[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmsp-1d6ctj6fMP24HY26oY-QA7B7o_25N0-xgj96k94":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1247,"Tytöt talosilla","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1247-lassila-maiju-tytot-talosilla","1247__Lassila_Maiju__Tytöt_talosilla","Kertomus","lastenkirja",[],[],"fi",1912,6158,36098,false,51417,[21],"Finnish fiction -- 20th century",[23,24],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Tytöt talosilla: Kertomus\" by Maiju Lassila is a children's novel written during the early 20th century. The story revolves around the imaginative world of young girls who engage in playful make-believe as they navigate the transitions from spring to summer. It captures the innocence and creativity of childhood as the girls create their own narratives and roles while discovering their surroundings and experiences.  The narrative follows a group of girls, specifically Lilli, Siviä, and Ruusu, as they play together, transitioning from whimsical games to more structured roles as they establish their own \"house\" and take on familial responsibilities. Their interactions are characterized by typical childhood disputes, misunderstandings, and cooperative play. The arrival of younger siblings, like Lilli's brother Poju and the infant Pikkus, adds both chaos and depth to their adventures. The girls’ imaginative play highlights themes of nurturing, responsibility, and the innocent complexities of friendship. As the story unfolds, they encounter challenges that test their resolve and creativity, reflecting both the joys and trials of growing up. (This is an automatically generated summary.)",[],171,"Lilli, Siviä ja Ruusu viettävät kesäpäivää leikkien talosilla, kun kevään vauhdikkaat pelit ovat jo jääneet taakse. Kertomus kuvaa lasten keskinäisiä suhteita, leikkejä ja mielenmuutoksia kesän kynnyksellä.","Maiju Lassilan 'Tytöt talosilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1247.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","TYTÖT TALOSILLA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKevään voimakkain aika oli jo mennyt ohi. Oli tullut se raja-aika,\njolloin lapset alkavat väsyä keväisiin leikkeihinsä. Pojatkin olivat jo\nkäyneet läpi ja kokonaan suorittaneet tavanmukaisen, joka vuosi samassa\njärjestyksessä uudistuvan leikkiohjelmansa, aina noppasilla olosta ja\n\"kruunu vaiko klaava\" -pelistä pallon- ja pilpanlyöntiin asti ja\nalkoivat jo vetelehtää laiskistuvan näköisinä seinävierillä.\n\nJa sama oli tyttöjenkin laita. Hekin olivat kevään kuluessa, kun\nheräävä luonto oli heidät eloisiksi virkistänyt, olleet kuurusilla,\nsokkosilla, ajaneet yhdellä jalalla hyppien lastua kuviosta kuvioon ja\nleikkineet kaikki muutkin leikkinsä jokavuotisessa järjestyksessä.\n\nMutta nyt oli heiltäkin ikäänkuin ohjelma lopussa. Yhä kesäisemmäksi\nmuuttuva ilma jo ikäänkuin painosti. Mitä leikkiä yrittikin, niin\ntuntui se jo vanhalta.\n\nJa sitä mukaa oli muuttunut heidän mielialansakin. Vielä äskettäin oli\nnuori mieli ollut eloisa kuin kiurun laulu, joka ei mitään kysy, ei\nmistään huolehdi, ei tunne rajoja, vaan soi ja syöksähtelee kuin\njostain ylitsepursuava viaton ilo. Mutta nyt alkoi olla toisin. Kesäkö\nlie jo painostanut, vai mikä, sitähän eivät tyttösemme tajunneet, eivät\nliioin tutkineetkaan koko mielen muutostansa. Vielä äskettäin eivät he\njoutaneet mistään suuttumaan, eivät huomaamaan mitään satunnaista pikku\nloukkausta, niin täysin olivat he olleet leikkiensä, kevään ja ilojensa\nvallassa. Mutta nyt he jo ikäänkuin hieman huolehtivat oikeuksistansa,\nloukkautuivat, joskus riitautuivatkin, jos joku heidän oikeuksiansa\nloukkasi, esimerkiksi astumalla vahingossa varpaalle.\n\nNiin: lasten mielialoissa alkoi tuntua kypsyvän kesän luomaa raukeutta.\nNiin olivat menossa mielistä keväiset ilot, kuten mahlat kuivuvat\nkoivusta, kun kesä kypsyy ja lehdet viherjöivät voimakkaimmillansa,\nikäänkuin riemuiten täyteen kasvuun päästyänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä semmoisena päivänpaisteisena päivänä, kevään ja kesän rajassa,\nkun koivujen mahlat olivat jo kuivuneet, lasten kevät-ilot ehtyneet ja\nlehti viherjöi pehmeimmillänsä, oli Lilli, Siviä ja Ruusu paistattaneet\npäivää tuvan seinävierellä, noppailleet kivillä laiskasti, kuin muun\ntehtävän puutteessa, ja kukin itseksensä, polvet pystyssä istuksien.\nPäivä paahtoi paljaita pohkeita niin miellyttävästi, että aivan\nmielellänsä antoi mekon helmojen kohota miten ylös hyvänsä, että\npäivänpaiste saisi vapaasti hyväillä jalkojen hipiää niin ylös, niin\nkauas kuin sen vain halutti hyväillä. Kaikki olivat he jokseenkin\nsamanikäisiä, noin seitsemän-, kahdeksanvuotisia, tai mitenkä nyt\nkertomuksemme kanssa paraiten sopisi. Kaikki olivat he kilttejä\ntyttösiä, hyviä toveruksia ja läheisiä naapuruksia.\n\nMutta siinä istuksiessa osui nyt Lilli sommittelemaan pikkukivistä\njotain asumusta, leikkitalon tapaista, ja oitis helähti hänen mieleensä\nsiitä aiheesta eräs asia: Hän huudahti aivan kuin olisi jotain hyvin\ntärkeää muistanut:\n\n\"Tytöt hoi!... Ai-jai!\"\n\nToiset katsahtivat häneen. Hämmästyneenä löi Lilli käsiään yhteen ja\nikäänkuin päivitteli:\n\n\"Kun me näet emme ole muistaneet olla talosilla!\"\n\n\"Hyvä isä sentään!\" ihmetteli Kososen Maijan tytär Siviä ja Ruusukin\nlöi nyt jo käsiään yhteen ja ikäänkuin tavaili:\n\n\"Johan minä olen sanonut, että...\"\n\nSiinä katkesi ajatuksen juoksu. Hän viskasi pikkuisen, saparon tapaisen\nlettipahasen niskaansa, aivankuin närkästyneenä, löysi nyt sanat ja\njatkoi soimaillen:\n\n\"Helmillekin ja Kaisulle minä olen sanonut... Ja Pojulle sanoin... Ja\nsinullekin, Siviä, jo sanoin, jotta...\"\n\nEi hän itsekään tiennyt, mitä hän oli muka sanonut, eikä siis löytänyt\ntaaskaan sanoja, vaan pysähtyi ja, ikäänkuin olisi jo itsekin epäillyt\nettä Siviä ei myönnä hänen mitään sanoneen, kysyi nopeasti:\n\n\"Sanoinhan, Lilli, Siviälle?... -- Vai enkö sanonut?\"\n\nLilli ei tiennyt mitä vastata, ettei näyttäisi todistavansa Siviää\nvastaan. Siviä, joka ei aavistanutkaan mistä Kaisu häntä syyttää,\npuolustautui umpimähkään väittäen:\n\n\"Etpäs sanonut!