[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faXWtXrbBfKQzJl82fJJuJoF16Cb6dTes9ZRW3Cchlus":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1258,"Uran aukaisijat","Kauppis-Heikki (Heikki Kauppinen)",1862,1920,"1258-kauppis-heikki-uran-aukaisijat","1258__Kauppis-Heikki__Uran_aukaisijat",null,"romaani",[],[],"fi",1912,35006,216529,false,51503,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Uran aukaisijat\" by Kauppis-Heikki is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a young teacher named Laulainen as he embarks on his first teaching assignment in a remote village called Leppämäki. Throughout the novel, themes of community, education, and personal connections are explored, particularly touching on the interactions between the villagers and the teacher as well as his aspirations for establishing a proper school.  At the start of the novel, Laulainen and a local man named Samuli traverse a muddy forest path toward the village. Their dialogue reveals Laulainen's excitement and apprehensions about this new chapter in his life, including his unfamiliarity with the area and its residents. The opening introduces the reader to the scenery of Leppämäki and hints at the various characters he will meet, including Anna, a local girl who captures his interest, and Juliana, who seems to stir the pot with discussions of relationships. The young teacher's interactions set the stage for potential conflicts and budding romances that will unfold as the story develops. (This is an automatically generated summary.)",[],226,"Romaani kuvaa kansansivistyksen ja uusien aatteiden saapumista syrjäiseen Leppämäen kylään. Tarina seuraa nuoren opettajan ja muiden uranuurtajien työtä, luentoja sekä kohtaamisia paikallisten asukkaiden kanssa maaseudun murrosvaiheessa.","Kauppis-Heikin 'Uran aukaisjat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1258.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","URAN AUKAISIJAT\n\nKirj.\n\nKauppis-Heikki\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1912.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Leppämäkeen mennessä.\n Ensimäinen viikko Leppämäissä.\n Esitelmä ja sen tulokset.\n Mitä mahtoi Anna ajatella.\n Toimittajan luona ja kirje Annalle.\n Keräysmatka ja metsäasukkaat.\n Kyydillä ajaessa.\n Majatalon joukot.\n Luento ja väittelyä.\n Pöyhkeä isäntä.\n Juutisen kotona.\n Luennon pitäjä sai moitteita.\n Laulainen sai puhua.\n Laulainen kutsuttiin herrain pöytään.\n Huvimatkalle lähtö.\n Runollinen puhe ja runollinen matka.\n Puhuu kansan puolesta.\n Ystävällisiä neuvoja.\n Kirkko ja virkaveli.\n Arpajaiskentällä.\n Voittoja.\n Paluumatkalla.\n Laulainen luuli Juljanan tulleen hulluksi.\n Johtokunnan jäsen.\n Niiranen oli ystävällinen.\n Kokkosen luona.\n Kolmen vuoden kuluttua.\n\n\n\n\nLEPPÄMÄKEEN MENNESSÄ.\n\n\nKaksi miestä käveli keväisenä sunnuntai-iltana kapeata metsäpolkua,\njossa oli lumen sulamisen jäleltä vesihautoja sekä toisin paikoin\njuoksevia vesinoroja. Edellä-kulkeva mies oli nuorempi ja harppaili\nhipristelemättä pahimpainkin paikkain ylitse, niin että kupeella\nriippuva, kulmikas kirjalaukku jyskähti aina hyppäyksen päässä kylkeä\nvasten.\n\n-- Kohta tästä päästäisiin kuivemmille maille, lohdutteli hän\njälempänä tulevaa, joka varovaisin askelin kierteli mättäitä ja\npuiden juuria myöten.\n\nJälkimäistäkään ei olisi ikä eikä kuorma estänyt hyppäämästä, mutta\ntämä näkyi valinneen varovaisen matkankulkutavan.\n\n-- Joko me aletaan kylää lähestyä? kysyi hän vastaukseksi, päästyänsä\ntasaisemmalle maalle.\n\n-- Ei aivan heti, mutta kohta ollaan kirkkotiellä, vastasi toinen.\n\n-- Onko se oikea hiekotettu maantie?\n\n-- Ei täällä toki hiekotettuja teitä tunnetakaan, nauroi edellinen.\nOnpahan vaan semmonen tie, jota pääsee reellä näin kesälläkin.\n\n-- Ajetaanko täällä sulaakin maata reellä kirkkoon?\n\n-- Ei toki sinne asti, vaan tuonne rantaan, josta sitten pääsee\nveneellä, selitti toinen ja kysyi: Eikö opettaja ole milloinkaan\nennen käynyt täällä Leppämäen kylällä?\n\n-- En ole käynyt, vastasi opettajaksi nimitetty. Ensimäinen kerta\ntämä on.\n\n-- Niin, ensimäistä vuottahan te olettekin meidän pitäjässä, huomasi\nkysyjä ja alkoi kertoa: Tämä kylä on vielä enemmän sydänmaalla kuin\nmeidän kylä. Yksi kyläkunta vaan on vielä etempänä kirkosta tällä\npuolella pitäjästä ja sitten tuolla toisella puolella pitäjästä tuo\nRumpukan perukka.\n\n-- Matkaa on jo tännekin, sanoi opettaja. Ei suinkaan Samuli aikone\ntänä iltana takaisin palata.\n\n-- En toki näin myöhällä, vastasi Samuliksi nimitetty. Ei minulla ole\nmitään kiirettä kotiin. Hauskempihan kylässä on ollakin kuin kotona.\n\n-- Vai niin on Samulista, naurahti opettaja. Olisikohan sittenkin,\njos täytyisi olla kuukausittain kylässä.\n\n-- En minä luulisi tulevan ikävän sittenkään, väitti Samuli.\n\n-- Samulinpa pitäisi käydä vielä vähän koulua ja ruveta tällaiseksi\nkiertäväksi opettajaksi, niin saisi käydä monessa kylässä, esitteli\nopettaja.\n\nSamulista ei näyttänyt esitys olevan pahaan mieleen, vaan alkoi\nkuitenkin tehdä esteitä.\n\n-- Ei minusta tulisi opettajaa, hän sanoi. Siinä pitäisi osata puhua\nhyvin kauniisti ja pitkään, ett'en minä osaisi ollenkaan.\n\n-- Ei siinä tarvitse kovin pitkiä puheita pitää, sanoi toinen.\nLuettaa vaan ja toisinansa vähän kyselee.\n\n-- Puhuittepahan tänäkin päivänä lähes tunnin ajan yhteen perään,\nhuomautti Samuli.\n\n-- Tämä oli puhe lasten vanhemmille, selitti toinen. Ei nämä ole\npakollisia pitää. Minä olen vaan omasta halustani muutamissa kylissä\npuhunut näin sunnuntaina.\n\n-- Sitäpä ne toivoisi jokaiselta, sanoi Samuli. Kaikki kiittelivät\npuhetta kauniiksi ja sanoivat, ett'ei entiseltä opettajalta olisi\nsillä lailla lähtenyt. Puhutteko ensi sunnuntainakin? Minä tulisin\nehkä taas kuuntelemaan.\n\n-- En osaa vielä sanoa, vastasi opettaja. Minkälaisia mahtanevat\nolla ihmiset tällä kylällä. Jos ovat haluttomia, niin eihän niille\nväkisin. Olisiko talotkaan niin lähekkäin että voisi vaivata näin\nvähäistä puhetta kuulemaan.\n\n-- Ei tämä ollut niin vähäinen, hyvitteli Samuli. Mökin Ananiaksen\nUlla näkyi ihan itkevän kuunnellessaan. Kyllä ihmiset tulisivat\ntäälläkin. On siinä yksillä pelloilla neljä taloa, eikä ne ole\ntoisetkaan monen kilometrin päässä. Hukkala ja Alapiha ovat aivan\nlähekkäin, Kokkola ja Karhula vähän tuonnempana.\n\n-- Samuli on varmaan käynyt täällä usein, koska tietää niin tarkkaan\ntalojen nimet, arveli opettaja.\n\n-- Olen minä toki käynyt, kun äitini on siitä Alapihasta kotoisin,\nsanoi Samuli. Kuulinhan minä Kokkolan vanhalta isännältä, miten se\nkylä on syntynytkin. Isonvihan aikana sanoi tulleen ensimäisten\nasukasten ja niiden elämästä se kertoi kaikellaisia kummia, mitenkä\nkarhut ovat repineet lehmiä ja ahmat kantaneet lihat aitasta.\n\n-- Sen vuoksi siellä mahtaakin olla talot petoeläinten nimillä,\narveli opettaja.\n\n-- Ei ne sen vuoksi, tiesi Samuli, vaan kun siellä ovat asukkaat\nHukkasia ja Kokkosia enimmäkseen. Eno on vaan yksinään Niirasia ja\nenon isä on mennyt sinne paljon myöhemmin kuin muut suvut.\n\n-- Vai niin, sanoi opettaja. Pitääpä niistä asioista siellä ollessaan\nkysellä. Ne ovat hyvin hupaisia kuulla nuo kertomukset vanhoista\nasukkaista. Mielellään niitä sanomalehtikin ottaisi, jos tulisi\nkirjoitetuksi ja sinne lähetetyksi.\n\n-- Opettaja taitaa aina välistä kirjoittaa sanomalehteen, sanoi\nSamuli mielistellen. Teidän kirjoittamaksi arvelivat talvella sitä,\njossa sanottiin että \"Kivimäen kylän nuoret miehet ovat tulleet\nniin ahkeroiksi neljänkuninkaan kirjojen lukijoiksi, että tuskin\nyhtenäkään yönä sammuu näiden lukusankarien tulet talojen saunoista\".\n\nOpettajan kasvoista näkyi että huomaavaisuus miellytti ja hän vastasi:\n\n-- Kirjoitinhan minä, kun ne sunnuntaipäivinäkin löivät korttia,\nvieläpä veivät keskenkasvusia, koulussa käypiä poikiakin mukaansa.\nEnkä sitä salaa kirjoittanutkaan; minä uhkasin kaikkien kuullen.\n\n-- Ei sinne meidän kylälle uhkausta kuulunut, vaan siitä ne\narvasivat, kun oli lopussa, kahden viivan välissä, sana --laine--.\n\n-- Sitähän minä olen käyttänyt nimimerkkinä, jos on sattunut jotain\npitempätä asiata, myönsi opettaja.\n\nHe olivat jo joutuneet tuolle ennen mainitulle kirkkotielle, jossa\naukean ahon keskellä näkyi pieni, vanha mökki.\n\n-- Onkohan tuossa mökissä lehmiä? kysyi opettaja kohdalle tultua.\n\n-- On siinä lehmä, tiesi Samuli. Mitä opettaja siitä kysyy?\n\n-- Niin kysyn, että jos siitä saisi piimällä sekoitettua vettä\njuodakseen. Janottaa niin armottomasti ja paljaalla vedellä se vaan\nkiihtyy.\n\n-- Kyllä siitä saapi, uskoi Samuli. Mielellään se Julja antaa\njuomista. Tämä on enon maalla oleva mökki.\n\n-- Vai niin. Mennään sitten yhdessä.\n\n-- Menkäähän yksinänne, sanoi Samuli. Minä istun ja odotan täällä.\n\n-- Mitä varten täällä istua, jos ei janotakaan. Samuli virkkoi\nnaurahtaen:\n\n-- Sen Juljan pakinoista ei tahdo päästä erilleen, jos sinne menee.\n\n-- Onko mökissä niin puhelias Juliana.\n\n-- Kyllä sen kuulette.\n\n-- Minäpä menen yksinäni, sanoi opettaja. Ei se minua tuntematonta\nsaane pitkältä viivytellyksi.\n\nJuliana oli huomannut matkamiehet ja tullut ulos, mutta nähtyään\ntoisen kääntyvän heille, hyökkäsi takaisin tupaansa. Opettaja\nilmoitti heti ovesta astuttua asian. Juliana tarttui tuopin korvaan,\nmutta uteliaisuus esti liikkeelle lähtemästä ennen kuin kysyi:\n\n-- Mistä tämä vieras on, kun minä en tunne?\n\nHänen päänsä tutisi uteliaisuudesta ja pienten vilkkuvain silmäin\nluomet tempoilivat lakkaamatta, saadakseen näköaukot mitä suurimmiksi.\n\n-- Minä olen tämän pitäjän lasten opettaja, vastasi vieras.\n\n-- Vai se opettaja, huudahti Juliana ja meni tökkäämään tervettä\noikein lujalla kädellä. Minä kun en tuntenut. Nytkö te tulette meidän\nkylälle?\n\n-- Nythän minä tulen, vastasi opettaja. Mutta saisinko sitä juomista.\n\n-- Ja toki!\n\nNyt lähti Juliana pyrynä liikkeelle, eikä viipynytkään kauan.\n\n-- Istukaa toki lepuuttamaan jalkaanne, houkutteli hän ennen kun\nantoi juoma-astian.\n\nKun vieras oli seurannut kehoitusta, alkoi Juliana innoissaan puhella:\n\n-- Olenhan minä kuullut paljonkin opettajasta, vaikka en ennen ole\nnähnyt. Viime lukukinkerin lopussa oli aivan kilvan kahakka, että\nkuka saapi koulun kotiinsa, kuin tiesivät että on uusi opettaja.\nEntisen opettajan ollessa ne jukkaroivat koulua vastaan ottaissaan.\nTunsitteko entisen opettajan?\n\n-- En tuntenut, vastasi vieras laskien tuopin pöydälle. Kyllä nyt\njano erosi. Kiitoksia paljon.\n\nJuliana ei joutanut kiitoksia kuuntelemaan, vaan jatkoi:\n\n-- Vai ette tuntenut entistä opettajaa! Se oli poikamies, ja siitähän\nse jupakka taisi tullakin. Joko teillä on emäntä, tai rouva?\n\n-- Eipä ole vielä kumpaakaan.\n\n-- Vai ei. Joko olette miten iällä?\n\n-- Johan se on kolmaskymmen loppupuolillaan.\n\n-- Loppupuolillaan! huudahti Juliana. Minä sanoin, kun ne isännät\nja emännät sysivät sitä entistä opettajaa, että jos vaan sattuisin\npuheikkain, niin sanoisin että pitäisi ottaa rouva, niin loppuisi se\njupakka. Tokko teillä on vielä katsottuakaan?\n\n-- Eipä ole katsottuakaan, vastasi toinen yhtä totisena kuin jos\nolisi ollut kysymys ohran siemenen ostosta.\n\n-- Niinkö on, surkutteli Juliana. Ja kuinka monta vuotta olette ollut\nopettajana?\n\n-- Valehtelijan määrän.\n\nJulianata ei pysäyttänyt näinkään hämärä vastaus.\n\n-- Vai seitsemän vuotta, sanoi hän. Yhdessäkö pitäjässä?\n\n-- Kolmas tämä jo on käveltävänä.\n\n-- Kolmas, eikä vieläkään ole löytynyt. Miten suuri teillä on palkka?\n\n-- Onhan sitä kolmisenkymmentä hehtoa jyviä ja vähän rahaakin.\n\n-- Niinkö suuri! ihmetteli Juliana. Sillähän eläisi jos kuinka\nhyvästi kaksi henkeä. Eihän minun miehellä ollut jyvääkään yhteen\nmennessä ja eletty on. Pitää nyt tästä meidän pitäjästä katsella\nrouva.\n\nOpettajaa tavallaan huvittikin Julianan harrastus, mutta hän muisti\naikomuksensa olla viipymättä ja virkkoi vakavana:\n\n-- Täytyy jättää puheet toiseen kertaan, matkatoveri odottaa.\n\n-- Nytkö jo, pahoitteli Juliana. Eihän tässä ole ennätetty mitään\npuhua. Pitää minun vielä kysyä mitä opettaja on sukuisin, kun on\naivan unohtunut.\n\n-- Laulainen minä olen, Vilhelm Laulainen.\n\n-- Nyt se ei enää unehdu, vakuutti Juliana. Niin lauhkea nimi... Kuka\nteillä on toverina?... Vai Samuli. Minäpä tulen saattamaan, että\nsanon Samulille...\n\nLaulainen jo naurahti salaa, kun kuuli ettei Samuliakaan sovi jättää\naivan puhuttelematta. Juliana meni juoksun hytäkässä sen luokse ja\nalkoi torua:\n\n-- Kun et tullut huoneeseen, että opettaja olisi voinut viipyä\npitemmältä. Mutta käytä jo koulupaikkaan mennessäsi opettajaa\nAlapihassa. Anna on kotona. Minä kävin siellä päivällä.\n\n-- Eikö eno olekaan kotona? kysyi Samuli.\n\n-- Kotona oli ja kyllähän se enosikin pitää tästä opettajasta, vaikka\nei se siitä entisestä...\n\n-- Mitä se Julja nyt hölpättää, keskeytti Samuli vihaisesti ja alkoi\nhyvästiä sanomatta astua kylään päin.\n\nJuliana jäi tielle ihmettelemään.\n\nLaulainen asteli jonkun aikaa äänetönnä oppaansa perässä ja\najatteli että onpa hyvä tietää mikä on ollut edellisen virkaveljen\nkompastuskivi. Julianan puheista se kävi kyllin selville ja näyttää\nolevan tottakin, koska Samuli keskeytti puheen niin kovin tuikeasti.\n\n-- Taitaapa olla oivallinen kielikello tuo eukko, virkkoi Laulainen\nvähän matkaa kuljettua.\n\n-- Onhan se semmoinen, että syntyy siltä mikä juttu hyvänsä, vastasi\nSamuli ja kysyi: Mitä se ennätti opettajalle lasketella?\n\n-- Kyselihän se jotenkin tarkkaan minun elämäkertani, naurahti\nLaulainen.\n\n-- Eikö tuo muuta puhunut? uteli Samuli.\n\n-- Jopa siinä sivussa esitteli emäntääkin.\n\n-- Ketä tuo esitteli?\n\n-- Ei ennättänyt nimeä mainita.\n\n-- Sitä samaa se hupattaa jokaiselle poikamiehelle.\n\n-- Onko Samulillekin?\n\n-- Joka näkemässä toki. Ja harvoinhan se muualla näkeekään kuin\ntäällä enolassa käydessä.\n\n-- Ketä se Samulille?\n\n-- Se esittelee niin sopimattomia, etten minä viitsi mainitakaan,\nsanoi Samuli.\n\nLaulainen katsoi opettaja-arvoaan alentavaksi udella kovin tarkkaan\nnuorten asioita, eikä jatkanut enään.\n\nKohta loppui metsä ja kylä tuli näkyviin. Se oli jotenkin korkean\nja kaarevan mäen läntisellä ja eteläisellä rinteellä. Matkamiesten\ntullessa lännestä päin oli läntinen rinne aivan edessä ja sinne\nylhäälle, puiden latvoihin paistoi vielä laskeva aurinko. Alhaalla\noikealla näkyi soikea lampi, jonka tyyneen pintaan kuvastui rannalla\nkasvavien koivujen puoliksi lehdittyneet varjot.\n\nKylässä vallitsi sunnuntai-illan hiljaisuus. Mäeltä juokseva pieni\npuro teki jossain kiven kolossa pienen hyppäyksen ja sieltä kuului\nhiljainen kohina.\n\n-- Tämäpä kylä näyttää olevan hyvässä suojassa taivaan tuulilta ja\nmyrskyiltä, ihaili Laulainen.\n\n-- Onhan tämä, myönnytti Samuli. Ei tänne tule hallakaan\nensimäiseksi. Marjojakin tänne tulee aina ja niitä syömässä minä\nkäyn täällä joka kesä. Tämä ensimäinen suurin talo, lähinnä lampia,\non enola; tämä ylempänä vasemmalla on se Hukkala. Sinne menisi tie\ntästä suoraankin, vaan ei meille tule suurta mutkaa jos mennään tästä\nAlapihan kautta.\n\n-- Ei meillä ole enään aikaa talossa käydä, huomautti Laulainen.\n\nHän oli Julianan kesken jääneestä lauseesta ymmärtänyt, ett'ei siinä\ntalossa oltuna suopeita opettajille, ei ainakaan entiselle.\n\n-- Ei käydä talossa, vaan mennäänhän siitä kautta, vastasi Samuli ja\nkäveli aikomaansa tietä.\n\n-- Aikooko Samuli tulla tänne enolaansa yöksi? kysyi Laulainen.\n\n-- Tänne minä tulen, jos vaan eivät ennätä ruveta nukkumaan.\n\n-- Ei nuo niin aikaiseen ruvenne.\n\n-- Aikaiseen ne näin sunnuntai-iltana rupeavat, jos ei ole ketään\nodotettavaa, tiesi Samuli.\n\nKartanolle tultua ilmeni ett'ei ainakaan vielä ollut pelkoa\nnukkumisesta. Tuvan ikkunasta näkyi miesten olkapäitä. Samuli\nhidastutti askeleitaan, että heidät ennätettäisiin huomata. Jo\nkääntyikin yhden kasvot ikkunaan päin, kohta toisen ja kolmannen.\n\nErillään olevan maitohuoneen ovi aukeni ja sieltä tuli nuori nainen,\nvalkoinen esiliina edessä. Se näkyi ihastuvan nähdessään Samulin ja\ntuli sitä naurussa suin tervehtimään.\n\n-- Tämä on lasten opettaja Laulainen, huomautti Samuli\nmatkatoveristaan.\n\nNainen kääntyi nyt tätä tervehtimään ja oli vielä iloisemman näköinen\nkuin tavallisesti ollaan tuntematonta tervehtiessä.\n\n-- Eikö vieraat tule huoneeseen, huomautti hän.\n\n-- Ei nyt enää jouda, on niin kovin myöhä, kiitoksia paljon, vastasi\nLaulainen ja alkoi siirrellä jalkojansa matkan mukaan.\n\nNainen kääntyi Samuliin päin ja sanoi hiljempaa:\n\n-- Tulethan sinä tänne yöksi. Tule aivan heti. Samuli nyökäytti\npäätänsä merkiksi ja jouduttautui matkatoverilleen tietä neuvomaan.\n\nKartanon taakse tultua kysyi Laulainen:\n\n-- Oliko tämä se Anna, josta Juliana mainitsi.\n\n-- Oli, vastasi Samuli lyhyesti.\n\n-- Näyttää virkeältä ihmiseltä.\n\n-- Onhan se. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.\n\n-- Vai niin, vai käytetään täällä näinkin kaukaa kansakoulussa,\nihmetteli Laulainen.\n\n-- Ei täällä ole muita käytettynä, virkkoi Samuli.\n\nNämä Samulin puheet menivät siihen suuntaan että Anna oli poikkeus\nmuista ja Laulainen johtui ajattelemaan että tämä saattaa olla sama,\njota Juliana esitteleekin enolassa käydessä hänelle. Ja jospa siinä\non, vähästä sukulaisuudesta huolimatta, perääkin. Kovin mieleistä oli\nSamulista kirjalaukun kantaminen, vaikka isäntä oli siihen rengin\nmäärännyt. Marjat eivät olleet näin keväällä houkuttelemassa. Muu\nsiinä saattoi olla, eikä ollut ihmekään, sillä tyttö näytti jotenkin\nkauniilta.\n\nHe olivat jo tulleet Hukkalan kartanolle. Täällä ei heitä kukaan\nhuomannut ennen tupaan menoa, jossa joukot istuivat illallispöydässä.\nIsäntä Hukkanen, jörön ja karkean näköinen mies, istui pöydän päässä\nja muutamia suupaloja puraistuansa tuli tervehtimään ja pyytämään\nkammariin.\n\n-- Minä en enää malta, sanoi Samuli ja nousi jättämään hyvästit\nopettajalle.\n\n-- Yönselkäänkö aijot? kysyi Hukkanen.\n\n-- En sen etemmäksi kuin tähän enolaan, selitti Samuli.\n\n-- On meilläkin unta ja leipää yhden yön ajaksi, kehui isäntä.\n\n-- En minä sitä pelkää, vaan kun on enola näin lähellä, niin menen\nsinne, selitti Samuli myöntymättä.\n\n-- Kyllähän minä sen arvasin, että sinne sinä menet.\n\nJa Samuli lähti.\n\nIsäntä ja Laulainen menivät kammariin. Vastatulleesta oli huone outo\nja kolea. Kitkerä tupakan haju pisti nenään. Ei ollut ihmisissäkään\nlämpöä. Hukkanen puhui vaan ilmoista, mutta sekin puhe tuli\nkatkonaiseksi, kun hänellä oli alituinen työ piipussaan, jota piti\nkohennella ja vetää niin lakkaamatta, että savu nousi kuin kytevästä\nsuosta.\n\nYhtä vähän miellyttävä oli emäntäkin. Se kävellä tassutteli äänetönnä\nkuin kone, eikä näyttänyt tietävän mistään muusta kuin kupistaan\nja kannikoistaan, joita kanteli kammarin pöydälle niin tavattomat\ntarakat, että olisi luullut vähintään kymmenen henkeä olevan\nruokittavana. Isännän mielestä siinä oli sittenkin vähä, koska\nruvetessaan vieraan toverina keskeytynyttä syöntiänsä lopettelemaan\nkutsui vielä tuopillisen piimää itsensä varalle.\n\nLaulainen oli jo oppinut ymmärtämään, että missä ruumiin ravitseminen\non näin runsasta, siellä on turha ottaa puheeksikaan henkisempiä\nasioita. Siksipä he söivät melkein äänettöminä ja kun isäntä\noli jälkiruuaksi tupruttanut paksun pilven savua, erkani kukin\nnukkumapaikalleen.\n\n-- Ohhoh, huokasi Laulainen yksin jäätyänsä. Taisinpa taas sattua\nikävään paikkaan. Ei sekään Samuli jäänyt yöksi. Sen kanssa osasi\npuhella.\n\nHän katsoi ikkunasta naapuritaloon päin. Yhdestä huoneesta näkyi\ntuli, vaikka oli vielä jotenkin valoisa. -- Siellä aijotaan valvoa\nvieraan kanssa pitemmän aikaa, ajatteli Laulainen. Varmaan ne\nkyselevät minusta ja mitähän Samuli sanonee. Muistaneeko oikein\nkertoa siitä päivällä pidetystä puheesta. Näkee sen siitä jos tulevat\naamulla katsomaan koulun alottamista... Pitääpä niille ajatella vähän\nkuulemista, että jos hyvinkin tulevat.\n\nHän otti laukustaan Uuden testamentin, jota selaili hämärän valossa.\nPian löytyi sopivat tekstin sanat. Mutta kun hän rupesi niistä puheen\nsisältöä suunnittelemaan, niin ajatukset vierähtivätkin aivan muille\naloille. Ensin tuli mieleen kysymys oliko synti, jos niin sukulaiset,\nkuin Anna ja Samuli, menisivät keskenänsä naimisiin. Se jäi kesken\nratkaisun, kun muistui mieleen Julianan kyselyt ja kehoitukset,\nsekä lausunnot entisestä opettajasta. Täytyi aivan naurahtaa niitä\najatellessa, varsinkin kun muisti miten kiire Julianalla oli ja miten\nsen pienet silmät tempoilivat.\n\nEi nyt tullut mitään, tuskaili hän huomatessaan joutuneensa pois\nalkuperäisestä ajatuksesta. Kaikista se vastuksen heittää. Jääköön\naamuun.\n\nHän pani kirjan pöydälle ja rupesi nukkumaan.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN VIIKKO LEPPÄMÄISSÄ.\n\n\nLaulainen oli pitänyt muutamina päivinä koulua Hukkalassa, kun\neräänä iltana valmistautui mennäkseen naapuritalossa käymään. Hän\nilmoitti emännälle, ett'ei tarvitse odottaa illalliselle, jos ei ala\nhyvissä ajoin näkyä tulevaksi. Isäntäkin sattui kuulemaan heidän\nkeskustelunsa ja kysyi:\n\n-- Mihinkä taloon opettaja aikoo mennä?\n\n-- Tähän Alapihaan, vastasi Laulainen.\n\n-- Onko Niiranen itse kutsunut käymään?\n\n-- Itse se kutsui täällä käydessään.\n\n-- Vai kutsui. Eipä se ole ennen kutsunut opettajaa kotonansa\nkäymään. Se on vihannut tätä kiertävää koulua ja tahtonut että\nkansakoulu laitettaisiin. Joko olisi nyt leppynyt, koska on käynyt\nkuuntelemassa ja kutsunut opettajaa kotiinsa.\n\n-- Onhan se käynyt kaksi kertaa kuuntelemassa, vahvisti Laulainen\ntuntien mielihyvää. Ja olisiko tuo Niiranen ennenkään vihannut\nenemmän koulua kuin opettajaakaan, mutta ei ole muuten tullut\nkäyneeksi, eikä kutsuneeksi.\n\n-- Vihannut on, aivan suoraan vihannut, väitti Hukkanen. Näkihän sen\nsiitäkin kun ei enää viime eikä toisena vuotena lähettänyt lapsiaan\ntähän kouluun.\n\n-- Kylläpä sitten pitänee uskoa, myönnytti Laulainen.\n\nHänen olisi haluttanut selittää asiata siihen suuntaan, että on\nvoinut silloin olla syytä koulussa, mutta omatunto ei oikein suosinut\n\"rikkojen ruopimista\" entisen virkaveljen päälle ja niin hän lähti\nkeskustelua jatkamatta aikomaansa kyläpaikkaan.\n\nLaulaiselle oli vieraisilla käynti niin totuttua, ettei hänellä ollut\nsinne mennessä suuria valmistuksia. Puhui mitä talon joukotkin ja oli\niloinen taikka vakava, aina sen mukaan miltä ihmiset näyttivät. Tällä\nkertaa oli vähän toisin. Kuulopuheista päättäen ei Niiranen ollut\nnoita tavallisia sydänmaan isäntiä, joille on samantekevää olipa\nopetusasiat miten hyvänsä. Tämä on puuhannut kansakoulua kyläänsä,\neikä ole lähettänyt lapsiaan kiertävään kouluun viime vuosina.\nSellaiselle isännälle pitäisi olla mieliksi, muuten siitä saapi\nvihamiehen.\n\nAlapihaan tultua oli Laulainen tavallista varovaisempi puheissaan.\nKohta hän kuitenkin näki ettei Niiranen ollut mikään peljättävä.\nAivan ystävällisesti kyseli entisistä olopaikoista ja nykyisistä\nkoulumatkoista. Vähän aikaa näistä tarinoitua tahtoi jo katselemaan\nrukiinlaihoja, sekä muita peltopuuhia, joka on maamiehen melkein\nluotettavin ystävyyden osoitus.\n\nLaihon katseleminen kävi hyvin ohimennen. Niiranen kiirehti oriinsa\nluokse, jolla renki parhaallaan karhitsi ohramaata. Ori näytti olevan\nNiirasen ylpeys ja uhkea eläin se olikin. Musta karva kiilteli kuin\nsametti.\n\n-- Panin vetämään karhia, ettei aivan köntistyisi seisoissaan, puheli\nNiiranen taputellen oriinsa selkää. So Poju, maitahan vähän levähtää.\nOn jo toista kuukautta ollut ajamatta.\n\n-- Taitaa olla hyvä hevonen, virkkoi Laulainen.\n\n-- Onhan tämä hyvä Poju, mutta siitä vaan on ikävä kun ei täällä ole\nkärrytietä.\n\n-- Eikö tänne saisi tehdyksi? kysyi Laulainen.\n\n-- Miksei saisi, vaan eihän nämä kyläläiset rupea tekemään, valitti\nNiiranen.\n\n-- Pitäisi pyytää koko kuntaa tekemään, neuvoi Laulainen.\n\n-- Jo olen koettanut sitäkin, vaan kun nämä kyläläiset eivät ole\nyksimielisiä pyytämään, niin eihän se asia pääse alkuunkaan, selitti\nNiiranen.\n\n-- Siitä pitäisi kirjoittaa sanomalehteen.\n\n-- Kukapa täällä osannee niin hyvästi kirjoittaa, että se jotain\nauttaisi, epäili Niiranen.\n\n-- Jos minä koettaisin kirjoittaa, tarjoutui Laulainen. Isäntä\nosannee selittää tien suunnan ja pituuden, sekä kuinka monelle\nkyläkunnalle siitä on hyötyä.\n\n-- Kyllä minä osaan selittää, sanoi Niiranen. Mutta mennään\nhuoneeseen siitä tuumimaan. Antaa oriin kävellä.\n\nHe alkoivat astella pihaan. Laulainen oli mielissään, kun sattui\nsopiva tilaisuus tarjota apuansa näin mahtityössä, johon ei jokainen\npystynytkään.\n\nNiiranen alkoi jo pihaan mennessä kertoa tien suunnasta, mutta se\nkeskeytyi vähäksi aikaa, kun hänelle johtui maitohuoneen ohitse\nmennessä mieleen näyttää huoneen sisusta. Tytär Anna oli siellä\nparhaallaan puhdistelemassa maitoastioita. Tämä ei ollut oikein\nmielissään tulijoista ja virkkoi moittivasti:\n\n-- Kun isä toi tänne vieraan juuri huonoimman järjestyksen aikana.\n\n-- Ei me sinua häiritä, tee vaan työtäsi, sanoi Niiranen.\n\nHän tahtoi vaan näyttää vieraalle uutta voin vaivauspöytää ja\nsuurta jäähdytysammetta, jossa maitoastiat seisoivat jäiden ja\nveden ympäröimänä. Laulainen ei nähnyt näissä mitään erityisempää\nja katselikin enemmän Annaa, joka pyörähteli notkeana ja tottuneen\ntavalla suurten sinkkisten astiain ympärillä, jotka pienimmästäkin\njysähdyksestä antoivat kumajavan äänen. Annakin huomasi vieraan\ntarkastelun ja virkkoi:\n\n-- Meillä on nämä kermanerotuskapineet aivan vanhan aikaisia, vaikka\njohan niitä on tuolla suuremmissa taloissa oikeita separaattoria.\n\n-- On se ensi kevännä meilläkin, sanoi siihen Niiranen. Olen\npäättänyt ostaa heti, kun myön tuon oriin.\n\n-- Ja myötte noin kauniin oriin, sanoi Laulainen.\n\n-- Joutuu minulle toinen ja vielä kauniimpi, kehui Niiranen. Pidän\nminä toki ajohevosen, vaikk'ei kesällä pääsekään ajamaan.\n\n-- Mutta jospa muutamien vuosien perästä pääseekin, kun ruvetaan\nmiehin puuhaan, hyvitteli Laulainen.\n\n-- Jospa näkisi vielä sen ilopäivän, ihasteli Niiranen. Ehkä tämä\nlehteen kirjoittamiskeino on hyvinkin hyvä.\n\nHe menivät kammariin, jossa Niiranen jatkoi kertomusta tien suunnasta\noikein perinpohjin. Siinä ei unohtunut mainitsematta vähäisinkään\nnotkelma eikä mäki. Kaikki puut ja suurimmat kivetkin tulivat askel\naskeleelta huomioon otetuksi.\n\n-- Ei niitä kaikkia tarvitse noin kovin tarkkaan kertoa, huomautti\nLaulainen kun alkoi käydä pitkäksi kuunnella.\n\n-- Minäpä kerron vähän lyhemmin, sanoi Niiranen, mutta alkoi aivan\nentiseen tapaansa.\n\nKertomus keskeytyi kun renki tuli ilmoittamaan isännälle, että pelto\non karhittu ja kysyi uitetaanko oritta.\n\n-- Liika kylmää nyt on vielä vesi hevosellekin, arveli Niiranen.\nMutta minä tulen toveriksi, niin pestään siellä lammin rannalla.\nOlkoon vieras yksinään sen aikaa. Ja tulipa tuo Anna...\n\nTämä oli juuri tullut huoneeseen ja ymmärtäen isänsä viittauksen\nistui pöydän luokse.\n\nLaulaisesta oli mieleen puhetoverin vaihtuminen ja oli alkamaisillaan\nkeskustelun lehmien lypsystä ja voin valmistamisesta, kun Anna\nennätti sanoa:\n\n-- Opettajalla oli ollut viime viikolla paljon lapsia, enemmän kuin\nnyt.\n\n-- Enemmän siellä oli. Samuliko teille sanoi? kysyi Laulainen.\n\n-- Niin, Samuli. Se kertoi lasten olleen hyvin mieltyneitä teidän\nkouluun. Lapset olivat oppineet paljon lauluja.\n\n-- Lauluihinko Samuli arveli lasten parhaiten mieltyneen?\n\n-- Ei Samuli ole niin sanonut, oikasi Anna kiireesti. Se vaan kertoi\nkaikesta ja sanoi teidän pitäneen lopussa hyvin pitkän ja kauniin\npuheen.\n\nLaulainen uskoi kyllä puheensa kauniiksi, mutta ymmärsi kuitenkin\nettä Anna kiittelee sitä aivan aikomuksesta, häntä miellyttääkseen ja\nse vähän nauratti. Hänenkin täytyi löytää jotain kiitettävää ja hän\nvirkkoi:\n\n-- Se Samuli on hyvin älykäs ja kunnon poika.\n\n-- Onhan se, myönnytti Anna. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.\n\n-- Samaa kertoi Samuli tänne tullessa, sanoi Laulainen naurahtaen.\nTeitä taitaa nuo koulumuistot vetää vieläkin toistenne seuraan.\nSiihen huomioon minä Samulista tulin, vaikka sieltä lähtiessä\nluulin, että minun seuraani se on niin mieltynyt että lähti raskasta\nkirjalaukkua kantamaan.\n\n-- Onko se mikä ihme, sanoi Anna terävästi ja kysyi: Vai tarkoittaako\nopettaja muuta? Onko teille jo puhuttuna juoruja minusta ja Samulista?\n\n-- Ei sanaakaan ole puhuneet sen syrjäisemmät kuin Samuli itse,\nvakuutti Laulainen. Eikä sekään sen enempää, kuin että mainitsi\nJulianan tuppautuvan hänelle puhemieheksi, milloin vaan täällä päin\nkäypi ja sattuu näkemään.\n\n-- Sanoiko senkin että kenelle? kysyi Anna terävästi.\n\n-- Ei sanonut, vakuutan sen.\n\n-- Sitä minä, virkkoi Anna. Mutta siihen Julianaan minä suutun, kun\non saanut opettajan tuollaista uskomaan. Minä kuulin että olitte\nkäynyt Julianan mökissä tullessanne. Se on puoli hupsu se Juliana,\njolle olen nauranut tähän asti, vaan nyt minä suutun.\n\n-- Ei toki pidä suuttua, kielteli Laulainen nauraen Annan\nuhkauksille. Ei Juliana pahaa tarkoita. Hyväähän se on harrastavinaan.\n\n-- Niinhän se on harrastavinaan, sanoi Anna loukkaantuneen äänellä.\nHyvin tietää että me ollaan serkukset ja yhtä kaikki luulee meitä\nniin jumalattomiksi. Opettaja ei mahda sitä tietää.\n\n-- Kyllä minä tiesin, tunnusti Laulainen vähän häpeissään.\n\n-- Ja yhtä hyvin puhutte samalla lailla, sanoi Anna katsoen\nmoittivasti.\n\n-- En tullut ajatelleeksi, kun joskus sattuu, että menevät...\n\n-- Menkäät, vaan ei me olla pakanoita, vaikka asutaan näin\nsydänmaalla...\n\nAnnan puhe keskeytyi, kun isäntä palasi orittaan huuhtelemasta.\nLaulaisen mieltä jäi vaivaamaan epäonnistunut leikkipuheensa. Olisi\nollut jollain tavalla pyydettävä anteeksi, mutta isäntä ennätti tulla\nja nyt ei ehkä Anna antaudu hänen puheellensa ollenkaan.\n\n-- Niin se tieasia, virkkoi Niiranen. Mutta tuolla ulkona käydessä\nminä ajattelin että jos jätetään siitä asiasta kirjoittaminen\ntuonnemmaksi.\n\n-- Mitä varten tuonnemmaksi? kysyi Laulainen ajatellen että jos\nisäntä epäilee hänen kirjoituskykyänsä.\n\nNiiranen alkoi selittää:\n\n-- Siinä tieasiassa on se paha vastus, että nämä muut pelkäävät sen\ntulevan liika kalliiksi ja väittävät minun tahtovan yksin sen vuoksi,\nkun on hyviä oriita, jotta saisin niillä ajaa. Mutta jos saataisiin\neräs toinen asia ensin päätetyksi, niin kyllä sitten tulisi tiekin.\nNiin ovat kaikki ymmärtävät miehet sanoneet. Tänne pitäisi saada\nensin kansakoulu.\n\n-- Vai niin, vai kansakoulu, virkkoi Laulainen pettyneen äänellä.\n\n-- Niin, olisihan täällä lapsia siihenkin kouluun, mutta kukapa\ntäältä asti jaksaa käyttää nykyisessä koulussa, selitti Niiranen.\nOlen jo pari kertaa puhunut oman koulun rakentamisesta, vaan ei\nnäitä saa minun puheella mihinkään taipumaan. Nyt sunnuntai-iltana\nkuulin, että opettaja on siellä lankomiehen talossa puhunut siihen\ntapaan ettei ihminen ole oppinsa puolesta sillä valmis, jos osaa\nlukea ja vähän kirjoittaa, vaan että oppimista pitää jatkaa nuoruuden\naika kokonaan ja vielä vanhanakin. Silloin ajattelin että meidän\nkylällä pitäisi pitää samanlainen puhe ja heti sen perästä ottaa\nkeskusteltavaksi ja päätettäväksi kansakoulun perustaminen.\n\nIsännän esityksessä epäili Laulainen piilevän kiertävän koulun\nhalveksimista ja hän virkkoi:\n\n-- En luule samanlaisen puheen paljon auttavan, sillä en minä\nmaininnut kansakoulun käynnistä mitään, sitä vaan teroitin että jos\nihminen jättää lukemisen, joka on sielun ruokkimista, niin sielulle\nkäypi aivan samoin kuin ruumiille: se kuihtuu vähitellen ja viimein\nkuolee hengellisesti, vaikka ruumis vielä elää.\n\n-- Täällä on puhuttava vähän toisella tavalla, niin kyllä se auttaa,\nneuvoi Niiranen. Pitää lisätä, että jos lapset saisivat käydä koulua\nyhteen jaksoon pitemmän aikaa, niin ei lukeminen jäisi vanhanakaan.\n\n-- Voisi sitten vähän paremmin auttaa, myötteli Laulainen. Mutta\nmies- vai naisopettajako siihen on ajateltu ottaa.\n\n-- Ei siitä ole mitään ajateltu. Ennättää sen asian sittenkin\npäättää, kun on koulu perustettu.\n\n-- Vaan jos ei tule päätöksestä pitävä, ellei samalla sovita\nopettajasta ja sen palkasta.\n\n-- Tuumitaan sitten siellä, kunhan ensin alkuun päästäisiin, kierteli\nNiiranen... Mutta se puhe pitää olla niin luita myöten menevä,\nettä tuokin vanha Kokkonen pehmiäisi. Sehän se on aina etumaisena\nvastustamassa kaikkea, joka vähänkin maksaa.\n\n-- Enhän minä niin mahtavia puheita osaa pitää, kuin paljo oppineet,\nvaan jos nyt koettaisin jotain sanoa, virkkoi Laulainen merkitsevällä\näänenpainolla.\n\nNiiranen sen ymmärsi, koska joutui hyvittelemään:\n\n-- Kyllä minä luulen, ett'ei siihen sen oppineempia tarvita. Minä\nnäin viime maanantaina että Kokkonen kuunteli hyvin mielissään sitä\npuhetta koulua alottaissa.\n\nLaulainen tuli aivan hyvitetyksi ja virkkoi:\n\n-- Jospa minä kirjoitan sen puheen valmiiksi. Ehkä täältä saapi\npaperia, niin alotan jo tänä iltana.\n\n-- Niin, kirjoittaa vaan, kehoitti Niiranen. On täällä Annalla\npaperia, kunhan tulee.\n\nHän kertoi sitten vanhasta Kokkosesta ja muista vastustajistaan\nnähtävästi siinä toivossa, että Laulainen osaisi paremmin valmistaa\npuheensa.\n\nKohta tuli Anna laittamaan illallista pöytään.\n\n-- Opettaja aikoo tänä iltana kirjoittaa, niin anna sinä muutamia\narkkia paperia, sanoi Niiranen.\n\n-- Postipaperiako vai muuta? kysyi Anna.\n\n-- Mitä hyvänsä, sanoi Laulainen. Ei se tule mihinkään tärkeään\ntarpeeseen.\n\n-- Vai ei tärkeään, vaikka niistä paperista lähtee alku kansakoulun\nperustamiseen, sanoi Niiranen. Älä sinä Anna kerro muille. Meillä on\nsellainen puuha, että opettaja valmistaa ensi sunnuntaiksi puheen,\njossa kehoittaa koulua perustamaan. Sitten siinä samassa koetetaan\nsaada asia päätetyksi.\n\n-- Vai niin, virkkoi Anna asiaan innostuen. Tämäkö opettaja siihen\ntulisi opettajaksi?\n\nLaulainen ei ollut huomaavinaan Annan kysymystä, vaikka se oli niin\nmieleinen, ettei tiennyt miten palkitseisi kysyjää. Niiranenkaan ei\nollut oikein kiireellinen vastaamaan. Viimein hän sanoi:\n\n-- Eihän tämä opettaja jätä vakinaista virkaansa sen tautta.