[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNs82cMbfaNwimmj1IpiKKFlhi6yQFZdo6K8AIWSqLzk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1252,"Kun talonpojasta tuli herra","Kajander, Kalle",1862,1928,"1252-kajander-kalle-kun-talonpojasta-tuli-herra","1252__Kajander_Kalle__Kun_talonpojasta_tuli_herra",null,"romaani",[],[],"fi",1897,37985,221580,false,51446,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Kun talonpojasta tuli herra\" by Kalle Kajander is a novel written in the early 20th century. The book explores the life of a peasant named Joppi, who struggles with the responsibilities of land ownership and the allure of a life of leisure. It delves into themes of social class, the transition from a farming lifestyle to a more privileged existence, and the impact of personal choices on one's fate.  The beginning of the novel introduces the characters on a summer day as they engage in haymaking. Joppi, the new master of Hinkkala farm, is focused more on enjoying life rather than managing the day-to-day responsibilities of running the farm, to the dismay of older workers like Eerikki. The narrative portrays the tension between the traditional expectations of hard work and the emerging desires for a more relaxed, indulgent lifestyle, highlighting the challenges Joppi faces as he navigates his new role and the dynamics with his laborers. The opening sets a vivid scene of rural life, emphasizing the characters' conversations about work ethics, responsibility, and the changing attitudes toward social status. (This is an automatically generated summary.)",[],240,"Realistinen kertomus seuraa Joppi Hinkkasta, joka perii talon ja alkaa tuhlata varojaan elääkseen herroiksi. Kuvaus pureutuu maaseudun sosiaaliseen muutokseen, säätykiertoon ja perinteisen elämäntavan murenemiseen 1800-luvun lopun Suomessa. Teos hyödyntää kerronnassaan rikastuttavaa hämäläistä murretta.","Kalle Kajanderin 'Kun talonpojasta tuli herra' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1252. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUN TALONPOJASTA TULI HERRA\n\nKirj.\n\nKalle Kajander\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nAamusella varhain olivat Hinkkalan miehet menneet kahden päivän\neväillä perkiölle heinään, sillä kahdessa päivässä tavallisesti\nperkiön niitty korjattiin, kun poutana pysyi. Vaimoväen oli määrä\ntulla perässä kokoamaan miesten niittoa, sitten kun olivat saaneet\naamu-askareensa tehdyksi.\n\nNeljän miehen siinä heilutettiin väärävartta pitkin mutkikasta noroa.\n\nLakeisen mittaa tuli aika huippaus, sillä noro mentiin pituuttaan\nhalki, vaan aina kun päähän päästiin, ojennettiin hetkinen selkää ja\nlapattiin vikatetta.\n\nEtumaisena niitti talon vanha muonamies Eerikki; sitten kaksi\nrenkiä, ja viimeisenä ponnisteli itsellismies, joka heinässä teki\nveropäiviään peltotilkustansa, kymmenen päivää kesässä talon ruualla.\n\nMelkein äänettöminä olivat miehet niittäneet koko aamun, sillä\nvanhalla Eerikillä, etuniittäjällä, ei ollut tapana työssä paljon\npuhua.\n\n\"Näin kasteen aikana täytyy lyödä kuin vierasta sikaa\", tahi \"siinä\nse on taas syrjä joka puree\", eli muuta sellaista oli hänen tapansa\nvaan tokaista, kun vikatetta lapattuaan läksi uudelle lakeiselle,\neikä ehtineet toisetkaan silloin suuria turisemaan, jos mieli perässä\npysyä, vaikka sisullensa heidän usein kävi sellainen \"höyryllä\najaminen\", niinkuin he sanoivat.\n\nMutta kun päivä paistoi murkinalle, asetti Eerikki rautansa\nmättäälle, pyyhkäistyään ensin sen terää heinätukolla ja silmäiltyään\nsitä tarkoin kannasta kärkeen, ja läksi sitten astelemaan latoa\nkohden, missä eväät olivat.\n\nEnnen häntä ehtivät sentään toiset miehet leivän kimppuun, sillä\nhän kulki hiljaa, miettivän näköisenä, ja seisahti jonkun kerran\nhetkiseksi tarkastelemaan taivasta.\n\nAterian aikana jutusteltiin yhtä ja toista, tavallista heinämiesten\npakinaa. Puhuttiin vikatteista ja vikatesepistä, tämän vuotisesta\nheinäntulosta ja sen sellaisesta. Vaan kun eväät oli korjattu pois\novilaudoilta, joille ne ladon lattialle oli syötäissä levitetty,\npistettiin miehissä piippuun.\n\nAamulla oli ensimmäiseksi ladolle tultua niitetty oven etu ja\nheitetty se niitos hajalleen latoon. Siitä nyt kokosi jokainen\nkylkensä alle tukon tuoreita, raikkaasti tuoksahtavia heiniä, ja\npuhalteli lönkällänsä savuja.\n\nMiesten jäsenissä alkoi tuntua se tavallinen painostava raukeus,\njoka aina valtaa työmiehen, kun hän lujasti heiluttuaan on syönyt\nvankan aterian ja sitten heittäytynyt koko mitalleen. Nuorempi mies\nsiinä pian nukkuu kokonaan ja vetää unta vaikka puoli päivää, mutta\nvanhalla usein on vankempi velvollisuuden tunne työn täyttämisestä ja\nhän torjuu päältänsä unen painon.\n\nEi ollut vielä piippu palanut pohjaan, kun jo joku käsivarsi painui\nrentona heiniin. Se ei viitsinyt enään kulettaa nysää hammasten\nväliin, vaan antoi sen siinä kouraan sammua. Sattuipa silloin Heikki,\nvanhempi rengeistä, äännähtämään jotain, joka pani joka miehen\nuudestaan ryhtymään puheesen.\n\n-- Missähän meidän isäntämies taas peuhoo, sanoi hän ikäänkuin omissa\najatuksissaan, nousten istuilleen ja alkaen kohennella piippuaan.\n\n-- Jaa-ah, sanoppas muuta, iski heti vanha Eerikki puheesen. Ei ole\nnähty miestä sitte toisaamun, kun kotona pellon jalassa heinään\nruvettiin. Mikähän tässä tämänkin talon lopuksi tulee, kun alku jo\nnäyttää näin hurjalta. Siellä vaan juo ja lyö korttia kirkonkylässä\nkauppiasten ja tukkijunkkarien kanssa, ja kun viina sattuu\nkotokulmilla loppumaan, niin ajappas kaupunkiin. Enpä ikänä unohda\nsitäkään tempausta, minkä hän keväällä teki kiireimmällä työnajalla.\nTemmata hevonen parista äkeen edestä ja lähteä reisuun! Kun minä\npanin vastaan, ärjäsi poika riiviö vaan, että \"elä löpise vanha\nhassu, onhan se päivä äestää huomennakin\". Mutta sinä huomenna tuli\nsade, joka myöhästytti toista viikkoa kauran kylvöä, ja saaliista\nsiitä kaurasta ei enää tule.\n\n-- No mitä te Eerikki siitä huolitte, onhan se hänen oma asiansa,\nryhtyi puheesen Jussi renki, joka noin niinkuin toisella korvallaan\noli kuunnellut vanhan miehen pakinaa, katsellen ladon ovesta ulos,\nviheltäen hiljalleen. -- Hänenhän se oli vahinkonsa, jos olikin, ja\nminun hyötyni. Sainpa koko päivän levätä, kun hän vei hevosen äkeeni\nedestä, eikä vanha tamma jaksanut yksin vetää, ja huomenis sain vielä\naika hyvät ryypyt.\n\n-- Sinä kanssa ryyppyinesi poika nallikka, äyhkäsi halveksivasti\nymähtäen Eerikki, vaikka tiedänpä -- jatkoi hän -- että useasti\nolet Jopin, pahaisen isäntämme kanssa kumonnut pääsi täyteen. Minä\nsinun ijälläsi en viinan makua tuntenut ja olinpa jo akallinen mies,\nkun ensimmäisen ryyppyni kallistin. Eikä ole monta tullut otetuksi\njälestäkäänpäin. Mutta oli kuinka oli, se vaan on summa, että Jopissa\nei ole talonpitäjää, joll'ei hän tapojansa paranna, ja pyhäinpäivästä\nlähden tästä pois minä. Se häntä tällä tavalla retustelkoon ja\nkuunnelkoon sen haukkumisia. Kymmenen vuotta tein muonalla työtä isän\naikana tähän taloon ja tulimme ukkovainaan kanssa aina hyvin toimeen,\nmutta pojasta olen jo saanut kylläni, vaikk'ei vielä ole ensimmäinen\nvuosi lopussa. Se siitä tulee, kun ei lapsena tyyrätä työhön. Joskin\nvähän ryyppyyn menevä, oli vanha isäntä sentään itse kova työmies\nniinkuin tiedätte, mutta poikaa hän ei johtanut talon toimiin.\nArmoitteli liiaksi ainoaansa.\n\n-- Ja kuritti emäntää vaan, heh heh, naurahti siihen itsellismies\nladon nurkasta. Mutta nyt elää vanha emäntä rauhassa ja syö eläkettä.\n\n-- Akat tarvitsevat kyllä ajallansa ojennusta nekin, vastasi\nEerikki tiukasti, mutta se on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Se\noli paikallaan, että vainaja vastaisen varaksi määräsi emännälle\neläkkeen, kun talonkirjoja pojalle teetti, mutta hänen olisi pitänyt\nmäärätä emännälle myöskin hallitus ja hoito talossa, kunnes nähdään\ntuleeko pojasta kalua.\n\nJussia äkäytti aina, kun moitittiin hänen isäntäänsä.\n\n-- Vai kalua. Mitä saakelin kalua, matki hän Eerikin sanaa. -- Olkaa\nhuoletta vaan, kyllä se poika asiansa hoitaa, ja miestä siinä on jo\nkahtakin vastaan. Eikä olekaan mikään savitalonpoika meidän Joppi,\nvaan herrasta hän käy, olipa joukossa missä tahansa. Olisittepa\nolleet juhannusiltana muassa, kun sillä uudella oriilla ajettiin\nkievariin --\n\n-- Onhan tuo rähinä kuultu. Mutta ei sillä oriilla taloa pidetä,\nvaikka siihen Jopilta menikin kaikki isältänsä perimät rahat, joka\npenni.\n\n-- Olkaas nyt, Eerikki, kun minä puhun. Voi totisesti kun se oli\nlystiä. Me tultiin kievariin ja siellä tuli herrain kanssa väitös\nhevosista, vaan mitä ne Jopille! Joppipa lopulta näyttikin, kuka on\nherra ja kellä on hevonen.\n\n-- Mene sinä sinnekin herroinesi ja oriinesi, sinä samallainen\nhaihattaja, ja suoriu niitolle, tiuskasi Eerikki ja läksi ladosta\nulos. Mutta ladon ovella hän kopautti tuhan piipustaan, kaivoi\nkukkaroneulalla perät pohjasta kouraansa, heitti ne suuhunsa ja\nkieräytti ne kielellään alahuuleen, sylästen päälle.\n\n-- Vai herra, jatkoi hän kävellessään lakeiselle. Etpä poika parka\nnäy tietävän eroa siinä, mikä on herra, mikä kollo. Kyllä sitten\nherroja olisi, jos kaikkia herroina pidettäisiin, ketä herrauttaa.\nEihän tuo osaa Joppi paha edes nimeään kirjoittaa, enempää kuin\nminäkään, ja sinä tekaisisit hänestä herran.\n\n-- Mitä se kirjoituksen konsti siihen kuulun. Se herra on, jonka ei\ntarvitse työtä raataa, väitti Jussi, ja samaa mieltä olivat toisetkin\nmiehet, että ne ne herroja ovat, jotka elävät jouten, rahoilla vaan,\nsyövät ja juovat hyvin ja kulkevat herrasvaatteissa.\n\nEerikki yksin oli toista mieltä. Hän oli tässä joukossa ainoa sitä\nvanhempaa sukupolvea, joka oli tottunut huomaamaan suuremman eron\nherran ja talonpojan välillä, kuin nykyaikaiset nuoret miehet.\n\nVielä rautoja hiottaissa väitettiin tuimasti asiasta, joka nyt\noli jo kokonaan kääntynyt pois isännästä, ja olisi ehkä väitelty\npitemmältäkin, mutta isäntä ilmestyikin samassa itse niitylle.\n\nHän tuli polkua pitkin metsästä ladon editse miehiä kohden. Käynti\noli koko lailla horjuva, silmät pullistuksissa ja kasvoilla rasvainen\npuna.\n\n-- Hyvää päivää, pojat, huusi hän käheällä äänellä, tultuaan\nlähemmäksi miehiä.\n\n-- Sillä tavalla sitä kapteenikin huusi leirillä, kun tuli poikia\nkatsomaan. Mirnaa! Olette siellä koukkusissanne nenä mättäässä,\nettekä osaa seista suorana ja vastata, että 'jumala varjelkoon',\nherra isäntä.\n\nJussi, jota yhdessä isäntänsä kanssa oli marssitettu valkeissa\nhousuissa Parikkalan kankaalla, nosti vikatteen sivullensa pystyyn.\nToiset nauroivat, mutta Eerikki jatkoi äänettömänä vikatteensa\nhiomista.\n\n-- Se on oikein, Jussi, että taidat vastata, kun herrasi ja isäntäsi\nsinua tervehtää. Pane pois aseesi, sinä olet ryypyn ansainnut.\nSaakeli -- jatkoi hän puhettaan, pyyhkien hihallaan kasvojansa --\nettä täytyy yksin kulkea niinkuin orpopojan, eikä saa koko kylästä\nenään edes puhekumppania. Mikä menee heinään, mikä minnekin,\nja kauppiaskin läksi tän'aamuna Loviisaan kylpemään. Hyvät oli\nläksijäiset niinkuin herroille sopii, vaan kun kaikki läksivät\ntiehensä, läksin minäkin. En sentään lähtenyt yksin, sillä Hinkkalan\nJoppi ei ole kernaasti aivan yksin, katsokaas tätä -- ja hän kaivoi\npovestaan pullon. -- Isäntä vieraan väärti, sanoi hän vieden pullon\nhuulilleen. -- Kas noin, maistappa Jussi. Kyllä se on hyvää, kymmenen\nmarkan tavaraa. Eikä Nuurperi huonoa käytäkkään, ei sano sietävänsä,\nkun sillä on katari.\n\nJussi otti ahnaan ryypyn. Oikein pärskitti ja ryitti.\n\n-- Mikä katari? kysyi hän Jopilta.\n\n-- Etkö sinä tiedä mikä katari on? Mutta mitä te tiedätte, te. Se on\nse, kun ei saa mitään huonoa nautituksi, ei syödyksi eikä ryypätyksi,\neikä aina hyvääkään säälleen. Oksennuttaa vaan. Nuurperiakin kuottaa\njoka aamu, että on sisälmykset särkyä, ja sillähän sen täytyy\nLoviisaan lähteä. Kuulutaan siellä tehtävän terveeksi. Tahtoi hän\nsinne minuakin, kun se närästys on alkanut vaivata, vaan en minä\nvielä, eikä tästä talon toimilta niin vaan pääsisikään. -- Jaa\nhelkkarissa, anna maistaa toistenkin miesten.\n\nJussi, joka oli syventynyt tarkastelemaan lappua pullon kyljessä,\nojensi sen toisille.\n\nEerikki ei ryypännyt. Hän oli kärtyisän näköinen ja sanoi väkeväin\nvaan raukaisevan näin helteisenä päivänä, ja varsinkin ruuan päälle.\n\n-- Niittoa tässä pitäisi riennättää, kyllä tämä jo murkina tunniksi\nriittäisi, tuumi hän. -- Olisit pysynyt pulloinesi kotona.\n\n-- Elä neuvo minua, Eerikki. Elä neuvo viisaampaasi, joskin olen\nnuorempi. Sitäkö vietävää siellä kotona yksin.\n\n-- Olisit ottanut vikatteen tahi haravan mukaasi edes tuon pullon\nasemasta. Kyllä täällä on seuraa.\n\n-- No, no vaari, vastasi Joppi mahtavana. -- Jollei elätä talo yhtä\nmiestä työtönnä, niin jääköön hiiteen sitte koko talon pito.\n\n-- Jospa elättäisikin yhden siivolla menolla, mutta tällä tavalla\ntulee meitä nytkin viisi, jos tässä koko päivä sinun kanssasi suuta\nsoitetaan. Elä luule Joppi, että sinulle vahinkoa tarkoitan tällä\npuheella, mutta suoraan sanoen, minä olen sinua katsellut jo pahaisna\npoikana, ja --\n\n-- Elä luule lukkari, että pappi virren alkaa, vai olen minä \"sinä\"\nsinun suussasi, rähjä --\n\n-- Mutta minä rohkenen sinulle puhua suuni puhtaaksi, jatkoi Eerikki\nurheasti -- ja sanon, ett'en rehellisenä miehenä julkea sinulta\nvajaasta päivästä ottaa täyttä palkkaa, kun sinä itse et etuasi\ntajua. Tehköön sen kuka tahansa muu, mutta Eerikki ei tee sitä.\n\n-- Se ei kuulu sinuun, mitä minä omassa talossani ja omilla\nrahoillani teen, sinä vanha ärmätti. Ja välipä näillä isän rahoilla,\njuo tahi pelaa. Niitä sinä heinää jos haluttaa, mutta me otamme\nryypyn. Kas tätä!\n\nHän heilutti pulloa korkealla ilmassa ja lauloi keikkuen kahden\npuolen:\n\n    \"Tällaisille pojille ne herrain päivät passaa,\n    Kun ei ole talon pitoa eikä hellua suremassa\".\n\n-- Mutta pianhan tämä loppuu näin pikkuinen pullo.\n\n-- Paljonko yhdestä nuijasta sitten pesee neljää suuta, tuumivat\nnaureskellen toiset. Niinhän se on kuin sylkäsis kiville.\n\n-- Eiköhän ruveta sentään niittämään, tuumi itsellismies, sillä\ntaitaa kyllä olla liian vähän ainetta siinä pullossa, että\nkannattaisi näin monen miehen ruveta nuijapäivää pitämään, vai mitä\narvelette?\n\n-- Niittämään kyllä, sanoi Eerikki, ja hän vetäsi uudestaan lapan\nsaapasvarrestaan, jossa hän sitä heinässä kuletti, pisti vikatteen\nvarren vyönsä väliin ja lapautti vielä hiomisen jälkeen kertaalleen\nrautansa oikein purevaksi.\n\nHän näytti taas lauhtuneen ja päässeen entiselle työtuulellensa.\n\"Tule terä, tule terä, seitsemän sepän terä\" luki hän lyödessään\nlapan tahtiin, ja se näytti nuoria miehiä varsin huvittavan. Sitten\nlisäsi hän viimeisen kerran lyötyään, että \"puri olkoon nimesi\" ja\niski vikatteensa heinään.\n\nSillä välillä oli isäntä vetänyt Jussin syrjään ja kuiskutellut\nhänelle jotakin, ja kolme miestä läksi nyt vaan lakeiselle, sillä\nJussi asteli isännän perässä ladolle.\n\nKun he tulivat latoon, otettiin levein ovilauta ja asetettiin sen\ntoinen pää kynnykselle ja toinen piimäpurakan päälle ladon lattialla,\nniin että siitä tuli ikäänkuin leveä lavitsa. Laudan toiseen päähän\naivan purakan kohdalle istui kahareisin renki, ja isäntä asettui\nkynnykselle, vetäen likaisen korttipakan housunsa taskusta. Niillä\npapereilla oli monta nakkia lyöty, eikä äkkinäinen juuri olisi\neroittanut, mikä niissä oli selkä, mikä etupuoli, mutta Jopille ne\nolivat rakkaat kalut, ja rikkikuluneista kulmista hän tarkkaan tunsi\njoka lehden. Ei hän sentään näillä korteilla pelannut oikeitten\ntaiturien kanssa, mutta aina ne kumminkin olivat matkan varalta hänen\ntaskussaan.\n\n-- Nakkiako otetaan? kysyi hän lyöden pakan lautaan ja työntäen\nlakkinsa toiselle korvalle.\n\nJussi tahtoi viimeistä voittoa, sillä se olisi hauskempaa, eikä käy\nniin kovalla kiireellä kuin nakki.\n\n-- No siinä on lehdet, olkoon sinun tahtosi. Pullo pistossa tietysti.\nTämä on lystiä näin heinässä, Jussi.\n\n-- Karttuuhan niitä jo pulloja puolikkaankin pistolla, mutta pannaan\nensin määrä kuinka monta.\n\n-- Kolme mieheen. On tullut niin paljon tänään haukatuksi jo, ett'ei\ntaida enempää jaksaa.\n\n-- Kyllä se passaa paikalle --\n\nLöivät siinä nyt olutta korteilla isäntä ja renki, kiireisenä\nheinäaikana ja poutapäivänä.\n\nOlikin oikein tyyni, helteinen heinäpäivä. Pikku linnut, joita\naamulla viserteli joka pensaassa noron reunalla, olivat hiljaisina\npainuneet syvemmälle isoon metsään, siimekseen. Ei kuulunut muuta\nääntä, kuin silloin tällöin niittäjien lapan kalkutus ja kärpästen\nyhtämittainen surina. Ne parveilivat saaliin himoisina ja lämpimästä\nvirkkuina kaikkialle, tulivat ladolle ja iskivät vimmatusti kiinni\nJopin niskaan, joka punaisena ja hiestä höyryävänä paistoi ladon\novella, kuin varsin heitä varten asetettu syötti.\n\nVaikka kokonaan peli-innon vallassa, sydäntyi Joppi sentään niille\nkiusaajille. Hän työnsi lakkia korvalta toiselle ja vuoroin niskaan,\nhuitoi ja hosui kortti kädessä, löi kätensä matalaan oven kamanaan ja\npäästi pahan kirouksen.\n\nNiittomiehet olivat istuneet mättäälle, panivat tupakan ja\npyyhkeilivät hikeä paidan hihaan.\n\n-- Kyllä nyt pitäisi heittää housut pois ja panna paita poveen! tuumi\nHeikki.\n\n-- Tahi paremminkin mennä tuonne latoon, sanoi itsellismies,\nharmillisesti naurahtain.\n\n-- Eipä totisesti, jo tämä on liian sikamaista. Ei riitä se, että\nyksin laiskottelee ja tuhlaa, vaan vielä villitsee tuon Jussin.\nMaksaa palkan ja peluttaa kansaan korttia työn aikana -- korttiahan\nne siellä lyövät, kun niin kättään huitoo tuossa kynnyksellä, puhui\nEerikki.\n\nMutta toinen renki, se niitolla oleva, nousi kiukkuisena seisaalleen\nja lupasi lähteä metsän katveeseen maata, koska ei nuoremmankaan\nrengin tarvinnut työtä tehdä. Muutti hän kumminkin mielensä ja\njatkoi, joskin kovin vastahakaa, työtänsä, sillä Eerikki sanoi\nsuorastaan synniksi ja häpeäksi maata tällaisina päivinä, vaikkapa\nvaan isäntä ei pitäisikään työstään parempaa huolta. Ja mitä Jussiin\ntulee, niin tuumi hän, ettei siitä sillekään muuta koidu kuin\nvahinkoa, sillä ihan vissiin se pelaa Jopin taskuun takaisin oman\npalkkansa. Itsellinenkin arveli viisaammaksi olla työn riitteessä,\nsillä kuka sen juonet tietää, voipihan se lukea heidän päivänsä\nvajaaksi, ja hänelläkin on ne veropäivät tehtävät, että pääsisi\nmuualle rahatöihin.\n\nLadossa jatkui peli ja hikeä pyyhittiin sielläkin ja koetettiin\nrientää, että saataisi jotain suuhun siinä helteessä.\n\nJussi oli jo useasti ennenkin pelaillut ja juonut isäntänsä kanssa,\nkun tällä ei sattunut muita kumppania olemaan, ja yhä hauskemmalta\nse alkoi tuntua hänestä sellainen \"herras-elämä\". Hän pitikin Joppia\noikeana esikuvanansa. Sillä tavalla pitäisi hänenkin kerran saada\nelää, ei siitä työn raatamisesta ole huvia mitään, eikä hyötyä. Mutta\nollappa rahoja, elää niinkuin tahtoo ja tehdä mitä haluttaa!\n\nYlenmäärin miehekkäältä näytti isäntä Jussin silmissä nytkin: lakki\nkorvallisella, noin vaan riuskasti, että pysy siinä tahi putoa,\npaperossi huolettomasti huulilla. Sitä ei tarvinnut suustansa ottaa,\nkun lehteä löi, eikä puhuissaankaan. Siinä se vaan keikkui niinkuin\nilman itsestään suupielestä toiseen, savuja tuli ja tuhka putosi\nmihin tahtoi, mutta ei vaan pudonnut itse paperossi. Siihen tarvitaan\njo konstia sellaiseen, kun piippukin tahtoo tunkea savun sieraimiin.\n-- Ja ääni se tuli niin syvältä, sillä oli niin miehuullinen, leveä\njuoksu -- aivan toista kuin esimerkiksi naapurin isännällä, jonka\npehmeätä puhetta ei ollenkaan voinut kunnioittaa.\n\nToisinaan häntä kumminkin vähän harmitti, että isäntä melkein\naina voitti, mutta oppirahojahan piti aina maksaa, ja minkä sille\nparemmalleen teki. Eikä hätää isompaa niin kau'an, kuin oli\npalkkaa saamatta. Tottapa hänkin lopulta oppii yhtä tarkaksi, kun\nharjoittelee, aina harjoittelee kun sopii.\n\nNiissä tuumissaan oli Jussi jo hävinnyt viisi pistoa.\n\n-- Kuinka isännälle jäi kortti käteen? huomautti hän, ruvetessaan\nuudestaan pakkaa sekoittamaan.\n\n-- Heh heh heh! Etkö sinä sitä huomannut? Vai et saakelikseen\nhuomannut, ja minä juuri otin sen pakan päältä, otin vallan\nkoetteeksi, pitikö huomaamasi. He, pane pakkaan takaisin, häh häh! Ja\nJoppia nauratti niin että oli ojentua, mutta Jussissa heräsi pieni\nepäluulo.\n\n-- Otetaan pois se pullon loppu. -- Kas niin, koetappa nyt osaatko\nnakata tuohon koivuun. Jos osaat, olet piston voittanut, sanoi Joppi.\n\n-- Jaa tällä pullollako nakata?\n\n-- No sillä juuri, mitä siitä on säästää.\n\nJussia vähän säälitti niin kaunis kapine, mutta koetti hän sentään\ntaitoansa, ja pullo meni pirstaleiksi koivun kylkeen.\n\nJatkettiin peliä ja jo rupesi Jussikin voittamaan. Häntä hävetti\nhieman, että oli äsken huomauttanut isäntää siitä kortista. Ehk'ei\nsillä ollut siinä mitään petoksen aijetta, näytti vaan muuten\nvikkelyyttään. --\n\nKuusi pulloa oli pelattu ja kolme tullut kummallekin.\n\n-- Tuuritaanko? kysyi Joppi. -- Etteikö tuurita? Mitä pelkäät?\nJoppi tuurii aina, sehän vasta asiasta selvän tekee. Keväälläkin,\nmuistatko, kun Nuurperin kanssa rattaita pelattiin -- niitä\nturkulaisia -- niin tuurittiin, vaikka oli satamarkkanen vastassa, ja\ntällaista rätkäystä sinä --\n\n-- Mutta jos häviän koko pelin ja nyt olisi vaan puoli.\n\n-- No ei se sitten peliä olisikaan, jos aina tasan pantaisi. Ja jos\nhäviit, niin onhan sinulla palkkaasi vielä paljon saamatta, eikä raha\nsukua ole, että sitä surra kannattaisi.\n\n-- Kunhan vaan ei loppuisi kesken.\n\n-- Toista sitä myntätään, aina uutta.\n\n-- Ei, vaan minunpa palkkani jos ei riittäisi --\n\n-- Elä sure, kyllä minä siitä räkninkin pidän.\n\nJussi suostui ja hävisi koko pelin, kuusi pulloa olutta, ja oli hänen\nmentävä nyt hakemaan niitä kirkonkylän kievarista. Joppi laski kuuden\npullon hinnan hänen kouraansa ja varoitti puhumaan asiansa emännälle\nkahdenkesken. -- Kyllä se antaa, sanoi hän, kun kuulee kelle sitä\nviet. Tyhjennä eväspussisi ja koeta rientää, sillä minua alkaa\nkuivattaa. Vähemmässäkin helteessä jo, oh hoh!\n\nRenki läksi kiirein askelin ladosta ja hävisi niityltä metsäpolulle\nrohtiminen reppu kaulassa.\n\nJoppi yksin jäätyään heittäysi pitkälleen.\n\nHäntä kovin raukaisi viime yötinen valvominen, vaan hän päätti\nkumminkin pysytellä valveilla siksi, kunnes saisi olutta.\n\n-- Äs, kun janottaa, pitää juoda purakasta piimää. Jatkakoot miehet\nvedellä, jos haluttaa.\n\nHän nousi istuilleen ja joi. Tuntui taas vähän virkeämmältä.\n\n-- Mitähän nyt tekisi -- tuumi hän.\n\nSiinä loikoili talon isäntä, nuori mies, tai pikemmin vasta mieheksi\ntulossa, vaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt mennä edes katsomaan\nniitä kolmea miestä, jotka tuossa kappaleen päässä ladosta niittivät\nhänen heinäänsä, että niittävätkö ne, vai makaavatko. Jussi kyllä oli\nvarmassa toimessa, kunhan vaan pian palaisi. Muiden toimista hän ei\nlukua pitänyt.\n\nTalvella, isän kuoltua, ei Jopilla ensin ollut ajatusta talon pidosta\nmihinkään suuntaan, vaan kun isävainaan pienet rahasäästöt olivat\nloppuneet, silloin alkoi koko isännyys tuntua hänestä joltakin\nsellaiselta pahalta, liikapainolta, josta keinolla tai toisella\npitäisi päästä.\n\nEttä työt hiukankaan kulkisivat tasapainossa naapurin kanssa,\nsiitä olisi hänen pitänyt -- jos vähänkään olisi asiata ajatellut\n-- kiittää muonamiestään Eerikkiä. Sillä hän kävi niinkuin vanha\nseinäkello, oikein pitkävetoinen, jonka Jopin isävainaa vielä\neläissään oli vetänyt käyntiin. Ja varmana voi pitää, että se vuoden\nkävi, vaikka kyllä ontuen jo, sillä Joppi tölmi ja rukkaili sitä\nyhtenään. Mutta yhtä varmalta näytti, että kun se kerran seisattuu,\nniin ei Hinkkalan talossa enään ollut sen vetäjää.\n\nAlussa oli äiti myös ohjaillut talouden toimia, mutta Joppi oli ollut\nhuomaavinaan, että äiti koetti hänen vapauttansa, itsenäisyyttänsä,\nrajoitella, ja pani senvuoksi isänsä tekemän kauppakirjan puustavin\nmukaan täytäntöön. Hän muutti äitinsä asumaan pieneen, yksinäiseen\nkamariin pihan laidassa, ja antoi hänelle sinne eläkkeen.\n\nNyt Joppi kieriskeli ja hikoili ladossa.\n\n-- Oih, kuinka riivatun pitkältä tuntui aika odotellessa. Kun nyt\nolisi ollut muassa se uusi korttipakka, vaan senkin piti jäädä\nkotiin. Olisi tässä nyt merkkaillut niitä -- nämä vanhat alkaa jo\njoka mies tuntea. Hän sentään katseli vielä kertaalleen vanhankin\npakan, taitteli joistakuista korteista lisää kulmia ja teroitti\nmieleensä. -- Näillä vanhoilla on sentään niin helppo pelata\ntuollaisten Jussien kanssa --\n\nHän kääntyi selälleen heinille, kädet pään alla. Katse osui ladon\nkattoon.\n\n-- Siinä on vielä vanhoja nuijalautoja, vaarivainaan halkomia. Kyllä\nnäkivät vaivaa silloin, kun eivät ymmärtäneet sahata. Veistellä\nnölkkiä ensin puhteilla säkillinen nauloja, ja sitten säkkineen,\nnuijineen metsään! -- Kuinkahan ne silloin mahtoivat elää, kun ei\ntämä talonpito nyt kannata. Mutta niillä oli viina omasta viljasta\nja polttivat nurkan takaisia, sellaisia haisevia palturia, joita\nLinnantakaiset vielä markkinoillakin polttavat. -- Ja mitä ne ennen\nvanhaan tiesivät tästä elämästä. Eivät ne osanneet herroiksi elää,\neikä herroja ollutkaan kuin pappi ja vallesmanni, ja ne nyt ei paljon\nmerkitse --\n\n-- Ei nyt enään talonpito kannata, sanoi Nuurperikin yöllä, kaupat ne\non, jotka vetelee, kaupat ja virka. -- Tiesi hänen, mutta mahtavasti\nse kauppias vaan elelee. Eikä kehrää silkkiä Jusliinikaan, vaikka\non vaan komsarjuksen palkka. Istuu kievarissa aina. Ja Tukki-Oskari\nsitten! Se porho kääntää rahaa kuin muutakin paperia -- --\n\nJos möisi tämän talon, elelisi rahoilla vaan ja tekisi kauppoja. Tai\nlyöttäytyisi Tukki-Oskariin ja möisi ensin metsän --\n\n-- Hoh hoh hoijaa -- Joppia haukotutti pitkään ja aatos alkoi käydä\nsekavaksi.\n\nHän muisti vielä, että yöllä oli ollut puhetta rikkaasta\nnaimisestakin. Tunsi hän rikkaita tyttöjä, niinkuin esimerkiksi\nSillanpään Alman. Hän oli kerran kaupunkimatkalla huomannut, että\nkyllä se tyttö läksisi, jos koettaisi. -- Ja kaikki tytöthän hänestä\npitivät -- ei ne nahjuksista pidäkään. -- Iitakin, oma piika --\njaah, mutta niittenhän piti muistaakseni tulla tänne haravoimaan --\nmissähän ne viipyy. -- Pitää asettua ovipieleen maata ja kun Iita\ntulee ja astuu latoon, käydä jalkaan ja vetää heiniin --\n\nMutta uni voitti, Joppi kääntyi kylelleen ja siihen ovipieleen\nheinille nukkui.\n\nPiiat tulivat ja yht'aikaa tulivat niittäjätkin päivälliselle,\nEerikki morkaten piikoja, että olivat liiaksi viipyneet. Samaan\nliittoon saapui Jussikin kievarista, reppu pullollaan kylessä.\n\nJoppi olisi herätetty, mutta Eerikki oli niin kovana, että siitä ei\ntullut mitään, ja lopulta Jussikin, ruokaa maistamatta, kellahti\nnukuksiin.\n\nIltapäivällä kävivät piiat vähä väliä ladolla juomassa, rykivät ja\nkolistelivat purakoita. Mutta kun miehet alkoivat heitä kovin ivata,\ntäytyi heidän heittää salainen yrityksensä saada nukkujia valveille.\n\nIsäntä ja renki nukkuivat aikansa. Illan suussa he heräsivät ja\njoivat oluet poskeensa.\n\nKun tuli kotiinlähdön aika, läksi isäntä piikain kanssa yhtä matkaa.\nSanoi auttavansa karjan ajamista, sillä se oli vietävä mennessä\nkotiin. Ja kun he olivat tulleet ylitse kuusikkoharjaisen mäen, joka\neroitti naapurin niityn Hinkkalan perkiöstä, alkoivat he laulaa, ja\nkaiku kulki pitkin naapurin niittyä alas korven rantaan, missä niityt\nyhtyivät. Sieltä se kiersi takaisin noron perukkaan ja tuli miesten\nkuuluville, kun he juuri rupesivat ladossa illallistamaan.\n\nJussi näytti tulleen levottomaksi. Hökläsi muutaman suupalan ja sanoi\nlähtevänsä kylille yöksi, kun ei täällä kumminkaan saa hyttysiltä\nnukkua.\n\nMutta Perkiön niitty ei sillä kertaa tullut kahden päivän eväillä\nkorjatuksi, niinkuin ennen, vaikka oli pouta kuin kupari, ja Eerikkiä\nse suututti niin, että hän kolmantena aamuna kotoa lähtiessä ei\nilennyt kulkea kujaa, kun siinä kujan vieressä naapurin rengit jo\nkertausta toistain kyntivät, vaan kiersi metsän kautta perkiölle.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJos työt Hinkkalassa olivat kesällä jääneet takapajulle, niin\nalkoivat ne syksyn puoleen jäädä sitäkin enemmän, sillä palkolliset\nodottivat vaan vuotensa loppua ja heillä oli jo römppäviikon\nkaikki hauskuudet niin mielessä, ettei työ ollenkaan sujunut. Eikä\nvarsinkaan ilman johtoa, sillä vanha Eerokin oli jo tuskastunut.\nHän oli huomannut suotta uurastavansa, sillä hän ei siitä korjannut\nkiitosta eikä palkkiota, haukkumasanoja vain työkumppaneiltaan ja\ntoisinaan isännältäkin.\n\nJa pyhäinpäivästä hän oli muuttava naapuritaloon, toiseen Hinkkalaan,\nmistä oli ottanut muonamiehen pestin.\n\nEi viitsinyt hän kau'aksi muuttaa, kun oli ikänsä kaiken näillä\nyksillä paikoilla ollut, samoja tanhuita tepastellut ja tuttuja\ntyömaita pitänyt.\n\nHinkkalan arossa olisi vielä ollut joku sarka, pari, itäneitä\nkaurakasoja riiheen korjattava, mutta maa oli syyssateista jo\nniin liettynyt, ettei säälleen kantanut hevosta, ja kun isäntäkin\noli sanonut, että \"mädätkööt siellä, välipä sillä muutamalla\nkauratynnörillä\", niin päätti Eerokin, että mädätkööt sitten hänen\npuolestansa.\n\nSe toisinaan vähän pistätti, kun kylän miehet virnistelivät, että\nonpa aika hyvin itäviä kauroja Hinkkalassa. Mutta syytön oli hän\nsiihen, tiesiväthän sen kaikki.\n\nIsäntä itse, Joppi, ei käynyt työmailla katsomassa enään senkään\nvertaa kuin kesällä.\n\nHän oli näihin saakka kuluttanut aikaansa huhtoen korteilla,\npulloilla ja hevosilla, mutta nyt alkoi hän sen lisäksi vielä\nreistailla pyssyillä ja koirilla.\n\nHänestä oli äkkipäätä tullut metsästäjä, ja se uusi urheilun haara\nveti häntä alussa kovasti puoleensa.\n\nSyyskauden oli pitäjällä käynyt Helsingin herroja jahdissa. Olivat\naina tulleet lau'antai-iltana junassa koirineen ja eväineen ja\npitäneet taloissa hauskaa elämää, niinkuin herroille ja jahtimiehille\nsopii.\n\nEnsin oli mellastettu lähempänä rautatietä olevissa metsissä, mutta\nkun ei mielestään saatu niissä tarpeeksi riistaa, ja kun oli kuultu,\nettä syrjäpitäjällä vasta oikein jäniksiä vilisi, niin alettiin\npainua etemmäksi asemilta.\n\nSattuipa sitten kerran, että tuli heitä roikka Jopinkin luo yöksi.\n\nKolmella hevosella he tulivat ja talonväki juoksi ulos joka sorkka.\n\nMikä komea näky siinä oli!\n\nHienoja vaatteita, vihreäreunaisia takkia, sulitettuja hattuja,\nsiroja verkoitettuja jahtilaukkuja, kiiltäviä torvia, kirkkaita\npyssyjä, ja miehillä uljas ryhti! Siihen vielä reuhtovat, ulvovat\nkoirat, joita tuskin jaksoi kahleista hillitä, kun ne rattailta alas\notettuina alkoivat turpa maassa kiskoa taluttajaansa pitkin pihaa.\n\nSauna piti olla herroille ensiksi ja piiat pesemässä -- vaikka kovin\nujostellen ja kömpelösti he sen tekivät. Mutta siinä ei auttanut, kun\nherrat tahtoivat maasaunaa ja Joppi komenti.\n\n-- Kuinka herrat voisivat itse itseään kylvettää, oli hän sanonut.\n\nHerrat saivat haltuunsa asuintuvan vastassa olevan salihuoneen,\ntoisella puolella porstuan, ja siellä otettiin kylvettyä totivehkeet\nesille. -- Laulettiin, reuhattiin ja lyötiin korttiakin.\n\nKonjakista ei ollut puutetta, sillä kuului yhdellä herroista olleen\nitsellään konjakkipuoti. Niin ainakin kehäsi miehille tuvassa Joppi,\nkun hän salin puolelta juoksi sinne jollekin asialle.\n\nHän olikin koko illan kuin haltioissaan sellaisesta lystistä ja siitä\nkunniasta, mikä oli hänen taloansa kohdannut. Renkien ja piikain piti\nolla varpaillaan, valmiina tarvittaissa.\n\nYhden piti aina seistä salin ovipielessä kuin sähkökellon napin, että\nkun siihen painettiin, niin jo tuli lentämällä kuumaa vettä ja mitä\nmilloinkin tarvittiin. Ja toiset syytivät tuvassa puita hellauuniin\nkuin masinaan.\n\nJoppi teki parastaan juonnissa ja laulun loilotuksessa, mutta\nerittäinkin neljän kuninkaan lakikirjan selvityksessä. Ja kun vieraat\nhäntä kehuen ihmettelivät, että maallakin voi löytyä niin hauskoja\nmiehiä, kohosi hän omissa silmissään koko harppauksen lähemmäksi\nherroja, ylemmäksi kyntömiehiä, mokomia vihelijäisiä maanmöyrijoitä,\nniinkuin monet isännät olivat.\n\nJa että sellaiset vieraat pääkaupungista olivat tulleet heille yöksi\nja pyytämällä pyytäneet häntä joukkoonsa totia juomaan, se jo näytti,\nettä hän herrasta mahtoi käydä.\n\nEi ne joka talossa olisi isäntää seuraansa pyytäneet, vielä vähemmin\nkehuneet hauskaksi mieheksi, ei sellaisia kuin esimerkiksi naapurin\nukkoa, jolla aina on nahkaväärä hampaissa ja sylki valuu pitkin\nsuupieltä. Eikä ketään tässäkään kylässä.\n\nJa kun Joppi töyttäsi tupaan viemään kahvikupilla konjakkia\nrengeille, jotka siellä koiria vaalivat, löi hän yhteen kämmeniään ja\nhihkasi, että ne ne vasta herroja ovat -- ovat jumaliste ne herroja,\njotka meille jahtiin tulevat. Ja kas niitä koiria! Tse, tse \"rolhvi\",\nkas kuinka silmät leiskaa. Onhan näillä pitäjänkin herra-pahoilla\nkoiria, vaan mitä ne on -- rakkia!\n\nKoska isännän tietysti piti tuntea seudut ja kylän maat niin\npyydettiin häntä aamulla mukaan metsälle, ja vielä iltamyöhällä\ntäytyi Jussi rengin ajaa paasata peninkulman matka hakemaan\njahtivoudilta lainaksi pyssyä ja muita jahtikojeita, sillä Jopilla\nei itsellään sellaisia ollut. Olisihan tainnut lähempääkin jonkun\npahaisen saada, mutta eihän niiltä viitsinyt panna hakemaan, eikä\nniillä kaikenmoisilla ilennyt herrain joukkoon lähteä.\n\nAamulla, kohmeloa paranneltua, lähti joukkue liikkeelle. Jussi\notettiin mukaan myös kantamaan jäniksiä ja eväitä.\n\nJo portailla joku innokkain töräytti torvea. Se sai talonväen tuvassa\nikkunaan, ja Jopin äitikin, eläkemuori, pyyhkäisi kamarissaan pihan\nlaidassa pienen akkunansa ruutua kurkistaen siitä ulos.\n\nAlas pihalta läksivät jahtimiehet, navetan päitse peltokujalle, ja\nsiitä piti tehtämän ensimmäinen ryntäys pellon vastassa olevaan\nmäkeen. Sieltä se oli napattava aamujänis. Se oli jo niinkuin\npussissa, päättelivät herrat.\n\n-- Koirat irti, eihän niitä jaksa taluttaa, komensi yksi heti kujalle\ntultua.\n\nKoirat, huomattuaan että kahleen koukku solahti kaulaimesta irti,\nloikkasivat vimmatusti pellolle, niinkuin vapautensa saaneet vangit,\nja niille pantiin vielä huudolla, usutuksella ja torven päristyksellä\nvauhtia perään.\n\nNe töyttäsivät ensi innostuksessaan vaan vähän matkaa, yksi sinne\ntoinen tänne, sitten seisattuivat, piehtaroivat, ja kaapivat\ntassuillaan jo puoleksi jäätynyttä peltomultaa, häntä jäykässä\nkaaressa.\n\nYksi niistä oli sattunut kääntymään navettaan päin. Se katseli sinne\nhetken saaliinhimoisin silmin, ja samassa potkalsihe juoksuun kuin\nnuoli, täyttä suuta ulvoen, ja toiset perässä.\n\nSiinä oli talon lampaat juuri lähtemässä yömakuultaan, etsimään\nojavieriltä ja pellon pientareilta jotain vatsansa täytettä, sillä\nviimeiset illalla löydetyt kuivat ruohon korret oli jo loppuun\nmärehditty. Niiden poloisten täytyi vielä roudan aikana etsiä ulkoa\nniukka ravintonsa, eikä niitä kukaan viitsinyt edes yöksi tuoda katon\nalle. Mutta arvatenkin oli niillä mielestään navetan seinivierellä\njotain suojaa, kun ne aina siinä makasivat yönsä yhteen kasaan\nahtautuneina.