[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqIx6BcyCzmVU1KCvmhk4nPLl8bGMfgvQqE3xdXPuNUg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1259,"Ensimäinen rakkaus","Scribe, Augustin Eugène",1791,1861,"1259-scribe-augustin-eugene-ensimainen-rakkaus","1259__Scribe_Augustin_Eugène__Ensimäinen_rakkaus","Komedia yhdessä näytöksessä","romaani",[14],"rakkaus",[16],"venalainen","fi",1825,6605,38699,false,71101,[24,25,26,27],"First loves -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish",[29,30,31],"Novels","Romance","Russian Literature","\"Ensimäinen rakkauteni\" by Ivan Sergeevich Turgenev is a novella first published in 1860. A sixteen-year-old boy falls deeply for his twenty-one-year-old neighbor, the captivating and capricious Zinaida. She toys with multiple suitors, treating the young narrator with sisterly affection while keeping her true feelings mysterious. As his infatuation deepens, he remains unaware of a shocking secret involving someone very close to him. Turgenev claimed this tale of first love was his most autobiographical work. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Hannikainen, Siiri",316,"Ranskalaisen Eugène Scriben yksinäytöksinen komedia kertoo Emelistä, jota hänen isänsä yrittää naittaa varakkaalle kosijalle. Emeli kuitenkin haikailee ensirakkautensa perään, mikä johtaa väärinkäsityksiin ja koomisiin tilanteisiin kosijan saapuessa.","Scriben 'Ensimäinen rakkaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1259.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENSIMÄINEN RAKKAUS\n\nKomedia yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nSCRIBE\n\n\nRanskan-kielisestä mukaillut Kaarlo Santala\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1861.\n\n\n\n\n\n\n    Painoluvan antanut: L. Heimbürger -- G. F. Aminoff.\n\n\n\nJÄSENET:\n\n _Morli_, herra.\n _Emeli_, tyttärensä.\n _Kaarlo_, Emelin orpana.\n _Ahola_, herra.\n _Pekko_, lakeja.\n\n\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n\n    Emeli. Morli.\n\nMorli. No, mut sano minulle: mikä sinua vaivaa? mikä huolettaa? miksikä\neilisestä asti olet niin nulomainen?\n\nEmeli. Empä tiedä itsekään, isäiseni; kaikki minua inhottaa, mikään ei\nole mieleksi minulle.\n\nMorli. Lienee sitte tämä ensimäistä kertaa elämässäsi; sillä kaikki\nnoudattavat tässä sinun mieltäsi, alkaen minusta.\n\nEmeli. Hyvin olette hyvä, isäni! varsin minusta huolta pidätte!\n\nMorli. Mitäs siitä! Vaan leskimiehenä eläin ja ellen niinkuin olenki\nmaamme ensimäisiä ruukinisäntiä, joll' on kymmentuhansia vuotuista\ntuloa ja yksi ainokainen tytär vaan, sano, mihinkäs luulet näitä rahoja\npanevani? Muistahan toki, minulla muuta maailmassa ei olevan\nlemmittävänä kuin sinua. Usein olen miettinyt itsekseni, miten\nmieleistä tuo olisi jos sun naisivat tänne likitienohille. Kai se\nkulta, jonka työllä ja vaivalla keräsin, saisi vävyni eli pikemmin,\nsaisit sinä. Miehen rinnalla, joka lemmellä sinua suosittelee, tahdon\nenentää hyvän tekojani ja antaa sinulle alttiiksi mitä suinkin minulla\non. Sillä isä, näet, kokoaa varoja vaan lapselle niitä antaaksensa. --\nVaan kuules! minä olen jo tarjonnut sinulle toistakymmentä sulhaista;\nmutta tänäpänä, muista se, en salli enempää leikiteltävän, vaan sinä\nolet hyvä ja otat tunnollisesti vastaan häntä, jota nyt odotamme\ntulevaksi.\n\nEmeli. Kuinka! Tuota herra Aholaa, josta eilen minulle puhuitte?\nKuulkaa, isäni! Jos tahdotte totuuden tietää, niin se, juuri se seikka\non saattanut minun näin nuloksi ja alakuloiseksi; enkä ymmärrä, miksikä\nhäntä enemmän kuin muitakaan minulle tarjoatte?\n\nMorli. Kosk' et muista ole huolinut.\n\nEmeli. Ei siinä kylliksi syytä.\n\nMorli. Ompa niinkin, tyttäreni. Se on yksi syy, ja jos parempia haluat,\nniin kuule: Kolmekymmentä vuotta sitte tulin minä tähän maahan; minulla\nei ollut mitään, ei ystäviä, ei varoja; herra Ahola, tämän isä, otti\nminun turviinsa, suositteli minua, lainasi rahoja ja oli siis\nensimäinen syy minun onneheni. Nyt tahdon pojalle palkita isän hyvyyttä\nminua kohtaan ja siinä asiassa luotan sinuun. Kauvan on minun taloni\nollut velkainen hänelle, nyt kun annan tyttäreni, jopa taitanee hän\njoutua minun velkamiehekseni. Muutoin, tämä poika, jonka olen määrännyt\nsinulle, kuuluu olevan kaunis ja älykäs nuorimies, joka on vuosikausia\nmatkustellut ulkomailla oppiansa enentämässä ja nyt palajaa kotia\nnaidaksensa. Nämä syyt, tyttöseni, suostuttivat minun hänen\nkosiotuumiinsa. No, mitäs siihen sanot?\n\nEmeli. Ei mitään. Kaikesta, minkä olen kuullut, olisin valmis\nmielelläniki hänelle menemään, jos sen voisin. Vaan minä olen itselleni\nvelkapää antamaan kieltävän vastauksen.\n\nMorli. Itsellesi velkapää... Ja mikä sinua velvottaa?\n\nEmeli. Entiset lupaukset, valani vakaiset.\n\nMorli. Mitäs kummia kuulenkaan! Kuinka, tyttäreni, ilman minun\nluvattani!\n\nEmeli. Ei isäiseni, ei suinkaan ilman teidän luvattanne. Jos lupaatte\nolla nuhtelematta ettekä estä mieltäni noutamasta, niin selitän teille\nkaikki.\n\nMorli. Sanokaas, ken tuota olisi voinut uskoa. Kuudentoista vuotias\ntyttönen, jok' ei koskaan ole luopunut minusta, jok' ei näe ketään! --\nsano sanottavasi.\n\nEmeli. Sen tiedätte, että minua kasvatti tässä luonanne vanha tätini\nSaara.\n\nMorli. Sisko-vainajani, tämä siveä ja kelpo tyttö, jonka ainoa virhe\noli se, että päivässä luki romanin läpi, vaikkapa viisi-niteisenki.\n\nEmeli. Niistä juuri hän opetti minua lukemaan ja minulla oli silloin\nuskollisna kumppalina Kaarlo serkkuni, joka köyhäksi orvoksi jäänyt\notettiin tieltä holhottavaksi.\n\nMorli. Se hyvä, entä sitte?\n\nEmeli. Sitte! Vaikka hän oli minua vanhempi, vietimme toki päiväkaudet\nyhdessä, näimme yhäti toinen toistamme, oli oppi-aineet sekä leikitkin\nsamat meillä; minä kutsuin häntä veikoksi, hän minua siskoksensa aina\nsiitä päivästä kun Saara-täti jutteli meille Paul ja Virginia tarinan;\nminä olin muka Virginia ja hän Paul olevinaan. Ja loppu-päätös oli se,\nettä rakastuimme innollisesti toinen toisehemme ja vannoimme valat\nvakaiset ikuisesti pysyäksemme uskollisina toisillemme.\n\nMorli. Heitä jo ne serkukset siksensä. Ja minä, joka niin olin varova\nolevinani! No hyvä, tyttäreni!