\"\n\nSilloin alkoi asia selvitä: Ruusu näet ehti nyt keksiä sen, mitä hän\nmuka oli sanonut ja väitti aivan nenästyneenä:\n\n\"Vai en sanonut!... Vaikka sielläkin kun oltiin, niin minä sinulle\nsanoin, jotta Kaisu ja Hakkaraisen Impi... ja Maikki ja ihan kaikki\novat jo olleet talosilla!\"\n\nHän ikäänkuin pyörähti, nyökäytti päätänsä kuin nuhtelevasti, tai kuin\nsuuttuneena, ja nenitteli:\n\n\"Mutta sinä vaan silloinkin nauroit ja... sinä vain nauroit... ja olit\nolevinasi ja... Etkö muista kun minä vielä supattamalla sanoinkin\nsen sinulle?\" käänsi hän äkkiä puheensa ja teki jo, moista\nmuistamattomuutta paheksuen, ynseän liikkeen. Siviä katsoa tihrasi\nhäneen kuin hymyillen ja ihmetteli, sanoja pitkään venyttäen:\n\n\"Voi hyvä isä... Vaikka et supattanut mitään!\"\n\nMutta se epäluulo jo tavallaan loukkasi Ruusua. Käsiänsä puheen\ntahdissa yhteen lyöden luetteli hän nenäytyneenä:\n\n\"Vai en!... Etkö muista, kun minä supatin... ja kun sinä vielä\nnauroit... ja kun Maijulla oli vielä noppakivet... ja Ilmillä oli uusi\nmekko... ja sinulla punainen nauha... ja...\"\n\n\"No voi... voi\", venytteli Siviä vain hymyillen, kieltävästi. Asia\nolisikin siten ehkä sukeutunut kiistelyksi, ja pääasia, talosilla olo,\nunehtunut tyyten. Mutta Lilli teki käänteen huudahtaen yhtäkkiä:\n\n\"Tytöt!... Mennään talosille!\"\n\n\"Mennään!\" lehahtivat toisetkin jo juoksujalkaa, äkkiä kuin lentoon\npyrähtävä lintuparvi he syöksähtivät talosilla-olopaikalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat jo järjestäneet talousasiansa. Päivänpaisteiseen paikkaan,\nseinävierelle, olivat he laatineet talon. Tyynyjäkin olivat he kaikessa\nhiljaisuudessa kantaneet sinne sängyn virkaa tekemään aivan kokonaisen\ntyynyläjän. Kaikki onnistui hyvin, sillä Lillin kotona ei ollut ketään.\nVäki oli ulkotöillä.\n\nMutta nyt oli vielä talousväki järjestämättä. Lilli, jolla jo\nulkonaisista eleistäkin päättäen oli suuret emännän lahjat ja\ntaipumukset, toimitti jo äidin tointa itsellensä, touhuten ja\njärjestellen:\n\n\"Nyt tytöt!... Nyt minä olen äiti... ja Siviä on Tuunaisen Maija... ja\nRuusu on sitte Penttisen iso Liisa... ja sitte...\"\n\nMutta äkkiä lopettikin hän ja ikäänkuin ryhtyi jo äidin toimiin: Kun\nRuusu näet kykyllänsä istuen kaiveli tikulla hiekkaa, polvet pystyssä\nja mekon helma kohtuuttoman ylhäällä, painoi hän sen helman alas ja\nnuhteli sanoja pitkään, paheksuvalla äänellä venyttäen:\n\n\"Hy-yi, Ruusu!... Kuinka sinä tuolla tavalla!\"\n\nHän pyörähti kuin töissänsä touhuillen ja jatkoi äitinsä tapaan, kuin\nnuhdellen ja neuvoen sekaisin:\n\n\"Jos sattuisi vielä ihmisiä tulemaan ja... Ai-jai, Ruusu!\" käänsi hän\nvieläkin omituisemmaksi nuhteluksi. Ruusu raapi ensin pohettansa,\nnousta kepsahti sitte ylös ja pisti kuin loukkautuneena, nenäänsä\nkeikauttaen:\n\n\"Tulkoon!... Onpa minulla kotona uudet sukat... ja uusi mekko on... ja\nhousutkin on!\"\n\nSiitä sukeutui uusi keskustelun aihe. Hetkiseksi siis keskeytyi\ntalousasiain järjestely ja ajatukset johtuivat niihin vasta kun Siviä\nhuudahti äkkiä:\n\n\"Mutta ai hyvä isä!... Tytöt!... Tulehan, Lilli, kun minä supatan!\"\nlopetti hän äkkiä, vei Lillin syrjään ja supatti salaperäisenä,\nhämmästyneenä:\n\n\"Kun meillä ei näet ole isää!\"\n\nNyt sen huomasi Lilli-äitikin. Hänkin siunaili nyt:\n\n\"Ai-jai!\"\n\nHetkisen hän ikäänkuin mietti sitä asiaa. Mutta sitte huudahti hän\näkkiä Ruusulle, kädet yhdessä, pää kallellaan, kuin päivitellen:\n\n\"Ruusu hoi! Mistä ihmeeltä saataisi isä?\"\n\nMutta Ruususta se oli pikku asia. Hän keikautti päätänsä ja äännähti\nynseästi, Kuivalaisen Marin eleillä:\n\n\"Niin kuin niitä nyt ei olisi poikia!... Vaikka Lehvosen Oskarin hakee,\nniin on!\"\n\nMutta silloin tarttui Siviä asiaan. Nuhtelevasti katsoi hän Ruusuun ja\nvenytti, kuin olisi hänen häveliäisyydentunnettansa loukattu:\n\n\"Hy-yi, Ruusu!... Oskari, joka on jo niin iso poika kuin me tytötkin!\"\n\n\"Niin!... Kuinka sinä, Ruusu, tuolla tavalla!\" huomasi silloin jo\nLillikin nuhdella ja äidin velvollisuuksiansa täyttää. Oltiin isästä jo\njoutua pulaan. Siitä pelasti toki Siviä, huudahtaen yht'äkkiä, kuten\npelastuksen löytänyt ja siitä riemastunut:\n\n\"Nyt tytöt, nyt minä tiedän!... Kuule, Lilli, kun minä supatan!\"\n\nLilli kuunteli tärkeänä. Hän supatti puoli-ääneen:\n\n\"Otetaan teidän Poju!\"\n\n\"Ai!... Poju todellakin!\" riemastui Lilli ja iloitsi Ruusullekin:\n\n\"Nyt, Ruusu, otetaan Poju... Se on niin pieni... ja sitte ei uskalla\nolla paha ja... Otetaanhan, Ruusu?\" kiirehti hän touhuten ja vastausta\nodottamatta syöksähti hän juoksuun huudahtaen mennessään:\n\n\"Tytöt hoi... Minä menen hakemaan Pojun isäksi!\"\n\n\"Mennään mekin!\" yhtyi Siviä, syöksähtäen hänkin Ruusun kanssa Lillin\nmatkaan, sen pikkuveljeä isäksi hakemaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNyt he palasivat. Yhdellä tiellä olivat he tuoneet kolmivuotiaan Pojun\nisäksi ja Lillin nuorimman veljen, pikkuisen Pikun lapseksi. Poju oli\ntanakka pojan naskali, joka yleensä teki mitä milloinkin päähän pisti.\nPikku oli noin alle puolentoista vuoden, ei osannut vielä puhua. Töin\ntuskin pysyi hän seisallansa sen verran että voi toisten taluttamana\nkävellä muutamia horjuvia askelia tai seisoksi paikoillansa tosin hyvin\nhorjuen. Hän hymyili ja nauroi usein, tavallisesti aivan tyhjälle, oli\nhyvin hyväntapainen, ei itkenyt juonitellen ja söi mielellänsä puuroa\nmilloin hyvänsä.\n\nIloisin mielin palasivat siis tyttöset tältä miesväen hakumatkalta.\nKaksi talutti Pikkua ja kaikki kolme neuvoivat Pojua parhaansa mukaan.\n\nLilli varotteli:\n\n\"Ja sitte, Poju, sinä ole hyvin kiltti... Ja elä mörise... eläkä säre\nuunia ja... Ja ole niinkuin isä... Oletko, Poju?\"\n\nPoju huitasi silloin kepillä umpimähkään ja kehasi:\n\n\"Ja vaikka olisi miten iso mörkö, niin se ei... kun minä tuolla\nkepillä\" -- taas hän huitasi -- \"näin... niin se ei uskaltaisi\nmöristä!... Saakeli!\" yltyi hän lopuksi. Siviä oli aivan kauhistua ja\nvarotti häntä:\n\n\"Po-ju!... Kunhan putoaa taivaasta iso kivi päähäsi, kun sinä kiroat!