[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0v5xqQHZzHcSjIJYbY1z3EGNDnP8wd3k1yDt-mjBIRE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1248,"Valekuollut","Jókai, Mór",1825,1904,"1248-j-kai-m-r-valekuollut","1248__Jókai_Mór__Valekuollut",null,"romaani",[],[],"fi",1859,1920,24482,160638,false,51419,[23],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Valekuollut: Romaani\" by Mór Jókai is a historical novel written in the early 20th century. The story is set in a monastery where a group of Jesuit fathers engages in a heated discussion about sending a tutor to a troublesome young noble. The main character introduced is Siegfried, a novice monk who learns he has been chosen for this daunting task, setting the stage for his complex journey into the world of nobility, education, and potential danger.  The opening of the novel presents the Jesuit fathers in secret deliberation, with the character Johannes eavesdropping. Johannes discovers that the wealthy Domicella seeks a tutor for her mischievous son, causing amusement and concern among the monks. We meet Siegfried, who is portrayed as humble but earnest, and who ultimately faces the challenge of going to the castle to educate the young noble. The tone of the narrative is filled with both comedic elements and a sense of foreboding as Siegfried contemplates the responsibilities thrust upon him, hinting at conflicts that will arise from his new role and the personalities he will encounter in the noble household. (This is an automatically generated summary.)",[],249,"Historiallinen romaani alkaa jesuiittaluostarista, jossa nuori noviisi Siegfried valitaan kotiopettajaksi aatelisperheen kurittomalle pojalle. Teos kuvaa luostarielämän salaisuuksia, säätyläisten juonitteluja sekä päähenkilön joutumista yllättävien ja koomistenkin tapahtumien keskelle.","Mór Jókain 'Valekuollut' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1248.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALEKUOLLUT\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMAURI JÓKAI\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHurskaat jesuiitat olivat kokoontuneet luostarinsa ruokasaliin\nsalaiseen neuvotteluun. Käsiteltävä asia oli varmaan erittäin tärkeä,\nsillä mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä kimakammiksi muuttuivat\nneuvottelijani äänet, liikkeet tulivat vilkkaammiksi ja kasvot\npunoittavammiksi. Latinalaiset puheenparret kalskahtelivat toisiaan\nvastaan kuin terävät miekat. Vihdoin lopetti priori mahtisanallaan\ntämän kinastelun. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohautellen\njälleen jykeviin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan\nsanomatta eteensä, ikäänkuin he olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä\nesimiehensä ehdottamaan ratkaisuun. Mitä asiaa olivat sitten nuo\nkunnianarvoisat herrat sellaisella innolla ja niin kiihkeästi\nriidellen pohtineet? Sen saamme tietää aivan yksinkertaisesti\nseuraavasta: Koko neuvottelun ajan oli oppilas Johannes kyyröttänyt\nuuninloukossa, sillä hänen velvollisuutensa oli lämmittää ruokasalia\nsillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut jokaisen sanan. Kun\narvoisat isät sitten kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi\nhänkin varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin\naskelin keittiöön.\n\nKeittiömestari ei ollut läsnä. Tilavassa rakennuksessa ei niinmuodoin\nsillä hetkellä ollut muita asukkaita kuin oppilas Samuel. Tämä istua\nkökötti lattialla olevan suuren saavin laidalla. Oppilas Johannes oli\npitkä ja laiha, oppilas Samuel sitä vastoin lyhyt ja paksu. Toisen\nyllä oli levätti, ja toista verhosi paksu kaapu. Molemmat olivat\nlikaiset ja rikkinäiset, vahvistaen esimerkillisesti todeksi vanhan\nkultaisen sananlaskun: \"Koulupoika näyttää siroimmalta rikkinäisessä\npuvussa.\"\n\nSaavissa oli kaikenlaisia keittiötaiteen mestariluomien jäännöksiä,\njoita siihen päivittäin kaadettiin. Sitten vietiin nämä herkut\nläävään porsasten juhlapäivällisten lisäämiseksi. Vienti oli näiden\nmolempain oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen\npitkän, saavin korvissa olevien reikien läpi pistetyn korennon\navulla, kantaen saavia olkapäällään.\n\nKun oppilas Johannes huomasi, ettei keittiömestari ollut paikalla,\nhyökkäsi hän ahnaasti saavin kimppuun ja alkoi innokkaasti kaivella\nsen sisältöä. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka\nnäyttivät olevan ottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan\njätteitä, juustonkuoria, vihanneksia y.m. Nämä tavarat hän osasi\nerinomaisen näppärästi käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen,\nnimittäin ravinnokseen.\n\n\"Jätä jotakin Siegfriedillekin!\" murisi Samuel, nostamatta päätään\npolviin tuetuista käsistään.\n\nJohannes ei voinut vastata mitään siitä tärkeästä syystä, että hänen\nmolemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja\nherkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu.\nHän hypähti kiivaasti pystyyn ja huudahti: \"Pois käpäläsi astiasta,\njätä sioillekin jotakin!\"\n\nJohannes nouti korennon. \"Tartuhan toiseen päähän!\" kehoitti hän\ntankoa ojentaen.\n\n\"Ei maksa vaivaa. Siegfried kantaa kyllä yksinkin saavin lättiin.\"\n\n\"Mutta Siegfried ei ole täällä.\"\n\n\"Hän tulee pian -- kuulen jo hänen askeleitansa ulkoa.\"\n\n\"Sitä paitsi ei hän tästä alkaen enää tule olemaankaan täällä\nhyväntahtoisesti toimittelemassa meille kuuluvia töitä. Uuninloukossa\nistuessani kuulin, mitä isät tänään keskustelivat.\"\n\n\"No, mitä he puhuivat?\"\n\nMolemmat istuutuivat saavin laidalle.\n\n\"Linnan Domicella vaatii kasvattajaa pojalleen, joka on pieni\npaholainen, kuten tiedät. Hän haluaa, että isät antaisivat tälle\nhyvän kasvattajan.\"\n\n\"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista.\"\n\n\"Niin, hän viheltelee kirkossa.\"\n\n\"Ja panee tulikiveä suitsutusastiaan.\"\n\n\"Ja kiroilee -- kaikkien pyhimysten ja kummitusten nimessä.\"\n\n\"Sitä paitsi hän kiusaa eläimiä.\"\n\n\"Niin. Hän pisti kerran palavan taulan minun aasini korvaan, jolloin\neläin tuskasta raivostuneena polki rikki minun rukousnauhani.\"\n\n\"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalaton kuin hänen äitinsäkin. Ja\ntänään väitti guardiani, että tuo äiti on kaikkien miesten perikato.\nYmmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?\"\n\n\"Luullakseni on linnan valtijatar noita, joka asettaa miesten suuhun\nsuitset ja ratsastaa heillä Valpurinyönä Brockenille.\"\n\n\"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on\ntehnyt syntiä kaikkia käskyjä vastaan eikä mikään ole hänelle pyhää.\nLopuksi hän mainitsi, että tuo julma rouva on tappanut miehensä\nmyrkyllä, jota hän oli kaatanut juomaan.\"\n\n\"Se voi kyllä olla mahdollista. Minullekin hän antoi kerran juotavaa,\nkun vein kirjeen luostarista, ja varmaan oli siinä myrkkyä, sillä\nkoko yön kirveli vatsaani niin hirveästi, etten voinut lainkaan\nnukkua.\"\n\n\"Priori sanoi myös, että tuo suojelusherrattaremme ja hänen poikansa,\ntuleva suojelusherramme, ovat sellainen karvas kalkki, joka on\nannettu meille rangaistukseksi. Hän tahtoi lisäksi tietää, oliko\nkukaan veljistä halukas vapaaehtoisesti lähtemään nuoren herran\nopettajaksi.\"\n\n\"Voin mielessäni kuvitella, millaiseen tuskaan isät tulivat.\"\n\n\"Sanohan muuta! Yksi väitti, että hänellä on kylmänvihat jaloissa,\ntoisella oli maksa kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti\nslaavilaisia kieliä, ettei sen tähden kyennyt opettajaksi, neljäs\nsairasti jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei\nmilloinkaan puhele naisten kanssa.\"\n\n\"Luulen, että he lähettävät Siegfriedin sinne.\"\n\n\"Miten sinä sen saatoit arvata?\"\n\n\"Sille raukallehan tavallisesti aina käy huonosti.\"\n\n\"Sanohan muuta! Kun eräs isä sanoi Siegfriedin olevan liian nuoren\nsellaiseen toimeen, totesi priori hänen kyllä olevan nuoren, mutta\nankaran tavoiltaan. Toiset arvelivat, että hänet siten saatetaan\nsuorastaan pahan hengen kiusattavaksi. Mutta priorin mielestä oli\nhänen palkkansa ja riemunsa sitä suurempi, jos hän vain suoriutuisi\ntuosta työstä kunnialla. Jotkut toiset vielä arvelivat, että hän\non vasta palvelusveli, jolloin priori ehdotti, että hänet heti\nnimitettäisiin isäksi. 'Se on mahdotonta!' huusivat kaikki yhteen\nääneen. 'Silloin täytyy jonkun teistä mennä', määräsi priori. Tämän\nkuultuaan taipuivat kaikki ja jupisivat: 'Annetaan hänelle isän\narvonimi, ja menköön sitten linnaan!'\"\n\nMolemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.\n\n\"Siellä koittaa Siegfriedille suloiset päivät\", ivailivat he.\n\nSillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa luostarin takaportilta\npäin, johon hetken kuluttua kolkutettiin.\n\nTakaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan\nvelvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.\n\n\"Kuuletko -- Siegfried kai siellä kolkuttaa?\" arveli Johannes.\n\n\"Kolkuttakoon!\"\n\n\"Mene heti aukaisemaan!\"\n\n\"Mene sinä!\"\n\n\"En löydä jalkojani, en osaa erottaa, mitkä näistä neljästä minulle\nkuuluvat.\"\n\nMutta Samuel otti uunista hehkuvan hiilihangon ja kosketti sillä\npikimmältään yhteen noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa\nJohannes, jolle se kuului, hyppäsi kiukustuneena seisaalleen ja\ntarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen noudatti esimerkkiä,\nja molemmat pojat alkoivat vimmatusti kynsiä ja repiä toisiansa\nsekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui\njäännössaavikin ja tyhjensi monipuolisen sisältönsä lattialle.\n\nTapeltuaan sitten kyllikseen nousivat toverukset vihdoin ja alkoivat\nsiistiä vaatteitansa.\n\n\"Nosta saavi kohdalleen ja korjaa jätteet lattialta, koska sen kerran\nkaadoitkin!\" komensi toinen. \"Sinä tyrkkäsit minua\", puolusteli\ntoinen. \"Kun keittiömestari tulee, saat selkääsi.\"\n\n\"Sinä myös. Luuletko sinä sitten ilman pääseväsi?\" Ja niin he\nriitelivät kummankaan yrittämättä korjata vahinkoa.\n\nSillä välin oli takaportille kolkuttaja odottanut turhaan\navaamista. Kun sitä ei tapahtunut, lähti hän kärryineen suurelle\nportille, aukaisi sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen\nhuonot ajoneuvot. Ne olivat jonkinlaiset kehnosti kokoonkyhätyt\nkaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan kitisivät pahaa\nennustavasti. Pyörät lenkkasivat surkeasti sinne tänne, jättäen\njälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja\nveti perin laiha aasi, ja kärryille oli ladottu kaikenlaisia\nelintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut\nhaalimaan kokoon.\n\nTällaista keräystoimintaa sanottiin \"temporiseeraamiseksi\".\n\nKartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja itse. Hän\ntutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöstään riippuvalle\nkivitaululle. Samalla hän arvosteli ankarasti tuomisia. Ylipäänsä oli\n\"temporiseeraus\" hänen mielestään sillä kertaa tuottanut sangen vähän\nja huonoa tavaraa; munat olivat mädänneitä, jauhot karkeita j.n.e.\n\nKeräilijä sai sen johdosta kuulla kovia sanoja. Taloudenhoitaja\nkunnioitti häntä kaikenlaisilla, ei suinkaan ylistystä tarkoittavilla\nlatinalaisilla arvonimillä. Siegfried kuunteli niitä nöyrästi ja\nmitään vastaamatta, pää surullisesti painuksissa. Mustan munkkikaavun\npäähine peitti hänen kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta\nvalui suuria sadepisaroita rinnalle. Hamppuköydellä kiinni vyötetyn\nkauhtanan alta näkyivät paljaat jalat. Sandaalinsa oli Siegfried\nriisunut pois ja sitonut sauvan päähän, sillä sadeilmalla ei niistä\nollut mitään hyötyä.\n\nKiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoin, mutta väsynyt,\nläpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Keittiömestari kutsui\nhäntä:\n\n\"Hoi, Siegfried!\" Niin kiljui keittiössä vihainen ääni.\n\nKeittiö oli muhkea. Vielä nykyään, kun luostari jo on raunioina,\nluulisi sen jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi.\nTodellisuudessa on torni aikoinaan ollut vain keittiön mahtava\nsavutorvi.\n\nSiegfriedin oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä tämä\nsuurenmoinen keittohuone.\n\nAstuessaan holvatusta ovesta keittiöön huomasi isä taloudenhoitaja\nheti ruoan jäännökset permannolla. Sellainen jumalattomuus suututti\nhäntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi\npakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten\npuukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sitä paitsi puhdistaa lattia,\nja se toimi annettiin Siegfriedin tehtäväksi. Nöyrästi hän ryhtyikin\ntuohon halpaan työhön. Hän työnsi mustan päähineensä taaksepäin ja\nkääri paidan hihat. Tuon karkean liinavaatteen alta tuli näkyviin\nhieno valkoinen iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan\nsaakka ollut toimittanut tällaisia raskaita tehtäviä.\n\nHänen kasvonsa olivat vielä nuoret säännöllisine piirteineen ja\nkärsivine ilmeineen. Vaaleita hiuksia ei ollut vielä leikattu\ntonsuurin muotoon. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla\nsyynä äkillinen ilmanvaihdos, koska hän kylmästä ulkoilmasta oli\ntullut suoraan lämpimään keittiöön.\n\nTaloudenhoitaja ryhtyi sillä välin kuulustelemaan molempia oppilaita.\nHän tahtoi tietää, kuka saavin oli kaatanut. Sitä ei luonnollisesti\nkumpikaan ollut tehnyt. Onhan vanha totuus, ettei pahaatekoansa\nkukaan mielellään tunnusta. Mutta kahakoimisen jäljet näkyivät\nselvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa,\nja Johanneksella suuri mustelma oikean silmän alla. Kuitenkin he\njyrkästi kielsivät tapelleensa.\n\n\"No mistä sitten olet saanut tuon mustelman silmäsi alle?\" tiuskasi\ntaloudenhoitaja.\n\n\"Kun minun piti lämmittää uunia, niin loukkasin itseni pimeässä uunin\nkylkeen\", vastasi Johannes.\n\nTaloudenhoitaja jätti hänet rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.\n\n\"Entä sinä? Mistä sinä olet saanut otsaasi tuon haavan?\"\n\nRohkaistuneena toverinsa esimerkistä päätti Samuelkin valehdella,\nmutta ei keksinyt heti sopivaa juttua. Hädissään hän vihdoin sopersi:\n\"Puraisin sen siihen itse.\"\n\n\"Millä ihmeen tavalla sinä olet voinut purra itseäsi otsaan?\"\n\n\"Kuvastimessa.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin.\"\n\nTaloudenhoitaja puri huultansa, mietti vähän ja julisti sitten\nseuraavan tuomion:\n\n\"Johannes, joka on arvokkaasti puolustautunut, saa selkäänsä\nkaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka on kömpelösti\npuolustautunut, saa kolmekymmentä sivallusta.\"\n\nSen kuultuaan alkoivat pojat itkeä kauheasti ja vuodattaa\nkatkeria kyyneliä, mutta kun taloudenhoitaja samalla käänsi\nvähän selkäänsä, iskivät he salavihkaa silmää toisilleen. Tuo\nsilmänisku näytti sanovan: \"En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!\"\nMutta taloudenhoitaja oli jo entuudestaan tottunut veitikkain\najatusjuoksuun. Hän päätti sen tähden panna rangaistuksen tällä\nkertaa äkkiä täytäntöön ja tavallisuudesta poikkeavassa muodossa,\njolla tekisi tyhjäksi kaikki salaiset sopimukset.\n\n\"Siegfried\", sanoi hän käskevästi, \"tule lähemmäksi!\"\n\nPuhuteltu totteli.\n\n\"Tällä vitsalla on sinun iskettävä noiden pahantekijäin selkään\ntuomitut lyönnit. Tuossa on... He!\"\n\nSanottuaan sen ojensi tuo ankara tuomari Siegfriedille notkean,\nsuolavedessä kastellun pähkinäraipan.\n\nPojat alkoivat ulvoa kahta kauheammin.\n\nSiegfried ei ojentanut kättänsä raippaa ottamaan. Muinainen\nitsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa\nkiivaasti kiehumaan. Posket alkoivat punoittaa ja silmät leimusivat,\npää kohosi ylpeästi pystyyn, ja oikea jalka otti vaistomaisesti\nuhkaavan askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:\n\n\"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole tottunut koskaan turvattomia\nihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan\nheidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö, sillä en\nvoi sitä tehdä.\"\n\n\"Siegfried!\" sanoi taloudenhoitaja jyrisevällä äänellä. \"Luuletko\nvielä olevasi ritarijoukon johtajana? Muista, että nykyään olet\norjain orja!\"\n\nJa ikäänkuin oikein havainnollisesti näyttääkseen niskoittelevalle\nluostariveljelle, miten alhainen tämän asema oli, antoi esimies\nhänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tämä törkeä häväistys\nvaikutti sen, että pystyyn kohonnut ylpeä pää painui jälleen alas,\nposket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkissä\nolleet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.\n\n\"Anna anteeksi, isä!\" sopersi hän.\n\nMutta kun hän tarttui tuohon inhoittavaan rangaistusvitsaan, jonka\ntarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasolle alentaa luomisen\nkruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen\nolemuksensa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut\nliikuttamaan miekkaa sekä ruhjomaan kypäreitä ja rautapaitoja,\nei olisi tahtonut koskea edes keppiin, vielä vähemmin taipua\ntanssittamaan sitä onnettomain poikaraukkain alastomalla selällä.\n\nMutta ohjesääntö määräsi toisin.\n\nHän oli vasta pelkkä kokelas, eikä siis vielä tiennyt, että ihmisissä\nasuu seitsemänkymmentäseitsemän perkelettä, joista joka lyönnillä,\nminkä syntinen ruumis saa, ainakin yksi lähtee tiehensä, joten siis\npieksäminen oikeastaan on suurin hyvä työ, minkä joku saattaa tehdä\nlähimmäiselleen.\n\nMutta hänen oli opittava tietämään sekin.\n\nSamassa kuului priorin ääni eteisestä:\n\n\"Siegfried! Tule tänne!\"\n\nSiegfried hengitti keveämmästi. Hän antoi pähkinävitsan\ntaloudenhoitajalle nopeasti takaisin ja virkkoen: \"Priori kutsuu\nminua\", valmistautui lähtemään ulos.\n\n\"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!\"\n\nSiegfried aikoi vetää kaavun ylleen ja kengät jalkoihinsa, mutta\ntaloudenhoitaja esti sen sanomalla:\n\n\"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa\ntai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena.\"\n\nSitä ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuiittaveljet eivät saa\nkysellä, vaan sokeasti totella. Siegfriedkin vaikeni sen tähden ja\nmeni avojaloin ja paitahihasillaan esimiehensä luo.\n\n\"Rakkain poikani\", lausui tämä. \"Kaksi vuotta olet nyt ollut\noppimassa täällä nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea\nköyhyyttä, olet tottunut kerjäämään, hoitamaan sairaita ja\ntoimittamaan halvimpiakin töitä. Vielä on sinulla jäljellä kuusi\nvuotta, ennen kuin pääset varsinaiseksi munkiksi ja saat 'isän'\narvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun viettää kirjastossa,\nlukea ulkoa pyhä Augustinus ja oppia sitä paitsi puhumaan turkin,\narabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista on, että\nsinut lähetetään opintosi päätyttyä joko pakanoita käännyttämään\nArabian erämaihin tai Venäjälle, tsaari Iivana Julman valtakuntaan,\ntukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme pitkää vuotta\nsaat siis istua kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen lukemaan\nkirjaimia, joiden nimiä nyt et edes tiedä ja joita lausumaan kielesi\ntuntuu kankealta. Seuraavat kolme vuotta saat sitten harhailla\nvillien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa tulla\nristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella paistetuksi.\nSeitsemäntenä vuonna palaat vihdoin Espanjaan uskollisuutesi\nkoenäytteitä suorittamaan. Vasta sitten, jos läpäiset kaikki\ntutkinnot onnellisesti ja voitat kaikki kiusaukset ja viettelykset,\ntulet munkiksi, isäksi, vihityksi ja joukkoomme otetuksi. Mutta tämän\npitkän ja vaikean tien voit myös, jos nimittäin tahdot, suorittaa\nyhdellä ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen\nsanan: 'Suostun.' Huomaa siis, jos olet tyytyväinen ehdotukseeni,\nkäyt vielä tänä iltana levolle kokelaana, mutta jo huomenaamuna\nnouset vuoteeltasi täysin oikeutettuna munkkina, isänä, meidän\nvertaisenamme. Muussa tapauksessa suoritat kokelasaikasi loppuun\ntavallisessa järjestyksessä. -- Luehan tämä!\"\n\nPriori ojensi Siegfriedille linnanrouvan kirjeen.\n\nKun nuori kokelas näki sen, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä\npelästyksestä. Silmät verestyivät, ja aivot sekautuivat kerrassaan\nniin, ettei hän nähnyt edes kirjaimia, jotka tanssivat hurjassa\nsekamelskassa paperilla. -- Hän tunsi luultavasti entisiltä ajoilta\ntuon käsialan. Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi lukea\nkirjeen. Kun hän oli sen tehnyt, vaipui hänen kätensä hervottomana\nalas.\n\nMitä tuo kirje sitten sisälsi? Vain linnanrouvan vaatimuksen, että\nluostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen\npojallensa.\n\n\"Valintamme on kohdistunut sinuun\", virkkoi priori. \"Jos suostut,\nolet huomenna 'isä' Siegfried.\"\n\nNuorukainen seisoi mitään virkkamatta, alakuloisena ja pää\npainuksissa.\n\n\"Oletko tullut mykäksi, vai --?\"\n\nSiegfried kohotti päänsä, ja miehekäs, päättävä ilme levisi jälleen\nhänen kasvoillensa.\n\n\"Isä, suo minulle miettimisaikaa!\" lausui hän sointuvalla äänellä.\n\"Salli minun vertailla toisiinsa näitä ehdotuksia. Sillä epäilemättä\ntuntuu minusta matka täältä Madacsányn linnaan pitemmältä ja\nvaikeammalta kuin kulku Bab-el-Mandebin salmelle tai Siperian\njääkentille. Ja vähemmän pelkään Iivana Julman ja hänen joukkojensa\ntyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja kuin tuon naisen\nhyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja\nvenäjän kieltä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta,\nkuin lausun tuon pienen sanan: 'Suostun.' Anna siis minulle\najatusaikaa huomenaamuun saakka!\"\n\n\"Saat! -- Ota kirje mukaasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile Herraa,\nettä hän valaisisi ymmärryksesi ja vahvistaisi sieluasi. Sillä toimi,\njoka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea kuin\nlähetystoimi skyyttien ja muiden villi-ihmisten maissa. _Omnia ad\nmajorem Dei Gloriam_.\"\n\nSiegfried poistui kammioonsa, joka oli ahdas, pieni, kapea, matala,\nviisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä huone. Muuta kalustoa ei\nollut kuin korkea matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva\nseinällä. Hän ei paneutunut heti maata, vaan käveli tuntikausia\nedestakaisin kopissaan ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje\nvirui avonaisena vuoteella, ja siihen, missä tuo kirje oli, ei munkki\nsaattanut päätänsä levolle kallistaa.\n\nKun päätös vihdoinkin kypsyi hänen sielussaan, ei aamu enää ollut\nkaukana. Kirje siirrettiin syrjään vuoteelta, jolle sen sijaan\noikaistiin väsynyt ruumis. Ja pian vaipui Siegfried syvään,\nvirkistävään uneen, josta hän ei edes aamukellon soidessa herännyt.\n\nHän havahtui vasta sitten, kun taloudenhoitaja pudisti häntä\nkäsivarresta.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli hän lattialla.\n\n\"_Ergo_, Siegfried, _tandem_; miten olet päättänyt?\"\n\nSiegfried astui paljaalla jalallaan kirjeen päälle ja vastasi: \"Näin.\"\n\n\"_Bene_, karkaise siis luontosi ja seuraa minua. Pojat odottavat\nvielä rangaistustansa.\"\n\n\"Odottakaahan! Priori sanoi, että ne kaksi vuotta koeajastani,\njolloin minun on täytynyt halvimpia töitä toimitella, ovat lopussa.\nNyt seuraa kolme opiskelun vuotta ja niiden jälkeen vaelluksen aika.\nPyövelin tehtävien harjoittelemisesta ei hän maininnut mitään.\"\n\n\"Erehdyt, Siegfried! Muistelehan! Seitsemäntenä vuonna pitää sinun\nmennä Espanjaan, niin sanoi priori. Se merkitsee sitä, että sinun\nvuoden ajan täytyy olla pyhän inkvisition palveluksessa. Tule siis jo\nnyt totuttelemaan itseäsi sellaiseen toimeen!\"\n\nKauhu valtasi nuoren munkin, kädet putosivat sivuille kuin halvauksen\nsaaneina ja kasvot kalpenivat palttinanvalkoisiksi. Silmät kääntyivät\ntaivasta kohden ja huulet aukenivat, sielunsa silmillä näki hän\nikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin sidotun\nihmeellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana Julman\nsekä inkvisition kidutuskammiot. Nuo kuvat täyttivät hetkeksi hänen\nsielunsa. Hänen päätöksensä horjui, ja lopuksi hänen vastustuskykynsä\nmurtui. Hän nosti kirjeen povelleen ja lausui päättävästi:\n\n\"Minä menen linnaan!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nVielä samana päivänä lähetti luostarin konventti vastauksen\nlinnanrouvalle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli\nyksimielisesti valittu kasvattajaksi linnaan, jonne hän jo seuraavana\npäivänä saapuisi.\n\nUutta tointaan varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen.\nOli vaikeata uskoa, että entinen rääsyinen ja paljasjalkainen\nkerjäläismunkki oli muuttunut tuoksi muhkeaksi, kookasvartaloiseksi,\nsilkkivaatteisiin ja kiiltohattuun pukeutuneeksi isäksi, joka suurta,\nkoirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen astuskeli\nseuraavana aamuna maantietä luostarista Madacsányn linnaa kohti.\nLuostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen päässä.\n\nLinnan portilla oli suuri tungos. Siinä hyppi ja juoksenteli\nuseita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin\nkoiralauman puraisuja. Talossa oli nimittäin suuri lauma kaikenlaisia\nvihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän\nkimppuunsa. Pihassa oli vihainen kukkokin, joka taistelunhaluisena,\nkynnet ja nokka ojossa, lensi sen onnettoman päätä kohti, joka oli\nonnistunut hengissä pääsemään portilla raivoavien koirien kynsistä.\nLisäksi oli vielä nuori linnanherra narrineen, palvelijoineen\nja koiranhoitajineen muurilla vahdissa ja ammuskeli sieltä\njousipyssyllään rauhallisia ohikulkijoita.