\n\n-- Niin kyllä, huomasi Anna. Siihen kansakouluun ei taitaisi päästä\nvakinaiseksi.\n\nLaulainen ei puhunut vieläkään. Hän oli jo opettajan sukupuolta\nkysyissään ajatellut, että jos pääsisi väliaikaiseksi opettajaksi\ntämän kylän kouluun. Annastakin se oli alussa mahdollista, koska\nkysyi sitä aivan ensimäiseksi. Täytyikö hänen itsensä pyrkiä, kun\neivät ymmärtäneet asiata. Lyhyen vaitiolon perästä hän jo julkaisi\najatuksensa.\n\n-- Onhan tämä vakinainen virka, mutta kyllä minä voisin tästä\nluopua jos saisin muutamiakaan vuosia olla väliaikaisena opettajana\nkansakoulussa.\n\n-- Sitähän minäkin ajattelin, tarttui taas Anna puheeseen. Parempihan\nyhdessä paikassa on olla, kuin kiertää ympäri pitäjää.\n\n-- No jos sillä lailla tekee, myötteli Niiranen. Mutta mikä sitten\ntulisi turvaksi, jos täytyisi ottaa vakinainen opettaja?\n\n-- Jospa minä siihen mennessä saisin luetuksi niin paljon että voisin\nparissa vuodessa suorittaa täydelliset tutkinnot, selitti Laulainen\naikomuksensa.\n\n-- Eikö tässä nykyisessä virassa ollessa voi lukea?\n\n-- Huonosti se käypi, sillä loma-ajat menevät hyväin kylänmiesten\nkanssa jutellessa, ja näin ikään vieraissa istuissa.\n\n-- Olisi pitänyt ennen tähän toimeen ryhtymistä lukea enempi.\n\n-- Niinpä olisi pitänyt, mutta kukkaro sanoi että ei.\n\n-- Velallahan monet muutkin kuuluvat koulunsa käyvän.\n\n-- En löytänyt silloin niin hyviä ihmisiä.\n\n-- Kyllä niitä olisi kyselemällä löytynyt, ainakin, takausmiehiä.\n\n-- En löytänyt halukkaita siihenkään.\n\n-- Liika vähä on tullut kysellyksi.\n\nLaulaisella oli mielessä arvella että olisiko isäntä Niiranen halukas\nauttamaan, jos tulisi avun tarvis, mutta jätti kuitenkin sanomatta.\n\nKohta illallisen syötyä neuvoi isäntä erityisen kammarin Laulaiselle,\njossa sai nukkua ja valmistaa rauhassa tuota tärkeätä puhetta.\nKammari oli nähtävästi talontyttären, sillä jokainen esine oli\nasetettu paikalleen erityisellä huolella, eikä missään näkynyt\nlikapilkkua. Laulainen tunsi olevansa täällä kuin jossain pyhässä\npaikassa ja heitti kohta kenkänsä, ettei niillä nuhraisi mitään\nkohtaa.\n\nValkoisella liinalla peitetyllä pöydällä oli valmiina mustepullo\nja paperia. Mutta eihän siinä uskaltanut pullon korkkiakaan avata,\nvielä vähemmin mustetta muuten liikutella. Tipahtaisi liinalle ja\nsen nähtyä Anna varmaan ajattelisi että onpa aika töhrys sekin. Hän\ntoimitti varovasti liinan pois pöydältä ja nyt vasta uskalsi ottaa\nkynän käteensä.\n\nMutta millä sanoilla se puhe piti alottaakaan. Tämä oli tuiki tärkeä\nasia. Jos eivät alkusanat miellytä kuulijoita, niin silloin saattaa\nmennä hyvä asia pilalle. Koulu jääpi perustamatta ja opettajaksi\npääsyn toivo raukeaa samalla. Kiertele vaan kuten tähänkin asti\nympäri pitäjää ja elä ihmisten armopaloista. Mutta jos puhe\nmiellyttäisi alusta loppuun, niin sitten saattaisi seurata vaikka\nmitkä muut onnet sen mukana.\n\nLaulaisen aivoissa alkoi leijailla niin kauniita tulevaisuuden kuvia,\nettä täytyi laskea kynä pöydälle ja nousta sukkasillaan kävelemään.\n\nNiin, hän opettaisi ja lukisi ja kun sillä keinoin olisi saanut\nkarttumaan tietoja ja koulunkäyntiin varoja, niin sitten suorittaisi\nseminaarikurssin ja tulisi tänne takaisin.\n\nTätäkin ihanampi ajatus syntyi edellisen johdosta, mutta sitä ei\nuskaltanut vapaasti ajatellakaan ennen kuin tietäisi kuinka tämä\nkouluhomma päättyy. Mutta jos se päättyisi hyvin, niin silloin\nhänen tiensä kulkisi usein tämän talon kautta. Sillä vaikka hän oli\nkävellyt kolmessa pitäjässä ja nähnyt nuoria naisia viehättäviä ja\nenemmän viehättäviä, niin ei yksikään ollut katsonut häneen niin\nrehellisen kauniisti kuin Anna. Olipa vielä tänä iltana ilmaissut\nosanottonsa hänen tulevaisuudestaan. Se voisi merkitä jotain, mutta\nainoastaan sitten. Siihen asti täytyy olla aivan hiljaa, sillä\neipä tällaisesta kodista mahtane tehdä mieli pitäjään niukoille\neväille. Vaan jos tämä asia onnistuisi, niin kyllä sitten. Hän\nistui, päästäkseen kirjoittamisen alkuun, mutta innostui uudestaan\nkuvittelemaan, että miten ihanata olisikaan olla kihloissa.\nSaisi kävellä julkisesti käsikädessä ja jos joutuisi ulommaksi\nopintomatkalle, niin sieltä aina kirjoittaisi joka viikko pitkiä\nkirjeitä. Ei silloin tarvitseisi hakea sanoja, niitä tulisi\nrunomitassakin ja miten pitkältä hyvänsä.\n\nVaikka nämä toiveet olivat vielä näin hämäriä, täytyi hänen jo nyt\npaikalla, kesken kiireen koetella kuinka kauniisti kirjoitus sujuisi\nsilloin. Runoa se lähti ja kuului:\n\n    Äl armas Annani ikävöi,\n    Jos kaukana täytyy olla.\n    Sua muistan päivin, muistan öin,\n    Oot aina muistossa mulla.\n    Jos unohtuiskin taivas, maa,\n    Et unohdu sinä milloinkaan.\n\nKuinka ihanata! ihaili hän moneen kertaan sepittämäänsä värssyä...\n\nMutta se puhe ja ne alkusanat...\n\n\n\n\nESITELMÄ JA SEN TULOKSET.\n\n\nViikon viimeisinä iltoina tuli Laulaiselle kiire, sillä ensimäinen\nkirjoitus-ilta oli kulunut haaveiluissa ja alkusanoja etsiessä. Nyt\nolivat sanat löytyneet ja muutakin kirjoitusta tullut niin pitkältä\nettä uskalsi epäilemättä lähettää lasten mukana ilmoituksen kylälle,\nettä hän pitää sunnuntaina puolenpäivän jälkeen sunnuntaikoulua\nlasten kanssa ja sen perästä esitelmän vanhemmille ihmisille lasten\nkasvatuksesta ja opetuksesta.\n\nVaikka Laulainen oli tottunut puhumaan hätäilemättä suuremmankin\njoukon kuullen, niin nytpä pakkautui pelkomieli vaivaamaan. Ei ollut\nenää yötäkään välillä. Kaikissa kylän taloissa puuhailevat ihmiset\nlähteäkseen koulua ja luentoa kuulemaan. Tämä arkuuden tunne ei\nottanut poistuakseen yhdessä paikassa istuin, vaan täytyi lähteä\nkävelemään.\n\nHän meni pellon taakse metsään ja kohosi sieltä lepikkoahoja myöten\nmäen korkeimmalle paikalle. Sinne oli melkoisen laaja näköala,\nmutta enimmäkseen metsää. Viehättävimpiä olivat metsälammit, joita\npilkoitti sieltä täältä metsän keskeltä. Mieluummin hän kuitenkin\nkatseli lähinnä näkyvää Leppälampia, sillä sen rannalla oleva talo\nviehätti nyt kaikkein enimmän silmää. Täältä korkealta katsoen se\nnäytti niin runolliselta, että sydän sykähteli.\n\nNyt oli jo pelkomieli haihtunut ja hän lähti laskeutumaan alas.\nPeltoja lähestyessä hän vielä pysähtyi ja istui kivelle.\n\nTässä olisi koululle ihana paikka, ajatteli Laulainen. Täältä se\nnäyttäisi juhlalliselta tuonne kylälle. Tänne katsahtaisi jokainen\nihastuksella, kuten ainakin kylän kaunistukseen ja kukkaan. Koivuja\njätettäisiin kasvamaan rakennuksen ympärille ja koivujen reunustama\nhiekoitettu tie veisi kylälle, aina lammin rannalle asti. Ja jospa\nvalkenisi kerran se päivä, jotta saisi kävellä tänne tuota varjoisaa\ntietä myöten käsikädessä oman keittäjänsä kanssa. Silloin olisi onnen\najat saavutettuna ja kaikki menneet huolet ja vastukset saisivat\nunohtua. Nyt kaikui ainoastaan metsän lintujen riemulaulut, mutta\nsilloin kajahtaisi täältä myöskin kahden onnellisen ihmislapsen\nlaulut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisen jälkeen alkoi vilistä lapsia Hukkalan kartanolla.\nVanhempi väki seurasi hiljalleen perästä, taluttaen ja kantaen\npienempiä lapsiaan, jotka oli myös otettu mukaan. Nyt oli tavallista\nmerkillisempi päivä Leppämäen kylällä.\n\nIsäntä Hukkanen katsoi itsensä tämän juhlan johtavaksi henkilöksi\nja haeskeli kartanolta ja tuvasta kylänsä isäntiä ja emäntiä\nkammariin. Juhlan kunniaksi oli hän hankkinut hampaisiinsa savuamaan\nsikaritupakan. Sitä kun ei sopinut siitä koskaan irroittaa, kävi\npuhe hyvin jäykästi, jäväköimällä ja siksi hän käytti käsiänsä\napunaan: töykäten syrjittäin seisovia kylkeen, taikka tarttuen takin\nliepeeseen.\n\nKammarissa piti Laulainen huolen vieraiden tervehtimisestä. Nyt jos\nmilloinkaan täytyi olla kohtelias. Kun tuo peljätty vastustaja,\nKokkonen, tuli kammariin, siirtyi Laulainen hänen rinnalleen istumaan\nja koetti pitää yllä hyvin vakavaa ja samalla älykästä keskustelua.\nMutta ukko ei näyttänyt siltä, joka ensimäiseen hyvään ihastuu.\nPitkät kulmakarvat jyhöttivät kuin mitkähän räystäät syvältä\ntähystävien silmien päällä. Mustan tympeä, joukea muoto näytti niin\nperin jäykältä, että siihen oli aivan turha toivoa ilmestyvän mitään\nihastuksen aaltoja. Taitavimmillekin puheille vaan myrähteli. Viimein\nhän otti sananvuoron ja yksikantaan kysyi:\n\n-- Joko olet miten vanha? Laulainen sanoi ikänsä.\n\n-- Nuori mies vielä, jatkoi ukko. Palkan vuoksiko rupesit lasten\nopettajaksi, vai oliko halua?\n\nKysymys oli niin vaikeata laatua, ettei Laulaisen vastaus aivan\nkiireelle joutunutkaan.\n\n-- Pitäähän siihen toki olla haluakin, virkkoi hän viimein.\n\n-- Niin pitäisi olla, vahvisti Kokkonen. Mutta palkkapaimenia taitaa\nolla suuri osa.\n\n-- Mitkä isännän mielestä ovat palkkapaimenia? kysyi Laulainen\nvarovasti.\n\n-- Jotka toisin opettavat ja toisin elävät, vastasi Kokkonen.\n\nLaulainen oli luullut ukon tarkoittavan niitä, jotka hakevat\nsuurempaa palkkaa, mutta huomasi erehtyneensä ja vastasi vähän nolona:\n\n-- Eihän tämä syntinen ihminen uskalla kehua elämäänsä.\n\n-- En minä sinua tarkoittanut, kun en vielä oikein tunnekaan,\nlohdutteli Kokkonen omalla tavallaan.\n\nUusien vierasten kammariin tulo vapautti jatkamasta tämän suuntaista\nkeskustelua. Niitä oli kaksi naista, Alapihan Anna ja toinen\nijäkkään puoleinen emäntä, jolla oli suora ryhti ja oman arvonsa\ntuntoa ilmaisevat kasvonpiirteet. Ne tulivat huoneeseen rohkeasti,\nilman talon isännän työntämättä ja asettuivat istumaan toiselle\npuolen huonetta. Laulainen meni tervehtimään, mutta ei uskaltanut\njäädä vähäksikään aikaa puhuttelemaan, sillä tuo Kokkonen saattoi\nkulmakarvainsa alta katsellen huomata vaikka mitä. Hän palasi ukon\nrinnalle istumaan ja ettei se arvaisi hänen panneen mitään huomiota\nnuorempaan naiseen kysyi hiljaa:\n\n-- Mistä talosta tämä viimeksi tullut emäntä on?\n\n-- Se on tästä mäen takaa, Putkinotkon talosta, tämän Hukkasen veljen\nemäntä.\n\nKokkonen puhui niin kovalla äänellä, että emäntä itsekin näkyi\nkuulevan. Laulainen katui tehneensä koko kysymystä ja päästäkseen\npois kammarista virkkoi:\n\n-- Pitääkin käydä katsomassa, joko ovat kaikki lapset koolla.\n\nHän meni puhuttelemaan ulkona olevia isäntiä. Niirasenkin kanssa oli\njäänyt sopimatta kumpiko heistä alottaa keskustelun, kun esitelmä on\nloppunut. Siihenpä ei tahtonut enään tilaisuutta löytyäkään. Aivan\nluettamaan lähtiessä hän sai kuiskatuksi, että isännän on keskustelu\nalettava.\n\n-- Kyllä minä alotan, mutta pitää auttaa, jos tiukka tulee, sanoi\nNiiranen.\n\n-- Kyllä koetan auttaa, lupasi Laulainen.\n\nHän meni alottamaan sunnuntaikoulua lasten kanssa. Lapset lauloivat\nviikolla oppimansa virren aika kauniisti. Hyvin sujui päivän\nevankeliuminkin lukeminen ja kysymyksiin rikkaan miehen ja köyhän\nLatsaruksen elämästä ja kuolemasta tuli aivan oikeita vastauksia.\nMutta kun Laulainen syventyi puhumaan ja kyselemään kertomuksen\nsyvemmästä merkityksestä: rikasten ylellisyydestä ja Jumalan sanan\nhylkäämisestä, sekä rikkaan miehen kauheista tuskista ja myöhäisestä\nveljien varoittamisesta, eivät lapset voineetkaan enää seurata, vaan\nistuivat ikävän näköisinä, aivan kuin illallista odotellessaan.\nLaulainen huomasi sen ja ymmärsi, ettei tämä ollut oikein lapsia\nkohtaan, mutta tällä kerralla täytyi näyttää vanhemmille ihmisille,\nmiten pitkälle hän kykenee selittämään.\n\nKun tämä syvällisiä asioita sisältävä puoli oli loppunut ja lapset\nsaivat kuulla yksinkertaisempia kysymyksiä, heräsivät he kuin unesta.\nLopettajaislauluja laulaissa heidän silmänsä aivan loistivat ilosta,\nsillä nyt he tiesivät vanhainkin heitä mielihyvällä kuuntelevan.\n\nLyhyen väliajan perästä astui Laulainen pitämään esitelmäänsä. Hän\nkatsoi asiaan kuuluvaksi olla seisovassa asennossa, vaikkakin polvet\npyrkivät rauhattomasti vavahtelemaan.\n\n-- Olen aikonut puhua lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, alotti hän\nkatsomatta papereihinsa, joita piteli kädessään. Jospa alotan tuosta\nkaikille tunnetusta sananparresta, että \"sitä poika piiskuttaa,\nmitä emäkana kaakattaa\". Tämä lause lausutaan useimmiten silloin,\nkun kuullaan lapsen taikka nuoren puhuvan sellaisia puheita, joita\non totuttu kuulemaan hänen vanhemmiltansa. Useimmiten ne eivät ole\nsiveitä, eikä kiitettäviä puheita, vaan raakoja ja rumia. Siveät\npuheet vetävätkin paljon vähemmän muiden huomiota puoleensa,\nsillä ne lausutaan aina hiljaisella, tyynellä äänellä. Niitä ei\nlapsetkaan muista niin hyvin kuin edellisiä. Paljon mieluummin he\njäljittelevät kiivaita ja karvaita sanoja. Niistä tuskin yksikään\nunohtuu. Niitä kuulemaan ja muistoonsa painamaan ovat lasten korvat\ntuiki herkät. Jos kaksi äitiä puhelisi toisella puolen tupaa vaikka\nkuinka kauniista asioista ja toisella puolen tupaa taas toiset kaksi\npanettelisi toisiaan taikka naapureitaan, niin saatte uskoa, että\nlapset ovat näitä jälkimäisiä kuuntelemassa. Voitte sanoa, että\nrähinä vetää lapsia puoleensa, mutta ei se tule siitä yksistään.\nPanettelijan sanat lähtevät sydämen pohjasta ja siinä niiden suuri\nvetovoima. Hän ponnistaa kaikki kykynsä löytääkseen vaikuttavia\nsanoja. Siinä toinen vetovoima. Senpä vuoksi ovat tehdasseutujen ja\ntiheästi asuttujen kylien lapset vilkkaampia kuin nämä syrjäkylien\nlapset. Mutta kyllä pahuus tännekin tiensä löytää ja on jo valmiiksi\nlöytänyt.\n\nTähän suuntaan hän jatkoi, kosketellen tärkeimpiä paheita, kuten\nkiroilemista ja kotivarkautta, juoppoutta ja yöjuoksua, joita lapset\noppivat vanhemmilta ihmisiltä.\n\nJälellä oli loppulauseet, mutta tämä olikin tärkein osa.\n\nNäin on asianlaita, virkkoi hän vaihtaen vähän äänenpainoa. Voitte\najatella, että niinpä on, vaan minkäpä sille voinee. Mutta kyllä\nvoipi, jos on hyvää tahtoa. On toimitettava niin, että lapsille\nopetetaan hyvää vielä suuremmalla hartaudella kuin nuo huonojen\ntapojen opettajat opettavat huonoa. Mutta tämä opetus ei tapahdu\njokaiselta. Se ei saa olla silloin tällöin vihapäällä pauhailemista,\njoka opetus-tapa ei kantaisi hedelmiä pahaakaan opettaissa, jopa\nettä hyvää. Ymmärtäähän jokainen, mitä se vaikuttaisi, jos isä\nharmistuneena pauhaisi pojalleen näin: sinä olet jo siksi suuri\npoika, ett'et enää saa noin lapsellisesti ja sävyisästi haastella\ntovereisi kanssa, vaan sinun pitää puhua vihaisesti kiroillen ja\nuhkaillen. Poikaa varmaan hävettäisi, eikä hän tekisikään isän käskyn\nmukaan. Mutta se on aivan toista, kun isä näyttää esimerkillä, miten\npuhuttelun pitää tapahtua. Silloin poika tekee samoin, vaikkapa häntä\nsiitä kieltäisikin.\n\nMieluisimmatkin oppiaineet tulevat lapsille vastenmielisiksi, jos\nheitä taitamattomasti pakoitetaan. Opettajan täytyy osata asettua\nlasten kannalle ja näyttää, että hän itse on enin innostunut siihen,\nmitä aijotaan oppia. Näin ollen pitäisi jokaisessa kylässä olla\nerityinen, taitava opettaja, joka ohjaisi lapsia kaikkeen hyvään.\nSilloin he aivan kuin itsestään tulisivat käsittämään, mikä on pahaa\nja kartettavaa. Mutta siihen tarvittaisiin vakituinen koulu, sillä\nnämä silloin tällöin saadut opetukset unohtuvat pian ja jäävät usein\naivan hedelmää tuottamatta.\n\nTämä oli luennon loppu ja Laulainen istui odottamaan, minkä\nvaikutuksen se teki kuulijoihin. Ajattelemisen aihetta se taisi\nantaa, koska ei kukaan kiirehtinyt pois lähtöä. Talon isäntäkin oli\npuheen ajan kärsinyt savustamispaastoa, mutta nyt hän jo kiireelle\ntouhusi tulta tupakkaansa. Jo nousi joku ulos lähteäkseen, vaan\nsilloin kohotti Niiranen päätään ja virkkoi:\n\n-- Nytpä tässä kuultiin oikein toimen puhetta ja mitähän jos nyt\nmiesten koolla ollessa otetaan asiasta kiinni ja päätetään perustaa\nkoulu meidänkin kylälle.\n\nKaikki olivat äänettä.\n\n-- Eikö kukaan ota asiasta puheeksi? kysyi taas Niiranen. Vai eikö\nkatsota koulua tarpeelliseksi, vaikka opettaja noin selvästi siitä\npuhui.\n\n-- Kyllähän koulu olisi hyvä olemassa, myönnytti joku isäntä.\n\n-- Mitä koulua sinä Niiranen tarkoitat? kysyi Kokkonen.\n\n-- Kansakoulua. Mitäs me muita kouluja.\n\n-- Onhan meillä tämä kiertävä koulu, huomautti Kokkonen.\n\n-- On on, mutta opettajahan itse sanoi, ettei siitä jää paljon\nhedelmiä, kun on niin kovin lyhyt aika.\n\n-- Poisko me tämä opettaja laitetaan? kysyi Kokkonen.\n\n-- Eikä laiteta. On niitä opetettavia tällekin.\n\n-- Ei meidän varoilla monia kouluja kustanneta, sanoi Kokkonen\nvarmemmin. Jos tämä opettaja pitää nuo puheensa ja tapansa, niin ei\ntarvita sen enempää kouluja eikä opettajia.\n\nLaulainen muisti lupauksensa ja kysyi:\n\n-- Saisinko minä vielä sanoa vähän?\n\n-- Saapi opettaja sanoa, kuului usealta taholta.\n\n-- Asia on sillä lailla, alotti taas Laulainen, että olenhan minä\nopettanut ja opetan edeskin päin minkä ennätän ja ymmärrän, mutta\naika on kovin lyhyt. Ennättää parhaiksi tutustua lapsiin ja vähän\nsaada oppimaan lukutaitoa, niin silloin täytyy jättää ne ja mennä\ntoiseen kylään. Ne vähät siemenet, joita on ennättänyt kylvää,\ntallataan ja nokitaan jo seuraavana päivänä pois. Säilyneekö\nkaikistellen huomiseksikaan. Muistan eräänkin sattuman, jolloin\npitkään ajattelin tätä samaa asiaa. Oli viimeinen opetuspäivä siinä\ntalossa, kevätkynnön aikana. Puhuin parhaallaan lapsille hyviä\nneuvoja, kun pellolta kuului kyntäjän kiukkuinen kiroilu hevoselleen.\nMuutamat lapset katselivat hämmästyneenä minuun, mutta toisista se ei\nollut mitään ihmeteltävää ja monta oli, jotka painoivat päänsä alas\nja naurahtelivat salaa. Ajattelin, että toteen meni taas puheeni.\nTuon kyntäjän kiroilun ne varmaan muistavat vielä vuosien perästä,\nmutta tuskinpa yhtään minun sanaani. Toista olisi, jos saisi opettaa\npitemmän ajan erityisessä koulurakennuksessa, jossa ei olisi kaikkea\nkuultavana ja jossa ennättäisi juurruttaa mieliin mikä on hyvää ja\nmikä pahaa. Tämän ja muun vuoksi toivoisin, että kaikilla lapsilla\nolisi vakinainen koulu.\n\nKokkonen otti ensiksi sanan vuoron ja alkoi:\n\n-- Vaikka tämä on opettajan puhetta ja oikeata puhetta, niin\ntäytyy minun sitä vastustaa. Minä en ole käynyt koulua muuta kuin\nrippikoulun, mutta ei minulta ole lapset oppineet kiroilemaan, ei\nkyntäissäkään. Koulun käyneet ne vasta kiroilevatkin ja niitä ei näy\nhävettävänkään kiroilemisensa. Sen minä kuulin omilla korvillani, kun\nmuutamille herroille annoin toissa syksynä luvan tulla metsästämään.\nNe ne vasta kiroilivat. Eikä siihen tarvinnut olla mitään asiata,\nmuuten vaan huvikseen, muun puheen höysteeksi. Ja varmaan ne olivat\nkoulun käyneitä ja oppineita, koska puhuivat ruotsia, että oli kai\nkieli senkin seitsemällä sykkyrällä. Mutta suomeksi ne kiroilivat.\nSiinä se on se kouluviisaus. Ei siitä jumalanpelko lisäänny. Sitä\nrikkaan miehen elämätä ne elävät, josta opettaja äsken lapsille puhui.\n\nKokkonen oli kiivastunut ja kyllä hänenkin puheensa sai puolustajia.\nNiirasta harmitti ja hän alkoi väittää:\n\n-- Eläkööt herrat omaa elämäänsä, jotka ovat käyneet suuret\nkoulut, mitä me niistä otetaan verraksi. Meillä on vaan kysymys\nkansakoulusta, jossa ei suuria viisauksia opeteta. Ja ett'ei Kokkosen\ntarvitse pelätä villityksen opettajia ja kiroilijoita, niin otetaan\ntämä Laulainen opettajaksi, luultavasti hän siihen suostuu.\n\nKaikki katsahtivat lisääntyneellä kunnioituksella Laulaiseen ja\ntämä itse oli näin kaikkein kuullen annetusta tunnustuksesta niin\nliikutettu, että vaivoin sai pidätetyksi ilon kyynelten puhkeamisen.\nPuhumista ei uskaltanut ajatella aivan heti. Ei hän voinut katsoakaan\njoukkoon päin, varsinkin kun tiesi, että Anna on siellä, ja varmaan\nkatsoo häneen.\n\nKokkonen ei antautunut vielä, vaan tarttui kiinni asiaan.\n\n-- Onhan meillä tämä opettaja ilman uudestaan ottamatta, sanoi hän.\nJa jos opetusaika on lyhyt, niin pitennetään. Otetaan jo tämän kesän\najaksi opettamaan ja maksetaan sellainen palkka, että kannattaa\nolla. Eivät ne tuhansia markkoja maksavat koulurakennukset mitään\nviisautta anna. Ei tässä niihin kustannuksiin ruveta niin kauvan kun\non tupa joka talossa. Vai paheneeko teidän tupanne kouluhuoneena?\nJos pahenee, niin ei minun tupani pahene. Siihen saapi tulla koulua\npitämään milloin tahansa. Tule vaan opettaja meille, kun muualta\nloppuu koulunpito. Ruoka ja hoito ei maksa mitään. Ja jos nämä muut\neivät suorittane markkaa tai kahta kuulta lastensa opetuksesta, niin\nhävetkööt toki puhuissaan toisesta koulusta. Minä pysyn puheessani ja\nsanokaapa onko paljon jos maksatte markan lapsesta opettajalle kuussa?\n\n-- Ei ole paljon, vastattiin monesta suusta.\n\n-- Mielelläni minäkin maksan.\n\n-- Kyllä minäkin.\n\n-- Ei tuo paljo ole vaikka kaksikin.\n\nNiiranen koetti sotkea miesten hyväksymishuutoja ja kysyi:\n\n-- Kenenkä lapset kesällä kouluun joutaa?\n\n-- Kyllä joutavat, väitti Kokkonen. Eikä niitä tarvitse aamusta\niltaan asti opettaakaan. Antaa toiset ajat olla töillään ja marjassa.\n\n-- Aivan niin, kuului taas myöntymistä. Laulainen ei osannut mitään\najatella tästä häläkästä. Nuo ylistykset ja lupaukset painoivat\nalas hänen ihaninta ajatustaan. Hänet työnnettiin koivujen keskellä\nseisovasta onnen majasta takaisin kuumaan tupaan, jossa kaikessa\ntapauksessa oli elettävä toisten armoilla ja heidän vastuksinansa.\nOliko hänen kieltäydyttävä, vaiko oltava äänettä.\n\nNiirasta suututti tämä asiankäänne ja hän seisaalleen nousten\nihmetteli:\n\n-- Ne on miehiä. Jos kuka ja kuinka hyvän asian esittelisi, niin ei\nymmärretä.\n\nKokkonen ei odottanut loppua.\n\n-- Kyllähän sinä muka ymmärrät ja rakentaisit, jolla on parhaat\npellot ja saat itse olla useampia vuosia veroäyriä määräilemässä.\nKyllä sinä osaat oman kohtasi katsoa, vaikka joka vuosi otat suuria\nrahoja oriilla.\n\n-- Olenko minä teitä estänyt ottamasta suuria rahoja, sanoi Niiranen\nja meni harmissaan ulos.\n\nLaulainen seurasi perästä ja kartanolle tultua kysyi:\n\n-- Mitenkäs nyt tehdään?\n\n-- Eihän niille voi mitään, kun tuo Kokkonen on yllyttämässä, sanoi\nNiiranen. Menköön nyt näin, vaan kesällä otetaan uudestaan, eikä\nkutsuta Kokkosta siihen sotkemaan.\n\n-- Niin kyllä, sanoi Laulainen, mutta katsahti samassa ympärilleen,\nettä kuuliko tätä muut.\n\nHän huomasi, ett'ei Niirasen aikomus ollut aivan rehellistä laatua.\n\n-- Ei puhuta enempää tässä, sanoi Niiranenkin. Mennään meille.\n\n-- Ei minun sovi lähteä niin kiireelle, luulisivat pahastuneen,\nkieltäytyi Laulainen.\n\n-- Niinpä kyllä. Hyvästi sitten vähäksi aikaa.\n\nLaulainen palasi huoneeseen. Vieraat alkoivat lähteä kotiinsa.\nKäymään kutsuja tuli kaikilta lähitalojen isänniltä ja emänniltä.\nLaulainen kiitteli ja vakuutti käyvänsä, jos ei ennen niin\nkesemmällä, kun tulee toisen kerran.\n\nTalo oli kohta tyhjänä vieraista. Ainoastaan isännän veljen emäntä ja\nKokkonen tulivat kammariin.\n\n-- Lähde nyt katsomaan, että miltä se minun rypypaikkani näyttää,\ntulisitko sinä siellä toimeen, sanoi Kokkonen.\n\n-- Minullakin oli aikomus pyytää opettajaa meillä käymään, vaikka en\nvielä ennättänyt sanoa, virkkoi Putkinotkon emäntä.\n\n-- Kumpasenko pyynnön minä osannen täyttää, arveli Laulainen.\n\n-- Tulkaa meille, pyyteli emäntä. Tämän isännän kotiin osaatte\nmilloin hyvänsä arki-iltoina, mutta meille ei osaa yksinään. Meillä\nolisi illalla tulleita sanomalehtiä luettavaksi.\n\n-- Onpas tuollakin \"Eevan tyttärellä\" omenansa millä houkuttelee\npuoleensa, hymähti Kokkonen leikissään.\n\n-- Kylläpä ne vetääkin puoleensa, kun en ole viikkokauteen nähnyt\nsanomalehtiä, tunnusti Laulainen. Hän ei muutenkaan halunnut tänä\niltana mennä Kokkosen kotiin, sillä Niiranen olisi sen kuultua\najatellut että kovinpa se mieltyikin tuohon koulunsa suosijaan, kun\nheti paikalla sinne riensi.\n\n-- Jospa minä menen tällä kerralla tämän emännän kotona käymään ja\ntulen jonakin toisena iltana teille.\n\n-- Saman tekevä, sanoi Kokkonen ja heitti hyvästit.\n\nLaulaisella oli ollut ajatus käydä heti Alapihassa, tunnustellakseen\nAnnan ajatusta esitelmästä ja kouluasian myttyyn menosta, mutta\nsanomalehdetkin vetivät kovasti puoleensa. Niissä oli luultavasti\nhänen viimeksi lähettämänsä uutiset.\n\n-- Oliko niissä lehdissä mitään erityisempää? kysyi hän emännältä.\n\nHänellä oli salainen toivo, että jos emäntä olisi lukenut yhdenkään\nnoista uutisista.\n\n-- Ei minulta tullut luetuksi muuta kuin kuolon ilmoitukset ja\navioliittoon kuuluutetut, sanoi emäntä. Poikani niitä luki koko illan\nja se minulle jäi mieleen, että ylioppilaita tulee kesä- ja heinäkuun\naikana pitämään luentoja näihin syrjäkyliin. Ei siinä mainittu kyläin\nnimiä, vaan onko opettaja kuullut, tuleeko ne tänne Leppämäen kylälle.\n\n-- En minä ole kuullut mitään koko asiasta, vastasi Laulainen. Sitäpä\npitää katsoa tarkemmin, kun mennään sinne.\n\nMatkaa kulkiessa otti emäntä puheeksi kouluasian ja virkkoi:\n\n-- Ei nämä isännät suostuneet tuohon opettajan ja Niirasen\nkouluhommaan.\n\n-- Eihän se ollut minun hommani, huomautti Laulainen. Isäntä\nNiiranenhan sen vaan otti tuossa lopussa puheeksi.\n\n-- Vai \"tuossa lopussa vaan otti puheeksi\", naurahteli emäntä.\nKertoihan minulle Anna, että on teillä ollut siitä ennenkin puhetta.\n\nLaulainen joutui hämille, kun huomasi, ettei asia ole pidettykään\nsalaisuutena.\n\n-- Annako sanoi, mitä se sanoi?\n\n-- Jopa jouduitte kiinni, vaikka ette luullut minun tietävän, ilkkui\nemäntä.\n\n-- Niin kun luulette minun sitä hommanneen, vaikka enhän minä...\nkoetti Laulainen puolustaa itseään.\n\n-- Kyllä minä ymmärsin, että kaikki kolme olette siinä osallisina.\nNäinhän minä miten innolla Annakin kuunteli esitelmää ja sitten sitä\nmiesten väittelyä.\n\nEmännän havainto oli Laulaiselle hyvin tervetullut, vaan hän tekeytyi\nvälinpitämättömäksi ja virkkoi:\n\n-- Onhan se toki keskustelua seurannut, vaan mitäpä hän minun\npuheestani.\n\n-- Opettaja on aivan suotta niin tietämätönnä olevinaan,\nsanoi emäntä. Kyllä minä ymmärrän koko jutun ja olisin suonut\nkansakoulunkin tulevan. Mutta ei siitä kannata surra, jos eivät\nsuostuneetkaan. Onhan teillä sievä palkka tästäkin toimesta ja kun\nostatte pienen talon taikka torpan, jossa pitää pari palvelijaa ja\njos tekee itsekin kesällä työtä, niin ei ole mitään hätää.\n\nLaulainen kuunteli kummastellen emännän juttelua ja kysyi:\n\n-- Niinkö emäntä ajattelee, että minä oman etuni vuoksi puhuin tuon\nkansakoulun puolesta?\n\n-- En minä aivan niinkään, vaan että parempihan yhdessä paikassa\nolisi opettaa. Ja varmaan Annakin sitä ajatteli.\n\n-- On kyllä parempi yhdessä paikassa, mutta enhän minä ole uskaltanut\nsellaista toivoa, vielä vähemmin luulen Annan ajatelleen, että minun\nsiihen pitäisi päästä. Mitä se siitä.\n\nEmäntä naurahti salavihkaa ja virkkoi:\n\n-- Mitäkö siitä? Sittenpähän olisi nähtynä.\n\n-- Mitähän olisitte sitten nähnyt?\n\n-- Sanonko suoraan ajatukseni?\n\n-- Sanokaa vaan.\n\n-- Niin uskon, että jos olisitte tähän kylään tullut opettajaksi,\neikä entistä morsianta liene, niin täältä se olisi löytynyt. Nyt se\non sanottu.\n\n-- Jopa minä nyt ihmettelen, sanoi Laulainen.\n\n-- Ei siinä mitään ihmettelemistä ole, ilkkui emäntä. Ja kuten jo\nsanoin, ei tämänkään tarvitse säikäyttää: ostatte oman talon, niin\nkaikki hyvin.\n\n-- Kyllä olette suuressa erehdyksessä, sanoi Laulainen hämillään.\nTalon ostoon tarvitaan rahaa ja velalla ostettuun taloon ei saa\nemäntää sellaisesta paikasta, jota luulen tarkoittavanne.\n\n-- Kyllä sellainen mies saa, joka osaa tuolla lailla puhua kuin\nnytkin tuolla Hukkalan tuvassa, rohkaisi emäntä.\n\n-- Liikoja luulette, teeskenteli Laulainen. Jos olisi suuri talo,\nniin sitten ehkä.\n\n-- Ei Anna huoli näistä sydänmaan tyhmistä pojantolkeroista, vaikka\nolisi suunkin talo. Eikä ne uskalla mennä tarjoksikaan.\n\nLaulainen muisti Samulin ja virkkoi:\n\n-- On täällä päin sellaisiakin poikia, jotka eivät ole tolkeroita.\n\n-- Ei ole Annan mieleistä yhtään, kyllä minä tiedän, väitti emäntä.\n\n-- Silloin se ei näin juoksun päällä olevasta opettajastakaan välitä.\n\n-- Niin minusta näytti, että välittää se. Minulla on tarkka silmä ja\nmuita pieniä merkkiä, kehui emäntä.\n\n-- Saattaapa tarkkakin silmä pettää.\n\n-- Harvoin se pettää ja unet vielä harvemmin.\n\n-- Joko emäntä on nähnyt unenkin?\n\n-- Näin mennä yönä aivan merkki-unen.\n\n-- Kertokaapa, millainen se oli.\n\n-- En minä kerro, nauraisitte sille.\n\n-- Enkä nauraisi.\n\n-- En kerro, vaan saatan minä sanoa mitä se merkitsi.\n\n-- Hyvähän tuo on, kun senkään tietää. Sanokaa nyt.\n\n-- No se merkitsi sitä, että Anna saapi lukumiehen.\n\n-- Vai lukumiehen.\n\nLaulainen oli pitävinään asiata leikkinä, vaikka oli halukas uskomaan\nuniakin, kun ne tähän suuntaan menivät. Hän koetti houkutella emäntää\nkertomaan unen sisältöäkin, mutta ei luvannut vielä kertoa. Siihen\nsijaan kertoi emäntä monta merkkiunta omasta elämästään, niin ett'ei\nLaulainen hupaisempaa matkaa osannut ajatellakaan. Perille päästyä\nsai lukea ikävöimiään sanomalehtiä. Hän palasi maanantai-aamuna hyvin\ntyytyväisenä koulupaikkaansa.\n\n\n\n\nMITÄ MAHTOI ANNA AJATELLA.\n\n\nTämän viimeisen viikon aikana ei Laulainen joutanut iltapäiviä\noleksimaan opetuspaikassaan, kun tuttavien luku oli lisääntynyt\nja uuden yrityksen onnistuminen riippui niiden suosiollisina\npysymisestä. Alapihassa oli kuitenkin ensiksi käytävä. Niiranen itse\nsattui olemaan verkonheitossa ja vieraan puhetoveriksi joutui Anna,\nsillä kivuloinen emäntä tuli harvoin liikkeelle omasta kammaristaan,\njoka oli suuren vierashuoneen kupeella. Sinne oli useimmiten ovi\nauki, että emäntä kuuli ketä on toisessa huoneessa ja sai kutsua\npuheelleen, jos oli mitä asiata.\n\n-- Onko opettajasta ollut paha, kun kouluasia meni niin huonosti\nillalla? kysyi Anna puheen aluksi.\n\n-- Mitäpä minä siitä, eihän se ollut minun asiani, vastasi Laulainen.\n\n-- Aiotteko suostua tuohon Kokkosen esitykseen?\n\n-- Pitänee siihen suostua ja siinä sivussa taivutella Kokkosta ja\nmuita isäntiä siihen kansakoulupuuhaan.\n\n-- Ette ole vielä käynyt Kokkosen kotona?\n\n-- En. Olin viime yötä Putkinotkossa. Siinä on puhelias emäntä.\n\n-- Onhan se, kun alkuun pääsee, sanoi Anna naurahtaen. Sattuiko\npuhetuulelle?\n\n-- Jotenkin. Koko menomatkan kertoi uniansa, jotka kuuluivat\ntoteutuneen.\n\n-- Vai kertoi. Siinä se on vähän vättö, niin vanha ihminen.\n\n-- Eikö mitä, piti Laulainen emännän puolta. Saattaa niissä olla\nperää. Sunnuntaita vasten sanoi nähneensä Annallekin merkki-unen.\n\n-- Minulleko! ihmetteli Anna ja katsoi kysyvästi Laulaiseen, joka\noli omista sanoistaan käynyt hämille. Minkälaista unta sanoi minulle\nnähneensä?\n\n-- Ei ruvennut untansa minulle kertomaan.\n\n-- On se kertonut, epäili Anna.\n\n-- Ei kertonut, aivan varmaan.\n\nLaulainen huomasi että Annakin uskoo unia. Mutta aivan sopimatonta\noli sanoa tuotakaan merkitystä. Hän kääntyi toiseen asiaan ja sanoi:\n\n-- Siellä Putkinotkossa minä luin viimeisestä lehdestä, että\nylioppilaita lähtee kesä- ja heinäkuun aikana pitämään luennoita\nnäihin ympärys-pitäjiin. Kuuluu olevan tarkoituksena tehdä kansalle\ntutuksi kansanopisto-asia, niin että niitä ruvettaisiin yleisesti\nkannattamaan ja että niihin menisi oppilaita.\n\n-- Vai niin, virkkoi Anna jotakin sanoakseen, sillä hän nähtävästi\najatteli vielä tuota uni-asiata.\n\n-- Samalla ne kuuluvat antavan neuvoja lainakirjastojen\nperustamisesta ja niille varojen hankkimisesta, jatkoi Laulainen\nselitystään.\n\n-- Hyvähän se on, myönnytti taas Anna.\n\n-- On se hyvä. Ja arvaako Anna ketä minä ajattelin tältä kylältä\nensimäiseksi kansanopistoon?\n\n-- En arvaa, vastasi Anna, vaikka nähtävästi aavisti tarkoituksen.\n\n-- Annaa minä ajattelin.\n\n-- Miksikä minua?\n\n-- Siksi että kansanopisto kuuluu olevan hupainen oppipaikka ja että\nsiellä vähässä ajassa hyvin paljon viisastuu.\n\nAnna naurahti ja kysyi:\n\n-- Mitä varten minun tarvitseisi erityisesti viisastua?\n\n-- Hyvä se on viisastua, koetti Laulainen innostuttaa. Sieltä tultua\nosaa täällä kotikylällä panna alkuun yhtä ja toista.\n\n-- Mitäpä minä sittenkään osaisin, epäili Anna,\n\n-- Vaikka mitä. Eihän täällä ole lainakirjastoakaan. Olen ajatellut,\nettä jos tulen tänne, niin ruvetaan jo tänä kesänä puuhaan.\n\n-- Hyvähän se on, jos opettaja puuhaa, vaan ei meistä muista ole\nmuuta apua, kuin että luetaan valmista.\n\n-- On toki muutakin. Anna rupeaa hoitamaan kirjastoa ja minä\nlahjoitan siihen heti aluksi kaksi kirjaa. Ne ovat hyviä kirjoja:\n\"Neuvonantaja nuorisolle\" ja \"Tintta-Jaakko\".\n\n-- Mistä niitä kirjoja riittää, jos joka kylään lahjoitatte, sanoi\nAnna.\n\n-- Enpä minä lahjoitakaan joka kylään, sanoi Laulainen ja alentaen\nääntänsä melkein kuiskaavaksi lisäsi: -- Tähän kylään antaisin\npaljonkin, sillä täällä on yksi kukka, joka tekee kylänkin rakkaaksi.\n\nAnna punastui ja katsahtaen äitinsä kammariin päin nousi istualtaan\nja virkkoi:\n\n-- Minun pitääkin mennä. Kohta se isä tulee. Laulainen jäi yksinään.\nHän pelkäsi sanoneensa liika paljon ja ajatteli pötkiä pakoon. Ehkä\nolisi sekin tuhmasti tehty. Täytyi katsoa mikä tästä seuraa.\n\nNiiranen palasi kohta verkon heitosta ja rupesi heti puhumaan\nkouluasioista. Laulainen sai kuunnella ja ajatella omia ajatuksiaan.\nHän pelkäsi, ett'ei Anna ehkä tulekaan kahvia tuomaan, vaan lähettää\npalvelijan, ja se on paha merkki. Tältä ajatukselta ei muistanut aina\nkuunnella isännän puhettakaan.\n\nJo rasahti lukko ja Anna tuli kuin tulikin kahvitarjottimen kanssa.\nEi ollut entistä totisempikaan. Laulaiselta pääsi helpoituksen\nhuokaus. Nyt hän jo hyvin tarkkaavaisena kuunteli isännänkin puhetta.\n\nHän varusti poislähtönsä siksi ajaksi, kuin Anna tuli noutamaan\nkammarista tyhjiä kuppia.\n\n-- Sopiihan täälläkin olemaan yötä, esitteli Niiranen. Tätä oli\nLaulainen toivonut.\n\n-- En jouda olemaan tällä kerralla. Olen päättänyt kirjoittaa\nuudestaan sen sunnuntaina pitämäni esitelmän ja lähettää\nsanomalehteen.\n\n-- Sepä on hyvä, kiitteli Niiranen. Mutta täällähän se alotettiin,\nniin sopii lopettaa myös.\n\n-- Ei ole sekään ennen kirjoitettu vihko täällä, esteli Laulainen\ntoivossa että Anna kieltäisi.\n\nMutta Annan huomio oli kiintynyt enemmän tuohon toiseen asiaan ja hän\nsanoi:\n\n-- Vai tulee se esitelmä sanomalehteen. Äiti on siitä kysellyt, vaan\neihän sitä osaa oikein kertoa.