[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVfVK_ppxxAamT0_nxCjMvte8_XWfzcP-fcXFzeo_lfU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1250,"Tervaporvari","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"1250-kivijarvi-erkki-tervaporvari","1250__Kivijärvi_Erkki__Tervaporvari","Romaani vanhasta Oulusta","romaani",[],[],"fi",1933,null,47016,313950,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Ouluun ja kertoo kahden eri taustoista tulevan päähenkilön avioliittotarinan. Kertomus seuraa heidän elämänpolkujaan ja asettumistaan tervaporvarien kaupunkiin. Alussa seurataan myös haaparantalaisen puusepänperheen vaiheita 1850-luvulta alkaen.","Erkki Kivijärven 'Tervaporvari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1250.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","TERVAPORVARI\n\nRomaani vanhasta Oulusta\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n1.\n\n\nTämän kirjan varsinainen kertomus on avioliittotarina. Ei sen vuoksi,\nettei kirja voisi olla 'romaani', vaikk'ei siinä rakkautta olisikaan,\nvaan siksi, että tuo tarina on välttämätön, koska ilman sitä\nlukijalle jäisi arvoitukseksi, miten ne ihmiset, joiden maallinen\nvaellus on romaanin punaisena lankana, joutuivat siihen omalaatuiseen\nympäristöön, jonka kuvaaminen on kertomuksen tarkoituksena.\n\nOn nimittäin huomattava, että molemmat tarinan päähenkilöt olivat\nsyntyneet ja kasvaneet aivan toisenlaisissa oloissa kuin olivat\nne, joissa he joutuivat yhteisen taipalensa kulkemaan. Sattumalta\nristivät heidän elämänpolkunsa toisensa, ja tämä sattuma tuli\nmääräämään heidän kohtalonsa.\n\nTämän avioliittotarinan kulku on sangen mutkaton. Mutta koska sen\nsuoraviivaisuus on kuvaava oloille ja elämänkatsomuksille puoli\nvuosisataa sitten, on se selostettu aivan koristelematta, sellaisena,\njollaiseksi sen asianomaiset itse havaitsivat. Selostuksessa\non rajoituttu yksinomaan tapahtumiin. Niiden syvällisempiin\nsyihin ja seurauksiin on viittailtu vain sen verran, että\nlukijan oma mielikuvitus, joka elämän ja kirjojen lukemattomista\navioliittotarinoista saamiensa vaikutelmien varassa vaikeuksitta voi\ntäydentää rivien välit, löytää viitteistä tarpeelliset tukikohdat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaan pitäisi kertomuksen alkaa kauempaa kuin se nyt alkaa.\n\nSen pitäisi viedä lukija 1850-luvun Haaparantaan, Ruotsin pieneen,\nvalkeaan ja valoisaan rajakaupunkiin Tornionjoen suussa, kaupunkiin,\njoka silloin vielä hohti uutuuttaan, mutta häveliäästi kainosteli\nnuorta vähäpätöisyyttään.\n\nSiellä asui viime vuosisadan alkupuoliskolla eräs puuseppä, jolla,\nkuten niin monella muullakin rajan tuonpuoleisella miehellä, oli\nselvä suomalainen nimi. Hän oli kätevä ja tarkka ammatissaan. Ja\nkun hän meni naimisiin, osti hän itselleen kaupungin laidasta\npienen punaisen talon, jonka pihalla oli pihlaja ja kesäisin pari\nmultapenkkiä valmuineen ja keisarikruunuineen sekä kukkiva perunamaa.\n\nPuusepän vaimo oli myöskin toimelias ihminen, ja perheen olo kävi\nvuosi vuodelta paremmaksi. Heille syntyi neljä lasta, kolme poikaa\nja yksi tytär, ja kun pojat tulivat kouluikään, pantiin heidät\n\"isoon kouluun\". Mutta ennenkuin he olivat ehtineet koulunkäyntinsä\nlopettaa, kuoli isä. Ja nyt koitti leskelle ja hänen lapsilleen\nkova aika. Pienet säästöt eivät pitkälle riittäneet. Ja niin oli\nkäytävä ankaraan elämänkamppailuun. Puusepänleskellä oli tarmoa.\nAamusta iltaan hän ahersi. Ja pojat saivat käydä koulunsa. Kesäiseen\naikaan heidän kuitenkin oli kättensä töillä koottava talvea varten\nopintorahat. Mutta kun sitten se aika koitti, että he pystyivät\nelatuksensa hankkimaan, oli opinnot jätettävä sikseen ja lähdettävä\nansiotyöhön.\n\nVanhin poika, Oskar, pääsi kuninkaallisen postin kirjeenkantajaksi;\ntuonnempana hänestä tuli matkapostiljooni, joka virkalakki päässä ja\nmessinkinen postitorvi riippumassa rinnallaan kuljetti hevoskyydillä\npostia Haaparannasta Luulajaan. Tässä toimessaan hän tutustui Säivin\nkylän suurimman talon, Lesken, perijättäreen, sillä siinä talossa oli\npostin kyytiasema. Tuttavuus johti ennen pitkää avioliittoon ja ison\ntalon isännyyteen.\n\nKeskimmäinen veljeksistä, hyväpäinen Karl, jolla aina oli ollut\nmainiot todistukset ja josta opettajat olivat toivoneet lukumiestä,\nsai kuusitoistavuotiaana palveluspaikan kotikaupunkinsa suurimmassa\nkauppaliikkeessä.\n\nNuorin poika, Gustaf, oli syntymästään asti ollut viallinen,\nkyttyräselkäinen. Häntä oli sen vuoksi aina hemmoteltu. Hänet\npantiin kellosepän oppiin, ja synnynnäisen -- kai isältä perityn --\nkätevyytensä avulla hän oppi ammatin perusteellisesti ja pian. Mutta\nkunnollista kelloseppää hänestä ei koskaan tullut. Sen sijaan hänestä\ntuli hulttio, joka tuotti paljon surua äidilleen ja monta harmia\nveljilleen. Hän vajosi juoppouteen ja muihin paheisiin eikä hänestä\nkoskaan tullut miestä.\n\nTytär, Anna, jäi äitinsä luo pieneen punaiseen taloon, jonka\npihalla oli pihlaja ja kukkiva perunamaa, jäi siksi, kunnes meni\nnaimisiin kunniallisen suutarimestarin kanssa ja tuli toimeliaaksi ja\nhurskaaksi käsityöläisrouvaksi, joka hoiti hyvin talonsa ja kasvatti\nlapsensa Jumalan pelossa ja Herran nuhteessa.\n\nJa apuahan tarvitsikin puusepänleski, joka armottomassa aherruksessa\noli ennen aikojaan vanhentunut, käynyt köyryselkäiseksi ja\nvapisevakätiseksi. Mutta pienen kotinsa hän piti mallikelpoisessa\njärjestyksessä. Tuvan lattialta ei pitänyt löytymän pienintäkään\nrikkaa. Ja hänen miesvainajansa höyläpenkki, joka oli uuninnurkassa\njonkinlaisena muistoalttarina, oli kiiltävän puhdas eikä sen pinnalla\nsaanut olla pölynhiukkastakaan. Tuosta höyläpenkistäköhän lienee\njohtunut, että puusepänlesken pojanpoika, joka pienenä palleroisena\njoskus kävi isänsä ja äitinsä kanssa tervehtimässä koukistunutta\nja tutisevaa, mutta viimeiseen asti hengeltään virkeätä ja\nsydämeltään kultaista muoria, kuunnellessaan kertomusta Natsaretin\npuusepänperheestä mielikuvituksessaan antoi Jesuksen äidille\nisoäitinsä piirteet.\n\nTästä pienestä punaisesta haaparantalaisesta talosta pitäisi\nkertomuksemme oikeastaan lähteä jatkumaan Tornionjoen toiselle\npuolelle. Mutta se on mahdotonta, kun muistiinpannut tiedot eivät\nulotu niin pitkälle taaksepäin ajassa, ja ne, jotka aikoinaan\nolisivat voineet antaa tietoja ja ehkä olisivat osanneet kertoa,\nmistä juontuivat puusepän sukujuuret -- kiertyivätkö kenties\nKiannan korpiin, jossa vieläkin kuuluu elävän samannimisiä ihmisiä\n--, lepäävät jo aikoja sitten nurmen alla. Puusepän vaimo -- se\ntiedetään -- oli Ruotsin puoleista sukua, kotoisin jostakin etelämpää\nPohjanlahden rannalta. Ja meillä on syytä olettaa, että häneltä\nolivat pojat saaneet suoniinsa verta, joka virtasi keveämpänä\nkuin Länsipohjan ja Kiannan sydänmaitten kansan raskas veri ja\nantoi heille sen verran älyllistä joustavuutta, että se riitti sen\nyhteiskunnallisen harppauksen onnistumiseen, joka nosti heidät heidän\nlapsuutensa varjosta heidän miehuutensa päivänpaisteeseen. Ilman\ntätä avua olisi heistä luultavasti kehittynyt umpimielisiä, juroja,\nehkäpä katkeriakin miehiä, sellaisia, jollaisiksi useimmiten kasvavat\nnäillä seuduin lapset, joilla ei nuoruutta ole. Sillä eiväthän hekään\nolleet saaneet kokea sitä poikaiän hurmion täyttämää viattoman\nhuolettomuuden kautta, jonka vesille elämänpurret veikaten lasketaan.\n\nSe kansa, jonka parissa he kasvoivat ja jonka keskellä vanhin\nveljeksistä joutui viettämään koko elämänsäkin, oli ilotonta\nsukukuntaa, jolle suru oli autuuden avain, koskapa se sanalla\n\"suruton\" ankarasti tuomitsevassa laestadiolaisuudessaan poltti\nKainin merkin \"maailmanlasten\" otsiin. Se oli myöskin -- ja on vielä\ntänäkin päivänä -- isänmaatonta kansaa. Mutta tuskinpa se sitä\najatteli, ei ainakaan ymmärtänyt isänmaattomuudestaan kärsiä, sillä\nalistuen kohtaloonsa se piti osaansa Jumalan sallimuksena, saman\nJumalan, joka oli antanut Israelinkin lapsille Egyptin vankeuden.\nMutta se ei osannut kaivata Kaanaata ja se oli ripustanut kanteleensa\npajuihin ikipäiviksi. Ei läikähdellyt vähällä tämän surumielisen\nkansan raskas veri, mutta kun se alkoi lainehtia, oli aallonkäynti\npeloittavan voimakasta. Se ilmeni uskonnollisten \"liikutusten\"\nvaltavassa väkevyydessä. Ja se ilmeni myöskin viinan antaman\njuopumuksen väkivaltaisessa villiintymisessä.\n\nTällaisista oloista lähti maailmalle toinen tämän tarinan kahdesta\npäähenkilöstä, puusepän lesken keskimmäinen poika.\n\nToinen päähenkilö -- naispuolinen -- on vanhaa sukua.\n\nIsän puolella ei sukutaulua tosin voida seurata pitemmälle kuin\n1700-luvun ensimmäisille vuosikymmenille, jolloin tiedetään syntyneen\nsuvun kantaisän, joka eli Oulussa ja kävi siellä viimeisen kerran\nPyhällä Ehtoollisella helmikuun 2 p:nä 1763. Hänen poikansa olivat\nkäsityöläisiä, kahden tiedetään harjoittaneen värjärin ammattia,\ntoisen Oulussa ja toisen Torniossa. Torniolaisen värjärin vanhimmasta\npojasta tuli pappi; hän meni naimisiin papintyttären kanssa, ja\nheidän vanhimmasta pojastaan tuli myöskin pappi, kun taas kolme\nnuorempaa poikaa valitsi itselleen merimiehen ammatin. Sitä ei\nolekaan ihmeteltävä, sillä Kempeleestä, jonka pappilassa he kasvoivat\nja varttuivat miehiksi, ei ole kuin niukan peninkulman matka Ouluun,\nja Oulu oli siihen aikaan maan ensimmäinen kaupunki laivojen lukuun\nja suuruuteen nähden. Keskimmäinen näistä kolmesta merimiehestä jäi\nteille tietymättömille eikä koskaan antanut tietoja vaiheistaan,\nnuorin kuoli Rio Janeirossa kaksikymmenvuotiaana, mutta vanhimmasta\ntuli kapteeni, joka kynnettyään meriä neljännesvuosisadan ajan\nja kuljetettuaan vuosikymmenen oululaisia laivoja -- \"Robert\",\n\"Wänskapen\", \"Mathilda\" -- sai tehtäväkseen rakennuttaa höyrysahan\nsaarelle Kemijoen suuhun ja jäi sahan valmistuttua sitä hoitamaan\n\"Laitakarin kapteenina\".\n\nÄidin puolella voi sukujuuria seurata paljon pitemmälle. Ne johtavat\nnimittäin vanhoihin kulttuurisukuihin, Löthmanien kautta Roséneihin,\nFreidenfelteihin ja Carlborgeihin. Ja me tapaamme esi-isissä sekä\nmiekan miehiä että lain ja evankeliumin julistajia samoin kuin\nmyöskin käytännöllisen elämän toimissa työskenteleviä arki-ihmisiä.\n\nNäin oli siis sillä naisella, jonka elämänpolun varrelta tämän\nkertomuksen kuvaukset oloista ja elämästä viime vuosisadan\njälkimmäisellä puoliskolla on poimittu, verissään monenlaiset\nsukuperinnöt. Oli enemmän tai vähemmän kuuman soturiveren läikettä,\noli merimieslevottomuutta ja ikävää, oli hengenmiesten tiedonhalua\nja sanavalmiutta, mutta oli myöskin käytännöllisen elämän saroilla\nahertelevain ihmisten ulospäin suuntautuvaa toiminnantahtoa, vieläpä\ntaiteilijaverenkin kauneuden kaipuuta -- sitä oli jo kempeleläinen\npappi koettanut omalta kohdaltaan tyydyttää viulunsoitolla\n-- ja luomishalua. Tällaisista monisyisistä rakennusaineista\noli kokoonpantu hänen olemuksensa, jonka vastakohtaisuuksien\ntasoittamisessa hänen oli kamppailtava pitkä elämänsä. Mutta hänellä\noli tahdonlujuutta, joka auttoi häntä vastamäissä ja jonka avulla hän\nkoulutti itseään, ja hänellä oli tarkkanäköiset silmät, joilla hän\nnäki elämän sellaisena kuin viisaan ihmisen on se nähtävä -- ja nämä\nmolemmat ominaisuudet hän oli perinyt viime kädessä äidiltään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nyt tarina alkaa siitä, miten nämä kaksi ihmistä, joiden elämän\nedellytyksiä tässä on yritetty valaista, joutuivat kulkemaan yhdessä\nja rinnakkain parhaimman osan taivaltaan, niin on muistettava,\nettä heidän tavatessaan toisensa miehen olemus jo oli kiteytynyt\nluonteeksi, niin eheäksi ja varmaviivaiseksi persoonallisuudeksi kuin\nhänestä voi tulla -- jäljellä oli vain jonkin särmän hioutuminen\nja jonkin vähäpätöisemmän ominaisuuden korostuminen --, sillä\niän suoman etumatkan lisäksi oli häntä kypsentänyt varhainen\nmiehistyminen. Nainen taas, vaikkakin omalla tavallaan varhaiskypsä\nhänkin ja älyltään kehittynyt, ei ollut enempää vuosiltaan kuin\nelämänkokemukseltaankaan täysi-ikäinen; hänessä olivat vielä melkein\nkaikki särmät hiomatta, tasapaino saavuttamatta, yksilöllisyys vasta\nkehkeytymässä.\n\nNäiden tosiasiain valossa saavat selityksensä eräät tarinan käänteet,\njotka ehkä muuten voisivat tuntua yllättävän äkillisiltä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPappilan puutarha ulottui joenrantaan asti. Toisella puolella\ntaloa oli pihamaa, jonka erotti maantiestä matala kiviaita. Sen\nvieressä kasvoi rivi korkeita puita, kolme kummallakin puolella\nporttia, joka oli vastapäätä lasikuistin ovea. Puutarhassa kasvoi\norjantappuraruusuja, niiden kukat olivat kaksinkertaiset ja suuret\nkuin ansariruusut.\n\nPuutarhassa oli myöskin tuuhea humalasali. Sen pyöreän pöydän ääressä\nistui nuori neitonen, tummatukkainen, vilkassilmäinen. Hänellä oli\nvalkopunaraitainen suvileninki, jonka helma oli \"tärkätty\", sillä\nsellainen oli kuosi siihen aikaan.\n\nHumalasalin pöydällä oli levällään papereita, ja neitonen pureskeli\nlyijykynän mustaa vartta. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Mutta\nkirjoittamisesta ei tahtonut tulla mitään, kun ajatukset eivät\nmalttaneet pysyä määrätyssä uomassa, vaan lentelivät milloin\nminnekin, aivan kuin olisivat seuranneet surisevia kimalaisia kukasta\nkukkaan.\n\nTämä nuori neitonen oli \"pappilan ryökkinä\".\n\nMutta hän ei ollut rovastin oma tytär, vaan hänen velivainajansa\nlapsi. Oma tytär oli jo viidettä vuotta naimisissa, ja molemmat\npojat olivat aikamiehiä, toinen kirkkoherrana Halikossa, toinen\ntuomarintutkinnon suorittaneena virkamiehenä Turussa. Niin oli\nveljentytär, joka jo seitsenvuotiaana oli perheeseen joutunut,\njäänyt ainoaksi nuoren polven edustajaksi hiljaiseen pappilaan\nEtelä-Pohjanmaan peltolakeuden laidassa.\n\nPappilan ryökkinä oli yksinäisyytensä ikävissä ruvennut purkamaan\npaperille mielikuvittelujaan. Niistä piti rakentua romaani...\nKirjoittaminen, jota hän harjoitti suurimmassa salaisuudessa, tuotti\njonkinlaista lohdutusta siihen lakeuden alakuloisuuteen, joka täällä\nalinomaa valui sieluun.\n\nHän ei ollut lakeuden lapsia, vaan vieras näillä seuduin.\nVarhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt Pohjanlahden pohjoisen\nperukan äärellä, meren saarella, jonka suuren sahan hoitajana hänen\nisänsä oli ollut. Eikä hän koskaan ollut lakannut ikävöimästä aavoja\nsinisiä ulappoja, joita hän veljiensä venheessä oli saanut viilettää\nsiitä lähtien kuin oli jaloillaan pysynyt. Kun hän niitä muisteli,\ntuntui vieläkin sieraimissa tuoreitten lautatapulien tuoksu ja\nväikkyivät silmissä kotilahden laiturissa nytkähtelevän \"Pampun\"\nlepattelevat purjeet.\n\nMutta lyhyeen olivat lapsuuden leikit loppuneet. Eräänä päivänä isä\nei ollutkaan noussut vuoteestaan, ja iltaan mennessä Laitakarin\nkapteeni oli ollut vainajana. Hänet oli kaatanut kauhea tauti:\nkolera, jonka tartunnan hän oli saanut lautoja lastaavasta laivasta.\nLeskeksi jäätyään äiti oli muuttanut Ouluun lapsiaan kouluttamaan,\nmutta hänet, vanhimman tyttären, oli setä ottanut kasvattaakseen.\nNiin hän oli joutunut ensin Töysään, sitten Tampereelle, sieltä\nPälkäneelle ja vihdoin tänne.\n\nKimalaiset surisivat humalistossa, ja silloin tällöin lehahti\nruusupensaasta lentoon korean kirjava perhonen. Kesä oli\nkauneimmillaan.\n\nMutta eihän se ollut samaa suvea kuin olivat olleet suvet\nhymyilevässä Hämeessä.\n\nOudolta oli ensin tuntunut tulo Tampereelle. Suoraviivaiset kadut ja\nyhteen ahdetut talorykelmät olivat ikäänkuin kahlinneet ajatuksia.\nJa ankaran asiallinen mamselli Collander, jonka ohjattavaksi opin\ntielle hänet oli uskottu, ei ollut lainkaan leikkiä ymmärtänyt.\nMutta vähitellen hän oli tottunut koulunkäyntiin. Hänellä oli ollut\ntovereina kolme suunnilleen samanikäistä tyttöä -- sedän hyvän\ntuttavan, leskeksi jääneen kapteenin lapsia --, ja heidän kanssaan\nhän oli saanut viettää kesänsä Längelmäellä. Siellä oli elämä\nmuistuttanut Laitakarin aikoja: oli saanut tulla ja mennä niinkuin\nitse tahtoi, oli saanut uida ja soudella... Ja vain sunnuntaiksi oli\ntarvinnut pukea ylleen tärkätty leninki ja sitoa tukkaansa rusetti.\nMutta senpä olikin tehnyt mielellään, sillä matka kirkolle kahden\njärven ylitse pitkissä, juhlallisissa kirkkovenheissä oli ollut niin\nsanomattoman hauska. Silloin olivat toverukset kuvitelleet olevansa\nylhäisiä neitejä: olivat puhuneet keskenään siansaksaa, etteivät\nmuut olisi ymmärtäneet, ja olivat kantaneet rimssuhameittensa\nhelmoja hienosti käsivarrella, vaikk'eivät ne kantamattakaan olisi\nlähipitäenkään maahan ylettyneet.\n\nValoisimmat olivat sentään olleet Pälkäneen vuodet. Huoletonta ja\niloista oli elämä ollut kauniissa pappilassa, johon lukukausienkin\naikana sunnuntaisin ja lupapäivinä oli päässyt pistäytymään. Siellä\nkävi alinomaa vieraita, ja iltapuhteina laulettiin ja soitettiin\nja luettiin ääneen runoja: Tegnériä ja Runebergiä. Setä oli\nsilloin vielä niin iloinen, ja täti, joka oli saanut kasvatuksensa\nkuuluisassa tukholmalaisessa \"pensionissa\", niin hieno ja hauska. Ja\nloma-aikoina serkut toivat kotiinsa ylioppilastovereitaan, toivat\njouluna ja toivat suvella; talvisin tehtiin rekiretkiä, kesäisin\nsoudeltiin järvellä. Salin taffelipianon kansi oli aina auki, ja\nlaulut kaikuivat aikaiseen ja myöhään.\n\nOlipa Pälkäneen pappilan valoisuus niin lähtemättömästi tarttunut\nmieleen, että se valaisi tamperelaisen koulukortteerinkin\nviihtyisäksi, jopa iloiseksikin. Ja oli sitäpaitsi kaupungissakin\nhuvituksia ja ilonpitoja. Tulivathan toisinaan itsensä patruuna\nNottbeckin, kaupungin mahtavimman miehen, pojat ponihevosellaan\nja pienoisreellään hakemaan komean puistonsa kelkkamäkeen, jonka\nradan varsille hämärän tullen sytytettiin \"marshallien\" loimuavat\nsoihtuvalot. Silloin tahtoi ylpeyden henki väkisinkin kohottaa\npäätään. Sillä toverit ja tuttavat saivat vain puiston rauta-aidan\nraoista kurkistella komeutta, jonka huippuna oli se hetki, jona\nylhäinen \"patrunessa\" palvelijoineen tuli tuomaan mäenlaskijoille\nmakeasti höyryävää \"mantelimaitoa\". Mutta oli sentään ehkä vieläkin\nhauskempaa muualla -- yksinkertaisissa perhekutsuissa, joissa\nleikittiin piirileikkejä, kudottiin sarkaa ja kätkettiin sormusta --\nmissä sai olla oma itsensä eikä tarvinnut niiata yhtä syvään kuin\npatrunessalle.\n\nRovastin oma tytär oli kymmentä vuotta serkkuaan vanhempi, ja jo\nheti Pälkäneelle muuton jälkeen oli pappilaan ilmestynyt sulhasmies,\ntietysti papinpoika, mutta lainoppia lukenut ja tulevaisuuden miehen\nmaineessa oleva varatuomari. Ja sitten tulivat häät, kaksipäiväiset\nkomeat pidot, joissa nuori ilo oli ylimmillään. Nuoren parin\nlähdettyä oli veljentyttärestä tullut \"pappilan ryökkinä\", ja sen\nnimen hän oli saanut pitää senkin jälkeen, kun Pälkäneeltä oli\nmuutettu tänne.\n\nMuutto oli tuntunut pappilan ryökkinästä perin murheelliselta. Eikä\nhän muiden mukana ollut tänne tullutkaan, vaan oli toisten lähtiessä\nmatkustanut vierailulle serkkujensa luo Turkuun ja Halikkoon.\n\nHalikon kirkkoherra ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentä,\nkun hänet oli valittu virkaansa. Hän sai kiittää siitä, paitsi\nloistavia puhujalahjojaan, kaunista messuääntään ja hienoa\nmaailmanmieskäytöstään, joihin Joensuun kreivi, joka Halikon\npapinvaalit ratkaisi, oli Turussa käydessään huomionsa kiinnittänyt.\nJa grandseigneurinä hän eli ja liikkui seurakunnassaan ja\nseurusteli kreivillisessä perheessä. Parivaljakolla hän ajeli,\nja Kalle Soukalla, joka istui kyytimiehenä kuskipukilla, oli\nhopeanappinen virkapuku ja valkoiset hansikkaat. Eikä Kalle Soukka\nkotioloissakaan, joissa hän hoiti pikentin virkaa, unohtanut\nhansikkaita käsistään; hän ymmärsi niiden avulla alleviivaavansa\narvoaan arkisimmissakin toimituksissa, ja siksipä nähtiin hänen\nesimerkiksi varhaisina huomenhetkinä hansikoituna kantavan herransa\nyöastiaa tyhjennettäväksi. -- Halikon kirkkoherra piti paljon\nnuoresta serkustaan. Ei kukaan osannut täyttää hänen piippuansa\nparemmin -- siihen oli täyttäjä tottunut jo Tampereella -- eikä\nkukaan paremmin kirjoittaa sanelun mukaan saarnaa. Hänelle sanellessa\nsai vain maata lekotella sohvalla, eikä ollut varsin vaarallista, jos\nlauseitten välillä joskus tuokioksi torkahtikin, sillä serkku osasi,\njos niikseen tuli, kirjoittaa omastakin päästään... Hauskasti kesä\noli kulunut Turussa ja Halikossa. Mutta syksyn tullen oli lähdettävä\nuuteen kotiin Pohjanmaalle.\n\nTulomatkaansa tänne muisteli nyt humalasalin pyöreän pöydän ääressä\nistuva, punavalkoraitaiseen pumpulileninkiin puettu tummakulmainen\nneitonen.\n\nPitkän matkan alkutaival oli mukavasti vietereittensä\nvarassa keinahtelevissa matkavaunuissa tuntunut hauskalta.\nVanhat viljelysseudut vauraine asutuksineen ja vaihtelevine\nmaisemanäkymineen olivat tarjonneet ravintoa silmälle ja\nmielikuvitukselle. Mutta kuta kauemmaksi pohjoista kohti oli\nehditty, sitä ahdistavammalta oli olo vaunuissa tuntunut. Oli\njouduttu pitkille erämaantaipalille, joilla ei ollut muuta kuin\nmolemmin puolin tietä syksyisen surumielisesti kohisevaa korpea.\nJa kun vihdoin oli päästy lakeuden laitaan, oli taivas ollut\npaksussa pilvessä ja vähitellen oli alkanut sataa. Yhtämittaa ja\nyksitoikkoisesti kuomun kattoon ropsahdellen olivat raskaat pisarat\nputoilleet. Kun siinä oli yritellyt raotella kuomun etusuojaa,\nei ollut näkynyt muuta kuin keltasänkistä peltoa, aina vain\nkeltasänkistä peltoa, jonka yläpuolella matalalla kulkevat pilvet\nriippuivat kuin suruharson siekaleet. Iltaan mennessä oli kyllä\ntaivas seestynyt, mutta hämärän mukana oli lakeudelle hiipinyt\nalakuloisuus, jota ei päässyt pakoon.\n\nEntä perilletulo -- kuinka outoa ja omituista kaikki olikaan ollut!\nTutut huonekalutkin olivat ikäänkuin vierastaneet ympäristöään\nja huutaneet toisilleen joutuneensa väärille paikoille. Ja mikä\noli tuo joki tuossa puutarhan reunassa: matala oja, kivikkoinen\nja mutkitteleva, -- mitä oli sen ruskea vesi Pälkäneen sinisten\nja makeitten vetten rinnalla! Kummallinen kukkula, alaston ja\ntummahiekkainen, nousi joesta, ja sen huipulla törrötti taivasta\nkohti vinoon sortunut korkea puuristi. Sanottiin siihen haudatun\nsotilaita, mutta pappilan ryökkinän mielestä se ensi näkemästä asti\noli ollut jonkinlainen kammottava Golgata.\n\nHäntä puistatti nytkin, kun hän sitä ajatteli, vaikk'ei sitä\ntänne humalasaliin näkynytkään, puistatti kuin vilun värjyntä\nkeskellä heinäkuun hellettä, sillä risti oli muuttunut hänen\nmielikuvituksessaan hänen oman ikävänsä peloittavaksi vertauskuvaksi.\nEikä ollut ensi hetken vaikutelma ottanut hälventyäkseen. Hänellä\noli aina ikävä. Ja hänestä tuntui, että täällä oli ikävä kaikilla\nihmisillä.\n\nHarvoin tapahtui enää, että setä ja täti iltapuhteilla menivät\npianon ääreen laulamaan nuoruutensa duettoja, kuten he Pälkäneellä\nniin usein tekivät. Taffelipianon kansi pysyi suljettuna. Harvoin\ntäällä luettiin runojakaan. Setä oli käynyt niin totiseksi ja\nharvasanaiseksi, tädin ohkaisilta huulilta oli hieno hymy häipynyt.\nHarvoin täällä kävi vieraita -- vieraiksihan ei voinut sanoa niitä\nsedän puheilla pistäytyviä körttitakkisia miehiä, joiden katseet\naina olivat yhtä ankaran totiset, eikä keittiön ovensuussa istuvia\nmustahuivisia naisia, joiden silmistä ilon välähdykset olivat\nsammuneet ja huulilta sanat kuolleet --, ja nekin vieraat, jotka\nkävivät, olivat vain vanhoja ja vakavia ihmisiä.\n\nHumalasalissa istuja painoi päänsä käsiensä varaan ja tuijotti\neteensä:\n\n-- Miksi, miksi tänne ja kuinka pitkäksi aikaa?\n\nVasta kun maantieltä alkoi kuulua vaununpyörien jyminä, suoristi hän\nitsensä. Setä ja täti tulivat kotiin naapuripitäjän pappilasta, jossa\nhe olivat olleet käymässä. Hän kokosi nopeasti paperinsa ja lähti\nkiireesti viemään niitä ullakkokamarinsa piiloon.\n\nTämä tapahtui heinäkuun 17 p:nä 1877, jolloin pappilan ryökkinä\ntäytti kahdeksantoista vuotta.\n\n\n\n\n3.\n\n\nAlkupuolella vuotta 1864 haaparantalainen konsuli Liljebäck oli\nkirjoittanut Oulun suurimman kauppahuoneen omistajalle, joka\noli hänen hyvä tuttavansa, että hänellä oli palveluksessaan\nseitsentoistavuotias nuorukainen, jolla oli hyvin kehittyneet\nruumiinvoimat, nopea laskutaito ja muutenkin hyvä äly, mutta jonka\nvarojen puutteessa oli täytynyt alkeisopiston käytyään ruveta\nansaitsemaan leipänsä. Kun tällä nuorukaisella tuntui olevan\nhuomattavia kehitysmahdollisuuksia, oli konsuli tahtonut kysyä, oliko\nehkä hänen Korkeasti Kunnioittamalla Veljellään Kauppaneuvoksella\nsuuressa liikkeessään puheenaolevalle nuorukaiselle jokin toimi,\njossa nuorella miehellä olisi tilaisuus päästä pitemmälle kuin\npienessä syntymäkaupungissaan.\n\nTämä kirje oli saanut aikaan sen, että haaparantalaisen\npuusepänlesken keskimmäinen poika oli päässyt Oulun mahtavimman\ntoiminimen palvelukseen aikana, jona Pohjois-Pohjanmaan pääkaupungin\nkauppa- ja meriliikenne olivat leveimmillään. Yli kolmenkymmenen\noli omia laivoja kaupungin porvareilla, niiden joukossa monia\nsuuria parkkeja ja täysirikisiä frekatteja, jotka veivät\nterva- ja puutavaralasteja kaukaisimpiinkin satamiin, Amerikkaan,\nLänsi- ja Itä-Intiaan, ja toivat pitkiltä matkoiltaan suolaa ja\nsiirtomaantavaraa kotikaupunkiinsa. Tervaa tuotiin ylimaasta monia\nkymmeniä tuhansia tynnyreitä joka kesä Oulun tervahoviin, maailman\nsuurimpaan, jonka laajoista varastosuojista tavara ei päässyt\nloppumaan, vaikka omien laivojen lisäksi vieraatkin alukset sitä\nahnaasti ruumiinsa nielivät. Ja jokien suissa suuret sahalaitokset\nyötä päivää halkoivat lankuiksi ja laudoiksi tukkipuita,\njoita virtojen varsilta laskettiin lauttoina tahi irrallaan\nteräshampaitten purtaviksi. Kysyttyä oli tämä pohjalainen puutavara\nmaailmanmarkkinoilla, ja tuotantoa lisättiin alinomaa muuttamalla\nvanhoja vesisahoja höyryllä käyviksi ja rakentamalla uusia, entisiä\nsuurempia, moniraamisia laitoksia.\n\nTällaisten kuumeisten kiireitten keskelle haaparantalainen\nnuorukainen oli joutunut hiljaisesta syntymäkaupungistaan, johon\nsuuren maailman touhu oli tunkenut vain kaukaisena kaikuna. Hän oli\ntullut ujona, arkana, ehkä vähän umpimielisenäkin miehenalkuna, mutta\nhänet oli pantu töihin ja toimiin, jotka olivat terästäneet tarmoa ja\nkohottaneet itseluottamusta.\n\nEikä ollutkaan nuoren miehen kauan tarvinnut toisten apulaisena\nkierrellä suuren toiminimen hakkuu- ja lastauspaikkoja, ennenkuin\nhänelle jo oli uskottu itsenäistä työn valvontaa ja metsäkasöörin\ntehtäviä. Tehtävien mukana hän oli kasvanut, ja hänessä olivat\nheränneet kunnianhimo ja eteenpäinpyrkimisen halu.\n\nNiin oli tapahtunut, että toisinaan, kun hän oli nukkunut kaukaisten\nhakkuupaikkojen havumajoissa taikka rakovalkeain vierellä, hän oli\nvoinut äkkiä herätä sellaiseen uneen, että hän olikin oma isäntänsä,\njoka teetti töitä omaan laskuunsa. Ja ensimmäistä kertaa istuessaan\niloisissa kekkereissä lastauspaikan redille ankkuroineen laivan\nkapteeninkajuutassa hän oli yhtäkkiä kuullut korvissaan humisevan\näänen, joka oli huutanut: \"Pitää se vielä olla sinullakin oma laiva,\njoka vie sinun tervaasi ja jonka kapteeni tuo sinulle makeaa viiniä\nja tuoksuavaa rommia!\" Hän oli tuntenut veren syöksähtävän päähänsä\nja oli rientänyt kannelle. Mutta yhä oli korvissa tuo huutava ääni\nhumissut. Silloin hän oli riisunut vaatteensa, kavunnut nopeasti\nköysitikkaita suurmaston raakapuulle, keinotellut itsensä sen nokkaan\nja hypännyt päälaelleen mereen. Ja ennenkuin kannella olleet miehet\nolivat ehtineet irroittaa venhettä, oli hän jo ollut pinnalla ja\nheiluttanut heille kättään.\n\nArkuus oli hänestä karissut. Tukkimiehet olivat sen ensiksi\nhuomanneet. Olihan hän kerrankin, kun oli ollut saavutettava\njoen vartta alaspäin kiiruhtava häntäroikka eikä rannalla ollut\nnäkynyt venhettä, siepannut käteensä rantamäntyyn unohtuneen\nkeksin, työntänyt tukin virtaan, hypännyt sen selkään ja laskenut\npyörähtelevän puun varassa vihaisen ja pahakivisen kosken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiihin aikoihin kuin Laitakarin kapteeni oli kuollut koleraan ja\nhänen leskensä muuttanut Ouluun oli siellä jo vakinaisesti asunut\nmyöskin kauppaneuvoksen metsäkasööri, joka kohottuaan asteesta\nasteeseen vähitellen oli päässyt konttorimieheksi suurliikkeen\nkeskukseen.\n\nKonttoristi oli tuttava Laitakarin kapteenin perheessä niiltä\najoilta, joina hän toiminimen asioissa tuon tuostakin oli käynyt\nsen sahalaitoksissa. Ja hän oli sahanhoitajan kodissa aina saanut\nosakseen vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, joka oli lämmittänyt\nhänen sydäntään. Niinpä olikin aivan luonnollista, että kun\nkapteenska oli joutunut taistelemaan perheensä toimeentulon puolesta,\nnuori konttoristi oli auttanut ja tukenut häntä mahdollisuuksiensa\nmukaan. Ja kun kapteenska -- ensin elätettyään perhettään\nvalmistamalla perunajauhoja ja leipää myytäväksi -- oli hankkinut\nitselleen kahvin- ja teentarjoilun oikeudet -- ensimmäiset laatuaan\nOulussa -- sekä ruvennut pitämään täysihoitolaisia, oli nuori mies,\njoka itse sen ajan tavan mukaan oli asunut ja syönyt isäntänsä\ntalossa, hankkinut hänelle toveripiiristään liiketuttavia. Toisinaan\nhän itsekin oli iltaisin istunut kapteenskan pienessä kamarissa\njuttelemassa maailman asioista, ja kapteenska, luonteeltaan iloinen\nihminen, oli unohtanut huomiset huolet ja tämänpäiväiset murheet.\n\nAivan usein ei nuori konttoristi kuitenkaan ollut joutanut\ntällaisille tuttavallisille iltavierailuille, vaikka hän niiden\nkodikkuudelle olikin antanut suuren arvon. Työpäivät korkean\nkonttoripulpetin ääressä olivat olleet pitkät; kiireellisimpänä\nkesäaikana ei lepoon montakaan tuntia ollut jäänyt. Sitäpaitsi\nnuori mies tahallaankin oli pidentänyt konttoriaikaansa, koska\nhän kerta kaikkiaan oli päättänyt päästä selville kaikista\nliikealan salaisuuksista. Työnsä ohella hän myöskin oli kohennellut\nvajamittaiseksi jäänyttä tietopuolista sivistystään hankkimalla\nitselleen perusteelliset tiedot historiassa ja niin laajan\nmatemaattisen taidon, että hän vielä myöhemmällä iällään huvikseen\nratkaisi keväisten ylioppilaskirjoitusten tehtävät. Englannin\nkielestä hän oli oppinut kotitarpeet seurustellessaan merikapteenien\nkanssa, ja saksaa olivat pakottaneet ymmärtämään vilkkaat\nliikesuhteet Lyypekin ja Hampurin kanssa.\n\nKauppaneuvos oli mielihyvin pannut merkille nuoren konttoristinsa\nahkeruuden ja työinnon. Yhä useammin hän oli ruvennut kutsumaan\nhäntä sekä neuvotteluihin että pitopöytiin ja uskomaan hänelle\nlaajakantoistenkin liiketoimien itsenäisen hoidon. Ja niin\noli hänestä ennen pitkää tullut liikkeen ensimmäinen mies,\nkonttoripäällikkö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan, kun kauppaneuvoksen nuoresta konttoristista tuli\nhänen konttoripäällikkönsä, valui siis ylimaan terva valtavana vuona\netäisiltä Venäjän rajoilta asti Oulujoen mahtavaa väylää myöten\nmaailmanmarkkinoille, ja korpien hongat kulkivat sahojen kautta\nkaukaisiin satamiin rakennuspuiksi. Oululaisten porvaripatriisien\nrikkaudet kasvoivat kuin itsestään. Vanhojen kauppiassukujen pojat\nantautuivat isiensä kokoamien varallisuuksien turvissa perittyjä\nomaisuuksiaan kartuttamaan, tyynemmät ja tasaisemmat liikkeitten\njohtajina, raisummat ja seikkailuhaluisemmat merikapteeneina. Ja\nterva ja puutavara muuttui heidän käsissään kiliseväksi kullaksi.\n\nTervamiehet tulivat soukilla, pitkillä, \"räveitä\", varppeita,\nmyöten kuormitetuilla venheillään Merikoskea viilettäen, tulivat\npitkinä jonoina ja koskesta päästyään kääntyivät Toppilansalmeen,\njonka möljälle kaivovinttien tapaisten vipujen avulla tynnyrit\nnostettiin, vieritettiin \"räkärien\" tutkittaviksi ja sijoitettiin\nsitten laatunsa mukaan eri riveihin. Kun venhe tyhjeni, sai tuoja\npaperin ja lähti soutamaan kaupunkiin. Porvarin pirtissä sai yösijan.\nMutta tervahovista saatu paperi oli vietävä konttoriin, jossa summat\nmerkittiin kirjoihin entisen velan kuittaukseksi, ja sitten tehtiin\ntulevan kesän tervaa vastaan uutta velkaa, jolla ostettiin kotiin\nvietävät tarpeet ja tuomiset ja maksettiin kaupunkimatkan huvitukset.\nKonttoripäällikkö tuli hyvin toimeen tervamiesten kanssa. Hän tunsi\nheidän olonsa ja elämänsä, koska oli ylimaan metsiä kierrellessään\nniihin tutustunut. Hän osasi keskustella heidän kanssaan heidän\nomilla puheenparsillaan ja sanakäänteillään. Siitä oli seurauksena,\nettä he mielellään tekivät kauppoja hänen kanssaan ja että hän voitti\nheidän luottamuksensa.\n\nMutta Toppilansalmen suusta, Hietasaaren takaa, alkoi Oulun redi,\njohon laskivat ankkurinsa suuret laivat, jotka veivät tervan ja\nlankut maailmalle ja toivat sieltä kaikenkarvaiset kauppatavarat\nja hienot herkut. Kaupunginrantaan asti näkyi uljas mastometsä\nmatalan Hietasaaren ylitse, kuuluipa tyyninä kesäiltoina merimiesten\niloinen laulukin, kun he pitkältä -- vuoden tai kahden kestäneeltä\n-- matkalta palanneesta laivasta lähtivät soutamaan kotikaupungin\nrantaan. Silloin arvailtiin kaupungissa, mikä mahtoi tulija olla:\noliko Bergbomin vaiko Franzénin, Candelinin vaiko Snellmanin laivoja?\nJa merimiesten vaimot ja lapset Heinätorin puolen pienistä taloista\ntai Kakaravaaran matalista majoista kiiruhtivat Heikolanniemen\nrantaan katsomaan, oliko ehkä \"meidän isäkin\" tulijain joukossa,\nsillä kulovalkean tavoin levisi aina tieto laivan tulosta\nlaitakaupunkia myöten.\n\nJa laivanvarustajan kodissa valmisteltiin tulokemuja. Ison laivan\nonnellinen kotiutuminen maailmanmeriltä merkitsi liikevoittoa, joka\noli juhlimisen arvoinen.\n\nKauppaneuvos, jonka konttoripäällikön elämänpolkua olemme seuranneet,\noli naimaton. Mutta hänen sisarensa, joka niin ikään oli ylenkatsonut\naviosäädyn, hoiti suurta taloutta.\n\nKuinka kiire olikaan hänellä, puuhakkaalla Henriette-neidillä,\ntuollaisina laivojen tulopäivinä! Piti miettiä, mitä tarjoaisi ja\nmistä tarjottavan hankkisi, vaikka viimeksimainitun seikan tiesikin\njo edeltäpäin, koska valinnanvara supistui siihen, mitä makasiinien\nja kellarien varastoissa oli. Tosin olivat nämä varastot runsaat,\nniin runsaat ja valikoidut kuin vain suinkin oli mahdollista sille,\njoka \"rahalla sai ja hevosella pääsi\", mutta siitä huolimatta oli\nhyvän Henriette-neidin pitoruokien lista jo aikoja sitten vakiintunut\nvarmoihin kaavoihin. Ja keittäjätär oli luotettava, hän tiesi\ntarkalleen, minkä verran oli liemeen sherryä kaadettava ja kuinka\npaksuksi oli säilykelintupaistin kermakastike suurustettava. Mutta\nsiitä huolimatta Henriette-neiti oli hermostunut. Sillä häntä painoi\nraskaana edesvastuu siitä, että pitojen piti olla komeammat kuin\nmuiden laivanvarustajani pidot.\n\nKauppaneuvos itse suhtautui asiaan näköjään pienimmättä\nmielenliikutuksetta. Kuultuaan laivansa tulosta hän oli aivan\nrauhallisesti pyytänyt konttoripäälliköltään numerotiedot sen\nviemästä ja sen vieraissa satamissa ottamasta lastista ja\nvilkaistuaan papereita mennyt konttorinikkunaan katsomaan kadulle.\nSiinä kotvan seisottuaan ja sivelleltyään hyvinhoidettua harmaata\npartaansa valkohipiäisellä, laiskanlihavalla kädellään hän sitten oli\nalkanut hiljaa rummutella ikkunaruutua. Siitä oli konttoripäällikkö\npäätellyt, että nyt isäntä oli saanut voittonsa arvioiduksi.\n\nHetken perästä kauppaneuvos kääntyi konttoripäällikön puoleen:\n\n-- Ole hyvä ja ota joku rengeistä mukaasi viinikellariin ja vie\nHenriettelle viinit. Ajattelen, että me paitsi geneveriä tarvitsemme\ntänään moselia, burgundilaista, portoa ja sitten tietysti konjakkia\nsekä alkutotiin että kahvin kanssa...\n\nKonttoripäällikkö kysyi aivan kuin olisi kuullut väärin:\n\n-- Moseliako?\n\nKauppaneuvos hymähti:\n\n-- Niin moselia... ja sitten sitä vanhinta portviiniä.\n\nEi ollut enää epäilystäkään voiton suuruudesta: tavallisesti\ntarjottiin kauppaneuvoksen pöydässä Reinin viiniä loheen, sillä hänen\nmoselinsa oli aivan erikoisluokkaa, ja nyt vielä kaikkein vanhinta\nportviiniä!\n\nKun konttoripäällikkö ja makasiinimies tulivat kantamuksineen\nruokasaliin, istui neiti Henriette pyöreän pöydän ääressä ja pyyhki\nitäintialaista posliinimaljakkoa, johon eivät koskaan palvelijattaret\nsaaneet koskea. Ja keittiöstä kuului messinkimorttelin kilinää.\n\n-- Asettakaa pullot tuonne, sanoi neiti Henriette viitaten\npyyheliinallaan ikkunapöytään päin ja huokaisi syvään.\n\nKonttoripäällikön asema oli aukaissut ovet piireihin, joihin\ntavallisella konttoristilla ei ollut pääsyä.\n\nVanhojen kauppiassukujen nuoremmat jäsenet kohtelivat\nkonttoripäällikköä vertaisenaan, sillä istuivathan useat heistä\nvielä isäinsä konttoreissa. Mutta myöskin sellaiset itsenäiset\nkauppamiehet, jotka kauppaneuvoksen kauppahuoneeseen verrattuina\nolivat vain toisen luokan tähtiä, kiiruhtivat veljeytymään, koska\nmoni heistäkin oli aloittanut uransa toisten palveluksessa... ja\nsaattoihan jonakin kauniina päivänä tämäkin konttoripäällikkö\nalkaa tehdä kauppoja omaan laskuunsa. Niin varttui ja vahvistui\nvuosi vuodelta konttoripäällikön yhteiskunnallinen asema.\nYhteisistä klubi-illoista ravintolassa ja kauppaseurassa ei\nsitten enää ollutkaan pitkää askelta kotien herrakutsuihin eikä\nperhepitoihinkaan, joihin pääsy oli seurapiirien hyväksymisen\nmerkkinä. Niin tuli konttoripäälliköstä oululainen porvari,\nsäätyyn otettu ja säädyssä tunnustettu -- huolimatta siitä,\nettä hän oli syrjästä tullut, taikka ehkäpä juuri sen tähden,\nsillä niin ruotsalaista oli tämä porvaristo, että ruotsalainen\nsyntyperä ja Ruotsin alamaisuus, josta konttoripäällikkö ei vielä\nollut irtautunut, peittivät \"hienoudellaan\" senkin kieltämättömän\ntosiasian, että uusi tulokas oli lähtöisin köyhän käsityöläislesken\nvaatimattomasta mökistä.\n\nIhminen, jonka alituisesti täytyy pyrkiä ja ajatella vain eteenpäin,\nunohtaa helposti entisyytensä. Eikä ollut konttoripäällikölläkään\nalkuaikoina ollut aikaa usein pysähtyä menneitä muistelemaan. Olihan\nhän sentään muistanut köyhää äitiään ja yhdessä vanhemman veljensä\nkanssa pitänyt huolta siitä, ettei äiti puutetta kärsinyt. Olipa\njonkin kerran pikavierailullekin Haaparantaan pistäytynyt.\n\nEi hän myöskään ollut ehtinyt paljon omia huvejaan ajatella --\nlukuunottamatta oululaisia kutsuja ja illanistujaisia, mutta niitä\nhän piti pikemmin velvollisuuksina sekä muita että itseään ja\ntulevaisuuttaan kohtaan kuin varsinaisina huvituksina. Oli vuodesta\nvuoteen lykkäytynyt Tukholman matkakin, joka oli kangastellut\nvaellusvuosilta lähtien korkeimpana lomaunelmana.\n\nMutta saman kesän syksynä, jonka heinäkuussa pappilan ryökkinä\noli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ehdotti kauppaneuvos\nkonttoripäällikölleen, että hän matkatuumansa toteuttaisi. Kesä\noli ollut kiireinen, sen tulos edullisempi kuin moniin vuosiin, ja\nkonttoripäällikön osuus tulokseen oli kauppaneuvoksenkin mielestä\ntunnustuksen arvoinen.\n\nMatkanhan saattoikin tehdä mukavasti, kun höyrylaivalla pääsi pitkin\nrannikkoa etelään ja sieltä säännöllisellä vuorolaivalla meren poikki.\n\nHöyrylaivat tunkivat jo tieltään purjelaivoja, ja harvoin enää\nOulunkaan veistämöillä uusia kölejä veistettiin. Mutta kyntivätpä\nkuitenkin edelleenkin frekatit ja parkit, vieläpä prikit ja\nskuunaritkin meriä, sillä ei ollut sentään vielä ruvettu tervaa ja\npuutavaraa maailmanmerille höyryn voimalla vetämään.\n\nKun siis kesän viimeiset tervalastit oli saatu ruumiin, lankut\nkansille surratuiksi ja lähtijät olivat nostaneet purjeensa, lähti\nkonttoripäällikkökin matkalle, jolla hänellä oli seuranaan pari\nnuoremman polven liikemiestä, elämänhaluisia ja eteenpäin pyrkiviä\nensi polven porvareita, kuten hänkin.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSyksy oli käynyt koleaksi ja sateiseksi. Aamusta iltaan tihkui vettä\nmatalalla riippuvista harmaista pilvistä, ja lakeuden tiet olivat\nliuenneet lokaisiksi ja savisiksi.\n\nKun pappilan ryökkinä meni postia hakemaan tai sedän asioille\nkirkolle, jonne oli melkein virstan matka, oli hänen vedettävä\nvarsisaappaat jalkaan, ja vaivalloista ja raskasta oli kuraisen tien\nkahlaaminen. Mutta mielellään hän siitä huolimatta tuon taipalen teki\netenkin postintulopäivinä.\n\nHän oli syksyyn tultaessa saanut valmiiksi romaaninsa, lähettänyt\nsen Vaasassa ilmestyvän -- tietysti ruotsinkielisen -- sanomalehden\ntoimitukseen, ja lehti oli ruvennut sitä painattamaan numerosta\ntoiseen jatkuvana 'nurkkanovellina'.\n\nKun se numero lehteä, jossa otsikkosivu ja alkukappale olivat\npainettuina, oli saapunut, oli hänet vallannut raju riemu. Kun hän\npostista tullessaan matkalla kotiin oli avannut lehden ja huomannut\nsuurin kirjaimin painettuna oman salanimensä, oli veri rynnännyt\nposkiin, ja oli tehnyt mieli huutaa. Mutta hänen oli täytynyt\nhillitä itsensä, sillä tiellä oli tullut vastaan nimismiehen väki,\njoka oli pysähtynyt puhuttelemaan. Oh, kuinka pitkäpiimäisiä he\nolivat olleet ja kuinka paljon kyselemistä ja kertomista heillä\noli ollut! Ties mitä hän olikaan heille vastannut, sillä kaiken\naikaa siinä maantiellä seisoskeltaessa oli sanomalehti polttanut\nhänen kättään. Sitäpaitsi jo pelkkä sana \"nimismies\" herätti\nhänen mielikuvituksessaan eloon vanhan lapsuudenmuiston, joka\nteki hajamieliseksi. Jossakin siellä etelässä oli ollut juoppo\nvallesmanni, josta oli tehty laulu, ja kerran kun nimismies oli\ntullut vieraisille, oli isäntäväen viisivuotias tytär vieraitten\npyynnöstä laulaessaan tädeille ja sedille yht'äkkiä ruvennut vetämään\ntäyttä kurkkua:\n\n    Där låg en länsman\n    i en rännsten\n    och han svor.\n    Då kom en rackare\n    och sade: \"Stackare,\n    god dag, bror.\n    Bror mår illa\n    av bara fylla\n    som jag tror.\"\n\n(Vallesmanni makasi katuojassa kiroillen. Silloin tuli veijari\nja sanoi: \"Päivää, hyvä veli! Veli on kipeä, luulen mä, pelkästä\nhumalasta.\")\n\nEihän lapsi parka ollut ymmärtänyt, mitä hän teki. Mutta vallesmanni\noli lähtenyt hyvästelemättä. Ja pappilan ryökkinä oli ajatellut,\nettä kunpa olisi hänelläkin ollut laulu, joka olisi saanut tämän\nnimismiehen pötkimään tiehensä yhtä äkkiä kuin viisivuotiaan laulu\noli karkottanut sen toisen...\n\nKun hän sitten vihdoinkin oli päässyt eroon vallesmannilaisista,\noli hän levittänyt lehden ja astellessaan kuin unissa ihmetellyt\nomia lauseitaan, jotka painetussa asussa olivat tuntuneet niin\nomituisen epätodellisilta, aivan kuin ne eivät enää olisikaan olleet\nhänen sanojaan, vaan jonkun toisen. Vasta pappilan portilla hän\noli käärinyt lehden kokoon, ja ojentaessaan sedälle postin hän oli\nkoettanut olla mahdollisimman välinpitämätön. Koko aamupäivän hän\nsitten oli kuljeskellut huoneesta huoneeseen ja pitänyt salavihkaa\nsilmällä, kuka kulloinkin oli lehteä lukenut ja oliko lukija\nkiinnittänyt huomiota siihen, mikä hänen mielestään oli tärkeämpää\nkuin mikään muu. Mutta päivällispöydässä hän oli ollut vähällä\nhäkeltyä. Täti oli yht'äkkiä kysynyt sedältä:\n\n-- Huomasitko sinä, Wilhelm, että lehdessä alkaa uusi romaani?\n\n-- Minä jo luinkin alkuluvun; se täytyy leikata talteen, sillä se ei\nlainkaan tuntunut hulluimmalta.\n\n-- Minustakin se vaikutti oikein hyvältä, oli Lina-täti vastannut.\n-- Joko sinä sen luit? oli hän sitten kysäissyt kasvattinsa puoleen\nkääntyen.\n\nJa tämä oli vain nyökännyt vastaukseksi.\n\nEikä siitä sitten sen enempää ollut puhuttu. Mutta se oli riittänyt\nnuorelle kirjailijalle, joka keskustelun ajan oli istunut polttavin\nposkin tuijottaen lautaseensa. Riemu ei ollut enää ollut yhtä rajua\nkuin aamupäivän postimatkalla, se oli jollakin tavoin seestynyt,\nsiihen oli tullut jonkinlainen sanomattoman tyydytyksen tunne, joka\noli tyynnyttänyt palon liekkejä.\n\n\"Zelian päiväkirjasta\" oli novellin nimi. Eikä se sisältänyt muuta\nkuin nuoren tytön ajatuksia ja mielialoja. Ne olivat sellaisia,\njollaisina niiden kirjoittaja oli ne ikävänsä ja kaipuunsa herkässä\nkuvastimessa nähnyt. Hän oli vain projisoinut valkoiselle paperille\noman mielensä ailahteluja. Mutta Zeliaa -- mistä hän lieneekään\nnimen saanut! -- ei hän ollut kuvannut oman itsensä mukaan, oli vaan\ntehnyt hänestä eräänlaisen ihannekuvansa: nuoren tytön, joka oli\njuuri sellainen, jollainen hän itse olisi tahtonut olla. Tuon päivän\niltana ei uni ollut tahtonut tulla pappilan ryökkinän silmiin. Hän\noli istunut kauan ullakkokamarinsa ikkunan ääressä ja ajatellut\nvuoroin itseään ja Zeliaansa. Miks'ei hänestä voinut tulla Zeliaa,\nsellaista, jollainen hän tahtoi olla? Ulkona oli syysmyrsky kohissut,\nsade oli rapissut ikkunaan, mutta hän oli vain tuijotellut pimeään.\nEikä se ollut peloittanut häntä, kuten se ennen oli tehnyt, sillä hän\noli kuvitellut tuulen tohinasta ja sateen soitosta erottavansa uusia\nsäveliä, jotka olivat rohkaisseet häntä ja ikäänkuin sytyttäneet\nvalot tähdettömäänkin pimeyteen.\n\nNiin oli tästä harmaasta ja sadesynkästä syksystä tullut\nkahdeksantoistavuotiaalle pappilan ryökkinälle satoisampi syksy kuin\nmonesta kauniimmasta ja kirkkaammasta. Hänellä oli oma salaisuutensa,\njoka antoi elämänuskoa ja sytytti arkeenkin juhlakynttilöitä\nsamoin kuin tähdettömyyteen tähtiä, ei vain siksi, että se oli\nsalaisuus, vaan sen tähden, että tuohon salaisuuteen sisältyi --\nniin hän ainakin oli vaistoavinaan -- koko elämän salaperäisyyden\nvertauskuva. Siksi hän kuvitteli sitä voiman lähteeksi ja uskoi sen\navulla saavuttaneensa elämänkäänteen, josta täytyi löytyä johonkin\npäämäärään johtava tie.\n\nJa kun hän varsisaappaat jaloissaan oli talsinut liejuista tietä\npostista pappilaan lukien lehdestä päivä päivältä edistyvää\nkertomustaan, oli hänestä elämä, syksyn lohduttomuudesta huolimatta,\ntuntunut satumaisen rikkaalta. Hänen aivoissaan oli alkanut itää\nuusien romaanien aiheita, elämän satuja, jotka -- niin hän kuvitteli\n-- eivät olleet ainoastaan kertomisen ja kirjoittamisen vaan myöskin\nelämisen arvoisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tultu marraskuun loppupuolelle.\n\nHiljaisessa pappilassa elettiin kaikkein hiljaisinta arkielämää. Meni\npäiviä, ettei siellä näkynyt muita ihmisiä kuin oman talon väkeä, ei\nedes körttitakkisia asiakkaita rovastin puolella eikä mustahuivisia\neukkoja keittiön ovensuussa.\n\nOli pimeä päivä.\n\nKun tultiin aamiaispöytään, oli niin hämärää, ettei olisi nähnyt\nkynttilättä lukea. Rovasti risti kätensä, muut seurasivat hänen\nesimerkkiään ja painoivat alas päänsä. Hiljaisuuden vallitessa\nateria aloitettiin. Kun ei rovasti virittänyt keskustelua, ei siihen\ntoisillakaan ollut rohkeutta, tuskinpa edes haluakaan.\n\nMutta samana hetkenä, jona sisäkkö tuli keittiön ovesta vaihtamaan\nlautasia, kilahti eteisen ovitiuku.\n\n-- Mene aukaisemaan ja jätä lautaset minulle, virkahti ruustinna\npalvelijattarelle. -- Kukahan sieltä nyt tulee?\n\nPalvelijatar meni aukaisemaan. Ja pöydässä istujat jäivät uteliaina\nodottamaan tietoa vieraasta.\n\n-- Pitääköhän meidän pyytää hänet pöytään? ihmetteli ruustinna. --\nKun tuleekin juuri aterian aikaan...\n\n-- Riippuu tietysti siitä, kuka hän on, vastasi rovasti.\n\nSamassa tuli palvelijatar eteisestä:\n\n-- Siellä on eräs herra, joka kysyy ryökkinää...\n\n-- Minuako? Kuka hän on?\n\n-- En tunne... ei ole täällä ennen käynyt...\n\n-- Käskitkö hänet edes sisään? kysyi rovasti.\n\n-- Käskin saliin, ja siellä hän nyt istuu odottamassa...\n\n-- Hyvä on, sanoi rovasti sekä lisäsi veljentyttärensä puoleen\nkääntyen: -- Mene nyt pian, ettei hänen tarvitse odottaa!\n\n-- Eikö setä menisi... Enhän minä... Mitä asiaa hänellä voisi minulle\nolla --?\n\n-- Sinun on tietysti mentävä, sinuahan hän kysyi eikä minua.\n\nSetää oli toteltava, sen tiesi veljentytär. Ja hän tiesi myöskin,\nettä setä vaati vain sellaista, mikä oli oikeaa, välttämätöntä.\n\nMutta häntä ujotti. Ja epävarmasti hän astui hämärään saliin.\n\nSiellä istui pöydän ääressä herrasmies, jonka vaaleaverisyyden\nneitonen heti pani merkille samoin kuin hänen kaupunkilaisesti\nhuolitellun asunsa ja vantteran, hiukan etukumaraisen\nruumiinrakenteensa.\n\nKun hän oli astunut kynnyksen ylitse, oli odottaja kohteliaasti\nnoussut paikaltaan; nyt hän, tarttuen neitosen ojentamaan käteen,\nvirkahti hymyillen:\n\n-- Sinä et voi tuntea minua, mutta minä tunnen sinut hyvin niiltä\najoilta, joina kävin sinun kodissasi Laitakarissa, vaikka sinä\nvielä silloin olit aivan pikkuinen tyttö. Ja nyt olen tullut sinua\ntapaamaan voidakseni viedä terveisiä sinulta äidillesi...