\n\nErikoisesti sen päivän aamuna, jolloin isä Siegfriedin piti tulla\nlinnaan, oli linnanrouva varustanut miehisen palvelusväkensä\njousipyssyillä niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla\nsopivilla heittoaseilla sekä päästänyt koirat irti, sillä hän arveli\nolevan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat\nahdistivat kunnianarvoista isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi\nhiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta\ntulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken oli saanut\nmetsänvartijalta kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitosclimin, omistaja\noli edellisenä yönä hyökännyt Madacsányn alueelle, tappanut siellä\npaljon metsänriistaa, sidottanut vastarintaa yrittävät kreivittären\npalvelijat puihin ja lisäksi antanut heille kelpo selkäsaunan.\n\nMadacsányn ja Mitosclimin välillä oli nimittäin jo ammoisista ajoista\nvallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa yrittäneet\nratkaista nyrkein, jopa toisinaan aseinkin. Nykyään, kun Madacsányn\nomistus oli joutunut heikomman sukupuolen haltuun, ei tosin riitaa\nylläpidetty enää käsivoimin eikä miekoin, mutta sitä enemmän\nsalakeinoin ja pienin molemminpuolisin partioretkin, joten välit\neivät siis suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet\nmonta vertaa katkerammiksi kuin ennen.\n\nMunkkiraukan rääkkäys haihduttaisi ehkä vähän katkeruutta mielistä!\n\nHeti kun isän musta olemus näyttäytyi portilla, hyökkäsi häntä\nvastaan yhdeksän raivoisaa koiraa. Mutta Siegfried ei ollut arkalasta\nkotoisin. Hän seisahtui rauhallisesti petojen eteen, ja kun ne\närhentelivät purrakseen, aukaisi hän kainalossaan kantamansa suuren\nnahkakantisen kirjan sekä puristi sen taaskin aika läjähdyksellä\nkiinni. Koirat luulivat ammuttavan ja hyökkäsivät sen vuoksi aika\nkiireellä kaikille ilman suunnille jättäen munkin rauhaan.\n\nSiten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori\nherra, hänen tuleva oppilaansa, paraillaan löi palloa palvelijan,\nkoirarengin ja narrin keralla.\n\n\"Hei! Siinä tulee opettaja!\" kirkui palvelija Matyi.\n\n\"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet\", ihmetteli koirarenki\nPetyka.\n\n\"Heitä tuota pappia savipallolla selkään!\" kehoitti nuori herra\nnarria, joka juuri piti palloa kädessään. \"Viskaa keskelle kiiltävää\nsilkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!\"\n\nHerska, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.\n\nMutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen. Ennen kuin märkä pallo\nehti sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin\ntaitavasti takaisin, että se sattui keskelle Herskan naamaa ja tämän\nkarhunnahkalakki vierähti mutaan.\n\nSe oli hauskaa nuoresta herrasta. \"Katsohan pappia!\" kirkui hän.\n\"Tule lähemmäksi, munkki! Sinähän osaat siis heittää palloa --\npeijakas... ja minä kun luulin, ettei munkki muka osaa muuta kuin\nrukoilla ja messuta. Mutta jaksatko lyödä pallon niin korkealle\nkuin Matyi? Matyi on vankka ja paksu poika. -- Näitkö, mihin lensi?\nVähällä oli, ettei ikkunaa särkenyt. -- No koetetaan, mihin sinä\nkelpaat!\"\n\nSiegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin korkealle, että se\nlensi linnan katon yli.\n\n\"Kyllä sinä olet aika peijakkaan munkki! Sinun kanssasi minä\nrupeankin pelaamaan tästä lähtien longaa ja meetaa!\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa?\" imarteli Siegfried.\n\n\"Latinaako? -- -- -- hitto sitä osatkoon, mutta en minä.\"\n\n\"Mutta _longa_ merkitsee pitkää ja _meta_ on sama kuin rajakivi.\nSiten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat.\"\n\n\"Niinkö todellakin?\"\n\n\"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme\nilmaan. Niin tehdessä jää oppi meille itsestään.\"\n\n\"Kuinka? Osaatko sinä paperileijojakin lennättää, sinähän nyt\nharvinainen otus olet? Mutta varmaan et ole koskaan nähnyt niin\nsuurta leijaa kuin minulla on. Katso vain, miten paksu on sitä\npidättävä nuorakin! Tämän voi Matyi vetämällä katkaista. Katsohan,\nMatyi!\"\n\n\"Eihän tuo mitään ole\", vastasi Siegfried, kiersi nuoran\nkaksinkerroin sekä nykäisi sen poikki yhdellä tempauksella.\n\n\"Peijakas! -- Oletpa sinä aika otus... Miten nimitetään leijaa\nlatinaksi?\"\n\n\"_Draco_.\"\n\n\"Entä paperia?\"\n\n\"_Charta_.\"\n\n\"No arkki sitten?\"\n\n\"_Arcus_.\"\n\n\"Siis olen jo oppinut: _draco, charta_ ja _arcus!_ Tämähän on kuin\nlapsen leikkiä. -- Herska!\"\n\n\"Näyttää luistavan kuin rasvattu\", irvisti narri, joka\noli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujakas. --\n\"Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta\nkreiviä yhden vuoden ajan, hänen kuitenkaan mitään oppimatta.\"\n\n\"Koetamme tehdä parastamme\", tuumi Siegfried tyynesti. \"Otamme\nyhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi', ja silloin\nkuin nuori herra ei osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä.\"\n\n\"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Herska -- eikö niin, munkki!\"\nehdotti nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama\nomituinen kasvatusopillinen järjestelmä erikoisesti miellytti. Hän\noli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.\n\nNarria ei ehdotus oikein tyydyttänyt. Hän rupesi sen vuoksi\nestelemään sanoen olevansa liian vanha sellaiseen kunniaan kuin\nsyntipukiksi. Mutta koirarenki tai palvelija soveltuisivat siihen\ntoimeen paljon paremmin. Muuten hän kokonaan tahtoi päästä niin\nvastenmielisestä puheenaiheesta ja kysäisi sen tähden äkkiä\nSiegfriediltä, johtaakseen keskustelun uusiin asioihin: \"Minkä tähden\nolet ottanut mukaasi tuon jättiläiskirjan? Onko tarkoituksesi, että\nnuoren herran pitää oppia se ulkoa?\"\n\n\"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia karkottaessani.\"\n\n\"No, sitten tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen usein.\nMenehän sen keralla nyt ensiksikin armollisen rouvan luo, jossa\nvarmaan kolmetuhatta pirua nykyään asustaa. Koettele niihin\ntaikakaluasi, kelpaako se mihinkään.\"\n\nTämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.\n\n\"Niin -- menehän pappi! Mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini\nhuoneeseen!\" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.\n\nKaikki neljä piirittivät isän, yksi veti kaavusta, toinen tyrkkäsi\nselästä, ja niin kuljettivat he hänet monimutkaisen käytävän ja\nportaitten kautta siihen huoneeseen, josta kuului äänekäs meteli.\nSamassa lensi muudan salin ovi äkkiä auki, ja heidän edessään\nseisoi itse linnan rouva. Nähtyään hänet kiiruhtivat nuori herra,\nkoirarenki, narri ja palvelija pakoon sellaista vauhtia, että\nolivat murskata päänsä nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi\npaikoilleen.\n\nKreivitär oli avannut salin oven äkäisellä ja raa'alla keltaisen,\nrautakorkoisen saappaansa potkaisulla. Nyt hän seisoi keskellä\nlattiaa ylpeänä ja vihaisena ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.\n\n\"No, eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne\nvaivoiksi lähettänyt\", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin hän\nei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi hän selkänsä ja alkoi\nkirkua vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille seuraavaa:\n\"Miksi seisotte siellä suu ammollaan, ikäänkuin olisitte puukuvia!\nKuunnelkaa, mitä sanon, ja tehkää joutuin sen mukaan! Kaikkien\ntalonpoikain, renkien ja palvelijain pitää kiiruusti varustautua\nheinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla, ja rynnätä Mitosclimiin.\nHei pojat -- menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen\nkukko katonharjalle laulamaan! Koska hän on varastanut paistin,\npitää hänen saada tulikin sen karistamiseksi. Yllättäkää roskaväki,\nennen kuin he selviävät humalastaan. Heittäkää heidät kaivoon, jossa\nhe kyllä selviävät! Mutta se nelitorninen ankkalätti, jossa tuo\nvanha riitapukari vielä asustaa, on teidän sytytettävä jokaisesta\nneljästä kulmasta yhtäaikaa. Teidän on se tehtävä, vaikka itse pyhä\nFlórian henkilökohtaisesti tulisi armoa rukoilemaan. Liikuttakaa\nsiis sorkkianne, te mölyapinat! -- Matkaan ja nopeammin kuin salama!\n-- Kuuletteko! -- Mutta mihin joutuikaan tuo tyhmä munkkiroisto? --\nAhaa, tuonne! Mitä hän täältä etsii? No tulkoon nyt ensin hieman\nlähemmäksi!\"\n\nNaisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsassakin oli\nverenpunaisia täpliä. Sieraimet vapisivat, silmät pyörivät\nkammottavasti kuopissaan. Huulista tippui verta, hiusten\nkullanpunaiset kähärät törröttivät sinne tänne ja koko kasvot\nvapisivat kovasta hermokiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa\nja määrätöntä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin lisäsi.\nKreivittärellä oli nimittäin yllään alapuolelle lantioita ulottuva,\nlaajahihainen, paksusta punaisesta silkistä ommeltu nuttu, joka oli\nniin runsaasti kirjailtu kullalla ja raskailla koruompeluksilla, että\nse etäältä katsottuna muistutti tiikerintaljaa. Kaulassa oli pehmeä\nhöyhenkaulus ja vyötäisillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä\ntikari välkkyi. Nutun helman ympärille oli kiinnitetty leveä koriste\nsuurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä kilisivät\nsointuvasti. Edestä oli nuttu niin lyhyt, että se naisen kiivaasta\nliikkeestä jätti näkyviin korkeakantaiset keltaiset saappaat, vieläpä\npunasilkkiset roimahousutkin.\n\n\"No, tule lähemmäksi, pappi!\" ärjäisi hän vihaisesti.\n\nIsä Siegfried lähestyi ja lausui juhlallisesti: \"Rauha ja siunaus\nteille ja huoneellenne!\"\n\nKun kreivitär kuuli munkin äänen, irtaantuivat hänen kätensä heti\ntikarin kahvasta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja kohosivat\notsalle, joko varjostaakseen silmiä hänen nähdäkseen tarkemmin tai\nvain peittääkseen kasvot.\n\nMutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi\nystävällisellä äänellään: \"Vihastuminen turmelee kauneutenne,\narmollinen rouva. Kleopatra ei koskaan kiivastunut ja saikin sen\nvuoksi pitää ihanuutensa elämänsä loppuun asti. Kiukku vääristää\nkasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisen ei\npitäisi milloinkaan menettää malttiaan.\"\n\nVihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leimahteleva puna\nvaaleni, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä.\nMunkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.\n\nSiegfried seisoi jo niin lähellä häntä, että hän saattoi puhua\nhiljemmin.\n\n\"Minkä onnistumattoman koston te nyt tahdotte panna toimeen? Tahdotte\npolttaa, murhata ja ruoskia. Sellaisestahan saa teidän vihamiehenne\nvain hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä. Mutta jos\nte todella tahdotte kostaa Mitosclimin herralle kelpolailla, niin\nkaadattakaa vielä metsän riistaa ja lähettäkää se hänelle lahjaksi!\nSilloin rupeaa häntä varmasti hävettämään suuresti!\"\n\nRouvan kasvot kirkastuivat kuin aurinko myrskyilman jälkeen.\n\n\"Aivan niin\", naureskeli hän iloisin silmin. \"Sillä tavalla minä\nkostankin. Hoi pehtori ja metsästäjät, tulkaa takaisin! Menkää\nmetsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää ne Mitosclimiin\nsellaisin tervehdyksin, että ne ovat minut lähettämiäni hänen\nnälkänsä sammuttamiseksi, ettei hänen tarvitsisi varastamalla hankkia\nelatustaan!\"\n\nTästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi\ntaas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja palvelija\nuskalsivat tulla esiin äskeisen rajuilman jälkeen etsimistään\npiilopaikoista. He olivat nyt aivan varmat siitä, että munkki osasi\nkirjallaan karkottaa pahat henget.\n\n\"Äiti\", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, \"tämä mukava\npappi karkotti sinusta kaikki pirut.\"\n\nMutta silloin sai nuori herra kokea jotakin sellaista, mitä hän ei\nvielä koskaan ennen ollut kokenut. Rouva antoi hänelle nimittäin\nkaikuvan korvapuustin.\n\nPoika ällistyi siitä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.\n\n\"Nallikka, katso tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Mene hänen luokseen\nja suutele hänen kättänsä!\" käski kreivitär alkaen samalla laahata\npoikaa munkkia kohti.\n\nSiegfried puuttui asiaan.\n\n\"Armollinen rouva\", sanoi hän, \"säästäkää poikaanne!\"\n\nSamassa hän kumartui itkevän lapsen puoleen ja peitti hänet\nviitallaan. Poika kyyristyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.\n\n\"Älä itke lapseni!\" sanoi munkki. \"Luota vain äitiisi, sillä hän\nrakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otahan tämä\nkirja ja kanna se huoneeseeni, sillä minä olen tullut tähän linnaan\nruvetakseni sinun opettajaksesi.\"\n\nTämä käsky hämmästytti poikaa siinä määrin, että hän lakkasi\nitkemästä. Uteliaisuus poisti kaiken katkeruuden. Hän tarttui\ninnokkaasti paksuun kirjaan, jossa asui tuo ihmeellinen voima, mitä\nkaikki pahat hengetkin pelkäsivät. Hänessä heräsi harras halu oppia\nitsekin noita kirjan salaperäisiä merkkejä, voidakseen tulla niiden\nkummallisen voiman haltijaksi. Myös narri, koirarenki ja palvelija\nseurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään noita kirjaimien\nmuotoisia tenhomerkkejä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJäätyään kahdenkesken munkin kanssa purskahti kreivitär kaikuvaan\nnauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin hänen\nvihansakin. Kätensä yhteen lyöden hän huusi:\n\n\"Ha, ha, haa! Sinäkö se siis oletkin! Vihdoinkin! Et olekaan kuollut.\nOlet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin jo sinua odottanut ja\nusein äänekkäästi kutsunut. Mutta et vaan ole tullut. Vasta sitten,\nkun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, haa! Oletpa sangen omituisessa\nvalepuvussa tullut luokseni, Teodor Dalnaki!\"\n\nSanottuaan sen laski hän molemmat kätensä isän olkapäille, silitteli\ntämän kuopalle painunutta poskea ja toi kasvonsa hyvin lähelle,\njolloin silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.\n\n\"Nimeni on isä Siegfried!\" sanoi munkki niin tyynesti, ettei yksikään\nhermo hänen kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen syleilikin häntä\nniin intohimoisesti.\n\n\"Valehtelet!\" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin kaapuun.\n\"Tämä on vain valepuku.\"\n\nSamassa repäisi hän Siegfriedin viitan rinnasta auki luullen\nlöytävänsä sen alta kullalla kirjaillun samettinutun, mutta turhaan.\nSieltä näkyi vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuiitat\nkäyttävät, halvimmasta palvelusveljestä aina kenraaliin asti.\nAukaistuaan vielä paidan rinnankin huomasi hän rautaisen ristin,\njoka oli kiinnitetty kaulan ympärille kiedottuihin vitjoihin. Ristin\nterävä syrjä oli kreivittären kiihkeästi syleillessä painunut niin\nsyvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.\n\n\"Minä olen se, miltä näytän\", sanoi Siegfried uudelleen niin jäisin\näänin ja kovin katsein, että kaikki iloisuus katosi kreivittären\nkasvoilta.\n\nHäntä värisytti, ja mustat silmät tuijottivat konemaisesti\nrautaristiin. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti\npäänsä taaksepäin.\n\n\"Tämä on varmaan unta! Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä!\"\n\n\"Rauhoittukaa, hyvä rouva! Olemme valveillamme. Näkemänne on pelkkää\ntodellisuutta.\"\n\n\"Teodor!\"\n\n\"Teodor on kuollut.\"\n\n\"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan?\"\n\n\"Ei, vaan taistelussa oman minänsä kanssa.\"\n\n\"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuulunut.\"\n\n\"Niin, tuon kaksintaistelun jälkeen, jossa tapoin erään, ei. Tiennet\nkai syyn?\"\n\n\"En tahdo sitä tietää, älä siis muistuta siitä. Koko juttu suututti\nminua tarpeeksi jo silloin.\"\n\n\"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle aina öisin.\"\n\n\"Miksi et tappanut häntä oikein kunnollisesti? -- Minua eivät aaveet\nainakaan kiusaa.\"\n\nNiin sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.\n\nSiegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa\nvastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. \"Kun tuo nainen\nkerran joutuu helvettiin\", ajatteli hän, \"viettelee hän itse\nsaatanankin, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä kärsiä tuskaa,\ntulee hänestä varmaankin Belzebubin puoliso ja tuon kamalan paikan\nkuningatar.\" Ääneen hän sanoi: \"Mitosclimin linnanherra kiusaa minua.\"\n\n\"Minua myös. Hän ei muuta teekään kuin kiroilee meitä. Jos nuo\nmanaukset toteutuisivat, ei taivaassa olisi enää yhtään salamaa eikä\nhelvetissä yhtään paholaista. Mutta minua sellainen vain naurattaa.\"\n\n\"Sitä pahemmin ovat nuo hänen kironsa sattuneet minuun. Hän on\nlähettänyt minulle uhkauksen, että jos vain hiukankaan seurustelen\nhänen tyttärensä kanssa tai vain katselen häntä, pannaan lapsi\nsielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverrettu vene] ja\npäästetään sitten turvatonna lipumaan virran mukana. Ja Mitosclim\npitää sanansa, siitä saat olla varma.\"\n\n\"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että luovuit maailmasta\nja sulkeuduit luostariin. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties\nrupesitkin munkiksi vain sen tähden, että pääsisit tähän luostariin\nja siten lähelle mielitiettyäsi?\"\n\nNaisen jokainen sana ilmaisi lemmenkateutta ja vihaa.\n\n\"Erehdyt. Kun olin päättänyt luopua maailmasta, matkustin Roomaan ja\nyhdyin siellä jesuiittain veljeskuntaan. Saatuaan tietää kotipaikkani\nlähetti kenraali minut Madacsányn luostariin.\"\n\n\"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!\"\n\n\"Minun oli pakko totella. Tulin siis sinne katumaan syntejäni.\nToimittelin raskaimpia ja halvimpia töitä. Kuljin kerjäten talosta\ntaloon ja kylästä kylään, kiusasin ruumistani ja sieluani yhtäaikaa.\"\n\n\"Saadaksesi vain nähdä hänet.\"\n\n\"Ei, vaan voidakseni hänet unohtaa.\"\n\n\"Etkö todellakaan ole tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö ole kuullutkaan\nhänestä mitään? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Luultavasti odottaa\nhän sinua yhä.\"\n\n\"Turhaan saa hän minua odottaa. En edes rukoillessani uskalla häntä\nmuistella. Minähän olen nykyään vain raaka ja tunnoton erakko.\nRuususeppele ei enää paina ohimoitani, vaan ainoastaan käsiäni. Sen\ntuoksu ei ole enää tuore, eivätkä sen piikit enää pistele.\"\n\n\"Ja miksi valitsi luostarikonventti juuri sinut opettajaksi\npojalleni?\"\n\n\"Muut pelkäsivät sinua.\"\n\n\"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä\npelkäsit eniten ja tulit kuitenkin. Tulit naisen luokse, jota vihaat,\njonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella,\njonka niin usein olet kylmästi työntänyt luotasi ja josta tiedät,\nettä hän niin intohimoisesti rakastaa sinua, että hän on kirjoitellut\nikkunaruudutkin täyteen nimeäsi ja alituiseen sinua ajatellut sekä\nvalveilla ollessaan että nukkuessaankin. Tästä kaikesta huolimatta\ntulit sinä tänne!\"\n\n\"Käskettiin, ja minun täytyi totella.\"\n\n\"Ja missä tarkoituksessa tulit?\"\n\n\"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan.\"\n\n\"Ha, ha, haha! Tahtoisin mielelläni tietää, mitä tuolla tarkoitat?\"\n\n\"Tulin kasvattamaan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä\nopettamaan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja.\"\n\n\"Tiedän, tiedän. Herrat jesuiitat pelkäsivät, että minä vihoissani\nlähetän poikani latinalaiseen Saros-Patökin kouluun, annan hänen\nkääntyä kalvinilaiseksi ja lahjoitan omaisuuteni kollegiumille. Siitä\nheidän hurskas intonsa johtuu.\"\n\n\"Ehkäpä.\"\n\n\"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin\nkirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät\nopettajat samalla niiden rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun\nrippi-isäni!\"\n\n\"Tiesin sen.\"\n\n\"Vai tiesit sinä sen! Mutta et aavistanut, että sanat, joita\npäivittäin tulen korviisi kuiskaamaan, ja joita sinun pakostakin\ntäytyy kuunnella, eivät vie ainoastaan minua, vaan myöskin sinut\nkadotukseen. Synti, josta sieluni päästät, kiihdyttää vain omia\nhimojasi. Ja kun siunaten lasket kätesi päälaelleni, polttavat\nhiukseni sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö sinä kaiken tämänkin?\"\n\n\"Oi, tiesin!\"\n\n\"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua silloin, kun polvistun\nrippituoliin ja kuiskaan korvaasi: _Pater peccavi_. Minä rakastan\nerästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti.\nSen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin.\nKoko _Litania_ on minusta vain täynnä hänen nimeänsä. Kaikki\npyhimyskuvatkin ovat mielestäni vain hänen näköisiänsä. En voi tehdä\nparannusta, sillä rakastan syntiäni, se tuottaa minulle suloista\nnautintoa. _Mea culpa, mea culpa!_ Minulla oli hyvä, uskollinen\npuoliso, lempeä kuin kyyhkynen ja lauhkea kuin lammas. Mutta minä\nkatkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän, olin kenties syynä\nhänen kuolemaansakin. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä\nluulin saavani omakseni rakastamani miehen. _Mea culpa! Mea culpa!_\nKuule minua, Herra ylhäinen! Armahda minua! Mutta hänen sydämensä\nei välittänytkään minusta, sillä hän lempi erästä kauniimpaa,\nparempaa ja viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain\nilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen\nrakastajaa vastaan. Tapahtui kaksintaistelu, jossa tuo onneton mies\npuhkaisi lemmittynsä veljen sydämen. Siten erotin kaksi toisiinsa\nkiintynyttä sielua. -- Ole minulle laupias! En rukoile armoa, tahdon\nainoastaan oikeutta. Pyydän itselleni vain miestä, jota rakastan.\nAnna, Herra taivahinen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun\npalveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini\nja piilotan koko maailmalta. Sitten olen valmis hänen kerallaan\nmatkustamaan vaikka helvettiin!\"\n\nKreivitär heittäytyi kasvoilleen lattialle ja suuteli miehen tomuisia\nkenkiä, samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.\n\nTuo onneton naisparka säälitti Siegfriediä. Hän laski kätensä\npolvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:\n\n\"Jumala antakoon anteeksi sinulle kaikki syntisi, eksynyt, kurja\nnaisraukka!\"\n\nSanottuaan sen poistui isä Siegfried, mutta rouva suuteli hänen\nkenkiensä jättämiä jälkiä, noita savisia, kuraisia ja märkiä jälkiä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPaksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli tuonut mukanaan, ei\nollut mikään pahojen henkien karkotusväline, vaan teos, jonka varmaan\npiru itse oli toimittanut ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa\nse oli ollut Madacsányn luostarin kirjastossa, aikoja ennen kuin\nIgnatius Loyola oli jesuiittaveljeskunnan perustanut. Ennen Jeesuksen\nveljeksiä olivat nimittäin karmeliitat hallinneet Madacsánya.\nNiillekin oli kirja ollut outo ja tuntematon sekä ikään että\nalkuperään nähden ja tuottanut salaperäisyydellään paljon päänvaivaa.\nOli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat kaikkien lehtien\nlaitoihin tiheään kirjoitetut latinankieliset muistiinpanot. Niin\npaljon olivat tutkijat saaneet selville, että kirja oli kirjoitettu\neräällä vanhalla, _Sekijakah_-nimisellä kielellä, jota vanhan ajan\narabialaiset viisaat käyttivät salaisessa kirjeenvaihdossaan. Muuta\nvarmuutta ei vielä ollut saatu.\n\nKirjan nimi oli: \"_Eitukluk Uttalas_\". Ensimmäinen sana muistutti\njotakin neekerikieltä, jälkimmäinen taasen tuntui olevan tatarilaista\nalkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.\n\nKirjaa oli luostarissa käytetty kahteen erilaiseen tarkoitukseen. Kun\nmuuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä, ja\nkun mentiin ulos, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä\nkuin oltaisiin matkalla johonkin rauhallisia opintoja harjoittamaan.\n\nViimemainitussa tarkoituksessa oli Siegfriedkin ottanut sen\nmukaansa. Ehkäpä hän myöskin oli arvellut, ettei Madacsányn linnassa\nollut yhtään kirjaa, jota tutkimalla olisi voinut kuluttaa ikäviä\niltapuhteita, ja senkin vuoksi tuonut sen kainalossaan tutkiakseen\ntuon salaperäisen kirjan merkkejä. --\n\nNuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfriedin. Mutta\nhän ei saanut unta narrin kertomatta satuja. Herskan piti siis joka\nilta puoleen yöhön saakka istua lapsen vuoteen ääressä ja kertoa.\nTietämättä, mitä tuona aikana oikein tekisi, otti Siegfried eräänä\niltana kirjan mukaansa aikansa kuluksi. Ja senkin jälkeen, kun nuori\nherra kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä ilkeät\nunennäöt kiusasivat lasta. Hän heräsi usein ja rupesi itkemään,\njolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.\n\nTuo arabialainen kirja oli mainio pitämään munkkia hereillä. Narrilla\npiti olla viiniä, muuten hän ei voinut valvoa.\n\nNiin he istuivat usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä.\nSiegfriedillä oli edessään kirja ja lyijyinen mustepullo, narrilla\nviiniruukku ja pikari.\n\n\"Kuulehan, isä!\" sanoi narri kerran, \"jos joku näkisi meidät näin\ntoistemme vieressä istumassa, ei hän varmaankaan heti voisi erottaa,\nkumpi meistä on narri, kumpi viisas.\"\n\n\"Epäilemättä luulisi hän sinua viisaaksi ja minua narriksi\", vastasi\nSiegfried.\n\n\"Jos tahdot, saat minulta viisautta, sillä ruukkuni on sitä täynnä!\nHuolitko?\"\n\n\"En juo viiniä.\"\n\n\"No mitä tuossa pöntössäsi sitten on?\"\n\n\"Siinä on mustetta.\"\n\n\"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.\nAnnahan minulle kulaus pöntöstäsi!\"\n\n\"Ei mustetta saata juoda.\"\n\n\"No mitä sillä tehdään?\"\n\n\"Teroitetaan höyhenkynä -- näin, sitten kastetaan ja piirretään\nkirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremman arvoisia kuin viini\nihmisen huulille.\"\n\n\"Noo -- anna nyt minulle edes pieni tilkkanen, jotta saan tietää,\nmiltä se maistuu!\"\n\n\"Ei tätä voi juoda.\"\n\n\"Onko nuo ison kirjasi koukerot sillä tehty?\"\n\n\"On! Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä.