[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCgYPyZOpVfNkHc9cM8SHaB-Br5xdA8o25qYu-fE2Rc8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1246,"Kuningasten jälkeläinen","Treller, Franz",1839,1908,"1246-treller-franz-kuningasten-jalkelainen","1246__Treller_Franz__Kuningasten_jälkeläinen","Seikkailuromaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1904,1912,57502,373276,false,51406,[24,25],"Adventure stories","German fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Adventure","Historical Novels","\"Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani\" by Franz Treller is an adventure novel likely written in the early 20th century. The story unfolds in a historical backdrop that revolves around the conflicts and events occurring in Central America, particularly focusing on the destinies of two main characters: Pablo, a young boy of indigenous descent, and Maria, a girl of Spanish heritage. The narrative presents themes of identity, social tension, and the harsh realities faced by those of different backgrounds in the historical landscape of war and upheaval.  The opening of the novel introduces a tense chase involving two indigenous riders who are fleeing while carrying a small child, highlighting the immediate danger associated with a larger group of pursuers. One of the riders, Azual, refuses to harm the child, indicating that he is a royal descendant, which establishes the importance of lineage within the plot. As they attempt to evade capture, the narrative shifts to a group of white men discovering the abandoned child, suggesting the intertwining fates of the characters. The scene sets up a deep sense of impending doom while revealing the complexity of cultural relations, hinting at the historical conflicts that will shape the characters' lives throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Swan, Anni",281,"Seikkailuromaani sijoittuu Keski-Amerikan ylätasangoille ja mayojen muinaisten kaupunkien raunioille. Tarina seuraa kuninkaallista sukua olevan lapsen ryöstöä, valtataistelua ja vaarallisia matkoja halki viidakoiden ja vuoristojen.","Franz Trellerin 'Kuningasten jälkeläinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1246. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUNINGASTEN JÄLKELÄINEN\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nFRANZ TRELLER\n\n\nSuomentanut Anni Swan\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Kuninkaan lapsi.\n  2. Pablo ja Mariquita.\n  3. Ryöstö.\n  4. Verivihollisen vallassa.\n  5. Kreivi.\n  6. Pako.\n  7. Äidin kuva.\n  8. Maya-soturi.\n  9. Kuninkaan talo.\n 10. Koti.\n 11. Palopaikalla.\n 12. Takaa-ajo.\n 13. Rosvot.\n 14. Vuoristossa.\n 15. Lähenevä kosto.\n 16. Kotiin paluu.\n 17. Mayain kuningas.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKuninkaan lapsi.\n\n\nKaksi ratsastajaa kiiti hurjaa vauhtia jalorotuisilla hevosillaan\npitkin Yucatania ja Guatemalaa yhdistävää ylätasankoa, jonka\norjantappurapensaikon ja laihan ruohikon keskeltä kohosi siellä\ntäällä yksinäinen puu.\n\nTummista kasvoistaan ja tuulessa liehuvista mustista hiuksistaan\npäättäen ratsumiehet olivat maan alkuasukkaita. Toinen piteli\nkäsivarrellaan pientä lasta, jonka hän oli kietonut viittaansa.\n\nYhä eteenpäin he kiitivät, juoksijoitaan kiirehtien, tulista vauhtia\netelää kohti.\n\nEtäällä siinsi tumma metsänranta ja sen yläpuolella vuorenhuippu,\njosta tuon tuostakin tuprahti savupilviä.\n\nViimein oli ratsastajien pakko hiljentää kovasti läähättävien\nhevostensa vauhtia.\n\n\"Kuinka kauan aiot vielä kuljettaa lasta?\" kysyi vasemmanpuoleinen\nratsastaja. Hän oli harteva, synkännäköinen mies ja puhui kieltä,\njota Keski-Amerikan lukuisin intiaaniheimo mayat käyttävät.\n\n\"Minä kannan sitä, kunnes löydämme turvapaikan, joka sinua, kazike\n[= päällikkö], miellyttää, en sen kauempaa\", vastasi toinen samalla\nkielellä.\n\n\"Sinä olet tyhmä kuin vuorilammas, Azual. Pistä tikarisi hänen\nkurkkuunsa ja heitä hänet menemään, siinä kaikki.\"\n\n\"Azual ei koskaan vuodata kuninkaallista verta\", vastasi puhuteltu\npäättävästi. \"Jos henget ovat päättäneet, että nuoren puuman täytyy\nkuolla, on hän kuoleva, mutta ei Azualin käden toimesta. En tahdo\njoutua ikuiseen pimeyteen.\"\n\n\"On aika tehdä tästä loppu. Anna hänet minulle.\"\n\n\"Älä sinäkään, kazike, tee pahaa kuninkaiden jälkeläiselle. Kaikki\nmayat jättävät sinut, jos satutat kätesi häneen.\"\n\nKazike tuijotti ääneti eteensä vihaisen näköisenä. Viimein hän lausui\ntylyllä äänellä: \"Mitä sitten on tehtävä? Mistä syystä ryöstimme\nhänet henkemme uhalla tuolta kirotulta Aranalta?\"\n\n\"Jotta sinusta tulisi kuningas; ja kuningas sinusta tuleekin, kunhan\nvanhan hallitsijan viimeinen jälkeläinen on saatu tieltäsi. Ei ole\nvälttämätöntä ottaa häneltä henkeä. Anna hänet noille kurjille\npunanahoille, jotka asuvat rannikolla, riittää, jos hän nimetönnä\nkatoaa heidän joukkoonsa.\"\n\n\"Niinkö luulet? Mutta hänellähän on kuninkaan merkki rinnassaan.\"\n\nAzual säpsähti ja kävi äänettömäksi, mutta hetkisen kuluttua hän\nsanoi: \"Hän kuolkoon, jos jumalat sen sallivat, mutta ei sinun eikä\nminun käteni toimesta.\"\n\nKaziken kasvoille leimahti raivoisa viha hänen kuullessaan toverinsa\nsanat, mutta hän oli ääneti.\n\nHe lähestyivät notkoa, joka kasvoi korkeata metsää; sen toisella\npuolen sitävastoin jatkui melkein alaston ylätasanko.\n\nEnnenkuin intiaanit ennättivät alas notkoon, he katsahtivat taakseen\nja huomasivat kauhukseen ratsastajaparven, joka täyttä laukkaa kiiti\nheitä kohti. Se oli nähtävästi pyrähtänyt esiin jostakin solasta.\n\n\"Siinä tulee Arana poikaa noutamaan\", huudahti Azual, \"nyt ratsut\nnelistämään!\"\n\n\"Tapa hänet! Tapa hänet!\" kähisi toinen.\n\n\"Ei. Kuninkaallinen veri on pyhä!\"\n\nEteenpäin he kiitivät suunnattomain jättiläispuiden lomitse. Puuma,\njoka makasi äsken kaatamansa kauriin päällä, syöksähti pelästyneenä\npystyyn ja jättäen saaliinsa katosi aimo loikkauksin metsään.\n\nYlhäältä kajahti takaa ajajien hurja ulvonta.\n\n\"Me olemme hukassa\", huusi kazike, \"jos he saavuttavat meidät, kun\nmeillä on lapsi.\"\n\nSilloin heitti Azual viittaan kiedotun pojan pensaikkoon, jonne peto\noli kadonnut. \"Jos puuma on sinun suojelushenkesi, kuninkaitten\njälkeläinen, niin varjelkoon se sinua surmalta\", lausui hän hiljaa ja\nkarautti eteenpäin toverinsa jäljestä.\n\nHeidän takanaan nelisti kolmekymmentä ruskeata miestä pyssyt ja\npeitset käsissään. Myrskynä kiitivät niin pakenijat kuin vainoojat\nmetsän läpi.\n\nHetken kuluttua huusi muuan ääni espanjankielellä: \"Mitä tämä on?\nPuuma juoksee pakoon, jättäen minulle ruskean lapsen. Mitä se\nmerkitsee?\"\n\nViidakosta sukelsi esiin nuorehko mies, kantaen käsivarrellaan\nviittaan kiedottua intiaanipoikaa, jonka ruskeat silmät pilkistivät\npeitteestä.\n\nKaksi muuta miestä, hekin valkoisia kuten äskeinen puhuja, astui\nhänen luokseen ja katseli ihmetellen lasta.\n\n\"Katsokaa! Pedon karkoitin pois ja sen sijaan löysin tämän lapsen.\"\n\n\"Me kohtasimme suuren joukon ratsastajia, don Diego\", sanoi toinen\nmiehistä, \"ja heitä arvatenkin puuma pelästyi.\"\n\n\"Mistä he tulivat?\"\n\n\"Pohjoisesta päin!\"\n\n\"Jumalan kiitos, silloin he eivät aja minua takaa. Olivatko he\nvalkoihoisia?\"\n\n\"Eivät, intiaaneja. Heidän luullakseni on lapsikin.\"\n\n\"Oletteko muutoin huomanneet mitään epäilyttävää?\"\n\n\"Emme mitään, señor.\"\n\n\"Tasanko on selvä?\"\n\n\"Selvä niin kauas kuin silmä kantaa. Ratsastajat suuntasivat matkansa\netelää kohti.\"\n\n\"Pysy sinä ylhäällä, Francisco, ja pidä tasankoa tarkoin silmällä.\nMinä menen näyttämään löytöäni señoralle.\"\n\nPoika käsivarrellaan hän astui alas laaksoon ja tuli aukeamalle,\nmissä seisoskeli joitakin hevosia ja muuleja. Intiaanivaimon vieressä\nistui nuori nainen pidellen sylissään pientä, vain muutaman kuukauden\nikäistä lasta.\n\nKaksi neekeriä ja intiaani ruokkivat eläimiä ja juottivat niitä\nlähteestä.\n\n\"Tuotko metsänriistaa, Diego?\"\n\n\"Kyllä, rakkaani, vieläpä harvinaista, katsohan!\"\n\n\"Mitä kannat käsivarrellasi, ethän toki --?\"\n\n\"Ei, ei ruskeata puumaa, vaan ruskeata ihmislasta -- katso!\"\n\nNäin sanoen hän avasi vaipan ja laski maahan pienen intiaanipojan,\njoka ajasti loi silmänsä valkeaan naiseen.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Lapsi, tässä erämaassa? Täällä\nasuu siis ihmisiä.\"\n\n\"Ei ainoatakaan ihmistä penikulmien säteellä; tämän voi selittää vain\nsiten, että ratsastajat, jotka Francisco näki, ovat unohtaneet lapsen\ntänne.\"\n\n\"Unohtaneet, señora?\" sanoi vanha peoni [= päivätyöläinen], joka\nDiegon seurassa oli tullut notkoon. \"Ei, he ovat heittäneet lapsen\npuumalle, nuo punaiset roistot, siinä kaikki.\"\n\n\"Oi, älä sano niin, Juan!\" huudahti nuori señora kauhistuneena, \"niin\njumalattomia eivät toki villitkään voi olla.\"\n\n\"Intiaanitko? Oi, señora, he voivat vaikka mitä, se on julma rotu.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Juan?\" Sanoi Diegoksi nimitetty nuori mies, joka\nmetsästysasuisenakin näytti ylhäiseltä, käskemään tottuneelta\nherralta. \"Mitä olet nähnyt?\"\n\n\"Kuulkaa: Minä näin kahden tuollaisen konnan tulevan, näin, miten\ntoinen heistä heitti mytyn pensaikkoon, juuri siihen paikkaan,\nmistä puuma äsken nousi; sitten he ratsastivat tiehensä, ja ainakin\nkolmekymmentä miestä oli heidän kintereillään. Minusta näytti, kuin\nolisivat viimeksitulleet olleet takaa-ajajia.\"\n\n\"Omituista\", sanoi Diego ja jatkoi: \"Lapsi on oikea täysiverinen\nintiaani.\"\n\n\"Kaunis lapsi, Diego.\"\n\nPikku poika oli todellakin sievä.\n\n\"Meidän intiaanimme ovat vielä taikauskoisia, ehkä he ovat heittäneet\npojan uhriksi jollekin omista jumalistaan.\"\n\n\"Oi Diego, sehän olisi kauheata.\"\n\n\"Valitettavasti se ei ole mahdotonta; he tunnustavat kristinoppia\nvain suullaan, varsinkin jos he kuuluvat nagualiliittoon.\"\n\nPeoni, jonka don Diego oli jättänyt tasangolle tähystämään, tuli\ntakaisin.\n\n\"Mitä kuuluu, Francisco?\"\n\n\"Intiaanit ovat kadonneet, señor, heillä näkyi olevan kiire.\"\n\n\"Meidän täytyy myöskin kohta lähteä matkaan.\"\n\n\"Entä lapsi, Diego, lapsiraukka?\"\n\n\"Hm, tänne emme tietysti voi sitä jättää. Meidän täytyy ottaa se\nmukaamme ja jättää se ensimmäiseen ihmisasuntoon, joka tiellemme\nsattuu.\"\n\nPikku tyttö, joka istui nuoren naisen sylissä, ojensi leikitellen\nkäsivartensa ja tarttui pojan pitkään tukkaan. Poika, joka\nliikkumattomana yhä seisoi paikallaan, antoi tytön mielin määrin\nravistaa tukkaansa, vaikka se tietysti kylläkin koski. Pienokainen\nnauroi ja ilakoi ääneen.\n\n\"Ah, Maria hieroo jo tuttavuutta ruskean prinssin kanssa. Niin,\ntietysti meidän täytyy ottaa hänet mukaamme, Nina\", hän jatkoi\nkääntyen intiaaninaisen puoleen, \"pidä sinä huolta heimolaisestasi.\nMeidän täytyy nyt lähteä, Mercedes. Vaikka vaara toistaiseksi\nluultavasti on ohi, on kuitenkin parasta, että koetamme joutua\nMeksikon alueelle niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Kuten tahdot, Diego, minä olen valmis matkaan.\"\n\n\"On surullista, että minun pakolaisena täytyy lähteä ihanasta\nkotimaastani, mutta jos taivas sallii, palaan vielä takaisin.\"\n\n\"Jumala sen suokoon\", huokasi hänen vaimonsa.\n\n\"Joutukaa, pojat!\" huusi don Diego neekereille, \"satuloikaa muulit,\nme lähdemme matkaan.\"\n\nHetkisen kuluttua olivat kaikki lähtövalmiina. Señora istui muulin\nselässä lapsi sylissään, hänen rinnallaan ratsasti intiaaninainen\nruskea poika edessään, don Diego ja peonit ratsastivat heidän\njäljessään, ja viimeisinä tulivat neekerit ja kuormajuhdat.\n\nJoukko eteni nopeasti ja ylängölle saavuttuaan suuntasi kulkunsa\npohjoista kohti.\n\nHiljaisuus vallitsi taas metsässä, joka lyhyeksi aikaa oli suonut\npakolaisille suojapaikan.\n\nMaassa riehui kansalaissota, vihamieliset puolueet taistelivat\nraivokkaasti keskenään; ja veljessodan julmuutta kärjisti vielä\nrotuviha, joka kiihoitti taistelevia. Don Diego Pinol pakeni\nperheineen pelastaakseen henkensä.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin saapui paikalle, jossa don Diego\nseuralaisineen oli levännyt, parvi hurjannäköisiä miehiä.\n\n\"Totta tosiaan\", huudahti joukon johtaja tutkien paikkaa; \"Matteo\noli oikeassa: tässä he ovat levähtäneet. Petturi on päässyt pakoon.\nMe olemme menettäneet hinnan, joka oli luvattu hänen päästään. Mutta\nnuotion pohja hehkuu vielä, he eivät voi olla kaukana. _Adelante\ncompaneros!_ Eteenpäin! Seuratkaa jälkiä. Ehkä saavutamme heidät\nvielä.\"\n\nSen enempää pysähtymättä lähti koko joukko hurjaa vauhtia seuraamaan\nniiden jälkiä, joita he ajoivat takaa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nPablo ja Mariquita.\n\n\nKauheasti oli myrsky yöllä raivonnut, riehuen yhä uudistuvin voimin\nmaalla ja merellä, tuottaen tuhoa, missä ikinä kulki.\n\nMutta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se jälleen katosi, ja\nkultaisena kohosi päivänkehrä merestä. Ei pilven hattaraakaan\nnäkynyt taivaan sinessä, ei tuulen värettä tuntunut ilmassa.\nHitaasti ratsastivat don Antonio d'Irala ja hänen tilanhoitajansa\npitkin matalaa merenrantahietikkoa. Eräs vaquero [= paimen] seurasi\nheitä kauempana. Meri lepäsi aamuauringossa tyynenä, loistavana,\nniin rauhallisena, kuin se ei koskaan myrskyn myllertämänä olisi\nhävittävällä voimalla kuohunut vasten äyräitään. Ja kuitenkin\nosoittivat revityt rannat, kauas maalle viskautuneet veneet,\ntaittuneet tai juuriltaan tempautuneet puut ja kalastajamökkien\nrauniot sitä hirvittävää vimmaa, millä myrsky ja aallokko yön\nkuluessa olivat maalla raivonneet. \"Täällä näyttää surullisemmalta,\nkuin luulinkaan\", sanoi nuori haciendro [maatilanomistaja], jonka\njalopiirteisistä, vakavista kasvoista kuvastui vilpitön sääli.\n\n\"Niin, señor, myrsky on riehunut aika tavalla.\"\n\n\"Onneksi ei ainakaan tähän asti ole tietääkseni ihmishenkiä\nmenetetty.\"\n\nHe pysähtyivät paikalle, jossa oli ennen ollut joitakin majoja; nyt\nkohosivat vain suuret tulisijat raunioista, seinät olivat hajallaan\nsiellä täällä.\n\nJonkin matkan päässä seisoi muutamia ihmisiä yhdessä ryhmässä; he\nkatselivat merelle.\n\nKun he näkivät don Antonion, joka ratsasti heidän luokseen,\nnostivat he tervehdykseksi leveälierisiä hattujaan. Yksi heistä oli\nvalkoihoinen, toiset kolme maan värillisiä alkuasukkaita.\n\n\"Kauhea yö, Miguel\", sanoi kartanonomistaja valkoihoiselle, joka oli\nkookas, noin neljänkymmenen ikäinen mies. \"Onko kukaan teistä täällä\nvahingoittunut?\"\n\n\"Jumalan kiitos, ei. Me veimme heti, kun myrsky puhkesi, lapset ja\nnaiset tuonne kallioiden taakse\", hän osoitti jyrkästi kohoavaa,\nlouhikkoista kallioryhmää, joka oli hiekkarannikon rajana etelässä,\n\"ja asetuimme sitten itsekin sinne suojaan. Melkein kaikki\nomaisuutemme on mennyttä\", hän jatkoi surumielisesti.\n\n\"Niin\", vastasi don Antonio ystävällisesti, \"mutta vahinko on\nkorjattavissa. Lähettäkää omaisenne kartanoon, kunnes saatte heille\nhankituksi kodin.\"\n\n\"Veneemme ja verkkomme ovat tuhoutuneet, señor\", sanoi yksi\nintiaaneista, vanhanpuoleinen mies, \"karja on hukkunut tai peloissaan\nkarannut metsään; olemme pelastaneet vain henkemme.\"\n\n\"Me autamme kyllä, Metyllo. Olkaa iloisia siitä, että omaisenne\nelävät. Viekää vaimonne ja lapsenne työmiesten majoihin. Don Esteban\npitää heistä huolen. Ja alkakaa sitten reippaasti korvata sitä, minkä\nolette menettäneet.\"\n\n\"_Oh-oh mil gracias_, don Antonio\", sanoi vanhus, \"oi, sinä olet\nhyvä. Me teemme, niinkuin sinä käsket.\"\n\n\"Miksi katselette niin innokkaasti merelle päin? Näettekö siellä\njotakin merkillistä?\"\n\n\"Aalloilla ajelehtii laivankappaleita, señor, niitä me katselimme.\"\n\nSeñor d'Irala käänsi silmänsä miehen osoittamaan suuntaan. Verrattain\nlähellä kellui suuri kappale haaksirikkoutunutta laivaa keinuvilla\nlaineilla.\n\n\"Ihmisraukat, jotka joutuivat tämän myrskyn kouriin. Jumala olkoon\nheidän sieluilleen armollinen!\"\n\nHän otti hatun päästään ja risti kätensä rukoukseen; samoin tekivät\ntoisetkin. Sitten hän toisti: \"Jumala olkoon heidän sieluilleen\narmollinen. Amen.\"\n\n\"Nämä intiaanit\", sanoi Miguel sitten, \"väittävät, että noilla\nlankuilla makaa ihmisiä. Heillä tosin onkin terävämmät silmät kuin\nmeillä\", hän jatkoi.\n\n\"Taivaan tähden, nopeasti sinne, Miguel, ehkä voimme vielä jonkun\npelastaa.\"\n\n\"Tuskinpa, armollinen herra.\"\n\n\"Koettakaamme. Onko enää mitään käyttökelpoista venettä käsillä?\"\n\n\"Minun veneeni on, toimitin sen heti ylemmäksi rannalle suojaan.\"\n\n\"Sysätkää se heti veteen ja sitten kiireesti lankkuja kohti. _Alerte!\nAlerte!_\"\n\nAuliisti tottelivat miehet käskyä. Vene toimitettiin rantaan ja oli\npian vesillä. Don Antonio, Miguel ja kaksi intiaania astuivat siihen,\nja rivakasti kuljettivat viimeksimainittujen voimakkaat aironvedot\nsitä laivahylkyä kohti.\n\nNeljännestunnissa he olivat perillä.\n\nMikä kauhea näky kohtasi heidän silmiään!\n\nVedessä kellui osa suuren laivan pirstoutunutta peräkantta, ja\npirstaleilla makasi intiaaninaisen eloton ruumis, joka yhä vieläkin\nlujasti puristi käsillään laivanlaiteesta. Hänen ruumiinsa ja\nlaivanlaidan välissä näkyi kaksi lasta. Toinen oli pieni viehättävä\ntyttö, toinen ruskea poika; he makasivat liikkumattomina kuten\nnainenkin, joka nähtävästi oli ruumiillaan koettanut suojella heitä\naalloilta.\n\nTosiaan kauhistuttava näky!\n\n\"Mikä onnettomuus!\" huudahti don Antonio.\n\nToiset siunasivat itseänsä ja tekivät ristinmerkin. Kartanonomistaja\nastui hylylle ja lähestyi sääliä herättävää ryhmää.\n\nIntiaaninainen oli kuollut; kylmät ja kankeat olivat hänen kasvonsa,\nkylmät olivat kädet, joilla hän puristi parraspuuta.\n\nD'Irala kosketti arasti suloisen tytön ruumista, ja riemuhuuto\npääsi hänen huuliltaan: hän tunsi elämänlämpöä. Nopeasti hän veti\nesiin pikku olennon, jonka valkoinen puku kosteana riippui hentojen\njäsenten ympärillä, ja nosti sen syliinsä. Viehättävät, ruskeiden,\nkosteain kiharain ympäröimät kasvot lepäsivät hänen rinnallaan.\nSilmäluomet olivat ummessa; näytti siltä, kuin lapsi, joka tuskin\nsaattoi olla kahta vuotta vanhempi, olisi nukkunut.\n\nHän koetteli sydäntä; se ei tuntunut enää sykkivän; hän painoi\nkorvansa pienokaisen suulle, ja: \"Jumalalle olkoon kiitos\", kuului\nhänen huuliltaan, \"hänessä on vielä eloa\".\n\nHän hieroi pientä kangistunutta ruumista ja liikutti hentoja\nkäsivarsia edistääkseen keuhkojen toimintaa.\n\nToinen intiaaneista oli kiivennyt herransa jälkeen laivahylylle,\nnostanut syliinsä ruskean pojan ja huomannut hänessäkin eloa; hän\nteki samalla tavoin kuin don Antonio, hieroi pientä ruumista ja\nlämmitti sitä rintaansa vasten. Osaaottavasti katselivat molemmat\nveneeseen jääneet toisten yrityksiä.\n\nHento lapsi d'Iralan sylissä aukaisi hänen suureksi ilokseen\nsilmänsä, ja kartanonomistaja näki lempeät, tummat silmät, jotka heti\ntaas sulkeutuivat. Hän jatkoi ponnistuksiaan, ja pian kulki lapsen\nhengitys tasaisesti ja syvään, ja sydämentykytys alkoi tuntua.\n\nMyöskin ruskea poika, joka silminnähtävästi oli maan alkuasukkaiden\njälkeläisiä, osoitti heräävän elämän merkkejä.\n\nAinoastaan nainen oli kuollut.\n\n\"Takaisin maihin\", komensi don Antonio, \"naisen otamme mukaan, hän\noli kelpo nainen ja ansaitsee kristillisen hautauksen.\"\n\nSuurella vaivalla he irroittivat vainajan kangistuneet sormet\nparraspuusta ja asettivat ruumiin varovasti veneeseen. Puristaen\ntyttöä rintaansa vasten kiirehti d'Irala nopeasti takaisin maihin.\nIntiaanipoika makasi hänen vieressään hänen takkiinsa kiedottuna.\nRannalle oli sillä aikaa tullut pari intiaanivaimoa ja -tyttöä, jotka\nolivat nähneet veneen saapuvan.\n\n\"Pian\", huudahti don Antonio heille, \"toimittakaa maitoa;\ntoivottavasti on vielä joku lehmistänne elossa.\"\n\nMykkinä hämmästyksestä katselivat intiaaninaiset lapsia; mutta\npian juoksi eräs heistä kallion luo, joka yöllä oli ollut heidän\nsuojapaikkansa, ja palasi heti takaisin kädessään kurpitsamalja\ntäynnä lämmintä maitoa.\n\nKumpikin lapsi lepäsi vanhanpuoleisen intiaaninaisen sylissä; he\nhengittivät, mutta tuntuivat nukkuvan.\n\nKun heidän huulilleen kohotettiin lämmintä maitoa, joivat he\nahnaasti, mutta väsyneitä kun tietysti olivat, vaipuivat taas heti\nuneen.\n\n\"Kas niin, muoriseni\", sanoi señor d'Irala intiaaninaiselle, jonka\nsylissä hyvin puettu intiaanipoika nukkui. \"Ota sinä pikku poika\nja hoida häntä. Tällä pienellä kukkasella minä tahdon ilahduttaa\ndonna Ineziä. Tulkaa kaikki kartanoon. Siellä neuvottelemme,\nkuinka voisimme hankkia teille pikaista apua. Mutta sinä, Miguel,\nkoeta ottaa selkoa haaksirikkoutuneen laivan nimestä, ehkä näet\nsen jostakin laivan pirstaleesta. Tulkaa, don Esteban\", sanoi hän\ntilanhoitajalle, nyökkäsi väelleen ja ratsasti pieni tyttö sylissään\nseuralaisineen pois.\n\nLäpi metsänreunan, jonka korkeat puut kohosivat hietikkoisen\nmerenrannan takaa, hän tuli soraista lietä avaralle, hyvin\nviljellylle paikalle, jonka keskellä upeili komea herraskartano.\nKuten metsikössä, jonka läpi hän oli ratsastanut, monen monta\nmahtavaa puuta makasi juuriltaan kiskoutuneena, samoin olivat\nviljelysmaatkin täynnä yöllisen myrskyn hävittävän voiman jälkiä;\npirstaleet, tuhoutuneet kylvökset ja istutukset, huiskin haiskin\nsinkoutuneet oksat ja puunrungot todistivat armottoman selvästi sen\ntuhoisaa vimmaa.\n\nHerraskartanokin oli pahoin vahingoittunut.\n\nKun don Antonio ratsasti pihalle, astui kuistille nuori, suloinen\nnainen, joka puolittain levottomana, puolittain uteliaana katseli\nhäneen.\n\n\"Mitä sinä tuot, Antonio?\"\n\n\"Tuon sinulle pienen tyttären, kultaseni. Suloisen lapsen, jonka olen\nmereltä riistänyt.\"\n\nHän hyppäsi hevosen selästä, laski tytön vaimonsa syliin ja kertoi\nlyhyesti, mistä oli hänet löytänyt.\n\n\"Lapsiraukka, lapsiraukka\", sanoi nuori nainen syvästi liikuttuneena\nkatsellessaan tytön kauniita, kalpeita kasvoja. \"Jos Jumala on\nsallinut sinun jäädä orvoksi, olet sinä meille hänen lahjanaan\ntervetullut. Oi suloinen pikku raukka!\" Hellästi hän tuuditti lasta\nkäsivarsillaan. Silloin se aukaisi suuret, tummat silmänsä, ja sen\nkatse kiintyi nuoren rouvan helliin, sääliviin piirteisiin.\n\n\"Oi, äiti! Missä äiti?\" Lapsen silmät vilkuivat etsivästi ympäri.\n\"Missä Nina? Pablo! Pablo!\" huusi hän sitten.\n\n\"Rauhoitu, rakas lemmikkini, rauhoitu, sinä näet heidät kyllä kaikki\nvielä, mutta pelkään\", hän jatkoi hiljaa ja surullisesti, \"vasta\ntaivaassa\".\n\n\"Kuka sinä olet?\" Nuoren señoran lempeät ja ystävälliset kasvot\nnäyttivät rauhoittavan lasta. Hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.\nSeñora kantoi tytön vuoteeseen, riisui hänet ja peitti hänet\nsilkkipeittein hellästi kuin äiti. Ja kun don Antonio vähän\najan kuluttua astui sisään, sanoi hän: \"Hss! Hiljaa, meidän\njumalanlahjamme nukkuu.\"\n\nJa don Antonio astui varovasti varpaillaan vuoteen ääreen, missä\npienokainen uinaili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIntiaaninaisen sylissä oli ruskea poikakin avannut silmänsä jälleen\nelämään. Arasti, mutta selvä ylpeän uhittelun ilme kasvoillaan hän\ntuijotti vaimoihin ja tyttöihin, joita tunkeili hänen ympärillään.\nHän oli ehkä vähän viidennellä, mutta hänen ruumiinsa oli voimakas,\nja hänellä oli hienot pukineet, samanlaiset kuin ylhäisten\nvalkoihoisten lapsilla.\n\n\"Älä pelkää, poikani, älä pelkää\", rauhoitti häntä intiaaninainen\näidinkielellään, \"sinä olet hyvässä turvassa.\"\n\nMutta ikäänkuin poika ei olisi kuullutkaan, harhaili hänen katseensa\nkasvoista toisiin.\n\n\"Missä on Nina?\" hän kysyi espanjankielellä, \"missä on Maria?\"\n\n\"Oi, poikani\", vastasi intiaaninainen avuttomana samalla kielellä,\n\"Jumala kaikkivaltias olkoon heille armollinen, mutta he lepäävät\nmeren pohjassa; miehet ovat sinut aalloista pelastaneet, oi\nlemmikkini.\"\n\nPoika katseli uudelleen hätääntyneenä ympärilleen ja näytti\najattelevan. Hänen lapsenkasvoillaan levisi päättäväinen ilme, joka\non ominainen kaikille intiaaneille tilanteen vaatiessa.\n\nIntiaaninaiset seisoivat surkutellen pojan ympärillä, ja äskeinen\nvaimo puhutteli häntä uudelleen omalla murteellaan, mutta poika ei\nnäyttänyt häntä ymmärtävän.\n\n\"Täytyy kuivata hänen vaatteensa, muuten hän sairastuu kuumeeseen\",\nsanoi eräs nuoremmista naisista.\n\nJa toimekkaasti he riisuivat pojan kietoen hänet sitten lämpöisiin\nhuiveihinsa; vanha eukko piteli häntä yhä sylissään.\n\nLasta riisuessaan naiset huomasivat hänen rinnassaan ihoon maalatun\nkuvion, jossa siniset viivat omituisella tavalla kietoutuivat\ntoisiinsa. He kutsuivat miehensä katsomaan tatueerausta, mutta eivät\nnämäkään osanneet selittää sen merkitystä. Joku arveli, että merkki\nmuistutti niiden kivipylväiden kaiverruksia, joita silloin tällöin\ntapasi metsässä.\n\nLapselle tarjottiin uudelleen maitoa ja maissileipää, mutta hän ei\nniistä huolinut, vaan toisteli vain: \"Nina, Maria!\"\n\nNaiset kantoivat hänet sitten kallioluolaan, jossa he olivat saaneet\nsuojan myrskyn ja rajuilman raivolta.\n\nSillä aikaa hautasivat miehet hukkuneen intiaaninaisen metsän\nreunaan. He lukivat lyhyen rukouksen ja pystyttivät haudalle kahdesta\npuukalikasta kömpelösti kyhätyn ristin.\n\nMiguel souti don Antonion käskystä vielä kerran laivahylylle\nnähdäkseen, voisiko mahdollisesti missään keksiä laivan nimeä; mutta\nhänen retkensä oli turha.\n\nRannikkolaiset, jotka kaikki Miguelia ja hänen perhettään\nlukuunottamatta olivat alkuasukkaita, alkoivat sitten koota vähiä\nkamppeitaan muuttaakseen kartanoon. Siellä heidän oli määrä asua\ntyöväen asunnoissa, kunnes heidän omat majansa rannalla taas olisivat\nasuinkelpoisia.\n\nIntiaanipojan, joka jälleen oli puettu auringon kuivaamiin\nkesävaatteisiinsa, he veivät mukaansa. He ylpeilivät tästä rotunsa\nkukoistavasta vesasta ja kantoivat häntä vuoron perään.\n\nKartanossa oli pikku tyttö herännyt ja huusi itkien äitiä, Ninaa ja\nPabloa.\n\nDonna Inez koetti rauhoittaa lasta hellin hyväilysanoin, mutta\nturhaan.\n\nKun hänen miehensä astui huoneeseen, sanoi hän miltei toivottomana\nturhista yrityksistään: \"Jos sinua oikein ymmärsin, Antonio,\npelastitte te myös pienen intiaanipojan?\"\n\n\"Niin teimme, ystäväni.\"\n\n\"Missä lapsi on?\"\n\n\"Olen antanut hänet vanhan Tepkon hoitoon.\"\n\n\"Pikku raukkamme huutaa paitsi äitiään, myöskin Ninaansa ja\njotakuta Pabloa. Pablo on varmaankin tuo poika, luultavasti hänen\nleikkitoverinsa. Etkö tahtoisi lähettää noutamaan lasta tänne? Ehkä\nse rauhoittaisi pienokaista.\"\n\n\"Hm!\" sanoi don Antonio, \"olet ehkä oikeassa, sillä ruskea poika oli\nhyvin hienosti puettu; mutta minä en juuri haluaisi intiaanipoikaa\nkotiini, niin hyvää kuin hänelle muuten suonkin.\"\n\n\"Oi, ystäväni, hänen täällä olonsa olisi varmaankin tytölle\nlohdutukseksi; ja kuka tietää, kuinka kauan saamme hänet pitää?\nTäytyyhän meidän tiedustella hänen omaisiaan, ja hänen kanssaan\nlähtee tietysti intiaanipoikakin.\"\n\nVastahakoisesti don Antonio antoi suostumuksensa. Valloittajien\njälkeläisellä oli ylenkatse intiaaneja kohtaan jo veressään; hän\noivalsi kuitenkin, että pojan seura luultavasti rauhoittaisi\nvaikeroivaa lasta ja samalla hänen kiihtynyttä puolisoaan.\n\nHän käski erään intiaanipalvelijansa mennä poikaa noutamaan.\n\nKalastajat, joita myrsky oli pidellyt niin pahoin, olivat juuri\nsaapuneet rannalta uusille asuinpaikoilleen herraskartanon maalle,\njoten ei ollut vaikeata saada poikaa käsiinsä. Hetkisen kuluttua hän\noli saapuvilla.\n\nPikku poika, jolla nuoruudestaan huolimatta oli omituisen ylväs\nryhti, astui sisään. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja nyrpeät; mutta\nhänen nähdessään pikku tytön niille levisi päivänpaiste, ja hänen\ntummat silmänsä säteilivät riemusta.\n\n\"Oi Pablo, Pablo!\" huudahti pienokainen ihastuneena, riensi pojan luo\nja kietoi pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa. \"Oi Pablo, siinähän\nsinä oletkin!\"\n\n\"Niin, Mariquita, Pablo on tässä\", vastasi poika.\n\n\"Maria on siis hänen nimensä\", ajatteli señora, joka lempeästi\nhymyillen katseli lapsia.\n\n\"Missä on äiti? Missä Nina? Ja isä, Pablo?\"\n\n\"En tiedä; tuuli on heidät vienyt.\"\n\n\"He tulevat kyllä pian, Pablo, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä he varmaan tulevat; he rakastavat meitä.\"\n\nMaria veti pojan pienelle jakkaralle ja istui hänen viereensä.\n\n\"Onpa hyvä, että sinä jo olet luonani, Pablo; he tulevat kyllä\nsitten.\"\n\nPikku leikkitoverusten lapsellinen lavertelu ja heidän keskinäinen\nhellyytensä liikutti syvästi donna Ineziä. Ruskea poikakin, joka jo\nnäytti perineen rotunsa järkähtämättömän tyyneyden, tuntui olevan\nhartaasti kiintynyt tyttöön. Hän oli erittäin kaunis lapsi ja oli\npuettu aivan kuin rikkaan maatilan omistajan jälkeläinen.\n\nLapsille annettiin nyt suklaata ja maissileipää, ja hyvällä halulla\nhe söivätkin yhdessä unohtaen kaikki huolensa.\n\n\"Keitähän mahtavat Marian vanhemmat olla?\" lausui donna Inez\nkatsahtaen kysyvästi mieheensä.\n\n\"Kenties heittää meri rannalle laivankappaleita tai ruumiita, jotka\nantavat meille tietoja, elleivät lapset mitään tiedä.\"\n\n\"Marian liinavaatteet ovat merkityt P:llä ja ovat hyvin hienot.\"\n\nVanhempien nimeä kysyttäessä saattoi pienokainen samoin kuin\npoikakin ilmoittaa vain etunimet: Don Diego ja donna Mercedes.\nSukunimeä he eivät tietäneet. Tämä ei ollutkaan kummallista,\nespanjalaiset kun aina sanovat toisiaan vain etunimeltä. \"Minä annan\nheti asiasta hallitukselle tiedon, joka sitten levitetään kaikille\nsatamapaikoille; siten saamme tietää, mikä laiva täällä joutui\nhaaksirikkoon ja ketkä tämän herttaisen lapsen vanhemmat ovat.\"\n\nMutta kansalaissota, joka niin usein raivosi tässä Espanjan\nylivallasta riistetyssä maassa, kohotti taaskin veristä päätään, ja\nkartanon omistajan kuulustelut olivat turhia. Kaksi vuotta hallitsi\nraaka mestitsi [= intiaanin ja valkoihoisen jälkeläinen] Carrera koko\nGuatemalaa rautakourin, kunnes viimein kansa rohkaisi mielensä ja\nsuositun kenraali de Lerman johdolla nousi vallananastajaa vastaan.\nDon Antonio d'Irala noudatti empimättä kenraalin käskyä ja taisteli\nuljaasti hallituksen armeijassa, kunnes voitto viimein saavutettiin.\nMutta monta veristä taistelua käytiin sitä ennen, monta henkeä\nuhrattiin ja omaisuuksia menetettiin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nRyöstö.\n\n\nVuosia oli kulunut tuosta myrsky-yöstä, joka oli hävittänyt\nGuatemalan länsirannikkoa ja heittänyt rannalle nuo kaksi lasta,\nintiaanipojan ja pikku tyttösen; ainoastaan heidän olonsa Hacienda\n[= maakartano] del Rocan kartanossa muistutti enää luonnonvoimien\nvihaisesta temmellyksestä.\n\nMaria ja Pablo elivät yhä señor d'Iralan ja hänen puolisonsa kodissa.\n\nKansalaissodan päätyttyä oli uudelleen tiedusteltu Marian sukulaisia\n-- Pablon omaisia ei kukaan ollut kysynytkään -- mutta turhaan\nTytön ulkomuoto ja hänen kielensä ilmaisivat selvästi hänen olevan\nespanjalaista syntyperää; mutta mannermaan rannikko Araukaniasta\naina Kaliforniaan asti oli espanjalaisen väestön hallussa, ja\nkansalaissodat mullistivat pohjoisessa ja etelässä yhtä mittaa\nnoita onnettomia, emämaasta irtaantuneita valtioita. Ei saatu\nselkoa laivasta, joka oli joutunut haaksirikkoon myrsky-yönä,\neikä minkäänlaista tietoa lapsen suvusta tai mistä maasta hän oli\nsyntyisin. Maria itse ei osannut mitään ilmoittaa; hän puhui vain\nisästä, äidistä ja Ninasta, ja pian hän donna Inezin hellässä\nhoivassa unohti heidät. Señora, jolla ei ollut omia lapsia, piti\nMariaa taivaan lähettämänä lahjana ja jakoi rakkautensa puolisonsa ja\nlöytölapsen kesken.\n\nPabloa, intiaanipoikaa, jotenkuten siedettiin, sillä Maria ei\ntahtonut hänestä luopua.\n\nEi häneltäkään saatu tietää, mistä maasta Maria oli kotoisin.\nPablo puhui espanjankieltä; osasiko hän sen ohella jotakin\nintiaanimurrettakin, oli mahdotonta tietää. Hän ei milloinkaan\nlausunut sanaakaan intiaanien kielellä. Varmaa oli, ettei hän\nainakaan osannut xinka-intiaanien kieltä, jota heimoa suuren\nkartanon työväki pääasiallisesti oli, lukuunottamatta neekereitä\nja sekarotuisia. Mutta oliko hän mahdollisesti kotoisin Chilestä,\nMeksikosta tai Perusta vai kenties maya, joita asui lukuisasti\nKeski-Amerikassa, siitä eivät edes intiaanitkaan olleet selvillä.\nLapsen umpimielisyys haihtui vain Marian seurassa; silloin hän\noli huoleton ja iloinen, kuten hänen iälleen oli ominaista. Mutta\nkartanon työssä olevia intiaaneja kohtaan pieni poika oli miltei\nkopea.\n\nKun Maria oli kyllin vanha, antoi donna Inez nuoren pastorin, joka\nsielunpaimenena oleskeli del Rocan kartanossa, lapsille opettajaksi.\nPoika osoitti hämmästyttäviä lahjoja ja rautaista ahkeruutta\nhyväntahtoisen opettajansa suureksi iloksi; mutta sen ohessa hän\nusein samoili metsissä ja mailla ja viipyi usein donna Inezin syväksi\nmielipahaksi yönkin ulkona.\n\n\"Puoleksi kesytetty puuma\", sanoi don Antonio tämän johdosta, \"villi\nluonto puhkeaa taas esille.\"\n\nPaitsi Mariaa ja nuorta pappia, isä Bernardoa, oli vielä eräs\nihminen kartanossa saavuttanut Pablon luottamuksen, nimittäin\nkartanon metsästäjä, tigrero [= tiikerinpyydystäjä], vanhanpuoleinen\nintiaani, jonka xinkat väittivät olevan maya-heimoa. Usein nähtiin\npojan ja Tamayn, metsästäjän, tuntikausia istuskelevan yhdessä ja\nkeskustelevan alkuasukkaiden tyyneen tapaan.\n\nJotkut väittivät kuulleensa, että he puhelivat mayankieltä; mutta se\nei ollut varmaa. Totta oli vain se, että Tamay oli ainoa punainen\nmies, jolle Pablo osoitti huomiota, työväkeä kohtaan hän sitä vastoin\nvuosien kuluessa esiintyi yhä kylmemmin ja ylpeämmin.\n\nPablo oli nyt noin kuusi-, seitsentoistavuotias, ikäisekseen kookas\nja voimakas; hänen kasvonpiirteensä olivat jalot, niiden vakavuus\nhaihtui ainoastaan Marian läsnäollessa; ja hänen ryhtiänsä ei\nylpeimmänkään kastilialaisen olisi tarvinnut hävetä.\n\nTamayn johdolla, jonka seurassa hän oli aarniometsiä samoillut,\nhänestä oli tullut taitava metsästäjä, joka aina varmasti kaatoi\npeuran juoksusta. Don Antonio oli opettanut hänet ratsastamaan ja\ntehnyt hänestä täydellisen mestarin; hän taltutti rajuimmankin\nhevosen ja istui harvinaisen sulavasti satulassa. Suopunkiakin hän\nkäsitteli kuin harjaantunein karjapaimen. Don Antonio oli tahtonut\ntutustuttaa pojan kartanon laajoihin tiluksiin, jotta hän myöhemmin\ntilanhoitajana olisi voinut johtaa töitä; mutta Pablo ei osoittanut\nsuurta halua maanviljelykseen. Sitävastoin hän tutki intohimoisesti\nmaan alkuhistoriaa, mutta ei voinut päästä siinä kovinkaan pitkälle.\nSeñor d'Iralalla, jonka esi-isät olivat Alvaradon aikana siirtyneet\nmaahan ja kuuluneet verisiin valloittajiin, jotka kukistivat\nsivistyneen maya-kansan, oli pienessä kirjastossaan merkillinen\nkirja. Se oli painettu edellisellä vuosisadalla Madridissa ja\nkäsitteli Guatemalan valloituksen historiaa. Vaikka tämä kirja\nolikin yksipuolisesti kirjoitettu espanjalaisten uskonritarien\nylistykseksi, ilmeni siitä kuitenkin selvästi, miten sankarillisesti\nmayat olivat taistelleet rautapaitaisia ritareita, heidän tykkejään\nja pyssyjään vastaan; ja Pablo luki sitä yhä uudelleen ja katseli\nihmetellen vaskipiirroksia, joissa sulkatöyhtöiset intiaanit\ntaistelivat espanjalaisia vastaan. Isä Bernardo ei tietänyt\npaljoa valloitushistoriasta, ja ennen valloitusta sattuneet\ntapahtumat olivat hänelle kerrassaan kuin seitsensinettinen kirja.\nXinka-heimoisten työmiesten muistoissa ei elänyt ainoatakaan\ntarinaa näiltä ajoilta. Toisin oli Tamayn, metsästäjän, laita; hän\noli vuoristossa elävää maya-kansaa ja tiesi monta vanhaa tarinaa\nentisiltä ajoilta, jolloin hänen kansansa vielä oli voimakas ja\nmahtava. Häntä intiaanipoika mielellään kuunteli.\n\nMuhkean, hienon herraskartanon kuistikolla istuivat teepöydän ääressä\ndon Antonio, hänen puolisonsa ja donna Maria, jonka hän laillisessa\njärjestyksessä oli ottanut lapsekseen. Don Antonio oli parhaassa\niässään, ja hänen puolisonsa ohitse tuntuivat vuodet vierineen jälkiä\njättämättä. Heidän vieressään istuva, suloinen, vaaleapukuinen\ntyttö, jonka somia kasvoja tummat kutrit ympäröivät, oli sama lapsi,\njonka meri neljätoista vuotta sitten oli heittänyt rannalle. Señor\nja señora d'Irala joivat teetään rauhallisesti, mutta nuori tyttö\nnäytti kovin levottomalta. Äkkiä kuului nopeata kavioiden kapsetta,\ndon Antonion otsaan uurtui hieno ryppy, señora ja Maria katselivat\nhäneen rukoilevasti; heti sen jälkeen astui Pablo ratsastuspukuisena\nkuistikolle. Hän kumarsi ensin señor d'Iralalle ja sitten hänen\npuolisolleen.\n\n\"Eikö Pablo mahdollisesti tiedä, että me haluamme täsmällisyyttä\naterioilla?\"\n\n\"Anteeksi, señor\", vastasi Pablo nöyrästi, mutta samalla arvokkaasti,\n\"minun täytyi käydä katsomassa karjaa, koska te halusitte tietoja\nLlanosta, ja myöhästyin kotimatkalla.\"\n\nKartanonomistajan kasvot kirkastuivat.\n\n\"Sinä olit siis karjamaalla? Se oli oikein. Istu, Pablo. Mitä sinne\nkuuluu?\"\n\n\"Ensimmäinen vaquero on hyvin tyytyväinen karjaan, señor. Laidun\non hyvää, karja on menestynyt ja lisääntynyt kahdeksallasadalla\neläimellä.\"\n\n\"Hoh, nehän ovat erinomaisia uutisia. Kiitän sinua, poikani.\"\n\nIntiaani aterioi ylhäisen arvokkaasti. Hänen pronssinväriset,\njalopiirteiset kasvonsa muistuttivat enemmän roomalaisen nuorukaisen\nkuin tavallisen alkuasukkaan ulkonäköä.\n\n\"Missä tapasit vaquerot, Pablo?\"\n\n\"Siinä, missä puro laskee Rio Saladaan.\"\n\n\"Ratsastan sinne itse huomenna, ja sinä voit saattaa minua.\"\n\nPablo taivutti myöntävästi päätään.\n\n\"Minua Pablo ei näy huomaavankaan\", sanoi Maria nyrpistäen huuhaan.\n\n\"Kuinka en\", vastasi Pablo hymyillen ystävällisesti.\n\n\"Sinä et ole pitänyt lupaustasi: et tuonut minulle nuorta kaurista\nmetsästä, siksi kai sinulla on paha omatunto.\"\n\n\"Tähän aikaan ei ole nuoria kauriita, myöhemmin pyydän sinulle\njonkin. Mutta jos haluat saada nuoren puuman, tuon sinulle heti, kun\nvain tahdot.\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi tyttö pelästyen; \"ei Pablo, sellaisesta kiellän\nsinua! Minä en halua puumaa, etkä sinä saa sitä tuoda.\"\n\n\"Tamay saattaa tuoda sen, hän tietää puumanpesän.\"\n\nMuuan neekeri astui nyt kuistille ilmoittaen, että kartanoa kohti\nratsasti kaksi caballeroa [= herrasmies]; mikäli hän saattoi nähdä,\nolivat he señorit da Fonseca ja de Mendez.\n\nViimeksimainittu nimi näytti tekevän vastenmielisen vaikutuksen\nnaisiin. Mutta don Antonio sanoi: \"He ovat tervetulleet! Ota heidän\nhevosensa hoitoosi ja opasta heidät tänne.\"\n\nNeekeri riensi täyttämään käskyä.\n\nPablo nousi pöydästä ja kumarsi donna Inezille. Hänen täytyi\npoistua ylhäisten vieraitten saapuessa, sillä valloittajien ylpeät\njälkeläiset olisivat vain äärimmäisessä pakossa istuutuneet samaan\npöytään värillisen kanssa.\n\nMaria yksin huomasi uhmaavan piirteen, joka levisi nuorukaisen muuten\nrauhallisille kasvoille. Ulkona Pablo kohtasi kaksi ratsastajaa; he\nolivat molemmat kartanonomistajia naapuristosta, hän tunsi heidät\nliiankin hyvin.\n\nKun hän aikoi astua heidän ohitseen tyynen kohteliaasti tervehtien,\nsanoi nuorempi herroista, mies, jonka kasvot olivat kauniit, mutta\nepämiellyttävät: \"Vieläkö tuo punainen vintiö oleksii täällä? Tulepas\ntänne, nulikka, hevostani pitelemään.\"\n\nTämän ratsastaja sanoi vain häntä kiusatakseen, sillä peonit\nympäröivät vieraita auttaakseen heitä hevosen selästä.\n\n\"Minä en ole palvelija, señor de Mendez\", vastasi Pablo ylpeästi.\n\n\"Totteletko, konna, tai saat maistaa ruoskaani!\" huusi caballero,\njota pojan vastaus ja varsinkin tapa, jolla se annettiin, kovin\nsuututti.\n\n\"Señor de Mendez saisi sitä katua\", vastasi tähän nuorukainen\njääkylmästi, mutta hänen tummista silmistään leimahti vihan välähdys.\n\n\"Anna olla, don Luis\", sanoi toinen vieraista, \"poika on don Antonion\nperhettä. Muista se.\"\n\nPablo poistui levollisesti, mutta Mendez sanoi hevosen selästä\nlaskeutuessaan: \"Suututtaa, kun tuollainen intiaani saa tässä\nrehennellä. Olisipa se poika minun kartanossani!\"\n\nHe laskeutuivat hevostensa selästä ja astuivat pation [= pihan]\npoikki kuistikolle. Don Antonio toivotti heidät tervetulleiksi ja vei\nheidät naisten luo, jotka tervehtivät molempia herroja espanjalaisten\ntapaan arvokkaan ja sulavan kohteliaasti.\n\n\"Teitte ystävällisesti, herrat, tullessanne meitä tervehtimään\",\nsanoi don Antonio sydämellisesti pyytäen vieraita istumaan.\n\n\"Herrat ovat tervetulleet\", lisäsi tähän donna Inez kohteliaasti,\nvaikka huomattavasti kylmemmin.\n\nSeñor ja señora d'Irala vaihtoivat muutamia perhekuulumisia\nvieraitten kanssa, sitten sanoi señor da Fonseca: \"Joka kerta, kun\ntäällä käyn, iloitsen nähdessäni, miten viehättäväksi donna Maria\nkehittyy. Pian hän sulollaan voittaa kaikki nuoret naisemme.\"\n\n\"Älä saata pikku velhoamme turhamaiseksi, don Ernesto; hänen täytyy\nvielä oppia paljon isä Bernardolta, ennenkuin hän voi kilpailla\nnuorten naistemme kanssa; mutta siinäpä pulma onkin.\"\n\nMaria nauroi. \"Oi, isä kulta, rauhoitu, minä kyllä opin. Ja mitä minä\nen ymmärrä, sen ymmärtää Pablo, ja sehän on samantekevä.\"\n\n\"Ah, don Pablo, intiaaniprinssikö? Hm. Minä en ymmärrä, don Antonio\",\nsanoi señor de Mendez, \"kuinka sinä voit sietää tuota intiaania\npöydässäsi.\"\n\n\"Siinä asiassa saat kääntyä tämän talon varsinaisen valtiattaren\ndonna Marian puoleen. Pablo on hänen ystävänsä.\"\n\n\"Niin\", sanoi nuori tyttö innokkaasti, \"Pablo on minun rakas\nystäväni, hän on hyvä ja kelpo poika ja sangen viisas; eikä hän sille\nmitään voi, että on ruskea.\"\n\n\"Eipä tietenkään, tyttöseni\", hymähti vanhempi vieraista, señor\nda Fonseca, \"mutta se ei muuta sitä seikkaa, että hänen värisensä\nihmiset kuuluvat koirankoppiin.\"\n\n\"Oi señor\", sanoi Maria syvästi loukkaantuneena, \"Pablo on caballero\".\n\n\"Oikeinko sekin? Kopealta tuo lurjus näyttääkin, hän kuvittelee kai\nolevansa Montezuman jälkeläinen. Totta puhuen, d'Irala, älä pahastu,\nmutta en voi hyväksyä sitä, että olet tuolla tapaa kasvattanut tuon\npunanahkaisen nulikan; se ei ole eduksi sinulle eikä hänelle.\"\n\nSeñor d'Irala, joka oikeastaan pohjaltaan, oli samaa mieltä\nkuin naapurinsa ja ainoastaan lemmikkinsä tähden oli suvainnut\nintiaanipoikaa perheensä jäsenenä, vastasi: \"Kenties olet oikeassa,\ndon Ernesto, varsinkin mitä häneen tulee; mutta voipa sellainenkin\naika koittaa, jolloin intiaani, jonka olemme kasvattaneet, voi meitä\nauttaa.\"\n\n\"Taivas meitä sellaisesta varjelkoon, että tuo orjajoukkio koskaan\nnäyttelisi maassamme mitään osaa.\"\n\n\"Samaa mieltä olen minäkin\", lisäsi tähän nuori Mendez. \"Heitä on\nkohdeltava kuin järjettömiä elukoita, mitä he todella ovatkin.\"\n\nMaria, jonka lempeillä, suloisilla kasvoilla leimusi ankara\nsuuttumus, nousi istuimeltaan; samoin teki donna Inez, hänkin\npahastuneena. Hän poistui kiihtyneen tytön seurassa lähteäkseen,\nkuten hän puolustautui, antamaan ohjeita illallista varten.\n\nKun herrat olivat yksin, lausui da Fonseca: \"Pääkaupungista kuuluu\nhuonoja uutisia, don Antonio.\"\n\n\"Niinkö? Mitä tarkoitatte? Eikö tämä maaparka siis koskaan saa\nrauhaa?\"\n\n\"Pedro Sarmiento on kohottanut San Christobalissa kapinanlipun ja\nkokoaa ympärilleen maan kaikki varkaat, murhaajat ja värilliset,\nmarssiakseen pääkaupunkiin.\"\n\n\"Taaskin sisällissota! Oi sellaista uutista! Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Pikalähetti toi sanan Chicacosta. Oletko varma väestäsi?\"\n\n\"Vaqueroihin ja peoneihin voin luottaa. Intiaanit ovat velttoja; ja\nsekarotuiset, kuka heistä tietää!\"\n\n\"He juuri ovat vaarallisia. Kaikkialla, kirjoittaa minulle Hakta,\nkoetetaan heitä yllyttää; vaarallisia ihmisiä hiiviskelee kautta\nmaan, kiihdyttäen väkeä isäntiään vastaan. Etkö ole vielä mitään\nsentapaista huomannut?\"\n\n\"En, en vielä. Del Roca on niin syrjässä valtateistä.\"\n\n\"Ole varuillasi, hirtätä heti jokainen epäilyttävä veijari, joka\nsukeltaa esiin väessäsi.\"\n\n\"Eikö hallituksella ole voimaa kukistaa kapinaa?\"\n\n\"Ainoa mies, joka Sarmientoa vastaan voisi menestyksellisesti\ntaistella, kenraali Lerma, on jo vanha. Mies on murtunut sen jälkeen,\nkun kadotti tyttärensä, jota hän yli kaiken rakasti. Hän tulee\narvattavasti kuitenkin johtamaan armeijaa. Valtion vaara on siinä,\nkirjoittaa Hakta, että Sarmienton onnistuu voittaa puolelleen mayat;\nketchien päällikkö, ilkeä Chamulpo, lienee jo hänen liittolaisensa.\nJos niin todella on, ovat asiat huonolla tolalla.\"\n\n\"Oh, don Ernesto! Sinä tuot huonoja uutisia. Taasko rakas isänmaamme\nupotetaan sisällissodan verivirtaan?\"\n\n\"Pelkäänpä, että niin käy.\"\n\n\"Eikö kenraali Lerma ole sukulaisesi, don Luis?\"\n\n\"Hän on isosetäni, don Antonio; mutta ikäväkseni täytyy minun\ntunnustaa, ettei hän koskaan ole ollut mieltynyt sukulaiseensa.\"\n\n\"Mutta sinä olet hänen perillisensä?\"\n\n\"Lain mukaan kyllä, sillä olenhan hänen sukulaisensa; mutta\narvoisalla vanhuksella ei ole erikoista rakkautta minuun, kenties\njuuri siksi, että olen hänen perillisensä.\"\n\n\"Ethän voi häntä siitä moittia, että hän mieluummin olisi jättänyt\nomaisuutensa omille lapsilleen. Kestä kärsivällisesti hänen\noikkujaan, don Luis. Hänen päivänsä ovat jo luetut.\"\n\n\"Suokoon taivas hänelle vielä monta elinpäivää\", sanoi nuori mies\ntekopyhästi. \"Minä en ahnehdi hänen omaisuuttaan.\"\n\nMuuan vaquero astui ripeästi kuistille.\n\n\"Mitä haluat?\" kysyi don Antonio.\n\n\"Señor, tahtoisin vain ilmoittaa, että merenpuoleisiin metsiin on\nmajoittunut suuri joukko aseistettuja intiaaneja.\"\n\nHerrat hypähtivät pystyyn.\n\n\"Joukko aseistettuja intiaaneja!\"\n\n\"Niin, herra. Jätin Pepen ja Andrén sinne pitämään heitä silmällä ja\nratsastin itse tänne ilmoittamaan asiasta.\"\n\n\"Montako heitä on?\"\n\n\"Noin satakunta.\"\n\n\"Kirottua\", huudahti Mendez, \"joko olemme saaneet vihollisen\nseuduillemme? Sepä vielä puuttui!\"\n\nMetsästäjä Tamay astui juuri samassa kuistin ohitse, ja don Antonio\nkutsui hänet luokseen. Tuokion kuluttua seisoi jäntevä, ruskea mies\nkuistilla pitkä luodikko kädessään, kolmen señorin edessä.\n\n\"Meren rannalla majailee aseistettuja intiaaneja, Tamay.\"\n\n\"Tiedän sen, don Antonio\", vastasi tigrero levollisesti.\n\n\"Sinä tiedät sen?\"\n\n\"Tulin juuri sitä ilmoittamaan.\"\n\n\"Mitä he tahtovat?\"\n\n\"He ovat rauhallisia ihmisiä, jotka palaavat metsästysretkeltä ja\naikovat viettää yönsä täällä; huomenna he lähtevät pois.\"\n\n\"Metsästysretkeltä? Ovatko he mayoja?\"\n\n\"Ei, herra, he ovat chiapatekeja, he ovat matkalla kotiinsa.\"\n\n\"Ja sinä menet takuuseen siitä, että heillä on rauhalliset aikeet?\"\n\n\"Panen siitä pääni pantiksi.\"\n\n\"Me emme kuitenkaan saa laiminlyödä mitään varovaisuustoimenpiteitä.\nKutsu kaikki peonit ja, mitä vaqueroja on, kartanoon, kutsu myöskin\nneekerit.\"\n\nTamay meni.\n\n\"Omituista. Chiapatekeja? Täällä! Oletko varma tigrerostasi, don\nAntonio?\"\n\n\"Hän on jo useita vuosia ollut palveluksessani ja koko ajan\nosoittautunut luotettavaksi.\"\n\n\"Miehessä on jotakin kavalaa. Onko hän xinkaheimoa?\"\n\n\"Hän puhuu kyllä heidän kieltään; mutta minä luulen, että hän on maya\ntai zapoteki.\"\n\n\"Jos hän koettaa salata sukuperäänsä, hautoo hän varmasti jotakin\nmielessään. Luota häneen sitä vähemmän. Chiapateki-intiaaneja?\nTuskin. Sarmiento on kaukana idässä. Hänen rosvojoukkoaan he eivät\nsiis voi olla.\" Ilta oli jo pimennyt, ja palvelijat kantoivat\ntulisoihtuja kuistikolle.\n\nSillä aikaa kuin herrat pohtivat maan kohtaloa ja levottomina\nkeskustelivat aseistetun intiaanijoukon tarkoituksista, seisoi\nPablo synkkänä laajan ja säännöttömästi rakennetun herraskartanon\netäisimmässä kolkassa. Nuori, ylpeä intiaani tunsi syvästi\nhalpamaisen kohtelun, joka señor Mendezin taholta oli tullut\nhänen osakseen; se oli taas uusi katkera muistutus siitä, miten\nhalveksivasti valloittajien ylpeät jälkeläiset ajattelivat\nalkuasukkaista, maan muinaisista valtiaista. Synkkiä ajatuksia\nristeili nuorukaisen mielessä. Ja hänen muistellessaan kansansa\nmuinaista mahtavuutta kiihtyi hänen synnynnäinen vihansa valkoihoisia\nkohtaan.\n\n\"Ylpeätä, turmeltunutta rotua, nuo valkoiset, jotka muinoin\nsurmasivat esi-isäni ja alistivat jäljelle jääneet orjiksi. Minä\nvihaan heitä kaikkia, kaikkia! Jospa näkisin sen päivän, jolloin\npunanahat ajavat heidät maasta, joka ei heille kuulu, merelle, jonka\nyli he tänne saapuivat!\"\n\n\"Mitä rakas veljeni ajattelee?\" kysyi lempeä, suloinen ääni\nkatkeroituneelta nuorukaiselta.\n\nKuin taikaiskulla kirkastui nuorukaisen kasvojen synkkä ilme\niloiseksi.\n\n\"Oi, Mariquita-sisko, minuako etsit?\"\n\n\"Niin, veljeni; ajattelin, että olet pahoillasi, kun nuo kopeat\nherrat karkoittivat sinut seurastamme, ja tahdoin sinua lohduttaa\",\nvastasi Maria, joka hiljaa oli hiipinyt paikalle.\n\n\"Sinä olet hyvä, Maria, sinä yksin. Toisia minä vihaan.\" Hänen\nkasvonsa synkistyivät taas vihaan.\n\n\"Oi, älä puhu noin, Pablo. Ovathan donna Inez ja don Antonio\nystävällisiä sinua kohtaan?\"\n\n\"Ovatpa kyllä, Mariquita, suvaitsevathan he intiaanipoikaa\nläheisyydessään sinun tähtesi.\"\n\n\"Älä puhu noin Pablo, he rakastavat sinua; mutta sinä et saa olla\nheitä kohtaan myöskään aina niin kylmä ja ynseä.\"\n\n\"Enkö ole aina osoittanut heille kunnioitusta ja kiitollisuutta?\nMutta he halveksivat ruskeaa ihoani. Minä en ole heidän vertaisensa;\nhe ovat mielestään jalompaa rotua, ja me olemme eläimiä heidän\nsilmissään.\"\n\n\"Ei, ei, sinä käsität heidät väärin.\"\n\n\"Kaikki ajattelevat niin, myöskin don Antonio. Mendez aikoi lyödä\nminua ruoskalla.\"\n\n\"Oi\", huudahti Maria säikähtyen, \"oi Pablo! oliko hän niin raaka? Oi\nveli!\"\n\n\"Toista iskua hän ei enää olisi yrittänyt, usko minua...\"\n\n\"Oi Pablo, taivaan tähden, hillitse kuuma veresi!\"\n\n\"Minä olen heitä kaikkia parempi, olen heidän vertaisensa, ja tuo\npelkuri aikoi minua lyödä.\"\n\n\"Hän on hyvin vastenmielinen herrasmies, ja minä en koskaan enää ole\nhänelle ystävällinen tämän jälkeen. Jokainen loukkaus sinua kohtaan\nkoskee minuunkin. Kestä se arvokkaasti, Pablo.\"\n\n\"Niin\", vastasi nuorukainen katkerasti, \"minun täytyy. Olen\nkasvatettu kuin caballero, ja minua kohdellaan kuin peonia. Mitä\nvanhemmaksi tulen, sitä syvemmin sen tunnen. Mitä teen täällä, missä\nminun töin tuskin siedetään ja missä jokainen pöllöpää, kuten tuo\nMendez, uskaltaa uhata minua ruoskallaan? Ei, sisko, minun paikkani\nei ole enää valkoisten ihmisten luona. Minä kuulun kansani miehiin,\nen tähän kurjaan orjajoukkoon; minä olen maya, ja metsissä elää vielä\nheimoni vapaita miehiä, heidän luokseen lähden.\"\n\n\"Oi, Pablo, veljeni, tahtoisitko jättää minut tänne yksin? Oi, ei,\nsinä et saa lähteä!\"\n\n\"Pitääkö minun odottaa, kunnes jonkun Mendezin ruoska todella sattuu\nminuun?\"\n\n\"Pablo. Pablo\", sanoi tyttö sydäntä särkevällä äänellä. \"Sinä et voi\nlähteä. Pienestä pitäen me kaksi olemme olleet yhdessä. Jumala itse\non meidät tehnyt veljeksi ja sisareksi ja heittänyt meidät myrskyssä\ntänne, jossa saimme kodin. Me olemme yhtä. Sinä et saa jättää\nsiskoasi.\"\n\n\"Niin, Mariquita\", vastasi poika tuokion kuluttua. \"Hirveä kohtalo\non meidät jo varhain yhdistänyt katkaistuaan kaikki ne siteet, jotka\nkiinnittivät meidät rakkaimpiimme. Minulla on maailmassa vain yksi\nolento, jolle elämäni kuuluu: sinä, valkoinen sisareni.\"\n\n\"Ja kuitenkin tahdoit lähteä, sinä paha poika.\"\n\n\"Kerran koittaa se päivä, joka meidät erottaa, Mariquita\", vastasi\nhän syvän vakavasti. \"Mutta minä en tahdo sitä kiirehtiä. Mitä taivas\nsuoneekin, missä elän tai kuolenkin, sinua, sisko, muistelen aina\nkalleimpana olentona maailmassa.\"\n\n\"Sinä olet surullinen ja katkeroitunut, Pablo, mutta niin et saa olla,\nsillä pahoitat sisaresi mielen. Tule señoran luo, tule.\"\n\n\"Ei, Mariquita, olen liian kiihtynyt, lähden vainioita samoilemaan.\nPalaan sitten, kun vieraat ovat lähteneet.\"\n\n\"Älä kulje pahoissa ja surullisissa ajatuksissa, Pablo. Muista\nsiskoasi.\"\n\n\"Kyllä, rakkaani.\"\n\n\"Ja palaa pian luoksemme kotiin.\"\n\n\"Kyllä pian\", hän rauhoitti siskoa.\n\nMaria nyökäytti ystävällisesti hymyillen hänelle pikku päätään\nja katosi kartanoon päin. Pablo lähti kiireesti astumaan\nagavevainioille, jotka pian peittivät hänet kaikkien silmiltä.\n\nVaquerot ja neekerit olivat lähteneet navetoista ja majoistaan\nherraskartanoon; jokin määrä vanhempia intiaaneja, kartanon\ntyöväkeä, liittyi heihin. Nämä miehet olivat kaikki luotettavia.\nDon Antonio antoi hovimestarinsa jakaa heille aseita ja määräsi\nheidät vartioimaan kartanoa. Kaikki tämä tapahtui niin hiljaa ja\nrauhallisesti, etteivät naiset aavistaneet mitään.\n\nHerrat Fonseca ja Mendez olivat päättäneet jäädä yöksi del Rocaan\nnähdäkseen, miten asiat kehittyisivät.\n\nTyöväen asunnoissa olivat määräykset kuitenkin herättäneet tavallista\nsuurempaa hälinää, ja kaikenlaisia huhuja levisi miehestä mieheen.\n\nMuuan vaqueroista, joka oli pantu vakoilemaan intiaanijoukkoa, palasi\nkartanoon ilmoittaen, että intiaaneilla oli mukanaan metsänriistalla\nja nahoilla sälytettyjä muuleja ja että he esiintyivät aivan\nrauhallisesti.\n\nPablo, joka mieli kiihdyksissä nopein askelin samoili vainioita, ei\nlainkaan huomannut, että kartanoon koottiin väkeä ja että siellä\nvalmistauduttiin hyökkäystä vastaan. Hän vältti yleensä työmiesten\nasuntoja kuten heitä itseäänkin. Viimein hän saapui takaisin\naukeamalle, joka levisi herraskartanon edustalla. Puunrunkoon\nnojautuen hän tuijotti pimeän halki valaistulle kuistille, jolla\ndon Antonio vieraineen ja perheineen istui. Pablon mieli oli nyt\nlevollisempi; mutta hän kärsi syvästi siitä, että valkoihoisten\nseura, johon Mariquita kuului, oli suljettu häneltä, intiaanilta.\nMutta hänen katkerat mietteensä keskeytyivät, sillä äkkiä kohosi\nhänen eteensä kuin maasta tumma olento. Nopeasti hän tarttui pitkään\npuukkoonsa, jota hän maan tavan mukaan kantoi vyössä selässään.\n\n\"Älä pelkää\", kuiskasi ääni mayain kielellä, jota Pablo oli oppinut\nymmärtämään Tamaylta, joskin samalla hämärä muisto sanoi hänelle,\nettä se joskus oli kaikunut hänen korviinsa, ennenkuin hän puhui\nespanjankieltä.\n\n\"Kuka olet?\" hän kysyi hiljaa samalla kielellä pitäen puukon valmiina\npuolustukseen ja ponnistaen silmiään tunteakseen edessään olevan\nhoikan olennon.\n\n\"Ei, vastaa sinä minulle\", puhui ääni edelleen, \"näkymättömien\nnimessä, jotka meitä varjelevat, vastaa, oletko sinä\nNezualpilli-kuninkaan jälkeläinen?\"\n\nKuullessaan nämä sanat nuorukainen tunsi värisevänsä. \"En ymmärrä\nsinua\", hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi.\n\n\"Eikö sinun rinnassasi ole kuningasten merkki?\"\n\nPablo hämmästyi suuresti kysymystä. Kuinka vieras saattoi tietää,\nettä hänet oli tatuoitu, ja miksi tämä niin oudoin sanoin sitä kysyi?\n\n\"Kuningasten merkkikö? Ah, en tiedä, mitä merkitsevät siniset viivat,\njotka joskus on kaiverrettu rintaani.\"\n\n\"Eikö Tamay ole sitä sinulle selittänyt?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi ääni, \"etkö tunne siinä kuninkaankehää?\"\n\n\"Minä en voi erottaa mitään. Mutta kuka sinä olet? Ja miksi kysyt\nminulta tätä kaikkea?\"\n\nHetkisen kuluttua jatkoi tuntematon vielä hiljemmin: \"Pelasta\nitsesi nopeasti. Sinua uhkaa kuolema. Älä usko Tamayta. Puuma sinua\nvastedeskin suojelkoon!\"\n\nJa yhtä ääneti, kuin oli tullutkin, katosi tumma olento jäljettömiin\npimeään.\n\nPablo ei kiinnittänyt huomiota salaperäiseen varoitukseen. Hänen\nmielensä oli kovasti kuohuksissa; loistavia kuvia hänen kansansa\nmenneisyydestä sukelsi hänen eteensä, ja niihin sekaantui kirjavia,\nrohkeita tulevaisuudenunelmia. Hänen korvissaan kaikui yhä kysymys:\n'Onko sinulla kuninkaanmerkki rinnassasi?'\n\nNäin hän seisoi kauan, ja kiihkeästi virtasi veri hänen suonissaan.\n\nNuorukaisen aistimet olivat tarkat, hänen opintonsa eivät olleet\nturmelleet tottuneen ja uutteran metsämiehen näköä eikä kuuloa. Hän\nkuuli äkkiä hiljaisia askelia, kuuli kuisketta ja huomasi tummia\nolentoja, jotka sukelsivat esiin yön pimeydestä ja liikkuivat\nherraskartanoa kohti.\n\n\"Älkää vuodattako verta, ellei se ole välttämätöntä\", sanoi matala\nääni mayankielellä, \"mutta elävänä tai kuolleena meidän täytyy hänet\nsaada. Seuratkaa tigreroa, hän johdattaa teitä, minä odotan tässä.\"\n\nKummastuneena ja kauhistuneena Pablo kuunteli; kaikki unelmat\nhaihtuivat, hän tiesi, tunsi vain yhden seikan: vaara uhkasi sitä\nainoata olentoa, jota hän rakasti. Viivyttelemättä hän kohotti kimeän\nvaroitushuudon: \"Rosvoja! Pelastakaa itsenne!\" ja lähti hurjaa\nvauhtia juoksemaan herraskartanoa kohti.\n\nIsku päähän, joka heitti hänet tajuttomana maahan, sulki hänen\nsuunsa. Hänen huutonsa oli kuitenkin kuulunut kuistille, Maria oli\ntuntenut hänen äänensä. \"Pablo!\" hän huusi kuolemantuskassa, \"se\non Pablo, hän huutaa apua! Pablo!\" Pablon hätähuutoa seurasi ulkona\nkuolemanhiljaisuus. Marian huutoon ei kukaan vastannut.\n\nDon Antonio ja señor da Fonseca syöksyivät pyssy kädessä ulos,\nMendez sitävastoin jäi varovasti parvekkeelle. Vartioivat vaquerot\nolivat nähneet parven miehiä, jotka kiireesti riensivät metsään.\nTamay, metsästäjä, tuli heitä vastaan, hän ei ollut nähnyt mitään.\nDon Antonio pelkäsi hyökkäystä ja sytytti joka taholle suuria\nnuotioita valaistakseen ympäristöä. Mutta kaikki oli rauhallista, ei\nmerkkiäkään vihollisesta ollut huomattavissa.\n\nDonna Inez oli surullinen, Maria epätoivoissaan. Ei kukaan ajatellut\nnukkumista.\n\nKeskiyön jälkeen tuli eräs vaquero metsästä ja ilmoitti, että\nintiaanit olivat pimeästä huolimatta poistuneet. Koska he yön\nlähestyessä olivat asettaneet vartijoita, ei hän ollut uskaltanut\nmennä heitä liian lähelle. Hän ei ollut huomannut mitään epäilyttävää.\n\nTästä sanomasta huolimatta ei varokeinoista kuitenkaan luovuttu.\nRetkeilevä intiaanijoukko saattoi milloin tahansa hyökätä syrjäisen\nhaciendan [= maakartanon] kimppuun. Kansalaissota raivosi maassa.\nMutta yötä seurasi päivä, ja kaikki oli ennallaan.\n\nPablo yksin oli kadonnut.\n\nTamay, metsästäjä, ja kaksi vaqueroa, jotka olivat kartanon\ntaitavimmat vakoilijat, kiirehtivät metsään, jossa intiaanit olivat\nmajailleet. Leveät jäljet osoittivat näiden lähteneen muuleineen ja\nhevosineen pohjoista kohti. He seurasivat jälkiä jonkin matkaa, mutta\neivät ensin löytäneet mitään, joka olisi voinut herättää epäluuloa\ntai antaa tietoja Pablosta. Tamay oli tosin tottunut metsänkävijä,\nmutta nähtävästi olivat paimenet häntä ovelampia, mitä huomiokykyyn\nja vainuun tuli, sillä kun metsästäjä mitään huomaamatta kulki ohi,\nkeksi vaqueron silmä ruohikossa pienen valkoisen silkkiliinan, jota\nPablon oli tapana pitää kaulassaan. Ja kappaleen matkan päässä siitä\ntoinen paimenista löysi litteän lyijypalan, jollaisia intiaanit\npitävät kaulassaan. Sen kannike oli katkennut, ja se oli varmaankin\nhuomaamatta pudonnut kantajaltaan. Toiselle puolelle oli kaiverrettu\npyhäinkuva ja toiselle kiemurainen merkki. \"Riittää\", sanoi vanhempi\nvaquero, \"palatkaamme kotiin; nyt tiedämme, mitä halusimme tietää.\nIntiaanit ovat vieneet Pablon, ja\" -- hän piti Tamayn silmäin edessä\nsitä puolta lyijypalasta, johon oli kaiverrettu kiemuraviivat --\n\"mikä kansa käyttää tällaisia merkkejä?\"\n\nIntiaani tutki kuviota vakavana ja pudisti sitten päätään: \"Tamay ei\nsitä tiedä.\"\n\n\"Vai et, mies, silloin sanon minä sen sinulle: Nuo intiaanit olivat\nmaya-heimoa, he yksin käyttävät sellaisia pakanallisia kiemuroita\nlyijypaloissa.\"\n\n\"Sinä tiedät siis enemmän kuin minä.\"\n\n\"Siltä näyttää,\" vastasi vaquero.\n\nKartanon naiset olivat kauhuissaan kuullessaan, että Pablo kaikesta\npäättäen oli ryöstetty. Maria itki ääneen veljeään. Herroja\nkummastutti suuresti vaquerojen väite, että intiaanit olivat olleet\nmaya-heimoa.