\n\nNyt siitä tuli kamala lähtö.\n\nNe yrittivät vainoojiaan pakoon henkensä edestä. Ensin taajassa\nryhmässä kaikki, vaan kun koira iski joukkoon ja kaatoi yhden, niin\nonnettomat hajautuivat.\n\nJo nykertyi toinen toisen koiran alle ja tuonne aitoviereen lyykistyi\nkolmas, ja koirista kukin kävi ähisten saalistansa kurkkuun kiinni.\n\nLoppu lauma juoksi määkien hajallaan, kunnes yhtyi taas ja seisattui\npellon jalkaan yhteen rykelmään, huohottaen ankarasti ja katsellen\nylös taloon päin, joku rohkeampi joukosta kopauttaen sorkkusellaan\nmaata.\n\nHerrat huutaen, kiroten ja pauhaten ahdistivat koiria kiinni. Niitä\npiestiin armottomasti ja hangattiin ikeniä villatukolla, joka\nreväistiin henkitoreissaan potkivan lampaan turkista. Sitä keinoa oli\nkuultu käytettävän lampurille koiralle.\n\nMetelin pellolta kuultuaan juoksivat kotona olijatkin ulos. Muorinkin\nkorviin oli pihalta sattunut huuto, että koirat ajavat lampaita. Hän\nriensi pahaa aavistaen kamaristaan toisten jälkeen, sillä hänellä oli\neläkkeestä yksi, iso hyvä villainen, joka kulki talon katraassa ja\ntalosta ruokittiin.\n\nSiinä se nyt makasi pellolla sorkkaansa liikauttamatta, kurkku\nkoristen vielä. Oli kuin pahan sattuman kautta ensimmäisenä joutunut\nvihollisen hampaihin. Muori tunsi omansa jo kaukaa ja kiirehti itkien\nluo. Oli siinä vielä rahtunen elonmerkkiä. Se liikautti suuria\nlasikirkkaita silmiään, kun muori polvistuneena viereen nosti sen\npäätä.\n\n-- Voi sentään teitä julmia, voi kari-pahaani! Mitä kaikkia sinun\nJoppi pitää taloosi haaliman, ei täällä ennen tällaista ollut meillä.\nKun nyt olisi edes kuka tämän lopettaisi, vaikeroi muori.\n\nJotakuta herroista nauratti vanhuksen valitus, toiset koettivat\nhäntä lohduttaa, tarjoten lampaasta rahaa. Joppi loukkautui ja alkoi\nmoittia äitiään, että tämä kehtasi herroja soimata.\n\nMutta muori jätti heidät kaikki siihen ja sanaakaan puhumatta,\nponnistaen vanhat voimansa, nosti lampaan helmaansa ja alkoi kantaa\nsitä kotiin.\n\nJa kotiin ajoivat piiat koko katraan pellon alta ja telkesivät sen\nnavettaan.\n\nMetsään tultuaan päästivät jahtimiehet koiransa uudestaan irti. Itse\nhe istuivat kiville ja eväslaukku otettiin Jussin selästä alas.\nPiti ottaa hyvät ryypyt, että saataisi parempi onni, kuin talosta\nlähtiessä.\n\nJopista alkoi tuntua jahti kauhean hauskalta, varsinkin kun sai\nhuutaa ja elämöidä minkä vaan jaksoi.\n\nJo saivat koirat jäniksen liikkeelle ja haukku alkoi lähestyä mäkeä.\nTuli siinä kiire miehille. Eväät syydettiin sikin sokin laukkuun ja\nJussi korjaili loppuja. Mikä juoksi polkua pitkin ylös mäelle haukkua\nvastaan, mikä riensi alas pellon puolelle että kivet kolisi, mikä\ntaas loikkasi metsään, sivulle viidakkoon, niin että oksat räiskyi,\njokaisen pyssy ojossa. Kuului huutoja että \"missä tääll' on aho?\"\nYksi lankesi ja siinä laukaisi pyssynsä, vaan ei kuitenkaan sattunut\nkehenkään, ja siinä mylläkässä luultiin jo jänistä ammutuksi.\n\nVaan samassa tuokiossa tulla vilkkasi jo polkua alas mäeltä jäniskin.\nMeni laukaus laukauksen perään kuin sodassa, niin että yhtenä kaikuna\nkuului pauke mäeltä kylään. Jussi oli laukkuineen siellä keskellä.\nHaulit vinkuivat korvissa, häntä alkoi kammottaa ja hän kyykistyi\nsuuren kiven taa suojaan.\n\nHaukku kulki pitkin Hinkkalan pellon aitaa toiseen mäkeen, mistä oli\nalkanutkin, ja siellä se lakkasi. Kaikki oli taas hiljaista.\n\nAlkoivat kotvasen päästä herrat toisilleen huudella ja kysellä, että\nmitenkä se oikeastaan kävi.\n\nYhdyttiin taas ja tultiin selville, että se kävi niinkuin oli käynyt,\nilman pitemmittä mutkitta. Jokainen oli lakaissut molemmat piiput,\nosaamatta, ja jänis luikki omia tuttuja polkujaan makuusijoilleen\ntakaisin, ehkä tavallista kuumemmilla korvilla ja ihmeissään\ntällaisesta kotirauhan rikkomisesta.\n\nSaivat kiittää ampujat onneaan, että niin vähällä leikistä pääsivät.\nOlisi siinä hyvässä lykyssä voinut joku saada latingin silmilleen,\nsillä niin kiivas oli ristituli.\n\nTuumailtiin ja odotettiin, vaan ei sieltä mitään haukkua enään\nkuulunut.\n\n-- Lemmon koirat, että noin haihtuvat jäljiltä, tuskitteli yksi.\n\n-- No ei tässä suru auta, tuumi toinen. Otetaan ryyppy, ehkä sitte\nkäy paremmin, kun päästään saaliiseen alkuun.\n\n-- Jaa, otetaan ryyppy, oli yleinen tuuma.\n\nMutta missä on kontin kantaja?\n\nHuudettiin Jussia.\n\nJussi kohotti varotellen päätänsä kiven takaa.\n\n-- Vieläkö herrat ampuu? kysyi hän.\n\n-- Hulluko se on tuo mies, ärähti herroista muuan.\n\n-- Tässähän sulaa omaan hikeensä, tuo laukku tänne!\n\nSe oli lihava, pullea herrasmies, sama jolla kuului konjakkipuoti\nolevan.\n\n-- Senkin kollo, sättivät toisetkin Jussia. Luuletko sinä\nmeikäläisten jahtimiesten ihmisiä ampuvan, että kivien taakse lymyyt?\nMe emme pitelekään pyssyä ensi kertaa.\n\n-- Siitäpä juuri, tuumi Jussi. Tuleehan vahinko viisaallekin. Vaikka\nen tuota juuri pelännytkään sentään.\n\nAvattiin taas taskumatit, kauniit, nahalla päällystetyt.\n\n-- Kyllä siinä jäniksessä mahtoi istua itse paha. Minulla on omia\nlataamiani patruunia ja niillä pitäisi kaatua, arveli se lihava herra.\n\n-- Vaan pommasithan viime sunnuntainakin Espoossa, sanoi toinen\njoukosta.\n\n-- Tjaah! silloin minulla olikin niitä sporttikaupassa täytettyjä\nlatinkia, ja niillä ei tee mitään. Vaan nyt se oli kumma. -- Mutta,\njatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan, metsän puoleltahan sinä itsekin\nsilloin laskit.\n\n-- Hm, hymähti toinen, minä nyt satuin silloin olemaan vähän väsynyt,\nniinkuin veli muistaa. Mutta tätä kertaa en oikein ymmärrä. Epäilen\npatruuniani minäkin nyt.\n\nYksi arveli viaksi sen, ett'ei ollut pyssyään puhdistanut viime\njahdin jälkeen. Yhden taas taisi pyssy vanhuuttaan liiaksi hajoittaa,\nja vielä yksi -- hän oli kiireessä vetänyt väärää liipasinta, ja\nsitte kun sai molemmat hanat ylös, lau'aissut liian läheltä.\n\nJoppi oli tähdännyt kyllä paikalle, niinkuin ennen Parikkalan\nleirilläkin, mutta mitä tällä suusta ruokittavalla sitten saa,\nsanoi hän, näyttäen pyssyään herroille. Ei ollut jahtivouti antanut\ntakaaladattavaansa.\n\n-- Sellainen pitää ostaa.\n\n-- Kyllä se on ostettava, jos tässä aikansa kuluksi joskus jahtailee.\n\nOtettiin vielä hyvät ryypyt, sillä evästä oli vahvasti, ja lähdettiin\nkovalla pauhulla eteenpäin. Joukko alkoi vähitellen tulla niin\näänekkääksi, että siinä piti jänisten väkiseltäkin liikkeelle\nkavahtaa, sillä kylässäkin jo tultiin huoneista ulos kuuntelemaan ja\nkummeksimaan, että mikä ihmeen meteli siellä metsässä oli.\n\nAlimmaisen Hinkkalan isäntä ei enään malttanut kotomäellä kuunnella,\nvaan veti pitkävarret jalkaansa ja sanoi kävelevänsä lähemmältä\ntarkastamaan.\n\nJahtijoukko oli tullut halki metsän kylän niittymaille.\n\nSiinä oli alkupäässä Ala-Hinkkalalla pieni uutismaa. Rukiina se oli\nollut ja heinälle kylvetty, ja sitä varten oli ukko siihen keväällä\nhakkauttanut ladon, oikein salvunurkilla, pälhityistä hirsistä.\nKattoa se oli vailla ja piti vasta ensi kevännä katettaman samasta\nmaasta saaduilla oljilla.\n\nTuskin oli ladon uusi, valkea seinä tullut näkyviin, kun jo yhden\nherroista teki mieli koettaa pyssyään pilkkaan.\n\nPilkka asetettiin ja hän ampui.\n\nEikä aikaakaan, niin jo oli seinä pilkkoja täynnä ja koeampuminen\ntäydessä käynnissä. Ja kun siitä seinästä ei enään saanut tolkkua\nmiten taajaan tai hajalle kunkin pyssy löi, niin muutettiin toiseen.\n\nJa niin kierrettiin latoa ampuen, ja ryypättiin välillä.\n\nJussi oli järjestänyt laukkunsa oikeaksi kenttäravintolaksi ja muutti\nsitä joukon muassa toiselta pellonpientarelta toiselle.\n\nJoppi latasi ja ampui hänkin minkä ennätti ja näytti kuinka leirillä\nkomennon mukaan ammuttiin. Vaan kiireessä ja innoissaan hän oli\nkaatanut molemmat ruutimitat samaan piippuun ja ajanut pelkkiä haulia\ntoiseen.\n\n-- Kas näin, herrat, huusi hän. Katsokaa nyt!\n\n-- Kyllä me näemme, mutta setä Söderlund ottaa ensin pienen\n\"jeevelin\" --\n\n-- Kas näin, kun oltiin ampuma-asennossa ja kapteeni komensi\nplii -- --\n\nLaukaus kävi kyllä täsmälleen komennon mukaan, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä makasi Joppi selällään maassa, katkennut\npyssyntukki kädessä.\n\nHän kömpi ylös, piteli päätään ja heitti kiroten pyssyntukin\nkädestään. Ei ollut sentään käynyt pahemmin, kuin että vähän tihkusi\nverta takaraivosta ja olkapää oli puuduksissa.\n\nOli sitä ensin hämmästytty, mutta sitten naurettiin, pilkkailtiin\nmaanmiesten pyssyjä ja tarjottiin Jopille päänparannusta.\n\n-- Eihän tuo ole kuin kymmenen markan asia, tuollainen tukki,\narveltiin.\n\nSiinä touhussa ei oltu ollenkaan huomattu, mitenkä metsästä\npäin asteli mies, vanhanpuoleinen ukko, ja jäi ampujain taakse\nkyynärnojalleen aitaa vastaan katselemaan heidän menoansa, ja katseli\nsiinä pitkän aikaa aivan lähellä, nahkaväärä piippu hampaissa.\n\nPatruunat alkoivat loppua, vaikka niitä paljonkin oli mukaan varattu,\nja ampuminen kävi harvemmaksi.\n\nUkko rykäsi kerran, pari.\n\n-- Mitä ne herrat täällä meinaa? saneli hän harvalleen, ottaen piipun\nhampaistaan.\n\nHänet huomattiin nyt.\n\n-- Aa, kas naapurin pappaa vaan! Tekeekö mieli herrasseuraan jahtiin?\nMutta pitäisi olla parempi ase kuin tuo tuossa kädessä. Vaikka sillä\nkyllä torakoita hengeltä kopauttelee uunin pankolla, niin ei se\ntäällä kelpaa. Onko nyt papalla multapenkki huulessa, kun piippu on\nkäteen joutanut, ilakoi Joppi.\n\n-- Tapansa jälkeen kukin pauhaa, vastasi naapurin ukko vakavana. --\nMutta mitä te siitä ladosta meinaatte?\n\n-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, vai onko se sinun latosi, että sitä\nniin kyselet, tiuskasi se lihava herra.\n\n-- Kyselenpähän vaan, kun olen tässä katsellut, että kuinkahan sen\nkäy, sillä minun pitäisi siihen ensi kesänä panna heiniä --\n\nOlisi tainnut ukko nimensä kuulla, sillä varsinkin Joppi oli\nkovin kielevänä, mutta joukossa tuntui sentään joku olevan hieman\njärkevämpi ja vaati poislähtöä.\n\nKoiria ei oltu ollenkaan muistettu. Oli ne siinä kyllä liehakoineet,\nkun ampumaan ruvettiin, ja jälempää sanoi Jussi kuulleensa niinkuin\nhaukkua joltakin suunnalta, vaan ei ollut hänkään asiasta varma.\n\nLähdettiin takaisin Hinkkalaan päin.\n\nMetsässä tavattiin polulla pieni poikanen, joka oli käynyt\nsatimillaan ja sattunut saamaan jäniksen, niinkuin ne joskus\nruishalmeen aitovieriä kierrellessään menevät satimeen.\n\nPoika seisattui jänis selässä ja olisi ehkä livistänyt metsään, mutta\ntulijat olivat jo liian lähellä.\n\nJänis ostettiin ja heitettiin kiiltävä markka pojalle. Poika seisoi\nsiinä vielä hetken katsellen ihmeissään komeita jahtiherroja, kun\nhe poistuivat, mutta sitten kävi kuin pieni nykäys hänen kädessään,\nhän kurkisti rahaansa, puristi sen lujasti kouraansa ja läksi juosta\nlyllertämään kotiinsa päin.\n\nIllalla kun Joppi palasi herroja rautatielle saattamasta, vannoi\nhän itseksensä vakavasti paikalla hankkivansa oikeat jahtikojeet\nja koiran, sillä niin hauskalta oli hänestä tämä ensimmäinen jahti\ntuntunut. Ja ne olivat hankittavat pian, sillä herrat olivat\nluvanneet lähtiessään tulla vielä ennen lunta uuteen jahtiin.\n\nRaha vaan siinä asiassa teki pientä kiusaa, eikä ollut muistanut\nherroiltakaan kysyä, mitä ne pyssyt ja koirat oikeastaan maksaa.\n\nJa hän teki puolihumalaisena laskujaan, istuessaan yksinään\nrattailla. Antoi hevosen kävellä ja tuumi.\n\nJos hän veisi kauroja kaupunkiin, onhan niitä. Metsästä kyllä saisi\nrahaa, mutta ei saa niin äkkiä kuin tarvitsisi. Mutta hän vie kauroja\n-- ja sen ison sonnin. Mikä sitäkään enää ruokkii. Sen hän tekee, ja\npaikalla. Huomenillalla hän jo voi tavata samat herrat Helsingissä --\nja käskiväthän ne käymään luonansa, kun kaupunkiin tulee.\n\n-- Nooh! hän läimäytti piiskalla hevosta. -- Pitää rientää, niin\nehtii vielä ennen maatapanoa hakea lahtarin aamuksi.\n\nSonni lyötiin aamulla penkkiin ja aitasta mitattiin kymmenen tynnöriä\nkauroja.\n\n-- Mitähän se talvella syöttää karjallaan, kun nyt jo näitäkin vähiä\nkauroja myömään rupeaa? arveli Eerikki, kun rengin kanssa pani\nkauroja säkkiin.\n\n-- Myö aina molempia saman verran, niinkuin nyt näkyy alkavankin.\nSillä tavallahan sitä pysyy tasapainossa, sanoi toinen.\n\n-- Kyllä se on vaivaisen tasapainoa, kun hoikkenee kummastakin\npäästä, päätti Eerikki. Mutta sen tekee nyt jo mieli niitä eilisiä\nherrojaan katsomaan, koska kuuluu Helsinkiin menevän. Ei riittänyt\nkotoinen hummastus. -- Ja menköön, suotta minä tässä loruan, lopetti\nEerikki, vetäisten säkin sidettä kiinni.\n\nJoppi meni. Junassa meni ja junaan pani tavaratkin. Möi tavaransa ja\nosti jahtikalua, kaikkea mitä tarvittiin, pyssyn, laukun, torven,\nkomean patruunavyön ja nauhasta kannettavan jahtipullon, isointa\nlaatua.\n\nSiltä tutulta konjakkikauppiaalta osti satamarkkasella koiran ja\nmuuta metsämiehen tarvetta. Koiran piti olla maan parhaita. Eikä se\nenään lampaitakaan aja, kun oikein maalle asettuu, vakuutti myöjä.\n\n-- Ja nyt sinne vasta hauska on jahtiin tulla, kun on sinullakin\nkoira -- oli juotu jo veljenmaljat ja he sinuttelivat toisiaan. --\nNyt siitä vasta lystiä tulee, hoki kauppias vielä, kun hän moneen\nkertaan jäähyväisiä otettaissa puristeli tiskinsä takaa Jopin\nkättä. Ja hän antoi vakavana, käsi leu'alla, katseensa kulkea\npitkin pulloilla täytetyitä hyllyriviä, kääntyi sitten, otti sieltä\nmuutamalta hyllyltä paperiin käärityn pullon ja pisti itse sen\nJopin taskuun kaupanpäällisiksi -- ett'ei Jopin tarvitsisi tiellä\nkannunpulloaan avata, lisäsi hän.\n\nRaha riitti osavasti ja Joppi tuli kotiin täytenä jahtimiehenä.\n\nJa niin se alkoi metsänkäynti.\n\nVaan kun aluksi ei ollut oikeata jahtikumppania, niin piti komentaa\nedes omat miehet rankain hakkuuseen Teuron kulmalle, metsäpalstaan.\nSillä pitihän sitä olla joku näkemässä, miten jahtimiehenä liikutaan,\nja jonkunlainen toveri, jonka ryypylle huutaisi näkemään kuinka\nsiitä viheriänauhaisesta kylkipullosta ryyppy kaadetaan kirkkaaseen\nmetallipikariin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nEräänä iltana, joku viikko jälkeen Helsingin herrain ison jahdin,\nistui Joppi kamarissaan porstuan perässä ja poltti pystyvalkeata.\n\nHän oli alkupäästä, herroja uuteen jahtiin odotellessaan, kuleksinut\nmetsiä yksin. Oli tänäänkin ollut jahdissa, mutta nyt oli ollut\nseuraa. Kirkonkylän kauppamies oli tullut aamulla aikaiseen\nHinkkalaan, oli lähdetty yhdessä metsään ja Joppi oli kaatanut\njäniksen. Metsällä kulkiessa oli keskusteltu kaupungin herrain\njahdista ja kauppias oli päätellyt, että ei ne kaupungin puotimiehet\notusta saa koskaan, vaikka olkoon kuinka hyvät pyssyt ja laitokset\nheillä tahansa. Muuten ovat kyllä iloisia miehiä ja hauskaahan niiden\nkanssa on pyhäpäivä mellastaa. Lampuria koiria niillä oli melkein\naina, eikä tiennyt vielä Jopinkaan koiraa taata, kun vaan olisi\nollut lampaita näkyvissä, mutta ne oli kaikkialla jo otettu sisään.\nJäniksen ajaja siitä kyllä tulee, kun vaan oikeitten pyssymiesten\nseurassa kulkee.\n\nVarsin tyytyväisenä ja hauskalla päällä oli Joppi eronnut\nkumppanistaan. Kotiin tullessa oli alkanut sataa ja hän oli kastunut\naika lailla. Oli sentähden, saatuaan märät vaatteet päältään,\nsytyttänyt tulen pesään ja istuutunut siihen valkean loisteeseen.\n\nHän istui kädet polvilla ja katseli kuinka kuusipuut räiskyen\npaloivat pesässä. Nousi ylös, kohensi puita, heitti nurkasta muutaman\npuun lisää ja asettui taas tuolille takkavalkean eteen.\n\nHän näytti alakuloiselta. Vaikka oli iloisena, joskin märkänä, tullut\nkotiin, istui hän nyt tavallista miettivämmän näköisenä, sillä hän\noli tuskin päässyt kamariinsa metsältä tultua, kun jo vanhempi renki\noli pyrkinyt pakinoille ja pyytänyt vähän rahaa. Ja se oli vienyt\nkuin puhaltamalla Jopin päästä kaikki jahtimietelmät pois.\n\nKun ei ollut rahaa tällä kerralla yhtään.\n\nKirottua rahaa, ett'ei sitä pidä saaman tarpeeksi! tuumaili hän.\n\nEnsin se niin pikainen pyynti oli vähän vavahuttanut, mutta heti\npiti ottaa kova muoto päällensä, ja hän oli sanonut tiukasti\nrengille, että en minä nyt märkänä sinulle rahoja kaiva. Anna aikaa\nriisuutuakseni edes -- ja kyllähän huomenna saat, mitä sillä yöllä\nteet. Ja renki oli mennyt pois.\n\nMutta Jopin se juttu pani tuumimaan. Hän tuumi sinne, tuumi tänne,\nja hautoi päässänsä, mistä sitä saisi, ja vielä ihan huomiseksi.\nEi hän ennen ollut ikänä tällaiseen pulaan sattunut, ei isän\neläissä koskaan, sillä isä oli aina maksanut palkollisten palkat ja\nkaikki mitä talosta meni. Eikä hän ollenkaan ollut muistanut, että\nmuutto-aika oli kohta käsissä ja pitihän niille maksaa palkka, kellä\nvielä oli saatavata. Ja saatavaa niillä oli kaikilla, piioillakin\npaljon vielä.\n\nHän alkoi aatoksessaan kokoilla, paljonko ylisummaan menisi ja\nmuistikin, että Jussille ei mene enään mitään, se on palkkansa\nhävinnyt pelissä ja ehkä vähän enemmänkin.\n\n-- On se edes hyvä, tuumi Joppi, päästen hiukkaista paremmalle päälle.\n\n-- Ja Iita sitten -- jaa, se jää taloon, ja vaikk'ei jäisikään, niin\nkyllähän sen kanssa aina selvän saa.\n\n-- Mutta toinen piika ja tuo Heikki juutas, joka on melkein koko\npalkkansa sisässä pitänyt -- menee sitä sentään toista sataa, ja\nkyllä siitä tulisi ilmeinen häpeä, joll'ei palkollisilleen voisi\nmaksaa. -- En ymmärrä, mistä se isävainaa otti rahaa, kun sillä\nsentään aina oli oma tarve. -- Mutta se nuukaili, ja vaivasi liiaksi\nitseään, ukko parka -- rääkkäsi suorastaan ruumistaan. Eikä hän\nelellyt herrasseuroissa -- ei ymmärtänytkään sitä.\n\nJoppi kynsäsi päätään, nousi tuolilta ja kohenteli taas pesää. Ei\nottanut ajatus oikein seisattuakseen mihinkään kohti. Hän käveli\npitkin permantoa. Pikari ja tyhjä puteli olivat aamulla metsään\nlähtiessä jääneet pöydälle. Ne hän pisti kaappiin.\n\nKaikki oli tyhjää nyt, ei kukkaro yksin.\n\nTuli alkoi jo hiiltyä, mutta ei Joppi viitsinyt ottaa valkeata\nlamppuun, vaan heittäysi hiilustan hämärässä valossa pitkälleen\nvuoteelle.\n\n-- Olisiko lainata rahaa ensi hätään, jatkoi hän miettimistään. --\nMutta mistä nyt tähän kiireeseen lainaa? Naapurin ukolla kyllä olisi,\nmutta ennen menkööt talo ja tavarat, ennenkuin siltä juutalaiselta\npyytää. Etemmäksi ei viitsi lähteä, kun on väsynyt, ulkona sataa ja\non pimeä. Lähteköön susi!\n\n-- Kun olisi päivällä tullut mieleen, niin olisi pyytänyt Nuurperilta.\n\nAjatus palasi tämänpäiväiseen jahtiin, tahi siinä jahdin muassa\noikeastaan metsään. Se oli joskus ennenkin pysähtynyt samaan kohti,\nja varsinkin viime aikoina, kun Joppi Teuron puolella takametsässään\nalkoi jahtailla, asustanut yhä useammin niissä suurissa hongissa\nsiellä, joista Nuurperikin tänään oli sanonut, että \"tuossa niitä\nmarkkoja makaa\".\n\n-- Makaa siellä rahan roskaa, ei muuta kuin ottaa vaan, kosk'ei\nosannut jo ennen ottaa isä. Ja mikä estää ottamasta näin\ntarvittaissa. Se täytyy tehdä heti kuin sopii vaan, se täytyy! Hullu\ntässä päätänsä puutteessa pinnistelköön, päätteli hän.\n\nSe ajatus otti nyt Jopin ajussa varman, pysyvän olinpaikan, eikä\njättänyt huomispäivän pienelle rahantarpeelle eikä rengin saataville\nsinne sillä kerralla enään mitään tilaa.\n\nJoppi sytytti valkean, huusi Iitaa laittamaan illallista, ja otti\npyssyn nurkasta, alkaen sitä siivota, vihellellen ja puhutellen\nkoiraansa.\n\nSamassa ilmestyi taloon vieras.\n\nJoppi kuuli tulijan koputtelevan jalkojaan porstuassa ja kysyvän\npiialta onko isäntä kotona.\n\nKamarin ovi aukeni ja mies astui sisään. Pitkä, viiksinaamainen mies,\nsateesta märkänä, pitkissä, yli polven ulottuvissa varsisaappaissa,\nleveä hattu päässä, pyssy kädessä, ja keltainen, taitteille\nkäännettävä mittapuikko palttoon rintataskusta puoleksi näkyvissä.\n\nSe oli Tukki-Oskari.\n\nHänen oikea nimensä oli Oskari Alander, vaikka häntä yleensä\nkutsuttiin vaan Tukki-Oskariksi. Hän oli Korvenkylän Alatalon poikia\n-- samasta pitäjästä -- vaan kun isä oli kuollut ja talo tullut\nvanhimmalle veljelle, oli Oskari joutunut kotoaan pois. Isä oli\nkäyttänyt häntä vähän kansakoulussa, jossa hän oli oppinut jonkun\nverran kirjoituksen alkeita, ja sen vuoksi oli Oskari tuuminut,\nettä työmieheksi hän ei rupea, kyllä \"pännän\" pitää elättää. Oli\nottanut nimekseen Alander ja oleillut jonkun ajan puotipoikana siellä\ntäällä maakauppiailla, vaan kun se ei oikein vedellyt, yhtynyt\nlopulta tukkimiehiin, koska se ammatti oli hänestä niin vapaata,\nja elätellyt itseään keksillä. Vaan hänpä olikin pian kohonnut\ntavallista tukkijunkkaria ylemmäksi kirjoitustaitonsa avulla. Kun\nosasi sen verran piirtää numeroita, että voi paperille lukea tukit ja\nmerkitä niiden ko'on, pääsi hän \"vartesmanniksi\" Porin puulaakiin,\nosti taskukirjan ja mittapuikon ja piti niitä aina rintataskussaan\nnäkyvissä, niinkuin arvonsa merkkeinä, ja kulki kuin herrat ainakin.\n\nKeväät ja kesät hän johdatteli uittoa ja piti jokirannan kyläin\ntytöille hyvää suuta, syksyt ja talvet mittaili tukkia metsissä, ja\noli lopulta saavuttanut niin suuren luottamuksen, että puulaaki jo\nuskoi hänet metsäkauppoja hieromaan talonpoikain kanssa. Uskottiinpa\naina joku summa rahojakin hänelle, että hyvän kaupan syntyessä voisi\nantaa myöjälle käsirahoja.\n\nJa kun rahaa piteli, osasi siitä aina säästää itselleenkin jonkun\nmarkan lisätuloksi, vaikka palkkakin oli jo tavallisen hyvä.\n\nSentähden olikin Oskari aina hyvissä varoissa ja kulki siistissä\nvaatteissa. Ryyppymies hän oli kohtalainen, mutta joi aina varovasti,\nei milloinkaan liikaa, paitsi juuri aniharvoin, kun sattui jonkun\nparhaan ystävänsä kanssa turvalliseen paikkaan. Hän säästeli rahoja,\nja hänen hartain salainen toivonsa, perimmäinen päämääränsä oli,\nsaada kerran koetella metsäkauppoja omalla kukkarollaan.\n\nHän oli hiljan palannut Porista kotiseudulleen ja kierteli siellä\nmetsiä pyssyineen -- noin vaan niinkuin muuna metsämiehenä --\nmutta itse asiassa tarkastellen tukkipuita ja aprikoiden, mitä\nmistäkin metsästä lupaisi, jos saisi omistajan kauppoihin ryhtymään.\nJopillakin hän tiesi olevan Teurossa hyvän metsän, aivan ojan\nvarrella, jota myöten uitto kävi keväällä mainiosti väljemmille\nvesille Vanajaan päin. Sen metsän hän oli jo salavihkaa tarkimmilleen\ntarkastanut, ja olipa eräänä päivänä ollut vähällä, ett'ei hän\ntapaturmassa Joppiin yhtynyt tämän jahtimatkoilla, mutta oli saanut\nhänet sivuutetuksi. Siitä olisi voinut syntyä epäluuloa vanhain\nystävysten väliin, sillä hän oli Jopin, niinkuin monen muunkin\nkanssa, vanha hyvä tuttu, ja olivat he ennen monasti koetelleet kumpi\nnakin lyönnissä oli etevämpi.\n\nNyt hän näytti tulleen taloon kuin puolittain sattumalta.\n\nSisäänastuttuaan asetti hän pyssynsä ovipieleen, laski märän hattunsa\ntuolille pesän eteen ja tervehti Joppia.\n\n-- No mutta Oskarihan se on. Mistä päin sinä -- tsooh, älä siinä\nrähise -- ja Jopin piti kesken puheen ruveta taltuttamaan koiraansa,\njoka vieraan tullessa oli horkuksistaan herännyt ja alkanut haukkua.\n\n-- Ei se pure, elä pelkää --\n\n-- Jaa mistä minä tulen. Sen kyllä kuulet, kun saan tämän märän nutun\npäältäni ja kuulen annatko vanhalle ystävälle yösijaa.\n\n-- Sehän tulee pyytämättäsikin, vaan mitä sinä tällaisessa\njumalanilmassa kuljet, pimeällä vielä?\n\n-- Se nyt käy niin, että joka tyynellä istuu, se tuulella soutaa.\nOlin tuolla kirkolla ja päätin sieltä lähteä taas kerran katsomaan\nkotikylän puoltakin, Korventaa, mutta kun on paljon tuttuja, niin\ntulee viivähtäneeksi. Luulin saavani hevosen, vaan en saanutkaan,\nja niin läksin tästä oikoteitä käymään jalan. Olisin kyllä mennyt\nyhtäpäätäkin pimeän vuoksi, vaan tuli tuo jumalaton sade, ja kun ei\nerittäin kovaa kiirettä ole taas räin syyspuolella, ajattelin, että\npoiketaanpa Hinkkalaan katsomaan miten siellä Joppi isännöi -- ja\nemännöi, sillä eihän sinulla vielä kuulu akkaa olevan.\n\n-- Ei ole, eikä ole tulostakaan tietoa, mutta on mulla hyviä piikoja\n--\n\n-- Hyvä on sekin.\n\nIita, nuorempi piika, tuli samassa kamariin. -- Että vaikka emännäksi\nkelpaa, katsopa tätäkin, sanoi Joppi.\n\n-- Jaha! Kah Iitahan se on, vanha tuttu, sanoi Oskari paiskaten kättä\ntytölle.\n\nIitan poskille lenti puna Oskarin tervehtäissä, vaan ei sitä miehistä\nkumpikaan puolihämärässä ovensuussa eroittanut.\n\n-- Mistä sinä tämän tunnet? tiedusti Joppi.\n\n-- Olinhan talvella täällä, etkö sitä muista.\n\n-- Niinpä olitkin tosiaan. Kuule Iita, onhan siellä vielä teelehtiä?\nKeitäppä meille sajua.\n\n-- Sitävarten juuri tulin. Kyllä minä keitän, sanoi piika ja poistui.\n\n-- Häpeä sanoani, jatkoi Joppi, mutta nyt on talo niin kuiva,\nett'ei ryyppyyn päästä. Eikä se usein ole sattunut, vaan nyt juuri\npahimmoikseen.\n\n-- Onpa oltu ilman ennenkin. -- Mutta nythän minä vasta huomaan, että\nsinusta on tullut jahtimies. Ja oletpa hankkinut aika komean pyssyn,\nvallan takaaladattavan, ja koiran. Vai onko se omasi tuo koira?\n\n-- Kyllä se taloon kuuluu, sanoi Joppi vähän mahtavana.\n\n-- Sinäpä poika olet, ja millä sinä niitä kaikkia ostelet, kun kuulin\nkesällä oriinkin ostaneesi?\n\n-- Että millä minä ostan, kysyt.\n\n-- Niin, että mistä sinulla aina riittää? -- vai oletko pelannut\npyssyn Helsingin herroilta, koska tuolla tullessani kerrottiin niitä\ntäällä pitkin syksyä käyneen.\n\nJoppi säpsähti, niinkuin olisi äkkiä herännyt, ja kourasi\notsatukkaansa -- aivan huomaamattaan. Päässä välähti ajatus, että\npelatahan hänen olisikin pitänyt niiltä pyssy ja koira silloin kun\nolivat heillä yötä ja yhdessä hummattiin. Voi yhdeksänkolmatta!\nMiks'ei ne olisi pelanneet, kun muutakin pelattiin. Olisi pannut\nhevosen vastaan -- ja voittanut, varmaan voittanut, sillä ei ne\njärinkään tarkoilta näyttäneet. Ja sitten olisi niillä tavaroillaan\nostanut muuta tarvetta, tai pannut saatuaan rahat taskuunsa.\n\nMutta katuminen ei enään auttanut, eikä varsinkaan puhuminen\nOskarille niin ääretöntä tyhmyyttä, ettei olisi pelannut. Piti ruveta\näkkiä rauhalliseksi vaan.\n\n-- Voitin kuin voitinkin nämä helsinkiläisiltä, vastasi hän\nriuskasti, temmaten pyssyn Oskarin kädestä ja heiluttaen sitä, niin\nettä piippu välähteli lampun valossa. -- Ja Pekka oli vastassa,\noriini.\n\n-- Ja niinkö paljon rohkenit? Puhutkohan vaan totta, sanoi Oskari,\njoka oli huomannut Jopissa jotain epäillyttävää.\n\n-- Totta tai valetta, se on yhdentekevä pikkuseikoissa, vastasi Joppi\nharmissaan. Ja luuletko sinä, ett'ei Jopilla olisi aina niin paljon\nperää, että ostaakin jaksaa, mitä tarvitsee. Kalut pitää olla hyvät,\nsyödään mitä saadaan.\n\n-- No no, ei senvuoksi sentään että leipä puuttuisi, vaikka limppu\nostosessa on, sanoi Oskari leikillisesti. Mutta joko sinut on\nkastettu oikeaksi jahtimieheksi? Joko olet jäniksen peijaisiin\nsattunut?\n\n-- Kyllä ne ovat tapahtuneet jo kumpikin. Tänäänkin ammuin jäniksen,\nNuurperin kanssa, vastasi Joppi.\n\n-- Vai Nuurperin kanssa olit.\n\nNiin, ei minua saaliin halusta yksin huvita metsän käynti, enkä ole\njuuri suuria saanutkaan, kun en ole vielä oikein tottunut ampumaan\njuoksevaa otusta, mutta hyvä seura, se se pääasia on, olen huomannut.\nKas sellaistakin päivää, kuin tässä hiljattain helsinkiläisten\nherrain kanssa metsällä, ei ole minulle monasti sattunut. Voi Anttila\nvainaa! Tiedäppä, että kotona pistettiin liiviin ensin koko yö, ja\nkun aamulla metsään lähdettiin, piti meidän Jussin kantaa kokonainen\nkannu konjakkia evääksi, kuuteen metsäpulloon pantuna, ja siihen\nvielä viinit ja muut hyvät lisäksi. Ei kastetakaan joka poikaa\nsellaisilla pidoilla jahtimieheksi.\n\n-- Ja jäniksiä tuli vahvasti, kysyi Oskari.\n\n-- Ei saatu, oli liian kuiva sää. Ei ne herrat siitä sentään\npahoillaan olleet, vaikkei saaneetkaan, lupasivat tulla uuden kerran.\nEikä ne olleet erittäin saaliinhaluisia nekään, kuin mitä vähän\naamusta ensin. Malttuivat kumminkin pian, kun olivat huomanneet ilman\nmahdottomaksi. Minä kyllä olen sen jälestä käynyt yksikseni itseäni\nharjoitellen, vaan olen huomannut, ett'ei se sitä ole kuin seurassa.\nKyllästynyt olisin melkein jo, mutta sattui sitten Nuurperi tulemaan,\nja toista se oli heti tänään, vaikk'ei lähimainkaan niinkuin se iso\njahti, hui hai!\n\n-- Mutta jos mentäisi huomenaamunakin, sanoi Oskari. Ei ole\nminullakaan mitään hengen hätää matkallani, ja kun sattuu pyssykin\nolemaan muassani.\n\n-- Sehän ihmeesti sopii, mutta peijakas -- Joppi napsautti sormiaan\n-- kuinka mennään, kun ei ole evästä mitään. Toin kyllä hiljan\nHelsingistä tavallisen satsin, mutta se tuli tässä kulutetuksi niin\nja näin, niinkuin ymmärrät, ja lopputilkasta saatiin tänään tuskin\nmatti puolelleen. Viitsitäänköhän lähteä.\n\n-- Koetetaan, sittehän tiedämme kuinka se ilman viinaa käy, ehdotti\nOskari.\n\n-- Mutta sinä et tiedä kuinka se on mukavata, kun metsässä tapaa\nsopivan paikan, sitten istuu, ja siinä iloisten jahtiveikkojen kanssa\nryyppää, sanoi innokkaasti Joppi.\n\n-- Voi veljeni, kyllä minä tiedän, mutta minkä puutteelle voi.\n\n-- Totisesti! Eipä sille näin suutapahkaa voi yhtään mitään.\n\nPuutteesta puhuttaissa lensi Jopin mieleen taas se huominen\nrahantarve, ja jos huomenna juuri voisikin asian kaartaa, niin\ntarvitsee sitä pian kumminkin, pyhäinpäiväksi. -- Mutta aivan samalla\nkertaa iski mieleen jo metsän myyntikin, ja siinähän se oli omassa\nkamarissa nyt paras metsänostaja kuin käsketty. Kyllä siitä on nyt\npidettävä kiinni -- ja onhan se voinut vallan sitä varten tullakin,\nvaikka sanoi muilla asioilla kulkevansa, eikä tahdo heti ilmaista\nmieltänsä. Onpa varmaan tullut sitä varten, veitikka! Pitää sitä\nviivyttää, koska on halu viipyä. Ehkä jo aamulla rupeaa asiata\nalkamaan.\n\n-- No Joppi, mitä tuumit nyt? sanoi Oskari, kun tämä näytti jotain\nmietiskelevän.\n\n-- Mietin, että mennään metsälle aamulla kuin mennäänkin, koska\nsattui hyvä toveri, sanoi Joppi.\n\nJa se oli sillä päätetty.\n\nPiika toi teetä ja alettiin sitä ryypiskellä.\n\n-- Pitääpä pistäytyä vähän ulkona, sanoi Oskari ja läksi kamarista.\nMutta hän kääntyikin tuvan puolelle, avasi oven, kurkisti tupaan ja\nkysyi matalalla äänellä, että onko Jussi siellä?\n\nJussi oli jo ennättänyt vuoteelle. Ei hän vielä nukkunut, vaan\nkun ei ollut mitään puhdetyötäkään, oli hän ruvennut vuoteelleen\novipielessä, vastapäätä uunia.\n\nHän kavahti ylös, kuultuaan Oskarin äänen, ja meni ovelle, kun\nhuomasi ett'ei toinen aikonut tulla sisään.\n\nOskari veti hänet porstuaan ja puhui siellä hetken hiljaa hänen\nkanssaan.\n\n-- Joll'ei Kulmalasta saa, niin ei sitte mistään. Siellä melkein aina\non, mutta tämä on tavaton matka, enkä lähempänä tiedä, sanoi Jussi\nkuultuaan Oskarin asian.\n\n-- No ei sillä kiireempää ole kunhan aamuksi saat, kuiskasi toinen.\nKyllä minä vaivasi muistan, tuossa on rahaa.\n\nOskari meni takaisin kamariin, mutta Jussi puki kiireellä päällensä,\nläksi tuvasta ulos ja hävisi pilkkosen pimeään syyssateeseen.\n\nKamarissa olijat eivät tahtoneet oikeaan mielialaansa päästä sinä\niltana. Pakina kulki jäykänpuoleisesti, vaikka sitä kyllä koetettiin\nhierustella. Lyötiin korttiakin niinkuin tavallista oli, mutta leikin\nvuoksi vaan, sillä Joppi ei nyt sanonut viitsivänsä rahapeliin ruveta.\n\nHe katselivat vuoroin toinen toistansa -- salaapäin -- ja kumpikin\nkoetti ikäänkuin haistella toisen tuumia.\n\nJa lopulta kumpikin varsin vainusi toisen aatoksen juoksun, vaikka\nkoetti pidätellä itseään tuomasta omaansa ensiksi esille, sillä\nheidän molempain ajatus pyöri aivan samassa navassa. Oskari tiesi,\nettä Joppi herroiksi eläissään alkoi olla yhä kovemmassa rahan\npulassa; ja ett'ei hänellä nytkään ollut rahoja, sen hän huomasi\nvarmaan. Yhtä varmaan hän arvasi, että Joppi myö metsää heti, kun\nvaan jokukin ostaja ilmestyy, ja olisi myönytkin jo, mennyt tarjolle,\njoll'ei isävainajalta olisi jäänyt hiukan rahoja. Vaan eihän\nhänenkään, Oskarin, sopinut suuta päätä ruveta kauppaa hieromaan,\nsillä sehän olisi näyttänyt kovin hätäiseltä, ihankuin puulaakilla\nolisi kova metsän tarve, ja hän nyt olisi vallan sitä varten taloon\ntullut. Pitää vaan kysästä noin ohimennen, kun sattuu sopiva\ntilaisuus. Oskari istui vakavana, heitellen huolettomasti lehtiä\npöytään, mutta Joppi ei näyttänyt illemmalla aivan levolliselta. Hän\nalkoi epäillä, että jos Oskari ei ottaisikaan puheeksi metsäkauppoja,\nvaikka kyllä metsästä ja metsänkäynnistä oli pakistu pitkin iltaa.\nJa mitä hänen sitten pitäisi tehdä? Tuntuisi kovin köyhältä, jos hän\nitse rupeaisi tavaraansa tarjoilemaan.\n\nSiihen suuntaan juoksi miesten ajatus ja alkoi lopulta niin painaa\nkumpaakin, että keskustelu viimein joutui ihan pakkolain alaiseksi.\n\nRuvettiin lopulta yhdessä Jopin vuoteelle maata. Vielä valkean\nsammutettua, kun ei heti unettanut, kertoi Oskari entisiä\njahtiseikkailujaan, hän kun oli paljon metsiä kulkenut.\n\n-- Oli sekin mukava tapaus -- alkoi hän taas uutta juttua, kääntyen\nlattianpuoleiselle kylelleen ja heittäen pimeässä pesän suuta\nkohti paperossin tyngän, jota oli vielä makuullaan imeskellyt --\noli sekin mukava tapaus, joka minulle viime talvena sattui Riuttan\nmaisterin metsässä, kun meidän puulaaki siellä tukkia kaatoi. Istuin\ntukkitelalla ja merkkailin puita kirjaani, niin alkoi pyy viheltää\ntakanani kuusikossa. Otin pyssyn, sillä se oli muassani, ja aloin\nkatsastaa kuusikkoon päin, mutta ei siellä mitään näkynyt ja vihellys\nalkoi siirtyä etemmäksi. \"Elähän huoli, vielä sinä tulet sieltä\nlähemmäksikin\", ajattelin. \"Taitappa tuosta näreestä sileä oksa\",\nsanoin miehelle, joka oli muassani, ja tuo tänne. \"Mutta ollaan\nhiljaa.\" Minä tekaisin kuusen oksasta piiskun ja aloin viheltää.\nPyy vastasi heti ja tuli lähemmäksi taas, ja me kyykistyimme miehen\nkanssa telan ta'a, minulla pyssy viressä. \"Kumma pyy, kun ei lentoon\npyrähdä\", sanoi mies, kun se yhä lähenteli ja aina vastasi. \"Kyllä\nsen kohta näät\", sanoin minä, \"se juoksee maassa\". Mutta sieltä\nalkoikin kuulua isompaa kapsetta, kuin pyyn pyrinätä, ja samassa tuli\nkuusien välistä näkyviin maisterin partainen naama, silmät sirillään\ntarkastellen pitkin maata, ja miehellä sormi liipasimessa. Me\nrupesimme nauramaan ja minä huusin, että tässä on erehdytty kumpikin,\nmutta maisteripa vasta suuttui! Piti sellaista elämää, että jos\nhuonompia miehiä olisi oltu, niin käpälämäki olisi otettu. Sakottaa\nlupasi, kun hänen maallaan pyssyillä kuljetaan, ja häntä vielä\nnarrataan. \"Mutta onhan metsä puulaakin\", väitin minä. \"Vaan maa on\nminun\", väitti maisteri. Silloin otin kovan pään minäkin ja sanoin,\nettä kun maisteri kerran saa puulaakilta viisikymmentä tuhatta --\n\n-- Saiko se roisto viisikymmentä tuhatta, keskeytti Joppi hätäisesti\nvieruskumppaninsa puheen.\n\n-- Sai se, mutta siinä olikin metsää, veikkoseni.\n\n-- Ilmanko se on tullut yhä ylpeämmäksi, jos on ainakin tavallaan\nollut. Ei minua muu niin pistätä, kuin että se niillä rilloillaan\naina rällää, eikä jumalaa mainitse vastaantullessa, sanoi Joppi.\n-- Olin minä juhanina sitä niistää kievarissa, kun jouduimme sanan\nkäänteeseen, mutta maltoin mieleni sentään. -- Vai niin paljon sai!\nKas kun en ole sitä ennen kuullut.