\"\n\n\"Etkö ymmärrä! Mutta silloinhan ei kirja ole sinulle suuremman\narvoinen kuin minullekaan? Yhtä hyvinhän minäkin voisin siinä istua\nja seurata sormillani variksenvarpaita!\"\n\n\"Olet oikeassa, narri.\"\n\n\"Sanonpa sinulle jotakin. Jos vain juotuani mustettasi opin kirjaasi\nlukemaan, tahdotko sitten ottaa naukun viinituopistani?\"\n\n\"Siihen kauppaan voin suostua.\"\n\n\"No, odotahan sitten vähän. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muudan\nköyhä ylioppilas, jonka kanssa valvoin monet illat saman pöydän\nääressä. Hän raapusteli myöskin höyhenkynällä variksenvarpaita\npaperille, kuten sinäkin. Mutta sen sijaan, että hän olisi\nkuljettanut kynää vasemmalta oikealle kuten sinä teet, teki hän\npäinvastoin. Sinun pitäisi myöskin koettaa kuljettaa sormiasi siten.\nMikä on tuon suuren kirjan nimi?\"\n\n\"_Eitukluk Uttalas_.\"\n\nNarri mietti hetkisen ja päästi sitten suuren naurunhahatuksen.\n\n\"No enkö minä jo sanonut!\" kirkui hän, \"että ensiksi kykenen sinun\nmustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat\narvoituksen ratkaistuksi! _Eitukluk Uttalas_ on sama kuin 'salattu\nkulkutie'!\"\n\nSiegfried avasi suunsa ja silmänsä selkoselälleen. Siinä se nyt\noli. Mitä kirjanoppineet kahtenasatana vuotena eivät olleet saaneet\nselville, sen narri ratkaisi kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!\n\nKirja oli arabialaisilla kirjaimilla takaperin kirjoitettua unkarin\nkieltä.\n\nNyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle.\nHyvin se tuntui sujuvankin. Ensin luki hän kaksi riviä, sitten\nkolme ja niin koko sivun! Kuta enemmän hän luki, sitä punaisemmiksi\nmuuttuivat hänen poskensa, silmät alkoivat loistaa ja kasvojen kovat\npiirteet sulivat sulamistaan. Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi\nraskaasti pöydälle.\n\n\"Katselkaahan vain!\" kirkui narri. \"Hurskas isä on juopunut omasta\nmusteestaan.\"\n\nSiegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti seisaalleen.\n\nKirja ei suinkaan ollut sellainen, että paholainen olisi sitä\npelännyt, sen sisältö oli päinvastoin mieluista iankaikkisuuden\nisälle.\n\n\"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Ota nyt sinäkin kulaus\nminun pullostani!\" sanoi narri voitonriemuissaan sekä täytti pikarin\nreunojaan myöten viinillä.\n\nMuinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta\nkahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut päässyt kostuttamaan hänen\nhuuliaan. Sillä tuon tuliliemen vaahto on helvetin tien viitta, jonka\nosoituksesta monet sekä nuoret että vanhat tekevät syntiä.\n\nMunkin kasvoilla kuvastui voimakas viininhimo.\n\nKirjan sisältö oli varmaankin sellaista tulta, että jokainen, joka\nsiitä siemauksenkaan hörppäsi, tunsi tulen syttyvän rinnassaan ja\ntarvitsi sammutusainetta.\n\n\"Tuo pikarisi tänne!\"\n\nNarri totteli käskyä kiireesti, ja munkki tarttui pikariin vapisevin\nkourin ja vei sen huulilleen. Ensin koskettivat hänen huulensa vain\nhiukkasen tuohon taikanesteeseen, mutta pian hän tyhjensi koko\nsisällyksen yhdellä siemauksella. Sillä oli sama vaikutus häneen\nkuin johonkin sellaiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ole viiniä\nmaistanut.\n\nHän nojasi tuolinsa selustaan veltosti ja kasvoissa heijastuivat kuin\nkuvastimessa kaikki ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisäisten\nsilmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet hymyilivät. Vaistomaisesti hän\ntarttui tuohon ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.\n\nSilloin säikähti poikanen niin kovasti, että hän putosi huutaen\nlattialle.\n\nMunkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet\nhuolellisesti jälleen vuoteeseen, puhuen samalla rauhoittavia sanoja.\nLapsi tulikin levollisemmaksi, peloittavat unikuvat häipyivät ja\ntäysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan\nsekä vaipui sikeään uneen.\n\n\"Sinusta tulisi mainio lapsenhoitaja!\" sanoi narri. \"Tällaisissa\ntapauksissa on minun ennen täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren\nkreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni saadakseni hänet\ntyyntymään. Ja sinä sait hänet rauhoittumaan yksinkertaisesti vain\nsiten, että sivelit hänen otsaansa. -- Hoi, otetaanpa vielä pieni\nnaukku!\"\n\n\"En huoli enää sinun viinistäsi.\"\n\n\"No, särvi sitten omaa viiniäsi taasen!\"\n\nMunkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että kirja oli auki,\nvaikka hän äsken oli sen sulkenut. Hänen mieleensä juolahtivat\nkaikenlaiset kummitusjutut.\n\n\"Oletko sinä koskenut kirjaan?\" kysyi hän narrilta.\n\n\"En ole enkä koskisikaan, vaikka minulle luvattaisiin koko Madacsányn\nlinna ja sen kaunis haltijatar vielä kaupanpäälliseksi.\"\n\nMunkki istuutui nojatuoliin sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen\nkirjan lukemista.\n\nKuta enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoivat hänen kasvonsa\nilmaista, että hänen tiedonjanonsa oli herännyt. Jokainen luettu sivu\nvain lisäsi sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi enää panemaankaan\nkiinni, ennenkuin viimeinen rivi olisi luettu.\n\nVihdoin sanoi munkki narrille: \"Noudahan minulle koko ruukullinen\nviiniä!\"\n\nKun sitten nouseva aurinko aamusella kultasi maalattuja\nikkunanruutuja, kuorsasi narri pöydän alla, mutta pappi tirkisteli\nyhä kirjaansa. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.\n\nTuo kirja \"_Eitukluk Uttalas_\" ei ollutkaan mikään salaperäinen\nnoitakirja, vaan erään arabitimunkin kirjoittama teos. Lopussa oli\nselitys, miksi kirja oli kirjoitettu niin kummallisilla kirjaimilla\nja miksi nuo kirjaimet oli niin oudosti järjestetty.\n\nSe sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka\nWaag-virran alitse kulkien yhdisti Madacsányn ja nelitornisen\nMitosclimin linnan.\n\nSiihen aikaan kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö János Hunyady\ntaisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan,\nolivat molemmat linnat erään böömiläisen rosvojoukon hallussa.\nSiellä saivat rosvot rauhassa mellastella ja harjoittaa ilkeyttään\npitkät ajat, koska Unkarin sotilaat olivat rajoilla varjelemassa\nEurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, ettei\nkukaan, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ehdi hätistellä\nhyttysiä korviltaan. Vihdoin alkoivat maan aateliset kuitenkin\nahdistella heitä kreiviensä ja voivodiensa johdolla. Mutta ihme\nja kumma! Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä\nvalloitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita, kun\ntoinenkin valloitettiin. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelut\nja mellastukset ympäristössä. Rosvot käyttivät kulkutienään ja\npakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alitse kulkevaa\ntunnelia.\n\nSellaista jatkui vuodesta vuoteen, kunnes Mathias kuningas nousi\nvaltaistuimelle. Vahvistettuaan valtansa ulkonaisia vihollisia\nvastaan hän käänsi puhdistavat aseensa järjestämään sisällisiä oloja.\nMuudan joukko-osasto lähti kurittamaan noita böömiläisiä rosvoja.\nMadacsány ja Mitosclim piiritettiin yhtäaikaa.\n\nRyövärit pakenivat ensin Mitosclimista Madacsányyn, mutta sielläkin\nolivat kuninkaan joukot vastassa. Pako oli niin ollen mahdotonta. Ja\nkumminkaan ei heitä koskaan saatu kiinni.\n\nSiihen aikaan kirjoitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän\nkuvaili tarkasti ja perinpohjaisesti, kelle linnat kulloinkin olivat\nkuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi.\nTämän teki hän sen vuoksi, että jos jälkeentulevaiset sattuisivat\nerehdyksessä joutumaan tunneliin, he pääsisivät sieltä pois, ja myös\nsen tähden, että jos joidenkuiden päähän pistäisi ryhtyä etsimään\nniitä runsaita aarteita, joita ryövärit hänen luulonsa mukaan olivat\nkoonneet erääseen sivuholviin, he löytäisivät ne. Näistä aarteista\npuhuttiin muuten sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta\nmonituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitten kerrottiin, kuinka\nryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen naisen sekä\npitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuoltuaan hänet oli haudattu\nsangen loistavin juhlamenoin erääseen tunnelin salakäytävään.\n\nMihin rosvot olivat piirityksen aikana joutuneet, ei kirjassa\nkerrottu. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan\nsotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään\nolevansa auttamattomasti hukassa, salpautuneet johonkin käytävän\nsivuaukeamaan vapaaehtoisesti kuolemaan, sillä he tiesivät hyvin,\nettä jos he elävinä joutuisivat kiinni, hirtettäisiin heidät armotta.\n\nMutta voittajat saivat kumminkin paljon kultaa ja hopeaa saaliiksensa.\n\nLinnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän\npäätekohdat unohtuivat niin, ettei niitä enää lopulta lainkaan\ntiedetty olevan olemassakaan. Vähitellen häipyi muisto käytävistäkin\nihmisten mielistä.\n\nTämä salaperäinen kirja olisi kumminkin voinut sen kaikille kertoa,\njos kaikki vain olisivat osanneet sitä lukea. Mutta siihen oli\nainoastaan isä Siegfried pystynyt.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVastapäätä Madacsánya loistaa Mitosclimin linna. Se loistaa oikein\nsananmukaisesti, sillä sen neljä tornia on katettu kiiltäväksi\ntinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niihin paistaessa\nleimuavat kuin suuret tuliroihut. Tornit on rakennettu venäläiseen\nsipulityyliin. Vielä viideskin torni kohottaa solakkaa huippuansa\nhopeapoppelien välistä. Se on koristettu ristein, kun toisissa sitä\nvastoin on tähti.\n\nTuosta viidennestä tornista voi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se\non jolloinkin kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat\nrakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra,\nGrazian Likaway, oli perinyt sen äidiltään. Tämän äiti, Susanna\nSyuhay, oli innokas katolinen. Hän oli antanut linnan pojalleen\nsillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin\nentisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa\nsijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki\npitämään siellä ainakin kerran viikossa messu, huolimatta siitä,\noliko siellä kuulijoita vai ei.\n\nPoika olikin täyttänyt äitinsä testamentin määräykset, sillä muussa\ntapauksessahan olisi koko linna joutunut valtiolle.\n\nKatolinen kirkko sijaitsi siis edelleenkin Mitosclimin pihassa.\nHeleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianin ei\nollut tarvinnut sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä Teplan lukkariakaan\njuuri kielletty, jos hän tahtoi, tulla sitä määrättyinä aikoina\nsoittamaan.\n\nMutta kumminkin oli asianlaita niin, että jos hurskaat naiset joskus\nolisivat eksyneet tähän kirkkoon hartauttaan harjoittamaan, olisi\nse ilahduttanut ja kenties huvittanutkin ainoastaan messua lukevaa\npappia, mutta ei olisi virkistänyt heidän omaa sieluaan ollenkaan.\n\nKello oli ylhäällä tornissa, mutta siinä ei ollut minkäänlaista\nhihnaa eikä soittonuoraa, eikä sinne ollut minkäänlaisia portaitakaan\ntai tikapuita. Teplan lukkari ei siis olisi mitenkään voinut\nsoittaakaan kelloa, vaikka hän sitä varten olisi Mitosclimiin joskus\ntullutkin.\n\nMutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan\nhurskas ihminen olisi jalallaankaan astunut kirkkoon siellä olevan\nalttaritaulun tähden. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja\nkuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. Aihetta tosin ei kukaan olisi\npystynyt moittimaan, ellei sitä olisi käsitelty niin jumalattomalla\ntavalla kuin tuossa taulussa. Pyhimyksen kiusaajana esiintyi siinä\nnimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu alaston nainen.\nSen nähtyään kääntyi jokainen todellinen hurskas sielu jo kirkon\novelta takaisin ja kiiruhti pakoon. Sellaiset alttaritaulut saattavat\nkenties kyllä sopia kuumaverisille italialaisille, mutta näiden\nvuoriseutujen asukkaat eivät niitä ymmärrä.\n\nLuonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ole ollut\nhalua tulla lukemaan messua samaisen alttaritaulun ääreen, jolloin\nhänen olisi pitänyt siihen katsoa. Mitosclimissa oli kuitenkin\nmuudan viaton olento, jota tuo julkea alttaritaulu ei lainkaan\nloukannut, nimittäin linnanherran tytär, Magdaleena, joka oli ainoa\npaavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, vaan koko kylässäkin.\nUnkarin lain mukaan jakavat nimittäin protestanttisen isän ja\nkatolisen äidin lapset taivaanriemut siten, että pojat perivät isän\nja tyttäret äidin uskonnollisen katsomuksen. Herra Grazian Likaway\noli kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja.\nSitä vastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Linnanherra\noli niin ankara uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut\ntämän sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes\nkantaa rukousnauhaakaan. \"Joka tahtoo harjoittaa hartautta, menköön\nkirkkoon! Sehän on aivan lähellä.\" Linnan takaportilta johti sinne\nvuosisatoja vanha, jättiläislehmusten reunustama mutkainen tie,\njolla siihen aikaan kuitenkin kasvoi niin korkeata ruohoa, että sitä\noli vaikea kulkea. Ympärillä oleva alue oli sitä paitsi karhujen\nasuntopaikkana. Herra Likawaylla oli lisäksi kaksi muhkeata kesyä\nkarhua, jotka saivat juoksennella vapaina linnan ja kirkon välisellä\nmaankappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikka linnan ja puutarhan\nvälissä olikin korkea ja paksu kivimuuri, kuului petojen kumea\nkarjunta selvästi kartanon puolelle.\n\nNuo karhut olivat myöskin osaltaan suurena syynä siihen, että\nkirkkotie oli saanut niin ruohottua. Sillä eihän kukaan juuri\nmielellään mene rukoilemaan sellaiseen paikkaan, jossa kesken parasta\nhartautta voi joutua karhujen raadeltavaksi.\n\nKun linnan torninvartija ilmoittaa torvensa äänekkäällä törähdyksellä\nillan seitsemännen tunnin alkaneen, aukeaa muudan karhupihalle päin\noleva ikkuna, ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat\nnuo molemmat pedot aika vauhtia, ilmoittaen silloin tällöin kumealla\nmurinallansa, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa\nmuistuttava ihmisääni lausuu kummankin karhun nimen ja samalla\nasetetaan suuri, verinen lihankimpale ruohikkoon. Pedot ottavat\nsen ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja hampain\nveriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä siitä itselleen niin suuren\npalasen kuin suinkin. Karhut ovat kaksosia ja epäilevät sangen\nsuuresti toisiaan. Toinen luulee aina, että veli on saanut suuremman\nkappaleen, ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen se hyökkää sen vuoksi\ntämän kimppuun. Toisella on samanlaiset mielipiteet ja se menettelee\nluonnollisesti samalla tavalla. Siten syntyy tulinen tappelu, joka\nlyhyin väliajoin sekä luita ja ytimiä vihlovin karjahduksin jatkuu\nkoko yön.\n\nLinnanmuurin ikkuna sulkeutuu, ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.\n\nVähitellen voittaa yö, ja hämärtävän päivän ja Waag-joen sumut\nkietovat koko laakson kosteaan ja pehmeään verhoonsa. Linnan\npohjoinen sivusta on aivan pimeä, sen ikkunoista ei näy edes heikkoa\nkynttilän valoakaan. Mutta kaikkien nukuttua aukenee kirkkotielle\njohtava takaportti hiljaa ja narisematta. Muudan nainen hiipii siitä\npuutarhaan kuin unikuva tai ilmestys. Pitkä, valkoinen viitta kietoo\nlaskoksiinsa solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta\nharsohuntu. Nainen katselee ympärilleen, kuuntelee, tutkii, lähtee\nvihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin, eikä\nhänellä ole lyhtyäkään mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise,\nsillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen mekko osoittaa, missä\ntuo keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, ja kaksi muodotonta\nmöhkälettä kiiruhtaa juoksujalkaa kulkijaa kohden. Niiden valkoiset\nhampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei edes\nkirkaise säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle\nhunajakakkuja, noita karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat leivokset\nsukkelasti suuhunsa ja murisevat tyytyväisesti. Sillä aikaa rientää\nolento nopeasti kuin salama ruohon peittämää tietä kirkon ovelle.\nAvattuaan sen hän menee sisään ja sulkee sen jälleen.\n\nMitä mahtaa tuo yksinäinen valkoinen haamu etsiä kappelista\nyösydännä, synkässä pimeydessä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Grazianilla oli sinä päivänä luonansa paljon vieraita, sillä\npäivä oli merkityksellinen sen vuoksi, että se oli hänen ainoan\npoikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian\nmaahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille,\nylioppilaille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia\ntullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla\ntapaa kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna\nmakasi suuressa salissa ja toverit lähestyivät sitä toinen toisensa\njälkeen sekä tarjosivat ruumiille täytettyä pikaria, jonka he\nsen jälkeen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista\nylösnousemusta.\n\nGrazian oli pitkä, leveähartiainen mies, joka ontui toista jalkaansa\nluuvalon tähden. Kasvot olivat kuparinväriset, silmät verestävät,\nluomet olivat turvoksissa ja niitä reunustavat paksut ja karkeat\nkulmakarvat törröttivät kaikkiin ilmansuuntiin, kuten hänen suuret\nviiksensäkin. Hän oli ajellut päälakensa ja takaraivonsa aivan\npaljaiksi turkkilaiseen tapaan, ainoastaan etualalle oli jätetty\npalmikot, jotka aina päässä olevan lakin alta riippuivat ohimoille.\nPaksun kaulan alta suunnaton lihavuus peitti mahtavina poimuina\nkankean nutun kauluksen, ja alaspäin riippuvat posket piilottivat\nmelkein kokonaan kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt viitta oli\nhuolettomasti heitetty hartioille ja paidan hihansuut oli sidottu\nnuorilla ranteitten kohdalta. Kuten kaikesta voidaan päätellä,\nei hän kiinnittänyt ollenkaan huomiota pukuunsa. Siinä oli hänen\nmielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit vain olivat kultaa. Miekkaa\nhän ei käyttänyt ollenkaan, mutta sen sijaan oli leveän turkkilaisen\nvyön alle pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen,\nkomeiden saapasten toisesta varresta näkyi käyrän puukon loistavasti\nkoristettu pää. Hänen liikkeensä ilmaisivat kärsimättömyyttä ja\nkopeutta, jotka eivät suvainneet vastaansanomista. Kun hän oli\nvihainen tai ikävystynyt, oli häntä kamala katsella. Keskusteleminen\nhänen kanssaan oli mahdotonta. Siitä, mitä toinen sanoi, hän ei\nvähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kenellekään.\nMutta sen, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin\nmielipiteeksi. Kun hän suvaitsi sanoa jollekin jotakin, oli se käsky,\njota heti oli vastaansanomatta toteltava, muuten sai niskoittelija\npian tutustua lähemmin herran paksuun, koukkupäiseen keppiin.\n\n\"Mene, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisen\nsielun puolesta!\" kehoitti Grazian tullessaan karhuja ruokkimasta.\n\nNämä sanat oli nähtävästi joku jo ennakolta iskenyt hänen päähänsä,\nja kukapa se muu olisi ollut kuin herran eroamaton seuralainen,\nmestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin\naina tukea, hänen piti aina nojautua jonkun toisen olkapäähän.\nSamanlaisen tuen tarvitsi myös sielukin, vaikka se ei ollut\nläheskään niin suuri kuin ruumis. Päinvastoin tarvitsi se vain hyvin\npienen tilan eikä kyennyt lähimainkaan täyttämään tuota muhkeata\nruumista kokonaan. Sen tähden täytyi mestari Mathiaksen ajatella\nlinnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän\nmerkeillä. Grazianissa ei nimittäin ollut miestä muodostamaan edes\nvähäpätöisintäkään ajatusta omin voimin. Häntä johtivat yksinomaan\nvietit, vaistot ja äkilliset päähänpistot, jotka määräsivät hänen\nkoko toimintansa ja elämänsä.\n\nMestari Mathias oli huolehtinut myös tästä maahanpaniaisten\nmuistopäivän viettämisestä. Hän oli kantanut ruokaa ja juomaa,\npitänyt huolta siitä, että oli saatu sopivia juhlavieraita,\njuoppolalluksia, narreja, kerjäläisylioppilaita, luostareista\nkarkotettuja munkkeja, rappiolle joutuneita aatelisia, kaikenlaisia\nseikkailijoita, sellaisia, joilla on koti joka paikassa ja\nsänkyvaatteet selässään, slovakialaisia laulajia, Puolan juutalaisia\nym. roistoja. Kaikilla niillä oli suuri kurkku ja avara vatsa sekä\nsuuri varasto rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei\nGrazian Likawayn juhlissa tarvittukaan.\n\nEräässä korkeassa, holvikattoisessa salissa, johon mahtui kaksisataa\nvierasta, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma\nolivat jo tehneet velvollisuutensa ja nyt vaadittiin myös jotakin\nhenkevämpää. Ja sellaista saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin\npuhaltajat, jotka myöskin tanssivat säveliensä mukaan. Sitten\nesiintyi kaksi nälkiintynyttä slovakialaista ylioppilasta paljain\njaloin, rikkinäisin vaattein ja vanukkeisin hiuksin. He lauloivat\nensiksi kaikenlaisia hurskaita latinalaisia virsiä, mutta kun\nvieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehuja,\nalkoivat nuo veitikat viritellä maallisempiakin lauluja, joiden\nsanat ja nuotti lopuksi muuttuivat hyvin irstaiksi. Muutamat laulut,\njotka esitettiin jonkinlaisella murteella, mihin latinan, slovakian\nja unkarin kielet oli sotkettu yhteen kauheaksi sekamelskaksi,\nhuvittivat maahanpaniaisväkeä niin, että he paiskautuivat pitkäkseen\nlattialle ja kierittelivät siinä vatsojaan pidellen ja ollen\npakahtua naurusta. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä\nmurahdellen eteensä tuijottaessaan.\n\n\"Nämäkin laulut olisi hän kyennyt paremmin laulamaan ja vieläpä\nopettamaankin noita ylioppilaita tässä suhteessa. Hän se vasta\nosasikin pitää hauskaa!\"\n\n\"Hän\" oli tuo kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri\nvietettiin.\n\nPaljosta ryyppäämisestä uupuneina kallistuivat ylioppilaat\nvihdoin pöydän alle. Mutta eipä ilo sen vuoksi loppunut. Mestari\nMathiaksella oli jo varalla kolme Galitsian juutalaista. Nyt tuotiin\nheidät saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen\nsekä hierottiin partaan survottua pippuria. Kun sitten toinen tai\ntoinen aivastaessaan heilautti äkkiä päätänsä sekä samalla sai\nnaapurinsakin älykopan keikkumaan, ei yksikään vieras saattanut\nolla nauramatta. Mutta linnanherra ei vain nauranut. Hänen silmänsä\ntäyttyivät kyyneleillä hänen sopertaessaan: \"Myös tällaista hän taisi\nparemmin kuin muut. Ainoastaan hän tiesi, miten juutalaisia voitiin\nhauskimmasti pilkata. Niin, hän oli todellinen nero.\"\n\nIloisuus yhä kohosi. Vieraat olivat jo runsaasti vuotaneen viinin\nvaikutuksesta niin tuulessa, että he ryhtyivät tappelemaan\nkeskenään. Voimakkaimmat sulloivat heikompia pöytien alle. Mutta\nnurkassa pyörivät muutamat veitikat yhdessä rytäkässä. He koettivat\nyhdistetyin voimin viskata erään toverinsa ulos, mutta eivät\nonnistuneet. Lopuksi viinin jumala kaatoi heidät kaikki yhteen kasaan.\n\nGraziania ei sekään huvittanut. Totisena ja synkkänä hän vain istui\nja murisi viiksiinsä: \"Olisipa hän vain täällä! Hän pieksäisi teidät\nkaikki mäsäksi. Hän ei pelkäisi ketään. -- Pitkällä kepillä ajaisi\nhän teidät kaikki pellolle.\"\n\nKun tappelu oli tullut niin yleiseksi, että tinalautaset ja\nkatajasarkat lentelivät ilmassa, pöydät ja tuolit kierivät maassa,\npenkit ja ihmisluut katketessaan narskuivat ja kiroussanat sekä\nvalitushuudot kaikuivat kovimmin, aukeni äkkiä muudan sivuovi\nselkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muudan\nnaiseksi pukeutunut ilveilijä kirkon lippu kädessään, häntä seurasi\nmunkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki\nlauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja\nmenoineen mitä ilkeimmästi pilkattiin.\n\nTappelu lakkasi heti. Ne vieraista, jotka vielä pysyivät\njaloillaan, liittyivät yhteen matkaan. Jotkut ripustivat keppiinsä\nkäyrän viiniruukun ja nostivat sen olalleen sekä marssivat siten\naseistettuina juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet\nkierreltiin, sitten mentiin huutaen ja hoilaten ulos.\n\nSaliin olivat jääneet ainoastaan maassa makaavat, jotka viinin\nvaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta olivat kykenemättömät\nyhtymään seuraan. Ainoastaan talon herra istui rauhallisesti\npaikallaan. Hänen edessään pöydällä oli ahdaskaulainen pullo väkevää\npuolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ollut vielä kyllin\nvoimakasta hänelle. Jäykästi hän tuijotti savuavan kynttilän sydämeen\nsekä murisi silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei\nkuitenkaan kukaan mitään välittänyt.\n\n\"Kuinka paljon hullutuksia hän osasikaan keksiä! Kesken\nhaukkumistanikin oli minun pakko nauraa hänelle. Hän oli niin\nvoimakas, etten minäkään hänelle riittänyt. Kun rupesin häntä\nkurittamaan, antoikin hän minulle selkään. Jollen antanut hänelle\nrahaa, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni ja otti häneltä. Niin,\npojalla oli enemmän järkeä kuin kokonaisella kuninkaan neuvostolla\nyhteensä. Helposti olisi hän saattanut elää sadan vuoden vanhaksi,\nmutta elikin vain kahdenkymmenenviiden. -- Kun siihen lisätään vielä\nkolme vuotta, tekee se kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Se on totta.\nMutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on jo ollut\nkuolleena. -- Mutta minkä vuoksi hän oikeastaan kuolikaan? -- Sen\ntähden vain, että hänen hevosensa sattui taistelussa kompastumaan,\nmuuten olisikin toinen saanut loppunsa. Ja sellaista sanotaan\noikeudeksi! Kaunis maailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen\netujalat! Hänen verensä vuoti kuiviin. No, eivätkö sitten kaikki\nmaailman lääkärit kykene jollekin, jonka veri on vuotanut kuiviin,\nhankkimaan uutta verta? -- Arkaa väkeä! Tuo pappi-aasi sanoi, että\nihminen muuttuu maan mullaksi. Mutta hän valehteli! Hän muuttuu\nkullaksi taikka timanteiksi. Huomenaamuna avautan hänen arkkunsa\nja katson. -- Niin, siellä hän lepää paavilaiskirkon lattian alla\nolevassa hautakammiossa. -- Miksi juuri siellä? Hän itse niin tahtoi\n-- luultavasti sen vuoksi, että hän vielä kuoltuaankin saisi kiusata\npyhimyksiä. Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! Antaneeko hän pyhälle\nAntoniukselle nahkapihviä? Taikka loihtiiko hän aaveita kelloja\nsoittamalla? -- Mitä se on? -- Kellon soittoa! Kuka kuulee sen? --\nEikö kukaan muu kuin minä vain? -- Hei, Mathias, missä sinun korvasi\novat? Etkö kuule? -- Pium-paum, pium-paum! Varmaankin on se itse piru\nilmielävänä? Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?\"\n\nMutta ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa\nmahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Muutamat jalkeillaan\nolevat olivat laskeutuneet kellariin, jossa he särpivät viiniä\nsuoraan tynnyreistä. Suuressa juhlasalissa oli ainoastaan talon herra\nyksinään valveilla.\n\nHän luuli uneksivansa.\n\nKirkontornin pieni kello soi yhä edelleen.\n\nGrazian kömpi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvan ja\nalkoi tukea seinistä etsien ja hoiperrellen poistua salista ensin\npitkään käytävään ja sitten linnan pohjoiseen torniin, josta oli\nvapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskaisi ikkunan auki ja tirkisteli\npimeään yöhön.\n\nLaskeutuva puolikuu loi viimeisiä säteitänsä juuri kirkontornia\nkohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka se ei enää\nsoinutkaan, kuitenkin hiljaa liikkui telineissään.\n\n\"Kuka siellä? Kuka siellä on?\" änkytti Grazian nojaten ulos\nikkunasta. \"Älkää rähiskö siellä alhaalla, roistot! Minä tahdon\nkuunnella!\"\n\nKuulla ei hän enää voinut, mutta kyllä nähdä: muudan kirkon pitkä\ngoottilaisikkuna oli valaistu.\n\n\"Katsokaa, mitä hittoa tämä on!\" huudahti hän.\n\nSillä tuossa valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, jotka\nväliin katosivat ja väliin taas ilmestyivät näkyviin. Joskus ne\nnostivat kätensä ylöspäin, ja joskus taas antoivat niiden vaipua alas.\n\nGrazian kokosi voimansa ja karjaisi mahtavan äänensä koko voimalla\nnoille kummittelijoille: \"Keitä olette? Poistukaa!\" Sen jälkeen hän\nvaipui voimatonna lattialle. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet\nsiitä makaamasta, ja vain hädin tuskin hän jäi henkiin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMagdaleena oli paraillaan veljensä haudalla rukoilemassa.\n\nHänkin vietti -- vietti omalla tavallaan tuon surullisen päivän\nmuistoa, jolloin veli hänen takiansa oli sydänverensä vuodattanut.\n\nYhdellä iskulla oli hän menettänyt sekä veljensä että sulhasen, sillä\nveljen murhaaja ei tietenkään voinut sitten enää naida sisarta.\n\nMutta hän oli pysynyt uskollisena rakkaudessaan niin hyvin veljeä\nkuin sulhastakin kohtaan.\n\nNäiden molempien hellän lemmen sijasta, jonka hän näin\nsamanaikaisesti oli menettänyt, sai hän nyt osakseen isän vihan.\nLinnanherra piti nimittäin tytärtään pojan kuoleman aiheuttajana.\n\nMiksi tuo tyttö raukka sitten rukoili? Sillä kuolleitahan he olivat\nkumpikin, sekä veli että sulhanen, eivätkä siis voineet rukouksenkaan\navulla herätä uuteen elämään. Hänen maalliselle olemukselleen ei\nlöytynyt enää onnea. Kuitenkin odotti onni häntä taasen hetkiseksi,\nvaikka hän ei sitä itse aavistanutkaan.\n\nTäällä, tässä paikassa, vallitsivat rauha ja hiljaisuus. Joku toinen\nolisi tuntenut siellä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu\nloisti ikkunan läpi ja valaisi alttarin veistokuvia, puuhun sidottua,\nnuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä,\nraskaita kynttilänjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä\nalttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijättärineen.\n\nSen valo siirtyi edelleen ja loihti esiin pimeydestä marmorisen\nhautakiven, jonka alla kuollut veli lepäsi, ja marmorivartalon,\njoka rinnoille ristittyine käsineen koristi arkkua. Tornissa\nhuhusi huuhkaja, ja pöllöt kiljuivat käheästi ullakolla. Karhut\nmurisivat oven edessä ilmoittaen olevansa valveillaan ja odottavansa\nsaalistaan. Linnasta kuului silloin tällöin pilkkalaulujen rumia\nsanoja. Missään muualla ei sen vuoksi ollutkaan niin hyvä olla kuin\nkirkossa kylmän marmoripatsaan juurella.\n\nMagdaleena olisi ilomielin sulkeutunut luostariin, sillä särkyneelle\nsydämelle olisi se ollut sopivin tyyssija, mutta isä ei kärsinyt\nkuulla siitä puhuttavankaan. Hän tahtoi nimittäin naittaa tyttärensä\njollekin. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä\ntaloa kuin ruttoa. Tyttöraukkaa kyllä surkuteltiin, mutta samalla\npelättiin isän hurjaa luontoa niin, ettei kukaan uskaltanut kosia.\nSitä paitsi säikytti tyttö surullisella ulkonäöllään kaikki kosijat\ntiehensä. Ja kuta surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi tuli\nLikaway.\n\nMagdaleena pelkäsi hirveästi noita tuollaisia juominkeja. Sen vuoksi\noli hän nytkin mennyt kirkon yksinäisyyteen.\n\nHän tiesi; että juopot kykenivät vain laulamaan pilkkalauluja\ntaivaasta ja maasta, ivaamaan sekä kuolleita että eläviä. Nytkin\ntunkeutui niiden raju mellastus kammottavan kumeasti aina kirkon\npyhien seinien sisäpuolelle.\n\nTyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.\n\nKuu laskeutui vähitellen, ja pimeys kietoi kappelin täydellisesti\nverhoonsa. Ainoastaan ylhäällä tornissa olevan kellon loistavalla\nmalmilla väikkyi vielä kimallus, jota neito katseli.\n\nÄkkiä näytti siltä, kuin olisi kello alkanut hiljaa heilua. --\nValehtelivatko hänen silmänsä? -- Samassa äännähti vihitty malmi\nja soi edelleen ikäänkuin jonkun syntisraukan sielun autuudeksi.\nSoittajaa ei kumminkaan näkynyt.\n\nUudet ihmeet lisäsivät vielä hänen hämmästystään. Kirkon pimeä sisus\nalkoi vähitellen tulla valoisaksi. Alttaritaulu loisti niin, että\ntodellinen sädekehä kimalteli padualaisen pyhimyksen pään ympärillä.\nViettelijänainen sitä vastoin muuttui aivan mustaksi.\n\nVavisten laskeutui tyttö polvilleen.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala!\" sammalsi hän.\n\nKun kellon viime sävelet häipyivät, kääntyi pyhän Antoniuksen ja\nhänen julkean seuralaisensa maalattu kuva suurella kolinalla sivulle\nja näin syntyneessä aukossa seisoi elävä olento -- samanlainen kuin\npadualainen Antoniuskin -- munkin puvussa ja paljain jaloin, palava\ntulisoihtu kädessä.\n\nPelästyksissään painoi tyttö rintaansa molemmin käsin.\n\nEhkä tuo ilmestys ennusti hänen kuolemaansa!\n\nKunpa niin kävisikin!\n\nHaamu irtautui alttaritaulun kehyksestä, harppasi yli pyhien kirjojen\nja rukousnauhojen. Nainen hypähti ylös, kiljaisi ja nosti rukoillen\nkätensä suojakseen. Silloin hän kuuli nimeänsä mainittavan.\n\nMagdaleenasta tuntui kuin maailma pysähtyisi kulussaan. Lopuksi hän\nvaipui tainnoksissa maahan.\n\nKun hän uudelleen palasi tuntoihinsa, tunsi hän, miten häntä\nkatselevat säteilevät silmät lämmittivät ja elähdyttivät hänen\nsydäntään kuin armas aurinko.\n\nOliko tuo katselija todellakin hän? Kenties uneksui hän vielä... Oli\ntainnoksissa ja näki sielunsa silmillä ajatustensa esineen. Ei, tämä\noli lihaa ja verta... Se oli todellakin hän! \"Teodor!\"\n\nVaistomaisesti lausuivat huulet tämän nimen.\n\n\"Tulitko sinä taivaasta tänne luokseni, rakkaani?\"\n\nNuori munkki nyökäytti surullisesti päätään myöntymisen merkiksi. Ja\nkuolleiden valtakunnasta näytti hän todella tulleenkin, sillä niin\nkalpeat olivat hänen poskensa ja niin kylmät hänen kätensä.\n\nVahakynttilän, joka tytöstä oli näyttänyt tulisoihdulta, oli hän\npistänyt alttarilla olevaan kynttilänjalkaan. Sen liekki valaisi\nheitä molempia.\n\nMunkki alkoi puhua kolein äänin:\n\n\"Toinnu säikähdyksestäsi! En ole haamu enkä henki, vaan elävä, sääliä\nansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat\nminut kyllä vangiksi, mutta eivät mestanneet minua. Se kohtalo tuli\nvaatteisiini pukeutuneen palvelijani osaksi. Minä pakenin sillä\naikaa.\"\n\n\"Mutta entä tuo vaatetus?\" kuiskasi tyttö silitellen munkinkaapua\nhiljaa kädellään.\n\n\"Olen pukeutunut tähän surrakseni meidän molempain menetettyä\nelämää. Minua sanotaan nyt isä Siegfriediksi, sillä kuulun\njesuiittain veljeskuntaan. En ole enää rakastettusi enkä sulhasesi,\nen tulevaisuutesi toivo, enkä suojasi onnettomuuksia vastaan, vaan\nainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa. -- Olen vain isä Siegfried.\"\n\nTyttö vaipui polvilleen ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään:\n\"Isä!\"\n\nSiegfried sanoi syvään huoaten:\n\n\"Koska minä en voi saada sinua enää omakseni, niin tahdon antaa\nsinut Jumalalle. Koska et voi olla minun morsiameni, niin ole sitten\ntaivaan morsian. Minä olen tullut johdattamaan sinut sinne, mihin\nmielelläsi menisit.\"\n\n\"Luostariinko? Tiesit siis hartaimman haluni? Oletko todellakin\npuhellut kanssani unissasi?\"\n\n\"En ole! Enkä rupea sinulle valehtelemaankaan. Mutta miettiessäni\nnäitä asioita oli minun pakko tulla siihen johtopäätökseen, että\nsinä tuollaisen hirvittävän tapauksen satuttua mieluimmin menisit\nluostariin. Olen myös saanut kuulla, ettei isäsi tahdo siihen\nsuostua, vaan tahtoo antaa sinut puolalaiselle Berezawskylle.\"\n\n\"Minä en häntä edes tunnekaan.\"\n\n\"Sitä parempi. Tuo aiottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma,\nsairas ja patajuoppo. Sitä paitsi hän on ollut ennen kuusi kertaa\nnaimisissa. Lisäksi hän on sozianilainen mielipiteiltään.\"\n\n\"Siis jumalankieltäjä?\"\n\n\"Hän kieltää pyhän kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain\nhurskas ihminen, eikä mitään muuta, Pyhä Henki ainoastaan valkoinen\nkyyhkynen.\"\n\n\"Pelasta minut hänen käsistään!\" rukoili tyttöraukka munkin polvia\nsyleillen.\n\n\"Kyllä, jos vain tahdot.\"\n\n\"Tahdon, tahdonhan toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Miten\npääsit?\"\n\n\"Tulin tänne todellakin helvetin läpi, läpi pitkän, maanalaisen\nkäytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt, ja jossa\nvieläkin näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan.\nSitä tietä oli kamala kulkea. Sen olemassaolon sain tietää eräästä\nvanhasta kirjasta, jonka sisältöä kymmenen oppinutta ennen minua\noli turhaan yrittänyt ottaa selville. Madacsányn tyhmä narri\nosoitti minulle vihdoin oikean selityksen. Sekin oli paholaisen\ntyötä. Helvetti asukkaineen saattoi minut myös muutaman sangen\nvastenmielisen ihmisen seuraan. Veljeskuntamme ankarat säännöt\npakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi eräälle rouvalle, jota\nkammoksun enemmän kuin pimeyden ruhtinasta kaikkine käskyläisineen!\nAsun Madacsányn linnassa, kreivittären luona.\"\n\nTyttö puristi rintaansa, ja syvä huokaus kuului hänen huuliltaan.\n\n\"Se nainen on minun helvettini ja paholaiseni. Kauheaa kidutusta\non, että minun on joka päivä pakko puhutella tuota olentoa, jota\nminä sydämeni pohjasta inhoan ensimmäisestä kohtauksestamme saakka.\nSillä olkoonpa nainen kuinka kaunis tahansa, hän on aina silloin\nvastenmielinen, kun hän paljastaa tunteensa miehelle ja tarjoaa\npyytämättä lempeänsä. Sitä paitsi on minun hänen rippi-isänään\ntäytynyt kuunnella mitä syntisimpiä ja viettelevimpiä ajatuksia,\njoita tuo turmeltunut, saastainen ja harhaan joutunut sielu on\nsiittänyt. Olen myös saanut tietää, miten hän tuli leskeksi. Mutta\nripin salaisuudet on minun sinetöitävä sieluuni ainaisiksi, sillä\npyhä sakramentti sulkee suuni. Nuo teot ja ajatukset on minun Jumalan\npuolesta annettava hänelle anteeksi, julistettava hänelle vapahdus ja\nsynninpäästö, vaikka en voisikaan tehdä sellaista omasta puolestani\nmilloinkaan. Tämä kaikki on mielestäni helvetin kauhujakin pahempaa!\"\n\nTyttö puristi nuoren miehen kättä ja sanoi:\n\n\"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en\nenää valita.\"\n\n\"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on\nerikoinen nautinto kertoa sinusta kaikenlaista, jolla hän luulee\nvoivansa haavoittaa sieluani. Hän tietää kaikki, mitä teillä\ntapahtuu, ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pidä\ntuhlata aikaa turhiin vaikeroimisiin. Sinun täytyy palata pian\nkotiisi, ja minunkin on heti lähdettävä olopaikkaani. Minulla on\npitkä, maanalainen tie kuljettavana, ja minun pitää vielä pimeän\naikana ehtiä Madacsányyn, ettei kukaan huomaisi poissaoloani,\neikä oppisi tuntemaan käytävää. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä\nluostariin vai et?\"\n\n\"Muuta toivoa minulla ei olekaan enää täällä maan päällä.\"\n\n\"No, se tulee ainakin toteutumaan. Sitä varten pitää minun ilmoittaa\ntämä sinun päätöksesi erään luostarin abbedissalle. Sitten vien\nsinut salaisesti maanalaista käytävää pitkin Madacsányyn, josta\nmuudan nunna suljetuissa vaunuissa kuljettaa sinut luostariinsa.\nValmistumatta emme voi siihen ryhtyä, ja meidän pitää olla hyvin\nvarovaisia. Kaikissa tapauksissa määrätkäämme, milloin jälleen voimme\ntoisemme tavata.\"\n\n\"Ensi sunnuntaina.\"\n\n\"Sanokaamme joka sunnuntai-ilta heti kello kahdenkymmenenneljän\njälkeen. Ennen en voi saapua, sillä tuo kelvoton ylhäisyys,\njonka kasvattaja olen, ei nuku koskaan aikaisemmin ja\nillanviettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan\ntukkihumalaan.\"\n\n\"Mutta sanohan\", pyysi tyttö, \"mistä tiesit, että voit minut täällä\ntähän aikaan tavata? Ilmoitettiinko se ehkä sinulle unessa?\"\n\n\"Muille voisin kyllä valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua\neivät johtaneet mitkään ilmestykset eivätkä ihmetyöt, vaan minä\ntiesin, sillä olin varma, että löytäisin sinut täältä. Tänäänhän\non nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota te tavallisesti vietätte\nsuurin juhlallisuuksin. Mutta ethän sinä voi olla sellaisessa\nhuoneessa, jonka seinät kajahtelevat juopuneiden inhoittavasta\nmelusta, vaan tietenkin pakenit veljesi haudalle, täällä rukouksessa\nyösi viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa\nsielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta olin sitä paitsi päättänyt,\nettä ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti\nja koettaisin päästä luoksesi. Arvelin, että koska siellä varmaan\non paljon munkkipukuisia narreja, minunkin olisi mahdollista\ntuntemattomana heidän turvissaan päästä sisälle ja etsiä sinua.\"\n\nNuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka kohosi hänen puheensa\njohdosta tytön kasvoihin. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin\nja puristi niitä suonenvedontapaisesti.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Siegfried.\n\nTyttö ei kertonut mitään. Hän vain ajatteli kauhistuneena, mitenkä\njulmasti hänen rakastetulleen olisikaan voinut käydä, jos hän olisi\ntänä yönä tullut linnaan. Karhut olisivat ehdottomasti repineet hänet\nkuoliaaksi. Siitä hän ei kuitenkaan puhunut mitään peläten, että\nSiegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan petojen\nsaaliiksi joutumatta voisi jälleen päästä linnaan.\n\n\"Ajattelin vain sitä\", sanoi Magdaleena koettaen hymyillä lempeästi,\n\"että millä tavalla sinä olisit päässyt kirkosta ulos, jos ovet\nolisivat sattuneet olemaan lukossa?\"\n\n\"Mutta minä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan\nlukossa. Isäsihän on määrännyt, ettei niitä saa milloinkaan sulkea.\nOnhan kirkon jokaisella loukolla oma surullinen tarinansa. Oven\ntarina on kuitenkin surullisin.\"\n\n\"Tunnetko sen?\"\n\n\"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet\nkertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi!\"\n\n\"Kerro se minulle! Pyydän sitä! Mieltäni lohduttaisi tieto, että muut\novat kärsineet vielä enemmän kuin minä. Kukahan hän on mahtanut olla?\"\n\n\"Sisaresi Sofia.\"\n\n\"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin\nvartalonsa ja suuret, syvät silmänsä! Pienenä ollessani hän kantoi\nminua käsivarsillaan, ja minä silittelin hänen hienoa poskeaan.\nSelvästi on vielä mielessä sekin, kun hän makasi ruumispaareilla,\nja kuinka kättäni paleli, kun yritin silittää hänen kalvennutta\nmarmoriposkeaan.\"\n\n\"Tuolla hän lepää\", sanoi nuorukainen viitaten seinälle, missä kaksi\nvierettäistä eri suuruista marmorilevyä, pienempi ja suurempi,\nilmaisi paikan. Kumpaankin oli kaiverrettu risti, toiseen pienempi ja\ntoiseen suurempi, sekä ristien alle vuosiluvut, joissa ei ollut kuin\nvuoden ero. Mitään muuta kirjoitusta ei ollut.\n\n\"Miksi ei muistomerkeissä ole minkäänlaista kirjoitusta?\" kysyi\nMagdaleena.\n\n\"Niiden alla lepäävät äiti ja lapsi\", puheli Siegfried ikäänkuin\nvastaukseksi.\n\n\"Mutta miksi niissä ei ole nimeä?\"\n\n\"Koska heillä ei ollut nimeä.\"\n\n\"En ymmärrä tuota.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse sitä ymmärtääkään, sillä se on sangen surullinen\nasia. He rakastivat toisiansa vielä lämpimämmin kuin me. Isäsi tuhosi\nheidänkin rakkautensa raa'asti ja säälimättömästi. Hän mukautui\nmieluummin häpeään kuin rupesi suojelemaan sydämensä pohjasta\nvihaamansa miehen veriheimolaisia. Tytär kuoli samana päivänä,\njolloin hän antoi elämän jo ennen syntymää vainotulle lapselle. Hänet\nhaudattiin tuohon muurattuun holviin. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi,\njoka aiottiin peittää tuonne äitinsä viereen. Kun silloin kirkon ovi,\njoka oli ollut suljettu äidin kuolemasta asti, avattiin, kompastui\nisä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hän ei nimittäin ollutkaan\nkuollut. Hän oli vironnut holvissa ja uskomattomilla ponnistuksilla\nonnistunut pääsemään arkustaan ja hautaholvistaan kirkon lattialle.\nMutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vihdoin hän vaipui\nkuolleena kynnykselle.\"\n\n\"Kauheata!\" sopersi tyttö säikähtyneenä katsellessaan kauhun ilmein\nnoita kahta muistomerkkiä.\n\n\"Sen vuoksi kivessä ei olekaan nimeä\", sanoi munkki ja lisäsi: \"Siitä\nsaakka on kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä ollut\naina auki.\"\n\n\"Paetkaamme täältä!\" pyysi tyttö väristen.\n\n\"Oletko ensi sunnuntaina heti puolenyön jälkeen täällä?\" kysyi\nSiegfried.\n\n\"Olen.\"\n\nHe kättelivät ja erosivat. Siegfried katosi jälleen alttarin\ntakana olevaan käytävään. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen\nkääntyi taas paikalleen. Takana loistava kynttilän valo muodosti\nhetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympärille, ja tornin pieni kello\nkilahteli uudelleen. Se oli yhdistetty salaisella kellolaitteella\nkäytävään niin, että jokainen sitä kulkeva pani kellon soimaan.\nSiten tiedettiin linnassa, että joku oli tulossa Madacsánysta pitkin\ntuota maanalaista käytävää. Siten olivat hussilaiset aikoinaan\nantaneet tietoja toisilleen. Samalla kuin kello vaikeni, sammui\nalttarikuvan kunniakehyskin. Kello olikin jo kaksi aamulla, jolloin\nlinnut aloittivat laulunsa. Magdaleena katseli peloissaan taaksensa\nja jalkoihinsa. Ehdittyään ovelle kääntyi hän katsomaan, seurasiko\nSofia-sisar häntä. Ulkona odotti vielä suurempi kauhu, toinen karhu\nkun oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui. Rohkaistuaan\nmielensä uskalsi tyttö astua pedon yli. Se ei herännyt. Mutta sitä\nvastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muudatta\nkovaa luunsolmua, jota se ei ollut voinut särkeä hampaillaan.\n\n\"Jumala minua armahtakoon!\" huokasi Magdaleena heittäen pedolle\nhunajakakun jäännöksen.\n\nKarhu rauhoittuikin ja salli neidon vahingoittumattomana kiiruhtaa\nlinnaan takaisin. Mutta jos peto olisi tappanut ja raadellut tytön,\nolisi se tehnyt suuren armotyön ja samalla antanut taivaalle\nmarttyyrin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMadacsányn linnanrouvan oikea nimi oli Idalia, mutta häntä\nsanottiin yleensä vain Venukseksi. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan\njumalattaren kaltainen, ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin\nelintapojensa suhteen. Kun hän rakasti, rakasti hän aina mielettömän\nintohimoisesti. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, muuttui\nse vihaksi, katkeraksi ja kuolettavaksi vihaksi. Intohimo ei hänessä\nkoskaan sammunut, se muutti vain väriä ja leimuamistapaa. Keneen se\nsattui, sen se poltti tavalla tai toisella.\n\nHän oli mennyt naimisiin sangen nuorena totellen sydämensä\nkehoitusta. Hänen puolisonsa, joka silloin oli ollut muhkea ritari,\noli kuollessaan murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto\nollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauemmin. Sanottiin, että hänet oli\nmyrkytetty, ja kenties kreivittären viini olikin ollut noitajuomalla\nsekoitettua.\n\nRouva Idalia oli niin mielistynyt olympialaiseen elämään, johon\nnimi hänet oikeutti, että hän risti poikansa Cupidoksi. Kastetta\ntoimittavalle kauniille slovakialaiselle papille oli hän selittänyt,\nettä Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka, kuten tiedetään, on\nkristitty nimi ja on kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille.\nPappi tyytyi siihen, ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon\nalle.\n\nPoikaansa rakasti rouva oikealla apinanrakkaudella. Hän sai tehdä,\nmitä vain halusi. Ei edes rakkausseikkailujaankaan äiti häneltä\nsalannut.\n\nTeodor Dalnaki oli Idalian intohimon viimeinen kohde. Mutta kun\nmies ei vastannut hänen tunteisiinsa, raivostui nainen. Hän musersi\nsäälimättä, repi rikki ja hävitti kaikki esteet, joiden hän vain\nluuli olevan itsensä ja rakkautensa välissä. Veren täytyi vuotaa,\nettä Teodor tulisi erotetuksi rakastamastaan tytöstä, puolison täytyi\nmennä hautaan, jotta Teodor voisi astua hänen sijaansa. Ja nyt, kun\nTeodor oli ruvennut munkiksi, oli kaikki vaiva ollutkin turhaa.\n\nTuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras,\nhänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä\nkauempana kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan\ntaivaanvaltakunta, oli heidät erottanut.\n\nKuinka paljon suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat\naivot poistaakseen tuon erottavan taivaanvaltakunnan!\n\nMyöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa,\nkuultiin säännöllisesti munkin alakerrassa olevasta huoneesta äänekäs\nrukous psalmin sanoin: \"Syvyydestä minä huudan sinua, Herra!\"\n\nSamaan aikaan istui rouva avonaisella kuistilla ja lauloi harpun\nsäestämänä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmaisi kaipaavan\nsielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan oli luotu sytyttämään rakkautta.\nKunpa se nyt tapahtuisi! Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin\nkuivettunut, etteivät sitä edes polttavat lemmenlaulutkaan voineet\nlämmittää?\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!\" kuiskasi linnan pieni herra,\nkäännellessään levottomana ja unettomana vuoteellansa. \"Sanon sinulle\njotakin. Sinä olet tuonut meille joko pirun tahi enkelin.\"\n\n\"Mistä sinä, lapseni, olet saanut sellaista päähäsi?\"\n\n\"Sen tähden vain, että ennen kuin sinä tänne tulit, rakasti äiti\nminua sangen suuresti. Hän ei puhutellutkaan minua millään muilla\nnimillä kuin: 'Jalokiveni', 'silmäteräni', 'ainokaiseni', 'enkelini',\nja joka kerta, kun hän vain otti minut käsivarrelleen, peitti hän\nmyös kasvoni lempeillä suudelmillaan. Hän ei minulta milloinkaan\nmitään kieltänyt. Ellen heti saanut mitä vaadin, kiskoin häntä\ntukasta, mutta hän nauroi vain ja suuteli minua. Hän ei milloinkaan\nedes katsonutkaan minuun vihaisesti. Mutta sen jälkeen kun sinä tulit\nmeille, ovat asiat paljon muuttuneet. Hän ei välitä minusta enää eikä\nrakasta minua enää. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita ja\nentisten rakkaiden 'jalokiveni', 'ainokaiseni' ynnä muiden nimien\nsijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi ja niin\nedelleen. Sitä paitsi katselee hän minua aina niin julmin ja karsain\nsilmin, että oikein pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa,\nnäyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan,\nsaan heti ankarasti selkääni. Joskus, kun yritän häntä suudella,\nsylkäisee hän kuin vihainen kissa. Näiden kaikkien asiain vuoksi\ntuntuu minusta, isä Siegfried, että piru on tullut taloomme sinun\nmukanasi.\"\n\nMunkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen\nhiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:\n\n\"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä\nminulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä\nsalli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun\nhän toruu, tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän alkaa minua lyödä,\nkuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut,\nsilloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut\nmeille enkeleitä.\" Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti\nlämmittää sitä omissa käsissään.\n\n\"Toissa päivänä oli minun pääni hyvin kipeä. Pyysin sen tähden, että\näiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi minua otsalle, sillä siten\non kipu ennenkin lakannut, mutta hänpä ei tehnytkään sitä, vaan\nviskasi minut tylysti nurkkaan. Sanoin saaneeni päänkivun siitä,\nettä olin niin paljon syönyt persikoita ja hunajakakkuja. Silloin\nhän sieppasi kädestäni tuon piparikakku-ukon, jonka sinä minulle\nannoit kirkon viime vihkiäisjuhlassa ja josta minä en vielä ollut\nmaistanutkaan sekä heitti sen Jakulle. Rupesin silloin katkerasti\nitkemään. Siitä hän raivostui vielä enemmän. Hänen kasvonsa\nmuuttuivat aivan sellaisiksi kuin aina silloin, jolloin kamarineiti\non pistänyt häntä neulalla päähän hiuksia järjestäessään tai\npalvelija kaatanut paistinrasvaa hänen vaatteillensa. Kun minä sitten\npeloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, sieppasi\nhän pitkän neulan tukastaan ja uhkasi minua sillä, kiristellen\nsamalla hampaitansa ja jupisten: 'Kirottu lurjus! Kunpa olisit poissa\nmaailmasta!' Minä säikähdin ja rupesin pelkäämään, että hän tappaa\nminut. Pyysin, että hän panisi pois tuon pitkän neulan, mutta hän\nsanoi vain ilkeästi: 'Rukoile vain ahkerasti, ettei sinulle kävisi\nsamalla tavalla kuin Csetejewarin lapsille! Käske tuon narrin kertoa,\nminkä tähden aaveet Csetejewarissa itkevät öisin.' Ja eilen illalla,\nsillä aikaa kuin sinä lauloit huoneessasi virsiä, kertoi narri sen\nminulle, kun ensin kauan olin sitä pyytänyt.