[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9EPhr46qXIJzNKuGcF5evIM895K-PJtYL1zjyWPQ600":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1253,"Maalaiskuvia II","Kataja, Väinö",1867,1914,"1253-kataja-vaino-maalaiskuvia-ii","1253__Kataja_Väinö__Maalaiskuvia_II","Kokoelma novelleja","novelli",[],[],"fi",1907,null,21689,134346,false,51506,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Short Stories","\"Maalaiskuvia 2: Kokoelma novelleja\" by Väinö Kataja is a collection of short stories written in the early 20th century. The work depicts rural life in Finland, exploring various themes and characters often rooted in the countryside's culture and struggles. The stories delve into the lives of farmers, their challenges, and the intertwined relationships within their communities.  At the start of the collection, the story \"Niittymatoja hävittämässä\" introduces the character Aukusti Joakim, who is alarmed by the appearance of invasive 'niittymadot' (meadow worms) devastating his fields. As he observes the damage, he grapples with frustration and considers retaliatory measures against his neighbor. The narrative captures his interactions with fellow villagers and an agronomist sent to help address the infestation, revealing local attitudes and the communal response to agriculture-related issues. The opening establishes a humorous yet poignant portrayal of rural life and camaraderie amid adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],282,"Kokoelma kansanelämän kuvauksia ja novelleja, jotka sijoittuvat Peräpohjolan kyliin ja luonnon helmaan. Kertomuksissa käsitellään maaseudun arkea, kuten niittymatojen tuhoja, tullikavaltajia ja kyläyhteisön jäsenten välisiä suhteita.","Väinö Katajan 'Maalaiskuvia II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1253.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAALAISKUVIA II\n\nKokoelma novelleja\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Niittymatoja hävittämässä.\n Kuva Juukujärven rannalta.\n Känsä-Topias tullikavaltajana.\n Kiusaus.\n Anttilan vanhan Iisakin parakraahvi.\n Vanhan isännän puhetta.\n Punanaamaisen rahtimiehen mielipide.\n \"Tösseli\".\n Eräs Amerikan kirje.\n Frans Tuiran joulukertomus.\n Mökistä mökkiin.\n Sovintoa hieromassa.\n Laura parka.\n Raitikosken Antti.\n Uusi oikeus.\n Kun Savinaista vangittiin.\n Kihloissa.\n Tilausaikana eli Kansamme hyvinvointia.\n\n\n\n\nNIITTYMATOJA HÄVITTÄMÄSSÄ\n\n\nKauas Pohjan puoleenkin ilmestyi viime kesänä niittymatoja, täyttäen\nmaarunsa maamiesten parhaalla tavaralla: peltoketojen kauniilla\nmannulla.\n\nNiitä ilmestyi Ylirannan kyläänkin, jossa ei tämän polven aikana tietty\nmokomia syöpäläisiä olleen. Oli luettu lehdistä, kuinka ne etelämpänä\nsuuria vahinkoja tekivät, kuinka oli kaikkia konsteja koetettu, että\nsaataisiin ne hävitetyksi. Mutta ei ollut vielä mikään keino auttanut.\nOlivat maanviljelysoppineetkin kaiken ymmärryksensä yrittäneet, mutta\neivätpä hävinneet madot. Oli sanottu lehdissä, että kun oikein kovasti\nsataa, niin siitä häviävät, kuolevat ja lahoavat sinne heinän juureen\neivätkä enää sikiä ainakaan sinä kesänä.\n\nYlirannan Niemelän kedoille, Lompalonrannalle, niitä ensiksi ilmestyi.\nNe olivat laihanlaista keto- ja lyhyttä maaheinää kasvavia. Niihin\nensiksi ilmestyivät. Nousivatko maasta vai taivaastako tipahtivat, ei\ntietty, mutta pelottavasti alkoivat kedot kulottua.\n\nLompalonrannan niitty oli aivan tien varrella, niin että kaikki\nohikulkijat huomasivat niissä kedoissa niittymatojen tuhotöitä.\nNäkyihän niitty selvästi taloonkin, kun pirtin peräakkunasta katseli\netelään päin; näkyi sekin selvästi, kun sivukulkijat, olivatpa sitten\njalan kulkijoita tai hevosella ajajia, osoittivat sormellaan ketoja ja\nsanoivat... niin, mitä lienevät sanoneet... Oli sellaisiakin menijöitä,\nettä siinä pysäyttivät hevosensa, laskeusivat alas rattailtaan ja\nmenivät niitylle katselemaan ja tonkimaan, luultavasti nähdäkseen,\nminkälaisia ne niittymadot oikeastaan olivat.\n\nNiemelän isäntä, ylpeä ja kiivasverinen Aukusti Joakim, oli pirtin\nperäakkunasta monta kertaa nähnyt, kuinka siinä Lompalonrannan niityn\nkohdalla kulkijat pysäyttivät hevosensa ja kävivät kedoille kuin\njotakin hakeakseen. Ensin hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta\nihmetteli hän itsekseen, mitä noilla kulkijoilla oli tekemistä hänen\nniityllään, heinikkoa polkemassa. Ja nekin, jotka eivät kedoille\nmenneet, ne kuitenkin sivu mennessään viittoivat sinnepäin käsillään ja\ntuntuivat selittelevän toinen toiselleen jotakin asiaa.\n\nJo eräänä päivänä Aukusti Joakimkin lähti Lompalonrannalle päin\nkävelemään... Ja nyt hänkin näki mitä hävitystyötä täällä madot\ntekivät. Koko Lompalonranta näytti kulolta, siellä täällä piipatti\npystyssä jokunen juhannuksen kukka ja vankempi pilliheinä, mutta mantu\noli kaikki hävinnyt...\n\nJopa oli tämä kummaa! Ja mistä olivat madot tännekin osanneet? -- Sen\nvuoksi ne ovat ohikulkijat tässä pysähtyneet ja katselleet ja tutkineet\nja nuuskineet -- puheli hän itsekseen matojen hävitystyötä katsellen.\n-- Jo ovat osanneet, kirotut, tännekin... Kyllä tässä taitaa tulla\nkehno heinävuosi, jos noita alkaa laajemmalta levetä... Mikä ne tähän\njuuri minun niittyyni opasti ensiksi... Onkohan muiden niityissä\nnäkynyt?\n\nHän kumartui katselemaan, minkälaisia nuo itikat oikein olivat, sillä\nAukusti Joakim ei ollut niitä ennen luonnossa nähnyt, kirjoitettavan\noli kyllä nähnyt ja puhuttavan kuullut. Tuossa niitä näkyi olevan...\nhyi minkä näköisiä... mustia, limaskaisia lieroja, tuumanpituisia...\ntuossa muuan kiipesi mantuheinän latvaan, ja yksi kaksi oli heinä\nkadonnut sen nälkäiseen maaruun... Ja voi penteleitä, kuinka paljon\nniitä oli... Aivan mustanaan koko heinikko... Tämäpä vasta kesää on!\n\n-- Eikö niitä sitten muualla ole kuin minun niityssäni, ajatteli hän\nmieli karvaana. -- Kun tätä pitävät kuin mitäkin kometiiapaikkaa...\njuuri kuin tämä olisi isännän syy... Minkä minä noille tekisin!\n\nHänelle juolahti yhtäkkiä paha ajatus mieleen. Hän kokoaa niitä\nisoon saaviin ja viepi yön aikana Herralan kedoille ja kaataa\nkeskelle parasta heinikkoa. Herrala se aina kehui ketojaan ja\nmaanviljelystaitoaan. Mitähän se, möhömaha, tämmöisestä apulannasta\narvelisi...\n\nSen hän tekeekin ja aivan ensi yönä. Siinä saapi samalla kostaa\nHerralalle siitäkin, kun mennä syksynä haukkui hänen varsaansa, ettei\nsaanut palkintoa varsanäyttelyssä.\n\nAukusti Joakim oli siinä pyllyllään, matojen vehkeitä katsellen ja\nkostontuumia hautoen, unhottanut, että oli sunnuntaipäivä ja että\nihmisiä oli liikkeellä... Kesken mietteitänsä kuuli hän rykimistä ja\naskeleita takanaan ja huomasi naapurinsa Järvelän tulevan luokseen...\nHäntä vähän harmitti ja koski kunniaan, kun naapurikin nyt näki,\nminkälaista hävitystyötä madot täällä tekivät... Tuo Järvelä oli\nmuutenkin semmoinen joutava irvihammas ja viisastelija.\n\n\"Mutta olisitpa nähnyt tuolla Mokon kylässä, minkälaista hävitystyötä\nsiellä madot tekevät!\" alkoi Järvelä selittää. \"Siellä oli aivan joka\ntalon kedot ihan kuin keväällä lumen lähtiessä. Koko kylän kedot\npohottivat aivan harmaalta kuin kulo. Siellä surkeaa on. Ei tämä vielä\nmitään ole.\"\n\nAukusti Joakimista tuntui hyvältä, että oli muuallakin matoja eikä\nyksin hänen kedoissaan.\n\n\"Liekö noita tässä kylässä muiden niityissä kuin meidän?\" kysäisi hän\nnaapuriltaan.\n\n\"No melkein joka talossa, vaikkeivät ole ymmärtäneet tarkastaa...\nHerralan Jaakonvainion kedotkin...\"\n\n\"Vai on Herralankin kedoissa!\"\n\n\"Onpa tietenkin. Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kuin jokunen\npilli pystyssä.\"\n\n\"No, mitä ne tästä minun niitystäni sitten syynäävät kuin mitäkin\nkometiaa! -- Pitäköön kukin huolen omastaan.\"\n\nNiin naapurit keskustelivat. Tiesi Järvelä kertoa matojen tuhotöistä\nmuuallakin, jossa jo olivat tehneet niin suuria vahinkoja, että varma\nheinäkato oli tiedossa.\n\n\"Sanomalehdissä on joka numerossa tietoja, kuinka ne hävittävät\nheinikoita\", selitteli hän. \"Monessa paikassa oli koetettu ajaa\nvirtsaakin, että eivätkö häviäisi, mutta eivät olleet hävinneet.\nAgronoomitkin kuuluvat sanoneen, etteivät häviä ennenkun tulee oikein\nkova, monta päivää kestävä sade, niin sitten kuolevat.\"\n\n\"Vai jo tuli semmonen pykälä agronoomeillekin, etteivät ymmärrä niitä\nviisaita neuvojaan antaa!\" ilostui Aukusti Joakim, sillä hänellä oli\nkova vastenmielisyys kaikkia agronoomeja kohtaan, jotka aina talossa\nkäydessään pyrkivät neuvomaan ja muistuttelemaan.\n\n\"Jo tuli semmonen pykälä, ettei auta oppikaan\", myönsi Järveläkin,\nmutta lisäsi sitten:\n\n\"Vaan se näkyy olevan varmaa, että lihavaan, timoteitä kasvavaan\npeltoketoon ei se ryhdy. Siinä kun on vankkaa heinää, niin ei voi\nmitään. Minä näin Mokon kylässä selvän esimerkin... Ja sama näkyy\nolevan muuallakin.\"\n\nAukusti Joakim ei ollut kuulevinaan Järvelän viimeistä puhetta, sillä\nhänellä ei ollut yhtään timoteiketoa, arveli vain:\n\n\"Mutta kyllä tästä tulee niin huono heinävuosi, että saapi tappaa\npuolet elukoistaan.\"\n\n\"Epäilemättä. Jos sentään sateet tulisivat, niin...\"\n\n\"Eivät ne enää ehtisi kasvaa...\"\n\nSiihen jäi naapureilta keskustelu, sillä he huomasivat herrasmiehen\najavan polkupyörällä aika kyytiä tietä pitkin. Mutta kun pyöräilijä\nehti heidän kohdalleen, pysähtyi hän, laski pyöränsä tienpientareelle\nkyljelleen ja kävi heidän luokseen. Aukusti Joakim ja Järvelä jäivät\nvierekkäin outoa tulijaa katsomaan, sanaa sanomatta, kumpikin miettien,\nettä mikähän tuo on, joka tänne...\n\nSe oli nuori agronoomi, joka maamiesseuran lähettämänä oli matkalla.\nNiittymatojen tuhotyötä oli hänen määrä tarkastella ja antaa neuvoja\nniiden hävittämiseksi. Aivan sitä varten oli hänet maamiesseura\nlähettänyt tännekin, kun kuulunut oli, että täälläkin olivat madot\nalkaneet lisääntyä. Muualla oli hän jo kulkenut, useimmat\nnaapuripitäjät käynyt.\n\n\"Paljon näkyy täälläkin matojen syömiä ketoja, vaan vielä enemmän niitä\non muualla\", sanoi hän. \"Ei täällä toki ole vielä muualla näkynyt kuin\nlaihimmilla kedoilla... kuten tässäkin... -- Teidänkö nämä kedot ovat?\"\nkysäisi hän sitten Järvelään päin kääntyen.\n\n\"Eivät nämä minun ole. Nämä ovat tuon Aukusti Joakimin, tuon Niemelän\",\nvastasi Järvelä ja katseli syrjäsilmällä agronoomiin.\n\n\"Eivät nämät minun ketoni ole ainoat täälläkään, jossa matoja on\",\nsanoi Aukusti Joakim. \"Herralankin Jaakonvainion ovat syöneet, ettei\nole kun korsia pystyssä.\"\n\n\"Jaha... jaha... Eikö täällä ole koetettu mitään niiden\nhävittämiseksi?\" kysyi agronoomi.\n\n\"Minkäpä niille on ymmärtänyt. Ovat ne jotkut koettaneet ajaa virtsaa,\nvaan ei ole auttanut sekään\", selitti Järvelä.\n\nMutta nyt innostui agronoomi selittämään.\n\n\"Kaikkia keinoja on koetettu etelämpänäkin, mutta eivät ole auttaneet.\nMutta minä olen keksinyt keinon, jolla häviävät ja jonka keinon avulla\nvielä tänä kesänä saa vankan rehusadon noista alastomista kedoista.\"\n\n\"Sitäpä minä en usko, kun juhannuksestakin on jo viikko kulunut\",\nepäili Aukusti Joakim.\n\n\"Kummalta tuo kyllä tuntuu\", arveli Järveläkin.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi agronoomi voitonvarmana. \"Epäilleet ovat muutkin\nensiksi. Mutta oletteko ajatelleet, että kun nämä kedot auraa ja kylvää\nrehukauraa, niin silloin häviävät madot ja syyspuoleen saapi vankan\nkauralaihon. Sellaisen keinon minä olen keksinyt mokomille.\"\n\nHän katsoi voittoisasti Aukusti Joakimiin ja Järvelään, eivätkö\nhämmästy ja sano, että sepä nyt on, kun ei tuota itse ole hoksannut.\nMutta eivät hämmästyneet eivätkä kummastelleet. Melkein päinvastoin.\nSillä Aukusti Joakim sanoi:\n\n\"Olisi se sekin. Vaan minkäs niille sitten tekee, kun ne ovat auratut\nja kaura kylvetty?\"\n\n\"Tietysti niitetään kaura ja kuivataan haasioilla eläinten rehuksi, ja\nse onkin voimakasta rehua, tiedän mä\", sanoi agronoomi kuin että jopa\nsekin on kysymystä.\n\n\"Niinpä tietenkin. Sen minäkin tiedän\", jatkoi Aukusti Joakim. \"Vaan\nmitäs sitten tehdään, kun on kaura korjattu?\"\n\n\"Sitten tietysti kynnetään heti ja annetaan viilloksilla olla talven\nyli...\"\n\n\"Niin vain. Entä sitten?\"\n\n\"Sittenkö? Sitten lannoitetaan ja pannaan ohran kasvuun.\"\n\n\"Jopahan tullaan yhteen. Vaan mistäpä riittää lanta kaikkiin matojen\nsyömiin ketoihin?\"\n\n\"Niin... tuota... tuota... Voipihan niitä jättää levähtämään\", arveli\nagronoomi ja katseli taivaalle.\n\n\"Saattaa siitä tulla sadekin\", sanoi hän sitten.\n\n\"Se on kyllä täälläkin ymmärretty, että se niille paras kuri olisi, kun\nauraisi ne maahan, mutta se lannan asia...\" tuumaili Aukusti Joakim.\n\n\"Suo siellä, vetelä täällä\", arveli Järveläkin.\n\nHe olivat keskustellessaan saapuneet tien viereen, jossa agronoomilla\noli pyöränsä. Siihen oli kokoontunut ohikulkijoita, jääneet siihen\nodottamaan, että mitä miehiä nuo olivat, jotka Niemelän niittymaata\ntarkastelivat. Oli joukossa kirkosta palaaviakin.\n\n\"Puhuttiin kirkolla, että häviävät kyllä, kun virtsaa ajaa...\"\n\n\"Rukoilihan se rovastikin, että säästyisivät niityt madoilta, pellot\nhallalta...\"\n\n\"Eivätpä taida rukoukset auttaa.\"\n\n\"Eivät ainakaan ennen... mutta jos sateen jälkeen\", sanoi agronoomi\nkuin vastaukseksi kaikille kirkosta tulijoille.\n\nNiemelään, kotiinsa, oli Aukusti Joakim käskenyt agronoominkin tulla\nlevähtämään, että saataisiin keskustella yhtä ja toista, mitä noille\nmadoille oikeastaan tekisi. Vaikka Aukusti Joakimia eivät herrat\nmiellyttäneet, oli hänestä tämä agronoomi sentään aika hauska mies. Ja\nkun kylällä kuului, että oli Niemelään tullut agronoomi --\nmatoagronoomi, -- joka neuvoi niittymatoja tappamaan, kokoontui\niltapäiväksi paljon kansalaisia sinne neuvoja kysymään. Tuli\nrovastikin, sillä pappilankin kedoille oli matoja ilmaantunut.\n\nKova oli poru Niemelässä. Jokainen sai puhua kokemuksiaan ja\nhavaintojaan. Mokon kylän Silvonen kertoi:\n\n\"Meillekin ilmausi siihen rantariihen luo, alimmaisen kedon mäkipäähän.\nMinä ajattelin, että odottakaa, vietävät, kyllä minä teidät höystän...\nJa kun tuli ilta ja kaste lankesi maahan, niin minä tomahutin kylvää\nkoko hehdon suoloja siihen... niin kahden päivän perästä ei näkynyt\nyhtään elävää matoa... Ja kokoontuivat siihen sitten kaiken maailman\nvarekset ja söivät kaikki matovainajat suihinsa...\"\n\n\"Vai tottelivat suoloja!\"\n\n\"Entä minä! Kuulkaapa kuinka minä...\" alkoi Kauppi selitellä. \"Koko\nNaattolan vainio oli matojen vallassa, ettei paljon pilliä pystyssä...\nSilloin minä...\"\n\n\"Minkäpä teit?\" kysyttiin monella suulla.\n\n\"Minä koko karjan kedolle... lehmät, hevoset, lampaat, kaikki. Kun\nviikon päivät siinä polkivat ja pehnasivat... niin alkoivat madotkin\nmoittia, että tosi tässä taitaa olla... Ja, uskokaa jos tahdotte, nyt\non jo Naattolan vainiossa hyvä heinän alku eikä näy yhtään elävää\nmatoa...\"\n\n\"Sitäpä pitää meidänkin koettaa\", aikoivat useat.\n\nOli Niemelän Aukusti Joakim niitä miehiä, jotka viinaa \"takanaan\"\npitivät ja silloin tällöin maistelivat hienoon humalaankin,\nhauskimmilleen. Ja huomattiin nytkin, että punotteli Aukusti Joakimin\nnaama tavallista enemmän ja tavallista puheliaampi hän oli. Ja kun\nkeskustelut olivat vilkkaimmillaan, huomattiin, että isäntä iski hyvin\nmerkitsevästi silmää jollekin tuttavalleen, iski silmää ja piipun\nvarrella viittasi kamaria kohden... josta toinen heti ymmärsi, mistä\noli kysymys... ja sitä poistuttiin vakavina, arvellen: joo, joo... niin\non...\n\nMutta kun Aukusti Joakim oli päässyt vähä hutikkaan, teki hänellä mieli\ntarjota agronoomillekin, joka istui tuolla pöydän päässä ja näytti\nolevan ikävissään... Jo iski agronoomillekin silmää ja viittasi\npiipunvarrella niinkuin muillekin. Ja heti ymmärsi agronoomikin, mistä\noli kysymys, ja ulos silmäten ja koettaen näyttää vakavalta käveli hän\nAukusti Joakimin perässä kamariin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla oli agronoomilla, Aukusti Joakimilla ja kahdella muulla\nisännällä johtunut mieleen sama ajatus, kun hauskimmillaan humalassa\nolivat. Jos olisi koettaa kaataa noille madoille vähän viinaa\nniskaan...\n\nMenivät miehissä Lompalonrannalle, Aukusti Joakimilla täysi pullo\ntaskussa.\n\n\"Nyt se taitaa tulla se kieltolakikin kaiken muun hyvän lisäksi\",\npuhkesi Aukusti Joakim sanomaan.\n\n\"Eikö mitä. Ei se meidän aikana tule. Vaan eiköhän ole viisaampaa,\nettemme anna noille matorakkareille viinaa, -- vaan juomme itse\",\narveli agronoomi.\n\n\"Niin taitaa olla. Vaan menemme tuonne Lompalonrannan latoon ja otamme\nryypyn. Madot kyllä häviävät itsestään.\"\n\n\"Aivan oikein. Madot kyllä häviävät itsestään. Ei niille muuta\nymmärrä.\"\n\nJa sinne kävelivät ja ladon kynnykselle istuivat.\n\nJa sen havainnon tekivät kaikki muutkin, että omia aikojaan ne häviävät\nniittymadot, ilman ihmisten apua ja rukouksia. Joutavaa on niiden\nvuoksi mieltään pahentaa.\n\n\n\n\nKUVA JUUKUJÄRVEN RANNALTA\n\n\nLaajan, asumattoman erämaan syrjässä on Juukujärvi, jonka\npohjoisenpuolisella rannalla, etelään päin viettävällä törmällä, on\nIikka Oinaan torppa.\n\nKruununtorppa nimittäin. Metsiä kulkiessaan on hän tämän pienoisen\njärven rannalle kerran eksyksissään joutunut pimeänä syysyönä. Silloin\nhän päätti tähän ruveta kruunulta torppaa pyytämään ja asettua tänne\nasumaan. Kaukana oli seutu kyllä muista ihmisasunnoista, -- oli\nensimäiseen naapuriin, Kivinivan uudistaloon, rapea puoli penikulmaa,\n-- ja kirkonkylään oli kolmatta penikulmaa.\n\nMutta Iikka Oinaan mielestä oli Juukujärven ympärillä hyvää\nviljelysmaata, ja niittyä saisi perkaamalla jänkille ja meheville\nojanvarsille.\n\nTuumasta toimeen. Iikka ryhtyi hommiin ja niin sai kun saikin torpan\noikeudet. Metsä järven ympärillä ja laajoissa saajoissa loitompanakin\noli verrattoman hyvää männikköä kuin humalamaata; se se viekoitteli\nIikkaakin siihen torppaa perustamaan, että jos hyvinkin pian saisi\ntaloksi ja pääsisi sitten tuon verrattoman pulskan metsän omistajaksi.\n\nSatuin tässä takavuonna kerran kulkemaan Juukujärven kautta, kun\nmatkani piti erämaata halki toiseen pitäjääseen.\n\nKivinivan uudistalossa opasti isäntä minua polulle ja neuvoi:\n\n\"Tästä kun kuljet ja tämä männikkökangas loppuu, niin tulee jänkkä\nvastaan. Sitä elä lähde oikasemaan, vaan kulje sen vasemmanpuolista\nrantaa... ja pitäisi siinä tuntua pilkat puissa... niin tulet meidän\nheinäladolle, jossa on lehtiauma ikkunan edessä. Siitä ladolta sitten\nlähtee pilkottu polku ja kun sitä avosilmin seurannet, niin kyllä\nkoidut Juukujärvelle...\"\n\nNiin neuvoi Kivinivan vanha, vaivaantunut ja kovaa kokenut isäntä, ja\nminä läksin neuvottua polkua kulkemaan...\n\nÄärettömiä, liikkumattomia metsiä läpi polku vei, halki nukkuvaa\nkiveliötä, jossa tukkilaisen kirves ei koskaan ollut tuhoa tehnyt. Oli\nsyksyn herttainen päivä, jolloin aurinko vielä lämmittää kuin kesällä\nainakin. Männikön keskellä kulki kuin pylvässalissa, soman,\nmiellyttävän hämärän ympäröimänä...\n\nTuli taipaleessa vastaan melkoisia metsäpuroja, joiden yli oli asetettu\nveistetyt telat, kaksi vierekkäin. Purojen varsilla kasvoi pitkää,\nmehevää heinää, pihlajia ja tuomia...\n\nOlisi täällä mökin paikkoja, olisi maata viljeltäväksi tuhansille...\nMutta tulleeko koskaan asutetuksi tämäkään kiveliö?\n\nNiin kävellessäni itseltäni kysyn, mutta ei vastaa kukaan. Äänetön kuin\nhauta on ympäristöni, ja vakavan totisilta näyttävät satavuotiset\npetäjät ja vanhat partaiset kuuset.\n\nJo näkyy viimein yhden puron varrella, metsän peitossa, pienoinen\nlaukkupuoli lato, joka on aivan polun vieressä. Se näyttää olevan\nheiniä täynnä, ja ikkuna on tukittu ristiinrastiin koivun oksilla ja\nvesoilla. Taitaa olla tässä puron varrella Iikka Oinaan niitty!\n\nSiitä nousee polku kovemmalle maalle ja näkyy siellä täällä kalliotakin\nja niiden välissä rotkoja, mutta metsä on vieläkin yhtä sakeaa,\nkookasta ja komeaa...\n\nSilloin yhtäkkiä kuuluu korvaani kuin airojen kitinää, ikäänkuin\nvenettä soudettaessa; kun hetken vielä kävelen, vilahtaa vettä puiden\nvälitse... Ja siinä samassa saavunkin pienoisen järven rannalle, josta\nvalkoinen hiekka pohottaa kauas veden alta. Keskellä järveä on vene ja\nsoutaja siinä, vanhannäköinen mies. Kalanpyyntihommissa lienee...\n\nToiselta puolen järven näkyy pienoinen talonalku: uusi pirtti,\nnavettarakennus ja sauna, joka on kivikon päällä, aivan veden rajassa.\nNäkyy olevan vähä pellonviljelystä talon ympärillä, kellertävä\npellonsänki paistaa ilta-auringon valossa tänne toiselle puolen somalta\nja miellyttävältä, ja vähäinen elohaasia pirtin takana... siinä olivat\nvarmaan talon lyhteet... tuskin riihellistä... Venheessä oleva mies\nhuomaa minut rannalla, soutaa maihin sinne, jossa seison, ja hyvää\niltaa toivottaa. Hän on vankka valkoverinen mies. Kasvot ovat kyllä jo\nryppyiset, mutta varressa näyttää vielä olevan nuoruuden voimaa ja\njoustavuutta. Ja koko olennossa, äänessä ja liikkeessä ilmaantuu\nkatkeruutta ja tyytymättömyyttä.\n\n\"Mihinkä se on matka?\" kysyy hän, kun astun veneeseen, ja katselee\nepäluuloisesti minua. \"Eipä tämän kautta monta kulkijaa ole sattunut...\ntaitaa kolmas olla sitten kun tähän tulin asumaan...\"\n\n\"Kauanko olette tässä asunut?\"\n\n\"Viidestoista kesä kulumassa\", vastaa hän vitkaan ja semmoisella\näänellä, josta minä ymmärrän, että sama se olisi, jos olisi jo\nviideskymmeneskin kesä... ei tämä sen parempaa olisi...\n\nSiitä pääsemme puheen alkuun. Hän se nyt juuri on Iikka Oinas, ja tämä\njärvi on Juukujärvi.