\n\n-- Saa sitä metsästä rahaa, kun ottaa vaan, sanoi Oskari\nhuolettomasti, mutta aina metsänsä mukaan kukin. Kohtuuden mukaan\njokainen. -- Vaan muutamat tahtoisivat olla järin susimaisia,\nniinkuin tuo Jussilakin. Hän on tarjoillut sitä mäkeä tuolla puolella\nTeuron, jonka tiedät --\n\n-- Kyllä tiedän. Paljonko vaatii?\n\n-- Neljää tuhatta kahdeksantuumaisiin saakka, pienestä mäen\nnyppylästä. Vaan ei puulaakikaan rahojaan ilmaiseen jakele, ehei,\nsanoi Oskari haukotellen.\n\nNiin se käy, kun menee tarjoilemaan, ajatteli itseksensä Joppi. Mutta\nminä kun en tarjoa, niin maksaa ne minulle neljä tuhatta tältä puolen\nTeuron, mäestä ja korvesta, vaikka siellä on vähemmän isoja puita,\nkuin Jussilalla vastapäätä. Minä sen tiedän. -- Vissiin se huomenna\nkysyy sitä, varsinkin kun mennään sinne päin metsälle. Ja sitten\ntehdään kauppa, se antaa käsirahaa, pitäisi sen antaa, että kauppa on\npitävä -- ja sitten tulee perästä koko tukko --\n\nOskari ei puhunut enään mitään. -- Mahtaa nukkua jo, arveli Joppi.\n\nJa nyt sai Jopin mielikuvitus siivet sivuunsa siinä mukavassa,\nlepposassa lämpimässä peitteen alla, ja alkoi kulkea ennen\naavistamattomia aloja.\n\nAatos meni varmassa rahain toivossa niin pitkälle, että tuntui\nmelkein siltä, kuin olisi hänellä ollut niitä jo kourassa, ja\nherkkänä liikkeiltään alkoi se löytää jo paikkojakin, mihin niitä\nasetella.\n\nNämä huoneet, ne oli korjattavat. Monasti oli pitänyt suorastaan\nhävetä näitä mustuneita, sammallettuja seiniä, kun joku parempi\nvieras sattui tulemaan. Maalata pitää koko talo, panna paperit\nseiniin ja kattoon -- miks'ei heillä niinkuin herroillakin. Mutta\nparempi maalari pitää hakea, kuin se on ollut, joka pappilan salin\nkattoon on kaikellaisia ruohonkorsia tuhrinut -- hän oli katsellut\nniitä, kun oli isä vainaata maahan toimittamassa. Sellainen on\nhaettava, joka osaa kattoon maalata kaksi pyssyä ristiin joka\nnurkkaan, ja seinälle koiran kuvan -- tai hevosen. -- Sielläkin\nHelsingin ravintolassa oli linnunkuvia seinällä -- ja jäniksiä. --\nSe on niin mukavata, jos sattuu jahtiherroja. -- Ja uunit on lyötävä\nmaahan, ei ne enään vie savuaankaan -- ja tehtävä uudet kaakelista.\n-- Vaan ihan ensimmäiseksi pitää ostaa rillat, kun on hyvä hevonen jo\n-- ja niillä ajaa että soi -- ajaa kirkolle -- ja sattuisipa silloin\nRiuttan maisteri vastaan, niin löisi hevosta selkään ja laskisi\nkomeana ohitse -- näyttäisi, että on meilläkin rillat. -- Ja Joppi jo\nhykersi mielihyvästä käsiään, ajaessaan niillä uusilla rilloilla.\n\nHänen tuli oikein kuuma ja hän työnsi peitettä alemmaksi.\n\nOskari rykäsi ja käänsi kylkeään.\n\n-- Etkö nuku vielä? kysyi hän. Minä jo yritin nukkua.\n\n-- En tiedä mikä lie, kun minua ei nukuta.\n\n-- Mitä sitten tuumit?\n\n-- Tiesi hänen, on tässä maailmassa toisinaan tuumimistakin, vastasi\nJoppi.\n\n-- Onpa kyllä, vaan heitä pois. Kyllä siinä on tuumimista, jos\ntuumitaankin! Oletko ajatellut edes, mihin päin aamulla lähdemme?\n\n-- Lähtään Teurolle, siellä on hyvät maat, vastasi Joppi päättävästi.\n\n-- Se on minulle oikeastaan takamatkaa, mutta jos hevosen panet, niin\nyhdentekevä. Pääsemmehän sillä takaisin, sanoi Oskari.\n\n-- Pannaan hevonen, on niillä aikaa --\n\nMiehet painuivat uneen, kumpikin omissa mietteissään.\n\nAamulla ajaa koluutettin metsään sitä huononpuoleista ratastietä,\njoka vei kylästä maantielle ja kirkolle.\n\nSiinä oli kyläin keskivälillä noin puolen peninkulman levyinen\nmetsämaa, jonka läpitse Teuron oja juoksi, tullen oikealta puolelta\nsuuresta Kilpisuosta. Kylätie vei ojan poikki pikkuista ennen\nyhtymäkohtaansa valtamaantiehen, josta toiselle kädelle käännyttiin\nkirkolle, toiselle taas rautatielle. Sitä metsämaata, joka oli\nvuoroin korpea, vuoroin mäkeä, kutsui kumpikin kylä takamaakseen,\nvaikka se oli niiden keskivälillä, mutta siellä oli kummankin kylän\nmetsäpalstat, ja ne aina sattuivat viljeltyjen maitten taakse,\nkylästäpäin katsoen.\n\nPalstat kulkivat pitkinä sarkoina, päättyen kummaltakin puolen ojaan,\njoka oli kyläin rajana. Siellä oli, varsinkin kirkonkylän puolella,\ntukkimiesten kirveet jo monen talven paukkuneet, ja kun pientä metsää\nsitten oli alettu hakata haloiksi ja vetää rautatielle, niin oli\nuseaan paikkaan jo syntynyt aikamoisia pälveitä, joista alastomat\nmäennyppylät näkyivät etäälle. Metsänkylän puolella ojaa oli niitä\nvähemmän.\n\nJopin palsta kulki loppupäässään ihan pitkin kylätietä, sen oikealla\npuolella, ja päättyi sillan korvaan, missä oli pieni uutismökki.\nSe ei ollut mikään oikea torppa, vaan voisi kerran siksi tulla,\nkun pelto laajenisi. Nykyään vielä sen asukas kulki itsellismiehen\nkirjoissa, ja kävi enimmäkseen rahatöissä, paitse veropäiviään, jotka\nhän kesäsittäin teki Hinkkalaan.\n\nJa paikka siinä oli muuten vallan sopiva torpankin tiluksiksi, sillä\nmaanlaatu oli hyvää, savipohjaa korpea, mutta asukas valitteli sitä\nhallan araksi, niinkuin yleensä oli laita koko paikkakunnan, suuren\nKilpisuon vuoksi.\n\nSinne mökille saakka olivat Joppi ja Oskari päättäneet ajaa hevosella\nja jättää se sinne suojaan jahdin ajaksi. Paremmin olisi luullut\njäniksiä olevan metsämaan syrjässä, heti kylän peltojen ja niittyjen\ntakana, mutta kun päätös kerran tuli yksimielisesti siten tehdyksi,\nniin sinne ajettiin.\n\nKun oli kylän lakeus ohettu ja ajettiin käymäjalkaa ensimmäistä\nmetsäistä mäkeä ylös, kumartui Oskari ja veti, suu naurun mareessa,\nistuimen alta heinistä esiin putelin.\n\nJopin silmät suureni.\n\n-- Mitä juonia sinulla -- mistä sinä veitikka sitä olet saanut? Ethän\nkumminkaan jo illalla muassasi tuonut?\n\n-- En tuonut, mutta minulla on aina sellaisia pieniä taikoja, nauroi\nOskari.\n\nJa Joppi yhtyi nauruun, naurettiin yhdessä että tyyni metsä kaikui\nja otettiin rattailla vahva aamuryyppy, hevosen ponnistellessa mäkeä\nylös ja pyöräin loksahdellessa raition kuoppiin.\n\nKun alettiin lähestyä mökkiä, pysyi Jopin katse melkein katkeamatta\noikeanpuoleisessa metsässä.\n\n-- Tuossakin on tuuli taas murskannut hyvän hirren, sanoi hän\npitkäveteisesti, omituisella painolla, osoittaen tien sivuun.\n\n-- Niinpä näkyy, vastasi Oskari välinpitämättömästi.\n\n-- Kyllä niitä sellaisia vahingoita tapahtuu. Kenen se on metsää?\n\n-- Kyllä se on minun, vastasi Joppi jonkunlaisella helpoituksella.\n\n-- Sinun -- vai tulee teidänkin metsä näin pitkälle, sanoi Oskari,\nkoettaen olla varsin ihmettelevän näköinen.\n\n-- Ojaan saakka ne menevät kaikki lohot, selitti Joppi.\n\n-- Ovat täällä miehet olleet monen päivän tuulen murtamia kasaamassa,\nvaan ei niitä kaikkia ehdi koota. Mätänee siellä monta parempaa\npuuta, kuin tuo oli.\n\n-- Sinäpä houkko olet, kun annat hyväin puiden mennä ilman edestä, ja\nyhä enemmän niitä mätänee, kun metsä vanhenee. Myö koko metsä, ota\nrahaa, se ei vanhene eikä mätäne --\n\nAsia oli itsestään vähitellen vetäytynyt niin kireälle, että se oli\nkuin viritetty pyssy: sitä kun liipasi, niin se laukesi.\n\nJoppi kääntyi iloisesti Oskariin päin ja sanoi päättävällä äänellä:\n\n-- Mutta sen minä teenkin, se taitaa olla viisainta.\n\n-- On se viisainta aina, sanoi Oskari, ja kun minä olisin ennen\ntiennyt, olisin tullut varsin puhumaan.\n\n-- Vaan kun isävainaa ei myönyt --\n\n-- Niin teet sen sinä nyt. Pojastahan polvi muuttuu, sanotaan. -- Ja\njoll'et tahdo meidän puulaakille myödä, niin myö muille.\n\n-- Miks'en möisi teille. Sinähän kumminkin kaupassa tarjoumuksen teet\nja ethän suinkaan petkuttane tuttua miestä, sillä minä en oikein\nmetsäin hintaa arvaa, kun en ole ennen myönyt, sanoi Joppi.\n\n-- Kyllä minä olen jo niin monta metsää ostanut, että arvaan hinnat\njos kukaan, ja aina paikalle, sanoi Oskari mahtavasti. -- Ja kun\nhinta meidän puulaakissa pannaan, pannaan se kerrassa paikalle, ja\njoka ei siihen tahdo myödä, pitäköön itse. Kun minä käyn metsän\nkerran ympäri vaan ja ristiin halki, voin sanoa markan päälle, mitä\nsiitä luvataan. Mutta siihen tarvitaankin jo jotensakin tottunut\nsilmä ja muutakin päävärkkiä.\n\n-- Kyllä minä sen uskon, myönsi Joppi, ja kun nyt olet näillä mailla,\nniin tehdään kauppa paikalla.\n\n-- Kuinka vaan sinä tahdot. Minulle se on yhdentekevää, vaan\nsamassahan tuo menisi, jos Jussilainenkin, niinkuin varmaan luulen,\ntuosta vastapäätä tyytyy tarjoumukseeni. Ja mikä sitä muu auttaa!\nPorin puulaakin kanssa on paha kenenkään muun kilpailla. Menisihän\nsiinä sitten kaksi varpusta yhdellä iskulla ja kannattaisi jo jäädä\nvaikka tänne asumaan talveksi. Ottaisitko korttieriin?\n\n-- No paikalla! Siitäpä vasta hauska talvi tulisi, jahdattaisi\nyhdessä. Tiedätkö, että täällä löytyy ilveksiäkin näissä mä'issä.\n\nSamassa ajettiin jo mökin eteen. Siinä makasi portailla kissa oven\ntakana odotellen, että ovi aukenisi, ja pääsisi lämpimään uunin\npäälle. Koira kun sen huomasi, riipasihen ratasten takaa irti ja kävi\npäälle, mutta kissa oli vikkelämpi, iski sylästen kyntensä nurkan\nristeykseen ja kavahti katolle, maristen siellä pahasti.\n\n-- Siinä sen näit, sanoi Oskari. Tuossa vasta ilveskoira on, joka\nnoin kissaakin vihaa. Kyllä sillä on talvella koetettava.\n\nJahti jäikin sillä kertaa sivuseikaksi. Koira ja pyssytkin jätettiin\nmökkiin ja lähdettiin tarkastamaan metsää, sillä \"ei niistä niin\ntarkassa ja tärkeässä toimessa ole muuta kuin harmia\", oli Oskari\nsanonut. \"Kyllähän sitten jälestäpäin metsästetään sitä hanakammin.\"\n\nJoppi vei Oskarin sille rajapaikalle, mitä myöten hän tällä kertaa\nmöisi metsää. Siinä kulki alava, puoleksi suoperäinen ja kapea\nnoronko poikki koko palstan, noin kolme- eli neljäsataa syltä\nojasta, ja se noro olisi rajana. Käytiin sitten se lohko ympäri ja\nristiin halki, ja palattiin mökille, Oskarilla taskukirja toisessa\nja lyijykynä toisessa kädessä. Hän ei puhunut mitään, äännähteli\nvaan jonkun kerran itsekseen \"hm, hm\", ja pisteli jotain merkkiä\nkirjaansa. Eikä Joppikaan häntä millään kysymyksillä häirinnyt.\n\nVasta mökille päästyä seisattui Oskari, pisti kirjan ja kynän\nrintataskuunsa, astui Jopin eteen ja sanoi kämmeniään levittäen:\n\n-- Jaa, kolme ja puoli tuhatta saat kahdeksantuumaisiin saakka\nenkelska mitalla, se on kuin nakutettu. Tuoss' on käsi, joka ei\nvapise!\n\nJoppi epäili silmänräpäyksen, vaan kun muisti, ett'ei Jussilallekaan\noltu tarjottu neljää täyteen, oli hän jo iskemäisillään kättä.\n\n-- Mitä meinaat? kysyi Oskari, kun toinen vitkasteli.\n\n-- Etköhän lisää sataa?\n\n-- Oli menneeksi tutulle miehelle, -- ja kättä lyötiin päälle.\n\nJa kun oltiin jo puoli tiessä kirkolle, niin ei muuta kuin ajaa\nhurautettiin että poro lensi, hyvällä tuulella, kievariin kontrahtia\nteettämään ja saamaan harjakaisia, jotka olivat yhtä tärkeitä asioita\nkumpikin.\n\nNuurperi haettiin kontrahdin tekijäksi.\n\nJoppi sai kaksisataa markkaa käsirahaa, ja puolet hinnasta piti hänen\nsaaman heti kun kontrahti Hämeenlinnassa, missä puulaakin kasööri\nasui, allekirjoitettiin, ja toisen puolen keväällä, kun tukit oli\nkaadettu. Raja piti vierasmiesten kanssa käytämän.\n\nHarjakaisia otettiin lujasti ja varustettiin vielä rattaillekin,\nett'ei taas tarvitsisi Jussia yöllä juoksuttaa.\n\n-- Kyllä se nyt petti Joppi pahaa, kuiskasi kauppias kievarin\nisännälle, kun kontrahti oli tehty -- mutta aina ne pettää, eikä\nniiden pirujen kanssa voi kilpailla, kun siltäkin kulmalta on ajo\nrautatielle niin pitkä ja rautatiellä rahti kallis.\n\nHinkkalaan takaisin läksivät yöllä vasta Joppi ja Oskari, ja\npäätettiin yhdessä mennä pyhäinpäivänä Hämeenlinnaan rahain nostolle.\n\nVielä aamupuolella yötä oli valkea Jopin kamarissa ja pelattiin\nsiellä Jopin uutta pyssyä, jota vastaan Oskari oli pannut omansa sekä\nkaksikymmentä markkaa rahaa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nPyhäinmiesten viikko oli alkanut, tuo kaikkein palkollisten\niloviikko, jolloin useimmat antavat mennä \"parempiin suihin\" loput\nsäästöt kuluneelta vuodelta, ja kellä ei säästöä ole, se ottaa\netukäteen tulevan vuoden palkkaa, jos saa, ja antaa luistaa samaa\ntietä. Kaikki se menee, vanha ja uusi, ja mennä sen pitää, kun on\ntaas vuoden kuluttua viikkokauden oma herransa.\n\nParveillaan joukossa, parasta päällä, ja pidetään kestiä toistensa\nluona. Siinä vehnäskahvit, viinat ja mitä vaan parasta irti saadaan,\nja kun satutaan jostain saamaan huone -- tavallisimmin jonkun\nitsellisen ahdas tupa -- niin hierretään hikipäässä tanssia ilta ja\nyö, sillä harva se mies, jolla ei ole hanuria muassa tanssimusiikin\nvaralle. Ainoastaan joku vanhempi renkimies paikkailee saappaitaan\ntai punoo talven varaksi tallun anturoita, ja joku piikatyttö, joka\nennen tanssipaikoissa on saanut istua nurkassa ja palata yksin\nkotiin, oleilee alakuloisena paikoillaan ja ompelee emännältä\nsaadusta vuosikankaastaan omia tarpeitaan.\n\nAni harva, poikkeustapauksessa, on sattunut ihan kaikkea keinoa\nvaille ja sen vuoksi pysyttelekse seuroista erillään, kun ei kehtaa\nmuun joukon antipaloilla olla.\n\nNiin oli käynyt Hinkkalan Jussin. Ei ollut hänellä vanhaa eikä uutta\nmillä herrastella, nyt kun juuri olisi pitänyt olla, ja se kaiveli\nkauheasti hänen mieltänsä. Ei ollut hän kehdannut vielä käväistä\nainoata kertaa kylälläkään, vaikka jo kolmas ilta vapaaviikkoa oli\nkäsissä.\n\nJussi ei ollut pestiä ottanut mistään ensi vuodeksi, ja vanha\ntili isännän kanssa oli vielä tekemättä, kun Joppi oli lähtenyt\nTukki-Oskarin kanssa Hämeenlinnaan metsärahoja nostamaan. Ja\nlähtiessään, kun Jussi oli pyytänyt tiliä, tai edes vähän rahaa\nviikoksensa, käskenyt vaan odottamaan siksi, kun hän kaupungista\npalaa, ja syömään sillä aikaa vapaasti talon ruokaa. Nyt oli isäntä\nollut jo kolme päivää matkalla, eikä vielä kuulunut kotiin.\n\nJussia alkoi epäillyttää, että ehk'ei ole palkkaa enään saatavaakaan,\nsillä hän ei ollut laskuissaan oikein varma. Selvän rahansaannin\nhän kyllä muisti, mutta ne pelihäviöt olivat hämäriä, ja paljo\noli niitäkin. Ei niitä sopinut kieltääkään, kun oli tullut\npelanneeksi, ja usein ollut muitakin joukossa. --Jopilla ne oli\nvarmaan muistiinpantuina kaikki, koska oli kerran sanonut olevan, ja\ntottapahan niistä laskun tekee kun kotiin palaa, olipa häntä sitten\nsaamista tahi velkaa. -- Vai olisiko se siitä suuttunut, kun ei\nsaanut enään tulevaksi vuodeksi pestiä ottamaan, ja vallan kiusalla\ntehnyt sellaisen häpeän, että piti pennitönnä maata römppäviikkonsa?\nKun olisi lähtiessään edes suoraan sanonut, ett'ei ole saatavaa,\nniin olisi lähtenyt tästä toisten jaloista pois, aikoinaan etsimään\nrahatöitä; sillä rengiksi hän ei enään ikänänsä rupea, eikä koko\ntalonpoikain töihin, sillä ne ovat liiaksi orjallisia, vaikka\nhyväkin isäntä sattuisi. -- Talven elää tukkimetsissä vallan hyvin\nja keväällä lähtee uitolle, tai joll'ei uitolle lähde, niin pyrkii\npäivätöihin rautatielle, sillä siellä saa vielä helpommalla rahaa\nkuin tukinuitossa. Ei siellä rasitu raajat eikä kulu vaatteet, parit\npuoli-anturat ja korkoraudat menee kesässä, ja silloin on jo koonnut\nvuotuisen rengin palkan.\n\nNäissä mietteissä loikoili Jussi pitkällään tuvan penkillä, pihan\npuoleisen ikkunan alla, katseli nurpein silmin piikain hyörinää ja\nodotteli, milloin Joppi ajaa hurauttaisi pihaan.\n\nPiioilla oli kova touhu, sillä illalla piti tulla vieraita. Sekin\ntoinen piika, pois muuttava, oli tullut Iitaa auttamaan, vaikka\nhän kapineensa jo oli siirtänyt uuteen palveluspaikkaansa. Kahvia\npaahdettiin ja juostiin posket punakoina pakarituvan väliä, jossa\nuuni lämpisi. Pannuja hangattiin puhtaiksi, monenmoisia, mitä\ntalossa oli. Niihin tehtiin kuuteloa, maidosta, kananmunista ja\nvehnäjauhoista, ja kun uuni oli vedetty, vietiin ne paistumaan.\nSamalla siivottiin myös pakaria siinä pelossa, että jos isäntä sattuu\ntulemaan kotiin sellaisella päällä, ett'ei anna tuvassa tanssia, niin\npäästään sinne, sillä se oli tyhjä nyt, kun vanha Eerikki oli sieltä\nmuuttanut pois.\n\nKaikkea tätä katseli Jussi ja hänen mielensä siitä vaan synkkeni.\n\nHän oli paljon muuttunut syyspuolia kesää, jälestä hein'ajan. Joppia,\njota hän ennen ihaili ja piti miehuuden esikuvana, oli hän alkanut\nepäillä yhdestä ja toisesta, vaikka Joppi oli puolestaan pysynyt\nennallaan ja olisi mielellään pitänyt toisenkin vuoden häntä renkinä.\nJa se epäluulo muuttui ensin kateudeksi ja lopulta suoraksi vihaksi.\nSitä ei vaikuttanut yksin se, että hän oli huomannut Jopin tekevän\nvääryyttä korttipelissä, vaan oli siinä muitakin asianhaaroja, joista\nhän toisinaan oli antanut salaviittauksia muulle talonväelle ja\npistellyt piioille. Varsinkin Iitan kanssa oli hän joutunut huonoon\nväliin ja olisi monasti tahtonut tälle purkaa vihansa puhtaaksi,\nvaan oli se aina jäänyt tekemättä, vaikka usein oli jo kurkkuun\nsaakka noussut ja siellä kutkuttanut. Se oli melkein aina jäänyt vaan\nynseään päänkäänteeseen, tai äänettömään, halveksivaan katseeseen,\nja vaikka heidän välinsä sitä ennen oli ollut erittäin hyvä, ei Iita\ntätä muutosta ollut Jussissa huomaavinaankaan. Nyt alkoi se viha taas\nnousta ylös ja hän muovaili sitä jo sanoiksi suussansa, pureskellen\npiippunsa hammasluuta siinä penkillä.\n\n-- Olisit voinut ostaa edes vehnästä puolestasi sinäkin, Jussi,\nsattui silloin sanomaan Iita, heidän jäätyään kahden tupaan.\n\nJussin leuat puristuivat yhteen niin, että oli piipun hammasluu\nkatketa, ja hän vastasi kireällä äänellä:\n\n-- Elä härnää, Iita, sillä sinä tiedät, että olen kuitti mies tällä\nkertaa -- ja vaikka oliskin kukkaroni täynnä hopeata, niin en\nainakaan sitä sinun tähtesi hellittäisi.\n\n-- Olisipa lystiä, kun saisit sitä kovuuttasi näyttää, mutta kuka\nkäski tuhlaamaan palkkaasi, sanoi pilkallisella äänellä toinen.\n\n-- Kyllä on hyvä pistelläksesi nyt, vastasi nousevassa vihassa Jussi.\n-- Pistele vaan, mutta eikö ole sinun suusi kostunut palkastani yhtä\nusein kuin omanikin? Etkö muista talvea enään ja kevättä, kuinka\nolivat makeita minunkin antini silloin?\n\n-- Taisihan olla, mutta kuka niitä niin vanhoja asioita enään muistaa\n-- ja eipä noita ole sen koommin kuulunutkaan. --\n\n-- Kuinka renkipoika voisi isännän kanssa kilpailla, sanoi Jussi\npisteliäästi.\n\n-- Mitä hupsit, mitä sillä tarkoitat? kysäsi Iita, ikäänkuin ei olisi\nollenkaan asiaa ymmärtänyt.\n\n-- Tarkoitan vaan sitä, minkä itse hyvin tiedät, että Joppi on\nalkanut tuntua sinusta paremmalta kuin ennen Jussi. Tunnustapa\nsuoraan, että etkö maannut sitäkin yötä Jopin kamarissa, kun\nperkiöltä heinästä tultiin --\n\n-- Sinäkö minua ripittämään -- ja jos olisin sen tehnytkin, niin\nliikuttaako se sinua?\n\n-- Liikuttaako tahi ei, se on yhdentekevätä nyt enään, mutta elä\nsentään luule, että tämän talon polkuja emäntänä kävelet. -- Kirkon\nsinä tervaat vielä sen kanssa ja siihen se kuherrus loppuu --\n\n-- Hoo poika, vaikkapa niinkin! Teenpähän sen silloin edes isännän\nkanssa, enkä tuollaisen pennittömän renki nahjuksen, sanoi Iita,\nistuen ylpeästi jakkaralle hellan eteen, kahvimylly polvien välissä.\n\nJussin suupielissä kävi vavahtava liike, hän karkasi vimmattuna ylös\nja paiskasi piippunsa pirstaleiksi lattiaan.\n\n-- Sinä tuhatta tulimmainen -- sinä helvetin huora -- sinä -- minä\nteen sinusta makkarusta.\n\nIita juoksi kauheasti kiraisten ovea kohti, pudottaen myllyn\nhelmastaan.\n\nToinen piika tuli samassa juosten sisään.\n\n-- Ne tulevat jo, soittavat jo kujassa käsipeliä -- huusi hän ovessa\nja töyttäsi Iitaan.\n\n-- Ai jumala, mikä sota täällä on --\n\nIita nyyhkytti, eikä saanut aluksi vastatuksi mitään, mutta Jussi\nkaappasi takin hartioilleen ja kiirehti sanaakaan sanomatta,\nsieraimet levällään, tyttöjen ohitse tuvasta ulos, paiskaten oven\nperäänsä kiinni niin että ikkunat helähtivät.\n\nHän seisoi hetkisen hengästyneenä portailla.\n\n-- Olisipa nyt nuija viinaa -- ajatteli hän, kiukkuansa nieleskellen\n-- niin joisi itsensä humalaan ja näyttäisi niille kaikille, antaisi\noikeat läksijäiset --\n\nSoitto ja sekava laulu kuului jo kujan suusta ja Jussi läksi\nkävelemään mietteissään pihan poikki muorin kamariin.\n\n-- Kauheaksi muuttunut koko Jussi -- sanoi Iita, päästyään\npelästyksestään asettumaan. -- Oikein minua pelättää, ettei se vielä\ntekisi tuhoja tänä iltana. -- Sinne nyt meni kahvit pitkin lattiaa.\n\n-- Ja oli niin hauska poika ennen -- mikähän sen on riivannut, sanoi\ntoinen piika, kooten kahvipapuja kovalla kiireellä lattialta, sillä\nportailta kuului jo tulijain jalankopsetta.\n\n-- En ymmärrä, mutta murskannut hän olisi minut, jos olisi käsiinsä\nsaanut, riiviö. Hyvä olisi, jos pysyisi poissa, puhui Iita.\n\nJo alkoi lappautua joukkoa tupaan. Oli siinä kutsutuita vieraita ja\noli kutsumattomia enemmän vielä, sillä hanurin ääni oli houkutellut\ntiepuolesta ja pitkin kylää tanssinhaluista nuorta väkeä lisää, ja\nkohta oli tupa puolillaan -- enimmäkseen renkiä ja piikaa.\n\nSiinä oli rotevia nuoria miehiä, mutta puikkelehti heidän välissään\njoku keskenkasvuinen poikakin, kaikilla lakki päässä tupaankin\ntultua, piippu tai paperossi hampaissa, ja kaulassa monenkirjava,\nuusi, hiljan kauppiaalta tai harjurilta ostettu villahuivi. Kellä oli\nkello liivin taskussa, sen oli takki auki, rintapielet leveänä, että\nkellonperät hyvästi näkyisi. Ja muutamilta näkyi niitä kahdet. Liivin\nja housunkaulustan rajaseudussa oli useimmilla näkyvissä pelkkä\npaita, joka miehen rentona kulkiessa ja ruumista heilutellessa oli\nsiinä kohonnut laskokselle.\n\nTupaan tultua oli miesväki paraasta päästä asettunut pihanpuoleiselle\nseinustalle, vasemmalle ovesta, ja anastanut siinä istuimikseen\nrenkien vuoteen ja siitä peräseinään jatkuvan pitkän rahin, mutta oli\nniitä jäänyt paljon seisomaankin ovensuuhun.\n\nTytöt taas pakkautuivat pellon puoleisen ikkunan alle, seinän\nja uunin nurkkaukseen ja siitä ylöspäin, piikain asuntapuolelle\ntupaa. He olivat heittäneet huivinsa päästä olkapäilleen alas ja\nsilittelivät, kuiskaillen, joskus tukautettuun nauruun purskahtain,\nhiuksiansa, mikä kädellään, mikä salavihkaa kammalla. Ja oli siinä\nnäkyvissä keltaisia tai pellavaan vivahtavia paksuja palmikoita,\npunaisia poskia ja pyöreitä, lihantyvekkäitä vartaloita, jossa rinnan\nja suolivyön seutu oli saanut vapaasti paisua ja vaurastua.\n\nOli jo tullut pimeä ja tuli sytytetty lamppuun pöydälle tuvan\nperällä. Siinä tarjottiin kahvia kutsutuille vieraille ja paraimmille\ntutuille, joita joukosta noukittiin ja kuljetettiin pöydän luo.\nHanurin soittajista taitavin oli jo asettunut rahin yläpäähän,\nihan tuvan nurkkaan, ja soitteli siellä hiljalleen polkan tahtia,\nikäänkuin koetellen kuinka se lähtisi luistamaan. Tyttöjen joukossa\nalkoi joku kengän kärki, tuskin kuuluvasti, napautella samaa tahtia\nlattiapalkkiin ja joku pullea ruumis joutui hiljaiseen huojuntaan,\nkuin tietämättään.\n\nEi oltu perällä tuvan vielä päästy oikein lämpenemään, mutta oven\nsuussa oli jo aika mehka miesten joukossa.\n\n-- Jaa, että heitettäisi, kuului sieltä.\n\n-- Niin \"kellua ja kellua\", sanoi pohjalainen.\n\n-- Onko siinä henkeä?\n\n-- Kyllä se käy ja kukkuu --\n\n-- Taitaa käydä kun kannat --\n\n-- Ei maar, kallista korvasi tänne, niin kuulet.\n\n-- Kolista roskat sisästä, jos siellä mitään on, ja pane punikin\nkaulaan mokoma --\n\n-- Äläppä, poika! Ehta amerikalainen, kymmenellä kivellä --\n\n-- Mutta vaihdetaan --\n\n-- Ei vaihdeta. Tämä mies huippaa aina.\n\n-- Ann' tulla, jos tohdit, hei!\n\nPihalta alkoi kuulua laulu, kova, niin kova kuin kahden humalaisen\nmiehen kurkusta pääsee, ja sanat kuuluivat selvästi tupaan miesten\nnoustessa koluten portaita ylös:\n\n-- Nämä ne pojat punakoita, kuin Porista parhaat herrat -- -- hei\n-- äh! -- Vieläkö sinne mahtuu tyttöjen tupaan pieni poika-pari?\nAvatkaa, tääll' on paraat vieraat vielä oven takana. -- Kun sokeria\nlöimme rommin sekaan useammat kerrat --\n\nTuvassa olijoista joku kielsi, toiset taas käskivät avaamaan ovea,\nkosk'ei miespahat näy pimeässä löytävän säppiä.\n\n-- Otetaanko joukkoon, vai tehdäänkö kiusaa? kysäsi joku talon\ntytöiltä. -- Ne on niitä puulaakin miehiä, Tukki-Oskarin joukkoa,\nkuuluu.\n\n-- Annetaan tulla, eihän niitä pelätäkään, sanoivat pojat.\n\nAvattiin ovi.\n\nMiehet hoippuivat keskelle lattiata ja katselivat nauravaa\ntyttöparvea.\n\n-- Älkää hemppuni ilvehtikö, sanoi toinen tulijoista. -- Kuka on joka\ntalon pihtipielet niin nuuskinut, että pimeässä heti avaimeen osaisi.\n-- Mutta täälläpä lystit tulee -- ja nämä ne pojat punakoita, kuin\nPorista -- hih! -- ja hän pyörähti korollaan ympäri, niin että avoin\nnuttu ja pitkät kaulahuivin päät levisi siiviksi sivuun. -- Näin\nmonihaarainen minä olen -- mutta kuka täällä soittaa?\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n-- Mutta minä kysyn, kuka on pelimanni, kuka on kukko tässä\nkanaparvessa?\n\nJo luultiin miehen haastavan riitaa ja hanurinsoittaja, roteva mies,\nnousi kiivaasti seisaalleen tuvan nurkasta ja kysyi tiukalla äänellä,\nettä mitä sillä tiedolla tehtäisi?\n\n-- Ei riitaa, ei, vastasi Porilainen, mutta minä tahtoisin voidella\nkieltäsi. Voisitpa muuten sanoa, että olet illan soittanut Porin\npojille, eivätkä edes suuhusi sylässeet. Haeppa jonkunlaista\nlasiastiaa, niin katsotaan, löytyisikö mitään täältä nuttuni\nliepeistä. --\n\n-- Kylläpä oletkin aika herra, kun luulet, että sinua varten tänne\nolen soittamaan tullut. Tuollaisen miehen minä lyön seinään ja annan\nsiihen jäädä, vastasi soittaja, heittäen, niska jäykkänä, katseensa\nmuuhun miesparveen.\n\nSiihen se sanajupakka sillä kerralla jäi, sillä pihan poikki kävi\nratasten räikinä kuin ampumalla ja eteisestä kuului sellainen jyräys\nja räminä, niinkuin ukkonen olisi sinne iskenyt ja katto alkaisi\nsortua alas.\n\nNäkyipä se väräyttäneen jokaista tuvassa olijaa, rohkeimpiakin.\nJokainen vilkasi ympärilleen, eikä kukaan liikahtanut ovea kohti,\nvaan oli ovensuuhun äkkiä jäänyt kokonaan tyhjä aukko.\n\n-- Portti auki -- kuului ärjyvä huuto oven takaa.\n\nKaikki tunsivat isännän äänen.\n\nIita juoksi ensimmäisenä esiin ja työnsi oven auki.\n\n-- Herra Jeesus -- parkasi hän ja peräytyi, sillä vastassa oli\nvaahtosuu, korskuva hevonen, joka hyppi pystyyn ja oli lyödä häntä\nkavioillaan.\n\nUseoita miehistä työnsihe ovelle ottamaan selkoa asiasta ja\nrohkeimpia kävi kiinni hevosen suitsiin, joka huomattiin Jopin omaksi\norhiiksi, Pekaksi. Rillain kopassa, josta takapyörät olivat särkyneet\nportaille, istui Joppi huutaen ja huitoen piiskalla, niin että siitä\nsai hevonen ja joka mies, joka yritti lähelle.\n\nHän oli kuuro kaikelle puheelle.\n\n-- Jopilla on rillat ja ori -- ja Joppi ajaa perälle saakka --\nherroiksi vaan, hihkui hän ja sai, miesten ponnistuksista huolimatta,\nhevosen tupaan, mutta siihen loppui tie, sillä etupyörät kävivät\ntuvan ovipieliin kiinni, vaikka ne leveästä, kaksipuolisesta porstuan\novesta olivat tulleet lävitse.\n\nTämä Jopin herroiksi kotiin tulo kuului muorinkin kamariin niin\nhyvästi, että sieltä läksi ulos muori ja hänen perässään Jussi,\njoka vanhalta emännältä oli koetellut viekoitella rahaa lainaksi,\nkumminkaan onnistumatta.\n\nMuori oli arvannut asian heti ja itkusilmissä hän nyt riensi tupaa\nkohden.\n\nPortaitten pielessä makasi mies, särkynyt kärrynpyörä vieressä.\nVaikka jo oli jotensakin pimeä, tunsi Jussi sen heti Tukki-Oskariksi,\nja jäi häntä siihen pimeinpäin tunnustelemaan ja nostelemaan, mutta\nmuori nousi siunaten ja itkien eteiseen, jossa oli ääntä ja pauhua\nkuin sotakentällä. Kuka koetti hillitä hevosta, kuka Joppia, vaan\nhevosta ei saatu aseista, kun Joppi yhtenään huitoi piiskalla,\neikä tainneet miehet oikein paraansa päästä yrittääkään. Sillä\njoukossa oli sellaisiakin velikultia, joita tämä näytelmä taisi\nhuvittaa, vaikka tytöt tuvassa parkuivat ja rukoilivat herran nimessä\ntoimittamaan hevosta pois.\n\n-- Voi hyvä jumala sentään, poika parka sinua! Pitääkö vanhan äitisi\nsinut näkemän tuollaisessa tilassa! Jumala yksin tietää, mitä\nvarten minun täytyy oman rintani alla kantamasta saada näin paljon\nkatkeruutta eläissäni, hän sen yksin tietää. Ei tämä ole enään\nviisasten työtä. Koettakaa hyvät miehet saada edes hevonen ulos ja\ntulkaa katsomaan tänne portaille. --\n\nNiin puhui vanha emäntä, ja Joppi, kuultuaan äitinsä valittavan\näänen, talttui, heitti piiskan pois ja hoippuroi rillain kopasta,\nmissä hän vielä istui, toisten joukkoon lattialle.\n\n-- Ei hätää mitään, äiti, sanoi hän humalaisella äänellä -- piti\nvaan hauskuuttamani tanssiväkeä, kun kujalla tullessani huomasin\nniitä täällä olevan koolla. Olisin tanssittanut Pekalla pienen\nkatrillin tuvassa, mutta isävainaa on tehnyt liian kapean oven. --\nVoi jumalaton sinua! Vai ei hätää, ja tuolla portaan vieressä taitaa\ntoinen mies olla hengetönnä, sanoi muori.\n\n-- Kuka? -- Hengetönnä? -- Jopille tuli hätä ja hän kalpeni äkkiä,\nkun muisti Oskarin, eikä -- hätäisesti ympärilleen vilaisten --\nhuomannut tätä miesjoukossa. Ainakin toinen puoli viinan voimaa\nhöyrähti silmänräpäyksessä hänen päästänsä pois ja jätti suuret\nhikihelmet jälkeensä hänen otsalleen. Hän töyttäsi ulos pimeille\nportaille ja huusi hätääntyneellä äänellä Oskaria.\n\n-- Täällä ollaan, vastasi Jussi portaan pielestä, ja tupaan tullaan\nkun ehditään.\n\n-- Kuinka on Oskarin laita?\n\n-- Läpi taitaa olla päässä, mutta kyllä tästä vielä kalu tulee,\nkuului vastaus.\n\n-- Olipa onni se, minä jo pahasti pelästyin.\n\nSinne oli rientänyt jo muutakin joukkoa hätään ja Oskari talutettiin\nkamariin. Muori juoksi hakemaan vaatetta -- sillä tarvitseehan sen\nonnettoman pää sitoa, kun noin julmasti verta syöksee -- sanoi hän\nmennessään.\n\nMutta kun Oskari oli saatu kamariin ja huomattu ett'ei ollut isompaa\nvaaraa, koska mies jo jutteli täydessä tolkussa, -- istuutui Joppi\nrentona tuolille, melkein putosi, väsyneenä ja hikisenä kuin mies,\njoka ankaran löylyn otettuaan juoksee paita kainalossa saunasta\ntupaan ja istuutuu rahille kuivattamaan itseänsä.\n\nHetkisen päästä nousi hän kumminkin seisaalleen ja kiskoi raidin\nvuoteesta, jonka syrjällä Oskari istui kumarassaan pää kämmenten\nvälissä.\n\n-- Pyyhi hyvä veli tuohon, sanoi hän, niinkau'an kuin äiti tuo\nsiteitä. -- Voi onnettomuutta, kuinka piti pahasti sattuman!\nOikeinkohan se on puhki, kun niin vuotaa? Annas kun katson.\n\n-- Olipahan nyt puhki tai poikki, kun pitää kaikkein riiviöitten\nrattaille joutuman, sanoi harmistuneena, tuskallisena Oskari.\n\n-- Kuule, ei täällä läpeä ole, nahka vaan on halennut, sanoi Joppi\nlohduttavalla äänellä, kun hän tarkasteli Oskarin päätä, kyntteli\ntoisessa kädessä ja toisella kädellään käännellen hiuksia haavan\npäältä. Eikä minulla niin paha tarkoitus ollut. --\n\n-- Ei tainnut olla, keskeytti Oskari, kun vaan minä olisin ennättänyt\nrattailta alas.\n\n-- Ei se pahassa tarkoituksessa ollut, usko minua, mutta kun näin\nikkunasta hyörinää ja arvasin siellä kisajoukkoa olevan koolla, alkoi\nniin riivatusti tehdä mieleni näyttää niille, kuinka kissa tulee\nkotiin, kun hiiret ovat pöydällä -- ja aatteleppa mitenkä muhkeata\nse olisi ollut, kun olisi päästy rilloilla keskelle tupaa -- istuttu\nsiinä jaotettu ryyppy -- mutta tulimmainen, meniköhän vaan pullot\nsiellä istuimen alla rikki --\n\nJopista katosi äskeinen pelästyksen raukeus ja hän läksi ulos,\nluvaten käydä paikalla katsomassa, kuinka pullokopan oli käynyt.\n\n-- En minä viivy kau'an, sanoi hän ovessa mennessään -- pyhi vaan\npäätäsi siihen raitiin, niinkau'an kuin saadaan oikea side.\n\nRikkeimet rillat oli jo viety pois tallin katokseen ja vaahtoinen,\nvärisevä Pekka talliin.\n\nJoppi kompuroi pimeässä katokseen.\n\nSiellä oli miehiä rilloja tarkastamassa lyhdyn valolla.\n\n-- En olisi sentään niin hulluksi luullut sitä Joppia. On se näistä\nmaksanut kolmesataa ainakin ja nyt ne ovat hajalla, sanoi yksi.\n\n-- Noo, myö tukkia lisää vaan, niin saa uudet, ja vielähän näistäkin\nkorjaamalla saa, arveli toinen.\n\nMutta kolmas nauroi, että huonoa on paikatuilla kaluilla naimaan\nmennä, sillä varmaan se ne naimarattaikseen on ostanut, tai vaihtanut\n-- kumminka puolin lienee tehnyt, koska vanhat turunkärryt ovat sinne\njääneet.\n\nJoppi yhtyi joukkoon.\n\nKatumus oli vähällä saada vallan hänessä, nyt kun hän oikein huomasi\nmitenkä rillain oli käynyt, mutta kun hän koperoi istuimen alla\nolevaa laatikkoa ja huomasi pullojen siellä -- kuin ihmeen kautta --\nsäilyneen ehjinä, tuli hän ennalleen taas, ja sanoi pöyhkeästi:\n\n-- Ei meillä yhdet rillat paljoa tunnu, se ajaa rikkikin, joka\nrohkenee ja kenen kannattaa. Eikä niillä vaunusepillä siellä\nsäälistä kalua näy olevankaan, Helsingistä ne olisi pitänyt heti\nostaa vahvemmat -- ja kaapaten kopan kainaloonsa, läksi hän takaisin\nkamariin.\n\nPorstuaan tultuaan kuulosteli hän hetken tuvan oven takana.\n\nTuvassa oli sama väki jälellä vielä, mutta hiljakseen he siellä\noleilivat. Soittaja rimputteli puoliääneen hanuriaan ja ainoastaan\nhumalaiset puulaakin miehet pitivät kovempaa ääntä.\n\nJoppi, taas hyvälle päälle tultuaan, huusi ovesta, että tanssikaa te\nsiellä, kun kumminkin mielenne tekee, älkääkä suotta höriskö. Kyllä\nse on silloin sallittu, kun minä sen sanon. -- Mutta sinä Iita --\nonko se siellä -- jahah -- keitä sinä kahvia ja tuo tänne kamariin,\njoutuun.\n\n-- Täällä olisi valmiina meidän omaa kahviamme, jos saa isännälle\ntarjota.\n\n-- Onhan toki kahvia talossakin.\n\n-- Ei ole talossa papuakaan kotona; vai toiko isäntä kaupungista?\nkysyi piika.\n\n-- Äs! kaikkia minun nyt pitäisi muistaa, kahvin ostoja, kun on\nparempiakin asioita. Sääliy paikalla puotiin, Nuurperille, jaota\nleiviskä -- ja sokeria toppa myös. Tuossa on rahaa!\n\nHän meni tupaan sisään, pani koppansa lattialle, jossa se joutui\nmonen ahnaan katseen alaiseksi, ja heitti housunsa taskusta setelin\npiialle, katsomatta sen tarkemmin mikä se oli.\n\n-- Mitä isäntä nyt ajattelee? Sehän on vallan mahdotonta, peninkulman\nmatka pilkkosessa pimeässä, sanoi hämillään Iita, hypistellen seteliä\nkädessään.\n\n-- Niin kyllä, kyllähän se niin sentään onkin -- mutta, sanoi hän\nhetkisen tuumittuaan -- missä Jussi on? Vieläkö se on talossa?\n\n-- Täällä on, vastasi Jussi nurkasta.\n\n-- Tee sinä sitten vielä yksi palvelus vanhalle isännällesi, mutta\nota hevonen ja rill -- -- häkkirattaat, ja tuo Nuurperi tänne\nsamassa. Sano hänelle, että Hinkkalan isännällä on hänelle aivan\nvälttämätöntä asiaa -- ja kyllä hänet kyyditetään täältä takaisin\ntaas. Annappa Iita se raha tänne, kyllä minä maksan itse kauppiaalle.\n\nJussi, saatuaan hyvän ryypyn, läksi mielellään tutulle taipaleelle,\njota hän monta kertaa ennenkin oli sekä yöllä että päivällä Jopin\nasioilla ajanut, ja varmana siitä, että hän takaisin palattuaan saa\nlisää, hän melkein unohti katkeran mielensä Joppia kohtaan.\n\nMuori oli juuri tukkoamassa Oskarin päätä, kun Joppi pulloineen astui\nkamariin. Hän säpsähti vähän, kun äiti sattui näkemään korin, sillä\nvaikka hän ei äidistään paljon väliä pitänyt, salasi hän sentään\nkernaasti yhtä ja toista häneltä kotona. Äidin äänetön surumielisyys\nkävi jonkun kerran hänen tunnollensa. Ja nytkin, kun hän äitinsä\nkatseesta selvästi luki, että ei tässä nyt enään viinaa tarvittaisi,\npani hän pullot kaappiin ja koetti lohdutella äitiään.\n\n-- Kyllä tämä oli aika hassutusta; tuli äidillekin tuollainen vaiva,\npuhukseli hän kaappia sulkeissaan, -- mutta olkoot nyt pullot tuolla\ntoisiin aikoihin.\n\n-- Mitä minun vaivoistani, kunhan sinusta kerrankin tulisi ihminen.