\n\n\"Sinähän luulit heitä chiapateki-intiaaneiksi, Tamay?\" sanoi don\nAntonio tigrerolle.\n\n\"Niin luulen vieläkin\", vastasi tämä kuivasti.\n\n\"Hassutusta. Sinun vaquerosi oli varmaan oikeassa\", lausui señor\nda Fonseca, \"he olivat mayoja; mitenkä chiapatekit oisivat tänne\ntulleet! Mutta minua ihmetyttää suuresti, että he veivät ruskean\npojan mukaansa, sen sijaan että olisivat leikanneet häneltä kurkun\npoikki.\"\n\n\"Kenties löydämme vielä hänen ruumiinsa\", sanoi don Antonio hiljaa.\nÄäneen hän lisäsi: \"Olen varma siitä, että nuorukaisen huuto pelasti\nmeidät hyökkäykseltä.\"\n\n\"Ja Pablo uhrautui meidän tähtemme\", sanoi donna Inez liikuttuneena.\n\n\"Näetkö, isä, näetkö\", valitti Maria kyynelsilmin, \"kuinka hyvä ja\njalo hän on? Oi, pelasta hänet noiden pahojen ihmisten käsistä! Minä\nen milloinkaan lakkaa veljeäni suremasta.\"\n\nHänen tuskansa oli liikuttava.\n\n\"Rauhoitu, lemmikkini, rauhoitu! Jos Jumala suo, saat hänet kyllä\ntakaisin. Pablo on voimakas ja viisas, hän keksii kyllä keinoja\npäästäkseen vapaaksi.\"\n\n\"Ei, sinun täytyy häntä auttaa, oi, olethan sinä mahtava haciendero\n[= tilanomistaja] ja señor da Fonseca auttaa kyllä sinua toimittamaan\nminulle veljeni takaisin.\"\n\nDon Antonio, jota hänen lemmikkinsä valitus suuresti liikutti ja joka\nmyös näki puolisonsa tuskan, koetti rauhoittaa molempia.\n\n\"Jos he kerran ovat kuljettaneet hänet mukaansa, luovuttavat he kyllä\nhänet lunnaita vastaan. Minä lähetän taitavimmat mieheni heitä takaa\najamaan. Muutaman päivän kuluttua on Pablo taas täällä. Älä itke,\nlapsukaiseni.\"\n\n\"Tule, Maria\", sanoi donna Inez. \"Menkäämme rukoilemaan pyhää Äitiä\nhänen puolestaan.\"\n\nHän tarttui nuoren tytön käteen ja vei hänet pieneen kappeliin, joka\noli aivan lähellä herraskartanoa.\n\nHuolimatta nuoren tytön tuskasta ei intiaanipojan häviäminen\nrahtuakaan liikuttanut vierailulla olevia kartanonomistajia; Tamay\nseisoi synkkänä kuten tavallisesti; ainoastaan vaquerot, jotka\nhartaasti rakastivat donna Mariaa, näyttivät osaaottavilta.\n\nDon Antonio kääntyi vanhemman paimenen puoleen: \"Mikä on sinun\nmielipiteesi, Pepe: ovatko he kuljettaneet pojan mukaansa vai\naikovatko tappaa hänet?\"\n\n\"En luule heidän tappavan häntä, sillä siinä tapauksessa he olisivat\nvoineet jo täällä pistää puukkonsa häneen. Don Pablo on vahva ja\nketterä kuin puuma; kyllä he ovat saaneet ponnistella, ennenkuin ovat\nsaaneet hänet siteisiin.\"\n\n\"Mutta miksi, miksi he ovat vieneet hänet?\"\n\n\"Nämä vuori-mayat...\"\n\n\"Sinä olet siis yhä sitä mieltä, että he olivat mayoja?\"\n\n\"Kyllä, herra. Nämä vuori-mayat elävät yhä vanhassa häpeällisessä\ntaikauskossaan. Kuka tietää, mitä he aikovat tehdä nuorukaiselle.\"\n\n\"Minusta tuntuu melkein siltä\", sanoi señor da Fonseca, \"kuin he\nolisivat tarkoittaneet retkellään juuri ruskeata nuorukaista;\nsillä ainakaan tähän asti ei ole kuultu, että intiaanijoukko olisi\nvahingoittanut kenenkään henkeä tai omaisuutta. Mitä sinä, Tamay,\narvelet?\"\n\n_\"Quien sabe?\"_ [= Kuka tietää?] vastasi tämä lyhyesti maan tavan\nmukaan.\n\n\"Kyllä minäkin jo olen hiukan siihen tapaan ajatellut\", sanoi don\nAntonio miettivästi, \"Mutta mitä syytä heillä olisi ryöstää Pabloa?\"\n\n\"Kenties he tahtovat saada joukkoonsa jonkun heimolaisistaan, joka\non sinun hyvyydestäsi, don Antonio, kasvatettu vanhojen kristittyjen\nkaikessa viisaudessa\", sanoi señor de Mendez hiukan ivallisesti.\n\"Pyh, d'Irala, mitä tämä kaikki nyt meitä liikuttaa? Sarmienton\nkapina antaa meille paljon enemmän ajattelemista. Ellei sitä\nrosvopäällikköä heti ensi hyökkäyksessä kukisteta, leikkaavat he\nmeiltä kaikilta kurkun poikki. Minun täytyy nyt lähteä kotimatkalle,\ndon Antonio; kenties ovat mayat käyneet minuakin tervehtimässä. Heti\nkun olen saanut kuulla uutisia, annan teille tiedon niistä.\"\n\nFonseca ilmoitti myöskin haluavansa lähteä kotiin, ja heti sen\njälkeen molemmat herrat ratsastivat palvelijoineen kartanosta.\n\nDon Antonio, jota ei Tamayn, metsästäjän, käytös miellyttänyt,\nkäski hänen poistua. Hän oli varma siitä, että tämä yhtä hyvin kuin\nmolemmat paimenetkin oli ollut selvillä siitä, mitä heimoa vieraat\nintiaanit olivat olleet, sitä suuremmalla syyllä, kun Tamay itse oli\nalkuasukas ja todennäköisesti maya, vaikka puhuikin xinkain kieltä.\nTämä herätti kartanonomistajan epäluuloa.\n\nKun hän oli jäänyt kolmen kesken vaquerojensa kanssa, hän sanoi:\n\"Mitä meidän tulee tehdä, miehet, päästäksemme selville pojan\nkohtalosta ja toimittaaksemme hänelle apua? Mitä sinä, Pepe, arvelet?\"\n\n\"Minä luulen nyt myöskin, että mayojen käynti koski yksinomaan don\nPabloa.\"\n\n\"Selitä minulle jokin syy. Pablohan joutui jo lapsena minulle ja on\nelänyt neljätoista vuotta kodissani.\"\n\n\"Tiedän sen, herra. Mutta etkö koskaan ole kuullut nagualista?\"\n\n\"Nimen olen joskus kuullut, mutta en muuta.\"\n\n\"Se on salainen liitto, joka on hyvin levinnyt mayojen kesken. He\ntuntevat toisensa salaisista merkeistä, heillä on salaperäisiä\nmenoja, he ovat kaikkien kristittyjen ja valkoihoisten vihollisia.\nMinä luulen, että don Pablo on maya, hänellä on salaperäinen merkki\nrinnassaan, ja nuo ihmiset ovat jostakin syystä tulleet häntä\nhakemaan. Se on minun luuloni asiasta.\"\n\n\"Mutta kuinka he olisivat saaneet tietää...?\"\n\n\"Kysy sitä Tamaylta, herra.\"\n\n\"Ihmeellistä. Mutta otaksuen, että tämä kaikki on totta, mitä tulee\nmeidän tehdä auttaaksemme poikaa, joka nyt kerta kaikkiaan kuuluu\nperheeseeni?\"\n\n\"Jos tahdot, señor, ratsastamme heidän jäljestään. Anna meille vähän\nkultaa mukaamme, se tekee usein ihmeitä.\"\n\n\"Sitä saatte. Tehkää niin, miehet, tuokaa poika takaisin, älkää\nsäästäkö rahaa. Näettehän, ettei minulla enää ole rauhallista hetkeä\ntalossani, jos Pabloa kohtaa jokin onnettomuus.\"\n\nVaquerot hymyilivät; he kuten kaikki muutkin tiesivät, että donna\nMaria vallitsi taloa.\n\n\"Me teemme, mitä voimme, herra, mutta pidä silmällä tigreroa;\nerehdynpä suuresti, ellei hänen kauhansa ole ollut tässä liemessä.\"\n\n\"Sen teen. Laittautukaa vain valmiiksi, ottakaa mukaan, mitä\ntarvitsette, ja tulkaa sitten noutamaan rahoja. Te saatte kyllä\npalkinnon... Tiedän, että olette uskollisia.\"\n\n\"Niin olemme, herra, me kuulumme sinulle.\"\n\nVähän ajan kuluttua miehet lähtivät intiaaneja takaa ajamaan;\nhe olivat molemmat karaistuneita ja kokeneita miehiä, taitavia\nratsastajia kumpikin, ja mukanaan heillä oli sekä rahaa että kaikkea\nmuutakin, mitä sellaisella matkalla tarvitaan.\n\nPilkallisesti hymyillen katseli Tamay heidän lähtöään.\n\nSeuraavana päivänä olivat señor ja señora d'Irala niin huolissaan\nMarian surusta, etteivät huonot uutisetkaan, joita saapui\nkapinallisten taistelusta hallitusta vastaan, vaikuttaneet heihin\nmitään.\n\nKolmantena päivänä Pablon katoamisesta saapui del Rocan kartanoon\nvanha intiaani palvelijainsa saattamana. Mitä pukuun ja arvokkaaseen\nryhtiin tulee, olisi vanhusta tuskin voinut erottaa kreolilaisesta\nkartanonomistajasta; väri yksin teki eron.\n\nHän ratsasti kartanon pihalle ja pyysi päästä don Antonion puheille.\n\nTämä kutsutti hänet luokseen kuistille.\n\nIntiaanilla, jonka lyhyeksi leikattu tukka jo oli harmaa, oli\nälykkäät, tarmokkaat kasvot; hän alkoi keskustelun esittäen itsensä.\nHän oli Felipe Arana, Meksikon tasavallan kenraali.\n\n\"Kenraali?\"\n\n\"Jos suvaitsette, señor. Olen taistellut Morelon ja Guereron johdolla\nsuuressa vapaustaistelussa.\"\n\nMies puhui sujuvasti espanjankieltä, ja hänen käytöksensä oli\nmoitteeton. Don Antonio pyysi häntä istumaan, tarjosi hänelle\nsikareja ja kysyi sitten: \"Mikä tuottaa minulle kunnian, señor?\"\n\n\"Haluaisin tietoja eräästä heimooni kuuluvasta nuorukaisesta, joka jo\nvuosikausia on elänyt talossanne, señor d'Irala.\"\n\nKummastuneena kartanonomistaja kysyi: \"Pablostako?\"\n\n\"Niin. Tahtoisitteko olla hyvä ja kertoa minulle, minkälaisissa\nolosuhteissa hän teille joutui ja milloin?\"\n\n\"Oi, señor, ensiksi täytyy minun mielipahakseni ilmoittaa teille,\nettä Pablo kolme päivää sitten katosi, luultavasti ryöstettiin\", ja\nhän kertoi salaperäisen tapahtuman.\n\nEi ainoakaan piirre muuttunut intiaanin kasvoilla, mutta hän kävi\nhyvin vakavaksi kuunnellessaan don Antonion kertomusta.\n\nSen enempää asiaa koskettelematta hän lausui: \"Olisin kiitollinen,\njos voisitte antaa minulle äsken pyytämäni tiedot.\"\n\nD'Irala kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt pikku tytön ja\nintiaanipojan.\n\n\"Maassa riehui kuten nytkin sota, ja kaikki tiedustelut heidän\nvanhemmistaan olivat turhia\", lausui hän lopuksi, \"ja niin otin\nlöytölapset omiksi lapsikseni. Mutta miksi, señor Arana\" --\nvalloittajien jälkeläinen ei voinut pakottaa itseään antamaan\nintiaanille kenraalin arvonimeä -- \"tiedustelette Pabloa?\"\n\n\"Saatte heti, señor d'Irala, tietää syyt tiedusteluihini, jos vain\nvielä suvaitsette sanoa minulle, kauanko lapset ovat luonanne olleet?\"\n\n\"Neljätoista vuotta.\"\n\n\"Ja ruskea poika oli arvelunne mukaan noin kolmen vuoden vanha?\"\n\n\"Niin.\"\n\nDonna Inez ja Maria olivat astuneet kuistikolle miesten huomaamatta.\n\n\"Oletteko te tai joku muu huomannut pojan rinnassa siniviivaisen\npiirustuksen?\"\n\n\"Kyllä, señor, sekä minä että vaimoni ja muutkin olemme sen\nhuomanneet; mutta ei kukaan, eivät edes täällä asuvat intiaanit, ole\nvoinut selittää sen merkitystä.\"\n\nVanhus veti taskustaan kappaleen hienosti parkittua nahkaa ja levitti\nsen. Siihen oli sirosti piirretty siniviivainen kuvio. Hän näytti\nsitä don Antoniolle kysyen: \"Oliko kuvio tämän näköinen?\"\n\nHaciendero katseli piirustusta ja sanoi: \"Tämän näköinen se kyllä\noli; mutta tuossahan on vaimoni.\"\n\nDonna Inez oli astunut lähemmäksi. \"Hänellä on varmaankin parempi\nmuisti kuin minulla.\" Intiaani nousi seisomaan ja tervehti arvokkaan\nkohteliaasti.\n\n\"Tuotteko tietoja Pablosta, señor?\" kysyi Maria kiihkeästi.\n\nVanha intiaani loi häneen ystävällisen katseen ja vastasi: \"En,\nseñorita, minä tulen saamaan tietoja.\"\n\n\"Oi, señor, pahat ihmiset ovat hänet ryöstäneet, kenties he ovat\ntehneet hänelle pahaakin.\"\n\n\"Jos hänellä on tämä merkki\", intiaani viittasi nahkaan, joka oli\ndonna Inezin kädessä, \"ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä\nvastaan.\"\n\n\"Oi, kiitos, Pyhä Neitsyt!\" kuiskasi Maria.\n\n\"Juuri tällainen oli ihmeellinen merkki lapsen rinnassa, señor\",\nsanoi donna Inez.\n\n\"Muistatteko, señora, näitä viivoja tässä\", intiaani osoitti\npiirustusta, \"jotka ovat kuvaavinaan otsanauhaa?\"\n\n\"Kyllä, ne herättivät erityistä huomiotani.\"\n\nVanha, raudanluja mies huokasi syvään ja sanoi hiljaa: \"Niin, olemme\nsiis hänet löytäneet ja kadottaneet. Te haluatte ehkä tietää,\nmiksi tämän heimolaiseni kohtalo niin syvästi liikuttaa mieltäni.\nKuulkaa: Laajalle levinnyt maya-kansa piti vielä kukistumisensakin\njälkeen kuningassukunsa viimeisiä jäseniä pyhinä. He olivat kaiken\nhajaannuksen keskellä yhdyssiteemme, heihin liitimme kaiken toivomme,\nettä mayojen kansa vielä kerran hallitsisi maata. Kuninkaan suku on\nkuollut\", jatkoi hän juhlallisella vakavuudella, \"lukuunottamatta\nHualpaa, Jungunan, Tähden poikaa. Kun viimeksimainitun sielu\nerosi ruumiista, ryöstettiin hänen silloin tuskin kaksivuotias\npoikansa. Hänen ryöstäjänsä oli ilkeä mies, omaa heimoamme,\nja hän aikoi varmaankin tappaa lapsen, kuninkaitten viimeisen\njälkeläisen, periäkseen tämän arvon, koska väitti muka olevansa\nkaukaista sukua kuningasperheelle, ja saadakseen siten suurempaa\nvaltaa maya-kansan keskuudessa. Me ajoimme takaa rosvoja, mutta\nturhaan. Me emme tavanneet Hualpaa heidän käsistään, ja ivaten he\nkielsivät rikoksensa. Me luulimme lasta kuolleeksi ja surimme kauan\nmennyttä kuningassukua. Emme edes voineet kostaa murhaajalle, sillä\nhänen työtään ei voinut toteen, näyttää, ja hänellä oli monta ja\nuskollista liittolaista. Silloin sain pari viikkoa sitten tietää,\nettä kuninkaitten jälkeläinen oli täällä teidän kodissanne, ja minä\nlähdin heti noutamaan häntä kotiin omainsa luo. Hallitsijahuoneemme\nmiehisillä jäsenillä on kuninkaanmerkki, tämä merkki rinnassaan\", hän\nosoitti piirustusta.\n\nHiiskahtamatta kuuntelivat kaikki vanhaa miestä hänen näin puhuessaan.\n\nViimein sanoi don Antonio: \"Minä kerroin teille jo, señor, että\nPablomme on ryöstetty sekä millaisissa olosuhteissa. Onkohan tämä\nryöstö jossakin yhteydessä hänen syntyperänsä kanssa?\"\n\n\"Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Chamulpo, joka luonnollisesti\npelkää syntyperäisen kuninkaan, Nezualpillin jälkeläisen,\nvaikutusvaltaa maya-heimoon, koska se vahingoittaa hänen omia\nkunnianhimoisia pyyteitään, on saanut kuten minäkin tietää Hualpan\nvielä olevan elossa. Hän on ryöstänyt tämän, koska hän tietysti\npelkää pojankin joskus saavan tietää oikean sukuperänsä.\"\n\n\"Se selittäisi tämän omituisen tapahtuman. Mutta mistähän hän on\nvoinut saada tietää?\"\n\n\"Miten lapsi on pelastunut ja missä hän on elänyt siitä päivästä,\njona hänet ryöstettiin, siihen päivään, joka toi hänet teidän\nturviinne, sitä emme tiedä.\"\n\n\"Teillä ei siis ole mitään tietoa siitäkään, mistä perheestä donna\nMaria on syntyisin?\" kysyi donna Inez vapisevalla äänellä.\n\n\"Ei, señora. Mutta päättäen siitä, missä tilassa señor kuvaili pojan\nolleen, ja señoritan olennosta arvaan minä, että Jumala on antanut\nhänet hyviin käsiin, kuten hän täälläkin\", hän kumarsi d'Iralalle ja\ndonna Inezille, \"on suonut hänelle ystäviä.\"\n\n\"Hän oli minun veljeni, señor, pienestä pitäen, ja tässä on meidän\nhyvä äitimme.\" Näin sanoen Maria syleili hellästi donna Ineziä.\n\n\"Mutta milloin saitte, señor, tietää Pablon täällä olosta?\"\n\n\"Muuan mies väestänne, maya, on tuntenut kuninkaanmerkin ja\nlähettänyt sanan Chamulpolle, että kuninkaitten jälkeläinen asuu\ntäällä. Tämän kuuli kauhukseen Azual, Chamulpon liittolainen ja hänen\npalkkaamansa murhaaja, joka heitti avuttoman lapsen syvään metsään\nsiten tuhotakseen sen. Te ette ehkä tiedä, señor, että meidän uskomme\nmukaan jokaisella mayalla on oma suojelushenkensä, joka asuu jonkin\neläimen hahmossa. Hualpan suojelushenki oli puuma, ja sellaisen eteen\nAzual heitti pilkaten pojan syvässä erämaassa. Kun mies, joka oli\npahasti sairaana, kuuli, että kuninkaitten jälkeläinen vielä elää,\nvaltasi hänet sanomaton kauhu. Hän luuli, että puuma oli pelastanut\nlapsen, ja omantunnontuskissaan hän lähetti poikansa luokseni\nilmoittamaan, että Jungunan poika vielä vaeltaa auringon valossa, ja\nsamalla ilmaisi hänen olinpaikkansa.\"\n\n\"Entä kukahan täältä oli lähettänyt sanan?\"\n\n\"Teidän tigreronne, niin kertoi minulle Azualin lähetti.\"\n\n\"Oi, onko tuo konna kavaltanut pojan hänen vihollisilleen? Tahdotteko\nhänet nähdä?\"\n\n\"Tahtoisin.\"\n\nDon Antonio soitti ja huusi sisään kiirehtivälle palvelijalle: \"Onko\nTamay saapuvilla?\"\n\n\"Hän on juuri tullut metsästä.\"\n\n\"Kutsu hänet tänne.\"\n\nNeekeri juoksi ulos.\n\n\"Kertomuksenne Pablon entisyydestä on sangen liikuttava\", sanoi donna\nInez. \"Teitä varmaankin ilahduttaa kuulla, että hän on hyvä, jalo ja\nylevämielinen nuorukainen.\"\n\n\"Niin, veljeni on hyvä\", vakuutti Mariakin.\n\n\"Iloiten kuulen sananne, señora\", sanoi vanha intiaanisoturi, ja\nselvästi näkyi, että hän puhui sydämensä pohjasta.\n\nTamay, metsästäjä, astui parvekkeelle ja loi aran silmäyksen\nläsnäoleviin. Samassa pujahti kenenkään huomaamatta nuori, hoikka\nintiaani parvekkeen kaidepuille koristekasvien peittoon. Hän loi\ntummat silmänsä kenraali Aranaan.\n\nJääharmaa maya kohosi täyteen pituuteensa nähdessään Tamayn, ja hänen\ntummat silmänsä iskivät tulta.\n\n\"Haa, sinäkö se oletkin, elukka, sinä kansasi kavaltaja! Olisinpa\nvoinut sen arvata.\"\n\nNäin puhuteltu vapisi, ja hänen tavallinen huolettomuutensa katosi.\n\n\"Missä on kuninkaitten jälkeläinen?\" lausui kenraali edelleen\nmayankielellä. \"Puhu, tai surmautan sinut silmänräpäyksessä.\"\n\nEi kukaan huomannut, kuinka piiloutunut intiaani kohotti pyssynsä\ntähdäten metsästäjään, jonka elämä tällä haavaa todella riippui\nhiuskarvasta.\n\nVanhuksen mahtava olento ja hänen uhkauksensa vaikuttivat, hitaasti\nvastasi Tamay: \"Chamulpo lähetti häntä noutamaan.\"\n\n\"Minne hänet on viety?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Kuninkaan suojelushenki puuma on repivä sinut kappaleiksi, ja sinun\nsielusi joutuu ikuiseen pimeyteen, jos ainoakaan hiuskarva hänen\npäästään notkistetaan. Hän on Nezualpillin jälkeläinen!\"\n\nMetsästäjä seisoi synkkänä ja hengitti raskaasti. Viimein hän sanoi:\n\"Lupaa minulle, että saan levätä maya-mullassa, ja minä saatan hänet\ntakaisin luoksesi.\"\n\nKenraali loi häneen syvää halveksumista uhkuvan katseen: \"Mene,\npelkkä näkösi loukkaa minua.\"\n\nMies poistui nopeasti ja huomattavan arkana.\n\nArana kääntyi nyt toisten puoleen, jotka ääneti olivat seuranneet\nkohtausta. \"Hän on kansansa hylkäämä petturi, joka kykenee mihin\nkonnantyöhön tahansa. Hän on tuntenut Hualpan ja kavaltanut hänet\nChamulpolle.\"\n\n\"Minä ajan hänet heti talostani\", sanoi don Antonio.\n\nHiljainen sihinä kuin käärmeen kidasta herätti samassa kenraalin\nhuomiota.\n\n\"Kuka siellä?\" hän kysyi nopeasti käännähtäen.\n\n\"Azualin poika, päällikkö\", kuului vastaus.\n\n\"Siinä on lähetti, joka toi minulle sanan Hualpasta, señor\", sanoi\nArana espanjankielellä don Antoniolle, \"saako hän astua esiin?\"\n\n\"Tietysti, kenties saamme kuulla jotakin uutta.\"\n\n\"Tule!\"\n\nHeti, sen jälkeen ilmestyi metsästyspaitaan puettu intiaani pyssy\nkädessä kuistikolle. Hän ei katsonutkaan muihin kuin Aranaan.\n\n\"Surmaanko hänet, kazike?\"\n\n\"Ei. Kuinka tänne jouduit?\"\n\n\"Minä tulin Chamulpon miesten mukana ja jäin tänne, koska arvasin\nsinun tulevan tiedustelemaan kuninkaitten jälkeläistä, kazike.\"\n\n\"Entä kuningas?\"\n\n\"Hänet on ryöstetty. Minä varoitin häntä, mutta hän ei huolinut\nvaroituksestani.\"\n\n\"Sinä tunsit hänet?\"\n\n\"Minut lähetettiin edellä tiedustelijana, ja tunsin hänet jo päivällä\nkuvauksesta, joka meille annettiin.\"\n\n\"Ja edelleen?\"\n\n\"Kun me illalla hiivimme tänne Pabloa ryöstämään, tapasin hänet. Hän\nseisoi mietteissään puun juurella katsellen tänne parvekkeelle. Minä\nlähenin ja kuiskasin muutamia varoituksen sanoja hänen korvaansa.\nMutta hän oli varmaankin huomannut meikäläiset ja luullut vaaran\nuhkaavan omaisiaan, sillä hän kohotti kimeän hätähuudon ja syöksyi\nesiin. Silloin Tamay iski häntä päähän.\"\n\n\"Kuihtukoon hänen kätensä.\"\n\n\"Ja toiset heittivät peitteen hänen päälleen ja kantoivat hänet pois.\"\n\n\"Tiesivätkö he, kuka hän on?\"\n\n\"Olen kuiskannut sen hiljaa monen korvaan.\"\n\n\"Minne hänet on viety?\"\n\n\"Vuorille. Minä löydän hänet kyllä.\"\n\n\"Pelasta Hualpa, kuninkaitten jälkeläinen, ja isäsi on saava levon\nhaudassaan.\"\n\n\"Azual, isäni, on kuolemanhetkellään käskenyt minun pelastaa\nkuninkaan; minä teen sen, jotta hänen henkensä kohoaisi aurinkoon.\"\n\n\"Palkkasi on oleva suuri. Missä on Chamulpo?\"\n\n\"Hän on Lännessä ja aikoo sotia pääkaupunkilaisia vastaan; hän on\nlähettänyt sanan Yucatanin mayoille, käskien heitä avukseen.\"\n\n\"Hyvä, Azualin poika, sinä olet oikea maya ja tulet suureksi kansasi\njoukossa. Tästä saat rahaa, sinä tarvitset sitä, lähde matkalle. Sinä\ntiedät, missä minut tapaat.\"\n\nNuori intiaani poistui nopeasti, ja Arana kertoi perheenjäsenille\nheidän keskustelunsa sisällön.\n\nKummastuneina kuuntelivat kaikki, ja don Antonio huomasi nyt olleensa\noikeassa otaksuessaan, että Pablo, peläten kartanon olevan vaarassa,\nhäikäilemättä oli syöksynyt esiin. Tämä liikutti häntä.\n\nKuultuaan, että nuori intiaani aikoi lähteä Pabloa etsimään, hän\nkäski antaa parhaan hevosensa tämän käytettäväksi. Kiitollisena Arana\nvastaanotti tarjouksen.\n\n\"Minä pyydän lausua jäähyväiset\", sanoi sitten vanha intiaani.\n\n\"Ettekö suostu nauttimaan del Rocan vieraanvaraisuutta, señor Arana?\"\n\n\"Minun täytyy vielä tänään ratsastaa pitkä matka päästäkseni pian\nomieni luo. Mutta sitä ennen kiitän teitä, señor, hyvyydestä, jota\nolette osoittanut kansani lapselle. Felipe Arana on käytettävissänne\nkaikissa olosuhteissa. Kapina, jonka kenraali Sarmiento on nostanut\nhallitustanne vastaan, on sangen vaarallinen, koska Chamulpo,\nketchien päällikkö, on asettunut hänen puolelleen. Hän on myös\nlähettänyt Yucataniin lähettiläitä kiihottaakseen sikäläisiä\nmaya-heimoja taisteluun. Minun vaikutuksestani yksin ovat miehet\ntähän asti pysyneet alallaan, mutta tulevaisuudesta en voi taata. Jos\nolisin tavannut Hualpan, nuoren kuninkaan, täällä, olisivat kaikki\nmayat ehdottomasti totelleet hänen käskyjään, yksin Chamulponkin\nmiehet. Sen tuo konna tietää, ja siksi hän Hualpaa pelkää. Vielä\nkerran toistan: kapina on vaarallinen, suojelkaa itseänne. Jääkää\nhyvästi.\" Hän taivutti päätään jäähyväisiksi.\n\nSilloin Maria astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi\nsuloisella äänellään: \"Oi, señor, te annatte minulle rakkaan veljeni\ntakaisin, eikö totta?\"\n\n\"Kuninkaitten jälkeläinen, señorita, Korkeimman suojeluksessa\",\nvastasi Arana vakavasti.\n\nHän lähti ja ratsasti heti sen jälkeen pois palvelijoineen, jotka\nlevollisesti olivat häntä odottaneet.\n\nTuskinpa olisi kukaan voinut väittää kartanonomistajan paljoa\ntietävän Guatemalan valloituksesta, josta Alvarado, Ferdinand\nCortezin seuralainen, saattoi ylpeillä. Sen verran hän kuitenkin\ntiesi, että hänen esi-isänsä olivat saaneet taistella monta hirveätä\ntaistelua, ennenkuin maan alkuasukkaat olivat kukistetut. Hän tiesi,\nettä maata olivat ennen hallinneet ikivanhat kuningassuvut, ja niin\nsyvälle kuin mayakansa nyt olikin vajonnut, oli se kuitenkin elänyt\nloistavia aikoja.\n\nIhmetellen ja säälien pohdittiin intiaanipojan kummallista kohtaloa,\nhänen alkuasukasten silmissä niin ylhäistä sukuperäänsä, ja\najateltiin vaaroja, jotka häntä vihollisen taholta uhkasivat.\n\n\"Jospa he löytäisivät Pablon ja pian toisivat hänet meidän\nluoksemme\", sanoi Maria hartaasti ja jatkoi sitten lapselliseen\ntapaansa: \"Muuten, jos Pablo on prinssi, olen minäkin prinsessa,\nminähän olen hänen sisarensa.\"\n\nHänen kasvatusvanhempansa hymyilivät tälle arvonvaatimukselle, ja don\nAntonio vastasi: \"Hyvä, señorita, maya-prinsessana maalautamme sinut\nruskeaksi.\"\n\nKun kartanonomistaja myöhemmin tapasi Tamayn, sanoi hän tälle\ntyöväkensä kuullen: \"Laittaudu pian matkoihisi täältä, konna. Jos\nvielä hetkenkin viivyt del Rocassa, ruoskitan sinut niin, että liha\nlohkeaa luista.\"\n\nTamay loi häneen hehkuvaa vihaa uhkuvan katseen, sillä tämä kohtelu\nvärillisten työmiesten läsnäollessa, joita hän ylipäänsä ei voinut\nkärsiä, loukkasi häntä syvästi. Hän lähti, eikä häntä sen koommin del\nRocassa nähty.\n\nKului neljä, viisi päivää, Marian levottomuus ja tuska yhä kiihtyi,\nja vanhemmat, jotka häntä niin suuresti rakastivat, kärsivät hänen\nkanssaan.\n\nViidentenä päivänä vaquerot palasivat; he olivat havainneet todeksi,\nettä Pablo oli heidän takaa ajamansa joukon mukana, sillä ensimmäisen\nnuotiopaikan luona he olivat tunteneet nuorukaisen saappaanjäljet.\nMutta sitten, oli joukko, joka yhä jatkoi matkaansa yksinäisten\nseutujen halki, jakautunut useampiin osastoihin, jotka kulkivat\nkukin taholleen. Umpimähkään he olivat seuranneet erästä joukkoa,\nmutta tavanneet matkalla kapinallisjoukon, johon kuului neekereitä,\nsekarotuisia ja joitakuita valkoihoisia. Polttaen ja murhaten nämä\nsamoilivat maata, ja töin tuskin vaquerot pelastuivat joutumasta\nmurhapolttajien käsiin. Koska takaa ajo näytti turhalta, he palasivat\nkotiin. Heidän kertomustensa mukaan oli kapina jo levinnyt sangen\nlaajalle.\n\nNe olivat surullisia uutisia ja saattoivat don Antonion huolestuneena\najattelemaan lähimpiensä suojelemista. Hänen huoliaan ei suinkaan\nvähentänyt suru, joka kalvoi rakastettua tytärtä lapsuudenystävän\ntähden.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVerivihollisen vallassa.\n\n\nPablo heräsi metsässä tainnoksista, mihin tilaan ankara isku päähän\noli hänet saattanut. Häntä ympäröi piiri aseistettuja intiaaneja,\njotka ylt'ympäri sytytettyjen nuotioiden valossa synkkinä tuijottivat\nhäneen tummilla silmillään.\n\nKului hetki, ennenkuin hänelle selvisi, kuinka hän oli tänne\njoutunut; sitten muistui raju kohtaus herraskartanon edustalla\nhänen mieleensä selvästi, ja sanat, jotka nuori maya-intiaani oli\nkuiskannut hänen korvaansa, kaikuivat taas hänen korvissaan.\n\nIntiaanit olivat laskeneet hänet maahan, niin että hänen selkänsä\nnojasi puuhun; tässä asennossa hän avasi silmänsä.\n\nHän ei ollut haavoittunut, paksu huopahattu oli suojellut päätä.\n\nHän harkitsi asemaansa ja huomasi olevansa vanki. Vapautta rakastavan\nnuorukaisen kauniille kasvoille levisi ylpeä ilme, joka oli hänelle\nominainen, niin pian kuin joku häntä loukkasi tai uhkasi.\n\nHäntä ympäröivien miesten ilmeissä ei ollut mitään vihamielistä;\npikemmin saattoi nähdä jonkinlaista ihailua noilla tummilla, raaoilla\nkasvoilla.\n\nPablon hoikka vartalo, komea puku, kiiltävät ratsastussaappaat,\nhelmikirjontainen vyö, jalopiirteiset, nyt uhmailevan ylpeät kasvot\nherättivät ihailua. Rosvomaisten miesten silmissä oli kaunis,\nkomeasti puettu nuorukainen kuin jalo vesa heidän heimopuustaan.\n\nVanhanpuoleinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat tylyt, astui Pablon\nluo ja sanoi mayankielellä: \"Meidän täytyy viedä sinut pois; teet\nhyvin, jos vaieten alistut kohtaloosi, muuten täytyy minun käyttää\nkovempia pakkokeinoja.\"\n\n\"Jos haluat minun sinua ymmärtävän, ladron [= rosvo], pitää sinun\npuhutella minua espanjankielellä.\"\n\n\"Kuinka? Etkö olekaan maya?\" kysyi mies espanjaksi.\n\n\"Olen niinkin, ja saat sen kyllä vielä kokea.\"\n\n\"Älä uhkaile, sinä olet vallassani.\"\n\n\"Käytä valtaasi, rangaistusta et vältä.\"\n\n\"Kuka minua rankaisisi?\"\n\n\"Näkymätön, iankaikkinen, joka sallii auringon paistaa, joka suunsa\nhenkäyksellä sinut maan päältä puhaltaa.\"\n\nPablo oli huomaamattaan käyttänyt juhlallista kuvakieltä, ja\nhänen sanansa näyttivät vaikuttavan; useimmat miehistä ymmärsivät\nespanjankieltä; heidän kristinuskonsa oli vain pinnallista,\nhe pysyivät vielä vanhassa taikauskossaan, ja mainitessaan\naurinkoa ja tuulta, jotka olennoituina nauttivat suurta arvoa\nmayojen jumalmaailmassa, Pablo kosketteli ruskeiden kuulijainsa\nuskonnollisiin tunteisiin.\n\nHetkisen kuluttua mies sanoi jälleen: \"Mitäpä puheista! Sinun täytyy\nseurata meitä, ja vastaisen kohtalosi määrää hän, jota me tottelemme.\"\n\nTämän jälkeen hän antoi määräyksen lähteä matkaan.\n\n\"Missä on Tenanga, Azualin poika?\"\n\nHäntä huudettiin, mutta vastausta ei kuulunut.\n\n\"Valkoiset ovat varmaankin ottaneet hänet vangiksi\", sanoi joku.\n\n\"Katkokoon sitten itse siteensä, meidän täytyy lähteä.\"\n\nPablon kädet kahlittiin, hänet nostettiin muulin selkään, ja hänen\njalkansa sidottiin nahkahihnalla toisiinsa muulin vatsan alle.\n\nMayat olivat kaikki tottuneita ratsastajia.\n\nJotkut olivat temmanneet kekäleitä nuotiosta ja käyttivät niitä\nsoihtuina edellä ratsastaessaan.\n\nPablo asetettiin muutamien pyssyillä ja peitsillä varustautuneiden\nratsastajien keskelle. Ja niin kävi kulku tummien puurivien välitse,\njoiden lehdillä tulikekäleitten valo aavemaisesti leikitteli, autiota\ntietä pitkin pohjoista kohti.\n\nÄäneti ratsastivat mayat, ääneti oli Pablo.\n\nMutta hänen mielensä oli sitä enemmän kuohuksissa.\n\nMitä hänelle aiottiin tehdä, miksi hänet raahattiin pois ja minne?\nNyt hänkin käsitti selvästi, että hyökkäys oli tarkoittanut vain\nhäntä. Minkä vuoksi eivät intiaanit muussa tapauksessa olisi häntä\nsurmanneet, vaan ainoastaan tainnuttaneet ja riistäneet mukaansa?\nNähtävästi ei myöskään ollut hyökätty kartanon kimppuun, muuten\nolisivat häntä ympäröivät miehet joutuneet taisteluun tai rientäneet\npakoon. Ei, häntä yksin oli haluttu, olihan varoituskin sen selvään\nsanonut. Mutta miksi? Miksi?\n\nSitten uljas ja voimakas nuorukainen alkoi suunnitella pakoa, mutta\nainakin toistaiseksi se oli mahdoton.\n\nSilloin tällöin häntä ympäröivät miehet kuiskivat keskenään; Pablon\nterävä korva havaitsi usein mayankieliset sanat: \"Kuninkaitten\njälkeläinen\", ja silloin luotiin häneen kunnioittavia silmäyksiä.\n\nMonta tuntia ratsastettuaan seurue pysähtyi kapeaan laaksoon\nlevähtääkseen lopun yötä. Suurin osa mayoja oli jäänyt jälkeen, ja\nPablon seurassa olivat vain johtaja ja tusina ratsastajia.\n\nHänet nostettiin varovasti satulasta, mutta sitten hänen jalkansa\ntaas sidottiin ja hänet asetettiin istumaan nopeasti sytytetyn\nnuotion ääreen. Kun häneltä kysyttiin, tahtoiko hän syödä, hän\nvastasi myöntävästi, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi pysyä\nvoimissaan. Hänen kätensä irroitettiin, ja hänelle annettiin\npaahdettua lihaa ja maissileipää. Joku miehistä tarjosi hänelle vettä\nkurpitsamaljalla lähellä olevasta lähteestä. Pablo nukkui sitten\nväsyneenä ja taisteli unissaan Alvaradon soturien kanssa.\n\nAuringonnousun jälkeen hänet herätettiin. Puolet niistä miehistä,\njotka olivat häntä saattaneet, oli enää jäljellä; vankina kuten\ntähänkin asti Pablo sitten jatkoi matkaansa. He laskeutuivat alas\nsyvään rotkoon, jonka jyrkät kallioseinät kohosivat majesteettisina\nlähes tuhannen metrin korkeuteen, ja ratsastivat sitä jonkin\nmatkaa. Sitten ohjasi johtaja heidät kapealle kalliopolulle,\nja nyt alettiin kiivetä ylös huimaavan korkeata vuorenseinää.\nHairahtumattoman tarkasti kapusivat sekä hevoset että muulit\nylöspäin; yhä huimaavammaksi kävi kulku. Tie kulki melkein koko ajan\naivan jyrkänteen reunaa. Pian näyttivät puut kuilun pohjalla vain\npikkuruisilta pensailta. Vaikka Pablolta oli kädet ja jalat sidottu\nja pieninkin muulin kompastus olisi syössyt hänet alas syvyyteen, ei\nainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Viimein he saapuivat\nhirvittävän rotkon partaalle; olivat tasangolla, joka kasvoi mehevää\nruohoa ja puita ja rajoittui etelässä kaunispiirteisiin vuoriin.\n\nViehättävä näköala levisi siinä silmien eteen. Pablo ei koskaan\nollut käynyt muualla kuin del Rocan lähitienoilla eikä siis tuntenut\nisänmaansa hämmästyttävää kauneutta ja luontoa, jossa yhtyivät eri\nilmanalojen ominaispiirteet.\n\nRannikoilla ja syvemmissä laaksoissa vallitsi troopillinen ilmanala\nja kuuman vyöhykkeen uhkea kasvullisuus; kukkuloilla taas kohosi\npohjolan kuusi taivasta kohti, ja jäiset tuulet puhalsivat kulkijan\nympärillä pakottaen hänet kietoutumaan villavaippaansa. Savuavat ja\naika ajoin purkautuvat tulivuoret, jotka yhä vielä olivat asukkaiden\nkauhuna, todistivat maanlaadun tuliperäisestä toiminnasta, joka\nmuinoin oli vuoria nostellut.\n\nRatsastajaparvi lähti nelistämään, ja pian oli taas kuljettu muutama\nlegua [= 5,5 km] ihanaa seutua.\n\nToisen kuilun reunalla, joka synkkänä ja kauhistuttavana avautui\nheidän jalkainsa juuressa, pysähdyttiin. Johtaja vaihtoi väkensä\nkanssa muutamia sanoja, joita Pablo ei ymmärtänyt; sitten alettiin\nlaskeutua alas kapeata kalliopolkua. Johtajan käskystä Pablo ratsasti\nlähinnä viimeisenä, takanaan synkeännäköinen mies pitkä peitsi\nkädessään. Pablon mieleen johtuivat sanat, jotka hänelle vieras del\nRocassa oli kuiskannut: \"Pelasta itsesi, sinua uhkaa kuolema\", ja\nhän ajatteli viimeisen hetkensä tulleen. Takana ratsastavan miehen\ntarvitsi vain töytäistä muulia, ja silloin sekä Pablo että muuli\nsyöksyisivät pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä,\nmaan vanhojen kuningasten jälkeläistä, vainottiin; hän tunsi vain,\nettä hänen henkensä oli vaarassa.\n\nHän rukoili, kuten häntä oli opetettu, Jumalalta apua ja alistui\nsitten intiaanin koko tyyneydellä kohtaloonsa.\n\nKun he olivat kulkeneet noin satakunta metriä tätä huimaavaa\npolkua, he saapuivat tien vaarallisimmalle kohdalle. Kapealla\npolulla, jonka vasemmalla puolen oli taivasta tavoitteleva jyrkkä\nvuorenseinä, oikealla äkkisyvä, kammottava kuilu, täytyi ratsastajain\nkiertää kallionulkonema. Eläimetkin tuntuivat ymmärtävän aseman\nvaarallisuuden, sillä ne korskuivat peloissaan.\n\nHitaasti olivat edellä ratsastajat kääntyneet kallionkielekkeen\ntaakse, joka kätki heidät jäljessä tulijoilta.\n\nNyt Pablokin lähestyi vaarallista paikkaa. Hän ei voinut nähdä,\nkuinka ratsastaja hänen takanaan kohotti peistä iskuun; hän kuuli\nvain kimeän kiljahduksen, kun ratsu ja mies syöksyivät hirvittävään\nkuiluun. Ylhäältä alas vyörynyt kivi oli raskaasti sattunut hevosen\npäähän, se horjahti ja syöksyi alas ratsastajineen.\n\nKaikki olivat kuulleet hätähuudon, mutta kukaan ei voinut kääntyä.\nMuuli, jolla Pablo ratsasti, jäi vavisten seisomaan, ja nuorukainen\nluuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta ponnistaen uljaan\nsydämensä kaikki voimat hän kuiskasi hyväilysanoja: \"_Anda hermosa!\nAnda dulce!_ Astu kauniisti! Astu hiljaa!\" Ja rauhoittuneena kantoi\nmuuli hänet turvallisesti kuolemankaarteen ympäri.\n\nYhä eteenpäin kierteli polku kuilun reunaa pitkin, ja toisella\npuolella kohosi vuorenseinä. Ei kukaan uskaltanut vieläkään kääntyä\nsatulassaan. Viimein johtaja saapui alas ja käänsi katseensa toisiin,\njotka hitaasti seurasivat jäljestä. Pablo huomasi, että miehen\nkasvoille levisi intiaanille sangen harvinainen kauhun ilme, kun\nhänen silmänsä kohtasivat nuorukaisen ja tyhjän paikan hänen takanaan.\n\nSilloin vasta toisetkin huomasivat, että äkkikuolema oli temmannut\nheidän toverinsa, mutta heidän piirteensä eivät ilmaisseet muuta\ntunnetta kuin kunnioittavaa kammoa, jolla he katselivat Pabloa.\nSitten eräs heistä kääntyi johtajan puoleen ja sanoi: \"Sinulla\noli paha mielessä häntä kohtaan, Zabualgat, mutta sinä näet, että\nnäkymättömät suojelevat kuningasten jälkeläistä ja rankaisevat sitä,\njoka on kohottanut kätensä häntä vastaan. Minä en enää seuraa sinua,\njos pojalle mielitään mitään pahaa!\"\n\n\"Sinä puhut hulluja sanoja. Kuka miettii pahoja? Chamulpo on käskenyt\ntuoda hänet valkoihoisten luota, hän määrää, mitä tapahtuu. Ole vaiti\nnyt, hän saattaisi ymmärtää meitä.\"\n\nPablo ymmärsi häntä todella. Hän tiesi nyt, että kuolema oli astunut\naivan hänen sivuitsensa, ja kiitti Jumalaa hartaasti. Vaiti ollen\njatkettiin matkaa ja saavuttiin vähän ajan kuluttua leveämmälle\ntielle, joka vei ylöspäin. Harjanteelle tultua hevoset taas\nkannustettiin juoksuun, kunnes saavuttiin metsään, jossa kasvoi\ntiheätä viidakkoa korkearunkoisten puitten välissä.\n\nTäällä he kohtasivat ratsastajan, joka näytti tuovan joukon\njohtajalle jonkin sanan ja sen tehtyään jälleen poistui.\n\n\"Meidän täytyy odottaa\", sanoi johtaja, \"hän ei ole siellä.\"\n\nAutiossa, ränsistyneessä majassa levättiin, ja vasta myöhään\nseuraavana aamuna jatkettiin hitaasti matkaa.\n\nPablo huomasi tällä aikaa, etteivät kaikki hänen saattajansa olleet\nmayoja. Taaskin vietettiin yö metsässä. Pabloa vartioitiin yhä\nankarasti; nuorukaisen olisi ollut aivan mahdotonta yrittääkään\npakoon.\n\nPablo pelkäsi, että luoti tai puukonisku lopettaisi hänen elämänsä\nennen pitkää; mutta sama mies, joka oli häntä puolustanut johtajan\nedessä, pysyi koko ajan hänen läheisyydessään luultavasti häntä\nsuojellakseen.\n\nSynkän metsän siimeksestä he saapuivat pienelle viljellylle\ntasangolle, jolla puutarhojen ja vainioiden välillä kohosi joitakin\nintiaaniasuntoja.\n\nErään suuremman talon lähellä majaili aseistettuja intiaaneja,\nratsu- ja jalkamiehiä.\n\nPablon täytyi saattajineen odottaa metsänreunassa, sillä aikaa kuin\njohtaja ratsasti talolle, laskeutui hevosen selästä ja astui sisään.\n\nHäntä oli nähtävästi odotettu, sillä karkea ääni tervehti häntä\nseuraavin sanoin: \"Sinä viivyit kauan, Zabualga.\"\n\nMies seisoi Chamulpon, maya-kansan lähinnä mahtavimman miehen edessä.\n\n\"Oli mahdotonta päästä aikaisemmin, kazike.\"\n\nLyhyesti hän kertoi Pablon vangitsemisen.\n\n\"Toivottavasti ei nuorelle miehelle ole mitään onnettomuutta\ntapahtunut?\" kysyi Chamulpo ja loi mieheen väijyvän katseen.\n\n\"Ei\", vastasi toinen tuokion kuluttua. \"Näkymättömien nuoli kohtasi\nPantepua hänen sijastaan. Poika odottaa ulkona.\"\n\nKazike säpsähti huomattavasti, mutta heti sen jälkeen kuvastui hänen\nkasvoillaan raivo.\n\n\"Oletko mieletön, kun tuot hänet minulle? Eikö sinulla ollut veistä\nkourassasi?\"\n\n\"En uskaltanut, kazike, enkä\", hän lisäsi rohkeammin, \"tahtonutkaan.\nEi kukaan maya ole kohottava kättään häntä vastaan, näkymättömät ovat\nhänen puolellaan.\"\n\n\"Väki tietää siis, kuka hän on?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sinä olet sen ilmaissut, roisto.\"\n\n\"En, en tiedä, keneltä he ovat sen saaneet kuulla.\"\n\n\"Onko hänellä merkki?\"\n\n\"Hänellä on kuningasten merkki, minä näin sen, kun hän oli\ntainnoksissa.\"\n\nPitkin askelin astui kazike edestakaisin.\n\n\"Hänen täytyy hävitä\", sanoi hän sitten, \"hän käy vaaralliseksi, jos\nArana saa hänestä tietää.\"\n\n\"Ole varovainen, mayat kantavat sydämessään kuninkaansa sukua.\"\n\nKazike päästi kirouksen. \"Tuo poika tänne, minä tahdon hänet nähdä.\nKäske sotamiesten marssia pois ja poistu sinäkin seuralaisinesi heti,\nkun nulikka on luonani.\"\n\n\"Kuten käsket, mutta -- ole varovainen, herra.\"\n\nNäin sanoen hän lähti ulos sotamiesten luo.\n\nPablo näki, miten sotamiehet äkkiä hälytettiin liikkeelle ja\nmarssivat pois. Kun he olivat kadonneet metsään, vietiin Pablo\ntaloon. Sisällä päästi johtaja hänen jalkansa siteistä ja saattoi\nhänet päällikön huoneeseen.\n\nPablo näki edessään kookkaan, vantteran miehen, jonka ruskeat\nkasvot ilmaisivat kovuutta ja julmuutta. Uhkaavasti loi tämä jo\nvanhanpuoleinen mies katseensa Pabloon, joka levollisena seisoi\nhänen edessään. Miehen ulkonäössä oli jotakin peloittavaa ja samalla\nhullunkurista. Vaikka hän olikin pukeutunut pumpulipaitaan ja\nhousuihin, kuten vakinaisille asuinpaikoille asettuneet intiaanit,\nvaikka hänen jalkansa pistivät esiin kömpelöistä kengistä, oli hän\nkuitenkin kiskonut leveille hartioilleen kauhtuneen asetakin, joka\noli hänelle ahdas eikä mennyt kiinni rinnan kohdalta. Elleivät kasvot\nolisi olleet niin kauhua herättävät, olisi mies huolimatta raskaasta\nratsumiekasta, joka riippui hänen vyöllään, saanut Pablon hilpeästi\nnauramaan; mutta Chamulpon julma, tiikerimäinen katse oli omiaan\ntappamaan kaiken sopimattoman hilpeyden oireet. Kasvot olivat rumat\nja muodottomat, mutta niissä oli kesytöntä tarmoa, joka vaikutti\nmiltei pelättävältä. Mutta Pablo, jonka sydämessä kiehui viha hänen\nosakseen tulleen kohtelun takia, katseli pelkoa tuntematta uhmaten\nhäneen.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi mies hetkisen kuluttua karkealla äänellä.\n\nLevollisesti vastasi nuorukainen: \"Sinä tiedät sen paremmin kuin\nminä.\"\n\n\"Minä irroitan kyllä kielesi siteet, sinä pöllö, sinä.\"\n\nYlenkatseellisesti Pablo kohautti olkapäitään.\n\n\"Uskallatko sinä käyttäytyä edessäni tuolla tavoin? Tiedätkö, kuka\nminä olen?\"\n\n\"Arvattavasti rosvo ja rosvoliiton jefé [= päällikkö].\"\n\n\"Roisto!\" Ja mies tempasi miekan huotrastaan; mutta nähdessään Pablon\nsäihkyvät silmät hän antoi kätensä vaipua.\n\n\"Mistä syystä annoit rosvojesi ryöstää minut kodistani ja kuljettaa\nminut tänne?\"\n\n\"Oi, minä halusin tutustua sinuun, koska olin kuullut sinusta niin\npaljon hyvää\", vastasi mies ivallisesti.\n\n\"Toivon, että saat sitä katua.\"\n\n\"Niinkö arvelet? Luuletko siitä paljon vaivaa koituvan, jos annan\nmiesteni leikata kurkkusi poikki?\"\n\n\"Pyh, sitä et uskalla.\"\n\n\"En uskalla?\" vastasi Chamulpo ällistyneenä. \"Sinä et tiedä, kenen\nedessä seisot.\"\n\n\"Minä sanoin sinulle jo, että tiedän sen, mutta orja ei rankaisematta\nvuodata kuninkaitten verta.\"\n\nKuullessaan nämä ylpeät, ylenkatseelliset sanat tuijotti kazike\nnuorukaiseen kuin pelästynyt villieläin. Taaskin hän tarttui\nmiekkaan, mutta tälläkin kertaa hallitsi häntä pojan katse, joka\nnäytti tunkevan mayapäällikkön sisimpään.\n\n\"Kuka sinä luulet olevasi, nulikka?\" ärjyi hän käheästi.\n\n\"Sen suvun jälkeläinen, jonka jalkapohjia sinun esi-isäsi nöyrinä\nsuutelivat\", vastasi Pablo samaan sävyyn kuin ennenkin.\n\n\"Oh, sinä luulet tietäväsi --? Sitä pahempi sinulle. Haa, käärme on\nvaarallisempi kuin luulinkaan\", sanoi hän kuin itsekseen. \"Saadaanpa\nnähdä, suojelevatko näkymättömät sinua neekereiltäkin.\"\n\nHän töytäisi miekkansa lattiaan, ja sisään astui heti sen jälkeen\nvanha neekeri, jonka koko ruumis tuntui olevan pelkkiä luita ja\njänteitä; siitä huolimatta hän näytti sangen voimakkaalta. Musta mies\nloi väsyneet silmänsä tulehtuneitten luomien alta intiaanipäällikköön\nja kysyi:\n\n\"Mitä käsket?\"\n\n\"Missä on Chimal?\"\n\n\"Ulkopuolella, herra.\"\n\n\"Ovatko sotamiehet poissa?\"\n\n\"Kaikki, paitsi henkivartijat.\"\n\n\"Hyvä, tule tänne.\"\n\nNeekeri astui aivan hänen viereensä, ja kazike kuiskasi hänen\nkorvaansa sanoja, joita Pablo, niin tarkkaan kuin ponnistikin\nkuuloaan, ei voinut erottaa.\n\n\"Hyvä, herra\", sanoi tähän neekeri irvistäen niin, että hänen\nkurttuiset kasvonsa kävivät entistään rumemmiksi, \"se tapahtuu.\"\n\nChamulpo lähti huoneesta, vielä lähtiessään luoden Pabloon veristä\nvihaa uhkuvan katseen. Heti sen jälkeen hän kuului ratsastavan pois.\n\nJäätyään Pablon kanssa kahden neekeri tarkasti nuorukaista tuokion\nkiireestä kantapäähän ja vihelsi sitten. Samassa astui huoneeseen\nvanha yksisilmäinen intiaani, maan tapaan pukeutuneena paitaan ja\nhousuihin. Ei tämänkään miehen ulkonäkö herättänyt luottamusta.\nHän loi ainoan silmänsä, joka ukon iästä huolimatta yhä säihkyi,\ntutkivasti Pabloon; mutta tämä ei näyttänyt huomaavan kummankaan\nkätyrin katseita. Hän oli yhtä levollinen ja tyyni kuin ennenkin.\n\nIntiaani nyökkäsi päätään itsekseen ja kääntyi sitten neekerin\npuoleen. \"Mikäs on, Abrahan?\" hän kysyi espanjankielellä.\n\n\"Tämän kananpoikasen on kazike uskonut huostaamme\", kuului neekerin\nvastaus. \"Vie hänet kellariin, don Chimal, ja telkeä hänet sinne\nlujasti; hän on kallisarvoinen poika, hoida häntä hyvin.\"\n\nIntiaani loi uudestaan silmänsä Pabloon, joka liikkumattomana seisoi\nhänen edessään, kädet yhä sidottuina, ja sanoi sitten: \"Seuraa minua.\"\n\nPablo tiesi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja seurasi häntä\nlevollisesi ulos.\n\nKun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nauroi neekeri ilkeätä,\nrumaa naurua.\n\n\"Et kauan pyristele, kukkoseni.\"\n\nSitten hän meni hitaasti toisten jälkeen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKreivi.\n\n\nZambo [= neekerin ja intiaanin jälkeläinen] Sarmienton hallitusta\nvastaan nostama kapina oli jo levinnyt laajalle silloin, kun del\nRocassa saatiin siitä tietää. Tämä johtui siitä, että kulkuyhteydet\nmaassa ylimalkaan olivat huonolla kannalla; sadeaikoina saattoivat\näyräittensä yli paisuneet vuoripurot päiväkausiksi ehkäistä kaiken\nliikenteen.\n\nKuten del Rocassa oli otaksuttu, kutsui hallitus sotajoukon\njohtajaksi vanhan kenraali Lerman, ainoan miehen, joka\nmenestyksellisesti saattoi vastustaa kapinallisia.\nVelvollisuudentunnosta hän lähti hiljaisesta maapaikastaan\npääkaupunkiin asettuakseen hallituksen sotajoukon johtoon. Kenraali\noli hyvin suosittu sekä kaupunkien porvarien että maalaisväestön\nkeskuudessa; rosvo- ja murhaajajoukko, joka parhaillaan koetti tuhota\nheikkoa valtiota, sitävastoin pelkäsi häntä.\n\nKenraali de Lerma, joka kuului maan vanhimpiin ja ylhäisimpiin\nsukuihin, oli kieltäytynyt espanjalaisen grandin arvosta ja kreivin\narvonimestä; hän eleli Guatemalassa, jossa oli syntynytkin,\ntavallisena yksinkertaisena kansalaisena. Tästä huolimatta häntä\nkuitenkin yleisesti sanottiin kreiviksi.\n\nVanha herra istui ilmavassa puutarhahuoneessa, joka oli torille päin,\nja kirjoitti. Etuhuoneessa odottivat upseerit ja ulkona käskyläiset\nhänen määräyksiään.\n\nMuuan adjutantti astui sisään.\n\n\"Mikä on?\" kysyi kreivi.\n\n\"Señor Callego käskee kysymään, suvaitseeko teidän armonne --?\"\n\n\"Kuka?\" kysyi vanha herra ja loi silmänsä papereistaan.\n\n\"Señor Callego\", toisti upseeri.\n\n\"Oh, mikä yllätys! Tulkoon sisään.\"\n\nJa huoneeseen astui vanha herra, jonka ryhti oli vielä suora.\n\n\"Oi, ei, _caro amigo mio_, sydämellisesti tervetullut! Tällainen ilo\n-- oi don Fernando, sinä olet niin tervetullut!\" Hän syleili tulijaa\nhellästi.\n\n\"Niin toivon, ukkoseni\", sanoi vieras, joka vastasi tervehdykseen\nyhtä sydämellisesti. \"Tässä minut nyt saat, ja jos minua vielä voit\njohonkin käyttää, olen valmis. Niin kauan kuin jäseneni vielä pysyvät\nkoossa, tahdon palvella isänmaatani.\"\n\n\"Oi, sinä tulet erittäin sopivaan aikaan. Minä tarvitsen\njärjestyskykyäsi ja vielä tänä päivänä aion presidentille ehdottaa\nsinua yleisesikunnan päälliköksi.\"\n\n\"Aseta minut vain, minne tahdot, voimani ja elämäni kuuluvat\nisänmaalle.\"\n\n\"Mistä tulet nyt, Fernando?\"\n\n\"Suoraa päätä Meksikosta. Kun kuulin kapinasta, lähdin heti matkaan\ntarjoutuakseni Guatemalan palvelukseen. Saavuin myöhemmin, kuin olin\naikonut; minun täytyi näet matkustaa maitse, koska ajoissa sain\ntietää kapinallisten pitävän satamaa hallussaan.\"\n\n\"Valitettavasti.\"\n\n\"Me valloitamme sen takaisin, Carlos.\"\n\n\"Sitä toivon.\"\n\n\"Me olemme niin usein taistelleet rinnatusten ja yhdessä\nkarkoittaneet tasavallan viholliset, ettei voitto tälläkään kertaa\nvoi olla lippuamme seuraamatta.\"\n\n\"Suokoot sen pyhimykset.\"\n\n\"Miten ovat asiat?\"\n\n\"Huonosti, ystävä, meillä ei ole aseita eikä rahoja. Ennen poljimme\narmeijoja maasta, Fernando; voimmekohan nyt vielä vanhuksinakin sen\ntehdä? Minä olen velvollisuutta totellen jättänyt yksinäisyyteni,\nseurannut presidentin käskyä ja ottanut ylijohdon. Mutta mitä voi\npäällikkö ilman sotaväkeä?\"\n\n\"Entä Sarmiento?\"\n\n\"Hänen puolellaan ovat kaikki tyytymättömät, kaikki maantierosvot ja\nvärilliset. Hän elää murhista ja rosvoamisesta, ja hänen valtansa\nlisääntyy lisääntymistään. Viimeisten sanomain mukaan hän on jo\nsaapunut Rio de la Pasionille ja varustautuu marssimaan pääkaupunkia\nkohti. Olen lähettänyt koko sotavoiman häntä vastaan ehkäistäkseni\nhänen kulkuaan. Mutta ellen saa lisäjoukkoja eteläisistä maakunnista,\nellei San Salvador tue meitä rahalla ja aseilla ja mikäli mahdollista\nväellä, näkee hän ennen pitkää tuomiokirkkomme tornit, ja meidän on\npakko vetäytyä vuorille.\"\n\n\"Meidän asemamme ei siis ole kehuttava.\"\n\n\"Valitettavasti ei.\"\n\n\"Entä millä kannalla ovat mayat?\"\n\n\"Meikäläiset mayat ovat tätä nykyä suuressa määrin kavalan Chamulpon\nvaikutuksen alaisia -- sinähän muistat hänet vielä? -- ja hän odottaa\nmielihyvin, mihin suuntaan kansalaissota kääntyy, yhtyäkseen lopuksi\nsiihen puolueeseen, joka tuon intiaaniveijarin mielestä tuottaa\nsuurimmat edut.\"\n\n\"Olisi hyvä voittaa hänet puolelleen.\"\n\n\"Hänen kanssaan on ryhdytty neuvotteluihin. Miehellä on suuri\nvaikutusvalta heimolaisiinsa, ja hän voi hyvin helposti antaa meille\nkolmetuhatta urhoollista soturia; mutta hän asettaa ehtoja, joihin\nemme voi suostua järkähdyttämättä valtion perustuksia.\"\n\n\"Ja millä kannalla ovat mayat Yucatanissa?\"\n\n\"Toistaiseksi ei ole mitään merkkejä siitä, että he ryhtyisivät\ntaisteluun; mutta epäilemättä koettaa Chamulpo parhaansa saadakseen\napua tältä sotaiselta heimolta, joka niin pontevasti julisti olevansa\nriippumaton Meksikosta. Jos Chamulpolla on käskettävinään parikin\ntuhatta näitä uljaita ja harjaantuneita sotureita, on hän määrääjänä\nGuatemalassa. Ja silloin on pelättävissä, että menetämme kaikki, mitä\nvoitimme karkoittaessamme espanjalaiset.\"\n\n\"Tunnetko Aranan, kenraalin?\"\n\n\"Vain kuulopuheelta.\"\n\n\"Minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, hän on älykäs ja kelpo\nmies. Matkallani tapasin hänet, ja me keskustelimme maan oloista.\nHän vihaa ja halveksii Chamulpoa, mutta tuntee miehen vaikutusvoiman\nheimolaisiinsa ja pelkää sitä. Olen muuten saanut Yucatanissa\noleskellessani paljon selvemmän käsityksen maya-kansojen oloista,\nkuin mitä minulle ennen oli mahdollista. Yucatanissa on heillä\nsananvalta, ja Meksikon hallituksella on tuskin minkäänlaista\nvaikutusvoimaa heihin. Chamulpolla, sanoi Arana, joka jyrkästi\nvastustaa yucatanilaisten sekaantumista meidän asioihimme, on suuri\nvaikutus sukuperänsä kautta mayoihin, jotka yhä vielä hartaan\nkunnioittavasti muistelevat menneisyyttään. Niinpä he sitkeän\nuskollisina kunnioittavat muinaisen hallitsijasukunsa jälkeläisiä.\nTämä suku on suoraan alenevassa polvessa kuollut muutamia vuosia\nsitten; mutta Chamulpo kerskuu, en tiedä, syylläkö vai syyttä,\nolevansa kuningashuoneen sukua, ja tämä suo hänelle tyhmän,\ntaikauskoisen kansan silmissä arvoa ja valtaa. Tuo ruskea veijari\non kavala ja häikäilemätön ja suunnattoman kunnianhimoinen. Arana\nvakuutti tekevänsä kaikki, mitä suinkin voi, estääkseen Yucatanin\nmayoja yhtymästä taisteluun, joka hänen mielestään tuottaisi vain\nturhaa verenvuodatusta hänen heimolaisilleen; mutta hän ei kykene\nvastustamaan Chamulpon vaikutusvaltaa.\"\n\n\"Tuo Chamulpo on oikea päälurjus, tunnen hänet kyllä. Lahjakas ja\nrohkea hän kyllä on; mutta voi maata ja ennen kaikkea valkoihoisia,\njos hän pääsee valtaan! Hän tulee vuodattamaan verta virtoinaan. Oli\nhauska kuulla, mitä Aranasta kerroit; tekisipä mieleni kirjoittaa\nhänelle neuvotellakseni maan tilasta.\"\n\n\"Tee se, Carlos, hän on kunnioitettava mies ja on varmaankin\nhyvillään saadessaan jonkin omakätisen rivin kreiviltä, Doloresin\nja Chinajan taistelujen voittajalta. Kirje tapaa hänet maatilallaan\npohjoisessa.\"\n\n\"Minä kirjoitan. Mutta jättäkäämme nyt täksi päivää valtiolliset\nasiat. En voi sanoa, Fernando, kuinka iloinen olen tavatessani sinut\ntaas pitkän eron jälkeen. Sinä olet ulkomuodoltasi varsin vähän\nmuuttunut; sydämesi on yhä sama, sen tiedän kyllä. Hyvä, että saavuit\nnyt, kun maa on hädässä.\"\n\n\"Mehän olimme ystäviä nuoruuden ajoilta asti, Carlos, ja olemme\nvieläkin.\"\n\n\"Olemme vieläkin\", toisti Lerma ojentaen kätensä ystävälle.\n\n\"Sinä olet kai elänyt hiljaisuudessa maatilallasi kaikki nämä vuodet?\"\n\n\"Mitäpä muutakaan! Minä kukistin vallankumouksen, järjestin olot\nsilloin, kun viisitoista vuotta sitten tuo kurja mestitsi tarttui\naseisiin, ja palasin sitten yksinäisyyteen. Mitä oli minulla,\nonnettomalla, tekemistä ihmisten joukossa?\"\n\n\"Olen surrut kanssasi, Carlos, mutta aika parantaa kaikki haavat.\"\n\n\"Ei näitä\", sanoi kreivi surumielisesti. \"Mercedestyttäreni oli\nkaikkeni, hän oli ainoa lapseni, elämänkumppanini kuva, jonka niin\nvarhain kadotin, hän oli ylin onneni maailmassa. Oi kuinka iloisia\nolimme, Mercedes ja minä, kun hän sai pienen tyttären! Sitten puhkesi\nkapina. Diego pakeni rakkaineen ja saapui onnellisesti Meksikoon.\nKun olot olivat järjestetyt ja kapinalliset kukistetut, kutsuin\nhänet takaisin. Silloin täytyi hänen lähteä tuolle onnettomalle\nEnglanninmatkalleen, ja sitten -- sinähän tiedät kauhean lopun,\nFernando. Tuon kuolinsanoman jälkeen on elämänonneni lopussa; päiväni\novat kuluneet hiljaisessa murheessa, kunnes isänmaa jälleen tarvitsi\nminua.\"\n\nCallego katsoi häneen kummastuneena. \"Mitä Englannin-matkaa sinä\ntarkoitat?\"\n\n\"Lasteni viimeistä matkaa!\"\n\n\"Englantiin --?\"\n\n\"Niin, Diego aikoi siellä ryhtyä neuvotteluihin meidän puolestamme ja\nostaa meille aseita. Mutta laivasta ei koskaan sen jälkeen ole kuultu\nmitään.\"\n\n\"Donna Mercedes ja don Diego astuivat Acapulcossa ranskalaiseen\nsotaprikiin purjehtiakseen San Joséhen.\"\n\n\"Mitä sanotkaan?\" huudahti kreivi hämmästyneenä.\n\n\"Don Diego aikoi kyllä Englantiin, sen tiedän; mutta viime hetkellä\nhän luopui aikeestaan ja lähti San Joséhen päästäkseen nopeammin\ntaistelutanterelle.\"\n\n\"Mitä puhut, Fernando? Kuinka sen tiedät?\"\n\n\"Minä saatoin hänet ja hänen perheensä laivaan ja heitin heille\nsiellä hyvästi. Näen yhä vielä suloisen Mercedes-tyttäresi ja hänen\nviehättävän pikku tyttönsä edessäni. Hän oli niin iloinen saadessaan\npalata luoksesi. Vasta pari vuotta myöhemmin sain kuulla, ettei laiva\nmilloinkaan ollut saapunut San Josén satamaan.\"\n\nLerma oli kalvennut kuullessaan ystävänsä puhuvan tyttärestä, joka\noli ollut hänelle niin sanomattoman rakas.\n\n\"Astunut Acapulcossa laivaan?\"\n\n\"Suo anteeksi, Carlos, että kosketin sydämesi vielä avoimeen haavaan;\nmutta asia on, kuten olen sanonut.\"\n\n\"Ja sinä olet viimeinen elossa olevista, joka olet tyttäreni nähnyt?\"\n\n\"Poistuin laivasta vasta sitten, kun ankkuri jo oli nostettu.\"\n\nKotvasen kuluttua vanha kenraali sanoi liikuttuneena: \"Niin on siis\nTyyni valtameri tullut heidän haudakseen; rauha heidän sieluilleen.\nMinä en tietänyt siitä mitään. Jos Diego onkin minulle kirjoittanut\nmatka-aikeensa muutoksesta, ei kirje ole koskaan minulle saapunut.\"\n\n\"Mikä ei ollut kummallista niinä aikoina.\"\n\n\"Mercedes-tyttäreni, Mariquitani!\"\n\nDon Fernando katkaisi hiljaisuuden vasta hetkisen kuluttua.\n\n\"Perheesi on suuri, Carlos.\"\n\n\"Niin, siihen kuuluvat kaikki guatemalalaiset.\"\n\n\"Sitä en tarkoittanut.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta rakkaat sukulaiseni ovat kiittämättömiä ja\nvaanivat omaisuuttani.\"\n\n\"Ystävä raukka -- sisaresi poika?\"\n\n\"On kuollut.\"\n\n\"Mutta eikö hänellä ollut toiveita herättävä poika? Muistan hänet\nvielä hämärästi.\"\n\n\"Niin, toiveita herättävä; minullakin oli hänestä suuria toiveita,\nkunnes huomasin, että hän oli tunnoton veitikka, joka kykeni\nmihin tekoihin tahansa. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa hän\nasettuisi kapinallisten puolelle, jos hän vain luulee sillä jotakin\nvoittavansa. Epäilemättä hän laskee kärsimättömästi päiviä, jotka\nminulle vielä ovat suodut, ja lyhentäisi niitä mielellään, jos vain\nvoisi. Mutta hänen pettymyksensä kuolemani jälkeen on oleva suuri. Ei\nenää hänestä.\"\n\nMolemmat vanhat ystävät juttelivat vielä kauan niitä näitä,\nkeskustelivat maassa vallitsevasta tilasta ja armeijasta. Señor de\nCallego oli juuri poistumaisillaan, kun adjutantti astui sisään\nilmoittaen Señor de Mendezin. Kuullessaan tämän nimen Lerma ponnahti\npystyyn, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hetkisen aikaa hän\nviivytteli vastaustaan, mutta sanoi sitten: \"Tulkoon sisään.\" Upseeri\nmeni.\n\n\"Jää, Fernando, niin saat nähdä sukulaiseni.\"\n\nSeñor de Callego vetäytyi huoneen perälle, kun Luis de Mendez astui\nsisään. Nuori mies tervehti liioitellun kohteliaasti.\n\nKenraalin kasvoille levisi vastenmielisyyden sekainen vakavuus, ja\nsilmäys, jonka hän loi sisarensa pojanpoikaan, ei ollut erittäin\nsuopea.\n\n\"Mikä suo minulle tämän aivan arvaamattoman kunnian, don Luis?\"\n\n\"Ensi sijassa halu saada osoittaa kunnioitustani kalliille\nisosedälleni ja toiseksi isänmaata uhkaava vaara. Saatuani kuulla,\nettä olit asettunut sotajoukon johtoon, riensin heti tarjoamaan\nsinulle käsivarttani.\"\n\n\"Varsin ylevästi tehty, rakas sukulaiseni; toivottavasti tuot myöskin\nhädänalaiselle valtiolle jonkin verran rahaa ja joukon täysin\nvarustettuja sotureita.\"\n\nLiukkaan kohteliaasti vastasi Mendez: \"Tiedäthän, rakas isosetäni,\nkuinka harvinaista raha nykyjään maassa on; omaisuuteni on kuitenkin\nkokonaan valtion käytettävissä. Sotamiehiä en myöskään voinut\nvalitettavasti tuoda, sillä vaqueroihini en voi luottaa, ja intiaanit\novat mahdottomia.\"\n\n\"Joten sinä siis tuot vain arvoisan itsesi isänmaan käytettäväksi.\"\n\n\"Enempää en toistaiseksi voi tarjota.\"\n\n\"Ilmoittaudu siis eversti Lopezille ja astu lancerorykmentin\nriveihin, joka juuri on muodostettu.\"\n\n\"Annat kai minulle oman eskadroonan?\"\n\n\"Upseereiksi voin nimittää vain kokeneita sotureita; hanki itsellesi\ntämä arvo uskollisella, uhrautuvalla palveluksella.\"\n\nTuokion välähti nuorukaisen silmissä vihan liekki, mutta sitten\nhän heti loi katseensa maahan ja lausui hyvin teeskentelevän\nsurullisesti: \"Luis de Mendezin täytyy siis taistella halpana\nrivimiehenä?\"\n\n\"Niin tekee moni muu jalosukuinen nuorukainen. Sinusta itsestäsi\nriippuu, miten pian saavutat kapteenin arvon. Päälliköiksi tarvitsen\nkokeneita sotureita.\"\n\n\"Oi rakas isosetä, sinä et kohtele minua leppeästi.\"\n\n\"Siksikö, etten heti paikalla koroita sinua everstiksi? Opi ensin,\nosoita mihin kelpaat, silloin olet kyllä ylenevä. Minua ilahduttaisi,\njos saisin kuulla sinun kunnostautuvan taistelussa. Eversti Lopezin\ntapaat Antiguassa.\"\n\nKreivi nyökkäsi jäähyväisiksi kevyesti päätään. Mendez, jonka katse\nei voinut peittää kiihkeätä suuttumusta, kumarsi ja poistui.\n\nKulmat kurtussa istui kenraali paikallaan.\n\nSilloin sanoi Callego: \"Etköhän ollut vähän liian ankara sisaresi\npojanpoikaa kohtaan, Carlos?\"\n\n\"Toivoisinpa melkein sinun olevan oikeassa\", vastasi Lerma.\n\"Vanhempain kuoltua otin orpopojan luokseni kasvattaakseni tulevan\nperijäni oman mieleni mukaan. Suureksi surukseni huomasin hänessä\nkoko joukon huonoja ominaisuuksia. Minä koetin kehittää häntä\njaloksi mieheksi ja hillitä hänen huonoja taipumuksiaan; hän oppi\nteeskentelemään. Poika oli epärehellinen, rahanhimoinen, julma ja\npelkuri. Hän kiusasi väkeäni, tuhlasi vastaisen perintönsä tiliin\nsuunnattomia summia, jotka minun täytyi maksaa. Sen ohessa tuo\nsydämetön lurjus, kuten omin korvin kuulin, pilkkasi syvää suruani.\nVielä enemmän kuin tämä hänen tunnottomuutensa loukkasi minua hänen\nkäytöksensä kerran eräällä metsästysretkellä. Muuan haavoittunut\njaguaari syöksyi raivokkaana kimppuuni ja heitti minut maahan. Poika\nseisoi vieressäni -- näen vieläkin pirullisen ilon hänen silmissään\n-- eikä kohottanut sormeaankaan minua auttaakseen. Ellei vanha Pepeni\nsamassa olisi hyökännyt avukseni surmaten pedon puukollaan, olisin\nheittänyt henkeni jaguaarin kynsissä. Kelpo sukulaiseni väitti sitten\njäljestäpäin olleensa niin kauhuissaan tähteni, että oli aivan\nkangistunut. Mutta minä tiesin kylliksi. Koska hän odottamatta oli\nperinyt maatilan rannikolla, muutti hän sinne, ennenkuin minä ennätin\najaa hänet talostani pois. Sellainen on tämä nuorukainen.\"\n\n\"Vahinko, vahinko. Hänen ulkomuotonsa ei ole vastenmielinen.\"\n\n\"Niin, myrkkykäärmeellä on välkkyvä nahka. Hän käyttää nyt\ntilaisuutta hyväkseen ja lähentelee minua saadakseen nähdä,\nkuinka paljon lähemmäksi hautaa olen joutunut, ja näytelläkseen\nisänmaanystävän osaa; valitettavasti tunnen hänet liian hyvin.\"\n\n\"Surullista, että sinulla on niin ikäviä kokemuksia ihmisen suhteen,\njoka kuitenkin on läheinen sukulaisesi.\"\n\n\"Niin on. Mutta kyllin tästä, Fernando, onhan meillä muutakin\najattelemista.\"\n\nSillä aikaa kuin molemmat vanhukset näin puhelivat, seisoi Luis de\nMendez vihan vääristämin kasvoin pimeässä eteisessä.\n\n\"Silläkö lailla minut vastaanotat, sinä vanha äijärähjä! Sitä saat\nkatua! Onneksi ei tuo hellä isosetäni kuitenkaan voi estää minua\nperimästä omaisuuttaan.\"\n\nHän astui ulos, huusi peoniaan ja ratsasti hänen seurassaan pois, ei\nkuitenkaan Antiguaan.\n\nHetkisen kuluttua saapui näännyksiin ajetun hevosen selässä muuan\nlancero kenraalin asunnolle.\n\nHänet opastettiin huoneeseen, jossa Callegokin vielä oli.\n\n\"Mikä on?\"\n\nSotamies ojensi paperilipun.\n\n    \"Eilen Fleaguran luona hyökkäsi suuri ylivoima kimppuumme, ja\n    taisteltuamme kolme tuntia kiivaasti täytyi meidän peräytyä.\n    Tappiot ovat suuret. Minä koetan puolustaa Colinon solia, mutta\n    tarvitsen välttämättä apuväkeä.\n\n                                               Minas.\"\n\nÄäneti ojensi Lerma onnettomuuden sanoman ystävälleen.\n\n\"Olitko mukana taistelussa, mies?\" kysyi hän sotamieheltä.\n\n\"Palveluksessanne, teidän armonne.\"\n\n\"Mistä johtuu, että juoksitte pakoon noita kapinallisia lurjuksia?