\n\nKun hän saa tietää kuka olen ja mille asialle olen menossa, tulee hän\nkuin ilosemmaksi ja niinkuin leppyisi itselleen ja muille.\n\n\"Vai sinne matka! No kuinka te tämän kautta tulitte kulkeneeksi?\"\ntiedustelee hän.\n\n\"No, tiesin tämänkin järven rannalla asukkaan olevan, niin ajattelin,\nettä kuljenpahan senkin Juukujärven kautta, että näen Oinas-Iikankin\nasunnon.\"\n\n\"Jo tässä katselemista onkin\", hymähtää hän kuin pilkaten.\n\nNousemme maihin mökin rantaan. Hän tempaa venheen käsipuolella\nteloilleen ja arvelee:\n\n\"Jos olisikin tuossa järvessä kaloja, niin olisi se sekään...\"\n\nTalon vainio-aita on pantu paksuista kuusirangoista kuin hirsistä, ja\naivan pirtin takaa alkaa hongikko kuin kynttilöitä...\n\n\"No puuta täällä kuitenkin on, jos ei muuta!\"\n\n\"No sitä tässä on\", vastaa hän välinpitämättömästi.\n\nOlen päättänyt yöpyä Oinas-Iikan asunnolle, ja pakostakin se on.\nSyyspäivä on loppumaisillaan ja ensimäiseen asuntoon on penikulman\ntaival ja enimmäkseen leväisiä jänkkiä, -- maisia maita ei kuin\nselkärankana soiden välillä.\n\nPimeän tullen sytyttää Iikka iloisen tervasnuotion piisiin ja sen\nympärille kokoontuvat kaikki perheenjäsenet tarinoimaan ja uutisia\nkirkonkylästä kuulemaan.\n\nIikan vaimo on kivuloinen ja vaivaisennäköinen. Lapsia on vielä viisi\nnuorinta kotona, vanhemmat ovat maailmalla. Iikka alkaa vähitellen\nselittää omaa elämäänsä ja vaimokin ottaa keskusteluun osaa, lisäämällä\nIikan kertomukseen jonkun erityisemmän asianhaaran...\n\nKun hän tähän alkoi taloa tehdä, uskoi hän varmaan, että sitten kun\nsaisi tämän kuntoon, tekisi peltoa ja niittyä raivaisi, niin saisi\nmetsääkin, josta kertyisi rahaa, että kykenisi vankemmasti maantyötä\ntekemään. Mutta sitten kun tulikin tieto, ettei metsää annetakaan...\nettä kruunu hakkaa ensin parhaat puut pois... ja loput näreiköt\njätetään sitten talolle polttopuuksi...\n\n\"Ensi vuosina minäkin tässä koetin työtä tehdä, vaikka ruoka oli\nmuualta ansaittava ja perhe oli suuri. Ja valmista tässä olisi\ntullutkin, sillä meillä oli kaksi vankkaa poikaa, jotka nytkin ovat\ntukkitöissä, missä lienevätkään. Varsinkin koetimme saada niittyä\nraivatuksi, sillä niitty se on pellon äiti, ja lannatta tämäkään maa ei\nmitään kasva. Kolmantena vuonna jo saatoimme elättää viisi lehmää,\nvaikka ensi vuonna hädintuskin yhden saimme elätetyksi yli talven...\nMutta kun pojat kuulivat, ettei metsää saada, että hukkaan menee\nheidänkin työntekonsa, niin heittivät työnteon pois ja läksivät\ntukkitöihin\", selitti Iikka.\n\n\"Kyllä tässä paikassa sentään tuo Iikka on niin kovan päivän nähnyt,\nettei sitä kukaan usko. Kun muuriakin alettiin hommata, niin savi piti\nkontissa kantaa monen virstan päästä ja elintarpeet kirkonkylästä... Jo\nsen tietää omakseen, kun jauhosäkin tänne asti saapi.\"\n\n\"Vallesmanni ja forstmestari kun käyvät, niin hokevat, että peltoa\npitäisi olla enempi, rakennuksia isontaa, niittyä raivata, niittylatoja\ntehdä ja vaikka mitä hommata... Eivät ne, pöllöt, kysy millä kehvetillä\n(sano paremmin) tässä työtä tekee, kun lujalla pitää, että ehtii\njokapäiväisen leivän muualta ansaita... Talo tässä pitäisi minun vaan\nvähillä varoillani tehdä, ja kun valmiiksi saisin, niin kruunu viepi\nmetsän...\"\n\nHän sanoi sen kyllääntyneellä, tyytymättömällä äänellä. Eikä se minusta\nkumma ollutkaan.\n\n\"Olisin tämän jo myynyt, vaan eihän tämmöiseen kiveliöön kukaan tahdo\nasumaan...\"\n\n\"Onko tämä hallanarka?\" kysäisin.\n\n\"No ei kertaakaan ole vielä oikeaa leipää kasvanut... lentäviä kaunoja\non tullut milloin tynnyri, milloin puolitoista, mutta aina vähempi kuin\nmitä kylvänyt olen... Forstmestari se hokee, että pitäisi ojittaa tuo\ntakasuo, että sieltä se pakkanen aina nousee vainioon, vaan jo minä nyt\nkesällä sanoin, että ojittakoon se, joka metsänkin ottaa. Kyllä minä jo\ntässä olen ilmanedestä osaltani työtä tehnyt...\"\n\n\"Mutta eipähän ollut siihen mitään virkkamista forstmestarillakaan\",\nmuisteli vaimo taas siihen.\n\nMinä tarjosin Iikalle kotelostani sikaarin. Kun oli sytyttänyt sen,\nniin arveli:\n\n\"Siksipä minä en enää ole näinä vuosina viitsinyt mitään yrittää. Eihän\ntätä kykene omaksi saamaan kuitenkaan ikipäivänä semmoisilla ehdoilla\nkuin kruunulla on... ja vanhenen minäkin, eikä ole halua tehdäkään, kun\ntoivo on niin peräti pieni...\"\n\n\"Pois tästä on meillä ollutkin aikomus muuttaa\", lisäsi taas vaimo\nsiihen.\n\n\"Onhan sitä koettu ja kuuluu siitä olleen lehdissäkin, että siitä tulee\nherrainpäivillä puhe kruununmaan asukkaistakin -- ja senvuoksi minä\ntässä olen odotellut, että jos rupeaisi hallitus auttamaan köyhimpiä\nkruununmaan asukkaita, että hekin pääsisivät elämän alkuun... Vaan ei\nole kuulunut sen kummempaa vielä... ja tuskin siitä minun eläessäni\ntuleekaan\", puheli Iikka taas. Mitä minulla siihen olikaan vastaan\nsanomista. \"Koettaisivat kerran herratkin kylmään metsään taloa tehdä,\neikä olisi alkua mitään muuta kuin paljaat kämmenet, niin eiköhän\nalkaisi haluttaa, että saisi nuo puut omikseen, niin kyllä täällä\nsitten alkaisi elää\", naurahti hän.\n\n\"Kyllähän niin taitaisi olla\", puolustelin minäkin.\n\n\"Kiertelin minä silloin Iikkaa, ettemme lähtisi tänne asumattomaan\nkiveliöön, vaan alkaisimme torppariksi... vaan eihän se ole, tuo Iikka,\nminua milloinkaan kuunnellut\", muisteli vaimo.\n\n\"Mielipä tuota teki sinunkin pois ihmisten jaloista\", muistutti Iikka\nvuorostaan. Hän lisäsi tervaksia takkaan ja virkkoi: \"Tätä täällä kyllä\non... ei olekaan muuta hauskaa kuin lämmintä.\"\n\n\"Mutta sitäkään ei ole kaikilla\", sanoin.\n\nPitkän aikaa olimme äänettöminä.\n\n\"Kuuluu nyt ensi talveksi tulevan paljon tukinajoja... Sinne pitää\npyrkiä... Hevonenkin käy jo vanhaksi, mutta siivolla hoidolla se vielä\non hevosten parhaita\", lohdutti Iikka sitten itseään.\n\nMinä innostuin Iikalle pitämään esitelmää. Koetin hänelle teroittaa,\nettä kun hän jo näin paljon oli työtä tehnyt... niin koettaisi\njatkaa... Jos tuntuisikin ikävältä työnteko, kun tulevaisuus oli\nepävarma, niin eihän vielä tiennyt, vaikka hallituskin rupeaisi\nkruununmaan asukkaita auttamaan. Kun jo oli siksikin hyvä elämisen\nalku, -- kun kuusi lehmänlukua jo -- ja hevonen, -- niin hullutustahan\nolisi jättää tähän... ja lähteä kyliä kiertämään... Ja ehkäpä se\nhallakin pakenee, kun viljelykset enenevät... kun on näin hyvä\npirttikin, jossa on lämmintä talvipakkasellakin -- ja oma koto... ja\nrakennuspuutahan saapi ottaa mielensä mukaan...\n\nSiihen ei Iikka eikä emäntäkään mitään virkkaneet. Katselivat vain\ntoisiaan, ja näytti niinkuin olisivat kammoissaan äskeisistä\npuheistaan.\n\n\"Paljonhan tässä kyllä on työtä tehty\", virkkoi vihdoin emäntä.\n\nMutta Iikka tuumasi, jakkaraltaan nousten:\n\n\"Pitäisipä tästä lähteä ruunaakin illastamaan.\"\n\nHän kurkotti orrelta kourallisen kuivia päreitä ja aikoi lähteä.\n\n\"Minäkin lähden teidän ruunaanne katselemaan.\"\n\nPihalla sytytti hän jo päreen, jonka kellertävässä valossa sitten\nmenimme talliin päin.\n\nOlihan siellä vankka ruuna, ja kun kesän oli laitumella ollut, oli\nlihavakin ja täyteläinen kuin säkki.\n\n\"Kyllä se nuorena oli semmoinen hevonen, ettei sille tukkihommassa\nvertaa löytynyt\", kehuskeli hän, heiniä ruunalleen antaessaan.\n\nPoikkesimme navettaankin. Lihavat olivat lehmätkin, valkoisia\nkallipäitä kaikki. Oven pielessä oli sonnikin, sarveton sekin, ja\nkohtaloonsa ja onneensa tyytyväiseltä näytti, vilpittömine naamoineen\nja jukuripäineen.\n\n\"Mahtaa olla hyvä laidun, kun lehmänne ovat noin lihavia\", arvelin.\n\n\"Kyllä niillä siellä on sijaa olla ja ruokaa syödä\", tuumasi Iikka.\n\nMinä aloin Iikalle taas selittää, että hullutusta olisi hajoittaa nyt\nelämäänsä ja lähteä muualle parempaa hakemaan...\n\n\"Olen minä sitä itsekin ajatellut... ja jos sattuisi kuolema tulemaan\nennenkuin ehtisi kovin vanhaksi ja saamattomaksi, niin eiköhän tuota\nelää kituuttelisi... tässäkin...\"\n\nHeillä oli kamarikin, johon minulle oli vuode valmistettu.\n\nKun haastelin emännälle, että olihan heillä jo \"maanpäällistäkin\" minkä\nmitäkin, kun vain noin hyviä makuuvaatteitakin, virkkoi hän:\n\n\"Minun ne ovat. Palvelusajallani jo olen laittanut nämä kaikki, mitä\ntässä näkyy... ja oli sitä puhdasta rahaakin, kun yhteen menimme...\"\n\n\"Vai oli rahaakin!...\"\n\n\"Oli... eikä sitä nyt vieläkään niin hätää ole, vaikka se tuo Iikka\nvälistä lörpöttelee...\"\n\n\"No näkeehän tämän, että hyvähän teillä on elämä.\"\n\n\"Tässä tuota on menty ja kyllä minun se täytyy sanoa, että ei ole vielä\nhätäpäivää ollut... ei ruuan eikä juoman puutetta... ei ole, Jumalan\nkiitos...\"\n\nAamulla varhain, kun syyskuun aurinko teki nousuaan, valmistelin minä\njo taipaleelle.\n\nIikka sanoi lähtevänsä Karhujoelle asti saattamaan. Siellä oli hänellä\nmuutamien latojen edessä pieleksiä, joista aikoi heinät käydä latoihin\nhankoamassa ennenkun porot ja hirvet ehtivät niitä polkemaan ja\nsotkemaan. Sopi sama matka kuin minullakin.\n\n\"Ja siitä lähtee sitten hyvä polku ja pilkottu tie eteenpäin\", sanoi\nhän.\n\nJa niin läksimme. Polku johti navetan päitse ja vei riihen sivu\nhongikkoon.\n\nKun pääsimme taipaleelle, alkoi hän tiedustella kaikenlaisia maailman\nasioita, mutta varsinkin piti minun kertoa minkä tiesin kruununmaan\nasutuksesta entisinä ja nykyisinä aikoina...\n\nTuosta käynnistäni Juukujärvellä on jo useita vuosia kulunut.\n\nJa sen olen kuullut, että Iikka on kovasti työtä tehnyt ja nyt viime\nkesänä kuuluu saaneen hyvän vuodenkin. Lehmiäkin kuuluu olevan jo\nkahdeksan ja neljä lammasta.\n\nVieläkö sitten odottanevat parempia aikoja?\n\n\n\n\nKÄNSÄ-TOPIAS TULLIKAVALTAJANA\n\n(Kuva Ruotsin rajalta)\n\n\nHänet tunsivat sekä Ruotsin- että Suomenpuolen rajavartijat.\n\nSatoja kertoja oli hän ollut joutumassa tullimiesten käsiin Ruotsin\npuolella, kun salaa kuljetti milloin mitäkin tullinalaista tavaraa.\nMutta aina oli hän onnistunut livistämään pakoon kuormineen tai aivan\nviimeisellä hetkellä ehtinyt palata takaisin ennenkun tullimiehet\nsaivat kiinni. Välisti pukeusi hän naisen vaatteisiin, laajan\nvillahuivin päähänsä köyttäen, niin etteivät häntä tunteneet muutkaan,\njopa sitten tullimiehet.\n\nSellaista hommaa oli Topias pitänyt jo monet vuodet siitä saakka kun\nuusi tulliasetus Ruotsissa astui voimaan.\n\nTopiaksella oli mökki Suomen puolella vastapäätä Piippuliinin pulskaa\nkauppakartanoa. Ja Piippuliinin patruunin kanssa oli Topias hyvä ystävä\nja hänen nerokas toverinsa. Tuhansia ja sukkelia olivat ne keinot,\njoilla patruuni ja Topias pettivät tullimiehiä, eivätkä vain\nonnistuneet tullimiehet Topiasta saamaan käsiinsä, vaikka hyvin\ntiesivät ja kylältä kuulivat, että Topias \"luntreijaa\" Piippuliiniin\nkaikenlaista tullinalaista tavaraa.\n\nEi ollut kuuluvissakaan niin nerokasta eikä niin rohkeaa\ntullikavaltajaa kuin Känsä-Topias. Hän onnistui aina. Jos joku muu\nyritti viemään hyvinkin vähää, vaikkapa vain paperossikassia, niin heti\nhän joutui tullimiesten käsiin tai häätyi jättämään kuljettamansa\ntavarat huiskeelle, kun näki tullimiesten juoksevan kohti.\n\nMutta eipäs hätäillyt Känsä-Topias. Hän vaani aina sen ajan, jona\ntullimiehet olivat nukkumassa, sillä eivät hekään aina jaksaneet\nrajalla \"ratsastaa\".\n\nTopias oli Suomen puolelaisillekin aivan välttämätön henkilö, sillä\nmitä pikkutarvettakin osui Ruotsin puolen kauppiaaseen olemaan, niin\nparasta oli kääntyä Topiaan puoleen ja pyytää häntä toimittamaan... Ja\nyks' kaks' toimitti Topias, eikä ollut kallis vaivoilleenkaan.\n\nSillä tullikavallus oli Topiaksesta hauskaa hommaa, helppoa, ja siitä\nmaksettiin runsas palkka. Varsinkin kun sattui sopivia viinamiehiä,\njotka tarvitsivat \"karvasta\" eikä Suomen puolelta mistään muualta\nsaanut kuin kaupungista, joka oli kaukana, oli Topiaksella hyvää\nansiota. Eikä hänen puoleensa turhalla toivolla tarvinnut kenenkään\nkääntyäkään. Topias tiesi Ruotsin puolen kaikki salakapakat ja oli\ntervetullut vieras kaikkialle.\n\nMutta nyt näinä viimeksi kuluneina vuosina on Topiaksenkin täytynyt\nvarovaisemmin ammattiaan harjoittaa. Sillä Bobrikoffin hallituksen\naikana on Suomen puolen rajavartijain joukkoa lisätty, ja muutenkin on\nvartioiminen käynyt tiukemmaksi samalla kun se on tullut paljoa\nsäännöllisemmäksi. Nyt varsinkin, kun huhutaan kieltolaista ja siitä\nettei Suomeen saa enää tuoda minkäänmakuista \"karvasta\", vaikka\nhengenhätä olisi. Ovat tietenkin viranomaiset arvelleet, että taitavat\njuopot sentään ryypyn näin rajamaalla hakea vaikka kuinka lujan takaa,\nsittenkin vielä, vaikka kieltolakikin on voimassa.\n\nTiesivät Suomen puolenkin rajavartijat hyvin, että Känsä-Topias oli\nnerokas ja näppärä toimittelemaan kansalaisten asioita Ruotsin\nkauppiasten luona, tiesivät, että kuljetti ukko välisti laukussaan,\nvälisti kelkassaan milloin mitäkin tullinalaista tavaraa, sokeria,\nkahvia, vaatteita, pikanellirullia ja hyvin usein pullon punssia tai\nkonjakkia.\n\nMutta tässä tuonnottain oli Topiaksella merkillinen seikkailu rajalla.\n\nOli aivan Topiaksen naapuriin asetettu ylimääräinen rajavartija, jolle\nerityisesti mainittiin, että Topiaksen toimista oli huolta pidettävä,\nkoska epäiltiin hänen öisin \"luntreijaavan\". Mutta älysi Topiaskin sen,\nminkä vuoksi rajavartija niin lähelle hänen asuntoansa asetettiin, ja\npäätti hänkin puolestaan olla varovainen.\n\nOikeastaan oli heitä, rajavartijoita, kaksi, jotka Yrjänälle, Topiaksen\nnaapuriin, tulivat asumaan. He olivat Etelä-Suomesta kotoisin,\nvalppaita, nuoria miehiä, mutta ei ollut heillä tietona, millaisia\nkonsteja täällä Ruotsin rajalla tullikavaltajat pitivät. Usein he\nkohtasivat Topiaksen tiellä hiihdellen laukku selässä ja hyvä tuuli\nnaamallaan.\n\n\"No, mihin Topias nyt hiihtelee?\" tiedustelivat he tuttavallisesti\nTopiakselta.\n\n\"Tässä aivan naapurissa oli aije käydä\", vastasi Topias.\n\nKun he sitten iltahämyssä seurasivat salaa Topiaksen perässä,\nnäkivätkin he Topiaksen poikkeavan joelle ja aika vauhtia hiihtävän\nRuotsin puolelle suoraan Piippuliinin valaistua kauppakartanoa kohden.\n\nNyt oli Topias varmaan taaskin mennyt jotakin luntreijaamaan! Ja\nrajavartijat hiihtelivät pitkin rantaa pensaiden suojassa, odotellen\nTopiaksen takaisintuloa.\n\nTietä pitkin, joka oli tikoitettu suomenpuoliselta rannalta poikki joen\nsuoraan Piippuliiniin, tulla hölkkäsi tuon tuostakin hevonen ja reki,\nmutta kun heillä ei ollut minkäänlaista tullinalaista tavaraa, saivat\nvapaasti mennä. Tuli jokunen hiihtomieskin, mutta ei ollut heilläkään\nmitään \"luvatonta\", olivat käyneet vain muilla asioilla Ruotsin\npuolella.\n\nMutta jo hiihteli viho viimein Topiaskin. Hiihdännästä ja rykimisestä\ntunsivat rajavartijat heti, että jo tulee Topias.\n\nKahden puolen tietä asettuivat he vahtiin ja koettivat olla\npajupensaiden suojassa, ettei Topias havaitsisi ennenkun ehti kohdalle.\nEikä näyttänytkään Topias mitään pahaa aavistavan, hiihteli rennosti ja\nryki tapansa mukaan väliin. Ja laukku näkyi olevan selässä ja\npullollaan kalua.\n\nMutta kun Topias juuri ehti rantaan ja aikoi nousta törmän päälle,\nkarahtivat rajavartijat hänen niskaansa, toinen toiselta puolen tien...\n\n\"Ahaa, Topias... Jopa satuttiin yhteen... Mitä naapuriin kuului\",\nsanoivat he ja alkoivat repostella Topiaksen laukkua.\n\nTopias oli pelästyvinään.\n\n\"Herra isä... Mikä tämä on...!\"\n\nMutta sitten hän mukamas tunsi miehet ja sanoi:\n\n\"Tuttuja miehiäpä nämä olivatkin... Minä ajattelin, että jos olisi\nsosialisteja...\"\n\n\"Mitä sinulla on laukussa?\" ärhentelivät tullimiehet ja alkoivat kiskoa\nlaukkua Topiaksen selästä.\n\n\"Saapi kai sen katsella... tyhjän laukun\", lupasi Topias ja auttoi\nlaukkua selästään.\n\n\"Vai tyhjä... Pullollaanhan tämä on\", arvelivat tullimiehet.\n\nMutta kun he avasivat laukun, löysivät he sieltä kuusenhakoja aika\nläjän.\n\n\"Kuka perkele minun laukkuuni on kuusenhakoja pannut?\" oli Topias\nolevinaan.\n\n\"Oletpa lurjus mieheksi\", arvelivat tullimiehet aikalailla noloina.\n\nMutta Topias tyhjensi laukkunsa kuusen haoista ja sitä tehdessään\nmainoi, että mikä kelvoton oli täyttänyt hänen laukkunsa...\n\nMutta kun tullimiehet poistuivat ja vähän häpeissään noituivat\nTopiaksen sukkeluutta, palasikin Topias näppärästi ruotsinpuoliselle\nrannalle, johon lumeen oli kätkenyt aika säkillisen minkä mitäkin\ntavaraa. Ne sulloi hän laukkuunsa ja läksi hiihtämään takaisin. Mutta\nnyt ei hän hiihtänyt tikoitettua tietä pitkin, vaan ohjasi suksensa\nKäkisaaren päitse ja nousi maihin Suomen puolelle vasta alempana kylää.\n\nMonta kertaa yrittivät tullimiehet Topiaksen kimppuun, mutta aina\nhuonolla menestyksellä. Useimmiten oli hänellä laukku tyhjänä, vaikka\nhän palasi Ruotsin puolelta, ja jos siinä jotakin oli, oli se semmoista\ntavaraa, jota ei iljennyt käsin koskea.\n\nMutta tietona oli, että Topias hommaili.\n\nTopiaksen pirtti oli ihan tienposkessa, ja siinä kulkijat kävivät öisin\nja päivillä. Siinä oli aina tervetullut, oli aika mikä hyvänsä. Ja\nhauskaa ja rentoa elämää sai pitää. Topiaksen eukko, hieromisestaan\nkuuluisa Matleena, oli oiva ja ketterä vaimo kulkijoille kahvia\nkeittämään ja muutenkin makeita puheita pitämään. Sai siinä\nKänsä-Topiaksen pirtillä kaupungista palaava matkamies kahvin sekaan\ntipauttaa viinaa ja puol'kuppisen rauhassa tehdä ja nautita. Ei siitä\ntalonväki nokkaantunut niinkuin monessa muussa kahvipaikassa tekivät.\n\nJa niin oli Topias eukkoineen tunnettu laajalti, ja kaikki kulkijat\nheitä kävivät tervehtimässä.\n\n-- Jossa peura pehtelee, siinä karva katkeaa -- tuumaili Matleena, kun\nvieraat olivat menneet ja hän tyytyväisenä laski lanttejaan.\n\nKeväällä kerran tuli ylimaasta kaksi miestä ja asettuivat yöksi\nTopiaksen pirtille. Koko yön juttelivat he Topiaksen kanssa,\nkuiskailivat ja tuumailivat. He olivat Topiakselle vanhoja tuttavia ja\naina kulkiessaan hänen mökkiinsä poikkesivat.\n\nHeillä oli sellainen asia, että tarvitsivat Topiaksen avukseen. Kotiaan\nylimaahan olivat he lähteneet kesäetuja noutamaan, mutta olivat osan\nostoksistaan tehneet Ruotsin puolella, koska saivat sieltä paljoa\nhelpommalla. Nyt oli kysymys kuinka saataisiin tullinalainen tavara\nyli.\n\n\"Paha nyt on saada\", jutteli Topias. \"Tullimiehiä on lisätty joka\nkylään, ja ne ovat virkkuja ja valppaita. Paha niitä on pettää, ne ovat\ntulleet niin varovaisiksi. Mutta koettaa täytyy.\"\n\nJa miehet kertoivat lisäksi, että oli heillä muun tavaran joukossa\nsäkki, jossa oli kymmenen pulloa konjakkia, lääkkeeksi ylimaan kyliin.\n\nNiin kertoivat ja miehissä miettivät miten parhaiten menettelisivät.\n\n\"Pankaahan nyt levolle\", sanoi aamupuoleen yötä Topias. \"Mietitään\ntässä aamulla lisää.\"\n\nJa miehet laskeusivat levolle, Topiaksen kamariin, johon Matleena oli\nvieraille vuoteen valmistanut. -- Ja luulivat, että nukkumaan se panee\nTopiaskin.\n\nMutta Topias ei käynytkään levolle, vaan herätti Matleenan ja antoi\nhänelle muutamia määräyksiä.\n\nUlkona alkoi varhainen kevätaamu sarastaa, kun Topias haki kelkkansa\nhalkovajasta. Oli kylmä aamu ja nuoskea lumi oli kovettunut kovaksi ja\nkestäväksi hangeksi.\n\n-- Kyllä nyt pitäisi passata, -- höpisi Topias itselleen kävellessään,\nkelkkaansa vetäen, Yrjänälle päin.\n\nTultuaan likelle taloa jätti hän kelkkansa tienviereen ja hiipi tuvan\nakkunan alle kuulostelemaan. Siinä asuivat molemmat tullimiehet. Ei\nkuulunut minkäänlaista liikettä. Nukkuivat kai nyt. Illalla myöhään oli\nTopias nähnyt heidän hiihtävän joen rantaa pitkin... Varmuuden vuoksi\nTopias vielä käveli pihaan nähdäkseen, olivatko tullimiehillä sukset\ntavallisella paikalla, räystästä vasten olevilla tikapuilla... Siinä\nnäkyivät olevan...\n\nEi ketään näkynyt eikä kuulunut liikkeellä. Syvimmässä unessaan\nnukkuivat kaikki, valppaat tullimiehetkin.\n\nSilloin Topiaskin sai jalat alleen; kiivaasti palasi hän kelkkansa luo\nja läksi, pientä juoksua kynyttäen, suoraan poikki joen Piippuliiniin\npäin.\n\nRantatörmälle, sakean pajukon keskelle, olivat ylimaan miehet tavaransa\nkätkeneet ja neuvoneet Topiakselle paikan. Suoraan siihen Topias\nosasikin, potkaisi vähä lunta pois päältä ja nosti kelkkaansa\nkahvisäkin ja konjakit, jotka hänen mielestään olivat kaikkein\ntärkeimmät ja siis ensiksi yli saatavat. Enempää hän ei uskaltanut\nkelkkaansa panna, vaikka hyvä hankikeli oli, sillä hän pelkäsi, että\njos tullimiehet jäljille pääsevät, ei hän ehdi raskaamman painon kanssa\npaeta.\n\nKovasti kopisi ja rääkkyi hangen pinta, kun Topias kiivain askelin\nläksi Suomen puolelle takaisin. Aamukin valkenemistaan valkeni ja idän\ntaivaalta jo pohotti vaaleankellertävä vinkka, joka päivän nousua\nennusti. Mutta näppärästi oli Topiaskin joen yli kävellyt, niin että\nhiki lakin alta tippui, vaikka oli kalsea ja kylmä aamu. Saatuaan\nkelkkansa jyrkän rantatörmän päälle tähtäsi ja vainusteli hän\nympärilleen...\n\nSilloin hän näki pirttinsä savupiipusta nousevan paksun tervassavun...\nSe oli Matleenan antama merkki, ettei näkynyt tullimiehiä liikkeellä...\n\nRiivatun vikkelästi ja kaikki voimansa pannen liikkeelle läksi Topias\npoikki pakkasen puremaa hankea kotimökkiä kohden ja pääsi onnellisesti\npihalle juuri silloin kun päivän kirkas silmä kohosi vaaran takaa.\n\nPortailla seisoi jo Matleena vastassa ja tarttui kovin kourin\nkahvisäkkiin ja vei ullakkoon. Topias riensi perässä konjakkisäkin\nkanssa...\n\nTyytyväisinä hengähtivät he. Hyvin oli taaskin onnistunut.\n\nHyvin varhainen oli vieläkin aamu. Ei vielä mistään kylän talosta\nnäkynyt savuja nousevan eikä Yrjänälläkään, jossa tullimiehet asuivat,\nnäkynyt mitään liikettä.