\n\nNeitonen ei ensi hetkellä tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään\npäässyt selville siitä, kuka vieras oli, vaikka koettikin pinnistää\nmuistiaan. Mutta hän oli pannut merkille vieraan hyvän hymyn,\nhyväntahtoiset sinisenharmaat silmät, syväsointuisen äänen ja\nharvinaisen kauniin ja huolitellun ruotsin kielen ääntämisen jo ennen\nkuin pyysi häntä istumaan ja itse istuutui vastapäätä. Ja nyt hän\nkatseli vierasta entistä tarkemmin, kun tämä jatkoi tarinointiaan:\n\n-- Ne terveiset, jotka minä tuon äidiltäsi, ovat jo hiukan\nvanhentuneita. Olen nimittäin paluumatkalla Tukholmasta. Mutta\nlähtiessäni Oulusta voi äitisi oikein hyvin ja oli hyvällä mielellä\nja iloinen, kuten tiedät hänen aina olevan, paitsi silloin, kun hän\nikävöi sinua.\n\nNeitonen katseli ja kuunteli. Vieras saattoi olla enintään\nkolmissakymmenissä; ehkä ei ollut niinkään vanha -- tuuheat viikset\nsaattoivat tehdä hänet ikäänsä vanhemman näköiseksi. Ja tuo kaunis\nkieli kaikui niin tutulta, niinikään sydämellinen puheensävy. Ja\nyht'äkkiä hän muisti, kuka oli mies, joka istui hänen edessään ja\npuhui hänen äidistään, muisti hänet Laitakarista ja muisti hänet\näidin kirjeistä. Eihän äiti niin usein ollut kirjoittanut, ei ollut\njoutanut eikä sitäpaitsi ollut luonteeltaankaan niitä ihmisiä,\njotka malttavat keskittää itsensä milloin tahansa kirjeitten\nkirjoittamiseen. Mutta melkeinpä jokaisessa kirjeessään äiti oli\npuhunut \"kauppaneuvoksen konttoristista\", ja tytär oli ymmärtänyt,\nettä se tapahtui siksi, että tämä oli ollut äidille hyvä ja\nuskollinen ystävä vaikeina aikoina. Tällainen hän siis oli! Ja\nneitonen hymähti:\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, etten ensi hetkellä tuntenutkaan...\n\n-- Arvasinhan minä sen, naurahteli vieras. -- Onhan siitä jo\ntoistakymmentä vuotta, kun viimeksi tavattiin.\n\n-- Niin, sanoi neitonen. -- Enkä minä koko tuona aikana ole nähnyt\näitiäni...\n\nHänelle nousivat kyynelet silmiin. Hänellä oli toisinaan niin\nkirvelevä kaipuu äidin luokse, ja nyt tuli tietysti ikävä väkevänä ja\nvetävänä mieleen.\n\nMutta vieras ehätti lohduttamaan:\n\n-- Mutta nyt sinä pian tulet katsomaan äitiäsi. Järjestetään sinulle\nmatkatilaisuus ja luotettavaa seuraa, siitä on jo äitisi kanssa ollut\npuhettakin.\n\nNeitonen katsoi pitkään vieraaseensa. Hänestä tuntui, että hänen piti\njotenkin osoittaa hänelle kiitollisuuttaan. Ja yht'äkkiä hän ojensi\nkätensä ja sanoi:\n\n-- Kuinka hyvä...\n\nMutta siihen hän pysähtyi. Olihan toinen häntä heti ensi hetkestä\nsinutellut, mutta voiko hän sittenkään olla hänelle, vieraalle\nmiehelle yhtä tuttavallinen? Hän yritti vetää kätensä takaisin, mutta\nvieras oli tarttunut siihen lujasti ja kysyi -- taaskin tuon hyvän\nhymyn suupielissä karehtiessa ja äänensävyn käydessä veikeäksi --:\n\n-- Kuka on muka hyvä?\n\nTyttö lensi tulipunaiseksi. Mutta sitten hän sanoi päättäväisesti:\n\n-- _Sinä_ olet ollut hyvä äidille ja nyt _sinä_ olet hyvä minullekin.\n\nSillä oli heidän tuttavallisuutensa vahvistettu. Ja kun setä ja\ntäti tulivat saliin, istuivat he juttelemassa välittömästi ja\nluonnollisesti kuin vanhat tuttavat ainakin. Esittely sedälle ja\ntädille kävi helposti, ja pappilan ryökkinästä oli mieluista osoittaa\nseurustelutaitoaan omaisilleen.\n\nMutta kun täti uteli, oliko hän huomannut edes kysyä matkalaiselta,\neikö ruoka maistuisi, havaitsi hän tehneensä virheen, joka harmitti.\nOnneksi vieras heti pelasti tilanteen:\n\n-- Hyvä rouva ruustinna, ei mitään huolta minun tähteni! Olen juuri\nsyönyt majatalossa. Asia on nimittäin sellainen, että matkatoverini\nja minä olimme tullessamme Tukholmasta Vaasaan luulleet voivamme\njatkaa matkaa Ouluun asti höyrylaivalla, mutta laivaa ei enää\nlähtenytkään, ja niin oli meidän vuokrattava Vaasasta matkavaunut\nja lähdettävä hevoskyydillä taivalta tekemään. No, eihän siinä ole\nmitään -- mukavastihan sitä maantietäkin matkustaa --, mutta vähän\nennen kuin tulimme tänne vääntyi akseli, ja vaunut oli vietävä pajaan\nkorjattaviksi. Kyytimies vakuutti, että vika saataisiin korjatuksi\nsillä aikaa kuin me söisimme. Mutta vaikka me söimme mahdollisimman\npitkään ja perusteellisesti, ei asiaa saatukaan niin pian autetuksi.\nEnnenkuin lähdin tänne, vakuuttivat sen kuitenkin viimeistään kahden\ntunnin kuluttua olevan reilassa, joten minun piakkoin täytyykin\nlähteä. Tahdoin vain käydä hakemassa tuoreet terveiset kapteenskalle.\n\n-- Sehän oli perin ystävällistä, sanoi nyt rovasti, johon vieras\nilmeisesti oli tehnyt edullisen vaikutuksen. -- Olemme kaikki teille\nsiitä erinomaisen kiitollisia, ja yhtä kiitollinen on varmasti\nmyöskin kälyni Feda tästä huomaavaisuudesta.\n\nKun vielä oli tarinoitu puolituntinen, jonka aikana ruustinna oli\nsaanut kuulla myöskin kertomuksia Tukholmasta, josta saamansa\nnuoruusvuosien vaikutelmat hän säilytti sydämessään kauneimpien\nmuistojensa aarteena, nousi vieras hyvästelemään.\n\nKun vieras teki lähtöä, kääntyi rovasti veljentyttärensä puoleen ja\nsanoi:\n\n-- Tietysti sinä menet saattamaan vierastasi majataloon.\n\n-- Eiköhän tie sentään liene naisväelle vähän vaikeakulkuinen...,\nyritteli lähtijä laimeasti estellä, vaikka hän toivoikin saavansa\nvielä hetkisen kahdenkesken seurustella neitosen kanssa.\n\n-- Maria on tottunut maantien saveen eikä ole arkalasta kotoisin,\nvastaili rovasti maanitellen. -- Eikö niin?\n\nJa pappilan ryökkinä puki päällysvaatteet ylleen. Hetkisen hän\nepäröi: pitäisi kai vetää saappaat jalkaan... Mutta saappaitta hän\nkuitenkin lähti, sillä ne olivat kömpelöt ja rumat.\n\nTie oli todellakin vaikeakulkuinen. Vaikeakulkuisempi nyt kuin\nkoskaan aikaisemmin, kun piti mahdollisimman sirosti kantaa hameen\nhelmoja, varoa suojattomia kenkiä, eikä näille tärkeille toimille\nkuitenkaan saanut näyttää omistavansa pienintäkään huomiota, koska\nviimeksimainittu tietysti oli jakamattomana omistettava kohteliaalle\npuhetoverille.\n\n-- Saanko kirjoittaa sinulle? kysyi saatettava majatalon portilla.\n\n-- Tietysti. Olen oikein iloinen, jos sinä kirjoitat.\n\n-- Ja sinä vastaat minun kirjeisiini?\n\n-- Kuinka en vastaisi! sanoi neitonen empimättä, mutta koetti\nlieventää seuraavassa tuokiossa vastauksensa ehkä liian riemullista\nsävyä lisäämällä:\n\n-- Minullahan on hyvää aikaa kirjeitten kirjoittamiseen...\n\nKun pappilan ryökkinä palasi saattomatkaltaan ja vei kenkänsä\nkeittiöön kuivumaan, virkahti sisäkkö, jonka suulautta vain rovastin\nläsnäolo hillitsi:\n\n-- Jokohan tuli meidän ryökkinällemme sulhanen?\n\nNeitonen naurahti, mutta siitä huolimatta hän tunsi punastuvansa\nillallispöydässä, kun Lina-täti alkoi kehuskella vieraan miellyttävää\nolemusta, ja setä sen johdosta sanoi:\n\n-- Minustakin tuntuu, ettei Feda ole häntä turhanpäiten kirjeissään\nkiitellyt.\n\nPari viikkoa sen jälkeen tuli kirje. Eihän se sisältänyt mitään\nerikoista: kiitoksia matkalaisen osaksi tulleesta ystävällisyydestä\nja tietoja äidin hyvinvoinnista ja hänen ilostaan suunnitellun\nOulun matkan johdosta. Mutta kirjettä seurasi muutaman päivän\nperästä käärö, jossa oli silkkilangoista punottu nyöri kauniine\nhopeasolkineen hameenhelmojen kannattamiseksi huonolla säällä --\nse oli muotiuutuus -- ja kristallista hiottu kirjepaino: jalopeura\nmakaamassa kaunissärmäisellä jalustalla, johon oli upotettu\nkellotaulunmuotoinen lämpömittariympyrä.\n\nKun setä näki kirjoituspöytäkoristeen, virkahti hän naureskellen:\n\n-- Kas vain, nyt makaa Ruotsin leijona sinun edessäsi!\n\n-- Miks'ei yhtä hyvin Suomen leijona? ilkamoi tyttö.\n\n-- Siksi, vastasi setä, -- että Suomen leijona on aina pystyssä, aina\ntakakäpälillään.\n\nJa sedän silmissä välähti samaa veitikkamaisuutta, jota veljentytär\noli kaivannut siitä lähtien kuin tänne Pohjanmaalle tultiin.\n\n\n\n\n5.\n\n\nNiin tuli sitten talvi.\n\nJa hanget saarsivat lakeuden pappilan ja kinokset kasvoivat kaupungin\nkaduilla.\n\nPäivät lyhenivät, puhteet pitenivät. Kauppahuoneiden konttoreissa oli\nvuoden hiljaisin aika. Korkeitten pulpettien ääressä laskettiin nyt\nsuurten kirjojen pitkiä numerosarakkeita, joiden summista rakentuivat\nvoitot ja tappiot. Mutta pirtit pihojen perillä olivat tyhjinä.\nYlimaan kansa torkkui talviuntaan kaukaisilla asuinsijoillaan kuin\nturtunut karhu pesässään. Vasta kun kevätaurinko alkoi kylvää\nkilojaan hangille, oli aika havahtua. Ylimaan kansa toi silloin\nporvarille talvisia tuotteita, toi lintuja, metsoa, teertä, toi\nporontaljoja, toi minkä mitäkin suolan, jauhojen, kahvin ja sokerin\nhinnaksi. Se tuli hevoskyydillä ajaen ritisevissä resloissa, joiden\nkuormien koreina kruunuina paistoivat helakanpunaiset matka-arkut,\ntaikka tuli se pohjoisesta päin johdattaen pororaitoja, porot ja\nkelkat toisiinsa kytkettyinä pitkäksi jonoksi. Mutta, kuten sanottu,\nkaikki tuo tapahtui vasta tuonnempana; toistaiseksi sykki elämän\nvaltimo verkkaisesti, ja ihmisillä oli aikaa liiankin paljon.\n\nPorvarien komeissa kodeissa lyhennettiin liiallista aikaa pitämällä\npitoja, syöminkejä ja juominkeja, joissa mahtavat rouvat kilpailivat\nkeskenään herkkujen hienoudessa ja kerskuvat patruunat, konsulit\nja \"komesroodit\" viinien jaloudessa. Konstiko oli kilpailla, kun\nlaivat olivat tuoneet maailman ylellisyyttä kukkurakaupalla aitat ja\nkellarit täyteen!\n\nKun ei ollut pitoja, oli herroilla klubinsa ja Seurahuone, oli\ntuoksuvat totit ja makeat arrakkipunssit, oli korttipöydät ja\nkorkeapoviset Hebet, Tukholmasta tuotetut tarjoilijattaret,\nhienohepeniset pullojen kantajat, joiden kanssa sopi laskea\nkömpelöäkin leikkiä ja kuherrella kouraantuntuvastikin, kun ei\njuomarahoja kitsastellut. Ja rouvilla oli kahvikekkerinsä ja\nompeluseuransa, joissa laitettiin ja kiitettiin, paneteltiin\npoissaolevia ja kehuttiin läsnäolevia, juoruttiin ja jaariteltiin,\njuotiin kahvia ja makeaa bischoffia tai öljyistä malagaa, syötiin\nSaksan päärynöitä ja kotoisia sokerileipiä.\n\nOlihan kauppaneuvoksenkin konttoripäällikkö toisinaan mukana\nilonpidoissa eikä hän silloin istunutkaan tuppisuuna eikä noussut\nensimmäisenä korttipöydästä. Mutta ei hän etsimällä etsinyt\niltaseuroja -- ei enemmän nyt kuin ennenkään --, ja yhä useammin\nhän puikahti Laitakarin kapteenskan luo sen jälkeen kuin tämä oli\nsulkenut rautakaupan, jonka hoitajana Feda-muori nyt toimi.\n\nKapteenskan perhe oli pienentynyt. Jo pari vuotta Ouluun muuton\njälkeen 7-vuotias tytär oli kuollut. Ja vanhin poika, joka jo monet\nvuodet oli ansainnut leipänsä kruununvoutien, henkikirjoittajain\nja nimismiesten apulaisena sekä vihdoin lääninhallituksen\nlääninkonttoristina, oli edellisen vuoden syksynä kuollut vast'ikään\nkolmekolmatta täyttäneenä, juuri kun äiti oli toivonut saavansa\nhänestä tuen ja turvan. Kotona olivat enää vain nuorempi veli,\njoka kävi lyseon viimeistäedellistä luokkaa, ja nuorin lapsista,\nruskeasilmäinen ja pitkälettinen tyttönen, joka oli 13-vuotias ja kävi\ntyttökoulua.\n\nKovasti oli elämä kolhaissut kapteenskaa, ja ankaraa kamppailua oli\nkysynyt ja kysyi vieläkin vesojen kasvattaminen \"parempain ihmisten\nlapsiksi\", mikä hänellä oli elämän päämääränä. Mutta iloisena\nja tyytyväisenä Feda-rouva istui pitkän päivätyönsä päätyttyä\nkeinutuolissaan lepuutellen väsyneitä jalkojaan. Väsyneet hänen\njalkansa olivatkin, sillä sen jälkeen kuin hän muutamalla talvisella\nmatkalla Oulunsalosta, jossa hänen lapsuutensa koti oli ollut, oli\npalelluttanut jalkansa, ei niistä koskaan aivan terveitä ollut\ntullut. Tuo kohtalokas matka oli tapahtunut eräänä talviaamuna vuonna\n1846. Feda oli silloin ollut seitsentoistavuotias. Yksin hän oli\nlähtenyt ajamaan jään ylitse kaupunkiin tuttua viittatietä. Mutta\nKempeleenlahdella oli ankara lumimyrsky yllättänyt. Rajusti oli\ntuullut ja niin sakeasti oli tullut lunta, että se oli sokaissut\nsilmät sekä ajajalta että hevoselta, joka pian oli kadottanut tien ja\nponnisteltuaan kaikki voimansa vihdoin pysähtynyt aivan uupuneena.\nVasta iltamyöhällä, myrskyn tauottua, oli apu tullut. Aivan lopussa\nolivat silloin olleet niin ajaja kuin hänen hevosensakin, joka\naikansa kierreltyään myrskyssä jäällä oli uupunut -- kotirantaan.\n\n-- Vähät siitä! Feda-rouvalla oli tapana sanoa. -- Olisihan siinä\nvoinut käydä paljon pahemminkin.\n\nHän oli saanut hyviltä hengettäriltä harvinaisen lahjan:\ntyytyväisyyden. Ja se piti häntä pystyssä ja auttoi häntä kantamaan\nraskaimpienkin kohtaloiden taakat.\n\n-- Me olemme sitkeää sorttia, ainakin naiset meidän suvussamme,\nhän kehuskeli. -- Minun äitinikin, joka viimeiset vuosikymmenet on\nasunut nuorimman sisareni luona Savonlinnassa, kävi vielä neljä\nvuotta sitten tervehtimässä minua ja sisariani Ettaa ja Emmaa; hän\ntäytti samana vuonna kahdeksankymmentä. Eikä tuo pitkä hevoskyyti\nsen pahemmin muoria rasittanut, koskapa hän vieläkin pysyy pystyssä\nyhtä terhakkaasti kuin pysyi samassa iässä hänen äitinsäkin, joka\nkuollessaan oli 87-vuotias.\n\nOlihan Fedalla juttuja ja tarinoita. Sillä hänellä oli hyvä pää\nja kyky pitää auki silmänsä, jotka erityisen herkästi havaitsivat\nne ilmiöt, joihin lankesi sovittava auringonpaiste. Ja hänen\nkertomuksiaan konttoripäällikkö kuunteli mielellään iltansa ratoksi,\njos kohta hänelle oli vieläkin mieluisampaa kääntää keskustelu\nkapteenskan vanhimpaan tyttäreen ja pappilan ryökkinän Oulun matkaan.\n\nKapteenskalle taas kauppaneuvoksen konttoripäällikkö kertoi\nkuulumisia siitä maailmasta, johon hänellä itsellään ei ollut pääsyä\nja joka, siitä huolimatta, että hän sen rehentelyä ja ylvästelyä\nilkkui, kuitenkin herätti hänessä mielenkiintoa tai ainakin\nuteliaisuutta. Yhteiskunnallisen asemansa takia kapteenska oli\njäänyt porvarillisen \"herskaapin\" ulkopuolelle. Sillä yhtä mahdoton\nilmestys kuin oli aikaisemmin ollut kahvilanpitäjä ja ruokarouva\noli kaupanhoitajakin \"komesrodinnojen\" ja \"konsulinnojen\" saleissa\nja \"förmaakeissa\". Niissä ei syntyperällä ollut muuta mittaa kuin\nisän tai äidin rikkaus. Ja kapteenska oli vanhaa, mutta vain köyhää\nkulttuurisukua. Eikä köyhyyttä suinkaan korvannut oppi, jota hän oli\nsaanut enemmän kuin useimmat porvarisrouvat, joista monelle lukeminen\noli aivan outo ajanviete ja kirjoittaminen tuotti suoranaista\nrasitusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kapteenska tahtoi lapsistaan \"parempain ihmisten lapsia\",\nei hän pitänytkään päämääränä porvarillista herskaapia, vaan\nsitä sivistyneistöä, jonka arvo tämän herskaapinkin -- niin\nvastenmielistä kuin se ehkä usein olikin -- sentään täytyi\ntunnustaa ja jonka huomatuimmille edustajille se -- jonkinlaisesta\nvaistotusta velvollisuudentunnosta -- avasi ovensakin. Tosin ne\nvirkamiehet lääkärit ja koulunopettajat, jotka porvariskoteihin\nvastaanotettiin, elleivät itse olleet porvarillista sukuperää\ntai naimaliittojen kautta porvarissukuihin kuuluvia -- vieläpä\nusein siitäkin huolimatta --, saivat kokea ja todeta, että olivat\npikemmin armosta kuin ansiosta piireihin päässeet. Mutta he olivat\nkyllin viisaita ollakseen sitä huomaamatta ja kieltäytyivät\nkainosti vaatimasta edes tasa-arvoisuuden tunnustamista, vaikka he\nsisimmässään olisivatkin katsoneet olevansa kuinka korkealla tahansa\nisäntäväkensä yläpuolella. Tällä tavoin sopusointu ja rauha säilyivät\nyhteiskunnassa.\n\nRauhaa ei rikkonut myöskään porvarien keskinäinen kilpailu\nensimmäisistä sijoista. Ne lankesivat luonnostaan niille, jotka\nne taksoitusluettelojen mukaan ansaitsivat. Ylinnä olivat\nvanhojen kauppahuoneiden ja liikkeiden omistajat ja laajentajat,\nkauppaneuvokset ja kauppaneuvosten pojat. He muodostivat kerman. Ja\nheidän vaikutusvaltansa oli kiistämätön. Eivätkä heidän piiriinsä\nnousukkaat pyrkineetkään, koska tiesivät, että portit pysyivät\nsuljettuina. Toisen arvoluokan muodostivat sitten ne konsulit ja\npatruunat, jotka joko naimiskauppojen taikka perintöjen turvin\nolivat päässeet huomattujen liikkeitten omistajiksi, sekä muutamat\nsyrjästäkin tulleet, jotka omalla tarmollaan ja hyvällä onnellaan\nolivat kyenneet kohottamaan liikkeensä edellisten vertaisiksi.\nKolmanteen luokkaan oli jo pitempi askel; sen muodostivat\nmaakauppiaista kaupunkilaistuneet ja tavallisen puotikaupan\nohella tukkukauppaakin harjoittamaan ryhtyneet kauppiaat, jokunen\nitsenäistynyt \"puukhollari\", joka oli käynyt oppinsa jossakin\nsuurliikkeessä, sekä huomattavimmat puoti-kauppamiehet ja\nteollisuuden harjoittajat.\n\nTätä arvojärjestystä noudatettiin sangen tarkoin seuraelämässä.\nEnsimmäisen ja toisen luokan välinen raja ei sentään ollut\nylitsepääsemättömänä juopana keskinäisessä kanssakäynnissä.\nSeurustelu molempain ylinten asteiden perheiden välillä oli osittain\nsangen vilkastakin. Mutta sitävastoin olivat kolmannen luokan\nporvarit aivan eristetyt ylemmistä seurapiireistä. Korkeintaan\nsaattoi kauppaneuvos, konsuli tai patruuna vaihtaa jonkin sanan\nheidän kanssaan aamukävelyllään torilla, ehkäpä puhella kotvasen\nSeurahuoneellakin, mutta sen pitemmälle ei missään tapauksessa menty.\n\nVarsinaisesta porvaristosta oli sitten pitkä harppaus\npikkuporvareihin: pienempien kauppapuotien omistajiin, nahkuri-,\nvärjäri-, maalari-, räätäli-, suutari- y.m. mestareihin, mutta\nheidänkin keskuudessaan vallitsi samanlainen luokkajärjestys kuin\nkaupungin mahtavimpien piireissä. Pikkuporvarien ylemmissä piireissä\npuhuttiin ruotsia, tosin useimmiten vieläkin karkeammin äännettyä\nkyökkikieltä kuin suurporvarien keskuudessa, mutta \"fiiniä\" kieltä\nkuitenkin. Alemmissa piireissä taas, joissa ei ruotsia osattu,\nsotkettiin ruotsista väännettyjä sanoja viljalti puheeseen:\n\"lossattiin\" mennä, \"viisattiin\" tietä, \"friskattiin\" itseään,\npuhuttiin \"liusista\" langoista, \"kroonista\" ruohosta, \"mörkistä\"\nhameesta, \"Pakhuusista\", \"kungastoolista\", \"vörsta maista\",\n\"klänningeistä\", \"krääslöökistä\", \"lakslootasta\", \"äpyleistä\",\n\"flakustangosta\", \"teeköökistä\", \"susiteetista\" j.n.e. Ja näistä\npiireistä ja herskaapien \"köökeistä\" oli samanlainen kielenkäyttö\nlevinnyt pieneläjienkin keskuuteen, Heinätorin äärille, \"Vattihuusin\"\npuolelle ja Kuusiluodon kulmille.\n\nKaupungin asiat määräsi tietysti suurporvaristo. Mutta näön vuoksi\nse sentään suvaitsi päästää valtuustoon jonkun pikkuporvarin,\nvieläpä jonkun \"hantvärkkärinkin\". Asianomainen oli aina tällaisesta\nhuomiosta ylenpalttisen iloinen ja osoitti kiitollisuuttaan\nuskollisesti tanssimalla mahtavien pillin mukaan. Valtuuston\njäsenyys oli suurin arvonylennys, mitä hän saattoi toivoa. Ja niinpä\nkerrankin, kun eräälle värjärimestarille tuo kunnia oli suotu ja\nmuudan hänen totitovereistaan tuli vastavalittua onnittelemaan,\nonnittelija tapasi päivän sankarin seisomassa peilin edessä, rinta\nkohotettuna ja peukalot liivin käsivarsiläpien reunojen alle\npistettyinä, ja sai ihmettelevään kysymykseensä, mitä mestari\ntarkasteli, vastaukseksi: \"Ja vii para sii, hur een tasvulmäkti siir\nuut.\" (Tahdon vain nähdä, miltä valtuusmies näyttää.)\n\nNäin elettiin ja oltiin kaupungissa, jonka matalissa puutaloissa --\nsillä sellaisia olivat yksin mahtavimpienkin porvarien asunnot --\ntähän vuoden aikaan himmeät öljylamput, muutamaa keskipäivän lyhyttä\nrupeamaa lukuunottamatta, paloivat päivät pitkät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä paljon hiljaisemmin kuin kaupungissa vierivät talviset viikot\nlakeuden pappilassa.\n\nElämä oli yksitoikkoista. Rovasti istui kamarissaan, luki kirjojaan\nja sanomalehteään, kirjoitti saarnojaan, poltteli pitkävartista\nmerenvahapiippua. Ruustinna puuhaili taloustoimissa, hoiteli\nleipomiset, syyslahdin makkaranteot, suolaamiset ja savustamiset,\nparsi vaatteita ja neuloskeli joululahjoja. Pappilan ryökkinä\nautteli tätiään, puuhaili hänkin vähin joulukiireissä, mutta istui\nenimmäkseen yksikseen, luki kirjat, mitkä käsiinsä sai, kirjoitteli\npäiväkirjaansa ajatuksiaan ja haaveilujaan. Hänestä tuntui, että\nhän odotti jotakin -- mitä, siitä hän ei itsekään ollut selvillä,\naavistelihan vain, että jotakin oli tulossa.\n\nJa olikinhan tulossa Oulun matka.\n\nSillä tuskin oli hiljaisen ja vieraattoman joulun jälkeen yhtä\nhiljaisesti siirrytty uuteen vuoteen, niin tuli kirje, joka kehoitti\nhäntä olemaan matkavalmiina kahden viikon perästä, jolloin eräs\noululainen pankinjohtaja palaisi Helsingistä kotiin ja ottaisi\nohiajaessaan hänet kuomurekeensä.\n\nTuo kirje toi kiirettä pappilaan. Olihan sellaista matkaa varten\ntehtävä valmistuksia, joista ei kädenkäänteessä suoriuduttu, oli\npantava kuntoon puvut ja vaatteet, ja niiden kuntoonpano kysyi\nsekä päänvaivaa että kätevyyttä, kun ei lavendelituoksuisissa\npiironginlaatikoissa suurtakaan valinnanvaraa ollut. Määräpäivänä\npiti matkalaukun olla sullottuna ja tamineitten valmiina, sillä\nminä hetkenä hyvänsä saattoi noutajan matkareki pysähtyä kuistin\neteen, eikä hänellä -- niin kirjeessä nimenomaan sanottiin -- ollut\nodotukseen aikaa.\n\nMääräpäivän aamuna, tulipalopakkasen paukkuessa nurkissa, ryntäsi\nsisäkkö keittiöstä sisään ilmoittamaan, että nyt kuului pitkänmatkan\nkulkijan aisakello maantieltä. Ja tuskin oli ehditty ikkunoihin\nkatsomaan, niin jo ajaa karautti matkareki, edessään höyryävä,\nhuurteinen hevonen, pappilan pihaan. Kiire tuntui sudennahkaturkkiin\nkääriytyneellä matkamiehellä olevan, kun tuskin malttoi sen verran\ntalossa viivähtää, että kahvi hät'hätää ehdittiin kiehauttaa.\nPappilan ryökkinän matkalaukku köytettiin kuomun takana jo ennestään\nolevan matkalaukun päälle, hänet itsensä puettiin tukeviin ja\nlämpimiin varustuksiin, ja tuskin hän oli ehtinyt selvittää\nitselleen, että jo oli hyvästitkin sanottu, niin huomasi hän\nistuvansa reessä, jonka jalaksien alla lumi vikisi, ventovieraan\nherrasmiehen vieressä.\n\nJa mieltä rupesi oudosti ahdistamaan: miksi hän olikaan tälle\nmatkalle lähtenyt? Hänen matkatoverinsa oli kyllä kohtelias, mutta\nperin vakava ja harvasanainen. Neitonen oli aluksi kahdenvaiheilla:\noliko hänen yritettävä ylläpitää keskustelua vai voiko hän istua\nkököttää omissa oloissaan ja ajatuksissaan? Hän yritti aluksi\npuhella, teki muutaman kysymyksen. Matkatoveri vastasi asiallisesti\nja kohteliaasti, mutta ei tehnyt omasta puolestaan varsinaisia\naloitteita vuorosanojenvaihdon jatkamiseen. Siitä päätteli neitonen,\nettei hänenkään tarvinnut seurustelua ajatella. Ja kun sai istua\nrauhassa, tuntui olo paljon paremmalta.\n\nKun pysähdyttiin hevosenvaihtopaikkoihin, oli pankinjohtaja\nhuomaavainen ja huolehtivainen: keitätti heti tultaessa majataloon\nmaitoa tai kahvia lämmikkeeksi. Ja kun hän eräässä kestikievarissa\novenraosta näki emännän pyyhkäisevän laseja alushameensa helmaan,\nnosti hän siitä sellaisen metakan, että pappilan ryökkinää ihmetytti.\nMutta taipalilla hän istui vaiti, näyttipä silloin tällöin\ntorkahtavankin. Ja ennen iltaa oli hänen seuralaisensakin jo oppinut\nreessä nukkumisen taidon. Hyvä siinä olikin nukkua. Ja hauskaa oli\nhavahtuessa kuomun ikkunoista katsella tuikahtelevia tähtiä, kuutamon\nkimmeltä ja väikkyviä varjoja hohtavalla hangella.\n\nNiin taittui taival toisen jälkeen, peninkulma peninkulmalta,\nmajatalon väli majatalonväliltä. Mutta kuta lähemmäksi tultiin\npäämäärää, sitä levottomammaksi kävi 18-vuotias mieli. Minkähänlaiset\nlienevätkään olot siellä perillä? Uteliaisuus, joka matkaa\nvalmisteltaessa oli tuntunut kiihottavalta jännitykseltä, alkoi\nmuuttua kummallisen kumeaksi rauhattomuudeksi. Hänestä tuntui, että\nhän oli tulossa vieraitten ihmisten luo, ihmisten, joiden elämä oli\naivan loitolla hänen elämästään, ja kuitenkin nämä vieraat ihmiset\nolivat hänen kaikkein läheisimpiä omaisiaan, paljon läheisempiä\nkuin ne, joiden luota hän tuli. Sehän siinä olikin peloittavaa.\nOma äiti, oma veli ja oma sisar olivat käyneet vieraiksi, niin\nvieraiksi, että hän mielestään tunsi paremmin kuin heidät yksin\nsen vieraan miehenkin, joka sattumalta syksyllä oli tullut häntä\ntervehtimään. Kova oli hänen kohtalonsa, ja vasta nyt, kun hän\nvihdoinkin kymmenen pitkän vuoden perästä oli tulossa äitinsä ja\nsisarustensa luo, selveni hänelle sen kovuus koko sen armottomassa\nankaruudessa. Hänen mielensä oli synkkä, ruumista pakotti, jalat\nolivat pitkästä istumisesta puutuneet, kun ajettiin halki Limingan\nniittyjen loputtoman hankiaukeaman, jonka yksiviivaisuutta eivät\nmatalat ladotkaan taittaneet. Oli kai matkatoverikin huomannut hänen\napeutensa, koskapa aikaisessa illansuussa Kempeleeseen tultaessa\nikäänkuin lohduttaen virkahti:\n\n-- Nyt alkavat heti Oulun valot näkyä.\n\nHän hätkähti. Joko nyt? Ja niin ahdisti hänen mieltään, että kun\nkaupungin tulet kohta alkoivatkin näkyä, ensin kuumotuksena taivaalla\nja sitten vähitellen jo erillisinä, vilkahtelevina valopilkkuina,\nkyynelet nousivat silmiin ja hänestä tuntui, että hän kaikkein\nmieluimmin olisi tahtonut kääntyä takaisin.\n\n\n\n\n6.\n\n\nMutta turha oli ollut pappilan ryökkinän mielenankeus Oulun valojen\nhänelle vilkuttaessa tervetuloa.\n\nÄiti oli osannut heti haihduttaa pelon ja arkuuden. Ja Vihtori-veli,\njo kaksikymmenvuotias aikamies, oli ensi hetkestä asti suhtautunut\nsisareensa sellaisella luontevalla tuttavallisuudella, ettei\nvierastaminen ollut mieleen juolahtanutkaan. Vain pikku Anna\npitkine palmikkoineen ja pitkäripsisine, suurine, tummine silmineen\noli ensimmäisen illan katsellut isoa siskoaan hiukan oudoksuen\nja ihmetellen, mutta jo seuraavana päivänä koulusta tullessaan\nhänkin oli heittäytynyt aivan välittömäksi. Toisen päivän iltana\noli kauppaneuvoksen konttoripäällikkö tullut vieraisille tuoden\nmukanaan omenia, rypäleitä ja pullon Espanjan viiniä. Ja silloin oli\nFeda-kapteenskan pienessä kodissa vietetty tuliaisjuhlaa ja pidetty\nherttaisen hauskaa. Se ilta oli jäänyt mieleen heleäksi muistoksi.\n\nMutta olihan niitä muistoja muitakin. Oli ehkä ennen kaikkia muistot\nhiljaisista arkisista iltapuhteista pyöreän pöydän ympärillä,\niltapuhteista, joina koti oli muuttunut kodiksi ja äidin ja\nsisarusten elämänpiiri sulkenut hänetkin siihen ymmärtämyksen\nja sydämellisyyden kehään, jonka sisäpuolella olijat tuntevat\nkuuluvansa yhteen ja olevansa toisiinsa kytketyt katkeamattomin\nsitein. Siihen kehään oli vähitellen solunut myöskin kauppaneuvoksen\nkonttoripäällikkö. Melkein huomaamatta, hiljaa ja aivan kuin\nitsestään hän oli tullut samaan elämänpiiriin, käynyt läheiseksi,\nperheen jäseneksi.\n\nEikä pappilan ryökkinä ollut sen tarkemmin tullut ajatelleeksi,\nmillä perusteilla ja minkä vuoksi se oli tapahtunut, ennenkuin mies\noli kysynyt, suostuisiko hän hänen vaimokseen. Kosinta oli tullut\nyllätyksenä, hän ei ollut osannut odottaa sitä, sillä niin yksinomaan\nomaisena hän jo oli tottunut pitämään tuota kolmenkymmenvuotiasta\nperheenystävää. Hämmästyneenä hän olikin kääntynyt häntä katsomaan:\n\n-- Oletko sinä sitä ajatellut?\n\n-- Olen... sitä minä olen ajatellut jo pitemmän aikaa... Etkö sinä\nole sitä ajatellut?\n\nHiljaa ja hienovaraisesti, mutta aivan luonnollisesti ja vakavana oli\nkysymys tullut. Eikä hän ollut osannut vastata siihen muuta kuin:\n\n-- En ainakaan vielä...\n\nSilloin oli tuo hyvä hymy, joka oli jäänyt neitosen mieleen jo\nsyksyisestä tapaamisesta pappilassa, noussut kysyjän huulille, ja hän\noli virkahtanut aivan yksinkertaisesti:\n\n-- Ehkäpä sinä nyt lupaat sitä ajatella? Ja hän oli vastannut samassa\näänilajissa:\n\n-- Minä lupaan...\n\nEikä siitä sitten sillä kertaa ollut sen enempää puhuttu.\n\nHe olivat olleet silloin kahden kävelemässä. Oli ollut kevättalven\nkaunis, päivänkimmelteinen sunnuntai. Ja he olivat menneet\n\"silloille\", noille kolmelle sillalle, joita pitkin maantie kulkee\npohjoiseen ylitse Merikosken kolmen laskuhaaran, Pokkisen, Ämmän ja\nTuiran väylien. Paluumatkalla he olivat pysähtyneet kaupunginrannan\nPokkitörmälle katsomaan kaunista näköalaa: toisaalla Pohjanlahti\nsaarineen ja niiden takaisine jäätyneine ulappoineen, joiden\nhanki auringonpaisteessa kimalteli, toisaalla mahtava joki, jonka\nkoski kuohui rantajäätikköjen välissä ylpeänä voimastaan, jota ei\npakkanenkaan pystynyt kahlehtimaan, ja sitten törmän alapuolelle\nlevittäytyvä kaupunki suorine katuineen ja mataline puutaloineen,\njoiden savupiipuista kiemurteli vaaleita, sinertäviä kiehkuroita\ntyveneen talvi-ilmaan.\n\nPappilan ryökkinä ei ollut malttanut olla huomauttamatta näkymän\nkauneudesta. Ja siihen oli hänen puhekumppaninsa sanonut:\n\n-- Ei se _nyt_ ole mitään. Mutta näkisitpä sen kesällä, valkeassa\nvalossa, kun meri on sininen, rannat vehmaat, kun koskenrannan\nmäntyjen rungot hohtavat punaisina, talojen ikkunat leimuavat ja\nrantamakasiinien punaiset seinät palavat... Silloin sinun pitäisi\nseisoa tässä.\n\n-- Kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä varjottoman kesävalon; se\nmahtaa olla ihmeellistä...\n\n-- Ihmeellistä se on. Sinun pitääkin se vielä nähdä!\n\nJa aivan kuin jatkoksi näille sanoille oli sitten tuo kysymys tullut.\n\nIllalla, kun muut jo olivat menneet levolle, oli tytär kertonut\näidilleen, mitä oli tapahtunut. Feda-muorin ilo oli ollut ilmeinen ja\nvilpitön:\n\n-- Tietysti sinä teet, mitä sydämesi käskee, lapseni. Muu ei saa\ntulla kysymykseenkään. Mutta jos neuvoa minulta tahdot, niin sanon\nsinulle varman vakaumukseni olevan, ettet parempaa miestä koskaan\netkä mistään voi saada.\n\nSillä se asia oikeastaan olikin tullut ratkaistuksi. Äidin tahto,\ntaikka ainakin ilmeinen toivomus, oli hänelle, joka vastikään\noli äitinsä saanut takaisin, laki, jota ei saanut ja jota hän ei\ntahtonutkaan rikkoa. Eikä ollut sydänkään kieltänyt, jos kohta ei\nkäskenytkään. Sillä hänen sydämensä ei ollut rakkautta tuntenut; sitä\nei ollut hänen elämässään ollut, se oli jäänyt hänelle yksinomaan\nmielikuvituksen ja ajatusten asiaksi. Kun hän oli kirjoittanut\n\"romaaniaan\", oli hän antanut ilmaisun tälle kuvittelemalleen ja\nhaaveksimalleen rakkaudelle: kiihkeälle, väkevälle, koko olemuksen\nvaltaavalle tunteelle, jossa oli riemua mutta myöskin kärsimystä,\nkaipuuta, janoa. Lakeuden alakuloisuus oli kirvoittanut hänen\nherkän sielunsa tunteellisuuden. Ja kun hän oli ajatellut tällaisen\nrakkauden kohdetta, oli hänen miesihanteensa hahmottunut komeaksi\nnuorukaiseksi: hienosti sivistyneeksi, vilkasälyiseksi nuoreksi\nmieheksi, joka hautoi suuria ja korkeita unelmia ja jossa oli\nmaailmanmiestä, runoilijaa ja sankaria samalla kertaa. Vaikkakin\ntämä kuva oli jäänyt ääriviivoiltaan aivan ylimalkaiseksi, kuten\njäävät aina ihannekuvat, etenkin yksinäisyyden riuduttaman ja\ntoiselta puolen varhaiskypsäksi kehittämän tyttömielen unelmissa,\nniin ei se silti ollut muodostunut miksikään satujen Fritjofiksi,\njolla ei ollut vastinetta todellisuudessa. Omissa serkuissaan hän\noli nähnyt useimmat noista ominaisuuksista ruumiillistuneina --\neivätkä niiden ohella ilmenevät heikkoudet olleet kuvaa himmentäneet,\nvaan pikemminkin päinvastoin tehneet sen inhimilliseksi, elämän\nulottuville ylettyväksi --, ja olipahan hän kerran tai pari serkkujen\nPälkäneelle tuomissa tovereissa tavannutkin nuorukaisen, joka oli\nherättänyt hänen silloin vielä lapsekkaan ihastuksensa ja jäänyt\nmieleen jonkinlaiseksi häilyväin haaveitten kiinnekohdaksi.\n\nSe mies, joka nyt oli pyytänyt häntä vaimokseen, ei alunkaan\nvastannut hänen mielikuvittelujensa sankarikuvaa, vaan oli\nuseimmissa suhteissa sen täydellinen vastakohta: arkisen työn ja\nkäytännöllisen elämän ihminen, kylläkin hienovarainen luonteeltaan\nja käyttäytymiseltään, jotensakin sivistynyt ja kieltämättä älykäs,\nmutta tykkänään vailla sitä mielikuvituksen lentoa ja hehkua, joka\nantaa ajatuksille siivet ja tekee unelman runoksi. Mutta tällä\nmaan kamaralla tukevasti ja määrätietoisesti astelevalla miehellä,\njoka ei haaveillessaankaan haihatellut eikä edes rakkaudestaan\nkäyttänyt koreita sanoja, vaan ilmaisi tunteensa yhtä asiallisesti ja\nsuorasukaisesti kuin muutkin ajatuksensa -- tällä tyynikatseisella,\nilmeitä ja liikkeitä säästeliäästi käyttävällä miehellä oli\njuuri tuossa hillityssä miehekkyydessään ominaisuus, joka\nvastakohtaisuudellaan veti vilkasta, haaveksivaa ja tunteilemiseen\ntaipuvaa neitosta puoleensa. Hän vaistosi, että realiteettien miehen\nrinnalla hänkin voisi kehittyä aktiivisuuteen, sillä toiminnan\nhalu kyti hänen mielessään epämääräisten unelmien alla ja kaiken\nhaaveellisuuden uhallakin. Sitäpaitsi: tarjoutuihan nyt tilaisuus\nvapautua \"pappilan ryökkinän\" yksinäisestä osasta, joka vuosi\nvuodelta, ajatusten ja elämänkäsitysten itsenäistyessä, oli alkanut\ntuntua yhä raskaammalta. Olihan hän armoleivän syöjä, oli, vaikk'ei\nsitä hänelle koskaan pienimmälläkään tavalla osoitettu, ja se tieto\noli jo kauan kalvanut mieltä.\n\nMiellyttävä mies, hyvä ihminen, siitä ei ollut vähäisintäkään\nepäilystä. Hänen luonaan olisi varmasti hyvä ja turvallinen olo.\nSillä hän oli niitä miehiä, jotka \"kantavat käsillään\" naistaan:\nhoivaavat, huolehtivat, säästävät huolilta ja ikävyyksiltä.\n\nJa sitten väikkyi hänen mielessään unelma omasta kodista, pienestä\nsievästä asunnosta, jossa hän oli emäntänä ja määräsi elämänsävyn,\ntuo tavallinen, poroporvarillinen unelma, jolla tavallisuudestaan\nja poroporvarillisuudestaan huolimatta aina on tehonsa naiselliseen\nmieleen.\n\nYhden yön hän oli miettinyt asiaa. Ja ennenkuin äiti aamulla oli\nmennyt toimeensa, oli hän sanonut:\n\n-- Sinä olet oikeassa, äiti, parempaa miestä minä en voi saada.\n\nJa silloin Feda, joka ei yleensä hyväilyin tunteitaan osoittanut, oli\nsulkenut tyttärensä syliinsä ja suudellut häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmikymmenvuotiaalle miehelle, joka poikasesta lähtien oli maannut\nvieraissa vuoteissa ja syönyt muiden pöydissä, oli oman kodin unelma\nkäynyt elämäntarpeeksi. Hän oli siinä iässä, jossa mies alkaa kaivata\nelämänsä vakiintumista, koska hän tuntee olevansa tulossa voimansa\nkukkuloille. Lapsi syntyy yhdeksän kuukauden kuluttua, mutta miehen\nvarsinainen, täyteläisin elämä alkaa hänen täytettyään kolmekymmentä.\nNäin olivat kodin ja perheen perustamisen ajatukset alkaneet\naskarruttaa kauppaneuvoksen konttoripäällikön mieltä jo ennen kuin\nhän tapasi pappilan ryökkinän. Näitä ajatuksia kiihotti sitäpaitsi\neräs suunnitelma, joka samoihin aikoihin alkoi kehittyä hiljaisesta,\nepämääräisestä kydöstä mielen paloksi: oman liikkeen perustaminen,\nirtautuminen riippuvaisuusasemasta, itsenäistyminen. Hän oli tehnyt\ntarkat laskelmat ja tunsi yksityiskohtaisesti sen alan, jolle hän\naikoi antautua. Mutta hänellä piti olla oma talo pihoineen ja\npirtteineen ja oma talous voidakseen ruveta tervaporvariksi --\ntervaan hän oli laskelmansa perustanut --, ja talo ja talous vaativat\nemännän.\n\nOlihan hän kaikessa salaisuudessa yritellyt katsellakin sopivaa\nemäntää tulevaan taloonsa. Mutta ei ollut keksinyt, ei ainakaan\nOulusta, jossa tarjolla olevat olivat joko ylpeitä niskojensa\nheittelijöitä tai täydellisiä kanoja. Mieluummin naisi hän vaikka\njonkun klubin tai Seurahuoneen komeista tukholmalaisista \"buffista\",\nkuten oli tehnyt pari hänen toveriaan -- eikä heidän ollutkaan\ntarvinnut kauppojaan katua, se oli ollut vihdoin myönnettävä neniään\naluksi nyrpistelevien konsulinnojen ja komesrodinnojenkin, joiden\noli vähitellen täytynyt \"tunnustaa heidät\" avaamalla heille kotiensa\novet. Mutta kauppaneuvoksen konttoripäälliköllä oli kunnianhimonsa:\nhän vaati tulevalta vaimoltaan muutakin kuin muodon muhkeutta ja\nkasvojen kauneutta. Hänen piti mieluimmin olla sellainen, että hänet\nvoisi asettaa kaupungin ensimmäisten rouvien rinnalle -- yksin\nhienoimman, hänenkin, joka oli syntyperältään sveitsiläinen ja\nälyltään, tiedoiltaan ja taidoiltaan yläpuolella muiden.\n\nSellaiset ajatukset hänellä oli ollut, kun sattuma oli vienyt hänet\nlakeuden pappilaan. Todellakin sattuma, sillä eihän hän ilman\nvaunujen rikkoutumista olisi sinne joutunut, ja edelleen: ellei\nlaivayhteys jo olisi katkennut, ei vaunuja olisi tarvittu. Hänen\nsitä miettiessään johtui hänen mieleensä syntymäseudun kansan\najatustapa, jonka mukaan jokainen sattuma todettiin sallimukseksi\n-- \"se oli niin sallittu\". Ensi hetkestä asti pappilan ryökkinä oli\nherättänyt hänen ihastuksensa. Hän oli pannut merkille neidon vetreän\nvarren, kauniit, miltei ylhäisen hienot kasvonpiirteet, pehmeästi\nlainehtivan mustan tukan ja eloisain silmien sielukkaan katseen. Ja\nkuta tuttavallisemmaksi neitonen oli sulanut, sitä viehättävämmäksi\nhän matkamiehen silmissä oli käynyt. Hänen olemuksessaan oli sitä\nnuorta naisellisuutta, sitä äsken puhjennutta ja vielä lapsekkuuden\nviatonta välittömyyttä säteilevää, huomenkasteista tuoreutta, joka\nmiehuutensa kynnyksen ylitse astuneelle miehelle on sekä aistien\nettä hengen väkevimpänä sytykkeenä. Se oli sytyttänyt miehen sydämen\npappilan salissa, ja lakeuden syyslokaista maantietä talsittaessa oli\nhänessä alkanut vakiintua ajatus, että nyt hän oli löytänyt etsimänsä\nelämänkumppanin.\n\nMutta hän oli käytännön mies, liikemies, joka ei ryhtynyt\nepävarmoihin yrityksiin, vaan teki tarkat ennakkolaskelmat ja\nharkitsi tyyten menestymisen mahdollisuudet, ennenkuin ratkaisi\nasiat. Neitonen oli kaunis, viehkeä, viehättävä, sivistynyt, hän\noli saanut kasvatuksensa hienostuneessa kodissa, oli sitäpaitsi\nhyvästä ja arvonantoa herättävästä suvusta... kaikki tuo oli miehen\nvaatimusten mukaista. Mutta \"pappilan ryökkinä\" oli kehittynyt\ntoisenlaisissa oloissa ja aivan toisenlaisessa ilmapiirissä kuin\nihmiset, joiden pariin tervaporvarin vaimo joutui. Oliko hänessä\ntarpeellisen mukautumisen edellytyksiä? Jaksoiko hän ulottaa\nmielenkiintonsa sellaisiinkin harrastuksiin, joita kysyttiin\nkauppatalon emännältä, askareisiin, jotka olivat aivan arkisia, ja\narvoihin, jotka saattoivat tuntua karkeilta ja kouraantuntuvilta?\nSaadakseen vastauksen näihin kysymyksiin hän oli kiirehtinyt\njärjestämään pappilan ryökkinälle sen Oulun matkan, jonka hän, aluksi\nasiaa sen tarkemmin ajattelematta, oli ottanut puheeksi heti heidän\ntavatessaan.\n\nLieneekö sitten yhdessäolo antanut myönteiset vastaukset noihin\nkysymyksiin vai olivatko kenties veren hehkuvat kipinät saaneet\nhänet unohtamaan järkeilyn, sitä hän tuskin oli tullut itselleen\nselvittäneeksi, ennenkuin kohtalokas kysymys jo oli huulille\nkohonnut. Elämällä on oikkunsa, kuten muullakin luonnolla, _force\nmajeurinsä_, jotka yllättävät huolellisimmankin laskijan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohteliain ja kunnioittavin sanoin ja siroin, mutta täsmällisen\nasiallisin lausein kauppaneuvoksen konttoripäällikkö oli\nkirjeellisesti Korkea-arvoiselta Herra Lääninrovastilta pyytänyt\ntämän veljentyttären, holhokin ja kasvatin kättä. Ja kun vastaus\ntähän kirjeeseen oli tullut, julkaistiin kihlaus ahtaimmassa\nperhepiirissä -- muulta maailmalta se sitävastoin vielä toistaiseksi\npidettiin salassa, koska tapahtuman kuuluttaminen olisi vaatinut\n\"visiittien\" tekemistä, johon 18-vuotias morsian ei tahtonut alistua,\nja vastavierailujen vastaanottoja, jotka taas kapteenskan elämänolot\ntekivät mahdottomiksi.\n\nMutta sormus oli jo nuorella morsiamena sormessaan, kun hän palasi\nlakeuden hiljaiseen pappilaan odottamaan suvea ja häitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäät vietettiin kuumeisimpien kesäkiireitten loputtua, syyskuun\ntoisella viikolla.\n\nSilloin oli touhua lakeuden hiljaisessa pappilassa, sillä rovastin\ntahto oli, että samassa mittakaavassa kuin oli oman tyttären häät\npuolikymmentä vuotta aikaisemmin pidetty Pälkäneen pappilassa\noli myöskin veljentyttären ja kasvatin häät nyt vietettävä. Ja\nniin kokoontui pappilaan suku ja suvun suku läheltä ja kaukaa.\nTulivat serkut ja serkkujen serkut, tuli tuttavia, tuli ystäviä.\nTuli Nyberghejä, tuli Forsmaneja, tuli Rosendaleja ja tuli muita.\nOli joukossa viehkeitä morsiustyttöjä, oli komeita morsiuspoikia,\noli oppineita herroja, pappeja ja maallikoita, vanhempia ja\nnuorempia, oli arvokkaita rouvia kahisevassa silkissä ja nuoria\nneitoja valkeissa leningeissä ja kukkia kutreissaan. Kaunis oli\nyhdeksäntoistavuotias morsian valkeassa hunnussaan, myrttikruunussaan\nja morsiusvihko kädessään, ja varmasti ja kuuluvasti hän vastasi\nkysymykseen, joka yhdisti hänet mieheen, joka hiukan kalpeahkona\nmustassa hännystakissaan, pieni myrtinseppele rintapieluksessa,\nrauhallisena oli polvistunut vihkipallille hänen viereensä ja\ntyynesti ojensi kultaisen sormuksen siunattavaksi. Seurasi sitten\nhääateria puheineen ja maljoineen ja sen jälkeen ilonpitoa,\njoka muistutti Pälkäneen kultaisia ja valoisia päiviä. Nyt oli\ntaffelipianonkin kansi auki, nyt laulettiin ja soitettiin. Ja\nkun syysilta jo alkoi hämärtää, nousi Valdus, ylioppilas, tuleva\ntiedemies ja runoilija, puhumaan morsiustytöille ja sitoi kauniista\nsanoista seppeleen nuoruuden ja rakkauden alttarille.\n\nKun nuori pari seuraavana päivänä nousi vaunuihin lähteäkseen\nmatkalle uuteen kotiinsa, seurasivat heitä hurraahuudot ja iloiset\nhuiskutukset pitkän matkaa. Sillä vielä oli talossa vieraita, oli\npitkämatkaisia sukulaisia ja oli rääpiäisille tulleita pitäjäläisiä,\nkun vaunut Vähänkyrön pappilan portista maantielle kääntyivät.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n1.\n\n\nOutoa uusi elämä oli aluksi ollut nuorelle rouvalle, joka päistikkaa\noli viskattu maalaispappilan tyynestä rauhasta ja intellektuaalisesta\nilmakehästä oloihin, joissa kaikki harrastukset näyttivät keskittyvän\nyksinomaan aineellisten saavutusten piiriin ja joissa elämä kulki\neteenpäin syöksähdyksin ja ryöpyin.\n\nHänet oli viety talosta taloon, ja hän oli tuntenut olevansa\njonkinlainen näyttelyesine, maistiaispala, mallitilkku, jota typerän\nkoppavat ja omahyväisyydessään harmittavan armolliset porvarisrouvat\nolivat suvainneet tarkastella ja tutkia.\n\nEnsiksi oli täytynyt käydä kauppaneuvoksen ja hänen sisarensa\nkodissa. Häntä palelsi, kun hän ajatteli suurta salia, johon hänet\noli johdatettu. Se oli kuin erämaa pitkin seiniä asetettuine\nsohvineen ja tuoleineen, kultakehyksisine korkeine peileineen ja\njääkimmelteisine kristallikruunuineen. Kylmyys huokui tulijaa vastaan\njo kynnyksellä. Vaikka Henriette-neiti oli tullut ystävällisyyttä\nsäteillen häntä vastaan, suudellut häntä poskelle ja sanonut\n\"rakkaaksi lapseksi\", ei mieli ollut lämmennyt. Ja kun sitten itse\nkauppaneuvos oli ilmestynyt näyttämölle hienoine harmaine partoineen\nja kuopistaan pullistuvine suurine, teräskylmine silmineen, oli\nnöyrästi niiaava konttoripäällikön puoliso tuntenut jäätävän\nviiman värisyttävän sieluaan. Kauppaneuvos oli hymyillyt suopeasti\npaksuilla, aistillisilla huulillaan, kysynyt nuoren rouvan terveyttä\nja viihtymystä, sanonut puoliääneen jonkin sanan sisarelleen, joka\nheti oli noussut kiirehtiäkseen ulos huoneesta, ja istahtanut sitten\nkeskustelemaan ilmasta ja tiesi mistä jonnin joutavuuksista -- aivan\nkuin ei hänen kanssaan muusta olisi voinut puhua. Kotvan kuluttua\nHenriette-neiti oli palannut takaisin, ja hänen jäljessään oli\ntullut palvelijatar kantaen hopeatarjotinta, jolla oli ollut pullo\nja hienosti hiotut kristallilasit. Kun hän oli asettanut tarjottimen\npöydälle, olivat lasit helähtäneet kuin jäähileet. Mutta itse oli\nkauppaneuvos kuorinut kullan pullonsuusta, aukaissut pamahtavan\nkorkin, kaatanut helmeilevän viinin laseihin ja kohottanut maljan\nnuorelle parille sekä samalla lausunut sen toivomuksen, että nuori\nrouva viihtyisi talossa ja tuntisi kuuluvansa siihen, koska hänen\nmiehensä jo kauan oli kuulunut heidän huonekuntaansa.\n\nTämä oli tapahtunut ensimmäisenä sunnuntaina; ja kun nuori pari oli\ntullut pihalta kadulle, oli mies kysynyt vaimoltaan:\n\n-- Sanohan nyt, oliko se niin kauheaa?\n\n-- Oli se kauheaa, oli nuori rouva huokaisten vastannut. -- Etkö\nsinä, rakas Karl, voi heti erota tuosta talosta ja ruveta omaksi\nisännäksesi?\n\n-- Kohta, kohta..., mies oli vastannut. -- Heti kun huomaan\najankohdan sopivaksi; juuri nyt se ei vielä käy päinsä, lapsi kulta.\n\nJa sitten oli jonkinlaisessa arvojärjestyksessä joka sunnuntai\ntäytynyt istua uusien salien sohvissa palmujen ja fiikuksien alla\nja alistua uteliaitten silmien ja korvien urkittavaksi. Pitkä\nrivi niitä käyntipaikkoja oli ollut, eikä nuori rouva aina ollut\npäässyt selville edes siitä, missä suhteessa perhe, jossa juuri oli\noltu, oli edelliseen tai seuraavaan, jolla oli sama nimi. Eniten\noli Snellmaneja ja Åströmejä, useampia oli myöskin Pentzinejä ja\nFellmaneja, kaksittain oli Ravandereita, Candelineja, Tornbergejä,\nja sitten oli vielä Höckertit, Siemssenit, Amtmanit, Granbergit,\nSvendelinit...\n\nEikä sillä hyvä, että talot saatiin kertaansa käydyksi: jo ennenkuin\nrivin loppuun oli ehditty, oli täytynyt tehdä uusi visiitti\nHenriette-neidin luona, oli pitänyt mennä sinne yksin, arkena,\nkonttoriaikaan. Neiti Henriette oli lähettänyt sanan, ja käskyä oli\ntäytynyt totella -- siinä ei ollut auttanut itku eikä hammasten\nkiristys.\n\nOli ollut neiti Henrietten tavallinen aamupäivävastaanotto.\n\nAamulla aikaiseen neiti Henriettellä oli tapana nousta vuoteestaan ja\npukea hät'hätää ylleen aamuleninki sekä vetää kylmänä vuodenaikana\nsen päälle vankka turkisnuttu. Näin varustautuneena ja kilisevä\navainnippu riippumassa kupeellaan hän lähti tarkastuskierrokselle,\njoka ei suinkaan rajoittunut vain keittiöpuolen komeroihin,\nvarastohuoneisiin, leivintupaan ja navettaan -- sellaisellekin\noli tilaa laajan pihamaan, kaupungin laajimman, ulkohuonerivissä\n-- vaan ulottui joka Jumalan huomen kaikkiin kellareihin,\nmakasiineihin, vieläpä väen ja tervamiestenkin pirtteihin asti.\nVasta tämän tarkastuksen huolella -- tarkkanäköiset silmät kovina\n-- suoritettuaan hän pukeutui, söi aamiaisen ja oli puolenpäivän\ntienoissa valmis vastaanottamaan vieraita, joita melkein joka päivä\nilmestyikin, sillä suku oli laaja -- kolme polvea sitä jo oli täällä\nelänyt -- ja oli paljon muitakin kävijöitä, suosion etsijöitä.\n\nKun nuori rouva onnellisesti oli päässyt paikalleen istumaan -- ei\ntällä kertaa sohvaan, koska vieraiden joukossa oli vanhempia ja\narvokkaampia rouvia, joille kunniapaikat kuuluivat --, oli hänen\nlevottomuutensa kuitenkin vähitellen alkanut tyyntyä. Mutta hän oli\nedelleenkin tuntenut suuren ja komean salin viisine ikkunoineen\nuhoavan kylmyyttä, ja yhtä viileiltä olivat siellä vaikuttaneet\nihmisetkin, vaikka he ilmeisesti olivatkin koettaneet olla hänelle\nystävällisiä yritellen vetää hänetkin mukaansa keskusteluun, joka\nkierteli syyssiivouksista ja palvelijoista kaupungin kuulumisiin\nja niistä taas takaisin perheasioihin ja pyykinpesuihin. Kun hän\nvihdoin oli päässyt lähtemään, oli emäntä erikoista huomaavaisuutta\nosoittaakseen saattanut hänet eteiseen ja siellä sanonut:\n\n-- Nyt minä pyydän, lapseni, että sanot minua tädiksi ja minä sanon\nsinua Mariaksi ja sinä lupaat käydä täällä minun luonani oikein\nusein...\n\nJa täti Henriette oli levittänyt sylinsä, ja Maria oli suudellut\ntätiä poskelle.\n\nKun Karl oli tullut konttorista kotiin päivälliselle ja saanut kuulla\nvierailun tuloksen, oli hän ollut erittäin tyytyväinen. Maria oli\ntuota tyytyväisyyttä ihmetellyt. Sillä hän ei ollut käsittänyt,\ntaikka ei ollut tahtonut käsittää, mitä täti Henrietten suosio\nmerkitsi.\n\nMutta Feda, jonka luokse he olivat pistäytyneet illansuussa, oli sen\nkäsittänyt sitä täydellisemmin:\n\n-- Katsohan, tyttöni, se on sinetti siinä porvariskirjassa, joka\ntässä kaupungissa täytyy olla, jos mieli päästä niihin piireihin,\njotka hallitsevat ja vallitsevat meidän elämäämme.\n\n-- Mutta minäpä en noista piireistä välitä. Tahdon elää omaa elämääni\nja hallita ja vallita vain sitä.\n\nKarl oli käynyt vähän levottomaksi. Mutta Feda oli nyökytellyt\npäätään, jonka ennenaikaista harmautta hän peitti hiuksiinsa\nkiinnitetyllä pienellä, mustalla pitsimyssyllä, jota hän sanoi\n\"neglisheeksi\", ja hänen hymähtelynsä oli ollut ikäänkuin\ntyynnyttelyä: kyllä nuori vitsa vielä vääntyy. Ääneenhän oli vain\nvirkahtanut:\n\n-- Vähitellen, vähitellen sinä uusiin oloihin totut, totutpa ennen\nkuin itse sitä huomaatkaan.\n\n-- Mutta noihin armollisiin, ylpeihin rouviin, joitten puheesta\ntuoksuu ruoan katku yhtä väkevänä kuin lavendeli ja myski heidän\nnenäliinoistaan, minä en totu koskaan enkä tahdokaan tottua.\n\nFeda-muori oli edelleen nyökytellyt päätään ja hymyillyt, mutta ei\nollut enää virkkanut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupunkia Maria sitä vastoin alunperin oli katsellut suopein silmin.\nOlipa oppinut pian siitä pitämäänkin. Usein hän pitkinä aamupäivinä,\nkun Karl istui konttorissa ja kun hän itse oli saanut kotiaskarensa\nsuoritetuiksi -- paljonko ne pienessä kodissa ja kahden hengen\nperheessä aikaa kysyivätkään, etenkin kun palvelijatar oli työkkyri\nja luotettava ihminen! --, lähti yksikseen pitkille kävelyretkille.