\n\n-- Miten kelvannee lehteen, eihän sitä vielä tiedä, sanoi Laulainen\nteeskennellen.\n\n-- Kelvannee tuo toki, uskoi Niiranen, ja Anna lisäsi:\n\n-- Sitten se pitää äidille lukea.\n\nLaulainen lähti hyvin tyytyväisenä Hukkalaan ja otti heti esitelmänsä\nesille.\n\nTästä on tehtävä hyvä. Niin hän päätti ja kirjoitti ensimäiseksi\npuhtaan paperiarkin ylälaitaan uljailla kirjaimilla: \"Kansanlasten\nkasvatuksesta\". Samassa hän johtui ajattelemaan, että pitkissä\nkirjoituksissa on usein kirjoittajan nimi heti päällekirjoituksen\nalla. Jospa hänkin panee alkuun että \"kirjoitti --laine--\". Mutta\neihän alkuun aseteta näin vajanaista nimeä. Mitähän jos muuttaisi\nnimensä sanomalehdessä ilmoittamalla Laineeksi. Sehän olisi paljon\nkauniimpi ja lyhempi kuin tuo Laulainen.\n\nHän innostui tähän ajatukseen niin, että kirjoitti heti erityiselle\npaperille näin kuuluvan ilmoituksen:\n\n\"Nimeni, joka tähän asti on ollut Wilhelm Laulainen, on tästä aikain\nWilhelm Laine.\"\n\nSilloin se asia oli päätetty ja nyt hän ryhtyi Laineena kirjoittamaan\nesitelmäänsä ja oli aivan ihmeissään, miten tämä uusi nimi työnteli\nsyrjään entiset jäljet. Lauseet pitenivät ja uusia ihailtavan\npyöreitä ja kauniita tuli lisäksi. Ilkesi niitä tarjota Annankin\nluettavaksi. Väliin täytyi ottaa vauhtia lukemalla alusta aikain,\naina otsakirjoituksesta lähtien, jonka alla komeili uusi nimi. Hän\noli niin haltioissaan näistä uusista ajatuksista, ett'ei joutanut\nnukkumaankaan ennen kuin aamupuoleen yötä.\n\nKirjoituksen valmistuttua oli taas aikaa käydä kylässä ja nyt täytyi\nmuistaa Kokkosen kutsut. Jotenkin haluttomasti hän sinne meni,\nmutta ukon kanssa tarinoihin päästyä kiintyi niihin niin, ett'ei\naika tuntunut pitkältä ollenkaan. Ukko kertoi ylpeillen että tällä\nmäellä on hänen sukunsa ensiksi asunut ja jutteli sitten monta\nmerkillistä muistoa entisajoilta. Niinpä, kertoi hän, kun hänen\nisoisänsä kulki täällä ensimäisiä kaskia viljelemässä, tuotiin\ntänne hankiaisen aikana siemenet, kuivat leivät ja kalja-jauhot.\nTalousastioita ei kuljetettuna, ne tehtiin aina tarvittaissa. Niinpä\nkaljatynnyriksi kolottiin suuresta kuusesta kuori, joka puristettiin\npäistä umpinaiseksi lujilla pihdillä ja asetettiin kahden puun nojaan\nsyrjälleen seisomaan. Tähän tynnyriin, jota nimitettiin \"tamman\nmahaksi\", lisättiin jauhoja ja vettä. Kun sitten yksi veljeksistä\nmuutti tänne asuntonsa, oli hänellä monta kovaa koetettavana. Niitä\nkertoi ukko useita ja yksikin oli tällainen. Kun uutisasukkaan\nlehmät olivat keväällä ensimäistä päivää laitumella, rutasi karhu\nparhaan karjasta kuoliaaksi. Se jäi tosin karhulta syömättä, kun\npaimen joutui hätään, mutta lihoja ei omistaja sittenkään saanut.\nYöllä tunkeutui ahma seinän alaitse aittaan ja kantoi lihat teille\ntietymättömille.\n\nKokkosen kertomuksissa oli niin paljon mieltä kiinnittäviä paikkoja,\nettä Laulainen päätti kirjoittaa ne sanomalehteen. Hän oli kahden\nvaiheella uskaltaisiko aikeestaan mainita Kokkoselle.\n\n-- Onpa tällä kylällä merkilliset alkuvaiheensa, sanoi Laulainen ja\nlisäsi varovaisesti: ei näistä ole kukaan kirjoittanut lehtiin.\n\n-- Kukapa heistä olisi kirjoittanut, sillä ei niitä muista muut kuin\nminä, sanoi ukko.\n\n-- Niin, eihän niitä muut muista, mutta jos teidän kertomuksen mukaan\njoku kirjoittaisi, tunnusteli Laulainen. Olisiko tuosta mitään, jos\nminä koettaisin kirjoittaa.\n\n-- Kirjoita vaan, jos osaat, kehoitti ukko. Pane siihen vielä lopuksi\nettä niin täällä ennen elettiin ja taisteltiin, mutta nyt jo ollaan\nniin ylpeitä ja ylellisiä, että pitää olla vehnäskahvi kolme, neljä\nkertaa päivässä, tahtoisivatpa toiset komeita koulukartanoitakin\nrakentaa.\n\n-- Kyllä minä niistäkin mainitsen, lupasi Laulainen. Hän oli\nhyvillään, kun sai ukon suostumuksen.\n\nTuon kouluasian hän kyllä osaa sovittaa niin, ett'ei siitä pääse\nNiiranen eikä Kokkonenkaan pahastumaan.\n\nEnnen viikon loppua oli tämäkin kirjoitettuna ja kun\nsattui kaupunkiin menevä, niin lähetti kirjoitukset ja\nnimenmuutosilmoituksen lehden toimitukselle.\n\nViikon lopulla, oli Laulaisella vähän paha omatunto, kun lasten\nhauskuuttaminen oli jäänyt kylänkäynti-touhussa unohduksiin. Nyt\nhän koki korjata sitä ja laittoi lasten kanssa lopettajaispäiväksi\nlehtikoristuksia tupaan ja ovien päälle. Lopettajaispuheessaan hän\nilmoitti lapsille tulevansa viikon tai kahden perästä takaisin ja\nsitten he loma-aikoina laulavat ja leikkivät ja käyvät marjassakin\noikein suurella joukolla. Lapset jäivät hyvin iloisina odottamaan.\n\nHyvästillä käynti Alapihassa ei onnistunut. Hän ei saanut\npienintäkään tilaisuutta tutkia Annan mielialaa häntä kohtaan.\nTäytyi erota aivan tavallisen vieraan tavalla. Ainoa mielen hyvike\noli siinä, kun sai jättää Annalle nuo kirjaston aluksi aijotut\nkirjat, joiden laitoihin oli vetänyt hienoja viivoja niiden lauseiden\nkohdalle, jotka jollain tavalla puhuivat hänen puolestansa. Sellaisia\noli useita \"Neuvonantajassa nuorisolle\", kun vaan nyt Anna ne oikein\nymmärtäisi.\n\n\n\n\nTOIMITTAJAN LUONA JA KIRJE ANNALLE.\n\n\nMaalla asuvain mieleisin virkistysmatka on käydä kaupungissa.\nSinne Laulainenkin vapaaksi päästyänsä riensi, vaikka muut sieltä\nparhaallaan maalle muuttivat. Ei siellä monta päivää aikonut\nLaulainenkaan viipyä, sillä ei ollut paljon tuttavista, eikä\nasioistakaan. Tärkein asia oli käydä maisteri Vipusen luona, joka\ntoimitti \"Sanomia Savosta\"-lehteä. Oli kysyttävä tokko nuo pitemmät\nkirjoitukset kelpaavatkaan lehteen, kun ainoastaan uutinen Leppämäen\nkoulun perustamisyrityksestä oli painettu.\n\nMaisteri tuli tervehtimään reippaana, kuten tavallista ja kysyi:\n\n-- Joko siellä maalla on täysi kesä?\n\n-- Ei aivan täysi, vaikka hyvällä alulla, vastasi Laulainen.\n\n-- Vai niin. Mutta yhäkö niitä lapsia pitää opettaa? Eikö niiltä jo\npääse muihin puuhiin?\n\n-- Kyllähän niiltä lapsilta jo pääsisi, vaan mitäpä muuta minä\nosannen puuhata, paitsi tavallista työtä, vastasi Laulainen\nvaatimattomana.\n\n-- Johan nyt Laulainen kursailee joutavata, nauroi toimittaja.\nEsitelmiäkin olette pitänyt.\n\n-- Niin, siellä sydänmaalla, vaan kelvanneeko tuo enemmän ymmärtäväin\nluettavaksi.\n\n-- Kyllä se kelpaa, lohdutteli toimittaja. Panen ehkä\npääkirjoitukseksi, kun tilaa tulee. Se on jotenkin sujuvasti\nkirjoitettu. Meiltä maisterimiehiltä ei aina synny sellainenkaan.\n\n-- Ei toki pidä pilkata, sanoi Laulainen, vaikka mielellään uskoi\ntoimittajan sanat todeksi.\n\n-- Ei siinä ole pilkkaa, vakuutti toimittaja. Tieteellisesti\netevämpiä kyllä ovat, mutta kansantajuisuutta puuttuu, jota näin\nmaaseutulehdeltä vaaditaan.\n\n-- Ettäkö aivan korjailematta kelpaa painettavaksi? kysyi Laulainen\nmielissään. En ole ennen näin pitkiä kirjoituksia kirjoittanut, enkä\nole niistä niin varma.\n\n-- Aivan korjailematta, paitsi mitä vähän poistelin kielivirheitä\nlukiessani, hyvitteli toimittaja.\n\n-- Sepä hyvä. Mutta mitä toimittaja ajattelee siitä\nnimenmuutto-ilmoituksesta?\n\n-- Mitäpä minä siitä. Jokainen on nimensä herra ja tekee miten\ntahtoo. On vaan ollut lähettämättä kirjapainoon, kun ei ole sekään\nkirjoitus vielä sopinut. -- Mutta nyt minun pitäisi puhua eräästä\ntoisesta asiasta, vaan on mentävä ensin toimittelemaan muita asioita.\nTulkaa päivällisen jälkeen uudestaan, niin sitten puhutaan niistä.\n\n-- Kun saisin tietää vähän asian suuntaa, uteli Laulainen.\n\n-- Asia on sellainen, että tarvittaisiin maaseutuja tunteva mies\navustamaan arpajais- ynnä muita hommia, selitti toimittaja kiireessä.\n\n-- Kyllä minä niihin olen valmis, lupasi Laulainen.\n\n-- Sitähän minäkin. Hyvästi siksi, kunnes taas tavataan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltasilla, toimittajan luota tultua, istui Laulainen kirjoittamaan\nkirjettä. Hän oli saanut toimittaja Vipuselta mieleisiä tehtäviä,\njoissa viipyisi pari kolme viikkoa. Nyt oli ilmoitettava Leppämäen\nkylälle, ettei hän voikaan tulla sinne niin aikaiseen kuin oli\nluvannut. Kirje olisi ollut kirjoitettava joko Kokkoselle taikka\nNiiraselle, mutta vielä mieluummin kolmannelle. Nythän siihen sattui\noikein sopiva tilaisuus. Tarpeellinen asia vaan alkuun ja sitten\nmuita asioita niin tuttavallisesti kuin vaan vähänkin uskaltaa. Hän\nalotti:\n\n    \"Neiti Anna N.\n\n    Pyydän, ett'ei Anna pahastuisi, jos näin vähänä tuttavana\n    rohkenen tulla kirjoittamaan. Olen pakoitettu kirjoittamaan\n    jollekin ja kaikkein mieluummin kirjoitan Annalle. Asia koskee\n    minun sinne tuloani. Lupasin näet tulla parin viikon perästä\n    ja ennätin sen ilmoittaa lapsille, mutta täällä kaupungissa\n    sain muita tehtäviä, joiden vuoksi tuloni myöhästyy viikon tai\n    kaksi ensimäisestä määrästä. Jos Anna on hyvä ja ilmoittaa\n    tämän muillekin, ett'ei minua luultaisi puheeni pettäjäksi.\n    Viipymiseni syynä on se että minut pyydettiin matkustelemaan\n    täällä rikkaimmissa kylissä keräämässä arpojen tilauksia\n    niihin suuriin arpajaisiin, jotka pidetään ylioppilasten\n    kesäjuhlan yhteydessä, Virtasalmen pitäjässä, jossa olen ollut\n    opettajana. Kun olen tältä ensimäiseltä kierrokselta palannut,\n    on minua pyydetty erään maisterin opastajaksi luentomatkalle\n    äsken mainittuun pitäjääseen, jossa kaikki kylät ja taipaleet\n    ovat minulle tuttuja. Tämä maisteri kuuluu pitävän luentoja\n    kansanopistosta ja lainakirjastoista ja kehoittaa niitä\n    kannattamaan ja hyväkseen käyttämään. Tämä on nyt sitä samaa,\n    josta puhuttiin siellä, muistaahan Anna. En tunne vielä tuota\n    matkatoveriksi tulevaa maisteria, mutta kesäasunnon jo tiedän ja\n    käyn häntä puhuttelemassa tällä ensimäisellä matkalla. En voinut\n    kieltäytyä näiltä matkoilta, sillä pidän ne hyvin tärkeinä.\n    Näistä arpajaisista saaduilla varoilla autetaan kirjastojakin.\n    Koetan pitää huolta, ett'ei Leppämäenkään kylä jäisi osattomaksi.\n    On minulla jo siihen kirjastoon muutamia kirjoja, jotka tuon\n    tullessani ja ehkä saan vielä lisää.\n\n    Noista arpajaisista kehutaan tulevan suuremmat kuin mitä täällä\n    on milloinkaan nähtynä ja sen vuoksi ajattelin tässä ilmoittaa\n    erään toivoni, nimittäin sen, että jos Annakin tulisi niissä\n    käymään. Saaneehan sieltä jonkun talon tyttären matkatoveriksi.\n    Ei tämä matka tule paljon maksamaan ja kyllä minä pidän perille\n    tultua huolen kaikesta. Anna ei arvaa, kuinka iloinen olisin,\n    jos tämä pyyntöni toteutuisi. Siihen toivoon minä jään ja olen\n    odottamassa.\n\n    Olisi vielä paljon kirjoitettavia asioita, mutta tämä kirje näkyy\n    venyvän kovin pitkäksi. Ehk'ei Annasta ole suotavaakaan, että\n    kovin pitkälti ja tuttavallisesti kirjoitan. Lopetan sen vuoksi\n    ja pyydän että Anna parillakaan sanalla ilmoittaisi onko tämä\n    kirje saapunut ja miten siellä jaksetaan. Sopivin olisi osoittaa\n    kirje Virtasalmelle, että saisin sen toiselle kiertomatkalle\n    lähtiessäni.\n\n    Terveisiä kaikille.\n\n    Vähä tuttavanne\n\n                                          Vilhelm Laulainen.\"\n\n\n\n\nKERÄYSMATKA JA KESÄASUKKAAT.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tapaamme Laulaisen keräysmatkalla. Hän oli\njättänyt taakseen suuren kylän ja kävellessään toiseen kylään katseli\nkeräyslistaansa. Nimiä siinä oli sivun täydeltä, mutta tuloksen\nsumma supistui muutamiin markkoihin. Nämäkin vähät oli merkittynä\nvoittojen toivossa, pitkien puheiden perästä. Olipa sattunut niinkin,\nettä väsyksiin asti selitettyänsä arpajaisten hyvää tarkoitusta\nja toivoessaan oikein suurta saalista, tulla tuiskahti tuo tyhjää\ntyhjempi tulos, että \"kyllä on asia hyvä, vaan ei nyt tule arpoja\nostetuksi\".\n\nTällaiset tapaukset tahtoivat jo Laulaista suututtaa. Jos olisivat\nsanoneet heti suoraan, ett'ei tule mitään, mutta siihen sijaan\narveltiin ja vaadittiin kaikessa tapauksessa viipymään niin kauvan,\nettä ennätetään kahvi keittää. Kieltäytymisestä pahastuivat. Hän\nolisi ollut paljon tyytyväisempi, jos olisi saanut tämän ylellisyyden\nasemesta pienenkään lisäyksen listalleen.\n\nVäliin löytyi taloja, joissa ei tarvinnut otsa hiessä saarnata, vaan\njotka tiesivät sanomalehtien kautta mistä oli kysymys ja antoivat\narvelematta, minkä antoivat. Näistä taloista oli tuloskin runsaampi.\n\nLaulainen suuntasi matkansa sille kylälle, jonne opastettava\nmaisteri oli asettunut kesäksi asumaan. Toimittaja-maisteri oli\nlähettänyt kirjeen, ett'ei Laulaisen tarvitse alusta aikain tehdä\nselkoa itsestään ja asiastaan. Lähemmäksi tultua hän kuuli,\nettä samassa talossa asuu toinenkin herra. Joku jo tiesi kertoa\nyksityisseikkojakin näistä herroista. Arveli, ett'ei ne ole oikein\nhyvässä sovussa keskenään, koska kulkevat aina eri matkojaan ja\nsoutelevat eri veneellä. Talo oli näet suuren järven rannalla.\nLaulainen ajatteli että kuinka siellä hän suoriutuu, jos ne kovin\nylpeitä ovat. Taloa lähestyessään hän sommitteli kokoon arvokkaita\nalkulauseita, sellaisia kuin oli joskus kuullut herrain käyttävän.\n\"Jos saan luvan kysyä, onko herra...\". Niin se pitää olla, eikä että\n\"tekö sitä olette\".\n\nTaloon tultua hän kysyi talonväeltä, ovatko herrat kotona.\n\n-- Kotona ovat, vastasi emäntä. Ne saivat tänään aika pakan\nsanomalehtiä ja lukevat niitä kammarissa.\n\nIhmeekseen muisti Laulainen vielä oven takana yhden säännön ja\nkoputti ovelle ennen huoneeseen astumista.\n\n-- Sisään! kuului sieltä vastaukseksi.\n\nLaulainen seurasi kehoitusta ja sisäpuolelle päästyä kumarsi parhaan\ntaitonsa mukaan. Mutta esiintymisohjelma meni hajalle, kun herra\nehätti kysymään mikä asia.\n\n-- Minulla on sellainen asia, että tuon kirjettä... täytyi Laulaisen\nalottaa aivan valmistuksetta.\n\n-- Vai niin, virkkoi herra heittäen sanomalehden pöydälle. Onkohan se\nminulle taikka...\n\n-- Tämä on maisteri Eskolalle. Onko herra se... sen niminen?\n\n-- Kyllä minä olen, vastasi tämä ja nousi ottamaan kirjettä. Onko\ntähän vastattava, taikka muuta...\n\n-- En tiedä. Se on maisten Vipusen lähettämä. Hän aikoi siinä\nesitellä minua luentomatkalle oppaaksi. Nimeni on Laulainen, lasten\nopettaja.\n\n-- Vai niin, vai niin. Istukaa, olkaa hyvä.\n\nHän repäsi kirjeen kuoren auki ja asettui pöydän ääreen lukemaan.\nLaulainen istui uunin lähelle ja katseli ympärilleen. Hän huomasi,\nettä toisessa kammarissa istui soututuolissa se toinen herra, josta\noli kuullut mainittavan ja luki sanomalehteä. Lukijan pää oli lehden\nsuojassa, ainoastaan tuolin eteenpäin liikahtaissa vilahti pystytukan\ntasainen latva. Luettava lehti näkyi olevan ruotsinkielinen.\n\nMaisteri Eskolan pöydällä oli sanomalehdet suomenkielisiä. Laulainen\noli tällä vähällä ajalla ymmärtänyt, että tämä herra on jotenkin\njuro. Istumaan kehoittaissa oli katsahtanut suoraan silmiin, mutta\nsitä ennen jyrötti katsoa kupeelleen kuin vihamiestään puhutellessa.\nKirjettä lukiessa näytti siltä kuin otsa vähän kirkastuisi ja loppuun\npäästyä hän jotenkin vilkkaasti virkkoi:\n\n-- Jahaa. Opettaja Laulainen siis tuntee tarkoin Virtasalmen pitäjän.\n\n-- Kyllä minä luulen tuntevani, vastasi Laulainen. Olen sitä viitenä\nvuotena kierrellyt.\n\n-- Se on hyvä. Voitte siis suunnilleen sanoa, missä kylissä ovat\nlainakirjasto- ja kansanopistoasiat enimmän tuntemattomia.\n\n-- Luulenpa nekin tuntevani.\n\n-- Se on hyvä. Voitte myös suunnilleen laskea, kuinka monta päivää\nmeiltä menee tällä kierrolla, jos ajattelemme niin että suurimmissa\nkylissä kutsumme aina kuulijoita kokoon ja pienemmissä poikkeamme\nvaan ohimennen puhuttelemassa vaikuttavimpia henkilöitä.\n\nLaulainen ryhtyi laatimaan suusanallista matkaohjelmaa. Kuvaili\nkuljettavia taipaleita, niiden pituutta ja kylien suuruutta.\nKokouspaikkojen valikoimista varten luetteli erityisiä taloja,\nmillaisia niissä oli isännät ja muut joukot. Vanhojen muistojen\ninnostamana hän kertoili niistä kaikellaisia kaskuja, jotka jo\nvetivät tämän jörömäisen herrankin suuta nauruun. Toisessa kammarissa\noleva pystytukka herrakin laski sanomalehden alas ja Laulainen\nhuomasi, että se kuunteli hyvin tarkkaavaisena ja kirjoitti aina\nväliin taskukirjaansa, jota piti polvellaan. Alussa tämä havainto\nhiveli Laulaisen itserakkautta puhujana, mutta sitten jylähti mieleen\nettä se voisi kopioida hänen puhettaan hullunkurisuuden vuoksi, kun\nsiihen tuli kiireessä sekaisin murretta ja kirjakieltä. Äänellään\nlintukin laulaa, ajatteli hän ja antoi mennä eteenpäin, vaikka vähän\nvarovammin.\n\nKun matkasuunnitelma oli valmis ja lähtöpäivä määrättynä, tuli\ntoinenkin herra samaan huoneeseen. Laulainen ajatteli sen menevän\nohitse, taikka palaavan kammariinsa ja nyökkäsi tervehdykseksi. Mutta\nherrapa tuli oikein kättä lyöden tervehtimään ja esitteli itsensä\nylioppilas Finbergiksi Uudeltamaalta. Tämä teko miellytti hyvin\nLaulaista ja hän alkoi kysellä, miksi herra on tullut näin pohjoiseen\nkesää viettämään.\n\n-- Minä tahdoin tutustuman Savon kauniisti kehuttuun luondon ja\nperehtymän suomenkieltä, selitti herra Finberg käyttäen käsien ja\nkasvojen liikkeitä sanojensa apuna.\n\nLaulaisenkin korva huomasi, että herralle on kielen oppiminen hyvin\ntarpeen, mutta hän ei kajonnut siihen puoleen, vaan kysyi:\n\n-- Kuinka nämä seudut miellyttää herra Finbergiä? Herra pudisteli\npäätänsä.\n\n-- Ei oikein. Minä olen muina kesänä ollud meren saaristolla ja\nsiellä on luondo jotain suurenmoista. Mutta tämä ei ole saaristo,\neikä sisämaa.\n\n-- Herra Finberg on aivan samaa mieltä kuin minäkin, vahvisti\nLaulainen. Ei minustakaan ole nämä suuret järvet ja niiden autiot\nrannat läheskään niin viehättäviä kuin sydänmaan pienet järvet, eli\nlammit.\n\nHän alkoi ylistellä Leppämäen kylän lampia, niiden lehtimetsäisiä\nrantoja, tyynenä kuvastavaa pintaa, iltaisin istuvine onkimiehineen.\nKuvauksesta päättäen olisi siellä luullut olevan tuntemattomana\nsäilyneen alppimaiseman, josta puuttui ainoastaan korkealle kohoavat\nlumihuput. Kertojan mieleen sieltä kuvastui tuollainen \"huippukin\",\njonka ympärillä kaikki näytti niin kauniilta.\n\n-- Enemmän minä pidän noista sydänmaan kylien ihmisistäkin, sanoi hän\nnoin vaan yleisesti. Ne ovat yksinkertaisen ystävällisiä, mutta ovat\nsentään yhtä paljon tietäviä kuin nämäkin keskempänä pitäjää asuvat\nihmiset.\n\n-- Mitä nämäkään tietää, lisäsi herra Finberg. Olin aikomus pitää\nluento pohjoismaiden suuresta runoilija Runebergistä, mutta kun\nkyselen mitä he tietää Runebergistä, niin ei mitään tiedä. Kuinka\nnäille voi pitää luento Runebergistä.\n\n-- Tuskin sielläkään koulunkäymättömät tietävät Runebergistä,\ntunnusti Laulainen vähän häpeissään. Mutta kyllä ne ymmärtävät\nluentoja. Minä puhuin siellä kasvatuksesta ja siihen tuli tupa\ntäyteen joukkoa. Tarkasti ne kuuntelivat ja kun lopuksi keskusteltiin\nkouluasiasta, niin jokainen siinä sanoi jotain.\n\n-- Vai on siellä ihmiset niin harrastavat. Olisi hauska heitä\ntutustua. Mikä sen kylän oli nimi?\n\n-- Leppämäen kylä.\n\nHerra kirjoitti nimen taskukirjaansa.\n\n-- Onhan sinne jotenkin pitkä matka, huomautti Laulainen.\n\n-- Ei haittaa, jos on pitkä, sanoi Finberg. Olen ajatellut tehdä\njalkamatka johonkin syrjäisempään seutuun ja viipyä siellä vähä aika.\n\n-- Tuleeko herra ylioppilasten kesäjuhlaan ja arpajaisiin? kysyi\nLaulainen.\n\n-- En tule. Kuulun Uusimaalainen osakunta. Ja arpajaisia voi avusta\nilman että olla siellä.\n\n-- Hyvin kyllä, myönnytti Laulainen. Minäkin olen keräämässä arpojen\ntilauksia. Josko herra haluaa merkitä minun listalle.\n\n-- Jaa'a, kyllä, myönnytti Finberg, otti listan käteensä ja tökkäsi\nlyijykynällä kahteen paikkaan, ojentaen listan takaisin sekä viisi\nmarkkasen.\n\nLaulainen kiitti niin miellyttävästi kuin vaan osasi ja katseli\nihmetellen listaa, jossa nimen paikalla oli X ja sitten numero.\nSepä herra ei ylpeile nimellään, vaikka antoi setelirahan, joka oli\nensimäinen koko matkalla, lisäksi lahjoituspuolelle.\n\nHän huomasi kyllin kauvan viivytelleensä ja alkoi hankkiutua matkalle.\n\n-- Minäkin tulen vähän kävelemään, sanoi maisteri Eskola.\n\nLaulainen heitti hyvästi herra Finbergille ja toivotti hauskaa kesää.\nHän oli oikein iloinen, kun huomasi tällä tavalla hyvittää tätä\nhauskaa ja anteliasta herraa. Ulos tultua hän halusi saada vähän\nselitystä äskeiseen keskusteluun ja kysyi:\n\n-- Eikö se ole suotavaa, että toiseen osakuntaan kuuluvat ylioppilaat\nmenevät vieraan osakunnan juhlaan?\n\n-- Ei sitä katsota pahaksi, päinvastoin, sanoi Eskola. Herra Finberg\non vaan niin kiihkeä ruotsikko, ett'ei kärsi tulla suomenkieliseen\njuhlaan.\n\n-- Vai niin. Mutta miksi hän haluaa suomea oppia? huomautti Laulainen.\n\n-- Aineellisia etuja voittaakseen, sanoi Eskola.\n\nLaulaista kummastutti tämän herran jylsevät asuntotoverin arvostelut.\nYstävällinen keskustelu ja viisimarkkanen oli vielä kovin tuoreessa\nmuistossa ja hän päätti puolustaa.\n\n-- Onko hänelle aineellista etua arpajaisten avustamisestakin ja\nluentojen pitämisestä?\n\n-- Ne näyttävät kyllä poikkeuksilta, mutta lähtevät itsekkäistä\nvaikuttimista, seisoi Eskola väitteessään. Pitää muka osoittaa, että\nhe ovat jalomielisempiä kuin suomalaiset.\n\nLaulainen huomasi heikkoutensa ja muuttaen suuntaa kysyi:\n\n-- Miten herrat ovat joutuneet asuntotovereiksi, vaikka näyttää\nolevan aivan eri mielipiteet?\n\n-- Ei saanut ruokaa tavallisella maksulla yksinään. Eivät sano\nkannattavan valmistaa yhdelle miehelle.\n\nLaulaista nauratti.\n\n-- Vai leipä se pakotti liittymään. Ehkäpä ne mielipiteetkin\nmukaantuvat.\n\n-- Ei mukaudu milloinkaan, oli jyrkkä vastaus. Herra Finberg on\nkaiken muun lisäksi niin itserakas ja luulee ymmärtävänsä kaikki\nasiat paremmin kuin muut, ett'ei hänen kanssaan voi pitemmältä\nkeskustella.\n\n-- Vai niin on, virkkoi Laulainen jotain sanoakseen, sillä hänellä ei\nollut halua urkkia enempää tällaisia asioita.\n\nHe kävelivät nyt vähin puhein peltojen perille, josta maisteri\nkääntyi takaisin. Laulainen ei ollut enää oikeinkaan mielissään\ntuosta toisesta matkasta, kun oli tutustunut opastettavaansa\nmaisteriin. Tuskin sille osaa olla kukaan mieliksi. Tuotakin\nkohteliasta Finbergiä arvosteli niin kovin ankarasti, vaikka hän\nvarmaan olisi paljon hauskempi matkatoveri.\n\n\n\n\nKYYDILLÄ AJAESSA.\n\n\nVirtasalmen kirkonkylän majatalon vierashuoneessa istuivat maisteri\nEskola ja Laulainen, odotellen kyytihevosta, jolla aikoivat jouduttaa\nalkumatkaa. Oli kaunis päivä, kesäkuun lopulla. Maisteri selaili\npäiväkirjaa ja kirjoitti siihen itsensä ja matkatoverinsa nimet.\nLaulainen istui hyvin levottomana ovipuolella huonetta. Kirjettä ei\nollut tullutkaan vielä Annalta ja kohta täytyi lähteä. Olihan se\ntosin juhlallistakin lähteä näin herrain tavalla ja herrasmiehen\nseurassa kyydillä ajamaan, mutta siitä oli huvia vaan vähäksi aikaa.\n\nKyytipoika oli saanut hevosen valjaisiin ja tuli juoksu jalassa\nvieraspuolelle.\n\n-- Nyt on herroille kyyti valmiina, ilmoitti hän touhulla.\n\n-- Hyvä on! vastasi maisteri ja nousi ottamaan sadetakkinsa.\n\nLaulainen aikoi tarttua matkalaukun kantimiin, mutta poika joutui\nennen.\n\n-- Kyllä minä kannan, ei herran tarvitse. Samassa se hyppeli rappusia\nalas ja oli mielissään, kun sai tehdä palvelusta, josta voi toivoa\nmatkan perille päästyä juomarahaa.\n\nVäkinäisesti lähti hevonen hölkkäämään maantielle vievää kujatietä\nja tahtoi puoleksi väkisin kääntyä oikealle kädelle kääntyvää tietä.\nPoika sai vetää lujasti, ennenkuin sai vasemmalle.\n\n-- Mikä sillä on, kun ei tännepäin lähtisi? kysyi maisteri.\n\n-- Tänne on pitempi matka ja mäkisempi tie, selitti poika.\n\n-- Ymmärtääkö hevonen niin paljon, ihmetteli maisteri.\n\n-- Kyllä tämä ymmärtää. Tämä on ihmeen viisas hevonen, kehui poika ja\nalkoi kertoa useita esimerkkiä hevosensa viisaudesta.\n\nLaulainen ei ottanut osaa tähän pakinaan, vaikka olisi muistanut\nmonta samansuuntaista tapausta niiltä ajoilta, jolloin itse poikasena\nhevosta ajoi. Hänestä nämä jutut olivat kovin vähäpätöisiä tällä\nkertaa. Tuolle maisterille ne kyllä sopivat, kun hän ei näkynyt niitä\nvähääkään tuntevan ja jonka kanssa jutellessa poika pysyi varmassa\nvakuutuksessa, että herrat ovat oikeita herroja.\n\nPian maisterikin väsyi hevosjuttuihin ja hyräiltyään vähän aikaa\nisänmaallista laulua, kysäsi pojalta:\n\n-- Osaatko sinä laulaa?\n\n-- En minä niitä herrain lauluja osaa, vastasi poika.\n\n-- Samat laulut ne ovat herroilla ja talonpojilla, selitti maisteri.\nOletko sinä käynyt kansakoulua?\n\n-- Ei siellä Katajarannan kylällä ollut kansakoulua, josta tänne\ntulin.\n\n-- Opetetaanhan sitä kiertävissäkin kouluissa laulamaan, tottahan\nniissä olet käynyt, uteli maisteri.\n\n-- Olin minä niissä pari kertaa, vaan virsiäpä siellä enimmästi\nkajauteltiin.\n\nLaulaista vähän harmitti pojan ivallinen lausunto kiertävän koulun\nlaulusta, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kun huomasi, ett'ei\npoika häntä tunne.\n\n-- Tokko sinä opit siellä lukemaankaan? jatkoi maisteri.\n\n-- Osaan minä toki lukea tavallisia kirjoja, kehahti poika.\n\n-- Hyvä se on sekin. Lue sinä vaan ahkerasti. Onhan täällä\nkirkonkylässä lainakirjasto. Oletko lainannut sieltä kirjoja\nlukeaksesi?\n\n-- Oli minulla kerran yksi kirja, vaan eipä sitä tullut luetuksi,\nvastasi poika.\n\n-- Miksi et lukenut ja ensin otit? kysyi maisteri.\n\n-- Se opettaja ei antanut sitä kirjaa, jota pyysin, selitti poika.\n\n-- Mitäs kirjaa sinä pyysit?\n\n-- Sitä Vihta-Paavon kirjaa. Siinä kuuluu olevan somia runoja.\n\n-- Onhan ne hyviä runoja nekin, myönnytti maisteri, mutta parempia\novat Oksasen ja Suonion runot. Pyydä ensikerralla niitä.\n\n-- Onko niissä se tupakka-runo? kysyi poika.\n\n-- Ei niissä tupakka-runoa ole, mutta muita parempia. Keltä sinä olet\nkuullut sitä tupakka-runoa?\n\n-- Se Särkiniemen vanha isäntä sitä aina laulaa jurritti.\n\n-- Osasiko se Särkiniemen vanha isäntä paljonkin runoja?\n\n-- Ei se sen pitemmältä kuin että \"monta on piippua pilattu karetsia\nkaivettaissa, mistä on pohja puhkaistuna, mistä laita lohkaistuna\" --\nja sitten niitä omia tekemiään lauluja, selitti poika iloisena.\n\n-- Oliko sillä omiakin laulujaan?\n\n-- Ainahan se niitä tekasi \"talon tarpeeksi\". -- Mitenkä niin, \"talon\ntarpeeksi\"?\n\n-- Se on semmonen soma jurilas se Särkiniemen ukko, alkoi poika\nyhä vilkastuen. Se tekee laulun ja laulaa jurrittaa sitä, vaan kun\nrengit oppivat sen ja alkavat laulaa, niin ukko kieltää, että ei saa\nkuluttaa talon lauluja. Jos eivät tottele sitä, niin se hylkää koko\nlaulun ja tekee toisen.\n\n-- Vai niin. Muistatko yhtään ukon laulua? kysäsi maisteri.\n\n-- Muistan montakin, kehui poika.\n\n-- Laulapa nyt yksi, että kuullaan.\n\n-- Ne ovat vaan näin lyhyviä että\n\n    renki se kyntää körnöttää,\n    tupakkata vetää vörnöttää,\n    va'on päässä istua vetkottaa\n    syöntiä o'ottaa ketkottaa.\n\n-- Silläpä ukolla taitaa olla oikein klassilliset laulut, nauroi\nmaisteri.\n\n-- Omiaan ne ovat, virkkoi poika, joka ei ymmärtänyt outoa sanaa.\n\n-- Niin, omiaan, mutta laulahan vielä. Poika naurahti ja alkoi:\n\n    Piiat ne päivällä kikattaa,\n    yökau'et pimeessä sipattaa:\n    vuo'en päästä itkee vurnottaa,\n    leipää kerjätä kurnuttaa.\n\n-- Yhä paranee, kiitteli maisteri. Sitä ukkoa pitäisi saada\npuhutella. Onko se meidän matkan varrella?\n\n-- Ei ole aivan matkan varrella, sanoi Laulainen, joka tunsi ukon ja\nmatkat.\n\n-- Mutta voitaisiinhan tehdä pieni mutkakin, esitteli maisteri.\nHaluaisin tutkia näitä omituisia ukkoja, jotka tavallaan edustavat\nvanhaa suomalaisuutta.\n\n-- Ei tämä ole mikään miellyttävä ukko, virkkoi Laulainen. Laulutkin\novat enimmäkseen hyvin siivottomia. Tavataan me toisia vanhoja\nmiehiä, jotka ovat miellyttävämpiä.\n\n-- Olkoon sitten tämä, mutta huomauttakaa niistä toisista.\n\n-- Kyllä ne huomaa aivan huomauttamatta, naurahti Laulainen ja kertoi\nlyhyesti Leppämäen Kokkosesta.\n\nKyytipoika jäi keskustelusta syrjään ja hyppäsi nyt aina pienimmänkin\nvastamäen tullessa kävelemään.\n\n-- Hevosta säälivä poika, huomautti maisteri.\n\n-- Nähtävästi hyvin kunnon poika, jos ei tarvitse lukea, naurahti\nLaulainen.\n\n-- Voipi olla niin, myönnytti maisteri. Mutta runoja ja lauluja se\nihailee. Laulu onkin aine, johon kaikki mieltyy. Sillä me alotetaan\nja lopetetaan nämä kokouksetkin.\n\nPojan noustua rattaille alotti maisteri taas keskustelun pojan kanssa.\n\n-- Mikä tämän seuraavan majatalon nimi olikaan?\n\n-- Kierremäki se on.\n\n-- Onko siinä muita taloja lähellä.\n\n-- Onhan siinä monta taloa.\n\n-- Onko niissä paljon nuorta kansaa?\n\n-- Näkyy niitä olevan aika lauma, kun sunnuntai-iltoina keräytyvät\nsiihen maantielle palloa lyömään ja hyppimään.\n\n-- Eikö niillä ole sunnuntai-iltana sen parempaa huvia kuin\npallonlyönti ja hyppiminen?\n\n-- Oli niillä silloin ollut kun saivat siitä majatalosta olutta.\n\n-- Eikö siitä enää saa olutta?\n\n-- Ei ole luvallista antaa, mutta vieläpä se \"tihrus\" kuuluu\nluotettaville miehille pistävän salaa putelin.\n\nPoikaa nauratti tämä ilmoituksensa.\n\n-- Mikä se \"tihrus\" on?\n\n-- Se isäntä, Vänninen. Kutsuu ne sitä \"pennin pyörittäjäksikin\".\n\n-- Mistä syystä sillä on sellaiset nimet?\n\n-- No, se kun on sellainen tihru-silmä ja aivan silmäinsä edessä\npyörittelee jokaista rahaa, jonka saapi. Kerran olivat pettäneet\nväärällä rahalla, mutta ei sitä enää petä. Ja sillä on rahaa, kehahti\npoika lopuksi.\n\n-- Kehuuko se niillä?\n\n-- Ei se toki kehu. Poikain vaan olen kuullut juttelevan, että siitä\nsaapi rikkaan tytön, kun ukko kuolee.\n\n-- Vai sieltä kautta, naurahti maisteri. Onko sillä tytär?\n\n-- On aika ihminen tyttö ja komea onkin. On siinä vielä pieni poika,\nvaan rikkaita niistä siltä tulee.\n\n-- Onko se tytär käynyt koulua?\n\n-- Vai kouluun se ukko panisi lapsensa, joka on niin tarkka kuin\nharjukas!\n\n-- Etpä tiedäkään sitä asiata, oikasi Laulainen, oltuansa koko\nkeskustelun ajan äänettä. On se tytär Viliina käynyt ainakin kaksi\nosastoa kirkonkylän kansakoulua.\n\nPojan hilpeä puhetapa aivan tyrehtyi, kun kuuli kaukaiseksi luullulla\nkyydittävällään olevan tarkemmat tiedot.\n\n-- Jospa lienee käynyt, virkkoi poika matalalla äänellä ja katsoi\nsitten aina vähän väliin Laulaiseen, että mikä mies tämä mahtaa olla.\n\nPojan kävellessä seuraavaa vastamäkeä virkkoi Laulainen hiljaa:\n\n-- Jopa taisi tuntea minut, koska rupesi vähempipuheiseksi.\n\n-- Mitä se merkitseisi? arveli maisteri.\n\n-- Se merkitsee sitä, että tuollaisista huonolukijoista\npoikaviikareista ovat opettajat pahimmin pelättäviä pöppöjä.\n\n-- Niinköhän on, kummasteli maisteri. Mutta jos niin on, niin silloin\ntäytyy olla syy opetustavassa. Opetusta ei ole tehtynä huvittavaksi.\n\nLoppumatkan he väittelivät opetustavoista, jossa Laulainen koetti\nväittää, ettei parhaatkaan opetustavat voi poistaa lukemisen pelkoa,\njos se on lapsena päässyt taitamattoman kotiopetuksen kautta\njuurtumaan.\n\n-- Siispä parannus on alotettava siitä nuorisosta, joka nyt ensiksi\nastuu kotiopetusta hoitamaan, veti maisteri loppupäätöksen.\n\n\n\n\nMAJATALON JOUKOT.\n\n\nKierremäen majataloon tultua oli kyytipoika hyvin vikkelänä\nmatkakapineita kantamassa ja jäi sitten vierashuoneen oven luokse\nkyytimaksua odottamaan. Maisteri oli ottanut laukustaan pienen\nkirjan, jonka antoi pojan käteen rahain päälle ja sanoi:\n\n-- Tämän kirjan saat omaksesi. Siinä on kauniita, isänmaallisia\nrunoja, joita sopii laulaakin.\n\nPoika luki ensin rahat ja nähtyänsä, ettei niitä ollut yhtään yli\nkyytipalkan, silmäsi yrmeän näköisenä kirjaan ja rutisti sitten\nhuolimattomasti taskuunsa.\n\n-- Elä niin pahasti uutta kirjaa pitele, huomautti maisteri.\n\n-- Kyllä se siellä... Hyvästi, mutisi poika ulos mennessään.\n\nLaulainen katseli syrjästä ja häntä pyrki naurattamaan, kun muisti\nmaisterin väitteen, että haluttomuus lukemiseen on opettajain syy.\n\nEi maisteristakaan tapahtunut pojan eroaminen tyydyttävästi, mutta\nhän ei tahtonut sitä huomata, alkoi vaan tehdä voimisteluliikkeitä.\nLopuksi pyörähti kantapäillään ja virkkoi:\n\n-- Nyt on matka alulla. Tämä majatalo on luultavasti sopivin\nkokoontumispaikka.\n\n-- Kylläpä, myönnytti Laulainen, jos ei pelätä sitä että tässä\notetaan ehkä taksan mukaan kaikesta.\n\n-- Ei majatalojen taksat ole mitään, naurahti maisteri. Tässä\non vapaampi olla kuin yksityisten luona. Sitä paitsi on meidän\ntutustuminen tämän talon isäntään ja vaikutettava häneen niin, että\nlähettää tyttärensä kansanopistoon.\n\n-- Maisterin sopii koettaa, minä en sitä yritäkään, sanoi Laulainen.\n\nIsäntä tulikin kohta vierashuoneeseen. Hän oli vanhuuden ikää\nalottava, tihrusilmäinen ja kyseli kömpelösti sujuvaa kohteliaisuutta\ntavoitellen, että mikä herroilla on aikomuksena, kun ei kyytihevosta\nkuulu tarvitsevankaan.\n\n-- Meillä on tästä lähtien aikomus kulkea jalkateitä, selitti\nmaisteri.\n\n-- Vai jalkateitä, sanoi Vänninen. Minnekä herra jalkatietä myöten\nmatkustaa?\n\n-- Tänne syrjäkyliin. On aikomus pitää siellä luennoita.\n\n-- Vai niin, vai luennoita. Mitä ne luennot ovat? Minä vanha mies en\nniistä ymmärrä.\n\n-- Miten sen parhaiten selittäisin. Luento on jostakin asiasta\npuhumista, jonka kautta tahdotaan saada kuulijoita asiaa ymmärtämään\nja sen mukaan toimimaan. Joko nyt isäntä ymmärtää?\n\n-- Ky-kyllä minä vähä...\n\n-- Niin, sellaista se on. Ja nyt minä haluaisin tässä isännän kotona\npuhua ensiksi, jos sallitte kyläläisten kokoontua huoneessanne.\n\n-- Saapihan tähän kokoontua, vastasi Vänninen pyöritellen hattua\nkäsissään aivan samalla tavalla kuin kyytipoika oli kertonut ukon\nrahoja pyörittelevän.\n\n-- Paljon kiitoksia lupauksesta, sanoi maisteri. Sitten minä\ntarvitseisin sukkelajalkaisen pojan, taikka tytön, juoksuttamaan\nsanaa näihin ympärystaloihin. Tietäsikö isäntä neuvoa?\n\n-- Onhan minulla toisella kymmenellä oleva poika, kun käyn\nkutsumassa, sanoi Vänninen ja meni kutsumaan.\n\nMaisteri kirjoitti sillä aikaa kutsumuslipun. Kohta tuli isäntäkin\npoikineen.\n\n-- Käytä tätä lippua näissä lähitaloissa ja anna lukea, selitti\nmaisteri. Mutta jos eivät osaa lukea kirjoitusta, niin ilmoita että\ntänä iltana kello 8 pitää täällä eräs maisteri luennon, josta samalla\nkeskustellaan. Osaatko näin selittää?