\nVaan hullummaksi näyt yhä tulevan -- mikä lopuksi tulleekaan,\nhuokaili äiti, ja poistui kamarista sillä hyvällään.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTuvasta alkoi jo kuulua säännöllinen tanssin jyske, niin lujasti,\nettä se hyvin tuntui kamarissa istujain ruumiissa. Sillä vaikka\nolivatkin tuvan lattianaluset vanhaa tervashonkaa, niin notkahtelivat\nne kumminkin, kun parikymmentä vankkaa puolipohjaa ja vielä jossain\ntahdin käänteessä joku raudoitettu korko hurjassa vauhdissa,\nyht'aikaa iskettiin lattiaan.\n\nJoppi ja Oskari istuivat kauvan aikaa mietteissään, puhumatta mitään,\nmutta kun tanssi tuvan puolella hetkeksi lakkasi, alkaakseen taas\nheti toisessa tahdissa uudestaan, katkasi Joppi äänettömyyden ja\nsanoi vähän arastelevalla äänellä:\n\n-- Äiti muori näytti olleen pahoillaan tästä reisusta.\n\n-- Vieläpä hyvillään, että sanotkin! Hassuttele vähemmän! Olen kyllä\nnähnyt sinut hurjalla päällä ennenkin isommassa humalassa, mutta\nethän mielestäni nyt ollut kuin tavallisessa hölkkäviinassa -- --\n\n-- Paremmin se olisi käynytkin, jos olisi ollut enemmän kurssia,\nkeskeytti Oskarin Joppi. -- Otetaanpa nyt ryyppy sen ropsun päälle,\nlisäsi hän, nousten seisaalleen.\n\n-- Anna jäädä nyt tällä kerralla. Enkä minä tohdikaan ottaa mitään,\nett'en saa vielä veren vihoja, kun on tämä haava päässäni.\n\n-- Päh! ja vielä mitä vihoja. Usko sinä vanhoja paavia -- mutta\njos suoraan ajattelet niin kiitä onneasi, että sattui se haava\nlakuaiseesi. Kun olisi sattunut poskeesi, niin vuotaisi viinan\nmaahan. Muistatko Anttila vainaata, kun markkinoilla kolhaistiin\nhänen poskensa halki? Se ukko ei pelännyt veren vihoja, vaan löi\npikilapun poskeensa, jatkoi ryyppäämistään ja sanoi, että \"kyllä se\npitää taas\". Heh heh! Vankka ukko!\n\n-- Elä vetele turhia, vastasi Oskari kärsimättömänä. -- Säästä vähän\npilapuheitasi, sillä jos tässä huonosti käy ja pitemmältä potemaan\nrupean, niin saatpa maksaa kipurahoja ja palkata miehen sijaani\nmetsään -- ja sitä et löydäkään ensimmäiseltä oksalta.\n\n-- Minä maksan jos tarvitaan ja jaksan kanssa, äyhkäsi Joppi.\n\n-- Enhän minä sitä senvuoksi sano, ett'et jaksaisi --\n\n-- No mitä puhut sitte turhia. Otetaan ryyppy vaan, muuten tässä\nmuuttuu alakuloiseksi koko elämä. Onhan meillä hyvää konjakkia,\nparasta sorttia --\n\n-- Jos häntä sitten koetteeks' vähän ottaisi, koska tuntuu niin\nihmeen tavalla hiukaisevankin, myönnytteli Oskari.\n\nJa he ottivat.\n\nSitten rupesivat he keskustelemaan matkan vaiheista, maistaen\nvälillä, Joppi aina pohjaan saakka, kehuen joka ryypyllä hyvää\ntavaraansa, mutta Oskari vaan hiukan hälväisten pikaria vailla ja\nhaukaten vettä ja sokeria päälle. He kulkivat keskustelussaan koko\nmatkansa kaupungista lähtien kotiin saakka, aivan siihen kamariin,\nmissä nyt istuivat vastakkain, kahdenpuolen pöytää. Joppi ei ihan\ntarkkaan muistanut joka kohtaa, mutta Oskari muisti paremmin ja\nselvitteli Jopin hämäriä paikkoja.\n\nRahaa oli Joppi saanut tuhat kuusisataa markkaa, jommoista tukkoa hän\nei ikänään ollut yht'aikaa taskuunsa pistänyt -- ei lähestulkoonkaan.\nSitä oli sitten kaupungissa jo koko lailla pehmitetty. Oli oltu\n\"susiteetissa\" ja Joppi huutanut pöytään pullon samppanjaakin, kun\nsattui siihen tulemaan kasööri, se sama puulaakin kasööri, joka\nrahat antoi. Se oli vasta ollut lysti mies! Oli ylistellyt Joppia ja\nkysellyt onko hänellä metsää enemmän -- ja sitä kun oli, ettei se\nensi tikissä lopahtanut.\n\nSitten oli Joppi ostanut rillat, ja ryypättävää kotiin tuotavaksi.\nVanhat, kotoiset turunkärryt oli myöty muutamalle maitokuskille,\nja iltamyöhällä lähdetty kotiin päin, aikeessa ajaa läpi yön,\nsillä Oskari oli pitänyt kiirettä. Mutta kun ilta oli kauhean\npimeä ja väsymyskin tungetteli lähelle, oli poikettu pieni matka\nvaltamaantiestä pois ja ajettu Sillanpäähän yöksi.\n\n-- Tuntuupa olevan tavallisen uljas ryyppymies se Sillanpään puuska,\nsanoi Oskari, kun oli matkamuistelmissa tultu siihen kohtaan, että\nyösijan hakijat jo oli viety vierasten kamariin ja tarjottu puuskalle\nkaupungin tulijaisia.\n\n-- On se jotensakin väkevä, myönsi Joppi. -- Minä olen tuttu\nsen papan kanssa ennestään, ja sanoinhan sen sinulle jo sinne\nmennessämme. Vai muutenko meitä olisi yösydämmenä sisään laskettu ja\nvieraskamariin kuletettu, oho!\n\n-- Mutta mitä pidit tytöstä? kysäsi hän silmää iskein.\n\n-- No ei se ainakaan näyttänyt pelkuri olevan miesten joukossa, ei\nvähääkään vauhko, vastasi Oskari.\n\n-- Vai ei se osaisi olla, joka on kaupungissa neulouskoulut ja muut\nkäynyt -- ja sillä onkin rahoja omassa hallussa, joihin ei tule\nemännän eikä puuskan mitään, lisäsi Joppi ikäänkuin koulunkäynnin\nselvitykseksi.\n\n-- Ilmanko se näytti vähän veitikalta, sanoi Oskari. -- Etkö muista,\nkun maata mentäissä uhkailit mennä hänen kamariinsa, kuinka makeasti\nhän nauroi, oli käyvinään tukkaasi kiinni ja sanoi, että \"ei nyt\nsentään niin suutapahkaa passaa tulla\".\n\n-- Oh, peijakas! huudahti Joppi hyvillään. Sitä kohtaapa en oikein\nmuistakaan, taisin olla vähän liikaa. Mutta kuule, hyvä veli,\npannaanpa veden sekaan, kuuman veden.\n\n-- Taitaisi se olla parempaa.\n\n-- On se. Ja Joppi kävi toimessa vettä.\n\nSitten he taas jatkoivat matkakertomustansa.\n\nTuvassa jatkui tanssi kiihkenevällä vauhdilla. Ovi porstuaan oli\nselkimäselällään ja siihen oli kokoontunut joutilasta väkeä,\ntanssimatonta, pientä poikaista ja muuta. Ja toisinaan tunkeili\nsiitä joukon lomitse, työntäen pikku poikia sivulle, joku tanssipari\nulos vilvoittelemaan. Lyhempi ihminen siitä ei nähnyt tupaan mitään,\ntunsi ainoastaan kasvoissansa sieltä tulvaavan lämpimän, hielle\nhaiskahtavan höyryn, mutta joku pitempi mies saattoi ovensuussa\nseisojain ylitse hyvästi nähdä sekamylläkässä pyöriviä, ylös ja alas\nhyppelehtäviä lakkia ja lakkien alta punakoita, märkiä naamoja.\n\nKamarissa olijat huomasivat, että joku kolkutti oveen.\n\n-- Kuka siellä nyt, sanoi Joppi, ja meni katsomaan. -- Ahaa, Nuurperi!\n\nOskari joutui koko lailla hämilleen, sillä Joppi ei ollut lainkaan\nmuistanut puhua hänelle, että oli pannut kauppiasta noutamaan, ja sen\nnyt piti nähdä hänet sellaisessa tilassa.\n\n-- Tervetuloa, tervetuloa, arvoisa veli, puhui Joppi ovella. -- Tässä\nollaankin paremman seuran puutteessa, vaikka niinkuin näet, on täällä\nmuuta joukkoa kyllä. Annoin heille luvan tanssia näin kisaviikolla.\nKäydään sisään vaan. Tuo sinä Jussi tavarat tänne ja toimita meille\nkuumaa vettä lisää, ole nyt passarina vielä tämä ilta.\n\nJoppi, hyvällä puhetuulella ja niin suuren kuulijakunnan läsnäollessa\nolisi tainnut puhutella vierastaan vielä pitemmältäkin siinä\navoimessa ovessa, mutta tämä astui sisään ja veti oven kiinni.\n\n-- Aa, täällähän on metsäherrojakin -- vaan kuinka on laita, ovatko\nherrat tapelleet, kun noin on pää siteissä, he, he, kysyi hän heti,\nriisuessaan turkkiaan ja kalossiaan ovipielessä. Saatuaan kalossit\njalastansa kääntyi hän keskilattialle, hykersi käsiään yhteen,\nikäänkuin niitä olisi palellut, otti rintataskustaan punakirjavan\nnenäliinan, jolla pyyhkeili kasvojaan ja hiuksiaan, nosteli ja\nnäpäytteli sormillaan takkinsa rintapieliä, ja levitti Jopin kamariin\nsellaisen tympäisevän hajuveden tuoksun, joka useita naisia seuraa\nkaikkialla, vaan jota jotkut miehetkin pitävät yhtenä hienouden ja\nherramaisuuden tunnusmerkeistä.\n\n-- Todellakin, mikä Alanderin päähän on sattunut? kysyi hän\nuudelleen, antaessaan Oskarille kättä.\n\nOskari oli hämillään hieman, rykäsi ja katsoi Joppiin.\n\n-- Tuo isäntähän se ajoi kumoon, sanoi hän, kun Hämeenlinnasta\npalattiin.\n\n-- Kerranko sitä hyvillä hevosilla kumoon ajetaan, kun herroiksi\nkuletaan, sanoi Joppi. -- Pian sellainen vamma paranee, joutava\nnaarmu, mutta piti sentään tukota.\n\n-- No niin, jahah! Tjaah! Sinä olit siis metsärahoja nostamassa?\n\n-- Olin, ja hyvin sitä heltisi. Ei muuta kuin nimensä piirtää.\nJa suotta vallan onkin mädättää rahoja metsissä, niillä on kyllä\nparempiakin läpiä, niinkuin ma sen jo sanoin, vastasi Joppi kerskaten.\n\n-- Se on oikein, sanoi kauppias tyytyväisesti naurahtaen, eikä hän\nenempää sitä asiata jatkanut, sillä hänestä oli välttämättä oikein ja\npaikallaan se, että talonpojat metsiään möivät ja saivat rahaa. Eikä\njatkaneet sitä asiata toisetkaan.\n\nKun Jussi oli tuonut lisää kuumaa vettä, tehtiin lasit.\n\nKauppias esteli ensin, kun sanoi katarrin yhä mahaa vaivaavan\nkesäisestä kylpymatkasta huolimatta, mutta melkein samassa tuokiossa\nhän sentään jo hypisteli sokeriastiata ja kaatoi vettä lasiin. --\nOli tohtori sentään siellä kylpykaupungissa sanonut, kun hän sitä\nvartavasten kysyi, että kyllä lasin saa tehdä iltasilla, jos on\noikein hyvää ainetta, selitti hän toisille.\n\nJoppi, huomattuaan että Jussi oli jäänyt kamarin ovipieleen, käski\ntämänkin tuomaan itsellensä jotain astiata, että saisi palkkiota\nvaivoistaan.\n\n-- Minulla olisi muutakin asiaa, sanoi Jussi. Eiköhän tehtäisi nyt\nrätinkiä tässä samalla, kun kerran poismuutto tulee?\n\n-- Ne on pian tehty sellaiset rätingit -- mutta onko sinulla\nitselläsi muistossasi, kuinka paljon olet vuosipalkkaasi saanut ja\npaljonko on saamatta? kysyi Joppi.\n\n-- Parsielit on kaikki saatuna, vaan rahoja en oikein muista, kun\nisäntä lupasi itse ne tarkoin pistää muistiin.\n\n-- Ja pennilleen ne ovatkin ylhäällä täällä, sanoi Joppi\nisäntämäisesti, aikoen käydä kaapissaan, mutta samalla hän kääntyikin\ntakaisin Jussiin päin ja sanoi: \"eikö sinulle kelpaakaan lasi, kun\nminä tarjoon\".\n\nJussi nouti tuvasta tyhjän kahvikupin. Pujottelihe tanssivien\nvälistä, pitäen kuppia kourassaan taskuun pistettynä.\n\n-- Kas kun on Jussissa miestä taas, kun pääsi herrain passariksi,\npisti joku ohi pyörähtäessään.\n\nEi huomannut Jussi kuka se oli, meni vaan mitään vastaamatta kamariin.\n\nJoppi oli sytyttänyt kynttilän pätkään valkean kaapin päälle ja\nseisoi siinä selin toisiin, aivan tärkeän näköisenä katsellen jotain\npaperin palaa. Siinä piti olla muistiin kirjoitettuina kaikki Jussin\nrahaotit -- oli Joppi sanonut toisille -- vaikka ei siinä oikeastaan\nollut paljoa parempia merkkiä kuin Markkulan ruokalaskussa, jossa\npyöreät merkit olivat leipiä ja suorat viivat silakoita. Mutta joku\nselvä siitä sentään tuli, koska Joppi, rengin tultua takaisin, alkoi\nsiitä lukea hänen tiliänsä. Ja se päättyi siten, että markan oli\nJussi enään saatavaa ja toisen lupasi Joppi hänelle tämäniltaisista\nvaivoista. Sitten pisti hän paperin kaappinsa lootaan takaisin, otti\nJussilta kupin ja sekoitti siihen vettä ja konjakkia -- tai melkein\npaljasta konjakkia. -- Ja tuosta saat vielä hyvän kupposen kaupan\npäälle, ota se nyt entisen isäntäsi muistoksi, lisäsi hän.\n\nJussi heitti yhdellä kulauksella kupillisen suuhunsa, purasi pöydältä\nsokeripalan päälle ja vetäytyi ovipieleen, johon jäi melkein toisten\nhuomaamatta istumaan.\n\nMoneen suuntaan pyörivät renkipahan ajatukset hänen istuissaan\nsiinä hämärässä ovipielessä, ja katsellessa, kuinka toiset yhä\näänekkäämpinä melusivat pöydän ääressä ja vetivät esiin kortit,\nalkaen \"illan kuluksi\" lyödä nakkia -- viiden pennin nakkia aluksi.\nToiselta puolen, seinän takaa, kuului katkeamatta tanssin jyske. --\nHauska olisi ollut sielläkin, tuumaili hän, kun olisi olleet ajat\nniinkuin olivat ennen. Mutta siinä hän nyt vaan paikallaan istu.\n\nJonkunlainen hämärä odotus häntä siinä pidätti, vaikkei hän itsekään\noikeastaan tiennyt mitä se oli, tai millä tavalla se päättyisi.\n\n-- Kun olisi saanut enemmän konjakkia ja päässyt nousuviinaan, niin\nkyllä sitten tietäisi mitä tekisi. -- Se äskeinen kuppi kyllä alkoi\npanna verta liikkeelle, -- vaan ei tarpeeksi -- juuri sen verran,\nettä tulikuuma siinä istuessa.\n\n-- Kyllä on tullut ylpeäksi sentään Joppi ja paisuu yhä nyt -- jatkoi\nhän mietelmiään. -- Kesällä, syksymmälläkin vielä, oltiin yhdessä ja\nystäviä, kun pelailtiin. -- Olisikohan se enään, jos kahden oltaisi,\n-- ehkä olisi, jos minulla olisi rahaa, tai olisin jäänyt eteenpäin\nja yhä pelaillut. -- Mutta minäpä en sittenkään olisi ystävä sen\nkanssa, kun tunnen sen juonet. -- Ja se Iitakin, vaivainen henki!\n\n-- Kaksi markkaa! Toinen palkasta jälellä, toinen juomarahoiksi! --\nOi saatana! mutisi hän melkein ääneensä hammasten välissä.\n\n-- Mutta minäpä kiellän ne pelihäviöt, kiellän jumaliste ja sanon\netten ole saanut mitään -- vielä tänä iltana tässä toisten kuullen.\n-- Menen vaikka oikeuteen --.\n\nJa hän jäi yhä istumaan ja odottamaan tuolille.\n\nPuhe kulki konjakin kera kuin rasva. Joppi alkoi jo olla hyvässä\nhumalassa uudestaan ja hänen leveästi kahahtava naurunsa säesti\nyhtenään toisten puhetta niinkuin rikkein läppä vanhassa\npositiivissa. Tukki-Oskari ja kauppias ryyppivät varovammin, mutta\noli sentään Oskarikin jo kokonaan unohtanut haavan päässänsä ja\nkauppiaasta oli katari kadonnut ja hän pudotteli jo paperossin tuhkaa\nrinnoillensa, muistamatta pyyhkäistä sitä pois.\n\n-- Hä hä hä hääh! hähätti Joppi, pistäen sokeria tyhjään lasiinsa,\n-- vai osti lukkari itselleen supinnahkaturkin. Kyllä vaan olisi\ntarjennut laulaa lammasnahkoissakin, he he heeh!\n\n-- Niin, ja annas kun maksoi kaksisataa vanhasta rajasta, sanoi\nkauppias.\n\n-- Vie nyt jo tikulla pihalle! hulluko se on? -- tuumi Oskari.\n\n-- Tai ei se sitä sentään vielä maksanut, mutta antoi se velkakirjan\nSimolle, jatkoi kauppias. -- Ja aatelkaas, kun minä Pietarissa en\ntuosta maksanut kuin kaksi ja puoli sataa meidän rahassa, ja se on\nturkki.\n\n-- Ka kun en ollenkaan huomannut katsoakaan, sanoi Joppi, vaikka\nkyllä näin, että veljellä oli uusi turkki päällään. -- Aai -- tämähän\non parasta lajia. Vie tulimmainen kuinka hieno karva! Samaa tyyliä\nkuin kirkkoherrallakin --.\n\n-- Tämä on hienompi vielä.\n\n-- Ja kun ei vaan olisikin. Joppi tarkasteli turkkia. -- Mutta\nrohkenetko panna peliin? Sitä kannattaa nakata! -- Hevonen ja turkki,\nveli Nuurperi, kuule sinä hauska veli Nuurperi, ääh!\n\n-- Minä en pelaa tavarata koskaan, vaikka kyllä pientä rahanakkia\nnäin illan kuluksi, niinkuin tiedät. Periaatteesta --\n\n-- Etkö pelaa?\n\n-- En --\n\n-- No myöthän sitten? tiuskasi Joppi.\n\n-- Se on toinen asia. Kauppamieshän minä olenkin, ja myön ja ostan\naina, kuinka sopii vaan kulloinkin. -- Morjesta, lasit jäähtyy!\n\n-- \"Kippis\", sanoi Haaran pojat kun talojaan joivat! -- Myötkö omiin\nrahoihisi, niin ostan paikalla. Kannattaa se olla herrasturkki\nJopillakin -- kättä päälle!\n\n-- Kuinka minä hyvältä ystävältäni liikoja nylkisin, sanoi kauppias\nvakavasti, vaikka silmissä välähti mielihyvän ilme. -- Samasta\nhinnasta saat, mutta pitää sinun katsoa lähtiessäni ylleni jotain\nlammasnahka-pahaa, tai muuta palttoota lainaksi, ett'en vilustu.\n\n-- Se on tietty, ja turkki on minun!\n\nJa paikalla veti Joppi turkin päällensä.\n\n-- Niin istuu kuin valettu, sanoivat toiset. -- Herroiksi vallan!\nKelpaa sillä naimaan lähteä!\n\nJoppi, ottamatta turkkia päältään, kaivoi takkinsa povitaskusta\nlompakon, jonka löi kämmenestänsä toiseen, niin että maiskahti.\nSitten tempasi hän sieltä, pitempään lukematta, viisi satamarkkasta\nja heitti pöydälle, niin että yksi löyhkähti siitä lattialle.\n\n-- No no, sanoi Oskari ja otti sen ylös.\n\n-- Raha ei puutu, lue siitä veli Nuurperi! ärjäsi Joppi, silmät\nloistaen.\n\n-- Kolme riittää, vastasi kauppias, pane loput korjuusi. -- Minä otan\nnämä kolme ja annan viisikymmentä takaisin. -- Jaa, se sokeri ja\nkahvi joka tuotiin --\n\n-- Siitä sopii ottaa -- aina vaan kuinka veli tahtoo.\n\nJoppi pisti takaisin saamansa pienet rahat housunsa lakkariin ja\nheitti lompakon kaapin päälle.\n\nJussi oli ovinurkastansa, jossa hän yhä istui, seurannut tarkkaan\nJopin liikkeitä. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän näki Jopilla\nniin paljo rahaa, ja korvissa alkoi humista. Katse pysähtyi Jopin\nlompakkoon kaapin päälle. -- Oli sillä rahaa, kehnolla, ja hänellä\nei muuta kuin kaksi markkaa! Ja hän tuijotti lompakkoa silmiään\nräpäyttämättä, niinkuin kissa, joka tuntikausia voi maata hiiren\nlävellä, kääntämättä kertaakaan katsettaan siitä pois.\n\n-- Heitä turkki päältäsi, lämminhän täällä on takkisellaankin; vai\nluuletko vieväni sen pois, sanoi kauppias Jopille.\n\n-- Minulla on jo takkikin liikaa, menköön tuonne, tuumi Oskari,\nheittäen takkinsa vuoteelle.\n\n-- Ei huolta minun tähteni, tämä poika kestää kylmät ja kuumat, jos\ntarvitaan! sanoi Joppi. -- Viime talvenakin, markkinareissulla,\ntanssin Miemalassa seitsemän valssia turkki päällä, ja se oli toista\nse. Mutta kylläpä kuiskailivatkin tytöt keskenään, että mistähän noin\nreima poika mahtaa olla!\n\nHän hypähti istuiltaan ylös niin että tuoli kaatui. -- Ja teen minä\nsen nytkin, jos tahdotte nähdä. -- Onhan täällä tyttöjä ja\nmusiikkia --\n\nHän ryntäsi tupaan, paraasen tanssin pyörteesen, turkki leveänä, ja\ntoiset perässä katsomaan.\n\nPari parilta vähitellen väistyi syrjään, karttaakseen Jopin\ntölmäyksiä, ja hetkisen päästä seisoi koko tanssiväki seinivierillä\nkatselijoina ja Joppi yksin tanssasi.\n\nHiki valui virtana hänen hohtavan punaisella naamallaan ja keuhkot\nhuohottivat kuin palkeet, kun hän leiskui nurkasta nurkkaan; ja kun\nyhden piian heitti, niin otti heti toisen.\n\nLopulta hän kompastui ja kaatui pesän eteen tyttöinensä niin että\njyrähti.\n\nVimmastuneena karkasi hän ylös ja tahtoi paikalla tietoa, kuka oli\nrohjennut tehdä koiruutta hänelle, sillä ilman sitä hän ei olisi\nkaatunut. Hän tuskin sai puhetta. Ääni tuli aluksi niin ahtaasti,\nettä se ainoastaan pihisi ja vinkui ja vaan toisinaan kovempaa\nkiljahti. Kun kaikki vakuuttivat, ett'ei kukaan ollut mitään\nkoiranjuonta tehnyt, eikä olisi tahtonutkaan tehdä talon isännälle,\njoka oli ollut niin hyvä, että oli tullut heitä huvittamaan,\njulmistui Joppi kahta kauheammasti. Hän tempasi pesäha'an uunin\nnurkasta ja rupesi komentamaan joka sorkkaa tuvasta ulos.\n\n-- Älä hyvä veli tyhjästä noin vimmastu, koetteli Oskari lepytellä\nhäntä.\n\n-- Tahdotko toisen läven päähäsi sinäkin, tukkijunkkari, kiljui Joppi\nheiluttaen pesähakaa.\n\nJoukko katsoi parhaaksi poistua, vaikka tosin nurpeana.\n\nPorilaiset tukkimiehet ainoastaan tekivät vastuksen, ollen enin\nhumalassa ja tottuneempia tällaisiin yhteentörmäyksiin.\n\nJo heitti Joppi turkin päältään keskelle lattiata, ja julma tappelu\nolisi tainnut alkaa, mutta Oskari sai miehensä peräytymään pois,\nkuiskaten heille jotain korvaan.\n\nKauppias oli syljeskellen ja \"fyskam'ia\" popotellen (tuli aina\nruotsia, kun hän jotain puhui tai laski itsekseen) lähtenyt tuvasta\nkamariin, hakien Jussia valjastamaan hevosta. Hän muisti Jussin\nolleen kamarissa, mutta se ei ollutkaan siellä. -- Varmaan hän muisti\nväärin. -- Yhdentekevä, ajatteli hän, tottapa täältä jonkun saa\nkyytiin, kun nyt ensin tarpeeksensa tappelevat.\n\nHän istui pöydän ääreen, ja kun siinä totiverstaat olivat\npaikoillaan, meni hänen kätensä aivan kuin itsestään lasiin ja\nhän pisti yksinään \"palan päälle\", hymyillen tyytyväisenä hyvästä\nturkkikaupastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä kiireisessä tanssiin lähdössä ei kukaan ollut laisinkaan\nhuomannut, että Jussi jäi yksin kamariin, vaikka hän istui entisellä\npaikallaan ovinurkassa. Jäätyään yksin, kavahti hän seisaalleen ja\nkurkisti oven rakosesta eteiseen. Vaan havaittuaan, että jok'ikinen\nsieltä oli pakkautunut Jopin perässä tupaan, veti hän hiljaa oven\nkiinni. Koko hänen entinen huijauksensa Jopin kanssa liiti muutamassa\nsilmänräpäyksessä läpi hänen ajunsa. -- Juuri Jopin tähden hänen\npalkkansa on mennyt ja yhdessä se on pelattu ja juotu. -- Nyt se\npitää hyvänään kaikki, minkä hän on hävinnyt, eikä anna kuin yhden\nmarkan -- ja tekee vielä itse kupin valmiiksi hänelle, työntäen\nkouraan kuin koiralle. -- Päätös oli Jussilla paikalla kypsä. --\nKärsiköön Joppi vahingon, on sillä rahaa, eikä se niiden määrää\nmuista, kun pitkin permantoa heittelee. --\n\nHän kuulosti vielä hetkisen ovella -- ja hypähti sitten varpaillaan\nkaapin luo, pöydän vieressä. Siinä se oli Jopin avoin lompakko ja\nsieltä näkyi punaisia rahan kulmia. Jussin alkoi kädet vavista ja\nsydän löi, niin että kuului omissa korvissa. Hän katsahti pöydälle,\notti konjakkipullon ja kaatoi tyhjään lasiin. Kädet vapisivat, hän\nkaatoi sivu, pöydälle, mutta sai sentään otetuksi hyvän kulauksen --\nja hän tempasi lompakon käteensä. Hätäilevällä kiireellä hän selaili\nrahoja, mutta siinä ei ollut kuin pelkkiä satamarkkasia. -- Jos se\nhuomaa kumminkin, kun ottaa niin paljon -- mutta kun pienempää ei\nole. --\n\nHän puristi yhden setelin kouraansa ja heitti lompakon paikoilleen.\n-- Pitää maistaa vielä. -- Hän tavoitti uudestaan pulloa käteensä,\nmutta sattui katsomaan peittämättömään akkunaan. Lasista, pimeätä\nsyysyötä vastaan, heijastui valkean valossa hänen oma kuvansa. Hän\nsäpsähti kauheasti ja pullo jäi kajoamatta.\n\n-- Olikohan siellä vaan kukaan ikkunan takana --\n\nHän hiipi ulos ja tuli kenenkään huomaamatta pihalle.\n\nTultua valosta äkkiä ulos, tuntui pimeys vielä mustemmalta, se oli\nkun seinä edessä. Ei voinut kättänsä eroittaa. Hapuroiden tuli Jussi\nportaan pieleen ja seisoi siinä.\n\n-- Ei hän oikein tiennyt mitä tehdä tai mihin mennä. -- Pistäisiköhän\nrahan taskuunsa ja menisi rohkeasti tupaan tanssimaan. -- Hän pisti\njo kätensä taskuunsa, pitäen kumminkin yhä seteliä kourassaan. -- Ei,\nse ei sovi, sillä jos Joppi huomaa, että raha on vailla, niin hänet\npaikalla syynätään.\n\n-- Mutta jos hän yhtäkaikki vie sen takaisin, ennenkuin ketään tulee\ntuvasta ulos -- heittää vaikka ovesta lattialle -- niin luulee Joppi\nsen itseltänsä siihen vaan pudonneen. -- Pitäköön omansa --\n\nHän hiipi portaille takaisin, mutta samassa alkoi tuvasta kuulua\nmeteliä, ja miehiä tuli ulos.\n\nJussi loikahti takaisin pihalle ja alkoi pimeässä juosta kujan suuta\nkohti, mutta lankesi porttiin ja loukkasi polvensa. Hän nousi ylös\nja aikoi mennä eteenpäin, pidellen polveansa, vaan samassa huomasi\nhän edessään jonkun mustan esineen, sillä silmä otti jo vähän\neroittaakseen esineitä toisistaan. Ja hän seisattui. -- Siinä seisoo\njoku -- kukahan se on -- -- Ei se ollut kuin vanha tuulen murtaman\nkoivun pökkä aitovieressä, ja Jussi oli sen kyllä nähnyt joka päivä,\nmutta nyt se näytti ihan ihmiseltä. -- Nyt ne tulevat sieltä jo tänne\npäin tanssijat -- kuuluu selvään puhe ja astuntaa pihalla -- --\n\nJussi heittäytyi aidan yli pellon puolelle ja kulki vähän matkaa\npiennarta alas noroon päin. Sitten kyykistyi hän poikkiaidan viereen\nja alkoi kuunnella. Hän varoi, ett'ei häntä nähtäisi, sillä häneen\ntuli äkkiä se kumma luulo, että hänet voitaisiin nähdä -- vaikka oli\npilkko pimeä.\n\nJo kuului puhe aivan selvästi ja joukkoa tuli kujaan.\n\n-- Sika koko Joppi, kuului joku sanovan, -- aivan syyttömästi syyttää!\n\nEnempää hän ei kuullut, sillä kiroileminen ja laulun kulotus sotki\npuheen, mutta enempää hän ei tarvinnutkaan.\n\n-- Siinä se oli nyt! Joppi on heti huomannut ja alkanut syyttää\ntanssiväkeä.\n\nHän juoksi alemmas aitoviertä noroon, vaikka polvea koski pahasti.\nOjanko norossa oli jäänriitteessä, mutta keskeltä se petti ja\nhän kastui vyötäisiään myöten. Huuh, kun tuli kylmä. -- Hän tuli\nheinäladolle ojangon takana, kiskoi irti muutamia ovilautoja ja meni\nheiniin. Mutta oltuaan jonkun aikaa heinissä, tunsi hän, että housut\nja saappaat alkoivat jäätyä. Ja le'uat löivät yhteen, että hampaat\nkalisi.\n\n-- Tämä on sietämätöntä, ajatteli Jussi. -- Tuli mitä tuli, mutta\nei tätäkään kestä -- lämpimään pitää päästä. -- Ja raha on pantava\npiiloon -- syynätkööt sitten -- hän kieltää, eikä kukaan nähnyt --\njoll'ei siellä ikkunan takana ollut joku --\n\nHän pani tarkasti muistiinsa hirren, jonka halkeamaan kätki setelin,\nja läksi varotellen taloon takaisin.\n\nKaikkialla oli hiljaista. Tupa oli jo pimeä. Jussi kiersi rakennuksen\nympäri. Jopin kamarissa oli tuli, mutta akkuna oli sisäpuolelta\npeitetty. Hän kuuli sieltä äänekästä puhetta ja näki jotain liikkuvia\nvarjoja ikkunaverhon lävitse, mutta puheesta hän ei voinut saada\nselvää.\n\n-- Pakarissa olisi lämmin, ajatteli hän, -- mutta siellä varmaan\nmakaa se Vihtori -- eräs vanha ukko, joka oli kisaviikon ollut\npäiväläisenä -- ja se herää ja alkaa kysellä jotain.\n\nHän yritti mennä saunaan, mutta saunan ovi oli sisäpuolelta säpissä.\n\nTäytyi mennä pakariin.\n\n-- Häh! kuka se? -- kysäsi unen höperössä ukko, joka siellä makasi,\nniinkuin Jussi oli arvannut.\n\n-- Minä olen, vastasi Jussi. Läksin tästä illalla pimein päin metsän\npoikki Kulmalaan ja putosin ojaan -- täytyi palatakseni. Huh huh!\n\n-- Kuka käskee pimeässä oikopolkuja koluamaan, murahti ukko ja veti\npeitettä ylemmäksi.\n\nMutta Jussi riisui tulta ottamatta saappaat ja housut jalastaan,\nheitti ne uunin päälle ja kiipesi itse perässä.\n\nHän valvoi koko loppupuolen yötä ja vasta aamulla, kun ukko talliin\nlähtiessään oli puhunut, kuinka isäntä illalla suuttui tanssijoille,\nrauhoittui hän niin paljon, että nukkui, ja makasi puoleen päivään.\n\nVaikea hänen kumminkin herättyään oli olla, ja kun joku katsoi häneen\ntai kysäsi jotain, pampahti rinnassa heti ankarasti ja hengitys kävi\nahtaaksi. Eikä hän oikein ennalleen tahtonut rauhoittua, vaikka hän\nkaikkien, yksin Jopinkin, toimista ja puheista kyllä varmaan huomasi,\nett'ei koko asiasta tietty mitään. Ja turha hänen pelkonsa oli\nollutkin, sillä Joppi ei ihan tarkoin muistanut alkujaankaan, kotiin\ntullessaan, rahojensa määrää, eikä tullut epäilleeksikään, että\nkukaan olisi voinut hänen lompakossaan käydä. Ja kun sitten vielä\nyöllä oli humalapäissä seteleitä moneen kertaan vaihdettu, pienitty\nja pehmitetty, ei ollut kummaa, jos Joppi aamulla oli vieläkin\ntietämättömämpi, millä lailla mikin seteli oli kapertunut.\n\nJussi läksi illan suussa Hinkkalasta, vaatevähät pieneen myttyyn\nkäärittyinä kainalossa, ja lupasi ottaa passin vallesmannilta ja\nlähteä ulkopitäjiin töihin.\n\n\n\n\n6.\n\n\nHeti kun maa oli siksi jäätynyt, että rapakot ja korven onkalot\nmiestä hyvin kannattivat, alkoi kirvesten pauke, huikkina ja\nkaatuvien puiden ryske kuulua Hinkkalan metsästä Teurossa.\n\nKirvesmiehiä oli, niinkuin tavallisesti puulaakin metsiin,\nkokoontunut läheltä ja kaukaa. Siinä oli kieleviä savolaisia,\nsuurisuisia pohjalaisia, ja hämäläistä joukossa, oman paikan miestä,\nkaikki vankkoja, kokeneita, monivuotisia tukin kaatajia, tai kesäisiä\nuittomiehiä, joista useimman oli talvi tavannut kesätamineissa -- ei\nrahan puutteesta, sillä sitä liikkui runsaasti -- vaan sen vuoksi,\nettä kesällä ei ruumis ollut suuria verhoja kaivannut -- ja talvella\nse pakoitettiin kärsimään siinä toivossa, että se taas kevään tullen\nja palkan ylentyessä saa sitä enemmän viinaa.\n\nHinkkalaan oli suuri osa heistä ottanut asuntonsa, niin että talo oli\nmuodostunut oikeaksi kasarmiksi. Rivoja puheita, laulun renkutusta ja\nkortinlyöntiä kesti talon tuvassa melkein läpi yöt. Olutta hilattiin\nkirkolta \"resukaupalla\", ja usein kävi niin, että joku pullo lyötiin\ntoisen miehen kalloon rikki, tahi kaapattiin halko nurkasta, tahi\nnäytettiin, miten pohjalainen teräs välkähtää takkavalkean valossa --\nja aina makasi joukosta joku potilaana, parannellen vammojansa.\n\nTalon rengeille se oli erittäin hauskaa ajanvietettä, eivätkä he\nsiihen väsyneet, vaan istuivat tuvassa koko pitkät talviset puhteet\nkorvat hörössä, kohennellen puita leveäsuisessa takassa; ja tuskin\nmalttoivat he hevosia hoitaa. Ja päivät heiltä kului siihen,\nettä toivat silloin tällöin havukuorman tukinlatvoista kotiin,\nja nölkkivät sitä pieneksi navetan katoksessa, kun piiat olivat\nvalitelleet navettaa niin märjäksi, ett'ei käymään päässyt, tai\npienivät he polttopuita kuivasista ja tuoreista koivuista pakahtuvan\nedessä, että riittäisi loimuavaa takkavalkeata tukkimiehille\niltakaudeksi, sillä polttopuu oli Hinkkalassa kokonaan joutunut\nkirveen nenään sittenkun vanha isäntä oli kuollut.\n\nTukki-Oskari oli lupauksensa mukaan ottanut pääkorttierinsa Jopin\nluokse, ja sieltä hän kävi vuoroin kaikissa puulaakin metsissä\nsillä paikkakunnalla, mittaamassa ja lukemassa katkotuita\ntukkia, muistikirja ja keltainen mittapuikko aina varmasti takin\nrintataskussa. Ja hänellä oli uuraana seurakumppanina Joppi, joka nyt\nvietti oikeita huolettomia herrasmiehen päiviä, kyyditellen orillansa\nOskaria metsiin.\n\nMelkein säännöllisesti oli heillä pyssyt ja koira ja evästä mukana,\nsillä kun oli muutoinkin mentävä joka päivä metsään, sopi niin\nmainion hyvästi tavoittaa saalista siinä samassa. Vaan syksyistä\nkoiraa ei Jopilla enään ollut eikä samaa pyssyäkään, sillä hän oli\nniitä pelaillut, myönyt ja vaihettanut, ja taas välillä ostanut\nuusia, kun ei tahtonut milloinkaan saada oikein mieleisiään, hyviä.\nNiissä sattui aina olemaan joku vika, joku sellainen vajavuus, jota\nei heti saadessaan ollut huomannut, vaan jonka sitte metsällä vasta\nhuomasi, etupäässä siitä, ett'ei saanut tarpeeksi saalista.\n\nJotkut irvileuvat olivat sanoneet syyn olleen Jopissa itsessään,\nmutta sen otti Joppi pahaksi loukkaukseksi. Suuttuipa hän\njahtivoutiinkin niin, että heistä tuli pitkäksi ajaksi vihamiehet,\nkun tämä leikillään oli luvannut sakoittaa Jopin eläinrääkkäyksestä,\nväittäen ettei koko kulmakunnalla kohta ollut terveraajaista otusta,\nsittenkun Jopista oli tullut jahtimies. Kaikki muka saivat häneltä\nsiipeensä eroituksetta. Mutta siitä Joppi oli suuttunut, sydäntynyt\nja vannonut tänä talvena Oskarin kanssa vielä ampuvansa ilveksiä,\nja näyttävänsä tuollaisille mokomille, kateille \"häntäherroille\" --\nniinkuin hän sanoi -- kuinka jahtia käydään.\n\nJa kun satoi lumen maahan, niin oleili hän metsässä vielä entistään\nahkerammin, melkein aina Teurossa. Sillä jos siellä oli muutenkin\nniin miehekästä kävellä isäntänä Oskarin rinnalla ja katsella\nkuinka omaa metsää kaadettiin, niin piti siellä nyt lumen tultua\nvielä erittäin vaania ilveksen jälkiä. Ja kymmenen markkaa oli\nJoppi luvannut heti sille hakkuumiehistä, joka hänelle ilmoittaisi\ntuoreet ilveksen jälet. -- Mutta tulivatko ilvekset sinne? kyllä ne\nkaikkosivat pienempääkin meteliä!\n\nUseasti istuivat he Oskarin kanssa metsässä nuotiolla, jonka\nhakkuumiehet olivat päivällistiloilleen tehneet. Ja kun mäet\nkajahteli kirvesten iskuista ja kun miehet tuhkasivat puitten\nrytinällä kaatuessa, oli se Jopista niin hauskaa, suorastaan niin\nmieltä ylentävää, että hän kavahti seisaalleen kannon päästä ja sanoi\nmelkein liikutetulla äänellä kumppanilleen: \"tämä on niin hauskaa,\nOskari. Otetaan ryyppy --\"\n\nMutta kun Joppi olisi tajunnut honkain surumielisen puheen, kun\nne siinä kivikkoharjulla tuulen käsissä valitellen ja päitään\nkumarrellen haastelivat omaa kieltänsä, tahi kun hän olisi ymmärtänyt\nharmajanaavaisten kuusten syvän kohinan harjun alla korvessa, olisi\nhän ehkä voinut toisella tavalla ilmaista hauskuutensa niiden\nkaatumisesta. Vaan hän, aivan samoin kuin kaatajatkin kaikki, oli\nhetken ilakoiva, reuhaava lapsi, jolla ei ollut mitään syvempää\nharkintaa toimiensa pohjana, eikä itse koettanut sitä mistään\nsaadakaan. Että puutkin voisivat puhua jotain, sitä ei Joppi olisi\nkoskaan osannut ajatellakaan, vielä vähemmin hän olisi voinut\nniiden puhetta ymmärtää. Sillä hänellä pitää olla huomio ja tajunta\nteroitettuina, pitää olla syvä harrastus asiaan, joka voi tulkita\nviisaan luojan suurta kirjaa ja ymmärtää metsien kohahtavia sanoja.\n\nJa niin saivat puut itseksensä puhua viimeiset puhuttavansa, tuulen\nviedä aukealle suolle ja toisiin metsiin.\n\nJa kuuset korvessa kohisivat näin: \"meidän ensimmäiset esi-isämme\novat tässä samassa paikassa imeneet juurensa kiinni jäykkään, laihaan\nsaveen, ja siihen nälkää nähden ja kituen sortuneet -- mutta suku on\njatkunut yhä -- ja niin on maatunut tähän samoille kasvintiloille\npolvi polven päälle, imien uusi polvi aina enemmän voimaa entisten\nmädänneistä rungoista. Meillä ei ole enään puutetta -- me tunnemme\njuurillamme savisen jankon päällä jo lihavan mullan -- ja siksi\nolemmekin näin reheviä. Tässä on jo väkevyyttä ylitse meidän\ntarpeemme ja voisi meidän jälkeemme kaatumatiloillamme aaltoilla\nkeltainen ruis, tuottaen huolettoman ravinnon monelle luomakunnan\nparemmalle eläjälle -- eikä voimaa puuttuisi nyt, koska meidän\nrunkomme muutetaan heliseväksi rahaksi -- mutta onko miestä toimeen\n-- --\"\n\nJa vanhat tasalatvalset hongat mäellä viuhuen valittivat: \"kun te\ntietäisitte, te, jotka siellä allamme hihkutte, mikä katala asukas\npitää tyyssijaansa tuolla Kilpisuossa -- ja jos te tahtoisitte,\nniin te jotain tekisitte --. Me olemme sen tunteneet hyvin pienistä\nvesoista saakka, siitä saakka, kuin uletuimme kurkistamaan kivien\nylitse suolle, ja me kammoksumme sitä aina, vaikkei se meille\nitsellemme pysty vahinkoa tekemään -- sen voima on tehoton meidän\nkarkeaan pintaamme, joka kestää talven kireimmän viiman -- mutta\nme vihaamme sitä sen kamalan jälen tähden, minkä se jättää tuonne\netäälle kyläin vainioille. -- Se piiloutuu joka kevät suohonsa\nsammalen alle ja kun se kesäiltoina saa korviinsa emonsa kuiskaukset\n-- joka kuuluu asuvan kaukana pohjan jäävuorilla -- lähtee se\nliikkeelle, yhtyäkseen vanhimpansa kanssa yötiseen hävitysretkeen\n-- auttaaksensa emoansa pahoissa töissä. -- Monena satana kesäyönä\nolemme me nähneet sen hiipivän piilostansa niinkuin aaveen --\nkylmänä -- kuuraisena -- ja isonevan yhä silmäimme kantamiin saakka\nniityille ja pelloille. -- On vihlonut sydäntämme, kun päivän\nkirkastuessa sitten olemme nähneet, mitenkä se kurja kylmällä\nyöllisellä syleilyllään on ryöstänyt vihannuuden reheviltä kasveilta,\nniinkuin impeyden vielä varttuvalta neidolta. -- Ja kun aurinko\naamulla on luonut säteilevän katseensa heihin -- on heidän päänsä\nollut nukuksissa ja kasvonsa kalman kalpeat. -- Ja kun ihmiset ovat\nlähteneet asunnoistansa, olemme me peltojen pientareilta kuulleet\nmonta karmaisevaa kirousta -- monta huokausta -- ja nähneet monen\nkyynelen sekaantuvan kastehelmiin maassa -- --. Tätä kamalaa näkyä on\nmeidän pitänyt ikämme katsella -- voimatta sitä estää, vaikka olemme\nkaiken vanhuutemme lämmönkin avuksi panneet --. Tarvittaisi uljaita\nmiehiä, jotka sen hirviön lopettaisivat -- kaivaisivat, hävittäisivät\nja perustuksineen penkoisivat sen asuinsijan tuolla suolla. -- Me\nannamme ilolla henkemme avuksi, kun tietäisimme vaan, että meidän\nvesojamme ja nuorempiamme säästettäisiin -- ja että he kerran tältä\nkaruiselta mäeltä saisivat nähdä iloisempia näkyjä kuin me -- -- --.\"\n\nHaa-uu-ii-rräts! kaatui samassa vanha honka, saatuaan kuoliniskun --\nkaatui kiviröykkiöiseen mäkeen, työntäen tyven korkealle. Latva ja\noksat menivät räiskyen tuhansiksi pirstaleiksi ja paljas runko makasi\nsiinä valkealla lumella, tyvi ilmassa.\n\n-- Hii-ih! huusivat kaatajat -- se on hyvää pärepuuta kun niin heitti\ntyveänsä.\n\n-- On sitä joka lajia minun metsässäni, huusi vastaan Joppi\nnuotiolta, jossa hän kyykyllään lämmitti taskumattiaan, sanoen\npakaisevan suuta, kun se oli jäänyt kannon nenään.