\"\n\n\"Me emme juosseet pakoon, kenraali\", vastasi sotamies tuimasti, \"me\ntaistelimme uljaasti, kunnes kapinalliset saartoivat heidät kolmelta\npuolelta. Silloin me hitaasti peräydyimme, ja eversti Minas lähetti\nminut tuomaan sanaa teidän armollenne.\"\n\n\"Hyvä, poikani\", sanoi kenraali suopeasti, \"ota tämä kultaraha\", hän\nojensi miehelle puolen unssinkolikon, jonka arpinen soturi myhäillen\npisti taskuunsa, \"ja levähdä nyt, olet arvattavasti ratsastanut\nkiivaasti\".\n\n\"Tuhannet kiitokset, teidän armonne\", vastasi mies ja poistui\nhuoneesta kunniaa tehden.\n\n\"Tuho lähenee\", sanoi kenraali synkkänä. \"Minas on rautainen soturi,\nja vaikeata on saada häntä perääntymään. Tule illalla taas luokseni,\nFernando, minä jakelen muutamia käskyjä ja lähden sitten presidentin\nluo. Näkemiin, Fernando.\"\n\nSeñor Callegon lähdettyä astuivat huoneeseen päivystävät adjutantit,\njoille kenraali antoi käskynsä. Nopeat lähetit lähtivät viemään niitä\nmääräpaikkoihinsa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nPako.\n\n\nYksisilmäinen intiaani kuljetti Pablon ensin portaita alas ja sitten\njonkin matkaa pitkin himmeästi valaistua käytävää. Viimein intiaani\nseisahtui raskaan puuoven eteen ja tuijotti ainoalla silmällään\nPabloon, joka levollisesti kesti hänen katseensa.\n\nSitten intiaani nyökkäsi aivan kuin osoittaakseen, että hänen tutkiva\nkatseensa oli löytänyt, mitä etsi, ja sanoi matalalla äänellä:\n\"Rukoile näkymättömiä, minä en voi mitään tehdä.\"\n\nHän avasi oven, antoi Pablon astua sisään ja sulki sen jälleen. Pablo\ntunsi joutuneensa mahtavan, häikäilemättömän ja julman miehen käsiin,\njoka hankki hänelle pahaa. Sekä neekerin että yksisilmäisen intiaanin\nkäytös ennusti pahaa: viimeksimainitun sanat olivat tosin hyvässä\ntarkoituksessa lausutut, mutta ne kajahtivat Pablon korvissa kuin\nkuolinkellot. Kuitenkaan ei hänen sydämensä tuntenut pelkoa. Uhmaten\nja tyynenä hän odotti kohtalonsa ratkaisua.\n\nSitten liukui koko hänen lyhyt elämänsä kuin unennäkö hänen sielunsa\nsilmäin editse. Jo varhain oli kova kohtalo temmannut hänet tieltä,\njota hän oli määrätty kulkemaan, ja nyt taaskin vuosien kuluttua oli\nsen armoton käsi tarttunut hänen nuoren elämänsä ohjaksiin.\n\nMitä hän oli tehnyt joutuakseen näin verenhimoisen kohtalonoikun\nuhriksi?\n\nOliko hänen rinnassaan oleva merkki ja hänen kuninkaallinen\nsukuperänsä, josta hän nyt vasta muutamia päiviä sitten oli saanut\ntietää, syynä siihen, että häntä nyt kuolema uhkasi? Muuta syytä ei\nvoinut olla.\n\nVähän hän tiesi kansastansa, mayojen kansasta, vain sen hiukkasen,\nmitä tigrero hänelle oli kertonut ja kirjat ilmoittaneet;\nyksinäisessä kartanossa hän ei ollut oppinut tuntemaan maansa oloja;\nmutta nuoren varoittajan kysymys: \"Oletko Nezualpillin jälkeläinen?\"\noli herättänyt myrskyn hänen rinnassaan. Hän tunsi tämän viimeisen\nsankarillisen maya-kuninkaan nimen, hänen, joka espanjalaisten\nmiekkoihin oli henkensä heittänyt. Hänellä oli salaperäinen merkki,\nhän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen, ja hän oli valmis kuolemaan,\nkuten kuninkaan arvolle sopi.\n\nTamay, jota hän oli uskonut, ainoa hänen kansastaan, joka häntä oli\nlähestynyt, oli hänet pettänyt. Miksi?\n\nRaaka, julma kazike, jonka edessä hän juuri äsken oli seisonut ja\njonka käskystä hänet oli kavalasti ryöstetty kodistaan, pelkäsi\nhäntä, kuninkaan poikaa. Hän oli sen äsken selvästi tuntenut. Mutta\nmistä syystä? Saattoiko hallitsijain jälkeläisillä enää olla mitään\nvaikutusvaltaa maassa, joka jo vuosisatoja oli ollut Espanjan ja\njossa punanahat olivat vain orjia?\n\nKuinka kohtalo oli hänelle kova.\n\nValkoihoisten halveksimana ja tästä halveksimisesta syvästi kärsien\nhän oli elänyt elämäänsä, kunnes äkkiä salaman tavoin hänelle\nnäyttäytyi häikäisevä tulevaisuus kuin unikuva, joka heti taas\nhaihtui syvään pimeyteen.\n\nHän oli varma siitä, että neekeri ja yksisilmäinen intiaani\naikoivat suorittaa pyövelintyön, joka kuilun reunalla äskettäin oli\nepäonnistunut. Mutta jos Jumala kerran oli häntä auttanut, miksi Hän\nnyt hänet hylkäisi?\n\nHänen ylpeyteensä ja mielenlujuuteensa yhtyi vilpitön, lapsellinen\nusko maailman Vapahtajaan. Hän oli harras kristitty.\n\nTamayn kuiskaukset vanhoista jumalista, jotka vielä edelleen elivät,\neivät olleet häneen mitään vaikuttaneet enempää kuin kuvaukset, jotka\nhän oli lukenut isäinsä jumalanpalveluksesta.\n\nIsä Bernardo oli kasvattanut hänet totiseen jumalanpelkoon.\n\nNuorukaisen hurja uhma suli hiljaiseksi alistumiseksi Jumalan tahtoon.\n\nHänen elämänsä loistava tähti Mariquita säteili nytkin pimeässä\nyössä, ja hän ajatteli tyttöä hiljaisesti kaivaten ja rakkaudella.\n\nViimein hänen täytyi väkivalloin riistäytyä mietteistään ja\nkiinnittää ajatuksensa kaameaan todellisuuteen.\n\nHänen silmänsä olivat jo vähitellen tottuneet kellarin pimeyteen.\nHän oli holvissa, jonka muuratuissa seinissä oli siellä täällä\nkomeromaisia syvennyksiä.\n\nHolvin kalustona oli penkki ja muutamia nelikulmaisia kiviä.\n\nYksi ainoa ovi, sama, josta hän oli tullut, johti tähän maanalaiseen\nkellarimaiseen huoneeseen. Hänen kätensä olivat sidotut; mutta\nveitsi, jota hän maansa tavan mukaan kantoi vyössä selässään, oli yhä\nvielä paikoillaan. Hänen ryöstäjänsä eivät olleet huomanneet ottaa\nsitä herrastapaan pukeutuneelta nuorukaiselta.\n\nVaikka Pablo järkkymättömän rauhallisena odottikin kohtalonsa\nratkaisua ja oli valmis vaikeroimatta kestämään pahimmankin, ei\nitsesuojeluvaisto suinkaan silti ollut kuollut tässä henkisesti ja\nruumiillisesti voimakkaassa nuorukaisessa. Jos vielä oli pieninkin\nmahdollisuus taistella, niin hän aikoi taistella viimeiseen hetkeen.\n\nHänen siteensä vaivasivat häntä nyt, kun ajatusten pyörre hetkeksi\noli asettunut.\n\nHänen katseensa osui kiveen, joka oli maassa. Hän astui sen luo,\nkoetti sitä ja huomasi, että sillä oli terävät reunat. Heti paikalla\nhän alkoi kihnata ranteitaan sitovaa nuoraa kiven särmää vasten,\ntuokio vain, ja hän oli vapaa. Hän hieroi puutuneita ranteitaan ja\ntarttui, kun ne olivat saaneet entisen jäntevyytensä, melkein hurjan\nriemukkaasti puukkoonsa.\n\n\"En siis ainakaan kuole aseetonna\", sanoi hän sitten. Hän seisoi pää\npystyssä leimuavin silmin kuulostaen pienintäkin ääntä.\n\nHiljaisuus, kuolonhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään; hän kuuli\noman hengityksensä, oli kuulevinaan sydämensäkin sykkivän.\n\nÄkkiä hän hätkähti: hänen korvansa erottivat hiljaista sihinää.\n\nKäärmekö se oli?\n\nÄäni uudistui, ja nyt hän oli varma siitä, että se lähti ihmisen\nsuusta ja että sen tarkoituksena oli herättää huomiota. Hän vastasi\nsiihen sihisten hiljaa, mutta terävästi.\n\nNyt hän erotti sanoja, mutta ei voinut niitä ymmärtää, epäselvinä\nja heikkoina ne tunkeutuivat hänen korvaansa. Mistä ne tulivat? Ei\nainakaan ovesta. Mistä?\n\nTaaskin kuului ääni, puhuttiin.\n\nHän kulki seiniä hapuillen tarkoin kuunnellen; silloin -- nyt kuului\nselvästi: \"Kuuletko minua?\" kysyttiin mayankielellä; ääni tuli\nylhäältä, tunki holvikaton läpi.\n\n\"Minä kuulen sinua\", vastasi Pablo hiljaa, \"kuka olet?\"\n\n\"Sama, joka sinua varoitti, kuninkaitten jälkeläinen, kun vihollisesi\nsaapuivat.\"\n\nPablon sydän sykki rajusti toivosta. \"Oi puhu!\"\n\n\"Minun täytyy tietää, puhuttelenko Hualpaa, Jungunan poikaa; onko\nsinulla kuninkaan merkki rinnassasi?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Varo pettämästä minua, se koituisi kuolemaksesi; vain kuninkaitten\njälkeläisen tahdon pelastaa.\"\n\n\"Minä en sinua petä.\"\n\n\"Hyvä. Ovatko kätesi vapaat?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Minä lasken sinulle suopungin, kiipeä sen avulla ylös.\"\n\nHeti sen jälkeen laskeutui palmikoidun suopungin silmukka holviin\nylhäältä. Pablo tarttui siihen nopeasti ja kiipesi sitä myöten ylös.\nHän pääsi katolle, ja nyt vasta hän huomasi aukon, josta suopunki oli\nlaskettu alas; se oli kyllin suuri, jotta hänen solakka ruumiinsa\nmahtui tunkeutumaan sen lävitse. Hän nousi yhä ylemmäksi ja joutui\nsavupiipun kaltaiseen muurattuun torveen; ylhäältä käsin kajasti\nvaloa heikosti, tuskin huomattavasti. Torvi johti ylöspäin tehden\nmutkan. Vetäen itseään rivakasti käsillään ja ponnistaen jaloillaan\nmuurista Pablo pääsi yhä ylemmäksi. Valo kävi kirkkaammaksi.\nHän näki edessään ihmisolennon, ja kohta sen jälkeen hän joutui\ntorvesta tiheään zeiba-pensaikkoon, jonka yli jättiläispuu levitti\noksiaan. Hänen edessään seisoi intiaaninuorukainen, joka tervehti\nhäntä hymyillen, mutta samalla nosti sormen suulleen varoituksen\nmerkiksi... Nopeasti pelastaja veti sitten suopungin ylös ja laski\nvarovasti litteän kiven aukon suulle, josta Pablo oli tullut,\nkuitenkaan sulkematta sitä kokonaan.\n\n\"Ollos tervehditty, Jungunan poika\", sanoi nuorukainen sitten\nkuiskaten, \"minä olen Tenenga, Azualin poika, ja minut on lähetetty\nauttamaan sinua vihollistesi käsistä\".\n\nPablo loi silmäyksen nuorukaiseen, joka seisoi hänen edessään\nharmaassa hämärässä. Tenenga oli pitkä ja solakka ja vain joitakin\nvuosia vanhempi pelastamaansa nuorukaista. Hänellä oli yllään vihreä\nmetsästysmaita, sääriä peittivät korkeat nahkasäärystimet; hänen\nkasvonsa olivat miellyttävät, ja katse, jonka hän loi Pabloon, oli\nsamalla ystävällinen ja ihaileva.\n\n\"Näkymättömille olkoon kiitos, minä saavuin oikeaan aikaan, kuninkaan\npoika.\"\n\n\"Kuinka saatoit tuntea vankilani, ystäväni?\"\n\n\"Tunsin sen isäni ansiosta, joka oli kaikkien Chamulpon salaisuuksien\nperillä. Näkymättömät johtivat askeleni tänne.\"\n\n\"Mutta tuntevatko neekeri ja yksisilmäinenkin tämän salaisuuden?\"\n\n\"En usko -- hiljaa!\"\n\nHän painoi korvansa torven kapealle suulle ja viittasi Pabloa\ntekemään samoin.\n\nSelvästi kuulivat nuorukaiset seuraavat espanjankieliset sanat: \"Sinä\nolet päästänyt hänet pakoon, sinä intiaanikonna; kazike revittää\nsinut kappaleiksi siitä hyvästä.\"\n\n\"Älä hulluttele, don Abrahan, mitä minä pojasta välittäisin?\"\n\n\"Chamulpo ruoskittaa meidät kuoliaiksi. Missä hän on? Missä hän on?\nKeksi neuvo, Chimal, henkemme on kysymyksessä.\"\n\nPablo kurkisti pimeään aukkoon ja huomasi alhaalla valoa; noilla\nmolemmilla oli varmaankin soihdut tai lyhdyt käsissään.\n\n\"Heillä on valoa\", kuiskasi hän Tenangan korvaan.\n\nTämä nyökkäsi hymyillen ja vastasi samoin hiljaa: \"Siitä ei heillä\nole mitään hyötyä.\"\n\nAukkoa oli tosiaan mahdoton nähdä, se kun oli samanvärinen kuin\nholvin muuraus.\n\n\"Tässä on köysi, jolla hän oli sidottu -- missä on ihminen?\"\n\n\"Henget ovat vieneet hänet.\"\n\nSilmänräpäyksen vallitsi hiljaisuus, sitten sanoi neekeri,\nhuomattavan vapisevalla äänellä: \"Tule, Chimal, päästäkäämme\nverikoirat irti, ne eivät pelkää henkiä.\"\n\nNämä sanat kuuli Tenangakin. Pablo katsahti häneen kysyvästi.\n\n\"Älä pelkää minä olen sirotellut niiden kuonolle hienoksi jauhettua\npippuria, ne eivät koko päivänä kykene vainuamaan; sitäpaitsi\nympäröivät nämä orjantappurat meitä läpipääsemättömänä muurina.\"\n\nMolemmat nuoret intiaanit kuuntelivat taas äänettöminä.\n\nHetkisen kuluttua kuului neekerin toruva ääni, tällä kertaan maan\npäältä, ja koirien ulvontaa.\n\n\"Ne ovat hulluja, nuo pedot; katso, Chimal, kuinka ne ovat\nvimmoissaan ja lakaisevat kuonoillaan maata.\"\n\n\"Sulje ne takaisin koppiinsa; näkymättömät ovat temmanneet pojan\nilmojen kautta.\"\n\n\"Oi\", ähki neekeri, \"olen kuoleman oma. Mene, don Chimal, nouda\nHuntoh, zapoteki; hän palasi eilen kotiin, hänen täytyy auttaa meitä.\"\n\nTenangan silmät leimahtivat, kun Huntohin nimeä mainittiin, ja hänen\nkätensä tarttui lujemmin pyssyyn.\n\n\"Tunnetko zapotekin?\"\n\n\"Tunnen hänet\", kuului synkkä vastaus.\n\n\"Onko hän vaarallinen?\"\n\n\"On. Hän on taitava metsästäjä, mainio jälkienhakija ja verraton\nampuja. Jos hän pääsee jäljillemme, uhkaa meitä tosiaankin vaara,\nmutta vain siihen asti\", jatkoi hän hitaasti ja pontevasti, \"kunnes\nhän seisoo pyssyn kantaman päässä minusta. Azualin poika osaa myöskin\nampua.\"\n\nNeekerin ja yksisilmäisen äänet olivat häipyneet; ei hiiskahdustakaan\nkuulunut tiheään pensaikkoon, jossa molemmat nuorukaiset\npiileskelivät.\n\nPablo katsahti seuralaisensa synkkiin kasvoihin. \"Onko hän\nvihollisesi, Tenanga?\"\n\n\"Minun käteni on surmaava hänet, ja hän tietää sen.\"\n\nHetkisen kuluttua Pablo kysyi: \"Mitä nyt teemme?\"\n\n\"Meidän täytyy lähteä vuorille, Jungunan poika, mutta sitä ennen\ntäytyy sinun saada toiset vaatteet ja pyssy. Osaatko ampua?\"\n\nLeimuavin silmin vastasi Pablo: \"Minun aseeni antaa varman kuoleman.\nMutta tähän asti en ole sitä laukaissut muita kuin metsänpetoja\nvastaan.\"\n\n\"Se on hyvä. Me tarvitsemme kyllä vielä tuliaseita.\"\n\n\"Mistä saamme minulle pyssyn?\"\n\n\"Odota. Minä olen Chamulpon metsästäjä, kuten isänikin oli; Chamulpo\nlainaa sinulle aseita ja vaatteita.\"\n\nPablo katsahti häneen epäluuloisesti.\n\nTenanga huomasi sen ja sanoi: \"Älä pelkää, kuninkaitten jälkeläinen,\nminut on lähetetty pelastamaan sinut vihollistesi käsistä, ja\nnäkymättömät auttavat minua. Ainoastaan Huntoh huolestuttaa minua.\nJos hän tulee tänne ja huomaa, että koirat ovat saaneet pippuria, hän\narvaa heti minun olevan näillä mailla.\"\n\n\"Eikö meidän olisi paras lähteä nyt heti? Emmekö voi hankkia hevosia\nitsellemme?\"\n\n\"Meidän täytyy mennä metsään. Se yksin voi suoda meille turvan. Mutta\nsitä ennen täytyy sinun saada toiset vaatteet.\"\n\n\"Eikö zapoteki tunne kellarin salaisuutta?\"\n\n\"Ei. Sitä ei tunne kukaan muu kuin Chamulpo ja minä; mutta kazike ei\ntiedä, että isäni on ilmaissut salaisuuden minulle.\"\n\n\"Minä seuraan sinua sokeasti, pelastajani, taivas meitä suojelkoon.\"\n\n\"Meidän täytyy odottaa tässä, kunnes tulee pimeä; olisi vaarallista\nlähteä liikkeelle, niin kauan kuin aurinko vielä on taivaalla.\"\n\nSamassa he kuulivat ratsujoukon kavioiden kapsetta.\n\nHetkisen kuluttua kuului karkea ääni. \"Hei, Abrahan, vanha neekeri,\nmissä piileksit? Missä on musta kuvatus? Abrahan!\"\n\n\"Tässä, señor\", vastasi neekerin käheä ääni.\n\n\"Missä on kazike?\"\n\n\"Hän ratsasti itäänpäin, señor.\"\n\n\"Sehän sattui pahasti, olisin mielelläni häntä tavannut. Aurinko\nlaskee, meidän täytyy jäädä tänne, miehet. Hanki meille lihaa,\nAbrahan, ja hevosille heiniä.\"\n\nNuorukaiset kuulivat kaiken aivan selvästi, he kun olivat aika\nlähellä Chamulpon asuntoa.\n\n\"Haittaako ratsumiesten tulo meitä, Tenanga?\"\n\n\"Ei, se on hyväksi. Se antaa ajattelemista neekerille, joka voisi\nmuuten meitä vahingoittaa, ja sekoittaa jälkemme. Olen levoton\nkuultuani zapotekin uskaltaneen saapua taas näille seuduin; minun\ntäytyy vastata hengestäsi, Jungunan poika.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Isäni hengelle\", vastasi nuori maya vakavasti. \"Sinä saat vielä\ntietää kaikki\", hän lisäsi.\n\nYö läheni, tähdet loistivat tummalla taivaalla, yölepakoita ja\nkiiltomatoja liikkui pimeässä, ja tuuli suhisi puitten latvoissa.\nNuorukaiset kuulivat nuotion ympärillä majailevien ratsumiesten\nnaurua ja pilapuheita. Viimein sanoi Tenanga: \"Nyt peitämme jälkemme\ntakaa ajajiltamme; sinun jälkesi tuntee tuhansien seasta.\"\n\nHän leikkasi puukollaan koko joukon köynnöskasvien varsia ja kääri ne\ntiukasti Pablon ratsusaappaitten ympäri. Samoin hän teki itselleen.\n\n\"Nyt Huntohin on vaikea tuntea jälkiämme. Seuraa nyt minua, mutta\nvaro orjantappuroita, niistä voi saada pahoja haavoja.\"\n\n\"Minä tunnen metsän. Mutta miten pääsemme tämän orjantappuraseinän\nläpi?\"\n\n\"Saatpa nähdä.\"\n\nTenanga heittäytyi pitkälleen maahan ja ryömi varovasti eteenpäin.\nHeti hänen jäljessään tuli Pablo hitaasti ryömien. Kun he saapuivat\nvaaralliselle orjantappuraseinälle, jonka kovat, neulanterävät okaat\nolivat kahden, kolmen tuuman pituiset, Tenanga pysähtyi. Hänen\nvarovasti hapuileva kätensä tarttui orjantappuroihin ja veti pois\ntaitavasti toisten joukkoon sovitetun irrallisen orjantappurakimpun.\nHän nosti sen paikaltaan, ja silloin avautui piikkimuuriin aukko.\nHän käski Pablon kulkea polvillaan aukon läpi varovasti, ettei\nhaavoittuisi.\n\nPablo oli siksi kokenut metsämies, että hyvin osasi varoa hirvittäviä\norjantappuroita, joiden repimät haavat paranivat varsin hitaasti.\nMutta hänen vaatteensa vahingoittuivat aika tavalla. Kun he saapuivat\nsananjalikkoon, joka kohosi orjantappurapensaiden takana, sulki\nTenanga taas orjantappurakimpulla, jota hän oli raahannut mukanaan,\nainoan aukon vaarallisessa muurissa. Vanha taikausko, jota Chamulpo\nhartaasti kannatti, esti orjantappurapensasten hävittämistä.\nIntiaanit uskoivat näet henkien asustavan siinä ja niiden\nkarkoittamisen tuottavan turmiota.\n\nTenanga ja Pablo hiipivät sitten korkeiden sanajalkojen ja\nlaakeripensasten välitse. Tenanga liukui edellä kuin varjo läheistä\nkorkearunkoista metsää kohti. Sinne päästyään he oksien välistä\ntarkkasivat nuotion ympärillä makailevia ratsumiehiä. Sitten Tenanga\nviittasi Pabloa kulkemaan eteenpäin. Hänen terävä silmänsä ei nähnyt\nneekeriä, ei yksisilmäistä eikä zapotekia. Varovasti he kahlasivat\nviidakkojen lävitse. Viimein Tenanga tunkeutui sanajalkojen ja\nnuorten palmujen muodostamaan tiheikköön ja pysähtyi matalan kallion\neteen.\n\n\"Meidän täytyy mennä maan alle, Jungunan poika.\"\n\n\"Minä menen minne sinäkin, ystäväni!\"\n\n\"Älä pelkää.\"\n\n\"En pelkää mitään; mene!\"\n\n\"Ojenna minulle kätesi, tässä on portaat.\" Molemmat astuivat pimeään\naukkoon ja laskeutuivat kiemurtelevaa tietä alas noin viisikymmentä\nporrasta. Sitten Tenanga pysähtyi.\n\nVallitsi hiljaisuus ja synkkä pimeys. Ei hiiskahdustakaan yläilmoista\ntunkeutunut tänne.\n\nNuori maya sytytti tulitikulla tervaksisen männynsäleen, jonka kolkko\nloimu valaisi vain lähimmän ympäristön.\n\nPablo näki luonnon muodostaman kallioluolan. Hänen jalkainsa juuressa\noli vesilätäkkö, jonka ääressä oli muutamia saviastioita. Pimeä\nkäytävä johti toisiin maanalaisiin kammioihin.\n\n\"Sano minulle, pelastajani ja ystäväni, missä olemme?\" kysyi Pablo\nhiljaa.\n\n\"Syvyyden lähteellä. Täältä noutivat vuosisatoja sitten kansalaisemme\nvettä; katso, tuossa on vielä heidän ruukkujansa. Ei kukaan ole sen\nkoommin niihin koskenut.\"\n\n\"Ihmeellistä\", sanoi Pablo kummastelevalla äänellä.\n\n\"He kävivät täällä luultavasti vain hädän hetkellä, kun viholliset\nväijyivät ulkopuolella; tällaisia lähteitä on useissa paikoin\nmaatamme.\"\n\n\"Ja sen jälkeen kuin kansani kukistettiin, ei näitä maanalaisia\nlähteitä ole käytetty. Ihmiset eivät enää uskalla lähestyä luolaa,\nhe luulevat pahojen henkien täällä majailevan. Paitsi kazikea olemme\nainoastaan isäni ja minä käyneet tässä luolassa. Vain harvat tuntevat\nsisäänkäytävän, ja hekin kammoavat ja pakenevat sitä.\"\n\n\"Mitä kazike täällä tekee?\"\n\n\"Tämä on hänen salainen piilopaikkansa. Isästä poikaan on aina\nperiytynyt ikivanhan kellarin salaisuus, jonka sinäkin nyt olet\noppinut tuntemaan. Minun isäni sai sen tietää Chamulpolta ja minä\nhäneltä. Tule, kuninkaitten jälkeläinen, tule katsomaan.\"\n\nHän kulki palava tervaslastu kädessään viereiseen luolaan.\n\nHämmästyksekseen Pablo huomasi, että se oli sisustettu asuttavaksi.\nOli kaappeja, arkkuja, vuode. Seinillä riippui vaatteita, satuloita,\nsuitsia, suopunkeja; kaikkialla oli aseita: pyssyjä, peitsiä,\nmiekkoja.\n\n\"Näet\", sanoi Tenanga, \"että kazike on laittanut itselleen asunnon\ntänne. Sinun pitää nyt lainata häneltä pyssy ja metsästyspuku;\nhänellä on mainioita aseita, joita hän on saanut amerikkalaisilta.\"\n\nPablo valitsi kaksipiippuisen luodikon, tarkasti sitä ja painoi sen\nposkelleen. Se oli hyvää tekoa ja sopi hänelle mainiosti.\n\n\"Varusta itsesi ampumatarpeilla, Jungunan poika; tuolla on luoteja,\nruutia, sytyttimiä\", puhui Tenanga osoittaen erästä arkkua. \"Minä\nhaen sinulle vaatteita.\" Sillä aikaa kuin Pablo haki itselleen\nampumatarpeita, otti Tenanga hänelle seinältä metsästyspaidan ja\nvalitsi kevyet nahkakengät ja pehmeästä lehmännahasta tehdyt korkeat\nsäärystimet. \"Vaihda vaatteita, valtias, ja laskeudu levolle.\nHuomenna tarvitset voimia.\"\n\n\"Jäämmekö tänne yöksi?\"\n\n\"Kunnes tähdet alkavat kalveta; meidän täytyy odottaa päivää\nvoidaksemme liikkua metsässä.\"\n\nPablo pukeutui upo uuteen, kauniiseen ja intiaanitapaan koristeltuun\nmetsästyspaitaan. Tenanga riisui häneltä saappaat, sitoi toimeliaasti\nhänen jalkoihinsa paulakengät ja sääriin pitkät säärystimet. Vyö,\npieni lakki ja metsästyslaukku täydensivät puvun.\n\n\"Laskeudu nyt levolle, valtias, Tenanga valvoo vieressäsi.\"\n\nPablo oli todellakin sanomattoman väsynyt. Hän heittäytyi vuoteelle\nja vaipui pian uneen. Tenanga istui hänen pääpohjissaan hyräillen\nkansansa ikivanhoja lauluja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun loistavat tähdet alkoivat vaaleta, herätti nuori maya\nkuninkaitten jälkeläisen.\n\nPablo heräsi voimistuneena syvästä unestaan.\n\nHän katseli omituista, vain tervaspäreen valaisemaa ympäristöä\nikäänkuin unelmaa, ja hänen mieleensä kuvastui kaukainen koti,\nhiljainen maakartano meren rannalla, don Antonio, lempeä señora,\nsuloinen Mariquita; mutta samalla hän tunsi uudelleen rautakäden,\njoka oli tarttunut hänen nuoreen elämäänsä ja heittänyt hänet\nkuolemanvaaroihin. Pyhimykset olivat häntä auttaneet, ja hän\nkiitti heitä kaikesta sydämestään. Mutta kaikkia muita ajatuksia\nkirkkaampana kajasti tietoisuus, että hän polveutui suvusta, joka\nmuinoin oli hallinnut maata ja jonka muistoa jälkipolvet yhä vielä\npitivät pyhänä.\n\nJoskin pahat voimat koettivat tuhota häntä, kuninkaitten jälkeläistä,\ntunsi hän vierellään kulkevan hyvän enkelin, joka suojellen\nlevitti siipensä hänen ylitseen. Sillä aikaa kuin Pablo nukkui,\noli Tenanga hävittänyt kaikki jäljet, joista olisi voinut päättää\nvieraitten majailleen tässä Chamulpon piilopaikassa. Nyt hän ojensi\nPablolle suklaalevyn, jonka oli löytänyt Chamulpon varastosta, sekä\nmaissileipää omasta metsästyslaukustaan; vedellä he sammuttivat\njanonsa. Tenanga täytti vielä ruutisarven ja luotipussin, otti\npalavan päreen ja virkkoi: \"Jos suvaitset, valtias, niin lähdemme.\"\n\nPablo, joka näytti hyvin sotaiselta metsästyspuvussaan,\nkaksipiippuinen luodikko olallaan, mutta jonka luontaista soreutta\nei karkea pukukaan voinut peittää, taivutti päätään suostumuksen\nmerkiksi.\n\nTenanga astui portaita ylös ja sammutti päreen.\n\nOli vielä yö; pimeys ympäröi heitä heidän seisoessaan\njättiläiskokoisten setri-, chicazamote- ja mahonkipuitten alla.\n\nHe astuivat raikkaaseen aamuilmaan. Tenanga oli vaihtanut omat\njalkineensa Chamulpolta lainaamiinsa; hän oli kerrassaan mestari\nkeksimään keinoja jälkienhakijain pettämiseksi, olihan hän\nitsekin taitava rastreador [= jälkienhakija] ja tiesi, kuinka oli\nmeneteltävä, jotta ei Huntoh-urkkija saisi heistä selkoa.\n\nHän kulki edellä pensaikkojen lävitse, jotka olivat miltei\nläpipääsemättömät; mutta kokeneena metsänkävijänä hän ei käyttänyt\ntietä raivatakseen terävää veistään, hyvin tietäen, että se olisi\nherättänyt epäluuloja.\n\nPäivä koitti, ja luonto heräsi unestaan. Papukaijat kirkuivat,\npitkähäntäiset apinat hyppelivät oksatta oksalle, aamun suloiset\nlaulajat kajahduttivat iloisia liverryksiään. Jättiläispuiden latvoja\npunasi aamuauringon kultainen hohde, mutta niiden juurella vallitsi\nhämärä, joka ei keskipäivälläkään väistynyt.\n\nTenanga astui eteenpäin rivakasti ja tottuneesti kuten ainakin\nmetsäneläjä, noudattaen koko ajan suurta valppautta; hänen\nkintereillään seurasi notkein askelin Pablo, joka myöskin hyvin tunsi\naarniometsän salaisuudet.\n\nKauas kaikista ihmisasunnoista johti heidän tiensä. Lintujen laulu\noli jo kauan sitten vaiennut. Hämärän metsän syvää hiljaisuutta\nhäiritsi vain silloin tällöin jokin ohitse kiitävä iguana [= iso,\nsyötävä sisilisko] tai puuhun kiipeävä tlamototlis [= pieni orava].\n\nNuorukaiset, jotka kumpikin olivat poikkeuksellisen jänteviä ja\nharjaantuneita, astuivat yhtä mittaa, kunnes helle kävi rasittavaksi;\nsilloin he istuivat lepäämään erään lähteen reunalle. Tenanga ei\nollut matkalla jättänyt käyttämättä mitään mahdollista varokeinoa\nvaikeuttaakseen takaa ajoa, niin suuresti hän pelkäsi zapotekia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin nuorukaiset vielä olivat matkalla, saapui Chamulpo\nvastoin palvelijainsa odotusta takaisin laaksoon; häntä seurasi\nratsastajaparvi, joka oli hänelle henkeen ja vereen uskollinen.\n\nAbrahan-neekeri astui häntä vastaan ovelle matelevan nöyränä,\nyksisilmäinen intiaani sitävastoin näytti vakavalta.\n\n\"Hei, musta lurjus\", lausui kazike Abrahanille hyväntuulisena,\n\"kuinka holhokkisi jaksaa?\"\n\n\"Pahat henget ovat liikkeellä, herra valtias, me emme voineet niille\nmitään.\"\n\nSilmänräpäyksessä muuttuivat maya-päällikön kasvot synkeiksi kuin yö.\n\n\"Mitä tarkoitat? Jos olet laiminlyönyt velvollisuutesi, niin saat\npelätä pahinta.\"\n\n\"Ei mitään ole laiminlyöty, valtias, ei mitään, tunnethan Abrahanin.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut? Missä on hän, jonka uskoin huomaasi?\"\n\nÄnkyttäen neekeri vastasi: \"Pahat henget ovat hänet vieneet. Hän on\npoissa.\"\n\nKazike päästi raivoisan kiljahduksen.\n\n\"Kurja orja, sinä olet päästänyt hänet pakoon.\"\n\nPitkä murhapuukko välähti vimmastuneen miehen kädessä.\n\nNeekeri vapisi hallitsijansa raivoa, mutta seisoi hievahtamatta,\nalistuvana.\n\nSe pelasti hänen henkensä.\n\nKotvasen kuluttua Chamulpo käänsi raskaasti hengittäen\ntiikerinsilmänsä intiaaniin ja lausui: \"Puhu sinä, Chimal.\"\n\n\"Näkymättömät ovat hänet vieneet, kazike, me olemme vain ihmisiä.\"\n\nKazike hillitsi kammonsekaisen vihansa ja sanoi levollisemmin: \"Puhu!\"\n\n\"Minä vein hänet alas ja suljin hänet kiviholviin, joka on syvällä\nmaan alla; telkesin hänet sinne, hän ei voinut paeta; rangaiskoot\nminua näkymättömät, ellen puhu totta. Kun menimme sinne, Abrahan ja\nminä, tehdäksemme hänestä lopun, oli häkki tyhjä, hän oli poissa.\"\n\n\"Entä mitä sitten teitte?\" kysyi Chamulpo töin tuskin hilliten\nitseään.\n\n\"Etsimme kellarin ristiin rastiin; muuri oli luja, kuten vuosisatoja\non ollut, ovi tarkasti suljettu.\"\n\nVaikka kazike tunsikin ikivanhan holvin salaisuuden, värisi hänen\nruumiinsa kuitenkin taikauskoisesta kauhusta. Paitsi häntä ei kukaan\nmuu kuin hänen entinen uskottunsa Azual tuntenut rakennusmestarin\nälykästä keksintöä, niin taitavasti oli salainen uloskäytävä\nsommiteltu. Mutta vaikkapa vanki, niin mahdottomalta kuin se\nnäyttikin, olisi tuntenut tämän salatien, kuinka olisi hän ilman apua\npäässyt siitä kulkemaan? Voimakasta miestä puistatti kylmä väristys.\nOlivatko ne sittenkin oikeassa, jotka uskoivat suojelushenkiin?\n\nKolmannen kerran oli Jungunan poika, vanhan hallitsijasuvun viimeinen\nvesa, päässyt kuoleman kourista!\n\nOliko tämä suojelushenki niin voimakas? Hän tiesi voivansa\ntäydellisesti luottaa kätyreihinsä, neekeriin ja intiaaniin, eikä\nepäillyt heidän kertomustaan. Millä tavalla oli siis hänen uhrinsa\npäässyt pujahtamaan?\n\nHän ajatteli silmänräpäyksen Tenangaa, uskottunsa Azualin poikaa.\nMutta jos tämä mahdollisesti olisikin tuntenut salatien, kuinka hän\nsaattoi tietää Pablon olevan maanalaisessa holvissa ja mitä syytä\nhänellä olisi ollut auttaa tätä pakenemaan? Ei, sekin otaksuma oli\nmahdoton.\n\nSalaperäinen, selittämätön oli vangin katoaminen.\n\nMutta vaikka kazike olikin taikauskoinen kuten koko kansansa, oli\nahkera seurustelu valkoisten kanssa opettanut häntä kuitenkin\najattelemaan järkevämmin kuin muut, alhaisella sivistystasolla olevat\nheimolaisensa.\n\n\"Poika oli sidottu, Chimal? Vai kuinka?\"\n\n\"Kädet olivat sidotut, kun jätin hänet kellariin; mutta hän on\nhangannut köyden poikki kivensyrjää vasten; me löysimme sen.\"\n\nTämä aivan luonnollinen selitys Pablon siteistään vapautumiseen\npalautti kaziken todellisuuteen.\n\n\"Tulkaa mukaani kellariin\", hän sanoi lyhyesti, \"valoa, Abrahan!\"\n\nHetkisen kuluttua seisoivat nuo kolme miestä ison lyhdyn valossa\nomituisesti rakennetussa holvissa. Chamulpo tutki lukon ja oven ja\nhuomasi molemmat ehjiksi.\n\nHänen katseensa mitteli koko huonetta, mutta hän ei keksinyt mitään\nepäilyttävää. Hän loi silmänsä ylös, missä tiesi savupiippumaisen\ntorven alkavan; mahdotonta oli nähdä mitään, josta olisi voinut\npäättää, että sitä kautta oli kuljettu.\n\nKiven vieressä oli vielä katkaistu köysi.\n\nKazike tiesi, että sen, joka oli kulkenut holvista ulos salatietä,\ntäytyi myöskin tuntea orjantappurapensaston salaisuus voidakseen\npäästä edelleen.\n\nIhmeellistä!\n\n\"Ehkä olet kuitenkin unohtanut sulkea oven, Chimal? Tunnusta se\nminulle, en tahdo soimata sinua.\"\n\n\"Mitä minusta luulet, kazike, kun otaksut minua niin tyhmäksi, etten\nsulkisi vangittua pantterikissaa telkien taakse? Ei, ovi oli tarkoin\nsuljettu, usko minua.\"\n\nKazike uskoi.\n\nKellarista poistuessaan hän kysyi: \"Ettekö muuten ole tehneet mitään\nsaadaksenne selkoa nuorukaisen salaperäisestä paosta?\"\n\n\"Olen lähettänyt sanan Huntohille, zapotekille; hän on maan paras\njälkiennuuskija.\"\n\n\"Hyvä, lähetä hänet minun luokseni, kun hän saapuu.\"\n\nChamulpo viittasi kätyrinsä poistumaan ja lähti tutkimaan\norjantappurapensastoa, joka kätki torven ulkosuun.\n\nHän ei huomannut mitään epäilyttävää. Huntoh oli tosin hänelle\nuskollinen ja valmis mihin rikokseen tahansa sekä sitäpaitsi\nerinomainen rastreador; mutta Chamulpo ei halunnut uskoa hänelle\nsalaisuuttaan, vaan tahtoi yksin säilyttää tiedon kätköpaikoistaan,\njotka joskus ehkä saattoivat olla tarpeen hädän hetkenä.\n\nHänen vielä miettiessään, kuinka saattaisi käyttää hyväkseen\nzapotekin palvelusta ilmaisematta hänelle salaisuuttaan, astui\nmetsästyspukuinen intiaani hänen luokseen.\n\nTulija, jonka ihonväri oli tummempi kuin intiaanien tavallisesti,\noli harteva ja vahvalihaksinen. Kasvoissa kavala ilme, joka teki ne\nvastenmielisiksi; muuten hän oli älykkään näköinen.\n\n\"Sinä halusit minua puhutella, kazike Chamulpo?\" hän kysyi\nespanjankielellä, koska ei osannut mayojen kieltä.\n\n\"Niin, minulla on sinulle tehtävä, josta saat hyvän palkan.\"\n\n\"Olen käytettävissäsi, señor.\"\n\n\"Abrahan-hölmö on päästänyt sangen vaarallisen vangin pakenemaan;\nsinun pitää löytää hänet ja tuoda hänet elävänä tai kuolleena.\"\n\n\"Anna minulle jäljen alku, don Chamulpo\", vastasi synkkä mies, \"lopun\nhankin kyllä itse\".\n\n\"Onko sinulla käytettävänäsi tarmokasta, luotettavaa väkeä?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Tule mukaani, minä selitän sinulle tehtäväsi.\"\n\nHe astuivat yhdessä pieneen huoneeseen, josta zapoteki hetken\nkuluttua astui yksin ulos ja lähti metsään päin. Suuri parvi\nratsastajia nelisti pian sen jälkeen eri tahoille seutua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kun Pablo ja Tenanga olivat syöneet, sanoi ensinmainittu:\n\"Minne aiot minut viedä, pelastajani?\"\n\n\"Ensiksi, oi valtias, tahdon viedä sinut pois Chamulpon vallasta.\nNäissä laaksoissa asuu ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan, he ovat\nketchien heimoa, ja Chamulpo on heidän kazikensa; mutta sitäpaitsi he\nluulevat, että hänen suonissaan virtaa kuninkaallista verta.\"\n\n\"Hyvä, entä sitten?\"\n\n\"Sitten aion viedä sinut kenraali Aranan, isäsi ystävän luo.\"\n\n\"Onko Arana intiaani?\"\n\n\"Sinä sen sanoit. Hän on Meksikon tasavallan kenraali, mutta siitä\nhuolimatta hän kahdesti on voittanut meksikolaiset mayojen johtajana\nja siten pelastanut kansamme itsenäisyyden Yucatanissa.\"\n\n\"Hänenkö luokseen aiot siis minut viedä?\"\n\n\"Niin, hän ei ole ainoastaan isäsi ystävä, vaan myöskin mahtava mies,\nja hän saapui noutamaan sinua del Rocasta, vaikka valitettavasti\nliian myöhään.\"\n\n\"Minuako?\"\n\nTenanga kertoi nyt kenraalin käynnistä del Rocassa ja hänen\nkeskustelustaan don Antonion ja naisten kanssa.\n\nPablo kuunteli äänetönnä. Hetkisen kuluttua hän sanoi: \"Sinä olet\nChamulpon väkeä; sanopas minulle, _amigo_, miksi tahdot minut\npelastaa hänen käsistään?\"\n\n\"Oi Hualpa, kuningas, minä kerron sen sinulle; älä kuitenkaan heitä\nkivellä isäni varjoa. -- Azual, isäni, oli Chamulpon soturi ja\ntigrero ja totteli häntä sokeasti. Kun isäsi Junguna oli kohonnut\naurinkoon, ryösti Azual sinut Chamulpon käskystä. Mutta hän ei\ntahtonut tappaa sinua, vaan heitti sinut puuman eteen. Puuma on\nsuojelusenkelisi, jo syntymästäsi sinulle määrätty. Chamulpo ja Azual\nluulivat sinun kuolleen, ja isäni kärsi kauheasti ajatellessaan\nrikostaan. Vuodet vierivät. Isäni oli jo kovin sairas ja valmistautui\nlähtemään tästä maailmasta. Silloin lähetti Tamay sanan Chamulpolle,\nettä poika, jonka rinnassa oli kuninkaanmerkki, eli del Rocan\nkartanossa; meri oli heittänyt hänet rannikolle. Kun kazike kertoi\nsen isälleni, pelästyi tämä sielunsa syvyyteen asti. Hän oli vain\nulkonaisesti kristitty, hänen sydämensä kuului vanhoille jumalille.\nKuultuaan nyt, että puuma oli sinut pelastanut miltei varmasta\nkuolemasta, valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän pelkäsi, ettei hänen\nsielunsa kuoleman jälkeen kohoaisikaan aurinkoa kohti, autuaitten\nasuntoon, koska hän oli tehnyt rikoksen kuninkaitten jälkeläistä\nkohtaan, vaan vaipuisi ikuiseen yöhön näkymättömäin kiroamana.\nSilloin hän käski minun rientää kenraali Aranan luo ja kertoa\nhänelle, että sinä olit elossa sekä missä oleskelit. Minun täytyi\nvannoa hänelle tekeväni kaikki pelastaakseni sinut verivihollisesi\nkäsistä. Siksi olen nyt palvelijasi, valtias. Minun täytyy sovittaa,\nmitä isäni on rikkonut, jotta Azualin henki ei vaipuisi yön\npimeyteen. Minä annan vaikka henkeni, jotta hän saisi asua auringon\nmajoissa.\"\n\nIntiaanin uskonnolliset käsitteet olivat vieraat hurskaan papin\nkasvattamalle Pablolle, mutta hän saattoi hyvin verrata sielujen\nasuntoa auringossa taivaaseen ja ikuista yötä kadotukseen. Hän\nantoi isän rikoksen empimättä anteeksi pojan tähden, joka oli hänet\npelastanut varmasta kuolemasta, ja sovittaen puheensa Tenangan\nkäsityskannan mukaan hän sanoi: \"Asukoon isäsi sielu ikuisessa\nvalossa, sinun tähtesi annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni.\"\n\n\"Valtias, valtias, kuninkaittemme jälkeläinen\", huudahti nuori maya\nsyvästi liikuttuneena, \"minulla on vain yksi elämä antaa sinun\npuolestasi; mutta vaikka minulla olisi niitä kymmenen, uhraisin ne\nkaikki mielelläni sinun tähtesi. -- Kohoa aurinkoon, isäni henki,\nkuningas on antanut sinulle anteeksi.\"\n\nTätä sanoessaan hän taivutti päänsä itää kohti.\n\nPablo oli liikuttunut nähdessään nuorukaisen kiihkeän\ntunteenpurkauksen.\n\nVasta jonkin ajan kuluttua hän katkaisi hiljaisuuden kysyen: \"Sano,\nTenanga, minkä vuoksi Tamay, tigrero, joka muuten oli minulle\nystävällinen, joka minulle opetti kansani kielen ja kertoi sen\nmenneisyydestä niin paljon, kavalsi minut Chamulpolle?\"\n\n\"Tamay on kansansa kavaltaja; hän meni meksikolaisten puolelle\nkullan tähden, kun mayat taistelivat heitä vastaan, ja silloin hänet\nsyöstiin pois kansansa yhteydestä ja julistettiin henkipatoksi.\nNähtyään kuninkaanmerkkisi hän kavalsi sinut Chamulpolle siinä\ntoivossa, että siten saisi takaisin kadotetun kunniansa ja\ntunnustettaisiin taas mayaksi.\"\n\n\"Olen pahoillani tämän kuullessani; hän oli minulle ystävällinen.\nTiesikö Tamay, mikä kohtalo minua Chamulpon käsissä kohtaisi,\nkavaltaessaan minut?\"\n\n\"Epäilemättä, sillä hän tuntee Chamulpon ja tietää, kuinka\nsuuresti tämä pelkää sinun kauttasi kadottavansa vaikutusvaltansa\nmaya-kansaan.\"\n\nPablo vaipui mietteisiin. Hetken kuluttua hän kysyi: \"Eivätkö\nzapotekit ole mayojen vihamiehiä? Tamay sanoi niin. Meren rannalla,\nmissä minä asuin, ei ollut lainkaan zapotekeja, ainoastaan orjamaisia\nxinkoja.\"\n\n\"Totta puhuit, zapotekit ovat mayojen verivihollisia. He ovat\nvoimakkaat Chiapassa ja Oaxacassa, ja täällä Guatemalassa he ovat\ntunkeutuneet keskellemme vahingoksemme. Me olemme monta kertaa\ntaistelleet heitä vastaan ja voittaneet heidät; sitä raivokkaammin he\nsen vuoksi meitä vihaavat.\"\n\n\"Mutta zapoteki, jota sinä pelkäät, palvelee Chamulpoa?\"\n\n\"Niin. Chamulpo, ketchien kazike, on vaitelias mies, josta ei kukaan\npääse selville. Sen jälkeen kuin maassa on syttynyt sota, hän on\nentistään vaiteliaampi.\"\n\n\"Onko maassa sota?\"\n\n\"Etkö sitä tiedä?\"\n\n\"Me emme etelässä saaneet tietää mitään siitä, mitä maassa tapahtui.\"\n\n\"Sarmiento on tehnyt kapinan kaupunkeja vastaan, hän on koonnut\nsuuren armeijan ja tunkeutuu voitokkaana eteenpäin.\"\n\nPablo kuunteli hämmästyneenä.\n\nEnsi kerran hänen muistinsa aikana raivosi maassa kansalaissota. Hän\noli kyllä kuullut don Antonion kertovan entisistä kapinoista ja tiesi\ntämä taistelleen hallituksen puolesta.\n\n\"Onko Chamulpo kapinallisten puolella?\"\n\n\"Sitä ei tiedetä. Hän kokoaa väkensä sanoakseen sanansa aikanaan.\nHän on myöskin hieronut sovintoa zapotekien kanssa, ja nämä tulevat\nluultavasti toimimaan yhdessä hänen kanssaan. Huntoh on sitäpaitsi\nvalmis palvelemaan ketä tahansa kullasta; luulenpa, että hän voisi\nmyydä oman kansansakin.\"\n\nSilmänräpäyksen tunsi Pablo halua rientää del Rocaan ollakseen Marian\nsuojelijana, jos sota leviäisi rannikolle asti, mutta hän karkoitti\nhalunsa päättävästi.\n\nTenanga keskeytti hänen mietteensä sanoen: \"Meidän täytyy asiain näin\nollen toimia hyvin varovasti; vasta Yucatanissa sinä olet täydelleen\nturvassa. Onneksi Chamulpo oli poissa, kun sinut vapautin; molemmat\nukot luulevat varmaan sinun lentäneen ilmaan.\"\n\n\"Kuinka sinun onnistui seurata jälkiäni?\"\n\n\"Kun vaquerot, jotka don Antonio oli lähettänyt sinua etsimään,\nkertoivat maya-joukon jakautuneen kolmeen osaan, joista yksi kulki\npohjoista kohti, arvasin heti, että heidän aikomuksensa oli kuljettaa\nsinut kuilujen kautta syöstäkseen sinut muka tapaturmaisesti\nsyvyyteen. Olin kyllä kuiskannut salaa monelle sukuperäsi, muuta en\nvoinut tehdä, ja he siis tiesivät sen. Mutta aina on sellaisiakin,\njotka eivät häikäile vuodattaa kuninkaallistakaan verta. Otaksuin,\nettä jos sinä vielä olit elävien ilmoilla, tapaisin sinut Chamulpon\npienessä talossa, jonne hän oli vetäytynyt voidakseen seurata\ntaistelun kulkua laaksossa. Sain don Antonion parhaan hevosen ja\nriensin jälkeesi lyhyintä tietä; onneksi saavuin oikeaan aikaan,\nnäkymättömille olkoon kiitos.\"\n\nPablon mieli oli kovin kiihtynyt, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin\naivan tyyneltä. Vielä pari päivää sitten hän oli vain mitätön poika,\njota töin tuskin oli siedetty don Antonion talossa; muutamassa\nhetkessä hänestä oli tullut vaikutusvaltainen henkilö, muutenhan\nChamulpo ei niin kiihkeästi olisi halunnut hänen henkeään. Eikä\nkenraali Arana olisi niin osaaottavasti hänen kohtalostaan\nhuolehtinut.\n\n\"Hyvä, Tenanga\", hän sanoi, \"vie minut isäni ystävän kenraali Aranan\nluo, pyhimykset olkoot kanssamme!\"\n\nHe ottivat pyssynsä ja jatkoivat matkaa. Vaikeata oli päästä\neteenpäin tiheässä metsässä. Tenanga uskalsi kuitenkin jo raivata\ntietä heille katkoen puukollaan köynnöskasveja. Illansuussa he\nsaapuivat alastoman kallioryhmän luo ja päättivät yöpyä pieneen\nluolaan, johon he valmistivat itselleen vuoteen kuivista ruohoista.\nOnneksi oli Tenangan metsästyslaukussa vielä maissileipää ja\nsuklaalevyjä, niin että he saivat niukan illallisen.\n\nPablo nukkui kauan ja sikeästi.\n\nKun lintujen suloiset äänet ilmoittivat aamun tulon, hän heräsi.\n\nTenangaa ei näkynyt. Kun hän astui luolasta kultaiseen\npäivänpaisteeseen, hän hämmästyi kauneutta, joka hänen silmiänsä\nkohtasi. Hän näki ihanan seudun: kukoistavia laaksoja, viheriäisiä\nmetsiä, korkeita, jylhiä vuoria, joiden omituisesti muodostuneita\nhuippuja auringon kultaiset säteet punasivat. Etäällä näkyi sumun\nkeskeltä savuavien tulivuorten huippuja.\n\nLiikuttuneena nuorukainen katseli isänmaansa ihanaa luontoa.\n\n\"Kuinka suurenmoista, ihanaa\", hän kuiskasi. \"Tämä on mayojen maa,\njossa esi-isäni kantoivat valtikkaa, ennenkuin valkoiset tulivat,\ntämä on kotimaani!\"\n\nIhailuun vaipuneena hän seisoi kauan ääneti katsellen kaukaisuuteen.\nKepeät askelet herättivät hänet unelmistaan. Nopeasti astui Tenanga\nhänen luokseen ja tervehti häntä.\n\n\"Mitä mietit, Jungunan poika?\"\n\n\"Uneksijan lailla katselen isäini maata, en ollut tietänyt sitä näin\nkauniiksi.\"\n\n\"Totta puhut; mutta minä olen katsellut niin usein näitä seutuja,\netten enää joudu ihastuksiin niitä nähdessäni. Kas tässä on ruokaa,\nsyö.\" Hän otti metsästyslaukustaan munia, maissileipää ja paistetun\nkanan.\n\nPablon kysyvään silmäykseen hän vastasi: \"Lähistöllä on kyliä,\nseutu on minulle tuttua, ja kävin ostamassa meille ruokaa. Virkistä\nitseäsi, valtias, meillä on vielä pitkä matka.\"\n\nPablo, jonka katse yhä vielä oli kiinnittynyt maisemaan, totteli\nhäntä.\n\n\"Lähtekäämme, valtias\", kehoitti Tenanga viimein. Pablo loi vielä\nsilmäyksen viehättävään kuvaan ja seurasi sitten mayaa kallioiden\nvälitse.\n\nHe kulkivat kukoistavien laaksojen läpi, joissa kaikenväriset\nkukat kilpailivat keskenään kauneudesta. Viimein he saapuivat\ntiheään, troopilliseen metsään. Äkkiä Tenanga, joka metsästäjän ja\nrastreadorin tottuneella silmällä oli tutkinut maata, säpsähti ja\ntuijotti silmät kankeina eteensä.\n\n\"Mikä hätänä?\"\n\n\"Tule!\" Mayan silmät tähystivät leimuten lähintä ympäristöä, sitten\nhän kuiskasi: \"St! Tule!\"\n\nHän hiipi kyyrysillään kuin petoeläin pensaisiin, ja Pablo seurasi\nhäntä kummastellen hänen omituista käytöstään. Erään paksun\nzeiba-puun taakse Tenanga pysähtyi yhä levotonna tarkastaen\nympäristöä.\n\n\"Mikä hätänä?\"\n\n\"Zapoteki on täällä.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Tuossa ovat hänen jälkensä.\"\n\n\"Ja sinä tunnet ne?\"\n\nItsetietoisesti Tenanga selitti: \"Minä tunnen hevosenjäljen, jonka\nvuosikausia sitten olen nähnyt.\"\n\n\"Silloin olet paljon tarkkavaistoisempi kuin kaikki meikäläiset\nvaquerot.\"\n\n\"Minut on lapsuudesta asti kasvatettu rastreadoriksi; maa merkkeineen\non ainoa kirja, jota osaan lukea.\"\n\n\"Eikö zapoteki olisi voinut joutua tänne vain sattumalta?\"\n\n\"Ei. Hänet on lähetetty jälkeemme, pahat henget ovat liikkeellä.\nKyyristy tuonne sanajalkojen väliin, kuninkaitten jälkeläinen, lataa\npyssysi ja kuuntele silmin ja korvin; ei kuguaarikaan [= puuma] ole\nzapotekia kavalampi ja viekkaampi. Minä tutkin jälkiä.\"\n\nSillä aikaa kuin Pablo totellen nuoren mayan neuvoa istuutui\nsanajalikkoon molemmat pyssynpiiput ladattuina, ryömi Tenanga\nvarovasti kuin saalista väijyvä petoeläin pois.\n\nPablo jäi yksin valppaasti kuunnellen.\n\nKesti hyvän aikaa, ennenkuin Tenanga palasi.\n\nHiljainen sihinä ilmaisi hänen tulonsa, jotta Pablo ei luulisi häntä\nviholliseksi.\n\nHän kyyristyi alas Pablon viereen.\n\n\"No, _amigo_?\"\n\n\"Zapoteki on siellä\", kuiskasi maya, \"viisi, kuusi tai useampia\nkumppaneita mukanaan. Ne ovat hajautuneet metsään jälkiämme hakemaan,\nne luulevat olevansa meidän kintereillämme.\"\n\n\"Minä en voi sitä uskoa; kuinka he olisivat niin nopeasti päässeet\nmeidän jäljillemme?\"\n\n\"Usko minua, se on totisesti totta. En tiedä, mitä Chamulpon\nasunnossa lienee tapahtunut; mutta zapoteki -- näkymättömät häneen\niskekööt -- on takanamme.\"\n\n\"Ja mikä meillä on nyt neuvona?\"\n\n\"Meidän on etsittävä vesi, se ei jätä mitään jälkeä.\"\n\n\"Onko lähettyvillä mitään virtaa?\"\n\n\"Ei, mutta Tepaneca-järvi.\"\n\n\"Sano, mitä minun on tehtävä.\"\n\n\"Kulje minun takanani, mutta astu hiljaa ja ääneti. Jos minä sihisen\nkuin käärme, niin heittäydy maahan. Jos kohtaamme jonkun noista\nrosvoista, saamme käyttää vain machetea [= tikaria], ei pyssyä.\nJos kadotat minut näkyvistäsi, juokse keskipäivää kohti, ja saavut\njärvelle, siellä kohtaat minutkin jälleen. Oletko ymmärtänyt,\nJungunan poika?\"\n\n\"Olen ymmärtänyt.\"\n\n\"Sitten kaikki hyvin!\"\n\nTenanga kuunteli henkeä pidättäen ja kohottautui sitten varovasti.\nEmpimättä hän painautui kulkemaan sivulle päin, ja aivan hänen\njäljissään astui Pablo, terävä, turkkilaisen jataganin näköinen ase\nmachete kädessään.\n\nMahdollisimman varovaisesti Tenanga pujottelihen metsässä nuoren\nviidakon läpi. Ja aivan hänen jäljissään seurasi Pablo askelen\nrisahtamatta. Tuon tuostakin Tenanga kohotti kätensä ja jäi\nseisomaan; silloin pysähtyi myös Pablo. Vasta saatuaan varmuuden,\nettei mikään vaara uhannut, maya lähti edelleen. Aarniometsän\nhämärässä, ylt'ympäri vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa,\nheidän äänettömästi tunkeutuessaan pensasten ja köynnöskasvien\nläpi tiheikköön, josta minä hetkenä tahansa saattoi ilmestyä\nverivihollisen kasvot, oli jotakin kammottavaa.\n\nErehtymättömän varmasti maya-metsästäjä kulki edelleen.\n\nYht'äkkiä kuului hiljainen sihinä, kuin säikytetyn käärmeen, Tenanga\nheittäytyi maahan, Pablo hänen jälkeensä. Hän näki mayan makaavan\nedessään kuin hämärän varjon. Hitaasti tämä kohotti päätään, tähysti\nkiihkeästi ja viittasi sitten Pablon luokseen. Varovasti hän ryömi\nsinne. Tenanga osoitti sormellaan, ja pienestä pensaikon aukosta\nPablo näki intiaanin, joka pyssy kädessä verkalleen liikkui edelleen\nmaaperää tarkastellen.\n\n\"Zapoteki\", kuiskasi metsästäjä. -- \"Jos hän kulkee pitemmältä\ntuohon suuntaan, hän tapaa meidän jälkemme. Jää tähän, kuningasten\njälkeläinen. Jollen palaa, niin mene järvelle ja yhä edelleen länteen\npäin, ja näkymättömät olkoot kanssasi.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Minun täytyy hävittää jälkemme.\"\n\nTenanga jätti pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja oli samassa kadonnut.\n\nPablo, luodikko vieressään, machete kädessä, makasi liikahtamatta,\nsilmät suunnattuina zapotekiin, joka verkalleen, katse maahan\nluotuna, astui eteenpäin. Tenanga oli oikeassa: jos mies, joka\nmetsänjyleikössä ikäänkuin varjo liikkui edelleen, pysyi ottamassaan\nsuunnassa, täytyi hänen kulkea heidän jälkiensä poikki.\n\nTenangasta ei näkynyt merkkiäkään. Pablon mielenjännitys yhä kiihtyi.\n\nYhä vielä mies käveli hitaasti edelleen.\n\nNyt hän pysähtyi ja näytti kuuntelevan.\n\nPuuman tavoin harppasi Tenanga zeiba-puun takaa, machete välähti\nhänen kädessään, ja zapoteki vaipui maahan äännähtämättä, kuin\nsalaman lyömänä. Tämä tapahtui niin nopeasti, niin varjomaisesti,\nniin äänettömästi Pablon silmien edessä; niin äkisti hävisi tuolla\nihmiselämä. Nuorukaista kammotti.\n\nHeti sen jälkeen Tenanga ilmestyi hänen rinnalleen pensaikosta ja\nsanoi kasvoillaan hurja voitonriemu: \"Hän ei enää kohtaa meidän\njälkiämme, kuningasten jälkeläinen. Tule, meillä on kiire. Jos nuo\nmuut eivät jo ole päässeet jäljillemme, niin ne sen pian tekevät.\nHuntoh on suuri rastreador, mutta Tenanga on Azualin poika. Tule!\"\n\nKiireesti, varoen vähemmän kuin ennen, hän riensi yhä edelleen\nentiseen suuntaan.\n\nHeidän tarvottuaan raskaasti ponnistellen tuntikauden hän pysähtyi\nkaislikkoreunaisen puron rantaan.\n\n\"Järvi on lähellä. Jos Huntoh tietää minun olevan sinun oppaanasi,\nja minä pelkään hänen sen tietävän, niin hän tietää myös, että minä\nvalitsen jäljettömän veden. Jos hän juuri on rannalla, niin sieltä\nuhkaa vaara. Lähettäkööt näkymättömät meille kanootin. Osaatko\nkäyttää airoa?\"\n\n\"Osaan\", vastasi Pablo, \"airoa ja purjetta, minä olen kasvanut meren\nrannalla\".\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Jää tähän, minä menen etsimään kanoottia. Kalastajat kätkevät\nveneensä usein kaislikkoon. Ole varuillasi.\"\n\nNiin sanoen hän astui matalaksi kuivuneeseen, mutta jotenkin leveään\npuroon.\n\nPablo jäi seisomaan kaisla- ja bamburunkojen väliin, jotka\nhiljaisessa tuulessa huojuivat sinne tänne.\n\nHuolimatta kaislikon kahinasta sattui hänen korvaansa hiljainen ääni,\njoka tuli ylempää. Hän oli kuullut airon loiskahtavan veteen. Hän\nkyyristyi ja tähysti kaislojen lomitse siihen suuntaan, mistä ääni\ntuli; lujasti hän tarttui pyssyynsä ja nosti sen eteensä valmiina\nlaukaisemaan.\n\nNyt hän erotti epäselvästi veneen, jossa istui kaksi miestä.\n\nOlivatko he huomanneet hänet? Eikö hän ollut kyllin hyvin\nkätkeytynyt? Miehet tarttuivat pyssyihinsä ja katsoivat sitä paikkaa\nkohti, missä hän seisoi.\n\nMatala huuto kantautui hänen luokseen, mutta hän ei ymmärtänyt\nzapotekinkielisiä sanoja. Miehet kohottivat aseensa; varmaan hänet\noli huomattu.\n\nPitäisikö hänen juosta takaisin ja turvautua pakoon?\n\nVielä kerran kulkeutui hiljainen huuto hänen korviinsa.\n\nSalamannopeasti hän kyykistihe alas, kaksi laukausta pamahti, ja\nluodit vingahtivat hänen ylitseen kaislojen ja bambujen lävitse.\n\nMutta peloton, päättäväinen nuorukainen nosti, pystyyn ponnahtaen,\nkaksipiippuisen luodikkonsa poskelleen; vielä kahdesti herätti\nlaukausten ukkonen metsien kaiun, ja molemmat miehet kaatuivat.\nToinen vaipui takaisin veneeseen, toinen suistui sen laidan yli\nveteen.\n\nPablo oli siksi harjaantunut ja kokenut metsästäjä, että hän\nkiireesti latasi pyssynsä, ennenkuin uskaltautui eteenpäin. Sitten\nhän kuunteli. Kaikki oli hiljaista.\n\nRohkeasti hän astui nyt veteen. Hitaasti lipui vene häntä vastaan.\nHän meni sitä kohti pyssy vireessä.\n\nVeneessä virui intiaani kasvoillaan hengittäen vaikeasti. Pablo\nkäänsi hänet ympäri. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa, mutta hän\neli vielä; myöskään ei luodinreiän suunta näyttänyt nuorukaisesta\nehdottomasti kuolettavalta. Mies katsoi häneen ja näytti odottavan\nkuoliniskua.\n\n\"Nouse pois veneestä\", sanoi Pablo espanjaksi hänelle, \"en tahdo\nhenkeäsi, mene\".\n\nMies nousi vaivalloisesti, pusertaen oikealla kädellään rintaansa\nläheltä olkapäätä. Pablo auttoi hänet yli veneenlaidan, ja hän\nhoippuroi veden poikki ja katosi kaislikkoon. Pablo katsahti virralle\npäin; toisesta ei näkynyt merkkiäkään. \"Taivaalle kiitos\", hän\nmutisi, laski pyssyn veneeseen, tarttui airoon ja kiidätti kanoottia\nvoimakkaasti ja taitavasti puroa alas.\n\nMuutamia satoja metrejä vinhasti viileteltyään hän kohtasi Tenangan,\njonka synkkä hahmo iloisesti kirkastui, kun hän tunsi Pablon.\n\n\"Oi kuningasten jälkeläinen, oletko taistellut?\"\n\n\"Nouse veneeseen, ne ovat jäljessämme.\"\n\nNopeasti metsästäjä nousi veneeseen, tarttui toiseen airoon, ja\nmolemmat jouduttivat nyt veneen kulkua.\n\n\"Sinä ammuit kahdesti\", sanoi Tenanga, jonka kasvot säteilivät\nuljasta ylpeyttä.\n\n\"Meillä on kahta vihollista vähemmän.\"\n\n\"Jungunan poika on näkevä ne kaikki jalkojensa juuressa, näkymättömät\novat hänen kanssaan.\"\n\nKun Pablo sitten mainitsi laskeneensa haavoitetun menemään, sanoi\nTenanga: \"Oi, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, myrkkykäärme täytyy\ntappaa.\"\n\n\"Minä en tapa haavoittuneita.\"\n\nKorkeain kaislikkojen ja bamburuokojen välitse liukuen he lähestyivät\npuron suuta.\n\n\"Onko meidän järvelle tullessa varottava hyökkäystä?\"\n\n\"En luule; maa on rannalla suoperäistä, ja Huntohin miehet ovat\nhajallaan. Vaaraksi voi meille olla vain nopea kanootti, mutta meillä\non pyssymme, ja sinä osaat niitä käyttää, herra.\"\n\nKaislikkoseinän läpi, joka ulottui poikki virransuun, he tulivat\npäivänpaisteessa välkkyvälle vedenpinnalle, jota tummat metsät\nympäröivät. Tyynenä ja juhlallisena lepäsi järvi heidän edessään,\nniin yksinäisenä ja koskemattomana, kuin se juuri ikään olisi Luojan\nkädestä lähtenyt.\n\nMitään elollista ei ollut näkyvissä, paitsi muutamia uiskentelevia\nvesilintuja.\n\n\"Me soudamme ulommaksi selälle, pois pyssyn kantamalta, ja sitten\nmeidän täytyy kääntyä länteen; siellä on järven laskujoki.\"\n\nMolemmat nuorukaiset olivat osoittautuneet tottuneiksi soutajiksi ja\nkäsittelivät taitavasti kevyttä, tuohesta tehtyä alustaan.\n\nMitään epäilyttävää ei näkynyt rannalla, josta he etenivät.\n\nKun Tenanga arveli kanootin olevan kyllin kaukana maasta, poissa\nkauas kantavan pyssyn ulottuvilta, hän käänsi sen kokan länttä kohti.\n\nHe laskivat aironsa maltillisemmin veteen.\n\nHeidän soudettuaan kauan ohi tiheiden, synkkien metsien näytti heistä\nkaunis, kimalteleva vedenkalvo sitä viehättävämmältä.\n\nPablolle, jolle oli ominaista ylhäisen intiaanin koko ylpeys,\nyhtä tinkimätön kuin minkä kastilialaisen hidalgon [= alempi esp.\naatelismies] tahansa, joka oli rohkea ja päättäväinen, oli myös\nominaista tuo luonteen kovuus, joka kuuluu hänen rodulleen samoinkuin\nintiaanille luonteenomainen itsehillintä.\n\nEnsi kerran hän oli laukaissut kuolettavan aseen ihmistä kohti,\ntosin vain henkensä pelastamiseksi; mutta sellaisessakaan tilassa ei\nihmisen surmaaminen ole pikkuseikka.\n\nMutta mitään voimatonta suvustaan heikentymistä ei maya-kuningasten\njälkeläisessä ollut. Se, että hän oli päästänyt haavoittuneen\nmenemään antamatta tälle surmaniskua, johtui hänen kasvatuksestaan\nritarillisesti tuntevien valkoihoisten parissa ja kristinopin\nvaikutuksesta hänen nuoreen sieluunsa.\n\nHänen ylpeässä ja kiivaassa luonteessaan oli vain yksi ainoa hellä\nkohta: sydämellinen, veljellinen rakkaus vienoon kasvinsisareen.\nSäästääkseen Mariquitalta pienimmänkin tuskan hän olisi empimättä\nantanut henkensä.\n\nSiten ei hänellä verisestä yhteentörmäyksestään murhanhimoisten\nvihollisten kanssa ollut sitä kiihottavaa jälkivaikutusta, mikä sillä\nolisi ollut eurooppalaisen sieluun.\n\nUhkamielin hän katsoi tulevaa kohtaloa silmiin, valmiina\npuolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka.\n\nTenanga, jonka ajatukset olivat toista laatua, joka tunsi sen\nviekkaan ja tarmokkaan vihollisen, mikä oli usutettu heidän\njäljilleen tuhoamaan kuningassuvun viimeistä vesaa, ja joka\nvarhaisesta nuoruudesta oli tottunut erämaan vaaroihin ja\nsodankäyntiin metsässä, vakoili lakkaamatta terävin katsein sivulla\nolevaa rannikkoa.\n\n\"Emmekö voi soutaa suoraan järven poikki, ystäväni?\" kysyi Pablo,\njoka huomasi saattajansa huolehtimisen.\n\n\"Siellä pohjastuisimme kyliin, joiden asukkaat ovat kokonaan\nChamulpon puolella. Ne vangitsisivat meidät ja jättäisivät kaziken\nkäsiin. Ei, meidän täytyy päästä virralle, se vie meidät nopeasti\nalas, ja sitten sellaisessa paikassa, missä voimme salata jälkemme,\npainua metsiin. Jos zapoteki ei löydä mitään kanoottia, täytyy hänen\ntehdä pitkä kierros järven ympäri päästäkseen joelle.\"\n\n\"Ja jos hän löytää?\"\n\n\"Silloin saamme soutaa henkemme edestä ja viime hetkessä antaa\npyssyjen puhua.\"\n\nRasittamatta voimiaan he viilsivät solakalla aluksellaan hiljaa\nkarehtivaa vedenkalvoa. Toiselta siinä olleista zapotekeista oli\nsiihen jäänyt äsken laukaistu piilukkopyssy; suuri poncho [= hihaton\npäällysvaippa] oli kokassa.\n\nTenanga latasi piilukon ja asetti sen omien aseittensa viereen. Tuuli\nvoimistui hiukan ja liikutteli vilkkaammin vettä.\n\n\"Oi, katso, tuolla ne tulevat!\"\n\nNiemekkeen takaa ilmestyi vene, joka kuuden miehen soutamana nopeasti\nkiiti heitä kohti. Kaksi miestä, pyssyt kädessä, istui kokassa, ja\nyksi oli ohjaajana perässä.\n\n\"Soutakaamme, henkemme tähden!\"\n\n\"Ei\", sanoi Pablo käskevästi, \"he saavuttavat meidät puolessa\ntunnissa. Miksi uuvuttaisimme itsemme ja sitten ampuisimme\nepävarmasti? Meillä on surmanviesti joka pyssynpiipussa; tulkoot, me\ntahdomme taistella.\"\n\nIhaillen katsoi Tenanga kuningasten jälkeläisen kauniisiin,\npäättäväisiin kasvoihin.\n\n\"Olet oikeassa, Jungunan poika, me tahdomme taistella.\"\n\nAallonkäynti oli kiihtynyt, sillä tuuli puhalsi kovemmin.\n\nUhkamielin nuorukaiset odottivat vihollista.\n\nTyynellä päättäväisyydellään näyttivät takaa ajetut, jotka vast'ikään\nolivat antaneet todisteita ampumataidostaan, herättävän pelkoa\ntavoittajissaan, sillä veneen vauhti hidastui, ja se pysähtyi\nulkopuolelle pyssyn kantaman.\n\nTuuli yhä koveni, ja aallot heittelivät kevyttä kanoottia sinne tänne.\n\n\"Me saamme koht'siltään vettä veneeseen\", sanoi Tenanga. \"Tällaisessa\naallokossa me olemme hukassa, herra; emme voi ampua tarkkaan\nkeikkuvasta veneestä, ja muutamassa minuutissa nuo saavuttavat\nmeidät, jos mielimme paeta näin kovassa aallokossa.\"\n\nVene heittelehti niinikään edestakaisin, mutta ei läheskään niin\nkovasti kuin nuorukaisten kanootti.\n\n\"Ojenna minulle tuo poncho kokasta, Tenanga.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Me käymme purjehtimaan.\"\n\nPablo kiinnitti ison, nelikulmaisen päällysvaipan kulman aironsa\nkärkeen ja pystytti airon kanootissa olevaa istuinlautaa vasten.\nSiten oli saatu aikaan hätävarainen masto ja purje.\n\n\"Istu kokkaan, Tenanga, anna minulle airosi ja ota pyssy.\"\n\nTenanga teki niin ja istui kokkaan valmiina ampumaan.\n\nPablo veti vasemmalla kädellään ponchon tiukalle pitäen perää\noikealla.\n\nTuuli, joka puhalsi juuri heidän matkansa suuntaan, paisutti ponchon\nja ajoi, niin pieni kuin purjepinta olikin, kanoottia kovaa vauhtia\nyhä edemmäksi yli veden.\n\nNyt rupesivat veneessä olijatkin liikehtimään. Tenanga oli tuntenut\nerään kokassa istujista zapoteki Huntohiksi; kun hän arveli olevansa\npyssyn kantamalla, hän kohotti pyssynsä ja laukaisi tätä kohti;\nmutta kanootin liikahtaessa hän osuikin peränpitäjään, joka hypähti\nkorkealle ja syöksyi suin päin veteen. Tämä sai veneen pysähtymään.\n\n\"Ota pyssysi, Tenanga, sido tämä ponchon kulma sen ympärille ja pidä\nsitä korkealla; silloin me kiidämme veden yli kuin nuoli.\"\n\nTenanga, jolla kuten kaikilla metsästäjillä aina oli mukanaan ohuita\nhihnoja, teki niinkuin Pablo käski, ja tuskin oli kevyt pursi ehtinyt\ntuntea siten lisääntyneen tuulen painon, kun se jo viilsi yli\naaltojen niin nopeasti, että takaa ajo paljon raskaammalla veneellä\nnäytti aivan turhalta. Kuljettiminaan ainoastaan airot, joita\nkovassa aallokossa oli vaikea käy teliä, se pian jäi kauas jälkeen\nsiivitetystä kanootista.\n\nSen näki hämmästyen metsäisten vuorten poika ja sanoi: \"Sinua\ntottelevat kaikki, kuningasten jälkeläinen, tuuli ja vesikin.\"\n\nMutta vene ei luopunut kilpailusta; koko soutuvoimallaan se ponnisti\nkanootin jälkeen.\n\nPakolaiset olivat juuri saavuttaneet tuntuvan etumatkan, kun tuuli\näkkiä vaimeni ja sitten kokonaan tyyntyi.\n\nJa vielä oli heillä pitkä matka järven laskukohtaan, johon he\npyrkivät! Levosta voimistuneina he tarttuivat airoihin ja kiidättivät\ntasaisin vedoin alustaan eteenpäin. Mutta veneessä olijat huomasivat\nolevansa voiton puolella ja seurasivat kokka valkeana vaahdoten.\n\nYhä lähemmäksi rantaa pääsivät takaa ajetut, mutta yhä lähemmäksi\nehti myöskin vene.\n\n\"Nyt on henki kysymyksessä, Jungunan poika!\"\n\nTämä ei vastannut, mutta hänen voimakkaan ruumiinsa jokainen lihas\noli jännittynyt äärimmäiseen voimanponnistukseen. Samoin Tenangan;\nkanootti lensi lentämällä eteenpäin heidän vedoistaan.\n\nRaskaasti huohottivat nuorukaiset, ja hiki helmeili heidän otsallaan.\n\nSilloin pamahti laukaus, ja luoti putosi veneen taakse veteen.\n\nViholliset olivat pyssyn kantamalla.\n\nMutta jo lähestyivät pakolaiset rantaa, järven tuskin huomattavaa\nlaskusuuta.\n\nTaas pamahti kaksi laukausta, mutta veneen hurjasti kiitäessä\nepävarmasti tähdätyt luodit vingahtivat heidän sivuitseen ja ylitseen.\n\nNyt oli jo kaislikko edessä.\n\n\"Suoraan sisälle!\"\n\nJa he kohahtavat kaislikkoon. Sen seinä on ohut, heti he ovat jälleen\nselvässä, hiljaa virtaavassa vedessä.\n\n\"Oikealle!\"\n\nKanootti liukuu oikealle. Parhaaseen aikaan, sillä luoteja iskee\nsiihen kohtaan, josta he juuri ovat väistyneet.\n\n\"Eteenpäin! Minä tunnen virran.\" He kääntyvät oikealta puolen\navautuvaan sivuhaaraan itse päävirralta, joka vie vasemmalle.\n\nNyt venekin ryntää läpi kaislikon, se suuntaa pitkin virran juoksua.\n\nMutta zapoteki tuntee Tepanecan laskun ja menettelee sen mukaan.\n\nKun hän ei näe kanoottia, tietää hän sen poikenneen oikealle; maihin\neivät pakolaiset ole voineet nousta, rannat ovat upottavia. Hän\nkääntyy ja laskee sivuhaaraan.