\n\nMatleena oli keittänyt väkevän aamukahvin Topiakselle tuliaisiksi ja\nTopias kävi juomaan. Ylimaan miehet nukkuivat vielä herran rauhassa\nkamarissa eivätkä uneksineetkaan, mitä Topias hommaili. Mutta he olivat\nillalla Topiakselle lausuneet, että jos Topias onnistuu saamaan\ntavaroita yli, on konjakkisäkki ensiksi tuotava ja määränneet, että\nTopiaksen tulee ottaa pullo ja tehdä hyvät puoletkupit...\n\nJa Topias teki niinkuin ylimaanystävät olivat käskeneet ja luvanneet.\nHän avasi pullon ja kaatoi kahvinsa sekaan aika aamuryypyn, kaatoi\ntilkkasen Matleenallekin aamusydämeen...\n\nMutta kun Topias oli pari puolikupposta tehnyt, niin että vähän kihahti\nkulmiin, arveli hän Matleenalle:\n\n\"Pidä sinä silmäsi auki ja katsele koska alkaa liikettä näkyä\nYrjänällä... minä lähden ja noudan loputkin... nyt kun on näin peevelin\nhyvä hankiaamu...\"\n\n\"Kyllä minä koetan\", lupasi Matleena.\n\n\"Jos näet, että lähtevät suksilla liikkeelle, niin pane tervassauhu\nnousemaan... Siitä ymmärrän kääntyä takaisin...\" neuvoi Topias vielä ja\nliikkui hyvät aamuryypyt otettuaan vikkelästi...\n\n-- Rohkea aina rokan syöpi, arka ei mitänä saa, -- rohkaisi hän vielä\nluontoaan ja läksi kelkkoineen, pikku juoksuksi pannen. Ruotsin\npuolelle...\n\nSillä aikaa Matleena vahtaili Yrjänälle päin. Mutta ei näkynyt vielä\nmitään liikettä. Ei noussut vielä savua kuin jostakusta mökistä vaaran\nlaidasta... Topias näkyi menevän melkein jo puoliväylässä, ja yllensä\noli hän pannut toisen ylimaalaisen turkin, joka oli niin pitkä, että\nliepeet laahustivat perässä.\n\n-- Eivät vaan tunne Topiakseksi, jos kiikaroivatkin, ajatteli Matleena,\nkun näki Topiaksen kuin mustan korpin mennä roivivan Ruotsin rannalle.\n\nJoenpuolisesta akkunasta sopi Matleena näkemään Piippuliinin pihalle\nasti ja semmoisilla silmillä kuin Matleenalla näkikin luultavasti yhtä\nhyvin kuin tullimiehet kiikarillaan. Matleena asettui akkunanpieleen\nvahtiin... Jo alkoivat kylälläkin heräillä ja aurinko kohoamistaan\nkohosi vaaran takaa kirkkaasti kimaltaen joen hangelle, että Matleenan\nsilmiä häikäisi...\n\nMutta eipä näkynyt Yrjänällä liikettä... Pian sieltä Topias kahvisäkit\nkelkkaansa koppaa ja äkkiä on takaisin... ja silloin on hyvin kaikki...\nJo näkyi Topias nousevan maihin ja katoavan pajupensaiden taakse, jossa\nkahvisäkit olivat kätkettyinä...\n\nSillä välin ehti Matleenakin akkunanpielestä poistumaan ja käytti\njoutoaikaansa hyväkseen kaatamalla kahvia pannusta, istuutuen takan\neteen sitä ryyppimään...\n\nMutta kun hän kahvin juotuaan taas meni akkunasta joelle katsomaan,\nhavaitsi hän miehen hiihtävän Yrjänältä päin jäälle... Matleenan tarkka\nsilmä tunsi miehen heti Anderssoniksi, toiseksi tullimieheksi...\n\nNyt se piru oli liikkeellä! Ja Matleena ehti nähdä senkin, että Topias\nkuormineen laskeusi ruotsinpuoliselta rantatörmältä jäälle...\n\nSukkelaan sytytti hän tervakset takkaan palamaan, niin että paksu,\nmusta savu alkoi roihuta savupiipusta...\n\nMatleena nousi pöydälle paremmin nähdäkseen jäälle. Siellä tulla\nköpitti Topias kiivasta vauhtia kelkkaa perässä vetäen ja Andersson\nnäytti hiihtävän häntä kohden... Matleenan sydäntä kouristi... Eikö se\nonneton näe, että tullimies hiihtää kohti...! Ei se näe, kun\naamuaurinko kilottaa suoraan silmiin...! Voi kuitenkin...! Nyt käy\nhullusti! Ja eikö muista katsoa tänne, että paksu savu nousee\nsavutorvesta... Hyvä isä...! Nyt on Topias jo puoliväylässä... ja\ntullimies on aivan lähellä jo... Nyt se tekee \"peslaakin\" ja sakotetaan\nTopiasta muun häpeän lisäksi... Ja Matleena oli halkeamaisillaan\npelosta. Mutta Topias havaitsee Anderssonin, kun tämä on jo melko\nlähellä. Topias on jo tulossa sivu puoliväylän... Hän älyää vaaran ja\ntietää olevan mahdotonta hänen ehtiä kelkkoineen ja kahvisäkkeineen\nhiihtävää tullimiestä pakoon... Silloin tekee hän epätoivoisen\nyrityksen, ja salamana lentävät hänen ajatuksensa...\n\nHän kumoaa kelkastaan kahvisäkit ja pakenee Ruotsin puolelle täyttä\nravia, kelkkaa perässään vetäen ja pitkän turkin liepeet sivulla\nhulmuten kuin siivet... Andersson ei nähtävästi tunne Topiasta, koska\nhuutaa vain että: \"Elä pakene, mies!\"\n\nMutta Topias menee juoksujalkaa ja saapuu Ruotsin rannalle samalla\nhetkellä kun Andersson kahvisäkkien luo...\n\nRiemusta sykähtää tullimiehenkin sydän! Jo kerrankin osui oikealla\najalla liikkeelle...! Jo kerrankin onni potkaisi... kaksi kahvisäkkiä!\n\n-- Tämä oli nyt parempaa kuin Lenti-viina, -- hän iloitsee.\n\nMutta sitten seuraa yksinkertainen kysymys, miten hän kuljettaa\npeslaakiin ottamansa säkit Yrjänälle. Kantaa hän ei jaksa ja kelkkaa ei\nole...\n\nHän puhaltaa pilliinsä, että jos Yrjänällä kuultaisiin... Puhaltaa\npilliinsä ja huutaakin... Mutta koko maailma näyttää nukkuvan, ei\nketään näy... Hänen kumppaninsa, Loponen, on hiihtänyt päinvastaiseen\nsuuntaan \"patruleeraamaan\"... Loposesta ei siis ole toivoa apuun...\n\nHän päättää jättää säkit siihen jäälle... ja näppärästi käydä Yrjänällä\nnoutamassa kelkan, jolla säkit saapi suojaan...\n\nMuuhan tässä ei auta...\n\nKaukana maantiellä näkyy joku talonpoika ajavan heinähäkkeineen\nniitylle... Hän viheltää, viittoo ja huutaa. Näkyy siellä jo ihmisiä\nliikkeellä, mutta ei ole kukaan kuulevinaankaan. Ja jos kuulevatkin,\nniin eivät ne tule...\n\nSiihen jättää hän säkkinsä ja hiihtää mitä hengestä irti lähtee\nYrjänälle päin...\n\nPensaan takana on Topias vahdissa, että mitä tuossa tapahtuu... Ja kun\nhän näkee ja kuulee, että Andersson viheltää ja huutaa, pelkää hän että\njoku tulee avuksi... Mutta kun hän näkee Anderssonin lähtevän\nhiihtämään Yrjänälle päin, tekee hän rohkean päätöksen...\n\nKun Andersson on kadonnut törmän taakse näkyvistä, vilahtaa Topias kuin\nkärppä pensaan suojasta ja juoksee kelkkoineen minkä sielu sietää\nväylälle kahvisäkkien luo. Tulisesti nakkaa hän säkit kelkkaansa ja\npainuu takaisin Ruotsin puolelle niin että silmät tulta iskevät...\n\nJa kun Andersson Yrjänälle päästyään kiipeää tikapuille katsomaan,\nnäkyvätkö säkit jäällä, näkee hän viimeiset vilahdukset Topiaksen\npitkästä turkinhelmasta katoamassa Ruotsin puolelta metsikköön ja\nkelkassa mennä könöttävän äsken peslaakiin ottamansa kahvisäkit...\n\nSynkästi kiroten laskeutuu hän tikapuilta alas pihalle.\n\nMutta Topias, saatuaan tavaransa varmaan suojaan ja jätettyään turkin\nyltään, lähti kävellä hilppaisemaan kotiaan. Hyvillään, suu hymyssä hän\nasteli, mutta ei mennytkään äskeistä jälkeä, vaan alempaa Käkisaaren\nyli...\n\nJa kun tuli seuraava yö, läksi hän ja nouti kahvisäkit piilopaikasta\npois...\n\nJa aamun valjetessa läksivät ylimaalaiset kotiaan...\n\nEikä ole kuulunut, että Andersson olisi epäonnistuneesta peslaakistaan\nkenellekään kertonut.\n\nMutta Känsä-Topias kuului itse siitä jutelleen kerran kun sattui vähän\nhiprakassa olemaan.\n\n\n\n\nKIUSAUS\n\n\nPetäjäniemen kruununtorppa oli pitäjän pisimmässä pohjukassa. Toista\npenikulmaa oli sinne lähimmästä naapurista ja kirkonkylästä vähää\nvailla kolme.\n\nVaikka torpan ympäristö oli laihaa kivikkokangasta, oli torpalla\nsentään hyvänlaisia jänkkä- ja jokivarsiniittyjä, niin että siitä\nkeräämällä sai heiniä parille kolmelle lehmälle ja hevoselle. Mutta ei\nsiitä vähillä vaivoilla ja köyhän miehen ollut helppoa saada elettävää\ntaloa.\n\nPetäjäniemen asukas Matti Repo olikin oikeastaan riistan vuoksi tähän\ntorpan paikan valinnut. Sillä iso, kirkas ja saivovetinen Petäjäjärvi,\njonka niemen nenässä torppa sijaitsi, oli kalarikas, ja ympäristön\nlyömättömät kiveliöt vilisivät metsänotusta monenlaista. Pyytöhenkistä\nmetsänkävijää seutu miellytti ja Matti päätti asettua tänne, saadakseen\noikein rauhassa pyynti-intoaan tyydyttää. Maanviljelys olikin hänen\nsivuelinkeinonsa eikä hän ollut vielä, vaikka vuosikymmenen jo oli\ntorppaa asunut, tehnyt peltoa kuin pienen palasen pottumaaksi. Valitti\nmaata ylen kiviseksi ja paikkaa hallanaraksi, ettei siihen kannattanut\nruveta sen enempää puskemaan.\n\nRauhassa oli Matti saanutkin erämaassaan elellä. Ei näkynyt monta\nkulkijaa vuodessa. Mutta sitä mukaa kuin perhe kasvoi, väheni riista\nmetsästä. Ennen kun syksyisin linnun ansoilta ja laukuilta palasi, oli\nmonta kontillista lintuja joka kokemalla, mutta nyt viime vuosina vain\njokunen vaivainen riekko ja koppelon poika. Oli Matti ensi vuonna\nsaanut karhun ammutuksi, oli rautoihin käynyt kavala saukko ojan\nkurusta ja eräänä vuonna oli Jyppyrävaarasta löytänyt ahmanpesän, josta\nemän ja kolme pentua ampua napsautti kuin hyllyltä.\n\nNiin oli ennen, miettii Matti syksyistä metsää pyssy olalla\nkävellessään ja linnun ansoja kokiessaan. Mutta nyt? Niin, nyt ei\nuskaltanut virittää loukkua kuin johonkuhun salaisimpaan kuusikkoon, ei\npanna ansoja hietaisille poluille. Ei tiennyt minä hetkenä sattuisi\nforstmestari kulkemaan... ja silloin kävisi huonosti. Semmoisen hullun\nlain laittavat! Vaan eivätpä kuulu sitä lakia noudattavan\nrantamaillakaan, koska aivan kirkon takanakin kuului ansoja olleen...\nEihän jaksa köyhä mies ostaa ampumatarpeita... loukun virittää ja ansan\npanee... niihin toivoo käyvän...\n\nMatti tulee hietakankaalle, jossa sieviä, somia linnunpolkuja risteilee\nsinne tänne mäntyjen välissä. Siinä on hänellä monta loukkua polun\npäälle viritettynä ja kuusien juurilla ansoja... Onpa käynyt koppelo\ntuohon muutamaan loukkuun...\n\nMatti ottaa tyytyväisenä saaliin loukun alta, virittää sen uudelleen...\nOn tuohon toiseenkin käynyt riekko... Tämä se on hyvä lintumaa aina\nollut, -- arvelee Matti itsekseen. -- Tästä vieläkin saapi... Kun eivät\narvaisi tuolta rantamaalta tänne tulla pyssyineen... Vaan se on\nsemmonen metsänkävijä tämä nykynen forstmestari, nuori ja naimaton\nvielä, niin joutaa huuhkimaan pitkin metsiä milloin tahtoo... Kun nyt\nkierteleisi nämä maat, ettei osuisi minun pyydyksilleni... Vaan siitä\nei tiedä mihin se kulkee... No kulkekoon... Mistäpä tietää kenen ansoja\nja pyydyksiä nämät ovat...\n\nMatti pistää saaliin laukkuunsa, panee suuren mällin poskeensa ja aikoo\nlähteä kotia päin. Kaikki pyydykset on hän nyt kokenut, mutta niukka on\nsaalis Matin mielestä. Kuusi riekkoa, kaksi koppeloa ja poikametso...\nsiinä kaikki... Ja toista sataa ansaa oli Matilla pyydössä...\n\nMatti nostaa laukun selkäänsä ja lähtee laaksoon päin loivenevaa\nmyötälettä astumaan. Hän seuraa vanhaa tuttua polkua, joka kiertää\nlaakson lettopaikkoja ja korkeimpia pounikoita. Mutta päästyään taas\nkuivemmalle maalle, hongikkokankaalle, jossa polku haaraantuu, toinen\nhaara Petäjäniemeen päin, toinen Luikejoelle, hänen niitylleen, ei\nMatti käännykään kotia päin, vaan poikkeaa niittypolulleen...\n\nLuikejoen kautta kulkien ei tule paljoa pitempi matka kotia ja on\ntarviskin niittynsä kautta mennä nähdäkseen, kuinka siellä heinät...\n\nVaikka ei ole nyt Matilla mielessä heinät, muissa tuumissa hänen\naatoksensa kulkevat. Pitkin syksyä ovat hirvet siellä Luikejoen\nympäristöllä majailleet, lehdoissa haavan kuorta jyrsien olivat monesti\nkäyneet Matin niitylläkin, heinätalojen vieressä, sen oli Matti\njäljistä nähnyt... Jos sattuisivat nytkin... niin saisi ne hätistellä\npois latonsa luota... \"värteeraamasta\"...\n\nEi uskalla Matti itselleenkään tunnustaa mitä hän oikeastaan miettii...\nMutta joka syksy sitä oli tullut mietityksi ja tehdyksi... Pakana\nsentään, mikä saalis kuitenkin on tuommoinen täysikasvuinen hirvi näin\nsyyslihassa! Se oli otusta se menneensyksyllinen... kun tuli lihaa koko\ntalveksi ja vielä sai paistit myydä kirkonkylässä... Matti jatkaa\najatuksiaan, kuinka on käynyt onnessa ennen... Mikäpä siinä nytkään\nolisi... Kukapa olisi näkemässä tai kuulemassa...\n\nSyysilta alkaa jo hämärtää hiukan ja Matti astuu ripein askelin, mieli\npalavana ja ajatukset vilkkaina... -- Kenellekään siinä ei tule\nvahinkoa, -- miettii Matti. -- Kyllä niitä eläviä täällä on ja\nmyötäänsä talvisin syövät ihmisten heiniä, jotka kruunu sitten saapi\nmaksaa... Ja jos en minä ammu, niin on muita, jotka ampuvat,\nvarakkaampiakin kuin minä... Eipähän ole saatu syyhyn Airiselän\nmiestäkään, vaikka kuuluu mennä talvenakin tappaneen kuusi täyttä\nhirveä ja kaksi vasikkaa... Ja olisinhan noita saanut minäkin... mutta\nenpä häntä ole tahtonutkaan... Enkä minä nytkään, mutta jos sattuvat\nminun heinilleni niinkuin menneenä syksynäkin, niin... saa niitä vähän\npelottaa... paukauttaa, että loittoutuvat vähän edemmäksi...\n\nKuta pitemmälti Matti miettii, sitä vilkkaampaan liikkeeseen käypi\nhänen verensä ja sitä nopsemmasti hän astuu. Hän on jo ehtinyt\nLuikejoelle, jonka vartta noudattaen astuu niitylleen päin. Kuta\nlähemmäksi niittyään hän saapuu, sitä varovammin hän koettaa kävellä,\nettei ääntä syntyisi, kun jalka joskus kuivaan risuun sattuu tai laukku\nhipaisee puun oksiin.\n\nSiinä kohden Luikejoen varrella, jossa Matin niitty on, on aukea paikka\nmolemmin puolin jokea, mutta etempänä on korkeat kumpulat, niin että\nniitty on kuin kaukalossa, pitkien partaisten kuusten suojassa.\n\nPäästyään hiljaa ja vaanimalla niityn laitaan pysähtyy Matti luppoisen\nkuusen suojaan, josta on selvä nähdä koko niittyaukealle... Hän\nsäpsähtää... Aivan hänen latonsa edessä seisoo kaksi kookasta hirveä...\n\nKuinka ne näyttävät komeilta tuossa, vaikkei niitä enää niin tarkkaan\nerotakaan, kun syyshämärä yhä pimenee! Nyt ne ovat parhaassa lihassaan,\nvoimakkaimpina! Syrjäkämmen puhdasta ihraa paistien päällä! Siinä\nvallattavat ja sieraimillaan kuin ilmaa nuuskisivat! Eivät vainustele\nmitään. On tuulen henki vastaan...\n\nMutta jopa oli kumma, että tuohon sattuivat juuri nyt...!\n\nMatti unohtaa kaiken muun ja sellainen kiihko syttyy hänen veressään,\nettei seisomassa tahdo pysyä. Vikkelästi tempaa hän pyssynsä olan\ntakaa, liikkuu hiljaa ja kääntää pyssynsä piipun sitä suurempaa hirveä\nkohden, jonka pää on Mattiin päin...\n\nSamassa paukahtaa pyssy... hirvet hyppäävät metsää kohden, johon toinen\nvilahduksella katoaa, mutta toinen jää polvilleen keskelle\nniittyaukeaa, korahtelee siinä kerran kaksi ja rysähtää kyljelleen,\nkoipiaan viskellen...\n\nMatti näkee lymypaikastaan, että jo osui, mutta hän ei liikahda\nvielä paikaltaan, katselee vain, silmät kiiluen, kuinka hirvi\nkuolonkamppauksessaan koipiaan viskoo ja reuhtoo ruumistaan sinne\ntänne...\n\nEi kuulu mitään ympäriltä. Ei ääntä, ei hiiskausta. Kaiku, joka on\nkertonut pyssynlaukauksen äänen ympäri suuria vaaroja ja laajoja\nmetsiä, on tauonnut. Syyshämärä yhä lisääntyy ja taivaalta loistavat\ntähdet...\n\nSilloin uskaltaa Matti liikkeelle ja lähestyy komeaa, suurta\nsaalistaan... Hän hymähtää tyytyväisenä; semmoista hirveä ei hän\nkoskaan ennen ole saanut.\n\nMatti löysää laukun selästään, asettaa sen mättäälle ja pyssynsä sen\npäälle. Hän hakee kuivia puita metsiköstä ladon takaa, sytyttää nuotion\nja ryhtyy sen valossa nylkemään...\n\nMatti on turvassa täällä, kaukana sydänmaan kiveliössä. Ei tänne kukaan\narvaa tulla näin pimeänä iltana eikä Luikejoen kautta kulje kenenkään\ntie... Vaarallisemmassa paikassa oli toissa syksynä. Mutta hyvin kävi\nsilloinkin, vaikka aivan likeltä meni kaksi miestä ohi...\n\nMatti nylkee nuotion valossa ja miettii, että jo tuli lihanpuolta ensi\ntalveksi. Hän paloittelee lihat miehen kannannaisiin paloihin, köyttää\nvuodan kääröön ja kantaa kaikki latonsa suojaan, ne sieltä vähin erin\nkotia noutaakseen. Sisälmykset paiskaa hän Luikejokeen, joka niitä\nlähtee kuljettamaan myötävirralle, hän hävittää nuotion ja palamattomat\nkekäleet viskaa veteen. Ottaa matkaansa mitä jaksaa ja lähtee kotiaan\npäin kävelemään hyvää, kuivia maita vievää niittypolkuaan.\n\nMatti on nylkemistoimessaan ollut tulisessa hopussa, tehnyt työtä, että\npaita on märkänä. Ja vasta kun hän on päässyt kotipolulleen ja\nmetsänpeittoon, rauhoittuu hän. Kaikki on käynyt erinomaisen hyvin ja\nonnellisesti... Turhaa pelkoa vain... Vähän kai on forstmestari öiseen\naikaan täällä kulkemassa... ja jos olisikin, niin mistäpä tietäisi\nhänen työkseen...\n\nÄskeinen pelonsekainen tunne katoaa ja Matista tuntuu nyt, ettei hän\nole mitään vääryyttä tehnyt... vielä mitä...\n\n-- Vallitkaa kalat meressä, -- muistelee hän. Jumalan luomia ne ovat\nhirvetkin ja ihmisten avuksi annettuja. Olipa noita yksi vähempi tai\nenempi. --\n\nJa Matti kävelee rentona miehenä kotimökilleen, palavissaan raskaan\npainon riippuessa selässä.\n\n-- Eläisihän tässä, kun saisi mielinmäärin metsästellä ja jos ei olisi\ntämä paikka niin hallanarka, -- arvelee hän pihaan tullessaan.\n\nMutta seuraavana aamuna varhain lähtee hän Luikejoelle hirvenlihoja\nnoutamaan eikä muista katsoakaan satiiniinsa sillä matkalla.\n\n\n\n\nANTTILAN VANHAN IISAKIN PARAKRAAHVI\n\n\nVaikkei Heinärannan kylässä ollut monta todellista juoppoa eikä siellä\nmiesmuistiin ollut kuulunut sellaisia kauheita \"viinan uhreja\", joista\nnykyään jokaisen sanomalehden palstoilta sai lukea, oli kylässä sentään\njoka talossa tilkkanen viinaa kaapin loukossa, lukon takana. Eduskunnan\npäätös, että kieltolaki nyt heti tulee, herätti kuitenkin vanhemmissa\nviinamiehissä hyvin ymmärrettävää suuttumusta. Niissä miehissä ja\nkunnon ukoissa nimittäin, jotka rakastivat silloin tällöin, noin kerran\ntai pari vuodessa, samoin kuin Jukolan punanaamainen Timokin, ryypätä\nhienoon humalaan ja rallattaa päivän tai kaksi, jolloinkulloin\nkolmekin. Hävytön oli semmoinen laki ukkojen mielestä. Mitä häiritsi se\nmaailman rauhaa tai yleistä turvallisuutta, jos esimerkiksi Anttilassa,\nvanhan Iisakin, eläkemiehen, pihantakaisessa pirtissä toisinaan kylän\nviinamiehet hauskasti haastelivat, norrikuppia tekivät ja joskus\npolkaksi panivat? Ja haastellessa ja laulellessa muistelivat muinaisia\nmarkkinamatkoja ja ryyppäämisiä pakkasöinä pitkillä, talottomilla\ntaipaleilla?\n\nEipä olisi siitä pitänyt olla häiriötä kenellekään.\n\nKommeksen Matti, joka kuului jo hänkin vanhojen viinaveikkojen\njoukkoon, vaikkei vielä ollut iältään vanha, toi ensiksi sanoman\nAnttilan Iisakille siitä, mitä herrainpäivillä oli päätetty. Sillä\nIisakki itse ei lukenut sanomalehtiä, vain kuuli muilta mitä maailmassa\ntapahtui. Oli Iisakki ennen aikaan, silloin kun kotona vielä sai viinaa\nkeittää, ollut koko pitäjän paras viinankeittäjä, ja kauas oli hänen\nmaineensa siitä kulkenut. Mutta kotipoltto oli kielletty ja Iisakki oli\ntalonsakin myynyt vävylleen, nykyiselle isännälle, Anttilan Villelle.\nOli nyt vanhalla Iisakilla runsas eläke talosta ja eri rakennus pihan\nmäkikulmalla omituisena asuntona.\n\nOli Iisakki verkkoja korjaamassa, kun Kommeksen Matti tuli puheille ja\nkertoi mitä Helsingistä kuului.\n\n\"Jopa on päätöntä joukkoa siellä herrainpäivillä nyt\", sanoi hän\nensiksi Matille, sitten istumaan käski, -- mihinkäs kiire, että saadaan\ntässä vähän jutella.\n\nEi ollut Matilla kiirettä, aivan tämän asian vuoksi oli tullutkin.\n\n\"Kuuluu siellä olevan eduskunnassa viinamiehiäkin joukossa, mutta\nyhtäkaikki tekevät semmoisia päätöksiä\", sanoi Matti, kun oli Iisakin\nantaman sikarin sytyttänyt.\n\n\"Niinpä tietenkin... ottavat ryypyn kyllä, kun sattuu rinnan alusta\nolemaan kipeänä tai jos ampuu kipu vatsaan\", arveli Iisakki.\n\n\"Ja kun ei koko tässä maassa saa kukaan pitää takanaankaan viinaa, jopa\nsitten muille antaa tai neuvottaa ulkomaalta...\"\n\n\"Vaan jos sattuu somasti, niin pian aletaan itse viinaa polttaa\nniinkuin ennenkin. Eikä niistä kaikista vallesmanni saa tietää, kun\nyksissä tuumin hommaillaan... Jos tuosta lähden ja alan, niin vielä\nosaan...\"\n\n\"Sehän se olisi! Vaan nythän ne ovat niin raittiusmielisiä kaikki\nihmiset, että kyllä ne heti kantelisivat vallesmannille... Tämänkin\ntalon isäntä... tuo vävysi Ville... kuului ilkkuneen, että jopa taisi\nmeidän vaariltakin herrain kalaasit loppua, kun ei enää saa mistään\nviinoja\", selitteli Matti.\n\nMutta Iisakki heräsi kuin unesta ja kivahti:\n\n\"Vai niin... katsotaanpa... En minä anna itseäni lasteella pitää niin\nkauan kuin lakia on maassa...\"\n\n\"Onhan se ennen ottanut ryypyn Villekin\", muisteli Matti siihen.\n\n\"On ottanut, vaan nythän tuo on tullut semmoseksi, ettei tahdo\nminullekaan rauhaa antaa. Vaan milläpä pääsee... minulla on semmonen\nkauppakirja, ettei siitä pääse yli eikä ympäri... Ja se on sen miehen\ntekonen, ettei sitä korjaa paremmatkaan... Kauppakirjassa on selvästi,\nettä minulle pitää vuosittain olla viisi kannua paloviinaa, joka on\nluonnossa maksettava...\"\n\n\"Vai on semmonen kauppakirja...!\" ihmetteli Matti ja suutaan\nmassautteli ja sitten arveli: \"Vai viisi kannua... ja tisleerattua\nvissiin?\"\n\n\"Ei ole siitä erittäin mainittu, mutta siinä sanoo parakraahvissa, että\nhyvää viinaa pitää olla...\"\n\n\"Siinä on sitten, kuulemma, kova parakraahvi...\"\n\n\"Sinä kun olet lukumies, niin katsotaanpa, että näet... Sinulle\nnäytän.\"\n\nIisakki haki avaimen pöytälaatikosta ja lähestyi punaiseksi maalattua\nloukkokaappia, joka oli hänen paras ja varmin säilytyspaikkansa. Siinä\noli alakerrassa iso hylly viina-astiaa varten, siinä pikareita ja\nmerkillinen tinapullo, jota ennen matkoillaan taskumattina piti.\nYläkerran hylly oli hänen arkistoansa varten, ja siellä säilytti hän\nmyös kauppakirjaansa.\n\nJa kun hän kaapin oven avasi, lemusi sieltä paloviinan haju, että\nMattikin tunsi sieraimissaan. Ja näki monta mustankiiltävää pulloa ja\nison tammisen lekkerin...