[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbx-ogmlcs6hk1VRkc880HKxoAzE9QX6pR_Z8FWohJQc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1257,"Päiväkirja matkaltani Venäjällä","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"1257-jarnefelt-arvid-paivakirja-matkaltani-venajalla","1257__Järnefelt_Arvid__Päiväkirja_matkaltani_Venäjällä","Ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899","muistelmat",[14],"sota",[],"fi",1899,null,12880,87061,false,22361,[24,25,26],"Finland -- Biography","Löfving, Stefan, 1689-1777","Northern War, 1700-1721 -- Sources",[28,29,30,31],"Biographies","History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - European","History - Warfare","\"Päiväkirja\" by Stefan Löfving is a historical diary written in the early 18th century. The work presents the tumultuous experiences of Löfving during the \"Great Northern War,\" reflecting on his life as a soldier and spy amid the chaos of war. The text captures the essence of a time when war ravaged the Finnish landscape and examines the character of Löfving, who navigates danger and uncertainty with bravery and cunning.  At the start of \"Päiväkirja,\" we are introduced to Löfving as he recounts his early life, including his upbringing and entry into military service. The narrative immerses readers in the historical backdrop of the early 1700s, detailing the sweeping impacts of the war, particularly on Finland and the struggles of the local populace as they grappled with invasions and loss. Löfving's adventurous spirit is revealed through his accounts of skirmishes, narrow escapes from capture, and strategic intelligence-gathering missions against enemy forces, all framed by his personal reflections and observations of the societal conditions of his time. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Löfgren, Elisabeth",440,"Järnefelt kuvaa matkaansa Pietarin ja Moskovan kautta Krimille keväällä 1899. Teoksen painopisteenä on vierailu Leo Tolstoin luona sekä matkan herättämät sisäiset pohdinnat elämäntavasta ja henkisistä arvoista.","Arvid Järnefeltin 'Päiväkirja matkaltani Venäjällä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1257. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","PÄIVÄKIRJA MATKALTANI VENÄJÄLLÄ\n\nJa käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899\n\n\nKirj.\n\nARVID JÄRNEFELT\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1899.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  I. 8. IV. (junavaunussa)\n II. Pietarissa, 9. IV.\nIII. Pietarissa, 11. IV.\n IV.      \"         \"\n  V. Moskovassa, 16. IV.\n VI. Moskovassa, 17. IV.\nVII. Krimin niemellä, 22.-25. IV.\n\n\n\n\nI.\n\n8. IV. (junavaunussa).\n\n\nEn tiedä onko se saamattomuutta, hermollisuutta, vai vanhentumisenko\nmerkki, että yhä enemmän kadottaa päättämiskykynsä. Muistelen, ennen\nmuinoin ei tarvinnut kuin että päähän pisti, silloin saattoi olla\nsamassa jo päätöskin tehty ja tuuma alkuun pantu. Mutta nyt!\nEpätietoisuus, epävarmuus, niinkö, näinkö, jos ja mutta. Ja mitä\nenemmän aika kuluu ja päätöksen hetki lähenee, sitä suuremmaksi kasvaa\npiinaava kykenemättömyyden tunne tehdä tätä päätöstä.\n\nElelin kaikessa rauhassa maalla, hoitelin hevostani, ajattelin alkavia\nkevättöitä, -- yhtäkkiä tulee eteeni ehdotus, että lähtisin Venäjän\nmatkalle. Oli aivan kuin suuri vaaleanviheriäinen Venäjän kartta\nSipirioineen olisi asettunut silmieni eteen ja yhdellä kertaa sulkenut\nkaiken maalaisen häikäisevän heijastuksen sulavasta lumesta, kaikki\nkimeltelevät nuppineula-auringot lirisevästä vedestä.\n\nAloin heti miettiä lähdenkö vai en. Milloin oli minulla ihan selvä,\nettä tietysti lähden; milloin taas olin päättävinäni, että tietysti en\nlähde.\n\nAsia oli siinä, että minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa Krimiin,\nmutta minulla on semmoinen usko, että pitää toimia aina sisällisestä\nvaikuttimesta eikä pidä antautua satunnaisuuksien ajeltavaksi.\n\nEpätietoisuuteni, saamattomuuteni, heikkouteni alkoi vihdoin näkyä\nkaikille muille ja he rupesivat melkein nauramaan minua: \"Jos tässä\nolisi kysymys jostakin vuoden poissaolosta, mutta eihän ole kysymys\nkuin jonkun viikon huvimatkasta!\"\n\nVihdoin viimein tein päätöksen. Se ei tapahtunut niin, että\nsisällisesti todellakin olisin päässyt johonkin tulokseen, että minun\nmuka pitäisi lähteä, vaan ainoastaan niin, että pahimman\nkykenemättömyyden hetkenä sanoin muitten kuullen ääneen: lähden!\n\nJa kohta sekaannun iloseen hälinään matkasuunnitelmasta, Krimin\nvuorista, Mustanmeren hyrskyistä, Leo Tolstoista, toisen luokan\nmakuuvaunuista. Olen kuin vastasyntynyt elämälle ja on kuin olisi\nnimipäiväni.\n\nSisässäni tiedän hyvin, etten ollut mitään päätöstä tehnyt ja että\nminun pikemmin olisi ollut jääminen kotiin maalle kirjoittamaan\nalotettua kirjoitusta, opettamaan poikaani ja lukutupamme ihmisiä,\nharjaamaan hevostani ja lukemaan Laotzeun \"Livre de la voie et de la\nvertu.\" Mutta ei ole mahdollista enää ottaa takaisin annettua sanaa. Se\non päästänyt kaikki irti ja valloilleen. Veljeni, jonka kanssa minun\noli matkustaminen, oli jo hankkinut passitkin. Minä olin siis\nauttamattomasti langennut ja päättänyt huvitella itseäni!\n\nAinoa mikä nyt on edessäni, on koettaa saada tästä matkasta jotain\nhyötyä itselleni ja jos mahdollista vielä muillekin, ja siten ostaa\ntakasin omantunnon rauha. Mutta siinä se suurin vaikeus juuri onkin.\nKirjoittaisinko kirjan, jossa kuvaisin Venäjän nykyisen elämän sen\nvaltiolliselta, sivistykselliseltä, tieteellis-taiteelliselta y.m.\npuolilta. Se olisi mainion hyödyllistä. Siihen vaan en pysty. Se veisi\naikaa enemmän kuin koko kesän, ja minä tahdon, että kun kolmen viikon\nperästä palaan kotiin, en koko jutusta sen koommin mitään enää\ntietäisi, vaan jatkaisin häiritsemättä kesken jääneitä töitäni.\n\nNäitä tuumiskelin, kun jo tulin matkaa varten Helsinkiin. Aleksanterin\nja Mikonkadun kulmassa tapaan odottamattani Juhani Ahon, joka ilosena\nja veikeänä, tapansa mukaan, käydä kekkelehtii rautatientorilta päin.\n\n\"Ka, no terve! Tulehan tännepäin!\" sanoo hän pysähtymättä ja\npäästämättä kättäni. Me menemme Esplanaadille päin.\n\n\"Kuules\", sanon minä, \"me lähdemme tänä iltana.\"\n\n\"Niinhän tuota kuulutte.\"\n\n\"Mitä arvelet siitä tuumasta, että kirjoittaisin matkakirjeitä ja\npainattaisin ne kirjasena, -- kuvauksia Venäjältä, sen ihmisluonteista,\nolosta Leo Tolstoin luona, ja mitä hän ehkä sanoo Suomen asioista?\"\n\n\"Sehän on mainiota.\"\n\nJa tämän hän sanoi niin vakuuttavalla tavalla, että minun kerrassa\nvalahti varmuuden tunto ruumiiseeni, tunto että tietysti minun onkin\nlähteminen ja kirjoittaminen tällaista päiväkirjaa.\n\nErosimme etelä Esplanaadin ja Fabianin kulmassa. Hän läksi ylös\nPäivälehteen päin; minä laskeusin alaspäin, hienostani vihellellen, kun\nnyt olin keksinyt ja laittanut varsinaisen tarkoituksen matkalleni.\n\nJa jos tästä yrityksestä jotain tulee, niin näin on se syntynyt ja vaan\ntältä kannalta arvosteltava.\n\n\n\n\nII.\n\nPietarissa, 9. IV.\n\n\nYöjunassa näen unta vuoroin Pläsistä -- se on hevosemme nimi, --\nvuoroin Suomen perustuslaeista, joita muka koetetaan pakata johonkin\nlaatikkoon, vaan ei mitenkään saada soveltumaan niin että mahtuisivat.\nTuskin herään, tuskin saan itseni reilaan, kun meidän jo on ottaminen\nissikka ja jo ajamme pitkin Venäjän pääkaupungin katuja.\n\nMikä ääretön ihmistulva, mikä loppumaton jono ristiin rastiin liikkuvia\nolentoja, vaunuja, omnibuksia, issikoita! Mikä määrätön joukko\nuniformuja, virkatakkeja, alkaen poliiseista ja kenraaleista\nylioppilaihin ja koulupoikiin! Ja niiden välissä tavallisia siviilejä,\nnaisia tuhansista eri kerroksista, eri värisiä, eri näköisiä,\ntyökansaa, ryysyistä kellarikerroksien väkeä selkäkuormineen, -- kaikki\nse liikkuu, liikkuu lakkaamatta samalla tavalla, ja vaikka kysymys on\nihmisistä, ei voi sanoa, mikä on liikkeen tarkoitus. Muurahaiskekoa\nkatsellessa voi sanoa, miksi he ovat näin yhteen kokoontuneet ja miksi\nkaikki liikkuvat; mutta ihmispyörteestä ei voi mitään tämmöistä\nyhteistä tarkoitusta keksiä. Päinvastoin, kun koettaa keksiä, hämmentyy\nsemmoiseen äärettömyyteen erilaisia aikeita, että helpommin luulisi\nvoivan luetella tähdet kuin mainita jokaisen eri aikeen. Tuo ehkä menee\nmummon luokse, joka oli luvannut merkata hänen paitansa; toinen menee\nottamaan mittaa sen käytävän leveydestä, joka on pantava asfaltilla;\nkolmas kävelee; neljäs on ollut juustoa ostamassa: viides istun\nmaalattuna eteenpäin kiitävissä vaunuissa; kuudes ajaa neuvostoon, joka\nratkaisee Siperian rautatien keskeytyksen tai jatkamisen; seitsemäs --\nminä tulisin hulluksi jos pitäisi kaikki luetella.\n\nJa onko yhtäkään koko Morskajalla, Liteinajalla tai Nevskillä, joka\najattelisi Suomen asioita! Minä olen ihan kuin väärään osunut. Siellä\nkotona luulin tietäväni, että Pietarissa on ihmisiä, jotka suosivat\nSuomea, ja minun ajatuksissani tämä osa väestöstä erottui ikäänkuin\ntoiseksi puoleksi, hiljaiseksi ja luotettavaksi ihmislaumaksi,\njotavastoin toinen puoli oli vihasennäköisiä, muljosilmäisiä, milloin\nhyvänsä valmiina hyökkäämään. Nyt kulkivat ja ajoivat kaikki sekasin,\nkukin omissa asioissaan ja silminnähtävästi ei Suomi hetkeksikään ollut\nheidän huomiossaan.\n\nMe ajamme myöhemmin taidenäyttelyssä, mutta Suomen kysymys ei mene\nmielestäni.\n\nAdmiraliteetti, -- tuo suuren kylän kokoinen rakennus, jossa sijaitsee\nmeriväen hallitusvirastot, -- siellä ei nyt varmaankaan kukaan Suomea\najattele. Hallitsevan senaatin ja pyhän synoodin mahtava punanen\nrakennus -- niin suuri kuin meidän yliopisto, senaatti ja senaatintori\nyhteensä, -- missä siellä paperien, hyllyjen, salien, arkistojen,\npöytien ja kirjurien loppumattomuudessa löytyisi joku keskus, jossa\nSuomenkysymys edes jonakin sivuasiana olisi esillä! -- Tuossa ajaa\nmaneesista ulos ratsukaartin komppania, pitkiä miehiä, suurten,\nnotkeitten hevosten seljissä. Väkijoukko pysähtyy ihailemaan. Nämät\nitsetietoisina ja ajattelematta ketään muita katsovat sen ylitse. Mitä\non Suomi ja sen perustuslait? -- Tuossa mahtavat kasarmit ja\nkultakypäriset vahdit niiden portailla. Jalka väsyy ennenkuin pääsee\npäästä päähän. Sieltä kuuluu sotaväen melu. Mitä ihmettä on Suomen\nleppäinen lehto tai humiseva hongikko näille? -- Tuolla talvipalatsi --\nse on tyhjä, keisarilliset ovat Tsarskoeseloossa. Tuolla Iisakin\nkirkko, tuolla muut kaikki, kultaisine kupuinensa, maalauksinensa,\njumalankuvinensa, polvistuvine ihmisinensä, pyhimyksinensä, joilla on\njokaisella oma kansallinen historiansa ja värinsä -- ihan outo meille.\n\nOlisiko Suomi jossain tuolla sisällä, noissa komeissa Sergejefskajan\ntai Nabershnajan yksityiskartanoissa. Siellä kai asuu ihmisiä, jotka\nlukevat ja ottavat selvää, -- joilla on sympatiioja. Ohi ajaessa alan\nkatsoa ihan kuin tutkien suuriin yksiruutuisiin ikkunoihin. Näen sieltä\nhämärää tummuutta ja mielikuvitus luopi eteen ruhtinaita ja\nruhtinattaria. Ikkunaverhojen takaa häämöittää silmälle vaan joku\nmarmorikuva tai kattokruunu, kultajalkainen vaasi; toisin paikoin\nvalkoiset rullakartiinit ovat lasketut; herrasväki on arvattavasti\nulkomailla. Katu on siistitty, kuulumatta liukuu ajurien pyörät pitkin\npuista katusiltaa, jokaisen käytävän edessä seisoo pöyhkeileviä\nportinvahteja poskipartoineen, polvihousuineen, valkoisissa liiveissä\nja kirjavissa takeissa, vaunut tulevat ja menevät, ja mustien orhien\nkavioin kopse on ainoa vallitseva ääni. Mitäs minä joka olin\nvihaavinani rikkautta ja ylellisyyttä, olenko minä lumottu? Yhtäkkiä\nminua tahtomattani vetää ja tempoo tuo salaperäinen ylimysmaailma.\nSuomi sulavine hankineen ja perustuslakineen, jäätkö sinä köyhän\nedustajaksi, ja olenko minä ihankuin hylkäämässä sinua, vaihtamassa\nsinun kotoista yksinkertaisuuttasi tähän salaperäisesti viehättävään\nmahtiin! Olenko todella lumottu? Enkö ole sen varmemmalla pohjalla?\n\nTarvitsen melkoista voimain ponnistusta puistaakseni pois tuon\nomavaltaisen tunteen, ja minulle tulee selväksi, että se oli minulla\nymmärtääkseni millaisen alituisen lumouksen alaisena elää suurin osa\ntuota kihisevää ihmislaumaa -- itse siitä tietämättä. Tietämättään\nheitä kahlehtii kaupunkiin rikkauden, kaikkea ohjaavan vallan ja\nruhtinattarien ihailu. Ja onkin melkein yli-inhimillistä jäädä\nkoskemattomaksi, kun kaikki tuo alituisesti silmäin ohi kulkee.\nSentähden on myöskin selvä, ettei tässä ihmiskokouksessa voi olla\nketään, jolle olisi mitenkään tärkeätä, että jollekin syrjäiselle\nSuomelle tapahtuisi oikeus. Jos Suomen kysymys sattuman kautta\njoutuukin jonkun ajatusesineeksi, niin arvostelee hän kysymystä oman\nmielentilansa eli pyrkimyksensä mukaan, mutta hänen pyrkimyksensä on se\nvaltakunta, joka on hänen silmiensä edessä.\n\nNiinpä eräässä kansanluokassa, kun rupeaa vaan Suomesta puhumaan,\nilmestyy heti vihanilme kasvoihin. Tämä luokka on niitä, jotka tuntevat\nitsensä onnettomiksi venäläisissä kaupunkilais-oloissa, se on:\nkaipaavat vapautta, tuntevat painoa päällänsä, eivätkä voi nähdä\nhedelmää ponnistuksistansa, Näitä ovat pikkukauppiaat ja alemmat sekä\nsiviili- että sotilasvirkamiehet. Minä olen kuullut niiden puhuvan\nSuomesta juuri niinkuin he puhuvat juutalaisistakin. Mistä se tulee, he\narvelevat, että juutalaiset, vaikkeivät ole venäläisiä, kuitenkin\nVenäjän valtakunnassa voivat kohota rikkaammiksi ja mahtavammiksi\nmeitä? Varmaan heillä on jotain etuja, joita meillä ei ole. Alas siis\njuutalaiset! Ei kukaan saa Venäjällä voida paremmin kuin venäläinen! --\nJuuri näin, kun he kuulevat suomalaisten hyvinvoinnista, heissä herää\nalasvetämisen halu: he jaksavat tyytyä asemaansa ainoastaan jos kaikki\novat yhtä huonossa asemassa.