\"\n\nPoika oikein värisi, hänen hampaansa kalisivat ja hän oli hyvin\nkauhistuneen näköinen, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli\nhänelle illalla jutellut.\n\n\"Tule lähemmäksi, isä, että kuulet!\" pyysi hän. \"En uskalla puhua\nkovasti. Kuulehan nyt, kun kerron!\n\n\"Csetejewarissa oli kaunis leskirouva. Hänellä oli kaksi minun\nikäistäni poikaa, jotka olivat kaksoset, olivat aina yhdessä ja\nleikkivät keskenään. Mutta Csetejewarin kaunis rouva rakastui kovasti\nerääseen komeaan ritariin, joka kävi usein linnassa. Kerran sanoi\nritari rouvalle: 'Ottaisin sinut puolisokseni, ellei noita neljää\nsilmää olisi olemassa!' Tuo kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti\nhänen kahta lastansa edellisestä avioliitosta. Sen tähden hän päätti\njulmasti toimittaa heidät pois tieltään. Hän käski luoksensa Darkan,\nkaksosten vanhan imettäjän, ja sanoi hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa\n(samalla hän vetäisi kaksi kultaista neulaa tukastaan) ja mene\nnoiden poikain kera metsään! Leiki siellä heidän kanssaan siksi,\nkunnes he väsyvät! Anna sitten heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni\non heidät voittanut, pistä nämä neulat heidän silmiinsä niin, että\nhe kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei tarvitse enää sanoa, ettei\nrakkautemme elä, tiellämme ei ole enää noita neljää silmää!' Vanha,\nilkeä Darka teki niinkuin hänen julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta\njuuri kun hän lävisti toisen ohimoa, heräsi toinen poika veljensä\nkimeään parkumiseen ja näki silloin, mitä julma hoitajatar oli\ntehnyt. Hän alkoi rukoilla surkeasti, ettei hänelle tehtäisi pahaa\ntuolla pitkällä neulalla ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita,\nhelmiä, hevosia ja vaunuja y.m. Lopuksi hän sanoi 'Kun minä kasvan\nsuureksi, annan sinulle koko Csetejewarin, jollet tee pahaa minulle\netkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt, vaan pisti hänetkin\nkuoliaaksi neulallaan. Sitten hän kantoi ruumiit synkimpään metsään\nja hautasi ne kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi\nhautauskulua. Samana päivänä tuli tuo komea ritari taasen rouvan\nluo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt eivät nuo neljä silmää ole enää\nrakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisesti viileässä\nhaudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivuneiden oksien alla. Nyt ei\nmikään estä meitä menemästä naimisiin!' Mutta sen kuultuaan ritari\nkauhistui ja vihastui: 'Ah, kaunis rouvaseni', sanoi hän, 'noilla\nneljällä silmällä en minä suinkaan tarkoittanut lapsiasi, vaan omia\nsilmiämme, joilla näemme liian hyvin toistemme viat, saattaaksemme\nrakkaudestamme huolimatta mennä naimisiin keskenämme.' Sanottuaan sen\nhän poistui, eikä tullut enää koskaan takaisin. -- Mutta siitä alkaen\nkummittelee Csetejewarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. -- Kertomus\non hirveä! Onkohan se tosi, isä Siegfried?\"\n\n\"Ei, poikaseni! Älä ole ollenkaan peloissasi! Narri on vain\nyksinkertasuudessaan puhunut päättömiä.\"\n\n\"Minusta tuntuu, kuin pitäisi uskoa se, sillä olen tuon julman rouvan\nnähnytkin. Enkä suinkaan ainoastaan unissani, vaan todellisuudessa.\nHänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suusta pursusi vaahtoa\nja hänen hampaansa kalisivat julmasti vastakkain. Ja haavoitetussa\nkädessään oli hänellä neula, jolla hän aikoi pistää minua ohimoon.\"\n\n\"Älä sellaista ajattele, lapseni! Tuollainen on ainoastaan pelkkää\nmielikuvitusta.\"\n\nLapsi puristi molemmin käsin munkin kättä rintaansa vasten.\n\n\"Ethän poistu luotani?\" pyysi hän. \"Ethän salli sellaisen tapahtua?\"\n\n\"Älä pelkää, lapseni! Olenhan luonasi aina, varjelen sinua, enkä\nsalli, että hiuskarvaakaan päästäsi vahingoitetaan.\"\n\n\"Mutta minkä tähden et häntä rakasta? Eiväthän minun silmäni ole\ntiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä\nnojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Hän ei päästänyt\nminua milloinkaan näkyvistään. Kun me sitten palasimme vaunuilla,\nsuuteli hän minua alinomaa ja sanoi kultaiseksi pojakseen. Ja kun\nisäni joskus oli vihoissaan, vei äitini minut hänen polvilleen. Minä\nsilittelin hänen poskiaan, kunnes hän leppyi. -- Minkä vuoksi minä\nnyt olen muka niin paha ja hyleksittävä? Kenties sen vuoksi, kun sinä\net rakasta äitiä. Rupea siis lempimään häntä! Heitä tuo munkkikaapu\nnurkkaan. Olen näkevinäni sinut jo komeana ritarina. Rupea siis\ntodellakin sellaiseksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että sitten\noikein todenteolla pääset isäkseni. Silloin tulee äiti jälleen\nhyväksi ja alkaa pitää minusta uudelleen. -- Tee siis pyyntöni\nmukaan!\"\n\nMunkki viihdytteli ja lohdutteli tuota kiihtynyttä ja säikähtynyttä\nlasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.\n\nMutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä\nhiljaiseen yöhön.\n\nSiegfriedin sydämen täytti viha. Hän poistui pojan vuoteen vierestä\nsinne, missä Idalia lauleli tähdille sielunsa sisimpiä tunteita.\n\nHänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmista ja saattoi\nhänet tuijottamaan terävästi eteensä.\n\nMunkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.\n\nRouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt\ntalutti häntä huoneeseen, puristaisi hänet kohta sen miehen rintaa\nvasten, jota hän rakasti niin tulisesti.\n\nMutta niin ei käynytkään. Munkki komensi vain hitaasti:\n\n\"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!\"\n\n\"Minkä rikoksen? Sinähän tiedät jo kaikki!\" sammalsi nainen\nkummastuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.\n\n\"Rikoksen, jolla ei vielä ole nimeä. Suunnitelman, joka vasta on\nalkanut itää sielussasi. Pahuus on tukahdutettava silloin, kun se\nvielä on ajatuksena, ettei se pääse teoksi kehittymään. Siis puhu,\nmitä olet ajatellut!\"\n\nIdalia oli ensin vaiti muutamia silmänräpäyksiä, ikäänkuin hakeakseen\njotakin pelastuksen tietä, mutta antautui sitten ja sanoi matalalla\näänellä:\n\n\"Ajattelin tappaa lapseni.\"\n\n\"Kirottu olkoon sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy.\"\n\n\"Sellaista tapahtuu, kun tuli ja vesi ovat vastakkain.\"\n\n\"Ajattele toki Jumalaa ja iankaikkista kadotusta!\"\n\n\"Älä puhu minulle Jumalasta ja iankaikkisesta kadotuksesta! Kun minun\nkerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: Minä\nolen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle\nkylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren,\ntuli minusta ihminen. Jos olisin luotu mieheksi, olisin Kain. Mutta\nkoska teit minusta naisen, tuli minusta Eeva. Sinä olet antanut\nminulle naisellisen sydämen, luonut silmiini magneettisen vetovoiman\nja sivellyt huuleni huumaavalla taikanesteellä. Sinä lähetät minulle\najatuksia valveilla ollessani ja haaveillessani. Kiroatko siis oman\ntyösi, oman luomasi olennon? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun\npitänyt tietää, millainen minusta tulee?\"\n\n\"Nainen, älä pilkkaa!\"\n\n\"Onko totuuden puhuminen mitään pilkkaamista? Millainen on minun\nrikokseni? Sekö, että rakastan juuri sinua? Kuka olet sinä, joka\ntahdot tulisella miekalla tuhota ympäristösi? Oletko sinä Jumala tahi\nhänen ylienkelinsä? Vai oletko piru? -- Älä ole minulle vihainen.\nEnhän minä ole sinua loukannut, en sinua enkä pyhimyksiä. Olen\nlukenut tuon suuren kirjan, jota te nimitätte raamatuksi, kannesta\nkanteen ja etsinyt sieltä sellaista paikkaa, jossa kielletään\nnaista rakastamasta, mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat eivätkä\nevankelistat sellaista kiellä. Vain ihmiset ovat keksineet sellaisen\njulman opinkappaleen, että täytyy olla olemassa erityisiä ihmisiä,\njoita ei saa rakastaa. Joka pukee munkinkaavun päällensä, sen sydän\nei saisi muka enää sykkiä. Eikö sellainen ole kapinoimista Jumalaa\nvastaan? Eikö sellainen ole melkein samaa kuin murha, sillä sehän\non pitkällistä ja kiduttavaa Jumalan kuvan hävittämistä ihmisestä?\nPahemmin eivät menettele myrkynsekoittajatkaan, jotka juomillansa\naiheuttavat ensin sairastumisen ja sitten kuoleman. Älä pelkää!\nÄlä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua\nketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan henkiin\nherättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja\nsinun tähtesi olen minä lukemattomia kertoja vuodattanut katkeria\nkyyneliä. Myönny siihen, että saan särkeä hautaholvisi ja herättää\nsinut uuteen elämään! Kuule minua! Me poistumme Unkarista ja menemme\nSiebenbürgenin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen\nuskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitä paitsi on kolmasosa väestöstä\nsiellä protestantteja. Siebenbürgenissä ei meitä kukaan vainoa.\nTäällä, noissa kahdessa rautaisessa kirstussa, on niin paljon\naarteita, että me voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja\nhuolettomasti huvien pyörteissä ja elämän nautinnoissa. Mutta jos\nsinä mieluummin tahtoisit elää vaatimattomasti, hiljaista, Jumalaa\npelkääväistä elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi\nmukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään,\njonka mitättömän kirkon katto on rautapeltillä peitetty. Siellä\nvoit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi.\nMinä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera vaimosi.\nKeitän ja pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa\nja köyhyydessä enkä enää pilkkaa Jumalaa enkä ihmisiä. Mutta jos\nkuitenkin tekisin jotakin sopimatonta, saisit lyödä minua, rangaista\nnälällä ja teljetä minut yksinäisyyteen. Minä koetan kaikessa tehdä\nmieliksesi, jos vain heität päältäsi nuo kuolinvaatteet!\"\n\nKiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyy sen sydämen olla, joka voi\nvastustaa tätä tulista intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan\nmuudan talismani, rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan\nsuloiseen tyttöön. Se suojeli häntä paremmin kuin munkinkaapu kenties\nolisi voinut tehdä. Teodor Dalnaki oli jättänyt sydämensä Mitosclimin\nkappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmentuli voinutkaan\nsulattaa sen jääpeitettä.\n\n\"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sellaisen neuvon\nannan sinulle rippi-isän oikeudella\", puheli Siegfried lempeästi.\n\"Jumala armossaan suokoon sinulle anteeksi pilkalliset ajatuksesi ja\nvapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! --\nRukoile!\"\n\n\"En!\" huusi Idalia kiivaasti. \"Kun sinä messutessasi luet liturgiaa,\nsanon minä sillä välin itsekseni: 'Se ei ole totta, ei mitenkään, ei\nikinä.' Ja kun sinä veisaat kiitosvirttä pyhälle Jumalan äidille,\npuhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan\näitiä.' Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani! Sinä olet minun\npaholaiseni ja minun epäjumalani!\"\n\nKreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja puraisi\nterävillä hampaillaan käsivarteen niin, että veri purskahti.\n\nMutta Siegfried lausui vakavasti: \"Silloin, kun luostarissa oli\nkysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei\nhän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi\nerämaihin villien druusien pariin. Mutta hän pani ehdoksi, että\nminun piti joko tulla tänne taikka vaeltaa Espanjaan ja ruveta\nsiellä inkvisition apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin\ntahdoin tulla itse rääkätyksi kuin muita kiduttaa. Ja voinkin sanoa\nsen varmasti, ettei harhauskoinen, jonka inkvisition pyövelit ovat\nkastaneet kiehuvaan öljyyn, kärsi suurempia tuskia kuin minä sinun\nläheisyydessäsi, eikä inkvisition espanjalainen saapas muserra\nhienommaksi uhrinsa luusolmuja kuin sinun intohimosi murskaa\nminun sieluni. Sinun linnasi on kidutuskammio, jossa minun täytyy\nkauheimmat tuskat kärsiä. Jumala antakoon sinulle anteeksi kaikki\nkärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani\nannan sinulle anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi\nitsellesi.\"\n\nIdalia kaatui hervotonna kylmälle lattialle pitkin pituuttaan.\n\nSiegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.\n\n\"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!\" puhui hän. \"Sen työn, joka on\ntäällä minulle uskottu, aion minä kunnollisesti tehdä. Kasvatan\npoikasi rakastamaan totuutta ja hyveitä sekä suojelen häntä\nkaikkia vaaroja vastaan. Kukaan ei saa katkaista hiuskarvaakaan\nhänen päästään. Narri Herskankin olen minä karkottava hänen\nläheisyydestään, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillansa\nmyrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä myöskin olet hänet hylännyt.\nSen tähden otankin minä hänet pojakseni tästä päivästä lähtien.\"\n\nSanottuaan tämän laski hän rouvan irti ja meni pois.\n\nIdalia seisoi hetkisen paikallaan liikahtamatta kuin valkoinen\nmarmoripatsas. Sitten vaipui hän kokoon ähkien, hampaitaan\nkiristellen ja niin vaikeasti äännellen kuin kuolemaisillaan oleva\nhaavoitettu villieläin. Vihdoin lysähti hän kuitenkin lattialle ja\nnojasi päänsä tukeen, joka sattui olemaan siinä lähimpänä. Se ei\nollut mikään muu kuin hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan\nalusta! Kenties tuo kylmä kivi saattoikin edes hieman jäähdyttää\nhänen tulikuumaa otsaansa.\n\nMutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo\nrauhallisesti nukkui syvässä unessa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSiihen aikaan sattui Unkarissa sellainen harvinainen tapaus, että\nmuuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa tapaus sen jälkeen, kun\nkatolisen kirkon kielto, etteivät papit saa mennä naimisiin, oli\nastunut voimaan.\n\nNeutran piispa Emerich von Thurza oli tuo merkkimies.\n\nHän oli Thurzan ikivanhan aatelissuvun viimeinen miehinen\njälkeläinen, suvun, joka oli antanut Unkarille monta urhoollista\nkenraalia ja viisasta palatiinia ja jonka tilukset olivat pienen\nkuningaskunnan kokoiset. Piispan kuoltua naimatonna olisi\nkuuluisa suku kuollut sukupuuttoon, ja sitä olisi pidetty suurena\nonnettomuutena koko maalle.\n\nSen estämiseksi oli keksittävä jokin hyvä keino.\n\nJa paavi tiesikin siihen neuvon. Hän antoi bullan, oikean,\ntodellisen, paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa\nThurza vapautettiin aviokiellosta ja hänelle annettiin oikeus mennä\nnaimisiin hänen silti tarvitsematta luopua piispan istuimesta.\n\nKronikat ja perimätiedot tietävät kertoa, että piispa käyttikin\nhyväkseen tätä erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin\naatelisnaisen Christine von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat\nja sikäli ainutlaatuiset, että ne kestivät kokonaisen vuoden.\n\nBittsonin linnassa on vieläkin nähtävänä suuri huone, jossa näitä\nhäitä pidettiin. Tuo barokkityyliin rakennettu linnakin seisoo\nvielä eheänä paikoillaan komeine kuvapatsaineen ja koristettuine\nkäytävineen. Hääsali ei ole pituudeltaan ja leveydeltään ainakaan\npaljon pienempi Budapestin reduuttisalia. Sen toisella keskiseinällä\non vielä makuuhuoneeseen johtava komea porttaali. Sitä kannattaa\nneljä solakkaa korinttilaista pilaria, jotka on ympäröity kullasta ja\nhopeasta taiteellisesti veistetyin viiniköynnöksin, itämaisin kasvein\nja kaunein lehtikoristein.\n\nHäitä vietettiin humussa ja sumussa viikko viikon ja kuukausi\nkuukauden perään. Ne kestivät kokonaisen vuoden. Erittäin korkealle\nkohosi ilo eräänä aamuna, jolloin piispa kasvot ilosta loistaen tuli\nmakuuhuoneesta ja kantoi sylissään pientä vastasyntynyttä perillistä.\nSen kastetoimitus vain lisäsi vieraiden riemua.\n\nNiin, vaikka nämä häät kestivätkin kokonaisen vuoden yhteen mittaan,\neivät vieraat silti kyllästyneet, sillä joukko vaihtui alituiseen.\nEi juuri kukaan ole nimittäin sellaisessa asemassa, että hän voisi\nolla poissa kotoaan kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa,\nkun toisia tuli. Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He\nviettivät viikon ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa laulaen\nja soittaen. Ja kun he olivat saaneet kyllänsä ja lähtivät pois,\ntuli heidän sijaansa uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai\nmiehiä ja naisia etäisestä Alföldistä. Siebenbürgin, Puolan ja Mährin\nylhäiset paroonit, nuo vanhat hyvät ystävät, tulivat lapsineen ja\nvaimoineen, kiluineen kaluineen, palvelijoineen, sukulaisineen ja\ntuttavineen.\n\nSoittoakin oli yhtä monta lajia kuin vieraitakin. Puolalaiset\nparoonit toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa,\nsiebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä\nguszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi laji loppui,\nalkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia tansseja\ntanssittiin.\n\nSillä aikaa kun nuoriso hyppeli salin toisessa osassa soihtu- tai\nsilkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien pitkien pöytien\nääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyivät huvittajina\nmilloin sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava\nrakkausrunoilija, milloin hurskasten latinalaisten virsien esittäjiä.\nErääseen nurkkaan oli pystytetty suuri teltta ainoastaan naisia\nvarten. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä vierasten\nonnellisille lapsille. Siinä he söivät, joivat ja riemuitsivat\nkasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.\n\nKaikilta ilmansuunnilta saapuneet papit ja munkit olivat leiriytyneet\nerääseen holvikäytävään. Sellainen harvinainen ja merkillinen\ntapahtuma kuin piispan häätilaisuus olikin houkutellut heitä kokoon\nsuuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista. Siinä oli\npunaisia veljeksiä Steinamangerista, premonstraatereita Jaszasta,\npaulinisteja, johanniitteja, jehowiitteja, karmeliittoja ja muita.\nHe istuivat suuren pöydän ääressä ja joivat _in honorem domini et\ndominae_. He olivat myös vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat vieraat.\nHeidän lukumääränsä vaihteli ainoastaan siten, että heitä aina vain\ntuli lisää, mutta pois ei ketään lähtenyt.\n\nPaitsi heitä oli häissä eräs vakinainen vieras, joka oli ollut näissä\npidoissa alusta alkaen ja pysyi loppuun asti, nimittäin Grazian,\nMitosclimin linnanherra.\n\nHän oli tuonut mukanaan kauniin tyttärensäkin.\n\nVanhemmat naiset nurkkateltassaan kuiskivat keskenään, että syy\nGrazianin pitkäaikaiseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli\npäättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän\nolikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen\nBerezawskyn. Mies oli sen näköinen, että jos Herra Jumala olisi\nluonut ensimmäisen ihmisen Aatamin hänen näköisekseen, ei äiti Eeva\nmilloinkaan olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta ottanut.\nTuo ikinuori sulho hymyili niin suloisesti lakananvaalealle\nmorsiamelleen, että hänen silmänsä menivät oikein ristiin.\n\nVanha narri vietti kumminkin enimmän aikansa viinipullojen seurassa.\nSilloin tällöin erosi hän sentään hetkiseksi niistä. Silloin tuli\nhän nuorison joukkoon ja tanssia lerkutteli leveillä lattajaloillaan\nkuin mikäkin sarvikuono. Mutta kaikista eniten halusi hän suudella\nMagdaleenaa. Ja sen hän ehkä onnistuisi tekemään, jos vain tyttö\nsuostuisi silkkitanssiin hänen kanssaan.\n\nKuten vanhat vielä muistavat, tanssittiin silkkitanssia seuraavalla\ntavalla: Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn -- siitä\nmyös nimi tyyny- eli pielustanssi -- heitti sen lattialle ja pyöri\nyksinään hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitten valitsi hän\nmieluisimman seinämällä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä\npolvilleen tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neito antoi\nhänelle suutelon. Sitten otti mies naisen kädestä kiinni, nousi\nseisomaan ja molemmat tanssivat muutaman kierroksen lattialla. Sen\nloputtua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti tyynyn ja\npolvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin jatkui\ntanssi suloisin vuorotteluin. Siinä annettiin ja otettiin monta\nsuloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat käyttää hyväkseen\nsilkkitanssin suomia tilaisuuksia. Piispan häissä tanssittiin\nmyös, kuten jo edellä kerrottiin, ahkerasti silkkitanssia. Etenkin\nBerezawsky, tuo vanha ikinuorukainen, oli siihen innostunut.\nMilloin se vain pantiin alulle, olivat hänen kuparinkarvaiset\njuoponkasvonsa myös mukana. Hän toivoi salaisesti saavansa siten\ntilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta turhaan, Berezawskysta\neivät välittäneet edes vanhimmatkaan leskirouvat. Ja niin kauan kuin\nei kukaan nainen hänen kanssaan tanssinut, ei hänellä myöskään ollut\noikeutta polvistua Magdaleenan eteen, voidakseen tuosta korallisuusta\nsaada suutelon harjaksisille huulilleen. Koko seura näytti tehneen\nsellaisen salaliiton häntä vastaan, ettei kukaan tuonut tyynyä hänen\neteensä.\n\nVanhemmat naiset tuolla teltassa hymyilivät nähdessään, kuinka\nGrazian paikaltaan ahkerasti vartioi silkkitanssin kulkua. Kasvojen\nilmeistä päättäen se ei mennyt hänen mielikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon kovan läksytyksen jälkeen näytti kaunis Idalia kokonaan\nmuuttuneen. Tuntui kuin olisi hän tehnyt todellakin parannuksen.\nHäntä ei enää voitu tunteakaan samaksi ihmiseksi. Hän oli\nystävällinen ja mukautuvainen, ei riidellyt eikä torunut, jätti\nrankaisematta palvelusväen virheet ja auttoi mielellään köyhiä.\nLisäksi kävi hän joka aamu kirkossa, istui siellä hiljaa ja rukoili\nhartaasti, kuten näytti. Mitä hän tällä kaikella tarkoitti, ei\ntiennyt kukaan muu kuin kenties isä Siegfried.\n\nMyöskin herra Cupidosta oli isä Siegfriedin käsissä tullut kokonaan\ntoinen ihminen. Sen sijaan, että hän ennen vain lauleli sopimattomia\nja jumalattomia lauluja, kuultiin hänen nyt lukevan pyhiä kirjoja\nselvällä ja kuuluvalla äänellä. Ei hän enää kulkenut kylienkään läpi\nvilli-ihmisen tavoin koirineen, joita hän usutteli rauhallisten\nkulkijain kimppuun, vaan asteli hiljaisena ja lempeänä kasvattajansa\nrinnalla sekä vastaili ystävällisesti ja nöyrästi vastaantulijain\ntervehdykseen. Taskurahansa hän jakoi kerjäläisille. Sunnuntaisin\nauttoi hän pappia taitavasti jumalanpalveluksessa aikomatta enää\nmilloinkaan sekoittaa rikkiä pyhän savun sekaan. Jumalattoman puheen\nsijaan olivat tulleet hurskaat latinalaiset lauselmat, ja vanhojen\nihmisten kättä suuteli hän kunnioittavasti. Tämä kaikki oli hurskaan\nkasvattajaisän ansiota. Luostarikonventinkin jäsenet huomasivat\nsen ja olivat mielissään. Itse luostarien tarkastajakin lausui\nkiitoksensa hänen hyödyllisestä toiminnastaan.\n\nTämä linnanrouvan virallinen mielen ja käytöksen muutos tapahtui\npiispa von Thurzan häävuonna. Mitosclimin herra oli matkustanut sinne\nkoko perheensä kanssa ja jäänyt sinne koko vuodeksi, kuten olemme\nnähneet. Isä Siegfriedillä ei siis ollut mitään aihetta kuljeskella\nmaanalaisessa käytävässä. Mitosclimiläisten lähtö oli tapahtunut\nniin äkkiä, ettei Magdaleenakaan ollut siitä mitään tiennyt heidän\nedellisenä sunnuntai-yönä tavatessaan. He olivat vain päättäneet\ntavata toisensa seuraavanakin sunnuntaina.\n\nMutta muutamien päivien kuluttua kuuli Siegfried narri Herskalta,\nettä Mitosclimin väki, Magdaleenakin, oli matkustanut pois. Mihin?\nPiispan häihin. Ja ne tulisivat kestämään kokonaisen vuoden.\nKauheata! Koko sinä aikana ei hän siis saisi tavata rakastettuaan.\nKenties hänet myös siellä ehkä pakottamalla pakotettaisiin suostumaan\nBerezawskyn puolisoksi.\n\nSiegfried huokasi syvään. Kunpa hän vielä kerran saisi puhutella\nMagdaleenaa!\n\nEräänä päivänä -- piispan häitä oli jo silloin vietetty kolme\nkuukautta -- sanoi rouva Idalia hänelle:\n\n\"Isä Siegfried, kuuntele nyt tarkasti, mitä sanon! Koko maailma\non Bittsessä, piispa von Thurzan häissä. Vain me olemme sieltä\npoissa. Mutta piispa on minulle äidin puolelta sukua. Hän on myöskin\nkasteisäni. Hän suuttuu varmaankin -- eikä syyttä -- ellen mene\nhäihin. Minulla on muuan oikeista helmistä tehty, erinomaisen kaunis\nkaulaketju. Se sopisi mainiosti häälahjaksi hänen nuorelle kauniille\nrouvallensa. Menkäämme siis Bittseen, sinä, minä ja Cupido, sekä\nolkaamme siellä juhlallisuuksien loppuun. Pojallekin olisi hyvä jo\nnuorena tottua ihmisten tapoihin ja säätyläistensä elämään.\"\n\nSiegfried riemastui. Siellä hän saisi nähdä Magdaleenankin. Sitten\ntuli hän ajatelleeksi sitäkin, että hän siellä varmasti tulisi\ntapaamaan entisiä tovereita, maailman ystäviä, joille hän jo oli\nmuutamia vuosia ollut kuolleena. Niiden kanssa ei hän olisi millään\nmuotoa tahtonut joutua tekemisiin. Mutta hän oli nyt laihempi ja\nhyvin parroittunut. Kenties he eivät häntä tuntisikaan, varsinkin\njos hän pysyttelisi vaatimattomasti nurkissa ja sivupuolilla sekä\nkoettaisi suojella kasvojansa kaavun päähineellä. Menen siis! Saanhan\nainakin nähdä rakastettuni.\n\nJa niin lähdettiin Madacsánystakin häihin. Matka kesti kokonaista\nkuusi päivää, sillä päivät olivat lyhyet, ilma sumuinen ja pimeä.