\n\nEmeli. Eräänä päivänä läksi hän meiltä poikkeen; hänen tuli mennä\nkauvas Venäjänmaahan sotapalvelukseen; mutta ennen lähtöänsä virkkoi\nhän minulle: \"Sinä olet rikas ja minulla ei ole mitään; epäilemättä\nsinua pakotetaan miehelle menemään, sillä isät ovat tavallisesti julmat\nja ankarat käskyissään, niinpä kaiketi ne olivat, joista me olemme\nlukeneet\". Silloin, lohduttaakseni häntä, lupasin hänelle, en mennä\nnaimisiin ennenkuin hän joutuisi takaisin; hän antoi minulle tämän\nsormuksen ja minä annoin hänelle omani: siitä päivin olen aina\nmuistellut häntä, vaikk' en sen koommin ole häntä nähnyt.\n\nMorli. Etkös sitte päivin ole nähnyt häntä?\n\nEmeli. Sen tiedätte itsekin, sillä ei hän sen perästä ole käynyt\nmeillä.\n\nMorli. Ettekö ole keskenänne kirjettäkään vaihtaneet?\n\nEmeli. Ei ollenkaan, paitsi kuutamella; joka ilta määrätyssä hetkellä\nkävin kuuta katsomassa ja samaten hänkin; näin oli meidän kesken\npuhuttu.\n\nMorli. No, semmoinen kirjeen vaihto eipä toki haitanne!\n\nEmeli (laulaa).\n\n    Kun kuu-kulta loistavi taivolla,\n    Armas ystävä rakkauden,\n    Silloin katselen häntä ja kaiholla\n    Kaarlo-serkkua muistelen!\n\nMorli. No, sekö se teitä vaan yhdistääkin?\n\nEmeli. Onko sitte lujempata sidettä? Eikö silloin pidä rakastaa\nkuolemaan asti, kun taivas itse on kuullut valamme?\n\nMorli. Olkoon jos! Kuitenkaan ei näy asia olevan niin pahalla jäljellä\nkuin luulin, sillä serkkusi matkusti täältä jo vuosikausia sitte; ja\nelä närkästy, jos sanon semmoisen rakkauden pelkäksi lapsellisuudeksi.\n\nEmeli. Siinäpä juuri petyttekin. Ette tiedä, isäni, ensimäisten\nsydämen liikutusten ei koskaan menevän mielestä; sillä ensimäisen\nkerranhan oikeen vaan rakastetaanki; niin kaiketi täti-vainaja monesti\nminulle vakuutti ja jopa olen itsekin sen kokenut. Hamasta Kaarlon\nlähtö-päivästä ompi hän ainoastaan mielessäni, häntä vaan rakastan; ja\nsyy, miksikä en ole mieltynyt yhteenkään tarjoamista sulhoistanne, on\nensiksikin Kaarlolle antamani lupaus ja toiseksi se, että kun heitä\nnäen, heti arvelen: Voi mikä eroitus! ei ole tämä Kaarloni, ei ole hän!\n\nMorli. Semmoista se on lapsen mieli, naisen muisti! Nyt olet mielehesi\nkuvitellut Kaarloa kuni jaloa romanisankaria ikään.\n\nEmeli. Vasten tahtoanne, ilman teidän luvattanne en tahdo nähdä häntä\njälleen; mutta sitä ennen, vähintäkin, elkää vaatiko minua miehelle\nmenemään. Kieltäkää herra Aholaa tänne tulemasta.\n\nMorli. Mitäs käkeät? Vanhan ystävän poikaa sillä tavoin kohdella! Ei\ntyttöseni, sinä saatat sanoa sekä käyttää itsesi kuinka hyvänsä; mutta\ntänäpänä, sen sanon vieläkin, olen järkähtämätöin sanoissani enkä anna\nperään.\n\nEmeli. Ja vastikään senkuin sanoitte, minun onneani vaan\ntarkoittavanne! Minun on oloni niin armas ja suotuisa tässä Isän\nkullassa kodissa, että syystä pelkään, miehen mieltä murehuttavani kun\ntänne taasen ikävöitsisin.\n\nMorli. Hän on rakas ja helläsydäminen; yleiseen kiittävät hänen leppeää\nluonnettansa.\n\nEmeli. Olkoon vaikka enkeli; ei hän sittenkään voi korvata sitä, minkä\nhänen tähden täytyisi jättämäni.\n\nMorli. Kyll' kyllä. sinä tahdot suostutella minua.\n\nEmeli. Ah, minun jumalani! ei, ei suinkaan. Mutta hyvin tunnen, että\ntämä turmelee minulta terveyden.\n\nMorli. Mitäs sanotkaan?\n\nEmeli. Eilisestä asti on pään-kivistys tahi kuumetauti vaivannut minua,\nen tiedä varmaan kumpanenko; mutta se niin tuntuu kipiältä.\n\nMorli. Kuumetauti! olisko mahdollista! ja minä olisin syypää siihen!\n\nEmeli. Epäilemättä; jo olen jotenkin muuttunut, sen havaitsen; päivä\npäivältä tämä paha on enenevä ja sitte, kuin minua ei ole enää, ehkä\nsanotte: \"lapsiparka, Emeli raukkaseni, joka aina oli niin sievä!\"\nMutta silloin on jo myöhään.\n\nMorli. Voi kova-onnista! joll' on yksi ainokainen tytär, vaan ei\nmitenkään voi pysyä sanassaan kiini. Emeliseni, minä rukoilen sinua,\nelä käy sanomaan sairastavasi; minä epuutan tuon nuoren miehen tuloa,\nminä kirjoitan hänelle.\n\nEmeli. Ah, kun olette armas ja lempeä; tehkää se, isäiseni, nyt\npaikalla.\n\nMorli (istuu pöytään). Teen kuin teenkin; mutta lempo tietäköön, että\nse on ihan vasten mieltäni! No kirjoitan kuitenki, vaan ei se ole\nkohteliaasti tehty.\n\nEmeli. Mutta sen siaan on se rehellisesti. Jos minä, vasta nähtyäni\nkieltäisin hänelle lähtemästä, niin sillä loukkaisin hänen\nomarakkauttaan ja hän voisi valittaa tulleensa meiltä pahasti\nkohdelluksi; mutta lähettää häntä takaisin ennenkuin on ennättänyt\ntullakaan, on paljoa säädyllisempi ja minä olen vakuutettu, että hän\nsiihen hyvinkin tyytyy.\n\nMorli (itsekseen). Lempo noita puheita jaksakoon kuulla. (Äänessä)\nKuules, tyttöni, tässä ei auta muu kun vilpitön käytös häntä kohtaan.\nMinä selitän hänelle siis totisesti koko asian; mutta elä sentähden\nluule minun suostuvan sinun ja Kaarlon naimisiin.\n\nEmeli. Minä myöskin, isäiseni, en tahdo muistuttaa teitä siitä, en\npuolellakaan sanalla; mutta Kaarlo puolestansa, siitä olen vakuutettu,\non pysyvä uskottuna minulle; hän ei voi enää olla kauvan tulematta ja\nsittepä se nähdään.\n\nMorli. Mikä se sitte nähdään?\n\nEmeli. Tahdoin sanoa, että te sitte näette jos hänestä on vävypoikaa\nteille. Vaan kirjeenne on jo valmis. (Tarttuu kelloon) Se on paikalla\nlaitettava, heti nyt. Kiitos siitä, kun kirjoititte sen, isä.\n(Soittaa.)\n\nMorli. Siinä se on; joko nyt tyydyt?\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Entiset. Pekko.\n\nEmeli. Jo tuntuu helpommalle. -- Pekko, valjasta heti hevonen ja lähde\ntätä kirjettä viemään neljän peninkulman päähän tuonne Aholan hoviin;\nanna mennä neliseen, että joudut kohta takaisin, sillä minulla on vielä\nmuutakin työtä sinulle. Ja vielä, sano alhaalla ett'emme nyt ota ketään\nvierasta vastaan.\n\nPekko. Jahkama lähden ratsusaappaita jalkaani saamaan.\n\nEmeli. Mene ja joudu pian.\n\n    (Pekko lähtee oikean-puolisesta ovesta.)\n\nMorli. Minä lähden omaan kammariini.\n\nEmeli. Minä tulen kerallanne; minä luen teille tahi pelaan korttia\nkanssanne, tai jos mielenne tekee, laulan tuota laulua, johon niin\nolette mieltyneet.\n\nMorli. Hyvin olet hyvä, tyttöseni.\n\nEmeli. Todellakin, nyt olen taasen niin iloinen kuin ennenkin.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Pekko.\n\nPekko (tulee ratsusaappaissa oikealta puolelta pitäen kirjettä\nkädessä). Neljä peninkulmaa neliseen! aivan hupaista! ja paikalla\ntakaisin, että teillä muitakin töitä ennättäisin tehdä, niillä\nvarmaankin väsynyttä ruumista virvoittaakseni! Tämä nuori emäntämme ei\nkauvan viivyttele; kun pälähti juoni päähänsä, silloin Pekko hevosen\nselkään. No, no, enhän sitä sano, ettei tässä olisi hyvä ollakseni ja\nettei vaivoja palkittaisi. Mutta jos löytyisi keino, millä palkan saisi\nvaikk'ei työtäkään tekisi, niin ainahan tuo olisi vieläkin parempi. Ken\nsiinä tulee? nuori herra, jot'en muista ennen koskaan nähneeni.