\n\nEsimerkiksi tämmöinen keskustelu: Oletteko kuulleet kuinka Suomi nyt on\nnujerrettu? -- Olen, kaikki etuoikeudet ovat nyt maan tasalle\nhävitetyt. -- Sepä se, olisi vaan jo aikaa sitten pitänyt se tehdä!\n\nTämän suurimman, kaupunkilaisen yhteiskuntaluokan psykolooginen suhde\n\"etuoikeutettuun\" Suomeen levenee muuallekin, missä on tyytymättömyyttä\nomiin oloihin. Ei kuitenkaan läheskään kaikkialle. Niitä on\ntyytymättömiä, jotka eivät sano suovansa Suomen itsenäisyyden\nkukistumista, vaan päinvastoin, kun näkevät Suomen oloissa toteutettuna\nosaksi omat parannustoiveensa, pitävät tätä asiaa kyltissänsä ja,\nviitaten siihen, sanovat: me emme pyydä paljon; antakaa meillekin edes\nse mikä on annettu suomalaisille!\n\nNäihin kuuluvat aatteellisemmat piirit, semmoiset, joilla ei ole mitään\nosaa valtiollisten asiain johdossa ja jotka ajavat asiatansa paremmin\nyleisen obstruktsioonin kuin minkään parlamentaarisen ohjelman mukaan.\nNäihin kuuluvat myös oloihinsa tyytymättömät ylioppilaat, joiden\njoukossa melkein yleensä tuntuu lämmintä osanottoa. Sama on asianlaita\nniissä kypsyneemmissä piireissä, jotka, pienen mahdollisuuden rajain\nsisäpuolella, toimivat sosiaalisten aatteiden ja pyrintöjen\nlevittämiseksi. Ja minä luulen, että heidän sanavapautensa on viime\naikoina laajentunut, mitä koskee teoreetisiin väitelmiin, joita he\nkovin rakastavat ja joita pidetään verrattain vaarattomina. Niinkuin he\ninhoavatkin kansallista ja siis myöskin suomalaista sulkeutumista\nitseensä, niin he kannattavat kaikkea pyrkimistä parlamentaariseen\nvapauteen ja he kuvailevat, että meillä kaikki haluavat rajatonta\näänestys- ja vaalioikeutta. Kovasti he tahtoivat tietää, mihin puuhiin\nsuomalaiset aikovat ryhtyä vapautensa säilyttämiseksi. Selitin tietysti\nkansansivistyttämispuuhamme, \"Se kaikki on hyvä tulevaisuudessa, mutta\nmitä te _nyt_ aijotte tehdä?\" sanoivat he. Minä mymisin jotain\nvastausta, mutta oikeastaan ajattelin, ettemme yhtään mitään aijo\ntehdä. \"Suomalaisten voima on siinä, että he luopuvat kaikesta\npolitiikasta ulospäin ja tekevät _keskenänsä_ mitä voivat\", sanoin\nminä. Tätä ei venäläinen voi ollenkaan ymmärtää. \"Sehän on fatalismia!\nSe on kevytmielisyyttä!\" -- \"Paljon kevytmielisempää olisi ruveta\nhakemaan myötätuntoisuutta kannatuksen toivossa,\" -- Olan kohautuksia,\npään pudistuksia!\n\nMutta on aatteellisiakin piirejä, jotka eivät ole suinkaan\nmyötätuntoisia Suomen \"isälliselle autonomialle.\" Nämät ovat niitä,\njoita äskettäin vielä oli meidänkin joukossamme, ennenkuin meillä\ntehtiin viimeinen sovinto puolueiden kesken. Olihan ennen joukossamme\nniitä, jotka tahtoivat, että ruotsalainen kulttuuri tunkeutuisi läpi\nkoko maan eikä olisi ainoatakaan suomalaista sora-ääntä koko\nvaltakunnassa. Oli myös niitä, jotka olisivat mielihyvällä nähneet,\nkuinka kaikki ruotsalaiset viikingilaivoissaan keikkuvat länttä kohden\noman emämaansa syliin ja Suomi olisi ikuiseksi vapautunut \"vieraasta\"\nkansallisuudesta. Nämät ovat tosin jo menneitä asioita, mutta ehkä ne\novat vielä siksi hyvässä muistissa, että niiden avulla hyvin voimme\nymmärtää puheenalaisia aatteellisia piirejä Venäjällä. Tämä sama\nkansallisen hegemonian aate, joka on meille jokaiselle niin tunnettu ja\njosta meidän oli niin perin vaikea luopua, se se nyt tahtoo syöstä koko\nSuomen tieltänsä, \"ettei olisi mitään soraääniä koko valtakunnassa ja\nettei missään löytyisi vierasta kansallisuutta.\" Onkohan tämä\naatesuunta väkevä Venäjällä; onkohan se laaja? Onkohan sillä paljon\nmerkitystä ja sananvaltaa korkeimpaan hallitukseen nähden? Näitä\nasioita en joutanut tutkimaan. Tiedän vaan, että kaikki meille\nvihamieliset sanomalehdet ovat heidän käsissään ja ohjissaan.\n\nOn sitten vielä suuri joukko hyvinvoipia ja oleviin oloihin tyytyväisiä\nihmisiä, jotka myöskin ajattelevat Suomesta epäsuosiollisesti. En voi\nkeksiä juuri mitään muuta syytä siilien kuin muodin. He liikkuvat\nbaaleissa, ajelevat vaunuissa, mutta heillä ei ole aikaa olla\naatteellisia. Kun heiltä kiristää syytä, miksi he Suomea vihaavat, ei\nheillä ole mitään aatteellista pohjaa. He suuttuvat, että niin selvän\nasian aiheita heiltä ollenkaan tiedustellaan. Seisovana argumenttina\nheidän kaikkien suussa on se, että \"Suomi maksaa Venäjälle paljon, eikä\ntuota mitään hyötyä.\" Kun ruvetaan selittämään ettei Suomi maksa\nVenäjälle mitään, väittävät he kiven kovaan vastaan, sillä jos\nantaisivat tässä perään, ei heille jäisi mitään syytä siihen\nepäsuosioon, jonka he ovat päättäneet Suomea kohtaan säilyttää. -- Olen\ntosin kuullut paljon muita syitä, jotka synnyttävät suomivihaa\nvenäläisissä ja erittäinkin juuri rikkaassa herrassäädyssä. Ne ovat\nkaikenlaisia vähäpätöisyyksiä, mitä on voinut sattua heidän\nmatkustellessaan Suomessa tai muuten joutuessaan suhteisiin\nsuomalaisten laitosten kanssa, Ensin luulin, että näitä\nvähäpätöisyyksiä täytyy pitää tekosyinä ja varsinainen syy haettava\njostain muualta. Mutta sitten huomasin, että juuri näistä\nvähäpätöisyyksistä selveneekin tärkein syy, joka on yhteydessä\nvenäläisen kansallisluonteen kanssa, Joku meriupseeri kertoo käyneensä\nSuomessa ja vaihtaneensa siellä venäläistä seteliä pienempään.\n\"Ajatelkaa\", sanoo hän, \"vaikka minä annoin venäläistä rahaa ja sain\ntakaisin venäläistä rahaa, kuitenkin minulle annettiin kymmenen\nkopeekkaa vähemmin!\" Kertojan mielestä tämä osoitti selvää venäjän\nrahan halveksimista ja hänen suomivihansa oli silminnähtävästi\nerottamattomassa yhteydessä tuon tapauksen kanssa. Myöskin oli heille\nkerran sattunut Kotkan kaupungissa, että juopuneet olivat piloilla\ntehneet kunniaa heille. Tämä tietysti osoitti ylenkatsetta venäläistä\nkohtaan. Ja miksi ei voisikin luetella yhtä ja toista suomalaisten\nkäytöksessä, mikä todella osottaa puuttuvaa arvonantoa muukalaiselle.\nPääasia on siinä, että juuri tämä seikka näyttää enin koskevan\nvenäläisiin. Puhumatta nyt semmoisista kaikkialla tavattavista\npöyhkeilijöistä, jotka vaatisivat itseänsä yli muiden kunnioitettavan,\non venäläisessä luonteessa yleensä vallalla herkkä tunteellisuus, ja\nhän vainuaa pian, missä on puuttuvaa tunnustusta tai epäluuloa ja\nerittäinkin selän-takananauramista. Niin tunteellinen kuin hän on\nvähimmällekin todellisen ystävyyden osotukselle, niin arka hän on\nystävyyden puutteelle ja loukkaukselle. Ja useinhan juuri\ntunteellisimmat luonteet tällaisten melkein näkymättömien vaikuttimien\nvuoksi ovat kasvaneet suuriksi tyranneiksi. Ajattelen aina, että koko\nsyy venäläisten tunnettuun ja sammumattomaan saksalaisvihaan on vaan se\n\"pikku seikka\", että saksalaiset pitävät heitä ala-arvoisina ja\nmielellään nimittävät heitä barbaareiksi.\n\n\n\n\nIII.\n\nPietarissa, 11. IV.\n\n\nEilen kävimme teaatterissa katsomassa \"Keisari Feodor Ivaninpoikaa\".\nTämä, runoilija A. K. Tolstoin kirjoittama 5-näytöksinen draama oli\nalkujaan sensuurin kieltämä, ja nyt vasta, runoilijan jo aikaa sitten\nkuoltua, on se saatu ottaa näyteltäväksi. Nytkin kuuluu kuitenkin\nPobedonostsef sanoneen ministeri Goremykinille, nähtyään kappaleen\nesityksen: \"kiitän teitä erinomaisesta taidenautinnosta, mutta olisimpa\najatellut sata kertaa pääni ympäri ennenkuin olisin antanut lupaa tämän\nnäytelmän esitykseen\". -- Kappaletta esitettiin 70:nen kerran silloin\nkuin me olimme sitä katsomassa, ja huone oli nytkin täynnä.\n\nSeuraava on sen historiallinen sisältö:\n\nTapaukset ovat 16:n vuosisadan lopulta, kun Venäjän valtakunnan\nhallitsijana oli Ivan Julman poika Feodor. Hän oli kuitenkin ainoastaan\nnimellinen hallitsija, sillä hänellä ei ollut mitään halua eikä mitään\ntaipumusta ratkaisemaan valtakunnan asioita. Nämät toimet sentähden\njäivät hänen ympäristölleen, etupäässä Boris Godunoville, jonka jo Ivan\nitse oli käskenyt hallita maata ja auttaa kykenemätöntä poikaa. Godunov\non kiireestä kantapäähän puhdas politikeri; hän on itserakas,\nsäälimätön; Venäjän valtakunnan suuruus ja yhteys on hänen\ntunnussanansa, vaikkei hän suinkaan omaa suuruuttansa sen rinnalla\nunohda, vaan menevät ne, kuten aina, yhteen: \"l'état c'est moi\".\nErityiset sukulaisuussuhteet hänen ja keisarin välillä tukevat hänen\nasemaansa. -- On sitten puolue, joka vastustaa Boris Godunovia. Sen\njohdossa seisoo Shuiskin suuri ja voimakas suku. He ovat niiden\nruhtinaiden jälkeläisiä, jotka hallitsivat Shujan kaupunkia, yhä\nlaajemmalle sieltä levittäen valtaansa. Shuiskia kannattaa taistelussa\nBoris Godunovia vastaan tämän hallitukseen tyytymätön kauppias-sääty ja\nkansan rahvas. Shuiskin aate on \"vanha venäjä\", se on: slaavilaisten\nkansain koossapysyminen kultaisen Moskovan ympärillä, vanhojen tapojen,\nkansallisten ominaisuuksien säilyttäminen ja kehittäminen. Näiden\nkahden, niinsanoakseni valtakunnallisen ja kansallisen aatteen taistelu\nvoitosta on nyt esitetty näyttämöllä taisteluna Godunovin ja Shuiskin\nvälillä. Heidän välissään seisoo heikko ja voimaton keisari,\naavistamatta ja ymmärtämättä niitä juonia, joita hänen ympärillään on\nkäymässä. Juuri kun Godunov sihteerinsä kanssa neuvottelee siitä mihin\nratkaisevaan tekoon Shuiskia vastaan olisi ryhdyttävä, saattaa keisari\nilmestyä kotiin ratsastusretkeltänsä. Lapsellisella tavalla hän\nvalittelee ratsunsa oikkuja, kun oli melkein heittää hänet selästään se\npaha elukka. Valtiomiehet kumartelevat häntä molemmin puolin,\nhäikäilemättä imartelevat häntä ja tahallaan yllyttävät hänen\nitserakkauttansa. Tämmöisissä kohtauksissa omituisella tavalla käy\nesiin, kuinka suuri pyhimys ja epäjumala keisari sittenkin on\nvaltakunnassansa. Vaikka täynnänsä juonia, saattaa mies, jonka käsissä\nkaikki todellinen valta on, itse keisarinkin ylitse, samalla\njonkinlaisella hurskaudella kumartua kruunatun pään edessä. Niin että\naina ensimäiseksi on jumaloiva kumarrus, ja sitten vasta se asia, joka\non esitettävä. Tosin tämä onkin enin valtioviisasta: ensin hyväily,\nylistys, syvimmän alamaisuuden vakuutus, -- ja sitten vasta armollisen\nsuostumuksen pyyntö, ikäänkuin myöntymys todellakin muka riippuisi vaan\nkeisarin vapaasta tahdosta ja armosta. -- Keisari käsittää kaikki\nhovissa tapahtuvat ikävyydet ja painostavan hengen ainoastaan\npersonallisen epäsovun seuraukseksi ministeriensä välillä, Hänen\nluonnostaan hellä ja hyvä sydämensä kärsii tästä epäsovusta kovasti. Ja\nsentähden hänen ainoa toivonsa on sovittaa vihannesten välin. Tähän\ntehtävään hän panee ainoan valtioviisautensa. Myönnytyksillä molemmille\npuolille hän koettaa saavuttaa tasapainoa. Liikuttavaa on kuulla\nkeisarin kerran puhkeavan sanoihin: kuinka minä odotan sitä päivää,\njolloin täällä on tehty sovinto ja kaikki olemme muuttuneet yhdeksi!\nVihdoin hän näiden sovintopuuhiensa vuoksi on muun muassa pakotettuna\ntyöntämään luotansa sorretun kansan, joka on lähetystön kautta\ntunkeutunut hänen luokseen anoakseen häneltä oikeuksiensa turvaamista.\n-- Se pettämätön keino, jota Godunov viime tingassa aina käyttää\ntahtonsa läpiviemiseen, on uhkaus erota hallitusasiain hoidosta, ellei\nkeisari myönny. Häntä muka nämä asiat painavat ja rasittavat, hänen\nvoimansa tuskin muka riittävät pitämään koossa sitä monimutkaista\nhallitusasiain vyyhteä, joka yhä kasvaa ja suurenee. Sentähden ei muka\nhänelle olisi mikään niin mieluista kuin päästä näistä vaivoista. Mutta\njos hänen tuumillensa asetetaan vielä esteitä ja vastuksia, niin ei\nhänen auta muu kuin suorastaan _pyytää_ eroa. Tämä keino tepsii.\nKeisari ei voi ajatellakaan semmoista mahdollisuutta, että Godunov\njättäisi paikkansa. Ja asia loppuu aina niin, että jälkimäisen tahto\nvoittaa. -- Tapahtuu kuitenkin kerran niin, että keisari tuskaantuu\nministeriinsä, joka vastoin valallista lupaustaan oli vanginnut kansan\njohtavat miehet. Keisari vaatii heidän vapauttamistansa, mutta\nministeri vastustaa. Raivostuneena keisari vihdoin lyö kätensä pöytään\nja kysyy kolme kertaa peräkkäin: olenko minä keisari, vai en? Kun nyt\nGodunov taas palaa vanhaan keinoonsa ja pyytää eroa, sanoo keisari:\nsaat lähteä, mene! Ja vaikka ministeri kuinka koettaakin peruuttaa\neronpyyntöänsä, käskee keisari hänen vaan lähtemään. -- Kun esirippu\ntämän jälkeen ensi kerran nousee, näemme keisariparan istuvan vaimonsa\nseurassa selailemassa valtakunnan asiapapereita. Hän on nyt päättänyt\nryhtyä hallitustoimiin ja arvelee suurimman takeen kansan\nsäilyttämiseksi oikeuksissaan olevan siinä, että hän itse jokaisessa\nyksityistapauksessa määrää kuinka on meneteltävä. Pian saamme kuitenkin\nnähdä keisarin tuskastuvan, hänen paperinsa vähitellen sekaantuvat, hän\nhuokailee, pyhkii hikeä otsaltaan, mutta selvää ei vaan tule mistään.\nHän on vihdoin valmis hakemaan apua vaikka mistä. Mutta silloin kuin\nenin tarvittaisiin, ei ole miestä saatavissa. Ei kukaan ilmaannu häntä\nauttamaan. Ja niinpä hän tuskissansa jälleen kääntyy hyljätyn\nministerinsä puoleen, joka tulee entistä enemmän yksinvaltiaaksi,\nkukistaa Shuiskin aatteinensa, ja nostaa näin suuren, yhtenäisen ja\njakamattoman Venäjän valtion mahtavan lipun. Keisari heikkonee yhä\nenemmän ja luopuu vihdoin kokonaan hallitusasioista.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n(Tämä luku on kokoonpantu erinäisistä muistiinpanoista ja kirjoitettu\nmyöhemmin kuin jälkimäiset).\n\nLäksimme Pietarista päivällä Krimin nientä kohden.