\n\nHän seurasi kiiluvin silmin ja vesissä suin Iisakin liikkeitä, että jos\nhyvinkin sattuisi äijällä olemaan noissa pulloissa... Ja hän näki,\nettei vaarin käsi kopeloinutkaan ylähyllylle, vaan meni ensiksi\nalakertaan... Iisakki otti pullon ja kaksi pikaria ja sanoi Matille:\n\n\"Tulepa ja otetaan tässä sen kieltolain kuolemaksi...\"\n\nSe Mattia nauratti, ja kiittäen ja suutaan pyyhkien hän arveli:\n\n\"Aina sillä on tuolla vaarilla viinaa takana, ja niin hyvää sitten...\nJos ei kenelläkään muulla ole viinatilkkaa, niin kyllä on tällä\nvaarilla...\"\n\n\"No, sen varan minä olen pitänyt, että vaikka koska kuolisin, niin\nmärkänä on kaapin loukko...!\"\n\nIisakki kaatoi kumpaisenkin pikarin täyteen, ja Matti kiiluvin silmin\nkatseli. Mutta kun olivat ryypyt ottaneet ja Matti tuhannen kiitosta\nsanonut, niin Iisakki uudelleen täytti pikarit ja sanoi:\n\n\"Otetaanpa sille tämä toinen kumppaniksi, niin katselepa sinäkin sitä\nminun parakraahviani, että mitä sinä siitä ajattelisit?\"\n\nOli se Matille mieleen ja arvelematta kumosi hän toisenkin pikarin.\n\nOtti Iisakki nyt arkistostansa monen käärön sisältä kauppakirjansa ja\nsanoi:\n\n\"Se pitäisi olla neljäs parakraahvi se, jossa viina on määrätty.\"\n\nMatti, joka oli lukumies, alkoi katsella kauppakirjaa, mutta hänen\najatuksensa kulkivat ensin Iisakin viinavarastossa ja nähtyään, ettei\nIisakki vielä pannut korkkia pullon suulle eikä asettanut pikareita\npaikalleen, tuli hän hyvilleen. Sillä sehän oli selvä merkki, että\nIisakki tarjoaisi lisää...\n\nMatti luki:\n\n\"Tämän kauppakirjan kautta luovun ja poismyyn minä...\"\n\n\"Luehan se neljäs parakraahvi... Siinä se on\", hopitteli Iisakki.\n\n\"Elähän vielä... Missä se onkaan...? Tässä se on... Neljäs\nparakraahvi...\"\n\n\"Luepa nyt se kaikki!\" käski Iisakki.\n\nMatti luki:\n\n\"Paitsi yllälueteltuja, tulee ostajan myyjälle koko hänen elinaikanaan\nantaa viisi kannua puhdasta ja hyvää paloviinaa, joka on luonnossa\nmaksettava vuosittain sinä 1 päivänä Joulukuuta, eikä ole myyjä\nvelvollinen ottamaan viinan hintaa rahassa taikka muussa tavarassa...\"\n\n\"No, siinä sen nyt kuulet ja näet... ei rahassa eikä muussa\ntavarassa... Eikö ole selvä...?\" sanoi Iisakki.\n\n\"No tämä on selvääkin selvempi... Laittakoon viinan mistä hyvänsä...\"\n\n\"Juuri niin! Minä sanoinkin Nällunti-vainaalle, joka kauppakirjaa oli\ntekemässä, että tee sinä semmonen, ettei vävypoika pääse yli eikä\nympäri... ja hyvä siitä tulikin... On se jo monena vuonna niskotellut\nja lyönyt lönkkyjään, ettei hän osta viinaa, vaan maksaa muuten. Vaan\nminä olen sanonut, että muistelepa sinä sitä neljättä parakraahvia...\nniin on täytynyt laittaa...\"\n\n\"Mutta niin kuului nyt pappilassakin kehuneen, ettei osta hän enää\nvaarille märkääkään...\"\n\n\"Vaan mitäs laki sanoo... hahaha?\"\n\n\"Laki on aina elatusvanhusten ja palvelijain puolella... Kun\nkihlakuntaan haastaa, niin äkkiä tuomitaan, että luonnossa pitää\nmaksaa\", tiesi Matti, joka oli istunut lautamiehenäkin.\n\n\"Sen minäkin uskon.\"\n\nJa niin haastelivat ja kaatoi Iisakki vielä pikarit täyteen ja sanoi:\n\n\"Jos niin, että ei ala viinaa kuulumaan, kun ensi päivä joulukuuta on\nelettävissä, niin etköhän sinä ota tätä minun asiaani oikeudessa\najaaksesi?\"\n\nLupasihan Matti sen toki mielelläänkin. Oli Matti ennenkin esiintynyt\nasianajajana ja verrattoman hyvin oli asioissaan toiminut.\n\nHaastelivat vielä hetkisen. Antoi vaari vielä neljännen naukun Matille\nvälipuheeksi siitä, että Matti ottaa asian ajaakseen, jos vävymies\nVille alkaa viinanmaksun suhteen juonittelemaan. Mutta sitten Iisakki\npani pulloonsa korkin ja pani pikaritkin kaappiin. Nyt kun ei ollut\nmikään vuosihupi, ei Iisakin ollut tapana pitempään maistella eikä\nmuillekaan antaa. Näihin neljään ryyppyyn sai Mattikin tällä kertaa\ntyytyä, vaikka mieli teki lisää.\n\n\"Mutta kun tässä eletään joulukuun 1 päivään, niin silloin taas vähä\nmaistellaan\", lupasi Iisakki.\n\nMatti kiitteli ja kehuskeli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Anttilan isäntä, Ville, jutteli omalla puolellaan, pastorin\nkanssa juuri tuosta vanhan Iisakin parakraahvista ja sitä mieltä tuntui\npastorikin olevan, ettei tarvitse Iisakille enää viinaa eläkkeeksi\nhommata.\n\nJa niin on nyt ympäri kylää huhu, että vanha Iisakki alkaa käräjöidä\nvävynsä kanssa kuuluisaksi tulleesta neljännestä parakraahvista. --\n\nKuinka käynee käräjillä?\n\n\n\n\nVANHAN ISÄNNÄN PUHETTA\n\n\nTalvitien vanhan isännän kamarissa käyn usein juttelemassa.\n\nTuonnoin oli Talvitiellä ollut joku meijerikokous, ja ukkokin istui\nvielä pirtissä, jossa kokousta oli pidetty. Kuulijat olivat poistuneet,\nei muita kuin talonväki ollut saapuvilla. Hän oli vielä, Talvitien\nvanha Mikko, entisen ajan miehiä, joka omalla hommallaan oli\nvaralliseksi päässyt. Nyt oleskeli hän eläkkeellä, ja hänen poikansa,\njoka oli uudenajan mies, oli isäntänä. Kiivaasti vastusteli ukko\nnykyisiä hommia ja varsinkin oli hän meijerihommalle ikuisen vihansa\nottanut. Nyt oli hän väittelynhalussa, kun meijerikonsulentti oli taas\n\"innostusta\" käynyt lisäämässä.\n\n\"Ovat ne olevinaan viisaita miehiä ja hyötyvänsä luulevat tuolla\nmeijerillä... parhaan rasvan syöttävät ulkomaalaisille ja ostavat\nsijaan haisevaa silavaa...\"\n\n\"Vaari on taas vanhoja muistelemassa\", sanoi hänen poikansa, toimekas\nja virkku Talvitien Matti.\n\n\"Niin onkin. Sillä tässä talossa on eletty ja toimitettu ja säästetty\nja joka päivä on sentään väelle liiennyt voipalanen puuron silmäksi ja\nviilipytty sunnuntai-aamuisin\", vastasi ukko kiverästi.\n\n\"Ne ovat niitä vanhoja hullutuksia\", arveli Matti.\n\nMutta siitä äijä nokkaantui. \"Vai hullutuksia! Nyt niitä hullutuksia on\nmaailma täynnä. Runsaampi ja rasvaisempi oli ennen minun aikanani\ntämänkin talon elämä. Oli olemista. Viljaa oli aina satakin tynnyriä\naitan hinkalossa, oli lihaa, oli voita, oli kalaa kaikesta lajista,\nomalle väelle ja vieraillekin antaa...\"\n\n\"Vaan saitteko silloin niin paljon rahaa voistanne! Nyt nousee\nmeijeristä joka kuukausi lähemmäs kolmesataa markkaa\", pani poika,\nisäntä Matti, väliin.\n\n\"Niin tekee, sen olen kyllä nähnyt\", myönsi ukko. \"Mutta mihinkä\njoutuvat nämä rahat? Pankkiinko? Säästöpankkiinko? Ei penniäkään\nsäästöön jouda. Parhaat pellot, jotka ennen antoivat jyviä, raskaita\nkuin suoloja, kasvavat nyt timoteitä kuin kuivia keppejä -- jauhot ovat\nostossa. Väelle täytyy ostaa silavaa ja kryyniä ja lehmille\nkaikenlaisia 'kokkoja' ja voimavärkkiä ja yhtä kaikki on puuro pöydällä\nsokeana kuin Orajärven äijä, ja väki valittaa vatsaansa ja vasikat\nrapovat... Jauhoihin, kahviin, kryyniin ja lääkityksiin menevät ne\nmeijerirahat... Mitäs siihen sanot?\"\n\nHetken mietittyään vastasi Matti:\n\n\"Elon viljelys ei kannata täällä...\"\n\n\"Kannata! En kehtaa kuulla! Millä sinä luulet, että minä ja\näitivainajasi, kun kahdella tyhjällä kämmenellä aloimme, olisimme tästä\ntalon tehneet, jos meillä olisi leipä aina ostossa ollut? Ja voita\nmekin möimme, parhaina vuosina kahdenkin tuhannen markan edestä... Ja\nkerrankin -- silloin suurena nälkävuonna -- oli minulla viljaa myydä\ntoistasataa tynnyriä... Mutta sinun aitassasi tappelevat hiiret, että\nmaantielle kuuluu...\"\n\n\"Niitä jyvävarojaan se vaari aina kehuu\", sanoi Matti siihen ja koetti\nlyödä leikiksi ukon puheet.\n\n\"Niin tekeekin.\"\n\n\"On siinä vähä kehumisen varaakin\", sanoivat siihen rengitkin.\n\nJa ukko jatkoi:\n\n\"Toisenlaista se oli elämä muutenkin. Ei joudettu iltasin jouten\nolemaan. Rekiä, koreja, kelkkoja tehtiin, astioita uurrettiin... vaimot\nkehräsivät ja kutoivat... Nyt kylää kulkevat, ja jos kotona ovat, niin\nsanomalehden takana istuvat, etteivät kuulekaan, kun kysyy...\"\n\n\"Lähdemme nyt tänne tupaan kahvia juomaan, että vaarikin tulee\nparemmalle tuulelle\", sanoi Matti ja koetti houkutella ukkoa kahvin\njuontiin.\n\nMutta siihen tulivat äijävaarin syliin tahtomaan Matin kaksi poikaa,\nkymmenvuotiasta, niin ukko vielä porisi:\n\n\"Lapsensa ne vielä saattavat sairaiksi ja heikoiksi, kun aivan sitä\nkirottua kurnaalia antavat... Antaisivat lehmän nännistä suoraan\nlapsilleen oikeata maitoa, niin ei tarvitsisi joka päivä juosta\napteekiin rahaa viemään eikä joka näkemällä lääkärin neuvoja kysellä...\nRuuan olen aina itse syönyt ja lapsilleni antanut ja vankkoja ja\nterveitä ovat, vaan näistä ei tule kun vaivaisia, sinisiä soikeroita,\njotka vikisevät tautiaan öin päivin...\"\n\nJa ukko otti molemmat pojat polvelleen ja sanoi:\n\n\"Lähdemme tästä äijävaarin kamariin, niin äijävaari antaa pikkupojille\nvoileivät...\"\n\nSanoi ja meni poikain kera äkeänä äijänä kamariinsa.\n\nMutta kun me Matin kanssa menimme tupaan ja emäntä sinne toi kahvia,\nniin Matti virkkoi:\n\n\"Alkaa vaari käydä vanhemmiten niin 'krantuksi'\".\n\n\"Ehkäpä äijä sentään on monessa asiassa oikeassakin\", sanoi siihen\nemäntä, joka tuntui pitävän vaarin puolta.\n\n\n\n\nPUNANAAMAISEN RAHTIMIEHEN MIELIPIDE\n\n\nPalasimme kaupungista, toistakymmentä rahtimiestä.\n\nMaantien poskessa olevaan kahvipaikkaan oli poikettu hevosia syöttämään\nja kahvia juomaan. Selviä miehiä olivat kaikki, vaikka kaupungista päin\noltiin tulossa.\n\nIsosta, korkearintaisesta ja leveäjalkaisesta kahvipannusta kaatoi\nemäntä kahvia lörpötteleville rahamiehille. Joku otti nisuakin ja\n\"toppasi\". Mutta ei näkynyt viinaa kenelläkään, koskapa ei\npuolikuppisia tehty.\n\nMutta Yliniemen Antti, joka oli jälkimmäisenä tullut sisälle, meni heti\npöydän luo ja kahvia tahtoi. Ja kun oli kuppinsa saanut, niin\npovitaskustaan kaivoi litteän lasin, puolikuppisen teki ja puheli:\n\n\"On niin sisusta ollut kipeä monta päivää, että pitääpä koettaa tehdä\ntuossa puol'kuppia, niin eiköhän lakkaa maha mauruamasta.\"\n\nMe muut tarkkasimme vesissä suin ja kiiluvin silmin Yliniemen Antin\npuolikuppisen tekoa.\n\n\"Kyllä se on niin hyvä sisustalle tuommoinen lämmin knorrikuppi, että\nsitä ei uskoisi\", arveli muuan.\n\n\"Paljaaltaan se on vielä parempaa, kun olisi vielä joku noppa panna\ntiilmannia joukkoon\", tiesi toinen.\n\n\"Ei sitä ole hyvän puol'kupin edelläkävijää sentään\", tuumasi kolmas.\n\n\"Vaan liepeän puolikuppisenpa sinä teet... pane sinä enemmän kalua,\nettä tulee hyvin väkevää... sitten se auttaa\", neuvoi neljäs.\n\nJa kaikki seurasivat suurella nautinnolla Antin hommaa, kun hän\nlasistaan kuppiin kaatoi, sitä sekoitteli ja maiskautti suullaan.\nSitten nosti kupin huulilleen ja kumosi yhtaikaa menemään... ja ryki ja\nröhisi päälle, että hyvää oli...\n\n\"Kyllä se on sentään viina niin moneen tarpeeseen hyvää... näin talven\naikana varsinkin\", alkoi muuan punanaamainen rahtimies puhua.\n\n\"Vaan poispa se nyt on kielletty viina kokonaan, sitä ei enää saa\nmillään hinnalla koko Suomenmaassa. Saattaa käydä, ettei tee enää\ntulevana talvena näillä ajoin tuokaan Antti puolikuppisia. Pian kai se\nkeisarissa päätetään.\"\n\n\"Vaan se vasta hullua on semmoinen laki\", alkoi taas se punanaamainen\nrahtimies. \"Kun kerran on viinalle totuttu, ja mitä täällä on muutakaan\nhauskaa tässä maailmassa, jos kerran vuodessa kansan mies ei saisi olla\nhauskassa humalassa. Sitähän ne näkyvät kirjoittavan, että kuinka siitä\nkoituu hyvinvointia koko maalle ja kuinka köyhyys ja kaikki muukin paha\nkatoaa, kun viinaa ei enää viljellä. Ja varakkaiksi pääsevät\nköyhätkin...\"\n\n\"Paljonhan sitä pannaan viinaan rahaa.\"\n\n\"Oikein. Tulee ilmankin toimeen...\"\n\nMutta punanaamainen rahtimies jatkoi:\n\n\"Saattaa olla hyväkin ja kyllä minun puolestani saavat lopettaa. Mutta\nse saadaan nähdä, että työnteko kyllä sitten vähenee...\"\n\n\"Ei, ei, päinvastoin...\"\n\n\"No selväähän on, että kun tämmöisiä palkkoja maksetaan, niin mihin ne\ntyömiehet rahansa panevat. Ja kun karttuu enemmältä, niin piruko se\nenää viitsisi sitten työtä tehdä... Vaan nyt se on sillä lailla\njärjestetty, että kun jätkä oikein juopi putipuhtaaksi joka pennin ja\nsitten humalastaan selkenee, niin sitten sille tulee kova työhalu ja\nsitten se kaivaa ojaakin kahdesta tavallisesta miehestä...\"\n\nNaurettiin miehissä sille punanaamaiselle rahtimiehelle.\n\nYliniemen Anttikin innostui, kantoi koko kahvikupillisen\npunanaamaiselle rahtimiehelle, tarjosi ja sanoi:\n\n\"Ryypyn väärti sinä olet... eikö niin, miehet?\"\n\nOli hyvinkin ryypyn väärti.\n\n\"Ja miten ne herratkin toimeentulevat\", jatkoi ryypyn saatuaan taas\npunanaamainen rahtimies. \"Niitähän on herroja semmoisia, että joka\npäivä pitää olla monet ryypyt ja siihen oluet.\"\n\n\"Käy pian niin, että aletaan uudestaan kotona viinaa keittämään.\"\n\n\"Kyllä ne herrat keinon keksii...\"\n\nMutta nyt sanoi eräs nuori mies, joka tähän asti oli äänetönnä akkunan\nluona laukustaan syönyt:\n\n\"Mutta sehän on Suomen kansan tahto, että viina tässä maassa\nlopetetaan...\"\n\n\"Eipähän ole kysytty minunkaan mielipidettäni\", vastasi se\npunanaamainen rahtimies.\n\n\n\n\n\"TÖSSELI\"\n\n(Urhean sotapäällikön Stösselin kaima)\n\n\nÖystin Antin on tehnyt kuuluisaksi mieheksi hänen maatiaisrotuinen\nsonninsa \"Tösseli\", samoin kuin Bileamin ennen vanhaan teki tunnetuksi\nhänen puhuva aasinsa.\n\nSillä semmoista Tösseliä kuin Öystin Antilla oli ei sanottu olleen\nsiihen aikaan koko Suomen maassa. Ja samoin kuin Bileamistakin tuli\nhistoriallinen henkilö puhuvan aasinsa vuoksi eikä omien hyvien\ntöittensä takia, samoin nyt säilyy \"läpi aikojen\" Öystin Antinkin nimi\nkuuluisan sonninsa Tösselin vuoksi, eikä suinkaan Antin omista\nansioista.\n\nJälkimaailmalle muistoksi minäkin tämän kerron, sillä voipihan olla,\nettei vuosituhansien perästä kukaan enää muista Öystin Anttia eikä\nhänen Tösseliänsä.\n\nKylän kesken hän jo kyllä oli kuuluisa mies, Öystin Antti, ja hänet\nerotti ja tunsi kaikista muista kylän isännistä, kun hän oli paljoa\njuurevampi ja muhkeampi muita. Vastaantuleville paistoi jo kaukaa hänen\nleveän leveä naamansa, paistoi niinkuin usein elokuun iltoina nähdään\nkuun punaisena ja poutaa ennustavana paistavan ja kohoavan\nmetsänrannasta. Ja samoin kuin kuun kulku on juhlallista, hidasta ja\nvakaata, samoin myös Öystin Antin... Hän oli kyllä tunnettu\nkotikylässä, omassa ja naapuripitäjässäkin eteväksi maanviljelijäksi ja\nverrattoman karjan omistajaksi, mutta suurempaa historiallista\nmerkitystä ei hän kuitenkaan uskonut itsellään olevan. Sillä hänen\nnimensä ei vielä ollut koko Suomenmaassa niin tunnettu kuin hän itse\nolisi tahtonut.\n\nMutta se tuli tunnetuksi Kuopion näyttelyssä niin laajalti kuin tätä\nmaata onkin.\n\nKun maanviljelysoppineet kulkivat Öystin Antin vieraanvaraisessa\ntalossa, neuvoen ja opastellen, niin jokainen heistä mieltyi Tösseliin,\njoka oli ihannemuotoinen maatiaissonni. Tösselillä oli kaikki ne\nerinomaiset merkit, joista puhdas maatiaisrotuinen tunnetaan.\nNiin korkealle kehittynyttä sonnia eivät maata kiertävät\nmaanviljelysoppineet sanoneet nähneensä. Se oli ihannesonni, sonnien\nsonni, jonka siitoskyky oli verraton ja mielenlaatu mainio ja siivo.\nTösselistä oli tuleva kantaisä koko Perä-Pohjolan lehmärodulle, ei\nainoastaan vilpittömän, vakavan naamansa takia, vaan juuri siitä\nsyystä, että se ruumiinmuodoltaan täytti kaikki pienimmätkin\nvaatimukset, joita oppineet turhaan tunnustelivat muiden maamiesten\nkarjoista.\n\nHerrat kehoittivat Öystin Anttia, että \"hoida sinä hyvästi Tösseliä...\nSe tulee herättämään suurta huomiota Kuopion näyttelyssä...\"\n\nHerrainpäivät ne alkoivatkin Tösselille, ja isäntä itse otti huolekseen\nsen hoitamisen. Ja Tösseli ajatteli hiljaisessa mielessään, mitä mahtaa\ntästä seurata, kun tällä lailla ruokitaan ja isäntä harjaa ja putsailee\nja puhelee navetassa kahden kesken niinkuin parhaalle ystävälleen.\n\nJa kun herrat kävivät sivumennessään Öystillä -- ja siinä talossa he\naina kulkiessaan kävivät -- niin navettaan ensiksi juoksivat katsomaan,\nkuinka Tösseli siellä...\n\nHyvinhän se jaksoi ja oli erinomaisen tyytyväinen osaansa...\n\n\"Se tulee tuottamaan kunniaa... ei ainoastaan omistajalleen, vaan koko\nPerä-Pohjolalle... saadaan nähdä\", oli rovastikin sanonut kerran, kun\nkävi Tösseliä katsomassa.\n\nJa suuri oli Öystin Antin ilo ja usein hän uneksikin olevansa jo\nKuopiossa Tösselinsä kanssa.\n\nTösseli oli jo Kuopioon vietäessä herättänyt \"ansaittua huomiota\".\nPaikkakunnan lehdet kertoivat lyhyessä uutisessa, että \"kaupunkimme\nsivuutti tänään, matkalla Kuopion näyttelyyn, kuuluisan karjanomistajan\nAntti Öystin maatiaisrotuinen sonni Tösseli. Olimme asemalla\ntilaisuudessa näkemään tämän harvinaisen valkean ja siivonaamaisen\nsonnin, joka lihavuudellaan ja synnynnäisillä lahjoillaan täälläkin on\nherättänyt huomiota. Toivotamme jukuripäälle hauskaa matkaa ja kauniita\npalkinnoita.\"\n\nPääkaupungin lehdetkin ottivat uutisen palstoilleen ja muistaakseni\nkirjoitti eräs lehti erityisen artikkelin Tösselistä. Artikkeli oli\nlisäksi pääkirjoituksena.\n\nJa matkalla kävi kaikki hyvin, eikä Tösselikään muuta kuin lasketteli\nilomarssia vain, kun Kuopion näyttelyyn isäntänsä kanssa asteli\nniinkuin vihille.\n\nTösselin maine oli jo ennen ehtinyt Kuopioon ja kaikki maanviljelijät,\noppineet ja oppimattomat riensivät Tösseliä näkemään, tunnustelemaan ja\nsen syntyperää kysymään... Ja mielelläänhän Antti selitteli ja\nnaureskeli. Olisi ollut kaikki hyvin, mutta Antille oli ennen sanottu,\nettä \"Tösseli\"-nimi ei ollut sopiva nimi, että olisi pitänyt muuttaa\nsuomalaiseksi nimeksi... Mutta Antti ei siihen suostunut. Tösseli oli\nollut kuuluisa mies ja kuuluisaksi oli hänenkin Tösselinsä tuleva...\n\n\"No olkoon sitten\", arvelivat.\n\n\"Ja nimi kuin nimi\", taas toiset.\n\n\"Niin minustakin\", Anttikin tuumasi.\n\nKaikki oli siis pelkkää iloa näyttelyssä, hauskaa ja hupaista,\nonnellista aikaa.\n\nMutta kerran tuli noita kokkolalaisia, jotka eivät ymmärrä suomea kuin\njonkun sanan. Hekin olivat kuulleet Tösselistä puhuttavan ja halusivat\nsen nähdä. Heidät opastettiin Tösselin pilttuuseen.\n\n\"Ä' de' herr Stössel?\" kysyi muuan ja löi Anttia olkapäähän.\n\n\"Tösselikö?\" kysyi Antti.\n\n\"Ja, är ni herr Stössel?\"\n\n\"En minä ymmärrä!\"\n\nNe naureskelivat vielä lisäksi, nuo kokkolalaiset; olivat kai tulossa\nVäinölänniemeltä, koska haisivat konjakilta.\n\n\"Mitä te meinaatte?\" kysyi Antti.\n\nMutta joutui siihen tulkki ja sanoi, että \"ne kysyvät, oletteko te\nherra Stösseli\".\n\nMutta silloin Antti luuli, että ne tulivat tähän häntä pilkkaamaan, ja\nkirosi tulkille, että käskeä mennä kokkolalaisten helvettiin...\n\nJa tulkki käski.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten oli taas hauskaa.\n\nMutta taas lopulla, kun palkinnotkin jo olivat jaetut ja Tösseli\nparhaan palkinnon saanut ja mitä lie vielä muitakin kunniakirjoja ja\nastutuslappuja annettu, tapahtui ikävää...\n\nSe puhuja, jonka erityisala oli puhua maatiaisrotuisista sonneista ja\nlehmistä, oli kai siinä näyttelyn lopulla maistellut vähin hänkin, niin\nettä kun piti puhetta, tahtoi muisti välistä pettää. Ja puhuttuaan\nmaatiaiskarjasta yleensä aikoi hän kohdistaa loppukiitoksensa siihen\nsonniin, joka niin loistavasti näyttää j.n.e. Hän tahtoi erityisesti\nkiittää Öystin Anttia ja siinä innoissaan ja hienossa hiprakassa hän\nsanoikin:\n\n\"Voimme olla kiitollisia herra Stösselille, jonka uljas valkoinen\nmaatiaissonni...\"\n\nSilloin Antti poistui ja kiroili koko lopun päivää.\n\nMutta kuuluisaksi on hän Tösselinsä vuoksi tullut.\n\n\n\n\nERÄS AMERIKAN KIRJE\n\n\nHän oli jo kymmenen lapsen isä, Aapo Suikki, kun läksi Amerikkaan.\nToissa syksynä meni.\n\nOli siinä miestä kysynyt, kun piti kymmenestä kynnestä semmoiselle\njoukolle leipä saada. Ei ollut itsellä maantuloa kuin vaivainen\nriihellinen, josta parhaina vuosina tuli kaksi tynnyriä ohria;\nhallavuosina ei saanut kuin lentäviä kaunoja. Olihan niissä vähäksi\naikaa leipää, mutta arvata saapi, että kun koko eläminen on aivan\njauhojen nojassa, niin olla niitä pitää semmoiselle joukolle. Ei ole\nsadan kilon säkki isokaan vieras, kun siitä leipoo, keittää vellit,\npuurot. Sillä ei ole köyhällä kansalla paljon muusta keittämisestä\ntolkkua. Syksyisin lammas, vaan paljonko siitäkään kullekin liikenee ja\nkuinka monena viikkona! Jauhot ne olivat pääasia.\n\nHän asui aivan valtatien varrella, suutarin ammattia harjoittaen.\nMatkamiehet pistäysivät sivu kulkiessaan hänen mökissään tupakan\npanemassa ja usein kahviakin kysyivät...\n\nEikä käynyt yksikään kaupungista palaava matkamies Aapo Suikin mökissä\nniin, ettei Aapo melkein ensimmäiseksi kysynyt:\n\n\"No paljonko jauhot nyt maksoivat?\"\n\n\"Siinä ne nyt ovat kolmessakymmenessä, joku sentään antaa niitä Liipaun\njauhoja puoltamarkkaa helpommalla, mutta paljon karkeampia ne näkyvät\nolevan.\"\n\n\"Niin ne näkyvät olevan. On niitä meillekin pari säkkiä otettu tässä...\nNo ei kuulunut helpponevatko?\"\n\n\"Eipä sanottu halpenevan. Arvelivat kevätpuoleen vaan kohoavan...\"\n\n\"Kovaapa kuuluu.\"\n\nSiten sai Aapo aina tarkat tiedot jauhojen hinnasta. Ja kotikylässä oli\nsäkin hinta säännöllisesti kahta markkaa kalliimpi, rahti teki\nerotuksen.\n\nJa sai siinä Aapo pikilankaa punoa ja naskalia käyttää, jos mieli\nleivässä pysyä. Mutta leipää heillä vain oli, ei ollut koskaan entinen\nsäkki päässyt loppumaan, kun toisen Aapo nouti. Välistä täytyi ottaa\nvelaksikin ja maksaa sitten kun ehti neulomalla saada.\n\nMutta vuosi vuodelta kasvoivat lapset; pienimmätkin jo naukuivat\nleipää, ja vanhemmilla piti olla pitkin päivää pala suussa kuin\nporoilla.\n\nAlkoi puute hätyytellä Aapo Suikin perhettä, varsinkin kun jauhot\ntoisinaan nousivat hulluun hintaan. Aapo teki päätöksensä, päätti\nlähteä Amerikkaan, josta hänelle sukulaiset olivat luvanneet tiketin\nlähettää.