\"\n\n\"Hyi, Poju!\" yhtyi siihen Lillikin. Poju nauroi, näytti kieltänsä\npistäen sen ulos kuin irvistääkseen, pisti kepin hevoseksi jalkojensa\nväliin, syöksyi juoksuun, juosta pyöritteli kuin mikä pallero ja\nintoili:\n\n\"Ja... Prpoh, hevonen... Kun minä ajan... Prpoh, ruuna!\" ärjäsi hän\nvielä, löi keppihevostaan vitsalla ja painoi sen selässä suoraa päätä\nleikkitaloon. Tytöt kauhistuivat. Kiireesti, juoksujalkaa riensivät he\nperästä estääksensä Pojun tekemästä jotain pahaa.\n\n\"Poju!... Poju hoi!\" huusi Lilli jo, juostessansa varottaen.\n\n\"Po-ju!\" yhtyivät toisetkin jo hätäisinä. Talutettava Pikku kaatui\nsiinä rytäkässä mahallensa ja rupesi siinä huutamaan, suu pehmeään\nhiekkaan painuneena. Siviä koki häntä auttaa ylös. Toiset kiirehtivät\nPojua hillitsemään. Poika aikoi syöstä Ruusun laittaman sängyn\nkimppuun, mutta Ruusu ehti saada hänet jalasta kiinni. Poju kaatui ja\nRuusu vetää raahasi hänet jalasta pitäen pois sängyn luota ovensuuhun,\nveti niin että poika kynti syvän vaon pehmeään hiekkaan. Siihen hylkäsi\nhän miehen ja sadatteli suuttuneella äänellä:\n\n\"Kunhan minä isälle sanon, Poju, ja isä kun ottaa sinua tukasta, niin\nnäet!\"\n\n\"Kuule sinä, Poju!\" torui Lillikin, naputti sormellaan penkin syrjään\nja varotti:\n\n\"Jos minäkin sanon isälle... tahi vaikka äiti saa tietää, niin...\nPo-ju!\"\n\nMutta Poju oli jo könynnyt jaloillensa, sylkäsi hiekan pois suustansa,\nalkoi paikoillansa hyppiä, suu iloisessa naurussa ja kehui äskeisestä\najostansa umpimähkään:\n\n\"Ja kun minä sillä hevosella ajan, niin... vaikka seinän läpi ajan,\nniin... Voi... voit\" innostui hän lopuksi ja läksi keppihevosen selässä\nravaamaan ympäri leikkitupaa. Siviä talutti Pikkua, joka tulla horjui\nja huusi suu miltei tuketen hiekkaa täynnä. Taluttaja koki häntä nyt\nneuvoa, varottaen:\n\n\"Pikku hoi!... Kuinka sinä nyt itket... Hyi, Pikku!... Se on synti, kun\nitkee!\"\n\n\"Pää-ää!\" ölisi poika-parka, kokien syleksiä töpäytellä enintä hiekkaa\npois suustansa. Lilli pyyhki hänen nenäänsä mekon helmalla ja nuhteli\nhänkin, tosin hellästi, äidillisesti:\n\n\"Niin, Pikku!... Ei se haittaa ja... Sitte vielä tuolla tavalla liata\nnenänsä... Ja hiekkaakin on suu ihan täynnä... Pik-ku!\" nuhteli hän sen\nhuomattuansa jo aivan tärkeänä, itkevää pikkumiestä sormellansa\nvarottaen. Poju oli sillävälin löytänyt munimispuuhissa istuksivan\nkanan. Riemuisin mielin lähti hän sitä ajamaan, keppi ojona kädessä.\nKana kaakatti ja juosta pyöritteli pakoon. Kukon huuto sekaantui sen\nkaakatukseen. Tytöt kauhistuivat... Joukolla riensivät he Pojua\ntaltuttamaan. Siinä oli hälinää, touhua, melua ja huutoa. Vihdoin\nlennähti kana aidan yli. Poju asettui, pieksi kepillä aitaa ja Siviä\nsiunaili hurskaana:\n\n\"Hyvä isä, minkälaisia ne pojat ovat... Po-ju! Kunhan Jumala tappaa\nsinut... kun sinä ajat kanaa!\" lopetti hän neuvovasti, varottavasti, ja\nPoju huitoi kepillänsä, kehuen:\n\n\"Ja vaikka olisi miten iso kana, niin... vaikka olisi kukko ja kana,\nniin en pelkäisi!\" sotkeutui hän sanoissansa, nousi keppihevosensa\nselkään ja syöksyi juoksuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoten kuten saatiin toki asiat järjestetyksi, varsinkin kun Poju telmi\nnyt hevosensa kanssa loitommalla, eikä siis ollut häiritsemässä.\nPikkukin jo asettui ja istahti tyynyille päivänpaisteesen, jossa alkoi\nleikkiä noppakivillä.\n\nJa nyt, nyt kun oli alkanut ikään kuin kotirauha, ryhtyivät tytöt\ntalouspuuhiin. Vettä ja savea oli lähellä. Heillä oli kattila ja\nruoka-astiat. Ei siis muuta kuin alkaa keittää Pikulle ja koko\nperheelle savihuttua.\n\nJa siinä keitto- ja muussa puuhassa touhutessa alkoivat näkyä Lillin\nemäntälahjat. Hän koetti kävellä kuin lihavahko Jääskeläisen emäntä,\ntouhusi ja neuvoi. Navetassa heillä oli iso joukko lastulehmiä. Äkkiä\npäivitteli Lilli:\n\n\"Hyvä isä!... Kun on lehmätkin uneutettu juottamatta koko päiväksi!\"\n\nSiviäkin tekeytyi hämmästyneeksi ja siunaili. Lilli hääräili\nkeittopuuhissa ja komenteli Ruusua:\n\n\"Ruusu... Mene, Ruusu, ja anna lehmille vettä ja heiniä, mutta...\"\n\nHän tekeytyi hyvin tärkeäksi ja varotti sormi pystyssä, kuten oli\nkuullut Jääskeläisen emännän tekevän: \"Mutta katso sinä vain, Ruusu,\nettä et mene poikien kanssa juoksemaan ja nauramaan, tahi...\"\n\nMutta siinä sotkeutui hän. Jääskeläisen emäntä sekottui lapseen, hänen\nomaan itseensä, ja hän pyysi: \"Ethän mene, Ruusu, leikkimään kenenkään\npojan kanssa... et Pojun, etkä Pikun... etkä kenenkään?... Ethän,\nRuusu?\"\n\nMutta silloin närkästyi Ruusu, kuten oli nähnyt Jääskeläisen tytön\nKaisan närkästyvän, touhusi astua kikeltäen kuin nenäytyneenä ja\nsuututteli:\n\n\"Tässäkös minun vain pitäisi... ja... pitäisikös minun vain\" --\nsotkeutui ajatus -- \"eikö tässä enää saisi kylässäkään käydä... eikä\nuusia kenkiäkään olisi... eikä mitään!\"\n\n\"Ai-jai!... Ruu-su!\" nuhteli siihen Siviä, tekeytyi äitinsä tavoin\nhurskaaksi ja lisäsi:\n\n\"Kunhan nytkin Jumala näkee... kun sinä tuolla tavalla... Ruu-su!\"\n\n\"Enpäs ole Ruusu!\" nenitteli Ruusu vastaan ja keikautti ynseästi\npäätänsä.\n\n\"Hyi!... Hyi, Ruusu!\" nuhteli Siviä siitäkin. Ruusu vain tenäsi:\n\n\"Eipäs Ruusu!\"\n\n\"No!... Ei saa, Ruusu!\" tarttui nyt jo Lilli äidin arvokkuudella\nkoputti sormellansa pöydän reunaan ja torui:\n\n\"Sinä Ruusu!... Ruu-su!\"\n\n\"Enkä mene lehmiä juottamaan!\" suuttui Ruusu ja nyt oli jo\nleikkisuuttumus alkanut muuttua herkässä mielessä todelliseksi vastaan\nhangoittelemiseksi. Hurskas Siviä katsoa tiherti häneen kuin\nihmeissänsä ja siunaili:\n\n\"Hyvä isä sitä Ruusua!\"\n\n\"Niin!\" touhusi Lilli ja uhkasi: \"Kunhan Poju saa kuulla... Tahi kunhan\nminä, tahi Siviä sanomme Pojulle, niin... Ruusu hoi!\" koputti hän\ntaaskin sormellansa.\n\n\"Eipäs Ruusu... Hartikaisen iso piika Annipas olen!\" nenitteli vain\nRuusu edelleenkin, ynseästi, nenäkkäästi, pistävästi. Entistä\nhurskaammin koki lasta ohjailla Siviä, pelotellen:\n\n\"Ja kunhan yöllä tulee metsästä mörkö, joka sitte syö... kun sinä olet\ntuommoinen!...\"\n\n\"Eipäs tule... ja tulkoon!...