\n\nYhä harvenevia kirkkoja ja tehtaanpiippuja, yhä vähemmän komeita\nhuviloita, yhä enemmän ränsistyneitä puurakennuksia; vihdoin nekin\nharvenevat, muuttuvat ladoiksi, -- ja samassa olemme aukeilla kentillä,\njoissa pitkien välien perästä joko kaukana taivaanrannassa näkyy vielä\nkyliä kiiltokupuisine kirkkoinensa tai suhahtaa juna läpi jonkun\nsemmoisen aronlapsen, jättäen mieleen elävän vaikutuksen venäläisestä\nkylästä.\n\nJos ajattelen koko matkaa Pietarista Krimiin saakka, ja yhdistän yhteen\nkaikki hajanaiset muistoni, niin on edessäni seuraava kuva:\n\nPietarista lähtiessä tuntuu kaikki seudut tavattoman köyhtyneiltä, jopa\non niissä jonkinlainen raastetun ilme, ikäänkuin olisi heitetty\nautioksi talot ja menty pois sittenkuin on ensin kaikki irti nyljetty.\nKuitenkin siellä täällä kylänkujilla liikahtelee joku äijä,\nvaimoihminen punakirjavassa asussaan kantaa olkakorennolla vettä, -- ja\nvoi arvata, että siis liekehtii tässäkin kylässä vielä piisivalkea.\nSilmä tottuu hyvin pian tuohon yksitoikkoiseen rappeutuvaisuuteen, eikä\nodota enää muuta, ja sen sijaan rupeaa hakemalla hakemaan ihmisiä,\nvoidakseen niistä päätellä edemmäs. Sillä niinhän se on, että missä\nikinä elämää näkee, siinä heti ikäänkuin utelee: mikähän noitakin\nelättää? Ja sentähden, kun ei ole mitään vuoria, ei mitään järviä, ei\nmitään vaihtelua, kun rakennukset ovat vinot, 4-5 tuuman pyöreistä\nhirsistä, läävät kallellaan, katot sisäänvajonneet, sitä suuremmalla\nuteliaisuudella tutkii ihmisten meininkejä, nähdäksensä mistä he saavat\nelämän ilonsa. Sillä elämää ilman mitään ilon lähdettä ei luulisi\nvoivan olla. -- Tuolla ponnisteli joku mies metsätietä myöten. Hän\npiiskasi hevostansa, joka oli laiha kaakki: silminnähtävästi hän oli\njättänyt kaiken sen ilon, minkä miehelle tuottaa hyvä talli ja\nhirnahteleva hoidokas sen pilttuussa, jättänyt ja heilahuttanut kätensä\nkoko jutulle. Kunhan jotenkuten saisi halkokuormansa perille, menköön\nvaan se tai tuo hihna poikki, voihan sitoa ohjanperilläkin hädän\ntullen, pläiskis hevonen, etkös mene! Niin tekee mies, joka on eronnut\nkaikista hyvän elämän toiveista ja tekee työtä ainoastaan leivän\nvuoksi. -- Tuossa taas akka nostamassa vettä kaivosta. Hänen molemmat\nämpärinsä vuotavat, hänellä ei ole mitään tankoa eikä kiulua tämän\npäässä, jolla ammentaisi, vaan pudottaa hän omat ämpärinsä vuoron\nperään kaivoon ja nostaa ne sieltä nuoranpätkän avulla: kunhan saan\nvettä senverran tupaan, että juuri riittää, niin mitäpä niistä sen\nkummemmista varustuksista. Näin tekee vaimo, joka ei enää näe mitään\nmahdollisuutta saada kerran ympärillensä siisti koti ja järjestys\ntaloon. -- Rupesin jutteluihin erään rautatien rakentajainsinöörin\nkanssa. Hän sysäsi häikäilemättä kaikki tyyni kansan oman velttouden ja\nhuonouden syyksi. \"Elävät kuin siat, yhdessä elukat ja ihmiset,\neivätkä muuta ajattele kuin kuinka pääsisivät vähemmällä työllä!\"\nPäiväpalkoista kun tiedustelin, sanoi hän tavallisesta rautatietyöstä\nmaksettavan 40 kopeekkaa. Naistyöpäivä palkitaan 20 kopeekalla,\nyksityisten työssä vielä vähemmän. Saako hän sillä ruokansa ostetuksi?\n\"Paljokos se akka tarvitsee, sieppaa kotoa lähtiessään leipää ja\nkurkun, siinä on hänen ruokansa; mies taas syöpi leipää ja särpii\nkaljaa päälle.\" -- Näistä päiväpalkoista käy päättäminen, miten\n\"tuottava\" on sitten työ kotosalla, noissa ränsistyneissä kylissä ja\nnoilla hajanaisilla peltosaroilla (jotka jaetaan tuon tuostakin\nkyläläisten kesken, kuten Suomessa kateudella mainitaan).\n\nLähestyessä Moskovata, näyttää maa käyvän yhä hedelmällisemmäksi,\npeltoviljelykset laajenevat ja saavat suuremmoisemman näyn,\npuutarhaviljelyskin on paikotellen -- kaupungin lähistöillä --\nvoimassa. Sama on asianlaita Moskovasta etelään lähtiessä, Mutta\nomituisesti pistää silmään se seikka, etteivät nuo ränsistyneet kylät\nja elämään haluttomat ihmiset muuksi muutu, vaikka maat ja viljelykset\nmuuttuvat. Yhä vaan sama alakuloisuudenleima on asumuksissa ja kaikissa\nihmisolennoissa. Yhä samalla tavalla, mies piiskaa laihaa hevostansa ja\nvaimo kantaa vettä vuotavissa ämpäreissä.\n\nAlituisesta uloskatsomisesta väsyy, ja kun lepuuttaa silmää hämärän\nvaunun harmaissa sohvaväreissä, näkee niillä löllyvän pelkkiä ilosia,\nhyvinvoipia, varakkaita ihmisiä, ilosessa, huolettomassa keskustelussa\ntoinen toisensa kanssa. Tähän maailmaan tutustuessa -- ja siihen oli\nkyllin tilaisuutta, kun tuli istuneeksi junassa 6 vuorokautta, -- tekee\naivan pian sen havainnon, että Venäjän täytyy olla tavattoman rikkaan\nmaan. Jollei tätä havaintoa ole tehnyt sen kaupunkien, yleisten\nlaitosten, yksityisten rakennusten ja erittäinkin kirkkojen komeutta\nkatsoessa, niin varmaan sen tekee, antautuessa puheisiin venäläisten\nkauppiasten ja afäärimiesten kanssa. Siinä ei todellakaan liikuta\nsataruplasissa ainoastaan! -- Vielä toinen merkillisyys, joka ei voi\njäädä huomaamatta, on se, että useimmat näistä pohatoista, erittäinkin\nliikkuvista afäärimiehistä, vaikka näennäisesti puhuvatkin sujuvaa\nvenäjänkieltä, lähemmin tarkastaessa eivät olekaan venäläisiä, vaan\njotakin muuta kansallisuutta, saksalaisia, lättiläisiä, puolalaisia\ny.m. Kuulinpa erään venäläisen tätä asiaa niinkuin tuskittelevankin.\n\"Nuo puolalaiset esimerkiksi\", sanoi hän, \"kyllä he ovat valmiit\nhaukkumaan venäläisten sortoa, mutta itse asiassa he sortavat meitä: he\novat anastaneet parhaimmat virkapaikkamme, heitä vilisee kaikilla\nliikealoilla, he -- he\" -- ja hän ei löytänyt kyllin mehukkaita sanoja\ntätä puolalaistulvaa kuvataksensa. \"Jos venäläiset kukistavat\ntäydellisesti heidän kansallisuutensa, eihän voi muuta kuin antaa\nheille sijaan täydet _venäläisen_ oikeudet\", sanoin minä. Venäläinen,\ntietäen että minä olen suomalainen, katsahti vaan kulmiensa alta\nminuun, ja meidän keskustelumme päättyi siihen. Mutta minun\ntarkoitukseni olisi ollut peloittaa häntä vielä \"suomalaistulvallakin\",\njahka täysi yhdenmukaisuus kerran tulee toteutetuksi.\n\nKaukana siitä, että tämä venäläisiin oloihin sulautunut aines olisi\njotain miellyttävää ja toivottavaa jollekin valtiolle. Päinvastoin. En\ntiedä mitään niin vastenmielisesti vaikuttavaa rotua, kuin\nvenäläistynyt saksalainen tai puolalainen Venäjällä. Hän tahtoo\nmielellään salata kansallisuutensa ja näyttäytyä täysvenäläiseltä, on\nperin puhelias, tuttu kaikkien olojen kanssa, liikkuu jokapaikassa kuin\nkotonaan, on vaativainen, tiuskuu alemmille, katsoo käytännöllisen\nkokemuksensa avulla muiden yli, käyttää täydessä mitassa hyväkseen\nniitä oikeuksia alemman yli, joita traditsioni myöntää venäläiselle\naateliselle, nauttii suurin siemauksin rikkaiden rajattomasta\nvapaudesta Venäjällä tehdä mitä tahtovat. Ja kaiken tämän ohessa hän on\ntavattoman kylmä ja tyly varsinaiselle venäläiselle luonteelle ja\nhengelle, joka huokuu maan omasta povesta, sen syvistä, köyhistä\nriveistä, -- jota hän ei voi, ei tahdo eikä halua ymmärtää. Nylkeminen\nei ikäänkuin koske hänen sydämmeensä täällä. Istuu jokin kaukainen\nkoston tunne. Ja eiköhän olekin juuri tässä yksi syy silmiinpistävään\ntylyyteen vallassäädyn ja talonpojan välillä Venäjällä. Ainakin minusta\nnäyttää, että puhdas venäläinen, jos onkin rikastunut, on hyvin\ntaipuisa säilyttämään vissiä luottamuksen ja ystävyyden väliä alempiin,\nja ajottain tuntee tasoittamisen tarvetta, ja tylyys on hänelle\njotenkin vieras.\n\nMitä tämän varakkaan väestön elämäniloon tulee, niin on se osaksi\nnäennäistä, ja ainoastaan ihan kokematon silmä voi ottaa kokonaan\ntodeksi heidän valoisan mielentilansa esimerkiksi tämmöisessä vaunussa,\njonka mukana seuraa täydellinen ravintola ja jossa tarjoutuu joka hetki\ntilaisuus virkistää elinhermojansa makealla teellä, appelsiineillä,\nkahvilla, oluella, viineillä, samppanjalla ja viinalla. Mutta täytyy\ntoiselta puolen sanoa, että ihan selvänäkin nuori afääri-, tiede- tai\nvirkamiehen alku on kaukana semmoisesta haluttomuudesta elämään, jonka\nnäkee ikkunasta ulos katsoessa, silmän tarttuessa hajanaisiin\nohikiitäviin yksityiskohtiin Venäjän määrättömän kansan asumuksilla.\nHäntä innostuttaa tulevaisuuden toiveensa; ja vaikka hän olisi kuinka\nköyhä tahansa, noudattaa hän siisteyttä ja pysyy hyvällä mielellä,\nsillä hänen tulevaisuuden toiveensa elättää häntä. Jos nämät toiveet\notetaan häneltä pois, kadottaa hän tietysti kaiken halunsa ja\nheittäytyy rentuksi. -- Mitä jos nyt sen ihmisen, jota sanotaan\ntalonpojaksi, olisi aivan sama laita! Ei tietysti voi olla kysymystä\nsiitä, että venäläinen talonpoika toivoisi pääsevänsä sataruplasiin\nkäsiksi ja heittäytyisi rentuksi, kun ei ole mahdollisuutta niitä\nsaada. Mutta jospa hänen on mahdotonta saavuttaa juuri sitä, mikä on\nhänen kannaltaan, niinkuin jokaisen muun ihmisen kannalta, kaiken\nelämänilon perustus, nimittäin: nähdä tuloksia työstänsä. Ja jospa hän\nnyt heittäytyy rentuksi vaan senvuoksi, ettei hän näe edessään mitään\ntämmöistä mahdollisuutta! Tosin sanotaan ja ajatellaan, että\ntalonpojalla pitää oleman luottamus tulevaiseen elämään haudan tuolla\npuolen, ja että tämmöisestä luottamuksesta pitäisi lähtemän kylläkin\nelämäniloa, ja intoa semmoisenkin työn tekemiseen, joka ei elätä. Mutta\njos nyt hänen sisällinen uskontonsa eli vakaumuksensa käskisi häntä\ntoimittamaan niin, että hevonen saa seistä hyvässä tallissa, saa syödä\nhyvin, käskisi häntä vaatettamaan lapsensa ja järjestämään taloutensa,\nja tämä juuri olisikin hänelle mahdotonta, tämä ainoa, johon talonpoika\npitää kunnianansa pyrkiä! Hänen renttumaisuutensa olisi silloin vaan\nseuraus siitä, ettei hän näe mahdollisuutta suorittaa talonpoikasta\nkunniatehtäväänsä. Mikä siis tekee sen hänelle mahdottomaksi? Ja\nhakiessa vastausta taas minun silmäni siirtyvät ulkoa sisälle, tuohon\nhuolettomaan ja iloiseen väestöön junavaunussa, ja ennenkuin\ntorkuksistani pääsen kokonaan uneen, kulkevat silmieni ohi jälleen\nPietarin ja Moskovan komeudet, sen mahdottomat palatsit, kasarmit,\ntiede- ja taideakatemiat, huvipaikat, loistoravintolat ja yksityisten\nvaunut mustilla orhilla ja kultasilla valjailla, ja kuuluu kavionkopse\npuisella kivisillalla. -- Yhtä lajia väestöä minä en koskaan näin näe\nkulkevaksi silmieni edessä, sitä, joka ei olisi uppo rikas eikä ruti\nköyhä. Ja minä selitän sen itselleni siten, että tätä väestöä on\nvarmaan niin ylen vähän Venäjällä, ettei se ole silmiin sattunutkaan.\nPäävaikutus on: tässä maassa on herroilla hyvät päivät, talonpojilla\nsitä huonommat.\n\nVasta tultua Krimiin, aloin huomata eräänlaista keskiväestöä, joka ei\nollut upporikasta eikä rutiköyhää, vaan hyvinvoipia pikku viljelijöitä.\n\nTämä seutu -- sen luonnonkauneudet jääkööt tällä kertaa syrjään, --\neroaa suuresti koko muusta Venäjästä. Yhtäkkiä alkavat asumukset\nsiistiytyä. Yhtäkkiä ovat kujat ikäänkuin laastut, likaläjät korjatut.\nAsumukset ovat valkosiksi maalatut, sisältä näkyy vaatimattomat\nikkunaverhot, ja päivä paistaa puhtaalle permannolle. Ei mitään\nvuotavia ämpäreitä, ei mitään nääntyviä hevosia eikä hajoavia\najokaluja!\n\nMutta näissä kylissä ja näissä asumuksissa ei asu venäläisiä, vaan asuu\nKrimin tataareja, jotakin kreikkalaisten ja italialaisten kanssa\nsekoittunutta muhamettilaista väestöä. (Ne ovat eroitettavat Kasaanin\ntataarilaisista sekä ulkonäkönsä että elämäntapojensa puolesta).\n\nHeidän kylänsä ovat rakennetut enimmäkseen suurten vuorien\nrinteille, joiden maaperä on muodostunut rappeutuneesta vuorikivestä\n(schiefer-lajia) ja orgaanisista multalisistä. Missä ei ole\npeltotilkkuja siellä on suuria tammi- ja pyökkimetsiä, ylempänä kasvaa\nusein männiköitä ja huipussa on tavallisesti paljas kivi, (joka meidän\nolomme aikana oli vielä paikotellen lumen peitossa, vaikka laaksoissa\noli jo tukahduttava kuumuus). He viljelevät enimmäkseen tupakkia ja\nviiniköynnöksiä.\n\nKyläelämä näyttää iloiselta ja vilkkaalta, lapset ovat hyvin ja\nsiististi vaatetetut, miehet toimeliaat ja maanviljelystä rakastavat.\nSanotaan että tataari hoitaa istuttamaansa puuta niinkuin omaa\npoikaansa. Vaimot olivat enimmäkseen -- itämaalaiseen tapaan --\nnäkymättömissä ja jos sattumaltakin kohtaavat vieraan miespuolisen,\npeittäytyvät huntuihinsa. Kuitenkin, kun heidän pyhäpäivänänsä kerran\nistuimme maalailemassa, mielestämme näkymättömässä paikassa erään talon\ntakapihalla, ja miehet kaikki olivat kirkossa, niin eikös pujahtanut\nesille emäntä tuoden meille hyvää kahvia juotavaksi. Heidän\nvieraanvaraisuutensa on ylt-yleensä tunnettu. Jos jalallansa astuu\ntalon maalle, niin ei kestityksettä pääse pois. Myöskin on heillä\nsemmoinen sääntö, että jos missä syödään, ja joku syrjäinen, vaikka\nkuinka köyhä ja alhainen, katsahtaa kerrankin ruokaan, on hän heti\npyydettävä mukaan syömään, ja vaadittava tiukkaan, sydämmen pohjasta.\nHe pitävät lujasti kiinni muhamettilaisesta uskonnostaan ja uskovat\nherkkuisaan paradiisiin kuoleman perästä. He eivät juo koskaan väkeviä,\nhe ovat voimakkaita ja ilosia. Venäjän hallitus ei häiritse heidän\nuskonnollisia laitoksiaan ja elämäänsä, niin että heillä on omakieliset\nkoulunsa, joissa opetetaan vapaasti tataarilaisuutta. Yleensä\ntarkoittaa politiikka, kuten kerrottiin, heidän jättämistään rauhaan.\n\nHeidän maansa lienevät tosin hedelmällisiä Krimin lauhkeilla\nrannikoilla, mutta epäilemättä ovat hekin verotetut saman mittakaavan\nmukaan kuin muut; ei tietysti voi otaksua, että tataarilaisia ainakaan\npidettäisiin tässä suhteessa löyhemmällä kuin venäläisiä. Heidän\nmaatilkuillansa ei ole toimeenpantu mitään semmoista venäläistä\nmaanjakoa, jota muutamat suomalaiset kuuluvat pitäneen toivottavana\nmeillä. Heillä voi maan omistusoikeuden siirto tapahtua ainoastaan\nheidän omien ja hyvin omituisten tataarilaisten tapojen mukaan, tosin\nilman varsinaisia kirjallisia kiinnepapereja, mutta sen sijaan\nnoudattamalla tarkasti määrättyjä ulkonaisia ehtoja.