\n\nPoika vakuutti osaavansa ja lähti. Laulainen meni pyytämään kahvia,\nmutta maisteri kiirehti isäntää puhuttelemaan.\n\n-- Isäntä Vännisellä kuuluu olevan aika ihminen tytärkin, joka on\nkäynyt koulua, alotti maisteri.\n\nVänninen katsahti epäillen puhujaan.\n\n-- Isännän pitää antaa käydä tyttärensä lisää oppimassa, sillä tänne\nlähipitäjääseen perustetaan kansanopisto, jatkoi maisteri. Se ei tule\nkalliiksikaan, kun oppiaika on vaan puoli vuotta.\n\n-- Vai niin, virkkoi Vänninen. Mihinkä virkoihin siitä koulusta\npääsee?\n\n-- Ei tätä koulua käydä virkoja varten, vaan että nuoret oppivat\nrakastamaan kansaansa ja isänmaatansa, kasvattamaan lapsiansa ja\nyleensä kaikkea, mikä kuuluu kansalais-sivistykseen.\n\n-- Hm, vai niin, vai laitetaan semmoinen koulu. Niitähän ne\nnykyaikana, vaan ei niihin näistä paikoin, myhähteli Vänninen ja meni\nlisää odottelematta ulos.\n\nLaulainenkin oli kuullut keskustelun lopun ja ajatteli, että siinähän\non yksi laji vanhoja suomalaisia. Hän oli aikeessa mainita siitä,\nvaan pyydetty kahvi joutuikin samassa. Talon tytär tuli tuomaan.\nMaisteri ei sitä vielä tuntenut ja kysyi kahvia ottaissaan:\n\n-- Oletteko tämän talon neiti?\n\n-- Kyllä minä olen, kuului vastaus. Äänen paino ja tarjoamis-asento\noli lainattu joltakin herrastalon taitavalta sisäköltä.\n\n-- Kuulin neidin käyneen kansakoulua.\n\n-- Kyllä minä kävin.\n\n-- Puhuin tässä juuri isällenne, että hän antaisi teidän mennä\nkansanopistoon.\n\n-- Vai puhui herra isälle niin.\n\nHän joutui jo antamaan Laulaiselle. Tämäkään ei tahtonut olla\näänettä, vaan jatkoi edelliseen:\n\n-- Saattaa olla hyvin epätietoista isänne laskeminen. Muistelen hänen\nkeskeyttäneen kansakoulunkin käynnin.\n\n-- Isähän siitä alkoi tinkiä, vastasi tytär äänellä, joka ilmasi\nmielipahaa.\n\n-- Minä muistan sen, sanoi Laulainen. Syrjäisestäkin se oli hyvin\nikävästi tehty isältänne.\n\nTytär katsahti kiitollisena Laulaiseen ja virkkoi:\n\n-- Niin ovat muutkin sanoneet. Hän meni tarjottimineen pois.\n\nKahvin juotua siirtyi maisteri perimmäiseen kammariin, jossa aikoi\nvähän kirjoittaa.\n\nLaulaista halutti kuulla seudun asioista ja talon tyttären tullessa\nnoutamaan tyhjiä kahvikuppeja alkoi kysellä:\n\n-- Onko Viliina kuullut, mitenkä tuolla Pajumäen Juutilassa jaksavat?\n\n-- Ei sieltä ole kuulunut mitään, totta ne hyvästi jaksavat, vastasi\nViliina seisattuen arkana ovensuuhun.\n\n-- Ei niillä pojilla ole vielä emäntää.\n\n-- Jo se vanhin toi mennä kesänä.\n\n-- Vai niin ja minä en saanut siitä mitään tietoa.\n\n-- Eivät pitäneetkään suuria häitä ja sen vuoksi niiltä ei ole tullut\nopettajaa kutsutuksi, selitti Viliina.\n\n-- Ei nuorimmasta pojasta ole vielä mitään kuulunut?\n\n-- Vastahan tuo kävi rippikoulun, naurahti Viliina.\n\n-- Niin, nuorihan se on vielä, muisteli Laulainen. Taitaa olla\nnuorempi Viliinaa. Joko Viliina on kahdenkymmenen?\n\n-- Yli toki. Vanhahan minä jo olen, teeskenteli Viliina ja pujahti\npois.\n\nLaulainen jäi yksinänsä istumaan. Muistui mieleen odotettu kirje.\nVoi, miten hämäräksi se asia piti jäädä! Oli aivan vaikea sitä\najatella. Kohtahan sinne taas pääsee lähelle, mutta yhtähyvin. Nyt\nolisi ollut joutavata aikaa kirjoittaa kirje, mutta mitäpä sinne\nosaisi kirjoittaa, kun ei saanut vastausta entiseenkään. Hän koetti\najatella muuta, mutta ei voinut ja ihmetteli, mistä tämä rauhaton\nmieliala tuli juuri nyt. Olihan hän pysynyt tyynenä lähempänäkin\nollessa, niin miksi ei nyt näin etäällä. Vaikuttikohan Viliinan\nkanssa puheleminen tämän. Mutta eihän tuo ole mitään Annaan\nverraten. Kovin yksinkertainen ja arka, ei läheskään niin terävä ja\npäättäväinen. Ehkä vähän kauniimpi muutamain mielestä, tuollainen\npehmeä ja uinaileva, kuten monet heikkosilmäisten lapset, mutta siinä\nkaikki. Hän alkoi katua koko tälle matkalle lähtöänsä. Tuskinpa\nsille Annakaan antaa mitään arvoa, koska ei kirjoittanut. Jos edes\nsaisi pitää esitelmiä ja niistä kerrottaisiin sanomalehdessä. Mutta\nmaisteri puhuu ja sillä on paljon juhlallisempi lauluäänikin.\nTullessa oli sen kuullut.\n\nLaulainen tunsi itsensä niin lamautuneeksi, että heittäytyi sängylle\npitkälleen, johon kohta nukkui.\n\nJonkun ajan perästä hän heräsi oven liikkeestä. Talon poika tuli\nisänsä ohjaamana huoneeseen.\n\n-- Onko se herra valveella? kysyi Vänninen. Nyt tämä poika on käynyt\nsanoja levittämässä.\n\nLaulainen kävi ilmoittamassa.\n\nMaisteri otti laukustaan laulukirjan ja tuli sitten poikaa\npuhuttelemaan.\n\n-- Aikoivatko tulla?\n\n-- Niin sanoivat, että pitää tulla.\n\n-- Hyvä sitten. Nythän sinulle on palkka maksettava. Otatko rahan,\ntaikka tällaisen laulukirjan? Tässä on kymmenittäin kauniita lauluja\nja vielä kovat kannet.\n\nPojan suu vetäytyi hyvästä mielestä hymyyn ja virkkoi:\n\n-- Kirjan minä otan.\n\nPoika ei huomannut isäänsä, joka koko ajan katsoi merkitsevän\ntyytymättömästi poikaansa ja kirjaan. Kohta hän nykäsi poikaa\ntulemaan pois. Oven kiinni mentyä ihasteli maisteri:\n\n-- Sepä poika otti mielellään laulukirjan.\n\n-- Niin otti poika, mutta...\n\nPitemmälle ei Laulainen ennättänyt, kun oven lukko alkoi ratista ja\npoika tuli takaisin alla päin, kirja kädessä.\n\n-- Mitä sitten? kysyi maisteri, kun poika ei näyttänyt osaavan sanoa.\n\n-- Meillä taitaa olla entinen tällainen kirja, jos antaisitte rahan,\npuhui poika tuskin kuuluvasti.\n\n-- Vai niin. Pitää antaa. Paljonko sinä tahdot?\n\n-- Jos 50 penniä.\n\nVaihtokauppaa tehdessä oli maisterin otsa tyytymättömyyden rypyissä\nja pojan poismentyä hän virkkoi:\n\n-- Siinä oli toinen samaa lajia.\n\n-- Ei tämä ole samaa lajia, puolusti Laulainen. Eikö maisteri\nhuomannut, kenen tahdosta vaihto tapahtui?\n\n-- Kyllä minä nyt uskon, että tuo ukko on koko juutalainen. Poika\nvarmaan valehteli hänen pakoituksestaan. -- Mutta ei puhuta enempää\nsiitä asiasta.\n\n\n\n\nLUENTO JA VÄITTELYÄ.\n\n\nVähitellen alkoi joukkoa keräytyä majatalon tupaan. Määrätunnin\ntultua oli jo useita kymmeniä.\n\nMaisteri asettui pöydän taakse ja ilmoitti laulettavaksi\nisänmaan virren, jota varten Laulainen jakeli ympäri tupaa\nlaulukirjoja. Harvoista suista kuului sittenkin ääntä. Vanhemmat\nemännät eivät yrittäneetkään laulamaan. Heillä oli mukanaan\nvirsikirjat ja ihmettelivät, että mikä toimitus tämä on, kun\ntuntemattomista kirjoista pitäisi \"veisata\". He luulivat tulleensa\nraamatunselitykseen.\n\n-- Hyvät kansalaiset!\n\nTämän lauseen kuultua suhahtivat monet toisilleen että \"muutahan tämä\non, mitä lienee\" ja asettuivat uteliaina istumaan.\n\n-- Kansa, joka tuntee historiansa, eli toisin sanoen tietää ne\nmonet mutkalliset ja vaikeat tiet, joita myöten se on sivistyneeksi\nkansaksi kohonnut, se kansa ymmärtää paremmin ohjata nykyisyyttään ja\nosaa oivaltaa mitä tulevaisuus vaatii.\n\nNäin alotti maisteri Eskola ja siirtyi sitten tekemään selkoa Suomen\nkansan kirjallisuuden ja opetuksen kehityksestä aina Agrikolan\najoista aikain meidän päiviimme asti. Nuoremmat kuuntelivat tuiki\ntarkkaavaisina, mutta monet vanhoista torkahtelivat. Emännät pysyivät\nvirkeämpinä, kun ryhtyivät vierustovereineen tekemään selkoa\nomain asiainsa kehityksestä, kuten lehmien lypsyistä ja tytärten\nuusimmista kankaista. He keskustelivat kuitenkin niin hiljaisesti,\nett'ei heillä ollut mitään pahaa omaatuntoa toisten häiritsemisestä,\neivätkä ottaneet ensinkään huomioonsa sitä, jos maisteri heihin\nkatsahti merkitsevästi. Laulaistakin tämä naisväen puhelu vähän\nharmitti, mutta ei saattanut sitä kovin ankarastikaan ajatella.\nEihän nämä emäntä raukat tunteneet tuskin yhdenkään nimeä, joista\npuhuttiin, vielä vähenemän heidän tekojansa. Sen he kyllä kuulivat,\nettä Agrikola on tehnyt Aapisen ja suomentanut Uudentestamentin,\nmutta Gezeliukset, Beckerit ja melkein kaikki muut olivat aivan\ntuntemattomia olentoja.\n\nMaisterikin alkoi huomata pitkän luentonsa kuulijoita väsyttävän ja\nrupesi kiirehtimään.\n\n-- Kuten huomaatte, jatkoi hän alentaen ääntänsä, ei Suomen kansan\nsivistys samoin kuin kirjallisuuskaan ole vanha, eivätkä ne ole\nloistavia teitä kulkeneet. Mutta sitä suurempi velvollisuus on\nmeillä jatkaa ja edistää näitä voimiemme ja varojemme mukaan.\nTäällä syrjäisissä seuduissa ei ole ihmisillä aikaa eikä varoja\npitkiin koulunkäynteihin, mutta ei se ole välttämättömän\ntarpeellistakaan. Lukutaito meillä kumminkin on yleinen ja tämähän\nse on pää-avain sivistykseen. Tarvitaan ainoastaan hyvää ja\nopettavaista kirjallisuutta. Sitä saadaan huokeimmin perustamalla\nlainakirjastoja jokaiseen kylään. Kun mainitsin, ett'ei koulunkäynti\nole välttämättömän tarpeellista, niin sillä tahdon sanoa, että nekin,\njotka ovat jääneet kouluista osattomiksi, voivat tämän puutteen\nkorjata kirjallisuuden kautta ja vielä paremmin kansanopistojen\nkautta. Tämä mainittu opisto valaisee ja kirkastaa sen mitä\nyksiksemme lukien olemme kirjallisuudesta saaneet. Se herättää\nmeissä hereille jaloja tunteita, jotka muutoin olisivat jääneet joko\nnukuksiin, taikka puhjenneet esiin pahennusta tuottavissa muodoissa,\nniin sanottuina pahennuksen rikkaruohoina. Mutta kelvollinen\nkotikasvatus ja mainitsemani täydennyskeinot voivat loitsia\nkansastamme esiin monta jaloa miestä ja naista, jotka sitten ovat\nisänmaallensa kunniaksi ja hyödyksi. Ja kun tässä esitetyt keinot\nkansamme kasvattamiseksi eivät vaadi suuria aineellisia uhrauksia\nyksityisiltä, niin minä toivon, että jokainen teistäkin kuulijoista\ntekee nämä pienet uhraukset omasta halustaan ilomielellä.\n\nMaisteri lopetti luentonsa, jota oli kestänyt ainakin tunnin ajan.\nMonet kohosivat heti kiirehtiäkseen nukkumaan, mutta istuivat vielä\nvaivoin, kun maisteri pyysi viipymään vähän aikaa.\n\n-- Jos keskustelisimme ensiksi lainakirjastoasiasta, hän sanoi.\nToivon että jokainen tunnustaa tämän tarpeelliseksi.\n\n-- Hyvähän kirjasto olisi olemassa, myönnytti lähinnä istuva nuori\nisäntä.\n\n-- Mitäs nämä vanhemmat isännät sanovat? Nämä eivät näyttäneet\nhaluavan mitään vastata.\n\n-- Sanokaa jotakin, aivan kuten ajattelette. Ja eräs vanha isäntä\nrykäsi ja virkkoi:\n\n-- En sano mitään, jos siitä tulee samanlainen kuin tuokin\nkirkonkylän kirjasto.\n\n-- Minkälainen se on?\n\n-- Sellainen, että kun mennä kesänä kirkossa käydessäni menin\nlainaamaan Lutheeruksen Kirkkopostillaa, niin ei kuulunut olevan\nminkäänlaista postillaa koko kirjastossa.\n\n-- Asia on sillä lailla, selitti maisteri, että kotihartauskirjat\ntäytyy olla omat jokaisessa perheessä.\n\n-- Vai on se niin, sanoi isäntä. Sittenpä minä en muitakaan kirjoja\ntarvitse.\n\n-- Aivan oikein, sovitteli maisteri. Te vanha mies ette kyllä\ntarvitse muita kirjoja, mutta jokaisessa kylässä on nuorta kansaa,\njoka kaipaa kevyempääkin lukemista.\n\n-- Kyllähän ne kaipaa, jamasi isäntä. Toihan tuo meidänkin poika\nyhden lorukirjan, jota sitten iltakaudet lukivat ja nauraa hohottivat.\n\n-- Oliko siinä kirjassa isännän mielestä sopimatonta lukemista?\n\n-- Mistäpä minä tietänen, kun se on kerran kirjassa. Noidastahan\ntuossa kerrottiin, miten poikaviikarit sitä rääkkäsivät ja\nlehmänkarvoja suuhun tukkivat.\n\n-- Minä tunnen tuon kertomuksen, sanoi maisteri. Eihän se tosin ole\ntaiteellisesti parhaimpia, mutta on kumminkin tavallaan opettavainen.\n\n-- En minä tarvitse sellaista oppia.\n\n-- Myönnetään, ett'ei isäntä tarvitse, mutta eikö nämäkään toiset?\n\n-- Saapihan niitä kirjoja sieltä kirkonkylän kirjastosta, jos haluaa,\nsanoi toinenkin isäntä.\n\n-- Jos tämä on yleinen mielipide, niin annetaan asian raueta, sanoi\nmaisteri vähän tyytymättömänä.\n\nKukaan ei vastannut.\n\n-- Näyttää olevan, vahvisti maisteri. Ehk'ei tässä kylässä ole\nketään, joka kansanopistoakaan suosisi.\n\n-- Sitä ei täällä vielä tunneta, vastasi äskeinen nuori isäntä\nikäänkuin kylänsä puolustukseksi.\n\n-- Se on kyllä luonnollista, myönnytti maisteri. Mutta ei mikään tule\nselvästi tunnetuksi muutoin kuin näkemällä ja kuulemalla. Täytyy\nuskoa kuulopuhettakin sen verran, että menee katsomaan ja oppimaan.\nJospa minä kuitenkin koetan vielä vähän selittää tätä asiata, jos\nmaltatte kuunnella.\n\nHän nousi seisomaan ja kertoi oikein vilkkaasti opistossa\nkäynnistään, mitä oli siellä nähnyt ja kuullut. Tätä kuuntelivat\nkaikki aivan torkuttelematta ja kertomuksen päätyttyä myöntelivät,\nettä kyllä sinne pitäisi nuorten mennä.\n\nLopussa laulettava Savolaisen laulu ei jäänyt enään aivan muutamain\nvaraan, vaan sitä tempoi jo kaikki nuorempi väki. Vieläpä he\nmalttoivat jäädä kirjojakin katselemaan, joita maisteri ilmoitti\nmyötäväksi. Laulainen oli siinä mukana ja hänen huomionsa kiintyi\nerään pienen pojan laulukirjan ostoon. Näytti kuin poika olisi\ntahtonut viedä kirjan salaa, maksamatta, mutta seuraamalla salaisesti\npojan matkoja huomasikin, että se kävi näyttämässä kirjaa ensin\nmajatalon pojalle ja tuli vasta sitten maksamaan.\n\nNyt se kuitenkin sai kirjan, vaikka isäänsä salaa, ajatteli Laulainen\nmielihyvällä ja samalla surkutellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeisten joukkojen mentyä oli jo myöhäinen ilta. Illallista\nsyödessä virkkoi maisteri:\n\n-- Kyllä näyttää tämäkin kylä henkisesti köyhältä, vaikka on\nmaantien varrella. Tuskin löytyy yhtä, joka näkisi etemmäksi omia\nkotinurkkiansa.\n\n-- Ei se paljas maantie mitään tuo, vastasi Laulainen. Tähänkin\nkylään pitäisi saada kansakoulu.\n\n-- Laajentaakohan se kansakoulu niinkään paljon henkistä näkökantaa,\narveli maisteri. Niissä on uskonnonopetus pääaineena ja jos se\ntapahtuu ahtaassa hengessä, niin oppilaista tulee vanhempana\ntuollaisia kuin tuokin ukko, jolle pitäisi lainakirjastossa olla vaan\nsaarnakirjoja.\n\n-- En ymmärrä, vastasi Laulainen allapäin.\n\nHän tuli ajatelleeksi omaa kouluansa, jossa todellakaan ei opetettuna\npaljon muuta kuin uskontoa ja sisälukua. Sille ei tämä maisteri\nantane mitään arvoa.\n\nMaisteri ei aavistanut toverinsa ajatuksia, vaan jatkoi:\n\n-- Mutta hyvä on kuulla tuollaistakin puhetta kuin tuo ukon puhe.\nHänellä on tuskin Uutta testamenttia, muista kirjoista puhumattakaan,\nmutta hän sittenkin luulee ymmärtävänsä sekä hengelliset että\nmaalliset asiat paremmin kuin kukaan toinen. Eikä se aina ole\naivan väärässäkään. Osasipa iskeä heikoimpaan kohtaan siinäkin\npoikansa lainakirjassa. Eipähän puhunut mitään saman kirjan muista\nkertomuksista, jotka ovatkin hyviä.\n\n-- Ei tuo ukko ymmärrä hyvemmistä ja huonommista kertomuksista,\nväitti Laulainen. Hän tuomitsee poltettavaksi kaikki maalliset\nkirjat, etupäässä ne jotka lukijata naurattavat.\n\n-- Onpa se siinäkin tavallaan oikeassa, sanoi maisteri. Ylen määrin\nnaurattavat, samoin kuin kiihoittavatkin kertomukset ovat enimmästi\nroskaa.\n\n-- Saattaa olla, en ymmärrä, myötteli Laulainen. Mutta mitenkä\nmaisteri selittää sen asian, kun tuo sama ukko pitää erittäin hyvinä\nkirjoina ne, jotka kertovat kohta tapahtuvasta maailman lopusta,\ntaikka Aatamin haudan päällä kasvaneesta hirrestä, jota ei saatuna\ntemppelin seinälle sopimaan.\n\n-- Se on perintö ahdasmielisestä uskonnon opetuksesta, kun\nuskonnollisena pidetään ainoastaan sitä, joka on ihmeellistä, taikka\nkauhistuttavaa, vastasi maisteri.\n\n-- Tulisikohan tuo siitä, uskalsi Laulainen epäillä. Eipähän näitä\ntällaisia ukkoja ole jos enintään yksi kylässään, kaikissa ei ole\nyhtään.\n\n-- On niitä nähtävästi kaikissa kylissä, sekä nuorissa että\nvanhoissa, mutta toisilla on häveliäisyyttä, eivätkä laske näitä\najatuksiansa julkisuuteen.\n\n-- Mitenkä sitä uskontoa sitten olisi opetettava? kysyi Laulainen\nhyvin rauhallisella äänellä, vaikka ajatteli asettua vastustavalle\nkannalle.\n\n-- Siihen ei voi lyhyesti vastata, eikä sitä hetkessä korjata, sanoi\nmaisteri. Vanhat menevät mielipiteineen. Ainoa, jota ansaitsee heidän\nsuhteen yrittää, on se, ett'eivät asettuisi nuoremman sukupolven\nedistystä vastustamaan. Siinä täytyy ottaa lujalle, että vähänkin\npäästäisiin eteenpäin. Mitähän jos olisi kehoittaa tuota tämän\ntalon tytärtä menemään kansanopistoon siten, että hankkisi sinne\ntarvittavat rahat joko lainaamalla taikka muuten. Tuo tytär ei näytä\nensinkään tyhmältä.\n\nMaisteri ei nähtävästi tahtonut alottaa väittelyä\nuskonnonopetuksesta, mutta Laulainen seisoi vielä varustuksissaan ja\nvirkkoi:\n\n-- Saapihan se syksyyn mennessä nuo tarvittavat varat\nkotiansa varastamalla ja ehkäpä se ei haittaa näin hyvän asian\nedesauttamiseksi.\n\nMaisteri katsahti kysyvästi, että tuliko tämä lause tyhmyydestä,\nvaiko tahallaan.\n\n-- Ei varastamalla, vaikka olisi kuinka hyvä asia, sanoi hän. Se on\njesuiittain oppia.\n\n-- Niin sanotaan olevan, mutta opettajain opettamatta sitä vielä\nharjoitetaan täällä syrjäkylissä, vastasi Laulainen ja kertoi sitten\nmistä se syntyy.\n\nLopuksi hän kertoi majatalon pojan laulukirjan oston.\n\n\n\n\nPÖYHKEÄ ISÄNTÄ.\n\n\nAurinko oli ennättänyt kohota korkealle, kun majatalon yövieraat\njoutuivat matkaansa jatkamaan. Laulainen olisi kiirehtinyt lähtöä\naikaisemmin, sillä seuraava pysähdyspaikka oli hänelle tavallista\ntutumpi, jossa oli ennen käynyt kyläilemässä ilman asiaakin. Hän\ntiesi tarkalleen, että matkan voipi kävellä kahdessa ja puolessa\ntunnissa. Mutta heti matkalle lähdettyä hän huomasi, ett'ei se tällä\nkerralla tullut kuljetuksi kolmessakaan tunnissa, sillä maisteri\nEskola seisattui jokaisen mäen päällä puhaltelemaan, että \"kylläpä\ntämä hiottaa\".\n\n-- Jos kulkenen liika kovaa kyytiä, arveli Laulainen.\n\n-- Ei se mitään. Totuttava tähän on kumminkin.\n\nLoppumatkalla oli pieni järvi, jota myöten kulkemalla pääsi\nvähemmällä kävelyllä, mutta vene ja järven yli saattaja täytyi pyytää\nrannalla olevasta talosta.\n\n-- Mitenkä tehdään? kysyi Laulainen. Mennäänkö taloon kyytiä\nkyselemään, vai astutaanko suoraan.\n\n-- Ei tekisi pahaa pieni levähdys, vastasi maisteri.\n\nHe poikkesivat taloon, joka oli aivan järven rannalla. Pihamaa oli\nhuolellisesti puhdistettu. Rapun edessä seisoi kaksi juhannukseksi\npystytettyä koivua, lehdet kuivaneina. Vanhan tuparakennuksen pienet\nikkunat eivät olisi herättäneet mitään huomiota muussa tapauksessa,\nellei yhteen kammariin olisi aivan hiljakkoin asetettu kaksi sylen\nkorkuista ikkunaa, kolmella suurella ruudulla, kuten kaupungeissa on\ntapana. Toisten huoneiden ikkunat eivät olleet puolenkaan kokoisia.\nMaisteri sen huomasi heti ja virkkoi hymähtäen:\n\n-- Mutta mitähän tämä merkitsee?\n\n-- En ymmärrä, sanoi Laulainen, jolle se oli yhtä suuri arvoitus.\n\nHänelle oli tämä talo melkein tuntematon, hän oli aina kulkenut\nohitse ja kuullut vaan, että siinä asui vanha isäntä, joka leskeksi\njouduttuansa oli ottanut nuoren vaimon. Tämän emännän he ensiksi\ntapasivat, jolle Laulainen selitti asiansa. Emäntä ei ollut\nvieläkään vanha ja mielihyvää ilmaisevat kasvot näyttivät kysyvän,\nettä arvatkaapa miten hyvä minun on olla ja mitenkä paljon minusta\npidetään.\n\n-- Tässä ei ole miehiä kotona, eikä venettäkään, mutta jos vieraat\nodottavat vähän aikaa, niin kutsutaan, selitti emäntä ja alkoi aukoa\novia kammariin.\n\nIsäntä kuului olevan kalassa aivan lähellä, jonne pieni poika lähti\nsanaa juoksuttamaan.\n\nOdotusaikana pyysi maisteri vähän kuivaa ruokaa, jota emäntä heti\nlaittoi ja kehoitteli syömään kiirehtimättä, että hän ennättää\npaistaa \"lettuja\".\n\n-- Hauska emäntä, ja osaa niin puhtaasti laittaa ruuan, kiitteli\nmaisteri syödessä.\n\nLuvatut letutkin joutuivat ihmeteltävän sukkelaan.\n\n-- Vieläkö se isäntä jaksaa kulkea kalastamassa? kysyi Laulainen\nemännältä.\n\nTämä oli purskahtaa kovaan nauruun vastatessaan:\n\n-- Kyllä se toki jaksaa.\n\nLaulainen jäi ihmettelemään, eikä osannut kysellä enempää.\n\nHe olivat juuri nousseet ruualta, kun vene tuli rantaan tavatonta\nvauhtia ja siinä oleva mies hyppäsi rannalle kuin paras urheilija.\n\n-- Nyt minä olen aivan ereyksessä, virkkoi Laulainen tämän nähtyänsä.\nEi tämä ole se entinen isäntä.\n\nTarkemmin katsoen tunsi hän tämänkin ja muisti entisen kotipaikan.\nSe oli paikkakunnallaan yleisesti tunnettu Hurskaalan Renne,\nitsemielestään pitäjän mahtavin poika ja kykenevä vaikka mihin. Se\noli perintöosuutensa myötyä touhunnut milloin urakoitsijana, milloin\ntavarain välittäjänä, kehuen niissä voittavansa tuhansia, vaikka muut\ntiesivät aivan toista. Että hän nyt on täällä, todisti viimeisen\narvelun oikeammaksi.\n\nNämä asiat ennättivät pikimältään vilahtaa Laulaisen muistissa,\nkun isäntä joutui kammariin. Tässä kun ei ollut edessä tavallinen\nsydänmaan isännän jurokki, niin hän katsoi velvollisuuden vaativan\nesitellä isäntä ja maisteri toisilleen kaupunkilaisten tapaan,\nsamalla mainiten, minne ovat menossa ja millä asioilla liikkuvat.\n\n-- Isäntä Hurskainen oli kalassa, alotti maisteri. Täällä on teidän\nemäntänne ruokkinut meitä niin erinomaisesti, että tuskin osaamme\nkiittää kylliksi.\n\n-- Hyvä, kunhan herrat olisivat saaneet, sanoi Hurskainen mielissään,\nheittäytyen toisten vielä seisoessa keinutuoliin soutelemaan. --\nNiin, minä olin kalassa. Satuin menemään tuonne etäisimpään lahteen.\nNäissä maalaisoloissa täytyy isännänkin olla välistä työtoimissa,\nvaikka ei minulla mitään pakkoa olisi. Minä olen aivan vapaa-herra\nkaiken yli, ja täälläpä minä kammarissa talviseen aikaan oleksinkin,\nkun sain syksyllä vähän laitetuksi sellaiseen kuntoon, että\nohikulkevakin huomaa, missä isännän asunto on.\n\n-- Vai niin, virkkoi maisteri. Isäntä Hurskainen on siis ollut vasta\nvähemmän aikaa tämän talon omistajana.\n\n-- Viime syksynähän minä tähän tulin. Tämä minun emäntäni oli nuori\nleski ja varakas leski. Tässä kävi rikkaita sulhasia monesta eri\npitäjästä, mutta kun minä viimein pistäysin, niin heti ne ymmärsivät,\nettä nyt on aika erota, eikä ne sen perästä uskaltaneet katsoakaan\ntänne päin. Ja nyt minä voin sanoa, että olen isäntä, sillä nuo\nentisen isännän lapset ennättävät syödä osuutensa siihen mennessä\nkuin aikaisiksi joutuvat.\n\nEmäntä toi jo kahvitkin ja sitä juodessa saivat vieraat kuulla\nlisää tämän arvonsa tuntevan isännän asioita. Maisteri katsoi\nvelvollisuuden vaativan kuunnella niitä tarkkaavaisena, vaikka\notsansa pyrkikin välistä rypistymään. Laulainen ei kuunnellut\nnäönkään vuoksi, vaan alkoi kahvin juotua katsella matkalaukkua\nlähdön merkiksi. Maisterikin katkasi puheen ja pyydettyänsä\nsaattamaan järven toiseen päähän, kävi emännälle maksamassa.\nHurskainen itse tuli saattamaan, asettaen maisterille laudan\nistuimeksi, itse istuen venheen perään.\n\n-- Onko isäntä Hurskainen käynyt mitään koulua? kysyi maisteri veneen\nlähdettyä liikkeelle.\n\n-- En mitään koulua, mutta kyllä minä suoriudun kaikissa asioissa\nyhtä hyvin kuin nekin koulun käyneet.\n\n-- Kyllä isännän olisi pitänyt käydä joko maanviljelyskoulu taikka\nkansanopisto, jatkoi maisteri itsepintaisesti, aikoen anastaa\npuhevuoron. Sanoitte viettävänne talvet kammarissa, niin sopisi\nse yksi talvi viettää kansanopistossa vielä nytkin, vaikkapa\nmaanmies-osastolla.\n\n-- Kyllä minä en tarvitse neuvoja maanviljelykseenkään, kehui\nHurskainen.\n\n-- Mutta tieto jalostaa ihmistä, laukasi maisteri. Kansanopisto on\ntuollainen maalaiskansan sivistysahjo, jossa heistä puhdistetaan pois\nkuona ja valmistetaan kykeneviksi ottamaan vastaan jaloja aatteita.\n\n-- Ylpistyvänpä tuolla näkyvät, pani Hurskainen vastaan.\n\n-- Tunteeko isäntä Hurskainen kansanopistossa käyneitä?\n\n-- Minäkö en tuntisi. Minä tunnen kolmesta pitäjästä kaikki nuoremmat\nmiehet ja tytöt, ja kaikki ovat ylpistyneet siellä käytyänsä...\nEi... valehtelen, jos sanon kaikki. On yksi, Niku Pikeläinen, joka\non aivan kuin ennenkin. Viime talvena satuttiin markkinoilla yhteen\nyöpaikkaan, niin nauroi aivan kuin me muutkin kansanopistolle,\nvaikka on siellä ollut. Ja kun iltasilla sanoin, että pistäytäänpä\nvielä vanhaan tapaan tuolla \"panoraamassa\" ja... missäpähän, niin\nmielellään lähti ja oli ihan kuin ennenkin. Vaan jos toisille mitä\nesittelee, niin selkänsä kääntävät.\n\nLaulainen huomasi, että maisterin sisällä jo kuohahteli, mutta näkyi\npainavan alas ja myrähteli vaan että \"hm, vai niin; hm, vai niin\" --\nja kääntyi katselemaan järven rantoja.\n\nHurskainen lasketteli voittajan riemulla mieli-ajatuksiansa koko\njärvimatkan.\n\n-- Mitä nyt isännän kyytipalkka tekee? kysyi maisteri maalle noustua,\nkasvoilla sama juroileva ilme kuin Laulaisen ensikertaa puhutellessa.\n\n-- Minunko kyytipalkka? kysyi Hurskainen leveästi nauraen. Jos minä,\nisäntä-mies, ottaisin kyytipalkan, niin maisteri varmaan ihmettelisi\nsummaa. Mutta minä en ota kerrassa penniäkään. Sanon vaan, että jos\nmatka sattuu vastakin minun kotini kautta, niin terve tuloa.\n\n-- Kiitos sitten avustanne, muuta minä en voi, sanoi maisteri ja\nheitti hyvästit.\n\nVähän matkaa kuljettua hän virkkoi:\n\n-- Olipa siinä inhoittavan itserakas mies.\n\n-- Minä jo tiesin sen vanhastaan, sanoi Laulainen. Mutta sitä minä en\nymmärrä, mitenkä noin kelpo ihmiseltä näyttävä emäntä on voinut ottaa\ntuollainen miehen.\n\n-- Se on hyvin tavallista, sanoi maisteri. Se todistaa vaan sitä,\nettä naiset eivät osaa antaa niin paljon arvoa miehen älylle kuin sen\nulkonaiselle korskeudelle.\n\n-- Ei toki kaikista naisista voine niin sanoa, sanoi Laulainen\najatellen yhtä, jonka luuli osaavan antaa arvoa älyllekin ja tämän\nlisäksi Putkinotkon emäntää.\n\n-- Ei ansaitse eroitella, väitti maisteri jyrkästi. Nainen tahtoo\nolla joko miehensä oikkujen orja, taikka että mies on hänen\noikkujensa orja. Ehkä yksi sadasta ymmärtää ja toivoo saavansa\ntasa-arvoisen elämän kumppanin.\n\n-- Kovin huonoiksi maisteri ajattelee naiset, sanoi Laulainen\nkoettaen lyödä asiata leikiksi. Ei ne toki silloin ajattele itsensä\ntaikka toisen orjuuttamista, vaan rakkaushan se on joka vetää.\n\nMaisteri ei ollut leikkituulella.\n\n-- Mitä se rakkauskaan on muuta kuin orjuutta. Rakastunut on\nrakkaudeksi nimitetyn tunteensa orja ja koettaa saada siihen\ntoistakin taipumaan.\n\n-- Mutta rakkauden orjana oleminen mahtanee tuntua suloiselta.\n\n-- Orja kuin orja, jyrisi maisteri. Saattaahan himojensakin orjana\noleminen tuntua suloiselta, mutta aikanaan sen saapi maksaa.\n\nLaulainen oli antavinansa myöten, vaikka jäi aivan eri kannalle\nja ajatteli että tuotako se nyt on se vilosohvinen viisaus, jota\nniin suurena pidetään. Vertailla rakkautta himoihin... Tämä koski\nkaikkein kipeimmästi... Jos toveri olisi ollut vertaisempi, olisi hän\nsanonut suoraan, että sinä näyt olevan yhtä kova kourainen rakkauden\ntutkijaksi, kuin karhu ihmislapsen hoitajaksi.\n\nMaisteri oli yhä huonolla tuulella ja käveli äänettömänä. Eivät\nolleet kovin korkealla Laulaisenkaan ajatukset. Puuttuvaisuuksia vaan\nkaikkialla, missä suurempia, missä pienempiä. Nyt oli lähellä hyvän\nystävän talo. Mitä nähnee sielläkään. Jos on ennättänyt ystävyys\nkylmetä, kuka sen arvaa. Ei ollut saanut tietoa pojan häistä.\n\nJo loppui metsä ja peltojen keskeltä näkyi isonpuoleinen talo, jossa\noli ollut aikomus levähtää.\n\n-- Onko tässä talossa isäntä toista lajia, kuin mitä tähän asti on\ntavattuna? kysyi maisteri.\n\n-- On ennen ollut, vastasi Laulainen. Veljen ystävyydellä on minuakin\nkohdellut, vaikka on jo ikämies.\n\n-- Ystävyys yksinänsä ei paljoa merkitse, epäili maisteri. Olihan\ntuokin tavallaan ystävällinen, mutta muuten niin inhoittava, että jos\ntapaamme useampia samaa lajia, niin minulta häviää kaikki kunnioitus\nsavolaista talonpoikaa kohtaan.\n\n-- Ei näitä tällaisia enää tavattanekaan, lohdutteli Laulainen.\nPuhutellaanhan useampia, niin ehkä nämä unohtuu mielestä.\n\nHän ajatteli, että kun nyt Juutinen arvaisi puhella niin maisterin\nmieliksi, ett'ei se todellakaan pääsisi kaikkia halveksimaan. Oli\npahaksi onneksi tullut erityisesti kiitelleeksi edeltäpäin tätä taloa.\n\n\n\n\nJUUTISEN KOTONA.\n\n\nKartanolla tuli Juutinen vieraita vastaan. Hän oli keskikokoinen,\nkulmikkaat kasvot vähän kuopalle painuneet, mutta vilkkaat silmät\nilmaisivat iloisuutta. Hän vei heti huoneeseen, jossa ystävällisen\nnäköinen lihava emäntä kävi tervehtimässä vieraita ja katosi kohta.\nMolemmille selitti Laulainen matkatoverinsa nimen ja arvon, sekä\nkotipaikan.\n\n-- En malta olla kysymättä, virkkoi Juutinen, kun olivat istuneet,\nonko maisteri nuori pappi, vaiko muu maisteri, kun kuuluu olevan\nmuitakin maistereita.\n\nEskola hymähti omituiselle kysymykselle ja vastasi:\n\n-- Niitä minä olen muita maistereja.\n\n-- Herra Eskola on filosovian maisteri, selitti Laulainen.\n\n-- Vai niin, sanoi Juutinen ja katsoi entistä tarkkaavammin\nvieraaseen. Vieläkö ne herrat uskaltavat lukea sitä vilosohviata,\nvaikka Ukko Paavo kuului sen tuominneen tuliseen järveen?\n\nLaulainen säikähti, kun pelkäsi Juutisen koskettaneen arkaan\naineeseen. Mutta maisteri ei näyttänyt kysymyksestä ensinkään\npahastuvan.\n\n-- On sitä vielä lueskeltuna, vastasi hän aivan tyynesti ja lisäsi:\n-- Muistaako isäntä Juutinen Paavo Ruotsalaisen aikoja?\n\n-- En minä muista muuta kuin että isävainaja kävi niissä kokouksissa\nhyvin usein. -- Oletteko nyt myöhemmin seurannut sitä opin suuntaa?\n\n-- Ei minulta ole tullut seuratuksi, vastasi Juutinen sivellen\nkenkänsä kärellä lattiaa. Minä jäin vaan tällaiseksi arkipäivän\nihmiseksi.\n\n-- Tuskinpa siitä on katumistakaan, lohdutteli maisteri, joka\nhuomasi, että Juutisella on kaunis muisto isästään. Sekin opin suunta\non paljon huonontunut Ruotsalaisen kuoltua.\n\n-- Oliko se silloin parempi? kysyi Juutinen vilkkaasti.\n\n-- Oli, paljon parempi, vakuutti maisteri.\n\n-- Niin minäkin olen tunnustellut, enkä ole ollut millänikään, vaikka\nisäni vanhat tuttavat ovat suruttomaksi soimanneet.\n\nLaulainen oli mielissään, kun keskustelu sujui vähääkään yhteen\ntörmäilemättä. Hän luuli saavansa olla syrjässä kuuntelijana pitemmän\naikaa, mutta Juutinen kääntyi häneen päin ja virkkoi:\n\n-- Olit sinä kelpo mies, kun tulit viimeinkin, vaikka olen jo näinä\nviime vuosina ajatellut, ett'et enää silmiäsi näytä näin syrjäkylässä\nasuville tuttavillesi.\n\n-- Se on ollut aivan väärä ajatus, sanoi Laulainen. Koko juttu on\nsiinä, ett'ei tule aivan asiatta tulluksi näin toiseen pitäjääseen,\nmutta jos olisi nimeksikään asiata.\n\n-- Niin nimeksikään, toisteli Juutinen kynsäisten korvallistaan.\nOlisihan sitä ollut nimeksi, kun vanhin poikani toi emännän, mutta\nmikähän mahtoikaan ryypätä mielestäni, kun vasta häiden aattopäivänä\nmuistin, että Laulainenhan olisi pitänyt ensimäisenä kutsua. Mutta\nmikä täältä juoksutti kutsumuksen niin kiireelle? Nyt teidän\nkumpaisenkin on viivyttävä meillä viikkomääriä.\n\n-- Ei, hyvä ystävä, meillä ole aikaa viipyä viikkomäärin, kun täytyy\ntämän viikon aikana kiertää puolet pitäjästä.\n\n-- Mikä hiton hoppu teillä on, ihmetteli Juutinen. Minä olen tässä\nitsekseni ajatellut teidän tulleen tänne hyväin marjamaiden lähelle\nkesää viettämään, kuten sinä jo ennenkin olet käynyt.\n\n-- Kyllähän se olisi hupaista, mutta nyt on aivan toinen tarkoitus,\nselitti Laulainen. Tämä maisteri Eskola pitää luentoja näissä kylissä\nja neuvoo perustamaan lainakirjastoja...\n\n-- Syksyllä niitä ennättää perustella, ehätti Juutinen väliin.\n\n-- Mutta sitten on vielä toinen tärkeämpi asia. On kehoitettava\naikaisiksi varttuneita poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoihin.\nNe eivät vielä, tunne näitä opistolta yleisesti ja sen vuoksi täytyy\nkulkea puhumassa ja selittämässä.\n\n-- Milloinka sinne opistoon on mentävä?\n\n-- Syksyllä.\n\n-- Vai syksyllä vasta. Eihän silläkään asialla ole sen kiireempätä,\nväitti Juutinen.\n\n-- On sillä, selitti Laulainen. Ei ne vanhemmat ihmiset, joista\nnuorten pääsy riippuu, ennätä vähässä ajassa ajatella eikä\nkuulostella tarkemmin, minkälainen se opisto on, ansaitseeko sinne\nlähettää, eli ei.\n\n-- Jopahan siihen hyvinkin pitkä ajatusaika tarvitaan, piti Juutinen\npuoliansa. Jos vaan voit vakuuttaa että siellä neuvotaan nuoria\nJumalan pelkoon ja muuhun hyvään, niin aivan näillä puheilla on minun\npojalla lupa mennä jo ensi syksynä, jos vaan itse haluaa ja muuten\noppinsa puolesta kelvannee.\n\n-- Kyllä minä kuulopuheiden mukaan voin vakuuttaa, ett'ei siellä\npahaan neuvota, sanoi Laulainen. Ja tämä maisteri Eskola tietää siitä\npuhua näkemisen ja kuulemisen kautta.\n\nNyt tuli maisterin vuoro puhua, jonka päätyttyä Juutinen vakuutti:\n\n-- Se on varma, että poika pääsee. Ja jos käytte tästä muillekin\npuhumassa, niin tulkaa sitten tänne lepäilemään.\n\n-- Kiitos ystävällisestä pyynnöstänne, mutta minä en voi missään\ntapauksessa tulla, selitti maisteri.\n\n-- Mutta sinä voit tulla, sanoi Juutinen kääntyen Laulaiseen.\n\n-- Minäkin ennätin lupautua sinne muutamalle kylälle lapsia\nopettamaan nyt kesän aikana.\n\n-- On sinusta haluista tuo mukulain opetus, nauroi Juutinen. Mutta\njos sitä ikävöit, niin löytyy niitä täältäkin. Ja ehkäpä se halu\nasettuu silläkin, kun opetat lisää luvunlaskua sille minun pojalle,\njosta oli vasta puhe.\n\n-- Kyllä on hyvä tuuma, tunnusti Laulainen. Mutta sinne menoon on\nvähän muutakin syytä, paitsi se lasten opetus.\n\n-- Vai on \"muutakin\" syytä. Minä ehkä ymmärrän, sanoi Juutinen ja\niski silmää maisterille.\n\nLaulainen hätkähti niin, että veri kohosi korvallisille. Juutinen\nhuomasi sen ja innostui enemmän.\n\n-- Arvasinpahan minä. Jopa on sieltä pitäjästä löytynyt kytkyt, joka\nvetää luokseen.\n\n-- Nyt olette ereyksessä, selvisi Laulainen viimein puoliansa\npitämään. Ei minua mitkään sellaiset siteet pitele. Se on aivan\nvakava asia. Siellä on näet kansakoulun perustamispuuha ja siitä\nei tule mitään tänä vuotena, jos en ole aivan paikan päällä niitä\nkehoittelemassa.\n\n-- Uskotaankohan me tuota juttua, nauroi Juutinen. Mitä punastumisen\nsyytä siinä olisi ollut?\n\n-- Enkä minä tuollaisesta asiasta punastuisi, jos se totta olisi,\nselitteli Laulainen. Siitähän se seuraa, kun on aivan tietymätön\nkaikesta ja sittenkin epäillään.\n\n-- Aikapahan näyttää, kuka meistä on oikeassa, sanoi Juutinen. Mutta\njos se kansakoulujuttu on totta, niin sinä olet hullu, kun itsellesi\nkuoppaa kaivat.\n\n-- Mitenkä minä siinä itselleni kuoppaa kaivan? kysyi Laulainen\nihmetellen.\n\n-- Kyllä viimein näet, kunhan puuhaat kansakouluja, puhui Juutinen\npudistellen päätänsä.\n\n-- Mitä minä siitä näkisin? kyseli Laulainen. En ymmärrä niistä\nolevan itselleni mitään vahinkoa.