[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLBpdbGyMcxWp1Cl1S5Pr010eViDxqWNOJeQtN34rIhg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1260,"Sternsteinin kartano","Anzengruber, Ludwig",1839,1889,"1260-anzengruber-ludwig-sternsteinin-kartano","1260__Anzengruber_Ludwig__Sternsteinin_kartano",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1885,1909,68959,437224,false,51524,[24],"Austrian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Novels","\"Sternsteinin kartano\" by Ludwig Anzengruber is a novel written in the early 20th century. The story introduces the reader to the stark contrasts of life in a rural setting, focusing on the protagonist, a young girl named Helena, as she navigates her humble existence and dreams of a better life. The narrative establishes themes of longing, social status, and the dichotomy between wealth and poverty.  At the start of the novel, heavy rain transforms a tranquil river into a raging torrent, setting the stage for Helena's life in a dilapidated cottage near the grand Sternstein manor. She observes the opulence of the manor from a distance, expressing a wish to one day be part of that world as she plays with a boy named Muckerl, who is also entranced by Helena’s beauty and dreams of a brighter future. Their playful banter reveals their differing social standings, hinting at deeper societal issues and individual aspirations. The opening portion encapsulates Helena's innocence and the challenges she faces while setting the tone for her journey amid class disparities. (This is an automatically generated summary.)",[],235,"Itävaltalainen romaani kertoo köyhästä tytöstä, joka kasvaa suuren Sternsteinin kartanon naapurissa ja tavoittelee määrätietoisesti nousua kartanon emännyyteen. Teos kuvaa 1800-luvun maaseudun sosiaalisia vastakohtia, kunnianhimoa sekä vaurauden ja kurjuuden kohtaamista.","Ludwig Anzengruberin 'Sternsteinin kartano' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1260. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","STERNSTEININ KARTANO\n\nKirj.\n\nLudwig Anzengruber\n\n\nSuomentanut [\"Der Sternsteinhof\"] Vera Anttila\n\n\nKansan Romaanikirjasto 6.\n\n\n\n\n\nHelsingissä 1909,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.\n\nMikkelissä 1909,\nMikkelin Sanomain kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli sataa kohissut rankasti. Pärskyen ja vaahdoten virtasi tuo\nmuutoin niin tyyni joki kahden kukkulan välitse; toisen huipulla oli\nsuuri, uljas kartano, toisen juurella pitkin jokirantaa matala rivi\npieniä hökkeleitä.\n\nViimeinen noista hökkeleistä oli vallan rappeutunut, ovenpielet\nroikkuivat melkein irti halkeilleesta tiiliseinästä, akkunanpielet\nolivat vinot, siellä täällä pilkisti paljas kivi esiin epätasaisesta,\nkuluneesta rappauksesta, ja vaikka pahimmat reijät ja halkeamat\nolivatkin savella silatut ja heinillä ja oljilla tukitut, ei sekään\ntehnyt sitä paremman näköiseksi. Taampana oli kapea kaistale\nmuokattua maata, jossa viljeltiin monenmoisia vihanneksia; sitäpaitsi\nkasvoi siellä kaalinkupuja ja perunoita. Tämän alueen aitaus oli\nenemmän näennäinen kuin todellinen; köynnöskasvien peittämät paalut\nolivat etäällä toisistaan ja niiden haarukkapäiden poikki oli\nasetettu kuivettuneita, hienoja puunoksia.\n\nSilloin kun joki, johon johdettiin ja heitettiin kaikenlainen\ntörky, väsyneesti solui uomassaan, tuotti se köyhille asujamille\npaljon harmia; silloin saivat tuhmapäisimmätkin siellä alhaalla\nepäselvän käsityksen siitä, missä ahdingossa, missä liassa he\nelivät. Mutta nyt virtasivat siinä raikkaat vedet ja ilman viileään\nkosteuteen sekaantui tuore maanhaju ja väkevä kasvien tuoksu, eikä\nedes Sternsteinin kartanossa tuolla korkealla voinut tuntua sen\nraikkaammalta ja terveellisemmältä.\n\nViimeisen hökkelin edustalla olevalla penkillä istui noin\nneljäntoista vuotias tyttö; paitsi huivia, valkaisemattomasta\npalttinasta tehtyä paitaa ja haalistunutta, sinistä, valkopilkkuista\nröijyä, ei hänellä ollut mitään ruumiinsa verhona. Tyttönen oli\nkoukistanut jalkansa niin että ne heiluivat ilmassa; vain toisinaan\nhän ojensi vasenta eteenpäin, painoi kantapäänsä kosteaan maahan ja\nkatseli sen tekemää koloa kunnes se täyttyi vedellä; ja silloin oli\nkenkä valmis. Niin, kunpa olisi kengät jalassa, niin voisi kulkea\nrikkaidenkin ihmisten parissa, voisipa kenties käydä tuolla ylhäällä\nSternsteinin kartanossakin.\n\nHän kohotti jälleen päätään. Hänen kasvoistaan ei ollut näkyvissä\nmuuta kuin pyöreä leuka, täyteläisten poskien alaosa ja pienen nenän\npää huivin reunojen lomasta, jonka hän silmien suojaksi oli vetänyt\nsyvään otsalle; ja se olikin tarpeellista, sillä kukkulan taakse,\njonne hän istui selin, laski aurinko parhaillaan, ja siksi leimusivat\nkartanon akkunat, joihin hän niin kiinteästi katsoi, säihkyvää valoa.\nLaajojen taloushuonerivien keskellä sijaitsevan asuinrakennuksen\nmärkä liuskakivikatto vallan suli taustalla olevien pilvien tummaan\nharmauteen. Pilvien reunoissa vain oli hyvin kapea, tummanpunainen\njuova, niin että Sternsteinin kartano näytti melkein ulottuvan\ntaivaaseen saakka.\n\nEikä lapsi sitä olisi ihmetellytkään. Niin kauvas kuin taivas ulottuu\n-- oi, kuinka kauvas sitä riitti -- kuuluu kaikki maa Sternsteinin\nhoviin ja vielä hyvän matkaa tasaista maata lisäksi. Minkä niityt\nvoivat karjaa elättää, pellot viljaa kasvaa, se oli Sternsteinin\nomistajan talleissa ja ladoissa. Niinhän ne ihmiset kertoivatkin,\nettä kaikki hänelle ikäänkuin putosi taivaasta aina siitä saakka\nkun hän otti ylös sen hehkuvan kiven, tähtihännän, joka juuri uuden\nkartanon rakennusaikana putosi maahan, ja muurautti sen perustukseen.\n\nÄkkiä tuprahti keskeltä harmautta vaalea, hiekankarvainen\npilvenhattara esiin; se oli savua, joka kohosi liuskakivikatolla\nolevasta uuninpiipusta. Tyttö tuijotti siihen ja huokasi hiljaa.\nSivulta katsoen näytti hänen päänsä, se kun oli kääritty huiviin,\njonka kulmat terävästi ja kaartaen peittivät kasvot, ikäänkuin\nlyhytnokkaisen linnun päältä; ja sitten kun hän vielä uudestaan\nsilmättyään pilvien kultajuovia nyt katsoi suoraan eteensä, näytti\nkuin olisi lintu ensin kurkistellut niinkuin nuoren kylvön seasta\nsiniseen avaruuteen ja sitte yhtäkkiä huomattuaan jotain aivan\nlähellä nyt olisi miettinyt käydäkö sen kimppuun vai ei.\n\nJuuri sellaiselta näytti tyttö ainakin erään puolikasvuisen pojan\nmielestä, joka jo pitemmän aikaa oli vakoillut naapurimajan puutarhan\nmiehenkorkuisten pensaiden suojassa. Kun tuo hullunkurinen lintu\npainoi nokkansa alas, valtasi kuvittelun lystikkäisyys pojan niin\nkokonaan ettei hän enää saanut estetyksi suukapulalla äänekästä\niloisuuden purkausta, vaan purskahti kaikuvaan, rähäjävään nauruun,\njota kuitenkin pian seurasi suonenvedontapainen, vinkuva yskä.\n\nTyttönen lysähti ensin säikähdyksestä kokoon, mutta sitten hän\ntaputti käsiään ja huusi nauraen: \"kas niin, se on oikein, Muckerl,\nsitä se tekee, mitäs niin säikähytät ihmisiä.\"\n\nMitä puhuteltu lieneekään mielinyt vastata, anteeksipyynnön tai\njonkun karkean sanan, tällä hetkellä oli hänen luovuttava molemmista.\nHän nojautui seinään ja nieli ilmaa, ja hänen yskiessään kaikui\nkirkas, iloinen nauru ylhäältä.\n\nSilloin ruumiikas, hyvinvoipa nainen asetti vihaisin liikkein padan\nja pannun, jotka hän juuri oli ottanut käteensä, takaisin liedelle ja\nastui ovelle.\n\n\"Mitä tuhmuuksia siellä taas on tekeillä?\" hän sanoi. \"Muckerl, sinun\npitäisi jo olla tarpeeksi vanhan ja viisastuneen.\"\n\n\"Eihän tässä ole mitään muuta kuin hiukkasen hakkailua\", sanoi poika.\n\nÄidillinen viittaus hänen ikäänsä näytti epäilemättä hyvin osatulta.\nHänen seistessään siinä avopäin ja avojaloin, paitahihasillaan,\nhämillään nykien yhtä ainoata housunkannatintaan, näytti hän kovin\ntyperältä ja kerrassaan kehityksessä takapajulle jääneeltä; hän oli\ntuskin niin suuri kuin tyttönen viereisen majan edustalla, ja kai hän\nlieneekin kerran toisensa perään unohtanut olevansa kokonaista kolme\nvuotta vanhempi, ja niinpä ne ihmisetkin, joille tämä kerrottiin,\ntavallisesti kuuntelivat jutun toiskertaan ja vielä lisäksi\npuistelivat päätään.\n\nNiistä, jotka jo useita kertoja olivat käyttäneet tilaisuutta\nantaakseen hyvinansaittuja muistutuksia, ei suinkaan tuntunut\nhämmästyttävältä, että Muckerl viiletti puutarhaan niin pian kuin\näiti käänsi hänelle selkänsä.\n\nHän lähestyi tyttöä.\n\n\"Hyvää iltaa, Helena!\"!\n\n\"Hyvää iltaa, Muckerl. Istu tähän.\" Hän teki pojalle tilaa penkillä.\n\"Mitäs äsken niin nauroit, niin typerästi?\"\n\n\"Sinun linnunhilkkaasi. Ota se pois.\" Hän päästi irti solmun.\n\nTyttö tarttui huiviin, joka valahti niskaan, ja pani sen syliinsä.\n\"Mitä se sitte sinuun koskee, tyhmyri?\"\n\n\"Koskeepa tietenkin, sillä mielelläni katselisin kasvojasi.\"\n\n\"No töllistele nyt sitten.\" Tyttö käänsi päänsä toisen olan yli\nhäneen päin ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin nauramatta.\n\"Tokkopa lienetkään vielä ennen tällaisia nähnyt?\"\n\nPoika pudisti päätään.\n\nNe olivat täyteläiset lapsenkasvot, terve puna tuskin huomattavasti\nruskettuneella iholla, ympärillä paksut palmikot mustaa,\nsinervälle välkkyvää tukkaa. Otsa oli avoin, kaareutui ylhäältä\nhieman eteenpäin, suora nenä oli hienosti kaareva ja sieraimet\nsirotekoiset, hehkuvanpunaiset huulet täyteläiset, ylempi näytti\nhiukan ylöskääntyneeltä, alempi vähän sisäänpainuneelta; tuuheiden\nkulmakarvojen ja paksuripsisten luomien alta loisti harmaa silmäpari\nmerkillisen suurin, tummin terin.\n\nOltuaan jonkun aikaa nuorukaisen ihailevien katseiden alaisena,\nvirkkoi tyttö pilkallisesti: \"Vaikka minä miellytänkin sinua,\nMuckerl, niin sen minä sanon sulle, ett'et sinä minua lainkaan.\"\n\n\"Sen uskon\", nauroi poika. Olihan hänellä joka aamu kammatessaan\noma kuvansa peilissä edessään, ja hän tiesi hyvin miltä näyttivät\nruskeat, takkuiset hiussuortuvat leveällä otsalla, tylppö nenä, ohuet\nhuulet ja tuhkanharmaat, sisäänpainuneet posket; hänessä ei ollut\nmitään muuta huomattavaa kuin suuret, mustat silmät, eivätkä nekään\nolleet kauniit, sillä ne ulottuivat liian kauas kuopistaan.\n\n\"Sen uskon, Helena\", toisti hän. Hän otti asian parhaimmalta\npuolelta. \"Ihmisen ulkonäölle ei kukaan voi mitään eikä hän itsekään.\"\n\n\"Aivan kepso olet, Muckerl\", ärsytteli tyttö.\n\n\"Ja sinä kerrassaan näpsä\", sanoi poika.\n\n\"Lopeta nyt\", virkkoi tyttö vakavana, \"mutta ajatteleppa kuinka paljo\nminun on kasvaminen ennenkuin olen yhtä suuri kuin muut. Luuletko\nminun pysyvän sievänä?\"\n\n\"Sievimpänä näillä mailla.\"\n\n\"Jotain sekin on.\" Pikku tyttö nyrpisti nokkaansa.\n\n\"Sanonko minä täällä Zwischenbühelissä?\" jatkoi Muckerl innokkaasti.\n\"Koko tässä maan kolkassa, minä tarkotan.\"\n\n\"Mene, tyhmyri, ja huiputa muita! Ikäänkuin sinä tuntisit kaikki\ntäyskasvuiset nais-ihmiset ja meidät pikku tyttölapset koko tässä\nmaankolkassa!\"\n\n\"Ei se ole tarpeen ensinkään. Eikö ole käynyt niinkuin kaksi\nvuotta sitten sanoin Reitlerin Evasta? että hän pitää itse pitkän\nvartalonsa ja lyhyet jalkansa? No, eikö tuo nyt vielä tänä päivänä,\ntäysikasvuisena, astele kuin pöyhistelevä hanhi?\"\n\n\"Oletpa oikeassa, aivan olet oikeassa, Muckerl\", nauroi Helena;\nsitten hän äkkiä tarttui pojan molempiin käsiin. \"Sano, osaatko yhtä\nhyvin ennustaa kuin mustalainen?\"\n\n\"Älä ole lapsekas, minä ymmärrän kyllä mikä ihmisiä miellyttää ja\nosaan antaa arvon, jos tänään näkemäni edelleen kehittyy, sen minä\nolen huomannut puuveistoksia tehdessäni. Sinä tiedät minun -- tuskin\nolin vielä koulusta päässyt -- alkaneen lusikoista ja kauhoista,\nsittemmin olen kyllä myös jollekin oikulliselle talonpojalle\nveistellyt tuolinselkää tai ovenpieltä, mutta siitä en ole enää\npitkään aikaan välittänyt, ja perin niukasti se tuottaa kolikoitakin,\nsillä en elätä äitiäni ja omatkin elinpäiväni kulutan hukkaan.\nOppia tahdon enemmän, tiedä se. Niitä tahdon jäljitellä, jotka\ntekevät maallisia korukaluja ja pyhäinkuvia. Herra pastori onkin jo\näidilleni luvannut ottavansa meidän kirkkoomme ensimäisen pyhäinkuvan\nmikä minun kädestäni lähtee. Jo hyvän aikaa olen katsellut kaikkia\ntarvittavia aineksia, olisiko sen arvoista puuta, että kannattaisi\nveistellä, ja sen voin sitte kans niin elävästi kuvitella\npyhänkuvamöhkäleeksi, että luulen ettei sitä tarvitse muuta kuin\nveitsellä vuolaista kerrassa valmiiksi; mutta liian kiireellinen minä\nsen kanssa olen, ja monestipa lohkenee sieltä täältä lastu liikaa\nja koko laitos näyttää minusta kierolta ja väärältä. Kunhan käteni\nvain varmistuu, silloin, olen mestari ja veistelen vain sirosti ja\nsievästi, ja eipä silloin ole puuta hukkaan nuoltu.\"\n\nTyttönen oli pannut kätensä päälletysten pojan olalle ja nojautui\nsiten häneen. \"Kuules\", hän sanoi, \"minut kai kelpaisi veistää?\"\n\n\"Niinkuin siinä istut, päästä jalkoihin asti, mutta vielä mieluummin\nsitte kun olet kasvanut suureksi. Usko vain, Helena, että sinusta\ntulee kuvankaunis; sinun ympärilläsi pojat pyörivät.\"\n\n\"Muckerl! Sinä sakramenskattu vekara! missä piileksit?\" huudettiin\nläheltä. \"Tule heti paikalla. Iltanen on pöydällä.\"\n\n\"Äiti\", kuiskasi nuorukainen ja sujahti alas penkiltä. \"Hyvää yötä,\nHelena! Voihan sattua --\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Että minäkin sitte pyörin mukana.\"\n\nHän livisti tiehensä.\n\nHänen istuessaan pöydän ääressä puhtaassa ja sievässä tuvassa\ntorui äiti: \"Kuinka usein pitääkään minun vielä sanoa sinulle: elä\nvetelehdi suotta päiten tuolla ylhäällä. Ethän sinä enään ole mikään\nlapsi, ja sinun ikäisesi poika osaa kieltäytyä jostakin; ja eihän se\nensinkään sovi että noin kuljeksit keskenkasvuisen tyttösen kanssa.\nSuopea olen kernaasti kaikille naapureille, mutta en tuttavallinen\njokaisen kanssa ja zinshoferilaisten kaikkein viimeksi ja vähimmän.\nTyttö tulee aivan äitiinsä, ja hänet minä tunnen tyttö-ajoiltani\nasti, hän on _sitä_ laatua, joka ei tee kenellekään hyvää ellei itse\nsiitä hyödy ja jota ei mikään paha kohtaa niin ettei toisille samalla\nkäy vielä huonommin.\"\n\nMuckerl oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena; nyt sulki hän avoimen\nsuunsa pistettyään sinne liemilusikallisen. Hän söi vaieten edelleen.\nNähtävästi olivat nuo sanat hänestä niin käsittämättömiä, ettei hän\ntiennyt niiden johdosta tehdä yhtään kysymystä.\n\nRappeutuneen hökkelin ovelle ilmestyi laiha, kuihtunut vanha\nvaimo. Vanhuksella ja lapsella ei ollut mitään muuta yhteistä kuin\nsäkenöivät, suuret, harmaat silmät.\n\n\"Tule syömään.\"\n\n\"Syömäänkö?\" kysyi tyttönen vitkastellen. \"Taasenko rasvavoileipää?\"\n\n\"Ole iloinen että meillä on rasvaa sen päälle, se ei kumminkaan maita\nniin kovalta kuin kuiviltaan.\"\n\nHaukotellen astui lapsi tupaan, mutta sulki äkkiä suunsa ja nyrpisti\nnenäänsä tuntiessaan ummehtuneen kosteuden tuossa ahtaassa huoneessa;\nse teki sen vielä tympäisevämmäksi, vaikka tarpeeksi kehno se jo\nmuutoinkin oli.\n\n\"Oljenpunojatarta kai kovasti harmittaa\", sanoi vanhus, \"että hänen\nMuckerlinsa hiiviskelee sinun perässäsi?\"\n\n\"Saattaapa harmittaa\", vastasi tyttönen heittäen päätään taapäin\nja kohauttaen olkaansa ikäänkuin tahtoen osottaa oljenpunojattaren\nsuuren harmin olevan hänelle vallan yhdentekevän.\n\n\"Mutta sinähän annat hiukkasen liian varhain kiitellä itseäsi\nkauniiksi\", jatkoi vanhus hyväntahtoisesti pilkaten.\n\n\"En ole häntä kutsunut enkä antanut mitään aihetta puhutteluun\",\nvirkkoi tyttö nenäkkäästi, otti vastahakoisin ilmein valuvalla\nrasvalla silatun leivän käteensä ja lähti ulos majasta. Suurta, kovaa\nkannikkaa järsien seisoi hän sitten katsellen Sternsteinin kartanoa,\njoka kohosi ylhäällä kuin linna.\n\nKaikki tarinat, joista hän oli kuullut tai lukenut, sekaantuivat\nhänen lapsenpäässään. -- -- --\n\nOli kerran hyvin nuori, aivan köyhä tyttö; kaunis kuin kuva hän\ntosin oli, mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä hänellä oli vain\nhuonot vaatteet ja niillä hän makasi yönsä lieden tuhassa. Häntä\noli neuvottu hehkuvalla vantaalla kulkemaan järven yli, kiipeämään\nlasiselle vuorelle. Vuoren huipulla oli linna, ja sen asukkaalta,\npahalta, vanhalta akalta, joka ei tahtonut luovuttaa avainnippua,\noli hänen litistettävä pää poikki rautaisen arkun kannen ja reunan\nvälissä; silloin oli linna kuin lumoten vallotettu, oli kaikkine\nirtaimistoineen ja kaikkine maineen ja tiluksineen tuon köyhän tytön\noma, joka nyt elämänsä loppuun asti eli hauskasti ja iloisesti.\n\nTodellakin, Zinshoferin pikku Helena oli hyvin viisas, päättäväinen\nlapsi. Hän arvasi vallan oikein, että tiellä, joka vei sellaiseen\nlumottuun linnaan, oli paljon ponnistusta, vaivaa ja tuskaa; hän ei\nensinkään luottanut hyväntahtoisten keijukaisten apuun, \"kauniita\nprinssejä\" hän ei näyttänyt lainkaan kaipaavan ja \"vanhat akat\"\nsaivat varoa itseään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHelenassa toteutui oljenpunojattaren Muckerlin ennustus. Niin,\nvoittipa hän, kuten Muckerlin itselleen täytyi tunnustaa, kaikki\nhänen toiveensakin. Aikaa oli siihen kyllä kulunut, mutta kukapa\nkyseli mihin se oli mennyt. Ei ainakaan Muckerl, sillä hänestä se\noli vierinyt kyllin nopeaan. Mitä se oli tuonut muassaan, oli hyvää,\nmitä se vielä oli tuova, oli yhä parempaa, ja sitä hän ilomielin ja\nkärsivällisesti odotti.\n\nHän osasi nyt veistää puuta, hän elätti äitiänsä ja piti huolen\nkoko taloudesta. Ensimäinen työ, johon hän ryhtyi tuntiessaan\nkätensä varmaksi, ei ollut mikään helppotöinen kapine ja osotti\nhyvää tahtoa ja itseluottamusta; kokonaisen \"seimihistorian\" hän\nvalmisti, pyhän perheen Betlehemin tallissa; härkiä ja aasejakaan ei\npuuttunut, paimenet vain hän jätti pois; niiden sijalle kuvitteli hän\nitse Zwischenbühelin hurskaan seurakunnan, sillä sehän oli siellä\nrukoilemassa, ja sen vuoksi hän ei veistellyt puista hartautta siihen\nlisäksi. Pappi asetti lupauksensa mukaan kuvateoksen kirkkoon, mutta\nkoska hän ei kuitenkaan pitänyt sitä minään taideteoksena, josta\njollekin kiertelevälle matkailijalle taikkapa vain virkaveljelle\nsaattaisi ylpeillä, päätti hän tehdä sen paremmin seurakuntalaistensa\nmaun mukaiseksi ja antoi erään kuljeksivan taiteilijan, joka sanoi\nitseään kappalemaalariksi, koska hän käsitteli akkunalautoja,\novenpieliä ja portteja, peittää kuvat räikeillä öljyväreillä.\n\nSeurakunta piti sitä ylenmäärin kauniina ja yksistään tuoreen\nmaalin haju sai muutamat hartaaseen mielentilaan. Huomattuaan\ntekeleensä värillä peitetyksi joutui Muckerl hyvin sekavien tunteiden\nvaltaan. Väri, niin, väri tekee varsin hyvän vaikutuksen, kaikki\nnäyttää elävältä, ja pappi oli kai oikeassa antaessaan sen tehdä\ntuollaiseksi, mutta iho, puku ja tukka olivat vallan tuhritut ja\nmaalia loisti sellaisissakin paikoissa, joihin se ei kuulunut.\nMuckerl näki hämmästyksekseen että monet leikkaamansa laskokset\ntekivät rumia mutkia ja että toiset osat ulkonivat ruumiista siinä\nmissä niiden piti olla ruumiin mukaan; mitä hän vartaloon oli\ntehnyt, se oli kyllä selvästi näkyvissä, kun sitävastoin pyhimysten\nkasvonpiirteet, jotka hänen vakuutuksensa mukaan olivat paraiten\nonnistuneet, hävisivät kokonaan paksulti tahritun maalin peittoon.\nOlipa oikeita nukenpäitä niiden olkapäillä. Äkkiä johtui hänen\nmieleensä pieni, puinen, kirjava turkkilainen, joka oli asetettu\nrihkamapuodin oven päälle tupakkatavaran myynnin merkiksi.\n\n\"Tuo ijankaikkinen hirtehinen\", ärähti hän jokseenkin äänekkäästi,\n\"on turmellut minulta kaiken.\" Säikähtäen lyyhistyi hän kokoon ja\nristi itsensä.\n\nMutta tuo kunnianarvoisa herra ei tosiaan ollut tehnyt oikein\nantaessaan kapineen tuollaisen käsiin! Eikö hän olisi voinut löytää\nsiihen toista? Eikö ollut vallan väärin ettei hän ollut vähintäkään\nmaininnut, että siinä piti oleman väriä ja että hän sitä siihen\nhalusi? Ei Muckerl väriä kammonut, sehän oli veitsen apuna, mutta ei\nse saanut peittää sitä minkä veitsi oli hyvin tehnyt. Mutta kenen se\noli tehtävä? Kuka voi siihen paremmin sopia kuin se, jonka kädestä\nitse veistos on lähtenyt? Sen oppiminen ei ole mikään taikatemppu, ja\nMuckerl tahtoo sen saada opituksi.\n\nHän oppi sen. Pian ihmetteli koko kylä niitä kirjavia puukuvia,\njotka hän asetti näytteille akkunoiden väliin; ei yksikään almanakan\npyhimys saattanut häntä pulaan, sillä saatuaan valmiiksi taivaallisen\nperheen tiesi hän selviytyvänsä apostolien, pyhimyksien, marttyyrien\nja pyhien neitseiden kuvista.\n\nEi kestänyt kauvan ennenkuin ympäristössäkin puhuttiin, millainen\ntaituri tuolla ylhäällä Zwischenbühelissä asusti, ja sanottiin että\njos joku tarvitsisi jumalan, jumalanäidin tai pyhimyksen kuvaa, niin\noli vain mentävä hänen luokseen. Mutta ainoastaan harvat tulivat\ntekemään oikeata kauppaa, ja enimmän tuskastuttivat Muckerlia\nniin sanotut jumalan-kaupustelijat, jotka sellaisen pyhän tavaran\nkanssa kolusivat joka maanääreen; he tahtoivat saada hänestä halvan\ntulolähteen ja käyttäytyivät häntä kohtaan kuten suurkaupungin\ntaidekauppiaat lahjakasta maalaustaidon alottelijaa kohtaan.\n\nRaskas suru valtasi usein Muckerlin. Harvinaista, perin harvinaista\noli, että joku talonpoika, vanha äiti, nuori tyttö kävi kyselyllä,\nvielä harvinaisempaa, että hän tuntikausia kestäneen kaupanhieromisen\njälkeen möi jonkun jumalankuvan, joka ei voinut olla kyllin punakka,\ntai suojeluspyhimyksen, joka ei milloinkaan näyttänyt kyllin\n\"hartaalta\"; jumalankuvien kaupustelijoita hän useammin tapasi,\nmutta ne saattoivat huomautuksillaan hänet tuskasta hikoilemaan ja\ntarjouksillaan vallan masentumaan, ja usein huusi hän heidät kyynelet\nsilmissä takaisin, kun he ovella halveksivasti kysyivät: \"No,\nannatteko sen nyt vai ette? Toisella kertaa ei koko\" -- tässä seurasi\nhyvin voimakas sana -- \"ole minkään arvoinen!\"\n\nMutta sattuipa sitten kerran poikkeus. Eräänä iltana astui\nMuckerlin majaan mies, joka sanoi itseään uskonnollisten kapineiden\nkaupanvälittäjäksi ja kehui kuulleensa mitä parhaimpia lausuntoja\nZwischenbühelin pyhimysten tekijästä, jonka tavaroita nyt oli\ntullut katsomaan. Hän lausui hyvin ystävällisesti mielipiteensä,\nhymyili sääliväisesti kuullessaan hinnan, millä näitä teoksia tähän\nsaakka oli myyty, tarjosi heti viisi kertaa enemmän, antoi rahaa\netukäteen ja tilasi tusinamääriä. Kaupungissa, niin vakuutteli\nherra kaupanvälittäjä, olivat ne enemmän tarpeen kuin maalla,\nsiellä oli enemmän rahaa, mutta myöskin enemmän jumalattomuutta;\nsen vuoksi koetettiin nyt saada uskonnollista hartautta heräämään,\nmikä parhaiten oli toteutettavissa levittämällä kovasti halpoja ja\nmiellyttäviä uskonnollisia kapineita, ja sitä varten oli nyt eräs\nkauppaseura syntymässä. Herra oljenpunojan oli vain nyt pidettävä\nhuoli siitä, että tavara aina olisi yhtä hyvää; silloin saisi hän\nolla varma tuottavasta menekistä pitkiksi ajoiksi.\n\nMuckerl oli ylen onnellinen, melkeinpä oli unohtaa itsensä ja\nlangeta tuon pienen, vinosäärisen miehen kaulaan, mutta alempiin\nkansankerroksiin valitettavasti juurtunut ennakkoluulo pidätti hänet\ntästä, sillä mies, jonka toimena näin oli kristillis-uskonnollisen\nmielialan kohottaminen, oli juutalainen, mikä seikka Muckerlista oli\nhäpeällinen.\n\nNyt koitti talossa hyvät ajat, mutta samalla tuli yhtä ja toista,\nmikä ei tuottanut vanhalle oljenpunojattarelle iloa ja mikä häntä\nlopulta vallan tympäisi.\n\nOli muuan lauvantai-ilta, jolloin Muckerl tuli majain takana olevaa\nmäkeä alas. Hänellä oli yllään lyhyt kiiltonappinen takkinsa ja\nsiro rintalappunsa, jalassa hyvät kengät, lyhyesti sanoen hän oli\njuhlatamineissaan; tomuttuneet jalat ja hiestyneet kasvot osottivat,\nettei hän ollut tulossa läheltä, vaan ehkä piirikunnan pääkaupungista\nasti.\n\nHän kantoi pientä pakettia; se oli kääritty hänen punakukkaiseen\nnenäliinaansa eikä se löytänyt lepoa kummassakaan kädessä; hän\notti sen milloin oikeaan milloin vasempaan käteensä, painoi vasten\nrintaansa, piilotti selkänsä taakse, työnsi sen vuorotellen\nkumpaankin kainaloonsa ja otti sen pian jälleen esiin.