vanhuksillakin tuntui olevan sääli antautua\nkurjuuden surmin kuolemaan, kun kerran olivat saaneet henkensä tuoduksi\nläpi sen taistelun, missä sadat muut sortuivat heidän silmiensä edessä.\nJa pani tämä ihan vapisemaan, että pitääkö suden suusta päästyään\njoutua karhun kitaan.\n\nHuutokauppaherrat olivat tulleet, ja hetken talossa tuumailtua tuotiin\nkartanolle pöytä, kaksi istuinta ja pöydälle paperivihko, kynä,\nmustepullo ja vasara.\n\nHerrat saapuivat nyt paikalle, istuivat istuimilleen, pääherra pöydän\npäähän ja kirjuri sivulle. Mutta ennen kun huutokauppa voi alkaa, oli\nerotettu lampaat vuohista ja vuohet lampaista, mitkä jaksavat kerjätä\nja mitkä ei. Kun oli kysytty kutka ovat joukossa ne, jotka eivät voi\nkerjätä, alkoi kuulua kaikkien suista ääniä:\n\n-- En minä voi kerjätä, en minä voi kerjätä, en minä, en minäkään voi\nkerjätä.\n\n-- No, jaksaa kait Auno Parviainen kerjätä, kuului kuntaherran suusta\npäättävä sana ja mustat silmät katsoivat käskevän näköisesti Auno\nParviaisen surkean näköisiin kasvoihin. Mutta Aunon kasvot muuttuivat\nyhäkin surkeammiksi ja ihan itkusissaan rupesi huutamaan:\n\n-- En minä, en, rakas herra, minä voi kerjätä, minulla on nyt menneet\nvoimat ihan oteri tänä talvena, se tuotakin sarvenata kolottaa ihan\nkuin koiran kulkussa. Tuokin Riikka Kovalainen jaksaa paremmin.\n\n-- Sinä paremmin jaksat kuin minä, minun päällenikö sinulla on matala\naita, kuului Riikan suusta vihainen sana. Ja Riikan puheeseen\nsekautuivat kaikki ja huusivat: Ei yksikään meistä jaksa kerjätä.\n\nJotka tiesivät jaksavansa kerjätä, tahtoivat kuitenkin päästä\nhuutolaisiksi. Entä sattuisi pääsemään hyvään paikkaan, niin pysyisi\nsiinä, mutta jos pahaan, niin lyöttyisi kerjuulle.\n\nKyselemällä tästä erottelemisesta ei tullut kalua, niin nyt ketä\nKurkelan isäntä ja emäntä esittivät kerjuuseen, niin ne saivat mennä,\nja mitkä nämä esittivät huutolaisiksi, ne tulivat \"myötäviksi\" ja\nkirjoitettiin nimet listaan, jossa oli kolme sareketta, yksi, johon\ntuli huutolaisen nimi, toinen, johon tuli huutajan nimi, ja kolmas,\njohon tuli sen huudettavan hinta.\n\nMutta pöydän toisessa päässä vastapäätä pääherraa seisoi Kurkelan\nvanttera emäntä, puhtaaseen kesäpukuun puettu, puhdaskasvoinen Vanni\nkäsivarrellaan. Vanni oli kätensä kiertänyt emännän kaulaan ja suurilla\nsilmillään arannäköisesti katsella pauruili väkijoukkoon.\n\nKun emäntä näki muuten olevan valmista, että ruvetaan vaan huutamaan,\nniin emäntä huomautti herroja: tämä ensiksi.\n\nVanni ymmärsi siinä olevan jotakin outoa, niin kasvot tulivat\nhätäisiksi, puristi kätensä yhä lujemmin emännän kaulaan, sydän löi\nkovasti, että tuntui emännän olkapäähän, ja parahtavan itkun seasta\nkuului sanat: Ettehän anna kellekään.\n\n-- En anna, en, en lapsikulta anna sinua kellekään, katsotaan vaan\ntässä mitä nuo herrat tekevät, ja taputteli kädellään Vannia kasvoihin,\notti hameensa taskusta nenäliinansa ja pyihki kyyneleet pois Vannin\nkasvoilta ja hyvitteli:\n\n-- Enhän toki tämmöistä orporaukkaa, jonka äiti yhä viipyy kirkon\nsaunassa kylpyretkellä, raski heittää mihinkään, sinähän olet minun\ntyttöni... olethan.\n\n-- Olen, kuului Vanuin suunta värähtävä kuiskaus, ja nikkosekainen\nrauhoittava huokaus puhkesi ulos.\n\nPääherra otti pitkävartisen vasaran pitkään käteensä, hujautti sillä\nväen puoleen, viittasi samassa Vanniin, mutta toissa päin kääntyneenä,\nettei Vanni ymmärtäisi mitä on tekeillä, mutta samassa muut ymmärtäisi,\nettä Vannia saa huutaa kuka tahtoo, hän päättävästi virkkoi:\n\n-- Mitä tahdotaan tuon hoidosta?\n\n-- Kuusikymmentä markkaa. -- Viisikymmentä viisi. -- Viisikymmentä\nneljä. -- Viisikymmentä kolme. -- Viisikymmentä kaksi. -- Viisikymmentä\nyksi. -- Viisikymmentä, -- kuului joukosta ääniä niin kiireesti, että\nvasaramies ei kerinnyt mitään, mutta nyt seisattui huuto tähän, niin\nvasaramies huusi:\n\n-- Viisikymmentä, viisikymmentä. Eikö alene enää? Viisikymmentä.\n\n-- Siinä on paljon tuommoisessa työtä, ihan huimimmallaan ikävöimään,\nniissä on tuommoisissa paljon työtä, kuului miesjoukosta purinata,\nmutta vasaramies ei sitä kuunnellut, huuti vaan katkeamatta:\n\n-- Viisikymmentä. Viisikymmentä ensimmäinen ja toinen kerta.\nViisikymmentä. Nosti yhä korkeammalle vasaransa, heilutti sitä ilmassa\nkuni tuskassa.\n\nKurkelan emäntä ei ollut vielä virkkanut mitään, niin Hilma emännän\ntakana seisoessaan nyki emäntää ja hätäisesti kuiski:\n\n-- Elkää antako mennä, elkää antako, elkää äiti rakas antako muille.\nMinä annan puolen ruokaani tälle. Ettehän anna.\n\nEmäntä ei siitä Hilman nykimisestä eikä kuiskimisesta ollut\ntietävinään, odotti vaan sitä silmänräpäystä milloin se huutaa\nensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, niin silloin sanoisi sanansa.\nMutta nyt oli jo vasaramies heiluttanut kättään ilmassa kyllikseen ja\nhuutanut kymmeniä kertoja: Viisikymmentä ensimmäinen, toinen. Jo rupesi\nnyt laskemaan vasarataan pöytään ja sanomaan: Viisikymmentä\nensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Silloin emännän povi hytkähti ja\nkuului sanat neljäkymmentä viisi.\n\nVasaramiehen käsi kohosi taas uudestaan, entistä kiivaammin huiteli\npitkävartinen vasara ilmassa ja rupesi taas kuulumaan huuto:\nNeljäkymmentä viisi, neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen kerta,\nneljäkymmentä viisi. Mutta kun väkijoukosta ei heltinyt alentajaa, niin\nhuuti entistä kovemmin: Neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen. Eikö\ntule alennusta? Neljäkymmentä viisi ensimmäinen, toinen ja kolmas\nkerta. Sen sanottuaan paukautti vasarallaan ontosti kumahtavaan\npöytään, että kartano räjähti vastaan.\n\nSilloin hypähti emäntä, kaksin käsin puristi Vannin syliinsä ja iloisin\nkasvoin lähti juosta hynttyyttämään sisälle, johon Hilma kynttä kantta\nseurasi perässä ja kyseli:\n\n-- Ijäkseenkö se saatiin Vanni vai miten? Sanokaa äiti, tuliko se\nijäksi vai miksi aikaa, no sanokaa, äiti.\n\nEmäntä ei ollut kuulevinaan Hilman kyselemistä, mutta sisälle tultuaan.\nlaittoi Vannille kauniin voileivän käteen ja hyvissään purisi:\n\n-- Olisin huutanut vaikka kahteenkymmeneen markkaan ja vielä alle\nsiitäkin, vaan hullut kun niin korkealle heittivät... No onhan se\nisännän mielestä parempi kun jäi niin korkealle, saa maksaa veronsa\nsillä, ei tarvitse ei penniä kilauttaa, veron maksussa, se\nneljäkymmentä viisi markkaa riittää yllin kyllin.\n\nHilmakin katseli kassoistaan vielä koreampia muistokorttia antaakseen\nVannille siitä ilosta kun jäi kotiin. Nyt tiesi Hilma saavansa ihan\nhuomenna pappilan Fanny neitin vieraakseen, jonka kanssa saadaan oikein\npäättää Vannin kasvatuksesta ja kertoa miten Vanni on meihin ja me\nVanniin mielistyneet.\n\nRupesi nyt Hilma kiireimmän kautta punakirjaisesta karttuunista\nompelemaan Vannille uutta kesämekkoa, jonka piti joutua huomiseksi\nvalmiiksi, jos tuota sattuisi niinkuin pappilan Fanny tulemaan huomenna\nvieraaksi.\n\nKauvan aikaa nähtiin Kurkelan kartanolla väkiryhmän keskessä\nvasaramiehen käden pitkine vasaroineen ilmassa heiluvan ja myötään\nkuului ääni: ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, ensimmäinen,\ntoinen ja kolmas kerta. Mutta tästä eivät nyt Kurkelan asukkaat\nperustaneet, kun Vanni oli jäänyt heille, jonka hoitopalkalla saadaan\nkuntavero maksetuksi.\n\nViimmein loppui kartanolla se toimitus ja kuni ainakin työstään\nväsyneinä ja työnsä tehneen näköisinä astuivat nyt huutokauppaherrat\nsisälle. Mutta Vanni hilmerehti siellä iloisena ja puhtaana taas uusien\nHilman antamien muistokorttien kanssa. Niin kunnan esimiehen silmät\nkiintyivät Vanniin ja ennen kaikkea virkkoi hymyillen:\n\n-- Tämäkö se on se huutolaistyttö... Etpä sinä ole sen näköinen.\nTuleppa nyt antamaan kättä, vai pelkäätkö vieläkin kuten äsken. Tulehan\nnyt, sinä sievä äitin tyttö, antamaan kättä, sinusta näkyy tulevan\nkaunis ihminen... Olethan sinä äitin tyttö, vai mitä?\n\nVanni ei kestynyt kuntaherran kielittelyihin, pysyi vaan kainona ja\nhyypiytyi sängyn päähän seisomaan, puristi kädessään muistokorttivihkoa\nja lapsen viattomilla suurilla silmillään hieman arasti katsella\nremautteli herroihin ja väliin aina ompelukoneen ääressä istuvaan\nHilmaan, mitä se tähän asiaan sanoo.\n\n-- Arkanapa näkyy Vanni vielä olevan teihin, virkkoi Hihna naurahtaen,\nmutta menehän nyt kuitenkin antamaan kättä noin hyvälle vieraalle, joka\nsinut antoi meidän tytöksemme.\n\nVanni nyt kuuli, että se on hyvä vieras, niin mennä sipsutti\nkuntaherran luo ja lyödä lopsautti kättä oikein olkansa takaa.\n\n-- No sinähän olet vasta oikein kiltti, no jopa sinä olet kiltti, kun\nniin komeasti annat kättä ja osaat jo antaa oikealla kädelläsikin.\nAnnappas tuollekin toiselle herralle. Kas niin, no kylläpä sinä olet\nkiltti... Mitähän minä antaisin sinulle, että sinä rupeaisit minun\ntytökseni.\n\nSen homman kuultua kiimasi Vanni Hilman luokse, nojasi itsensä Hilmaan\nja sormeaan suussaan pyöritellen katseli aran näköisesti herroja.\n\nHilma seisautti ompelunsa, taputti Vannia poskelle ja hymyillen\nvakuutti:\n\n-- Ei minun Vanniani anneta kellekään. Ilman minua ja äitiäni olisi\nVanni tuonelan herran kamarissa... Sairaana, ihan heikkona sairaana oli\njo tänne tullessaan. Mutta pappilan Fanny, minä ja äiti toimitimme\ntälle paremman palan aina joka päivä suuhun, niin siitä virkistyi. Ja\nkyllä tämä nyt tulee aikaan niin kauvan kun isä ja äiti ja Niilo ja\nTaneli tulevat sieltä kirkon saunasta kylpemästä.\n\n-- Kylpyretkelläkö ne ovat veljet ja vanhukset? virkkoi kuntaherra\nnaurua hymähtäen.\n\n-- Siellähän ne ovat, ne kylpevät siellä ihan terveiksi ja puhtaiksi\nitsensä. Ja sitten ne kun tulevat, niin silloin meillä on lysti.\n\n-- Ja kyyhkynen tuopi meille kirjeenkin sieltä kirkon saunasta, lisäsi\nVanni, ja syvä ihastuksen loimu näkyi Vannin pyöreissä kasvoissa.\n\nMutta kun emäntä oli toimittanut sekä huutolaiset että kerjäläisiksi\nmäärätyt syömään viimeistä lähtöatriaansa ja tuli nyt sisälle, niin vei\nherrat isännän kamariin, johon kohta tuli isäntäkin ulkoaskareiltaan,\nja istuivat nyt vieraat puhuttelemaan talonväkeä ja talonväki vieraita.\n\nKuntaherra otti nyt vakavan muodon, nähtävästi sanoakseen jotakin\nasiallisempaa, vaan veteli kuitenkin letkavartisesta piipustaan vielä\nmuutamia leuhakoita savuja. Mutta katkasi hän nyt tupakoimisen ja\nvirkkoi:\n\n-- On se tuoni kolmella viimme kuulla niittänyt toukoaan... Tiedättekö\nettä yli tuhat köyhää on yhteensä näissä neljässä hoitolassa, näillä\nkuukausilla kuollut.\n\n-- Vai yli tuhat henkeä... Se on lihan tekoa se, jatkoi isäntä. Se\nolikin kauheaa kun monta ja monta, ihan kymmeniä päivässä piti kantaa\nkuolleita ulos.\n\n-- Niin oli Jumalan tahto, huokasi kuntaherra.\n\n-- Se todellakin oli nähtävästi Jumalan tahto, lisäsi isäntä. Nähtiinpä\ntässä esimerkki. Kun kirkonkylän rouvatkin kulettivat parempaa\nruokaakin ja pitivät niin äidillistä huolta ja ruoka oli ilman sitä\npaljon parempi kuin monella talollisella, ja sentään ne vaan kuolivat.\n\nEmännän kasvot kuohahtivat, punalti tukevaa päätään ja päättävästi\nvirkkoi:\n\n-- Tuhmuuksista ei koskaan saa syyttää Jumalaa. Olen varma siitä, että\nkymmentä sadasta ei ole niissä kuolleissa Jumalan tahdosta kuolleita.\n\n-- Ei liene totta... Olettehan nähneet kuinka suurta huolta on hallitus\npitänyt ja parastamme olemme mekin koettaneet, keskeytti kuntaherra\nhieman närkästyneellä painolla.\n\n-- Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, huomautti emäntä. Jos ne\nhoitopaikat olisi laitettu syksyllä ennen talven tuloa, niin asiat\nolisivat toisin. Mutta alituisilla tuiskupakkasilla niitä\npuolialastomia raukkoja kyydittiin talosta taloon lakkaamatta päivät ja\nyöt. Taloissa kun ei ollut antamista, niin kussa tuotiin rekikuorma,\nniin silloin valjastettiin hevonen ja käskettiin rekeen. Tätä tehtiin\nkolmatta kuukautta, niin katkasi vilu ja nälkä siihen määrään, että\nruualla ne eivät olleet autettavissa... Sitten vasta kun alkoivat\nkuolla tielle, kuten monta lasta jo kuolikin rekeen taipalilla ja moni\nvanhus kaatui suksiltaan pakkasen uhriksi, heräsi hallituksen silmät ja\nhypättiin muka auttamaan. Vaan se oli aivan sama kuin virottaa\nkuollutta... Minä näin miten niistä ei vilu eronnut. Tuolla kuumassa\npirtissä olivat jo vuorokausia olleet, niin yhä vaan vilusta värisivät\neivätkä sietäneet vähintäkään raitista ulkoilmaa. Siitä syntyi tauti ja\nse teki työtään... Tiesin kyllä silloin kun nämä hoitopaikat\nperustettiin mikä siitä tulee. Enkä ikänäni ole toiselle ihmiselle\nollut niin vihanen kuin olin ukolle silloin kun se oli hoitolan ottanut\nmeille.\n\n-- Ei suinkaan kukaan teitä syytä niitten kuolemasta, keskeytti\nkuntaherra emännän puhetta.\n\n-- Eipä sillä, vaan olimmekos me sitten syypäät sitä surkeutta\nnäkemään. Aikoi porista vielä kuvernöörinkin kovuudesta niitä raukkoja\nkohtaan, kun se määräsi niille ruuaksi vaan jäkäliä ja jäkäliä. Vaan\nsamassa tulla sipsutti auki olevasta kamarin ovesta Vanni, kasvot hyvän\ntuulen näköisinä, käsissään vihkot muistokorttia, ja nojaten emännän\npolveen seisattui siihen. Siitä emännän huomio kääntyi Vanniin ja\npuhelukin kääntyi toisaalle. Emännän sydän nytkähti mieluisesti,\nkoppasi Vannin syliinsä ja virkkoi:\n\n-- Sain mielihyvikseni kuitenkin tämän surman suusta koukatuksi...\nSinun pikku nupukkani henkikö lienee ollut niin kallis, että sentähden\npiti hoitopaikan johtua meille... Sinunko, sinun, sinä minun pikku\nperhoseni.\n\nVanni nojasi selkänsä ja päänsä emännän rintaan ja turvallisen\nnäköisenä katseli vieraita.\n\nEmännän mieleen johtui monia kymmeniä muitakin kohtalon pakottamina\nkesken ikänsä hautaan joutuneita lapsia, muistipa omankin kovuutensa\nmitä hän ensi alussa oli kaikille hoitolaisille ja Vanninkin äitille\nosottanut ymmärtämättömyytensä tähden hänkin. Niin kirkkaat kyyneleet\nkihosivat emännän pitkäripsisien silmien nurkkiin ja harvasteeseen\nvierähtelivät alas Vannin valkoiseen tukkaan, jota emäntä ystävyytensä\nmerkiksi verkalleen silitteli.\n\nKuntaherra tunsi, että ei luota talonväen kanssa puhe nyt köyhien\ntilasta eikä viimme talven kokemuksista, niin käänsi puheen\nvuodentulotoiveihin, miten nyt on syytä toivoa hyvää vuotta, kun\njustiin kuukautta aikasemmin tuli kesä kuin viimme kevännä ja laihotkin\novat kaikkialla kirkkaat.\n\nIsäntä, joka ei mistään puhunut niin mielellään kuin maanviljelyksestä\nja hevosista, tarttui heti siihen puheeseen, mutta emäntä ei siitä\nvälittänyt, niin laski Vannin sylistään ja lähti askareilleen toisiin\nhuoneisiin. Sinne kiirehti Vannikin mukaan ja hyvälle tuntui mieli kun\nemäntä ja Hilma olivat niin hyvät. -- Vuoden oli nyt Vanni ollut\nKurkelassa, mutta menneen vuosikappaleen vaan huutolaisena,\nKuntahallitus ei tänä vuotena enää sallinut huutolaiseksi, kun tiesivät\nalkavan voida kerjätä, luottivat vielä siihen, että Kurkelaiset pitävät\nsen luonaan kaikessa tapauksessa. Tämä suututti Kurkelan isäntää, että\ntahtoi ajaa Vannin jo uuden vuoden aikana pois luotaan, varsin\nnäyttääkseen kuntahallitukselle, ettei heillä pidetä Vannia, kun ei\nedes häntä ruotilaiseksi pantu vaan pantiin sekin muualta.\n\nEmäntä ei kuitenkaan raskinut talvisydämmen aikana päästää Vannia\nluotaan, vaan huolimatta isännän purinoista piti sen luonaan kesään\nasti.\n\nSoikon Ulla oli kahdentoista vuoden vanha ja vikkelä tyttö. Hän oli\nsyntynytkin kerjuutielle ja elänyt äitinsä kanssa kaiken ikänsä\nkerjuulla, mutta nyt jäänyt äitistään orvoksi. Kurkelan emäntä piti\npaljon Ullasta ja nyt tänä talvena kerjuulla kiertäessään sai Ulla\nviipyä monta yötä Kurkelassa tutustumassa Vannin kanssa, että kesän\ntullen saisivat lähteä yhdessä, jos ei isäntä muuttaisi päätöstään\nVannin suhteen.\n\nKurkelan isäntä ei sittenkään taipunut emännän eikä Hilman houkutuksiin\nVannin pitämisestä kotona, vaan tuli sitäkin ankarammaksi Vannille, kun\nkesä alkoi liketä.\n\n-- Lasta on meillä ainoastaan tuo yksi, Hilma, ja hän on jo suuri,\nkohta aika ihminen, niin miksi emme hupinamme lapsen sijassa, pitäisi\nVannia, pyyteli emäntä kyynelsilmin isäntää eräänä kevätiltana, kun\nsilloinkin oli isäntä käskenyt pois.\n\n-- Ei kun ei, ärjäsi isäntä. Sen olen minä sanonut, että Vannin pitää\nmennä pois, niin sen pitää mennä. Nyt emäntä tunsi, ettei mikään auta,\nniin rupesi toimittamaan Vannille vaatteita, jotka sopivat\nkerjäläiselle, ja päätti, että kun Ulla tulee ensi kerran, niin saavat\nlähteä yhdessä. Kuitenkin luotti emäntä, että kun jonkun retken käyvät,\nniin isäntäkin muuttaa mielensä ja sallii taas edes jonkun ajan olemaan\nVannin kotona.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli toukokuun poutainen päivä. Laaksojen pohjarinteissä näkyi vielä\nlunta, mutta päivärinteissä rupesi koivun urpa suurenemaan ja vainiolla\nnurmen sängestä pilkotti uusi oras. Ensimmäiset pääskyset liitelivät\nilmassa sinne tänne. Silloin tällöin aina laskeutuivat alas ja\nliukkaasti surahtelivat kentällä keloilevan kissan kynsiä hippoen ja\nsamassa taas liitivät huimaavaan korkeuteen, jossa katkeamatta\nsurittelivat yksinkertaisia laulujaan. Laskeusipa joku sopuisa pari\nviirin selkäänkin, jossa rinnakkain istuen lauloivat laulunsa lukkoon.\nMutta tuokion perästä taas heittäytyivät alas ja liukkailla siivillään\nvauhtia lisäten luikasivat kissan käpälöitä, hippoen takasin ylös\nsiintävään korkeuteen.\n\nTätä katseli nyt Vanni Ullan kanssa, istuessaan kivellä Kurkelan portin\ntakana, kun emäntä oli heidät lähettänyt matkalle. Tähän olivat tytöt\nistuneet miettimään minne päin ensiksi lähetään ja kyynel tahtoi Vannin\nsilmiin kihota, mutta paljon viihdytti ne iloiset pääskyset, kun\nheilläkään ei ollut kotia ja olivat iloiset.\n\nUlla hyppäsi seisalleen ja iloisesti lausui: Suru ei janota, mutta\nrikkaan hyvät eväät. Sen sanottuaan koppoi pienen kerjuumyttynsä\nkainaloonsa ja lähti reippaasti käyskelemään metsän syvyyteen urkenevaa\ntietä. Metsän rinteestä katsoi jälelleen Vanni, näkisikö siellä\nportilla emäntää tai jotakin talon ihmistä, mutta, niitä ei näkynyt:\nainoastaan pääskyspari liiteli mäntyjen latvoilla ikäänkuin saatellen\nheitä, niin kääntyi Vanni Ullan jälkeen ja katosi metsään.\n\nUlla näki, että Vannin toveruus kerjätessä ei ollut vahingoksi; juuri\nVannin tähden annettiin taloissa hänellekin parempaa ruokaa ja\nrunsaammasti kuin koskaan ennen, niin päätti nyt matkustaa Koivulahden\nkaupunkiin, jossa oli jo ennen kerran äitinsä kanssa käynyt ja nähnyt\nkerjäämisen olevan parempaa kuin missään muualla.\n\nKaupungin puistoissa istui penkeillä ihmeellisen komeita ja kauniita\nihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, joita lähestyminen\nkainostutti Vannia, että usein hän tahtoi pysyä Ullan suojassa. Mutta\nkun Ulla lähestyi heitä rohkeasti, niin seurasi Vannikin, vaikka usein\nUllan hameesta pidellen. Ulla aina pyyti köyhäinapua kahdelle orvolle,\nisättömälle ja äidittömälle raukalle, sekä itselleen että Vannille.\nVannin orpouden hän etupäässä aina kertoi ja sen että miten se raukka\noli joutunut hänen turviinsa. Mutta usein kävi niin, että lahjoittajat\nantoivat Ullalle viisi penniä ja Vannille kymmenen.\n\nMutta kun Ulla ja Vanni tulivat kahden kesken, niin Ulla esitti\nVanuille, että sinä olet pienempi ja minä olen isompi, niin ota sinä\nnämä pienemmät rahat ja anna minulle isommat, johon Vanni taipuikin kun\nse oli niin luonnollista.\n\nKerjuuta jatkettiin päivä ja toinenkin ja aina näkyi niin, että Vanni\nnai kymmenen pennin lantin ja Ulla viiden pennin. Nyt Ulla sai jostakin\nliinan kaistaleen, josta ompeli itselleen pitkän ja niin kaitasen\nsäkin, että justiinsa sopi kymmenen pennin lantti tasalleen pohjaan,\nmutta sivulle ei mitään. Ja Vannille ompeli niin kaitasen samanlaisen\nsäkin, johon meni justiin viisipenninen tasalleen pohjaan. Näihin\nasetettiin nyt entiset rahat ja lähdettiin toisia pyytämään, jotka nyt\nkahdesta luonnollisesta syystä jaettiin siten, että Vannin säkkiin\npantiin viisipenniset ja Ullan säkkiin kymmenpenniset. Leivosten\nkauppiaat myöskin antoivat Vannille isomman ja Ullalle pienemmän\nleivoksen, mutta Vanuilla ei ollut niille säkkiä, ne pantiin Ullan\nsäkkiin ja syödessä jaettiin siten, että Vanni sai pienemmän ja Ulla\notti isomman leivoksen.\n\nOli helteinen sunnuntai kesäkuussa. Enemmän kuin koskaan ennen oli nyt\nkaupunkilaisia tullut viileään lehdikkopuistoon nauttimaan sen\nvarjoisesta viileydestä ja tapaamaan tuttaviaan ja tulemaan uusille\ntuttaville tutuiksi.\n\nNyt Ullan ja Vannin kerjuu oli oikein rovellaan ja tuotti tuloja\nenemmän kuin koskaan ennen ja saalis lisäsi rohkeutta. Tytöt\nhilmerehtivät kuni pulmuset kevään ensimmäisessä pälvessä.\n\nRönnbergin Sanna istui yksinään eräällä sohvalla. Hän oli vaivanen ja\nruma, riiden syömä, kyttyräselkäinen raukka, jonka tähden hän nyt tänä\nhetkenä, jolloin kaikki etsivät hauskuutta, näkyi saavan olla yksinään.\nMutta hän viihtyi luonnosta, siitä kun näki muittenkin niin hyvin\nviihtyvän. Sattuipa Ulla ja Vanni kulkemaan Sannankin kautta, niin Ulla\nrohkeasti esitti asiansa Sannallekin. Mutta Sanna ennen kaikkea ryhtyi\nkyselemään, mistä ja ketä olette ja mikä on nimenne. Sannan Ullalta\nkysellessä, Vanni katseli ihmeissään Sannaa, kun ei ollut ennen sen\nnäköistä ihmistä nähnyt. Kauvan katseltuaan kysyi Vanni:\n\n-- Minkätähden sinulla ei ole kaulaa, niinkuin muilla ihmisillä?\n\n-- Sen on tauti syönyt jo lapsena, kuului tyyni vastaus.