\n\nNyt pakolaiset ovat hänen käsissään, sillä he ovat menneet\nkuolleeseen umpihaaraan.\n\n\"Eteenpäin!\" läähättää Tenanga, \"tai he tapaavat meidät\".\n\nNuorukaiset ponnistavat epätoivon voimilla.\n\n\"Kaislikkoon! Kiinni!\"\n\nHe tunkeutuvat kaislikkoon, heillä on matala, mutta kantava maapohja\nedessään.\n\n\"Nyt maalle! Vene kannaksen poikki, sen toisella puolen on virta.\"\n\nHe hypähtävät kaislikkoon, yhteisin voimin he kiskovat keveän aluksen\nmaalle, kohottaen sitä kokasta ja perästä, kantavat sitä huohottaen\nkaksi-, kolmekymmentä askelta, kaislojen lomitse vilkkuu virta;\nvarovasti he työntävät, yhä mitä syvimmässä hiljaisuudessa, kanootin\nvesille, hypähtävät siihen, tarttuvat airoihin, ja eteenpäin kiitää\nkevyt alus ihmisvoiman ja virran viemänä.\n\nKun he kiertävät metsäisen niemekkeen taa, nostaa Tenanga aironsa\nvedestä.\n\n\"Nyt levähtäkäämme, Jungunan poika, me olemme turvassa. Zapoteki\ntarvitsee paljon aikaa tullakseen jäljestämme, hänen täytyy tehdä\niso kierros. Hänen veneensä on liian raskas vetää kannaksen poikki.\nAzualin poika tuntee sittenkin Jalatén paremmin kuin hän\", hän lisäsi\nvoitonriemuisena.\n\nPablo herkesi soutamasta. Molemmat tarvitsivat lepoa, ponnistus\noli ollut yli-inhimillinen. Hengästyksestä selvittyään Pablo sanoi\n\"Jumala on meitä auttanut, Hänelle olkoon kiitos. Miten nyt ajattelet\nedelleen, ystäväni?\"\n\n\"Me menemme virtaa alas kallioille asti, jotka ovat sen äyräinä,\nsiellä voimme nousta maihin jälkiä jättämättä. Sitten pyrimme Rio\nNegrolle ja laskemme sitä alas Yucatanin rajoille asti; siellä me\ntapaamme kenraali Aranan; hänen kanssaan sinun on neuvoteltava siitä,\nmikä tulevaisuudellesi on otollista.\"\n\n\"Hyvä, Tenanga, luotan täysin sinun johtoosi.\"\n\nKotvasen kuluttua he tarttuivat taas airoihin.\n\nMolemmin puolin kohosivat rannoilla tummat metsät. Ne seisoivat\nhiljaisina ja yksinäisinä, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä lähellä\neikä kaukana; ainoastaan metsästäjän keveät askelet kiertelivät\nsiellä silloin tällöin. Äänettöminä nuorukaiset liukuivat pitkin\nvirtaa.\n\nVihdoin Pablo virkkoi: \"Luuletko zapotekin ajavan meitä yhä vielä\ntakaa?\"\n\n\"Huntoh on viisas; hän sanoo itselleen, että ajo on turhaa työtä. Jos\nennätämme kallioille, katoavat häneltä kaikki jäljet. Myöskin astumme\nsilloin alueille, joissa Chamulpolla ei enää ole mitään valtaa.\"\n\nÄäneti he soutivat edelleen.\n\nVirran tehdessä mutkan Tenanga katsahti taakseen.\n\n\"Pimeyden haamut! Tuolla vene tulee.\"\n\nPablo käänsi päänsä: täyttä vauhtia iso vene tuli heitä kohti.\n\n\"Mitä nyt? Maihinko?\"\n\n\"Siellä me olemme ehdottomasti hukassa, heitä on liian monta.\"\n\nHe kiitivät nopeasti edelleen, mutta pikainen vilkaisu taaksepäin\nosoitti heille, että vene lähestyi peloittavaa vauhtia.\n\n\"Meidän täytyy pyrkiä mayain torniin\", sanoi Tenanga hiljaa,\n\"puolustautuaksemme. Näkymättömät antakoot minulle anteeksi, minä\nolin liian huoleton.\"\n\nUusi virran mutka saattoi heidän näkyviinsä keskellä virtaa synkän,\npensasten peittämän muurivarustuksen. Samalla alkoi kuulua peloittava\nkohina.\n\n\"Mitä se on, Tenanga?\"\n\n\"Kosket. Me emme voi niitä laskea, emme kiertää, emme mennä maihin;\nmeidän ainoa pelastuksemme on tuo torni.\"\n\nYhä lähemmäksi tuli vene.\n\nMutta jo oli ikivanha muuri heidän edessään.\n\n\"Ota pyssy, meidän täytyy etsiä pikaista suojaa, vain yhdet portaat\nvievät torniin.\"\n\nHän ohjasi veneen keinotekoista, vielä säilynyttä maihinnousupaikkaa\nkohti.\n\n\"Maihin!\" Jättäen airot ja tarttuen pyssyihin molemmat hypähtivät\nyht'aikaa maalle ja riensivät portaita ylös.\n\nHe olivat jo pääsemässä niiden päähän, kun laukaus pamahti ja Pablo\nvaipui luodin satuttamana maahan.\n\nTenanga päästi sydäntä vihlovan tuskanhuudon, mutta käännähti sitten\ntakaisin kuin tiikeri ja näki zapoteki Huntohin ilkkuvana virrassa\nkiitävän veneen kokassa, vielä savuava pyssy kädessään.\n\n\"Murhaaja!\" karjaisi nuorukainen. \"Sinä olet tappanut mayain\nviimeisen kuninkaan\", hän tempasi salaman nopeasti luodikon\nposkelleen, laukaus leimahti, ja lävistettynä zapoteki vaipui alas.\n\"Mene pimeyteen, konna!\" Ripeästi hän nosti Pablolta pudonneen\nkaksipiippuisen luodikon. Pau! toinen veneessä olijoista kaatui, ja\nnyt vene loittoni kiireesti välttääkseen tuhoisaa tulta ja pyrki\nrantaa kohti.\n\nSyvässä tuskassa Tenanga kääntyi ympäri. \"Oi Hualpa, viimeinen\nkuninkaista, nouse aurinkoon.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nÄidin kuva.\n\n\nDel Rocassa, señor d'Iralan haciendassa vallitsi suru. Don Antonio\noli tiluksiensa asekuntoisen väen kanssa mennyt sotaan taistellakseen\nkenraali de Lerman johdolla kapinallisia vastaan. Häntä suri\nhänen hellä puolisonsa, joka kuitenkin ajatteli kyllin avarasti\ntunteakseen, että hänen miehensä täytti vain velvollisuutensa\nisänmaata kohtaan astuessaan armeijaan.\n\nHänen lemmikkinsä Maria otti osaa rakkaan äitinsä suruun ja itki\nsamalla omaa Pabloaan, jonka kohtaloista del Rocassa ei tiedetty\nmitään siitä illasta saakka, jona hän niin salaperäisellä tavalla oli\nkadonnut.\n\nMolemmat naiset tulivat haciendan pienestä kappelista, jossa he\nolivat rukoilleet rakkaittensa puolesta, ja istuutuivat hiljaa\nkuistille.\n\nTuokion kuluttua donna Inez sanoi: \"Oi, kuinka hirveä on sota ja\nkuinka inhoittavaa, kun saman maan lapset nostavat aseet toisiansa\nvastaan; oi auttakaa, kaikki pyhimykset, että maa saisi jälleen\nrauhan.\"\n\n\"Eikö sotakin ole Jumalan säätämä, äiti?\"\n\n\"Hän sallii sen, lapsi, varmaankin rangaistukseksi ihmisille.\"\n\n\"Pablo sanoi usein, ettei hän mitään hartaammin ikävöinyt kuin saada\ntaistella.\"\n\n\"Niin, tuo sinun Pablosi!\"\n\n\"Oletko vihoissasi siitä, että häntä ajattelen? Minä rukoilen don\nAntonion, rakkaan isäni, puolesta samoin kuin Pablon.\"\n\n\"Minä tiedän sen rakkaani, ja laupias Luoja kuulkoon rukouksemme.\"\n\n\"Sinä odotat kirjettä isältä?\"\n\n\"Niin, hartaasti, lapseni.\"\n\n\"Jos Pablo olisi hänen luonaan, hän suojelisi hänen henkeään.\"\n\nSurussaankin hymyillen tuolle lapselliselle lauseelle, joka osoitti,\nkuinka lakkaamatta Marian ajatukset liikkuivat hänen ystävässään ja\nkuinka korkea käsitys hänellä oli nuorukaisesta, vastasi señora:\n\"Luuletko?\"\n\n\"Oi\", sanoi Maria innokkaasti, \"Pablo on urhoollinen ja hyvä ja\nkiitollinen, sinä et vain tunne häntä, äiti, niinkuin minä. Hänellä\non hyvä sydän.\"\n\n\"Sitä en epäile, Mariquita, ja kuitenkin kadun monesti, että olemme\nkasvattaneet hänet meikäläiseksi; mitä hänestä on tuleva?\"\n\n\"Oi äiti, sinulla on juuri siksi huono käsitys hänestä, että hän on\nruskea. Eikö Jumala ole luonut valkeita, ruskeita, jopa mustiakin\nihmisiä? Pablo on hyvin viisas ja enemmän caballero kuin moni\nvalloittajien jälkeläinen.\"\n\n\"Hän on synkkä ja umpimielinen.\"\n\n\"Niin sinä sanot, koska et tunne häntä; minä olen hänen sisarensa, ja\nminulle hänen sydämensä on avoin.\"\n\n\"Hän on intiaani, ja väri erottaa meidät samoin kuin sielunlahjatkin.\"\n\n\"Emmekö kaikki ole Luojan luomia, äiti? Hän on minulle kertonut,\nmitä hän on lukenut vanhoista kirjoista kansastaan: kuinka se on\nollut suuri ja mahtava, ennenkuin valloittajat tulivat, ja hän on\nhyvin ylpeä siitä. Kuitenkin hän on myös hyvin viisas ja ahkera. Isä\nBernardo, joka häntä kovin rakasti, sanoi, ettei hänellä koskaan ole\nollut lahjakkaampaa oppilasta.\"\n\n\"Niin, rakkaani, myönnänhän kernaasti hänen ansionsa.\"\n\n\"Näetkös! Ja nyt hän on niin onneton, siksi että hän polveutuu\nvanhoista maya-kuninkaista, ah, äiti, jos hän on vielä elossa.\"\n\n\"Me olemme kaikki Jumalan kädessä, Mariquita, Herra on häntä\nsuojeleva, häntä ja, sitä toivon nöyrästi, myös don Antoniota.\"\n\n\"Niin, Hän on heitä suojeleva, äiti. Jumala suojelee hyviä\nihmisiä! Oi, että Pablo ei ratsasta don Antonion mukana, hän kyllä\nkarkoittaisi kapinalliset.\"\n\nTaas señoran täytyi naurahtaa, kyynelien läpi. Kuinka Maria\nihailikaan ruskeata nuorukaista, joka noin oli kasvanut kiinni hänen\nelämäänsä nuoruudesta alkaen!\n\nVanha intiaanipalvelija astui parvekkeelle.\n\n\"No, Pepe?\"\n\n\"Señor de Mendez kysyy, voiko hän päästä señoran puheille.\"\n\nÄiti ja tytär katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiinsa, ja\nMarian kasvoilla kuvastui katkera vihastus. Kumpaisenkaan naisen\nsuosiossa ei nuori haciendero ollut koskaan ollut, mutta sen jälkeen\nkuin hän oli ollut niin raaka Pabloa kohtaan, ei Maria enää sietänyt\nhäntä silmissään. Kuitenkaan ei sopinut kieltää hänen tuloaan, hän\noli naapuri. Ehkäpä hän myös toi sanomia sodasta. \"Meidän täytyy\nottaa hänet vastaan.\"\n\n\"Minä siis menen.\"\n\n\"Ei, tyttäreni, sinä et saa jättää minua yksin. Johda señor de Mendez\ntänne.\"\n\nNuori mies, joka ilmestyi hienossa ratsastuspuvussa, kumarsi\nkohteliaasti naisille.\n\n\"Olen kummastunut, kun näen teidät\", kävi donna Inez puhumaan,\n\"luulin teidän olevan sodassa\".\n\n\"Minä olin Guatemalassa, señora, tarjotakseni käteni isänmaan\npuolustukseen; mutta minulla oli kova onni olla kunnianarvoisan\nisosetäni suuressa epäsuosiossa, ja hän lähetti minut pois.\"\n\n\"Oh, conde de Lerma on teidän isosetänne?\"\n\n\"Sen pahempi, tekisi mieli sanoa, sillä hän riisti minulta onnen\ntaistella maan puolesta.\"\n\n\"Mutta te tuotte meille varmaan sanomia sotanäyttämöltä, señor?\"\n\n\"Minä toivoin päinvastoin täällä saavani kuulla jotakin sodasta. Minä\nolin pohjoisessa, missä kaikki on rauhallista, ja olen vasta muutamia\npäiviä sitten palannut. Ensimmäinen vierailu koski don Antonion\ntaloa.\"\n\n\"Se, mitä mieheni kirjeet ovat maininneet maan asioista, ei ole\npaljon eikä anna suuria toiveita. Kapina näyttää käyvän yhä\nlaajemmaksi. Mieheni viimeisten rivien mukaan on ollut pakko vetää\njoukot pois Guatemalasta ja jättää se vihollisille.\"\n\n\"Oh\", ilon väre vilahti nuoren miehen kasvoilla, heti taas kadoten,\n\"onko kuuluisa isosetäni, monien taistelujen voittaja, antanut\nvoittaa itsensä?\"\n\n\"Don Antonion kirjeet ovat täynnä hänen ylistystään, mutta vihollinen\nrynnistää liian suurella ylivoimalla.\"\n\n\"Guatemala kapinallisten hallussa? Silloin Sarmiento olisi voittanut!\"\n\n\"Mieheni ei ole sitä mieltä, hän toivoo päinvastoin että maa nyt\nravistuisi hereille ja tuottaisi motineroille [= kapinoitsijoille]\npikaisen lopun.\"\n\n\"Niinpä toivon, ettei hän toiveissaan pety. Ellen erehdy, näyttelee\nvuori-mayain punainen päällikkö Chamulpo kohtalokasta osaa\nveljessodassa; hän näyttää asettuneen kapinallisten puolelle?\" lausui\nMendez.\n\n\"Siitä ei mieheni ole maininnut mitään.\"\n\n\"Señorita d'Irala ei näytä iloiselta\", kääntyi nuori haciendero nyt\nMariaa puhuttelemaan, \"donna Maria varmaan suree kallista isäänsä,\njoka on sodassa?\"\n\n\"Niin, señor, häntä ja kasvinkumppaniani Pabloa.\"\n\n\"Ah, te tarkoitatte punaista lempipalvelijaanne?\"\n\n\"Pablo ei ollut mikään palvelija\", sanoi muuten niin vieno neitonen\nnyt leimuavin silmin, \"hän oli talon kasvatti ja minun ystäväni,\nseñor\".\n\n\"Uskon sen mielelläni, señorita, vaikkakaan en täysin ymmärrä.\"\n\nMaria ei vastannut.\n\nKilisevin kannuksin astui nyt muitta mutkitta kuistille vanha\nvaquero, ja hänen takanaan näkyivät Pepen, palvelijan kasvot.\n\n\"No\", kysyi señora, joka tunsi karjapaimenen, \"mikä tuo sinut tänne,\nBenito?\"\n\n\"Señora, vuorilla on taistelu käynnissä, jo aamulla varhain me\nkuulimme tykkien jyskettä --\"\n\nKaikki hypähtivät pystyyn pelästyneinä, naiset olivat kalvenneet.\n\n\"Silloin minä lähdin siitä señoralle ilmoittamaan.\"\n\n\"Jumalan tähden, Benito, mitä sinä sanot?\"\n\n\"Siellä on täytynyt olla kiivas taistelu.\"\n\n\"Ja meikäläiset, meikäläiset? Don Antonio?\"\n\n\"Sen enempää en tiedä, señora. Taistelu oli kaukana meistä, tuuli\nkantoi tykin jyskeen kuuluviimme laaksosolien kautta.\"\n\n\"Lähenikö se tännepäin?\"\n\n\"Ei, niin kauan kuin minä olin karjojen luona.\"\n\n\"Siellä ovat meikäläiset, Jumala heitä auttakoon.\"\n\n\"Amen!\" sanoivat vaquero ja Maria. Myöskin señor de Mendez oli käynyt\nhyvin levottomaksi.\n\n\"Minä olen tullut viemään señoran vuorille, jos señora niin käskee.\"\n\n\"Tarkoitat hyvää, kelpo Benito\", vastasi señora kovin kiihdyksissään,\n\"mutta minä odotan, kunnes saan tarkempia tietoja\".\n\nMaria painautui hellästi äitiinsä.\n\n\"Ne ovat kuitenkin niin tärkeitä uutisia\", sanoi señor de Mendez,\n\"että minun, niin kernaasti kuin joka tapauksessa tarjoaisinkin\narvoisille naisille halpaa suojelustani, mitä kiireimmin täytyy\nlähteä kotiini\".\n\nLuoden häneen katseen, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kunnioitusta,\ndonna Inez sanoi: \"Sen hyvin ymmärrän ja toivotan señor de Mendezille\nonnellista matkaa.\"\n\nHän kumarsi jäähyväisiksi päätään, ja nuori mies poistui jokseenkin\nkiireisesti. Vanhan vaqueron katse seurasi häntä ylenkatseellisena.\n\"Mitä minä teen, señora? Jäänkö tänne odottamaan teidän käskyjänne?\nvai ratsastanko vuorille tietoja hakemaan?\"\n\n\"Ellet oli liian rasittunut, niin tämä jälkimmäinen olisi minulle\nmieluisinta.\"\n\n\"Rasittunutko? Pyh, señora, istun neljäkolmatta tuntia satulassa, jos\nniikseen tulee. Minä vain syön jotakin, sitten lähden ratsaille.\"\n\n\"Hyvä, Benito, pyydä itsellesi ruokaa ja sitten ota hevosia, miehiä,\nrahaa, mitä tarvitset, kunhan vain palaat niin nopeasti, kuin voit.\"\n\nTulisinta laukkaa kiitävän ratsun kavioniskut kaiuttivat ilmaa,\nkuistikon edustalle ilmestyi lanceroupseeri.\n\n\"Antonio!\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Inez! Maria!\" kuuluivat riemukkaat huudahdukset, ja seuraavassa\ntuokiossa olivat puoliso ja tytär don Antonion sylissä.\n\n\"Oi, Antonio, rakkaani\", sanoi ensimmäisen mielenliikutuksen asetuttua\ndonna Inez peloissaan, \"oletko pakomatkalla?\"\n\n\"En, rakas, me olemme torjuneet rosvot. Oi, Inez armaani, tyttäreni --\",\nja uudelleen hän syleili molempia.\n\n\"Olette pippuroineet motineroja, señor?\"\n\n\"Niin, vanha veikko, kelpo lailla; mutta kuinka sinä olet täällä?\"\n\n\"Hän tuli ilmoittamaan, että vuorilla taisteltiin, ja ollakseen\nminulle avuksi.\"\n\n\"Hyvä, ukkoseni, hyvä.\"\n\nHän vei vaqueron syrjään.\n\n\"Tunnetko polun kallioiden poikki, Benito?\"\n\n\"Tunnen, señor.\"\n\n\"Sinun tulee heti johtaa joukkoja sinne, jotta vihollinen ei pääse\nkarkaamaan selkäämme. Eikö Tamay tuntenut myös polkua?\"\n\n\"Tunsi hänkin.\"\n\n\"Ole valmiina. Montako miestä tarvitset?\"\n\n\"Viisikymmentä tarkka-ampujaa puolustaa sitä kokonaista armeijaa\nvastaan.\"\n\n\"Hyvä. Odota, kunnes kenraali tulee.\"\n\nSitten hän kääntyi jälleen donna Ineziin.\n\n\"Kuinka, kuinka ovat asiat, Antonio?\"\n\n\"Saat tietää kaikki, rakkaani. Toistaiseksi ei ole mitään huolta.\nMutta jäljessäni ratsastaa conde aikoen majailla meidän kattomme\nalla. Hänen seurassaan on useita upseereita ja esikunnan vartio;\npyydän sinua, rakkaani, järjestämään kaikki ottaaksemme heidät\nvastaan.\"\n\n\"Minä riennän heti antamaan ohjeita.\" Ja kiireesti donna Inez lähti\ntalon sisähuoneisiin.\n\n\"No, pikku lemmikkini, kuinka olette viettäneet aikanne?\"\n\n\"Olemme rukoilleet puolestasi, isä.\"\n\n\"Ja Jumala on kuullut rukouksenne!\"\n\n\"Ja isä kulta, etkö ole saanut mitään tietoa Pablosta?\"\n\n\"Ruskeasta maya-soturistamme? En, rakkaani.\"\n\nSuruissaan Maria painoi päänsä.\n\n\"Minulla oli eskadroonassani muutamia mayoja, jotka taistelivat\nerinomaisesti, ja erään, rohkeimman heistä, jolle sanoin, kuka\nsinun ystäväsi oikeastaan on ja että hänellä on rinnassaan\nmaya-kuningasten merkki -- mikä mieheen teki valtavan vaikutuksen\n--, lähetin tiedustelemaan häntä kazike Chamulpon tyköä, mutta hän\npalasi, saamatta mitään selkoa. No, ole nyt vain rauhallinen, Maria,\nPablollakin on suojelusenkelinsä.\"\n\n\"Oi, tuolla kenraali tulee.\"\n\nDon Antonion astuessa upseerien ja lancero-osaston saattamana\nsotapäällikköä vastaan Maria pujahti sisähuoneisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeñor de Mendez ratsasti mielessään ylvästellen tiheään metsään\nvievää tietä pitkin, joka johti hänen tiluksilleen.\n\n\"Suuri sotapäällikkö näkyy esittäneen osansa loppuun\", hän sanoi\nivallisesti, \"jos hänet on tungettu tänne asti. On aika laittautua\nhyviin väleihin Sarmienton kanssa, jos vielä mieli pelastaa mitään\ntästä sekasorrosta. Kun ei yksikään noista minun verikoiristani\nanna mitään vihiä itsestään! Jo kauan sitten olisi jotakin pitänyt\ntapahtua; sillä on jo aika, että saan haltuuni Penariscon haciendan\nrappeutuneitten raha-asiaini auttamiseksi. Minun täytyy mennä\nSarmienton puolelle, muuten conden omaisuus pannaan takavarikkoon\nja on minulta mennyttä. Kunpa nyt vain ensin saisin tietoja! Hän\non vaarallinen soturi, sen kyllä tiedän, ja minun täytyisi toki\nensinnä saada varma selko asiain tilasta, ennenkuin julkisesti liityn\nkapinallisiin.\"\n\nHänen verkalleen ratsastaessaan tällaisia ajatuksia mielessään\nhautoen astui tiheästä pensaikosta esiin mulatti, joka tervehtien\nviittoili häntä luokseen.\n\nKeltaisen, rosvomaiselta näyttävän miehen yht'äkkiä ilmestyessä\nMendez lysähti kokoon pelästyneenä, mutta sanoi sitten ilostuen: \"Oh,\nTito poikaseni, oletko vihdoinkin tullut? _Caramba!_ annatte minun\nodottaa.\"\n\n\"Oli mahdotonta tulla aikaisemmin, señor\", kuului miehen vastaus.\n\n\"No? Ja nyt? Kerro pian. Conde?\"\n\n\"Voi hyvin.\"\n\nMendez näytti kaikkea muuta kuin ilahtuneelta vastauksesta.\n\n\"Mahdotonta päästä hänen lähettyvilleen, señor, aivan mahdotonta. Te\ntunnette minut: ansaitsen mielelläni kourallisen kultarahoja, mutta\nhän on liian hyvin vartioitu.\"\n\n\"Missä muut ovat?\"\n\n\"Tulevat jäljestäni.\"\n\n\"Hampaattomia susia te olette, ette muuta.\"\n\n\"Malttakaa vain, kyllä vielä purraankin.\"\n\n\"Mikä taistelu oli tuolla vuorilla?\"\n\n\"Conden kimppuun käytiin hänen peräytyessään, mutta hän karkoitti\nmotinerot verissä päin sekä miehitti solat.\"\n\n\"Niinpä hän on sittenkin päässyt virtensä päähän, sillä tuo\nkapinallisten torjuminen on vain pieni ajanlykkäys. Jos nyt Sarmiento\nhyökkää hänen selkäänsä, hän on hukassa.\"\n\n\"Niin kyllä, señor; mutta Sarmiento ei tunne vuorten poikki vievää\nkalliopolkua.\"\n\n\"Ja eikö ole ketään, joka voi sen hänelle neuvoa?\"\n\n\"Kyllä, señor, sellaisia on, jos kohta vain harvoja.\"\n\nPensaikosta astui esiin leveäharteinen neekeri ja intiaani, molemmat\nyhtä rosvomaisia näöltään kuin mulattikin.\n\n\"Minä olen tyytymätön teihin, pojat!\" puhutteli Mendez heitä.\n\n\"Ei ole syytä, don Luis\", sanoi neekeri, \"teimme mitä voimme. Se on\nvaarallinen asia, enkä mielelläni olisi pannut sen vuoksi päätäni\nmenemään.\"\n\n\"Olisi ollutkin vahinko päätä.\"\n\n\"Mutta täällä se käy helpommin päinsä.\"\n\n\"Täälläkö? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Conde on tulossa del Rocaan.\"\n\n\"_Caramba_, sepä on uutinen. Hyvä, minä luotan teihin. No, Tamay,\nmitä sinä sanot?\" kääntyi hän ääneti seisovaan intiaaniin, del Rocan\nhaciendan entiseen tigreroon.\n\n\"Motinerot juoksevat, conde suuri soturi.\"\n\n\"Saattaa olla. Sinä tunnet polut kallioiden poikki?\"\n\n\"Tunnen.\"\n\n\"Sarmiento kaiketi uudistaa hyökkäyksensä, sillä hänen täytyy estää\nLerma pääsemästä joukkoineen suojaan San Salvadoriin.\"\n\n\"Niin täytyy.\"\n\n\"Minä annan mukaasi muutaman rivin Sarmientolle vietäväksi. Tamay,\nsinun täytyy mennä hänen luokseen ja tarjoutua opastamaan osa hänen\njoukkojaan vuorten yli. Hän on sinut palkitseva ja minä myös.\"\n\n\"Hyvä! Ja conde?\"\n\n\"Siitä pitää huolen Tito sekä tuo musta tuossa. Jos Sarmienton\nonnistuu päästä hallituksen joukkojen selkään, on kaikki lopussa;\nsiitä satimesta ei arvoisa isosetänikään karkaa. Te molemmat, Tito ja\nSip, nyt tielle del Rocaa kohti.\" Hän antoi heille muutamia kulta- ja\nhopearahoja, jotka tuo arvoisa pari irvistäen pisti taskuihinsa.\n\"Sinä tulet jäljessäni, Tamay. Mutta niin, ettei kukaan näe. _Adios!_\"\n\nKaikki kolme katosivat metsään.\n\n\"Siis arvoisa isosetäni aikoo vierailla del Rocassa?\" mutisi\nhaciendero itsekseen. \"Onneksi olkoon hänelle se vierailu.\"\n\nHän kannusti ratsuaan ja kiiti pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValaistulla kuistikolla istuivat kenraalivanhus sekä hänen mukanaan\ntulleet upseerit runsaalla aterialla, ja ylt'ympäri oli esikunnan\nvartiosto, valituita sotilaita, asettunut tulten ääreen vartioon.\n\nDon Antonio astui Lerman luo ja ilmoitti hiljaa:\n\n\"Tarkka-ampujat, teidän ylhäisyytenne, ovat kokeneimpain ja\nluotettavimpain vaquerojen johdolla marssimassa kalliotielle.\nAuringon noustessa ne ovat miehitetyt. Pahimman varalle, jos\nnimittäin tarkka-ampujat syöstäisiin takaisin, olen asettanut ketjuun\nratsastajia, jotka tuntevat nämä maastot, tuomaan meille heti tiedon.\"\n\n\"Kiitos, don Antonio. Väkemme on suureksi ilokseni taistellut\nmiehuullisesti; se on rohkealla mielellä, vaikka meidän on\nlakkaamatta täytynyt peräytyä. Kapinalliset eivät unohda tätä päivää.\"\n\n\"Ne ovat saaneet tuntea jalopeuran käpälää.\"\n\n\"Jos Salvero nyt tulee San Salvadorista ja ojentaa minulle kätensä,\njos Etelä on meidän puolellamme, jos ennen kaikkea amerikkalaiset\nkiväärit ja ampumatarpeet ajoissa saapuvat San Josén satamaan,\nvoitamme vielä kaikki takaisin -- ellei\", hän lisäsi huolestuneesti,\n\"Sarmiento vielä viime hetkellä saa Chamulpoa, juonikasta\nmaya-päällikköä puolelleen\".\n\n\"On valitettavaa, että intiaaninuorukainen, joka on kasvanut\ntalossani ja jolla, kuten kenraali Arana minulle sanoi, syntyperänsä\ntakia olisi ollut suuri vaikutus sotaisiin vuori-mayoihin, on\nkadonnut.\"\n\n\"Hyvin valitettavaa. Tiedän ennestään, että tämän maan entisen\nhallitsijasuvun jälkeläisillä, olivatpa he kuinka köyhiä tahansa,\nvielä on suuri vaikutusvalta vuoriheimoissa. Mayat ovat kiintyneet\nheihin pettämättömin uskollisuuden sitein. Minä olen parhaillaan\nneuvotteluissa Chamulpon kanssa, jolla ainakin nyt on suurin\nvaikutus, ja toivon voivani estää hänet esiintymästä hallituksen\nvihollisena. Se viekas kettu oleksii vuorillaan odottaen asiain\nmenoa. Saamme nähdä.\"\n\nHän kääntyi sitten hilpeästi aterioivien upseerien puoleen, sotaisten\nhahmojen, joiden asepuvut todistivat kestetyistä taisteluista, ja\nsanoi: \"Päivä oli kuuma, kumppanit, mutta aseillemme kunniaksi. Suon\nteille mielelläni hetken ilot, mutta älkää unohtako, ystäväni, että\njokainen päivä asettaa meille ankarat vaatimuksensa.\"\n\nArvekas kapteeni nousi ja vastasi: \"Teidän ylhäisyytenne älköön olko\nhuolissaan; joka hetki, yöllä tai päivällä, olemme valmiit mihin\npalvelukseen tahansa.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi kenraali suopeasti, \"mutta kootkaa uusia\nvoimia, meillä on vaikeat päivät edessämme\". Ja pöydästä nousten hän\nlisäsi: \"Suottehan minulle anteeksi, jos menen levolle; ani varhain\ntäytyy minun olla toimessa.\"\n\nHän tervehti upseereja, jotka olivat nousseet kevyesti kumartaen, ja\ndon Antonio saattoi hänet kunnioittavasti hänelle järjestettyihin\nhuoneisiin.\n\nKapteeni, joka äsken oli puhunut, kohotti lasinsa: \"Isänmaan turva,\nhänen ylhäisyytensä!\"\n\n\"_Viva_ [= Eläköön] Lerma!\" kajahti vastaukseksi, ja kaikki\ntyhjensivät lasinsa päällikön onneksi.\n\n\"Ja nyt lähtekää yöpuullenne, _amigos_. Kenraali oli aivan oikeassa:\nmeidän täytyy aamulla olla reippaita.\"\n\nKohta kaikki del Rocassa nukkuivat sikiunta; ainoastaan vartijat\nvalvoivat. Eräs heistä huomasi kaksi hämärää haamua, jotka\nhiiviskelivät pensaikossa, mutta katosivat heti, kun heille\nhuudettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän koittaessa kenraali oli jalkeilla. Kun päivystävä adjutantti\nilmoitti, ettei yöllä ollut tapahtunut mitään, ei myöskään tullut\nmitään viestiä, sanoi vanha herra ystävällisesti: \"Antakaa kaikkien\nnukkua, don Fernando; miehet tarvitsevat voimia. Minä menen vähän\nnauttimaan virkistävästä aamuilmasta.\"\n\nHän nyökkäsi päätään upseerille ja astui päärakennusta ympäröivään\npuutarhaan. Oli ihmeellinen aamu. Linnut liversivät herttaisia\nlaulujaan, kolibreja ja kirjavia perhosia liihotteli kukan\ntuoksujen täyttämässä ilmassa, ja aurinko kietoi kaikki kultaiseen\nkimmellykseen.\n\nOli aamu, jollaista tuo vanhus, jonka isänmaan hätä oli temmannut\nrauhaisasta lepopaikastaan ja kutsunut sotatanterelle, rakasti.\nHeittäytyen kesken päivän huolten onnellisen tuokion tuuditeltavaksi\nhän käyskenteli pensasryhmien välitse hyvin hoidettuja polkuja,\nhengittäen ihastuneena suloista ilmaa.\n\nKun hän hitaasti astellen lähestyi erästä myrtti- ja ruusupensasten\nmuodostamaa lehtimajaa, vilahti niiden varjoisasta vihannuudesta\nhänen silmäänsä valkean puvun hohde. Arvellen, että joku talon\nnaisista samoin kuin hänkin ihaili aamuhetkeä, hän aikoi juuri\nkääntyä, kun Maria miehen askelista säikähtyneenä astui lehtimajan\novelle ja peloissaan katsoi kenraaliin.\n\nHerttaisempaa näkyä tuskin saattoi ajatella kuin tytön hento\nolemus valkeassa pitsipuvussa, lapselliset kasvot tummien kiharain\nympäröiminä, hänen siinä seisoessaan niin arkana kookkaan,\nsotilaallisen vanhuksen edessä, lempeät silmät kohotettuina\nkunnianarvoisaa päätä kohti.\n\nKenraalia tämä näky vavahdutti kuin sähköisku. Sellaisin katsein,\nkuin olisi yliluonnollinen ilmestys seisonut hänen edessään, hän\ntuijotti Mariaan.\n\nSitten hän pani kätensä ristiin ja sanoi hiljaa, mutta kuitenkin\nkuuluvasti, äänellä, joka tuli hänen sielunsa sisimmästä: \"Mercedes,\noma Mercedes, tulitko minua kutsumaan, rakkaani?\"\n\nEnnen kokemattoman syvää liikutusta tuntien Maria kuuli nämä sanat,\nnäki kenraalin mielen järkytyksen, näki tämän katselevan häntä kuin\ntoisista maailmoista olevaa olentoa.\n\nSekunteja seisoivat herttainen lapsi ja vanha mies noin vastatusten.\n\nMaria katkaisi ensiksi hiljaisuuden sanoen arasti: \"Minä olen don\nAntonion tytär, teidän ylhäisyytenne.\"\n\nVanhus kuunteli ääntä, ikään kuin se olisi soinut kaukaisuudesta,\nsilmät yhä Marian kasvoihin suuntautuneina.\n\nSitten hän antoi käsien hitaasti vaipua ja sanoi syvästi huoaten:\n\"Antakaa anteeksi, señorita, luulin taivaan lähettäneen luokseni\nsen enkelin, joka kerran sulostutti minun elämääni. Teidän näkönne,\ntyttäreni, muistutti minulle erästä kallista olentoa, siitä syvä\nliikutukseni.\"\n\nMarian mielestä tuntui aivan kummalliselta. Tuo korkea, niin syvästi\nliikuttunut mies hänen edessään, nuo sanat, jotka hän vavisten\nlausui, kaikki se teki valtavan vaikutuksen hänen lapselliseen\nmieleensä. Mutta hän ei löytänyt sanoja mitään vastatakseen.\n\n\"Don Antonion tytär\", sanoi kenraali, \"don Antonion tytär; kuinka\ndon Antonio on kadehdittava!\" Hiljaa hän lisäsi: \"Mercedes, juuri\nsellaisena kuin hän kerran vaelsi elävien ilmoilla.\"\n\nKuului keveitä askelia, ja donna Inez ilmestyi aamupuvussaan\nkatsahtaen hämmästyneenä Lermaan, jonka syvä sielunliikutus kuvastui\ntämän kasvoilla. Hän huomasi myös kyyneliä vanhuksen silmissä.\n\nTämä hillitsi liikutuksensa, tervehti ja sanoi: \"Pelkään, että olen\nkävelylläni häirinnyt naisten aamuhetkeä.\"\n\n\"Eihän toki, teidän ylhäisyytenne\", vastasi donna Inez, joka eilen ei\nollut saanut tilaisuutta tervehtiä kenraalia, \"eilispäivän mielen\njännitys karkoitti unen pikku Marialtani, ja minulle kävi samoin;\nmuuten olemme harvoin näin varhain puutarhassa\".\n\n\"Minä käytän tilaisuutta tervehtiäkseni teitä kunnioittavasti ja\nkiittääkseni suuresta vieraanvaraisuudestanne.\"\n\n\"Me olemme kiitollisia, että teidän ylhäisyytenne kunnioittaa\ntaloamme.\"\n\nMaria painautui äitiinsä kiinni silmät yhä luotuina conden\nkunnianarvoisiin kasvoihin.\n\n\"Te tapaatte minut oudosti liikuttuneena, señora. Teidän suloisen\ntyttärenne näkö palautti mieleeni sydämeni lemmikin, jo kauan sitten\niäiseen valkeuteen muuttaneen Mercedes-tyttäreni. Ei ikinä ole ollut\nkahta enemmän toistensa näköistä ihmistä.\"\n\n\"Mercedes-tyttärenne?\" donna Inez enemmän änkytti kuin puhui.\n\n\"Luulin näkeväni yliluonnollisen ilmestyksen, kun näin señoritan.\"\n\nDonna Inez tunsi syvän tuskan viiltävän sydäntään. Hän kiersi\nkäsivartensa lujemmin Marian ympärille, ikäänkuin peläten, että tämä\ntahdottaisiin ryöstää pois. Hetkisen kuluttua hän sanoi vapisevalla\näänellä: \"Marian äidin nimi oli Mercedes, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Marian äidin nimi oli Mercedes?\" toisti kenraali koneellisesti ja\ntuijotti kankeasti señoran kasvoihin.\n\n\"Pikku Mariani on taivaan lahja, jonka meri on tuonut meille.\"\n\n\"Milloin? Milloin?\" huudahti kenraali. \"Milloin se tapahtui, milloin?\"\n\n\"Siitä on neljätoista vuotta\", sai donna Inez vaivoin sanotuksi,\n\"kun jokin laiva joutui haaksirikkoon rannikoillamme; Maria ja eräs\nintiaanipoika olivat ainoat elossa olevat laivahylyssä\".\n\nKenraalin silmiä hämärsi, ja hänen vasen kätensä tapaili sydäntä\nikäänkuin kouristuksessa. Sitten hän liitti kätensä ristiin, kohotti\nsilmänsä taivasta kohti ja sanoi palavan hartaasti: \"Lähetätkö\nyksinäiselle vanhukselle hänen lemmikkinsä nuorentuneena takaisin,\nkorkeuden Isä?\" Sitten hän kääntyi rajusti järkytyksissään naisiin,\njoiden sydämet sykkivät ennen tuntematonta liikutusta. \"Tyttäreni\nMercedes, hänen puolisonsa don Diego Pinol, heidän tyttärensä ja\neräs intiaanipoika, jonka he maasta paetessaan olivat löytäneet ja\nottaneet mukaansa, lähtivät Acapulcosta neljätoista vuotta sitten\nkesäkuussa purjehtimaan San Joséhen; eikä sen jälkeen enää heistä ole\nkuultu; he olivat laivoineen uponneet mereen. Sota riehui silloin\nparhaillaan, enkä ole pannut toimeen mitään tiedusteluja, koska minun\ntäytyi uskoa ja vielä äsken uskoinkin onnettomuuden tapahtuneen\nTyynellä valtamerellä. Oi señora, armahtakaa vanhusta, jolta hänen\nelämänsä korkein onni on ollut riistetty! Kertokaa minulle kaikki,\nmikä viittaa Marian -- se oli tyttärentyttäreni nimi -- mikä viittaa\nMarian syntyperään.\"\n\nLiikuttunut ja conden kertomuksesta syvästi surulliseksi tullut\nseñora, joka kipeätä tuskaa tuntien pelkäsi menettävänsä lemmikkinsä,\nilmoitti, mitä tiesi: että lapset olivat puhuneet donna Mercedeestä\nja don Diegosta sekä Ninasta, ja että pikku tytön vaatteet, joissa\nkaikissa oli merkkinä P-kirjain, vielä olivat hänellä tallessa.\n\n\"Ja P:n, Pinolin, alla täytyy lisäksi olla pikkuruinen M. Mercedes\ntyttäreni merkitsi lapsen vaatteet itse ja neuloi P:n lisäksi aina\npikkuisen M-kirjaimen merkiksi, että se oli äidin ompelema.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi soinnuttomasti donna Inez, \"niin niissä on\".\n\n\"Oi, oi, Maria, Mercedeeni kuva, tahdotko tuntea minut äitisi isäksi?\nOi, tule, tule, tule syliini.\"\n\nPelokkaasti tyttö painoi päänsä vanhan soturin povelle, mutta pakeni\nsitten kouristuksenomaisesti nyyhkyttäen donna Inezin kainaloon, ja\ntämä itki hänen kanssansa.\n\n\"Ei, ei, kultani, en tahdo sinua ryöstää pois; ei, señora, te ette\nmenetä lastanne; olen tyytyväinen, jos saan, niin pian kuin tämä\nonneton sota on lopussa, tulla tänne Marian luo. Oi, hän on kyllä\noppiva pitämään vanhasta äijä-karhusta. Ei, älkää itkekö, en tahdo\nerottaa äitiä ja tytärtä.\"\n\nKovin kummissaan katsoi lähestyvä don Antonio ryhmää, kuullen\nkenraalin viimeisen sanan.\n\n\"Tulkaa, don Antonio, tyttärenne on saanut isoisän; teidän täytyy nyt\nvain lukea minutkin perheeseen.\"\n\nDon Antonion liikutus ei ollut pienempi kuin hänen puolisonsa, kun\nhän sai kuulla kaikki. Kuitenkin lohdutti molempia kenraalin lupaus,\nettei tämä tahtonut riistää heiltä heidän lemmikkiään.\n\n\"Oi rakkaani, te olette ansainneet orpoon vanhemmanoikeuden ja saatte\nsen pitää; mutta minuakin sinun täytyy hiukan rakastaa, sydänkäpyni.\"\n\nSilloin Maria suuteli hänen karheaa poskeaan, ja vanha soturi myhäili\nmielissään.\n\n\"Niin paljon onnea vielä vanhoilla päivillä, niin paljon onnea! Nyt\non vain kapinalliset vielä kukistettava, ja voin hymy huulilla erota\ntästä elämästä.\"\n\nLähdettiin takaisin huoneisiin; arkana asteli Maria isoisän\nkainalossa.\n\nSisälle tultua donna Inez näytti kenraalille ne vaatteet, joissa\nMaria oli löydetty, ja don Antonio kertoi tarkalleen, miten\nhaaksihylyssä oli ollut laita.\n\n\"Kelpo Nina. Oman henkensä hinnalla hän pelasti lapset!\"\n\nKenraali ei väsynyt ihailemasta lapsenlastaan.\n\nMutta vihdoin vaativat vuoronsa päivän toimet, sotatilan vakavuus.\nIlmoituksia saapui ja kenraali sekä hänen upseerinsa, jotka\nihmetellen kuulivat, mitä puutarhassa oli tapahtunut, olivat\ninnokkaassa toimessa.\n\nApujoukot olivat tulossa San Salvadorista; mitään yritystä Lerman\naseman saartamiseksi kalliopolkuja pitkin ei ollut tehty; mutta\nPablon ryöstämisestä saakka kadoksissa ollut metsästäjä Tamay oli\nkyllä siellä vangittu hyvin epäilyttävissä hommissa.\n\nSotilaallinen yleistilanne ei siis ollut epäsuotuisa.\n\nAamupäivällä ilmestyi señor de Mendez del Rocaan pyytäen päästä\nkenraalin puheille. Tämä otti hänet vastaan perheen läsnä ollessa.\n\n\"Kallis isosetäni\", tervehti häntä tuo liehittelevä mies, \"kuinka\nilostuinkaan, kun kuulin teidän saapuneen, kun kuulin, miten tuimia\niskuja olette antanut kavaltajille!\"\n\n\"Niin, ruoska on roistoille aina paikallaan\", virkahti Lerma kuivasti.\n\n\"Ja kuinka olen iloinen siitä, että voitte hyvin sotaretken vaivojen\njälkeen! Te näytätte aivan nuortuneelta.\"\n\n\"Sen uskon, rakas sisarenpojanpoikani; harvinaisen onnen säde on\nnuorentanut minun ryppyiset kasvoni. Ja tuossa on se nuori aurinko,\njoka paistaa sydämeeni.\" Hän viittasi ujoon Mariaan.\n\nMendez, joka jo oli huomannut jotakin tavatonta avioparissa sekä\nseñoritassa, katsoi kenraalin näin sanoessa ällistyneenä talon\ntyttäreen.\n\n\"Vilpitöntä iloasi siitä, että näet minut täällä jälleen, voin vielä\npaljon lisätä esittämällä sinulle nuoren naisen, donna Maria de\nPinolin, tyttärentyttäreni, jonka suopea kohtalo on sallinut minun\njälleen löytää.\"\n\nMendez katsoi häneen niin hämmästyneen näköisenä, että kenraalin\ntäytyi nauraa.\n\nMendez oli vasta lyhyen aikaa oleskellut näillä seuduin maata, hän\nseurusteli naapuriensa kanssa vähän, ja Mariaa, jonka don Antonio\ntäysin laillisessa järjestyksessä oli ottanut omaksi lapsekseen,\npidettiin niin täydellisesti tämän tyttärenä, että hän tuskin saattoi\nkäsittää kenraalin sanoja, vaikka hän niitä syvästi säikähti.\n\n\"Isosetäni aikoo ottaa señoritan lapsekseen?\" hän sopersi.\n\n\"Hän on asemaansa Mercedes-tyttäreni lapsena ja siis minun\nlapsenlapsenani ja perillisenäni\", lisäsi kenraali, \"täysin\ntyytyväinen\".\n\nMendez kalpeni.\n\n\"Minulla ei ole onni ymmärtää.\"\n\n\"Kuinka ei? Minusta se on kylläkin selvää.\"\n\n\"Señorita d'Irala?\"\n\n\"Señorita de Pinol, don Diegon ja tyttäreni Mercedeen tytär, istuu\nedessäsi.\"\n\n\"Se on totta, don Luis\", sanoi don Antonio surullisesti, \"hänen\nylhäisyytensä riistää meiltä lemmikkimme\".\n\n\"Ei, isäkulta\", sanoi Maria, kietoutuen hellästi häneen ja donna\nIneziin, \"Jumala on varhain ottanut minulta vanhemmat ja korvaukseksi\nsiitä suonut minulle teidän rakkautenne. Minä kyllä tahdon rakastaa\nisoisääni, se on varma, mutta teiltä hän ei minua riistä.\"\n\n\"Ei suinkaan, lemmikkini, sinun täytyy vain pitää pikkuruisen\nvanhuksestakin.\"\n\nMaria nyökkäsi hänelle vakuuttavasti.\n\n\"Tämä -- tämä -- sukulaisuus\", sai Mendez vaivoin sanotuksi, \"lienee\nkuitenkin vaikea todistaa\".\n\n\"Ei ensinkään, rakas sisarenpojanpoikani; meillä on todisteita,\njotka kaikissa maan oikeuksissa julistetaan päteväksi, kuten voin\nmielesi rauhoittamiseksi ilmoittaa. Muuten tahdon heti kohta laatia\nasiakirjan, jossa ne kaikki luetellaan ja jossa tunnustan donna\nMarian sukulaisekseni.\"\n\n\"Minä olen niin hämmästynyt\", sanoi Mendez, joka jossakin määrin\noli saanut mielenmalttinsa takaisin, \"että tuskin kykenen lausumaan\nonnitteluni tästä uskomattomasta tapauksesta\".\n\n\"Käsitän sen täydelleen.\"\n\n\"Vilpitön iloni ei silti ole sen pienempi. Tervehdin teitä kaikesta\nsydämestäni serkkunani, donna Maria.\" -- Maria kumarsi vastaamatta\nsanaakaan, kuten kenraali varsin hyvin huomasi.\n\nKenraali nousi sanoen, että hänen adjutanttinsa odottivat häntä, ja\nlähti huoneesta nyökäyttäen Marialle päätään.\n\n\"Tunnen, että tällä hetkellä olen täällä vain häiriöksi, ja aion\njoskus toisessa tilaisuudessa ilmaista sukulaisentunteitani\", sanoi\nMendez, kumarsi ja lähti, ja ratsasti heti kohta tiehensä kasvot\nvihan ja raivon vääristäminä. Epäilystä, ettei Maria olisi ollut\nsama henkilö kuin hänen isosetänsä lapsenlapsi, hänellä ei ollut.\nTämä perijättären löytäminen koko suurelle omaisuudelle -- sillä hän\ntiesi, ettei isosetä vapaaehtoisesti luovuttaisi hänelle pesoakaan\nperinnöksi saattoi hänet tuhoon, teki hänet keppikerjäläiseksi, koska\nhänen tiluksensa olivat kokonaan kiinnitetyt suurista veloista.\n\nKaikki alhaiset intohimot myllersivät turmeltuneen miehen sielussa,\nkun hän ratsasti läpi metsän. Vaanien ympäristöään hän huomasi\nviimein molemmat palkatut murhaajat, mulatin ja neekerin.\n\nHän huusi heidät luokseen ja sanoi heille: \"Ei sormeakaan kohoteta\nkenraalia vastaan, hänen täytyy vielä jäädä eloon, ymmärrättekö?\"\n\nKun rosvot tuijottivat häneen kummastuneina, hän sanoi: \"Tulkaa\npimeän tultua salaa luolaan; siellä selitän teille kaikki, ja saamme\nneuvotella, mitä muuta on tehtävä.\" Sitten hän karautti täyttä lentoa\nedelleen. \"Mitä sitten on tapahtunut?\" virkkoi neekeri. \"_Quien\nsabe?_ Maksaa hänen silti täytyy, maksaa hänen täytyy --\", sanoi\nmulatti.\n\n\"Niinpä arvelen\", irvisti neekeri, \"hän on meidän vallassamme\".\n\nNäin puhellen arvoisa pari vetäytyi takaisin pensastoon.\n\nDel Rocassa tuotiin kenraalille metsästäjä Tamaylta tavattu kirje,\njonka hän luki ja pisti taskuunsa.\n\nSaapuneet sotaviestit saivat kenraali Lerman päivällisen jälkeen\nlähtemään del Rocasta. Vihollinen ei ollut uudistanut hyökkäystään\nsolia vastaan; sitäpaitsi siellä oli komentajana päättäväinen\nCallego, ja niinpä kenraali ratsasti San Salvadorista marssivia\nliittolaisia vastaan, Antonion ja esikuntaupseeriensa saattamana.\n\nHän oli heittänyt hellät jäähyväiset lapsenlapselleen ja vieläkin\nvakuuttanut donna Inezille, ettei hän aikonut riistää tältä sitä,\njohon tällä oli äidinoikeus, vaan päinvastoin rauhan tultua asettua\nasumaan aivan del Rocan läheisyyteen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nMaya-soturi.\n\n\nVielä kaikui Tenangan tuskanhuuto ilmassa. Mutta sydämensä\nepätoivossakaan, joka oli sitä suurempi, koska hän ei ainoastaan\nkunnioittanut Pabloa muinaisten kuninkaitten jälkeläisenä, vaan\ntodella vilpittömästi rakasti rohkeata, miehuullista nuorukaista,\nei nuori maya unohtanut uudelleen ladata laukaistuja pyssyjä,\npuolustaakseen ammutun ruumista viimeiseen saakka.\n\nSyvä huokaus sattui hänen korvaansa; hän kääntyi ja katsoi silmiin\nPabloa, joka kohotti päätään.\n\nTenanga kiljahti ilosta ja hypähti hänen luokseen:\n\n\"Oh, sinä elät, Hualpa, kuningas! Kaikkien jumalien kiitos!\"\n\nHän polvistui haavoittuneen viereen, tuki tämän päätä, ja hänen\nkätensä tunnusteli varovasti sitä kohtaa, mistä veri vuoti tämän\nkyljestä.\n\n\"Hengitä syvään ja pitkään, herra.\"\n\nPablo teki niin; Tenanga tarkkasi pelokkaasti vaikutusta:\nhaavoittunut hengitti säännöllisesti sisään ja ulos.\n\n\"Oi, kiitos näkymättömille -- kiitos! Sinä paranet, herra, sinä\nparanet, haavasi ei ole kuolettava.\"\n\n\"Tarkasta, _amigo_\", vastasi Pablo heikolla äänellä, \"luoti osui\nselkääni, mutta se on varmaan luiskahtanut kylkeen päin; siihen\nkoskee\".\n\nVarovasti maya paljasti kupeen ja huomasi suureksi ilokseen olevan,\nniinkuin Pablo arveli; häijyn zapotekin luoti oli luiskahtanut pitkin\nkylkiluuta loukkaamatta mitään arempia osia. Vauhdin ankaruus, jolla\nPablo oli suistunut kiviä vasten, oli saanut hänet tainnoksiin.\n\nTenanga repäisi Pablon hienon paidan kahtia; pyssy kädessä,\ntähystellen rantoja haukan silmin hän juoksi portaita alas, kastoi\nvaatekaistaleen veteen ja riensi takaisin.\n\nHuolellisesti hän viillytti haavaa, asetti märän vaatteen sen päälle,\notti nahkavyön Pablon vyötäisiltä ja kiersi sen hänen rintansa\nympärille, niin että side pysyi paikoillaan ehkäisten verenvuodon,\njoka ei ollut kovin runsas.\n\nJälleen hän tähysteli vihollisia. Heistä ei näkynyt merkkiäkään.\nKenties he arvelivat Pablon kuollessa saavuttaneensa tarkoituksensa;\nkenties he olivat vetäytyneet pois siksi, että hänen luotinsa oli\nkaatanut heidän johtajansa Huntohin, tai siksi, että he pelkäsivät\nlähestyä helposti puolustettavaa tornia.\n\n\"Minä teen sinulle vuoteen, herra.\" Tenanga nousi tornin valtavilla\nkivillä katettuun yläosaan, missä oli kaksi huonetta, joiden ikkunat\nantoivat virralle päin; sitten hän palasi käytävään, joka ympäröi\ntätä tornin nelinurkkaista yläosaa. Siinä kasvoi ruohoa ja pensaita.\nHän kokosi lehtiä ja kuivaa ruohoa, ja niin hän oli pian laittanut\nvälttävän vuoteen.\n\n\"Tule, kuningas, nojaa minuun, minä tuen sinua.\"\n\nOsoittaen intiaanin suurta kykyä kärsiä ääneti Pablo kesti tuskat,\njoita hänen haavansa tuotti joka liikahduksella, ja lepäsi pian\nrauhallisesti vuoteellaan. Tenanga otti Pablon lakin, riensi veden\npartaalle, täytti sen ja juotti janoista nuorukaista. Hän tiesi, että\nsuuri haava aina tuottaa polttavan janon. Heti sen jälkeen Pablo\nvaipui uneen verenvuodon heikentämänä.\n\nTenanga istui aseet vieressään ylhäälle portaitten\n\npieleen, mistä hän suojassa saattoi nähdä virralle.\n\nKanootti oli alhaalla turvassa keinotekoisessa satamantapaisessa.\n\nSuorakulmainen torni oli rakennettu jykevistä sementti-iskoksella\nliitetyistä kivijärkäleistä, jotka jo vuosisatoja olivat uhmailleet\nsäitä ja tuulia; sen pitempi sivu oli virran suuntaan, ja heti sen\nalapuolella alkoivat pauhaavat putoukset. Tornin pystysuoria seiniä\nsaattoi kiivetä vain korkeiden tikkaiden avulla; ainoan pääsytien\nsinne tarjosivat rintasuojuksella varustetut portaat. Joskin\nnuorukaiset siten olivat jossakin määrin hyökkäyksiltä suojassa,\nei Pablon haavoittumisen takia pako ollut ajateltavissa. Tenangan\nainoana pelkona oli ruokavarain puute. Tosin hänellä vielä oli vähän\nmaissileipää ja muutamia palasia suklaata, mutta ne eväät olivat\nkylläkin niukat. Tenanga tiesi, ettei monen peninkulman alalla ollut\nainoatakaan kylää; he olivat sankassa aarniometsässä, Guatemalan\nautioimmassa seudussa. Väsymättömän valppaasti tähystelivät tuon\nkuvapatsaana istuvan nuorukaisen silmät pitkin rantoja, havaitsematta\nkuitenkaan mitään epäilyttävää.\n\nTenanga päätti tutkia rannan heti pimeän tultua saadakseen selville,\nolivatko zapotekit jääneet vai lähteneet. Jos he vielä olivat siellä,\nhe luultavasti virittäisivät nuotion ja siten ilmaisisivat itsensä;\nei ollut ajateltavissakaan, että he siitä luopuisivat varoen tornissa\nolevia pakolaisia, joista toinen oli, jollei kuollut, niin ainakin\npahasti haavoittunut. -- Yö laskeutui maille.\n\nPablo nukkui yhä vielä, ja Tenanga päätti uskaltaa retken.\n\nKun oli aivan pimeä, hän astui kanoottiin ja souti vastavirtaan\nvasemman rannan puolta; päästäkseen eteenpäin kovassa virrassa hänen\ntäytyi voimakkaasti käyttää airojaan, mutta niiden loiske hukkui\nputousten pauhuun.\n\nMielestään kyllin pitkälle soudettuaan hän viillätti kanoottinsa\nvirran poikki ja hiipi mitä suurinta varovaisuutta noudattaen metsän\nläpi virran vartta alas, vaanien näkyisikö missään tulenhohdetta.\nMutta hänen tutkiva silmänsä _ei_ havainnut mitään. Samalla hän pääsi\nvarmuuteen siitä, että zapotekien vene oli kadonnut; heidän oli\nsiis täytynyt soutaa virtaa ylös. Silloin hän palasi kanootilleen,\nja myötävirran viemänä hän oli pian taas tornissa. Pablo nukkui yhä\nvielä.\n\nTenanga ojentautui lepäämään porrasten juurelle voidakseen herätä,\njos virralta kuuluisi vähintäkään epäilyttävää ääntä.\n\nYö kului rauhallisesti. Sen loputtua hän meni katsomaan Pabloa, joka\noli valveilla ja pyysi vettä; hänellä oli kova haavakuume.\n\nTenanga, joka ei enää epäillyt sitä, että zapotekit olivat lähteneet\ntiehensä, päätti mennä jo ennen päivän valkenemista rannalle ruokaa\nhankkimaan. Hän ilmoitti aikeensa Pablolle, joka oli samaa mieltä.\n\nMetsästyslaukussaan olevat vähäiset eväsvarat hän asetti\nhaavoittuneen viereen.\n\nHän oli löytänyt rikkinäisen saviastian, jonka hän täytti vedellä ja\nasetti Pablon vuoteen ääreen. Sitten hän poistui luvaten palata niin\npian kuin mahdollista.\n\nPablolla oli kuume, mutta hän oli tajuissaan eikä kärsinyt kovia\ntuskia. Hän söi hiukan kuivaa leipää, pureskeli kappaleen suklaata\nja vaipui sitten uneen. Kun hän lyhyen uinahduksen jälkeen avasi\nsilmänsä, oli jo päivä. Aurinko paistoi suoraan ovesta sisään, ja\nikkuna-aukoista näkyi sininen taivas. Nyt vasta nuorukainen tarkasti\nturvapaikkaansa. Lattiana oli lujasti toisiinsa liitettyjä kiviä;\nseinissä näkyi vielä jäännöksiä korkokuvista, joissa esiintyi\nomituisen muotoisia ihmisiä ja eläimiä. Sitten hänen katseensa osui\nhyvin säilyneeseen mahtavaan kuvanveistokseen. Se esitti kookasta\nihmisolentoa, jonka hiukset valuivat olkapäille kummallisen,\nkruunumaisen pääkoristeen alta, ruumista peitti jonkinlainen\npanssari ja hartioilla oli viitta. Kädet pitivät kilpeä ja miekkaa;\nsääret olivat paljaat mutta jaloissa oli sandaalit. Kuvaan oli\nkaiverrettu ihmeellisiä, salaperäisiä merkkejä. Se oli varmaan\naikoinaan ollut maalattu, sillä nytkin vielä näkyi värien jälkiä\nsyvennyksissä. Pablo ei koskaan ollut nähnyt sellaista kuvaa; mutta\nse muistutti suuresti piirroksia, joita hän oli nähnyt Meksikon ja\nKeski-Amerikan valloitusta käsittelevissä kirjoissa. Niissä kuvattiin\nsamantapaisesti intiaanien ruhtinaita. Hän hätkähti: siinähän oli\nkuvakuninkaan tai -soturin rinnassa sama merkki, kuin hänelläkin oli\nomassa rinnassaan.\n\nHän katseli kauan kuvaa, jonka katse oli kuin elävä. Vähitellen\nhänestä tuntui, kuin olisi kuva saanut eloa, kuin se olisi hitaasti\nkohottanut silmänsä häneen. Sitten hänet taas valtasi sanomaton\nheikkous, ja hän sulki jälleen silmänsä.\n\nHän nukkui kauan.\n\nKun hän jälleen avasi silmänsä, hän näki edessään omituisen olennon.\nPablo ei tietänyt, valvoiko hän vai näkikö unta. Huoneessa istui\nihmisolento, nähtävästi intiaani, jonka lumivalkoiset hapset\nriippuivat laihoille, ikivanhoille, kurttuisille kasvoille.\nYläruumista peitti puumannahka, joka jätti laihat käsivarret\npaljaiksi. Yhtä laihoja sääriä peittivät nahkaiset säärystimet, ja\nlumivalkeilla hiuksilla oli kevyt nahkalakki, josta liehui kirjavia\nhöyheniä. Käsissään tämä ihmeellinen olento piteli jousta ja nuolia.\n\nOlisi saattanut luulla häntä kuvaksi, niin liikkumattomana hän istui.\nMutta nyt hän loi ystävällisen katseen Pabloon.\n\nKimeä, lapsimainen ääni kysyi mayankielellä: \"Oletko palannut\ntakaisin kauhujen kotiin? Oletko kaatunut teulesien miekkaan?\"\n\nPablo ei ymmärtänyt hänen kysymystään. Hän tiesi kyllä, että\nalkuasukkaat olivat antaneet espanjalaisille, koska nämä käsittelivät\nheidän mielestään ukkosta ja salamaa, nimen jumalat, teules. Mutta\nmitä tarkoitti ihmeellinen mies, joka istui siinä kuin haudasta\nnoussut?\n\n\"Olen haavoittunut pahasti ja etsin täältä suojaa.\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", vastasi kirkas ääni, ja sitten ukko nauroi\nkimeästi. \"Heidän miekkansa tekevät hyvää työtä; täällä ei ole\nainoatakaan kohtaa, joka ei olisi veren tahraama. He kuolivat kaikki,\nkaikki; miksi sinä palasit? Kuka sinä olit? Mitä haluat täällä\nkuninkaan tornissa?\"\n\nKoko tuon omituisen ihmisen käytös oli miltei kammottava.\n\n\"Ken olet sinä, nuorukainen, jonka kasvot ovat Nezualpillin?\"\n\n\"Olen Pablo del Roca, maya\", vastasi nuorukainen huomaamattaan\nespanjankielellä.\n\nMiehen käytös muuttui kokonaan, ja selvällä espanjankielellä hän\nsanoi puhuen aivan toiseen sävyyn kuin äsken: \"Sano minulle, kuinka\njouduit tänne?\"\n\n\"Olen riistetty pois kodistani ja kuolemanvaarassa. Pakenin rohkean\nystävän kanssa, ja täällä sattui minuun luoti.\"\n\n\"Kuka sinua vainoaa?\"\n\nPablo oli vaiti; hän ei tietänyt, olisiko viisasta ilmaista\nvihollisen nimeä, joka kenties oli ihmeellisen intiaanivanhuksen\nystävä.\n\n\"Valkoihoisetko sinua takaa ajavat?\"\n\n\"Ei, mahtava intiaani.\"\n\nVanhus purskahti taas kimeään nauruun.\n\n\"Intiaani, intiaani? Hihihii! Mayako? Eikö hän pelkää jumalia? Miksi\nhän sinua vainoo? Mitä olet hänelle tehnyt?\"\n\nPablo ei tahtonut ilmaista sukuperäänsäkään ja vastasi siis: \"Olen\nkasvanut espanjalaisten parissa enkä tiedä, millä olen herättänyt\nmahtavan miehen vihan.\"\n\nVanhuksen säkenöivät silmät tuijottivat häneen.\n\n\"Olet kasvanut espanjalaisten parissa. Niin minäkin -- niin minäkin\",\nsanoi hän hiljaa, melkein arasti; \"he tahtoivat tehdä minusta\npapin; minä kasvoin seminaarissa, kuuntelin kristittyjen laulua ja\nrukouksia, luin kirkkoisäin kirjoja. Mutta minä kaipasin vanhoja\njumalia. Kuningasten varjot väikkyivät ympärilläni, hiljaisina\nja surullisina; he ja kaikki soturit, jotka olivat kaatuneet\nespanjalaisten miekkaan, katselivat minua ylenkatseellisina. Silloin\nminä karkasin valkoisten luota metsään vanhojen kuninkaitten kotiin.\nHe puhuvat minulle, minä kuulen heidän äänensä; minä olen onnellinen,\nonnellinen. Tyhmät sanovat minua metsien hupsuksi, mutta minä olen\nonnellinen, onnellinen.\"\n\nPablo ymmärsi nyt, että kummallinen vanhus oli mielisairas, raukka,\njonka järki ei ollut kestänyt vanhan uskonnon ja kristittyjen uuden\nopin välistä ristiriitaa.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen ukko sanoi taas aivan eri äänellä: \"Sinä\nolet haavoittunut, nuorukainen? Salli minun tutkia haavaasi. Minä\nosaan niitä käsitellä!\" Ja ennenkuin Pablo ehti häntä estää, koetteli\nvanhus hellin käsin ja huolellisesti haavoittunutta paikkaa.\n\n\"Pikku seikka vain, paranee pian; ole huoleti, minä tuon sinulle\nparantavia yrttejä. Mutta missä on ystäväsi, josta puhuit?\"\n\n\"Hän lähti metsään ampumaan jotakin syötävää meille.\"\n\n\"Hupsu poika, miksi ei hän tullut minun luokseni? Kutka sinua takaa\najoivat, nuorukainen, mayatko?\"\n\n\"Ei, zapotekit.\"\n\n\"Oi, oi, ja te olette heidät karkoittaneet?\"\n\n\"Niin, he pakenivat tappavia luotejamme.\"\n\nTaaskin vanhus nauroi kimeästi: \"Hihihii! Tahtoivatko orjat koetella\nvoimiaan vapaiden mayojen kanssa? Hihihii! Mainiota, mainiota!\"\n\nHetkisen kuluttua hän alkoi puhua levollisesti ja yksinkertaisesti:\n\"Et voi jäädä tänne, sinun täytyy tulla minun kotiini; siellä voin\nsinut hoitaa terveeksi.\"\n\n\"Asutteko lähellä?\"\n\n\"Virran rannalla.\"\n\nVanhus puhui nyt niin järkevästi, että Pablo luuli erehtyneensä\narvellessaan häntä mielipuoleksi.\n\n\"Minun täytyy odottaa toveriani, sitten käytän mielelläni hyväkseni\nvieraanvaraisuuttanne. Mutta kenties teille koituu vahinkoa siitä,\nettä minua autatte\", hän jatkoi, \"kerroinhan teille jo, että minua\najaa takaa verivihollinen\".\n\nTaaskin vanhus nauroi.\n\n\"Vahinkoa? Minulle? Temppelin hupsulle? Kaikki välttävät minua. Et\nole missään paremmassa turvassa kuin minun luonani, poika. Sinä olet\njalosukuinen, minä tahdon sinua auttaa.\"\n\nÄkkiä hän osoitti isoa korkokuvaa, jota Pablo oli ihmetellyt.\n\n\"Tiedätkö, kuka tuo on?\"\n\n\"En, señor.\"\n\n\"Hihihii! Ei kukaan sitä tiedä, paitsi Tanub, seminaarin entinen\nkasvatti, jota espanjalaiset sanovat Franciscoksi. Ei kukaan.\"\nSalaperäisesti hän kuiskasi: \"Se on Axopilin, kuninkaan, kuva; hän on\nrakentanut tämän tornin satoja vuosia sitten. Osaatko lukea mayojen\nmerkkejä?\"\n\nPablo vastasi kieltävästi.\n\nTaaskin ukko nauroi kammottavaa nauruaan. \"Hihihii! Muukalaisia\ntulee, amerikkalaisia, englantilaisia, saksalaisia; he tutkivat\nmayojen vanhoja rakennuksia saadakseen selkoa mayojen entisyydestä;\nmutta mayojen kivet eivät ilmaise salaisuuksiaan, ei kukaan muu\nkuin Tanub osaa lukea kuninkaitten tarinoita. Täällä on muuan\nsaksalainen, oppinut mies; hän tietää paljon isiemme historiasta ja\nkoettaa selittää kirjoituksia, jotka puhuvat kansamme ikivanhasta\nmenneisyydestä, mutta turhaan. Hän on hyvä mies ja on tullut tänne\nmerien takaa katsomaan kuninkaanpalatseja, sinä näet hänet kyllä\nvielä.\"\n\nPablo kuunteli hämmästyneenä miehen puheita ja alkoi taas epäillä\nhänen ymmärrystään. Samassa astui Tenanga kevein askelin sisään pyssy\nkädessä. Hän katseli kysyvästi valkohapsiseen, kurttuiseen äijään.\n\n\"Tenanga, sinäkö?\"\n\n\"Minä näin rannalle tultuani veneen, jossa oli kaksi ihmistä. Silloin\nriensin takaisin.\"\n\n\"Onko tämä ystäväsi, nuorukainen?\" kysyi vanhus.\n\n\"Hän on Tenanga, Azualin poika.\"\n\n\"Azualin poika?\" Ukko loi säkenöivät silmänsä Tenangaan.\n\n\"Niin olen. Oletko ehkä tuntenut isäni?\"\n\n\"Vieläkö hän elää?\"\n\n\"Hän on astunut hautaan.\"\n\n\"Entä Chamulpo, ketchien kazike?\"\n\n\"Hän elää.\"\n\nPieni mies kohottautui kiveltä, jolla oli istunut, ja kiersi\nkyyryssä, mutta nopeasti Tenangaa, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa\ntätä huolellisesti joka puolelta. Viimein hän pysähtyi tämän eteen\nja kysyi tavallisesta puhetavastaan poiketen juhlallisesti: \"Uskotko\nsinä, Tenanga, Azualin poika, että hyvien ihmisten sielut asuvat\nvalossa?\"\n\n\"Uskon.\"\n\nHän kääntyi Pablon puoleen. \"Entä sinä, nuorukainen, Pablo del Roca,\nuskotko sinäkin niin?\"\n\nPablosta ei kysymys sotinut kristinoppia vastaan, ja hän vastasi\nmyöntävästi.\n\n\"Pimeydessä, ikuisessa pimeydessä lepää Azual\", huusi vanhus\nkimeästi, \"hän on kohottanut kätensä kuningasta vastaan, Nezualpillin\nviimeistä jälkeläistä vastaan\".\n\nTenanga vavahti.\n\n\"Mutta\", jatkoi ukko, \"hänen tähtensä ei vielä ole sammunut, se\nsäteilee yhä taivaalla. Tanub näkee sen; hän saapuu, kuningas, Tanub\ntietää sen, hän lukee sen tähdistä.\"\n\n\"Ja jos kuningas elää\", sanoi Tenanga vapisevalla äänellä, \"ja antaa\nAzualille anteeksi, kohoaako tämän sielu silloin aurinkoon, isä?\"\n\n\"Jos Hualpa antaa hänelle anteeksi\", sanoi ukko vienolla äänellä, \"on\nhän asuva valossa\".\n\nSyvä huokaus oli Tenangan vastaus.\n\nPablo, joka jännittyneenä oli kuunnellut molempain keskustelua, sanoi\nnyt: \"Vanha herra on tarjoutunut ottamaan meidät kotiinsa, ystävä,\nvoidakseen parantaa minut. Mitä arvelet?\"\n\n\"Kunhan ei meidän siellä vain tarvitsisi pelätä vihollisiamme?\"\nvastasi Tenanga epäröiden.\n\n\"Ei lainkaan, ei lainkaan; saastaiset zapotekitkin välttävät\ntemppelinvartijan taloa. Tulkaa vain. Azualin poika on myös\ntervetullut.\"\n\n\"Etkö nähnyt vihollisia, Tenanga?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Pyh, zapotekit juoksevat, kun maya-pyssyt paukkuvat. Tulkaa\nrauhassa. He pelkäävät minua kaikki, kaikki. Hihihii.\"\n\n\"Lähtekäämme siis, herra.\"\n\nUkko vihelsi, ja voimakas intiaani astui huoneeseen.\n\n\"Auta kantamaan tätä haavoittunutta veneeseen, hän lähtee mukaamme.\"\n\nMinkäänlaista hämmästystä osoittamatta intiaani läheni Pabloa ja\nnosti tämän Tenangan avulla varovasti maasta. He kantoivat hänet\nportaita alas ja laskivat vanhuksen kanoottiin nahoista valmistetulle\nvuoteelle. Tenanga kantoi aseet omaan kanoottiinsa.\n\nUkon veneessä oli vielä keskenkasvuinen poika. Tämä ja vahva\nintiaani tarttuivat airoihin ja soutivat vastavirtaan. Tenanga\nseurasi toisessa veneessä. Ääneti he soutivat synkkien rantojen ohi,\nkunnes saapuivat kapeaan sivuhaaraan, joka oli tiheän kaislikon\npeitossa. Heti sen jälkeen he laskivat maihin matalaan hiekkarantaan.\nNuorukaiset näkivät köynnöskasvien peittämän kivimuurin, jonka\nvierustalla kasvoi banaaneja ja maissivainio.\n\nPablo nostettiin veneestä ja kannettiin raunioille. Niiden\nsisäpuolella oli kammioita, jotka olivat asuttavassa kunnossa ja\nkummallisin kuvin koristetut. Pablo kannettiin vuoteeseen. Vanha\nintiaanivaimo astui sisään, ja ukko käski hänen tuoda lihaa ja\nkahvia. Sitten hän tutki Pablon suonta.\n\n\"Oi, kuume ei ole korkea, sinä paranet pian, poika, Tanubin talossa.\nTäällä olet turvassa.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKuninkaan talo.\n\n\nPablon haava parani pian. Kummallinen vanhus, joka nyt oli\ntavallisessa ihmisen puvussa, hoiti häntä huolellisesti ja keskusteli\nusein hänen kanssaan. Vaikka ukko olikin niin ihmeellinen ja aika\najoin sekapäinenkin, oli hän kuitenkin tavallaan oppinut mies. Hän\noli todellakin saanut kasvatuksensa Guatemalan pappisseminaarissa.\nNyt hän eleli rauhassa ja vaatimattomasti muutamien uskollisten\npalvelijain seurassa viljellen maata ja kasvattaen hedelmäpuita.\n\nPablo oli kertonut hänelle lapsuudestaan señor d'Iralan luona\nja haaksirikosta, joka oli heittänyt hänet kasvatusvanhempainsa\nhuostaan. Mutta hän salasi sukuperänsä ja oli ankarasti kieltänyt\nTenangaa ilmaisemasta mitään hänen suhteestaan Chamulpoon.\n\nVuoteella maatessaan hän usein hellää rakkautta tuntien muisteli\nvalkoista sisartaan ja kiitollisena kartanonomistajaa ja tämän\nlempeää puolisoa. Hän halusi kiihkeästi päästä kenraali Aranan\nluo saadakseen vihdoinkin selvyyttä tulevasta kohtalostaan, joka\nyhä vielä oli epävarma. Jos hän oli oikein ymmärtänyt, oli hänen\nisänsä jättänyt jälkeensä omaisuuden, joka tekisi hänet muista\nriippumattomaksi.\n\nHän ei tahtonut näyttää kummalliselle Tanubille rinnassaan olevaa\nmerkkiä; ukon omituinen käytös ja ihmeelliset puheet kammoksuttivat\nhäntä. Pabloa, joka oli saanut hurskaan katolisen kasvatuksen,\noudostutti ukon läpeensä pakanallinen käsitys uskonnon asioissa;\nmayojen vanhat jumalat herättivät hänessä tosin mielenkiintoa, koska\nhänen esi-isänsä olivat niihin uskoneet, mutta heidän jumalmaailmansa\noli hänelle vieras.\n\nUsein Pablo muisteli vihamielisesti kavalaa Chamulpoa, joka niin\njulmasti oli janonnut hänen kuolemaansa.\n\nMaassa raivoavasta kansalaissodasta ei Tanubin hiljaisessa sopukassa\ntiedetty mitään. Eräänä päivänä istui Pablo, joka jo sai olla\njalkeilla, tuuhean algarobe-puun varjossa muistellen del Rocaa.\nTenanga oli lähtenyt metsälle. Silloin astui Tanub hiljaa nuorukaisen\nluo, ja hänen tummat silmänsä loistivat ystävällisesti.\n\n\"Tahtooko maya-kansan lapsi nähdä kuninkaiden talon? Tänään on sopiva\npäivä\", hän sanoi.\n\nPablo ei tosin ymmärtänyt, mitä vanhus tarkoitti, mutta hän vastasi:\n\"Mielelläni.\" Tanub kuukki sauvaansa nojaten kyyryselkäisenä edeltä\nmetsän halki. Kun he olivat kulkeneet puoli tuntia äänettöminä, hän\nsanoi: \"Ylennä sielusi, lapsi, tuolla on kuninkaiden palatsi.\"\n\nHe astuivat viidakosta puiden ympäröimälle aukeamalle, ja Pablo\nhuudahti hämmästyksestä. Hiljaisessa aarniometsässä kohosi heidän\neteensä kuninkaanlinna, jonka vertaista hän ei ollut kuvissakaan\nnähnyt. Kolmikymmenportaiselta korokkeelta kohosi mahtavan\nrakennuksen vielä hyvin säilynyt päätyseinä; kymmenen pimeää\nkäytävää johti pengermältä sisään. Sataviisikymmentä jalkaa pitkä\njulkisivu oli runsaasti koristettu korkokuvin ja ornamentein. Tuo\nkuninkaallinen rakennus keskellä hiljaista metsää vaikutti valtavasti\nPablon mieleen. Raunioinakin vielä ihana linna oli kerran ollut hänen\nesi-isäinsä asuinpaikka, täällä he olivat hallinneet mahtavina.\nPoissa olivat nyt maya-ruhtinaat ja kurja heidän kansansa; köyhänä ja\nvoimattomana seisoi nyt vanhan kuningassuvun viimeinen jäsen palatsin\nedustalla.\n\nÄäneti seisoi vanhus sauvaansa nojautuen; ääneti liikuttunut\nnuorukainen, jonka poskille hitaasti vierähti kyynel. Kauan he\nseisoivat siinä kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nViimein Tanub sanoi: \"Tule.\"\n\nHän astui kivisiä, rappeutuneita portaita ylös pääkäytävälle. Arasti\nPablo seurasi häntä. He astuivat kuninkaiden taloon, kulkivat\nkilpikonnankuorilla sirosti koristeltuja kivilaattoja myöten, joita\nesi-isäin jalat vuosisatoja sitten olivat polkeneet. He saapuivat\nsaleihin ja kammioihin. Muutamissa oli vielä katto, toisista näkyi\ntaivaan sini. Seinillä oli kuninkaitten, pappien ja sotilaiden kuvia.