\" oli Ruusu itsepäinen ja uhkasi:\n\n\"Tahi jos tulee, niin kun minä menen vaikka äidin luo, niin eipäs\nuskalla tulla!\"\n\nToiset olivat jo neuvottomia. Heidänkin herkissä lapsenmielissänsä\nmuuttui leikki aina pian puolitodeksi. Vihdoin pyysi Lilli:\n\n\"Siviä!... Kuulehan kun minä supatan!\"\n\nTämä kuunteli. Lilli supatti hyvin salaperäisenä, kuin paljastaaksensa\njotain Ruusun vikaa. Hän supatti niin kovasti, että Ruusukin kuulisi:\n\n\"Ruusu on... Ai-jai jos sinä tietäisit... kun Ruusun nukella on\npunaiset housut!\" sotkeutui hän välillä ja tarttui nukkeasiaan.\n\n\"Hy-yyyi!\" veti siihen Siviä, kuin sivullisesti pahastunut, ja\nikäänkuin Ruusua nuhdellaksensa. Ruusua se jo loukkasi. Leikistä alkoi\njo kehittyä pikku epäsopu. Ruusu tunsi olevansa ikäänkuin yksin ja\ntoiset liitossa häntä vastaan. Hän alkoi, miltei ajatuksissaan, yhdellä\njalalla hypähdellen ajaa varpaallaan pikku kiviä Lillin piirtämää\npenkin paikkaa kohti, tuhotaksensa siten tuon hiekkapiirroksen. Siviä\nhuomasi sen ja riensi varottamaan, huudahtaen:\n\n\"Ruusu!... Et saa Lillin penkkiä!\"\n\n\"Eipäs ole Lillin!\" äännähti Ruusu ja ajoi vain kiveä. Nyt Lilli löi jo\npolveensa ja koveni:\n\n\"Ruusu hoi!... Tahi kun minä sanon Pojulle!\"\n\n\"Ajanpas kiviä!\" pisti vain Ruusu ja sysäsikin jo kiven kuvioon, aikoen\nitsekin hypähtää siihen. Silloin Lilli huusi:\n\n\"Poju hoi!... Ruusu ei tottele, vaikka Siviä ja minä miten sanomme...\nRuusu!\" huusi hän Ruusulle asettuen päättävästi jo estämään sen uhmaa.\nPoju oli kuullut huudon, ajaa karautti hevosellansa paikalle, niin että\nhevosen pää tökkäsi takaapäin Ruusua selkään. Samalla hän vielä kehasi:\n\n\"Kun minä... Voi sun ryökäle!\" yritti hän jatkaa ja ajaa karauttaa sitä\nkyytiä läpi seinän pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tämä tapaus teki asioiden kulussa käänteen. Ruusu suutahti\ntökkäyksestä, sieppasi kouran täyden hiekkaa ja viskasi Pojun päälle,\nhuudahtaen:\n\n\"Mitä sinä tökkäät!... Kunhan minä sanon!\"\n\nMutta ei Poju ollut kuulevinansakaan. Hevosella ajamiseen innostuneena\naikoi hän nyt ajaa rynnistää suoraan sängyssä istuvan Pikun päälle.\nSiviä riensi Lillin kanssa väliin. Viime hetkessä saivat he\nrynnistelevän miehen kiinni, kaatoivat hänet ja retuuttivat hietikkoa\npitkin vetäen kauas koko huoneesta. Poju vain potkia sätkytteli\nlyhkäisiä koipiansa, oli vetämisestä hyvillänsä ja huuteli iloisena:\n\n\"Ja sitte kun minua vedetään!... Ja sitte kun minä potkin... Ja kun\nminä...\"\n\n\"Mitä sinä potkit, Poju!\" torui Lilli, johon potkaisu sattui. He\nheittivät miehen irti ja viskasivat häntä hiekalla ja juoksivat itse\ntupaansa pakoon. Poju sai taas hevosen allensa, antoi sille vitsaa,\najoi paksua petäjää kohti ja kehui:\n\n\"Ja nyt kun minä ajan... Ja vaikka tuo puu olisi hevonen, niin minä kun\najaisin!... Prpoh!\" julmistui hän ja syöksyi ravaamaan niin että silmät\nolivat päässä killellänsä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVerrattain pian selviytyivät taloilijat kaikista näistä äskeisistä\nvaikeuksista ja selkkauksista. Sopu rakentui. Työt oli tehty, lehmät\nolivat ruokitut, lattiat laastut ja savivelli keitetty ja syötykin.\n\nMutta ruuan päälle joivat he nyt kahvia. Kahvikuppeina oli pikku\nlastuja ja tosissansa, vanhojen ihmisten eleillä hörppivät he niistä\nolematonta kahvikultaa. Valkeat pikku-kivet olivat oivallista sokeria.\n\nJa siinä kahvia juodessa alkoi heiltä sujua vaimoväen tavallinen\nkahvipuhelu aivan ihan itsestänsä. Alun pani Lilli, huomauttaen\nynseästi:\n\n\"Ja Poju saakin olla nyt kahvitta, kun kerran on semmoinen... eikä ole\nkoko leikissäkään osalla!\"\n\nHän touhusi, kaatoi isosta lastusta kahvia kuppeihin ja valitti äitinsä\ntapaan:\n\n\"Liekö häneen tullut kylliksi sikuriakaan... kun se sikurikin on niin\nkallista, jotta... Vai eikö ole sikuri kallista, Siviä?\" kääntyä\nluiskahtikin siinä puhe äkkiä lapsellisemmaksi.\n\n\"Niin... hyvä isä tokiinsa miten kallista... Ei sitä köyhä ihminen enää\njaksa ostaakaan!\" huokaili Siviä kahvia hörppien. Sitte luiskahti\nhänkin taas miltei ikäiseksensä ja kysyi:\n\n\"Ruusu... Eihän Pakarisenkaan pikku Anni jaksaisi ostaa sikuria? Vai\njaksaisiko?\"\n\nRuusu viskasi taas lettisaparonsa olan taakse ja alkoi ynseästi\npäivitellä:\n\n\"Niin... ja sitte kun se Anni on vielä olevinaan, kun hänellä nyt on\nristiraitainen mekko... Ja sitte kun se on niin naurussasuin... ja kun\nse on oikein sitte olevinaan\", kepelsi hän nopeasti. Lilli tarttui nyt\npanetteluun. Vanhempaa vaimoihmistä mukaillen ynseili hänkin:\n\n\"Ikään kuin nyt ei muilla olisi ristiraitainen mekko... Jääskeläisenkin\nKaisulla on... ja Hilmalla... ja Iidalla... ja minullakin on punainen\nmekko!... Vai eikö ole, Ruusu?\"\n\n\"Ja Siviälläkin on\", myönsi Ruusu, jatkaen kehumalla: \"Ja vaikka\nminullakin on punaiset housut... ja sitte vielä on tokka... ja vaikka\non... Simosen Helmilläkin vaikka on kirjava mekko, niin ei se nyt\ntuolla tavalla siitä ylpeile kuin Anni.\"\n\nHe olivat vilkastuneet, innostuneetkin soimatessaan. Lilli pesi\nlastukuppeja ja touhusi ja päivitteli. Siviä alkoi nyt soimata,\nsiunaillen äitinsä tavoin:\n\n\"Ja sitte se Anni kun vielä!... Herra siunatkoon, kun se koreilee... ja\nkun se... ja sitte kun se ei ajattele, jotta se on synti...\"\n\nRuusu noppaili pikku kivillä. Siinä noppaillessansa pisti hän nyt:\n\n\"Eipäs meidän mekot ole synti... ei minun, eikä Lillin... eikä\nsinunkaan, Siviä... Eihän ole?... Lilli!\"\n\nJa Lilli yhtyi häneen. He puhuivat hetkisen mekoistansa. Omista\npukimistansa johtuivat he Kuivalaisen pikku-Liisun mekkoon ja sitä\ntietä itse Liisuun. Liisu olikin hyvästi kasvatettu, hurskasten\nvanhempien kuusivuotias tyttö, joka oli opetettu säännöllisesti\nlukemaan aamu- ja iltarukouksensa. Siviä, joka oli äitiänsä tarkkaillen\nosaksi oppinut Liisun tapoja, ihasteli häntä, kehuen:\n\n\"Ja Liisupa osaa semmoisen, joka on... se on siinä Kuivalaisen ukon\nisossa kirjassa... ja sitte Liisu rukoilee sen aina... noustessaan...\nja maata mennessään... ja syödessään... Ja ihan aina Liisu sen osaa.