\n\n-- Olempa minäkin sairastanut, mutta ei minulta ole tauti syönyt\nkaulaa.\n\n-- Kiitä, hyvä lapsi, Jumalaa siitä.\n\n-- Mutta minkätähden sinulla on suu syrjässä?\n\n-- Tauti senkin on tehnyt.\n\n-- Onko se tauti suunkin syönyt?\n\n-- On syönyt kasvoluun, niin suu on kasvaessa siirtynyt itsestään\nsiihen missä se nyt on.\n\n-- Eipähän minun kasvoluutani ole syönyt tauti, vaikka sairastin\nKurkelan pirtissä.\n\n-- Lapsi kulta, kun sinä olet vielä viaton... Tule nyt minun syliini.\n\nVanni kuultuaan Sannan herttaiset sanat ja nähdessään Sannan ojetut\nkädet, tuli hieman kainoksi, mutta siirtyi kuitenkin Sannan lähelle,\njosta Sanna otti kamaloista ja nosti syliinsä.\n\nVanni nojasi itsensä Sannan rintaa vasten, oli siinä niinkuin tunsi\nSannan tahtovat pitää eikä tuntenut mitään kiirettä mihinkään. Ulla\nvilkasi Vanniin kiirehtivän silmäyksen ja kuiskasi: Lähtään pois...\nTuonne tuli paljon vereksiä ihmisiä, lähtään sinne... lähtään.\n\n-- Mene sinä nyt sinne, Vanni jää tänne vähäksi aikaa, muistutti Sanna\nUllalle.\n\nUlla lähti yksin, niin Sanna kysyi Vannilta. Antaako Ulla sinulle\npuolet rahoista?\n\n-- Antaa... Minulla on pienempi säkki... Tämmöinen säkki ja Ullalla on\nisompi säkki, johon sopii isompi raha.\n\n-- Ullako sinulle teki tämän säkin?\n\n-- Ulla... Ulla näki ettei puoliakaan tuota kerjääminen kun ei ole\nVanni mukana, niin tuli liehakoiden Vannin luokse kiireesti ja palavin\nsilmin virkkoi: Tuonne tuli iso joukko herroja, jotka eivät ole meitä\nnähneetkään, lähetään nyt yhdessä sinne... Ne on komeita ja suuria\nherroja... Lähtään nyt heti.\n\nVanni katseli Sannan silmiin, mitä siihen Sanna sanoisi. Vaan Sanna\nkeskeyttääkseen sitä Ullan liehakoitsevaa kiirettä kysyi: Näytäppä\nminkä verran sinulla on rahaa...\n\nUlla punastui, mutta veti kuitenkin kerjuupussistaan esiin pitkän\nsäkkinsä, jota oli jo puolen kyynärän verran täytetty kymmenen pennin\nlantilla.\n\n-- Miksikä sinulla on noin paljon ja Vannilla näin vähä?\n\n-- Minä sain nyt tuolla käydessäni paljon, lipasi Ulla.\n\n-- Mene nyt vielä yksinäsi sinne, minä annan saman verran Vannille mitä\nsinä saat sieltä... Mene nyt ennenkun ne herrat menevät pois, kehotti\nSanna Ullaa, mutta Ulla hämmästyi ja jäi pyytelemään Vannia mukaansa.\nMutta Sannan kasvot tulistuivat ja sanoi käskevästi: Mene nyt aivan\nheti, sinä petturi.\n\nTämän sanan kuultuaan lähti Ulla häpeissään astua lurpottelemaan\nihmisjoukkoihin, mutta kerjäämisestä ei näkynyt tulevan mitään, vaani\nvaan salaa mitä Sanna Vannin kanssa meinaa.\n\nSanna puristi Vannia lujemmin rintaansa vasten, katseli sen suuria\ntumman sinisiä silmiä, joista avonaisesti loisti vielä puhdas lapsen\nviattomuus, ja kysyi: Tahtoisitko ruveta minun tytökseni?\n\n-- Tahtoisin, kuiskasi Vanni kainosti.\n\n--- No lähdetään sitten kotiin, virkkoi Sanna, kohosi seisalleen ja\nlähti santaista puistonkäytävää kävelemään kotiin päin, ja somalle\ntuntui kun Vanni piteli häntä kädellään hameesta, astuessaan hänen\nrinnallaan. Kaupungin laidassa oleva punainen valkoikkunainen korkea\ntalo oli Sannan ja hänen kahden veljensä yhteinen, jäänyt vanhuksien\nkuollessa perinnöksi heille. Tässä oli nyt kaksi huonetta Sannalla,\njoissa hän toisessa isommassa huoneessa teki vaatteen silitystyötä ja\ntoinen pienempi huone oli varsinaisena asuinhuoneena. Mutta se oli\nkaikenlaisilla suurilla ja pienillä kasveilla täytetty, että tuskin\nsopi yhdelle sivulle sänky, joka oli ladottu vaatteita miestä\nkorkealle. Sen päässä pieni kumalteleva kaappi, jonka päällä oli iso\nkuvastin. Ja sängyn edustalla pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli puoli\ntusinaa topatuita tuolia. Tähän kamariin Sanna toi nyt Vannin, asetti\nviereensä istumaan topatulle vieteripohjaiselle tuolille ja sanoi: Tämä\nse on minun ja sinun koti.\n\nVannista tuntui kuin olisi eksynyt. Ei pitkään aikaan kyennyt puhumaan\nmitään. Mutta kun oli saanut Sannan kanssa syödä, ja saanut uudet\nalusvaatteet, niin aukesi hänen kielensä, ja kesti sitten kyselemistä\nkoko viimmeiseksi iltapuoliskoksi päivää, eikä Sannaakaan haluttanut\nenää mihinkään koko iltana.\n\nKauvan vielä tilkatteli Vanni nukkumasijallaankin, että Sannaa rupesi\nväsyttämään vastaaminen kaikkiin kysymyksiin, pyysi rupeamaan nukkumaan\nja oli panevinaan silmänsä kiinni.\n\n-- Mutta ethän sinä ole vielä siunannutkaan, muistutti terävästi Vanni.\n\n-- Kukas sinun on opettanut siunaamaan?\n\n-- Äiti... se äiti, joka on kirkon haudassa.\n\n-- Miten se käski tehdä?\n\nSilloin Vanni liitti kätensä ristiin rintansa päälle ja luki Isämeidän\nja Herransiunauksen ja lopuksi lausui: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia,\nisää, äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.\n\n-- Minkä tähden se äiti käski sillä tavalla siunata?\n\n-- Sentähden, ettei ruma henki saisi tulla tekemään nukkuessa pahaa...\nMitenkäs se sinun äitisi käski siunata?\n\nSanna tuli hämilleen. Oli vaikea sanoa, ettei hänen äitinsä opettanut\nmitenkään ja vaikea oli valehdella, sanoi kuitenkin: Kyllä kai se\nopetti samalla tavalla.\n\n-- Mutta eikö täällä olekaan rumaa henkeä kun sinä et siunaa?\n\n-- Kyllä se on täälläkin, vaan minun ei tarvitse siunata kun sinä\nsiunasit.\n\n-- Mutta sinäpä et pannut käsiäsi ristiin silloin kun minä siunasin.\n\n-- No siunaa nyt uudestaan, niin minä panen käteni ristiin, näin juuri.\n\nVanni pani kätensä ristiin rintansa päälle, siirti itsensä oikein\nlikelle Sannaa ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui\nherttaisesti: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia, Sannaa, Ullaa, isää ja\näitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.\n\n-- Mutta eihän nyt tarvitse enää isää eikä äitiä siunata kun ne ovat\nkirkon haudassa.\n\n-- Onhan Kurkelassa äiti ja isä.\n\n-- Siunasiko se Kurkelan äiti milloinkaan?\n\n-- En minä sen kanssa nukkunutkaan yhdellä vuoteella.\n\n-- Onko sinulla muualla äitiä kuin Kurkelassa?\n\nVanni ei vastannut siihen kysymykseen, painautui vaan Sannan kylkeen\nlujempaan, niin Sanna kysyi: Olenko minä sinun äitisi?\n\n-- Olet, kuului hiljainen kuiskaus Vannin suusta.\n\n-- Sinä lapsi kulta, sanoi Sanna ja sulki syliinsä Vannin, suuteli\nhäntä ja lisäsi: Sanotko sinä aina minua äitiksesi?\n\n-- Sanon, kuului Vannin suusta sydämmellinen kuiskaus.\n\nNyt tekeytyi Sanna uniseksi, oli heittäytyvinään nukkumaan ja muistutti\nVanniakin nukkumaan rupeuksesta.\n\nVanni asettuikin tyyneen, mutta kauvan harreili silmät huoneen\nesineisiin ja huulet mutuilivat, mutta nukkui viimmein.\n\nSannaan vaikutti Vannin oleminen hänen vieressään niin kummalla\ntavalla, että ei nukuttanut kaukaan aikaan, vaan Vannin nukuttua nousi\nistualleen ja katseli Vannin ihanasti puhtaita kasvoja ja ihmetteli\nmielessään sitä metsien rauhaa, mikä kasvattaa lapset ihan enkelin\nviattomuudessa näinkin suureksi kuin Vanni on, joka kaupungissa ei ole\nmahdollista. Ajatteli sitäkin, kykeneekö hän ensinkään suojelemaan\nVannin puhtautta, kykeneekö hän äitin sijalla ohjaamaan tuon vilkkaan,\nherkkäluontoisen lapsen elämän askeleita. Nämä kysymykset panivat\nmielen ahdistuksiin, kohottivat kyyneleet silmiin ja tunsi sydämmensä\nnöyremmäksi kuin koskaan ennen alistumaan Jumalan armolliseen johtoon.\nJa kun oli rukoillut Jumalaa yksin antamaan viisautensa ja voimansa\nVannin kasvatuksessa, kuin muissakin asioissa, niin sitten vasta palasi\nhänen sieluunsa rauha ja sai vaipua uneen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHuomenaamuna oli Vannilla ensimmäinen työ käydä pesutupaan, jossa\npuhdistettiin joka puolelta, jonka jälestä sai hän samanlaisen pukineen\npäästä jalkoihin asti kuin saman ikäisellä ja kokoisella Flanderin\nSiirillä ja monilla muillakin herrastalojen samanikäisillä\ntyttölapsilla oli.\n\nNyt kaikki kaupungissa asuvat Sannan tuttavat rouvat ja neidit kävivät\nVannia katsomassa. Ja kun niitä kulki myötäänsä ja puhuivat semmoista\nkieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sillä nyt hän ei ymmärtänyt Sannankaan\npuhetta, niin luuli muuttuneensa kummitukseksi. Ja vaatteetkin\npuristivat toisella tavalla kuin entiset ja olivat muutenkin niin\nkummalliset, ettei hän osannut niilläkään kengillä kävellä. Päähinekin\ntuntui pahalta ja koko oleminen niissä pukineissa oli niin tukalaa,\nettei ollut hyvä istua eikä astua. Vieteripohjaisella toppatuolilla hän\npunaverisenä istui, kainoina pyöri suuret silmät. Mutta viimmein alkoi\nkasvot muuttua hätäisen näköisiksi ja yhtäkkiä möllähti voittamattomaan\nitkuun ja sydämmen pohjasta lausui: Ei tule se äiti.\n\nSanna koppasi Vannin syliinsä, suuteli sitä, ja hyvitteli: Minähän sitä\nolen Vanni kullan äiti. Vannilla on ollut monta äitiä, mutta tuoni on\nvienyt ensimmäisen ja Kurkelaan on jäänyt toinen ja minä olen nyt\ntullut äitiksi. Saanhan olla sinun äitisi... Saanhan... sano nyt... Elä\nnyt itke niin katkerasti... Vanni kultani, elä nyt itke niin paljon,\nettet jaksa hallita itkuasi... Mikä sinulla on... Tyynny nyt, minun\nVanni kultaseni. Olethan sinä minun tyttöni.\n\n-- Tuleekos se Ulla tänne? kuului Vannin suusta itkumieliset sanat.\n\n-- Käymme Ullaa katsomassa tästä sitten kun saamme tämän Nordmannin\nrouvan vaatteet silitetyksi, joita hän on tullut hakemaan. Lähdeppäs\nkatsomaan miten niitä silitetään. Juokseppas omin jaloin tänne niillä\nsievillä kengilläsi, jotka narisevatkin... Kas niin! Eipä olekaan\nUllalla niin sieviä kenkiä, eikä niin uutta leninkiä eikä tämmöistä\nkeltaista, näin komeaa hattua kuin on Vannilla. Jossa on näin komea\nihan silkkinen leuvanalusnauhakin. No, käveleppäs nyt, että nuokin\nrouvat näkevät miten näppärä se minun Vannini on.\n\n-- Kas vaan... no, jopa se onkin sievä tuo Sannan tyttö. Ai, ai, kuin\nse on näppärä. No, jopa se Sanna on saanut sievän tytön ja niin\nhelposti. Mikä onni!\n\n-- Aivan löytämällähän tämä tuli. Löysin kuni tielle pudonneen rukkasen\ntuolta puistosta eilen illalla.\n\n-- Etpähän löytänyt. Ullan kanssahan minä tulin luoksesi ja sitten otit\nsyliisi.\n\n-- Herranen aika, miten huomaava, hymähti Sundbergin rouva.\n\n-- Aivan niin, että Vanni tuli minun luokseni, mutta minä tälle rouva\nSundbergille sanon sen vuoksi löytäneeni Vannin kun Vanni tuli minun\nluokseni ja minä sain ottaa siitä syliini ja Vanni lupasi ruveta minun\ntytökseni, ja nythän sinä olet minun tyttöni. Olethan?\n\n-- Olen.\n\n-- Olenhan minä nyt sinun äitisi.\n\n-- Olet.\n\n-- Heti huima houkuteltu, hymähti rouva Sundberg.\n\n-- Lapsella on lapsen mieli.\n\n-- Mutta ihmeellinen lapsi.\n\n-- Ja viaton kuin taivaan enkeli.\n\n-- Hänellä on varmaan ollut hurskas äiti, joka hänelle on aina puhunut\ntotta.\n\n-- Jotakin senlaista täytyy olla, mutta kuinka kauvan pysyy hän näissä\noloissa noin puhtaana?\n\nTämä viimmeinen sana kuultuna hänen parhaimman ystävänsä rouva\nSundbergin suusta vihlasi kipeästi Sannan sydäntä. Se koski samaan\nhaavaan, joka jo yöllä oli purkanut monta kyyneltä.\n\nSanna tunsi, ettei hän voi nyt jatkaa puhetta rouvain kanssa, niin\nkiirehti työhönsä vaatteen silitykseen ja pyysi vieraita istumaan siksi\nkunnes hän saisi Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän\nodottikin. Mutta työssä liehuessaan kuitenkin kyyneleet väkistenkin\ntunkeutuivat Sannan silmiin ja usein täytyi niitä pyyhkiä, etteivät\nvariseisi synnyttämään pilkkuja silitettäviin vaatteisiin.\n\nRouvat näkivät tämän auki olevasta väliovesta ja arvasivat, että heidän\npuheensa Vannin puhtaana pysymisestä koski Sannaan, mutta Vannin\nkuullen eivät jatkaneet puhetta, ei ruotsiksikaan, pysyivät vaan\ntyyninä, kun ei mitään olisi tapahtunut.\n\nMutta Vanni näki Sannan kyyneleet, niin pyörähti viereen, otti Sannan\nhameesta kaksin käsin kiinni, katsoi säälivännäköisesti silmiin ja\nkysyi: Itketpähän sinäkin... Onko sinullakin äitiä ikävä?\n\nRouvain suusta porahti sydämmellinen nauru. Samassa puhkesi Sannankin\nsydämmestä voittamaton naurun nytkähdys. Ja samassa jätti\nsilitysrautansa rautaiselle jalalle, tarttui syliksi Vanniin, nosti\nsyliinsä ja ihastuneesti huudahti: Voi sinua, Vanni, mikä sinä olet,\nsinä kuokka!\n\n-- En minä ole kuokka, minä olen Vanni.\n\n-- Ei vainenkaan Vanni ole kuokka, se on vaan minun tyttöni, minun\nVannini, sinä kesän perhonen.\n\nRouvain suu oli yhä lystissä naurussa ja puhelivat:\n\n-- Jokainen kai tahtoisi ottaa tuon lapsen.\n\n-- Ottaisin kait minäkin.\n\n-- Ottaisin minäkin.\n\n-- Lähtisitkö sinä minun tytökseni, kuule Vanni, lähtisitkö? virkkoi\nsitten rouva Sundberg ja ojenti kätensä ottaakseen syliinsä Vannia.\n\n-- Menetkö sinä rouva Sundbergin tytöksi?... Menetkö?\n\n-- On sille Ulla, virkkoi Vanni ja käpertyi Sannan kaulaan.\n\n-- No nyt se oikein meni, huudahtivat rouvat nauraen ja iloisesti\ntervehdittyään sekä Sannaa että Vannia ja vielä kerran toivotettuaan\nonnea menivät tiehensä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJoka päivä aina iltapäivällä, kun Sanna oli saanut senpäiväiset\nvaatteen silitystyönsä tehneeksi, ellei vaan satanut, kävi Sanna Vannin\nkanssa puistossa. Ensimmäiseksi tahtoi Sanna aina istua siihen, missä\nhän tapasi Vannin. Ja somalle se tuntui kun nyt ei koskaan tarvinnut\nhänen kauvan istua yksinään, kuten ennen, vaan Vannin tähden aina tuli\nsiihen tuttuja ja tuntemattomia tekemään seuraa ja puhelemaan Vannista.\n\nMutta moni köyhä katupoika ja tyttö kuulivat samassa Vannin syntyperän\nja kun näkivät, että monet rouvat pitivät Vannista enemmän kuin\nyhdestäkään heistä ja Rönnbergin Sannakaan ei heille yhdellekään ollut\nkoskaan mitään antanut ja nyt Vannista piti niin paljon, että otti ihan\ntytökseen, niin tunsivat syvää kateutta Vannia kohtaan.\n\nVanni oli jo perehtynyt Sannan kotiin, että hän uskalsi mennä yksinkin\nsinne puistoon eikä Sannakaan siitä välittänyt kun näki, ettei se mene\nedemmäksi kuin missä hänen kanssaan aina kävi, ja näki, että se hyvin\nosaa takaisin.\n\nEräänä päivänä meni Vanni puistoon, mutta siellä tapasi hänet suuri\njoukko katupoikia, jotka ilkeästi jätkyttelemällä alkoivat: Sinäkö sitä\nolet se huutopiikki? Kieropään Sannan huutopiikki. Rönnbergin kieropään\nSussan huutolainen. Voi kun on sääresi hienot, ihan kuin varpusella!\nIlmankos se olisi huutopiikki!\n\n-- Minä olen Vanni, kuului Vannin suusta nureksiva sana ja kummissaan\nkatseli poikain käytöstä.\n\n-- Malli! Mikä malli sinä olet? Paljas huutopiikki vaan, Rönnbergin\nloppisuun Sannan huutopiikki. Sen kyttyrä Sannan huutopiikki.\n\nVanni ei ollut koskaan senlaista nähnyt, niin ei ymmärtänyt mitä tämä\non. Mutta mieli kuitenkin meni pahaksi, että itku pääsi, niin lähti\nrientämään kotiin. Vaan pojat rupesivat jälkeen viskelemään pienillä\nkivillä ja juuri portille päästessä sattui yksi terävä kivi päähän,\nettä takaraivoon tuli suuri haava, ja hattu lensi päästä kadulle.\n\nHätäisin silmin ja parkuen juoksi nyt Vanni kartanoon ja veri juoksi\nvirtana haavasta.\n\nSanna hätä-äänen kuultuaan juoksi ulos ja nähtyään Vannin verissään löi\nkäsiään yhteen ja huudahti: Hyvä isä siunatkoon, menitkö hevosen\njalkoihin, vai mitä!\n\nVanni ei kyennyt sanomaan mitään, parkui vaan ja luuli poikain kivien\nvieläkin tähtäävän hänen päähänsä. Vasta sitten kun Sanna oli Vannin\nkantanut työhuoneeseensa ja yhä jatkoi kyselemisiään: mikä sinulle sen\nteki? sanoi Vanni, että vieraat pojat viskasivat kivellä, sanoivat\nminua monta kertaa huutopiikiksi. Sitä hokivat vaan, että Römperin\nSannan huutopiikki, kieropään Sussan huutopiikki, kyttyrä Sussan\nhuutopiikki. Ja sitten kun lähdin juoksemaan pois, niin jälkeen\nviskoivat monta kiveä ja yksi kävi päähäni.\n\nSanna näki, että haava ei kuitenkaan ollut syvä, terävälaitainen kiven\nliuska oli vaan viiltänyt takaraivosta nahkaa halki, niin sitoi sen,\njotta veri lakkasi tulemasta ja Vanni sai ruveta pää kääreessä maata\nlattialle tehdylle vuoteelle, johon Sanna peitellessään varotteli, että\nei milloinkaan saa Vanni enää mennä yksinään ulos, jossa pahat pojat\nsemmoista tekevät.\n\n-- Mistä ne ovat ne pahat pojat tulleet?\n\n-- Ihmisten poikia ne ovat, vaan ne ovat pahoja,\n\n-- Miten ne ovat tulleet niin pahoiksi?\n\n-- Oppineet pahoista ihmisistä,\n\n-- Eipähän Niilo ja Tanelikaan olleet oppineet pahaksi.\n\n-- Sempä tähden Jumala on ottanutkin ne taivaaseen.\n\n-- Eipähän minua ole ottanut.\n\n-- Ottaa se vielä sinutkin kunhan pysyt hyvänä lapsena.\n\n-- Eikös se Jumala noita poikia ota taivaaseen.\n\n-- Ei milloinkaan, jos eivät tule vaan hyviksi lapsiksi.\n\nMutta nyt muisti Sanna, että Vannin hattu oli jäänyt sinne\nloukkauspaikalle, niin kiirehti sitä hakemaan ja tähän keskeytyi nyt\nVannin kyselemiset.\n\nSannasta tuntui hieman hyvälle, kun Vanni oli pojilta saanut semmoisen\nmuistipalan. Hän tiesi, että ei Vanni uskalla nyt yksin liikkua ulos ja\nsiinä tapauksessa varjeltuu monesta pahasta. Tuntui se Sannan mielestä\nihan Jumalan sallimiselta Vannin varjelemiseksi.\n\nMutta syvään tarttui Vanniin pelko poikain kivityksestä. Sannankin\nkanssa kun hän kävi puistossa tai missä tahaan ulkona ja kun näki\nkatupoikia, niin hätäillen pakeni hän Sannan suojaan. Tätä Vannin\npelkoa katupojat käyttivätkin hyväkseen. Missä ne vaan näkivät Vannin,\nnostivat kätensä ylös muka viskatakseen Vannia. Vanni silloin parkasi\npelvosta, mutta pojat rähähtivät nauramaan ja huutamaan, miten hupsu\nraukka on tuo huutopiikki. Ei sydäntä enempi kuin jäniksellä ja\nkaupungin koirain keskeen on uskaltanut tulla. Mitähän jos meilläkin\nolisi noin mitätön sydän, ja muuta sen laista, huusivat aina pojat.\n\nVanni ei saanut tätä pelkoa pois itsestään, vaikka hän itsekin sitten\nisompana tiesi sen pahaksi. Vielä vuoden kahden perästä kun piti kulkea\nkouluun melkeen yli kaupungin, täytyi Sannan tai jonkun muun vanhan\nihmisen viedä kouluun ja hakea sieltä. Tämä vaikka oli haitallista, oli\nkuitenkin Sannasta mieluista, sillä nyt ei Vanni ollut hetkeäkään\ntietämättömissä. Siten tuntui Sannasta siltä kun Vanni kasvaisi häneen\nkiinni, ei ainoastaan sydämmeen, mutta luihin ja lihaankin.\n\nKoulussa olivat opettajat aina Vannille ystävälliset ja kaikki\nkohtelivat kuni lastaan, ja koulun käynti oli Vannista sangen\nmieluista. Mutta eräänä päivänä opettaja opetti ymmärtämään merkkien\nmerkitystä ja niitten nimiä, mikä niistä on kysymysmerkki, mikä piste,\nmikä pilkku, mikä puolipiste, mikä huutomerkki j.n.e. Niin huutomerkkiä\nopettaessa eräs tyttö Vannin takana kuiskasi: Se on Rönnbergin Vanni.\n\nSilloin Vannin koko ruumis nytkähti, kasvot lentivät tulipunaisiksi ja\nitku purskahti ulos.\n\nOpettaja riensi käsiksi ja pyyteli: Mikä sinulle tuli, mikä sinulle,\nhyvä lapsi, tuli. Ja kauvan sai opettaja hyvitellä ennen kun itkunsa\nseasta voi sanoa: Sanovat minua huutopiikiksi.\n\n-- Kuka sen sanoi? kysyi opettaja.\n\n-- Tuo tyttö tuossa, virkkoi Vanni ja osotti tyttöä takanaan.\n\nMutta tytöt yhteen ääneen usahtivat: Valehtelee, kurja, pelkuri raukka,\nei kukaan, ei kukaan meistä ole häntä sanonut, mutta katupojat häntä\neivät kutsu koskaan muuksi kuin huutopiikiksi; opettaja kun nyt opetti\nhuutomerkistä, niin raukka luuli, että häntä sillä herjataan.\n\n-- Niinkö se oli! huusi tiukasti opettaja, mutta Vanni osotti\nsormellaan takanaan olevaan tyttöön ja väitti: Sinä sanoit minua\nhuutopiikiksi, sinä, juuri sinä.\n\n-- Sinä valehtelet! Hyi sinua, minkälainen valehtelija olet. Sinäpä\nvasta valehtelija olet, säksenti tyttö.\n\nMutta opettaja kuitenkin luotti niin paljon Vannin sanaan, että kaikki\nne tytöt, mitkä kiistivät Vannia vastaan, määrättiin tunniksi arestiin.\n\nArestista päästyään tytöt uhkasivat Vannille sen kostaa, niin nyt\nsyntyi Vanniin pelko, että tytötkin häntä kivittävät. Tämän saivat\ntytöt tietää, että Vanni pelkää kivittämistä, niin missä vaan näkivät,\nojentivat kätensä, muka viskatakseen kivellä.\n\nTästä oli ensi aikana kauhea pelko Vannilla, vaan vähitellen se\nkuitenkin haihtui, sitä myöten kuin muutenkin kasvoi, mutta ainiaaksi\njäi veriin luottamattomuus tuntemattomiin ihmisiin, että ainoastaan\nkotona tunsi hän olevan turvallisen olla ja parhaiten viihtyvänsä.\n\nTähän ei loppunut Vannin luokkatovereitten karsasmielisyys Vanniin.\n\nKaikki opettajattaret olivat vanhoja neitiä, Rönnbergin Sannan suuria\nystäviä, jota tietä Vannin luokkatoverit luulivat opettajissa näkevänsä\njotakin hienoa erilaisuutta Vannia kun heitä kohtaan. He luulivat\nnäkevänsä, että Vannia ei muistutettukaan niin vähistä rikoksista kun\nheitä jo nuhdeltiin ankarasti, jopa kuritettiinkin. Ja jospa joskus\nmuistutettiin tai nuhdeltiinkin Vannia, niin luulivat siinä huomaavansa\njotakin senlaista läpikuultavaa lämpymyyttä, jota ei heidän osakseen\ntullut, ja jokapäiväisessä kohtelussa luulivat huomaavansa jotakin niin\nselittämättömän hienoa lämpymyyttä, jota opettajat eivät olisi\ntahtoneet näyttää, ei Vannille eikä toisille. Mutta heidän silmänsä oli\nnäkevinään sen kuitenkin. Ja sitä enemmän kun näkivät, että opettajat\ntämän ystävyytensä tahtoivat salata heiltä ja kuitenkin pitivät\nkäytännössä, suututti heitä ja koettivat sitä suuttumustaan purkaa\nVannille. Mitään erinomaista eivät he kuitenkaan saaneet aikaan muuta\nkuin hokivat: \"Nuori vanha piika, vanhasta pienennetty piika\". Tämän\nnimityksen kuuli Vanni luokkatovereiltaan muunakin vuodenaikana eikä\nainoastaan koulun aikana eikä ainoastaan yhdellä luokalla, vaan koko\nkoulunkäynti-aikana. Tämä nimitys pysyi nyt merkkinä luokkatovereitten\nmielestä häntä kohtaan ja synnytti Vannissa halun pysyä heistä erillään\nniin paljon kuin mahdollista, mutta sitä enemmän tunsi juurtuvansa\nkiinni kotiin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKaksi vuotta oli nyt Vanni ollut tyttökoulun läpikäyneenä ja\ntyttökoulun aikuiset mielenvaiheet, kaikki toisten luokkatovereitten\ntuottamat mielen raskaudet olivat vaan hämäriä, tyhjyyteen sulaneita\nmuistoja. Luokkatoveritkin olivat unohtaneet kaiken ja monet kymmenet\nheistä olivat sitoneet ystävyysliiton Vannin kanssa, ja mitä lämpimin\nseuraelämä oli syntynyt heidän keskenään. Mutta Sannaa tämä rupesi\nhuolettamaan. Sitä hän ei tiennyt minkätähden se huoletti, mutta se\nkuitenkin voittamattomasti huoletti.