\n\nVarovasti kurkisti hän elävän aitauksen oksien lomitse puutarhaansa\nja kun ei nähnyt äitiään lähistöllä, oli yhdellä hyppäyksellä\nnaapurin maalla ja astui takaovesta Zinshoferin majaan.\n\nHän tapasi Helenan istumassa vanhuksen seurassa, kuorimassa nauriita\nja leikkelemässä niitä pataan.\n\n\"Hyvää iltaa teille kummallekin\", hän sanoi.\n\n\"Hyvää iltaa\", vastasivat molemmat.\n\n\"Mitä kuuluu?\" Muckerl kysyi. \"Mitä kuuluu? Mikäli huomaan, ei\nhuonoa, luullakseni. Kaupungissa olen ollut. Niinpä niin. Väsynyt\nolen, sallikaahan minun istahtaa.\"\n\nTyttö viittasi kädellään, jossa piteli veistä, läheisessä nurkassa\nolevaan lepotuoliin.\n\nMuckerl istahti. Hän piteli pakettia kiinni kummastakin päästä ja\npyöritteli sitä yhä kättensä välissä.\n\nHetkisen kuluttua katsahti vanhus ylös heittäen synkän silmäyksen\ntyttäreen ja sanoi: \"No, miltä kaupungissa näyttää?\"\n\n\"Kiitän kysymästä\", vastasi Muckerl, \"siellä on hyvin kaunista,\nja niin oivalliset tietkin kun niillä siellä on, kerrassaan\nkivilaatoista. Niin, Helena, siellä tasaisin askelin ravatessani olen\najatellut sinua.\"\n\n\"Minuako? En ymmärrä mitä minulla on tekemistä kaupunkilaisten ja\nheidän katukivityksensä kanssa.\"\n\n\"Siellä ei helposti lasinsiru, naula tai muu sellainen kiusankappale\npistä jalkaan, kuten meillä usein sattuu ja kuten vasta äskettäin\nsinulle kävi.\"\n\n\"Ah, niin. Se on aikoja sitten parantunut. Katsohan.\" Tyttö ojensi\nmatalalta tuolilta, jolla hän istui, oikean jalkansa nuorukaista\nkohden.\n\n\"Kautta sieluni\", virkkoi tämä, \"ihan sieväksi parantunut. Vahinko\nolisikin, jos arpi rumentaisi hienon jalan.\"\n\n\"Jos se sinua huolettaa, niin pidä varalla missä kävelen ja pistä\nolkimatto alle.\"\n\n\"Tiedänpä siihen paremmankin keinon. Minä annan suojustimet\njalkoihisi.\" Nuorukainen sanoi tämän lyhyesti, yskän tapaisesti\nnaurahtaen ja punastui sitten hiusmartoa myöten. \"Nimittäin\", jatkoi\nhän sammaltaen, \"se tahtoo sanoa, jos Zinshoferin äiti olisi asiaan\nmyöntyväinen, niin olisi jalassasi kenkäpari.\"\n\nTyttö katsahti häneen sivulta. \"Äidin myöntymystäkö vain tarvitaan,\nniinkö luulet? Minun mielestäni on kysymys siitä, tahdonko niitä\nkäyttää?\"\n\n\"Etkö sitte haluaisikaan?\" sopersi Muckerl.\n\n\"Sinulle, näen mä, täytyy tulla avuksi\", sanoi vanhus. \"Sinun on\nensin opittava tuntemaan nuoria naikkosia; ne kieltäytyvät usein\nsiitä, mitä heidän sydämensä ja kätensä halajaa.\"\n\n\"Mitä kaikkea sinä tiedätkään\", ivasi tyttö; sitten hän kääntyi\nMuckerliin päin. \"Oletko tosiaan ostanut sellaista tavaraa? Annahan\nkun katson, niin saan nauraa taitamattomuuttasi. Pitää kai ainakin\nkiittää sinua hyvästä tahdostasi, ei ne mulle kuitenkaan sovi.\"\n\n\"Saadaanpa nähdä\", huusi Muckerl, joka äkkiä taasen tuli\nleikilliselle tuulelle ja heilutteli kääröä korkealla kädessään\nikäänkuin tähtäisi uhaten tytön päähän. \"Heti sen näet.\"\n\n\"No, ole niin hyvä\", huusi Helena, nousi istuimeltaan ja sieppasi\nhäneltä liinakäärön. Sen avattuaan katseli hän kenkiä. Hän asetti\noikean jalkansa matalalle tuolille ja piti kengän kantaa kantapäätään\nvasten. \"Katsoppas\", virkkoi hän, \"ne voisivat tosiaankin sopia\nminulle ja kauniit ne olisivat kans, oikein kauniit.\" Hän hypisteli\nniitä hetkisen käsissään ja antoi sitten takaisin. \"Ota ne pois\",\nsanoi hän huoaten.\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi poika vallan neuvottomana. \"Minkä vuoksi,\nHelena?\"\n\n\"Muckerl, minun täytyy kiittää sinua, tosiaankin kiittää oikein\nkauniisti. Sanon asian niinkuin se on. Niihin kuuluu juovasukat,\nsellaisia ei minulla ole, ja paljassäärin polen mieluummin maata kuin\nnahkaa. Naurunalaiseksi en halua tulla.\"\n\n\"Sinä hupakko\", sanoi poika voitonriemuisen näköisenä, \"luuletko\nminun ajattelevan vain helatorstaista pitkäänperjantaihin? Ei\ntoki sentään.\" Hän veti esiin pienen käärön, jonka oli tunkenut\ntakintaskuunsa. \"Katsohan mitä tässä on.\"\n\nSiinä oli juovasukat ja tulipunaiset sukkanauhat silkkisolmekkeineen.\n\n\"Muckerl\", huusi tyttö, lyöden kätensä yhteen ilosta. \"Oletpa sentään\nhyvä poika.\"\n\n\"Niin, hyvä se on tuo Muckerl\", virkkoi vanhus.\n\nHelena istui nuorukaisen viereen. \"No, saatpa nähdä myös, miten\nvedän ne jalkaani.\" Olematta vähääkään hämillään pojan läheisyydestä\nkoetteli hän sukkia ja kenkiä. \"Kuinka ne sopivat hyvin!\" nauroi hän,\n\"sinä olet varmaankin ottanut mitan jalastani.\"\n\n\"Niin olenkin silmilläni; tottahan minun pitää ymmärtää minkä\nkokoinen käsi, jalka ja pää sopii jonkun ihmisen ruumiiseen.\"\n\nTyttö piteli hameensa helmaa niin korkealla että sukkanauhat näkyivät\nja katseli itsetyytyväisenä jalkojaan. \"Tähän asti\", virkkoi hän\nnauraen, \"on prinsessa valmis, siitä lähtien alkaa kerjäläisnainen,\nja sitä on paljoa suurempi palanen.\"\n\nMuckerl nousi ylös. \"Älä ole toivoton. Aika neuvon antaa. Ei vielä\nole maailman loppu. Hyvää yötä, on jo aika lähteä, muutoin äiti on\nhuolissaan, toruukin vielä. Hyvää yötä teille kummallekin!\"\n\nJo seuraavana aamuna oli hänellä syytä katua ettei ollut pannut\nhyväntahtoisuudelleen mitään ehtoa. Helena tuli juoksujalassa heille\npäin, mutta nähdessään hänet ja vanhan oljenpunojattaren seisomassa\nkeittiössä hidastutti tyttö hiukan kulkuaan. \"Hyvää huomenta!\" hän\nhuusi ja ojentaen nopeasti esiin vuoroin kummankin jalkansa jatkoi:\n\"ihan hullumainen ilo minulla on näistä sukista ja kengistä, on\nvallan toinen käynti. Kiitos kaunis sinulle näistä, Muckerl.\"\n\nVanha rouva loi poikaansa katseen, jonka edessä tämä hämillään\nkääntyi syrjään.\n\nTyttö näytti hohtavanvalkeita hampaitaan, heitti molempiin ilkeän\nnauravan katseen ja juosta livisti eteenpäin.\n\nOljenpunojatar pani kätensä ristiin ja antoi niiden pudota syliinsä.\n\"Muckerl!\" Enempää hän ei kyennyt lausumaan, hämmästys tukkesi\nhäneltä puheen. Tunnontarkka nuorukainen ei huolinut sen johdosta\nilmaista minkäänlaista tekopyhää sääliä; sen sijaan tuntui hänestä\nhyvin vastenmieliseltä, että äiti tästä päivästä alkaen aina\npudisteli päätään joka kerta kuin hänet näki.\n\nNoin viikko tämän jälkeen palasi Muckerl taas kaupungista, mutta\ntällä kertaa ei hän kiertänyt kylän ympäri, vaan pysytteli oikotiellä\nja heilutteli huomattavasti käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut\nnäyttää samaa tietä kulkeville ihmisille olevansa tyhjin käsin\nmatkalla.\n\nSamaa tietä oli Helena jonkun verran aikaisemmin nopein askelin\njuossut läpi kylän, painaen jotain raskasta kääröä vasten rintaansa.\nNyt oli hän polvillaan keskellä tupaansa, ja hänen edessään lattialla\noli levällään liinavaatteita, esiliinoja, hameita ja samettipusero;\nhän katseli pitkien silmäripsiensä alta kaikkea tuota ihanuutta,\nsydämellisen tyytyväisyyden hymy kiinni puserrettujen huulien\npielissä.\n\nZinshoferin vanha eukko löi kerran toisensa perään käsiään yhteen.\nVihdoin hän kysyi: \"Muckerliltako?\"\n\nTyttö nyökäytti päätään.\n\n\"Minkä vuoksi hän on antanut ne sinulle?\" kysyi vanhus terävällä\näänellä, joka ei kuitenkaan hänen vakoilevan katseensa ja terävän\nhymynsä ohella kuulostanut äidilliseltä ankaruudelta, vaan karkealta\nuteliaisuudelta, joka haluaa saada selville missä määrässä ollaan, ja\nvallanhimolta, joka tahtoo määrätä mihin on pysähdyttävä.\n\nTyttö katsoi häneen otsa rypyssä. \"Minkä vuoksi? Sen vuoksi etten\nulkona näytä hänelle tietä enkä täällä ovea. Ei minkään muun vuoksi!\"\nHän nauroi ivallisesti. \"Sinulla on kai aikoinaan ollut hyvin\nkiitollinen mieli, kun noin saatat kysyä!\"\n\nKun Muckerl loitolla eräässä pensaikossa antoi odottelevalle tytölle\nkäärön, otti hän tältä kädestä pitäin lupauksen kahdesta seikasta:\nettei tyttö uusissa tamineissaan menisi äitinsä näkyviin ja että hän\nseuraavana sunnuntaina tulisi hänen kanssaan ravintolaan. Tokkopa\npoika hetkeäkään ajatteli, kuinka järjetöntä oli koettaa äidiltä\nsalata mitä uutta sunnuntaina joka ihminen ravintolasta kotiin\ntullessaan tietäisi kertoa? Ah, nuorukainen ei varmaankaan ajatellut\nmitään muuta kuin sitä, kuinka kaunis, kuinka tavattoman kaunis tyttö\noli!\n\nLauvantai-iltana ennen nukkumistaan kääntyi Helena vuoteellaan\näitiinsä päin. \"Kuules, olen unohtanut sanoa sinulle, että Muckerl\nhuomenna vie minut ravintolaan.\"\n\n\"Ja sinä menet?\"\n\n\"Minkäpä vuoksi en? Mitä varten minulla olisi koreat vaatteeni?\nNyt, kun voin kulkea ihmisten parissa, ei minulla ole mitään syytä\npysytellä loitolla niistä.\"\n\n\"No, ja onhan sinua jo maanantaista asti sanottu oljenpunojattaren\nMuckerlin hempukaksi.\"\n\n\"Sanokoot, ei se minua vahingoita ja Muckerlille se tuottaa iloa ja\nsen hänelle suon.\"\n\n\"Suotko sen hänelle? Älä sinä ole olevinasi kiitollinen! Jos\nsydämessäsi olisikin sellaiset ajatukset, niin saisi kai äitisi\netusijan kaikista! Eikö totta? Mutta kun sinä vain voit käydä\nhepenissä, saan minä kuljeskella rinnalla kuin mikäkin rääsyakka.\nMuckerlin pitäisi toki minuakin muistaman, kun sinä vain puhuisit\nhyvän sanan hänelle.\"\n\n\"En ole asiani hyväksi tuhlannut hänelle ainoatakaan sanaa, enkä\nmuillekaan ruvenne kerjäämään.\"\n\n\"Niin, se ei olisi soveliasta mielestäsi, sinä kopea heilakka! Pidät\nkai jo varmana että pääset kerjäämästä. Ota vain puunveistäjäsi!\nMutta jos häneltä veitsi kerran tapaturmassa loukkaisi käden ja\nsormet menisivät poikki, niin olisi koko ihanuus lopussa. Olisitpa\nvoinut odotella hiukan viisaampaakin.\"\n\nItsetyytyväisen turhamaisesti, venytellen ja laulavasti vastasi\ntyttö: \"Odotteleminen ja tuppautuminen ei ole minun asiani.\" Hän\ntunnusteli täyteläisiä käsivarsiaan, jotka olivat hänen edessään\npeitteen päällä. \"Tällaisilla käsivarsilla on vain pidettävä kiinni\nsiitä mikä kelpaa kaikkien niiden joukosta, jotka näitä tavottelevat.\"\n\n\"Niinpä kyllä, sinä hupakko! Mutta kun kerran sellaiseen rupeaa, niin\nsilloin ei vain itse pidä kiinni, vaan toinenkin pitää, eikä siitä\nniin vain pääse irti.\"\n\nTyttö kääntyi seinään päin ja haukotteli. \"Pyh, jos minä sellaiseen\npulaan joutuisin, niin kylläpä muutaman mustelman edestä\nponnistaisin.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSunnuntailla on oma juhlallinen tunnelmansa aina kirkonkellojen\naamuvarhaisesta kajahduksesta iltapuoleen saakka, jolloin rukouksista\npalaten jälleen astutaan kotikynnyksen yli; mutta sitten, auringon\nlaskeutuessa ja lintujen vaijetessa, \"miesten ja nuorukaisten\"\nhälistessä ravintolassa, alkaa tuvassa istujoille, vaimoille,\npoikasille, joilla ei ole ollenkaan rahaa, isännille, jotka tahtovat\nsitä säästellä, heikoille, jotka juuri ovat taudista toipumaisillaan\ntai sen vallassa -- kaikille niille alkaa yksinäinen, surullinen ja\nikävä aika.\n\nYksinäisyyttä vastaan auttaa kyläily ystävällisen naapurin luona,\nsurullisuutta vastaan virkistävä keskustelu, joka myös karkottaa\nikävän. Sen vuoksi teki Matznerin Resl, kylän yläpäästä, vallan\nkristillisesti päättäessään mennä oljenpunojattaren luo alapäähän.\nVanha Resl-muori ei asustanut yksin tupasessaan, hänellä oli aina\nluonaan ainoa lapsensa Sepherl. Jos hänen käyntinsä Muckerlin äidin\nluona johtui hiukkasen itsekkäistäkin syistä, niin ei se vähentänyt\nhänen tekonsa kristillisyyttä; kuka voi, seurustellessaan ihmisten\nkanssa, pitää suurena tätä heikkoutta, josta hurskainkaan Jumalan\nkanssa seurustellessaan ei voi vapautua, toivoessaan voittavansa\nijankaikkisen autuuden.\n\nNiinpä kulkivat siis äiti ja tytär huonerivien ja jokirannan välistä\nkapeaa tietä pitkin.\n\nSepherl oli naimaijässä oleva tyttö, keskikokoinen, pikemmin luisevaa\nkuin pyöreätä tekoa, mikä samaten kuin hänen käsiensä karkeus\narvattavasti johtui varhaisesta, kovasta työnteosta. Hänellä oli\nympyriäiset, hyväntahtoiset kasvot, ja kauneinta niissä oli suuret,\niloiset, siniset silmät, jotka hän usein ikäänkuin ihmetellen levitti\nselko selälleen; siitä kai syntyi se hieno, keskeltä katkeava juova,\njoka kulki silmäkulmien yläpuolitse ohimolta toiselle. Suu oli\npieni, niinkuin kasvussa myöhästynyt, ja näytti suljettuna, jolloin\nveripunaiset huulet päättyivät syviin uurtoihin, itkua tekevän lapsen\nsuulta.\n\nVanha oljenpunojatar istui lukittujen ovien takana akkunan ääressä\nnoiden molempien astuessa piha-puutarhaan. Hän riensi heitä vastaan.\n\n\"Sinä olet yksin\", Resl virkkoi.\n\n\"Niin, Muckerlini on ravintolassa.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Istukaa. Sepherl, ota itselles tuoli tuolta nurkasta. Ompa oikein\nhauskaa että taas kerran pistäytte meillekin.\"\n\n\"Se ilahuttaa meitä, ellemme vain tule sinulle sopimattomaan aikaan.\nTänään on kaunis ilma ja matkaa meiltä tänne voi pikemmin pitää pikku\nkävelyretkenä. Eikä se olisi ensinkään ikävä kulkea, kun vain jokea\nei olisi olemassa; se löyhkää niin pahalta.\"\n\n\"Niin, pahalta se löyhkää\", sanoi Sepherl heikolla äänellä ja näytti\nsen sanottuaan ihmettelevän, se tahtoo sanoa, levitti silmänsä\nsuuriksi, joko sitten joen huonon ominaisuuden vuoksi tahi siksi että\nhän oli sekaantunut jutteluun, vaikkei häntä oltu puhuteltu.\n\n\"Mutta sinuapa ei juuri näe ollenkaan ulkosalla, oljenpunojatar.\"\n\n\"Minun on niin vaikea päästä lähtemään. Tiedäthän, Resl,\nettä Muckerlini työskentelee kotona. Peltotyössä ei kaipaa\njälkisiistimistä, mutta sisätyössä sitä tarvitsee, niin että siitä\nei tahdo tulla valmista. Niin, hän hommaakin ahkerasti viikkokaudet.\nNo, jos hän tänään tahtoo kerran huvitellakin, niin tehköön sen vain,\nniin olen ajatellut.\"\n\n\"Olet oikeassa, oljenpunojatar. En voi muuta sanoa kuin että olet\noikeassa. Hän on kelpo nuorukainen ja suokin sinulle, äitilleen,\nkaikkea hyvää.\"\n\n\"Sen hän tekee. Hyvä Jumala sen hänelle palkitkoon!\"\n\n\"Amen!\" lausui vanha Resl ja viittasi sitten leveän liinavaatekaapin\nylimpään laatikkoon. \"Tuolla kai on nyt taasen niin paljon rahaa\nettei vanhassa arkussa ole moniin vuosiin ollut sellaista määrää\nyhdellä kertaa?\"\n\n\"Onhan siellä jo jonkun verran\", virkkoi oljenpunojatar heilauttaen\nvakuuttavasti kättään, \"en sano ettei siellä ole mitään, mutta ei\nniin paljoa kumminkaan kuin sinä luulet, rakas Resl! Täytyyhän sinun\nmuistaa, että kovilta ajoilta oli vielä velkoja maksettavana, ja\najatella mitä työkalut maksavat ja värit, kuinka suureksi rahti\nnousee ja mitä verot nielevät, Jumala paratkoon!\" Hän kumartui\neteenpäin, käsivarret polvien nojassa, ja puhui kasvot lattiaa kohti.\n\"Voit uskoa minua kun sanon, että vaikka parhaimmat ystävät tulisivat\npyytämään, ei meillä olisi penniäkään lainata.\"\n\n\"Rakas oljenpunojatar, se joka niin hyvin kuin minä tietää, miltä\npuutteenalaisen ajan jälkeen jokainen säästetty penni tuntuu, se ei\nystävyytensä vuoksi kehtaa tulla niistä lainaamaan. Älä siis luule\nminun tulleen kolkuttamaan raha-arkullesi.\"\n\n\"Enpä luulekaan. Olethan aina ollut mestari säästämään.\"\n\n\"Äläkä myöskään luule minun arvelleen sinulla olevan ylen paljon,\nlaskutaitoa en jumalan kiitos ole vielä unohtanut. On kyllä totta,\nettä teillä nyt on sievoiset tulot ja että Muckerl on kerrassaan\nahkera, mutta hän tahtoo myöskin saada huvituksista osansa, kuten\nkohtuullista onkin; ja vallan selväähän on, ettet sinä sentään voi\nsäästää kokonaista talon hintaa, kun hän niinkin paljon menettää.\"\n\n\"Minun Muckerliniko?\"\n\n\"Niin juuri, eikä häntä kukaan moitikaan siitä, että hän nauttii\nnuoresta elämästään ja kuten muutkin nuorukaiset istuu hempukkansa\nkanssa ravintolassa.\"\n\n\"Minun Muckerliniko? Hempukkansa kanssa?\"\n\n\"Ja sievä se Zinshoferin Helena onkin, siihen ei ole mitään\nsanomista.\"\n\n\"Zinshoferin tyttökö?\"\n\n\"Ja hänen köyhyyttään vastaan Muckerl kyllä keinon keksii. Häpeää\nei tyttö suinkaan tuota, hän voi varsin hyvin esiintyä Muckerlin\nrinnalla niissä uusissa tamineissa, mitkä Muckerl on hänelle\nhankkinut kiireestä kantapäähän asti.\"\n\n\"Kiireestä kantapäähän, niinkö sanot? Voi tuota tekopyhää heittiötä!\nEnkä minä olisi tiennyt koko jutusta mitään, en edes jalkapuolesta,\nellei tuo hävytön ihminen minua suututtaakseen olisi näyttänyt\nkenkiään ja sukkiaan, jotka poikani on hänelle ostanut.\"\n\n\"Jessus sentään! -- Kuinka kevytmielistä! -- Pyhä neitsyt Anna! --\nKunpa en olisi puhunut mitään!\" Vanha Resl pani jokaisen huudahduksen\njälkeen käden suulleen, ottaen sen heti jälleen pois, ja viimeiset\nsanat lausuttuaan tarttui hän Muckerlin äidin käteen. \"Älä suutu\nminulle, oljenpunojatar.\"\n\n\"Minun on kai sinua kiittäminen\", virkkoi tämä alakuloisena,\n\"että tänä päivänä, vielä näin ajoissa, olet tullut minulle siitä\nkertomaan, niin etten ole huomenna kaikkien seudun ihmisten narrina.\"\n\n\"Älä pahastu, oljenpunojatar, että olen sen avomielisesti kertonut,\nminusta ei alunpitäen juttu ole tuntunut oikein todelta enkä olisi\nsitä mitenkään uskonut, mutta sano itse, enkö tehnyt oikein? Olisinko\nvoinut ajatellakaan ettet sinä tietäisi mistään? Kyllä minusta oli\nkummaa miten sinusta Zinshoferin väki aivan yhtäkkiä on käynyt niin\nsäälliseksi; sinähän et niitä milloinkaan ole voinut sietää!\"\n\n\"Kaiken tuon jälkeen nyt vähemmän kuin koskaan ennen. Jestas sentään\nsitä jumalatonta poikaa!\"\n\n\"Mutta mikä on totta, oljenpunojatar, se on totta, kauneimman hän\ntuosta tytöstä saisi.\"\n\nOljenpunojatar karkotti kädellään päättäväisesti kaiken kauneuden\nluotaan.\n\n\"Niin, en minäkään sinun sijassasi välittäisi siitä vähääkään.\nPoikasi on kelpo poika, hyvä poika, mutta kauneus sitä ei juuri\nhaittaa ja Zinshoferin tytön rinnalla se ei näytä miltään. Jos mies\nnai köyhempänsä, niin talous menee hunningolle, jos hän taas nai\nliian kauniin, niin on häneltä rauha mennyttä.\"\n\n\"Rakas Matznerin Resl, se on hupsua puhetta! Minun pojalleni on\nkaikkein kaunein juuri ihan paikallaan, ja jos Zinshoferin tyttö vain\nolisi toisenlaisten ihmisten lapsia, niin en huolehtisikaan.\"\n\n\"Anna nyt anteeksi, mutta minusta Zinshoferin emäntä voi pitää yhtä\npaljon Helenastaan kuin sinä Muckerlistasi, sillä jokaisella äidillä\non kaunein lapsi, eikä vanhus suinkaan pitäisi sitä minään taivaasta\ntulevana armona, jos poikasi ottaisi hänen tyttärensä vaimokseen!\nRakas oljenpunojatar (tämä puhuttelutapa sokuroi aina karvaan\npillerin, jonka toinen vanhus mieli antaa toiselle), pidä sinä\npoikaasi niin suuressa arvossa kuin tahdot, mutta älä nosta häntä\nkirkon katolle; kun nuoret ihmiset kerran vaivatta löytävät toisensa\ntasaisella maalla, niin tuskinpa toisen äidin lapsi pääsee heidän\nperässään. Tosiaankin, tiedänpä muutaman poikaparan, joka jo kauvan\non kuvitellut istuvansa korkeammalla kuin kaikki muut ja mielellään\ntulisi alas, mutta ei ole tikapuita, jotka sinne asti ulottuisivat.\"\nHän silitteli Sepherlin päätä ja taputteli häntä poskelle. Tytön\nkasvot sävähtivät aivan punaisiksi ja hän katsahti hämillään\nympärilleen. Resl-rouva nousi tuoliltaan. \"No, nyt on luulen ma\njaariteltu tarpeeksi asti, ehkä jo liiaksikin; mutta nyt ainakin\ntiedät miten asianlaita on, oljenpunojatar, ja kun pidät varasi, niin\nehkä vielä hyväksi kääntyy sekin mikä ei ole mieleesi. Niin, älä pane\npahaksi, Jumalan haltuun!\"\n\n\"Jumalan haltuun! Onnellista kotimatkaa! Puheesi on saanut minut\nvallan sekaisin. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, oljenpunojatar!\"\n\nTiellä kysyi tyttö hiljaisella, valittavalla äänellä: \"Sanoppa miksi\njuuri meidän piti saattaa hänet murheelliseksi?\"\n\n\"Sinä tokero! Olisimmeko voineet häneltä sitä säästää? En tahtonut\nantaa kenenkään keritä ennen minua oljenpunojattaren luo; hänen\ntäytyi nähdä vanhan ystävyyden olevan ennen muuta, ja hänen täytyi\nkuulla se mikä minua jo kauvan on painostanut, ei suinkaan minun\nvuoksi, vaan sinun.\"\n\nTyttö pudisti päätään. \"Huomenna saa Muckerl tietää meidän käyneen\nsiellä ja sitten hän ei enää minua hyvin silmin katsele.\"\n\n\"Tähän saakka ei hän ole sinua katsellut minkäänlaisin silmin! Jos\nsinä hänen katselemistaan niin kaipaat, niin voit olla tyytyväinen,\njos hän väliin sinua tirkistää pahoinkaan silmin. Aika neuvon antaa.\"\n\nNiin he astuivat pitkin jokivartta, josta nyt illan viileydessä nousi\nilkeältä löyhkäävä kosteus.\n\nYksin jäätyään valtasi oljenpunojattaren sitä myöten kun aika kului\nyhä suurempi ahdistus ja pelko poikansa petollisuuden vuoksi, niin\nettei vanhusparka lopulta saanut enempää lepoa kuin hiiri loukussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRavintola oli kylän toisessa päässä. Kun piha oli hieman mäkinen,\nei siihen oltu voitu tehdä keilarataa, ei pitkin- eikä poikkipäin;\nylämäkeä ei kukaan pelaaja olisi voinut heittää palloaan keiloihin\nsaakka, se olisi itsestään vienyt alas, siinä ei olisi tarvittu\ntaitoa eikä se olisi huvittanut, ja poikittain radan toiselle sivulle\nviettäen olisi jokainen heitto joutunut pois ladultaan ja saanut\nparhaimmankin urheilijan pelkän juoksentelun vuoksi lopettamaan\npelin. Mutta keilaa tahtoivat kyläläiset heittää, ja siksi oli rata\ntehty talon edustalle pitkin tietä, ja ken tahtoi sisälle astua, sen\noli kuljettava poikki katoksen ja astuttava meluavien, useimmiten\npaitahihasillaan olevien pelaajien ohi.\n\nKun oljenpunojattaren Muckerl saapui sinne Zinshoferin Helenan\nseurassa, katsoivat kaikki heitä ihmeissään.\n\n\"No hyvänen aika, Muckerl, pääsetkö sinäkin kerran irti\npyhäinkuvistasi?\" huudahti isäntä ja saattoi molempia eteisen läpi\nvierashuoneen ja keittiön ohi pihan puolelle.\n\nNuorukainen, joka juuri oli astunut esille työntöä varten, pani\nsuunsa irviin, mulkoili silmillään ja antoi, ikäänkuin olisi tämän\ntapaamisen vuoksi unohtanut mitä oli tehtävä, raskaan pallon pudota\nkädestään, päästäen sen jälkeen parahduksen ja hyppien yhdellä\njalalla niinkuin toinen olisi loukkautunut.\n\nSe oli kai hupaista ilveilyä, koska kaikki sille nauroivat.\n\nPihanpuolella oli viileätä ja melkein autiota. Erään pöydän ääressä\nistui kaksi vanhaa talonpoikaa ja toisen luona muuan renkimies\nmielitiettynsä kanssa.\n\n\"Mitä saa olla?\" kysyi isäntä. \"Tahdotte kai viiniä, parempaa\ntietysti, ja leivoksia? Et suinkaan anna tehdä pilaa itsestäsi?\"\n\n\"Lempo soikoon!\" huudahti muuan nuori mies, \"Zinshoferin tyttärestäpä\nvasta kaunis on tullut, hän on kaunein kaikista!\"\n\nPenkillä sen pitkän pöydän takana, jolla pelaajien oluthaarikat\nolivat, istui moniaita tyttöjä; he katselivat sulhasmiestensä\npallontyöntöä tai juttelivat keskenään, ottivatpa silloin tällöin\nkulauksen lasistakin. Jos jollakin oli lasillinen makeaa viiniä\nedessään ja päällepäätteeksi vielä sokurileivos, niin oli hänen\nosakseen tullut suuri huomaavaisuus, ellei hän -- kustantanut niitä\nitse.\n\nTähän saakka olivat he pysyneet jokseenkin vieraina toisilleen ja\nvaihtaneet vain muutamia sanoja. Useasti loi toinen sivultapäin\nepäilevän katseen toiseen ja siitä jälleen keilaradalle, seuraten\ninnokkaasti pelin menoa tai ainakin ollen seuraavinansa, samalla\nkun yritti lemmityllensä iskeä silmää ja sen ohessa tähysteli,\n\"eikö vierustoveri ollut ilkeä ihminen\", joka pyrki sekottamaan\nheidän välejänsä. Silloin tosin tapahtui, että lemmitty itsekin\nhetkeksi unohti jo viikon verran seurustelleensa \"uuden\" kanssa,\nvaikka vanhasta tottumuksesta hymyili \"entiselle.\" Mutta nyt,\nkun Zinshoferin tytön sanottiin olevan kauneimman, kerääntyivät\nhe nenäänsä nyrpistellen yhteen parveen, tulivat sääliväisen ja\nivallisen näköisiksi ja tiesivät hyvin, ketä tämä sääli ja iva koski.\n\n\"Merkillistä\", sanoi ravintolan Hannsl, sivumennen huomauttaen isänsä\nparas ryyppyvieras, \"merkillistä, ettei kukaan meistä tähän päivään\nsaakka ole tiennyt hänen kauneudestaan!\"\n\n\"Mikäs ihme se on\", virkkoi toinen, \"milloinka sitä on saanut nähdä?\nEi työssä eikä työttömänä. Hänen kotinsa on alimmassa päässä kylää,\nja ensin on tiedettävä mitä sieltä hakee ennenkuin juhlan aattona\njuoksee itsensä näännyksiin sinne asti, ja päivätöihin ei äitinsä ole\nhäntä lähettänyt.\"\n\nSe oli totta, Helena ei ollut vielä kenenkään töissä ollut.\n\nKun nyt muuan voimakas nuorukainen takkinsa hihaa nykäisten sanoi:\n\"Ketju on poikki ja hajoaa ilman minua, minä menen katsomaan noita\nkahta ihmistä\", silloin huusivat tytöt nauraen: \"Älä vain suututa\noljenpunojattaren Muckerlia!