\n\nMyöhään illalla he saapuivat Bittsen linnaan. Levättyään yön\nmatkan vaivoista menivät he vasta seuraavana aamuna toivottamaan\nonnea nuorelle parille. Emerich von Thurzalla oli erinomainen\nmuisti. Kuultuaan nimen isä Siegfried, rupesi hän sen tähden heti\nihmettelemään, miten sen niminen pappismunkki saattoi olla hänen\nhiippakunnassaan, koska hän ei muistaaksensa ollut sen nimistä pappia\nvihkinytkään. Siegfried sanoi saaneensa arvonsa munkkikuntansa\nprovinsiaatilta. Mutta silloin piispa suuttui. Häntä ei nimittäin\nollenkaan miellyttänyt, että jesuiittain provinsiaatit harjoittivat\npapinvihkimistä, jota tointa hänen mielestään vain piispat olivat\noikeutetut hoitamaan. Sen vuoksi ei isä Siegfriediä pidettykään\nminään suosittuna vieraana Bittsen linnassa. Kukaan ei osoittanut\nhänelle ystävyyttä, kukaan ei toivottanut hänelle hyvää ruokahalua,\nkun hän istuutui syömään. Kaikki pappis- ja munkkivieraat katselivat\nhäntä karsain silmin, sillä jesuiitat olivat yleensä vihattuja.\n\nEräs henkilö seurusteli kuitenkin uskollisesti hänen kanssaan,\nnimittäin herra Cupido, hänen kasvattinsa ja oppilaansa. Tämä ei\npoistunut hetkeksikään hänen luotaan. Siivosti, hiljaisena ja\nmiettiväisenä hän vain istui munkin polvella.\n\nRouva Idalia rupesi kumminkin hyvin pian iloitsemaan muiden mukana.\nLeskeyshunnun oli hän jo aikoja sitten nakannut menemään. Hän otti\nosaa kaikkiin riemuihin iloisena ja puheliaana. Thurzakin hymyili\nuseammasti kuin kerran hänen nerokkaille huomautuksilleen. Pian\nkerääntyikin loistava ja ihaileva joukko hänen ympärilleen. Olipa\njoukossa muutamia harmaapäisiäkin ritareita.\n\nAinoastaan mitosclimilaiset näyttivät karttavan Madacsányn rouvaa.\nJos Idalia sattumalta tuli istahtaneeksi siihen pöytään, missä\nnaapurilinnan väki istui, kuiskasi herra Grazian heti muutamia sanoja\ntyttärensä korvaan, jonka jälkeen tyttö heti nousi ja vetääntyi\njohonkin muuhun paikkaan. Pian seurasi isäkin hänen esimerkkiään,\nsamoin Berezawsky seurueineen.\n\nEräänä iltana oli ilo taasen ylimmillään. Nuoriso tanssi\nsiebenbürgiläisten mustalaisten soiton tahdissa, Thurza kulki käsi\nkädessä kauniin puolisonsa kanssa vierasparvesta vierasparveen\nleikkiä laskien ja kehoitellen hymyillen vieraitaan ilonpitoon.\nMunkit ja papit olivat kerääntyneet erään hyvin suuren juomapöydän\nääreen ja lauloivat hurskasta, mutta samalla iloista latinalaista\njuomalaulua, joka sopi niin erinomaisesti munkeille. Hehän eivät ole\noikeastaan miehiä eivätkä naisia, vaan suvuttomia olentoja. Hyvä\nviini ja hyvä munkki ovat siis jotenkin samanlaisia tekijöitä tässä\nmaailmassa.\n\nVanha Berezawskykin tanssia rytkytteli. Soihtuhypyssä oli hän oikea\nmestari, siinä kun tarvitsi vain kirkua ja polkea jalkaa. Mutta\nsilkkitanssissa ei hänellä koskaan tahtonut olla oikein menestystä\nsen vuoksi, ettei kukaan nainen tahtonut harmikseen ottaa häneltä\nsuukkosta. Magdaleena oli myös mukana silkkitanssissa. Berezawsky\nkoetti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen hänen parikseen, mutta\nturhaan.\n\nKaksi silmäparia tähysteli kiihkeästi tätä leikkiä, nimittäin nuoren\nmunkin, isä Siegfriedin, ja Idalian, Madacsányn rouvan. Idalian\nsydän kuohui vihasta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta ylpeyden\ntunteesta. Hän halusi kostaa noille ylpeille, jotka pelkäsivät hänen\nläsnäoloaankin kuin ruttoa.\n\nVihdoin joutui silkkityyny hänen käsiinsä. Ilkeä ilonvälähdys\nsilmissä vei hän sen Berezawskyn eteen. Tämä punastui korvalehtiinsä\nsaakka ilosta, ja oli mielissään siitä, että hän nyt sai tilaisuuden\npyytää Magdaleenaa tanssiin ja tanssin sääntöjen mukaan suudella\nhäntä. Magdaleena vaaleni kauhusta.\n\nIsä Siegfried puristi kätensä nyrkkiin niin, että siinä oleva\nhopeapikari litistyi ja punainen viini purskahti pöydälle.\n\n\"_Quid habes_?\" huusivat munkit yhteen ääneen.\n\nIdalia polvistui Berezawskyn eteen ja tämä valmistautui suutelemaan\ntuota kaunista rouvaa. Mutta silloin hyökkäsi Grazian heidän väliinsä\nja huusi jyrisevällä äänellä:\n\n\"Seis! Tuleva vävyni ei saa suudella tätä naisihmistä!\"\n\nKiukustuneena hypähti Idalia pystyyn, löi kätensä yhteen ja huudahti:\n\n\"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Naisena olen minä luultavasti\nyhtä arvokas kuin te miehenä.\"\n\n\"Valehtelet! Sinä olet tappanut miehesi ja sittemmin ruvennut\nelämään luvatonta elämää entisen rakastettusi kanssa, joka munkin\nvaatteisiin pukeutuneena piileskelee talossasi. Tännekin olet tuon\nsyntikumppanisi laahannut. Tuolla hän istuu pöydän vieressä pitäen\nlastasi polvillaan. Voitko kieltää, ettei tuo pappi ole rakastajasi?\"\n\nSanottuaan tämän nilkutti hän pöydän luo ja riipaisi Siegfriedin\npäästä päähineen.\n\n\"Katsokaa nyt!\" kiljui hän. \"Eikö tämä munkki olekin Teodor Dalnaki?\nKauniin rouvan rakastaja pappispuvussa. Hahaha!\"\n\n\"Hahaha!\" kaikui miesten nauru kuin helvetin kuoro. Jokainen oli\ntuossa nuoressa munkissa tuntenut kuolleeksi luullun Teodor Dalnakin.\n\nHän ei siis ollutkaan kuollut, vaan ruvennut kauniin rouvan\nrakastajaksi.\n\nIsä Siegfried seisoi tuon nauravan ja syljeskelevän joukon keskellä.\nOikealla kädellään kohotti hän puisevaa tuolia. Jos hän alkaisi sitä\nheiluttaa, tekisi se piankin tuhotöitä.\n\n\"Siegfried?\" kuului piispa Thurzan mahtava ääni rähinän keskeltä.\n\"Oletko sinä pappi vai ritari?\"\n\nNuorukainen pudotti tuolin lattialle, taivutti päänsä alas ja lausui\nhiljaisella äänellä:\n\n\"Pappi.\"\n\n\"Poistu heti täältä! Voi häntä, joka aiheuttaa pahennusta!\"\n\nKuultuaan tämän piispan kehoituksen, tulivat munkit rohkeammiksi\nja häikäilemättömämmiksi. He irroittivat vyötäisiltään köysiset\nsolmuvyönsä ja alkoivat niillä huimasti hutkia Siegfriediä samalla\nnimitellen häntä mitä erilaisimmin latinalaisin ja kreikkalaisin\nhaukkumasanoin.\n\nSiegfried ei välittänyt itsestään, vaan koetti ainoastaan varjella,\netteivät iskut sattuisi Cupidoon. Ikäänkuin sumun seasta näki\nhän, miten Magdaleena tahtoi rientää hänen luokseen suojellakseen\nhäntä ruumiillaan, mutta kuinka Grazian otti tyttöä lujasti kiinni\nkäsipuolesta ja singahutti hänet Berezawskyn luokse sanoen raa'asti:\n\n\"Tuolla on sinun paikkasi!\"\n\nMutta Idalia-rouva astui kiukkuisen raivottaren näköisenä Grazianin\neteen ja kirkui:\n\n\"Kuule sinä, Grazian Likaway, tätä yötä tulet sinä vielä muistamaan!\nJo kerran ennenkin pistin puukon sydämeesi. Teen sen vielä toisenkin\nkerran, ja silloin sinä olet kuoleva!\"\n\nSanottuaan sen ryntäsi hän salista tyrkäten luotaan jokaisen, joka ei\nkyllin nopeasti arvannut väistyä. Mennessään huusi hän piispalle ja\ntämän puolisolle:\n\n\"Kiitoksia vieraanvaraisuudesta! Toivoakseni tapaan teidät vielä\nkerran!\"\n\nPian oli hän reessä. Hän ajoi laukkaa niin, että hevoset vaahtosivat\nja pian katosi Bittsen linna hänen näkyvistään.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun he olivat kiitäneet jonkin matkaa, ajoi muudan reki heidän\nohitsensa. Katsahtaessaan siihen näki Idalia erään turkkiin puetun\näärettömän paksun olennon, joka huusi:\n\n\"Hyvää huomenta, kaunis rouvaseni! Matkustan näin kiireesti teille\nasuntoa valmistamaan.\"\n\nAjaja oli Grazian, Mitosclimin herra. Hän puhui kyllin selvää kieltä.\n\nTämä paikkakunta oli kuuluisa vieraanvaraisuudestaan. Mutta nyt\npysyivät kuin taikasauvan iskusta kaikkien linnojen ja herrastalojen\nportit kiinni Madacsányn rouvan ja isä Siegfriedin tullessa.\n\nGrazian oli ajanut edellä ja täyttänyt uhkauksensa.\n\nMadacsánylaisten täytyi yöpyä erääseen kurjaan kyläravintolaan.\nSiellä oli vain yksi ainoa huone ja sen lattialle levitetyille\noljille täytyi Idalian ja Siegfriedin laskeutua lepäämään toistensa\nviereen, kuten miehen ja vaimon. Cupido nukahti keskelle.\n\nSiegfried ei voinut paeta, eikä voinut olla kuuntelematta kauniin\nkiusanhenkensä jumalatonta puhetta ja katkeria syytöksiä.\n\n\"Eikö sinua hävettänyt\", sanoi hän, \"kun sinua haukuttiin\npelkuriksi, ritariksi ja valhepapiksi? Minua he sanoivat sinun\nrakastajattareksesi. Ja sinä kärsit vaiti ollen kaikki nuo\nsolvaukset. Miksi et siepannut miekkaa seinältä ja opettanut heitä\nkunnioittamaan naista? Miksi et heittänyt tuota munkkikaapua nurkkaan\nja tarttunut minua vyötäisiltä sekä huutanut: 'Niin, minä olen Teodor\nDalnaki, ja tässä on morsiameni! Jokainen, joka koskee häneen tai\nminuun, on kuoleman oma!' Mutta sinä raukka et tehnyt niin, vaan\npelkäsit ja painoit pääsi alas. Luuletko, että veljeskuntasi huolii\nsinua jälleen jäsenekseen? Mitä vielä, elinkautiseen vankeuteen he\nsinut paiskaavat. Eroa siis ajoissa heistä! Pue ritarin vaatteet\npäällesi, ja paetkaamme täältä yhdessä. Rakastakaamme toisiamme\nvieraalla maalla ja eläkäämme siellä onnellisina!\n\n\"Tiedäthän, että rakastan sinua hulluuteen asti. Mutta sinä et\nvastaa rakkauteeni. Siitä en välittäisikään suuresti, ellet olisi\npiispan häissä saattanut minua huonoon maineeseen. Nyt on sinun\npakko korjata erehdyksesi. Minä vaadin sinulta kunniaani takaisin.\nJos olet oikeutta rakastava mies, totinen kristitty, pitäisi sinun\ntietää velvollisuutesi. Menkäämme siis naimisiin. Minä en muuta\npyydäkään kuin nimeä, sinun nimeäsi. Menkäämme Saras-Patakiin tai\nKlausenburgiin, kääntykäämme siellä protestanttiseen uskoon ja\nmenkäämme hiljaisuudessa naimisiin.\"\n\nSiegfried kuunteli kauhistuneena puhetta. Magdaleenan vaalea ja\nkärsivä kuva välkkyi salaperäisenä ja selvänä hänen sielunsa silmien\nedessä. Katkeraa oli ajatella eroa hänestä.\n\n\"Puheesi sisältö on sangen tärkeä\", hän sanoi. \"Minun on pakko sitä\nmiettiä. Suo minulle kaksi sunnuntaita ajatusaikaa, että voisin\nkohtaloni ohjaajattaren kanssa siitä neuvotella.\"\n\n\"Hyvä, minä odotan kaksi sunnuntaita, jos vain niiden kuluttua annat\nvarman vastauksen.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Lupaatko sen papinsanallasi?\"\n\n\"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani.\"\n\nIdalia purskahti äänekkääseen itkuun.\n\nSilloin poika heräsi.\n\n\"Miksi itket, äitiseni?\" kysyi hän pelästyneenä.\n\nKreivitär puristi tuon pienen kysyjän innokkaasti rintaansa vasten.\n\n\"Itken sinun vuoksesi\", hän sanoi. \"Sinun tähtesi ainokaiseni,\nkallein aarteeni maan päällä.\"\n\n\"Varmaankin on isä Siegfried jo alkanut sinua rakastaa, koska sinä\ntaas olet minulle niin hyvä.\"\n\n\"Pian saadaan nähdä, mitä aika tuo mukanaan!\" kuiskasi hän hiljaa\npojan korvaan.\n\nHiljaisuus vallitsi pian tuossa kurjassa majatalossa. Matkailijat\nvaipuivat syvään uneen, josta he heräsivät vasta kukon kolmatta\nkertaa laulaessa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSeuraavana päivänä saapuivat he Madacsányyn, ja kahden vuorokauden\nkuluttua alkoivat hauskuudet.\n\nNiin, hauskuudet. Madacsányn kaunis hallitsijatar ei sulkenut\noviansa eikä verhonnut kasvojansa paksulla hunnulla ihmisten\nkatseitten pelosta. Nuo neljä sanaa: \"Lupaan sen ritarillisella\nkunniasanallani\", olivat sytyttäneet uuden tulen hänen sydämeensä.\nMitä hän enää välitti maailmasta, puheista ja ylenkatseesta? Hän ei\nollut tietävinäänkään, mitä ihmiset takanapäin hänestä sanoivat.\nHänelle itselleen eivät he kuitenkaan uskaltaneet sanoa mitään. Ja\nkun Madacsányn linnan ovet jälleen avattiin juhlia varten, kokoontui\nsinne piankin joukoittain iloisia ihmisiä.\n\nTosin olivat vieraat kyllä laadultaan hieman sekalaista seurakuntaa.\nEipä tuossa kirjavassa joukossa ollut montakaan kunnioitettavaa\nhenkilöä. Kenties he olivatkin noita samoja juomaveikkoja, jotka\njuuri äskettäin olivat parjanneet Idalia-rouvaa. Mutta täällä\nhe nyt vain lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat\nsekä pilkkasivat Mitosclimin Grazian-herraa ja tuota ikinuorta\nsulhasmiestä Berezawskya. Nykyistä emäntäänsä sanoivat he sitä\nvastoin maailman parhaimmaksi ja siveellisimmäksi rouvasihmiseksi.\n\nIsä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut\nhurskaita lauluja, vaan lasketteli kaksimielisiä puheita\njuoppolurjusten kuultaviksi. Täällä ei hänelle naurettu eikä häntä\npilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa kuten muutkin, joipa vielä yleisen\nkunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.\n\nMutta kun yö tuli, hän jäi yksikseen. Cupido nukkui nimittäin nyt\näitinsä kanssa. Huoneessaan haihdutteli hän humalaa päästään ja\nmietti elämänsä kummallisia vaiheita.\n\nSeuraavana päivänä tuli jesuiittaluostarin lähettiläs kieltämään\nlihansyöntiä perjantaisin. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä\ntakaisin luostariin rangaistavaksi. Idalia lähetti heille\nkukkarollisen rahaa ja kirjelmän, jossa oli: \"Siegfriedin sijasta\nlähetän teille kasan kultaa.\"\n\nSiihen olivatkin jesuiittaisät tyytyväisiä. Sunnuntaiaamuna\nsanoi Idalia: \"Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran\npaavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin hoitamaan lastani, aarrettani!\"\n\nSanottuaan tämän hän poistui, suudelmaan ensin hellästi Cupidoa.\n\n\"Näitkö?\" huomautti poika, \"kuinka äiti minua nyt hellästi rakastaa.\nSen jälkeen kun me tulimme kotiin piispan häistä, on hän ollut niin\nhyvä minulle. Siihen on varmaankin syynä se, että sinä rakastat\nhäntä. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myöskin, ettei sinun\nnimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi\nisäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Isä Teodor!' Tiedätkö muuten,\nmitä äiti on tehnyt viime aikoina palvelijattariensa kanssa niin\nahkerasti? Etkö tiedäkään? Tule katsomaan!\"\n\nPoika talutti munkin erään suuren seinäkaapin luo ja aukaisi sen\nraskaan oven. Siellä riippui komea ritarimantteli ja dolmány\nsekä muita kullalla kirjailtuja ja kallisarvoisesta kankaasta\nvalmistettuja nauhoitettuja vaatteita.\n\n\"Näitä on äiti ommellut palvelijattarineen\", sanoi poika. \"Ne ovat\nsinulle. Saat ne huomenaamulla lahjaksi. Kun heräät, ei vuoteesi\nvieressä enää olekaan munkinpukua, vaan nämä ritarinvaatteet. Niin\nolen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan kerro, että minä\nolen ilmaissut sinulle salaisuuden ennen aikojaan.\"\n\nSiegfried katseli kauniita vaatteita lumoutuneena.\n\n\"Tiedänpä vielä muutakin\", sanoi Cupido. \"Puutarhassa on kaksi hyvää\nhevosta valmiiksi satuloituina. Niiden selkään istumme tiistai-yönä,\nsinä, äiti ja minä, sekä ratsastamme Klausenburgiin. Silloin eivät\nnuo ilkeät, linnan ympärillä vahtivat jesuiitat saa meitä kiinni.\"\n\nSiegfriedistä tuntui tämä pojan puhe sekä ilkeältä että samalla\nkertaa suloiselta unelta.\n\n\"Tulehan tännekin!\" kehoitti poika ja veti hänet Idalian\nmakuuhuoneeseen. \"Katso tuota kuvaa!\" näytti Cupido ylpeänä. \"Siinä\nolen minä äidin kanssa.\"\n\nKuva oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama\ntaideteos, joka esitti Idaliaa ja pientä Cupidoa. Se oli kaunis ja\nSiegfried jäi sitä ihastuneena katselemaan.\n\nSamassa kuului kreivittären ääni heidän takaansa. Siegfried häpesi,\nettä hänet tavattiin juuri sieltä, mutta rouva oli hyvin armollinen\nja puheli iloisesti:\n\n\"Isä, tulen kirkosta. Olen tehnyt siellä syntiä ja tahdon nyt\ntunnustaa sen sinulle. Tein syntiä kirkossa -- silloin kun polvistuin\nalttarin edessä. Sanoin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua,\noi Herra, ettet sinä estäisi minua panemasta aikomustani täytäntöön.\nSuo minulle anteeksi, että riistän rakastamani miehen sinun\nalttariltasi!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin\npahempaa. Anna siis minulle synninpäästö.\"\n\nSiegfried ojensi polvistuneelle kätensä, nosti hänet ylös ja sanoi:\n\n\"Syntisi on annettu anteeksi!\"\n\nMutta noita sanoja oli hänen hyvin vaikea lausua.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nIsä Siegfriedin kasvojen ilmeestä saattoi huomata, milloin hän oli\niloinen, milloin ankarien mielenliikutusten järkyttämä. Niinpä hän\nnytkin vapisi, kun hän sattumalta tuli luoneeksi silmänsä Idaliaan.\n\nIllallisen jälkeen lähetti rouva kaikki palvelijansa sekä Cupidonkin\nlevolle, niin että hän jäi yksin Siegfriedin kanssa.\n\nIdalia otti harppunsa ja lauloi taivaasta, paratiisista ja\nrakkaudesta.\n\nSuuri seinäkello löi yksitoista. Siegfried nousi ylös ja sanoi:\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\n\"Menetkö jo?\" kysyi Idalia ihmetellen.\n\n\"Kohta tulee aamu.\"\n\n\"Minä luulin, että sinä jo huomenna vastaisit minulle varmasti.\"\n\n\"Tänään on vasta ensimmäinen sunnuntai. Muistaakseni sovimme kahdesta\nsunnuntaista!\"\n\nIdalia rypisti silmäkulmiaan ja sanoi:\n\n\"Niinkö pitkän ajan sinä tarvitset neuvotellaksesi ylimaailmallisten\nolentojen kanssa?\"\n\n\"Neuvottelen maanalaistenkin kanssa\", vastasi Siegfried.\n\nIdalian sielua värisytti jokin salainen ja käsittämätön aavistus.\n\"Tuo mies rakastaa toista!\" välähti salamana hänen mielessään.\n\nHän pyysi sen tähden, että Siegfried ottaisi taasen Cupidon nukkumaan\nhuoneeseensa.\n\nSiegfriedin otsa synkistyi. Hän ei ensin puhunut mitään, näytti vain\npettyneen toiveissaan. Mutta lopuksi hän virkkoi hieman vihaisesti:\n\"Hyvä, otan hänet mukaani.\" Idalia juoksi makuuhuoneeseen ja herätti\nCupidon. Tämä nousi hämmästyksissään seisaalleen ja rupesi itkien\nvalittamaan: \"Mikä nyt on? Tahdotko sinä taasen minut tappaa?\"\n\n\"Eihän toki, kultaseni!\"\n\n\"Mutta sinun kasvosi ovat taasen yhtä tylyt ja julmat kuin\nsilloinkin, jolloin tahdoit pistää minut neulalla kuoliaaksi.\"\n\n\"Enhän minä koskaan ole aikonut sinua tappaa. Olet nähnyt vain pahaa\nunta. Mutta tule nyt, saat taasen nukkua isä Siegfriedin huoneessa.\nKuule myöskin, kultapoikani, mitä minä nyt sinulle sanon! Sinä olet\nhyvä ja kohtelias nuori herra. Minä olen sinulle rakastava äiti,\njos vain tottelet minua. Mutta jos teet toisin kuin minä käsken,\nrankaisen, kiusaan, kidutan ja ruoskitan sinua, ja puetan rääsyisiin\nvaatteisiin. Sinä olet viisas lapsi ja tiedät aivan hyvin, ettei\nisä Siegfried ole mikään munkki. En myöskään tiedä, onko hän meille\ntodella hyvä vai paha. Mutta sen voit sinä ottaa selville, jos\nvain tahdot. Ota sen tähden mukaasi tämä hopeapilli ja kätke se\nyövaatteisiisi. Kun tulet Siegfriedin huoneeseen ja hän asettaa\nsinut vuoteeseen, teeskentele heti nukkuvasi, mutta todellisuudessa\nvalvo ja katso, mitä hän tekee. Jos näet jotakin erikoista, niin\npaina se tarkasti mieleesi ja kerro sitten minulle. Mutta jos hän\nhiipii ulos huoneesta, puhalla heti hänen mentyään pilliin niin, että\nminä tiedän tulla sinne heti ja tutkia, mitä isä Siegfriedillä on\nmielessä, tahtooko hän meille hyvää vai pahaa? -- Olethan, lapsoseni,\nymmärtänyt täydellisesti tarkoitukseni ja teethän tahtoni mukaan?\"\n\n\"Teen, äiti, kaikki, mitä sinä vain tahdot.\"\n\nSanottuaan tämän meni poika Siegfriedin huoneeseen.\n\nJonkin ajan kuluttua kuului pillin ääni.\n\nIdalia juoksi heti munkin kammioon.\n\nCupido istui vuoteessa. Hänen lapselliset kasvonsa näyttivät\nhämmästyneiltä, pelokkailta ja vahingoniloisilta.\n\n\"Siegfried on mennyt.\"\n\n\"Minne hän meni?\"\n\n\"Maan alle helvettiin.\"\n\n\"Kerro pian, mitä olet nähnyt!\"\n\n\"Tein, niinkuin käskit. Olin olevinani kovin väsynyt ja nukahdin\nmuka heti. Siegfried tutki tarkoin, nukuinko, ja saatuaan siitä\nvarmuuden meni hän toiseen huoneeseen, riisui pois munkinkaapunsa\nja pukeutui sitten noihin ritarinvaatteisiin, jotka sinä olet\nhänelle ommellut. Ritaripuvun ylle puki hän jälleen munkinkaavun.\nSitten hän otti pöydältä salalyhdyn, sytytti sen ja meni käytävään.\nNousin vuoteestani ja seurasin häntä salaa. Hän suuntasi askeleensa\nlinnamme ympäri muurin vieressä olevaan pieneen, pyhälle Nepomukille\npyhitettyyn kappeliin. Siellä tarttui hän Nepomuk-pyhimyksen kuvan\npäähän, ja voi kauheata -- paiskasi kuvan maahan. Patsaan sijalle\nnäytti aukeavan jonkinlainen musta kita, johon Siegfried katosi. Minä\npelkäsin hirveästi ja juoksin takaisin tänne sekä kutsuin sinut.\"\n\nIdalia muuttui kauhean näköiseksi, hänen kasvonsa mustenivat vihasta\nja kädet puristuivat nyrkkiin.\n\n\"Miksi sinä niin suutuit, äiti?\" kysyi Cupido peloissaan.\n\nMutta Idalia löi nyrkillä poikaa kasvoihin ja kiljaisi: \"Ole\ntuhannesti kirottu sinä, joka sellaisia puhut!\"\n\nSitten hän juoksi, huolimatta poikansa katkerasta itkusta, kuin\nriivattu makuuhuoneeseensa, heitti yllensä mustan viitan, otti\nsalalyhdyn käteensä sekä syöksyi siten varustettuna Pyhän Nepomukin\nkappeliin. Pyhimyksen kuva oli taasen paikoillaan pystyssä, mutta\nvoimakkaalla tempauksella heitti hän sen maahan sekä astui näin\nsyntyneeseen aukkoon.\n\n\"Äitikin meni helvettiin\", vaikeroi poika peloissaan makuuhuoneessa.\nHän risti kätensä ja alkoi hartaasti rukoilla: \"Äläkä johdata meitä\nkiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNepomukin patsaan jalustassa oli aukko. Siitä johti kuusi porrasta\nmaan sisään. Seitsemäs astin oli vipujen varassa niin, että kun\nsen päälle astui, se kiepahti ympäri ja vaikutti samalla Nepomukin\npatsaaseen nostaen sen jälleen pystyyn ja sulkien siten aukon.\nPortaitten päästä alkoi sitten tuo käytävä, joka vei Waag-virran\nalitse Mitosclimin linnaan.\n\nIdalia alkoi astella eteenpäin. Hiekan peittämällä lattialla näkyi\nselvästi verekset ihmisen jalan jäljet. Kreivitär seurasi niitä.\nEräässä kulmauksessa huomasi hän valoa vain pari sataa askelta\nedellänsä. Se tuli avatusta salalyhdystä, jota kantoi mustaan kaapuun\nverhoutunut olento. Hän koetti lähestyä sitä muurien pimennossa.\nMutta silloin edellä kulkeva olento pysähtyikin äkkiä. Hänen\nedessään oli vankka, tamminen ovi, joka kumminkin aukeni olkapäiden\nlujasti ponnistaessa. Vihdoin hän oli käytävän toisessa päässä.\nPadualaisen pyhimyksen kuva kääntyi taaskin sivulle, ja Mitosclimin\npaavilaiskappelin pieni kello soi heleästi.\n\nMyöskin Idalia sivuutti tammioven. Sen toisella puolella laajeni\ntunneli suureksi nelikulmaiseksi saliksi. Se näytti olevan täynnä\nihmisiä. Madacsányn rouva katseli niitä kauhistuneena. Ne olivat\nkuolleita, jotka olivat olleet siellä kai kauan aikaa. Muudan istui\npöydän takana nojaten päätänsä käsiinsä ja avattu raamattu edessään.\nYmpärillä oli toisia, jotka näyttivät kuuntelevan hänen lukuansa.\n\nNämä olivat noita muinaisia hussilaisia, joista tuo salainen\nkäsikirjoitus oli kertonut ja jotka olivat saaneet hautansa käytävän\nholveissa.\n\nIdalia kiiruhti eteenpäin. Tultuaan käytävän suulle ja piilouduttuaan\npyhän Antoniuksen taa hän näki selvästi, mitä kirkossa tapahtui,\nsillä eräälle hautakivelle lasketun avatun salalyhdyn valo valaisi\nsen kokonaan.\n\nNäky, jonka Idalia kappelissa näki, kiukutti ja raivostutti häntä\nniin, että hän oli melkein kuolla.\n\nHän näki siellä komean ritarin, joka ei ollut kukaan muu kuin Teodor\nDalnaki, ja nuoren kauniin tytön, joka ei ollut kukaan muu kuin\nMitosclimin tytär, vaalea Magdaleena.\n\nHe syleilivät ja suutelivat toisiaan ja puhuivat helliä rakkauden\nsanoja. Mitä he sanoivat?\n\nRitari lausui: \"Rakkaani, oletko valmis pakenemaan ensi sunnuntaina?\"\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Kauas pois täältä jonnekin, missä voimme mennä naimisiin\npelkäämättä, että kukaan voi meitä enää erottaa!\"\n\n\"Mutta sinähän olet pappi?\"\n\n\"Olen ollut, mutta en ole enää. Nyt olen ritari ja vien sinut\ntulevana sunnuntaiyönä pois täältä, jos vain tahdot. Menemme\nKlausenburgiin ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Sitten\nmenemme sen opin mukaisesti avioliittoon. Suostuthan tähän, joka on\nmielestäni ainoa keino, sillä luostariin en minä enää voi mennä enkä\nmyöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi.\"\n\n\"Suostun!\" sanoi Magdaleena hiljaa ja painoi päänsä Teodorin rinnalle.\n\nMutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja\nkostonhimosta. \"Odottakaa!\" mutisi hän. \"On minullakin tässä vielä\nsanomista. Vai aiot sinä, mokoma valhepappi, pettää minut ja omaksi\nhyväksesi käyttää minun ehdottamaani keinoa. Vielä te tulette minua\nmuistamaan!\"\n\n\"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!\" toisti Teodor.\nMagdaleena nyökäytti päätään myöntymykseksi.\n\nIdalia kääntyi paluumatkalle, sillä aamun ensimmäiset sanansaattajat\nalkoivat jo näkyä taivaalla.\n\nTeodorkin lähti pian, hyvästeltyään kumminkin sitä ennen hellästi\nMagdaleenaa, ja meni makuukammioonsa. Cupido ei ollut enää siellä,\nsillä Idalia oli vienyt heti tultuaan hänet pois.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMutta sinä yönä ei Madacsányn linnassa ollenkaan nukuttu.\n\nSydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin huoneessaan\ntietämättä oikein, mitä teki.\n\nHän seisahtui kuvastimen eteen tarkastelemaan kuvaansa.\n\n\"Sinä valehtelet sanoessasi minua kauniiksi!\" puhui hän kiukuissaan.\n\"Päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivan kuin paholainen,\nhänen kiduttava paholaisensa.\"\n\nNyt kuvastin myönsikin, että Idalia oli oikeassa. Ja Idalia myöskin\ntiesi, mitä hänen oli tehtävä.\n\nHän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:\n\n    \"Jalo ja kunnioitettava Herra Likaway!\n\n    Lupasin pistää veitsen toisen kerran sydämeenne, ja minä aion\n    pitää lupaukseni.\n\n    Jos tahdotte tietää, kenen rakastaja isä Siegfried todella on,\n    niin vahtikaa ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette linnan\n    kappelinne pienen kellon soivan, varustakaa palvelijanne aseilla\n    ja menkää heidän kanssaan sinne. Takaan, että tulette näkemään\n    jotakin ihmeellistä!\n\n    Teidän nöyrin palvelijattarenne,\n\n                                leskirouva Frans Ikarpynay.\"\n\nKun hän oli saanut kirjeen valmiiksi ja sinetöidyksi, olikin jo täysi\npäivä.\n\nHän käski narrin luoksensa ja sanoi tälle: \"Herska, pääseekö\nWaag-joen ylitse nyt?\"\n\n\"Kyllä jänis tai koira, mutta ei ihminen.\"\n\n\"Minkä tähden ei?\"\n\n\"Viime yönä ovat jäät alkaneet liikkua.\"\n\n\"Etkö veisi tätä kirjettä toiselle puolen?\"\n\n\"Siinä tapauksessa kyllä, että minulla olisi kaksi päätä, joista\ntoisen voisin jättää tänne ottaessani toisen mukaani matkalle.\"\n\n\"Kuulehan, Herska! Saat paljon uusia kauniita vaatteita, jos viet\ntämän kirjeen Mitosclimiin! Sitä paitsi saat takaisin tultuasi viiniä\nniin paljon kuin vain haluat!