\n\nAineellisen toimeentulon puolesta sanotaan heidän olevan verrattain\nhyvinkin vaikeassa asemassa ja heidän täytyy jännittää koko\nahkeruutensa ja toimeliaisuutensa pysyäkseen pystyssä.\n\nMutta ei mitään väsymyksen ja nääntymyksen merkkiä näy heidän\nolennossansa. Pää on heillä pystyssä, he ovat aina reippaan ja ilosen\nnäkösiä, aina valmiit auttamaan, valmiit leikkipuheisin ja satunnaisiin\nmeininkeihin noin vaan lystin vuoksi.\n\nKuinka on tämä selitettävä? Olisiko luoja epäonnistunut luodessaan\nvenäläisen talonpojan, tehnyt hänet mahdottomaksi siisteyteen,\nsäntillisyyteen, rikkauteen ja pysyvään elämäniloon ilman viinan\nmyötävaikutusta? Olisiko hänen tehtäväksensä vaan pantu elämä\njonkinlaisena päiväläisenä omassa kylässään, jokapäivä vaan kärsästä\nkuonoon minkä irti saa, -- koota rikkautta ja loistoa kaupunkeihin ja\nitse jäädä kaikesta osattomaksi? \"Hän itse ei välitä mistään, hänellä\nei ole mitään elämän intressejä\", sanovat kaikki hänen arvostelijansa.\n\n\"Kaikilla muilla on hyvä elää Venäjällä, venäläisellä itsellään vaan on\nhuono\", sanoi joku. Ja niinhän se todella näyttää olevankin. Koskapa\nitse tataareilla on niin paljon, paljon parempi kuin oikeauskoisilla.\n\nMikä se sitten on, joka voi antaa elämäniloa eli elämisen halua ja\ntehdä elämisen mahdolliseksi vaikeissakin oloissa? Eihän voine sanoa\nettä muhamettilainen uskonto olisi tässä suhteessa apuna, ja olisi\npaljon etevämpi sisällykseltään venäläistä uskontoa. Syy ei siis voi\nolla siinä. Yhtä voi sanoa, ja se on: että tataari Venäjällä _saa\nuskoa_ mihin hän tahtoo, saa vapaasti harjoittaa oman uskontonsa\nvaatimuksia, saa vapaasti kokoontua niistä asioista keskustelemaan,\ntoisin sanoen, saa _elää_ niinkuin tahtoo. Mutta niin ei venäläinen.\nTämä on aina toinen puoli ihmisen ravinnosta, sillä ei ihminen elä\nainoastaan leivästä. Ja jos tämä toinen puoli puuttuu, niin ihminen\nkuihtuukin aivan kuin ravinnon puutteesta: häneltä katoo elämänilo, hän\nrappeutuu, heittäytyy huolimattomaksi, juopoksi ja tarmottomaksi, -- ja\nämpärit vuotavat ja ajoneuvot menevät hajalle.\n\n\n\n\nV.\n\nMoskovassa, 16. IV.\n\n\nTulimme tänään aamulla. Se on minulle vanha tuttu tämä Moskova. Muistan\nentisestään nuo pyöristetyt, lapsekkaat rakennusmuodot, kirjavakupuiset\nkirkontornit, kiertelevät kadut ja niiden loppumattomat sarjat\nrihkamapuoteja, takertuvine tavaran tarjoojineen. Rahvas liikkuu\nkaduilla, juttelee ja nauraa vallattomasti niinkuin kotonaan, pitkät\nkuormajonot matelevat hiljakseen eteenpäin, luokka luokan takana\nkirjavine värineen, ja issikat pujahtelevat toistensa ohi piiska ojona,\nvaarallisesti keikkuvine ajoneuvoineen.\n\nVeljeni, katsellessamme moskovalaisia rakennuksia ja niiden\narkitektuuria, valitteli, että tämä kaikki ei ollut \"ehta\"\nitämaalaista, vaan tuntui pikemmin raa'alla kädellä tehdyltä sen\nkopialta. Erittäin pisti pahasti hänen silmäänsä värien liika kirjavuus\nja aiheeton yhteensovitus, -- aivan kuin nämät makuasiat olisivat\nolleet jätetyt vaan jonkun lankkumaalarin tai kirkkodiakoonin\nratkaistaviksi. Sitävastoin miellytti häntä suuresti tuo originelli\nIivan Julman kirkko, jonka sisäpuoltakin tarkastimme. Koko tässä\nsuuressa kirkossa ei ole mitään suurempaa salia, vaan se on täynnänsä\npieniä, matalia, eri pyhimyksille omistettuja komeroita. Jokaisesta\nlokerosta pääsee kahteen toiseen lokeroon. Ovet ja seinät ovat holvin\ntapaisesti kaaritetut, katto niinikään. Jollei olisi kuljettajaa, niin\nvarmaan eksyisi piankin kuin pahimpaan labyrinttiin. Komeroiden\nseinille on maalattuna kaikellaisia hämäriä kuvia eri pyhimyksien\nhistoriasta, ja sinne tänne, minne on mahtunut, monenmoisia kiemuroita,\nenimmäkseen veripunasella värillä, aina ylimpään holvien yhtymäpaikkaan\nsaakka. Vihdoin, monen mutkan ja kiertelyn perästä päästään\npääalttarille, jonka edessä johdattaja pysähtyy ja kieltää\nohimenemästä, puhumattakaan sisälle pääsemisestä. Tämä komero on\nsuurempi ja korkeampi muita ja sen sisustus on hiukan juhlallisempi,\nriippuvine verhoinensa mystillisesti salatun kaikkein pyhimmän edessä.\nMutta ei missään koko kirkossa näy mitään suurta, valaistua, aukaistua,\nei missään sitä rajatonta, vapaata ja rohkeata, jonka Venäjän\nsuuripiirteiset, äärettömät lakeudet jättävät mieleen. Se on taideluoma\nsellaisessa maassa, jossa vapaa ja avonainen taide oli sensureerattu.\nSe on sen makua, joka on sensureerannut. Kaikki on suljettua,\nlitistettyä, komeromaista, monimutkaista, niinkuin olisi tahdottu\nkuvata, kuinka monimutkainen on tie pääalttarin -- Kristuksen luo:\nilman johdatusta ei sinne mitenkään saisi löytää. Tämä taideluoma oli\nniin Iivan Julman mieleen, että hän kuuluu mestauttaneen arkitehdin,\njoka oli sen rakennuttanut, sanoen: \"jääköön tämä temppeli elämäsi\nparhaimmaksi teokseksi!\"\n\nOikein tuntuu keveältä tulla ulos tästä labyrintistä, ja hetkeksi\nnäyttää, niinkuin auringon valaisemat, elävät ihmispyörteet kaduilla jo\ntodistaisivat toisesta, enemmän vapautuneesta elämästä, ja että tuo\nhirmuvalta onkin vaan entisyyden historiaan kuuluva.\n\nMe asetuimme Moskovassa Peterhofin ravintolaan, joka on juuri\nyliopiston vieressä. Monasti tulimme kulkeneeksi yliopiston suurten\nrakennusten ohitse. Ne olivat kuin kuolleet. Ei ketään näkynyt pihalla\neikä käytävien luona. Portti, joka tuopi kadulle -- korkea rautainen\npisteaita erottaa yliopistopihan kadusta, -- oli vielä eilen ylhäältä\nketjuilla lukittu, niin ettei siitä olisi mahtunut sisälle eikä ulos\nkuin yksi kerrallaan. Monimiehinen dvornikkajoukko seisoi sen luona\nvahtina. -- Tänä-päivänä, kun tutkinnot ovat alkaneet, on portti auki,\nmutta dvornikkoihin on liittynyt poliiseja. Näitä seisoskelee pitkin\nkatuja, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, katujen kulmissa on\nratsastavia santarmeja. Ylioppilaita liikkuu siellä täällä, kaksi tai\nkolme yhdessä, ei kukaan mene sisälle portista. Sotaväen maneesi on\nvieressä, sinne menee toisinaan poliiseja ja tulee sieltä takasin.\nPitkin Tverskajan katua kulkee ylioppilaita ja poliiseja vierekkäin,\npari toisensa perästä, muutamat ajavat issikallakin. He kulkevat muuten\naivan rauhallisina, mutta yhtä kun minä satuin tarkemmin katsahtamaan,\nolivat hänen kasvonsa kalvenneet ja huulet värähtelivät.\n\nNämät mahtavat olla kovin tavallisia tapauksia täällä, koska\nen parhaalla tahdollakaan löytänyt mitään selityksiä asiasta\nsanomalehdissä. Ihmiset puhuvat sitä enemmän. Ainoastaan \"Hallituksen\nSanansaattaja\" näytti olleensa kyllin virkeä ja on kertonut tarkasti\nkaikki asiat. Luultavasti tämä kertomus on ollut Suomessakin julkaistu\nja siellä siis tiedetään, että yliopistot ovat suljetut, että enimmät\nylioppilaat ovat erotetut ainiaaksi ja toimitetut kruunun kyydillä\nkotiseuduillensa, ja että syyllisimmät tulevat lain kovimman\nrangaistuksen alaisiksi.\n\nSemstvo-laitos -- jäännös kunnallisesta itsehallinnosta Venäjällä --\naijotaan nyt sekin vihdoinkin kokonaan hävittää. Aina olenkin\nihmetellyt, kuinka tämä laitos, näinä yhdenmukaisuus-pyrintöjen\naikoina, on Venäjän omassa sisuksessa saanut viipyä.\n\nUsein, erittäin matkoilla ollen, kun ottaa arvostellakseen ja\nkuvatakseen jonkun kansan elämätä ja siinä tarkoituksessa panee\nmerkille kaikkea mitä edessänsä huomaa, tulee tunto siitä, että jokin\ntärkeä seikka tahtoo jäädä huomioon ottamatta, ja juuri kaikkein\ntärkein, josta se, mikä näkyy silmälle, on ainoastaan kaukainen\nheijastus, -- miltei vastakohta sille, mikä on peräpohjalla\nnäkymätönnä.\n\nMinä näin iloisen Moskovan, ihmiset kulkevat, juttelevat, ostelevat,\najelevat aivan kuin ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunut, aivan\nkuin he tuskin tietäisivät, että mikään olisi nurinpäin, tai ainakin,\nniinkuin kaikki tyyni olisi heille äärettömän kaukaisia tapauksia. Ja\nsenpä vuoksi, heistä päättäessä, tahtoisi kuvata elämää täällä\nyleensäkin epätoivoisen pintapuoliseksi, lopullisesti tukahdutetuksi,\nniin ettei mitään valonkipinää enää olisi olemassa. Mutta siinäpä juuri\nrupeekin tuntumaan käsky katsahtaa syvemmälle, päältä näkymättömään.\n\nMenneiden aikojen takaa nousee silloin etualalle kaikki se, mitä Venäjä\non tuottanut kirjallisuudessansa -- elävä heijastus sen suurista\nkärsimyksistä, sen harvinaisesta itsensäarvostelemisen kyvystä, sen\nhaaveista, sen ihanteista ja kaipauksista. Gogol, Lermantof, Nekrasof,\nDostojefski, Turgenjef -- olisivatko näiden luomat kirjalliset\nelämänkuvat ja ihanteet, jotka henkivät niin puhdasta yleisinhimillistä\nvapautta, olleet ja menneet, niin ettei enää tuntuisi heidän\nvaikutuksensa? Ei suinkaan. Joka on päässyt sivistyneen venäläisen\nluonteen perille, näkee selvästi, kuinka syvässä vuorovaikutuksessa he\novat kasvaneet näiden kirjailijoittensa kanssa. Näyttää niinkuin koko\nheidän sydämmensä sisällys ja ajatustapa olisi näiden kirjailijain\nluoma. Ja sentähden otan sanoakseni, että, mikäli tunnen muita kansoja,\nen tiedä missään kasvatukseltaan ja aatteiltaan niin yleisinhimillisiä\nluonteita kuin ovat aivan yleensä venäläiset. He ovat vaan\nsensureeratut Venäjällä ja siksi näkymättömissä. Mutta syvällä sykkii\nyhä suuri, lahjakas ja oikeutta palavasti rakastava sydän, eivätkä\nmitkään päälle pannut peitteet voi saada sen sykintää tuntumattomaksi.\n\nMeillä on Venäjällä enemmän ystäviä kuin me tiedämme aavistaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituinen ilmiö on, että siellä tavallisesti vaan aniharvat kirjailijat\nsamalla aikaa ovat vallan päällä, ja vaikuttavat yleisöön; muut ovat\nsilloin aivan vähäpätöisiä näiden suuruuksien rinnalla.\n\nNiinpä on tähänkin aikaan, Turgenjefin kuolemasta saakka, Leo Tolstoi\nollut melkein ainoa huomattavampi kirjailija, mutta hän sitä\nmerkitsevämpi ja vaikuttavampi. Niinkuin Venäjän hallitsija on yksi ja\nkaikki hallitusnuorat koko laajasta valtakunnasta juoksevat hänessä\nyhteen, niin Leo Tolstoi on siellä näkymättömän aatteen kuningas\nyksinänsä.\n\nHuolimatta siitä, että useimmat ja tärkeimmät hänen kirjoistansa ovat\nVenäjällä kielletyt, on hänen maailmankatsomuksensa siellä hyvin\ntunnettu ja jo tehnyt aivan arvaamattoman vaikutuksen laajaan\nympäristöönsä. Tietysti on Venäjänkin yleisössä paljon niitä, jotka\nmielellään järkeilisivät hänen aatteensa mitättömiksi ja sanovat ukkoa\nhöperöksi. Mutta niin ei suuri yleisö. Melkein yhtä suuri yleisyys kuin\nVenäjällä, on hänellä ulkomaillakin, enin ehkä Englannissa ja\nAmerikassa. Siellä sitäpaitsi tunnetaan perusteellisemmin hänen\naatteitansa, koska kirjat ovat saatavissa.\n\nVenäjällä ovat nämät aatteet voineet levitä ainoastaan puheiden kautta\nmiehestä mieheen. Ja puheet taas syntyvät siitä, että ihmiset näkevät\nhänen toteuttavan elämässään uskoansa. Kaikki tuntevat Jasnaja Poljanan\nja vanhan kreivin elämäntapoja siellä. -- Talvella asuskelee Leo\nTolstoi kuitenkin perheensä mukana kaupungissa, vaimonsa ja lastensa\ntalossa, syventyneenä siellä kirjallisiin töihinsä, ja myöskin\nvastaanottaen luoksensa lukemattomia uteliaita kävijöitä, kysyjiä,\nväitteliöitä, tiede- ja taidemiehiä, avun ja neuvon hakijoita.\n\nTämän Venäjän yksinvaltiaan aatteenkuninkaan luo minunkin oli nyt\nmeneminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivinna Tolstoin talo on Moskovan syrjäosassa. Eräältä torilta\nkäännytään kapealle kadulle, kuljetaan suuren oluttehtaan ohitse ja\nlähestytään jotakin vielä suurempaa tehdasta. Sitä ennen on korkea\naita, jonka takana puutarha ja pieni piha. Melkein keskellä tätä pihaa\nseisoo vanhan näköinen kaksikerroksinen puurakennus, jossa Tolstoin\nperhe asuu talven aikana.\n\nKun tulin sisälle, katsahti lakeija vähän oudosti minuun ja ilmoitti,\nettä kreivi ottaa vastaan vasta 8:lta illalla. Minä pyysin tavata\ntuttavaani, joka satunnaisesti työskentelee täällä, ja hän vei minut\nyläkertaan, luvaten kohta ilmoittaa tulostani. Täällä oli tuttavallani\n-- hän on taiteilija Ge vainajan poika, Nikolai Ge, -- edessään\nTolstoin uuden romaanin, \"Ylösnousemuksen\" korrehtuuri. Osa romaania\non, kuten tunnettu, jo painettu \"Niva\"-nimisessä kuvallisessa\naikakauslehdessä. Samaan aikaan sitä painetaan useimmissa muissa\nmaissa, joihin käsikirjoituksia on myöty. Tolstoi on tehnyt poikkeuksen\ntavallisesta tavastaan antaa käsikirjoituksensa vapaasti kenen tahansa\npainatettavaksi. Nyt on hän myönyt käsikirjoituksensa auttaaksensa\nrahallisesti duhoboorien -- sotapalveluksesta kieltäytyvien --\nsiirtymistä Amerikaan. Romaanin toinen puoli ei ole läheskään vielä\nlopullisessa muodossaan. Kun tarkastelin noita kovin muutettuja\nkorrehtuuriarkkeja, kertoi ystäväni, että Tolstoi tavallisesti muuttaa\nensimäisessä korrehtuurissa melkein kaikki paikat, -- toisessa\nkorrehtuurissa useasti yhtä paljon ja vasta kolmannessa jääpi jotain\noikaisematta. Useasti tulee lisään suuria osia, monasti seikkoja, jotka\nvalaisevat ihan uudelta kannalta kerrottuja asioita. Nykyjään on\nkirjailija ankarassa työssä tämmöisen viimeistelyn vuoksi, joka työ\nkysyy sitäkin suurempaa voimain ponnistusta, koska se on välipuheen\nmukaan määräajaksi loppuun saatettava. Kaikki venäläiset, joiden kanssa\nolen tästä romaanista puhunut, ovat aivan haltioissaan siitä,\nihmettelevät sen innokasta, nuorteata henkeä, kuvauksien tavatonta\nelävyyttä ja psykologian ehdotonta vaikuttavuutta. Ainoastaan\n\"Moskovskija Wiedomosti\" on esiintynyt moittivalla arvostelulla. Siinä\npaheksitaan, että Tolstoi on jälleen tuonut kaunokirjallisuuteen\n\"likaa\" ja ruvennut avonaisesti puhumaan kevytmielisistä naisista, --\nettä luottamus tuomio-istuimiin on horjahutettu y.m., selvällä\ntarkoituksella sanoa, että tämä romaani olisi Venäjällä kiellettävä!