\nTuon tuostakin näkyi seinillä sama punainen käsi, joka osoitti itää\nkohti.\n\nEräällä seinällä näkyi suuri risti.\n\nHiljaa sanoi Pablo: \"Vapahtajan risti.\"\n\nVasta hetken kuluttua Tanub vastasi: \"Se on lempeän sateenjumalan\nmerkki.\"\n\n\"Joka hedelmöittää maan, kuten Vapahtaja ihmissielut\", ajatteli Pablo.\n\nHe astuivat saliin, jonka seinät olivat täynnä kummallisia kuvia.\nPablo arvasi niiden esittävän vanhoja kuninkaita, sillä jokaisen\nrinnassa oli samanlainen kiemurainen merkki kuin hänelläkin.\nSitäpaitsi oli seiniin ylhäältä alas asti kaiverrettu salaperäisiä\nmerkkejä, joiden kaltaisia Pablo ei vielä koskaan ollut nähnyt.\n\n\"Tämä on kirjoitusten sali\", kuiskasi vanhus. \"Nämä merkit esittävät\nmeidän historiaamme ennen valloitusta alkaen niistä ajoista, jolloin\nmeidän täytyi paeta aztekilaisia sotilaita etelään, jossa perustimme\nuuden ja maineikkaan valtakunnan. Se oli vaiherikas aika, kenties\nvaiherikkain kansamme elämässä. Jos haluat, poikani, kerron sinulle\njoskus esi-isäimme urotöistä. Seitsemäntoista kuninkaan kuvan näet\nnäillä seinillä, ja jokaisen elämänvaiheet on merkitty viereen. Tanub\nyksin osaa ne kaikki vielä lukea.\"\n\nKunnioituksen sekainen kammo valtasi Pablon, ja ääneti hän astui ukon\njäljessä.\n\nRakennuksen pihalla kasvoi ruohoa ja puita. Palatsin takana kohosi\nvaltava pyramidinmuotoinen rakennus.\n\n\"Se on jumalille vihitty temppeli\", sanoi vanhus.\n\nHetkisen kuluttua he olivat taas metsässä. Kaikkialla näkyi\nkiviraunioita; omituisia, kuvilla koristettuja pylväitä kohosi tien\nvarrella. Siellä täällä oli toisten temppelien jäännöksiä. Katujen\nurat tuntuivat vielä selvästi; ne olivat leveät ja ulottuivat kauas;\nnähtävästi oli täällä metsän syvyydessä ennen muinoin kohonnut suuri\nkaupunki. Tanub johti Pablon muurille, joka epäilemättä oli aikoinaan\nsuojellut kaupunkia. Nyt kasvoi sen mahtavilla raunioilla vain\npensaita ja puita, joiden varjossa vallitsi puolihämärä.\n\nTanub istuutui tien vallitukselle. \"Täällä kaatuivat mayat viimeiseen\nmieheen. Tuossa seisoi Nezualpilli\", hän viittasi erääseen paikkaan,\n\"kun Alvarado tuli rautapukuisine sotureineen; tuolta hän tuli tänne.\nHänen tiensä kulki ruumiitten yli. Kuningas itse heilutti miekkaa\npahimmassa melskeessä. Oi, kuinka he taistelivat, taistelivat ja\nkuolivat, suojaten ruumiillaan kuningastaan viimeiseen hengenvetoon\nasti! Kuningas kaatui Alvaradon miekkaan, ja kaikki seurasivat häntä\nkuolemaan. Kuuletko, kuinka he voihkivat? Näetkö heitä? Nyt he\ntulevat hitaasti liihotellen, nuo kaatuneitten henget; tuolla, tuolla\non Nezualpilli, katso, katso --\"\n\nKolkosti valittaen vanhus kätki kasvot laihoihin käsiinsä.\n\nPablo seisoi syvästi liikuttuneena hänen vieressään; tuntui, kuin\nolisi hän omin silmin nähnyt kansansa viimeisen taistelun.\n\nHitaasti Tanub laski kädet silmiltään ja sanoi levollisemmin:\n\"Ihmiset luulevat minua mielipuoleksi sen vuoksi, että näen enemmän\nkuin he. Mitä minä sille voin, että muinaisuus näyttäytyy sieluni\nsilmille. Tule, maya-heimon lapsi, sinä olet polkenut maata, jota\nviimeisten kuninkaitten veri on kostuttanut. Ikuinen aurinko paistaa\nuusille suvuille; mutta niin kauan kuin minä hengitän, käyn täällä\nvartioimassa kuninkaiden hautoja.\"\n\nHitaasti hän lähti kulkemaan sauvaansa nojautuen kuin entisaikojen\nhaamu.\n\nKun Pablo seuraavana aamuna heräsi myöhään, kuuli hän miesäänen\nsujuvalla, vaikka murteellisella espanjankielellä lausuvan:\n\"Tässä nyt taas olemme, kunnioitettava metsien henki, vanhojen\nkuningashautojen vartija, ja toivottavasti olemme tervetulleet, don\nFrancisco.\"\n\nIsännän ääni vastasi: \"Olet tervetullut, don Carlos. Iloitsen siitä,\nettä tutkit muinaisajan kaupunkeja, vaikka en tahdokaan ilmaista\nsinulle kirjoitusten salaisuuksia.\"\n\n\"Yhdentekevää, ukkoseni, tulemme toimeen ilman sitäkin. Kun kerran\nolemme selittäneet egyptiläisten hieroglyfejä, niin pääsemme kyllä\nvielä maya-merkeistäkin selville. Olen tuonut sinulle muutamia\nsikareja, don Francisco eli señor Tanub; tiedänhän, että olet hyvän\ntupakan ystävä.\"\n\nPablo nousi vuoteeltaan ja kurkisti pienestä ikkuna-aukosta\nulos. Hän näki kookkaan nuoren miehen, jolla oli vaalea tukka ja\nkullankeltainen parta. Hän oli pukeutunut vaaleaan kesäpukuun ja\nleveälieriseen panamahattuun. Kauempana piteli yhtä vaaleaverinen\nnuorukainen, jolla oli pyssy olalla, kahta muulia. Pari muuta muulia\nja niiden punaihoiset ajajat täydensivät kuvan, joka aukeni Pablon\neteen.\n\n\"_Mil gracias_, don Carlos. Oikeat sikarit ovat tosiaankin\nharvinaista tavaraa yksinäisissä metsissämme. Majani ja kaikki, mitä\nsiinä on, on omasi; vallitse siinä, miten haluat.\"\n\nVaalea muukalainen kiitti ja viittasi seuralaistaan riisumaan muulit.\nSamassa astui Pablokin pihalle.\n\n\"Oh\", sanoi vieras, \"onko perheesi lisääntynyt, don Francisco?\"\n\nVanhus esitteli Pablon kuin maailmanmies konsanaan: \"Don Pablo del\nRoca.\" Nuorukainen kumarsi hänelle ominaisen luontevasti. \"Don Carlos\nSadelar, oppinut mies saksalaisten maasta.\"\n\nTohtori Sattler -- se oli hänen nimensä, vaikka vanhan mayan kieli\nei taipunut sitä oikein lausumaan -- katseli Pabloa mieltyneenä ja\nsanoi kohteliaasti tervehdittyään: \"Oh, señorito, oletteko tekin don\nFranciscon luona harjoittamassa historiallisia tutkimuksia?\"\n\n\"En, señor, olen täällä vain sattumalta.\"\n\n\"Te olette vuori-maya?\"\n\n\"Olen kasvanut Tyynen valtameren rannalla, señor.\"\n\nPablon sivistynyt puhetapa ja hieno käytös hämmästyttivät saksalaista\noppinutta.\n\n\"Oletteko käynyt lyseota?\"\n\n\"En, olen vain nauttinut yksityisopetusta, señor, ja opettajani syy\nei suinkaan ole, jos minulla ei ole kyllin tietoja.\"\n\n\"Iloitsen siitä, että olen tutustunut teihin, don Pablo. Oletteko jo\nkäynyt katsomassa raunioita?\"\n\n\"Vasta eilen sain tiedon niiden olemassaolosta.\"\n\n\"Ne ovat suurenmoiset, eikö totta? Olen aivan hämmästynyt nähdessäni\nniin paljon itsenäistä sivistystä tässä erämaassa.\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani, että vieras osoittaa niin suurta\nharrastusta esi-isäini entisyyteen.\"\n\n\"Olen tullut Keski-Amerikkaan varta vasten tutkiakseni näitä\nmuinaisjäännöksiä.\"\n\n\"Ja mitä olet löytänyt Yucatanissa, señor tohtori?\" kysyi Tanub.\n\n\"Oi, don Francisco, minä olen käynyt Palenquessa ja Uxmalissa,\nsuurissa rauniokaupungeissa; ne ovat ihanat, suurenmoiset; Meksikon\nmuinaisjäännökset eivät voi likimainkaan vetää niille vertoja.\"\n\n\"Pyh, ne ovat tylsäpäisten azekien rakentamat, jotka jäljittelivät\nmeitä. Me olemme mayoja, don Carlos, meidän esi-isämme olivat tämän\nmaan ruskeista lapsista korkeimmalla sivistyskannalla.\"\n\n\"Olenpa melkein samaa mieltä, don Francisco; toivottavasti kertovat\nkirjoitukset meille siitä enemmän.\"\n\n\"Hihihii\", nauroi Tanub.\n\nTohtori Sattler, joka nähtävästi tunsi ukon omituisuuden, käänsi\näkkiä puheen toisaalle. \"Tulin heittämään sinulle hyvästi, don\nFrancisco, lähden pian kotiin.\"\n\n\"Oi, lähdetkö pois?\" huudahti Tanub.\n\n\"Olen matkalla rannikolle. Sain kirjeitä, joissa kerrotaan kapinan\nraivoavan Guatemalassa, enkä tahdo joutua sodan jalkoihin.\"\n\n\"Onko Teillä lähempiä tietoja sodasta, señor?\"\n\n\"Tiedän vain, että kapinalliset ovat valloittaneet pääkaupungin ja\najaneet hallituksen joukot etelärannikolle.\"\n\nPabloa alkoi huolestuttaa sisarensa kohtalo, ja hän päätti niin pian\nkuin mahdollista jatkaa matkaansa pohjoista kohti kenraali Aranan luo\nja sitten palata del Rocaan.\n\nMyöhemmin päivällä samoilivat Pablo ja tohtori Sattler yhdessä\nkuninkaan palatsin avaria saleja. He seisahtuivat niin sanottuun\nkirjoitusten saliin.\n\n\"Voitteko selittää minulle näitä merkkejä, tohtori Sattler?\" kysyi\nPablo.\n\n\"Ne ovat Nimaquiché-nimisen suvun kuninkaanmerkkejä. Tämä suku\nhallitsi täällä muinoin ja oli sangen mahtava. Tämä hävinnyt\nkaupunki, jonka raunioilla nyt seisomme, oli heidän pääkaupunkinsa.\nEspanjalaiset saivat omien kertomustensa mukaan taistella kiivaasti,\nennenkuin onnistuivat murtamaan heidän vastarintansa.\"\n\n\"Eikö kukaan maya enää osaa näitä merkkejä lukea?\"\n\n\"Vanha ystävämme Tanub luulee osaavansa; mutta kuten kai olette\nhuomannut, pettää mielikuvitus hänet, niin pian kuin hän alkaa puhua\nkansansa muinaisuudesta. Todellisuudessa hän ei osaa näitä merkkejä\nlainkaan selittää.\"\n\n\"Luuletteko, että hän on mielisairas?\"\n\n\"Kyllä, niin pian kuin hän alkaa puhua vanhoista ajoista. Silloin\nmuuttuu ystävällinen, viisas ukko kokonaan. Hänen ajatuksensa\nsekaantuvat, ja hän pukeutuu intiaanisoturin tapaan. Olette ehkä\nnähnyt hänet tässä asussa?\"\n\nPablo muisti nyt, että Tanub oli ollut omituisesti pukeutunut\neläinten nahkoihin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli tämän\nnähnyt.\n\nSamassa kuului heidän takaansa kiireisiä askelia, ja Tenanga, joka\noli kaksi päivää samoillut metsissä, seisoi pyssy kädessä heidän\nedessään.\n\n\"Mikä on, ystävä?\" kysyi Pablo.\n\n\"Zapoteki on lähettyvillä\", vastasi Tenanga lyhyesti.\n\n\"Meidän jäljillämme?\"\n\n\"Hän hiipii Tanubin huoneen ympärillä, minä näin hänen jälkensä\nmetsissä.\"\n\n\"Hän ei siis kaatunutkaan luodistamme?\"\n\n\"Hän on parantunut haavastaan.\"\n\n\"Sepä paha, minä haluan jo pois täältä.\"\n\n\"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, mutta metsä elää ympärillämme. Olen\ntavannut matkallani suuria aseistettuja miesparvia.\"\n\n\"Mayojako?\"\n\n\"En voinut nähdä, olin siksi pitkän matkan päässä heistä. Kiirehdin\nkertomaan sinulle näkemiäni.\"\n\n\"Oletko ilmoittanut tästä Tanubille?\"\n\n\"Olen, herra.\"\n\n\"Entä hän?\"\n\n\"Hän sanoo, ettei tarvitse pelätä, ja lähetti minut tänne sinua\ntapaamaan.\"\n\nPablo kääntyi saksalaisen puoleen ja sanoi: \"Suokaa anteeksi, señor\ntohtori, että keskustelemme teille vieraalla kielellä, mutta ystäväni\nTenanga toi minulle tärkeitä sanomia.\"\n\n\"Toivottavasti ne olivat hyviä.\"\n\n\"Ei. Minulla on mahtava vihollinen. Tuskin olen päässyt hänen\nkäsistään, kun jo vaara uudelleen uhkaa. Minun täytyy rientää Tanubin\nkanssa neuvottelemaan. On ehkä parasta, että ette palaa meidän\nseurassamme, se voisi olla teille vaarallista.\"\n\n\"En ole pelkuri\", vastasi saksalainen hymyillen. \"On parempi, että\nkuljemme kolmisin. Onko henkenne vaarassa?\"\n\n\"Kuolemanviesti on juuri kulkenut ohitseni.\"\n\nPablo kääntyi Tenangan puoleen. \"Opasta meidät kotiin.\"\n\nNuori maya, joka näytti tuntevan rauniot, johti heidät pensaitten\npeittämän uloskäytävän kautta metsään ja hiipi maata tutkien, pyssy\nkädessä, heidän edellään.\n\nÄäneti seurasivat häntä Pablo ja tohtori.\n\nVarovasti he lähenivät vanhuksen mökkiä ja tapasivat ukon samassa\nkummallisessa puvussa, joka hänellä oli ollut yllään, kun Pablo hänet\nensi kerran näki.\n\n\"Ahaa\", sanoi tohtori, \"arvoisa ystävämme on taas muinaisajan soturi,\nsilloin ei hänestä ole paljon apua\".\n\n\"Olitko kuninkaitten talossa, poika?\" kysyi Tanub mayankielellä\nPablolta. \"Näitkö Nezualpillin verisen haamun?\"\n\n\"Olin kuninkaitten talossa, Tanub, mutta näin vain hallitsijain\nkuvat.\"\n\n\"Niin, niin\", mutisi ukko. \"Häntä eivät näe muut kuin minä.\"\n\n\"Ystäväni Tenanga kertoo, että zapotekit taas liikkuvat näillä\nmailla.\"\n\n\"He ovat roistoja!\" huusi vanhus kimeällä äänellä.\n\n\"Meidän täytyy olla varuillamme, Tanub, etteivät he hyökkää\nkimppuumme.\"\n\n\"He eivät uskalla käydä käsiksi Tanubiin, joka puhuu näkymättömien\nkanssa.\"\n\nKoska Tanub taas silminnähtävästi oli aivan sekaisin, sanoi Pablo\ntohtori Sattlerille: \"Zapotekit vainoavat minua ja ystävääni. He\nhaavoittivat jo kerran minua, mutta Tanubin luona olen saanut turvaa\nja hoitoa. Pelkään nyt, että vihollisemme uudistavat hyökkäyksensä.\nTeille ja vanhukselle he eivät aio mitään pahaa, on siis parasta,\nettä minä ja ystäväni lähdemme pois täältä metsään.\"\n\n\"Mitä sanot?\" yhtyi Tanub puheeseen espanjankielellä. \"Mitä sanot?\nEivätkö näkymättömät muka suojele sinua? Unohdatko kuninkaitten\ntalon? Tanub tuntee siellä joka sopen. He saavat hakea sinua kauan\nkuninkaitten talosta. Hihihii!\" Hiljaa kuiskasi hän sitten: \"Tanub\ntuntee kuninkaitten haudatkin, joista ei kukaan muu tiedä.\"\n\n\"Mitä arvelet, Tenanga?\"\n\n\"On vaarallista kulkea nyt metsän halki, herra. Kuninkaitten talossa\nsaat varman turvapaikan, kunnes uskallamme lähteä pohjoista kohti.\nEpäilemättä zapotekit tietävät sinun olevan täällä, mutta he eivät\nuskalla ahdistaa sinua muukalaisten läsnäollessa. He väijyvät sinua\nmetsissä.\"\n\n\"Turvaudun siis kuninkaitten taloon\", sanoi Pablo, \"suojelkoon se\nminua\".\n\nHänestä oli mieluista etsiä suojaa esi-isäinsä palatsista.\n\n\"Kuninkaat suojelevat sinua, lapsi, he suojelevat kaikkia mayoja\",\nkuiskasi vanhus. \"Minäkin sain siellä pakopaikan silloin, kun sota\nraivosi maassa.\"\n\n\"Palvelijani ja minä olemme varustautuneet mainioilla pyssyillä ja\nosaamme niitä käyttää\", sanoi tohtori Sattler. \"Me tulemme mukaan\nraunioille; uskon varmaan, että saatte siellä turvapaikan; tunnen\nne hyvin ja olen utelias näkemään kuninkaitten haudat, joista don\nFrancisco puhuu. En ole ennen niistä mitään tietänyt.\"\n\nPäätettiin siis lähteä raunioille. Tanubin asunnossa saattoi helposti\njokin väijyksistä ammuttu luoti ikkunan kautta surmata Pablon.\nSattlerin palvelija, reipas, väkevä poika, joka oli aikoinaan ollut\nsaksalainen sotilas, kutsuttiin saapuville.\n\n\"Ovatko pyssyt kunnossa, August?\"\n\n\"Varmasti, herra tohtori.\"\n\n\"Me lähdemme saattamaan tätä nuorta ruskeata herraa raunioille.\nJotkut lurjukset vaanivat hänen henkeään, ja hänen täytyy piiloutua.\nArvelenpa, että pyssymme pitävät heidät loitolla.\"\n\n\"Kuten herra tohtori suvaitsee\", vastasi August rauhallisesti.\n\n\"Anna minulle tumma viittani ja kiväärini.\"\n\nHetken kuluttua kaikki olivat lähtövalmiit. Pablo otti\nkaksipiippuisen mukaansa, ja Tenanga oli sillä aikaa vanhan\nintiaaninaisen keittiössä täyttänyt reppunsa eväillä.\n\nPäivä oli jo mailleen menemässä. Pieni, laiha ukko juoksenteli\nedestakaisin etsien joustaan, nuolia ja viintään.\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi hän sitten. Hän astui rakennuksen sisimpään,\ntoiset kulkivat jäljessä. Muuratun käytävän kautta he saapuivat\noviaukolle, joka johti suoraan metsään. Tähän ukko pysähtyi.\n\n\"Mene tähystelemään, Tenanga\", hän kuiskasi, \"sinun silmäsi ovat\nterävämmät kuin minun\".\n\nTenanga totteli.\n\nÄäneti odottivat toiset hänen takaisin tuloaan.\n\nPian hän palasi ilmoittaen, ettei ollut huomannut mitään epäilyttävää.\n\n\"Nyt minun jälkeeni, minä olen vanha mayasoturi\", sanoi Tanub ja\nhypähti vikkelästi aukosta ulos.\n\nToiset seurasivat hänen esimerkkiään.\n\nHiiskahtamatta he liikkuivat ukon johdolla. Tanub hiiviskeli jousi\nkädessä kuin vaaniva soturi synkän metsän halki suunnaten kulkunsa\nsuoraan raunioita kohti. Pensaikon peittämän portin kautta he\nastuivat sisälle palatsiin. Käytävässä, jonne he sitten joutuivat,\noli pilkkoisen pimeä, mutta ukko näytti täälläkin tuntevan joka\nsopukan.\n\nHiljainen ääni sai Tenangan säpsähtämään, ja hän tarttui macheteensa.\nÄkkiä leimahti tuli, Tanub oli sytyttänyt tulitikun saadakseen tulta\npäreeseen.\n\nVälähtävän tulen valossa Tenanga näki muutaman askelen päässä\nitsestään muuriin nojautuneen zapoteki Huntohin, jonka silmät\nhehkuivat kuin villin pedon.\n\nMaya päästi kimeän kirkunan, ja notkeasti kuin kuguaari hän syöksyi\nmachete kourassa zapotekin kimppuun.\n\nSamassa tuli sammui.\n\nTästä salamannopeasta kohtauksesta hämmästyneinä seisoivat muut\nhievahtamatta, jäykkinä.\n\nKuului vain kahden voimakkaan miehen painiskelu, heidän raskas\nhengityksensä.\n\n\"Valoa!\" huusi Pablo hädänkauhussa ystävänsä puolesta, jota ei kukaan\nvoinut pimeässä auttaa. Hän oli nähnyt Tenangan painivan zapotekin\nkanssa, mutta nyt hän ei enää erottanut mitään.\n\n\"Valoa!\"\n\nUkon kimeä nauru oli ainoa vastaus.\n\nYhä kesti painiskelua.\n\nÄkkiä välähti taas valo, päre paloi. Sen punaisessa valossa\nhuomasivat läsnäolijat molempain intiaanien ottelevan voimainsa\ntakaa, kummankin koettaessa tavoittaa toistaan machetella. Zapoteki\noli väkevä ja notkea, mutta Tenanga oli hänen vertaisensa.\n\nPablo oli juuri syöksymässä apuun, kun zapoteki tehdessään äkkiä\nkäännöksen joutui Augustin lähelle. Tämä tarttui miehen pitkiin,\nliehuviin hiuksiin ja kiskaisi hänet yhdellä ainoalla voimakkaalla\ntempauksella maahan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Tenanga oli hänen päällään.\n\n\"Ei saa tappaa\", huusi Pablo.\n\n\"Tapa, tapa\", kirkui ukko ja kohotti pärettä korkealle.\n\nNyt Pablokin heittäytyi zapotekin päälle, väänsi aseen hänen\nkädestään ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa. Samassa\ntuokiossa Tenanga oli tempaissut nahkahihnan taskustaan, ja Pablon\navulla sidottuna zapoteki makasi pian selällään avuttomana maassa.\n\nRaskaasti hengittäen kiivaan ottelun jälkeen Tenanga nousi pystyyn.\n\nPablo katseli miehen synkkiin kasvoihin, jotka ilmaisivat vain vihaa,\nmutta ei pelkoa.\n\n\"Tapa, tapa\", kirkui Tanub ja läheni vangittua veitsi kädessä. Mutta\nkäskevällä äänellä sanoi Pablo: \"Takaisin! Täällä määrään minä.\" Ääni\nhämmästytti ukkoa niin, että hän heti väistyi ja loi aran silmäyksen\nnuorukaiseen.\n\nPablo tunsi itsensä tällä paikalla niiden jälkeläiseksi, jotka kerran\nolivat täällä hallinneet.\n\n\"Missä ovat kumppanisi, zapoteki?\" kysyi hän sitten. Miehen silmät\nolivat järkähtämättä luodut Pablon kasvoihin, joiden ilme oli lujan\ntarmokas, mutta hän ei vastannut.\n\n\"Sinä et vastaa. Et sinä eivätkä he voi välttää kohtaloaan. Sido\nhänen jalkansa, Tenanga.\"\n\nTohtori Sattler katseli ihaillen nuorukaista, joka niin käskevästi\njakeli määräyksiään.\n\nSitten Tenanga tutki ympäristöä, mutta ei löytänyt jälkeäkään muista\nvihollisista.\n\nKun tämä kaikki oli tehty, sanoi Pablo: \"Vie meidät nyt kuninkaitten\nhaudoille, Tanub.\"\n\nUkko hätkähti ja lähti tottelevaisesti kulkemaan päreen valaisemaa\nkäytävää pitkin. Toiset seurasivat häntä.\n\nMutta Tenanga, jota ukon kummallinen käytös epäilytti, otti\nvarovaisuuden vuoksi hänen taskustaan lisää päreitä ja sytytti yhden\nottaen tulta Tanubin soihdusta.\n\nHe kulkivat sitten niiden valossa sokkeloisia käytäviä myöten.\nViimein vanhus pysähtyi.\n\nUmpinaiselta näyttävä muuri sulki heidän tiensä.\n\n\"Vain yksi saa minua seurata\", puhui vanhus kimeällä äänellään, joka\ntässä ahtaassa paikassa kuului melkein aavemaiselta. \"Hän yksin, joka\nosaa käskeä, ei kukaan muu; kuolema vaanii tuolla sisällä. Tule,\nsinä, joka käsket.\"\n\nYksinpä saksalaisiinkin vaikutti ukon kummallinen käytös ja\nsalaperäinen paikka kaameasti. He jäivät Tenangan kanssa\nrauhallisesti paikoilleen, kun Tanub viittasi Pablolle.\n\nUloskäytävä oli niin taitavasti kätketty, että se tuli näkyviin vasta\naivan silmien edessä. Ukko horjui edellä, palava päre kädessään;\nPablo seurasi.\n\nKuljettuaan kappaleen matkaa kapeata, muurattua käytävää he saapuivat\nsuureen holviin, jota päreen punertava valo vain osaksi valaisi.\n\n\"Tässä nukkuvat hallitsijat\", kuiskasi ukko.\n\n\"Missä?\" kuului yhtä hiljaa Pablon huulilta.\n\n\"Noissa komeroissa he lepäsivät kuninkaallisissa puvuissaan. Silloin\ntulivat ahneet espanjalaiset, häpäisivät kuolleitten asunnon,\nriistivät kullat ja jalokivet haudoista ja heittivät kuolleitten\nluut -- kojoottien [= preeriasusi] eteen.\" Pablo otti vanhuksen\nkädestä päresoihdun ja tutki seiniä sen valossa. Siinä olivat\nmuuratut komerot, joissa mayaruhtinaat muinoin olivat levänneet;\ntyhjinä ja autioina ne nyt ammottivat jälkeläistä vastaan; hän ei\nedes osannut lukea hautojen merkkejä. Siellä täällä näkyi vielä jokin\nvaateriekale tai vihreä jadeiittikoru, muuta ei mitään; tyhjät olivat\nkuningashaudat, poissa heidän luunsa samoin kuin heidän muinainen\nvaltarisakin.\n\nMykkänä, syvästi liikuttuneena tämän lepopaikan synkästä ylevyydestä\nPablo kulki hitaasti holvissa.\n\nUkko, joka kyyrysillään istui sisäänkäytävän lähellä olevassa\nnurkassa, seurasi häntä katseillaan.\n\n\"Kuninkaat ovat kuolleet\", hän kuiskasi, \"kaikki, kaikki --\nviimeinenkin kuoli\".\n\nSamassa kajahti kuninkaitten lepopaikkaan kumeasti sekavaa hälinää,\nTenangan kimeä varoitushuuto, saksalaisten vihaiset äänet; sitten oli\nkaikki hiljaa.\n\nVavisten kuunteli vanhus ääniä.\n\nNopeasti astui Pablo uloskäytävälle, mutta samassa syöksyi parvi\nmiehiä sisään, yksi heistä kantoi soihtua, ja samassa tuokiossa\nheitettiin nuorukaisen pään yli tumma vaate, häneltä riistettiin ase,\nkädet sidottiin ja kapula pistettiin suuhun, ennenkuin hän ennätti\ntoipua hämmästyksestään.\n\nVoimakkaat käsivarret kuljettivat häntä. Puoleksi huumauksissa hän\nseurasi haukkoen ilmaa paksun vaatteen alla.\n\nHän tunsi, miten hänet työnnettiin ulkoilmaan. Peitteen läpi\ntunkeutui valoa, ja hän kuuli suuren ihmisjoukon puheenhälinää.\n\nEteenpäin, yhä eteenpäin häntä vietiin. Viimein hänet jätettiin\nseisomaan. Peite otettiin hänen päänsä päältä, ja rajattomaksi\nihmetyksekseen hän näki seisovansa temppelipyramidin juurella. Se\noli valaistu lukemattomilla tulilla aina huippuun asti, ja satoja\nkukilla seppelöityjä miehiä oli koolla sen juurella. Kaikkialla\nleimusi nuotioita, niin että vanha kuninkaanlinna oli valaistu kuin\nkeskipäivällä.\n\nVoimakas ääni ilmoitti, että näkymättömät olivat lähettäneet heille\nviisi ihmisuhria.\n\nYksiääninen voimakas huuto kajahti väkijoukon kurkusta vastaukseksi.\n\nPablo oli niin ihmeissään kaikesta siitä, mikä äkkiä kohtasi hänen\nsilmiään, ettei hän muistanut pelästyäkään.\n\nMenneisyys tuntui äkkiä kohonneen haudastaan.\n\nHän katseli temppelin läheisyydessä tungeskelevia joukkoja, joiden\nkiihkeästi leimuavat silmät tuijottivat vankeihin. Sitten hän kääntyi\nkatsomaan heitä.\n\nHänen lähellään seisoi zapoteki synkeänä, hänen toisella puolellaan\nTenanga, jonka silmät olivat tuskaisina luodut Pabloon, sitten\nmolemmat valkoihoiset, kaikki sidottuina kuten hän itsekin ja\nkapula suussa. Sitten hän kuuli Tanub-vanhuksen kaameata naurua;\nkummallisessa puvussaan tämä kiihkeästi juoksenteli edestakaisin,\nniin että kirjavat sulat hänen lakissaan liehuivat sinne tänne. Hän\nei ollut sidottu. Nyt ukko, joka näytti tavattoman kiihottuneelta,\nlähestyi Pabloa.\n\n\"Mitä nyt arvelet, nuorukainen?\" puhutteli hän tätä mayankielellä.\n\"Katso ympärillesi; näkymättömät elävät vielä, ei heidän valtansa\nvielä ole lopussa. Onnellinen sinä, joka olet valittu kuolemaan,\nikuisessa ilossa saat sinä asua auringossa. Oi, minua ei pidetty\nkyllin arvokkaana uhriksi alttarille.\"\n\nPian hän kuitenkin unohti surunsa ja purskahti taas kimeään nauruun:\n\"Katso näitä sotureita; he ovat maya-sotilaita; niiden henget,\njotka ovat kaatuneet, elävät yhä heissä, he odottavat uhria.\nTänään on kolmannentoista päivän juhla, sitä vietetään vain joka\nkahdessadasviideskymmenes vuosi -- minä olin aivan unohtanut sen --\nmutta papit laskevat tarkasti, he tietävät, milloin aika on käsissä.\"\n\nMitä oli tekeillä? Kun mielipuoli ukko puhui siitä, että hänet\nuhrattaisiin, värisi Pablon ruumis kauhusta. Hän muisti kuvauksia,\njoita oli lukenut esi-isäinsä verisistä ihmisuhreista. Tuo\nkauhistuttava taikausko -- sellaiselta tuntui se isä Bernardon\nkasvattamasta -- ei siis vielä ollut hävinnyt. Siltä melkein näytti.\nKuinka saattoi se olla mahdollista? Valaistu temppeli, koristettu\nihmisjoukko, jossa ei näkynyt ainoatakaan naista, osoitti kyllin\nselvästi, että tässä valmistauduttiin jumalia palvelemaan erityisin\njuhlamenoin.\n\nIhmisuhria? Aikana, jolloin kristinusko vallitsi maassa?\n\nPitkä, syvä ääni, jollainen lähtee näkinkenkätorvesta tai muusta\nsamantapaisesta soittimesta, keskeytti kiihtyneen nuorukaisen\nmietiskelyn. Ilmoille kajahti laulu, yksitoikkoinen, villi kuten ne\nkurkut, joista se lähti.\n\nTemppelipyramidin alapäässä olevasta kammiosta astui esiin jono\nmiehiä.\n\nHe olivat pukeutuneet pitkiin, valkoisiin pukuihin, hiuksissa oli\nkummallisia koristuksia, ja kulkiessaan he heiluttivat pannuja,\njoissa paloi väkevältä tuoksuvaa suitsutusta.\n\nHe suuntasivat kulkunsa pyramidin huippuun johtaville portaille ja\nastuivat niitä ylös. Heitä seurasi joukko samalla tavoin pukeutuneita\nmiehiä, jotka lauloivat ilmoja tärisyttävää, villiä laulua. Heitä\noli noin neljäkymmentä. Heidän jäljessään kulki laahaavaan, mustaan\nkaapuun puettu mies, jonka pitkä tukka liehui vapaana tuulessa.\n\nHitaasti, juhlallisesti kulkue liikkui ylöspäin, kiertäen\nkorkeata pyramidia useita kertoja ylös astuessaan, ja yhä kaikui\nyksitoikkoinen kaamea laulu, jota kumeat rummunlyönnit säestivät.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi yhteen sulloutuneessa ihmisjoukossa, jonka\nsilmät oli kiinnitetty kulkueeseen.\n\nLaulu vaikeni.\n\nPyramidin huipulla palveltiin kai jumalia juhlallisin menoin; mutta\nPablo ei voinut nähdä, mitä laatua ne olivat.\n\nSitten kuului ylhäältä sama syvä ääni, jonka he jo kerran ennen\nolivat kuulleet: \"Tuokaa uhrit, jotka meille ovat lähetetyt, tänne\nylös!\"\n\nJokaisen vangin vieressä oli koko ajan seisonut kaksi aseellista\nvartijaa. Käskyn kuultuaan he heittivät taas tummat peitteet\nvankiensa pään yli ja alkoivat taluttaa näitä samaa tietä, jota papit\nolivat kulkeneet pyramidia ylös.\n\nViimeisellä pengermällä otettiin peitteet taas pois.\n\nNäky, joka täällä ylhäällä avautui Pablon silmiin, sai hänet\nunohtamaan hetken kauhutkin.\n\nPengermillä palavat tulet valaisivat kirkkaasti pyramidia,\nja niiden valossa kuvastuivat valkopukuisten miesten hahmot\nräikeästi rakennuksen synkkää, raunioitunutta kiviseinää vasten.\nYlimmäisellä huipulla paloi myöskin tulia, mutta niiden valossa\nnäkyi vain tummapukuinen mies ja pari kolme muuta olentoa. Nyt alkoi\ntummapukuinen laulaa ja kiersi alttaria veitsi kädessä.\n\nPablo ei ymmärtänyt ikivanhan laulun säkeitä, mutta se oli\narvattavasti rukouslaulu maya-jumalille.\n\nNuorukainen katseli tovereitaan.\n\nMolemmat saksalaiset olivat hyvin kalpeita, he olivat äkkiarvaamatta\nja rajusti joutuneet tähän kauheaan seikkailuun. Sillä että\nnuo uskonkiihkoiset intiaanit aikoivat panna täytäntöön julman\ntoimituksensa täydellä todella, siitä ei ollut epäilystäkään.\nSitäpaitsi vihasivat kaikki intiaanit, jotka kuuluivat salaperäiseen\nnagualiliittoon, kiihkeästi valkoihoisia.\n\nHeidän uskonsa mukaan lähettivät jumalat itse heille tulevat uhrit\ntemppeliin, ja tällä kertaa oli niiden luku uskonkiihkoilijain\nsuureksi iloksi runsas.\n\nUhkamielisenä ja levollisena seisoi zapoteki paikallaan, synkeänä\nodotellen kohtaloaan. Tenangan silmät, jotka yhä olivat luodut\nPabloon, ilmaisivat syvää tuskaa. Häntä suretti nuorukaisen kohtalo\npaljon enemmän kuin oma onnettomuutensa.\n\nPapin laulu vaikeni. Syvä hiljaisuus vallitsi suuressa temppelissä,\näänettömänä seisoi odottava ihmisjoukko.\n\nTummapukuisen miehen viittauksesta tarttuivat vartijat zapotekiin,\nirroittivat hänen siteensä ja veivät hänet alttarin luo. Zapoteki\nkoetti riistäytyä irti, silloin heitettiin hänen ylitseen taas tumma\nvaate, ja hetkisen kuluttua oli papin veitsi surmannut hänet.\n\nKauhistuneina seisoivat saksalaiset ja Tenanga. Pablo yksin oli\njäätävän levollinen, vaikkakin hän arvasi pian joutuvansa saman\nkohtalon omaksi kuin zapotekikin. Hän kohotti silmänsä ylöspäin ja\nheitti tähtitaivaalle äänettömän kysymyksen: Näinkö elämäni päättyy,\ntaivaan Isä, hirvittävän taikauskon uhrina?\n\nNyt vartijat tarttuivat Pabloon viedäkseen hänet alttarin ääreen. He\nirroittivat hänen siteensä. Tenangan epätoivo oli rajaton; hän aikoi\nsyöksyä Pabloa kohti, mutta vartijat pitelivät häntä; hän tahtoi\nhuutaa jotakin, mutta kapula hänen suussaan esti. Silloin astui Pablo\nvartijainsa suureksi ihmeeksi pää pystyssä nopeasti portaita ylös.\nHänen tarmokkaita kasvojaan leimasi rauhallinen ylpeys, kun hän astui\npyramidin huipulle pappien eteen.\n\n\"Murhatkaa minut, orjat, vuodattakaa viimeisen kuninkaanne veri.\"\n\nMutta mielenliikutuksensa vallassa hän huomaamattaan käytti\nespanjankieltä, jolla hän oli oppinut ajattelemaan jo vuosikausia.\nPapit hätkähtivät, kun nuorukainen niin uljaasti ja pelkäämättä astui\nheidän luokseen, mutta vain hetkeksi. Sitten ylipappi viittasi. Kaksi\nmiestä tarttui hänen käsiinsä, kolmas repäisi hänen paitansa auki,\nniin että nuorukaisen paljas rinta hohti tulenvalossa.\n\nMies säpsähti ja huudahti kauhusta. Vavisten hän osoitti Pablon\nrinnassa näkyviä sinisiä viivoja.\n\n\"Kuningas!\" äänsivät hänen värisevät huulensa.\n\nYlipappi ja toiset harjatasanteella seisovat syöksyivät Pablon luo.\nKaikki tuijottivat kiemuraisiin viivoihin.\n\nSanan \"kuningas\" oli Tenangakin kuullut, ja hänen silmänsä loistivat\nilosta. \"Ken olet sinä?\" kysyi tummapukuinen mies. \"Nezualpillin\njälkeläinen, Jungunan poika\", vastasi Pablo koko olentonsa\nylpeydellä. Tällä kertaa hän käytti mayankieltä.\n\nMykkinä, vapisevina seisoivat nyt siinä äsken vielä peloittavat\nihmiset. \"Kuninkaitten jälkeläinen\", mutisi ylipappi. \"Jumalat ovat\nhänet lähettäneet, ihme on tapahtunut, Jungunan poika on palannut.\"\n\nHän polvistui nuorukaisen eteen ja taivutti päätään maata kohti;\nkaikki toisetkin lähellä olevat polvistuivat hänen viereensä\nkuiskaten: \"Kuningas, Nezualpillin jälkeläinen.\"\n\nHämmästyksen kumea kohina kuului alhaalla seisovan kansan suusta.\nPää pystyssä seisoi nuorukainen, hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen,\npapit kumarsivat häntä nöyrinä. Mitä se merkitsi? Sitten kohosi\ntummapukuinen pystyyn, ja voimakkaana kaikui hänen äänensä, kun\nhän huusi alas kansalle: \"Maya-kansan lapset, ihme on tapahtunut:\nJungunan poika on palannut, maya-kansa on saanut taas kuninkaan.\"\n\nSilloin lankesivat kaikki polvilleen mykkinä kunnioituksesta. Ja\nsitten puhkesi riemumyrsky tuhatlukuisen kansanjoukon huulilta, niin\nvaltava, että metsä ylt'ympärillä vavahti. \"Kuningas! Kuningas!\nJungunan poika! Näkymättömät olkoot hänen kanssaan!\"\n\nKun raikuva riemuhuuto oli vaiennut, kääntyi ylipappi nöyrästi Pablon\npuoleen: \"Käske, hallitsija. Tahdotko, että jatkamme uhritoimitusta?\"\n\nPablon silmistä leimahti halveksiva katse. \"Luuletko miellyttäväsi\nKaikkihyvää raa'alla pyövelintyöllä? Häntä, joka itse on rakkaus?\nLopeta!\"\n\nHän laskeutui portaita alas ja astui vankien luo, jotka toiveikkaina\nkatsoivat häneen. Hänen käskevästä viittauksestaan poistettiin kapula\nheidän suustaan. \"Nämä ovat minun ystäviäni.\" Riemuhuudoin vaipui\nTenanga hänen jalkainsa juureen: \"Oi, kuningas, kuningas, oi Hualpa,\nnäkymättömät olivat taaskin kanssasi!\"\n\nIloisena, sanaakaan sanomatta katseli saksalainen Pabloa.\n\nUnohtunut oli nyt verinen uhritoimitus; kansa iloitsi vain siitä,\nettä sen kuningassuvun viimeinen jälkeläinen seisoi ilmielävänä sen\nkeskellä. Ihmiset uskoivat varmasti vanhojen jumalien lähettäneen\nhänet oman kansansa luokse.\n\n\"Kansa tahtoo nähdä sinut, Nezualpillin jälkeläinen\", sanoi ylipappi,\n\"salli minun näyttää sinut heille.\"\n\nPablo taivutti päätään suostumukseksi.\n\nNeljä valkopukuista miestä kohotti hänet olkapäilleen ja kantoi hänet\nkansanjoukon saattamana pengermältä toiselle. Viimein he laskivat\nhänet palatsin pääportaille, ja silloin kansa polvistui laulaen\nkuningaslaulua.\n\nPablo kohotti kätensä.\n\nVallitsi kuolemanhiljaisuus.\n\n\"Maya-kansan miehet\", aloitti nuorukainen ryhdikkäänä ja\nkuninkaallisena, \"kova kohtalo on jo varhain riistänyt minut,\nJungunan pojan, kuninkaitten viimeisen jälkeläisen, keskuudestanne.\nIankaikkisen tahto on johtanut minut takaisin luoksenne. Minä olen\nteidän heimoanne, teidän vertanne, ja olen syvästi liikuttunut\ntuntiessani, kuinka uskollisesti maya-kansa on kiintynyt niihin,\njoiden suonissa virtaa muinaisten hallitsijainne verta. Olen nuori,\nja vähän olen vielä kokenut; mutta minä olen maya ja koetan uhrata\nkaikki voimani kansani hyväksi. Kiitän teitä rakkaudesta, jota olette\nosoittaneet Jungunan pojalle.\"\n\nTaaskin kajahti jyrisevä riemuhuuto. Pablon kaunis olento, hänen\nylevä hallitsijanryhtinsä, jota ei halpa pukukaan voinut peittää,\nihastutti kaikkia.\n\nSitten istuutui iloinen kansanjoukko sytytettyjen nuotioiden ääreen\nja alkoi maistella mukanaan tuomiaan eväitä. Papit olivat vaihtaneet\nvirkavaippansa tavallisiin yksinkertaisiin pukuihinsa. Vanhemmat\nmiehet tulivat Pablon luo ja tervehtivät häntä. He pyysivät häntä\nkertomaan elämästään ja kysyivät, aikoiko hän asettua isänsä\nmaatilalle asumaan.\n\nPablo kertoi lyhyesti vaiheistaan, mainitsematta mitään Chamulposta\ntai hänen kavaluudestaan, ja vastasi, että hän ei vielä voinut\npäättää mitään tulevaisuudestaan, ennenkuin oli saanut neuvotella\nisänsä ystävän, kenraali Aranan kanssa. Tuotiin ruokaa ja juomaa.\nPablo istui vanhempien miesten mukana piiriin; kunnioittavan iloisina\nkuuntelivat vanhukset hänen puhettaan. Monet heistä olivat tunteneet\nhänen isänsä.\n\nTanub tuli kummallisessa puvussaan heidän luokseen ja tervehti\nkaunopuheisella sanatulvalla kuninkaitten jälkeläistä, joka\nnäkymättömien armosta nyt oleskeli esi-isäinsä entisillä\nhallitussijoilla.\n\nPablo lupasi niille, jotka istuivat hänen ympärillään -- heidän\njoukossaan oli muutamia, jotka asuivat lähellä hänen isänsä kartanoa\n--, saapua heidän luokseen neuvottelemaan, miten parhaillaan\nraivoavan kansalaissodan suhteen olisi viisainta menetellä.\n\nSitten astui ylipappi, joka oli johtanut uhritoimitusta, Pablon luo.\nHän oli totinen, synkännäköinen mies, ja Pablo hätkähti ehdottomasti\nhänet nähdessään. Mutta mies, joka nyt esiintyi vain yksinkertaisessa\nponchossaan, sanoi levollisesti: \"Me iloitsemme kaikki, ettei\nkuninkaittemme suku vielä ole sammunut, Hualpa, Jungunan poika, ja\njokainen maya on ilolla antava henkensä puolestasi. Minä tiedän,\nettä sinä, joka olet kasvanut valkoisten joukossa, et voi tuntea\nja ajatella kuten me, et ainakaan vielä; mutta sinä opit sen\nkyllä, kun tulet tuntemaan kansasi. Minä ja monet noista olemme\nkotoisin _Tierra de guerrasta_ [= täysin tuntematon, vaikeapääsyinen\nvuoriseutu, missä alkuasukkaat yhä elävät esi-isiensä tapaan], jonne\nei kukaan valkoihoinen vielä milloinkaan ole jalallaan astunut sitä\nhengellään maksamatta. Me yksin olemme enää vapaita ja itsenäisiä ja\nelämme esi-isäimme tapoja noudattaen. Tule luoksemme, kuningas, jos\nespanjalaiset tekevät sinulle pahaa. Me kunnioitamme sinua. Meidän\ntäytyy nyt lähteä palatsista, hallitsija; nouseva aurinko ei saa\nnähdä meitä täällä. Näyttäydy vielä kerran kansallesi.\"\n\nPablo nyökkäsi suostumukseksi.\n\nTorven kumea ääni sai kaikki läsnäolijat nousemaan.\n\n\"Maya-kansa, näkymättömät ovat johtaneet kuninkaasi jälleen luoksesi,\ntässä seisoo Hualpa, Jungunan poika, hän on meidän. Jokainen meistä\non valmis antamaan elämänsä kuninkaitten jälkeläisen puolesta\nsaadakseen kerran asua ikuisessa valossa.\"\n\n\"Niin, niin --\", kajahti tuhatääninen huuto vastaukseksi.\n\n\"Jumalien pyhä yö on pian kulunut; hajaantukaa, jotta nouseva päivä\nnäkisi meidät kaukana niiden jumalien temppelistä, jotka ovat\nantaneet meille takaisin Nezualpillin jälkeläisen. Menkää.\"\n\nKaikki kumarsivat Pablolle, ja silmänräpäyksessä hajaantuivat he\npyhältä paikalta eri suunnille häviten kuin varjot pimeään.\n\n\"Olen jättänyt sinulle muutamia miehiä, jotka turvallisesti vievät\nsinut Aranan luo, Hualpa. Tule pian luoksemme.\"\n\nKuin näky oli kadonnut kaikki, mitä yö oli helmassaan tuonut, ja\nPablo oli Tenangan, Tanubin ja molempien saksalaisten kanssa yksin\npengermällä. Miehet, jotka ylipappi oli jättänyt Pabloa varten,\nodottivat metsässä palavat päreet käsissään. Niiden valossa ja\nTanubin opastamina he astuivat metsän läpi Tanubin kotiin. Pablo\nlaskeutui levolle, mutta kauan pakeni uni hänen silmiänsä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nKoti.\n\n\nMuutamia päiviä oli kulunut tuosta vaiherikkaasta yöstä. Otettuaan\nsydämelliset jäähyväiset Tanubilta lähti Pablo Tenangan ja\nsaattajiksi määrättyjen alkuasukkaitten seurassa matkalle kenraali\nAranan luo.\n\nOnnellisesti hän saapui suureen maakartanoon, joka sijaitsi Rio San\nIndron rannalla. Se oli kenraali Aranan maatila. Ilokseen Pablo kuuli\nkenraalin olevan kotona.\n\nHän lähetti yhden seuralaisistaan ilmoittamaan tulostaan ennakolta ja\nratsasti kohta sen jälkeen itse kartanon pihaan.\n\nLasiovesta astui Arana parvekkeelle ja loi silmänsä Pabloon.\n\"Jungunan piirteet. Ole tervetullut, lapsi, ystäväni poika, sinä olet\nkotona.\" Sydämellisesti hän sulki nuorukaisen syliinsä.\n\n\"Sinä olet kotona, kauan kaivattu lapsiraukkani; lepää nyt, sinä olet\nystävän luona, jonka sylissä lepäsit silloin, kun et vielä osannut\npuhuakaan.\"\n\nVanhan, arvokkaan ja hienotapaisen miehen sydämellinen vastaanotto\nliikutti syvästi Pabloa kaikkien kärsimysten jälkeen, joita hän oli\nkokenut.\n\nArana soitti kelloa, ja sisään astui palvelija. \"Seuraa häntä, lapsi,\nja pudista vaatteistasi matkatomut, tule sitten takaisin luokseni.\"\n\nPablo vietiin kylpyyn ja hänelle annettiin toiset vaatteet, jotka\nolivat olleet kenraalin pojan omat ja onneksi sopivat hänelle.\nVaihdettuaan näihin villin ja pahoin kuluneen metsästyspukunsa hän\nnäytti aivan toiselta ihmiseltä. Hän lähti sitten kenraalin luo, joka\nkäyskenteli parvekkeella edestakaisin.\n\n\"Oh\", sanoi tämä ja hymyili nähdessään muuttuneen nuorukaisen,\n\"toukasta on tullut perhonen. Vielä kerran, vielä kerran\nsydämellisesti tervetullut.\"\n\nJa nyt Pablon täytyi kertoa. Hän kuvaili kunnianarvoisalle miehelle,\nisänsä ystävälle, nuoren elämänsä vaiheita ja kertoi seikkailuistaan\nsiitä lähtien, kuin hänet oli ryöstetty del Rocasta. Kenraalia\nsuututti yhtä paljon Chamulpon kavaluus kuin kammottava tapaus\npyramidin laella.\n\nHän ilmoitti nuorukaiselle, että maan lakien mukaan hänen, kuten\nhänen esi-isänsä jo sukupolvia olivat tehneet, tuli kantaa nimeä\nReynador [= Hallitsija]. Hänen nimensä oli siis Diego Reynador, Pedro\nReynadorin poika, ja hän omisti Guatemalassa ja Yucatanissa laajoja\ntiluksia, joita kenraali Arana kadonneen perillisen holhoojana ja\nkummina oli hoitanut niin tunnollisesti, että melkoinen summa oli\nsijoitettuna hänen nimelleen Meridan pankkiin.\n\nHän puhui sitten nuorukaiselle kansalaissodasta ja maan tilasta,\nkertoi, miten kunnianhimoinen Chamulpo koetti uudistaa mayojen valtaa\nGuatemalassa ja Yucatanissa, voidakseen miehenä, jonka suonissa\nvirtasi muka kuninkaanverta, näytellä tärkeätä osaa Guatemalan\nkohtaloissa. Pablolla oli siis pian selvä kuva isänmaansa tilasta.\n\nMyöhemmin Arana esitti Pablon vaimolleen sekä tyttärelleen, jotka\nvastaanottivat nuorukaisen sydämellisesti.\n\nOutoa oli Pablosta nähdä tätä hienoa, miellyttävää kotia, jonka\njäsenet kuuluivat hänen heimoonsa. Hän viihtyikin heidän piirissään\nerinomaisesti, varsinkin viime aikain tapahtumain jälkeen.\n\nIloinen hän oli siitäkin, että nyt äkkiä tiesi olevansa rikas ja\nvaikutusvaltainen henkilö. Ja vietettyään hauskan päivän perheen\nkeskuudessa, kuninkaitten jälkeläinen laskeutui tyytyväisenä\nlevolle. Kun hän aamulla onnellisena ja iloisena heräsi, oli Maria\nensimmäisenä hänen ajatuksissaan. Hän istuutui siis kirjoituspöydän\nääreen ja kuvaili pitkässä kirjeessä tälle kaikki vaiheensa. Myös don\nAntoniolle hän kirjoitti kiittäen tätä kaikesta hyvästä, mitä hänen\nkodissaan oli orvon osaksi tullut.\n\nLopetettuaan kirjeensä hän pyysi kenraali Aranaa toimittamaan kirjeen\nniin pian kuin mahdollista del Rocaan, jotta Maria pian pääsisi\nhuolehtimasta hänen puolestaan. Kenraali lupasikin heti lähettää\ntaitavimman ja luotettavimman vaqueronsa, joka tunsi kaikki tiet,\nviemään kirjettä perille.\n\nAamiaisen jälkeen kenraali sanoi Pablolle: \"Nyt aion näyttää sinulle\noman kotisi, poikani. Mutta miksi tulee meidän nyt sanoa sinua,\nPabloksi vai Diegoksi?\"\n\n\"Pabloksi, kallis padrino, jos suvaitset; sillä nimellä on pikku\nsisareni jo vuosikausia minua maininnut.\"\n\n\"Hyvä, Pablo, lähtekäämme siis matkaan.\"\n\nHevoset oli jo tuotu pihalle, ja riemumielin Pablo nousi tulisen\noriin selkään saatuaan ensin kannukset, jotka eräs peoni kiinnitti\nhänen jalkoihinsa. Tenangan ja muutamien palvelijoiden seurassa he\nsitten ratsastivat pitkin joen rantaa.\n\nSeutu oli kaunista ja hyvin viljeltyä. Pian he saapuivat suurelle,\nhyvin hoidetulle maatilalle. Se oli Pablon perintötila, hänen\nkotipaikkansa. He ratsastivat varjoisaan herraskartanoon, jossa\npalvelijat ja alustalaiset vastaanottivat hänet niin suurella\nriemulla ja rakkaudella, että nuorukaisen silmät vettyivät.\n\nKuninkaitten jälkeläinen, joka niin kauan oli harhaillut koditonna,\noli vihdoinkin kotona, nuori kotka oli palannut pesäänsä. Seuraavana\npäivänä kenraali vei hänet vuorille, missä puhdasverisiä mayoja\nasui tiheissä ryhmissä. Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto,\nettä Jungunan poika oli palannut kansansa luo, ja kaikkialla\nvastaanotettiin Pablo suurella riemulla.\n\nHänen koko olentonsa, arvokas, ylhäinen ryhtinsä ja vaatimaton\nesiintymisensä voittivat kaikkien sydämet. Kaikki vakuuttivat\nhänelle, että milloin tahansa hän heidät kutsui aseisiin, he olivat\nvalmiit häntä empimättä seuraamaan. Tämä vuorilla asuva paimen- ja\nmetsästäjäheimo oli yhä vielä säilyttänyt itsenäisyytensä ja erosi\nmonessa suhteessa edukseen, kuten Pablo ilokseen huomasi, niistä\nalkuasukkaista, jotka vuosisatoja olivat eläneet espanjalaisten\norjuudessa. Hän näki täällä vapaita, voimakkaita miehiä, jotka kaikki\nolivat aseissa. Monet näistä miehistä olivat olleet temppelijuhlassa,\nja he tervehtivät nuorta kuningastaan kunnioittavalla ilolla. Kaukaa\ntulvi väkeä häntä katsomaan. Kaikkien maya-heimojen luo, aina\nYucataniin asti, levisi sanoma: Hualpa, nuori kotka, on saapunut.\n\nNäin oli kulunut kaksi viikkoa, ja Diego Reynador, jota hänen\npikku sisarensa sanoi Pabloksi ja mayakansa Hualpaksi, oli oppinut\nymmärtämään, että hänelläkin oli sanomista maan nykyisessä sekasorron\ntilassa; hän tiesi nyt, että hänen heimolaistensa rakkaus ja\nkunnioitus tekivät hänestä miehen, joka ei valtionkaan silmissä ollut\nmitätön. Tämä tietoisuus kohotti nuorukaisen ylpeyttä ja itsetuntoa.\n\nEräänä päivänä Pablo seisoi kenraali Aranan talon parvekkeella\najatellen del Rocaa. Silloin pihalle ratsasti väsyneen hevosen\nselässä vaquero, jonka Arana oli lähettänyt viemään Pablon kirjeitä\nMarialle ja don Antoniolle.\n\n\"Joudu\", huudahti iloisena Pablo, joka tunsi hänet, \"minkä viestin\ntuot?\"\n\nMies, joka oli intiaani, laskeutui hevosen selästä ja astui hitaasti\nportaita ylös.\n\n\"Onko sinulla kirjeitä? Puhu.\"\n\n\"Minulla ei ole kirjeitä\", lausui intiaani, \"ja tässä saat omasi\ntakaisin\". Vaqueron ääni oli miltei synkkä.\n\n\"Kirjeet takaisin?\" Jonkin hirveän onnettomuuden aavistus valtasi\nnuorukaisen.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"En voinut antaa niitä kenellekään. Del Roca on tuhkaläjänä. Señor on\nsodassa, señora jossakin rannikolla, señorita on kuollut, liekit ovat\nhänet surmanneet.\"\n\nNuorukainen seisoi kangistuneena, katse tuijotti elotonna tyhjään\nilmaan, sydän lakkasi lyömästä, kasvot olivat kalmankalpeat. Vaquero\nsäikähti nähdessään hänen tuskansa.\n\nViimein palautui nuorukaisen piirteisiin eloa, hänen kasvonsa\nvääntyivät tuskasta, mutta ei ainoatakaan kyyneltä vierähtänyt\nsilmistä. Hiljaa vain sopersivat huulet: \"Sisareni, rakas pikku\nsiskoni!\"\n\nHetkisen kuluttua hän sai vaivoin kysytyksi: \"Hukkunut liekkeihin?\"\n\n\"Niin ihmiset siellä sanoivat. Herraskartano syttyi yöllä tuleen;\nseñora pelastui, señoritasta ei ole löydetty jälkeäkään sen koommin,\nhän on palanut tuhkaksi.\"\n\n\"Ei, ei!\" huusi nuorukainen äkkiä. \"Ei, Jumala ei sellaista koskaan\nsallisi -- ei, ei!\"\n\nPonnistaen kaikki voimansa hän hillitsi suunnattoman tuskansa ja\nsanoi jäätävän levollisesti: \"Kiitän sinua. -- Tenanga!\"\n\nTenanga, joka uskollisen koiran tavoin aina oli Pablon lähellä,\nriensi paikalle.\n\n\"Käske satuloimaan parhaat hevoset matkaa varten. Me lähdemme del\nRocaan. Pian!\" Osoittamatta vähääkään ihmettelyä Tenanga riensi\npaikalla noutamaan hevoset. Pablo, joka yhä oli miltei kammottavan\ntyyni, meni huoneeseensa, pukeutui metsästyspukuun, heitti viitan\nylleen, otti rahaa ja pyssynsä ja riensi alas.\n\nPihalla hän tapasi kenraalin, joka juuri oli palannut vainioitaan\ntarkastamasta ja vaquerolta kuullut, mitä del Rocassa oli tapahtunut.\n\n\"Pablo!\"\n\n\"Minun täytyy lähteä matkalle, padrino, kutsua kuolleita eloon.\"\n\n\"Tiedän sen; sinä näet, etten valita. Hän oli maan päällä ainoa\nolento, joka minua rakasti; minä tahdon etsiä hänen tuhkansa ja\nhaudata sen siunattuun maahan. Niin kauan kuin minä hengitän, elää\nhän minun sydämessäni.\"\n\n\"Sinä joudut sodan jalkoihin.\"\n\n\"Minä en pelkää.\"\n\n\"Ota seuralaisia mukaasi.\"\n\n\"Ei, matkustan varmemmin Tenangan kanssa.\"\n\n\"Pablo, sinulla on muitakin velvollisuuksia.\"\n\n\"Ei yhtään pyhempää. Ei, padrino, älä minua nyt pidätä, minä\nkuolisin, jos minua estäisit.\"\n\n\"Lähde, poikani, ja kaitselmus sinua suojelkoon. Onko sinulla\nkuninkaitten tähti mukanasi?\"\n\n\"On.\"\n\nPablo kantoi povellaan, siitä päivin kuin hän oli tullut kenraali\nAranan kotiin, pientä kultaista tähteä, joka oli samanmuotoinen\nkuin hänen rintaansa kaiverrettu merkki. Hänen esi-isänsä olivat\naikaisemmin sitä käyttäneet, ja se ilmoitti oikeille mayoille, kenen\nkanssa he olivat tekemisissä.\n\n\"Tervehdi perhettäsi, padrino.\"\n\n\"Jumala sinua suojelkoon ja saattakoon sinut pian takaisin luoksemme.\"\n\nTenanga toi hevoset, hänkin oli aseissa ja matkatamineissa. He\nheittäytyivät satulaan ja ratsastivat pois.\n\nVakavana katsoi Arana heidän jälkeensä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nPalopaikalla.\n\n\nNeljäntenä iltana kotoa lähdön jälkeen Pablo ja Tenanga ratsastivat\nlaaksoon, jossa del Roca sijaitsi. Jo kaukaa törröttivät\nherraskartanon mustuneet rauniot heidän silmiinsä.\n\nHitaasti he ratsastivat vainioiden halki perille.\n\nMuuan vanha intiaanivaimo näki heidän tulevan ja tunsi Pablon.\n\nXinka-intiaanit eivät yleensä suosineet nuorukaista hänen ylpeytensä\ntähden, vaikka he ylpeilivätkin siitä, että punaihoinen mies oli niin\nläheisessä suhteessa valkoisiin; tällä kertaa näytti vanha eukko\nkuitenkin iloiselta nähdessään Pablon.\n\n\"Oi, don Pablo, elätkö sinä vielä?\"\n\n\"Kuten näet, muoriseni.\"\n\n\"Sinä tulet surulliseen aikaan; katso tuonne\", hän osoitti raunioita.\n\n\"Tiedän. Kerro minulle, miten kaikki tapahtui.\"\n\n\"Oi, minä en tiedä paljon mitään, ei kukaan meistä tiedä juuri\nmitään; keskiyön aikana, kun vartija huudollaan ilmoitti tulen\nolevan valloillaan, paloi talo jo ilmiliekeissä. Hän oli varmaankin\nnukkunut.\"\n\n\"Tiedetäänkö, miten tuli syttyi?\"\n\n\"Ei kukaan sitä tiedä.\"\n\n\"Missä tuli ensin syttyi?\"\n\n\"Palvelijain sanan mukaan donna Marian makuuhuoneessa; sen vuoksi ei\nhäntä voitukaan pelastaa.\"\n\n\"Eikö kukaan koettanut häntä pelastaa?\"\n\n\"Oi, kaikki oli liian myöhäistä; kun väki huudettiin paikalle, oli\njo liian myöhäistä. Me pelastimme vain señoran. Hän juoksi sitten\nedestakaisin, rukoili, itki, huusi señoritaa, vaipui tainnoksiin --\noi, se oli kauheata. Ja sammuttaa ei enää voitu, oli liian myöhäistä,\nkaikki liian myöhäistä.\"\n\n\"Ja minne olette haudanneet donna Marian?\"\n\n\"Oi, don Pablo, kauhea tuli oli polttanut hänet kokonaan.\"\n\n\"Eikö hänen maallisia jäännöksiään etsitty?\"\n\n\"Oi, kyllä, kaikki, kaikki, itse señorakin; oi, vain raunioita ja\ntuhkaa oli jäljellä.\"\n\n\"Missä on señora?\"\n\n\"Hän on matkustanut pois, hyvin kauas.\"\n\n\"Onko don Antonio käynyt täällä?\"\n\n\"Hän on sodassa kapinallisia vastaan. Hän oli täällä erään vanhan\nkenraalin kanssa, matkusti pois, eikä ole sen koommin palannut.\"\n\n\"Onko tilanhoitaja täällä?\"\n\n\"Kyllä, don Esteban on täällä.\"\n\n\"Minä käyn hänen luonaan. Hyvästi, muoriseni.\"\n\nHe ratsastivat ulkorakennusten luo, jotka vielä olivat pystyssä, ja\ntapasivat siellä tilanhoitajan, joka suuresti hämmästyi nähdessään\nPablon.\n\nHänellä ei ollut paljon lisättävää vanhan intiaanieukon kertomukseen.\n\n\"Meille kaikille on täydellinen arvoitus, kuinka tuli saattoi niin\nnopeasti levitä; vasen siipirakennus, joka tosin oli puusta, oli\njo ilmiliekissä, kun heräsimme. Melkeinpä voisi luulla tulipaloa\nmurhapoltoksi, jos siihen löytyisi minkäänlaista syytä.\"\n\nSyvä murhe, joka synkisti nuorukaisen kasvot, sai tilanhoitajan\nsanomaan:\n\n\"Teidän täytyy koettaa rauhoittua, don Pablo; minä tiedän kyllä,\nkuinka rakas hän oli teille.\"\n\n\"Minä olen rauhallinen, don Esteban, olen vain tullut hänen\nhaudalleen rukoilemaan.\"\n\n\"Se on kauhean surullista; niin nuori ja kaunis.\"\n\n\"Ja niin hyvä.\"\n\nOli jo yö, ja tilanhoitaja opasti molemmat nuorukaiset makuupaikkaan.\nHe olivat molemmat väsyksissä, olivathan he pieniä levähdyksiä\nlukuunottamatta yhtä mittaa istuneet hevosen selässä. Mutta siitä\nhuolimatta uni pakeni Pablon silmiä.\n\nHeti aamun valjetessa kuninkaitten jälkeläinen nousi vuoteeltaan ja\nastui ulos.\n\nAamuvalossa näyttivät ennen niin komean kartanon mustuneet rauniot\nvielä surullisemmilta kuin edellisenä iltana.\n\nHitaasti, murheellisena Pablo astui pitkin raunioita.\n\nKappaleen matkan päässä kulki Tenanga, joka ei koskaan jättänyt häntä\nyksin.\n\nPuoleksi hiiltyneelle hirrelle, joka oli kaatunut siinä kohdin,\nmissä Marian huone ennen oli ollut, vaipui Pablo istumaan peittäen\nkasvot käsiinsä. Syvässä surussaan hän ei huomannut, miten Tenanga\ninnokkaasti tutki maaperää.\n\nErään ulkorakennuksen takaa astui esille sama vanha vaquero, joka oli\nlähetetty johtamaan sotamiehiä vuoripolkua myöten silloin, kun Lerma\noli del Rocassa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään Pablon.\n\nHän jäi äänetönnä seisomaan ja katseli surkutellen nuorukaista.\nSitten hän sanoi -- hän tiesi hyvin, että suloinen tyttö ja\nintiaanipoika olivat olleet yksi sydän ja yksi sielu: \"Hän on\ntaivaassa, don Pablo, armaiden enkelien luona, lohduttakoon se meitä.\"\n\n\"Niin\", vastasi Pablo tuskin katsoen häneen.\n\n\"Kyllä nyt suree vanha kenraali, joka juuri oli löytänyt\ntyttärenlapsensa\", jatkoi vanha paimen.\n\nPablo tuskin kuuli hänen puhettaan.\n\n\"Kenraali\", toisti hän koneellisesti.\n\n\"Niin, kenraali de Lerma; donna Maria oli hänen tyttärensä tytär, ja\nsattuma vei heidät yhteen täällä.\"\n\nNyt Pablo kävi tarkkaavammaksi.\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Minä olin läsnä silloin, kun don Antonio toi teidät laivahylystä,\nsinut, don Pablo, ja donna Marian. Ei kukaan ole saanut sen koommin\nselkoa, mitä sukua donna Maria oli. Sitten tuli kenraali de Lerma, ja\nkuin ihmeen kautta selvisi kaikki.\"\n\n\"Hän on siis löytänyt sukulaisensa?\" vastasi Pablo\nvälinpitämättömästi. \"Niin, vanhus kai itkee nyt\", lisäsi hän vielä.\n\nHänen kaikki ajatuksensa olivat keskittyneet vain sisareen.\n\n\"Siihen aikaan oli kuumat päivät\", jatkoi vaquero, \"vuorilla\ntaisteltiin kiivaasti. Minä johdin sotamiehet vuorisolaa myöten,\netteivät kapinalliset pääsisi kenraalia takaapäin ahdistamaan.\nSiellä yllätimme Tamayn, tigreron, jonka don Antonio oli ajanut pois\ntalostaan. Hän aikoi nähtävästi leikkiä kavaltajaa, hän tunsi näet\nsolat; mutta pahaksi onneksi tuo lurjus pääsi pujahtamaan käsistämme.\nKadun katkerasti, etten häntä sillä kertaa nitistänyt.\"\n\n\"Tamay on äskettäin käynyt täällä\", sanoi Tenanga, joka oli\nlähestynyt heitä ja kuullut vaqueron sanat.\n\n\"Mitä sanot?\" huudahti paimen kiivaasti. \"Kuka sinä olet?\"\n\n\"Don Pablon palvelija.\"\n\n\"Missä Tamay on ollut?\"\n\n\"Täällä. Tuossa on hänen merkkinsä.\"\n\n\"Näytäpäs ne minulle, poika\", sanoi Benito.\n\n\"Tule.\" Hän vei paimenen kukkapengermille, jotka ympäröivät taloa.\nPablo kulki hitaasti heidän jäljessään. Hän oli tuskin kuullut heidän\npuhettaan, hänen tuskansa oli liian syvä.\n\nTenanga pysähtyi.\n\n\"Osaatko lukea maasta, vaquero?\"\n\n\"Luulisinpä osaavani.\"\n\n\"Katso siis.\"\n\nTenanga osoitti erästä pehmeässä maassa vielä näkyvää jälkeä. Se oli\nsäilyttänyt muotonsa, kun ei ollut satanut.\n\n\"Tunnetko tämän jäljen?\" Paimen tarkasti sitä kauan.\n\n\"En\", sanoi hän viimein.\n\n\"Tässä seisoi Tamay\", sanoi Tenanga varmasti \"Minä en koskaan unohda\njälkeä, jonka kerran olen nähnyt.\"\n\n\"Voitpa olla oikeassa, poika\", sanoi siihen Benito, \"hänellä on\ntavattoman pitkä jalka. Mutta mitä hänellä täällä olisi ollut\ntekemistä?\"\n\n\"Hän on sytyttänyt tulipalon.\"\n\nPablo hätkähti ja läheni heitä säihkyvin silmin. Benito pelästyi.\n\n\"Hän?\"\n\n\"Miksi hän muutoin olisi täällä käynyt? Hän on rosvon tavoin kostanut\ndon Antoniolle.\"\n\n\"Hän on konna!\"\n\n\"Hän on myöskin ryöstänyt. Kas tässä on neekerin jäljet.\"\n\n\"Neekerin?\"\n\n\"Etkö tunne pitkäkantaista lättäjalkaa? Se on mustan jalanjälki.\nHe ovat yhdessä kantaneet jotakin. Katso näitä jälkiä. Ne ovat sen\nvuoksi painuneet syvemmälle, että heillä on ollut taakka, muuten\njälkiä tuskin enää näkyisi.\"\n\n\"Kuulepas, poika, jos sinä puhut totta, niin olet suuri rastreador.\nOi, ja tulipalo on vaatinut niin kalliin uhrin. Ah, sitä\nTamay-konnaa!\"\n\n\"Hän on kuoleva, Benito\", sanoi nyt Pablo vihasta vapisevalla\näänellä. Hän kiersi rauniot, etsi ja tarkasti, turhaan. Masentuneena\nhän nojautui mustunutta muuria vasten. Tenanga, joka oli seurannut\nhäntä terävillä silmillään, hänkin etsien tuhkasta joitakin\njäännöksiä, lähestyi nuorukaista, katsoi häneen ja sanoi hiljaa,\nharvinaisen juhlallisesti: \"Herra, donna Maria ei ole palanut.\"\n\nPablo kääntyi salamannopeasti hänen puoleensa ja tuijotti häneen.\n\n\"Ei, herra, hän ei ole palanut, hänet on ryöstetty.\"\n\n\"Mitä sanot? Mitä?\" sanoi Pablo kiihkeästi.\n\n\"Jos señorita olisi täällä palanut, herra, näkisimme joitakin\njäännöksiä hänen ruumiistaan; mutta mitään ei ole, hänet on viety\npois. Tamay ja neekeri ovat ryöstäneet donna Marian.\"\n\nPablo vapisi huomattavasti ja kuiskasi vapisevalla äänellä tuskin\nymmärrettävästi: \"Arvelet siis -- että -- hän vielä olisi -- elossa?\"\n\n\"Minä toivon sitä.\"\n\n\"Oi, oi, Tenanga! päivänsäde pimeässä yössä, älä anna sen sammua.\nEtsi, etsi, Tenanga, etsi ja ota minulta kaikki, mitä haluat.\"\n\nHän liitti kätensä ristiin ja rukoili.\n\n\"Mutta jos, jos olisit oikeassa, jos hän? Oi, ei turhia toiveita,\nei pettymystä. Mikä olisi ajanut tuon miehen tarttumaan suloiseen\nkukkaan?\"\n\n\"Minun luullakseni hän on sytyttänyt kartanon palamaan kostonhimosta,\nolihan don Antonio ajanut hänet pois. Sen ohella on señorita joutunut\nhänen ja hänen kätyriensä käsiin, ja he ovat riistäneet hänet\nmukaansa kiristääkseen hänestä lunnaita.\"\n\n\"Oi, Tenanga, siinä tapauksessa he olisivat jo kauan sitten tulleet\nniitä vaatimaan. Pelkään, että johtopäätöksesi ovat liian rohkeat ja\nettei donna Maria enää ole elävien ilmoilla.\"\n\n\"Herra\", sanoi Tenanga, \"etsikäämme. Meillä on jo alku käsissä,\nkoettakaamme päästä lopunkin jäljille. Me tiedämme Tamayn olleen täällä;\nme löydämme hänet, sillä kaikki mayat ovat sinun palvelijoitasi; minä\ntunnen neekerin jäljet, joka häntä auttoi; me saamme kyllä hänestäkin\nselon. Herra, herra, ole rauhallinen, me löydämme kyllä donna\nMariankin.\"\n\n\"Jumala sen suokoon. Koettakaamme.\"\n\nHe lähtivät raunioilta.\n\n\"Ette tekään ole voineet löytää rakkaan lapsen jäännöksiä\", sanoi\nBenito, \"tiesin sen, olen, heti kun tuli sen salli, etsinyt\nonnettoman señoran käskystä rauniot perinpohjin, olen kääntänyt\njokaisen hirren; liekit ovat tehneet puhdasta jälkeä\".\n\nVaqueron sanat vahvistivat vain Tenangan otaksumaa.\n\nToiveikkaammin kuin ennen sanoi Pablo: \"Sinä puhuit äsken jotakin\neräästä kenraalista ja Mariasta; minä en silloin oikein sanojasi\nkäsittänyt, pyydän sinua: toista vielä sanasi.\"\n\nSuureksi ihmetyksekseen Pablo kuuli nyt kenraali de Lerman ja\nMarian kohtaamisesta. Paikalle saapunut tilanhoitaja todensi\nihmeellisen tapauksen. \"Niin\", sanoi hän, \"hänen nimensä on\nnyt donna Maria Pinol, ja hän on kenraalin lapsenlapsi ja maan\nrikkaimpia perijättäriä. Tunnen vain yhden ihmisen, joka ei siitä\niloinnut, nimittäin tuo inhottava señor de Mendez, kenraalin sisaren\npojanpoika, jonka toiveet suuresta perinnöstä siten menivät myttyyn,\nja sen minä hänelle suon.\"\n\nTilanhoitaja kuunteli hämmästyneenä, kun hänelle kerrottiin Tenangan\narveluista ja huomioista.\n\n\"Tamay täällä? Missä hän tiesi hirttonuoran olevan valmiina\nitselleen! Hm -- murhapolttaja? Siitä konnasta saattaa kyllä uskoa\nmitä tahansa. Hm, eipä ole hassumpaa, mitä intiaani tuossa puhuu; ja\nminä en tosin mielelläni panettele, don Pablo, mutta onpa eräs, joka\nsuuresti siitä hyötyisi, jos donna Maria ei enää elä.\"\n\nSäihkyvin silmin Pablo kuunteli hänen puhettaan.\n\n\"Niinkö luulette, don Esteban? Missä hän on?\"\n\n\"_Quien sabe?_ Kuka sen tietää? Sotaväessä hän ei ollut, ja, kuten\nolen kuullut, hän lähti matkoille, sen jälkeen kuin kenraali, hänen\nisosetänsä, saapui tänne.\"\n\n\"Hyvä, don Esteban, kiitän teitä. Tenanga on löytänyt jäljen ja minä\nmyös, me aiomme niitä seurata.\"\n\n\"Taivaan Herra suokoon teille menestystä, don Pablo. Mutta tulkaa nyt\nkanssani aamiaiselle.\"\n\nPablo lähti tilanhoitajan kanssa. Benito seurasi heitä, ja Tenanga\njäi vielä tutkimaan jälkiä kukkapenkereestä.\n\nAamiaisella don Esteban sanoi Pablolle: \"Kertokaahan nyt, mitä teille\non tapahtunut sinä aikana, kun olitte poissa. Täällä oltiin kovin\nlevottomia teidän tähtenne. Donna Maria oli epätoivoinen.\"\n\n\"Niin, uskon sen.\"\n\nPablo kertoi sitten lyhyesti, että hän monen seikkailun jälkeen oli\nsaapunut kenraali Aranan luo, joka vastedes tulisi pitämään huolta\nhänen tulevaisuudestaan.\n\n\"Niin, kenraali oli täällä teitä etsimässä.\"\n\nNyt tuli Tenanga ja sanoi: \"Jäljet johtavat maantielle.\"\n\n\"Hyvä! Syö nyt ensin ja lähtekäämme sitten. Toimittakaa, don Esteban,\nkimoni satuloiduksi ja antakaa Tenangallekin hyvä hevonen; omamme\novat väsyneet.\"\n\n\"Heti, don Pablo.\" Hän kutsui peonin luokseen ja käski tämän tuoda\nhevoset.\n\n\"Onko kenraali de Lermalle annettu tieto onnettomuudesta?\"\n\n\"Señora on kirjoittanut don Antoniolle.\"\n\n\"Missä on donna Inez?\"\n\n\"San Joséssa, kunnes täällä on kaikki taas jonkinlaisessa kunnossa.\"\n\n\"Voitteko lähettää jonkun sananviejän täältä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minä kirjoitan hänelle; voinko saada kirjoitusneuvot?\"\n\nDon Esteban vei Pablon työhuoneeseensa. Pablo kirjoitti lyhyesti,\nmutta selvästi kokemistaan vaiheista ja antoi heikon vihjauksen\ntoiveistaan. Kirjeen hän antoi tilanhoitajalle.\n\nHevoset olivat jo satuloidut ja Tenanga oli tehnyt kaikki\nvalmistukset matkaa varten.\n\nJäähyväisiä heittäessään kysyi vielä Pablo, joka tuntui heränneen\nuuteen elämään: \"Tiedättekö mitään uutta sodasta, don Esteban? Missä\ntaistellaan?\"\n\n\"Me emme täällä tiedä paljoa sodasta. Vain silloin tällöin saamme\ntietoja, nekin myöhäisiä. Taistellaan etelässä ja koillisessa, ja\nhallituksen asiat lienevät vähän paremmalla kannalla kuin ennen.\nSiinä kaikki, mitä tiedän.\"\n\nPablo sanoi nyt hyvästi tilanhoitajalle ja lähti Tenangan seurassa\ndel Rocan raunioilta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nTakaa-ajo.\n\n\n\"Nyt, Azualin poika, näytä, mitä osaat\", sanoi Pablo.\n\"Ruhtinaallisesti tahdon sinut palkita.\"\n\n\"Oi, herra, minä palvelen sinua, koska olen maya ja koska rakastan\nsinua, en rahasta.\"\n\n\"Sinä olet ystäväni, Tenanga, tiedän sen\", sanoi nuorukainen ojentaen\nkätensä seuralaiselleen.\n\nKun he olivat saapuneet paikalle, johon asti Tenanga oli seurannut\nTamayn ja neekerin jälkiä, hän laskeutui hevosen selästä maahan.