\" He muodostivat nyt ketjun ja kietoivat\nmolemmin puolin käsivarret toistensa kaulaan ja vyötäisille.\n\n\"Pitäkää vain varanne ettei teitä kukaan riistä Muckerlienne luota\",\nsanoi poika viekkaasti silmää iskien.\n\nEi kestänyt kauvan ennenkuin toinen nuorukainen toisensa perään\nkatosi, ja tyttöjen luo, jotka nyt hajosivat kuten lampaat\nukkosilmalla, ei jäänyt ketään muuta kuin ravintolan Hannsl. Tuo\nveitikka tiesi nyt \"ainoana järkevämpänä\" olevansa hyvissä kirjoissa\nnoiden yksin jätettyjen neitoraukkojen seurassa, ja koska loukattu\nturhamaisuus näytti pakottavan hyvin monta käyttäytymään ikäänkuin\npyrkisi korvaamaan loukkausta jollakin ansiopuolella, oli hänellä\ntiedossa hyvin hupainen ilta. Todellakin kaikui pian katoksen alta\npelkkä nauru ja huudahdukset, jotka väliin muuttuivat kimakaksi\nkirkunaksi. --\n\nOljenpunojattaren Muckerl oli seudulla jotakuinkin suosiossa;\nerikoista arvoa hän ei nauttinut, eikä se hänelle kuulunutkaan.\nRuumiinvoimaa, työkuntoa, ansaittua ja myöskin saatua rahaa pitää\ntalonpoika arvossa, niitä hän ymmärtää, ne hänen silmissään ovat\nhyödyllisiä ja toivottavia; miehelle, jonka täysinäisen taskun\npohjaan ei voi nähdä, kohottaa hän lakkiaan ja antaa hänelle,\nikäänkuin Jumala olisi kohottanut hänet muiden yläpuolelle,\nkunnioituksesta lyhyet vastaukset niinkuin jollekin esivallalle.\nKaikki muu kunnioitus ja arvonanto on hänestä liikanaista; mitä\nitse rakkaaseen Herraamme ja kaikkeen hänen pyhään armoonsa ja\nlaupeuteensa tulee, luottaa hän pappinsa sanoihin ja opetukseen.\nKaikki mikä hänen ympäristössään on perinnäisen uskon perusteita\nvastaan, saattaa hänet hämilleen ja epäluuloiseksi; tosin se voi olla\nJumalan sallimata, mutta voihan se olla paholaisestakin lähtenyttä,\nkukapa sen taitaa ymmärtää? Ja sekin mikä on tuossa maallisen ja\nhengellisen välillä, taiteen ala, se on aina jäänyt hänelle hämäräksi\nja sinä pysyykin; taideteosta katsellessaan hän tuskin uskaltaa\nhuolellisen varovaisesti lausua: Se näyttää kauniilta!\n\nNo niin, oljenpunojattaren Muckerl oli tosin kykenemätön peltotöihin,\npieni ja hintelä kun oli, mutta olipa todella onni, että hän oli\nkyllin kekseliäs ja näppärä ansaitakseen kotonaan helpommalla\ntyöllä enemmän rahaa kuin monet muut kovalla; mutta työttä hän ei\nsaanutkaan olla, ja kumminkin hänen taskunsa pohja oli kai vielä\nnäkyvissä. Muutoin -- voiko sellaista työtä mainita miksikään ja\nsiitä kunniaa saada? Sanotaan kyllä, että tuolla Zwischenbühelissä\nasustaa eräs, joka osaa tehdä jumalankuvia ja pyhäinkuvia, mutta\n(hyvät zwischenbüheliläiset käsittivät vaistomaisesti ettei heidän\nkylänsä lapsi ollut mikään nero) jos hän nyt olisi niin kerrassaan\nerinomainen ja koko maailmassa vertaistaan vailla, niin ei hän enää\nolisikaan täällä meidän joukossamme. Juuri tämä tietoisuus Muckerlin\ntavallisuudesta, joka johtui siitä ettei ollut riittävää perustetta\npitää häntä minään erikoisena, teki hänet suosituksi. Nuorukaiset\nvain eivät keskuudessaan voineet pitää häntä vertaisenaan; ja mitäs\nollakkaan: tuo puolikasvuinen miehenalku, tuo tupatyöskentelijä\nvallan yhtäkkiä ennen muita ryhtyy tuollaisiin hommiin ja riistää\nitselleen seudun kaunottaren?!\n\nTämä tie häneltä oli suljettava ja katkaistava! Jos niiden iloisuus,\njotka istuivat tuolla katoksen suojassa, olisi sydämestä lähtenyt,\nniin olisivat he voineet nauraa sille seurueelle, joka oli koossa\ntaampana pihalla, sillä se ei ketään huvittanut.\n\nTuo vankkaruumiinen mies, joka ensinnä oli hiipinyt esiin, oli\npitemmittä mutkitta istunut Muckerlin pöytään ja vaihdettuaan\npyhäinkuvientekijän kanssa muutaman sanan, jonka ohella hän tämän\nolan yli iski silmää Helenalle, oli oitis tekeytyvinään leikkisäksi\nja tuttavalliseksi, sillä hän katsoi parhaaksi ryhtyä aikanansa\nasiaan, tietäen etteivät toiset pojat kauvan pysyisi loitolla; mutta\njo seuraava tulija huomasi hänen olevan pahalla tuulella ja istuvan\nsiinä posket hehkuvanpunaisina.\n\nJa kaikki pojat, sen mukaan kuin tulivat, puhuivat ensin jonkun sanan\nMuckerlille, sitten kurottivat kaulaansa ja juttelivat viereisen\npöydän äärestä tytölle ikäänkuin hän olisi istunut yksin heidän\nkeskellään.\n\n\"Zinshoferin tyttö, katseleminen on kai sallittua?\"\n\n\"Ei ainakaan kiellettyä\", virkkoi tämä.\n\n\"Voisitpa osottaa meille suosiotasi --\"\n\n\"En tiedä mistä syystä.\"\n\n\"Sanoppas meille miten voit olla niin suloinen?\"\n\n\"Kiitän kumplamentista, olen pahoillani etten voi antaa samalla\ntavalla takaisin.\"\n\n\"Ei tee mitään. Muiden suloisuudesta sinä et ymmärrä kerrassaan\nmitään. Sen hyvin huomaa.\"\n\nKaikki nuoret miehet nauroivat, tytön harmiksi Muckerlkin.\n\nSiinä hän nyt istui, kuten oli tahtonut, ihmisten joukossa, mutta\ntoivoi olevansa kaukana sieltä. Jospa tuo tuhma juttu Muckerlin ja\nhänen väleistään, jossa ei kuitenkaan ollut mitään perää, olisi\npysynyt salassa! Mitä hänen tarvitsi saattaa sitä koko paikkakunnan\ntiedoksi ja huomisesta alkaen kuulla itseään sanottavan hänen\nheilakseen? Siksi pojatkin hänet ottivat, koskapa puhuttelivat\nensin Muckerlia, ikäänkuin häntä ei olisi olemassakaan. Mutta sen\nsijaan että Muckerl olisi puhutellut vain häntä ja siten näyttänyt\nettä tässä istui kaksi, jotka eivät siedä kolmatta rinnallaan,\nantoikin hän hänen istua aivan kuin yksin; ja sitte ovat vielä muut\nkäyttäytyneet niinkuin häntä ei olisikaan saapuvilla ja kurottaneet\nkätensä häntä kohti niinkuin mitäkin kapinetta, johon on tartuttava\nniinkuin kissanpoikaa karvoihin. Ja Muckerl on vain istunut\nvieressä, ei ole näpännyt ketään sormille, ei puolustanut häntä.\nEi, Muckerl on antanut hänen vain pitää puoltaan ikäänkuin olisi\nhyvinkin varma hänestä ja niinkuin hänen kaikessa, niin myötä- kuin\nvastoinkäymisessäkin, pitäisi tyytyä kiltisti häneen. Ja nauraa sitte\nvielä sen sijaan että olisi lyönyt nyrkin pöytään silloin kun hänelle\nvasten kasvoja sanotaan, että Muckerlin seuraan lähteminen oli uhraus\nhänen puoleltaan!\n\nTällaiset ajatukset risteilivät hänen päässään samalla kun hän\nterävästi vastaili poikain jatkuviin pistopuheisiin. Ilmeisesti\nharmistuneena hän siinä istui, pyöritellen ja kierrellen nenäliinaa\nkäsissään, joilla nojasi edessään olevaan pöytään; selvällä äänellä,\njoka nyt kaikui hieman kovemmalta kuin muulloin, singahutteli\nhän vastauksensa ja vilkaisi samalla kulmiensa alta tyhjään\npöytään vieressään. Vain toisinaan loi hän vihaisen katseen\nMuckerliin, joka istui kyyristyneenä hänen rinnallaan, silloin\nkun tämä hyvänluontoinen nuorukainen yhtyi yleiseen nauruun ja\nsiten arveluttavassa määrässä lisäsi iloisuutta heidän molempien\nkustannuksella.\n\nViereisen pöydän äärestä kuuluva kitaran ääni sai Helenan\nsäikähtämään. Hän tiesi mitä nyt oli tulossa. Kaikkea puhetta vastaan\nuskoi hän voivansa pitää puoliaan jäämättä kenellekään velkaa, mutta\nlaulaa hän ei osannut, siihen oli hänen äänensä liian kimeä ja\nsitäpaitsi hänellä ei ollut korvaa, sen hän tiesi kirkkoveisuusta;\nsanasointujakaan hän ei ymmärtänyt eikä ollut milloinkaan sellaisista\nhullutuksista välittänyt; härsyttäviä lauluja vastaan hän oli aseeton.\n\nSilloin alkoi jo joku:\n\n    Jumalat veistän puusta\n    ja pyhänkuvat vuolen,\n    niin istun aamun suusta\n    ma päivän, yötä puolen.\n\nSitten lauloi toinen:\n\n    Ma oksia karsin\n    ja rosoja pois --\n    ja likka pulskin, se varsin\n    mun mieleeni ois!\n\nNyt yhtyi se isoääninen joukkoon:\n\n    Jos likkaan tartut pulskimpaan,\n    niin katso minne meet,\n    kuvia kuinka hakkaatkaan,\n    sä harhaiskun teet!\n\nSe kiihotti. Mutta ennenkuin meluava ilo vielä kerkesi asettuakaan\noli Helena tarttunut Muckerlia kädestä, noussut ylös ja astunut hänen\nkanssaan ulos käytävälle.\n\n\"Hoo! Hohoi!\" huusivat nuorukaiset. \"Nytkö te jo pois menette, kun\nvasta lysti alkaa, ja päällepäätteeksi olette vielä kaunein pari?!\"\n\nVaikkakin Muckerlille nyt oli käynyt selväksi, ettei hän juuri\nystävien parissa ollut istunut, minkä vuoksi hän käänsi heille\nselkänsä jäähyväisiä sanomatta, niin sai kuitenkin tuo ivapuhe\nkauneimmasta parista, jonka hän uskoi olevan hänelle tarkotetun ja\nkateudesta lausutun, hänet hyvilleen.\n\nMutta tyttö tunsi piston sydämessään ajatellessaan poislähtöä niin\nkehnon seurassa, joka kaiken lisäksi ei osannut käyttää suutaan eikä\nkättään, joka antoi hänen puhua puolestaan ja johtaa itseään. Luoden\nuhmaavan katseen kaikkiin noihin pilkallisiin kasvoihin kääntyi hän\nkynnykselle ja astui pois käsikkäin nuorukaisen kanssa. Niin kauvan\nkuin ravintola oli näkyvissä kulkivat he sillä lailla; sitten päästi\ntyttö hänet vapaaksi ja astui etäämmäksi hänestä.\n\n\"Mutta minkä vuoksi, minkä vuoksi?\" kysyi poika, joka mielellään\nolisi kärsinyt tytön käden voimakkaan puristuksen.\n\n\"Ei se ollut sen vuoksi\", vastasi tyttö. Hän ei ilmottanut minkä\nvuoksi oli tarttunut pojan käteen ja mitä varten oli sen päästänyt\nirti, mutta nuorukainen ymmärsi hänet ja kulki silmäillen eteensä\nhänen vieressään.\n\nHe eivät puhuneet sanaakaan keskenään, vaan kulkivat nopein, kuuluvin\naskelin kylän läpi.\n\nSaavuttuaan oman majansa luo virkkoi tyttö lyhyesti: \"Hyvää yötä!\"\nHän ei pimeässä ollut huomaavinaan nuorukaisen ojennettua kättä, vaan\nkatosi nopeasti hänen näkyvistään.\n\nTytön kodin oven kuuli poika narahtavan ja vanhuksen lausuvan pari\näkäistä sanaa; sitten oli kaikki ympäristössä hiljaista. Tähdet\npaloivat korkealla taivaalla ja kuun sirppi loisti. Jossain etäällä\nhaukkui koira, ja nyt kuuli hän myöskin joen hiljaisen solinan.\nHuoaten kääntyi hän pois päin ja asteli kotiaan kohden.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMuckerlin astuessa makuukammioon nousi oljenpunojatar vuoteellaan\nistualleen.\n\n\"Oletko vielä valveilla, äiti?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mutta mistä se johtuu, että vielä näin myöhään olet hereillä?\"\n\n\"Arvattavasti siitä, etten voi nukkua.\"\n\n\"Niinkö.\"\n\n\"Onko sulla ollut hauskaa?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Olitko yksin?\"\n\nMuckerl ei kyennyt vastaamaan.\n\n\"Kysyin, olitko yksin. Ahdistaako omaatuntoasi, sinä viekas, kavala\npoika, kun et saa enää suutasi auki? Luuletko asian paranevan sillä\nettä vieraat ihmiset sen minulle kertovat?\"\n\n\"Ah, sekaantuvatko siihen jo vieraat!\"\n\n\"Olet ollut Zinshoferin Helenan kanssa.\"\n\n\"Niin kyllä olenkin.\"\n\n\"Niin, Jumala paratkoon, olisipa se edes joku toinen --\"\n\n\"Minä en välitä kestään toisesta.\"\n\n\"En puhuisi halaistua sanaa, mutta juuri tuo!\"\n\n\"Tiedän ettet sinä voi häntä sietää, nyt tuhlaat vain sen vuoksi\nliikaa sanoja riitaisuuksiin näin nukkumisaikana. Mutta minulla ei\nole minkäänlaista halua torata kanssasi ja menettää yöuntani, eikä se\nolisi soveliastakaan, jos huomisaamuna varhain tahdon käydä työhön\nkäsiksi. Hyvää yötä!\"\n\n\"Sepä kaunista! Käskeä äitin olla vaiti ja mennä pois näkyvistä, sen\nsiis jo olet häneltä oppinut ja luulet kai siitä olevan siunausta!\"\n\n\"Siunaa ja varjele mitä mielessäsi kuvittelet! Jumala minua\nrangaiskoon, jos sinusta oli puhetta. En tahdo muuta kuin lepoa,\nkoska asiasta ei kuitenkaan voi rauhallisesti keskustella kanssasi.\"\n\n\"Ellet voi levollisesti kuunnella, niin sano suoraan. Uskonhan\nvarsin mielelläni, ettei hän ole minusta mitään puhunut; hän tahtoo\nkyllä päästä siihen mittaan, että saa sinut karsasmieliseksi äitiäsi\nkohtaan, kuten on ilman yhtäkään sanaa saanut aikaan senkin, että\nsinä hänen mielikseen olet tuhlannut rahoja yli varojesi.\"\n\n\"Se on tapahtunut omasta vapaasta tahdostani.\"\n\n\"Onhan sinulla vieläkin vapaa tahto!\"\n\n\"Ja yli varojeni en ole tuhlannut.\"\n\n\"Niinkö? Onko sulla niitä niin runsaasti? Oletko saanut niitä niin\nkasoittain kokoon, ettei sun ensinkään tarvitse laskea, sieppaat\nvain käteesi? No, sepä minusta hauskaa on, mutta vasta ensi kerran\nkuulenkin sellaista. Mutta sen kumminkin sanon, että jos hyväntekijää\nhaluat näytellä, niin anna almusi sellaisille, jotka niitä\ntarvitsevat ja ansaitsevat.\"\n\n\"Ne eivät olleet almuja.\"\n\n\"Ei suinkaan, sen hyvin uskon, lahjoja ne olivat, joita antaessasi\nsinun vielä täytyi kauniisti pyytää, että ne ystävällisesti\notettaisiin vastaan; sillä almuja ottamaan ovat zinshoferilaiset\nliian kopeita, vaikkei koko paikkakunnalla ole ketään niin\npuutteenalaista kuin he ovat.\"\n\n\"Mutta äiti\", huusi Muckerl vihasta nauraen, \"tämähän jo saattaa\nihmisen vallan epätoivoon; äsken juuri sanoit että minun tulisi antaa\ntarvitsevammille ja sitte et itsekään tiedä ketään, jolla olisi\nniukempaa kuin heillä! Sehän on järjetöntä!\"\n\n\"Yhä parempaa, Muckerl, yhä parempaa! Sano sinä vain äitisi puhetta\njärjettömäksi, mutta oli se järjetöntä tai ei, en ole puhunut\nainoastaan tarvitsevammista, vaan myöskin sellaisista, jotka almuja\nansaitsevat.\"\n\n\"No niin, sinä puhut niin nopeasti ja vallan sekaisin, niin että\nloppuun kuullessa jo aamu valkenisi. Olen jo sanonut, etteivät ne\nolleet almuja, joita jakaessa minun olisi ollut pidettävä silmällä\ntarvetta tai ansaitsemista, minusta ne olivat lahjoja, ja omista\nvaroistani saan kai antaa pois sen, mitä ilman katson tulevani\ntoimeen.\"\n\n\"Sano ennemmin: mitä ilman muut eivät tule toimeen.\"\n\n\"Mutta minun rahojani ne kuitenkin ovat\", sanoi nuorukainen\nuhkamielisesti, \"ja siitä vähästä minkä ansiostani olen saanut\nsäästettyä ja josta sinä et olisi tiennyt kerrassaan mitään, elleivät\nvieraat ihmiset olisi sitä kertoneet, ei sinun tarvitsisi niin suurta\nmelua nostaa! Kaapin laatikkoamme olet saanut penkoa mielin määrin ja\nkatsoa ettei ainoakaan homeinen kolikko ole sieltä pudonnut siihen\nsaakka, kun minä alotin puunleikkelyn; kaikki raha, mitä talossa nyt\non, on tullut minun työstäni, siihen en ole mitään sinulta ottanut\nenkä ota mitään, niin että voinet olla tyytyväinen!\"\n\nOljenpunojatar löi kätensä yhteen ja katsoi ylös tuvan kattoon,\nikäänkuin olisi saanut kuulla hyvin kohtuuttoman vaatimuksen.\n\"Tyytyväinenkö?!\" sanoi hän itkunsekaisella äänellä. \"Olenko sitte\nniin huono äiti, etten suo lapselleni mitään iloa, vaan vaadin häntä\nraatamaan itsensä näännyksiin ansaitakseen minulle rahaa?! Oletko\nmilloinkaan kuullut minun valittavan sitä pitkää aikaa, jolloin minun\nyksin täytyi puuhata ja huolehtia, jotta kunniallisesti tulisimme\ntoimeen? En ole kammonut vaivaa enkä tuskaa pitääkseni puutteen\nmeistä loitolla ja sen ohella en ole koskaan muuta ajatellut kuin\nettä teen vain sen mikä on tunnollisen äidin velvollisuus! Jos\nyksinomaisesta vaimoväen työstä olisi jotain voinut saada säästöön,\nniin ei laatikon olisi tarvinnut odotella sinun rahojasi, joista\nnyt niin kerskailet ja joiden vuoksi minun pitäisi malttaa mieleni,\nmalttaa mieleni senkin loukkauksen jälkeen, että meidän välillämme,\njotka vielä emme ainoatakaan päivää ole olleet erossa, nyt yhtäkkiä\non vieras, minulle kerrassaan vennon vierain, mitä olet voinut\nlöytää! Ei, Muckerl, sitä et rahoillasi voi korvata, ja kun sanot,\nettet minulta niistä mitään ota, niin sanon minä, että voit olla\nhuoletta siitä etten minä koske _sinun_ omiisi, en kolikkoonkaan! Jos\nolen tielläsi, niin lähden matkoihini. Kun kerran saatoin vuosikaudet\nahertaa elatuksesta kahdelle, niin voin kai Jumalan avulla vielä\ntehdä työtä niin paljo että yksinäni tulen toimeen.\" Hän painoi\nnyyhkyttäen päänsä tyynyyn.\n\nNuorukainen ojensi neuvottomana kätensä vanhusta kohden. \"Äiti!\nRukoilen sinua, ole nyt toki järkevä! Älä vaivu sellaisiin\najatuksiin, vaan mieti sanojasi, joilla saatat toisen vallan\nepätoivoon! Ajattelehan, minkä minä sille voin, että juuri _tuo_\ntyttö minua miellyttää. Vertaappas vain muita häneen! Useimmat\ntekevät pahaa silmille, harvat kestävät lähempää tarkastelua eikä\nkukaan ole hänen arvoisensa. Jo ennenkuin olen tiennytkään, mitä\nkahdenlaiset ihmiset maailmassa merkitsevät, ei minua kukaan muu\nole miellyttänyt, ja nyt vasta ei ensinkään! Mitään suurempaa\nonnettomuutta en voi kuvailla itselleni tapahtuvaksi kuin on se,\nettei hän tulisi omakseni. Todellakin, en tahdo kertoa nyt, vaikka\njo usein olenkin sitä tarkoin miettinyt, mikä siunaus koituisi\ntyölle, kun varhaisesta aamusta juhlanaattoiltaan saakka sellainen\nkaunotar olisi kotona silmieni edessä. Tuntuisi vallan siltä kuin\njoku taitavasti johtaisi kättäni puuta leikellessä ja pensseliä\nkäytellessä; mutta jotta minua oikein ymmärtäisit, täytyy minun sanoa\nsinulle, kuinka iloiseksi ajattelen elämäni tulevan hänen kanssaan!\nSanonpa vielä, ettei elämäni tuota minulle maailmassa minkäänlaista\niloa ilman häntä! Sitä samaa huomiota vastaan olen jonkun aikaa\nkovasti puolustanut itseäni, sillä en ole muistanut ainoastaan sinun\nvarotustasi, jos nyt ihminen sellaisessa sokkoleikissä mitään voi\nvaroa, vaan olen myös huomannut ensinnäkin mitä itseeni tulee, etten\nkauneudessa voi asettua hänen rinnalleen, ja sitten olen hänessäkin\ntullut näkemään yhtä ja toista mikä ei ole voinut minua miellyttää\neikä voi vieläkään, mutta kaikesta tästä huolimatta minulla ei ole\nmitään muuta toivoa eikä tahtoa kuin saada ja pitää hänet. Niin,\nhän on turhamainen, taloudesta välinpitämätön ja uhkamielinen,\nmutta kuinka monet ovatkaan sellaisia, ettei maksa vaivaa totuttaa\nheitä pois niistä vioista. Hän taas -- se johtui heti mieleeni --\nvoisi vielä tulla mieleiseksi, oikein mieleiseksi, jos hän olisi\nalituisesti sinun seurassasi, oppisi sinusta! Sen vuoksi olen\ntoivonut, koska en voi erota hänestä ja hän mielestäni sittekin\non hyvä, että sinä kumminkin kerran minun mielikseni voisit häntä\nsietää!\"\n\n\"Niin, koska sinä et voi toista, pitää minun voida kerrassaan\ntoista\", mutisi oljenpunojatar. \"Sellaisia ovat lapset! Heidän ensi\nhuudostaan alkaen täytyy vanhempain mukautua heidän tahtoonsa. Siitä\nhiukkasesta myöntyväisyyttä, mikä seuraa muutamaksi hetkeksi silloin\nkun lapsenkengät on vedetty jalkaan siksi kunnes ne ovat rikki, ei\nkannata puhuakaan. No, nukutaan nyt jo tämä juttu unhotuksiin. Hyvää\nyötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, äiti\", sanoi Muckerl ja veti syvään huoaten peitteen\npäälleen.\n\nOljenpunojatar alkoi nyt pitää vakavaa itsetutkistelemusta. \"Mitä\nhyödyttikään tuo ikävä tora? -- nuhteli hän itseään. -- Enhän\nsentään vielä ole niin vanha, etten voisi kuvitella, millainen on\nnuoren mieli, Miksi kokoan heiniä vastatuuleen ja latelen pojalleni\nmoitteita tuosta tytöstä, jota ilman hän ei voi olla, kun voisin\nolla iloinenkin siitä että tyttö on hänelle hyvä? Siksi etten tahdo\nsen muitakaan miellyttävän, mikä ei ole minun mieleistäni, ja\noikeastaan minulla onkin ollut kaunaa yksistään vanhaa Zinshoferin\nemäntää vastaan; häntä en ole milloinkaan voinut sietää, mutta minkä\nvoi tytär äidilleen? Pitääkö hänen juuri olla samanlaisen? Tuiki\nkunnollisilla vanhemmilla on usein pahantapaiset lapset; voihan\nasianlaita kerran olla päinvastainenkin. Kun Helena kerran tulee\nsellaiseen kotiin, jossa hän ei näe eikä kuule mitään huonoa, niin\nkyllä hän antaa oikaista itseään, niin taipumaton hän ei sentään\nole; miksi hänestä siis ei tulisi hyvä vaimo, varsinkin Muckerlille,\njosta varmasti tulee kelpo mies?! Niin juuri! Mutta kaikkea tätä\nminun olisi pitänyt ennemmin ajatella sen sijaan että käytän vihaisia\nsanoja niin etten vihdoin enää voi pidättää myrkkyä ja sappea. Olenpa\ntosiaankin oikein ilkeä, itsepäinen eukko!\"\n\n\"Muckerl\", huusi hän puoliääneen, \"nukutko jo?\"\n\n\"En, äiti.\"\n\n\"Mietin tässä juuri, että lienee viisainta kutsua zinshoferilaiset\ntänne meidän luoksemme, jotta ihmisten puheet ja juorut loppuisivat\nja asia kehittyisi vallan sopuisasti. Jos sinulle sopii, niin\nei minulla olisi mitään sitä vastaan, että pyytäisit heitä ensi\nsunnuntaina pistäytymään tänne.\"\n\n\"Kyllä, äiti.\"\n\nEnempää hän ei sanonut, mutta siihen, millä tavalla hän sen sanoi,\noli vanhus hyvin tyytyväinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin olivat sitten nuo neljä ihmistä sunnuntaina iltapäivällä\nkoolla oljenpunojattaren majassa. Emännät istuivat vastapäätä\ntoisiaan eivätkä lausuneet toisilleen hyvää eikä pahaa, vaan\njuttelivat ilmasta ja taloustoimista; oljenpunojatar, tietoisena\netevämmyydestään, puhui laajasti ja seikkaperäisesti, ja Zinshoferin\nemäntä pisti väliin jonkun lyhyen, vähäpätöisen lauseen, usein\nsalavihkaa haukotellen. Helena käyttäytyi pikemmin arvokkaasti kuin\nystävällisesti; hän katsoi enimmäkseen alas eteensä; harvoin loi hän\nkatseensa Muckerliin, joka istui häntä vastapäätä eikä kääntänyt\nsilmiään hänestä. Muckerl oli ainoa, jota ei ikävyys vaivannut, sillä\nhän tunsi itsensä aivan rajattoman tyytyväiseksi ja onnelliseksi.\n\nSeuraavasta päivästä alkaen pidettiin kylässä varmana asiana, että\nnyt oli kaikki selvillä oljenpunojattaren Muckerlin ja Zinshoferin\nHelenan välillä. Tyttö pysyi muutoin käytöksessään aivan entisellään,\nmikä sai vanhan oljenpunojattaren yhä merkitsevämmästi pudistamaan\npäätään. Helena ei lainkaan koettanut imarrella Muckerlin äitiä, ei\netsinyt hänen seuraansa ja kohteli tavatessaan häntä kylmästi; eikä\nhän myöskään kiihottanut eikä vastustanut nuorukaisen ihailua. Niin,\nvähemmän hyvänluontoista hän olisi varmaankin iskenyt lonkkaan, sillä\nhän ei taipunut mihinkään pyyntöön eikä kiitokseen.\n\nPidettyään vaatteet tai kengät rikki sanoi hän Muckerlille: \"Katsohan\nsentään kuinka pian ne menevät pilalle! Ovatpa ne aika petollisia\nihmisiä, jotka tällaisia saattavat myydä, ja sinäkin annat tunkea\nitsellesi kaikenmoista huonoa tavaraa.\" Tai jos hän halusi saada\njotakin, korukapineen tai muun sen tapaisen, kysyi hän: \"Etkö sinäkin\nluule että se olisi kaunis ja sopisi minulle hyvin?\"\n\nNuorukainen koetti sitten hankkia parempaa tavaraa ja myöskin\nkaunista ja pukevaa.\n\nHelena kieltäytyi jyrkästi enää toista kertaa tulemasta Muckerlin\nseurassa ravintolaan. Eihän hänestä ollut ihmisten seuraan ja\nsiksi oli vaikeaa istua hänen kanssaan heidän joukossaan. Mutta\nkirkkojuhlana -- silloin tyttö lupasi lähteä Muckerlin kanssa\ntanssipaikkaan.\n\n\"Voi hyvä Jumala\", voivotteli oljenpunojatar, \"enpä olisi uskonut\ntuota tyttöä noin kopeaksi; mitä enemmän poika nöyrtyy, sitä\nkoppavammaksi se käy, ja kaikkeen on Muckerl olevinaan tyytyväinen.\"\n\nNuorukainen ei ollut olevinaan tyytyväinen, hän oli sitä\ntodella. Rakkaammalta kuin sellainen, joka pitää itsensä liian\nhalpa-arvoisena, tuntui hänestä toki tyttö, joka ehkä piti itseään\nhieman liian arvokkaana, mutta ei kuitenkaan liian hyvänä hänelle.\nEi, sitä hän ei tehnyt. Tiesihän Muckerl mikä häntä odotti ensi\nkirkkojuhlana!\n\nSiihen oli vielä jotensakin pitkä aika.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSe seikka, että kauniit tytöt mielellään sietävät rinnallaan\nvähäpätöisen näköisiä, ei liene vaikea selittää, ja sillä\ntosiseikalla, että viimemainitut tunkeutuvat ensimainittujen\nlähettyville, on kai perusteensa siinä, että seurustelussa niin\nsuuresti ihaillun kanssa on odotettavissa monipuolisia opetuksia\nniissä asioissa, jotka nyt kerran useimpien ihmisten elämässä\novat huvittavimpia ja sinä pysyvät, rakkaudessa ja rakastetuksi\ntulemisessa. Että nuo vähemmän kauniit samalla muka toivovat\nsopivassa tilaisuudessa voittavansa itselleen jonkun sydän-sairaista\nhyljätyistä, lienee yleensä vain ilkeä ja aivan perusteeton syytös.\n\nNiiden tyttöjen joukkoon, jotka Helenan seuraa hakivat, kuului\nmyöskin Matznerin Sepherl. Tuo karkeakätinen, jolla oli ihmettelevät\nsilmät, osasi imarrella itsensä toisen suosioon; hän ylisteli\nsuunnattomasti Helenan kauneutta ja toisaalta hän ei osannut\nkyllin kiitellä Muckerlia, niin että hänen mielestään oli vallan\npäivänselvää, ettei kylän kaunein tyttö seurustellut kenenkään\ntavallisen talonpoikaisnuorukaisen, vaan niin taitavan ja niin\nverrattoman kanssa. Tuo kaikki oli hyvin mieluista kuulla.\n\nSepherl oli myöskin Sternsteinin kartanon kateellisessa ihailussa\nsamalla kannalla kuin Helena, kun sitävastoin kaikki muut tuolla\nalhaalla kukkulan juurella olivat tyytyväiset Jumalan asettamaan\neroon rikkaan ja köyhän välillä eivätkä uneksineet taikasauvasta,\njoka voisi kohottaa heidät kukkulan laelle.