\n\n\"Ikävään sinä sinne kuolet\", sanoivat hänelle ihmiset.\n\n\"Vaan eihän täällä elä, kun jauhotkin taas ovat kohonneet hinnassa.\"\n\nJa niin oli hänen Amerikkaan lähtönsä lykkääntynyt ja lykkääntynyt.\n\nMutta toissa syksynä jauhot taas kallistuivat. Iso-Joonas palasi\nkaupungista ja poikkesi Aapon pakinoille, siksi aikaa kun hänen\nhevosensa syödä rauskuttaisi vähän heiniä.\n\n\"No jauhot ne taas ovat kallistuneet\", sanoi Aapo heti Joonaalle.\n\n\"Niin ovat. Eihän niitä enää köyhempi kansa jaksa ostaa mitenkään. Vaan\nAmerikassa niitä kuuluu taas jauhoja olevan\", lohdutteli Joonas.\n\nMikäs Joonaalla oli hätänä. Varakas vanhapoika, hevosen omisti eikä\ntarvinnut huolehtia leipää muille kuin itselleen.\n\n\"Minulla menee sentään apejauhoja hevoselle\", puolusteli Joonas.\n\n\"Vaan näin monta suuta kuin minulla\", sanoi Aapo ja viittasi lapsiaan.\n\nNiillä oli ollut koko syyskesän kummia vehkeitä ja leikkejä noilla\nlapsilla, selitettiin Joonaalle. Ne ovat neuloneet pusseja rievuista ja\ntäyttäneet ne sahanmuhilla. Ne ovat olevinaan jauhosäkkejä. Toiset ovat\nkauppiaana, toiset käyvät ostamassa. Korkealla on jauhojen hinta lasten\nleikkiessä ollut.\n\nJa siinä ne nytkin puuhasivat. Pikku-Ville oli kauppias, hänellä oli\nsuuri varasto säkkejä karsinanpuolella pirttiä jakkaran alla, joka oli\nolevinaan makasiini. Siinä kävivät toiset ostamassa. Rahana olivat\nvasikan- ja lammasnahan palaset.\n\n\"Tuota ne ovat hommanneet kaiken syksyä, eikä se tuo hyvää tiedä\",\nsanoivat sekä Aapo että Karoliina.\n\n\"Kyllä sitä niin sanotaan, että lapset ennustavat sotia ja kalliita\naikoja\", myönteli Joonaskin ja huvikseen meni Pikku-Villeltä kysymään,\npaljonko jauhot maksoivat.\n\n\"Neljäkymmentä markkaa ja raha varsin. Viikon päästä ei saa silläkään\",\nilmoitti Ville teerevänä Joonaalle.\n\n\"Siinä sen nyt kuulee jauhojen hinnan\", sanoi Karoliina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Aapoon se oli vaikuttanut niin, että hän päätti sittenkin lähteä\nAmerikkaan. Siellä ei ollut iso asia ansaita jauhosäkin hintaa ja nyt\nkun oli tikettikin jo valmiina.\n\n\"Minä uskon, että ennen joulua voin parin säkin hinnan lähettää, jos\nvaan palkat semmoiset ovat kuin on kirjoitettu\", lohdutteli hän\nvaimoaan.\n\n\"Lähettäkää, isä, niitä Amerikan nisujauhoja Villelle jouluksi\",\nevästeli isäänsä Ville.\n\nJa niin hän läksi. Ei jäänyt perheelle paljon elämistä, puoli säkkiä\njauhoja, mutta hyvät ihmiset olivat luvanneet auttaa. Ei ole vielä\nkukaan nälkään kuollut, vaikka jauhot ovat olleet kalliimpiakin. Ja\nkyllä semmoisen taitavan suutarin perheestä huolta pidetään, etteivät\npuutetta kärsi.\n\nJa lähtiessään lupasi, että hän heti kun saa sen verran kokoon ainakin\nyhden säkin hinnan lähettää.\n\nKahden kuukauden perästä hän jo kirjoitti. Työssä kertoi olevansa, ja\nhyvä oli palkka. Ensi kirjeessä lähettää rahaa!\n\nEikä kauan viipynytkään ennenkuin Karoliina sai tiedon\npostikonttorista, että tulla itse noutamaan, että siellä oli rahakirje\nAmerikasta. Nopeasti puki Karoliina pyhävaatteisiinsa ja läksi, kovin\nhyvillään. Kaikki olivat jauhot, lopussa muukin syöminen. Jo tuli\nsiunattuun aikaan tämä kirje.\n\nMutta kun hän ei itse osannut lukea kirjettä, pyysi hän postifröökynää\nlukemaan.\n\n\"Tässä on sata markkaa. Tässä on kaksikymmentä dollaria\", selitti\npostifröökynä. Mutta sen tiesi Karoliinakin, oli siksi nähnyt jo\n\"taaloja\" ja tiesi, että taala vastasi viittä markkaa.\n\nSuu tyytyväisessä hymyssä kuunteli Karoliina, kun postifröökynä\nkirjeestä luki:\n\n\"... ja saan mainita, että voin hyvin. Ja sano sinä siellä kaikille,\nettä ei ole tässä maassa jauhojen puutetta eikä kuule koskaan kenenkään\ntoiseltaan kysyvän, paljonko jauhot maksavat, sillä niitä on täällä\nkaikilla eikä täällä leipä lopu. Ja lapsille laita jouluksi nisua ja\nrahaa lähetän lisää. Ei tarvitse enää tiedustella kaikilta kulkijoilta,\npaljonko jauhot maksavat, niitä saapi vaikka suurkiitoksella...\"\n\nKaroliinan mielestä oli kirje aivan erinomainen. Niin selvästi ei\nkukaan ollut osannut kuvata Amerikan hyvyyttä kuin Aapo. Eivät puhuneet\nsanaakaan muut jauhojen hinnasta, vaan osasipa Aapo. Viisas mies se on\nsentään aina ollutkin! -- sanoi Karoliina postifröökynälle.\n\nJa niin liikutettu oli Karoliina kirjeestään, että kaikille\nvastaantulijoillekin siitä kertoi, ja joka osasi kirjoitusta lukea,\nniin antoi lukea...\n\nIso-Joonaskin, kaupunkiin mennessään, kävi varta vasten Aapon kirjettä\nlukemassa, kun oli kuullut siitä puhuttavan.\n\n-- Jopahan meni semmonen mies sinnekin, joka osasi oikeasta asiasta\nkerrankaan kirjoittaa, -- ihmetteli hän.\n\nMitähän sinä ensi kirjeessäsi vaimollesi kirjoittaisit, ystäväni?\n\n\n\n\nFRANS TUIRAN JOULUKERTOMUS\n\n\nHän oli nyt kunnan esimies, Frans Tuira. Itse hän piti sitä\nerinomaisena asiana ja olikin ylpistynyt näinä viime aikoina aivan\nkouraantuntuvasti. Ja vaikka häntä eivät muut pitäneet erinomaisen\nkyvykkäänä miehenä, uskoi hän kuitenkin itse nero olevansa...\n\nHänen suurin kunniahimonsa oli kuitenkin päästä tunnetuksi ulompanakin\nkotonurkkia ja paljon hän ponnisteli ja yritteli, tämä Frans Tuira.\n\nYleisistä asioista oli hän koettanut sanomalehtiinkin kirjoitella,\nmutta kumma kyllä hänen kyhäyksiään ei toimitus hyväksynyt, ja jos\nlehteen joku painettiinkin, oli se muuteltu ja oikoiltu, lauseet\nlaitettu ja kokonaisia kappaleita jätetty pois.\n\nHäntä harmitti se. Mutta oli kuitenkin ikuinen onni, ettei kukaan\npitäjäläinen tiennyt kuinka hävittömästi toimitus oli hänen suurella\nvaivalla kyhättyjä tuotteitaan repelöinyt. Ne uskoivat tietenkin\nkaikki, että hänen kyhäelmänsä olivat sellaisina lähteneet hänen\npirteästä kynästään.\n\nJa hänen kunniahimonsa ja uskonsa siitä, että hänessä todellakin oli\njotakin aivan erinomaista kykyä, kasvoivat päivä päivältä.\n\nEnimmin saivat ne vauhtia, kun hän aivan aavistamatta sai kirjeen erään\njoululehden toimitukselta, joka kohteliaimmin kysyi, eikö hänkin, Frans\nTuira, \"antaisi arvokasta apuaan\" tunnetuksi tulleeseen joululehteen.\nSe saisi olla sievä, koruton kertomus, mieluummin kansan elämästä.\n\nHän hämmästyi ja innostui, nousi ajatuksissaan pilviin asti ja kertoi\nvaimolleen iloisesta uutisesta.\n\n\"Sinä näet nyt, että minun nimeni on tunnettu muuallakin kuin täällä\",\nriemuitsi hän.\n\n\"No sinä olet yhtä leuhka, vaikka vanhenetkin\", vastasi hänelle vaino\nvälinpitämättömästi.\n\nJa Frans Tuira alkoi miettiä aihetta joulukertomukseensa. Täytyi olla\nhopussa, sillä ei ollut aikaa enää kuin joku viikko, jolloin kertomus\npiti lähettää.\n\nMistä hän saisi sopivan aiheen? Mistä kertoisi? Jonkun uskovaisen\njoulunvieton? Syntisen parannuksenteon?... Ei saakelissa! Semmoiset\njutut kuuluivat papeille eivätkä kaunokirjailijalle...\n\nVaan olihan sitä vara valita. Oli vain. Jouluviinoista esimerkiksi?\nMutta niistäkinhän oli niin monen monta kertaa kyhätty sekä kertomuksia\nettä runoja, ettei ollut enää mitään lisäämistä. Ja sitäpaitsi se\nnäyttäisi lainatulta...\n\nTäytyi keksiä aivan uutta ja alkuperäistä...\n\nHän istui tuntikausia kamarissaan, kynä kädessä, käsi otsalla\nmietiskellen. Monta kertaa oli hän aloittanutkin, kirjoittanut väliin\nkoko sivun, mutta kun siitä ei näyttänyt tulevan mitään, alkoi hän\nmiettiä uutta aihetta.\n\nMutta ei ollutkaan niin helppoa keksiä kertomusta. Jos hän joskus uskoi\nlöytäneensä hyvän jutun, muistikin hän samalla, että ei se ollutkaan\nuusi, vaan että hän oli sen ennen jostakin joululehdestä lukenut...\n\nHäntä alkoi hermostuttaa. Oli jo viikko kulunut eikä hän ollut saanut\nmitään valmista. Ainakin kaksikymmentä oli hänellä alulla, mikä sivun,\nmikä puolen sivun pituinen. Hän käänteli papereita ja noitui\nitsekseen. \"Iikan joulu\", \"Jouluaattona\", \"Vanhan joulu\", \"Jouluna\",\n\"Joulusunnuntaina\", \"Iloinen joulu\", \"Joulukuusen kynttilä\"... luki hän\naloittamiansa kertomuksia.\n\nEi, ei noista saanut yhdestäkään juttua... Keksisi edes jonkun pitkän\nvaleenkaan!... Ja miksei sitä keksisi, kun saisi rauhassa olla... mutta\neiköhän tulekin taas tuo naapurin Matti häiritsemään... tulee\ntietenkin... Pentele kuitenkin! Eikä ole enää kuin viikko aikaa,\njolloin kertomus pitäisi lähettää...\n\nHänelle on tullut tavaton hätä ja kiire, öilläkin hän valvoo ja\nmiettii. Hän on päivisin vimmoissaan koko talonväelle, ja jokaista\nvierasta, joka käy talossa, kohtelee hän tylysti... Vihdoin eräänä yönä\nhän uskoi keksineensä hyvän kertomuksen. Yösydännä nousi hän ylös ja\nalkoi kirjoittaa. Hänellä oli selvänä loppuun asti kertomus, ja se\ntuntui mainiolta...\n\nAamulla oli hänellä kertomus melkein puolivälissä... hän ehtisi saada\nhyvissä ajoin valmiiksi ja lähettämään sen määrätyllä ajalla. Kun hän\nryhtyi alkupuolta puhtaaksi kirjoittamaan, muisti hän yhtäkkiä, että\nhän oli jostakin lukenut tai kuullut samanlaisen kertomuksen. Hän\nmuisteli ja muisteli, kävi levottomaksi...\n\nIllalla luki hän kertomuksen alkupuolen vaimolleen, kuullakseen hänen\nmielipidettään...\n\nVaimo kuunteli, yski väliin ja naurahti...\n\n\"Tuohan on samanlainen kertomus, jonka Otto menneenä jouluna luki\nkansakoululta saadusta joululehdestä; nimetkin ovat samat: Aapo ja\nLiisa\", sanoi vaimo.\n\nSilloin Frans Tuira vimmastui, suuttui vaimolleen ja tiuskaisi:\n\n\"Sinä et, hiisi vie, saisi semmoistakaan.\"\n\n\"Jos minä kirjoittaa osaisin, niin paremman tekisinkin\", ilveili vaimo.\n\nFrans Tuiralle tulee yhä suurempi hätä. Hän on kuin suuressa tuskassa\nja näkee pahoja unia. Ja aika kuluu... aika kuluu. Kolmen päivän\nperästä pitäisi kertomus jo saada postiin...\n\nMitä hittoa hän tekisi? Jos olisi mennä pappilaan, maisteria\npuhuttelemaan, ja kysyä häneltä. Mutta sekin olisi niin alentavaa, ja\njos kyläläiset saisivat tietää, niin sitten siitä vasta elämä\nnousisi... Mitä tehdä? Mitä hemmettiä tehdä? Hän kävelee kuin kuuman\npellin päällä ja sikari röyhyää hänen hampaissaan kuin veturin\nsavutorvi, hän tiputtelee tuhkaa kirjoituspöydälleen, ja tulisia\nkipunoita lentelee sikarista pitkin lattiaa ja huonekaluja...\n\n\"Sytytät vielä palamaan koko talon tuon joulukertomuksesi kanssa\",\nsanoo hänelle emäntä.\n\n\"Mene pöksääsi... eläkä päästä ketään tänne... Minä tahdon olla\nrauhassa... Kuuletko sen, lehmä\", viskaa hän vimmalla emännälle, joka\nmennessään nauraa hykertää.\n\n-- Että minulla pitää vielä lisäksi olla noin saakelin tyhmä ja\nkäsittämätön vaimo, -- huokaa hän.\n\nMistä hiidestä ne keksivät aiheita muut noihin joulukertomuksiinsa...\nmistä hiidestä? Ja aina uusia, uusia joka vuosi? Sekin Kauppis-Heikki\nja keitä ne kaikki lienevät!\n\nVaan vaivaa niillä lienee ja tuskaa... saavat, saakeli vieköön, hekin\nmiettiä ja ponnistella... se on vissi...\n\nMutta äkkiä juolahtaa hänen mieleensä onnellinen ajatus... Sen hän\ntekee... muuttaa vain nimet ja muutenkin vähin...\n\nHänellä on kirjakaappinsa alihyllyllä useita joululehtiä. Yksi on jo\nhyvin vanha ja siinä on erinomainen kertomus joulusta... Hän jäljentää\nsen. Siinä ei ole kirjoittajan nimeäkään eikä sen sisältöä enää kukaan\nmuista.... Sen hän jäljentää ja panee vain alle oman nimensä: _Frans\nTuira_.\n\nHirmuisella kiireellä hän penkoo kirjahyllyään ja löytää hakemansa\njoululehden... Tässä se on... \"Jouluaattona\" on sen nimenä, mutta hän\nmuuttaa sen kuulumaan \"Jouluaaton tapauksia\" ja lisää vielä alle:\n\"Todellinen kertomus\".\n\nSiitä tulee mainio kerrassaan. Sitä ei kukaan muista eikä hoksaa, että\nse on ennen painettu, kun siinä on erilainen nimi ja muutenkin\nmuovaeltu...\n\n-- Voi kuitenkin, kun hoksasin, kun hoksasin... kun hoksasin... sin...\nsin, -- iloitsee hän ja rutistelee entiset joulukertomustensa alut\nyhdeksi palloksi ja viskaa uuniin.\n\nJa nyt hän istuu tuolilleen ja ottaa puhtaan, hohtavan valkoisen\npaperiarkin eteensä...\n\n-- Jopahan... jopahan hoksasin, -- hän yhä iloitsee, asettaa\njoululehden syrjemmäs ja tarttuu kynään...\n\nMutta kiireessään ja ajatuksissaan kirjoittaa hän arkin\nvasemmanpuoliseen yläreunaan: \"Jäljennös\".\n\nMutta hän huomaa samalla erehdyksensä ja viskaa vihan vimmalla\npaperiarkin luotaan...\n\n-- Saatana, kun tässä on kiire, että väkistenkin tulee väärin, --\nnoituu hän synkästi ja ottaa uuden arkin.\n\nSamassa tulee naapurin Matti sisälle.\n\n-- Mitä sinä täällä noidut, -- naurahtaa Matti ja tulee tervehtimään.\n\n\"Niin tuota... minulla on tässä kiire... yks' selityksen antaminen\nkuvernööriin...\" sanoo hän tiukasti Matille.\n\n\"Minä vaan aioin kysyä... mikä paperiarkki sinulla on täällä\nlattiallakin... että tuleeko sinne aidaksenhakkoon lähtöä...\"\n'Jäljennös' lukee Matti paperista ja laskee sen pöydälle.\n\n\"En minä jouda ennenkun ylihuomenna\", vastaa hän Matille ja katsoo\nkokonaan toisaalle.\n\nMatti poistuu ja hän alkaa tavattoman kiireesti kirjoittaa. Muuttelee\nja sommittelee. Siitä tulee hyvä. Hän iloitsee, sytyttää sikaria vähä\nväliä ja käskee piian, joka tulee häntä syömään kutsumaan, mennä\nhelvettiin. Hän ehtii saada kertomuksen kirjoitetuksi ja isoilla,\nlihavilla kirjaimilla lisää alle nimensä...\n\nSe on siis valmis postiin pantavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu lähenee. Hän on lukenut sanomalehdestä, että sekin joululehti,\njohon hänen kertomuksensa piti tulla, oli ilmestynyt kirjakauppaan...\n\nHän tilaa sen. Mutta siinä ei ole hänen kertomustansa. Muita vain on.\nMutta häntä suututtaa niin, ettei hän viitsi niitäkään lukea...\n\nMihin on hänen kertomuksensa joutunut? Lurjukset panneet vissiin\npaperikoriin!\n\nMutta hän kirjoittaa äkäsen kirjeen toimitukselle ja vaatii takasin\nkäsikirjoitustaan... takaisin ja paikalla...\n\nMutta ei Frans Tuira saanut takaisin joulukertomustaan ja tuskin enää\nsaakaan.\n\nEikä ole kuulunut eikä näkynyt, että Frans Tuira olisi joulukertomuksia\nsitten jälestäpäinkään julkaissut.\n\n\n\n\nMÖKISTÄ MÖKKIIN\n\n\nElokuun ilta alkaa hämärtää. On leikkuuaika. Pelloilla töröttävät\nkuhilaat täysine, kypsyneine tähkäpäineen, ja missä vielä on\nleikkaamatta, siinäkin on vilja kypsynyttä.\n\nIllan kuluksi lähden tästä huvikseni katselemaan mitä Palovaaran\nmökkiläisille kuuluu ja näkyy. Siinä on kotikylän takana pitkä\nkallioinen harjanne, Palovaara, jonka kyljessä on mökkejä, isompaa,\npienempää, parempaa, huonompaa. Niissä elelevät kylän torpparit ja\nmäkitupalaiset, ja kullakin on oma peltotilkku mökkinsä ympärillä.\n\nKulunut kesä on ollut lämmin ja hyvä, vilja on tuleentunut aivan\nvalmiiksi ja erinomainen viljavuosi on tiedossa. Halla ei ole\nkertaakaan yrittänyt eikä siitä ole pelkoa tänäkään iltana. Lauha on\nhiljainen taivas, vaikka kirkas vinkka sieltä vielä vilkkuu. Etelästä\npäin käypi tuulenhenki, ja pehmeässä pilvessä on taivaan kansi. Jo\nsaavat nyt kaikki tuleentunutta, kypsää viljaa! Ei tarvitse kenenkään\ntehdä sirppihallaa!\n\nNiin Jumala siunaa tänne polo Pohjolaankin välisti viljavuoden, niin\nmuistaa meitäkin Kaikkivaltias Herra.\n\nVaisusti hämärtyy ilta, hitaasti kasvaa yönverho taivaan kannelle.\nLänneltä vielä, suurten vaarain yli, pohottaa kalpenevaa valoa sieltä,\njohon päivä on laskenut. Välkkyy vielä leveän joen pintakin, päilyy\nkauniisti niistä paikoin, joihin mailleen menevä valo sopii vaarain\nvälistä hohtamaan. Mutta pohjoisen taivasta vasten, jossa kirkas vinkka\nvielä erottaa yönverhon taivaanrannasta, kohoaa kirkon uljas torni ja\nristi kuin jättiläissormi.\n\nNousen kotipihasta ja kävelen piennarta pitkin naapurin riihen sivutse\nPalovaaraan päin. Mieli on hyvä ja sydän rauhallinen. Tulevan talven\nleipä on tiedossa, tuossa on kuhilailla: raitis eloisa elämä.\n\nSiinä on aivan peltojen takana Olkkos-Kaisan pirtti peltoineen. Ei\nolekaan Kaisalla muuta karvajalkaa kuin kissa, ei lehmää, ei lammasta\nniinkuin monella muulla mökkiläisellä. Kaisan elämä on nyt hyvää ja\nhuoletonta, vaikka on kai ollut hänelläkin murheen päiviä. Kuuluu\nolleen nuorena kylän kauneimpia tyttöjä, mutta sitten kävi hänellekin\nniinkuin on käynyt monelle ennen häntä: hän synnytti aviottoman lapsen,\nvankan pojan ja jonkun vuoden kuluttua vielä toisenkin. Yksin oli Kaisa\nsilloin maailmassa. Vanhemmat olivat kuolleet, mutta jättäneet Kaisalle\nperinnöksi tämän pirtin ja vähä rahaa...\n\nKaisan pojat ovat nyt täysiä miehiä kumpikin ja hyviä miehiä ovatkin.\nHuhutaan, että he ovat tukkitöissä niin paljon ansainneet, jotta\naikovat talon ostaa.\n\nKäyn poikia ja Kaisaa tervehtimään. Pojat ovat juuri saapuneet\nHerralasta työstä, -- ovat olleet pellon leikkuussa. Kaisa on\nsytyttänyt tulen piisiin. Hermanni, vanhempi pojista, paikkaa\nkinnastaan, ja nuorempi Uno lukee sanomalehteä. Kaisa toimittelee\ntoimiaan.\n\n\"On sillä Kaisalla kaksi pulskaa poikaa!\"\n\nKaisa on ylpeä pojistaan. Ne pojat eivät halveksi äitiään, vaikkeivät\nkumpikaan isästään mitään tiedä. Hymähtää Kaisa aina silloin kun hänen\npoikiaan kehutaan, hymähtää ja sanoo:\n\n\"Laitoinpahan vanhan päivän turvan itselleni. Ikävään minä yksin\nkuolisinkin.\"\n\nJa kehahtelee Kaisa joskus, että ovat ne hänen poikansa vähä parempia:\nkilvan heitä työhön kysyvät talolliset, ja puulaakeissa aina otetaan\npäällysmiehiksi. Ilmoittaa jolloinkin, että on niillä pojilla\nsäästöjäkin, vaikka hyvissä vaatteissa käyvät ja hyvin syövät.\n\n\"Herrainpäivät ne ovat Kaisalla, kun tuommoset pojat ovat.\"\n\n\"Ei ole Jumalan kiitos leipä loppunut, ei ole tarvinnut ajatella, että\nmitä huomenna pataan pannaan... aina on ollut...\"\n\nMutta yksi salaisuus on Kaisalla, josta kukaan ei ole selvää saanut,\nvaikka on arveltu sinne tänne. Ei tiedetä, kutka ovat poikain isät vai\nonko sama isä kummallakin. Ja siitä on paljon Kaisaa puhuteltu, mutta\neipäs sano Kaisa.\n\n\"Saanen pitää sen omana tietonani\", arvelee hän.\n\nOlkkos-Kaisan naapurina on Vesannon Mikko.\n\nMikko on merkillisimpiä miehiä tämän maan päällä. Minun mielestäni hän\non filosofi, viisas mies, joka on oikein ajatellut elämänsä. Mitäpä\npyrkimään ylemmäs kuin siivet kantavat! Oma pieni mökkinsä on\nMikollakin ja kaksi peltotilkkua kiviraunioiden välissä pirtin\nvieressä. Jo on Mikkokin, näemmä, peltonsa leikannut ja verrattoman\nsieviin kuhilaihin lyhteet asettanut. Kotonaan näkyy olevan,\nkeittämähommissa, koska pata on piisissä ja iloinen tuli nuoleskelee\nsen mustia kylkiä.\n\nKumma mies hän on. Töissä hän ei kulje, ei kesäisin ei talvisin, mutta\nsiinä vain hengissä pysyy, peltojensa keskellä lämpöisessä pienen\npienessä mökissään.\n\nMikon mökki onkin kaikkein pienin Palovaaran rinteellä. Hyvän vuoden\nsaapi Mikkokin. Isot ovat tähkät, ja valmiiksi on Mikonkin pelto\njoutunut.\n\n\"No mitä Mikolle nyt kuuluu?\"\n\nIstun siihen piisin loisteeseen jakkaralle ja panen tupakaksi.\n\n\"Mitäpä sitä kuuluu. Hyvä tulee vuosi. Leipä tulee valkoista kuin\njuusto\", arvelee hän.\n\n\"Noista kahdesta pienestä peltotilkusta saapi Mikko koko vuodeksi\nleipää.\"\n\n\"Tänä vuonna tulee nyt hyvinkin riittävästi\", kehahtaa hän.\n\nMikko olisi miesten parhaimpia työssä, mutta ei lähde hän\npäiväläiseksi. Eikä raskasta päivää ole hän koskaan elänyt.\n\nMiten sitten elää?\n\nTalvisin hän tekee koreja ja kelkkoja juuri sen verran, että saapi\nkarjanantia. Mutta jolloinkin voipi hän elää kuukausimääriä paljaalla\nleivällä. Perunankylvöä on hänellä sen verran, että joka sunnuntai\nsaapi päivälliseksi perunakeiton, johon hänellä ei ole mitään muuta\n\"höystöä\" kuin suoloja, joita saapi porvarilta vuodeksi palkkana siitä,\nettä syksyisin panee porvarin pytinkiin toiskertaiset akkunat.\n\nEntä mistä lanta pellolle?\n\nOmat ulostuksensa kokoaa Mikko tarkkaan ja käyttää tarkkaan. Lisäksi\nsaapi hän talosta, Mäkelästä, viisi kuormaa tallilantaa vuosittain\nsiitä, että kesäsin laittaa emännälle vispilöitä mitä talossa kuluu.\nSellainen lantamäärä riittääkin Mikon peltoon, koskapa aina on vankka\nolki ja täysi terä.\n\nOnnellinen mies hän on minusta, filosofi, joka on osannut elämänsä\nsovittaa niin, ettei ole kenestäkään riippuvainen. Ei ketään hänen\ntarvitse kumartaa eikä rukoilla. Ei mihinkään ole pakko lähteä, jos ei\nitsellä ole halua. Ja kun hän antaa kaikille ihmisille siivon rauhan,\nei ole kenellekään pennin velkaa eikä huolehdi muiden ihmisten\nelämästä, ei hänellä ole yhtään vihamiestä. On malttanut elää vanhana\nnuorenamiehenä, niin ettei ole perheestäkään ristiä.\n\n\"Mitä Mikko nyt keittää?\"\n\n\"Vasikan kävin tappamassa, Mäkelässä, niin emäntä antoi pään ja\njalat... Keitänpähän lihapottuja huomiseksi valmiiksi.\"\n\nMutta eipä taida olla nyt Mikolla tupakan viljaa, koska ei näy piippua\nhampaissa, jossa se, kun tupakkaa on viljalti, höyryää lakkaamatta.\nSilmii Mikko vesissä suin minun piippuani... silmii kukkaroakin...\n\n\"Paneepa Mikkokin tästä piippuunsa!\"\n\nMielihyvällä, huulet hyväntahtoisessa irvistyksessä, täyttää Mikko ison\nvisakoppansa ja päretikun sytyttäen ottaa tulen tupakkaan.\n\nOn voinutkin olla tupakatta taas useita viikkoja. Mutta Mikko ei\ntarpeitaan valita, ei huuda huolistaan, vaan kärsii ja vartoo... Ja\nsiinä se onkin hänen elämänsä suuri viisaus, että voi nauttia ja olla\nnauttimattakin, voipi viettää talvisin viikkomääriä niin vähillä\neväillä, että se olisi kunniaksi kelle nälkätaiteilijalle tahansa, ja\ntaas kun pääsee ruuan kimppuun, niin syöpi kahdesta, jopa kolmestakin\nmiehestä... Mutta ennen nälkää näkee, ennen kuristaa suolivyötään kuin\nlähtee päiväksi vieraan työhön...