\n\nPablo pysähdytti myös hevosensa.\n\n\"Ratsasta maantielle, herra, minä kuljen sivulla.\"\n\nPablo ratsasti tietä myöten. Vaikka hän olikin innokkaana\nmetsästäjänä tottunut löytämään eläinten jäljet ja niitä seuraamaan,\ntiesi hän hyvin, ettei hän likimainkaan voinut vetää vertoja\nTenangalle siinä suhteessa; sen vuoksi hän salli tämän yksin hoitaa\ntehtävänsä. Tiesihän hän hyvin, kuinka terävä huomiokyky ja tarkka\nnäkö nuorella mayalla oli.\n\nTenanga kulki kuin vainukoira hitaasti ruohikkojen ja pensaikkojen\nhalki, astui hetkisen tien reunaa ja viittasi sitten Pabloa tulemaan\nluokseen.\n\nNuorukainen astui hevosen selästä maahan ja lähestyi häntä. \"Katso\ntänne\", sanoi Tenanga osoittaen maahan, \"tässä he ovat levähtäneet\nkuormineen; näetkö Tamayn ja neekerin jäljet?\"\n\nPablo tarkkasi jälkiä ja tunsi ne.\n\n\"Ja täällä.\"\n\n\"En näe mitään.\"\n\nTenanga taivutti syrjään ruohokimpun. \"Etkö tunne hentoa tytönjalkaa?\"\n\nRiemuhuuto pääsi Pablon huulilta, hän tunsi siron jalanjäljen maassa;\nrosvot eivät siis olleet kuljettaneet ruumista, kuten hän oli\npelännyt.\n\n\"Edelleen, Tenanga.\"\n\n\"Pitkällä emme vielä ole\", vastasi tämä, \"tuossa he ovat nousseet\nmuulien selkään --\", hän osoitti paikkaa.\n\n\"Ja ratsastaneet tielle --?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Siinä on vaikea seurata jälkiä.\"\n\n\"Vaikeata, melkein mahdotonta.\"\n\n\"Tule, ponnista näköäsi.\"\n\n\"Ei, herra, ratsasta sinä kuten tähän asti tiellä, minä käyn tätä\nreunaa.\"\n\nNiin tapahtuikin.\n\nTenanga poikkesi kyllä silloin tällöin tielle; mutta läheisistä\nkartanoista tulevat muulit, vaunut ja hevoset olivat jättäneet niin\npaljon jälkiä tielle, että oli mahdotonta löytää rosvojen jälkiä.\n\nHän tutki sitä tarkemmin tien syrjässä kasvavat pensaikot.\n\nNäin he kulkivat hitaasti eteenpäin.\n\nTaaskin Tenanga pysähtyi ja viittasi Pabloa tulemaan.\n\nKun tämä seisoi hänen vieressään, sanoi hän; \"Tässä he ovat\npoikenneet maantieltä ja lähteneet pohjoista kohti.\"\n\n\"Poikenneet maantieltä?\"\n\n\"Niin, ja tässä.\" Tenanga kumartui, nosti maasta siron tohvelin ja\nojensi sen Pablolle.\n\nSykkivin sydämin tämä tunsi sen Marian omaksi. Donna Inez oli\nkirjaillut sen taiteellisesti ja antanut sen kerran lemmikilleen\nsyntymäpäivälahjaksi.\n\n\"Oi, Tenanga, ystävä, mikä lohdutus! oi, hän on vielä elossa.\"\n\n\"Jää tähän.\"\n\nTenanga poistui ja palasi hetkisen kuluttua.\n\n\"He ovat ajaneet puroon, joka juoksee tuolla. Minä en tunne näitä\nseutuja; minne se virtaa? mistä se tulee?\"\n\n\"Se tulee vuorilta ja laskee Rio Pacioon. Elleivät he heti taas ole\nsiitä nousseet --\"\n\n\"Eivät ole --\"\n\n\"Niin heidän on täytynyt ratsastaa ylöspäin, sillä alempana puro\nsyvenee, ja sen rannat käyvät liejusiksi.\"\n\n\"Ratsastakaamme jäljestä.\"\n\nKun he olivat saapuneet paikalle, jossa Tenangan väitteen mukaan\nmuulien jäljet johtivat veteen, he ratsastivat puroon ja liikkuivat\nhitaasti eteenpäin Tenanga edellä.\n\nJonkin ajan kuluttua Tenanga sanoi: \"Tässä he ovat nousseet vedestä.\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Tässä on muulin vasen jalka luiskahtanut, katso.\"\n\nNyt Pablo huomasi sen.\n\nTenanga laskeutui hevosen selästä ja kahlasi maihin. Metsä oli näillä\ntienoin matalaa viidakkoa.\n\n\"He ovat ratsastaneet ylöspäin, herra.\"\n\n\"Hyvä, seuratkaamme heitä.\"\n\n\"Tulemmeko nyt vuoristoon?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sepä paha. Sinä olet kai usein metsästänyt näissä metsissä Tamayn\nkanssa, herra; etkö tiedä, oliko hänellä täällä jokin turvapaikka?\"\n\n\"Me olemme usein levähtäneet ja pitäneet sadetta tuolla ylempänä\neräässä kallioluolassa, joskus olemme olleet siellä yötäkin.\"\n\n\"Lähtekäämme sinne. Mutta ensin ratsastamme vain jälkiä myöten.\"\n\nRatsastettuaan kaksi tuntia vaivalloista tietä pensaikkojen ja\norjantappuristojen läpi he saapuivat metsästä aukeamalle, jossa\nkasvoi laihaa ruohoa. Sen takana kohosi tummia kallioita.\n\n\"Missä on luola, herra?\"\n\n\"Edessämme, tuolla.\"\n\n\"Ratsasta edellä, tarkastakaamme se.\"\n\nPian he joutuivat kallioiden väliin ja saapuivat vähän ajan kuluttua\npieneen laaksoon, jossa kasvoi ruohoa ja joitakin puita.\n\n\"Tuossa on luola.\" Pablo osoitti pensaitten ympäröimää aukkoa.\n\n\"Anna minun mennä ensin yksin, herra.\"\n\n\"Mene.\"\n\nTenanga laskeutui maahan, otti pyssyn käteensä ja hiipi varovasti\nluolaa kohti. Sen ulkopuolella hän hetken aikaa kuunteli ja astui\nsitten sisään. Heti sen jälkeen hän tuli ulos.\n\n\"He ovat olleet täällä.\"\n\nPablo laskeutui hevosen selästä, sitoi ratsut ja astui sitten\nTenangan jäljestä luolaan.\n\n\"Tässä on Tamayn jäljet.\"\n\n\"Mutta ehkä ne ovat vanhemmat?\"\n\nHäiriintymättä Tenanga jatkoi: \"Siinä on neekerin jälki, ja tuossa,\nkas tuossa on señoritan jälki: toisessa jalassa kenkä, toinen ilman.\"\n\nViimeksimainittu oli helppo tuntea. \"He ovat levänneet täällä.\nMeidänkin täytyy lepuuttaa ja syöttää hevosiamme ja itsekin syödä,\nherra.\"\n\nPablo otti pienen kengän, jota hän kantoi povellaan ja vertasi sitä\njälkeen; se sopi tarkalleen. \"Niin, hän on ollut täällä\", sanoi hän\nvetäen syvään henkeä ja töin tuskin hilliten mielenliikutustaan;\n\"mutta sinä olet oikeassa, meidän täytyy levätä, hevoset kuten\nihmisetkin tarvitsevat voimia.\"\n\nTenanga pani hevoset liekaan, jotta ne saattoivat syödä, ja palasi\nluolaan kädessään metsästyslaukkunsa, joka don Estebanin keittiössä\noli täytetty runsain eväin. Hän itse söi hyvällä ruokahalulla; sen\nsijaan Pablon täytyi pakottautua syömään, mutta hän tiesi, että se\noli välttämätöntä.\n\nKun he olivat syöneet, kysyi Tenanga: \"Luuletko, herra, että señor,\njosta tilanhoitaja puhui, on ollut tässä leikissä mukana?\"\n\n\"Señoritan kuolema tekee señor de Mendezin rikkaan kenraalin\nperilliseksi.\"\n\n\"Onko hän huono ihminen?\"\n\n\"Konna.\"\n\n\"Kenen puolella luulet hänen olevan, hallituksen vai kapinallisten?\"\n\n\"Tiedän vain, että hänen isosetänsä, hallituksen joukkojen\nylipäällikkö, ei voi häntä sietää.\"\n\n\"Silloin kai hän on kapinallisten puolella?\"\n\n\"Luulen häntä liian viisaaksi asettuakseen julkisesti heidän\npuolelleen, ennenkuin he ovat voittaneet. Minä en voi ymmärtää, miksi\nhän ryöstätti Marian elävänä; niin kauan kuin tämä on elossa, ei hän\ntietysti saata periä.\"\n\nTenanga hymyili: \"Huomaa, herra, Tamay on hyvin viisas ja tuntee\nasiat; sen sijaan, että hän olisi polttanut señoritan, on hän\nryöstänyt tämän ja säilyttää tätä panttina voidakseen kiristää\nenemmän rahoja señor de Mendeziltä. Kenties ei tämä edes tiedäkään\ndonna Marian olevan elossa.\"\n\n\"Toden totta, Tenanga, sinä olet älykkäin poika, minkä koskaan\nolen tavannut. Luulenpa, että olet oikeassa. Ja vain tuon konnan\nrahanhimoa saa lapsiraukka kiittää hengestään. Mutta neuvopas nyt,\nminne suuntaamme kulkumme.\"\n\n\"Nähkääs, herra, sinne, missä vapaat mayat elävät, ei Tamay uskalla\nlähteä; hän on halveksittu. Mahdollisesti hän on lähtenyt hakemaan\nsuojaa Chamulpon luota, jonka kautta hän jälleen toivoi pääsevänsä\nkunnialliseksi sinut kavaltaessaan. Mahdollista on myöskin, että\nhänellä on jossakin lymypaikka, jossa hän tallettaa saalistaan,\nkunnes se lunastetaan.\"\n\n\"Mendez on, mikäli tiedän, varaton ja elää pelaamalla ja veloilla,\njoita hän tekee kenraalin nimiin; hän ei voi maksaa lunnaita.\"\n\n\"Ehkä vasta sitten, kun hän on perinyt kenraalin.\"\n\n\"Oh, mitä puhutkaan! Mutta totta tosiaan, tuo konna kykenisi kyllä\nisosetänsäkin henkeä vainoamaan.\"\n\nKun he arvelivat hevosten kylliksi levänneen ja syöneen, juottivat he\nniitä vielä läheisestä lähteestä ja jatkoivat sitten matkaa.\n\nHetken aikaa Tenanga seurasi vielä muulien jälkiä; mutta sitten kävi\nmaaperä kivikkoiseksi, ja jälkiä oli mahdoton erottaa.\n\nHe antoivat hevosten rauhallisesti kulkea edelleen, mutta joutuivat\npian korkeiden, jylhästi kohoavien kallioiden eteen, jotka ulottuivat\nlaajalti oikealle ja vasemmalle jättämättä väliinsä mitään aukkoa.\n\n\"Oi\", sanoi Pablo, \"tässä on varmaankin sola, joka johtaa Sierran [=\nvuoriston] yli, ainoa tie, jota voi päästä vuorten yli. Tamay tunsi\ntien hyvin, sen tiedän. Mutta missä se on? Meidän täytyy se löytää.\"\n\nTurhaan etsi silmä eläinten tai ihmisten jälkiä, ja mahdotonta oli\nkeksiä mitään aukkoa mahtavassa kallioseinässä.\n\n\"Antakaamme hevosten etsiä, herra; ne näkevät paljon sellaista, jota\nihminen ei näe.\"\n\nGuatemalassa syntyvät varmaankin maailman parhaimmat hevoset.\nNe ovat jaloa arabialaista rotua, Espanjasta tuotettua, ovat\nharvinaisen kestäviä ja nopeita juoksijoita ja kilpailevat muulien\nkanssa kalliopolkujen nousemisessa. Levollisesti ne astuvat\nhirvittävimpienkin kuilujen partaita. Sen lisäksi ne ovat tavattoman\nälykkäitä.\n\n\"Niin, antakaamme eläinten etsiä tie, Tenanga.\"\n\nHe laskivat hevosten ohjakset irralleen, ja Pablon kimo astui\nhitaasti kallioita kohti. Vedettyään ilmaa sieraimiinsa se\ntunkeutui miltei silminnäkymättömään aukkoon, joka heti taas\nnäytti sulkeutuvan. Ilokseen Pablo huomasi, että muutaman askelen\npäässä oikealla kulki kapea polku, jota ratsu levollisesti asteli.\nÄkkijyrkkien kallioiden välitse, ammottavien kuilujen vieritse, kimo\nkuljetti häntä epäröimättä valiten suunnan siinä, missä kalliotie\nhaarautui. Niin he matkasivat hirvittävää tietä, jota eivät koskaan\nolisi voineet kulkea ilman hevosen vaistoa.\n\nPäivä alkoi jo laskeutua, kun he saapuivat vuorisokkelosta jälleen\naukeamalle, jolta levisi laaja näköala.\n\n\"Tämä siis on se polku vuoriselänteen yli, jonka vain harvat\ntuntevat\", sanoi Pablo. \"Onnellinen tähti on meitä johtanut, Tenanga.\nOlemmekohan rosvojen jäljillä?\"\n\n\"Niiden ratsut ovat kulkeneet tätä tietä, siellä täällä on kavio\nraapaissut kiveä, minä näin sen.\"\n\nMuutaman sadan askelen päässä avautui heidän eteensä viehättävä\nlaakso, jonka keskellä kohosi pieni nurmikon ja hedelmäpuiden\nympäröimä kylä. Vastakohta tämän herttaisen näyn ja kolkkojen\nkallioiden välillä, joita he juuri olivat kulkeneet, oli niin suuri,\nettä molemmat nuorukaiset ihastuneina pysähtyivät.\n\nMutta pian Tenanga alkoi taas tutkia maata; hän ei kuitenkaan\nhuomannut mitään epäilyttäviä jälkiä. \"Tällä puolen vuoriston on\nsatanut, herra, on mahdoton erottaa mitään jälkiä.\"\n\n\"Mitä nyt teemme?\"\n\n\"Oletko tunnettu tuossa kylässä?\"\n\n\"En luule; täällä asuu kaikkialla likaisia xinkaintiaaneja, kuten\nrannikollakin, ja he lähtevät liikkeelle vain hätätilassa. Vuoristo\nja metsä muodostavat jyrkän väliseinän tämän kylän ja rannikon\nherraskartanojen välille.\"\n\n\"Ratsastakaamme siis alas kylään yösijaa hakemaan. Kenties saamme\nkuulla siellä jotakin hyödyllistä.\"\n\n\"Eteenpäin! Menkäämme kylään.\"\n\nHe ratsastivat, missä tie sen salli, rivakammin. Kylän ulkopuolella\nhe seisahtuivat puhuttelemaan erästä vanhaa intiaania, joka tien\nvierellä seisoen tarkasti heitä uteliaasti. Miehen kasvot eivät\nherättäneet luottamusta. Pablo tervehti häntä ystävällisesti\nespanjaksi ja sanoi sitten: \"Me etsimme yösijaa, ukko. Kenties olet\nhyvä ja neuvot meille jonkin sellaisen paikan?\"\n\nLikainen äijä tuijotti liikahtamatta Pabloon. Hän ei vielä koskaan\nollut nähnyt ketään rotunsa jäsentä ylhäisen aatelismiehen puvussa,\nja Pablon koko olento teki metsästyspuvussakin hienostuneen\nvaikutuksen.\n\n\"No, ystävä, etkö puhu espanjankieltä? Etkö ymmärrä puhettani?\"\n\n\"Vähän espanjaa\", solkkasi mies, \"minulla olla xinkan kieli. Etkö\npuhua xinkankieltä?\"\n\nPablo oli tietysti del Rocassa oppinut jonkin verran ymmärtämään\nxinka-intiaanien kieltä, sillä talon isännän ja naistenkin oli pakko\nkäyttää sitä seurustellessaan palvelijain kanssa. Hän vastasi siis\nxinkan kielellä:\n\n\"Toivottavasti osaan puhua kieltäsi sen verran, että sitä ymmärrät,\nvaikkakaan sanavarastoni ei ole suuri.\"\n\nHän uudisti sitten xinkankielellä äskeisen pyyntönsä.\n\n\"Tilaa saat kyllä kylässä, vieras, kaikki nuoret miehemme ovat\nsodassa.\"\n\n\"Ole siis hyvä ja opasta meidät johonkin majataloon.\"\n\n\"Voitte tulla minun luokseni, jos haluatte. Minulla on lihaa ja\npapuja syödäksenne.\"\n\n\"Suostumme kiitollisina tarjoukseesi. Vie meidät asuntoosi.\"\n\nMutta mies ei lähtenyt paikaltaan, töllisteli vain vuoroin\nnuorukaisten hyviä pyssyjä, vuoroin heidän oivallisia rotuhevosiaan.\n\n\"Mistä tulette?\"\n\n\"San Pedron kartanosta, jonka omistaja on señor de Mendez.\"\n\n\"Miten pääsitte vuoriston halki?\"\n\n\"Meillä oli oivallinen opas.\"\n\n\"Oletteko sotilaita?\"\n\n\"Ei, me olemme rauhallisia ihmisiä.\"\n\n\"Mutta mitä teette täällä? Ei kukaan muuten käy kylässämme.\"\n\n\"Me etsimme suurta maantietä pohjoiseen. San Pedron tilanhoitaja\narveli, että tämän laakson kautta matka kävisi nopeimmin.\"\n\n\"Sinä puhut hyvin xinkain kieltä, mutta sinä et ole xinka.\"\n\n\"Olet oikeassa, emme minä eikä tämä palvelijani ole xinkoja, me\nolemme kotoisin pohjoisesta.\"\n\n\"Olette siis mayoja?\"\n\n\"Oikein, me olemme yucatekeja ja kotimatkalla.\"\n\nMies näytti nyt lopettaneen tutkintonsa, sillä hän kääntyi ja astui\nmaissi- ja agavevainioiden halki kylää kohti.\n\nPablo ja Tenanga seurasivat häntä.\n\nUkko seisahtui kurjan hökkelin eteen, joka oli, kuten kaikki muutkin\nkylän mökit rakennettu savitiilistä ja katettu maissinoljilla. Sitä\nympäröi ihana laakeri- ja granaattilehto.\n\n\"Astukaa sisään, olkaa tervetulleet Ixmalin majaan.\"\n\nPablo ja Tenanga astuivat hevosen selästä maahan, taluttivat ratsunsa\npieneen kaktuksien ympäröimään tallinpahaseen, jossa seisoi muutamia\nmuuleja, riisuivat hevosilta satulat ja suitset ja menivät sitten\nvähäiseen mökkiin.\n\nTuvassa seisoi vanha eukko lieden ääressä. Hän katsoi kummastuneena\nvieraisiin, varsinkin Pabloon; tuskinpa hänkään koskaan oli nähnyt\nherralta näyttävää intiaania.\n\n\"Tässä on vieraita\", sanoi xinka hänelle, \"he jäävät meille yöksi\".\n\nPablo tervehti eukkoa ystävällisesti ja pyysi yösijaa.\n\n\"Olette tervetulleet\", sanoi vaimo, \"pitäkää hyvänänne, mitä talossa\non; tuossa viereisessä huoneessa voitte nukkua\".\n\nSitten hän jälleen kääntyi keittopuuhiinsa.\n\nHuone oli kovin köyhästi sisustettu, huonekaluja ei ollut muita kuin\nmuutamia karkeatekoisia jakkaroita ja samanlainen pöytä. Ainoana\nkoristuksena oli pyhimyksenkuvia seinillä.\n\n\"Istukaa, vieraat\", sanoi xinka, \"minä annan hevosillenne sacatea [=\nruoho- tai maissisilppua].\"\n\nNäin sanoen hän meni ulos, ja Pablo ja Tenanga istuivat jakkaroille.\n\nEukko oli nyt saanut ruokansa valmiiksi ja kantoi pöytään vadillisen\nmustia papuja ja kutsui vieraat aterialle.\n\nSyötyään Tenanga sanoi menevänsä hevosia katsomaan ja poistui\nhetkeksi tuvasta. Isäntä sytytti itselleen maissisikarin ja poltteli\nääneti.\n\nOli jo pimeä, ja eukko sytytti jonkinlaisen lampun; se oli öljyllä\ntäytetty kookospähkinän kuori, johon oli pistetty lampunsydän. Se\nvalaisi himmeästi huonetta.\n\n\"Te olette mayoja?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Aikovatko mayat taistella?\"\n\n\"Minun luullakseni taistelevat vuori-mayat vain siinä tapauksessa,\nettä heitä ahdistetaan. Mutta heidän asuntonsahan sijaitsevat kaukana\nsotatantereelta.\"\n\n\"Jos tahdotte nukkua, vieraat, näytän teille vuoteenne.\"\n\n\"Tee se.\"\n\nIsäntä otti vaatimattoman lamppunsa ja johti nuorukaiset viereiseen\nhuoneeseen, johon oli valmistettu kaksi vuodetta maissinoljille.\n\n\"Me olemme väsyneet ja tahdomme nukkua, aamun valjetessa ratsastamme\nedelleen.\"\n\nHe ottivat pyssynsä, jotka kyläläisissä olivat herättäneet suurta\nmielenkiintoa, ja poistuivat heille osoitettuun huoneeseen.\n\n\"Teillä on hyvät aseet\", sanoi isäntä.\n\n\"Niin\", vastasi Pablo, \"ja me osaamme niitä käyttää\".\n\n\"Nukkukaa rauhallisesti!\"\n\n\"Buenas noches [= Hyvää yötä].\"\n\nUkko poistui ja jätti nuorukaiset kahden.\n\nVähän ajan kuluttua Tenanga kuiskasi Pablon korvaan: \"Minä olen\nnähnyt neekerin jäljet ulkona.\"\n\n\"Oh -- täällä? Onko hän ollut mökissä?\"\n\n\"Ainakin ihan läheisyydessä ja aivan äskettäin.\"\n\n\"Hyvä, se olisi jo alku. Meidän isäntämme tuntee siis rosvot.\"\n\n\"Luultavasti. Pidä ase aivan lähelläsi, me emme ole täällä turvassa.\"\n\n\"Mitä pelkäät?\"\n\n\"Olen salaa tutkinut mökkiä, tuon maissiläjän alla vastapäätä sinua\non seinässä aukko.\"\n\n\"Luuletko, että kimppuumme aiotaan hyökätä?\"\n\n\"Xinkat tuskin uskaltavat, he pelkäävät pyssyjämme. Mutta kuka\ntietää, missä rosvot piilevät. Minua ei miellytä se, että neekeri,\nTamay-kavaltajan toveri, on liikkunut näillä mailla.\"\n\n\"Saamme siis nukkua vain toinen silmä ummessa.\"\n\n\"Nuku huoleti, herra. Minä heittäydyn tuolle maissiläjälle, joka\ntukkii aukon; nukun kuin petoeläin, pienimmästäkin risahduksesta\nherään heti.\"\n\n\"Eikö olisi parempi nukkua ulkona? Täällä ahtaassa huoneessa olemme\nkuin satimessa, jos meitä ahdistetaan.\"\n\n\"Sinä puhut viisaasti, herra, tehkäämme niin.\"\n\nHe puhuivat hiljaa, kuiskaten toistensa korvaan, ja odottivat vähän\naikaa, kunnes viereisessä huoneessa makaavan intiaanin kuorsaus\nilmoitti hänen nukkuvan sikeästi.\n\nSitten Tenanga työnsi maissiläjän meluttomasti syrjään ja ryömi siten\npaljastuneen ison aukon kautta ulos. Tuokion kuluttua hän palasi,\nhiljainen sihinä ilmoitti hänen läsnä olonsa.\n\nPablo ojensi hänelle pyssyn ja viitat.\n\nHän kuunteli; intiaani nukkui yhä.\n\nSitten hänkin ryömi ulos.\n\n\"Eiköhän asetuta tallin viereen, siinä voimme vartioida hevosiamme.\"\n\n\"Oikein, herra.\"\n\nIlma oli täällä suojaisessa laaksossa lauhkea, tähdet levittivät\nlempeätä valoaan. Nuorukaiset valitsivat itselleen tallin vieressä\npaikan laakeripensaiden juurelta, jotka suojasivat heitä yökasteelta,\nja levittivät vaippansa maahan.\n\nPablo katseli ylös taivasta kohti ja ajatteli ihmeellisiä\nkokemuksiaan viime viikkojen kuluessa; hän ajatteli myös herttaista\nsiskoaan, jonka hän toivoi voivansa pelastaa. Ja tähän iloiseen\najatukseen hän nukkui.\n\nPäivä oli jo valkenemassa, kun Tenangan käsi kosketti häntä herättäen\nhänet. \"Hiljaa! Kuuntele!\"\n\nHän kuunteli. Matalaa puhetta kuului heidän korviinsa, ja heidän\netsivät katseensa huomasivat laakeripuun lomitse kaksi miestä, jotka\nhitaasti lähenivät.\n\n\"Anna minulle muuli, Ixmal, minun täytyy päästä vuorille ennen\nauringon nousua\", sanottiin espanjankielellä.\n\n\"Se on mulatti [= valkoihoisen ja neekerin jälkeläinen]\", kuiskasi\nTenanga Pablolle.\n\n\"Ajetaanko sinua takaa?\"\n\n\"Kenraalin sotilaat ovat kintereilläni kuin verikoirat.\"\n\n\"Tulevatko he?\"\n\n\"Minä eksytin heidät jäljiltäni, mutta hevoseni kaatui, ja pitkät\nmatkat olen saanut raahata satulaa mukanani.\"\n\n\"Mitä olet tehnyt, Tito?\"\n\n\"Kyllä saat aikanasi tietää\", sanoi mulatti jotenkin äänekkäästi.\n\n\"Hiljaa, minulla on vieraita talossa.\"\n\n\"Vieraita?\"\n\n\"Niin, kaksi mayaa, joista toinen on ollakseen herra. He tulivat\nvuoristotietä.\"\n\n\"Mayoja? Silloin he luultavasti ovat tuon Chamulpo-konnan urkkijoita.\nKatkaise heiltä kurkku! -- Onko Tamay käynyt täällä?\"\n\n\"Ei, mutta neekeri.\"\n\n\"Onko señoria täällä näkynyt?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Hänen varalleen jätämme sinulle viestin, hän tulee kyllä luoksesi.\nMutta ole varovainen, älä luota häneen.\"\n\n\"Minä en ilmoita mitään.\"\n\n\"Siitä ei sinulle olisikaan mitään hyötyä, sillä henkesi olisi\nsilloin mennyttä kalua, yhtä varmasti kuin aurinko nousee idästä.\"\n\nToinen hevosista hirnui.\n\n\"Mitä se on, onko sinulla hevosia?\"\n\n\"Maya-miesten ratsut seisovat tallissa.\"\n\n\"Kelpaavatko ne mihinkään?\"\n\n\"Puhdasrotuisia.\"\n\n\"Mainiota, hevonen on monta vertaa parempi kuin sinun muulisi. Pian\nhevonen tänne.\"\n\n\"Entä mitä sanon heille aamulla?\"\n\n\"Jos he vielä silloin elävät\", vastasi mies käheästi nauraen, \"sanot\nheille, että se on varastettu yöllä. Avaa, on jo aika, tähdet alkavat\nhimmetä.\"\n\nPablo kohosi kyyrysiltään, otti pyssynsä ja sanoi: \"Tule!\" Sitten hän\nastui esiin laakeripensaista ja viritti pyssyn hanan.\n\nMulatti ja intiaani hätkähtivät.\n\n\"_Diablo!_ Mitä se on?\" sanoi mulatti.\n\n\"Mitä aiotte?\" kuului Pablon uhkaava ääni.\n\nKun Pablo ja Tenanga lähenivät, koetti mulatti tarttua selässään\nriippuvaan pyssyyn.\n\n\"Anna olla\", huusi Pablo, \"tai saat luodin otsaasi\".\n\nMulatti totteli.\n\n\"Kuka te olette, mitä täältä etsitte?\"\n\n\"Oi\", riensi talon hämmästynyt isäntä puolustautumaan, \"tämä señor\npyysi vain lainaksi muuliani\".\n\n\"Ah, oletko sinäkin siinä? Minä jo luulin, että täällä oli veijareita\nhevosvarkaissa.\"\n\nPablo läheni molempia viritetty pyssy yhä käsissään.\n\n\"Oh, señor on kunnon mies, hän haluaa ennen aamunkoittoa päästä\nmatkalle, ja minä lainaan hänelle mielelläni muulini.\"\n\n\"Sen parempi sekä sinulle että meille.\"\n\nMulatti, joka hatun reunan alta loi kiiluvat pedonsilmänsä molempiin\nnuorukaisiin, kyyristyi kuin hyökkäykseen, mutta ei liikahtanut.\n\nXinka avasi tallin oven ja talutti ulos muulin, mulatti heitti heti\nsatulansa sen selkään, pani suitset suuhun ja nousi satulaan.\n\nPablo ja Tenanga sallivat rauhallisesti sen tapahtua.\n\nMies kuiskasi satulasta jotakin intiaanin korvaan ja ajoi sitten\ntäyttä laukkaa ulos pihasta kadoten pian yön hämärään.\n\n\"Mikä ajoi teidät ulos?\" kysyi xinka levollisesti.\n\n\"Minä kuulin liikettä, olin kuulevinani ääniä ja pelkäsin hevostemme\npuolesta.\"\n\n\"Ne ovat hyvässä turvassa, kuten näet, varkaita ei täällä ole.\"\n\nOli mahdotonta huomata, epäilikö intiaani heidän kuulleen hänen ja\nmulatin välisen keskustelun. Pablo piti viisaampana olla olevinaan\nmistään tietämättä.\n\n\"Olemme siis turhaan riistäytyneet unesta\", sanoi hän. \"Mutta koska\naamu jo on valkenemassa, emme enää viitsi lähteä makuulle. Toimita\ntulta ja hanki meille aamiainen, sitten lähdemme matkaan.\"\n\n\"Tahtosi mukaan.\"\n\nSillä aikaa kun ukko meni sisään herättämään eukon, jolle hän\nkuiskaten puheli, nouti Tenanga satulat ja suitset ja nosti\nnäppärästi maissinoljet takaisin paikoilleen.\n\nAlkoi jo valjeta, ja jonkin minuutin kuluttua värehtivät ensimmäiset\npäivänsäteet tummansinisellä taivaalla.\n\nMutta Tenanga ei huomannut luonnon ihanaa heräämistä, ei\nkirjavahöyhenisten pikkulintujen suloista laulua; hän katseli vain\npohjoista kohti kukkulain yllä nähdäkseen vielä vilahduksenkin\nmulatista, mutta turhaan. Sitten hän loi ikäänkuin ohimennen silmänsä\nmaahan ja painoi tarkoin mieleensä mulatin ja hänen muulinsa jäljet.\n\nPablo oli sillä aikaa käynyt tallissa, jossa hevoset olivat hyvissä\nvoimissa.\n\nIntiaanieukko toi nuorukaisille, jotka olivat istuutuneet plataanin\nvarjoon, kahvia ja maissikakkuja.\n\n\"Sinä olet ollut ystävällinen meitä kohtaan, muoriseni, ota tämä\nkiitokseksi\", sanoi Pablo. Hän ojensi eukolle hopearahan, jonka tämä\nilosta säihkyvin silmin otti vastaan. Hänellä oli tuskin koskaan\nollut penniäkään omaa rahaa.\n\n\"Oi, sinä olet oikea aatelismies, poikani, minä kiitän sinua.\"\n\nPablo ja Tenanga söivät, sitten he satuloivat hevoset ja rupesivat\nlähtemään.\n\nXinka sanoi: \"Te saavutte suurelle maantielle nopeimmin, jos\nratsastatte suoraan itää kohti.\"\n\nSillä aikaa kun hän astui edellä neuvoakseen tietä, kuiskasi eukko,\njoka yhä onnellisesti hymyillen katseli hopearahaansa, Pablolle:\n\"Varo noita vuoria tuolla\", hän tarkoitti pohjoisvuoristoa, \"siellä\non paljon pahoja ihmisiä\".\n\nNuorukaiset heittivät pariskunnalle hyvästit ja ratsastivat\nhiljakseen likaisen kylän lävitse, jonka asukkaista vain jokunen oli\nhereillä. Ääneti he ratsastivat kultaisessa aamuruskossa edelleen,\nkunnes tiheä chicazamoti- ja granaattimetsikkö peitti heidät\nkyläläisten silmiltä, ja kaikki oli hiljaista heidän ympärillään.\nSilloin Pablo pysähdytti ratsunsa.\n\n\"Mitä nyt tästä kaikesta arvelet, Tenanga?\"\n\n\"Tamay, neekeri ja mulatti ovat nähtävästi tuon xinkan hyviä\nystäviä.\"'\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään. Olisiko hän mahdollisesti tietänyt\njotakin rosvojen ja Marian piilopaikasta?\"\n\n\"En usko. Tamay on liian ovela ilmoittaakseen enempää, kuin on\nvälttämätöntä.\"\n\n\"Minä aioin juuri kysyä sitä eukolta, joka meitä varoitti, ja tarjota\nhänelle rahaa.\"\n\n\"Olipa hyvä, ettet sitä tehnyt. Xinka pelkää rosvoja, ja he olisivat\npian saaneet tietää, että heitä etsitään. Ja se ei tietysti olisi\nhyvä.\"\n\n\"Mutta mitä nyt teemme?\"\n\n\"Ei olisi viisasta seurata mulatin jälkiä. Kylästä käsin meidät\nhuomattaisiin, ja sitäpaitsi katoavat jäljet kivisellä maaperällä.\nVoisimmepa saada liian lämpimän vastaanoton perille päästyämme.\nOlen varma siitä, että rosvot piilevät vuoristossa; heitä eukko\ntietysti tarkoitti puhuessaan pahoista ihmisistä. Luultavasti\nhe ovat kätkeneet sinne donna Mariankin. Minä ehdottaisin, että\nratsastaisimme edemmäksi itää kohti voidaksemme sieltä huomaamatta\ntunkeutua vuoristoon.\"\n\n\"Hyvä. Mitähän tuo keltainen veijari on tehnyt, koska sotamiehet\najavat häntä takaa?\"\n\n\"Varmaankin murhan.\"\n\n\"Siltä mies näyttikin. Minun teki mieli ampua hänet. Hänen puheensa\nmukaan samoilee sekä hallituksen että kapinallisten joukkoja näillä\nseuduin.\"\n\n\"Arvattavasti.\"\n\n\"Mitä arvelet siitä, jos tarjoaisimme rosvoille rahaa donna Marian\nlunnaiksi? Mendez ei voi heille mitään antaa, ennenkuin hänen\nisosetänsä kuolee. Conde ja don Antonio maksaisivat paljon donna\nMarian puolesta, ja minä uhraan hänen tähtensä ilolla kaikki, mitä\nomistan. Emmeköhän ratsasta takaisin ja lähetä xinkaa Tamayn luo\nviemään ehdotustamme perille ja tarjoamaan hänelle paljon rahaa?\"\n\n\"Herra\", vastasi Tenanga vakavasti, \"jos olisimme tekemisissä vain\nmulatin ja neekerin kanssa, olisin samaa mieltä kuin sinä, sillä he\ntekevät rahasta mitä tahansa. Mutta Tamay on eri rotua, ajattelee ja\ntuntee toisin kuin mustaihoiset; rahalla emme hänen kanssaan pääse\nmihinkään. Sinua hän vähimmin kaikista ihmisistä uskoo, sinua, jonka\nhän on kavaltanut. Hän pelästyi kauheasti kuullessaan sinun vielä\nolevan ihmisten ilmoilla ja mayojen tunnustama kuningas. Jos hän saa\nsen liian aikaisin tietää, voisi epätoivo ja pelko kiihottaa hänet\nkauheaan tekoon.\"\n\nPablo kauhistui. \"Niin, hän on julma ja kostonhimoinen, tiedän sen!\"\n\n\"Toistaiseksi ei ole syytä huolehtia señoritan puolesta\", jatkoi\nTenanga tyynnyttäen, \"sillä näiden ihmisten etu tietenkin vaatii\nheitä varjelemaan häntä kuin silmäteräänsä. Minusta on parempi, että\nkoetamme saada käsiimme rosvot. Sitten ennätämme kyllä aina tarjota\nheille rahaa ja todistaa heille, että kenraali ja señor d'Irala\nkykenevät maksamaan donna Mariasta enemmän kuin señor de Mendez.\"\n\nPablo mietti.\n\n\"Olet oikeassa. Me etsimme rosvot, Tenanga, sinä olet suuri\nrastreador, ja armollinen kohtalo johtaa meitä.\"\n\nSitten he ratsastivat edelleen yhä tarkasti tähystäen kivistä\nvuoristoa. Heidän tiensä oli aivan yksinäinen. Päivällisen aikaan he\nsaapuivat pieneen metsään. Kun he olivat sen sivuuttaneet, näkivät he\ntoisen kylän.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät ratsastaa kylään\ntiedustelemaan. Lähestyessään asumuksia he kohtasivat nuoren, solakan\ntytön, joka kantoi vesiruukkua päänsä päällä.\n\n\"Herra\", sanoi Tenanga luotuaan silmäyksen tyttöön, \"hän on mayan\ntytär\".\n\n\"Etköhän erehdy? Mikäli minä tiedän, asuu täällä vain xinkoja.\"\n\n\"Mayoja asuu siellä täällä zapotekien ja xinkojen keskelläkin.\"\n\nTenanga huusi tytölle mayankielisen tervehdyksen, johon tyttö\nuteliaasti katsellen Pabloa vastasi samalla kielellä.\n\n\"Asuuko meidän heimolaisiamme tässä kylässä, tyttö?\"\n\n\"Sinä sen sanot, vieras; kylässämme asuu vain jokunen xinka, me muut\nolemme mayoja.\"\n\n\"Sepä hauskaa.\"\n\n\"Oletteko mayoja?\"\n\n\"Etkö kuule sitä puheestamme? Näytämmekö likaisilta xinkoilta?\"\n\n\"Onko nuori ylimys myöskin meikäläisiä?\" kysyi tyttö arasti.\n\n\"Minäkin olen maya\", vastasi Pablo hymyillen, \"koska tuolla asuu\nmeidän heimolaisiamme, uskallamme kai toivoa vieraanvaraisuutta?\"\n\n\"Oi, kyllä. Siellä on myöskin posada [= ravintola].\"\n\n\"Sitä parempi.\"\n\n\"Asuuko kylässänne valkoihoisia?\"\n\n\"Pormestari ja pastori ovat valkoisia, samoin kauppias, joka asuu\nkylässämme.\"\n\n\"Kiitän sinua, neito.\"\n\nHe tervehtivät tyttöä ja ratsastivat reippaasti eteenpäin. Tie\noli oiva, ja pian he saapuivat hyvin hoidettujen peltojen ja\nhedelmätarhojen ympäröimään kylään.\n\nMuuan poika neuvoi heidät posadaan.\n\nKylä oli paljon siistimpi ja paremmin rakennettu kuin se, josta he\naamulla olivat lähteneet. Mutta täälläkin he näkivät vain naisia,\nlapsia ja vanhemmanpuoleisia miehiä, joiden uteliaat katseet\nseurasivat heitä, kun he ratsastivat posadan edustalle.\n\nPosadero [= ravintolanisäntä], vanhanpuoleinen intiaani hänkin,\nriensi toimekkaasti ulos heidät nähdessään. Ei hänkään voinut\npeittää hämmästystään nähdessään Pablon ylhäisen olemuksen. Tenanga\npysyttäytyi syrjässä palvelijan tavoin.\n\nIsäntä lähetti puolikasvuisen pojan viemään hevoset talliin ja\njohdatti vieraat avaraan vierashuoneeseen. Siellä istui vain\nvanha intiaani, jonka kankea, vielä tumma tukka riippui arpisille\nkasvoille. Hän loi silmänsä vieraisiin ja huomattuaan Pablon hän\nnousi äkkiä, tempasi hatun päästään ja kumarsi kunnioittavasti.\n\n\"Minuako tervehdit, ystävä?\"\n\n\"Minä tervehdin mayojen nuorta kuningaskotkaa.\"\n\n\"Oi, tunnetko Jungunan pojan?\"\n\n\"Minä olin läsnä, herra\", sanoi hän hiljaa, \"silloin, kun papit\nhuomasivat kuninkaanmerkin\", ja taaskin hän kumarsi.\n\nLoistavin silmin kuunteli posadero keskustelua, samoin kaksi poikaa,\njotka muiden huomaamatta seisoivat isännän takana.\n\nPablo ei tietänyt, iloitako vai pahastua siitä, että hänet täällä\ntunnettiin. Hän ojensi kuitenkin vanhalle, arpiselle ukolle kätensä\nja sanoi: \"Iloitsen siitä, että vielä muistat Jungunan poikaa, tule,\nistu seuraamme. Anna meille, mitä sinulla on, isäntä.\"\n\nIsäntä riensi ulos pojat kintereillään.\n\nVanha intiaani istuutui Pablon pöytään.\n\n\"Oletko soturi?\" kysyi Pablo nähdessään arvet miehen kasvoissa ja\npuolialastomassa rinnassa.\n\n\"Olen taistellut kansalaissodassa, herra, ja kenraali Aranan johdolla\nmeksikolaisia vastaan.\"\n\n\"Onpa hauska tavata täällä ystäväni kenraalin vanhoja sotatovereita.\nOletko jo saanut kärsiä nykyisessä sodassakin?\"\n\n\"Kapinalliset olivat kyllä täällä\", vastasi vanhus kulmakarvojaan\nrypistäen. \"He aikoivat nujertaa conden, mutta vanha leijona antoi\nheille käpälästään, niin että tuntui.\"\n\n\"Onko täällä sotaväkeä läheisyydessä?\"\n\n\"Silloin tällöin näkyy hajanaisia joukkoja tasangolla, mutta tänne\nne eivät toistaiseksi ole tulleet. Voinko sinua jollakin palvella,\nherra? Käske vain, minä tottelen.\"\n\n\"Kenties tarvitsen apua. Mutta syökäämme nyt.\"\n\nIsäntä toi pöytään paistettua kanaa, munia, kakkua ja hedelmiä. Pablo\nvaati Tenangaa myöskin pöytään, ja mielihyvin nuorukaiset söivät,\nisännän palvellessa heitä erityisen kunnioittavasti ja huomaavaisesti.\n\nKun Pablo oli syönyt, hän kutsui vanhan intiaanin syrjään ja kysyi:\n\"Voinko luottaa sinuun?\"\n\n\"Näkymättömien nimessä, voit.\"\n\n\"Sinä olet kuullut del Rocan onnettomuudesta?\"\n\n\"En, herra.\"\n\n\"Tunnetko Tamayn?\"\n\n\"Tunnen sen kavaltajan.\"\n\n\"Oletko häntä viime aikoina nähnyt?\"\n\n\"En, tuskinpa hän uskaltaisi tänne tullakaan. Hän kuuluu asustavan\nxinkojen luona rannikolla.\"\n\n\"Ilmestyykö tänne silloin tällöin joku neekeri tai mulatti?\"\n\n\"Oh, jos tarkoitat noita rosvoja, niin kävivät he täällä ennen tuon\ntuostakin. Mutta nyt ei heitä ole vähään aikaan näkynyt. Miksi heitä\nkysyt, herra?\"\n\nPablo aikoi vastata, mutta samassa osui hänen katseensa\nikkuna-aukkoon, joka oli kadulle päin ja jonka ulkopuolella hän\nnäki ruskeata väkeä pää pään vieressä. Ääneti he seisoivat siinä\ntöllistellen taloa.\n\n\"Mayat tahtovat nähdä kuningastaan\", sanoi intiaani hymyillen.\n\nSamassa syöksyi puolikasvuinen poika sisään huutaen: \"Sotamiehiä!\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Lännestä päin.\"\n\nTenanga riensi ulos.\n\n\"Pakene, herra, he pistävät sinut rykmenttiin. Kaikki meidän nuoret\nmiehemme ovat paenneet sotamiehiä vuoristoon\", huudahti intiaani\nhädissään.\n\n\"Minutko väkisin asepukuun?\"\n\n\"He tekevät sen, herra, pakene!\"\n\nTenanga oli jo tuonut hevoset oven eteen. Hän ymmärsi paremmin kuin\nPablo vaaran, joka heitä uhkasi, sillä armotta otettiin sotaväkeen\nkaikki, jotka suinkin osasivat asetta käyttää.\n\n\"Tule, herra!\" hän huusi.\n\nPablo riensi ulos.\n\nUlkopuolella seisoi miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kaikki ihaillen\nkatselivat Pabloa. Miehet paljastivat päänsä, naiset kumarsivat, ja\nkuului kuiske: \"Hualpa, nuori kotka, mayojen kuningas.\"\n\n\"Tule, herra, tule\", kiirehti Tenanga.\n\nPablo nyökkäsi jäähyväiset hänelle ominaisen sulavasti ja lähti juuri\nratsastamaan, kun hän samassa kuuli takaansa kovaa kavionkapsetta.\nKahdeksan peitsimiestä ajoi täyttä laukkaa heitä kohti. He\nheiluttivat pitkiä keihäitään, ja samalla syöksyi toiselta puolen\ntusina peitsenkantajia kansanjoukkoon, joka kirkuen hajaantui.\n\n\"Antautukaa, roistot!\" huusi parrakas kersantti, joka pistooli\nkädessään ratsasti miltei Pablon ja Tenangan päälle, sotamiehet\nkintereillään. Pablo istui satulassa kuin vaskipatsas, ja hänen\nkasvoistaan kuvastui ylpeä uhma. Julmistuneet ratsumiehet kohottivat\npeitsensä iskuun.\n\n\"Liikahdus vain, sinä intiaanikonna, ja me lävistämme sinut.\"\n\n\"Mitä tahdot, kersantti?\" kysyi Pablo kylmän levollisesti.\n\n\"Saattaa sinut hirteen, kirottu murhaaja! Alas hevosilta siinä,\nsitokaa nuo roistot.\"\n\nPuoli tusinaa ratsastajia hypähti maahan satulasta, toiset kohottivat\nyhä uhkaavina peitsiään.\n\nTenanga tarttui pyssyynsä.\n\n\"Anna olla\", käski Pablo.\n\nNopeasti sidottiin molempain jalat hevosen vatsan alle kiinni; kädet\nniinikään sidottiin.\n\nKauhistunein katsein seurasivat ympärillä seisovat intiaanit\nsotamiesten toimia; mutta Pablo istui tyynenä satulassaan.\n\n\"Kas niin, murhamiehet, nyt olette käsissämme\", sanoi kersantti,\nhurjan ja sotaisen näköinen mies, \"ja saatte riippua hirressä, niin\ntotta kuin oikeutta vielä on maailmassa.\"\n\n\"Luulenpa\", sanoi Pablo rauhallisesti sujuvalla espanjankielellään,\n\"että herra kersantti erehtyy. Minä olen Pablo Reynador\nmaatilanomistaja pohjoisesta, rauhallinen mies enkä mikään murhaaja.\"\n\n\"Todella, sinä kavala konna, vai olet sinä rauhallinen mies ja ammuit\nväijyksistä meidän kreivimme pyhitettyyn päähän!\"\n\nPablo hätkähti. Nyt hän tiesi, ketä mulatti oli ampunut. Häntä\nkauhistutti ajatellessaan, mitä hirvittäviä seurauksia sellaisesta\nonnettomasta tapahtumasta saattoi olla.\n\nMutta hän sanoi: \"Sinä erehdyt, minä en ole salamurhaaja, olen\nkenraali de Lerman ihailija.\"\n\n\"Älä mainitse sitä nimeä, konna! Saamme kiittää kelpo xinkaa,\njonka luona olit yötä, siitä, että pääsimme jäljillesi. Nyt olette\nvallassani.\"\n\n\"Kurja xinka on sinut pettänyt, jos hän on minua syyttänyt conden\nmurhasta. Minä olen kasvatettu --\"\n\n\"Kerro juttusi sotaoikeuden upseereille. Eteenpäin, toverit; kuka\ntietää, vaikka vielä kohtaisimme näiden murhaajien liittolaisia,\nkapinallisia. Näitä lintuja emme enää päästä käsistämme.\"\n\nVangit keskellään ratsastivat sotamiehet täyttä laukkaa etelää kohti,\nja intiaanien pelästyneet ja surkuttelevat katseet seurasivat heitä.\n\nPosadan edustalla seisoi julmistuneina posadero, arpiposki soturi,\njoka ensin oli Pabloa tervehtinyt, ja muutamia vanhoja mayoja.\n\n\"He tappavat kuninkaitten jälkeläisen\", sanoi vanha soturi.\n\n\"Onko hän ampunut conden?\"\n\n\"Sitä en usko, mutta kersantti sanoi niin.\"\n\nPelästyneet naiset, lapset ja miehet olivat taas rientäneet paikalle\nja seisoivat surullisen näköisinä siellä täällä ryhmissä.\n\n\"Kuka vie sanan maya-kyliin?\" huudahti arpiposki.\n\nNoin tusina neljätoista-, kuusitoistavuotiaita hoikkia poikia juoksi\nhänen luokseen.\n\n\"Rientäkää pohjoiskansan kyliin ja ilmoittakaa kaikkialla,\nettä hallituksen joukot ovat ottaneet vangiksi Hualpan, nuoren\nkuningaskotkan, ja raastaneet hänet mukaansa tappaakseen hänet.\"\n\nVäkijoukossa syntyi kova hälinä, ja tuokion kuluttua nähtiin poikien\nsauva kädessä rientävän eri suunnille levittämään onnettomuuden\nviestiä.\n\n\"Jos he katkaisevat hiuskarvankin kuninkaitten jälkeläisen päästä,\nsaavat he sen kalliisti maksaa; minä itsekin otan vielä kerran pyssyn\nkäteeni\", uhkasi vanha soturi.\n\nHiljaa valitellen hajaantuivat ihmiset vähitellen; vanhemmat miehet\njäivät posaderon luo neuvottelemaan.\n\nPeitsimiehet vankeineen ajoivat kappaleen matkaa täyttä laukkaa,\nsitten he antoivat hevosten kulkea hiljakseen.\n\nKiihottunut kersantti rauhoittui vähitellen, Pablon ulkomuoto ja\nhänen ylevä ryhtinsä eivät voineet olla tekemättä vaikutusta karkeaan\nsoturiin.\n\nPablo oli epätoivoissaan; hän ajatteli vain kauheaa kohtaloa, joka\nnyt Lerman kuoleman jälkeen odotti Mariaa. Hän oli vakuutettu siitä,\nettä murha oli tehty Mendezin toimesta.\n\nHän tuskin huomasikaan ympäristöään.\n\nTenanga ratsasti hänen rinnallaan levollisena.\n\nKun he saapuivat kapeaan vuorisolaan, huusi kersantti äkkiä: \"Pitäkää\nvaranne siellä edessä, etteivät näitten lurjusten hyvät ystävät pääse\nniskaamme.\"\n\nPablo sanoi ylenkatseellisesti: \"Me emme ole kapinallisia, ja sinä,\nkersantti, menettelisit viisaammin, jos etsisit conden murhaajaa\ntoisaalta.\"\n\n\"Maltahan, maltahan, poikaseni. Sinun hengestäsi en maksa\npesetaakaan.\"\n\nHeidän vielä kapeata vuorensolaa ratsastaessaan kuului äkkiä\nedestäpäin laukauksia ja kovia huutoja.\n\n\"Eteenpäin! Meidän miehet taistelevat\", huusi kersantti. Kaikki\nlähtivät nelistämään, ja vangit pakotettiin samaan vauhtiin. Kun\nhe saapuivat ulos rotkotieltä, he näkivät hallituksen asepukuihin\npukeutuneiden peitsimiesten uljaasti puolustautuvan rosvomaiselta\nnäyttävää ylivoimaa vastaan.\n\n\"Eteenpäin, siinä taistelee don Antonio!\" Ratsumiehet kiitivät\neteenpäin, kersantti kohotti pistoolinsa Pablon päätä kohti, mutta\nnuorukainen loi häneen niin päättävän ja uhkaavan katseen suurista\nsilmistään, että soturi laski aseensa sanoen: \"Pakoon ette,\nlurjukset, kuitenkaan pääse.\" Ja miekkaansa heiluttaen hän nelisti\ntoisten jälkeen.\n\nTuskin olivat Tenanga ja Pablo kahden, kun ensinmainittu\nrauhallisesti irroitti kätensä siteistä sanoen: \"Nuo lurjukset eivät\nosaa sitoa mayaa.\"\n\nHän oli käyttänyt, kun sotamiehet häntä sitoivat, erästä intiaaneille\nhyvin tavallista keinoa, jonka avulla he helposti saattoivat\nvapauttaa kätensä silmukasta.\n\nAseita ei vangeilta ollut otettu pois, koska sotamiehet eivät\nhalunneet niitä kuljettaa.\n\nSalamannopeasti sieppasi Tenanga veitsensä, irroitti Pablon kädet\nja jalat siteistä ja pyysi tätä vapauttamaan myöskin hänen omat\njalkansa. Pablo teki niin.\n\n\"Ja nyt, herra, takaisin.\"\n\n\"Malta, Tenanga, tuolla taistelee kasvatusisäni don Antonio. Hänen\nrinnalleen. Tule! Eteenpäin!\"\n\nHän tempasi pyssyn olaltaan ja ratsasti vinhaa vauhtia\ntaistelupaikalle; tahdottomasti seurasi hämmästynyt Tenanga häntä.\nKun he saapuivat perille, oli taistelu kuumimmillaan. Haavoittuneita\nja kuolleita hevosia makasi ylt'ympäri, haavoittuneita ja kuolleita\nratsumiehiä niiden vieressä. Vaikka kersantti ja hänen peitsimiehensä\ntappelivat uljaasti, olivat kapinalliset kuitenkin voiton puolella.\n\nPablo oli täydessä nelissä satulastaan maahan astumatta siepannut\nerään kaatuneen miekan maasta.\n\nHän kannusti tulista kimoaan ja nelisti sinnepäin, missä näki\ndon Antonion taistelevan. Ääneensä huutaen: _\"Vive la patria!\"_\nlaukaisi hän kaksipiippuisen pyssynsä, jonka kuulat surmasivat\nkaksi ratsumiestä, heitti sitten pyssyn pois ja syöksyi miekkaansa\nheiluttaen kuin myrskytuuli pahimpaan melskeeseen.\n\n\"Pablo!\" huusi don Antonio hämmästyneenä.\n\nTenanga oli kuten Pablokin laukaissut ja kaatanut kaksi miestä,\nsitten siepannut eräältä haavoittuneelta peitsen ja syöksynyt\nmaya-sotilaiden sotahuuto _\"Ala!\"_ huulillaan vihollisten keskelle.\n\nTenanga ja Pablo olivat ainoat punaihoiset hallituksen joukoissa,\ntoisella puolella sitävastoin taisteli monta neekeriä ja intiaania.\n\nPablo yllytti kimoaan ja jakeli miekallaan iskuja oikealle ja\nvasemmalle.\n\n\"Eteenpäin!\" huusi don Antonio taas, ja uudistunein voimin ja\nhurjasti huutaen hyökkäsivät peitsimiehet vihollistensa kimppuun\nniin rajusti, että nämä, joiden päällikkö oli kaatunut Pablon\nmiekaniskusta, suin päin syöksyivät pakoon.\n\nKappaleen matkaa peitsimiehet ajoivat heitä takaa, sitten kutsui don\nAntonion ääni heidät takaisin.\n\nYstävällisesti ja iloisesti hän katseli Pabloa, kun nuorukainen\nratsasti hänen luokseen hattuaan nostaen.\n\n\"Lapseni, rakas, ruskea lapseni, onnellinen kohtalo johdatti sinut\nluokseni oikeaan aikaan, sinä olet hankkinut meille voiton. Kiitän\nsinua, poikani, kiitos!\"\n\nHän pudisti sydämellisesti nuorukaisen kättä.\n\n\"Kuinka tänne osuit?\"\n\n\"Kersanttisi, don Antonio, on minut vanginnut conden murhasta ja\nraahannut minut tänne.\"\n\nSamassa saapui heidän luokseen parrakas kersantti, joka rajattoman\nhämmästyneenä oli nähnyt, miten hänen vankinsa taistelussa\nheiluttivat miekkaa.\n\n\"Kerro kersantti.\"\n\n\"Muuan xinka sanoi meille, että hänen luonaan oli majaillut kaksi\nintiaaninuorukaista, joilla oli ollut kova kiire päästä kapinallisten\nluo ja jotka olivat kehuneet surmanneensa conden. Hän neuvoi meille\nmyös, mitä tietä he olivat lähteneet. Minä riensin jälkeen ja\nsaavutin heidät. Tuossa on toinen heistä.\"\n\n\"Tämä on minun kasvattipoikani, don Pablo, kersantti. Luuletko\nvieläkin, että hän on kohottanut kätensä kenraalia vastaan?\"\n\n\"En, kapteeni, sinun kasvattipoikasi on sankari eikä murhamies.\nPiru vieköön, kuinka se poika tappeli\", mutisi hän partaansa ja loi\nihailevan katseen Pabloon. Pablo kertoi nyt lyhyesti olostaan xinkan\nluona ja kohtauksestaan mulatin kanssa.\n\n\"Minä olin siis kuitenkin oikeilla jäljillä\", sanoi kersantti. \"Conde\ntahtoi välttämättä itse lähteä mukaan tiedusteluretkelle. Kun minä\nnäin hänen vaipuvan adjutanttinsa syliin ja murhaajan täyttä vauhtia\nkarkaavan pakoon, raivostuin tietysti ja lähdin ratsumiehineni\najamaan takaa tuota konnaa, jonka valitettavasti onnistui pettää\nmeidät ja pelastautua.\"\n\nPeitsimiehet olivat sillä aikaa kokoontuneet, haavoittuneet sidottiin\nniin hyvin kuin mahdollista, nostettiin hevosten selkään, ja hitaasti\nratsasti koko joukko etelää kohti.\n\n\"Kuinka pääsitte siteistänne?\" kysyi kersantti Pablolta.\n\n\"Se on maya-salaisuus, kersantti\", vastasi nuorukainen hymyillen.\n\n\"Don Pablo, teistä tulee vielä suuri soturi; en ole vielä kenenkään\nnähnyt sillä tavalla taistelevan.\"\n\nYlpeästi hymyillen kuunteli kuninkaitten jälkeläinen kiitosta.\n\nJoukko liikkui haavoittuneiden tähden vain hitaasti eteenpäin.\n\nKun he olivat saapuneet metsään, jossa toivoivat olevansa turvassa,\nhe pysähtyivät. Vartijat asetettiin, ja nyt saivat väsyneet sotilaat\nlevätä. Molemmat intiaaninuorukaiset saivat osakseen monta ihailevaa\nkatsetta; Tenanga oli myös taistellut uljaasti, ja heidän urheuttaan\nkehuttiin kilpaa.\n\nTenanga istui puhdistamassa omaansa ja Pablon pyssyä ja kuunteli\nvälinpitämättömänä kuin ainakin intiaani heidän ylistyspuheitaan;\nhän iloitsi kuitenkin siitä, että hänen nuorta kuningastaan niin\nihailtiin. Sydämessään hän oli hyvinkin ylpeä siitä.\n\nErillään sotilaista istuivat don Antonio ja Pablo puunrungolla.\nKartanonomistaja näytti kovin murheelliselta. Viimein hän tarttui\nPablon käteen kyynelsilmin: \"Nyt sinä olet ainoa lapsemme, Pablo.\"\n\n\"Siitä varjelkoon meitä Jumala, don Antonio, rakas Mariamme elää\nvielä; me saamme hänet kyllä takaisin.\"\n\nD'Irala tuijotti häneen sanatonna.\n\n\"Mitä tarkoitat, poika?\" kysyi hän viimein hiljaa ja hitaasti. \"En\nymmärrä sinua.\"\n\nPablo kertoi nyt hänen ja Tenangan yhteisestä tiedustelusta del\nRocassa ja nuoren mayan pettämättömästä tarkkanäköisyydestä sekä\nesitti syyt, joiden nojalla hän varmasti luuli Marian vielä olevan\nelossa.\n\nKalpeana, vapisevana, tuskin hengittäen kuunteli don Antonio, ja kun\nPablo oli päättänyt kertomuksensa, puhkesi urhean soturin silmistä\nkyynelvirta, jota peittääkseen hän kätki kasvot käsiinsä.\n\nViimein hän loi silmänsä ylös: \"Pyh, naurakoot vain nähdessään\nkapteeninsa itkevän kuin lapsen. Pablo, poika kulta, tämä on\nensimmäinen iloinen hetki siitä päivästä asti, jolloin sain kuulla\ntuosta kauheasta onnettomuudesta. Lemmikkini, lemmikki raukkani!\nPablo, jos minulle suodaan ilo saada sydänkäpymme takaisin, uhraan\nmielelläni kaikki, mitä minulla on.\"\n\nHän nousi puunrungolta ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.\n\n\"Voi tuota uskotonta konnaa, tuota Mendeziä! Minä tiedän, että\ncondella on aina ollut hyvin huonot ajatukset hänestä, conde-paralla,\njoka oli yhtä masentunut onnettomuudesta kuin minäkin; mutta enpä\nolisi kuitenkaan luullut häntä noin katalaksi. Lapsiraukat\",\njatkoi hän Pabloon kääntyen, \"paha kohtalo vainoaa aikaisimmasta\nlapsuudestanne sinua ja valkoista pikku sisartasi\".\n\n\"Lempeä kohtalo on pelastanut minut ja pelastaa kyllä Mariquitankin.\"\n\n\"Millä ihmeen tavalla pääsit Chamulpon käsistä?\"\n\nIhmetellen kuunteli don Antonio Pablon eriskummaisia seikkailuja.\n\"Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi johtaa sinua, vanhojen\nmaya-kuninkaitten jälkeläistä. Ihmeitä tapahtuu vieläkin.\"\n\nHän tarvitsi aikaa voittaakseen mielenmyrskyn, jonka uutinen Mariasta\noli hänessä herättänyt, ja Pablo istui ääneti hänen vieressään.\nViimein kysyi nuorukainen: \"Millä kannalla ovat sota-asiat, don\nAntonio?\"\n\n\"Me olemme sen jälkeen, kun kapinalliset olivat saaneet meidät\nkarkoitetuksi pääkaupungista kovan taistelun kestettyämme,\nvetäytyneet etelään. Vähitellen onnistui meidän kuitenkin jälleen\nvoittaa takaisin, mitä olimme menettäneet, ja hiljakseen aloimme\nmarssia eteenpäin. Ja nyt on tapahtunut tämä hirveä onnettomuus,\njoka riistää meiltä johtajan. Hän oli meidän kaikkien toivo, pelkään\npahoin, että kaikki nyt on mennyttä; conden kuolema virittää kapinan\nuuteen voimaan. Callego on taitava ja kelpo mies, mutta ei voi\nkorvata häntä. Jos minä vielä leiriin tultuani tapaan kenraalin\nelossa, tulee se, mitä minulle Mariasta kerroit, sulostuttamaan hänen\nviimeiset hetkensä. Meidän täytyy heti ryhtyä kaikkiin mahdollisiin\ntoimenpiteisiin; Maria on pelastettava, vaikka minun pitäisi rukoilla\napua itse Sarmientolta.\"\n\n\"Jos suvaitset, don Antonio, minun lausua mielipiteeni, niin on\nmielestäni viisainta, että Tenanga ja minä kahden hoidamme tämän\nasian. Tenanga on tavattoman tarkkanäköinen, hän tuntee kaikki metsän\nja tasankojen temput; me tiedämme, mistä Maria on etsittävissä, ja\nlöydämme hänet.\"\n\n\"Uskallatko sinä?\"\n\n\"Se on velvollisuuteni. Eikö Maria ole sisareni?\"\n\n\"Minä annan sinulle tarkka-ampujia.\"\n\n\"Ei, don Antonio, valkoiset miehet vain vahingoittaisivat aikeitamme.\nJos tarvitsen apua, aion käyttää hyväkseni asemaani tämän maan\nvanhojen hallitsijain jälkeläisenä ja kutsua mayoja avukseni.\nPelkään, että meidän nyt conden kuoleman jälkeen täytyy toimia\nripeästi.\"\n\n\"Niin, olet oikeassa. Taivas sinua suojelkoon, poikani.\"\n\n\"Missä luulet kapinallisten tätä nykyä olevan?\"\n\n\"He ovat kai Amatitlanin luona; sieltäpäin tuli partiojoukko,\njonka kanssa me iskimme yhteen; meidän päävoimamme on majoittunut\nIxhuataniin.\"\n\n\"Minä eroan sinusta nyt, kun lähdet takaisin leiriin, ja tunkeudun\nTenangan kanssa vuoristoon.\"\n\n\"Kutsu hänet tänne, hän on taistellut uljaasti.\"\n\nPablon viittauksesta nuori maya lähestyi.\n\n\"Sinä olet Pablon uskollinen ystävä ja olet urhoollisesti taistellut\nriveissämme kuin mies; kiitän sinua molemmista.\" Hän ojensi\nTenangalle kätensä, johon nuorukainen kunnioittavasti tarttui.\n\n\"Auta minua pelastamaan lapseni ja pyydä sitten minulta, mitä haluat,\nminä annan sen sinulle.\"\n\n\"Minä palvelen kuninkaitten jälkeläistä, señor, en tarvitse muuta\npalkintoa kuin hänen kiitoksensa\", kuului ylpeä vastaus.\n\n\"Hyvä, sinä olet oikea vuoristosoturi, kuulen sen. Minusta olet\nsaanut ystävän.\"\n\nTenanga taivutti päätään.\n\nPeitsimiesten oli jo aika lähteä, jos mielivät ennen\n\nyötä tavata pääjoukkonsa, ja kersantti ilmoitti sen don Antoniolle.\n\n\"Meidän täytyy siis erota, Pablo\", sanoi d'Irala. \"Varo kapinallisia,\nhe pyrkivät pohjoiseen päin. Jos he saavat tietää Lerman kaatuneen\nsalamurhaajan luodista, hyökkäävät he piankin kimppuumme. Jumala\nolkoon isänmaallemme armollinen.\"\n\n\"Etkö aio lähettää mitään sanaa donna Inezille?\"\n\n\"Minä lähetän hänelle heti viestin. Hän poloinen suree lemmikkiään\nja huolehtii puolisostaan. Sinun uutisesi tulevat tuottamaan hänen\nsydämelleen lohdutusta. Rakas poikani, minä tiedän kyllä, että sinä\nteet kaikki, mitä suinkin voit. Omaisuuteni on käytettävissäsi\nmielesi mukaan. Jumala siunatkoon sinua ja sitä, minkä puolesta\ntaistelet.\"\n\nPeitsimiehet istuivat jo satulassa.\n\nDon Antonio nousi hevosen selkään, ojensi vielä kerran kätensä\näänettömänä Pablolle ja ratsasti miehineen pois.\n\nPablo ja Tenanga olivat yksin.\n\nMolemmat tutkivat tarkoin pyssyjään ja latasivat ne uudestaan. Sitten\nPablo sanoi: \"Nyt matkaan, ystävä, on jo aika.\"\n\nHe valitsivat yksinäisimmän tien, kiersivät paikan, missä verinen\ntaistelu oli käyty, kääntyivät takaisin kylään päin, kiersivät sen\nisossa mutkassa ja saapuivat illansuussa sen vuoriston juurelle,\njosta arvelivat löytävänsä rosvot ja donna Marian. Vuorenluolassa,\njoita niillä paikoin oli lukuisasti, he saivat yösijan. Hevoset\nlaskettiin liekaan kiinnitettyinä syömään luolan viereen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nRosvot.\n\n\nPienessä vuorenkolossa istui kolme miestä, joiden ulkomuoto\nvarmaankin olisi herättänyt rauhallisessa matkustajassa kammoa,\nniin selvästi näkyi heissä maantierosvojen leima. Intiaani, joka\noli pukeutunut metsästyspaitaan ja pitkiin nahkasäärystimiin,\nnäytti kuitenkin noista kolmesta säädyllisimmältä. Mulatin kavalat\nkonnankasvot ja neekerin tylsä, eläimellinen naama olivat kammottavat\nja samalla vastenmieliset.\n\nKaikki olivat varustautuneet pyssyllä ja machetella. Tamay istui\nnojaten selkäänsä vuorenseinään, hänen toverinsa loikoivat ruohikossa\npitkällään.\n\n\"Ellei Mendez pian anna kuulua itsestään ja lähetä rahaa, saa\nhän sitä katua\", virkkoi mulatti. \"Minä olen kyllästynyt tähän\nkuljeskelemiseen metsissä ja vuorilla.\"\n\n\"Lähde toki kaupunkeihin, Tito\", sanoi neekeri, \"ja tanssi neitosten\nkanssa. Oikeuspalvelijat ikävöivät sinua kovin.\"\n\n\"Ei suinkaan sen enempää kuin sinuakaan; hamppuköysi on siellä\nvarattu niin sinun kuin minunkin varalleni, musta veikko.\"\n\n\"Liian suuri kunnia mustalle miehelle yhdessä värillisen\naatelismiehen kanssa esittää ilmatanssia; minä annan sinulle\netuoikeuden.\"\n\n\"Älä lörpöttele! Ei, totta puhuen\", jatkoi mulatti, \"minä aion\nMeksikoon; elämä täällä ei minua miellytä, ja ellei Mendez lähetä\nrahoja -- minä olen sanonut hänen tilanhoitajalleen, että meidän\ntäytyy välttämättä saada tavata häntä -- no, siinä tapauksessa\nantavat toiset ihmiset meille kyllä rahaa. Tuo tytön ryöstö oli\nviisainta, mitä typerä pääsi koskaan on keksinyt. Tuo pöllöpää\npunanahka\", lisäsi hän hiljaa, jotta ei Tamay häntä kuulisi, \"olisi\ntahtonut jättää hänet liekkien valtaan. Tyhmyyksiä, tyttö maksaa\nkultaa, paljon kultaa, ja señor de Mendezin täytyy se maksaa.\"\n\n\"Sen jälkeen kun sinä olet tehnyt hänestä conden perillisen, on\nhänellä kyllä varaa maksaakin.\"\n\n\"Se oli kuuma hetki, kun peitsimiehet olivat kintereilläni, sen voin\nsinulle sanoa, ja se maksaa rahaa.\"\n\n\"Sinä olisit voinut valita sopivamman paikan, ennenkuin rupesit\nampumaan.\"\n\n\"Hän tuli aivan sattumalta tielleni ja niin sopivasti, että pyssyni\nmelkein itsestään laukesi. Olin iloinen päästyäni Ixmalin luo ja taas\nmuulin selkään. Kaksi kirottua punaista lurjusta oli vähällä turmella\nkoko pelin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Juuri kun olin valitsemassa itselleni heidän hevosistaan toista --\nheillä oli oikein rotuhevoset -- seisoivat he pitkine pyssyineen\naivan tallin edessä ja vetivät liipaisinta, niin että miltei jo\ntunsin luodin ruumiissani.\"\n\n\"Vieraitako?\"\n\n\"Tietysti, zapotekeja tai mayoja. Xinkat ovat meidän ystäviämme.\nToinen heistä puhui espanjaa kuin aatelismies ja käyttäytyi kuin\nylimys.\"\n\n\"Punainen mies?\" kuului vaiteliaan Tamayn ääni.\n\n\"Aivan sinun värisesi, harvapuheinen ystäväni.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\n\"Mikäli minä hämärässä saatoin nähdä, oli hän pitkä, solakka\nnuorukainen, kuvankaunis, oikea intiaaniprinssi, ja hänen silmänsä\nolivat sitä laatua, että niitä oikein hätkähti.\"\n\n\"Entä toinen?\"\n\n\"Häntä en niin selvästi voinut nähdä, mutta hän piteli ampuma-asetta\nkäsissään sillä tapaa, kuin olisi sitä aina käsitellyt.\"\n\n\"Ne olivat kai Chamulpon vakoojia tai muita mayoja\", arveli neekeri.\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Minkä vuoksi et heitä päivänvalossa nähnyt?\"\n\n\"Pöllöpää, olisinko ehkä odottanut, kunnes conden peitsimiehet\ntulivat? Sitäpaitsi ikävöin taas nähdä sinun villapäätäsi?\"\n\nIntiaani oli vaipunut syviin mietteisiin.\n\nHetkisen kuluttua mulatti sanoi taas: \"Minä olen kyllästynyt tähän\nkuljeskelemiseen vuorilla ja haluan kaupunkiin. Mitä elämää tämä\ntämmöinen on? Kunpa tietäisin, missä Mendez on, menisin hänen\npuheilleen.\"\n\n\"Sinä voisit helposti kohdata peitsimiehiä.\"\n\n\"Pyh, heistä ei kukaan minua tunne. Hahaa minä tahdon, rahaa, ja\nellei jalo herramme Mendez sitä meille anna, on meidän kaupattava\ntavaramme toisille ostajille.\"\n\n\"Kuinka jaksaa donnamme, Tamay?\"\n\n\"Hyvin\", kuului lyhyt vastaus.\n\n\"Minä tulen pian käymään hänen luonaan.\"\n\nIntiaani loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi pannut mulatin\najattelemaan, jos tämä olisi sen huomannut.\n\nPitkä vihellys, joka tuntui tulevan alhaalta, kaikui miesten korviin.\n\nKaikki kolme tarttuivat aseisiin.\n\nTaaskin vihellettiin.\n\n\"Se on xinka.\"\n\n\"Kurkista, onko hän yksin\", sanoi neekeri. Mulatti kiipesi ketterästi\nkallionkielekkeelle, josta hän saattoi nähdä alas.\n\n\"Ixmal ja Mendez\", hän ilmoitti.\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Sallimmeko heidän tulla tänne ylös?\"\n\n\"Ei\", vastasi Tamay, \"mennään alas heitä vastaan\".\n\nKaikki kolme astuivat ahdasta, mutkikasta polkua alas, kunnes\nsaapuivat pieneen, tiheää viidakkoa kasvavaan laaksoon. Täällä\nvastasi mulatti vihellykseen. He jäivät kuitenkin seisomaan pyssyt\nkäsissä pensaiden taakse, polun eteen, joka johti ylös kukkulalle.\n\nHetkisen kuluttua näyttäytyi xinka ja hänen takanaan Mendez. Mulatti\nTito astui esille, molemmat toiset sitävastoin jäivät pensaan taakse.\nTito osasi heistä parhaiten espanjankieltä ja oli sukkelasuisin.\n\n\"Hei, señor, joko vihdoinkin muistatte ystäviännekin? Me olemme teitä\nkovin ikävöineet.\"\n\n\"Minä olen vasta tänä aamuna palannut takaisin.\"\n\n\"Ja te tiedätte jo, että arvoisa isosetänne on tehnyt teistä\nriemuitsevan perillisen?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi Mendez kalveten, \"puhutko totta, Tito?\"\n\n\"Niin totta kuin toivon saavani teiltä paljon rahaa. Se oli hurja\ntemppu. Ammuin hänet henkivartionsa keskeltä. Peitsimiehet olivat\nkuin verikoirat kintereilläni; sain heidät vaivoin vältetyksi.\"\n\n\"Vihdoinkin\", sanoi Mendez, ja pirullisen ilon ilme kuvastui hänen\nelähtäneiltä kasvoiltaan.\n\n\"Ja nyt, don Luis, on aika järjestää asiamme. Oman osamme sopimusta\nolemme täyttäneet tarkalleen, nyt on teidän vuoronne. Viisituhatta\npesoa kullekin meistä, sitä ette kai paljoksune?\"\n\n\"Ja mistä minä otan sen summan?\"\n\n\"Eikö conden omaisuus ole teidän omanne, nyt, kun oikea perillinen on\nsaanut niin surullisen lopun?\"\n\n\"Ja conde on todellakin kuollut?\"\n\n\"Niin totta kuin minun luotini lävisti hänen päänsä.\"\n\n\"Niin, silloin minä perin hänet, ainakin tilukset. Niitä hän ei\nmillään jälkisäädöksellä minulta riistä. Mutta sinä kai tiedät,\nettä kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset takavarikkoon ja\njulistaneet ne valtion omaisuudeksi.\"\n\nMulatin naama venyi pitkäksi, mutta ensi ällistystä seurasi heti\nraivo.\n\n\"Mitä? Mitä koukkuja?\"\n\n\"Tottahan järkesi sanoo sinulle, että minun on ensin saatava rahat,\nennenkuin voin niitä sinulle antaa. Minun täytyy toki ensin päästä\nperinnön haltijaksi.\"\n\n\"Verukkeita. Minun on saatava viisituhatta pesoani. Aion muuttaa\nmaasta pois.\"\n\n\"Olehan järkevä, ystävä, saathan sinä rahasi, mutta täytyyhän minun\nne ensin hankkia.\"\n\n\"Teillä on kyllä keinoja saada kokoon sellainen summa, nyt, kun\nolette perinyt. Varokaa, don Luis, leikkimästä minun kanssani.\"\n\n\"Mutta, rakas ystävä, en nyt ollenkaan ymmärrä sinua. Ajattelehan\nvähäisen: Mistä minä ottaisin rahat?\"\n\n\"Se on teidän asianne. Täällä alkaa maa polttaa jalkapohjiani, minä\naion poistua. Ellen kolmessa päivässä ole saanut viittätuhatta pesoa\nkullassa ja hyvissä pankinseteleissä, niin, don Luis, saatte sitä\nkatua.\"\n\n\"Miksi uhkaat minua, Tito? Minä palkitsen sinut ylenpalttisesti,\nmutta onhan sinun toki annettava minulle aikaa. Kenellä on nyt\npuhdasta rahaa keskellä sotaa?\"\n\n\"Olen sanonut viimeisen sanani, menetelkää sen mukaan.\"\n\n\"Minä panen kaikki keinot liikkeelle voidakseni tyydyttää sinua. Kas\ntuossa aluksi nämä kolikot, ne ovat minun ainoani.\"\n\nHän ojensi mulatille muutamia isoja kultarahoja, jotka tämä ahnaasti\nkorjasi haltuunsa.\n\n\"Mutta miksi ystäväsi pysyvät niin loitolla?\"\n\n\"On sota, ja silloin on varovaisuus tarpeen.\"\n\nTamay ja neekeri astuivat nyt esiin.\n\n\"Tervetuloa, miehet, tiedän voivani luottaa teihin.\"\n\n\"Minä tunnen sinut paremmin, don Luis, kuin luulet\", sanoi äreä\nintiaani. \"Conde on kuollut; hyvä, mitä se minuun kuuluu? Olet nyt\nsaanut, mitä tavoittelitkin. Vaan jos nyt pälkähtäisi päähäsi ruveta\nviekastelemaan, niin joudut minun kanssani tekemisiin; minä sinut\ntavoitan, piile missä tahansa.\"\n\nMayan sanoissa oli sellainen vakava uhka, että pelkuri Mendez\nvavahti, mutta hän sanoi notkeasti: \"Kunnon ystävä, kuinka voit minua\nepäillä? Pidä omanasi kaikki, mitä minulla on.\"\n\n\"Minä muistutan vielä siitä sinulle.\"\n\nHän viittasi xinkan syrjään ja kysyi tältä, sillä aikaa kuin Mendez\nkeskusteli Sipin ja Titon kanssa: \"Keitä ne kaksi mayaa olivat, jotka\nyöpyivät luonasi?\"\n\n\"He sanoivat olevansa kotoisin pohjan puolelta.\"\n\n\"Mistä he tulivat?\"\n\n\"Vuorien kautta.\"\n\n\"Vuoriston kautta?\"\n\n\"He tulivat sieltä.\"\n\n\"Selitä minulle, minkä näköisiä he olivat.\"\n\nXinka kuvaili heidän ulkomuotoaan, varsinkin Pablon.\n\n\"Oletko milloinkaan nähnyt sitä nuorta mayaa, joka oli del Rocassa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Millä asioilla arvelet heidän liikkuvan näillä mailla?\"\n\n\"Luulen, että mayat aikovat nousta sotaan ja ovat lähettäneet heidät\nvakoilemaan.\"\n\n\"Mutta kuinka he osasivat seurata vuoripolkuja?\"\n\n\"He sanoivat Señor de Mendezin tilanhoitajan olleen oppaana.\"\n\n\"Niin, hän tuntee polut, ja\", lisäsi hän hiljaa, \"tuntee myöskin\nPablon\".\n\n\"Minne päin he menivät?\"\n\n\"Itään, suurelle tielle päin. Muuten he eivät ole päässeet pitkälle,\nminä olen usuttanut heidän jäljilleen peitsimiehet, jotka etsivät\nconden murhaajia.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nTamay kääntyi poispäin ja jupisi hiljaa mayankielellä: \"Olisikohan\nhän päässyt Chamulpon-korppikotkan kynsistä? Ei, niin mahtava ei\nhänen suojelushenkensä ole. Soisinpa, etten olisi satuttanut kättäni\nhäneen. Tuo kazikekin näkyy minut unohtaneen.