\n\n-- Ei saata siellä olla, mutta olisithan vielä täällä meidän\npitäjässä opettajana. Mennä talvena jo kieltäytyivät ottamasta\ntähänkin kylään kiertävätä koulua, kun näet on kansakoulu.\n\n-- Niinkö tekivät, ihmetteli Laulainen. Mutta saapiko opettaja olla\nne viikot vapaana?\n\n-- Ei toki, nauroi Juutinen katkerasti. Ne ajetaan sitä useammiksi\nviikoiksi tuonne pitäjän perukoille, joissa ei ole vielä kansakouluja.\n\n-- Vai niin se täällä menee, ihmetteli Laulainen. Sen minä olen kyllä\nkäsittänyt, että nämä jolloinkin lakkaavat, mutta että ne jo nyt\nsaisivat lähteä pakenemaan kuin muinaiset alkuasukkaat voimakkaampien\ntieltä, sitä en ole ennen ymmärtänyt.\n\n-- Nytpä ymmärrät ja saat olla varuillasi.\n\n-- Onpa minulla toivossa pelastuskeino, sanoi Laulainen iloisena.\n\n-- Mikä keino?\n\n-- Minä ehkä pääsen siihen kansakouluun väliaikaiseksi opettajaksi.\n\nJuutinen ei siitä tiedosta yhtään ihastunut, vaan virkkoi moittien:\n\n-- Onko tuo oikea pelastuskeino, siirtyä toiselle puolelle entisten\nvirkatoveriensa ahdistajaksi?\n\n-- Tuleehan siihen joku toinen, jos en minä, puolusteli Laulainen\naikomustaan.\n\n-- Tulkoon toinen, sanoi Juutinen alkaen kiihtyä. En minä vaan sinuna\nsitä tekisi, vaan taisteleisin kynsin, hampain vastaan.\n\n-- Minkä sille asialle enää taitaa, jos tahtoisikin?\n\n-- Taitaa sille. Osaathan sinä kirjoittaa sanomiin. Kirjoita ja hauku\nminkä vähänkin ennätät.\n\n-- Mistäpä niitä kykenee haukkumaan, kun ei ole syitä?\n\n-- Kyllä syitä löytyy, väitti Juutinen. Tulehan tänne meille\nmuutamiksi viikoiksi, niin minä neuvon syitä ja asioita.\n\n-- Sanokaapa jokukaan asia, josta sopisi kirjoittaa.\n\n-- No minä sanon, alotti Juutinen. Meillä on koulu tässä kylässä.\nIlmoitettiin opettajan virka avonaiseksi. Ei hae ketään.\nIlmoitetaan uudestaan. Jo hakee yksi, vaan kun käypi katsomassa,\nniin peräytyy pois. Nyt ei ole enää aikaa ilmoitella, vaan täytyy\nlähteä kyselemään, jos tuohon jonkin saisi opettajaksi, vaikkapa\nukko-mustalaisen. Jopa saadaankin oikein \"lentävä\" ryökkynä, jonka\nvaatteet ovat siipiä täynnä hatusta kantapäähän asti. Mutta kesken\nlukuvuotta tulee sille niin \"kauhean ikävä\", että täytyy lähteä pois.\nTaas etsimään uutta, vaan sille käypi samoin...\n\nKesken puheen tuli emäntä kahvikojeineen ja virkkoi naurahtaen:\n\n-- Onpas vaan ukko ruvennut vieraillekin kiivastelemaan siitä\nkoulustaan.\n\n-- Enhän minä tässä kiivastele, kerron vaan, puolusteli Juutinen.\nEikä se ole minun kouluni. Vastaan olin koko hommaa, vaan en niin\nkovasti kuin olisi sietänyt olla.\n\n-- Onko tämä isäntä käynyt siellä usein kuuntelemassa? kysyi\nLaulainen emännältä.\n\n-- Vielä mitä, virkkoi emäntä vetäen pitkään kutakin sanaa. Eihän\ntämä kärsi niitä ryökkynöitä ollenkaan. Pakoon menee, jos tulevat\nmeillä käymään.\n\nJuutinen katsoi ihmetellen emäntäänsä, joka tuollaista jutteli\nvieraille.\n\n-- En minä tavallisia ihmisiä pakene, selitti hän, mutta en kärsi\nkuunnellakaan sellaisia, jotka suomenkieltä niin kummasti puhua\nkuikertavat ja aina vähä väliä ihmettelevät ilman että olisi mitään\nasiata.\n\nMaisteri Eskolata rupesi kovasti naurattamaan.\n\n-- Vai on isännän tyytymättömyyteen sekin syynä, hän virkkoi. Mutta\njospa kuulisitte miten puolikymmentä helsinkiläistä ryökkynää\noikein innostuneina puhelevat, niin se olisi toista kuin mitä yksi\nmaalaisryökkynä ennättää. Isäntä Juutisen pitäisi kerran tulla\nkuulemaan ja näkemään Helsingin elämää.\n\n-- Kyllä minä pysyn kaukana siitä ilosta, sanoi Juutinen päätänsä\npudistellen.\n\n-- Ei se ole hulluinta nähdä, selitti maisteri ja alkoi kertoa mitä\nkaikkia merkillisyyksiä siellä olisi, joita maalainenkin mielellään\nkatselee.\n\nEmäntäkään ei malttanut lähteä huoneesta, vaan jäi kuuntelemaan.\nViimein hän nousi, mutta kääntyi vielä ovelta ja sanoi isännälle:\n\n-- Kisko jo viimeinkin nuo ikkunat auki, ett'ei vieraille tule ikävä\nistua.\n\nKohta oli isäntä hohtimineen ikkunain kimpussa ja vieraat rupesivat\navuksi. Nyt he vasta huomasivat mikä aarre emännällä oli ikkunan\ntakana. Siinä kasvoi pitkä rivi tuomia ja pihlajia, joista toiset\nvielä täydessä kukassaan.\n\n-- Mutta miksi ei ole sisä-ikkunoita otettu aikaisemmin pois, ja näin\nkauniit puutkin tässä kasvaa, ihmetteli maisteri.\n\n-- Eivät malta olla pitämättä auki ja silloin tulee itikoita, selitti\nJuutinen.\n\n-- Itikoista vähät, kun saapi laskea huoneeseen niin suloista kukkain\ntuoksua, tuumi maisteri.\n\n-- Minä käyn sitä tuolla ulkona hengittämässä, naurahti Juutinen.\nMutta annetaan nyt tulla. Arvasipas muori mikä vieraita miellyttää.\n\n-- Oikein emäntä arvasi, myötteli maisteri. Kyllä täällä viihtyisi,\njos ei olisi aika niin tarkalleen laskettu. Mutta tänäänkin täytyy jo\nennen iltaa kiirehtiä sinne teidän kansakoululle.\n\n-- Ennen iltaako? kysyi Juutinen aivan ihmeissään. Kyllä se on\nminusta aivan ikävätä. Eikö sinne menoa voi edes iltaan jättää.\n\n-- Voisihan menon jättää iltaan, jos saisi koulun esimieheltä luvan\nkouluhuoneeseen kokoontumisesta ja joku levittelisi sanaa sen puolen\ntaloihin, tuumitteli maisten.\n\n-- Silloin saadaan olla huoletta iltaan asti, sanoi Juutinen. Jos\ntuossa autiossa akateemiassa ei saane minun luvalla kokoontua, niin\nsittenpä kumma. Ja sen toisen asian suorittaa renkipoika ennen iltaa.\n\n-- Suuret kiitokset isännälle. Minäpä en sitten tarvitse muuta kuin\nkirjoitan pojalle lipun, jota näyttää joka talossa.\n\n-- Ei se tarvitse lippuja eikä lappuja, kielsi Juutinen. Se on\nhyvämuistinen ja selväkielinen poika.\n\nHän kävi heti kutsumassa pojan, jolle maisteri selitti asian ja\njohon Juutinen lisäsi, että sano sinä nyt asiasi niin selvästi, että\njokainen ymmärtää ja huonokuuloisetkin kuulevat.\n\n-- No minä koetan sanoa, lupasi poika urheana ja rykäsi jo valmiiksi\nääntänsä selvittääkseen.\n\nJuutinen huomasi, että maisteri aikoi ottaa rahakukkaronsa, ja\nviittasi pojan menemään.\n\n-- Minä olisin antanut pojalle lantin, virkkoi maisteri, kun huomasi,\nkenen käskystä se meni.\n\n-- Ei oteta meillä lanttia esille, jos olisi suuremmatkin asiat,\nsanoi Juutinen. Itsellennekin mahtaa olla vaivat palkkoja, niin\nvieläpä silloin muille maksamaan.\n\n-- Täytyy niistä pyydetyistä palveluksista maksaa, selitti maisteri.\nJa ottihan majatalon Vanninen kaksi markkaa siitäkin, kun omat\nkyläläisensä istuivat tunnin ajan hänen tuvassaan.\n\n-- Tuo kurja, harmitteli Juutinen. Parhaaseen paikkaan te olette\nyöksi menneetkin. Kaikkihan sitä kiertävät, jotka vaan tietävät.\nSiinäkö te söitte aamiaisen, vai oletteko vielä syömättä?\n\n-- Jo me syötiin tuolla Pajuniemen Hurskaisen luona, joutui Laulainen\nselittämään.\n\n-- Tuon houhelon luona, virkkoi Juutinen. Siinä on taas toista lajia\nmies. Ennättikö se teille oikein houheloida.\n\n-- Ei oikeinkaan ennättänyt, kun sattui olemaan kalassa. Mutta kyllä\ntämä maisteri ennätti kuulla kyllikseen järven yli tullessa.\n\n-- Oli se inhoittavan itserakas mies, toisti maisteri vanhan\nlauseensa.\n\n-- Siinä nyt kuullaan, ihastui Juutinen. Minä sanoin sille Miinalle\naivan samaa, vaikka toisilla sanoilla, mutta ei se ottanut\nuskoakseen. Se emäntä on Miina ja oli meillä palvelijana ja tästähän\nse meni sille vanhalle isännälle. Silloin olin minäkin kehoittamassa\nmenemään, ja kun Miina tahtoi alussa halveksia ukkoa vanhuutensa\ntautta, niin lohduttelin lopuksi että ota sitten ikäisesi ja\nmieleisesi, kun ukosta aika jättää. Sitten se meni ja hyväpä oli\nollakin. Ukko teki kaikki aivan Miinan mielen mukaan ja tämä taas\nhoiti ukon mitä parhaiten aina hautaan asti. Siihen mennessä ei\nminullakaan ollut mitään katumista. Mutta kun se nyt ukon kuoltua\nvalitsi tuon mieleisensä houhelon, niin enpä tahdo mahtua nahkaani.\nSaattaa olla mieleinen, mutta ennen kymmentä vuotta on kumpaisellakin\ntyö ja leipä toisen takana, siitä minä olen varma. Kuuluu aikovan\npitää lastenkin osan niinkuin omansa, mutta siinä se erehtyy, jos\nvaan maassamme oikeutta löytyy ja minä elän.\n\n-- Niinpä kuului puheet nytkin, vahvisti maisteri.\n\n-- Vai niin ilkesi teillekin sanoa, ihmetteli Juutinen. Mutta\nkaikkein merkillisintä on minusta se, kun lasten äiti kuuluu olevan\nsamaa mieltä.\n\n-- Tietääpä tuon, hymähti maisteri. Samaa mieltähän orjan täytyy olla\nherransa kanssa.\n\nLaulainen kuunteli ja ihmetteli, että täytyykö sittenkin uskoa tuo\norjuutusjärjestelmä. Ei toki yleisesti. Katsokoon vaan maisteri,\novatko tämänkin talon isäntä ja emäntä toistensa orjia.\n\nJuutinen olisi pitänyt pitkiä puheita Hurskaisesta, mutta emäntä\nsattui taas tulemaan ja virkkoi:\n\n-- Jopahan on muistanut ruveta tuostakin tuskittelemaan. Vähän\nkaiketi se vieraita huvittaa, siltä jos sinua harmittaa. Anna toisten\npuhua.\n\n-- En minä tätä puhetta alottanut, vaan kun nämä itse ovat tullessaan\nsiinä käyneet, puolusteli Juutinen. Mutta olkoon sitten koko roska\nmiten hyvänsä ja kertokaa nyt te tietävimmät, mitä kaikkea siellä\narpajaisissa on, kun niitä niin edeltä, päin ylistellään.\n\nMaisteri alkoi selittää että siellä tulee oppineiden miesten puheita\nja esitelmiä, lausuntoa ja laulua, sekä kaikkea muuta huvia. Hän\nhuomautti erityisesti ylioppilasten laulua ja virkkoi:\n\n-- Olen läheinen kehumaan, kun kuulun itse siihen, mutta uskallan\nkumminkin sanoa, että niin mahtavata köörilaulua kuullaan harvoin\nmaaseuduilla.\n\nPäällisiksi hän kertoi heidän laulumatkoistaan ulkomailla, miten\nheitä on sielläkin ylistetty ja ihailtu.\n\n\n\n\nLUENNON PITÄJÄ SAI MOITTEITA.\n\n\nIltasilla lähti Juutisen talosta kaikki muut luentoa kuulemaan,\npaitsi emäntä, joka yksin jäi kotia hoitamaan. Hän piti viimeiseen\nasti kiinni siitä ajatuksesta, että vierasten on tultava heille\nyöksi. -- Kyllä te olette syöttänyt ja juottanut meitä niin kyllältä\nettä hyvä jos jaksetaan mennäkään, suositteli maisteri.\n\nEmäntä sanoi sittenkin jäävänsä odottamaan.\n\nKansakoululle oli puolen tunnin kävelymatka. Meno muodostui\njuhlakulkueen tapaiseksi. Pojat kantoivat matkalaukkua ja\npäällystakkeja ja naiset keräilivät tien varsilta kukkia, joita\nnuori miniä sovitteli ja sitoi vihkoihin ja jopa rohkeni tulla\nkiinnittämään maisterin ja Laulaisen rintaan. Edellinen ihastui kovin\ntästä kunnianosoituksesta, mutta Laulaisen mieltä vaivasi kukka\nrinnassa käveleminen, hänen tehtävänsä kun oli olla tien neuvojana.\n\nKoululle tultua näkyi, että poika oli suorittanut kunnollisesti\ntehtävänsä. Joukkoa istui odottamassa paljon enemmän kuin illalla\nmajatalossa. Maisteria se näkyi miellyttävän ja hän nosteli hattuansa\nja kumarteli joka suunnalle. Laulainen pysytteli nyt syrjäpuolilla,\nett'ei rinnassa oleva kukka olisi tullut kovin yleisesti huomatuksi.\nPois ottaminenkin olisi ollut loukkaus antajaa kohtaan.\n\nKaunis kesä-ilta ja uusi ja valoisa kouluhuone tekivät alusta aikain\nmieltä virkistävän vaikutuksen. Laulu helähteli raikkaana ja kaikui\navattujen ikkunain kautta kauvas ympäristöönkin. Maisterikin näytti\nnyt oikein juhlalliselta noustuansa kukkarintaisena huoneen perälle\nasetetun alustan päälle. Sanatkin ponnahtelivat aivan eri voimalla\nkuin matalan tuvan pöydän takaa.\n\nMutta mitä ihmettä... Tuotako samaa Suomen kansan esi-historiaa hän\ntäälläkin aikoo selitellä? Niin totisesti... Laulaisen innostus\nlaimeni kokonaan. Täällähän olisi ollut paikallaan oikein ponteva\nja repäisevä luento. Mitä ne tuosta... Mutta kun Laulainen katseli\nympärilleen, niin kaikki kuuntelivat paljon tarkkaavaisempina kuin\nillalla... Niin, uuttahan se onkin näille, vaikka ei hänelle. Ja\ntulipa lopussa uutta hänellekin. Maisteri kääntyi siinä naisten\npuoleen, vetosi heidän harrastukseensa ja sanoipa heitä vielä\nvoittamattomiksi mihin vaan ryhtyvät. Toipa esimerkkejäkin\nhistoriasta, kuinka naisten innostus on vaikuttanut suuriin\nvoittoihin sodassa, orjien vapautukseen, ynnä muihin.\n\nLaulainen ajatteli, että kukatkohan tämän vaikuttivat. Mutta\nvaikuttipa mikä tahansa, luennon loppu oli hyvä.\n\nKeskustelut ja muut päätökset menivät vilkkaasti. Kylän nuoret\nottivat innostuneina huolekseen kirjaston perustamisen ja\nkansanopistoon halukkaita ilmestyi useita.\n\nEnimmän joukon poistuttua jäi vielä muutamia miehiä istumaan\nmaisterin puheelle. Jäi vanha, vähäkuulonen ukko Möykkynenkin, mutta\nvasta viimeisenä lähenteli maisteria juron näköisenä ja hattuansa\nhieroskellen.\n\n-- Olisiko isännällä minulle sanottavaa? kysyi maisteri.\n\n-- Olisihan minulla vähän, virkkoi ukko.\n\n-- Sanokaa vaan.\n\n-- Minä vanha mies en enää oikein ymmärrä tätä nykyistä maailmata,\nalkoi ukko kiivastuen joka sanalla. Päivällä juoksee meille\nJuutisen renkipoika ja huutaa kuin hyväkin lukkari että maisteri\ntulee iltasilla koululle lukemaan. Minä tulen ja asetun lähelle\nkuuntelemaan, kun en enää oikein hyvästi kuule, enkä näekään.\nMutta mitä lukemista tämä oli, sitä minä en ymmärrä. Minä luin\nennen raamatun läpi, Mooseksen kirjat ja kaikki ja tiedän mitä\noikea lukeminen on. Vaan eihän tämä ollut kuin kaiken maailman\nkalentarjumia, samallaista kuin sekin tyttö täällä tolkutti, ei lakia\neikä evankeliumia. Minä tunnen Mooseksen lain ja muistan, kun se mies\npuhui, niin vuoret vapisivat ja kun se löi sauvallaan kallioon, niin\nsiitä suitsi vettä ja tulta ja kansa pääsi juomaan.\n\nKuulijoita tämä ukon kiivasteleminen huvitti, mutta Juutiselle se\nvarmaan muistutti hänen omaa kantaansa kouluun ja hän nousi ukkoa\nkeskeyttämään.\n\n-- Nyt sinä ukko taas horajat, sanoi hän. Et sinä niin vanha ole,\nettä muistaisit Mooseksen aikoja, eikä sitä kukaan muista että kansa\nolisi tulta ja vettä juonut.\n\n-- Elä sinä väärentele Mooseksen sanoja, kivahti ukko. Et ole\nsinäkään sen parempi...\n\n-- En toki pyri veroiseksikaan, pisti Juutinen väliin.\n\n-- ... et ole läheskään isäsi lainen mies, jatkoi ukko pysähtymättä:\nsurutoin pökkelö, et ymmärrä mitään niistä oikeista asioista.\n\n-- Eipä ukkokaan ymmärrä näistä oikeista asioista, pisti Juutinen.\n\n-- En ymmärrä enkä tahdo ymmärtääkään; pois lähden, kivahti ukko ja\nalkoi osailla ulos.\n\nMaisteri jäi pahoittelemaan, kun ei tämän omituisen ukon annettu\nenempää puhua, mutta Juutinen selitti, ett'ei siitä ole enää\nmihinkään puheeseen, se kun on höperöityessään takertunut tuohon\nMoosekseen. Nuorempana oli ukko ollut tunnettu siitä että pani\nvastaan kaikissa kylän ja kunnan asioissa, eikä siitä päässyt muuten\nerilleen kuin että joku suututti ukon, jolloin se heti lähti pois\nkuten nytkin.\n\n-- Isäntä Juutinen näyttää tuntevan tarkoin naapurinsa, naurahti\nmaisteri.\n\n-- Kyllä tämä tuntee, alkoivat toiset isännät kehua.\n\n-- Minäpä teen ukko Möykkysen tavalla, koska rupeatte minusta\npuhumaan, sanoi Juutinen leikissään ja nousi kotiinsa lähteäkseen.\nTottahan naapurit pitävät vieraista huolen, nämä kun eivät enää\nsuostuneet meille palautumaan.\n\n-- Kyllä pidetään huoli, vakuuttivat läsnäolijat.\n\nLaulainen kävi vähän matkaa Juutista saattamassa ja palasi sitten\ntoisten luokse, jossa oli parhaallaan kiista siitä, kuka saapi\nvieraat kotiinsa yöksi. Lopulta täytyi panna määrääjäksi se, kenen\nkoti oli enimmän huomispäivän matkan mukaan.\n\n\n\n\nLAULAINEN SAI PUHUA.\n\n\nSeuraavat päivät kuluivat jotenkin samaan tapaan. Kohtelu oli ollut\nkaikkialla ystävällinen ja rahakukkaron aukaiseminen tullut harvoin\nkysymykseen.\n\nMuutamana päivänä arveli maisteri:\n\n-- Mistähän tämä näin yleinen vieraanvaraisuus johtuu. Onko se\ntavallista kaikille matkustajille, vai suositaanko meitä erityisesti\nnäiden asiain harrastuksesta?\n\n-- Luultavasti asiain harrastuksesta, vastasi Laulainen, vaikka\najatteli hyvän kohtelun aivan omaksi ansioksensa.\n\n-- Mutta minusta näyttää, että monissa paikoin on harrastus jotenkin\nlaimeata, jatkoi maisteri. Epäilen, että tuleekohan puoletkaan\naikomuksista toteutetuiksi.\n\nLaulaisella oli aivan samat ajatukset, mutta hän vastasi:\n\n-- Jospa ne aikaa myöten toteutuvatkin, vaikka näillä savolaisilla ei\nole tapana innostua eikä kiirehtiä.\n\nMaisterin huomaamattomuus ei Laulaisen itserakkautta oikein\ntyydyttänyt ja hän päätti sopivassa tilaisuudessa näyttää, että\nhänelläkin on vaikutusvoimaa. Hän oli koko matkan odottanut, että\nmaisteri kehoittaisi häntä puhumaan, mutta ei sitä ollut tapahtunut.\nOlisiko ollut huomaamattomuutta, vai haluttiko pitää yksinänsä tämä\nkunnia. Ei Laulainenkaan ajatellut alentua pyytämään. Mutta kun\nsunnuntain kokouksessa näytti jäävän aikaa tähteeksi ja joukkoakin\noli tavallista runsaammin, niin eipä hän enään jaksanut vastustaa\nkiusausta, vaan meni esittämään maisterille, että jos hänkin saisi\nlopussa vähän puhua.\n\n-- Hyvin kernaasti, vastasi tämä. Olen jo ennenkin sitä ajatellut,\nmutta arvelin, ett'ei opettaja Laulaisella ole halua siihen.\n\nMaisterin kohtelias vastaus oli koko hyvitys Laulaiselle ja hän\nselitti vaatimattomana:\n\n-- Enhän minä paljon osaakaan, vaan jos vähän, lyhyesti.\n\n-- Miten vaan parhaaksi näkyy, lyhyesti taikka pitkään, rohkasi\nmaisteri.\n\nNyt tuli kiire ajatteleminen, mistä asiasta puhuisi. Tässä ei ollut\nsopiva ottaa samoja aineita kuin koulua alkaissa ja lopettaissa,\neikä myöskään sitä, jonka oli lehteen lähettänyt. Täytyi keksiä\naivan uusi. Oppinut kuulijakin oli nyt joukossa... Mutta jospa hän\nylistäisi entisajan kotiopetusta. Se varmaan kuulijoita miellyttää.\n\nLaulainen astui puhujan paikalle ja alotti: -- Hyvät tuttavani!\nUsein kuulee kansan keskuudessa liikkuneiden oppineiden ihmisten\nkummastelevan, että mistä sinne on niinkin paljon kauniiden tapojen\nja ajatusten siemeniä lentänyt, vaikka vanhempi sukupolvi on aivan\noppimatonta muussa kuin minkä vähän ovat saaneet kristinopin\nopetusta muutamina viikkoina ja mitä sitten itse ovat jälestäpäin\njoutohetkinänsä tavailleet. Tämän näin vähän opin katsovat\noppineimmat aivan riittämättömäksi. Asia on minun ymmärtääkseni niin,\nettä joskin se on riittämätöntä näiden mielestä, joille kaikki, niin\nopetus kuin ruokakin pitää olla moneen kertaan muokattua ja monilla\nmaustimilla maustettua ennen kuin sen uskotaan ravitsevan ja olevan\nvalmista, niin on se ollut meille tarpeeksi valmista. Ja jolla\non ollut puhdas sydän, johon eräässä isänmaallisessa laulussakin\nvedotaan, niin niistä tämäkin vähä on tehnyt sellaisia, joita täytyy\noppineempain ihmetellä. Ja kenenkä ansioksi nämä puhtaat sydämet ovat\nluettavat. Ne ovat etupäässä äidit, jotka ovat näitä kasvattaneet...\njaloimmat äidit. Mainitsen erityisellä tarkoituksella: jaloimmat\näidit, sillä kokemuksesta tiedän, ett'eivät läheskään kaikki äidit\nole jaloja. Sen huomaa heidän kaikinpuolin huonoista lapsistaan.\nMutta milloinka näillä alituiseen askareissa puuhaavilla äideillä on\nollut aikaa opettamaan? Siihen vastaa meille kansanruno näin:\n\n    Niit' ennen isäni lauloi\n    kirvesvartta vuollessansa,\n    niitä äitini opetti\n    väätessänsä värttinätä.\n\nSiis äidin rukin hyristessä ja isän kirveen kalskaissa ne ovat\nopitut. Ei näinä opetustunteina vaadittu haudan hiljaisuutta, eikä\nkiven kovaan määrättyjä läksyjä, mutta luulen, ett'ei nykyajan\noppilaat muistele hartaammin lukemiansa ja kuulemiansa, kuin nämät\nnäitä rukin hyrinässä kuultuja opetuksia. Silloin ei ollut uusien\nläksyjen oppiminen häiritsemässä ennen opitun sieluun syventymistä,\neikä nuo ijankaikkisesti loppumattomat numerot muistia rasittamassa.\nMinä ihailen tämän ajan ihmisten yksinkertaisia ajatuksia ja\nkunnioitan niiden opettajia. Kuten sanoin, eivät läheskään kaikki\nolleet yhtä hyviä opettajia ja kasvattajia ja että monet hyvätkin\nopetukset menivät hukkaan, mutta sitä samaa tapahtuu niin kauvan\nkun maailma seisoo. Jos joku ymmärtää sanani niin, että olisin\nniiden puolella, jotka vihaavat nykyajan kouluoloja, niin hän\nerehtyy. Tarkoitukseni oli vaan kehoittaa vanhempia, erittäinkin\näitejä yhä edelleen seuraamaan tuota vanhaa opetustapaa ja ett'eivät\njättäisi lapsiansa yksistään koulujen varaan, ei hyväinkään\nkoulujen. Toivoisin vaan lopuksi, että edellisen puhujan selittämät\nasiat tulisivat sydämen asioiksi kaikille, niin että heillä\ntulevan sukupolven kasvattajina olisi entistä parempaa kertomista\nkirvesvartta vuollessaan ja rukkia pyörittäissään. Meiltä onkin jo\nesi-isäin opetustavat ja laulut unohtuneet kovin vähiksi, mutta\nnouskoot ne entistä kukoistavampina jälleen. Ja näyttäkäämme nyt\nlopuksi että ääni on ainakin tallella ja laulakaamme \"Arvon mekin\nansaitsemme\".\n\n-- No lauletaanpa, kuului joukosta ja kohta kaikui tuttu laulu oikein\nraikkaana.\n\nLaulainen oli siinä käsityksessä, että hänen puheensa vaikutti\nparemmin kuin maisterin luento ja alkoi jo laulun aikana katua,\nett'ei tullut pitemmältä puhuneeksi. Maisterikin lausui kokouksen\nloputtua tyytyväisyytensä puheeseen, vaan moitti vähän lyhyeksi ja\nettä joitakin kohtia olisi pitänyt perusteellisemmin kosketella.\nTämä antoi Laulaiselle vauhtia. Matkoja kulkiessa ja iltaisilla unta\nodotellessa hän ajatteli täytteitä puheeseensa niin hartaana, että\nhuuletkin pyrkivät liikahtelemaan ajatusten mukana. Vahinko vaan,\nett'ei viimeisissä kylissä tullut tilaisuutta koetella pitennetyn\npuheen vaikutusta.\n\n\n\n\nLAULAINEN KUTSUTTIIN HERRAIN PÖYTÄÄN.\n\n\nKiertomatkan päätyttyä jäi Laulainen jälemmäksi kyläilemään ja\nsaapui vasta lauantai-aamuna kirkonkylälle. Se olikin nyt kauniimpi\nkatsella kuin lähtiessä. Siellä oli toimitettu perinpohjainen\npuhdistus sekä taloissa että tanhuilla. Juhlakentälle vievän tien\nkahden puolen seisoi valkeaksi höylätyitä tankoja, joiden latvoissa\nristiin solmitut, sinivalkoiset nauhat lepattelivat. Tien suussa oli\nmahtava juhlaportti ja juhlakentän perällä, lähellä järven rantaa\nkorkea laululava, molemmat köynnöksillä koristettuina. Samoin oli\nkaunistettu koulurakennustakin, jossa ylioppilaat tulivat antamaan\nlaulajaisia, sekä erään kauppiaan rakennus, johon tilapäinen\nravintola oli sijoitettuna.\n\nOhikulkiessaan Laulainen näitä vaan katsahti, sillä postihuoneella\noli ensimäiseksi käytävä. Ja siellä olikin kirje odottamassa ja oli\nseisonut melkein siitä päivästä asti, jolloin oli täältä lähtenyt.\nTämäpä jo harmitti. Ilmankos hänen mieltänsä oli koko matkan\nvaivannut. Vihdoinkin. Hänen täytyi päästä yksinäiseen paikkaan\nlukemaan. Aivan oikein, Annalta oli. Laulaiselle ei ollut koskaan\nennen tullut näin mieleistä kirjettä. Eihän siinä vielä ollut sen\nsuloisempia lauseita kuin kiitokset pitkästä kirjeestä ja että tulisi\narpajaisiin, jos joutaisi ja saisi mieleisensä toverin. Yksinään ei\nehkä tule, se näyttäisi hupsulta.\n\nLaulainen tutki moneen kertaan joka sanan. Niistä ei voinut päättää\nsitä eikä tätä. Varmin merkki on se, jos Anna tulee tänne asti hänen\nkutsumuksestaan.\n\nSe on jo voinut tullakin. Sepä olisi jotain. Parin tunnin päästä\nlähtee laiva paikkakuntalaisten toimeenpanemalle huviretkelle. Sitten\nse vasta olisi oikea huviretki.\n\nHän lähti kiireesti kävelemään joukon liikepaikoille ja teroitti\nsilmänsä jokaiseen naisryhmään. Kävipä muun asian nimellä taloissakin\nkatselemassa. Viimeksi meni tuonne väliaikaiseen ravintolaan, mutta\novella hän jo ymmärsi, ett'ei täällä ollut Leppämäen tyttärien\nmajapaikka, jossa iloiset ylioppilaat pitivät hauskaa. Sisään hän\nkumminkin meni, saadakseen katsella sanomalehtiä, joita oli nähnyt\nvain muutamia vanhoja numeroita pitäjätä kiertäissä. Ravintolassa\nsöivät herrat aamiaistaan, toiset joivat kahvia, taikka laulelivat.\nKaikilla näytti olevan iloinen mieli. Laulaisen hakemishuolissa\nhapuileva mieli kohosi vähän korkeammalle. Jospa hänkin viivähtää\ntäällä hetken aikaa, ehkä sieltä löytyisi joku tuttava. Hän alkoi\npujotella pöytäin lomitse huoneen perälle, pyytääkseen jotain\nsuuhunsa. Joku nykäsi takin liepeestä ja katsomaan kääntyissä hän\nhuomasi, että siinä istui toimittaja Vipunen yhden toverin seurassa.\n\n-- No terve! sanoi tämä tavallisella reippaudellaan. Kuinka se matka\nonnistui?\n\n-- Hyvin tähän asti, vastasi Laulainen.\n\n-- Mutta miksei opettaja ole lähettänyt matkaltaan uutisia lehteen?\n\n-- Ei niitä kiireessä menossa tule kysellyksi eikä kirjoitetuksi.\n\n-- Mutta tottahan tulee kertomus matkasta, tiukkasi toimittaja. Onko\nsitä jo alotettu?\n\n-- En ole sitäkään alottanut, kun arvelin että maisteri Eskola sen\nkirjoittaa.\n\n-- Hänellä on lauluhommia ja muita, ei siltä tule kirjoitetuksi,\nsanoi toimittaja. -- Istukaa tähän alas. Ehkäpä minä saan\nesitellä toverilleni: lehtemme maaseutukirjeenvaihtaja opettaja\nLaulainen... ei, ei niin Laine, nimen muutoshan oli jo lehdessä, ja\nfilosofian-kandidaatti herra Leka.\n\nVaikk'ei esitettävä puhunutkaan alussa sen enempää kun tuon\ntavallisen \"hauska tutustua\", niin huomasi Laulainen, että herra on\njo tänä aamuna ennättänyt tutustua toiseenkin lajiin hauskuutta.\n\n-- Ehkä minä saan kutsua kupin kahvia, virkkoi toimittaja nousten\nseisomaan.\n\nHän ei kuunnellut Laulaisen estelyjä, vaan meni tarjoilijan luokse ja\nsieltä palattuaan puheli:\n\n-- Täällä on erittäin hyvää kahvia ja koko tämä ravintolapuoli on\nniin erinomaisen hyvästi järjestettynä, että siitä ansaitsee mainita\nlehdessä.\n\n-- Elä puhu turhia, morisi kandidaatti. Kahvia, maitoa ja kalaa;\nsiinä se on kaikki. Ei niin paljon, että ruokaryypyn saisi koko\nravintola-pahasta.\n\nToimittaja nykäsi moitteenhaluista toveriansa takin hihasta, sillä\nkahvintuoja neiti lähestyi pöytää. Huomautettu jaksoi vielä hillitä\nkieltänsä, tirkisteli vaan silmiin ja pois mentyä virkkoi:\n\n-- Täällä on helkkarin sieviä tyttöjä, kun niillä olisi mitä tarjota.\nNytkö juodaan taas kahvia? Juodaan sitten. Mutta hiivattiinko se Jehu\nmahtoi piilottaa ne eväsputelit! Tässä olisi taas tilaisuus esittää\nlähempää tuttavuutta, mutta tällä kahvillako sen vahvistaisi.\n\nToimittaja ymmärsi toverinsa aikeet ja virkkoi:\n\n-- Kahvi sopii erittäin mainiosti siihen tarkoitukseen.\n\n-- No, maassa maan tavalla, jorisi kandidaatti ja tarttui kuppiinsa.\nHeitetäänkö haukkumanimet pois?\n\nLaulainen kävi vähän hämille, sillä oli harvoin juonut veljenmaljoja,\neikä koskaan ennen näin lyhytaikaisen tuttavuuden perästä. Kohta hän\nselvisi ja kohoten kuppinensa seisomaan virkkoi:\n\n-- Kyllä minun puolestani.\n\nSitten he kapsauttivat kuppinsa laitoja yhteen ja ryyppäsivät. Mutta\nkun kandidaatti ei ollut muistanut kermalla jäähdyttää kuppiansa,\nolikin sen sisältö liika kuumaa ja hän tuli maininneeksi itselleen\nnimen, jota eivät ainakaan kristityt vanhemmat pane lapsellensa.\nToimittaja räjähti nauramaan, joka suututti suunsa polttajaa yhä\nenemmän ja hän kivahteli:\n\n-- Vielä sinä -- siinä naurat ja ensin kehut tuon kuuman kuran\nkelpaavan vaikka mihin.\n\n-- Olisit kaatanut kermaa sekaan, sanoi toimittaja yhä nauraen. Ethän\nsinä koskaan juone veljenmaljaa kuumalla vesilasillakaan, kaatamatta\nsiihen ensin konjakkia.\n\n-- Se on aivan eri asia, jos on konjakkia, kiljui Leka. Mutta näytä\nsinä -- missä täällä on konjakkia?\n\nPöydän ympärille keräytyi toisiakin herroja kuulemaan mitä Kyöstille\non taas tapahtunut. Täältä kautta sai Laulainen kuulla uuden\ntuttavansa etunimen. Hänen omakin nimensä oli jäänyt ilmoittamatta,\neikä sitä lähemmän tuttavuuden esittäjäkään enää muistanut kaivata.\nKaikki nauroivat ja puhuivat niin vilkkaasti ja iloisesti, että\nLaulainen alkoi tuntea olevansa aivan kuin samaa joukkoa. Jotkut\nhuomaavaisimmat jo siinä puheen kestäissä tervehtivätkin, esittäen\nnimensä. Tällaista seuraa ei ollut halvalle opettajalle usein\ntarjona. Hän kuunteli nautinnolla näiden sujuvaa suomenkieltä\nja miten mainion mutkattomasti se aina asian vaatiessa vaihtui\ntoiseen, sivistyneempään kieleen. Ja tällä kielellä lausutut sanat\nnäyttivätkin olevan parasta, sillä kun joku pöydän ääreen tulleista\nherroista kertoi joko kandidaatin taikka jonkun toisen toverin\nmerkillisimmistä sattumista, niin huvittavin osa useimmin lausuttiin\ntuolla toisella kielellä, koska kaikki kuulijat räjähtivät silloin\nnauramaan. Laulainenkin nauroi sen verran mukana, ett'eivät herrat\nhuomaisi hänen jääneen jutusta aivan osattomaksi. Hän ei ollenkaan\ntoivonut, että hänen kielen taitamattomuutensa huomattaisiin. Olisipa\npäinvastoin maksanut vaikka mitä, jos jonkin taikakeinon avulla olisi\ntuon salatun viisauden tuota pikaa saanut itselleen ja voinut yhtyä\npuheeseen niinkuin toisetkin.\n\nEtt'ei aivan mykkänä tulisi istumaan, virkkoi hän puheen tauottua:\n\n-- Eiköhän nyt ole aika hankkiutua rantaan huvimatkalle?\n\n-- Runsas tunti on vielä aikaa, sanoi toimittaja katsoen kelloansa.\n\n-- Mutta minulla ei ole vielä pilettiäkään. Voisivat loppua, jos\ntässä virantelee.\n\n-- Niitä saapi täältä ravintolasta, eikä ne lopu, sillä perille on\nvarattuna ruokaa kahdellesadalle hengelle ja joukkoa kuljettamaan on\ntilattuna kaksi laivaa ja toiselle niistä tulee suuri vene perään.\n\n-- Hyvä sitten, sanoi Laulainen.\n\nHän jäi tyytyväisenä viettämään aikaansa siinä missä oli, sillä tuon\nikävöidyn hakeminen oli luultavasti turhaa, ja jos on tullutkin,\nniin ennättää sen tavata rannassa. Eikä sillä saata olla mitään\nsyytä pahoittelemiseen, kun saapi tietää, miten monesta paikasta on\netsinyt ja missä seurassa muun osan aikaa viettänyt. Siinä oli vähän\npäänvaivaa, ostaisiko yhden taikka kaksi pilettiä. Voisi näyttää\nkovin välinpitämättömältä, jos itselleen vaan ostaisi, ja hän päätti\nostaa kaksi.\n\nJuhlia katselemaan tullut kansanjoukko yhä suureni. Lakkaamatta niitä\nkäveli ravintolankin ohitse katsellen maalaisen uteliaisuudella\nikkunoihin. Laulainen näki paljon tuttuja kasvoja joukosta.\nVastaantullessa niitä olisi ollut välttämättä tervehdittävä, mutta\neipä hän ikkunan kautta viitsinyt päätänsäkään nyökäyttää, sillä\ntuskinpa ne olisivat rohjenneet vastata, kun näkivät, millaisten\nmiesten seurassa hän nyt oli. Sanomalehtien katseleminen häläytyi\nuusien tuttavain joukossa, vaikka yhä se oli mielessä. Viimein hän\nkysyi hiljaa toimittajalta:\n\n-- Tokko ne pitemmät kirjoitukset ovat vieläkään sopineet?\n\n-- Jo ne olivat tämän viikon alussa, toinen toisessa numerossa,\nvastasi toimittaja kuuluvasti. Eikö opettaja Laulainen ole vielä --\nno ihme, kun minä en muista tuota nimen muutosta -- opettaja Laine ei\nsiis ole vielä nähnyt niitä numeroita?\n\n-- Enhän minä ole nähnyt, kun olin siellä juoksun päällä, sanoi\nLaulainen uteliaana.\n\n-- Ei sattunut minullekaan taskuun, mutta luultavasti täältä\nravintolasta löytyy.\n\n-- Kyllä minä itse haen, sanoi Laulainen.\n\nHän meni tarjoilijain puolelle ja huomasi, että toimittajan\npöytätoverit rupesivat hänestä kyselemään. Hän viivytteli\ntahallaan takaisintuloansa, osti piletit ja kyseli yhtä ja toista\njuhlavalmistuksista, kun oli kuullut, että ravintolavieraat olivat\nrepineet lehdet yhteisiin tarpeisiinsa.\n\nLaulaista vähän harmitti, kun ei vieläkään saanut nähdä\nkirjoituksiansa ja nimenmuutos-ilmoitusta. Hän päätti ennen lähtöä\nmennä katselemaan lehtiä jostakin toisesta talosta. Pöytätoveritkin\nnousivat ja menivät ulos. Laulainen ajatteli kiirehtiä heidän\nmukaansa, mutta kun näki, että kandidaatti jäi ensi askeleilla\njälemmäksi muista, niin rupesi miettimään. Hänen velvollisuutensa\nolisi liittyä kandidaatin seuraan, ja se ei tuntunut oikein arvoa\nylentävältä. Arvonimen asema saattanee olla ylempikin kuin maisterin\narvo, siitä ei Laulainen ollut selvillä, mutta olkoonpa vaikka\ntohtorin arvoa korkeampi, niin kävelköön vaan yksinänsä. Ja Laulainen\nalkoi astella rantaan toisia teitä.\n\n\n\n\nHUVIMATKALLE LÄHTÖ.\n\n\nVirtasalmen kirkonkylän laivalaiturilla ei ollut koskaan ennen\nkävellyt niin monta valkolakkista kuin nyt huvimatkalle lähtiessä.\nMuu kansa oli kyllä enemmistönä, mutta he antoivat kaikessa\netusijan näille maantoivoille, jotka taas kohteliaina palvelivat\nkunniavieraita, varsinkin naisia, jotka joko sukulaisina taikka\ntuttavina olivat tulleet heidän juhlaansa osaa ottamaan. Nauhoilla\nmerkityt marsalkat kulkivat ohjailemassa huomatuimpia vieraita\nsuurempaan laivaan, joka oli kaikin puolin mukavampi ja johon juhlien\najaksi tilattu soittokuntakin asettui torvineen ja telineineen.\n\nLaulainenkin tähysteli vielä viime hetkessä kunniavierastaan, mutta\nturhaan. Ei hän tästä enää erittäin pahoillaan ollutkaan. Tälle\nmatkalle näkyi tulevan melkein kaikki hienoa, oppinutta väkeä, joiden\njoukossa häntä olisi ehkä hävettänyt seurata Annaa niin uskollisesti\nkuin oli kirjeessä aikonut.\n\nLaivan lähdön edellä tuli kiire, kenelle antaisi tuon joutavan\npiletin. Jos olisi Juutinen tullut, taikka kuka muu siitä\ntalosta, mutta ei näkynyt. Jo tapasi erään talollisen pojan,\njonka kotona olivat viime matkallansa olleet yötä, mutta sekin\noli ennättänyt ostaa. Viimein hän huomasi katselijain joukosta\nvirkaveljensä, opettaja Mantusen, joka oli Laulaisen siirtyessä\nsuurempituloiseen pitäjääseen saanut hänen entisen paikkansa hyvin\nvähillä oppitodistuksilla. Laulainen tiesi että Mantunen on tästä\nhyvin kiitollinen ja päätti ilauttaa lisää, tarjoamalla ilmaiseksi\npiletin huviretkelle. Hän pujotteli kiireesti virkaveljensä luokse\nja tervehtiessään ilmoitti asian. Mutta siihen sijaan että Mantunen\nolisi ihastunut, hän näytti säikähtävän yhtä paljon kuin jos hyvin\nvaarallista ja kiellettyä tavaraa olisi hänelle tarjottuna.\n\n-- En mitenkään minä voi ottaa ja tulla, sanoi hän hätäisesti. Minä\nvaan tulin kiireelle käyttämään näitä lapsia täällä, kun ne niin\nkovasti halusivat kuulla torvilla soitettavan. Tottahan ne soittavat\nlähtiessään. Laulainen katsahti virkaveljensä lapsiin, jotka isänsä\ntakinliepeessä kiikkuen kurkistelivat lähtevän laivan kannelle.\n\n-- Kohta ne soittavat, sanoi hän kiirehtien pienemmän laivan luokse,\njohon oli aikonut mennä.\n\nSiellä hän tapasi äskeisen pojan, jolle ihmetteli:\n\n-- On tämä merkillistä, ett'ei minun pilettini kelpaa kellekään.\n\n-- Täällä olisi yksi neiti, joka tulisi mukaan, mutta ei ole\nennättänyt ostaa pilettiä, sanoi poika.\n\nLaulainen punastui kuullessaan neitiä mainittavan. Olisiko hänen\nkaivattunsa sittenkin joutunut. Mutta kohta hän huomasi toivoneensa\nliikaa, sillä esiin tuli aivan toinen neiti, Kierremäen Vannisen\ntytär, Viliina. Kotonaan oli Laulainen puhutellut Viliinata\nnimeltään, mutta näin joukkopaikassa täytyi tehdä, poikkeus ja hän\nkysyi tervehtiessään:\n\n-- Tekö tarvitsette piletin?