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Pekko. Ahola.\n\nAhola (kulissien takaisille). Niin, voitte viedä ne talliin, sillä minä\njään tähän. (Pekolle) Missä Morli-herra, isäntänne!\n\nPekko, Eivätkö siellä alhaalla sanoneet teille?\n\nAhola. Sanoivat täällä olevan.\n\nPekko. Voi minua hölmöä! pyydän nöyrimmästi anteeksi siitä, ett'eivät\npaikalla laittaneet teitä takaisin; siihen olen minä syypää, kun en\nmuistanut valmistaa heitä edeltäkäsin. Asia on, näet, herraseni, jahka\nminä selitän sen teille. Isäntämme on kyllä kotona, mutta mamseli käski\nsanomaan, ett'ei häntä olisi kotona; ja tässä talossa enemmän mamselia\ntotellaan.\n\nAhola. Se on oikeen, niin se olla pitääki. Minulle paljon puhuttiin\nMorli-herran hemmoittelevan ainokaista tytärtään. Minusta se ei kummaa\nole, sillä omaa kuvaansa hän siinä rakastaa. (Antaa rahaa Pekolle)\nKoettelehan kuitenkin, eikö millä keinoin pääsisi isäntäsi puheille.\nMinä vaikka odottelen tässä niinkauvan.\n\nPekko (ottaa rahat). Astukaa vaan rohkeasti esiin, koska kerran täällä\nolette. Minä laitan jonkun tovereistani sanaa viemään, sillä itse en\njouda; täytyy, näetsä, paikalla lähteä viemään tätä kirjettä Aholaan.\n\nAhola. Aholaan? minä palajan täältä sinne; ja jos kirje on hovin\nisännälle...\n\nPekko. Niinkuin arvasitte.\n\nAhola. Minä otan sen hänelle viedäkseni.\n\nPekko. Sulimmat kiitokset, herra kulta, kun otitte sen vaivan\npäällenne. Sillä päästitte minun matkanteosta, jok' ei ensinkään ollut\nmieliksi minulle. Tätä hyvää kostaakseni, minä koettelen toimittaa\nasiatanne ja saattaa Morli-herraa tänne puheillenne, jollei mamseli\nminusta tiedäkään (menee).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Ahola.\n\nAhola (yksinänsä, lukee). \"Herra Aholalle\". Oikeen, se on minulle ja\nappeni kirjoittama; sillä vaik' en itseänsä tunnekkaan, niin tunnenpa\ntoki kirjoituksensa. (Avaa kirjeen) Tästä arvaan, ett'eivät odotelleet\nminua tulevaksi ennenkuin parin tunnin perästä; vaan minä olin kärkäs\nnäkemään morsiantani ... ja sitte, ennenkuin hänen eteen astuisin, oli\naikomukseni tutkistella isältä, millä keinoin tyttöä paraiten saisin\nmieltymään minuun; liekö arvannut sen isä ja tahtoo nyt tässä\nedeltäpäin vastata aikomille kysymyksilleni. (Lukee hiljaan) Ah, tässä\nsaan tietää enemmän kuin tahtoisinkaan: hän rakastaa toista: se on\nhupaista kuulla kosijalle! Ja minun isäni, joka kirjoitti minulle\nSaksaan ja pyysi kiiruhtamaan kotiin, sillä nyt oli muka mieleinen\nmorsian minulle tarjona, nuori, älykäs ja viaton kuin lapsi. Isäni\narvasi oikeen, tänne piti kiirehtiä. Vaan nyt on se minulta jäänyt;\nelkäämme ajatelko sitä enempää; ja kaikkeen katsoen, niin yhtä se\nminusta taisi ollakin. Yhtä? ei, lempo kuulkoon, ei kuitenkaan ole yhtä\nminusta. Hänen säätynsä, hänen rikkautensa, naapuristo, kaikki tekisi\ntämän liiton niin soveliaaksi! Kehuvatpa päälliseksi tätä nuorta impeä\nkauniiksi; toista kymmentä kosijaa jo sanotaan häneltä rukkaset\nsaaneen. Minä jo sanoin sydämessäni: \"Sinä olet se voitonsankari, joka\ntuon impyen omistat\". Olinpa jo niinkin asiastani vakuutettu, että\nkerskailin sitä ystävilleni, jotka nyt saavat syytä minulle\nirvistelläksensä; ja minä lähtisin täältä häntä näkemättä,\nkilvoittelijani kanssa taistelematta! (Lukee kirjettä) \"_Kaarlo-herra,\nserkkunsa, jota hän lapsuudestaan on rakastanut_...\" Lapsuudestaan! se\nhyvä! vähimmältään se todistaa hänen uskollisuuttaan. Ei muuta ole\ntarvis, kun että tämä kiitettävä ja harvassa nähtävä tunto käännettäisi\ntoisaappäin. (Lukee) \"_jota hän on rakastanut lapsuudestaan ja jota hän\nseitsemään eli kahdeksaan vuoteen ei ole nähnyt_\". Onko se mahdollista;\nen uskoisi sitä, ell'en tuntisi ensi-ijän uskollisuutta. Mitäs jos?\ntodellakin, mikä juolahtaa mieleheni? seitsemässä, kahdeksassa vuodessa\nvoipi paljon muuttua, yksin serkunkin kasvoissa, että kyllä luulen\nminua ei tunnettavan jos rupeaisin. Ja jospa tuntisivatkin. Mitäs\nsiitä? pitkällä nenällä mennä matkoihini? Sen saan nyt ilmanki.\nKoettelen kuin koettelenkin, jos ei muun tähden, niin nähdäkseni häntä\nja kostonhimoani tyydyttääkseni. Jo tullaan; se varmaankin lie\nappiseni; antaa hänen alottaa puhetta.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Morli. Ahola.\n\nMorli (syrjään tullessaan). Pekko tuli niin salaa ja kuiskasi minulle\nkorvaan, että täällä vieras pyrki minun puheilleni. (Aholalle) Tekö\nminua pyysitte tulemaan.\n\nAhola. Minä juuri.\n\nMorli. Millä teitä voinen hyödyttää.\n\nAhola (syrjään). Lähes nyt into ja hartaus avuksi! (Äänessä) Ettekö\ntunne kasvojani! Voisiko kahdeksan vuoden poissa-olo niin vierastuttaa\nminua omaistenkin silmissä...\n\nMorli. Mitäs sillä tarkoitatte.\n\nAhola. Eikö oma verenne jo ilmoita sitä teille? eikö se liikuta\nsydäntänne? eikö se sano teille, rakas setäni...\n\nMorli. Onko mahdollista! Sinä olisit?...\n\nAhola (heittäiksen Morlin syliin). Kaarlo, oma nepanne!\n\nMorli (kääntyen pois). Sekö lempo sinua tänne saattoi!\n\nAhola. No setäni. Mikä teihin tuli?\n\nMorli. Ei mitään, ei mitään. Se oli niin outoa minusta, minä niin\nhämmästyin.. Täytyy tunnustaakseni, ett'en iki-päivinä olisi sinua\ntuntenut; sillä, olkoon se meidän kesken sanottu, ei sinusta kahdeksan\nvuotta takaperin noin reimaa miestä luultu tulevan, päinvastoin.\n\nAhola. Sen parempi, sehän se Teidän iloksenne pitäisi olla, kun poika\non hyvillä jäljillä.\n\nMorli. Ei, minä mieluisammin näkisin sinua toisilla jäljillä.\n\nAhola. Miksikä niin?\n\nMorli. Maltas poikani. Näin sukulaisten kesken ei sovi salassa\nnuhjustella, minä siis selitän sinulle asian vilpittömästi. Minä otin\nsinua huostahani, kasvatin sinua, pidin huolta sinusta, annoin sinulle\nvuotuisesti 500 ruplaa eläkkeeksi.\n\nAhola. Niin kaiken, setäseni.\n\nMorli. No hyvä, minä enennän eläkerahasi tuhanteen vuotuisesti; mutta\nsillä ehdolla, että paikalla matkustat täältä ja jotta tästälähtein\njoku vuosikausi eteenpäin emme näe toistamme.\n\nAhola. Miten! Te laitatte minua takaisin, ajatte omaa sukulaistanne\novesta ulos.\n\nMorli. Niinpä niin, poikaseni.\n\nAhola. Saanko vähimmältä tietää? ...\n\nMorli. Minä luulen sinua kunnon mieheksi ja tahdon täydellä\nluottamuksella selittää koko asian sinulle. Sinä kasvoit tässä\ntyttäreni kanssa ja siitä ajasta muistelee hän sinua eräällä tavalla,\njok' ei ollenkaan sovellu minun tuumihini, vaan kumoaa kaikki\nhartahimmatkin toiveeni. Minä tahtoisin naittaa häntä vanhan ystäväni\npojalle, nuorelle Aholalle, reima ja kunnon poika, josta olen niin\npaljon hyvää kuullut; vaan sinä et siitä syystä saa vihastua päälleni.