\n\nSepherl oli jo monasti käynyt tuossa rikkaassa kartanossa. Hänellä\noli siellä muuan vanha täti, joka vuosia sitten kuolleen emännän\njälkeen hoiti taloutta; tuo kunnon taloudenhoitajatar katsoi kyllä\nmerkityksensä varsin suureksi, mutta tiesi vallan oikein, että\nhänen itsensä vain oli kiittäminen mahtavan suurta tilaa, eikä hän\nsopivassa tilaisuudessa mielellään voinut olla ällistyttämättä\nsitä tai tätä kylän lapsukaista kuljettamalla häntä ympäri hovin\nhuoneustoja. Pari kertaa olivat nuo molemmat tytöt käyneet vanhuksen\nluona, saamatta nähdä koko suuresta Sternsteinin hovista muuta\nkuin sen todellakin kodikkaan tuvan, mutta sitten heitä kutsuttiin\ntulemaan seuraavan sunnuntain iltapuolella, jolloin herrasväki olisi\n\"ulkona\" ja palvelusväestäkin harva olisi kotosalla.\n\nOli aurinkoinen syys-iltapäivä, kun nuo molemmat tytöt\nMuckerlin seurassa astelivat jokirantaa pitkin läpi kylän, jonka\nkeskipaikoilla, kirkkoa vastapäätä, silta kulki joen poikki ja vei\nSternsteiniin nousevalle tielle.\n\n\"Jumalan haltuun, Muckerl\", sanoivat tytöt, sillä nuorukaista\nei oltu kutsuttu ja hänen tulonsa samassa seurassa olisi ollut\nepäkohteliasta. \"Jumalan haltuun, älköön aika sillävälin tulko\nsinulle pitkäksi!\"\n\n\"Älkää siitä huolehtiko\", virkkoi tämä sillan kaidepuihin nojautuen.\n\"Pitäkää hauskaa!\"\n\nHelena oli kyllin ilkeä huutaakseen hänelle: \"Samoin sinäkin\"; sitten\nkiiruhtivat tytöt ketterin jaloin kukkulaa ylös.\n\n\"Saatpas nähdä, Helena\", huohotti hengästyneenä Sepherl, joka ei\ntahtonut onnistua pääsemään toverinsa rinnalle, josta oli jäänyt\npuoli askelta jälkeen. \"Saatpas nähdä, miten paljon ja mitä kaikkea\ntuolla ylhäällä on; tulet vallan haltioihis siellä.\"\n\nHelena hymyili avoimilla huulillaan, joiden välitse hän nopeasti\nkävellessään imi ilmaa. Hän päätti olla tulematta \"vallan\nhaltioihinsa\".\n\nMutta mitä voivat inhimilliset päätökset tuntemattomia ja\naavistamattomia vaikutelmia vastaan? Vanha emännöitsijä otti nuo\nmolemmat tytöt tutunomaisella ystävällisyydellä vastaan ja kestitsi\nheitä kupillisella kahvia, mikä oli harvinaista juomaa tuolla\nalhaalla asuville ihmisille; sillä piti herätettämän oikea mieliala,\nsillä tyhjä vatsa haittaa näköä. Sitten käytiin \"katsastelemaan.\"\n\nSepherlille ei siellä ollut mitään uutta nähtävää, hän vain\npikimittäin vilkaisi kaikkea mitä näyteltiin -- silmät olivat sentään\nkylliksi ihmettelevät saamaan tuon ylen kunnianhimoisen tätirouvan\nhyvälle tuulelle -- ja huvittelihe pitämällä silmällä Helenan\nkasvoja; tämän ei alussa tarvinnut lainkaan käyttää väkipakkoa\nitseään kohtaan pysyäkseen maailman välinpitämättömimpänä olentona,\nsillä maakerroksessa olevien palvelusväen huoneiden läpi kuljettaessa\nnäki hän vain enemmän huoneita ja talouskapineita yhdessä paikassa\nkuin hänellä muulloin oli tilaisuutta nähdä yhteensäkään, mutta\nmitään tavallisuudesta poikkeavaa ei hän kumpaisessakaan huomannut.\nVaan kun hän sitten astui pihan poikki ulkohuonerakennusten puolelle,\njotka olivat täynnä kiiltäviä, mukavia kaluja, jopa koneitakin,\njoiden käyttämisselityksiä kuunnellessa hän itsetietoisesti nyökäytti\npäätään ja mutisi jotakin, teeskennellen ymmärtävänsä kaikki, kun hän\nkulki täyteen ahdettujen latojen ohi, kun sivurakennuksessa sadat\nkuhertelevat, kiekuvat, kaakottavat ja kaklattavat elukat saattoivat\nhänet vallan pyörälle, ja kun hän lopuksi seisoi suunnattoman\nsuurissa navetoissa kokonaisen karjalauman edessä, jossa toinen\nelukka oli toistaan kauniimpi, -- silloin hänen silmänsä kuitenkin\nvähitellen suurenivat, ja hämmästyneenä hän hiipi toisten rinnalla,\nkun mentiin takaisin asuinrakennukseen, jonka yläkertaan nyt noustiin.\n\nPaljon hän siellä näki, kulkiessaan hengitystään pidättäen\nhuoneesta huoneeseen, valituimman muotoisista välttämättömistä\nesineistä ylellisyystavaroihin asti, jotka komeilivat paikoillaan,\nikäänkuin siellä ilman niitä ei olisi voitu tulla toimeen. Runsas\nliinavaate- ja pukuvarasto sai hänet päästämään äänekkään ihmetyksen\nhuudahduksen, kun emännöitsijä avasi kaapit. Suuri lukittu kaappi,\njohon hän loi aran katseen kuullessaan sen olevan ylintä hyllyä\nmyöten täynnä kallisarvoisia pöytäastioita ja hopeakaluja, vihdoin\nrautainen arkku, jota ei varas eikä tuli voinut tuhota ja jossa\nisäntä säilytti enemmän rahaa kuin kaikki kyläläiset tuolla alhaalla\ntaloineen ja tiluksineen voisivat vastata ja jota katsellessaan hän\nmelkein hartaasti pani kätensä ristiin -- kaikki tuo suli hänessä\n_yhdeksi ainoaksi_ kuvaksi rikkauden vallasta ja ihanuudesta.\n\nAlakuloisena ja pelokkaana poistui hän huoneista ja hengitti\nkeveämmästi, kun lähdettiin puutarhaan. Vanhus itse asiassa johdatti\nnuo molemmat tytöt sinne vain sen vuoksi että sieltä, eräästä\nsuuresta viiniköynnösmajasta, parhaiten saattoi näyttää millaiset\ntilukset Sternsteinin kartanoon kuuluivat. Olipa siinä maata ja\nmantua, mutta minkään vertaistaan vailla olevan tilan vaikutusta se\nei kuitenkaan tehnyt; se ei ulottunut sinne asti missä maa ja taivas\nsulivat yhteen, ja olihan ympärillä paljon vieraitakin tiluksia.\n\nEmännöitsijä asetti tyttöjen eteen vielä lasillisen viiniä, jotta he,\nkuten hän hyväntahtoisesti huomautti, jälleen virkoaisivat elämään;\nsitten lausui hän kummallekin jäähyväiset, hyvin tyytyväisenä että\noli antanut heille aihetta olla nyt vähemmän virkeitä kuin konsanaan.\n\nHyvän matkaa kulkivat tytöt vaieten; sitten pysähtyi Helena ja katsoi\nSternsteiniin päin. \"Olit oikeassa, Sepherl\", hän sanoi, \"siellä voi\ntosiaankin joutua vallan haltioihinsa.\"\n\n\"Enkö sitä sanonutkin?\" virkkoi toinen.\n\n\"Ajattelesta vain\", jatkoi Helena, \"se, joka kerran Sternsteinin\nisännän pojan saa... hänellähän ei muuta poikaa olekaan?\"\n\n\"Vielä sitä kysyt! Niinpä niin, Toni vain.\"\n\n\"Sille, joka hänet kerran sieppaa ja pääsee istumaan tuonne ylös,\nsille varmaankin tulee niin hyvät päivät ettei prinsessoillakaan sen\nparempia voi olla!\"\n\n\"Pyh, mitä loruilet! Prinsessasta, joka on tottunut syömään\nkultaisista astioista ja jonka edessä sotamiehet paljastavat aseensa,\npuuttuu vielä paljon! Luuletko että joku tuommoinen oikein rikas\ntalonpoikaistyttö siellä saisi nauttia mitään erikoisempaa kuin\nmihin hän isänsä talossa on tottunut. Niin köyhät ihmiset kuin me\nluulisimme siellä todellakin olevamme ihan kuin taivaanvaltakunnassa,\nmutta meistä sinne ei kukaan pääse.\"\n\n\"Tuskin\", huokasi Helena.\n\n\"Ei pääse, sen sulle sanon! Ajattelehan toki, kuinka ylpeitä ne\nkaksi ovat, sekä ukko että poika. Ketään tyttöä tällä seudulla,\nniin kosolta kuin meitä onkin, ei Toni pidä edes sen arvoisena että\nvastaisi tervehdykseen.\"\n\n\"Se on vain oikein niille, jotka sitä puhuttelevat\", huudahti Helena,\n\"minä en sitä tervehdi!\"\n\n\"Ja jos se joskus\", jatkoi Sepherl, \"alentuisi luomaan silmäyksen\njohonkin meistä, niin löisi isänsä siltä silmät päästä siinä\npaikassa.\"\n\n\"Tapahtukoon hänelle niin minun tähteni, -- Jumala syntini anteeksi\nantakoon, -- mutta minä voisin olla tyytyväinen: silloin täytyisi\nukon Sternsteinin kartanon uhallakin luovuttaa hänet helpommalla, ja\nhovin vuoksi ottaisin kyllä sokeankin Tonin.\"\n\n\"Hyi, miten voitkaan puhua noin kauheita, kun sinulla kuitenkin\nosaltasi on poika, josta voit ylpeillä! Sternsteinin Toni, niin\nrikas kuin onkin, ei kuuna päivänä ole muu kuin talonpoika, hänen\nrinnallaan on oljenpunojattaren Muckerl vallan toista. Sen lisäksi\nei tuo kopea sternsteiniläinen -- jos jolloinkin olet häntä lähempää\ntarkastellut, niin sun täytyy myöntää että olen oikeassa --\nlähimainkaan ole kaunis ja voimakas eikä hän tosiaankaan voi, kuten\nMuckerl, korvata näppäryydellään, kunnollisuudellaan ja hyvyydellään\nsitä minkä häneltä voimaa ja sievyyttä puuttuu.\"\n\n\"Katsohan vain, mitä kaikkea sinä hänestä tiedät\", nauroi Helena,\n\"vallanhan minun on ruvettava kilpailemaan sinun kanssasi; näyttää\naivan siltä kuin olisit rakastunut Muckerliini.\"\n\nSepherl käänsi punastuvat kasvonsa poispäin. \"Astele eteenpäin, äläkä\nole hullu.\"\n\n\"Eihän sun tarvitse punastua ellei se ole totta\", härnäsi Helena.\nHäntä huvitti kiusotella turhilla loruilla Sepherliä, jonka arveli\nkadehtivan häntä nuorukaisen yksinomaisesta omistamisesta. Hän löi\nhäntä lujasti olalle. \"No, älä pahastu! Jos kerran pidät häntä niin\nsuuressa arvossa, niin voithan ottaa hänet. Anna minulle yksi ainoa\nhyvä sana, niin luovutan hänet sulle.\"\n\n\"Oletko milloinkaan kuullut minun päästävän ainoatakaan sanaa, joka\noikeuttaisi sinut puhumaan minulle tuolla tavalla?\" virkkoi Sepherl\nvihastuneena. \"Ettei Muckerl tahdo ketään muuta kuin sinut, ja vaikka\njonkun tahtoisikin, niin kaikkein viimeksi minut, sen hyvin tiedät,\nja koska sen tiedät, niin sanon sulle kerralla, että tuollainen\najattelematon pila vain halventaa sinua ja että minä pidän itseäni\naivan liian hyvänä olemaan sinun pilkkanasi!\"\n\n\"Mutta sinäpä vasta vähästä suutut\", sanoi Helena katsahtaen häneen\nolkansa takaa. \"Kun poika kerran on minun, niin onhan toki leikinteko\nomastani sallittua? Ja jos piloillani lupasin luovuttaa hänet\nsinulle, niin eihän sun siitä tarvitse loukkautua, koska kerran pidät\nhäntä niin verrattomana! Tämä on leikkiä, mutta totta puhuen -- hän\non sellainen kuin hän on ja minä sellainen kuin minä olen -- jos joku\ntoinen vain koskisi häntä pikkusormeenkaan, niin voit uskoa, etten\nenää hänestä riitelisi!\"\n\nNiin, kannattipa Zinshoferin Helenan puhua sillä tavalla. Sepherl\nnyökäytti myöntävästi päätään. \"Jos jonkun päähän pälkähtäisikin\nkilpailla sinun kanssasi, niin Muckerl vain nauraisi sille. Mutta\nkatsoppas, tuolla hän vielä kärsivällisesti seisoo sillalla.\"\n\nSiellä hän todellakin vielä seisoi. Paljon vettä oli hänen siinä\nodotellessaan vierinyt virtaa alas, ja hän mietti mielessään kuinka\npaljon sitä vielä täytynee sillan alitse juosta ennenkuin tapahtuu se\nmitä hän toivoo ja haluaa.\n\nHän seisoi vastavirtaan päin niin että hän näki vain tuon alituisen\ntulvimisen ja valumisen eikä kiinnittänyt huomiotaan siihen\nkuohuvaan, kohisevaan, rauhattomaan vesipyörteeseen, joka hänen\nselkänsä takana kuljetti pois kaiken minkä oli tuonutkin, puunpalaset\nja oljenkorret.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna ilmestyi Helena Sternsteinin hoviin.\n\n\"Hyvänen aika, mitä sinä haet?\" kysyi vanha emännöitsijä hänet\nnähdessään.\n\n\"Ajatelkaahan\", virkkoi tyttö näyttäen oikeanpuolista korvalehteään,\n\"kun minulta on korvarengas hukassa. Enköhän ole pudottanut sen tänne\nteille?\"\n\n\"En ole sattunut näkemään.\"\n\n\"Voihan se sentään olla jossain kätkössä --\"\n\n\"Tahdonpa pitää silmällä.\"\n\nPihan poikki astui lyhyenläntä, vankkaruumiinen nuorukainen heidän\nluokseen.\n\n\"Siinä on meidän isännän poika\", kuiskasi vanhus töykäten tyttöä\nkyynärpäällään.\n\nHelena katsoi tulijaa. Hänellä oli kiharainen, musta tukka, suora,\njokseenkin paksu nenä ja ruskeat, kirkkaat silmät. Tyttö ei odottanut\nsen jälkeen mitä Sepherl oli hänestä kertonut mitään tervehdystä,\nmutta ei myöskään itse tervehtinyt häntä.\n\n\"Kukas sinulla on täällä luonasi, Kathel?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Se on Zinshoferin tytär tuolta alhaalta\", vastasi vanhus tehden\nsivumennen kädenliikkeen kukkulan juurelle päin ikäänkuin\nosottaakseen kuinka vähän merkitsi täällä ylhäällä kaikki se mikä\ntuli tuolta alhaalta. \"Matznerin Sepherl toi hänet eilen tänne\nmuassaan, ja minäpä sain hänen silmänsä suuriksi leviämään täällä.\nPelkästä katselemisesta on hän kadottanut toisen korvarenkaansa aivan\nhuomaamattaan. Eikö niin, tyttöseni?\" Hän pani luisevan kätensä tytön\npyöreälle olalle.\n\n\"Totta se on\", virkkoi Helena, \"kaunista teillä on täällä ylhäällä.\"\nMutta hän sanoi tämän tyynen tunnustuksen äänellä ikäänkuin ei eilen\nolisi nähnyt mitään tavatonta ja niinkuin hän pikemmin harvinaisuuden\nvuoksi kuin minkään muun syyn tähden asuisi kurjimmassa majassa\nalhaalla.\n\n\"No, jos se kerran on sinua miellyttänyt\", sanoi nuorukainen, \"niin\nvoithan tulla useamminkin.\"\n\n\"Olet hyväntahtoinen\", nauroi tyttö, \"ajattelet kai ettei kukaan\nsilmillään vie teiltä mitään pois ja sallit katsella.\"\n\n\"Oletko sinä siitä niin huvitettu?\" hymyili nuorukainen. \"Kukapa\ntietää vaikka hyvinkin pian kerjäisit täältä yhtä ja toista.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi tyttö katsoen häntä suoraan silmiin. \"Jos\njotakin pyytäisin, niin se olisi toista, mutta kerjäämiseen en\nalennu, mietinpä usein vielä sitäkin, otanko vastaan mitä mulle\ntarjotaan.\" Hän kääntyi emännöitsijän puoleen. \"Olkaa siis hyvä ja\npitäkää silmällä korvarengasta. Jos se sattumalta löytyisi, niin\npistäkää talteen minulle. Olisi ikävää, jos se hukkuisi. Toinen ei\nole minkään arvoinen ilman toista ja sitäpaitsi on se lahjaksi saatu.\nKatsokaa, tällainen se on.\" Hän taivutti kaulaansa ja ojensi päätään\neteenpäin, jotta vanhus saattoi nähdä vasemmassa korvalehdessä olevan\nrenkaan; sitten hän kääntyi lähteäkseen. \"Jumalan haltuun!\"\n\nNuorukainen päästi hiljaisen vihellyksen. \"Tyttö on hieman\nylpeäluontoinen, näyttää minusta.\"\n\n\"Niin minustakin\", tuumi vanha Kathel.\n\n\"Mutta sievä kumminkin, se minun täytyy sanoa.\"\n\n\"Hän on oljenpunojattaren Muckerlin hempukka.\"\n\n\"Pyhänkuvaintekijän?\"\n\n\"Sen saman.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\nKun Helena saapui alas mökkiin, torui vanha Zinshoferin eukko:\n\"Missäs sinä jo näin varhain kuljeksit?\"\n\n\"Ylhäällä hovissa olin. Multa taisi eilen pudota sinne korvarengas --\"\n\n\"Pyh, sinä hanhi, katso toisella kertaa ensin tarkoin kotoa ennenkuin\nhyppäät joka kolkkaan. Korvarenkaasi on pöytälaatikossa, juuri äsken\nsen siellä näin.\"\n\n\"Jestas sentään, kuinka hajamielinen minä olen! Todellakin, siellä se\non. No, nyt olen mielissäni. Olisinpa voinut säästää jalkavaivan ja\nmurheen sen vuoksi.\"\n\nHän loi aran katseen äitiinsä ja hymyili itsekseen tämän kääntäessä\nhänelle selkänsä.\n\nOli iltapuoli päivää, kun Sternsteinin kartanon Toni sytytettyään\nkeittiössä piippunsa lähti ulos ja alkoi hitaasti kävellä suuren\nniityn poikki; jostain toisesta olisi voinut tuntua pahalta tuo\nkauniin heinän maahanpolkeminen, mutta kuka saattoi moittia siitä\nhäntä, tulevaa tilanomistajaa? Ei edes nykyinenkään omistaja, hänen\noma isänsä, olisi voinut ihmisten kuullen häntä tästä nuhdella, ja\n\"ripitys\" neljän silmän nähden pelotti nuorukaista sitä vähemmän,\nkun se tähän saakka aina -- ja vallan toisten kepposten vuoksi\n-- oli sujunut varsin sievästi. Vanhus tosin kehui ankaruuttaan,\nmutta jos itse teossa hänen \"ainoansa\", josta isä ylpeili, pahotti\nhänen mielensä, tyytyi hän osottamaan ylemmyyttään siten että\nkovasti huutaen ja meluten selitti suunnitellun, tapahtuneen tai\ntapahtumattomaksi jääneen asian järjettömyyden, sopimattomuuden\ntai turhuuden, kunnes hän aivan hengästyi tai kunnes puheen lanka\nkatkesi; nuorukaisen ei tällöin tarvinnut muuta kuin nöyrästi\nkuunnella, ja siihen hän kernaasti tyytyi.\n\nToni oli kulkenut noin kaksi kolmattaosaa matkasta jokirantaa pitkin,\nkun hän näki viimeisen hökkelin oven avautuvan ja Helenan astuvan\nulos. Tyttö heilutti jotain pestävää vaatetta kädessään ja astui\nvarovaisesti askel askeleelta entisiä jälkiä myöten, jotka portaiden\ntavoin johtivat rantaan. Siellä hän kumartui, upotti täyteläiset\nkäsivartensa vesipyörteeseen ja pesi liinakappaleensa.\n\nTytön huomatessaan siristi nuorukainen silmiään ja veti suunsa\nleveäksi. Hän jatkoi hitaasti matkaansa, kunnes seisoi vallan\nvastapäätä tyttöä kahden kuihtuneen pajupensaan välissä. \"Pst! Pst!\"\nantoi hän suhista.\n\nTyttö karkasi kirkaisten pystyyn ja kun hän painoi molemmat kätensä,\nsormet hajallaan, vähän kaulan alapuolelle täyteläistä rintaansa\nvasten, liukui vaate pois; töin tuskin hän ehti jalkaterällään astua\nsen päälle, ettei se päässyt uimaan veden mukana.\n\n\"Herranen aika sentään kuinka säikäytit minua\", sanoi hän hiljaa.\n\nTaas leikki nuorukaisen suupielissä ivallinen hymy, mutta se hävisi\npian, ja hän sanoi, hiljaa hänkin, ärsyttelevän tuttavallisesti:\n\"Mene tuonne niitylle, jonka näet leviävän silmiesi edessä, hetken\nperästä näet minunkin tulevan sinne.\"\n\nTyttö veti otsansa kurttuun ja puri alahuultaan, kumartuen samalla\nnopeasti veden yli.\n\nHetkisen kuluttua virkkoi poika: \"Kuules, minulla oisi vähän\npuhuttavaa sinulle.\"\n\nTyttö tempasi nopeasti vaatteen, sitten tarttui siihen molemmin\nkäsin, kääri sen kokoon ja pusersi kuivaksi; sitä tehdessään oli\nhän toipunut säikähdyksestään, mutta vasta sitten kun oli työnsä\nsuorittanut käänsi hän kovasti punastuneet kasvonsa nuorukaiseen päin\nja sanoi tylysti ja tuikeasti: \"En tiedä mitä sinulla olisi puhumista\nminulle, enkä myöskään ole lainkaan utelias.\" Hän kääntyi mennäkseen.\n\n\"No, elähän nyt\", sopersi poika ja pyörähti ympäri; tämän liikkeen\ntehdessään luuli hän huomaavansa tytön majan ovella nauraen\nkatsahtavan häneen olkansa takaa. Siitä sai hänkin rohkeutta\nkääntää päätään, mutta hän kohtasi vain tytön suuret, kerrassaan\nepäsuopeat silmät, ja hän asteli harmissaan, lakki niskassa, kädet\nhousuntaskuissa, sääret koukussa pitkin tietä, jota oli tullutkin. --\n\nKun Sternsteinin kartanon väentuvan pitkällä pöydällä ruokavadit\nhöyrysivät, silloin astui isäntä esiin ja luki kovalla äänellä\nruokarukouksen; rengit ja piiat mutisivat sen itsekseen. Sitten\nisäntä istuutui, otti pari lusikallista maistiaisiksi ruuasta, mikä\noli toisille merkkinä, että saivat ottaa lautasensa täyteen tai\nkukkuralleen, kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Palvelusväen\nsyödessä leikitteli; isäntä lusikallaan, tarkkasi olivatko jonkun\nkasvot \"karsaat\" ja kyseli joiltakin lyhyesti yhtä ja toista. Lopuksi\nlausui hän kiitossanat ja meni Tonin kanssa ylös upeaan huoneeseen,\njossa nuo molemmat istuivat huolellisesti katetun pöydän ääreen,\nkuten heidän sopikin, koska he kerran rakkaan Herramme kiistämättömän\ntahdon mukaisesti olivat maailmassa paremmassa asemassa kuin muut\nihmiset. Illalla aterian jälkeen, kun vanha Kathel oli vienyt pois\npöytäastiat, jäivät isä ja poika häiritsemättömään rauhaan.\n\nSternsteinin kartanon isäntä oli, huolimatta siitä että hän käveli ja\nistui hieman etukumarassa, puolta päätään poikaansa pitempi, ruumis\noli kookas ja häränniska kannatteli isoa, matala- ja leveäotsaista\npäätä. Riippuvien poskien yläpuolelta vilkkuivat pienet, harmaat,\nliikkuvat silmät, joita varjosti paksut kulmakarvat, ruskeat kuten\nlyhyeksileikattu tukka ja poskipartakin, joka ulottui korvien\nyläpuolelta aina poskien alimpaan osaan saakka; tylppä nenä pisti\nesiin yläpuolelta suun, jonka paksujen pöhöhuulien välitse hän\nhuohottaen imi ilmaa ja yksitoikkoisesti äänteli.\n\nTonin mielessä pyöri kysymys: mahtoiko vanhus tietää hänen\nniitynpolkemisestaan? Ei hän kuitenkaan kauaksi aikaa jäänyt siitä\nepätietoiseksi.\n\nIsäntä kumartui pöydän reunaan asti, tarkasteli \"ainoaansa\"\nkulmakarvat rypyssä ja alkoi nyökytellä päätään. \"Oletpa sinä aika\nlintu sentään!\" murahti hän.\n\n\"Minkä vuoksi, isä?\"\n\n\"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Totta kai tiedät minkä vuoksi ja tiedät\nsenkin etten voi sietää tuota ulkokullaista kysymystä! Eikö tänään\nole melkein kokonaiset niitynalat pitkin ja poikin tallattu lakoon?\nMitä sinä oikeastaan ajattelet polkiessasi tilan maita, pidätkö\nniitä minun ominani vai sinun? Minun mielestäni ne ovat minun\nomaisuuttani niin kauvan kuin ne eivät ole sinun, ymmärrätkös, ja\nsitä minä en kärsi että vahingoitat sitä mikä on minun! Älä vain\nrupea hupsuttelemaan minulle sellaista, että ne muka kuitenkin kerran\ntulevat sinulle, siihen on vielä, kuten sanottu, pitkä aika, ja\nvaikkapa ajatuksissasi kuvitteletkin itseäsi tulevaksi omistajaksi,\nniin on tuollainen tuhlaus sitä tyhmempää, ja minä näen kyllä, että\non sulaa Jumalan armoa, mitä kauvemmin hän antaa minun pitää täällä\nisännyyttä. Eläkä sinäkään ajattele naimista, eläkä luule että minä\ntästä sinun vuoksesi poistun niin kauvan kuin hiukankin vielä pystyn\nliikkeelle. Ei hetikään! Sillä oitis kun oisit herraksi päässyt\njuoksisit kai iloisten veikkojen kanssa pitkin peltoja ja niittyjä\nja polkisit Jumalan viljan maahan; mutta se olisi rappeutumisen\nalku, ja saisinpa pian nähdä senkin, ettei minun mainiossa talossani\nenää olisi kattoa eikä seiniä! Voi, ei, onhan minulla kekseliäs\nnotarjukseni, kun kerran lähden -- vielä en sitä ajattele -- mutta\nsilloin täytyy hänen jänkätä asia siten, että minä kuitenkin saan\nolinsijani ja tarpeeni talosta, vaikkei sinun omaksesi jäisi yhtään\nkiveä rakennuksesta eikä jalanleveyttä maata. Keittämäsi sopan\nsaat itse lusikoida, minulta sun ei tarvitse odottaa hatuistakaan;\nulosottajana en tarvitse mitään sisäänpanijaa. Ymmärrätkö? Niin,\nsiinä se pölkkypää vain istuu ja antaa puhua itselleen kuin tukille.\"\nHän löi nyrkkiään pöytään. \"Sanoppa nyt, se minun ainakin pitää saada\ntietää, mitä sinä oikeastaan olet tuolta niityltä hakenut?\"\n\n\"Mutta enhän minä niin mitään, isä. Suoraan sanoen se oli vain\najattelematonta kujeilua.\"\n\n\"Ajattelematonta kujeilua? No niin, johan minä sitä ajattelinkin, se\non siis kerrankin viimeinen sanasi. Ajattelemattomista kujeistasi\nolen saanut kyllikseni! Elä laita niitä toiste!\"\n\n\"Sitä ei enää koskaan tapahdu.\" Vanhus nousi ylös. \"Puhua kyllä\nosaat, mutta jos luulet voivasi leikitellä minun kanssani, niin kyllä\nensi kerralla näytän sulle täyttä totta.\"\n\n\"Ei sitä tarvita.\"\n\nIsäntä painoi päänsä kohotettujen olkainsa väliin ja astui muristen\novea kohti.\n\n\"Hyvää yötä, isä\", huusi Toni ja katsoi salavihkaa hymyillen hänen\njälkeensä.\n\nUkko meni makuukamariinsa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin\nyöpöytä, kaksi tuolia ja rautasänky; siellä eivät syöpäläiset viihdy,\nja olkialustalla, jouhimatrassilla ja jykevien kattopölkkyjen alla on\nterveellisintä nukkua, niin oli Sternsteinin isännälle vakuuttanut\neräs, joka oli elänyt sotamies-elämää ja huolimatta kestetyistä\nvaivoista päässyt satavuotiaaksi; ja niin vanhaksi toivoi hänkin\ntulevansa. Hän ajatteli, ettei hänen vielä pitkiin aikoihin tarvinnut\nluovuttaa taloa pojalleen ja että hän tämän \"ajattelemattomalle\nkujeilulle\" kyllä aina keksii hyvän vastaväitteen, ellei hän ennen\naikaansa ja poikansa mieliksi tahtoisikaan luovutusta tehdä.\n\nSe olisi Tonin pitänyt tietää; hän olisi lakannut nauramasta älykästä\nisäänsä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAamusella kaksi päivää tämän jälkeen seisoi Sternsteinin Toni ladon\nlautaseinää vasten nojaten tupruttelemasta paksuja savuja piipustaan.\nHän katseli alas oljenpunojattaren Muckerlin majaa kohden; tämä\noli parhaillaan vanhan päivätyöläisen Gregorin kanssa kantamassa\njotain suurta laatikkoa käsikärryihin. Kun työ oli tehty, kumartui\nvanhus tarttuakseen vetonuoraan, joka roikkui hänen olaltaan; sitten\nsylkäisi hän kouriinsa, tarttui nuoraan ja läksi matkaan.\n\nHelena, joka oli seisonut kotinsa ovella, tuli nyt paikalle. Muckerl\ntarttui hänen käteensä ja molemmat astelivat jutellen hitaasti\npoispäin. Vanha oljenpunojatar seisoi pihalla, nyökäytti päätään ja\nkatseli kauvan heidän jälkeensä.\n\nTyttö kulki avopäin. Hän seuraa siis puunleikkaajaa vain jonkun\nmatkaa, ei kovin kauvas.\n\nToni puhalteli lyhyin, äkkinäisin henkäyksin savupilviä\naamupiipustaan, seuraten silmillään noita kahta alhaalla vaeltavaa,\nyhä pienenevää olentoa, kunnes näki heidän vallan kylän yläpäässä,\ntuskin lumella hyppelevien variksien kokoisina katoavan tienkäänteen\ntaa. Hän katsahti ympärilleen ja kun ei huomannut läheisyydessään\nketään riensi kiireesti pois ja meni melkein juoksujalkaa takaisin\nsillalle. Siellä hän nojautui kaidepuihin, hengähti hiukkasen aikaa\nja astui sitten hitaasti kylään päin.