\n\nEräänä heinäkuun iltana viipyi Vanni tovereittensa seurassa tavallista\nkauvemmin, jopa tavallisen nukkumaan asettumisajan sivu, mutta Sannaa\nei nukuttanut, vaikka hän varmaan tiesi, ettei Vanni missään pahassa\nseurassa ollut.\n\nKotiin tultuaan Vanni huomasi Sannan kasvoissa jotakin tavallista\nikävämpää, niin tekeytyi oikein iloiselle tuulelle. Noppelammasti\ntavallista heitti hän liiat vaatteensa, pani ne nauloihin ja hulmusi\nniissä toimissaan tavallista enemmän. Mutta Sanna sohvallaan istuessaan\nneuloi harmaata sormikasta eikä ensinkään näyttänyt häntä miellyttävän.\nJa ennenkun Vanni kerkesi mitään sanoa, virkkoi Sanna nureksien:\n\n-- On ollut tämä ilta niin pitkä, niin sanomattoman pitkä, eikä\nkuitenkaan ole haluttanut mihinkään lähtemään... En koskaan toivoisi,\nettä niin pitkään viipyisit kylässä silloin kun tiedät minun olevan\nkotona.\n\nVanni itse ajattelemattaan vanhan opitun tapansa mukaan istua leimahti\ntoiseen päähän Sannan sohvalle, lopsautti kädellään Sannan olkapäähän\nja kiirehti sanomaan ennenkun Sanna kerkeäisi jatkaa:\n\n-- Mutta tiedätkö, että kymmenen tyttöä minun luokkatovereitani päätti\nhakea seminaariin.\n\nSannan kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuului sanat:\n\n-- Seminaariin?... Sinäkö yhdenneksitoista kun toisia kymmenen?\n\n-- Niin, jos sinä lupaisit.\n\nSe Vannin sana, että \"sinä lupaisit\", meni Sannasta läpi niin\nkummallisesti, ettei hän tuntenut saattavansa sanoa mitään ja toivoi,\nettä Vanni alottaisi puhetta, joka särkisi sen hänen mielensä kahleen,\nmutta sanomattoman somalle se kuitenkin tuntui nyt juuri tänä hetkenä\nVannin suusta kuulla se sana, että \"sinä lupaisit\".\n\nVanni kun näki Sannan pään painuvan alas eikä tulevan sieltä mitään\npuheen jatkoa, ja varsinkin kun hän oli nyt heittäytynyt tavallista\niloisemmaksi, ei häntä huvittanut pitkä äänettömyys, niin jatkoi:\n\n-- Olimme neiti Sundholmilla koolla kolmattakymmentä tyttöä ja meidän\nopettajattaremmekin neiti Pajula oli meidän joukossamme ja opetti niitä\nhakemuksia tekemään ja mitä kaikkea siihen tarvitaan... Kovinhan se\nkehotti minuakin.\n\n-- Neiti Pajula!... Mitä hän ajatteli silloin?\n\n-- Ei suinkaan mitään pahaa. Hän oli oikein innostuksissaan siitä\nhommasta ja aikoi huomenillalla tulla tänne meille vieraaksi jos\nolisimme kotona ja tuumata siitä enemmän.\n\n-- Mitä hänellä on siitä tuumaamista, huudahti Sanna ja kasvot\nelpyivät... Eikö hän tiedä, että me tulemme aikaan kotonamme ilman\nhakematta mitään tämän suurempia etupaikkoja... Puhuiko hän minun\nkohtalostani mitään?\n\n-- Puhui hän paljokin. Hän esitteli muun muassa, että kun minä tulisin\nseminaariin, niin sinä lähtisit mukaan, tekisit siellä vaatteen\nsilitystyötä, jota kyllä olisi sielläkin aivan yllin kyllin, ja sitten\ntulisimme aina kesäksi tänne... Arvelipa juuri huomenillalla tulla\nhommaamaan, että jos niin, niin hän asuisi talven ajan tässä näissä\nhuoneissa,.\n\n-- Hym... En voi muuta kuin nauraa niin lapsellisille tuumille. Mekö\nlähtisimme yhdessä ajelehtimaan kuni Tiikkajan tamma varsoineen\nikäänkun työ olisi siellä lystimpää kuin täällä.\n\n-- Ainoastaan siinä tapauksessa jos minulla tulisi vaikeaksi lähteä\nyksin ja sinulla jäädä tänne yksin. Eikähän se mitä ajelehtimista olisi\nkäydä neljänä talvena muualla ikäänkuni jäähdyttelemässä ja neiti\nPajulan sanaan kopistelemassa itsestämme kotoisia pölyjä.\n\n-- Kotoisia pölyjä! Hym, kotoisia pölyjä! virkkoi pilkallisesti Sanna\nja oli mielessä sanoa, että se pöly, mikä kotona ainoastaan\nkoulutyttöin silmiin näkyy, ei tarvitse kopistelemista, vaan kun kuuli\nystävänsä neiti Pajulan sanaksi, niin jätti sanomatta ja jatkoi: Siihen\nneljään talveenko se mieron kiertäminen sitten loppuisi? Sinä joutuisit\njohonkin maailman kolkkaan johonkin kurjaan kansakouluun opettajaksi,\nolisit siinä yhden lukuvuoden, toiseksi hakisit toiseen, kolmanneksi\nkolmanteen j.n.e. Minäkö kotini ehdolla seuraisin mukanasi? Miltä minä\nnäyttäisin? Ei miltään muulta kuin hännän jatkolta.\n\nTämä Sannan vakava puhe masenti Vannin mieltä. Koitti hän sen kuitenkin\nsalata ja muistutti:\n\n-- Mutta jos pääsisi tähän kaupunkiin opettajaksi.\n\n-- Tähän kaupunkiin! huudahti ystävällisesti Sanna. Tähän kaupunkiin!\nVoi lapsi kulta ajatuksiasi. Tähän kaupunkiinko otettaisiin opettajaksi\nvasta leivottuja tyttöhutikoita... Jos sinä omistaisit kaikkein\nparhaimmat lahjat, niin saisit kymmeniä vuosia riekkua muualla ennenkun\nolisi syytä ajatellakaan senlaista, ja silloinkin jonkun mitättömän ja\nharmittavan syyn, esim. syntyperäsi alhaisuuden takia saisit väistyä\nylhäisempi-syntyperäisen tieltä syrjään. Näitä esimerkkejä olen nähnyt\nmonta ja useamman olen kuullut niistä kertovan.\n\nVannin mieli kokonaan lamautui, pää vaipui käden nojaan ja melkein\nkuiskaamalla virkkoi:\n\n-- Joksikin kotiopettajattareksi.\n\n-- Kotiopettajattareksi! huudahti Sanna, suusta sanan katkasten. Etkö\nnyt jo itsekin voi käsittää mitä etua olisi sinulla silloin\nseminaarissa käynnistä ja niitten tuhansien markkain tuhlaamisesta kun\njäisit tähän kylään kotiopettajattareksi... Sanon, että tuhatta,\ntuhatta ja vielä sittenkin tuhatta kertaa kelvollisempi toimi on meillä\ntämä vaatteen silitys, jossa on meillä suurin luottamus koko kylässä.\nEmmekä ole kenenkään orjia, kuten ne kotiopettajattaret, jotka ovat\nopettamassa toisen lapsia toisen kotona.\n\nVanni ei nyt jatkanut puhetta, istui vaan selkä kenossa sohvallaan, pää\noikean kämmenen varassa ja katseli kenkiänsä, joitten kantoihin suutari\noli kiiltonahkasta tehnyt jonkunmoiset kuvikkaat koristeet. Mieli ei\nnyt kuitenkaan joutanut kengän kärkiin, vaikka silmät katselivat niihin\nkun ei muutakaan ollut edessä merkillisempää. Mieli oli yhäkin siellä\näsköisessä innokkaassa joukossa, niissä liikuttavan isänmaallisissa\nlauluissa, joita äsken laulunopettajan neiti Pajulan johtamana\nlaulettiin, ja toivoi huomeniltana saavansa niillä lämmittää Sannankin\nsielua, koska neiti Pajula saapuu heille.\n\nSannakaan ei tuntenut nyt enää puheenhalua, kun näki Vannin\ntäydellisesti voittaneensa, jonka lisäksi hän nyt sai tulla tuntemaan,\nettä Vannin yhteys häneen ei ollut ollenkaan heikennyt. Hänen mielensä\nmutuili nyt sangen hyvän makuisena kun kuuli, että hänen ystävänsä\nneiti Pajula tulee huomeniltana tänne, jonka mielen hän luuli saavansa\nkäännetyksi ja toivoi sen kautta saavansa vaikutetuksi Vanniin, ettei\nse koskaan tulisi aikoneeksi seminaariin eikä mihinkään pois kotoa.\nTämän hyvän toivon kanssa laittautui nyt Sanna yöteloilleen ja\npäänalunenkin tuntui nyt pehmeämmälle kuin moniin aikoihin.\n\nVuoteelleen laskeutui Vannikin, vaan sielu oli levoton, levottomampi\nkuin moniin vuosiin. Ajatukset hapuilivat tulevaisuuden avaruudessa,\nloivat sieltä kokoon suuria kasoja, mutta ne hajosivat samassa\nolemattomiksi, loivat taas uusia erinäköisiä kasoja, mutta nekin taas\ntupsahtivat tyhjyyteen kuin veden kupla ja mieli hämärtyi kuni\nheinäkuun pilvinen yökin, mutta unta ei tullut koko yönä. Muisti hän\nuskonnon opettajan koulussa aina usein lausuneen: Kaikki työ, mikä ei\nole Jumalan mielen jälkeen, on kuni hiekka, jota virta kuljettaa,\nväliin siitä syntyy uoman rannalle pakkoja, mutta tuokiossa vierii se\nsyvyyteen ja näkyy vaan tyhjä sija. Vannikin tunsi, että hän oli nyt\nniine ajatuksineen niitten isänmaallisten laulujen pilviin nostama\nhöytyvä, jota tuuli kuljetti mihin tahtoi, mutta tuulen pyörteessä\nsuistui alas ja jäi siihen. Mutta toinen tuulen puuska singahutti taas\nuudelleen korkeuksiin, jossa ei vieläkään ollut kuin ääretön tyhjyys,\njosta tuulen tauvottua maan vetovoima kiskoi maahan.\n\nMutta vaikka hän koetti olla aivankin ajattelematta, ei kuitenkaan uni\ntullut.\n\nHuomenaamuna näki Sanna Vannin töhmeröisistä silmistä, että Vanni ei\nollut nukkunut, ja arvasi, mistä se levottomuus oli Vannille tullut,\nvaan ei hän siitä ollut tietävinään. Sanna oli päättänyt pysyä Vannille\njyrkkänä seminaariaikeen suhteen. Ja kun tunsi Vannilla olevan\nratkeamattoman kiinteyden häneen, niin uskoikin hän sen voittavansa\nparhaiten sillä, että pysyy jyrkkänä eikä antaudu ensinkään\npuhumaankaan siitä asiasta. Muuten hän pysyi ja tahtoi pysyä\nystävällisenä Vannille.\n\nVannikin pysyi iloisena, teki työnsä reippaasti eikä näyttänyt Sannalle\nvähintäkään ynseyttä, vaikka Sanna olisi sitä toivonut, että hän\npääsisi puheen alkuun taas vakavammista asioista. Sitä ei kuitenkaan\ntullut. Päivä meni iltaan, jolloin tiedettiin neiti Pajulan tulevan\nvieraaksi tuumaamaan enemmän Vannin seminaariin lähtemisestä, mutta\ntuli tieto, että neiti Pajulan oli pitänyt matkustaa äkkiä sairastuneen\nsisarensa luokse Paimolaan.\n\nVanni tunsi nyt viime öisen valvontansa tähden raskasta väsymystä, niin\ntekeytyi mitään ajattelemattomaksi ja toimittautui nukkumaan sekä\nnukkuikin heti, nukkui aina aamuun asti. Mutta mieltä ei uni\nselvittänyt. Tuntui nyt Sannan ja itsensä välillä olevan jonkunmoisen\nväliaidan, joka heitä eroitti toisistaan ja teki mielen kaipaavaksi,\neikä kuitenkaan tiennyt mitä se kaipasi, koskapa Sanna oli ystävällinen\nkuten ennenkin.\n\nKului päiviä päivien perästä eikä mitään sen syvempää keskustelua\nSannalla ja Vannilla tullut. Sannakin tunsi karttuvan mielensä säiliöön\njotakin, joka ei puhumatta tule ulos. Toivoi kumminkin mielessään, että\nkun tulisi se neiti Pajula, niin se saisi asian alkuun. Vaan neiti\nPajula viipyi yhä Paimolassa eikä tietty, koska se tulisikaan, kun\nsisarensa tauti yhä kiihtyi.\n\nEräänä iltapäivänä päivänsä työn lopetettuaan olivat Sanna ja Vanni\ntaas lähteneet kävelyretkelle virkistelemään itseään kuten usein\nennenkin.\n\nHeinäkuun ilta oli nyt kaunis, mutta se ei miellyttänyt. Ruskohohteisen\nillan valossa läpi kuultavat lehdet hiljaa liikkuivat kuuliaisuutensa\nmerkiksi illan tuulen vienoille henkäilyille, mutta se ei viehättänyt.\nTaivaan sinipohjaisella kannella lepäilevä kullanvärisellä silkillä\nverhottu pilvi ei näyttänyt miltään. Kaikki oli kuni salattua. Kaikki\ntätä illan luontoa ihailevat ihmiset näyttivät ihailevan itselleen, ja\nSannasta ja Vannista tuntui ikäänkuin heitä kaksi olisi vaan\nmaailmassa, mutta ei hekään tuntisi toisiaan.\n\nTämä tuntui oudolla, kamalalta ja väsyttävältä, sanomattoman\nväsyttävältä. Jalat kuitenkin vaistomaisesti vetivät kotia kohtia ja\nSannalla ja Vannilla aukesivat kuin sokeain silmät näkemään vasta\nportaittensa edessä, että he olivat kotona.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSiihen he nyt seisahtivat ja kääntyivät jälkeenpäin katsomaan matalan\nlankkuaidan ylitse näkyvää uhkeaa puistoa, joka siinä toisella puolen\nkatua täysilehtisenä kuhotti ja hiljalleen huokailla tuhaili illan\ntuulen hienoille henkäilyille. Ei siitäkään silmänsä mitään keksinyt,\nja mielet tuntuivat tyhjiltä, tuntui kuin ei mitään kotiin tuotavaa\nolisi mukana eikä missään olisi mitään saatavaa, ja tyhjänä kotiin\nmeneminen tuntui pelottavalta. Seisoivat siinä kuitenkin hetken ja\ntavan vuoksi katselivat ryöheisiä oksiaan heiluttelevaan puistoon, niin\nVannin silmät yhtäkkiä virkistyivät, näkyi kuuntelevan ja tuokion\nperästä virkkoi:\n\n-- Itään kai menee tuuli, kun karusellin posetiivin soitto kuuluu\nrantatorilta niin selvään.\n\n-- Todellakin... En ole huomannut sen ääntä koko iltana, vastakohan se\npantiin käymään, virkkoi Sanna ja nosti hänkin lyhytkaulaisen päänsä\npystympään.\n\n-- Mutta jos lähdettäisiin sinne katsomaan sitä, kun ei muukaan tänä\niltana miellytä, virkkoi Vanni ja silmät vilkkuivat virkeästi. Sanna\notti rintataskustaan pienen kultakuorisen kellonsa, katsoi siihen ja\nvirkkoi:\n\n-- Mutta nyt on myöhä, kello on yli puoli kymmenen. Emme lähde nyt\nenää.\n\n-- No emme lähde sitten, mukautti Vanni ja alkoi kiivetä portaita ylös.\nMutta huoneeseen tultuaan aukasi sen puoleisen akkunan, josta soitto\nkuului ja istui sen akkunan pieleen sohvalle. Auki oleva akkunan\npuolisko kuurtosi posetiivin ääntä siihen, että kuului paljon selvemmin\nkuin sinne ulos. Ja vaikka se niinkin yksitoikkoista oli, niin oli se\nkuitenkin soittoa ja Vannin mielestä tyhjää parempi ja tuntui ylentävän\nmieltä.\n\nSannankin mieleen sen kuuleminen vaikutti virkistävästi, vaan Sanna ei\ntahtonut sitä ilmaista, sillä hän aina halveksi karusellilaitosta.\nAlkoi laittaa vuodettaan ja kiirehti nukkumaan, mutta siihen vuoteelle\nse väkistenkin tunkeutui soitto ja esti nukkumisen siksi, kunnes\nVannikin kyllästyi ja pani kiinni akkunan.\n\nVannikin rupesi valmistautumaan nukkumaan, vaan siinä toimiessaan\nvirkkoi:\n\n-- Pitäisipä todellakin ruveta nukkumaan ja nukkua oikeen kissan unet\nja koiran unet, että selviäisi elämä... Minä tänä päivänä olen elänyt\nkuni tainnoksissa. En ole voinut ajatella mitään, en muistaa mitään, en\nrakastaa mitään, en vihata mitään, en viihtyä mistään, kuin ainoastaan\nnyt tuosta posetiivin soitosta, josta minä ikäni olen kaikkein vähimmän\npitänyt.\n\nSannan koko ruumis nytkähti vuoteella ja ennen kun Vanni kerkesi\nlopettaa puheensa, virkkoi Sannakin:\n\n-- Minä myöskin olen tänä päivänä elänyt kuni muitten maailmassa, jossa\nei minulla olisi tehtävää mitään. Ja tässä äsken palatessa kotiin olin\nhämmentynyt, etten tiennyt elänkö minä ensinkään. Ja heräsin kuin\nyölepakko illan pimetessä tuossa porrasten edessä siitä, kun sinä\nseisahdit ja nykäsit minua kädestä... Mutta mistä se todellakin\ntuonlainen pimennys aina joskus tulee.\n\nVanni ajatteli sanoa, mutta keskeytti sanansa kielelleen ja mietti,\nolisiko se juuri tänä hetkenä ensinkään sopiva. Ajattelemattaan istui\nkeinutuoliin, vaikka hänellä oli aikomus kiirehtiä nukkumaan ja tuokion\nperästä hän hymähti ja virkkoi:\n\n-- Lieneekö totta, mitä neiti Pajula viime kerran yhdessä ollessamme\npuhui, että se ihminen, joka työskentelee yksinomaan vaan itselleen ja\nkotonaan, muuttuu vähitellen senlaiseksi kuolleeksi kaluksi, joka ei\ntiedä itsekään, onko hän kuollut vai elävä. Kotikin tulee hänelle niin\njokapäiväisen näköiseksi, ettei hän tunne ensinkään rakkautta\nsiihenkään ja eläminen siinä tuntuu alinomaa kärsimiseltä; jos hän sen\nsijaan työskentelee isänmaan hyväksi, niin hänen työmaansa on silloin\nkauvempana kodin rajotettua piiriä. Koti tuntuu nyt suloiselta\nleposijalta, johon työstään väsyneenä poistuu kuni äitin helmaan, ja\nkoti saa nyt kodin arvon.\n\n-- Höpsis! virkkoi Sanna ja puistalti päätään kylmäkiskoisesti. Minä\nluulen ymmärtäväni, että sinä puhut tätä sen tähden kuin mielessäsi on\nyhä se seminaariin aikomus.\n\n-- En puhu minkään tähden, kerron vaan neiti Pajulan sanat, jotka nyt\nmielestäni tuntuvat aivan tosilta.\n\n-- Tunnusta pois, että sentähden puhuit... Olen aivan varma siitä, että\nsentähden puhuit, sanoi Sanna melkeen tiuskaisten, kääntyi vuoteellaan\nsyrjälleen ja kasvoissa näkyi mielenkiihkeyden väreitä.\n\nVanni ei puhunut tähän mitään, painoi päänsä kätensä varaan, hiljalleen\nliikutteli keinutuolia lattiaan varatulla jalallaan ja vasta pitkän\ntuokion perästä virkkoi vakavasti:\n\n-- Minun mielestäni ei tunnu mikään niin inhottavalta kuin\nturhanpäiväiset ennakkoluulot.\n\n-- Ei mitään ennakkoluuloja, keskeytti Sanna ja katseli kiinteästi\nVanniin.\n\nVannin kasvoille vierähti muutama kyynel.\n\n-- Tuntuu hyvin pahalta, että sinulle tätä nykyä ei saa sanoa mitään\nasiallisempaa, ulkopuolelta tämän kotoisen toiminnan... Olen vasta\nkahdeksantoista vuoden vanha, ja tiedän hyvin, etten kykene mihinkään\ntosivakaviin keskusteluihin. Mutta mieleni kuitenkin kaipaa jotakin\nsenlaista ja kun sinun kanssasi, johon on minulla suurin luottamus, ei\nnäy voivan syntyä mitään sentapaista, niin tämä tuntuu sangen\nkuolettavalta. Ja kun sitä paitsi alkaa syntyä väliimme tuonlaisia\nennakkoluuloja, niin kohtaloni tulee hämärtymään joka päivä. Ja mieleni\npimenee kuni yö.\n\n-- Tuntuu siltä kuin sinulla olisi halu asettua minun kanssani\nriitelemään. Etkö tiedä, että...\n\n-- Mitä että, kysyi Vanni, suusta sanaa katkasten. Sanna ei kuitenkaan\nvirkkanut, vaikka mielessä oli sanoa, että tämä koti on hänen, että\nVannilla ei ole mitään tekemistä. Vanni kuitenkin arvasi, mitä Sanna\ntarkoitti siliä sanalla, ja karahti se aivan läpi ruumiin. Varsin\nnäyttääkseen, ettei hän tahdo siitä masentua, Vanni kuitenkin virkkoi\nterävästi:\n\n-- Sinä olet ihmeteltävän kummallinen nyt. Onko se sitten niin, että\nminä en saa sinun kanssasi keskustella mistään muusta, kuin ainoastaan\nmitä tässä kodin jokapäiväisyydessä tarvitaan ja siitäkin vaan: on, on,\nei, ei.\n\n-- En viitsi kuunnella, tiuskasi Sanna, pyörähti vuoteellaan toisin\npäin, painoi kasvonsa päänaluseen, varsin näyttääkseen kyllästymistään\nVannin puheeseen.\n\nVanni ei hiiskahtanutkaan mitään enää, mutta istui kauvan siinä\nkeinutuolissa, ja mietti sitä ja tätä. Se tuntui käyvän selväksi\nmieleen, että ei kestäisi kuin yhden kerran Sannan sanoa, sen sanan\n\"etkö tiedä että tämä koti on hänen\", ennenkun hän sen jättäisi. Ja\ntuntui varmalta, että kyllä se sen huomenna jo sanookin, koska sillä on\nse mielessä. Ja mieleen syntyi kysymys, missä hän huomen illalla\nlieneekään... Syvää kiitollisuutta tunsi kuitenkin Sannaa kohtaan, että\nSanna oli hänelle tähän asti ollut se, mikä oli ollut.\n\nVuoteensa teki Vanni lattialle, kytjähti siihen, ja kauvan aikaa\nhämmenti mieltä kysymys, mikä Sannan on tehnyt tuonlaiseksi. Hän oli\nkyllä kauvan aikaa jo luullut näkevänsä Sannassa vanhain tyttöin\nomituisia elämänkäsitteitä, mutta tämä nykyinen Sannan mielentila ei\nsiltä tuntunut, se paremmin tuntui kuni ulkoa tulleelta, mutta se ei\nselvinnyt niistä. Tämän kaiken yli kuitenkin näkyi mieleen nuoren,\nterveen tytön valoisa tulevaisuus, jonka viihdyttämänä nukkui kohta.\n\nSannan töhmeröinen mieli oli saanut siitä äsköisestä suuttumuksesta\nvirkistystä. Ajatuksilla oli nyt askartelemista sinne ja tänne, mutta\nne äsken Vannille lausumansa tyhmät sanat selvisivät mielessä sitä\npahemmiksi mitä enemmän ajatteli, ja pelko, että jos ei Vanni antaisi\nniitä anteeksi, teki mielen kipeäksi.\n\nHuomen aamuna nousi Vanni toimimaan askareihinsa hilpeänä kuin ei\nmitään olisi mielessä, vaikka alituistaan povessa värähteli, milloin\nhän saa kuulla sanan että \"etkö tiedä että tämä koti ei ole hänen.\"\n\nMutta kamarista kuului Sannan ystävälliselle kajahtava ääni: Vanni\nkuule!\n\n-- Mitä nyt? tuli Vannin suusta sanat aukastessa kamarin ovea ja\niloisin kasvoin kiirehti kamariin.\n\nSanna tarttui syliksi Vanniin.\n\n-- Olen ollut ihan kipeä koko yön siitä, kun olin illalla niin tyhmä\nsinulle, Vanni, rakas... Annathan toki sen anteeksi.\n\n-- Aivan mielelläni, kuiskasi Vanni ja heittäytyi sohvalle istumaan.\n\nSanna suuteli Vannia ja kiirehti Vannin viereen, hänkin istumaan ja\nsilmiin ilmaantui kyyneleet.\n\nVanni suuteli Sannaa ikäänkuin todisteeksi anteeksi annostaan ja arveli\nsanoa, että elä ole lapsellinen, vaan hän tunsi povessaan voimakkaan\npukkauksen niin syvää rakkautta häneen, jommoista ei Sannassa luullut\nkoskaan huomanneensa, ja samassa tulvahti kyyneleet silmiin. Ja\nennenkun huomasikaan, kierti hän kätensä Sannan kaulaan ja suuteli taas\nuudestaan Sannaa...\n\nPitkän hetken itkivät siinä sylikkäin mitään toisilleen virkkamatta. Ei\nitsekään tienneet, minkätähden he niin paljon itkivät, mutta he vaan\nitkivät ja tyhjentyvän tunsivat sydämmensä.\n\nViimein Vannin sydän tyhjeni kokonaan, niin otti nenäliinansa, pyyhki\nsillä Sannan kasvoja ja herttaisesti hyvitteli:\n\n-- Ei ikänäni ole ollut niin lysti itkeä kuin nyt. On lysti, että meitä\non vaan kaksi. Voimme iloita, voimme surra yhdessä kuni pienet lapset;\nmuu maailma ei siitä mitään tiedä. Ai, ai, kun tämä on sentään lystiä.\n\n-- Vanni rakas, miten hyvä sinä olet, huudahti Sanna. En tiedä mitä\ntekisin sinulle.\n\n-- Et mitään tarvitse tehdä, sanoi Vanni naurahtaen. Se on tehty mitä\non tehty, saimme yhdessä itkeä, niin jouduimme puolta pikemmin\ntyöstämme. Eikös niin, Sanna rakas.\n\nSannalta pääsi sydämmellinen nauru, niin Vanni kun näki, että\nhän sai Sannan niin hyvälle tuulelle, jätti siihen ja kiirehti\ntyöhuoneeseensa,.\n\nSanna oli tänä päivänä niin kummallinen. Hän ei ollut moniin vuosiin\ntuntemat itseään niin läpitsensä iloiseksi kuin nyt ja työaskareissakin\nollessa olisi tahtonut olla niin liki Vannia, että joku kohta olisi\npitänyt aina olla kiinni Vannissa. Koko päivän rupatteli nyt Sanna\nelämänsä tapauksista, muistonsa ensimäisistä päivistä lähtien, ja\nsomalle tuntui niitä lukea kuni ennen luetusta kirjasta. Somalle tuntui\nVannistakin nähdä Sannan niin avonaisena, kuin nyt oli.\n\nTänä iltapäivänä he eivät tunteneet halua mihinkään kävelylle, niin\nistuivat neuleet käsissään tapansa mukaan sohvalleen. Mutta Sannan\nmieli oli niin elävällä kannalla, ettei neulomisesta tullut kalua.