\n\nAhola. Ei setäseni, ei vähintäkään. (Syrjään) Oikein oivallinen isä tuo\nsetäni!\n\nMorli. Minä tahtoisin jos jollakin tavalla, vaikka millä nimellä,\nesitellä tätä nuorta miestä tyttärelleni, jott' ei varoisi mitään.\n\nAhola (nauraen). Kelpaisihan koetella.\n\nMorli. Mutta minun täytyy vartoa sopivaista aikaa siihen, muuten en\nvoi; sillä minä en ole tottunut viekastelemaan tyttäreni edessä; jos\nmitä salamähkää tahtoisinkin tehdä, hän sen paikalla arvaisi.\n\nAhola (syrjään). Hyvä, kun se tiedetään.\n\nMorli. Nyt tiedät millainen minun ja sinun välisi on; saadakseni tuota\nnuorta miestä hänen näkyviin, siihen ennen kaikkea vaaditaan että sinä\nmenet matkoihisi.\n\nAhola. Vaikealle se minusta näyttää!\n\nMorli. Ei mitenkään, hän ei tiedä sinua täällä olevan, hän ei\naavistakaan tulleesi ja jos paikalla lähdet...\n\nEmeli (ulkopuolelta). Pappaseni, pappaseni!\n\nMorli. Ah, minun Jumalani! jo tulee. Elä virka mitään, minä olen\nvakuutettu, että hän niinkuin minäkin ei ensi vilahduksella tunne\nsinua.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Entiset. Emeli.\n\nEmeli (ei hoksaa ensimmältä Aholaa). Pappa, pappa, mitä tämä merkitsee?\nMinä olen niin liikutuksissani että koko ruumistani vapisuttaa. Siellä\nalhaalla on mies, joka tahtoo puhutella teitä.\n\nMorli. Kuka se sitte on?\n\nEmeli. Muukalainen, juutalainen hän sanoi minulle, että serkkuni ehkä\nkohta tulee.\n\nAhola (syrjään). Johan minä olen tässä.\n\nEmeli. Ja sentähden hän tahtoisi ennakolta puhutella teitä, liekö mikä\nraha-asia, joka koskee nepaanne, Kaarloa.\n\nMorli (kääntyy Aholaan terävästi). Sinuako? (Malttaa mielensä) Voi\nminua, mitäs nyt tein!\n\nEmeli. Ah, isäni! mitäs sanoittekaan?\n\nMorli (koettelee ruumiillansa peittää Aholaa). Ei mitään, lapseni, ei\nmitään, ole vakuutettu siitä. Minä haastoin tälle herralle, joka on\nvieras, ja sattui tässä olemaan.\n\nEmeli. Ei, ei todellakin, te pettelette minua; se minkä juuri vastikään\nsanoitte, teidän hurmionne, hämmästyksenne, hänen silmänsä jotka yhä\nkatsovat minuun: noin hänkin katseli minua, (juoksee hänelle) Kaarlo,\nsinähän olet!\n\nMorli. Semmoista se on, hän tunsi hänet!\n\nEmeli. Kuinka, sinähän olet? kun vielä piti näkemäni sinua. Todellakin,\nhän on paljon muuttunut, eikö niin isä. Vaan mitäs siitä, kasvojen näky\non sama kuitenkin, varsinkin ovat silmät samat; ne eivät muutu\nmilloinkaan. Entäs sinä, serkkuni, mitäs minusta arvelet?\n\nAhola. Paljon kauniimpana kuin olisin luullutkaan. Minusta on ikään\nkuin ensikerran vasta näkisin teidät.\n\nEmeli. Todellako! no, minä en ole muuttunut niinkuin sinä.\n\nAhola. Ja te tunsitte minun.\n\nEmeli. Heti kohalleen; ensin sisään astuessani oli mieleni, en tiedä\nmistä syystä, kuohussa; se oli aavistus, joka sanoi: hän on tässä.\n\nMorli. Minulla puolestani ei ollut aavistusta ollenkaan. Ja jos ei\nolisi sanonut minulle joka puustavin nimestään...\n\nEmeli. Teillä! Vaan teidän ja minun välillä on suuri eroitus, isäni.\nSielun salaiset tunteet eivät petä milloinkaan; jos Saara-tätini vielä\nolisi elossa, hän selittäisi sen teille... Mutta minä unohdan tuon\nmiehen, joka odottaa alhaalla ja joka näytti niin malttamattomalle.\n\nMorli. Minä lähden puhuttelemaan häntä ja kosk'et näy tietävän koko\nmiehestä, tutkimaan mitä hän sinusta tahtoo. (Aholalle, jota hän\nsaattaa vasemmalle puolelle teatteria) Minä jätän sinun täydellä\nluottamuksella tähän tyttäreni, serkkusi kanssa ja toivon, ett'et\nhänelle rakkaudesta mainitse sanaakaan; lupaa se!\n\nAhola. Minä vannon sen päälle, ett'ei Kaarlo siitä puhu sanaakaan.\n\nMorli. Hyvä se! Nyt olen tyytyväinen ja jos vielä päälliseksi voisit\nmillä keinoin suututtaa häntä, että hän karttaisi sinua, niin ei olisi\npaha sekään; olisi askele eteenpäin.\n\nAhola. Olkaa huoletta, minä kyllä saatan kaikki parempaan päin.\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Ahola. Emeli.\n\nAhola (syrjään). Täytyy tunnustamani, että kyllä on kummallisesti\nensikerran yhteen tultu.\n\nEmeli. Joko vainenkin nyt olet tässä?\n\nAhola. Jopa jo, mamseliseni.\n\nEmeli. Mamseliseni! enkö minä ole serkkusi.\n\nAhola. Niin serkku-kultaseni; tässä nyt olen luonanne; sitä yhä\ntoivoinki.\n\nEmeli. Luonanne! Miten, Kaarlo, sinä et sinuttele minua enempää!\n\nAhola. En uskaltanut, vaan jos tahdot.\n\nEmeli. Epäilemättä; serkkujen kesken kuka sitä katsoisi pahaksi?\nNiinhän se oli ennen lähtöäsiki?\n\nAhola. Niin kaiketikin.\n\nEmeli. Kuinka useasti enkö ole muistellut sitä aikaa! lapsuuden muistot\novat niin viehättäviä! Muistatko miten iloiset, miten onnelliset\nolimmekaan! Ja vanhaa Saara täti-raukkaa, kuinka häntä suututettiin!\nHänestäpä et ole vielä sanaakaan sanonut!\n\nAhola. Todellakin, tämä eukko-raukka! hän nyt jo mahtanee olla hyvinki\nvanha.\n\nEmeli. Kuinka! hyvin vanha! johan hän lepää neljättä vuotta haudassa.\n\nAhola (syrjään). Ah, se oli tuhmasti!\n\nEmeli. Etkö sitä tiedäkään?\n\nAhola. Oikeen, niin, mutta minä tahdoin sanoa, että hän nyt olisi hyvin\nvanha.\n\nEmeli. Ei niinkään; vaan muistatko miten kerran menimme ilman luvatta\ntuonne karjakartanoon kermaa saamaan. Sinä silloin söit suurimman osan.\n\nAhola. Ei, sinäpä.\n\nEmeli. Ei, serkkuseni; ja miten rankka sade kerran tapasi meidät\ntiellä.\n\nAhola. Kastuimmeko paljonki?\n\nEmeli. Sinun takkisi suojassa, jonka levitit päälleni... Sillä sinähän\nPaul olit.\n\nAhola. Ja sinä Virginia.\n\nEmeli. Niin, niin! Hän ei ole unohtanut mitään! ja se ilta, jona\nviatonta leikkiä laskimme; vaan silloin olit sinä jo aivan julkea.\n\nAhola. Todellako?\n\nEmeli. Niinpä niin; kyllä muistan tuon suudelman, jonka minulle annoit;\nvaan elkäämme siitä puhuko!\n\nAhola. Päinvastoin, puhukamme siitä! kuinkas sanoitkaan, suudelman!\n\nEmeli. Niin, tuohon poskelleni; etkö muista miten minä vielä suutuin ja\nnuhtelin sinua: \"Kaarlo, heitä pois se, taikka minä kaipaan tätille\".\nVaan en toki milloinkaan sitä sanonut hänelle.\n\nAhola. Oikeen, niin, nyt juohtuu mieleheni... Minä luulen, että toisena\npäivänä taasen tein sitä samaa.\n\nEmeli. Ei, ei suinkaan, sillä tämä tapahtui päivää ennen lähtöäsi.\n\nAhola (syrjään). No, Jumalan kiitos, minä jo pelkäsin liian julkea\nolleeni!\n\nEmeli. Se oli päivää ennen kuin läksitkään. Muistatko mitä erotessamme\nlupasimme toinen toisellemme?