\n\n-- Kyllä tämä on hauskaa, sanoi hän kääntyen Oskariin -- otetaanpa\nkerran resu olutta tänne metsään, niin saa antaa noille miehille. Ne\novat niin peijakkaan lystiä poikia.\n\n-- Kutka sitten, joll'ei ne, sanoi Oskari asiantuntevasti. -- Otetaan\nvaan resu, saahan tässä hyvin lämmitettyä, ett'ei yskää tule.\n\n-- Menisköhän ne hakemaan, en viitsisi itse, kun on niin mukava olo\ntässä valkealla? Ottakoot hevoseni torpasta.\n\n-- Anna joku lantti, niin lähtevät mielellään vaikka kuka. -- Hoi\nSoikkeli, tules tänne! huusi Oskari.\n\nKyllä sitä on niinkuin sotaherra! Huutaa vaan ja jo toinen juoksee --\najatteli Joppi.\n\nOlutta saatiin, ja noudettiin sitä usein jälestäkinpäin metsään.\nSiitä sukeutui talven mittaan oikea sananparsi, että \"hei pojat, tämä\non hauskaa, otetaan resu taas\".\n\nJa jos sitä juotiin metsässä, niin juotiin kotona enemmän vielä, ja\nuseat tukkimiehistäkin olivat niin olueen ahneita, että sitä piti\nolla yhtenään sianläskin paineeksi.\n\nNiin hummattiin Hinkkalassa ja Hinkkalan metsässä, ja vietettiin\nvanhain honkain hautajaisia koko aika kuin niitä kaadettiinkin.\n\nMutta kun iloinen joulu oli vietetty ja loppiaisesta alkoi\n\"härkäpäivät ja reikäleipä\", rupesi Joppi huomaamaan, että rahakin\nkuluu. Hänelle oli tullut tavaksi sanoa, että kyllähän jokamies\nrahaa saa, kun tahtoo, mutta kaikki eivät osaa sitä oikein käyttää\n-- herroiksi, mutta nyt hän hoksasi käyttäneensä sitä hieman liikaa,\neikä ollut hänellä jälellä kahdesta tuhannesta paljon muuta kuin\nrikkeimet rillat, turkki, koira ja pari pyssyä, sekä muuta yhtä ja\ntoista.\n\n-- Mennyt kuin mennyt, tuumi hän huolettomana. -- Saapa keväällä\ntoista -- ja onhan tavaraa.\n\nJa kun Oskari pyhäin jälestä oli kuuluuttanut hevosmiehiä metsään,\npani Joppikin molemmat renkinsä hinaamaan tukkia joelle. -- Ainahan\nsieltäkin joku penni herahtaa, sanoi hän, -- kun ei ole tässä\nkotonakaan mitään kiirettä. Itse hän ajoi pukkire'ellään renkien\nperästä, Oskari takana -- metsään.\n\nSattuivat siinä ahtaassa kujassa juuri heidän edelleen kääntymään\nnaapurin pojat, vetäen navettalantaa pellolleen kasaan, ja Jopin oli\nvaikea päästä oriillaan ohitse.\n\n-- Pois alta, sontakuskit, tahi lasketaan mäsäksi, huusi Joppi.\n\nToiset eivät olleet kuulevinaan -- ajakoon perässä laukulle saakka\nsen muutaman sylen.\n\n-- Tie auki, kuuletteko! Eihän tässä voi perässä käyttää -- panette\nkoko kylän haisemaan.\n\n-- Siitähän leviää teidänkin pellolle, vastasi perimmäinen poika,\nveitikkamaisesti katsahtaen taakseen.\n\n-- Huuti, mukula! Pidä huoli omistasi vaan, tiuskasi Joppi, ja oli\nsotkettaa pojan hevosellaan, kun hän siinä edellä käveli kuormansa\nperässä, pitäen kahin sarvista molemmin käsin kiinni -- mutta samassa\nkääntyivät he jo laukusta pellolle ja Joppi sai vapaasti huristaa\neteenpäin.\n\n-- Riivatun suupalttia poikia tuolla naapurin äijällä, sanoi hän,\nkääntyen Oskariin.\n\nTukinajo kävi kovalla kilvalla, sillä usealle oli sellainen raha-ajo\nkovin mieleistä ja tuottavaa, kun sai aina selvän rahan heti\nkouraansa -- ja muutenkin se oli hauskaa suuressa miesjoukossa.\n\nPari viikkoa niitä oli jo ajettu, kun eräänä aamuna Hinkkalassa\ntuli renki isännän puheille siinä tuumassa, että kuinkahan päin nyt\naletaan toimia, kun heinät ovat lopussa, eikä ole suurin muutakaan\nrehua jälellä. --\n\nSe oli Jopista kumma kuuluma, että rehu alkaa loppua, ja vasta oltiin\nPaavaliin tulossa -- joka vanhain sanan mukaan \"jakaa karjanruuan\nkahtia\". Ei hän muistanut isävainaan ostelleen, kuin jonkun kerran\nihan keväällä, jos oli sattunut myöhäinen kevät -- vaikka kyllä\nniukkuutta oli sekin aina valitellut.\n\nJoppi sydäntyi rengille ja koko väelle. -- Ne ovat häntä pettäneet --\nse ei ole muuten mahdollista. -- Ne ovat tehneet vääryyttä hänelle ja\nhaaskanneet hänen tavaraansa --\n\nHän juoksi vihasta puhkuen hengästyksissään tallit ja navetat ja\nladot, huusi ja kiroili.\n\nHän ei ollut navetassa käynyt milloinkaan, ja kun hän nyt juoksi\nsinne kovalla huudolla ja mehkalla, niin pelästyivät lehmät,\nrupesivat rynkäilemään ja reuhtomaan. Sonni riipasihe huonosta\nvitsakytkyestä irti, mölähti pahasti, kaapasi sorkallaan sontaa, niin\nettä sitä lensi ympäri navetan, ja töyttäsi isännän päälle. Joppi sai\nhädintuskin vältettyä puskun, tempasi havupuun ovipielestä ja iski\nsonnia päähän.\n\n-- Saatanan elukka, huusi hän, ja löi lyömistään, kiertäen ympäri\nnavettaa selkä edellä.\n\nOlisi tainnut sonni hänet keihästää sarviinsa, kun hän vimmassaan ei\nälynnyt juosta pakoon, mutta piiat paiskasivat hädissään molemmat\novenpuoliskot selkiselälleen ja saivat ajettua sonnin ulos.\n\n-- Te olette samallaisia lehmiä täällä kaikki, te niinkuin nuo\ntoisetkin, ärjyi Joppi piioille. -- Täällä lehmät syövät heiniä,\nmakaavat heinissä ja sontivat heiniin, ja te katselette päältä --.\nMitä tämä on, häh? Sanoppa! Ja hän otti olkitukon lehmän takaa ja\nheitti piian silmille.\n\n-- Olkiahan ne ovat, sanoi piika, itkuun puhkeamaisillaan.\n\n-- Olkoot vaikka olkiakin -- olenko minä käskenyt olkia sontaan\npanemaan.\n\n-- Mutta kun ei ole saatu havuja tarpeeksi ja täällä on ollut niin\nmärkää, rohkeni piika väittää.\n\n-- Vai ei havuja -- vai ei havuja, matki Joppi, tarkastellen lehmäin\nalusia -- ja hän löysi sieltä oikeita heiniä.\n\n-- Onko tämä vaksia sitten, häh?\n\n-- Menee niitä aina alle joku tukko, selitti piika, kun ne ovat\nhuonosti tehtyjä kesällä, tunkkaisia --\n\n-- Sinä ole itse tunkkainen, lätys, senvuoksi ne eivät syö. --\n\n-- Mutta onko isäntä käynyt täällä katsomassa, kuinka ne syövät ja\nmitä ne syövät, ja syödä niiden pitäisi -- tuon kantaneen kumminkin,\nkun miehet tahtovat maitoa joka päivä.\n\n-- Olkoot maidotta! Ja kas sellainen maito kannattaa ajaa heiniä\nsontaan. Kyllä minä teidät -- ja selvän minä tästä teen -- panen\nlihaksi joka sorkan ja ajan teidät talostani pois.\n\n-- Siunaa ja varjele tätä komentoa, sanoi piika toiselle, Jopin\nrientäessä läähöttäen talliin.\n\nRenki seisoi ovella.\n\n-- Te lurjukset olette syöttäneet hevosille liikaa.\n\n-- Ei ne liikoja ole saaneet, eikä viime aikoina tarpeeksikaan,\npaitse Pekka --\n\n-- Ja sekin on sentään kuin rukki, ja ensi viikolla sillä pitäisi\nmarkkinoille -- --. Voi yhtäkaikki, voi tuhannen kertaa! Pitääkö\nminun nyt lähteä teidän tähtenne rehun ostoon.\n\n-- Ei kaiketi se meidän syymme ole, että rehu loppuu. Isäntä vainaan\naikana ei kuulunut olleen kuin kaksi hevosta ja näitä on neljä --\n\n-- Elä venkaile, se ei sinuun kuulu vaikka olisi neljäkymmentä.\n\n-- No ei kuulukaan, ja kuolkoot vaikka nälkään minusta nähden, mutta\nsen minä sanon, ett'ei niillä enään tukkia mäestä viedä.\n\nJoppi oli niin äkäinen, että olisi käynyt renkiin kiinni, jollei\ntoinen renki olisi samassa sattunut tulemaan talliin.\n\nHän meni suutuksissaan kamariinsa takaisin ja alkoi tuumia, mitä nyt\nolisi tehtävä, sillä pahalta näytti todellakin asiain tila.\n\nHän oli huomannut, että paljon ne olivat haaskanneet heiniä\nhukkaankin, mutta se ei nyt enään siitä miksikään muuttunut. Mutta\nhän ei sentään ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehty. -- Palkolliset\npuolestaan olivat kyllä ymmärtäneet oman etunsa. He pääsivät\nvähemmällä vaivalla, kun työnsivät aika kasan kerralla eteen. Ei\ntarvinnut sitten niin usein käydä ruokkimassa, ja oli tuumittu, että\njos elukka siitä ajoi huonompia jalkoihinsakin, niin ajakoon.\n\nJo alkoi Joppia vähän kaduttaa, että oli niin jyrkästi seurannut\nisävainaansa kauppakirjaa, ja heti eroittanut äitinsä talontoimesta\npois, erikseen asumaan. Olisihan se voinut sentään pitää jotain\nhoitoa navetassa, koska karjanrehu ennenkin riitti, ja vähällä\npiti, ett'ei hän lähtenyt jo äitinsä puheille. -- Mutta ei, hän ei\nsittenkään mene -- päätti hän uudelleen. -- Olisi häpeä nyt vasta\nhäneltä apua hakea, ja toisekseen, jos äidin yhteen liittyisi, olisi\nvapaus poissa taas, niinkuin ennenkin. Siltä pitäisi aina salata\nja piiloitella yhtä ja toista. -- Häpeä on ostaa rehuakin näin\naikaiseen, ja kun nyt riittäisi edes rahat sellaisiin. -- Mutta\nkun ei ole rahaa enään tuskin muuta kuin markkinareissuun. -- Kun\nei huomannut tehdä sellaista kauppaa, että sen metsän hinnan olisi\nsaanut kaikki yht'aikaa -- --\n\nHäntä alkoi taas tuskastuttaa talon pito.\n\n-- Kyllä tämä sittenkin on yhtä saakelin vätystystä, mutisi hän\nitsekseen. -- Ollapa herra, niinkuin esimerkiksi nuo virkamiehet. Ei\nole tappelemista palkollisten kanssa, eikä karjanrehuja haettava.\nJoka on virkaan päässyt, se nostaa ruunulta rahaa vaan niinkuin\nroskaa, ja elelee.\n\nMutta siinä ei nyt sillä kertaa mikään muu auttanut, kuin panna\nmiehet lopuilla rahoilla, joita oli markkinoita varten säästänyt,\nhakemaan olkia ja kauroja, sillä heiniä hän ei päättänyt ostaa, koska\nkuuluivat kallistuneen. Ja eläähän hevoset ja karja jauhosilpullakin\nlopun talven, tuumaili hän.\n\nKun Oskari illalla palasi Jussilan metsästä, missä oli yksinään\nollut mittauksilla, pyysi Joppi häneltä pari sataa markkaa etukäteen\nlainaksi. -- Sillä nyt on käynyt niin tuhannen hullusti, sanoi\nhän, ett'ei auta muu, ja markkinoille meno on aivan välttämätöntä,\nvaihettamaan Pekka pois, koska se on saanut patin jalkaansa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTalvimarkkinain aattopäivänä -- jotka markkinat tavallisesti ovat\nKallenpäivän aikaan tammikuulla -- ovat Joppi ja Oskari yhdessä\nmatkalla Hämeenlinnaan, Joppi vaihettamaan parempaan pattijalkaa\norittansa, ja Oskari muuten markkinoita katsomaan ja hakemaan rahaa\nlisää tukinajoa varten.\n\nJoppia veti luontonsa joka markkinoille vastustamattomasti. Ne olivat\nhänen lempimatkojansa ja oli hän niihin jo nuoresta pojasta tottunut\nja ihastunut. Isä oli antanut hänen mennä -- ja niin oli hän jo\naikaiseen niillä matkoilla päässyt Hattelmalassa ja Punaportilla\nmarkkinahuijauksen, kortinpelin ja hevosvaihdon makuun, eikä häntä\nsittemmin koko ikänään voinut mikään voima pidättää markkinoille\nmenemästä. -- Hän joskus kerskaili itsekin sitä, että jo sillä ijällä\noli kehittynyt niin eteväksi markkinamieheksi. Ja totta se olikin,\nsillä tarkimmilleen hän tiesi, missä paikassa mikin Hollolan tai\nAsikkalan hevoshuijari tavallisesti piti korttieria, missä oli paras\nja turvallisin korttia lyödä, ja mistä sai hankituksi itsellensä\nyönaikana pienellä lisämaksulla nuijan viinaa, sittenkuin puodit ja\nravintolat oli sulettu.\n\nVankkana hän istui nytkin rekensä perässä, supinahkaturkissaan, pitkä\nvarret saappaat kumikalosseihin pistettynä, ja ajoi varovasti Pekkaa,\nett'ei se hikaantuisi ja siitä pörröttyisi, sillä sen täytyi huomenna\nolla välttämättä sileän, jos mieli saada hyvän kaupan.\n\nJa varma hän oli myös, että hän hyvän kaupan tekisi, sillä pattia\nPekan jalassa oli mahdoton kenenkään huomata, kun hän oli patin\npäältä polttanut karvan kuumalla raudalla lyhemmäksi, ja hangannut\nsen sitten poltetulla korkilla sileäksi ja kiiltäväksi. Ja kun Pekka\noli ollut laihanpuoleinen, oli Joppi syöttänyt sillä ennen lähtöään\nalunaa, josta se paisui ja tuli turpeaksi. -- Keino, jonka hän oli\noppinut eräältä vanhalta hollolaiselta, ja jota hän piti erityisenä\nsalaisuutenaan, ilmaisematta sitä edes parhaille ystävilleen.\n\nIltahämyssä saapuivat markkinamiehet kaupunkiin ja pysähtyivät\nMyllymäkeen. Siinä oli Jopilla tuttava kauppias, jonka luona hän oli\nmonasti ollut ja jonka talliin nytkin sai hevosensa yöksi.\n\n-- Se on niin hyvä, kun saa hevosensa varmaan paikkaan, oli hän\nsanonut Oskarille, -- kyllähän miehet aina toimeen tulevat.\n\nItse he läksivät kaupunkiin tapailemaan markkinatuttavia ja hakemaan\najoissa yösijaa, sillä kauppiaalla ei ollut miehille tilaa. Lähtiessä\noli Joppi sentään varmuuden vuoksi pannut rautavitjat hevosensa\nkaulaan ja lukinnut sen niillä kiinni.\n\nKaupungin kestikievariin he suuntasivat käyntinsä, ja kun siellä\nvielä oli kamaria saatavissa, niin hyyräsivät he yhden omiin\nhoteihinsa, ja menivät kapakan puolelle katsomaan kylmästä tultua\njotain suuhunsa.\n\nSiellä oli kaikki huoneet humalaisia täynnä ja pöydät lainehti\nviinaa, olutta ja kaikenlaista juomatavaraa, ja vaikka palvelijoita\noli kuin \"Vilkkilän kissoja\", piti heidän sentään hiessäpäin juosta,\nennenkuin saivat jokaisen janoisen, juotavata huutavan markkinamiehen\nsuun tukituksi.\n\nJopin ja Oskarin piti seisaallaan ryypätä tuutingit tiskin ääressä,\nsillä istuintilaa ei ollut enään.\n\nOskari ehdoitti, että mentäisiin omaan kamariin ja tilattaisi\nsinne -- mutta silloin sattui Jopin silmä joukossa erääseen\nmarkkinamieheen, joka veti niin hänen huomionsa puoleensa, ett'ei hän\nmalttanutkaan lähteä.\n\nSe oli pitkä, tummanverinen mies, lammasnahkaturkki yllä, remelillä\nkiinni vedettynä, suuri karvalakki päässä ja piiska kainalossa,\nkulkien ympäri aivan kuin olisi kiireellä tullut jotakuta hakemaan.\nHän näytti olevan aikalailla humalassa, päättäen reuhtovista ja\nhorjuvista liikkeistä -- mutta kumma kyllä, hän horjui sentään\nsiellä toisten joukossa ja pöytien välitse niin osavasti, ett'ei hän\nkertaakaan loukannut ketään eikä tehnyt mitään vahinkoa -- josta voi\ntulla siihen varmaan luuloon, että hän tekeytyi humalaisemmaksi, kuin\nmitä oli.\n\nKulkien ympäri huoneita pöydästä pöytään, aivan kuin olisi ollut\ntuttava koko sekalaisen seurakunnan kanssa, kyseli hän yhtenään\nhollolaiseksi murtaen, että \"onks' siin' pöyläss' sellaist' miest'\njoka rohkenie hevoist' vaihtaa\". Useassa pöydässä näytti hänellä\nsentään olleen likeisiä ystäviäkin, sillä hän istahti hetkeksi jonkun\npolvelle puhuen hyvin tuttavallisesti tämän kanssa suusta suuhun,\ntai vieden suunsa aivan toisen korvaan, kuiskaten jotain, silmät\nomituisesti vilkkuen. Mutta kauvan hän ei malttanut olla yhdessä\nkohti.\n\n-- Katsopa tuota miestä, sanoi Joppi Oskarille. -- Se on Pennalan\nNiku Hollolasta, parhaita hevosmiehiä, mitä minä tunnen. Se velikulta\npelasi minulta viime talvimarkkinoilla toista sataa Hattalmalassa\n-- ja tekisipä melkein mieleni niistää sitä nyt. -- Tuttava se on\nkaikkein kanssa -- kumma kun et sinä tunne? -- Näetkö, kuinka kulkee\nympäri kuin kotonaan, heh!\n\n-- Vaan näkyvätpä sille suuttuvan tuossa pöydässä, osoitti Oskari.\n\n-- Ne on niitä pöyhkeitä Hauholaisia, kyllä minä tunnen nekin miehet\n-- vaan ei ole pelkoa, että Niku kiikkiin joutuu, kyllä se osaa\nvastata ja osaa välttää myös. Niku huomasi Jopin ja tuli luo.\n\n-- No, Joppi, vaihdatko hevosta tällä reissulla? -- hyvää iltaa\nsentään.\n\n-- Onko sulla hyvä, että kannattaa vastata? kysyi Joppi.\n\n-- Karva kuin silkkiä ja kintut kuin vieteriterästä --\n\n-- Missä se on?\n\n-- Tuolla on pihalla.\n\n-- Ei sitä sentään pimeinpäin vaihdeta. Missä sinulla on korttieri?\n\n-- Myllymäessä, vanhassa paikassa.\n\n-- Jaha! -- Mutta jos lähtäis koettamaan --\n\n-- Vaikka paikalla, sanoi Niku ja lyödä ravahutti piiskan varrella\nsaapasvarteensa.\n\nHe läksivät ulos, Oskari perässä.\n\nPihalle tultua, ja Nikun hevosta irti päästäessä, kuiskasi Joppi\nOskarille:\n\n-- Minä menen ilman piruuttani sen rekeen -- vai tuletko mukaan\nsinäkin?\n\n-- Ei minua haluta, eläkä huoli sinäkään suotta lähteä nyt.\n\n-- Kyllä minä menen, päätti Joppi ja heittäytyi puoleksi pitkälleen\nNikun rekeen, ja Niku ajoi Myllymäkeen, erään syrjäisemmän,\npahanpäiväisen talorähjän pihaan, johon seisatti. Siinä korjasi hän\nhevosensa jonkunlaiseen vajantapaiseen pihan perällä, jossa kuului\nolleen muitakin kylmissään hörhöttäviä hevosia, ja Joppi jäi siksi\naikaa seisomaan rakennuksen eteen.\n\nAinoastaan yksi ovi näkyi vievän rakennukseen sisään, sen päästä,\nsuoraan pihalta. Sivuseinällä olevat pienet, neliruutuiset ikkunat\nolivat sisäpuolelta niin peitossa, ett'ei valonsädettäkään päässyt\npihalle, vaan että siellä sisässä sentään oli elämää aikalailla, sen\nsaattoi päättää siitä yhtämittaisesta, epäselvästä horinasta, joka\nsieltä kuului niinkuin ampiaispesästä.\n\nJopin vielä seistessä pihalla, aukeni äkkiä ovi, aivan kuin jonkun\nsisällisen voiman pakoituksesta -- tahi niinkuin aukenee höyrypillin\nläppä -- ja heitti hetkiseksi pihalle valonloimauksen -- kovan,\nsekasotkuisen äänen rähäyksen ja vaaleana usvana kylmään ilmaan\nkohahtavan höyrypilven -- vaan samassa kun se sulkeutui, kuului\nsieltä sisältä pihalle vaan entinen tukautettu sorina.\n\nJoku mies oli tullut ulos ja useita ääniä oli huutanut hänen\nperäänsä, että: \"muista nyt, pullo mieheen -- --\"\n\nJoppi oli hyvästi eroittanut miehen valoisassa ovessa ja se oli\nnäyttänyt ihmeen tutulta, vaan kun ovi oli äkkiä taas sulkeutunut,\njäi se kohta hänen silmiinsä valon huikaisun vuoksi entistään\npimeämmäksi, eikä hän voinut ollenkaan huomata, mihin mies oli\nkadonnut.\n\n-- Ihmeesti tutun näköinen mies, mutisi hän astuessaan Nikun perässä\nhuoneesen sisään.\n\nSe oli jotensakin avara huone, mutta niin matala, että pitkän miehen\notti melkein pää kattoon. Sen takana mahtoi olla pari pienempää\nhuonetta, koska peräseinässä oli kaksi ovea, ja useampaa huonetta ei\nkoko rakennuksessa ollutkaan. Joka kohta kantoi merkkiä tavattomasta\nrappeutumisesta ja likaisuudesta, ja piti olla tavallista vankempi\nnenävärkki, että saattoi pahoinvoimatta olla hetkenkään siellä\nsisällä, sillä niin täynnä oli lattian ja la'en väli mädännyttä\noluen ja tupakan hajua, kuin ainoastaan huonoimmassa nurkkakapakassa\nsaattaa olla. Mutta siltä istui Jopin ja Nikun sisäänastuessa siellä\njoukko iloisia markkinamiehiä keskellä huonetta, vanhanaikuisen,\nkuluneen, pyöreän pöydän ympärillä, lyöden korttia ja latkien olutta.\nParin tyhjän olutlaatikon päällä seinivieressä nukkui mies, ja\ntoinen väsähtänyt matkantekijä makasi peräseinällä, ovien välissä\nolevan pienemmän pöydän alla lattialla, kuorsaten kauheasti.\n\nJuuri kuin ulkoa tulijat astuivat sisään, tuli toisesta peräovesta\netummaiseen huoneesen selkä edellä vanha, paljaspäinen,\nkiiltävänkuluneesen sortuukkitakkiin puettu mies, riidellen\narmottomasti häntä ulostyöntävän akan kanssa. Akan \"nuuskakamarin\"\nkatto oli joskus menneisyydessä painunut niin pahasti sisään, että\nhänen puheensa tuli yksinomaan kurkusta, ja vaikka sitä sentähden\noli melkein mahdoton ymmärtää, saattoi kumminkin heidän riidastaan\nhuomata, että siinä oli talon isäntä ja emäntä. Sillä isäntä\noli pistänyt muutaman olutpullon hinnan omaan taskuunsa, salaa\nakalta, ja siitä nyt oli tora, koska akka tahtoi välttämättä pitää\nitseoikeutettua kasöörin virkaansa loukkaamattomana. --\n\nJoppi tuntui olleen hyvin tervetullut tähän hauskaan seuraan ja\nuseammat tervehtivät häntä kuin vanhaa tuttua.\n\nNikulle ei puhuttu mitään ja hän istui kuin isäntä omaan pöytäänsä.\n\n-- Ei Koskinen ole tullut? -- kysyi hän.\n\n-- Ei, vastasi yksi joukosta, -- eikä se tänä iltana sieltä tulekaan.\n\n-- No nyt on piru merrassa --\n\n-- Huomenna on asia raastuvassa esissä ja haaste saatiin joka mies.\n\n-- Kirottu poliisi!\n\n-- Ne väittävät vaan, että hevonen on varastettu ja että tuntomerkit\nlyövät yhteen sen Hausjärveltä varastetun hevosen kanssa, jota on\nkuuluutettu --\n\n-- Hoo pojat! -- minäpä näytän toteen, että Koskinen on sen\nrehellisesti tunnetulta mieheltä ostanut --\n\nSamassa tuli joku sisään.\n\nJoppi istui selin oveen, eikä huomannut tulijaa, ennenkuin se alkoi\npuhua. Hän kääntyi hämmästyneenä oveen päin ja näki edessään oman\nentisen renkinsä, Jussin, joka kaivoi pulloja taskustaan ja asetteli\npöydälle.\n\n-- Mutta kuinka on Jussi täällä?\n\nSillä seikalla on oma historiansa.\n\nJussi oli syksyllä Hinkkalasta lähdettyään kuleksinut siellä täällä\ntukkimetsissä Hämeenlinnan ympäristössä, säilyttäen satamarkkaistaan\ntakkinsa vuorin väliin neulottuna. Vaan pitempää aikaa ei hän\nyksillä paikoilla ollut viipynyt, sillä palkka hänen mielestään ei\nollut tarpeeksi riittävä missään, ja niin etsi hän yhtenään uusia\ntyömaita, pelaten ja tuhlaten ansionsa mitä sai, ja jättäen pieniä\nruokavelkoja jälkeensä joka paikkaan. Satamarkkaistansa ei hän\nollut tohtinut särkeä, peläten epäluuloa, vaan kun hän lopulta oli\nkyllästynyt sitä povessaan kantamaan ja takkikin oli alkanut jo niin\nränstyä, että sen piilopaikkaa oli pitänyt monasti muutella, oli hän\nloppiaisen jälkeen, vähää ennen markkinoita, tullut kaupunkiin. Mutta\nkun sielläkään -- rikkisissä vaatteissa ollen -- ei ollut rohjennut\nmissään kauppapuodissa tai muussa julkisessa paikassa vetää rahaansa\nesille, oli hän lopulta joutunut siihen paikkaan Myllymäessä, missä\nhän nyt on, ja saanut siinä hyviä, auttavia apumiehiä. Raha oli\npienitty ilman suurempaa pulaa, Jussi hankkinut itselleen parempaa\nvaatetta, ja jäänyt rahoineen siihen mielestään ylen hauskaan\npaikkaan viettämään joutilaita herraspäiviä.\n\nKun sitten markkinat lähenivät, ehdotteli talon väki yksissä tuumin\nJussille, että ruvettaisiin kaikin puulaakiin, ennenkuin hänen\nrahansa loppuu, ja hankittaisi markkina-ajaksi hyvää ansiota, josta\nJussillekin lankeisi hyöty hänen osuutensa mukaan. Tuuma oli Jussista\nollut mainio ja hän oli paikalla ollut taipuvainen niin helppoon\nrahan ansioon.\n\nHankittiin sitten viinaa niin paljon kuin saatiin, lisättiin sitä\nhiukkasen vedellä, ja korkkailtiin tyhjiin olutpulloihin valmiiksi\nkauppatavaraksi. Koko varasto kätkettiin vanhaan perunakuoppaan\nulkohuonerähjän takana, ja odotettiin markkinoita. Kaupan piti\nkäydä Jussin nimessä ja tulisi hän hoitamaan sen anniskelua. Oluen\nanniskeluun oli emäntä jo kauan sitten hankkinut itselleen oikeudet\nkaupungilta.\n\nSinne kuoppaansa oli Jussi silloin juuri ollut menossa, kun Joppi\nhänen pihalla näki ulos tulevan, ja sieltä hän nyt astui pulloineen\ntakaisin huoneesen.\n\n-- Mistä sinä Jussi tänne -- mitä sinulla niissä pulloissa on?\n-- kysäsi Joppi yhteen kyytiin, ja toinen vastasi, että hän on\nmarkkinoilla niinkuin isäntäkin, kun on oma herransa nyt -- ja mitä\npulloihin tulee, niin tottapa antanevat toiset maistaa.\n\nSitä maistettiin, kaadettiin olutlasiin vaan, ja se oli viinaa.\n\nKun Joppikin tahtoi puolestansa tarjota, kysyi hän Jussilta, mistä\nsitä saa?\n\nEi sanonut Jussi sitä hänellä itsellään olevan, mutta noutamaan hän\nkyllä menee vanhalle isännälleen, jos saa ryypyn vaivastaan.\n\n-- Mitä se maksaa?\n\n-- Kaksi markkaa nuija.\n\n-- Onpa tupla hinta, mutta hae häntä pari nuijaa sentään, tuossa on\nraha. -- Eihän sitä muualtakaan halvemmalla saa näin myöhällä enään,\nsanoi Joppi.\n\nHierottiin siinä välillä sitten vähän hevoskauppoja, mutta kun\njokainen kehui omaansa parhaaksi ja \"kaikki siat ovat pimeässä\nmustia\", heitettiin kaupat päättämättömiksi aamuun ja alettiin\nuudelleen lyödä nakkia.\n\nJussi tuli peliin mukaan.\n\n-- Hyvinpä sinä olet rahoissasi, sanoi Joppi.\n\n-- On se toista, kuin renkimiehenä, vastasi Jussi, vetäen taskustaan\nosansa pöytään.\n\nJa hän on kovin mielissään, että pääsee kerran koettamaan Jopin\nkanssa isommassa seurassa. -- Nyt sitä ei auta vääryyden teko -- nyt\nsiltä on puserrettava entiset häviöt takaisin -- juuri tällä paikalla\n-- tässä pöydässä -- hän on oppinut pelaamaan hänkin jo, ja tietää\nmilloinka nakkaa -- --\n\nPeli kävi kiihkeällä innolla. Miesten silmät kiiluivat savuavan\nlampun valossa verisinä, lihakset vavahtelivat kasvoissa, käsi\npuristi kuumeentapaisesti likaisia korttia. Kuului kirouksia ja\npirullista, voitonilosta rähähtävää naurua. Jonkun oli kasvot aivan\nkalpeat, toisen taas punaisenhohtavat ja hikiset. -- Tuska, kiihko ja\nvoitonhimo olivat yhä nousemassa.\n\nHetken aikaa näytti onni suosivan Jussia, ja hän voitti pienempiä\nsummia, riemuiten sisimmässään, kun näki Jopin häviävän.\n\nMutta se kääntyi pian ja kohta pyyhkieli Joppi pelin toisensa perästä\npöydältä taskuunsa, leveästi nauraen ja istuen rehevänä, kyynärpäät\npöydällä, toisten pannessa rahaa kassaan.\n\nJussi oli saanut ison \"pietin\" ja sekin meni Jopin taskuun.\n\nHän puri hammasta ja alaleuka alkoi pahasti vavahdella. -- Haa,\nsaatana! ajatteli hän. -- Pitääkö sen nytkin voittaman minulta --\n\nHän pani kiihkeänä \"pietinsä\" uudestaan kassaan -- ja huomasi\nkauhukseen, että siihen ne menivätkin jo hänen rahansa kaikki. Kortit\njaettiin, vaan kukaan muu ei nakannut kuin Joppi -- ja niin joutuivat\nisäntä ja entinen renki uudelleen kahden peliin.\n\nJoppi vei heti ensimmäisen tikin.\n\nJussi oli niin vimmatussa kiihkossa, että koko ruumis vapisi. --\nSiinä oli nyt ainoat rahat menossa samalle miehelle, joka kerran\nennen jo oli tehnyt hänestä paljaan.\n\nJoppi sai toisenkin tikin, ja Jussilta oli valtti lopussa. -- Nyt se\nvoittaa taas -- sillä on valtti kädessä varmaan --\n\nJussi oli koko pelinajan ollut kohona irti tuolista, pöydän yli\nkumartuneena, ja tarkastanut Jopin kouraa, missä hän korttiaan piti,\nniin että oli ollut pelkkänä silmänä koko mies.\n\nYht'äkkiä iskee hän ylitse pöydän molemmin käsin Jopin ranteesen\nkiinni niin että pulloja kaatuu --\n\n-- Roisto, kirahtaa hän hammasten välistä -- sinulla on liikoja\nkorttia taas.\n\n-- Se on vale, hellitä! Ei ole kuin valttikymppä ja voitto on minun,\n-- ja hän kahmasee toisella kädellään rahat pöydältä ja vie taskuunsa.\n\n-- Elä vie rahaa ennenkuin näytät korttisi --\n\n-- Hellitä, kirottu, kyllähän sitten näet, karjasee hurjasti Joppi.\n\n-- Ei heltiä kätesi nyt, ennenkuin avaat kourasi -- avatkaa sen\nkoura, miehet, ja syynätkää, se on ennenkin --\n\nMutta samassa iskee Joppi vapaalla nyrkillään Jussia rintaan niin\nettä tämä kaatuu ja mukana menee koko pöytä, pullot, lasit ja lamput,\nkovalla helinällä, ja huone jää pilkkoisen pimeäksi.\n\nIsäntäväki riensi kamarista, ja kun ovi aukeni, tuli uudestaan valoa\nhuoneesen.\n\nMutta Jussi oli kavahtanut lattialta ylös. Hänen ajunsa läpi on\nsilmänräpäyksessä kulkenut kaikki se vääryys ja vahinko, jonka hän\nviime vuonna kärsi Jopin tähden -- ja nyt vielä tämä viimeinen iso\ntappio -- suora ryöväys -- ja tämä lyönti -- ja hän on temmannut\npuukon tupestaan ja töyttää raivossa Jopin päälle.\n\nSen huomasivat toiset ja karattiin Jussin käteen. Vaan ei voitu enään\nehkäistä voimakasta iskua, saatettiin se vaan harhaan -- ja puukko\ntunkeutui päätä myöten Nikun olkaan.\n\n-- Ai jumala! -- se otti minuun, huusi Niku, vaipuen alas.\n\nYleinen hämmennys syntyi.\n\nEi ollut kukaan siinä mylläkässä kuullut, mitenkä toisessa kamarissa\navattiin akkuna, ja kaksi naisen ääntä kirkui poliisia.\n\nNiitä liikkuu ahkerasti Myllymäen kulmalla markkina-aikana\nsotilaspatrullin kanssa.\n\nKapakkahuoneessa toiset olivat kovana Jussille, toiset parhaallaan\nvetivät puukkoa Nikun olkapäästä, mihin se oli jäänyt törröttämään,\nkun ovi äkkiä temmattiin auki ja siitä näkyi kaksi painettia. Poliisi\nja kaksi sotamiestä kiväärit kädessä, kumartui matalasta ovesta\nsisään.\n\nNe tekivät pian selvän asioista.\n\nNiku pannaan omaan rekeensä ja viedään läänin lasarettiin\nsidottavaksi -- tahi kuolemaan, sillä kukaan ei voinut varmaan\npäättää kuinka kävisi, koska haava näytti pahalta. --\n\nMuu joukko kaikki, jok'ikinen viedään poliisikamariin, sekin\npoikkinenä emäntä, vaikka hän paraansa päästä koettaa panna\nvastaan ja sättiä poliisia. Nukkuvatkin potkitaan ylös -- ja he\ntekevät seuraa unenpöperöisinä -- silmiään hieroen, syljeskellen\nja haukotellen -- vaikka eivät tajua koko tästä komennosta mitään.\nKaikki muut käyvät vapaina, mutta Jussia vartioidaan, ja vedetään\nkädet selän taakse kiinni setolkkaremmillä, jonka poliisi ottaa Nikun\nhevosenkaluista, muristen, että täältä jo tänään vietiin mies ja\nhevonen ja nyt viedään koko roska perässä. -- Kun piru virittäisi\ntuleen koko hökkelin.\n\nPoliisikamarissa manataan ja tuomitaan koko tämä matoinen maailma\npataluhaksi, mutta erittäinkin vielä nämä markkinat, jolloin ei saa\npahaakaan rauhaa yöllä eikä päivällä. Pidetään lyhyt poliisitutkinto,\njossa selviää, että Jussi yksin on ollut syypää koko tapaukseen,\nja tulee vielä sekin ilmi, että hän on kulettanut markkinamiehille\nviinaa. Jussi koettaa puollustautua urheana -- ei ymmärrä ollenkaan\nasemansa vaarallisuutta -- ja ajaa syyn Jopin ja isäntäväen päälle.\nPuhuu vääryydestä korttipelissä ja yhteisestä viinakaupasta.\n\nMutta joka mies väittää yhdestä suusta, ett'ei ole ollenkaan\npelattukaan, kuin leikin vuoksi. Ja isäntäkö olisi ruvennut viinaa\nmyömään, joka tuntee lain -- pois se!\n\nKaikkien nimet ja kotipaikka merkitään paperiin ja koko joukko\nkäsketään poistumaan, vaan pitämään varansa, jos asia sattuisi\njo markkinain loppupäivinä olemaan raastuvan oikeudessa esillä.\nAinoastaan humalaisimmat pannaan yöksi putkaan.\n\nJussi on tähän saakka ollut jotenkin rauhallinen, mutta kun hän\nnäkee, että toiset alkavat poistua, eikä häntä lasketakaan, ja\nkun hän kuulee kahleitten kalinaa ja huomaa, kuinka parrakas,\ntuimannäköinen poliisi niitä kantaa salin poikki häntä kohden, herää\nhän äkkiä tajuunsa kuin unesta ja joutuu täydelliseen epätoivoon. --\nRiistävätkö ne häneltä vapauden nyt? Hän nyyhkyttää ja pyytää -- hän\njo ääneensä itkee -- heittäytyy polvilleen ja rukoilee pyhän Jumalan\nnimessä, että hänet päästettäisiin pois -- hän tulee takaisin vaikka\njo aamulla raastupaan -- hän kärsii mitä siitä tulee, jos hänelle\nmitään tulee siitä -- sillä se oli niiden syy -- kaikki oli niiden\ntoisten syy -- hän tekee vaikka mitä, kun hän vaan saa nyt mennä -- --\n\nMutta hänet riuhtaistaan itkustaan huolimatta seisaalleen, pannaan\nkahleet käsiin ja jalkoihin, ja viedään melkein kantamalla ja\nraastamalla vielä samana yönä linnaan.\n\nJoppi läksi käymään torin poikki ja kääntyi keskievariin tapaamaan\nOskaria, mutta ei löytänyt häntä sieltä, ei ravintolan puolelta, eikä\nkamarista. Kamarin avain oli paikoillaan naulassaan ovi pielessä ja\nvuoteet liikuttamattomina.\n\n-- Mihinkä ihmeesen se olisi mennyt, kun ei vielä ole palannut ja\non tuossa paikassa jo puoliyö? tuumaili Joppi. -- Mutta kyllä se on\nhaettava käsiin, on saattanut joutua hyvinkin hauskaan seuraan.\n\nHän aprikoi keskievarin portilla, seisoen kadulla. Tuumaili sinne ja\ntänne, mihin päin siitä alkaisi suunnata kulkuansa, että löytäisi\netsittävänsä -- sillä välttämättä nyt pitäisi nähdä, millaisessa\nlystissä Oskari on, ja päästä seuraan.\n\nÄkkiä pälkähti päähän, että pitää aivan ensimmäiseksi käydä katsomaan\nsusiteetista, sillä siellähän oli syksylläkin oltu yhdessä sen\nkasöörin kanssa, jota Oskarin nytkin oli pitänyt tavata.\n\nKadut olivat jo melkein tyhjät. Ainoastaan markkinakulkuvahtia\nastuskeli hiljalleen siellä täällä keskikatua, parittain, kiväärit\nolalla, keskenään jutellen päivän tapahtumia, ja joku markkinamies,\njoka oli saanut päänsä tarpeeksi täyteen, hoippui käytävää pitkin,\nmuistutellen korttieripaikkaansa.\n\nKulkuvahti antoi heidän paraansa mukaan luovia eteenpäin, kunhan\neivät vaan pitäneet niin suurta melua, että siitä kaupunkilaisten\nyörauha häiriytyisi, sillä oman mukavuutensakin vuoksi he eivät\nolleet erittäin hanakoita ketään putkaan viemään, ja toisekseen, ei\nsiellä olisi enään ollut tilaakaan.\n\nJoppi kiirehti askeliaan, ja juuri kun hän lähellä matkansa päämäärää\noli astumassa sen kadun poikki, joka vie torilta linnalle, kuuli hän\nääntä ja meteliä torilta päin, ja tarkemmin kuunneltuaan huomasi hän,\nettä siinä vietiin Jussia.\n\nJussi teki kovaa vastarintaa, -- sillä vapaus on ihmiselle rakkain\nkaikesta -- mutta ei siinä auttanut. Kulkuvahti juoksi avuksi, ja\nJoppi kuuli sanottavan, että \"viedään se yksi mies vaikka kantamalla\n-- pahennat sinä tällä vaan asiaasi --\"\n\nPieni säälin huokaus kävi Jopin rinnasta, mutta ainoastaan ohimennen\n-- sillä samassa hän muisti, kuinka huonosti tämä markkinamatka\nolisi voinut päättyä, joll'ei isku olisi sattunut Nikuun. -- Menkööt\nomaa menoaan he, hänellä on myös oma tiensä, ajatteli hän, ja jatkoi\nkulkuaan oikein mielihyvissään siitä, että oli toisen kustannuksella\noman nahkansa pelastanut.\n\nHän astui seurahuoneen isoon saliin sisään. Se oli korkea ja kaikuva\nkuin kirkko, ja oli siellä vielä -- puoliyön aikaan -- äänekäs\nseurakunta hartaassa toimessa.\n\nSiellä istui tukkiherroja, monenlaisia liikemiehiä, kauppamiehiä,\nhevosmiehiä, kaupungin virkamiehiä ja lihavia, kaksileukaisia Hämeen\nrusthollaria ja mahtavia kartanon omistajia -- hyllyvätä lihaa, jota\nei huoli eikä työ ollut pakoittanut missään määrätyissä rajoissa\npysymään.\n\nAfääreistä puhuttiin ja niitä tehtiin. Keskusteltiin hevoskaupoista\nja metsäkaupoista -- ja juotiin -- pääasiassa vaan juotiin --\n\nOmituista todellakin aineellisuuden kiertokulku tässä maailmassa!\nTuhansia tukkia, monta kaunista hongikkoa kokonaan, siellä nieltiin\nkurkuista alas. Ne olivat ennen hiljalleen kulkea kahnustaneeet\nkuukausia -- kokonaisia vuosia -- purojamme, jokiamme ja\nsiintäviä järviemme selkiä myöten maasta pois, toisinaan hyvinkin\nvastahakoisesti ahtaissa uomapaikoissa -- ja nyt, saatuaan toisen\nolinmuodon konjakissa, viinissä, liköörissä ja korkeakaulaisissa\nsampanjapulloissa -- nyt ne menivät solahtaen vaan iloisten\ntukkiherrain ja topakoitten maanomistajain mahaan -- eikä siinä oksat\nvastaan kärränneet --\n\nJa myöjät olivat iloisia ja ostajat iloisempia vielä.\n\nJoppi jäi salin ovelle seisomaan, ihmeissään siitä komeudesta, mikä\ntäällä kohtasi silmää, ja alkoi katseineen kulkea ympäri pöydästä\npöytään, että jos näkisi Oskarin siellä. Hän oli ensi kertaa\nmarkkinamatkoillaan, näin ison liikkeen aikana, sattunut tähän\npaikkaan.\n\n-- Voi kumminkin tätä elämää -- tätä iloa! ajatteli hän ja joutui\njonkunlaiseen huumaustilaan seistessään siinä ovella, niin ett'ei\nkohta enään muistanutkaan asiaansa. -- Vaahtopäät lasit, kauniit\npullot, häikäisevä valo, korkkien moksahdus -- ja koko ilma, joka\ntulvi salista vastaan ovelle, oli niin puoleensa vetävä, että hän\nseisoi paikoillaan vaan hehkuvin silmin, katsellen elämää edessään\nniinkuin kaunista panoraamaa -- hengittäen syvästi --\n\nJoku mies nousee siellä eräästä pöydästä ja lähtee käymään häntä\nkohti -- katsellen häneen -- --\n\n-- Kah, Oskari! Olethan sinä täällä, sanoo Joppi iloisesti, kun\ntoinen jo on tullut aivan tykö. Minä jo ajattelin, että mihinkä\nsinä -- --\n\n-- Täällähän minä olen ollut koko illan -- ja täällä sitä olla\npitää. Tule pois meidän pöytään, siinä on rahamiehiä Keuruulta ja\nOrihvedeltä saakka -- hauskoja miehiä kerrassaan -- ja meidän kasööri.\n\n-- Sopiiko sinne tulla?\n\n-- Tottakai, omallaan täällä jokainen ottaa.\n\nSiinä oli pöydässä parhaallaan puhe metsistä.\n\n-- Vetoa minä lyön siitä, etteikö Palomäen kankaasta makseta\nviisikymmentä tuhatta, sanoi eräs joukosta, lihava suurimahainen\nisäntä, hienoissa verkavaatteissa, lyöden kämmentä pöytään. -- Sitä\non jo kyselty ja tässä taas porilainen kyselee.\n\n-- Enhän tiedä vielä mitään luvata, sanoi se porilainen herra, jolta\nJoppikin syksyllä oli rahat saanut, -- mutta jos metsä on niinkuin\nsanotte --\n\n-- No isompi se on kuin viime vuotinen lohko.\n\n-- Mutta Ikkola puhuu nyt turhia, sanoi toinen nuorempi, hienomman\nnäköinen isäntä, -- koska minä koko Suonpään palstasta en saanut kuin\nkolmekymmentä viisi --\n\n-- Lyödään veto; minä rohkenen. Viisi pulloa.\n\n-- Sampanjaako?\n\n-- Tietysti -- ja sittepä nähdään kun herrat tulee katsomaan. Juodaan\nse paikalla, kyllä minä otan, ja velon sitten Huhdasmäkeä, kun olen\nvoittanut.\n\n-- Ja minä maksan myös silloin kuin häviinkin, vastasi toinen lujasti.