\nKeskeyttääkseen Vanninkin neulomista, että se paremmin malttaisi\nkuunnella hänen puhettaan, otti Vannin käden helmaansa ja alkoi:\n\n-- Tunnen tavattoman halun puhella, etten voi sitä olla tekemättä.\n\n-- Hyvä ystäväni, kukas estäisi siitä? sanoi Vanni.\n\nSanna näkyi hieman ajattelevan ja jatkoi: Katsohan noita kadun toisella\npuolen olevan puiston röyheitä puita. Niissä on elämäni kuva. Nuo\nvälissä seisovat pienet, vanhuuttaan jäkälöityneet rosoiset puut ovat\nsuojelleet ja tukeneet noita nykyisiä suuria puita, heidän hentoina\nvesoina ollessaan. Mutta kun ovat saaneet latvansa viedä ylemmäs heitä,\nniin levittävät nyt lehvänsä yli eivätkä muista, että he vanhemmilleen\ntuottavat kärsimistä ja kuihtumista sillä, että lehvillään estävät\nauringon paisteen. Ja tämän tekee Jumalan säätämä luonnon laki... Sama\non laita ihmiselämässäkin. Olin onnettomista onnettomin, kurja, kituva\nlapsi kun jäin orvoksi isästä ja äidistä. Mutta Jumala siunasi hyviä\nihmisiä, jotka minua hoitivat, niitä kutsuin minä äitikseni... ja\nhyvällä syyllä... Olin niille avomielinen kuni lapsi, rakastin niitä\nkuni lapsi... Ja hyvällä syyllä... Mutta tulin kouluun, niin koulu\nkasvatti vesan suureksi puuksi... Ja ennenkun tyttökoulun seitsemäs\nluokka oli läpi, tunsin, että isänmaa on meidän ja sen kohtalo riippuu\nmeistä... yksin meistä... Silloin vanha, rosoinen puu ei näyttänyt\nsilmistä miltään... Tämmöiseksi kasvatti koulu, jonka häveten\ntunnustan... Tiedän, että tämä kuva sopii sinullekin, niin tuntuu\nhauskalta kertoa.\n\n-- Aivan hyvin, Sanna rakas.\n\n-- Kertomukseni ei kuitenkaan lopu tähän, muistutti Sanna. Luulet kai,\nettä silloin olin onnellinen kun aloin isäimmemaata ikäänkuin\nkourissani puristella. Ei, ei... Se oli vaan sitä päivän tuulta, joka\nilta-auringon aletessa raukesi, tyyntyi ja jätti isänmaan laivan\nsoutimien varaan, vaikka kuinka olisi purjeita pönkittänyt. Näihin\nutukuviin vaihtui se avonainen rakkaus, mikä minulla lapsena oli äitiin\nja äitin arvoisiin. Ja jätti aukon, joka ei mistään täyttynyt, katkasi\nsiteen, joka ei mihinkään liittynyt. Äiti, äiti... Mikä on sun\nvertaisesi... Isäinmaa on meidän suuri äitimme, mutta sen rinta on niin\nleveä, ettei mahdu syliini... Sen rakkautta reutoo monet lapset ja\nvoimakkaammat imevät sen rinnat kuiviin, että minua nuorinta ja\nvaivaista tuskin hän tuntisi... Sen tähden rakastan tätä pientä kotia,\nrakastan enemmän kuin mitään muuta. Tiedätkö, Vanni kultani,\nminkätähden tätä paitsi Jumalaa rakastan enemmän kuin mitään muuta...\nSinun tähtesi. Tämän viimeisen sanansa sanoi Sanna kuiskaamalla, vaan\nsiinä kuului kuitenkin Hyvä totisuus ja järkähtämätön vakaumus.\n\n-- Pelkään, että sinulla on hetken huimaus. Tuntuu liioitellulta.\n\n-- Siitä ei puhetta... Tämän olen minä kärsimällä ostanut,\nkärsimisillä, jonkamoisista kärsimisistä sinä, kulta Vannini, hento\nkahdeksantoista vuotias tyttö heiskale, et tiedä mitään.\n\n-- Kivessä on kipeä kun on toisessa. Silloin kun sinun olen nähnyt\nkärsivän minun tähteni, olen kärsinyt yhtä paljon, tai enemmän sinun\ntähtesi...\n\n-- Voi, kuin sinä olet hyvä. Sinä olet niin hyvä... En tiedä mitä\nsanoisin, lausui Vanni syvästi ja tarttui syliksi Sannaan.\n\n-- Minä ymmärrän... Tyynny nyt, elä itke nyt enää niin kovin,\nitkinnnehän aamulla jo itsemme tyhjäksi.\n\n-- Elä kiellä, nyt...\n\n-- Mutta ethän muista Jumalaa nyt kun minua ihmistä halailet niin\nkovin.\n\n-- Mutta Jumala sinut on minulle antanut. Ja älköön sinua ryöstäkö\npois.\n\n-- Kyllä minä iso puu tahdon nyt lehvilläni peittää sinut vanhan puun,\nmutta en tahdo estää auringon paistetta. En koskaan, en koskaan.\n\nNoista Vannin sanoista: \"En koskaan, en koskaan\", kuului selvään, että\nhän tarkoitti ei heittävänsä Sannaa, ja se lämmitti yhä enemmän Sannan\nmieltä.\n\nKauvan aikaa vielä Vanni piteli Sannaa, sitä kyttyräselkäistä raukkaa\nsylissään, kuni lasta, ja terävät luut tuntui käsiin sekä hartioista\nettä kokoon rytistyneestä rintakehästäkin, ja siihen nähden tuntui\nmahdottomalta senlaisesta risukoosta löytää senlaista sydäntä, joka\nomisti sen paljouden tunteen tulta kuin tämä. Mutta nyt tuntui siltä\nkuin tauti olisi polttanut pois kaiken muun ja jättänyt asumaan\ntunteekkaan ja rakastavan sielun ja määrännyt ne puhdistetut luut\npalvelemaan ainoastaan niitä kahta, rakkautta ja tunnetta. Sillä hän ei\nvoinut nyt toisin olla.\n\nPitkän tuokion perästä palasi taas Sannaan vakavampia ajatuksia ja\nollessaan Vannin helmassa, sanoi hän herttaisesti: Sinä olet vaan\nkahdeksantoista vanha.\n\n-- Niin olen ja kyllä ymmärrän mitä tarkoitat.\n\n-- Sanoppas, Vanni kulta.\n\n-- Etten olisi päätösteni herra, Mutta minä olen.\n\n-- Oletko todellakin ihminen nyt?\n\n-- Olen kun olenkin, usko pois, että olen, että olenhan jo\nkahdeksantoista vuoden vanha ja näin suuri tyttö. Kuka olisi\npäätöstensä herra, ellen minä.\n\nViimeiset sanansa sanoi Vanni niin voimakkaalla painolla, että Sanna\ntunsi niissä peruuttamattoman ajatuksen.\n\nTähän loppui nyt heiltä ne ihannekeskustelut, mutta Sanna oli yhäkin\niloa niin täysi, että kannattelemaan mieli. Otti kaappinsa laatikosta\npaperia, kirjoitusneuvot ja asettui kirjoittamaan pyöreän pöytänsä\nääreen eikä koskaan ollut Vanni nähnyt Sannan roukkeloisia kasvoja niin\nasiallisen näköisinä kuin nyt. Vannilla paloi mielessä tehdä leikkiä\nSannalle, saadakseen vähän hämmentymään sen totisuuden. Mutta kun vasta\näsken oli itsekkin juuri ensi kerran eläessään puhellut vakavista\nasioista, niin pysyi hänkin vakavana. Piti lystinä kuitenkin katsoa\nmiten Sannan soppinen suu mutuili kirjoituksen mukaan ja vinot\nkorkeitten kulmain alla piilevät silmät terävästi tähtäilivät kynän\nkärkeen. Mutta viimein hän nakkasi kynänsä punaiselle kirjoitusmatolle,\nsytytti kynttelin, poltti lakkaa kirjoituksen alle ja painoi\nsinetillään siihen oikein hartian väestä. Sitten luki vielä sen\nkirjoituksen, katsoi sinettiä, tuliko se oikein täysi, ja lausui:\n\n-- Nyt se kuitenkin tuli tehdyksi, jota olen kauvan aikonut.\n\n-- Ja mikä? kysyi Vanni, vaikka hän arvasi mitä se Sanna kirjoitti.\n\n-- Tässä on nyt testamentti, että saat periä tämän majan, jos minä\nennen kuolen.\n\n-- Mutta johan sinä, hyvä Sanna, tahrasit liittomme ihanan hetken.\n\nTämän sanottuaan Vanni hieman tyrmistyi, ja ikäänkuin takertui sanat\nsuuhun, vaikka ei hän sitä itsekään tiennyt, minkätähden se siltä\ntuntui.\n\nSanna ei huomannut Vannin viimeistä sanaa, luki vielä kerran kirjansa,\naukasi kaappinsa ja kätki paperin erääseen pieneen laatikkoon, jossa\nhänellä muutkin kalleutensa oli. Pani sinne kaappiinsa entiselle\npaikalleen kirjoitusneuvonsa, lupsautti kaapin oven kiinni ja\npuoliääneen virkkoi: Tehty seisoo, tekemätön tuntematon.\n\nSannan mielestä oli välttämätöntä olla kirjallinen testamentti, joka\njäisi hänen kuoltuaan toteuttamaan hänen lupaustaan ja lain turvaksi\nVannille, vaikkapa vielä pitäisi käräjiinkin mennä.\n\nHymyillen istua kupsahti Sanna Vannin viereen sohvalle, kiersi kätensä\nVannin kaulaan ja tuntui nyt suuri lämmittävä aarre olevan takana kun\nkaapissa oli testamenttipaperi ja vieressä Vanni, hänen ainoa\nrakastajansa, joka rakasti ei ainoastaan hänen sydäntään, vaan häntä\nkokonaan, jota ei yksikään muu tehnyt hänen ruman ulkokuorensa tähden.\n\nKauvan vielä univuoteellaankin puhelivat siitä miten tuulessa hapuileva\non se ihminen, joka omistaa rakastavan ja tunteekkaan sydämmen ja ei\nole esinettä, josta hän saisi tälle vastapainoa. Miten isänmaakin on\nvaan helisevä kuollut sana, ellei ole joku tai joitakuita sen lapsia,\njotka rakkaudesta toisiinsa, sulautuvat yhdeksi jäsenistöksi, jotka\navonaisina toisilleen toimivat yhdessä.\n\nMutta viimein tavotti uni ja siirti toiseen päivään.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nIloisena ja keveällä mielin nyt Vanni liikkui vaatteen silityspöytänsä\nvaiheella. Pellavan kellahtavat kumaltelevat tukat kahtena suurena\npalmikkona leiskuivat hartioilla, joitten latvat punasella\nsilkkinauhalla oli sidottu yhteen ja muodostivat vyötäisiin asti\nyltävän moniväriselle hohtavan palmikkolenkin.\n\nKoti tuntui nyt kodille enemmän kuin koskaan ennen ja ihmeellinen maku\ntuntui olevan sillä, ett'ei tullut päätöstä lähteä seminaariin taas\noutoon ja tuntemattomaan keskuuteen.\n\nMilloin Sanna ja Vanni vaan liikkuivat ulommas kartanonsa portista,\nniin nähtiin he aina yhdessä ja oli Vannin rinnalla Sanna kuni vanha,\nrosoinen kanto, josta Vanni oli aikanaan puhkeutunut vihantana vesana\nja kannon juurien kautta imemällä maasta kasvantavoimansa, kasvanut\nsuureksi vihannaksi puuksi, suuremmaksi monta vertaistaan ja\nlehtevämmäksi ketään muita.\n\nIlmestyi paljon uusia tuttavia, jotka pyysivät käymään vieraisilla\nkotonaan. Mutta paljoa niitä kutsuja Sanna ja Vanni hylkäsivät.\nPuistossa, kadun pohjoisella puolen aivan kadun vierellä oli tuuhea\nmetsä; se oli ainoa paikka, jossa he enimmin hupikävelyillä käydessään\nviihtyivät. Mutta siellä ei koskaan saaneet he olla kahden, vaan aina\nsiellä oli yksi tai toinen, joka jonkin tekosyyn nojalla tukkeutui\nseuraan. Ja kaikilta puolilta näytti siltä, että he enemmän ja enemmän\ntulevat yhteiskunnassa huomatuiksi ja että se tuli itsestään, noin vaan\najan virran mukana, ilman heidän sitä vähintäkään takaa-ajamatta.\n\nOli joulukuu jo käsissä. Talvi oli luonnossa, kaikki kansa liikkui\nturkki päällä ja rahtimiehetkin huopasaappaissaan nähtiin kuuraisina\nkävellä kurkkasevan rekikuormainsa mukana kiriseväin jalasten jälkeä.\nRannan puutkin ryhöttivät valkoisessa kuurassa ja järvissä jäät\nhalkeilivat, että lakkaamaton mourina kuului kuni ukkosen jyrinä ja\ntuntui, kuni luonnon voimat olisivat kokonaan liikkeessä. Nyt olivat\njäät järvissä tulleet ennen joulua kantaviksi, lujemmiksi kuin ennen\nkaukaan aikaan, eikä lunta ollut jäillä ensinkään, ainoastaan kuuraa,\nettä siellä liikkuminen oli parempi kuin aivan kierällä jäällä.\nKaupungin nuoriso puuhasi suurta rekiretkeä Tapaninpäiväksi, niin\nsuurta, ettei koskaan ennen ollut sellaista ollut, ja siitä ei saanut\njäädä ketään siihen ikäluokkaan kuuluvia pois. Matkan suunta oli jo\npäätetty kahden peninkulman päähän Kausalan hoviin, suuren Niepingin\nselän toisella rannalla. Useilla pojilla oli jo neitonen tiedossa\nrekitoveriksi, mutta kenellä ei vielä ollut, ne kävivät pyytämässä\nVannia. Mutta kun ei kukaan tahtonut Sannaa, niin Vanniltakin saivat\nrukkaset. Mutta Sannan setän poika Ketolan Aaro oli ylpeä. Hän ei\nhuolinut niistä, jotka mielellään olisivat lähteneet, ja niitä, joita\nhän tavotteli, ei hän saanut, ne oli jo vienyt toinen. Sentähden oli\nnyt Aaro jouluiltana vielä ilman ja tuli pyytämään Vannia, selittäen\nmiten tällä rekiretkellä on lavea kansallinen tarkoitus, miten\nesimerkiksi kaikki kursailemiset, kaikki teidittelemiset kaikkien\nväliltä jäävät pois, että koko matkue on yksiä sisaria ja veljiä; ja\nmiten suuri askel tämä on ruotsalaisuuden voittamiseksi, sillä siellä\nkaikki puheet ja laulut pitää käydä suomeksi, yksin vaan suomeksi, ei\nmiksikään muuksi. Ja sanalla sanoen: ei mitään arvoastetta saa olla\nyhden eikä toisen välillä, vaan kaikki, juuri kaikki ihan kuni yhden\nemon kantamia.\n\nTämä tuntui sangen luonnolliselta Vannistakin, mutta kun kuuli, että\nAaro ei tahtonut Sannaa, ja tiesi, että sopimatonta olisi heitä kahta\nsovittaa yhteen rekeenkään eikä suinkaan kyytimieskään heitä ottaisi,\nniin Vannin povessa jylähti oudosti, kasvot vaalenivat ja koko homma\ntuntui masentavalta. Katseli vaan pienessä joulukuusessa palavia\nkyntteliä, silmäili sen joulukuusen valaisemaa pientä kamaria, joka nyt\nenemmän kuin useinkaan muulloin näytti hymyilevän rauhasta ja\ntyytymyksestä. Tätä hän silmäili ja odotti, mitä Sanna virkkaisi\nvastaukseksi Aaron puheeseen. Sanna ei kuitenkaan puhunut mitään, niin\nVannin ruumis hetkahti kieltävän näköisesti ja kuului ynseästi\nmurahtava sana:\n\n-- En suinkaan minä yksin lähde.\n\n-- Ei, ei, eipä suinkaan yksin, kiirehti Aaro sanomaan. Tarkoitukseni\non, että tulisit minulle rekitoveriksi.\n\n-- Niinapa niin, mutta minä tarkoitan Sannaa.\n\n-- Sannaa, huudahti Aaro, eikä ollut ymmärtävinään Vannin mieltä.\nTämähän on nuorten, meidän ikäisten hupiretki; eikä oikeastaan sen\nikäisten kuin Sanna on. Vai mitä Sanna?\n\n-- Niinipä niin. En suinkaan minä lähtisikään, kuului Sannan suusta\ntyyni vakuutus.\n\nTästä sai Aaro taas uutta lisäkettä esitysinnolleen, kääntyi Sannaan ja\njatkoi:\n\n-- Mutta Vannia et suinkaan kieltäne. Olisihan ihan kuivaa\njärjettömyyttä, jos Vannia estäisit... Vanni, joka ei koskaan ole\nsenlaisissa ollut, niin tämä jos mikään on hänelle erinomaista.\nSenlainen on joskus omiaan virkistämään sekä sielua että ruumista.\nSiellä jos missään haihtuu kodin ahdasmielisyys ja ikäänkuin puhdistuu\nihminen kodin jokapäiväisyyden tomusta, näköpiiri laajenee ja avautuu\nulommas kodin yksinkertaisuudesta.\n\n-- Kodin yksinkertaisuudesta, keskeytti Sanna. En ymmärrä, miten\nsenlainen puhdistaminen olisi tarpeellista. En sano sillä, että\ntahtoisin kieltää Vannia menemästä, vaan kuitenkin tuntuu se oudolta,\nkun nuoret ihmiset, jotka eivät ole vielä elämän pitkästä läksystä\nyhtään värssyä oppineet, puhuvat jo kodin epäpuhtaudesta, sen tomuista,\nsen yksinkertaisuudesta ja sitä vastaavasta puhtaudesta, vapaudesta ja\nsen tuntemattoman avaruuden näkymättömästä voimasta, josta ei ole\nheillä itselläänkään muuta kuin paljaita haaveiluja.\n\n-- Sinä Sanna olet yhtä herkkä kuin kaikki muutkin ihmiset närkästymään\njostakin sanasta, vaikka eivät tarkoin tiedä sen merkitystäkään, jatkoi\nAaro totisesti... Kodin yksinkertaisuus sanaan sisältyy pahaa ja\nhyvää... Pahaa en kuitenkaan tarkoittanut. Koti olkoon vaikka\nloistavin, täydellisin ja monipuolisin koko maailmassa, mutta siltä on\nse verrattuna tuhansiin muihin koteihin ja kaikkiin niihin asukkaihin\nyksinkertainen. Mutta kodilla kuitenkin, olkoon se kuinka pieni\ntahansa, on ja pitääkin olla se viehätysvoima, että sitä ei vaihda\nmihinkään. Eikä rekiretkemmekään tarkoitus ole halventaa kodin arvoa,\nvaan päinvastoin puhdistaa sen kunniaa ja tulla tuntemaan muitakin\nihmisiä eikä vaan itseään.\n\nSanna ymmärsi nyt erehtyneensä Aaron suhteen. Tunsi, että rekiretken\ntarkoitus on vaan paljasta hyvää, ja hyvää hän ei tahtonut Vannilta\nkieltää, niin tekeytyi ystävälliseksi ja virkkoi:\n\n-- Kuten jo äsken sanoin, en tahdo Vannia kieltää lähtemästä, mutta\nainoastaan sinun kanssasi, kun sinä olet sukulaiseni.\n\nTuossa sanassa \"ainoastaan sinun kanssasi\", kuului suuren luottamuksen\nkaiku Aaroon, jonka kasvot leimahtivat virkeiksi ja iloisesti, hän\nhuudahti:\n\n-- Silloimpa me lähdemme. Eikös niin, Vanni, ihan tuohon käteen.\n\n-- No, olkoon menneeksi, virkkoi Vanni kättään ojentaissa, mutta arka\npunastus näkyi Vannin kasvoissa ja kysyvän silmäyksen vilkasi Sannaan,\nettä mitä Sanna tästä kumminkin näyttäisi pitävän.\n\nVanni tuli nyt aivan tyyneksi, ei edes kuullut Aaron ja Sannan\nkeskusteluja illan kuluessa. Rekiretken suuremmoisuus tuntui aivan\nselittämättömältä ja tyrmistytti se aivan siihen paikkaan. Sellaiseen\nsuureen joukkoon meneminen tuntui aivan tukehduttavalta, mutta toiselta\npuolen tuntui vahingolta jäädä pois nyt, kun Sannakin niin mielellään\nlupasi, ja turvallisuus Aaroon tuntui kasvavan yhä enemmin, koskapa\nSannakin sanoi lupaavansa hänet ainoastaan Aaron matkaan... \"Ainoastaan\nAaron kanssa\" johtui Vannin mieleen ja Aaron kuva iskettäytyi selvemmin\nhänen sieluunsa, kun hän ajatteli joukon suuruutta Kausalan hovissa,\njohon näki hukkuvansa kuni kärpänen mereen, ellei olisi Aaroa, josta\npitäisi kiinni... Ainoastaan Aarosta pitäisi hän kiinni.\n\nPuistojen ympäröimältä Ruhtinaantorilta oli kaikkien määrä lähteä\nyhdessä jonossa ensin kaupungin halki Niepingin selän rantaan ja sitten\njäälle tultua rinnakkaisena matkalintujen tapaisena raitona halki selän\nKausalaan.\n\nLähtötunti oli joutunut. Kahdessa pitkässä rivissä jonottivat lähtijät.\nKaupungin pulskin ajuri istui nyt Vannin ja Aaron reen ketaroilla, ja\njoukon komein hevonen komeimmissa tamineissa seisoi edessä kuni\ntuomittu, odottaen lähtöä. Mutta kohta oikasi eellimäinen pari\nmatkalle, niin silloin ikäänkuin säikähdyksestä remahtivat hevosten\nhelyt ja jokahinen kaplas oli heti liikkeessä.\n\nEi yksikään silmä, ei vanha eikä nuori nyt tahtonut jäädä näkemättä\ntätä matkuetta, ja suuri oli katsojakansan paljous katuvierillä. Matkue\nantoi hevosten mennä hiljaista lönkkäjuoksua kahtena rinnakkaisena\njonona alas rantaan, ettei ketään sortuisi matkueen jalkoihin. Mutta\nkellot ja kulkuset hevosten verkalleen juostessa remisivät sitä\nhurjemmin ja synnyttivät valtaisen räikinän, johon hukkui koko\nkaupunki.\n\nRantaan tultua levisi matkue siten, että jonojen eellimäiset jäivät\nraidon keskimäisiksi ja jälkimäiset tulivat raidon päihin. Siten ne\nvaltaisena kaarena ojentavat matkansa halki Niepingin selkää Murjun\nsaaren etelä- ja suuren Väinönsaaren pohjoispuolitse aina Kausalan\nhovin siintävää rantaa kohti. Ja tuokion perästä näkyi matkue hienona\nvyönä kuni syksyiltana lännen rantaa kohti vaipuva joutsenraito.\nKaukaiset vuoret vaan himisivät vastaukseksi sille tuskin kuuluvalle\nkellojen pauhulle, mikä matkueesta levisi tyyneen pakkasen kirteään\ntalvi-ilmaan. Rekiretken paluumatkalla kyytimiesten hevoset juosta\nhelkuttelivat melkeen kuni tahdin jälkeen, joten taas matka vieri, tie\nlyheni. Mutta ei kukaan joutanut kajoamaan siihen yksitoikkoiseen\nkellojen hölkkinään eikä matkan tasaiseen lyhenemiseen. Mieli oli\nkaikilla täysi äsköisestä hurakasta Kausalassa ja kelkkein mielin\npuhelivat rekitoverukset keskenään.\n\nVanni oli kuitenkin tyyni ja itseensä uponneen näköinen. Mieli tuntui\noudolta ja pahalta, ei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli.\nTämän huomasi Aaro jo matkan alussa, niin kääntyi Vanniin ja ennenkun\nkerkesi ajatellakaan, viskasi vasemman kätensä Vannin hartiain taakse\nja iloisesti huudahti:\n\n-- Sinä, Vanniseni... Mitäs nyt sanot? Eikös se ollut jotakin\nerinomaista, kuten jo edeltä sanoin, vai mitä?\n\n-- En sano mitään, kuului Vannin tyyni vastaus.\n\n-- Sinä voit sanoa, mutta et tahdo, jatkoi Aaro. Senlainen hetki ei\nmene nuoren sielusta niin läpi, ettei siitä voisi sanoa sitä tai\ntätä... Me olemme nuoria, me tarvitsemme elää, me tarvitsemme aina\nsilloin tällöin raitista elonilmaa keuhkoihimme ja jos mikään, niin\ntämä se juuri on sitä.\n\nNuo viimeiset sanansa Aaro oikeen innoissaan huudahti, siten enemmän\nvaikuttaakseen Vanniin, mutta Vanni ei virkkanut mitään. Mieli tuntui\nvaan syventyvän syvempään alakuloisuuteen. Aaron käsikin hänen\nhartioittensa takana, vaikkapa se olikin hermotonna, tuntui kuin\nkahlehtivan, jonka tähden kyytimiehenkin silmä silloin tällöin pyrki\nturkin kauluksen raosta tirkistämään rekiperään, etenkin kun hänen\nkorvaansa pisti somasti äskeinen Aaron sana \"Vannini.\"\n\nAaro kun näki, ettei tätä tietä Vanni antautunut keskusteluihin, niin\ntekeytyi vakavaksi ja alotti toiseen tapaan.\n\n-- Ihmisluonteita on monenlaisia. Niitä on sangen monenlaisia. Joku\nniistä ei viihdy missään, niinkuin yksinäisyydessä ja nauttii\nainoastaan työstään. Toinen nauttii työttömyydestä, ja vaihtelevasta\najanvietosta. Joku nauttii erittäin nähdessään iloisia seuroja. Toinen\nnauttii saadessaan itse iloita seurassa. Mutta minä nautin ainoastaan\nsuuresta humusta, juuri senlaisesta kuin tänä iltana oli Kausalassa...\nSanoppas, Vanni, mistä sinä oikeen nautit?\n\n-- En mistään, murahti Vanni lyhyesti. Hän arveli sanoa, että minä\nnautin ainoastaan työstäni ja tiedän silloin olevani hyödyllisin\nihminen maailmassa, vaan kun tiesi, että tämä lisäisi vaan puheluintoa\nAarolle, joka ei nyt tuntunut häntä huvittavan, niin ei sanonut\nsitäkään.\n\nAaro näki, että Vanni on nyt sillä tuulella, ettei tahdo antautua\nsuurempaan ajatusten vaihtoon, mutta hänen sentähden mykäksi jäämisensä\ntuntui aivan sopimattomalta, niin vei taas puhetta toisaalle\nkoetteeksi, löytäisikö sieltä sitä, mihin Vanni tarttuisi.\n\n-- Tuo tähti tuolla, alkoi Aaro, tuo suuri tähti juuri tuolla, näetkö,\nmihin sormeni osottaa, tuo juuri tuolla, joka niin puhtaan näköisesti\nrapistelee silmiään, on suurempi tätä meidän maapalloamme, ja samalla\ntavalla monet noista muistakin tähdistä ovat tätä maapalloa suurempia\nja kaikki ovat tulleet tyhjästä, saaneet alkunsa avaruudessa lentävistä\ntomuhiukkasista. Sitä tomua on joutunut ensin kokoon tuommoinen, juuri\ntuommoinen kahden nyrkin kokoinen mukula. Se on ruvennut pyörimään\navaruudessa ja kokoamaan lisää tomua, joten miljoonissa vuosissa ovat\nkasvaneet siksi mitä ne nyt ovat. Luonto on sitten synnyttänyt\nsenlaisia asukkaita ja eläimiä, mitkä sopivat mihinkin ilmanalaan.\n\nSiitä, minkälaisia asukkaita missäkin taivaankappaleessa luullaan\nolevan, kertoi Aaro ihan syventyneenä niihin, mutta Vanni kun ei\nnäkynyt käsittävän sitä, niin palasi hän tähän maapalloon ja kertoili\ntämän kehittymisestä, sen maan-alaisen tulen syntymisestä, sen\nvaikutuksesta maanpinnan muodostumiseen, sen vaikutuksesta kasvikuntaan\nja vieläpä ihmisiinkin.\n\nMutta matka loppui eikä Aaro saanut Vannia toivotulle puhetuulelle,\nniin tunsi jäävänsä ikään kuni vieraaksi rotutoveristaan. Ja tuntui\nAaron mielestä koko rekiretki aivan arvottomalta ja makunsa\nmenettäneeltä. Sitä hän ei kuitenkaan ilmoittanut, pysyi vaan nauttivan\nnäköisenä loppuun asti.