\n\n-- Kyllä minä ostaisin, jos vaan saan, virkkoi Viliina. Laulaisen\najatuksissa vilahti miten tehdä: ottaako maksu eli ei? Ukko Vanninen\noli kiskonut korkeimmat hinnat kaikesta, joten ei ollut mitään\nkiitollisuuden velkaa. Mutta kun oli muillekin tarjonnut ilmaiseksi,\nniin hän päätti olla johdonmukainen ja virkkoi:\n\n-- Ei tämä ole myytäväksi. Ostin vaan Juutilan isäntää varten, kun\nhän lupaili tullakseen, mutta koska ei näy, saatte ilman mitään\nmaksua.\n\n-- En minä ilman tahtoisi, sanoi Viliina arkana.\n\n-- Kyllä minä sen uskon, mutta muutenkaan ei, ennen heitetään järveen.\n\nViliina otti piletin.\n\nLaulainen alkoi tuntea tulevansa hyvälle tuulelle, kun oli päässyt\nerilleen tuosta mieltä vaivaavasta piletistä. Ja nähdessään, kuinka\nkiitollinen Viliina oli, olisi hän melkein katunut, jos joku toinen\nennätti ottaa.\n\nOlihan hän täten valmistanut sattumalta huvimatkan yhdelle, jota joka\nhetki pakoitettiin orjamaisesti palvelemaan rahaa ja tukeuttamaan\nsen saamiseksi kaikki harrastuksensa ja tiedonhalunsa. Tiesi miten\nsuurella vaivalla nekin pennit ovat haalitut kokoon, jotka nyt\nsäästyisivät toisiin tarpeisiin.\n\nJo puhalsivat soittajat torviinsa ja laivat irtautuivat laiturista.\nLaulainen katseli surkutellen virkaveljeänsä, joka seisoi joukon\ntakana ja oli nostanut molemmat lapsensa käsivarsilleen, että ne\nparemmin kuulisivat harvinaista, haluamaansa soittoa.\n\n\n\n\nRUNOLLINEN PUHE JA RUNOLLINEN MATKA.\n\n\nNenäliinojen liehuessa lähtivät laivat kulkemaan tyyntä sisäjärveä\ntoiselle järvelle vievää salmea kohti. Etäämmälle tultua lakkasi\nsoitto ja hyvästelyliehutukset. Retkeläiset alkoivat katsella\nympärillensä ilmestyviä uusia näköaloja. Pienemmän laivan mukaan\nkuuluvilla oli muutakin huolehdittavaa. He eivät pysyneet suuremman\nmukana ja kun kone teki työtä täydellä höyryllä, syyteli se\nkipinöitä venheessä olijain päälle. Venheeseen oli kohteliaisuudesta\nsijoittunut arvokkaintakin väkeä ja merkkinauhalla varustettu\npaikkakunnan ylioppilas liikkui siellä sovittelemassa istuimia ja\nkehoittelemassa varjelemaan vaatteitaan kipinöiltä. Hän oli kovassa\npuuhassa saada vireelle laulua, mutta huomasi tutkittaissa, ett'ei\nollutkaan kaikkia ääniä. Tämän puutteen poistamiseksi hän puuhasi\nleikkiä, vaan ei sekään oikein sujunut.\n\nSalmea kulkiessa ihailivat ulompaa tulleet parhaallaan kukoistavia\nlehtirantoja. Väljemmälle vedelle tultua kiipesi ylioppilas venheen\nkokkasuojuksen katolle ja iloisesti lakkiansa heiluttaen lausui:\n\n-- Arvoisat huvimatkailijat!\n\n    Tasan ei käy onnen lahjat,\n    niinpä Luojan sääntö on.\n    Noill' on soitto, suojus-laiva --\n    proomu meidän laiva on.\n\nViimeisiä säkeitä lausuissaan hän viittasi kädellään edellä menevään\nlaivaan ja sitten omaan veneeseensä. Kuulijat hymähtivät suopeana\nsukkeluudelle ja ylioppilaan tuttava kuiskasi toiselle että se ehkä\nlausuu sepittämänsä runon, sillä hänellä kuului olevan taipumusta\nrunoiluun. Runoilulle häh ei kuitenkaan ruvennut, vaan jatkoi kohta\nsuorasanaisesti:\n\n-- Näin alotetaan usein syvämietteisiä puheita, mutta minulla ei\nole aikomus väsyttää teitä pitkillä puheilla, vaan jos sallitte,\nniin minä paikkakuntalaisena kiinnitän huomiotanne näihin meille\nrakkaisiin rantoihimme, että millaisia ne nyt ovat ja millaisiksi ne\nvoisivat tulla.\n\nHän pysähtyi ja odotti kunnes sai kuulla hyväksyviä ääniä. Sitten hän\njatkoi:\n\n-- Nämä ovat niitä \"tuhanten rantain partahia\", joita ihanuutta\nuhkuvin runoilijamme on kehoittanut heräämään ja joista toinen\nrunoilija laulaa että \"joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin\ntahtoisin nostattaa\". Ja katselkaa vaan ympärillenne, niin täällä ei\npuutukaan noita niemiä, notkoja ja saarelmia. Kuinka houkutellen ne\nhymyävätkään jokaiselle ohikulkevalle ja meillekin, että tulla vaan\nmitä pikemmin viljavainioilla näitä kalaisia rantoja kaunistamaan.\nOsa kaunistuksesta on jo tehtynä, mutta kaikkihan huomaatte, että\nnäiltä kaunistajoilta puuttuu jaloin aisti, kauneuden aisti. He\neivät ole jättäneet edes rantakoivuja rantojen kaunistukseksi,\nvaan kaataneet kuoleman kylmäverisyydellä kaikki maahan. He eivät\ntunne vielä mitään kauneuden kaipuuta. Tuskin kertaakaan päivässä\nkatsahtavat tälle ihanalle järvelle, ell'ei siellä kulje joku vene,\ntaikka laiva. Tuolla näette kyntömiehen seisattaneen hevosensa ja\nkatsovan tänne, mutta kaunein hänestä on luultavasti lippu tuon\nlaivan perässä.\n\n-- Mutta elkäämme antako näiden tosiasiaan mieltämme masentaa,\nvaan kuvitelkaamme että noilla niemillä ja saarilla seisoo jo nyt\nvalkeaksi maalatuita koteja, ja laitureilla liehuttelee kauniit\nkansallispukuiset naiset meille valkoisia liinojansa, ja että me\nsamoin tehden kajahutamme heille vastaukseksi innokkaan isänmaallisen\nlaulun. Toivokaamme tätä aikaa ja uskokaamme, että toivomme on\ntoteutuva ja laulakaamme vaikkapa yksiäänisesti että \"Olet maamme\narmahin Suomen maa, ihanuuksien ihmemaa\".\n\nKaikki tarttuivat viitattuun lauluun ja lauloivat siitä monta\nvärssyä. Laulainenkin oli mukana, sillä häntä miellytti ylioppilaan\nreippaus ja tuo tapa puhua ilman mitään valmistuksia, yksistään\nsiitä mitä sillä hetkellä on huomattavissa. Siinä hänen ajatuksensa\nnousivat kapinaan, kun ei ihailua ylettynyt nykyisille rantojen\nviljelijöille, vaan ainoastaan hengettömälle luonnolle ja runoilijain\nasuttamalle ihannekansalle. Nykyinen polvi sai nimekseen kuoleman\nkaltaisen kauneuden raiskaajan ja ihanin katseltava on siitä muka tuo\nmustunut laivanlippu, kuten kuolemastakin viitakkeensa. Armottomuuden\npuita kohtaan myönsi Laulainenkin liialliseksi, mutta ei siitä noin\numpimähkään saisi tuomita, sillä pitäisihän ylioppilaaksi lukeneen\nmiehen ymmärtää, että se on seuraus taistelusta hallaa vastaan, jonka\nliittolaisina ovat puut olleet pimittämässä pieniä peltovainioita.\nOlisi hyvin suotava että joku ottaisi puheenaineeksi \"täss' auroin\nmiekoin miettehin isämme sotivat\" ja antaisi samalta paikalta\nylioppilaalle pienen letkauksen.\n\nNämä letkausajatukset kumminkin pian hämmentyivät kuunnellessa muiden\nkeskusteluja.\n\n-- Onko se Huuhkamäki korkea? kysyi joku ulompaa tullut neiti\nylioppilaalta.\n\n-- Ei mainittavan korkea, mutta mäkeä ympäröivä luonto on erittäin\nkaunis, selitti tämä.\n\n-- Tuleeko täällä perillä huvia, taikka puheita?\n\n-- Ei täällä ole määrättyä ohjelmaa, paitsi päivällinen luonnon\nhelmassa. Muu aika lauletaan ja katsellaan maisemia.\n\n-- Teidän pitää puhua, te puhutte niin runollisesti.\n\n-- En minä ole koskaan varsinaisesti puhunut, vastasi ylioppilas\nonnellisena. Minähän vaan viittasin luonnon kauneuteen, jonka ansiota\nse on, jos puheessa oli jotain kaunista.\n\n-- Eipä jokaisen silmä huomaa ja jos huomaakin, niin ei löydä sanoja\nsitä ilmaistakseen muille.\n\n-- Kyllä huomaa. Tämän järven päähän päästyä tulemme joelle, jonka\nrannat ovat niin viehättävän vaihtelevaisia nyt kesällä, että niitä\nnähdessä tulee jokainen runolliseksi.\n\nViimein lähestyivät laivat joen suuta. Edellinen pujahti jo sinne, ja\nsen ala-osa katosi joen käänteessä jäleltä tulevain näkyvistä, niin\nettä kannella seisovat näyttivät kulkevan viheriäistä niittyä pitkin.\nTälle liikkuvalle ryhmäkuvalle oli vastaisen joen rannan koivikko\nviehättävänä taustana.\n\n-- Katsokaa! katsokaa! huudahtelivat jälempää tulevat.\n\nJokea kulkiessa katseli kukin sitä mikä hänen silmistään oli sominta.\nKeskiosa joen rantoja oli aivan metsätöntä, tasaista niittyä.\n\n-- Tämä osa on vähän yksitoikkoista, mutta tuonnempana tulee taas\nvaihtelevaisempaa, selitti ylioppilas ikäänkuin anteeksi pyytäen\nkaukalaisille.\n\nMaataviljeleväin katselijain ryhmästä kuului samaan aikaan tällaisia\nhuudahduksia:\n\n-- Onpa siinä sileä niitty! Sitä niittelee huvikseen! Ollapa kaikilla\ntuollaiset niityt!\n\nJo loppui joki ja matkan pääpiste, Huuhkamäki, tuli näkyviin. Se oli\npitkähkön yläjärven niemekkeellä.\n\nSoittajat tarttuivat torviinsa ja marssin sävelten raikuessa laskivat\nlaivat rantaan, niemen kupeelle.\n\nEmännöitsijänä toimivat rouvat olivat ottamassa vastaan ja opastivat\nvieraita mäen harjulle. Siellä oli seudun nuorison vasituinen\njuhannuskokon polttopaikka ja karkelokenttä, jonka laiteilla seisoi\nlaudoista kyhätyt ruokapöydät. Avustajiksi otetut paikkakunnan naiset\nasettelivat niille viimeisiä kalakukkoja ja viilipyttyjä, joita\nolivat aamupäivän kotoansa soutaneet ja kantaneet mäelle. Muita\nseutulaisia ei ollutkaan monta, ainoastaan muutamia uteliaita ja\nruokapalan toivossa tulleita köyhiä, jotka katselivat kaukaa syrjästä.\n\nKohta kajahti mäen harjalta ylioppilasten mahtava laulu: \"Mä tiedän\nmaan, se pohjolassa on\", joka soveltui niin erinomaisesti yhteen\npaikan kanssa ja jossa ääni vaihtelee sanojen mukaan, milloin\nylistellen reippaassa tahdissa nuorison rohkeutta ja miehuutta,\nmilloin vienosti Savon maisemia ja honkien huminaa, päättyen\nkaihomieliseen kaipaushymniin.\n\nLaulainen oli aivan haltioissaan tämän Savoa ylistävän laulun\nloputtua ja katsahti voiton riemulla runoilija-ylioppilaaseen,\nikäänkuin kysyen että kuulitko, mitä Savon kansa jo nyt on, vieläkö\nuskallat sitä halveksia.\n\nKun laulajain levähtäissä ja ruokailuaikana torvensoittajat\nsuorittivat ohjelmaa, niin Laulaista aivan harmitti niiden räiskytys.\nSitähän säikkyi kaikki metsän asukkaat, jopa vanhat petäjätkin\nvavahtaen kiljahtivat vastaan.\n\n\n\n\nPUHUI KANSAN PUOLESTA.\n\n\nHuvikentän keskellä oli pieni puhujalava, havuilla sievästä\nkoristettuna. Päivällisen syönnin edellä ei siihen ollut kukaan\nastunut. Vaikka Laulainen ihailikin lauluja, niin ihmetteli hän sitä,\nett'ei kukaan puhunut, vaikka on lava laitettuna. Ruokailuaikana hän\njo mainitsi siitä maisteri Eskolalle.\n\n-- Tänne kun ei ole kutsuttuna varsinaista kansaa, niin kellekä\ntäällä oikeastaan puhuisi, selitti Eskola.\n\n-- Mutta voisihan pitää sellaisiakin puheita, joihin ei kaipaa\nkuulijoiksi varsinaista kansaa, huomautti Laulainen.\n\n-- Kyllä, mutta kun parhaat puhujat ovat valmistautuneet esiintymään\nhuomisiltana, niin heitä ei nyt haluta, selitti maisteri. Joku kai\npitää täälläkin puheen naisille päivällisen perästä.\n\n-- Ja muutako ei ole tiedossa? kysyi vielä Laulainen.\n\n-- Ei minun tietääkseni, vahvisti maisteri. Laulainen koetti\npainaa aivoissaan syntynyttä ajatusta alas, mutta kun hän katsahti\nkoristeltuun puhujalavaan ja ajatteli, että se parin tunnin päästä\njääpi siihen käyttämättömänä seisomaan, niin hänelle kävi kuten\nahnurille, joka ei voi heittää haluruokaansa hukkaan, vaan täytyy\nedes kerran sitä maistaa. Niinpä hänkin, ennenkun oli ennättänyt\nasiata vakavasti ajatella, kysäsi:\n\n-- Sopisikohan, että minä puhuisin ikäänkuin kansan puolesta\nsäätyläisille?\n\n-- Onko puhe valmistettu? kysyi maisteri.\n\n-- Ei ole, vaan pian minä lyhyen puheen valmistaisin, vastasi\nLaulainen.\n\n-- Kyllä se sopii, myönnytti maisteri. Pitää vaan valita vakava aine\nja puhua tyynesti. Ehk'ei pahenna, jos ajan voittamiseksi antaa\npuheen jäädä jotenkin loppuun.\n\nLaulainen alkoi heti ajatella puhettaan ja kiintyi siihen niin,\nettä ympärillä oleva elämä aivan kuin pimeni häneltä. Loppuosan\nruokailuaikaa hän seisoksi veitsi ja tyhjä lautanen kädessään, eikä\ntointunut siihen mitään ottamaan. Naisille pidetty kaunis puhekin\nmeni aivan sivu korvain. Laulu sai vielä hereille, mutta silloin\nhänellä jo olikin puhe suunniteltuna. Hän meni vielä, varmuuden\nvuoksi maisteri Eskolan luokse ja kysyi:\n\n-- Puhuisinkohan minä eli ei?\n\n-- Joko on puhe kokonaan selvänä? kysyi tämä.\n\n-- Jo on.\n\n-- Mikä on ajateltu aineeksi?\n\n-- Olen ajatellut nykyistä aikaa vertailla lapsuuden ajasta\ntäysi-ikäiseksi siirtymisen aikaan, jossa kuvaileisin kansaa lapsena\nja oppineempaa väestöä vanhempina, jotka nyt tarjoavat lapsillensa\naapisen asemasta enempisisältöisiä kirjoja ja sunnuntaikoulun sijalle\nopettavampia kouluja, selitti Laulainen.\n\n-- Tämähän on erittäin sopiva aine, kiitteli maisteri. Nyt on jo\naikakin puhua. Minä käsken puhaltamaan fanfaarin.\n\nLaulainen aivan säikähti:\n\n-- Ei ensinkään vanvaaria, sanoi hän ja kiirehti puhujalavalle\nennenkuin maisteri ennätti käskeä soittamaan.\n\nLaulainen tunsi rohkeutensa pettävän, jos niin juhlallisesti pitäisi\nalkaa. Naisille puhujan esimerkkiä seuraten hän kohotti hattuansa ja\nalkoi:\n\n-- Arvoisat naiset ja herrat! Olen saanut myönnytyksen lausua\nmuutamia sanoja tämän arvoisan joukon kuullen, vaikka hyvin\nymmärrän että vähäoppisen pitäisi noudattaa samaa sääntöä kuin\nlasten: kuunnella mitä oppineemmat puhuvat ja olla äänettä, jos\neivät puhukaan. Mutta jos tätä sääntöä seurataan poikkeuksetta,\nniin lapsen puhelahja jääpi vaillinaiseksi. Lapsi ei tule koskaan\ntäydellisesti ymmärtämään aikaisten asioita, eikä aikaisetkaan lasten\nasioita. Suomen varsinainen maalaiskansa on näihin aikoihin asti\nollut lapsen asemassa, tavaillen aapistansa ja nämä melkein yhtä\noppimattomat opettajat ovat sen kirjatikkua ohjailleet. Mutta nyt\nminä olen kuullut, että teillä, arvoisat herrat ja naiset, on tosi\nhomma toimittaa aapisen paikalle opettavampia kirjoja ja kirjatikun\nkuljettajiksi taitavampia opettajia. Minusta näyttää että teillä\non tosi aikomus ottaa nämä lapsena olleet aikaisten kanssa yhteen\njoukkoon kuuluviksi, pakisemaan samoista asioista kuin itsekin. Tämä\non teidän puolelta hyvin kauniisti ajateltu ja minä toivoisin, ett'ei\nsyntyisi tuskaantumista puolelta eikä toiselta. Minua peloittaa että\ntuskaantumisen syitä löytyy enemmän kuin alussa arvaattekaan. Nämä\nsyyt ovat syntyneet pitkän lapsuuden aikana ja niitä on molemmilla\npuolilla. Vanhempain kesken uskotaan mieluummin sitä, että ne viat,\njotka lapsissa huomataan, ovat suuremmat kuin ne viat, jotka lapset\nhuomaavat vanhemmissa. Mutta tämä näkökanta ei pidä paikkaansa aina.\n\n-- Vanhemmalla väestöllä on jokapäiväinen sanominen lapsille\nsiitä, kun ne tahraavat yhä uudestaan ja uudestaan vaatteensa ja\nsilmänsä, eivätkä muista niitä puhdistaa. Samanluontoinen sanominen\non oppineemmilla varsinaisesta kansasta. Ne ovat likaisia, niissä\non vastenmielinen haju, eivät pidä huoneitaan puhtaina, eivätkä\nkaunistele ympäristöänsä. Tämä kaikki on tavallaan totta, mutta\nei se oikeuta heittämään lasta tunkiolle pesuveden mukana. Sen\nkuitenkin olisi moni oppineempi säätyläinen näihin asti tehnyt, jos\nei löytyisi asianhaaroja, jotka pakoittavat malttamaan mieltänsä.\nKuka puhdistaisi sitten heidän vaatteensa, sillä likaisiksi ne heiltä\nitseltään jäisi, kuka hakkaisi halot ja lämmittäisi huoneet, sillä\nkylmä taitaisi omin avuin tulla. Kuka niittäisi heinät ja pyytäisi\nkalat, sillä ilman näiden töiden tekijöitä olisi tämäkin matka\nsaatuna tehdä ilman viilipiimää ja kalakukkoja. Nämä ovat asioita,\njoille pitäisi antaa arvonsa, eikä kulkea ohitse nenä käppyrässä,\nvaan mieluummin ystävällisesti huomauttaa että eiköhän tuossa ja\ntuossa asiassa voisi noudattaa parempaa puhtautta, aivan samoin kuin\nystävällinen vanhempi neuvoo lastansa. Siihen teidän on tultava,\njos mielitte yksissä pakinoissa olla osallisena. Mahdotonta se ei\nolekaan, vaikka vähän vaikeata.\n\nPahempi vaikeus on että lapset, tarkoitan kansa, saisi paremman\nkäsityksen säätyläisistä. Niillä on milt'ei huonommat ajatukset\nteistä kuin teillä heistä. Mainitsen tässä muutamia esimerkkiä.\nKansalle on kaikista virheistään huolimatta autuudenasia kallis\nasia. Toivo sen saavuttamisesta kuoleman jälkeen on aivan yleinen,\nvaikkakin he tietävät, että moni siitä jääpi osattomaksi himojensa\nviettelysten tautta. Mutta miten he ajattelevat säätyläisistä?\nAivan yksinkertaisesti siten, että kun parhaat papit ja joitakuita\nmuita eroitetaan pois, niin kaikki muut, alusta loppuun, menevät\nkadotukseen, tulen ruu'aksi. Kansalla näyttää olevan yleinen usko,\nettä säätyläiset rientävät sinne tietensä, vapaasta tahdostaan,\njohon viittaa tuokin laajalti tunnettu ylimielinen lause, että \"pois\ntieltä talonpoika, päästä herra helvettiin\". Minä en oikein ymmärrä,\nmistä tämä näin kummallinen käsitys on syntynyt, mutta arvelen, että\nRaamattu siihen antaa paljon aihetta, joka näyttää ett'eivät hurskaat\nole eläneet ylellisesti ja komeillen, jollaiseksi kansa käsittää\nsäätyläisten elämän tavat yleisesti...\n\nLaulainen oli tähän asti puhuissaan katsellut ylhäälle puiden\nlatvoihin, mutta nyt hän katsahti kuulijoihin ja säikähti melkein\nsanattomaksi. Kaikki arvokkaimmat, varsinkin naiset, olivat\nkääntäneet selkänsä ja puhelivat nähtävästi muista asioista.\nJotka eivät olleet selin kääntyneet, niiden otsalta näkyi selvään\ntyytymättömyyden rypyt. Kaiken tämän lisäksi huimamieliset nuoret\nnauraa virnottivat. Laulainen ymmärsi asemansa pahemmaksi kuin se\nehkä olikaan ja olisi toivonut olevansa missä hyvänsä, vaan ei siinä.\nLisäesimerkkinä oli aikonut mainita, miksi kansanmies poikaansa\nkouluttaissaan toivoo hänestä pappia, eikä muuta herraa, mutta ne\ntäytyi jättää, sillä tähän suuntaan ei voinut jatkaa. Hänellä oli\ntyö tuska löytää mitään sanoja ja tapailtuansa jotain sinnepäin että\nnämä valistusharrastukset menestyisivät, hän lopetti ja pujahtaen\nalas puikki pää kumarassa joukon taakse istumaan. Hän toivoi, ett'ei\nkukaan häntä enää huomaisi, eikä muistaisi, mutta kuulikin kohta\nmuutaman naisen sanovan:\n\n-- Eihän tuo ollut ylioppilas eikä mikään, joka nyt kävi puhua\nvatustelemassa. Kukahan se oli?\n\nJoku toinen kuului tuntevan, koska virkkoi:\n\n-- Se on vaan ilman aikojansa tämän pitäjän entinen kiertävä\nlastenopettaja, joka näkyy nimensäkin muuttaneen.\n\nLaulainen siirtyi vielä syrjäisempään paikkaan istumaan ja nyt\njo hävettämisen lisäksi harmitti. Miksi hän ei ennen ymmärtänyt,\nketkä tällaisessa seurassa saavat puhua ilman ett'ei heille naureta\nja käännetä selkää. Sitä se maisterikin varmaan aavisti, koska\nei kysyissä suoraan sanonut, vaan tahtoi ensin tietää, onko puhe\nvalmistettu ja mistä aikoo puhua. Mitä ne tällaisen puheilla! Mutta\nensimäinen ja viimeinen se toki olikin heille, niin varmaan kuin\nhänen nimensä on Laulainen, eikä heidän tuuliensa heiluteltava Laine.\n\nHän oli näitä harmiansa hautomassa, kun toimittaja Vipunen tuli\nluokse ja virkkoi:\n\n-- Minä olen katsellut, että mihinkä opettaja Laine katosi, vaan\ntäällähän te olette.\n\nLaulainen yrähti jotain vastaukseksi, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä\nvarten toimittaja häntä haki.\n\n-- Oliko tämä puhe kirjoitettu? kysyi toimittaja. Minä ottaisin sen\nlehteen.\n\n-- Lehteen! ihmetteli Laulainen. Vielä siitä mihin on.\n\n-- Olihan se hyvä puhe, sanoi toimittaja. Kuulosti vaan siltä, että\nlopetitte vähän kesken.\n\n-- Niin lopetin ja harmittaa nyt, kun alotinkin.\n\n-- Mitäs niistä, nauroi toimittaja. Asia on sillä lailla, että\nnuoranpäistä puhuminen ei tee koskaan hyvää vaikutusta hirttäytyneen\nhuoneessa, mutta muita on kumminkin enempi, jotka lukisivat\nmielellään tällaisenkin puheen.\n\n-- Ei sitä ole kirjoitettu ja vaikka olisikin, niin en toivoisi\npainettavan, selitti Laulainen.\n\n-- Miten haluatte, myönnytti toimittaja. Saanenhan kumminkin lyhyesti\nmainita siitä?\n\n-- No jos se on niin tarpeellista, myönteli Laulainen. Vähän aikaa\najateltuansa hän lisäsi:\n\n-- Pyytäisin minä vielä vähän vaivata herra toimittajaa, että jos\nkaupunkiin mentyänne antaisitte painaa lehteen lyhyen ilmoituksen,\njossa mainitaan, että nimenmuutokseni olen peruuttanut.\n\n-- Mikä sen nyt teki? ihmetteli toimittaja.\n\n-- Tekipähän mikä hyvänsä, mutta niin se on päätetty.\n\n-- No minä teen kuten sanottu, lupasi toimittaja.\n\nLaulainen jäi taas yksinänsä. Toimittajan sanoista oli vähän\nlohdutusta, mutta samalla ne varmensivat todeksi, että puheeseen oli\nloukkauduttu. Sekään ei olisi vielä mitään, vaan kun nauroivat ja\nkäänsivät selkänsä.\n\nHän meni ennen muita laivojen luokse ja kysyi itsellensä istumapaikan\nsuuremman laivan keittiössä. Siellä ei ollut kenenkään osoiteltavana,\nettä tuo se oli se tyhmyyden tekijä.\n\n\n\n\nYSTÄVÄLLISIÄ NEUVOJA.\n\n\nJonkun ajan kuluttua alkoivat huvimatkailijat tulla laivoille, sillä\ntakaisin palattua oli vielä ylioppilasten laulajaiset, sekä paljon\nmuita hommia.\n\nLaivan lähestyessä jokea, työntäytyi kandidaatti Leka keittiöön ja\nhuomattuansa Laulaisen virkkoi:\n\n-- Ka, täällähän sinäkin olet.\n\nLaulainen ei vastannut mitään, siirtyi vaan yhä enemmän nurkkaan.\nKandidaatti istui rinnalle ja alkoi jutella:\n\n-- Minä rakastan olla lähellä ruokapaikkoja. Se on niin lapsellista\nistua ihailemassa maisemia. Ja miten hävyttömän huonosti ne\nsoittivat. Aivan kuin paimenpojat leppätorvillaan... Mutta kuule!\nSinähän pidit puheen.\n\n-- Mitäpä tuosta, virkkoi Laulainen vastahakoisesti.\n\n-- No niin, mitäpä tuosta, toisti kandidaatti. Mutta kuulehan.\nMinä annan sinulle yhden ystävällisen neuvon: elä koskaan esiinny\nsivistyneiden edessä opettajana. Ole siellä opettaja jossa\nolet, mutta sinähän olet yhtäpaljon sanomalehtimies ja kaikki\nsanomalehtimiehet ovat yleismaailman ihmisiä. Opettajia on nykyaikana\njoka oksalla ja ne ovat kaikki sellaisia...\n\nSen, millaisia ne ovat, hän sanoi kuiskaten korvaan, mutta Laulaista\nei sukkeluus naurattanut.\n\n-- Niin ne ovat, vahvisti kandidaatti kuuluvasti. Minä luin eilen\ntullessani sinun kertomuksesi siitä kylästä, vaikka en tänä aamuna\ntullut maininneeksi, kun olin vähän hutikassa. Se oli sujuvasti\nkirjoitettu. Ja kuule! Nyt minä osotan sinulle uuden toimialan. Rupea\nsinä kirjoittamaan \"pitäjän kertomuksia\". Sinulla on hyvä tilaisuus\nhankkia siihen tarvittavia tietoja. Ja siitä seuraa mainetta ja rahaa.\n\nTätä viimeistä esitystä kuunnellessa Laulaisen pää jo vähän kohosi,\nmutta hitaasti hän vielä vastasi:\n\n-- Ei minusta sellaiseen ole.\n\n-- Kyllä siihen pian opit, rohkaisi kandidaatti. Minä voin lähettää\nmalliksi toisesta pitäjästä laaditun kertomuksen.\n\nLaulainen alkoi jo uskoa sen verran asian mahdollisuutta, että\nvirkkoi:\n\n-- Saisihan tuota katsella, vaan ei se näin vähäoppiselta onnistu.\n\n-- Kaikki onnistuu, kun vaan päättää että sen täytyy onnistua,\nvakuutti kandidaatti. Opista ei ole niin suurta hyötyä kuin yleisesti\nuskotaan. Kaikki riippuu miehen tarmosta. Onhan kaikilla opettajilla\ntietoja, mutta harvalla tarmoa. Näytä sinä että tarmoa on, eläkä\nrupea inhoittavaksi moraalin saarnaajaksi, joka vaikeroipi maailman\npahuutta ja työn vaikeutta.\n\nLaulainen kuunteli avossa suin tätä hänelle uutta viisautta, eikä\nosannut vastata niin eikä näin.\n\n-- Niin se asia on, sanoi kandidaatti. Ja nyt, kesken puheen, otathan\nsinä pienen naukun. Minä sain vähän varatuksi paluumatkaa varten.\n\n-- Ei minua haluta, virkkoi Laulainen. Kandidaatti ei kuunnellut\nestelyjä, etsi vaan putelinsa ja kaatoi kahteen kahvikuppiin.\n\n-- Nyt uusitaan oikealla tavalla se tämänaamuinen veljenmaljan juonti.\n\n-- Kiitos vaan, mutta jos minä saisin vähentää.\n\n-- Ei ollenkaan pikkumaisuuksia, kielsi kandidaatti. Mies kuin mies.\n\nLaulaisen täytyi tarttua kuppiin ja tehdä nuo aamulliset temput,\nvaikkakin paljon vastenmielisemmin.\n\n-- Sinun nimesi on siis Vilhelm, virkkoi kandidaatti maiskuttaen\nhuuliansa. Mutta kumpi sinä oikeastaan olet, Laine vaiko Laulainen?\n\n-- Kyllä minä ilmoitin nimekseni Laine, mutta olen jo päättänyt\nperuuttaa, vastasi Laulainen.\n\n-- Mitä varten peruuttaa?\n\n-- Niin tulin ajatelleeksi.\n\n-- Minä en suosi mitään peruutuksia, enkä epävarmuutta, tenäsi\nkandidaatti. Otettu askel olkoon aina paikallaan. Ja sen\nvahvistukseksi maistetaan... Ei mitään estelyjä. Ole sinä vaan Laine\nja anna Laulaisen mennä kaikkine entisyyksinensä. Raitis saapi\nsiltä olla, kun on aika olla raitis, mutta ei tuollainen raitis,\nkuten opettajat ylimalkaan, jotka nyrpistelevät ja saarnaavat\npienimmästäkin ryypystä. Minä en ollenkaan kärsi sellaisia. Ne ovat\nkaikki suuria vätyksiä, ja vielä paremmin suuria... Sinua en lue\nsiihen joukkoon, lohdutteli kandidaatti nähdessään, ett'ei sukkeluus\nvieläkään naurattanut Laulaista. Minä luen sinut sanomalehtimiesten\njoukkoon ja sellaisena join veljenmaljankin, enkä opettajana.\n\nLaulaisesta alkoi uusi ystävänsä käydä kovin vastenmieliseksi,\nvaan ei ollut paikkaa mihin paetakaan. Laivan kannelle meneminen\nkaikkein nähtäväksi oli vieläkin vastenmielisempää. Ennen hän painoi\nnahkaansa nämä opettajia alentavat arvostelut ja kuunteli loppumatkan\nvälinpitämättömänä tuota toista ainetta, pitäjän kertomuksen\nkirjoittamista. Mutta kun laiva saapui rantaan, silloin hän katosi\nkoko illaksi.\n\n\n\n\nKIRKKO JA VIRKAVELI.\n\n\nKirkon kellojen soidessa sunnuntaiaamuna lähti Laulainen liikkeelle\nentisestä majapaikastaan. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli kävellä\naamupäivä katselemassa tuttuja paikkoja, mutta nyt vetikin kirkko\nenimmän puoleensa. Täällä, rauhallisessa paikassa, saattoi parhaiten\nunohtua maalliset asiat, sillä siellä oli vaan niitä ihmisiä, joiden\nnäkeminen ei herättänyt harmillisia muistoja.\n\nKirkon sisään astuessa kajahtikin kaikki tutulta, ovien narinasta\nalkaen. Kaikki tuttuja kasvoja, vaikkakin hiukan vanhentuneita. Monet\nistuivat entisillä, tunnetuilla paikoillaan ja asettelivat entiseen\ntapaansa silmälaseja silmilleen samalla aikaa kun kirkonpalvelija\nsovitteli virsien numeroita taululle.\n\nLaulainen oli istunut sellaiselle paikalle penkkien risteykseen,\njosta näki suurimman osan kansasta. Laulun alkaissa hän vasta\nhuomasi virkaveljensäkin Mantusen syrjemmästä. Hän lauloi tällä\nvaatimattomalla paikallaan niin hartaana, että rokonarpien runtelemat\nkasvot näyttivät aivan kauniilta, melkeinpä kirkastuneilta.\nLaulaisella ei ollut edes kirjaakaan ja hän tunsi tunnossaan\nsoimauksen siitä että oli halveksien surkutellut virkaveljeänsä sen\njäädessä lapsinensa laiturille seisomaan. Tämä taisi sittenkin olla\nviisaampi häntä, huvin ja maineen hapuilijaa. Laulaisen teki mieli\nmennä virkaveljensä rinnalle istumaan, mutta kun tunkeileminen olisi\nherättänyt huomiota, jäi hän paikalleen.\n\nKohta nousi vanha rovasti saarnatuoliin. Hän oli tuhansia kertoja\npuhunut tästä samasta paikasta, mutta kuulijat eivät siihen\nkyllästyneet. Aina oli heillä jotain uutta kuultavaa. Oli joukossa\nsellaisiakin, jotka eivät koskaan olleet kuulleet hänen saarnaansa,\nvaikka kävivät ahkerasti kirkossa. Nytkin ne nukkuivat kaikessa\nrauhassa, vaikka rovasti selitti Natanaelin ja hänen Mestarinsa\nensimmäistä kohtausta niin liikuttavasti, että valveilla olevain,\nasiata ymmärtäväin silmät kiilsivät kyyneleistä. Tässä olikin\nrovastilla hyvä aine antaa kuva kahdesta vilpittömästä, mutta\nkuitenkin niin eri suuruisesta persoonasta. Kumpikin he etsivät\nhyvää ja tahtoivat tehdä kaikki hyväksi. Mutta kun Mestari loistaa\nsuurena ja kaikki valaisevana kuten aurinko, tuikahtaa toinen pienenä\nkuin kipinä, eikä hänestä tiedetä juuri muuta kuin tuo ainoa lause:\ntuleeko Natsaretista jotain hyvää? Tälle pienelle oli suuri Mestari\nkuitenkin sanonut: katso oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole.\nRovastin saarna kohdistuikin pienuuteen tyytymiseen ja jos tämä olisi\nollut jossain maallisessa juhlassa pidetty puhe, niin ei kukaan olisi\nvoinut erehtyä lopettajaislaulua valitessaan, vaan olisi se itsestään\nollut: \"Oi Herra kuule meitä myös... suuruutta emme rukoile, me\npienuuteemme tyydymme\".\n\nLaulainen jäi istumaan paikallensa kunnes suurin osa joukosta\npoistui kirkosta ja pistäytyi sitten sakastiin tervehtimään vanhaa\nrovastia. Siellä hän tapasi Mantusenkin jakelemassa pitäjän isännille\ntilaamiansa Suomen lähetyssanomia. Jakamisen päätyttyä hän kysyi:\n\n-- Onko aikaa käydä minun asunnollani?\n\n-- Ei minulla ole minnekään kiirettä, vastasi Laulainen.\n\nMantusen asunto oli lähellä kirkkoa. Ei se ollut hänen omansa,\nainoastaan vuokrattu pieni huone, jossa vaimo asui lapsien kanssa\nja Mantunen silloin kun ei ollut pitäjällä opettamassa. Vaikk'ei\nLaulainenkaan paljon ymmärtänyt mukavuudesta ja elämän nautinnoista,\nniin kyllä hänen täytyi huomata, ett'ei ne enään sen pienemmiksi\nvoine supistua kuin ne tässä asunnossa oli supistettu. Mutta asukkaat\neivät näyttäneet näitä ajattelevan. Kun lapset neuvottiin istumaan\nlattialle niin vieraalle ja talon väelle jäi tuoli kullekin. Olipa\npieni pöytäkin, johon voi nojata kättänsä ja joka aterian aikana\nkantoi perheen pääravinto-aineet: leipäkannikan ja perunavadin.\nLöytyi pieni kahvipannukin, jolla taloudellisesti onnellisimpien\npäivien aamuina lämmitettiin suunavausta. Kaikkia päiviä he eivät\nvoineet tällä nautinnolla alottaa, sillä heidän täytyi säästää tätä\nylellisyysjuomaa niille vieraille, joille olivat kiitollisuuden\nvelassa. Ja kellepä he eivät olisikaan olleet kiitollisuuden velassa,\nsillä koko pitäjä maksoi palkan, kaksi litraa jyviä savulta,\ntoisen rukiita, toisen ohria. Olipa vielä muitakin, joille oli\nkiitollisuuden velkaa, kuten tällä kertaa Laulainen, joka oli heille\nviran luovuttanut.\n\nMantusen vaimo jo hoitelikin kahvipannua kammarin uunissa, jossa\noli heidän keittopaikkansa. Hän näytti kaikessa köyhyydessään\ntoimeliaalta ja kuunteli tarkkaavaisena miesten puheita. Mantunen\noli heittänyt pöydälle tähteeksi jääneet Lähetyssanomat ja niitä\nkäännellessään haasteli:\n\n-- Toivoin saavani jaetuksi kaikki lehdet, kun on noiden juhlien\ntautta tavallista enemmän joukkoa, mutta eivät ne muista ottaa, aina\nniitä jääpi tänne seisomaan.\n\n-- Kylläpä ne tavallisesti muistavat tilaamansa sanomalehden, sanoi\nLaulainen.\n\n-- Niin tuon luulisi, vaan on niitä muistamattomiakin.\n\n-- Minäpä tietäisin neuvoa keinon, sanoi Laulainen. Rupea sinä\nasiamieheksi jollekin arvokkaammalle aikakauslehdelle.\n\nMantunen katsahti kummastellen ja kysyi:\n\n-- Mitenkä arvokkaammalle?\n\n-- Niin arvokkaammalle, toisti Laulainen. Jollekin kuvalehdelle, eikä\nnoille Lähetyssanomille, jotka puhuvat vaan yhdestä ainoasta asiasta,\npakanain kääntämisestä.\n\nMantunen ei vastannut vähään aikaan, katseli vaan allapäin pöytään.\nLaulainen huomasi sanoneensa vähän ajattelemattomasti ja aikoi ruveta\nselittelemään, kun Mantunen aivan nöyränä kysyi:\n\n-- Eikö sinusta pakanain kääntäminen olekaan kyllin arvokasta?\n\n-- Kyllähän asia asiakseen on arvokasta, sovitteli Laulainen\nsanojansa. Niillä lehdillä on vaan se puute, että puhuvat yhdestä\nasiasta. Jos mikä sanomalehti puhuu yhdestä asiasta, niin lukijat\nväsyvät, eivätkä välitä koko lehdestä.\n\n-- Eiköhän siihen väsymiseen ole syvemmät syyt, arveli Mantunen.\n\n-- Saattaa olla, en ymmärrä, myönnytteli Laulainen.\n\nHän pelkäsi pitemmässä väittelyssä uudestaan pahoittavansa\nvirkaveljen mielen ja kääntyi puhumaan päivän asioista.\n\n-- Oletko käynyt katselemassa juhlakentällä juhlavalmistuksia?\n\n-- Katselin minä veneestä jaloin, kun palasin illalla verkon\nheitosta, vaan ei tullut maalle noustuksi.\n\n-- Vai niin vähällä katselulla on vielä, ihmetteli Laulainen.\nTottahan tänä iltana tulette koko joukolla.\n\n-- Miten tätä keittäjää haluttanee, vastasi Mantunen katsahtaen\nvaimoonsa. Minun täytyy mennä verkkoja haraamaan. Laskin illalla\nneljä verkkoa Lehtosaaren rannalta selälle päin, vaan tänä aamuna en\nlöytänytkään.\n\n-- Mikäs verkot vei, virkkoi Laulainen niin välinpitämättömänä kuin\nasia ei olisi ollut juuri minkään arvoinen.\n\n-- En ymmärrä oikein, sanoi Mantunen. En usko kenenkään vieneen,\nvaikka kyllähän muutamat kuuluvat pitävän puhetta minun, maattoman,\nkalanpyynnistä.\n\nLaulaisen välinpitämättömyys vaihtui harmiksi ja hän kysyi:\n\n-- Jottako ilkeävät oikein puhetta pitää siitä, että sinä saat\njoukollesi muutamia sinttiä?\n\n-- On siitä muutamat puhuneet, vahvisti Mantunen harmittelematta.\nEn usko verkkoja ottaneen. Luulen että ne ovat tarttuneet laivan\npotkuriin. Joku kalamies kertoi herrain ajelleen iltamyöhällä hupia\nsiellä Lehtosaaren rannoilla.\n\n-- Silloin ovat verkkosi teillä tietymättömillä, sanoi Laulainen.\nLaivan potkuri on voinut vetää ne perässään keskelle selkää, josta\nniitä et löydäkään.\n\n-- Sepä olisi vahinko, sanoi Mantunen huolestuneena. Niissä oli kaksi\naivan uutta verkkoa, viime talvena pitäjällä kutomia.\n\n-- Sinun varmaan pitää ahertaa kalastusta elinkeinoksesi, arveli\nLaulainen.\n\n-- Arvaathan tuon, hyvä ystävä, joka tiedät nämä tulot.\n\n-- Kyllä tiedän, mutta olen ajatellut, että jos sinulle maksavat\nparemmin, kun näkevät että on joukko elätettävänä.\n\n-- Eivät näy kaikki ymmärtävän toisen tarpeita. Vielä on kymmenittäin\ntaloja, jotka eivät ole maksaneet kertaakaan.\n\n-- Miten sinä raukka tulet joukkoinesi toimeen varsinkin huonojen\nvuosien aikana? ihmetteli Laulainen.\n\n-- Minä toivon Herran pitävän meistäkin huolen, vastasi Mantunen.\n\n-- Siinähän se on köyhän lohdutus, mutta eipä se toivo näy aina\ntoteutuvan elämän aikana.\n\nMantusen vaimokin puuttui jo puheeseen ja sanoi iloisesti:\n\n-- Onpa meillä nyt toivo paremmasta.\n\n-- No minkälainen? kysyi Laulainen. Mantunen katsahti vaimoonsa ja\nvirkkoi:\n\n-- Niin, onhan meillä. Sitä ei ole vielä sanottuna kellekään, vaan\njoko me tälle Vilhelmille sanottaisiin?\n\n-- Sano vaan, kehoitti Mantusen vaimo hymyillen. Lupasihan rovasti\nniin varmaan, ett'ei siinä ole epäilemistä.\n\nNyt luuli jo Laulainen tietävänsä. Rovasti on luvannut heille\nasunnoksi osattoman mökin.\n\n-- No minä sanon nyt, vaan ei puhuta vielä muille, alotti Mantunen.\nAsia on sellainen, että täällä kuoli toisella viikolla haudankaivaja.\nSille paikalle on ollut paljon pyrkijöitä, vaan rovasti on luvannut\npuolustaa minua.\n\nLaulainen aivan hämmästyi eikä osannut sanoa mitään. Hän ei mitenkään\naavistanut perheen salaista toivoa tuoksi. Olisi kuitenkin ollut\nloukkaus puhua asiasta kovin halveksivasti ja hän kysyikin:\n\n-- Aivanko halulla rupeat haudankaivajaksi, niin ett'ei mielesi\nkaipaa opettamaan?\n\nMantusen pää painui alas, kun hän vastasi: -- Kaipaan paljonkin, vaan\nkun ajattelee, että tässä virassa ollessa joukon toimeentulo vuosi\nvuodelta huononee, niin täytyy jättää kaipuu mielestään.