\n\nHän kulki mietteisiinsä vajonneena, kunnes kohtasi Helenan, joka\nseisoi juuri samassa pensaikossa, missä kerran salavihkaa oli ollut\ntapaamassa Muckerlia.\n\n\"Jumala antakoon\", tervehti Toni tyttöä.\n\n\"Samat sanat\", vastasi Helena.\n\n\"Minne matka?\"\n\n\"Muckerlia olen saattanut. Nyt menen jälleen kotiin\".\n\n\"Vai Muckerlia? Onko se sinun kultasi?\"\n\n\"En tiedä miksi eksyttäisin sinut siitä uskosta; kyllä kai hän jotain\nsinnepäin on.\"\n\n\"Sepä kumma.\"\n\n\"Että minulla on kulta?\"\n\n\"Ei se. Sinun laisesi voi saada vaikka kymmenen, jos tahtoo.\"\n\n\"No, tiedä sitten, että vaikka se kuinka riippuisi tahdosta, niin ei\nkymmenen pysty yhden rinnalle; yksi on minulle kymmentä rakkaampi.\"\n\n\"Niin, mutta ei kumminkaan Muckerl ole kymmenen vertainen!\"\n\n\"En minä sitä sanokkaan, mutta jätä minut jo rauhaan. Siinä sulle\nkylläksi kun sanon, että hän on minulle parempi kuin joku toinen --\nkuinka paljon parempi, se on sinulle sama.\"\n\n\"Ei, se juuri ei olekaan mulle sama, sen tiedän, sinä olet\nkaunein -- --\"\n\n\"Älä sinä löpise kauneimmasta! Jo aikaa ennenkuin aloitte minua\nsiksi mainita, on hän sen tiennyt. Ehkä ymmärrät, että hän sillä\ntapaa jo on muista edellä; tai kenties ei sentään olekkaan, -- joka\ntapauksessa jätän selittelyn sikseen.\"\n\n\"Ymmärtäisin ehkä, jos hän olisi tämmöinen meikäläinen eikä\ntuollainen poikanallikka, tai sinä sellainen, jonka olisi tyytyminen\nmihin tahansa; mutta asia ei ole niin, ja sinulle sopisi sievempi.\"\n\n\"Oh, poika, siitä en lainkaan välitä. Kauneutta on minulla omistani\nkylliksi, ja toiselta sitä ei voikaan puraista.\"\n\n\"Eipä kylläkään, mutta voisihan löytyä joku, jolla on enemmän kuin\nMuckerlilla, joka olisi paremmassa arvossa, ja haitaksi ei kumminkaan\noisi, jos hän oisi hieman siedettävämmän näköinen.\"\n\nTyttö katsoi sivuttain nuorukaiseen silmät rypyssä. \"Se on tietty;\ntiedätkö sinä kans neuvoa minulle sellaisen?\"\n\n\"Ehkäpä\", hymyili Toni, \"eikä hän muuten ole kaukanakaan täältä.\"\n\n\"Kun hänet tapaat, niin vie minulta terveisiä ja sano että hän minun\npuolestani vain saa pysyä siellä missä on.\"\n\n\"Kyllä minä sanon, mutta en usko hänen siitä huolivan.\"\n\n\"Se on hänen asiansa. Ja nyt Jumalan haltuun!\"\n\n\"No, älä nyt pidä kiirettä, oisin vielä mielelläni kanssasi. --\"\n\n\"Voithan sen tehdä, jos meillä on yksi tie.\"\n\n\"Jotta puhuisimme asiat selviksi, -- mutta tuon kautta. --\"\n\n\"Sinun mieliksesi en toki kiertoteitä kulje?! En ymmärrä mitä hyötyä\nsiitä olisi. Mitä minulla on sinulta kuultavaa, sen voit kyllä\njulkisella tielläkin kertoa, vaikka ihmiset seisoisivatkin ovilla tai\nkurkistelisivat akkunoista.\"\n\n\"Juuri ihmisten vuoksi, etteivät ne sinusta --\"\n\n\"Minustako? Mitä minun tarvitsee ihmisiä arastella, kun kuljen heidän\nnähtensä? Mutta sinä kai pelkäät tulevan isäsi kuuluville, että sinun\non nähty seurustelevan erään meikäläisen kanssa.\"\n\n\"Ohhoh!\" nauroi poika. \"Sittepä huonosti tunnet isä-ukon; hän puuttuu\nkyllä joka tilaisuudessa asianmukaisesti juttuun, mutta lopulta\npistän kuitenkin hänet pussiin, niin suuri kuin hän onkin.\"\n\n\"Pidä vaan silloin varalla, ettei säkki repeä.\"\n\n\"Ole huoleti, isäni saan taipumaan mihin tahansa:\"\n\n\"Kaikkeenko?\"\n\n\"Kaikkeen!\"\n\n\"No, tähän saakka ei sitte ole tullut tehtyä mitään erikoista.\"\n\nToni alkoi suurella innolla kertoa ajattelemattomista kujeistaan,\nmutta vaikeni, kun he saapuivat kylän ensimäisten asumuksien kohdalle.\n\n\"Siinä se nyt nähdään\", kuiskasi hän, \"tuolla seisoo jo muutamia\ntöllistelijöitä.\"\n\n\"Anna heidän olla, kun heillä kerran on aikaa ja halua\nsiihen\", virkkoi tyttö ja alkoi äänekkäästi puhella ilmasta,\nvuodentulontoiveista, taloudestaan ja askareistaan, kunnes pääsivät\nsillalle, jossa hän toivotti nuorukaiselle \"hyvää ruokahalua\".\n\n\"Vielä yksi asia\", sanoi Toni.\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Etkö tosiaankaan tahdo suoda minulle tilaisuutta kerran puhua suuni\npuhtaaksi kanssasi?\"\n\n\"En, en todellakaan.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Tahdot tietää syyn? Koska varpunen, joka minulla pesineen on\nkäsissäni, on minulle rakkaampi kuin se ylpeä kyyhkyshaukka, joka\nkuikkelehtii ylhäällä Sternsteinin hovin katolla.\"\n\nNuorukainen päästi pari lyhyttä, ivallista naurun hohotusta ja sitten\nkatsoi hyvän aikaa poislähtevän jälkeen. Äkkiä väsyi hän siihen,\nnojautui kyynärpäillään kaidepuihin, työnsi kaikki kymmenen sormeansa\nhatun alle, jonka lieret vajosivat syvään hänen otsalleen, ja kaiveli\ntukkaansa.\n\nNäin näki Helena hänen vielä kauvan aikaa seisovan, jutellessaan\nvanhan oljenpunojattaren kanssa portilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSternsteinin kartanossa käskettiin renkejä ja piikoja ahkerasti\nkäymään kirkossa, mutta isäntä poikineen ei pitänyt siitä\njuuri väliä; ellei heidän aamupäivällä sopinut mennä Jumalaa\nkunnioittamaan, pistäytyivät he, jos hyväksi havaitsivat,\niltarukoukseen; useimmiten menivät he lähellä olevaan kauppalaan,\njossa saivat seurustella yhtä rikkaiden, siis paremmin vertaistensa\nisäntien kanssa, ja silloin sattui monasti, että he astuivat sisään\nkeskellä tai lopulla jumalanpalvelusta, joten heille jäi töintuskin\naikaa rukoilla pari hurskasta isämeitää, ennenkuin oli käytävä\nyhteisen pöydän ääreen ravintolassa.\n\nMutta sen jälkeen kun Toni oli kohdannut Helenan pensaikossa ei hän\nlaiminlyönyt ainoatakaan aamumessua, oli kirkossa saarnankin ajan ja\nkävi iltapäivisin rukoushetkissä. Hän antoi isänsä istuskella yksin\nkotona ja yksin mennä kauppalaankin ja jutteli vanhukselle hyvin\nymmärtäväisesti, että tällä kaiken herrana piti olla valta elää\nkuten tahtoi, vaikka olisikin kovin hyvä, jos joku hänen sijastaan,\npalvelusväelle seurattavaksi esikuvaksi, asiaankuuluvasti kävisi\nkylän kirkossa.\n\nKahdesti oli hän vielä sittemmin nähnyt Helenan. Hän näki tytön\ntulevan pitkin tietä ja kiiruhti sillalle hänet saavuttaakseen,\nmutta Helena oli aina ketterämpi eikä nuorukaiselle jäänyt muuta\nneuvoksi kuin seurata häntä loitompana, ja sitten kääntyi tyttö\naina vain vanhan Matznerin Reslin majan kohdalla häneen päin,\nkatsoi suurin silmin, ihmettelevästi ja kuten Tonista näytti hieman\nivallisestikin häneen ja katosi ovesta sisälle, astuakseen sitte\nkotvasen kuluttua Sepherlin seurassa ulos, innokkaasti jutellen ja\nluomatta silmäystäkään sivulleen. Näin hän asteli toverinsa kanssa\nkylän yläpäästä alapäähän.\n\nNyt tapahtui usein, että Toni kesken syöntinsä pani veitsen ja\nkahvelin pois kädestään; sen sijaan että olisi lähtenyt työhön\nseisoskeli hän jossain sokkelossa tai istui narrinkaappiin\nkurkistellen, se tahtoo sanoa tuijotellen ilmeettömästi eteensä.\nTuota kaikkea oli hän tehnyt noin neljän viikon ajan, kun isäntä\neräänä päivänä seurasi häntä aterian jälkeen ulos.\n\n\"No, poikaseni\", sanoi hän, \"sinusta saattaa kai herra pastori\niloita?\"\n\n\"Miksikä niin, isä?\"\n\n\"Kun sinä niin tunnollisesti paastoat ja rukoilet.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Juuri sinä. Ja annahan kun sanon. Minulla ei olisi mitään sitä\nvastaan, että tahdot parannuksen tekoon ryhtyä, mutta tee minun\nmielikseni ja heitä pois tuo mietiskely! Sternsteinin kartano ei ole\nmikään luostari eikä siitä ole minkäänlaista hyötyä, vahinkoa vain,\nettä sinä niin kokonaan laiminlyöt työsi.\"\n\n\"Enhän minä toki sillä lailla, kuvittelet vain sellaista mielessäsi\",\nvirkkoi nuorukainen kääntäen punastuvat kasvonsa poispäin.\n\n\"Onko se vain oikeaa mielikuvittelua, häh?\" nauroi vanhus ja poistui,\nkääntyen vielä pari kertaa katsomaan poikaansa; hänestä ei suinkaan\ntuntunut vastenmieliseltä, kun noin saattoi näyttää ylemmyytensä\npoikansa rinnalla.\n\nToni meni eteisen läpi puutarhaan. Hän istuutui viiniköynnösmajaan.\nVasemmalla kädellään piteli hän otsaansa, kyynärpää lepäsi toisella\npolvella, toisella oikea käsi rentonaan. Näin hän istui mietteissään\npitkän aikaa. Sitten hän huokasi: \"Tällä lailla se ei voi jatkua.\"\n\nPuutarhassa oli sivuportti, josta käytetty polku vei niittymaiden\npoikki kukkulan huipulle. Tätä kapeata, vähitellen vuoren juurelle\nkatoavaa tietä kuljettaessa oli kylä takanapäin. Toni harhaili\nhitaasti polkua pitkin, usein jääden seisomaan ja katselemaan alas\nZwischenbühelin viimeistä majaa kohden.\n\nÄkkiä risahti jokin hänen läheisyydessään. Hän taivutti yläruumistaan\neteenpäin ja kurotti kaulaansa. Helena oli astunut tielle. Ei\nhuomannut nyt silmien siristystä, ei suupielien värähtelemistä Tonin\nkasvoilla niinkuin silloin kun hän niityn poikki astui jokirantaan;\nvain äärimäinen jännitys niistä kuvastui: kukkulalta hän piti tarkoin\nsilmällä tytön jokaista liikettä.\n\nHelena kantoi selässään pientä koria; hän pysähtyi hetkiseksi ja\nkatsahti ympärilleen, sitten kulkien jokirantaa pitkin samaan\nsuuntaan kuin Toni ylhäällä kukkulan harjalla.\n\nTyttö meni varmaankin keräämään kuivia oksia tai kuusenkäpyjä\npienestä havupuumetsästä, joka kuului seurakunnalle ja jota sanottiin\n\"kuolleeksi metsäksi.\" Se oli kiturainen metsikkö lähellä jokea,\njoka tulvan aikana paisui sinne asti ja jätti hiekkaa ja vierinkiviä\nrunkojen väliin; mutta kokonaan turmion omaksi se joutui sitten\nkun suolinkainen alkoi siellä asustaa. Alastomina kohosivat hoikat\nrungot, hauraasti ne katkesivat; vain aniharvat terveet puut\npysyttelivät vielä hengissä epämääräiseksi ajaksi. Kuollut metsä oli\njätetty oman onnensa nojaan. Itse polttopuiden vuoksi ei siitä ollut\nmitään riitaa; kylän kaikkein köyhimmät vain lähettivät lapsensa\nnoutamaan kotiin sellaisia risuja, jotka eivät sentään aivan käsiin\nmurenneet.\n\nEttä tyttö oli hänet nähnyt ja nyt tarkotuksella juoksee hänen\ntielleen, se oli nuorukaisesta päivänselvää. Kuitenkaan ei hän tällä\nkertaa tuntenut siitä iloista tyydytystä; pikemmin oli hänen mielensä\nmurheellinen ja apea. Hetkisen toivoi hän sitäkin, ettei tyttö olisi\ntullut ollenkaan; mutta kun hän nyt siinä kerran oli, ei Toni pian\najatellutkaan mitään muuta kuin pysyä käynnissä keveästi tietä pitkin\nastuvan kauniin naisolennon tasalla.\n\nLähellä loppuansa kulki polku pensaikon taitse aivan joen rantaa;\nsinne pysähtyi nuorukainen hetkiseksi seisomaan, hengitystään\npidätellen ja liikahtamatta, jotta ei vahingossa siirtäisi pensaan\noksaa, joka suojasi häntä. Häntä vastapäätä istui tyttö mättäällä,\nvain veden kapea uoma välillä. Kenkä oli nähtävästi puristanut, sillä\nhän oli vetänyt sen pois jalastaan ja pudisteli sitä. Sitten pani hän\nsen jälleen jalkaansa. Sen tehtyään hän nousi ylös ja astui nopeasti\nisompaan metsään ja katosi sen hoikkien puunrunkojen taa. Toni kulki\ntuon lyhyen matkan joen rannalle takaisin, hyppäsi yli puunrungon,\njoka oli siinä sillan asemesta, ja näki lähellään kuolleessa metsässä\nHelenan seisovan odottamassa. Nuorukainen astui päättäväisesti häntä\nkohden.\n\nTyttö antoi hänen tulla kolmen askeleen päähän. Sitten hän heitti\ntoisella kädellään korin olaltaan maahan ja ojensi toisen nuorukaista\nkohti. \"Tästä täytyy kerrankin tulla loppu!\" huudahti hän.\n\n\"Niin minäkin arvelen\", virkkoi poika ja nyökäytti vakavana päätään.\n\n\"Minä tunnustan aivan avoimesti\", jatkoi tyttö, \"että näin sinun\näsken astuvan kukkulaa alas ja mielessäni päätin kohdata sinut, koska\nsinun hännystelemisesi ympäri kylää ja ijänikuinen töllistelemisesi\nkirkossa jo käy ihan sietämättömäksi! Eikö sinulle riittänyt lyhyesti\nja päättäväisesti sanotut sanat? Tarvitsetko asian ymmärtääksesi\nsaarnan tai litanian?\"\n\n\"Puhu asia selväksi, puhu vain asia selväksi\", sanoi Toni katsoen\neteensä maahan.\n\n\"Sinä kuvittelet kai olevasi joku erikoisempi ja että kaikki muut\novat sinun rinnallasi vähäpätöisiä? Tosin sinä olet Sternsteinin\nrikkaan isännän ainoa poika ja kerran itse kartanon omistaja, niin,\nse sinä olet, mutta silti sinun ei tarvitse pitää minua huonona\nihmisenä!\" Hän oli tällävälin taitellut läheltä olevista puista\nkuivia oksia ja heitellyt niitä korin viereen; nyt hän heilutti\nhentoa vitsaa kädessään ja hosui sillä ilmaan nuorukaista kohden.\n\"Etkö melkein pidä minua sellaisena?\"\n\n\"Mitenkä minä semmoista olisin ruvennut ajattelemaan?\" sanoi Toni\npuoliääneen kohottamatta katsettaan maasta.\n\n\"Ellet vielä ole ajatellut niin minä autan sinua siihen! Mitä sinä\nmuuta tarkotat kaikella hännystelemiselläsi ja tunkeilemisellasi kuin\nettä hylkäisin sen pojan, jolla on rehelliset aikeet minua kohtaan,\ntullakseni sinun hempukaksesi, sinun, jolla ei ole kunnialliset\nmeiningit, jolla ei voi eikä saakaan olla kunniallisia aikeita?!\"\n\nToni katsahti ylös. \"Miksikä ei voisi eikä saisikaan olla?\"\n\n\"Tyhmä kysymys\", vastasi tyttö vihaisesti. \"Älä vain pidä minua\nniin tyhmänä ja halpamaisena että kuuntelisin sinun puheitasi ja\nsamalla unohtaisin kuinka suurena ja leveänä Sternsteinin hovi on\nmeidän kahden välillä; sieltä ei minulla milloinkaan ole toivoa ei\nedes yhdestä ikkunanruudusta katsella alas Zwischenbüheliin. Nyt\ntiedät minun ajatukseni, ja tästä päivästä alkaen, sitä pyydän, pysy\npoissa minun tieltäni ja katsele kirkossa sinne mihin on katseltava,\njos hartaudesta sinne menet, alttariin ja saarnastuoliin, mutta\nei naisten penkkeihin, -- taikka minun puolestani sinnekin, mutta\njohonkin toiseen.\"\n\n\"Joko olet kaiken sanonut? Kuuntele siis nyt minuakin. Jos muita\nkohtaan olenkin ylpeä, niin siitä ei nyt ole kysymys, siinä suhteessa\net varmaankaan voi minua moittia. Jos olisin puoleksikaan niin\npikavihainen kuin sinä, niin juoksisin kai nyt heti kotiin. Muutoin\n-- alentuvaisuudesta tahikka itseäni pakottaen en tule tiellesi;\nteen sen vain siksi, että sinut näkisin ja kuulisin puhettasi, ja\nelleivät kasvosi näytä ystävällisiltä eikä sulla ole ainoatakaan\nhyvää sanaa minulle, niin tyydyn synkkiin ja vihaisiinkin. Ja\nsille, että mielelläni sinut ottaisin, voin juuri yhtä vähän kuin\npyhänkuvaintekijäkin, enkä siis tahtoisi että pidät minua huonompana\nja aikeitani pahempina kuin hänenkään.\"\n\nHelena kohotti pyöreitä olkapäitään.\n\n\"Ei tekisi kunniallesi vähintäkään vahinkoa, jos osottaisit sääliä\nminua kohtaan.\"\n\nHelena rypisti silmäkulmiaan. \"Sinä narri siinä, älä pane mitään\ntyhmyyksiä päähäsi, niin ei sinulta puutu kerrassaan mitään!\"\n\n\"Olet oikeassa sanoessasi sitä tyhmyydeksi, ja päällepäätteeksi se\non ylivoimainen! Kaikki mitä sinä sitä vastaan olet esiintuonut\nja enemmänkin olen itselleni sanonut, olen alussa kyllikseni sitä\nvastaan taistellut ja rimpuillut ja kuitenkin on se minut voittanut,\nniin etten enää tiedä mitään neuvoa. Leena, kautta sieluni autuuden,\näskeiseen puheeseesi, että Sternsteinin kartano muka on meidän kahden\nvälissä, sanon vielä, että jos joku tulisi sanomaan sen palaneen\nporoksi perustuksiaan myöten, niin ei se minuun koskisi vähääkään.\"\n\nTyttö nauroi ääneen. \"Voithan sitäkin koettaa. Sytytä se palamaan!\"\n\n\"Se on synnillistä puhetta. Isän kotiin ei toki kukaan tulta pistä.\"\n\n\"No, älähän vain luule, että houkuttelisin sinua siihen! Tahdoin vain\nsinulle näyttää että kaikki lopultakin käy kuten ennen olen sanonut\nja että kaikki pitempi selittely meidän välillämme on tarpeeton.\nVaikkei sinulla olisi kartanoasikaan ja vaikka minä voisinkin luottaa\nrehelliseen tarkotukseesi, niin olet kuitenkin Sternsteinin Toni, ja\nse tyttö, joka sinun kanssasi rupee tekemisiin, on jo sillä joutavan\njäljillä.\"\n\n\"Ikäänkuin ei minulla -- sellaisena kuin olen -- voisi olla\nrehelliset aikeet! Sternsteinissäkään ei asiat aina pysy samalla\nkannalla kuin nyt, voihan tapahtua muutoksiakin.\" --\n\n\"Kun isäsi kuolee, niinkö arvelet?\" Tyttö katsoi kysyessään häntä\nterävästi silmiin.\n\nToni kääntyi poispäin. \"En toivo hänen kuolemaansa, siitä Jumala\nvarjelkoon, mutta --\"\n\n\"Mies ei vielä ole niin vanha, että hän huomispäivänä kuolisi; kyllä\nhän vielä saattaa vuosikausia hengissä pysyä. En juuri usko sinun\nlöytävän sellaista tyttöä, joka suostuisi sitä odottelemaan.\"\n\n\"Ei se olisi tarpeenkaan; soveliasta tilaisuutta vain tarvitsisi\nodotella, silloin saan hänet taipumaan. Mitä minä saan päähäni,\nsiihen kyllä saan hänet menemään, siitä olen varma.\"\n\n\"Sen olet jo kerran sanonut.\"\n\n\"Sinä voit sen myöskin uskoa ja ennemmin tai myöhemmin voisin sen\nmyöskin näyttää sinulle. Ihmisten juoruista en välitä hölynpölyä.\nSinusta yksin se riippuu. Suoraan sanoen, Leena, antaisitko Muckerlin\nmennä ja tulisitko minulle, jos --\"\n\n\"Mitä, jos?\"\n\n\"Jos antaisin sulle pyhän lupauksen että tekisin sinusta Sternsteinin\nkartanon emännän?!\"\n\n\"Mene tiehesi\", huusi Helena tehden molemmilla käsillään torjuvan\nliikkeen. Ohimenevä vavistus värisytti hänen ruumistaan; sitten hän\nseisoi jäykkänä, leimuavin silmin, puoliavoimien huulien lomitse\nvetäen henkeä nopeasti mutta äänettömästi. Hän kosketti oikealla\nkädellään vasenta, jota hän puristi tiukasti lannettaan vasten, ja\nnipisti pari kertaa pehmeätä ihoaan; sitte kumartui hän nopeasti\nkorin puoleen ja heitti ympärillä olevat risut siihen. Kun hän\njälleen, kasvot hehkuvan punaisina, kohotti päänsä, sanoi hän\närsyttävästi: \"Luuletko että minä niinkään helposti sinuun luotan?\nSinun pitäisi antaa minulle kirjallinen sopimus.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi nuorukainen vakavasti. \"Vielä tänäpänä sen\nkirjotan. Tule huomenna tälle paikalle, niin saat sen.\"\n\n\"Tulenpa kyllä\", nauroi tyttö, \"olenhan utelias näkemään millainen\nkäsialakin sulla on. Jumalan haltuun siksi!\" Hän heitti korin\nolalleen, nyökäytti ystävällisesti päätään nuorukaiselle ja\njuoksi pari askelta, mutta seisahtui hetkiseksi ja palasi sitten\nmiettiväisenä takaisin. \"Jätä se kumminkin mieluummin tekemättä\",\nsanoi hän.\n\n\"No mutta miksikä?\"\n\n\"Mies parka, lopulta kadut koko juttua.\"\n\n\"Minä en kadu, siitä annan sulle sanani.\"\n\n\"Sallihan minun puhella kanssasi järkevästi, Toni. Nyt kun minun kai\ntäytyy uskoa sinulla olevan rehelliset aikeet, en tekisi oikein jos\nsalaisin sinulta mitä arveluja päässäni parhaillaan pyörii. Ennenkuin\nsellainen sopiva tilaisuus tulee, jolloin uskot saavasi isäsi\ntaipumaan vaikka mihin, emme voi julkisesti näyttäytyä rakastuneilta,\nsillä mikä häneltä siihen saakka on salassa pidettävä, sitä emme\nsaa saattaa ihmisten korviin; meidän täytyy siis salaisesti pitää\ntoisistamme. Eikö niin?\"\n\nToni nyökäytti päätään.\n\n\"Eikä myöskään voi käydä päinsä, että minä huomiota herättämättä\nja kiusallisia kyselyjä välttämättä hylkäisin Muckerlin noin vaan\ntyhjän vuoksi, ja ethän sinä voi pyytääkään minua sellaista tekemään\nniin kauan kuin asia vielä on näin häilyvällä kannalla; sillä\nvaikka sinulla olisi kuinka vahva luottamus, niin ei oikea loppu\nole kuitenkaan niin varma. Eiköstään? On siis kai joka tapauksessa\nparempi että annan pojan vielä edelleenkin pyöriä kintereilläni,\näläkä sinäkään tee mitään sellaista.\"\n\n\"Eipä niinkään! Älä sentään pidä minua niin yksinkertaisena!\"\nhuudahti nuorukainen kiivaasti. \"Jos sinä tahdot olla minun omani,\nniin en kärsi kenenkään toisen koskevan sinuun.\"\n\n\"Rakas Toni, siinä sinulla ei ole mitään kärsittävää, minunhan ensi\nsijassa olisikin kärsittävä. Ja jotta siitä seikasta voisit olla\nvallan varma, niin sanon sulle: yhtä vähän kuin olen sallinut ja\nsallin tuon pojan tulla lähelleni ennenkuin olen hänen vaimonsa,\njuuri yhtä vähän saat sinä minua lähennellä siksi kunnes istun\nSternsteinin emäntänä! Ellei se ole sinusta soveliasta, jos ajattelet\ntoisin, niin puhu vain suusi puhtaaksi!\"\n\n\"Kunniani ja autuuteni kautta! Leena, toiselle en uskoisi niin\npaljon, mutta sinä saat minulta vaatia mitä tahansa! Tee niinkuin\nuskot ja oikeana pidät; sitä mikä minua siinä harmittaa täytyy minun\nvaan katsella loppuun asti. Ole vain ystävällinen minulle, anna\nminulle useammin tilaisuutta nähdä ja kuulla sinua ja pitää kädestäsi\n-- \".\n\nHe seisoivat käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen. Mutta tyttö veti\nkätensä takaisin ja sanoi: \"Huomennakin on päivä vielä. Huominen\ntuo muita asioita. Mutta koska tahdot olla kelpo poikani ja koska\nniin mielelläsi olet sallinut puhua itsellesi järkevästi, -- minä\nen tosin muutoin ole ensinkään antelias, -- niin pitää sinun saada\nsiitä palkkasi.\" Helena kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi\nhuulensa hänen huulilleen; sen tehtyään hän juoksi kiireesti pois.\n\nToni meni joelle; porraspuuta joen yli astuessaan hän horjui niin\nettä hänen täytyi harmistuneesti naurahtaa. Sitten kulki hän kuin\nunissaan niityn poikki Sternsteiniä kohti. Kukkulalta näki hän\nkuinka tytön hahmo nopeasti liikkui kaukana alhaalla, haihtuen yhä\npienemmäksi, ja monasti hänestä näytti siltä kuin olisi hypähdys tai\nkompastus keskeyttänyt hänen askeltensa tahdin.\n\nToisena yönä tämän jälkeen, kun vanha Zinshoferin emäntä oli\nvaipunut uneen ja alkoi \"vetää hirsiä\", nousi Helena vuoteeltaan,\nastui akkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään, ja tarttui\nkäsille varustamaansa neulaan. Hän neuloi hetken pientä liinaista\nkäsilaukkua, pujotteli neulan siihen ja käärittyään sen kaulansa\nympärille hiipi jälleen peitteen alle. Hän nukkui levottomasti, ja\nkun hän puolihereillä tarttui laukkuun, rapisi se ikäänkuin siinä\nolisi ollut paperia. Sitä siellä olikin -- Sternsteinin Tonin\naviolupaus.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJo moniaita kertoja oli Sepherl kylän ylipäästä alapäähän tullessaan\netsinyt Helenaa tapaamatta häntä kotona.\n\nVanha Zinshoferin emäntä sanoi hänen menneen kuolleeseen metsään\nja nauroi tuota tyttö hupakkoa, joka aina parin päivän perästä\njuoksi sinne polttopuita keräämään ja joka kerta yhden kelvollisen\nlastun ohella -- toi kotiin sata madonsyömää. Mutta olihan kumminkin\nparempi, tuumi eukko, että hän teki jotakin, vaikkei siitä suunakaan\nkostunut, kuin että hän vetelehtisi työtönnä ja saisi päähänsä\nkaikenlaisia tuhmia ajatuksia.\n\nMutta eräänä päivänä päätti Sepherl taasen mennä tapaamaan toveriaan\nja yllättää hänet joko kotimatkalla tai itse paikalla. Hän meni\nkuolleeseen metsään. Koko sillä pitkällä matkalla ei hän tavannut\nketään, mutta juuri kun hän seisoi kuusikon edessä ja parhaillaan\npisti molemmat kätensä torveksi suulleen ilmaistakseen äänekkäällä\nhuudolla läsnäolonsa ja odotuspaikkansa, silloin ratisivat kuivat\noksat metsikössä lähestyvistä askelista. Hän pudotti säikähdyksestä\nmolemmat kätensä alas, nähdessään Sternsteinin Tonin kävelevän sieltä\nHelenan rinnalla. Nuorukainen pujahti tosin heti piiloon puiden\nrunkojen taa, mutta se tapahtui liian myöhään; Sepherl oli nähnyt\nhänet.\n\nHelena astui Sepherlin luo. \"Hyvänen aika, oletko sinä täällä? Hyvää\npäivää!\"\n\n\"Hyvää päivää\", vastasi puhuteltu lyhyesti. Helena tarttui tytön\noikeaan käteen kävelläkseen hänen kanssaan käsikkäin, mutta kun\nSepherl vastahakoisen näköisenä nykäisi itsensä irti, kysyi hän: \"No,\nmitä nyt? mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Sinä et ollut yksin!\"\n\n\"Kuka sitten olisi ollut mukanani?\"\n\n\"Sokeaksi sinun ei tarvitse minua luulla ja salata on hyvä\npikkulapsilta. Näin ihan selvästi kartanonomistajan pojan\nSternsteinista.\"\n\n\"Ja entäpä sitten, jos olikin? Voinko minä kieltää häneltä kulun\ntällä seudulla?\"\n\n\"Siitä ei ole puhettakaan, mutta tänään ei ole ensi kerta, jolloin\ntapaat hänet täällä. Hän odottaa sinua täällä ja sinä saavut\npaikalle. Hävetä sinun pitäisi!\"\n\n\"En tiedä minkä vuoksi. Ajatteletko minusta pahaa?\"\n\n\"En tahdo juuri pahaa sinusta ajatella, mutta oikeana en voi pitää\nsitä, että sinä Muckerlin ohella pidät toisenkin seuraa.\"\n\n\"Varo sanojasi, että minä toisen kanssa seuraa pidän. Missä on\ntodistus siihen? Etkä sinä muutoin ole minun tuomarikseni etkä hänen\nvartijakseen asetettu!\"\n\n\"Uhmaileminen sopii oikein hyvin sellaisille, jotka tavataan\nhuonoilta teiltä.\"\n\n\"Huonoilta teiltä?!\" huusi Helena.\n\n\"Niin, huonoilta teiltä\", kivahti Sepherl, \"minä sanon huonoilta\nteiltä, koska ne vievät syrjään kunniallisuudesta ja rehellisyydestä.