\"\n\nHetkisen he nyt ihailivatkin Liisua, kehuivat häntä. Mutta pian muuttui\nmieli. Lilli näet muisti että Liisu ei ollut kerran antanut hänelle\nnamusia, vaikka sillä oli ollut niitä pussillinen. Sen muistettuansa\nhän oitis epäröi, lausuen ynseästi, kuin Liisua halveksuen:\n\n\"Mutta eipä Liisulla ole vielä lettiäkään päässä... eikä lettinauhaa...\nEikä ole nuken hametta... eikä mitään... Eihän, tytöt!\"\n\nJa oitis laskikin se Liisun arvoa heidän silmissänsä. Nyt he jo etsivät\nja löysivät hänestä vikoja. Jo soimaili Siviäkin:\n\n\"Ja sitte kun sen nukkekin!... Ai hyvä isä!\" siunaili hän hurskaasti,\ntehden mielialaa kuvaavia liikkeitä käsillänsä ja jatkoi:\n\n\"Hyvä isä, jos sinä, Lilli, tietäisit!... Ja kun sen nukella ei ole\nkahvikuppiakaan, eikä... ja kun Liisu ei osaa nopatakaan...\"\n\n\"Eikä piilosilla olla osaa... eikä osaa leskeä juosta... eikä... Mutta\nmepä osaamme... Siviä... osaamme?\"\n\n\"O-osaamme toki!\" hymyili Siviä pitkään ja voitokkaana ja kehui:\n\n\"Ja savileipiä osaamme leipoa... ja Ollin-mallia osaamme lukea ja... ja\nvaikka mitä osaamme\", loppui häneltä ajatus. Ruusu tarttui nyt asiaan.\nLiisun hurskautta soimaten nenitteli hän:\n\n\"Ja sitte kun se vielä on olevinansa, kun hän osaa sen rukouksen... ja\nkun se sitte on niin imelä... ja kun se sitte näin panee kätensä\nristiin ja katsoo näin!\"\n\nHän näytti: Hän pani kätensä ristiin, muutti kasvojensa ilmeet hyvin\nhurskaiksi, katsoi Liisun tavoin korkeuteen ja lopetti ynseästi,\nnenäkkäästi:\n\n\"Ikään kuin ne nyt eivät muut osaisi samalla tavalla olla!... Lillikin\nosaisi... ja Poju... ja Pikkukin osaisi... Osaisihan, Siviä?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuusun viimeinen kysymys johti kumminkin mielet ja ajatukset kokonaan\nuusiin asioihin. Kuultuansa Ruusun mainitsevan Pikun nimen, Lilli ikään\nkuin kauhistui. Nyt vasta muisti hän, että lapsi oli heiltä kokonansa\nunohtunut. Hän huudahti:\n\n\"Ai-jai, tytöt, mitä!\"\n\nTytöt odottivat asiaa. Touhuten siunaili Lilli:\n\n\"Kun näet on uneutettu lapsi koko ajaksi yksinään!\"\n\n\"Ai-jai!\" oli Siviäkin kauhistuvinaan ja he riensivät laiminlyöntiänsä\nkorjaamaan.\n\nMutta rauhallisena oli pikku mies koko ajan puuhaillut tyynyllä, olla\nmuhjotellut vain mistään välittämättä, tyytyväisenä hymyillen.\nAjatuksiinsa vaipuneena hapuili se siellä nyt pikku kätösillänsä\nrikkoja, hiekkajyväsiä, tai muuta semmoista tyynyltä. Lilli koetti\nparantaa laiminlyöntinsä sitä suuremmalla hyvyydellä ja\nhuolellisuudella ja kehoitteli nyt:\n\n\"Nyt pitää olla Pikulle oikein hyvä, tytöt... Pitää antaa Pikulle\nsavivelliä... ja sitte kahvia... ja kivisokeria... ja ihan kaikkia...\nPitäähän antaa?\"\n\n\"Ai-jai!\" ihmetteli hymyilevä Siviä sitä herkun paljoutta. Oitis olikin\nsavivellivati valmiina. Se asetettiin pikku eläjän eteen ja\nkehoitettiin syömään. Palvelushaluisina, ystävällisinä polvistuivat\ntyttöset hänen ympärillensä, huvittelivat ja mairittelivat.\n\nJa aivan ilman mitään enempiä kehotuksia odottamatta pistää rapsasikin\nPikku kätensä savivellivatiin. Se tapahtui tosin vahingossa,\nsattumalta. Hän naurahti, vetäsi kätensä pois ja tavottaen leikillä\ntarttua Siviän hiuksiin, vetäsi savisella kädellänsä pitkin hänen\nkasvoja.\n\n\"Voi, voi!\" huudahti Siviä ja pakeni silmiänsä pyyhkimään. Pikku nauroi\nniin että ikenet paistoivat. Lilli alkoi häntä torua, nuhdellen:\n\n\"Pik-ku!... Kunhan Siviän isä saa kuulla, niin... Pikku!\" yritti hän\nestää, mutta poika ehtikin pistää taas kätensä savivelliin ja ryhtyi\nimeksimään savista sormeansa, samalla jatkaen hymyilyänsä, katsoi\nLillin silmiin ja veti pitkää, naurun tapaista:\n\n\"Ii-iiii-iiii!\"\n\nKiireesti sieppasi nyt Lilli vellivadin pois. Kohtalaisen matkan päässä\npysytellen nuhteli hän sille, samalla sormellaan varottaen:\n\n\"Kuule sinä Pikku... Kuka sinun käski tuolla tavalla!... Ja sitte vielä\nryvetät Siviän kasvot!... Hyi sinä, Pikku!\"\n\n\"I-hiiii-iiii!\" nauraa hihitti poika tyynyillä istuen ja imeksi vain\nsavista kättänsä, suupielet ja leuka kokonaan savella tahrattuina.\nSiviä oli jo saanut pyyhityksi enimmän saven kasvoistansa, ja nuhteli\njo Lillin apuna, soimaten:\n\n\"Se on synti ja häpeä, Pikku, jotta sinä sillä tavalla... Kunhan\nPojukin saisi tietää!\"\n\n\"I-iiii!\" hihkasi poika entistä veikeämmin ja alkoi iloisesti pitkin\ntyynyä ryömiä. Savinen käsi painella ropsaili tyynyyn pikkuisia käden\nkuvia. Lilli riensi sitä estämään, nosti Pikun keskelle tyynyläjää\nistumaan ja siunaili äitinsä tapaan:\n\n\"Herra isä siunatkoon, mikä vastus niistä lapsista on!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin huonosti onnistui siis heidän lapsenhoitonsa. Mutta he ottivat sen\nopiksi. Oitis hoksasi näet Lilli huomauttaa, että Pikku ehkä söisikin\nparemmin tavallista velliä, varsinkin jos olisi lusikka.\n\nJa mitäs muuta kun toimeen. Kotona -- kuten jo sanottu -- ei ollut\nketään. Väki oli näet ulkotöillä ja aamullista velliä oli kattila\npuolillansa. Pian siis toimeen!\n\nEikä kulunutkaan kauvan, kun jo pienelle miehelle tuotiin iso\nvadillinen velliä. Mutta nyt päättivät emännät ensin opettaa hänet\nsyömään siivolla. Siviä järjesteli muun muassa hyvin toimekkaasti,\nselittäen:\n\n\"Kuule, Lilli! Pikun pitää lukea nyt ensin rukous... kun se oli äsken\nniin tuhma!\"\n\nSe tuntui aivan luonnolliselta asialta. Mutta sitte huomasi Lilli\ntoisenkin asian ja ilmoitti kuin yhtäkkiä hoksaten:\n\n\"Ei tytöt!... Ensin pitää Pikun pyytää ruokaa... Niinhän tytöt... Minä\nkun olen äiti, niin...\" touhusi hän jo äitinä. Siihen suostuttiin.\n\nYksi piti vellivatia Pikun lähettyvillä valmiina ja Lilli alkoi vaatia\nPikua pyytämään sitä. Pikun edessä polvillaan puuhaillen alkoi hän:\n\n\"No nyt, Pikku: Sano 'Hyvä äiti, antakaa velliä'! No sano nyt!\" tenäsi\nhän. Pikku, joka ei osannut puhua muuta kuin joitakin ylimalkaisia\nääniä, katsoi häneen, savinen suu leveässä hymyssä. Lilli jatkoi:\n\n\"Sano nyt: 'Hyvä äiti'!\"\n\n\"Ih... hih... ih!\" äänteli poika kurkkuääniä ja hymyili ja reuhkasi ja\noli tyytyväinen ja onnellinen. Lilli tenäsi:\n\n\"Sano: 'äiti'!\"\n\n\"Kik... iki\" tuli pojan kurkusta. Nyt yritti Siviä jumalisemmin,\nkehottaen:\n\n\"Tahi sano: 'Jumala'!