\n\nVanni oli kaikkeen tähän ikään kuni humaltunut. Ainoastaan kellojen\nyksitoikkoinen reminä virtasi läpi päästä; samaa tietä kulki Aaron\npuhekin eikä siitäkään jäänyt enempää kuin tiukujenkaan soitosta. Mutta\nkun päästiin kaupungin rantaan ja kaupungin rakennukset helisivät\nvastakaikua kellojen räikinään, niin Vanni heräsi kuni unestaan ja\niloisesti huudahti:\n\n-- Ai, kuinka somalta kuuluu tuo vastakaiku. Ai, ai, kuinka somalta. Se\non kuni kotoista puhetta, ihan kuni äiti kotona iloissaan huutaisi,\nnähdessään lastensa tulevan kotiin.\n\nAaro ajatteli sanoa, että senlaiseksi se juuri tulee ihminen, aina\npysyessään kolona, ettei viihdytä mikään muu kuin koti, mutta näki\nmatkan loppuvan kesken ettei kerkeäisi siitä tarpeeksi asti puhua, niin\njätti toistaiseksi ja mukautteli vaan Vannin ihailemisiin.\n\nAaro tahtoi kyytimiehensä kyyditsemään heitä Vannin kotiin ja\nseisotettiin Vannin porrasten edessä. Mutta Sanna, kun ei tullut\nvastaan ottamaan, niin Vanni ei käskenyt Aaroa sisälle, tarjosi vaan\nkättä ja kiitteli lämpimästi hyvästä toveruudesta.\n\nAaro luuli Vannin hyvästijätössä kuulevansa jotakin syvempää ystävyyden\nilmausta, niin puristi Vannin käden kauvaksi käteensä ikäänkuin\npantiksi siitä, että saa Vannin tunnustamaan oliko rekiretki\nmiellyttävä vai ei.\n\nVanni pysyi vaan herttaisena ja iloisena, kiitteli yhä Aaroa kaikesta\nhyvästä, pyysi anteeksi sen, ettei viitsi käskeä huoneeseen kun Sanna\nnukkuu. Melkein kuni riistämällä irrotti kätensä Aaron kädestä ja alkoi\nmatkasaali vasemmalla käsivarrellansa kiivetä portaitaan ylös.\n\nAarokin, hyvää yötä sanottuaan, lähti astua vihmomaan kotiinsa, ja\nerottua niin muhkeasta olennosta kuin Vannista, tuntui mieli tyhjältä.\nEi mitään muuta ollut jäljellä siitä äsköisestä rekiretkestä kuin se\nhämärä ystävyyden koitto, joka Vannin syvimmästä oli häämöttävinään\nhänen hyvästijätellessään.\n\nVannin mieli pysyi katkeamatta siinä rekiretkessä, mutta vaikka hän\nsitä myötäänsä ajatteli ja koki sulattaa elämään, niin sen sisällöstä,\nsen tuloksista ei tullut mitään selvää, Alituistaan näkyi silmissä ne\ntuttavain ihmisten innokkaat kuvat, mutta ne näyttivät vaan tuulta\nhapuilevan ja riippuvan kiinni vaan luonnottomissa tähtien\ntavottelemisissa, kuten Aaron matkatarinatkin. Vanni olisi tahtonut\npuhua Sannankin kanssa tästä, mutta ei osannut ja sitä pahemmalta se\nvaan tuntui. Vanni sai halun lukea raamattua ja tunsikin viihtyvänsä\nsiitä enemmän kuin koskaan ennen.\n\nSannakin huomasi nyt Vannin käytöksestä, että rekiretkellä oli ollut\njotakin, joka ei ole Vannia miellyttänyt, ja tuntui se hänestä hyvältä.\nAjatteli kysellä rekiretken menoista, mutta varsin näyttääkseen, että\nhän ei perusta mitään senlaisista lystipaikoista, ei kysellyt mitään,\nmietti vaan että tuleepa se aikaa voittaen itsestäänkin tiedoksi.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nViikko oli nyt umpeen kulunut siitä rekiretkestä, kun tuiskuisena\nsunnuntai-iltana Sanna ja Vanni olivat pyöreän pöytänsä ääressä\nlukemassa raamattua, mutta Aaron tultua kilmasivat pystyyn kuni\nihastuksesta Aaroon häntä tervehtimään. Sanna oikein iloissaan\nhuudahti:\n\n-- No tuonlaisella ilmalla!...\n\n-- Eihän ilma miestä syö, kuului Aaron suusta tyytyväinen sana,\netuhuoneeseen kopistellessa nutustaan enintä lunta.\n\n-- No, olithan velikulta soma kun tulit, lisäsi Sanna, käyhän\nperemmäksi, soma, soma kun tulit. Tuonlainen nurkissa jyrisevä pyry\ntekee mielenkin niin synkäksi, ettei tahdo viihtyä ei mihinkään.\n\n-- Ja juuri itätuulella, ilman tänlaista pyryäkin on mieliä synkentävä\nvoima enemmän kuin muilla tuulilla, vakuutteli Aaro, astuessaan Vannin\nja Sannan seuraamana kamariin.\n\n-- Muita eikös se ole todellakin totta, että itätuuli enemmän kuin muut\ntuulet synkentävät mieltä? lisäsi Sanna. Vaikka en ole osannut merkitä,\nvaan nyt muistan jo lapsena ollessani erään sanoneen, ja minä muistan\nettä aina itätuulella olen levoton ja voin pahoin.\n\n-- Se on totta, toisti Aaro. Sen on ihan tutkijat käsittäneet, että\nsillä on senlainen mielen tympeyttä ja ärtyisyyttä vaikuttava voima.\n\n-- Nyt minä, itätuulella kun tulen levottomaksi, tiedän että syy on\ntuulessa. Tähän asti olen aina senlaiseksi tultuani murehtinut, että\nmiksi minä nyt taas senlainen olen, mukautti Sanna mielissään.\n\n-- Etpähän nyt ole ärtyinen etkä paha kuni itätuulen lapsi, kuten aina\nsanotaan, muistutti Aaro naurahtaen.\n\n-- Niin, sen tähden kun sinä tulit, toisti Vanni.\n\n-- Todellakin sen tähden kun sinä tulit, lisäsi Sanna.\n\nVanni oli nyt laittanut pieneen hellaan tulen ja teeveden kiehumaan,\nniin kiirehti nyt pyöreän pöydän kolmannelle kulmalle istumaan, jossa\njo Sanna ja Aaro istuivat kahdella kulmalla, ja somalle tuntui nyt olo,\nsomemmalle kuin koko viikolla. Aarokin tunsi aivan näkymättömällä\ntavalla huokuvaa ystävyyttä siinä seurassa ja hänestäkin tavattoman\nsomalle tuntui mielestä siinä oleminen. Mutta hänen tapansa ei ollut\nkoskaan tyytyä paljaaseen olemiseen, niin nytkin piti saada puhe alkuun\njostakin asiallisesta. Mutta nyt oli erinomainen halu hänellä valita\npuheluaine senlainen, joka ei kyllästyttäisi talon väkeä, jos vaan\narvaisi valita. Sannan kuuloon hän ei tahtonut alottaa muistelua viime\npyhäisestä rekiretkestä ja mitäpä siinä olikaan muistelemista, se\nitsestäänkin tuntui jo vanhalta. Raamattu oli ainoa kirja siinä\npöydällä, niin hänen kätensä vaistomaisesti menivät siihen raamattuun\nja hetkisen sitä katseltuaan virkkoi:\n\n-- Tiedättekö että minäkin olen ruvennut lukemaan raamattua? jonka\nsanottuaan viskasi kysyvän silmäyksen Sannaan ja Vanniin.\n\nVannin koko ruumis hytkähti. Kävi mieleen että saikohan Aarokin halua\nraamatun lukemiseen samasta syystä kuin hänkin. Entä se Kausalan lysti\nei viihdyttänytkään niin suuresti kuin edeltä luultiin. Tämän huomasi\nAarokin, että hänen sanansa vaikutti Vanniin miellyttävästi, niin sai\nhalun enemmän siitä keskustella ja aikoi viime pyhäiltaisen tähtien\ntutkimisensa yhdistää raamatun kertomusten vastapainoksi ja ruveta\nniillä alusta lähtien jollakin hienolla tavalla kumoamaan muka raamatun\ntotuuksia luomisen kertomuksesta. Mutta ennenkun kerkesi mitään sanoa,\nniin Sanna kysyi: \"Mistä se tuli?\" Ja Sannan kasvoissa näkyi kummastus,\nkuten ainakin odottamattomasta uutisesta.\n\n-- En tiedä itsekään, muistutti Aaro, mutta on muun lukemisen väliin\ntuntunut somalta lukea raamattuakin ja olen lukenut jo lopulleen koko\nensimäisen Mooseksen kirjan.\n\n-- Mitä siitä olet löytänyt? hymähti Vanni ja suu vetäytyi naurun\nkihnaan.\n\n-- Yhtä ja toista... Mutta enimmän askaroitti minua se seikka, että\nmitä ajatteli Jumala silloin kun asetti ihmisen siihen paratiisiin. Ja\nsitten asetti sen kielletyn puun senlaiseksi viekotuskaluksi keskelle\nparatiisia.\n\n-- Mutta olihan ihminen luotu viisaammaksi kaikkia luotuja, muistutti\nSanna, niin piti hänen tietää mikä on kiellettyä mikä luvallista,\nkoskapa kuitenkin se puu oli kielletty.\n\n-- Mutta ajatteleppas, että ne olivat vasta luotuja, kehittymättömiä\nlapsia, tuskin kuukauden vanhoja!... Jos ne olisivat olleet senkään\nverran kehittyneitä kuin me tässä ja meidän laiset muutkin, niin sitten\nsaisi syyttää meitä.\n\n-- Elä puhu mitään. Ihan varmaan, jos Tapanin iltanakin olisi se\nkielletty puu ollut Kausalan suuressa salissa, niin sen omenat olisi\nsyöty ensiksi, muistutti Vanni puolileikillään.\n\n-- Eihän mitä!\n\n-- Usko pois, uudisti Vanni. Minä ja sinä olisimme käyneet ensiksi sen\nkimppuun ja kaikki muut perässä.\n\n-- Ei maar ole totta. Et saa minua siihen uskoon. En varmaan olisi\nAatami kurjan tavalla syönyt niitä omenia, jos olisit niitä helmaasi\nkaristellut.\n\n-- Ihan kilvassa, usko pois, väitti yhä Vanni.\n\n-- No emme huoli ruveta kiistämään... Mutta mitä Jumala loi sitä\nkäärmettä, koska sanotaan, että käärme oli kavalin kaikkia eläimiä.\nMitä varten Jumalan tarvitsi kavaluutta luoda maailmaan?\n\n-- Ei ole sanottu että Jumala oli luonut käärmeen, keskeytti Sanna.\nSaattoi olla niin, että se langennut enkeli rupesi matkimaan Jumalaa ja\nluomaan yhtä paljon pahoja eläimiä kuin Jumala loi hyviä, ja sitä tietä\non tullut kaikki tuo sota ja murhan himo eläinkuntaan.\n\n-- Paljon mahdollista... Mutta sittekin minusta tuntuu, että on Jumalan\nsyytä siihen että ihmiset ovat langenneet syntiin.\n\n-- Nyt et ole viisaampi Aatamia, keskeytti Sanna... Jumala kun tuli\nnuhtelemaan kielletyn puun syönnistä, niin Aatami syytti Eevaa ja Eeva\nsyytti käärmettä.\n\n-- Nyt te olette minun kokonaan kiertäneet, virkkoi Aaro naurahtaen ja\nkatseli Sannaa ja Vannia silmiin.\n\n-- Sen olemme tehneet, paras että tunnustat, muistutti Vanni. Ja nythän\nsinä jo uskot, että Kausalan salissa Tapanin iltana ei kielletty puu\nolisi kauvan säilynyt terveenä.\n\n-- Sitä en kuitenkaan usko.\n\n-- Mutta onhan siellä kai tehty jotain muuta semmoista, jonka Jumala on\nkieltänyt, virkkoi Sanna, kuten tanssia ja muuta senlaista.\n\n-- Ja sinä Aaro olit ensimäinen, muistutti Vanni ivaten. Söit kun\nsöitkin kielletyn omenan.\n\n-- Minä vaikenen.\n\n-- Sehän on parasta sinulle, veli kulta, sillä työläs on potkia\ntutkainta vastaan, jatkoi Vanni ja kasvoissa näkyi lystikäs voiton ilo.\n\nAaro heittäytyi äänettömäksi, mutta tuokion perästä jatkoi:\n\n-- Olihan siellä Kausalassa kumminkin jotakin hyvää. Tässä matoisessa\nmaailmassa kaikkihan on pahalla sekoitettua, mutta kaikkialla kuitenkin\npahan seassa vilahtelee hyvääkin. Luulempa että myönnät Vanni kumminkin\nniin olleen Kausalassakin.\n\n-- En voi sanoa... Tyhjänä, kopisevan tyhjänä saavuin kotiin, vakuutti\nyhä Vanni.\n\nAaro ei jatkanut, hämmenteli vaan pienellä lusikalla teevesilasiaan,\ntunnusteli sitä joko on jäähtynyt juotavaksi, ja kun näki, että Vanni\nja Sannakin ottivat lasinsa juodakseen, niin otti hänkin, tuntui ihan\nkuin sääntö pakottaisi juomaan yhtä aikaa. Mutta Sanna kuitenkin laski\nensimmäiseksi tyhjän lasinsa pöydälle ja kun näki Aaron olevan niin\nmiettimistuulella ja näki selvään, että hän hakee taas omituista\nainettaan keskustelun perusteeksi, niin varsin haihduttaakseen häntä\nsiitä aineestaan, lausui Sanna hyvin asiallisella painolla:\n\n-- En ole elämän kuva kenellekään, mutta kummallista on nähdä kun\nnykyinen nuoriso on joutunut tuon muotikilpailun orjaksi. Ne ovat,\nsanon minä, täydellisiä orjia... jos missään niin niissä huvipukineissa\nsen orjuuden selvimmin näkee.\n\n-- Sinä puhut nyt kuten ikivanhat ihmiset, tarttui Sannan sanaan\nAaro. Tuntuu ihan siltä kuin sen koko lauseen olisit lainannut\nyhdeksänkymmenen vanhalta mummolta, mutta, minä vastaan siihen nuorten\ntavalla. Ei ole tästä muotihulluudesta syyttäminen nykyistä nuorisoa.\nSe on ajan virta, joka on hukuttanut koko maailman. Ja sen mukana\ntäytyy mennä, ei auta tutkainta vastaan potkiminen, kuten äsken sanoit.\nJa kun sinäkin laitat samalla tavalla kuin muutkin, niin ei näytä\npahalta.\n\n-- Sanoit vanhoilta ihmisiltä lainanneeni äskeisen lauseen, mutta meitä\nkäsketään kunnioittamaan isää ja äitiä.\n\n-- Se on totta. Mutta isät ja äitit ovat olleet kynsin hampain kiinni\nsen aikuisissa muodeissa, niin emme tässä suhteessa tarvitse totella\nheitä.\n\n-- Oli miten oli, niin liika on liikaa.\n\n-- Ei mikään maailmassa voi olla vaa'alla punnittua.\n\nSanna arveli vielä sanoa, että kaikki voi olla Jumalan sanan vaa'alla\npunnittua, mutta kun tiesi ettei itsekään ollut tarkoin sitä vaakaa\nkäyttänyt, niin oli vaikea esittää toisellekin. Jättäytyi äänettömäksi,\noli kumartuvinaan katselemaan raamatun lehtiä, mutta ei hän siitä\nmitään nähnyt, sillä mieli hapuili muualla.\n\nAaro näki Sannan syventyvän johonkin muuhun ja pelkäsi hieman\nloukanneensa Sannaa, niin tekeytyi herttaiseksi ja hyvittääkseen Sannaa\nlämpymällä tavalla, virkkoi:\n\n-- Eikös niin, Sanna, että minäkin olen oikeassa?\n\n-- Yksi luulee olevansa oikeassa siten, toinen täten, kuului Sannan\nsuusta vastaus.\n\n-- Mutta omaa vakaumustaan ei voi kukaan myödä tai vaihtaa toisen\nvakaumukseen, jatkoi yhä Aaro. Semmoinen ihminenhän on aivan tuulen\nheiluteltava.\n\n-- Mutta mitä on silloin etua niistä yhteispyrinnöistä, niistä nuorison\nkokouksista, kun ne eivät vaikuta vakaumusten sulattamiseksi? Ilmanhan\non mahdotonta päästä toisiaan lähestymään ja tulla ymmärtämään\ntoisiaan, muistutti Sanna vakavasti.\n\n-- Sitä on sentään paljo, paljo, sangen paljo, jossa voi yhtyä silti,\njos tuonlaisissa sivuseikoissa kuin esim. jumaluuskäsitteissä ei\nsopisikaan aivan yhteen. Sanalla sanoen: Jumalan kieltäjienkin kanssa\nvoi olla äärettömän paljon yhteistä.\n\n-- Mitä esimerkiksi?\n\n-- Ne voivat iloita yhdessä, ne voivat surra yhdessä, ne voivat\nrakastaa toisiaan ja toisia kansanryhmiä yhdessä, ja kaikki mitä\njokapäiväiseen leipään kuuluu voi olla yhteistä.\n\n-- Sinä puhut kuni keitetystä lampaan päästä, lisäsi Sanna. Miten\nesimerkiksi voivat rakastaa toisiaan ne, jotka eivät sinun käsityksesi\nmukaan ole saman Jumalan luomiakaan. Toisen heistä on luonut Jumala,\nmutta toinen on tullut itsestään, luonnon kehittäessä jostakin\napinasta, niin miten heidän välillään rakkaudeksi sanottava yhteisyys\nvoi olla mahdollista?\n\n-- Siten, että joka luulee olevansa Jumalan luoma voi olla luonnon\nluoma, apinasta kehittynyt; joka luulee olevansa luonnon luoma voi olla\nJumalan luoma. Sitä väliä ei ole meille kukaan varmasti erottanut.\nMutta sitä paitsi Jumala, jos hän olisi luonutkin, ei ole meitä luonut\nvalmiiksi, vaan luonnon kehityksen alaisiksi ja sentähden me\ntarvitsemme kehittyä käsikädessä. Ainoastaan siten voimme kehittyä\nyhdeksi kansaksi, siitä emme pääse puuhun ei pitkään.\n\n-- Onko sinullekin saman tekevä josko olet Jumalan luoma tai luonnon\nvoimain kehittämä, apinasta kehittynyt?\n\n-- Juuri saman tekevä se on minulle ja muille, olemmepa tulleet\nihmiseksi mitä tietä tahaan, kunhan olemme hyviä ihmisiä, se on\npääasia.\n\n-- Mutta ihmisen hyvyys jos ei ole Jumalasta kotoisin ja perustu\nJumalaan, niin se on vaan hetken kukka, joka kiusauksen helteessä\nlakastuu ja kuoleentuu kokonaankin, sillä sen hyvyyden juuret\nperustuvat epävarmaan maahan, jonka pohjalla ei hyvyyden juuret voi\nmennä syvälle.\n\n-- Mutta ihmisellä on mahdollisuus kehittyä yhtä hyvin hyvässä kuin\npahassakin.\n\n-- Mutta ainoastaan Jumalassa kiinni pysyen, virkkoi Sanna varmasti.\n\nAaro tunsi nyt tarinan menevän liian vakavalle tolalle ja pelkäsi\njossain määrin Sannan näistä kiistelyistä loukkautuvan tai kyllästyvän,\nniin heittäytyi äänettömäksi ja päästäkseen toiselle tolalle kääntyi\nVanniin ja hymyillen virkkoi:\n\n-- Sanoppa Vanni oikein todella mitä sinä pidit niistä Tapanin illan\nkekkereistä.\n\n-- En mitään, en sanalla sanoen mitään, virkkoi Vanni päätään\npunaltaen, olin vaan kuni peruna piimävellissä tai väärä raha oikeitten\nrahojen joukossa.\n\n-- Se nyt ei ole ensinkään totta. Sinähän sait niin paljon ystävyyttä\nosaksesi, ettei sinun vertaistasi ollut monta koko joukossa, senhän\nnäin silmilläni.\n\n-- Ystävyyttä! Suurta teeskentelyä vaan.\n\nAaro punalteli päätään, oli olevinaan kummissaan Vannin sanasta. Sitten\nrykäsi, puistalti taas päätään, oli katselevinaan Vanniin oikein\ntutkivasti ja virkkoi:\n\n-- Täytyy sanoa että senlaiseksi sitä juuri kasvaa ihminen ollessaan\nerillään muista, että ei voi toisesta luulla mitään muuta kuin paljasta\npahaa. Siellä ei ollut vähintäkään teeskentelyä, Ei mitään muuta kuin\navonaista yhdenvertaisuutta ja lämmintä ystävyyttä toisilleen.\n\nVanni naurahti, mutta tekeytyi totiseksi taas ja lisäsi:\n\n-- No jo sinä olet ihan päihtynyt siitä rekiretken lystistä kun et\nmuusta saata puhuakaan kuin siitä. Jos tietäisit minkälaista ivaa sait\nosaksesi kun tanssiessasi langetit ja lankesit itse mukana sen Pyyrysen\nTiltan kanssa, niin et maar sanoisi puhtaaksi ystävyydeksi. Totinen\nystävyys peittää toisen viat eikä asetu sepittämään minkäänmoisia\nirvikuvia.\n\n-- Mitä siitä sitten sepitettiin?\n\n-- En ole juoruämmä enkä paljon puutu.\n\nAaro tyrmistyi kun muisti, että juuri hänen syynsä oli sen tytön\nlankeamiseen. Hän hurjuudessaan vei sitä Tiltaa ihan lennossa, ja\nsitten ajattelemattomuudessa polki jalalle ja silloin silmänräpäyksessä\nmeni tyttö kuni auskari ylen kuppuraisiaan. Tunsi sääliä tyttöä kohti;\njosko todellakin viitsivät virnistellä, niin on ihan anteeksiantamaton\nteko.\n\nAaro tätä ajatellessaan tuli ihan mykäksi, että Sannan tuli sääli\nAaroa, niin alotti puheen siltä kannalta, joten tiesi haihtuvan sen\nnykyisen ajatuksen ja kysyi.\n\n-- Joko sinä nyt mihin asti olet kerinnyt sitä lakitiedettäsi lukea?\n\n-- Olenhan minä jo lukenut. Ensi kesänä toivon saavani suorittaa\noikeustutkinnon.\n\n-- Oikeustutkinnon! Joko todellakin niin kaukana?\n\n-- Johan toki on aikakin. Neljäs vuosi on jo kulumassa, kun olen\nyhtämittaa lukea jyrännyt sitä samaa ja samaa lakitiedettä.\n\n-- Neljä vuottako todellakin siitä kuin tulit ylioppilaaksi?\n\n-- Keväällä toukokuun kahdeskymmenes päivä täyttyy neljä.\n\n-- Siinä se aika kuluu, on mennyt se aika kuin unissa, on kuni eilinen\npäivä... Mutta sinustahan kohta tulee tuomari.\n\n-- Niin tietopuolelta, mutta ei ansiolta. Sitä saa kymmeniä vuosia\nvielä ajelehtia kuin kalamiehen koira rannoilla ennenkuin sitä on\nminkäänlaisen tuomarin paikan saamisesta toivoa.\n\n-- Miten se niin on?\n\n-- Niitä on aina vanhempia oikeustutkinnon suorittaneita, niin ne\npääsevät virkoihin, edelliset aina edellä kuni myllyssä.\n\n-- Mutta sitten ne ovat herroja.\n\n-- On ne sitten herroja, että pois tieltä vaan.\n\n-- Samanlainenko sinustakin tulee kun joudut tuomariksi?\n\n-- Samanlainen, juuri samanlainen, ei parempi eikä pahempi, mukautti\nAaro naurahtaen.\n\nAaro näki, että Sanna on nyt hyvällä tuulella, niin tunsi olevan\nparhaan ajan lopettaa keskustelut, ettei Sanna enää paheneisi. Hyppäsi\netuhuoneen ikkunasta katsomaan vieläkö on tuisku, mutta samassa\nhuudahti:\n\n-- Tuisku on laannut. Ilma tähessä kuin helmessä.\n\nSen sanottuaan alkoi hankkiutua pois, tarjosi kätensä hyvästiksi, pyysi\nsanakiistaansa anteeksi ja lähti ulos. Vanni kuitenkin otti käteensä\nsuuren lampun ja saattoi rappusille, jonne Sannakin seurasi mukana.\nAaro vielä kartanolla kumartaen pyysi kerran anteeksi sanakiistaansa ja\nhyvää yötä toivottaen pakeni portista ulos ja katosi pimeään\ntalviyöhön. Ainoastaan raikkaat askeleet kuuluivat tuiskun huuhtomalta\nkatukäytävältä, kunnes ne kokonaan kauteni kuulumattomiin. Silloin\nVanni ja Sanna palasivat lamppuineen kamariinsa ja istuivat pöytänsä\nluokse lamppunsa vaiheelle. Sanna varasi päänsä käsiinsä ja mieli\ntuntui pahalta. Hän tunsi syvää kaihoa siitä kuin kuuli, että Aaro oli\ntaipuvainen Jumalan kieltämiseen, josta hän aina oli toivonut Jumalaa\npelkäävää tuomaria, hartaan uskovaisen äitin kelpo pojasta. Tätä\nikävyyttään hän ei kuitenkaan ilmaissut Vannille. Tuntui vaan hyvälle\nkun Vanni ei ollut ihastunut siihen rekiretkeen, jonka hän nyt kuuli\naivan tarkkaan Vannin ja Aaron keskinäisistä puheista. Ja oli jo nähnyt\nVannin luonnostakin.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nAaron tarkoitus oli tällä vieraisilla käynnillään päästä likemmäksi\nentistään Sannaa ja Vannia, mutta sitä vakuutta ei hänen mieleensä\njäänyt. Tosin hän luuli Sannan ja Vanninkin kohtelussa huomanneensa\njotakin tavallista suurempaa lämpimyyttä, mutta olihan Sanna häntä aina\nkunnioittanut kelpo miehen alkuna, josta syystä se on pitänyt\nvertaisenaan paitsi uskonnollisissa kysymyksissä, joten se Sannan\nystävyys mahtoi olla nytkin samaa mitä ennenkin.\n\nRekiretki ei tuntunut Vanniinkaan vaikuttaneen rahtuistakaan\nlikentävästi eikä varsinaisesti mitään, niin mieli oli nyt Aarolla\ntyhjää tyhjempi. Rekiretken tulos näytti nyt selvään, että Vanni on\nSannassa kuni yhdestä juuresta, että Vannia ei miellytä se, joka ei\nSannaakaan, ja nyt näki Aaro, että Vannia ei pääse likenemään kuin\nainoastaan Sannan kautta. Ja Sannan suhteen tuntui melkeen keinot\nloppuneen. Näytti joutuvan peukalo ihan keskelle kämmentä. Kauvan aikaa\nvielä kotiin tultuaankin ajatteli tätä Aaro ja koko elämä oli vaan\nkuivaa olemista. Viimein hän kuitenkin päätti koettaa yhtä keinoa --\nheittäytyä poikamaiseksi veitikaksi, ei antautua mihinkään vakaviin\ntarinoihin Sannan ja Vannin kanssa ilman heidän alottamattaan ja\nsilloinkin antaa mennä sinne mihin ne vievät, varsinkin uskonnollisissa\nasioissa. Hän tiesi olevansa miellyttävän kaunis ja ainakin Sannan ja\nVannin mielestä toivorikas nuorukainen, niin päätti hän nyt ruveta\nenemmän asuskelemaan Sannan ja Vannin luona ja pitämään niitä iloisella\ntuulella.\n\nAaro oli tästä lähtien melkeen jokapäiväinen vieras Sannan ja Vannin\nkotona. Usein hän tuli aina silloinkin kun Sannalla ja Vannilla oli\nkiirein vaatteitten silitys. Piti lystinään olla niitten haittana, kun\nnäki että niillä on tulen palava kiire.