\n\nHän ei tunne muuta maailmaa kuin tämän, tässä Palovaaran rinteellä. Ei\nole koskaan kotokylästä mihinkään liikkunut eikä hänen mielensä\nnuorenakaan ole palanut maailman markkinoille. Tuossa on syntynyt aivan\nlähellä, tässä pyörinyt ja maailman viisautta katsellut koko ikänsä. Ja\nselvillä on hänellä jo sekin, että tässä kohtaa kuolemakin... tähän\nomaan pirttiinsä kuolee... syysyönä, ja aamulla siitä löytää joku\nnaapuri.\n\nJa niin se sitten on päättynyt hänen elämänsä...\n\n\"Joo, joo. Polvi menee, toinen tulee. Hohhoh... Aikansa kukin kylvää ja\nniittää; ei aikaakaan, niin murenee mullaksi, josta on otettukin...\"\n\nMikon pirtiltä viepi kapea polku lähteelle, josta kaikki Palovaaran\nmökkiläiset vettä noutavat, mutta polku jatkuu lähteen vieritse Mikon\nnaapuriin Jussin lesken pirtille. Leski elää nyt kuin kuningatar rentoa\nja rikasta elämää. Ennen Jussin eläessä ja lasten ollessa pieniä oli\nhätä aina ja puute jokapäiväinen...\n\nMutta kaikki lapset ovat nyt täysiä ja jokikinen on Amerikassa. Ja\nsieltä äitinsä tänne hoitavat, rahaa lähettävät ja muutakin hyvää. Nyt\nleski monenlaisia limppuja leipoo ja voissa lihankin paistaa. Ennen ei\nollut kaukaloon panemista, eikä päin pöytään kääntymistä. Ennen lesken\ntäytyi vähissä voimin töissä kulkea ja ottaa markka sieltä, toisen\ntäältä. Nyt ei muuta kuin herrastelee, istuu polvi polvella, sikaria\npolttelee ja passauttaa naapurien eukoilla itseään.\n\nKun ehdin Jussin lesken pirtin luo, töksähtää siinä vastaani Sarvelan\nvanha muori, joka on menossa Mikon pirtille.\n\nKoko päivän kertoo muori olleensa leikkuussa Herralassa. Huomenna on\naie omat peltotilkkunsa leikata, vaan väsymys, uupumus ja raukeus,\nvanhuus alkaa voittaa. On nyt menossa Vesannon Mikon puheille, että jos\nsaisi Mikon huomiseksi auttamaan, Mikko kun on omat peltonsa jo\nleikannut.\n\n\"Eikö tämä Jussin leskikin joutaisi leikkaamaan?\" kysäisen muorilta.\n\n\"Mitä vielä\", arvelee muori. \"Se on niin ylpistynyt, ettei rikkaa\nristiin pane... nyt vastakin on ostanut uuden kattolampun... syö ja\nmässää vaan, ja konstikos on elää, kun vähä väliä Amerikasta tulee\nrahaa... On sillä hyvät lapset... Monella on siellä lapsia, mutta eivät\nmuuta lähetä kuin tyhjiä kirjeitä... ohoo... pitää lähteä... Liekö\nsiellä Mikko pirtillään?\"\n\n\"Kotona oli ja keittämähommissa.\"\n\nMuori lähtee astumaan lähteelle vievää polkua ja minä sivuutan Jussin\nlesken pirtin. Akkunan läpi näen, että siellä on vieraita, Mäkelän\nnuori emäntä ja Herralan Kaisa. Teetä näkyy leski vierailleen\ntoimittelevan... näkyy olevan vehnäsiäkin.\n\nJussin leskellä ei ole muuta maanviljelystä kuin pikku perunamaa pirtin\npäässä. Sekin on roskan vallassa, ettei yhtään ainoaa kaalta ole\nnäkyvissä.\n\nMutta Laitalan Aukusti, jonka mökki on siinä Jussin lesken pirtin\nlähellä, on kelpo pienviljelijä. Kiviseen vaaran kylkeen on Aukusti\npuskenut peltoa monta laajaa tilkkua; vuoden leivän saapi itselleen ja\nperheelleen. Mutta Aukusti onkin ainoa täällä mäen laidassa, jolla on\nlehmät ja hevonen. On kolme lehmää ja hevonen ja neljä lammasta. Tupa\non hauska, ja navetan on vasta viime syksynä laittanut. Laitalan pihan\nläpi viepi polku.\n\nKun tulen pihalle, tervehdän emäntää, joka on lypsämään menossa.\nEtelänpuolisen pirtin akkunan alle on Aukusti laittanut puutarhankin,\njota ei ole kenelläkään muulla. Siihen on Aukusti istuttanut pihlajia\nja koivuja, on penkkeihin kylvänyt nauriita ja porkkanoita, ja\nlaidimmaisessa penkissä kasvaa suurilehtisenä rabarberi.\n\n\"Aukusti se sen kanssa hommaa ja lapset\", selittää emäntä, kun katselen\nsomaa pienois-puutarhaa.\n\nSiinä on kolme vanhinta lasta äidin matkassa.\n\nVanhin tyttö, Sofia Elmiina, selittää:\n\n\"Tämä iso pihlaja, johon enimmän marjoja tulee, on minun. Tuo pienempi\ntuossa on Fannin ja tuo kaikkein pienin Unon...\"\n\n\"Entäs koivut?\"\n\n\"Ne on isän kaikki, ja raparperi on äidin.\"\n\nAukusti ei ole nyt itse kotona. On vielä sillä matkalla, kun lähti\ntukkilauttaa alas viemään.\n\n\"Hyvä taitaa tulla vuosi teillekin?\"\n\n\"Kauniilta näyttävät kuhilaat, mutta vielä on leikkaamattakin tuo\nHakatarha\", selittää vaimo.\n\n\"Niin, ja Naurispellossakin on vielä yksi nurkka leikkaamatta. Se on\njätetty siihen tuleentumaan\", tietää Sofia Elmiina.\n\nEmäntä käskee sisälle, kun sattuu olemaan juuri valmista kahviakin.\nSillä välin kun hän lypsää, puhelen minä lasten kanssa pirtissä.\nSiistiä, ahkeraa ja toimeliasta väkeä asuu tässä. Kaikesta sen näkee.\nLapset minulle näyttelevät mitä isä milloinkin on ostanut ja kotia\ntuonut ja mikä on minkin oma. Kirjallisuuttakin Aukusti harrastaa.\nKahdenlaiset sanomalehdet hänelle tulevat. Ne on ripustettu naulaan\nmolemmin puolin pirtin peräakkunaa. Siinä siistinä riippuvat, äidin\nmustaa silkkihuivia ja isän sunnuntailakkia lähellä. Mutta seinäkellon\nvieressä on Lönnrotin, Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen ryhmäkuva.\n\nToisella seinällä on Sofia Elmiinan kuva, jonka hän on saanut\npappilasta.\n\n\"Sitä kaikki kiittävät kauniiksi. Se on Lotta Svärd miehensä kanssa...\nisä tekee siihen tulevana talvena raamit ja leikkauttaa lasin\nkraatarissa\", selittää Sofia Elmiina.\n\n\"Mutta kamarissa on isällä iso kuva\", sanoo siihen väliin Fannikin.\n\n\"Niin, mutta isä ei anna sitä panna seinälle ennenkun kamariin pannaan\ntapeetit\", tietää siihen Sofia Elmiina.\n\nTulee emäntäkin navetasta ja käy keskusteluun.\n\nKuluukin tunti puhellessani Laitalassa. Hyvä elämä heillä on,\nonnellisia ihmisiä ovat. Vireitä ja työtätekeviä. Paljaat kämmenet ovat\nheillä kummallakin olleet, niin Aukustilla kuin vaimollaankin, kun\nnaimisiin menivät. Nyt on hyvä mökki, siinä peltoa, lehmät, hevoset,\nlampaat. Eikä kuulu olevan pennin velkaa kellekään.\n\nKun astun pihalle, on kuu noussut. Suurena, punaisena ja täyteläisenä\nnousee Palovaaran kuusten takaa. Mutta leuto on ilma ja lämpöisessä\npilvessä taivaan kansi...\n\nLaitalan pihalla jo huomaa, että toimelias on siinä talossa isäntä.\nEivät veny neuvot ja kapineet huiskin haiskin kujien takana, vaan\njärjestyksessä ovat. Halkopinokin, joka on navettaladon päätyä vasten,\non niin suora ja sileä kuin seinä.\n\nKuutamon valaisemaa polkua pitkin, joka Laitalan navetan päitse viepi\nVierelän Juuson pirtille, lähden kulkemaan.\n\nSuuri erotus on Laitalan ja Vierelän mökeillä. Laitala on siistin\nnäköinen punattuine seinineen ja valkoisine akkunapielineen, somine\npuutarhoineen ja pienine ulkohuoneineen. Vierelän pirtin ympärillä ei\nnäy monta peltotilkkua, ja nekin ovat viheliäisessä tilassa. Pirtin\nakkunat ovat lahot ja ruudut rikki. Porstuan ovi on rempallaan ja\nhalkivikainen. Ei näy halkopinoa missään. Ei ole ulkohuonettakaan\nminkäänlaista. Pirtin porrasten edessä on risuläjä, tylsä kalsu\nvieressä. Vierelässä on iso lapsilauma, repaleisia, pahankurisia\npoikia, joista on naapureille vaivaa.\n\nKuinka ollee näin?\n\nVierelän Juusoa on aina mainittu kuuluisaksi tukkimieheksi niin\ntukkimetsässä kuin tukkijoellakin. Ja poissa hän onkin kotoa melkein\naina. Mutta hätä ja puute ahdistelee perhettä, jonka tuon tuostakin\ntäytyy turvautua ihmisten apuun.\n\nJa kuitenkin olen usein kuullut sanottavan, että Juuso on kiva mies\nsaamaan rahaa ja että hänelle, tottuneelle tukkimiehelle, aina\nmaksetaan parempi palkka kuin muille.\n\nPirttiin tultuani vastaa kitkerä haju sieraimiin. Takassa palaa ynisten\nja huonosti tuoreita risuja, jotka vain heikosti valaisevat. Köyhä on\npirtti sisältäkin; kaikki neuvot mitä on, ovat likaiset ja rikkinäiset.\nUuni on niin koloja ja syvennyksiä täynnä, että luulisi sen olleen\nampumamaalina, lattia siivoton.\n\nPenkillä istuu oudonnäköinen nuori mies, ja pimeästä loukosta kuuluu\nemännän itkua. Nuorimmat lapset ovat nukkuneet sänkyyn, jossa\npuolialastomina viruvat poikin ja pitkin päin.\n\nKun emäntä näkee tuloni, alkaa hän itkun seasta selittää:\n\n\"Nyt se teki viimeisen kumman, kun kuulutaan kiinni pannun...\"\n\n\"Kuka on kiinni pantu?\"\n\n\"Juuso tietenkin. Oli tapellut ja mellastanut ja eikö lie tehnyt\nmiesmurhaa, vaikkei tämä vieras sano...\"\n\n\"Ei ole muuta kuin vinttasi naamaan muuatta poliisia ja siitä veivät\nputkaan\", alkoi oudon näköinen nuori mies selitellä.\n\n\"Kukapa sen tietää...\" vaikeroi emäntä.\n\n\"Minähän sen tiedän, joka olen paikalla ollut\", selitti edelleen mies.\n\"Kun ryypättiin siinä kadulla, niin tulivat siinä poliisit\nhätyyttelemään, ja tämä Juuso sattui olemaan vähä hiprakassa, niin\nroivasi naamaan. Siinä ottivat kiinni ja lähtivät viemään putkaan...\nJuuso huusi minulle, että 'käypä siellä mökillä sanomassa, että kyllä\nminä täältä tulen, että olla huoletonna vaan'...\"\n\nKun ei emäntä siihen mitään virkkanut, sanoi mies lohdutellakseen:\n\n\"Pääsee se siitä sakolla...\"\n\n\"Olisi edes rahaa lähettänyt, kun ei viikkokausiin ole lähettänyt...\"\ntuumaili vaimo, joka sentään nyt alkoi tyyntyä.\n\n\"Olisi kai lähettänyt, vaan mitenkäs siinä ehti, kun poliisit\nmolemmista käsistä taluttivat...\"\n\nEi tehnyt mieli istua siinä pahanhajuisessa pirtissä. Pois läksin.\n\nPuutetta oli heidän, Vierelän väen, elämä aina ollut. Silloin kun hyvin\nsaatiin rahaa, niin söivät ja joivat ja mässäsivät. Vaimon sanotaan\nolevan vielä hullumman tuhlarin kuin Juuson. Joi kahvia väkevää kuin\ntervaa, mutta ei vain liiennyt lapsille maitoon...\n\nMutta koskapa vielä näkyy Sarvelan vanhusten pienestä pirtistä iloinen\nja kirkas takkavalkea, niin käväisenpä tervehtimässä vanhuksiakin...\n\nVanhoja vanhuksia he ovatkin.\n\nKahdeksannella kymmenellä ovat kumpikin, mutta terveitä ja työhön\nkykeneviä molemmin. Tässä pienessä pirtissä ovat koko elinaikansa\neläneet ja olleet. Tässä ovat lapsensa kasvattaneet, jotka nyt ovat\nmaailmalla kaikki.\n\nHeilläkin on peltoa niin paljon, että vuoden leivän saavat, ja muuten\nansaitsevat kumpikin. Ukko verkkoja kutoo, muori kehrää, kuppaa ja\nhieroo. Sarvelan muorin sauna on maailman parhaimpia, ja siellä on joka\nlauantai-ilta hammassärkyä potevia vaimoja ja miehiä muorin\nkupattavina...\n\nJa apu sieltä tulee aina, ja lantit saa muori vaivoistaan. Niin elävät.\nEi hätäpäivää ole ollut, ja kun viimeinen penni on mennyt, tulee taas\nuusia. Ei ole heidän tarvinnut kunnan apuun vielä turvautua, ja siitä\novat he hyvillä mielin.\n\nMe juttelemme ukon kanssa hyvästä vuodentulosta, kun muorikin samassa\npalaa Vesannon Mikon mökistä.\n\n\"No, lupasiko Mikko tulla pellonleikkuuseen?\"\n\n\"Täytyi luvata. Minä uhkailin, etten ota hänen pottujaan kellariini,\njos ei tule\", selitti muori touhussaan.\n\n\"Ha, ha, ha\", nauroi vaari \"Vai jo uhkasit...\"\n\n\"On se olevinaan nyt tuokin Jussin leski... Ei muista entisiä aikoja,\nkun hyvin usein tuli meiltä leipää lainaamaan... on niin nyt\nylpistynyt... Aivan emäntäin kanssa nyt seurustelee kuin mikäkin\npruustinna... Nytkin oli vieraana Mäkelän nuori emäntä ja Herralan\nKaisa... Teetä niille tarjosi ja vehnästä, vaan ei liiennyt minulle,\nvaikka sisällä kävin...\"\n\n\"Vai ei antanut!\" kummaili vaarikin.\n\n\"Ei. Mutta muistetaanpas se, kun tulee tahtomaan kuppaamaan\", uhkasi\nmuori.\n\nMutta sitten hän äkkiä kääntyi piisiin päin, jossa kiehui perunapata,\nettä höyry pirttiin puski.\n\n\"Potut ovat kypsät... Syömään pitää joutua ja makaamaan. Huomenaamulla\npitää olla ennen kukon laulua pellolla...\"\n\nJätän hyvästi herttaisille, iloisille vanhuksille ja lähden kävelemään\nkylää kohden...\n\nJa kun olen jo levolla, mietiskelen yhtä ja toista tuolta mökkiläisten\nelämästä... Kuu kumottaa huoneeseeni ja kietoo mielen haaveiluihin ja\nunelmiin. Ja kysymyksiin ja ongelmoihin.\n\nMikä oli täällä kunkin kohtalon määrääjä ja oliko omassa vallassa\nsaavuttaa elämän onni...\n\nYksinäisen miehen elämä on kuin uunin raossa torkkuvan torakan, sanoo\nKivi. Mutta sittenkin minä nukun levollisemmin, kun tiedän, etteivät\nole minun lapseni pahan maailman potkittavina.\n\nMitä sinä ajattelet, ystäväni?\n\n\n\n\nSOVINTOA HIEROMASSA\n\n\nMäenpään Heikki ja Oikotien Mooses, talokkaita kumpikin ja naapureita,\nolivat jo olleet pitkän aikaa \"yysyrjäiset\" toisilleen. Mistä lienee\nkarjanäyttelyn aikana syntynyt kinastus, ja siitä asti olivat\nmulkoilleet toisilleen kuin karhut. Eivät hyvää huomenta toisilleen\ntoivottaneet, vaikka naapureita olivat. Kumpikin ajatteli mielessään,\nettä jos anteeksi tulee pyytämään, niin minä kyllä annan, vaan ensiksi\nminä en lähde... tulkoon hän tänne.\n\nMutta tapahtui, että Mäenpään Heikki sairastui ja makasi vuoteessa.\n\nTuli silloin Männyn Tuomas, uskovainen ja rauhaa rakastava mies,\nOikotien Mooseksen puheille, nuhteli ja sanoi:\n\n\"Nyt Mäenpään Heikki makaa sairaana ja voi käydä, ettei hän siitä\nvuoteesta enää nousekaan... lähde nyt, Mooses, Heikin luo, ano anteeksi\nja tehkää sovinto, niin Herrakin taivaassa antaa teille molemmille\nanteeksi kinastelunne ja pahan sydämenne...\"\n\n\"Tulkoon Heikki ensin tänne minun puheilleni!... Kyllä minä anteeksi\nannan heti... olisin jo aikaa antanut, jos olisi pyytänyt\", arveli\nMooses Männyn Tuomaan puheeseen.\n\nMutta Tuomas ei helpottanut, vaan ottaen raamatusta esimerkkejä ja\nsydämeen käyvillä vertauksilla puhuen lähimmäisen rakkaudesta kehoitti\nMoosesta lähtemään naapuriin.\n\nJa Mooses vihdoin lähti Tuomaan seurassa.\n\nSaapuivat niin Mäenpäähän ja menivät isännän kamariin, jossa Heikki\nmakaili vuoteessa.\n\n\"Tässä nyt tulee Mooses sinun tykösi, Heikki, ja pyytää anteeksi pahaa\nsydäntään\", sanoi Tuomas heti kun he saapuivat huoneeseen.\n\nHeikkikin näytti virkistyvän, sillä hän kohosi istumaan ja ojensi\nkätensä Moosekselle sanoen:\n\n\"Terve tulemaan, naapuri. Kaikki on sovittu minun puolestani.\"\n\n\"Niin minunkin puolesta, rakas naapuri\", vastasi Mooses.\n\nMutta kumpikin katseli toistaan epäillen.\n\n\"Jo minä tästä alankin virkistyä. Tänään olen jo paljoa riskimpi kuin\neilen\", sanoi Heikki sitten.\n\nMutta Tuomas, lempeä ja uskonnollinen mies, sanoi itkuja puserrellen:\n\n\"Enkelitkin taivaassa iloitsevat, kun näkevät pyhään asuntoonsa, miten\nrakkaus täällä vallitsee naapurien kesken -- Herralle kiitos.\"\n\n\"Joutavaa se on ollutkin meidän kinastelumme\", arveli Heikki.\n\n\"Joutavaa vainen. Mutta paha on ihmissydän\", sanoi Mooses.\n\n\"Ja joutavan asian vuoksi kinastelumme alkoikin\", taas Heikki jatkoi.\n\n\"No niin joutavan, että eipä sitä uskoisi\", myönteli Mooses.\n\n\"Siellähän se alkoi karjanäyttelyssä.\"\n\n\"Siellä se...\"\n\n\"Kun palkintotuomareiksi meidät valittiin, niin siitä tinka sai\nalkunsa. Minä ja agronoomi olimme yhtä mieltä, mutta tämä Mooses pani\nvastaan, ja kun ei voittanut, niin siitä nokkaantui\", muisteli Heikki.\n\n\"Eihän se niin ollut. Eri asiahan se oli, josta meille tinka syntyi\",\noikaisi Mooses.\n\nMutta kumpikin puhui naurussa suin ja niinkuin kristilliset ja hyvät\nnaapurit ainakin. Männyn Tuomaskin hymyssä suin kuunteli, kuinka\nnaapurit nyt sovinnossa haastelivat.\n\n\"Minä tahdoin, että Ollilan 'Tähti' palkittaisiin, ja sitä tahtoi\nagronoomikin, mutta tämä Heikki pani vastaan. Me emme antaneet tälle\nHeikille valtaa, vaan me palkitsimme Ollilan 'Tähden'. Siitä tämä\nminulle suuttui\", muisteli nyt vuorostaan Mooses.\n\n\"Joutavapa oli asia\", arveli Tuomas väliin.\n\nMutta Mäenpään Heikki oli eri mieltä ja kivahti:\n\n\"Mooses valehtelee. Asia ei ole ensinkään niin.\"\n\n\"Kuinka sitten?\" kivahti Mooseskin,\n\n\"Kuulittehan sen jo äsken. Sinä sen ensin riidan ja kinastelun\nrakensit\", taas Heikkikin kiivaasti vastasi.\n\n\"Sinussa alku oli silloinkin... niinkuin ennenkin. Elä väitäkään!\"\n\n\"Soo, soo, miehet... naapurit\", koetti Tuomas naapurien nousevaa\nturmelusta asettaa.\n\n\"Saan minä tässä puhua... tämä on minun huoneeni\", tiuskui Heikki eikä\nnäyttänyt sairaalta enää vähääkään.\n\n\"Mokomakin sairas... Mitä minua tänne kutsuukaan...\"\n\n\"En minä sinua ole käskenyt...\"\n\n\"No, no, so, so... hyvät miehet... rakkaat naapurit... Mitä sanovat\nenkelit taivaassa...\" koetti Tuomas väliin, mutta naapurit eivät enää\nkuulleet Tuomasta, vaan jatkoivat sanakiistaa.\n\n\"Luulit kuolevasi... niin tuntosi heräsi. En minä sinulta ole anteeksi\npyytänyt\", pani taas Mooses vastaan.\n\n\"Enkä minä sinulta. Mitäs tulit!\"\n\n\"Pääsen minä täältä...\"\n\n\"Mennä saatkin... aina väität...\"\n\n\"Sinähän se väität, kun et vikojasi tunne.\"\n\n\"Sinä se et tunne...\"\n\n\"Vaan saipahan Ollilan 'Tähti' palkinnon... ja se sinua vieläkin\nkaivelee\", puhui Mooses oven raosta mennessään.\n\nSemmoista oli Heikin ja Mooseksen sovinnonteko. Mitä lienevät enkelit\ntaivaassa siitä ajatelleet.\n\n\n\n\nLAURA PARKA\n\n\nTorikan Laura oli koko pitäjän kaunein ja iloisin tyttö.\n\nHän oli nuorin lapsista ja hemmotellen kasvatettu verrattuna vanhempiin\nsiskoihin, joihin vanhempain kuri oli ankarana ulottunut.\n\nLaura varttui silloin naiseksi, kun uusi aika \"sivistyksineen\" ja\nmieltä ylentävine illanviettoineen pyrki lyömättömiin erämaihin. Kaunis\nja vikkelä tyttö herättää aina huomiota, ja kun Laura lisäksi oli\nlahjakas ja hyväpäinen, kehittyi hän nopeasti.\n\nKun vanhemmat siskot hänet näkivät silloin kun hän koreana neitona\npalasi kansanopistosta, oli heidän hämmästyksensä suuri. Työtä ja\nvaivaa oli heidän elämänsä ollut nuorenakin, jopa sitten kun olivat\nnaimisiin joutuneet. Ei ollut heillä aikaa iltakausia juoksennella\nkylällä ja joutavaa toimitella. Eivät saaneet he pukeutua niinkuin itse\nolisivat tahtoneet, vaan heidän täytyi tyytyä siihen, jonka äiti\nmääräsi.\n\n\"Nyt on eri aika ja eri pyrkimykset ja riennot kuin silloin kun te\nolitte nuoria. Silloinhan ei edes ollut kansakoulua täälläkään\nolemassa\", puolusteli Laura tekojaan.\n\n\"Pyrkimykset ja riennot!\" matki Lauran vanhin sisko. \"Mitä pyrkimyksiä\nja mitä rientoja? Nälkä siinä vain monen saavuttaa, jos eivät muuta ala\ntehdä kuin iltakaudet laulaa lojuta ja senkin seitsemässä\nharjoituksessa olla.\"\n\n\"Sinä et vähääkään ymmärrä nykyaikaa. Ei suinkaan ihminen ole luotu\nainoastaan sitä varten, että iän kaiken työtä tekemään. Totta kai\nhänellä täytyy olla jotakin hengenravintoakin\", selitti Laura\ntoimessaan.\n\nMutta vanhin sisko tiuskasi:\n\n\"Olisin minä isän ja äidin sijassa, niin loukkoon istuttaisin\nkehräämään enkä antaisi iltakausia raittia laukata. Siinä olisi\nsinullekin hengenravintoa.\"\n\n\"Sinä olet tyhmä, sisko parka!\" sanoi Laura pilkallisesti sisarelleen.\n\n\"Mitä he ajatellevatkin, isä ja äiti, kun eivät parempaa ja kovempaa\nkuria sinulle pidä!\" porisi sisko siihen närkästyneenä.\n\nMutta Laura rakasti seuraa ja oli aina ensimmäisenä nuorison joukossa.\nKuta enemmän hän varttui, sitä enemmän sai hän ihailijoita.\n\nKaukaa muista pitäjistäkin kulki kosijoita häntä näkemässä. Oli kelpo\ntalonmiehiä joukossa, kunnollisia työntekijöitä. Mutta Lauran mielestä\nhe eivät olleet kylliksi sivistyneitä tai heissä oli joku muu vika.\nRukkasia saivat pitempimatkaiset samoin kuin kotikylänkin nuoret\nmiehet.\n\nSellaista hauskaa piti Laura parisen vuotta.\n\nMutta kosijoiden tulva alkoi vähetä, ja vihdoin ei enää kukaan\nuskaltanut hänen puoleensa naimatarjouksella ilmoittautua. Se alkoi\nLauraa harmittaa. Olihan hän vielä yhtä kaunis kuin ennenkin? Olihan\nlaajalti tunnettua, että hän vanhempainsa jälkeen saisi periä koko\ntalon lyömättä, liikuttamatta!\n\nHän kyllästyi nuorison rientoihin, ja \"aatteet\", joita hän\nkansanopistosta tultuaan oli aikonut toteuttaa, olivat jääneet pelkäksi\naikomiseksi. Yhtä kaunis, yhtä iloinen ja elämänhaluinen hän vieläkin\noli, mutta hän ei enää jaksanut nauttia siitä, josta muut nuoret. Ja\nsen vuoksi hänen käytökseensä ilmausi jotakin kankeaa ja kylmää, jota\ntoiset arvelivat ylpeyden merkiksi, loitontuen yhä edemmäksi hänestä.\n\nYlpeyttä se oikeastaan olikin ja kateutta sekaisin. Sillä sitä mukaa\nkuin hän vanheni, kasvoivat ja kaunistuivat nuoremmat. Hän tunsi\nkateutta mielessään, kun jolloinkulloin sattui iltamiin ja näki jonkun\nnuoren tytön parissa kolmessa vuodessa kasvaneen soreaksi immeksi,\njosta nuoret miehet näyttivät paljon pitävän.\n\nJa silloin hän aina mietti ja ajatteli, että jo oli hänkin nuoruuden\nhulluimman ajan elänyt... jo saisi nyt mennä naimisiin ja aloittaa elää\ntodellista elämää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä keväänä, juuri silloin kun valtaväylä loi jääpeitettään,\ntuli Torikkaan vanhin sisko vieraisille.\n\nLauran nähdessään sanoi hän:\n\n\"Mikä sinut on laihduttanut... jopa sinä oletkin laihtunut... Ja eikö\nsinulle kukaan kelpaa, kun kuulut hyville miehille rukkasia\njaelleen...\"\n\n\"Ole nyt!... Minä jäänkin vanhaksipiiaksi\", koetti Laura selittää.\n\nMutta sisar oli kylmä järki-ihminen, joka ei ottanut uskoakseen Lauran\npuheita.\n\n\"No mihin sinä nyt olet ehtinyt niillä 'riennoillasi ja aatteillasi'?\nSinunhan piti saada hirveän paljon aikaan, kun kansanopistosta\npalasit!\"\n\nSisaren ääni oli kylmä ja katse jäinen.\n\n\"Niin... ei ole helppo sivistää nuorisoa, joka...\"\n\n\"Niin kuuluu. Hullummaksi on tämänkin kylän nuoriso vaan tullut sitten\nentisen... Nythän kuuluu nuori väki yökaudet mellastavan ja\nriihitanssia pitävän... ja onpa siitä jälkiä näkynytkin...\"\n\nJa sisaren terävä katse upposi Lauran silmään kuin hiottu veitsi.\n\n\"Minkäpä minä heille mahdan\", sanoi Laura, mutta käänsi pois katseensa.\n\n\"Aioithan sivistää ympäristöäsi...\"\n\nJa sisar meni sen sanottuaan pois, jättäen Lauran yksikseen.\n\nPelko ja tuska valtasi Lauran. Hän kävi kuin kuumeeseen ja tunsi\nkauhean häpeän painavan hartioillaan. Oliko sisar huomannut?\n\nHänen katseensa oli ollut jäinen ja kylmä, ja halveksien oli hän\npuhunut nuorisosta ja nuorison riennoista!\n\nMutta Laura tiesi tilansa ja ymmärsi, että kohta koko maailma saisi sen\ntietää! Ehkä olivatkin jo huhut liikkeellä...