\n\nHuone, jossa odottelin oli rikkaasti sisustettu, seinillä taideteoksia,\npermannolla mattoja, sohvia ja pehmeitä istuimia. Vieressä oli\nmaukkaasti sisustettu sali parkettipermannolla ja flyygelillä. Tiedän\nmonta venäläistä, joihin tämä kreivillinen komeus ja herrassäätyinen\nelämäntapa eivät vaikuta edullisesti. He ihmettelevät, miksi ei Tolstoi\nomassa perhe-elämässään ole toteuttanut sitä yksinkertaisuutta, jota\nhän pitää ihanteenansa itselleen. Minuun taas ei tämä ympäristö tee\ntämmöistä vaikutusta. Päinvastoin, -- jos hänen katsantotapansa henkeen\ntodella tutustuu, -- täytyy huomata, ettei mitään muuta mahdollisuutta\nhänen puoleltaan voi olla. Hän on toteuttanut sen, minkä hänen\npitikin: huolimatta oman henkilönsä merkitsevyydestä, ei ole\nnäkyvissä vähintäkään kohtaa, missä tuntuisi, että hänen lähin\nympäristönsä on ollut jollakin tavoin _pakotettu_ alistamaan omaa\ntahtoansa hänen tahtonsa alle. Että tämä käsitykseni oli oikea,\nsain minä koko sielläoloni aikana moneen kertaan nähdä sekä siitä\njyrkästä vastakohdasta, jossa Leo Tolstoin henkilö, suuressa\nyksinkertaisuudessaan, esiintyy kaikkiin lähimpiin omaisiinsa nähden,\nettä samalla siitä luonnollisesta, ystävällisesti alistuvasta,\nmelkeimpä nuoremman toverin suhteesta, jota hän noudattaa perheensä\njäseniä kohtaan, niin että hänen tahtonsa ikäänkuin hukkuu yleisessä\nperhe-äänestyksessä eikä hän koskaan esiinny minään perheen-päänä.\n\n\n\n\nVI.\n\nMoskovassa, 17. IV.\n\n\nLeo Tolstoin kanssa olen jo kauan sitten ollut kirjevaihdossa, vaan en\nollut koskaan häntä itseänsä tavannut. Kerran kirjoitin hänelle,\naikovani tulla häntä Moskovaan tapaamaan. Silloin hän vastasi, että hän\nkyllä mielellään näkisi minua, mutta katsoi turhaksi minun tuhlata\naikaa ja rahoja tämmöiseen tarkoitukseen ja lupasi kyllä kirjeellisesti\ntarkkaan vastata kaikkeen, mitä minulla olisi kysyttävää. Vielä hän\nkirjoitti, että jos on tarpeellista meidän tavata toisiamme, me kyllä\ntapaamme ilman että varta vasten matkustamme.\n\nKun minä nyt istuin heidän odotushuoneessaan, muistin itsekseni kuinka\nhatarat olivat tämän matkani syyt, kuinka paljon aikaa ja rahoja minä\nolin ottanut hukatakseni, ja kuinka kaukana siis itse asiassa olin\nsemmoisesta elämästä, joka on minunkin ihanteeni: ei ryhtyä mihinkään\noman tahdon täyttämiseksi vaan tehdä ainoastaan tiettyä tehtävääni.\nMinun ei ollut sentähden sydämmelläni sitä helppouden ja välittömyyden\ntunnetta, jota olisin juuri nyt toivonut.\n\nLeo Tolstoi näyttäytyi vihdoin huoneensa ovesta. Hän oli puettu\nyksinkertaiseen vyötettyyn työmekkoon, niinkuin hän on esitetty\nlukemattomissa kuvissa. Kasvot olivat myös samat, mutta kuvissa en\nollut nähnyt niiden tavatonta elävyyttä. Punertava, ahavoituneen\nnäköinen ihonväri ja pitkä harmaa täysparta antavat hänen olennolleen\npitemmän matkan päästä todella talonpoikaisen alkuperäisyyden luonteen,\njota hänen pukunsakin kannattaa. Mutta lähempää nähdessä yhä selvemmin\nhuomaa, että kaikki tyyni on todella juuri _hänelle_ ominaista, eli\nettä se on hänen oma elämänsä, joka on hänet tehnyt sen näköiseksi kuin\nhän on. Pienenlaiset harmaansiniset silmät tekevät hänet pehmeämmän\nnäköiseksi kuin valokuvissa. Luulen myös, että hän ihan viimeisinä\naikoina on tuntuvasti vanhentunut ja -- ehkä satunnaisista syistä --\nnäyttää vähän väsyneeltä. Silmissä on syvä, surunvoittoinen ilme. Katse\ntunkeutuu ehdottomasti sydämmeen, on vilpitön, melkein lapsellinen, ja\nherättää keskinäisen ymmärryksen, joka heti vapauttaa mielen kaikesta\nujoudesta.\n\nHän otti niin ystävällisesti kädestäni, että minulta heti kaikki pilvet\nkatosivat. Kauan hän katseli silmiin, hymyili sitten ja sanoi: \"vai\nsemmoinenko te nyt siis olette.\"\n\n\"Semmoinen\", minä vastasin ja rupesin nauramaan.\n\nHän oli menossa aamiaiselle alakertaan ja kyseli seisaaltaan meidän\nKrimin matkaamme epäillen, että jompikumpi meistä oli sairas. Kun\nselitin, että minä vaan seurasin veljeäni, joka puolestaan halusi\nmaalata Mustanmeren aaltoja, hän sanoi puoleksi leikillä:\n\n\"No onhan sekin yksi laji sairautta.\"\n\nSamassa hän jo muutti keskustelun:\n\n\"Kuinka merkilliset ovat todellakin Suomen olot, -- olen teille\nkiitollinen, että edeltäpäin kirjoititte minulle niistä, olen ehtinyt\nniitä ajatella.\"\n\nMinä sanoin iloinneeni siitä, että monet suomalaiset, kun asiamme\njoutuivat käännekohtaan, heti tulivat ajatelleeksi: mitähän se\nTolstoikin tästä kaikesta sanoo!\n\nJa mennessämme rappusia alas, hän pysäytti minua hihasta ja sanoi:\n\n\"Olemme tietysti pääasiasta yhtämieltä, esimerkiksi mitä patriotismiin\ntulee, -- meillähän on yhteinen lähde, -- mutta selvää on, ettei tässä\nole kysymys yksistään patriotismista, vaan todellakin jostain\nerikoisesta.\"\n\nSamassa tulimme ruokasaliin ja minä esitettiin kreivinnalle ja muille\nperheen jäsenille. Syödessä ruvettiin puhumaan eräästä meille\nyhteisestä tuttavasta. Tolstoi sanoi tuntevansa itsensä kovin\nsyylliseksi hänen edessään, koskei ollut vastannut hänen kirjeesensä.\nTähän huomautti kreivinna: \"kun saapi 30 kirjettä joka päivä, niin ei\nole kumma jos jääpikin vastaamatta, -- eihän silloin joutaisi muuta\ntekemäänkään kuin kirjeitä kirjoittamaan.\" Tämä oli sanottu lämpimästi\npuolustavalla, melkein loukkaantuneella äänellä. Minusta näytti kuin\nolisi tämä ilmaissut yhden osan kreivinnan varsinaisesta tehtävästä:\nvarjella miestään siitä kirjevaihdon ja tapaamisten tulvasta, joka\nikäänkuin uhkaa joka hetki hukuttaa tämän ja riistää häneltä kaiken\nlevon. Se vaikeus, mikä on nähtävästi pantu voimaan tapaamisen\ntavoittelijoita vastaan, johtuu kaikki kreivinnasta. Perheen ollessa\nMoskovassa ei puheille päästettäisi muulloin kuin 8-9 illalla.\n\nNiinpä hän, kun Tolstoi antautui kertomaan romaaninsa sisältöä,\nsopivalla tavalla koetti vapauttaa hänet tästä tehtävästä ja kääntää\nkeskustelumme muuanne. Ilokseni sain kuitenkin kuulla paljon.\nPuheltuamme taiteilijoista ja hänen kirjastaan \"Mitä on taide\", Tolstoi\nsanoi muun muassa koettaneensa löytää yhteisen ja kaikkia eri suuntia\nyhdistävän tarkoitusperän määrittelyn taiteelle, mutta ihmiset -- sanoi\nhän -- ovat sekaantuneet omiin arvosteluihinsa eivätkä ota mitään\nymmärtääksensä: kauneus, kauneus! huudahtelevat he vaan yhä ja kaikki\nmenee jälleen sekasin.\n\nHän on ihan viime tingassa ryhtynyt kirjoittamaan aivan uutta lukua\nromaaniinsa, mutta \"tietysti siitä ei tule mitään\", sanoi hän. Hän\ntahtoo kuvata ihmistä, joka on herännyt totiseen elämänkäsitykseen,\nmutta sitten vähitellen joutuu huomaamattansa kiusauksen alaiseksi. Ei\nole tälle kysymys kerrallaan kuin aivan vähäpätöisistä poikkeuksista\ntotuuden tieltä: eihän voi olla noudattamatta vihkimistapoja, vaikka\npitääkin niitä valheena, -- ei myöskään sovi olla ristinmerkkiä\ntekemättä vississä tilaisuuksissa, ei voi olla vannomatta\nvirkamies-valaa j.n.e. Vihdoin tämä ihminen huomaamattansa ja\ntahtomattansa joutuu vähitellen yhä kauemmas valheen kynsiin. Mutta\nyhtäkkiä hän sen näkee. Silloin se jo onkin suuri, epätoivon partaalle\nvievä eksymys, josta ei enää näy mitään ulospääsyä. -- Tätä kertoi\nTolstoi suurella lämmöllä, aivan kuin häneltä olisi juuri ikään enin\nrakastettu ystävä näin joutunut auttamatta harhaan, -- ja vesi tuli\nhänen silmiinsä.\n\nSillä kertaa ei sitten muuta puhuttu, vaan minä käskettiin tulemaan\npäivällisille kello 6 iltapuolella.\n\nTulin vähän ennen määräaikaa ja menin suorastaan yläkertaan.\n\nTäällä tapasin Tolstoin pojan Andrein, joka vasta ikään on miehistynyt\nja mennyt naimisiin neiti Olga Diterichsin kanssa, joka on tunnetun\ntolstoilaisen, Vladimir Tchertkovin, vaimon sisar. Andrei Tolstoi on\nerittäin miellyttävä mies, joka ei vielä ole kokonaan vapautunut\npoikamaisista tavoista. Hän teuhasi ystäväni Ge'n kanssa, paini, ja oli\nkaataa tuolit ja pöydät nurin. Hän oli juuri saanut jäljennetyksi sen\nkirjeen, jonka olin Toistoille edeltäpäin lähettänyt, ja nyt oli se\npistettävä puristuskoneeseen monistettavaksi, joka toimi tuli moneen\nkertaan häirityksi mainittujen poikamaisuuksien tähden. Mutta minuun\ntämä vapaus vierastavoista teki, kuten sanottu, sangen miellyttävän\nvaikutuksen. Myöhemmin, kun ukko itse tuli kerran pojan luo ja pani\nkätensä hänen olalleen, rupesi tämä hänenkin kanssaan reuhaamaan ja\nsanoi: älä sinä aina tule tappelemaan minun kanssani!\n\nPuheenalainen kirjeeni sisälsi lyhyen kuvauksen Suomen entisistä ja\nnykyisistä oloista, sekä selonteon päivänkysymyksistämme.\n\nTuntien, ymmärtäen ja yhtyen hänen vastahakoisuuteensa kaikkea\nyltiö-isänmaallisuutta vastaan, minä koetin siinä osoittaa\nsuomalaisten isänmaanrakkauden erikoisuutta verraten siihen\n\"toulonilais-kronstattilaiseen\" isänmaanrakkauteen, jota hän on niin\nankarasti arvostellut. Koetin osoittaa, että meidän isänmaanrakkautemme\non ollut enemmän sisäänpäin kääntynyttä ja kasvaneen ehdottomassa\nyhteydessä puhtaasti demokraattisten aatteiden kanssa. Tässä\ntarkoituksessa kuvasin Snellmanin kansallisherätyksen, jotenkin niillä\nväreillä ja siinä hengessä kuin olen sen ennen tehnyt eräässä\nromaanissani. Pääasia oli minulle osoittaa, että koko herätys kiertyi\naatteen ympärille: sivistyneen luokan on yhtyminen ja sulautuminen\nkansaan! Sivistyneen luokan yrityksissä käytännössä toteuttaa tätä\naatetta syntyi kaikki, mikä syntyi. Syntyi kansallinen kirjallisuus,\nkoulut, teaatteri, syntyi suomalainen itsetietoinen ajatus ja\nitsetietoinen tulevaisuuden näkeminen. Uusi elämänhalu vavahti koko\nkansassa, uudet, ennen aavistamattomat näköpiirit avaantuivat\ntaivaanrannassa. Kaikki tämä syntyi, ei siksi, että ihmisille olisi\nselvinnyt jokin kansallisen suuruuden tarkoitusperä, vaan ainoastaan\nsiksi, että veljistymisen aate oli selvästi lausuttu ja innolla\nomistettu. -- Sitten kuvasin myöskin taantumisen aikaa, jolloin\nihmisten huomio kääntyy käytännöllisille aloille, perustetaan suuria\npankkeja, osakeyhtiöitä, pyritään hallitukseen, taistellaan puolueissa.\nVaikka voi sanoa tähän aikaan suomalaisen aineksen ikäänkuin vuotavan\neloisella sisällyksellään niihin verrattain vapaisin vakiomuotoihin,\njotka ruotsalainen kulttuuri oli sille säilyttänyt, ja siis menevän yhä\neteenpäin ulkonaisessa kehityksessä, niin ei voi olla samalla näkemättä\ntaantumista sisällisen henkevyyden kehityksessä. Kesken vilkasta,\nmeidän oloihimme nähden aivan tavatonta aineellista vaurastusta ja\nedistystä yhdeltä puolen ja henkistä pysähtymistä toiselta, tapasi\nmeidät nyt huomio Venäjän puolelta. -- Kerroin sitten, kuinka tunnetun\naseittenriisumis-manifestin aikaan Suomessa ilmestyi manifesti\nsotaväen enentämisestä. Esitin perustuslakiemme ja konstitutsionimme\nluonteen ja sen vaatimukset lakien säätämiseen ja julkaisemiseen\nnähden. Esitin myöskin, millä mielellä valtiopäivämme hyväksyivät\nyleisen asevelvollisuuden, silloin kuin se ensi kerran armollisena\nesityksenä pantiin Suomen kansan eteen, ja että säädyt, päättäen siitä,\ntulevat hylkäämään uudet lakiehdotukset, joiden mukaan sotaväki tulee 4\nkertaa entistä suuremmaksi, 10,000,000 on maksettava tribuutia, ja osa\nmiehistöstä tulee hajoitettavaksi venäläisten rykmenttien sekaan\nulkopuolelle Suomea. Kerroin 15/2 manifestin sisällyksen ja alussa\nitsekseni pelkäsin, että ehkä olin liian epätoivoisilla väreillä sen\nmerkityksestä puhunut, mutta nyttemmin näen, että annoin aivan oikean\nkäsityksen siitä, kun sanoin, että kaikissa tärkeämmissä asioissa\nmanifestin mukaan säädyiltä tullaan pyytämään ainoastaan asiantuntevia\nlausuntoja, milloin se meidän erikoisolojen ymmärtämiseksi on Venäjällä\ntarpeen, ja että osanotto lainsäädäntöön tulee tästä lähin kysymykseen\nainoastaan laadittaessa sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi ojitusta,\naitausta, kalastusta, metsästystä, oriitten päästämistä yhteisille\nlaitumille j.n.e.\n\nOlevien olojemme selventämiseksi mainitsin vielä seuraavat seikat.\n1) Kesken tätä valtiollista sekasortoa leimahtaa meillä esille\n\"työväenkysymys\", kaupunkilaisen, erittäinkin tehdastyöväestön\nvaatimukset tulla valtiollisesti tunnustetuiksi, päästä osalliseksi\näänestys- ja vaalioikeuteen, ja kaikki heidän sosialistiset\nkapitaali-teoriansa. Tämäkin liike tarkoittaa eri yhteiskuntaluokkien\ntasoittamista, mutta erotus on siinä, että nyt on kysymys sodasta\nnäiden luokkien välillä, pakottamisesta ja voittamisesta, nyt on\nherännyt jotain katkeruutta heidän välilleen, -- silloin sitävastoin\noli herännyt aate vapaaehtoisesta yhtymisestä -- ja herännyt juuri\nsivistyneessä säädyssä. 2) Maalaisessa väestössä, kaikkein\nhuonompiosaisessa, on aivan odottamatta levinnyt itsepäinen huhu siitä,\nettä Venäjän lakien ja laitosten tultua Suomeen, jokainen maaton on\nsaava maata viljeltäväksensä, ja arvatenkin siis tämän väestön mielestä\nolisi muka toivottava, että nämät lait ja laitokset tulisivat Suomeen.\n3) Yleisössä suurella voimalla heräävä ajatus välttämättömyydestä\npanna kaikki voimansa kansan sivistyttämistyöhön ja tarmokas\ntoimeenryhtyminen siinä suhteessa, niinkuin ainoan pelastuksen\nmahdollisuus olisi vaan siinä löydettäväkin.\n\nPaitsi näitä tiedonantoja koetin puhellessa niitä täydentää\nerikoiskuvauksilla ja kertomuksilla, joita Leo Tolstoi huomiolla\nkuunteli.