\n\nTukkiherra nauroi makeasti, sytyttäen sikaria.\n\n-- Onpa hauska nähdä, kumpi herroista voittaa --\n\nJoppi on katsellut miestä ja toista -- totisena kovin -- ja\nkuunnellut melkein henkeään pidättäen. -- Voi toisen kerran! --\nPuhuukohan ne vaan totta -- mutta löisikö ne pilalla noin isoa\nvetoa -- --.\n\nKyyppäri toi sampanjaa.\n\n-- Tämä Ikkola se on erinomainen tekemään hyviä kauppoja, alkoi\nkolmas, pyylevä isäntä puhua, kun oli ensimmäiset lasit kallistettu.\n-- Tänne tullessa ennätti Tampereella ostamaan polkuhinnasta oriin,\njosta minä olisin maksanut kaksituhatta empimättä.\n\n-- Ihanko totta? kysäsi joku.\n\n-- Totta vallan. Pohjanmaan parhaita juoksijoita, ja toinen petteessä\nmöi.\n\n-- Sillä minä jään kilpa-ajoihin ja otan ensi palkinnon, sanoi\njäykkänä Ikkola, pyyhäisten leukansa poimuja, joihin oli äsken\nsuupielestä valahtanut sampanjan vaahtoa --\n\n-- Pitäisipä se nähdä, sanoi tukkiherra innostuneena, minua niin\nhuvittaa hyvät hevoset.\n\n-- Saapi sitä katsoa, -- täällä se on tallissa -- vaan en minä nyt\nviitsi tästä lähteä yösydännä.\n\nMutta toinen kiusasi itsepäisesti lähtemään ja näyttämään sitä.\n\n-- No kun tahtonet, niin haetetaan se tänne, sanoi Ikkola, jonka\npäähän pisti hauska juoni. -- Kyyppäri! huusi hän.\n\n-- Mitä pite olla herr Ikkolall'?\n\n-- Käske niitä renkiä tuomaan minun orittani tänne saliin, tuossa\non vaivastasi, -- ja hän tarjosi takanaan seisovalle kyyppärille\nviisimarkkaista olkansa ylitse.\n\nMies sai suuret silmät ja suu lensi auki.\n\n-- Herrijess! Ei se passaa, herr Ikkola.\n\n-- Mutta sen pitää passata. Minä tahdon tarjota pullon sampanjaa\nsillekin, markkinain maistimiksi.\n\nJoppi on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. -- Ne on miehiä,\noih, oih! -- ja hänen tekisi jo mieli työntää kyyppäri hakemaan sitä\noritta ja mennä itse auttamaan.\n\n-- Mutt' jos herr Ikkola tahto, niin me viädä sille stalliin --\nsotkee kyyppäri.\n\nMutta Ikkola on nyt kerran saanut päähänsä, että hän näyttää oriinsa\nmahtavasti, koska sitä nähdä tahdotaan, eikä anna perään, ennenkuin\nsaadaan ravintolan isännältä itseltään lupa tuoda hevonen eteiseen\nsaakka, mutta ei etemmäksi, maksosta eikä mistään.\n\nOri tuotiin eteiseen ja koko sali pakkautui katsomaan, kuinka sen\nsuuhun miesvoimalla kaadettiin sampanjaa. -- Yleinen riemu, raikuva\nnauru ja kättentaputus seurasi tätä näytelmää, ja Ikkola käydä väänsi\ntyytyväisenä, kädet housuintaskussa, pöytään takaisin.\n\nTämän välinäytöksen päätyttyä veti Joppi Oskarin syrjään.\n\n-- Anna hyvä veli vielä parisataa, jos tässä hyvinkin tarvitsisi.\n\n-- Joo, se ei tule kysymykseen, mutta tehdään sentään pieni paperi,\nsanoi Oskari, ja kääntyen salin ovelle, huusi hän: \"Pylkkänen,\ntuleppa tänne.\"\n\n-- Tuossahan on paperia tiskillä -- tämä Hinkkala ottaa minulta kaksi\nsataa -- jaa, pannaan se entinen yhteen -- neljäsataa markkaa, jotka\nminä saan nostaa puulaakilta, hänelle tulevista metsärahoista. Pistä\nsinä paperi.\n\n-- Pannaanko korkoa?\n\n-- Ei panna, tutulta mieheltä.\n\nJuoma-ainetta tilattiin nyt joka pöytään vielä hyvät satsit, kun\ntiettiin, ettei pitemmälle enään anneta näin myöhällä.\n\nJa kun Joppi näki, kuinka huolettomasti siinä tiliä tehtäessä\nheiteltiin isoja setelirahoja pöytään, huomasi hän häpeäkseen\nolevansa vielä aivan jälellä oikeista miehistä. -- Mutta kyllä hänkin\nvielä -- tulevilla markkinoilla. -- Mikä pakko hänen on nahjustella\nja lainailla pikkusummia -- hän ottaa ja myö koko takapalstan --\npäästä päähän, isot puut kaikki, mitä vaan puulaakille kelpaa -- jää\nhänelle sittenkin vielä yli oman tarpeen.\n\nKolme päivää he olivat Oskarin kanssa markkinoilla. Joppi vaihtoi ja\nmöi hevosta ja osti välillä, kunnes lopulta oli saanut mielestänsä\ntarpeeksi hyvän ja virheettömän.\n\nKolmantena päivänä oli poliisi käynyt hakemassa häntä raastupaan,\ntodistamaan Myllymäen puukotusjutussa.\n\nLääkärin todistuksen mukaan ei Nikun haava ollut vaarallinen, sillä\npuukko oli tunkeutunut pitkin pintaa. Mutta yhtäkaikki tuomittiin\nJussi vuodeksi kuritushuoneesen ja viinansakkoon, jonka hän ensin sai\nsuorittaa vesikopissa.\n\n\n\n\n8.\n\n\nOn kulunut joitakuita vuosia siitä, kun Hinkkalan Joppi möi\nensimmäisen metsälohkonsa ja tuli huomaamaan, miten helpolla siitä\nsai rahaa.\n\nSen jälestä on hän myönyt koko metsänsä, niin että tukkipuita ei\nole enään ollenkaan, eikä juuri hirsiäkään. Rahaa siitä on lähtenyt\nkoko joukon toistakymmentä tuhatta, mutta melkein samaa mukaa se on\nkulunut kuin on tullutkin, eikä säästöä ole summiakaan enään.\n\nMaat eivät ole entisestään parantuneet, pikemmin päinvastoin, sillä\nlantaa on tehty laiskasti ja isäntä-vainaan ajoilta peltoihin\njäänyt voima on imetty loppuun. Mutta sen sijaan on talon ulkoasu,\nrakennukset, muuttuneet ja komistuneet niin, että sitä tuskin\nentiseksi tuntee. Ainoastaan muorin eläketupa pihan laidassa -- muori\nelää vielä -- on ennallaan sammaltuneessa painokatossaan. Ja sitäkin\non Joppi jo usein hankkinut muuttamaan sivummalle, kun se hänen\nmielestään rumentaa talon uljaan ulkonäön, vaan siihen se sentään\nvielä on jäänyt paikoilleen seisomaan. Kattoa on muorin omalla\nkustannuksellaan pitänyt jonkun kerran korjata, kun se on alkanut\nvuotaa. Joppi ei ole tehnyt sitä, on vaan sanonut muorille, että kuka\nsitä vanhaa rämää viitsii paikkailla, kun se kumminkin on kerran\nsiitä kokonaan muutettava pois.\n\nJa muutenkin oli Joppi joskus harmissaan ilmaissut\nvastenmielisyytensä koko eläkkeenkin maksusta -- kun on talossa\nitsessäänkin menoa niin paljon -- ja lausuillut, ett'ei kenenkään\nhullun pidä ottaa taloa, jossa on eläke, joka saattaa hyvässä\nlykyssä elää kauvemmin aikaa kuin itse talon pitäjä. -- Niin hän oli\nmonen kuullen puhunut ja senvuoksi muorin mökki oli tainnut siihen\npaikoilleen jäädäkin. Jos muori itse olisi sen siitä siirtänyt pois,\nolisi Joppi tainnut olla vallan hyvillään.\n\nMutta asuinrakennuksen oli hän pannut herraskuntoon.\n\nVanhan salin päähän oli jatkettu kaksi kamaria, ja niiden alle,\nkivijalkaan, tehty maitokamari. Koko rakennus oli päältä vuorattu\nja maalattu ja pantu asfalttikattoon, sillä Joppi oli sanonut sen\nedullisemmaksi kuin pärekaton, nykyään kun puista maksettiin niin\nhyvästi.\n\nIkkunat oli isonnettu, ja laitettu uusi komea eteinen, jossa seinät\nolivat yhtenä lasina. Sisäpuolella oli kaikki seinät tapiseerattu,\nkatot ja lattiat maalattu, tehty kaakeliuunit ja hankittu kaupungista\nkomeat huonekalut, muhkeat ikkunan verhot ja lattiamatot, sekä\nsalin peräseinälle, kamarinovien väliin, iso peili, josta näki koko\nkuvansa, kun astui sisään.\n\nSanalla sanoen, koko talo on muuttunut oikeaksi herrastaloksi, joka\nensimmäiseksi pistää silmään kylään tullessa, sillä toiset talot\novat pysyneet jokseenkin ennallaan, yhtä harmaina. Ja Joppi niitä\naina pilkkaileekin ja sanoo olevansa ainoa mies Metsäkylässä, joka\nosaa ihmisittäin elää, niinkuin muualla maailmassa, vaan että toiset\nsiellä kylässä vielä elävät vanhassa tyhmyydessään, sirkkain kanssa.\nEikä ole hän viitsinyt naapuriensa kanssa seurustellakaan enään,\nmokomien tyhmien kollojen.\n\nToisen Hinkkalan kanssa on sattunut suoraa riitaakin. Se ukko on\nJopin mielestä aina niin turhan tarkka ja saivarteleva, riitelee\nyhtenään raja-aidoista, yhteisistä viemäriojista ja sen semmoisista,\nett'ei ehdi kuin niitä korjailemaan ja kaivamaan. Ja poikansa opettaa\nsamallaisiksi -- purisivat pennin halki, jos hampaat pystyisi. --\nHäviisivät edes siitä talostaan! Ja eiköhän kohta pudonnekin katto\nsisään, niin jääväthän loukkuun. Vaan ei ne juuttaat taida hävitä,\nsillä on niillä rahoja, vähän ainakin, vaikka eivät ymmärrä niitä\nkäyttää. Missä homehtunevat kirstujen pohjilla. Paljoko mahtoivat\nviime vuonna saada, kun jonkuisen puun möivät -- kappaleluvulla. --\nEi niitä paljoa tainnut rätkähtää, kosk'eivät ole kehdanneet edes\nkellekään sanoa -- --\n\nSillä tavalla mietti Joppi naapurin väestä -- ja hän suoraan halveksi\nsellaisia nahjustajia.\n\nItse on Joppi näiden muutamain vuosien kuluessa myös muuttunut\npaljon. Hän oli jo nuorena lihavanläntä ja punaverinen, mutta nyt\nhän on lihonut vielä enemmän, niin että tuskin kävellä jaksaa.\nKasvot ovat turponeet ja kohistuneet, niin ett'ei ajoittaisin juuri\nsilmiä näy, ja saaneet tummanpunaisen värin, varsinkin nenän seutu.\nÄäni on tullut entistään käheämmäksi, niin että puhe käy raskaasti,\nja yhtenään ryittää. Joppi sanoo sen rykimisen nousevan vatsasta,\nkun hänelläkin on vatsakatarri -- joka tauti useammin näyttää\nseuraavan herrasmiehiä -- ja jo oli hän eräänä kesänä hankkinut\nkylpymatkallekin, vaan se jäi muiden hommain tähden sikseen. Kaikkeen\ntähän tulee vielä lisäksi se muutos, että Joppi on nainut mies, ja on\nollut jo neljättä vuotta.\n\nHän oli kaupunkimatkoillaan poikkeillut niin usein Sillanpäähän, että\nsiitä lopulta oli syntynyt naimiskaupat Alman kanssa. Ja mahtavan\nemännän hän oli saanutkin, sillä Alma oli tottunut herrastamaan ja\nrahoilla elämään hänkin, sitten kun oli tullut täysi-ikäiseksi ja\nsaanut perintörahansa, viisituhatta, holhojaltaan omaan huostaansa.\n\nTultuaan Hinkkalaan, oli hän heti näyttänyt kyläläisille, mistä hän\nkäy. Sillä vaikka Joppi jo ennen häitä oli tehnyt suuria korjauksia\ntalossa, vaati emäntä heti niitä vielä parantamaan. Oli pitänyt\npaljon purkaa entistä ja rakentaa uutta sijaan emännän ma'un mukaan,\nsillä hän oli sanonut, että \"miks'ei meillä niinkuin muillakin\nparemmilla ihmisillä, ei tämä tällaisena meille kelpaa\".\n\nSitä isoisuutta oli jotkut vanhat, yksinkertaisemmat ihmiset\nnauraneet ja tuumineet Jopin naimisesta, että \"vakka kantensa\nvalitsee, vakan kansi kantimensa\", mutta kun nuoren pariskunnan\nkorville sattui sellaiset takapuheet, olivat he yhdestä suusta\nsanoneet, että se lähtee kateudesta sellainen puhe, sillä heidän\nkannattaa elää ihmisiksi. Ja kannattihan heidän, sitä ei kukaan\nkieltänyt, sillä rahaa oli lähtenyt metsästä, minkä vaan kääntää ehti.\n\nJa siltä se näytti, että heidän oli kannattanut panna rahaa moneen\nmuuhunkin paikkaan, ei vaan rakennuksiin ja komeihin huonekaluihin,\nsillä palkollisia oli lisätty, hevosia ja karjaa oli lisätty -- ja\nniille kannatti ostaa rehua, kun oma ei milloinkaan riittänyt. Joppi,\nkun ei \"ennättänyt, eikä terveytensä vuoksi oikein jaksanutkaan\" --\nkuten hän sanoi -- talonsa töitä johtaa, oli ottanut voudin, jolle\npiti maksaa hyvä palkka. \"Pehtuoriksi\" sitä Joppi itse aina kutsui,\nniinkuin kartanopaikoissakin oli kuullut, vaan ei se nimi päässyt\nyleisempään käytäntöön. Se oli muuten miehekseen nuori, iloinen\nvelikulta, joka ei suinkaan antanut Jopin itseään nenästä johtaa.\nHän kyyditteli Joppia tämän juomamatkoilla ja pelasivat he usein\nyhdessä Jopin humalassa ollessa korttia -- jota vanhaa tapaansa\nJoppi ei ollut suinkaan unohtanut. Silloin saivat rengit tehdä töitä\nparhaan tahtonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja kun sattui käymään\nhuonosti, syytti \"pehtuori\" jumalan ilmoja, huonoa siementä, ja mitä\nmilloinkin. Ja Joppi tuumasi, että \"minkä sille voi, hyvä vaan,\nett'ei kohdannut köyhää\".\n\nPaitse tavallista talossa tarvittavaa hevoslukua, ruokki Joppi\nkesän talven tallissa kahta juoksijaa, joilla oli monet kerrat\nkoettanut kilpa-ajoissakin palkintoa saada, kumminkaan onnistumatta\nvielä. -- Mutta onnistuu se kerran, oli hän väittänyt, kun oli\njuoksijatammastaan saanut varsan, jota jo koulattiin. Ja ottaa\nhän vielä kruunun palkinnon. Hän ei hellitä, ennenkuin näyttää\npalkintoherroille, kuinka ajetaan, ja naurakoot sitten vielä,\nniinkuin nauroivat silloin, kun hän tapaturmassa ajoi radalla kumoon.\n-- Ja varsa oli ankara menemään. Se oli jo nähty Sääksijärvellä,\nkirkonkylän alla, mihin pitäjään hevosmiehet olivat teettäneet radan,\nja missä sitä oli käyty voudin kanssa opettamassa. Sitä oli jäällä\nja keskievarin pihalla jo monet kerrat ylistetty, sen onneksi oli\nkievarin kamarissa monta yökautta juoda humuutettu, ja pantu sen\nnimeksi \"Punssi\".\n\nLehmien luku oli navetassa emännän tultua lisätty kymmenestä\nviiteentoista, sillä emäntä oli paikalla taloon tultuaan kysynyt\nmontako on lehmää, ja kun oli vastattu, että kymmenen on, oli hän\ntahtonut tietoa montako naapurissa on. Ja kun oli kuullut siellä\nolevan saman määrän, oli hän sanonut, niskaansa heittäen, että \"se\nei sovi, meillä pitää olla viisitoista, koska tuollaisessakin talon\nrähjässä on kymmenen\". Ja niin oli hankittu viisi lehmää lisää. Se\nluku pysyi sitten muuttumatta, kun ei oltu lisätty naapurissakaan.\n\nNälkää se karjajoukko kyllä usein näki, mutta upealta kuului\nsellainen kellojen solina keväällä, laitumelle ajettaissa, kun\nmelkein jokainen oli kellokas -- niinkuin paikoin muuallakin on\ntapana -- ja ainahan ne jaksoivat sen verran astuskella, että kello\nkalahteli. Myytävää siitä ei lähtenyt särpimen puolta, mutta tuli\nomiksi tarpeiksi sentään -- paitse talvella joskus, jolloin piti\nostaa voita. Ja jos olisi jotain ylijäämää tullutkin, niin myömättä\nse olisi jäänyt, sillä Alma oli nauranut naapurinkin emäntää, että\ntämä viitsi käydä kaupalla muutamaa voinaulaa. \"Sen vertaisista\nlehmistään viitsivät myödä särvintä ja näkevät itse nälkää\", oli\nhän sanonut. Ja vaikka ei maitoa talossa summiakaan ollut, oli Alma\nsentään tahtonut laittamaan erityisen maitokamarin.\n\nKun Riuttan maisteri oli rakennuttanut asuinpytingin alle korkeaan\nkivijalkaan meijerihuoneen, oli Hinkkalassakin tehty samalla\ntavalla, ja kun ne uudet kamarit rakennuksen päässä olivat joutuneet\nvarsin vieruun paikkaan, tehtiin niiden alle kivijalkaan huone,\npantiin siihen ovi päädystä, ja ikkuna, varustettiin se hyllyillä\nja kutsuttiin sitten aina sitä meijeriksi. Maitoa ei siellä juuri\nkäytetty, mutta Joppi ei voinut sitä kyllin kiittää oluen ja muiden\njuomatavarain säilytyspaikkana. Ja monta helteistä kesäpäivää oli hän\nsiellä istunut jonkun ystävänsä, tahi \"pehtuorinsa\" kanssa tupakoiden\nja juoden olutta, vaikka nykyajan meijerien ankarat puhtauden säännöt\neivät oikein taitaisi sellaista menettelyä hyväksyä.\n\nSen saman meijerin tähden oli Jopille sattunut ensimmäinen ankarampi\nriita emäntänsä kanssa, ja kun he kerran hyvään alkuun pääsivät,\njatkui sitä sitten melkein yhtenään. Alma oli sattunut lähtemään\nkylään, johonkin etemmäs, ja oli pistänyt meijerinavaimen taskuunsa.\nJoppi sai sillä aikaa vieraita, eikä auttanut muu kuin särkeä lasi.\n\nSiitä oli tullut sellainen tora, että Joppi teetti itselleen oman\navaimen -- ja jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten oli tullut\nuusi riita, kun Joppi oli särkenyt kerran Alman viinipullon sinne\nmeijerin lattialle, ja silloin oli Alma teettänyt kokonaan uuden\nlukon, hyvin juonikkaalla avaimella. Vaan selvittiin siitäkin sentään\nja lauhduttiin taas joksikuksi aikaa.\n\nTämä seikka olkoon sentähden ohimennen mainittu, että se oli ollut\nensimmäinen kerta, kun he olivat kumpikin koko kiivaan luontonsa\npäävoimalla hyökänneet toistensa kimppuun, ja se oli tapahtunut heti\ntoisena vuonna heidän häittensä jälkeen. Ja alusta pitäen olikin\nkyllä voinut huomata, että heidän välilleen kerran oli puhkeava täysi\nsota, kun vaan sattuu joku tarpeeksi pätevä syy sen julistamiseen,\nsillä he olivat kärtyisiä kumpikin ja olivat jo useasti kiistelleet\nkovasti keskenään, kun oli mielipiteet jossain asiassa sattuneet\nolemaan eriäviä.\n\nJa oli seikkoja, joissa ne aina olivat eriäviä. Sillä vaikka he\nluonteeltaan molemmat olivat komeutta rakastavia ja yksimielisiä\nsiitä, mitä talon ja heidän itsensä isoiseen ulkoasuun tuli, niin\noli kummallakin sentään toistaan kohtaan sellainen mieli, että \"kun\nsinä tuhlaat yksin kaikki, niin minulle ei jää mitään\". Se oli\njonkunlaista kateutta sen yhteisen komeuden alla, ja siitä riitti\nriitaa, kun kerran oli alkuun päästy.\n\nSiihen sattui sitten vielä asioita, jotka antoivat emännälle aihetta\nyhä kiivaampiin kahakoihin Jopin kanssa, mutta myöskin sellaiset\naseet käsiin, että hän niillä aina Jopin nolasi ja saattoi raivoon.\nJa kun Joppi oli joutunut häviölle, läksi hän vihapäissään ajelemaan\nkylille ja juomaan retuamaan, jolloin Alma tavallisesti ajoi toisella\nhevosella jälestä ottamaan selkoa mihin se menee -- ja tärväämään\nrahaa hänkin puolestaan, siinä tuumassa, että \"kun sinä kerran, niin\nmiks'en minäkin\" -- niinkuin toisensa kiusalla kumpikin.\n\nOli kielitty Almalle, että siellä jossain mökissä vanhempainsa kanssa\nasui Iita niminen tyttö, joka Jopin nuorena miehenä ollessa oli\nollut Hinkkalassa piikana, ja josta aikoinaan oli käynyt sellainen\nhuhu, että Joppi oli aikonut hänet naida. -- Taisi olla tuulesta\ntemmattu se naimajuttu, mutta se oli varma asia, että yksinään ei\nIita ollut Hinkkalasta lähtenyt, kun Joppi hänet kesken vuotta oli\najanut talostaan pois, ja kun hänen häpeänalaisena oli sitten pitänyt\nturvautua köyhäin vanhempainsa luokse asumaan, oli hän kohta sen\njälkeen saanut pojan ja nauttinut vaivaishoidon apua. Kunnanesimies\noli kyllä patistanut Iitaa käymään Hinkkalan Jopin kimppuun, mutta se\noli jäänyt tekemättä, kun ei ollut todistajia, ja kun tyttö kerran\nmaantiellä oli yhdyttänyt Jopin, ja pyytänyt pojalleen jotain elannon\napua, oli Joppi ollut potkaista hänet ojaan.\n\nTästä Iitan jutusta oli emäntä saanut sellaisen valttiässän, joka\naina sopi lyödä pöytään riidassa Jopin kanssa, ja oli hän sitä yhä\nkulumattomana käyttänyt jo kolme vuotta, sillä neljäs syksy on jo\nkäsissä heidän naimisestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn sateinen syyskuun päivä. Joppi on tullut kyliltä kotiin emännän\nmielestä taas liiaksi humalassa ja hukannut rahaa, jota häneltä\nusein \"hukkui\". Siitä on emäntä ruvennut löylyyttämään häntä vanhaan\nnuottiin. Joppi taas on suuttunut siitä, että Alma muka piti\ntarpeettoman kauvan neulojanaista töissään, tärväten hänen kanssaan\nniin paljon kahvia, ett'ei ennättänyt kuin tuomaan leiviskän toisensa\nperään. Molemmin puolin väitellään ensin, sitten kiivastutaan yhä\nenemmän, syydetään haukkumasanoja toistensa silmille, ja lopulta\npotkaisee Alma oven auki ja huutaa Jopille:\n\n-- Mene ulos, sika -- mene sinne huorasi tykö, sieltä kai sitä nytkin\ntulit kotiin tappelemaan. Teetä sille leninkiä -- teetä silkistä --\nkyllä minä tulen omillani toimeen ja teen omani kanssa mitä tahdon.\n\n-- Ett'ei jo leukasikin väsy tuota samaa asiaa tuhansiin kertoihin\njankuttamasta, sinä hassu vaivainen, sanoo vastaan Joppi. -- Enkö ole\nsinulle sanonut, ett'ei minulla ole mitään tekemistä kenenkään naisen\nkanssa -- ja nielköön tulimmaisin helvetti koko hamesakin --\n\n-- Etkä sinä väsy minulle valehtelemasta. Ulos, roikko!\n\n-- Ne ne valehtelevat, jotka niitä kielii --\n\n-- Ei säälliset ihmiset valehtele.\n\n-- Valehtelevatpa, jumal'avita, tiuskaa Joppi, käy tuolin\nselkälautaan kiinni, ja paiskaa lattiaan niin että jalka kätkee\ntuolista.\n\n-- Herra jumala, sitä hullua, kirkaisee Alma. -- Tule Fiina sieltä\nkamarista joutuin hätiin, se särkee kaikki minun kauniit mööpelini,\njotka itse olen ostanut.\n\n-- Nimitäpä yksikin säällinen ihminen, joka sen on sanonut, että\nminulla on leipäsusia, nimitä kerrankin yksi, hihkuu Joppi.\n\n-- Kyllä sinä pahat tekosi itsekin tiedät --\n\n-- No kun tiedän niin tiedän, se on hyvä se, sanoo Joppi ja rientää\nniin tulisesti kaapin luo, ettei Alma ehdi edes kaappaamaan avainta\nhänen kädestään, ja tempaa sieltä kaapin laatikosta tukon rahaa\ntaskuunsa, viimeistä metsärahaa.\n\n-- Hevonen puihin, pehtoori, karjasee hän porstuassa.\n\nAlma riitelee vastaan ja \"pehtoori\" on vähän epätietoinen, mutta\nJopin komento on kova ja hänen kasvonsa mustuvat.\n\n-- \"Punssi\" valjaihin, huutaa hän toistain, kun näkee miehen\nepäröivän, ja tämän täytyy valjastaa sama hevonen, jonka juuri\nmärkänä on päästänyt aseista. -- Mutta onhan isäntää toteltava,\najattelee hän, muistaahan se niin usein palkitakin.\n\nJoppi lyö oritta selkään, ja lähtee hihkaisten pihasta sellaisella\nvoimalla, että säikäleet lentää portintolpasta ja rattaat kulkevat\npitkän matkaa toisella pyörällä vaan. Hän heitäksen koko painollaan\nyläpuolelle istuinta ja on vähällä pudota, kun pyörät taas ottavat\näkkiä entisen tasapainonsa; ja kujasta kuuluu hänen kulotuksensa,\nettä \"isolla vaan sanoi Rannanjärvi, kun ajeli vieterillä -- -- --\"\n\nMutta Alma riensi hengästyneenä sisään, alkoi kiireellä pukea\npäällensä ja käski voudin valjastaa toista hevosta, sillä hänen\ntäytyy paikalla lähteä ottamaan selkoa, mihin se riiviö taas niin\nkovin humalaisena menee -- hänen täytyy lähteä. -- Pysyisi kotona,\nvaikka sitten joisikin kuoliaaksi kerran itsensä, mutta kun aina\npitää olla se kova kiihko kylään rahoja tuhlaamaan, torui hän\nvielä lähtiessään Fiinalle, neulojalle, joka melkein yhtenään oli\nHoikkalassa emännän töissä. -- Katso sinä nyt lapsia, lisäsi hän\novessa.\n\nVouti hymähteli ja katseli emännän jälkeen, mutta kun hän tuli\nporstuaan ja oli kääntymässä tuvan puolelle, kuiskasi Fiina salinoven\nraosta, että \"tule tänne, täällä on vielä kahvi lämpimänä -- --\"\n\nNiin, Hinkkalaisilla oli lapsia myös. Sillä vaikka he olivatkin\nolleet riitaisia, vallitsi heidän välillään sentään niin paljon\nsopua, että perhe oli lisääntynyt vahvasti ja oli yhä lisääntymässä.\nViime vuonna se oli lisääntynyt kahdella yht'aikaa, leveäposkisia\npoikia molemmat, \"oikeita papan poikia\", oli Jopin tapa sanoa hyvällä\npäällä ollessaan joskus. Ne oleilivat vielä isoimman osan aikaansa\nkehdossa piian hoidettavina, mutta kaksi vanhempaa, tyttö ja poika,\nteki jo hävitysretkiä pitkin huoneita, jättäen selviä merkkiä\nverkaisiin tuolinpäällystöihin, seinäpapereihin ja muihin arempiin\nkohtiin.\n\nEmäntä tuli kotiin ensimmäisenä illalla. Saatuaan selvän, mihin\nJoppi oli ajanut, oli hän pyörtänyt ympäri. Tuttavissaan hän sentään\noli käynyt, parilla kauppiaalla, värjärillä ja jahtivoudin matamia\nkatsomassa, tutkaissut kylän kuulumiset ja tehnyt selvän Metsänkylän\nasioista, ostellut kangasta, kahvia, vehnäistä ja suuren pussin\nkaramellia lapsille, sekä muuta talouden tarvetta, ja sitten lähtenyt\nvasta ajamaan kotiin.\n\nHän oli tiellä vakavasti päättänyt voittaa voudin puolelleen\nkahakoissaan Joppia vastaan, sillä siitä voi olla apua. -- Mitä sen\nnytkään olisi tarvinnut hevosta valjastaa, eikä se raukka kumminkaan\nitse olisi sitä kyennyt tekemään, ajatteli hän, ja kutsui heti\nkotiin päästyään voudin yhteen seuraan saliin. Hän tarjosi sille\nkonjakkiakin teen sekaan, ja toinen oli ylen myöntyväinen emännän\nesityksiin ja lupasi hyvää asiaa auttaa, mikä vaan hänen vallassaan\nolisi. Juteltiin hyvillä mielin kaikki, Fiina kolmantena, ja emäntä\npuhui kuulumisia kirkolta päin, lipeästi, sujuvasti, höystäen\ntapahtumia aina vähän oman kuvituksensa mukaisiksi.\n\nLapsille oli annettu koko karamellipussi omaan haltuunsa yht'aikaa.\nNe olivat sen hajoittaneet salin lattialle ja leikkivät siinä\nsuutaan massutellen ja heitellen toisiaan pyöreillä, tahmeilla\nmakeispalluroilla, kunnes lopulta tuli riita, kummanko isompi puoli\npiti oleman.\n\n-- Älä tina tika vie minun taramelliäni, sanoi toinen ja kävi kynsin\ntoisen käsiin kiinni, niin että veri lähti.\n\n-- Ai ai ai, toi Väinö on temmonen roitto, varattaa minulta ja repii,\nparkui toinen.\n\nÄiti eroitti riitelijät, antaen tukkapöllyä, mutta samassa hän nauroi\nja sanoi:\n\n-- Oi voi niitä lapsia! Mikä pitää kaikkia suuhunkin tuoman. On\nniistäkin sentään jotain hauskuutta!\n\nMutta sillä aikaa on Joppi tullut huomaamatta kotiin. Hän on ollut\nniin humalassa, että on torkkunut pää polvien välissä rattailla,\nhevonen on kulkenut loppumatkan kävellen ja seisattunut tallin\neteen. Siinä on Joppi herännyt, huomannut olevansa kotona, ja\nkömpinyt huoneesen, jättäen hevosen siihen sille hyvälleen. Hän on\nkompuroinnut suoraa päätä saliin, kun on sieltä nähnyt tulen, ja\nhänen turtuneet, unenpöperöiset silmänsä ovat heti ovelta huomanneet,\nettä joku mieshenkilö siellä istuu emännän ja neulojan kanssa\nperällä, pöydän ääressä. Hän alkaa heti ovensuussa sähistä ja pihistä\nkuin kissa ja lähentelee pöytää horjuen, poroisena, lakki silmillä,\npalttoo ja takki avonaisena, ja kasaa kaikki lattiamatot kulkiessaan.\n\n-- Jassoo, vai tällä tavalla -- vai sitävarten minua käskettiinkin\novesta ulos -- hääh! kähittää hän, hapuilee sormet narrillaan pöytää,\ntuijottaen epämääräisesti eteensä, saa pöytäliinasta kiinni ja\nvetäisee kaikki lattialle.\n\nAlma saa kauheasti paraisten lampun käteensä ja se pelastuu.\n\nJoppi tekisi tuhoja nyt, jos olisi vähänkään selvemmällä päällä,\nmutta hän on niin rentona, että hänet kolmen hengen voimalla viedään\nkiroamisestaan huolimatta porstuakamariin ja riisutaan siellä\nvuoteelle, johon hän pahaa märinätä pitäen ja kättään huitoen nukkuu.\n\nSiksi tarkka oli kumminkin vielä hänen muistinsa, että hän aamulla\nmuisti pehtoorinsa olleen emännän seurassa salissa, ja siitä hän sai\nhyvän syyn epäluuloon Almaa vastaan ja jonkunlaisen vastapainon hänen\nsyytöksilleen. Ja kohmeloryyppyjä ottaissaan hän sitä jo pisteli\nemännälle, josta eilinen riita jatkui taas.\n\nMutta voutia vastaan alkoi hän kaivella kaikellaisia syitä\nhuolimattomuudesta ja muusta semmoisesta, ja pani lopulta hänet\nkesken vuotta palveluksestaan pois.\n\nVoudin ei olisi ollut mitään pakkoa lähteä, kun ei suorastaan ollut\nmitään rikkonut, mutta kun Joppi ylimielisenä maksoi hänelle koko\nvuoden palkan ja vielä lisän kanssa, niin lähti hän mielellään, ja\nJoppi hankki heti itselleen toisen voudin, akallisen miehen, ja pani\npalkkaa enemmän vielä kuin entiselle.\n\nSillä tavalla eletään ja torataan nyt Hinkkalassa, päivä kerrassaan,\nhuomisesta huolimatta, vaivatta saaduilla rahoilla, eikä kumpikaan\nsiinä humussa ole tullut ajatelleeksi millä tavalla saataisiin\ntoista, jos ne kerran sattuisivat loppumaan.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKun joulu lähestyy, viides jo heidän naimisissa ollessaan,\nalkaa Joppi vähitellen hyvitellä emäntäänsä, ja sopu -- vaikka\npakollinen -- vallitsee aviopuolisoitten välillä taas jonkun aikaa.\nSillä siinä joulun aattopäivinä pitää Jopin välttämättä päästä\nTuomaanmarkkinoille Hämeenlinnaan, ja sitä varten on nyt Almaa\nhyviteltävä, että pääsisi rauhassa lähtemään -- yksin, koettamaan\nonneaan taas ja tuomaan joulutarvetta. Joppi muistaa viimeisen\nmarkkinareisunsa: kun hän kotoa oli lähtenyt pahalla päällä, niin\noli Alma ajaa kaanittanut perässä, ja silloin oli koko markkinalysti\nollut pilalla. Ja sellainen tapaus on kaikin mokomin vältettävä.\n\nHän koettaa nyt parastansa koko joulun edun, voittaaksensa Alman\nluottamuksen -- vaikk'ei pitemmällekään, kunhan edes lähtöön saakka.\nKova koettelemus se on ollut ja paljon vaatinut itsensäkieltämystä\nJopilta, kun on täytynyt tyytyä Almaan ja kylästäkin lähteä jo\npuolihumalassa kotiin. On näet kuljettu kaikessa sovussa yhdessä\ntuttavien luona, käskemässä niitä Tapanina Hinkkalaan, jolloin\nvietetään Joosepin päiviä. Niitä on aina ennenkin Tapanina vietetty,\nvaikka Jooseppi oikeastaan on ennen joulua, mutta sentään selitetään\ntarkkaan nytkin mitä varten niin tapahtuu, sillä Jopin on mentävä\nkaupunkiin juuri samaan aikaan, ja ihmisillä yleensä on kullakin omat\njoulukiireensä kotonaan ennen pyhiä.\n\nJoppi pääsi sillä kerralla lähtemään rauhassa eikä takaa-ajajaa\nkuulunut. Ja jotenkuten hyvässä tilassa hän saapui kotiin. Oli\nemännälleen ostanut uuden silkkisen leninkikankaan ja hienon\nkarvalakin -- sillä \"se näyttää niin nopomaiselta sentään, että sinä\nliina päässä kuljet, niinkuin mitkä tahansa muutkin muijat\", sanoi\nhän -- \"ja tämän leninkin, sen pitää olla Tapaniin valmiin\".\n\n-- No nyt sinä Joppi oikein mies olit pitkistä ajoista --\n\n-- Enkö ole sitten aina ollut mies -- onko ollut puutetta meillä?\n\n-- Ei, ei, en minä sitä senpuolesta sanonut, muuten vaan, kiirehti\nemäntä, ja oli niin hyvillään, että jo istui Jopin polvelle ja\ntaputti hänen pulleaa, parransängekästä poskeaan. -- Tarvitsisitpa\noikein saada puolikupposen kylmästä tultuasi, mutta ei täällä ole\nkotona enään mitään. Ota nyt omista tuomistasi, mutta pannaan ne\nsitten tarkkaan säästöön jouluksi.\n\n-- Mistä sitä nyt ottaa, kun ei linnalta saanutkaan mitään muuta,\nkuin holipompelia, sanoi Joppi.\n\n-- Mitä? Mitä se on?\n\n-- Jotain uutta lajia juomaa, vaan en minä siitä tykännyt, eikä\noikeita tavaroita enään markkina-aikana saa. Mikä uusi lainpykälä\nlienee taas ihmisten harmiksi tekaistu.\n\n-- Mutta herra siunaa! huudahti Alma hätääntyneenä, nousten\nseisaalleen ja lyöden käsiään yhteen. -- Mikä meidät nyt perii, kun\nvieraat jo on kaikki kutsuttu?\n\n-- Ei taida olla hätää sentään, vastasi Joppi itsetietoisella\näänenpainolla. Laittakoot he lakiaan vaan, kyllä rahalla saa\nsittenkin. Minä lähetin sieltä Helsinkiin pullot ja rahan, ja aattona\npitäisi tulla.\n\n-- No jumalankiitos! Minä jo hätäännyin, että jos sellainen häpeä\nolisi tullut -- --\n\nAattona oli Joppi noutamassa joulukonjakit kotiin asemalta. Siellä\noli makasiini puolillaan juhla-ainetta ja hakijoita paljon. Neljän\nkannun kori oli konjakkia Jopille ja kaksineuvoinen kori viiniä,\nvaimoväen tarpeeksi -- suurin lähetys, mitä sillä kerralla kellekään\noli tullut.\n\nMitä ennen joskus oli tavaralähetyksiä rautateitse Jopille saapunut,\noli niihin aina ollut päällekirjoitettuna vaan \"tilallinen\", mutta\nnyt sattui sellainen ihme ja merkkitapaus hänen mielestänsä, että\nkoppien päälle oli kirjoitettu \"herra Jooseppi Hinkkala\". Ja sama\nkauppias, joka juomat lähetti, oli ilman niitä vielä lähettänyt\npostissa kauniin kortin, onnentoivotuksen jouluksi, ja siinäkin oli\npäällä \"herra\".\n\nKun asemapäällikkö luukustansa postia jakaen huusi -- \"herra\nHinkkala\", niin oikein vavahteli Jopin käsi, kasvoille lensi\nmielihyvän puna ja hän katsahteli salavihkaa ympärilleen, minkä\nvaikutuksen tämä tapaus tekisi muihin läsnäoleviin. -- Häntäkin\nhuudetaan jo julkisesti, joukon kuullen herraksi! Vaan miksikä\nei -- siinä kuin muitakin, monasti köyhempiäkin miehiä, ajatteli\nhän hyvillään, katsellen siinä sitä kaunista paperilappua. Oikein\nveti niskaa sankaan, kun hän väkijoukossa käveli edestakaisin\nodotushuoneen lattialla, ja silmä vilahteli väkiseltä peiliin, joka\noli seinässä, pöydän yläpuolella.\n\nJa kun juna oli mennyt ja posti ja muut tavarat jaettu ulos, meni\nJoppi asemapäällikön puheille.\n\nSen miehen ylpeys oli Joppia aina ennen hänen asemalla käydessään\nsuututtanut, kun se pää jäykkänä jakeli postia tai työnsi ihmisten\nkäteen pilettiä siitä luukustaan, tahi junaa odotellessaan käveli\nsivulleen katsomatta asemasiltaa edestakaisin, kädet seljän takana,\nja suorana kuin korento -- juuri kuin muita ihmisiä ei olisi\nmaailmassa ollutkaan.\n\nNyt astui Joppi rohkeasti konttooriin, vaikka ovessa seisoi että\n\"pääsy kielletty\", ja kysyi saisiko \"inspehtoorille\" tarjota pienen\njoulunaukun -- hyvää tavaraa. Ja kun se jäykkä herra paikalla oli\nsuostuvainen ja kohteliaana tarjosi Jopille istuinta, ihastui Joppi\nja huomasi paikalla, ett'ei se ylpeä olekaan, vaikka hän on luullut\n-- se on miesten parhaita, kun vaan kerran jutteille sattuu.\n\nPullo avattiin ja ryyppyjä otettiin useampia, vaikka pehtoori\njokaista ryyppyä ottaessaan naurahti ja sanoi, että \"kun ei vaan\ntulisi liikaa\". Joppi käski häntä kaikin mokomin tulemaan Tapanina\nheille, katsomaan kerran heidänkin taloa, ja tämä lupasi varmaan,\nkiitti ja puristeli Jopin kättä. Ja kun Joppi lopulta rupesi lähtöä\ntekemään, komensi se kohtelias herra asemamiehen kantamaan korit\nrekeen ja hyvin asettamaan, ett'eivät vaan millään muotoa särkyisi --\nja sitten läksi Joppi pyrynä ajamaan kotiin päin, ylen tyytyväisenä\nsiitä, että oli taas yksi tuttava lisää, pitäjän parhaita herroja.\n\nMutta kun hän pääsi Metsäkylän tienhaaraan, ei hän kääntynytkään\nkotiin, vaan riipasi hevosensa menemään valtatietä suoraan eteenpäin,\nkirkonkylään. Siellä piti käydä vielä kutsuja uusimassa ja\nnäyttämässä niitä muhkeita pullokoria, joissa oli päällekirjoitettuna\n\"herra Hinkkala\", ja avata vielä yksi \"fin hvit cognac\", ja tehdä\nhyväin ystäväin kanssa joulun alkajaisiksi muutamia kahvilökäriä.\n\nKun hän sitten illalla saunaanmenon aikana ja emännän jo hankkiessa\nhakemaan, saapui re'essä maaten ja laulaa märräten kotipihaan, syttyi\nsiitä taas riidan tuhakka, jota jatkettiin vaihtelevalla onnella\nkoko joulu, melkein Tapanin iltaan, siihen saakka kun ensimmäisten\nvierasten kulkuset lasiporstuan eteen helähtivät.\n\nJopin oli nenänvarsi vähän ruvella ja Alman uusi silkkileninki oli\nsattunut repeämään helmasta, mutta kumpaistakin oli paikkailtu\nkiireessä parhaan mukaan, ja olikin onnistuttu siinä hämmästyttävän\nhyvin.\n\nMolemmille tuli vierasten tultua aika kiire, ja kumpikin koetti\nparaansa mukaan ottaa niitä vastaan, iloisena ja kohteliaana.\n\nJoppi seisoo portaalla paljain päin ja komentaa renkejä riisumaan\nhevosia ja viemään talliin, sekä varustamaan heiniä eteen. Ja kun\njoku sanoo tulijoista, että on siellä re'essä heiniä, ottaa Joppi\nsiitä loukkaantuakseen ja sanoo että \"on niitä meilläkin heiniä --\nja mitä täällä metsäkylissä sitten muuta olisi\". Hän nauraa rähättää\nhyvillä mielin ja johdattaa vieraita sisään katsomaan, että \"jos\nsentään löytyisi jotain muutakin\".\n\nKaikki ovat tulleet ketä on kutsuttu, ja on tullut vielä\nvallesmannikin rouvineen, vaikk'ei ole kutsuttukaan. On tullut vallan\nehjästä paraastaan katsomaan, ajelemaan Tapania, kun on kuullut\nkuinka Hinkkalan talo on tullut komeaksi sitten hänen viime näkemänsä\n-- hänellä kun ei vuosikausiin ole ollut itsellään mitään asiata\nsinne rauhaiseen Metsäkylään.\n\n-- Mikä mainio mies, ajattelee Joppi. -- Mutta miks'eikä herrat\ntulisi, kun pitävät vertaisenaan -- ja jos joskus olisi niiden kanssa\nollut pientä riidan kaninaakin, niin leppyvät ne pian ja tulevat\nkatsomaan, kun kuulevat, että on tullut tavaraa kotiin -- hyvää\nhelsinkiläistä. Herrat ovat sentään aina herroja!\n\nJa Alma on ihastuksissaan hänkin, että sitten viime Tapanin on\ntaas tullut kaksi sellaista mahtimiestä heille lisää vieraiksi,\nkuin vallesmanni ja inspehtoori rouvineen. Hän liikkuu kahisevassa\nleningissään, nauravalla suulla, ja huutaa toisinaan ovelta Joppia\n-- \"pappaa\" -- puheilleen ja kyselee tältä kahdenkesken, suurella\nluotolla, mitä milloinkin on tarjottava ja milloin totilaitokset\nsopii kuljettaa kyökistä saliin.\n\nSitä hetkeä odottavatkin herrat innokkaina, heittäen vaanivia\nkatseita oven puoleen aina kun siitä kuletaan, että milloinka sieltä\nalkaisi kuulua se tuttu helinä, joka syntyy, kun tyhjät lasit\ntarjottimelle ahdettuina helähtelevät yhteen piian niitä kantaessa\nesiin -- --\n\nSe seikka illemmalla vähän ahdistaa Alman rintaa uuden silkkiliivin\nalla, kun pelkää Jopin tulevan liiaksi humalaan ja tekevän jonkun\nhäpeän. Mutta kun hän huomaa joka miehen humaltuvan samalla mitalla\nja näkee, kuinka herrat jo, Joppia olalle taputtaen ja syleillen\nkehuvat hänen hyviä toimiaan ja komeita rakennuksiaan, niin\nrauhoittuu hän, mieli muuttuu kokonaan ja hän oikein pitää Jopista\ntaas, kun tämä niin miehevästi puhuu, nauraa ja levittelee käsiään,\nherrain keskellä lattialla teiskaten.