\nTavallisesti hän suuntasi askelensa silloille. Kohiseva, vaahtoava\nkoski alati yhtä väkevästi ryöppyävine aaltoineen veti puoleensa\nsalaperäisesti kiehtovalla voimalla. Siihen ei väsynyt koskaan. Hän\nsaattoi seisoa \"kolmannen sillan\" kaidepuuhun nojautuneena pitkät\nrupeamat ja katsella ylhäältä Koskenniskasta alkavan aallokon\nalamäkeä, jota vesi vaahdoten virtasi lakkaamatta, hetkeksikään\nherkeämättä laulustaan, joka täytti ilman kumealla mutta silti\nvienosti sointuvalla kaiullaan. Hänen silmissään koski eli; se oli\nenemmän kuin elämän vertauskuva: siinä oli itsensä elämän omaa\nvoimaa, ilmaisumuodoiltaan alati samalla tavalla toistuvaa, mutta\nsittenkin joka hetki uutta ja uudistuvaa. Samassa paikassa kuohahteli\naina samanlainen aalto ja kiereskeli samanlainen pyörre, mutta se\noli kuitenkin jok'ikinen silmänräpäys uusi aalto ja uusi pyörre.\nSen muodostivat aina uudet miljoonain vesipisarain yhtymät, joiden\netäiset lähteet eivät milloinkaan ehtyneet, vedet, jotka olivat\nlähteneet liikkeelle korpien kohduista ja kiitivät ja hyrskysivät\nvain päästäkseen meren suureen, äärettömään syliin. Kun hän kääntyi\nja istahti penkille katsomaan vastakkaiseen suuntaan, näkikin hän\nkosken voiman raukenemisen, kosken kuoleman, ja hän tiesi, että\ntuolla Korkeasaaren ja Hietasaaren takana oli jo salojen makea vesi\nyhtynyt meren suolaiseen.\n\nToisinaan hän ulotti matkansa Tuiran puolelle, vieläpä Toppilaankin\nasti. Hänestä oli mielenkiintoista nähdä satamahyörinää ja\npanna merkille, miten tervahovin tynnyriröykkiöt kutistumistaan\nkutistuivat, kun niitä aamusta iltaan vieritettiin möljään\nkytkettyjen pienempien laivojen lastiruumiin taikka proomuihin\nredille ankkuroituihin suurlaivoihin vietäviksi. Siellä -- salmen\nrannoilla -- oli myöskin tuoreita lankkutapuleita, joiden tuoksu\nherätti mieleen lapsuuden muistot Raitakarista. Taisi siksikin sinne\nmieli herkästi vetää.\n\nHarvemmin hän joutui Hupisaarille, kosken kylkeen muodostuneille\nlehteville pikkusaarille, jotka niiden välisten putaitten ja\npienoiskoskien ylitse rakennetuin kävelysilloin oli yhdistetty\nluonnonpuistoksi. Hän ei viihtynyt siellä, ei ainakaan näin\nsyksyllä, kun kellastuneet lehdet putoilivat puista ja nurmet\nalkoivat lakastua. Sitäpaitsi läheisten nahkatehtaitten vuotien\ntuoksu ja parkin lemu ellottivat, ja \"lasareetin\" vieressä olevan\nmielisairaalan, \"torkhuusin\", tyly lankkuaita ja sen yläpuolelta\nnäkyvät ristikkoikkunat tekivät mielen apeaksi.\n\nSaattoipa hän kierrellä vain kaupungin katujakin. Kaupunki oli niin\npuhdas ja valoisa. Matalat puutalot -- kivitaloja oli, kirkkoa\nlukuunottamatta, vain neljä ja kaksikerroksisia puutaloja kaksi --\nsuorien ja leveitten katujen varsilla olivat vaaleiksi maalatut ja\nnäyttivät pienuudestaan huolimatta hauskoilta ja turvallisilta.\nEikä hän vähääkään välittänyt, vaikka tiesi ja huomasikin, että\nikkunain uutimien ja ruukkukasvien lomista samoin kuin lukuisista\n\"juorupeileistäkin\" yksikseen kävelijää tirkisteltiin ja\ntarkasteltiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta toisin ajoin hän sai sellaisen puhdin, ettei päiväkausiin\npistänyt nenäänsä ulos ovesta, vaan hyöri ja pyöri Annin kanssa\ntalouspuuhissa huomenesta ehtooseen. Silloin leivottiin, keitettiin\nja paistettiin. Ja Anni opetti nuorelle emännälleen minkä osasi,\nja emäntä vuorostaan Annille, vaikk'eiväthän ne opit kummallakaan\npuolella suuria olleet.\n\nKun syksy alkoi kallistua talven puolelle, oli pantava \"tuplat\"\nikkunoihin, ja joulun alla oli pyykki pestävä.\n\n-- Miksi päiviksi rouva on aikonut ottaa kasakat, sillä kai meillekin\nkasakoita täytyy ottaa? oli Anni kysynyt.\n\nMutta siitäkö hänen emäntänsä oli hämmästynyt:\n\n-- Mitä Anni sanookaan! Ettäkö tänne tulisi _kasakoita_?\n\nNyt oli ollut Annin vuoro hämmästyä:\n\n-- Ei suinkaan rouva luule, että suuri pyykki saadaan pestyksi ilman\nkasakoita.\n\n-- Se on saatava. Kasakoita ei ikinä minun talooni tule! oli rouva\nkimpautuneena vastannut.\n\nJa silloin Anni oli pillahtanut itkuun:\n\n-- En minä mitenkään yksinäni voi tulla suuren pyykin kanssa\ntoimeen...\n\n-- Eihän toki ole tarkoituskaan, että Anni yksin pyykin pesisi. Mistä\nAnni sellaisen luulon on saanut? oli rouva koettanut lohdutella.\n\n-- Sanoihan rouva, ettei kasakoita oteta, vastasi Anni pyyhkien\nkyyneliään esiliinan helmaan.\n\n-- Mutta, Anni hyvä, kuinka me nyt ottaisimme pyykin pesuun likaisia\nja villejä ryssiä -- enhän minä ole tiennyt, että niitä enää pitkiin\naikoihin täällä on ollutkaan.\n\nSilloin Anni oli rävähtänyt nauruun:\n\n-- Eiväthän kasakat täällä, hyvä rouva, ryssiä ole, eivätkä\nmiehiäkään.\n\nHän oli nauranut makeasti sydämensä pohjasta.\n\n-- Mitä ne sitten ovat? oli rouva kysynyt vähän nolona, sillä\nhän oli Annin naurun aikana alkanut haamistella, että hänen\ntietämättömyytensä olikin tainnut pahasti paljastua.\n\n-- Kasakoitahan ovat Riika ja Kaisa ja sen semmoiset naisihmiset,\njotka käyvät taloissa apureina.\n\nSattuihan niitä pikku kommelluksia silloin tällöin, mutta ei niistä\nAnni yrmyksi heittäytynyt eivätkä ne liioin nuoren rouvankaan mieltä\nsumentaneet.\n\nJa niin vierivät viikot ja kasvoivat kuukausiksi. Päivät lyhenivät,\nja kadunkulmien savuavat lyhtylamput sytytettiin aikaiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltaisin he tavallisesti istuivat kahden kotonaan.\n\nJa viihtyisää oli teekeittiön surina ja kattolampun valo, joka\nlankesi kirkkaana kehänä pyöreälle pöydälle, kun taas kupu\nmuodosti tumman varjoympyrän valkeaan kattoon. Toisinaan nuori\nrouva luki ääneen miehelleen, milloin sanomalehteä milloin jotakin\nuutta kirjaa, jonka mies vartavasten oli käynyt kirjakaupasta\nhankkimassa, runojakin -- eräänäkin päivänä kauppaneuvoksen\nkonttoripäällikkö oli yllättänyt vaimonsa tuomalla kotiin uuden,\nkauniisti sidotun Tegnérin koottujen teosten laitoksen. Epäilemättä\npiili tässä kaunokirjallisuuden harrastamisessa pieni sotajuoni:\nkallistamalla korvansa runoudelle, jota mies tiesi vaimonsa niin\nsuuresti rakastavan, toivoi hän vastavuoroista huomiota omallekin\nharrastuspiirilleen.\n\nEikä hän siinä tehnytkään laskuvirhettä. Sillä yhä useammin\nalkoivat heidän kahdenkeskiset keskustelunsa sivuta liikeasioita,\nkonjunktuureja maailmanmarkkinoilla ja oman liikkeen aloittamisen\nmahdollisuuksia. Eikä kulunut pitkiäkään aikoja, ennenkuin jo nuori\nrouva alkoi omastakin aloitteestaan udella näitä aloitteita.\n\nKävi heillä vieraitakin. Paitsi Feda-muoria, joka tuhkatiheään\npistäytyi tytärtään katsomassa, ja Vihtori-veljeä, joka nyt,\nlyseon lopetettuaan, palveli lääninhallituksessa, kuten aikoinaan\noli palvellut hänen velivainajansakin, sekä pikku siskoa, joka\nlupapäivinä tuli leikkimään aikaihmistä suuresti ihailemansa langon\nkanssa, kävivät vastavierailuilla ne perheet, joiden luona he olivat\n\"ensivisiitin\" tehneet, ja tapahtuipa toisinaan arkenakin, että\njoku porvarisrouva suvaitsi tulla \"lyhentämään nuoren rouvan pitkää\naikaa\". Mutta näitä viimeksimainittuja armollisia tulijoita Maria\nmelkein inhosi, paitsi jos joskus sattui tulemaan laamannin tytär,\nhiljaisen ja rauhallisen konsulin viisas ja sivistynyt nuori rouva,\njonka kanssa hän jo täti Henrietten vastaanotossa oli huomannut\ntulevansa hyvin toimeen, ja sitten se todellakin hieno rouva, joka\noli sveitsiläistä syntyperää ja jota hän suorastaan ihaili.\n\nSillä niin oli käynyt kuin Feda oli päätään nyökytellessä ajatellut,\nvaikk'ei ollutkaan ajatustaan sanoiksi pukenut: Ole huoletta, vävyni,\nkyllä hän vielä huomaa, että niiden ihmisten joukossa, joita hän nyt\nnuoressa ylimielisyydessään halveksii, on sellaisiakin, joita hän\nvielä toivoo ystävikseen.\n\nVähitellen hän myöskin oppi tuntemaan porvarisperheitten\nmonimutkaiset sukulaisuus- ja muut suhteet ja käyttämään ihmisistä\nsamoja nimiä kuin syntyperäiset paikkakuntalaiset mahtavimmista\nvähäpätöisimpiin asti käyttivät. Hän lähetti siis Anninsa noutamaan\nkahvia ja sokeria Peeveeltä, rautanauloja Hooveeltä ja olutta\nPikku-Iikan myymälästä, ja kun hänen teki mielensä makeisia eikä\nniitä sattunut kotona olemaan, pistäysi hän itse Kulta-Aapin puotiin\nostamaan \"halvaata\", jota ei muualta saanut. Hänestä nuo nimet olivat\nniin hauskan kodikkaita -- ja alinomaan hän toisteli oululaista\nhokemaa: Hoovee käski sanoa Peeveelle, että Peevee tulisi Hooveelle\nteeveelle.\n\nMutta saattoi sentään vieläkin toisinaan tapahtua, että Karl\npäivälliselle tullessaan tapasi vaimonsa ärhäkkäänä ja pahantuulisena.\n\n-- Mikä sinut nyt on suututtanut? kysyi mies tyynellä ja asiallisella\ntavallaan.\n\n-- Ihmisten typeryys.\n\n-- No, kerrohan siitä minullekin, maanitteli Karl hyväntuulisesti.\n\nJa hän kertoi:\n\nHän oli ollut ensimmäistä kertaa ompeluseurassa -- siihenkin hän oli\nliittynyt miehensä ja Fedan hartaista pyynnöistä --, se oli tällä\nkertaa kokoontunut Lotty-rouvan luona, ja siellä oli tietysti ollut\npankinkomissaarin puoliso, Beda-rouva, joka ei kuitenkaan ollut koko\naikana pannut tikkua ristiin köyhien lasten vaatteiden hyväksi, vaan\nyksinomaan soittanut suutaan ja juonut kahvia. Puuta heinää Beda oli\njutellut ja vihdoin tullut häneltäkin kysymään, oliko hän lukenut\nerästä kirjaa -- mikä sen nimi lieneekään ollut, no, samapa se!\nMaria oli vastannut, ettei hän sitä ollut lukenut eikä sitä lainkaan\ntuntenutkaan. Mutta osoittaakseen mielenkiintoaan hän oli kysynyt,\noliko se runoa vaiko proosaa.\n\n-- Ja voitko arvata, mitä tuo ihminen vastasi?\n\n-- En, rakkaani, en todellakaan voi sitä arvata.\n\n-- Hän sanoi, ettei ollut tullut katsoneeksi nimilehdeltä, kumpaako\nse oli. -- Eikö sellainen jo voi raivostuttaa?\n\nKarl nauroi.\n\n-- Niin, sinä naurat sille, ja hyvähän sinun on, jonka ei tarvitse\ntuollaisten ihmisten kanssa istua tuntikaupalla. Minun tekisi\npikemminkin mieli itkeä...\n\n-- Älä toki, kyynelet olisivat voiteen haaskausta, virkahti Karl\nleppoisasti.\n\n-- Minkälaisesta kodista hän on lähtenyt? kysyi Maria.\n\n-- Hyvästä ja kunnioitetusta perheestä, joka aikoinaan oli kaupungin\nensimmäisiä, mutta tyttäret eivät onnettomuudekseen ole perineet\nisänsä järkeä, vaan yksinomaan äitinsä ylpeyden. Mutta äiti\noli sitäpaitsi tarkka ja toimelias emäntä, eikä tyttäristä ole\nsellaisiakaan tullut. Vanha rouva laski jok'ikisen sokeripalan,\nminkä lukitusta lippaastaan antoi, ja kun talossa alkoivat käydä\nvävypojiksi pyrkivät nuoret herrat, joille oli kahvit tarjottava,\nlaski hän sormillaan myöskin leipäkoriin ladottavat piparikakut ja\nsokerileivät: minulle yksi, Almalle yksi, Bedalle yksi, Addelle\nyksi, Jannelle yksi, pappa ei tahdo eikä Herva tarvitse -- Herva oli\nnimittäin konttoristi. Maria huoahti:\n\n-- Ja siihen meni sitten hänen elämänsä.\n\n-- Siihen, vastasi Karl. -- Mutta hän oli onnellinen, sillä hän ei\nosannut elämältä muuta odottaakaan. Hän oli tyytyväinen osaansa.\n\nMutta Maria tuijotti eteensä ja sanoi hiljaa:\n\n-- Sehän on kauheaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulivat talviset illat tähtineen ja kuutamoineen. Lumi kimalteli. Ja\nkaupunki oli kuin satujen kaupunki.\n\nUsein he sellaisina iltoina menivät kävelemään vielä myöhällä, kun\nmatalien talojen ikkunoista valot jo olivat sammuneet, ihmiset\nnukkuivat, ja vain he ja tähdet korkeudessaan valvoivat. Suuri\nhiljaisuus, jota kosken ikuinen kohina ei rikkonut, vaan päinvastoin\nsuurensi, valui heidänkin olemuksiinsa ja täytti ne sillä tyvenellä\nrauhalla, joka vie ihmiset lähelle onnen unelmia.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJoulupäivänä kauppaneuvoksella ja hänen sisarellaan aina oli suuret\npäivälliset. Silloin tuli koolle koko suku, ja vieraita saapui\nHelsingistä saakka.\n\nSuureen saliin oli pitkä pöytä katettu, ja korkeitten kandelaaberien\nkymmenet kynttilät -- kattokruunujen monirivisten liekkien lisäksi\n-- tehostivat damastiliinan häikäisevää valkeutta ja pöytähopean\nvasta kiilloitettua kirkkautta samalla kuin maljakkojen ja\nlasien kristallisärmistä heijastuvat säteet sytyttivät hienosti\nhiottujen karahvien tummanpunaiseen portviiniin rubiinihehkun ja\nkullankeltaiseen sherryyn kimaltelevan topaasivälkkeen. Pöydän\nkeskeltä kohosi ikäänkuin temppelitornina korkea hedelmäteline\nvahankeltaisine omenineen, vihertävine päärynineen ja raskaine\nrypäleterttuineen, kun taas taidokkaasti tötteröiksi taitetut\nlautasliinat muodostivat pöydän reunustoja kiertävän valkoisen\npilariston.\n\nTämän pöydän ääreen istuutuivat täysikasvuiset ihmiset -- herrat\njuhlallisiin hännystakkeihin puettuina, naiset kahisevissa\nsilkkileningeissä, joiden korkeat kaulukset antoivat ylevän ryhdin\nkureliivien kahlehtimille täyteläisillekin vartaloille --, mutta\nsuvun lukuisalle nuorelle polvelle oli viereiseen huoneeseen katettu\noma pöytä, jolla makea mehu korvasi viinin ja yksinäisten kynttiläin\nhopeiset jalustat kandelaaberit.\n\nAteria kesti kauan, sillä ruokalajeja oli yhtä monta kuin vuodessa on\nkuukausia ja viinejä yhtä monta kuin viikossa on päiviä.\n\nMenot tässä tilaisuudessa olivat vakiintuneet yksityiskohtiaan myöten\nrikkomattomiksi perimätavoiksi, kiteytyneet rituaaliksi, jota tarkoin\nnoudatettiin alusta loppuun saakka.\n\nVieraat kokoontuivat \"förmaakiin\" ja kauppaneuvoksen\nvastaanottohuoneeseen; naiset istuutuivat edelliseen, mutta herrat\njuttelivat jälkimmäisessä seisoallaan, kunnes kaikki olivat koolla\nja salin ovet avattiin, jolloin juhlallinen jono verkkaisesti\nalkoi solua saliin odottamaan neiti Henrietten määräyksiä\nistumajärjestyksestä. Se oli edeltäpäin tarkoin harkittu, ja\npöydän päässä seisten emäntä osoitteli rakastettavan sulavalla\nkädenliikkeellä jokaiselle hänen paikkansa. Kun sitten kaikki\nseisoivat tuohensa takana, antoi neiti Henriette vielä kerran\nkatseensa kiertää pöydän, ennenkuin siirsi tuolinsa istuutumisen\nmerkiksi.\n\nSillä välin oli jo nuoriso, joka heti tervehdittyään oli kiiruhtanut\nomaan huoneeseensa, istuutunut pöytäänsä odottamaan aterian alkua.\nOdottaminen kävikin pitkähköksi, sillä ennen liemiruokaa ei heille\ntuotu mitään.\n\nMutta suureen saliin kannettiin tarjottimia, joilla oli\nkirpeän suolaisia vihreitä oliiveja ja puristettua sysimustaa\nvenäläistä kaviaaria kristallimaljakoissa sekä tryffelitäpläistä\nharmaata strassburgilaista hanhenmaksaa vaaleankeltaisissa\nfajanssiteriineissä. Herroille kaadettiin ryyppylaseihin\nhollantilaista geneveriä, mutta naisille annettiin vain pieni lasi\nolutta.\n\nVasta sen jälkeen tuli pöytään kirkas lihaliemi pienoispiiraineen,\nja kauppaneuvos, hymyilevänä ja aurinkoisena, kohotti sherrylasinsa\ntoivottaen vieraat tervetulleiksi. Kun sitten oli päästy mainioon\nkalamurekkeeseen, oli neiti Henrietten vuoro vihreä reininviinilasi\nvalkeassa kädessään toivottaa kaikille hyvää joulua. Sitten jatkui\nvakiintunut ohjelma kaksine liharuokineen, monine väliruokineen ja\nmuine valioherkkuineen, joiden veroisia sai etsiä pitkien matkojen\ntakaa.\n\nKun vihdoin viimein päästiin nousemaan pöydästä, oli yhdeksäs\ntunti jo kulunut pitkälle. Nuoriso tuli niiaamaan ja kumartamaan,\nminkä jälkeen se kiiruhti konttoriin odottamaan kello yhdeksäksi\nsinne tilattuja \"tiernapoikia\". Mutta täysikasvuiset, jotka eivät\nenää välittäneet paperikruunuisen Herodeksen, \"knihdin\" ja noetun\n\"murjaanin\" tupsusarvisen tähden edessä esittämästä vanhasta\njoulunäytelmästä, jakaantuivat taas förmaakiin ja kauppaneuvoksen\nhuoneeseen siten, että naiset jäivät odottamaan mokkaa edellisen\nsohviin ja nojatuoleihin, kun taas herrat kiiruhtivat jälkimmäiseen\nasetettujen vihreäverkaisten pelipöytien ympärille.\n\nKun tiernapojat konttorissa virittivät loppulaulunsa Betlehemin\nseimen kunniaksi -- \"On lapsi syntynyt meille...\" --, kuului jo\nsisähuoneista kuppien helinää, lasien kilinää ja kortinläiskettä.\nMutta kun tähti oli häipynyt konttorin ovesta ulos talvi-illan\npimeyteen, lähetettiin lapset kotiin. Ja kortinpeluuta ja naisten\nseurustelua jatkui siksi, kunnes teetarjottimet kannettiin sisään,\nmikä kuitenkin tapahtui vasta keskiyön jälkeen.\n\nTällaiseksi oli joulupäivän vietto muodostunut kaupungin suurimmassa\ntalossa. Ja tällaista se oli sinäkin jouluna, jona kauppaneuvoksen\nkonttoripäällikön nuori rouva uudessa, mustassa atlasleningissä\nensimmäistä kertaa oli kutsuvieraitten joukossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMariahan oli, kuten olemme nähneet, vähitellen koteutunut\nkaupunkiin ja sen oloihin, tutustunut ihmisiin ja saanut muutamia\nhyviä ystäviäkin heidän joukostaan. Olipa hän jonkin kerran\nvapaaehtoisestikin käynyt täti Henrietten vastaanotoissa eikä\nhän ollut voinut olla panematta merkille, että juuri tämän talon\nsukulaispiiriin kuuluivat useimmat niistä kaupunkilaisista, joille\nhän antoi suurimman arvon.\n\nMutta sittenkin hänen sydänalansa vavahteli, kun hän joulupäivänä\ntäsmälleen kello viisi miehensä kanssa astui ovesta sisään. Eteinen\noli täynnä turkkejaan riisuvia tulijoita -- täti Henriette vaati\nvierailtaan ehdotonta täsmällisyyttä --, ja sisähuoneista kuului\nvarmuuden vuoksi vieläkin aikaisemmin tulleitten vieraitten hiljaista\npuheensorinaa.\n\nKun he tulivat sisään, Henriette-täti suuteli Mariaa poskelle, ja\nkauppaneuvos ojensi hänelle hymyillen laiskanlihavan kätensä. Tuota\nhymyä hän ei sietänyt, sen ystävällisyys tuntui niin teeskennellyltä.\nSe ei ollut ensinkään sopusoinnussa kuopistaan pullistuvien\nteräksenharmaitten silmien kylmän katseen kanssa. Tuollainen hymy\nei tullut sydämestä; laskevat aivot vain sen nostivat paksuille,\nkosteanpunaisille huulille, joilla se jähmettyi ja jäätyi elottomaksi\ntekoilmeeksi. Aina kun Maria näki kauppaneuvoksen, muisti hän,\nmitä hän oli ajatellut kohdatessaan hänet ensimmäisen kerran\nkadulla. Kauppaneuvos oli tervehtinyt äärimmäisen kohteliaasti ja\nohimennessään kysynyt, tuo samainen hymy huulillaan, nuoren rouvan\nvointia. Maria oli ollut vaistoavinaan, että hän rakastettavuuteen\nkoetti peittää häikäilemätöntä kyynillisyyttään, ja oli tullut\najatelleeksi, että kauppaneuvoksen ylenmääräisen kohteliaisuuden\ntäytyi olla sukua samanlaiselle nöyrälle palvelevaisuudelle,\njollaisella kopeakin kauppapalvelija koettaa pyrkiä asiakkaittensa\nsuosioon. Vaistomaisesti kääntyessään katsomaan taakseen\nkauppaneuvosta hän oli kuvitellut, että hienon kävelyturkin\nselkähalkeamasta joka askelella vilahtava karvareunus oli ketunhäntä,\njota mies turhaan koetti kätkeä turkin liepeitten alle.\n\nFörmaakissa Maria pääsi istumaan sen nuoren konsulinnan viereen,\njonka kanssa hän jo oli solminut ystävyyden liiton, ja tunsi olonsa\nturvalliseksi. Mutta kun siirryttiin saliin ja täti Henriette\nosoitti hänelle pöytätoveriksi itsensä hopeahapsisen laamannin,\nheräsi levottomuus uudestaan. Vaikka laamanni olikin hänen\nystävättärensä, konsulinnan, isä ja hauska maailmanmies, jonka\nseurustelutaito oli tunnettu ja tunnustettu laajalti kotikaupungin\nulkopuolellakin, herättivät hänen ikävuotensa ja harmaat hiuksensa\nyhdeksäntoistavuotiaassa niin pelonsekaista kunnioitusta, että miltei\nhenkeä salpasi.\n\nPäivälliset aloitettiin kaiken lisäksi perin juhlallisen tunnelman\nvallitessa. Vuorosanat putoilivat vain harvaan ja verkalleen.\nNe koskettelivat aivan yleisiä asioita, kuten pakkasta, lunta,\nlipeäkalaa ja joulunviettoa, ja ne osoitettiin koko pöytäseurueelle.\nVasta kun mansikantuoksuinen, tummahehkuinen Nuit Saint-Georges\npaloi laseissa, pääsi keskustelu vauhtiin ja jakautui jo\nkaksinpuheluiksikin.\n\nLaamanni kohotti lasinsa nuorta vierustoveriaan kohti, siristi\nveikeästi vasenta silmäänsä ja sanoi:\n\n-- Pyydän saada juoda terveydeksenne, nuori rouva.\n\nMaria kiitti kunnioittavasti katseellaan, kuten Karl oli opettanut,\nja vei lasin huulilleen.\n\nLaamanni otti suunsa täyteen hienotuoksuista, täyteläistä viiniä,\nantoi sen hitaasti valua alas kurkustaan, maiskutti vähän kielellään\nja kääntyi sitten uudelleen pöytänaisensa puoleen:\n\n-- Bourgogne on jalointa rypälettä, vai mitä te siitä sanotte, hyvä\nrouva?\n\nMaria vastasi suorasukaisesti:\n\n-- Sanotaan, että se on hienoa, minusta se kuitenkin maistuu\nmusteelta ja tekee kurkun karheaksi. Mutta ehkä se johtuu siitä,\netten vielä ole siihen tottunut.\n\nLaamanni hymyili hienosti:\n\n-- Jos sallitte minun lausua olettamukseni, niin olen vakuutettu,\nettä se johtuu naisellisuudesta. Sillä burgundilainen on yhtä\nmaskuliininen viini kuin samppanja on feminiininen.\n\nMutta Maria, joka tahtoi näyttää, että kyllä hänkin osasi\nkeskustella, vastasi:\n\n-- Herra laamanni, te luulette minusta aivan liian hyvää ja\nyliarvioitte suuresti minun naisellisuuttani.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minä en pidä erikoisemmin samppanjasta.\n\n-- Saanko udella, mikä sitten on lempiviininne?\n\nMaria hymähti:\n\n-- En usko, että minulla sellaista onkaan... Mutta parhaimmilta\nminusta maistuvat reiniläinen ja -- eikö se ole aivan kauheaa? --\nportviini...\n\nHän teki tämän tunnustuksen keveästi keimaillen ja puoleksi\nkuiskaten. Mutta hänen toisella puolellaan istuva ruskeapartainen ja\nsairaalloisen punaposkinen konsuli, jonka hiljainen olemus muistutti\npikemmin lähetyssaarnaajaa kuin kauppiasta, vaikka hän olikin rikas\nja sitäpaitsi kauppaneuvoksen pääperillinen, joka vain muodon vuoksi\npiti tupakkakauppaa, virkahti päätään pudistellen:\n\n-- Portviini on hyvin petollista.\n\nSen sattui kuulemaan vastapäätä istuva silmälasinen maisteri, joka\nyhdessä veljensä pormestarin kanssa edusti suvussa akateemista\nsivistystä; hän kohotti nyt lasinsa ja sanoi pöydän ylitse:\n\n-- Mikä ei olisi petollista tässä maailmassa -- teillä on mainio\nmaku, hyvä rouva.\n\nHän oli asiantuntija, sillä hänellä oli punainen nenä, ja\nsanottiinkin, että mieltymys rypäleeseen oli saanut teräväpäisen\nmiehen heti laakerin voitettuaan vaihtamaan lukukammion hiljaisen\nrauhan kauppamiehen vapaampaan elämään. Mutta hän nautti suurta\nkunnioitusta porvarillisissakin piireissä, sillä huolimatta\noppiarvostaan ja uskollisesta aherruksestaan viinamäessä hän menestyi\nmainiosti liikealalla. Maria oli alunpitäen asettunut suopealle\nkannalle häntä kohtaan, koska hän tiesi miehensä asettavan tämän\ntietorikkaan ja taitavan herran myöskin ihmisenä hyvin korkealle. Sen\nvuoksi hän mielihyvin vastasi maljaan virkahtaen:\n\n-- Herra maisteri on epäilemättä oikeassa maailman petollisuuteen\nnähden...\n\nMaisteri keskeytti hänet mielevästi myhäillen:\n\n-- Ja myöskin teihin nähden, koska portviinin arvojen oikea\nymmärtäminen edellyttää kehittynyttä makua.\n\nMutta nyt kääntyi maisterin vierustoveri, leskieverstinna, joka\nmiehensä kuoltua oli perustanut koulun herraslapsien valmentamista\nvarten lyseoon ja \"naiskouluun\", kavaljeerinsa puoleen ja aloitti\nhänen kanssaan periaatteellisen keskustelun Turkin sodasta, siten\nsekä osoittaakseen harrastustaan yleisiin asioihin että estääkseen\npöydän ylitse virinneen keskustelun jatkumasta. Kun myöskin\nlaamanni katsoi velvollisuudekseen silloin tällöin kääntyä toisella\npuolellaan istuvan täti Henrietten puoleen, oli Marialla tilaisuus\ntuon tuostakin seurata toistenkin keskusteluja. Hienon ja ylhäisen\nhelsinkiläisen yli-intendentin ympärillä puhuttiin politiikkaa. Se\nei yleensä kiinnittänyt nuoren rouvan mieltä. Mutta kun hän kuuli\nyli-intendentin lausuvan professori Forsmanin nimen, rupesi hän\nseuraamaan keskustelua, sillä olihan fennomaanien päämies suvun\nsukua hänelle ja Hanna-serkun häissä hän oli tutustunutkin nuoreen\nprofessoriin, joka kuitenkin silloin tyttösessä oli herättänyt\nihailua enemmän täydellisellä, ryhdikkäällä maailmanmiehisyydellään\nkuin taipumattoman suomalaisuutensa intomielisellä sankariudella.\nMaria huomasi yli-intendentin kohottavan ylenkatseellisesti\nylähuultaan, kun hän sanoi: -- Jos professori Forsmanin ideat,\njoita hän niin häikäilemättömästi ajaa sekä yliopistossa ja\nvaltiopäivillä että sanomalehdissä, pääsisivät voittoon, niin se\nei merkitsisi ainoastaan kulttuurin kuolemaa tässä maassa vaan\nmyöskin sellaista yhteiskunnallista mullistusta, joka veisi meidät\ntäydelliseen sekasortoon. Hän on noita kuumapäisiä fanaatikkoja,\njotka eivät lainkaan välitä olevista oloista, tosiasioista, vaan ovat\ntuijottaneet itsensä sokeiksi johonkin kuvitteluun, jota he sanovat\naatteeksi.\n\n-- Mutta tuolla aatteella on kuitenkin kannattajia, huomautti\npormestari. -- Yksin täällä meilläkin näkee jo selvästi kylvön\nrupeavan itämään...\n\nKauppaneuvos puuttui nyt puheeseen ja sanoi yliolkaisen huolettomasti:\n\n-- Annetaan vain itää, oraalle nousu on kuitenkin mahdoton.\n\n-- Kuinka niin? kysyi pormestari. Kauppaneuvos antoi iänikuisen\nhymynsä vaihtua selvän halveksumisen ilmeeseen:\n\n-- Tahtoisinpa nähdä, mitä siitä tulisi, jos renkien ja piikojen ja\nylimaan Jussien kielellä hallittaisiin maata ja kansaa! Silloinhan\npääsisi kuka talonpoikaistoljake tahansa herraksi, eikä säätyläisten\nja alhaisen kansan välillä olevaa rajaa enää kukaan voisi pitää\nselvillä. Niin nurin maailma ei koskaan voi mennä.\n\nYli-intendentti purskahti nauruun:\n\n-- Ja kuvitelkaa suomenkielistä salonkikonversatsionia! Se olisi\nsentään irvokkuuden huippu. Tuskinpa edes professori Georg Zacharias\nForsman eli Yrjö Koskinen, kuten hän rakastaa itseään nimittää,\nuskaltaisi sellaista yrittää.\n\n-- No, tuskinpa hänellä siihen olisikaan tilaisuutta, sanoi\npormestari. -- Konversatsionivaatimukset eivät taida olla kovin\nkorkeat niissä salongeissa, joissa hänenlaisensa liikkuvat.\n\nKun Maria kuuli pormestarin sanat, tunsi hän suuttumuksen kuohahtavan\nsisässään. Hänen teki mieli sanoa herroille, ettei heistä yksikään\nkyennyt kilpailemaan salonkikuntoisuudessa heidän ivansa kohteen\nkanssa, joka oli täydellinen gentlemanni niin puheessaan kuin\nkäyttäytymistavoiltaankin. Maria koetti niellä suuttumustaan; hän\ntahtoi välttää purkausta jo miehensäkin takia, jonka suunnitelmien\ntoteuttamiselle sellainen tietysti tässä seurassa olisi voinut\nolla varsin kohtalokas. Sitäpaitsi sattui juuri ratkaisevalla\nhetkellä hänen kohdalleen tarjoiluvati, ja hänen oli keskitettävä\nkoko huomionsa pitkien ja liukkaitten parsojen onnelliseen\nsiirtämiseen lautaselleen. Tätä tarkkaavaisuutta vaativaa toimitusta\nsuorittaessaan hän kuuli laamanskan, jolla oli itsenäisen ja\noma-ajatuksisen naisen maine, sanovan:\n\n-- Minä taas olen kuullut, että professori Forsman on hienosti\nsivistynyt herra, joka voi esiintyä missä tahansa, eivätkähän hänen\naatteittensa täkäläisetkään ajajat näytä olevan mitään grobiaaneja.\n\nMaria lähetti salaa laamanskalle ihailevan katseen ja huomasi\nyli-intendentin puristavan yhteen huuliaan, kun taas pormestari\ntuijotti lautaseensa. Mutta laamanni sanoi:\n\n-- Eihän meitä lainkaan liikuta, minkälainen mies on, koska hän ei\nkuulu meidän seurapiiriimme, vaan yksinomaan se asia, jota hän ajaa.\n\nJa kääntyen Marian puoleen hän lisäsi: -- Eikö niin?\n\n-- Eikö joku ole sanonut, ettei henkilöiden tarvitse tapella, vaikka\nheidän mielipiteensä riitelevätkin? vastasi Maria diplomaattisesti.\n\nTämä vastaus miellytti ilmeisesti laamannia, koska hän suopeasti\nkohotti lasinsa ja syvään kumartaen sanoi:\n\n-- Kunnioitukseni.\n\nMutta kauppaneuvos julisti:\n\n-- Joka tapauksessa fennomaanien rynnistys on tuomittu\nepäonnistumaan. Se on ainakin varmaa.\n\n-- Saanko kysyä, miksi se on varmaa? uteli laamanska, eikä hänen\näänensä ollut vailla sitä terävyyttä, minkä opposition halu antaa\nnäköjään viattomillekin vuorosanoille.\n\n-- Siksi, ettei fennomaaneilla ole rahaa, vastasi kauppaneuvos tällä\nkertaa yrittämättäkään muuntaa kyynillisyyttään rakastettavuudeksi.\n-- Kulta kuuntelee vain sivistynyttä kieltä.\n\nMutta nyt kaadettiin kuuluisa mosel vihreihin laseihin, ja\npuheensorina hiljeni, koska kuului asiaan, että kauppaneuvoksen\nkellarin kallein aarre -- hienosti maanmakuinen Graacher Himmelreich\n-- nautittiin hiljaisella hartaudella, jota ei saanut rikkoa kukaan\nmuu kuin laamanni, jonka yksinoikeutena oli pitää neiti Henrietten\nsydämeen käyvä puhe sukulaisuudelle ja yhteenkuuluvaisuudelle.\n\nVasta lintupaistia seuraava Haut-Brion irroitti taas kielenkannat,\nja ensimmäinen lasillinen Tawny Portia, joka seurasi vain nimeksi\nnautittua mantelipitoista brûléetä, antoi keskustelulle vauhtia.\n\n-- Te puhuitte kauniisti täti Henriettelle, herra laamanni, sanoi\nMaria.\n\nLaamanni hymähti:\n\n-- On helppo puhua kauniisti, eikähän näin runsailla päivällisillä\njaksakaan muunlaista puhetta pitää...\n\n-- Minkälaista esimerkiksi?\n\n-- Sellaista, jota viitsii kuunnella... jota kuuntelee mielellään\neikä vain velvollisuudesta.\n\n-- Ja minkälainen sellainen puhe on?\n\n-- Sukkela ja tietysti hiukan häijy.\n\n-- Pitääkö sen välttämättä olla myöskin häijy?\n\n-- Kyllä. Sillä ilman pientä häijyyttä ei kukaan voi olla\nvaatimattomastikaan henkevä.\n\nJa vanha koiranleuka kumartui nuoren rouvan puoleen ja kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n-- Juuri sen vuoksi tällaisessa seurassa onkin varovaisinta pitää\nhenkevyys hampaitten takana, vaikka tuon tuosta tekisikin mieli\nlaskea se irralleen.\n\nLeskieverstinna ja maisteri olivat ilmeisesti päässeet sodassaan\nPlevnan valloitukseen, koska edellinen jo oli aloittanut uuden\nperiaatteellisen keskustelun yhteiskouluaatteesta toisella kupeellaan\nistuvan harvasanaisen veljensä kanssa, joka lapsettomana miehenä ei\nollut siitä vähimmässäkään määrin huvitettu, ja jälkimmäinen sai\ntilaisuuden kohottaa portviinilasinsa Mariaa kohti.\n\n-- No, nyt on meidän vuoromme, jotka emme pelkää petollista maailmaa!\nvirkahti maisteri.\n\nTupakkakauppias katsoi viisaimmaksi yhtyä maljaan. Eikä Maria\nmalttanut olla pistelemättä:\n\n-- Konsuli taitaa ainakin portviiniin nähden noudattaa sitä\nperiaatetta, että parempi on pettää kuin antaa pettää itseään.\n\n-- Juuri niin, ilkkui maisteri. -- Hän on rohkea mies.\n\nNyt tuotiin pöytään täti Henrietten ylpeys, hänen maankuulu\nviinihyytelönsä, jalosta reiniläisestä tehty. Se kirvoitti\nihastuneita huudahduksia -- ne kuuluivat rituaaliin yhtä olennaisesti\nkuin yli-intendentin kiitospuhe kuului hedelmiin ja samppanjaan,\njotka päättivät aterian --, mutta laamanni kuiskasi pöytänaisensa\nkorvaan, sillä välin kuin neiti Henriette kuunteli mairittelevia\nkiitoslauseita, joita sateli joka taholta:\n\n-- Sääli hyvää viiniä!\n\nMaria oli aterian kuluessa tuon tuostakin pälyillyt sinnepäin, missä\nhänen puolisonsa istui. Mutta korkea hedelmäteline oli tiellä, eikä\nhän ollut nähnyt miehestään muuta kuin toisen olkapään, jollei tämä\nollut sattunut kumartumaan sivulle. Silloin tällöin hän sen oli\ntehnytkin. Ja Maria oli pannut merkille, että hänen katseessaan\noli ollut ikäänkuin kehoitus: \"Koeta nyt kestää tämä koettelemus!\"\nMaria oli hymyillyt vastaukseksi: \"Ei mitään hätää!\" Ja hän oli\nollut huomaavinaan miehensä ilmeessä sekä tyytyväisyyttä että\nkiitollisuutta. Kun vihdoin viinihyytelön jälkeen kauppaneuvoksen\nylpeys, korkea Stilton-juusto, jota syksystä lähtien oli konjakkiin\nkastetuin käärein huolellisesti haudottu, oli nautittu ja etenkin\nherrojen taholta saanut osakseen kiitosta ja kunniaa, ottivat\nmustapukuiset ja valkoesiliinaiset palvelijattaret hedelmätelineen\nvarmoiksi harjoiteltuihin käsiinsä ja lähtivät kiertämään pöytää.\nKun näköala aukeni, kohotti Maria lasinsa miestään kohti, ja\nhe vaihtoivat iloista yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen.\nSen havaitsi maisteri ja osoitti samanlaista huomaavaisuutta\nkalpeahipiäiselle ja kaunispiirteiselle rouvalleen, joka hentona\nja arkana istui konttoripäällikön pöytänaisena. Maisterin rouva\noli kotoisin Tukholmasta, köyhä tyttö, joka oli tullut klubille\ntarjoilijattareksi, mutta niin älykäs ja hienoluonteinen, että\nmaisterin oli täytynyt häntä kauan suostutella, ennenkuin hän oli\nkosintaan taipunut. Ei hän ollut pelännyt tarjottua avioliittoa niin\npaljon siksi, että hän tunsi tulevan miehensä heikkouden väkijuomiin,\nkuin sen vuoksi, että hän ymmärsi ylpeän suvun tuntevan kunniansa\nkärsivän siitä, että sen piiriin tuli hänenlaisensa syrjäläinen.\nNäin oli Karl kertonut Marialle, mutta hän oli myöskin kertonut,\nkuinka maisteri oli ritarillisesti taistellut rakkautensa puolesta\nja pakottanut suvun tunnustamaan vaimonsa, joka pian omankin\nolemuksensa hienovaraisella vaatimattomuudella ja mielenlaatunsa\nalistuvaisuudella oli herättänyt arvonantoa ja kunnioitusta. Siitä\nhuolimatta hän ilmeisesti tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä,\njohon hän vaistosi aivan sattumalta tulleensa viskatuksi --\nmuukalainen, hentovarsinen kukka rehevien ja vankkajuuristen\nkotikasvien parissa. Maria tunsi häntä kohtaan välitöntä myötätuntoa.\nHänestä tuntui nimittäin, että he jollakin tavoin olivat\nkohtalotovereita, vaikkakin hänen osansa tietysti oli paljon keveämpi\nkuin tuon toisen, jonka alinomaa oli elettävä pelossa miehensä takia\nja jota, kunnioituksesta ja arvonannosta huolimatta, edelleenkin\narkuutti porvarisrouvien silmissä väikkyvä entisyyden varjo. Mariaa\nilahdutti, että Karl oli joutunut maisterin rouvan pöytäkumppaniksi,\nsillä hän tiesi tuon ujon ja umpimieliseksi käyneen naisen viihtyvän\nKarlin seurassa, jota hän piti maanmiehenään.\n\nYli-intendentti oli sillä välin noussut puhumaan. Kuriaalityylisin\npitkin lausein hän esiintoi vieraitten kiitollisuuden isäntäväelle,\njota hän ei tahtonut kiittää ainoastaan runsaasta ruumiinravinnosta,\njoka nyt, kuten aina tässä talossa, oli edustanut kulinaarisen taidon\nja hienostuneen maun huippusaavutuksia, vaan myöskin sitä lujaa\nyhteiskunnallista ja sivistyksellistä ryhtiä, joka oli kohottanut\nsuuren kauppahuoneen sen mahtavuuteen ja myöskin antoi pitopöydän\nääressä istuville vieraille turvallisuuden tunteen, he kun tämän\nkodin ilmakehässä olivat turvatut kaikilta häikäilemättömien\nhyökkäyksien yllätyksiltä, joilla koetettiin kaivaa maata isiltä\nperityn sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen alta.\n\n-- Yli-intendenttikin on syönyt liian paljon, kuiskasi laamanni.\n\nSamppanjalasit juotiin tyhjiksi.\n\nJa sitten noustiin pöydästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria meni nuorison kanssa konttorin puolelle -- ei niin paljon\ntiernapoikien tähden, jotka hän jo jouluaattona oli nähnyt ja kuullut\nkotonaan, kuin saadakseen nähdä korkean pulpetin, jonka ääressä Karl\njoka päivä ahersi ja jota kohtaan hän tunsi samalla kertaa sekä\njonkinlaista kunnioitusta että jonkinlaista vihaa. Maria pysähtyi\ntuon pulpetin viereen, joka oli sisemmässä konttorihuoneessa, ja\nkatseli avonaisesta ovesta ulommassa esiintyviä tähtipoikia.\n\nHänen siinä seistessään tuli Karl, joka oli joutunut odottamaan\nvuoroaan korttipöydässä, hänen luokseen ja kysyi kuiskaten:\n\n-- Miten tulit toimeen laamannin kanssa?\n\nMaria taputti keveästi hänen poskeaan:\n\n-- Oikein hyvin. Olitko sinä siitä huolissasi?\n\n-- Tietysti. Minähän olen aina huolissani sinun tähtesi.\n\n-- Kuinka hyvä sinä olet!\n\nHe asettuivat yhdessä ovensuuhun katsomaan, kuinka \"Heerootes hän\najoi hevoisilla ja ratsuilla, siihen asti, kun hän tuli Petleheemin\nmaille\" ja kuinka murjaanien kuninkaan \"piti rukoileman Heerootesta\nja lankeemaan hänen eteensä polvillensa, ja lankeemaan hänen eteensä\npolvillensa\". Mutta nyt vaihtuivat vuorot korttipöydässä. Karl\nkiiruhti odottavaan seuraan, ja Maria meni naisten luo. Hän pääsi\ntaas ystävättärensä konsulinnan viereen ja ehätti ensi töikseen\ntunnustamaan hänelle, että laamanska äsken rohkeudellaan oli\nherättänyt hänessä suurta ihailua.\n\nKonsulinna naurahti:\n\n-- Mamma pitää kaikissa asioissa oman päänsä, ja useimmiten hänen\nmielipiteensä käyvät muiden mieltä vastaan, sillä mamma ajattelee\neri tavalla kuin toiset hänen ikäisensä rouvat, jotka vain sanovat\njaa ja aamen kaikkeen, mitä heidän herransa ja miehensä suvaitsevat\nsanoa. Maria käänsi nytkin katseensa ylhäispiirteiseen laamanskaan,\njoka suoraselkäisenä ja kuningatarryhtisenä istui peräseinän sohvassa\nja keskusteli täti Henrietten kanssa siitä, kuinka kauan poronpaisti\noli liotettava ennen pataan panemista. Ilmeisesti asia ei häntä\nsen enempää huvittanut, mutta eihän täti Henrietten kanssa sopinut\nkeskustella Saksan keisaria vastaan tehdystä murhayrityksestä eikä\nBismarckin sosialistilaista, joista molemmista Maria ihmetellen\noli kuullut laamanskan päivällispöydässä vaihtavan mielipiteitä\npormestarin kanssa, joka oli valtiopäivämies. Täti Henriette olisi\nkauhistunut moista sekaantumista miesten asioihin, joista oikean\nnaisen oli pysyttäydyttävä loitolla. Kun Maria katseli laamanskaa,\nymmärsi hän, keneltä konsulinna oli perinyt valveutuneisuutensa,\nälynsä ja halunsa henkisiin harrastuksiin, jotka tekivät hänestä\nporvarisrouvien enemmistöstä erottuvan persoonallisuuden.\n\nNyt kääntyi täti Henriette pormestarin rouvan puoleen ja sanoi --\näänessään lievän moitteen sävy --:\n\n-- Minä odotin aatonaattona Ainaa päiväkahville, mutta Ainaa ei\nkuulunut eikä näkynyt...\n\nHyvä pormestarinna joutui ilmeisesti hämilleen ja vastasi hiukan\nhätäillen:\n\n-- Hyvä täti, olisin kyllä tullut, mutta minun täytyi siivota\nlaatikoltani, ja siihen hupeni koko aamupäivä...\n\nTäti Henriette kohotti silmäkulmiaan: -- _Siivota laatikoita_... mitä\nse on? Laatikkojen täytyy aina olla sellaisessa järjestyksessä, ettei\nniitä koskaan tarvitse siivota. Eikö Aina sitä tiedä?\n\nNeiti Henrietten ääni oli tiukka.\n\nJa pormestarinnan silmiin tunkivat kyynelet. Hänen sormensa alkoivat\nhermostuneesti hypistellä pähkinäpuisen ikkunapöydän pitsiliinan\nreunaa, ja veri nousi poskipäihin. Hänen vieressään istuva\nleskieverstinna kävi jo levottomaksi, sillä pormestarinna poti\nepilepsiaa, ja kohtaukset alkoivat sormien hypistelyllä, suupielten\nnytkähtelyllä ja silmien räpytyksellä. Mutta täti Henriette ei ollut\nmillänsäkään, vaan kääntyi aivan rauhallisesti tupakkakauppiaan\nsurumielisen näköisen puolison puoleen kysymään, millä asteella hänen\nnuorimman tyttärensä hinkuyskä nyt oli. Eikä pormestarinnan säikähdys\nsentään kärjistynytkään kohtaukseen, hän toipui väleen ja saattoi\npian jatkaa äsken keskenjäänyttä keskusteluaan leskieverstinnan\nkanssa, mikä keskustelu koski Lottopeliä, joka oli hänen ainoa mutta\nsitä voimakkaampi intohimonsa.\n\nNiin kului aika, laahautui etananvauhtia eteenpäin. Sitä koetettiin\nlyhentää hedelmillä ja lyypekkiläisellä martsipaanilla, mutta jo\naikoja ennen vapauttavan teetarjottimen ilmestymistä tuotti rouville\npienten haukotusten tukahduttaminen ja salaaminen tuskaa ja vaivaa.\n\nHätäkö herroilla oli!\n\nHeillä oli korttipelinsä ja sitäpaitsi punssinsa ja konjakkinsa.\n\nKun Karl joutui pelaamaan maisteria vastaan eivätkä kortit käyneet\nheidän suuntaansa, huudahti maisteri:\n\n-- Eihän sinun kanssasi, hyvä veli, nykyisin pitäisi peliin\nruvetakaan.\n\n-- Kuinka niin? Karl kysyi.\n\nMaisteri otti pitkän kulauksen ja sanoi nauraa hihittäen:\n\n-- Arvaahan sen, että on huono onni pelissä, kun on ollut niin\nhiivatin hyvä onni rakkaudessa.\n\nLaamanni, joka sattui seisomaan lasi kädessä maisterin tuolin takana\nkurkistelemassa pelin kulkua, kohotti nyt lasinsa konttoripäällikköä\nkohti ja virkahti suosiollisesti myhäillen:\n\n-- Pyydän saada täydellisesti yhtyä edellisen puhujan loppulausuntoon.\n\nKarl oli tyytyväinen.\n\nSohvassa istuivat yli-intendentti ja pormestari vakavan näköisinä.\nPormestarin otsaa varjosti huolestuneisuuden pilvi. Herrat puhuivat\nmaan yleisistä asioista, koska pormestari piti velvollisuutenaan\nvaltiopäivämiehenä ja porvarissäädyn jäsenenä, joksi hän oli päässyt\nlupaamalla edustaa rouvansa pientä kotikaupunkia -- rouva oli\nkotoisin etelämpää -- ottamatta itselleen mitään palkkiota, niin,\nhän piti velvollisuutenaan käyttää hyväkseen tilaisuutta kuullakseen\nsukulaisensa yli-intendentin valistunutta mielipidettä Oulun radan\nrakentamisen mahdollisuuksista, jota koskeva esitys kaksi vuotta\nsitten oli valtiopäivillä hylätty. Yli-intendentti oli sitä mieltä,\nettei esityksen hylkääminen merkinnyt asian hautaamista, vaan\nainoastaan sen siirtämistä jonkin verran eteenpäin ajassa. Ja samaa\nmieltä oli pormestarikin. Mutta kauppaneuvos, joka isäntänä koko\najan oli liikkuvalla jalalla ja nyt oli pysähtynyt kuuntelemaan\nrautatiejuttua, oli toista mieltä:\n\n-- Ei niin pitkää rataa kannata rakentaa eikä sitä tarvitakaan, me\ntulemme hyvin toimeen laivaliikenteellä. Käytettäköön valtionvarat\nhyödyllisempiin yrityksiin.\n\nKauppaneuvoksen mielipidettä ei määrännyt niin paljon hänen vankka\nvanhoillisuutensa, jonka mukaan kyllä kaikkikin muutokset oleviin\noloihin olivat pahasta, kuin itsesuojeluvaisto, joka herätti hänessä\npelkoa, että rautatiestä saattoi tulla uusi kilpailija hänen hitaille\npurjelaivoilleen, joita jo nyt pahasti uhkasivat höyrylaivat.\n\nTupakkakauppias istui ovensuussa harvasanaisen konsulin kanssa.\nSilloin tällöin he vaihtoivat jonkin sanan, mutta enimmäkseen he\nolivat vaiti ja koettivat kätkeä haukotukset kouriinsa. Heille oli\nteetarjottimen ilmestyminen perin tervetullut vapautuksen iloinen\nsanoma.\n\nNyt alkoivat rouvat raotella ovea huomauttaakseen herroille, että oli\naika lähteä. Ensimmäisenä kurkisti ovesta pormestarinna. Kun mies\nhuomasi vaimonsa viittauksen, sanoi hän:\n\n-- Aivan heti, hyvä ystävä, aivan heti...\n\nMutta jäi aivan rauhallisesti paikalleen.\n\nJa pormestarinna vetäytyi tyyntyneenä takaisin. Sillä pormestarin\nsanat olivat kuuluneet ihan selvästi. Ääni oli kyllä ollut vähän\nnuhainen, jollainen se aina oli, kun pormestari joi konjakkia, ja\nsitä hän teki jok'ikinen Jumalan ilta -- kotonaan kaapista, jonka\novelle hän tassutteli tohveleissaan työhuoneestaan yhä lyhyemmin\nväliajoin, kuta pitemmälle ehtoo ehti. Mutta nuha ei vielä ollut\nvaarallista; kriitilliseksi tilanne kävi vasta sitten, kun hän alkoi\nsoperrella sanoja, sitä kun seurasi pian lopullinen sammuminen,\njohon päästyään pormestari ei enää kyennyt sopertamaan muuta kuin:\nnitshevoo... nitshevoo... -- mistä lieneekin venäläisen sanan\nsuuhunsa saanut!\n\nSitten tuli maisterin rouvan vuoro ilmestyä kynnykselle,\nmutta huomatessaan miehensä istuvan pelipöydässä katosi hän\nviittailuttakin, sillä niin kauan kuin kortit pysyivät kädessä ei\nollut vaaraa.\n\nTulipa vihdoin kynnykselle laamanskakin, jolle vanhimpana aloite\nlähtöön kuului. Ja silloin nousi laamanni paikaltaan. Hänen\nesimerkkiään seurasivat kaikki muutkin herrat, jotka eivät olleet\npelissä mukana. Mutta kun pelit saatiin loppumaan, rupesivat\nviimeisetkin vieraat hyvästelemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntui hyvältä päästä pakkasmakuiseen talviyöhön. Tähdet kiiltelivät,\nlumi narskahteli anturoitten alla, ja pohjoisella taivaalla\nvälähtivät revontulten salaperäisesti suhahtelevat valkoiset liekit.\n\nMaria tarttui miehensä käsivarteen ja sanoi:\n\n-- Kyllä on kaunista!\n\n-- Niin on, vastasi hänen miehensä.\n\nJa molemmat olivat tyytyväisiä ja onnellisia. Maria siksi, että\nkaikki oli onnellisesti ohitse ja mies sen vuoksi, että hän huomasi\nvaimonsa alkavan sopeutua niihin oloihin, joihin hän oli hänet tuonut.\n\nKun he astuivat oman kynnyksensä ylitse, nousi Marian rinnassa\nlämmin laine -- hän tunsi kunnioituksensa ja arvonantonsa sitä\nmiestä kohtaan, jonka rinnalle kohtalo oli hänet asettanut,\nmuuttuneen kiintymykseksi, joka oli katkeamatonta --, ja hän kietoi\nkätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Ja mies silitteli hiljaa\ntummatukkaista päätä, joka oli hänelle rakas.\n\nHe olivat alkaneet kasvaa kiinni toisiinsa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nJo ennen naimisiin menoaan Karl oli ostanut oman talon. Se oli\nkeskikokoinen kaupunkilainen kauppakartano hyvällä liikepaikalla,\nTorikadun varrella, aivan lähellä kauppaneuvoksen isoa taloa.\nJa tähän taloon hän oli valmistanut sen kodin, johon hän oli\ntuonut nuorikkonsa. Mutta asuinrakennuksessa oli liian paljon\ntilaa kahdelle ihmiselle, ja sen vuoksi oli siitä pari erillistä,\nomalla eteisellä varustettua huonetta annettu vuokralle. Heidän\navioliittonsa toisena syksynä tuli vuokralaiseksi eräs Karlin\nvanha tuttava, ruukinpatruuna, joka oli muuttanut kaupunkiin sen\njohdosta, että järvimalmin jalostus kannattamattomana oli lopetettu\nniissä rautatehtaissa, joita 40- ja 50-luvulla oli perustettu\nOulunjärven vesistöjen varsille -- Ämmänruukki, Kurimo ja Myllyranta\n-- ja joitten vaiheet olivat olleet moninaiset ja kirjavat. Tämä\nruukinpatruuna, verraten nuoresta iästään huolimatta -- hän oli vasta\nneljänkymmenen korvilla -- paljon kokenut mies, joka oli viettänyt\nnuoruutensa Nevan rannoilla ja oppinut tuntemaan suuren maailman\nleveätä elämää pietarilaisista näkökulmista, oli miellyttävällä\nja hiotulla olemuksellaan, hauskoilla tarinoillaan ja runsaalla\nelämänkokemuksellaan saavuttanut Marian suuren suosion. Sitäpaitsi\nhänellä oli uljas ja hyväluontoinen bernhardilaiskoira, josta\nheti oli tullut niin uskollinen ystävä talon nuorelle emännälle,\nettä se seurasi häntä kävelyretkillä ja makasi hänen jalkojensa\njuuressa, kun hän istui yksikseen kirja kädessä kodikkaan förmaakinsa\nsohvankulmassa.\n\nRuukinpatruuna ei suinkaan ollut erämaassakaan unohtanut\nsuurkaupunkilaisia tapojaan, ja kun hän nyt oli joutilaana,\nhuvitti häntä aikansa kuluksi ohjailla ystävänsä nuorta rouvaa\nkorkeamman ruoanlaittotaidon ja muidenkin porvarillisen seuraelämän\nsalaisuuksien perille. Maria oli tarkkaavainen oppilas. Kunnianhimo\nkannusti häntä saavuttamaan kilpailukuntoisuuden sillä alalla,\njolla saavutettuja tuloksia hänen ympäristönsä piti naisellisten\nkykyjen loistavimpina voittoina. Ja vaikk'ei hän omasta\npuolestaan tunnustanutkaan lintukastikkeen makua ja väriä taikka\nviinimarjahyytelön läpikuultavuutta kuolemattomalla sielulla\nvarustetun yksilön avujen päteväksi mitta-asteikoksi, olisi häntä\nkuitenkin harmittanut alakynteen jääminen, koska tuo mitta kerran oli\nvakautettu maineen perustaksi.\n\nJonkinlainen romantiikan hohde ympäröi ruukinpatruunaa. Sillä vielä\nelivät vereksinä ihmisten huulilla tarinat siitä suurellisesta\nelämästä, jota herrat nälkämaan keskelle rakennuttamissaan\npunahonkaisissa palatseissa olivat viettäneet haihduttaakseen\nikäväänsä niillä rikkauksilla, joita unelmoitiin järvien\nraudanruosteen takaavan. Karkelon kaiku oli kiirinyt kauas, ja\nrahtimiehet olivat raahanneet viinikuormia Kainuun korpiin. Mutta\nolivatpa petunkuorijat joutuneet, paitsi kemujen ja ilonpidon,\npäättömien hullutusten, lihanhimon ja silmäin koreuden todistajiksi,\nmyöskin murhenäytelmiä aavistelemaan, vaikk'eivät olleetkaan päässeet\nniiden perille, kun heidän maailmansa ja vallasväen maailman välillä\noli monet raja-aidat ja salaperäisyyden suojamuurit. Eivätkähän nuo\nvallasväet aina olleet edes oman maan ihmisiä olleet, vaan toisinaan\nEnglannista, toisinaan taas Ryssänmaalta tulleita muukalaisia.\nIhmekö, että tarinat olivat saaneet sadun mittasuhteet! Mutta\nruukinpatruuna oli istunut noiden ihmisten pitopöydissä ja elänyt\nheidän elämäänsä. Ja vaikk'ei, tai ehkä pikemminkin siksi, ettei hän\nkaikkea kertonut mitä tiesi, vaan jätti aavistelujen varaan paljon,\nhänen tarinointinsa sai Marian mielikuvituksen liikkeelle, ja hän\nrunoili itselleen romaaneja ja draamoja, joissa erämaa ja ihminen\nolivat vastakkain ja jälkimmäisen oli väistyttävä väkevämmän tieltä.\n\nYksinpä silloinkin, kun ruukinpatruuna paitahihasillaan keittiössä\nantoi havainto-opetusta keiton suurustamisessa ja raffinoitujen\nmausteiden käytössä, saattoi Maria yht'äkkiä ruveta utelemaan noita\ntarinoita, sellaisenakin hetkenä, jona kertominen olisi käynyt\nkohtalokkaaksi kiehuvien kuparikasarien sisällykselle, ellei opettaja\nolisi osannut olla varuillaan.\n\n-- Eikö siellä korvessa yksin karaistunutkin ihminen tule\nsynkkämieliseksi? Maria kysyi usein, sillä hänen mieleensä lakeuden\nalakuloisuus oli jäänyt niin lähtemättömäksi muistoksi, että se\nmuodostui kaiken kaipuun ja ikävän vertauskohdaksi.\n\nMutta siihen kysymykseen ruukinpatruuna ei koskaan antanut suoraa\nvastausta, vaan vetosi aina erämaan kauneuteen. Hän oli runollinen\nmies ja osasi pehmeästi venäläisittäin äännetyillä sanoillaan\nmaalata elävät maisemakuvat, joissa korkeitten vaarojen juhlallisten\nääriviivakehysten väliin mahtuivat sekä laajat salomaat salaperäisine\nhuminoineen että mahtavat virrat kuohuvine koskineen ja leppeämpine\nsuvantoineen. Viliseviä virtoja ja vaahtoavia koskia hän rakasti.\n\n-- Tervamiehet tuovat tänne tynnyrinsä vaivalloista ja vaarallista\ntietä, hänellä oli tapana sanoa. -- Mutta se tie on maailman kaunein.