\"\n\n\"Kiu... khiu... iukh... Ih!\" nauroi poika, katsoi silmiin ja reuhkasi\nkäsillänsä kuin olisi jostain asiasta riemastunut.\n\n\"Sano: 'velli'!\" kehoitti nyt vuorostaan Ruusu, Pikku aikoi ryömiä\nnelin kontin ja äänteli:\n\n\"Kikh... Hi... ik!... Heh!\"\n\nNiin jatkui. Ei näyttänyt tulevan puhujaa. Jo arveli Siviä:\n\n\"Ei se osaa!\"\n\nMutta Lilli ei menettänyt toivoansa. Hän neuvoi:\n\n\"Tytöt!... Nostetaan se tyynyille seisomaan, niin sitte se sanoo!\"\n\nNiin he tekivätkin. Jotenkuten pysyttelihe horjuva poika jalkojensa\nvarassa tyynyllä. Hänellä oli hauskakin siinä heilua ja reuhkaista.\nKasvot aivan savisena nauroi hän ja hihkui ja tytöt kokivat kiertoteitä\nmyöten johtaa hänet nyt sanomaan sanan: velli.\n\nMutta ei. Pojun päälaella kasvoi pieni tupsu kellahtavia hiuksia ja se\nvain heilui kun poika horjui ja hymyili ja oli hyvillänsä. Lilliä jo\nsuututtikin Pikun itsepäisyys. Vielä yritti hän, kehottaen jo melkein\ntorumalla.\n\n\"Pik-ku!... Sano nyt sukkelaan: velli... Tahi muuten kun äiti jo\nsuuttuu, niin... Voi voi sinua, Pikku, kun sinä olet... No sano nyt:\nvelli!\"\n\n\"Kuirkiurlsiut... pi-il... Hi-iri!\" hihkasi vain poika yhä\ninnokkaammin, eivätkä mitkään keinot enää auttaneet. Pikulla oli\nhauska, eikä hän mistään muusta välittänyt rahtuakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun nyt kaikki yritykset olivat näin turhiksi osottautuneet,\nheittäytyivätkin tytöt armeliaiksi. Lilli jo ehdotteli, säälivällä\näänellä puhuen:\n\n\"Annetaan sille raukalle ilman... kun se raukka ei osaa kuitenkaan\nsanoa... Annetaanko tytöt?\"\n\n\"No mitäs siitä nyt lapsesta kiusaa!\" pisti siihen oitis Siviä,\nomituisella, viisaalla äänellä. Ja aivan aikuisen puhetapaa tapaillen\nselitteli hän:\n\n\"Kun vaikka mekin olisimme lapsia... Ja jos sitte vaikka kuka kiusaisi\nniin... Ja jos... jos vaikka Poju kiusaisi sanomaan velliä, niin...\nEmmehän sanoisi velliä, jos Poju kiusaisi?\" käänsi hän, kun ajatus\nuhkasi muutoin loppua. Toiset vahvistivat sen ja he ryhtyivät nyt\nPikkua sijottamaan. Vellivadissa oli iso puulusikka. Vatia pidettiin\nseisallansa huitovan, hymyilevän pojan edessä ja Lilli nyt pyyteli:\n\n\"No nyt, Pikku!... Ota nyt lusikka käteesi ja ala syödä... No, Pikku!\"\n\nJa Pikku osuikin tekemään mitä oli käsketty. Kun hän huitoi käsillänsä,\nsattuikin näet lusikan varsi joutumaan käteen aivan sattumalta. Hän\njatkoi reuhkaisuansa. Lusikka kohosi silloin vadista täynnä velliä,\nheilahti kädessä ja velli pärskähti tyttöjen silmille.\n\n\"Voi... voi!\" pääsi tytöiltä. Lilli yritti asetella huutavaa poikaa.\nMutta silloin sattui tämän lusikka uudestaan vatiin. Velli ruiskahti\ntaas päälle ja vellisellä lusikalla alkoi Pikku riemuisasti takoa\ntyttöjä päähän ja mihin lusikka milloinkin osui. Kiireellä laski Lilli\nkoko vadin tyynylle ja syöksyi toisten kanssa pois, vellilusikalla\ninnoissaan huitovaa Pikkua paeten. Ikäänkuin voitostansa iloiten\nheilutteti Pikku lusikkaansa, hymyili niin että ikenet vain paistoivat\nsavisesta suusta, hihahteli, reuhkasi käsillänsä ja hetkutteli samassa\ntahdissa polviansa.\n\nMutta äkkiä sattui onnettomuus. Hän menetti tasapainonsa ja yks kaks\nputosi hän istumaan vellivatiin. Tytöt huudahtivat säikähdyksestä.\nPikku istui tovin aikaa hiljaa, hymyili ja ihahteli entistä iloisemmin.\nVelli vain pursusi raosta vadin reunojen yli ja tahrasi tyynyläjän.\n\nMutta kohta alkoi Pikku tuntea, että asiat eivät ole oikein, ja hänessä\nheräsi sama mieliala mikä aina herää lapsissa silloin kun tuntevat\njotain niille tavallista kosteutta: Hänhän -- kuten muutkin lapset oli\ntottunut silloin aina saamaan apua. Sitä hän odotti nytkin\nrauhallisesti, paikaltansa hievahtamatta. Se oli tottumusta. Lasten\ntavoin alkoi pyytää apuakin: Suu alkoi vetäytyä muikeaksi. Savinen\nleuka liikahteli jo itkuun päin ja kohta alkoi poika, apua\nrauhallisesti odotellessansa, vetää öllötellä tasaista, laiskaa\npuoli-itkua:\n\n\"Oööö!... O-öööö!... o-öööööööö!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMikä odottamaton käänne tämä tapaus olikaan! Tyttösten mieli aivan\nmasentui. He näet tajusivat että asiat eivät tule olemaan heille\nsuotuisat silloin kun vanhemmat löytävät vellillä tahratun tyynyn ja\nsavessa ja vellissä rypeneen pojan. Tapaus oli niin outo, tuli niin\nodottamatta, että he eivät huomanneet edes auttaa poikaa pois vadista.\n\nJa silloin turvautuivat he vaivattomien lasten ainaiseen keinoon: kukin\nkoki tekeytyä viattomaksi, sysäsi syyn toisten niskoille. Lilli, joka\ntiesi olevansa syyllisin, alkoi tietysti ensimäisenä puhdistautua,\nsyyttäen umpimähkään muun puutteessa:\n\n\"Sinähän se, Siviä, sanoit, jotta sen pitää ensin rukoilla... ja\njotta...\"\n\nHän ei löytänyt enempää syytöstä. Siviä koki silloin puolustautua,\nväittäen terhakasti:\n\n\"Vai minä!... Itseppäs sinä sanoit, jotta syötetään sille velliä... Ja\nsitte hait vielä velliä ja... Elä valehtele, jotta minä!\"\n\n\"Enpäs valehtele!\" väitti Lilli entistä tiukemmin, vaikka hän itse\nasiassa alkoi jo masentua. Hän tiedusti asiaansa ajaen vielä Ruusulta:\n\n\"Vai valehtelenko, Ruusu?... Eikö Siviä sanonut, jotta Pikun pitää\nensin rukoilla?... Sanoihan Ruusu?\"\n\n\"Enpäs sanonut... Sinäpäs annoit velliä!\" väitti vain Siviä. Sukeutui\npitkä väittely. Pikku veti itkuntapaistansa yhä vain vellivadissa\nistuen. Ruusukin menetti vähän selvää ajatuskykyänsä ja soimaili\nsuuttuneella äänellä, närkästyneen eleitä tehden:\n\n\"Johan minä sanoin, tytöt, jotta mitä sitä opettaa lapselle\nsemmoista... rukoilemaan ja pyytämään velliä ja kaikkea.\"\n\nNiin jatkui. Sukeutui kinastelu, syyttely. Kauvan ei toki kulunut, kun\njo tytöt itkeä pillistivät hiljaa, koko joukko. Velliastiassa istuvan\nPikun kovempiääninen, rauhallisen, tasainen, pitkäveteinen öllötys\nkuului ikäänkuin heidän itkunsa säestyksenä.\n\nJa silloin, nyt kun hätä alkoi vallata heidät, alkoi nousta eräs\nuhkaava pilvi: Pojun, Lillin ja Pikun äiti oli etsinyt Pojua syömään ja\nkaipaillut jo Pikkuakin. Nyt huuteli se jo ulkona:\n\n\"Poju... Poju hoi!