\"\n\nMendez, joka kuten xinkakin oli jättänyt ratsunsa syvälle laaksoon,\nheitti sulavasanaisesti jäähyväiset kätyreilleen, luvaten heille\nloppumatonta kiitollisuutta.\n\n\"Muistakaa minua\", sanoi Tito, kun Mendez lähti.\n\n\"Myöskin minua\", lisäsi Tamay siihen.\n\nKun vieraat olivat poistuneet, palasivat rosvot entiseen\nolinpaikkaansa; mutta vasta kun he jälleen olivat pitkällään maassa,\nkysyi mulatti: \"Mitä arvelet, tigrero, kaupastamme?\"\n\n\"Señor on konna, ensi tilaisuudessa hän usuttaa hallituksen\nsotamiehet kimppuumme.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Sillä tavoin hän lakaisee kaikki jälkensä.\"\n\n\"No, sitä parempi, että señorita on meidän käsissämme. Mendez on\nviheliäinen lurjus; että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset\ntakavarikkoon, niin pitkälle kuin heidän valtansa ulottuu, sen uskon\nkyllä. Sitä pahempi hänelle sekä meille. Minä en luota häneen.\"\n\nHän hypähti ylös ja juoksi muutamia kertoja edestakaisin.\n\n\"Minun täytyy ja minä tahdon päästä pois, mutta en ilman rahaa.\nMinusta on edullisempaa, ja me saamme rahat pikemmin, jos myymme\ntytön don Antoniolle. Hän antaa, mitä vaadimme, ja kykenee hankkimaan\nrahat. Mitä arvelet, toveri?\"\n\n\"Minä arvelen vain\", lausui neekeri, \"että jos pidämme tytön,\nvoisimme lypsää Mendeziltäkin paljon rahaa\".\n\n\"Minä sanon sinulle, musta sielu: varma on varma. Maa alkaa yhä\nenemmän polttaa jalkojamme. Niin kauan kuin ihmiset tuolla alhaalla\nkatkovat toistensa päitä, ei meillä tosin ole mitään pelättävää;\nmutta eihän sotaa voi iankaikkisesti kestää, ja nyt kun conde on\nkuollut, on se pian päättynyt, ja silloin pääsee Sarmiento valtaan.\"\n\n\"Ja hänellä on jo kauan aikaa ollut hamppuköysi sinulle varattuna\",\nirvisteli neekeri.\n\n\"Pidä suusi, sinä apinain jälkeläinen\", vastasi mulatti vihoissaan,\nmutta jatkoi sitten äskeisellä äänellä: \"Mitä arvelette, toverit,\neikö olisi viisainta ottaa lunnaita señor d'Iralalta?\"\n\n\"Ja kuinka luulet ne saavasi?\"\n\n\"Sinä menet hänen luokseen, musta nukkeni. Sinä olet vähimmän\nepäilyttävä meistä; sinun rehellinen naamasi hankkii sinulle\nkaikkialla luottamusta.\"\n\n\"Hm\", arveli neekeri ja kynsi villaista päätään, \"on niitä joitakuita\nsellaisiakin, jotka eivät ole minulle suosiollisia\".\n\n\"Niinkö, sinä Kongon helmi; no, sitten lähetämme Ixmalin, xinkan, hän\non viisaampi kuin miltä näyttää, ja hallituksen joukot eivät suinkaan\nole kaukana. Oletko samaa mieltä?\"\n\n\"Niin, jos pidät sitä viisaampana.\"\n\n\"Me otamme rahamme ja lähdemme Meksikoon.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Mitä sinä sitten arvelet, Tamay?\"\n\nMulatti kääntyi nyt intiaanin puoleen, joka istui ääneti ja\nliikkumatta, ikäänkuin ei olisi toisia huomannutkaan.\n\n\"Suotta hätiköimistä; ensin miettiä, ei hyvä liiaksi hoputtaa.\"\n\nNäin sanoen hän nousi ja ripusti pyssyn olalleen.\n\n\"Minne aiot?\"\n\n\"Ampumaan peuran, ei mitään syömistä enää.\" Ja hän poistui nopein\naskelin. Kun hän oli ehtinyt pois korvan kuuluvilta, sanoi mulatti:\n\"Tuosta punaisesta ihmisestä ei ole mihinkään, Sip. Minä valitan,\nettä olemme ryhtyneet hänen kanssaan yhteisiin hommiin. Pois meidän\non päästävä. Suostuipa maya tai ei, me teemme, mikä meistä on\nvälttämätöntä, ja luovutamme tytön don Antoniolle.\"\n\n\"Pelkäänpä, ettei Tamay suostu siihen. Hän on kostonhimoinen ja vihaa\nrajattomasti d'Iralaa, siitä pitäen kuin tämä ajoi hänet talostaan\nxinkojen nähden kuin rupisen elukan. Sitäpaitsi hän töin tuskin\nvältti hirttonuoran silloin, kun don Antonion vaquerot saivat hänet\nkiinni kalliosolassa, hänen kapinallisia opastaessaan. Intiaani\nei koskaan unohda. Luulenpa, että hän heittäisi tytön kuiluun\nmieluummin, kuin luovuttaisi hänet don Antoniolle.\"\n\n\"Niinkö arvelet? Hui, hai, hän osaa pitää rahaa yhtä suuressa arvossa\nkuin mekin. Mutta tiedätkö: mitä ihmettä me välitämme tuosta tylsästä\nihmisestä, joka ei koskaan ole ollut metsiensä ulkopuolella? Me\nanastamme hempukan; minäkin tunnen täällä muutamia piilopaikkoja,\njonne voimme hänet kätkeä. Ja sovimme xinkan kautta kaupoista don\nAntonion kanssa virkkamatta mayalle sanaakaan.\"\n\n\"Hän on kavala ja raivostuu.\"\n\n\"Raivostukoon. Osaan minäkin pyssyä käyttää. Niin, se on paras\nkeino, Sip. Me otamme tytön itsellemme ja lähdemme rahoinemme sinne,\nmissä ei meitä kukaan tunne. Kun meillä on rahaa, olemme yhtä hyviä\nherrasmiehiä kuin valkoihoisetkin!\"\n\nNeekeri alistui mielellään älykkäämmän toverinsa tahtoon.\n\n\"Tule\", sanoi mulatti. \"Punanahka väijyy peuraa, lähtekäämme me\ntervehtimään señoritaa.\"\n\nMolemmat katosivat sitten hitaasti vuorten väliin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nVuoristossa.\n\n\nPablo heräsi varhain levottomasti nukuttuaan. Ulkona oli vielä\npimeä. Luolan suuaukosta hän näki vain muutamia tuikkivia tähtiä.\nHänen ajatuksensa kulkivat Marian luo. Hän tunsi tigreron synkän,\numpimielisen luonteen. Hän tiesi, että mies oli itsepintainen, ylpeä,\ntaikauskoinen ja samalla kostonhimoinen sekä kuten kaikki intiaanit\njulmuuteen taipuvainen; mutta hän ei koskaan ollut ymmärtänyt, mistä\nsyystä Tamay oli hänet kavaltanut. Se oli hänelle arvoitus, jota hän\nturhaan koetti ratkaista. Joka tapauksessa Tamay oli vaarallinen\nvihollinen; ja jos Maria oli hänen vallassaan, oli Tenanga todellakin\noikeassa vakuuttaessaan, että Tamayn suhteen oli käytettävä kokonaan\ntoista menettelytapaa kuin mulatin ja neekerin.\n\nKatalan Mendezin hartain toivo oli tietysti nyt conden kuoltua\nsaada Mariakin pois päiviltä, eikä se tietysti ollut vaikeata nyt,\nkun Maria maailman silmissä jo oli kuollut. Hänen ainoa toivonsa\noli, että tuolta konnalta luultavasti puuttui rahoja kätyriensä\npalkkaamiseksi.\n\nKun Tenanga heräsi, nousi Pablokin jalkeille. He astuivat luolan\nsuulle. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus; hevoset lepäsivät\nrauhallisesti nurmikolla.\n\nHiljaa maya sanoi: \"Lienee parasta, herra, että kiipeämme vuoren\nharjalle; sieltä voimme tähystää ja samalla nähdä, mihin suuntaan\nselänteet kulkevat.\"\n\n\"Tehdään niin.\"\n\nOli jo kyllin valoisa, jotta he heti saattoivat ruveta kiipeämään.\nHe joivat lähteestä, joka lorisi heidän jalkainsa juuressa, söivät\nhiukan Tenangan metsästyslaukusta ja alkoivat sitten kavuta\nkorkeuteen. Hevoset he jättivät paikalleen, kätkivät satulat ja\nsuitset luolaan, mutta suopungit he ottivat mukaansa.\n\nHe olivat jo saapuneet melkoisen korkealle, kun aurinko nousi.\nTenangan viittauksesta he heittäytyivät maahan pitkälleen, ettei\nkukaan heitä huomaisi. Äänettöminä he odottivat siinä, kunnes päivä\nkohosi korkeammalle hajoittaen maisemaa peittävän sumuhunnun, joka\npakeni raitista aamutuulta. Laajana levisi vuoristo heidän edessään\nkirkkaassa auringonpaisteessa.\n\nTenanga viittasi itää kohti.\n\n\"Luulenpa, että tuolla päin on korppien pesä, noissa kallioissa on\nvarmaankin runsaasti luolia, solia ja rotkoja.\"\n\n\"Lähtekäämme.\"\n\n\"Meidän täytyy uudelleen laskeutua alas, sillä Tamay on valpas ja\npitää silmänsä auki.\"\n\nHe laskeutuivat alas ja saapuivat viimein laaksonpohjaan, josta ne\nkalliot, joihin Tenanga oli viitannut, kohosivat.\n\nÄäneti, varovasti he kulkivat eteenpäin etsien jotakin pääsyä\nkallioiden sokkeloihin.\n\nViimein he joutuivat kapeaan rotkoon. Sen oli nähtävästi uurtanut\nsadevesi, joka rajuilmoilla oli valtavana siitä raivannut itselleen\nuran. He päättivät pyrkiä sitä myöten ylös.\n\nHidasta ja vaivalloista oli kulku yli irtonaisten vierinkivien.\nViimein he saapuivat pienelle, sileälle, ruohoa ja pensaita\nkasvavalle tasanteelle. Rotko jatkui yhä ylöspäin, mutta he\nolivat väsyneet ja istuutuivat lepäämään. Uusin voimin he sitten\nalkoivat taas nousta ylöspäin ja saapuivat laaksoon, joka tummien\nporfyyrikallioiden keskellä hymyilevänä avautui heidän eteensä.\n\nPablon katse osui ikivanhaan rappeutuneeseen kivimuuriin, joka\nkotkanpesän lailla kohosi kallioista. Raunioituneet kivivallit\nympäröivät sitä, raunioiden välissä kasvoi puita ja pensaita, ja\nsuunnattoman suuria epäjumalankuvia makasi kumossa nurmella.\n\n\"Mikä tämä on, Tenanga?\"\n\n\"Herra, jatkakaamme matkaamme\", vastasi nuorukainen matalalla äänellä;\n\"tämä on se huone, josta vanhat miehet kertovat, minä tunnen sen\ntuosta jumalanpäästä\", ja hän osoitti noin neljän metrin korkuista\nkivestä hakattua päätä, joka kohosi eräästä rakennuksen nurkasta.\n\"Ei kukaan maya astu siihen eikä lähene sitä vapaaehtoisesti, se on\nOnnettomuuksien talo.\"\n\n\"Miksi sillä on sellainen nimi?\"\n\n\"Tässä talossa polttivat espanjalaiset neljäsataa mayaa, miehiä,\nvaimoja ja lapsia; nämä olivat epätoivoissaan häväisseet vanhoja\njumalia, jotka sitten hylkäsivät heidät hädässä. Öisin saattaa vielä\nkuulla noiden ihmisraukkojen huokaavan ja valittavan; heidän varjonsa\nleijailevat surullisina pylväskäytävissä.\"\n\n\"Koko maa on upotettu kansani vereen\", sanoi Pablo surullisesti,\n\"kaikkialla raunioita, joilta kansani kuolinhuokaus kerran on\nkohonnut\".\n\n\"Menkäämme, herra\", kuiskasi Tenanga, \"tämän talon läheisyys tuottaa\nvielä tänä päivänäkin mayoille onnettomuutta\".\n\n\"Pysy loitolla, jos haluat; minä en pelkää vanhoja jumalia enkä\nespanjalaisten uhrien kuolinhuokauksia, minä astun Onnettomuuden\ntaloon.\"\n\nHuolestunut Tenanga ei voinut estää häntä lähestymästä raunioita;\nmutta niin suuri oli nuoren intiaanin taikausko, että se voitti hänen\nrakkautensa Pabloon: hän ei uskaltanut seurata nuorukaista.\n\nPablo ihmetteli jumalan jättiläismäisiä kasvoja, jotka suurin\nsilmin tuijottivat muurista eteensä ikäänkuin valppaina tähystellen\nvihollista.\n\nHän astui rappeutuneita portaita ylös ja joutui yksinäisiin\nkäytäviin, joiden lävitse tuuli puhalsi. Pensaita, vieläpä puitakin\nkasvoi muurin raunioiden keskellä. Pablo huomasi, että useissa\npaikoin kulki portaita maanalaisiin huoneisiin, mutta häntä ei\nhaluttanut koetella niitä. Kivirakennuksen takaseinä liittyi jyrkästi\nkohoavaan kallioseinään. Ovi johti ulkoilmaan. Pablo oli tyydyttänyt\nhalunsa nähdä näitä synkkiä raunioita ja palasi takaisin.\n\nTenanga, joka ei ollut liikahtanut paikaltaan, näki keventynein\nmielin hänen palaavan vahingoittumattomana. Pabloa hämmästytti tämän\nmuuten niin rohkean nuorukaisen taikauskoinen pelko.\n\n\"Kuulitko heidän huokaavan?\" kysyi Tenanga arasti.\n\n\"Kuulin vain tuulen hiljaa valittavan raunioituneissa käytävissä.\nTämä rakennus keskellä autioita kallioita vaikuttaa mahtavan\nsurullisesti.\"\n\n\"Näkymättömät varjelkoot kaikesta pahasta\", sanoi Tenanga hiljaa.\n\nHe kulkivat laaksossa, kunnes uudestaan löysivät tien, jota lähtivät\nkiipeämään.\n\nKun he olivat saapuneet paikalle, josta oli laaja näköala yli\nkallioryhmien, sanoi Tenanga: \"On paras, että eroamme nyt vähäksi\naikaa, herra. Mene sinä tuonne päin ja tähystä noita laaksoja,\nminä menen vasemmalle ja teen samoin. Mutta älä jätä tuota puuta\nsilmistäsi, hän osoitti erästä korkealla kasvavaa, käyrärunkoista\nhavupuuta, joka näkyi kauas, jotta osaisit takaisin. Kun etsimme\nkahtaalta, pääsemme pikemmin jäljille.\"\n\n\"Tehkäämme niin.\"\n\n\"Ole vain varovainen, muista aina pysyä suojassa niinkuin kettu ja\npidä pyssysi valmiina. Me olemme tekemisissä vaarallisten ihmisten\nkanssa.\"\n\n\"Minä olen varovainen, älä ole levoton.\"\n\n\"Jos tahdot saada sanan minulle, niin vihellä kaksi kertaa nopeasti\nsormiisi; jos vaara uhkaa, kolmasti; minä teen samoin. Kun olet\ntutkinut nuo laaksot, niin palaat takaisin tänne.\"\n\nPablo astui hitaasti kiiveten vaarallista tietä eteenpäin\nja piiloutuen niin hyvin kuin mahdollista pensaiden ja\nkallionlohkareiden suojaan. Hän tähysteli joka suunnalle, laaksoihin\nja rotkoteille yhä toivoen näkevänsä jotakin merkkiä ihmisten\nläsnäolosta. Turhaan.\n\nKaikki oli autiota ja yksinäistä.\n\nHän katsahti ympärilleen; havupuu näkyi vielä. Väsymättä, usein\nsuurella vaivalla hän kiipeili oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas,\njoka suunnalle tähystellen. Hänen hämmästyksekseen kävi ilma yhä\npimeämmäksi, hän huomasi sumun nousevan laaksoista.\n\nHän kääntyi taas katsomaan havupuuta; sitä ei enää näkynyt, sumuseinä\nkohosi hänen silmäinsä ja puun välille.\n\nTiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kävi sumu.\n\nHän oli kapealla kalliopolulla, joka kulki aivan kuilun reunaa.\nKoska olisi ollut hengenvaarallista pyrkiä eteenpäin, istuutui\nhän kallionlohkareelle kärsivällisesti odottamaan, kunnes sumu\nhälventyisi. Hän tiesi, että se tapahtuisi pian.\n\nPyssy polvien välissä hän istui siinä yksinään, ja sumu peitti\nhänet kosteaan, harmaaseen vaippaansa, jonka läpi ei silmä päässyt\ntunkeutumaan. Häntä vilutti.\n\nHetken aikaa hän oli istunut siten hievahtamatta, kun hänen valpas\nkorvansa äkkiä kuuli askelten kopinaa.\n\nPablo tarttui pyssyynsä ja kohosi seisomaan. Varjomaisena läheni\nhäntä miehenhahmo, joka nopeasti liikkui häntä kohti, ja sumusta\nesiin sukeltaen seiso; hänen edessään -- Tamay.\n\n\"Tamay!\"\n\n\"Jungunan poika!\" huudahti maya, jonka sanomatonta hämmästystä ei\nintiaanin stoalaisuuskaan voinut hillitä.\n\nPablo, joka pyssy kädessä seisoi valmiina laukaisemaan pienimmästäkin\nepäilyttävästä liikkeestä, piti häntä tarkoin silmällä.\n\nMutta Tamay seisoi hievahtamatta, nojaten pyssynperäänsä maahan, ja\ntuijotti Pabloon.\n\n\"Niin, Jungunan poika, puuma on tälläkin kertaa suojellut häntä\nvihollista vastaan.\"\n\nEi kuulunut vastausta.\n\nPablo ymmärsi, ettei väkivallalla saisi mitään aikaan kavalan,\numpimielisen miehen suhteen ja sanoi tyynesti: \"Sinä olit kerran\norvon ystävä, Tamay, ja hän on sinulle siitä kiitollinen. Sano\nminulle nyt, missä sisareni on, ja anna hänet minulle takaisin.\"\n\n\"Etsi hänet\", kuului jyrkkä vastaus.\n\n\"Don Antonio ja suuri conde antavat sinulle paljon rahaa, jos\nluovutat heille tytön.\"\n\n\"Mitä Tamay rahalla tekee?\"\n\nHetkisen kuluttua Pablo jatkoi tyynesti: \"Olen kuullut mayojen olevan\nsinulle vihoissaan, ja ystävät ovat kertoneet, että sinä luovutit\nminut Chamulpolle voidaksesi sen tekosi ansiosta palata kansasi\npariin.\"\n\nTigreron kasvot olivat synkät kuin yö Pablon puhuessa.\n\n\"Minä olen, kuten tiedät, Jungunan poika, vanhojen kuninkaitten\njälkeläinen, ja maya-kansa on riemulla tervehtinyt hallitsijainsa\nviimeistä perillistä Quichén palatsissa; kaikkialla, missä hän\nnäyttäytyi sekä Guatemalassa että Yucatanissa, on kansa iloisena\nvastaanottanut hänet.\"\n\nTamay kuunteli tarkasti.\n\n\"Minä tahdon tehdä kaikki, mitä voin, lepyttääkseni mayat sinua\nkohtaan; Tamay, anna minulle sisareni takaisin.\"\n\nTamayn ääni ilmaisi kolkkoa vihaa hänen vastatessaan: \"Sinun isäsi\non karkoittanut minut kansani luota, tehnyt minut kunniattomaksi,\nkironnut minut ikuiseen yöhön; hänen sukunsa pitää hävitettämän maan\npäältä.\"\n\n\"Mutta sinä voit vielä kohota aurinkoon\", sanoi Pablo, \"jos Jungunan\npoika antaa sinut takaisin kansalleen\".\n\n\"Ei, ei!\" huudahti muuten niin levollinen mies äärimmäisen\nepätoivoisena, \"se ei ole mahdollista; Junguna yksin voisi antaa\nanteeksi, hän yksin, mutta hän on kuollut. Kun näin merkkisi, aioin\nlähettää sinut hänen jälkeensä Chamulpon avulla, joka sinua vihaa ja\npelkää, sillä itse en tahtonut kohottaa kättäni sinua vastaan.\"\n\n\"Sinä näet, että näkymättömät ovat kanssani.\"\n\nTamay painoi päänsä alas.\n\n\"Ja sitäpaitsi, Tamay, mitä on isäni menettelyllä sinua kohtaan\ntekemistä lapsiparan kanssa, jonka olette ryöstäneet? Anna hänet\nvanhemmilleen takaisin ja ota siitä kultaa, maata, mitä haluat.\"\n\n\"En anna\", sanoi hän hurja vihan tuli silmissään. \"Minusta on tullut\nkurja mies, heidän kaikkien täytyy tulla onnettomiksi. Kartanonherra\non häväissyt minua xinkojen nähden, minä annan hänelle nukkensa vasta\nkuolleena takaisin. Jos minun täytyy vaipua yöhön, saavat he maan\npäällä vaeltaa sydämen pimeydessä. Sinä myöskin, kuninkaanpoika, sen\nsukua, joka on minut tuominnut hylkiöksi. Minä olen vihannut sinua\nsiitä hetkestä, jona näin merkin rinnassasi. Jouduinpa minne jouduin,\nvien mukaani, mitä te rakastatte, myöskin sinun valkean sisaresi,\nJungunan poika. Te muistatte vielä kauan Tamay metsästäjää.\"\n\nEnnenkuin Pablo ehti vastata sanaakaan miehelle tämän tavattoman\nintohimon purkaukseen, oli Tamay heittäytynyt maahan ja kadonnut\nusvaan kuin aave.\n\nPablo jäi paikalleen synkkä epätoivo sydämessä: hän oli kuullut\nsisarensa kuolemantuomion. Sumu esti häntä liikkumasta. Tuskallisen\npitkiä olivat tuokiot, jotka hän siinä istui. Hän tunsi Tamayn\njulmuuden ja rotunsa kiihkomielisyyden.\n\nVihdoin usva oheni, aurinko häämötti sen läpi jo kalpeasti hohtaen.\nTuuli alkoi henkäillä; suurina aavemaisina huntuina kohosi usva\nleijaillen kukkuloiden ympärillä; silloin Pablo vihdoin keksi\njälleen käyrärunkoisen merkkipuun. Hän ei ollut voinut huomata,\nmihin suuntaan Tamay oli kadonnut, muuten hän olisi kai kiihkoissaan\nseurannut tätä. Hän tähysteli tätä, surmaava tuliputki kädessään,\nmutta turhaan. Silloin hän palasi niin nopeasti, kuin epätasainen maa\nsalli, merkkipuun luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAhtaassa laaksossa, korkeiden kallioseinäin keskellä, oli pensasten\nja banaanipuiden ympäröimä, karkeatekoinen, turvekattoinen hirsimaja.\nLähellä sitä oli aitaus, joka oli rakennettu kalliota vasten ja\nnähtävästi toimi keittiönä, sillä siitä kohosi savu, ja tuon\ntuostakin kurkisti sieltä ryppykasvoinen intiaanieukko majaan päin,\nkuunteli ja katosi takaisin aitaukseensa. Viimein hän tuli ulos\nkantaen höyryävää suklaamaljaa ja tuoreita maissikakkuja ja meni\nmajaan.\n\nPienessä huoneessa oven vieressä istui kurjan näköisenä donna Maria\nmatalalla vuoteella. Hänen tumma tukkansa riippui epäjärjestyksessä\nkalpeille kasvoille, silmät tuijottivat suurina, melkein aavemaisina\neteensä. Laihat kädet olivat ristissä sylissä, hän näytti tylsältä ja\ntahdottomalta.\n\nEukko astui sisään ja laski suklaamaljan lattialle.\n\n\"Nyt valkokyyhky syö ja juo\", hän sanoi ystävällisesti\nespanjankielellä. Maria ei näyttänyt häntä huomaavan.\n\n\"Señorita ei aina saa olla surullisissa ajatuksissa, siitä käy sielu\nheikoksi ja ruumiskin.\"\n\n\"Mitä te minulle aiotte?\" kysyi Maria valittavalla äänellä.\n\n\"Olehan toki rauhallinen, señorita. Sinä kysyt yhä samaa asiaa, enkä\nminä voi sinulle vastata.\"\n\n\"Miksi et vie minua omaisteni luo, muori kulta? He antaisivat sinulle\nkultaa ja lahjoja kukkuramitoin.\"\n\n\"Niin, kulta on hyvää, kirkkaat, kauniit unssit ovat hyviä, minä olen\nnähnyt muutamia, ne ovat hyviä ja lahjat myös; mutta sinun täytyy\nodottaa, kyyhkyläiseni, kunnes Tamay vie sinut takaisin, hän tekee\nsen kyllä.\"\n\n\"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa, en milloinkaan. Miksi hän\non laahannut minut hirveästä tulipalosta tänne, hän ja tuo kauhea\nneekeri?\"\n\n\"Oi, voi, he ovat viisaita\", hihitti ämmä, \"he tahtovat saada paljon\nrahaa valkoihoisilta señoritasta, minä kyllä tiedän\".\n\n\"Ei, ei, heillä on muuta mielessä. Rakas isäni ja isoisäni\nantaisivat paljon unsseja tyttöraukastaan. Tamay tietää sen eikä\nkuitenkaan anna minua takaisin. Minua kammottaa, kun näen tuon\nsynkän tigreron tulevan. Oi muori kulta, hän on jättänyt Pablonkin,\nminun veljeni Pablon, vihollisten käsiin, vaikka tämä kuuluu mayojen\nkuningassukuun. Miksi hän meitä vihaa?\"\n\nVanha vaimo sanoi hiljaa: \"Sinä olet jo monesti puhunut minulle\nkuningasten jälkeläisestä; mutta sinä varmaan erehdyt, kuninkaat ovat\nkaikki kuolleet.\"\n\n\"Estäköön Jumala, että puhuisit totta ja että minun Pablonikin olisi\nkuollut.\"\n\n\"Tamay ei kohota kättään kuninkaitten perillistä vastaan.\"\n\n\"Niin hän on kuitenkin tehnyt.\"\n\nVaimo huojutti päätään edestakaisin.\n\n\"En tiedä, mitä on tapahtunut ennen aikaan ja miksi Tamay ei ole oman\nheimonsa luona. Hän on suuri metsämies ja suuri soturi, minä tunnen\nhänet nuoresta saakka; mutta sekä punaiset että valkoiset miehet ovat\nolleet hänelle pahoja, ja hän kantaa katkeraa vihaa sydämessään.\"\n\n\"Muori kulta, vie minut pois täältä, pois, pois, minne hyvänsä\",\npuuskahti Maria sydämensä hädässä puhumaan, \"vain pois; he tappavat\nminut muuten, minä näen sen Tamayn silmistä. Vie minut pois!\"\n\n\"Se olisi meidän molempien kuolema; Tamay on hirmuinen, lapsiparka.\"\n\nMaria risti kätensä ja sanoi hiljaa: \"Minä kuolen muutenkin, jos\nminun täytyy vielä viettää näin kauheita päiviä kaukana omaisistani.\"\n\nSitten hän istuutui jälleen epätoivoisesti tuijottaen eteensä.\n\nVaimo meni hitaasti ulos.\n\nTamay, joka tunsi eukon ennestään, oli tavannut tämän del Rocasta\npoistuessaan ja ottanut tämän mukaansa itselleen keittäjäksi ja\nvartioimaan Mariaa itse poissa ollessaan. Hän piti vankinsa tarkoin\noman valvontansa alaisena päästämättä neekeriä ja mulattia siihen\nsekaantumaan. Vanha vaimo ei ollut tyly hennolle vartioitavalleen,\nmutta hän pelkäsi kovin Tamayta.\n\nOmituinen, heikko kahina herätti Marian huomiota. Hän katsahti\nsinnepäin, mistä ääni tuli, ja näki sekä kauhukseen että ilokseen\nsuopungin, joka seinäaukon kautta riippui kallion reunalta alas.\nSuopunkia myöten laskeutui nuori intiaani notkeasti alas.\n\nNyt hän oli maassa, ja hänen ruskeat kasvonsa olivat ikkuna-aukon\nkohdalla, josta hän katseli sisään. Hän nyökkäsi ystävällisesti\nneidolle.\n\n\"Donna Maria?\" kysyi hän hiljaa.\n\nMaria nyökäytti päätään, puhua hän ei mielenliikutukselta saattanut.\n\n\"Onko Tamay täällä?\"\n\nMaria pudisti päätään vastaukseksi.\n\nÄkkiä intiaani hätkähti, kuunteli, muodosti huulillaan sanan \"Pablo\",\nnyökkäsi vielä kerran ja kiipesi kiireesti suopungin avulla ylös.\n\nMaria oli ymmärtänyt hänet, riemuhuuto kohosi hänen sydämensä\nsyvyydestä, sitten hän vaipui polvilleen.\n\nNopeasti astui eukko sisään.\n\n\"Mikä on, kyyhkyseni? Mikä on? Mikä sinua vaivaa?\"\n\nMaria hypähti pystyyn, heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti\näänekkääseen itkuun.\n\n\"Mikä vaivaa pikku sydänkäpyä?\"\n\n\"Oi muoriseni, muoriseni, Jumala on hyvä. Jumala on hyvä.\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Mutta rauhoitu toki ja taukoa itkemästä.\"\n\nMaria pyyhki kyyneleet silmistään.\n\n\"Kas niin, ja nyt, señorita, syö, jotta silmät tulevat kirkkaiksi.\nEikö totta?\"\n\n\"Kyllä minä syön.\"\n\nJa hän tarttui suklaamaljaan.\n\nVoimatta selittää tytön äkillistä mielenliikutusta eukko poistui.\n\nMutta Marian kasvot loistivat ilosta. Tosin hän ei ollut tuntenut\nTenangaa, jonka hän vain kerran pikaisesti oli nähnyt del Rocan\nparvekkeella; mutta tämän kysymykset, tämän ystävällinen käytös,\nkaikki todisti, että pelastaja oli lähellä, ja tuo ainoa sana \"Pablo\"\noli saattanut hänet riemastumaan. Niin, Pablo, hänen ruskea oma\nveljensä eli ja oli saapuva häntä noutamaan.\n\nIlo niin pitkän, katkeran tuskan jälkeen miltei huumasi hänet.\n\nVasta Tamayn ääni, joka kuului ulkoa, palautti hänet surulliseen\ntodellisuuteen.\n\nVavisten hän kohosi seisomaan.\n\nKasvot synkkinä kuin ukkosilma tigrero astui pieneen majaan.\n\nSiitä, että Maria vielä oli elävien ilmoilla, sai hän kiittää\nyksinomaan intiaanin molempien kunnon kumppanien ahnetta rahanhimoa.\nKun Maria jatkuvasti oli hänen käsissään, salli hän heidän tyttöä\nhallussaan pitämällä hankkia itselleen rahaa Mendeziltä; mutta\nmulatin ehdotus antaa Maria don Antoniolle takaisin oli saattanut\nhänen vihan vimmaan, niin vähän kuin hän sitä ilmaisikin. Don\nAntonio ei ollut saava tytärtään. Tamay vihasi häntä raivokkaasti,\nsiitä saakka kuin don Antonio oli xinkojen nähden uhannut häntä\nruoskalla, ja tiesi, mihin hän saattoi tuskallisimmin satuttaa\nentistä herraansa. Elikö Maria vai kuoli, oli paatuneelle intiaanille\nsamantekevää; kuitenkaan ei hänen aikeensa ollut surmata tätä ilman\nerikoista syytä. Kumppaninsa hän tunsi riittävästi tietääkseen,\nettä he koettaisivat hänen selkänsä takana anastaa vangitun tytön\nluovuttaakseen hänet don Antoniolle, mikäli se näyttäisi heistä\nedulliselta, kuten tällä hetkellä olikin asian laita. Se oli\nestettävä. Pablon kohtaaminen vahvisti tämän hänen päätöksensä, sillä\nsiitä hän näki, että oltiin hänen ja hänen kumppaniensa jäljillä.\n\nHänen synkkä katseensa tuijotti vapisevaan tyttöön.\n\n\"Teidän täytyy seurata minua, donna Maria.\"\n\nMaria kauhistui.\n\n\"Oi, ei, ei, Tamay, ole armollinen, älä raasta minua pois!\"\n\n\"Tulkaa!\"\n\nMaria heittäytyi polvilleen hänen eteensä: \"Oi Tamay, ole armollinen,\noi, jätä minut tänne ja anna minut vanhemmilleni takaisin\", rukoili\nhän sydäntä särkevällä äänellä.\n\n\"On turhaa tuhlata sanoja, tulkaa\", vastasi Tamay tylysti ja tempasi\nhänet käteen tarttuen ylös maasta.\n\nNähdessään tuskin elpyneen toivonsa näin murskautuvan sanoi Maria\nkätensä kohottaen epätoivoisen kiihkeästi: \"Jumala rankaisee sinua,\nTamay.\"\n\nTamay ei kuunnellut, vaan raastoi hänet kädestä ulos, kietoi siellä\nvaipan hänen ympärilleen, otti hänet käsivarrelleen kuin lapsen ja\nkatosi taakkoineen kallioiden väliin.\n\nIntiaanivaimo katsoi äänettömänä heidän jälkeensä ja istahti tylsän\nlevollisena, mikä on näille ihmisille ominaista, majan kynnykselle.\n\nHän ei huomannut, kuinka hetken kuluttua majan takana kohoavan\nkallioseinän reunalta varovasti kurottui pää ja tummat silmät\ntähystivät pieneen kattilalaaksoon.\n\nHän ei huomannut, kuinka suopunki laskettiin alas ja kaksi notkeaa\nolentoa liukui perätysten sitä myöten laaksoon.\n\nSamalla kuin toinen nuorukaisista astui ikkuna-aukolle ja huudahti\nhiljaa: \"Maria\", oli toinen kiertänyt majan ympäri ja seisoi vaimon\nedessä, joka nousi pelästyneenä.\n\n\"Istu vain, muoriseni\", sanoi Tenanga ystävällisesti, \"emme me tee\nsinulle mitään pahaa\".\n\n\"Kuka sinä olet? Kuinka olet tullut tänne?\"\n\nEnnenkuin hän ehti vastata, kajahti kuuluvasti, pelokkaasti: \"Maria!\"\nja samassa ilmaantui Pablo majan edustalle. \"Missä hän on? Missä on\nMaria? Sano, vaimo, missä hän on?\"\n\n\"Menkää pian pois, Tamay tappaa teidät.\"\n\nPablo tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vihaisesti silmiin:\n\"Sano, missä sisareni on, muuten voi sinua!\"\n\nSäikähtäen enemmän kiihkeän nuorukaisen katsetta kuin sanoja, vaimo\nvastasi: \"Menkää, minä en tiedä mitään, menkää! Tamay on vienyt hänet\npois.\"\n\n\"Takaisin, herra!\" huusi Tenanga, \"vihollisia tuolla!\" Hän viittasi\nlaakson ahtaaseen sola-aukkoon päin ja hypähti huoneen taakse\nasettuen väijyksiin. Päänsä kääntäen Pablo näki edessään neekerin\nja mulatin. Nuori kuninkaanpoika kohotti juuri uhkaavasti pyssyään,\nkun neekerin tuliluikku jo pamahti ja luoti lensi Pablon ohi majan\nseinään.\n\nMutta jo kajahti Tenangan laukaus, ja neekeri suistui maahan.\nSukkelasti kuin kissa mulatti pakeni sola-aukkoa kohti, kyyristeli ja\nhypähteli sinne tänne ja pääsi solaan välttäen luodin, jonka Pablo\nlennähdytti hänen jälkeensä.\n\nMolemmat latasivat taas aseensa ja menivät kaatuneen neekerin luo.\n\nTämä makasi rinta lävistettynä, mutta hengitti vielä.\n\n\"Älkää minua tappako\", rukoili hän tuskasta vaikertaen.\n\n\"Ei. Sano minulle, missä valkea tyttö on.\"\n\n\"Hän oli täällä. Me tulimme hänen tähtensä.\"\n\n\"Hän on poissa. Me etsimme häntä. Minne hänet on viety?\"\n\n\"En tiedä, intiaanilla on täällä kätköjä, joita emme tunne.\"\n\nHän sulki silmänsä ja meni tajuttomaksi.\n\nPablo ja Tenanga menivät intiaanivaimon luo. \"Meillä on kiire, muori,\nsano, minne Tamay on vienyt nuoren neidon.\"\n\n\"Minä en voi, en saa, hän lyö minut kuoliaaksi, minä en tiedä mitään.\"\n\n\"Tahdotko, että hän surmaa tyttöraukan?\"\n\nVaimo ei vastannut.\n\n\"Minä olen Marian ystävä ja veli nuoresta saakka, muoriseni. Ellet\ntahdo veljelle sanoa, missä hänen sisarensa piilee, niin jos olet\nmaya-kansaa, sano se sille, joka polveutuu kuninkaista: minä olen\nHualpa, Jungunan poika.\"\n\nVaimo katsoi häntä suurin silmin. Mutta sitten hän sanoi: \"Se on\nminun surmani.\"\n\n\"Älä pelkää, mayain nuori kotka iskee kyntensä vain vihollisten\naivoihin.\"\n\nVaimo vapisi mielenjärkytyksestä, mutta sitten hän kuiskasi:\n\"Kallista pääsi tänne.\"\n\nPablo teki niin, ja silloin vaimo sopotti hänen korvaansa: \"Hae häntä\nOnnettomuuksien talosta.\"\n\n\"Kiitos, muoriseni. Pidä huolta neekeristä. Tule, Tenanga.\"\n\nIhaillen vaimo katsoi hänen jälkeensä, kun hän poistui.\n\nTenanga kiersi Pablon kanssa majan taakse, ja suopunkia myöten he\nkiipesivät ylös kadoten pian kallioreunan toiselle puolelle.\n\nVanha vaimo meni neekerin luo, mutta tämä oli jo heittänyt henkensä.\n\n\"Ei olisi pitänyt mennä, mustanaama, sinne missä mayain kotka\nmetsästää. Näkymättömät olkoot hänen kanssaan. Niin, hän on\nkuninkaanpoika.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun molemmat nuorukaiset olivat päässeet ylhäälle ja vetäneet\nsuopungin ylös, sanoi Pablo: \"Hän on Onnettomuuden talossa, vie minut\nkiireesti sinne.\"\n\nTenanga säikähti sydänjuuriaan myöten.\n\n\"Oi herra, älä mene enää sinne, siellä väijyy kuolema.\"\n\n\"Minä tiedän sen, ja siksi minä tahdon sen sieltä karkoittaa.\nRauhoita mielesi, kaatuneitten henget eivät nytkään tee mitään pahaa\nNezualpillin jälkeläiselle, ne tuntevat jo hänet.\"\n\nKuuliaisena, vaikka taikauskoisen kauhun vallassa vavisten Tenanga\nastui edellä. Ripeästi kuljettuaan he näkivät pian rauniot allaan\nlaaksossa. Pablo, joka hyvin tunsi, kuinka henkien pelko lannisti\nTenangan rohkean mielen, sanoi: \"Minä astun talon sisälle, kuten\nennenkin; jää sinä ulkopuolelle väijyksiin ja menettele, miten\nparhaaksi näet.\"\n\nTenanga nyökkäsi kuuliaisesti päätään.\n\nPablo laskeutui rinnettä alas ja hiipi varovasti kuulumattomin\naskelin raunioita kohti. Jättiläispää talon nurkassa näytti\nhymyilevän häntä vastaan.\n\nPablon sydän tykytti rajusti pelon ahdistamana, että tuo häijy,\nvaarallinen mies viime hetkessä voisi tehdä Marialle pahaa.\nHengitystään pidättäen, varovasti asetellen jalkojaan, vaanien\nterävästi ympärilleen hän astui rapistuneiden muurien välitse. Vielä\nsäilyneisiin huoneisiin tuli valo ylhäältä päin. Talossa vallitsi\nkuolemanhiljaisuus, jota ei edes piiloon livahtavan sisiliskon rapina\nhäirinnyt.\n\nPablo muisti edelliseltä käynniltään maan alle johtavat aukot; ja\nvaikka Tamay tiesi, että taikauskoinen pelko piti alkuasukkaat\nloitolla tästä paikasta, niin hän oli varmaan kuten Pablokin vapaa\ntästä henkienpelosta; ja hänen piilopaikkansa saattoi olla vain\nnoissa maanalaisissa käytävissä.\n\nHän hiipi eräälle näistä aukoista. Vielä hyvin säilyneet portaat\njohtivat alas. Niissä ei näkynyt mitään ihmisjalan jälkiä.\n\nPablo kuunteli.\n\nHän hätkähti: huokaus, ikäänkuin hiljainen, valittava tuulenhenkäys,\nsattui hänen korvaansa.\n\nKarmiva kauhu värisytti häntä. Kaikuivatko yhä vielä näissä holveissa\ntäällä kerran murhattujen kuolinhuokaukset? Mutta hän ravisti\nmielestään taikauskoisen kuvittelun.\n\nÄäni oli tullut syvyydestä. Saalista vaanivan pantterin tavoin Pablo\nhiipi nyt portaita alas. Hänen edessään oli muurattu käytävä, joka\nulottui oikealle ja vasemmalle. Se oli pimeä. Pablo kuunteli taas. Ei\nainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta.\n\nHän kääntyi oikealle kädelle, varovasti tähystäen; sitten hän astui\nhitaasti jalan risahtamatta edelleen.\n\nNoin parikymmentä askelta kuljettuaan hän erotti heikon\nvalonkajastuksen.\n\nHän meni sitä kohti.\n\nValo tuli käytävän sivuaukosta, kuten hän lähemmäksi päästyään\nhuomasi.\n\nHän tuli aukon kohdalle. Valo kävi selvemmäksi.\n\nPablo pysähtyi, ja hengitystään pidättäen hän kurotti hitaasti\npäätään.\n\nOi, hänen sydäntään kouristi. Siellä virui hänen sisarensa karkealla,\nruohosta ja nahkoista kyhätyllä vuoteella, kasvot käsiin kätkettyinä.\n\nLähellä häntä istui tigrero synkästi tuijottaen.\n\nValo lankesi ahtaaseen kammioon kattoaukosta. Ensi silmänräpäyksessä\nPablo aikoi ampua miehen, mutta hän pelkäsi luodin voivan kimmota\nseinästä takaisin ja osua Mariaan. Hän katsoi, missä Tamayn pyssy\noli; se nojasi läheiseen seinään, machete vieressään. Mies oli\naseeton.\n\nTaas kuului valitus Marian huulilta.\n\nSilloin hän ei malttanut kauempaa, vaan hypähti pyssy kädessä Tamayn\nja hänen aseidensa väliin.\n\nKolinan kuullessaan intiaani oli ponnahtanut pystyyn ja näki Pablon\nsalamoivat silmät edessään.\n\nMaria säikähti, hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina. Tuossa\nhänen edessään, ylhäältä lankeavassa valojuovassa, seisoi Pablo.\n\nRiemuhuuto: \"Veljeni!\" kaikui muurikäytävissä. Hän nousi, mutta\nsilloin Tamay tarttui hänen käteensä raivoisasti ja raastoi hänet\nmukaansa. \"Ammu vain, ei satu minuun vaan sisareesi.\"\n\nPablo seisoi kangistuneena.\n\nPitäen pelosta mykistynyttä Mariaa suojanaan liikkui Tamay, ennenkuin\nhämmästynyt Pablo ennätti arvata hänen aikeensa, muutamia askelia ja\nkatosi neito käsissään muurinkulmauksen taakse.\n\nKauhusta huudahtaen Pablo syöksyi jäljestä käytävään, jota myöten\nTamay pakeni Maria käsivarsillaan.\n\nKäytävässä vallitsi synkkä hämärä, jossa Pablo parhaiksi erotti\npakenijan varjomaisen hahmon.\n\nKuolemantuskassa eteenpäin rientäen hän ehti nurkalle ja näki vielä\nvilahduksen Marian valkoisesta puvusta katoavan vasemmalle.\n\nHän oli voimakas ja notkea, mutta tigrero oli mies, jolla oli\nrautaiset jäntereet. Jälleen hän näki Tamayn, kun hän ehti portaiden\nkierteeseen; käytävä vei ylöspäin, ulkoilmaan; päivänvalo tulvi häntä\nvastaan.\n\nKun Pablo pääsi käytävän suulle, silloin Tamay jo kiipesi Maria\nkäsivarrellaan ylös kalliolle kuin vuorikauris. Pablo hänen\njälkeensä, raskaasti huohottaen.\n\nUseita minuutteja kesti peloittava nousu. Kuin metsästäjä pakenevan\nriistan jälkeen kiipesi Pablo Tamayta tavoittaen. Silloin tigrero\nseisahtui.\n\n\"Ette saa edes hänen ruumistaan!\" huusi hän ilkkuen.\n\nPuuma, jolla siinä kaiketi oli makuusijansa tai pesänsä, ponnahti\nmaasta valtavalla hyppäyksellä ja pakeni pitkin harppauksin kalliolle.\n\nTamay seisoi jähmettyneenä paikallaan; kaiken hänen sielunsa\nperinnäisen taikauskon nosti tämä näky hereille. Puuma, kuninkaitten\njälkeläisen suojelushenki, se oli siinä.\n\nTumma, uhkaava haamu kohosi ikäänkuin kalliosta nousten Tamayn takaa;\nmachete välähti päivänsäteissä, Tamay suistui maahan, ja Tenanga\ntarttui pyörtyneeseen Mariaan väkevällä kädellä, syvän vuorenkuilun\npartaalla, joka ammotti heidän edessään.\n\nÄärettömän riemun huuto tunkeutui Pablon rinnasta.\n\nVilahduksessa hän oli Tenangan luona ja otti tältä, huolestuneesti\nkatsoen Marian kalpeihin kasvoihin, hänen taakkansa.\n\n\"Oi Maria, Maria, siskoseni.\"\n\nSilloin Maria avasi silmänsä ja näki tutut kasvot, jotka niin\nhellästi kumartuivat hänen ylitseen. Onnellinen hymy väreili hänen\nkasvoillaan: \"Pablo, veljeni!\" Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat\njälleen.\n\nHuolekkaasti, kuin pikku lasta sylissään pidellen, Pablo katseli\nnoita vaaleita, murheen kalvamia kasvoja, kuunnellen pelko sydämessä\nhänen hengitystään.\n\nVihdoin Maria jälleen avasi silmänsä.\n\n\"Oi Pablo, kuinka hyvä, että olet tullut.\"\n\nMutta sitten hän kysyi peloissaan: \"Missä on se kauhea mies?\"\n\n\"Hän on poissa, sisko, älä ole enää huolissasi.\"\n\nTenanga oli yhdellä potkaisulla sysännyt hengettömän tigreron ruumiin\nkallionkuiluun.\n\n\"Oi Pablo, kuinka minä olen kärsinyt.\"\n\n\"Mariquita-parka. Mutta nyt olet veljesi luona, ja nyt kaikki muuttuu\nhyväksi taas.\"\n\n\"Oi Pablo, pyhimykset ovat hyviä. Minä rukoilin aina sinun\npuolestasi, kun sinut oli riistetty meiltä pois, ja he ovat minua\nkuulleet.\"\n\n\"Ja ovat johtaneet minut sinun luoksesi, siskoseni.\"\n\nMaria istui nyt hänen rinnallaan kalliopaadella nojaten päänsä hänen\nolkapäähänsä, aivan niinkuin hän lapsena oli tottunut tekemään.\n\n\"Kuinka isä ja äiti jaksavat, Pablo? Oi, kuinka he ovat mahtaneet\nsurra minua!\"\n\n\"Niin, rakas, he ovat kyllä surreet.'\"\n\n\"Vie minut pian heidän luokseen.\"\n\n\"Niin pian kuin voin.\"\n\n\"Tiedätkö, että minulla on isoisäkin?\"\n\n\"Olen sen kuullut.\"\n\n\"Vanha, herttainen mies, mutta isä ja äiti ovat kuitenkin aina minun\nomat rakkaat vanhempani. Mutta voinhan silti rakastaa isoisääni, eikö\ntotta?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nPablo iloitsi sydämestään siskonsa herttaisesta lavertelusta eikä\nraskinut mainita hänelle surusanomaa, että kenraali de Lerman oli\nkaatanut katala salamurhaaja. Mutta päivä alkoi laskea, ja yömajasta\noli pidettävä huoli; hento, rasittunut tyttö ei voinut yöpyä täällä\navotaivaan alla. Pablo kääntyi Tenangaan kysyen, mitä hän arveli\nparhaaksi.\n\n\"Näitkö puuman, herra?\"\n\n\"Näin, ja sen äkillinen ilmestyminen pelasti donna Marian.\"\n\n\"Se oli sinun suojelushenkesi, herra, se varjeli sinulle sen, jota\nrakastat.\"\n\n\"Ja odotti minua näiden raunioiden läheisyydessä\", vastasi Pablo\nhymyillen. \"Mitä arvelet siitä, jos tehtäisiin donna Marialle yövuode\nnoihin huoneisiin, ne ovat kuivia ja ilmavia?\"\n\n\"Niin, herra, se ei ole enää Onnettomuuden talo, sitten kun sinun\njalkasi astui siihen; minä tahdon kanssasi vartioida señoritan lepoa.\"\n\n\"Se on oikein, ystäväni. Hän on Tenanga, Mariquita, minun ja sinun\nystäväsi; hän on pelastanut minun sekä sinun henkesi.\"\n\n\"Oi, kuinka sinä olet hyvä, Tenanga, me olemme sinulle iäti\nkiitollisia.\"\n\n\"Vaan menkäämme nyt alas, ennenkuin tulee hämärä.\"\n\n\"Niinkuin tahdot.\"\n\nPablo tarttui Marian käteen ja varjellen häntä astumasta harhaan\njohti hänet alas kallioilta.\n\nPienestä portista he pääsivät talon sisäsuojiin.\n\n\"Minä teen sinulle yösijan alhaalle, Mariquita.\"\n\n\"Ei, minua peloittaa, etsi minulle täältä ylhäältä jokin paikka,\njossa voin nukkua.\"\n\nPablo meni alas ja etsi sen kammion, josta hän oli löytänyt Marian.\nTigrero oli varmaan useamminkin oleskellut siellä ja laittanut\nmaanalaisen kammion piilopaikakseen. Pablo löysi taljoja, paksun\nvaipan ja ruokatarpeita. Siellä oli banaaneja sekä isoja palasia\npaistettua kauriinlihaa.\n\nHän kantoi kaikki ylös ja valmisti erään pikkukammion suojaiseen\nnurkkaan pehmeän vuoteen turvatilleen.\n\nTenanga, joka oli lakannut pelkäämästä talossa kummittelevia henkiä,\nkantoi kokoon kuivia risuja ja oksia ja viritti hauskan nuotion\nleimuamaan vanhoille kivipaasille.\n\nKaikki kolme istuivat sen ääreen, ja Pablo tarjosi Marialle ruokaa.\nIloisesti tämä otti ja söi.\n\nMyöskin molemmille nuorukaisille maistui ruoka.\n\n\"Nyt, Pablo, kerro minulle itsestäsi ja kuinka olet tullut tänne.\"\n\nJa Pablo alkoi kertoa retkestään ja kaikesta, mitä hänelle oli\ntapahtunut, ja Maria kuunteli ihmeissään. Kun hän kuuli, kuinka mayat\nolivat Pabloa kunnioittaneet vanhan temppelin edustalla, taputti hän\nmielihyvästä käsiään: \"Siis olet kuitenkin oikea prinssi\", sanoi hän\nhymyillen. Hauskaa oli hänen myös kuulla, että Pablo oli rikas mies.\nMutta syvällä surulla täytti hänet se, että donna Inez ja kaikki muut\nolivat pitäneet häntä kuolleena ja ehkä pitivät vieläkin.\n\n\"Voi, kuinka äitiparka on mahtanut itkeä lemmikkiään! Vie minut\noikein pian hänen luokseen, Pablo.\"\n\nSitten hän alkoi kertoa omista vaiheistaan. Puoliksi tajuttomana\nkauhusta hän oli joutunut Tamayn ja neekerin käsiin, jotka raastoivat\nhänet mukaansa. Mutta niin tyly kuin Tamay oli ollutkin, oli\nhänen vartijansa, vanha intiaanivaimo, antanut hänelle kaikkea,\nmitä hänellä itsellään vain oli, ja koettanut pitää huolta hänen\nmukavuudestaan, miten suinkin taisi.\n\nNiin he istuivat kauan puhellen vaiheistaan ja vastaisista\ntoiveistaan.\n\nVihdoin Maria laskeutui häntä varten valmistetulle vuoteelle, Pablo\nja Tenanga taas ojentuivat vaippoihinsa kääriytyneinä ja pyssyt\nkäsivarrellaan viereisen huoneen lattialle vartioidakseen tuhosta\npelastuneen neidon lepoa.\n\nLoistavat tähdet kiiluivat vuosisatoja sitten autioksi jääneisiin\nkammioihin, ja lauhkea yötuuli henkäili niitä peittäviin pensaisiin\nja puihin.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nLähenevä kosto.\n\n\nAmatitlanin ja Carinan välillä ratsasti señor Luis de Mendez\neteenpäin. Tienvarsi oli autiota, maassa raivoava sota oli sen\nhävittänyt.\n\nMendez oli vaipunut mietteisiin. \"Nuo konnat luulevat minun olevan\nkäsissään\", mutisi hän itsekseen, \"mutta he pettyvät. Kukapa uskoisi\nrosvoja, jotka sitäpaitsi eivät saa näyttäytyä, elleivät tahdo\npäästä roikkumaan hirsipuussa? Mutta silti minun täytyy toimittaa\nheidät pois kimpustani. Luulen, että on parasta mennä kalliin\nisosetävainajani leiriin, mihin jo hellänä sukulaisena ja perillisenä\nolen velvoitettu, ja panna siellä väki rosvojen jäljille. Komppania\ntarkka-ampujia on kyllä puhdistava vuoriston; silloin minä olen\nheistä päässyt. Kunpa vain saisin tarkan tiedon, millä kannalla\nsota-asiat oikeastaan ovat. No, hallituksen joukkojen leirissä sen\nkyllä saa tietää. Luulenpa, että siellä on laita huonosti; mutta\nsilloin vielä kyllä on aikaa kääntyä señor Sarmienton puoleen. Minä\nen ole taistellut häntä vastaan; ja on kylläkin luonnollista, että\ntämä kuolemantapaus saattaa minut conden leiriin. Muuten pidetään\nhänen kuolemaansa nähtävästi salassa, kylässä ei siitä tiedetty\nmitään. On kyllä ymmärrettävää, ettei tahdota päästää tietoa liian\nvarhain Sarmienton kuuluville.\"\n\nTällaisissa mietteissä, jotka tuon tuostakin pukeutuivat\npuheenmutinaksi, hän ratsasti tietään.\n\nJonkin aikaa ratsastettuaan hän alkoi huomata pieniä ratsuvartijoita,\njoita oli asetettu eri paikkoihin; ne olivat merkkinä siitä, että\nhän lähestyi leiriä. Hän tapasi myös muulijonoja, jotka kuormattuina\nkulkivat leiriä kohti, arvatenkin kuljettaen muonatarpeita joukoille.\n\nPysähtymättä niiden luo hän kannusti ratsuaan eteenpäin.\n\nKarski huuto: _\"Quien va alla?\"_ joka kuului tienviereisestä\npensaikosta, pysähdytti hänet, ja samassa hän oli muutamien\npeitsimiesten ympäröimänä.\n\n\"Minä olen ystävä, señorit, ja haluan tulla saatetuksi päämajaan,\nminne minulla on tärkeitä tietoja annettavana.\"\n\n\"Hyvä, Pepe ja Jaqimo, saattakaa señor seuraavalle vartiolle\", sanoi\ntämän kenttävartion komentaja. Pian ennätti Mendez saattajineen\nvahvemman ratsuväkiosaston luo. Sen päällikkönä oli parrakas\nkersantti, jonka haltuun Mendez asianmukaisesti ilmoittaen jätettiin.\n\n\"Te pyritte päämajaan? Kuka te siis olette?\"\n\n\"Minä olen kenraali de Lerman sukulainen Luis de Mendez.\"\n\nKersantti, sama, joka oli vienyt Pablon vankina mukaansa katsahti\nhäneen kovin kummastuneena eikä erityisen ystävällisesti.\n\n\"Niinkö? Vai señor de Mendez? Täällä on parhaillaan läheisyydessä\ndon Antonio, joka tarkastaa kenttävartiota. Hän on saattava teidät\nperille, señor.\"\n\nHänen käskystään asettui Mendezin ympärille muutamia peitsimiehiä\ntoisesta joukosta, joille kersantti näytti vielä antavan erikoisia\nmääräyksiä, ja yhdessä he nelistivät pitkin katua.\n\nHe lähestyivät paikkaa, missä joukkoja majaili, ja pysähtyivät\nravintolan kohdalle, jossa peitsimiehiä seisoi portilla vartiona.\n\n\"Onko kapteeni sisällä?\"\n\n\"On.\"\n\nSotamies laskeutui hevosen selästä ja astui sisään. Hän palasi heti\ntakaisin ja käski Mendezin seurata jäljestä. Astuttuaan talon ovesta\nsisään Mendez seisoi don Antonion edessä.\n\nHän pelästyi tämän kasvojen ilmettä.\n\n\"Mikä tuo teidät tänne, señor?\" kuului lyhyt, jyrkkä kysymys.\n\n\"Oi, don Antonio, sanoma suuresta onnettomuudesta, joka on kohdannut\nsukuani ja koko maata; minä olen aivan lohduton.\"\n\n\"Mitä onnettomuutta te sitten tarkoitatte?\"\n\nMendez säpsähti, mutta sanoi sitten: \"Minulle saapui surullinen\nsanoma, että kallis isosetäni on kuollut.\"\n\n\"Oh, nyt käsitän koko teidän tuskanne, señor de Mendez. Te saitte\nvarmaankin tuon ilosanoman mulattinne kautta?\"\n\nMendez kalpeni ja sopersi: \"Minä en ymmärrä.\"\n\n\"Niin, mies on erehtynyt. Toivottavasti ette ole liian kalliisti\npalkinnut häntä siitä uutisesta? Hänen todella hyvin tarkasti\ntähtäämänsä luoti vain hipaisi kenraalin päätä ja tainnutti tämän\nhetkeksi; se on varmaankin saanut rosvonne luulemaan conden kuolleen.\nHän voi, Jumalan kiitos, varsin hyvin. Haluaako hän nähdä teitä,\nsiitä tahdon ensin saada hänen käskynsä. Toistaiseksi tahdomme\npidättää teidät täällä.\"\n\n\"Minä en laisinkaan ymmärrä.\"\n\n\"Kyllä vielä ymmärrätte, señor. Te siellä\", hän huusi ovella\nodottavalle peitsimiehelle, \"sitokaa tuo mies; sinä, Andres, asetut\nsinne ovelle, ja jos hän tekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen,\nammut hänet\".\n\n\"Käskystä, herra kapteeni\", sanoi sotamies ja veti pistoolin vyöstään.\n\n\"Mutta taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee, don Antonio? Jos\nisosetäni vielä on elossa, saatte vastata tästä hänelle kalliisti.\"\n\n\"Minä sanon teille jotakin, señor de Mendez: jos se tosiseikka ei\nriitä, että olette lähettänyt murhaajan condea väijymään --\"\n\n\"Mitä te uskallatte sanoa --?\"\n\n\"Niin\", jatkoi d'Irala rauhallisesti, \"riittäisi teidän Sarmientolie\nosoittamanne kirje saattamaan teidät hirsipuuhun\".\n\nMendezin hampaat kalisivat pelosta, oli kuin kuume olisi häntä\npuistattanut.\n\n\"Eräs seikka voi vielä\", sanoi don Antonio hänelle kähisten, \"ehkä\nlieventää kohtaloasi, konna: jos sanot, missä tyttäreni on, ja tuot\nhänet minulle takaisin\".\n\nMendezin pelon vääristämillä kasvoilla kuvastui ilmeinen hämmästys.\n\n\"Minä en ymmärrä, don Antonio; donna Mariallahan oli, mikäli tiedän,\nkova onni --\"\n\n\"Joutua sinun toimittamassasi tulipalossa rikoskumppaniesi käsiin,\ntuon intiaaniroiston ja neekerin.\"\n\nEttä se oli todella yllättävä uutinen Mendezille, sen d'Irala huomasi.\n\n\"Sinä olet minun käsissäni; lyhyt käsky vain, ja päätät päiväsi\nlähimmässä puussa, tai laukaisee tuo sotamies pistoolin päähäsi.\"\n\n\"Sitä ei isosetäni ikinä salli.\"\n\n\"Niinpä pelasta henkesi ja sano, mistä meidän tulee etsiä Mariaa.\"\n\nKeskellä hengenhätääkään ei Mendezin viha noita kätyreitänsä kohtaan\nollut sammunut, ja kuultuaan nyt, kuinka he olivat hänet pettäneet,\nhän sitä alttiimmin ilmaisi heidän tyyssijansa, vaikka hän jyrkästi\nkielsi kaiken kumppanuuden heidän kanssaan. Sattumalta vain hän muka\noli saanut vihiä noiden vaarallisten henkilöiden olinpaikasta.\n\nD'Irala käski saattaa hänet salpojen taakse.\n\nKun don Antonio oli tehnyt ilmoituksen kenraalille, vastasi tämä\nsurullisesti: \"Enemmän arvoinen kuin tuon kurjan kuolema on\nlapsukaisen henki. Tiedoistasi päättäen näkyvät hänen kätyrinsä\npettäneen hänet saadakseen pantin käsiinsä. Koska Maria vielä elää,\nei kaikki toivo ole mennyttä.\"\n\nTaitavia sotilaita lähetettiin valepuvussa vuoristoon Pablon avuksi\nja rosvoja vangitsemaan. Mendeziin nähden kenraali lausui vakavasti:\n\"Hänen kirjeensä Sarmientolle tuottaa hänelle kuolemantuomion\nsotaoikeudessa. Don Antonio, minä en ole kylliksi roomalainen\ntoimittaakseni hirsipuuhun sisareni pojanpoikaa. Anna hänelle\ntilaisuus paeta. Jos hän pääsee etuvartion läpi, ansaitkoon\nhirsipuunsa jossakin muualla. Jos hän on lähettänyt murhaajan minua\nväijymään, annan sen hänelle sitä kernaammin anteeksi, kun Jumala on\nminut armollisesti varjellut minulle aiotusta kohtalosta.\"\n\n\"Kuten teidän ylhäisyytenne käskee\", sanoi d'Irala; mutta mielessään\nhän ajatteli: \"jos hän pääsee etuvartion läpi, on hänellä tavaton\nonni\". Antonio ei unohtanut, että konna oli saattanut vaaraan hänen\nlemmikkinsä.\n\nToisena päivänä vuoristoon lähetetyt sotilaat palasivat. He eivät\nolleet voineet tunkeutua vihollisketjun läpi, mutta he toivat\nvankinaan mulatin, jonka olivat epäiltynä ottaneet kiinni. Pelosta\nvapiseva Mendez tunnusti, että mulatti Tito oli Tamayn ja neekerin\nliittolainen. Hän piti varsin luultavana, että mulatti oli tehnyt\nmurhayrityksen kenraalia vastaan.\n\n\"Johon toimeen sinä, konna, olit minut palkannut\", vastasi siihen\nmulatti.\n\nKoska hänellä oli kaikenlaista ansioluettelossaan, muun muassa useita\nmurhia, tuomittiin hänet kuolemaan.\n\n\"Ja nyt annamme señor de Mendezin paeta\", sanoi don Antonio\npahanenteisesti hymyillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nChamulpo, ketchien kazike, istui mietteissään talonsa parvekkeella.\nKetchit muodostivat melkoisen osan maya-kansaa, jonka pääheimo\nquichet oli kuitenkin sekä lukuisampi että valloituksesta saakka\nitsenäisimpänä säilynyt. Quiche-heimoon kuuluivat pohjoisen\nGuatemalan ja suurelta osalta Yucatanin asukkaat, niiden joukossa\nsotaisat vuoriheimot sekä vielä tänäkin päivänä kukistamattoman\n\"Tierra de guerran\" asukkaat.\n\nKunnianhimoinen mies näki katkeraksi harmikseen vehkeilyjensä\nnuorukaista vastaan, jonka suonissa virtasi muinaisten hallitsijain\nveri ja joka siis oli maya-heimoille kallis, menneen myttyyn.\n\nMutta sanoma, että Pablo oli surmannut conden ja joutunut hallituksen\njoukkojen vangiksi, jotka eivät kauan siekailleet murhaajan kanssa,\nherätti kaikki hänen kunnianhimoiset toiveensa uuteen liekkiin.\n\nNyt oli vihdoinkin aika tehdä päätös, eikä se tällä kertaa ollut\nvaikea. Lerman kuolema ratkaisi kansalaissodan Sarmienton eduksi, ja\nChamulpo asettui kapinallisten puolelle lähettäen noin kolmetuhatta\nmiestä Sarmienton avuksi.\n\nNäin istui nyt tuo synkkä mies syvissä ajatuksissa rakentaen\nsuunnitelmia, joista hän toivoi itselleen voimaa ja valtaa.\nRatsumies, joka täyttä laukkaa ajaa karahutti pihalle, häiritsi hänen\nmietteitään.\n\nMies hyppäsi hevosen selästä ja läheni nöyrästi kazikea.\n\n\"Miten kuuluu viestisi?\"\n\n\"Herra, pohjois-mayat ovat liikkeellä ja etenevät etelää koti.\"\n\n\"Haa, vihdoinkin. Suurinko joukoin?\"\n\n\"Mikäli olen kuullut, on heitä monta tuhatta.\"\n\n\"Ja sen kuulen vasta sinulta!\"\n\n\"He ovat lähteneet aivan äkkiä liikkeelle. Odottamattomat sanomat\novat vaikuttaneet tämän äkillisen päätöksen.\"\n\n\"Mitkä odottamattomat sanomat?\"\n\n\"En tiedä, minä lähdin heti matkaan ilmoittaakseni sinulle, että\nmayat ovat tulossa.\"\n\n\"Mutta kai sentään tiedät, ketä vastaan he marssivat, Sarmientoako\nvai hallitusta?\"\n\n\"Luulen, viimeksimainittua vastaan.\"\n\n\"Sinä luulet, cochino [= sika]. Minun täytyy se tietää\".\n\n\"Minä ajattelin, herra, että he tulisivat sinun luoksesi.\"\n\n\"Oletko kuullut mitään Aranasta? Onko hän mukana?\"\n\n\"En voi sanoa, en ole kuullut hänen nimeään mainittavan.\"\n\n\"Onko sinulla mitään lisättävää?\" kysyi Chamulpo hetkisen mietittyään\nsanantuojalta.\n\n\"Ei, herra.\"\n\n\"Siis lepää matkan vaivoista. Olet tervetullut tänne.\"\n\nMies meni.\n\nHän oli tuskin poistunut, kun toinen ratsastaja saapui väsyneellä\nhevosella ja astui heti Chamulpon eteen.\n\n\"Sinä tulet pohjoisesta?\"\n\n\"Niin, valtias.\"\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Vuori-mayat tulevat tänne päin suurella voimalla.\"\n\n\"Montako?\"\n\n\"Ainakin kahdeksan-, kymmenentuhatta sotilasta arviolta.\"\n\n\"Mahdotonta. Missä he ovat?\"\n\n\"He kulkivat eilen Sierra de los Minas vuorten yli kolmessa eri\njoukossa, ja maya-väestöä liittyy kaikkialla heihin.\"\n\n\"Mistä syystä he tulevat etelään?\"\n\n\"Herra, sinä tiedät sen paremmin kuin minä.\"\n\n\"Tyhmyri, vastaa minun kysymykseeni.\"\n\n\"Kulovalkeana on pohjoisessa levinnyt huhu, että hallituksen joukot\novat ottaneet vangiksi kuninkaitten jälkeläisen\", -- kaziken\nrypistäessä otsaansa sanantuoja lisäsi nopeasti: \"joksi ihmiset\nsanovat erästä tuntematonta nuorukaista, ja teloittaneet hänet. Se\non saattanut heimot hirveään kiihkoon; tuhansittain he kaikkialla\ntarttuvat aseisiin, ja nyt he ovat tulossa tänne kostamaan.\"\n\n\"Hm, se on hyvä, me voimme tarvita heimolaisiamme. Hyvin hyvä. Nyt\npuhallamme koko hallituspuolueen pois yhdellä henkäyksellä. Onni\nsuosii minua. Me kostamme Jungunan pojan kuoleman.\"\n\nChamulpo päästi sanantuojan menemään, käskien hänen levähtää, ja\ntoimitti sitten kolme ratsumiestään matkalle pikalähetteinä: yhden\nviemään viestiä Sarmientolle; toisen hankkimaan lisätietoja mayain\nlähenemisestä, ilmoittamaan heidän päällikölleen, missä Sarmienton\njoukot olivat sekä missä hän itse oli tavattavissa, ja myös hänen\nnimessään lausumaan heidät liittolaisina tervetulleiksi; kolmannen\nottamaan selkoa hallituksen joukkojen asemasta.\n\nLähetit kiitivät matkaan.\n\nKiiluvin silmin Chamulpo nyt käveli edestakaisin parvekkeellaan.\n\n\"Vihdoinkin toteutuu, mitä niin kauan olen tavoitellut. Mayat tulevat\nminun avukseni, vasten tahtoaankin he palvelevat minun etuani.\nTaistelematta he eivät käänny täältä takaisin. Nyt on vain saatava\nmahdollisimman suuri hyöty heidän väliintulostaan, kiinnitettävä\nheidät lujasti puolelleni. Jos minulla on vuoriheimot takanani, voin\nkyllä hyvin hoitaa Sarmienton, tuon kurjan zambon, joka julkenee olla\nolevinaan caballero. Abrahan!\"\n\nVanha neekeri tuli näkyviin.\n\n\"Hevoseni ja vartijani, me lähdemme ratsastamaan.\"\n\nKohta sen jälkeen hän ratsasti pois viidenkymmenen ratsumiehen,\nneekerin ja muutamien palvelijain saattamana.\n\nPohjoisesta tulleet uutiset olivat tosia. Mayain kesken kulovalkean\ntavoin levinneen sanoman, että Hualpa, Jungunan poika, oli\nvangittu ja surmattu, otti koko pohjoinen maya-väestö vastaan\nvihasta huutaen. He olivat kaikki aseistettuja, Aranan toimesta,\nja harjaantuneina sodankäynnissä Meksikoa vastaan he olivat hyvin\njärjestetyt pataljooniin ja eskadrooniin. Muutamassa päivässä riensi\nkahdeksantuhatta oivaa soturia etelää kohti kostamaan kuninkaitten\njälkeläisten kuolemaa.\n\nArana, joka ei tahtonut eikä voinut uskoa, että Pablo olisi\nkohottanut kätensä Lermaa vastaan, oli voimaton hillitsemään myrskyä.\nHänen täytyi antautua sen vietäväksi voidakseen torjua vielä\nsuurempaa tuhoa. Pyörretuulen tavoin tempasi kansan raju kiihko\nhänet mukaansa; hän saattoi vain ohjata, ei enää pysäyttää. Arpa oli\nheitetty vierimään.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nKotiin paluu.\n\n\nEnsimmäisten päivänsäteiden valaistessa Onnettomuuden taloa Pablo\nja Tenanga nousivat levolta; molemmat astuivat ulos tähystämään,\nuhkasiko vaara miltään taholta. Kaikki oli hiljaista aamuauringon\nvalossa, vuoristo mahtavassa yksinäisyydessään.\n\nTenanga viritti tulen, sillä korkealla paikalla ilma oli kylmähkö, ja\ntoi ruokavarat esille. Vettä saatiin läheisestä lähteestä. Onneksi\nheillä oli vielä suklaapalojakin tarjottavana señoritalle.\n\nHeidän kärsivällisesti odotellessaan Marian heräämistä sanoi Pablo:\n\"Meidän täytyy ensiksi koettaa saada takaisin hevosemme ja sitten\npyrkiä johonkin kylään, missä voimme hankkia Marialle muulin ja\nvaatteita.\"\n\n\"Minusta olisi paras pyrkiä San Martinon kylään, jossa sinut\ntunnetaan, herra.\"\n\n\"Hyvä. Sieltä toivon saavani sanan don Antoniolle, niin että donna\nMaria hänen välityksellään jälleen pääsee palaamaan omaistensa luo.\"\n\n\"Ja mihin ryhdyt, herra, kun donna Maria on sinne palannut?\"\n\n\"Minun elämäni on äkisti ohjautunut toisille urille, Tenanga, ja minä\ntarvitsen rauhaa löytääkseni jälleen oman itseni.\"\n\n\"Etkö aio ottaa osaa taisteluun? Kaikki mayat seuraavat sinua.\"\n\n\"Viisas ystävämme kenraali Arana neuvoi, että me mayat emme\nsekaantuisi sotaan. Ilman häntä en aio tehdä mitään; minä olen\nliian nuori ja kokematon voidakseni tässä päättää. Ei, Tenanga,\njos syntyperäni on asettanut minut johtajaksi kansalleni, jonka\nrakkauteen yksin minun valtani perustuu, tahdon käyttää tätä valtaa\nkansani kohottamiseksi. Kaksi seikkaa on syvästi painunut mieleeni:\nhirveä verinen taikausko, niinkuin se vielä heräsi eloon vanhan\ntemppelin luona -- kammottavaa --\", lisäsi hän, \"ja tuon muukalaisen\noppineen sana, hänen, joka matkusti täällä raunioitamme tutkimassa,\nettä jos me tahdomme päästä valkoihoisten vertaisiksi, meidän myös\ntäytyy saavuttaa heidät tiedoissa, sivistyksessä ja ahkeruudessa.\nMinä olen saanut espanjalaisen caballeron kasvatuksen ja sivistyksen,\nminä vedän valkoihoisille vertoja, minulla oli kelpo opettaja ja\nhänellä tarkkaavainen oppilas; ja kuitenkin, Tenanga, millaisia\nnöyryytyksiä minä saan kärsiä ihonvärini tähden! Meidän täytyy\npakottaa valkoihoiset katsomaan ja tunnustamaan meidät vertaisikseen.\"\n\n\"Sinä olet kuningas, kutsu mayat ja kurita valkoisia, silloin he\nlankeavat edessäsi maahan\", sanoi Tenanga innokkaasti.\n\n\"Ei, ystäväni, sitä en tarkoittanut\", vastasi Pablo hymyillen,\n\"meidän täytyy pakottaa heidät pitämään meitä arvossa omaksumalla se,\nmikä tekee heidät meitä ylemmiksi\".\n\n\"Sinä olet mayain kuningas, sinä olet kaikkia ylempi.\"\n\n\"Vain vuori-mayain silmissä, valitettavasti. Heidän rakkautensa\nhallitsijainsa sukua kohtaan tekee sydämelle hyvää, mutta sillä ei\nole suurta valtiollista merkitystä.\"\n\n\"En ymmärrä kaikkea, mitä sanot, herra; mutta sinä olet oikeassa:\nvalkoihoiset ovat viisaampia kuin me ja sen vuoksi myös mahtavampia.\"\n\n\"Sen tähden meidän täytyy tulla yhtä viisaiksi kuin he.\"\n\n\"Hyvää huomenta, Pablo ja Tenanga\", kuului Marian vieno ääni, ja hän\nastui vanhaan ponchoon kietoutuneena nuorukaisten luo.\n\n\"Oi, sinä olet jo iloinen, Mariquita?\"\n\n\"Joko? Oi, minä olen nukkunut kauan, ensi kerran pitkiin aikoihin\noikein levännyt, olen kuin uudesti syntynyt. Olen jo käynyt lähteellä\npeseytymässä ja pukeutunut aamupukuuni\", sanoi hän hymy silmin\nviitaten vaippaan, joka kietoi hänen hentoa, palelevaa vartaloaan.\n\nRauhaisasta yölevostaan huolimatta hän näytti kuitenkin hyvin\nkalpealta ja rasittuneelta.\n\n\"Istu aterioimaan, mitä meillä on, sitten lähdemme matkaan.\"\n\n\"Niin, niin, Pablo, kuinka minä ikävöin äidin luo!\"\n\nTenanga nousi kunnioittavasti paikaltaan, ja Maria istui Pablon\nviereen, söi suklaan ja maissileipää ja joi vettä, jota Tenanga\ntoi banaaninlehdellä. Aterioituaan he astuivat ulos raunioista ja\npyrkivät pitkin laakson reunaa siihen paikkaan, mistä nuorukaiset\nolivat nousseet vuorille.\n\nEnnenkuin he astuivat vuorensolaan, joka oli sulkeva vanhan\nmaya-linnan heidän näkyvistään, kääntyi Pablo vielä kerran: \"Jos\nnimesi tähän asti on ollut Onnettomuuden talo, niin olet täst'edes\nOnnen talo: sinä annoit sisareni takaisin.\"\n\nSitten alkoi vaikea laskeutuminen sateiden kovertamaa uomaa myöten,\njossa molemmat nuorukaiset voimakkain käsivarsin auttoivat nuorta\nsaatettavaansa. Päästyään kalliopengermälle he levähtivät kotvan ja\nalkoivat taas laskeutua.\n\nVihdoin he, Marian vielä liiaksi rasittumatta, pääsivät laaksoon,\njonka kallioluolassa molemmat mayat olivat levähtäneet ja jonne\nheidän hevosensa olivat jääneet.\n\nKuljettuaan kotvan aikaa laaksossa, jossa jo kuumuus alkoi vaivata,\npani Pablo käden suulleen ja päästi kimeän, kauas kuuluvan\nvihellyksen.\n\nTuokion kuluttua hän vihelsi vielä toistamiseen.\n\nKorskuna, iloinen hirnunta, nopea kaviontöminä oli vastauksena, ja\nkimo nelisti heitä kohti.\n\n\"Oi Pablo, sehän on sinun Prestosi, voi, kuinka hyvä!\"\n\nKimo ehti luo, painoi tuttavallisesti päänsä Pablon olkapäähän ja oli\nmielissään isäntänsä silittelystä.\n\n\"Tiesinhän sen, Presto, ettet juoksisi minulta karkuun.\"\n\nMariakin silitti ratsua.\n\n\"Kas niin, nyt voimme nostaa sinut pian satulaan, Mariquita.\"\n\nHe kulkivat verkalleen eteenpäin, ja kimo seurasi kuin uskollinen\nkoira.\n\nHetkisen kuluttua he huomasivat myös Tenangan ratsun rauhallisesti\nherkuttelevan heinikossa.\n\nSuopungillaan Tenanga sai sen pian ulottuvilleen.\n\nHe löysivät luolan, jossa olivat yöpyneet, ja suitset ja satulat\nsiellä koskemattomina.\n\nMarian tähden, jota vaikea tie oli kovin jo rasittanut, levähdettiin\nkauan, ja Pablo satuloi kimon hänelle.\n\nTenangalle, joka jo istui ratsullaan, hän sanoi: \"Ratsasta edellä\nja pidä silmällä sotilaspartioita, en mielelläni tahtoisi kohdata\nkapinallisia; me tulemme hitaasti jäljessä. Jos tapaat hallituksen\njoukkoja, niin ilmoita, että kenraali de Lerman tyttärentytär\ntarvitsee heidän suojelustaan.