\n\nSilloin tällöin hän aina alotti keskustelun ja rupesi puhumaan ja\nkyselemään Suomen asioista. Hän sanoi hyvin näkevänsä, ettei tässä ole\nkysymys patriotismista, se on: että Suomessa ollaan ennen kaikkea\nihmisiä eikä \"suomalaisia\". Hän kertoi muiden muassa erään norjalaisen\njuuri äskettäin käyneen luonansa. \"Mitä kaikkea tämä lie puhunutkin,\njostakin kauppasopimuksestako vai mistä se nyt oli, joiden avulla\nNorjan kansan muka piti kasvaa suureksi ja rikkaaksi; -- kuinka\nsurullista on nähdä _nuorta miestä_ tämmöisen eksymyksenhengen\nvallassa!\" Hän ei selittänyt tätä niin paljon sanoilla, vaan\näänenpainolla, liikkeillä ja kasvojen ilmeellä, ja edessämme oli\nihkasen elävänä norjalainen patriootti lippukysymyksineen ja\nkansallisylpeyksineen. Semmoista patriotismia nähtävästi ei Suomessa\nollut olemassa. Suomessa oli kysymys valon ja vapauden säilyttämisestä,\nja tätä ei ihmisen ole ainoastaan _lupa_ puolustaa, vaan hänen\n_täytyy_, ei ainoastaan itsensä, vaan muiden tähden. Tämän hän selitti\nseuraavalla vertauksella: \"Pimeässä maanalaisessa holvissa istuu joukko\nihmisiä; ainoastaan hiukan valoa tunkeutuu eräästä ikkunasta ylhäältä;\nkaikkein lähempänä tätä ikkunaa, sen ääressä, istuu yksi heistä. Jos\ntämä nyt huomaa, että joku vieras ulkopuolelta aikoo ruveta lyömään\nlautoja ikkunan eteen ja siten jättää hänet pimeyteen, ja jos hän nyt\nrupee puolustamaan itseänsä, niin on hänen itsepuolustuksellansa sitä\nsuurempi siveellinen oikeutus ja pohja, kun siitä riippuu valo tai\npimeys myöskin kaikille kellarissa olijoille.\"\n\n-- \"Millä tavalla luulevat suomalaiset tilattomat Venäjän heille\ntoimittavan maata?\" kysyi Tolstoi jonkun ajan kuluttua.\n\n-- \"Arvattavasti he ajattelevat Venäjän hallituksen yleensä suosivan\nköyhintä väestöä, olevan kansanvaltaisen, ja siinä tarkoituksessa vaan\nottaa rikkailta ja antaa köyhille\", sanoin minä.\n\nEn olisi voinut kuvailla koskaan mieleeni, että Leo Toistoilla voisi\nolla ylenkatseellista eli iroonillista ilmettä kasvoilla, mutta nyt\nluulen siinä sen välähtäneen; ja se puhui paremmin kuin sanat: minulla\nyhtäkkiä taas kulki silmieni ohi kuva elämänhaluttomasta hevoskaakin\npiiskaajasta ja vuotavista ämpäreistä.\n\nHän alkoi hyvin tarkkaan tiedustella meidän maalaisista oloistamme,\nerittäin maanomistussuhteista, kyseli keskimääräistä maatilojen\nsuuruutta, suurtilallisten suhdetta pikkutilallisiin, viljelysalojen\nsuhdetta viljelemättömiin, viljelykseen kelpaavan mutta käyttämättömän\nmaan ja -- irtaimen väestön suuruudesta.\n\nMinä olisin mieluimmin puhunut suurista sivistyspyrinnöistämme, mutta\nhän käänsi puheen yhä maalaisoloihin. Ja minusta näytti selvältä hänen\najatelleen itsekseen -- vaikkei sitä sanonut, -- että meidän sisällinen\nisänmaallisuutemme eli veljistys-aatteemme nyt, jälleen heränneenä, oli\nsuunnattava tälle alalle, missä meitä ensimäisenä odotti tosi\nuhrautumisen ja etuoikeuksista luopumisen tilaisuus. Niinkuin kaikissa\nkysymyksissä Leo Tolstoi osoittaa tietä suoraan viittaamalla\näärimmäiseen ihanteesen ja esittämällä sen kaikessa puhtaudessaan, niin\nhän nytkin, viitatessaan mitä kohti hänen mielestään olisi pyrittävä\nmaanomistusolojen järjestämisessä, viittasi äärimmäiseen päämäärään.\n\nHän pitää Henry Georgen maanomistusteorioja aivan mahdollisina\ntoteuttaa, ja lukee hänen ansioksensa juuri sen, että hän on asettanut\nkysymyksen käytännöllisyyden pohjalle. Henry George vaatii yksityisen\nmaanomistuksen poistettavaksi. Niitä tulisia hyökkäyksiä tätä aatetta\nvastaan, jotka heti kaikkialta tapahtuivat, selittää Tolstoi aivan\nsamoiksi, kuin niitä, jotka tehtiin orjainvapauttamis-aatetta vastaan,\nsilloin kuin tämä oli vielä uusi. Henry Georgen ansio on, Tolstoin\nmielestä, siinä, että hän on rikkonut ne sofismit, joilla uskonto ja\ntiede puolustavat maanomistusta, että hän on saattanut kysymyksen\näärimmäiseen selvyyteen, jolloin yksityisen maanomistuksen laittomuutta\nvoi olla tunnustamatta ainoastaan se, joka tahallaan on korvansa\ntukkinut. Henry Georgen ehdotus on niin asetettu, että jo huomiseksi\nvoi kutsua kokoon komiteat tarkastamaan ja arvostelemaan sitä ja\nmuodostamaan siitä lakia.\n\nNiille lukijoista, joilla ei ole käsitystä tämän kuuluisan uudistajan,\nHenry Georgen suunnitelmasta, annettakoon tässä lyhyt selonteko siitä.\nJonkun maan edullisuus ja mukavuudet eivät ole kaikkialla yhtäläiset;\nja koska hedelmällisempiin, sopivampiin, asutusta lähempänä oleviin\nmaihin aina on enemmän halukkaita, sitä enemmän mitä paremmat ja\nedullisemmat maat ovat, niin on kaikki tämmöiset maat arvosteltavat\nniiden hyödyn mukaan: hyödyllisemmät kalliimmaksi, vähemmän hyödylliset\nhalvemmaksi. Semmoinen maa, johon ei ole halukkaita, ei ole ensinkään\narvosteltava, vaan on se maksutta annettava niille, jotka tahtovat\nkäyttää sitä itse kohdastaan.\n\nNiinpä voi jossakin paikassa pelloksi sopiva, kohtalainen maa tulla\narvostelluksi 10-12 markaksi tynnyrinalalta, parempi maa asutuksen\nlähellä noin 20 markaksi tynnyrinalalta, vielä parempi 30 markaksi\nj.n.e. Kaupungissa tulee arvio 200-1,000 mk tynnyrinalalta, ja\npääkaupungissa, liikepaikalla tai laiturin vieressä voi arvio nousta\nuseampiin tuhansiin jopa kymmentuhansiin tynnyrinalalta. Sittenkuin\nkoko maa on näin arvosteltu, on annettava julistus, että määräajasta\nlukien kaikki maa ei enää kuulu kellekään erityisesti, vaan kuuluu\nvaltiolle, kansalle, ja että senvuoksi jokainen, jolla on maata\nhallussaan, on velvollinen maksamaan siitä valtiolle, se on: koko\nkansalle, sen, mihin se on arvosteltu.\n\nTämä maksu on käytettävä kaikkiin yhteiskunnallisiin, valtiollisiin\ntarpehin, niin että se tulisi kaikkien muiden verojen ja maksujen,\nniinhyvin sisäisten kuin ulkonaisten, tullimaksujen, sijaan.\n\nTämän suunnitelman mukaan kävisi niin, että tilanomistaja, jonka\nhallussa on nyt 2,000 tynnyrinalaa saisi jäädä niitä hallitsemaan, vaan\nolisi velvollinen maksamaan niistä kruunulle esimerkiksi 20 tai 30\ntuhatta markkaa vuodessa, sillä siinä on sekä pelloksi että puutarhaksi\nsopivaa, joskin viljelemätöntä, maata, eikä yksikään tilanomistaja\njaksaisi suorittaa tämmöistä maksua, vaan luopuisi liikamaasta. Sen\nsijaan pikku tilallinen, talonpoika, tulisi laskujen mukaan samoissa\nseuduissa maksamaan vähemmän tynnyrinalalta kuin minkä hän nyt maksaa.\nSitäpaitsi hänen ympärillänsä aina olisi vapaata maata, jonka hän saa\nhaltuunsa esim. 10 tai 15 markan maksusta tynnyrinalalta, ei tulisi\nmaksamaan mitään muita veroja ja vielä lisäksi tulisi saamaan tullitta\nkaikki koti- ja ulkomaiset tavarat, joita tarvitsee. Kaupungissa\ntalojen, tehtaiden omistajat voivat jäädä omaisuuttansa hallitsemaan,\nvaan ovat velvolliset maksamaan, arvion mukaan, vuokratusta maasta\nyhteiseen kassaan.\n\nTämmöisen järjestyksen edut ovat siinä,\n\n1) ettei tule olemaan ihmisiä, joilta on riistetty mahdollisuus käyttää\nmaata hyväkseen.\n\n2) ettei tule olemaan työttömiä ihmisiä, jotka pitävät maata hallussaan\nja pakoittavat muita työskentelemään heidän hyväksensä maan\nkäyttämisoikeuden edestä.\n\n3) että maa tulee olemaan niiden hallussa, jotka sitä viljelevät, eikä\nniiden, jotka sitä eivät viljele.\n\n4) että rahvas, ollen tilaisuudessa viljelemään maata, lakkaa myömästä\nitseään tehtaantöihin, palvelijoiksi kaupunkeihin, ja hajoaa pitkin\nmaaseutuja.\n\n5) ettei tule olemaan mitään tarkastusmiehiä ja veronkantajia\ntehtaissa, tuotantolaitoksissa ja tullikamareissa, vaan tulee olemaan\nainoastaan maksun kantajat maasta, jota ei voi varastaa ja josta on\nkaikkein helpoin kantaa veroa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällistä syödessä kantoivat ruokia ja lautasia hännystakkeihin ja\nvalkosiin hansikkaihin puetut miestarjoilijat. Tämä perhe on nähtävästi\nkyllä paljon luopunut kreivillisistä elämäntavoista, mutta jotkut\nulkonaiset seikat, kuten tämä, ovat vielä jääneet entiselleen, ja\nsentähden Tolstoin henkilö, yksinkertaisessa, uskollisessa\ntalonpoikaisasussa tekee ensikerran-näkijään sitä suuremman vastakohdan\nvaikutuksen ympäristöönsä verraten. Tämä vastakohta ilmestyy myöskin\nmuassa. Silloin kuin muut syövät tavallista, joskin verrattain\nyksinkertaista herrasruokaa, soppineen, lihoineen ja jälkiruokineen,\nkannetaan Toistoille vaan jotain kaurapuuroa ja hernekeitosta. Hän ei\nsyö mitään tapetusta eläimestä valmistettua ruokaa, ja viime vuosina on\nhän tullut niin pitkälle, että on lakannut nauttimasta maitoa, voita ja\nmunia, ja syöpi siis ainoastaan kasviaineista valmistettua ruokaa.\nSiitä huolimatta (tai siitäkö syystä?) hän on 70-vuotiaana vielä\nvoimakkaan näköinen, ajelee polkupyörällä, ratsastelee, ui -- ja, kuten\nnäemme, ei ole ainoastaan säilyttänyt, vaan yhä kasvattaa henkisiä\nvoimiansa.\n\nHeti päivällisen syötyä, ilmoitettiin, että oli saapunut _molokaaneja_,\njotka pyrkivät kreivin puheille. Ja todella, kun katsahdin eteiseen,\nnäin siellä kolme pitkää ja vankkaa talonpoikaa istuvan penkillä\nodottamassa.\n\nKeskustelut Suomesta jäivät taas tuonnemmaksi.\n\nOn perin harvinaista saada puhua Leo Tolstoin kanssa keskeyttämättä\npitemmän aikaa, ja vielä vähemmän kahden kesken, sillä kävijöitä on\nniin paljon, että hänen täytyy ottaa vastaan kaikki yhtaikaa ja koettaa\nylläpitää yhteistä, monipuolista keskustelua, josta jokainen sitten\nhakekoon vastausta omalle erikois-asialleen. Muussa tapauksessa\nmenisikin kaikki hänen aikansa seurusteluun, ja sitä vielä\ntarvittaisiin ehkä toinen sen verta lisäksi. Ja kun ajattelee, että\nkirjeitäkin on jokapäivä 30, että romaani on kirjoitettava, että on\nperheellisiä asioita ja että täytyy joskus levähtää, niin huomaa miten\nsukkelasti hänen on aikaansa hallitseminen.\n\nSeuraavassa tahdon, antaakseni todellisen kuvan siitä mitä näin ja\nkuulin, kertoa tarkkaan koko illan menon, kaikki tärkeimmät\nkeskustelut, joissa olin osallinen, ja huomattavimmat henkilöt, jotka\nsiellä sattuivat silloin esiintymään, ja teen sen siinä järjestyksessä\nkuin ne todellisuudessa olikin.\n\nEnnen molokaanien vastaanottoa Tolstoi ehti näyttää minulle Englannissa\nvasta-ilmestyneen uuden uskonnollisen kirjansa. Se on siellä painettu\nvenäjänkielellä, ja nimeltä \"_Kristin-oppi_\". Tässä kirjassa hän\nesittää Kristuksen opin systemaatillisessa järjestyksessä, ollenkaan\nsiteeraamatta evankeliumin tekstiä. Se on Kristuksen oppi \"omilla\nsanoilla\". Se perustuu kokonaan vaan järkeen ja rakkauteen, mutta on\nniin läpitsensä Kristuksen elämänopin pohjustama ja valaisema, ettei\nyksikään lukija voi olla tuntematta tämän opin hengen huokuvan sen\njokaisen sanan takaa.\n\nKirjaan on Leo Tolstoi pannut koko pitkän elämänsä kokemukset. Hänen\ntarkoituksensa oli ollut valmistella tätä kirjaa kuolinpäiväänsä asti,\nja antaa sen vasta sitten jälkeenjääneenä teoksena ilmestyä, mutta nyt\nhän näyttää kuitenkin suostuneen ystäväinsä pyyntöön painattaa se\nsemmoisenaan. -- Pintapuolisesti ja hätiköiden lukiessa se voi tuntua\nmelkein kuivalta. Siinä on aivan kuin tahallaan vältetty kaikkea, mikä\nvoisi kielen kauneuden tai lauserakennuksen mahtipontisuuden kautta tai\nvälittömästi tunteeseen vetoomalla vaikuttaa hypnotiseeraavasti ja\nsiten temmata puolelleen. Uskonnon asioissa hän ei mitään niin pelkää ja\nkammo kuin hypnotismiä, ilmestyköön se sitten rummunpäristyksenä,\npsalmien veisuuna tai saarnan lausumisena. Aivan riippumatta kaikista\nulkonaisista viehättimistä saa se lukija, joka kerran syventyy tämän\nkirjan sisällykseen, tuntea, kuinka järki ja rakkaus vähitellen hänessä\nitsessänsä irtautuvat hereille, ja kuinka häntä ei tällä kertaa kutsu\nmikään pelastusarmeijalainen, ei mikään kaunopuhelias saarnamies eikä\nmikään maailmankuulu Leo Tolstoi, vaan Jumala itse hänen oman järkensä\nja rakkautensa kautta.\n\nAntaakseni jonkun käsityksen tämän kirjan laadusta, luettelen tässä sen\nsisällyksen sen osien ja lukujen nimitysten mukaan.\n\n1) Vanhoista uskonopeista, 2) niiden puutteellisuus, 3) semmoisen\nuskonopin välttämättömyys, joka vastaa ihmiskunnan valistusastetta.\n4) Miten kristinoppi on ratkaissut elämän ristiriidan ja selittänyt sen\ntarkoituksen. 5) Mitä on henkisen olemuksen synty, 6) mitä tämä\nihmisessä syntyvä olemus on. 7) Jumalan tuntee, kristinopin mukaan,\nihminen itsessänsä, 8) mutta myöskin ulkopuolellansa. 9) Mitä on\ntotinen elämä, 10) miten se eroaa entisestä elämästä. 11) Mikä\nhäiritsee ihmistä elämästä totista elämää. 12) Esteet rakkauden\nilmaisemiselle. 13) Mitä on ihmisen tekeminen voidaksensa elää totista\nelämää. 15) Kolme syntien lajia. 16) Syntien jaotelma: 17)\nnautinnonhimon synti, 18) työttömyyden synti, 19) kunnianhimon synti,\n20) vallanhimon synti, 21) haureuden synti, 22) humaltumisen synti. 23)\nSyntien seuraukset. 24) Viettelykset, 25) niiden synty, 26) niiden\njaotelma: 27) valmistumisen viettelys, 28) perheellisyyden viettelys,\n29) tehtävän viettelys, 30) toveruuden viettelys, 31) valtiollisuuden\nviettelys. 32) Viettelyksien seuraukset. 33) Uskonvalheet, 34)\nuskonvalheiden synty, 36) niistä syntyvä paha. 37) Miten on meneteltävä\nelääkseen Kristuksen opin mukaan: 38) vapautuminen uskonvalheista, 39)\nvapautuminen jo lapsuudessa tyrkytetystä uskonvalheesta, 40)\nvapautuminen ulkonaisten tunteiden herättämisellä synnytetyistä\nuskonvalheista, 41) vapautuminen välimiehen valheesta, 42) vapautuminen\nihmeisiin uskomisen valheesta, 43) vapautuminen väärän tulkitsemisen\nvalheesta. 44) Kuinka viettelykset ovat vältettävät. 45-50) Taistelu\nsyntien kanssa, 51) taistelun johdonmukaisuus. 