\n\nJa niin hän kuvaili vähän murteellisella mutta värikkäällä kielellään\nkoko tervataipalen Kiannasta Ouluun asti, kuvaili, miten tervavenheet\nSuomussalmelta lähdettäessä ensiksi joutuivat Emäjoen jylhän komeihin\nkoskiin, jotka alkumatkalla seurasivat toinen toistaan niin lyhyin\nvälimatkoin, että edellisen ämmä tuntui ulottuvan seuraavan nivan\nniskaan, ja vasta kun oli laskettu viimeinen ja vihaisin alkutaipalen\nkymmenestä koskesta, Aitto, äkkijyrkkine kallioineen ja korkeine\naaltoineen, alkoi yhtäjaksoinen suvanto, pitkä sydänmaantaival\nmatalien ja tasaisten jäkäläsoiden ja kanervikkokankaiden halki.\nMutta silläkin oli oma kauneutensa: lakeilla jokivarsilla kasvoi\ntosin vain matalia pajuja ja vaivaiskoivujen varpuja, mutta\nedempää hohti suopursujen valkeus, ja koko seudun yllä lepäsi\nkoskemattoman erämaan juhlallinen, suuri rauha. Sitten alkoivat\ntaas virrat, puolittain koskea, puolittain väkevävetoista jokea.\nNiin jatkui kulku kohti komeata Seittenoikiaa, majesteetillista\nkuohujen mäkeä, jonka mutkissa ja kivikoissa harva se kesä jokin\nvenekaravaanin alus tuhoutui ja ahnas Ahti korjasi jonkun tai\njoitakuita ihmisiä saaliikseen. -- Kun sitten päästiin Oulujärvelle,\nniin saattoi tapahtua, että epäsuotuisilla ilmoilla täytyi monet\najat säänpidossa makailla. Mutta kun laajan järven poikki oli päästy\nVaalaan, alkoi taas suurenmoinen koskikulku: lyhyen Laiskanselän\nsuvantotaipalen takana Niskakoski heti nielaisi venheet, ja sen\nseitsemän hyrskeisen korvan aallot kiidättivät seitsemän virstaa\nlyhyessä tuokiossa, sitten tulivat suvantotaipalen jälkeen Ahmas- ja\nUtakosket, joitten lasku oli leikkiä, mutta sen jälkeen tuli\ntosi eteen. Illansuussa kokoontui kymmeniä venheitä Merilän\nrantaan, josta anivarhain aamulla lähdettiin joukolla valantehneen\nlaskumiehen johdolla liikkeelle. Lyhyen soutumatkan jälkeen alkoi\nvirta niellä. Avonaisessa ja valoisassa maisemassa kohisi, kuohui\nlyhyt mutta kiukkuinen Sotkakoski. Se oli pian laskettu, ja vene\nliukui hyvää vauhtia Sotkajärvelle, joka oli viimeinen isompi\nsuvanto ennen Pyhää. -- Pyhän alkusoiton kajahdutti kaksi jylhää\nkoskenkorvaa, joissa vesi kiehui kiukkuisesti. Ja sitten alkoikin\nvarsinainen Pyhäkoski. Rannat kahden puolen kohosivat korkeammiksi,\nvähitellen ne sulkeutuivat jyrkiksi äyräiksi, joiden välissä syvällä\nkoski vaahtoisena ja voimakkaana vieritteli vesiryöppyjään. --\nPyhänsivun kohdalla aukeni maisema hetkisen ajaksi avarammaksi ja\nleppoisammaksi, mutta pian puristui vesi ahtaaseen uomaan, valtava\nvoima viskasi venheen vihaisesti kiehuvaan ja uhkaavasti pauhaavaan\nPällin aallokkoon. Taru kertoi, että siinä oli Laurikainen, satujen\nsankari, hypännyt kallion pengermälle ja sysännyt vihollisvenheen\nvirran vietäväksi. Pällin jälkeen urkeni taas ura ja kulku tasoittui,\nmutta ei suinkaan verkastunut. Yhtämittaista alamäkeä jatkui ja\nyhtämittaista kuohukkoa. Rannat olivat juhlallisen kauniit. Häikiön\nkohdalla koski kiristyi taas karikuohukoksi, ja sitten alkoi\npenikulman pituinen koskisola korkeitten rantojen lomitse. Metsäiset\ntöyräät, siellä täällä kaunis kallio. Kuljettiin edelleen. Vältettiin\nHuoseuksen aaltojen vaarat, laskettiin Oksankorvan laineitten\nlävitse, väistettiin viime tingassa jyrkkä kallio ja tultiin\ntyynelle ja kauniille Montanlammelle. Kun sitten vielä laskettiin\nlyhyt Montankoski, tultiin kauniiseen Muhoksenperukkaan, jonka\nrantaan jätettiin laskumies. Sitten lähdettiin soutamaan Oulua, ja\npitkälti olikin airojen avulla kuljettava, sillä ennen Merikoskea ei\nkoko välillä ollut kuin pienoinen Madekoski ja muutamia vetävämpiä\nvirtakohtia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria kuunteli ruukinpatruunan kuvauksia kummissaan, ja vähitellen\nne saivat aikaan sen, että hän alkoi katsella toisin silmin\n\"tervahanhia\", joiden avuttomalle alkuperäisyydelle hän aluksi oli\nhymähdellyt yhtä ylimielisesti kuin porvarien nuoret nulikat, joiden\noli tapana huudella heille: \"Montako kertaa se hanhen kaula solmulle\nylettyy?\"\n\nOlihan Karl hänelle joskus kertonut, minkä vaivan takana tervamiesten\nrahat olivat: puut oli kolottava, pilkottava, tervahauta rakennettava\nja poltettava, ennenkuin terva tynnyreihin saatiin. Mutta vasta\nnyt hänelle havainnollistuivat matkojenkin vaivat, vastukset ja\nvaarat. Ja hän päätteli mielessään, että sitten kun heille alkaa\ntulla tervamiehiä, niin on heitä toki kohdeltava toisin kuin muualla\nkohdellaan... Sillä hän uumoili, että porvarien poikien pilkalliset\nhuudot kuvastivat heidän isiensä katsantokantaa ja että siis \"hanhi\"\noli olemassa vain sen vuoksi, että kauppias sai rikastua kynimisestä.\n\nHän päätti ottaa selville, mitä tervasta maksettiin. Kun Karl oli\nmaininnut hinnan, sanoi hän jyrkästi:\n\n-- Sehän on aivan liian vähän -- se on suorastaan nylkemistä. Minä en\nymmärrä, kuinka he suostuvat myymään tavaransa niin halvalla.\n\nKarl, joka aluksi oli huvitettuna hymyillyt hänen heränneelle\nkaupalliselle mielenkiinnolleen, vastasi:\n\n-- Mikäpä heidän auttaa, kun ei enempää makseta.\n\nMutta Maria tiukkasi:\n\n-- Sano suoraan: eikö tervakauppa kannattaisi, jos maksettaisiin\nenemmän?\n\nSilloin Karl meni vakavaksi:\n\n-- Kyllähän se kannattaisi sittenkin...\n\n-- No, miks'ei sitten makseta enempää?\n\n-- Siksi, että kauppiaan voitto pienentyisi Ja kun hän kerran on\ntottunut suureen voittoon, ei hän tietysti vapaaehtoisesti mene sitä\npienentämään.\n\nMaria tulistui:\n\n-- Mutta miks'eivät tervamiehet pakota pienentämään? Olisivat\nmuutaman kesän tuomatta tervojaan...\n\n-- Sitä he eivät voi tehdä, Karl vastasi yksikantaan.\n\n-- Miks'eivät?\n\n-- He kuolisivat nälkään...\n\nMutta Maria ei hellittänyt, ennenkuin Karl oli selittänyt koko jutun.\n\nJa Maria oli ymmärtänyt, että katojen ja puutteiden ahdistama\nylimaan tervakansa eli kokonaan tervaporvarien armoilla. Porvarit\nsaattoivat tehdä sen kanssa mitä tahtoivat. He voivat häikäilemättä\npolkea hintoja ja rikastuivat sitä enemmän, kuta enemmän\nheidän tervamiehensä köyhtyivät ja velkaantuivat, sillä juuri\nvelkojen avulla he pitivät tervantuojia vallassaan. Velka, joka\ntervakontrahtia vastaan oli annettu, sitoi velallisen saamamieheen\nmelkein kuin henkiorjuuteen. Ellei velallinen tuonut tervaa, kuten\nkontrahti määräsi, ei hän saanut jauhoja, ei suoloja, ja hampaat\noli pantava naulaan. Saattoipa porvari panna hänen velkansa\nuloshakuunkin, ja silloin menivät vielä maat ja mannut, kaikki\nelämisen mahdollisuudet.\n\nKun Marialle tämä oli selvinnyt, oli hän kauhistunut, ja kapinamieli\noli noussut hänessä:\n\n-- Ja tuollainen on luvallista ja laillista!\n\nKarl kohautti olkapäitään:\n\n-- Se on laillista... luvallista kauppaa.\n\nKarl vaikeni hetkiseksi, sitten hän virkahti:\n\n-- Ja kuitenkin olot ovat parantuneet vuosi vuodelta. Vaikka\ntervakauppa onkin pienentynyt, ovat hinnat nousseet niin, että\ntervamiehillekin nyt maksetaan paljon enemmän kuin maksettiin\nesimerkiksi siihen aikaan, jolloin kauppaneuvos alkoi laajentaa\nisältään perimäänsä liikettä. Silloin sai kauppias tervan melkein\nilmaiseksi, mutta ulkomailla maksettiin siitä paljon enemmän kuin\nmitä nyt maksetaan. Silloin rikastui väkisinkin.\n\n-- Mistä johtui, että ylimaalaiselle silloin voitiin maksaa vielä\nvähemmän kuin nykyään?\n\n-- Se johtui useammastakin syystä, Karl selitteli. -- Ensinnäkin\nsiitä, että rahan arvo oli nykyistä korkeampi... elintarpeitten\nhinnat olivat nykyisiä hintoja alhaisemmat. Sitäpaitsi tervaa tuotiin\nkaupunkiin suhteellisesti enemmän kuin nyt tuodaan ja ulkomaille\nviejiä oli vähemmän -- ei ollut kilpailua. Ja ulkomaille sai menemään\nkuinka paljon tahansa ilman pienintäkään vaivaa -- ei tarvinnut etsiä\nostajia, ostotarjoukset tulivat itsestään.\n\nMaria mietti hetkisen:\n\n-- Mihin sitä ulkomailla sitten niin rajattomasti silloin tarvittiin,\nkun ei enää yhtä innokkaasti kysytä?\n\n-- Etupäässä laivatelakoille. Suuren osan Suomen tervaa osti\nEnglannin amiraliteetti lukemattomia sota-aluksiaan varten. Mutta\nnythän rakennetaan laivat raudasta, ja purjealukset, joiden rungot\ntarvitsevat tervaa, vähenevät vähenemistään.\n\nMaria jäi miettimään asiaa. Mutta hetken perästä Karl jatkoi:\n\n-- On muitakin seikkoja, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei\nkauppiailla täällä enää ole yhtä kultaisia aikoja kuin pari\nvuosikymmentä sitten. Saimaan kanava teki koko tämän puolen kauppaan\nsuuren loven, kun se aukaisi uudet ja entistä mukavammat liikennetiet\nuseaan sellaiseenkin seuruun, joka sitä ennen oli pakotettu\nkaupankäyntiin tännepäin, ja rautatiet ovat myöskin omansa jakamaan\nkaupankäynnin uusiin suuntiin... Kilpailu käy entistä kiivaammaksi.\n\nMaria, joka oli istunut omissa mietteissään eikä sen tarkemmin ollut\nseurannut viimeistä selitystä, tarttui nyt kilpailu-sanaan:\n\n-- Etkö sinä äsken sanonut, että kilpailu on pakottanut\nkauppaneuvoksenkin maksamaan tervamiehille enemmän?\n\n-- Sanoin.\n\n-- Merkitseekö se sitä, että kuta useampia tervakauppiaita tulee,\nsitä vaikeampi on kauppaneuvoksen ja hänenlaistensa polkea hintoja?\n\nKarl tuumi kotvasen:\n\n-- Tavallaan se merkitsee sitäkin. Maria innostui:\n\n-- Se selventää asiaa...\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Katsohan... minusta tuntui niin oudolta ajatella, että sinäkin\nrupeaisit tuollaista kauppaa käymään...\n\nVähän surumielisesti hymähtäen Karl virkahti:\n\n-- Olisiko parempi, että auttaisin koko ikäni vain toista siitä\nhyötymään, kun samalla kaupalla, jota minun kuitenkin täytyy käydä,\nitsekin voin hyötyä.\n\nMaria sai uuden ajatuksen päähänsä:\n\n-- Mutta sano, millä tavalla sinä voit saada itsellesi tervantuojia,\nkun juuri äsken sanoit, että he ovat kokonaan nykyisten kauppiaitten\nvallassa!\n\n-- Minä maksan niille, jotka tahdon itselleni, paremman hinnan ja\nvapautan heidät entisistä veloista... ja sitten tulee tietysti\nvähitellen uusiakin...\n\nKeskustelu katkesi. Ruukinpatruuna tuli kertomaan uutisia Pietarista,\njosta hän juuri oli saanut kirjeen ja tietoja nihilistien uusista\ntihutöistä. Oltiin nimittäin 1880 vuoden helmikuussa, jolloin\nTalvipalatsi yritettiin räjähdyttää ilmaan ja suuri joukko\nkeisarillisia henkivartijoita sai surmansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana Karl tullessaan konttorista oli sanonut, että hänen\nmuutaman päivän perästä täytyi kutsua kotiinsa läheisimmät tuttavansa\nillallisille -- kaupunkiin oli tullut käymään joku tukholmalainen\ntukkukauppias, jolle Karlkin tahtoi osoittaa huomaavaisuutta, koska\nhän tulevaisuudessa, ehkä hyvinkin pian, aikoi ruveta hänen kanssaan\nliikesuhteisiin.\n\n-- Mikä siinä! Maria oli huudahtanut. -- Minusta se on oikein\nhauskaa. Kun vain saan tietää päivän, rupean heti valmistuksiin.\n\nPäivä määrättiin. Ja Maria ryhtyi Anninsa kanssa puuhiin. Olihan\nsiinä miettimistä, ostamista ja touhuamista ensikertalaiselle.\nMutta Maria oli innoissaan ja teki parastaan. Varmuuden vuoksi\nhän neuvotteli ruukinpatruunan kanssa kaikista ruokalajeista, ja\nkun määräpäivä koitti, vakuutti hän miehelleen, ettei ollut syytä\npienimpäänkään levottomuuteen.\n\nEnnenkuin vieraat tulivat, pyysi Maria miestään katsomaan katettua\npöytää. Se oli komea. Kaikki kylmät ruoat olivat paikoillaan,\nkauniisti lautasille ja vadeille järjestettyinä, ja \"pikkulämpimille\"\noli tilat pöydällä varattu ja niiden sijoitus tarkoin määrätty.\nAterian pääruokana oli oleva paistetut kananpojat, ja nuoret kanat\nolivat valmiiksi kynittyinä ja käppyriksi narutettuina keittiössä.\n\nHerrakutsuissa ei emännän tarvinnut lainkaan näyttäytyä vieraille.\nMaria sai siis omistaa alkuillan, minkä vieraat viettivät\ntotilasiensa ääressä, ruoanlaittohommiin. Kananpoikain paistaminen\nonnistui mainiosti, niiden pintaan tuli se kaunis kultavivahteinen\nrusketus, joka on tämän herkun luotettavimpana laatumerkkinä.\nMutta yht'äkkiä Maria säpsähti: mistä saadaan kastike? Anni ei\nsitä tiennyt. Mikä nyt neuvoksi? Tietysti ruukinpatruuna! Hänelle\noli siis toimitettava sana, että hän rientäisi apuun. Anni\nlähetettiin sisään viemään herroille uutta, kuumaa totivettä ja\nsamalla jollakin verukkeella vihjaisemaan ruukinpatruunalle rouvan\nhätäisen avunpyynnön. Ruukinpatruuna ymmärsi yskän, tuli tuulispäänä\nkeittiöön, kuuli mikä oli hätänä, kiskaisi tuossa tuokiossa takin\nyltään, irroitti kalvosimet, kääräsi paidanhihat kyynärpäihin ja\nkomensi esille kermat ja muut tarveaineet. Eikä hän pitkää aikaa\ntarvinnutkaan, ennenkuin sai ihanan vaaleankellertävän kastikkeen\nvalmiiksi.\n\n-- Nämä kananpojat ovat niin isoja, että ne täytyy paloitella, sanoi\nruukinpatruuna pukiessaan takkia ylleen. -- Mutta se on vähän vaikea\ntyö tottumattomalle. On sen vuoksi parasta, että minä teen sen\npöydässä. Mutta se edellyttää taas, että isäntä vieraitten kuullen\nminua siihen toimeen pyytää. Kun siis Karl nyt tulee -- minä annan\nhänelle vihjauksen -- katsomaan, joko vieraat saa kutsua ruokasaliin,\npitää hänen saada tässä suhteessa tarpeelliset ohjeet.\n\nHän meni. Mutta vielä ovessa hän kääntyi varoittamaan:\n\n-- Se on hyvin tärkeää... sitä ei millään saa unohtaa.\n\nKarl tuli, sai ohjeet, ja herrat kävivät pöydän ääreen. Puheensorina,\njoka kohoamistaan kohosi, kuului keittiöön, vaikk'ei sanoja\nvoinutkaan erottaa. Mutta Anni, joka tuon tuostakin pistäytyi\nruokasaliin tarjoiluasioissa, vakuutti, että tyytyväisiltä näyttivät\nherrat. Kun sitten kananpojat vietiin pöytään, ei Maria malttanut\nolla jättämättä ovea vähän raolleen. Hän painoi korvansa ovenrakoon\nja toisin vuoroin tirkisti sisään. Kaikki meni nuottien mukaan.\nPatruuna seisoi pöydän toisessa päässä ja paloitteli lintuja sillä\nvälin kuin Karl toisessa päässä pöytää kaatoi Chateau Latouria heidän\nuusiin, Tukholmasta tilattuihin punaviinilaseihinsa, jotka jo suvesta\nsaakka olivat kaapissa odottaneet tällaista tilaisuutta. Maria\nrauhoittui ja rupesi järjestelemään juustotarjotinta -- herrathan\neivät välittäneet makeasta jälkiruoasta, mutta antoivat portviinin\ntakia sitä suuremman arvon juustolle. Mutta kun Anni hetken perästä\ntuli sisältä keittiöön, keskeytti hän työnsä, sillä ovi jäi tuokioksi\nauki Annin jäljessä, ja hän kuuli tukholmalaisen tukkukauppiaan\nsanovan:\n\n-- Se minun täytyy sanoa, etten muista ikänäni syöneeni näin\nherkullista nuorta kanaa... se on suorastaan syperbiä...\n\nMarja ilostui. Hän oli kestänyt kilvoittelun. Hän tunsi rinnassaan\nsamanlaista riemua kuin oli tuntenut Vähänkyrön maantiellä silloin,\nkun hän piti kädessään lehteä, jossa oli \"Zelian päiväkirjan\" alku.\n\nMutta kun hän tuli ajatelleeksi, että tämän voiton riemu oli\nsamanlaista kuin se silloinen, nousivat kyynelet silmiin, sillä\nhänestä tuntui, että hän oli myynyt henkisen esikoisuutensa\nhernerokkaan. Ja se itketti.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKarl oli eronnut kauppaneuvoksen liikkeestä, jota hän kuusitoista\nvuotta oli uskollisesti palvellut. Hänet oli otettu Suomen\nalamaiseksi, ja hän istui omassa konttorissaan ja kävi kauppaa omaan\ntiliinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauppaneuvos oli heittäytynyt ivalliseksi kuullessaan\nkonttoripäällikkönsä eroaikeista.\n\n-- Jos alkaa tuntua siltä, että sinun laskelmasi eivät pidä\npaikkaansa, niin tule vain kysymään minulta neuvoja, kauppaneuvos oli\nsanonut. -- Katsohan, kauppamiehelle tahtoo aina tulla yllätyksiä...\n\nMutta lähtöpäivänä hän kuitenkin oli ojentanut muistoksi komean\nkultakellon, oikein kaksikuorisen ja muistokirjoituksella varustetun.\nOlipa vielä toivottanut onneakin, vaikka paksu ylähuuli olikin\nvavahdellut, kuten Karl oli huomannut sen aina tekevän, kun\nkauppaneuvos puhui toista kuin mitä ajatteli, ja sitä tapahtui harva\nse päivä. Ei Karl oikeastaan ihmetellyt, että Maria tunsi niin\nväkevää vastenmielisyyttä kauppaneuvosta kohtaan. Eiväthän häntä\nsietäneet muutkaan, vaikka tietysti kumartelivat, koska pelkäsivät\nhänen miljooniensa mahtia. Ei ollut mies poloisella ainoaa ystävää,\nja sukulaisetkin taisivat oikeastaan vain velvollisuudentunnosta\nja perinnön takia viljellä hänen tuttavuuttaan Klubissakin,\njossa kauppaneuvos toisinaan kävi, vaikk'ei hän yleensä koskaan\nkäynyt missään -- paitsi ehkä kaikkein välttämättömimmillä\nvelvollisuusvisiiteillä -- kaikki koettivat välttää joutumasta\nhänen korttipöytäänsä, kaikki muut, paitsi vanha, eläkkeellä\noleva tullinhoitaja, jonka hän reserviksi toi mukanaan. Ukko sai\nuskollisuutensa palkaksi ilmaisen tarjoilun, sillä kauppaneuvos\nmaksoi aina hänen puolestaan. Ja ukko katsoi sitäpaitsi olevansa\nkauppaneuvoksen läheisimpiä, koska hänen tyttärensä oli avioliitossa\nkauppaneuvoksen sukulaisen kanssa.\n\nJa olisipa Maria tiennyt kaikki kulkupuheet, niin sitten vasta hän\nolisikin sydämensä pohjasta hymyilevää kauppaneuvosta vihannut. Hyvä,\nettei tiennyt, sillä turhanpäitenpä vain olisi itseään ärsytellyt.\n\nMiten olikaan käynyt siihen aikaan, kun kauppaneuvoksella vielä oli\nollut puotikauppakin ja puodissa verevä ja nuori puotineiti! Aivan\nyht'äkkiä oli puotineiti kuulutettu ja mennyt naimisiin jostakin\nKiimingin puolelta kaupunkiin muuttaneen maakauppiaan kanssa.\nKiirettä siinä oli pidetty, mutta kiiminkiläinen oli ostanut talon ja\npannut pystyyn kaksi puotia, kun taas kauppaneuvos oli oman puotinsa\nlopettanut, väittäen kyllästyneensä \"nappikauppaan\" ja kehoittaen\ntervamiehiään ostamaan rihkamansa ja muut tavaransa, joita ei\nsuoraan makasiineista mitattu, sen uuden kauppiaan puodeista. Ja kun\nsitten sangen aikaiseen syntynyt esikoinen oli kasvanut ja varttunut\nmieheksi, niin oli hänessä huomattu paljon enemmän kauppaneuvoksen\nkuin äitinsä miehen näköä. Ja kuta enemmän hänelle oli ikää\nkarttunut, sitä silmiinpistävämmäksi yhdennäköisyys oli käynyt.\n\nPuhuttiinhan vielä kauppaneuvoksesta ja tullikirjurinkin rouvasta,\njolle oli tulla tupsahtanut tyttölapsi niin pian, etteivät olleet\nvielä ehtineet äidin myrttikruunun lehdet kuivua. Mutta se juttu\nsaattoi yhtä hyvin olla pelkkää panetteluakin, sillä olihan\ntyttölapsi sattumaltakin voinut tulla kauppaneuvoksen näköiseksi,\nja hyvähän olikin, ettei hän ollut tullut äitiinsä, joka oli ruma\nkasvoiltaan ja luisevan laiha ruumiiltaan. Ja olihan tullikirjuri\nsitäpaitsi saattanut saada ne rahat, joilla hän talonsa oli ostanut,\nmuiltakin kuin kauppaneuvokselta.\n\nMutta se taas oli varmaa, että salaperäisiä hommia kauppaneuvoksella\njoskus oli ollut omassa tallissaan, jonka avainta säilytettiin\nkivijalan kolossa, niin että sinne hyvinkin saattoi iltapimeällä\npuikahtaa. Eikä hän siellä tavallisten piikain kanssa ollutkaan\nkuhnaillut, sillä kun kerran tallin lattiaa oli täytynyt ruveta\nkorjaamaan, niin oli kahden irtonaisen lankun alta paljastunut\nkätköpaikka, johon oli unohtunut puoli tusinaa kultakaulaista\nsamppanjapulloa.\n\nMutta mitäpä naisjutuista! Olihan kauppaneuvos naimaton ja vaikka\ntekikin mitä tahtoi, niin itsepähän järjesteli seurauksetkin kaikkien\nasianosaisten ilmeiseksi tyytyväisyydeksi.\n\nAsiallisempaa oli se napina, jonka äänet tuon tuosta laitakaupungilta\ntunkivat kauppaneuvoksen konttoriin, kun merimiesten vaimot ja lesket\ntulivat valittamaan hätäänsä. Mies oli ollut komesrootin laivassa\npitkällä reissulla -- saattoihan olla vuosiakin kestäneellä --, oli\nollut puosuna, timperinä, konstaapelina tai tavallisena merimiehenä,\nja sillävälin oli hänen joukkonsa ollut tultava toimeen omin neuvoin.\nJa kun sitten vihdoin mies oli tullut kotiin, oli hän ollut kokonaan\npilalla -- keripukki oli syönyt ruumiin koloille ja kihti kiusannut\njäsenet niin jäykiksi, ettei enää työhön kyennyt. Ja nyt tultiin\nkomesrootilta rukoustamaan apua. Sillä hänen muonastaanhan keripukki\noli tullut, kun makasiineissa huonosti suolatut eväät olivat käyneet\ntoukkaisiksi jo ennen kuin oli kunnolleen lähtemään päästy, ja siellä\nmerellähän oli kihtikin tullut, niin että tuskinpa vain olisi liikaa,\njos talo antaisi avustusta vähäiseksi vahingonkorvaukseksi... Ei\ntietysti kauppaneuvos puheilleenkaan päästänyt -- konttorista vain\npyörrytettiin akat takaisin sillä sanomalla, että pennilleen oli\npalkat maksettu. Mutta Kakaravaaran ja Limingan tullin pienistä\nhökkeleistä kuuluivat sadatukset keskikaupungille asti. Huudettiin,\nettä huonoa oli ollut hoito laivoilla: suolivyötä vain olivat\nsaaneet miehet kiristää, vaikka jokainen reissu oli tuottanut kultaa\nkukkurakaupalla komesrootille. Ei ollut tosin kapteeneillakaan ollut\nhelpot päivät, kun miehistö oli kiukustunut. Minkä he olivat tehneet?\nMistä olivat ottaneet parempaa ruokaa pilaantuneen sijaan? Eivätkähän\nhe laivanvarustajan nälkäpalkkoja olleet voineet omastakaan\nkukkarostaan parantaa. Ei ollut siinä auttanut muu kuin rautaisen\nkova komento. Ihmekö, että sitten kotiin tultaessa kapteeneja\njuhlittiin ja kaikella komeudella syötettiin ja juotettiin! Ja se\nlisäsi Kakaravaaran ja Limingan tullin katkeruutta.\n\nMutta vähätpä välitti kauppaneuvos napinasta. Purjelaivojen aika oli\nollutta ja mennyttä, eikä laivanvarustaja enää kauankaan tarvinnut\nmerimiehiä; hän myi aluksen toisen jälkeen, koetti päästä niistä\nminkä kerkisi. Ei ollutkaan enää jäljellä kuin jokunen, ja pian\nkai häviäisi viimeinenkin. Kapteenit hakeutuivat maamyyriksi, ei\nvain kauppaneuvoksen laivoja kuljettaneet, vaan muutkin -- olihan\nyksin laulujen ikuistama \"Toivon\" herra, joka oli kiertänyt kaikki\nmaailmanmeret ja tuonut Intiasta tuliaisina epäjumalankuviakin,\nantautunut kauppiaaksi, ja aikoja sitten oli Kenkä-Iikkakin\nlaivankannet jättänyt ja perustettuaan maan ensimmäisen kenkätehtaan\nasettunut myötyriksi maihin. Mutta Kenkä-Iikka oli puhunut suunsa\npuhtaaksi kauppaneuvokselle, kun oli lopputilinsä ottanut: ei\nollut sanojaan säästänyt eikä säästänyt edelleenkään, jos milloin\ntuli näistä asioista puhe. Toiset kapteenit olivat taas menneet\nhöyrylaivoihin ja kuljettivat vuorolaivoja Pohjan- ja Suomenlahden\nrannikoilla sekä Itämerellä.\n\nTaisi kauppaneuvos haamistella tervakaupan pienentymistä\nnykyisestään, koska vuosi vuodelta yhä vain tuntui suurempaa huomiota\nsahattuun puutavaraan kiinnittävän. Sen vientimahdollisuudethan\nolivatkin rajattomat, ja metsää sai halvalla, kun oli lyödä rahaa\npöytään, ja sahat olivat käynnissä yötä päivää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mahtui sitä toki vielä tervaakin maailmaan. Karl oli jo saanut\nedullisia vientisopimuksia lukkoon, ja ennen kesää tuli varmasti\nvielä uusia. Ja tervaa hänelle oli tulossa. Sillä kun olivat\ntalvimarkkinain aikana ylimaalaiset tulleet resloineen, niin olipa\nuuden kauppiaan pihalle kertynyt aimoinen joukko. Makasiineista oli\nannettu suolat ja jauhot, ja olihan jo talossa oikea puotikin, josta\noli saanut kahvin ja sokerin, \"puoleks' kumpaakin\", Venäjän lehdet,\ntehtaan langat, navettalyhdyt, \"kellonlingat\" ja mitä vain oli\ntarvinnut itselleen ja talouteen. Olipa vielä tuliaisiakin kotiväelle\nannettu: emännälle \"liansietävät\" ruskeakukkaiset kahvikupit ja\nkakaroille \"kompiaisia\". Hyvin siinä talossa oli kohdeltu. Kun\nkonttorissa oli sovittu tervoista ja puumerkki paperiin piirretty,\nniin iso konjakkiryyppy ja sikari oli harjakaisiksi tarjottu, ja\npirtin puolellakin oli vielä kahvitettu. Paremman oli hinnankin uusi\nkauppias maksanut talvituomisista kuin toiset. Kehuivat porontaljojen\ntuojat, että ylöspäin oli summia pyöristelty, ja kesän tervoista oli\nluvattu enemmän kuin oli uskallettu odottaa.\n\nKarl istui tai, milloin istumiseen väsyi, seisoi korkean\nkonttoripulpettinsa ääressä aamusta iltaan, istui kauan senkin\njälkeen kuin konttoristi Jurva oli mennyt kotiinsa, vieläpä toisinaan\nniinkin kauan, että puotineiti aikoja sitten oli sulkenut kaupan oven\nja ikkunaluukut, vaikka puotia pidettiin auki usein sivu yhdeksänkin.\nMonesti tuli Maria hänen luokseen konttoriin ja kiipesi konttoristin\ntuolille vastapäätä miestään. Siinä he sitten yhdessä rakentelivat\npilvilinnoja -- joskus huimaavankin korkeita, sillä alku näytti niin\nlupaavalta, ettei rakennusaineista ollut puutetta.\n\nMaria seurasi miehensä edesottamuksia todellisella ja hartaalla\nmielenkiinnolla. Niitä kyyneliä, jotka keittiön pöydän ääressä\nolivat nousseet hänen silmiinsä sinä iltana, jona heillä oli\nollut ensimmäiset vieraspidot, ei hän sen jälkeen koskaan ollut\npäästänyt valloilleen, vaan oli tukahduttanut itkun heti alkuun.\nEikä sitä itkua oikeastaan enää tarvinnut kauan tukahduttaa.\nSillä niin täydellisellä antaumuksella hän oli uuteen asemaansa\nmukautunut, että sen määräämät elämänmuodot ja sen viitoittamat\nharrastukset jo tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Hänelle oli\nselvinnyt, että näissäkin puitteissa avautui elämäntehtävä, jonka\nsuorittamisessa kannatti uhrata panokseksi koko 'minänsä'. Ja kun\ntämä ajatus oli kiteytynyt vakaumukseksi, oli hän impulsiivisen\nolemuksensa hehkuvalla innostuksella ja aktiivisen toimintahalunsa\ntarmolla ryhtynyt hoitamaan taloutta, joka sen jälkeen kuin\nruokasalin pöydän ympärille isäntäväen ateriakumppaneiksi olivat\ntulleet konttoristi ja puotineiti ja kyökin pöydässä söivät renki\nja pirtin emännöitsijä, oli laajentunut moninkertaiseksi. Mutta\nsitäpaitsi hän seurasi miehensäkin askareita ja pysytteli, minkä\nosasi, suurten konttorikirjojen numeroiden tasalla. Ei hän silti\nkuitenkaan ollut jättänyt entisiäkään harrastuksiaan; hän seurasi\naikaansa ja maailmantapahtumia, luki paljon, panipa toisinaan\najatuksiaan ja tunnelmiaan paperillekin. Mutta hänen suhtautumisensa\ntällaisiin harrastuksiin oli muuttunut. Hän oli loitonnut niistä\nsillä tavalla, etteivät ne enää täyttäneet elämän näyttämön etualaa,\nkuten ennen olivat täyttäneet, vaan olivat siirtyneet sen taustaksi.\nEtualalla oli nyt reaalinen elämä, arkisempi, aineellisempi,\narvoiltaan matalampi -- sen hän kyllä tunnusti itselleen ja sanoi\nmiehelleenkin --, mutta toiselta puolen jännittävämpi ja jollakin\ntavoin hänen mielestään vaativampikin. Ja tämä uusi elämä tyydytti\nhäntä päivä päivältä yhä täydellisemmin. Hän tunsi saavuttaneensa\n-- tai ainakin alkavansa saavuttaa -- sen sisäisen tasapainotilan,\njonka hän vaistosi tyytyväisyyden edellytykseksi. Kun Karl sulki\nsuuret kirjansa konttorissa, kietaisi hellästi käsivartensa\nhänen vyötärölleen ja talutti hänet makuuhuoneeseen, oli hänen\nonnentunteensa ehyt ja suuri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sitten kesä.\n\nJa uuden kauppiaan talossa oli kaikki valmiina tervamiesten\nvastaanottoon. Vaahtoavaa, ruskeata sahtia oli pantu \"alaköökissä\",\npirtti oli kunnostettu majapaikaksi kymmenille matkamiehille, puodin\nja makasiinien varastot oli täydennetty.\n\nJo ennen juhannusta alkoivat ensimmäiset tervantuojat saapua. He\ntulivat tervahovista papereineen, saivat tilinsä, tekivät uudet\nsopimukset, saivat konttorissa ryyppynsä ja tupakkansa, kuten\ntapa vaati, ja olivat tyytyväisiä. Mutta puodista annettiin vielä\njokaiselle mukana olevalle naiselle -- ja melkein jokaisessa\nvenheessähän oli soutajana tervantuojan tytär taikka joku muu\nläheinen naissukulainen, jolle kaupunkimatka merkitsi elämystä --\nkorea karttuunihuivi.\n\nJuhannusaaton illaksi olivat Karl ja Maria kutsutut Latokartanoon,\nKempeleen maantien varrella olevaan pieneen maalaistaloon, jonka\neräs heidän tuttavansa tervaporvari oli rakentanut kesähuvilaksi\nperheelleen. Mistä lieneekään johtunut, että Karl oli mennyt sinne\naikaisemmin -- taisi olla joitakin liikeasioita pohdittavana talon\nisännän kanssa --, ja Marian oli määrä lähteä vähän myöhemmin. Mutta\nsiitä lähdöstä ei tullutkaan mitään.\n\nSillä juuri kun Maria oli pukeutunut ja hevonen jo odotti kuistin\nedessä, pöllähti piha täyteen tervamiehiä. Vuokkilaiset -- koko\nkyläkunta -- olivat osuneet saapumaan juhannusaattona, ja saatuaan\ntynnyrinsä nostetuiksi tervahovin möljälle, jossa eivät räkäritkään\njuhlan johdosta olleet työssä, olivat he soutaneet tyhjät venheensä\nkaupungin rantaan ja tulivat nyt viettämään aattoa kauppiaansa taloon.\n\nMaria tiesi, kuinka pitkä ja vaivalloinen matka tulijoilla oli\ntakanaan. Olisi tuntunut perin tylyltä, ellei heidän hauskuudekseen\ntalon puolesta mitään olisi tehty, etenkin kun he nyt toivat\nensimmäistä kertaa tervansa uudelle kauppiaalle. Ja niin Maria meni\nantamaan käskyn rengille ajaa heti yksin latokartanoon:\n\n-- Pekka sanoo herralle, että minä en nyt voikaan tulla, mutta että\nhän vain jää sinne aivan rauhassa. Pekka sanoo, että herra voi\nolla ihan huoletta ja että minä tulen täällä kotona hyvin toimeen\nvuokkilaisten kanssa.\n\nPekka lähti yksin ajamaan keinuvia Turun kiesejään. Ja Maria rupesi\nAnnin kanssa puuhaamaan kestitystä vieraille.\n\nPihalle katettiin pitkä pöytä, ja kaikki talon kahvipannut pantiin\ntulelle. Kuistin portaille tuotiin soittolaatikko, ja pian alkoivat\nsävelet soida. Eikä aikaakaan, niin jopa pyörähtelivät ylimaalaiset\niloisessa valssissa piikkisen metallilevyn soittolaatikosta\nloihtimien Tonavan aaltojen mukaan. Kun sitten kiiltävät kuparipannut\nkannettiin pöytään ja höyryävä kahvi täytti reunustan pitkän\nkuppirivin, nousi ilo ylimmilleen ja juhla alkoi tuntua juhlalta.\nSe tuntui siltä Mariastakin. Hän nautti korpikansan välittömän\nlapsellisesta ilosta, joka kuvastui silmien loisteessa, naurun\nremahduksissa, sanasutkauksissa. Kuinka vähän he vaativatkaan ilonsa\nvirikkeeksi, ja kuinka pian he unohtivatkaan pitkän ja vaiherikkaan\nmatkansa voimia kuluttavat vaivat! Eivätkä he lainkaan arastelleet\n-- luontevasti he liikkuivat aivan kuin olisivat kotitanhuviaan\ntallustelleet.\n\nMaria tiesi, että Vuokki oli kaukana, jossakin siellä Vienan Karjalan\nrajaseuduilla. Ja tiesi hän senkin, että kapeita vedenuomia pitkin\noli tervat kevättulvan aikana saatettu väljemmän veden varrelle,\njosta vasta tulvan alennuttua, kun aalto suurella joella oli\nasettunut, uskallettiin kaupunkimatkalle lähteä. Niin olivat sitten\nvuokkilaisetkin laskuajan alussa yhtenä seurueena peräkunniltaan\nliikkeelle lähteneet. Parikymmentä tynnyriä oli ladottu venheen\npohjalle, kaksi rinnan, ja niiden päälle vielä moniaita puoliskoita.\nPerämies, tottunut koskenkulkuun, oli tarkastanut, että kaikki oli\nkunnossa, soutajat, nuorempaa väkeä, olivat asettuneet paikoilleen,\nja virran uomaan oli venhe työnnetty. Pitkänä venhejonona oli\njoukolla kuljettu, samoilla tulilla oli keitetty ja syöty, samoilla\nnuotioilla nukuttu. Maria katseli vieraitaan. Oli siinä vanhempia ja\nnuorempia miehiä, oli vaimoja ja tyttäriä. Mutta vanhemmat olivat\nmelkein lapsellisempia kuin nuoret, jotka olivat jollakin tavalla\nvarhaisvakavia ilossaankin.\n\nJa taas pantiin soittolaatikko soimaan, ja taas tanner tömisi\ntanssivien kömpelöitten askelten alla.\n\nMutta olivatpa muutamat ylimaan miehet sillä välin pistäytyneet\napteekissa ja tulivat nyt joukkoon tuomisineen. Taskuista vedettiin\nesiin pulloja, joissa oli koreanpunaista limonaadia, ja pullonsuusta\nsitä juotiin. Makeaa se oli, mutta pistävää hiilihappoa luultiin\nväkeväksi, ja pian kuvittelivat varsinkin ensikertalaiset juoman\nmenevän päähän. Siitä tanssi terästyi ja puheet ja naurut kävivät\näänekkäämmiksi. Maria ajatteli, että hyväpä toki oli, kun viinapuoti\njuhlan takia oli kiinni. Sillä hän huomasi muutamien vanhempien\nmiesten tuoksuavan eetteriltä ja arvasi, että oli apteekista sentään\nostettu limonaadin terästykseksi vähän \"Hokmanniakin\".\n\nKesken kaiken ilmestyi pihalle kuljeksiva harpunsoittaja, hento,\nhienorakenteinen nainen, joka istahti kuistin rappusille ja alkoi\nviritellä soitintaan, joka ylimaalaisille oli outo ja ennen\nnäkemätön. Uteliaina he kokoontuivat soittajan ympärille. Heittipä\njoku hänelle kysymyksenkin, mutta hän ei ymmärtänyt heidän kieltään,\nsillä hän oli ruotsalainen. Mutta kun hän hienoilla, valkoisilla\nsormillaan alkoi näppäillä harpun kieliä ja kuulijat alkoivat erottaa\nkaihoisan kansanlaulun sävelen, kuuntelivat he soittoa hiljaa ja\ntarkkaavasti. Herkkää oli ylimaan kansa. Huomasipa Maria kyynelenkin\nkihoavan jonkun silmäkulmaan. Mutta tuskin soittaja oli kansanlaulun\njälkeen ehtinyt kunnolla aloittaa iloista polskaa, niin jo ailahti\ntunnelma kuulijakunnassa aivan vastakkaiseksi. Iloiset hoilotukset\nalkoivat säestää soittoa ja ennen pitkää pistettiin taas tanssiksi\npihamaan mukulakivillä. Soittaja katseli suurin silmin outoa ja\nremuisaa menoa ja kääntyi Marian puoleen kysymyksellä:\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta onko tämä talo kapakka?\n\nMaria vastasi hymähtäen:\n\n-- Jokin sen tapainen talo tämä on... Mitäpä hän muutakaan olisi\nsanonut, sillä pitkät selityksethän olisi asia vaatinut, ennenkuin\nmuukalainen olisi voinut sen käsittää.\n\nEnnenkuin soittaja lähti, koottiin hänelle kolehti, ja miehestä\nmieheen kiertävään huopahattuun kertyi 10- ja 5-pennisiä niin\nrunsaasti, että soittaja vielä portilla kääntyi nöyrästi niiaamaan.\n\nNiin kuluivat kulumistaan juhannusaaton hohtavan valkeat iltatunnit\nuuden kauppiaan pihalla. Mutta vähitellen valtasi väsymys\nmatkamiehet. Toinen toisensa jälkeen he laittautuivat levolle\npirttiin, pirtin porstuaan, vieläpä pihamakasiinien portaillekin.\n\nKun Karl tuli kotiin Latokartanosta, vallitsi talossa täydellinen\nrauha. Kosken kohinan laulu kuului vain hiljaisuuden halki.\n\n-- Onko sinulla ollut hauskaa? kysyi Maria mieheltään.\n\n-- On. Oli vain ikävä, kun et sinä tullut sinne...\n\n-- Tiedätkö, minulla on varmasti ollut tänä iltana paljon hauskempaa\ntäällä kotona kuin sinulla siellä kylässä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tämä tapahtui, oli ruukinpatruuna jo muuttanut pois talosta,\nsillä puotia varten oli tarvittu ne huoneet, joissa hän oli ollut\nvuokralaisena. Sitäpaitsi hän aikoi kohtapuoleen jättää koko\nOulunkin, jossa häntä eräät piirit katselivat varsin karsaasti.\n\nOli nimittäin sattunut muudan pieni välikohtaus, joka oli asettanut\nsahaliikettä harjoittavat porvarit rintamaan ruukinpatruunaa vastaan.\n\nNäin oli tapahtunut:\n\nEräänä päivänä oli ruukinpatruuna, joka teetti itselleen joitakin\nkaappeja ja mitä lieneekään teettänyt, tilannut sahalta muutaman\ntusinan lautoja. Ne olivatkin tulleet, mutta laskua niistä ei ollut\nlähetetty. Kun ruukinpatruuna sitten oli mennyt konttoriin kysymään,\nmiks'ei häntä ollut laudoista veloitettu, oli siellä vastattu:\n\n-- Emme me nyt viitsi lähettää patruunalle laskua mokomasta\npikkuasiasta... Laudat saavat olla ystävyyden kauppaa, koska\nmeidänkin tukkimme niin monena kesänä ovat viruneet patruunan\nrannoilla.\n\nKonttoristi oli hymyillyt hyvin rakastettavasta mutta ruukinpatruuna\noli höristänyt korviaan. Putipuhtaana miehenä hän oli kaupunkiin\ntullut -- rautaruukki oli vienyt koko hänen omaisuutensa -- eikä\ntoimeentulo satunnaisten pikkutehtävien varassa ollut helppoa\nmiehelle, joka oli tottunut suurelliseen elämään.\n\nJa niin olivat konttoristin avomieliset sanat yht'äkkiä aukaisseet\nnäköalan ansiomahdollisuuteen. Tukithan olivat todellakin viruneet\nhänen rannoillaan, eikä korvauksesta koskaan ollut puhettakaan ollut.\nMutta nyt otettiin asia puheeksi. Patruuna kääntyi lakimiesten\npuoleen, ja rantavuokran saanti menneiltä vuosilta oli selvä asia.\nOikeusjuttuhan siitä tuli. Mutta ei auttanut sahanherrain vastaan\nvikuroiminen. Ruukinpatruunalle tuomittiin maksettavaksi niin suuri\nkorvaus, että hänestä taas tuli varakas mies.\n\nMutta Oulussa hän ei tietenkään sen jälkeen enää voinut viihtyä. Hän\noli astunut mahtavien varpaille, ja varpaat olivat hellät.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKesäkuun 30 päivä vuonna 1881 oli paahtavan helteinen.\n\nMaria oli ollut aikaisesta aamusta liikkeellä. Hänellä oli työtä ja\ntouhua tavallista enemmän. Talossa oli tervamiehiä, ja herrasväellä\noli pitkämatkainen vieras. Vieras oli Hanna-serkun mies, turkulainen\nhovioikeuden herra, joka oli vartavasten saapunut niihin suuriin\njuhlallisuuksiin, joilla kaupunki oli valmistautunut viettämään\nrunoilija Franzénin muistopatsaan paljastamista. Kun juhlallisuudet\nalkoivat jo puolilta päivin, oli emännän oltava varhain toimissaan.\nJa aamiaispöytään oli tultava juhlapuvussa, joka oli määrätty patsaan\npaljastamistilaisuuteen. Mutta Karl ei joutanut tulemaan edes\nruokapöytään, sillä konttori oli täynnä ylimaalaisia, joiden kanssa\nhänen täytyi asiat selvittää, ennenkuin pääsi vetämään hännystakkia\nylleen.\n\nTuomari ja Maria istuivat siis kahden pöydässä, edellinen frakissa,\njälkimmäinen jäykässä, korkeakaulaisessa ja pitkähihaisessa\ntaftileningissä. Aamiainen oli hieno, ja pöytä oli kauniisti katettu\n-- tahtoihan emäntä toki näyttää rakkaalle vieraalleen, mihin hän\nkykeni.\n\n-- Kyllä näkyy Oulun maine maan ensimmäisenä ruokakaupunkina olevan\nhyvin perusteltu, virkahti tuomari hymähtäen ottaessaan lautaselleen\ntoisen läpikuultavan viipaleen tuoreuttaan hohtavaa, herkullista\nlohta. -- Ja minun täytyy tunnustaa, että sinusta, pöytäsi antimien\nmukaan asiaa arvostellen, on tullut aivan täysiverinen oululainen.\n\nMariaa kiitos mairitteli, vaikk'ei hän sitä ollut huomaavinaankaan,\nvaan käänsi puheen toisille tolille:\n\n-- Mutta sanohan, hyvä serkku, saitko sinä lainkaan unta tässä meidän\nvalossamme?\n\n-- Rehellisesti sanoen en nukkunut viime yönä juuri nimeksikään... en\nkai malttanut... sillä valo oli ihmeellistä.\n\n-- Hyvänen aika, ensi yöksi meidän täytyy ripustaa peite ikkunan\neteen. Miten en tullutkaan sitä eilisiltana ajatelleeksi! Sinun\ntäytyy antaa minulle anteeksi ajattelemattomuuteni.\n\nTuomari naurahti:\n\n-- Älä siitä ole huolissasi... olihan minunkin kerran saatava viettää\n\"yötöntä yötä\". Ja tiedätkö, kyllä sen takia kannatti uhrata muutaman\ntunnin uni.\n\n-- Me olemme siihen niin tottuneet, ettemme huomaa siinä mitään outoa.\n\n-- Niinpä niin, naurahteli edelleenkin tuomari. -- Valo ja lohi ovat\nteille tietysti aivan arkisia asioita. Niin vakuutti minulle tänä\naamuna Kivekäskin, jota pistäysin tapaamaan.\n\nMaria meni totiseksi kuullessaan tuon nimen, ja hänen vieraansa pani\nsen merkille:\n\n-- Kai sinä tunnet Kivekkään?\n\n-- Tunnen kyllä, ehätti Maria vastaamaan. -- Olen tavannut hänet ja\nhänen rouvansa Rosendalilla...\n\n-- Mitä pidät hänestä?\n\n-- Minusta he molemmat ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä.\n\n-- Suurenmoisia! huudahti tuomari.\n\nMaria kävi vakavaksi ja sanoi ikäänkuin vähän arastellen ja\nhiljentämällä ääntään:\n\n-- Mutta... täällä ei heistä yleensä pidetä. Saattaapa sanoa, että\nmaisteri Kivekäs on vihatuin mies tässä kaupungissa...\n\nVieras innostui:\n\n-- Tietysti. Kuinka muuten! Vihattu niissä piireissä, joita vastaan\nhän taistelee. Katsohan, he pelkäävät häntä, ja siihen heillä onkin\nsyytä.\n\nTuomari, Yrjö-Koskisen läheinen sukulainen ja innokas fennomaani,\nihaili tietysti vilpittömästi sitä herätystyötä, jota K. F.\nKivekäs perustamassaan Kaiku-lehdessä muutaman vuoden ajan\noli harjoittanut ja joka jo alkoi kantaa hedelmiä. Mutta yhtä\nluonnollista oli myöskin, että mieleltään ja kieleltään ruotsalainen\nporvaristo vihasi tätä taistelevan suomalaisuuden herättäjää, joka\noli asettunut hyökkäysasenteeseen sitä vastaan ja vaatiessaan\nsuomalaiselle kansallisuudelle isäntävaltaa maassa kääntyi nimenomaan\nmaalaisväestön puoleen teroittaen sen mieliin, ettei sillä ollut\nyksinomaan velvollisuuksia vaan myöskin oikeuksia. Huutavan ääni\nkantoi jo pitkälle ylimaan korpiin, ja porvaristo aavisti, että\nkansallisen ja yhteiskunnallisen itsetunnon herääminen uhkasi\nvarsin vakavasti sen valta-asemaa. Täytyipä sen mielenkarvaudekseen\ntunnustaa, että suomalaisuutta ajava piiri, johon aluksi oli kuulunut\netupäässä vain muutamia Suomalaisen Yksityislyseon opettajia, vuosi\nvuodelta oli kasvanut. Siihenhän oli liittynyt lasaretinlääkärikin,\nvieläpä lääninhallituksen virkamiehiä ja pappeja. Ja niin oli\ntäytynyt tämänkin päivän juhlallisuuksissa myöntää suomalaisille pari\nsananvuoroa -- vaikka tätä myönnytystä tosin selitettiin sillä, että\njuhlille oli kutsuttu maalaiskuntien edustajina isäntiä, jotka olivat\nummikoita. Mutta joka tapauksessa se huolestuneisuus fennomaanien\nkasvavan vaikutuksen johdosta, jolle jo pormestari kauppaneuvoksen\njoulupäivällisillä pari vuotta sitten oli antanut ilmauksen, ei\nsuinkaan ollut aiheeton.\n\n-- K. F. Kivekäs on minun vakaumukseni mukaan mies, jonka elämäntyön\nmerkitys tunnustetaan ja muistetaan vielä sittenkin, kun hänen\nvastustajansa nimiä ei lueta muualta kuin komeista hautapatsaista,\nsanoi tuomari. -- Ne aatteet, joita hän ajaa, ovat tulevaisuuden\naatteita.\n\nNyt tuli Karl sisään. Hän oli saanut hännystakin ylleen ja kiiruhti\nhät'hätää haukkaamaan vähän voileipää.\n\n-- Siellä on kuumat paikat, virkahti hän. -- Helteessä ei ole hauska\nseisoa tuntikaupalla mustiin puettuna ja silinteri päässä, ja puut\npuistossa ovat vielä niin pienet, ettei varjoa ole ensinkään.\n\nTuossa tuokiossa olikin herrojen lähdettävä, sillä klo 11,15 oli\nvirkakuntien, korporatioiden, porvariston ja kutsuttujen herrojen\noltava Raatihuoneella, josta juhlakulkueen klo 11,55 oli määrä lähteä\nliikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvissä ajoin ennen kahtatoista Mariakin tuli juhlapaikalle,\njossa toimeliaat airueet -- heidän joukossaan Vihtori-velikin\n-- osoittelivat tulijoille paikkoja. Maria istui pian \"naisten\nlehterillä\" vastapäätä lyseota ja tarkkaili juhlahumua ympärillään.\nTuo pieni puistikkoaukea kirkon edessä tarjosi kauniin näyn.\nKuusenhavuköynnökset kiertelivät salkojen välejä, joiden päissä\nliput ja koreat viirit riippuivat hauskoina väriläikkinä. Arkkitehti\nLüchou, jonka huolena koristelutyö oli ollut, oli saanut ihmeitä\naikaan, mutta niinpä olikin köynnöksiä sidottu viikon ajan, ja\nlaivanvarustajain makasiineista oli merkkilippuja ollut saatavissa.\nOlisi vain saanut olla sen verran tuulenhenkeä, että liput olisivat\nlevittäytyneet. Mutta hyvä näinkin! Nyt alkoivat ne kutsuvieraat,\njotka eivät ottaneet osaa juhlakulkueeseen, asettua paikoilleen\nomalle lehterilleen. Etupenkillä istui maaherra, ja hänen vierellään\njuhlapuhujat: professori Leo Mechelin ja rehtori Dahlström, mutta\nuseimmat penkit olivat tyhjinä ja odottivat juhlakulkueen jäseniä.\nMusiikkilavalla, jonka kahden puolen vapaaehtoisen palokunnan\nmiehet, hohtavan valkoisissa paitapuseroissa ja kiiltävät kypärät\npäässä, seisoivat suorissa riveissä, välkkyivät messinkitorvet,\nja soittajiensa edessä seisoi johtaja valmiina kohottamaan\ntahtipuikkonsa. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa. Tuskin\noli viimeinen kirkontornin kimeän teräskolmion kahdestatoista\nkilahtelusta kajahtanut, niin alkoi jo juhlakulkueen alkupää näkyä.\nEnsimmäisenä marssi juhlamenojen ohjaaja, pitkä, komeavartaloinen\nluutnantti Carlsson, sitten tulivat ylioppilaat ja lyseoitten\nkolmen ylimmän luokan oppilaat. Ja heti kun juhlamenojenohjaaja\nilmestyi näkyviin, kajahtivat juhlamarssin sävelet ilmoille.\nOpiskelevan nuorison jäljessä tulivat kaupunginvaltuusmiehet,\nmaistraatin ja raastuvanoikeuden jäsenet, papisto, koulunopettajat\nja sanomalehtimiehet, kutsuvieraat, lääninhallituksen virkamiehet,\nsotilashenkilöt ja muut viranomaiset, kauppiaskunta, laivanpäälliköt\nja kipparit sekä käsityöläiset ja tehdasliikkeenharjoittajat.\nKaikkien niiden ryhmien edessä, joilla oli omat standaarit,\nkulkivat juhlalliset lipunkantajat, ja valtuusmiesten edessä\nkannettiin kaupungin lippuja. Nyt tuli airueille kiire;\njuhlamenojen ohjaajan määräysten mukaan järjestivät he kulkueeseen\nosaaottaneet paikoilleen. Mustat silinterit kiilsivät paahtavassa\npäivänpaisteessa, airueiden olkavarsinauhoja vilahteli kaikkialla\nhännystakkisten rivistöjen lomissa. Ylioppilaista muodostettu\nkunniavartiosto asettui molemmin puolin peitettyä patsasta ja\nvapaaehtoisen palokunnan valkopaitaiset rivit molemmin puolin\nsoittolavaa. Kun sitten vähitellen kaikki oli saatu järjestykseen,\nastui fanfaarien kaikuessa puhujalavalle pitkänä ja komeana Leo\nMechelin, otti kiiltävän hatun päästään ja aloitti sointuvalla,\nkantavalla äänellä muotokauniin ruotsinkielisen juhlapuheensa. Sen\npäätyttyä lausuttiin Zachris Topeliuksen juhlaruno, joka myöskin\npainettuna jaettiin yleisölle. Sitten vedettiin patsasta verhonnut\npeite alas. Ihmiset paljastivat päänsä, lehtereillä istujat nousivat\nseisomaan, kunnianlaukaukset kajahtivat hurraa-huutojen säestäminä,\nja sitten laulettiin Maamme. Mutta taas puhalsivat soittajat\nmerkkitoitotuksen, ja suomalaisen yksityislyseon ruotsinmielinen\nrehtori nousi puhujalavalle. Kun hän oli sanottavansa suomeksi\nsanonut, viritti soittokunta \"Eläköön armias, rakkahin ruhtinas\",\nsitä yhtyi laulamaan yleisökin, jolle marsalkat jakoivat tämän\nFranzenin ainoan suomenkielisen runon painettuja tekstejä. Laulun\nloputtua astui esiin toimikunnan puheenjohtaja, laamanni K. Hildén,\nja jätti äsken paljastetun runoilijapatsaan Oulun kaupungille, jonka\nedustaja sen kaupungin nimissä vastaanotti. Kun vielä oli laulettu\nSavolaisen laulu ja \"Stå stark, du ljusets riddarvakt\", kajahdutti\nsoittokunta loppumarssin, jonka sävelten kaikuessa juhlayleisö alkoi\nhajaantua.\n\nMaria, Karl ja heidän vieraansa tapasivat toisensa juhlapaikan\nkirkonpuoleisen portin luona, josta he kolmisin lähtivät kotiin\nlepäämään. Maria olikin lopen väsynyt. Pitkän ohjelman suoritus oli\nkestänyt kauan, ja kaiken aikaa aurinko oli helottanut täydeltä\nterältä.\n\nIllalla oli suuret juhlapäivälliset Seurahuoneessa. Karl ja Maria\neivät alkuaan olleet aikoneet ottaa niihin osaa, ja siksi ei Maria\nollut tilannut itselleen uutta juhlaleninkiä, kuten olivat tehneet\nkaikki muut porvarisrouvat. Hänen täytyi siis mennä tilaisuuteen\nvanhassa leningissä -- samassa, jossa hän oli ollut kauppaneuvoksen\njoulupäivällisillä --, sillä vieraan vuoksi ei sopinut olla\nmenemättä. Kun Maria yritti pukea leninkiä ylleen, huomasi hän\nkauhukseen, etteivät sen hakaset ja napit yltäneetkään kiinni.\nHän oli porvarisrouvaksi tultuaan alkanut lihoa, \"komistua\",\nkuten Oulussa sanottiin, ja vartalo oli jo menettänyt tyttömäistä\nvetreyttään. Mikä neuvoksi? Täytyi lähettää Anni kiireellä hakemaan\nnaapurin rouvaa avuksi. Ja yhteisin voimin kureliiviä kiristämällä\nja leninkiä pingottamalla saatiin vihdoin hakaset tarttumaan. Mutta\nMaria tunsi olonsa tukalaksi, kahleet ahdistivat: \"planshetit\"\npuristivat ja \"kalanluut\" painoivat. Hänestä tuntui aivan\nmahdottomalta kestää monta tuntia tällaisessa puristuksessa, mutta\nyrittää täytyi.\n\nJuhlapäivälliset olivat upeat. Seurahuoneen suojat olivat tulvillaan\nväkeä. Tukahduttava kuumuus vallitsi juhlahuoneistossa. Ja Maria\nkärsi tuskia ahtaan leninkinsä kahleissa. Ei hän uskaltanut syödä\neikä juoda, tuskin edes liikahtaa tuolillaan. Joka hetki hän pelkäsi\npyörtyvänsä, tukehtuvansa, ja yksi ainoa ajatus täytti hänen\ntuskaisen mielensä: kun tämä pian loppuisi!\n\nMutta ateria ei loppunut, sitä kesti myöhäiseen iltaan. Ruokalajeja\noli lukemattomia, ja puheitten sarja oli pitkä. Eihän Maria\njaksanut kuunnella, mitä sanottiin. Puhujain sanat soivat vain\nepämääräisenä huminana hänen korvissaan. Hänen piti keskittää koko\ntarmonsa ja tahdonvoimansa pakottaakseen itsensä pysymään pystyssä.\n\"Minä en saa pyörtyä, en saa, en saa, en saa...\", hän toisteli\nitsekseen ajatuksissaan, \"sillä jos pyörryn ratkeaa leninki\". Mutta\nkun lasaretinlääkäri nousi puhumaan sointuvalla ja huolitellun\nkauniilla suomen kielellä, alkoi Maria kuunnella. Oikeastaan hänen\ntarkkaavaisuutensa herääminen aluksi johtui uteliaisuudesta, sillä\nMaria tunsi tohtorin ja tiesi, että hän änkytti, vieläpä verraten\npahastikin, ja nyt häntä huvitti todeta, kuinka mies suoriutuisi\npuheenpidosta. Mutta ihme ja kumma! Puhetta pitäessään tohtori puhui\naivan sujuvasti, ei toistanut ainoaakaan tavua. Ja kuinka kaunis\nhänen puheensa olikaan! Lähtien Runebergin kesäkuvauksesta Heinäkuun\nviidennessä päivässä viittasi hän runon korkeaan isänmaallisuuteen\nja sovitti sen nyt vietettyyn kesäisen kirkkaaseen juhlaan. Maria\nkatseli puhujaa ihmeissään. Tohtori kasvoi hänen silmissään -- eikö\nhänen katseensa saanut kiiltoa, eikö hänen äänensä värähdellyt\ninnoituksen paineesta? Tuo mies oli varmaan muutakin kuin lääkäri\n-- hänellä täytyi olla herkkä mieli ja lämmin sydän. Puhe sai\nosakseen vilkkaat suosionosoitukset, varsinkin läänin maalaiskuntain\nsupisuomalaisten edustajien taholta tulivat taputukset voimakkaina.\nMaria ei uskaltanut kohottaa käsivarsiaan taputukseen, mutta hän\najatteli itsekseen: \"Jos minä milloin lääkäriä tarvitsen, niin tuon\nmiehen puoleen käännyn.