\n\n-- Miten se huononeisi? kysyi Laulainen koettaen pitää\nopettaja-ammatin puolta. Ei sinun palkkaasi kykene kukaan\npienentelemään.\n\n-- Ei siitä ole pelkoa, mutta kun menot suurenevat, selitti Mantunen.\nKansakouluja alkaa olla joka toisessa kylässä ja koulumaksujen\nkalleutta valitellen ottavat jo monessa talossa kiertävältä\nopettajalta ruokarahan, joten ei jää joukolle mitään.\n\n-- Ovatpa löytäneet tulolähteen, virkkoi Laulainen katkerasti\nnaurahtaen. Minun ollessa eivät vielä tuota ymmärtäneet.\n\n-- Ei nytkään kaikissa taloissa oteta, piti Mantunen hyväin\npitäjäläistensä puolta. Erota minun kuitenkin pitänee ja kun tämä\nvaimoni on kehoittanut tuohon haudankaivajaksi, niin kyllä minä\nrupean. Siinä tulee keskimäärin kolme vanhaa kappaa päivälle ympäri\nvuoden ja kuolo-vuosina yli. Tässä saapi toki olla joukkonsa luona ja\nmuutamain vuosien kuluttua joutuu poika auttamaan.\n\nEi ole suuret toiveet, ajatteli Laulainen ja hänen kurkussansa\nkynnäröitsi jotain sellaista tunnetta kuin itkun edellä. Ajatella\nvirkaveljen poikinensa penkomassa kuolleiden luita kolmen kyynärän\nsyvyydessä, ei kuvastunut juuri sen ihanammalta, kuin jos olisivat jo\nsiellä sitä varten että pappi heittäisi multaa päälle ja lausuisi:\nmaasta olette tulleet.\n\nMantusen vaimo näkyi ymmärtävän, ett'ei Laulainen ihaillut heidän\ntoivottua virkaansa ja kävi kahvia juodessa kertomaan, millaista\npuutetta ja ikävää hän on saanut nähdä aina talvella lasten kanssa\nyksin ollessa. Vaan jos isä on haudankaivajana, niin hänkin\nlasten kanssa ansaitsee kymmeniä markkoja koristelemalla rikasten\nhautakumpuja. Laulaisen täytyi myöntää, että hautojen kaunistaminen\noli hyödyn lisäksi hupaisaakin. Hän pakoitti itsensä puhumaan\nmyötätuntoisesti hautojen kaivamisestakin, mainiten että se on\ntavallansa tärkeä virka ja sanoi leikillä, että virkaveli kaivaisi\nhänelle syvän haudan, jos sattuisi kuolemaan samassa pitäjässä ja\nvirkaveli jäisi jälemmäksi. Palkka sai jäädä muiden maksettavaksi,\nlapset vaan saivat kukin pienen hopean, että ne istuttaisivat\nhaudalle tuuhean katajan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatalalla kulkivat Laulaisen ajatukset virkaveljen luota palatessa.\nMuu yleisö riensi iloisena toisiin laulajaisiin, jotka olivat ennen\narpajaisten alkamista. Hänen oli jätettävä tämä ennen ihailtu ilo\neilisenkin tapahtuman vuoksi ja nyt virkaveljen luona käytyä ei\ntappio tuntunutkaan kovin katkeralta. Täällä maailmassa näkyy pitävän\ntyytyä vähempäänkin kuin hänellä on.\n\nLaulainen suuntasi askeleensa majapaikalleen päivällistä saamaan ja\najatuksissa oli vaan toivo päästä mitä pikemmin tuonne Leppämäen\nrauhalliselle kylälle... Mutta mikäs häntä sinne veti... Hän aivan\nsäikähti kun tuli ajatelleeksi päätarkoitustansa ja siinä samassa\nmuistui mieleen Mantusen köyhä koti, vaimo ja lapset. Tällaistako se\nkuviteltu onni tulisi olemaan. Sehän olisi surkeutta, eikä mitään\nmuuta. Mutta ei toki tuollaiseksi pidä laskea. Laulainen haki\nvielä tuulta siipiensä alle. Onko pakko antaa mennä toimeentulonsa\nnoin kurjaksi, ajatteli hän. Tuo Mantunen on nahjus, olkoon muuten\nvaikka kuinka kunnon mies. Lähetyssanomat ja verkot ovat ainoana\nsivuhankkeena. Löytäähän terve mies tuottavampaakin tointa, jos ei\nmuuta min maanviljelystä. Jospa hän yrittäisi sitä juoppo-kanditaadin\nkehoittamaa pitäjänkertomusta. Ei tietäisi jos sattuisi onnistumaan.\n\nHuvimatkalta tultua oli Laulainen saanut lukea lehdestä esitelmänsä\nja Kokkoselta kuullun kertomuksen, mutta ruokapaikkaan mentyä\ntäytyi taas lukea ja yhä mainiommilta ne maistuivat. Jospa ei olisi\nollut edellisen päivän esitelmä mieltä karvastelemassa. Mikä hänet\nhurjasikaan! Hävetä nyt koko arpajaisten aika, jättää laulajaiset\nja ravintola käymättä, joissa olisi nähnyt ja kuullut niin paljon.\nSäilyneekö juhlakentälläkään osoitteluilta?\n\n\n\n\nARPAJAISKENTÄLLÄ.\n\n\nVirtasalmen juhlien tärkeimmät hetket lähestyivät. Toimikunnan\njäsenet katsahtivat usein huolestuneina taivaalle, jossa koko päivän\nkuljeskeli mustia pilvenjänkäleitä. -- Jos ne puhkeavat satamaan,\nniin silloin menee kaikki hullusti, sanoivat ne toisillensa.\nTämä joukon paljous ei mahdu mihinkään huoneustoon. Rohkeimmat\nvakuuttivat, ett'ei tule sade, kun he uskovat ett'ei se tule, jota\nvastoin toiset huokailivat että sade juuri sen vuoksi tulee, kuin\nhe kaikki toivoisivat poutaa. Nämä heikkouskoiset olivat hyvin\ntyytyväisiä, kun sisäänpääsypilettiä myömään ruvettaissa toiset\nsaivat kerskailla, että näettekö miten luja usko auttaa: pilvet\nmenevät pyyhkien pois.\n\nNyt pääsi kaikkien mieli iloiseksi. Nuoret näyttivät onnellisimmilta\nvalituissa vaatteissaan, joita oli tähän hetkeen asti huolellisesti\nsuojeltuna rutistumasta ja pölyttymästä, vaan jotka nyt saivat kestää\ntomut ja tungokset.\n\nKarkea kyntömieskin katseli hymyillen kirjavapukuista kansan\npaljoutta, mutta ajatuksissaan tuumaili sitä, että jos onnen\nantajalla on jotain järjestystä, niin hän tänä iltana kävelee\nkotiinsa kääntöauran omistajana. Semmoinen kapine oli näet voittojen\njoukossa ja aivan sen toivossa täytyi ostaa yksi arpa, ehkä kaksikin.\n\nOnnen koettamisella ei juhla kuitenkaan alkanut, vaan soitolla. Sitä\nkuulemaan keräytyi pienet pojat etumaisiksi ja heidän taaksensa\nmuu maalaiskansa. Oppineempi väestö ei ollut kuulevinansakaan koko\nsoittoa, käveli vaan ryhmissä ympäri kenttää.\n\nLaulainen liittyi maalaistuttavainsa joukkoon ja sai niistä muutamia\nasettumaan rannalla kasvavien puiden juurelle, jossa oli rauhallinen\npaikka jotenkin lähellä laululavaa. Vanhin tuttavista oli Juutinen,\njolle Laulainen ensimäiseksi selitti mitä milloinkin tulee.\n\n-- Nyt nousevat ylioppilaat laulamaan ja sitä meidän pitää oikein\ntarkasti kuunnella.\n\nKohta seisoikin lavalla uljas valkolakkisten joukko, katsellen\nhuolettomina ympärillensä, aivan kuin ei heillä olisi ollutkaan sen\ntärkeämpätä toimitettavaa. Yksi ainoa oli vähän puuhassa.\n\n-- Mitä se tuo selin kääntynyt mies kurkistelee? kysyi Juutinen.\n\n-- Se antaa ääniä toisille, selitti Laulainen.\n\nNyt kohotti kurkistelija kätensä, jolloin kaikki kohahtivat\nsuoremmiksi ja samassa jyrähti: \"Kaikukohon laulu maamme, niinkuin\nukko jyrisee\".\n\nKävelijätkin tulivat laulun aikana lähemmäksi ja kun se loppui,\nalkoivat takimaiset paukutella käsiänsä, johon yhtyi yhä enemmän ja\nenemmän toisia. Poika viikarit paukuttivat yli oikean ajankin.\n\n-- Mitä se tuo on? ihmetteli Juutinen.\n\n-- Se on herrain tapa ilmoittaa, että laulu meni hyvin, selitti\nLaulainen.\n\n-- Kaikki niillä on, naurahti Juutinen. Mitenkä ne sitten tekevät,\njos ei mene hyvin?\n\n-- Silloin eivät paukuta, taikka lyövät pari kertaa tavan vuoksi.\n\nLaulainen olisi muistanut toisenkin tyytymättömyyden ilmaisutavan,\nselin kääntymisen, mutta sitä hän ei tahtonut mainita kellekään.\n\nKohta alkoi toinen vienompi laulu, mutta käsien paukutukset olivat\nyhtä rajuja. Pojat katselivat jo kämmeniänsä, että kestääköhän ne\nkoko illan.\n\n-- Taitaa tähän tottua, nauratteli Juutinen. Pitänee jo ennen iltaa\nminunkin lopsautella karkeita kämmeniäni.\n\n-- Paukutetaan seuraavan laulun perästä oikein miehissä.\n\nLaulun loputtua pitivät muut puheensa, mutta ei Juutinen.\n\n-- En minä ymmärtänyt tuosta laulusta yhtään sanaa, sanoi hän.\n\n-- Mitäpä niistä laulun sanoista, kunhan on sävel kaunis.\n\n-- Sanoja minä kaipaisin, kun ihmiset laulavat, sanoi Juutinen.\nLintujen laulua kuunnellessa on toisin.\n\n-- Kyllä täällä kuullaan kohta sanojakin, hyvitteli Laulainen.\n\nSanoilla hän tarkoitti puheita, joiden pitäjiä maisteri Eskola oli\nkehunut edeltäpäin.\n\nLaulun perästä alkoikin avaus- ja juhlapuhe. Nyt oli Laulaisen silmät\nja korvat auki näkemään ja kuulemaan, mitenkä oikein puhutaan.\nHänellä ei ollut tarkoitus ottaa oppia vastaiseksi, ainoastaan\npäästä selville siitä, mitenkä olisi pitänyt puhua. -- Niin, niin,\naivan oikein: isänmaan onni ja tulevaisuus riippuu siitä ja siitä.\nKauniita sanoja, vaikka ei mitään ihmeellisiä. Mutta siinähän se on\npääasia, että on oppinut ja uskaltaa noin rohkeasti katsella kaikille\nsuunnille ja viittailla käsillään, eikä puhu mitään -- itsestänsä. --\nNiin, siinä se on koko juttu. Paremmin ne oppineet ymmärtävät kaikki\nasiat, yksin sekin juoppo kandidaatti.\n\nArpojen ostotouhun aikana hupenivat Laulaisen toverit niin, että\nhän jäi Juutisen kanssa kahden. Sattumalta he tapasivat Kierremäen\nmajatalon Viliinan, joka pysähtyi tervehtimään ja virkkoi:\n\n-- Minun täytyy vielä kiittää opettajaa siitä huvimatkalipusta.\nLuulin sitä laivalipuksi, mutta sillä syötettiin ja juotettiin ilman\neri maksua. Olisin jo tulomatkalla kiittänyt, vaan en tavannut\nmistään.\n\n-- Ei tuo yksi ruoka-ateria ansaitse monesti kiittää, vastasi\nLaulainen. Niitä on tullut harvoin tarjotuksi kellekään, vaikka olen\nitse elänyt vuosittain suurilla kiitoksilla. Tälle isäntä Juutiselle\nsiitä saisi kiittää, se kun oli häntä varten varattu.\n\n-- Ei minulle, nauroi Juutinen. Se on minusta mieleen, että lippu\non joutunut Viliinalle. Nyt saan kertoa, että näitä meidän pitäjän\ntyttäriä se vielä käyttelee huvimatkoilla, vaikka pelkäsin, että jos\non sieltä toisesta pitäjästä löytänyt.\n\nViliina punastui korvalehtiä myöten ja kääntyen poispäin virkkoi:\n\n-- Nyt tuon isännän.\n\nLaulainen kiirehti estämään näin hätäistä eroamista ja sanoi:\n\n-- Ei toki pidä niin pahastua, että hyvästittä erotaan. Saattaa\nsattua, ett'ei tänä iltana enään tavata.\n\nViliina kääntyi hyvästiä heittämään ja puolusteli:\n\n-- Enhän minä pahastunut, mutta hävettää, kun isäntä sillä lailla\nsanoi.\n\n-- Ei niistä vanhain miesten leikkipuheista pidä olla millänsäkään,\nlohdutteli Laulainen. Minuun saisi Viliina pahastua, kun olin kovin\nhuoleton huvimatkatoveri.\n\n-- Minäkö nyt siitä, ihmetteli Viliina. Olihan opettajalla\nparempaakin huolehtimista sillä matkalla.\n\nKahden jäätyä näytti Juutinen saaneen hauskan ajatuksen ja vetäen\nLaulaista syrjempään joukosta alkoi iloisesti:\n\n-- Sinä et katuisi, jos nyt tuolla lailla alkuun päästyä vähän\npitemmältäkin seuraisit tuota Viliinata.\n\nLaulainen ei hämmästynyt ollenkaan, vaan ajatellen laskea leikkiä\nystävänsä mieliksi virkkoi:\n\n-- Johan minä katsoin sillä silmällä silloin teille tullessa.\n\n-- Joko! ihastui Juutinen. Kyllä sitä ansaitseekin katsoa. Se on\njärkevä ja siveäkäytöksinen tytär, ei ollenkaan isäntää.\n\n-- Taitaa olla, myönteli Laulainen. Ja jospa hänessä pieniä puutteita\nolisikin, niin peittyyhän ne niillä isän pyörittämillä penneillä.\n\nJuutinen katsahti tämän kuultua terävästi ja virkkoi:\n\n-- Ivallahan sinä veitikka taidat puhuakin koko asiasta, mutta siinä\net ajattele oikein. Ei ne isän pyörittelemät pennit tyttären arvoa\nalenna. Mutta jos sinä luulet niistä arvosi alenevan, niin anna\npennien jäädä, jos saisitkin tyttären.\n\n-- Siinäpä se vielä on, virkkoi Laulainen koettaen olla vakavana.\nEihän tuota ole muutkaan saaneet.\n\n-- Ivalla sinä senkin sanot, varoitti Juutinen. Sinä luulet, ett'ei\nViliina isänsä huonon maineen tautta kelpaa kellekään, mutta siinä\nsinä taas erehdyt. Sitä saat paremminkin ajatella, että kuka\nViliinalle kelpaa, sillä kyllä hän tietää, mikä hän on ja mitä\nhänellä on.\n\n-- Sittenpä se näin kodittomalle kosijalle kääntäisi...\n\n-- Selkänsäkö? kysyi Juutinen.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Eikö mitä. Onhan sinulla virka ja vielä suuremmassa pitäjässä\nkuin tämä. Olethan sinä kuullut että nykyajan tyttäret ovat hulluja\nmenemään pienellekin virkamiehelle.\n\n-- Hulluja kyllä ovat, vahvisti Laulainen, alkaen tulla vakaviin\najatuksiin. Häntä halutti jo vaihtaa puheenainetta ja lisäsi:\n\n-- Mutta joka näkee tuonkin Mantusen perheen köyhyyden, niin\neipä siihen iloon hyvin riennä. Nyt se polonen rupeaa köyhyyden\npakoituksesta haudankaivajaksi.\n\n-- Niinkö, ihmetteli Juutinen.\n\n-- Niin, se on aivan totta, vaikka salassa ne vielä pitävät.\nMutta etteköhän te pitäjän isännät löytäisi sille jotain\nsopivampaa sivutuloa, että tuo raukka saisi pitää virkansa. Hänen\ntodistuksillaan ei ole toivoa paremmista opettajan paikoista.\nPuuhaisitte hänelle joko rokottajan taikka lainajyvästönhoitajan\nammatin, tai mitä hyvänsä, jota voisi väliaikoina toimittaa. Mantunen\non minun ymmärtääkseni rehellinen mies, ahkera ja hiljainen opettaja.\n\n-- Hyvä ja rehellinen mieshän Mantunen on, kyllä sitä pitäisi auttaa,\nmyönteli Juutinen melkein heltyneenä. Mutta miksi et koskaan puhunut\nomasta puolestasi näistä viroista?\n\n-- Oma puhe ei auta, eikä siihen ole aina luottamistakaan, vastasi\nLaulainen.\n\n-- Kyllä sinuun olisi luotettu, sanoi Juutinen. Mantusta ehkä\nepäilevät hitaiseksi ja taitamattomaksi kirjanpitoon, ja saisiko\njyvästön hoitajana takausmiehiäkään. Mutta jotain sille olisi\nhommattava. Jos jäisit tänne, niin käytäisiin yhtenä puhumassa\nMantusen puolesta näille pitäjän merkkimiehille. Minä puhuisin sitten\nsinunkin puolestasi, ei kunnan miehille, vaan tälle, joka äsken tässä\nkävi ja sitten siellä kotona olevalle.\n\n-- Ei tällä viimeisellä asialla ole kiirettä, naurahti Laulainen\najatellen samalla aivan toista tyttöä. Mutta tuo Mantusen asia\nkoskee niin ikävästi mieleen, että jos siitä lasten opettamisesta\nLeppämäellä ei tule mitään, niin minä tulen aivan tuon asian tautta\nuudestaan.\n\n-- Jospa nyt poikaviikarit arvaisivat olla niin pahankurisia, että\njättäisit heidät kesäksi rauhaan, toivotti Juutinen.\n\nHe lähtivät katselemaan ja kuuntelemaan lopputoimituksia. Laulainen\nesitteli, että jos menisivät yhtenä puhuttelemaan maisteri Eskolata.\n\n-- Ei mennä, kun on toisten tuntemattomain herrain seurassa, epäsi\nJuutinen. Se on toista jos olisi yksinänsä taikka tulisi kotiin.\n\nJuutinen lähtikin kohta pois, ennättääkseen ennen aamua kotiinsa.\nLaulainen jäi vielä juhlakentälle ja piti silmällä, milloin laulajat\naikoivat lähteä pois ja meni silloin heittämään maisteri Eskolalle\nhyvästiä ja kysyi samalla oliko tällä enää mitään sanomista.\n\n-- Ei minulla enää mitään erityistä sanottavaa ole, vastasi maisteri.\nKehotan vaan siellä kotipitäjässä antamaan samoja neuvoja kuin\ntäälläkin kulkiessa annettiin. Milloinka opettaja menee sinne?\n\n-- En ole vielä päättänyt. Ehkä huomenna, vastasi Laulainen.\n\n-- Tänäkin iltana lähtee laiva yötä myöten sinne, huomautti maisteri.\nMinä jään tänne vähäksi aikaa kalastelemaan, sillä tänään ilmoitti\nherra Finberg kirjeessä, ett'ei hän tule enään sinne entiseen\npaikkaan ruokatoveriksi.\n\n-- Vai niin, vai tänne te jäätte, virkkoi Laulainen. Maisterilla oli\nkiire toisten laulajain mukaan ja hän heitti vielä kerran hyvästi.\n\n\n\n\nVOITTOJA.\n\n\nKaikki, jotka olivat saaneet numeroarpoja, alkoivat rientää voittojen\njakopaikalle. Laulaisen arvat olivat olleet tyhjiä, niin omalla\nkuin Annankin onnella ostetut. Siitä huolimatta täytyi hänen mennä\njakopaikalle tietämään, mistä kautta ennakko-arpojen ostajille voitot\nlähetetään, jos niitä on sattunut tulemaan. Siellä oli myös hyvä\ntilaisuus pyytää tuttavia lahjoittamaan Leppämäen lainakirjaston\naluksi kirjoja, joita oli sadottain arpajais-voittoina. Alussa tuli\njakohuoneessa tavaton ahdinko, niin että Laulainen jäi ulkopuolelle\nja hyökkäsi jokaiselta kirjan voittaneelta tuttavalta kyselemään,\nettä onko ennestään samanlaista kirjaa, jos on niin, voisiko\nlahjoittaa Leppämäen kirjastoon. Harvoin sattui olemaan entisiä,\nuseampi lahjoitti siitä syystä, ett'ei kirja ollut mieleinen.\nEi niistä kaikki kirjat olleet Laulaisellekaan mieleisiä, mutta\nkiitellen ne oli otettavat vastaan, kun kerran sai.\n\nKun tilaa tuli huoneeseen, siirtyi hän sinne, jossa parhaallaan\nlaskettiin alas seinän kauneinta koristusta, kirjoituspöydän\nalusmattoa. Tanakka, pulleaposkinen maalaispoika katsoi jännityksellä\nseinältä irroittamista, sillä matto oli hänelle tuleva. Jakaja-neidit\nkeräytyivät tämän heidän loistovoittonsa ympärille ja yksi meni pojan\nluokse ja virkkoi mielistellen:\n\n-- Ettehän te tee tällä mitään. Myökää, saatte 10 markkaa.\n\n-- En minä, jurahti poika.\n\n-- Saatte 15 markkaa.\n\n-- En minä näin heti myö mistään hinnasta, sanoi poika päättävästi ja\nojensi kätensä ottamaan.\n\nPoika sai maton ja heitti sen huolimattomasti selkäänsä. Neidit\nkääntyivät nyrpeinä jakamaan voittoja muille.\n\nKohta tuli oikein muhkea herra, jolla oli kourallinen numero-arpoja.\nTämä herra oli ollut juhlakentällä neitien ihailtavimpia arpojen\nostajia ja nyt riensi yksi neiti häntä hymyssä suin palvelemaan.\nMutta miten onneton hän olikaan, kun ensimmäisenä täytyi nostaa\npöydän alta suuri tuohikontti. Voi miten mieleistä olisi ollut tälle\nmonen kymmenen markan edestä ostaneelle ojentaa se matto, jonka poika\nsai, mutta kun kontti... Herra ei ajatellut aivan samoin.\n\n-- Tämäpä hauska voitto! huudahti hän ja nakkasi kontin selkäänsä.\n\nSe hyvitti paljon neidinkin mieltä ja hän virkkoi:\n\n-- Siihen saatte tavarata. Täällä on kalakukko.\n\n-- Minähän olenkin onnen poika, riemastui herra ja otti konttinsa,\njonka pohjalle asetteli kalakukon hyvin huolellisesti.\n\nSitten tuli pöytälamppu ja kaikkea muuta kalliimpaakin kuin kontti ja\nkalakukko, vaan joita herra katseli aivan välinpitämättömästi. Vasta\nsitten antoi niille tilaa kontissa, kun neiti asetti kalakukon päälle\npaperin ja vakuutti, ett'ei se muiden tavarain painosta rutistu.\n\nLaulainen katseli syrjästä ja ihmetteli, että mitä tämä kontin ja\nkalakukon ihailu merkitsee. Hän itse ei, suoraan tunnustaen, ottaisi\nniitä kannettavaksensa toiseen pitäjään. Mutta tämä herra nähtävästi\nkantaa ja ehkä kehuukin tuttavillensa voittojaan. Onko se sitten sen\nvuoksi, kun ne ovat voittoja? Mutta ovathan muutkin tavarat voittoja.\n\nLaulainen ei päässyt tämän ongelman perille, sillä joku tuttava sai\ntaas kirjoja, joita täytyi lähteä kerjäämään.\n\n\n\n\nPALUUMATKALLA.\n\n\nAurinko oli jo jonkun aikaa ollut laskeutunut, kun jakopaikan ovi\nsuljettiin. Laulainen käveli verkalleen kirjapakka kainalossa ja\nkuunteli, kuinka kärryt jyrisivät ja airot kolkkivat ihmisten\nrientäessä kotiinsa. Lähtevä laivakin vihelsi ensimmäisen kerran.\nKaikilla oli kiire kotiin kertomaan, mitä olivat nähneet ja\nvoittaneet arpajaisissa.\n\nLaulaista alkoi vaivata ikävä yksinäisyyden tunne. Hän oli kyllä\naikonut viipyä täällä muutamia päiviä, mutta mitäpä varten\noikeastansa viivytteleisi. Laiva lähtee. Niin sanoi maisteri\nEskolakin ja ehkäpä tämä oli hyväntahtoinen viittaus, että mene vaan\nsinne omille olomaillesi, siellä on sinun paikkasi puhua, eikä täällä\nsäätyläisten seurassa. Hän teki nopean päätöksen ja alkoi astua\nravakasti matkalaukkuansa noutamaan.\n\nAivan viimeisellä minutilla saapuivat arvokkaimmat vieraat\nlaivarantaan. Ne olivat varakasta väkeä, arpajaisiin toivotuimpia\nvieraita, vaan joiden oli jouduttava kaupunkiin virkatoimiinsa,\ntaikka muuten mukavampiin yöpaikkoihin. Tuttavia ja muita uteliaita\noli heitä saattamassa rantaan, jossa sitten nenäliinat liehuivat,\nkunnes laiva katosi niemen taakse.\n\nLaulainen seisoi laivan kokassa ja katseli tuttuja rantoja. --\nTuossa on tuo kaunis, kalarantainen Lehtosaari, hän ajatteli.\nSoutelee siellä nytkin yksi kalastaja vähän ulompana saaren\nrannasta. Hän tähysteli kalastajan liikkeitä, arvataksensa niistä,\nmitä se siinä tekee. Vene kulki hitaasti. Näytti nytkähtävän joka\nvetäisyn perästä taaksepäin. Sillä oli jotakin painavata vetämistä.\nNyt hän muisti Mantusen. Varmaan se raukka harailee yhä vielä\nhävinneitä verkkojansa. Ei se ole kukaan muu. Siinä on ollut hänen\narpajaishuvinsa. Riittää kärsivällisyyttäkin hakea neljää verkkoa\nnäin pitkään, ihmetteli Laulainen. Enintään kahdenkymmenen markan\nvahinko. Heittäisi jo tuonne. Mutta kun ajatteli tarkemmin, mikä\ntyö niissä on ollut kutoessa ja laittaessa, ja mitä ne merkitsivät\nMantusen taloudessa, niin ei asia ollutkaan vähäpätöinen. Laulaisen\nsääli köyhää virkaveljeä kohtaan uudistui ja hän heilutti sille\nnenäliinaansa ystävyyden merkiksi. Mantunen nähtävästi huomasi\nnenäliinan liehutuksen, mutta hän ei uskonut sitä hänelle kuuluvaksi.\nKukapa tuolla laivassa tietäisi hänen olemassa olostansa?\n\n\n\n\nLAULAINEN LUULI JULJANAN TULLEEN HULLUKSI.\n\n\nAnnalle lähetetyssä kirjeessä mainittu viipymisaika ei ollut vielä\nohitse, kun jo Laulainen lähti Leppämäen kylälle. Asian nimenä oli\nnuo lainakirjastoon saadut kirjat, jos ei lasten opetusta heti\nalkaisikaan. Kirjoilla oli olevinaan kiirein, vaikka suurin kiireen\nsyy asui syvemmällä ja ilmeni yksinäisyyden hetkinä hyräilyssä:\n\"tuonne taakse metsämaan sydämmeni halaa\". Matkalle lähdettyä hän\nolisi toivonut itsellensä linnun siipiä, että olisi voinut lentää\nmetsämaan kivisten ja kaitain polkujen ylitse muutamissa minuuteissa.\n\nMutta samoin kuin lintu hiljentää lentoaan valitun pesäpaikkansa\nlähestyessä, istahtaapa usein viereiseen puuhunkin kuullakseen\nonko kaikki ennallaan ja rauhallista, samoin Laulainenkin asteli\nmiettiväisempänä kylän lähestyessä ja poikkesi taas janon nimellä\nJuljanan mökkiin. Hänestä ei Juljana ollut mikään ihailtava ihminen,\nmutta tuollaisena kyläkuntansa asiain ylivalvojana sai siltä kuulla\nturhan tarinan seasta joko varoittavan taikka ilahuttavan sanan.\nHänpä se oli ensimmäisenä huomauttanut Annastakin.\n\nVieraan tupaan astuessa kilistyivät Julianan pienet silmät\nihastuksesta. Mutta kun hän oli nyt arkivaatteissaan, toimitti vasen\nkäsi tervehtimisaikana vaateharjan virkaa.\n\n-- Eipä ollut opettaja ylpeä, kun tuli toisenkin kerran meillä\nkäymään, alkoi Juljana kiitellä. Nyt on aikaa istua, nyt ei ole ilta\nmyöhä niinkuin keväällä. Ja nyt minulla on paljon kertomista, vaikka\nkyllähän siellä kylälläkin kuulette.\n\nLaulaista jo salaa nauratti tämä esipuhe, vaan ett'ei näyttäisi\nkuulemista varten tulleen, hän pyysi juomista. Juljana lähti heti,\nvaan viipyi ihmeellisen pitkän aikaa edelliseen verraten. Jo tuli,\nmutta -- parhaissa pyhävaatteissaan. Laulainen jo ihmetteli tätä\nkunnianosoitusta ja vielä enemmän kun Juljana alkoi puhua.\n\n-- Ette usko mitä ne ovat puuhanneet sillä aikana siellä kylällä, kun\nsinne rakennetaan kansakoulu siihen Alapihan ja Yläpihan rajalle.\nJa kun siinä katolla on sellainen kuin kirkon torni, vaikka vähä\npienempi ja siinä tornin nenässä suuri huivi, vai lakanakohan lienee.\n\nLaulaista ei enää naurattanut. Hän oli aivan varmassa vakuutuksessa,\nettä Juljana on tullut mielivikaiseksi. Hän ajatteli pötkiä pakoon,\nmutta kun näki Juljanankin ihmettelevän hänen hämmästystään, niin jäi\nkuulemaan lisää.\n\n-- Se on ihan totta, vakuutti Juljana. Minä katsoin aivan omilla\nsilmilläni, kun Anna näytti sitä koulun kuvaa minulle. Siihen tulee\nnäet Anna opettajaksi, kun käypi ensin sen seramiinin koulun.\n\nNämä olivat jo enemmän täysijärkisen sanoja, niin että Laulainen\nkysyi:\n\n-- Kuka tulee opettajaksi?\n\n-- Anna, Alapihan Anna, tolkkusi Juljana. Sille on jo viime viikolla\nkäytynä kysymässä paikkaa sinne seramiinin kouluun ja nyt se\nlukee ruotsia aivan niinkuin herrasryökkynät, eikä se enään jouda\nmaitohuoneessa olemaan, käypi vaan kiireellä piikoja neuvomassa.\n\nLaulainen oli vieläkin aivan ällistyneenä ja kysyi ihmetellen:\n\n-- Kuka siellä on sellaiset puuhat saanut aikaan?\n\n-- Se herrahan se on puuhannut kaikki, se Helsingin herra, se\narkintähti. Se käveli viime viikon alussa talosta taloon Alapihan\nisännän kanssa ja sitten ne isännät tulivat sinne Alapihaan ja\nsiellähän ne päättivät sen koulun ja siellähän se Anna näytti\nsitä arkintähen tekemää koulun kuvaa ja kyllä se näyttää sitä\nopettajallekin, kunhan menette sinne.\n\nLaulainen alkoi jo vähän käsittää asiata ja kysyi:\n\n-- Mikä se on se herra? Onko se nimeltään Finberg?\n\n-- Niin se on, Vimperi se on, muisti Juljana. Se on semmoinen\npystytukkanen ja puhuu hyvin somasti semmoisella herrain kielellä.\nSe piti viime sunnuntai-iltana luennon, samalla lailla kun opettaja\ntässä keväällä. Vaan se oli paljon somempi ja se nauratti, kun se\nmongerti runolinjasta ja ruunan peristä, niin ett'en minä ymmärtänyt\nihan mitään, katsoin vaan ja nauroin kun se herra mallasi käsillään,\nmitenkä Lotta Säärtti seisoi sodassa.\n\nLaulainen jo ymmärsi. Finberg on pitänyt tuon haluamansa luennon\nRunebergistä. Mutta puhe Annasta oli vielä hämärätä ja hän kysyi:\n\n-- Mitä Juljana sanoi, että Anna lukee ruotsia kuin kaupungin\nryökkynät?\n\n-- Niin se lukee, todisti Juljana. Siellä seramiinin koulussa kuului\npitävän osata ruotsia. Ja nyt se herra sitä opettaa. Oli kirjoittanut\npitkän paperin täyteen niitä sanoja ja minä kuulin omilla korvillani,\nkun Anna luki, että jakkara tallar ja hammasrattaat ja siinä nyt oli\njos mitä.\n\n-- Vai niin, hymähti Laulainen päätänsä pyöräyttäen. Siinäkö\nAlapihassa se herra asuu?\n\n-- Siinähän se asuu ja sehän se oli Annan puolesta kirjoittanut sinne\nja katsellut Annan todistuksen ja sanonut, että kyllä se pääsee sinne\nseramiinin kouluun. Ja pääseehän se ihan varmasti, kun Putkinotkon\nemäntä oli jo keväällä nähnyt unen, että Annasta tulee opettajatar ja\nettä se menee lukemaan.\n\n-- Jopa sitten on varma, hymähti Laulainen. Häntä olisi naurattanut,\nmutta harmitti kuitenkin enemmän. Tuo sama uni oli keväällä merkinnyt\naivan toista, vaan nyt se on sovellutettuna tähän asiaan. Tämä\nselitys mahtaakin olla mieleisempi molemmille.\n\nHän ajatteli, että olisi ehkä viisainta kääntyä tästä takaisin,\nmutta silloin tulisi liika paljon luottaneeksi Juljanan puheisiin.\nHän päätti heti käydä ottamassa tarkemman selvän asioista. Juljana\nei olisi näin pian päästänyt, vaan kun ei saanut viipymään niin\nlähti mukaan. Sanoi olevan asiata isäntätaloonsa, jossa on miehensä\ntyössä. Laulainen ei ollut mielissään matkatoveristansa, mutta eihän\nsitä sopinut kieltääkään. Nyt se kulki aivan rinnalla ja parpatti\nlakkaamatta tuosta herrasta ja Annasta, mutta ei sanallakaan\nviitannut sinnepäin, että se olisi Laulaiselle sopiva.\n\nKylän lähelle tultua Laulainen poikkesi toiselle tielle.\n\n-- Eikö opettaja tulekaan Alapihaan? kysyi Juljana jääden tielle\nkatsomaan.\n\n-- Kyllä tulen, vaan käyn ensin täällä Yläpihassa, vastasi Laulainen\nmennessään.\n\n-- Minäpä kerron että tulette, huusi Juljana jälkeen.\n\nKertokoon vaan, ajatteli Laulainen. Yhä enemmin alkoi vaivata se\npaha aavistus, että jos Juljanalta saadut tiedot ovat tosia, niin\nhän ei kenties olekaan odotettu vieras missään suhteessa, tuskin\nopettajanakaan.\n\n\n\n\nJOHTOKUNNAN JÄSEN.\n\n\nYläpihan isäntä oli lastualla haraviin varsia veistelemässä, rakas\npiippunsa hampaissa. He alkoivat puhella hyvistä ilmoista ja\nheinänkasvusta. Laulainen odotti turhaan Hukkasen alottavan puheen\nkouluasioista, joita kuulemaan oli pääasiassa poikennut.\n\n-- Tokko tänne on verestynyt mitään sitten viime näkemän? kysyi hän\nitse aluksi.\n\n-- On tänne vähän verestynyt, vastasi Hukkanen ja nosti päänsä\npystympään. Nyt se kansakoulu päätettiin rakentaa ja minutkin\nvalittiin siihen johtokunnan jäseneksi.\n\n-- Täällähän on suuria asioita saatuna aikaan, ihmetteli Laulainen\ntietymättömänä. Mitenkä se niin sukkelaan kävi ja keväällä melkein\nkaikki vastustivat?\n\n-- Tänne sattui tulemaan sellainen herra, joka osasi tehdä\nkoulun kuvan ja tiesi antaa niin hyviä neuvoja, ett'ei se koulun\nrakentaminen maksa meille mitään, selitti Hukkanen kuten ainakin\nasian tunteva johtokunnan jäsen.\n\n-- Onpa se osava ja paljon tietävä herra, kiitteli Laulainen, vaikka\nmielessä myllerteli aivan harmillisia ajatuksia.\n\n-- On se osava, vahvisti Hukkanen. Kuuluu osaavan tehdä vaikka kirkon\nkuvia.\n\n-- Tehdäänkö tästä koulustakin kirkon näköinen?\n\n-- Ei toki aivan kirkon näköinen, vaan on siinä tuon pienen\nsormenpään kokoinen torni.\n\n-- Vai niin, hymähti Laulainen. Mihinkä paikkaan se koulu rakennetaan?\n\n-- Tuonne peltojen perille. Minä lahjoitin sille kokonaisen hehdon\nmaata ja Niiranen lahjoitti toisen hehdon.\n\n-- Ei Kokkonen lahjoittanut?\n\n-- Kokkonen koetti karjua kovasti vastaan, vaan ei se nyt auttanut.\n\n-- Mitenkä heti se koulu rakennetaan?\n\n-- Ei siihen ole kiirettä, sillä tämä Alapihan Anna aijotaan ottaa\nopettajattareksi, vaan se kuuluu viipyvän siellä seminaarissa neljä\nvuotta.\n\nNyt oli Laulainen selvillä asioista, vaan päätti käydä useamman\nluona, nähdäkseen tokko niistä yksikään muistaa keväällisiä puheita.\nHän heitti hyvästit Hukkaselle ja lupasi palatessaan viipyä enemmän\naikaa.\n\n\n\n\nNIIRANEN OLI YSTÄVÄLLINEN.\n\n\nAlapihaan meno ei maistunut enään niin suloiselta kuin keväällä,\nmutta täytyi nähdä omilla silmillä. Hän antoi kirjapakan heilua\nhuolettomasti kädessään, että huomaisivat ja ymmärtäisivät hänen\nkulkevan kirjaston perustuspuuhissa. Ja ainakin hänen tulonsa oli\nhuomattuna, sillä Niiranen tuli rappusille vastaanottamaan ja vei\nsuoraan kammariin.\n\n-- Meillä asuu täällä nurkkakammarissa se herra Finberg, jota\nopettaja oli neuvonut tulemaan tänne meidän kylälle, kertoi Niiranen\nhuoneeseen astuessa. Nyt näkyy menneen lammille soutelemaan.\n\n-- Niin, näinhän minä sen herran pari kolme viikkoa takaperin, sanoi\nLaulainen suopeana ystävällisestä vastaanotosta.\n\n-- Se oli oikein hyvä asia että neuvoitte, kiitteli Niiranen\nmielissään. Tämän herran avulla minä sain sen kouluasian menemään\naivan niinkuin ajattelin. Käytiin vaan selittämässä, että otetaan\nrakennuslaina ja näytettiin koulun piirustus, niin melkein kaikki\nmuut paitsi Kokkonen antoivat nimensä suostumuksen alle ja silloin\nsiinä ei ollut kokoontultua mitään kiistelemistä. Nyt ei ole enää\nmuuta pelkoa kuin että Anna onnistuisi seminaarin tutkinnossa.\n\n-- Kyllä Anna onnistuu, sanoi Laulainen ajatuksissaan.\n\n-- Niinhän sitä on herra Finbergikin vakuuttanut ja se on jo\nopettanut Annalle ruotsinkieltä.\n\n-- Kyllä se sitten.\n\n-- Siinä toivossahan tässä ollaan. Mutta nyt pitää opettajan ruveta\nkirjoittamaan lehteen siitä tieasiasta, josta keväällä puhuttiin.\n\n-- Isäntä muistaa vielä sen.\n\n-- Jo toki muistan, vaan jos opettajalta on unohtunut, niin minä\nselitän uudestaan ne matkat.\n\n-- Kyllä minä muistan, ei tarvitse, epäsi Laulainen. Hänellä ei\nollut tällä kertaa kärsivällisyyttä kuunnella uudestaan tuota pitkää\nselitystä. Toista oli keväällä, jolloin toinen ihanampi ajatus teki\nNiirasen pitkätkin selitykset mieluisiksi. Silloin toki tuli Anna\nistumaan toiselle puolelle pöytää isän poissa ollessa, mutta nyt oli\nepätietoista näyttäytyikö ollenkaan.\n\nNiiranen alkoi kaipailla, että miksei tuotuna vieraalle kahvia ja\nmeni kiirehtimään. Takaisin tultuansa hän selitti, että kuuluivat\nodottaneen sitä herraa tulevaksi yhtäaikaa kahville. Laulainen\najatteli, että tietääpä tuon, sehän täällä näkyy olevan kaikki\nkaikessa.\n\nHerran odottamisesta oli nähtävästi luovuttu, sillä Anna tuli\nkohta tuomaan kahvia. Hyvän päivän vastaus ja tarjoaminen oli\nniin kiireellistä, kuin jos toisessa huoneessa olisi ollut pata\nkuohumassa. Iloisesta katseesta ei näkynyt jälkeäkään. Laulainen\nnäki että hän tekisi mieliksi, jos tempaisi tarjottimelta kupit\nyhtä kiireesti kuin seppä tempaa pihdistä pudonneen kuuman raudan\npajan lattialta. Mutta hänessä heräsi vastustamishalu, ja liikkuikin\ntavallista hitaammin ja alkoi puhella niinkuin ei mitään ymmärtäisi.\n\n-- Nyt minä toin lisää kirjoja siihen perustettavaan kirjastoon.\nNiitä on toistakymmentä kappaletta.\n\nAnnaa ei näyttänyt asia yhtään innostuttavan. Aivan\nvälinpitämättömästi hän vastasi:\n\n-- Vai niin monta.\n\n-- Jo niistä nyt kykenee kyläläisillekin lainaamaan, lisäsi\nLaulainen. Tottahan neiti Anna ottaa kirjaston hoitaakseen?\n\n-- En minä mitenkään jouda. Ottakoon isä jos tahtoo.\n\nAnna meni kiireesti pois ja Laulainen oli pannut merkille, ett'ei\ntämä katsonut kertaakaan silmiin niinkuin keväämmällä. Tämä kaikki\noli luultavasti kiitos kirjeestä, ajatteli Laulainen, taikka\nkatumuksen osoitus siitä kun oli muutamia viikkoja takaperin\nerehtynyt puhelemaan mitä ystävällisimmin näin halpa-arvoisen\nhenkilön kanssa.\n\nHän päätti jatkaa kiusantekoa ja alkoi toista kertaa kahvia antaessa\nkysellä, että milloinkahan se iltama pidettäisiin lainakirjaston\nhyväksi. Anna ei kuulunut joutavan sitäkään ajattelemaan.\n\nNyt oli Laulainen nähnyt ja kuullut tarpeekseen ja ilmoitti\nlähtevänsä matkaa jatkamaan.\n\n-- Pitää toki olla talossa yötä, kun on kerran tänne asti tullut,\nesteli Niiranen. Onhan meillä se herra, vaan sopii tässä siltä\nolemaan.\n\n-- Kiitän paljon, vaan en nyt malta viipyä, sanoi Laulainen.\n\nEnnen lähtöä palasi herra soutelemasta ja yrkäiltyänsä vähän että\ntunteeko eli ei, tuli tervehtimään.\n\n-- Miten ne matka, kuin myöskin juhlalla onnistuivatden? kysyi\nFinberg kääntyen vastausta odottamatta kammariinsa.\n\nHerran tulo oli pidetty silmällä. Anna vei sille kohta kahvia ja\nLaulainen huomasi harmilla, että herran kammarista palatessa näkyi\nAnnan kasvoilla samallainen iloisuus kuin keväällä.\n\nNyt hän ei enään kuunnellut isännän estelyjä, vaan heitti hyvästi ja\nmeni katselemaan muita joukkoja. Emäntäkin kummasteli näin kiireistä\nkäyntiä, mutta Anna ei puhunut mitään sinne päin, pisti vaan kättä\nkylmästi, ja antaen samassa keväälliset kirjat, \"Neuvonantajan\" ja\n\"Tintta-Jaakon\", virkkoi:\n\n-- Tässä ovat nämä. Kiitoksia lainan edestä.\n\nLaulaiselta pääsi kirjoja ottaissa kummastuksen hymähdys, joka\nsanoiksi sovitettuna merkitsi, että olisinpa minä jo ymmärtänyt\nasian ilman tätäkin tekoa. Hän vei kirjat toisten luokse ja kehoitti\nisäntää pitämään huolen niistä.\n\n-- Kylläpähän, kylläpähän, myönteli Niiranen ja muistutti sitten\nerotessa, että siitä tie-asiasta pitäisi kirjoittaa lehteen.\n\n-- Pitänee ajatella, vastasi Laulainen ja alkoi kävellä Kokkosen\ntaloon päin.\n\nHän katsahti ympärillensä, mutta maisemilta oli keväällinen viehätys\nkadonnut, vaikka olivat kauniimpia kuin silloin. -- Kyllä se on\ntotta, että äänetön on hulluista viisain, ajatteli hän. Olisinpa\nosannut pitää suuni kiini ja ollut ylistelemättä tätä kylää tuon\nmokoman \"arkkitähen\" kuullen, niin ei se olisi täällä rehentelemässä.