\"\n\nAzualin poika kiidätti pois.\n\n\"Voitko hyvin, Mariquita?\"\n\n\"Aivan hyvin, Pablo, nyt, kun olen luonasi. Olen vain hiukan vielä\nuupunut, mutta se menee ohi.\"\n\nPablo heitti pyssyn olalleen ja tarttui kimon suitsiin.\n\n\"Me menemme nyt johonkin kylään, missä minut tunnetaan; toivottavasti\nvoivat siellä asuvat valkoihoiset antaa sinulle vaatteita.\"\n\n\"Niinkuin tahdot, rakas Pablo.\"\n\nNuorukainen talutti ratsua varovasti, mutta ripeästi eteenpäin, tuon\ntuostakin katsahtaen taakseen ja nyökäyttäen päätään Mariquitalle,\njoka aina vastasi siihen herttaisesti hymyillen.\n\nSiten hän oli taluttanut kimoa pitkän taipaleen, ja he olivat juuri\nsiirtymässä pois vuoristosta, kun Tenanga palasi.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Kapinallisten väkeä on vastassa, herra, myöskin San Martino on\nheidän vallassaan.\"\n\n\"Siis olisi meiltä tukittu tie hallituksen joukkojen leiriin. Paha\njuttu.\"\n\n\"Minä huomasin ratsastaessani suuren kartanon, herra.\"\n\n\"Menemme sinne, jotta donna Maria saisi siellä apua.\"\n\nTenanga ratsasti muutamia satoja askelia edellä, ja Pablo ohjasi\nhevosen niittyjen ja pikku metsikköjen poikki, kunnes he saapuivat\ntielle, joka kulki viljelysmaiden keskitse. Pian he näkivät komean\nherraskartanon, jonka ympärillä oli ulkorakennuksia.\n\nLähemmäksi tultua Pablo antoi Tenangan ja Marian pysähtyä ja meni\nitse talon parveketta kohti, jossa joku herra lepäili keinuverkossa.\nHän kohotti päätään Pablon lähestyessä.\n\nPablo tervehti ja kysyi: \"Onko minulla kunnia puhutella tämän talon\nisäntää?\"\n\n\"Kuka sinä olet sitten, ruskea nulikka, että minua uskallat\npuhutella?\" kuului keinusta tuikea ääni.\n\nVälittämättä äänensävystä Pablo vastasi: \"Tulen pyytämään\nvieraanvaraisuutta eräälle señoritalle, joka on uskottu huostaani.\"\n\n\"Sepä on todellakin uskomatonta röyhkeyttä\", virkkoi terävä naisääni,\nja nyt vasta Pablo huomasi lihavan naisen, joka istui keinutuolissa,\n\"nuo intiaaniroistot käyvät päivä päivältä yhä hävyttömämmiksi. Mene\nvertaistesi luo, poika, tuolla pihan takana ovat työläisasunnot.\"\n\nPablon ulkoasu näytti kyllä jotenkin rosvomaiselta, eikä hän sitä\nsalannut itseltään; hän ei ollut suotta retkeillyt vuoristossa,\nyöpynyt taivasalla, ollut taistelussa; hän vastasi sen vuoksi\nkohteliaasti: \"Vaikka en ole mikään työläinen, señora, voisin\nkuitenkin tyytyä yösijaan siellä, jos herrastalo on minulta suljettu.\nMutta señorita d'Irala odottaa tuolla.\"\n\n\"_Caramba_, mitä tuo intiaani lörpöttelee!\" huusi herraskartanon\nisäntä, \"herrastalo minulta suljettu! Jopa nyt jotakin! Kuka sinä\nsitten olet, sinä cochino?\"\n\nPablo, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, sanoi ylpeästi:\n\"Ainakin kohteliaampi mies kuin tämän talon isäntä.\"\n\n\"Roisto sinä olet!\" karjui kartanonomistaja.\n\n\"Ruoskita hänet ja naikkonen, joka odottaa tuolla. Mahtaa olla kaunis\nseñorita\", kuului jälleen señoran terävä ääni.\n\nJo läheni talosta muutamia palvelijoita, jotka isäntäväen äänekäs\nkiihko houkutteli paikalle.\n\n\"Ellet nyt suori tiehesi, sinä punainen heittiö, niin ruoskitan sinut\npois, ymmärrätkö?\"\n\nPablo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä.\n\n\"Punanahkahan on aseistettu. Ottakaa häneltä pyssy pois.\"\n\nPablo, jonka viha oli noussut tällaisesta kohtelusta, otti nopeasti\naseen olaltaan ja sanoi katsein, jonka uhka sai palvelijat\nperäytymään: \"Se maksaisi verta, señor.\"\n\nJo karahutti luo Tenangakin ase kädessään nähtyään, kuinka Pablo\ntarttui pyssyyn.\n\n_\"Caracho!\"_ karjui kartanonomistaja taas keinuverkostaan.\n\n\"Anna olla, Felipe\", sanoi hänen rakas puolisonsa, \"tähän aikaan\nkuljeksii niin paljon värillistä roskaväkeä ase kädessä ympäri maata,\nettä saamme olla iloisia, kun emme joudu tekemisiin heidän kanssaan.\nMenköön menojaan!\"\n\nSydänjuuriaan myöten loukkaantuneena tästä kohtelusta, joka koski\nvain hänen ihonväriään, sillä valkoihoista työläistään ei mies olisi\nsiten kohdellut, Pablo palasi Marian luo, joka otti hänet vastaan\npelokkain katsein.\n\n\"Eivätkö he kohdelleet sinua ystävällisesti, Pablo?\"\n\n\"Eivät ainakaan vieraanvaraisesti\", vastasi Pablo katkerasti\nhymyillen, \"tule sisko, meidän täytyy kulkea edelleen\".\n\nHe ratsastivat tietä, joka vei itään päin, vainioiden ja lehtojen\nvälitse. Vainioilla ei näkynyt ihmisiä, eikä ketään tullut heitä\nvastaan.\n\n\"Jospa vain voisin hankkia sinulle muulin, Mariquita, jotta\npääsisimme kulkemaan nopeammin.\"\n\nMennessään tietä reunustavan metsikön läpi he kohtasivat muutamia\nratsastajia, jotka näyttivät saattavan kahta naista.\n\n\"Pois tieltä punaiset hylkiöt!\" huusi heille muuan ratsastajista.\n\n\"Seis, Fernando, sehän on valkoihoinen tyttö, jota tuo peoni\nkuljettaa\", sanoi toinen.\n\n\"Näyttää olevan omituista seuraa\", mutisi ensimmäinen vastaan.\n\nSilloin ratsasti Maria molempien naisten luo ja sanoi: \"Jumalan\nrakkauden tähden, señorat, armahtakaa minua, tyttöraukkaa.\"\n\n\"Kuka te olette, kuinka olette joutunut kulkemaan moisessa seurassa?\"\n\n\"Minä olen señorita d'Irala, don Antonion tytär, señora.\"\n\nLapsellinen herttaisuus, joka väreili Marian kasvoilla, ei voinut\nolla vaikuttamatta naisten mieliin.\n\n\"Señorita d'Irala? Tunnen sen nimen. Tällaisessa tilassa. Minne te\naiotte?\"\n\n\"Minä etsin isääni, joka on conden sotajoukossa.\"\n\n\"Niin, se ei vielä selitä sitä tilaa, jossa teidät tapaan.\"\n\n\"Pahat ihmiset ryöstivät minut del Rocasta, ja Pablo on minut\npelastanut.\"\n\n\"Omituista\", sanoi eräs ratsastajista. \"Kuinka asian laita on,\npoika?\" hän kysyi Pablolta.\n\n\"Juuri niinkuin señorita sanoo\", vastasi tämä kuivasti.\n\n\"Minä tunnen don Antonio d'Iralan\", sanoi toinen taas, \"hänellä on\nkyllä tytär\".\n\n\"Minä otan hänet mukaani\", sanoi vanhempi naisista sille herralle,\njoka oli ensiksi puhunut ja joka luultavasti oli hänen miehensä, \"hän\nnäyttää kuitenkin olevan hyvää sukua\".\n\n\"Minusta nähden\", murisi mies äreästi. \"Ota vain, ja laittautukaa\ntiehenne, ruskeat junkkarit, señorita lähtee meidän kanssamme.\"\n\n\"Mutta en ilman Pabloa\", sanoi Maria hädissään, \"hän on minun\nveljeni\".\n\n\"Anna joukkion mennä menojaan, Juana, sekä señoritan että hänen\nPablonsa, niistä on vain harmia, varsinkin näinä aikoina. Petkuttajia\nhe ovat eikä muuta. Tule.\"\n\nHe ratsastivat edelleen; naiset loivat kuitenkin Mariaan osaaottavan\nsilmäyksen. Maria näytti hyvin alakuloiselta ja Pablo hyvin synkältä.\n\n\"He eivät olleet hyviä ihmisiä. Saata minua edelleen, veljeni.\" He\njatkoivat matkaansa, yhä tarkasti varoen sotilasjoukkueita.\n\nPablo oli yömajasta huolissaan, sillä hennon tytön yöpyminen\ntaivasalle näytti hänestä kovin vaaralliselta. Kun he illansuussa\ntaas näkivät erään herraskartanon, meni Pablo katkerista\nkokemuksistaan huolimatta suoraan sinne.\n\nHän tapasi tilanomistajan vaimoineen ja lapsineen parvekkeella ja\nastui hattu kädessä heidän luokseen.\n\n\"Mitä tahdot, intiaani?\"\n\n\"Pyydän yösijaa señorita d'Iralalle.\"\n\n\"Señorita d'Irala\", toisti hämmästyneenä nuorenpuoleinen señora, \"ei\nsuinkaan don Antonion tytär?\"\n\n\"Kyllä, don Antonion tytär.\"\n\n\"Miten señorita on tänne joutunut?\"\n\n\"Se on pitkä ja surullinen tarina, señora, donna Maria kertokoon sen\nitse.\"\n\n\"Missä hän on? Minä näin hänet lapsena del Rocassa, hänet ja tuon\npienen ruskean pojan, jotka don Antonio pelasti meren sylistä.\"\n\nHän kääntyi miehensä puoleen. \"Oi, Ricardo, anna hänen heti tulla\nsisään; donna Inez ja minä olemme jo vuosikausia olleet tuttavia.\"\n\n\"Tuo señorita tänne, poika\", sanoi herra Pablolle.\n\nPablo viittasi Marialle.\n\nSeñor ja señora Avila olivat sekä kummastuneet että kauhuissaan\nnähdessään Marian sellaisessa tilassa. Mutta kun kalpea tyttö seisoi\nheidän edessään katsellen heihin rukoilevasti kyyneleisin silmin,\nsanoi señora Avila syvästi liikuttuneena: \"Tule tänne, lapsiraukkani.\nKuinka olet tuollaiseen tilaan joutunut?\"\n\nVastauksen asemesta Maria purskahti kyyneliin.\n\n\"Tule, tule, rauhoita mielesi ja kerro sitten minulle kaikki.\"\n\nHän kiersi käsivartensa Marian kaulaan ja vei nyyhkyttävän tytön\nhuoneisiinsa.\n\n\"Mistä te sitten tulette?\" kysyi tästä kaikesta kummastunut\ntilanomistaja.\n\n\"Lännestä, vuorilta.\"\n\n\"Autiolta sierralta.\"\n\n\"Donna Marian oli don Antonion tigrero ryöstänyt kiristääkseen\nhänestä lunnaita; minä ja toverini olemme hänet vapauttaneet.\"\n\n\"Oletko kenties se intiaani, joka don Antoniolla oli kodissaan?\"\n\n\"Niin olen, señor.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, että tunnet niin suurta kiintymystä ja kiitollisuutta\nhyväntekijöitäsi kohtaan. Sehän on ihmeellinen juttu, sitä olen\nutelias kuulemaan. Hae jostakin suojaa ja pyydä antamaan itsellesi\nruokaa; puhumme huomenna enemmän.\"\n\nYlenkatseellisesti ja suuttumuksesta vavahtaen Pablo kääntyi pois ja\nmeni Tenangan luo.\n\n\"Mihin menemme yöksi?\"\n\nHiukan hämmästyneenä Tenanga vastasi: \"Ellemme jää tänne, niin tuolla\non kylä, siellä kai saamme yösijan.\"\n\nPablo hypähti kimon satulaan.\n\n\"Ratsastakaamme sinne.\"\n\nHe tulivat majataloon ja pääsivät katon alle.\n\n\"Oletteko sotamiehiä?\" kysyi majatalon isäntä.\n\n\"Emme ole. Onko sotaväkeä läheisyydessä?\"\n\n\"Onpa kyllä, tarpeeksi lähellä, ovat olleet monesti täällä,\nmuonavaroja hankkimassa, vievät meiltä kaikki.\"\n\n\"Kapinallisiako?\"\n\n\"Mistä minä tiedän! Rosvoja ainakin\", murisi isäntä harmissaan.\n\nNuorukaiset saivat illallisen ja menivät sitten nukkumaan. Pablo oli\nonnellinen tietäessään Marian olevan hyvässä naisellisessa suojassa.\n\nAamulla hän koetti kylästä saada ostetuksi parempia vaatteita, mutta\nturhaan. Kun hän nyt saatuaan Marian turviin piti ensimmäisenä\nvelvollisuutenaan saattaa don Antoniolle tiedon Marian pelastuksesta\nja tämän nykyisestä olinpaikasta, hän lähti Tenangan kanssa Avilan\nkartanoon jättämään Marialle hyvästi ja ilmoittamaan hänelle\naikeistaan.\n\nKun hän pyysi erästä palvelijoista ilmoittamaan hänet señorille tai\nseñoralle, mitteli tämä häntä päästä jalkoihin ja sanoi: \"Intiaaneja\nei ilmoiteta, he odottavat keittiössä tai pihalla.\"\n\nKuumana kuohahti veri Pablon sydämessä, hänen teki mieli kurittaa\npalvelijaa, mutta hän hillitsi itsensä.\n\nHän odotti näennäisen rauhallisena parvekkeella, kunnes señora\nonneksi jo kohta ilmestyi.\n\n\"No, mitä asiaa sinulla on tänne?\" kysyi señora hänet huomattuaan.\n\n\"Tahdon heittää hyvästi donna Marialle.\"\n\n\"Hän on sairaana, kuumeessa, olen juuri lähettänyt hakemaan lääkäriä,\nmutta sanon kyllä hänelle, että olet ollut täällä.\"\n\nPablo kätki suuttumuksensa tuosta sinuttelusta, joka niinikään koski\nvain hänen ihonväriään, kohteliaaseen esiintymiseen ja vastasi:\n\"Pelkään, että donna Marian mieltä pahoittaisi, jos poistuisin\nheittämättä hänelle hyvästi.\"\n\n\"Mieltä pahoittaisi?\"\n\nOli jotakin loukkaavaa äänensävyssä, jolla talon rouva toisti nämä\nsanat.\n\n\"Niin, lapsesta saakka olemme olleet leikkitovereita ja ystäviä.\nKenties señora kuitenkin sallii kysyä donna Marian mieltä?\"\n\nSeñora lähetti palvelijattaren kysymään señoritalta, tahtoiko ja\nvoiko tämä nähdä intiaania.\n\nPalvelijatar palasi pian ja sanoi: \"Señorita on iloinen don Pablon\ntulosta.\"\n\nSeñoran viittauksesta hän johti sitten Pablon sisähuoneisiin, missä\ntämä tapasi Marian sohvalla lepäämässä vaipoilla peitettynä.\n\n\"Minä olen oikein sairas, Pablo\", hän sanoi ojentaen tälle kätensä\nheikosti hymyillen.\n\nPablo tarttui siihen ja tunnusteli valtimoa. Marialla oli kuume,\nmutta ei sentään korkea.\n\n\"Se on hyvin ymmärrettävissä, Mariquita. Mielenliikutukset ja\nponnistukset olivat sinulle liian vaikeita, mutta sinä voimistut pian\njälleen.\"\n\n\"Minä toivon niin. Sinä aiot lähteä pois, rakas Pablo?\"\n\n\"Niin, Mariquita, tahdon ilmoittaa niin pian kuin voin don Antoniolle\nja donna Inezille, että heidän ei enää tarvitse itkeä lapsensa\nmenetystä.\"\n\n\"Niin, Pablo, tee se, he ilostuvat siitä, ja sitten tule takaisin\nminua noutamaan, niin palaamme yhdessä del Rocaan.\"\n\nPablo hymyili hänelle vastaamatta.\n\n\"Vie vanhemmilleni paljon terveisiä ja sano heille, että señora Avila\non ollut hyvin hyvä minulle. Tervehdi myös rakasta vanhaa isoisää;\nsaat nähdä, mikä kelpo vanhus hän on.\"\n\n\"Varmaan.\" Nytkään Pablo ei tahtonut hänelle sanoa, että vanhus\nkaiken todennäköisyyden mukaan ei enää ollut elävien ilmoilla.\n\n\"Donna Maria ei saa itseään liiaksi rasittaa\", sanoi señora, joka oli\ntullut huoneeseen, luoden Pabloon katseen, joka näytti kysyvän: \"Etkö\nhuomaa sopivaksi poistua?\"\n\nPablo ojensi Marialle kätensä: \"Siis olkoon onni kanssasi, Mariquita;\ntoivon, että pian olet vanhempiesi luona.\"\n\n\"Jumala johtakoon tietäsi, rakas Pablo, varo pahoja ihmisiä, ja tule\npian takaisin.\"\n\nPablo nyökäytti vielä päätään hänelle, kumarsi kylmän kohteliaasti\ntalon rouvalle ja astui ulos huoneesta. Parvekkeella hän kohtasi\nseñor Avilan, jo vanhanpuoleisen, kopeakatseisen herran.\n\n\"No, kunnon ruskea poikaseni, oletko sanonut hyvästi\nvaltiattarellesi?\"\n\n\"Ystävälleni, señor, olen kyllä.\"\n\nTilanomistaja katsoi häneen hyvin ihmeissään ja sanoi sitten\nistuutuen: \"Voinko millään muulla olla sinulle avuksi?\"\n\n\"Olisin kiitollinen, jos voisin saada vaatteita; omani ovat\nretkeillessäni joutuneet arveluttavaan kuntoon.\"\n\n\"Käsken taloudenhoitajan antamaan sinulle työmiehenpuvun.\" Nähden\nPablon oudoksuvan katseen hän lisäsi vielä loukkaavasti hymyillen:\n\"Caballeronpukuja minulla ei ole punaihoisille. Kas tuossa, pistä\ntuo puoli unssia taskuusi, poika\", ja hän heitti kultarahan Pablon\njalkojen eteen.\n\nOttaen ylpeimmän ryhtinsä Pablo sanoi: \"En tiedä, mikä saa señor\nAvilan minua näin kohtelemaan. Kun teidän esi-isänne vielä olivat\nmaantierosvoja ja varastelivat köyhiltä intiaaneilta, hallitsivat\nminun esi-isäni kuninkaina tässä maassa.\"\n\nHän käänsi selkänsä tilanomistajalle, joka istui ikäänkuin\nkivettyneenä, ja meni ratsunsa luo, jota Tenanga piteli lähettyvillä.\n\n\"No, varrohan, poika, jos ei olisi tuota sairasta tyttöä, niin\nantaisin parkita nahkasi, niin että sen muistoksi lankeaisit\npolvillesi joka ainoan caballeron edessä. Moista julkeutta en ole\nvielä ikinä kohdannut.\"\n\nJäytävän vihan vallassa Pablo ratsasti ääneti pois. Oli ollut liian\nmonta nöyryytystä lyhyellä aikaa.\n\nHän sulki vihan sydämeensä. \"Teen velvollisuuteni Mariaa ja don\nAntoniota kohtaan\", hän ajatteli, \"ja sitten kartan valkoihoisten\nylpeätä sukua. He kohtelevat meitä kuin elukoita.\"\n\nPyrkiessään hallituksen joukkojen päämajaa kohti molemmat nuorukaiset\nsaivat käyttää kaiken oveluutensa välttääkseen kapinallisten\npartiojoukkueita. Se onnistui heille; kolmannen päivän iltana he\nlähestyivät hallituksen joukkojen etuvartioita.\n\nOnneksi osui vartioiden joukossa olemaan mies, joka oli ollut don\nAntonion väessä silloin, kun Pablo taisteli hänen rinnallaan.\n\n\"Ah, sinäkö se olet, kelpo intiaani?\" sanoi sotilas iloisena, \"aiotko\npestautua joukkoomme? Sinusta saamme oivan soturin.\"\n\n\"Minä etsin don Antoniota, señor, tuon hänelle tärkeitä sanomia.\"\n\n\"Sitten satuit pahaan aikaan. Kapteeni ei ole leirissä, hän on\nratsastanut señoraansa vastaan. Mutta jos sinulla on tärkeitä\nsanomia, annan saattaa sinut päämajaan; siellä voit ilmoittaa\nuutisesi kenraali Callegolle tai itse condelle.\"\n\nPablo toisti hämmästyneenä: \"Condelle? Hän siis elää?\"\n\n\"Jumalan kiitos, yhtä reippaana kuin ennen. Sen konnan luoti oli vain\nhipaissut häntä, kuten iloksemme kuulimme retkeltä palattuamme. Kuuma\nkahakka silloin vai mitä?\"\n\n\"Saattakaa siis minut sinne, häntä ilahduttavat uutiseni yhtä paljon\nkuin don Antoniota.\"\n\nPablo ja Tenanga vietiin lähellä olevan herraskartanon\npäärakennukseen, jossa kenraali asui.\n\nJoukkoja majaili kaikkialla, itse pihassakin vilisi kaikkien\naselajien sotilaita.\n\nSaattomies jätti Pablon päivystäjäkersantille virkkaen muutaman\nsuositussanan hänen uljuudestaan, ja kersantti vei hänet Lerman\nadjutantin huoneeseen.\n\n\"Mitä asiaa sinulla on, poika?\" kysyi adjutantti.\n\n\"Yksityinen tiedonanto hänen ylhäisyydelleen.\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä puheille ei voi nyt päästä; etkö voi sitä\nilmoittaa minulle?\"\n\nHyvin pahoillaan siitä, ettei ollut tavannut don Antoniota, ja\nloukkautuneena tällaisesta vastaanotosta, jonka hän don Antonion\npeitsimiehille antamansa avun vuoksi oli kuvitellut aivan\ntoisenlaiseksi, Pablo päätti suorittaa asiansa nopeasti.\n\n\"Minä tuon hänen ylhäisyydelleen tiedon, että hänen lapsenlapsensa,\nseñor d'Iralan ottotytär, on pelastunut rosvojen käsistä minun\navullani ja on tällä haavaa Padiadon kartanossa, lähellä San Urbanon\nkylää, señor Avilan suojassa.\"\n\n\"Oh\", sanoi adjutantti, \"se on suuresti ilahduttava hänen\nylhäisyyttään, vien tämän sanoman hänelle sotaneuvotteluun. Oletko\nmuuten nähnyt vihollisia?\"\n\n\"En, olen välttänyt heidän partiojoukkojaan.\"\n\n\"Odota täällä, palaan heti.\"\n\nAdjutantti meni, ja Pablo jäi upseerien ja lähettien joukkoon. Eräs\nupseereista taputti häntä hyvänsävyisesti olkapäälle ja kysyi: \"Etkö\nota pestiä, poika?\"\n\n\"Pyydän, ettette koske minuun, señor\", kuului Pablon vastaus.\n\n\"Oh!\" nauroi upseeri. \"Punainen hidalgo. Pyydän tuhannesti anteeksi,\nteidän armonne.\"\n\nYlt'ympäri naurettiin.\n\nPablon oli vaikea hillitä vimmaansa tästä pilkanteosta; hänen\nsilmänsä hehkuivat kuin hiilet.\n\nAdjutantti tuli takaisin.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä kiittää sinua paljon, poikaseni, mutta hän oli\njo señor d'Avilalta saanut tiedon, että hänen lapsenlapsensa oli\nsiellä. Hänen ylhäisyytensä ei ole laiminlyövä ilmaista sinulle\nomakohtaisesti kiitostaan. Minulta saat aluksi nämä pari pesoa.\"\n\nHän tahtoi tyrkyttää Pablolle muutamia rahakolikoita.\n\n\"En ole mikään palvelija, señora\", sanoi Pablo kohottaen päätään.\n\n\"Hm\", jatkoi upseeri hiukan hämillään, \"vai ollaan niin ylpeitä?\"\n\n\"Niin, se on kanelinkarvainen caballero, don José\", sanoi upseeri,\njoka äsken oli taputtanut Pabloa olkapäälle, \"häntä on kohdeltava\nsäädyllisesti\", ja taas kaikki nauroivat ympärillä. \"Meidän täytyy\ntottua pitämään arvossa punaisiakin caballeroja.\"\n\nPablo kysyi synkkänä: \"Voinko nyt poistua, señor?\"\n\n\"Sinä jäät hänen ylhäisyytensä käytettäväksi\", sanoi adjutantti\nkarkeasti, \"odota ulkona, kunnes sinut kutsutaan\".\n\nPablo lähti huoneesta.\n\nJos hän tällä hetkellä olisi voinut tuhota kaikki valkoihoiset, olisi\nhän riemuiten sen tehnyt, niin suuri oli hänen vihansa.\n\nHämärä oli jo tullut, hän sai etsiä kotvasen, ennenkuin tapasi\nTenangan.\n\n\"Meidän täytyy lähteä. Tenanga, voitko saattaa minut pois leiristä?\"\n\n\"Se voi käydä vaikeaksi, kaikkialla on aseistettuja vartijoita.\"\n\n\"Ampukoot minut; ennemmin kuolleena kuin noiden tyhmyrien pilkkana.\"\n\nHe ratsastivat ulos pihasta kenenkään estämättä. Huomaamatta he\nlähestyivät leirin reunaa. Pablo ja etenkin Tenanga oli Pabloa\nodotellessaan nähnyt, kuinka huolellisesti vartioketjut oli\nsijoitettu ja että oli vaikea päästä lävitse kiinni joutumatta.\n\nMutta Pablon halu poistua leiristä oli niin kiihkeä, ettei hän\nkammonnut mitään vaaraa. Myöskin hän pelkäsi todella, että hänet\npantaisiin sotamieheksi johonkin rykmenttiin.\n\nHe olivat hitaasti ratsastaen jo tulleet vartioketjulle.\n\nTenangan ehdotuksesta he poikkesivat pienen metsikön taakse\nodottaakseen siellä tilaisuutta päästä vartijain välitse.\n\nSiellä vaaniessaan he kuulivat läheltä vartijan huudon, joka ei\nkuitenkaan koskenut heitä:\n\n\"Ken siellä?\"\n\n\"Ystävä.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Ulos leiristä; palvelustoimi.\"\n\n\"Tunnussana.\"\n\n\"Campeador!\" erotti Pablo selvästi, vaikka se sanottiinkin\nhiljaisella äänellä.\n\n\"Saatte mennä!\"\n\nPysähdytetty ratsasti edelleen.\n\n\"Oi, tule, Tenanga, nyt lähdemme leiristä samalta kohtaa, mistä\ntulimmekin, nyt minä tiedän sanan.\"\n\n\"Ken siellä?\" kajahti heitä vastaan.\n\n\"Ystäviä.\"\n\n\"Onko teillä tunnussana?\"\n\nPablo kuiskasi hänelle: _\"Campeador!\"_\n\n\"Kaikki hyvin; ratsastakaa!\"\n\nHe eivät vielä olleet ehtineet kauaksi, kun kuulivat sivultaan\nkiitävää kavionkopsetta, vartijain kaikuvan huudon, laukauksia, ja\nvarjon tavoin he näkivät pystyyn karkaavan hevosen, jonka selästä\nratsastaja suistui maahan. He pysähtyivät.\n\nPablo ratsasti luo ja näki satulasta kumartuen Mendezin vääristyneet\nkasvot.\n\n\"Oh, tekö se olette\", hän sanoi kylmäverisesti, \"onko oikeus teidät\nsaavuttanut?\"\n\nHe ratsastivat edelleen vartijain lähestyessä kaatunutta.\n\n\"Hän on saanut palkkansa\", kuului eräs heistä virkkavan.\n\nNuorukaiset kannustivat hevosiaan etsiäkseen suojaa etäällä leiristä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin Pablo ja Tenanga poistuivat leiristä, vallitsi\npäämajassa suuri levottomuus. Oli saapunut onnettomuuden sanoma, joka\npainoi raskaasti vaa'assa. Kazike Chamulpo oli mennyt Sarmienton\npuolelle ja liittynyt häneen kolmentuhannen miehen sotavoimineen. Se\noli hallitukselle kova isku.\n\nTalon pääsalissa istui conde esikuntapäällikkönsä ja ylempien\nupseeriensa kanssa neuvottelemassa, mitä nyt oli tehtävä.\n\n\"Saattoi arvata\", sanoi Lerma, \"että tuo mies sopivalla hetkellä\noli menevä kapinallisten puolelle. Hän tietää meidät heikoiksi,\nja Sarmiento voi, jos pääsee voitolle, tarjota hänelle enemmän\nkuin me. Takavarikkoon otetut tiluksemme antavat varoja, millä\npalkita, ja minun viljelykseni Jacinton luona ovat herra Chamulpolle\nhyvin tervetulleet. Mikä nyt neuvoksi? Taistelua ei enää käy\najatteleminenkaan.\"\n\n\"Chamulpon tuoma lisäapu\", huomautti Callego, \"antaa kapinallisille\nniin suuren ylivoiman, että meidän täytyy taas asettua\npuolustuskannalle. Minä olen juuri ikään antanut käskyn vetää\ntakaisin vasenta sivustaamme. Sarmiento on asettanut Chamulpon\nrosvojoukkoineen oikealle siivelleen. Huomenna kaiketi hyökätään\nmeidän kimppuumme.\"\n\n\"Sallimus kohtelee kovasti tätä poloista maata\", sanoi Lerma. \"Vaikka\nmieslukumme ja asemamme riittäisikin torjumaan hyökkäyksen, on meidän\nkuitenkin pakko peräytyä, muuten joudumme saarroksiin ja saamme\nvihollisen selkämme taakse.\"\n\nMolempien kenraalien mielipiteeseen täytyi kokeneitten upseerien\nyhtyä.\n\nÄkkiä astui adjutantti sisään.\n\n\"Mikä on?\"\n\n\"Viesti pohjoisesta.\"\n\n\"Pohjoisesta! Onko sielläkin levotonta? Päästäkää hänet sisään.\"\n\nPölyinen vaquero astui huoneeseen, ruskeaksi ahavoitunut,\nkeski-ikäinen mies.\n\n\"Mitä uutisia tuot?\"\n\n\"Tässä, teidän ylhäisyytenne, kirje señor Romerolta.\"\n\nLerma avasi kirjeen ja luki: \"Riennän ilmoittamaan Teidän\nylhäisyydellenne, että pohjoisten seutujen mayat kiireesti kulkevat\netelään päin. Tietämän mukaan heitä on kahdeksasta kymmeneen\ntuhanteen mieheen, ja johtajana on kenraali Arana. Tämän verran\ntoistaiseksi. Niin pian kuin olen saanut lisätietoja, ilmoitan ne\nviipymättä.\"\n\nUpseerit istuivat ääneti ja vakavina.\n\n\"Kirje on kolmen päivän vanha\", sanoi kenraali ankarasti sen tuojalle.\n\n\"Minä ratsastin niin nopeasti kuin saatoin, teidän ylhäisyytenne,\nmutta minun täytyi kiertää kapinallisten joukkoja, ja olin sittenkin\njoutua heidän käsiinsä. Kazike Chamulpo on ryhtynyt sotaan ja\nlevittänyt joukkonsa laajalle.\"\n\n\"Arana marssii siis tännepäin kahdeksantuhannen miehen voimalla? Mitä\ntiedät hänestä?\"\n\n\"Mayat ovat kolmessa osastossa menneet Sierra de los Minas vuorten\nyli, sen kuulin juuri lähtiessäni.\"\n\n\"Siis he tulevat Tecpamin kautta sivustaamme kohti.\"\n\nIlmoitettiin toinen sanantuoja.\n\nHän toi toiselta hallitukselle uskolliselta tilanomistajalta kirjeen,\njoka ilmoitti kenraali Aranan hyvin suurella miesvoimalla saapuneen\nTecpamiin ja kulkevan pikamarssissa etelää kohti.\n\n\"Se on isänmaamme perikato, señorit\", sanoi conde suruisan vakavasti.\n\"Mutta kun me vain nimellisesti hallitsemme noita pohjoisia heimoja\nemmekä oikeastaan koskaan ole kajonneet heidän itsenäisyyteensä,\nolisi niiltä saattanut odottaa ainakin puolueettomuutta, elleivät\nhe asetukaan hallituksen puolelle. Chamulpon on siis kuitenkin\nonnistunut saada heidät liikkeelle.\"\n\nKaikki tiesivät, että tätä vihollisvoimaa oli mahdoton vastustaa;\nvuori-mayat olivat hyvien ja harjaantuneiden soturien maineessa.\n\n\"Rohkenenko sanoa sanan, teidän ylhäisyytenne?\" kysyi toinen\nkirjeentuoja kunnioittavasti.\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Mayat kuuluvat sanovan, että muka olette ottanut vangiksi heidän\nnuoren kuninkaansa, ja tulevat nyt häntä pelastamaan tai kostamaan.\"\n\n\"Mitä kummia!\" huudahti Lerma. \"Missä on se nuori mies, kapteeni\",\nhän kääntyi nopeasti adjutanttinsa puoleen, \"minun lapsenlapseni\npelastaja, jonka uskoin teidän huostaanne?\"\n\n\"Menen heti katsomaan, teidän ylhäisyytenne.\" Upseeri meni.\n\n\"Meillähän on noiden mayain kuningas täällä luonamme, señorit\",\nsanoi Lerma ilostuneena, \"ruskea nuorukainen, jonka Antonio d'Irala\non kasvattanut yhdessä tyttärentyttäreni kanssa. Taivaan kiitos!\nJos nuorukainen todella on sellainen, kuin olen kuullut sanottavan,\nvoimme kenties vielä torjua tämän vaaran. Minäkö ottanut hänet\nvangiksi? Ah, se voi johtua vain siitä, että hänet oli otettu kiinni\nerehdyksestä; luultiin hänen väijyneen minun henkeäni. Pyydän teitä,\nseñorit\", sanoi hän vakavasti upseereille, \"kohdelkaamme häntä\nsuurella kunnioituksella. Isänmaan kohtalo on tällä hetkellä tämän\nnuoren miehen kädessä. Pohjoiset mayat ovat järkkymättömän uskollisia\nkuninkaittensa jälkeläiselle.\"\n\nAdjutantti tuli hyvin hämmästyneenä takaisin. \"Teidän ylhäisyytenne,\nnuorta miestä ei löydy mistään\", hän sanoi, \"hän on kaikesta päättäen\npoistunut leiristä\".\n\n\"Ettekö sanonut hänelle, että minä sotaneuvottelun jälkeen halusin\nkiittää häntä lapsenlapseni sankarillisesta pelastamisesta?\"\n\n\"Kyllä, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Ja kuitenkin --? Minä toivon, etteivät upseerini loukkaavalla\nylimielisyydellä ole nuorta miestä karkoittaneet!\" sanoi Lerma hyvin\nvakavasti, \"se saattaisi koitua tuhoksi Guatemalan asialle\".\n\nSana näytti sattuvan adjutanttiin, ja tämä vaikeni.\n\nHuomauttaen, että täytyi odottaa lisää tietoja mayain asemasta,\nennenkuin voitiin tehdä mitään päätöstä, Lerma lopetti neuvottelun.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nMayain kuningas,\n\n\nPablo ja Tenanga olivat löytäneet yösuojakseen vanhan vajan.\n\nPäivän sarastaessa he neuvottelivat, mihin päin kääntyä.\n\n\"Sinä tunnet maan, Tenanga, vie minut pohjoiseen.\"\n\nHäntä kohdanneen pilkallisen halveksumisen herättämä viha oli\nylpeässä nuorukaisessa entistä kiihkeämpi, ja hän tahtoi päästä pois\nkoko tästä osasta maata.\n\nKoska he eivät tietäneet, missä kapinallisten joukot olivat, täytyi\nheidän varoa niitä huolellisesti ja etsiä yksinäisiä teitä.\n\nHeidän ratsastaessaan erään metsän läpi huonosti raivattua polkua\nilmestyi heidän eteensä parvi aseistettuja ratsumiehiä. Kun he\naikoivat kääntyä takaisin, he kohtasivat rosvomaisen näköistä\njalkaväkeä. Pakenemista ei voinut ajatellakaan. He pysyivät sen\nvuoksi rauhallisina ja antoivat sotilaiden tulla lähemmäksi. Se oli\nsekalaista joukkoa: neekereitä, mulatteja, mestitsejä ja näiden\njoukossa muutamia valkoihoisiakin.\n\nJättiläismäinen neekeri ratsasti etunenässä, hän tarkasti molempia\nnuorukaisia ja sanoi:\n\n\"Mitä miehiä te olette, vakoojia, häh?\"\n\n\"Me olemme rauhallista väkeä, señor, ja olemme matkalla kotiimme\npohjoiseen.\"\n\n\"Niinkö\", irvisti neekeri, \"ollaksenne rauhallista väkeä olette aika\nhyvissä aseissa, totta vie. Me voimme teitä käyttää, pojat. Ottakaa\nheiltä aseet ja hevoset\", hän jatkoi kääntyen tovereihinsa, \"sitokaa\nheidät ja ottakaa mukaan\".\n\nJo käytiin käskyä täyttämään, kun Tenanga, joka vaanivan pantterin\ntavoin hevosensa selässä oli tähyillyt ympärilleen, äkkiä päästi\nkaikuvan huudon:\n\n\"Hualpa täällä, mayain kotka!\"\n\nSilloin kahahti kaikissa pensaissa. Villejä, ruskeita olentoja\nilmestyi, ja viisikymmentä pyssyä tähtäsi uhkaavasti ratsastajiin ja\njalkaväkeen.\n\n\"Joka kohottaa kätensä, on kuoleman oma!\" huusi voimakas ääni\nespanjankielellä.\n\n\"Tänne, kuningas, soturiesi luo! Näkymättömille kiitos, että vielä\nelät!\"\n\nSe oli tapahtunut niin yllättävästi, kapinalliset oli tämä\nylivoimaisen, hyvin aseistetun intiaanijoukon äkillinen hyökkäys niin\nhämmästyttänyt ja pelästyttänyt, että he neuvottomina tuijottivat\npyssynsuita kohti. He eivät lainkaan koettaneet estää, kun Pablo\nja Tenanga nyt karahuttivat pois heidän keskeltään, pysähtyen\nmetsänreunaan, missä tempasivat pyssyt olaltaan.\n\n\"Sinun soturisi, herra\", sanoi Tenanga säkenöivin silmin, \"mayat ovat\ntäällä\".\n\n\"Kiitos teille, veljet\", huusi Pablo, joka iloisesti hämmästyen näki\nympärillään joukon omaa kansaansa, \"te tulitte oikeaan aikaan. Olkaa\nvalmiit laukaisemaan.\"\n\n\"Kuka sinä olet, mustanahka?\" kysyi hän sitten neekeriltä, \"mitä\nrosvojoukkoa sinulla on kanssasi?\"\n\n\"Me olemme tasavallan sotilaita, señor; minä olen eversti San Malo.\"\n\n\"Vai niin, sitten te kai palvelette señor Sarmienton tasavaltaa?\"\n\n\"Niin! Ja voi, jos meiltä ken hiuskarvankin käyristää.\"\n\nNeekeri ei näyttänyt olevan oikein rohkealla mielellä uhkaavasti\nojennettuihin kivääreihin katsoessaan.\n\nPablon rinnalla seisoi vanha maya-soturi kunnioittavasti odottaen\nhänen käskyjään.\n\n\"Onko vielä muita kapinallisten joukkoja lähettyvillä?\" kysyi Pablo\nhäneltä.\n\n\"Ei, herra.\"\n\n\"Lähtekää tiehenne\", huusi Pablo neekerille, \"ja varokaa toiste minua\nkohtaamasta. Laskekaa heidät menemään, ystävät! Pois!\"\n\nKapinallisten joukko poistui kiireesti, ja Pablo näki ympärillään\nnoin kuusikymmentä mayaa, jotka iloisesti katsoivat häneen.\n\n\"Sinä elät, kuningas, sinä elät, oi, näkymättömille kiitos! Meille\nsaapui sanoma, että valkoiset olivat vanginneet ja surmanneet sinut:\nsilloin me tulimme sinua kostamaan.\"\n\n\"Suuriko määrä teitä on?\"\n\n\"Meitä on liikkeellä kahdeksantuhatta soturia, niistä tuhat\nratsumiestä, kenraali Arana johtaa meitä.\"\n\nPablon hämmästys oli rajaton. Kahdeksantuhatta miestä urhoollisia\nmayoja, kokonainen sotajoukko oli tullut häntä kostamaan. Nyt hän\noli mayain kuningas täydellä todella, hänellä oli valta, johon hän\nsaattoi nojata.\n\n\"Missä kenraali on?\"\n\n\"Hän on jäljempänä Antiguan luona, me sekä joukko ratsastavia\nkeihäsmiehiä olemme edellä vihollista vakoilemassa.\"\n\n\"Viekää siis minut hänen luokseen, ystävät.\"\n\nMayat marssivat nopeasti takaisin. Heidän keskellään ratsasti Pablo.\nTenanga oli rientänyt edeltä.\n\nTullessaan ulos metsästä he tapasivat kolmikymmenmiehisen\nratsujoukon, joka riemuisasti tervehti Pabloa, ja näkivät edessään\nsuuren kartanon, johon Pablo päätti mennä.\n\nPeloissaan näki talonväki intiaanien tulevan, ja vavisten lähestyi\ntilanhoitaja kysyen, mitä señorit suvaitsivat käskeä.\n\n\"Kuka on tämän kartanon isäntä?\"\n\n\"Don Sylvio de Rosalva.\"\n\n\"Onko señor kotona?\"\n\n\"Ei, hän on perheineen matkustanut pois sodan jaloista.\"\n\n\"Antakaa väelle ja hevosille ruokaa, tilanhoitaja, me emme ole kauan\nteille vaivaksi.\"\n\nRatsumiehiä asetettiin vartijoiksi, ja Pablo asettui molempien\nupseerien kanssa talon kuistikolle, jonne heille tuotiin nopeasti\nruokaa ja juomaa.\n\nSiinä Pablo kertoi mayoille vaiheensa, myöskin peitsimiesten vangiksi\njoutumisensa, ja kuuli ylpeän liikuttuneena, minkä myrskyn se sanoma\noli nostanut maya-kansassa.\n\nSitten hän lähetti ratsumiehen viemään kenraali Aranalle viestiä\ntulostaan. Kun hänen välttämättömästi oli saatava toinen puku, hän\nkutsui tilanhoitajan, jota maya-soturien rauhallinen esiintyminen oli\ntyynnyttänyt.\n\n\"Te näette, kuinka pukuni on kulunut\", hän sanoi, \"tahtoisin lainata\ntoisen isännältänne ja olen tietysti suorittava siitä korvauksen\".\n\n\"Tehkää hyvin, señor; don Sylvio on pitävä kunnianaan, että on saanut\ntehdä teille pienen palveluksen. Suvaitsetteko seurata minua, señor?\"\n\nHän vei Pablon señor de Rosalvan runsaasti varustettuun vaatekammioon.\n\nPablo valitsi kartanonherran ratsumiehenpuvun, joka kuului tälle\nvaltion sotaväen lancero-upseerina, vaikka hän sotatoimia karttaen\noli matkustanut pois. Puku sopi nuorukaisen solakalle vartalolle\nmainiosti. Astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin hämmästyi kuvaansa.\n\nHän kiinnitti rintaansa kultaisen tähden, jota hän tähän saakka oli\nkantanut kätkössä, vyötti runsaskoristeisen miekan vyölleen ja astui\nsitten mayain riemuksi sotaisassa puvussa ja kuninkaitten merkillä\nkoristettuna kuistikolle.\n\nPablo antoi lähtömerkin. Hän ratsasti peitsimiesten kanssa neliä\nedellä pyssymiesten hitaasti seuratessa. He saapuivat kylään, joka\nvilisi maya-sotilaita. Heti Pablon tunnettuaan vastaanottivat nämä\nhänet huumaavin riemuhuudoin.\n\nPablo puhutteli heitä ystävällisesti, mutta riensi edelleen\ntavatakseen Aranan. Kohta kylästä lähdettyään hän tapasi kenraalin.\nUpseeriensa ympäröimänä, jotka melkein kaikki kantoivat valtion\nsotaväen asepukua, ja ratsuväkieskadroonan saattamana hän tuli Pabloa\nvastaan.\n\nYstävällinen hymy levisi Aranan vakaville kasvoille, kun hän näki\nPablon sotaisassa asussaan soreasti ratsastavan kohti kimollaan.\n\n\"Mayain kuningas\", hän mutisi, \"tuo on luotu sydämiä voittamaan\".\n\nPablo tervehti kenraalia ja upseereja.\n\n\"Taivaalle kiitos, poikani, että näen sinut onnellisesti jälleen.\nSinä näet, että olemme matkalla hakemaan kuningastamme takaisin.\"\n\nHän kääntyi saattoineen. Pablo ratsasti kahden kesken hänen kanssaan\nja kertoi hänelle vaiheensa siitä lähtien, kun he olivat eronneet.\n\nHe saapuivat kartanoon, mihin Arana oli majoittunut upseereineen,\njotka tervehtivät nuorukaista riemukkaasti. Sitten Pablo vetäytyi\nhuoneeseensa.\n\nKenraali oli hänelle sanonut: \"Kun meillä nyt kerran on\nkahdeksantuhatta miestä aseissa, on meidän katsottava, että tulomme\ntuottaa maalle hyötyä.\"\n\nPablo ei vastannut siihen mitään, minkä Arana hyvin huomasi. Koko\npäivän kulki vielä ohi maya-joukkoja jalkaisin ja ratsain. Aranalla\noli tarkka selko molempien sotajoukkojen asemasta, ja hän tiesi\nChamulpon juuri yhtyneen Sarmientoon. Hän oli sen vuoksi joukoilleen\nvalinnut aseman, joka oli uhkaava niin Lerman kuin Sarmientonkin\narmeijalle.\n\n\"Huomenna voit katsastaa joukkojasi, Pablo, ja ottaa\nylipäällikkyyden\", sanoi kenraali.\n\n\"Minäkö?\" kysyi Pablo hämmästyneenä.\n\n\"Niin\", vastasi Arana ystävällisesti, \"minua he eivät enää\ntottele siitä hetkestä, kuin sinä olet täällä. Sinä, Nezualpillin\njälkeläinen, voit heiltä vaatia mitä vain; sinua he seuraavat\nnurkumatta.\"\n\n\"Niinpä siis, padrino, minä nimitän sinut ylikenraalikseni.\"\n\nArana huomasi erinäisistä Pablon lauseista, että ylpeätä nuorukaista\noli conden leirissä varmaan kovin loukattu, mutta hän karttoi\nkajoamasta siihen seikkaan. Että mayat, aivan miten Pablo käski,\nolivat valmiit käymään joko conden tai Sarmienton kimppuun, siitä ei\nollut epäilemistä.\n\nVaikkapa Chamulpo saattoikin luulla mayain saapuneen hänen kutsuansa\nnoudattaen, niin se seikka, ettei sieltä käsin pyritty mihinkään\nkosketuksiin hänen kanssaan, sai hänet hämmästymään, ja Sarmiento\nkatsoi tämän olosuhteisiin nähden suuren sotavoiman lähenemisen\nsellaisen päällikön kuin kenraali Aranan johdolla vaaraksi itselleen.\n\nSiten oli sodan ratkaisu kokonaan mayain vallassa.\n\nPablo nukkui yön levottomasti, sillä hänen mielikarvauteensa\nsekaantui tunne suuresta vastuunalaisuudesta maata kohtaan.\n\n\"Olkoon miten tahansa, jos kerran olen vanhojen valtiasten\njälkeläinen, jos minua tottelee kahdeksantuhatta miestä\nkohtalokkaalla hetkellä, niin tahdon kansalleni, tämän maan\nkanta-asukkaille, taistella aseman, mikä sille tulee. Voi teitä, te\ntyhmän ylpeät hidalgot, teillä on vapaita mayoja vastassanne.\"\n\nAamulla kenraali Arana oli järjestänyt kaikki mayojen joukot\nparaatiasentoon ja hän pyysi Pabloa näyttäytymään sotureilleen.\n\nPablon ihastus sotaisasta näystä oli vielä suurempi kuin hänen\nhämmästyksensä tuosta hänen mielestään suunnattomasta sotilaiden\npaljoudesta.\n\nVilleiltä nuo miehet tosin näyttivät, mutta he olivat hyvin\naseistettuja ja taisteluun tottuneita.\n\nKun Pablo lähestyi ja he näkivät kuningasten tähden hänen rinnassaan,\nhe kohottivat myrskyisiä riemuhuutoja. Pablo ratsasti molempien\nrintamain välitse tervehtien sotilaita, jotka olivat tulleet\nvapauttamaan nuorta kuningastaan. Loistavat silmät sanoivat hänelle\nkaikkialla, kuinka suuri oli heidän ilonsa saadessaan nähdä hänet.\n\nSitten Pablo ratsasti takaisin kartanoon, ja hänen soturinsa\nleiriytyivät uudelleen.\n\nTuskin hän oli Aranan ja upseerien kanssa ehtinyt taloon, kun\netuvartijoilta tuli ilmoitus, että kaksi kenraali de Lerman\nlähettämää upseeria pyysi päästä kenraali Aranan puheille.\n\n\"Sinun täytyy ottaa heidät vastaan, Pablo.\"\n\n\"Olkoon menneeksi.\"\n\n\"Mitä aiot heille sanoa?\" kysyi Arana hyvin vakavasti, \"nyt on hetki,\njona sinun tulee punnita sanojasi\".\n\n\"Padrino\", sanoi Pablo, \"ne ovat minua siellä kohdelleet kuin orjaa,\nkuin elukkaa, siksi, että olen intiaani. He saavat tuntea, että minä\n-- minä -- että heidän kohtalonsa on minun käsissäni.\"\n\n\"Ymmärrän suuttumuksesi, Pablo, mutta sinun täytyy se hillitä. Mitä\nsinä sanoisit Lerman lähettiläille?\"\n\nVähän mietittyään Pablo vastasi: \"Minä sanoisin heille, jos he\nkysyvät aikeitamme tai tarjoavat meille liittoa, että en voi vielä\nratkaista asiaa.\"\n\n\"Hyvä, mutta ei enempää. Jos Sarmientokin, kuten hän epäilemättä\ntekee, lähettää sanansaattajan, niin vastaa hänelle samoin.\"\n\nLerman upseerit tuotiin sisään. Ne olivat sama adjutantti, joka\nLerman päämajassa oli ottanut Pablon vastaan, ja kapteeni, joka oli\ntaputtanut häntä olalle ja puhunut \"kanelinkarvaisesta caballerosta\".\n\nHämmästyen he näkivät edessään komean joukon vakavan ja\nsotaisan näköisiä upseereja. Kenraali astui heitä vastaan ja\nkysyi kohteliaasti: \"Koskeeko sanomanne vain kenraali Aranaa\nmieskohtaisesti, señorit, vai näiden joukkojen ylipäällikköä?\"\n\nHieman epäröityään adjutantti sanoi: \"Se koskee kyllä ensi sijassa\nnäiden joukkojen ylipäällikköä, jona luulimme kohtaavamme kenraali\nAranan.\"\n\n\"Näiden joukkojen ylipäällikkö on señor Reynador, jonka näette\nedessänne; me tottelemme vain hänen määräyksiään.\"\n\nPablo, joka oli jutellut muutamien upseerien kanssa, kääntyi nämä\nsanat kuullessaan, ja hänen uhkaava katseensa kohtasi upseereja,\njotka tämä äkkitapaaminen saattoi kovin hämilleen.\n\nPablo kysyi harkitun kohteliaasti: \"Mitä hänen ylhäisyytensä tahtoo\nminulle ilmoittaa?\"\n\nÄänellä, joka nyt osoitti ilmeistä kunnioitusta, vastasi adjutantti:\n\"Hänen ylhäisyytensä, valtion joukkojen ylipäällikkö, on antanut\nmeille toimeksi tervehtiä tämän sotavoiman johtajaa, lausua hänet\ntervetulleeksi. Hänen ylhäisyytensä ei epäile hetkeäkään, että\npohjoisten vuorten sotaisa väestö on lähtenyt liikkeelle auttaakseen\nvaltiota sen ahdingossa.\"\n\nKatse yhä uhkaavasti luotuna molempiin upseereihin Pablo sanoi\nluontevan arvokkaasti: \"Pyydän ilmilausumaan hänen ylhäisyydelleen\nde Lermalle syvimmän kiitollisuuteni minulle maya-soturien\nylipäällikkönä osoitetusta kunniasta. Me olemme todella saapuneet\nsotatanterelle varjellaksemme maan tärkeimpiä etuja ja tehdäksemme\nkansalaissodasta lopun. Mutta nyt lähinnä otettavaan askeleeseen\nnähden minun on pidätettävä ratkaisu toistaiseksi. Tämän pyydän\nilmoittamaan hänen ylhäisyydelleen.\"\n\nHän nyökäytti jäähyväisiksi päätään, ja molemmat tästä vastaanotosta\nperin ällistyneet upseerit, jotka kuuluivat maan ylhäisimpiin\nsukuihin, kumarsivat ja lähtivät.\n\n\"Mainiosti, poikani!\" kuiskasi hänelle Arana, \"synnynnäinen reynador.\nNuo ylpeät hidalgot muistavat tämän vastaanoton.\"\n\n\"Oh, sinä et usko, padrino, kuinka sydämeni kiehui vihasta; juuri nuo\nsamat ne tekivät minusta pilkkaa.\"\n\n\"Sitä parempi. Sinä olit todellinen caballero.\"\n\n\"He saavat vavista edessäni, nuo kurjat valkoiset. Minä olen kärsinyt\nenemmän, kuin ihminen kestää.\"\n\nVarovainen kenraali ei vastannut mitään.\n\nHallituksen joukkojen päämajassa herätti tieto molempien\nupseerien osaksi tulleesta vastaanotosta ja Pablon heille antama\nvastaus suurta hämmästystä. Upseereilta oli mennyt halu pitää\npilkkanaan \"kanelinkarvaisesta caballerosta\", jolla oli takanaan\nkahdeksantuhatta miestä valmiina taisteluun. Lerma kysyi don\nAntoniota; tämä ei ollut vielä palannut.\n\nPäivän kuluessa ilmestyi mayain leiriin naurettavasti koristeltu\nmulatti, eversti Limonada, sydämellisesti veljinä tervehtääkseen\nkenraali Aranaa ja hänen urhoollisia joukkojaan, jotka kai olivat\nsaapuneet kenraali Sarmienton avuksi taistelemaan hallituksen\nsietämätöntä sortovaltaa vastaan.\n\nHänet kenraali Arana palautti samalla tavoin kuin Pablo Lerman\nupseerit.\n\nSitten ilmestyi Chamulpo suuren saattueen kera leirin rajalle\nnähdäkseen kalliin ystävänsä Aranan ja lausuakseen pohjoisesta\nsaapuneet veljet tervetulleiksi.\n\nHänet oli Pablon käskystä muita mutkitta käsketty takaisin, eivätkä\nvartijain katseet olleet näyttäneet lainkaan ystävällisiltä. Chamulpo\npalasi aivan tyrmistyneenä.\n\nMayat olivat Tenangalta saaneet kuulla, kuinka Chamulpo oli väijynyt\nJungunan pojan henkeä.\n\nSarmientonkin leirissä vallitsi lähettilään palattua suuri hämmästys.\n\nPablo käyskeli syvissä mietteissä.\n\nKenraali Lerman esittämään yhteiseen neuvotteluun hän ei ollut\nsuostunut.\n\n\"Minä en antaudu noiden espanjalaisten pilkattavaksi\", hän\nvastasi kenraali Aranan kysymykseen, \"he käyttävät meitä vain\nvälikappaleenaan, jonka sitten halveksien heittävät pois\".\n\n\"Ja mihin katsot meidän parhaaksi ryhtyä, Pablo?\"\n\n\"Mayat, jotka minussa näkevät muinaisen valtansa viimeisen edustajan,\nsaapuivat minua vapauttamaan. He ovat tarkoituksensa saavuttaneet.\nMiksi he vuodattaisivat vertaan? Me palaamme pohjoiseen, missä asumme\nvapaina; taistelkoot nämä täällä riitansa loppuun.\"\n\nArana, jolla oli toiset ajatukset, huomasi, ettei vihastuneen\nnuorukaisen kanssa nyt käynyt puheleminen, ja vaikeni.\n\nSeuraavana aamuna Tenanga astui Pablon huoneeseen.\n\n\"Donna Maria tahtoo puhutella sinua, herra.\"\n\nPablo hätkähti, ponnahti sitten ylös, syöksyi ovelle. Siinä oli\ntummassa ratsastuspuvussa hänen siskonsa, ja vienot silmät katsoivat\nhäneen pelokkaasti.\n\n\"Mariquita, siskoni, sinä tulet luokseni? Kuinka sinä jälleen näytät\nterveeltä! Kuinka olen iloinen! Istuhan. Sinä olet taas omiesi\nluona. Miten donna Inez voi? Mutta mikä sinun on? Miksi näytät niin\npelästyneeltä? Etkö ole Pablon, veljesi luona?\"\n\n\"Ihmiset sanovat, että olet muuttunut pahaksi, sitten kun sinusta on\ntullut suuri kenraali.\"\n\nPablon kasvoille lennähti varjo.\n\n\"Pahaksiko, Mariquita? Ei, minulla on heidän silmissään vain se vika,\nettä olen ruskeaihoinen intiaani.\"\n\n\"Sinä olet minun veljeni ja minä sinun sisaresi\", sanoi Maria\npäättävästi.\n\n\"Niin, kyllä, koko elinikämme.\"\n\n\"Varmasti! Ja nyt minä pyydän sinua tulemaan kanssani isoisän luo,\nhän tahtoo puhutella sinua.\"\n\nPablo nousi.\n\n\"Hän odottaa sinua upseereineen leguan päässä täältä.\"\n\n\"Ovatko he lähettäneet sinut luokseni?\"\n\n\"Ovat, minut, koska olen sinun sisaresi. Isoisä on hyvin hyvä, ja\nhän on ollut kovin vihoissaan siitä, että sinua kohdeltiin pahoin\nneuvottelun aikana, hän, joka tahtoi kiittää sinua kaikesta, mitä\nolet tehnyt minun hyväkseni. Nyt hän on lähettänyt minut sinua\nnoutamaan. Isoisä sanoo, että maan kohtalo on sinun käsissäsi, ja\nennenkuin arpa lankeaa, hän tahtoisi puhua kanssasi; sitten voit\nkyllä tehdä, mitä katsot parhaaksi. Nyt on vanhus tullut enemmän kuin\npuoli matkaa sinua vastaan, vaikka sinun nuorempana olisi pitänyt\nmennä hänen luokseen. Minä en ymmärrä maan kohtalosta mitään, tiedän\nvain, että isoisä on herttainen, hyvä mies ja että sinä olet veljeni.\nJa jos tahdot nähdä minun itkevän, niin sano vain, ettet tule.\"\n\nHellimmällä äänellään Pablo vastasi: \"Siskoseni älä itke, minä tulen\nkanssasi.\"\n\nOikea airut oli lähetetty hänen luokseen.\n\n\"Kas niin, nyt on kaikki hyvin\", ja Maria hymyili silmät kyynelissä.\n\"Ei, mutta miten kauniilta sinä näytät asepuvussasi, Pablo, paljon\nkauniimmalta kuin kukaan meidän caballeromme.\"\n\nSilloin ei Pablokaan voinut olla hymyilemättä, ja hän kysyi: \"Oletko\ntullut yksin?\"\n\n\"En, don Antonio on täällä kanssani.\"\n\nOven ulkopuolella seisoivat Arana ja d'Irala, he olivat kuulleet\nkeskustelun ja astuivat nyt sisään.\n\n\"Onnittelen sinua päätöksestäsi keskustella kenraali Lerman kanssa,\nPablo.\"\n\nPablo oli jälleen käynyt hyvin vakavaksi, mutta tervehti\nsydämellisesti don Antoniota, joka liikuttuneena kiitti häntä Marian\npelastamisesta.\n\nJo odottivat ratsut pihalla. Arana oli käskenyt kolmekymmentä\nupseeria ja viisikymmentä ratsusotilasta saattamaan Pabloa.\n\nPablo auttoi Marian satulaan.\n\nIhmeekseen hän näki silloin edessään Tanubin, joka kummallisessa\nsota-asussaan tervehti häntä syvään kumartaen.\n\n\"Oi Tanub, kuningasten hautain vartija, kuinka olet tullut tänne?\"\n\n\"Minä olen vanha maya-soturi, Hualpa, kuningas, ja tahdon kuolla\ntaistelussa niinkuin kaikki muutkin. Tahdon kamppailla kuninkaani\nrinnalla ja sitten kohota aurinkoon.\"\n\nPablo puristi vanhuksen kättä ja nousi ratsulleen.\n\nNopeasti he ratsastivat sitä paikkaa kohti, missä de Lerma odotti\nPabloa.\n\nKiertäessään erästä metsikköä he näkivät edessään ratsasjoukon,\njonka etupäässä oli kazike Chamulpo, ja aivan hänen vieritseen Pablo\nkarahutti eteenpäin. Hämmästyneenä, miltei kauhuissaan, Chamulpo\ntuijotti Pabloon, jonka silmät tuhoa uhkaavasti olivat luodut häneen.\n\n\"Toisen kerran minä kohtaan sinut, ketchien päällikkö, varo kolmatta\nkertaa.\"\n\nHän viittasi käskevästi kädellään, ja kaikki antoivat tietä hänelle\nja hänen saattueelleen.\n\nChamulpo loi hänen jälkeensä raivoisan katseen.\n\nMutta Arana kuiskasi vanhimmalle upseereistaan: \"Ratsasta takaisin ja\nkäske kaikki aseisiin, ikäänkuin kapinallisten hyökkäyksen varalle.\nChamulpolla ei ole enää mitään menetettävää, meidän täytyy olla\nvalmiina kaikkeen.\"\n\nUpseeri ratsasti kiireesti leiriin takaisin.\n\nDon Antoniolle Arana sanoi: \"Pankaa heti upseeri viemään sanaa,\nettä koko sotajoukkonne on asetettava taistelujärjestykseen. Nyt\nkun Chamulpo-susi on nähnyt meidän ratsastavan conden luo, on\npelättävissä, että teitä vastaan tehdään äkkihyökkäys.\"\n\nD'Irala nyökkäsi päätään.\n\nKohta ratsasjoukko jo näki palmuryhmän, jonka luo kenraali Lerma oli\npysähtynyt.\n\nHeidän lähestyessään kaikki nousivat siellä ratsuilleen. Pablo\nsaattueineen ratsasti hitaasti upseeriryhmää kohti. Kun kenraali\nLerma ratsasti muutamia askelia vastaan ja otti hatun päästään,\nkannusti Pablo hevostaan, karahutti conden luo ja kumarsi hattu\nkädessään syvään vanhukselle.\n\nTämä ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Minä iloitsen, señor Reynador\", sanoi Lerma, \"tervehtiessäni teitä\ntämän maan muinaisten hallitsijain jälkeläisenä, ja käytän samalla\ntilaisuutta lausuakseni teille hartaimmat kiitokseni ritarillisesta\navusta, jonka olette antanut lapsenlapselleni.\"\n\nPablo kumarsi.\n\n\"Kenraali Arana?\"\n\nTämä ratsasti lähemmäksi.\n\n\"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, kuultuani teistä niin\npaljon hyvää varsinkin ystävältäni Callegolta.\"\n\nEspanjalaiset upseerit näkivät hämmästyksekseen Pablon uljaan,\nritarillisen olennon ja hänen rinnallaan Aranan arvokkaan\nsoturihahmon.\n\n\"Isänmaallemme paljon merkitsevä hetki tuo meidät tässä kohtaamaan\ntoisiamme, señor Reynador. Minä olen vielä vanhoilla päivilläni\ntarttunut aseisiin isänmaan vaatiessa, olen käynyt vaikeata\ntaistelua, ja nyt, Chamulpon liityttyä kapinallisiin, olen vaarassa\njoutua tappiolle.\"\n\nPablo, jossa vanhan sotapäällikön ylevä arvokkuus herätti syvää\nkunnioitusta ja jonka vihaa lauhdutti tällainen vastaanotto upseerien\nnähden, vaikeni.\n\n\"Tahdotteko, señor Reynador, että kapinalliset, jotka ilmankin\novat peittäneet tämän poloisen maan verellä ja raunioilla, että\nsatamakaupunkien roistoväki, rotumme hylkiöt, lopullisesti voittavat,\nniin teidän tarvitsee vain vetää pois se mahtava sotavoima, jota\njohdatte, ja minä en enää voi pitää puoliani ylivoimaa vastaan.\nGuatemalan kohtalo on silloin ratkaistu. Te näette, että olen täysin\navomielinen teitä kohtaan; caballero puhuu caballerolle.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", sanoi Pablo, \"mayat, jotka tuolla seisovat\naseissa, ovat saapuneet tänne kiintymyksestä minuun, kuningassukunsa\nviimeiseen vesaan. Minä en voi ilman muuta panna alttiiksi heidän\nvertaan enkä sitä tee, ellei intiaanien asemaa tässä maassa\nparanneta.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Laki julistaa tosin meidät tämän maan lapsina valkoisten kanssa\ntasa-arvoisiksi, mutta se tasa-arvoisuus on vain paperilla. Kaikki\nvalta on valkoisten käsissä, intiaani on halveksittu orja kuten\nennenkin. Niin ei saa täst'edes olla.\n\n\"Jos mayain tulee seurata minua taisteluun hallituksen puolesta,\nniin minä vaadin siltä oikeuksia, jotka tekevät meidät täysin\nvalkoisten vertaisiksi. Minä vaadin intiaaneille riittävästi\nkouluja sekä oikeudenmukaista osuutta hallinnossa ja sotajoukossa.\nValloittajien jälkeläisten tulee tottua palvelemaan ja seurustelemaan\nintiaaniupseerin kuin vertaisensa kanssa.\"\n\n\"Señor Reynador,\" vastasi Lerma, \"minulla on täysi valtuus, ja\nminä vakuutan teille sen, mitä vaaditte, hallituksen nimessä ja\nkunniasanallani. Se vastaa sitäpaitsi täydelleen minun käsitystäni ja\ntoiveitani, samoin myös hänen ylhäisyytensä presidentin.\"\n\n\"Hyvä teidän ylhäisyytenne. Minä kutsun heti palattuani mayain\nheimopiirit koolle neuvotteluun ja ilmoitan niiden päätöksen\nviipymättä teidän ylhäisyydellenne.\"\n\n\"Te pelastatte isänmaanne perikadosta, señor.\"\n\nLerma puristi lämpimästi nuoren päällikön kättä.\n\n\"Näkemiin asti.\"\n\nPablo tervehti kunnioittavasti kenraalia, sitten kylmemmin hänen\ntakanaan pysytelleitä upseereja, joiden päät paljastuivat kuin\nkomennosta; myöskin intiaaniupseerit nostivat lakkejaan, ja Pablo\nsaattueineen karahutti pois.\n\n\"Pablo\", sanoi Arana heidän ratsastaessaan kahden muiden edellä,\n\"olen iloinen; ne olivat jalon valtiaan sanoja\".\n\n\"Sisareni, padrino, käänsi jälleen katkeran mieleni. Niin, heidän\ntäytyy antaa meille arvo; he saavat nähdä mayain taistelevan.\"\n\nKeveää laukkaa he olivat ehtineet lähelle samaa metsikköä, jonka\nluona Chamulpo oli tullut heitä vastaan, kun Tenanga päästi kaikuvan\nvaroitushuudon.\n\nNotkelmasta kohosi ikäänkuin maasta nousten pitkä rivi peitsimiehiä,\nkiitäen ratsuillaan hurjasti huutaen heitä kohti.\n\n\"Vasemmalle!\" komensi Arana, ja kuuliaisesti kaikki käänsivät\nhevosensa sinnepäin. Sataakaan askelta he eivät olleet ehtineet, kun\npuiden molemmilta puolin ilmestyi vahvoja ratsujoukkoja, jotka jo\nolivat järjestetyt hyökkäystä varten, kahteen osastoon. Viholliset,\njoiden johdossa ratsasti Chamulpo, pysähtyivät hämmästyneinä.\n\n\"Kuninkaanne luo, mayat!\" huusi Pablo kaikuvasti ja veti miekkansa.\nJo ratsastivat osastot vastaan. Rivien yläpuolella liehui mayain\nikivanha sotamerkki: vihreä vaate kultaisessa verkossa, pitkän\nkeihään kärjessä. \"Alas nuo petturit!\"\n\nJo tulivat heitä vastaan Chamulpon ratsumiehet, kazike etumaisena.\nPablo kannusti kimoaan, ratsu teki valtavan hyppäyksen, ja\nnuorukaisen välähtävä miekka upposi sen miehen päähän, joka niin\nkauan ja kiihkeästi oli väijynyt hänen henkeään. Chamulpo suistui\nmaahan. \"Sanoinhan sinulle, murhaaja: varo kolmatta kohtaamista\",\nmutisi Pablo.\n\nJäljestä hyökkäsivät hänen hurjasti riemuitsevat ratsumiehensä;\nvihollinen kääntyi pakoon jättäen kentälle kuolleita ja\nhaavoittuneita.\n\nSilloin mayain torvet puhalsivat pysähdysmerkin, ja kuuliaiset\nratsumiehet seisahtuivat ja kokoontuivat.\n\nNotkelmasta nousi nyt taajoin joukoin pyssy- ja keihässotureita.\nConden armeijan puolelta kuului tykin jyskettä.\n\nMutta jo lähenivät juoksujalkaa mayain ampujat joutuen heti\nraivoisaan laukausten vaihtoon Chamulpon väen kanssa.\n\n\"Kokoa ratsuväki ja johda se tuonne, Pablo\", sanoi Arana osoittaen\nhänelle asemaa, \"minun täytyy ottaa ylijohto täällä. On käynyt,\nniinkuin pelkäsin.\" Hän viittasi erääseen kukkulaan päin. \"Tuolla\ntapahtuu ratkaisu. Toivottavasti Sarmiento tapaa hallituksen joukot\nvalmiina.\"\n\nPablo johti ratsumiehet sinne, mihin Arana määräsi.\n\nKaikki maya-joukot marssivat nyt esiin äänettömän kuuliaisina kuin\nintiaanit ainakin.\n\nTykin jyske yltyi yhä siellä, missä Lerma taisteli, ja pyssyt\npaukkuivat lakkaamatta.\n\nChamulpon väki oli peräytynyt. Arana ajatti sitä heikosti takaa ja\nkohdisti koko voimansa siihen kukkulaan, jota hän äsken oli Pablolle\nosoittanut.\n\nSille ilmestyi vahvoja jalkaväkijoukkoja ja kuusitykkinen patteri.\nSarmiento tiesi hyvin, että tämä kumpu esti mayoja ajoissa yhtymästä\ncondeen, ja toivoi valloittavansa tämän, ennenkuin Arana ehti apuun.\nSitten hän kyllä oli suoriutuva mayoista, joilla sitäpaitsi oli\nChamulpo vastassaan. Mayain nopea taisteluun sekaantuminen samoinkuin\nse, että hän kohtasi conden joukot taistelujärjestyksessä, oli\nhänelle yllätys, joka pakotti sitä pikemmin valtaamaan kukkulan.\n\nPablo ratsumiehineen pysähtyi taustalle. Huomatessaan, miten\nvaarallinen kukkulan joutuminen vihollisen valtaan oli ja miten\ntulisesti taisteltiin leirin ympärillä, jota vastaan Sarmiento teki\nhurjia hyökkäyksiä, hän päätti ratsuhyökkäyksellä vallata kukkulan.\n\n\"Mayat!\" hän huusi ratsumiehilleen, \"tuo kukkula on vallattava\".\n\nKumea riemuhuuto vastasi ruskeain ratsumiesten riveistä,\nja harjaantunut väki järjestyi miltei komentamatta leveään\nhyökkäysrintamaan.\n\nLiian myöhään älyttiin kukkulalla heidän uhkapäinen aikeensa. Siellä\noli tykit suunnattu kohtaamaan odotettua jalkaväen rynnäkköä, nyt\nkoetettiin niitä kiireesti kääntää.\n\nJo lähtivät Pablon eskadroonat liikkeelle.\n\nKukkulalla joutuivat tykit valjashevosineen epäjärjestykseen,\nkun niitä yritettiin kääntää. Kiireesti juoksi pyssymiehiä sille\nsivustalle, jolta ratsuhyökkäys uhkasi.\n\nMutta mayain ratsurintama, Pablo etumaisena, vanha sotamerkki päitten\npäällä, kiiti piittaamatta vihollisten huonosti tähdätystä tulesta\nriemuhuudoin rinnettä ylös.\n\n_\"Ala! Ala!\"_ kaikuu sotahuuto. He ovat jo harjalla, kolmena osastona\nhe syöksyvät vihollisriveihin hakaten ja ratsastaen kaikki kumoon.\n\n_\"Ala! Ala!\"_ Tykkimiehet hyppäävät vetohevosten selkään ja lähtevät\nkarkuun, hurjasti paeten syöksyy jalkaväki pois julmistuneet mayat\nkintereillään.\n\nPakenevan jalkaväen sivulle ilmestyvät maya-pataljoonat suunnaten\ntulensa siihen; silloin ei enää mikään voi pysähdyttää silmitöntä\npakoa.\n\nConde oli nähnyt uhkarohkean ratsurynnäkön, joka suoritettiin niin\nloistavasti; hän käytti suotuisaa tuokiota hyväkseen ja yhtyi nyt\nkoko voimallaan hyökkäämään.\n\nMayain kiivas tuli läheni yhä, jo kokoontuivat Pablon ratsumiehet\nuuteen rynnäkköön. Silloin Sarmiento näki, että kaikki oli mennyttä,\nja kääntyi ratsuväkineen kiireesti pakoon. Conden peitsimiehet\najoivat häntä takaa.\n\nVastarinta oli lakannut, kaikki pakenivat henkensä edestä. Tykit\njäivät paikoilleen, tykkiväki juoksi tiehensä; vastustajat oli\nkokonaan muserrettu ja vaarallinen kapina lopetettu yhdellä iskulla.\n\nTien vierellä Pablo näki ryhmän sotureitaan erään kaatuneen\nympärillä. Hän ratsasti lähemmäksi ja tunsi kaatuneen. Se oli Tanub,\njoka jousi kädessä kummallisessa sota-asussaan lepäsi pää erään\nmayasoturin polven varassa.\n\nPablo hypähti ratsultaan ja astui luo.\n\nTanub, jolla oli kuolettava luoti rinnassaan, tunsi hänet.\n\n\"Oi terve, mayain kuningas!\"\n\n\"Vanhusparka!\"\n\n\"Tanub ei ole parka. Hän kuolee maya-soturina ja nousee iäiseen\naurinkoon\", sanoi hän piipittävällä äänellään tuskin kuuluvasti.\n\"Kuuletko, mitä puut puhuvat? Ymmärrätkö, mitä tuuli kuiskaa? Ne\niloitsevat kaikki, että suuri soturi kohoaa aurinkoon. Tanub on\nonnellinen -- onnellinen.\"\n\nNäin sanoen erkani kuningasten hautain vartija elämästä.\n\nIllalla. Arana ja Pablo kohtasivat Lerman ja Callegon esikuntineen.\n\nIsällisen hellästi vanha conde sulki Pablon syliinsä.\n\n\"Kuka johti tuota ihmeteltävää ratsuhyökkäystä kukkulalle?\" kysyi\nCallego.\n\n\"Mayain kuningas itse vei ratsumiehensä taisteluun\", sanoi Arana.\n\n\"Se oli meidän voittomme, señor Reynador; me olimme täällä pahassa\nahdingossa.\"\n\nAdjutantti ja kapteeni ratsastivat nyt Pablon luo hattu kädessä.\n\n\"Annatteko meille, señor, jalomielisesti anteeksi?\"\n\n\"Me olemme nyt aseveljiä, señorit, olemme taistelleet yhteisen\nisänmaan puolesta; se on side, jonka toivon kestävän\", sanoi Pablo\nojentaen heille kätensä.\n\nJungunan pojalle osoitettiin voittoisain soturien piirissä suurta\nihailua. Hän valloitti sielläkin kaikkien sydämet. Seuraavana päivänä\nhän näki donna Inezin ja Marian, jotka molemmat tervehtivät häntä\nrakkaasti. Maria oli ruskeasta veljestään ylpeämpi kuin koskaan.\n\nNeuvoteltuaan kenraali Aranan ja mayain johtajien kanssa\nPablo päätti palata kotiin soturien kanssa, jotka olivat\ntulleet häntä vapauttamaan ja joiden nyt oli aika taas tarttua\nkotoisiin askareihinsa taisteltuaan kuninkaansa puolesta ja maan\npelastamiseksi. Kenraali Lerma, joka nyt helposti saattoi suoriutua\nkapinallisten hajoitetuista rippeistä, oli samaa mieltä. Mayat olivat\nhaudanneet kuolleensa ja varustautuivat lähtöön. Haavoittuneet jäivät\nhyvään hoitoon voidakseen parannuttuaan tulla jäljestä.\n\nRaskas oli Pablon ero valkeasta sisarestaan, ainoasta olennosta, joka\nelämän aamusta alkaen oli kiintynyt häneen hellän rakkauden sitein.\n\n\"Sinä olet kuningas, varmaan sinä nyt unohdat minut\", sanoi tyttö\nkyynelet silmissä.\n\n\"Mariquita, minä olen sinun veljesi. Jos olet hädässä, niin kutsu\nminua; kaikki, mitä minulla on, henkenikin, kuuluu sinulle\", vastasi\nnuorukainen syvästi liikuttuneena.\n\n\"Niin, olenhan minä sinun siskosi pienestä pitäen; sinun täytyy myös\nrakastaa minua, Pablo. Ja jos valkoihoiset loukkaavat sinua siksi,\nettä olet ruskea, niin tule minun luokseni; ei kukaan ymmärrä sinua\nniinkuin minä.\"\n\nPablon käskystä otettiin mukaan Tanubin, vanhan maya-soturin ruumis,\njoka oli palsamoitu alkuasukasten tavalla. Hän, joka eläessään oli\nniin uskollisesti vartioinut kuningasten hautoja, oli vartioiva niitä\nvielä vainajanakin.\n\nSaattona lukuisa joukko uskollisiaan Pablo lähti kuningasten\npalatsille, jonne vanhus juhlallisesti haudattiin.\n\nSoturiensa ympäröimänä Pablo seisoi syvän liikutuksen vallassa\nisiensä raunioituneen huoneen pengermällä. Niinkuin nuo rauniot yhä\nvielä todistivat muinaista kukoistusta, niin todisti maya-heimojen\nmahtava nousu hänen avukseen kansan järkkymätöntä uskollisuutta\nvanhaa hallitsijasukua kohtaan.\n\n\"Minä tahdon sen teille palkita\", lupasi hän sydämessään, \"ja\nkohottaa teidät tomusta, jotta kerran voitte kantaa päänne yhtä\nkorkealla kuin valloittajain ylpeät jälkeläiset\".\n\nHallitus piti, mitä Lerma oli Pablolle luvannut. Pablo itse tuli\nensimmäisen kamarin elinkautiseksi jäseneksi ja sotavoimain\nylipäälliköksi pohjoisessa piirissä, missä asuu vain mayoja.\n\nElämänsä hän omisti kansansa kohottamiseksi; mutta rakkain kaikista\nolennoista maan päällä oli hänen valkea sisarensa Mariquita, johon\nkummallinen kohtalo hänet niin varhain oli yhdistänyt.\n\n\n\n"]