\"\n\nVihdoinkin loppui juhla-ateria. Ja heti kun pöydästä voitiin nousta,\nlähtivät Karl ja Maria vieraineen kotiin.\n\n-- Siellä oli vähän liian paljon puheita, naurahteli Karl heidän\nastuessaan kadulle. -- Minua alkoi jo haukotuttaa.\n\n-- Mutta tohtorin puhe oli mainio, virkahti Maria.\n\nJa heidän vieraansa sanoi:\n\n-- Se oli ehdottomasti paras kaikista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tehtiin vielä laivamatka merelle, ja sen jälkeen\noli aamiaispäivälliset Toppilassa, tervahovin takana olevassa\nulkoravintolassa, Bellevue'ssä, jota yleisemmin kuitenkin Pellepyyksi\nsanottiin. Mutta matkamiehellä oli muita kiireitä, ja konttorissa oli\ntervamiehiä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, joten Maria, Karl\nja heidän vieraansa jäivät pois jälkijuhlilta.\n\n\n\n\n6.\n\n\nOli siellä Oulussa omituisia olijoita!\n\nEräänä päivänä, kun Maria tuli keittiöön, istui oven suussa\nmerkillinen naisihminen, istui ja keinui edestakaisin,\nedestakaisin... Kun Maria kääntyi häntä katsomaan, nousi hän\ntuolilta, niiasi syvään ja ojensi kätensä.\n\n-- Kas, minä olen vain Äärante-Maija, hän sanoi ikäänkuin pyytäen\nanteeksi ei vain keittiöön tuloaan, vaan myös koko olemassaoloaan. --\nFrouva ei minua vielä tunne, vaikka minä kyllä olen käynyt täälläkin\njo muutamia kertoja, ja aina tämä Anni on minulle jotakin syömisen\napua antanut. Minä en juuri käy uusissa taloissa, minulla on vanhat\nja vakiintuneet käymäpaikkani, joissa minut tunnetaan ja joissa minä\ntunnen kaikki talonväet...\n\nHän huokasi syvään ja siirteli tiukasti sidottua huivia ylös\notsaltaan. Ja Maria pani merkille, että hänen silmissään oli\nomituisen arka ja kaihtava katse. Mutta \"Ärende-Maija\" jatkoi:\n\n-- Mutta kun tässä tapahtui sellainen mullistus, että menivät nurin\nrikkaat ja tekivät konkurssin, niin täytyy etsiä uusiakin paikkoja.\nSillä ymmärrän minä toki niin paljon, vaikk'enhän minä juuri mitään\nymmärräkään, ettei konkurssissa olevaan taloon enää sovi mennä\npyytämään. Sehän olisi kerjäämistä, ja minulle on jo mamma-vainajani\nopettanut, että kerjääminen on häpeällistä. Ja mamma oli ihan viisas\nja aivan tavallinen ihminen. Mutta tietääkö frouva, miksi minusta\ntuli tällainen?\n\nEihän Maria sitä tiennyt, ja siksi hän istahti pöydän kulmalle\nkuuntelemaan tarinaa.\n\n-- Katsokaahan, aloitti Maija, joka oli ristinnyt kätensä ja pyöritti\npeukaloitaan. -- Katsokaahan, hyvä frouva, se oli sillä tavalla,\nettä minä olin hyvin vilkas lapsi, oikein sellainen vintiömäinen\nsikiö, vaikka olinkin tyttö. Enkä minä paljon perään ajatellut, mitä\nmilloinkin tein. Sen kuin vain juoksentelin. Ja kevyt minä olin\nkintuiltani, aivan kuin sukkula sukeltelin joka paikkaan. Mutta\nkaunein paikka minusta oli kirkkomaa, ja siellä minä kesällä leikin\nkaiket päivät. Taisi sekin olla synti, sillä eihän kirkkomaa, joka\non Herran tarha, ole sopiva leikkipaikaksi. Mutta en minä siellä\nmitään pahaa tehnyt, en taittanut kukkia enkä hypellyt haudoilla. Ja\npuut olivat niin korkeita, tuuheita ja kauniita, kun auringon säteet\nkiiltelivät lehdillä, ja linnut lauloivat kuin enkelten äänillä...\nEihän frouvakaan usko Jumalan suuttuneen siitä, että minä hänen\npuistossaan juoksentelin, kun minun mieleni kuitenkin aina oli niin\nnöyrä, niin nöyrä...\n\nMaria koetti lohdutella:\n\n-- Eihän toki Jumala sellaisesta voi suuttua.\n\nMaijan suupielet värähtivät, kun hän jatkoi kertomustaan:\n\n-- Mutta eräänä päivänä Jumala kuitenkin suuttui. Ja kyllä hänellä\nolikin vihaan syytä... niinkuin tietysti Jumalalla aina on syytä, kun\nhän vihastuu. Minä raukka eksyin silloin sellaiseen syntiin, että nyt\ntäytyy sovittaa sitä koko elämän ikä. Ja sehän tässä on kauheata,\nettä pitikin silloin se suuri synti tapahtua...\n\nMaija huokasi taas ja alkoi keinutella kuihtunutta ruumistaan\nedestakaisin, edestakaisin, mutta ei virkkanut mitään. Vihdoin Maria\nkysyi:\n\n-- No, mikä se suuri synti sitten oli?\n\n-- Kas, se oli sellainen teko, että kun eräänä päivänä aurinko oli\noikein kirkas ja kirkkomaa oikein kaunis, niin minun yhtäkkiä tuli\nniin hyvä ollakseni, etten voinut malttaa mieltäni, vaan menin\nkiikkumaan niille rautaketjuille, jotka kivien väliin on ripustettu\nerottamaan kuvernööri Laakerporin hautakumpua tavallisten ihmisten\nlepopaikoista. Tietäähän frouva sen haudan -- sehän on aivan suuren\nkongin päässä ja siinä on raudasta valettu patsaskin. No, niin, minä\nonneton lapsi rupesin siinä kungaamaan kettingeillä ja taisinpa vielä\nkungatessani lauleskellakin, kun kerran linnutkin lauloivat... Niin,\nja silloin se tapahtui.\n\nTaas piti Maija niin pitkän tauon, että Marian oli kysyttävä:\n\n-- Ja mitä silloin tapahtui?\n\n-- Niin, niin... eihän frouva sitä tiedäkään. Silloin tapahtui, että\nJumala pudotti minut alas kettingiltä. Aivan selälleni minä siinä\nretkahdin ja takaraivoni sattui kiveen ja silmät iskivät tulta,\nmutta sitten aukeni minulle taivas, ja minä näin Jumalan ja enkelit\nja kuulin Herran äänen, joka sanoi aivan pitkäisen jylinällä: Siinä\nsait, Maija, kun menit kungaamaan hautakettingille! Ja ymmärsinhän\nminäkin, ettei hautakettinki ollut mikään kungastooli, mutta se oli\njo liian myöhäistä, teko oli tapahtunut, ja nyt minun täytyy kantaa\nkuormani nurkumatta hautaan asti.\n\nMariaa liikutti Ärende-Maijan kertomus; sen avuton yksinkertaisuus ja\nsäälitön suoraviivaisuus kouristivat sydänalaa. Ja hän meni mummon\nluokse, taputti häntä olalle ja sanoi:\n\n-- Kai Maija tästä puoleen pitää tätäkin taloa käyntipaikkanaan...\n\n-- Kyllähän minä voin pitää, jos frouva vain niin tahtoo.\n\n-- Ja nyt Anni antaa Maijalle oikein hyvät kahvit.\n\nÄrende-Maija niiasi syvään. Ja siitä päivästä lähtien hänestä tuli\nuskollinen talon ystävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtä uskollinen ei ollut Lunkvistin Villu, laulaja ja panoraaman\nnäyttäjä. Hän oli suuri filuri.\n\nVillu ilmestyi taloon toisinaan useammin, toisinaan harvemmin,\ntuli milloin konttoriin, milloin taas keittiön puolelle --\nsoittipa hän siihen aikaan, kun hänellä oli uusi panoraama, joskus\neteisenkin kelloa. Hänen panoraamansa oli perin alkeellinen laitos:\npakkalaatikko, jonka kupeeseen oli tehty pari pyöreää reikää ja\nne varustettu jonkinlaisilla suurennuslaseilla, laatikon sisällä\noli kaksi kynttilänpätkää ja kirjakaupasta ostettuja värillisiä\nmaisemakuvia, jotka saatiin vaihtumaan puurullaan kiinnitettyä kampia\nvääntämällä. Mutta ylpeänä Villu kantoi olkaremmillä selässään\nlaitettaan, ja ylpeänä hän antoi rikkiviisaita selityksiä kuviin,\njotka esittivät Islannin kuumia lähteitä, etelän tulivuoria ja\naarniometsien villejä eläimiä.\n\nSuurimmat voittonsa Villu sentään saavutti laulajana. Ääntä hänellä\nei ollut paljoakaan -- senkin vähän, mitä sitä joskus ehkä oli ollut,\noli hän jo aikoja sitten juonut --, mutta Villun laulussa olivatkin\npääasiana sanat ja sitten aivan merkillinen \"trilli\", jonka hän\naikaansai kummallisen hölliä poskilihaksiaan värisyttämällä ja jolla\nhän koristeli kaikkien viisujensa värssynloput.\n\nVillulla oli ohjelmistossaan sekä suomalaisia että ruotsalaisia\nlauluja, osaksi omatekoisia, osaksi Chr. Edw. Barckin kirjapainon\njulkaisemia arkkiviisuja. Mehevimmät olivat hänen omaa tekoaan,\nja hävittömimpiä lauloi hän vain pihoilla, pirteissä ja joskus\nkonttoreissakin, kun herrat sattuivat olemaan sillä päällä, että\nviitsivät Villun viisuja kuunnella; keittiöitä ja naisväen korvia\nvarten säästettiin säädyllisemmät. Mutta harvoin olivat herrat\nsellaisella päällä -- useimmiten ärjäsivät, että mene vain tiehesi,\neivätkä aina edes kymmenpennistä kouraan sujauttaneet. Keittiöissä\noli menestys taattu, mutta jos olivat piiat yksikseen, niin täytyi\nlaulaa viidellä pennillä, ainoastaan jos rouvakin sattui maille\nhalmeille, tuli \"suutarin markka\". Eivätkähän ne pirttienkään\nkuulijakunnat suurempia rahoja antaneet, ellei sattunut laulaja\ntulemaan sellaisena päivänä, että oli jo kotimatkan eväsviinat\nostettu ja lekkereitä maistiaisryyppyjen verukkeella verotettu,\nmutta tulo oli kuitenkin varma. Mariaa huvitti Lunkvistin Villu\nenemmän omalla olemuksellaan kuin ohjelmistollaan, jonka vetonaulana\nrouville oli laulu kuvernöörskan kahvikekkereistä -- \"Guvernörskan\nkafedoria\" --, jonka lopputrillit venähtivät sitä pitemmiksi,\nkuta anteliaammaksi laulaja arvioi kuulijansa. Villu oli Marialle\narvoitus. Oliko hän päästään vialla vai oliko hän niin ovela, että\nteeskennellyllä avuttomuudellaan herätti sääliä ja ansaitsi mukavasti\nelatuksensa? Hän heittäytyi aina raukaksi -- \"Villu stackare\" oli se\nnimi, jota hän itsekin itsestään käytti --, mutta hänen älynsä oli\nnopea, ja sanasutkaukset osoittivat miehen ajatuskulun terveeksi ja\nteräväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta oli toisenkinlaisia kummittelijoita, sellaisia, jotka eivät\nkulkeneet kyökin rappusia, vaan hankkiutuivat perhetuttaviksi, ja\njoita oli herrasväen puolella kestitettävä.\n\nHeitä oli esimerkiksi Saaru.\n\nSaaru oli vanha, köyhä ikäneito, joka jo Fedan muuttaessa Ouluun\noli yrittänyt tyrkyttäytyä sukulaiseksi, koska hänellä sattui\nolemaan sama sukunimi. Mutta köyhästä Fedasta ei ollutkaan hänelle\nhyötyä, eikä Laitakarin kapteenska sitäpaitsi ollut niitä ihmisiä,\njotka malttoivat kuunnella tuntikaupalla jonninjoutavaa jaaritusta.\nJa niin käänsi Saaru hänelle selkänsä. Saarulla oli jokin pieni\neläke tai liekö ollut sen verran perittyä omaisuutta, että nipin\nnapin tuli toimeen. Hänen ei siis tarvinnut henkensä pitimiksi\nkerjätä. Mutta jokapäiväisen leivän lisäksi ei mitään liiennyt,\nei vaatimattomimpaankaan ylellisyyteen. Hän kuului siis noihin\n\"kainoihin köyhiin\" -- _pauvres honteux_ --, joiden avustaminen oli\nporvarisperheiden kunnia-asiana.\n\nEi ollut Maria montakaan päivää ollut kotinsa emäntänä, kun jo\nSaaru ilmestyi näköpiiriin. Hän tuli eteiseen ja sanoi itsensä ja\nsukulaisuutensa esiteltyään:\n\n-- Tahdoin vain tulla tervehtimään rakasta serkkua...\n\nSitten hän alkoi tulla säännöllisesti kerran viikossa, tuli aikaiseen\naamupäivällä ja viipyi myöhäiseen iltaan asti.\n\nSaarun elämässä oli kaksi suurta merkkitapahtumaa. Kerran\nhän oli ollut huvimatkalla Raahessa. Sinne oli menty eräänä\nsunnuntaina sillä siipilaivalla, \"Vellamolla\", joka välitti\nsäännöllistä vuoroliikennettä Oulun ja Tornion välillä. Eikä Raahen\n\"puurokaupunki\" ollut häneen erityisempää vaikutusta tehnyt, mutta\nsitä valtavammaksi elämykseksi itse matka oli muodostunut, laivalla\noli ollut paljon väkeä, mutta ystävällinen päällikkö, kaikkien\noululaisten tuntema, joviaalinen kapteeni Halleen, oli sanonut\nperämiehelleen, punapartaiselle Kokolle, että hän pitäisi hyvää\nhuolta Saarasta, ja niin oli Saara saanut rauhassa istua merta\nihailemassa ja voileipiään syömässä aivan siipien kohdalla. Ja\njuuri tuo siipien kohdalla istuminen oli hänestä ollut kaikkein\nihmeellisintä, niin ihmeellistä, ettei hän matkasta kertoessaan\nmuusta osannut puhuakaan. \"Ajatella, että nuo suuret siivet\npyörivät aivan lakkaamatta, ja vesi kohisi koskena, ja laiva kulki\neteenpäin, kulki varmasti ja kertaakaan pysähtymättä, ja minä siinä\nvain istua kökötin ja söin voileipiäni, enkä edes osannut noita\nsiipiä pelätäkään...\" Toinen merkkitapaus Saaran elämässä oli\nsellainen, että hän aina siitä puhuessaan punastui. Mariaa huvitti\ntuo punastuminen, ja huomattuaan Saaran itsensäkin nauttivan sekä\npunastumisesta että sen aiheuttamasta asiasta hän tavan takaa\nkäänsi siihen puheen. Saaralla oli nimittäin toinenkin perhe,\njossa hän oli samanlaisena vieraana kuin Mariankin luona. Se oli\nToppilan olutpanimon -- lopetettuaan kenkätehtaansa, joka ei ottanut\nmenestyäkseen, Kenkä-Iikka oli perustanut olutpanimon Toppilaan --\npanimomestarin perhe. Kerran tämän perheen emäntä oli sairastunut\nhyvin vakavasti, ja Saara kutsuttiin pitämään seuraa lapsille.\nRouvan maatessa sairasvuoteessaan Saara koetti huvittaa lapsilaumaa\nparhaimman taitonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja panimomestari oli\nsiitä syvästi kiitollinen ja koetti olla mahdollisimman ystävällinen\nSaaralle. Mutta Saaralle oli tämä miehinen ystävällisyys niin\nuutta ja outoa, että hän yksinkertaisuudessaan alkoi kuvitella\nsiihen sisältyvän paljon muutakin kuin kiitollisuutta. Ja niin hän\nvähitellen keinuttautui noina parina kolmena viikkona, jotka hän\nlasten seuralaisena panimomestarin kodissa vietti, elämänsä suureen\nhaaveeseen:\n\n-- Minä luulen melkein, että siinä tapauksessa, että Hilda olisi\nkuollut, olisi ollut sangen mahdollista, että Fredrik olisi pyytänyt\nminua vaimokseen...\n\nMutta olisi aivan väärin luulla, että Saara olisi tuntenut\nkatkeruutta sen johdosta, että Hilda parani ja taas rupesi hoitamaan\ntaloaan ja lapsiaan. Saaran vaatimattomalle elämänkaipuulle oli\ntuo pelkkä kuviteltu mahdollisuus riittävänä onnena, jolla hän eli\neteenpäin ja jonka autuus oli niin suuri, että sen muisto vielä\nvuosien jälkeen sai sydämen kiihkeästi sykkimään ja veren nousemaan\nkurttuisiksi kuivuneisiin kasvoihin.\n\nEräänä helteisenä heinäkuun päivänä Saaru tuli Marian luo kysymään,\ntulisiko \"rakas serkku\" seuraavana päivänä juomaan kahvia vihreän\nluonnon helmaan.\n\n-- Missä Saaru on aikonut kahvikutsunsa pitää?\n\n-- Ei sen kauempana kuin \"Plaanalla\" Ison Uudenkadun ja Kirkkokadun\nvälillä -- siellä on niin kaunista ja rauhallista...\n\nTodellakin: niin patriarkaaliset olivat olot, ettei \"Plaanan\"\nruohikolle leiriytymisestä järjestysviranomaisten puolelta ollut\nsakkoa tai muuta rangaistusta säädetty.\n\n-- Olen ajatellut kutsua sinne muutamia tuttaviani ja naapureitani,\nselitti Saaru. -- Samanlaisia ihmisiä kuin minä...\n\n-- Sehän sopii hyvin, virkahti Maria. -- Ja kyllä minäkin tulen sinne\nteitä katsomaan...\n\nSaaru vääntelihe tuolillaan, ja Maria huomasi, että hänellä vielä oli\nsydämellään jotakin. Vihdoin Saaru peukaloitaan pyöritellen saikin\nsanotuksi:\n\n-- Kas, rakas serkku, kaikkihan on muuten hyvin, mutta nyt on niin\nhullusti, ettei minulla ole... ollenkaan kahvia.\n\n-- No, ei Saarun tarvitse siitä olla huolissaan, minä kyllä toimitan\nkahvin.\n\n-- Kiitos, kiitos, rakas serkku!\n\nMutta ei Saaru sittenkään vielä rauhoittunut, pyöritteli vain\nedelleenkin peukaloitaan ja tuijotti eteensä lattiaan. Vasta pitkän\ntuokion perästä hän kysyi hiljaa ja nöyrästi:\n\n-- Ei suinkaan mitenkään kävisi päinsä, että rakas serkku kahvin\nmukana lähettäisi sokeriakin, kun on niin hullusti, että minulta\nsokerikin juuri on sattunut loppumaan.\n\n-- Tietysti, hyvä Saaru, ehätti Maria lohduttelemaan. -- Enhän minä\ntoki ollut aikonutkaan lähettää kahvia ilman sokeria, nehän kuuluvat\nyhteen.\n\nKun ei Saaru vielä sittenkään tuntunut rauhoittuvan, täytyi Marian\nkysyä:\n\n-- Vieläkö Saaru luulee jotakin tarvitsevansa? Saaru on hyvä ja sanoo\nminulle aivan suoraan.\n\n-- Minä vain tulin ajatelleeksi..., sanoi Saaru, mutta keskeytti\nsiihen lauseensa ja alkoi nyökytellä päätään.\n\n-- Mitä Saaru tuli ajatelleeksi?\n\nIlmeisesti Saarun oli vähän vaikeata sanoa sitä, mutta vihdoin\nkuitenkin asia tuli hänen suustaan empien ja katkonaisin lausein:\n\n-- Tulin vain ajatelleeksi, että... niin tuota... että voikohan\nsitä sentään kutsua ihmisiä... niin tuota... kutsua ihmisiä\naamupäiväkahville...\n\n-- No, mikä siinä, ettei voisi?\n\n-- Minä ajattelen vain sitä, ettei minulla ole... ei ole...\n\n-- Mitä Saarulla ei ole?\n\n-- Minulla ei ole kahvileipää.\n\n-- No, mutta, hyvä Saaru, kyllähän meiltä sitä saa, Anna leipoo juuri\ntänään, ja minä lähetän Saaralle lämpiäisiä vieraidenkin varalle.\n\nSilloin Saaru nousi onnellisena tuoliltaan:\n\n-- Kiitos, rakas serkku! Nyt onkin kaikki kunnossa, sillä kerman minä\nkyllä itse hankin.\n\nJa Saaru meni tyytyväisenä kutsumaan vieraitaan seuraavaksi päiväksi\n\"Plaanalle\", Kaupunginojan viereiselle puistikkonurmelle.\n\nKun Maria seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän meni kävelemään,\npäätti hän pistäytyä Saarua ja hänen vieraitaan katsomaan.\n\nPlaanan nurmikolle oli leiriytynyt puolisen kymmentä vanhempaa\nnaista kiiltävän kuparipannun ja sankakorien ympärille. Vanhoja,\nkutistuneita ikäneitoja ja leskivaimoja, sellaisia, joita Oulussa\nsanottiin \"puolivillaisiksi\", millä nimityksellä tarkoitettiin\nsitä, etteivät he olleet herrasväkeä eivätkä myöskään varsinaisesti\n\"alempaakaan kansaa\" -- \"sämre folk\" --, vaan noin niinkuin siltä\nväliltä. Saaru tuli Mariaa vastaan. Hän oli aivan riemuissaan ja\nesitteli \"rakkaan serkkunsa\" ylpeydellä vierailleen. Ruutuinen shaali\nlevitettiin nurmelle, ja siihen oli Marian istuuduttava.\n\nMutta Plaanalla oli muitakin ihmisiä. Tehtiin heinää. Kelloseppä\nÅhman renkeineen katkoili välkkyvin viikattein nurmikon korsia\n-- Åhman oli huutokaupassa ostanut itselleen kaupungin puistojen\nniitto-oikeuden.\n\nYht'äkkiä Saaru huomasi, että Åhman lepäili työstään viikatteen\nvarteen nojaten ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n-- Täytyy, täytyy..., hän soperteli ja kompuroi pystyyn.\n\nJa ketterästi hän puikkelehti Åhmanin eteen ja niiasi syvään. Mitä\nhän sanoi, sitä ei kahvileirille kuulunut, eikä myöskään, mitä\nkelloseppä vastasi. Maria oli panevinaan merkille jälkimmäisen\nestelleen. Mutta Saaru niiasi uudemman kerran, ja Åhman asetti\nviikatteensa puunrunkoa vasten. Sitten hän lähti Saaran seurassa\ntulemaan.\n\n-- Åhman on nyt hyvä ja ottaa öörfiiloja ja piparikakkuja.\n\nMutta tuskin Åhman oli ehtinyt saada leivät ladotuksi teevadille,\nniin Saaru taas lähti liikkeelle.\n\n-- Täytyyhän toki heidänkin saada jotakin, hän sanoi mennessään.\n\nJa pian olivat Åhmanin rengitkin kahvipannun ympärillä.\n\nSaaru oli mielissään ja piti seuraa vierailleen unohtamatta ketään.\nHän nauroi ja rupatteli kuin lapsi.\n\nMutta seurue Plaanan nurmikolla alkoi herättää ohikulkijani huomiota\n-- yhä useammin pysähtyi ihmisiä kadulla aidan viereen seuruetta\ntähyilemään. Ja se kiusasi Mariaa; hänen yläluokkalaisvaistonsa\nheräsivät, ja hän pelkäsi joutuvansa koomilliseen valoon ja\nhymynalaiseksi. Niin hän nousi lähteäkseen. Kun hän hyvästeli Saarua,\nsanoi tämä:\n\n-- Kiitos, kiitos, että rakas serkku tuli. Toivottavasti minä\nvastakin saan nähdä rakkaan serkun vieraanani.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKun kesän kiireet vihdoin olivat loppuneet, vei Karl vaimonsa\nkotipuoleensa.\n\nSyksyisen kirkas ja kirpeä oli ilma, kun he mukavissa matkavaunuissa\nlähtivät ajamaan Pohjanlahden perukan rantatietä Haaparantaa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuttuneet olivat olot Haaparannassakin.\n\nÄiti asui pienessä punaisessa talossaan, ja Anna-sisar, jolla oli\npalveluspaikka erään sekatavarakaupan myyjättärenä, oli hänen\napunaan. Mutta Gustaf oli maailmalla; yritettyään kelloseppänä\nja saatuaan monet hairahdukset anteeksi oli hänet vihdoin ajettu\nkirjaimellisesti pellolle: hän yritteli nyt maantöitä Säivissä.\n\nMaria ihastui tuohon pieneen punaiseen taloon, jossa kaikki oli\nniin valoisaa ja puhdasta. Siellä hän oppi ymmärtämään, mistä Karl\noli perinyt hiljaisen hienovaraisuutensa ja täsmällisyytensä. Ah,\nkuinka hyvin hän tuli toimeen kultaisen muorin kanssa! Hän saattoi\nistua kuinka pitkät rupeamat tahansa kuuntelemassa hänen hiljaista\nrupatteluaan. Varsinkin kertomukset \"poikien\" lapsuusvuosilta\nolivat näiden tarinahetkien mieluisimmat aiheet sekä kertojalle\nettä kuuntelijalle. Kuinka loistivatkaan muorin silmät, kun hän\njutteli poikiensa kouluvuosien seikkailuista! Ja kyynel kihosi hänen\nsilmäkulmaansa, kun hän tuli koskettaneeksi heidän yhteistä kovaa\nelämänkamppailuaan. Marian sydämestä kirvoittivat nuo kertomukset\nsen naisellisuuden, joka siellä aina oli ollut, mutta joka tähän\nasti oli ollut ikäänkuin jään peitossa. Kun kirsi nyt lähti, suli\nse polttavan ikävän tunteeseen. Hän havahtui huomaamaan, että hänen\nelämästään puuttui jotakin. Se ei vielä ollut todellista, täyteläistä\nelämää. Mutta kun hän havaitsi, mikä siitä puuttui, lensi hän\naivan punaiseksi. Lapsi, lapsi! Eihän elämä ilman lasta oikeastaan\nmerkinnyt mitään. Vasta sitten, kun oli joku, joka takasi elämän\njatkuvaisuuden ja johon saattoi keskittää herkimmän hellyytensä,\nhauraimmat unelmansa, puhtaimmat ajatuksensa, vasta sitten oli onni\nonnea. Ja niin hän meni hellästi hyväilemään vanhaa naista, jonka\nsilmien kostea kiilto oli herättänyt hänet. Kutistunut ja kuivettunut\noli mummo, mutta Maria koetti kuvitella häntä sellaiseksi -- nuoreksi\nja vereväksi vaimoksi --, jollaisena hän vuosikymmeniä sitten\noli pitänyt lapsosiaan täyteläisillä rinnoillaan. Ja aivan kuin\nkainostellen ja arastellen omia ajatuksiaan, vaikka hän ymmärsikin\nne luonnollisiksi, vieläpä aivan oikeutetuiksikin, vilkaisi hän\nsalavihkaa kuvaansa peilistä. Hänestä oli kehittynyt kookas ja\nrehevä nuori nainen, hänen povensa oli kohonnut, hänen lanteensa\nvoimistuneet -- hän kestäisi varmasti synnytyksen ja hänestä tulisi\nvarmasti terve äiti. Ja ehkä vielä enemmän kuin sanat ja ulkonaiset\nystävyyden osoitukset kiinnittivät nämä ajatukset ja unelmat, jotka\nMaria visusti kätki omaan sydämeensä, nuoren miniän vanhaan anoppiin.\n\n\u003Ctb\u003C\n\nHaaparantakin oli kasvanut. Eikä se tervan ja puutavaran viennin\nkultainen aika, jota pohjoiset kaupungit elivät, ollut voinut olla\nulottamatta vaikutuksiaan tännekään. Elämä oli täälläkin porvarien\npiireissä leveätä. Kun Karl vei vaimonsa vierailulle siihen taloon,\njosta hän nuorukaisena oli uralleen lähtenyt, oli vastaanotto yhtä\nkomeata kuin konsanaan oululaisen kauppaneuvoksen talossa. Samppanja\ntuotiin heti pöytään, mutta siihen sekoitettiin portteria, ennenkuin\nse aamupäiväisenä tervetuliaisjuomana tarjottiin -- sellainen oli\ntapa täälläpäin. Seuraavana päivänä oli sitten vielä juhlapäivälliset\ntulijain kunniaksi, eivätkä pöydästä puuttuneet parsat eivätkä\nhanhenmaksat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParivaljakolla Oskar vei veljensä ja kälynsä Säiviin.\n\nLesken isäntä ei enää useinkaan joutanut olemaan yhä komistuvassa\nkartanossaan, vaan oli enimmäkseen matkoilla. Hän oli ruvennut\nliikemieheksi. Länsipohjan metsistä sahattiin kultaa, ja\nmetsäkaupoilla rikastui sekä nopeasti että vielä toistaiseksi\nvarmastikin.\n\nKartanoa hoiti hänen vaimonsa. Merkillinen suuren kartanon emäntä!\nAnivarhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan hän rehki työssä, rehki kuin\npalkkapiika -- raidallinen alushame polvien korkeudelle kietaistuna\nja piipunnysä suussaan. Itse hän pesi maitokamarinsa monien hyllyjen\nkatajaiset viilipytyt, itse kaatoi niihin maidon, itse kuori kerman\nja itse kirnusi voin. Ja sillä välin hän hyöri navetassa, vieläpä\notti omin kourin osaa ulkotöihinkin ja valvoi kaikki miesten puuhat.\nEi siinä talossa pehtoria tarvittu. Mutta sunnuntaisin hän pukeutui\nmustaan silkkiin, ripusti moninkertaiset kultaiset kellonperät\nkaulaansa, luki aamupäivän Laestadiuksen postillaa ja iltapäivän\nTukholman lehtiä, poltti \"Rettinkiä\" ja puheli maailmanasioista,\njoiden tasalla hän aina tarkasti pysytteli. Ruotsia hän kyllä\nkäytteli esteettömästi, mutta puhui mieluummin suomea, joka oli\nhänen äidinkielensä ja paikkakunnan koko väestön kieli. Mutta kun\nhänen miehensä lauantaisin toi mukanaan kaupungista vieraita, osasi\nhän olla pitopöydässä sellainen emäntä, ettei häntä suurimpienkaan\nherrojen edessä tarvinnut hävetä.\n\nJa suuria herroja liikkuikin runsaasti. Milloin Kainuun mahtavia\nsahanpatruunoja, milloin haaparantalaisia pomoja, milloin taas\netelänpuolen porvareita. Sillä Säivin kautta kulki valtatie, ja\nmaanteitse oli näillä seuduin kuljettava. Parivaljakot vilahtelivat\ntiheään, ja niissä istui miehiä, joilla oli paksut kellonperät\npyylevillä vatsoillaan ja jotka olivat tottuneet suurelliseen\nelämään. Lesken emäntä -- emännäksi hän vaati itseään sanottavan\n-- oli tietorikas ja sanavalmis ihminen, jonka nenälle ei\nrehentelevimmänkään nousukkaan ollut hyvä hypätä, sillä jos yritti,\nniin sai suorasukaisen sanan takaisin. Mutta kun tuli taloon maaherra\ntai piispa tai Kainuun kauppaneuvos, joka oli hieno herra, niin kyllä\nosasi silloinkin Lesken emäntä sanansa oikein asetella.\n\nOskar rakasti Säiviä ja kartanoaan, vaikk'ei hän siellä\nviihtynytkään. Mutta hän osoitti rakkauttaan sillä tavoin, että\nhän laajennutti viljelyksiä, perkautti kivikkomäkiä ja kuivautti\njänkiä. Ja ylpeänä hän näytteli veljelleen näitä laajennuksia.\nMyöskin uuden kaksikerroksisen asuinrakennuksen hän oli rakentanut.\nSe oli muhkea valkoinen talo, joka hallitsi koko seutua, vaikka\nkartano olikin laakson pohjassa. Mutta mäet eivät olleet korkeat,\nja vallintapaiseksi muodostunut rantatöyräs oli niin matala, että\nyläkerroksen ikkunoista näkyi meri: Pohjanlahden pohjoisimman perukan\naava ulappa aina kaukaisen Seittenkaaren saarta myöten.\n\nMariasta ja hänen kälystään tuli hyvät ystävät -- kenties ei niin\npaljon sydämellisen kiintymyksen kuin molemminpuolisen kunnioituksen\nnojalla. Mariaa huvitti seurata talon emännän askareita ja olla\nmukana hänen puuhissaan, ja emäntä taas oli kiitollinen siitä, että\nhänellä oli puhekumppani, joka ymmärsi häntä ja jonka kanssa saattoi\nvaihtaa ajatuksia sellaisistakin asioista, joiden pohtimiseen häneltä\nsuurimman osan vuotta puuttui tilaisuutta. Sillä paitsi kartanoa\nei kylässä ollut kuin pari kolme aivan maalaista taloa ja pieniä\nmökkejä, joiden asukkaat suurimmaksi osaksi olivat kartanon töissä.\n\n-- Eikö sinun koskaan tule ikävä täällä yksinäisyydessäsi? kysyi\nMaria kälyltään.\n\n-- Ei tule. Minulla on työni, ja tämä talohan on sitäpaitsi minun\nsyntymäsijani, jossa aina olen ollut, ja sittenhän minulla vielä on\nlapseni.\n\n-- Niin, niin, se on totta... sinullahan on lapsesi...\n\n-- Vanhempihan ei tosin enää ole kotona muulloin kuin lupa-aikoina,\nmutta nuorempi on, ja hänestähän minulla vielä muutaman vuoden aikana\non jokapäiväistä seuraa.\n\nKaksi poikaa heillä oli. Nuorempi kulki vielä koltussa kotona,\nvanhempi oli koulussa Haaparannassa.\n\n-- Hänestä tulee isäntä taloon minun jälkeeni, naurahteli\nLesken emäntä. -- Sillä vaikka hänellä vielä on muutama vuosi\nrippikouluunkin, tekee hän jo täällä kotona kaiket kesät miesten\ntöitä. Ja niin on poika roteva ja vankkarakenteinen, että hänestä\nvarmasti tulee oikea \"maan jussi\".\n\nÄidin äänessä oli ylpeyttä, kun hän puhui vanhemmasta pojastaan.\nMutta sittenkin Maria huomasi, että nuorempi, hintelä ja\nheikkorakenteinen lapsonen, oli lähempänä äidin sydäntä.\n\n-- Entä mikä nuoremmasta tulee?\n\n-- Sitä en tiedä... tuleepa mikä tulee, vastasi äiti ja oli\nsyventyvinään työhönsä. -- Eiköhän tuosta tulle lukumiestä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl neuvotteli Oskarin kanssa Gustafista. Hänen elämästään ei\nnäyttänyt tulevan mitään. Olihan hän yritellyt tehdä keveämpää työtä\nkartanossa, mutta muutaman päivän yriteltyään hän aina karkasi --\nmilloin Kainuun kirkonkylään, jossa oli kapakka, milloin Nikkalaan\ntai Koivukosken sahalle, josta hän löysi juomatovereita. Nytkin\noli ollut kadoksissa toista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, missä\nhän taaskin vierteli. Kun hän tuollaisilta retkiltä palasi, oli\nhän tietysti katumapäällä ja hyvin surkeana, mutta kohmelosta\nparannuttuaan unohti hän heti katumuksensa. Hänen olonsa kartanossa\nkävi vaaralliseksi sen huonon esimerkin vuoksi, minkä hän antoi\nrengeille ja päivätyöläisille, jotka eivät hekään olleet Jumalan\nkilteimpiä lapsia. Johonkin hänet piti koettaa saada. Joskus hän itse\noli puhunut Amerikasta, ja Oskarin mielestä piti yrittää lähettää\nhänet sinne.\n\n-- Mutta mitä hän siellä voi tehdä? epäili Karl.\n\n-- Tiedätkö, hän on niin hyväpäinen ja sitäpaitsi niin kätevä, että\nhän voi tehdä mitä tahansa, kun vain pakko panee hänet tekemään.\n\nJa niin päätettiin, että Oskar ja Karl yhteisesti kustantaisivat\nhänen matkansa sillä ehdolla, että hän jäisi Amerikkaan. Heti kun\nmies taas ilmestyi ihmisten ilmoille, oli hänet lähetettävä matkaan\nsuorinta tietä.\n\n-- Eikö se ole liiaksi armotonta? sanoi Maria kuultuaan päätöksen.\n\n-- Ei mikään ole hänelle kyllin ankaraa, virkahti Oskar.\n\nMutta Lesken emäntä hymähti:\n\n-- Sopiihan sitä koettaa, ja sinnehän tuo itsekin sanoo haluavansa,\nmutta luuletteko hänen myöskin pysyvän siellä?\n\n-- Sieltä ei sentään ole niin helppo tulla takaisin, arveli Karl.\n\nJa niin jäi veljesten päätös voimaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyys oli jo ehtinyt myöhälle.\n\nJa matkalaisten oli ajateltava kotiinpaluuta ennen kuin joet\njäätyivät ja maantiet muuttuivat iljankoisiksi.\n\nJa niin lähtivät matkavaunut vierimään kohti etelää.\n\nMutta lähtö Haaparannasta myöhästyi. Siitä pienestä punaisesta\ntalosta oli niin vaikea irtautua.\n\nSiksi oli jo pimeä ilta, kun saavuttiin Kemijoen lossille. Karl oli\nilmeisesti levoton.\n\n-- Onko tukkeja tullut viime aikoina? hän kysyi lauttamiehiltä.\n\n-- Ainahan niitä tulee, mutta ei sentään tänä iltana vielä ole\nnäkynyt.\n\n-- Onko teillä keksiä?\n\n-- Kaksi on lautalla.\n\nJa niin ajettiin vaunut lautalle. Varmuuden vuoksi riisuttiin hevonen\nvaljaista. Juuri kun rannasta aiottiin irtautua, ajoi törmää alas\nkärrykyyti, joka vielä otettiin lautalle.\n\n-- Eihän lastia ole liikaa? kysyi Karl, jonka levottomuus ei\ntyyntynyt.\n\n-- On meillä ollut neljäkin hevosta...\n\nJa niin lähdettiin joelle. Ilta oli pilvinen, oli pilkkosen pimeä.\nMutta aluksi sujui meno hyvin. Maria istui vaunuissa ja katseli\nvaunulyhtyjen himmeässä valossa aaveilta näyttäviä varjo-olentoja\nlautalla. Kyytimies piteli hevosta. Karl istui aivan vaiti ja\ntuijotti pimeyteen.\n\nKun oli päästy keskivaiheille valtavaa vuota, kuului äkkiä kumea\npamahdus lautan kupeeseen, ja koko alus tärähti kovasti. Hevoset\nsäikähtivät ja yrittivät nousta takajaloilleen. Maria näki, että Karl\naivan kalpeana kasvoiltaan hyppäsi hänen viereltään lautalle.\n\n-- Keksi tänne! huusi hän. -- Valaiskaa lyhdyillä virtaa vastaan.\n\nHän tempasi keksin, ja joku toinen mies otti toisen. Ja sitten\nalkoivat he molemmat työnnellä minkä jaksoivat ja ehtivät lautan\nlaitaa vastaan syöksyviä tukkeja. Mutta huolimatta heidän\nponnistuksistaan osui kuitenkin silloin tällöin tukin pää lautan\nlaitaan, ja jymähdys kajahti kuin tykinlaukaus. Maria vaistosi, että\nnyt oli vaara todellakin suuri ja pälyili levottomasti mieheensä\npäin. Kun hän joskus näki kasvot lyhdyn kelmeässä ja levottomassa\nvalossa, huomasi hän ne valkeiksi kuin palttina ja havaitsi silmien\nsuurentuneen melkein luonnottomiksi. Ja yhä vain liikkuivat\nkäsivarret ja heiluivat keksit.\n\nMarian mielestä kesti lauttamatka kokonaisen iäisyyden. Mutta vihdoin\nalkoi edestäpäin pimeydestä häämöttää musta varjo, ja Maria ymmärsi,\nettä lähestyttiin rantaa. Pian Karl heittikin keksin kädestään,\nja Maria näki himmeässä valossa, että hän pyyhki hikeä otsaltaan.\nSamassa lautta töksähti rantasiltaan, ja miehet kiiruhtivat\nkiinnittämään kettingeitä. He olivat pelastetut!\n\nKarl oli vielä järkyttynyt istuessaan vaunuissa.\n\n-- Sinulla, rakas, ei voi olla aavistustakaan, kuinka iloinen minä\nnyt olen, hän sanoi. -- Meillä oli äsken tuho hyvin lähellä.\n\nMaria, joka ei koko aikana ollut täydelleen tajunnut vaaran\nsuuruutta, kysyi:\n\n-- Mitä meille sitten olisi voinut tapahtua? Karl tuijotti häntä\nmelkein kuin hämmästyneenä:\n\n-- Etkö ymmärrä, että tukit olisivat helposti voineet työntää lautan\nmennessään, särkeä sen säpäleiksi...\n\n-- Mutta nythän on vaara ohitse, Maria virkahti ja kumartui miehensä\npuoleen.\n\n-- Niin on, Jumalan kiitos! vastasi Karl ja kietoi hellästi kätensä\nvaimonsa vyötäisille.\n\nHetken perästä he huomasivat, että heidän matkalaukkunsa oli kadonnut\nvaunuista. Maria tuli aivan onnettomaksi. Mutta Karl sanoi:\n\n-- Anna sen olla -- mitä merkitsee matkalaukku sen rinnalla, että me\nvielä olemme hengissä!\n\nVasta silloin käsitti Maria täydelleen, kuinka suuri äskeinen vaara\noli ollut.\n\n-- Mutta matkalaukkua me emme silti jätä, sanoi hän.\n\nHe kääntyivät siis takaisin, ja matkalaukku löytyi rantavedestä; se\noli pudonnut sillan ja lautan väliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria oli nukahtanut vaunuihin ja näki unta: hän makasi vuoteessaan\nkotona, ja lapsi oli hänen vierellään, pieni avuton olento, joka\ntapaili hänen rintaansa ja jonka pieniä, pehmeitä ja pyöreitä\nkäsivarsia hän hyväili...\n\nHän heräsi siihen, että vaunut pysähtyivät. Maria hieroi unen\nsilmistään -- äskeinen näky oli ollut niin elävä, että se, mitä\nhän nyt näki, tuntui epätodelliselta: kirkkaan syysaamun valossa\nmaalaisen kestikievarin pihamaa, johon oli pysähdytty hevosta\nvaihtamaan. Mutta kuistin ikkunan takana istui nuori vaimo ja\nantoi rintaa lapselleen. Ja se oli Marian mielestä sillä hetkellä\nihmeellisin asia maailmassa.\n\n\n\n\n8.\n\n\nAavistiko Maria uudenvuodentinoja valettaessa, että hänen elämänsä\nihmeellisin vuosi oli alkamassa?\n\nAivan vakavana hän valahdutti sulan tinan valinkauhasta vesisankoon.\nJa tuskin olivat sangosta lehahtavat valkeat höyrypilvet haihtuneet,\nniin hän jo yritti haroa \"onneaan\" pohjalta. Varsin merkillinen teos\nporeilevasta vedestä nousikin. Jos sitä piti pystyssä kämmenellään\nja tarkasti varjokuvaa seinällä, oli se kuin heiveröinen puu,\njota tuuli taivutti, taikka kallistunut pilari... Mutta jos sitä\nkatseli pitkittäin, saattoi se olla vaikkapa suippo, notkahteleva\nkoskivenhe... Ei siitä saanut selvää. Eikä ymmärtänyt sitä\nMaria itsekään, mutta hän vaistosi sen kohtalon salaperäiseksi\nvertauskuvaksi -- vaikkapa venheeksi virran viedä, vaikkapa\nmerkkipylvääksi tien käänteessä. Ja hän pysyi vakavana koko illan,\nsillä hän oli kaiken aikaa kuulevinaan ilmassa outojen siipien\nsuhinaa.\n\nHe viettivät uudenvuodenillan tuttavassa porvariperheessä, hyvien\nystävien luona, kodissa, joka oli tunnettu hyvästä ruoastaan ja jossa\naina vallitsi iloinen mieliala. Mutta toisten ilo ei ottanut nyt\nMariaan tarttuakseen.\n\nJouluaattona he olivat olleet kotona. Käytyään katsomassa Fedaa,\njoka makasi sairasvuoteessa Vihtorin kodissa -- Vihtori oli mennyt\nnaimisiin syksyllä ja perustanut oman kodin --, olivat he tulleet\nkotiin ja sytyttäneet kuusensa kynttilät. Anna-sisar oli ollut heidän\nluonaan, ja myöhemmin oli Vihtori vaimoineen myöskin tullut heille.\nHiljainen, rauhallinen jouluaatto, jonka tyyni kotitunnelma lämmitti\nmieltä, oli jättänyt Mariaan jollakin tavalla -- ehkä lähinnä\nkuusenkynttiläkirkkautta muistuttavan -- pyhäloisteisen muiston.\n\nJoulupäivänä olivat taas olleet kauppaneuvoksen päivälliset.\nOlihan heidät edelleenkin niille kutsuttu, vaikka kauppaneuvos ei\nkoskaan voinutkaan antaa entiselle apulaiselleen anteeksi sitä,\nettä hän oli uskaltanut ryhtyä omaa liikettä harjoittamaan. Mutta\nkauppaneuvoksen luonteeseen kuului suuttumuksenkin kätkeminen tuohon\nhymyilevään rakastettavuuteen, joka Mariasta ensi hetkestä asti oli\ntuntunut vastenmielisen äitelältä, mutta jota yleensä pidettiin\nhienostuneen olemuksen urbanisuutena. Kohtelias oli kauppaneuvos\nollut nytkin, ja täti Henriette oli suudellut häntä poskelle\nkuten ennenkin. Mutta Mariaa oli tuo suudelma värisyttänyt vielä\nenemmän kuin ennen -- siinähän täytyi olla Juudaksen suunannon\nsukulaisuutta. Sillä tiesihän Maria, miten viekkaan ivallisesti\nkauppaneuvos oli puhutellut heille tulleita tervamiehiä tavatessaan\nheidät kävelyillään rannassa tai kadulla, ja tiesi hän myöskin täti\nHenrietten sanoneen, että \"me odotamme vain, milloin routa porsaat\nkotiin ajaa, mutta silloin onkin jo läävän ovi kiinni\". Mutta taas\noli Maria istunut laamannin vieressä, taas oli yli-intendentti\npitänyt puheensa, taas olivat fennomaanit saaneet kuulla kunniansa ja\ntaas oli kaikki käynyt ohjelman mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Maria havaitsi, että hän oli tulemassa äidiksi, täyttivät\nkummallisen ristiriitaiset tunteet hänen nuoren sielunsa. Rajattomaan\nriemuun sekaantui outo arkuus, vapisuttava pelko sen edesvastuun\nedessä, jonka hän vaistosi nyt osakseen tulevan. Olihan hänen\nnaisellisuutensa kiihkein kaipuu toteutumassa, hänen pyhin toiveensa,\nhänen syvällisin unelmansa. Mutta oliko hän sisäisesti kypsä siihen\nkorkeaan tehtävään, jonka hän ymmärsi äitiyteen sisältyvän? Oliko\nhän valmistunut siihen vakavissaan? Jaksoiko hän täyttää ne uudet\nvelvollisuudet, jotka hänen hartioilleen nyt sälytettiin? Nuo\nkysymykset risteilivät hänen riemun täyttämässä mielessään. Ja ne\nvavahduttivat koko hänen olemustaan.\n\nKarl oli iloissaan. Hänkin oli kaivannut lasta, ikävöinyt elämänsä\njatkajaa. Ja tuohon ikävään oli tullut lisäksi pelko siitä,\nettä ehkäpä hänen olikin sovitettava nuoruutensa vaellusvuosien\nhetkelliset hairahdukset sillä, ettei hän koskaan saisi nähdä\nolentoa, jossa hänen oman olemuksensa väkevimmät voimat ja\nelämänmyönteisimmät vaistot jatkuisivat sen jälkeen kuin ne hänessä\nitsessään olivat sammuneet. Tuo ajatus oli häntä ahdistanut,\nse oli tiivistynyt eräänlaiseksi syyllisyydentunnoksi, joka ei\nvain vaimentanut elämäniloa, vaan myöskin joskus jo oli uhannut\nherpaannuttaa yksin sitä toiminnan tarmoakin, joka kuului hänen\nluonteeseensa ja luonnollisen kunnianhimon kannustamana oli vienyt\nhänet eteenpäin elämässä.\n\nNiin tulikin hänelle tieto uuden elämän alkamisesta kevätheräämisen\nvaltavana humahduksena, rajuna, riemullisena tuulispäänä, jossa\noli pyörteen voimaa ja joka sai aikaan jäittenlähdön hänen\nsielussaan. Toinnuttuaan ensimmäisen riemunsa väkevästä hurmiosta\nhän keskitti kaikki voimansa työhön. Nyt piti liikettä laajentaa,\nnyt kannatti yrittää, nyt oli uusi päämäärä ponnistuksille. Hänen\nyritteliäisyytensä moninkertaistui. Hän keksi uusia mahdollisuuksia.\nEikä hän arkaillut astua kauppaneuvoksen ja muiden häntä moninverroin\nmahtavampien porvarien varpaillekaan. Hän sai muodostetuksi\nosakeyhtiön, joka osti Iijoen suussa olevan höyrysahan, ja rupesi\ntämän yhtiön toimitusjohtajaksi. Ja erään toverinsa kanssa yhdessä\nhän osti uhkean parkkilaivan -- he olivat kaimamiehiä, ja laivankin\nnimi oli Karl --, ja tervakauppansa hän laajensi kaksinkertaiseksi.\nNäin tuli tervaporvarista myös puutavaramies ja laivanvarustaja;\nhän pääsi siis yrittämään kaikilla niillä aloilla, joihin hän\nkauppaneuvoksen palveluksessa oli perehtynyt. Hän teki työtä olan\ntakaa, ja hän menestyi yrityksissään.\n\nAina Karl oli kohdellut Mariaa hienovaraisella hellyydellä -- ei\nheidän välillään koskaan ollut vaihdettu vihan sanaa, ei edes\nkatsettakaan --, mutta näinä kuukausina, joina he odottivat\nlastaan, mies suorastaan kantoi vaimoaan käsillään. Pienimmänkin ja\nsalaisimmankin Marian toiveen hän koetti arvata ja mahdollisuuksiensa\nmukaan täyttää. Ja nämä odotuksen kuukaudet jäivät ainiaksi Marian\nmieleen hänen avioliittonsa ihanimmaksi ajaksi. Niitä hän ajatteli\nusein jälkeenkinpäin ja niiden valossa hän aina näki miehensä sielun\npuhtaimpana ja ehjimpänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevättalven kuukaudet kuluivat.\n\nPitkät pimeät alkoivat lyhetä, salaperäiset revontulet sammuivat ja\ntähtitaivaitten tummat sinet vaalenivat vaalenemistaan.\n\nHiljaista oli heidän elämänsä noina kuukausina. Koti oli sen\nkeskuksena, koti ja sen tuleva uusi asukas, joka täytti kodin\nolemuksellaan jo aikoja ennen kuin tätä olemusta oli olemassakaan.\nFeda toipui vähitellen vaikeasta sairaudestaan ja muutti vanhimman\ntyttärensä luokse. Hän istui päivät pitkät ruokasalin pyöreän pöydän\nääressä ja teki käsitöitä, kutoi pieniä sukkapareja, pehmeitä kätkyen\npeitteitä ja pallisteli lämpimiä kapalovöitä. Mitäpä olisi Feda-muori\nmuutakaan tehnyt: hänen pesästään olivat jo kaikki poikaset lähteneet\nlentoon omien siipiensä varassa. Uudelta vuodelta oli nuorinkin tytär\njo maailmalla; hän -- Anna -- oli saanut palveluspaikan turkulaisessa\nkirjakaupassa. Mutta ei aikonut Feda sentään vielä myötyriksi toisten\nelätettäväksi antautua. \"Kyllähän minä tässä nyt voin istua niin\nkauan kuin olen toipilas ja niin kauan kuin minun apuani täällä\ntarvitaan\", hän ajatteli sinisen langan liukkaasti juostessa kerästä\npuikkoon, \"mutta kunhan voimani palaavat ja tämän talon uusi asukas\nonnellisesti on tullut maailmaan, niin silloin lähden minäkin\".\nEipä suinkaan sen vuoksi, ettei Feda olisi viihtynyt tyttärensä\nja vävynsä kodissa -- päinvastoin: hän viihtyi siellä mainiosti.\nHän rakasti vanhinta tytärtään ehkä enemmän kuin muita lapsiaan jo\nsenkin vuoksi, ettei ollut saanut häntä hänen lapsuutensa päivinä\nhoivata, ja vävyynsähän hän oli kiintynyt vanhoin ystävyydensitein.\nMutta Feda oli tottunut elämään itsenäistä elämää ja itse pitämään\nhuolta olostaan. Sitäpaitsi hänellä oli pieni ylpeytensä, joka kielsi\nottamasta vastaan toisilta sitä, mitä kunkin ihmisen tuli itselleen\nhankkia niin kauan kuin hän siihen pystyi. Ja Feda uskoi, että hän\nvielä kauankin kykeni leipänsä ansaitsemaan, sillä hän oli sielultaan\nsäilynyt nuorena kaikista kohtalonsa kolahduksista huolimatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät, kevät, ja pitkät siintoiset illat!\n\nEräänä aamuna Karl tuli konttorista ilmoittamaan Marialle, että nyt\nlähtevät jäät ja heidän on mentävä silloille.\n\nPokkitörmälle noustessaan he huomasivatkin, että Merikoulun katolla\nolevan lipputangon pyöreä merkkipallo, joka tavallisesti oli\ntangon juuressa, oli nostettu salkoon. Se oli merkinanto kaupungin\nasukkaille Merikosken jokakeväisen valtavan luonnonnäytelmän\nalkamisesta. Maikkulan kohdalta olivat jäät silloin lähteneet\nliikkeelle; ne painuivat painumistaan alaspäin, patoutuivat kapeihin\nkohtiin ja nousivat valleiksi ja muureiksi, jotka nostattivat veden\nja kohottivat sen paineen niin, että pato pian murtui ja jäälautat\nryskyen lähtivät ryntäämään eteenpäin murtaen itselleen tien, kunnes\ntaas patoutuivat ja hetken perästä jälleen mursivat oman patonsa.\nNäin jatkui kulku eteenpäin saavuttaakseen vihdoin Merikoskessa\nhuippukohtansa.\n\nMerikoulun lipputangon musta merkkipallo toi Marian nyt tavallistakin\nherkistyneempään mieleen sen kimmelteisen talvipäivän, jona Karl\noli pyytänyt häntä ajattelemaan sitä asiaa, katsoiko hän voivansa\ntulla hänen vaimokseen. Sillä vähän ennen kuin kohtalokas kysymys\noli tehty, oli Maria kysynyt mitä merkitsi tuo omituinen pallo\nlipputangon juuressa. Kun Maria nyt, miehensä varmasti tukiessa joka\naskelta, verkalleen nousi mäkeä, ei hän voinut olla hymähtämättä\nsilloiselle kokemattomalle lapsekkuudelleen, joka melkein heti ja\naivan empimättä oli taipunut. \"Ja sittenkin se oli minun onneni\", hän\najatteli, mutta liitti siihen heti lisäajatuksen: \"sattui olemaan,\nsillä eihän minulla minkäänlaisia onnentakeita ollut!\"\n\nSillat olivat mustinaan väkeä.\n\nNäytelmä oli jo ehtinyt ratkaisevaan loppukohtaukseensa, ja ryske\nja humu kuuluivat tavallisen koskenpauhun ylitse Ämmän väylästä\n\"köyhäin sillalle\" asti. (\"Köyhäin silta\" oli kaupungista päin lukien\nensimmäinen, se, joka yhdisti Pokkitörmän Linnansaareen ja jolle\npääsy oli maksuton, mutta ken pitemmälle pyrki, hänen oli kuljettava\npyörivän rautaveräjän kautta, joka ei auennut, ellei \"jalkamieskin\"\nvahtituvan ikkunaan sovitettuun kassaluukkuun viskannut viispennistä\nja pujahduttanut sillä saamaansa pahvilippua tuvan seinässä olevaan\npuupönttöön.)\n\nKarl ja Maria tulivat Linnansaarelle ja jo Oulunlinnan vallien\nviereen rauniokivijalustalle rakennetun Tähtitornin kohdalla he\nkuulivat hurraahuutoja \"toiselta sillalta\" ja kiirehtivät askeliaan.\nMolempien reunojen kaidepuita vastaan kumartuneina tuijottivat\nihmiset jäätelien mahtavaa rynnistystä. Se olikin näytelmä, joka\njännitti mieltä ja saavutti huipennuksissaan järkyttävän draamallisen\ntehon. Luonnon voimien näytelmä, vapautumisen valtava vertauskuva!\nKuinka komeasti nuo telit tulivatkaan ja kuinka vihaisesti ne\nryntäsivät toisiaan vastaan tai lohkaisivat rantajään reunasta\nrytinällä kaistaleen! Ryskeet ja kumahtelut täyttivät ilman\njuhlallisella kaiulla.\n\nKoski, jota Maria ensi hetkestä asti oli rakastanut, oli nyt\nmelkein peloittava villiintyneessä voimassaan. Eikä Maria malttanut\nirroittautua sen katselemisesta.\n\nKarl kävi jo levottomaksi.\n\n-- Sinä väsyt, rakas, kuiskasi hän vaimonsa korvaan. -- Ja sinunhan\ntäytyy varoa väsymystä...\n\nJa hellällä otteella tarttui hän Marian käsivarteen ja lähti\ntaluttamaan häntä takaisin kaupunkiin.\n\nMutta kun he tulivat kotiin, meni Maria jouluksi saamalleen kauniille\nkirjakaapille, aukaisi sen lasioven ja etsi käsiinsä Topeliuksen\nKanervankukat.\n\n-- Nyt me luemme Jäänlähdön Oulujoesta, eikö niin, Karl?\n\nJa äskeisen valtavan näytelmän muisto tuoreena mielessään hän lausui\nisänmaallista vapauden paatosta uhkuvan runon sisäisellä hehkulla ja\niskevällä voimalla.\n\nKarl istui ja kuunteli häntä ihaillen. Mutta ei hän malttanut\nkokonaan olla ajattelematta sitäkään jäittenlähtöä, joka hänessä\nitsessään hiljattain oli tapahtunut. Niin väkevät olivat ne keväiset\nvirrat hänen olemuksessaan, joitten kahleet nyt olivat katkenneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKummallinen kesä.\n\nUkkosta ja salamointia, sateita ja tuulispäitä alituiseen.\n\nEräänä päivänä -- Karl sattui juuri silloin olemaan pankissa, jonka\nvalvojaksi hänet oli valittu -- pimeni ilma äkkiä niin sakeaksi, että\nsaattoi luulla yön yllättäneen keskellä päivää. Kuului kova jyrähdys,\nniin kova, että maa tärähti ja ikkunanruudut helähtelivät. Maria\npelkäsi ukkosta, hän tuli aivan kuin sairaaksi aina, kun jymähteli\nja salamat välkkyivät. Kun nyt ensimmäinen häikäisevä valkea, pitkä\ntulinen nuoli, repeytyi mustista pilvistä ja sinkosi halki ilman,\njuoksi hän puolipimeään eteiseen, jonka kaksi kapeaa puoli-ikkunaa\nantoivat umpikuistiksi rakennettuun rappukäytävään. Hän painautui\npimeimpään nurkkaan, kaakeliuunin suojaan ja peitti silmät käsillään.\nSamassa tuli Anni keittiöstä hänen luokseen.\n\n-- Rouva ei nyt pelkää, tyynnytteli palvelijatar. -- Rouva koettaa\nolla aivan rauhallinen, sillä tässä ei ole mitään vaaraa.\n\nJa hän meni hakemaan emännälleen ruokasalista mukavan tuolin.\n\nMutta tuskin hän oli ehtinyt takaisin, niin repesi taivas ja\nalkoi tulla rakeita, aivan kuin tykinluotien tuiskuna, ja samassa\nhetkessä nousi rajumyrsky niin vinha, että nurkissa vihelsi. Rakeet\nrummuttivat kuistin peltikattoa niin rajusti, että Annin ja hänen\nemäntänsä täytyi huutaa toisilleen. Ja rummutukseen sekoittui\nsärkyvien ikkunoiden yhtämittaista helinää.\n\n-- Anni koettaa mennä pelastamaan papereita herran kirjoituspöydältä,\nhuusi Maria palvelijattarelleen, joka itsekin pelosta vavisten koetti\nrauhoitella suunniltaan säikähtänyttä emäntäänsä.\n\nAnni koetti avata oven talon isännän huoneeseen, mutta tuskin hän\noli saanut sen raolleen, niin tuiskusi häntä vastaan jäänsiruja ja\nlasin sirpaleita niin rajusti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki\nvoimansa saadakseen oven jälleen kiinni. Ei siinä auttanut muu kuin\nodottaminen. Hitaasti laahautui aika eteenpäin, minuutti minuutilta,\nja yhä jatkui rajuilma heltiämättömällä voimalla.\n\nUskollinen Anni seisoi Marian vieressä, taputteli häntä hiljaa olalle\nja hoki yhtä mittaa:\n\n-- Rouva pysyy nyt vain aivan rauhallisena, aivan rauhallisena...\n\nVihdoin viimein ilma alkoi asettua. Mutta Anni, joka pelkäsi sen\nuudistumista, pidätteli Mariaa edelleenkin puolipimeän eteisen\nnurkassa.\n\nSieltä löysi Karl heidät tullessaan läähättäen juoksujalkaa kotiin\npankista.\n\n-- Miten sinä voit? kysyi hän levottomasti vaimoaan tähyillen.\n\n-- Minä voin hyvin, minulla ei ole mitään hätää, vastasi Maria.\n\n-- Minä tulen heti takaisin, virkahti Karl hät'hätää ja lähti\nnopeasti ulos eteisen ovesta.\n\nMaria istui eteisen nurkassa vielä, kun Karl palasi.\n\n-- Missä sinä olet ollut? kysyi Maria.\n\n-- Juoksin lasimestarin luokse ja olinkin ensimmäinen. Katsohan,\nmeidänhän täytyy saada eheät ikkunat ja nyt saammekin ne ennen muita.\n\n-- Kaikkea sinä ajattelet, rakas Karl, sanoi Maria.\n\nYhdessä he sitten menivät katsomaan hävityksen kauhistusta. Kaikki\nikkunat olivat säpäleinä, paperit ja pikkuesineet huoneissa olivat\nhujan hajan, ja lattioilla oli sulamattomia rakeita, suuria kuin\nkananmunat, niin että täytyi varoa niihin kaatumasta.\n\nAnni alkoi kantaa vinniltä sisäikkunoita, joita soviteltiin\nväliaikaisiksi varusteiksi.