\n\nAhola. Hyvin sen muistan.\n\nEmeli (katsoen ylhäälle). Tiedäthän, tuolla ylhäällä.\n\nAhola (hätäisenä katsoen ylös). Niin, niin tuolla ylhäällä, kyllä\nmuistan.\n\nEmeli. Minä, serkkuseni, en ole yhtäkään kertaa laimin lyönyt sitä,\nentäs sinä?\n\nAhola. Enkä minäkään. (Syrjään) Mitäs hittoa tuo mahtanee olla!\n\nEmeli. Ja kaikki muut lupaukset, oletko niitäkin pitänyt?\n\nAhola. Yhtä uskollisesti, ole vakuutettu siitä.\n\nEmeli. Ah, sinä muistat vielä kaikki, niinkuin minäkin. Laulapa minulle\ntuo lysti laulu, jolla aina minua tanssimaan viettelit.\n\nAhola (hämmästyneenä). Tuota lystiä laulua?\n\nEmeli. Kylläpä tiedät.\n\nAhola. Ah niin, todellakin.\n\nEmeli (laulaa hyräelee).\n\n    Tulkaa nyt tanssimaan...\n\nAhola. Se on aina pysynyt muistossani. (Syrjään); Onnekseni olen\nkuullut sitä kerran laulettavan. (Alkaa laulella.)\n\n    Tulkaa nyt tanssimaan,\n    Tulkaa nyt tanssimaan.\n    Tulkaa, tulkaa tanssimahan.\n\nEmeli (tanssien).\n\n    Kyll' tullaan, kyll' mennään\n    Tili, lil, lill, lill, lill, lill.\n    Kyll' tullaan, kyll' mennään\n    Till, lill, lill, li.\n\nAhola. Ah, kun on viehättävä tanssisi.\n\nEmeli. Ja sitte, muistaakseni, taisit syleillä minua.\n\nAhola (syleilee häntä). Nyt on kaikki kuin silloinkin!\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Entiset. Morli.\n\nMorli. Sekö vielä piti näkemäni? Kaarlo, poikani! Sellaisetko\nlupauksesi olivatkin!\n\nAhola (syrjään). Ah, tosiaan; en muistanut koko serkkuutta.\n\nEmeli. Elkää hätäilkö, isäni; se oli vaan vanhoja lapsuuden muistoja.\n\nMorli. Niin, lapsuuden muistoja. Piisatkoon tällä kertaa; ja sinä,\nKaarlo, kosk' et sanaasi pitänyt, en voi enempää luottaa sinuhun, vaan\nole hyvä ja mene sinne mistä olet tullutkin jo tänä iltana.\n\nEmeli. Kuinka, isäni; hän on tuskin ennättänyt tullakaan ja te jo\nkäskette hänen menemään.\n\nMorli. Niin, tyttöseni, sinun tähtesi ja ehkä hänenkin, sillä tiedätkö\nmikä mies tuo Zacharias oli, jota ei Kaarlo-nepani sanonut\ntuntevansakaan.\n\nAhola. Minä vannon sen päälle, ett'en tunne.\n\nMorli. Vain et tunne! no, minä sanon sinulle, että hän oli muuan\nkoronkiskuri. Hänellä oli velkakirja muassa, jonka sinä olet\nkirjoittanut. Minä lunastin sen häneltä ja tässä se nyt on.\n\nAhola. Todellako?\n\nMorli. Ompa niinkin. Vai kiellätkö nimeäsi siihen kirjoittaneesi.\n\nAhola. Ei, ei suinkaan; vaan minä en kammo sitä nähdäkseni, (syrjään)\njos m muun tähden niin omaa nimeäni oppiakseni. (Lukee) Kaarlo Tenhola.\n(syrjään) Vain Tenholaksi minua kutsutaan; se hyvä!\n\nMorli. No, sanotko nyt vielä mitä?\n\nAhola. Minä sanon, että tuo on tavallinen velkakirja. Velkakirjoja\nsaattaa joka mies kirjoitella!\n\nMorli. Olisko tämä ainoa, niin en sitä sanoisikaan; vaan herra\nZacharias vakuutti niitä kohta ilmestyvän viisi, kuusi, joita en aivo\nmaksaa.\n\nEmeli. Mitäs kuulenkaan. Kuinka Kaarlo! sinä olisit semmoinen heittiö?\n\nAhola (astuen Emeliä kohti). Niin se ensimmältä kyllä näyttää; vaan\nminä vakuut...\n\nMorli. Oh, se ei ole mitään vielä. Herra Zacharias puhui minulle\nasiasta, joka on vieläkin pahempi.\n\nAhola. Asiasta! mitä se merkitsee?\n\nMorli. Niin, nepani! mitä se merkitsee? minä kysyn sinulta sen, sillä\nherra Zacharias ei tahtonut sanoa sitä. \"Vika on suuri, sanoi hän,\nhyvin suuri; ja sentähden heitän nevallenne itse selitellä syynsä\npuhtaaksi\". Ja vaikka minä kuinka olisin pyytänyt häntä, niin ei hän\nvirkkanut sen enempää.\n\nEmeli. Vikaa! suurta vikaa sinussa! Kaarlo! mikä sinun on vikana?\n\nAhola. Oh, se on vaan pieni seikka semmoinen, jota en sinulle voi\njutella.\n\nMorli. Muista, että totisella tunnustuksella vaan voit saada rikokset\nanteeksi.\n\nEmeli. Niin, niin serkkuni, tunnusta kaikki, minä rukoilen sinua.\n\nAhola. Suoraan sanottu, minä näen, ett'en mitenkään voi sitä tehdä.\n\nEmeli. Elä siitä huoli, serkkuni; tunnusta vaan kaikki. Sinua\narveluttaa! Ah, minun Jumalani! se on sitte niin kauhia rikos! Mikä se\non, Kaarlo, sano, sano paikalla mitä se on? Ennen muinaan sinä sanoit\nminulle kaikki, silloin sinulla vielä oli luottamusta minuun; vaan nyt\nnäen, jotta olet muuttunut, sinä et ole enää sama kuin silloin. Sinussa\nei ole enää sitä, minkä lähtiessäsi lupasit minulle juuri silloin kuin\ntämän sormuksen annoit, jota niin tarkasti olen säilyttänyt. (Katsoen\nAholan kättä) Mitä, näenkö oikeen, serkkuni, missä sinun sormuksesi?\n\nAhola. Minunko? (Syrjään) Lempo vieköön kaikki rakkauden tunnot ja\nmerkit!\n\nEmeli. Sitä ei ole sormessasi ja sinä et koskaan luvannut luopua siitä.\n\nAhola (hämmästyneenä). Tunnustan, kuin tunnustanki, ett'ei sitä nyt ole\nminulla.\n\nMorli (syrjään, hieroen käsiään). Hyvin, oivallisesti! tuosta vielä\nsyntyy eri-puraisuus heidän kesken.\n\nEmeli. Siinä se nyt on, jota et uskaltanut tunnustaa; vaan jo nyt\narvaan, sinä olet antanut sen toiselle.\n\nMorli (iloisena). Se on uskottava!\n\nAhola. Voitko luulla minun...\n\nEmeli. Kyll' kyllä, serkkuseni! se on hävytöntä! kaikki olisin anteeksi\nantanut, velat, lainat, ja mitä ikinä lienet tehnytkin; vaan ei\nsäilyttää minun sormustani! sitä en mahda, kaikki on loppunut meidän\nvälillämme, minä en enää rakasta sinua.\n\nMorli. Oikeen! se oli minulle mieliksi.\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Entiset. Pekko.\n\nPekko. Isäntä, vieraita tulee, nuori herra ajoi vast'ikään pihalle. Ja\nsiellä ku ei ole ketään vastaan ottamassa...\n\nEmeli. Hän varmaankin Kaarloa varten tuli; minä olen valmis\nseurustamaan vierasta.\n\nMorli. Kuka se nuori herra? mitä hän tahtoo? Me muita emme nyt odota\nkuin herra Aholaa.\n\nEmeli (Pekolle). Veithän tän' aamuna hänelle sen kirjeen, jonka annoin\nsinulle?\n\nPekko. Asia on, näetsä, mamseli, että minulla kyllä oli se aikomus;\nmutta minä tapasin tässä (osoittaen Aholaa) tätä herraa, joka\nhyväntahtoisesti otti sitä viedäksensä sinne, kun täältä palajaa.\n\nEmeli (Aholalle). Ah, mun Jumalani! ja se on sinulla vieläkin?\n\nAhola, On mamseliseni!\n\nMorli (Pekolle). Se on hän, se on vävyni, ja minä kun en voinut arvata\nsitä! Minä kiirehdin vaatteita muuttamaan. (Aholalle) Sinua, nepani en\nkauvempaa tahdo pidättää; sinä tyttäreni joudu pukemaan päällesi;\nmuista että tämä on ensimäinen kohtaaminen.\n\nEmeli. Voi harmia, kun tuon herjän tähden pitää päälleni pukemani, joka\nniin minua inhottaa, ett'en tahtoisi häntä silmihini tulemaan.\n(Aholalle) Ja sinä, serkkuni olet tämän saattanut päälleni, olet syypää\nkaikkeen. No, sen parempi! tämä sattuu oivallisesti; minä nyt\nväkisinkin ko'en mielistyä häneen ja rakastaa häntä, sinulle sillä\nkostaakseni sekä isäni mieltä noudattaakseni.