\n\nSisaren tulo tänne juuri nyt? Se oli jo sinne asti, toiseen pitäjääseen\nkuulunut...!\n\nLaura silmäsi kuvastimeen ja pelästyi omaa kalpeuttaan...\n\n-- Häpeä! Häpeä! -- sanoi hän kuin hourien.... ja tulee tietoon, kuka\non isä... kulkeva tukkilainen...!\n\nTorikan Laura, joka aikoi muille opettaa sivistystä ja tietoja\njaella...\n\nIsän, äidin, koko suvun häpeä... Nyt vasta hänelle oikein selvisi\ntilansa ja hän tunsi tuskien vihlovan sydämessään kuin viikatteella...\n\nElääkö vielä ja kantaa häpeää ja pilkkaa koko elinaikansa...!\n\nEi ikinä!\n\nPois maailmasta, jossa ei enää mitään toivoa ole!\n\nHän sieppasi kuin mielipuoli huivin hartioilleen ja juoksi rantaan...\n\nMitä hän aikoikaan?\n\nHän tuijottaa virtavaan väylään, joka on noussut aivan törmän tasalle\nja jossa suuret jäälautat vauhdilla kiiruhtavat myötävirralle, iskien\nvälisti törmän kamaraan syviä koloja ja keskempänä väylää ja niemien\nnokissa kiiveten toistensa olkapäille. Pyörteissä vesi virtaa monen\nsylen syvyydeltä. Venevalkamassa loiskii vesi törmän päälle, vaahtoa\nvieritellen.\n\nLaura tuijottaa veteen, silmää kerran pihaan päin ja salamana kulkee\nhänen mielessään hänen häpeätaakkansa... Hänestä tuntuu niinkuin koko\nkylän väki osoittelisi häntä sormellaan... hän on kuulevinaan\nilkkumista ja naurua rannalta...\n\nHän heittää huivin hartioiltaan... sulkee molemmat silmänsä ja puristaa\nhuulensa tiiviisti yhteen... ja paiskautuu pää edellä virtavimpaan\npaikkaan...\n\nTalossa on sattunut olemaan kyläläisiä. Joku huomaa Lauran hyppäävän\nväylään... Kaikki rientävät rantaan...\n\nVene työnnetään vesille; keksien ja sauvoimien avulla on aikomus\nuskaltautua jäiden sekaan.\n\n\"Ei siinä kestä vene, ja virta painaa selkään\", huutavat toiset.\n\nKolme nuorta miestä työntää veneen vesille ja hyppää siihen. Mutta heti\nkun se irtaantuu rannasta, rynnistää jääteli sen kylkeen ja puristaa\ntoista jääteliä vasten ruupuksi kuin pärekorin. Miehet pääsevät hädin\ntuskin jäätelin päälle, johon rannalta heitetään vahva köysi. Mutta\nlujalla pitää ennenkun väkivoimalla saavat jääteliä sen verran\nrantaantumaan, että miehet pääsevät törmälle.\n\nSilloin huutaa joku, että jo paljo alempana, keskiväylässä, näkyy kuin\nihmisen käsi kahden jäätelin välissä.\n\n\"Se on auttamattomissa... Sitä ei ihmisvoimalla enää pelasteta\", sanoo\nsisar, joka on pysynyt levollisena ja kylmänä koko ajan.\n\nJa siinä seisovat tyhmistyneinä ja neuvottomina katsellen, miten virta\ntöitään tekee, miten jäälautat vauhdilla kulkevat... ja tuntevat, että\nhe ovat voimattomia...\n\nEikä puhu kukaan mitään.\n\nSilloin viimein, kun pihasta kuuluu äidin katkera valitus ja kun vanhan\nisän silmät käyvät kyyneliin, kohoaa kovan sisarenkin povi ja hän\nvirkkaa:\n\n\"Laura parka!\"\n\nEikä saata sisar enää puhua vanhemmilleen siitä, että ne Lauran\n\"aatteet\" hänelle semmoisen lopun tuottivat.\n\n\n\n\nRAITIKOSKEN ANTTI\n\n\nYlimaan suurten järvien kirkkaat vedet kuljettaa Raitijoki ison väylän\nvaltasuoneen. Järvestä järveen kulkee joki, kokoilee voimia vähän\nkustakin ja levenee ja syvenee joka järven läpi kuljettuaan. Erämaan\nsynkkien korpien ja kiveliöiden läpi virrattuaan se puskee\nvesirikkaana, jyrkkänä ja mutkikkaana Raitikoskeen. Se on\nvaarallinen ja juonikas koski, jossa lauttojen lasku on täpärää ja\nhengenvaarallista ja jossa moni lautta on kiveen kolahtanut ja yksin\npuin hajonnut. Ei ole sille koskelle tottumattoman panemista eikä ole\nmonta koko pitäjässä, joka sen oikein osaisi laskea.\n\nMiesmuistin ajan on koskenkorvassa jo asunut tottunut ja uskalias\nlaskumies Raitikosken Antti. Hänen mökkinsä on vähän loitompana\ntoisista, jotka ovat yhdessä rivissä pitkin kosken rantaa. Mökin seinät\novat tuhkaharmaat ja savupiipun pää vinossa koskeen päin.\n\nSiinä kuuluu Antti syntyneenkin ja nuorena jo isävainajansa kanssa\noppineen taitavaksi ja rohkeaksi laskumieheksi. Nykyinen polvi ei enää\nmuistanut Antin nuoruutta. Tuommoinen kirkassilmäinen, laiha ja\nkuivettunut äijä oli hän ollut jo kolmisenkymmentä vuotta. Aina yhtä\nsukkela ja rohkea, aina neuvokas silloin, kun koski tulvan vallassa\nvalkoisena vaahtona myllersi ja nyrkkiä pui miehille, jotka\nlauttoinensa koskenniskassa vuoroansa vartoivat. Korkeimman tulvan\nollessa ja kesäkuivilla oli koski vaarallisin, mutta ei ollut sitä\naikaa, ettei Antti uskaltanut perämelaan käydä.\n\nMutta oli jolloinkin sattunut, että Antti ei perämieheksi kyennytkään,\nkun kihti kolotti jalkoja ja käsiä. Silloin turvaantuivat lauttamiehet\ntoisten mökkien miehiin. Joku heistäkin uskalsi lähteä silloin kun\nkosken voima oli vähimmillään ja laskureikä sopivassa vedessä. Mutta\nmelkein joka kerta sattui joku pienempi tai suurempi vaurio. Milloin\nkatkoi vitsoja, milloin hajoitti koski pari pohjaa yksin puin ja\nmilloin repi koko telin hajalleen.\n\nEi Antille milloinkaan vahinkoa sattunut, ei silloinkaan, kun koski oli\npahalla vedellä. Häneen olikin opittu luottamaan niin ettei\narimmillakaan pelko mieleen tullut, kun Antti perämiehenä seisoi.\n\n\"Vaan siinä se on minunkin hautani sentään,\" kuultiin Antin sanovan.\n\nKuluneena keväänä oli tulva korkea, ja Raitikoski oli vimmattuna.\nYlimaan järvien jäät olivat lähteneet ja jäiden perässä tulivat tukit.\n\nJäänlähdön aikana ja tulvan noustessa teki Antti joka päivä\nhavaintojaan koskessa. Välisti unehtui siihen kosken rannalle vanhalle\ntutulle kivelleen istumaan tuntikausiksi. Mitä siinä lie miettinyt\nvanha koskenlaskija?\n\nMiettikö sitä, että rupesi vanhuus hänessä tuntumaan, jo oli jäntevän\nkäsivarren voima heikonnut ja joustava varsi kangistunut. Vai sitäkö,\nettä koski oli vielä nuori ja voimakas, sen kivet salaisia ja vaanivia\nja veden voima uupumaton...\n\nMutta vielä oli mieli rohkea ja vielä oli selvillä kosken kivet ja\njuonteen perät, vielä muisti joka äkkimutkan ja kiivaan käänteen...\n\nMitä miettineekään vanha Antti, kun siinä kivellään istuu. Samalla\nkivellä, jossa aina joka kevät virran juoksua tarkasteli ja joka oli\nkuivan aikana kuivalla maalla, mutta jonka kuvetta pitkin tulvavesi\nvihaista vauhtia kiiti ohi...\n\nEi kuule Antti tyttärensä huutoa pihalta...\n\nEnsimmäiset lautat ovat jo järviltä saapuneet ja koskenniskaan kiinni\notetut. Lauttamiehet ovat tulleet Antin puheille.\n\nJo viimein äkkää Anttikin lauttamiehet ja kuulee huudot. Vedessä\nkaahloen hän tulee kiveltään miesten luo.\n\n\"Milläs mielellä nyt Raitikoski on?\" tiedustelevat miehet.\n\n\"Äkeänä on ja tulva nousee... on noussut kolme tuumaa taas parissa\ntunnissa... pahimmillaan on...\"\n\nNiin on Antin aina ollut tapana sanoa. Siihen on totuttu eikä se\nsentään merkitse sitä, ettei koskea voi laskea.\n\n\"Vaan reikään taidetaan yrittää\", arvelevat lauttamiehet.\n\nMutta miettiväisempi on nyt Antti kuin koskaan ennen. Ei lupaa lähteä,\nmutta ei jyrkkään kielläkään.\n\n\"Tavaton tulva nyt onkin\", selittää hän miehille, kun ovat pirttiin\nkaikin tulleet ja kahvin keittoon alettu. \"En minä muista tämmöistä\ntulvaa pitkään aikaan... Jos kolmekin tuumaa olisi matalampi, niin...\"\n\n\"Onko koskaan tullut lasketuksi tällä vedellä?\" kysyy muuan Antilta.\n\n\"Eipä tähän aikaan. Vaan muistan minä yhden keväimen... kyllä siitä nyt\non viidettäkymmentä vuotta aikaa... Isävainajakin silloin vielä oli\nelossa... Silloin oli vielä vähän korkeampi tulva kuin nyt... Mutta\nisävainaja huusi minulle, kun korvasta löysättiin, että katso silmillä\neläkä rei'illä, ja niin me hurautimme alle, vaikka rannalla seisojat\nsanoivat, että jo oli siinä viimeinen matka... Mutta minäkin olin\nsilloin nuori...\"\n\nJa kuta enemmän Antti puhuu, sitä enemmän tuntuu niinkuin hän ei oikein\nluottaisi enää itseensä. Mutta kun on kahvit juotu, sanoo hän miehille:\n\n\"Jos huomenna koettaisimme... taikka puolenyön aikana, jolloin kosken\nvoimat ovat vähimmillään ja virta nukuksissa...\"\n\nJa Antti lähtee taas kivelleen katsomaan.\n\nMiehet jäävät siihen hetkeksi juttelemaan.\n\n\"Kukahan tästä sitten alle pääsee, kun tuo Antti kuolee\", arvelee\nmuuan.\n\n\"Ei sen enää tarvitsisi lähteä\", selittää tytär. \"Vanhuus sitä jo\nvaivaa, ja välisti jo höpisee itsekseen...\"\n\n\"Vaan kun eivät muut uskalla eivätkä osaa...\"\n\n\"Sepä se on...\"\n\n\"Siinä voipi sentään tuossa Raitikoskessa Antin hauta olla\", arvelee\ntaas muuan vanha mies.\n\n\"Kukapa sen tiennee.\"\n\nJa miehet väsyneinä kallistuvat mikä penkille, mikä lattialle ja\nvaipuvat unen helmaan...\n\nSilloin kuuluu naapurimökeistä kova huuto ja hälinä...\n\n\"Antti putosi koskeen... kiveltään putosi pää edellä!\" huutavat vaimot;\nmiehiä rientää rantaan, avopäin ja neuvottomina...\n\nEi näy jälkeäkään Antista.\n\n\"Tuossa seisoi kivellä... minä tässä kujalla katselin... niin oli kuin\nolisi joku takaapäin tyrkännyt, että kupsahti silmälleen\", selittää\nnaapurimökin vaimo.\n\nKeksit ja köydet olalla rientävät miehet kosken alle, mutta ei nouse\nAntti aalloista, ei luun surmaa näy.\n\n\"Eikö ääntäkään päästänyt?\"\n\n\"Mikäpä kuulee, kun koski pauhaa ja ulvoo...\"\n\n\"Omansa on Raitikoski ottanut eikä takaisin anna\", sanoo vanha vaimo,\njoka on yks'ikäinen Antin kanssa.\n\nJa kun on hetken itkenyt, niin selittää miehille.\n\n\"Usein minulle sanoi, että siinä on hänen hautansa... että haltiat ovat\nhäntä suojelleet ja aina lautan päällä olleet, ettei kiviin koskaan ole\nkolahtanut... Mutta palkinnokseen ovat hänet itsensä tahtoneet...\nhaudan aikoja valmistaneet... ja nyt ottivat, nyt veivät omansa...\"\n\nSiinä seisovat voimattomina kaikin, vakava ilme miesten silmissä ja\nvaimot itkeä uikuttaen...\n\nJa Raitikoskessa hyppelevät hyrskyt kuin iloissaan, vaahto nauraen\npursuaa ja kiehuu ja pauhu ulvoo... kuin odottaisi vielä jonkun\nomakseen.\n\n\n\n\nUUSI OIKEUS\n\n\nVanha herrastuomari ei ollut kahteen vuoteen käynyt käräjäpaikalla. Kun\nvanha tuomari kuoli, jäi hänkin pois...\n\nMutta häneen oli, häneenkin, samoin kuin muihinkin vanhoihin\nlautamiehiin, mennyt käräjähenki. Kaksi vuotta oli hän taistellut\nhaluaan vastaan, mutta sitten ei enää jaksanut. Täytyi lähteä sinne\nemäkirkolle, käräjäpaikalle. Ja vaikka hänellä ei ollut mitään\nasiallista asiaa, selitteli hän puolustuksekseen, että hän tahtoi\npuhutella lääkäriä, jonka oli kerrottu käräjäaikana kirkolle tulevan.\n\n\"Taitaa vielä käräjähenki vaikuttaa\", sanottiin hänelle.\n\nEikä hänen käynyt kieltäminen, että se tehosi häneenkin, kun hän kuuli\nkäräjistä puhuttavan. Nuoremmat lautamiehet juoksivat hänen luonaan\nneuvoja kysymässä monenlaisista lakiasioista.\n\nSilloin hän aina tuli lakituulelle ja selitti laajalti lain henkeä,\nunhottaen, että hän ei enää ollut haastemies.\n\nMutta kun sitten nuoremmilta lautamiehiltä kuuli miten nykyään oikeutta\nistuttiin, hämmästyi hän suuresti. Ja silloin hän ei enää voinut\nhaluansa hallita, vaan varustausi matkaan yksin tein toisten\nkäräjämiesten kanssa.\n\nKäräjiä istuttiin vielä samassa paikassa, jossa ennenkin, mutta\nentiseen verraten olivat ne näinä vuosina olleet peräti lyhyet. Kun ne\nennenaikaan kestivät neljä, jopa viisikin viikkoa, ehdittiin ne nyt\nsuorittaa viikossa. Ja se se juuri vanhaa herrastuomaria, Mooses\nKivirovaa, kummastutti.\n\n\"Ei siellä taida enää olla entisiä meininkejä ollenkaan, kun vanha\ntuomari ja vanha vallesmanni ovat kuolleet\", arveli hän jo matkalla.\n\nMutta kun hän asiainjakopäivänä ajoi käräjätalon pihaan, riemastui\nmieli niinkuin ennenkin. Tuttuja miehiä pyörähteli siinä pihalla,\nsikarit hampaissa roihuten niinkuin ennenkin. Hevosia oli piha täynnä,\nja pitäjäläisten puolelta kuului puhelua ja naurua.\n\nVanhat tuttavat tulivat kättelemään, iskipä jokunen silmääkin, että\nolisi sitä vähä täällä povitaskussa...\n\nJa päästyään sisälle ja saatuaan sikarin palamaan, antautui hän\npuheisiin.\n\n\"Onko sitä herrastuomarilla täällä omaa asiaa, vai onko todistajaksi\nhaastettu?\" kysyivät.\n\nEi ollut omaa asiaa eikä ollut kukaan haastanut todistajaksikaan,\nvaikka hän sitä sydämessään oli toivonut.\n\n\"On niitä tietenkin asioita\", hän kuitenkin vastasi.\n\nSiinä oli vanha lautamies toinenkin, Kalliomäen Juhani, joka tuli\nkättelemään ja hyvillään näytti olevan vanhan herrastuomarin\nkohdattuaan.\n\nJa sillävälin kun Juhani kävi tekemässä tilaa kahvipöydän luona ja\nkahvia tilaamassa, ehti Mooses siinä silmätä ympärilleen... Tuttujakin\nnaamoja siellä näkyi vilahtelevan joukossa, mutta eivät tuttavat\nMooseksen mielestä kohdelleet häntä riittävällä arvonannolla eivätkä\nkylliksi nöyrällä kunnioituksella. Se teki kipeää hänen sydämelleen, ja\nylpeä mieli pahastui...\n\nSiinä kulki porstuan ja juttukamarin väliä nuoria herroja, kovat,\nkorkeat kaulukset kaulan ympärillä kuin kiviaita kasvattipuun\nsuojana...\n\n\"Keitä ne nuo ovat?\"\n\nSiinä oli uusi vallesmanni, ja nuo toiset olivat varatuomareita...\nasianajoa varten tänne tulleet... siihen Kiuvas-Kauha juttuun... mutta\nottivat ne ajaakseen kenen juttuja tahansa... äsken siitä kävivät\nilmoittamassa...\n\n\"Vai niin\", arveli Mooses ja kummastellen katseli noita hoikkia\nherroja, joiden kaula oli niin kovin puristuksissa.\n\nJo tuli Kalliomäen Juhani ja vaati Moosesta kahville.\n\nJa kun Mooses oli penkkiin päässyt ja Juhani istui hänen vieressään,\nsanoi hän:\n\n\"Eivät saaneet varatuomarit vanhan herrassöötingin aikana käydä asioita\npunomassa... eri oli silloin komento ja hoito...\"\n\n\"Eri oli\", vakuutti Juhanikin.\n\n\"Minkälainen on tuomari?\"\n\n\"Ei ole tämäkään kuin varatuomari, sijaisena vai minä lienee\nmäärättynä... Pojan huiskale näkyy olevan...\"\n\n\"Onpa teillä sitten oikeus!... Entäpä lautamiehet?\"\n\n\"Nuoria ne ovat nekin... ja lakia tuntemattomia, ei ole kelpo miehen\nnäköistä yhtään...\"\n\n\"Hm. Hm.\"\n\nJa kun olivat kahvin juoneet ja siihen oli kokoontunut heidän, kahden\nvanhan miehen ympärille kansaa kaikennäköistä, puheli Mooses:\n\n\"Kyllä se oli vanhan tuomarin aikana tämä käräjäaika hauska\nlautamiehillekin... Onko tämä tuomari muuten mitään näin käräjäin\nalkaessa...\"\n\n\"No ei suuta ole avannut yhdeltäkään lautamieheltä...\"\n\n\"Minä arvaan. Mutta vanhan tuomarin aikana oli toista... Näin käräjäin\nalkaessa kun lautamiehet olivat käsketyt oikeuteen ja ensimmäinen\ntehtävä oli toimitettu, niin kaikki jäivät paikalleen ja kahvivehkeet\ntuotiin pöydälle... Siinä oli vallesmannit, rättärit joukossa. Ja\nvanhimmille lautamiehille ja minulle tietenkin sanoi herrassöötinki:\n\n\"'Tuossa on rommipullo näitä ikämiehiä varten... pankaapa siitä kahvin\nsekaan...'\"\n\n\"Niin oli\", vakuutti Kalliomäen Juhani.\n\nJa Mooses jatkoi muistojaan:\n\n\"Eikä silloin ollut tämmöinen tulinen hätä asiain käsittelyssä niinkuin\nkuuluu nyt olevan... Jutut saatiin melkein aina käsitellyksi puolille\npäivin ja sitten jälkeen puolenpäivän 'kalaseerattiin'... Väliin oli\ntuomarin tykönä herrainkalaasit, väliin muualla... Vanhimmat\nlautamiehistä ja rättäri saivat usein olla joukossa ja suu märkänä ja\npää täynnä erottiin...\"\n\n\"Niin oli\", vakuutti taas Kalliomäen Juhani.\n\n\"Ja vallesmannissa olivat herrain kalaasit usein ja lautamiehille\npäivälliset...\"\n\n\"Vallesmanni, joka oli semmoinen hyvä, ruokalystinen mies\", sanoi\nJuhani väliin.\n\n\"Ja käräjäin loputtua taas samat juhlat...\"\n\n\"Niin oli...\"\n\nMutta silloin juuri remahti pirtin ovi sepposen selälleen ja\nlautamiehet rynnistivät kahvipöydän luo...\n\n\"Tehkää sijaa lautamiehille\", huusi kahvin kauppias.\n\nMuut siirtyivät, mutta eivät liikkuneet Mooses eikä Juhani. Istua\nkönöttivät vain ja Mooses tarkasteli lautamiehiä.\n\nKyllä olivat viheliäisen näköisiä miehiä lautamiehiksi! Ei partaa\nyhdelläkään, ei uusia kangasvaatteita eikä tervanruskeita pieksuja\nniinkuin ennen! Ei yhdelläkään komeaa punaista puseroa, jonka\nlautamiehet ennen käräjäin ajaksi hankkivat! Hoikkia patinijalkasia\npojan huiskaleita! Ei näyttänyt yhdelläkään olevan uusia pieksuja ja\nkenessäkään sitä ryhtiä, josta lautamiehet ennen tunnettiin...\n\nEi ollut tästä oikeudesta!\n\n\"Mikä se tämä toinen vanha mies on?\" kysyi muuan lautamiehistä.\n\nSemmoinen kysymys, varsinkin kun se tehtiin välinpitämättömällä\näänellä, loukkasi syvästi Moosesta.\n\nPitäisipä hänet tuntea, hänet, joka neljäkymmentä vuotta oli\nlautamiehen penkissä istunut! Mistä oli tuo lautamiehen reuhake, joka\nei häntä tuntenut!\n\n\"Pitäisipä minut tuntea\", arveli vihdoin Mooses, kun eivät muutkaan\nvastanneet.\n\n\"En minä vaan tuonnäköistä ukkoa muista\", virkkoi vain se reuhakkeen\nnäköinen lautamies ja haukkasi nisua sen mitä suu aukeni eikä näyttänyt\nhänen kunnioituksensa sen enempää Moosesta kohtaan nousevan.\n\nSitä piti jo Kalliomäen Juhanikin suoranaisena kunnianloukkauksena\nMoosesta kohtaan. Hän sanoi:\n\n\"Ei sitä sillä lailla vanhaa herrastuomaria kohdella...\"\n\n\"Vai herrastuomari\", puhui suu täynnä se reuhake lautamies. \"En minä\nsemmoisista tuomareista ole kuullut puhuttavan.\"\n\nJa nauraa hohotti siihen, katsellen Moosesta niinkuin tämä olisi hänen\nvertaisensa.\n\n\"Oletpa liian varhain päässyt kehdostasi\", sanoi Mooses loukkaantuneena\nja nousi lähteäkseen. Muuan lautamiehistä huusi:\n\n\"Mikä se tuo vanha harmi on, joka on niin olevinaan tässä?\"\n\nMutta Mooses ja Juhani pyrkivät väkijoukon läpi porstuaan, Mooses\nsyvästi pahastuneena.\n\n\"Ei ole tästä uudesta oikeudesta\", sanoi hän, ja hänen ilonsa oli\nkadonnut.\n\nOli aikonut käydä tuomarinkin puheilla, mutta kun kuuli, ettei tämä\nollut entisen tuomarin veroinen, päätti olla käymättä.\n\n\"Ja mitenkä siellä asiatkin tutkittaneen, kun tuommoset ovat\nlautamiehet ja tuomarina nuori viisikko...\"\n\n\"Eivät kuulukaan kukaan tyytyvän päätökseen. Valittaa aikovat.\"\n\nJa Mooses ja Juhani kävelivät Kalliomäelle päin, johon Juhani oli\nMooseksen kutsunut vieraisille, kävelivät vierekkäin hidasta\nvanhanmiehen käyntiä ja keskustellen siitä, ettei ollut tästä uudesta\noikeudesta siihen vanhaan verraten...\n\n\n\n\nKUN SAVINAISTA VANGITTIIN\n\n\nSuuret rosvot ja ryövärit herättävät aina \"ansaittua huomiota\". On\nihmisiä, jotka suorastaan asettuvat puolustamaan roistoja. Mitä\nsuurempi rikos, sitä suurempi sankari.\n\nSavinaisen juttua oli seurattu jännittyneesti, ja varsinkin hänen\nkiinniottohommansa herätti suurta mielenkiintoa. Muut asiat saivat\njäädä, politiikastakaan ei välitetty niinä viikkoina mitään.\n\nPoromiehet, jotka kaiken talvea paimentelevat karjojaan metsien\nkiveliöissä, ovat innokkaita sanomalehtien lukijoita, vaikka se tuntuu\nkummalta. Kun sattuvat yksinäisten metsätalojen läheisyyteen, niin\npyrkivät taloon yöksi kuulemaan, olisiko joku kulkija sattunut kirkolta\npäin tulemaan ja tuomaan lehtiä.\n\nPitkiä penikulmia laaja oli sekin laidun, jolla Simo Suikilla olivat\nporonsa, sekä omat että pitäjäläisten. Monen miehen ja kymmenien\nkoirien täytyi olla niitä vartioimassa, etteivät päässeet hajaantumaan\nympäri metsiä tai karkaamaan paliskunnan rajojen ulkopuolelle. Usein\ntäytyi jäädä talviyöksi nuotiolle, vaikka päivä oli oltu kovassa\nhiihdossa. Eivätkä saaneet kaikki nukkuakaan, sillä yhden piti aina\nolla vartioimassa \"porotokkaa\", joka oli saatu asettumaan jäkäläiselle\nmännikkösaajolle suon laitaan. Saattoi tapahtua, että ulvahti susi\nedempänä, ja silloin nopsajalkaiset ja tarkkakuuloset porot karkasivat\npystyyn ja alkoivat vilistää metsiin, taikka lähestyi porotokkaa\nvaaniva, viekas ja verenhimoinen ahma, lähestyi vaanien ja hiipien\niskeäkseen julmat torahampaansa nukkuvan poron niskasuoniin.\n\nMinulle olivat sekä Simo Suikki, että hänen miehensä vanhoja tuttavia.\nKun olin kuullut, että Suikki poroineen nyt oleskeli Moinavaaran\ntienoilla ja kun minun oli sen kautta mentävä yksinäiseen taloon toisen\npitäjän rajalle, päätin poiketa Moinavaaran kautta ja viedä\nporomiehillekin lukemista.\n\nPuolillaan olikin laukkuni sanomalehtiä, kun läksin hiihtämään. Oli\njäädekeli, ja suksi luisti kuin rasvassa. Iltapuoleen nousi kuu, ja\nminun oli helppo noudattaa poromiesten avointa latua.\n\nNuotion ympärillä oli luettu Savinaisen juttua \"Helsingin Sanomista\",\njotka Pitkä Valleri oli tilannut. Muissa lehdissä ei ollut niin\ntäydellistä kertomusta rosvon kiinniotosta.\n\nValleri, jonka elämä oli ollut hyvin kirjavaa, oli kaiken aikaa ollut\nSavinaisen puolella. Siitä oli ollut hyvin usein tinkaa ja toraakin,\nkun lehtiä luettiin.\n\n\"Saivatpahan vihdoin sen roiston kiinni\", sanottiin Vallerille.\n\nVallerista oli olemassa kertomus, että hänet oli kerran tappelusta ja\npahasta elämästä pantu kiinni ja lähdetty viemään linnaan. Mutta kun\ntulivat linnan portille, teki Valleri tenän, ryöstäysi irti poliisien\nkäsistä, läksi juosta livistämään ja sillä tiellä on. Toista poliisia\noli iskenyt nyrkillä naamaan ja toista potkaissut sydämen alle. Oli\nVallerista muitakin juttuja liikkeellä, ja sen vuoksi hän oli\nporomieheksi ruvennutkin, jotta saattoi vältellä rantamaita. Ja sen\ntiesivät kaikki, että Valleri oli julman vankka ja sydämetön mies, joka\nei paljoa toista säästänyt...\n\nTuossa hän nyt istui mietteissään, kun kuuli, kuinka Savinaiselle oli\nkäynyt. Toiset miehet halusivat härnätä häntä, ja mikä arveli tuota\nmikä tätä.\n\nJo muuttui Vallerin muoto. Mustat silmät säkenöivät, leveä rinta\nkohoili kiivaammasti ja sieraimet tutisivat.\n\n\"Eivät olisi saaneet kiinni, jos hereillään oli, mutta helppohan siihen\noli rynnistää, kun toinen väsyksissään nukkui\", sanoi hän vihdoin ja\nlisäsi sitten:\n\n\"Olisin minä Savinaisena jonkun miehen nitistänyt!