\n\nJa muutaman tunnin perästä tuli lasimestari. Hän sanoi:\n\n-- Kyllä nyt on työtä meidän ammatissamme, sillä tuskin on sitä taloa\nkaupungissa, missä eivät ikkunat olisi säpäleinä... Ja taitavatpa\nlasivarastot kauppiailta loppua aivan kesken.\n\nHän oli oikeassa. Varastot loppuivat kesken. Tuhansia ruutuja\ntarvittiin jo ensi hätään.\n\nJa viikon perästä tuli toinen hätä. Silloin särki uusi ankara\nraekuuro vasta korjattuja ikkunoita kymmenittäin. Se ei kuitenkaan\nollut yhtä kovakourainen kuin ensimmäinen eikä herättänyt samanlaista\npelkoa ja kauhistusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuu ehti loppupuolelleen, ennenkuin neiti Purasen tarvitsi tulla\ntaloon.\n\nNeiti Puranen oli toinen niistä viisaista ja kokeneista naisista,\njotka musta käsilaukku mukanaan haettiin porvariskoteihin, kun uutta\nkansalaista oululaiseen yhteiskuntaan odotettiin; toinen oli neiti\nTakku.\n\nJa kun sitten erään syyskirkkaan päivän sammuessa hämärään neiti\nPuranen sanoi, että nyt läheni hetki, lähetti Karl hakemaan lääkäriä,\nsamaa, jonka Maria oli kuullut pitävän puhetta Franzén-juhlassa.\n\nKarl oli levoton. Hän kulki jännityksissään edestakaisin huoneesta\ntoiseen ja pysähtyi tuon tuostakin makuuhuoneen oven taakse. Hänen\nsydäntään vihloivat Marian valitukset ja tuskanhuudot. Tohtori koetti\nmiestä rauhoitella, ja heistä tuli noina muutamina tunteina hyvät\nystävät. Synnytys oli vaikea, ja kun tohtori kutsuttiin sisään Marian\nluokse, ei Karl enää tiennyt, mitä tehdä; hänen levottomuutensa\nmuuttui ruumiilliseksi kivuksi, ja tuskan hiki kihosi hänen\notsalleen. Kellon viisarit liikkuivat hitaammin kuin koskaan. Ja\nodotusta kesti kauan.\n\nVihdoin tuli tohtori sänkykamarin ovesta; hän ojensi tuskaisasti\nodottavalle miehelle kätensä ja sanoi:\n\n-- Onnittelen -- veljellä on pulska poika. Karl tahtoi heti rynnätä\nkatsomaan, mutta lääkäri esteli:\n\n-- Vielä vähän malttia, veli hyvä!\n\nVihdoin Karl pääsi katsomaan vaimoaan ja lastaan. Hän hiipi\nvarpaisillaan vuoteen viereen. Siinä Maria makasi kalpeana ja\nraukeana, silmät vielä ummessa. Mutta kun hän horroksensa lävitse\nhuomasi miehensä seisovan vuoteen vieressä, väikähti onnen hymy hänen\nraukeilla kasvoillaan ja katseella osoitteli hän käsivarrelleen\nasetettua pientä kääröä, josta Karl erotti vastasyntyneen poikansa\npunaiset kasvot pienen, valkean pitsimyssyn kehystäminä.\n\nMitä hän sillä hetkellä tunsi, ei hän koskaan osannut itselleenkään\n-- saatikka sitten muille -- selvittää. Mutta hän lankesi polvilleen.\nJa itki elämänsä ensimmäiset ilon kyynelet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiltistä tuli tietysti talon tärkein olento. Isän ylpeys ja äidin\nsilmäterä. Ei lapsi ollut vielä viikonkaan vanha, niin eikö tullut\njo isä ottamaan syliinsä viedäkseen hänet konttorissa sikarejaan\nkäryyttävien ylimaan ukkojen ihailtavaksi. Maria kauhistui, mutta\nFeda sanoi:\n\n-- Ei poika siitä pahaksi mene -- tottuu vain hyvissä ajoin miesten\ntavoille.\n\nTietysti poika alunpitäen oli ihmelapsi. Viisas, sen näki jo\nnaurusta. Ja kiltti: nukkui yönsä eikä itkenyt päivisinkään, se\ntäytyi Fedankin myöntää, vaikk'ei hän muuta ihmeellistä lapsessa\nnähnytkään. Ei itkenyt poika edes, kun kastettiin, tuijotteli vain\neteensä suurilla, ruskeilla silmillään. Kummeja hänellä oli pitkä\nrivi, niiden joukossa myöskin kauppaneuvos ja täti Henriette,\njotka kuitenkaan eivät tulleet ristiäisiin, vaan lähettivät vain\nkummilahjansa: edellinen hopeisen veitsen, haarukan ja lusikan,\njälkimmäinen elfenluuvartisen hopeakalistimen. Isänsä ja isoisänsä\nristimänimet poika kasteessa sai, mutta vain haaparantalaisen\npuusepän etunimellä häntä vanhemmat sanoivat. Siitä oli sovittu jo\nennen hänen maailmaan tuloaan. Ja Feda hänet papin eteen kantoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut poikanen vielä kuuden viikon ikäinen, kun syttyi se suuri\ntulipalo, josta Lunkvistin Villu sitten lauloi: \"Voi sitä hirmuista\npaloa, -- kun kolmattakymmentä taloa -- tuhkana lensi ilmassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun 3 p:nä 1882 piti Oulun puhelinlaitoksen aloittaa\nvarsinainen toimintansa. Keskusasema oli laitoksen perustajan,\napteekkari Nordforsin talossa, erillisessä pienessä rakennuksessa,\njohon kuljettiin Kirkkokadun puoleisesta pikkuportista. Sinne oli\nsijoitettu 50 numeroa käsittävä keskuspöytä, neljällä jalalla\nseisova ja kaunis kuin piano. Fedan piti tulla tämän keskusaseman\nhoitajaksi. Hän oli tointa hakenut ja hänet oli siihen valittu.\nMutta hän sairastui juuri, kun hänen piti ruveta uuteen virkaansa\nvalmistautumaan, ja niin tuli hänen tilalleen toinen.\n\nMarraskuun 2 p:nä olivat telefonilaitoksen juhlalliset vihkiäiset.\nOulun tarkk'ampujapataljoonan soittokunta oli tuotu keskusasemalle\nantamaan konsertti, ja puhelinkoneiden omistajat saivat kuunnella\nohjelmaa kotonaan langan ja kuulotorven välityksellä. Paitsi\nsoittokuntaa oli keskusasemalla läsnä pataljoonan upseereita ja\npieni valittu seurue kaupungin 'kermaa'. Läsnäolijoille, samoin\nkuin puhelinkuuntelijoillekin, apteekkari Nordfors piti pienen\npuheen suuren merkkitapauksen johdosta. Ja niissä kodeissa, joissa\npuhelinkone oli, todettiin ihmetellen ja ihastellen, kuinka hyvin\nääni kuului lankaa pitkin.\n\nKarl, joka innolla oli ottanut osaa puhelinlaitoksen\nperustamispuuhiin, oli mukana keskusaseman vihkiäisissä, mutta Maria\nistui kotona kuuntelemassa konserttia. Maria ei ollut erikoisemmin\ninnostunut puhelimeen. Jo silloin kun johtolankoja vedettiin\nkatolta katolle hän oli saanut koko puuhaa kohtaan jonkinlaisen\nvastenmielisyyden. Hänestä oli tuntunut, että nyt harsittiin talot ja\nkodit ja perheet yhteen, kytkettiin toisiinsa rautaisin kahlein, eikä\ntuo mielikuva ollut lähtenyt hänestä, vaikka järki olikin sanonut,\nettä se oli aivan nurinkurinen. Kun \"puhelininsinööri\", herra Haglind\napumiehineen oli tullut kiinnittämään konetta seinään, Maria ei ollut\nvälittänyt tulla toimitusta seuraamaan, vaikka Karl parikin kertaa\noli tullut hakemaan. Nytkin kun kello oli kilissyt merkiksi konsertin\nalkamisesta, Maria oli hätkähtänyt: siinä sitä oltiin -- tuo konehan\nkimeällä kilinällään hävitti kodin rauhan -- ja varmaan se vielä\nmonet kerrat tuli herättämään lapsenkin! Eikä hän olisi mennyt\nnostamaan kuulotorvea, ellei olisi miehelleen luvannut. Ja aivan\nvastenmielisesti hän sen oli tehnytkin.\n\nMinkälaistako se oli ollut? No, olihan se menetellyt. Tietysti oli\nollut mukavaakin kuulla musiikkia. Kaikuihan se kauniisti. Mutta kun\nsitten apteekkari oli alkanut puhua, oli hänestä koko juttu alkanut\ntuntua melkein peloittavan aavemaiselta.\n\nHerrat olivat menneet keskusasemalta Seurahuoneeseen jatkamaan\njuhlaa. Ja oli myöhäinen ilta, kun Karl tuli kotiin. Maria oli\njo silloin nukahtanut eikä ollut huomannut, kun hänen miehensä\npienokaisen vuoksi sukkasillaan hiipi makuuhuoneeseen.\n\nMutta yhtäkkiä hän heräsi.\n\nMikä siellä ulkona niin kumeasti ulvoi? Tuu... tuu... tuu... Ja taas:\ntuu... tuu... tuu...\n\nEikö pihaltakin kuulunut liikettä? Kuului aivan varmasti. Maria\nnousi kyynärpäänsä varaan kuuntelemaan. Nyt avattiin pihan perällä\ntallinovi, ja nyt talutettiin hevonen ulos... Mustan Koiton kaviot\nkopsahtelivat siltaan... Ja aina tuokion perästä kuului tuo kaamea\nulvonta: tuu... tuu... tuu...\n\nMaria sytytti yöpöytänsä kynttilän. Karl nukkui sikeästi sängyssään\nja lapsi hengitti tyynesti pienet silmät ummessa sinipeitteisessä\nvuoteessaan. Mutta Maria nousi tilaltaan ja meni kohottamaan pihalle\nantavan ikkunan tummaa kierrekaihdinta. Hän hätkähti ja hampaat\nalkoivat kalista suussa. Pihalla oli valoisaa kuin päivällä, mutta\nvalo oli ihmeellisen punertavaa, ja Pekka valjasti kiireellä hevosta\nvesikärryjen eteen.\n\n-- Tulipalo, tulipalo!\n\nMaria kääntyi nopeasti ikkunasta ja herätti miehensä.\n\nKarl ponnahti pystyyn:\n\n-- Mikä on?\n\n-- Suuri tulipalo, koko taivas loimottaa aivan punaisena...\n\nKarl rupesi nopeasti pukemaan vaatteita ylleen.\n\n-- Te pysytte täällä kotona aivan rauhassa, hän määräsi. -- Minä\ntulen heti varoittamaan, jos alkaa näyttää uhkaavalta.\n\nSamassa ilmestyi Feda, joka vasta pari päivää oli ollut jalkeilla\nsairautensa jälkeen, ilmestyi yöpukimissaan ja shaali hartioillaan\nkynnykselle:\n\n-- Nordforsin apteekki palaa ja tuli on jo tarttunut viereisiinkin\ntaloihin!\n\nKarl kiiruhti ulos. Mennessään hän vielä huusi:\n\n-- Olkaa rauhassa siksi kunnes tulen sanomaan...\n\n-- Mamma menee nyt pukemaan päälleen, sanoi Maria. -- Noinhan mamma\nvilustuu.\n\nFeda meni. Ja Maria kumartui lapsensa vuoteen ylitse. Poika nukkui.\nPieni käsi oli irroittunut kapalosta, ja Maria siirsi varovasti\npehmeän, pyöreän ja rusohohteisen käsivarren peitteen alle. Sitten\nhänkin rupesi pukemaan ylleen.\n\nKun Maria oli pukeutunut, meni hän miehensä huoneeseen, jonka ikkunat\nantoivat kadulle. Siellä istuivat jo ikkunan ääressä Feda ja Anni,\nmolemmat täysissä pukimissa.\n\nTaivas helotti aivan punaisena. Näytti siltä kuin se olisi palanut\nkoreassa iltaruskossa, mutta palo oli levotonta -- tuon tuostakin\nleimahteli kuin suurten salamain valoja, toisin vuoroin taas tuli\nleimahtelevaan loimuun tummia varjoja.\n\nPoni, pom, pom... pom, pom, pom...\n\nIkkunan ohitse ajoivat rämisten issikan \"roskat\", selin kuskipukkiin\nseisoi mies, joka löi takaistuimelle asetettua isoa rumpua.\n\n-- Siellä on nyt hätä, sanoi Feda, joka tiesi, että silloin kun iso\nrumpu tuotiin värjäri Holmin vinniltä -- värjäri Holm oli myöskin\nsekä palomestari että huutokauppa-toimitsija --, silloin oli tosi\nkysymyksessä.\n\nIhmisiä liikkui kadulla, hätääntyneitä, pelokkaita hahmoja. Fedan oli\nvaikea hillitä itseään.\n\n-- Kyllä minä nyt taidan mennä katsomaan, miltä siellä oikein\nnäyttää...\n\n-- Mamma ei mene mihinkään, tiuskasi Maria. -- Se vielä puuttuisi,\nettä mamma, joka juuri on ollut sairaana, lähtisi juoksentelemaan\npitkin katuja. Siitä ei nyt tule mitään!\n\nFeda puri huultaan ja oli ilmeisesti ylen nyrpeissään. Hetken perästä\nhän virkahti:\n\n-- Mutta mitä sinä sanoisit, jos minä nyt olisin ollut siellä\nsentraalissa?\n\n-- Jumalan kiitos mamma ei koskaan sinne joutunut, vastasi tytär.\n\nJa samassa iski Marian päähän ajatus, jonka hän kyllä itsekin ymmärsi\njärjettömäksi, mutta joka siitä huolimatta tunki tajuntaan: siinä sen\ntelefonin kirous nyt on -- juuri sieltähän palo alkoi!\n\nNyt tuli Karl kotiin. Hän oli hyvin vakavan näköinen, mutta aivan\ntyyni.\n\n-- Näyttää pahalta, hän sanoi. -- Tuli leviää leviämistään, tarttuu\ntalosta taloon, eikä sitä voida estää.\n\n-- Joko me olemme vaarassa? hätäili Maria.\n\n-- Emme ensinkään... emme ainakaan vielä... Mutta kaiken varalta\non nyt lapsen tavarat pantava kokoon ja pakattava huolellisesti\nmatkalaukkuun. Ja sitten on parasta tuoda tyhjät pyykkikorit alas\nvinniltä. Mutta niihin ei vielä panna mitään, ennenkuin taas tulen\nsanomaan. Ei siis mitään muuta kuin lapsen tavarat toistaiseksi!\n\nHän kiiruhti jälleen ulos. Ja Maria ja Feda alkoivat koota\npienokaisen tavaroita ja järjestellä niitä matkalaukkuun, sillä\nvälin kuin Anni ja pirttipalvelija toivat ullakolta tyhjiä koreja ja\nsäkkejä ruokasaliin.\n\nPalopaikalla käytiin epätoivoista taistelua tulen valtaa vastaan.\nEi ollut tarpeeksi tehokkaita sammutusvälineitä, ei riittämiin asti\nruiskuja, ja vedensaantikin matalasta Plaananojasta, joka kaupungin\nvesihalkaisijana kyllä oli lähellä, tuotti vaikeuksia, kun oja oli\nmelkein kuivillaan.\n\nSammutustyötä ei kukaan enää ajatellutkaan. Liekkien voima oli niin\nmahtava, että taistelijani oli peräännyttävä ja vain koetettava\nsuojata purjein ja vesisuihkuin niitä taloja, jotka vielä olivat\nkoskemattomia. Mutta suojelutyökin näytti tuloksettomalta. Vaikka\nkuinka ponnisteltiin, tarttui tuli kuiviin puutaloihin kuin\ntervaksiin. Palosolat olivat liian kapeita.\n\nUteliaat akat katujen kulmissa siunailivat:\n\n-- Jestandeera, jestandeera! Kyllä nyt menee koko kaupunki niinkuin\nmeni kuusikymmentä vuotta sitten.\n\nJa kun liekit riistäytyivät yli kadunkin, jonka poikki vedetyt\npuhelinlangat kimaltelivat tulenvälkkeessä, huusivat he:\n\n-- Kas vain, lankoja pitkin tuli kulkee. Telefooni sitä kuljettaa\npytingistä pytinkiin.\n\nAina kun apteekkari, joka tietysti hääräsi palopaikalla minkä jaksoi,\nilmestyi akkojen näköpiiriin, syntyi kadunkulmissa oikea rähäkkä:\n\n-- Siinä se menee, siinä se menee! Sen syytä se on, että koko\nkaupunki nyt palaa.\n\nJa nyrkit nousivat vihaisesti poloista kohti.\n\nKarl juoksi taas kotiin, jossa häntä levottomuudella odotettiin.\n\nLapsikin oli herännyt, melu kadulta tunkeutui huoneisiin. Maria\nkoetti hyssytellen tyynnytellä poikaa.\n\nHän huomasi heti, kun Karl ilmestyi kynnykselle, että tilanne oli\nkärjistynyt, ja kysyi hätäisesti:\n\n-- Joko meidän täytyy ruveta valmistamaan lähtöä?\n\n-- Ei vielä, vastasi Karl ja koetti pysyttää äänensä levollisena. --\nMutta kyllä varmuuden vuoksi paperit ja konttorikirjat täytyy sulloa\nkoreihin.\n\nKarl meni konttorin puolelle.\n\nMaria, lapsi sylissä, kulki edestakaisin miehensä huoneessa. Hänellä\nolivat kyynelet silmissä -- tuntui niin armottomalta ajatus, että\nkoti joutuisi tuhon omaksi.\n\nKarl huusi Annia avukseen, ja hetken kuluttua he tulivat konttorista\nkantamuksineen.\n\n-- Kas niin, nyt te järjestätte nämä koreihin, paperit pohjalle\nja kirjat niiden päälle. Hopeatavarat sinä myöskin voit järjestää\njohonkin. Mutta anna kaiken muun olla paikoillaan toistaiseksi.\n\nJa taas Karl lähti.\n\nMaria ja Anni rupesivat järjestelemään koreihin ja säkkeihin\nkonttorista kannettuja tavaroita. Mutta yhtäkkiä Maria tuli\nhavainneeksi, ettei Feda ollutkaan heidän mukanaan.\n\n-- Missä vanha rouva on? kysyi Maria palvelijattareltaan.\n\nAnni meni häntä etsimään. Mutta Fedaa ei löytynyt mistään.\n\nMaria meni eteiseen ja huomasi Fedan päällystakin olevan poissa\nnaulakosta.\n\n-- Tietystikään vanha rouva ei ole malttanut olla menemättä ulos,\nMaria sanoi Annille. -- Hyvä isä, mitä siitä tulee, sairas ihminen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalavissa kortteleissa jatkui epätoivoista taistelua tulen riehuntaa\nvastaan.\n\nPalatessaan kotoaan palopaikalle Karl poikkesi kauppaneuvoksen\ntaloon. Hänestä tuntui, että hänen piti mennä sinne. Konttorin\nportailla seisoi neiti Henriette ja tähyili loimottavaa taivasta.\n\n-- Miltä siellä näyttää? hän kysyi tulijalta.\n\n-- Pahalta, vastasi Karl. -- Olisi parasta, että ainakin arvopaperit\nja konttorikirjat pantaisiin valmiiksi säkkeihin ja koreihin.\n\n-- Kiitos neuvosta, sanoi neiti Henriette ja ojensi kätensä. --\nTäytyy heti ryhtyä toimiin.\n\nSamassa tuli kauppaneuvos pitkässä aamutakissaan ovelle:\n\n-- Tule sisään juomaan lasi viiniä!\n\nHe menivät kolmisin konttoriin. Korkealla pulpetilla oli\npuoleksi tyhjennetty viinipullo; Karl pani merkille, että se oli\nkauppaneuvoksen vanhinta portviiniä.\n\n-- Sano, luuletko, että se tulee tänne asti? kysyi kauppaneuvos\nkaataessaan viiniä laseihin.\n\nHän oli kalpea, silmät räpyttelivät ja käsi vapisi niin, että viiniä\nläikähti pulpetille.\n\n-- Tällä hetkellä näyttää hyvin uhkaavalta, vastasi Karl.\n\nHän joi viininsä yhtenä kulauksena ja riensi kiireellä palopaikalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin Feda palasi karkuretkeltään.\n\n-- Mitä mamma oikein ajattelee, torui Maria äitiään itku kurkussa.\n\n-- Mitä tässä voi ajatella, vastasi Feda ja alkoi kertoa näkemiään ja\nkuulemiaan niin vilkkaasti, että Maria unohti suuttumuksensa.\n\nPaljon Feda tiesikin. Hän oli jo aivan selvillä siitäkin, miten\npalo oli alkunsa saanut. Apteekin kellarista oli iltamyöhällä\nmenty hakemaan jotakin öljyä, bensiiniä, mitä lieneekään ollut, ja\nlyhdyn lasi oli ollut rikki. Kun isosta astiasta oli kaadettu öljyä\npienempään, niin oli tuli lyhdystä päässyt karkuun tulenarkoihin\naineisiin, ja samassa oli koko kellari leimahtanut ilmituleen. Hädin\ntuskin oli bensiinin hakija sieltä ulos päässyt. Ja ennen kuin mitään\noli ehditty tehdä, oli koko apteekki jo ollut liekkien vallassa.\nNiin nopeaan tuli oli levinnyt koko taloon, että Anna Messman, joka\noli ollut sentraalissa -- hänestä oli Fedan sairastuttua tullut\nkeskusaseman hoitaja --, hädintuskin oli ehtinyt saada päällystakin\nylleen ja juosta ulos, kun jo koko talo oli ollut yhtenä tulimerenä.\nSärkemällä ovia ja seiniä oli keskuspöytä suurella vaivalla ja\nkiireellä saatu pelastetuksi. Talosta taloon oli tuli sitten\ntarttunut aivan kuin kuivaan taulaan, ja talo talon perästä oli\npalanut poroksi. Yli katujen ja palosolien hyppelivät liekit niin\nnopeasti, ettei sammutusväki ehtinyt niitä seurata. Niin valoisaa\nsiellä oli kuin päivällä, ja tukahduttava kuumuus hohti pitkän matkan\npäähän.\n\nAamu oli aikoja valjennut, kun Karl tuli kolmannen kerran kotiin\nkäymään. Jo ovelta hän sanoi:\n\n-- Nyt olemme saaneet palon rajoitetuksi. Ellei mitään odottamatonta\ntapahdu, ei se enää pääse leviämään. Te voitte rauhassa mennä levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTodellakin: valtava palo oli vihdoinkin alkanut vaimeta, liekkien\nvoima heikkeni. Purjein ja ruiskuin saatiin leveneminen estetyksi.\nMutta silloin oli jo kokonainen kaupunginosa savuavina raunioina.\nKaikki talot Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmasta, Plaananojaa\nmyöten toiselta puolen, rantaan asti olivat palaneet poroksi.\n\nJälkisammutusta kesti kauan. Vielä seuraavan päivän iltapuolella,\nkun Maria meni hävityksen kauhistusta katsomaan, oli miehiä työssä\ntörröttävien raunioiden lomissa.\n\nEikä kitkerä palon haju lähtenyt kaupungista moneen päivään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen oli se vuosi, jonka alkajaisissa Maria oli saanut\nmerkillisen tinan, joka saattoi olla yhtähyvin vaappera venhe kuin\ntuulen pudistama puu tai kallistuva pilari.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\n1.\n\n\nVuodet kuluivat.\n\nPoika kasvoi, oppi kävelemään, rupesi puhumaan ja sai yksikseen tai\nsamanikäisten kanssa leikkiä kotipihalla taikka mennä naapurien\npihoille leikkimään. Ja kauppaliike kasvoi; se laajeni vuosi\nvuodelta ja tuotti yhä parempia tuloksia. Tulihan tietysti toisinaan\nvahinkojakin: meni nurin joku maakauppias tai jätti tuomatta tervansa\njoku ylimaalainen. Mutta kasvavassa tavaranvaihdossa vähäisiä\nvaurioita tuskin huomasikaan. Eipä tehnyt suurempaa haittaa sekään,\nettä joku kaupungin porvarikin, jonka puolesta Karl oli muiden mukana\nmennyt sitoumuksiin, teki konkurssin.\n\nKonkurssi! Se oli kammottava sana. Mitä se oikeastaan merkitsi,\nsitä kauppiaan poika ei pitkiin aikoihin ymmärtänyt. Mutta sen hän\ntiesi, että se oli hirveän häpeällistä, surullista, säälittävää,\nmelkein samaa kuin kuolema. Ja samalla tavalla kuin kauppiaan kuolema\nilmoitettiin konkurssi: molemmissa tapauksissa jäivät puodinovet\naukaisematta arkenakin.\n\nPari kertaa oli tuollaista tapahtunut, ennenkuin kauppiaan poika\noli täyttänyt viisi vuotta. Ja toisella kerralla hän oli kuullut\nkonkurssintehneen vielä joutuneen vankilaankin; siitä olivat\nvanhemmat keskenään supatelleet, kun olivat luulleet pojan jo\nnukahtaneen, mutta hänpä olikin kuullut kaikki. Ja se, minkä hän oli\nkuullut, oli vuosikausiksi jäänyt hänen muistiinsa.\n\nNiin olivatkin jääneet vähän kummallisiksi käsitykset kauppiaan\npojalla kaupanteosta; se muuttui hänen mielikuvituksessaan mitä\nvaarallisimmaksi ja jännittävimmäksi ammatiksi. Aina oli uhkana tuo\nhirvittävä konkurssi, saattoipa olla vankilakin. Ja kauppias, joka\nvältti vaaran, oli sankari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellaisia asioita mietiskeli kauppiaan poika jo siihen aikaan kuin\nOulun rata vihittiin ja hän oli nelivuotias.\n\nSuuret ja komeat olivat rautatien vihkiäiset, vaikka eihän niistä\nkauppiaan poika nähnytkään muuta kuin kunniaportit asemalta kaupungin\nsydämeen johtavalla kadulla, loimuavat tali- ja rasvasoihdut\nkatukäytävien reunoilla, lepattelevat kynttilävalot kaikissa\nikkunoissa ja komeasti räiskyvän, sähisevän ja silmiä huikaisevan\nilotulituksen Linnansaarella.\n\nFedan kanssa hän tätä komeutta kävi katsomassa. Feda oli tulipaloyön\njälkeen sairastunut uudelleen ja jäänyt taloon vakituiseksi\nasukkaaksi eikä enää ajatellutkaan muuta tointa kuin vanhimman\ntyttärensä auttamista yhä laajenevassa taloudessa, Vihtorinkin\nperheen jo muutettua Helsinkiin.\n\nKauppiaan poikaan juhlan ihmeellinen loisto teki niin valtavan\nvaikutuksen, että hän vielä vuosikymmenien jälkeen muisti\nkunniaportit ja ilotulituksen tulta tuiskivat tähdet aivan kuin olisi\nne eilispäivänä nähnyt.\n\nKarl ja Maria olivat tietysti juhlilla mukana, olivat vastassa\njuhlajunaa, kun se porhalsi asemalle ja sen vaunuista juhlavieraat\nastuivat punaisella veralla peitetylle ja köynnöksin koristetulle\nasemasillalle, ja olivat illalla suurilla juhlapäivällisillä vasta\nvalmistuneessa uudessa Seurahuoneessa.\n\nEnsimmäisiä huolia suuren tulipalon jälkeen oli Oulun porvareilla\nollut uuden Seurahuoneen rakentaminen. Ja kun kerran uusi\nrakennettiin, niin se tehtiinkin niin komeaksi, ettei sille maassa\nvertaa ollut. Ja komea siitä oli tullut. Laajuutta oli talossa niin\npaljon, että se hyvin olisi tyydyttänyt kolme vertaa Oulua suuremman\nkaupungin hotellintarpeet, ja italialaista renessanssityyliä\nmukailevan julkisivun kaksi tornia kohosi korkealle taivasta kohti.\nTilaa ei ollut tarvinnut säästää, ja porraskäytäväkin oli rakennettu\nniin leveäksi, että kokonainen pataljoona olisi mahtunut samalla\nkertaa sitä nousemaan. Sähkövalo oli talossa -- missään muualla\nkaupungissa sitä ei vielä silloin ollut, ja omasta voimalaitoksesta\ntuli virta --, ja portaitten edessä pulpahteli suihkukaivo.\nUlkomailta -- ei tosin kauempaa kuin Virosta -- oli kivijalan\nsileiksi hakatut lohkareet tuotu, ei näet ollut kyllin hienosyistä\nkotikallion kivi. Ja ruotsinmaalainen oli tietysti ravintoloitsija\nsamoin kuin tarjoilijattaretkin.\n\nMutta näitä suuria päivällisiä varten oli tuotettu Helsingistä\nylimääräiset kokit ja kyypparit. Samoin kuin hienoimmat herkutkin.\n\nJa hieno olikin juhla-ateria -- ei sen hienompaa voinut ajatellakaan.\nSe oli juhla, josta puhuttiin vielä vuosikausia jälkeenkinpäin.\n\nKunniavieraiden joukossa oli Yrjö Koskinen, Hän oli silloin\nsenaattori ja edusti tilaisuudessa maan hallitusta, eikä siis\nsopinut vihaisimpienkaan ruotsikkojen nyrpistää hänelle nenäänsä.\nRuotsalaisen porvarin oli kauniisti nieltävä suuttumuksensa,\nvieläpä pidettävä huolta siitä, että senaattori sai arvonsa\nmukaisen pöytänaisen. Sellaiseksi oli toimikunta valinnut rikkaan\nsahanpatruunan komean ja ylpeän rouvan. Kun hän senaattorin\nkäsivarressa kulki pöytään, asteli hän pää pystyssä ja arvokkaasti\nkuin kuningatar. Mutta kun Yrjö Koskinen aloitti pöytäkeskustelun\nsuomeksi, joutui hän aivan hämilleen, lensi tulipunaiseksi ja\npainoi kainosti päänsä alas. Sillä eihän hän osannut muuta\nsuomea kuin sitä, jota keittiössä puhuttiin, ja sen hän itsekin\nymmärsi olevan kelpaamatonta sivistyneeseen keskusteluun. Hänen\ntäytyi siis vastata senaattorin kysymykseen ruotsiksi. Ja silloin\nsenaattorikin kohteliaana maailmanmiehenä alkoi puhua ruotsia.\nMutta se ei ollutkaan mitään kyökkiruotsia: hämmästyksekseen täytyi\npatruunanrouvan todeta, että se oli paljon huolitellumpaa ja\nhienommin äännettyä kuin hänen oma kaikkein fiinein juhlakielensä. Ja\nse rouvaa hävetti.\n\nMaria oli ollut sairaana ennen vihkiäisjuhlia ja oli vieläkin\nverraten heikkona taudin jälkeen. Hänellä oli sitäpaitsi elävänä\nmuistona Franzenin patsaspäivällisten kärsimys, joten hän nytkin\npelkäsi monituntista pöydässä-istumista. Vain sillä ehdolla hän\nSeurahuoneelle lähti, että sai istua jonkun lääkärin vieressä. Ja\nniin hän joutui nuoren rautatielääkärin pöytätoveriksi. Mutta eipä\nhänen tarvinnutkaan tohtorin ammattiapuun turvautua. Juhlatunnelma\ntarttui häneen jo alunpitäen, ja siitä tuli varsin hauska ilta.\n\nUseihin porvarisperheisiin oli juhlavieraita majoitettu. Karl ja\nMaria olivat myöskin odottaneet kotiinsa matkustavaisia. Marian\nserkku Hanna, jonka mies nyt oli lainvalmistelukunnan jäsenenä,\noli aikonut tulla miehineen sukulaisensa Yrjö Koskisen seuraksi\nOulun matkalle. Ja heidän tuloaan varten Maria oli ryhtynyt suuriin\nvalmistuksiin. Oli hankittu kotiin herkkuja, ja viinikellarin\nvarastoa oli täydennetty. Ja tällä kertaa oli myöskin vierashuoneen\nikkuna varustettu tummalla kierrekaihtimella -- vaikka eihän valo\nnyt syksyllä samaa ollut kuin Ernstin kesäisillä Franzén-juhlilla\nkäydessä. Mutta aivan viime tingassa, kun jo kaikki valmistelut oli\ntehty, saapui sähkösanoma, joka ilmoitti, etteivät Ernst ja Hanna\nolleetkaan päässeet lähtemään. Heidän tilalleen oli juhlatoimikunta\nmajoittanut kaksi nuorta rautatie-insinööriä.\n\n-- No, mikä siinä, kun on kerran vieraita valmistuttu\nvastaanottamaan, niin otetaan nyt nämä vieraat vastaan samalla\ntavalla kuin olisi otettu odotetutkin, oli Karl sanonut.\n\nJa olivatpa menneet suuriksi nuorten miesten silmät, kun heidät heti\nheidän taloon tultuaan oli johdatettu niin koreaksi pantuun pöytään,\netteivät he moista komeutta missään yksityiskodissa aikaisemmin\nolleet nähneetkään. Mutta he olivat reippaita ja hauskoja nuoria\nmiehiä, joista pian tuli isäntäväen hyviä tuttuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSairaus, jota Maria oli potenut sinä syksynä, jona rautatie\nvihittiin, oli ollut hyvin ankara. Viikkomääriä hänen oli\ntäytynyt maata vuoteessa eristettynä muusta maailmasta. Ja\nkodissa oli vallinnut tuo jännittävä hiljaisuus, joka aina syntyy\nsairaustapauksen ympärille.\n\nFeda oli pitänyt huolta lapsesta, mutta eihän se tietysti ollut\nsamanlaista huolenpitoa ollut kuin äidin hoivaus. Ja Mariaa oli\ntuskien lisäksi ahdistanut alituinen levottomuus. Kuumehoureissaan\nhän usein oli kuvitellut kaikenlaisten vaarojen uhkaavan poikaa,\nja usein oli sairaanhoitajattaren keskellä yötäkin täytynyt mennä\nkatsomaan, oliko lapsen hyvä olla. Hitaasti olivat päivät kuluneet\nja venyneet viikoiksi. Mutta vähitellen oli Marian nuori elämänhalu\npäässyt voitolle sairaudesta.\n\nHän oli ollut jo toipilaana, kun hän muutamana sunnuntaisena\naamupäivänä oli kuullut merkillistä pauketta sairashuoneensa oven\ntakaa. Sitä oli jo kestänyt kotvan, ennenkuin Maria, joka ei voinut\nkäsittää, mistä se johtui, oli pyytänyt sairaanhoitajatarta menemään\nkatsomaan, mikä siellä oli. Sairaanhoitajatar oli tullut takaisin suu\nnaurussa:\n\n-- Tietääkö rouva, että se on niin hullunkurista...\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Siellä istuu Saaru-neiti herran kamarin sohvassa ja häntä\nvastapäätä istuu poika, ja he pelaavat korttia...\n\n-- Mitä? Pelaavatko he korttia?\n\n-- Pelaavat. Mutta kun he eivät osaa muuta, niin on peli sellaista,\nettä se voittaa, joka osaa kovemmin kortin pöytään lyödä...\n\nMariakin purskahti nauruun. Hän näki selvästi silmissään pikkuisen\npalleroisensa, jota hän ei niin pitkään aikaan ollut saanut\nhyväillä edes katseellaan, istumassa suuressa rottinki-istuimisessa\nnojatuolissa, hiukan varhaisvanha, vakava ilme kasvoillaan,\npitelemässä kortteja viuhkana kädessään, ja häntä vastapäätä Saarun\nyhtä toimessaan ja yhtä vakavana ja myöskin yhtä lapsellisena. Ja\nMarian tuli hyvä olla -- hänen täytyi pian tulla terveeksi ja päästä\npoikansa luo.\n\n-- Pitää mennä sanomaan, että he kyllä saavat jatkaa peliään, ei se\nminua ollenkaan häiritse nyt, kun tiedän mitä se on, sanoi Maria ja\nviittasi valkeaksi ohentuneella kädellään sairaanhoitajattarelle.\n\nJa hetken perästä oli läiskinä alkanut entistä innokkaampana.\nMaria oli kuunnellut sitä hymysuin ja koettanut arvailla itsekseen\npaukahduksista, milloin poika iski kortin pöytään, milloin taas Saaru.\n\nJa siitä päivästä alkaen tervehtyminen oli käynyt entistä nopeammin.\n\nSinä päivänä, jona Maria ensimmäistä kertaa oli saanut olla pystyssä\ntäysissä pukimissa, oli Karl haettanut kellarista pullon samppanjaa.\nSe oli ollut hyvin juhlallista. Poikakin oli juhlallisuuden\nymmärtänyt; hän oli saanut kilistää äidin kanssa samanlaisella\nkorkealla lasilla kuin toisetkin, vaikka hänen lasiinsa olikin\nkaadettu apteekista tuotua limonaadia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä talvena, jonka syksynä poika täytti viisi vuotta, osti Karl\nhuvilan \"Salmesta\", jonne huomatuimpien porvariperheiden oli tapana\nmuuttaa kesäksi. Toppilansalmi oli sopivan matkan päässä kaupungista,\nja sen etelänpuoleisella saarella oli sen verran tilaa ja sen\nverran puistikkoa, että siellä tunsi olevansa maalla. Sinne oli\nsitäpaitsi mukava pääsy \"paketeilla\", höyryvenheillä, joista toinen,\nvanha \"Fritz\", jota kuljetti hyväntuulinen Kokko, joka taisi olla\n\"Vellamon\" punapartaisen perämiehen veli, lähti kaupungin rannasta\njoka täysi tunti, toinen, vakavan näköisen Timosen kuljettama \"Onni\",\njoka puoli tunti.\n\nJo talvella käytiin huvilaa katsomassa. Ja varhain keväällä, heti\nkun jäät olivat lähteneet ja paketit pääsivät kulkemaan, rupesi\nMaria oleilemaan siellä aamusta iltaan. Kesälän puutarha oli\nsuurin kaikista Salmen huvilain puutarhoista, ja se oli pantava\nkuntoon. Maria innostui puutarhatöistä. Fedalle jätettiin nyt\nhuolenpito kaupunkikodista, ja Maria otti huvilan ikäänkuin omaksi\nerikoiskodikseen.\n\nKun kaikki oli saatu huvilalla kuntoon ja kun ei enää ollut pelkoa\nkevätkylmistä, muutettiin sinne asumaan. Feda jäi kaupunkiin, ja\nKarl lähti huvilalta joka aamu konttoriinsa, pistäytyi sitten\npäivällisaikaan pariksi tunniksi Kesälään, palasi taas kaupunkiin ja\ntuli sieltä takaisin yhdeksän aikaan illalla.\n\nMaria ahersi puutarhassaan aikaisesta aamusta siihen asti, kunnes\nKarl tuli kaupungista. Ja hänen poikansa leikki päivät pitkät\nleikkituvassa, joka oli vanhan purjelaivan kajuuttarakennus ja\njossa oli kaksi huonetta. Hänelle oli hankittu leikkitoveriksi\nmuutamaa vuotta vanhempi tyttö, Hanna Rundelin, joka oli köyhästä\nja monilapsisesta käsityöläisperheestä. Ja he tulivat hyvin toimeen\nkeskenään.\n\nNäin muuttuivat kesät vuoden hauskimmaksi ajaksi sekä Marialle että\nhänen pojalleen.\n\nJa aina kun kevät tuli ja illat pitenivät, odotettiin huvilalle\nmuuttoa jännityksellä.\n\nTervamiehetkin tiesivät, että rouvalla oli oma talo. Ja toisinaan\nhe, venheensä tervahovin laituriin tyhjennettyään, soutivat salmen\npoikki tullakseen rouvan taloa katsomaan. Silloin heitä kahvitettiin\nparvekkeella, taikka, jos joukko oli isompi, katettiin kahvipöytä\ntalon eteen pyöreälle nurmikolle korkean lippumaston juureen.\n\nSunnuntaisin tuli myöskin Feda huvilalle vieraisille, mutta hän\nei malttanut edes iltaan asti viipyä. Hänellä oli edesvastuu\nkaupunkitalon hoidosta ja taloudesta, ja hän teki itsensä sen\njohdosta mielellään vähän tärkeäksi. Kultainen Feda -- hän oli niin\ntyytyväinen, kun hänelläkin oli tointa ja touhua!\n\n\n\n\n2.\n\n\nKarl oli matkustanut erään toisen oululaisen kauppiaan kanssa\nPietariin. Taisi olla vähän liikeasioitakin, sillä tuotiinhan\nPietarista paljon kauppatavaroita, tuotiin jauhoja, tuotiin\ntupakanlehtiä, lamppuöljyä, Landrinin makeisia, Nevskin kynttilöitä\nja paljon muutakin. Mutta pääasiana taisi sittenkin olla oululaisilla\nkauppiailla päästä maailmaa näkemään ja vähän huvittelemaankin\nsuurkaupungissa.\n\nEnsimmäistä kertaa isä oli poissa kotoa pitemmän aikaa ja pitkän\nmatkan päässä -- kävihän hän vuosittain, kuten muutkin Oulun\nsuuremmat kauppiaat, Iin markkinoilla puutavaran ostossa, mutta Ii\noli aivan lähellä Oulua, eikä siellä montakaan päivää viivytty --, ja\npojalla oli polttava ikävä.\n\nMutta sitä suurempi oli riemu, kun isä palasi kotiin. Asemalla\noltiin äidin kanssa vastassa, ja niin oli tulijalla paljon tavaroita\nmukanaan, että Pekan oli vaikea saada kaikki rekeen mahtumaan.\nPerälaudalle sidottiin matkalaukut, mutta kääröt ja laatikot oli\npidettävä sylissä.\n\nJa kun tultiin kotiin, alkoi kääröjen aukaiseminen aivan kuin\njouluaattona. Oli siinä tuliaisia! Oli äidille silkkikankaat\nja pehmeät turkikset, oli Fedalle silkkihuivit, oli makeiset\nmonenlaiset. Mutta kaikkein paras tuliainen oli suurikokoinen\nveturi, joka kulkea hyrräsi kovaa vauhtia pitkin lattiaa ja vihelsi\nkimakasti, aivan kuin oikea veturi, kiitäessään eteenpäin.\n\nVaikea oli sinä iltana vuoteeseen meno. Pitihän kuunnella isän\nkuvauksia Pietarin loistosta ja komeudesta. Ja veturi oli asetettava\ntuolille sängyn viereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPietarin matka oli herättänyt vaurastuneessa kauppiaassa\nmatkustamisen halun. Hän tahtoi nähdä maailmaa, kun siihen kerran oli\ntilaisuus: Pariisin maailmannäyttely viekoitteli häntä ihmeillään.\nJa niin Karl erään hyvän ystävänsä, nuoren kauppaneuvoksen kanssa\nkevättalvella lähti pitkälle matkalle Hampuriin, Lyypekkiin,\nPariisiin ja Lontooseen. Mielellään hän olisi ottanut Marian\nmukaansa, mutta äiti ei suostunut lähtemään poikansa luota. Pari\nkuukautta Karl matkallaan viipyi. Kun hän tuli kotiin, oli jo kevät.\n\nJa taas tuli tuliaisia -- tuli mm. pojalle Eiffeltorni ja äidille\nhieno rintaneula Bond Streetiltä -- ja kertomista riitti pitkiksi\najoiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna palvelijatar tuodessaan aamukahvin sänkykamariin tiesi\nkertoa kummia: jäiden lähtö oli alkanut, ja rytäkkä oli muodostunut\nniin väkivaltaiseksi, että telit olivat vieneet keskimmäisen\nMerikosken kolmesta sillasta mennessään. Muutamaa hetkeä aikaisemmin\noli sillan ylitse ajanut hevosmies. Ei hän ollut vielä kunnolleen\nehtinyt kolmannelle sillalle, kun oli kuulunut kauhea ryminä; mies\noli kääntynyt taakseen katsomaan: silta, jonka ylitse hän juuri\noli ajanut, oli ollut säpäleinä ja sen keskikohta lauttana jäitten\nkeskellä Pikisaaren virrassa.\n\nKauppiaan poika hyppäsi kiirevilkkaa sängystään ja alkoi vetää\nhousuja jalkaansa. Ja nousivatpa isä ja äitikin vuoteistaan ja\nrupesivat tavallista joutuisammin pukeutumaan. Täytyi toki kiirehtiä\nkatsomaan sellaista.\n\n-- Eihän nyt ole rumpukaan käynyt, sanoi äiti.\n\n-- Ei ole, isä vastasi ja sukelsi päällään pesuvatiin -- se oli hänen\ntapansa pestä kasvonsa.\n\nOulussa rummutettiin siihen aikaan kuulutukset. Rumpalin seurassa\nkulki maistraatin palvelija, ja jokaisessa kadunkulmassa\npysähdyttiin. Rumpali päryytti, ja sitten luki maistraatin mies\npaperista luettavansa. Ja kun kuulutus oli luettu, pärähti rumpu\ntaas, jonka jälkeen siirryttiin seuraavaan kadunkulmaan. Kun\njäänlähtö oli erikoisen vaikea, niin että syntyi pato, joka nosti\nveden rantatorille ja kaduille, taikka jos joki talvisaikaan laski\nsuppua, joka tukkesi väylät niin, että tulva uhkasi kaupunkia --\njoskushan oli vesi noussut niinkin korkealle, ettei rantakorttelien\ntaloista päästy venheittä liikkeelle --, rummutettiin uhkaava vaara\nkaupungin asukkaille tiedoksi. Silloin oli rumpalilla ja maistraatin\nmiehellä kova kiire; puolijuosten he kiiruhtivat kulmasta kulmaan, ja\ntuskin oli kuuluttaja ehtinyt hengästyneenä huutaa lyhyen lauseensa\nloppuun -- \"Kuuluutus, rumpuutus: vesi nousee, Maistraatti\" --, niin\nkajahti jo loppupärähdys. Mutta tämä maistraatin rumpu ei ollut sama,\njolla suuriin tulipaloihin väkeä hälytettiin ja jota värjäri Holmin\nvinnillä säilytettiin, tämä oli vain pieni rumpu, jota olkahihnassa\nkannettiin ja kahdella ohkaisen sirolla palikalla päryytettiin,\nkun taas isoa tulipalorumpua oli hevosella kuljetettava ja yhdellä\nnuijalla kaiutettava.\n\nNyt ei ollut rumpu käynyt. Tulva ei uhannut. Mutta ilmeisesti oli\nvirta joessa niin voimakas ja telit niin valtavat, etteivät sillan\nkivikirstut olleet painetta kestäneet.\n\nMustanaan oli väkeä linnansaaren ranta, kun Karl ja Maria pikku\npoikansa kanssa sinne tulivat.\n\nMutta eihän siinä mitään voitu tehdä, ei muuta kuin ihmetellä. Silta\noli mennyt, tie pohjoiseen oli poikki.\n\nOnneksi oli olemassa toinenkin kulkutie kosken ylitse: rautatiesilta\nkoskenniskassa. Sillä samalla kertaa kuin Oulun rata rakennettiin\ntehtiin myöskin satamarata Toppilaan, ja se kulki komeata rautaista\nkaarisiltaa joen ylitse. Nyt täytyi tuota pikaa rautatiensillalle\nrakentaa väliaikainen ajotie. Se saatiinkin pian käyttökuntoon.\n\nMutta heti alettiin myöskin suunnitella uutta siltaa menneen\npaikalle. Ja varmuuden vuoksi siitäkin päätettiin tehdä rautainen\nkaarisilta, jota eivät jäät päässeet uhkaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana syksynä piti kauppiaan pojan aloittaa koulunkäyntinsä.\n\nKarl ja Maria olivat jo aikoja sitten päättäneet, että poika oli\npantava suomalaiseen kouluun. Osaltaan lienee tähän päätökseen\nvaikuttanut persoonallinen tuttavuus Mauno Rosendalin kanssa, jota\nMaria piti suvunsukulaisena ja jonka kasvattajaominaisuuksia Karl\npiti hyvin suuressa kunniassa. Mutta tämä tuttavuus ei kuitenkaan\nasiaa ratkaissut.\n\nKarl, jonka ruotsalainen syntyperä oli omansa asettamaan hänet\nikäänkuin matkan päähän kieli- ja puolueriitojen likikohtaisimmasta\nristitulesta, näki selvästi ruotsalaisuuden olevan tuomitun häviöön.\nHänen mielestään tällainen tulos oli aivan luonnollinen. Kansan\nkielen, joka pyrki oikeuksiinsa, oli niihin päästävä. Sille kuului\ntulevaisuus. Hänen oman syntymäseutunsa kieliolot olivat hänelle\nhavaintoesimerkkinä. Jos joku Länsipohjan mies tahtoi päästä\neteenpäin Ruotsissa -- muuallakin kuin omalla kotiseudullaan --,\noli hänen ehdottomasti omaksuttava Ruotsin kansan enemmistön kieli\nja hankittava itselleen oppi ja sivistys tällä kielellä. Ellei hän\nsitä tehnyt, jäi hän sidotuksi vain siihen pieneen piiriin, jonka\njäsenenä hän oli syntynyt. Ja Karl oli vakuutettu siitä, että oli\nvain ajan kysymys, milloin suomen kieli oli pääsevä valta-asemaan ja\nsuomalainen sivistys kehittyvä täysipainoiseksi.\n\n-- Kun meidän poikamme on täysi-ikäinen, ovat olot maassa ja täällä\nOulussakin aivan toiset kuin nyt, oli hänen tapanaan sanoa, kun\nMaria tuli valittelemaan, mitä rouvat ompeluseurassa olivat sanoneet\nkuullessaan, että he aikoivat panna poikansa suomalaiseen kouluun.\n\nJa kauhuissaan olivat porvarit klubilla. He hyökkäsivät kiivaasti\nruotsalaissyntyisen toverinsa kimppuun:\n\n-- Sinä petät meidän rintamamme, he sanoivat. -- Kun antaa pirulle\nyhden sormen, vie se koko käden, ja sinä aiot uhrata oman poikasi...\nEi, kuulehan, hyvä veli, sitä sinulla ei ole oikeus tehdä. Sinun, jos\nkenenkään, pitää seisoa lujana ruotsalaisen sivistyksen puolesta.\nOikeimmin tekisit, kun muuttaisit omasi ja poikasi nimenkin\nruotsalaiseksi...\n\nMutta Karl pysyi järkähtämättömänä. Hän tiesi, että kiivauteen\nsisältyi suuri annos pelkoa. Ja siihen pelkoon oli syytä.\n\nSuomalaisuus kulki voittokulkuaan. Sen pääkaupungissa jo saavuttamat\ntulokset säteilivät vaikutustaan kaikkialle maahan. Kivekkään\nKaiku ei enää ollut ainoa sanomalehti Oulussakaan, joka ajoi\nsuomalaisuuden asiaa ja aatteita. Oli jo toinenkin. Eikä porvarien\nperustama Oulun Ilmoituslehti, jota ylläpidettiin fennomaanilehtien\nvastapainona, vaikuttanut mitään, vaikka sitä koetettiinkin jakaa\nilmaiseksi. Valtuustossakin alkoivat suomalaiset nostaa päitään,\njopa esiintyä vaatimuksinkin. Ja olihan suomalaisten kauppiaidenkin\njoukossa jo sellaisia, jotka tarmollaan ja yritteliäisyydellään\nalkoivat käydä uhkaaviksi kilpailijoiksi yksin vanhoille ja\nmahtaville kauppahuoneille. Sitäpaitsi olivat suomalaiset\nsaaneet liittolaisikseen työväen. Työväenyhdistys oli perustettu\nOuluunkin, ja sitä johdettiin fennomaanien henkeen. Suomalaisuus\nja demokratia kävivät käsi kädessä hyökkäämään ruotsalaisten\npatriisien asemia vastaan. Ja nämä asemat alkoivat jo horjua.\nEi ollut enää ruotsalaisella porvariylimystöllä muuta, minkä se\ntunsi ehdottomaksi etuoikeudekseen, kuin \"fiinimpi\" kielensä ja\n\"hienostunut kulttuurinsa\", jonka suojamuurin taakse se koetti\nasettua. Mutta arveluttavia halkeilemisen oireita ilmestyi jo\ntähänkin muuriin. Tuo hienostunut kulttuuri osoittautui sisimmältä\nolemukseltaan epäilyttävän ontoksi, lukuunottamatta muutamia todella\n-- opillisestikin -- sivistyneitä kauppamiehiä, oli tämä ruotsalainen\nporvaristo kokoonpantu aineksista, joiden tietopuolinen sivistys oli\nvarsin vajanainen, jopa monesti avuttoman alkeellinenkin. Mutta nämä\nporvarit olivat kieltämättä hankkineet itselleen sangen huomattavan\nmuotokulttuurin, pintakiilloituksen, jonka miellyttävä vernissa\npeitti muurin rakoja. He eivät olleet kouluttaneet ainoastaan\nmakuhermojansa pöydän herkkujen ja viinivuosikertojen arvossapitoon\nja ymmärtämiseen, vaan he olivat myöskin hankkineet itselleen sangen\nliukkaan salonkikuntoisuuden, jonka turvissa he liikkuivat vapaasti\nja sirosti seuroissa ja kykenivät keskustelemaan eräänlaisella\nmaailmanmiehisyydellä, joka imponoi vieraspaikkakuntalaisiinkin\nja aiheutti väitteen, että Oulu oli Suomen Pariisi. Mutta\nsuomalaisella puolella ponnisteltiin tarmokkaasti ja määrätietoisesti\neteenpäin myöskin muodollisen kulttuurin aloilla. Niinpä oli\nperustettu erityinen Hupi- ja Hyötyseura suomalaista seuraelämää\nvilkastuttamaan; se toimeenpani iltamia, antoi teatteriesityksiä ja\nkoetti kaikin tavoin edistää suomenkielisiä kulttuuriharrastuksia.\n\nEräänä päivänä Maria oli kävelemässä muutaman tuttavan porvarisrouvan\nkanssa. Ja kadunkulmasta kääntyi heitä vastaan K. F. Kivekäs\nrouvineen. Maria tervehti tietysti vastaantulijoita. Mutta silloin\nhänen kumppaninsa raivostui:\n\n-- Kuinka sinä tervehdit heitä?\n\n-- Minähän tunnen heidät, vastasi Maria hämmästyen.\n\n-- Kaikenlaisten kanssa sinäkin olet tuttava! tiuskasi rouva.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Maria, joka myöskin oli suuttunut.\n\n-- No, pitäisihän sinun tietää, että tuo mies nostattaa kansaa meitä,\nparempia ihmisiä, vastaan ja että hänen lehdessään on joka päivä\nniin hävyttömiä kirjoituksia, ettei niitä sivistynyt ihminen voi\nlukeakaan, ja hänen rouvansa auttaa kuulemma kauheata miestään tuon\nroskalehden toimittamisessa...\n\n-- Kuule, oletko sinä lukenut noita kirjoituksia?\n\nRouva pysähtyi ja kääntyi tulipunaisena kiukusta mittaamaan\npuhekumppaniaan leimuavin katsein:\n\n-- Kuinka sinä edes voit ajatella, että minä alentuisin mokomaa likaa\nlukemaan -- sehän on sitäpaitsi suomea... Tuota lehteä ei tietysti\nmeidän taloomme tule.\n\n-- Mutta mistä sinä sitten tiedät, minkälaisia nuo kirjoitukset ovat?\n\n-- Olen kuullut sellaisilta, jotka ovat lukeneet...\n\nMaria ei voinut olla naurahtamatta:\n\n-- Sinä siis kuitenkin seurustelet sellaisten ihmisten kanssa, jotka\ntuota lehteä lukevat...\n\nNyt tuli toinen aivan raivoihinsa:\n\n-- Niin, niin, tietysti sinä vain naurat, sinä, joka panet lapsesikin\nsuomalaiseen kouluun! Mutta tiedätkö, mikä hänestä siellä tulee?\nKaturakki, sivistymätön... sillä eihän suomalaisessa koulussa ole\nainoatakaan oikean herrasväen lasta... ja sen sinä kai toki ymmärrät,\nettei hänen kanssaan sen jälkeen enää kukaan sivistyneen perheen\nlapsi rupea toveriksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tuo kunnon rouva erehtyi. Kun koulu syksyllä alkoi, tuli\nsinne muitakin herrasväen lapsia. Ei ainoastaan rautakauppiaaksi\nruvenneen merikapteenin poika, jonka isä oli tunnettu omintakeiseksi\nja itsepäiseksi mieheksi, vaan myöskin suomea taitamattoman\npankinjohtajan tytär -- mutta pankinjohtaja ei ollutkaan\nsyntyperäinen oululainen, vaan saksalainen, joka nuorena oli tullut\nSuomeen ja jäänyt Ouluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin koulu alkoi, tapahtui kuitenkin vielä paljon.\n\nKesä asuttiin tietysti huvilalla, ja se oli aurinkoinen ja hauska\nkesä. Leikkituvasta tehtiin -- laiva. Tuvan eteen rakennettiin\nnimittäin laivan keula, ja maahan kaivettiin lastiruuma. Ja tuvan\ntasainen katto oli komentosiltana, jolle pystytettiin tukeva pölkky,\nmihin kiinnitettiin vanha kärrynratas mahtavaksi ruoriratiksi. Ja\nse laiva teki pitkiä matkoja, kävi Intiat ja Austraaliat, Kiinat\nja Japanit, ja eväinä olivat rabarberinvarret -- rabarberia kasvoi\npuutarhassa niin runsaasti, että varsia sai melkein mielin määrin\nkatkoa --, kuiva leipä ja kaivovesi.\n\nSinä kesänä Karl myöskin opetti poikansa uimaan. Kun hän tuli kello\nkahden paketissa kaupungista, poikkesi hän aina ensin uimahuoneelle,\njoka oli vähän matkaa kaupunginpuoleisesta möljän päästä\nMustaansalmeen päin, ennenkuin meni päivälliselle. Ja hänen poikansa\noli häntä vastassa Kraakkulan sillalla. Sieltä mentiin sitten yhdessä\nuimaan. Karl oli etevä uimari. Hän sukelsi aina päälaelleen veteen ja\nui pitkän matkaa ulos aitauksesta, \"basängistä\". Mutta hänen poikansa\npulikoi vain matalassa lasten karsinassa.\n\n-- Opeta minut uimaan, sanoi poika eräänä päivänä isälleen.\n\nIsä mittasi alastonta vesaansa silmillään:\n\n-- No, johan sinussa sen verran mittaa onkin, että voit oppia.\n\nJa muutamien päivien uimatunneilla sai poikanen nyt oppia\nuintiliikkeet, ensin kuivalla maalla, sitten isänsä käsivarrella\nvedessä. Kun isästä näytti, että poika hallitsi liikkeet, sanoi hän:\n\n-- Nyt sinä tulet minun kanssani uimaan syvälle vedelle.\n\nMutta poikaa peloitti; hän ei mitenkään uskaltanut laskeutua\nkolmannen basängin portaita. Silloin isä tyrkkäsi hänet veteen --\nollen itse valmiina hyppäämään pojan jälkeen, jos niin tarvittiin.\nPoika meni umpisokkeloon, mutta nousi pian pinnalle; hän oli aivan\nhätääntynyt, eikä älynnyt, mitä tehdä. Mutta isä huusi sillalta: --\nUi, ui!\n\nJa poika totteli, ja ihmeekseen hän huomasi pysyvänsä pinnalla ja\npääsevänsä eteenpäin. Eikä häntä enää sen kerran jälkeen tarvinnut\nkehoittaa syvälle vedelle lähtemään, pikemminkin oli varoitettava,\nettei liian kauas loittonisi.\n\nNuo yhteiset uimaretket lähensivät poikaa isään. Etenkin sen jälkeen\nkuin poika oli oppinut uimaan vallitsi heidän välillään ikäänkuin\nentistä välittömämpi luottamus, jossa jo oli hiven toveruuttakin.\n\nMonet muistot jäivät tuosta kesästä pojan mieleen.\n\nMuutamanakin sunnuntaiaamuna he aamiaista odoteltaessa olivat\nisän kanssa kävelemässä huvilan puistossa. Isällä oli kävelykeppi\nkädessään, ja yhtäkkiä sai poika päähänsä, että keppi piti olla\nhänelläkin.\n\n-- Katsotaanhan, isä sanoi. -- Ehkäpä löydämme sopivan ja suoran\npuun...\n\nPian löytyikin nuori pihlajan vesa, joka sopi tarkoitukseen aivan\nmainiosti. Mutta isällä ei ollut veistä taskussaan. Poika juoksi\nhakemaan. Parvella oli aamiaispöytä katettuna. Ja poikanen tempasi\njuustokuvun lautaselta uuden, kirkkaan kaarevan juustoveitsen, jonka\nisä oli tuonut Lontoosta.\n\n-- No, ei tämä nyt juuri vuolemiseen ole luotu, virkahti isä ja\ntarkasteli veistä, joka päättyi kolmeen terävään haarukkamaiseen\npiikkiin. -- Mutta kai tällä sentään saa kepin tehdyksi.\n\nJa saihan sillä. Mutta juuri kun keppi oli valmistumaisillaan, sattui\nveitsi johonkin oksantynkään ja luiskahti niin, että yksi piikeistä\nkatkesi.\n\nTäytyihän rötös tietysti äidille aamiaispöydässä tunnustaa. Mutta kun\näiti alkoi heitä torua, virkahti isä:\n\n-- Sattuuhan se joskus vahinko viisaallekin. Ja pojasta tuntui niin\nhauskalta, kun hän sai toria yhdessä isän kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskesällä lähdettiin kolmisin Tukholmaan. Karl tahtoi välttämättä\nviedä edes Tukholmaan vaimonsa, joka ei ollut keväällä voinut lähteä\npitkälle matkalle. Mutta eihän poikaakaan hennottu jättää ikävöimään\nkotiin, ja niin hänet otettiin mukaan. Ja siitä matkasta tuli valtava\nelämys poikaselle.\n\nJunalla ajettiin ensin Hankoon, ja sieltä vei \"Uleåborg\"-laiva\nsuoraan Tukholmaan. Laivassa oli tuttu kapteenikin, oululainen Herman\nJulie Granberg, joka monet talvi-illat oli istunut korttipöydässä\nisän vieraana ja läimäytellessään kortteja pöytään pitänyt niin\nsuurta ääntä, että siihen oli herännyt väkisinkin... Mutta hän oli\nherttainen ja hauska herra, ja hänen laivallaan tunsivat matkalaiset\nolonsa kotoisen viihtyisäksi. Poika sai seisoskella komentosillalla\naamusta iltaan, ja tietysti hän kuvitteli olevansa laivan kapteeni,\njoka johdatti alustaan vaarallista väylää pitkin vieraaseen satamaan.\nKun tultiin Tukholman saaristoon, osoitteli Karl Marialle kaikki\nkauniit paikat. Mutta pojan mieltä kiinnitti eniten linnoitus,\njoka oli kapean salmen rannalla ja jonka valleilla sotamiehillä\nparast'aikaa oli harjoitus.