\n\nJa kun Joppi käy porstuakamarista hakemassa lisää ainetta, niin Alma\nrientää sinne hänen peräänsä puhumaan siitä suuresta ilosta ja siitä\nyhteisestä voitosta, minkä he taas tänä iltana saavat. Molempain\najatukset sattuvat yhteen, kuin samaan naulaan. -- Näkevätpä ne,\nettä meilläkin eletään, niinkuin muuallakin paremmissa ihmisissä --\nvallesmannikin näkee ja inspehtoori -- ja sitten on taas toistain\nniin mukava mennä niidenkin luo --\n\n-- Näitkö, kuinka katselivat sitäkin joulukorttia pöydällä sanoi Alma\ninnostuneena.\n\n-- Kyllä sitä sopii katsella, sillä ei sitä lähetetä joka miehelle.\nPitääkin tilata kuusi kannua yht'aikaa ennenkuin sellaisen saa -- ja\nsitten on vielä \"herra\" siinä kufärtissä -- --\n\n-- Ja hyvä oli, että otit niin paljon, kun siitä jo etukäteen\ntuhlasit, junkkari, sanoi Alma, ollen toruvinaan Joppia.\n\n-- Tiedänhän minä aina asiat oikein päin asettaa -- tiedän mitä\ntarvitaan. Toimita nyt vettä lisää --\n\nMiesten puhe totipöydässä kääntyy siihen suuntaan, mikä sillä\nhetkellä on päivän tärkein keskusteluaine: metsäkauppoihin.\n\nAika on muutamaan vuoteen muuttunut siksi, että melkein joka kolmas\nmies on metsäkauppias ja -- harvaa poikkeusta lukuunottamatta -- joka\nmies myö, kellä vaan metsää on. Kun tukkimetsät ovat harvenneet,\non isketty kiinni pienempiin metsiin, ja näyttää siltä, kuin koko\nmaailma olisi yht'äkkiä saanut sellaisen puu-aineen nälän, että\nsitä ori mahdoton tyydyttää. Kaikki se puree pieneksi vaan, mikä\npuun nimellistä on. Tuntuu aivan kuin sen hampaita olisi jollain\ntavalla alkanut syyhyttää, niin että sillä yhä piti olla jotain kovaa\npurtavaa -- niinkuin seimenpurijalla hevosella. Ja maakauppiaat,\nrautatien virkamiehet, entiset tukkijunkkarit, ja joukossa monet\ntalollisetkin -- kaikki tekivät vaan kilvan metsäkauppoja ja jokainen\nkoetti paisuttaa omaa kukkaroaan niin paljon kuin mahdollista, toinen\nparemmalla, toinen huonommalla onnella. Tehtiin halkoja, propsipuita,\npuolapuita, hollanninpölkkyjä, ja hilattiin loppuja metsiä senkin\nseitsemän nimisinä puuaineina rautatielle, joka nyt oli muuttunut\nsiksi valtavaksi suoneksi, mitä myöten pienempi puutavara virtasi\nmerenrantaan. Joku löytyi joukossa sentään, niinkuin esimerkiksi\nJoppi-Hinkkalan naapuri, joka möi metsäänsä varovasti, harvennellen\nja perkkaillen vaan, ja pysyi kovakorvaisena keinottelijain\nviettelyksille, mutta sellaiset miehet leimattiin kitsaiksi\ntyhmyreiksi, jotka mädättävät omaa tavaraansa; ja niitä pilkattiin.\n\nInspehtoori alkoi puhua siitä, mitenkä halot tänä syksynä ovat\nHelsingissä kallistuneet. -- Taitaa tulla siitä, sanoi hän, että ne\neivät läheltä saa, vai mikä lienee, mutta ei minun muistiini ole\nsiellä niin paljon halkosylestä maksettu, kun jo kaksinkymmenin\nmarkoin maksavat. Kannattaisi jo melkein panna hirsiä haloiksi.\n\n-- No ainakin paremmin kuin että niitä uittopuulaakille myö, sanoi\njoku toinen joukosta, sillä ne ovat vieneet tukit melkein ilmaiseen.\n\n-- Varsinkin puoleen hintaan, sanoi vallesmanni, kun eivät myöjät ole\nymmärtäneet edes puitansa lukea, muuta kuin myöneet summassa vaan,\nheti ensi tarjoukseen. Mutta silläpä ovatkin nyt sahainomistajat\nuittoväyläin suissa miljonääriä ja moni entinen tukkijunkkari tekee\nnyt omin päin metsäkauppoja, niin että soi, vaikk'ei ollut penniä\ntaskussa kun rupesi tukkia mittailemaan.\n\n-- Niinkuin tuo Alanderkin, sanoi asemapäällikkö. Tavallinen\nkeksimies oli vaan ennen tukinuitossa, ja nyt on rikkaampi kuin\nmeistä kukaan. Kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura, etsien kenenkä\nsaisi vielä pettääksensä. Se on tämän syksyn tehnyt halkokauppoja,\nsaanut metsiä siitä aseman seutuvilta ja pistää kauniita voittoja\ntaskuunsa. Taitaisi tehdä tuhoja, joll'en minä olisi ruvennut vähän\nnostamaan hintoja.\n\n-- Omilla rahoillaanko se Oskari jo tekee metsäkauppoja? kysäsi äkkiä\nJoppi, joka kaiken aikaa oli kuunnellut puhetta vallan hämmästyneen\nnäköisenä.\n\n-- Omillaan tietysti.\n\n-- Ja minä olen ajatellut, että se yhä porilaiselle ostaa --\n\n-- Se antoi aikaa sitten palttua porilaiselle -- jo viime kesänä, kun\nhuomasi omat harjaksensa kyllin pitkiksi.\n\n-- Ohhoh! vai sillä tavalla se käykin. Enpä minä ole sattunut\nkuulemaan; mikä lempo, ett'ei se minun korvilleni ole ennen sattunut\n-- hm -- hm, ymähteli Joppi.\n\n-- Ei sitä tiedä vielä moni muukaan, sillä hän on niin kauan\ntäälläpäin monissa pitäjissä tehnyt kauppaa puulaakin nimessä, ja\nsaanut niin hyvän luoton, että kaupan luullaan vielä menevän entistä\nmenoa. Minä tiedän asian ja olen ruvennut vähän kiusaamaan häntä.\nSiksi onkin Alander minulle suutuksissaan, kun olen joskus sattunut\nhänen tielleen kaupoissa, jutteli inspehtoori.\n\n-- Niin tosiaankin. Sinustahan on tullut oikea halkopatruuna, sanoi\nvallesmanni. -- Veteleekö se?\n\n-- Aina siitä vähän lisätuloa lähtee. Ja levereeraan minä muutakin\npuutavaraa.\n\n-- Mutta kuinka sinä ennätät?\n\n-- Pidän apulaista, joskus asemalla, joskus metsässä, kuinka sattuu.\nEikä ole ollut tappion vaaraa minulla mitään vielä, kun olen\ntoimittanut niin paljon valtiolle, ja se määrää hinnat jo vuotta\nennen. -- Onko Hinkkalalla vielä myödä metsää? kysyi hän, kääntyen\nJoppiin.\n\n-- Hm, onhan sitä. Kyllähän sitä on paljonkin vielä, mutta minä en\ntaida myödä, vastasi Joppi aatoksissaan, ja vähällä piti, ett'ei\nhän siihen lisännyt, että \"hakkuutan itse ja panen voitot omaan\ntaskuuni\", vaan sanomatta hän sen kumminkin jätti.\n\n-- Kannattaisiko täältä saakka? kysäsi hän, yhä kovin miettivän\nnäköisenä.\n\n-- Miks'ei, vaan eihän tietysti kannata täällä sitä maksaa ajon\nvuoksi, kuin lähempänä rautatietä.\n\n-- Ei niin, tietystikään, mutisi Joppi, vaan ajatteli samassa, että\nkyllä minä sinun yskäsi ymmärrän. Ottaisit halvasta hyvin sinäkin,\nvaan etpä saakkaan.\n\nNiin olivat herrat totipöydässä nykyisistä metsäkaupoista\nkeskustelleet, ja Joppi oli kuunnellut tarkkana, äänettömänä melkein.\nHän ei ollut vuosikauteen enään, senjälkeen kuin viimeiset tukit\naina seitsentuumaisiin saakka hänen metsästään oli joelle ajettu,\najatellut metsäkaupoista mitään, ei juuri sitä eikä tätä; mutta nyt\nalkoi uuden aatoksen kipinä hänessä kyteä.\n\nKamalalta tuntui ajatella, että olisikohan häntäkin tukkikaupoissa\npetetty. -- Ei! sitä ei kestä ajatella, ja sen ajatuksen hän sillä\nkertaa tukautti heittämällä lasinsa pohjaan ja rientämällä uuden\ntekoon. Mutta toinen kylki siitä kipinästä rupesi sen sijaan\nhehkumaan yhä kovemmin vaan.\n\n-- Siitä pienestä mestästähän voi nyt itse kiertää rahaa vielä vallan\nläämältä -- ei myö kellekään, vaan hakkuuttaa itse. Se puoli ajatusta\npyrki jo hulmahtamaan ilmiliekkiin vielä samana iltana ja sotkemaan\nkaikki, muut toimet, mutta vierasten tähden täytyi sentään pakoittaa\nsitä pysymään alallaan, muistaa isännän velvollisuudet ja kehoittaa\nherroja tekemään yhä uusia laseja.\n\nMutta aamulla alkoi Joppi kokoilla ajatuksiaan uudelleen taas ja sai\nne sille tolalle, jota myöten ne illalla olivat alkaneet luisua. Vaan\nnyt ne sotkeutuivat sekaisin, tuli toista ja toista vuoroin. Hän tuli\ntuskalliseksi, levottomaksi. Ei hän puhunut juuri mitään kellekään.\nKulki kartanolla, kävi tallissa ja murahteli siellä kärtyisästi\nrengeille jotain, meni tupaan ja joi kaljaa, meni taas takaisin ulos\nja kävi pakaritupaan, murjottaen yhä, ähkien ja pyyhkiellen otsaansa,\ntyöntäen lakkiaan korvalta toiselle.\n\n-- Joko ne viime talviset tukinlatvat tulivat kaikki kokoon? kysyi\nhän voudiltaan, tultuaan pakariin.\n\n-- Koossa ne ovat jo kaikki, vastasi vouti, mutta niitä on niin\npaljon, ett'ei niitä tänä talvena ehditä kotiin ajamaan, ja siellä\non vielä sitäkin vanhempia, vaikka polttaisi koko kylä. Mutta jos\nnavettaakin ruvetaan ajamaan --\n\n-- Ei niitä viimeisiä, niitä ehjempiä latvoja ajetakaan kotiin,\njatkoi Joppi omaa ajatustaan, keskeyttäen toisen puheen -- poltetaan\nniitä vanhempia itse.\n\n-- Kyllä siellä on niitäkin, niinkuin siltaa.\n\n-- Hyvä että jäi edes latvat, mutisi Joppi ja läksi ulos taas.\n\nVouti ei oikein ymmärtänyt isännän tuumaa.\n\n-- Jokohan ovat taas riidelleet sen yötisen lystin päälle, ajatteli\nhän, kun niin näytti sekaantuneelta.\n\nEi maittanut ruokakaan Jopille oikein murkinaa syötäessä, vaikka\noli hyviä kohmeloruokia kyllä, yötisiä jätteitä. -- Voi totisesti\nsentään, kuinka ihmisen pitää oleman hullun, sanoi hän tuskallisella\näänellä, laskien veitsen lautaselle ja käyden molemmin käsin päähänsä.\n\n-- No mikä sinun nyt tuli -- mistä nyt niin äkkiä itsesi hulluksi\nhuomaat, vai muitako tarkoitat? kysäsi ihmeissään emäntä, joka juuri\noli puhua rupattanut, kuinka rouvat illalla melkein katein silmin\nolivat katselleet hänen uutta leninkiään, ja kiitellyt Fiinaa, joka\nsellaisella kiireellä sen sai niin mainion hyvästi istumaan.\n\n-- Minun mielestäni olet tänä aamuna näyttänyt hyvin hiljaiselta ja\nviisaalta, sikseen kuin joskus ennen, vaikka yöllä sinä nukkuissasi\nkyllä pidit sellaista mehkaa tukeista ja haloista, että minua\nkamotti, jatkoi hän.\n\n-- Siinäpä se juuri on. Olen viime aikoina alkanut vähän epäillä,\nettä jotain kieroutta siinä asiassa täytyy olla --\n\n-- Missä ihmeen asiassa -- mitä hullutuksia sinä puhut?\n\n-- Sitä minä puhun, että olen antanut itseäni pettää -- ja nyt\nvasta huomaan sen. Hohhoo! Hullu, joka antaa narrata itseään! --\nJälempänä sitä aina viisastuu, vaikka oikeastaan pitäisi olla viisas\nvähän ennemmin. -- Kyllä osasi se Oskarikin peijata, roisto -- enmä\nparemminkaan tule ja sano -- ja minä vielä viime talvena pidin miestä\nparhaana ystävänä.\n\n-- Oletko antanut Oskarin taas pelata itseltäsi? Sitähän olen sinulle\naina laulanut, että juot joka matkalla liiaksi ja ryhdyt peliin -- ja\ntuhlaat kaikki rahat. Ajattelepa, jos loppuisivat, niin mikä meidät\nsitten ottaa?\n\n-- Ei lopu, metsä kasvaa maatessakin, ja ne ovat pieniä meillä\nkorttihäviöt. Mutta ne ovat pettäneet, sikamaisesti petkuttaneet\nminua, Oskari ja koko puulaaki. Vallesmanni juuri sanoi illalla,\nettä puolesta hinnasta ne ovat vieneet ihmisten metsät ja tulleet\nmiljunääreiksi, ja nyt on Oskarillakin jo niin paljon koossa, että\nomillaan metsäkauppoja tekee, voittaen yhä lisää vaan. Jo minä\njotain sellaista olen aavistanut -- ja kuullut huhuiltavankin, mutta\nillalla sen vasta kuulin oikein mieheltä, joka asian tietää. Miks'ei\nvallesmanni tietäisi, mitä ne niistä ovat itse saaneet, vaikk'ei me\ntiedetä. Kyllä se poika tietää. -- Voi totisesti, voi! Aattelepa, kun\nolisi täyden hinnan saanut, niin olisi puolta enemmän rahaa, tahi\ntoinen puoli tukkia jälellä! Ja siitä kelpaisi reväistä, koska kuuluu\npuutavara niin kallistuvan.\n\n-- Vasta aika katua. Miksi möit halvasta?\n\n-- Miksi möit -- kas se on viisas kysymys! Miksi möit! Saakeli!\nTiesinkö minä silloin halvasta myöväni, ja myödä minun täytyi,\nniinkuin itsekin ymmärrät. Talo oli korjattava, ja monta muuta\nvälttämätöntä menoa, vallan välttämätöntä, jos tahdotaan ihmisiksi\nelää. -- Ei tässä ole tuhlattu, elä sanokaan sitä. -- Vai olisiko\nsinusta hauskempaa asua mädissä huonerähjissä, niinkuin naapurit\ntuossa, ett'ei tiedä mitä seinää milloinkin pöngittäisi, tahi millä\nhetkellä löytäisi itsensä satimesta --\n\n-- Jumala varjelkoon, johan minä häpeisin silmät päästäni, sanoi\nAlma, jonka mielestä Joppi siinä asiassa puhui vallan viisaasti.\n\n-- Tai olisiko se ollut parempi -- jatkoi Joppi -- että minä olisin\nkävellä nahjustanut tallukoissa ja paikatussa takissa sontakuorman\nperässä -- ja olisitko sinä tahtonut vähentää piikoja, säästääksesi\nmuutamia markkoja vuodessa, ja kulkea itse navetassa kintut sonnassa,\nniin että olisimme haisseet samalle sonnalle molemmat --\n\n-- Hyi, mitä puhut! Silloin minä en olisi tähän taloon tullut.\n\n-- Siinäpä se. Enkä minä olisi liioin sinua tänne tuonut, joll'ei\ntalo olisi ollut kunnossa -- ja siihen minä tietysti jo tarvitsin\nrahaa ennen sinun tuloasi -- ja nyt sinä tuumaat, että miksikä möit.\n\n-- Niin minkätähden annoit mennä halvasta? Olisit muilta kysellyt.\n\n-- Ja muut olivat sitten viisaita! Yhtä tyhmiä ovat nytkin vielä\nuseat -- ja se onkin hyvä juuri, etteivät kaikki viisastu yhtä haavaa\ntässä maailmassa. Se on riivatun hyvä ja lysti asia se. Sen se on\nonni, joka pääsee herrain joukkoon, ja kuulee niiltä aina ennen muita\nmonta hyvää seikkaa.\n\nJoppi alkoi tulla paremmalle päälle ajatellessaan, että juuri se\nmonen tietämättömyys asioista vielä, se tyhmyys, joka hänenkin ennen\npetti, nyt voi koitua hänelle hyödyksi.\n\n-- Minä tiedän jotain nyt, jatkoi hän iloisemmin. -- Joppi tietää\njotain, eikä hellitä, ennenkuin ovat tulleet omat häviöt takaisin,\nkaksinkerroin -- ja hän löi kämmentä pöydän syrjään. -- Entistä\nrahaa on vielä paljon, omasta metsästä tulee lisää, minä alan tehdä\nkauppoja niillä ja voitan -- piru ollakseen, minä voitan, koska\nvoittavat muutkin, ja kannattaa vielä apulaista pitää.\n\nHän nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, kädet selän\ntakana, juuri niinkuin oli nähnyt inspehtoorin tekevän asemasillalla.\n\n-- Ei tarvitse Tukki-Oskarin luulla, että hän on ainoa, joka ymmärtää\nmetsäkauppoja tehdä, eikä kenenkään muunkaan. Kyllä minä niille\nnäytän vielä. Hoo! täällä löytyy myös jotain täällä kallossa, kun\nvaan liikkeelle päästetään, ja Hinkkalan Joppi pystyy aina siihen,\nkuin toinenkin mies. -- Korjata voitot omaan taskuunsa, sehän on\nkaikkein helpoin asia! Tulimmaiset tuhat, ett'ei ole pitänyt ennen\nhuomata!\n\n-- Aiotko sinä nyt sitten ruveta tekemään metsäkauppoja, vai mitä\nsinä intoilet? kysyi Alma.\n\n-- Paikalla! sanoi Joppi, polkien jalkaansa. -- Nyt sitä koettaa\npitää, jos koettaa -- takoa kun rauta vielä on kuuma, sillä vuoden\npäästä voivat kallistaa metsiänsä --\n\n-- Mutta jos pettävät sinua taas? Etköhän tyydy omiisi ja anna olla --\n\n-- Voi tyhmyyttä, sanoi Joppi, ja naurahti halveksivasti. -- Mutta\nmitä akat ymmärtää!\n\n-- Ymmärtää ne niin paljon, että antavat miesten tuhlata ja juoda\nrahansa, iski Alma närkkäästi Jopin pistokseen.\n\n-- Akka, elä rakenna riitaa nyt, sanoi Joppi ankarana, nyt on\naatokseni tärkeämmillä aloilla. Kuinka minua kukaan voi pettää,\nkun minä itse ostan? Minä ostan itse nyt, enkä myö, kuuletko sinä.\nJuuri minä itse -- hän löi kämmenellään rintaansa -- ja petän\nmyöjiä, puhtaasti vallan, koska on itseänikin petetty. Sinun muutama\ntuhantesi on pian takaisin saatu. Ja yhä kävellen lattialla,\njatkoi hän kasvavalla innolla, kuinka hän muutaman vuoden päästä\non voittanut suuria summia ja on sitten vasta oikein rikas. Ja kun\noikein hyvin käy, niin he vielä muuttavat Helsinkiin -- jota joskus\nennenkin on tuumailtu -- ostavat sieltä talon, niinkuin joku muukin\non tehnyt, ja jättävät koko tämän maan roskan -- tai pitää Joppi\ntämän talon jahtimainaan -- Niillä tuumillaan sai Joppi emäntänsäkin\nlopulta innostumaan asiaansa niin, että hän unohti omat perurahansa,\nja he sovinnossa tuumailivat, että on sitä rahaa, mikä heillä vielä\non jäljellä, ajoissa koetettava kartuttaa.\n\n\n\n\n10.\n\n\nJoppi hakkauttaa samana talvena vielä haloiksi kaikki kuivat tukin\nlatvat, ja pystyä metsää ensi talven varaksi.\n\nHalkoja lähtee vahvasti, sillä pieni metsä on paikoin aika sakeaa, ja\nHinkkalan mäet Teuron kulmalla alkavat tulla lakeiksi. Sinne jää vaan\nhavuja ja risuja maantäydeltä, tuhanteen ristiin, ja pystyyn tuulen\nleikkikepiksi joku vaivainen puunlima, jota hakkaajat eivät viitsi\npinoonsa pätkiä. Joppi riennättää hakkuuta tulisella kiireellä,\nettä saisi sinä talvena vielä lisää rahoja tehdäkseen metsäkauppoja\nmuiden kanssa. Ja kun lunta on paljon, lisää hän maksua halkosyleltä\nja saa mielihyväkseen miehiä siirtymään Oskarinkin hakkuilta\nrautatienpuolella omaan metsäänsä. Hän johtaa itse hakkuutöitä ja\nostaa kauppiaalta taskukirjan ja keltaisen mittapuikon, käy joka\nlau'antai mittaamassa puut ja maksaa miehille muhkeana palkan -- eikä\nriitele kaikista pikkuseikoista ja vajavuuksista hakkaajien kanssa,\nniinkuin muut kuuluivat tekevän.\n\nKirkolla ajaa hän särkemässä rahaa, setelin toisensa perään, sillä\npientä rahaa pitää olla paljon hakkaajille. Ja kun on lanttia ja\npientä hopeata sekaisin vaan housuntaskussa, on sieltä niin mukava\nnyppäillä niitä, kun toisinaan satutaan lyömään nakkia kievarin\nkamarissa. Ei siinä tarvitse pitää erittäin tarkkaa laskua, kun on\ntasku täynnä; sieltä ottaa vaan ja sinne työntää, että helähtää, jos\non voittanut.\n\nOmat hevoset ovat halkojen ajossa ja palkkahevosia paljon. Ajo tuli\nkyllä kalliiksi pitkän matkan vuoksi, mutta laski Joppi siitä sentään\ntulevan hintaa puillekin -- ja olihan omillekin hevosille hyvä ansio.\n\nKun oli osa ajettu, läksi hän niitä itse kauppaamaan Helsinkiin,\nperehtyäkseen halkokauppoihin.\n\nMutta siellä tingittiin hintaa alhaalle, kun huomattiin halot\nsinistyneiksi, maasta hakatuiksi, ja lopulta piti siihen jättää,\nmitä kaupunkilainen maksoi. Useita päiviä hän niitä siellä möi,\nmutta ei hän oikein saanut selkoa, paljonko niistä jäi omaan\nkukkaroon syleltä, kun rahoja tuli iltasella kaupungilla kulkeissa\nliikutelluksi. -- Kyllä niistä sentään jotain tuli hyötyäkin,\npäätteli hän -- ja olishan ne latvapuut kumminkin mädänneet\nmaassakin. -- Mutta älähän huoli, tuumi hän, kun hän ensi talvena\nalkaa lappaa niitä hyviä halkoja sieltä! Nytkin saivat hyvistä\nhaloista toiset usean markan syleltä enemmän.\n\nHän ajattaa sentään samana talvena kuivashalot kaikki, tekee useoita\nHelsingin matkoja, ja tuo tavarata kotiin joka matkalla, kaikkea,\nmitä syntinen sielu tarvitsee -- ja paljonhan sitä tarvitsee, kun\nvaan on millä saa.\n\nKaupunkilaisen, jonkun puukauppiaan, olisi kyllä voinut saada niitä\nmyömään, vaan kun niitä ei vielä senkään enempää ollut, möi ne vähät\nitsekin. Ja oli niin hauskaa muutenkin aina istua lököttää junassa ja\njutella toisten matkustajain kanssa -- niitä kun aina tuli jutteille,\nkysyen, että \"mihinkä herra matkustaa\"?\n\nMutta tulevan talven varaksi hän jo tinkaili myöjää, tahi suoraa\nostajaa, kun hän rupeaa lähettämään suuria summia \"alas\", niinkuin\nhän oli oppinut kaupunkilaisiksi sanomaan. Ja niitä löytyi kumpaakin\nlajia vaikka kuinka paljon -- hävinneitä maamiehiä enimmät, jotka\nkoettelivat onneaan kaupungissa -- ja oli sanottu Jopille, että antaa\ntulla \"alas\" vaan, vaikka tuhansia syliä, kyllä siellä kelpaa, sillä\npuute on ollut hyvistä puista tämänkin talven.\n\nSiitä sai Joppi uutta intoa yhä ja pani palstaa lakeaksi ojalta\naikain kotiin päin, minkä ennätti. Ja hän ajeli siellä metsässä\ntehden laskujaan ja summaillen, kuinka monta syltä kustakin mäestä\ntai korven poukamasta oli tullut, kun piti saada tarkka selko siitä,\nettä muilta ostaissaan sitten tietäisi varmaan, mitä kulloinkin\nkannattaisi luvata. Sillä ostamaan hän rupeaa nyt, ei hakkuuta omaa\nmetsää kotopuolelta enään, se kun on liian kaukana ja kun tarvitsee\nsentään vähän itsekin; ja joka Helsingin matkan perästä se ostohalu\ntulistuu.\n\nVaan samassa suhteessa kasvaa myös vastustus hänen kauppatuumilleen.\n\nSiellä alkoi keväämmällä useampia miehiä kulkea samoilla asioilla,\nTukki-Oskari etupäässä, ja he kävivät kaikki halkometsät Teuron ojaa\npitkin Isoltajoelta aina Kilpisuohon saakka, haluten niin suuria\nmetsälohkoja kuin mahdollista. Ja mihin vaan Joppi meni, oli siellä\nhänen edellään jo käynyt kaupanhierojia, vaikka kaikkialla olivat\nkaupat vielä auki. Näytti siltä, kuin he vaan varustaisivat itseään,\nja sitten yhdellä iskulla ottaisivat kaikki, koko paikkakunnan\npaljaaksi.\n\nMuutamalla talolla -- kirkonkylän metsätaloja -- oli ihan ojan\nrannassa lohko, viisikymmentä tynnörinalaa laajuudelleen, ja sitä\nmielivät ostajat erityisesti. Oskari oli isännälle tarjonnut\nviisituhatta markkaa siitä, kun saa puhtaaksi hakata, mutta isäntä\nvaati kuusituhatta ja joka kymmenen sylen päähän yhden siemenpuun\npystyyn, kuuden tuumaisia puita. Tämän sai Joppi tietää, kun oli\nkäynyt isännän puheilla hänkin kyselemässä, eikö tämä möisi sitä\nhänelle, ja isäntä oli sanonut, että on sellainen ja sellainen\ntarjous siitä jo tehty. Joppi ajattelemaan, että nyt on otollinen\nhetki iskeä kiinni. Hän tietää nipistä nappiin, että silloin, kun\nne pojat tarjoovat viisituhatta, on metsä kymmenen arvoinen, ja\nne siemenpuut eivät paljoa merkitse. Se metsä on otettava heti,\ntuumi hän, ennenkuin ne ehtivät, ja maksettava mitä isäntä hakee.\nKaksituhatta voi hän maksaa paikalla, sillä niin paljon riittää\nrahoista vielä hyvin, ja lopun hakattua sitten. Ja hän tekee tarkkoja\nlaskuja. Kyllä nyt puut nousevat hinnoissa varmaan, kun niillä on\nsellainen into ostoon. -- Mutta luulevatkohan niin salaa kauppoja\ntekevänsä, ett'ei Joppi saisi urkituksi ja vetäisi nenästä, tuumii\nhän, ja menee toistain isännän luo.\n\n-- Vai että sinäkin rupesit ihan tosissasi metsäkauppiaaksi?\nHuomasitko omista myynneistäsi, että se kannattaa? kysyi isäntä,\nvanha kuiva ukko, pistäen tupakkaa piippuunsa ja tarjoten pussia\nJopille.\n\nJopilla ei ollut piippua -- eikä hän piippua pokakaan, se ry'ittää\nniin pahasti, sanoo hän, ja virittää itseltänsä paperossin.\n\n-- Ei häntä niin tarkimmilleen vielä tiedä, kuinka hyvin se\nkannattaa, mutta sen tiedän varmaan, että paremman koron siitä\nrahoilleen saa, kuin pankissa, kun vaan vähän vaivaa näkee. Ja aikaa\non minulla kyllä.\n\n-- Soo, entä talon toimet? kysäsee isäntä.\n\n-- Ne menee kuin tupakka, minulla on hyvä pehtoori nyt, sanoi Joppi.\n\n-- Soo'o!\n\n-- Enkä minä itse voisi työmailla kulkeakaan, on ilmestynyt sellaista\nahdistusta ja leiniäkin.\n\n-- Mutta oletpa lihava ja vankan näköinen.\n\n-- Mutta ei ole terveys sentään hyvä.\n\n-- Niin, ei siitä liiasta lihastakaan ole. Minä olen aina ollut\ntällainen tikku. Ei minussa liha paina, mutta kyllä luu sentään\nluistaa vielä koko lailla. Syksyllä vielä niitin kauraa poikain\nkanssa kilpaa ja kävin riihillä.\n\nMiesparka! tuumi Joppi itsekseen, ja on metsää yllinkyllin ja iso\ntalo.\n\n-- Tuliko teille paljon kauroja viimesyksynä? kysyi isäntä,\n\n-- En minä niitä muista, mitä lie tullut, vastasi Joppi, alkaen\ntuskastua ukon monista joutavista kysymyksistä.\n\n-- Soo! Meillä pojat pistää aina muistiin. On talvella sitten niin\nhyvä kuluttaa.\n\nUkko oli kyllä kuullut yhtä ja toista Jopin talonpidosta, mutta häntä\nsentään huvitti kysellä häneltä itseltään jotakin.\n\n-- No kuinka sen kaupan kanssa sitten tehdään? kysyi Joppi,\nkeskeyttäen isännän enemmät kyselemiset.\n\n-- Jaa, mitä minun sillä väliä on kelle myön, kun vaan rahat saan. Ja\njaksanethan sinäkin tuon ostaa?\n\n-- Ei sitten kukaan, jollen minä.\n\n-- Niin, olethan saanut rahoja paljon, ja tuumaat nyt käyttää niitä.\nViisi ja puoli ne panivat viimeiseksi hinnaksi ja ne siemenpuut\npystyyn, mutta en minä sellaista metsää anna alle kuuden. Jo minä\nlupasin siemenpuut korvesta sentään heittääkin, kun meidän vanhin\npoika puhukselee sitä ojittaakseen, jos metsä hakataan, mutta mäkiin\npitää jättää. Silleen se kauppa sitten jäi, ja lupailivat lähteä\nvielä muualta kuulemaan. Vaan pantiin siihen kahden viikon odotus,\nettä jos puoli tai toinen muuttaisi päätänsä. -- Mikähän ostointo\nniillä nyt on?\n\nJoppi oli kyllä sen innon tietävinään, ja senkin, että vielä ne\nmaksavat kuusituhatta täyteen ukolle, jos ennättävät. Mutta Oskari on\nhäntä jo tarpeeksi pettänyt, hän antaa vastavuoroa nyt -- jos vaan\nsaa sen ukko-kyyhkysen suostumaan siihen, että odottaa enempiä rahoja\nensi talveen.\n\n-- Tiesi heidän intonsa, vastasi Joppi vaan lyhyeen. Mutta tekaistaan\nme nyt kauppa valmiiksi että paukahtaa, niin pääsette pitemmistä\ntuumimisista. Minä maksan sen kuusituhatta täyteen ja jätän mäkiin ne\nainaiset siemenpuunne, vaikka tuskinpa niistä mitään hyötyä mahtaa\nolla.\n\n-- Soo, ei taida olla, sanoi isäntä, mutta ovat vaari minua\nviisaammat niin sanoneet, niin joutavathan jäädä.\n\n-- Jätetään, jätetään herrantähden, sanoo Joppi, jota isännän\nvenyttäminen alkaa yhä enemmän tuskastuttaa. -- Mutta ettehän te\ntietysti vaadi koko rahaa yht'aikaa?\n\n-- Enhän minä, paitse hakkuun mukaan. Kaksi tuhatta vaadin heti nyt\nja kontrahti tehdään kahdeksi vuodeksi, tästä lukien.\n\nMainio kauppa! tuumi Joppi. Välikirja teetettiin ja siihen vaati ukko\nkahden markan sakon jokaisesta luvattomasta puusta, mikä kaadettaisi.\n\n-- Vanhuuttaan se on hassahtanut, sanoi Joppi kirjan tekijälle, vaan\nolkoon hänen tahtonsa.\n\nJa nyt oli Joppi täysi metsäpatruuna ja nyt hän oli paikkaava kaiken\nsen vahingon, mitä itse oli puulaakilta kärsinyt.\n\nHän pani keväällä vielä alkuun hakkauksen ostometsässään ja oli\nOskaria ja hänen miehiään kohtaan niin koppava, ett'ei hyvää päivää\ntehnyt vastaan sattuessa.\n\nMutta Oskari, kuultuaan Jopin metsäkaupan, oli he sanonut, että \"nyt\nsen miesparan kävi hullusti kumminkin. Mihinkä se ne puut siitä\nhinnasta panee? -- Löi se nyt poroon kouransa, mutta lyököön, koska\nyrittää meille kiusaa tehdä\" --\n\nSillä siinä metsäkaupassa oli toinen mutka, joka todella tulikin\nturmioksi Jopille. Mutta siitä ei tiennyt vielä kukaan elävä henki\nmitään, paitse Oskari ja pari kolme rahamiestä, jotka yhdessä\nhommasivat tiilitehdasta rautatien varteen, eräälle etempänä\nolevalle asemalle, mihin soveltui uitto Teurosta. He voivat saada\nsinne tiilipuut kulkemaan tavattoman halvalla jokea pitkin, ja sen\nvuoksi sopi heidän tarjota paljoa enemmän kuin muussa tapauksessa,\nja olivat sen tehneetkin, säilyttääkseen ne metsät itselleen muilta\nostajilta. Vaan ennenkuin he rupesivat tuumaansa toteuttamaan,\ntahtoivat he ottaa tarkan selvän siitä, kuinka kauvaksi aikaa sen\nhyvän uiton varrella tiilipuita riittäisi, ja miten pitkältä saisivat\nhakkuu-aikaa siellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä oli Joppi vielä saanut viimeisistä puistaan niin paljon\nrahaa, että hyvästikin eläen riitti kesän ylitse, eikä sitä oltu\nsäästeltykään, kun toista oli niin paljon toivossa.\n\nMutta syksyn tullen muuttuivat asiat kummallisen äkkiä aivan\ntoisiksi, kuin mitä Joppi oli osannut aavistaa. Hän huomasi\nkauhukseen, ett'ei metsänosto käykään niin helposti laatuun,\nkuin sen myynti, ja jota pitemmälle syksy kului, sitä enemmän\nhelmeili ahdistuksen hiki hänen otsallaan. Hänen iloisuutensa ja\nhuolettomuutensa oli kadonnut kuin pyyhkäisemällä, ja kaikessa siinä\nharmissa Alma häntä vielä yhtenään torui ja soimaili.\n\nJa koko tämä pula, tämä hyvien toiveiden odottamaton ja äkkinäinen\nkäänne tuli siitä, että halot olivat kovissa hinnoissa, vaan ei\nkuulunut lunta, että olisi saanut metsistä ulos, ja huhuja kulki,\nettä kun lumen sataa, niin ne varmaan halpenevat. Ja toinen pulma\noli siinä, että jos luntakin tulee lopulta, niin paljonko niitä\nomilla hevosilla ajaa, kun ei ollut rahaa muilla ajattaa. Raha oli\nmetsässä kiinni. Ei voinut jatkaa keväällä aloitettua hakkuutakaan\nostometsässä nyt, kun juuri olisi ollut paras aika hakata. Siellä\nlähempänä asemaa koluuttavat rattailla halkoja rautatielle ja\nkiertävät rahaa! -- \"Vaan saako näistä meidän mäistä sitten\",\ntuskittelee Joppi, ja se on tuskaa tuskan päälle.\n\nJo hän teki uhissaan senkin yrityksen, mutta särki kahdet rattaat ja\nyhdeltä hevoselta taittui jalka, niin että se piti nuijata ja kuopata\nTeuron korpeen.\n\nTämä alkaa nyt Jopista olla vallan käsittämätöntä. Niin hyvät\ntoiveet, ja nyt ne menevät jo myttyyn.\n\nHän istuu eräänä aamuna vuoteen laidalla ja vanuttelee pörröisessä\npäässään asiain nykyistä tilaa. Ei ole viitsinyt vielä vetää edes\nhousuja jalkaansa, tuumii siinä vaan, rykii, syljeskelee ja kynsii\nniskaansa. Ennen niin reima Joppi on nyt vallan saamaton. Ei ole\ntullut käydyksi enään kylilläkään moneen päivään. Kahvikin on taas\nlopussa, ja yhden kerran on jo pitänyt ottaa kauppiaalta velaksi.\n\nAlma äkäilee, että on haljeta.\n\n-- Lähde nyt johonkin siitä, kötys, tiuskasee hän, heittäen housut\nJopin silmille. Viisituhatta toin taloon tuhlataksesi, etkä viitsi\nsinä nyt edes sen vertaa, että toisit kahvia kotiin. Jo minä häpeän\npiikojakin, kun pitää aamukahvitta olla.\n\n-- Hae niillä tuhansillasi itse nyt, kyllä niillä pitäisi yhden\naamukahvin saaman!\n\n-- Hae! Hullu, mitä puhut! Sinun suustasiko?\n\n-- Vaikka sieltäkin sitten, mutta jätä minut rauhaan, sanoo kovin\ntuskastuneena Joppi. -- Ja eikö ole tuhlattu minun rahaani, enemmän\npaljo, jos sinä sen siksi otat. Mutta minulla on sentään vielä\njäljelläkin, eikä sinulla vaivaisella ole mitään muuta kuin se\nhävytön suusi.\n\n-- Sinulla --\n\n-- On talo ja tavarat, ja rahaa metsissä kiinni yli sinun\nymmärryksesi.\n\n-- Ota sieltä sitten! Hevosen raatoja, ja särkyneitä rattaita!\n\n-- Ka, ka, sitä kiukkua! -- Kyllä minä otankin, mutta anna helvetissä\nsen verran rauhaa, että saan edes tuumia, mistä nuorasta ensiksi\nnykäsen.\n\n-- Sinun vielä piti niihin metsäkauppoihin ruveta, ääliöimen.\n\n-- Ja sinun piti olla samaa mieltä silloin, viisaan muka! -- Vielä\nniistä selvitään, kun ehditään, mutta tämä syksy on kirottu.\nKoettavat ne nyt tehdä kiusaa minulle Jumala ja ihmiset, mutta minä\nen sitä pitemmälle kärsi, en päivääkään. Talo on minun ja auttakoon\nse nyt isäntäänsä tällä kertaa pulasta, ei sen ole sitä vielä\ntarvinnut tehdäkään.\n\n-- Kahvia sinun saada pitää, vaikka siinä uisit.\n\n-- Ethän vaan aikone myödä taloa hassutuksiisi? hätäili Alma.\n\nMutta Jopilta ei saanut sanaakaan enään. Hän oli vaiti vallan toisen\nkiusaksi, puki kiireellä päälleen ja läksi kylään.\n\nHän ajoi kirkolle, Nuurperille, ja alkoi tälle kautta rantain ja\nkovin nolona puhua nykyistä pulaansa. -- Kaikki kävisi muuten hyvin,\nmutta tämä pitkä, lumeton syksy tekee suurimman kiusan. Hänellä on\nniin ja niin monen tuhannen puut hakattuna ja on hakkaamattakin\npaljon, vaan tämä satunnainen rahapula estää nyt kaikki toimet. Ja\nkaikki tuumansa ja toimensa uskoi hän tarkimmilleen kauppiaalle.\n\n-- Puutavaraa tarvitaan nyt Helsingissä joka lajia, se tekee\nkauppansa siellä, kun vaan sitä sinne saa, sanoi hän.\n\n-- Ja alkavat jo käydä itsekin sitä ostelemassa täältä mailta. Hyvä\nmerkki, että on niillä tarve, myönsi kauppamies.\n\nJa Joppi mielestään tekee mainiot kaupat vieläkin, kun vaan tämän\npienen pulan pääsisi oheamaan; eikä tätäkään olisi, joll'ei puulaaki\nhäntä ensin olisi päässyt pettämään. Mutta jos nyt veli Nuurperi\nauttaisi häntä, niin hän panisi vaikka talonsa panttiin. -- On siinä\ntaloa -- ei ole koko pitäjässä montakaan muhkeampaa, vaan on sen\nlaitos vienyt rahaakin --\n\nKauppias myöntää kaikki olevan totta, eikä pidä ollenkaan ihmeenä,\nettä Jopilta talonsa korjaus on vienyt paljon rahaa, sillä ei ne\nhävinneet talot ole niin helpolla korjattavia. Sekin on hänen\nmielestään totta vallan, että puulaaki oli liian halvalla saanut\nJopin tukkimetsän, mutta ei se asia ollut enään autettavissa muulla,\nkuin juuri sillä vallan viisaalla tuumalla, jonka Joppi nyt oli\nkeksinyt, että mittaa samalla mitalla takaisin, millä itsekin oli\nsaanut. Tekee kauppoja ja ansaitsee niillä, sillä kauppa se on, joka\nsittenkin vetelee, eikä maanpito, kun vaan oikein ymmärtää kauppaa\ntehdä. Ja mitä siihen nykyiseen rahapulaan tulee, niin se ei saa\ntehdä keskeytystä asiain hyvässä juoksussa. Hän kyllä auttaa.\n\nJoppi ihastuu kauppiaan hyvästä puheesta, ja lupaa maksaa takaisin\nheti talvella, kun vaan saa.\n\nVaan kauppias ei sano olevan mitään kiirettä, jos Joppi varmuuden\nvuoksi talonsa intekkiin panee. Ja hänen mielestään on selvintä, että\nJoppi ottaa heti isomman summan, niin voi paremmin puuliikettään\njatkaa, ett'ei siihen taas satu tällaista seisautusta.\n\nKaikki on erinomaisen viisasta tuumaa Jopin mielestä, ja kun kerran\non helppo saanti, niin helppo, ett'ei tarvitse kuin nimensä piirtää,\nottaa hän kuusituhatta markkaa että rymähtää, ja antaa taloonsa\nkiinnityksen. -- Kaikki tulee käymään hänen mielestään hyvin nyt,\neikä hän voi kylliksi kiittää sitä hyvää veljeä Nuurperia tästä\nauttavaisuudesta.\n\nKauppias aavisti kyllä, mihin suuntaan Jopin asiat nyt jo olivat\nmenossa, mutta hänestä se oli yhdentekevä, kun tiesi, että Hinkkalan\ntalosta joka hetki saa kuusituhatta markkaa siinä löytyvien hyvien\ntekomaitten vuoksi -- sillä löytyi niitä sellaisiakin miehiä,\njotka rakastivat maata raivata -- ja niin antoi hän täydellä\nluotolla Jopille rahat. Ja kuka tahansa olisi antanut samoin aivan,\nensimmäistä kiinnitystä ja hyvää korkoa vastaan, saati kauppamies,\njoka kaiken muun lisäksi tiesi vielä, että jommoinenkin osa niitä\nsamoja rahoja oli heruva hänelle itselleen takaisin taas heidän\nkeskinäisissä kaupoissaan.\n\nNyt alkaa Joppi touhuta uudella innolla. Hän ostaa metsää lisää --\nhyvissä ajoissa, tuumii hän -- ajattaa puita lumen tultua kovalla\nvoimalla, ja kun liike on levinnyt näin suurenmoiseksi, ottaa hän\nitselleen apumiehen, \"vartesmannin\". Itse ajelee hän juoksijallaan\nvaan metsissä, pukkireellä ja renki takana -- ja jakelee rahoja,\njoita kehuu olevan niin, että niillä vaikka talonsa vuoraisi. Hän\nkäy kilpa-ajoissakin Hämeenlinnassa, vaan kun ei saa palkintoa, ajaa\nMikkelin markkinoille ostamaan parempaa juoksijaa yhä.\n\nKoko talvi menee yhdessä humussa. Kestiä pidetään ja kesteissä\nkäydään, yhdessä ja yksittäin.\n\nAlmakin on leppyisämpi ja luulee asiain menevän hyvin, kun ei\npuutosta huomaa, vaikka kovin kiukuissaan hän oli ensin ollut,\nkuultuaan Jopin lainan oton. Ja tavallinen tervetulijais-kähäkkä\nsentään aina käydään Jopin tullessa humalassa kotiin puunmittauksilta\ntahi kaupunkimatkoilta.\n\nRahaa tulee ja toista menee, eikä Joppi tiedä voittaako hän vai\ntappaa. Mutta se on pääasia, että hyvin riittää ja saa kulkea\nkomeasti metsäherrana.\n\nMutta kun taas talvikausi on mennyt ja Joppi keväällä on Helsingissä\ntekemässä lopputilejä lähettämistään puutavaroista, tulee vasta kovin\npulma ja viimeinen ankara isku hänen päällensä, kuin ukkosen vasama.\nHän huomaa, ett'ei hän kotona tulekaan ollenkaan tolkkuun niillä\nrahoilla, mitä hänellä enään on saamatta. Hän ei saakaan niillä\nmaksetuksi ostometsiä, ei lähellekään.\n\n-- Missä nyt on vika, tuumii hän nolona ja hiki päässä kaupunkilaisen\nkamarissa.\n\nHänellä ei ollut mitään kirjanpitoa, että olisi voinut tietää mitä\nkustakin lohosta oli tullut. Kaikki oli käynyt umpimähkää vaan,\nniinkuin pimeässä. Ja jos hänellä olisi oikea toimi ollut, olisi hän\nselvään nähnyt jo siitä ensimmäisestä isosta metsästä hävinneensä\nainakin puolet, ja muistakin pienemmistä kaupoistaan aikalailla.\n\nVaan nyt hän ei tiedä mitään muuta, kuin että rahaa hänen mielestään\ntulee tavattoman vähän enään -- menee melkein kaupungin laskuihin.\n\n-- Kuinka Jumalan tähden tämä näin käy? sanoo hän kauhistuneena.\n\n-- Jaa, sitä on minun mahdoton tietää, vastaa puukauppias. -- Kyllä\nlaskut tässä ovat oikeat, vaikka kelle näytettäisi, ja tässä on\nsitäpaitse vielä rahtikirjat. Tämä summa tässä näin tulee vähennystä,\nkun kaikki hirret ja piirot olivat pälhityt pilalle. Enhän minä voi\nniistä välikirjan mukaan maksaa, ettekä tekään voi vaatia.