\"\n\nTytöt pelästyivät. He vaikenivat, että äiti vain ei saisi vihiä heidän\nolinpaikastansa. Lilli koetti hiljaa rauhoitella Pikkua, ettei sen itku\njohtaisi äitiä paikalle. Hän lohdutteli:\n\n\"Pikku!... Elä itke, Pikku... Tahi äiti tulee!\"\n\n\"Poju hoi!\" koveni jo äiti. Hätäytyneet tytöt pidättelivät itkuansa.\nPoju ei ollut kuulevinansakaan äitinsä huutoja. Tämä sadatteli:\n\n\"Minnehän se pojan pallukka juoksi, kun ei tule syömään... Ja vielä on\nvienyt sen nuorimmankin kakaran muassaan!\"\n\nLilli koki nyt tukkia Pikun suuta mekon helmalla. Siten onnistuikin hän\nestämään itkun kuulumasta äidille. Taas vannoi äiti Pojuansa uhkaillen:\n\n\"Mutta kunhan minä sinut saan kynsiini, niin näet sinä, eikö sinulle\nvelli kelpaa!\"\n\nSe oli hädän hetki. Onneksi poistui toki äiti toisaalta etsimään ja\nniin pelastuivat tytöt hetkeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta se pelastushan oli lyhytaikainen, sen he tajusivat. Tavalla tai\ntoisellahan oli heidän myös pulasta selvittävä. Eivät he laskeneet,\neivätkä kyenneetkään laskemaan, miten olisi pelastuttava. Kaikki\ntapahtui aivan itsestänsä, vaistomaisesti, kuten kaikki tapahtuu\nlapsessa, jonka ainoana itsesäilyttämisvoimana on luonnon vaisto.\n\nNiin nytkin. He huomasivat että toinen toistansa syyttäminen ei heitä\npelasta. Aivan kuin sopimuksesta johtuivat he silloin muun puutteessa\nkoettamaan, eikö voisi syytä vierittää itsensä Pikun hartioille. Sitä\nhe nyt syyttelivät jo koko tapahtumasta. Sen ympärille polvilleen\nkokoontuneina nuhtelivat he sitä. Lilli torui suu miltei itkussa:\n\n\"Mitäs sinä löit, Pikku, lusikalla... ja viskasit velliä silmille... ja\nteit ihan kaikkia.\"\n\n\"Ja sitte vielä rupesit velliin istumaan! Hyi, Pikku!\" varotteli Siviä,\nsormellansakin jo viiputellen ja itkuansa hilliten. Poika vain itkeä\njurasi vadissansa. Taas hätäytyivät tytöt, Ruusu jo uhkaili, omaa\nasiaansa siten Pikun syyksi siirtäen, uhkaili ikään kuin muka\nsäälitellen:\n\n\"Kunhan nyt, Pikku, äiti tulee... Ja isä kun ottaa vitsan, niin sitte,\nPikku!\"\n\n\"Ö-ööööö!\" vetää jurasi poika, joka ei ymmärtänyt mitään, ei tajunnut\nmuuta kuin sen että hänellä ei ole siinä hyvä istua. Lilli jatkoi nyt\njo tyynemmin, kuin muka olisi Pikun kohtaloa surkutellut:\n\n\"Ja vaikka Poju näkee... Ja sitte kun Poju sanoo isälle ja äidille,\nniin... Mitäs sinä rupesit velliin istumaan!\" käänsi hän selittelyksi\nja Siviä yhtyi jo hurskaana, nuhdellen:\n\n\"Hyi, Pikku!... Jos herra näkee ja pudottaa ison kiven.\"\n\nJa miten olikaan, niin leimahti Pojun nimen kuullessa tyttöjen päähän\nuusi, pelastava ajatus. Jos näet Poju todellakin kielisi Pikun päälle,\nniin kentiespä uskoisivat vanhemmat ja he olisivat pelastetut. Ruusu jo\nehdottikin, äkkiä huudahtaen:\n\n\"Tytöt... Minäpä tiedän!... Käsketään Pojun tulla katsomaan... Ja sitte\nkun Poju sanoo, niin... Mitäs sinä, Pikku, istut!\" käänsi hänkin toki\nvielä, kuin tekoansa Pikun edessä puolustaaksensa. Toiset olivat oitis\nvalmiit. Jo huusi Lilli Pojulle:\n\n\"Poju hoi!... Tule, Poju, katso, kun Pikku rupesi istumaan vellissä!\"\n\n\"Poju!... Pikku istuu vellissä\", yhtyi Siviä avuksi huutamaan ja kun\nPoju ei vastannut, kiirehti jo Ruusu:\n\n\"Tule, Poju, katso kun Pikku istuu... ja sitte sano isälle, jotta se\nistui itse velliin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlussa he oikeastaan eivät älynneet vapauttaa Pikkua kiusallisesta\nasemastaan. Nyt taas, kun he tarvitsivat Pojua vierasmieheksi,\ntoteamaan Pikun pahanteon, eivät olisikaan häntä sillä vapauttaneet\nennenkun asia olisi todettu. Kiihkeästi huutelivat he nyt Pojua\ntodistajaksi ja tämä kuulikin huudon ja lähestyi ajaa porhaltaen täyttä\nravia, löi keppihevostansa ja komenteli sitä ankarin sanoin. Kun hän jo\nlähestyi onnettomuuspaikkaa, selittivät tytöt hänelle jo kaukaa, kuin\nyhdestä suusta puhuen, yhtenä rähinänä, josta erotti:\n\n\"Poju hoi!... Katso kun Pikku... Kun Pikku velliin... Katso kun\nvelliin... Sano äidille Poju.\"\n\nSemmoista sekavaa kehottelua oli selitys. Siinä oli avunpyyntöä ja\nväärää kantelua. Poju ei sitä kuunnellut. Hän ajoi taloa kohti mistään\nvälittämättä. Äidin ääni tuntui taas lähenevän. Tyttöjen asia oli\ntäpärällä, ja ei ihme, jos itku tahtoi vain pyrkiä nousemaan kurkkuun.\n\nJa miten läheiselle ystävälle tuntui nyt hädän hetkellä Poju! Eivät he\nmuistaneet sen ennen tekemiä ilkeyksiä, eivät mitään pahaa. He\nodottivat hänen tuloansa kuin pelastajan tuloa, selittivät ja\nrähisivät, ja äiti oli todellakin jo sille suunnalle tulossa.\n\nMutta omaksi onnettomuudeksensa oli Poju nyt entistä hurjemmalla\npäällä. Hän ajoi suoraan tyttöjoukkoon ja rupesi mellastamaan kuin\nmetsäihminen, umpikuljuun kuin sokeana. Siinä hätäillessänsä retuutti\nLilli häntä jo tukasta ja koki siten saada hänet järkiinsä. Mutta\nturhaan. Poika ei ollut mistään tietävinäänkään, vaan mylvi ja telmi\nkuten itsepäinen härkä tekee joskus innoissansa. Tytöt väistelivät,\npakenivat ja kirkuivat. Kaikki turhaa. Poju koki vain ajaa päälle.\n\nVihdoin sattui hän toki lankeamaan. Mutta ei sekään vahinko saanut\nhäntä talttumaan. Hän vain silloin hylkäsi keppihevosensa, kuvitteli\nolevansa mörkö ja syöksyi puskemaan tyttöjä. Joskus hän ryömi aivan\nnelinryömin, joskus hyökkäili puolikumarassa, pää puskuun varustettuna,\nsyöksyi milloin mitäkin tyttöä kohti ja mörisi:\n\n\"Mööö... Mö-ööö!... Mö-öööö!\"\n\n\"Tuoltako sen juukelin ääni mörisee!\" kuului jo äidin uhmaavan\nhyvittelevä ääni. Tyttöjen suupieleen pakkautui jo itkun väreitä. Lilli\nalkoi jo hädissään komennella:\n\n\"Poju... Poju hoi!\"\n\n\"Mö-öööö!\" murahti Poju entistä kovemmin. Tytöt hätäytyivät\nlopullisesti, hermostuivat, alkoivat itkeä. Poju huomasi nyt Pikun.\nOitis syöksyi hän puskemaan isoa tyynyläjää, joka oli Pikun ja\nvellivadin alla. Hän peräytyi vuoroon, vuoroon hyökkäsi, puski ja\nmörisi. Pikku yltyi itkemään aivan huutamalla. Äiti kiirehti jo\npaikalle rientämällä. Tytöt ryhtyivät jo aivan vaistomaisesti viskomaan\nPojua hiekalla, ikään kuin torjuaksensa hänet pois Pikun ja tyynyn\nkimpusta. Itkusuin huusivat he sitä tehdessänsä sekaisin:\n\n\"Poju... Poju hoi... Mene pois... Kunhan äiti tulee!