\nKahdesta täytyy toki toisen olla petetty, eikö niin? Ja kuka se\nnyt on, se on helppo kysymys! Mitä sitte tahdot tuosta rikkaasta\ntalonpojasta? Ehkä huvia, sillä vakavampaan ei se kuitenkaan\nvoi viedä. Tämä on jo kyllin huonosti tehty naisihmiseltä eikä\nole rehellistä sitä kohtaan, jolla on vakavat aikeet, sillä\nkunniallisesti voi kuulua vain yhdelle elämänsä aikana. Vai haluatko\nsinä niitä parittain ikiajoiksi?!\"\n\n\"Huh! Ompa sulla suuta! En kuitenkaan voi loukkautua sanoistasi.\nTiedänhän, että sitä kohtaan, jotka ovat useampain mieshenkilöiden\nsuosiossa, pursuaa kateus teistä, joille tuo yksi ainokainen koko\nelämänajaksi ei konsanaan tahdo ilmestyä! Ylipäänsä en ymmärrä miten\nsinä tuosta niin voit kiehua! Voihan sinulle olla hyväkin että rikon\nvälini Muckerlin kanssa, kenties sinä sitten pääset vetämään hänen\nkanssaan yhtä köyttä.\"\n\n\"Minä sanon sinulle\", huusi Sepherl vihasta hehkuen, \"sanon sinulle\nettä sinä et ensinkään ole hänen arvoisensa, sinä räähkä letukka! Ja\nsen saat kans tietää, että minä en enää milloinkaan seurustele sinun\nkanssasi.\" Hän juoksi moniaita askeleita poispäin.\n\n\"Mene hiiteen, jos haluat! Mikä sinä sitten luulet olevasi, että\nminun täytyisi pitää sinun ystävyyttäsi armona?!\"\n\nVaieten juoksivat kumpikin tietä pitkin, perätysten.\n\nHelena puri huuliaan. Hetkisen kuluttua hän huusi: \"Sepherl, kuule!\"\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi Sepherl pysähtymättä ja päätään kääntämättä.\n\n\"Ethän kuitenkaan puhune tämänpäiväisestä tapahtumasta muille\nihmisille? Sano, ethän?\"\n\n\"Ellei minulta siitä kysellä, niin en puhu!\" kuului kuiva vastaus.\n\nMutta Sepherliltä kyseltiin vallan pian. Hänen ja Helenan välinen\nkylmyys pisti ensiksi vanhan Matznerin Reslin silmään ja tämä toi\nhavaintonsa oljenpunojattaren tietoon, joka ilmotti siitä Muckerlille\nja lopuksi teki hyvin painavan kysymyksen: salliko hän kaiken sen\npäälle, mitä jo oli antanut itselleen tapahtua, vielä tuonkin tulla?\n\nMuckerl selitti niin päättäväisesti kuin suinkin kykeni, ettei hän\nollut asiaa miettinyt ja että hän aikoi puhella siitä tytön kanssa\nniinkuin asia vaatii. Hän lähtikin jo samana iltana kävelemään\nkuolleeseen metsään päin; mutta kun metsikkö tuli näkyviin, ei hän\ntullutkaan sinne menneeksi. Arkailiko hän Tonin tapaamista vai\npelkäsikö hän näin äkkitapaamalla kenties näkevänsä enemmän kuin\nhänelle saattoi olla mieluista? Siitä hän ei tehnyt tiliä itselleen,\narveli vain, että oikeastaanhan hänellä olikin puhuttavaa yksistään\ntytölle. Hän istuutui lähellä metsää olevalle pienelle kivikasalle\nodottelemaan Helenaa palaavaksi. Kun hän vihdoin huomasi hänen\ntulevan, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan.\n\nKun Muckerl jäi seisomaan Helenan eteen, otti tämä vieläkin yhden\naskeleen häntä kohden ja seisoi niin lähellä, että hänen olisi\npitänyt katsoa ylös nähdäkseen tytön silmät; mutta Muckerl ei\nkohottanut päätään, vaan sanoi hiljaa:\n\n\"Minulla olisi puhumista sinulle.\"\n\n\"No puhu!\"\n\n\"Minä tiedän mistä sinä olet tulossa.\"\n\n\"Ei se ole mikään konsti. Jokainen tietää mistä tämä tie tulee.\"\n\n\"Tarkotan, että minä tiedän kenen luota sinä tulet, kenen kanssa\nolit.\"\n\n\"No kenen?\"\n\n\"Sternsteinin pojan kanssa sinä siellä kuljeksit.\"\n\n\"Entäs sitte?\"\n\n\"Sitä minä en aio kärsiä!\"\n\n\"Ikäänkuin sinä ylipäänsä siitä välittäisit! Etpä tietenkään!\"\n\n\"Mitä sanot?\" kysyi pieni mies kiihtyneellä äänellä, harmistuneena\ntytön lyhyistä vastauksista. \"Mitä sanot? Ettenkö minä siitä\nvälittäisi? Minäkö?! Enkö ollut kuin pilvistä pudonnut, kun äitini\notti asian puheeksi?!\"\n\n\"Vai siten -- äitisi kiihottaa sinua siis minua vastaan? Hyvä että\ntiedän.\"\n\n\"Älä sinä puhu mitään äidistäni, sillä et pääse mihinkään. Äitini on\nkunniallinen vaimo --\"\n\n\"Olkoon vaikka kymmenen kertaa kunniallisempi\", huusi Helena, \"sen\nvuoksi en minä silti ole mikään huono ihminen! Koko kylässä on tuskin\nainoatakaan, jonka olisin kuullut syyttävän minua huonoksi!\"\n\n\"Niinkö? Ja osottaako se kunniallisuutta ja rehellisyyttä ja\nkunnollisuutta, että sinä seurustelet toisen kanssa?\"\n\n\"Kun seurustelin -- minä sanon kun -- niin seurustelin vain yhden\nkanssa. Mistään toisesta en tiedä mitään!\"\n\n\"Mistään toisesta et tiedä mitään? Kuka minä sitten olisin, kun en\nkerran ole se yksi, jonka kanssa sinun on pidettävä seuraa?\"\n\n\"Jonka kanssa minun on pidettävä seuraa? Kuulehan Muckerl, nyt minä\nhuomaan hyvin, että oikein tahdot olla mustankipeä, ja siihen ei\nsinulla kuitenkaan ole mitään oikeutta.\"\n\n\"Enkö ole sinun armaasi?\"\n\n\"Olit ehkä, saatat olla vieläkin, tai et ole milloinkaan ollut.\nArmaaksi sanoo ajurikin ravintolan tarjoilijatarta, ja sinne hän joka\npyhäpäivä vaeltaa. Armaasta paljo puhutaan, mutta se ei merkitse\nmitään.\"\n\n\"Ja sinä puhut kanssa nyt vain senvuoksi, kun et tiedä mitä sanoisit!\nAlusta pitäen en ole tarkottanut muuta kuin että tulisit vaimokseni\nja sinun käytöksestäsi päättäen olen kuvitellut että olet siihen\nmyöntyväinen; ja minä en usko, ettet sinä olisi ensinkään käsittänyt\nkosiskelemistani tai että olisit sen ymmärtänyt toisin, sillä\njokainen tyttö on jo ennen sitä aikaa, jolloin hän vetää ensimäisen\nkengän itse jalkaansa, siksi viisas että sellaiset asiat tuntee. Ja\njos luulet ettei koko kylässä ole ainoatakaan, joka sanoisi sinua\nhuonoksi, niin erehdyt! Yhdestä ainoasta koko kylä tosin vähät\nvälittää, ja millä kannalla asia meidän kahden kesken on, se ei\nmyöskään saata sinua pahaan huutoon; mutta huonosti sinä kuitenkin\nsiitä huolimatta menettelet minua kohtaan, kun selkäni takana\npalkitset minun rehellisen tarkotukseni niin huonosti!\"\n\n\"Tuki nyt suusi ja avaa korvasi, jotta ilmotan sulle missä suhteessa\noikeastaan olemme toisiimme. Siitä että tulisin vaimoksesi ei\nmeidän kesken, jos oikein tahdot muistella, ole ollut milloinkaan\npuhetta! Lahjoja olet minulle antanut ja kutsunut minua teille, siinä\nkaikki! Sen olet tehnyt vapaaehtoisesti, kerjännyt en ole sulta niin\nmitään, enkä tunkeutunut teidän tiellenne. Etten ole lahjotettuja\nvaatekappaleita hylkinyt enkä hyviä paloja pöytänne ääressä pilkkana\npitänyt, senkin voi lukea minulle pahaksi vain se, joka ei ole nähnyt\nminun alastomana ja nälkäisenä juoksentelevan täällä ympäriinsä.\nMutta siitäkö syystä en saisi olla sulle tyly? Koira ei murise sille,\njoka sitä silittelee ja ruokkii. Olisihan minun pitänyt ajatella\nettet yksinomaan tarkottanut tehdä minulle hyvää työtä, mutta en minä\nvoinut sitä muuksikaan ottaa, sillä tähän päivään saakka olet antanut\nminun mitään kysymättä kuljeskella kanssasi. Jos sinua nyt kaduttaa\nlahjottelemisesi, niin lähetän sulle takaisin mitä niistä vielä\non hallussani, mutta siihen en anna sinulle oikeutta että minulle\nkiivastelet ja pidät tutkintoa kanssani! Sillä kannalla asia meidän\nkesken on, ja nyt se on selvä.\"\n\nMuckerl alkoi kynsiä korvallistaan. \"Lahjojani en ota milloinkaan\ntakaisin\", sopersi hän, \"ja mitä kyselyyn tulee, niin olen sen\njättänyt tekemättä vain siksi että olen luullut kaiken kuitenkin\nitsestään käyvän selväksi. Mutta jos tahdot kysymystäni kuulla, niin\nvoin sen tehdä vaikka paikalla.\"\n\n\"Kaiken sen jälkeen mitä jo olet puhunut tänään en tahdo kuunnella\nenää mitään. Kulunee jokseenkin pitkä aika ennenkuin unohdan sanasi\n-- jos se muuten koskaan unohtuu!\"\n\n\"Mutta kuule nyt, Helena, -- enhän minä tarkottanut pahaa! -- Mutta\nmene vain -- ethän kuitenkaan ole vihoissasi?\"\n\n\"Muistaen hyvyytesi minua kohtaan tahdon sanoa sinulle jotakin.\nJos sinun sopii seurustella minun kanssani samoin kuin tähänkin\nasti, eikä toisin, kuten ennen olen sulle selittänyt, niin tahdon\nedelleenkin koettaa tulla toimeen kanssasi ja antaa anteeksi tyhmän\nkiivastumisesi.\"\n\n\"Anna mulle kätesi sen vahvistukseksi!\"\n\n\"Tuoss' on.\"\n\n\"Kas niin -- mutta lupaatko myös ettet ole väleissä kenenkään toisen\nkanssa?\"\n\nHelena veti kätensä takaisin. \"Tyydyt kai siihen, kun sanon etten ole\nkenenkään kanssa toisella tavalla kuin sinunkaan!\"\n\n\"No, älä suutu! Tulen vallan onnettomaksi jos tiedän että olet\nsuutuksissasi minulle. Tule nyt vain pian taas hyväksi minulle, jotta\nsaan kysyä sinulta sitä mitä mielelläni kuulisin.\"\n\n\"Äläkä sinäkään vaan enää kiivastu, vaikkapa tulisi puhe\nkunniallisesta vaimostakin, jommoinen äitisi on! Kun sialla ei ole\nkorvaa, niin ei koira siihen tartu, ja kun juorulla ei ole mitään\nperustusta, niin sille haetaan turhaan tukea.\"\n\nMuckerl alkoi nyt puolustella äitiään. Tämä oli ainoastaan\nhuolehtiessaan pojastaan pitänyt valheellista huhua totena;\npohjaltaan ei hän siis ollut tarkottanut kenellekään pahaa, ei\nHelenallekaan, jolle hän aina siihen saakka kun nuo ilkeät juorut\nsaattoivat hänet pois suunniltaan oli suonut kaikkea hyvää ja jälleen\noli suova, kun nyt kaikki juorut osottautuvat perättömiksi. Mutta\ntytön itsepintaisesta vaikenemisesta ja uhmailevasta muodosta yhä\nenemmän ja enemmän kiivastuen johtui Muckerl vähitellen siihen, että\nkiitteli äitiään tästä huolenpidosta yhä vähemmän, lopulta havaiten\nvallan kohtuuttomaksi, että tämä ylipäänsä oli sekaantunut asiaan. Ja\nkun hän erosi tytöstä tämän majan ovella, oli hän kovasti vihoissaan\nvanhalle rouvalle.\n\nOljenpunojattarella oli täysi työ ja vaiva saada kysytyksi\nharmistuneelta nuorukaiselta mitä oli tapahtunut. Saatuaan sen\nselville löi hän innoissaan kätensä yhteen. Hän päätti nyt kutsua\nHelenaa useammin käymään talossa ja joka kerta pysytellä itse\nkotosalla niin kauvan kuin sopi. Kylmää vuodenaikaa varten ei\nMuckerlin pitänyt lahjotella vaatteita enempää kun siihen välttämättä\ntarvitaan, että ovesta ulos uskaltaa, jotta tyttö kutsumattakin\ntulisi hakemaan lämmintä liettä ja tottuisi istumaan tuvassa. Ja jo\nensi laskiaiseksi olisi kaikki saanut hyvän lopun ja pidettäisiin\nhäät. Naidulla naisella on vähemmän tavottelijoita ja enemmän pelkoa\npahoista puheista; joka ei ymmärrä pitää sopimattomuutta talosta\nloitolla eikä karta sitä sen ulkopuolella, se on jo huono olento --\nja sellaisena ei oljenpunojatar kuitenkaan tahtonut pitää tulevaa,\nvaikkakaan ei tervetullutta miniäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nZwischenbühelin kirkon taivaallinen suojeluspyhimys, pyhä\nColoman, on \"myöhäinen pyhimys\": hänen päivänsä sattuu lokakuun\nkolmanneksitoista. Mutta kun sää tämän kuukauden ensi puoliskolla\nuseimmiten oli siedettävä, niin että tanssihaluiset saattoivat\npyörähdellä ulkoilmassa, ravintolan puutarhan takaisella\nniityllä, jossa suuri lato toimitti tanssihuoneen virkaa,\nvarusti Zwischenbühelin ravintolanisäntä niille vieraille, jotka\ntahtoivat jäädä katon alle, kaksi tupaa, tavallisen vierastuvan ja\nasuintupansa, jonka hän siksi päiväksi tyhjensi. Viimemainitun otti\nhaltuunsa Sternsteinin isäntä, joka jokaisena kirkkojuhlana näytteli\nitseään \"alhaisemmille\" sellaisena, jolle ei mikään ollut liian hyvää\neikä liian kallista; häneen liittyi parvi \"suuria isäntiä\" läheltä ja\nkaukaa ja nämä kannustivat kaikki hänen ylpeyttään, vaikkei kukaan\nkoettanut pyrkiä hänen rinnalleen.\n\nMutta muutamat heidän joukossaan eivät ainoastaan pitäneet\ntätä menettelyä liian hirvittävänä, vaan kieltäytyivät yleensä\nvaatimattomimmallakaan tavalla loistamasta Sternsteinin hovin isännän\nrinnalla, pitivät paljon hauskempana ja hyödyllisempänä pysytellä\nhänestä kokonaan erossa ja huolehtivat vain, kuten sellaisen isännän\nvieraiden sopi, siitä että \"kaikki kävi asianmukaisesti.\"\n\nHeidän joukossaan oli yksi, jonka vaatimattomuus oli melkein\nitsekieltäymyksen hyveeseen verrattava, kun ajatteli, että juuri hän\nolisi voinut kurottaa yhtä syvälle säkkiin kuin sternsteiniläinenkin\nja yhtä vähän pelätä vetävänsä sormensa tyhjinä takaisin. Hän oli\npitkä, kuiva mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, laihat posket\nja syvistä kuopista leimuavat, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat\ntummat silmät, joiden välistä terävänä pisti esiin kyömynenä.\nHuulensa hän piti yhteen puristettuina; kun hän ne avasi ja puhui,\nniin näytti siltä kuin olisi hän koetellut ennen kaikkea miltä puhe\nmaistuu. Juhlapuku, joka oli hänen yllään, näytti epäsiistiltä.\nHänen nimensä oli Olutjuusto-Martel. Martin oli nimittäin hänen\nristimänimensä ja toisesta sai hän kiittää sitä tosin hyvää\nja ekonomista tapaa, että jaksoi olla tuntikausia kestävissä\njuomingeissa loppuun asti, vain yksi lasillinen olutta ja juustopala\nedessään; mutta tällä kerralla, jolloin oli annettava kaikki kunnia\nsille mitä Sternsteinin isäntä antoi kantaa pöydälle, täytti hän\nvierasvelvollisuutensa sellaisessa mitassa, että pöydässä useamman\nkerran tuli kuuluviin arka huomautus: \"No, Olutjuusto-Martel, mihin\nsinä syöt ja juot kaiken tuon?\" Tämän kuultuaan kohotti hän katseensa\nlautasestaan, posket pullottavina ja hymyillen sellaisen miehen\nylemmyydellä, jonka on onnistunut äkkiä paljastaa joku kaunis, tähän\nsaakka huomaamattomaksi jäänyt piirre luonteessaan.\n\nOlutjuusto-Martel ei ollut ilman seuraa lähtenyt Zwischenbühelin\nkirkkojuhlille Schwenkdorfista, jossa hän asusti; hän oli tuonut\nmuassaan ainoan lapsensa, noin kaksikymmenvuotiaan Salin, joka nyt\nSternsteinin Tonin kanssa istui ulkona ravintolan puutarhassa.\n\nTyttö oli venähtänyt aika pitkäksi, niin että hän huolimatta\njonkinmoisesta täyteläisyydestä näytti hieman luisevalta;\nmustanruskea paksu tukka, tuuheat kaarevat kulmakarvat ja kyömynenä\n-- onneksi vain heikot jäljennökset siitä mitä isällä oli -- antoivat\nhänen soikeille kasvoilleen tahdonlujuuden ilmeen, jonka kuitenkin\nhänen tummien, epämääräisen haaveellisten, siniloisteisten silmiensä\nmelkein arka katse jälleen hävitti. Rosalie ei näyttänyt tottuneelta\nliikkumaan iloisten ihmisten parissa, ja hän katseli heidän meluavan\nlystikästä oloaan samalla pelokkaasti ja uteliaasti; hän ei näyttänyt\ntietävän mitä kunnioitusta hän rikkaana talontyttärenä saattoi vaatia\ntanssittajansa puolelta eikä sitäkään mitä huomaavaisuutta köyhinkin\ntyttö sellaisessa tapauksessa pyysi; vaieten istui hän niukkasanaisen\nnuorukaisen rinnalla, ja kun tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\"Emmekö mekin kerran pyörähdä ympäri\" tai täytti hänen lasinsa ja\nkukkuroi hänen lautasensa leivoksilla, niin hän kiitti enemmän\nkatseilla kuin sanoilla. Hän ajatteli kai että oli varsin miehekästä\npuuttua niin vähän kuin suinkin puheisiin naisväen kanssa.\n\nSternsteinin Toni tosin ihmetteli ettei Olutjuusto-Martelin Sali\npannut pahakseen, kun hän istui tytön vieressä niin jörönä ja\numpimielisenä, mutta sisimmässään hän oli siitä mielissään; hän\nkoetti vain niin salata huonon tuulensa, ettei kukaan pääsisi sen\nsyistä selville. Hän tekeytyi maailman välinpitämättömimmäksi\nihmiseksi tarkatessaan herkeämättä Helenaa, kun tämä puunleikkaajan\nkanssa jutellen käveli ruohikon poikki tai tuon kömpelön\npojannappulan käsivarsilla pyörähteli tanssissa, jolloin tämä saattoi\nheilauttaa hänet ympärikin tai nostaa ilmaan; mutta jos tyttö\nkokonaan katosi ihmistungokseen, niin ettei häntä enää voinut nähdä,\nsilloin valtasi Tonin levottomuus, ja hän kurotti kaulaansa, väänteli\nitseään tuolilla, nousipa kerran toisensa perään ylöskin.\n\nNyt alkoivat jälleen torvet rämistä, rummut päristä ja klarinetit\nkajahdella. Parit astuivat esille tanssia varten; oljenpunojattaren\nMuckerl oli tällä kertaa pyytänyt Matznerin Reslin. Helena tuleskeli\nhitaasti niityn poikki aidan luo saakka, joka oli niityn ja puutarhan\nvälissä; hän loi silmäyksen väkijoukkoon, kääntyi sitten poispäin,\nnojasi selkäänsä aidaksiin ja piti täyteläistä käsivarttaan\naidanseivästä vasten. Hän käänsi kasvonsa tanssiviin päin.\n\nToni nousi ylös, viittasi kädellään sivullaan istuvalle tytölle ja\nsanoi: \"Pysy vain siinä, minä teen pienen kierroksen\". Hän meni aidan\nluo ja jäi seisomaan kaksi askelta Helenaa taammaksi. \"Leena\", huusi\nhän puoliääneen.\n\nTuskin huomattavasti liikauttaen päätään osotti tyttö kuulevansa.\n\n\"Pyydän sinua\", jatkoi nuorukainen, \"katsomaan minkä hellän\njumalanäidin ne ovat asettaneet tuonne minun vierelleni.\"\n\nTyttö tarttui veikistellen esiliinaansa ja kohotti sen kasvoilleen\npeittääkseen sillä toisen kätensä, jonka hän asetti suulleen. \"Se on\nhyvä, erotukseksi muista\", kuiskasi hän.\n\n\"Jos sinun puolipyhimyksesi asetettaisiin hänen syliinsä, niin olisi\npitkäperjantai-kuva valmis; katuvaisiin parannuksenteko-ajatuksiin\nnuo kaksi kannustavat.\"\n\nHelena nauraa hihitti esiliinaansa.\n\n\"Vielä yksi asia, Leena. Tule huomenna!\"\n\n\"Tokko päässen.\"\n\n\"Asia ei ole mikään turhanpäiväinen\".\n\n\"Sittepähän nähdään.\"\n\n\"Jumalan haltuun.\"\n\nTyttö taivutti päätään nuorukaisen poistuessa ja astui sitten yhtä\nhitaasti kuin oli tullutkin takaisin tanssipaikalle.\n\nSaapuessaan ravintolapöydän luo näki Toni kaksi olentoa, paksun\nja hoikan, isänsä ja Olutjuusto-Martelin, ilmestyvän eteiseen ja\nkääntyvän puutarhaan päin; heti tarjosi hän käsivartensa Salille.\n\"Hypätäänpäs taasen kerran ympäri\", huusi hän ja veti tytön kiireesti\nmukaansa; vanhusten astuessa puutarhan alapäähän riensivät nuoret\njuuri sen yläpäästä ulos.\n\nOlutjuusto-Martel osotti paria luisevalla kädellään. \"Katsohan kuinka\nsuloisesti tyttö astelee hänen rinnallaan\", myhäili vanhus. \"Minä\nluulen että Sali taitaa pitää pojasta\".\n\n\"Eipä ihmekään, ompa kaunis poikakin\", virkkoi Sternsteinin isäntä.\n\n\"No, ei tyttökään juuri niin pahalta näytä että hän olisi pojalle\nvastenmielinen!\"\n\n\"Kaukana siitä.\"\n\n\"Siis toimitamme heidät kerran yhteen, kuten jo aikoja sitten olemme\nsopineet!\"\n\n\"Onhan vielä aikaa.\"\n\n\"Aikaa! On aikaa! Sinulla on aikaa! Tyttö on naimaijässä, tiemmä,\nmiksi hänen pitäisi kuluttaa kaunein aikansa hukkaan ja tulla liian\nvanhaksi, ikäänkuin hän olisi mikäkin köyhä orpolapsi, joka ei toisi\ntaloon muuta kuin paikatun nutun yllään!?\"\n\n\"Tiedänhän minä mitä tyttäresi taloon tuo; tosin siitä on jo\njonkunverran aikaa kulunut, kun kerroit sen minulle, mutta en ole\nsitä vielä unohtanut.\"\n\n\"Hyvä toki, että olet pannut sen mieleesi. Mitä tarjoan, sen tarjoan\nja siitä voin heti paikalla antaa sanani; mutta älä sinä viivyttele\nomaasi ijankaikkisesti. Kun kovin kauan asiaa pohtii, muuttuukin se\nlopulta vallan toiseksi!\"\n\n\"Sitä en pelkää. Tunnen sinut siksi hyvin. Sinä olet edullisessa\nasemassa. Sinä olet markalle kateellinen sen sadasta pennistä.\nKaikilla niillä, joita sinä voit pitää minun veroisinani, on kellä\npelkkiä tyttäriä, kellä kaksi tai useampia poikia, joiden kesken koko\nomaisuus kerran tulee jaettavaksi. Onko laskuni oikein?\"\n\n\"Tietysti se on oikein! Tietysti se on oikein. Mutta ajatteleppas,\nvoisiko enää parempaa tilaisuutta sattua kuin ensi kevät, jolloin\npoikasi pääsee vapaaksi sotapalveluksesta, niin että samalla kertaa\nsaamme hänet irti kasarmista ja teemme hänestä talon isännän?! Kyllä\nminä saan hänet sotaväestä pois, heitä se vain minun huolekseni; minä\ntiedän siihen useamman kuin yhden keinon, sinun tarvitsee vain ottaa\nkustannukset vastataksesi.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän ettet sinä niitä suorita, ja sinä tiedät minut\nmieheksi, joka ei surkeile hökkeliä, kunhan vaan ei talo mene! Mutta\nkohtuutonta se on, että minun kartanon lisäksi pitäisi panna likoon\nsuuret summat saadakseni herran sijalleni.\"\n\n\"No sinäpä vasta olet tyytymätön ja kuitenkin olet saanut yllinkyllin\nnauttia tämän maailman tavarasta! Jos minulla olisi poika, niin\nolisin jo aikoja sitten heittäynyt lepoon.\"\n\n\"Mutta sinulla kun ei ole, ja kun annat tyttäresi talosta pois, olet\nsitä vapaampi herra siinä! Se on tärkeä kauppa meidän kesken ja\nvaatii harkitsemista ja punnitsemista, jotta ei jompikumpi katuisi;\naikaa tarvitaan. Siksipä en salli itseäni pakottaa. Nyt on tarpeeksi\npuhuttu tästä, katsotaan nyt vähän tanssiakin.\"\n\n\"Oikein, oikein, katsotaan vain. -- Mutta pakottaakseni en ole\npuheisiin ryhtynyt, kuten luulet. En tahtonut sinua ahdistaa.\"\n\n\"Sekö sinua sitte paljonkaan auttaisi, sinä nälkiintynyt kitupiikki\",\nmutisi Sternsteinin isäntä kävellessään edellä puutarhasta ulos.\n\n\"Sinut minä vielä kerran saan kärryihini, sinä ylensyönyt tuhlari\",\nmurisi Olutjuusto-Martel astuen perässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Helena seuraavana aamupäivänä meni kuolleeseen metsään, ajeli\nkylmä viima raskaita, harmaita pilviä. Alkoi vihmoa lunta. Yhdessä\nhetkessä näytti koko taivaan ja maan väli olevan yksistään noiden\nristiin rastiin leijaavain ja sinkoilevain valkoisten hiutaleitten\ntäyttämä. Tätä kesti muutamia minuutteja; sitten ilma yhtäkkiä\njälleen selkeni; hieno, pehmeä lumipeite tiellä ehkäisi askeleiden\nkaiun ja ympäristössä vallinnut hiljaisuus tuntui nyt vielä\nhuomattavammalta kuin ennen.\n\nTyttö veti väristen liinansa tiukemmalle. Sillä lyhyellä taipaleella,\nmikä hänellä vielä oli jälellä matkansa päämäärään, tuli Toni häntä\nvastaan.\n\nPoika ojensi kätensä tervehtiäkseen. \"En ole voinut kauempaa\npysytellä metsässä\", sanoi hän, \"pitihän minun toki tulla katsomaan\nsaapuisitko näin pahalla ilmalla. Kiitän sinua siitä ettet jättänyt\ntulematta. Olisi liian epäystävällistä jos pidättäisin sinua kauan;\nolen toimittava asian lyhyesti. Kolkko vuodenaika on ovella ja kohta\nemme enää milloinkaan voi tavata toisiamme ulkosalla; mutta että koko\npitkänä talvena näkisimme toisiamme vain etäältä ja olisimme kuin\nvieraat, ilman tuttavallista kanssakäymistä, siihen en voi suostua\netkä sinäkään voine sitä vaatia.\"\n\nHelena katseli eteensä maahan ja kohautti olkapäitään. \"Minkä sille\nmahtaa?\" sanoi hän hiljaa.\n\n\"Sen sanon sinulle. Äitisihän kuuluu olevan järkevä nainen, joka\nkäsittää asiat, eikä sellainen kuin muut, jotka vanhoina eivät\nmilloinkaan voi muistaa itsekin kerran olleensa nuoria ja jotka eivät\nsuo rakastavaisille yhtäkään iloista hetkeä, vaan pitävät kaiken\nsyntinä ja häpeänä! Isäni mielestä taasen on kaikki tuo hullutusta ja\nhäneltä kai minun on pidettävä asiamme salassa kunnes kerran sopiva\nhetki koittaa; sillä jos hän ennemmin pääsisi perille asiasta, voisi\nmeiltä koko homma mennä hukkaan. Mutta äidiltäsi en aio peitellä\nrehellistä tarkotustani; hänelle voisit varmaankin uskoa kaikki\nkeskinäiset välimme, ja mitäpä hänellä tästä puoleen onkaan asiaa\nvastaan, kun vähäväliä pistäyn luoksenne juttelemaan? Siellä olemme\npaljon turvallisempia kuin ulkosalla. Teidän majastanne varmaan ei\nminua kukaan etsi\".\n\n\"Mutta mitä sinä ajatteletkaan\", virkkoi tyttö nyrpeänä.\n\"Häpeäisinhän vallan kuollakseni jos minun pitäisi se hänelle\ntunnustaa! Mitä hän silloin ajattelisi minusta, joka tähän asti olen\nhänelle uskotellut ettei minua voi kukaan miellytellä ja että sallin\noljenpunojattaren Muckerlin vain armosta pyöriä kintereilläni?\"\n\n\"Mitä hän ajattelisi, niinkö? Että sinä sellaisen ihmisen selän\ntakana, jota et voi rakastaa, etsit itsellesi rakkaampaa, kuten\näitisi ehkä itse kerran on tehnyt -- sitä hän ajattelisi. Eihän\näidilläsi sitten olisi tietoa omasta edustaan eikä ollenkaan sydäntä\nsinua kohtaan, ellei hän mieluummin näkisi sinun istuvan emäntänä\nylhäällä Sternsteinin kartanossa kuin alhaalla pyhänkuvaintekijän\nvaimona!\"\n\n\"Rakas Tonini, siihenpä onkin vielä aikaa!\"\n\n\"Emme saa tehdä aikaa pitkäksi; juuri senkin vuoksi meidän täytyy\nnähdä toisiamme useammin ja jutella keskenämme. Niin menee sitten\naika ja tilaisuus tulee ja vie kerran, ennenkuin aavistammekaan ja\nilman apuamme, asian oikeaan päätökseen.\"\n\n\"Ilman apuammeko? Sitä en sentään luule.\"\n\n\"En minäkään sitä sillä tavoin, että jättäisin kaikki pelkän sattuman\nvaraan. Turhaanhan Herra Jumala antaisi siunauksensa pelloille, jos\ntalonpoika ei tekisi kylvöä ollenkaan. Jokaisen meistä on tehtävä\nosansa, se on selvää. Kun minun vuoroni tulee, niin olen valmis; nyt\non sinun vuorosi: puhu äitisi kanssa, muuta neuvoa meillä ei ole.\"\n\n\"Minä puhun. Milloin sinä tulet?\"\n\n\"Ylihuomenna, hämärän korvissa.\"\n\n\"Hyvä.