\n\n-- Enhän minä vaadikaan. -- Sikoja nekin hakkuumiehet, koko porsaita,\nettä tekivät minulle sellaisen vahingon. Ja sekin vartesmanni\nsitten, sen lurjuksen ajoin sentään jo pois, sanoi Joppi niinkuin\nnäyttääkseen puukauppiaalle, että hän kyllä on parhaansa mukaan\nkoettanut toimia.\n\n-- Olisi pitänyt ajaa ennenkuin ottikaan.\n\n-- Sepä sen, kun olisi tiennyt!\n\n-- Eikä sekään ole sanottu, huomautti toinen, tuleeko metsistänne\nollenkaan niin paljon tavaraa, kuin olette otaksuneet. Minä epäilen\nsitä, koska niin vähän sanotte olevan jälellä ensi talveen siellä\nainetta. Olette ehkä itse maksaneet liikaa.\n\nJoppi kalpenee, hyökkää seisaalleen, eikä tahdo saada ääntä\nkurkustansa.\n\n-- Voi totta toisen kerran! Voi yhdeksänkolmatta! Voi niitä roistoja\nkumminkin! Kyllä se niin melkein on käynytkin, ja sekin kitupiikki,\nsilakannuolija, petkuttikohan sekin minua. -- Sen se teki ja oli\nOskarin kanssa liitossa. -- Nyt tässä tulee hulluksi vallan -- ja\nrahaa pitäisi saada, että voisi niille julmille maksaa -- ja jättää\nJumalan nimeen niiden metsät -- --\n\nJa Jopin ääni värähteli ja oli vähällä, ett'ei kääntynyt itkuksi.\n\n-- No ei pidä niin kovasti hätääntyä vielä, lohdutteli puukauppias,\njonka melkein kävi sääliksi Joppia. -- Onhan siellä tavaraa vielä,\nmennään yhdessä katsomaan. Minä tulen mukaan ja ostan pois, kyllä\nminä voin niistä etukäteenkin hinnan antaa tavaran mukaan. Tai annan\nvekselin, sillä saatte rahat myös.\n\nJoppi rauhoittui vähän, vaikk'ei se tuskallinen ahdistus kokonaan\nenään kadonnut, ja he läksivät yhdessä maalle.\n\nTehtiin niinkuin puhuttu oli ja Joppi nosti etukäteen rahaa jälellä\nolevista puistaan.\n\nMutta mitä siitä, se meni pennistä penniin, ja häntä aletaan nyt\nahdistaa muultakin puolelta.\n\nMuistamattomuuden, vai huolimattomuudenko kautta oli Jopin\nensimmäisessä suuressa ostometsässä tullut hakatuksi nekin\nsiemenpuiksi määrätyt puut, ja nyt on isäntä hänen kimpussaan,\nvaatien maksoa.\n\nJoppi tekee tenää hädissään, vaan ei auta. Kauppa kuin kauppa. Ja\nkun hänellä ei ole millä maksaa, ja kun hän väittää, ett'ei maksaisi\npenniäkään, vaikka olisi kuinka paljon tahansa, koska isäntä on\nkehdannut häntä nylkeä koko siinä metsäkaupassa, panettaa isäntä\nloput siellä löytyvät halot ja hirret takavarikkoon ja manuuttaa\nJopin käräjiin.\n\n-- Kyllä hän on onneton mies nyt, ajattelee Joppi itsestään. -- Häntä\npetettiin kun hän omaansa möi, ja kun hän rupesi ostamaan, tekevät ne\nhänestä aivan paljaan. Ja kaiken päälle vedetään vielä oikeuteen.\n\nHän soimaa koko maailmaa, eikä luota enään kehenkään. Hän on\nvihastunut jo Nuurperiinkin ja käy siellä riitelemässä, ett'ei tämä\nhäntä varoittanut enemmistä kaupoista, mutta kauppias pesee kätensä\npuhtaaksi ja syyttää Joppia itseään, ett'ei hän ole ymmärtänyt\nkauppoja oikein tehdä. Ja välittämättä asioista, jotka eivät häntä\nliikuta, tallettaa hän vaan Jopin kiinnitystä laatikossaan.\n\n-- Juuri niinkuin muut olisi paremmin ymmärtäneet, mutta niillä on\nollut onnea, päättää Joppi ja palaa alakuloisena kotiinsa.\n\nKoko sen kesän vallitsi täydellinen sekasorto Hinkkalassa. Alma on\nkuin poissa suunniltaan, itkee joka päivä, soimaa ja syyttää Joppia\nkaikella mahdollisella tavalla, ja latelee Jopin eteen uudestaan ja\nyhä uudestaan kaiken sen hyvyyden, mikä hänellä olisi ollut ilman\nmokomaa miesrenttua. Mutta Joppi ei voi sille nyt yhtään mitään. Ja\nkun ei pääse edes mielin määrin humalaan, että voisi ottaa sille\nrehellisen vastuksen aina silloin kuin mieli tekisi, alkaa hän\nkartella emäntäänsä niin paljon kuin mahdollista; ja tuntuu aivan\nsiltä kuin hän suorastaan pelkäisi muitakin ihmisiä niinkuin lapsi,\njoka on jotain pahaa tehnyt. Monta helteistä kesäpäivää hän viruu\nhuoneitten seinämillä katveessa, tai aitojen takana pientareilla.\nHän käy toisinaan aatoksissaan kellarikamariinkin, mutta siellä ovat\nhyllyt tyhjät, sillä Helsingistä ei ole enään lähetetty mitään, kun\non entistäkin maksamatta, ja sama on laita Hämeenlinnassa. Pitkää\naikaa hän ei viihdy sielläkään, peläten emännän tulevan jälessään,\njolloin häneltä peräytyminen olisi suljettu, vaan käy taas ulos. Ja\njos sitten pihamaalla joku palkollisista sattuu hänet yhdyttämään\nja jotain kysymään, niin hän oikein säpsähtää ja murahtaa jotain\nvastaukseksi, katsellen maahan. -- Vahinkoa vaan noistakin, ajattelee\nhän, kun pitää vielä niillekin palkka hankkia. Emännän on pitänyt\nmyödä useita lehmiä välttämättömiin tarpeisiin, ja palkolliset\nlaiskottelevat, kulkien kylällä ja kielien tämän kesäistä sotkuista\nelämää Hinkkalassa.\n\nPitäjällä huhuillaan pahaa Jopista ja ihmetellään, millä kumman\ntavalla hän muutamissa vuosissa on voinut menettää niin paljon, että\nnyt jo pitää emännän myödä lypsävä lehmä kahvirahoiksi. Yksi vetää\nsiihen yhtä, toinen toista, niinkuin ihmisten tapa yleensä on, ja\njokainen luulee tietävänsä asian parhaiten. Se on vaan yleiseen\ntunnettua, että Jopista sitten kevään on tullut murtunut mies ja\nhänen poskensa ja miehustansa alkavat ohentua.\n\nMutta kun käräjäin aika syksyllä lähenee, eikä hän saa mistään\ntarpeeksi rahaa, tekee hän viimeisen vimmatun päätöksen, menee ja myö\ntoiselle asiantuntemattomalle miehelle ne samat puut, jotka keväällä\noli myönyt helsinkiläiselle. Sillä rahaa hänellä pitää olla käräjiin,\nvoittakoonpa tahi hävitköön riitajutun.\n\nJa hyvässä humalassa -- kerrankin taas pitkän paaston jälkeen --\nastuu hän lakitupaan.\n\nSiellä on kantajalla syynikirja ja todistajat mukanaan, ja\nkauppakirjan määräyksen mukaan tuomitaan Joppi viidestäsadasta\nsiemenpuusta, jotka hän on kaatanut, maksamaan tuhat markkaa, ja\nsiihen vielä huikea summa kuluja lisäksi.\n\nHän julmistuu. Pitää oikeudessa kovaa rähinää, väittää että hänelle\ntekevät vääryyttä kaikki, niin herrat kuin talonpojat, lyö lopulta\nnyrkkiä oikeuspöytään ja haukkuu vastapuolensa suut, silmät täyteen.\n\nSiellä ei siedetä sellaista menoa, vaikka Joppi humalaisena ja\nhurjalla päällä luulee sen auttavan. Se kaatoi vaan, ja samassa\nlaissa tuomitaan hänet vielä isoihin sakkoihin humalasta,\nkunnianloukkauksesta ja korkean oikeuden solvaamisesta.\n\nKotiin päästyään ei hän ole vielä ennättänyt täydelleen päässänsä\nselvitellä nykyistä asiainsa kurjaa tilaa, kun jo muutamana päivänä\nsaapuu se helsinkiläinen puukauppias saman miehen seurassa, jolle\nJoppi oli toistain puunsa myönyt, ja he iskevät häneen kiinni kuin\nsynti.\n\nJoppi pelästyy, kun ei ole luullut niiden niin äkkiä saavan asiasta\nselkoa. -- Jo nyt taisi ottaa paha!\n\nHänen on mahdoton tällä kertaa tehdä heille mitään selvää.\n\nMiehet syyttävät häntä hävyttömästä petoksesta ja uhkaavat vetää\noikeuteen toinen ja toinen. Kumpikin omistaisi puut -- kauppa oli\nluultavasti ollut hyvä -- ja kun ei päästä selville siitä, kummalle\nne oikeastaan kuuluu, riitautuvat he lopulta keskenään.\n\nJoppi saa rohkeutta ja katsoo olevan syytä hänelläkin suuttumiseen.\n\n-- Minä tässä olen sentään isäntä, hihkaisee hän, ja polkee jalkaansa\nlattiaan. -- Pitäkää pienempää suuta meillä! -- Emäntä makaa juuri\nsairaana tuolla kamarissa, lapsivuoteella, ja te tässä rähisette.\nVastaatteko asian, jos se siitä säikähtää hengettömäksi --\n\nMiehet ovat siksi hienotunteisia, että alkavat puhua hiljempaa, mutta\nsamassa tuleekin emäntä horjuen, kalpeana saliin.\n\nJoppi rientää vastaan.\n\n-- Elä Jumalan nimessä -- no johan sinä -- enkö minä sanonut teille\n-- --\n\nVieraat joutuvat hämilleen kovin. Joppi koettaa vietellä Almaa pois,\nlohduttelee häntä ja samassa moittii, että tarpeettomasti on noussut\nylös -- menettää terveytensä ijäkseen, mutta Alma tahtoo ensin\ntietoa, mikä meteli siellä salissa on.\n\nHelsinkiläinen, huolimatta Jopin tystytyksistä ja levottomista\nvaitiolon merkeistä, puhuu asian ja sanoo, että hänen on vedottava\noikeuteen, jollei isäntä tee selvää.\n\nJoppi kiroo ja vannoo, ett'ei hänellä ole mitään tekemistä koko\nmokomien suurisuisten herrain kanssa, eikä hän luovu pennistäkään.\nSopikoot keskenään asiansa.\n\n-- Mutta kuinka te voitte sillä tavalla väittää -- oletteko järjetön?\n\n-- Sinä järjetön olet, minä en maksa penniäkään -- tasatkaa puut!\n\n-- No sepä nähdään, sanovat miehet poistuen. Onhan tässä talo, jollei\nrahaa löydy.\n\n-- Talo on ja hyvä, myykää jos voitte. Myykää, sanon minä, ja Joppi\nkiipee Hinkkalan mäelle istumaan ja katselee kuinka vasara paukkuu!\nOhoo! ei talosta sentään niin lähdetä kuin torpasta.\n\n-- On lähdetty paremmistakin rustholleista jos se siksi kääntyy,\nsanoo toinen vieras ovessa.\n\n-- Ulos! kirkasee Joppi ja lyö jalkaansa.\n\n-- Oi jumala, kuinka sinun laitasi nyt enään onkaan, Joppi? sanoo\nAlma ja on kaatua, mutta Joppi tukee häntä ja alkaa taluttaa takaisin\nkamariin, helpommasti hengittäen, että tällä kerralla oli niin\nvähällä niistä kutsumattomista vieraista päässyt.\n\n-- Onko tosiaankin niin, että talo on menossa? Sitä minä en voi\nkäsittää -- en voi kestää -- kuinka käy meidän -- lapset ja minä,\nlausui Alma väsyneesti ja sekavasti.\n\nJoppi koetti tekeytyä huolettomaksi ja leikilliseksi vakuuttaen ja\nlohdutellen, ett'ei tässä vielä niin suurta hätää ole sentään --\nAlman pitäisi vaan rauhoittua -- kyllä tästä vielä selvittäisi -- --\n\nVaan se ei auttanut. Alma kääntyi pahasti sairaaksi ja makasi\nheikkona kau'an. Ja sillä aikaa luisuivat asiat yhä huimempaa vauhtia\nsitä alamäkeä, mihin Joppi ne oli työntänyt. Hänen voimansa eivät\nriittäneet, eikä mikään keino voinut enään ehkäistä sitä menoa -- ja\nniin oli hän parissa vuodessa, metsäherraksi ruvettuaan, velkaantunut\nkoko maansa ja mantunsa hinnan.\n\n\n\n\n11.\n\n\nOn kevät taas pitkän talven perästä. Koivut ovat imeneet mahlajaa\nsuoniinsa ja alkavat tehdä hiirenkorvaa. Tuoreamman värin saanut\nhavumetsä lemahtaa pihkalle, ja koko ilma värisee hienoa keväistä\ntuoksua, joka kylien seudussa saa vielä lisäksi omituisen, väkevämmän\nja tuikeamman lemun palaneesta karjalannasta, jolla parhaillaan\nkevättoukoja peitellään.\n\nMetsäkylässä on vielä tapana panna kattolantaa tou'oille, ja sitä\najavat nyt miehet pelloille paitahihasillaan, ja piiat hajottavat.\nHe tekevät sen käsin, ja heillä on käsivarret paljaina, kun he\nhierustavat kynsin rikki lannan paakkuloita, elämöiden ja nauraen,\nja heittäen toisinaan kokkareen poikain perään, kun nämä kuormaa\nkaataissaan ovat sattuneet jotain sopimatonta puhumaan ja ovat\npoismenossa, seisten tyhjässä korissa selkä tyttöihin päin.\n\nVainioilla on elämää ja virkeyttä, ilomielistä kiirettä kaikkialla.\n\nMutta sentään, kesken kiireen, on pyhävaatteistakin kansaa\nliikkeellä, sekä omasta kylästä että muualta, ja niitä tulee\nhevosilla ja jalan kujaa myöten kylään. Kaikki suuntaavat he kulkunsa\nJoppi-Hinkkalaan, niin että siellä tulee pihamaat ja huoneet täyteen.\n\nVaan sen sijaan ei olekaan siinä talossa pelloilla ainoatakaan\nsielua. Pellot ovat jääneet syksyllä kyntämättä, ja mädänneen,\nmustankeltaisen sängen joukosta pistää siellä vihantaa nenäänsä\nnäkyviin vaan joku ohdakkeen tahi narskun taimi, ja savisemmilla\npaikoilla kohoaa keltaisia, paljasvartisia leskenlehden kukkia,\niloisina päivänpaisteesta ja häiritsemättömästä rauhastaan.\n\nJoppi-Hinkkalassa on nyt huutokauppa.\n\nKun Joppi ei mitenkään voinut selittää asioitaan, vaan ne yhä olivat\nhuononneet, olivat saamamiehet pakoittaneet hänet konkurssiin, että\nkaikkien oikeus tulisi tasan valvotuksi.\n\nValvonta oli ollut kevätlaissa, ja uskotut miehet -- joina oli\nkauppamies ja eräs isäntä -- olivat määränneet huutokaupan heti\nkeväästä pidettäväksi, ett'ei konkurssin tekijälle tarvitsisi\ntarpeettoman kauvan eläkerahaa maksaa, sillä hänelle oli ison\nperheensä tähden -- lapsia kun oli jo viisi -- määrätty sata markkaa\nkuussa.\n\nValvonnassa oli kuulunut sellaisiakin ääniä, että Joppia vaadittaisi\nedesvastuusen petoksista velkojiaan kohtaan, mutta jätetty se\nvaatimus sitten kumminkin oli.\n\nTämä konkurssiin meno oli ollut ankaran masentava isku Jopille, mutta\nvielä kovempi emännälle, jolta kaikki apu katosi kuin taikatempulla.\nSillä piika, sekin ainoa, mikä syksyllä vielä oli voitu pestata,\nläksi pois, kuultuaan ett'ei hänelle pesästä senjälkeen enää palkkaa\nmaksettaisi.\n\nPesänhoitajat olivat kyllä palkanneet erään vanhan mäkitupalaisen\nvaimoineen hoitamaan hevosia ja karjaa huutokauppaan saakka, vaan\nniistä ei ollut Almalle mitään apua, ja hän oli sairautensa jälkeen\nvielä varsin heikko. Hänelle sattui kovia kouristuksia joka kerta,\nkun Joppi hänen valituksistaan ja moitteistaan vihastuneena oli häntä\npahasti äyhkäissyt, ja lopulta täytyi turvautua vanhaan muoriin --\nJopin äitiin -- ja hakea hänet apuun.\n\nMuori oli monet pitkät, hänelle itselleen äärettömän pitkät vuodet\nelänyt melkein unhotettuna siellä pienessä pihakamarissaan, mutta kun\nnyt vihdoinkin hänetkin muistettiin ja hänen apuansa haettiin, antoi\nhän sen vallan iloisena -- joka useimmin on hyljätyn vanhimman tapa.\n\nHän alkoi hoitaa Almaa ja lapsia, mutta tuska hänelle sentään tahtoi\nusein tulla miniänsä kärtyisyyden ja isompien lapsien tavattoman\nvallattomuuden tähden, niin mielellään kuin hän sen muuten tekikin.\nSillä lapset olivat entisinä aikoina tottuneet vaan kiusoittamaan\nja irvistelemään muoria, kun hän joskus pihan poikki kulkiessaan ja\nkäydessään lehmäänsä katsomaan oli torunut heitä ilkivaltaisuudesta;\nja sitä samaa peliä yrittivät he nytkin. Mutta aika oli toinen nyt.\nMuori kävi luisevilla sormillaan tukkaan kiinni, ja silloin oli pila\npoissa. Mammaa huusivat apuun, vaan jos \"mamma\" koetti puolustaa\nheitä, sanoi muori tyynenä, että \"kyllä hän pysyy kopissaankin, jos\nniin tahdotaan, hakekoot muita apulaisia -- --\"\n\nSilloin pääsi aina Almalta itku, hän kävi muorin kaulaan ja vaikeroi:\n\n-- Älkää muori kulta jättäkö meitä, mihin me sitten joudumme.\n\nSe oli ollut alussa sanomattoman vaikeata se pyyntö. Se vihlasi\nsydäntä, että hänen, rikkaan talon tyttären oli pitänyt niin äkkiä\nsiihen määrään alentua, sellaiseen pyyntöön vanhalta akalta, jota\nennen oli ylenkatseella kohdellut. Vaan se täytyi tehdä, sillä ei\nollut ajattelemistakaan omaan entiseen kotiinsa turvautua, kun siellä\nnykyään oli vallan ventovieras väki.\n\nMutta hänen ylpeytensä kärki oli hänen sairautensa aikana paljon\ntylstynyt ja viimeisten tapahtumain kautta oli se lytistynyt melkein\nmyttyyn, niin että hän yhä keveämmällä mielellä sai sanotuksi \"muori\nkulta\". Ja lopulta ei tuntunut enään ollenkaan vastenmieliseltä\nkietoa kätensä muorin laihaan, ryppyiseen kaulaan.\n\nJoppia syytti Alma koko tästä kurjuudesta, ja ainoastaan Joppia,\ntuota kurjaa, viheliäistä miestä, juopporenttua, joka oli häntä niin\nkatkerasti pettänyt. Hänen teki toisinaan suorastaan mielensä työntää\njoku terävä ase puhki sen kähisevän rinnan, sillä niin hän sitä\ninhosi, raukkaa, joka ei nytkään vielä viitsinyt sen vertaista, että\nolisi tuonut huoneesen edes puusylyksen tahi vesiämpärin, ei muuta\nkuin rentutteli pitkin kyliä nytkin.\n\nKun tuskan ja vihan purkaus joskus meni kovin pitkälle, koetti muori\nhienosti panna painoa vaa'an toiseenkin puoleen, mutta se täytyi\njättää, sillä silloin alkoi Almaa taas kouristaa.\n\nJa huomasi sentään muorikin, ett'ei Jopissa oikeastaan ollut kehun\nvaraa vähääkään. Sillä vaikka hän konkurssi-iskun tultua ensin oli\nkokonaan joutunut häiriöön, itkenyt ja puhkinut sitä ääretöntä\nhäpeätä, minkä ne hänelle tekevät, ja venynyt kotona selvällä päällä,\nniin oli hän heti ensimmäisen kuukausirahansa saatuaan lähtenyt\nkylille, sillä lieventämään suruaan ja häpeätään ja ottamaan uutta\nrohkeutta esiintyäkseen tuttaviensa luona. Ja hän kulkea huhtoi\npitkin pitäjää jokaisen varakkaamman miehen luona, pyytäen niitä\ntulemaan huutokauppaan ja huutamaan hänen taloansa korkealle, sillä\nse kannattaisi kyllä. -- Hän tietää paraiten, mitä siitä kannattaa\nmaksaa, hän, joka aikoinaan on niin monta tuhatta siihen uhrannut.\n\nNiin hän touhusi, sillä hänen ainoa toivonsa, salainen\nluottamuksensa, oli se, että hänelle itselleen vielä jää ylitse\ntalostaan joitakuita tuhansia, joilla hän sitten muuttaisi\nHelsinkiin, ja rupeisi siellä puukauppiaaksi, päästen ikuiseen\nrauhaan näiden kirottujen maalaisten pilkallisista katseista.\n\nHuutokauppapäiväksi oli hän hankkinut viinaa kotiin niin paljon kuin\nsillä kertaa oli irti saanut.\n\nAlma lapsineen oli siirtynyt muorin kamariin, kokonaan piiloon.\nEikä hän enään olisi voinut omissa huoneissaan ollakaan, sillä ne\ntäyttyivät pian ihmisistä, joita tunkeili kaikkialle, tarkastaen ja\narvostellen huonekaluja, vaatteita ja kaikkea, mitä näkyvillä oli. Ja\nkaikki piti olla näkyvissä.\n\nMutta Joppi häärii puolihumalaisena kansan joukossa, ja kun irtainta\naletaan ensiksi myödä, kulkee hän miehestä mieheen, kehuen,\nkehoittaen ja yllyttäen nostamaan hintaa, sillä tavara on hyvää. --\nKaikki on parasta laatua ja kannattaa lisätä, sillä se on hänelle\nitselleen maksanut niin ja niin paljon sekin kalu. Ja parhaimpia\nhuutajia kuljettaa hän ryypyille kellarikamariin, mihin on kätkenyt\nviinalekkunsa.\n\n-- Tällainen talo, kehuu hän siellä, tästä voi huoletta luvata\nkymmenen tuhatta, vaikka ovat lurjukset arvioineet vaan kuuteen.\nMutta mitä ne ymmärtää talojen hinnasta! Missä te tiedätte tällaista\nmaitohuonettakaan -- tämä on meijeri, tämä -- missä, sanon minä,\nmuualla kuin Riuttan kartanossa. Talo on hyvä, vaikka tästä nyt\nminua häätää koetetaan, kun olen hyvän luontoni tähden ensin antanut\npeijata itseäni. -- Ai, ai, Jussila, kuinka minua on petetty --\nja minä olen ollut hy-y-y-vä mi-i-hies aina, sanoo Joppi itkuun\npuhkeamassa. Mutta samassa pyyhkäisee hän kämmenensä selkäpuolella\nsilmiään, retkahuttaa kättään, niinkuin heittäisi siitä pois jotain,\nja sanoo:\n\n-- Äs! Otetaan toinen ryyppy vielä! Joppi muistaa ystäviään\nköyhänäkin -- -- --\n\nKun he tulivat ulos taas, myötiin pihalla lapioita, kuokkia ja muita\npeltokalun vähiä, sillä paljoa ei ollutkaan sitä lajia tavaraa\ntalossa.\n\n-- Tule nyt Joppi huutamaan täältä itsellesikin aikoinaan lapio ja\nkuokka, saat halvalla, huusi joukosta joku irvihammas työmies.\n\n-- Ei sentään vielä, ei lähestulkoonkaan, vastasi Joppi, vaikka\nentinen mahti oli äänestä poissa; ja näyttääkseen, ett'ei hän vielä\ntyömiesten joukkoon aijo ruveta, nykäsi hän muuatta isäntää hihasta\nja katosi taas hänen kanssaan kivijalkaan.\n\nMutta kun hän siellä vähä väliä kulki ja joka miehen kanssa maisteli,\njäi hän sinne kokonaan lopulta ja nukkui lattialle, laiminlyöden\nsiten kokonaan hyvän tuumansa miesten huutohalua kiihoittaa.\n\nSe päivä myötiin irtainta ja talo jäi seuraavaan.\n\nEi ollut enään paljon huutajia, sillä harva halusi metsätöntä taloa,\nvaikkakin hyviä tekomaita löytyi ja upea rakennus.\n\nKirjat luettiin, kartasta talon suuruus ja henkikirjurin\ntodistuksesta sen veroitus ja luonto. Jopin kauppakirja, jolla hän\nisältään oli talon saanut, luettiin myös, ja siitä kuuli jokainen,\nmillainen eläke on maksettava talon entiselle emännälle, Jopin\näidille.\n\n-- Vai on sellainen eläke, hm! sanoi joku pitkämatkaisempi talon\ntavoittelija.\n\n-- Sellainen on, ja eläkekirja on myös lain vahvistama, niinkuin\ntässä kuulette, sanoi toimitusmies.\n\n-- Se vielä pitää olla kiusana, ajatteli Joppi, joka kohmeloisena\nhikoili huutajien joukossa, kun hän huomasi, että eläke tulisi\nalentamaan talon hintaa.\n\nHuuto alettiin.\n\n-- Kuusituhatta! pannaan alku siitä, huusi kauppamies, kun se\nkerran on siitä kiinnitetty. Ei hän taloa havinnut ollenkaan, mutta\ntäytyihän hänen alkaa siitä summasta, mitä oli talosta saatavaa.\n\nVasaramies huutaa \"kuusituhatta, kuusituhatta -- --\" ja heiluttaa\nvasaraa samaan tahtiin. Mutta kauvan kestää, ennenkuin aletaan\nlisätä, ja pieniä summia vaan.\n\nHuutajat ovat vakavan ja miettivän näköisiä.\n\nJoppi on tuskan vallassa. Koko ruumis vapisee, ja silmät hätäilevinä,\npyörien ympäri huonetta, koettaa hän ikäänkuin katseillaan vettä\nmiesten suuta auki.\n\n-- Antavatko ne sydämmettömät hänen talonsa mennä niin polusta -- ja\nhänelle ei jää mitään. Sekin viimeinen toivo näyttää pettävän.\n\nPitkä äänettömyys vallitsee ja vasaramies huutaa jo \"toinen kerta\".\n\nNaapurin ukko, joka äänettömänä on seissyt ovipielessä siniseksi\nvärjätty rohtiminen takki päällä ja piippu suussa, alkaa rykiä.\nHän kaataa piippunsa nahkavarresta sinne kertyneen öljyn pois,\nirroitettuaan ensin posliinipesän, panee taas paikat paikoilleen\nja pistää piipun taskuunsa, avaa sitten tämän valmistuksen jälkeen\nsuunsa ja lupaa täydet seitsemäntuhatta.\n\nHän on päättänyt nuoremmalle pojalleen, joka on menossa\nmaanviljelyskouluun, ottaa tämän talon, ja nostaa hintaa sen minkä\nkuka muukin tahansa, sillä se sopii hänestä niin hyvin, että\nveljekset ovat naapuria.\n\nMutta kukaan ei lisää enään.\n\n-- Toinen kerta, huutaa vasaramies. -- Putoo, paukkuu, joll'ei apua\nkuulu!\n\nEi kuulu apua, ja vasara nousee pudotakseen \"kolmannella kerralla\"\npöydän syrjään.\n\nJoppi on juosta lyöjän käteen kiinni ja huutaa tuskaisella äänellä:\n\n-- Elä lyö vielä -- eiköhän kukaan lisää? Tiedättekö te mitä tämä\ntalo maksaa? -- Kolme naapurin taloa -- ja nyt se saa sen ilmaiseksi.\n-- Elä lyö vielä -- --\n\n-- Ei kukaan lisää, vakuuttaa huutajat kaikki; mitä näistä\nrakennuksista on tuloa.\n\nJa vasara paukahtaa.\n\nMutta Jopin koko luonto kääntyy nyt naapurin ukkoa vastaan. Hän pui\nnyrkkiään ukon edessä, räyhää ja sättii häntä minkä enimmin ennättää,\nniin että kaikki kummeksivat, kuinka ukko voi tyynenä kuunnella sitä.\nJa toimitusmiehetkin jo huutavat pöydän takaa: \"ole siivolla siellä!\"\n\nVaan Joppi ei voi luontoaan hillitä.\n\n-- Nyljette minut puhtaaksi -- lahjoitatte taloni tuollaiselle äijän\nrähjälle -- sillä on kyllä tilaa kuukkia omilla tunkioillaan -- eikä\nsillä ole millä maksaa, ja Nuurperi tahtoo rahat heti! -- Onko sulla\nmillä maksat, vaikka huutaa rääkyt -- vai ottaisitko nyt minulta\ntalon, kun et ole omaasi voinut kuntoon panna -- toisit repaleisen\njoukkosi tänne minun hienoihin huoneisiini --\n\n-- Ole siivolla nyt, ett'ei tästä koidu vielä tätäkin pahempia\nasioita, kuuluu joukosta.\n\n-- Kyllä sinä olet tästä talosta jo osasi päältä ottanut, anna\nnyt minun koettaa, löytäisinkö vielä jotain minä sieltä korvista,\nkantojen alta, sanoo lopulta vakavana naapuri.\n\n-- Se on hullu, ja te lyötte sille talon. Luuletko minun rahoja\nkorpeen piilotelleen -- --\n\n-- Eipä ole takeita mitä olet siellä metsiä ajellessasi hassutellut,\nsanoo ukko vähän naurahtaen, kun huomaa, ett'ei Joppi ole hänen\nsanojaan käsittänyt.\n\nToiset kyllä ymmärtävät, mitä sellaisesta avaamattomasta talosta\nmaksetaan, ja naurahtelevat hekin Jopin tuumille.\n\nMutta Joppi räyhää yhä.\n\n-- Sillä ei ole millä maksaa -- minä vaadin uuden kuulutuksen, ja\nuuden huudon. Te ette saa pettää minua, kun taloni on kerran teidän\nhaltuunne uskottu.\n\n-- Tämä ei ole sinun talosi, eikä meidänkään, sanoo toinen\ntoimitusmies lujasti, vaan se on Matti Hinkkalan nyt, jolle se on\njulkisesti lyöty. Ja mistä sinä tiedät, vaikka hän paikalla maksaisi?\n\n-- Sillä ei ole niin paljoa, ja minä vaadin pikaista tilintekoa -- --\n\nMatti Hinkkala astuu samassa pöydän luo, kaivaa povestaan paksun\nlompakon, ja maksaa kaikkien ihmeeksi koko hinnan heti, vaikka oli\nmaksuaikaa myönnetty. Mutta kun hän oli päättänyt varmasti talon\nhuutaa ja hänellä kauvan aikaa oli ollut pankkiin talletettuna ja\nsiellä kasvamassa joku summa rahaa, oli hän sen sieltä hakenut jo\nennen huutokauppaa.\n\nJoppi nolostui ja poistui sivulleen vilkaisematta.\n\nPorstuassa ja portailla seisoskeli joitakuita joutilaita miehiä,\nuteliaita kuulijoita. \"Nyt ollaan yhtä hyviä herroja molemmat\", veti\njoku leukaansa Jopille. \"Niin meni talo, ja nyt on hauskempi kulkea\nKurjalasta Pirjalaan ja raastaa lapsijoukkoa perässään\", kuului joku\ntoinen sanovan.\n\nMutta Joppi riensi siitä ohitse, ja meni muorin kamariin. Siellä\nistahti äänettömänä tuolille -- ja purskahti itkuun.\n\nVasta aika itkeäksesi, poika parka, sanoi muori, mutta Joppi itki\nvaan, kumarassa, pää kämmenten välissä -- nyyhkytti ja puri\nhammasta -- -- --\n\nNaapurin miehet iskevät kovalla voimalla talon töihin kiinni.\nKyntävät peltoja ja kesäävät, perkaavat ojia, korjaavat aitoja,\nja alkavat rahamiehillä panettaa isoa viemäriojaa Jopin korpeen\ntakapalstalla, jossa vanhimmat kannot jo ovat koko lailla hapanneet\nja nousseet maasta. Mutta huoneisiin ottavat he kesähyyriläisiä\nkaupungista, kun eivät niitä vielä itse tarvitse.\n\nJopin konkurssi alkoi selvitä siten, että velkojat toivoivat\njotakuinkin omilleen tulevansa, vaan hänelle itselleen ei sieltä\ntulisi mitään jäämään.\n\nHän pyysi saadakseen toistaiseksi joukkoinensa asua muorin kamarissa,\nja kun muori siihen suostui, ei siihen isännältä tarvinnut lupaa\npyytää, sillä saihan eläke tehdä huoneellaan mitä tahtoi.\n\nAhtaus siinä oli tukala nyt jo kesälläkin, mitä sitten talvella, ja\nkun koko joukon vielä \"toistaiseksi\" täytyi syödä muorin eläkettä ja\nkuluttaa hänen vanhoja säästöjään, oli muori paha joutunut sangen\nvaikeaan asemaan.\n\nJoppi koetteli kyllä lohdutella sillä, että hän ehkä vielä jonkun\nkeinon keksii asian parantamiseksi talveen mennessä, mutta se tuntui\ntoisista sangen epätietoiselta.\n\nKesä kuluu sentään niin ja näin.\n\nHerrasväki surkuttelee sitä joukkoa, joka huonojen \"afäärein\" tähden\non köyhyyteen joutunut, ja he antavat Almalle neulosta ja pitävät\nhäntä muussakin avussa, minkä hän jaksaa, ja palkitsevat hyvin.\nJa kun se on herrasväkeä, oikeata hienoa helsinkiläistä, on Alma\nmielellään heidän seurassaan ja apunaan.\n\nMuori on vielä niin hanakka, että käy kiireimmällä ajalla talon\ntöissä, heinässä ja rukiissa, kun häntä palkkaa vastaan on pyydetty.\n\nMutta Joppi kuleksii herrasväen poikain kanssa metsälammikoilla\nongella, ja ojalla ravustamassa, saaden heiltä aina paperossia ja\nmilloin mitäkin pientä lahjaa. Ja syksymmällä saa itsellensä jollain\nkeinolla pyssyrämän, jolla yrittelee metsänotusta särpimeksi. Mutta\nei sieltä mitään tule, eikä viitsi hän saadakseen saakka kävelläkään,\nsillä kaikki tarmo on nyt jo mennyt häneltä.\n\nJa pääasiassa oleksiikin hän metsissä pyssyineen vaan sentähden,\nett'ei ole muuta tekemistä eikä muuhun kykene, ja miettii siellä\njotain mahdollista keinoa, millä voisi vielä vähänkään päästä\njalkeilleen.\n\nJa lopulta hän luulee jo keinon keksineensä: hän rupeaa leipuriksi.\n\n-- Kirkonkylänkin pakari oli niin paljas tänne tullessaan, ett'ei\nollut kuin paitarisa päällä ja toinen kainalossa -- sen tietää Joppi\n-- ja nyt sillä on jo oma huone ja elää hyvin. -- Sen hän tekee\npaikalla. Alma osaa hyvin leipoa, leivotaan aluksi täällä kotona ja\nhän käy myömässä -- --\n\nTuumasta toimeen!\n\nHän saa kauppiaalta hyvällä puheellaan säkin vehnäjauhoja velaksi,\npäästäkseen alkuun, ja isännältä luvan käyttää pakarin uunia pientä\nhyyryä vastaan, kunhan vaan hankkii itse puut.\n\nPuiden kanssa on isompi pula. Niitä olisi kyllä pitkin metsiä hyviä,\nkuivia puita, kaikenlaisia karankoja, joita saisi vapaasti ottaa,\nja vaikka vielä talvenkin varaksi koota, mutta mikä niitä sieltä\njaksaa kokoilla! Lopulta saa hän kylältä halkoja, velaksi myös, sillä\nmäärällä, että heti maksaa, kun saa vehnäsistä rahaa. -- Ja niistä\nsaa, vakuuttaa Joppi.\n\nNiin pannaan säkki vehnäjauhoja leiväksi, ja hyvin osaakin Alma\nleipoa. Herrasväkikin tuumaa, että ei taida olla hullumpi yritys.\n\nSitä syödään vahvasti maistimiksi, ja jätetään hyvä kasa lasten\nvaraksi kotiin, kun Joppi pyhäaamuna, kirkkaana elokuun sunnuntaina,\nlähtee palkkahevosella sitä kirkonmäelle myömään.\n\nLeipä tekee kauppansa hyvin, sillä renkipojat kehuvat sen olevan\nvahvempaa kuin pakarin vehnäsen, ja Joppi kärsii äänettömänä\npilapuheet, joita hänen korviinsa singahtelee istuissaan\nhäkkirattailla vehnäskorineen kirkkoaidan kulmauksessa, hän\nnieleskelee ne vaijeten, kun tuntee taas kovaa hopeata hyppystensä\nvälissä.\n\nJa kun kuorma on lopussa ja hän päällisin puolin summailee\nvoittoansa, huomaa hän ilokseen, että hyvästi kannattaa piipahtaa\nkievariin ja ottaa kerran vielä pullo olutta -- tahi pari, ei se\ntunnu mitään -- ja näyttää, ett'ei Joppi sittenkään vielä ole niin\nyhtä kynnessä kuin luullaan ja huhutaan. Ja hän sitoo hevosensa\nkeskievarin aitaan kiinni.\n\nKun ei Joppia kuulu ajoissa kotiin, on hevosen vuokraaja käynyt\nlevottomaksi niinkuin kotoväkikin -- ja hän lähtee astuskelemaan\niltapäivän viileällä kirkolle päin. Ja kun ei kuulu Joppia vastaan,\nkäy hän ja käy yhä eteenpäin mietteissään, kunnes tulee kievarin\nportille saakka ja huomaa siinä aidassa hevosensa, joka hörähtää\nhäntä vastaan, alahuuli lerpassa.\n\n-- Sitä on poika! murahtaa mies -- kiusaa toisen hevosta siinä pitkän\npäivän nälässä ja kärpästen syötävänä. On se haettava sieltä pois,\nettä saa edes kyytirahan.\n\nJoppi on siellä ennallaan taas. On joutunut muutamien muiden\njuopottelijain pariin, unohtanut koko tämän kurjan maailman, ja\nreuhaa parhaana miehenä joukossa, kortit kourassa.\n\nMutta hevosen hakija tuo hänet puoli väkisellä ulos, asettaa\nrattaille ja ajaa kotiin. Ja tuskin löytyi kyytirahaa Jopilta.\n\nHerrasväki alkaa häntä yrmiä tämän urotyön jälkeen. He säälivät\nvaimoparkaa ja lapsia entistä enemmän ja lähteissään antavat heille\nkaikenlaista ylijäämää elannon avuksi.\n\nKituen käy elämä -- ja syksymmällä ajaa vielä eräänä päivänä\nvallesmanni lautamiehen kanssa pihaan, ja ryöstää kauppiaan\njauhovelasta lopunkin omaisuuden, vuoteen ja vaatteen vähät, mitä\nniitä liikoja oli. -- --\n\nTalvi lähestyy, ja nyt alkaa jo muorikin tuskastua todenteolla ja\njoutua hätään hänkin. Hänen varansa eivät tällä tavalla pitkälle\nkestä -- ja sitten vielä sellainen tavaton rauhattomuus siinä\nahtaassa kamarissa vanhalla ihmisellä. Lapset kitisevät ja parkuvat\nkaiket yöt kylmällä lattialla.\n\nJoppi koettaa edes jollain tavalla asiata lieventää. Hakee nurkista\nlaudan jätteitä jotain, ja alkaa niistä kyhätä lavan tapaista\novinurkkaan, mutta kun on tottumaton kirveesen, lyö polveensa pahan\nhaavan ja joutuu viikkokausiksi vuoteelle itse.\n\nHätä kovenee ja suora nälkä rupeaa jo ahdistamaan. Rukoillaan muoria\nlähtemään kunnanmiehen puheille, sillä muuten tästä tulee kamala\nkuolema -- -- eikä auta muu, kuin että muori lähtee, sillä hänen on\nmahdoton enään elättää yksin sellaista joukkoa. Ja hänkin tietää\nvaivaiskassan viime aikoina tulleen hyvin anteliaaksi.\n\nLautakunnan esimies on ihmeissään ja suutuksissaan, puhuu juomisesta,\ntuhlaamisesta ja saamattomuudesta, mutta muori selittää, ett'ei niitä\nvoi elävältä nälkäänkään tappaa -- mies on sairas -- vaimo heikko --\nja viisi alaikäistä lasta.\n\nMutta esimies ei sano voivansa apua antaa tässä tapauksessa\nlautakuntaa kuulematta, ja ottakoot itse sitte tuonnempana tietoa,\nonko myönnetty.\n\nKuluu vielä joku viikko tuskallisessa odotuksessa. Muori lähtee\nuudestaan kuulustamaan, kun ei sano Joppi itse millään tavalla\nilkeävänsä, vaikka jo jalaltaan kyllä kykenisi, ja hän palajaa sillä\ntiedolla, että on lautakunta myöntänyt apua, säkin jauhoja aluksi,\nkoska hätä on niin suuri. \"Mutta enhän minä niitä sieltä mitenkään\nkulkemaan saanut, voit mennä itse noutamaan, kelkka luistaa hyvin\njo\", sanoi muori.\n\nJoppi harmittelee, ett'ei muori ottanut kelkkaa mennessään mukaansa\nja tuonut jauhoja -- --\n\n-- Kun kehtaat! Kiitä Jumalaa, että olet minun toimellani päässyt\nedes katon alle. Olisit maantiellä, jos Herra viisaudessaan olisi\ntahtonut kutsua minut ennemmin pois täältä, näkemästä tätä kurjuutta.\nJa kuka sinua silloin auttaisi! sanoo vakavana vanhus.\n\nJopin täytyy lähteä, siinä ei nyt auta mikään muu keino, eikä hevosta\nanna kukaan.\n\nMutta ihmisiä häveten asettaa hän lähtönsä niin, että vasta\niltahämyssä saapuisi kunnanmiehen luo ja sieltä pimeässä kääntyisi\npaluumatkalle. Kunnan esimies -- vaikka monta ryyppyä olivat ennen\nyhdessä ottaneet -- antoi ankarat nuhteet Jopille, ja vakuutti, ett'ei\ntäältä hyvinkään pitkälle anneta, koska mies vielä näyttää siksi\nvoimissaan olevan, että työhön kykenee.\n\nMutta ei ollut Jopissa enään voimaa paljon, sillä tielle oli jäädä\nse puolen tynnörin jauhosäkkikin, jonka hän sai. Väsymys alkoi jo\nalkumatkasta rasittaa, ja pienen taipalen tultuaan, täytyi hänen\nhengästyneenä levätä, istuen säkin päälle kelkassaan.\n\nIlta kuluu ja jo yllättää yö, ja Joppi taivaltaa kelkkoineen vasta\nTeuron ojan poikki omille entisille mailleen.\n\nPäivä on ollut kylmän tuulinen. Illemmalla tuuli äityy ja nyt se\nkuljettaa jo kevyttä, syksyistä lunta tielle, ja painaa sen siihen\nkovaksi, tahmeaksi peitteeksi, jossa kelkan jalas kulkee raskaasti\nnaristen.\n\nSe tekee loppumatkan tukalammaksi vielä.\n\nSillankorvan mökki on jo pimeä.\n\nKovasti tekisi mieli kolkuttaa sinne lämpimään tupaan yöksi ja\nmaata siellä aamuun, mutta hän häpeää heitä, mökin asukkaita -- ja\npelkää ett'ei saa säkkiään ollenkaan kotiin sillä kertaa, jos aamuun\nkinostaa pahemmin.\n\nJa hän jatkaa vaikeata matkaansa.\n\nKuun puolisko on noussut taivaalle ja luo hämärää valoaan ylitse\naution seudun, ja näyttää matkamiehelle selvissä piirteissä vaalean\nharmaat pilvet, kun ne kilpaa temmeltäen, huimassa vauhdissa lentävät\nsen ohitse, tullen itäpohjoisesta Kilpisuon ylitse.\n\nJoppi istahtaa taas uupuneena kelkkaansa.\n\n-- Voi katalia ihmisiä -- voi tätä petollista maailmaa! ajattelee\nhän, katsellessaan aukeaksi hakattua maata siinä pitkin tien sivua\n-- omaa entistä metsäpalstaansa. -- Että ne ovat julenneet minua\nniin onnettomasti pettää. -- Olisinko täyden saanut metsistäni, niin\nkärsimättä olisi nyt tämä tuska ja murhe, kipu ja tämä häpeä -- --\n\nTuuli yltyy yhä Jopin siinä istuissa, ja kun sillä on vapaa peli yli\naukean suon ja yli paljaitten mäkien, nostaa se yhä kinosta tiellä,\nja kasvaa kohta oikeaksi myrskyksi, jonka käsissä pienet puun limat\nmäellä -- siellä täällä harvallaan -- huojuvat avuttomina ja lopulta\nhienosti parahtaen katkeavat. Se nuolasee lumen kiviltä, juoksuttaen\nsitä muassaan pitkin maata niinkuin savua -- ja jättää niiden mustat\nkylet näkyviin valkealta pohjalta -- niin että ne katselevat mäeltä\nalas maantielle niinkuin tummat silmäkuopat kuolleen valjenneesta\nkallosta -- ilkkuen -- --\n\nSe iskee esteettömästi, täydellä voimallaan, metsän rintaan oikealla\npuolen tietä -- ja siellä räiskyy ja rytisee, kun jäiset oksat ja\nkokonaiset rungot murskautuvat.\n\nJoppia alkaa kamottaa yksinään keskellä tuimaa luontoa, ja hän\nponnistaa viimeiset voimansa, päästäkseen kylään.\n\nOn kuin joku aave olisi lähtenyt kulkemaan hänen jälessään sieltä\nTeuron mäistä -- ja hän katsahtaa vähä väliä arasti taakseen --\nkylmän hien vallassa -- ja saapuu niin lopulta puoliyön aikaan aivan\nmenehtymäisillään kotiin.\n\nVielä riisuu tuessaan puhuu hän vaikeasta matkastaan ja tästä\nonnettomuudesta, mihin hän on ihmisten tähden joutunut, kun ne\npuolesta hinnasta veivät Hinkkalan metsät --\n\nMutta muori kääntää kylkeään olilla ja huokasee:\n\n-- Ja vaikka olisit saanut niistä kolminkertaisen hinnan, niin et\nsinä Joppi parka olisi siitä yhtään rikkaampi.\n\n\n\n"]