\"\n\n\"Mutta matkalla saisin minä jo niin paljon vettä, etten koskaan enää\nelämässä viiniä tarvitsisi.\"\n\n\"Saat tämän kukkarollisen rahaakin, katsohan!\"\n\nNarri pudisti päätänsä kieltävästi.\n\n\"Kuuntelehan nyt tarkasti, Herska. Minä tiedän, että sinä olet minuun\nrakastunut. Jos sinä viet tämän kirjeen perille, niin takaisin\ntultuasi saat mennä kanssani naimisiin.\"\n\nTämän kuultuaan hypähti narri ilosta ja löi käsiään kupeihinsa.\n\n\"Oikeinko todella! Ettehän vain pilkkaa minua? Jos annatte suutelon\nnyt etukäteen, lähden heti.\"\n\nIdalia ojensi huulensa, ja narri suuteli niitä pitkään ja\nintohimoisesti.\n\nSitten hän riensi kirjeineen pois. Idalia katseli ilkkuvasti, kuinka\nhän hyppeli jääpalaselta toiselle ollen alituisessa hengenvaarassa.\nHän pääsi kumminkin onnellisesti toiselle rannalle.\n\n\"Nyt on asia hyvällä alulla ja voin omatunto hyvänä mennä syömään\naamiaista\", puheli hän itsekseen.\n\nSiegfried oli jo ruokasalissa, kun hän tuli sinne.\n\n\"Cupido on yöllä kadonnut vuoteesta\", sanoi toinen.\n\n\"Koska sinä olit sulkenut välioven, oli hän yöllä herätessään\nruvennut pelkäämään ja tuli sen tähden minun luokseni. Nyt hän vielä\nnukkuu.\"\n\nSiegfried katseli häntä epäillen, mutta ei huomannut mitään\nerikoista. Ja pian hän luuli saavansa olla varma, ettei rouva tiennyt\nmitään hänen yöllisestä retkestään.\n\nIdalia oli mitä herttaisimmalla tuulella. Syötyään hän meni\nmakuukamariinsa. Cupidokin oli jo herännyt ja alkoi nyt ihmeissään\npuhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti koetti kääntää hänen\najatuksensa muualle sanoen, että hän oli nähnyt unta. Ja siihen tuo\nlapsi tyytyikin.\n\nMutta isä Siegfried ihmetteli kovin, sillä hän ei ollut koskaan\nnähnyt rouvaa näin ihastuttavalla tuulella.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nGrazian Likaway luki kirjeen kahteen, kolmeen kertaan, mutta ei\nymmärtänyt sitä. Sen vuoksi hän kutsui mestari Mathiaksen avuksi.\n\n\"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut ja narri kai\nsen myös voi käsittää.\"\n\n\"Tämän nyt voi käsittää kuka tahansa\", sanoi Mathias luettuaan\nkiireesti kirjeen.\n\n\"No anna kuulua, mitä siinä on!\"\n\n\"Muistatte kai vielä, miten ankarasti te häväisitte isä Siegfriediä\nBittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka\npaljastuivat silloin, kun te riistitte päähineen häneltä. Ne olivat\ntodellakin Teodor Dalnakin kasvot.\"\n\n\"Olen hänelle vain asianomaisesti kostanut, vai mitä arvelet?\"\n\n\"Se on totta. Ja sellaisia iskuja ei niin pian paranneta, etenkin jos\nne sattuvat semmoiseen paikkaan, jotka tuskin ovat ehtineet arvettua.\nMuistatte kai senkin, että Teodor Dalnaki on neiti Magdaleenan\nhyleksitty kosija? Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että toisen\nikkunoista näkee melkein toisen huoneisiin.\"\n\n\"Sinä siis arvelet, että tässä kirjeessä puhutaan Magdaleenasta?\"\n\n\"Muita naishenkilöitä ei tässä talossa ole. Ja vaikka kaikki nuo\nmaalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, kiinnittäisi ainoastaan\nMagdaleena Teodorin mieltä. Sellainen on minun ajatukseni.\"\n\n\"Katsohan ikkunasta pihalle! Etkö näe jäiden lähtöä Waagista? Narrin\ntullessa olivat jäät tuskin liikkeellä, nyt ne ovat suorastaan\nraivoissaan. Näetkö, kuinka jäälohkareet vierivät tuoden mukanaan\nmökkejä rannoilta ja katkoen paksuja puita? Voiko kukaan inhimillinen\nolento sydänyön aikana kulkea niitä myöten? Sano mielipiteesi!\"\n\n\"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin\njaloin vettä myöten, ja se tapahtui merellä. Hyvänä luterilaisena\ntäytyy minun uskoa, mitä Raamatussa sanotaan.\"\n\n\"Se oli silloin. Ja kulkija olikin Pyhä Pietari, jolle kaikki taisi\nolla mahdollista. Mutta tänään on tänään.\"\n\n\"Mutta minä tiedän myös, että joku munkkikin voi saada paljon aikaan\nja rakastaja vielä enemmän. Kun molempain ominaisuudet yhtyvät\nsamassa henkilössä, pystyy tuo henkilö kaikkeen!\"\n\n\"Puhelemmeko asiasta Berezawskyn kanssa?\"\n\nAina siitä saakka kun oli kotiuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista,\noli tuo vanha sulhaspoika oleskellut Mitosclimin linnassa.\nHänenhän piti mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitten viedä\nhänet mukanaan kotiinsa. Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti\nainoastaan se seikka, että vävypoika ja appiukko ottivat joka\naamu niin perinpohjaisen pöhnän, että oli pakko kantaa heidät\nvuoteeseen nukkumaan, josta heitä ennen puoltapäivää ei olisi kyennyt\nherättämään tulipalon hälinä eikä edes ryövärien päällekarkauskaan.\nMutta sitten iltapäivällä tuo tekopyhä herra ei tahtonut ottaa osaa\nmihinkään kiusalliseen toimitukseen ja siten lykkäytyi avioliiton\nsolmiminen päivästä toiseen. Häitä vietettiin sentään jo etukäteen\njoka päivä.\n\nSulhasta ei saatu nytkään hereille, vaikka mitä olisi tehty. Hänen\nkorvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään\nei auttanut. Hän vain liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin kärpästä\nhätistellessä, ja nukkui edelleen.\n\n\"Maatkoon\", mutisi herra Grazian, \"minulla on toinen tuuma, puhelen\ntyttäreni kanssa.\"\n\nHän tapasi Magdaleenan istumassa avonaisen ikkunan ääressä.\n\n\"Oletpa sinä, muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla\npidät ikkunaa auki\", puheli hän.\n\n\"Päästän ainoastaan kyyhkyseni vapaaksi, sillä jos minä sattuisin\nmatkustamaan pois, ei kukaan sitä ruokkisi.\"\n\n\"Sinä siis jo tiedät, että sinun täytyy pian mennä naimisiin?\"\n\n\"Tiedän, isä rakas.\"\n\n\"No, miksi et revi tukkaasi, vuodata katkeria kyyneliä ja sano sata\nkertaa: 'Mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen'?\"\n\n\"Sinun läsnä ollessasi en aio enää milloinkaan itkeä.\"\n\n\"Sittenhän olet jo kokolailla muuttunut. Kenties nuo piispan häät\novat aiheuttaneet sen? Varmaankin muuttui mielesi silloin, kun näit\nsiellä rakastettusi ja sait tietää, että hän on erään kauniin rouvan\nhempukka?\"\n\n\"Tuo kohtaus oli kamala, isä rakas.\"\n\n\"Voitko vannoa, ettet rakasta tuota munkkia?\"\n\n\"Vannon, vaikka milloin, etten rakasta ketään _munkkia_!\"\n\n\"Sellainen olisikin hirveätä. Minä en oikein voi sanoa, mitä sinulle\nsiinä tapauksessa tekisin. Mitä sinä tuossa pienessä pussissa\nsäilytät?\"\n\n\"Kaikenlaisia pieniä muistoesineitä, jotka olen perinyt\näitivainajaltani, kuten hänen emaljoitua kuvaansa, kiharaa hänen\ntukastaan ja erästä hopeista ristiä, jota lapsuudessa kannoin\nkaulassani. Kai minä saan viedä ne mukanani, kun lähden tästä\ntalosta?\"\n\n\"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi\ntyttäreksi. Ehkä asiat kehittyvät vielä niin, että tulet saamaan\nminun siunaukseni.\"\n\n\"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!\" pyysi tyttö\npolvistuen isänsä jalkojen juureen. \"Salli minun suudella sinun\nkättäsi.\"\n\nGrazian salli Magdaleenan suudella kättä, jonka hän ojensi\ntyttärelleen.\n\n\"Lupaa, että annat minulle anteeksi kaikki mielipahat, joihin\ntahtomattani olen tehnyt itseni syypääksi!\"\n\nTuo pyyntö liikutti Grazianinkin raakaa luontoa.\n\n\"Älä huolehdi, en minä ole sinulle paha\", murisi hän sekä sipaisi\nkerran karvaisella kädellään polvistuneen tytön päätä. Tuon liikkeen\nsaattoi otaksua siunaukseksi.\n\n\"Pian pannaan asiat kuntoon\", puheli hän. \"Pappi on jo täällä. Meidän\ntarvitsee ainoastaan mennä levolle ajoissa tänään, että jaksamme\nnousta aikaisin aamulla. Huomenna nimittäin ovat häät.\"\n\nSanottuaan sen meni Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari\nMathias vielä odotti.\n\n\"Olet kokonaan väärillä jäljillä, velihopea\", puheli hän tälle.\n\"Juttelin tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut.\nHän ei itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin\nminä, 'huomenna ovat hääsi.' Hän myöntyi siihen ja suuteli minun\nkättäni.\"\n\n\"Tuohan on juuri paras todistus siitä, että hän hautoo jotakin\nennenkuulumatonta päässään. Hän sanoi vain jäähyväiset isälleen,\nkoska hän aikoo ennen häitä, ensi yönä, paeta rakastajansa mukana.\nSen he ovat keskenänsä sopineet. Minä tunnen naiset.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, olisiko sellainen mahdollista? Tuli ja leimaus,\njos asia todellakin olisi niin! Voi taivaan talikynttilät, minä tapan\nne paholaiset! Herätä tuo puolalainen lallus! Herätä hänet, vaikka\nhän olisi puolikuollut! Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan\nväki jalkeille!\"\n\n\"Meidän pitää toimia sangen varovasti. Siis ei ollenkaan mitään\nhälinää! Muuten he huomaavat ja tietävät olla varuillaan. Meille\nolisi parasta, että jokainen mies nukkuisi niin kauan kuin hän\nitsestään herää. Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella\nunijuomaa, että ne olisivat sitten hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole\noikealla tolallaan. Sydänyön kellonsoitto ja valaistussa kirkossa\nhäärivät kummitukset, jotka tekin olette nähnyt, ovat epäilemättä\njonkun elävän ihmisen aikaansaamia vehkeitä. Siinä piilee varmasti\njokin salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni! Jo\nillaksi olen minä niin valmistautunut, etten väisty Belzebubiakaan,\njos hän nimittäin on mukana pelissä.\"\n\nAina myöhäiseen iltaan asti kuiskuteltiin ja lymyttiin sinä päivänä\nMitosclimin linnassa. Mutta salaisuutta ei tietenkään ilmaistu\nnaisille.\n\nSillä aikaa kun neiti Magdaleena söi illallista, vietiin Berezawskyn\naseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin\nolla mukana hyökkäyksessä.\n\n\"Mutta älkää tappako munkkia\", neuvoi hän väkeänsä. \"Munkin\ntappaminen on hyvin vaarallinen teko. Isoisäni sattui kerran\nvahingossa nitistämään erään munkin hengiltä, ja kostoksi siitä vei\npiru hänet sitten helvettiin.\"\n\nTäytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin\nhenki säästettäisiin. Sen sijaan hän lupasi keksiä sopivan\nkidutus- ja rangaistustavan, jolla tuota munkkia piinattaisiin.\n\nYön tullessa hiipi Berezawskykin kappeliin sekä piiloutui aseellisen\nseurueensa kanssa hautaholveihin.\n\nMiehet saivat ajankulukseen tynnyrin olutta ja nopanheittovehkeet.\n\nPimeän tultua käski herra Grazian kuuluvalla äänellä, että kaikkien\noli mentävä levolle, kyetäkseen varhain seuraavana aamuna jalkeille\nviettämään häitä. Kukaan ei saisi liikkua ulkona yöllä. Kellarit,\nvarastohuoneet ja makasiinit oli tarkasti lukittava.\n\nSitten, kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan\nalla, sammutettiin kaikki valot linnassa.\n\nSeudulla vallitsi sen jälkeen syvä hiljaisuus kuin haudassa. Kaikki\nelävät olennot tuntuivat paenneen pois. Ainoastaan kohisevasta\nWaag-virrasta kuului kumeata, toisiinsa törmäävien ja särkyvien\njääpalasten aiheuttamaa ryskettä.\n\nMutta kun suuri linnankello kuuluvasti lyöden ilmaisi, että keskiyö\noli käsissä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä,\nsitoi vyöllensä vyön, jossa riippui äidiltä perinnöksi saatu\npienoinen pussi, kääräisi lämpimän vaipan ympärilleen sekä kiiruhti\nkuulumattomin askelin takimmaisia kiertoportaita myöten pienelle\ntutulle ovelle, joka vei puistoon.\n\nHän katseli ympärilleen, mutta karhuja ei näkynyt missään -- se\noli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten hän\nsaattoi esteettä kävellä kirkon luo ja sanoa siinä vielä viimeiset\njäähyväiset isänkodille, josta hän pian olisi ainaiseksi poistuva.\nTehtyään sen hän meni kappeliin.\n\nTaasen paistoi kuu kirkkoon ja valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät\nhautakivet ja alttaritaulun.\n\n\"Kunpa vapauttajani, rakastettuni, nyt pian tulisi!\" huokasi hän.\n\nHuuhkaja huusi tornissa.\n\nVihdoin soi kello, ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Siegfried läheni.\n\nKun hän astui syrjään siirtyneen Antoniuksen kuvan paikalle, oli\nhän kuin todellinen elävä alttaritaulu, pyhä Ladislaus, kuuluisa\nunkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä\npyhimys, vaan pakanoiden voittaja, sankari Ladislaus.\n\n\"Jumalan kiitos, että vihdoinkin tulet! Huomenaamulla olisi minun\nollut pakko lähteä Puolaan.\"\n\n\"Rientäkäämme sitten täältä, rakkaani!\"\n\n\"Salli minun ensiksi rukoilla veljeni haudalla!\"\n\n\"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!\"\n\nMolemmat polvistuivat vierekkäin, käsikädessä, tytön veljen\nmuistomerkin ääreen.\n\nMagdaleena suuteli kiveen veistettyä kuvaa.\n\n\"Rakas veli, annathan minulle anteeksi?\" rukoili tyttö.\n\n\"Tietysti minä annan sinulle anteeksi, rakas sisko!\" kuului ääni\nsyvyydestä. Samassa aukeni hautaholvin ovi, ja sieltä syöksyi koko\nBerezawskyn aseistettu joukko tuon ikinuoren sulhasmiehen itsensä\njohtamana. Hän heilutti julmasti miekkaansa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä salamoi miekka Teodor Dalnakin oikeassa\nkädessä.\n\n\"Ahaa, vai ei tässä olekaan kysymyksessä munkki! No sitten\nsinun pitää kuolla tuossa paikassa!\" kiljui Berezawsky hyökäten\nTeodoria kohti, miekka hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä\nolikin liikkeissään vikkelämpi ja antoi sen sijaan sellaisen\niskun Berezawskyn olkapäähän, että tämän käsi irtautui ruumiista.\nBerezawsky kaatui lattialle ja kuoli ennen taistelun loppua.\n\n\"Takaisin maan alle, pelkurit!\" jupisi Teodorin ääni, samalla kuin\nhän kostonenkelin tavoin huitoi ympärilleen ja ahdisti hyökkääjät\naina hautaholvin ovelle asti. Mutta silloin avautui kirkon ovi,\nja sisään hyökkäsi Grazianin aseilla ja tulisoihduilla varustettu\njoukko. Ukolla itsellään ei ollut muuta asetta kuin koukkusauvansa.\n\n\"Tännepäin, pappi!\" mölisi Grazian. \"Astu eteeni, munkinroikale! Isä\nSiegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä sinut tässä tapetaan! Juuri tällä\nminun kepilläni!\"\n\nJa raivosta suunniltaan hyökkäsi hän keppi koholla eteenpäin.\n\nMagdaleena heittäytyi miesten väliin kovasti kiljaisten.\n\n\"Jumalan tähden!\" rukoili hän. \"Isä ja Teodor! Älkää tehkö\nonnettomuutta! Tappakaa ennen minut!\"\n\n\"Pois tieltä, lutka!\" kiljui Grazian potkaisten polvistuvaa tyttöä.\nSen teon aikoi Teodor kostaa Mitosclimin herralle miekan iskulla,\nmutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän. Se oli\nonneksi Grazianille, sillä palvelija menetti henkensä. Ritarin miekka\nkaatoi vielä kaksi palvelijaa, sitten sen terä katkesi kädensijaa\nmyöten.\n\nMutta miekatonnakin hän piti puoliansa noita pelkureita vastaan.\nHän sieppasi avukseen suuren messinkisen kynttilänjalan ja jakeli\nsillä niin tuhoisia iskuja sekä oikeaan että vasempaan, ettei juuri\nkenenkään tehnyt mieli lähestyä häntä. Hän pääsi jo alttarille, aivan\nAntonius padualaisen paikalle, ja hänen takanansa ammotti maanalaisen\nkäytävän musta aukko. Jos hän vain pääsisi niin paljon edelle, että\nvoisi sulkea tammioven, olisi hän turvassa.\n\nMutta silloin hän tuli katsahtaneeksi vielä kirkkoon. Näky, johon hän\nheti kiinnitti huomionsa, hyydytti hänen verensä.\n\nGrazian oli nimittäin tarttunut Magdaleenan pitkiin, hajalleen\nmenneihin hiuksiin, ja kiskoi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon\novea kohti.\n\nSitä ei Teodor voinut sietää. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki\ninhimilliset tunteet. Hänestä tuli eläin, leijona, jolta puoliso on\nryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hän hyppäsi alttarilta\nmaahan pidellen kumpaisessakin kädessään raskasta kynttilänjalkaa.\nNiitä hän heilutti kuin sotanuijia hyökätessään palkkalaisten\njoukkoon ja kaataessaan kaikki edestään. Hän raivosi aseistettujen\npalvelijain joukossa kuin hurskas ja mieletön Herkules, jonka\nruumista Nessus-paita poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle,\njossa isä rääkkäsi tytärtään. Päästyään tämän luo hän tähtäsi\nkynttilänjalalla hirveän iskun Grazianin päätä kohden, mutta tämä\nväisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään. Samalla viskattiin\ntakaapäin vaate hänen päänsä yli, ja muudan palkkalaispelkuri tarttui\nhänen jalkoihinsa vetäen hänet kumoon. Ainoastaan siten voitiin\nTeodor Dalnaki voittaa ja sitoa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nWaag-virran jäiden lähtö oli niin valtava, etteivät vanhimmatkaan\nihmiset muistaneet sellaista milloinkaan nähneensä. Jäävirta\ntunkeutui Madacsány-puroa myöten aina myllyn patoon asti. Pian\nsaattaisi sekin ehkä murtua, ja silloin olisi kahleistaan päässeellä\nelementillä vapaa kulku aina linnaan asti.\n\n\"Katso, äiti!\" kuiskasi Cupido äidilleen viitaten paisuvaan jokeen.\n\"Miksi kaadoitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan\nmaahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla.\"\n\n\"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta.\"\n\n\"Enkä ole! Olen nähnyt sen todellisuudessa tapahtuvan ja vieläkin\nvapisen sitä ajatellessani.\"\n\n\"Kuume sinua vain vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen äläkä katsele\nikkunasta pihalle. Herska saa sitten tulla kertomaan sinulle satuja.\"\n\nNiin, Herska. -- Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?\n\n\"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried! Hän ainakin puhuu\ntosiasioita!\"\n\nIdalia oli päivän kuluessa vähintään kymmenen kertaa kurkistanut\nmunkin huoneeseen, nähdäksensä, oliko tämä jo tullut. Mutta mitään\nei kuulunut. Komea ritarinpuku oli kadonnut, ja tuuli puhalsi sisään\navoimesta ikkunasta.\n\nIdalia istuutui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja\nkatseli tuota ääretöntä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson\nmuuttanut ja jonka keskustassa vesi virtasi hurjasti eteenpäin\nsamalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.\n\nMitosclimin linnan peltilevyillä peitetyt tornit loistivat auringon\npaisteessa ja näkyivät selvästi.\n\nÄkkiä hän oli näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta\nja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä hän\nhuomasi, että se oli viiden hengen miehittämä vene.\n\n\"Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tulee?\" ihmetteli hän.\n\nViittä miestä ei suinkaan pelätä Madacsányn linnassa, sillä siellä\noli seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita,\nmetsästäjiä y.m.\n\nNuo viisi tuolla veneessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa.\nAlituiseen uhkasivat jäälautat murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan\nhyppäsivät miehet jollekin jäälautalle ja nostivat veneen sekä siinä\nistuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata,\nettä nuo neljä miestä olivat palvelijoita, mutta viides, joka\nturkkeihin kääriytyneenä istui veneessä, oli varmaankin herra.\n\nVihdoinkin he saapuivat myllynsululle. Siellä nuo neljä hyppäsivät\ntaaskin pois veneestä, vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä\nsitoivat sen sitten puuhun kiinni. Turkkeihin kääriytynyt olentokin\nsuvaitsi nousta veneestä.\n\nNähtyään tämän ensi askeleet tunsi Idalia hänet heti. Olento\nnimittäin ontui. Tulija oli siis naapurilinnan herra, Grazian Likaway.\n\n\"Miksi hän, tuo viholliseni, jonka sydämeen olen kaksi kertaa\npistänyt puukon, tulee tänne ja mille asialle? Tuleekohan tuo vanha\nkarhu musertamaan vihollistansa, villikissaa käpälänsä mahtavalla\niskulla? No, siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että\nkissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää.\"\n\nIdalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu kauhtana,\njonka laajoihin hihoihin voitiin sangen mukavasti kätkeä myrkytetty\ntikari, jolla tehty pieninkin naarmu tappaisi pian voimakkaimmankin\nmiehen. Sitä paitsi oli makuuhuoneessa metsästäjiä, jotka avunhuudon\nkuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa aikovaa.\n\nMutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.\n\nGrazian Likaway tuli aivan aseettomana, hänellä ei ollut kirvestä\neikä miekkaakaan vyöllään. Eikä hän olisi kyennyt käyttämäänkään\nsellaisia aseita, sillä hänen oikea kätensä oli siteessä, jonka läpi\nveri vieläkin kihoili. Isä Siegfried oli suunnannut viimeisen iskunsa\nkynttilänjalalla Grazianin päätä kohti, mutta tämä oli sen väistänyt\nkädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmalla\nkädellään hän kantoi koukkukeppiään ja hattuaan.\n\nNöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja viallista jalkaansa\nperässään vetäen hän astui kreivittären eteen. Hänen äänensä sointi\noli samanlainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.\n\n\"Syvästi nöyrtyneenä astun minä, vanha haudanpartaalla seisova\nmiesraukka, teidän eteenne, armollinen rouva. Tunnustan, että\nolen nyt muserrettu ja murrettu, mutta sen olen ansainnutkin.\nTein syntiä häväistessäni teitä. Syytin teitä siveettömyydestä ja\nsopimattomuudesta, mutta nyt olenkin huomannut, että sellaista onkin\ntapahtunut vain minun talossani. Olen teitä loukannut, antakaa siis\nminulle anteeksi!\"\n\n\"Mitä te sitten olette tehnyt? Tarkoitukseni ei ollut teitä suinkaan\nkiihottaa.\"\n\n\"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Minä tunnen teidän hellän,\nosaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tullut kovin\npahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likaway olisi\nhyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt,\nettä hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Sellaista ei hän ole\ntehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt.\"\n\n\"Tarkoitatteko te isä Siegfriediä?\"\n\n\"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnakin hahmossa. Oivallinen, komea\nsotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezawskyn,\nsitten hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi\ntaisteluun kykenemättömiksi, ja kun hänen miekkansa vihdoin\nkatkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä kuin\nmielipuoli. Minäkin sain osani, kuten näette!\"\n\nSanottuaan tämän irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja\nnäytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitär kauhistui nähdessään\nne. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian\nesti sen sanomalla:\n\n\"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden\navulla saan itse sen kyllä paikalleen jälleen.\"\n\n\"Miten isä Siegfriedille kävi?\" kysyi rouva kiihottuneena.\n\n\"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi.\"\n\n\"Tapoitte hänet?\"\n\n\"Enhän toki! Minähän sanoin jo, etten ole ketään tappanut, sillä olen\nlempeä, rauhaa rakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä\nsalli muidenkaan tehdä sellaista.\"\n\n\"Mitä sitten aiotte tehdä hänelle?\"\n\n\"Se on minun asiani! Mutta sanon jo ennakolta, ettei hiuskarvaakaan\nhänen päästään vahingoiteta, ja että hän tulee elämään kauemmin kuin\nminä.\"\n\n\"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?\"\n\n\"Oh, ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntäkään tappanut, en\nedes vankeuteen heittänyt enkä kurittanut. Minusta on, näettekö,\ntullut lempeä ja hyväsydäminen mies. Panin Magdaleenan istumaan\npieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos\nolisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, olisitte\nkuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan\nkauan kuullut, sillä tuuli oli vastainen ja jäät pitivät semmoista\nrytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukehtui.\"\n\n\"Te olette kauhea ihminen!\"\n\n\"Enpä niinkään. Olen vain vanha, voimaton ja rampa ukko, joka on\ntullut henkensä kaupalla jäiden yli myymään teille halvasta hinnasta\ntalonsa ja tavaransa, koko Mitosclimin kirkkoinensa ja kaluinensa.\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Että myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitosclimin\nkuudestakymmenestä taalarista ja kolmestakymmenestä dukaatista.\nMuutan sitten rahoineni Moldauhun tai vähä-Venäjälle.\"\n\nEnsin tämä tarjous hämmästytti Idaliaa suuresti. Mutta älyttyään\nkaupan edullisuuden suostui hän siihen ja sanoi maksavansa\nkauppasumman heti.\n\nUkolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa.\nOtettuaan ne esille kysyi hän, oliko talossa sellaisia\nkirjoitustaitoisia henkilöitä, jotka kykenisivät todistajiksi.\n\nSellaisia oli kyllä talossa, eikä niitä tarvinnutkaan kaukaa hakea,\nsillä viereisessä huoneessa olivat sekä kartanonhoitaja että\nlatinankieltä osaavia miehiä.\n\nMolemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin\nkauppakirjat sekä huomasivat ne yhtäpitäviksi ja oikeiksi. Sitten\nkirjoittivat sekä asianomaiset että todistajat nimensä.\n\n\"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettilakkaa, mutta\nkukapa se kaikkia muistaa tällaisessa kiireessä\", tuumiskeli kreivi.\n\nSitten tuli rahojen vuoro.\n\nIdalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahoja pöydälle. Rahat\nolivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka\nastiaan oli kirjoitettu, paljonko se sisälsi.\n\n\"Tahdotteko, että rahat punnitaan vai luetaan?\" kysyi kreivitär.\n\n\"En kumpaakaan, uskon muutenkin\", sanoi Grazian. \"No, kyllähän ne\noikein ovat, mutta rahat pitää aina lukea...\"\n\n\"Ja naiset kurittaa! Sananlaskussa sanotaan kyllä niin, mutta se ei\naina pidä paikkaansa. Tuossa on teille, hyvät miehet, juomarahoja\npalkkioksi vaivastanne!\"\n\nGrazian pisti terveen vasemman kätensä erääseen tynnyriin sekä heitti\nkourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.\n\n\"Kauppa on siis päätetty, rouva Karpanay. Tässä ovat Mitosclimin\navaimet. Tämän viimeisen yön vietän minä taloudenhoitajani asunnossa.\nAamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että tulee hirveä\npakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta\ntilaanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo\nrahatynnyrit rantaan, jonne minäkin lähden tästä köntystelemään.\"\n\n\"Mutta sinetöikää toki pohjat ensin!