\" Helena ojensi Tonille kätensä jäähyväisiksi. Tämä pidätti\ntyttöä kädestä. \"Mutta lupaathan, että äitisi jo silloin on selvinnyt\nensi ihmetyksestään, niin ettei hän nosta minkäänlaista melua ja\nhälinää minun tullessani sinne?\"\n\n\"Äitini ei yleensä ihmettele juuri mitään.\"\n\n\"Koska hän on järkevä vaimo.\"\n\n\"Ompa kylläkin, asioissa, joissa sinä et ensinkään tarvitse järkeä.\"\n\n\"Oo, mitä puhut\", huokasi nuorukainen murheellisena, \"minusta näyttää\naivan siltä kuin olisitte joutuneet riitaan.\"\n\n\"Sellaista sattuu usein, mutta älä huolehdi. Vaikka harvoin teenkin\nniinkuin hän tahtoo, niin tekee hän kuitenkin enimmäkseen niinkuin\nminä tahdon. Tule vain. Huh! kuinka on kylmä, pitääpä mennä kotiin.\nJumalan haltuun, Toni.\"\n\nHän juoksi pois ja poika katseli häntä kurkistellen niin kauan kuin\nvielä saattoi nähdä kaistaleenkin hänen puvustaan liehuvan tuulessa.\n\nViimeisestä majasta oli valo sammunut. Vanha Zinshoferin emäntä\nmakasi unen helmoissa, mutta Helena sipsutteli hänen vuoteensa luo ja\nistui sen laidalle äidin jalkoihin.\n\n\"Minulla olisi vähän sanottavaa sinulle.\"\n\n\"Pitääkö sinun se vielä tänään sanoa?\" murahti vanhus.\n\n\"Koska minulla juuri nyt on rohkeutta siihen, niin en voisi lykätä\nsitä toistaiseksi.\"\n\n\"Taitaapa se olla kaunista, kun oikein rohkeutta tarvitaan sen\nsanomiseen!\"\n\n\"Sittepähän kuulet.\"\n\n\"No, tee se sitten pian; älä keskeytä untani tuhmuuksillasi.\"\n\n\"Ylihuomenna hämärissä saamme vieraita.\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Sternsteinin Tonin.\"\n\n\"Sternsteinin Tonin? Mitä se meistä tahtoo?\"\n\nTyttö nauraa hihitti hämillään ja hypisteli vuoteen peitettä. \"Mitä\nsaatatkaan kysyä... pitäähän se minusta.\"\n\n\"Ooho! -- sepä tosiaan on uusinta! Mutta jos luulet minun levollisena\nsitä katselevan ja pelkäävän näyttää nuorukaiselle ovea, koska hän\non Sternsteinin isännän poika, ja niin vähän sekaantuvan asiaan kuin\noljenpunojattaren Muckerlin vuoksi olen sekaantunut, niin siinä\nerehdyt! Mitävarten sinä oikeastaan, tyhmyri, siitä minulle kerrot?\nNeuvostani et kuitenkaan välitä hatuistakaan, sitä et ole milloinkaan\nkysynyt, olet aina vain tehnyt oman pääsi mukaan; ja niin voit tehdä\nnytkin, jos lyhytaikainen rakkaussuhde on sinulle niin tärkeä, mutta\nälä vain julista sitä ihmisille. Minun näkyvissäni en anna kanan\nleikitellä kahden kukon kanssa, niin että sinä myöhemmin, kun jäät\nmaailmaan ilman minua, pian voisit ihmisille kertoa syyn olleen\nminussa? Empä niinkään!\"\n\n\"Luulen kuitenkin olevani järkevämpi kuin äiti otaksuukaan. Sinä\nkiität Jumalaa, jos siihen jyväkuormaan, jonka päällä minä tulen\nistumaan, sovitan sinunkin satosi! Jos hän tahtoo minut, niin saa hän\nminut vain Sternsteinin emännäksi, ja sen hän tahtoo.\"\n\n\"Sinä narri, luotatko sinä sellaisiin puheisiin?\"\n\n\"Ei se olekaan puhetta, se on kirjallisesti vahvistettu.\"\n\n\"Kirjallisestiko?!\" Vanhus nousi yhtäkkiä istualleen vuoteellaan.\n\"Sanoitko kirjallisesti? Herra Jumala, ei suinkaan! Se täytyy sinun\nminulle näyttää ennenkuin uskon! Ota nyt pian tulta!\"\n\nKynttilä sytytettiin. Molemmat naiset istuivat toistensa viereen\npöydän ääreen; vanhuksen rystyinen käsi oli tytön olalla ja niin\nhe yhdessä tavailivat kirjelmää. Sitten täytyi tytön kertoa, millä\ntavoin hän oli tutustunut nuorukaiseen.\n\nZinshoferin emäntä löi tuon tuostakin kätensä yhteen ihmettelystä.\n\"Mutta, mutta, oletpa sinä sentään aika pyydystelijä\", huudahti hän,\n\"sitä en olisi milloinkaan sinusta luullut!\"\n\nNyt ilmotti Helena äidilleen sovitun, että asia \"sopivaan\ntilaisuuteen\" asti pidetään salassa Tonin isältä, ja kehotti\nvarovaisuuteen.\n\n\"Ennen puren kieleni poikki ennenkuin lausun ajattelemattoman sanan,\nsiihen voitte luottaa\", vakuutteli vanhus. \"Voit yleensä joka\nasiassa turvautua minuun, olethan minun hyvä, järkevä lapseni!\"\nHän silitteli hellästi tytön täyteläistä niskaa, sitten jatkaen:\n\"Oikein täytyy nauraakseni, kun kuvittelen mielessäni miltä aikanaan\noljenpunojattaren ja hänen poikansa naamat näyttävät! Me emme koskaan\nole olleet ystäviä ja minä olen mielissäni, että he tästäpuoleen\ntäynnä myrkkyä ja kateutta saavat katsella ulos pyrähtänyttä\nlintua, kun se istuu siellä uudessa pesässään ylhäällä Sternsteinin\nkartanossa.\"\n\nJa nyt alkoivat molemmat innokkaasti jutella, luettelivat \"pesän\"\nihanuuksia, suunnittelivat millaiseksi sen järjestäisivät itselleen\neivätkä väsyneet siihen ennenkuin aamuhämärissä; silloin sammui\nkynttilän pätkä ja he istuivat puolihämärässä päivänvalossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi tuli kaikessa ankaruudessaan.\n\nKun jäätynyt maa kumisee anturan alla, niin tarvitsee salateitä\nkulkevan vain astella hiljemmin, jotta ei herättäisi huomiota; yhtenä\nhaittana on siinä tapauksessa kumminkin lumi, sillä se säilyttää\naskeleet kaikkine kengännaulanjälkineen ja ilmaisee mistä ne tulivat\nja mihin ne menivät.\n\nVanha oljenpunojatar pudisteli usein päätään nähdessään monena\nvarhaisena aamuna yöllä sataneen lumen luoduksi pois Zinshoferin\nmajan edustalta joelle päin, sen sijaan että se ennen oli päiväkaudet\nollut koskematta, mutta hän ei ajatellut mitään pahaa. Sellaiset\nihmeellisyydet vain vahvistivat hänessä jo aikoja sitten syntynyttä\narvelua, ettei naapuriväen päässä ollut kaikki varsin oikealla\ntolalla.\n\nMyöskin Sternsteinin hovin vanha Kathel pudisteli päätään, mutta hän\najatteli sen ohella pahaa; ja eräänä päivänä rohkaisi hän mielensä,\nkutsui isännän syrjään ja kysyi:\n\n\"Et suinkaan pane pahaksesi, jos sanon sinulle jotain?\"\n\n\"Riippuu siitä mitä se on\", vastasi tämä. \"Puhu! Pahastumistahan en\nkuitenkaan ennakolta voi päättää.\"\n\n\"Poikasi kuuluu olevan väleissä erään kanssa tuolta alhaalta.\"\n\n\"Vai niin? Saattaapa olla. Suo hänelle se ilo.\"\n\n\"Mutta ajattelehan toki! Se on sentään synnillistä.\"\n\n\"Annahan kun sanon. Täällä kartanossani vaadin siveellisyyttä\nja kunniallisuutta, kuten minun tuleekin, ja näkyvissäni en\nsiedä kevytmielisyyttä enkä häpeällistä menoa; mutta siihen mitä\nulkopuolella, selkäni takana tapahtuu, en puutu ensinkään! Olkoon\nrenki tai piika taikka oma poikani, se on silloin jokaisen oma\nasia ja siitä tehköön hän tilin itselleen, toiselle osalliselle ja\nrippi-isälle.\"\n\n\"No, älä kumminkaan pahastu että sen kerroin.\"\n\n\"En suinkaan. Oli oikein että puhuit mitä tiesit; mutta minä en tiedä\nmitään ja siksi ei tuo puhe koske minuun.\"\n\n\"Mutta etköhän sentään voisi ottaa poikaa siitä ankarasti\nkuulusteltavaksi?\"\n\n\"Jotta seisoisin siinä hänen edessään kuin narri, kun hän kieltää\nasian? Ei, mieluummin odottelen rauhallisesti; jos asiassa on\njotain perää, niin tulee se itsestään korviini. Tapahtuneet synnit\ntunnustetaan papille ja tehdyt tyhmyydet isälle.\"\n\n\"Silloin se voisi olla liian myöhäistä.\"\n\n\"Liian myöhäistä? Haluaisinpa tietää millä tavoin? Kuinka pitkälle\nhän lieneekään suhteessaan mennyt, kyllä siitä vielä suoriudutaan.\"\nIsäntä löi oikealla kädellään siihen kohtaan, jossa hän säilytti\nrahalompakkoaan markkinapäivinä. \"Ja siitä mitä hän muutoin saa\npäähänsä, siitä en välitä hituistakaan! En tuon vertaa!\" Hän\nnapsautti sormiaan ja asteli sääret vinossa poikki pihan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKuta lähemmäksi laskiainen tuli, sitä miettiväisemmältä näytti\nZwischenbühelin ravintolanisäntä; lopulta herätti hänen murheellinen\nmuotonsa emännänkin huomion.\n\n\"Isä\", virkkoi tämä, \"olen jo kauan pannut merkille, etteivät sinun\nasiasi ole oikealla tolalla. Mikä sinua vaivaa?\"\n\nMiehen otsa synkkeni vielä enemmän... \"Äiti\", huokasi hän, \"minulla\non omat aavistukseni.\"\n\n\"Jesus! Ethän vain aavista jommankumman meistä kuolevan?\"\n\n\"Siitä Jumala varjelkoon! Ei, sitä en lainkaan ole ajatellut. Häviötä\nminä pelkään. Sinä tiedät, ettei viime kirkkojuhlassa ole säretty\nainoatakaan lasia muutoin paitsi varomattomuudesta, mikä sekin sitten\njuomingeissa pantiin laskuun; ei yhtään aitaa ole säretty, ei yhtään\nistuinpenkkiä kiskottu pois paikaltaan, kaikki on käynyt tasaisesti\nja siivosti.\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos! Ei suinkaan mielesi ole paha siitä ettei niitä\nole revitty?\"\n\nIsäntä pudisti miettiväisenä päätään. \"Oletko sinä niinä vuosina,\njolloin olemme täällä ravintolaa pitäneet, kertaakaan saanut kokea\nettä juhla olisi kulunut loppuun ilman tappelua?\"\n\n\"En, joka kerta on tapeltu.\"\n\n\"Niin juuri, mutta viime kerralla ovat he laiminlyöneet raivoamisen\ntilaisuuden, ja mikä ei tule aikanaan, se tulee jälestäpäin sitä\npahempana! Laskiaisiloissa ne nyt korvaavat pidätetyn riidanhalunsa\nja kaksin verroin mellastavat, ja jos ne silloin hävittävät koko\nminun omaisuuteni, niin ompa minulle siitä kaunis hyöty!\"\n\nPahoilla aavistuksilla on hyviin nähden se ikävä ominaisuus että ne\nharvoin pettävät.\n\nUkonilma on jo kauemmin tulossa kuin se luuleekaan, joka näkee\npilvien taivaalla nopeasti nousevan. Kuka taitaa sanoa mistä\netäisistä soista, lammikoista, järvistä ja joista se on imenyt\nvoimansa ja vähitellen kerääntynyt? Puhutaan tosin usein taivaan\nvielä ollessa kirkkaana, että rajuilma on tulossa, on opittu tekemään\nhuomioita linnuista, hämähäkeistä ja kasveista, mutta kun se\nsitten on tullut kumajavine jyrinöineen ja leimuavine salamoineen,\nsilloin tekee se kuitenkin, kaikesta ennustelusta huolimatta,\nsellaisen vaikutuksen kuin ei sitä olisi ennen nähty. Tuntunee\neriskummalliselta, mutta usein kumminkin on käynyt niin, että sitä\nmikä tässä maailmassa yhtäkkiä puhkesi esiin, on kauan valmisteltu.\nSamaa voi sanoa verisistä kaksintaisteluista kuin vähemmän\nkauhistavista ravintolariitaisuuksistakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSternsteinin Toni tunsi mielensä yhä enemmän ahdistetuksi ja\nnöyryytetyksi rakkaussuhteensa vuoksi Helenaan, ei siitä syystä että\nse oli salainen, sillä jos sellainen olisi ollut vain yksinomaan\nhänen ja tytön välillä, niin olisi hän mielellään pitkät ajat\nollut tyytyväinen asiain tilaan; mutta että tytön täytyi kieltää\njokainen hänen seurassaan vietetty hetki toiselta, jonka kanssa myös\nseurusteli, ja pitää tätä ystävällisen käytöksensä avulla hyvässä\nuskossa -- se tuntui Tonista sitä raskaammalta mitä pitemmälle aika\nkului.\n\nTosin naurettiin Zinshoferin majassa sitä intoa, millä oljenpunojatar\npuuhasi saadakseen kaikki vielä kuntoon jo ensi laskiaiseksi,\nikäänkuin vanhus eikä poikansa olisi tahtonut naida tytön, ja oltiin\nkyllä selvillä perusteesta joka vaatisi lykkäystä ja oikeuttaisi sen:\noli vain tarpeen panna puolustukseksi Helenan nuori ikä, tämä kun oli\noikeastaan vasta täyttänyt seitsemäntoista; mutta asia oli lopultakin\nvain lykätty tuonnemmaksi eikä haudattu, ja pyhänkuvaintekijän suhde\ntyttöön pysyi ennallaan. Toni vaati yhä kiihkeämmin, että Helenan\nolisi kokonaan tehtävä loppu väleistään Muckerlin kanssa, jos hän\nkerta Toniin luotti.\n\nNiin usein kuin tämä tapahtui osottautui tyttö vallan neuvottomaksi,\narvellen sen tuottavan hyvinkin paljon harmia ja helposti herättävän\nepäluuloa; lopuksi kääntyi hän joka kerta äitinsä puoleen kysyen\nmitä oli tehtävä. Vastaukseksi hän niinikään joka kerta sai, että\nHelena tehköön kuten tahtoo, hän -- vanha Zinshoferin emäntä -- piti\nsiitä oman ajatuksensa; ja sitten seurasi joku opettavainen vertaus\nkumpaisenkin nuorukaisen välillä heidän kosintansa johdosta: milloin\noli oljenpunojattaren Muckerl särki kalasumpussa ja Sternsteinin\nToni kultakala virrassa, milloin oli ensimainittu nuorukainen jänis\nmetsästyslaukussa ja viimemainittu samanlainen ulkona kedolla; tässä\nosassa puhettaan koetti nimittäin ajatteleva äiti saada alituista\nvaihtelua, koska hänellä oli silmämääränään kasvattava tarkotus ja\nkoskei hän tahtonut kyllästyttää lastaan usein toistuvilla sanoilla.\n\nHelena istui silloin aivan kuin peloissaan ja hetkisen kuluttua\njälleen katsahtaessaan ylös alkoi hän hiljaa kysellä Tonilta, eikö\ntämä vieläkään ollut löytänyt tilaisuutta puhua asiasta isälleen, ja\ntiedusteli, milloin sellainen mahtoi tulla, sekä uteli, oliko Toni\nedes ohimennen ajatellut kuinka hän esittäisi asian.\n\nSilloin pyyhkäisi nuorukainen kädellään otsaansa ja vastasi yhtä\nhiljaa: Sopivaa tilaisuutta ei hän vielä ollut keksinyt eikä myöskään\ntiennyt sanoa milloin sellainen ilmestyisi eikä hän ollut sitäkään\nmiettinyt, millä tavoin esittäisi asian, sillä eihän hän voinut\ntietää mitä isä puhuisi; täytyisihän silloin antaa toisellekin sanan\nvuoro!\n\n\"Katso nyt\", virkkoi tyttö silloin nyrpeästi, \"sinä et osaltasi saa\naikaan yhtään mitään, et edes ajattele asiaa, mutta minua sinä et\nainoastaan vaadi suorittamaan oman osani, vaan tekemään vielä sen\nylikin. Minun pitäisi kääntää selkäni oljenpunojattaren Muckerlille\nenkä kuitenkaan saisi, jos ihmiset siitä pitäisivät mutinaa, vapaasti\ntunnustaa olevani sinun! Vai mitä? Ja jos sanoisin sinulle: Kiistele\nnyt kaikkien ihmisten nähden minusta hänen kanssaan! sinä et ottaisi\nsitä tehdäksesi. Varmasti et! Pitäisihän sinun siis ymmärtää\nminuakin.\"\n\nSilloin teeskenteli Toni ymmärtämystä, koskei tiennyt muuta neuvoa.\n\nTonin ollessa saapuvilla istui vanha Zinshoferin emäntä pöydän\nääressä kynttilän edessä, jolloin hänen leveä varjonsa pimitti tuvan,\nniin että jos joku sattumalta tuli katsahtaneeksi akkunasta sisään,\nei hän voinut erottaa mitään. Molemmat ovet olivat teljetyt; jos\njoku olisi kolkuttanut etumaiselle, saattoi nuorukainen pujahtaa\nperemmästä ulos, ja jos siihen naputettiin, oli hänellä vapaa pääsy\ntienpuoleisesta ovesta pois. Kun hän siten käsikkäin tytön kanssa\nistui nurkassa olevalla suurella lavitsalla ja kun hänelle siinä\njohtui mieleen, että hänen kerran oli paettava pyhänkuvaintekijää,\njoka vaati sisäänpääsöä, ja ettei hän voinut estää kättä, jota nyt\npiteli omassaan, joutumasta tuon tyhmyrin hyväiltäväksi, silloin\ntuntui hänestä kuin olisi tuo vanha hökkeli syttynyt tuleen ja\npolttanut häneltä vaatteet ja jäsenet.\n\nYhä sietämättömämmäksi kävi hänelle olo tuossa tuvassa, mutta vielä\nsietämättömämpää oli pysyminen sieltä poissa. Ja niin tuli hän sinne\nyhä uudelleen.\n\nLaskiainen oli tällävälin tullut varsin lähelle. Sen sunnuntain\nedellisellä viikolla, jolloin Zwischenbühelin ravintolassa viulujen\npiti raikuman ensimäiseen tanssiin, kysyi Toni Helenalta, meneekö hän\nsinne Muckerlin kanssa.\n\n\"Hän on minua kutsunut tulemaan\", oli vastaus, \"enkä oikein voinut\nkieltäytyä.\"\n\n\"Minäkin tulen sinne\", virkkoi nuorukainen. \"Se on hyvä\", sanoi tyttö.\n\n\"Uskallat kai parisen kertaa pyöriä tanssissa minunkin kanssani?\"\n\n\"Uskallanko?\" Tyttö nosti uhkamielisesti päänsä pystyyn. \"En luule\nsiinä mitään uskallusta tarvittavan! Siksi olen vielä tahtoni herra,\nettä tanssin kenen kanssa minua haluttaa ja niin usein kuin tahdon,\nilman luvan kysymistä!\"\n\n\"Se on hyvä\", sanoi tällä kertaa Toni.\n\nMutta lauantai-iltana sanoi Sternsteinin isäntä Tonille: \"Huomenna\non tuolla Schwenkdorfissa kirkonisännän luona tanssiaiset ja\nOlutjuusto-Martel tahtoo meitä tulemaan sinne, mutta minulla ei nyt\nenää ole mitään halua sellaisiin. Katseleminen ikävystyttää minua, ja\njään siis kotiin; mene sinä yksin sinne.\"\n\n\"Mutta sehän on kohtuutonta, isä\", nauroi Toni, \"että sinä jäät\nkotiin, joka pelkäät ikävystymistä, ja että minun kumminkin pitäisi\nlähteä sinne, vaikka ennakolta tiedän ettei minullakaan ole siellä\nhauskaa.\"\n\n\"Tottakai, sinullahan on nuori veri!\"\n\n\"Jäisin mieluummin kotiin.\"\n\n\"Se ei käy laatuun. Minun poisjäämistäni ei huomaa kukaan,\nmutta sinun poissaolosi pantaisiin pahaksi, sillä sinua varten\nne oikeastaan on toimitettukin; Olutjuusto-Martel tahtoo sinua\ntanssittamaan tytärtään. Se on sinulle kunnia! Tyttö katselee sinua\nsuopein silmin, näemmä.\"\n\n\"Se on minulle yhdentekevää! Minua ei hän lainkaan miellytä!\"\n\n\"Mieltymykseen tai epämieluisuuteen on sinulla vielä aikaa; mutta sen\nsanon sinulle avoimesti, että meidän isien kesken on päätetty asia,\nettei tyttö jää ilman sinua, ja kun hänet vain saat, niin tyydyt\nkyllä osaasi. Kun toinen kerran peruuttamattomasti kuuluu toiselle,\nsilloin katsotaan häntä, olkoon hyvä tai paha, parhaimmalta puolelta.\"\n\n\"Sitä et milloinkaan tule näkemään, että tuon hänet taloon!\"\n\n\"Poika! -- Sellaista puhetta en nyt tahdo suustasi kuulla, sillä en\nole sitä suita kysellyt enkä ajattele koskaan kysyäkään! Sinä lähdet\nhuomenna Schwenkdorfiin, siinä koko juttu!\"\n\nKun vanhus näin sanottuaan nousi ylös, hypähti Tonikin istualtaan ja\ntarttui oikealla kädellään isänsä käsivarteen.\n\n\"Ei sanaakaan enää\", murahti isäntä. \"Pidä huoli siitä, etten saa\nkuulla käytöksestäsi valitusta. Siinä kaikki!\"\n\nHän lähti ulos tuvasta. Toni vaipui takaisin tuolilleen ja istui\nsiinä kauan, pää käsien varassa; äkkiä hän nousi ylös ja katseli\nhurjasti ovelle, joka oli sulkeutunut poislähteneen jälkeen. \"Liika\nitsevaltius on narrimaista!\" murahti hän. \"Päätä sinä vain toisten\nasioista ja kiellä ihmiseltä sanan vuoro -- hyvä! Mutta niin totta\nkuin tässä seison, minä kerkiän ennen sinua ja panen oman päätökseni\ntäytäntöön ja lyön sinun ja Olutjuusto-Martelin päät yhteen, niin\nettä maailma silmissänne mustenee. Minä tiedän milloin tuon valmistan\neteesi, silloin sallit kai minun itseni puhua, ja kun sitten kerta\nkaikkiaan olet kirkunut äänesi sorruksiin, niin kyllä kaikki sitten\nlopulta selviää. Empä tunne sinua vasta eiliseltä, mutta minut saat\nvielä oppia tuntemaan!\"\n\nJa ajatus, miten saisi \"valmiin valmiiksi\", piti nuorukaisen\nvalveilla puoliyöhön asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nZwischenbühelin ravintolanisäntä oli vienyt pois vuoteensa ja\nsiirtänyt kaapit ynnä muut taloustavarat ullakkohuoneeseen. Hänen\nasuinhuoneensa oli järjestetty tarjoilupaikaksi ja entinen oli\nmuutettu tanssisaliksi, lattiat pesty puhtaaksi ja seinille pistetty\nkuusenoksakimppuja. Talon kaikki ovet olivat auki, niin että\novenripaan koskematta saattoi kulkea ulos ja sisään, samoin myöskin\ntanssisalin ikkuna, vaikka siitä kävikin pistävä viima; ilma ja\nihmisethän saavat lämpimänsä parin tanssin perästä.\n\nNämä \"laskiaistanssit\" olivat muutoin aina kuluneet rauhallisesti;\ntosin tapahtui joskus että kaksi henkilöä joutui suukopuun ja että\nheikompi sitten epäystävällisen kohtelun jälkeen antoi perään\nvoimakkaammalle; sellaisissa tapauksissa otti isäntä peräänantaneen\ntavarat talteensa, pani kynnyksellä hatun hänen päähänsä, painoi\npiipun hänen käteensä ja pyysi häntä \"olemaan tästä pahastumatta\nja tulemaan pian uudelleen, sillä tänään ei olisi sellaista kuin\nkaikkina muina päivinä.\"\n\nJos useammat olivat joutuneet kiistaan keskenään, asettui hän väliin\nja sovitti missä se kävi päinsä, -- hyvä teko, joka pian tuotti\nkorkonsa, sillä uudistettu ystävyys vahvistettiin kukkurapäisillä\noluthaarikoilla; mutta ellei se käynyt päinsä, vetäytyi hän siivosti\nsyrjään sovintotuomarinvirastaan ja heitti jalolla puolueettomuudella\npäämekastajan ovesta ulos.\n\nLaskiaisen jälkeen tuli paremmin toimeen ihmisten kanssa; silloin\nolivat zwichenbüheliläiset omissa oloissaan, ei ainoatakaan vierasta\nnaamaa joukossa; ulkopuolisillahan oli omalla paikkakunnallaan\ntanssihuveja: Kirkkojuhlassa oli toista, silloin ei penikulmien\nalalla ympäristössä ollut ainoatakaan niin lupaavaa huvitilaisuutta;\nmikä ihme siis, jos sinne penikulmien takaa saapui vieraita? He\naikaansaivat enimmäkseen -- varomattomuudesta tai myös aikomuksella\n-- häiriötä ja riitaa. Että kirkkojuhlaa edellisenä vuonna\noli vietetty niin säädyllisesti, siitä kiitti Zwischenbühelin\nravintolanemäntä rakasta Jumalaa ja luki sen eritoten kovien aikojen\nansioksi, jotka masentavat ihmisten ylimielisyyden. Että kaikki\ntämänvuotiset tanssihuvit näistä ensimäisistä viimeisiin saakka\ntulisivat hiuskarvalleen olemaan samanlaiset kuin menneiden vuosien\nilot, se oli hänen vakaumuksensa ja sen sanoi hän miehelleenkin\nja piti vallan hullutteluna, että tämä saattoi pelotella häntä\naavistuksillaan.\n\nIsäntä hymyili ja nyökäytti ystävällisesti myöntävällä hämmennyksellä\npäätään; hänellä ei ollut aikaa. Päivä oli alkanut hyvästi ja näytti\nsamalla tavoin menevän loppuunkin. Aika oli tunti tunnilta kulunut\nmeluavassa iloisuudessa ilman kiistan merkkiä. Kiivastuneet olivat\nleppyneet leikkisanasta, mellakoitsijat jälleen peräytyneet istumaan\ntuoleilleen, jotka he jo olivat työntäneet taakseen.\n\nJo alkoi heikompien rauhallinen poislukeminen, mutta huolimatta siitä\nja ehkä juuri senvuoksi seurueen vaarallisen aineksen lajittelu;\nmoni, joka oli \"rasittavasti täyteen lastattu\", horjui eteisen kautta\npuutarhaan, huokasi syvään tähtiä katsellen ja näytti kuulle kasvot\nyhtä kalpeat kuin senkin tai vaipui muutaman askeleen otettuaan\nmaahan, jääden makaamaan äidillisen maaemon syliin, peitteenä ikuinen\ntaivas.\n\nKuinka suuresti olisikaan Zwischenbühelin ravintolanisäntä, jolla\ntänään oli pari kättä liian vähän, kadehtinut Schwenkdorfin\nravintoloitsijaa, jos olisi hänet nähnyt, sillä tällä oli niitä\nneljä liikaa: kaksi, jotka olivat kasvaneet hänen ruumiiseensa ja\njotka hän, jotta ei olisi herättänyt mitään huomiota, teennäisellä\nvälinpitämättömyydellä upotti housuntaskuihinsa, ja kaksi\nruumiitonta, joita hän silminnähtävässä epätoivossa väänteli päänsä\npäällä, niin että hänestä tuntui siltä kuin olisi se todellakin\nolkapäitä kivistellyt. Mutta asiat eivät olleetkaan oikealla tolalla.\nSiinä pyörähteli renkejä ja piikoja, pikkutilallisten poikia ja\ntyttäriä tanssilattialla, mutta rikkaita suurtilallisten perillisiä\nei näkynyt ainoatakaan ja varakkaampien kartanonomistajain tyttäret,\nennen kaikkia Olutjuusto-Martelin Sali, istuivat nyrpeillään ja\nikävystyneinä toruskelevien omaistensa vieressä.\n\nMutta ihan ilman noitakonsteja oli näin sattunut. Sternsteinin hovin\nToni oli hyvissä ajoin lähtenyt kotoaan yhden hevosen vetämillä\nkärryillä. Kun Zwischenbühel oli kadonnut näkyvistä, alkoi hän\nruoskalla kurittaa hevostansa.\n\n\"Ota, kurjimus, pitempiä askelia!\" kirkui hän. \"Tansseihinko minut\nraahaat, hylky hevoskaakki? Ei tuollainen nopsa ravaaminen käy\nlaatuun, jos arvelet ettei sinne ole kiirettä minkäänlaista ja\nettä kaikessa tapauksessa joudumme perille liian varhain! Oleppas\nvikuroimatta siinä! Älä ole huolissasi siitä, että sinun täytyisi\nvielä tänään kulettaa toinenkin henkilö pois tansseista, niin että\nkielesi lerpattaisi ulkona suusta. Hep!\"\n\nTässä, kuten usein muussakin, oli ihmisen arvolle suureksi\nsiunaukseksi, ettei eläin ymmärtänyt hänen puhettaan eikä\nmenettelytapaansa. Tuo raukea tammaparka ei siis ensinkään\naavistanut, että sitä luultiin kiihkeäksi tanssihuvien suosijaksi;\nmutta takaapäin kuuluvasta kirkunasta ja ruoskaniskuista tunsi se\nselvästi että oli kysymys juoksemisesta, ja sen se sitten kunnolleen\ntekikin.\n\nSchwenkdorfissa oli useita rikkaita talollisia; heidän poikiensa\ntoveriksi oli Toni liittynyt. Kun hän istui heidän joukossaan,\nsallivat he hänen kernaasti olla ensi sijalla; hänen poissa ollessaan\nseurasivat he nurjimman ja vallattomimman johtoa ja päähänpistoja:\ntämmöisenä johtavana sieluna oli myllärin Simerl; hänen\nmyötävaikutukseensa luotti Toni. Lähellä Schwenkdorfia poikkesi hän\nvaltatieltä syrjään ja ajoi kylän taitse hiljaista hölkkää myllylle.\n\nHän tapasi Simerlin siellä ja teki tälle sellaisen ehdotuksen,\nettä tämänvuotinen laskiaisjuhla olisi \"vihittävä suuremmoisella\ntempulla\", jolloin he napsauttaisivat kaksi kärpästä yhdellä iskulla:\nsiten ettei kukaan niistä, jotka ovat kunnon nuorukaisia, menisi\nSchwenkdorfin tanssihuveihin, vaan kaikki lähtisivät hänen seurassaan\nZwischenbühelin ravintolaan ja anastaisivat tytöt pojilta. Sukkelasti\ntoimeen! Sitä suuttumusta siellä jos täälläkin! Ja mitä huomiota se\nherättäisi! Schwenkdorfissa ja Zwischenbühelissä ja koko laajassa\nympäristössä antaisi se ihmisille puheen ainetta moniksi vuosiksi!