\"\n\nSen johdosta syntyi kiivas väittely, kun toiset olivat kiinniottajien\npuolella ja Valleri yksin puhui ja tinkasi Savinaisen puolesta.\n\n\"Lyödään veikkaa\", ehdotti Valleri lopuksi. \"Minä alan Savinaiseksi, ja\njos saatte kiinni ennen kuin viikon päästä, olen minä tapannut.\"\n\nAsiasta alettiin tuumailla; olisihan siinä vähän vaihtelevaisuutta näin\njouten oltaessa. Tehtiin semmoinen määrä, ettei saanut Valleri mennä\nmuihin pitäjiin eikä omaankaan pitäjään muualle kuin takalistoille; ei\nrantamailla saisi käydäkään. Molemmin puolin suostuttiin ehtoihin, ja\nveikaksi pantiin kymmenen litraa viinaa, joka piti hävinneen heti\ntoimittaa kaupungista.\n\nNiin sovittiin. Ja oli määrä sellainen, että vasta seuraavana aamuna\nsaadaan lähteä Vallerin jälkiä hiihtämään; Valleri lähtisi nyt heti.\nSopihan se.\n\nValmis oli Valleri taivaltamaan, otti laukkunsa selkäänsä, suksensa\nsuki jalkoihinsa.\n\n\"Isompi mies sinä olet kuin se Savinainen ja paljon vankempi\", sanoivat\ntoiset.\n\n\"Olinpa mikä olin, vaan muistakaakin, ettette lähde liikkeelle ennenkun\naamun valjetessa\", varoitteli vielä Valleri ja potkaisi myötälettä\nalle, metsään kadoten.\n\nSiinä alkoivat miehet keskenänsä tuumailla ja pitää neuvoa, miten\nVallerin kiinniottohommassa olisi paras menetellä, sillä sen tiesivät\nkaikki, että helppoa se ei ollut penikulmia laajassa kiveliössä, jossa\noli jos jonkinlaisia piilopaikkoja, louhikkovaaroilla ja lyömättömissä,\npimeissä korvissa. Ja oli selvää ja kaikille tiedossa, että kun Valleri\nvain oli valveilla ja selvänä, ei häntä tässä tapauksessa ollut\nlähestyminen. Vaikka läpi hän toisen miehen ampuisi tai suopunkiin\nheittäisi ja hirttäisi. Oli siitä Vallerista sellaista ennenkin\nkuulunut.\n\nJa tässä oli tosi kysymyksessä ja kymmenen litraa viinaa.\n\nMutta oli poromiesten joukossa pienoinen mustaverinen ja\nkulmikasposkinen lappalainen, Olliksi sanottu, joka esitteli, ettei\nollut toivoakaan saada Valleria käsiinsä, ellei keksittäisi jotakin\nviekasta keinoa...\n\n\"Vaan mikä koukku keksittäisiin?\" tiedustelivat muut Ollilta.\n\n\"Hevosen raadolle karhu tulee\", arveli Olli. \"Jos saisimme hankituksi\nlitran viinaa, niin pian olisi Valleri köysissä.\"\n\nJa Ollin arvelu oli, ettei Valleri pitkältikään metsiä hiihtelisi,\nennenkun johonkin asuntoon poikkeaisi. Ja kun hän oli tavallista\ntuttavampi Kero-Erkin kanssa, jonka mökki oli suuren Kerovaaran takana,\noli hyvin uskottavaa, että Valleri lopulta koituisi Erkin mökille.\nMutta koska oli tiettyä, että sekä Erkki että Valleri olivat persoja\nviinalle, niin nyt olisi toimitettava viinaa Erkin mökille. Mutta sen\npitäisi käydä niin, etteivät saisi vihiä, kuka viinan on toimittanut;\nmuutoin saattaisi Valleri ruveta epäilemään eikä ryyppäisikään.\n\n\"No, se nyt kyllä joltakin tuntuu. Vaan mikä sen tietää, poikkeaako\nValleri juuri Kero-Erkin mökille?\"\n\n\"Helppo se on tietää, on se siksi toljake mieheksi, Valleri\", uskoi\nOlli.\n\nNiin arveltiin. Seikasta toiseen siirryttiin ja joka miestä huvitti\ntämä Savinaisen kiinniottaminen. Oli siinä vaihtelevaisuutta ja mukavaa\nmielenjännitystäkin, sillä siksi paljon oli Savinaisen asiasta juteltu.\n\nPäätettiin, että annetaan Ollin huoleksi viinan hankkiminen Kero-Erkin\nmökille. Toisten oli vain hiihdettävä ympäristön kiveliöitä eikä\nensinkään lähenneltävä Kerovaaraa, jossa Erkin mökki oli. Mutta yhden\nmiehistä oli aina oltava lähempänä Kerovaaraa, aukealla jänkällä, että\nkuulisi, kun Olli vaaran laelta huutaa: \"Onko huomenna pakkanen?\"\n\nSen huudon kuultuaan oli aukealla jänkällä seisovan miehen pian\nvuorostaan huudettava kaikille ilmansuunnille: \"Onko huomenna\npakkanen?\"\n\nSe olisi sovittu merkki, että \"Savinainen\" oli Kero-Erkin mökillä ja\nettä kaikkien tuli lähestyä ja piirittää pirtti ja rynnistää miehissä\nsisälle ja vangita \"Savinainen\".\n\nOlli läksi heti viinan hakuun, mihin lie hiihdellyt rantamaille. Toiset\njäivät vielä nuotiolle aamun vinkkaa vartomaan.\n\nKahtena seuraavana päivänä hiihdettiin ympäristöllä ja koetettiin\nsuksien ladusta saada isketyksi, mihin päin Valleri oli hiihtänyt.\nMutta kun metsät olivat täynnä latuja ja Valleri luultavasti oli\nvanhoja latuja hiihdellyt, ei saatu mitään selvää.\n\nKolmantena yönä tuli kova lumimyrsky, jolloin porotkin siirtyivät\nlähemmäksi Kerovaaraa. Kaikki entiset jäljet peitti lumi, niin että nyt\noli helppo tuntea verekset jäljet. Tehtiin laajoja kierroksia ja\nkäytiin uudistaloissa tiedoilla, oliko Olliakaan näkynyt. Ei ollut\nnäkynyt Olliakaan, ja Savinainen oli kuin kuuhun noussut. Ei jälkeäkään\nilmennyt. Yhä laajemmalta hiihdeltiin, käytiin toisen pitäjän rajalla,\nmutta Savinaista ei ollut kukaan nähnyt. Hietaniemen uudistalossa\narveli isäntä, kun kuuli, mitkä hommat poromiehillä oli:\n\n\"Kyllä meni Savinainen, ja jos kohtaattekin Vallerin, niin ette te saa\nhäntä köysiin... Ampuu teidät vielä... ymmärtääkö se leikkiä, semmonen\nhurja...\"\n\nMutta jo viidennen päivän iltana kuului Kerovaaralta huuto, huuto\nkimakka ja vihlova, joka tunnettiin Ollin ääneksi:\n\n\"Onko huomenna pakkanen?\"\n\nJa Simo Suikki, joka silloin oli Kerovaaran alla vahtimiehenä, huusi\nvuorostaan kaikille ilmoille:\n\n\"Onko huomenna pakkanen?\"\n\nSilloin alkoivat miehet hiihtää Kero-Erkin mökkiä kohden.\n\nMelkein yksiin aikoihin saavuttiin mökin ympärille ja kuultiin Ollilta,\nettä Valleri ja Erkki olivat kaiken päivää ryypiskelleet. Olli oli\npannut Pihka-Evan viemään viinan Erkille ja käskenyt sanoa, että\nNiemeläinen, jonka poroja Erkki hoiti, oli viinan lähettänyt. Oli Ollin\nonnistunut nähdä, kun Vallerikin saapui Erkin mökille, nälissään ja\nväsyksissään.\n\n\"Kun se syömättömään ruumiiseen nyt on väkevää viinaa maistellut, niin\nkyllä pian nukkuu... ja silloin se on Savinainen putkassa\", arveli Olli\nja nauraa virnisteli keksinnölleen.\n\nOli pilkkosen pimeä, sillä oli kuun pohja. Olli kävi kuuloilla,\nhiihteli mökin ympärillä ja palatessaan tiesi kertoa, ettei pirtistä\nkuulunut minkäänlaista ääntä, mutta portaan ovi oli teljetty\nsisältäpäin. Aivan varmaa oli, että molemmin olivat nukkuneet.\n\nSilloin tehtiin miehissä rohkea päätös. Päätettiin rynnistää ovea\nvasten, särkeä se ja tulen nopeudella rientää pirttiin ja vangita\nSavinainen ennenkun ehtii unenpöpperöstä selviämään. Niin tehtiin.\n\nKymmenen miestä ryntää ovea vasten, joka halkeaa keskeltä ja paukahtaa\nselälleen porstuan lattialle. Miehet pusaltavat sisälle oven\ntäydeltä... joku liikahtaa ja kiroaa... ja yhtäkkiä on pimeä pirtti\nyhtenä mylläkkänä, sillä Savinainen tekee vastarintaa...\n\nMutta niin vihaksi, ja kai kunniallekin, kävi Vallerille Savinaisen\nosan näytteleminen, ettei enää lähtenytkään poromiesten matkaan, vaan\npikaisi menemään suksillaan toisesta kujasta, kun poromiehet yhdessä\nläksivät toisesta.\n\n\"Taittiin päästä siitä Savinaisesta enemmäksi aikaa\", naureskeli Olli.\n\n\"Ei haittaa, jos menikin, -- ei hänestä juuri ole poromieheksikään\",\nsanoi Simo Suikki.\n\n\"Mutta kukas viinat nyt toimittaa?\"\n\n\"Kyllä minä laitan, sillä olen hyvilläni, että pääsin erilleni koko\nVallerista\", lupaili Simo Suikki.\n\nJa hän pitikin sanansa.\n\nMutta Valleria ei ole sittemmin kuulunut Simo Suikin poromiesten\njoukossa, eikä kuulu kukaan tietävän, mihin on joutunut.\n\n\n\n\nKIHLOISSA\n\n\nViho viimein oli hänkin, Juho Koivisto, mennyt kihloihin.\n\nVuosikausia sitä jo olikin odotettu. Hänen ystäväpiirinsä nimittäin oli\nodottanut.\n\nSillä Juho Koivisto ei ollut mikään tavallinen nuorimies.\nLukuunottamatta sitä, että hänellä oli hyväpalkkainen opettajantoimi\nkirkonkylän kansakoulussa, tiedettiin että hän muutenkin oli varakas.\nIson talon perijä kuului olleen etelämpää lääniä. Kun hän lisäksi vielä\noli komea ja hyväntapainen mies, olisi hänellä ollut morsiamia tarjolla\nuseampiakin.\n\nMutta eipä näyttänyt Juho Koivisto kehenkään naistuttavaansa\nrakastuvan, vaikka kylällä puhuttiin väliin yhtä, väliin toista\nhänelle.\n\nArolan Jenniä kuitenkin kaikista enimmin. Oli tultu huomaamaan, että\nJuho, kun yhteen seuraan satuttiin, tarkasteli Jenniä enemmän kuin\nmuita. Ja kun heidät nähtiin jokunen kerta yhdessä kylällä kävelemässä,\npuhuttiin heidän kihlauksestaan jo varmana asiana.\n\nMutta valmista siitä vain ei näyttänyt sittenkään tulevan.\n\n\"No, joko saapi onnitella?\" kysyttiin.\n\n\"Ei vielä, ei vielä!\"\n\nJa sitä Juho naureskeli sanoessaan omituisesti.\n\nJäätyään yksin kamariinsa Juho usein mietiskeli, minkävuoksi kaikilla\ntuttavilla oli semmoinen homma hänen naimisestaan. Siksi kai, ettei\nkukaan tiennyt hänen sydämensä asioita. Ei ollut hän vielä tavannut\nyhtään ainoaa tyttöä, jolle olisi voinut antaa sydämensä ja\nrakkautensa. Mikä oli Arolan Jennikin? Tyhjä sielu komeassa kuoressa...\n\nEi. Hänen valittunsa tuli olla sielukas ja lämmin, sydämellinen,\nhienotunteinen ja soma...\n\nKerran hän oli sellaisen tytön nähnyt...\n\nHän muisti usein sitä kuvaa ja usein siitä uneksi. Ja kun hänen\nyksinäinen opettajaelämänsä alkoi tuntua kovin kuivalta, päätti hän\nhakea semmoisen, josta oli uneksinut.\n\nMutta kului vuosi, eikä hän vieläkään ollut löytänyt valittuansa.\n\n\"Sinähän vanhenet, jos et nyt rupea toden teolla naimahommiin\", sanoi\nhänelle hänen toverinsa Kurikka, naapurikylän opettaja.\n\n\"En minä toisten lopuista huoli\", vastasi Juho siihen.\n\nToveri Kurikka hämmästyi. Sellaista vastausta ei Juho koskaan ennen\nollut antanut, kun hänen naimisestaan tuli puhe.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\" sai hän kuitenkin Juholta kysytyksi.\n\n\"Tietysti tarkoitan mitä sanoinkin\", vastasi Juho.\n\n\"Tarkoitatko, että Jennikin olisi ennen ollut kihloissa...?\" uteli\ntoinen.\n\n\"Kyllä sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin\", sanoi Juho siihen, ja\näänessä tuntui vähän kiukkua, helinää semmoista, jota ei ennen ollut\nhänen äänessään kuultu.\n\n\"Mistä minä tietäisin...?\"\n\n\"Etkö liene sinäkin samoin kuin moni muukin hänen huuliaan\nsuudellut...\"\n\nToinen jäi sanomattomaksi ja katseli hölmistyneenä Juhoa.\n\n\"Oletpa sinä omituinen mies... olet todellakin\", arveli hän sitten\nJuholle.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Senvuoksi, että jos aiot semmoista morsianta hakea, joka ei... jota\nei... taikka joka on...\"\n\n\"Sano pois vaan...!\" kehoitti Juho, ja hänen kasvonsa olivat käyneet\nhirveän totisiksi.\n\n\"Sinä vaadit naiselta liian paljon... Oletko sinä itse sitten niin\nviaton, ettet koskaan ole naista suudellut... sanopa se...\"\n\n\"Se ei kuulu tähän...\"\n\n\"Sinähän olet kuin suutuksissa... Ja mitä Jenniin tulee, niin tuskin\nparempaa elämänkumppania voi toivoakaan...\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Suutuksissasi sinä näyt olevan! Emme puhu enää koko asiasta...\"\n\n\"Se on minunkin mielestäni parasta...\"\n\nJa ystävykset erosivat: Kurikka siinä uskossa, että Juho Koivisto oli\nhyvin omituinen mies, melkein leuhka; Juho taas puolestaan uskoi\nolevansa oikeassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Juho syksyllä palasi kotipuolestaan kesälomalta, kimalteli\nhänen sormessaan paksu kihlasormus. Hän oli löytänyt tyttönsä, mutta\nkukaan ei tiennyt, mistä ja kuka hän oli.\n\nOpettaja Kurikka läksi varta vasten Juhoa onnittelemaan.\n\n\"Kuuluu kovasti koskeneen Arolan Jenniin se sinun kihlautumisesi\",\nsanoi hän Juholle ensiksi.\n\nJuho näytti olevan herttaisen hyvällä ja iloisella tuulella. Paksut\nrypytkin silmäin välissä nenävarren yläpäässä olivat tasaantuneet ja\nkäyneet vähemmän jyrkiksi. Ennen raskas ja vaaniva katse oli käynyt\nkirkkaammaksi ja avonaisemmaksi, ja muutenkin oli miehessä muutos\ntapahtunut.\n\n\"Ole joutavoimatta\", vastasi hän vain iloisesti toverilleen ja käski\nistumaan.\n\n\"Sinä olet todella nyt niinkuin sulhasmies ainakin... sinä omituinen\nvanhapoika... En minä enää uskonut sinun löytävän sellaista... Jokos\nnyt tapasit omasi?\"\n\n\"Jo viho viimein...\"\n\n\"Miksi sitten pidät hänen nimeään salassa?\"\n\n\"Joudattepa vielä vartomaan...\"\n\nJa Juho nauroi leikkisänä.\n\n\"Se on taas sinun päähänpistojasi... Sano nyt edes vähäkään! Onko hän\nsieltä sinun kotipitäjästäsi?\"\n\n\"Enpä sano... Varro jouluun, niin saat kuulla ja nähdä...\"\n\n\"Näytä edes sitä sormusta!\"\n\n\"En näytä sitäkään...\"\n\n\"Härkäpäinen olet... Kun et sinä kuitenkin... jos sinä olisit osannut\naavistaakaan, kuinka äärettömästi Jenni sinua rakastaa... Minä vain\npahoin pelkään, että hänet huono perii...\"\n\nJuho oli hetken ääneti, virkkoi sitten:\n\n\"Voit olla oikeassa, mutta minä en voi asiaa auttaa!\"\n\nJuho Koivistossa oli todella suuri ulkonainenkin muutos tapahtunut. Hän\npukeusi nyt huolellisemmin, ajoi partansa joka viikko ja näytti\niloisemmalta kuin ennen. Koko kylä koetti saada selville hänen\nmorsiamensa nimeä, mutta kukaan ei onnistunut. Se kuitenkin saatiin\ntietää, että Juhon kotipitäjäläisiä hän ei ollut.\n\nTalven tullen, ensi kelillä, pistäysi taas Kurikka, naapurikylän\nopettaja, Juhoa tervehtimään. Hän ei ollut koko syyslukukaudella käynyt\nJuhon luona. Vaikka he olivat hyviä ystäviä, kinastelivat he melkein\naina yhteen tultuaan, mutta sopivat taas pois vanhat vihat...\n\nMerkillistä kyllä ei Kurikka ottanut ollenkaan puheeksi Juhon kihloissa\noloa eikä sanallakaan kysynyt koko asiasta mitään. Juhoa hyvin\nkummastutti se, kun Kurikka aina ennen oli ollut niin tavattoman\nutelias...\n\n\"Pian on joulu käsissä\", sanoi Juho.\n\n\"Aivan tuossa paikassa. Aiotko matkustaa kotipuoleesi?\" kysäisi nyt\nvihdoin Kurikka.\n\n\"Kyllä... ja taidan palata naineena miehenä\", ilmoitteli Juho, ja\nhetken kuluttua hän lisäsi:\n\n\"Kun et nyt tällä kerralla ole ollut ensinkään utelias, niin\nkiitokseksi ja palkinnoksi siitä saat tietää morsiameni nimen...\"\n\n\"Oletpa sinä nyt jalomielinen tällä kertaa\", kiitti Kurikka. \"No,\nsaisipa kuulla?\"\n\n\"Hanna Henkonen...\"\n\nKurikka säpsähti nimen kuultuaan, mutta tyyntyi pian.\n\n\"Onko hän X:n pitäjästä kotoisin?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä hän syntyisin on sieltä. Miten niin? Tunnetko hänet?\"\n\nJuhon äänessä helskähti entistä epäluuloa ja katse kävi vaanivaksi.\n\n\"En minä tunne, mutta olen kuullut hänestä puhuttavan\", vastasi\nKurikka, mutta kävi yhä kalpeammaksi.\n\n\"Mitä olet kuullut?\" tikasi Juho nopeasti.\n\n\"Sitä en sano minä\", vastasi Kurikka päättävästi.\n\nHe istuivat hetken ääneti. Kurikka nousi lähteäkseen, eikä Juhokaan\nnäyttänyt tahtovan estää.\n\n\"Sanonpa vielä kerran, että Jennistä olisit saanut kelpo vaimon eikä\nolisi tarvinnut sitä varten kulkea maita mantereita\", virkkoi hän\nhyvästiä Juholle jättäessään.\n\nJuhon vaaniva katse upposi Kurikan silmiin kuin salama, mutta vastausta\nei hän äänettömälle kysymykselleen saanut.\n\nMutta kun Juho oli jäänyt yksin, valtasi hänet hirveä tuska, jota ei\nosannut selittää. Mitä tiesi Kurikka hänen morsiamestaan? Ja kuinka oli\ntullut kuulleeksi hänestä puhuttavan, vaikka Hanna oli kotoisin eri\npitäjästä kuin Kurikka?\n\nJa mitä oli Hannasta puhuttu?\n\nJuhon kuohuksiin joutunut mieli kuvitteli vaikka mitä. Ja hän tuli nyt\najatelleeksi sitäkin, ettei hän Hannan entisyydestä ollut keneltäkään\nkysynyt eikä kukaan ollut mitään puhunut. Ei pahaa ainakaan. Mutta ei\nmitään hyvääkään...\n\nOlisiko hän sitten pettynyt? Hän, joka koko elämänikänsä oli koettanut\nnaisia tutkia ja arvostella; hän, joka uskoi ensimäisestä naisen\nsilmäyksestä tietävänsä luonteen, päänliikunnosta, käynnistä ja siitä\ntavasta, jolla naiset miehiä kohtelivat, tuntevansa naisen kuin viisi\nsormeansa...? Voisiko olla mahdollista, että hän oli voinut pettyä\nHannan suhteen?\n\nHannassa oli hän luullut löytäneensä naisen, jonka sulo oli\nkoskematonta ja jonka huulien punaa ei kukaan ollut vaalentanut... Kuka\ntietää? Maailma on täynnä petollisuutta ja pahuutta, eikä elämä ollut\nmuuta kuin oppimista ja kärsimystä...\n\nKyllä hän kerran muisteli Hannan silmissä nähneensä riettaan ilmeen --\njuuri silloin kun hän ensi kerran veti Hannan syliinsä ja suuteli...\nMutta se ilme oli kadonnut samassa kun tulikin eikä hän silloin siihen\nmitään merkitystä pannutkaan. Mutta nyt hän muistikin sen sitä\nselvemmin... muisteli monta muuta seikkaa, joita ei silloin, ensi\nhuumauksessaan, ottanut huomioonsa...\n\nHän kävi muistoissaan niin levottomaksi, ettei saanut unta koko yönä.\nHänen täytyi päästä varmuuteen! Hänen täytyi saada tietoonsa Hannan\nentisyys!\n\nKuka tietää, kuinka musta se on?\n\nHän mietiskeli monta päivää, kulki kuin houreissa eikä päästänyt ketään\npuheilleen.\n\nVihdoin hän keksi keinon, joka oli selvin ja yksinkertaisin ja\nsemmoinen, etteivät siitä muut ihmiset saaneet tietää...\n\nHän kirjoitti Hannan syntymäpitäjän pastorille ja pyysi saada Hannan\npapinkirjan...\n\nLevottomana, kauheita luulotellen, hän vartoi vastausta kirjeeseensä.\n\nVihdoin tuli, joululupakin oli juuri ovella.\n\nHän aukaisi kirjeen ja otti siitä Hannan mainekirjan. Silloin sattuivat\nhänen silmänsä suoraan sanoihin:\n\n    ... synnyttänyt aviottoman lapsen Elli Marian, joka... kuollut...\n\nMuuta hän ei nähnyt. Hän tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään ja päätä\npainavan kuin jättiläiskiven... ja vaipui pyörtyneenä lattialle.\n\nMutta joulun jälkeen ei Juho Koivisto enää saapunutkaan kirkonkylän\nkansakoululle. Siellä on nyt opettajana Arolan Jenni.\n\n\n\n\nTILAUSAIKANA eli KANSAMME HYVINVOINTIA\n\n\nEnnen kirkkoon menoa joulun edellisellä viikolla istui meitä kylän\nmiehiä lukkarin arkipirtti aivan täynnä. Oli pitempimatkaisiakin. Oli\nvaimoväkeäkin joukossa.\n\nSiinä yhtä ja toista puheltiin. Kuulumisia kyseltiin ja talven kulusta\npääteltiin.\n\nJopa kääntyi puhe siihen, että nyt se alkaa olla sanomalehtien\ntilausaika jo käsissä.\n\n\"Mikä lehti se nyt olisi paras tilata?\" kysäisi Talvitien Matti, joka\ntakaliston kylästä tullen tahtoi kuulla kirkonkyläläistenkin\nmielipidettä.\n\n\"Niitä on montakin hyvää lehteä\", sanoi siihen Yliniemen isäntä.\n\n\"Onpa tietenkin, vaan ero niillä sentään on\", alkoi Keskitalon emäntä\nselittää. \"Meillekin mennä vuonna tuli 'Vesa', vaan nyt kun on tullut\n'Kansan Ääni', niin eri tavalla on tullut paperia... paljo on vankempi\npinkka nyt jo...\"\n\n\"Mutta minä kun olen vanha mies, niin tarvitsisi olla selvää painoa,\nettä näkisi... Siinäkin 'Kansan Äänessä' on paino niin epäselvää, että\ntavaamiseksi menee luku minunlaisella lukijalla, jolla on huono silmän\njuoksu\", arveli siihen Talvitien Matti.\n\nVauhtilan Nissi nousi penkiltä, kävi varistamassa tuhkan sikaaristaan\ntakkaan ja sanoi:\n\n\"Paljon on jo olemassa sanomalehtiä, mutta harvat niistä kansan parasta\nkatsovat ja kansan hyväksi tekevät. Mutta tilatkaa, miehet, 'Voima'.\nSiinä on lehti, joka puhuu kuin kansan omasta suusta. Sen näkee jo\nheti, kun tilausilmoituksen lukee... Kansamme hyvinvointia siinä\nensiksi luvataan...\"\n\n\"Kansamme hyvinvointia ne lupaavat muutkin\", huomautti Talvitien Matti\nsiihen. \"Vaan minä en tule hullua viisaammaksi siitä enkä ymmärrä, mitä\nne sillä kansamme hyvinvoinnilla tarkottavat...\"\n\nSiihen ei heti vastannut kukaan.\n\nVihdoin sanoi kätilö, joka myöskin oli kirkkomiesten joukossa:\n\n\"Tietysti tarkotetaan hyvinvoinnilla sitä, että kansa pysyisi terveenä\nja reippaana ja etteivät kulkutaudit pääsisi levenemään.\"\n\n\"Vaan mistäpä ne sinne, jossa lehti lyödään, tietävät mikä tauti\nmitäkin tilaajaa vaivaa\", epäili taas Talvitien Matti.\n\nSiihen tiesi Rousun emäntä sanoa:\n\n\"Ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa sinne, että se ja se tauti on täällä\nliikkunut...\"\n\nMutta Jurttulan juureva ja lihava isäntä, joka tähän asti ei ollut\nmitään puhunut, nousi ja sanoi:\n\n\"Hyvinvoinnilla tietenkin tarkoitetaan, että jokainen Suomen\nkansalainen olisi täydessä lihassa... liitinki lujalla... vatsa\ntäynnä... se se hyvinvointia on...\"\n\nMutta ei uskonut Talvitien Matti sitäkään, arveli:\n\n\"Kukapa köyhä mies sitä jaksaa ruveta itseään lihottamaan ja vatsaansa\nkasvattamaan... ja jos sitä tarkoittavat tilausilmoituksissaan, niin...\nniin kysynpä mikä sanomalehti lähettää tilaajilleen munia ja\nmakkaroita...\"\n\n\"Sinä olet tyhmä, Matti\", sanoi Matille Jurttulan isäntä.\n\n\"Saatanpa ollakin. Vaan jos minä tietäisin, mitä lehteä lukien pääsisi\npaisumaan ja saisi liitinkinsä lujalle, niin sen lehden minä ensiksi\ntilaisin...\"\n\n\"Niin minäkin...\"\n\n\"Joo, sen minäkin, josta ruuanapuakin olisi...\"\n\nJa käännyttiin nyt Jurttulan pullean isännän puoleen kysymyksellä, mitä\nlehteä hän tilaa.\n\nMutta näkyi jo jonkun suupielissä vähän pilkkaa, ja jokunen jo\nääneensäkin nauraa virnisteli, niin Jurttula suuttui ja siinä niille\nlaihimmille kivahti:\n\n\"Syökää ensin itsenne isännän näköisiksi ja kokoisiksi ja puhukaa\nsitten hyvinvoinnista...\"\n\n\"Samat sanat sanon minäkin\", arveli siihen Talvitien Matti.\n\nMuilla ei ollut puhumista senkään vertaa.\n\nMutta kun Matti kirkonajan jälkeen kävi pappilassa ja sillä aikaa kun\nrovasti selaili kirkonkirjoja katseli Helsingin lehteä ja siitä luki\ntilausilmoituksen, niin eikös ollut siinäkin, että kansamme\nhyvinvoinnista luvattiin huolta pitää. Teki Matin mieli kysyä\nrovastiltakin, minkä lehden tilaisi, mutta sitten ajatteli, että\nolkoon...\n\nJa mennessään takalistolleen päätti hän tunnossaan, että Jurttulan\nisännän puhe sittenkin oli oikea, -- että mitäs se hyvinvointi muuta\nolisi kuin sitä, että on mies täydessä lihassa... liitinki lujalla...\nvatsa täynnä...\n\nEikä Matti seuraavaksi vuodeksi tilannut yhtään lehteä.\n\n(1895)\n\n\n\n"]