\"\n\nMutta Poju oli kaikelle kuuro. Äiti ilmestyi jo näkyviin. Se huomasi\noitis asian ja läksi ehättämään hätään. Rientäessään huusi se jo\nuhkaavasti:\n\n\"Poju pakana!... Etkö sinä heitä sitä lasta... Poju hoi!\" ärjäsi hän ja\npani juoksuksi.\n\nMutta Poju ei edes kuullutkaan. Hän mylvi ja puski umpimähkään. Tytöt\nhiekoittivat häntä kuin sodassa, toki kaukana pysytellen, sieltä aina\nkourallisen heittäen... Äiti oli jo paikalle päästä, siunaili ja\nvoivotteli.\n\nJa juuri kun äiti syöksyi onnettomuuspaikalle, osui Poju taas saamaan\nkeppihevosensa käsiinsä, heitti puskemisen, nousi ja alkoi kepillänsä\nhuitoa ylt'ympäri minkä ehti, umpimähkään, uhkaavasti. Huitoessansa hän\nvain sadatteli kuin itseksensä raivoaja:\n\n\"Ja sitte kun minä... kun minä tuolla hevosella... Ja kun minä\nsitte...\"\n\nHän aivan hypähti viime kertaa huitaistessansa. Huitaisu osui avuksi\nrientävään äitiin. Tämä tarttui Pojun tukkapäähän ja pyöräytti häntä\nkerran. Poju kauhistui, eikä kyennyt aluksi parkaisemaankaan, niin\nodottamaton oli hänelle tukkapölly, niin hämmästyi hän sen saannista.\nSilmät pyöreinä katseli hän ympärillensä kuin olisi pilvistä pudonnut\nja sen johdosta ällistynyt.\n\nJa vasta nyt huomasi äiti nuorimman lapsensa omituisen aseman. Hän\naivan kauhistui sen tilaa ja siivoa. Ja kun hän juur'ikään oli tavannut\nPojun semmoista elämää pitämästä, kun hänelle oli ennestäänkin sen raju\nluonto hyvin tuttu ja hän sen lisäksi oli nähnyt tyttöjen hiekkaa\nviskellen torjuvan sitä pois Pikun kimpusta, iski häneen oitis se usko\nettä Poju on muka tehnyt kaiken, istuttanut lapsen vellivatiin,\ntahrannut tyynyt ja tehnyt muut ilkeydet. Kuin kauhistunut alkoi hän\nsadatella:\n\n\"No hyvä isä tokiinsa sinua, Pojun pahahenki, en muuta sano!... Kun\ntuollaiseen siivoon panet lapset... sinä senkin kakara!\"\n\nKiireesti sieppasi hän Pikun syliinsä ja siivoili siitä enimpiä. Tytöt\nolivat kuin mykistyneet ja odottivat pelokkaina, epätoivoisina. Äiti\nvannoi Pojuansa uhkaillen:\n\n\"Mutta näytän minä sinulle, jurtikka, vieläkö panet lapsen\nvellivatiin!\"\n\nJa hän lähestyi jo Pojua, joka ei ymmärtänyt mitään koko asiasta,\nhölmisteli kuin tuuliaispään pyörteeseen joutunut, eikä siis tiennyt\npaetakaan. Tytöille oli noussut itku kurkkuun aivan vaistomaisesti.\nHekin olivat kuin jonkun pyörteen käsissä, eivätkä jaksaneet selvästi\ntajuta asian menoa.\n\nJa silloin sai äiti Pojun käsiinsä. Hän antoi sille aluksi pari\npääkakkaraa, sitten jonkun uuden tukkapöllyn. Nyt tajusi jo Poju että\nasia koskee häntä, ja alkoi huuto. Mutta äiti antoi hänelle aimo muksun\ntakapuoleen ja sadatteli:\n\n\"Vai vielä siinä huudat ja parut, pallukka!... Kun ensin ryvetät lapsen\ntuommoiseksi... Paikalla siitä kotiin, niin annan minä sinulle siellä!\"\nlopetti hän ankarana ja sysäsi pullean, täyttä voimaa parkuvan pojan\nmenemään kotia kohti. Tytöt itkivät nyt jo Pojunkin surkeutta\nsäälitellen. Suurimpana itkun syynä oli kumminkin pelko omasta\nkohtalosta.\n\nMutta lempeämpänä kääntyi äiti heihin ja rauhotteli:\n\n\"Lapsi raukat!... Ei pidä itkeä!... Eihän äiti lyö hyviä tyttöjä, jotka\neivät tee Pikullekaan koskaan pahaa!\"\n\nHän pyyhki oman tyttönsä Lillin nenän esiliinallansa, lohdutteli,\nkuivasi sen kyyneleiset silmät ja kehui likainen Pikku sylissä:\n\n\"Kas niin!... Lilli on aina äidin hyvä tyttö!... Se ei ole milloinkaan\nniinkuin paha Poju... Kas niin, äidin kulta-sirkku!\"\n\nTytöt rauhottuivat. Äiti järjesteli tyynyjä, käski tyttöjen kantaa ne\ntupaan ja lähti itse pesemään Pikkua ja antamaan Pojulle lisää\nkuritusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo iltapäivä. Äskeinen lasten myrsky oli jo ohi mennyt. Pikku\nseisoksia horjatteli iloisempana kuin koskaan ennen. Äiti oli\nkurittanut Pojua, unohtanut jo tapauksen, ja pakottanut Pojun syömään\nison vadillisen velliä. Se vellin syöminen se olikin ollut Pojusta\nvitsaakin vaikeampi rangaistus, varsinkin kun äiti vielä siinä syödessä\nkehui sen olevan samaa velliä, jossa Pikku istui.\n\nNiinpä kuluikin hyvä tovi päivästä, ennen kun Poju sai entisen\nmielentilansa. Rangaistuksensa kärsittyänsä hän murjotteli, ähki,\npyyhki silmänsä, eikä kärsinyt ketään. Keppihevosensakin hän viskasi\nkaivoon ja ryhtyi sitte kivittämään kukkoa. Kukko huusi ja kotkotti.\nPojun luontoa se vain nosti. Hän lähti palikka kädessä ajamaan kukkoa\ntakaa ja kun se lennähti matalan kodan katolle, työntyi hän aitan\nsillan alle etsimään kananpesää, särkeäksensä sen ja siten kostaaksensa\näskeisen vahinkonsa koko maailmalle.\n\nTämä Pojun kova kohtalo koski tyttöihin kovasti. He kokivat häntä\nlohdutella jos jollakin, vaistomaisesti tosin äidiltä salaa ja\narkaillen, tuntien jotain omantunnon soimausten tapaista. Se tunne\nlisääntyi vielä sen johdosta että Poju oli heille ynseä, ei huolinut\nheidän hyvittelyistänsä.\n\nNiin oli heidän asemansa tullut ikäänkuin hieman vaikeaksi. Ilo ja\nleikit eivät tahtoneet sujua. Kerran he jo yrittivät juosta leskeä,\nmutta ei sekään maistunut. Leikki taukosi kuin itsestänsä. Äänettä\npiirsivät he kuviot hiekkaan, kukin omansa, ja ryhtyivät yhdellä\njalalla hyppien ajamaan varpaallansa kuka astian kappaletta, kuka kiveä\nkuviosta kuvioon. Se oli äänetöntä yksinäistä huvia. Ei ketään\nhuvittanut nyt toisten seura.\n\nMutta pian tuli apu, joka muutti mielet ennallensa. Nytkin toi sen avun\nsamainen, aina meluava ja huoleton ja iloinen Poju. Se oli unohtanut jo\näskeiset vastoinkäymisensä, löysi nyt pitkän seipään ja otti sen\nkeppihevoseksensa. Täyttä voimaa, silmät aivan napillaan päässä ajaa\nkarautti hän seiväs jalkojen välissä tyttöjen kuvioiden halki ja\nsuoraan tyttöjä kohti. Seipään pää tavotti pitkänä hänen edessänsä ja\nyht'äkkiä tökkäsi se Ruusua selkään.\n\nJa se tökkäys se muutti mielet ennallensa kuin joku onnen isku.\nTytöistä tuntu kuin olisi Poju heiltä sillä tökkäyksellä äskeisen\nvelkansa perinyt. Omatunto keveni oitis. Ruusu älähti. Toiset tytöt\nryhtyivät soimaamaan Pojua ja Lilli uhkasi jo aivan tosissaan:\n\n\"Kuule sinä Poju!... Kunhan minä äidille sanon... ja kunhan äiti panee\nsinut silloin syömään toisen vadillisen velliä!\"\n\n\n\n"]