\n\nSanni ja Vanni koettivat usein olla suuttuvinaan, mutta Aaro keksi taas\nuuden kepposen, että väkisten porahti emänauru, johon Aaro lystikkäästi\nmukautti:\n\n-- Huh. Sitähän sieltä toivottiinkin, -- ja jatkoi ilvettään kuni\ntyötään, siksi kunnes Vannin täytyi tarttua syliksi Aaroon viedäkseen\nulos. Mutta siinä syntyi aimo temmellys, että Sannakin sai hikipäässä\nVannille avuksi tehdä työtä ennenkun Aaro saatiin haalatuksi kartanolle\nkorkeita rappusia kolikolia alas ja sitten jättää sinne avopäin\nmenemään kotiinsa. Palattuaan huoneeseensa panivat Sanna ja Vanni ovet\nsalpaan ja Aarokin sen tiesi, ettei sinne ole nyt pyrkimistä. Tuokion\nperästä aina veivät Aaron hatun portin taakse puun oksaan, josta sai\nperiä milloin halutti. Tästä huolimatta Aaro oli vieraana huomenna\nvereksien kirjeittensä kanssa, jos eivät vaan sattuneet havaitsemaan\nennen että kerkisivät ovensa panna salpaan ja kiusata oven takana siksi\nkunnes kiireimmät työt oli tehty.\n\nMutta eräänä päivänä hän sattui taas pääsemään sisään juuri kiireimpänä\nhetkenä ja nyt hän ikäänkuin maksaakseen entisiä kiusoja teki kujeitaan\nentistä suuremmalla innolla. Taas otti Vanni Aaroa viedäkseen ulos,\njohon avuksi tarttui Sannakin, mutta nyt Aaro aikaansai suuremman\ntemmellyksen vastaan kuin koskaan ennen. Viimein hän jamiusi.\nsilityspöydän jalkoihin ja puhki:\n\n-- Ette nyt vie. Ette nyt vie, kuten ennen.\n\nMutta toiset siitä huolimatta haalasivat ulos päin, vaikka pöytä\ntavaroineen seurani mukana. Olivat pääsemässä ovelle kun raskas pöytä\njaloiltaan jyrähti lattiaan ja alle sattui Sannan jalka ja meni\nsilmänräpäyksessä nilkasta poikki että repaleinen nahka jäi pitämään.\nSanna parkasi kuni se, jolta sydän olisi halennut, että kadulle oli\nkuulunut ja portin täydeltä juoksi ihmisiä hätään, mutta Sanna meni\ntainnuksiin ja pysyi tainnuksissa, kunnes tohtori sitoi jalan, ja\nkannettiin linikkaan.\n\nLinikan rautaisessa sängyssä hiljalleen tointui Sanna. Mutta sen\nvihreäin akkunavarjostimien läpi tunkeutuva keväisen puolipäivän valo\nhuoneessa oli kummallisena hämäränä, jossa näkyi silmiin kaikkea mitä\nkoskaan ei ennen ollut nähnyt, niin luuli olevansa tuonelassa. Ja kun\ntunsi olevansa sidottu, ettei päässyt mihinkään liikkumaan, niin\nkatkera hätä täytti sielun, kun luuli iankaikkisesti tulevansa siinä\npysymään, ja kohti kurkkuaan huusi:\n\n-- Auta, Jeesus, auta, Jeesus, auta Jeesus, kallis Jeesus, kuolemasi\ntähden auta minua helvetistä!\n\nTätä hän huuti kauvan aikaa, eikä tajunnut vaikka kaksi tohtoria ja\nlinikan hoitajattaret koettivat rauhoittaa. Mutta viimein voi Vanni\nhallita itkuaan ja sielunsa tuskia niin paljon, että meni suutelemaan\nja sai sanotuksi:\n\n-- Rakas Sanna kulta. Elossahan olemme. Sinun Vannisi on tässä.\n\nSitten hiljalleen alkoi tointua ja tunsi olevansa armon ajassa. Puristi\nsyliinsä Vannia, että luuli hajalle menevän taudin rytistämän\nrintakehän, ja kyyneleet juoksi kumpaseltakin, että päänalustyyny\nkastui. Puhella ei Sanna voinut sanaakaan, sydän oli niin täynnä iloa\nsiitä, ettei tämä tointumisensa ollut tuonelassa.\n\nPitkän tuokion perästä, kun Sannan sydämestä oli enimmät\nmielenliikutukset purkautuneet ulos ja ilo siitä että näki olevansa\nelossa vakautui tyyneksi iloksi, mutta näki että Vanni ei voinut\nrauhoittua, niin suuteli hän Vannia ja sydämellisesti lausui:\n\n-- Hyvä Vanni... Elä kärsi minun kohtaloni tähden. Tämä on vaan tieto\nsiitä, että minun ruumiini on määrätty kärsimään, vaan sieluni on tätä\ntietä kulkeva ijankaikkiseen autuuteen... Tähän verraten muu ei ole\nmitään. Enempää hän ei näkynyt voivan puhua, vaan varsin näyttääkseen\nVannille miten hän voipi rauhoittua ja tyytyä, liitti kätensä ristiin,\nvinot silmät loistavina katsoivat korkeuteen ja huulet liikkuivat.\nKasvoissakin näkyi iloinen tyytymys, vaikka sidottu jalka paloi\ntuskasta.\n\nVanni ei kuitenkaan tästä Sannan tyytymisestä voinut rauhoittua, vaan\nsielussa paloi tuska siitä, että hän oli syypää Sannan nykyiseen\nkohtaloon. Ei voinut viipyä linikassa kauvan, vaan lähti ulos. Aarokin\noli seurannut linikkaan nähdäkseen Sannan kohtaloa, niin lähti hänkin\nnyt Vannin mukaan ja mitään toisilleen sanomatta menivät Vannin kotiin\nja itkivät yhdessä. Viimein Aaro puhkesi puhumaan ja rauhoittaakseen\nVannia koetti selittää miten koko tapaus on hänen syynsä ja miten se\npolttaa häntä, että minä hetkenä tahansa hän olisi valmis antamaan\nsahata jalkansa Sannalle jalaksi, jos sillä saisi takasin sen tekonsa.\nMuisteli miten monta säälin kyyneltä hänen hyvä äitinsä on itkenyt\nSannan vuoteen ääressä, sen kärsiessä tuota ikuiseksi vaivaseksi syöpää\nkolotustautia. Mitä hän nyt tuntee, kun minä hänen rakastetuin poikansa\nvielä hänelle lisäsin nämä tuskat, joita hän nyt kahlehissa kärsii\nlinikan omana. Oi kauheaa! huudahti hän ja koetti puristaa yhä\nvaltavampaa itkua.\n\nTämä Aaron itkeminen tuntui Vannista oudolta ja hänen puheessaan\nsurustaan ja äitinsä surusta ja vaikka oman jalkansa uhrauksesta Sannaa\npelastaakseen luuli Vanni helähtävän jotakin tehtyä, joka ei tuntunut\nhyvästi sulavan, ja vaikutti se Vanniin enemmän kylmentävästi kuin\nhyvittävästi. Sitä hän ei tänä hetkenä kuitenkaan ymmärtänyt, minkä\ntähden se siltä tuntui, luuli vaan sentähden olevan outoa kun niin\nsuuri mies itki.\n\nPäivä oli jo siirtynyt iltaan ja maaliskuun aurinko helotti poutaisen\nlännen rannalla lähellä laskuaan, jonka iloisesti herttaiset säteet\nläpi lehdettömän puiston hiipivät Vannin kamarin korkeaan akkunaan ja\nkultasivat sen lattiaan yltävät valkoiset harsot.\n\nTämä, vaikutti Vanniin mieltä ylentävästi. Mitäpä itkisimme, kun ei\nkumminkaan sillä ole mahdollisuutta voittaa vähintäkään takasin sitä\nmikä on tehty. Meidän tehtävämme on auttaa kärsivää mitä, voimme.\n\nSen sanottuaan tunki päällysnuttunsa ylleen ja lähti linikkaan. Aaro\nseurasi mukana. Mutta Sanna oli nukkunut ja kasvot levollisina lepäsi\nkuni autuas sielu. Tämän nähdessään hytkähti ilosta Vannin sydän ja\nmielihyvällä katseli Sannaa siinä pitkän tuokion. Mutta hoitajattaret\neivät sallineet puhella eikä millään häiritä Sannan unta eikä luvanneet\ntänä iltana palata linikkaan, niin saivat hiipiä ulos. Samaa tietä\npalasivat takaisin kamariinsa, jonka akkunaan illan rusko vielä\nsalamyhkäisesti kuumotti ja uhkuvalla ruusuhohteella täytti koko\nhuoneen. Vannin tuntui olevan hyvä olla kun äsken saivat kahdessa\nitkeä, ettei kukaan häirinnyt, ja olivat nähneet Sannan kasvot niin\nanteeksi antaneen näköisinä. Ja vielä nytkin saivat olla kahden, ettei\nkukaan tullut häiritsemään. Tuntui tämä hetki kumpasestakin aivan\nikimuistettavalta. Aaro olisi tahtonut viipyä Vannin luona myöhään\niltaan, vaan Vannista se viipyminen tuntui sopimattomalta, keksi\ntekosyyn ja kehotti Aaroa menemään vanhalle äitilleen ilmoittamaan\ntapauksesta, ennenkun kerkeäisi muilta kuulla, joka silloin voisi\nhäneen vaikuttaa pahemmasti kuin kuullessaan hänen itsensä suusta.\nTähän taipui nyt mielellään Aaro ja lähti kotiinsa. Vanni saattoi häntä\npuiston toiseen nurkkaan, jossa Aaroa hyvästeltyään pisti kätensä\npoveensa ja lähti juosta hutkeltamaan poispäin.\n\n\n\nXVII.\n\n\nVaatteen silitystyötä teki Vanni joka päivä. Mutta joka päivä oli\nAarokin hänellä vieraana, ei kiusan tekemisessä, vaan auttamassa\nsilitystyötä, että pikemmin olisi jouduttu Sannan huviksi linikkaan ja\ntekemään sille mitä parasta taisivat.\n\nTämä tuntui Aaron mielestä paremmalta kuin mikään muu maailmassa.\nTuntui se aivan yhteen kasvattavalta. Eikä Vannikaan ymmärtänyt siitä\nmuuta kuin mukavalle se vaan tuntui työskennellä yhdessä tänlaisena\nmurheen aikana, ja olihan Aaro Sannan sukulainen ja siitä syystä\nmelkeen jokapäiväinen talon vieras. Mutta kaupungin muijat tiesivät jo\nkertoa Aaron ja Vannin välisistä suhteista hyvinkin pahaa ja tämän\ntiesi Aarokin, mutta ei hän sitä Vannille sanonut. Muijain puheet\nkerkesivät kuitenkin Sannan korviin linikkaan ennenkun Vanni osasi\naavistaa mitään. Sanna ei uskonut asiasta sen pahempaa kuin että tulisi\nVanni kihlatuksi, vaan sekin oli hänelle korvaamaton vahinko eikä\nvoinut hän sitä tänlaisena aikana kestää.\n\nOli kaunis maaliskuun sunnuntai-aamu. Nyt ei ollut vaatteitten\nsilitystä, niin Vanni jouti aikaisemmin linikkaan Sannan huviksi, kuin\narkiaamuina. Vanni hiipi hiljaa Sannan huoneeseen, nukkuisiko Sanna\nvielä, ettei tahtonut häiritä. Mutta Sanna väänteli ruumistaan\nvuoteellaan tuskaisesti ja tummat silmät uivat kyyneltulvassa eikä\nhuomannut Vannin tuloa. Vanni tämän nähtyään vaaleni; mutta kuuli\nSannan huokauksien seassa sanoja:\n\n-- Tämäkö vielä otetaan minulta pois, oi suuri Jumala, tämäkö otetaan\nminulta pois.\n\nVanni perettyi hieman Sannan pään pohjista, johon hän oli kumartunut\ntarkemmin kuullakseen Sannan sanoja ja virkkoi:\n\n-- Mikä viedään pois, jalkako? Jumalan tähden, onko tohtori määrännyt\nleikattavaksi?\n\nSanna säpsähti, mutta kasvot välkähtivät eloisammiksi, kuultuaan Vannin\näänen, ja ojenti kätensä saadakseen Vannia syleillä ja suusta kuului\nheikot sanat:\n\n-- Ei jalka, Vanni rakas, vaan enempi.\n\n-- Mitä enempi?... Tyynny nyt ja sano... Tyynny, rakas Sanna... Elä\ntodellakaan itke niin kovin, aivanhan murrut koko olento. Olenhan minä\ntässä.\n\n-- Olet vielä, kuului Sannan huokausten seasta kuiskauksen tapainen\nsana.\n\n-- Vieläkö?... Ja milloinka sitten en olisi? virkkoi Vanni, kääri\nkätensä lujempaan Sannan kaulaan, suuteli Sannaa ja kyyneleet\nvaltasivat Vanninkin, nähdessä Sannan niin syvän surun.\n\nSiinä yhdessä itkiessä itsestään selvisi Vannille, että joku huhu on\nliikkeessä Aarosta ja hänestä, niin kohta kun Sannan sydän näytti\nrupeavan tyhjentymään, muistutti Vanni:\n\n-- Luulen arvaavani tuskasi. Mutta, oi rakas Sanna, elä koskaan usko\nsenlaisia... On Jumalan armahdettavasti sinulla kärsimisiä jo ilman\nsitä, niin minäkö vielä lisäisin... Minäkö, minäkö lisäisin sinun\nkärsimisiäsi? Pois se, rakas Sanna.\n\nNäissä sanoissa kuului enemmän kuin totta, niin Sannan silmät\nvaltasi uusi kyyneltulva ja rytistynyt rinta tutisi uudesta\nmielenliikutuksesta, jonka Vanni puristi syliinsä ikäänkuin sitoakseen,\nettei se kokonaan hajoaisi.\n\nTyynnyttyään tästä Sanna katseli lämpymästi Vannia. Tahtoi sanoa, että\nvoi kun sinä olet hyvä, mutta se sana tuntui olevan liian pieni\nilmoittamaan hänen nykyistä mieltään, niin pysyi ääneti ja puristi\nvieressään istuvan Vannin kättä rintaansa vasten erityisemmällä tavalla\nkuin koskaan ennen. Tästä ymmärsi Vanni Sannan mielen paremmin kuin\nminkäänmoisista sanoista ja tuntui se lämmittävältä, että uusi kirkas\nkyynel vierähti Vannin kasvoille katsellessa Sannaa. Kumpanenkaan\nheistä ei tänä hetkenä löytänyt sanoja minkäänmoiseen keskusteluun.\nSannan ilosta sykkivä sydän Vannin hermotonna Sannan rinnalla lepäävään\nkämmeneen puhui kaikki mitä tänä hetkenä kaivattiin. Ja somalta ja\nkummalliselta tuntui se side, mikä heitä nyt kietoi.\n\n-- Viikolla eräänä yönä näin unta... alkoi viimein Sanna. Oi, kuinka\nihanaa kärsimisien keskellä!... Näin taivaan avoinna ja kirkastutun\nJeesuksen avoimen sylin ottamassa vastaan kaikkia niitä, jotka Hänen\nveressään olivat vaatteensa pesseet ja joilla ei pedon merkkiä otsissa\nollut... Ah, koska joutuu hetki, jolloin olen vapaa kaikista näistä\nsiteistä, siirtymään sinne... Minä näen että elämäni alusta loppuun on\nkärsimisien tie, mutta tien päässä on lepo, tyytymys, ilo ja rauha.\nTämä kärsiminen, tunnen minä, kuitenkin riuduttaa viimeisen ulkokuoren,\nniin että päiväni eivät ole monet... Oi, Jeesus kallis, antaisit tämän\nolla jo viimeisen.\n\nSanna näki Vannin silmien vettyvän uudestaan, niin suuteli Vannin\nkättä, käänti päänsä Vanniin ja kuului kuiskaavat sanat:\n\n-- Vanni rakas, elä murehdi. Kaikesta tästä on minulla syytä iloon.\nIloni on suuri nytkin... juuri sinun tähtesi.\n\nMutta samassa mäjähti kirkon kello, niin Sannan koko ruumis hieman\nhytkähti ja muistutti:\n\n-- Nyt on sunnuntai. Tahtoisitko mennä kirkkoon.\n\n-- En halua. Täällä on paras.\n\nSannan kehotuksesta Vanni otti nyt raamatun ja alkoi lukea siitä\nJohanneksen evankeliumin neljättätoista lukua. Kuulemaan keräytyi nyt\nkaikki linikan hoitajattaret ja paljon jalahteelta sairastavia\nsairaitakin. Tämä miellytti Vannia ja luki hän nyt tavallista\nraikkaammin ja sanat kuuluivat eläviltä. Ja Vannin kadehdittavan\nkauniit kasvotkin näyttivät nyt tavattoman kauniilta.\n\nLuku oli loppunut ja Sanna näki, että se vaikutti kuulijoihin\nlämmittävästi ja näytti siltä, että haluttaisi kuulla lisää, niin Sanna\nhuomautti:\n\n-- Se, mitä tässä luettiin, kuuluu yksinomaan niille, jotka uskovat\nJumalaan ja rakastavat Jumalaa. Sentähden uskoton maailma ei saa nähdä\nIsää eivätkä tunne Isää, kun ne eivät rakasta häntä. Sentähden uskoton\nmaailma jää osattomaksi kaikesta mitä Jeesus opetuslapsilleen tässä\nlupaa.\n\nMonen kuulijan silmään näkyi kihoavan kyynel, niin Sanna jatkoi\npuhettaan miten kaikki ihmiset ovat kutsutut ja lunastetut\nijankaikkiseen autuuteen, mutta ainoastaan sentähden jäävät osattomaksi\nkun eivät usko Jumalaan eivätkä rakasta Jumalaa. Mutta millä hetkellä\njumalaton hylkää tiensä ja kääntyy, niin hänelle tapahtuu laupeus. --\nHän siinä selkänsä tiessä puheli niin voimakkaasti ja lämpymästi, että\njuhlalle tuntui tämä hetki jokahisesta ja mielihyvällä erosivat nyt\nkuulijat omiin huoneihinsa.\n\nAarokin oli Vannin tähden tullut linikkaan ja oli nyt kuulijain\njoukossa. Mutta kun kuulijat hajosivat, niin estääkseen Vannin mieleen\npainumasta niitä Sannan uskonnollisia käsitteitä, joita kaikki muutkin\nkuulijat paitsi Vannia näkyivät totuuksina pitävän, teki kysymyksiä\nSannalle:\n\n-- Miksi kaikki uskovaiset eivät käsitä raamatun totuuksia samalla\ntavalla, vaikka on käsissä sama raamattu?\n\n-- Ei kaikki voi maailmassa olla täydellistä. Usko ja rakkaus Jumalaan\ntäydentää kuitenkin kaikki.\n\n-- Mutta miten voivat kaikki uskoa samalla tavalla kun eivät käsitä\nraamattua samalla tavalla?\n\n-- Ne uskovat sentään samaan lunastajaan.\n\n-- Mutta Juutalaiset eivät usko Kristusta syntyneeksikään.\n\n-- Senpätähden ovatkin hajoitetut kaikkeen maailmaan.\n\nNuo viimeiset sanansa sanoi Sanna senlaisella painolla, että Aaro tunsi\nSannan kyllästyneen hänen kyselemisiinsä; Aaro ei jatkanut, jäi vaan\ntyynenä istumaan Vannin lähelle. Oleminen siinä kumminkin tuntui nyt\npainostavalta, niin pyysi anteeksi kaikkea liikaa ja kiirehti ulos\npyytämättä Vanniakaan lähtemään mukaansa.\n\nEi hyvin kauvan jälkeen tuli nyt Aaro toimessaan ja palavissaan\nlinikkaan ja varsin näyttääkseen miten suuria on taas tekeillä alkoi:\n\n-- Sinä, Vanni, lähdet kai tänä iltana arpajaisiin. Ne on pantu toimeen\nsuomalaisen teaatterihuoneen rakennuskassan hyväksi, niin asia koskee\nmeitä kaikkia emmekä saa jäädä pois kukaan, ken vaan kynnelle kykenee.\nSanalla sanoen, se koskee meitä kaikkia.\n\n-- Johan velikulta houraat nyt, kuului Vannin välinpitämätön vastaus.\nMitä teaatteri koskisi meitä kaikkia. En ainakaan minä tarvitse.\n\n-- No, no. Tarkoitus on hyvä, vaikkapa emme sitä käsittäisikään,\ninnosteli Aaro. Lähdethän kuitenkin, minä maksan edestäsi ovirahan ja\nostan arpojakin, elä estele nyt, sinä tarvitset siellä käydä, kello\nkuusi tänä iltana alkavat kaupungin lukutuvalla. Lähdemme täältä\nneljännestä vailla kuusi... Lähdemmehän?\n\n-- En ainakaan minä ja tuskimpa muutkaan, kielsi Vanni päättävästi.\n\n-- No aivanko totta et lähde?\n\n-- Totta kuin vettä.\n\n-- Mutta sinä kadut jälestä, et usko miten mahtavaa siellä tulee\nolemaan. Tiedätkö että sinne kuuluu tulevan koko Suomen mahtavin\nlaulukuntakin ja avauspuheen pitää mainio puhuja, Konstantin Blom. Ja,\nja, se tulee olemaan sen laista, jommoista ei ole täällä ennen kuultu\neikä nähty. Kaikki ihmiset ovat ihan puolikylistään menossa, niin\nsinäkö jäisit pois; miltä se näyttäisi?\n\n-- Näytti miltä näytti, niin minä kuitenkin jään, kuului Vannin\njärkähtämätön sana.\n\nAaro otti Vannin käden hyvästelläkseen ja näytti olevan kiireessä pois\nlähdössä, mutta terotti silmänsä Vannin silmiin ja yhä uudisti:\n\n-- Mutta sinä kuitenkin lähdet kello neljännestä vaille kuusi. Lähdemme\ntäältä, niin kerkiämme jalkasinkin mennä. Menemme tästä tätä itäistä\nPuistokatua ensin Vuorikadun nurkkaan ja sitä myöten Satamakadun\nkulmaan ja sitä myöten perille. Se on sitä myöten valmista, eipä muuta\nkuin lähdetään.\n\n-- No, elä kiusaa. Sannankaan tähden en lähde.\n\nAaron kasvoissa sälähti leimahtava punastus, heitti Vannin käden,\nhyvästeli Sannaa ja lähti ulos.\n\nSe Vannin sana: \"en Sannankaan tähden\" oli Aaron mielestä enempi kuin\nkoko päiväiset muut tulokset. Nyt hän uskoi, että kaikki tuo itsensä\nkieltäminen Vannilla on vaan \"Sannan tähden\" ja ehkä raamatun\nkäsitteleminenkin ainakin suurimmaksi osaksi Sannan tähden. Ja se sana\nsoi nyt Aaron mielessä koko illan, että \"Sannan tähden\", \"Sannankaan\ntähden\", \"en Sannankaan tähden\". Aaron mielestä oli nyt kaikki\nvoitettua kun tiesi, että tämä oli Sannan tähden.\n\nHuomenna tuli Aaro Vannin työhuoneeseen, lopsautti ruskeita rukkasiaan\nyhteen ja ihastuneena huudahti:\n\n-- Voi, voi minkä vahingon teit itsellesi kun et tullut arpajaisiin.\nSiellä kuultiin nyt sen mainion Blom'in puhuvan, voi, voi, miten\nvoimakasta se oli, se on jotakin nähdä ja kuulla senlaisia puhujia.\nSitten Sormusen maisteri piti pitkän ja elävän puheen teaatterin\ntarkoituksesta. Ja neliäänistä laulua kuultiin; voi, voi miten mahtavaa\nse oli, oikein tahtoi hurmata.\n\n-- Ei maista mikään millekään, keskeytti Vanni surumielisesti. Nyt on\nSanna maannut täyteen seitsemän viikkoa niissä kahlehissa ja tohtori\neilen illalla tarkasti voisiko päästää kääreestä irti, mutta ei...\nToiset seitsemän viikkoa määrättiin vielä makaamaan siinä sijassaan.\n\n-- No, miten niin? huudahti Aaro kauhistuen.\n\n-- Siinä kurjassa taudin syömässä raihnassa paranee luun viat niin\nhitaasti... Onnettomista onnettomin, mitä hän saa kärsiä!\n\n-- Vai yhä seitsemän viikkoa. No, mitä ihmettä! Seitsemän viikkoa ja\nyhä seitsemän viikkoa, yhteensä neljätoista viikkoa, oi hirmuista,\njahkaili Aaro ja koetti tekeytyä surumieliseksi, samanlaiseksi kuin\nVannikin, vaan sitä hän ei voinut tehdä niin ettei Vanni olisi\nhuomannut siinä jotakin teeskentelyä.\n\nVanni heittäytyi nyt aivan puhumattomaksi, tehdä suki vaan työtään\nniinkuin tulen sammuttaja, niin Aarokin jäi äänettömäksi ikäänkuin\nodottamaan mistä aineesta Vanni alottaisi puheen, niin hän olisi mies\nvalmis jatkamaan ja saamaan Vannia iloisemmalle tuulelle. Mutta Vanni\npysyi vaan raskasmielisenä ja semmoinen selittämätön kolkkous tuntui\nhohtavan Aaroon.\n\nVannin mielessä paloi nyt saada ilmoittaa Aarolle, että hänkin tietää\nsen pahan huhun mikä kylällä heistä liikkuu, nähdäkseen varsin mitä se\nAaroon vaikuttaa ja näyttääkö Aarolla olevan halua saada se raukeamaan.\nKolkolla tavalla ei kuitenkaan Vanni tahtonut sitä ilmaista ja mietti\nnyt miten hän sen sanoisi.\n\nPitkän tuokion perästä näkyi Vannin povessa kypsyvän joku ajatus\nsanoiksi, sen näki hänen virkenevistä kasvoistaan.\n\n-- Minulla on sinulle Aaro sanomista, mutta et saa pahastua, kuului\nVannin vakavat sanat.\n\n-- Pahastua! huudahti Aaro naurahtaen. Jos sinä sanot pahasti, niin\nminä pahastun, sille en taida minä itsekään mitään, sitä vähemmin sinä.\nAvaa kuitenkin suusi ja sano jotakin, mutta elä pahasti, muista se...\nEtkähän sinä viitsikään minulle pahasti sanoa.\n\n-- Pahastippa nuo ihmisetkin puhuvat ja juuri meistä... Koska Sanna\ntulee viipymään vielä niin kauvan linikassa, niin et saa sinä käydä\nminun luonani täällä ennenkun Sanna joutuu kotiin, kuului Vannin suusta\nnureksivat sanat ja pää painui alas, seisoessa silityspöytänsä ääressä\nja levitellessä silitettäväksi kasteltua paidan etua.\n\n-- Enkö saa käydä... Muutahan toki se lauseen osa niin, että sinä saat\nkäydä joka päivä minun luonani, niin kauvan kun Sanna joutuu kotiin,\nniin sitten en pahastu, muistutti Aaro leikillisesti.\n\n-- Empä muuta. Ei ole mikään helppo asia joutua jokahisen ihmisen\nsilmän väänteeksi... Ja koskeehan se sinuun yhtä paljon kuin minuunkin.\n\n-- Minuunko koskisi se jos juoruämmät sanoisivat sitä tai tätä! Hyh.\nKaikissapa sitten juttuun tultaisiin.\n\n-- Todellakin, eikö koske sinuun jos meistä ihmiset puhuvat pahaa?\nmuistutti Vanni ja katsoi Aaron silmiin terävästi.\n\n-- Ei, ei, tuhannen kertaa ei koske minuun mitään.\n\nAaron näistä viimeisistä sanoista kajahti järkähtämätön lujuus ja Aaron\nsilmistäkin loisti varmuus. Aaro tällä lujuudellaan tahtoi varsin\nnäyttää, ettei Vanninkaan pitäisi siitä kajota mitään, puhuipa ihmiset\nmitä tahtoivat, ja sentähden katsoikin Vannin silmiin terävästi\nnähdäkseen että mitä ne siihen vaikuttaa.\n\nVanniin vaikutti tämä aivan järisyttävästi. Hän punalta päätään ja\narveli sanoa, että muuta en tarvitse tunteakseni sinua, mutta ei\nkuitenkaan sanonut sitä eikä muutakaan. Kasvot kävivät tuhostuneen\nnäköisiksi ja kirkkaat kyyneleet vierivät kohta kasvoja alas. Muuten\nkäytöksellään tahtoi Vanni osottaa, että hän oli kerrassaan kyllästynyt\nAaroon.\n\nAaro näki tämän, niin heittäytyi ystävälliseksi, tarjosi kätensä\nVannille ja vakuutti:\n\n-- Vanni hyvä, leikillänihän sanoin, olethan ennenkin leikkiä sietänyt.\n\n-- Minä kysyin todella, niin silloin piti todella vastata, muistutti\nVanni eikä kajonnut Aaron tarjottuun käteen, kääntyi selin Aaroon ja\nteki työtään. Vaan Aaro värjätteli melkeen päiväkauden Vannin\nhuoneessa, alotti aina jotakin puhetta, mutta Vanni ei virkkanut\nsanaakaan; ei edes katsonutkaan sinne päin, niin se loppui lyhyeen.\nTyönsä tehtyä Vanni siirtyi kamariinsa ja nykäsi ovensa lukkoon\njälkeensä, niin Aaro näki nyt parhaaksi lähteä niine hyvinsä pois.\nMutta oven takaa kuitenkin pyysi kaikkea anteeksi ja lausui lämpimästi\nhyvästijättösanansa.