\"\n\n\"Sellainen on tarpeetonta. Nämä miehet eivät minua petä. Miksi he\nsellaista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiakaan.\"\n\n\"Miten suvaitsette!\"\n\n\"Ja nyt tahdon ojentaa käteni teille hyvästiksi. Ikävä, etten voi\noikealla kädelläni hyvästellä.\"\n\nHyvästit sanottuaan lähti hän taakseen katsomatta taivaltamaan rantaa\nkohden. Palvelijat kantoivat rahatynnyrit rantaan. Ne ladottiin\nveneeseen lukematta ja katsomatta. Kreivi istui veneeseen ja komensi:\n\n\"Vesille!\"\n\nPaluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka, sillä nyt oli lastina\nraskas rahakuorma.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHerra Grazian von Likawayn reumatismin rasittama jalka osoittautuikin\noivalliseksi ilmanennustajaksi, sillä tuskin oli vene ehtinyt\nWaag-joen keskipaikoille, kun jäälohkareet seisahtuivat kulussaan\nja kulkureitti siten tukkeutui. Silloin ei auttanut muu, kuin että\nerään soutajan täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin ja\nhakea linnasta pitkä köysi, jolla rannalla seisova palvelijajoukko\nveti sitten veneen kuiville. Sillä tavalla pelastuttiinkin vaarasta,\nvaikka töintuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisine\nkolmivaljakkoineen. Kun rahatynnyrit oli saatu ladotuksi rekeen,\nistuutui herra Graziankin siihen ja niin ajettiin linnaan. Mestari\nMathias oli itse ohjaksissa.\n\nPäästyään linnaan sanoi kreivi: \"Mathias, lyö pois pohja yhdestä\ntynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin\nkuluttua täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä\njos minä vielä sen jälkeen tapaan jonkun täällä, ammun hänet heti\nkuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinäsi saat jäädä luokseni!\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", uskalsi mestari Mathias väittää, \"mutta eiköhän\nole liian uskallettua, että me jäämme tänne vain kahden? Näistä\nrahoista tiedetään nimittäin jo kaikkialla tässä lähiseudulla ja ne\nvoivat kenties houkutella rosvoja tänne.\"\n\n\"Tuon asian ei tarvitse sinua ollenkaan huolettaa! Me viemme koko\nrahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitten kun\nkuu on noussut, pistämme hevosen taasen aisoihin ja matkustamme\nVenäjälle. Rahaa on meillä kyllä tarpeeksi voidaksemme kaikkialla\nelää herroiksi.\"\n\n\"Ei tässä yksinomaan raha auta, täytyy kai meidän saada\nillallistakin.\"\n\n\"Siitä on jo huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu\nevästä matkalle. Siellä on kyllä kaikkea riittävästi, ja tässä\nsaat avaimen. Viininassakan me tyhjennämme tämänpäiväisen juhlan\nkunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kuin\nryhdyt muuhun, lykkää kuorma kirkkoon!\"\n\nMathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston\nalustaan.\n\nYksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden\npalkan palvelusväelle sekä ajoi sen tehtyään heidät ulos portista.\nPäärakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet olivat\nMadacsányssa.\n\n\"Tynnyriin jäi vielä kolikoita. Mihin ne pannaan?\" kysyi Mathias.\n\n\"Pane taskuusi! Kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!\"\n\nSitä ei tarvinnut mestari Mathiakselle kahdesti sanoa.\n\n\"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella, en sellaista\nansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän taidat ainakin tuhat ammattia ja\nluullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuohan työkalusi tänne!\"\n\nMestari Mathias haki muurauslastan sekä muut muurauksessa tarvittavat\nkapineet.\n\n\"Ota kapineesi ja seuraa minua!\" käski kreivi.\n\nHerra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan -- nyt\nrikkinäisen -- alttaritaulun läpi salaiseen käytävään, jota myöten\nhe kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin he sivuuttivat ja tulivat\nsivukäytävien suuhun.\n\nToisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.\n\nGrazian valaisi pimeää holvia.\n\n\"Katso sinne!\" käski hän.\n\n\"Kauhistava paikka\", sanoi Mathias pelosta kalisevin hampain. \"Mitä\nrosvoihmisiä siellä on?\"\n\n\"Etkö sinä näe silmilläsi, että ne ovat vain rosvoihmisten\nluurankoja?\"\n\n\"Miten ne tänne ovat joutuneet?\"\n\n\"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä he eivät ole vielä\nselvillä, millä tavalla he täältä pois pääsisivät. Kuten näet, ovat\nhe kyllä yrittäneet tunkeutua ulos. Muuria on koetettu puhkaista oven\nvierestä, sillä veitsillä on irroitettu pari kolme tiilikerrosta,\nmutta lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen.\nMuuri on nimittäin tältä kohtaa kuusi jalkaa paksu.\"\n\n\"Niin näkyy olevan.\"\n\n\"Tiedätkö, mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä on sinun\nmuurattava umpeen toisen syvennyksen aukko!\"\n\n\"Se käy kyllä päinsä!\"\n\n\"Mutta sitä ennen on sinun pakko vannoa pyhään evankeliumiin vedoten,\nettet yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaa siitä, mitä\ntäällä näet tai kuulet!\"\n\nSen sanottuaan veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen\ntäytyi laskea sormensa sen kannelle sekä vannoa kreivin sanelun\nmukaan hirmuinen vala.\n\n\"No nyt voit alkaa työsi!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauskulu:\n\n\"Syvyydestä huudan sinun puoleesi, oi Herra...\"\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi Mathias kauhistuneena.\n\n\"Ota soihtu ja valaise sillä syvennystä!\"\n\nMestari Mathias teki niin ja näki siellä kahlehditun ja munkinpukuun\npuetun isä Siegfriedin. Hän oli vyötäisiään myöten haudattu kultaan\nja hopeaan sekä kaikenlaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli\nläjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaavun päähine oli\nvedetty kasvoille niin, ettei niitä näkynyt.\n\n\"Isä Siegfried!\" kuiskasi Mathias.\n\n\"Sinä olet todellakin hyvä arvaamaan, ystäväiseni, vanki on\ntodellakin isä Siegfried\", sanoi kreivi.\n\n\"Kuka on tuonut hänet tänne?\"\n\n\"Minä itse jäykkine jalkoineni ja kipeine käsineni.\"\n\n\"Te ette ole häntä siis tappanutkaan?\"\n\n\"Kuulithan hänen laulavan äsken?\"\n\n\"Ja hänetkö on minun tähän syvennykseen elävänä muurattava?\"\n\n\"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin noin neliöjalan kokoinen\naukko, ettei hän tukehdu.\"\n\n\"Kuka hänelle sitten antaa ruokaa, kun me lähdemme linnasta?\"\n\n\"Profeetta Eliaksen korpit. Kaikki, mitä raamattuun on kirjoitettu,\non totta, ensimmäisestä aina viimeiseen kirjaimeen asti. Koska kerran\nennenkin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle\nprofeetalle, voi sellaista aivan hyvin vielä nytkin tapahtua. Ryhdy\nvain nopeasti työhösi! Koska kerran olet pannut työn alkuun, on sinun\nmyös se lopetettava. Reippaasti siis vain, ystäväiseni. Ellet tee\nhyvällä, mitä vaadin, ammun sinut heti kuoliaaksi, ja samoin tuon\ntoisen!\"\n\nMestari Mathiaksen otsalle nousi kylmä hiki. Hän aloitti\nmuuraustyönsä pitemmittä vastustelemisitta.\n\n\"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelymatkan\ntässä maanalaisessa paratiisissa\", virkkoi kreivi.\n\nSen sanottuaan tarttui hän lyhtyyn kipeällä kädellään sekä alkoi\nhiljalleen kävellä poispäin työpaikalta laskien askeleitansa. Kun hän\noli kulkenut viisisataaneljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon\nluo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.\n\nHän aukaisi tynnyrin.\n\nKannen alla oli paksu rasvakangaspeitto, jonka kreivi puhkaisi\nveitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli\nruutia.\n\nHän heitti sitä hyppysellisen kynttilän liekkiin. Ruuti räjähti heti\nkovasti tuprahtaen. Suojelevan kangaspeiton alla oli se pysynyt\nhyvänä ja kuivana vuosisatoja.\n\nSitten aukaisi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän pumpulinuoran,\njoka oli monin kerroin kierretty hänen ruumiinsa ympärille. Sen\nhän sitoi sytyttimeen, jonka pää näkyi ruutitynnyristä. Sen\nkiinnittäminen ainoastaan hampailla ja vasemmalla kädellä oli\nhyvin vaivalloista, mutta lopulta sai hän sen kumminkin tehdyksi.\nSitten palasi hän takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen\npumpulinuoraa jälkeensä viidensadanneljänkymmenen askeleen\npituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloansa nähdäkseen,\nkauanko askeleen pituisen pätkän palaminen kestäisi. Siihen meni yksi\nminuutti. Tuon nuoran palaminen kestäisi siis viisisataaneljäkymmentä\nminuuttia. Kuinka monta tuntia siitä tulisi, ei hän osannut laskea,\nmutta mestari Mathiashan sen voisi sanoa.\n\nKun hän taas saapui syvennyksen luo, oli muuri jo valmis, ainoastaan\naukossa oli vielä hieman suutelemista.\n\nMerkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi\nsitä seikkaa, että Siegfried voisi puhella Mathiaksen kanssa, sekä\ntaivuttaa hänet rukouksillaan, uhkauksillaan tai lupauksillaan\ntekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Mutta kenties Grazian oli\najatellut sitäkin seikkaa.\n\n\"Etkö jo pian saa työtäsi valmiiksi, ystäväiseni?\" kysyi hän.\n\"Montako kertaa kuusikymmentä sisältyy viiteensataanneljäänkymmeneen?\"\n\n\"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on\nviisisataaneljäkymmentä.\"\n\n\"Oikein! Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentäneljä. Kummallista,\netten sitä huomannut. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki\nvalmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni, mene taloudenhoitajan asuntoon,\nlämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne\nsanomaan jäähyväisiä vävypojalleni.\"\n\nSitten kun Mathias oli poistunut, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän\nsuurella vaivalla ja tuskalla nosti rahatynnyreitä ajoneuvoista\nja vieritti ne maanalaiseen käytävään juuri tuon kiinni muuratun\nsyvennyksen eteen. Saatuaan sen tehdyksi pisti hän päänsä muurissa\nolevaan aukkoon sekä puheli siitä:\n\n\"Terve teille, te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myöskin isä\nSiegfriediksi nimitetään. Kuinka voitte tänä suloisena hääpäivänänne?\nTe olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein\nkateeksi käy. Mutta ettette voisi sanoa naineenne köyhän tyttöä,\ntahdon minä jalomielisenä isänä antaa teille koko myötäjäiset\nja lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta nyt tässä\ntilaisuudessa, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voiko\nparempaa appiukkoa olla olemassa?\"\n\nSanottuaan sen aukaisi hän yhden tynnyrin ja välittämättä kivusta\noikeassa kädessään nosti sen luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot\nsiitä sisään.\n\nSitten tyhjensi hän samalla tavalla kaikki muut tynnyrit, joissa oli\nhopeata.\n\n\"Tämä oli äidinperintö, nyt seuraa isän\", sanoi hän. Samalla tyhjensi\nhän kullalla täytetyt nassakat syvennykseen kahlehditun vävypoikansa\npäälle niin, että kultarahat peittivät tämän hartioihin asti.\n\nSiegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.\n\n\"Armahda minua, Herra!\" huokasi elävänä haudattu surkeasti.\n\n\"Hahaha!\" nauroi Grazian. \"Tahdotko vielä lopuksi kuunnella\nlauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät\ntästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet\nmieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se\non kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni,\nsirkkuseni, käsivarrestani!' -- Osaatko loppukerron siihen? 'Niin\nsitten se tanssi alkaa!' -- Hahaha!\"\n\nSen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä,\nkaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se\nolikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli\nmuidenkin käytettävänä. Kun hän poistui herra Grazianin luota, puheli\nhän itsekseen:\n\n\"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös Raamattuun\nvedoten vannonut, etten puhu kenellekään siitä. Mutta herra Grazian\nei varmaan luota minuunkaan, koska hän ei kerran Raamattuunkaan\nusko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana.\nMutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen\ntarvitaan vain palanen erikoisella tavalla valmistettua kinkkua tahi\nkulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö -- ja\nnukkuja ei enää herää.\"\n\nSellaista ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan\nasunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.\n\nÄkkiä juolahti hänen mieleensä oivallinen tuuma.\n\nTalossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento -- koira. Sen hän\nhuusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkkua. Elukka nielaisi\nahnaasti lihapalan. Sitten kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle\nja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja se joi sen tähden\nhalukkaasti viinin. Mitään erikoista ei sille kuitenkaan näyttänyt\ntapahtuvan.\n\n\"Ruoka ja juoma ovat ainakin vielä myrkyttömiä, ja tästä alkaen pidän\nminä kyllä herra Graziania silmällä.\"\n\nMathias sai kauan aikaa odottaa kreiviä, sillä isä Siegfriedin\nhautaaminen ei ollut kipeäkätiselle miehelle mikään muutaman\nsekunnin tehtävä. Vihdoin ilmoitti kappelin kellon kilinä, että joku\nkuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pian näkyikin herra Grazian\nnilkuttavan kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut\nkarhuja, niiden nahat riippuivat jo orsilla kuivamassa.\n\n\"Aaveet soittivat taaskin kelloa\", huomautti Mathias tulijalle.\n\n\"Viimeisen kerran ne sitä nyt kilistelivätkin\", vastasi tämä ja\nistuutui pöytään.\n\nKreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa\nsaattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.\n\nToisesta varresta veti hän kotelossa säilytettävän käyrän veitsen\nsekä kaksikärkisen haarukan, sillä todellinen herra ei milloinkaan\nruvennut syömään vierailla syöntivälineillä. Toisesta varresta\nilmestyi kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pieni, jalaton\nja pyöreä \"bratina\"-niminen kultapikari. Se oli aina yhdellä\nsiemauksella tyhjennettävä sen tähden, ettei sitä voinut laskea\nmihinkään seisomaan.\n\n\"Nyt me syömme, ystäväiseni\", sanoi hän. \"Leikkaahan kinkusta\nitsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista\nkättäni.\"\n\nMathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen\nsanomatta sanaakaan toisilleen. Linnanherralla mahtoikin kai olla\nkova nälkä, sillä hän ei ollut syönyt palastakaan koko päivänä.\n\nKoira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma eivät olleet\nsitä hituistakaan vahingoittaneet.\n\n\"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sekä sinä että minä,\nystäväiseni\", virkkoi Grazian hetkisen kuluttua. \"Ensin otan\nminä ryypyn ja sitten sinä. Näetkö, tämä bratina on erinomaisen\nkäytännöllinen juoma-astia. Isäntä ei ainakaan sillä voi myrkyttää\nvierastansa, kuten kuuluu olevan tapana Italiassa, missä kaikkien\ntäytyy juoda samasta pikarista, isännän ensinnä tietenkin.\"\n\nPuhuessaan täytti hän bratinan sekä tyhjensi sen.\n\n\"Terveydeksesi ystäväiseni!\"\n\nSitten sai Mathias bratinan, ja hänkin tyhjensi sen nopeasti.\n\n\"Teidän terveydeksenne, armollinen herra\", sanoi hän.\n\nSen jälkeen joivat he maljoja kaikkien poissa olevien henkilöitten\nmuistoksi.\n\n\"Onnellisen sulhasen terveydeksi!\"\n\n\"Lahjoittakoon Jumala pitkän iän kauniille morsiamelle!\"\n\n\"Eläköön Madacsányn kaunis linnanrouva!\"\n\nBratina kulki kädestä käteen, ja maljoja juotiin sekä ystävien että\nvihollisten kunniaksi niin kauan kuin kumpaisetkin juopuivat. Sillä\naikaa oli kuu noussut ja lähetti säteitänsä sisään.\n\nHerra Grazian sanoi silloin Mathiakselle:\n\n\"Kuulehan ystäväiseni, sinullahan on muistaakseni naimisissa oleva\ntytär?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Hänhän asuu Teplassa, tuo raukka?\"\n\n\"Niin asuu.\"\n\n\"Onko hänellä jo monta lasta?\"\n\n\"Kuusi.\"\n\n\"Mutta niiden terveydeksihän et ole vielä juonutkaan.\"\n\n\"En ole armollinen herra, mutta...?\"\n\n\"Ei sinun tarvitsekaan juoda heidän terveydekseen, ystäväiseni, sillä\nsinä olet jo juonut tarpeeksi, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan\nkoko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, kuten minäkin. Tämä\nbratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella\nmyrkyllä, joka vaikuttaa määrätyn ajan kuluttua. Sinulla on vielä\nkaksi tuntia elinaikaa, pidä siis kiirettä ja lähde matkalle!\nVirta on jäässä, joten sinä voit mennä Teplaan, tyttären luo, ja\nvalmistautua siellä kuolemaan. Kenties ehdit vielä haettaa papinkin\nluoksesi ja tehdä testamenttisi. Joka tapauksessa on siellä aina\njoku, joka sulkee silmäsi. Sellainen on tämän huvinäytelmän loppu.\"\n\nMathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja hän oli tuntevinaan\nsuonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen syöksyi hän\nhuoneesta, sitä ennen tyhjennettyään kullalla täytetyt taskunsa.\n\nMutta herra Grazian täytteli vain edelleen pikariaan sekä joi vielä\nkerran kaikkien niiden terveydeksi, jotka olivat hänen ystäviään.\nYstävien loputtua tuli vihamiesten vuoro. Jokainen pikarillinen\nsisälsi myrkkyä, mutta sellaista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti\njonkin määrätyn ajan kuluttua. Hänen täytyi koettaa saada sitä\nmahdollisimman paljon ruumiiseensa, ettei hän tulisi sanansa\nsyöjäksi, koska hän oli luvannut Idalia-rouvalle, että Siegfried\ntulisi elämään kauemmin kuin hän.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSinä yönä ei Idalia voinut nukkua laisinkaan. Uni pakeni hänen\nsilmistään, ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on\nlevoton vuodetoveri.\n\nAaveet kiusasivat häntä, ja mielikuvituksessaan oli hän näkevinään\nonnettomien uhriensa raadellut ja murskatut ruumiit. Hän oli\nnäkevinään tuon onnettoman tytönkin sielunhukuttajan pohjalla\nkeskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jääaaltoja sekä oli\nkuulevinaan hänen hätähuutojansa.\n\nEntä tuo rakastettu mies, jonka hän nyt menettäisi? Voiko hänen\nsydämensä kestää sitä pakahtumatta surusta?\n\nTuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta\nei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi voinut viihtyä niissä\nrauhallisena tällä kertaa. Jokaisessa kamarissa oli hän jo\nvuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta\nnurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden ikkunaruutujen läpi\nWaag-virralle päin.\n\nMutta sieltä näkyi vain toivoton jääerämaa, joka ulottui Madacsánysta\nMitosclimiin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tuota elotonta\nmaisemaa.\n\nKello kolmen ajoissa aamulla oli hän näkevinään siellä mustan pilkun,\njoka liikkui Madacsányyn päin.\n\nSe lähestyi lähestymistään, ja hän voi jo tuntea sen ihmiseksi.\n\n\"Sanantuoja Mitosclimistä\", sanoi Idalia itsekseen sekä meni\nherättämään palvelusväkensä.\n\nVihdoin tuotiin tuo lähettiläs Idalian luokse. Tulija ei ollut kukaan\nmuu kuin mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin\nenää voitiin tuntea. Tuska oli vääristänyt hänen kasvonsa kamalan\nnäköisiksi ja kylmyys värjännyt ne sinisiksi.\n\n\"Minä tulen Mitosclimistä\", läähätti hän kaatuen samalla väsyneenä\nlattialle.\n\n\"Tuokaa hänelle lasillinen lämmitettyä viiniä!\" käski Idalia.\n\n\"Ei, ei viiniä!\" huokasi sairas, \"ei viiniä, minä olen saanut jo\nsiitä tavarasta kyliäni tässä maailmassa.\"\n\nSamalla hän kohosi polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin\nhäntä rukoilla:\n\n\"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!\"\n\n\"Mitä sinä tahdot, mies?\"\n\n\"Mitosclimin linnanherra on myrkyttänyt minut ja itsensä. Jumala\nhäntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!\"\n\n\"Miten minä sinua auttaisin?\"\n\n\"Ah, älkää teeskennelkö, minä tiedän kaiken. Grazian on myrkyttänyt\nminut tietämättäni bratinalla. Ihmiset sanovat, että sinä silloin,\nkun myrkytit puolisosi, joit hänen kanssaan samasta myrkytetystä\nlasista, ettei hän olisi voinut mitään epäillä. Mutta heti sen\njälkeen otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, etkä sinä kuollutkaan,\nmutta miehesi sitä vastoin ei sellaista saanut ja kuoli.\"\n\n\"Oletko kadottanut järkesi?\"\n\n\"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät millaista! Jos\npelastat minut, ilmaisen minä sinulle sellaisen salaisuuden, että\nvarmaankin tulet olemaan minulle suuresti kiitollinen!\"\n\n\"Minkä salaisuuden luulet minua niin miellyttävän?\"\n\n\"Tahtoisit kai mielelläsi tietää, missä isä Siegfried nyt on.\"\n\nNämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luokseen, nosti hänet\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen.\n\n\"Mitä?\" sanoi hän. \"Tiedätkö, missä hän on? Elääkö hän vielä?\"\n\n\"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Anna minulle ensin vastamyrkkyä, pian!\"\n\n\"Ei, ei, on vielä tarpeeksi aikaa. Ensin tahdon saada tietää\nsalaisuuden, muuten en auta sinua.\"\n\nSuuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin sanoi hän\nvaikeroiden:\n\n\"Oi Herra Jumala, minä joudun helvettiin, jos kerron salaisuuden,\nsillä olen Raamattuun vedoten vannonut, etten sitä kenellekään\nilmaise.\"\n\n\"Helvettiin sinä joudut joka tapauksessa, joten ei ole väliä,\njoudutko sinne hiukan ennemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä\ntiedät, antaa kenties paholainen sinulle vielä hiukan armonaikaa,\nmutta ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa hän sinut heti paikalla.\nPuhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!\"\n\n\"Annatko sitten minulle vastamyrkkyä!\"\n\n\"Annan, annan! Tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan sitä\nsuuhusi. Minä pidän sitä aina mukanani tämän sormuksen ontelossa\nkivessä. Katsohan, miten viheriää se on ja miten se loistaa pimeässä!\nJos minä antaisin sen kaikki sinulle, eläisit aina sadan vuoden\nvanhaksi. No kerro nyt!\"\n\nTuo kuolontuskien vaivaama mies kertoi koko salaisuuden.\n\nMathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia, että hän puhui totta, sillä\nmielikuvitus ei olisi milloinkaan voinut näitä asioita sillä tavalla\nkuvata, ellei henkilö itse olisi niitä nähnyt.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. \"Tässä on\nvastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo äläkä puhu kenellekään\nmitään?\"\n\nNeste, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut mitään\nvastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä.\nSitä hän antoi Mathiakselle sen vuoksi, ettei tämä voisi ilmoittaa\nsalaisuutta jollekin kolmannelle henkilölle.\n\nKun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan\ntyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enää\nkieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat\nkatkonaiset sanat: \"Isä Siegfried on muurattu -- maan alle rahojen\nsekaan -- Mitosclimissa. -- Elää vielä. Minut on myrkytetty!\" Enempää\nhän ei kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIdalia oli nyt yksin salaisuuksineen.\n\nHänen vanha, intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen\nliekkiin.\n\nTuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään\nsuljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä ja kuolleitten\nseurakumppanina.\n\nJos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo, niin varmaankin hän\nluulisi tuota henkilöä taivaan lähettämäksi Jumalan enkeliksi. Ja\njos tuo joku sitten vielä pelastaisi hänet tuosta haudasta, syttyisi\nhänessä varmaankin ikuinen rakkaus tuota pelastajaansa kohtaan.\n\nTehtyään sen johtopäätöksen oli Idalialla selvillä, mitä hänen piti\ntehdä ja tehdä heti.\n\nHän kääri kiireesti ympärilleen mustan viitan, pisti tikarin ja\nkirveen sekä muurauskaluja vyöhönsä, sytytti salalyhdyn ja hiipi\nsiten varustautuneena ulos linnasta. Aamuun ei enää ollut pitkälti,\nmutta paksu sumu peitti seudun niin, ettei voitu nähdä, mihin\nsuuntaan hän kulki.\n\nKukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.\n\nKello kuuden ajoissa aamulla tapahtui hirmuinen räjähdys, joka kaatoi\ntorneja ja särki linnoja raunioiksi. Jesuiittaluostarikin ylpeine\nkaariholveineen luhistui maahan, ja Mitosclimin linnan paavilainen\nkirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka sattuivat olemaan niin\naikaisin valveilla, väittivät nähneensä, että Waag-virran keskeltä\nnousi äkkiä hirmuinen tulipatsas. Sakea savupilvi leijaili vielä\nkauan aikaa ilmassa ja jääpeittonsa särkevän joen aallot vyöryivät\nyli äyräittensä tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan\nkokonaisia kyliä ja metsikköjä, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä\noljenkorsia.\n\nKun sitten vesi taasen vetäytyi uomaansa takaisin, jäi tasangoille\npaksu kerros karkeata hiekkaa.\n\nNaapurit saivat vasta tämän elementin purkauksen jälkeen tietää nuo\nsurulliset, molemmissa linnoissa juuri äskettäin sattuneet tapaukset.\n\nVasta seuraavana päivänä löysivät Likawayn perheen tuttavat herra\nGrazianin kuolleen ruumiin Mitosclimin linnan taloudenhoitajan\nhuoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitosclimin\npienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle.\nTuo linnan räjähdys oli valtavan vesitulvan avulla muuttanut koko\nsalaisen maanalaisen käytävänkin elävine ja kuolleine asukkaineen\nmuodottomaksi sorakasaksi.\n\nJonkin ajan kuluttua sen jälkeen alkoivat Likawayn perheen jäsenet\nhakea tuota suunnatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli\nsaanut Mitosclimin linnasta, mutta mitään ei löydetty.\n\nTämä kertomus perustuu perhearkistossa säilytettyihin tosiasioihin.\nSitä paitsi puhuu kansa vielä nytkin tuolla paikkakunnalla isä\nSiegfriedistä.\n\nJa aina kun Mitosclimin linna vaihtaa omistajaa, vaatii myyjä\nkauppakirjaan sellaisen lisäyksen, että jos salatut aarteet joskus\nlöytyisivät, pitää hänen saada ne.\n\nMutta ihmiset sanovat, että aarteet löytyvät vasta sitten, kun isä\nSiegfried on vapautettu muuratusta haudastaan.\n\nJa kenties ihmiset ovatkin oikeassa!\n\n\n\n"]