52-59) Erityiset\ntaistelunkeinot: 60) rukous, 61) ajoittainen rukous, 62) alituinen\nrukous. 63) Mitä voi kristillisesti elävä ihminen odottaa\nnykyisyydessä, 64) mitä hän voi odottaa tulevaisuudessa. --\n\nTulleita molokaaneja esitti Tolstoi tällä tavalla: \"Molokaanien\nuskonlahko semmoisenaan on aivan rappiolla. Ulkonainen jumalanpalvelus\nkaikellaisine menoineen on tunkenut pois henkisen vapauden ja\nsisällyksen. Mutta heidän joukossansa on nuorempi sukupolvi\neroittautunut ja se näyttää erinomaisen elonvoiman merkkejä; suurempaa\nvapautta ajatustavassa ei voi enää pyytää. Siinä on monenlaisia\naineksia, kuten kohta näette.\"\n\nJa ikäänkuin tätä osoittaakseen hän vei sekä molokaanit että minut\ntyöhuoneesensa, jonne pääsy näyttää olevan vaan hengenheimolaisille.\nSinne mennään, ikäänkuin pois kaikesta kreivillisyydestä, pitkää,\nkapeata välikäytävää myöten, josta on ovia kaikellaisiin\ntalouskomeroihin. Tolstoin huone on siellä aivan kuin eri maailmassa,\nhyvin pieni, matala, kaikin puolin vaatimaton ja arvatenkin äärettömän\nhiljainen. Hänen kirjoituspöytänsä anastaa siitä neljännen osan.\nToisella pöydällä on täyteenpakattuna kirjapinoja. On vielä\nkirjakaappikin kirjoja täynnä. Työpöydällä on kirjailijoille ominainen\npaperien temmellys. Muutamat pehmoset ja syvät, mustan viheriällä\nvakstuukilla vuoratut nojatuolit ovat nähtävästi aijotut semmoisia\ntarkoituksia varten, kuin oli nyt. Liikkumiselle ei jää juuri mitään\ntilaa jäljelle. Ikkunasta ei näy kauas, on jotain edessä -- tai enkö\nehkä tullut katsoneeksi tarkemmin. Mutta heti tulee ajatus päähän:\ntämmöisestäkö pienestä, suljetusta, aivan kuin mökin kamarista onkin\nsiis säteillyt ulos tuo niin avonainen, täysivoimainen ja yli koko\nmaapallon ylettyvä valovirta!\n\nMolokaanit asettuivat peräkkäin istumaan. Ne olivat tavattoman rotevia,\nvoimakkaita ja pitkiä miehiä. Ja jos olen kehunut tataareja tarmokkaan\nja elonvoimaisen ulkonäön puolesta, niin näitä minun pitäisi vielä\nenemmän kehua. Näillä oli jotakin lisäksi, jota yksinomaan\nkäytännöllisissä puuhissa eläviltä tataareilta puuttui: henkevyyden\nselvät merkit koko olennossa, otsassa ja silmäyksessä. Kuinka\nerilaisena olinkaan junavaunun ikkunasta nähnyt venäläisiä talonpoikia\nja kuinka toisellaisen kuvan olen heistä saanut meidän venäläisiä\nsotamiehiä katsoessa! Miten tämä taaskin on selitettävä? Molokaanien,\nkirkosta eronnut uskonlahko on jo vanha. Suurenmoisia vainoja\nkärsittyänsä on se itselleen saanut tunnustetuksi jonkinlaisen oikeuden\nolemassaoloon hallituksen puolelta, niin että sen jäsenet saavat uskoa\nmitä tahtovat ja elää niinkuin tahtovat. Elämänhalu ja itsetietoinen\nvoima uhkuu heistä. -- -- He rupesivat nyt ensimäiseksi tekemään tiliä\nmatkastansa. Moskova oli tehnyt heihin aivan kauhistuttavan\nvaikutuksen. He eivät voineet ymmärtää noiden lukemattomien kirkkojen\ntarkoitusta, ei kumartamisia, ei maahanlankeemisia, ei kultaisia\njumalankuvia. \"Pimeys ei tunnu missään niin suurelta, sanoivat he, kuin\ntäällä Moskovassa, joka kansan uskon mukaan pitäisi oleman itse valon\nlähde\".\n\nTolstoin kysymyksiin, miten _heillä_ sitten jumalanpalvelusta\ntoimitettiin, he vastasivat, että oli heilläkin paljon kuollutta\nseurakunnassa; kokoonnuttiin vaan yhteisiä rukouksia pitämään ja\npsalmeja veisaamaan. Seuraus oli, että nuoriso haukotteli näissä\nkokouksissa ja jäi vihdoin kokonaan ulkopuolelle, eriseuraksi, jossa\nnyt rupesikin olemaan itsenäisiä tuumia uskonasioista, niinkuin ennen\nmuinoin uskonlahkon nuorena ollessa.\n\nTämä antoi aihetta Toistoille kertoa eri uskonlahkojen erilaisista\nkokouksista, ja, paheksien hänkin semmoisia, joissa \"ei muuta kuin\nrukoiltiin ja veisattiin\", -- mikä ei koskaan mihinkään velvoita, --\nhän kertoi kokouksista, joissa vaan vapaasti keskusteltiin uskonnon\nasioista ja oikean elämän tehtävistä. Eräällä seurakunnalla oli\ntällainen tapa: sunnuntaikokouksessa nostetaan puhe jostakin\nläsnäolevasta seurakunnan jäsenestä; kaikki lausuvat arvostelunsa\nhänestä, tuovat esiin hänen virheensä; arvosteltu ei saa vastata eikä\npuolustaa itseänsä sanallakaan sinä sunnuntaina, ja vasta seuraavana\nsunnuntaina hän saa puheenvuoron. Hän punastuu usein, hiki vuotaa hänen\notsaltansa, mutta asia loppuu tavallisesti niin, ettei hän seuraavana\nsunnuntaina puhukaan mitään puolustukseksensa. \"Kuinka hyödyllistä tämä\non! kuinka me jokainen iloitsisimme, jos joskuskin saisimme kuulla\navonaista arvostelua itsestämme, ei selän takana, vaan silmäin edessä!\nsehän voisi kerrassaan suunnata elämämme toisaanne päin!\" sanoi\nTolstoi. \"Mutta tullaksemme suoraan asiaan, sanokaa, mitä te arvelette\nraamatun jumaluudesta, pidättekö jokaista sanaa siinä jumalasta\nlähteneenä?\"\n\n\"Raamattu on meistä nähden tavallinen kertomus asioista ja\ntapahtumista\", sanoi vanhin molokaaneista.\n\n\"Niin aivan, siinä voi olla suorastaan hylättäviäkin paikkoja, sekä\nvanhassa testamentissa että evankeliumeissa. -- Entä sitten kaikkein\nvaarallisin kysymys: mitä te sanotte Jeesuksen jumaluudesta?\"\n\nVanhin molokaaneista epäili ensin, millä sanoilla vastata, ja sanoi\nsitten, että hänestä nähden Jeesus itsekin kielsi jumaluutensa.\n\n\"Näettekö kuinka vapaita ne ovat minulla\", sanoi Tolstoi kääntyen\npuoleeni. Ja hän haki kirjakaapistaan erään Strahovin teoksen (tietysti\nkäsikirjoituksen) Jeesuksen jumaluudesta ja alkoi sitä innolla lukea\nmeille. Siinä oli lueteltu kaikki kohdat, jotka tavallisesti tuodaan\nesiin muka tämän jumaluuden todistamiseksi, ja todellakin etevällä\ntavalla selitetty niiden oikea tarkoitus: nostaa ihminen semmoisenaan\nennen tuntemattomiin korkeuksiin. Koko Kristuksen merkitys osoitetaan\nolevan siinä, että hän oli tavallinen ihminen ja kuitenkin juuri\nsemmoisena jumalan poika. \"Näyttäisi\", sanoi Leo Tolstoi,\n\"vähäpätöiseltä asialta mitä tästä asiasta uskoo; 'mitäpä pahaa muka\nsiinä on, että uskon häntä jumalaksi', -- ja kuitenkin juuri\nsemmoisesta uskosta syntyykin koko eksymys, sillä jos hän on jumala,\nniin rukoillaan häntä sunnuntaisin ja lauletaan psalmeja hänen\nkunniaksensa, ja vaan jos hän on ihminen, on koko kysymys hänen\nseuraamisestansa.\"\n\nTästä johtui keskustelu rukoukseen. Molokaanit tahtoivat tietää, mitä\nTolstoi ajattelee siitä ja minkä merkityksen sille panee.\n\n\"Rukousta, jonka tarkoitus on pyytää itsellensä jotakin aineellista,\npersonallista hyvää, en minä tunnusta, mutta sitävastoin on rukous,\njonka tarkoitus on varjella itseänsä kiusauksesta, sitä merkitsevämpi,\nsillä se on suuri apu elämässä. Koko Isämeidän-rukous on tämmöinen\nrukous, ja samallainen on Kristuksen rukous Getsemanessa.\"\n\nSilloin kuin vanhin molokaaneista hyväksyi kaikki mitä Tolstoi sanoi,\notti nyt nuorin ja suurin heistä puhuakseen, ja vaikka hänen oli\nnähtävästi vaikea saada sanotuksi, mitä tahtoi, tuli hänen selvä\ntarkoituksensa kuitenkin hyvin esiin. Hän ei voinut tunnustaa mitään\nulkonaista jumalaa eikä siis voinut ymmärtää kuinka mikään rukous oli\nmahdollinen. \"Mitä en voi ymmärtää, sitä en voi tunnustaa, ja minä en\nymmärrä, _ketä_ minun pitäisi rukoilla\", sanoi hän kiihkeästi, niinkuin\nolisi saanut näillä sanoilla esille sydämmensä vanhimman ja syvimmän\nristiriidan.\n\nOli hauska kuulla Leo Tolstoin rupeavan selittämään omaa käsitystänsä\nsiitä \"mitä on Jumala\".\n\n\"En minäkään\", sanoi hän, \"tunnusta mitään ulkopuolista\n_luoja_-jumalaa. On uskontoja, kuten esimerkiksi Konfuciuksen, joissa\nei ole olemassa koko luomiskäsitettäkään. Mutta siltä en suinkaan\nkiellä Jumalaa. Jumalan minä tunnen tietoisuutenani, mutta samalla\ntunnen, etten ole kaikki; että tietoisuudessani tunnen totuuden hengen,\nvaan en tunne koko totuutta, joka minulle avaantuu vaan sen mukaan kuin\nsitä haen. Sentähden sanon, että _Jumala on se kaikki, josta minä olen\nosa_\".\n\nMolokaani ei oikein saanut selvää tarkoituksesta ja pysyi lujasti\nkiinni ateistisissa väitteissään, ettei hän voi tunnustaa semmoisen\njumalan olemassa-oloa, jota hän ei ymmärrä.\n\nTolstoi sanoi: \"Vaikken tunnustakaan partasuuta-yliluojaa, niin on\nminulla kuitenkin sama _ajatus-suunta_ kuin niillä, jotka vielä\najattelevat jumalaa tämmöisenä partasuuna. Kristus on antanut vaan\nuuden käsityksen jumalasta, -- että minun tietoisuuteni on yhtä jumalan\nkanssa; tämä on vastakohta sille suunnalle, joka kieltää jumalan.\" --\nJa innolla kääntyi hän muiden puoleen, sanoen: \"Tässä taas näemme nuo\nvastakohdat: yhdeltä puolen ajatellaan jumalaa ulkopuoliseksi luojaksi,\nja sen seurauksena on lunastuskäsitykset, sunnuntai-jumalanpalvelukset,\njulkiset hartaushetket, -- ja toiselta puolen: ei mitään jumalaa! ja\nseurauksena on epätietoisuus kuinka toimia, siveyskäsitteiden\nhorjuvaisuus, eksymys.\"\n\n\"Ei lainkaan eksymys\", väitti molokaani, \"ihmisen pitää rakastaa\nlähimmäistänsä ja sen perustuksella rakentaa yhteiselämänsä niin, että\nkaikki ihmiset tasoittuvat ja kaikille tulee hyvä elää.\" -- Hän lausui\ntällä sosialistien perusajatuksen.\n\n\"Aha, aha, -- vai rakastaa lähimmäistä\", sanoi Tolstoi ikäänkuin ottaen\nhäntä kiinni. \"Minä sanon teille, ei mitään rakkautta lähimmäisiin voi\nolla ilman Jumalaa. Ei kukaan rupee toista rakastamaan siksi, että\nsiitä on hyötyä. Mutta katsokaa duhobooreja, heille ei elämä ole makea\nja kuinka he kumminkin rakastavat lähimmäistä!\"\n\nTämä tavattoman vilkas vuoropuhelu -- olen kertonut lyhyesti vaan sen\npääpiirteet -- keskeytyi siihen, että tultiin ilmoittamaan erään\ntohtorin saapumisesta.\n\n\"Sanokaa, etten nyt voi ottaa vastaan.\"\n\n\"Hän on tullut tekemään selkoa kirjasta, jota olitte itse pyytänyt\ntarkastamaan.\"\n\n\"Vai niin, siinä tapauksessa täytynee\" --\n\nJa molokaaneille jätettiin sydämmelliset hyvästit. Olimme kaikki kuin\nveljistyneet, lähellä toisiamme kuin parhaat ystävät, ja hauska oli\nminun, suomalaisen, ottaa kädestä noita mahtavan rotevia talonpoikia\netelä Venäjän kaukaisista ääristä, jotka tunsin -- ihmisiksi eikä\npatriooteiksi -- --.\n\nKun tulimme yleiseen saliin, oli siellä todellakin tohtori, joka heti\nalkoi laveasti ja perusteellisesti selitellä puheenalaisen kirjan\nsisältöä. Ja tämäkin keskustelu ei ollut viehätystä vailla, sillä\nkirjanen oli vasta ilmestynyt \"Hygienia eli terveysoppi\nKreutsersonaatin mukaan\".\n\nHarvoin näkee niin puheliaita ja vielä päälliseksi niin kaunopuheliaita\nolentoja kuin tämä tohtori oli. Hän pyöritteli sanoja toistensa ympäri\nkuin öljyttyjä palloja, milloin antautui monimutkaisiin vertauksiin,\nmilloin taas, kesken kaikkea, vieritti esille kuvarikkaan\njumaluustarun, ja hänen kätensä palvelivat liikkeillään sulavasti äänen\nsoinnukasta nousua ja laskua.\n\nLeo Tolstoi istui tyytymättömänä hänen edessään, niinkuin se, joka jo\nensimäisestä sanasta on arvannut toisen ajatuksen ja, kuuntelematta sen\nenempää, odottaa vaan sanatulvan päättymistä.\n\nKirjasessa muuten lähimaille hyväksyttiin Tolstoin esittämä ihanne,\nmutta huomautettiin, että hän oli pannut aivan liian vähän painoa\nulkonaisten, suorastaan fyysillisten seikkain merkitykseen. Tässä\nkohden tohtori sanoi hyväksyvänsä kirjantekijän mielipiteen. Taistelu\nviettiä vastaan ei tarvitse aina olla yksistään hengen voimain\nsuoritettavana, vaan sen vaikeus riippuu usein fyysillisistä syistä,\nhermoston tilasta, ruumiinliikkeiden puutteesta, väärästä dieetistä ja\nniin edespäin. Pitäisi siis muuttaa ulkonaista elämätä ja etupäässä\nterveydenhoitoa, niin asia olisi suuren askeleen eteenpäin liikahtanut.\n\nTolstoi kuunteli tätä jonkinlaisella epäluottamuksella. Hän sanoi\nmielellään hyväksyvänsä kaikki apuneuvot, mutta niistä on vaikea mitään\nsääntöä tehdä. Niinpä ruumiillinen ponnistus voi olla sekä hyödyksi,\nmilloin se on kohtuullinen, että selvästi vahingoksi, milloin\nliikarasitus on tapahtunut. Ei missään tapauksessa voi terveyssääntöjä\nasettaa ihanteen sijalle. Pääasia on ja jääpi aina hengen voimain\nasiaksi, ja taistelu ei voi koskaan pysähtyä. \"Luonto on pannut meihin\nniin suuren vetovoiman, -- niin varmasti taannut ihmiskunnan\nlisääntymisprosessin, että todellakin täytyy panna kaikki voimansa\nvastustaakseen sitä, ja taistelu kestää yhtämittaa 15:nestä ikävuodesta\n-- 70:neen ikävuoteen asti.\"\n\nTällä omituisella, lääkäriä tahallaan säikyttävällä lauseella Tolstoi\nlopetti keskustelun Kreutsersonaatista ja nousi ylös.\n\nVielä näin erään englantilaisen tiedemiehen tulevan esille paksun\ntieteellisen kirjan kanssa, jota hän esitti Tolstoin luettavaksi ja\nsaikin hänet hyvin innokkaasti kuuntelemaan itseänsä. Hän kertoi\nmatkoista itämailla uskonnollisten tutkimusten tarkoituksessa, ja\nerittäinkin eräästä Persiassa löytyvästä laajasta \"babistit\"-nimisestä\nlahkokunnasta, jota on paljon vainottu ja koetettu tukahuttaa.\nSen opit, kertojan mukaan, tavattomassa määrässä lähenevät\nKristuksen oppia, ja tämän oppinsa seuraamisesta he ovatkin\nvaarallisiksi selitetyt ja vainonalaisiksi joutuneet, sillä heidän\npääuskonkappaleensa on, kuten tosi kristityilläkin, että kaikki ihmiset\novat veljiä keskenänsä, ja että siis ihmisiin ampuminen, minkä varjon\nalla tahansa, on yhteisen jumalan tahtoa vastaan.\n\nEnglantilainen oli oppinut jotakuinkin venäjän kieltä ja käänteli\nsen lauserakennuksia parhaan kykynsä mukaan englantilaisiin\nkohteliaisuuksiin.\n\nHänen jälkeensä ilmestyi tanterelle eräs nuori, hienosti puettu\nvenäläisen kauppiaan poika, joka oli ilmoittanut lähtevänsä saattamaan\nviimeisiä duhobooreja Amerikaan. Hänen varakas isänsä oli jo uhrannut\n7 tuh. ruplaa duhoboorien hyväksi, mutta poika tahtoi personallisella\ntyöllä auttaa asiata, ja oli hauska nähdä hänen kirkkaita sinisiä\nsilmiänsä innosta hehkuvina.