\n\nAaro ei käynyt Vannin kotona moneen päivään, mutta tuli kumminkin taas\nyhtä leikillisenä kuin ennenkin ja jatkoi taas todellakin käyntiään\nVannin luona huolimatta ihmisten puheista. Mutta Vannia hän ei koskaan\nsaanut hyvälle tuulelle.\n\nVannista tuntui usein aivan kauhealta kun kuuli miten pahaa hänestä\nAaron suhteen puhuttiin. Mutta toiselta puolen oli mielestä sangen hyvä\nettä juuri juoruämmän työn kautta pääsi sisällisemmin tuntemaan Aaroa.\nTähän asti hän aina oli uskonut Aaron pitävän häntä vertaisenaan, joten\ntuohon arvossa pidettyyn viehättävään toivorikkaaseen nuorukaiseen\ntunsi usein melkein voittamatonta kiintymystä, vaikkapa hänen\nkäsitteensä Jumalasta ja Jumalan hallinnosta maailmassa olivatkin\nkiistan alaisia. Samanlaisen puhtaan kiintymyksen häneen luuli Vanni\nAarossakin syntyneen, jonka pakottamana hän niin usein kiirehti hänen\nluokseen. Nyt kuitenkin oli Vannin kunnia tämän tähden joutunut\njuoruämmäin raiskattavaksi, mutta Aaro ei tehnyt mitään sen\npoistamiseksi eikä näkynyt hänessä vähintäkään säälin tunnetta, ei\npitänyt edes vähääkään omaa kunniaansa loukkaavana.\n\n-- Hyi, sinä viheliäinen maailma, kuului usein Vannin syvä huokaus.\n\nMilloin vaan Vanni näki nyt Aaron tulevan, lukitsi hän ovensa, ja Aaro\nsai palata niine hyvineen takasin. Tämä vaikutti Aaron ylpeyteen, että\nmonta kertaa ei Aaro tullut tarjolle.\n\nAaro oli mennyt Helsinkiin tutkintojen suorittamista varten. Nyt luuli\nVanni, että kaupungin muijain kieli heittää laulamasta hänen kohtaansa,\nmutta niin se ei ollut. Missä vaan joutui ihmisten keskuuteen, niin\nniitten kasvoista karkasi vapaus ja silmät tarkastelivat häntä\ninhottavan julkeasti.\n\nTämä tuntui Vannista ihan tukehduttavalta, ei auttanut edes\nSannallekaan sanominen, että hän on viaton, sillä Aaron tiedettiin\njollekin ystävälleen vakuuttaneen sen juorun oikeaksi, siten\nkostaakseen Vannin ylpeyden; ja juoru sai nyt uutta vauhtia. Nuoret ja\nvanhat puhuivat vaan siitä -- siitä eikä mistään muusta. Sannan\nvanhoilla ystävillä oli nyt asiaa Sannan luokse kertomaan tätä\nSannalle.\n\nVanni ei ollut moneen päivään käynyt Sannan luona, kun linikassa\nheikontunut Sannakin oli kääntynyt uskomaan sitä ilkeää huhua. Mutta\ntuskallista oli kuitenkin olla näkemättä Sannaa, ja meni hän nyt\nlinikkaan ja taas hiipien likeni Sannan vuodetta, kun näki sen olevan\nlevottomalla mielellä.\n\n-- Ei mikään ole enää mahdotonta, ei mikään... Oi, sinä kirottu\nmaailma!\n\n-- Mikä ei ole mahdotonta? kuiskasi Vanni hienosti vapisten ja kierti\nSannan eteen.\n\n-- Maailmassa ei ole mikään enää mahdotonta, kuului Sannan surullinen\nvastaus.\n\n-- Maailmassa on nytkin mikä ennenkin mahdotonta, huomautti Vanni ja\ntarttui Sannan käteen. -- Sanna rakas, tekisin mitä ikänä voisin\npoistaakseni sinusta sen väärän luulon mistä kärsit.\n\n-- Väärän? kuului heikko sana Sannan suusta ja silmät vettyivät.\n\nSannan sanasta ei käynyt selville mistä mielestä se sana oli, niin\nVanni nojasi itsensä Sannan rinnoille, antoi muutamia kuumia kyyneliä\ntippua Sannan käsille ja rinnoille ja kuiskasi:\n\n-- Sanna kulta, saanko sinua enää rakastaa vai kiellätkö senkin?\n\nSannan rinta nytkähti, tarttui syliksi Vanniin ja virkkoi:\n\n-- Mitä kysyisit siitä?\n\nSen kuultuaan Vanni suuteli Sannaa ja äänetönnä valeli häntä\nkyynelillään. Tunsi povessaan katumusta siitä, ettei hän Sannan luona\nkäynyt joka päivä, koskapa Sannan ystävät olivat Sannan heikkouden\ntakia saaneet vaan lisää kärsimisiä Sannalle.\n\n-- Ethän usko enää mitään pahaa. Usko ainoastaan kaikki turhaksi, niin\nusko voittaa kaikki... Eikös niin, Sanna rakas? kuiskasi Vanni viimein.\n\nSanna ei siihen vastannut suoraan mitään, puristi vaan Vannia ja\nvirkkoi:\n\n-- Käy nyt joka päivä luonani. On vielä kaksi viikkoa siihen kun pääsen\ntästä. Oi, kuinka pitkät ne ovat!... Oi, Jumala sentään... Neljätoista\npäivää vielä.\n\n-- Mutta kuitenkin, ainoastaan neljätoista päivää jäljellä\nneljästätoista viikosta, muistutti Vanni. Sehän on lohduttavaa.\nAinoastaan seitsemäs osa jäljellä.\n\n-- Niin... Mutta kuitenkin vielä seitsemäs, kuului Sannan suusta matala\nääni, vaan kasvoissa kuitenkin näkyi nyt levollinen tyytymys.\n\nVanni näki joka päivä torilla ruokavärkkiä ottamassa käydessään vinoja\nsilmiä, ja mahtisanoja kuului sieltä ja täältäkin. Jopa rantajätkätkin\nvaljastivat suunsa häväistäkseen Vannia.\n\nVanni näki parhaaksi heittäytyä reippaaksi, tukkia korvansa kaikelle.\nMikäpä haukkuvain koirain suut tukkii? Mutta sanomattoman pahalta se\nkuitenkin tuntui, ja joka kerran kun tuli sieltä kotiin, piti itkeä\nyksinään ennenkun voi tehdä mitään.\n\nKuitenkin päivä kerrallaan kului niin Vannilla kuin Sannallakin, kului\nnekin kaksi viikkoa, jolloin Sanna oli pääsevä irti. Päivää ennen\nmääräänsä oli tohtori päästänyt Sannan, ja Vanni näki nyt työhuoneensa\nakkunasta kun kainalosauvainsa varassa halki torin tulla haimi kotia\nkohti. Silmänräpäyksessä viskasi Vanni silitysrautansa rautaiselle\njalalleen ja ilosta huutaen juoksi Sannaan syliksi ja kantoi kamariin\nsohvalle, riisui kuni pienen lapsen ja laitteli puhtaisiin pukineisiin.\nHetki tuntui niin somalle, ettei kumpanenkaan senlaista olleet ennen\ntunteneet. Kesäkuu oli nyt jo puolitiessä ja luonto oli täydessä\nkukassaan, kauvan eivät Sanna ja Vanni nyt viihtyneet huoneessa, vaan\nlähtivät kesäiselle kävelylle. Tultuaan kadun yli oksiaan levittävän\npuiston siimekseen, oli kuin salainen vetäjä vetäisi heitä siihen\npaikkaan, missä ensi kerran toisensa tapasivat. Nyt ei ollut enää siinä\nsama istuin, mutta istuin siinä oli, tuonlainen sohvan tapainen\nkaideniekka, viheriävärinen, niin siihen he istuivat. Sanna ei kyennyt\nmuistelemaan mitään, istui vaan vaalenneena kuni haudasta nostettu.\nPäivän tuulessa huojuileva lehdikkometsän tuhina monenlaisten lintujen\nlauluineen sekauneena ajurien ratasten jyrinään kuului niin\nsanomattoman tutulta, mutta niin tavattoman kummalliselta, että tuntui\nkuni taikavoima olisi liikkeessä ja lumosi kokonaan ajatusvoiman.\n\nVanni kun näki, että, Sanna niin makeasti nauttii paljaasta raittiin\nulkoilman hengittämisestä, niin ei hänkään tahtonut häiritä puheellaan\neikä siihen ollut erityistä haluakaan; paljas oleminen yhdessä puhui\näänettömiä sanoja sujuvammin kuin mikään kieli. Sivukulkijain karsaat\nsilmät eivät vaikuttaneet tänä hetkenä Vanniin mitään. Vaan oli\nmielestä tämä hetki sama kuin ensi kerrankin tässä tavatessa Sannaa,\njolloin oli Kurkelan hoitolan kärsimiset kerrassaan voitettu, ja\nturvallisuus täytti mielen ja voitosta aaltoili uhkea povi.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nAaro oli jo saapunut Helsinkimatkaltaan kotiin ja saanut kuulla, että\nSanna on jo poissa linikasta, kävelee omilla jaloillaan. Niin heti kun\nSanna ja Vanni tulivat tältä kävelyretkeltään kotiin, nähtiin Aaro\nuuteen vaaleaan kesäpukuun puettuna iloisin ja viattoman näköisin\nkasvoin halki torin tulla viuhtovan Sannan ja Vannin kotiin päin. Mutta\nVannin kasvot kuohahtivat tulisiksi, löi käsiään yhteen ja vihasta\nsähisten huudahti:\n\n-- Ja eikös tuo vihollisen kekäle ole tuossa! On ihan kuin palkattu.\nEikö tätä hetkeäkään saanut viettää rauhassa.\n\n-- Ja mikä? kysyi Sanna säpsähtäen.\n\n-- Tuopahan Aaro, sen riettaan orja. Mutta nyt kuitenkin eroat. Nyt\neroaa voi piimästä.\n\nEnempää ei Vanni puhunut, vaan kiirehti etuhuoneeseen siksi kunnes Aaro\naukasee oven.\n\nAaro tavallista muitterammasti pistäysi etuhuoneeseen, mutta samassa\nsälähti kasvot kummallisiksi kun näki edessään Vannin vihasta kuohuvan\nolennon; koetti tekeytyä sulavaksi ja rupesi kertomaan terveisiä\nHelsingistä, mutta kesken katkesi sana kun Vanni jyräytti kantapäätä\nlattiaan ja ärjäsi:\n\n-- Elä vedä luitasi tänne nyt, lurjus. Tiedä ja tiedäkin paikalla mistä\nolet tullut ja mistä on viisi hirttä poikki.\n\n-- No, mitä tämä nyt on, vai onko rietas päässyt irti? virkkoi Aaro\nhölmistyen ja perettyi askeleen takasin.\n\n-- Elä kysele kyytiä. Vai tulitko taas mieron kelloon kieltä\nkorjaamaan!... Sinä kurja.\n\n-- No, no, Vanni, Vanni. Eihän tyttöihmiset viitsi katumuijain tavalla,\nreuhata, huomautti Aaro naurusuin.\n\n-- En kuule laverruksiasi, kävele jalkoihisi ja heti! tiuskasi Vanni\ntulta säihkyvin silmin. Mutta näki Aaron vehkeen, että se leikin\nvarjossa rupeaa väsyttämään ja voittamaan, niin Vanni ihan tulen liekin\ntavalla pyörähti kamariin, räpsäytti oven peräänsä kiinni, että koko\nrakennus helähti vastaan ja pyöräytti salpaan.\n\nAaro koetti hypätä Vannin jälessä, joutuakseen oven rakoon, ennenkun\novi kerkiää kiinni, mutta joutui silmänräpäystä liian myöhään ja jäi\noven taakse. Aaro ei kuitenkaan ollut hätäpoika, koputti oveen ja kysyi\ntyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut:\n\n-- Onko siellä Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika.\n\n-- Ole vaikka seitenpäisen poika, mutta nyt et tule, tiuskasi yhä\nVanni.\n\n-- \"Olenhan minä tuttu mies kuin kontio, vanha tuttu\", sanoi\nmustalainen.\n\n-- On nähty ennenkin niin valkeita suoloja, vaan ei ole raettakaan\nmaistettu.\n\n-- Kuuleeko Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika, kuului taas vähäsen\nloma-ajan kuluttua oven takaa hienon koputuksen seasta pyytävä ääni...\nEi tarvitse muuta kuin avata ovi, minä tulen omine jalkoineni sisään...\nOlen vielä nuori, se entinen Aaro, setäsi poika.\n\nTuon viimeisen sanansa sanoi Aaro niin surkealla ja valittavalla\npainolla kuin vaan taisi ja painoi korvansa oven rakoon kuullakseen\neikö se synnyttäisi naurua, luuli että Sanna ja Vanni puristavat\nnauruaan ja toivoi sen muutaman minuutin kuluttua puhkeavan ulos, mutta\nei sitä viimeinkään tullut.\n\nSanna ei virkkanut tähän mitään. Vannin käytöksestä enemmän kuin\nsanoista kävi nyt selville Vannin viattomuus niitten juorujen suhteen.\nJa Aaron leikilliseksi heittäytyminen tänä hetkenä suututti Sannaa,\nettä hän oli yhtä vihanen kuin Vannikin, mutta kätki sen poveensa ja\nviittasi Vanniakin pysymään ääneti, vaikkapa Aaro koputti ovea yhäkin.\n\nAaro kuitenkin kun tunsi, että ei saanut asukkaita iloisiksi eikä\nleikillään voitetuksi, pakeni hiipien ulos ja katosi omille teilleen.\n\nSanna tuli enemmin ja enemmin vakautumaan siitä että liian paljon oli\nsuosittu Aaroa hänen kotonaan, joka oli aluksi hänen syynsä, ja sen\ntähden ovat syntyneet Vannin niskoille nämä ilkeät juorut, ja hän kärsi\nnyt siitä yhdessä Vannin kanssa, vaan luuli kuitenkin Aaroa vihaamalla\nja näyttämällä sen vihansa julki voittavansa kaiken takaisin. Mutta\nniin ei käynyt. Maailman suuta oli vaikea tukkia. Jokahinen uskoi Aaron\nja Vannin suhteen kaikki kertomukset tosiksi, sitä paremmin kun näkivät\nSannan vihaavan Aaroa. Juorumuijatkin ottivat tästä uutta vettä\nmyllyynsä ja nyt missä vaan nähtiin Vannin liikkuvan, niin tiedettiin\nsen liikkuneen Aaron mailla.\n\nVanni ei nyt viitsinyt liikkua ilman Sannaa mihinkään. Mutta ei sekään\nauttanut. Eräänä sunnuntaiaamuna ei ollut Sanna terve ja Vanni sai\nmennä yksinään ranta-torille ostamaan päivän tarpeita.\n\nVanni kotiin tultuaan paiskautui suulleen sohvalle, itki sydämensä\npohjasta ja itkunsa seasta saneli:\n\n-- Ei uskoisi ihmisiä tuonlaisiksi. Luulisi heitä järkensä\nmenettäneiksi. Häpeävät olla tuonlaisia. Olisinko mitään heille tehnyt\nja kuitenkin häväistään.\n\n-- Aivan hattupäisiä rouvia olivat, jotka niin kavalasti vieressäni\nkuiskivat: Susiapa täällä on, leipäsusia kauniita ja suuria, vaan ei ne\nsyö lapsia. Sitten nauraa ketkautettiin yhteen suuhun... Hyi kataloita!\n\n-- Vähän kai hattu estää ihmistä pahuudesta... Kyllä tiedän ja tunnen\nmonta hattupäätä, muistutti Silverseenin rouva, joka oli tullut Sannaa\nkatsomaan kun tiesi sen sairastavan, ja hymähti salamyhkäistä naurua.\nSitten pitkän tuokion perästä jatkoi:\n\n-- Olin aikanani köyhän perheen kaunis tyttö minäkin, kuten sinä Vanni\nnyt; kaikki olen kokenut mikä sinulla on vasta alussa... Jos kenelle,\nniin juuri senlaisille ei ole anteeksi antaminen helppo, mutta kun\nmuistaa että tämä ei ole yhden ihmisen vika, vaan on koko maailman\ntapa, niin saattaa sen helposti viskata maailmalle itselleen. Muistutan\nsinua kun olet vielä nuori, että elä itke pois ihania silmiäsi... Jos\nmenet aina itkeneillä silmilläsi ihmisten näköön, niin ei ainoastaan\nparjaajahaluiset, vaan paremmatkin ihmiset ottavat siitä pahaa merkkiä.\nVaan jos annat kaikille anteeksi, pysyt iloisena, näytät ystävälliset\nkasvot kaikille, niin parjaajatkin tähän kyllästyvät. Sanalla sanoen,\nainoastaan anteeksi antamalla voittaa maailman... Mutta voi, voi tätä\nmaailmaa! Arveli sanoa, että köyhän tytön kauneus on kallis pantti;\nsielun vihollinen iskee orjainsa kynnet siihen, ja kuinka monta nuorta\ntyttöä onkaan viety turmion teille sitä tietä, mutta keskeytti sanansa\npelätessään että se Vannin mieleen vaikuttaisi hämmentävästi, ehkä\npahastikin.\n\nVannista soi rouva Silverseenin ystävällinen puhe oikealta ja mielensä\ntunsi tyyntyvän, niin pesi kasvonsa ja otti iloisen muodon, mutta\nkaapin päällä seisovan kuvastimen edessä otsatukkaansa kammatessaan\nnäki silmänsä olevan itkeneen näköiset taas, kuten ennenkin senlaisena\nhetkenä, niin painui mieleen yhä syvempään rouva Silverseenin sanat:\n\"elä itke pois ihania silmiäsi\", ja päätti ottaa rouvan neuvokin\nvarteen.\n\nPitkän harjotuksen perästä tuli Vanni senlaiseksi, ettei kenenkään paha\nsana häneen vaikuttanut mitään. Nyt tiesi hän kumminkin rajan\nminkälaiseen joukkoon hän kuului. Hän kaikkia halventajoitaan voi\nkatsella alhaisemmiksi itseään eikä tuntenut heidän kanssaan olevan\nensinkään sopivata tehdä vähintäkään seuraa, koskapa niitten seurassa\nei saanut kuulla mitään muuta kuin vaan toisesta ihmisestä pahaa. Mutta\nverrattoman hyvälle näytti toiselta puolen, että muijat noilla\nheltymättömillä juoruillaan saivat aikaan sen, että Aaro tuli\nvierotetuksi pois hänen ystävyydestään, että Sannakin joutui sitä\nvihaamaan, jota paitsi Aaron kavaluus olisi voinut mennä hyvinkin\npitkälle. Näytti nyt siltä kuin Jumala olisi määrännyt nuo katumuijat\nvarjelemaan häntä turmiosta. Sempätähden Vanni, missä hän vaan liikkui,\nvoi näyttää iloisia kasvoja, ja elämä tuntui nyt todelliselta elämältä,\nkun maailmakin oli näyttänyt mitä hänellä oli.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSannan rintatauti kiintisi päivä päivältä ja ennen tulevata kesää vei\nhänet hautaan.\n\nPuistoisen hautausmaan päivän kaltevalla vietteellä suurien\naarniomäntyjen vaiheella seisoi Sannan rautainen hautaristi, jonka\ntoukokuun kauniina päivänä Sannan sukulaiset pystyttivät siihen. Mutta\nsen juurella oleva pehmyt hiekkamullos kesän lämmitessä päivä päivältä\npainui alemmas ja alemmas, sitä myöten kuin haudassa suli se lumi, joka\ntalven tuiskuisena myrskypäivänä Sannan arkkua sinne peittäessä oli\nmultaan sekaantunut.\n\nVannin välityönä oli nyt joka päivä käydä eräästä toisesta paikasta\nsangolla kantamassa multaa haudan päälle, että se pysyi kukkurina, ja\ntyön tehtyä tuntui sydän ikäänkuin vaativan, että piti itkeä polvillaan\npieni hetki siinä ristin juuressa ennenkun voi palata kotiin...\n\nKesän kuluessa vakautui hautakumpu, ettei enää painunut ja Vannin\nliika-aika, mikä vaatteen silityksestä jouti, meni pensaitten ja\nkukkien istuttamiseen haudalle. Ja elokuussa oli jo ympäriinsä kiertävä\npensasaita hautakummun ympärillä ja hautakumpua peitti kukkien\nkirjavuus. Ainoastaan pensas-aidan ja kukkatarhan välillä kierti vaan\npyöreäpohjaiselle kourulle silitetty santainen käytävä. Tämän\nkastelemisessa oli nyt Vannilla jokapäiväinen työ. Mutta, myöhänä,\niltana viimeinen kasteleminen täytyi tehdä kyynelillä, eikä viipyminen\nmissään muussa paikassa tuntunut olevan niin mieluinen, kuin siellä\npetäjäin röyheitten oksain kattaman hautaristin juuressa kyyneltensä\npalkkioksi hengittää kasvien tuoksua.\n\nUsein kävi niin, että lämpymänä elokuun yönä Vanni viipyi siellä\nmelkein koko yönkin, että päivän valjetessa vasta ja yöilman\nkolkostuessa palasi kotiin nukahtamaan jonkun hetken.\n\nAaro oli tänä kesänä Kurjalan hovioikeudessa palveluksessa, päästäkseen\ntuomariksi, eikä ollut nyt Aarosta Vannille kiusaa. Mutta Kokkolan\nSanteri maisteri suuntasi kävelyretkensä aina iltasin sinne äitinsä\nvuotta aikaisemman hautakummun tienohille, minkä merkkinä seisoi\npensaitten kiertämä marmorikivi ainoastaan kymmenen askelta etempänä\nSannan hautakummusta. Santeri ei tuntenut kenenkään kanssa olevan\nhauskemman viivähtää hetkeksi puhelemaan kuin sen kyynelsilmäisen\nVannin kanssa. Sattuipa tämän yhden tai toisenkin kerran näkemään\nkolmannet silmät, niin tästä taas oli uudestaan katumuijain suu\nkahallaan. Nyt kuitenkaan ei Vanni antanut itsessään sille huhulle\ntilaa, vaan painostavalta kuitenkin tuntui pysyä aina ja aina vaan\nihmisten sormellaan osotettavana. Siitä huolimatta kuitenkin Vanni ja\nSanteri, sattuessaan yhtä aikaa sinne hautakumpujen tienohille,\nistahtivat milloin toisen, milloin toisen hautakummun pensaitten\nvaiheelle puhelemaan elämäinsä kokemuksista, ja tavattoman hauskaa oli\ntämä kumpasestakin kun kumpasenkin ainoat rakastetut makasivat maan\nalla. Santeri oli äitinsä Katri Kokkosen isätön poika ja sentähden\nmuistaessaan omaa halveksittua sukujuurtaan tiesi, minkälaisen kaateen\nalaisena saa moni viaton ihminen olla, ja hän nyt sääli Vannin\nkohtaloa, kun kuuli että hänen tähtensä puhutaan Vannista pahaa.\n\nSanteri ei käynyt enää äitinsä haudalla koskaan sillä aikaa päivästä\nkuin tiesi siellä Vannin olevan, mutta sitä enemmän hänen kaipionsa\nkasvoi Vanniin...\n\nEräänä päivänä postinkantaja toi Vannin työhuoneeseen kirjeen, joka\nnäkyi passitetun kymmenen pennin postimerkillä ja leimatun oman\nkaupungin postitoimistossa tänä päivänä. Kirjeen kuoressa näkyi\ntuntematon miehen käsiala, niin Vannin kasvot punastuivat ja kauhistuen\nhuudahti.:\n\nMistä tämän saitte?\n\n-- Konttoristapa tietenkin, näettehän leimastakin, muistutti\npostinkantaja tyynesti ja alkoi kirjelaukkuineen vetäytyä ulos.\n\nVanni ei siinä kiireessä tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että\nkirjeessä voi olla sisältönä hyvinkin hävytöntä, ja mietti sen ihan\naukasematta antaa postinkantajalle viedä takaisin, mutta huomasi, että\neihän postinkantajakaan tiedä kuka on sen postilaatikkoon pannut.\nToisekseen arveli pistää sen juuri parastaikaa sytyteltävään\nsilitysrautain lämmitysuuniin. Repäsi hän kuitenkin auki nähdäkseen\nkirjoittajan nimen, mutta samassa huudahti; \"Vilpitön ystäväsi Santeri\nKokkonen\". Tämän sanottua Vannin kasvot vaalenivat, mutta punastuivat\nheti ja arasti hapuilevin silmin siirtyi kamariinsa, istui sohvalleen\nja alkoi lukea ja ääni hieman värisi:\n\n    'Rakas Vanni!!!\n\n    Otan vapauden sanoa näin. Ei mikään koske kipeämmin kuin\n    kuuleminen puhtaimmasta viattomuudestamme pahoja juttuja...\n    Onko rakkaus haudassa lepäävään rakastettuun, yhdistettynä\n    orpouden tunteeseen, saastaista? Ei, Jumalan tähden ei... Onko\n    niitten tunteiden viaton vaihto saastaista? Ei. Tuhat kertaa\n    ei... Kaikessa pahassa on kuitenkin hyvääkin. Ei mikään todista\n    viattomuuttasi Aaron suhteen puhtaammin kuin nykyinen puhe minun\n    suhteeni... Aaro ei siitä kuitenkaan kärsi, vaan minä kärsin\n    yhtä paljon kuin sinäkin... Jo vuosia neljä taaksepäin eräänä\n    kesäkuun kauniina iltana Nettalan kisakentällä numeroisilla\n    leikkiessämme, jolloin kolme eri kertaa valitsit minut pariksesi,\n    sykähti rintani sinua kohtaan. Mutta olen luullut näkeväni Aaron\n    olevan monin verroin likempänä sinua, ja silloin aina olen\n    muistanut olevani entinen isätön poika, jonka tähden on täytynyt\n    tähän asti salata kaikki mitä povessani on kytenyt. Nyt kuitenkin\n    tuon salaamisen tunnen käyvän mahdottomaksi... Juuri eilen sain\n    opettajan paikan tämän kaupungin suomalaisessa lyseossa, joten\n    taloudellinen tilani on vakautumassa, niin... Sanonko vai en?...\n    Nykyään liikkuvien inhoittavien puheitten takia olen arka tulemaan\n    luoksesi kylään, niin sanon tämän kautta, nämä ensimäiset sanani,\n    jonka antanet toki anteeksi. Tämä puhelutapa on kuitenkin liian\n    niukka välittämään kaikkea sitä, mitä meillä toivoakseni tästä\n    lähtien tulee olemaan, jonka tähden pyydän sinua ilmoittamaan\n    kirjeessä saanko ja milloin saan käydä luonasi puhelemassa\n    useamman sanan.\n\n    Jään odottamaan vakavaa vastaustasi, jota et suinkaan kieltäne.\n\n    Vilpitön ystäväsi\n\n                                            Santeri Kokkonen.'\n\nVanni lukiessaan tätä kirjettä meni aivan sekasin. Hän luki ja luki,\nmutta mieleen ei jäänyt mitään kokonaista. Nimensä perässä näki hän\nkolme huutomerkkiä ja monessa kohti näki hän kirjeessä pitkät rivit\npaljaita pisteitä ja tiesi niittenkin merkitsevän jotakin, mutta mitä?\n\nSilitysraudat kuumenivat ja täytyi ruveta työhön, mutta työnsä\nvälissäkin hän sitä aina luki ja somalle se tuntui.\n\nTänä päivänä ei kuitenkaan tullut sen selvempää. Vannin mielessä\ntuntui, että kirjeeseen kumminkin on vastattava ja otti aina\nkirjoituskoneensa ja paperinsa esille, mutta ei sujunut paperille\nmitään. Luki hän taas uudestaan Santerin kirjettä, ja koetti asettua\nkirjoittamaan, mutta paperille ei vaan jäänyt mitään semmoista, jota\nolisi viitsinyt muille ihmisille viitata. Niin repäsi hän sen\npalasiksi, viskasi uuniin ja koetti kirjoittaa uudestaan, mutta sen\nkävi samoin.