\n\nMorli. Niin pitää tytär olla kuuliainen! Tule, tyttöni; ja sinä Pekko,\nanna vieraan astua sisään ja pyydä häntä odottamaan hiukkasen aikaa.\n\n    (Menee Emelineen vasemmasta ovesta ja Pekko taka-ovesta.)\n\n\nYksitoistakymmenes kohtaus.\n\n    Ahola.\n\nAhola (yksinänsä). Hei! oikeenhan tämä käypi oivallisesti! Isän kanssa\nriidassa, tytön kanssa riidassa; sepä sutkaus minulta hyvin onnistui!\nVaan asia on sitä enemmän arveluttava, kun tässä ei nyt synny\nleikitellä, Emeli on kaunis ja minä en luovu vähällä. Sen kyllä tiedän,\nettä yksi ainokainen sana voisi puhdistaa minut hänen silmissä; vaan\nennenkuin tämä sana virketään, täytyy tietämäni rakastaako hän minua\nvaiko Kaarlon muistoa vaan.\n\n\nKaksitoistakymmenes kohtaus.\n\n    Ahola. Kaarlo.\n\nKaarlo (puhuen kulissien takaisille). Kiitoksia paljon neuvostanne,\nminä mielellänikin istun vähän lepäämään, sillä nuo hollimiehen\nvankkurit tuiki runtelevat ruumista, varsinkin kun eineettä lähdet\nmatkahan.\n\nAhola. Sepä nuorimies on erinomainen käytökseltään.\n\nKaarlo. Morli-herraa ei näy olevan tässä.\n\nAhola. Ei, herraseni!\n\nKaarlo. Eikä hänen tytärtänsäkään.\n\nAhola. Ei ole häntäkään.\n\nKaarlo. Sen parempi!\n\nAhola. Miksikä niin?\n\nKaarlo. Minä sanoin sen parempi, koska minulla on vähän heille\npuhumista ja nyt saan aikaa miettiäkseni, mitä heille aivoinkaan sanoa.\nTe varmaankin olette talon väkeä?...\n\nAhola. Vähää vailla.\n\nKaarlo. No silloin voitte tehdä minulle hyvän työn; se ehkä ei liene\nsäädyllistä, vaan nuorten miesten kesken...\n\nAhola. Sanokaa, millä tavalla?\n\nKaarlo. Eikö täällä ole käynyt Zacharias nimistä miestä, juutalainen\nkauppias?\n\nAhola. Koronkiskuri? vasta senkuin läksi.\n\nKaarlo. Sitäpä juuri pelkäsinkin; en ymmärrä mistä hän lie tietänyt\nenoni täällä asuvan.\n\nAhola. Mitä! Tekö te olette Kaarlo-herra! Kaarlo Tenhola?\n\nKaarlo. Minä juuri, joka nyt kahdeksan vuoden kuluttua monen vaiheen ja\nerhetyksen perästä tulen tuntemattomana, niinkuin muinen kadonnut\npoika, enoni isälliseen huoneesen. Minä toivoin tänne ennättäväni\nennenkuin tulostani mitä tiesivätkään; sentähden otin minä\nhollipaikasta kepeät vankkurit enkä antanut aikaa syödäksenikään\npikemmin vaan joutuakseni; ja sillä aikaa on tuo lempo Zacharias käynyt\ntäällä ja nostattanut koko talon vihaan minua vastaan.\n\nAhola. Ei suinkaan, hän näytti vaan velkakirjan, jonka enonne maksoi,\nja jonka nyt saatte tässä takaisin (antaa hänelle velkakirjan).\n\nKaarlo. Onko se mahdollista! oiva enoni! Niin, niin! veren ja\nheimolaisuuden siteet ovat pyhät! Siinä nyt toteutuu, mitä kaiken\nmatkaa sanoin itselleni: Taikka meillä on vanhempia, taikka ei ole.\n(katsoen velkakirjaa) Todellakin, se on minun velkakirjani; mutta\nmissäs ne toiset, tämän siskokset, sillä se suku on laaja ja\nlukematoin?\n\nAhola. Morli-herra ei tahdo maksaa niitä; hän on jo kyllästynyt siihen\ntyöhön.\n\nKaarlo. Nyt jo! Entäs mitä enoni virkkoi siitä toisesta asiasta? Taisi\nsuuttua kovin?\n\nAhola. Mikä toinen asia?\n\nKaarlo. Se joka mennä talvena tapahtui Moskovassa. Ettekö tiedä sitä?\n\nAhola. En, eikä enonnekaan!\n\nKaarlo. Todellako! No, elkää sitte sanoko mitään siitä; jääköön se\nmainitsematta koska nyt olen itse tässä armoa ja anteeksi antamusta\nrukoilemassa; minulla on vähän luonnollista älyä ja olenpa\nhiukan oppiakin saanut; minua kasvatti vanha tätini Saara, joka\nromanikirjoista ja leikkinäytelmistä opetti minua lukemaan. Tiedän mä\nviisi, kuusi eri keinoa olevan, millä enojen sydämiä saattaa liikuttaa\nja pakottaa heitä anteeksi antamaan, kunhan vaan eivät tunne sinua;\nmutta siinä juuri se temppu onkin, ett'et saa olla tunnettu; ja minä en\ntiedä miksikä itseni muuttaisinkaan enoni silmissä.\n\nAhola. Tahdotteko, minä neuvon keinon?\n\nKaarlo. Se olisi varsin mielehen minulle.\n\nAhola. Tänne odottavat tulevaksi nuorta kosijata, herra Aholaa, hovin\nhaltija näiltä seuduin. Minä hyvin tiedän, ett'ei hän tule ja\nett'eivät sukulaisenne tunne häntä.\n\nKaarlo. Maltas! minulle juolahtaa jotain mieleheni! minä rupeen\nhäneksi.\n\nAhola. Sitäpä juuri tahdoin sanoakin.\n\nKaarlo. Totta todenkin! siitä sutka syntyy oivallinen! tämä kuje olkoon\nkaupan-päällisiksi; olenpa niitä jo tehnyt kylliksi monta maailmassa,\nvaikk' en luekaan niitä, joihin toiset minua viettelivät. Vaan sallikaa\nminun kysyä, ketä tästä hyvästä neuvosta kiittää saan?\n\nAhola. Minä olen enonne nepa.\n\nKaarlo. Mitä, serkuksiako ollaan? Ah, te olette Vilho-setän poikia.\n\nAhola. Oikein arvattu! Mutta hyvät hyvillä palkitaan! Kun nyt rupeatte\nherra Aholaksi, niin pyydän teitä, elkää puhuko ollenkaan minusta\nenollenne; sillä me olemme vähän riitautuneet ja hän vasta senkuin ajoi\nminua pois tyköänsä.\n\nKaarlo. Tosiaankin! teilläkin sitte on ollut kujeita?\n\nAhola. Samat kuin teilläkin.\n\nKaarlo. Mitä hittoja! sepä kummallista on! Näyttää kuin olisi\nveressämme vika! Siinä käsi, orpana, tehkäämme keskinäinen liitto.\n\nAhola (tarttuu hänen käteen). Mikä teillä on tuossa? Kenenkä antama se\nsormus?\n\nKaarlo. Se on muinoisista ajoista, jolloin vielä viattomana olin; se on\nserkkuni lahjoittama; lapsuuteni muisto; ja minä olen vakuutettu siitä,\nettä hänkin on säilyttänyt omansa.\n\nAhola (ottaa sen hänen sormestansa). Elkää sitte pitäkö sitä päällänne,\njoll'ette tahdo, että hän tuntisi teidät.\n\nKaarlo. Tosiaankin, sitä en muistanutkaan.\n\nAhola. Suuremmaksi visseydeksi minä tänä päivänä säilytän sen.\n\nKaarlo. Pitäkää se kuinka kauvan lystäätte!\n\nAhola. Vaiti! siinä tulee talonväkeä, ja minä en tahdo, että minua\nnähtäisiin. Muistakaa, että Ahola-herraa, kosijata odoteltiin; antaa\nheidän sitte tehdä mitä tahtovat; ja elkää sanoko mitään minusta.\n\nKaarlo. Kyllä kyllä; se helppoa työtä, joka ei mieltä eikä kieltä\nvaivaa.\n\n    (Ahola menee oikiasta ovesta.)\n\n\nKolmastoistakymmenes kohtaus.\n\n    Kaarlo, Morli ja Emeli (tulevat taka-ovesta).\n\nMorli. Missä hän on? missä, jotta saisin syleilläkseni! Pyydän\ntuhannesti anteeksi siitä, kun annoimme sinun odotella ... sen aikaa\nkun juhla-vaatteihin kävimme pukeimassa.\n\nKaarlo. Älkäähän turhia rakas herraseni... (Syrjään) Voi, kun on\noudoksi muuttunut tuo enoseni! tuskin olisin arvannut häneksi!\n\nMorli. Tässä on tyttäreni, Emeliseni, jonka nyt saat oppia tuntemaan.\n\nEmeli (astuen esiin ja kumartaen). Terve tultua, herraseni... (Hiljaa\nitselleen) Voi, kun hän on ruman-näköinen ja kömpelö käytökseltään.