\n\nDuhoboorien uskonlahko on myöskin jo vanha Venäjällä ja kuten kaikki\nmuut ollut vainojen alaisena. He eivät tunnusta mitään jumalankuvia\neivätkä ota osaa oikeauskoisten jumalanpalvelukseen. Tärkein ja\nomituisin piirre heidän uskossansa on se, että he ajattelevat jumalaa\nelämänhenkenä, jota siis voi palvella ainoastaan niin, että palvelee\nkaikkea sitä, mikä elää. Tästä syystä he eivät koskaan tahallisesti\ntapa mitään elukkaa, ja lihan syönti on kokonaan vieras asia heille.\nIhmisiä he samasta syystä eivät myöskään voi missään tapauksessa ottaa\ntappaaksensa. Ihmistä he kunnioittavat jumalan temppelinä ja ihmisen\npalveleminen työllä ja teolla on heidän elämänsä varsinaisena\ntehtävänä. Heillä on tapana kumartaa toisiansa tämän jumalanpalveluksen\nnimessä, sillä kumartaessa ihmiselle he kumartavat sille, joka\nihmisessä asuu.\n\nNoin kymmenkunta vuotta sitten saattoi vielä tästäkin lahkokunnasta,\nniinkuin molokaaneista, sanoa että se oli joutunut rappiolle. Entisestä\ntotisuudesta ja opin seuraamisen ankaruudesta oli monessa kohden\nluovuttu ja valtaan oli päässyt löyhyyden henki, jota edisti etupäässä\nse seikka, että duhoboorien taloudellinen asema ja toimeentulo oli\nkohonnut erinomaisen hyvälle kannalle. Mutta silloin juuri tulikin\nisku, joka nosti jälleen eleille entisen hengen. Heidän suuri yhteinen\nomaisuutensa tuli otetuksi takavarikkoon ja selitetyksi kunnan\nomaisuudeksi, jota he eivät enää saisikaan mielensä mukaan käyttää.\nSuuret riidat ja rettelöt syntyivät, jotka loppuivat duhoboorien\ntappioksi. Tämä herätti heidät unesta. Ja he jakoivat tasan kaikki mitä\nheillä oli yksityistä omaisuutta ja lopettivat keskuudessaan koko\nyksityisomaisuusjärjestelmän. Samassa he jyrkästi kieltäytyivät\nnoudattamasta semmoisia esivallan käskyjä, jotka sotivat heidän\nuskoansa eli elämän palvelemisaatetta vastaan. Ja aivan pian he saivat\nkäytännössä tilaisuuden osoittaa elpyneen uskonsa lujuutta. Heistä tuli\nnimittäin yksi joukko komennetuksi aseelliseen vartioon, jonka\ntarkoitus oli joidenkin ryövärien kiinniottaminen. Tultua paikalle\nkaikki duhoboorit kokoontuivat yöllä yhteen ja polttivat suurissa\nrovioissa aseensa, laulaen tällöin uskonnollisia psalmejansa. Mikään\nväkipakko, mitkään vankeusuhkaukset eivät saaneet heitä tarttumaan\nuudestaan aseisin. Ja nyt alkoi se vaino heitä vastaan, joka yhä yltyen\non kestänyt näihin päiviin asti. -- Ensin he karkoitettiin\nasumattomille aroille, mutta ennen pitkää oli koko aro kukoistavana,\nhedelmällisenä kenttänä. Passiivisessa vastarinnassaan he yhä pysyivät\nkiinni ja vihdoin kävi niin, ettei yksikään heistä suostunut\nasevelvollisuutta täyttämään. Tuli todistetuksi, että vanhemmat, äidit,\nkehoittamalla kehoittivat lapsiansa, jotka nuoruuteensa nähden\nasevelvollisuus-ijässä ovat vielä heikkoja, kieltäytymään, ja\nsiunasivat heitä, kun heitä vangittiin ja vietiin pois kruununkyydillä.\nNyt seurasi duhoboorien toinen karkoitus, ja tällä kertaa semmoisille\nseuduille, missä he olivat aivan tottumattomat elämään: kylmään,\nautioon ja asumattomaan vuoristoon Kaukaasiassa. Täällä menikin heidän\nolonsa aivan hullulle kannalle. Pian rupesi nälkätauti riehumaan heidän\njoukossansa, lavantauti ja kaikellainen muu sairaus, erittäinkin\nsilmien sokeutuminen leveni arveluttavasti ja heitä kuolikin siellä\nlaumoittain. Silloin saatiin aikaan sellainen lievennys heidän\nkohtalollensa, että tuli lupa muuttaa maasta kaikkien, jotka eivät\nolleet asevelvollisuusijässä, ja kieltäytyjät lähetettäväksi\nkruununkyydillä Siperiaan. -- Tietysti olisi heidän, aivan varattomiksi\nkun olivat käyneet, ollut aivan mahdoton muuttaa omin varoin maasta;\nmutta silloin rupesivat muut ihmiset heitä auttamaan, erittäinkin\nTolstoi ja hänen ystävänsä. He toimitettiin ensin Kypron saareen, mutta\ntämä suuria puuhia ja kustannuksia kysynyt toimi näyttäytyi\nepäonnistuneeksi, sillä ilmanala oli täälläkin sopimaton ja\ntaudillisuus ei ottanut vähetäkseen. Pitkien tiedustelujen perästä eri\nmaista, tarjoutui vihdoin mahdollisuus siirtää duhoboorit Amerikan\nKanadaan, jossa maat olivat jotenkin samantapaiset kuin heidän entiset\nviljelysmaansa ja ilmanalakin samallainen. Mutta Amerikan hallitus pani\nsuuren vaikeuden eteen: piti hankkia noin 500 markan takuu miestä\nkohden, ettei duhoboorit joudu hallituksen kustannettaviksi, jos syystä\ntai toisesta heidän toimeentulonsa ei onnistuisi. Kun duhobooreja oli\nAmerikaan vietäviä kuudetta tuhatta, olisi takuusumma noussut\nmiljooniin, ellei sitä vihdoin olisi saatu melkein puoleksi vähenemään;\nja nyt ryhtyi Tolstoi siihen keinoon, josta jo olen kertonut:\nkirjoittamaan ja täydentämään erästä jo kauan sitten alottamaansa mutta\nkesken jäänyttä novellia, josta nyt on paisunut suuri romaani,\n\"Ylösnousemus\". Koti- ja ulkomaalaisilta kustantajilta on hän saanut\nniin paljon rahoja kokoon, että kaikkien duhoboorien siirtäminen\nAmerikaan tulee näinä päivinä toteutetuksi asiaksi.\n\nHän ottaa tavattoman paljon osaa kaikellaisiin käytännöllisiinkin\nkysymyksiin ja puuhiin tässä asiassa. Niinpä hän nytkin pyysi seuralta\nanteeksi ja poistui puoleksi tunniksi, kirjoittaaksensa kirjeitä\njoillekin amerikalaisille konsuleille. Myöskin huolehti hän kovasti\npoikaansa, Sergeitä, joka oli ollut viimeistä duhoboorien joukkoa\nsaattamassa Amerikaan, eikä hänestä pitkään aikaan ollut mitään\nkuulunut. -- Sain nähdä erään Amerikan lehdissä olleen valokuvan\nmukaan tehdyn ja tänne saapuneen kuvan, jossa tuhansiin nouseva\nduhoboorijoukko on kuvattu saapuneena New-Yorkin satamaan. Miehet\nseisovat säkkinensä ja vaimot nyyttinensä avaralla kaupungin\nlaiturilla, juuri nousseina mahtavasta atlantinhöyrylaivasta. Sergei\nTolstoin kuva on erikseen painettu ja samaten erään ruhtinas Hilkovin,\nEnglannissa asuvan maapakolaisen, joka niinikään oli heitä saattamassa\nja opastamassa. Amerikan hallitus ja New-Yorkin yleisö kuuluu ottaneen\nheidät erinomaisella tavalla vastaan. Paitsi sitä, että heille\nannettiin todellakin hyviä maita ja vieläpä jonkinlaista rahallista\napua sekä pitkäksi ajaksi myönnettiin täysi veronvapaus, kunnes ehtivät\nasettautua ja saada viljelyksensä tuottaviksi, oli vastaanotto\nkohdatessakin lämmin ja sydämmellinen. Heitä juotettiin teellä ja\nsyötettiin ja vastaisuudeksi lahjoitettiin patoja ja muita\nruuanlaitosvehkeitä. -- Eikä ole ihme, että amerikalaiset hykertelevät\nkäsiänsä, kun ovat saaneet maahansa parasta, ehdottomassa raittiudessa\nkasvanutta ja voimistunutta, sekä siveellisesti että ruumiillisesti\ntarmokkainta väkeä, mitä suuressa Venäjässä on voinut syntyä, Nämät\nihmiset -- he eivät kutsu itseänsä enää duhobooreiksi, vaan \"maailman\nveljeskunnan jäseniksi\" -- ovat todellakin kauniit katsella ja voi\najatella, että mitkä amerikalaiset erämaat tahansa heidän käsissänsä\nmuuttuvat ennen pitkää viljaviksi vainioiksi, sillä totisesti eivät\nheilläkään ämpärit vuoda eikä valjaat hajoa.\n\nIltateetä juotaessa Tolstoi rupesi kyselemään Suomen uskonnollisia\noloja tahtoen tietää mikä usko elähyttää suomalaisia.\n\nJa kun minä sanoin, että suomalaiset pitävät kiini luterilaisuudesta,\nei hän siihen näyttänyt tyytyvän, vaan uteli yhä eikö olisi jotain\neloisampaa olemassa.\n\n\"Luterilaisuus\", hän sanoi, \"sehän voi olla hyvin, hyvin\nkonservatiivista\".\n\nKoetin ajatella, mitä hänelle vastaisin, kertoisinko laestadiolaisista,\nvapaakirkollisista, pelastusarmeijasta, nyreeniläisistä. Jätin\nkuitenkin sen tekemättä, sillä kaikki nämät lahkot huolehtivat\nainoastaan sielujen pelastamisesta johonkin haudantakaiseen elämään, ja\ntuskin tietävät mahdollisista \"kysymyksistä\", mutta Tolstoi tietysti\nuteli, eikö Suomessa ollut semmoista uskontoa, joka olisi suomalaisille\nosoittanut miten heidän on menetteleminen _nyt_, heidän omassa\npulmakysymyksessään. Ja hänen kysellessään minulle kävi selväksi, että\non sentään suuri ero paneeko hädän tullessa toimeen julkisia\njumalanpalveluksia, laulaako virren värssyjä ja \"Jumala ompi linnamme\",\nvai ajatteleeko, että Jumalaa voi palvella ainoastaan täyttämällä hänen\ntahtoansa sillä hetkellä, mikä on.\n\nSitten hän rupesi puhumaan työlakoista. \"Työlakko palkkojen\nenentämiseksi olkoon sinänsä, sanoi hän, mutta työlakkoa voi ajatella\nmuistakin syistä syntyneenä.\" Ja hän kertoi, että kaksi professoria oli\näskettäin tehnyt työlakon ilmoittaen ei voivansa alistua nykyisiin\npakollisiin yliopistojärjestyksiin. \"Se on vaan 'kaksi', mutta se\nkuitenkin osoittaa, että työlakko-aate on levinnyt piireihin, joissa se\nennen oli tuntematon. Se on työlakko omantunnon vuoksi. Ihminen on\nkäsketty vetämään eräästä nuorasta, hän tekee työtä käskettyä eikä\nnurise. Mutta jos hän saa tietää, että se nuora johtaa seinän läpi\ngillotiinikoneeseen, niin hän olisi huono mies, ellei tekisi työlakkoa\nja häntä voi puolustaa ainoastaan niinkauan kuin hän ei sitä\nymmärtänyt. _Eikä ole sitä alaa, missä ei kieltäytyminen väärän käskyn\nnoudattamisesta olisi paikallaan, olisi juuri sitä, mitä pitää tehdä,\nja olisi aina siunausta tuottava.\"_\n\nSitten hän vielä puhui yleisesti passiivisesta vastarinnasta, josta en\nvoi tässä tilaisuudessa sen tarkemmin selkoa tehdä.\n\nJa vihdoin hän sanoi, ikäänkuin hyvästiksi kaikki yhteen kooten,\ntäynnänsä lämmintä osanottoa ja toivoa, hiljaisella äänellä ja syvästi\nsilmiin katsoen:\n\n\"Kaikki on Kristuksen opissa, se ratkaisee _kaikki_ vaikeudet.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nKrimin niemellä, 22.-25. IV.\n\n\nKirjoittaessani täällä viimeisiä muistoja matkaltamme ja lopetellessani\npäiväkirjaani jo tulee lähtö takasin Suomeen. Täällä kukkivat jo\nhedelmäpuut, ja vuoret peittyvät vihreään asuunsa, silloin kuin\nSuomessa on koivu vielä alaston ja kevät vasta alullaan.\n\nHyvästi jälleen Krimin mahtava vuoristo, sinun kaukainen Tshatyr ja\njylhä Teinerdshi. Jo on painunut unohtumattomaksi mieleen vienon\nsininen meren pinta, johon vuoret päistikkaa syöksyvät. Se ottaa ne\nvastaan hellästi leikkivään viriinsä ja katkaisten peittää\nnäkymättömiin niiden syvyydet. Olen monta kertaa nähnyt kiurun nousevan\npellolta, olen katsellut hattaroita ja ihmetellyt niiden yhtäläisyyttä\ntäällä ja meillä. Vuorilla ollessa pysähdyin pyökkipuun viereen ja\naloin kaappia viheriätä sammalta sen kuorelta: kaikki se oli aivan\nniinkuin Suomessa, purot, sammaleet ja hattarat. Olen kuullut myöskin\nkäen kukkuvan, se oli kuin Rantalan kuusesta tänne lentänyt. Olen\nloikonut kummulla ja katsonut ylös jäähtyvään iltataivaaseen, ja samat\ntähdet syttyivät tuikkimaan, saman Otavan löysin ja sen pienen\nkolmisikerön alhaalla. Kuukin nousi pyöreine pintoineen, tuttuine\ntahroinensa.\n\nOmituisen valtavasti saattaa tämmöisissä tilaisuuksissa tuntea, että\nkaikki ihmiset ovat samasta lähteestä, niinkuin he näkevät saman\nauringon hohteen ja saman kuun kumotuksen. Mitä minä olen elinaikanani\noppinut rakastamaan kotimaassa, sitä kaikkea on täällä ja joka paikassa\nmaapallollamme, ja se on siemen, että oppisi rakastamaan vierasta\nmaata. Kotimaa on siksi, että voisi oppia rakastamaan sitä, mikä ei ole\nkotimaa. Ja jos meri viskaisi minut vieraaseen saareen, tai, vielä\nparemmin, minun olisi kuoleman jälkeen tuleminen toiseen kiertotähteen,\nja jos minä siellä outojen puiden seassa näkisin valkorunkoisen koivun\nja ilta-auringon kohteen sen kyljellä, niin auttaisi minua tämä\nkotimaan anti sydämmessäni, ja minä voisin ruveta rakastamaan vierasta\ntähteä.\n\nTämä kaikissa ihmisissä löytyvä, oikeutettu kotimaan rakkaus -- aarre\nihmissydämmessä -- ei voi johtaa tappamiseen, sotaan kahden kansan\nvälillä, vaan se pikemmin johtaa siihen elämän palvelemiseen, joka on\n\"maailman veljeskunnan jäsenten\" usko.\n\nKuinka? Pitäisikö siis rakastaa myöskin kansaa, joka tahtoo hävittää\nminun kotimaani, tahtoo liimata vieraat yhdenmukaisuuden tapetit minun\npirttini kotoisiin seiniin!\n\nTässä on edessä samaa kuin tutussa lauseessa: rakasta vihamiestäsi.\nEnhän koskaan voi enkä saa rakastaa hänen vihollismieltänsä, ainoastaan\nhänen sydäntänsä, jos sen löydän, voin hänessä rakastaa. Ja niinpä kun\najattelen nyt jotakin kansaa, erotan minä sentähden pois siitä sen\npatriootit ja haen esiin sen _ihmiset_, ne ovat sen sydän -- ja niitä\non kotimaa opettanut rakastamaan.\n\nTurvautuako aseettomiin, voimattomiin, sanattomiksi lyötyihin? Eikö\ntämä ole sama kuin heittää toivonsa? Eikö tämä ole heikkouden oppi?\nOnko aivan lopussa sankariuden ihanne, Termopylain urotyö ja kuolema\nisänmaan edestä? -- On, on ehdottomasti lopussa. Sekä Termopylain tekoa\nettä Sven Tuuvan sankariutta voi ihailla vaan olleena ja menneenä, niin\nettä joka meidän päivinämme tahtoisi jäljitellä, menettelisi Don\nQuixoten tavoin.\n\nToinen sankariuden muoto on sijaan tullut. Sitä eivät ole vielä\nrunoilijat nostaneet eikä laulajat ylistäneet. Mutta se tulee, tulee,\neikä mikään muu ehdi enää kasvaa suureksi sen tulon humun edellä,\nkaikki painuu laaksoksi, niinkuin vesi hyökylaineen edestä. Se tulee ja\nse on jo tullut.\n\nSe ei ole tullut niinkuin aseitten kalske eikä niinkuin kaatava myrsky,\nvaan huomaamatta niinkuin keväisen aamutuulen lehahdus: älä tee väärää\nkäskyä!\n\nSe uusi sankarius on aseettomuuden sankarius. Se yhdistää kaikki\n_ihmiset_, missä ikänä kansassa tai valtakunnassa ne olisivatkin. Sillä\nkysymys on maailman valloituksesta. Ja tämän yhtymisen nimessä on altis\nuhrautuminen taas jokaisen edessä, taas on urhoollisuus ihanne ja taas\nkuolema kaunis.\n\n\n\n"]