\n\nPerillä oli paljon ihmeitä: oli vahakabinetti, jossa sai nähdä kaikki\nmaailman kuuluisuudet aivan kuin ilmielävinä, oli jättiläispanoraama,\nsuuri pyöreä rakennus, ja kun sen sisällä nousi parvekkeelle, näki\nranskalais-saksalaisen sodan taistelut niin luonnollisina, että\nsaattoi kuvitella olevansa mukana tuoksinassa, mutta ennen kaikkia\noli kuninkaallinen linna, mahtava, koko korttelin täyttävä rakennus,\nvielä paljon suurempi ja muhkeampi kuin Oulun Seurahuone. Käynti\nkuninkaan linnassa kaupungissa ja käynti kuninkaan kesälinnassa\nmaalla, Drottningholmassa, muodostuivatkin tapahtumiksi, jotka pojan\nmatkamuistojen joukossa melkein kilpailivat ensisijasta yksin sen\nillan järkyttävien elämysten kanssa, jona hän ensimmäistä kertaa\nelämässään oli istunut teatterissa -- samassa, jossa Anckarström oli\nampunut murhaluotinsa Kustaa III:een -- ja nähnyt paholaisen ilmestyvän\ntulenlieskassa ukon eteen, jota sanottiin Faustiksi. Kaupunkilinnan\nsuurista ja komeista saleista jäi mieleen ennen muita valtioneuvoston\nistuntosali. Sillä kun sinne tultiin, selitti kultakaluunainen\nvahtimestari, että vast'ikään oli loppunut istunto, jossa kuningas\noli johtanut puhetta, ja pojasta tuntui, että majesteetin ylevä\nhenki vieläkin viipyi huoneessa. Mutta Maria, jota kävely huoneesta\nhuoneeseen ja kerroksesta kerrokseen väsytti, kysyi, saiko istua\nja levähtää kuninkaan tuolissa. \"Olkaa hyvä\", sanoi kohtelias\nvahtimestari ja riensi vetämään kruunukoristeista nojatuolia\nloitommalle pitkän punaverkaisen pöydän päästä. Ja äiti istahti\nkuin istahtikin kuninkaan tuolille. Kun he tulivat linnanpihalle,\nkehoitti sinne asti saatteleva ja ilmeisestikin runsaita juomarahoja\nkumarteleva vahtimestari herrasväkeä odottamaan muutamia minuutteja,\nsillä kuningas oli juuri lähdössä ajelulle. Ja niin saivat he nähdä\nitsensä kuninkaankin, hienon, valkopartaisen, komearyhtisen vanhan\nherran, joka astuessaan uljaan parivaljakon vetämiin vaunuihin nosti\nkohteliaasti kiiltävää korkeata hattuaan ja huomatessaan poikasen\nheitti hänelle lentosuudelman. Siitä lähtien pojan oli vaikea\nkuvitella muita kuninkaita toisenlaisiksi.\n\nEräänä kauniina päivänä lähdettiin sitten Mälarin laivalla\nDrottningholmaan. Ja Karl selitteli vaimolleen ja pojalleen tuon\nhohtavan huvilinnan kustavilaisia muistoja. Oli juuri pistäydytty\nKiinassa ja käveltiin kauniin puiston käytävää, kun eräässä\ntienmutkassa tulivat vastaan nuoret prinssit, kruununprinssin pojat.\nNuorin heistä, Erik, oli vielä niin pieni, että häntä lykättiin\nlastenvaunuissa. Mutta Gustaf Adolf ja Wilhelm juoksentelivat omin\njaloin. Kauniita poikia. Ja yhtä hienosti puettuja kuin oululaisen\nkauppiaan poika, jolle juuri oli ostettu uusi merimiespuku.\nViimeksimainitun vanhemmat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, ja\nKarl, jonka kuninkaallinen ruotsalainen syntyperä kai sai sydämen\ntavallista kiivaammin tykkimään, nosti hattuaan. Mutta hänen perin\nporvarillisessa Oulussa syntynyt ja kasvanut esikoisensa meni\nreilusti poikia vastaan ja tarkasteli heitä kiireestä kantapäähän\nkuten ikäkumppaneita ainakin. Eikä hän salannut tarkastuksensa\ntulostakaan, vaan huudahti varsin suorasukaisesti ja sangen\näänekkäästi:\n\n-- Ettehän te ole sen kummempia kuin muutkaan pojat, ja aivan\nsamanlaisethan teillä ovat vaatteetkin kuin minulla!\n\nPojan isä hätkähti, äiti lensi tulipunaiseksi, mutta vaunuja lykkäävä\nhoitajatar purskahti iloiseen nauruun. Se vapautti oululaisetkin\nheidän tyrmistyksestään. Ja kun hoitajatar vielä vakuutti, ettei\ntämä etiketin rikos millään tavalla ollut raskauttavaksi katsottava,\ntyyntyi mieliala kokonaan. Enemmän muodon vuoksi kuin sisällisestä\npakosta yritteli Maria kuitenkin toruskella poikaansa, mutta lopetti\ntämän lievänkin tönimisensä heti, kun poika sanoi:\n\n-- Mutta istuihan äitikin kuninkaan tuolissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Tukholman matkalta palattiin, ei enää menty huvilalle, vaan\njäätiin kaupunkiin, sillä koulu oli jo alkanut. Kauppiaan poika\naloitti koulunkäyntinsä viikkoa myöhemmin kuin muut. Mutta se ei\ntehnyt mitään, sillä hän osasi jo kouluun tullessaan lukea ja\nkirjoittaa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKarl menestyi liiketoimissaan jatkuvasti.\n\nElämä leveni levenemistään.\n\nOli kutsuja ja komeita päivällisiä. Ja syksyisin toi viimeinen\netelästä tuleva vuorolaiva talven varaksi kellarit ja varastohuoneet\ntäyteen tavaroita. Saksasta tulivat makeat omenat, grafensteinerit ja\nnonnenit, tuoksuvissa tynnyreissään, tulivat päärynät ja rypäleet,\nhanhenmaksat, parsatölkit ja pitkäkaulaiset valkoviinipullot,\nRanskasta tulivat sardiinit, punaviinit, liköörit ja konjakit, ja\nPietarista tulivat marmeladilaatikot ja pyöreät puristetun kaviaarin\npeltirasiat.\n\nKun viimeinen vuorolaiva oli tullut, oli kauppiaan pihalla vilkasta\nliikettä. Sillä paitsi sitä, mikä tuli omiksi tarpeiksi, tuli myöskin\npuotia varten talven varat. Ja rannasta vedettiin makasiineihin\njauhot, suolat, kahvit, sokerit. Eihän niitä kaikkia oman talon\nvoimin kotipihalta katon alle saatu, vaan oli turvauduttava\nPakkahuoneen liepeillä maleksivien jätkien apuun. Heitä oli\nPuran-Kustu ja Simppa ja monet muut. Keveästi kohosi jauhosäkki\nhampuusin hartioille ja lähti nousemaan makasiinin portaita. Mutta\nkun sokeritopat tulivat, muodostettiin ketju, ja mieheltä miehelle\nlentelivät keot.\n\nKauppiaan poika tunsi tietysti kaikki hampuusit. Puran-Kustua kohtaan\nhän tunsi suurinta kunnioitusta. Tuo pitkänhuiskea mies mahtoi olla\nväkevä kuin karhu! Kun hän veti päähänsä aukiratkotun säkin niin,\nettä sen nurkkaus muodosti terävän piippalakin, muun osan suojatessa\nniskaa ja haalistuneen sinipuseron selkää, ja juoksujalkaa kiikutti\nkantamuksensa makasiininovesta sisään, niin täytyi häntä ihailla\nsenkin, joka paheksui hänen parantumatonta juoppouttaan, mistä olivat\nseurauksena lukemattomat \"korttikaarireissut\" ja rettelöt poliisien\nkanssa. Kun Puran-Kustu oli työssä, puski hän kuin härkä, mutta kun\nhän joi, niin hän vierteli viikkokaupalla. Niinä aikoina, joina ei\nollut varsinaista hampuusi-sesonkia, harjoitti Puran-Kustu pienen\nrihkaman kaupustelua ylimaalaisten kortteeripaikoissa. Etenkin\nmarkkinapäivinä liikkui hän ahkerasti heidän kuormiensa välissä ja\notti tuon tuostakin takkinsa liepeen alta hevosravan hokien yhtä\nmittaa:\n\n-- Osta rapa, hyvä rapa!\n\nToisinaan, kun hampuuseilla oli ollut hyvä ansio ja sitä seurasi\nyleinen ja yhteinen juominki, saattoi tapahtua, että väkevä\n\"holipompeli\" pani veret niin valtavaan liikkeeseen, että kaverien\nkesken syntyi kiivas tappelu. Jos kahakka kehittyi oikein\nensiluokkaiseksi, oli poliiseilla täysi työ saada tappelijat erilleen\ntoisistaan. Eikä sellaisessa nujakassa iskuja säästetty. Mutta kun\nsitten taas päästiin pahnoilta ja ulos korttikaarin portista, niin\noltiin parhaimmat ystävät maailmassa, eikä riitaa ollut ensinkään.\nHuviahan se tappelu vain oli ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa olivathan ne huvinsa herroillakin.\n\nMuutamanakin syksynä päättivät herrat itse lähteä tullauttamaan\nviimeisellä vuorolaivalla tulleita tavaroitaan.\n\nHyvissä ajoin aamupäivällä valjastettiin hevoset ja herrat lähtivät\najaa köröttämään Toppilansalmen merenpuoleiseen päähän, jossa\npurki lastiaan äsken saapunut \"Jakobstad\" -- vai lieneekö ollut\nkolmimastoinen \"Vega\", jota Ville Roos kuljetti, taikka Tornbergin\n\"Torneå\". Ensi töikseen rupesivat herrat syömään laivalla aamiaista,\nja siitä tuli tietysti pitkä ja perusteellinen ateria. Ja kun se\noli vihdoin viimein päättynyt, lähdettiin lähellä olevaan Bellevuen\nravintolaan kahville. Mutta sitä ennen lähetettiin kuitenkin rengit\nvarmuuden vuoksi viemään rouville kirjelippuja, joissa ilmoitettiin,\nettä tullauttamista vielä jatkui, joten ei tarvinnut odottaa kotiin\npäivälliselle. Kun kahvi oli juotu, marssittiin takaisin laivalle,\nravintolan soittokunta etunenässä. Ja taas lähetettiin sanan viejät\nkotiin kertomaan, että yhä vain jatkui tavarain tullikäsittely.\nKotvan kuluttua marssivat herrat taas musiikin tahtiin ravintolaan.\nJa niin jatkui juhlan pitämistä. Mutta kun rengit palasivat\nkolmannelta sananvientimatkaltaan, kertoivat he, että rouvat olivat\nsanoneet, ettei tarvitse tulla enää kaupunkiin ennen kuin isännätkin\ntulevat. Ja se tapahtui vasta myöhään yöllä.\n\nKun Karl seuraavana aamuna heräsi, kysyi Maria:\n\n-- No, ehdittekö te saada kaikki tavaranne tullatuiksi?\n\n-- Tuota... emme... emme oikein kaikkia.\n\nSilloin Maria käski rengin valjastaa hevosen ja lähti Toppilaan. Ja\nkun hän tunnin parin perästä sieltä palasi, meni hän konttoriin,\nojensi paperit miehensä eteen pulpetille ja virkahti:\n\n-- No, nyt on sitten kaikki tavarat tullattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUsein oli talossa vieraita.\n\nJa aina kun tuli kaupunkiin joku huomattavampi sellaisen ulkomaisen\nkauppahuoneen edustaja, jonka kanssa oltiin liikesuhteissa, pidettiin\nkomeat kutsut.\n\nNämä edustajat eivät olleetkaan tavallisia kauppamatkustajia, vaan\njoko edustamiensa liikkeitten ensimmäisiä miehiä, taikka osakkaita,\nvieläpä usein isäntiäkin. Tulihan Lyypekistä monesti vapaakaupungin\nsenaattoreitakin, eivätkä tukholmalaisetkaan tukkukauppiaat pitäneet\nitseään liian hyvinä matkustaakseen itse näytevarastoineen Ouluun.\n\nEnnenkuin Karl oli ostanut huvilan, oli Maria joskus huvittanut näitä\nulkolaisia vieraita varsin omalaatuisella tavalla, jolle he olivat\nantaneet suuren arvon. Hän oli nimittäin vienyt vieraansa Raatin\nlohipadolle. Kaupungista oli tuotu hevosella saaren rantaan muut\nateriatarpeet, mutta rannalla oli keitetty vieraiden silmien edessä\npyydyksestä nostettu kala. Ja mainiolta se oli maistunutkin.\n\nMutta nyt pidettiin tietysti kutsut suviaikaan huvilalla.\n\nKerrankin oli siellä suuret herrapäivälliset jonkun lyypekkiläisen\nsuurkauppiaan ja senaattorin kunniaksi. Tilaisuus oli kaikin puolin\nhieno ja arvokas: ruoat ja juomat olivat valikoidut, ja herrat\nolivat pukeutuneet hännystakkeihin kesähelteestä huolimatta. Aterian\njälkeen mentiin puistoon vähän jaloittelemaan, ennenkuin käytiin\nkahvipöytiin. Silloin keksi yhtäkkiä kunniavieras, että lippumasto\noli aivan kuin laivanmasto \"vanteilla\" tuettu.\n\n-- Kuka lyö vetoa minun kanssani siitä, että minä kiipeän mastoon?\n\nVedonlyöjiä ilmestyi runsaasti. Eihän kukaan uskonut 40-vuotiaan\nmiehen kykenevän suorittamaan näytettä, joka tuotti vantterille\npoikasillekin vaikeuksia. Mutta senaattoripa olikin voimistelija,\njoka vieläkin joka-aamuisin harjoituksin piti ruumistaan kurissa\nja lihaksiaan kunnossa. Hän viskasi hännystakin ja liivit yltään,\nirroitti kauluksen kaulastaan ja lähti ketterästi kuin laivan\njungmanni kiipeämään tervattua köyttä pitkin. Vedonlyöjät katsoivat\nmenoa ihmeissään. Mutta kiipijä ei jäänyt matkan puoliväliin,\nvaan jatkoi yhtä kyytiä köyden yläpäähän asti, josta maston jatko\nalkoi, ja jossa oli, kuten laivoissakin, poikkipuu. Kun hän oli\ntullut perille, heilautti mies itsensä notkeasti kuin orava tälle\npoikkipuulle istumaan. Ja silloin kohottivat alhaalla olijat huikean\nhurraan. Mutta voittaja huusi:\n\n-- Joko myönnätte hävinneenne?\n\n-- Myönnämme, myönnämme...\n\n-- Hyvä on!\n\nJa sitten hän laskeutui käsien ja jalkojen varassa alas samaa köyttä\npitkin.\n\nHousut ja paidanetu olivat kurjassa kunnossa, kun hän laskeutui\nmaahan, mutta mitä se merkitsi! Hän haki lautasen ja rupesi heti\nkokoamaan voittorahojaan. Ja kaupungin köyhille jaettavaksi kertyi\nhänen lautaselleen kolmattasataa markkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun illat pimenivät ja elokuiset sateet rapisivat huvilan\npärekattoon, alkoi jo tehdä mieli kaupunkiin. Kesän työt oli tehty,\nsuven leikit leikitty loppuun.\n\nEi kaupunkiin kuitenkaan muutettu ennen kuin koulu alkoi. Mutta ei\nhuvilan ikkunaluukkuja vielä silloinkaan ruuvattu kiinni, sillä sinne\njäi asumaan Stiina, puutarha-apulainen, siksi kunnes kaikki maan\ntuotteet oli saatu korjatuiksi. Ja jos oli kaunis syksy, mentiin\nsunnuntaisin usein huvilalle koko päiväksikin. Silloin oli hauska\nkiivetä tuomissa, joita siellä kasvoi pitkä rivi, ja syödä marjoja,\njotka tekivät huulet mustiksi ja kurkun karheaksi.\n\nJoskus käytiin vielä paleltuneita pihlajanmarjojakin joukolla\nsyömässä. Jos olivat niin äkkiä tulleet syyspakkaset, että vedet\njäätyivät kantavaksi sileäksi pinnaksi ennen lumen tuloa, niin\nlähtivät koulupojat roikalla pyhäaamuisin luistelemaan Salmeen.\nOlipa muutaman kerran tuollaisella retkellä mukana Karlkin. Poikansa\nluisteluinnostus oli herättänyt hänessä halun koetella, vieläkö\nleikkaisi luistin jäätä niin kuin oli nuoruuden päivinä leikannut.\nJa leikkasihan se. Siitä tuli riemukas retki. Karl luisteli\nensimmäisenä, luisteli varmasti voimakkain potkaisuin, ja perässä\nseurasi pikkupoikien pitkä rivi. Siinä huudettiin ja hurrattiin.\nMutta Karl tahtoi kulkea kappaleen matkaa edellä ollakseen varma\nsiitä, että jää kestäisi eikä pettäviä railoja olisi. Perillä\nlevähdettiin, syötiin janoon pihlajanmarjoja ja katseltiin laivoja\n-- hinaaja-aluksia --, jotka oli nostettu salmen rannalle talvisille\nteloilleen. Sitten lähdettiin kotimatkalle. Mutta Raatinsaaren\nlaivasillan kohdalla sanoi Karl, että nyt mennäänkin ravintolaan\njuomaan kuumaa kahvia, ettei vilustuta. Ja niin riisuttiin taas\nluistimet ja noustiin Raattiin. Ja harvoinpa oli Klara Fritzbergillä\nsellaisia vieraita ollut ravintolassaan. Pitkään pöytään siellä\nasetuttiin, ja kahvipullalla ja pikkuleivillä oli menekki. Karl istui\npöydänpäässä hyväntuulisesti hymyilevänä isäntänä, ja hänen poikansa\noli isästään sanomattoman ylpeä -- eivätpä vain toisten poikain isät\nsellaisia olleet, eivät luistelemaan pystyneet eivätkä kahvituttaneet\nhienossa aikaihmisten ravintolassa!\n\nLuisteltiinhan sitä talvellakin. Kiikelinsaaren takana oli\nluistinrata, iso olikin ja kuusiaidalla suojattu. Siellä oli sekä\nsoittokoppero että tarjoilukoju, josta sai ostaa kymmenen pennin\npaakelseja. Ja kerran viikossa oli yhteisluistelua pataljoonan\nsoittokunnan säestyksellä. Silloin loimusivat tervasoihdut radan\nreunoilla, ja vanhemmatkin ihmiset tulivat jäälle kävelemään.\nLuistinradan päämiehenä oli \"Fritzin Kokko\" ja hän piti hyvää huolta\npikkupojista.\n\nMutta hauskempaa oli sittenkin käydä hiihtelemässä Holmin poikien\nkanssa tai laskea kelkkamäkeä kotipihalla, jonne Pekka kelkkamäen\noli rakentanut alaköökin seinää vastaan ja radan huolellisesti\njäädyttänyt.\n\nToisinaan Karl talvisunnuntaisin otti poikansa seuraksi\naamukävelyilleen. Silloin voitiin tehdä pitkiäkin retkiä. Kerrankin\n-- pääsiäisaamuna -- käveltiin Salmen suussa olevaan Staffan Storen\nkodikkaaseen ulkoravintolaan. Varhaisena talviaamuna ei ravintolassa\nollut muita vieraita kuin Ringvallin Nikke, jättiläisruhoinen\nkonsuli, jonka sanottiin voivan syödä kuinka paljon tahansa. Hän\nistui leveänä ja rehevänä aamiaispöytänsä ääressä ja söi munan\ntoisensa jälkeen -- tarjoilijatar kertoi hänen heti tullessaan\ntilanneen kokonaisen tiun.\n\nRingvallin Nikke oli vanhaa, varakasta porvarissukua, mutta\nkuuluisuutensa hän oli saavuttanut koollaan. Monet jutut hänestä\ntiedettiin. Kerrankin Nikke jollakin liikematkalla oli joutunut\nyöpymään maalaiskievariin. Naapureikseen hän oli sattunut saamaan\npari nuorta matkamiestä, jotka istuivat seinän takana pörräämässä\npullon ääressä puolen yötä ja häiritsivät Niken yöunta. Nikke sieti\nsitä jonkin aikaa, mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja\nhän kutsui palvelijattaren huoneeseensa ja käski hänen mennä sanomaan\nherroille, että he pitäisivät suunsa kiinni. Kun herrat eivät\ntästä varoituksesta välittäneet, vaan jatkoivat keskusteluaan yhtä\näänekkäästi kuin ennenkin, kutsui Nikke palvelijattaren uudelleen\nhuoneeseensa ja sanoi: -- Ottakaapa oven nurkasta toinen minun\nkalosseistani käteenne ja menkää näyttämään sitä noille herroille ja\nsanokaa samalla, että jolleivät heti ole hiljaa, niin tulee kalossin\nomistaja perässä.\n\nYksinkertainen kievarinpiika katsoa tollotti sängyssä makaavaa\njättiläistä tietämättä tarkoittiko tämä totta vai oliko puhe\nkäsitettävä vain leikiksi. Mutta kun jättiläinen uhkaavasti kohotti\nitsensä istualleen vuoteeseen, niin että sänky ritisi, sai tyttö\njalat alleen. Ja kun hän hetken perästä palasi, vallitsi seinän\ntakana jo täydellinen hiljaisuus.\n\nKerran Karl oli kutsunut Niken illallisille kotiinsa; herroilla oli\nneuvottelemista jostakin liikeasiasta, eikä muita vieraita ollut.\nMaria oli ollut aivan onneton -- osasiko hän varata tarpeeksi ruokaa\nkuuluisalle ahmatille? Varmuuden vuoksi hän oli antanut määräyksen\nkeittiöön, että ruokaa oli valmistettava kuudelle hengelle, vaikka\nsyöjiä olikin vain kolme. Kun Nikke oli tullut pöytään, oli hän\npurskahtanut helakkaan nauruun:\n\n-- Kyllä sen näkee, mitä tässäkin talossa minun syömisestäni\najatellaan!\n\nJa Nikke oli selittänyt, että hän kyllä voi, jos tahtoi, syödä\nkuinka paljon tahansa, mutta tavallisesti hän ei tahtonut syödä sen\nenempää kuin muutkaan. Tämä selitys ei kuitenkaan ollut estänyt häntä\nlatomasta lautaselleen sellaisia kukkura-annoksia, että tavallinen\nihminen tuskin yhtä olisi jaksanut saada loppuun.\n\nHyväntuulinen ja hauska mies! Kerran hän oli sairastunut kovaan\ntautiin, ja lääkäri oli arvellut, ettei hänen rasvoittunut sydämensä\njaksa kuumetta kestää. Siksi oli tullut pari hänen kaikkein\nläheisintä ystäväänsä sairasvuoteen ääreen sanomaan viimeisiä\njäähyvästejä. Heikkona Nikke oli ollut, mutta kun ystävät olivat\nruvenneet aivan vakavia puhumaan, niin oli Nikke ruvennut itsekseen\nnauraa hytkyttämään.\n\n-- Mitä ihmettä sinä naurat? olivat ystävät kyselleet.\n\n-- Sitä vain, että mitenkähän he saavat minun ruumiini täältä ulos,\nkun portaat ovat niin jyrkät ja mutkikkaat...\n\n(Kun Nikke sitten kuoli, niin ei häntä uskallettukaan \"liikvaunulla\"\nhautaan viedä, vaan arkku asetettiin lujalle liistereelle.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl seurasi pienen poikansa kehitystä yhtä suurella mielenkiinnolla\nkuin Mariakin. Kuinka ylpeinä vanhemmat olivatkaan tulleet kotiin\nlapsensa ensimmäisestä vuositutkinnosta, jossa pikkuinen mies oli --\nopettajansa tuolille nostamana -- ponnella ja paatoksella lausunut\nrunon! Ja eräs tämän runon säe oli jäänyt väräjämään isän mieleen ja\nantanut hänelle paljon ajattelemisenkin aihetta: \"Hän, Henrik Gabriel\nPorthan, lahjoitti sulle _Suomenmaan_.\"\n\nSen jälkeen kuin poika oli aloittanut suomalaisen koulunkäyntinsä oli\nhänen isänsä suomalaisuusmieli vahvistunut ja varmistunut. Aluksi hän\nehkä sittenkin enemmän vaiston varassa kuin harkinnan perusteella\noli kallistanut korvansa suomalaisuuden vaatimusten oikeutukselle,\nmutta vähitellen hän oli alkanut mietiskelläkin asiaa ja punnita\nsyitä ja vastasyitä. Eikä hän ollut voinut olla tulematta muuhun\ntulokseen kuin siihen, että suomalainen isäntävalta oli luonnollinen.\nSe määräsi myöskin hänen suhteensa moneen muuhun asiaan. Huolimatta\nsiitä, että hän vanhasta tottumuksesta joka ilta luki Nya Pressenin,\njoka kävi kiivasta taistelua fennomaanien valtapyrkimyksiä vastaan\nja moittien pilkkasi heidän \"Pietarin teitä\" kulkemistaan, osoitti\nhän ilmeistä ymmärtämystä heidän politiikalleenkin. Niinpä hän\nei lainkaan ihmetellyt sitäkään, että Yrjö Koskinen ja hänen\naatetoverinsa käyttivät hyväkseen niitä \"konjunktuureja\", jotka\nheille tarjoutuivat, kun kenraalikuvernöörinä oleva kreivi Heiden\nsuosi fennomaaneja, murtaakseen ruotsalaisuuden ylivallan,\nvaikkakin se johtui siitä, että kenraalikuvernööri ilmeisesti piti\nruotsalaisuutta venäläisille pyrkimyksille vaarallisempana kuin\nsuomalaisuutta. Keisarikuntaa kohtaan Karl sitäpaitsi -- koska\nhän kerran oli suuriruhtinaan alamaiseksi ruvennut ja uudelle\nhallitsijalleen uskollisuutta luvannut -- katsoi olevansa velvollinen\nosoittamaan ehdotonta lojaalisuutta. Niinpä hän ei koskaan suostunut\nnostamaan huvilansa mastoon muita värejä kuin Venäjän valtakunnan,\nvaikka melkein kaikissa muissa Salmen lipputangoissa liehuivat\ntoisenlaiset: konsulien huviloissa heidän muka edustamiensa maiden\nvärit ja niiden porvarien saloissa, jotka eivät olleet itselleen\nkonsulin arvoa hankkineet, 'fantasialiput'.\n\nLumivyörynä fennomania oli vierinyt kautta maan. Mutta maaseudulla\nse oli muodostunut koko lailla erilaiseksi kuin Helsingissä, missä\nsen \"vanhat\" johtajat -- luonteiltaan ja maailmankatsomuksiltaan\noikeastaan aivan konservatiivisia miehiä -- eivät antaneet sille\nsamanlaista sosiaalista korostusta kuin maaseudun kannattajat,\njoiden joukossa oli lukuisasti ensipolven miehiä. Helsingin herrojen\npäämääränä oli oikeuden periaatteen toteuttaminen suomenkielistä\nrahvasta kohtaan ja heidän ihanteenaan suomenkielisen sivistyneistön\nluominen, sivistyneistön, joka hienoudessa kykeni kilpailemaan\nruotsalaisen yläluokan kanssa. Ja niin pitkälle Karlkin antoi\nfennomanialle siunauksensa, antoi sen vilpittömästi ja sydämensä\npohjasta. Mutta sellaisena ei fennomania maaseudulla pysynyt, vaan\nmuuttui muuttumistaan yhä selvemmäksi ryntäykseksi yhteiskunnallista\ntasa-arvoisuutta vaativan demokratian puolesta.\n\nNiin kävi Oulussakin. Fennomaanit alkoivat taistelussaan suomalaisen\nrahvaan oikeuksien puolesta yhä kiivaammin käydä sen järjestelmän\nkimppuun, jolle tervaporvaristo oli vaikutusvaltansa rakentanut.\nEivätkä he enää tyytyneet alkuaikojen aatteellisiin herätyshuutoihin,\nvaan kävivät kiinni kouraantuntuviin asioihin. Kun ottaa huomioon,\nminkälaisen suuttumuksen ylpeässä porvaristossa oli saanut aikaan\njo se Kaiun kirjoitus, jossa oli todettu suuri tulipalo sellaiseksi\nonnettomuudeksi, että \"kaikki oululaiset muuttuivat hetkeksi\nihmisiksi\" ja unohtivat säätyrajat -- mikä loukkaus parempia\nihmisiä kohtaan sisältyikään tuohon rinnastavaan huudahdukseen! --,\nniin ymmärtää myöskin, että nousi hirmumyrsky, kun suomalaiselta\ntaholta aivan peittelemättä ruvettiin käymään porvarien kimppuun ja\nsillä syyllä, että tahdottiin vapauttaa suomalainen rahvas siitä\nriippuvaisuudesta, jossa se oli, ruvettiin julkisesti arvostelemaan\ntervakaupan vakiintuneita muotoja ja puhumaan kohtuuttomista, jopa\nkiristystäkin hipovista kaupankäyntitavoista. Porvariston varpaille\n\"suomalaiset pölhöt ja tomppelit\" astuivat, eikä siitä heille kunnian\nkukko laulanut.\n\nEi jaksanut Karlkaan sulattaa kauppiaskuntaa ja sen laillista\nelinkeinoa vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä. Mutta hän ei tahtonut\nviedä niitä fennomanian tiliin, vaan katsoi niiden pikemminkin\njohtuvan paikallisten piirien kateudesta ja persoonallisesta\nkatkeruudesta. Mutta joka tapauksessa hänen mielensä kävi\nmyrtyneeksi, ja hän asettui muiden porvarien yhteisrintamaan\npuolustamaan heidän 'elinkeinovapauttaan'. Mutta siitä huolimatta\nhänen henkilökohtainen suhtautumisensa niihin oululaisiin\nfennomaaneihin, joiden kanssa hän oli joutunut läheisempään\nkosketukseen, säilyi entisellään. Mauno Rosendalia hän edelleenkin\nkunnioitti suurpiirteisenä kasvattajana ja ihaili eheäluonteisena\nihmisenä, ja lasaretinlääkäriä hän piti ystävänään, vaikka tiesikin\nhänet kiukkuisen aggressiivisesti tervaporvarien kimppuun käyvän\nKaiun toimittajan läheisimmäksi toveriksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSattui vielä eräs tapahtuma, joka oli omansa kiinnittämään\nruotsalaissyntyisen tervaporvarin sydämen entistäkin välittömämmin\nkiitollisuudensitein taistelevan suomalaisuuden rivimieheksi\ntunnustautuvaan tohtoriin.\n\nEräänä talvi-iltana Maria tuli miehensä luokse konttoriin, jossa tämä\nistui tilikirjojensa ylitse kumartuneena, ja sanoi:\n\n-- Olen vähän huolissani pojan tähden. Hänen yskänsä on minusta\nkäynyt uhkaavaksi, ja kurkussa korisee pahasti, kun hän hengittää...\n\nKarl sulki kirjansa ja tuli katsomaan levottomaan uneen nukahtanutta\npoikaansa. Lapsen hengitys oli kummallisen katkonaista, ja hänen\nposkillaan paloivat kuumeen punaiset läikät.\n\n-- Meidän täytyy heti kutsua lääkäri. Käske Pekan valjastaa\nviipymättä ja lähteä noutamaan tohtoria. Minä menen hänelle\ntelefonoimaan...\n\nKun Maria palasi makuuhuoneeseen, oli poika herännyt. Hän vääntelehti\nvuoteellaan, ja katse oli samalla kertaa pelokas ja kärsivä. Oli\naivan ilmeistä, että hänen oli tuskaisen vaikea hengittää. Äiti\nsiirsi lapsen isän sänkyyn, ja poika hymähti tyytyväisesti -- isän\nsängyssä oli niin hauska maata -- ja sanoi tuntuvan paremmalta.\nHetken perästä Karl tuli ilmoittamaan, että lääkäri oli luvannut\ntulla mahdollisimman pian.\n\n-- Ehkä sentään oli turhaa vaivata häntä näin iltamyöhällä, sanoi\nMaria.\n\nMutta Feda, joka sillä välin myöskin oli tullut huoneeseen ja katseli\nsairasta tutkivasti, vakuutti:\n\n-- Ei se nyt tällä kertaa ollut turhaa.\n\nJa Feda oli oikeassa. Sillä jo ennenkuin tohtori ehti tulla, tuli\nensimmäinen tukehtumiskohtaus. Kurkussa korahteli, kun poika\nkoetti haukkoa ilmaa, ja kasvot menivät sinisiksi. Karl väänteli\nkäsiään sängyn päässä, mutta Maria, joka kriitillisissä tilanteissa\ntarmokkaalla tahdonlujuudellaan aina osasi säilyttää mielenmalttinsa\nparemmin kuin Karl, koetti auttaa sairasta istualle hengityksen\nhelpottamiseksi. Kohtaus ei ollut vielä ohitse, kun lääkäri tuli.\nTohtori oli hyvin vakava ja kiiruhti antamaan lapselle väkevää\nkuparinruosteista oksennusainetta. Oksennusten avulla pojan kurkku\nvähitellen aukenikin ja hengitys kävi helpommaksi. Mutta lääkäri\nnäytti edelleenkin levottomalta:\n\n-- En ole vielä aivan varma siitä, onko tämä todellista vaiko\nvalekruppia; jos se on edellistä, täytyy meidän ryhtyä leikkaamalla\navaamaan henkitorvea... Joka tapauksessa on meidän ryhdyttävä\nvarokeinoihin kohtausten uudistumisen varalta. Sänkykamarin\nkaakeliuuniin sytytettiin tuli, jossa kuumennettiin tiilikiviä, ja\nsängyn viereen varattiin vesisangot.\n\nHetken perästä alkoikin kuristus uudelleen, ja kohtaus kehittyi\nedellistä ankarammaksi. Poika huusi hengenhädässä:\n\n-- Luuleeko tohtori, että minä pääsen taivaaseen, jos nyt kuolen?\n\nLääkäri seisoi vuoteen vieressä, ja hänen leukansa vavahteli\nliikutuksesta, kun hän vastasi:\n\n-- Kyllä, kyllä sinä pääset...\n\n-- Onko se aivan varma?\n\n-- On se varma, sanoi tohtori.\n\nMutta äiti ja isä, jotka seisoivat sängyn päädyn luona, kääntyivät\npoispäin, ja poikakin huomasi, että isä purskahti itkuun.\n\nKun kuristus näytti hiukan lievittävän otettaan, rakennettiin\nhuovista ja peitteistä sängyn ja vesisankojen ylitse teltta ja kuumat\ntiilikivet pudotettiin vesisankoon. Kuuma höyry tekikin tehtävänsä;\nhengitys kävi helpommaksi, kurkusta alkoi irtaantua limaa.\n\n-- Nyt on vaara ohitse, sanoi tohtori. -- Tänä yönä eivät kohtaukset\nenää uudistu, mutta seuraavina ne vielä voivat tulla, vaikkakin aina\nyhä lievempinä. On kuitenkin parasta olla varuillaan ja heti alussa\nryhtyä höyrykäsittelyyn.\n\nKun poika pääsi ulos telttasaunastaan, huudahti hän pelonsekaisella\nilolla:\n\n-- Eikö minun vielä tarvitsekaan kuolla? Tohtori hymähti:\n\n-- Ei, pikku ystäväni, nyt sinä tulet terveeksi.\n\nKarl puristi tohtorin kättä, ja hänen kasvonsa kuvastivat rajatonta\nkiitollisuutta, kun hän sanoi:\n\n-- Olen veljelle ikuisessa kiitollisuuden velassa.\n\nJa poika katseli ihmetellen lääkäriä, joka seisoi siinä vuoteen\nvieressä. Tohtori oli pelastanut hänet sielun ahdistuksesta ja\nkuolemasta, jonka kauhut olivat kouristaneet hänen pientä sydäntään.\nJa pojan mieleen painui sillä hetkellä iäksi tohtorin kuva: hänen\ntukevan turvallinen olemuksensa, hänen miehekkäät kasvonpiirteensä,\nkorkea, hiukan kalju otsa, punertavat viikset ja leuan partatupsu,\nDickensin aikuinen pystykaulus, kukalliset samettiliivit, kultaiset\nkellonperät berlokkeineen ja etusormen vaakunasormus...\n\nMaria puuhaili kaiken aikaa kuumeisella kiireellä sairashuoneen\nkuntoonpanemiseksi. Hänen oma pyhättönsä, förmaaki, jossa hänellä oli\nkirjoituspöytänsä, kirjakaappinsa aarteineen, koko hänen sisimmän\nminänsä valtakunta, sisustettiin nyt keskellä yötä sairasta varten.\nSieltä nostettiin liiat huonekalut saliin ja sinne vietiin sekä pojan\nettä äidin vuode.\n\nKun tohtori oli mennyt ja poika nukkui rauhallisesti uudessa\nympäristössä, sanoi Maria tyynesti ja varmasti:\n\n-- Nyt menemme kaikki levolle.\n\nKarl suuteli häntä kynnyksellä -- mies vavahteli vieläkin\njärkytyksestä. Mutta Maria säilytti edelleenkin mielenmalttinsa.\nVasta kun hän puolipukimissa heittäytyi sängylleen, tulivat kyynelet,\ntulivat kuumina ja valtoinaan. Ja hän risti kätensä ja kiitti\nsydämensä pohjasta Jumalaa, joka oli pelastanut sekä pojan että\nhänet, sillä hän oli vakuutettu siitä, ettei hän olisi jaksanut\nkestää lapsensa menetystä. Niin lujasti poika oli kasvanut kiinni\näidin sydämeen.\n\nJa yhä lujemmiksi kävivät äidin ja pojan toisiinsa yhdistävät siteet,\nkuta pitemmälle aika ehti.\n\nPoika parani pian taudistaan. Ja tohtorin viisaitten neuvojen\nmukaan häntä alettiin karaista. Hänelle teetettiin sarkavaatteet ja\npitkävartiset pieksusaappaat. Ja päällystakitta ja kaulahuivitta hän\nsai teutaroida mielin määrin lumihangessa ja kelkkamäessä. Niin tuli\nhänestä terve ja vanttera miehenalku.\n\nMutta iltaisin, kun Karl oli kokouksissaan -- niitä hänellä oli\ntuhkatiheään sen jälkeen kuin hän oli joutunut valtuustoon,\ntaksoituslautakuntaan ja kaikenlaisiin kunnallisiin luottamustoimiin\n--, Maria istui käsityö sylissään poikansa kanssa sänkykamarin\nsohvassa kodikkaan, hiljaa kehräävän pöytälampun ääressä. Ja kun\npoika oli lukenut läksynsä, kertoi äiti hänelle tarinoita, luki\nTopeliuksen satuja taikka vain keskusteli sellaisista asioista, joita\nlapsi jaksoi käsittää.\n\n\n\n\n4.\n\n\nOli talvinen lupapäivä.\n\nJa porvarien lapset olivat joukolla laskemassa mäkeä Pokkitörmällä.\nSiellä oli iloista elämää. Kelkat kiitivät, huudot kaikuivat, posket\npunoittivat ja silmät kiilsivät nuorta kirkkauttaan.\n\nMutta yht'äkkiä joku keksi Tippana-Liisan katukäytävältä, pysähdytti\nhänet ja rupesi hänen kanssaan juttusille, ja pian kokoontuivat\nsiihen ympärille muutkin mäenlaskijat.\n\nTippana-Liisa oli \"kummallinen\", lyhytjärkinen, olematta silti\nvarsinaisesti vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala,\nkaiuttoman kumea. Silmät tuijottivat jäykästi eteensä, ja hyvin\nharvoin hymy valaisi kasvoja. Hänellä oli yllään vihreäksi kulunut\n\"sirkkelinuttu\" ja päässään samettihilkka, sellainen, jollaisia\npienet lapset käyttävät. Lapsellisista kehyksistä erottuivat iän\nkurttuisiksi uurtamat ja keltaisiksi kuivaamat akankasvot omituisen\nirvokkaina.\n\nMistä hän oli nimensä saanut, sitä tuskin kukaan tiesi -- ei myöskään\nsitä, mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli --; Tippana-Liisaksi\nhäntä vain sanottiin, nimittäin takanapäin, hänelle itselleen ei\nsaanut sanoa muuta kuin Liisa.\n\nHän pysähtyi mielellään juttelemaan lasten kanssa, jotka uteliaina\nkuuntelivat hänen tarinoitaan. Oli erittäinkin eräs tarina, jota\nkuunneltiin mieluummin kuin muita, ja se oli kertojankin lempijuttu.\nEi häntä tarvinnutkaan monta kertaa kehoittaa sitä esittämään; riitti\nkun joku vain kysäisi:\n\n-- Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?\n\nLeveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan tavallisesti aina kuoleman\nvakavat kasvot, ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti\nkertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se\noli kuin katkismuksen ulkolukua.\n\nNiin päästiin nytkin asian alkuun:\n\n-- Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli...\nja minulla oli punakukkainen kläninki ja taivaansininen nauha\nhatussani... ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin konsulin\nEsteri... ja kaikki kääntyivät minua kadulla katsomaan...\n\nSilloin virkahti apteekkarin Leopold:\n\n-- Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!\n\n-- Eivät... hi-hi-hii... mutta minuapa kääntyivät... Kysykää vaikka\nkeneltä sen ajan ihmiseltä.\n\n-- Uskommehan me kysymättäkin, vakuuttivat kuulijat yhteen ääneen. --\nMutta miten sitten kävi?\n\n-- Niin sitten... sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja\nkomea ja kaunis kuin Herran enkeli... Hänellä oli sysimustat viikset\nja purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun\nhän jouluna on tiernapoikien kuninkaana.\n\n-- Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?\n\n-- Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei\nhänet mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme\nonnessa ja autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin\nluona kahvilla. Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään, että\nparilta aina selkä nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä\nkahvitarjotinta tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle\ntuttavalle. Sattuipa toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä\ntuulella, että hän hienolla valkoisella kädellään taputteli minua\nposkellekin... silloin minä tietysti niiasin niin syvään, että polvet\nnaksahtivat kuin taittuvat päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina:\n\"jestas!\" ja komensi kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka\ntuoksui paremmalta kuin Maria Fariina...\n\n-- Eikö siellä muuta tarjottukaan?\n\n-- Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä\nannettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja\nkananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo...\n\n-- Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat\nkuulijat epäillä.\n\n-- Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan.\n\nJa sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä lähimpään porttiin päin,\nmutta heltyi taas, kun rukoiltiin:\n\n-- Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun\nkaunis sotaherrasi joutui!\n\nSilloin Liisa nielasi pari kertaa -- ikäänkuin olisi häntä äkkiä\nruvennut nikottamaan -- ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään\njotakin silmistään, ennen kuin vastasi:\n\n-- Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon\npermannon alle.\n\nHetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:\n\n-- Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni\nkokopökeröksi...\n\nViimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui\nihme: oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja\nvaluivat virtana kellertäville, ryppyisille poskille.\n\nJuuri sillä hetkellä sattui Maria, joka oli lähtenyt kävelemään,\ntulemaan Pokkitörmälle. Hän pysähtyi matkan päähän kuuntelemaan\nlasten keskustelua Liisan kanssa.\n\nMutta lapsista Liisan itku oli niin hullunkurista, etteivät he Marian\ntuloa huomanneetkaan. Ei Liisalle sentään hennottu nauraa vasten\nkasvoja, vaan käännyttiin selin ja tirskuttiin salaa. Vaistomaisesti\nkai aavistettiin, että Tippanan itkettäminen jollakin tavalla saattoi\nolla vähän epäilyttävää...\n\nMutta aivan odottamatta sanoi nyt pikkuinen Vili-poika:\n\n-- Isäpä sanoo, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia\neivät keisarinkaan kanat muni.\n\nLiisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti siltä, ettei hän tahtonut\nomia korviaan uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi omituiseen\nirvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi hervottomana\nretkottamaan, mutta toisesta suupielestä sanat syöksähtivät ryöppynä:\n\n-- Senkin kirottu penikka! Kysy sinä isältäsi, oliko hän keisarin\nkanojen vahtina linnassa ollessaan.\n\nUseimmat ympärillä olijat purskahtivat hillittömään nauruun, mutta\nVili punastui korviaan myöten ja hiipi häpeissään tiehensä, sillä\nhän tiesi, ettei Liisa linnalla keisarin palatsia tarkoittanut, vaan\nvankilaa. Vilin isä oli nimittäin juuri se kauppias, jonka konkurssin\njälkeen Karl ja Maria kerran olivat supatelleet keskenään, kun he\nluulivat poikansa jo nukahtaneen.\n\nMutta Maria vei poikansa syrjään ja sanoi, ettei Liisan tapaista,\nsairasmielistä raukkaa koskaan saanut ärsyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisinaan kävi Mariaa tervehtimässä \"Professuurska\".\n\nHäntä ei koskaan sanottu muulla nimellä eikä tarvinnutkaan sanoa,\nsillä toista professorinrouvaa ei kaupungissa ollut.\n\nProfessuurska oli hyvin erikoinen ihminen. Hän puhui kummallisen\nmuukalaista kieltä, jonka murteellisuutta vielä alleviivasi vähän\njylhähkön miesmäinen ääni. Mutta ei murteellisuus ollut ainoana\nomituisuutena hänen puheessaan; se oli myöskin niin suorasukaista,\nettä porvarisrouvat punastuivat. Kerran kuuli kauppiaan poika isän\nja äidin keskenään supattelevan Professuurskasta. Äiti sanoi:\n\"Voitko ajatella, että hän sanoi...\" Mitä hän oli sanonut, sitä ei\npoika kuullut, sillä äiti hiljensi äänensä kuiskaukseen, mutta isä\nvastasi: \"Hollitupakieltä!\" Eikä poikaa koskaan laskettu sisään, kun\nProfessuurska oli vieraana.\n\nMutta komea ja kaunis ihminen hän oli. Sanottiin, että hän nuorena\noli ollut aivan kuvankaunis. Kun hänen miehensä oli tuonut hänet\nSuomeen Hannoverista, josta hän oli kotoisin, oli Turussa ollut\nsuuret tanssiaiset, joihin tulijatkin oli kutsuttu. Ja kun nuori\nrouva puettuna taftileninkiin ja kiiltävän mustaan atlastakkiin oli\nastunut saliin, oli humahdus käynyt kautta huoneen. Sillä niin ylevän\nkaunista ilmestystä ei ollut ennen nähty. Nyt hänen tukkansa jo oli\nharmaantunut. Mutta ryhti oli kuningattaren. Ja korvissa kimmelsivät\nkorvarenkaat, joita ei siihen aikaan kukaan muu käyttänyt.\n\nProfessuurska oli leski; hänellä oli kaksi poikaa ja yksi\ntytär. Toinen pojista -- niin väitti äiti itse -- oli tyhmä,\n\"ja siksi hänestä piti tulla pappi\". Professuurska ei ollut\ntyhmä; päinvastoin hän oli harvinaisen älykäs, ja sen vuoksi kai\nhänen terävän kielensä suorasukaisuutta pelättiinkin oikeastaan\nenemmän kuin hollitupamaisuuksia. Hänen avioliittonsa oli ollut\naivan onneton. Mies oli ollut harvinaisen etevä lääkäri. Eivätkä\naikoinaan torniolaiset -- hän oli ennen Ouluun tuloaan vaikuttanut\nPerä-Pohjolassa -- suotta olleetkaan ihmetelleet, kun joku\nvieraspaikkakuntalainen ei ollut tuntenut häntä: \"Ettekö todellakaan\ntunne häntä, hänhän on maailmankuulu täällä Torniossa!\" Ja he\nväittivät, että hän Torniossa oli keksinyt hermotkin, joita siellä ei\nollut aikaisemmin ollut. Oli miten oli. Etevyys oli kieltämätön ja\nniin huomattava, että se oli hankkinut hänelle professorin arvonimen.\nMutta avioliitto oli muodostunut niin mahdottomaksi, että riidat,\ntorat, jopa käsikähmäiset tappelutkin olivat alituiseen uudistuvia\nilmiöitä. Erillään olivat aviopuolisot lopulta asuneetkin, sillä\ntavalla, että professorilla oli huoneensa toisessa päässä taloa\nja rouvalla toisessa päässä. Mutta olivathan he siitä huolimatta\ntoisinaan tavanneet toisensa ja -- tapelleet. Naapurit olivat\nusein nähneetkin ja vielä useammin kuulleet noita kohtauksia.\nMutta sitten oli professori lähtenyt matkoille ulkomaille, ja\nTukholmasta oli tullut tieto, että hän oli siellä sairastunut ja\nkuollut Serafimer-lasaretissa. Niin oli tämä avioliitto päättynyt.\nMutta jonkin ajan kuluttua oli alkanut liikkua ihmeellisiä huhuja\nprofessorin kuolemasta: ei hän muka ollutkaan kuollut Tukholmassa,\nvaan vasta paljon myöhemmin Pariisissa, jossa hänen veljensä asui ja\njohon hänkin oli salaa paennut kotoista rauhattomuuttaan... Sellaiset\nolivat olleet huhut, mutta kukapa niiden todenperäisyyttä oli osannut\nmennä tutkimaan. Joka tapauksessa ne olivat olleet omansa tekemään\nProfessuurskan tarinan jollakin tavalla salaperäisemmäksi kuin se\ntodellisuudessa oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kaupungissa eräs toinenkin yksin jätetty rouva, jonka\nelämäntarinasta kauppiaan poika jo aivan peukaloisena oli kuullut\nkuiskailtavan epämääräisiä salaisuuksia, joiden perille hän ei\nkuitenkaan ollut päässyt. Tämä rouva oli asunut miehensä kanssa\naivan kauppiaan kodin lähellä olevassa suuressa talossaan.\nMutta ihmeellistä oli ollut, ettei heidän kanssaan kukaan ollut\nseurustellut. Heidän kodissaan ei ollut käynyt vieraita, eivätkä he\nolleet käyneet missään. Kadulla heidän vain oli nähty kävelevän, eikä\nheitä silloinkaan kukaan koskaan ollut tervehtinyt.\n\nKun kauppiaan poika oli yrittänyt isoäidiltään udella, miksi\nnämä ihmiset elivät niin yksinään, ettei kukaan heidän kanssaan\npuhunutkaan, oli Feda vastannut yksikantaan:\n\n-- Mies on muukalainen, ei häntä kukaan täällä tunne eikä ymmärrä\nedes hänen kieltään.\n\nEikä Feda ollut sanonut muuta, vaikka hän hyvinkin oli tuntenut\nnoiden ihmisten tarinan ja olisi osannut sen kertoa.\n\nRouva oli varakkaan oululaisen porvarisperheen tytär, nuoruudessaan\njuhlittu kaunotar, jonka elämänpolku oli näyttänyt olevan ruusuin\nkylvetty. Mutta sitten hän oli jäänyt orvoksi. Ja suruvuoden\nyksinäinen ikävä oli painanut raskaasti elämänhaluisen ja\nkuumaverisen neitosen mieltä. Eräänä päivänä oli hänen luokseen\ntullut italialainen kipsinvalaja, joka oli eksynyt Ouluun ja\nkorit käsivarsillaan oli kuljeskellut talosta taloon kaupitellen\nkipsisiä Amoreita, Venuksia ja Kristuksia. Komea, mustanpuhuva;\ntummahipiäinen ja tulisilmäinen mies. Neiti oli ostanut häneltä\njonkin kuvan ja pitkitellyt kaupantekoa, sillä etelämaalainen hehku\nmustakiharaisen miehen silmissä oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.\nMies oli katsellut häntä pitkään, tuijottanut aivan kuin outoon\nilmestykseen. Mutta neitonen oli hymyillyt hänelle ja kehoittanut\ntulemaan toisenkin kerran kaupantekoon. Mies olikin tullut toisen\nkerran, olipa pian käynyt kolmannen ja neljännenkin. Ja tuskin oli\nsuruvuosi ollut lopussa, niin oli jo uutinen kierrellyt kaupunkia:\nneidillä oli sormus sormessaan ja Rinaldi esiintyi herran pukimissa.\nSe oli tietysti ollut sellainen uutinen, että koko kaupunki oli\nollut kauhuissaan. Syksyllä olivat sitten olleet häät, ja monet\nolivat olleet kutsutut, mutta ei kukaan ollut tuntenut itseään\nvalituksi. \"Hänhän on hullu\", oli sanottu aivan yleisesti. Mutta\npappi oli kuin olikin liittänyt heidät yhteen, vaikkakin hän\noli nyyhkyttänyt kaavaansa aivan kuin ruumiinsiunausta. Aivan\nkuin erämaa olisi auennut heidän eteensä, niin olivat jääneet\nyksinäisiksi vastavihityt. Kun vanhat tuttavat olivat tulleet nuorta\nrouvaa vastaan kadulla, olivat he kääntyneet toisaalle katsomaan.\nElämä oli siirtynyt loitolle noista kahdesta ihmisparasta, ja\njääkylmä ilmakehä oli syntynyt heidän ympärilleen. Vuodet olivat\nverkalleen vierineet, mutta heidän kohdaltaan ne eivät olleet mitään\nmuuttaneet. Mutta sitten eräänä päivänä he taas olivat yht'äkkiä\njoutuneet juorukellojen puheenaiheeksi. Tuo mustanpuhuva mies oli\nmatkustanut tiehensä ja jättänyt vaimonsa. Hän ei ollut kauemmin\nkestänyt pakkasta, pimeää ja yksinäisyyttä -- kuin tuli oli ikävä\npolttanut, ja niin hän oli lähtenyt sinne, minne veri veti. Rouva\noli taittunut aivan kokonaan; oli aivan kuin hänen järkensäkin valo\nolisi himmentynyt, ja varreltansa hän oli alkanut käydä köyryiseksi.\nYksinäisen erakkoelämänsä lohduttajiksi hän oli koonnut ympärilleen\nkaksitoista kissaa, ne olivat ainoat elävät olennot, joiden kanssa\nhän seurusteli. Ränsistyneissä, vanhanaikaisissa vaatteissa, joista\nkävi väkevä katinlöyhkä, hänen nähtiin toisinaan hämärissä hiipivän\nkadulla. Hän oli kuin pellonpelätti, ja lapset häntä kauhistuen\npakenivat.\n\nKerran kun kauppiaan poika näki hänen illansuussa tulevan ulos\nportistaan, juoksi hän Fedan luo kysymään, oliko tuo kummallinen\nrouva tehnyt jotakin pahaa, kun hänestä oli tullut sellainen kuin hän\noli.\n\nFeda nyökytteli pitsimyssyistä päätään, kuten hänen tapansa oli,\nhymyili viisasta hymyään ja virkahti verkalleen:\n\n-- Hän poimi kerran elämän puutarhasta sellaisia punaisia kukkia,\njoihin nuori tyttö ei saa omin lupinsa koskea, ja siksi Jumala\nrankaisi häntä ja teki hänestä varoittavan esimerkin muille...\n\nMutta eihän poika tullut siitä selityksestä hullua hurskaammaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl oli alkanut tuntea sydäntaudin oireita. Hän oli lihonnut ja\npöhöttynyt, ja rinnan vasempaan puoleen oli ilmestynyt painostusta ja\npistäviä tuskiakin.\n\nEi hän koskaan ollutkaan säästänyt itseään. Aamusta iltaan hän oli\nkovassa työssä konttorissaan ja iltaisin oli kokouksia, kutsuja,\nvieraita tai muita menoja, jotka usein venähtivät hyvinkin pitkälle.\n\nTohtori neuvoi hoitoa Nauheimissa. Mutta Karl ei halunnut lähteä\nniin pitkälle, ei ainakaan yksin, eikä Maria taas tahtonut\njättää poikaansa. Silloin Karl päätti lähteä Ruotsin kuuluisan\n\"ihmelääkärin\", tohtori Westerlundin luokse Enköpingiin.\n\nMaria oli hiukan levoton tämän matkan johdosta, sillä kun hän oli\nheidän uskolliselta perhelääkäriltään kysynyt miehensä tilaa, jota\nsairas itse aina peitteli, oli tohtori rypistänyt otsaansa ja sanonut:\n\n-- Sydämen kanssa ei koskaan ole leikkimistä.\n\nKun Maria poikansa kanssa palasi asemalta matkalaista saattamasta,\noli hänen vaikea hallita levotonta mieltään. Ja kun Koitto kääntyi\nkotiportista pihaan, valahtivat kyynelet molempien reen perässä\nistuvien silmiin. Maria itki pelosta, poika ikävästä.\n\nMutta pian solui elämä uomiinsa. Päivä meni ja toinen tuli. Ja\njokaisella päivällä oli omat askarensa ja omat huolenpitonsa.\nEnsimmäisten päivien ikävä häipyi tottumukseen. Ja rauhoittavat\nkirjeet tyynnyttivät Marian levottomuuden. Karl oli ihastunut\nruotsalaisen lääkärin sytyttävään persoonallisuuteen, joka kaikissa\npotilaissa herätti ehdotonta luottamusta.\n\nKun Karl sitten neljän, viiden viikon kuluttua palasi kotiin, olikin\nhän huomattavasti tervehtynyt. Ja enköpingiläisen tohtorin ohjeet,\njoihin ennen kaikkia sisältyi kohtuullisuus ruoassa ja juomassa,\nmuuttivat hänen elämäntapansa varovaisiksi. Nyt tilattiin ohkaista\nBergmanin näkkileipää Tukholmasta, päivällispöydän olutpuolikas\npunaisine Toppilan nimilippuineen vaihtui punaviinilasiin, tukevain\nSevilla-paperossien tilalle tulivat ohkaiset Superfinat, arkisissa\noloissa mentiin levolle jo yhdeksän aikaan illalla, ja jokaviikkoiset\nkortti-illatsut lopetettiin kokonaan.\n\nIltahetkistä tuli juhlahetkiä pojalle. Valo sai palaa, ja isä makasi\nsängyssään ja luki ääneen tuoreimpia Helsingin lehtiä, ja poika\nmakasi omassa sängyssään ja kuunteli korvat höröllään. Kuuntelipa\nhän vielä, kun äiti ja isä luetun johdosta keskustelivatkin. Ja niin\nhän vähitellen rupesi muodostelemaan itselleen omia mielikuvia ja\nkäsitysten ituja maailmanmenosta ja elämänkulusta.\n\n\n\n\n5.\n\n\nEdelleen valui tervaa ylimaasta, jonka lähteet tuntuivat olevan\nehtymättömät, ja edelleen sitä kysyttiin ja ostettiin ulkomaille.\nKarl oli tyytyväinen liikkeensä tuloksiin, ja hänellä olikin\nsiihen syytä. Vuosi vuodelta asema oli vahvistunut ja vakiintunut,\nja ne laajennukset, joihin oli ryhdytty, olivat osoittautuneet\nonnellisiksi. Eikähän Karl ollutkaan tehnyt ylen uskallettuja\nennakkolaskuja -- sellaiset eivät olisi olleet hänen aina\nrealiteeteille rakentavan luonteensa mukaisia.\n\nSitä myöten kuin liike oli laajentunut ja varallisuus lisääntynyt,\noli elämä talossa vuosi vuodelta leventynyt ja porvarillistunut.\nMariaankin oli porvarillisuus tarttunut; se oli ikäänkuin jollakin\npatinalla peittänyt sen Marian, joka aikoinaan oli kärsinyt uuden\nympäristönsä yksipuolisen aineellisista harrastuksista ja yrittänyt\nkapinoida niitä vastaan. Alkuaikoina hän oli jakanut miehensä\nkanssa huolenpidon kauppaliikkeestä sillä tavoin, että hän itse oli\nhoitanut ison kauppakartanon talouden. Sitten oli poika syntynyt,\nja pienokaisen hoito oli vienyt hänen aikansa ja harrastuksensa.\nJa kun poika oli varttunut niin suureksi, ettei hän enää joka\naskelellaan tarvinnut äitinsä tukea ja turvaa, oli Marialle tullut\nuusia intressejä: huvila laajoine puutarhoineen, joka vaati työtä\nja huolenpitoa, ja seuraelämä, johon Karl tahtoi, että he entistä\nenemmän ottaisivat osaa, ja jossa Mariakin oli alkanut viihtyä\nja tuntea itsensä koteutuneeksi. Perhekutsujen poroporvarillinen\nilmakehä ja yksinomaan ruokien ja juomien ylenpalttisuuden mukaan\nmitattava hienous eivät kauemmin loukanneet häntä, kun hän ei enää\nnoissa tilaisuuksissa kaivannutkaan muuta kuin mitä tarjolla oli.\nOlihan hän kerran -- se oli tapahtunut jo vuosia sitten -- yrittänyt\ntuoda heidän omassa kodissaan toimeenpantuihin illalliskutsuihin\nhiukan henkistäkin ravintoa, mutta tulos ei ollut kehoittanut\nyrityksiä jatkamaan.\n\nJonkin vierailevan ruotsalaisen teatteriseurueen näyttelijä --\nKarlhan harrasti lämpimästi teatteria ja heillä oli aina tilatut\npaikat Maneesissa, kun siellä jokin seurue esiintyi -- oli jäänyt\nkaupunkiin antamaan lausuntaopetusta. Ja Maria, jonka runouden\nrakkautta Karl suuresti kunnioitti, oli miehensä kehoituksesta mennyt\nhänen oppilaakseen ja innostunut lausuntaan, johon hänellä oli suuret\nluontaiset lahjat ja jota hän sitäpaitsi jo lapsuudestaan saakka\noli itsekseen harrastanut. Hän oli lausunut näyttelijän johdolla\nRydbergiä ja Snoilskya, ja opettaja oli kiitellyt hänen esityksiään\nsuuresti.