\n\nMorli. Ei suinkaan, sitä en voi havaita, tämä nuorimies on kuin olla\npitää; hänellä on paljoa nuorempi ja verevämpi näkö kuin serkullasi.\n\nEmeli (syrjään). Isälläni on hyvä sanoa; vaan mikä eroitus Kaarlon ja\nhänen välillä!\n\nMorli (Kaarlolle). Tästä on jo monta aikaa sitte, kuin näillä seuduin\nviimein kävit?\n\nKaarlo. En sitte poikana ollessani; ja voitteko uskoa, että minä nyt\nkammosin tänne tullakseni.\n\nMorli. Todellako!...\n\nKaarlo. Oikeen täyttä totta; minä olin niin arka kuin vasta-alkavainen.\n\nMorli. Kuulitko, tyttöni, hän pelkäsi, ett'ei olisi mieleen meille.\n(Kaarlolle) Vaan nyt toivon heittäväsi pois kaikki kursailemiset, ja\njos mitäkin mielesi tekee...\n\nKaarlo. Ah, jos uskaltaisin!\n\nMorli. Onko sinulla mitään minulta pyydettävää?\n\nKaarlo. Ei, ei suinkaan ... minä vaan rukoilen teitä muistamaan nämät\nsananne; te sanoitte: \"jos mitäkin mielesi tekee, jos mitäkin\"... Siitä\nmyöhemmin ehkä, kukaties ... vaan tällä erää olisi tarpeellisin saada\njotain syödäkseni, sillä tänäpänä en ole vielä ruokapalaistakaan\nmaistanut.\n\nMorli. Minä vien sinut ruokasaliin vähän suurustelemaan kunnes\npäivällinen joutuu. (Emelille) Näetkö, miten ompi suorapuheinen ja\nkoristelematoin!\n\nEmeli. Hän ei ole vielä yhtä hyvää sanaakaan sanonut minulle ja tuskin\nennätti tulla, kun jo rientävät ruu'an ääreen.\n\nMorli. Joko taaskin romani-hourauksiasi; sinä et sallisi ihmisten\nsyödäkään!\n\nKaarlo (syrjään). Totta todenkin! Alku on oivallinen! Tuntemattomana\nollessani, on enoni mielen-voittava ja kohtelias; kun hän lankeaa\nminulle syliin, silloin minä jalkainsa juureen; se paha vaan, että\nsiinä sitte kaikki koirankujeet pitää tunnustamani.\n\nMorli. No läkkäm, vain tuletko, vävyseni?\n\nKaarlo. Minä olen valmis lähtemään kanssanne. (Emelille) Mamseli,\nkumarran nöyrimmästi!\n\n\nNeljästoistakymmenes kohtaus.\n\n    Emeli.\n\nEmeli (yksinänsä). Hän menee ruu'alle, kiiruhtaa syömään! Ja semmoinen\nmies on minulle määrätty; en ikipäivinä voisi tottua häneen. Jo ensi\nvilahukselta hänen paljas näkönsä inhotti minua, jota sitte puheensa\nsekä käytöksensä vaan enensivät minussa. Kuitenkin olen luvannut huolia\nhänen, unohtaa Kaarlon eikä koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan enää!\nepäilemättä, olenpahan niin ylpeä, ett'en hänelle harmiani näytä; vaan\nunohtaa häntä! en iki-päivinäni! Täti-vainaja puhui totta: ensimäinen\nrakkaus ei mene koskaan mielestä.\n\n\nViidestoistakymmenes kohtaus.\n\n    Emeli. Ahola.\n\nEmeli. Mitä, serkkuni, vieläkö täällä viivyt?\n\nAhola. Juuri lähtemäisilläni, tulin vaan jäähyväisiä sinulle jättämään!\n\nEmeli. Olisit vaan mennyt niitä sanomatta. Etkö kuullut isäni käskyä.\nJa kun isäni tahtoo sitä, niin sinun pitää kieltämättä totella häntä,\n(huokaellen) ja niin myös minunkin!\n\nAhola. Hänen käskyänsä ei tarvittukaan; jo minua olisi karkoittanut\nluotasi herra Ahola, tämä uusi kosija, joka varmaankin on löytänyt\narmoa, ell'ei jo rakkauttakin silmissäsi.\n\nEmeli. Siitäpä en tarvinne sinulle tiliä tehdä. Koska minä hänen\nhuolen, niin suotanee minun omilla silmilläni katsoa, miltä hän\nnäyttää.\n\nAhola. Otatko hänen vaikk'et häntä rakastakaan?\n\nEmeli. Mistäs tiedät, ett'en häntä rakasta? Ja jos niin olisikin; sen\nparempi; enemmän kiitosta sillä ansaitsisin.\n\nAhola. Niinmuodoin minun peräti unohdat?\n\nEmeli. Sinustapa alku läksi.\n\nAhola. Sano ennemmin, ett'et minua koskaan ole rakastanutkaan.\n\nEmeli. Olen, tätä ennen, hiukkasen; vaan nykyänsä ei vähintäkään.\n\nAhola. Se on selvää, ja koska nyt näen, että meidän välimme tukkunaan\non rikkunut, että ikipäiviksi eroamme toisistamme, niin tässä annan\ntakaisin sen sormuksen, jonka ennen muinaan sain sinulta.\n\nEmeli. Oi riemua! Mitä, Kaarlo! sinä et ole antanutkaan sitä toiselle?\nOikeen, se on se sama! hän on säilyttänyt sitä! Ah, kun pahasti teit,\nettä minulle niin paljon murhetta saatoit.\n\nAhola. Minä olen vikapää, epäilemättä.\n\nEmeli. Ei, ei, et ole enää vaikka mitä olisit tehnytkin; en nyt enää\nsyyttele sinua siitä, kaikki annan anteeksi. Sinä säilytit sormukseni,\nsiinä kyllä; muu kaikki on mitätöntä. Jos tietäisit, kuinka onnetoin\nminä olin! minä tunsin rinnan ahdistuksen, tuskan semmoisen, jott' en\nvoi sanoilla selittää; ja vielä nytkin...\n\nAhola. Saattanenko luottaa onneheni! Rakastatko minua niinkuin minä\nsinua?\n\nEmeli. En uskalla tutkia sydäntäni?\n\nAhola. Ah, sano vieläkin se sulo sananen!\n\nEmeli. Jo tulevat, mene pois täältä.\n\nAhola. Paikalla; mutta vielä sananen.\n\nEmeli. Ei, ei nyt, joudu vaan pian.\n\nAhola. Minä heitän sinut hetkeksi, vaan saanhan minä toivoa...\n\nEmeli. Ah, minä en tiedä itsekään mitä sydämeni sanonee!\n\n    (Ahola menee vasemmasta ovesta.)\n\n\nKuudestoistakymmenes kohtaus.\n\n    Entiset, sittemmin Kaarlo.\n\nEmeli. Voi, raukkaa minua! tuossa nyt tulee herra Ahola; minä tunnustan\nhänelle kaikki.\n\nKaarlo (tullen taka-ovesta). Niinkuin itse sanoitte: olkaamme\nkursailematta; menkää vaan töitänne toimittamaan. (Syrjään) No välttää\nkyllä päivällistä odotella, sillä nyt olen sekä syönyt että juonut, yhä\nvaan tuntemattomana. Tuo enoseni on nöyrä ja kohtelias, se on varmaa,\njos voisin millä keinoin luovuttaa tuon serkkuni mielen minusta, ja\nsaisin häntä unohtamaan entisiä lupauksiamme, niin kaikki olisi\nanteeksi annettu.\n\nEmeli (pelvolla). Herra Ahola...\n\nKaarlo (huomaten häntä). Suokaa tuhannesti anteeksi, mamseliseni,\nolisiko teillä mitä minulle sanomista?\n\nEmeli. Olisi, mutta en tiedä, uskaltanenko?\n\nKaarlo (syrjään). Voi poloista minua! joko hän lie kasvoistani\narvannut... (Äänessä) Varmaankin tuosta naimiskaupasta.\n\nEmeli. Joka saattaa minun onnettomaksi, sillä minä rakastan toista.\n\nKaarlo (syrjään). No, kun sattui hyvästi se! (Äänessä) Sanokaa vaan,\nmamseliseni, ilman pelvotta; tämä toinen, jota rakastatte...\n\nEmeli. On lapsuuden ystävä; on Kaarlo serkkuni.\n\nKaarlo (syrjään). Mitäs hittoja! ei tämä mieltä myöten käy! (Äänessä)\nKaarlo-serkkunne, se sama, joka tässä kasvoi kanssanne?\n\nEmeli. Se sama, herraseni!\n\nKaarlo. Hän, joka kahdeksan vuotta sitte läksi täältä vielä poikana?\n\nEmeli. Juuri hän.\n\nKaarlo (syrjään). Se on minua, jo sen nyt näen; mitenkähän tästä\npulasta päästäneen. (Äänessä) Kuinka, mamseli, te vielä riiputte\nhänessä kiini, yhä vielä rakastatte häntä?\n\nEmeli. Koska sen olen luvannut hänelle.