\nNyt se on jokaisen mielestä niin ihmeellinen olento ja hyvä, että\nkylläpäs Annakin... Hm. Jospa aavistaisi, kuinka makeasti se\njälestäpäin nauraa näillä \"moukilla\", kunhan pääsee sellaisten\nseuraan, joiden kanssa puhuessa ei kieli kammertele. Kokkonen on\nluultavasti ainoa, joka ei ihaile tätä ja hän ehkä muistaa, mitä\nkeväällä puhuttiin kouluasioista. Siinä ukossa on paljon samaa kuin\nJuutisessa. Kohta sen näki.\n\n\n\n\nKOKKOSEN LUONA.\n\n\nLaulainen ei ennättänyt vielä istua Kokkosen kammariin tultua, kun jo\nukko alotti:\n\n-- Tulitpa hyvään aikaan. Täällä on tehtynä niin paljon vääryyttä\nsalaisesti ja julkisesti, että sinun pitää siitä heti kohta\nkirjoittaa sanomalehteen.\n\n-- Mitä vääryyttä täällä on tehtynä? kysyi Laulainen.\n\n-- No, etkö sinä ole kuullut että tänne on päätettynä rakentaa se\nkoulukartano?\n\n-- Kuulin minä siitä tuolla Alapihassa.\n\n-- Kysyt sitten vielä: mitä vääryyttä. Suoraa petostahan se\non selittää, ett'ei rakennus maksa meille mitään, kun otetaan\nrakennuslaina.\n\n-- Kuka sitä on niin selittänyt?\n\n-- Se herran roikale. Etkö sinä ole sitä kuullut? kivahti ukko.\nTuhannen kattilastako tuo lienee tänne viskattukaan.\n\nLaulainen katsoi vähän peläten, että jos ukko on kuullut herran tulon\nhänen ansioksensa, niin se pian aikaa heläyttää korvalle. Laulainen\nei uskaltanut hiiskua minnekään päin herran \"viskaamisesta\", alkoi\nvaan selittää, että se näkyy olevan niin huono suomen puhuja,\nett'eivät ole ehkä ymmärtäneet.\n\n-- Niinhän se oli, vahvisti Kokkonen. Mutta kyllä Niiranen ymmärsi,\nvaan se on aivan tahallaan selittänyt tuhmemmille että laina on\nsama kuin lahja, vaikka laina on sama kuin velka, ja velasta pitää\nmaksaa sekä korko että viimein päävelka, joten rakennus tuleekin\nkalliimmaksi. Siitä sinun pitää kirjoittaa paikalla ja sanoa että se\non suoraa petosta.\n\nLaulaista epäilytti tämä kirjoituksen aine.\n\n-- Se on syytös törkeästä petoksesta ja jos sitä ei saa toteen, niin\nme molemmat joudutaan linnaan.\n\n-- Ei jouduta linnaan, väitti Kokkonen. Minä en sitä pelkää, mutta\njos sinä pelkäät niin kirjoita nyt aluksi vähän varovammin, että\ntäällä on kyläläisiä houkuteltu ja narrattu. Loppuun vaan panet\nuhkauksen, että jos eivät lopeta heti koko puuhaa, niin asia ei jää\ntähän.\n\nLaulainen ajatteli vähän aikaa ja sanoi:\n\n-- Ei minua haluta kirjoittaa tälläkään tavalla.\n\n-- Miksei haluta, kivahti Kokkonen. Pelkäätkö vihoja, vai toivotko\npääseväsi siihen kouluun opettajaksi? Pitkään saat odottaa. Ei\nne sinua enään kaipaa, ei nyt eikä sittenkään, jos koulukin\nrakennettaisiin. Vai puhuiko Niiranen mitään näistä asioista, kun\ntullessasi kävit siinä?\n\nLaulaisesta ei ollut asian todeksi tunnustaminen oikein mieleistä,\nvaikkakin se alkoi entistä enemmän harmittaa.\n\n-- Ei puhunut mitään, sanoi hän viimein hitaasti.\n\n-- Siitä nyt näet, ilkkui Kokkonen. Muistatko mitenkä laajana\noli Niirasen suu keväällä huutaissa, että otetaan tämä Laulainen\nopettajaksi. Se oli vaan sitä varten, että ajaisit hänelle kiinni\nhaluttua saalista, mutta kun se on saatu käsiin, niin saat, niinkuin\nkoira, potkun kylkeesi.\n\nLaulainen oli aikonut olla ilmaisematta sisällisiä mielialojaan\nukolle, mutta nyt se sattui koskettelemaan juuri jännitetyimpiä\nkieliä, jotka väkisenkin äännähtivät.\n\n-- Niin, potkuja täällä näkyy saavan vähäoppinen joka puolelta,\nhän sanoi. Ei täällä tarvitse suutaan avata, eikä yrittää mitään,\njolla ei ole arvonimenä joku vingervonger ja joka ei osaa mongertaa.\nNiitä kyllä kuunnellaan ja kumarretaan missä hyvänsä. Tämäkään kylä\nei saanut kouluansa perustetuksi ilman tuota... miksi niinä sitä\nsanoisin.\n\n-- Sano roikaleeksi, kehoitti ukko. Siksi minä olen sanonut. Sen\nroikaleen ansiota tämä on. Piirustuksetkin oli muka tehnyt ja\narkkitehtiksi oli sanonut saavan \"karahtyörätä\". Mahtaneeko olla\nkunniallinen mieskään, kirjaton roikale. Lähettää ruununkyydillä\nkotipuoleensa.\n\nLaulaisen täytyi jo pysäyttää ukkoa.\n\n-- Kunniallinen mies tämä on, minä tiedän sen varmasti.\n\n-- Olkoon sitten kunniallinen, kivahti ukko. Mutta olisi ollut\nsotkematta meidän asioita. Niiraseltahan siihen on kuteet ja loimet.\nSehän sitä talutti talosta taloon ja kuuluu nyt elättävän kuin\nparasta pappia. Eikö tuo toivone vävykseenkin. Menisi kaiketi se\ntyttö kelle hyvänsä, joka vähänkin haiskahtaa herralle, johan se\noli lähellä, ett'ei se sinun edellä oleva koulumestari kötkylä sitä\nsiepannut. Halpa se oli Niirasen mielestä, koska nousi toraan. Et\nsinä ennättänyt vielä sotkeutua. Sinulla saattaa olla vähän enemmän\njärkeä... Mutta niin minä olen siihen Niiraseen suutuksissani, että\nsanoisin kutti parhaiksi, jos saisi siitä roikaleestaan sellaisen\nkesävävyn, kuin joskus ennenkin kuuluvat saaneen.\n\nLaulainen olisi varmaan kiivastunut kovasti, jos muutamia tuntia\nennen sattui kuulemaan näin Annan kunniata loukkaavia sanoja. Nyt ne\neivät koskeneet niin kipeästi, mutta kumminkin siksi, ett'ei voinut\njättää puolustamatta.\n\n-- En minä usko niin pahaa Annasta, hän sanoi mitä sekavimpain\najatusten risteillessä. Sillähän on aikomus tulla opettajattareksi ja\non jo hakenut seminaariin, ja sitten tulee tähän kouluun.\n\n-- Menköön ja tulkoon vaikka miksi \"jattareksi\", mutta syön vanhat\nviertovirsuni, jos se tänne tulee ja minä vielä elän, jyrisi ukko.\n\nLaulainen tunsi omankin arvonsa alenevan, jos antaa ukon näin solvata\nAnnaa ja kysyi lujemmalla äänellä:\n\n-- Minkä nojalla isäntä voipi Annaa arvostella näin huonoksi?\n\n-- Minä vähät hänen hyvyydestään ja huonoudestaan, kivahti Kokkonen.\nTänne se ei tule, saat uskoa. On sillä siksi näköä ja kokoa, että\nkyllä sille koulunkäyneenä parempikin herra tarjoutuu ja silloin se\nei katso tänne Leppämäelle päinkään. Sanopa onko väärin arvattu.\n\nLaulainen meni aivan noloksi ja yhähteli että saattaisipa niinkin\nkäydä.\n\n-- Niin se käypi, vahvisti Kokkonen. Rupea vaan viivyttelemättä\nkirjoittamaan. En minä sinua kiirehdi, vaan että kirjoitus joutuu\nlehteen.\n\n-- Taitaa olla turha vaiva siitä kirjoittaa, esteli Laulainen.\nViisainta, jos ollaan yrittämättä.\n\n-- Sinä olet yhäkin sen Niirasen puolella, epäili ukko.\n\n-- En ole erityisesti kenenkään puolella, mutta asia on suoraan\nsanoin niin, että kaikki sanomalehdet suosivat kansakouluja, eivätkä\npainata niitä vastustavia kirjoituksia.\n\n-- Etköhän vaan petä minua sillä lailla?\n\n-- En petä, vakuutti Laulainen. Minä tunnen sen asian. Mieluummin ne\nottavat sellaisia kirjoituksia, joissa moititaan kiertäviä kouluja.\n\n-- Nytpä kummissa ollaan, jahkaili ukko. Sitten tässä ei auta muu\nkuin täytyy ruveta käräjänkäyntiin.\n\n-- Ei ruveta käräjöimään, houkutteli Laulainen. Jos se on korkeimman\ntahto, että ne koulut ovat tulevat, niin annetaan tulla.\n\n-- Ei Jumala suosi petosta, eikä petoskuiskutuksia, jyrisi ukko.\n\n-- Ei suosi, eikä tarvitse meidänkään suosia, myönteli Laulainen.\nMutta tietäähän isäntä että suurimmat asiat ovat saaneet alkunsa\npetoskuiskutuksista, kuten Kristuksen kärsiminen.\n\n-- Niin sai se asia, mutta sanopa, missä näitä kuiskutusten\nsuosijoita kiitellään?\n\n-- Ei kiitellä, ei kiitellä, lepytteli Laulainen, vaan eipä käsketä\nkäräjöimäänkään, eikä miekkaan tarttumaan, senkin te vanha mies\ntiedätte paremmin kuin minä.\n\n-- Oikeassa sinä olet siinä, jos tässä olisi yksistään oma etu\nkysymyksessä, mutta muiden puolestahan minä etupäässä riitelen, jos\nriitelen.\n\nHe väittelivät tästä asiasta vielä pitkän aikaa ja Kokkosen kiivaus\nvähitellen tyyntyi. Laulainen ei halunnut riitaan yllyttäjän\nmainetta päällensä, sillä hänessä oli herännyt uusi tuuma, jonka\ntoteuttamiseksi tarvitsi muidenkin kuin Kokkosen suosion. Hän oli\npäättänyt ryhtyä kilpailuun, ja myöhemmällä, rauhallisten puheiden\nlomassa otti jo asian varovasti esille.\n\n-- Mitäs isäntä sanoisi siihen, alotti hän, jos minä siltä varalta,\nettä jos nämä koulun puuhaajat voittavat, kävisin tuon seminaarin ja\nhakisin sitten tänne opettajaksi?\n\n-- Niin mitenkä? kysyi Kokkonen.\n\nLaulainen selitti ajatuksen uudestaan ja selvemmin.\n\n-- Vai niin, hymähti ukko. Luuletko siihen sitten pääseväsi?\n\n-- Miks'en pääsisi, jos vaan se isännän sana toteutuu, ett'ei Anna\ntule näin sydänmaalle. Helposti se muuttuu miesopettajan paikaksi.\n\n-- Kävipä miten hyvänsä, niin tyhjän siitä nuolaset, päätteli ukko.\nKuulin, että Niirasen sisarenpoika menee samaan kouluun.\n\n-- Sekö Samuli niminen poika? kysyi Laulainen ihmetellen.\n\n-- Se Samuli, vahvisti ukko. Mahtaa olla yhteinen tuuma, ja kyllä\nNiiranen pitää huolen että vennonvieraat syrjään työnnetään.\n\nLaulaisen ajatuksissa yhtyivät vanhat epäilykset ja nykyiset\nvastoinkäymiset, ja se sai tuskalliselle tuulelle. Hän ei pysynyt\nenää istuillaan, vaan nousi seisaalleen ja alkoi kiivastella:\n\n-- Ei minua sitten enää aivan omin valtoinsa työnnetä syrjään. Täytyy\nsilloin katsoa sitäkin, kellä on entistä kokemusta opettajana ja\nparhaat todistukset.\n\nNyt oli Kokkosen vuoro olla rauhallisena ja hän alkoi isällisesti\nsurkutellen puhella:\n\n-- Minä olen pitänyt sinua vakavana miehenä, mutta samanlainen\nhapuilija taidat olla kuin kaikki muutkin nykyajan nuoret miehet.\nEi niille kelpaa enään esi-isäin ammatit eikä elantotavat. Pitäisi\npäästä johonkin, muka paremmille päiville, aivan kuin tuhlaajapoika.\n\n-- En minä pyri näiltä mailta pois, enkä paremmille päiville, vaan\nettä osaisin paremmin opettaa, puolusteli Laulainen.\n\n-- Mene muille puhumaan sellaista, epäsi Kokkonen. Et vähällä\npakollakaan lähtisi koulupoikana istumaan neljää vuotta, jos\nsanottaisiin, ett'ei palkkasi sieltä tultua parane. Onko väärin?\n\nVastaukseksi kysyi Laulainen:\n\n-- Millä ne kouluvelat maksaisi, jos yhtä huonolle palkalle pitäisi\ntulla?\n\n-- Löytyy niitä puolustuksia, kun ylpeys ajaa maailman kunnian\nperään juoksemaan, jyrisi Kokkonen. Sinä valitat oppisi vähyyttä,\nvaan Paavali valittaa oppinsa paljoutta ja sanoo sen vieneen hänet\nharhaan. Kumpikohan teistä on oikeassa. Sinäkään et tarvitseisi muuta\nkuin entistä oppiasi vähän karsisit ja pönkittäisit.\n\n-- Mitähän siitä pitäisi karsia ja mitä pönkittää? kysyi Laulainen.\n\n-- Jos et suutu niin sanon suoraan.\n\n-- Sanokaa vaan.\n\n-- Ulkokultaisuutta siitä saisi karsia, sanoi ukko.\n\nOpettaissasi ja puhuissasi tavoittelet ihmisten kiitosta, vaikka\nsanotaan että \"voi teitä joita ihmiset kiittävät\".\n\n-- Vai niin, yhähteli Laulainen.\n\n-- Ja sitten sinä uskot hyvin löyhästi siihen Jumalaan, josta opetat\nlapsille ja puhut muillekin, jatkoi ukko.\n\n-- Mitenkä löyhästi?\n\n-- Niin löyhästi, ett'et usko Jumalan elättävän sinua nykyisessä\ntoimessa ollessasi, vaikka et tiedä kenenkään siinä kuolleen nälkään.\n\nKokkosen muistutukset sattuivat arkaan paikkaan ja koskivat kipeästi,\nmutta niistä ei sopinut suuttua. Laulainen alkoi puolustuksekseen\nkertoa virkaveljestänsä, Mantusesta, miten sillä on huono toimeentulo\nja mihin ammattiin se nyt hädässään ryhtyy. Ja ett'ei Kokkonen voisi\nsanoa hänen aina omaa etuansa ajattelevan, kertoi senkin mitä oli\nvirkaveljensä puolesta puhunut ja mitä aikoivat hänen hyväksensä\ntehdä.\n\n-- Minä kuulen että siellä on mies, jossa ei ole kunnianhimoa,\nvirkkoi Kokkonen kuunneltuansa loppuun. Sen auttaminen olisi toista\nkuin lähteä tuon Annan taikka Samulin kanssa kilvanjuoksuun. Mutta\njos siihen rupeat, niin kohta unohtuu köyhä virkaveli.\n\nLaulainen istui vähän aikaa ajatuksissansa ja virkkoi:\n\n-- Menipähän omat hommat minne päin hyvänsä, niin ei virkaveljen asia\nsaa kokonansa unohtua.\n\n\n\n\nKOLMEN VUODEN KULUTTUA.\n\n\nNiinkuin kylmä Lapinmaa on jaettuna neljän valtakunnan kesken, samoin\nSavon ja Karjalan rajamailla oleva kylmä ja karu Rumpukan perukkakin\noli jaettuna neljän pitäjän kesken. Kolmen nurkkapisteet tulivat\naivan yhteen neljännen pitäjän sivua vastaan. Pitäjästen keskustoihin\noli täältä pitkä matka ja tänne olivat asettuneet vähävaraisimmat ja\nsitkeimmät köyhyyden kanssa taistelemaan. Moni heistä sortui, vaipui\nsuurimpaan köyhyyteen, mutta aina tuli uusia onneansa koettamaan.\n\nTäällä tapaamme taas muutaman ajan kuluttua Laulaisen.\n\nOn kevät-talvi. Lauha ilma on irroittanut lumen puiden oksilta ja\npehmittänyt hangen pintaa, johon ilman kylmetessä on tullut kiiltävä\nkuori.\n\nLaulainen on lopettanut viikon työnsä, laskenut lapset\nsunnuntai-päiväksi kotiinsa ja katselee ajatuksiinsa vaipuneena\ntuvan ikkunasta kiiltävälle hangelle. Paksu savu nousee läheisen\nsaunan ovesta. Siellä huuhtelee illan tullen ihmiset itsensä viikon\nhiestä ja hautelevat väsyneitä jäseniänsä. Talon emäntä varustelee\nheille parhaallaan puhtaita vaatteita, vieläpä silittääkin niitä\nomalla tavallansa. Paksuja ne ovat ja paikatuita, eivätkä pitäisi\nmitään hienompien ihmisten silitysraudoista, mutta emännällä onkin\nsilitysrautana kirves, jonka hamaralla lyöpi myttyyn käärittyä\nvaatetta, niin että tuvanlattia täräjää.\n\n-- Ei opettajakaan mene kammariin tätä jyskytystä kuulemasta, sanoo\nhän toista myttyä käteensä ottaissaan.\n\n-- En toki ole huomannut koko jyskytystä, vastasi tämä. Olen tässä\nkatsellut miten mainio suksenkeli siellä nyt olisi.\n\n-- Vai ette ole huomannut, naurahti emäntä. Taitaapa olla opettajalla\ntosi ikävä joukkonsa luokse, koska suksenkeliäkin niin kiittelee.\n\n-- Kyllähän niitä kävisi katsomassa näin hyvällä kelillä, jos olisi\npuoltakaan lyhemmältä matkaa, myönnytti tämä.\n\n-- Eipä ihmekään, kun on niin nuori emäntä ja vielä pieni poika,\nsanoi vaatteiden silittäjä. Kaksi vuottako kuulutte vasta olleen\nyhdessä.\n\n-- Niin, vähän kolmatta.\n\n-- Joko olitte kihloissa tähän pitäjään tullessanne? uteli emäntä.\n\n-- Ei oltuna kihloissa.\n\n-- On se ollut valmiiksi katsottu, koska sitten sieltä asti piti\nkäydä noutamassa, uskotteli emäntä.\n\n-- Tulihan se maantien vierustalossa nähdyksi useinkin, vastasi\nLaulainen kääntyen taas katselemaan ulos.\n\n-- Majataloko kuuluu olevan emäntänne koti? Kertovat, että siinä on\nrahoja velkana.\n\n-- En tiedä ollenkaan, en ole vielä tarvinnut pyytää.\n\nHän katseli yhä ulos, mutta ennenkun emäntä ennätti jatkaa puhetta,\nkysyi:\n\n-- Onkohan se aivan varma, että tuolla Korven kylällä, rajan takana,\non ollut kiertävä koulu?\n\n-- Niin ovat lapset kertoneet ja tiesivät että on vielä eteenkin\npäin, vastasi emäntä. Aikosiko opettaja siellä käydä?\n\n-- Niinpä ajattelin tässä, että jos saan sukset niin hiihdän sinne\nyöksi ja tulen huomenna takaisin.\n\n-- Jäätte kylpemättä, säälitteli emäntä. Sinne on matkaa vihanen\npeninkulma.\n\n-- Ei se mitään, siinäpähän virkistyy, lohdutteli Laulainen.\nHaluaisin tavata sitä opettajaa ja tuttuja siellä ovat muutkin.\n\n-- Pitää toki antaa sukset, sanoi emäntä ja lähti itse toverina\netsimään ja neuvoi tien suunnan.\n\nKohta katosi Laulainen korpeen. Sukset luistivat että korpikuuset\nvaan vilisivät ohitse mennessä. Tien pohjaa näkyi sen verran, ett'ei\ntarvinnut peljätä harhaan joutumista. Maata peittävä hanki antoi\ntälle kaukaiselle korvelle edes vähän viehätystä. Toisin oli sulan\nmaan aikana. Silloin ei sinne äkkinäinen uskaltanut yrittääkään\nyksinänsä, jossa rämeitä kierrellessä olisi pian eksynyt. Ei siellä\nseutuja tuntevakaan huviksensa kuljeskellut. Mieltä ahdisti aina se\ntunne, että jos täällä kohtaa onnettomuus, eikä pääse omin voimin\neteenpäin, niin avun huutaminen on turha.\n\nTien pohjalla pysyminen oli Laulaisella päähuolena. Sitä oli ajettuna\nainoastaan muutamia kertoja vähän lumen aikana syksyllä, eikä entiset\njäljet olisi ennen suvisäitä kuumottaneetkaan.\n\nSukset sujahtivat metsän halki hakatun aukon ylitse. Laulainen\npysäytti kulkunsa ja peräytyi katsomaan. Siinä oli raja-aukko. Siitä\nalkaa varmana toinen pitäjä. Hän oli mielissään kun joutui ennen\nillan hämärtämistä toiselle puolelle ja lähti lepäämättä lykkimään\neteenpäin. Hän toivoi maisemain kohta muuttuvan, alkavan kohota\nkorkeammiksi, mutta joutuikin melkein aukealle suolle, jossa kasvoi\ntasalatvoja, vaivaisia mäntyjä. Sellaista oli silmän kantama, useita\nkilometrejä. Täällä hän olisi aivan varmaan hiihtänyt harhaan, ell'ei\ntien pohja näkynyt.\n\nMutta suon toiseen laitaan päästyä vilahti taas aukko. Laulainen\nihmetteli, että mikä aukko tämä oli ja muisti vasta eteenpäin\nhiihtäissään, että hän onkin jo kolmannessa pitäjässä. -- Nytpä\nminä saan kehua hiihtäneeni parissa tunnissa kokonaisen pitäjän\nylitse ja vielä pitkän matkan toista ja kolmatta, ajatteli hän\npyyhkien hikeä otsaltansa. Nyt oli jälellä tämä kolmas, mutta siinäpä\nolikin hiihtämistä. Emäntä ei nimittänyt suotta tätä peninkulmaa\n\"vihaiseksi\". Se oli kerrassaan suden mittaama.\n\nOli jo hyvin hämärä, kun Laulainen joutui asutuille seuduille\nKorvenkylään, jossa oli muutamia pieniä taloja hajallaan. Hän\nsuuntasi kulkunsa sitä taloa kohti, jossa tiesi koulun sijaitsevan.\nTaloa lähestyessään hän kuuli että siellä kutsuttiin joukkoa\nkylpemään ja kutsuissa käytettiin vanhaa tapaa, huutamista. Hän oli\nasettelemassa suksiansa seinää vasten pystyyn, kun miehet tulivat\ntuvasta saunaan mennäkseen. Joku seisattui ja kysyi:\n\n-- Kuka näin myöhällä suksien kanssa romuaa?\n\n-- Onpahan mies, joka on tänä iltana hiihtänyt melkein kolmen pitäjän\nyli, vastasi Laulainen.\n\n-- Kuka se niin voimakas on, ihmetteli mies ja tuli lähempää\nkatsomaan.\n\nToisetkin seisattuivat.\n\n-- Nyt minä kummissa käsin! huudahti mies. Meidän entinen opettajahan\ntäällä on.\n\n-- Kuka, Laulainenko? kysyi toinen saunatielle seisattunut mies.\n\n-- Aivan Laulainen, vastasi tämä. Onko siellä Mantunen?\n\n-- On, on, vastasi Mantunen ja lähti harppaamaan suoraan hankea\nmyöten tulijan luokse. -- Tiesitkö sinä, että minä olen täällä?\n\n-- Tiesin. Tuskinpa olisin muuten tullutkaan.\n\n-- Sepä on hauska että tulit, ihasteli Mantunen pudistellen samalla\ntulijan kättä. Mutta sinun pitää joutua kylpemään. Menkää te muut\nmiehet edeltä, me tullaan kohta perästä.\n\nToisetkin olisivat kääntyneet tupaan, mutta Mantunen ei mitenkään\nsallinut että heidän tautta talon joukon kylpy häiriytyy. Hän piti\ntätä virkaveljen tuloa niin suurena kunnianosoituksena itsellensä,\nett'ei tietänyt, miten parhaiten palvelisi.\n\n-- Kyllä sinä olet saanut hiihtää kovasti, hän säälitteli\ntunnustellen hartioita. Vaatteet aivan kosteina. Nyt et saa antaa\nitsesi kylmettyä. Minä annan turkin, joka kääritään ympärille saunaan\nmennessä.\n\nLaulainen ei vastustellut, sillä hän tiesi kokemuksesta että\ntällaisen matkan tehtyä oli kylpy ja suojeleminen hyvin tarpeen.\n\nEnnenkun he joutuivat saunaan, tulivat jo toiset miehet sieltä pois.\n\n-- Ei meidän tautta olisi tarvinnut kiirehtiä, sanoi Mantunen.\n\n-- Ei ole kiirehdittykään, vastasivat miehet. Selkä sai jo aivan\nkyllikseen lyöntejä.\n\n-- Jopa nyt ollaan joutavissa, ihmetteli Mantunen nähdessään\nsaunanlattialle levitetyn olkia. Meitä aijotaan kylvettää oikein\nherroiksi. Kyllä ne olisi otettavat pois, vaan olkoothan tämän\nvieraan aikana. -- Mutta mitenkä, kun sinulla ei ole kuivaa paitaa.\nMinä annan oman puhtaan paitani.\n\n-- Ei mitenkään, kielsi Laulainen. Kelpaa tämä omani huomeniltaan\nasti, kunhan kylpyaikana vähän kuivahtaa.\n\n-- Minä niin mielelläni antaisin.\n\n-- En sitä epäilekään, nauroi Laulainen. Mutta tiedäthän, ett'ei\nmeitä ole asetettu valaistuille aivinoille eikä höyhenpatjoille.\n\n-- Mitäpä me niillä patjoilla tehtaisiinkaan, vaan kuiva paita\nkuuluisi tarpeellisiin, puheli Mantunen.\n\nHe nousivat lauteelle, jossa täytyi istua kumarissaan, sillä sauna\noli matala ja pieni.\n\n-- Nyt me kylvetään oikein pitkään, sanoi Mantunen. Mutta Silja\nraukalle tulee siellä alhaalla kovin pitkäksi aika meitä palvella.\nMene tupaan, kyllä me osataan heittää löylyä ja ottaa vettä jos\ntarvitaan.\n\nSilja koki estellä, vaan Mantunen ei helpottanut, ennenkun sai\nmenemään tupaan.\n\n-- Nyt meillä ei ole kiirettä. Hiottele sinä itseäsi, minä ajan\npartani. Veitsi on kulunut niin vahvaksi, ett'ei sillä kärsi kylmässä\najaa. Kyllä tämä täällä ottaa, jos sinäkin tarvitset. -- Minä ajoin\njo tänä aamuna, sanoi Laulainen.\n\n-- Onhan tuossa ylähuulessa oikein nähtävästi.\n\n-- Se on siihen jätettynä tahallaan, naurahti Laulainen.\n\n-- Ajaisit siitäkin pois, houkutteli Mantunen niin ystävällisellä\näänellä kuin äiti houkuttelee lastansa tulemaan pois sellaisesta\npaikasta, josta ei voi mennä käsin ottamaan. Monelle ovat nuo viikset\nniin alituisena ylpeyden esineenä, että sukivat niitä lakkaamatta\nkuin kukko pyrstösulkiansa, ja ruokakin niihin tahrautuu.\n\n-- En minä ole osannut heillä ylpeillä, vastasi Laulainen hiljaa.\n\nMantunen oli ryhtynyt partaansa ajelemaan ja Laulaiselle jäi\npainostava tunne, kun se ei hänen puolustukseensa vastannut. Olisiko\najatellut, ett'ei vastaus ollut aivan totta. Ottaneeko sitten\npuheeksi kun pääsee partaansa ajelemasta. Mutta ei ottanut. Alkoi\nvaan iloisesti kysellä löylynlyönnistä ja muista kylpyyn kuuluvista\nasioista.\n\nSaunasta palattua tulivat talon joukot yksiin puheisiin ja näiden\nkysellessä toisen pitäjän asioista meni aika pitkältä iltasen syönnin\njälkeen. Viimein menivät talon joukot nukkumaan ja he jäivät kahden.\n\nMantusesta oli yhäkin ihme, että he täällä salon perukalla ovat\nyhteen joutuneet ja kysyi:\n\n-- Aivanko minua tavataksesi hiihdit tämän pitkän matkan?\n\n-- Onko tämä mikään kumma matka näin hyvällä kelillä, sanoi\nLaulainen. Läksin vaan, kun aika kävi kovin pitkäksi istua yhdessä\npaikassa. Tahtoo toisinaan ikävä vaivata täällä pitkillä perukoilla,\njoista ei pääse moniin viikkoihin katsomaan joukkoansa, ovatko ne\nterveinä vaiko sairaina. Olen tänä talvena ajatellut monta kertaa,\nettä kyllä nämä ammatit saisivat olla nuorilla, yksinäisillä\nihmisillä, joilla ei ole kotijoukoista huolta.\n\n-- Elä puhu niin, pyyteli Mantunen. Meidän täytyy uskoa joukkomme\nJumalan varjelukseen. Ja mitä taas siihen tulee, että nämä virat\nolisivat yksistään nuorilla, niin ei sekään ole oikein. Nuoret ovat\nheikkoja lankeamaan, sillä täällä löytyy, kuten katekismuksessa\nsanotaan, \"monta kiusausta ja synnin tilaisuutta\". Siitä seuraa\nsitten sellaisen opettajan ylönkatsominen ja heidän oppinsa\nhalveksiminen.\n\n-- Onhan se niinkin, myönnytti Laulainen. Mutta en minä luule\nopetustani pahasti halveksitun yksinäisenäkään ollessani.\n\n-- Eihän tässä olekaan sinusta puhe, huomautti Mantunen. Niitä on\nmonta muuta heikompata ja kurjempata, joiden opetusta halveksitaan\nkäytöksen tautta ja jos näiden varaan jätetään, niin ne saattavat\nnämä koulut vihatuiksi, niinkuin jo on käynyt muutamissa paikoissa.\n\n-- Ne ovat tekosyitä, sanoi Laulainen. Muista syistä ne vihaavat\njos vihaavat. Niin luulen, ett'et sinäkään olisi koulun mainetta\nturmellut nuorenakaan ollessasi.\n\n-- Voi, hyvä ystävä, huokasi Mantunen. Sinä et tunne minun nuoruuteni\naikaa. Minä olin niin maailmanmielinen, että kyllä minä olisin\nturmellut pahemmin kuin kukaan toinen.\n\n-- Ilman luulottelet, naurahti Laulainen. Sinun maailmanmielisyytesi\nei ole mahtanut mennä mainioihin.\n\n-- Minun täytyy kertoa nuoruudenaikainen elämäni, koska sinä noin\nsanot, päätti Mantunen. Sanot minun luulottelevan itseäni pahemmaksi\nkuin olen, mutta kyllähän kuulet. Olen syntyisin pienen talon poika,\nvaan kun isä kuoli, ja äiti meni toiselle miehelle, myötiin talo ja\nniin jäin vähän jälkeen rippikoulun käytyä omaksi herrakseni. Ja\nnytkö maailma otti minut hartioillensa oikein lempilapsenaan. Ei\npidetty niissä kuuluvin yhtään nuorten kokousta, ei pienintäkään\nkihausta, jossa en olisi ollut mukana ja jossa ei olisi minua\nkaivattu. Olin taituri kaikissa tansseissa, kaikissa tanssisävelissä,\nkaikissa lauluissa ja loruissa, tarvittiinpa niitä missä tiloissa\nhyvänsä. Herjauslaulujen sepittämisessäkin olin sellainen mestari,\nettä oikein palkan edestä niihin pyydettiin, niinkuin hyvääkin\nvirkamiestä. Tämä retkuminen oli minun ainoa työni. Perintöni oli\nkyllä holhoojan takana, mutta söin ja tuhlasin velkarahoja, olihan\nniitä, jotka antoivat, kun tiesivät kohta saavansa takaisin ja\njuottelin hyväntekijäisistä.\n\n-- Eipä uskoisi todeksi, jos toinen kertoisi sinusta samaa, ihmetteli\njo Laulainen.\n\n-- Niin, ja ikävin puoli on vielä kertomatta, huokasi Mantunen.\nYmmärtänet, ett'ei sellaiselta vimmatulta puutu naisystäviäkään.\nMutta enhän minä toki joutanut pitkään katsomaan samoihin. Kaikki ne\nolivat muka halpoja minulle. Toiset olivat rumia, toiset köyhiä, ja\nmuutamat eivät osanneet mieleisesti tanssia. Tämä nykyinen vaimoni\noli sitten myöhempinä vuosina olevinaan kaunein ja mieleisin,\nvaan se herra, jota palvelin, ei hyväksynyt sellaista pysähdystä\nettä ottaisin hänet vaimokseni, vaan alkoi kuiskutella että annan\njäädä tuonkin ja rupean pyrkimään joksikin herraksi. Ja sitten\nminä lähdin perintörahojeni tähteillä oppia hakemaan, enkä tiedä\nmitä tuhlaajapojan teitä olisin vielä harhaillut, mutta sairastuin\nisoonrokkoon, niinkuin näet näistä kasvoista. Minua lyötiin silloin\nkovasti sen isän vitsalla, joka ei anna itseänsä iankaikkisesti\npilkata.\n\n-- Eihän tuo loppu ollut niinkään surkeata, huomautti Laulainen.\n\n-- Kyllä tuo oli tarpeeksi surkeata, sanoi Mantunen. Mutta oliko se\nsekään vielä loppu. Ei vihollinen heitä niin hevillä. Se pukeutuu\nvalkeuden enkeliksi, jos ei muu auta. Nytkin se, kun ei enää voinut\nmairitella rikkaaksi ja kauniiksi, alkoi uskotella hurskaaksi, jolle\nentinen tanssitoveri ei enää kelpaa vaimoksi. Olin näet päättänyt\nvähänkin korjata entisiä huonoja jälkiäni. Hävettää sanoa, mutta\neipä omatunto tahtonut jaksaa pitää puoliansa tässä taistelussa. Ja\nuskotko sinä: tuo sama vihollinen hiipii vielä nytkin syyttämään\nvaimoani suruttomaksi ja imartelemaan minua, ikäänkuin olisin jotain.\nYmmärrätkö, että tämä on ollut surkeata.\n\nLaulaiselle tämä oli jotenkin syvällistä käsittää ja hän vaan\nyhähteli vastaukseksi. Sen ymmärsi Mantunen ja virkkoi:\n\n-- Saat olla iloinen ja kiittää Luojaasi, ett'et ole nuoruudessasi\njoutunut sellaisille teille kuin minä raukka.\n\n-- Elä nyt niin sano, virkkoi Laulainen. On meillä kaikilla syytä\npysyä puplikaanin paikalla. Sinua ovat kyllä heitelleet nuo\nulkonaiset synnit, mutta johan huomasit tuolla saunassa, että minussa\non kiinni sisällinen ylpeyden synti ja onko se sen parempi.\n\n-- Nuoko viikset, hymähti Mantunen. Se nyt on tyhjän arvoinen asia\nminun harhailuihini verrattuna. Minua kiusaa sama ylpeyden synti.\nMonta kertaa on kuiskutellut, että anna parran kasvaa, jotta nuo\nrokonarvet peittyisivät. Mutta minä olen sanonut vastaan, että anna\nniiden olla peittelemättä, ne ovat minun rakkaimmat muistomerkkini,\njotka tahdon kantaa kaikkien näkyvissä. Ne ovat isän vitsan jälkiä,\narmonosoitusmerkkiä, joista olen elämäni loppuun asti kiitollinen.\n\n-- Siinäpä se on, että sinä osaat olla kiitollinen kaikesta,\nsanoi Laulainen. Toisin on minun laita. Minä nurisen kovasti, jos\nylpeyteni pyrstöä vähänkin katkaistaan. Voi, miten monta aikaa\nharmittelin siitäkin, kun ensin ylpeydessäni menin puhumaan siellä\nVirtasalmelaisten huviretkellä oppineille herroille ja ne sitten\nnauraen käänsivät selkänsä!\n\n-- Niinkö ne tekivät. Sepä oli hyvä opetus, virkkoi Mantunen\niloisesti.\n\n-- Oli se hyvä opetus, myönnytti Laulainen. Ja silloin minä ymmärsin\nlopettaa nimenmuutto-aikeenikin.\n\n-- Sinä olet kuin helläsuinen varsa, joka pienestä nykäyksestä\npysähtyy, iloitsi Mantunen ystävänsä puolesta. Minua on täytynyt\nhallita pakko-kuolaimilla.\n\nLaulainen olisi halulla maininnut Leppämäen koulujupakan, miten siinä\nhänen ylpeytensä pyrstö katkaistiin melkeinpä kokonaan, mutta tässä\noli tuo Annaa koskeva kohta ja sitä hän ei suonut kenenkään tietävän,\nsillä siitä olisi voinut hänen hyvä ja uskollinen vaimonsa pahastua.\n\nHän halusi vaihtaa puheenainetta ja kysyi:\n\n-- Mitenkä se sinun haudankaivajaksi rupeaminen oikeastaan päättyi?\nKysyinhän minä jo silloin samana kesänä sitä asiata, mutta vastasit\nvaan, että Jumala on auttanut toisella tavalla, vaikka ensin koetteli.\n\n-- Niinhän minä vastasin ja oikein se oli vastattuna, vaikk'ei sitä\nsellaisenaan selvästi ymmärrä, enkä ruvennut silloin pitemmältä\nselittämään, kun oli muita kuulemassa, alkoi Mantunen. Nyt ollaan\nkahden kesken ja nyt minä kerron sekä alun että lopun. -- Muistatko\nkun valitin verkkojeni hävinneen?\n\n-- Muistan, vastasi Laulainen. Näinpä senkin, miten niitä harasit\nvielä puolenyön aikana.\n\n-- Niin harasin, enkä löytänyt, vahvisti Mantunen. Pidin sitä\nJumalan viittauksena lopettaa sellainen elinkeino, joka ei ollut\nminulle, maattomalle, luvallista, ainakaan ihmisten silmillä katsoen.\nMuutaman päivän perästä otin vastaan haudankaivajan toimen ja\nsamana iltana aloin kaivaa erikoishautaa sinne kiviaidan kupeelle,\npihlaikon varjoon. Kaivaissa nousivat kyyneleet silmiin. Niin, minä\nkaunistelematta sanoen kaivoin ja itkin, ja aina välillä istuin\nhaudanpartaalla. En itkenyt työn vaikeutta, vaan sitä, että näinkö\njoka päivä silmin nähtävän muistutuksen minä syntisraukka tarvitsen\nvielä nytkin kuolemasta. Varmaan on Jumala nähnyt, että unhotan sen\nusein ja asetti tähän. En ollutkaan kelvollinen Hänen lunastettuja\nlapsiansa opettamaan. -- Näitä asioita minä siinä haudan reunalla\nistuissani ajattelin, kun sitten vavahdin takanani kuulemasta\nliikkeestä. Käännyin katsomaan ja siinä seisoi meidän vanha rovasti.\nHän oli kävelymatkallaan poikennut katsomaan uuden haudankaivajan\ntyötä. Vaikka koetin pyyhkiä salaa silmiäni, näki hän kumminkin,\nmiten asia oli. Hän istuutui läheisen hautakummun laidalle ja\nalkoi puhella siihen suuntaan, että kunhan ei vaan tulisi tämä työ\nliika rasittavaksi minun terveydelleni. Vakuutin, että kyllä minun\nterveyteni kestää, vaikkapa työ olisikin alussa vähän vaikeata. Hän\nhuomautti että taitaa olla _paljon_ vaikeata, eikä vaan vähän, josta\nymmärsin, että hän oli käsittänyt minun sen vuoksi itkeneeni. Silloin\nselitin hänelle rehellisesti itkuni syyn, jotenkin samoilla sanoilla\nkuin nyt sinulle. Rovasti istui vähän aikaa äänetönnä, tökittäen\nkepillään multakasaa ja kysäsi sitten, osaanko hoitaa kirjanpitoa.\nVastasin, että kovin vähän minulla on taitoa siihenkin, ja kysyin,\nmissä mielessä rovasti tätä kysyi. Hän alkoi selittää, että minä\nmahdollisesti voisin saada kirkko-isännän toimen opettaja-ammattini\nlisätuloksi, jos osaisin hoitaa kirjanpitoa ja jos onnistuisin\nsaamaan takausmiehet kymmenentuhannen markan summalle. Sanoin, ett'ei\ntuo kirjanpidon oppiminen ole mikään mahdottomuus, mutta saada näin\nsuurelle summalle takausmiehet, siitä ei ehkä tule mitään. Ja niillä\npuheilla me erottiin sillä kerralla.\n\nMutta uskotko, se ei ollut rovasti, joka tämän asian sai alkuun, vaan\nJumala. Pari päivää myöhemmin tuli käymään Pajumäen Juutinen ja kun\nmainitsin hänelle tuosta mahdottomaksi arvaamastani takausasiasta,\nniin hän tarjoutui yhdeksi aivan pyytämättä ja lupasi hommata\nmuitakin, vaikkapa miehen jokaista tuhatta kohti. Ja kuulehan vielä\ntoista kummaa: sinun appisi, Vanninen, jota moni luulee aivan\nsydämettömäksi, oli ensimäisiä Juutisen perästä.\n\n-- Minun täytyi jo uskoa, että Jumala johtaa tätä asiata ja\naloin kysellä neuvojata kirjanpitoon. Sekin löytyi aivan kuin\nsallimuksesta. Sama maisteri Eskola, jonka mukana kuulut kulkeneen\nluennoilla, oli jäänyt juhlatieltään tänne kesää viettämään, ja tulee\nmuutamana päivänä pyytämään toveriksensa ongelle. Joku oli kertonut,\nettä minä tiedän ahventen syöntipaikkoja. Menin ongelle ja siellä\ntuli puheeksi tuo kirjanpito-asia. Hän sanoi olevansa kyllin taitava\nsitä neuvomaan, jos vaan minulla on aikaa käydä tunti tai kaksi hänen\nluonansa iltapäivällä. Sanoin, että minulla on aikaa vaikka koko\npäivä, ja samana iltana kävin ilmoittamassa, että ottavat toisen\nhaudankaivajan. Sitten hän opetti kuukauden ajan sillä palkalla kun\nolin aina väliajoilla hänellä soutamassa ja onkimassa.\n\n-- Aivan merkillisellä tavalla se asia on mennytkin, ihmetteli\nLaulainen. Sinulla ei ole nyt suuria puutteita.\n\n-- Ei ole, Jumalan kiitos, vastasi Mantunen. En lausu tätä kiitosta\najattelematta, sillä Hän se on, joka saapi ihmiset rakastamaan ja\nluottamaan näin paljon, kuin nämä takausmiehet ovat minuun, aivan\nköyhään, luottaneet.\n\nLaulainen olisi voinut virkaveljensä asian hyvästä menestyksestä\nlukea jonkun osan itsensäkin ansioksi, mutta ilman mielenvaivaa hän\njaksoi sen nyt pitää omana tietonaan ja virkkoi:\n\n-- Minäpä sain sellaisen sivutoimen, jota voin toimittaa\nkoulumatkoillani ja jossa ei tarvitse takauksia.\n\n-- Mikä se niin mukava toimi oli? kysyi Mantunen mielihyvällä.\n\n-- Tulisijain tarkastajan toimi, ilmoitti Laulainen. Siitä on sievä\nlisätulo, niin ett'ei minullakaan ole puutetta.\n\n-- Niin, kyllä se Luoja pitää huolen, huokasi Mantunen ja lisäsi\nhellävaroen: -- Et katsonut halpa-arvoiseksi sitä.\n\nLaulainen naurahti.\n\n-- Olen toki siitä kiusauksesta päässyt. En tunne arvoni alenevan,\nvaikka välistä nousen katollekin, neuvomaan ja auttamaan karstan\nlaskemisessa. Uunien kelvottomaksi merkitseminen on vaikeampata.\nMutta kyllä tuollainen uuni kuin tässä huoneessa ei saa enää armoa.\nSehän on kuin hyvin vanha vasu. Eikö sinua peloita, että jos tuli\nkytee yöllä uunin takaa seinään ja palat vuoteeseesi?\n\n-- En minä Jumalan sallimatta pala, vastasi Mantunen.\n\n-- Niin, kyllä se on totta, sanoi Laulainen. Mutta väärin on talon\nhaltijalta pitää tuollaista uunia. Eihän se anna lämmintäkään.\nMinulla on jo vähän kylmä.\n\n-- Aijai! Onko kylmä? alkoi Mantunen hätäillä. En ole tässä yhtään\nmuistanut levolle rupeamista, vaikka sinua mahtaa väsyttääkin. Nyt\nheti peitteen alle, ja minä annan kuivat sukat jalkaan ja levitän\nturkkini lisä-peitoksi. Niin, niin, ei tässä nyt auta vastaväitteet.\nJos vielä minun huolimattomuuden tautta saat taudin.\n\nKohta oli Laulainen niin hyvästi peitteihin käärittynä, ett'ei oma\näiti olisi sitä sen paremmin tehnyt. Mantunen itse meni vielä pöydän\nääreen.\n\n-- Etkö sinäkin käy nukkumaan? kysyi Laulainen peiton alta.\n\n-- Kyllä kohta, kunhan hyräjän lyhyen virren, vastasi toinen.\n\n-- Minkä?\n\n-- \"Jeesus, elämän Herra\".\n\nHän alkoi kohta hyristä hyvin hiljaa, ett'ei siitä seinän takana\nnukkuvat havahtuisi.\n\nLaulainen asetti kätensä rinnan päälle ja seurasi ajatuksillaan\nmukana.\n\n\n\n"]