\n\nNiinpä hän olikin sitten kerran, kun heillä oli ollut illalliskutsut,\nottanut Snoilskyn runot kirjakaapistaan ja lausunut vierailleen\nFirenze-kuvauksen mustan surman päiviltä. Vieraat olivat tällaista\naloitetta aivan ilmeisesti hämmästelleet. Mutta kun Maria\nurhoollisesti oli jatkanut loppuun asti, oli heidän tietysti\ntäytynyt alistua kuuntelemaan, vieläpä osoittamaan suosiotaankin.\nSe oli kuitenkin ollut niin väkinäistä ja pakotettua, että Maria\noli ymmärtänyt kaikki yritykset samaan suuntaan toivottomiksi. Ja\nniin hän oli tyytynyt siihen -- jopa aivan tottunutkin --, että\nhänenkin kodissaan vieraita vain syötettiin ja juotettiin ja sillä\nvälin puhuttiin latteita jokapäiväisyyksiä, jotka eivät vaatineet\ntarkkaavaisuuden tai aivojen rasittamista.\n\nItsekseen hän kyllä edelleenkin oli viljellyt sieluaan, lukenut\nvapaahetkinään rakkaita kirjojaan, joita Karl hänelle aina silloin\ntällöin toi, ja kirjoitellut mietelmiään päiväkirjaansa. Mutta\nvapaahetket olivat käyneet vuosi vuodelta yhä niukemmiksi, ja hän\nitse oli tuntenut laiskistuvansa... ajatukset olivat kiintyneet yhä\nenemmän ja lujemmin arkisiin askareihin.\n\nMutta kun poika oli aloittanut koulunkäyntinsä, olivat Marian entiset\nharrastukset taas virinneet uuteen vauhtiin. Hän oli jälleen ruvennut\nistumaan pitkät rupeamat förmaakinsa kirjoituspöydän ääressä, ja\nkirjakaapin hyllyt olivat alkaneet käydä ahtaiksi.\n\nMariasta tuntui, että hän oli velvollinen kehittämään itseään\nvoidakseen seurata ja omalta osaltaan edistää lapsensa kehittymistä.\nJa niin hän uudella innolla antautui niihin harrastuksiin,\njotka olivat hänelle olleet rakkaimpia hänen porvarisrouvaksi\ntullessaan. Olihan hänellä ympärillään yllin kyllin varoittavia\nesimerkkejä siitä tietämättömyydestä, joka vallitsi niissä\npiireissä, jotka itsekylläisyydessään ylpeilivät olevansa kaupungin\nsivistyneimpiä. Kun Maria sitä ajatteli, saattoi hän yksinkin\nistuessaan purskahtaa äänekkääseen nauruun. Mitä olikaan esim.\npankinkomissaarin rouva sanonut, kun Karl ja Maria viimeksi\nteatterista tullessaan olivat kohteliaisuuden vuoksi kysyneet,\nmitä hän piti näytelmästä -- pankinkomissaarin rouva piti itseään\nteatteriin nähden asiantuntijana! \"Olihan se hauska kappale, vaikka\nen minä näyttämöllä nähnyt mitään -- kenkiä.\" Ruotsalainen seurue\noli esittänyt Sabiinitarten ryöstön -- Sabinskornas bortrövande --,\nja koska arvon rouva ei tiennyt mitä sabiinittaret olivat, oli hän\nluullut, että \"sabinskorna\" (skorna = kengät) tarkoitti jonkinlaisia\nsafiaanikenkiä. Entä kunnon kunnallisraatimies, joka vakavalla\nnaamalla puhui Don Guanosta tarkoittaessaan Don Juania, jonka hän\njoskus oli nähnyt oopperan esittävän! Kyllä olivat sentään ihmisparat\nherttaisen yksinkertaisia huolimatta hienoudestaan.\n\nMaria ei lukenut vain kaunokirjallisuutta, vaan myöskin tietokirjoja.\nHänellä oli ikäänkuin kiire... ettei vain poika ajaisi hänen ohitseen\neikä saattaisi häntä häpeään kysymyksillään ja selityspyynnöillään.\nNo, eihän siinä suhteessa vielä hengen hätää ollut -- vastahan\nmiehenalku tallusteli valmistavaa koulua --, mutta vuodet vierivät\nnopeasti. Poikansa koulunkäyntiä vanhemmat seurasivat tarkkaan.\nLoistavastihan se oli toistaiseksi sujunutkin. Ei ollut pelkoa muusta\nkuin laskennosta, jossa viime aikoina oli ollut \"vain\" yhdeksän --\nkaikissa muissa aineissa oli aina kymmenen. Tämä yhdeksikkö loukkasi\nvanhempain ylpeyttä. Mutta vielä katkerammaksi se kävi pojalle, jonka\nsen vuoksi täytyi koko kesä käydä kaksi kertaa viikossa laskutaitoaan\nkartuttamassa täti Edith Holmin luona Mustassasalmessa, jossa\nvärjärimestarin lukuisa perhe asui kesäisin heinäladosta laitetussa\nvaatimattomassa suviasunnossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän omaa huvilaansa oli laajennettu ja se oli varustettu tilavilla\navokuisteilla ja mukavilla parvekkeilla. Olipa leikkituvan kattokin\nyksin tein varustettu uudella komealla kaiteella. Se muistutti nyt\nentistä enemmän laivan komentosiltaa, etenkin kun otsikkoon oli\nmaalattu korkeilla kirjaimilla laivan nimi: Courbet. Tämä nimi oli\notettu merimieslakista, jonka isä oli tuonut tuliaisiksi Pariisista.\nMutta oli ranskalaisuuteen toinenkin syy.\n\nToppilansalmi mataloitui mataloitumistaan. Joki työnsi alinomaan\nmutaa ja hiekkaa, jonka virta kuljetti ahtaaseen salmensuuhun.\nJa vedenalaiset pankit kasvoivat. Eivät päässeet enää vähänkään\nsuuremmat laivat möljän ääreen, vaan niiden oli jäätävä redille,\nja uhkasipa väylä jo tukkeutua vuorolaivoillekin. Niinpä eräänäkin\nkeväänä, kun ruotsalaisen lyseon ylioppilaskokelaat olivat\npäättäneet lähteä meriteitse Helsinkiin valkoisia lakkejaan\nhakemaan, \"Jakobstad\" oli jäänyt mutapankkiin, ja kokelaat saivat\nistua kököttää puoli vuorokautta salmensuussa, kunnes lastia\noli saatu puretuksi proomuihin sen verran, että laiva liukui\nmatalimman kohdan ylitse. Eikähän sellaista voitu sietää. Sen vuoksi\npäättivät kaupungin isät, että Ouluun oli hankittava uudenaikainen\nmutauslaitos, jonka avulla salmi saataisiin syvennetyksi ja rediltä\njohtava mutkainen väylä oiotuksi. Ja kuten aina silloin, kun\noululaiset päättivät jotakin hankkia, niin päättivät he nytkin\nhankkia sellaisen laitoksen, jonka vertaista ei muualla maassa\nollut. Sen vuoksi tilattiin tuo uusi \"mutaproomu\" Ranskasta. Pian\nalkoivatkin sieltä saapua aluksen osat ja koneet ja ranskalaiset\ninsinöörit ja värkmestarit. Ja Salmeen, lähelle möljänpäätä,\nrakennettiin telakka ja komea umpivaja, jossa uusi ihmelaitos\npantiin kokoon. Nyt seurasi jännittävä aika. Alinomaa käytiin vajan\nikkunoista kurkistelemassa tämän merkillisen laitoksen valmistumista.\nMerkillinenhän se todellakin oli. Höyryn voimalla sen piti imeä muta\npohjasta ja puhaltaa se sitten pitkin paksua torvea pitkien matkojen\npäähän. Vihdoin laitos oli valmis; se työnnettiin telakalta veteen ja\nristittiin juhlallisesti. Se sai nimekseen Boulanger: -- ranskalaisen\nkenraalin ja monarkisti-poliitikon mukaan. Sitä myöten oli siis\nkaikki valmista. Mutta kun \"Pulansseerin\" sitten piti näyttää, mihin\nse kykeni, niin tapahtuikin, ettei torvesta tullutkaan mutaa, vaan\nyksinomaan silkkaa vettä.\n\n-- Täällä on liian kova pohja, selitti ranskalainen insinööri.\n\n-- Ilmeisesti, tuumivat kaupungin isät. -- Mutta mitä nyt tehdään?\n\nRanskalainen ei ollut neuvoton, vaan sanoi:\n\n-- Boulanger täytyy varustaa erityisellä pohjan pehmittämiskojeella.\n-- Sen avulla vika kyllä saadaan korjatuksi.\n\nMikä siinä muukaan auttoi. Boulanger vedettiin telakalleen, Ranskasta\nalkoi tulla uusia koneita, ja taas kalkuteltiin salaperäisessä\nvajassa, joka sillä välin oli punamullattukin. Kun uusi koje --\ninsinööri käytti siitä nimeä _découpeur_ -- oli kunnossa, tapahtui\nuusi telakalta lasku. Mutta -- voi kauhistus! -- tulos oli aivan sama\nkuin edellisellä kerralla; \"tekupööri\" ei auttanut. Nyt ei auttanut\nenää mikään. Pulansseerista oli tullut susi. Se nostettiin vajaan,\novet suljettiin isoilla lukoilla, eikä koko jutusta sitten enää\npuhuttu mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl oli perinpohjin korjauttanut myös kaupunkitalonsa. Sekä ulkoa\nettä sisältä. Se oli ollut lystiä aikaa hänen pikkuiselle pojalleen,\njoka timperi Pattisen isällisen silmälläpidon alaisena silloin\ntällöin oli saanut nousta rakennustelineille ja pienellä puunuijalla\npaukutella tappuroita ja sammalia hirsien rakoihin.\n\nSaliin ja äidin förmaakiin oli hankittu uudet huonekalut. Salissa\noli kaunein puuleikkauksin koristetut sohvat ja nojatuolit, jotka\nsaksalaissyntyinen ukko Scheinpflug, kirkas teräsvasara kädessään\nja suu täynnä nupinauloja, oli päällystänyt ruskeanvihertävällä\nkukkasellisella kankaalla, ja samaa kangasta olivat ikkunoiden\ntupsuilla varustetut \"draperiiat\". Lattian peittivät ruskeapohjaiset,\npunaraitaiset karvalankamatot. Ja ikkunain välissä oli lattiasta\nkattoon ulottuva kaksiosainen peili, \"trymoo\". Mahonkisen\ntaffelipianon yläpuolella riippui isokokoinen, ovaalin muotoinen\nöljymaalaus: hyvin avokaulaiseen vihertävään leninkiin puetun\nuneksivasilmäisen hienostonaisen muotokuva paksuissa kultaraameissa,\ntuntemattoman mestarin käsialaa. Tuntemattoman taiteilijan tuotteita\nolivat niin ikään ne kaksi lasille maalattua merimaisemaa, jotka\nkoristeleikkelein varustetuissa pähkinäpuukehyksissä riippuivat\nperäseinällä sohvan yläpuolella, -- ne oli kauppaneuvos antanut\nhäälahjaksi. Mutta kaikkein kauneimpina koristeina olivat\nseinäpeilin hyllyllä lasikuvun alla oleva \"pendyyli\", valkeasta\nalabasterista tehty goottilainen temppelitorni kullattuine\npronssisine kellotauluineen, kaksi samasta aineesta tehtyä korkeata\nkoristeuurnaa, jotka oli asetettu \"konsooleille\" molemmin puolin\ntrymoota, ja pronssinen, hiotuin taidelasikoristein varustettu\nkynttiläkruunu.\n\nMutta salissa ei oleskeltu arkioloissa, ellei sattunut olemaan\nvieraita. Sen sijaan perhe istui toisinaan arkioloissakin\nMarian förmaakissa, joka - huolimatta sinisestä pietarilaisesta\nplyyshikalustostaan - oli kodikas ja persoonallinen huone. Sille\nantoivat leiman kaunis, punamahonkinen kirjakaappi, jonka lasiovesta\nnäkyivät kaunissiteiset kirjat, siromuotoinen kirjoituspöytä, katossa\nriippuva amppeli ja lattian peittävä hauskakuvioinen brysselimatto.\n\"Etashäärillä\" oli sieviä pikkuesineitä, seiniä koristivat Edelfeltin\nKuningatar Blancan jäljennös ja Thorvaldsenin medaljongit Aamu ja\nIlta.\n\nFörmaakista johti ovi talon isännän huoneeseen, jossa oli hänen\nshifonjeensa ja mahonkinen vaatekaappinsa, mukava, pehmeä sohva,\npari nojatuolia, keinutuoli, pelipöytä j.n.e. Ruokasali oli\nsangen yksinkertaisesti kalustettu: rottinkituolit, pyöreä pöytä\nkeskellä lattiaa, toisella pitkällä seinällä moniosainen korkea\n\"shenkki\", leveän, umpikuistiin antavan ikkunan alla tarjoilupöytä\nja peräseinällä sohva. Ruokasalin pyöreä pöytä oli ateriain\nväliaikoinakin, etenkin iltapäivisin, perheen kokoontumispaikkana.\nFeda istui sen ääressä melkein kaiket päivät käsitöineen, ja kun\npimeä esti ulkonaolon ja läksyt oli luettu, ilmestyi sen ääreen\nhänen tyttärenpoikansakin paperinukke-teattereineen tai muine\nleikkikaluineen, joista laivat olivat eniten käytännössä. Ja sitten\ntuli Maria ja useimmiten myöskin joku talon \"arkivieraista\". Eihän\ntuo nelikulmainen ja hämärävaloinen huone, jonka uunikin oli vain\nrautapellillä päällystetty, ollut edes kodikas, mutta kattolampun\nkirkas valokehä teki olon pyöreän pöydän ympärillä viihtyisäksi.\n\nSuunnilleen samanlaiset olivat muutkin oululaiset porvariskodit\n80- ja 90-lukujen taitteessa. Pietarilainen plyyshi ja trymoot\nhallitsivat salonkeja ja rottinkituolit ruokasaleja. Taideteokset\nolivat harvinaisuuksia. Taulut olivat enimmäkseen oululaisten\nlaivojen kuvia, joissa 'todellisuuden' valokuvatarkkuus \"plokeja\" ja\n\"staakeja\" myöten oli pääasiana. Kuvanveistotaitoa edustivat vain\nRinaldin aikoinaan kaupittelemat Amorit, Kristukset, Venukset ja\nPariisilaispojat, joitten kipsi hohti salien palmujen ja fiikusten\nlomissa. Öljymaalauksia oli runsaammin tuskin muualla kuin Vanhan\nApteekin omistajan kodissa, johon sitäpaitsi oli ymmärretty\nkoota antikviteetteja suuret määrät -- mutta niinpä olikin Pelle\nWesterlund enemmän taide-entusiasti kuin pillerienpyörittäjä:\nmusiikkimies, kokoilija ja kouliutunut asiantuntija. Mihin lienevät\nmuotokuvamaalauksetkin hävinneet vanhojen kauppiassukujen kodeista --\nehkäpä olivat piilossa vinttikomeroissa --, sillä olihan aikoinaan\nporträttimaalareita liikkunut Oulunkin puolessa. Mutta heidän\nteoksilleen ei enää annettu arvoa. Vanhemmat ihmiset suorastaan\nhäpesivät nuoruutensa kuvia. Niinpä kerrankin vanha kapteenska\nFellman kutsutti maalarimestari Sundströmin luokseen ja pyysi häntä\nparantamaan seinällään riippuvaa muotokuvaa, joka esitti kapteenskaa\nsoreana, nuorena rouvana, avokaulaiseen pukuun puettuna. Nuori rouva\noli ollut komea ihminen, ja kuvassa näkyi hänen povensa pyöristys.\n\n-- Mitä minun nyt olisi tehtävä? oli Sundström kysynyt.\n\n-- Vähän vain korjattava leninkiä... nostettava sitä hiukan\nylemmäksi...\n\n-- Mitä varten?\n\n-- No, ymmärtäähän Sundström, että minua, vanhaa ihmistä, hävettää,\nkun lastenlapset jo ovat niin suuria, että hekin alkavat ymmärtää...\n\nMutta Sundström oli niin viisas mies, ettei hän sitä ollut ymmärtänyt\neikä ollut moiseen urakkaan suostunut.\n\nTeatteria harrastettiin sen sijaan porvarien piireissä sangen\nvilkkaasti, ja aina kun Maneesissa vieraili jokin seurue, oli sillä\nhyvä huone. Hyvät huoneet olivat myöskin konserttien antajilla,\njotka esiintyivät Seurahuoneen upeassa juhlasalissa. Kodeissakin\nviljeltiin musiikkia, ja olipa kaupungissa sellainenkin piiri, jossa\ntämä taiteenharrastus oli kehitetty huomattavan korkealle. Eihän\nse piiri tosin suuren suuri ollut, mutta siksi huomattava se oli,\nettä ympäristönkin täytyi tajuta musiikin olevan hienoa. Ja niin\nmenivät konsertteihin kiltisti nekin porvarit, jotka eivät tienneet\naarioista mitään, ja koettivat olla hartaannäköisiä, vaikka salaa\nhaukottelivatkin ja odottivat kiihkeästi ohjelman loppumista -- sillä\ntavaksi oli tullut, että konsertin päätyttyä mentiin ravintolan\npuolelle syömään \"seksa\". Ja jos konsertti oli ollut sellainen,\nettä se oli saanut \"tavallisenkin ihmisen\" haltioitumaan --; kuten\nsai esimerkiksi Hjalmar Frey laulaessaan \"Om Gud så vill...\" taikka\nihmelapsi Kostja Dumtsheff, joka soitti viulua pitsikauluksisessa\nsamettipuvussa, rinnassaan keisarin kruunatut nimikirjaimet --,\nniin paukahtelivatpa samppanjapullojen korkit tiheään Seurahuoneen\npöydissä. Mutta pataljoonan soittokunnan -- ukko Sandströmin johdolla\n-- antamat \"kävelykonsertit\" taisivat sentään useimpien mielestä\nolla kaikkein hauskimmat, kun pyöreille pöydille sai jo alkuillasta\ntilata totin eikä tarvinnut ylen juhlallisenakaan istua, vaan sai\ntorvisoiton säestyksellä keskustellakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kauniina kevätpäivänä kyttyräselkäinen Gustaf oli yllättänyt\nveljensä ja kälynsä ilmestymällä heidän taloonsa.\n\nHän oli tullut konttoriin, astunut reippaasti veljensä luo, hymyillyt\naurinkoisinta hymyään ja ojentanut kätensä:\n\n-- Terveisiä Amerikasta...\n\nKarl oli tietysti suuttunut silmittömästi:\n\n-- Mitä ihmettä sinä ajattelet? Miksi sinä olet tullut sieltä\ntakaisin?\n\n-- Sain siitä maasta jo enemmän kuin tarpeekseni ja minun tuli ikävä\nteitä kaikkia...omaisiani...\n\nEikähän siinä mikään auttanut. Tosin Karl oli uhannut lähettää hänet\nheti takaisin saman tien. Mutta silloin oli miesparka pillahtanut\nitkuun ja uhannut hirttää itsensä.\n\nJa niin Gustaf oli saanut jäädä taloon. Häntä varten oli nostettu\nulompaan konttorihuoneeseen \"ulosvedettävä\" sohva. Aluksi hän oli\nsaanut auttaa makasiinimiestä tämän töissä ja kantaa keveämpiä\ntavaroita varastoista puotiin. Hän oli hoitanut tehtävänsä niin\nhuolellisesti ja hyvin, että hänelle sitten vähitellen oli uskottu\nmakasiinien ja varastojen avaimetkin; hänestä oli tullut puukhollari.\nJa tässäkin edesvastuullisessa toimessa hän oli menestynyt. Olipa\nmenestynyt aivan erinomaisestikin, kunnes -- oli langennut vanhaan\nhelmasyntiinsä. Lankeemuksesta oli tietysti ollut seurauksena\nhirmuinen kohtaus hirmuisine uhkauksineen. Mutta kun Gustaf oli\nosoittanut vilpitöntä katumusta ja luvannut parannusta, niin hän\ntietysti oli saanut syntinsä anteeksi. Toisella kertaa Maria oli\nkäynyt hakemassa hänet kapakasta, ja siitä asti Gustafin respekti\nkälyään kohtaan oli hyvin suuri.\n\nTällä toisella kerralla Gustaf oli ollut näkymättömissä kolme päivää.\nRenki Pekka oli kierrellyt häntä etsimässä, mutta tuloksetta. Silloin\noli illansuussa Paakkerska ilmestynyt keittiöön ja pyytänyt saada\npuhutella rouvaa.\n\nPaakkerska oli onneton ihminen. Melkein aina kun hän ilmestyi taloon,\nhän oli juovuksissa. Ja hänen paheensa teki sitäkin säälittävämmän\nvaikutuksen, kun hänen kasvonsa olivat kauniit, hienopiirteiset ja\npuhdashipiäiset, ja hänen esiintymisensä ja puhetapansa sivistynyttä.\nMutta silmät tuijottivat kummallisesti, kieli kääntyi kankeasti\nja askelet olivat horjuvan epävarmat. Hän olikin saanut hyvän\nkasvatuksen. Kunnioitettuun viinapolttimon omistajan perheeseen\nhän oli joutunut jo pikkuisena tyttönä ja siellä häntä oli pidetty\nenemmän kasvatin kuin palvelijattaren asemassa. Koulun hän oli\nsaanut käydä ja muutenkin oli oppia annettu. Ja kun hän sitten oli\nmennyt naimisiin, oli talosta annettu kapiot, vieläpä oli patruuna\nsisustanut nuorelle parille sievän kodinkin Oulujoelle. Mies oli\nmerimies; harvinaisen komea ja hyvin kunnollinen, kerrottiin. Kun\noli tullut kevät, oli mies lähtenyt merille, pitkälle reissulle. Se\noli ollut haikeata, mutta minkä sille oli tehnyt. Ja nuori vaimo\noli jäänyt ikävissään yksinäisyyteen, ja yksinäisyytensä ikävää\nhaihduttaakseen hän oli langennut viinaan. Makuun hän oli päässyt\njo patruunan kasvattina ollessaan, vaikk'ei sitä silloin ollut\nhuomattu. Patruuna oli joka aamu ottanut ryypyn huomenrohdoksi,\ntytön oli ollut kaadettava viina pikariin ja tuotava se isännälleen,\nja tätä juomanlaskijan tointa hoitaessaan hän oli ruvennut salaa\nmaistelemaan. Kun Paakkari oli palannut parin vuoden perästä\nkotiinsa, ei kotia enää ollutkaan ollut; vaimo oli juonut kaikki. Ja\nmies oli lähtenyt uudelleen ja ainiaksi.\n\nKun nyt Paakkerska -- aivan juovuksissa, kuten tavallisesti -- oli\ntullut keittiöön ja pyytänyt saada tavata rouvaa, olikin palvelijatar\nmennyt hakemaan emäntäänsä, koska palvelijatar tiesi, että rouva\nusein oli hoivaillut tuota onnetonta naista ja vienyt hänet monet\nkerrat hevosella Oulujoelle, jossa hän edelleenkin asui. Rouva oli\ntullut keittiöön, ja Paakkerska oli aloittanut tavallisen litaniansa:\n\n-- Hyvä kulta rouva, pieni, pieni lasillinen, sormustimen suuruinen\nvain, kultaista konjakkia...\n\nMutta Maria oli mennyt hänen luokseen, katsonut häntä tiukasti\nsilmiin ja sanonut:\n\n-- Ennenkuin mistään muusta puhutaan, on Paakkerskan sanottava\nminulle, missä meidän puukhollarimme on.\n\n-- Kulta rouva, mistä minä tietäisin...\n\n-- Minä tiedän, että Paakkerska nyt valehtelee.\n\nÄäni oli ollut niin ankara, että Paakkerska oli hätkähtänyt ja\nhäkellyksissään tunnustanut Gustafin olevan siinä kapakassa, josta\nhän juuri oli tullut.\n\nHevonen oli valjastettu. Paakkerska oli kyyditty tuota pikaa\nkotiinsa. Mutta kun Oulujoelta palattaessa rouva oli käskenyt\nseisottamaan kapakan eteen ja hän itse oli lähtenyt portaita\nnousemaan, oli Pekka ehdotellut, että rouva pitelisi hevosta ja hän\nmenisi hakemaan puukhollaria. Mutta itse oli Maria kapakkaan mennyt,\neikä Gustaf ollut uskaltanut mukistakaan, kun hän oli sanonut, että\nnyt lähdetään. Pitkään olivat juomatoverit katsoneet, mutta mitä\nsiitä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Pekka oli tullut sanomaan, että hän oli löytänyt\npuukhollarin kellarista, jossa hän oli maannut konjakkitynnyrin\nvieressä.\n\n-- No, Pekka tuo hänet sisään, Maria oli sanonut.\n\nMutta renki oli raapinut korvallistaan ja käskenyt:\n\n-- Se on niin kummallinen... Puhuu vain päättömyyksiä ja taitaa nähdä\npikku-ukkojakin... Minä lukitsin hänet alaköökin takaiseen kamariin...\n\nGustafin juoppous oli johtanut deliriumiin.\n\nSoitettiin tohtorille. Ja tohtori käski heti toimittaa hänet\nsairaalaan.\n\nKarl oli raivoissaan. Mutta Maria käski valjastaa hevosen ja lähti\nviemään Gustafia \"torkhuusiin\".\n\nSiitä tuli tragikoomillinen matka.\n\nTuon tuostakin Gustaf tarttui ajomiehen käsivarteen ja huusi:\n\n-- Ptruu, ptruu... pysäytä toki!\n\nMilloin hän oli näkevinään heinäkuorman, jota kohti muka ajettiin,\nmilloin taas jonkin muun esteen tiellä. Vihdoin hän purskahti\näänekkääseen nauruun:\n\n-- Kylläpä tämä on hullunkurista!\n\n-- Mikä?\n\n-- No, ettekö näe: mammahan on kiivennyt härän selkään ja tulee\nratsastaen meitä vastaan... tuossa... no, eihän vain nyt käy muorille\nhullusti...\n\nVihdoin oltiin perillä.\n\nJa Gustaf parka jäi telkien taakse muutamaksi viikoksi.\n\nKun hän sitten pääsi sairaalasta, lähetti Karl hänet Turvaan,\nalkoholistiparantolaan, joka siihen aikaan oli Orimattilassa.\n\nKarl ja Maria olivat tyytyväisiä, kun tiesivät Gustafin joutuneen\nsilmälläpidon alaiseksi. Mutta heidän poikansa kaipasi setäänsä --\njota hän tosin ei koskaan ollut tottunut sedäksi sanomaan, vaan aina\nsinutteli, kun setä oli niin vähäinen varreltaan -- sillä Gustaf,\njoka aina pureksi neilikoita, oli hyvin lapsirakas ja oli aina\nauliisti levitellyt veljenpoikansa eteen Niagara-kirjojaan, joista\ntoisessa oli punaiset, toisessa siniset kannet ja jotka olivat hänen\nainoat muistonsa Amerikasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eihän Gustaf Turvassakaan parantunut. Jo paluumatkalla Ouluun\nhän joi itsensä sikahumalaan. Hänet lähetettiin nyt Haaparantaan ja\npantiin sisarensa miehen luo suutarinoppiin. Hän oppi suutarinkin\nammatin pian ja perusteellisesti. Mutta vaikka Gustafin lanko\nja mestari oli pitkämielinen ja kärsivällinen mies, täytyi\nhänenkin ennen pitkää ajaa juoppo pois talostaan. Ja sen jälkeen\nkyttyräselkäinen Gustaf parka joutui teille tietymättömille.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKarlin ensimmäinen konttoristi Jurva, erinomaisen taitava\nkirjanpitäjä ja hyväpäinen mies, oli muuttanut pois Oulusta jonnekin\netelämmäksi. Ja hänen korkealle konttorituolilleen oli noussut\nharvasanainen ja vakava Aku Ramberg, joka ei syönytkään perheen\npöydässä, vaan pysytteli yksinomaan konttorin puolella.\n\nAku Ramberg oli hiljainen työmyyrä, nukkavieruksi kulunut\npulpettirotta, kaljupäinen, likinäköinen ja luokkaselkäinen, mutta\nahkera ja tunnollinen työmies, tavoiltaan ja tottumuksiltaan\nkonttorin tarkkaa seinäkelloakin säännöllisempi. Hän oli kai vähän\nyli neljänkymmenen, mutta häntä olisi luullut hyvinkin kymmentä\nvuotta vanhemmaksi, sillä korvallisilta olivat harvat hiustupsut\naivan harmaat, ja sileiksi ajetuissa kasvoissa oli vakoja ja ryppyjä.\n\nHän asui parissa huoneessa Ison ja Pikku Uudenkadun välisen\npoikkikadun varrella olevassa pienessä talossa, jonka ikkunat olivat\nniin matalalla, että ohikulkijain oli helppo sisään kurkistaa. Mutta\neihän niillä main paljon ohikulkijoita ollut, sillä Pikku Uudenkadun\ntakaa alkoivat jo porvarien pellot ja laidunmaat. Vanha ja kuuro\npuusepänleski kävi siivoamassa huoneet ja keittämässä aamukahvin;\naamiaisen ja päivällisen hän söi ruokapaikassa ja illallisen hän\nlaittoi itse.\n\nPäivätyönsä päätyttyä Aku Ramberg meni aina suoraan kotiin. Pitkän\nmatkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta\nympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä\nkuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän\nkiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti --\nkylmänä vuodenaikana -- tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar\njo aamulla oli halot asettanut, veti ison nojatuolinsa salin uunin\nluo ja alkoi miettiä elämän suuria kysymyksiä. Aku Rambergin\nelämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen\nsisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi\npöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes\nhän kuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi\nsovittaa mihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi\nkenelle hyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin\npessimistisenkin elämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Ramberg siihen\nsisällytti, jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä ani harvoin\nhänen kasvonsa toimivat sielun kuvastimena.\n\nToisinaan hän kiersi ison amerikkalaisen soittolaatikkonsa käyntiin\nja soitatti sillä mielikappaleitaan. Silmät ummessa Aku Ramberg\nsilloin istui nojatuolissaan ja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin\nvanha konttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella kehrääväksi\nkissaksi! Mutta kun hiillos alkoi tummua, sytytti hän kattolamppunsa\nja haravoi hiiliä teekeittiöön. Ja odotellessaan veden, kiehumista\nhän saattoi ottaa hyllyltään jonkin jo moneen kertaan lukemansa\nmatkakertomuksen selailtavakseen.\n\nMutta toisinaan Aku Ramberg vietti pieniä juhliakin\nyksinäisyydessään. Silloin hän sekoitti tuoksuavan totijuoman\nhienosta rommista, jota hän aina jouluksi sai muutaman\nolkitötteröisen pullon isännältään. Ja sellaisina iltoina hän kaivoi\nvanhan mahonkisen seinäkaapin helposti löydettävästä salalokerosta\nesille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun makeasti höyryävä juoma oli\nlämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui\nhän salinsa ison seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa. Syrjäisen\nolisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa, mutta sitä\nselvemmin ymmärsi sen Aku Ramberg itse. Hänen mielestään siinä\nhuokaili hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät hänen\naurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla\nsärkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja\nrauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi\nhän syvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa,\nja hänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.\n\nKaksikymmenvuotiaana Aku Ramberg oli säveltänyt \"Nuoruuden unelmat\",\nsamoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta\nluopua. Hän oli nimittäin, kuten jotkut muutkin epäkäytännölliset\nnuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut,\nettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli\nhän alkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli\nkuullut sitä ilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä\npäivänpaisteessa ja kuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä\nsuonissaan, rinnassaan... Mutta onneksi vanha Ramberg oli ollut\nerittäin tervejärkinen mies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset\nystävälleen sotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli\nkohauttanut olkapäitään ja hymyillyt, niin oli nuori mies muitta\nmutkitta kytketty korkean pulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten\nollut voimia siitä irtipäästäkseen. Nyt isä oli jo aikoja sitten\nkuollut, ja vanha kapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille\nsoittajille. Ja Aku Rambergin elämä oli -- Jumalan kiitos! -- solunut\nvarmasti viitoitetuille reiteille ja turvallisille porvarillisille\npoluille. Eikä noista taiteilijahaaveista enää ollut muuta jäljellä\nkuin huilu, \"Nuoruuden unelmat\" ja soittolaatikko.\n\nHiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta\nviikkoon ja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja\nniitetty, pihan kahdessa pihlajassa oli ollut kukkia ja marjoja,\nlumi oli tullut ja sulanut. Aku Rambergin tukka oli harventunut ja\nhänen selkänsä köyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä\nkuurommaksi. Mutta pienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut\nmitään. Sänkykamarin piirongilla olivat parranajovehkeet kahden\npuolen laatikkopeiliä samassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa\nne jo toistakymmentä vuotta olivat olleet, vuodetta verhosi\nkirjava ommeltu peite, ja seinältä tarkasteli kultapuitteinen\nNapoleon hallitsijakatseellaan sinisen kierrekaihtimen kulunutta\nalppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan yläpuolella komeili\nBeethovenin kipsikuva, leveällä uuninreunustalla pullisteli maapallo\npyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan\nvälissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty\nmaljakko, jossa suurennuslasin lävitse katseltavia maisemavalokuvia\nsäilytettiin. Mutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla\nkoristettujen ikkunain välissä hohti iso seinäpeili ja sen\nalapuolella komea soittolaatikko, ja se oli aivan kuin alttari --\netenkin silloin kuin Aku Ramberg papillisen näköisenä sen edessä\nseisoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAku Rambergia ei, kuten sanottu, koskaan näkynyt hänen isäntänsä\ntalon asuinhuoneissa: hän tuli tuolilleen ja meni tuoliltaan, teki\ntyönsä, mutta ei sekaantunut mihinkään muihin asioihin.\n\nMutta kun Karlin taas huonontuneen terveytensä takia oli ollut\npakko matkustaa Helsinkiin lääkärinhoitoon ja hänen poikansa oli\nikävää haihduttaakseen alkanut käydä konttorissakin, jossa siihen\naikaan vuodesta oli ollut hiljaista, oli Aku Rambergista ja pojasta\nvähitellen tullut hyvät ystävät. Maria oli seurannut Helsinkiin\nmiestään, jonka tilan heidän perhelääkärinsä nyt oli todennut varsin\nvakavaksi, ja poika oli jäänyt Fedan hoitoon.\n\nVeipä Aku Ramberg joskus mukanaankin pojan, kun hän iltapäivisin\nlähti konttorista kotiinsa, pani soittolaatikon soimaan ja näytti\nstrutsinmunan ja muut ihmeelliset asiat. Mutta kun hän sitten kerran\notti esille huilunsa, asettui peilin eteen ja rupesi puhaltamaan,\noli tuo näky niin outo, että poikaa peloitti. Ja huilun ääni\nvihloi korvia. Sen koommin hän ei Aku Rambergin luokse mennytkään.\nMutta konttorissa hän kyllä edelleenkin pistäytyi hänen kanssaan\njuttelemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl ja Maria jäivät pitkäksi aikaa Helsinkiin. Lääkäri ei tahtonut\nlaskea potilasta käsistään, ennenkuin hän saattoi todeta hoidon\ntehonneen. Ja niin oli viivyttävä myöhäiseen kevääseen asti. He\nasuivat Kämpissä. Ja Maria istui sairaan miehensä luona kaiket\npäivät. Usein Karl koetti saada vaimoaan menemään teatteriin,\nvieraisille tuttavien luokse tai huvitilaisuuksiin. Mutta Marian ei\ntehnyt mieli. Hän ei tahtonut jättää miestään yksin. Vain joskus\nnoudatti hän Karlin hartaita pyyntöjä, ja silloinkin pikemmin halusta\ntehdä sairaalle mieliksi kuin huvittelun kaipuusta.\n\n-- Mikä hätä minun täällä on! hän sanoi. -- Tästä ikkunastahan näen\nkoko Helsingin elämän.\n\nHän nautti todellakin siitä eloisan elämän näystä, joka ikkunasta\nhänen eteensä aukeni. Ja vain sairaan lähettyvillä hän tunsi olonsa\nturvalliseksi -- jos hänen oli kuinka lyhyeksi ajaksi tahansa\npistäydyttävä ulos, oli mieli levoton.\n\nVerkalleen vierivät viikot, ja paraneminen kävi hitaasti. Sekä Karl\nettä Maria ikävöivät kotiaan ja pientä poikaansa, mutta koettivat\nsalata ikävänsä toisiltaan. Joka päivä kirjoitti Maria kotiin, ja\njoka päivä toi posti hänelle sieltä tietoja. Fedalla oli ankara\nmääräys pitää huolta siitä, ettei saanut mennä päivääkään ilman\nkirjettä -- olivatpa sitten kirjeet kuinka lyhyitä tahansa. Ja\nlyhyitähän ne enimmäkseen olivatkin. Mutta sai niistä toki tietää,\nettä kotona oli kaikki hyvin.\n\nKarl oli alakuloinen. Hän ymmärsi, että hän vähitellen alkoi kulua\nloppuun. Hän oli aloittanut elämänsä nuorena, ja hän tunsi, että se\noli nuorena päättyvä.\n\nUsein hän yritteli ruveta puhumaan siitä ajasta, jolloin häntä ei\nenää olisi -- silloin oli tehtävä niin ja niin... Ja kun Maria koetti\nkeskeyttää hänen puhettaan ja kääntää sitä muille tolille, hymähti\nhän surumielisesti hyvällä hymyllään:\n\n-- Älä sitä sure, onhan sinulla poika, joka tuo ilon elämääsi...\n\nTuollaiset hetket olivat raskaat Marialle, sitäkin raskaammat, kun\nhän itsekin jo alkoi olla vakuutettu siitä, ettei hänen miehensä enää\nkoskaan tulisi entiselleen.\n\nMutta oli sentään iloisempiakin hetkiä. Sellaisia oli varsinkin niinä\npäivinä, joina posti toi kirjeen heidän pojaltaan. Tavallisesti nuo\nkirjeet olivat saman kaavan mukaan kirjoitettuja, mutta lapsellisen\nkäsialan koukerot tuottivat kuitenkin joka kerta uutta iloa\nvanhemmille.\n\n    \"Rakas isä ja rakas äiti!\n\n    Me voimme täällä kaikki hyvin. Ja koulussa on käynyt hyvin.\n    Minä toivon, että isä pian paranee ja te tulette kotiin. Minä\n    olen käynyt Aku Rambergin luona. Ja nyt minä tahtoisin sellaisen\n    torven, jolla oikein voi soittaa. Jumala teitä siunatkoon,\n    toivoo teidän oma poikanne.\"\n\nLumi suli, ja kevät alkoi tehdä tuloaan. Ja uuteen elämään heräävän\nluonnon keralla Karlkin alkoi vähitellen toipua. Ahdistus alkoi\nhelpottaa, väsymys verkalleen hellittää otettaan.\n\nJa poika voi edelleenkin hyvin ja uteli kirjeissään, milloin se torvi\ntulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapunpäivänä Karl jo sai istua ikkunassa. Yhdessä Marian kanssa hän\nseurasi valkolakkisten ilonpitoa aurinkoisella kadulla.\n\n-- Tiedätkö, mitä minä ajattelen? hän kysyi siinä istuessaan.\n\n-- Tietysti tiedän, rakas, vastasi hänen vaimonsa. -- Sinä ajattelet\nsitä aikaa, jolloin meidänkin poikamme on valkolakkisten joukossa.\n\nMaria koetti tehdä äänensä mahdollisimman iloiseksi:\n\n-- Sitä minäkin olen ajatellut koko aamun... ja kuvitellut, kuinka\nhauskaa meidän silloin on katsella ylioppilaita...\n\n-- Meidänkö? kysyi Karl aivan kuin yllättyneenä.\n\n-- Tietysti, rakas.\n\nMutta Karl puisteli päätään:\n\n-- Ei enää silloin meidän... mutta kyllä sinun...\n\nHän pyysi paperia ja kynää ja rupesi kirjoittamaan pojalleen kirjettä.\n\nKun sitten muutamien päivien perästä Karl ensi kerran sai mennä ulos,\nostettiin myöskin pojan pyytämä torvi ja lähetettiin Ouluun.\n\n-- Katsohan, rakas Karl, nyt sinä paranet, virkahti Maria, kun he\nsiltä matkalta palasivat hotelliin. -- Kohta me jo voimme ajatella\nOuluun palaamistakin.\n\n-- Paranen, paranen... mutta, mutta...\n\nKun he sitten istuivat huoneessaan, sanoi Karl yht'äkkiä:\n\n-- Eräs asia sinun täytyy luvata minulle...\n\n-- Mikä sitten, rakas?\n\n-- Se, että kävi minun miten tahansa, niin ei meidän pojastamme saa\ntulla tervaporvaria... eikä yleensäkään kauppiasta...\n\nMaria katsoi miestään ihmetellen:\n\n-- Miksi sinä noin puhut?\n\nKarl vastasi vakavasti:\n\n-- Siksi, että minä niin ajattelen...\n\nJa hetken perästä hän sanoi melkein kärsimättömästi:\n\n-- Voit kai sinä sen minulle luvata?\n\n-- Kyllä, vastasi Maria ja ojensi hänelle kätensä. -- Oletko sinä\nsitten katunut sitä, että rupesit kauppiaaksi?\n\nKarl mietti hetkisen:\n\n-- Katunutko?... En... Minullahan ei ollut mitään muuta\nmahdollisuutta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl parani paranemistaan. Lääkäri, joka päivittäin kävi häntä\nkatsomassa, oli hyvin tyytyväinen. Mutta Karl itse oli edelleenkin\nalakuloinen. Hän oli jollakin tavalla muuttunut, sielullisesti\nmurtunut, ja se huolestutti Mariaa, vaikka hän tietysti koetti salata\nhuolestumistaan.\n\nMutta sinä päivänä, jona lääkäri sanoi, ettei kotimatkaa enää\ntarvinnut siirtää kauemmaksi, ilostui hän niin huomattavasti, että\nMaria jo alkoi toivoa parhainta. Ja kun tuliaisia käytiin ostamassa\nja matkavalmistuksiin ryhdyttiin, otti Karl puuhiin osaa sellaisella\ninnolla, ettei Maria muistanut nähneensä miestään pitkiin aikoihin\nniin innostuneena.\n\nMatka oli vaivalloinen. Kaksi pitkää päivää junassa ja välillä\nyöpyminen Seinäjoen rauhattomassa rautatiehotellissa. Mutta hyvin\nKarl kesti matkan Ja kun hän kotikaupungin asemasillalla sulki\ntulijoita vastassa olevan poikansa syliinsä, säteili hän ilosta...\n\n-- Entä sinun torvesi? kysyi hän kotiin ajettaessa...\n\n-- Se on jo... mennyt rikki, vastasi poika arastellen.\n\nMutta isä vain naurahti:\n\n-- No, ei surra sitä, sillä tuskinpa sinusta torvensoittajaa\nolisikaan tullut.\n\n-- Ei olisikaan, vastasi poika. -- Niin sanoi Aku Rambergkin, kun hän\nyritti opettaa minua sillä soittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian sitten taas muutettiin huvilalle. Ja elämä solui tavallisiin\nuomiinsa. Karl oli päivät kaupungissa ja tuli vain päivällisen ajaksi\nja yöksi Salmeen. Kun hänen hahmonsa ilmesty veräjälle -- yhteisistä\nuimamatkoista oli tietysti täytynyt luopua --, juoksi poika vastaan\nja Maria huusi keittiöön, että ruoan sai tuoda pöytään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTervahovin möljältä kaikuivat vieläkin tervamiesten laulut\nvarhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, mutta rediltä olivat\npurjelaivat jo alkaneet väistyä suurten lastihöyryjen tieltä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTervakauppa jatkui. Mutta alkoipa siinä jo ilmetä heikentymisen\noireita. Yhä useampi Oulun porvareista rupesi supistamaan\ntervaliikettään ja kiinnittämään suurempaa huomiota propsiin, jonka\nkysyntä ja myyntimahdollisuudet kasvoivat kasvamistaan.\n\nKarl pysyi kuitenkin uskollisena tervalleen. Eikä hänellä omalta\nkohdaltaan vielä toistaiseksi ollutkaan kaupallista syytä ruveta sitä\nrajoittamaan, vaikka olivathan harmit ja ikävyydet siinä jo hänenkin\ntielleen tulleet.\n\nKun hänen oli täytynyt jättää muutamain välipuheittensa rikkoneiden\ntervantuojain kontrahdit lääninhallitukseen asianomaisia\ntoimenpiteitä varten, niin kuvernööri, joka oli kiivas fennomaani ja\nsellaisena oli yhtynyt tervakaupan vastustajien hyökkäysrintamaan,\noli merkinnyt sanan \"koronkiskomista\" ja kysymysmerkin siihen kohtaan\npaperia, jossa määrättiin että kontrahdinrikkojan oli korkojen\nlisäksi suoritettava myös sakko välikirjan rikkomisesta.\n\nTällainen merkintä loukkasi sitäkin syvemmin, kun Karl ei ollut\nkoskaan noita sakkoja, jotka olivat samat kaikkien kauppiaitten\nvälikirjoissa, edes perinytkään.\n\nHän nosti syytteen kuvernööriä vastaan. Siihen kehoitti häntä koko\ntervakauppiaskunta, joka piti kuvernöörin tekoa ennenkuulumattomana\nammattinsa häpäisemisenä. Ja lakimiehet, joiden puoleen käännyttiin,\nselittivät yhdestä suusta, että asia oli selvä eikä kuvernööri voinut\npäästä jutusta rangaistuksetta.\n\nMutta kaikesta huolimatta Karl kärsi tuosta jutusta. Se sai hänet\nitsensäkin epäilemään tervakaupan metodien oikeutusta. Olkoon vain,\nettä järjestelmä täytti lain vaatimukset -- saattoihan se silti\nolla moraalisesti tuomittava. Tällaiset ajatukset painoivat hänen\nmieltään ja rasittivat hänen sairasta sydäntään. Hän kävi yhä\nalakuloisemmaksi, jopa synkkämieliseksikin. Ja samaan aikaan sydän\nhuononemistaan huononi. Maria oli levoton. Hän huomasi selvemmin kuin\nmuut, millaiseksi hänen miehensä tila alkoi kehittyä.\n\nMutta minkäpä hän sille voi! Karl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan\nNauheimin matkasta, jota perhelääkäri taas suositteli. Ja\nhädin tuskin hän alistui siihen kotihoitoon, jota tohtori piti\nvälttämättömänä.\n\nKarl raatoi konttorissaan kuten ennenkin, mutta työnilo oli\nhäipynyt. Ei Maria enää koskaan kuullut miehensä puhuvan\ntulevaisuudensuunnitelmista, tuskinpa muistakaan toimistaan. Kun hän\ntuli työstään, näytti hän selvästi tahtovansa unohtaa kaikki sen\nyhteydessä olevat asiat.\n\nMyöskin seuraelämästä Karl vähitellen vetäytyi syrjään. Hän oli\nlopen väsynyt, ja valvomisen pelkkä ajatuskin oli ruvennut häntä\nkammottamaan.\n\nHiljaiseksi oli elämä muuttunut kodissa. Maria nautti kyllä tästä\nmuutoksesta, vaikka se toiselta puolen häntä peloitti. Siinä oli\noudon odotuksen kumeaa tuntua -- eikä Maria saanut ajatuksistaan\nsitä tosiasiaa, että nyt odotettiin Kuolemaa. Ensiksi sen toteaminen\noli melkein huumannut hänet kauheudellaan. Mutta vähitellen hänen\noli täytynyt siihen totuttautua. Hän oli koettanut karaista itseään\nsillä ajatuksella, että mikä oli \"sallittu\", se oli sallittu, eikä\nkohtaloaan kukaan voinut välttää. Ja sitä paitsi hänen täytyi\npoikansa vuoksi koettaa säilyttää mielentyyneytensä. Sillä eihän\nollut lapseltakaan jäänyt huomaamatta, ettei isä enää ollut sama kuin\nennen.\n\nNäin kuluivat kuukaudet, synkän enteelliset, pitkät kuukaudet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin vihdoin päästy syksyyn, marraskuuhun. Aamuhämärissä poika,\njoka nyt kävi valmistavan koulun viimeistä luokkaa, oli noussut\nsängystään, peseytynyt ja pukeutunut, sanonut hyvästit vanhemmilleen,\njotka vielä olivat jääneet vuoteisiinsa, ja kiiruhtanut kahdeksaksi\nkouluun.\n\nKun hän sitten kymmeneltä tuli kotiin ja kiiruhti aamiaispöytään, ei\nruokasalissa ollutkaan ketään. Poika meni sisähuoneisiin -- tyhjää\nkaikkialla -- tuli konttoriin -- siellä istui Aku Ramberg yksikseen.\nMitä tämä merkitsi? Hän palasi takaisin. Kun hän tuli eteiseen, jonka\npoikki ruokasaliin oli mentävä, tuli äiti sänkykamarin ovesta.\n\n-- Isä on hyvin sairas, hän sanoi. -- Sinun ei tarvitse tänään enää\nmennä kouluun.\n\nPoika meni sairasvuoteen viereen. Siinä isä makasi kalpeana ja\noudon näköisenä. Silmät olivat auki, mutta ne tuijottivat aivan\nkatseettomina eteensä. Toinen käsivarsi liikuskeli peitteen\npäällä levottomasti, mutta aivan konemaisesti, ja toinen suupieli\nnytkähteli, mutta toinen käsivarsi ja toinen puoli suutakin olivat\naivan elottomat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla Karl oli noussut vuoteestaan, pukeutunut ja mennyt konttorin\npuolelle. Hetken perästä Maria oli kuullut hänen keskustelevan jonkun\nkanssa omassa huoneessaan ja oli mennyt katsomaan, kuka vieras siellä\noli ollut. Kun hän oli avannut oven, oli hän kuullut miehensä sanovan:\n\n-- Sitä eivät minun varani kestä, minä joudun vararikkoon...\n\nMaria oli mennyt sisään. Siellä oli ollut eräs hänen miehensä ystävä,\nkonsuli, ja Maria oli heti arvannut, mistä oli ollut puhe. Konsuli ja\nKarl olivat yhteisesti suuressa takuussa erään ystävänsä puolesta,\nja Karl oli jo kauan ollut levoton sen johdosta, sillä tuon ystävän\nasiat olivat vuosi vuodelta huonontuneet.\n\nKarl oli ollut aivan kalpea, ja hänen sieraimensa olivat\nvärähdelleet, kun hän oli kääntynyt vaimonsa puoleen sanomaan:\n\n-- Niin, Maria, nyt on minun satuni sitten lopussa...\n\nKonsuli oli koettanut lohdutella:\n\n-- Sinä liioittelet, hyvä veli, kyllä sinä tämän kestät... saatpahan\nnähdä... nyt sinusta vain kaikki tuntuu niin pimeältä...\n\nMutta Karl oli pudistanut päätään:\n\n-- Kyllä minä tiedän...\n\nKun konsuli oli mennyt, oli Karl sanonut tuntevansa pahoinvointia ja\nhaluavansa mennä vuoteeseen. Maria oli auttanut häntä riisuutumaan.\nKarl oli ollut aivan raukea. Eikä hän ollut sanonut muuta kuin:\n\n-- Pojasta ei saa tulla kauppiasta... muistathan, että olet sen\nminulle luvannut?\n\nSitten hän oli retkahtanut vuoteeseen ja jäänyt sanattomaksi.\n\nKun lääkäri oli tullut, oli hän heti todennut sairaan tilan\ntoivottomaksi: verenvuoto aivoihin, koko vasen puoli ruumista\nhalvaantunut.\n\nMaria oli parkaissut. Mutta kun tohtori oli ruvennut puhumaan\nsairaanhoitajattaren hankkimisesta, oli hän karaissut itsensä ja\nkysynyt:\n\n-- Voiko sitä kestää kauan?\n\n-- Kyllä voi, mutta toivotaan, ettei niin käy, sillä parantumisen\nmahdollisuutta ei ole.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tarvinnut pojan mennä kouluun moniin päiviin. Hän sai jäädä\nkotiin. Ja renki nosti hänelle ison tyhjän pakkalaatikon pihalle\nleikkituvaksi. Se oli muka kauppapuoti. Mutta enimmäkseen kauppias\npiti puotiaan kiinni. Hän laskeutui tuon tuostakin tiskinsä taakse\npolvilleen ja rukoili, että Jumala antaisi tapahtua sellaisen ihmeen,\nettä isä tulisi terveeksi.\n\nAina silloin tällöin hän pistäytyi sänkykamariin katsomaan, oliko\nJumala kuullut hänen palavan rukouksensa. Ja joskus näytti siltä\nkuin olisi isä hänet tuntenutkin. Kerran, kun hän oli hyväillyt sitä\nkättä, joka vielä liikkui, olivat kyynelet nousseet isän silmiin...\n\nViisi päivää kesti kamppailua. Maria, joka yöt päivät pysytteli\nmiehensä sairasvuoteen lähettyvillä ja tiesi taistelun\ntoivottomuuden, tunsi melkein helpotusta, kun vapauttaja tuli.\n\nHän oli jo täydellisesti totuttautunut siihen ajatukseen, että hänen\noli jäätävä yksin poikansa kanssa. Ja vaikka hänen surunsa olikin\nsyvällinen ja suuri, hillitsi hän sen purkautumiset. Vasta kun\nhautajaispäivänä arkun kansi ruuvattiin kiinni, lyyhistyi hän kokoon\nja purskahti hillittömään itkuun, joka vain yltyi, kun poika koetti\nhäntä lohduttaa.\n\nMutta hautajaissaatossa hän taas istui tyynenä ja rauhallisena.\nJa keskellä suruaan hän tunsi ikäänkuin tyydytystä siitä, että\nhänen miesvainajalleen osoitettiin niin suurta kunnioitusta, sillä\nsaattojoukko oli harvinaisen lukuisa, seppeleitä oli paljon, ja\nhaudalla lausuttiin sydämellisiä ja kauniita sanoja, joista Marian\nmieleen jäi varsinkin se tunnustus, että vainaja oli ollut hyvä\nihminen. Kauppaneuvos vain ei ollut muistanut entistä uskollista\npalvelijaansa edes kukkasilla.\n\nKatujen kulmissa seisoivat uteliaat ja \"räknäsivät\", montako oli\nhevosta \"prosessissa\", seisoivat Tippanat, Äärante-Maijat, Lunkvistin\nVillut ja monet muut, ja taisivatpa heistäkin jotkut uhrata\nkaipauksen, ehkäpä kiitollisuudenkin ajatuksen vainajalle, jonka\nmakasiinista monen joulun aattona olivat ryynit puuroonsa saaneet.\n\nKun Maria poikansa kanssa iltapäivän jo hämärtyessä palasi\nhautuumaalta kotiin, ei hän antautunut surunsa valtaan, vaan rupesi\nsuunnittelemaan tulevaisuutta. Hänestä tuntui, että hän sillä tavalla\nparhaiten kunnioitti miehensä muistoa ja täytti velvollisuutensa\nheidän lastaan kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti hautajaisten jälkeen Maria alkoi ottaa selvää liikeasioista.\nHäntä auttoi tässä hänelle oudossa työssä sama saksalaissyntyinen\npankinjohtaja, jonka pankissa Karl oli ollut valvojana ja joka hänkin\noli pannut lapsensa suomalaiseen kouluun. Osoittautui, että konsuli\ntuona kohtalokkaana aamuna oli ollut oikeassa sanoessaan, että Karl\nvarmasti maalasi tilanteen liian mustaksi. Liikkeen tilaa ei tuo\ntakaussumma horjuttanut, ja vaikkapa kauppa heti olisi lopetettu,\nolisivat saatavat hyvin vastanneet velkoja, vieläpä olisi jäänyt\nylijäämääkin.\n\nMariaa, joka asioita selvitettäessä oli osoittanut helposti voivansa\nperehtyä liikeasioihinkin, kehoittivat monet hänen miesvainajansa\nystävät jatkamaan liikettä. Mutta Maria ei kallistanut heille\nkorvaansa. Päinvastoin hän ponnisti kaikki voimansa ja koko\ntarmonsa saadakseen liikkeen mahdollisimman pian loppumaan. Ja hän\nonnistuikin ponnistuksissaan: tuskin oli kahta vuotta kulunut hänen\nmiehensä kuolemasta, niin oli kaikki selvää. Silloin hän myöskin myi\nliiketalon -- hänelle tuotti suoranaista riemua saada maksaa sitä\nrasittanut kiinnityslaina kauppaneuvokselle viimeistä penniä myöten\n-- ja muutti poikansa kanssa pieneen vuokrahuoneistoon. Feda oli jo\naikaisemmin matkustanut poikansa luokse Turkuun.\n\nJo heti miehensä kuoleman jälkeen Maria oli ilmoittanut hovioikeuteen\nkeskeyttävänsä oikeusjutun kuvernööriä vastaan. Se oli suututtanut\ntervaporvareita, jotka hinnalla millä hyvänsä olisivat tahtoneet\nnujertaa vastustajansa, mutta Maria oli moittijoille vastannut, että\nkuolema sovittaa kaikki riidat eikä haudan takaa enää käydä käräjiä.\n\nKun Maria ja hänen poikansa viimeistä iltaa istuivat vanhassa\nkodissaan, polttivat he yhdessä kaikki ne tervakontrahdit, jotka\nolisi ollut jätettävä ulosmittaukseen.\n\nHeistä tuntui, että se oli paras sovitusuhri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin onkin sitten tervaporvarin tarina lopussa.\n\nSillä se Maria, joka yhdessä poikansa kanssa lähti aloittamaan uutta\nelämäntaivalta, ei enää kuulunut tervaporvariston piiriin. Hän\nirtautui sen elämästä, jopa sen useimmista ihmisistäkin, säilyttäen\nvain muutamat parhaat ystävänsä läheisinään. Poroporvarillisuuden\npatinan alta tuli esiin hänen alkuperäinen olemuksensa. Hän keskitti\nharrastuksensa aatteellisten pyrkimysten ajamiseen ja suuntasi\nkäytännöllisen aktiivisuutensa yhteiskunnalliseen työhön. Mutta ennen\nkaikkia hän omistautui poikansa kasvattamiseen siinä hengessä, jonka\nhän katsoi sairaalle miehelleen antamansa lupauksen mukaiseksi.\n\nJa pianhan päättyi koko tervaporvaristonkin satu. Samoihin aikoihin\nkuin Marian poika sai päähänsä sen valkoisen lakin, josta hänen\nisänsä kerran vappuna oli hänelle kirjoittanut, paloi Oulun tervahovi\neikä sitä enää entiselleen rakennettu.\n\nSilloin olivat jo vanhat kauppahuoneet alkaneet hävitä:\npuutavaraliikkeet olivat sulautuneet yhtiöiksi ja monet vanhat\nkauppiaat sulkeneet iäksi konttoriensa ovet.\n\nUusi sukupolvi ryntäsi eteenpäin. Sillä oli terveen ja tuoreen\nveren voima suonissaan ja uuden ajan aatteet aivoissaan. Se\nkaatoi tieltään esteet ja aidat. Eivätkä sen ryntäystä kestäneet\nenempää vanhojen porvarissukujen heikentyneet vesat kuin ammoin\naikansa eläneet traditiotkaan. Edelliset hajaantuivat kaikkiin\nilmansuuntiin, jälkimmäisten tilalle alettiin luoda uusia. Ja niin\nmuuttui vuosikymmenessä, parissa kaupungin ilmakehä aivan uudeksi:\nsuomalaiseksi ja kansanvaltaiseksi.\n\nTervaporvarien vanha Oulu oli siirtynyt historiaan.\n\n\n\n"]