\n\nKaarlo. Totisesti, toiselle sitä hyvästä voipi tehdä; mutta Kaarlo\npuolestansa ei ole pysynyt yhtä uskollisna; minä olen luotettavalta\nmieheltä kuullut, hänellä jo olleen monta lemmittyä.\n\nEmeli. Sen kyllä tiedän.\n\nKaarlo. Hän on tehnyt paljon velkoja.\n\nEmeli. Ei ne haittaa.\n\nKaarlo. Hän on paha tavoiltansa.\n\nEmeli. En siitäkään huoli.\n\nKaarlo (syrjään). No, ei nyt muu enää auta, täytyy viimeisetkin\ntunnustamani! (Äänessä) Näettekö, mamseli, minä hyvin tunsin\nKaarlo-serkkunne, matkoillani satuimme yhteen; hän oli käytökseltään\nnöyrä ja kohtelias, mutta aivan löyhä luonnoltansa; sillä hänen\nmielensä, joka lapsuudesta asti oli tottunut liepsuttelemaan, johdatti\nhäntä hurjuudesta toiseen, jotka kaikki eivät olleet viatonta leikkiä\nvaan. Esimerkiksi se viimeinen seikkansa, jossa itse olin vieraana\nmiehenä.\n\nEmeli. Mitäs tarkoitatte? tokko sitä tapausta, josta tän' aamuna meille\nniin salaa hoettiin?\n\nKaarlo. Juuri samaa; hän ei vielä ole julennut ilmoittaa sitä enolleen\neikä muillekaan sukulaisilleen; eikä tiedäkään miten sitä tunnustaisi;\nvaan jos te hyväntahtoisesti rupeisitte häntä auttamaan, jotta hän\nsaisi enolta anteeksi, niin...\n\nEmeli. Sanokaa, mitä tulee tehdäkseni; minä tahdon koetella kaikki.\n\nKaarlo (syrjään). Kas se on oiva serkkunen! (Äänessä) Tietäkää siis,\nettä Kaarlo Moskovassa oppi tuntemaan nuorta, kaunista Olga-nimistä\ntyttöä, joka säätyänsä oli kauppamiehen tytär.\n\nEmeli. Kuinka? mitäs kuulenkaan.\n\nKaarlo. Nähdä ja rakastua Kaarloon oli hänestä tuokion työtä. Kaarlo\nensimmältä ei huolinut hänestä; siitä tyttö niin syöntymään, suremaan,\nettä henkeänsä oli menettää. Muuta neuvoa ei ollut, taikka piti hänen\nsaada Kaarloa, tai kuolla!\n\nEmeli. No, mitenkäs kävi?\n\nKaarlo. No, hän elää vieläkin!\n\nEmeli. Voi raukkaista minua! heretkää jo! Kaarlo nai siis hänen!\n\nKaarlo. Tytön henkeä vaan pelastaaksensa, se oli ainoa syy.\n\nEmeli. Voi, minun Jumalani! voipiko se olla mahdollista! semmoinen\nhurja petturi! Pappa, pappa, missäs olet?\n\nKaarlo. Kavahtakaa, käykää varovasti. Valmistakaa isäänne edeltäkäsin,\nennenkuin sanotte sen...\n\nEmeli. Olkaa huoletta. Pappa! ah, jo tulette!\n\n\nSeitsemästoistakymmenes kohtaus.\n\n    Entiset. Morli.\n\nMorli. Tyttäreni, mikä sinun on?\n\nEmeli. Ai, minun isäni! Kuinka kauheasti, kelvottomasti tehty! Kehenkä\nnyt enää on luottamista? Tietäkää, että Kaarlo-serkkuni...\n\nMorli. Mitä hänestä?\n\nEmeli. On nainut!\n\nMorli. Nainut?\n\nKaarlo (syrjään). Siinä hän nyt ilmoittaa hänelle koko asian, vaikka\nminä niin kielsin häntä.\n\nMorli. Minun luvattani, sanaakaan minulle sanomatta! en koskaan sitä\nanna hänelle anteeksi; ja velkojansa -- joita tehköön mielin määriin,\nen maksa kopeekkaakaan...\n\nKaarlo (syrjään). Se siitä nyt läksi; noin innoissaan en ole vielä\nenoani nähnyt. Voi, kun nuo tytön-tyngät ovat typeröitä, varsinkin tuo\ntuossa. Mikä eroitus vaimollani, hän olisi luonut loimensa toisin ja\nkaikki olisin anteeksi saanut.\n\nMorli (osoittaen Kaarloa). Tuossa on sulhanen, joka on sinulle sopiva;\nhän on vävypoikani ja tänä päivänä jo laitamme häät; eikö niin?\n\nKaarlo (syrjään). Tänä päivänä; oi, Olgaseni; mikäs nyt neuvoksi?\n\nMorli. Jos Kaarlo-serkkusi, tuo nepa-hylky vielä uskaltaa tulla tänne,\nniin ikkunasta viskaan hänet ulos. (Kaarlolle joka hätäyneenä aikoo\nmennä) Mihinkäs aivotte, vävyseni? elkää peljätkö?\n\nEmeli. Olkaa vait! tuossa hän on.\n\nKaarlo (katsoo ympärilleen). Mitenkä ... onko hän tässä?\n\nEmeli (Morlille). Mutta isäni minä rukoilen, hillitkää itsenne; minä\nhänet häpäisen, ja sitte, elkää peljätkö, minä tottelen teitä.\n\nMorli. No hyvä, olkoon niin. (Ääneensä Aholalle joka on teatterin\nperässä) Tule likemmäksi, tule.\n\n\nKahdeksastoistakymmenes kohtaus.\n\n    Entiset. Ahola.\n\nKaarlo. Kuinka? tämäkö se on Kaarlo-nepanne, se heittiö?\n\nMorli. Niin herraseni.\n\nKaarlo. Mitä! vieläkö toinenkin on nainut Olgaa, paitsi minua?\n\nAhola (silmäilee kaikkia). Sanokaas, mitä tämä juhlallinen meno\nmerkitsee?\n\nEmeli. Paikalla saat tietää. Minä olen velkapää isälleni ja sinulle\n(osoittaen Kaarloa) ja varsinkin teille, herrani, selittämään asia\nsuoraan. Minä rakastin sinua, niinpä kaiketi oli luuloni, sillä minua\npetti oma sydämeni, ja päälliseksi en tuntenut sinua; mutta nyt tiedän\nminkälainen olet; paha käytöksesi ja se viimeinen rikoksesi minua\nkohti...\n\nAhola. Mitä, te sitte jo tiedätte totuuden?\n\nEmeli. Tiedämme kaikki; ja juuri sentähden en enää rakasta sinua, en\nikipäivinäni.\n\nAhola. Voi onnetonta minua!\n\nEmeli. Ja vakuuttaakseni sinulle, kuinka vähän sinusta huolin ... jos\ntässä nyt ylennänki ääntäni, en sillä tahdo syytellä vaan pyytää\nanteeksiantamusta sinulle. (Morlille) Jaa, minun isäni, tästä lähin\nkuulen käskyjänne, noudatan neuvojanne ja olen kaikessa teille\nkuuliainen; vaan palkinnoksi tästä kuuliaisuudestani pyydän teitä,\nantakaa serkulleni kaikki anteeksi, jotta hän saisi elää onnellisna\nvalittunsa kanssa.\n\nKaarlo (jonka on mieli liikutettu ottaa nenäliinan). Ah, tuota hyvää\nserkkuani!\n\nAhola. Sitäpä ei minulla enää ole!\n\nEmeli. Antaa hänen mennä, eikä enää koskaan tulla meidän silmiimme;\nmutta vieköön muassaan teiltä anteeksiantamisen ja suostumuksenne hänen\navioliittoonsa.\n\nAhola. Minun avioliittoni! kuka teille sitä sanoi!\n\nEmeli (itkien). Tämä herra tässä.\n\nKaarlo (itkien). Jaa, herraseni, minä sanoin kaikki, sanoin Kaarlon jo\nnaineen.\n\nAhola (iloissaan). Kaarlo nainut! onko mahdollista. (Lankee polvilleen\nEmelin eteen) Rakas appeni, armas Emeliseni, Voi kun onnellinen olenki!\nEi, ei, elkää katselko minua noin tuolla tavoin, elkää peljätkö; vielä\nminä olen täydessä mielessä; sillä se, joka tässä makaa jalkainne\njuuressa, ei olekaan orpananne; ompahan kosijanne, sulhonne, jonka\naviovaimoksi Luoja teidät loi.\n\nMorli. Ahola-herrako?\n\nAhola. Se sama juuri!\n\nMorli. Ja nepa-hylkyni?\n\nKaarlo (polvillaan Morlin vasemmalla puolella). Tässä...\n\nMorli. Ompa sinua aika veitikka!\n\nAhola. Minä kun otin häneltä nimen, niin palkkioksi annoin omani\nhänelle.\n\nKaarlo. Minun tulee teille väli-hinta maksaa, sillä te häviäisitte\ntässä vaihto-kaupassa.\n\nEmeli. En vieläkään voi olla hämmästymättä. (Kaarlolle) Mitä,\nserkku-kultaseni sinuako minä niin kauhistuin? ja te, herraseni,\njota en konsaa ole nähnytkään...\n\nAhola. Luulittepa minua jo ennen muinaan rakastaneenkin.\n\nEmeli. Siinä petyin; minä olen pitänyt vasta-tulevata aikaa jo\nmennehenä.\n\n    Loppu.\n\n\n\n"]