\n\nUnivuoteellakin iltasella Vannin ajatukset hapuilivat kauvan sitä ja\ntätä. Paino tuntui mielessä, että hänen piti vastata Santerin\nkirjeeseen, mutta väliin jylähti aina, että josko on seurauksena\nsamanlaiset seikkailut kuin Aaronkin kanssa. Olihan kumminkin Santerin\nkirjeen lopussa takaamassa sanat \"Vilpitön ystäväsi\". Sitä paitsi Vanni\nmuisti Santerilta jo aikoja ennen saaneensa monta puhtaasti loistavaa\nsilmäystä, jotka nyt yhdessä tuon kirjeen kanssa puhuivat enemmän kuin\nmikään muu.\n\nVannin mieli kuitenkin nukkuessa oli selvinnyt siksi että turha oli\nhänen kirjoittamalla ruveta pitkiä kertomaan. Otti hän iloisena\npaperinsa ja kirjoitti siihen:\n\n    'Hyvä, Santeri!\n\n    Tule tänään kuuden aikaan.\n\n                        Vanni.'\n\nTämän pisti hän nyt kirjekuoreen, kirjoitti osotteen, varusti sen\nkymmenen pennin postimerkillä ja juoksutti sen torin toisessa laidassa\npostitoimiston seinässä riippuvaan kirjelaatikkoon. Ja samassa kun\nkirje pudota kopsahti tyhjästi kumahtavaan keltaiseksi maalattuun\nrautaiseen kirjelaatikkoon, pyörähti Vanni pois ja lähti juoksujalassa\nhuristamaan takaisin eikä huomannut, että postitoimiston akkunasta\nkatsoi mies, joka heti Vannin mentyä tuli tyhjentämään laatikkoa...\nEikä vähintäkään voinut aavistaa, että tämä postilaatikon\ntyhjentäjämies läpikuultavasta kirjeestä luki sanat ja pistettyään\nkirjeen toistaiseksi syrjään, ettei se tänä päivänä saapuisi perille,\nnauraen ja ivaten kertoi sen sisältöä toisille jo silloin kun Vanni\ntorin toisessa laidassa kiirehti kotiinsa...\n\nTämän päivän oli Vanni aivan kotona. Mieli oli vaan siinä eilen\ntulleessa Santerin kirjeessä ja vieraakseen odotettavassa Santerissa,\nja pienimmänkin risauksen kun kuuli oven takaa, niin luuli hän\naukenevan oven ja ovelle ilmestyvän Santerin iloiset viiksihuuliset\nkasvot. Santeri ei kuitenkaan tullut, vaikka Vanni, lukien Santerin\nkirjettä ja väliin aina miettien sitä ja tätä, odotteli myöhään. Ja\nonteloksi painui mieli...\n\nHuomenaamuna meni Vanni kauppatorille ostamaan päivänsä tarpeita. Mutta\njääkylmäksi karahti Vannin koko ruumis, kun katupoikain suusta kuuli\nivallista hokemista: Hyvä Santeri, tule tänään kuuden aikana, tule\ntänään! Hyvä Santeri, tule tänään.\n\nVanni kuuli tämän, että hänen eilisen kirjeensä sisältö on jo poikain\nsuussa, ja tiesi nyt sen joutuneen poikain tiedoksi ainoastaan Santerin\nkautta. Santerin, jonka sydämmellinen kirje on häneltä panttina kaiken\ntuon.\n\n-- Suuri Jumala. Mitä ovat ihmiset! huokasi hän kiirehtiessään\nkotiinsa. Ennen aina halusi Vanni mennä itkemään Sannan haudalle, jos\nmistä seikasta murtui mieli, vaan nyt, päästyään kotiin ja lukittuaan\novensa, paiskautui hän lattiaan, siinä itki ja pyöri lattiassa\nmakkarana kuni suonenvetotaudissa. Pyöri pitkän hetken ennen kun\ntointui.\n\nHuomenna oli pyhä ja oli kaunis päivä, niin kaunis kuin Syyskuun\npuolivälissä voi olla, mutta kukkain ja lehtien surkastuminen Sannan\nhautapensastossa muistutti jo syksyn tuloa. Siellä pensasten kiertämän\nhautaristin juuressa istui Vanni koko päivän ja luki kirjojaan aina\nsiksi kunnes kyyneleet hämärtivät silmiä. Silloin hän aina keskeytyi\nlukemasta, antoi kyynelten juosta haudan hiekalle, niin kauvan kunnes\nitsestään heitti. Tänlaisena hetkenä tuli Santeri hiljaa hiipien Vannin\nluo, seisoi siinä kauvan, ja Vannin huokausten seasta kuuli sanat:\n\n-- Hyvä Jumala miksi en saa kuolla, kun elämäni ei kuitenkaan ole\nelämää... Miksi?\n\n-- Mitä on tapahtunut? virkkoi ystävällisesti Santeri, seisoessaan\nVannin rinnalla, ja tarjosi kättään, tervehtääkseen Vannia.\n\nVanni säpsähti ja ennenkun ajattelikaan pisti kätensä Santerin käteen.\n\n-- No, mikä todellakin on tapahtunut? Olethan ihan muuttunut, uudisti\nSanteri, Vannin kädestä pitäen. Tiedäthän sen, ettei Sanna tule\ntakaisin vaikka kuinka itkisit.\n\n-- En tahtoisikaan takasin, kun pääsisin itse sinne, kuiskasi Vanni,\npyyhkien silmiään.\n\n-- Ei surma ota ojettua, ei tapa tauti tarjottua, on vanha sananlasku,\nmuistutti Santeri ja istahti Vannin lähelle ruohoiselle pensaspenkin\nlaidalle.\n\nVannin mielessä paloi, että pitäisi antaa Santerille paha sana, että\nhän ymmärtäisi jättää hänet rauhaan, kuten Aarokin, mutta Santerissa\nkumminkin näkyi niin vilpittömälle kajastava ystävällisyys, että ei\nvoinut. Kun yritti jotakin sanomaan, joka olisi hiemankaan ollut\nloukkaavaa, niin oli kuin joku salainen voima olisi pitänyt leukoja\nkiinni.\n\nSanteri näki, että Vannilla olisi halu sanoa jotakin asiallisempaa,\nniin naurahtaen muistutti:\n\n-- No sano nyt jo, kun sana näkyy olevan jo kielesi päällä.\n\nVanni kun ei muutakaan osannut, niin kysyi suoraan:\n\n-- Oletko saanut kirjettäni?\n\n-- En. En ikänä.\n\n-- Etkö todellakaan? uudisti Vanni ja tuijotti Santerin\nrävähtämättömiin silmiin, joista selvään näkyi Santerin viattomuus.\n\n-- En, en. Olenhan odottanut vastausta kirjeelleni, mutta turhaan. Ja\nsitä juuri ihmettelen.\n\n-- Sen saatuani kirjoitin neljä sanaa, jätin ne toissa iltana kirjeenä\npostilaatikkoon. Mutta eilen rantatorilla katupojat tiesivät jo sen\nsisällön.\n\n-- Jätit postiin... Mutta muistatko, että panit kirjeen kiinni?\n\n-- Kyllä. Ja varustin postimerkillä ja vein laatikkoon.\n\n-- Mutta missä kuitenkin on vika? -- Vanni oli aivan töhmerönä siitä\neikä kyennyt sanomaan mitään, kasvot vaan rupesivat tulistumaan. Tämän\nnäki Santeri, niin koetti hän hyvitellä: No elä ole milläsikään, oli se\nmissä oli, anna sen olla siellä. Mutta Vanni ei näkynyt sitä kuulevan,\nravisteli päätään ja hieroi käsiään hiljakseen.\n\nSanteri näki, että Vanni yhä syventyy niihin menneisiin, niin\nsaadakseen Vannin mieltä hajaantumaan, otti taskukirjastaan paperipalan\nja lyijykynän. Tarjosi ne Vannille ja hiljaa visahti:\n\n-- Muistatko mitä kirjoitit siinä kirjeessä minulle, kirjoitappas nyt\ntähän ne sanat... No kirjoitahan nyt.\n\nVanni pyihkäsi kasvojaan, otti paperipalan, kynän, ja kirjankannen\npäällä kirjoitti ne sanat mitä siinä hukkaan joutuneessa kirjeessä oli\nja näytti Santerille.\n\n-- Vai niin, virkkoi Santeri ja silmät remahtivat loistaviksi. Otti\nsitten sen kynän Vannilta, kirjoitti paperipalaseen: \"Se päivä on\nmennyt, onko tänään se päivä, jolloin saan tulla?\" ja näytti Vannille.\n\nVanni otti taas kynän, kirjoitti siihen: \"Milloin tahdot?\" ja näytti\nSanterille. Santeri kirjotti: \"Huomenna\".\n\nVanni kirjotti nyt hyvin selvästi sanat: Silloin odotan.\n\nSanteri sen nähtyään nyökäytti päätään, naurahti ja virkkoi:\n\n-- Nytpäs eivät kirjeet joutuneet hukkaan. Ei maar joutuneetkaan.\n\n-- Eikä matkallakaan viipyneet.\n\n-- Ei viipyneet... Mutta ethän sure nyt enää niin kovin kuin äsken,\nmuistutti Santeri ja puristi Vannia kädestä.\n\n-- En voikkaan, kuiskasi Vanni ja nousi kävelemään.\n\nKävelemään nousi Santerikin, mutta kumpaistakin halutti kuin salainen\nvetäjä vetäisi Santerin äitin haudalle, jonne he ilman ajattelemattaan\nhiljaa käyskellen siirtyivät ja seisattuivat sen harmaan hautakiven\nvaiheelle, jota ruskealehtinen orjantappurapensas kuurtosi.\n\nSanteri seisoi äänetönnä, punoi ylähuulissaan viuhottavia tummia\nviiksen haimenia ja alakuloisena katseli pitkin ruohottunutta\nhautakumpua.\n\n-- Näyttää kuin olisit unohtanut äitisi, kun et ole tänä kesänä tehnyt\nmitään tällä haudalla. Et noita rikkaruohoja ole puhdistanut pois.\n\n-- Ei. Ei... Pois se... Unohtaisinko hänet... Kenellä olisi enempi\nsyytä muistamaan äitiä! Sinä, äitini rakas... Petettynä hylkiönä\nkasvatti pojan, työllä ja vaivalla ijartaen kitketti kokoon varoja,\njoilla suurimmaksi osaksi kustansi kouluni ja... Jospa olisi hän tässä,\nniin hän jos kukaan tietäisi kertoa murheista, joitten synty on ollut\nsamaa mallia kuin sinulla nykyjään... Maailma ei raiskattavaansa sääli.\nJa sorrettua ei auta kukaan. Ei yksikään.\n\nTämän sanottuaan jäi Santeri äänettömäksi ja kirkkaat kyyneleet\nnäkyivät vierivän punakoita kasvopäitä alas.\n\nVannikin tämän nähtyään olisi mielellään antanut herahtaa jonkun\nkyyneleen. Mutta Sannan haudalle olivat ne juosseet niin kuiviksi, että\nnyt ei enää lähtenyt kyyneltä, vaikkapa sydämellä olikin kylliksi\npainoa.\n\nSanteri ei tänä hetkenä kumminkaan viitsinyt kauvan vesitellä. Oikaisi\nitsensä, puistatti päätään ja kuiskasi:\n\n-- Hän lepää töistään. Hän on ainoastaan minun äitini, unhottunut\nkaikilta muilta.\n\nOtti sitten taskustaan kellahtavanvaalean, silkkisen nenäliinansa,\npyyhki sillä kasvojaan ja ajatteli jättää Vannin hyvästi, ettei\nkerkiäisi taas joku heitä näkemään. Mutta sopimattomalta näytti\nkuitenkin surumielisenä eroaminen etenkin tänä hetkenä. Ei kuitenkaan\nhaluttanut kajota mihinkään turhaperäiseen leikkitarinaan, niin\nvirkistääkseen sekä itseään että Vannia, otti kertoakseen kappaleen\nlapsuutensa elämän tarinasta, joka samalla koski äitiäkin, josta aina\noli mieluisinta kertoa. Viittasi hän Vannia istumaan hautakiven\njuureen, jossa hän itse aina ennen oli istunut, ja itse istui\nhautakummun sivulle, nojasi hartionsa tuuheaan myrttipensaaseen, punoi\nvielä hetken notkeilla sormillaan harvoja viiksiään ja katseli\npoutaiseen korkeuteen kohoavia tuuhealatvaisia mäntyjä ja\nryöheäoksaisia kellastuvia koivuja.\n\n-- Kuulin erään kokeneen miehen sanovan, että toinen ihminen saa tämän\nelämänsä virran yli kulkea kuin laivalla, mutta toinen saa saman matkan\nkulkea kuin uimalla, vieläpä aikanen kiviriippa kaulassa.\n\n-- Se on totta se.\n\n-- Minä olen yksi niitä kiviriipan kanssa kulkijoita... En kuitenkaan\nkadehti laivassa kulkijata. Hän ei tiedä, mitään. Ei juuri mitään.\nMenee vaan minne toinen vie, puhuu mitä toiselta kuulee ja jos hän\nkirjoittaa, ei nekään ole mitään. Vaan se, joka elämän virrassa\nkiviriipan kanssa lyö painia, se oppii tietämään mihin hän kykenee ja\nkuka hän on.\n\n-- Jos mikään, niin se on totta.\n\n-- Olin kolmentoista vuotias pienikasvuinen poikanaskali, kun meillä\näitin kanssa oli yhteistä omaisuutta yksi vanha kakaraansa kaatuva\nhevonen, jolla ei jalka jalasta tahtonut erota. Sillä minä vedätin\nrahtia Ahkiolahden kaupungista tuolle kauppias Leckberg'ille. Ja mies\ntiedettiin olevan silloin tienestissä kun minä olin rahtikuormaa\nnoutamassa Ahkiolahdelta noin kuudentoista peninkulman matkan päästä\nsemmoisella hevosella... Eräänä helmikuun tuiskun kirtupäivänä rupesi\nhevonen sikseen uupumaan. Syötin hänelle kaikki viimeiset eväät. Syötin\nviimeisen leipäpalanikin ja jäin itse aivan suulle suuruksettomalle\nsiksi päiväksi, sillä rahaa ei ollut millä saada lisää. Mutta sittenkin\ntuli hänen aikansa kuolla ja jätti minut orvoksi pakkastuisku-vinkkaan\nkeskelle tuota Niepingin selkää... Ukko Huttunen asui silloin vielä\nKekkolan niemessä, niin mitäs muuta kuin kyynelsilmissä lähteä juosta\nkimittämään ukko Huttusen kimppuun. Ukko ei kuunnellut viittä sanaa,\nkun valjasti suuren liinakkoruunansa reen eteen, ja silloin sitä\nlähdettiin, että savu pölisi reen perästä. Ja niin ukko Huttunen tuoda\ntomahutti minun rahtikuormani perille eikä sanonut velkovansa mitään\npalkkaa... Sitten saimme äitin kanssa kolmekymmentä markkaa kokoon,\njoilla ostettiin toinen hevonen... Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella\nsokea, on vanha sananlasku, ja niin kävikin. Lähdin sillä taas\nAhkiolahdelta hakemaan rahtikuormaa, mutta se hevonen oli syömäri,\nettei se täyttynyt mistään, Menomatkalla söi jo kaikki eväät ja\npaluumatkalla en kerjäämällä enkä ostamalla voinut hankkia tarpeellista\nravintoa. Se uupui ja uupui. Ja viimein tuohon samalle selälle kuoli,\nmutta likemnäksi Kokkolannientä kuin ensimäinen.\n\n-- Herran ihme. Ja kuoli sekin?\n\n-- Ukko Huttunen oli verkkoa kutomassa pöytänsä takana kun minä astua\nkaaritin pirttiin ja istahdin sivupenkille. Ukko näki jo luonnon\nvalosta kun kyyneleet vierivät kasvoilleni, että ei ole hyvin asiat.\nKysyi hän kuitenkin, että mitäs Santerille nyt kuuluu. Jäi kuormani\ntaipaleelle, sanoin. Sen kuultuaan nousi ukko, katsoi akkunasta selälle\nnähdäkseen miten kaukana se on, ja ukon suusta kuului sanat: Se kai on\nuupunut. Sille on vietävä ruokaa, että pääsee edes taloon. Päässeekö\ntuo mihinkään, murahin suruissani, ja itku valtasi, etten saattanut sen\nenempi sanoa... Ukko nakkasi päällyksettömän turkkikasukkansa päälleen,\notti tangosta parin leipää ja vihkon heiniä rekeen, valjasti hiironsa\nja silloin sitä taas lähdettiin. Ukko arveli lähtiessään, että hän\ntuopi kuorman kotiinsa ja haalaa sen hevosenkin virkistelemään taloon.\nMutta paikalle tultuaan huomasikin, että se oli jo muuttanut pois tästä\nmatoisesta maailmasta, niin hetken katseltuaan punalti päätään ja\nvirkkoi: Piessa, kun satuinkin ottamaan tämän vanhan turkki rajani.\nMikäpä tällä viitsii tuonne maalikylään mennä... No katsokoot miestä\neikä turkkia! Sen sanottuaan valjasti hiironsa sen minun kuormani\neteen, käski minunkin hypätä kuorman päälle ja silloin sitä taas\nlähdettiin... Silloin sairasti äitini eikä kyennyt ansaitsemaan mitään;\nniin kauppias Leckberg'iltä pyysin yhtä säkkiä jauhoja, tai jotakin\napua, että päästäisiin elämän alkuun. Mutta kun siihen hevosen hintaan\noli jo otettu tämän kuorman rahtipalkka, niin ei antanut mitään, pakeni\nylpeänä puheiltanikin... Silloin olin muut elämän toimeni suorittanut\nsiihen määrään, että jouduin kouluun. Ja uskoinpa varmaan, että sen\nhuonon hevoslykkyni tähden olen mikä olen... Äitini kun sairasti, niin\narmeliaat ihmiset lupasivat antaa ruuan päivä ja talo, mutta sen ruuan\npalkkioksi piti lähteä kouluun. Kansakoulun kun olin jo käynyt, niin\nensi aluksi oli mentävä neiti Lipposen perustamaan alkeiskouluun\nnäkeiksi mikä mies pojasta tulee... Kaiken tämän läpi on kestänyt\nkatkeamatta kylmä säije kauppias Leckberg'in kovuudesta minua ja\näitiäni kohtaan, ettei auttanut silloin... Mielelläni soisin, että ukko\nHuttunen, jolta hän kavaluudella anasti talon, asuisi vielä kerran\ntuossa kauppias Leckberg'in kartanossa ja Leckberg ukko Huttusen sijalla\nsamoissa tamineissa ja samassa virassa kulkisi talosta taloon kolme\nerikokoista verkkokäpyä rintataskussa.\n\n-- Se kuitenkaan ei ole mahdollista.\n\n-- Kaikin puolin muuten on mahdollista, mutta kykeneekö kauppias\nLeckberg ukko Huttusen tavalla parantamaan verkkoja... Tiedä, että minä\nkauppias Leckberg'in konkurssipesältä ostan tuon kartanon omakseni,\nniin siitä päivästä lähtien on ukko Huttuselle ruokaa ja asuntoa siinä.\n\nVannin sydän nytkähti, kasvot kävivät loistamaan, tahtoi sanoa jotakin\nvastapainoksi, ja kun ei muutakaan osannut, niin sanoi hän kuitenkin:\n\n-- No johan sinä nyt ajattelet liian korkealle ajatellaksesi omistaa\ntuon Leckberg'in kartanon.\n\n-- Senlainen on ajatukseni. Ja kuka voi estää ajatuksia joskus\nkiipeilemästä korkeuden vuorillekin etenkin näin nuoruuden\ntoivorikkaimpina päivinä, koska ne siellä vaeltelivat jo tuon\nkorkuisena poika palkerona, uupumusta lykkäävän hevosen vetämän\nrahtikuormankin jälessä paljaan tähtitaivaan alla talvisina öinä\nkitkastessa... Ja itseensä luottamus on sitä tavaraa, joka antaa voimaa\nja rikastuttaa toivon.\n\nSanteri näki Vannin ajatusten parhailtaan hulmuavan Leckberg'in\nkartanon omistamis-unelmassa, niin lisäsi yhä:\n\n-- Minulla on tiedossa kylliksi tehoovia nimiä, kun vaan joutuu se\npäivä, jolloin vasaran alle joutuu tuo Leckberg'in kartano, niin\nsilloin se on minun, huutakoot miten korkealle tahaan. Ja suunnitelma\nsen asumisesta on valmis. Ylikertaan otan vuokralle tuon valtion\nalkeiskoulun, joka sopii sille juuri kuin laitettu. Ja alakertaan otan\nsitten vuokramiehiä, vaikkapa sen koulun opettajia tai muita senlaisia,\nsilloin se alkaa maksamaan itse hintansa. Ja ukko Huttunen ei paina sen\nhartioilla mitään.\n\n-- Ihminen aikoo hänen tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa,\nvirkkoi Vanni, kun ei muutakaan osannut sanoa.\n\nSanteri näki Vannin silmistä, että Vanni on kylliksi hyvällä tuulella,\njuuri senlaisella kuin hän oli tänä hetkenä ajatellutkin, niin ei\ntahtonut Vannin mieltä hajottaa pitemmällä puheellaan, vaan jätti\nsiihen tilaan missä se nyt oli, vilkasi ympärilleen ja näki, ettei\nketään vieläkään ollut heitä näkemässä, niin nousi, tarjosi Vannille\nkättä, puristi sitä, terotti silmänsä Vannin silmiin, nähdäkseen\nnäkyykö mitään vilppiä ja kuiskasi:\n\n-- No, huomenna sitten.\n\n-- Niinkuin sanottu, virkkoi Vanni ja kätensä puristamisella ilmoitti\nsanainsa vakuuden.\n\nSanteri pyörähti kävelemään kotiinsa päin, mutta Vanni, ennenkun\nhuomasikaan kilmasi Santerin rinnalle kävelemään, jossa Santeri hänet\nheti vaihtoi oikealle puolelleen. Nyt ei puhuttu enää mitään asiallista\nkuin ainoastaan ajan kuluksi sen päivän herttaisuudesta verraten vuoden\naikaan ja miten luonto osaa ennustaa talven tuloa kasvien kuihtumisella\nnäinkin kauniina päivinä. Ja miten talven kovuus kumminkin täytyy\nrajoittaa ainoastaan ruohojen turmelemiseen ja lehtien riisumiseen.\nPuhtaana, uudistettuna, karaistuna täytyy jättää muu kasvikunta uuden\nkesän synnytettäväksi eloon. Näitä puhellen he hiljalleen halki\npuistoisen hautuumaan siirtyivät kotiinsa päin aina hautuumaan\nveräjälle asti, jossa kääntyivät raitiokatua alas. Nyt ikäänkuin\nitsestään loppui heillä puhe, kun näkivät siellä täällä liikkuvia\nihmisiä. Olivat kuni lumotut, ei muuta ääntä kuin Santerin ja Vannin\nkengät harvasteeseen narahtelivat toisiinsa sovitettujen askelten\nvaihtuessa. Santerin harmaa silkkipontainen hattu verkalleen heilui\nnoin kämmenen verran ylempänä Vannin keltasen vaalealla\nsilkkirantuisella huivilla katettua suurinyttyräistä päätä. Jos joku\nheitä nyt katsoikin kierolla silmällä, niin ei se vaikuttanut\nVanniinkaan mitään. Santerin hämmästyttävän voimakkaat vastakatseet\ntekivät ne kaikki tyhjäksi. Ei kumminkaan Santeri tahtonut Vannia\nsaattaa kotiinsa asti, vaan tultua Uudenkadun kulmaan tarjosi kätensä\nVannille uudestaan ja iloisesti virkkoi:\n\n-- Tästä on minulla suora kotiin. No huomenna sitten.\n\n-- Jään odottamaan, kuiskasi Vanni Santerin kättä puristaessaan ja\nkääntyi Torikadulle, pisti kätensä ristiin rinnalleen ja lähti astua\nheilottamaan kotiinsa. Suurikirjaisen, vaaleanharmaapohjaisen\nleninkihameen helmat hulmusivat puoleen ja toiseen ja kiiltävät kengät\nvilkkasivat iltapäivän auringon laimeassa paisteessa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nNeljä viikkoa tästä oli lokakuun läntisen auringon valaisemassa Vannin\nkamarissa pieni, mutta vertainen hääjoukko koolla, Vanni ja Santeri\nvasta vihittynä parina heidän keskellään. Vannin kasvoista näkyi, että\nhänen elämänsä laiva palattuaan myrskyiseltä matkaltaan makaa nyt\nankkuroituna tyyneen lahdelmaan, jossa laivan miehet iloisina\nkertoilevat voitostaan taisteluissa luonnon voimia vastaan. Niistä\ntaisteluista ei nyt hääjoukko tahtonut antautua puhelemaan, kun\ntiesivät Vannin elämässä olevan surullisiakin puolia, mutta pitivät\nkertomuksiaan lapsuutensa ihanissa päivissä, jolloin heidän maailmansa\noli vaan äiti, äiti, eikä mikään muu kuin äiti. Mutta jokahisen\nkertomuksessa kuului niin kummallisen erilaisia käsitteitä siitä\nmaailmastaan, että oikein mehukkaalta kuului niitten käsitteiden\nyhteensovitus, joka sulikin siinä yhteen kun kaikilla ilmestyi\nsamanlainen rakkaus äitiin.\n\nJoukossa oli kuitenkin joku, joka oli kaksivuotiaana kadottanut äitinsä\nja saanut turvautua vieraaseen, mutta rakkaus oli siihen vieraaseen\nyhtä suuri kuin äitiinsäkin. Nyt joutui väkistenkin tarina surulliselle\ntolalle, vertaillessa miten senlaisessa tapauksessa voi joutua\nturvautumaan pahaankin ihmiseen, johon rakastuu täydellisellä lapsen\nrakkaudella, joten se elämällään vie lapsen mukanaan, ja miten suuri\njoukko ihmisiä on sillä tiellä, ei ainoastaan itse, vaan polvesta\npolveen.\n\nVanni muisti nyt Ullaa, josta tiedettiin kertoa, että hän kuljeskeli\nlangenneena naisena paikasta paikkaan, vaan kuitenkin usein aina palaa\ntakasin tänne Koivulahden kaupunkiin. Ja vertaili itseään miten\nonnellisista onnellisin on hän, joka löysi Sannan sentähden, että Ulla\noli hänet tänne tuonut hänelle onneksi ja itselleen turmioksi. Vanni ei\nkuitenkaan tästä alkanut puhetta, pyyhkäsi vaan silkkisellä\nnenäliinallaan kyyneleet silmänsä nurkista ja alotti hänkin puheen\nihanalle muistuvista lapsuutensa päivistä Metsävainion turvekattoisessa\nkodissa, jossa leipänä oli usein paljas silkko ja vaatteina vaan\nsiekaleita. Vaan kun ne olivat äitin laittamat, olivat hyvät. Ja koti\noli koti, vaikkapa turvekattoinenkin.\n\nMutta vieraat nousivat jättämään hyvästi ja toivottamaan onnea nuorelle\nparille, jonka tehtyään joukossaan lähtivät kiirehtimään kotiinsa.\nVanni ja Santeri saattoivat vieraansa ulos ja seisattuivat rinnatusten\nkorkeille portailleen ottamaan vastaan viimeisetkin hyvän yön\ntoivotukset ja katsomaan juhlapukuisina kuhisevain vierastensa\nmenemistä portista ulos.\n\nVaan kun vieraitten askelten kahina hiekkaisilta käytäviltä kauteni\nkuulumattomaksi ja heidän hauskamieliset kanssapuheensa häipyivät\ntyhjyyteen, palasivat Vanni ja Santeri kamariinsa, jossa vihkimätuoli\nvielä paikoillaan muistutti Vannin ja Santerin siinä pyhitettyä ikuista\nliittoa... Mutta aurinko oli nyt jo paennut kauvas poutaisen taivaan\nrannan vuorien suojaan. Ainoastaan illan rusko ruusuvalollaan valaisi\nluontoa ja lehdettömän puiston läpi hohtava kultainen hämärä täytti\nkoko lähisen tienoon, täytti Vannin ja Santerin kamarinkin.\n\n\n\n"]