\n\nTuuma oli liian oivallinen jäädäkseen toimeenpanematta. Simerl\nja Toni juoksivat talosta taloon värväämässä osanottajia, ja kun\nsoittajat Schwenkdorfin ravintolassa alkoivat puhaltaa torviinsa,\nikäänkuin olisivat tahtoneet -- kuten Simerl arveli -- puhaltaa\nkaton talosta kohti taivasta, seisoi myllyrakennuksessa parvi nuoria\nmiehiä kuiskaillen ja pidätetysti hymyillen keskenään, ja moni tunsi\nvarsin mieluisaa ahdistusta ajatellessaan tuota salaperäisyyttä,\nvekkulimaisuutta, tappelunhalua ja tyttöjen säikäyttämistä, jossa\nkaikki niin lystikkäästi olivat osallisina.\n\nVanha mylläri, Simerlin isä, auttoi asiaa työntämällä kevyet\nkärryt liiteriin ja valjastamalla Tonin ruskean tamman raskaiden\nvankkurien eteen; hänen tihrusilmänsä loistivat naljamaisuudesta ja\nhänen hampaaton leukansa tärisi naurusta. \"Huvitelkaa tarpeeksenne,\nveitikat\", huusi hän vankkurien lähtiessä liikkeelle. \"Lystiä, vain\nlystiä tänään\", virkkoi hän päätään nyökäyttäen ja katsellen seurueen\njälkeen, \"huomenna palaa jo yksi ja toinen verisin päin kotiin\". Tämä\notaksuma ei muutoin näyttänyt vanhusta vähintäkään huolestuttavan,\nsillä hän hypähti näin sanoessaan nauraen korkealle maasta, ikäänkuin\nolisi tahtonut laihoilla säärillään yrittää pyörätanssia; kun tämä ei\nonnistunut, sulki hän portin ja hiipi huoneeseen.\n\nNiistä nuorukaisista, joiden osanottoon oli luotettu, ei\npuuttunutkaan ainoatakaan; meluisan lystinpidon vuoksi otettin\nvielä mukaan pari tunnettua juomaveikkoa ja riitapukaria, joilla\noli toivo saada ilmaiset juomingit, ja näin oli viisitoista nuorta\nmiestä liittoutunut samaan kujeeseen ja moneen vallattomuuteen.\nJos Toni olisi johonkin järkevään ja hyvään tekoon kumppaneita\nvärvännyt, niin ei hän suinkaan olisi tarvinnut mitään vankkureita\nkuljettaakseen heitä määräpaikkaan. Hyvän matkaa antoi hän hevosen\nkulkea käymäjalkaa; sitten tarttui hän ruoskaan ja kolisten vyöryivät\nvankkurit eteenpäin. Pysähtymättä, kantojen ja kivien yli kävi kulku.\nTämä oli se tanssi, jonka Toni oli ruskealle tammalle luvannut.\n\nSoitonräminän ja tanssintöminän keskestä olisivat\nzwischenbüheliläiset kai voineet kuulla vankkurien rätinän, mutta\nkimakat huudot, joilla tulijat tervehtivät matkansa päämäärää,\nvoittivat kaiken muun kolinan, piiritanssijat hajaantuivat, ihmiset\ntunkeutuivat akkunoiden luo, soitto taukosi, isäntä oli kauhuissaan,\nrepi tukkaansa ja kun hän hieman toinnuttuansa syöksyi ovelle\nmennäkseen ulos katsomaan meluajia, työnsivät sisääntörmäävät hänet\ntöykeästi syrjään.\n\n\"Jumala hyvän päivän teille kaikille antakoon!\" huusi Toni. \"Tässä\nme nyt olemme, nyt se vasta ilo alkaa. Puhaltakaa, soittajat!\" Hän\nheitti soittajille pankkiosotuksen ja nämä päästivät heti äänet\nsoittimistaan raikumaan.\n\nZwischenbüheliläiset eivät heti päässeet hämmästyksestään selviämään,\ntytöt hymyilivät hämillään, kun heitä tanssiin pyydettiin, eivätkä\npojat osanneet heitä rohkaista.\n\nToni oli ottanut Helenan Muckerlin vierestä. \"Tule\", sanoi hän\ntytölle. \"Sallinethan jo\", murahti hän Muckerlille.\n\n\"Jumalan tähden, Toni\", kuiskasi tyttö tanssiessaan, säikähtäneenä\ntuijottaen häneen, \"mitä on tekeillä? Luulin sinun tulevan yksin.\nMinkätähden olet tuonut mukanasi nuo hurjastelijat?\"\n\n\"Älä kysele. Kyllähän sitten näet\", mutisi nuorukainen. \"Olethan jo\nuseamman kuin yhden kerran minulle maininnut, etten minä uskaltaisi\nkilpailla hänen kanssaan sinusta.\"\n\nTyttö seisahtui äkkiä ja koetti pidättää Tonia kädestä. \"Oletko\npuhunut isäsi kanssa?\"\n\n\"Eteenpäin!\" Toni pyöräytti väkisin Helenan ympäri. \"Ei sanaakaan\nenää!\"\n\n\"Mutta, Toni --!\"\n\n\"Älä murehdi! Tällaista asiaintilaa en enää kauvemmin siedä.\nTeoistani vastaan. Ymmärrätkö? Minä!\"\n\n\"Mitä tahdot tehdä?\"\n\n\"Tanssi! Älä lörpöttele! Pian saat tietää!\"\n\nKlarinettien äänet kohosivat juuri kuten leivosen liverrykset vallan\nuskomattomiin korkeuksiin, kun yhtäkkiä törähti ilkeä basso väliin ja\nkatkaisi kaiken parilla rämisevällä pärähdyksellään.\n\nHarmistuneina erkanivat parit toisistaan.\n\nSchwenkdorfilaiset tunkeutuivat tanssisalista anniskelutupaan. Toni\ntalutti Helenaa kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä. Vielä\njotkut muutkin tytöt seurasivat innokkaiden kehotuksien jälkeen\nschwenkdorfilaisia; ne olivat sellaisia, jotka tunsivat olevansa\nsulhasmiestensä hylkimiä tai luulivat näiden loukanneen heitä, ja nyt\ntoisten poikain käsikynkässä pilkallisesti vilkuttivat heille silmää,\nikäänkuin olisivat mielineet sanoa: Siinä saat, näin sulle käy, kun\nen salli leikiteltävän kanssani!\n\nSwenkdorfilaiset eivät antaneet pilkata itseään ja ravintolanisännän\noli kannettava esiin mitä hyvää ja kallista talossa oli.\n\nKeskellä hälinää huusi Toni tovereilleen viitaten Helenaan.\n\"Pojat! tuosta tulee minulle emäntä!\" Nuorukaiset hymyilivät ja\nkatselivat silmät siirallaan toisiinsa; pari pöydän ääressä istuvaa\nZwischenbühelin tyttöä nauroi ääneen.\n\n\"Älkää naurako\", sanoi Toni vihaisesti. Hän laski vasemman kätensä\nhajallasormin Helenan oikealle polvelle. \"Hänestä tulee minulle\nemäntä!\"\n\nNyt nauroivat pojat. Tytöt katsoivat olkaansa kohauttaen toisiinsa.\n\n\"Pitäkööt lystiä\", sanoi Toni tytölle, joka oli kaikesta tästä vallan\nhämmennyksissä, \"tästä päivästä vuoden päähän eivät he enää naura.\"\n\nSillaikaa kun anniskelutuvassa oli ilo ylimmällään, olivat\nzwischenbüheliläiset harmistuneina kerääntyneet yhteen tanssihuoneen\nnurkkaukseen.\n\n\"Se ei sovi!\" sanoi muuan ruumiikas nuorukainen, joka oli päätään\npitempi kaikkia muita. \"Toista kertaa emme enää saa sallia noiden\nsakramenskattujen astuvan tanssiin, muutoin on koko ilo pilalla;\nsitten seisoisimme aamuun saakka täällä heidän narreinaan ja ihmisten\npilkkana! Älkäämme epäröikö kauemmin! Eivät he saa suinkaan meitä\nmestaroida! Käykäämme heidän kimppuunsa! Heidän on paettava nopeammin\nkuin tulivat!\"\n\n\"Miten alotamme?\" kysyi pari innokkainta.\n\n\"Ei mikään ole helpompaa kuin se\", jatkoi tuo kookas nuorukainen,\n\"menköön jokainen, jonka tyttö tuolla sallii tarjottavan itselleen,\ntuomaan omansa tänne.\"\n\nAsianomaiset mutisivat: Tytöt saisivat kaiken pahan nimessä jäädä\nsinne missä olivat, kukaan ei enää heitä kaipaisi.\n\n\"Senkin lampaat\", huusi kiihottaja, \"tosin ei heitä kukaan kaipaa,\nmutta emmehän me Zwischenbühelin pojat toki salli itsestämme\nsanottavan, ettemme ole herroja omassa kylässämme, vaan että noilla\nschwenkdorfilaisilla on suurempi arvo! Mene, oljenpunojattaren\nMuckerl, sinähän et arkaile ja sinun tytölläsi voi jo olla jotain\ntekeillä. Pyydä häntä tulemaan tänne! Me olemme sinun puolellasi!\"\n\nTämä tehtävä sopi varsin hyvin Muckerlille. Hänelle osotettu\nluottamus ja luvattu apu rohkaisivat hänen mieltään. Hän oli\nloukkaantunut ja ärtynyt siitä välinpitämättömästä tavasta, jolla\nHelena oli hänet hyljännyt ja jättänyt seisomaan yksin, vähääkään\nvälittämättä siitä, oliko tämä Muckerlille mieluista vai ei. Hän\ntahtoi kerran julkisesti selittää oikeutensa tyttöön ja pakottaa\ntämän itsensä tunnustamaan, sillä sellaista ylpeyttä, jolla tyttö\ntähän asti oli kahdenkesken ollessa häntä kohdellut, ei hän suinkaan\nkehtaa täällä ihmisten nähden osottaa. Olkoon Helena sitten pari\npäivää tästä vihoissaan, mutta tietäköön myös, ettei hän ole se\npoika, joka mitä hyvänsä kärsii; se tuottaa hänelle kunniaa ja\nopettaa tytön taipuvaisemmaksi.\n\nHän astui siis anniskelutupaan ja sanoi: \"Pian alkaa tanssi jälleen.\"\n\nMuuan schwenkdorfilainen virkkoi yli olkansa: \"Kiitän kauniisti\nilmottamisesta. Ei ole tarvis pelätä että pois jäisimme\".\n\n\"Teistä ei ole kysymystäkään. Jääkää minne tahdotte. Helena!\"\n\nTyttö katsoi häneen ja näytti hyvin neuvottomalta. \"Tule tänne!\"\n\n\"Eipä hullumpaa\", nauroi Toni. \"Sinä pidät kai häntä koirana, jonka\non juostava, kun sinä käsket?\"\n\n\"Sinun kanssasi en puhu, Sternsteinin hovin poika\", virkkoi Muckerl,\n\"Helena, tule kanssani pois täältä, kuuletko!\"\n\n\"Niin, koska sinulla on noin ankara herra\", ivaili Toni tytölle,\n\"niin nouse vain nätisti ja riennä!\"\n\nHelena istui vihasta punaisena; hän pani ristiin kierretyt kätensä\nsyliinsä ja jalkansa tuolin alle.\n\n\"Sinä näet ettei hän tahdo tulla\", jatkoi Toni Muckerliin päin\nkääntyen, \"mene siis etsimään toista, emme kaipaa sinun seuraasi.\"\n\n\"En mene ilman Helenaa.\"\n\n\"Hüblinger\", huusi Toni eräälle vantteralle nuorukaiselle, \"minusta\nnäyttää ettei tuo löydä ovea; näytä hänelle tietä.\"\n\nLeveäharteinen, roteva nuorukainen astui Muckerlin luo ja työnsi\nhäntä hiukkasen; pieni pyhimyskuvaintekijä tästä kuitenkin horjahti.\n\"Mene, ole viisas\", hän sanoi Muckerlille, \"joudu pian, ei sinua\ntäällä tarvita.\"\n\n\"En mene\", tiuskasi Muckerl.\n\n\"Noo, älä ole tuhma, poikaseni\", sanoi Hüblinger sävyisästi. \"Ethän\ntahtone että annan sulle jotain matkalle? Siinä voisi olla sulle\nliiaksi kantamista.\"\n\nKun Muckerl kuuli moniaan zwischenbühelilaisenkin yhtyvän\nschwenkdorfilaisten äänekkääseen nauruun, joutui hän raivoihinsa\nja iski nyrkillään vastustajaansa rintaan. Hüblinger katseli\nvallan ällistyneenä huomatessaan hyvän tarkotuksensa näin huonosti\npalkituksi ja kohotti juuri oikeaa kättään hyvin hiljaa mutta\ntaitavasti iskuun, kun Toni syöksyi väliin.\n\n\"Jätä hänet minun huostaani\", huusi hän, \"hän on minun miehiäni!\"\n\nLyhyen taistelun jälkeen työnnettiin oljenpunojattaren Muckerl\nerääseen nurkkaan, jossa hän satutti selkänsä niin kovasti terävään\npöydänreunaan, että hän ääneensä valittaen vaipui istumaan.\n\nSilloin lennähti ovesta savinen viiniruukku, joka nähtävästi oli\ntähdätty Tonin päähän, mutta heitetty liian korkealle; se sinkosi\nvasten Hüblingerin poskea, joka seisoi siinä jäykkänä, mutta vain\nsilmänräpäyksen ajan; sitten hän lähti kuin hullu pois tuvasta. Tämän\nolivat zwischenbüheliläiset edeltäpäin arvanneet; he hajaantuivat\näkkiä ja muuan, joka ulkona oli piiloutunut oven taa, pani jalkansa\ntakaa-ajajan eteen, niin että tämä suurella rymyllä kaatui maahan, ja\nsitten koettivat he häntä käsistä ja tukasta raahata tanssisaliin.\nHüblinger, jonka mielessä heti kyti toivo että hänelle, ulkopuolella\nollen, kai annettaisiin vähemmän \"harhaiskuja\" kuin vastustajainsa\nsaadessa hänet sisään, alkoi kaikin voimin huutaa: \"Auttakaa,\nauttakaa, auttakaahan toki, miehet!\"\n\nSchwenkdorfilaiset riensivät esiin ja tarttuivat häntä jalkoihin\nvetäen hänet takaisin. Alkoi kiivas sisään- ja ulosraastaminen.\nMilloin oli Hüblinger päineen ja käsivarsineen tanssisalissa, milloin\nsäärineen, niin pitkät kuin olivatkin, anniskelutuvassa; keskiruumis\noli sentään aina eteisessä. Äkkiä kokosivat zwischenbüheliläiset\nkaiken voimansa, mutta toisesta päästä äkätessään tuon äärimäisen\nvoimankoettelun päästivät he nauraen irti; schwenkdorfilaiset\nperäytyivät ja laahasivat, tunkien tuvan keskelle saakka, muassaan\npelastunutta, jonka kasvot tällöin viistivät lattiaa, kunnes he\nantoivat hänen raskaasti tömähtää käsistään.\n\nJättiläinen jäi hetkiseksi lepäämään molempien kyynärpäittensä\nja polviensa varaan, pää murheellisesti painuksissa; hän mietti\ntapausta, joka oli hänelle niin ominainen, sitten nousi hän vaivoin\nylös, vakuutti täksi kertaa saaneensa kyllikseen ja tuumi että toiset\nsaisivat ratkaista asiansa ilman häntä. Hän hoippui erääseen nurkkaan\nja jäi istumaan sinne pää käsien välissä.\n\nToiset olivat juuri myöntymäisillään ja hänen ystävällistä neuvoaan\nseuraten ryhtymäisillään toimittamaan asiansa selväksi ilman häntä,\nkun ravintolanisäntä riensi saapuville.\n\n\"Hansl! Hansl!\" hän kirkui täyttä kurkkua. Mutta poikalurjuksesta\nei näkynyt merkkiäkään, hän oli hiipinyt talon editse ja auttoi\nsäikähtäneitä tyttöjä, jotka pakenivat ulos akkunoista laskeutumalla\nalas.\n\nOdottamatta tuota veijaria syöksyi isäntä kiihtyneitten vierautensa\njoukkoon. \"Alallanne!\" komensi hän. \"Sen sanon teille, pojat, että\nmeillä ei saa tapella!\"\n\n\"Älä sekaannu asioihimme\", huudettiin hänelle vastaan.\n\nMahtavan näköisenä ojensi isäntä kätensä erästä kirkujaa kohden,\nmutta silloin tarttui tusina miehiä häneen kiinni ja hän lennähti\nulos tuvasta niin että ovenpielet tärähtivät ja rappaus seinältä\nrapisi. Hän ei enää tullut näkyviin, jätti vieraat itse palvelemaan\nitseään ja toivoi vihaisen sielunsa syvyydestä, ettei kukaan tällöin\nolisi liian kitsas.\n\nSillävälin olivat zwischenbüheliläiset ja schwenkdorfilaiset antaneet\ntoisilleen tuntuvia iskuja; mutta pian he häpesivät, että he metsän\npetojen tavoin kynsin hampain, käsin ja jaloin kävivät toistensa\nkimppuun; ihmisarvon tunne heräsi ja synnytti kekseliäisyyskykyäkin.\nHeikot, joilla oli mielessä voimien mittely, ja vahvat, joiden\nkädet eivät milloinkaan voineet ulottua väistelevään pelkuriin,\nalkoivat väännellä irti tuolinjalkoja ja etsiä irtonaisia kapineita,\njotka kiinteihin paikkoihin viskattuina usein osottautuivat varsin\nhyödyllisiksi. Ei aikaakaan, niin työskenneltiin vain keinotekoisesti\npitennetyillä käsillä ja kauas ulottuvilla vaikutuksilla.\n\nKumeaa töminää ja töykintää kuului silloin tällöin kirousten ja\nhuutojen säestämänä; pojat välttivät kaikkea liikanaista jymyä ja\nhälinää ja pitivät taistelua käynnissä jonkinlaisella äänettömällä\nvihalla. Kumpikin puolue piti kahta seikkaa mahdollisena; toisen\ntoteutumiseksi kannatti pitää puoliaan, toinen oli ehkäistävä, mutta\nsen piti jokainen päätettynä asiana, että zwischenbüheliläisten\nlopulta täytyi jäädä voittajiksi ja schwenkdorfilaisten lähteä\npakosalle tahi päinvastoin. Mutta sitä ei kumpikaan näistä puolueista\najatellut, että löytyisi vielä kolmaskin, joka voipi odottamatta\nsaapua paikalle; ja tämän aavistamattoman toivat välillisesti sisään\nkaksi nuorukaista, joilla oli painavat syyt vetäytyä pois taistelun\ntuoksinasta.\n\nTuo odottamaton oli hyvin pitkä zwischenbüheliläinen, jonka\nylenmäärin kiusallinen kivuntunne herätti sen vielä kiusallisemman\narvelun, että häneltä vasemmalta puolen oli kaikki luut lyöty sisään.\nHän nojautui kalpeana ja hikoillen ovea vasten, valitteli ja rukoili\nkuten lapsi, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, niin pian kuin tuossa\nyleisessä rytäkässä jonkun schwenkdorfilaisen selkä työntyi hänen\nlähelleen, kyynelsilmin karkaamasta tuon kimppuun, niin että lyöty\nhuutaen kääntyi pois; sen ohella hän ei hetkeksikään keskeyttänyt\ntuskanvoivotuksiaan, vaan kirkui lakkaamatta kimeällä äänellä: \"Mikä\nryövärijoukko! Mikä murhaajaliitto! Mitä äitini tästä on sanova? Mikä\nrakkarisakki!...\"\n\nTuo lapsellinen piirre -- äitinsä huomioonottaminen -- olisi ollut\nhänelle kaikeksi kunniaksi, ellei olisi tiedetty, ettei hän tuosta\nvanhusparasta, joka eräässä läheisessä talossa ahersi ja ponnisteli\nitsensä näännyksiin kovassa työssä, ollut vuosikausiin välittänyt\nvähääkään; fysiologien ja sielu-fysikkojen kannattaisi ehkä tutkia,\nonko tuollainen äkillinen lapsenrakkauden herääminen yhteydessä\njonkun lievemmän tai vaikeamman ruumiillisen vamman kanssa.\n\nSillävälin kun pitkä mies voivotteli, riehui muuan lyhyt, vanttera\nschwenkdorfilainen, jonka nenäluulle oli tosiaankin sopimattomasti\nja säälimättömästi asetettu oluttuoppi, tuvasta ulos ja taas\nsisään, vannoen mitä kovimmat valat, että hän \"hakkaa kaikki\nyhdessä rysyssä\", ja missä hän tapasi esineen, josta saattoi tehdä\npirstaleita ja säpäleitä, siinä hän kristillisesti valansa täyttikin.\n\nVaikutukset eivät jääneet näkymättömiksi, koetettakoon niiden\ntutkimista sitten perustella inhimillisellä jäljittelyvaistolla,\nuseampien ihmisten hermosäikeiden yhteensoveltumisella yksityisen\nhermosäikeihin, joissa liikakiihotuksen perussävel ilmenee ja\nsäilyy, tai näiden molempien otaksumien yhdistelmillä. Varmaa vaan\non, että se mitä nyt tapahtui otettiin huomioon ja antoi aihetta\nsananlaskuihin: \"Huono esimerkki turmelee hyvät tavat\", \"Yksi hullu\ntekee kymmenen hullua\" ja muihin samantapaisiin. Mellastajat, jotka\ntähän asti olivat olleet niin säästeliäitä suuttumuksen ja vihan\npurkauksissa ja niin hillitysti osottaneet iloansa toisten vahingosta\nja harmiansa toisten ilosta, tulivat pitkällisestä ulvonnasta ja\nkarkeista kirouksista, joista huone kajahteli ja astiat helisivät,\nyhä kiihtyneemmiksi ja äänekkäämmiksi, kunnes lopulta raju, kauvas\nkuuluva melu tärisytti koko taloa.\n\nEi se tosin voinut kuolleita eloon herättää, mutta ne, jotka\nloikoivat ulkona ravintolan puutarhassa autuaassa itseunhotuksen\ntilassa, sai se jälleen tajuihinsa. Heitä oli viisi. He ponnahtivat\nistualleen, hieroivat silmiään ja kuuntelivat; hymy kirkasti heidän\nkasvonsa ja he koettivat, vaikka näyttivätkin jotenkin jäykiltä,\nluoda toisiinsa syvän ymmärtämyksen katseita. Mutta äkkiä synkkenivät\nheidän piirteensä ja heidän mielensä täyttyi katkeralla vihalla\nhuomatessaan olevansa tuollaisesta ilosta poissuljettuja.\n\nYhdellä tempaisulla kimmahtivat he ylös maasta, katkoivat\naidanseipäitä, iskivät heinäharavaa ja puutarhakuokkaa niin kauan\nkellarin ovessa oleviin kiviin että varret jäivät heidän käsiinsä, ja\nniin asestettuina astuivat he taloon.\n\nHeidän tupaantuloaan ei lainkaan huomattu. He eivät puhuneet\nsanaakaan, mikä olikin vallan tarpeetonta; _tässä_ asiassa näkivät\nhe varsin selvästi, vaikkei asianlaita muulloin niin ollutkaan:\ntäällä tapeltiin, ja ilman heitä! Mikään maanmiehyyden ja\nkylänlapsuuden tunne ei liikuttanut heidän jäykkää sydäntään. He\niskivät rusikkakepeillään niin jykevästi ja voimakkaasti, ettei\nvedonlyöntikiihkoinen englantilainen kovimmasta päänahasta olisi\nuskaltanut panna alttiiksi penniäkään, mutta onneksi pettivät heidän\nkätensä ja iskut osuivat raskaina pohkeisiin ja sääriluihin; vielä\nhe muutamia kertoja uudistivat tällaisen päiden uhkauksen ja säärien\nkohlimisen, ja sitten oli tupa ja talo tyhjä.\n\nYksi ainoa silmäys hyökkääjiin oli kovapintaisimmallekin tehnyt\nselväksi, että he joutuivat tekemisiin miesten kanssa, joihin ei puhe\nmitään vaikuta, ja ken puheisiin yrittäessään hankki itselleen toisen\niskun, se sai tästä kylläkseen eikä sitä enää haluttanut odottaa\nkolmatta; ja niin olivat sitten kaikki, kiroillen, kiukuissaan\nnauraen ja niin kiireesti kuin ontuvina ja linkuttavina liikkeelle\npääsivät, pötkineet pakoon.\n\nNuo viisi miestä katsahtivat toisiinsa vakavasti nyökäyttäen päätään,\nnojautuivat aseisiinsa ja lepäsivät töistään. Heidän talosta\npoistuessa ei enää ollut ketään ihmistä tiellä, niin pitkälle kuin he\nsaattoivat eteensä ja taaksensa nähdä. He kävelivät yhdessä rivissä\nja vaieten; ainoastaan silloin kun joku heistä sattui töykkäämään\ntoista, heilautti sysäyksen saanut kädessään olevaa asetta ja kysyi\nhiljaa mutta vakuuttavasti: \"Haluatko jotain, haluatko sinä saada\njotain?\" johon puhuteltu sydämellisesti vakuutti: \"En, en mitään, en\nniin kerrassaan mitään.\"\n\nNäin kulkivat he kumajavin askelin hiljaisessa yössä, vakavina ja\nsanattomina, kuten kostonenkelit, jotka olivat täyttäneet ankaran,\nmutta ehdottoman velvollisuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ennenkuin yleinen kamppailu puhkesi, oli Sternsteinin Toni Helenan\nkanssa poistunut paikalta. Hän käytti hyväkseen hetkeä, jolloin\nisäntä tahtoi tulla välittämään, ja hiipi tytön kanssa eteisen kautta\nulos. Molemmat kulkivat sitten läpi puutarhan ja poikki niityn ja\nsaapuivat jalkapolulle, joka kiemurteli kylän taitse, puutarhojen\naitauksien ja pensasistutuksien vieritse.\n\nSillävälin kun tämä pari kulki korkealla maantien yläpuolella olevaa\npolkua, liikkui sen alapuolella toinen pari vaivaloisesti eteenpäin,\nsananmukaisesti kantaen käsivarsillaan kolmatta.\n\nTuskin oli ravintolan Hannsl saanut kiskotuksi Matznerin Sepherlin\nulos akkunasta, niin rukoili ja vannotti tämä häntä auttamaan\noljenpunojattaren Muckerlia kotiin. Nuorukainen antoi houkutella\nitsensä siihen; pyhimyskuvaintekijän personaa kohtaan tunsi hän\njonkinlaista sääliä ja itselleen hän odotti tuosta poislaahaamisesta\njotain mainetta ja asianomaiselta taholta kiitosta ja ylistystä\nauttajalle, uteliaisuutensa tyydyttämistä kuullessaan, mitä vanha\noljenpunojatar tästä arvelisi, ja ehkä myöskin kosteita silmiä, sillä\nkyyneleet tuntemattomien vastoinkäymisistä sopivat ihmiselle hyvin,\nja niitä seuraa aina lieventävä, lohduttava tunne.\n\nSepherl ja ravintolan Hannsl nostivat Muckerlin ylös siitä mihin\nhän oli lyyhistynyt ja tarttuivat toistensa käsiin, joiden päälle\nMuckerlin oli istuuduttava ja kiedottava kätensä kumpaisenkin\nkaulaan; siten kantoivat he hänet pois.\n\nSepherl torui, pilkkasi ja haukkui koko pitkän matkan Helenaa, mutta\nravintolanisännän poika koetti vastustushalusta häntä puolustella ja\npuhdistaa. Oljenpunojattaren Muckerl pudisti päätään sekä syytöksille\nettä puolustuksille.\n\nToni ja Helena saapuivat rakennuksen taitse Zinshoferin majalle.\n\n\"Ei se mitään merkitse, ei ensinkään mitään, sanon minä\", virkkoi\nnuorukainen kiihkeästi, \"ja uskothan toki sanani? Eikö niin?\" Hän oli\nkietonut käsivartensa tytön vyötäisille; nyt veti hän hänet luokseen,\nniin että tytön oli pysyttävä hiljaa, ja tavotteli huulillaan hänen\nhuuliaan. \"Olet omani, tulet omakseni ja pysyt omanani! Luota minuun!\nSalamyhkäisyydestä olen jo saanut yllin kyllin; minut itseni se on\ntehnyt arkailevaksi puhumaan ja kun olen aikonut isälleni asian\nilmaista, on tuntunut siltä kuin tukahuttaisi minut ensimäinen\nsana; nyt siihen keino keksitään, tämänpäiväisestä hän jo huomenna\nkäy kimppuuni. On vain pidettävä puoliaan! Mitä hän sitten tahtoo?\nJulkisesti olen värini tunnustanut ja saattanut Olutjuusto-Martelin\nvihamieliseksi häntä kohtaan, se on varma! Tunnen nuo kaksi vanhusta,\nne ovat typeriä toinen niinkuin toinenkin; tuo pitkänenäinen\nei milloinkaan saa työnnetyksi tytärtään minulle, hänen täytyy\nloukkaantua, ja isäni on liian ylpeä vaatimaan tyttöä häneltä, niin\nettä tämä jää Sternsteinin kartanoon tulematta ja sijalle pääsee\ntuhannen tuhatta kertaa rakkaampi ja kauniimpi! Eikös niin?\" -- Hän\nveti tytön jälleen luokseen. -- \"Älä vain ole tuskissasi! Huomista\nvarten olen itseni varustanut ja pidän puoliani kuten tänäänkin.\nEthän ole pahoin säikähdyksissäsi Siitä, vai miten? Niin, jos\ntaistelua ei olisi käyty näin lähellä, niin olisitpa saanut kuulla,\nettä olisin kamppaillut sinusta itse paholaisenkin kanssa, jos niin\nolisi vaadittu. Huomenna annan Sternsteinin isännän tarpeekseen\nriehua ja sitten, hyvin varovaisesti, ettei mitään säry, taivuttelen\nasiani mieleni mukaiseksi.\"\n\nMolemmat astuivat takaovesta majaan. Helena irrottautui pojasta ja\njuoksi äitinsä luo. \"Ajattelehan\", huusi hän innoissaan, \"mitä Toni\ntänään on tehnyt!\"\n\nMutta hän kerkesi tuskin suurimmalla kiireellä kertoa tapahtuman,\nkun ulkoa kuului askeleita ja etuovelle kolkutettiin; Toni ja Helena\nriensivät takaovesta ulos ja vanha Zinshoferin emäntä avasi.\n\nOljenpunojatar syöksyi sisään. \"Onko tyttö täällä?\" kirkui hän.\n\nZinshoferin emäntä astui askeleen eteenpäin peittääkseen näköalan\npuoliavoinna olevan peräoven taakse ja sitten sanoi: \"Ei, kuten näet!\"\n\n\"Voi tuota huonoa, jumalatonta lutkaa!\" vaikeroi oljenpunojatar.\n\"Enpä turhaan ole alunpitäen aavistellut, ettei mitään onnea ja\nsiunausta voi koitua hänen kanssaan seurustelemisesta! Nyt makaa\npoika tuolla kuin koira ja haluaa vielä häntä luokseen, se narri!\nMutta nytpä poika saakin kuulla, ettei hän ole täälläkään ja kuinka\noikeassa minä olen! Mutta sinä, Zinshoferin emäntä, tule katsomaan\nmihin se ihmisen vie kun pitää rehellisiä aikeita sellaista ilotyttöä\nkohtaan kuin sinun tyttösi on!\"\n\nHän veti Zinshoferin emännän kädestä perässään ulos majasta.\n\nHelena oli vavisten kietoutunut Tonin turviin. Nyt irrotti hän\nkätensä nuorukaisen kaulasta ja sanoi: \"Lähde nyt.\"\n\n\"En, vaikka maailma tällä hetkellä hukkuisi\", sopersi Toni, puristaen\ntyttöä vasten rintaansa. \"Tänään panemme kaikki alttiiksi kaikkea\nvastaan, pane sinäkin osasi.\"\n\nTyttö oli peloissaan, tahtoi puhua, työntää nuorukaisen loitommalle,\nmutta hän avasi vain suunsa hymyilevin huulin syvään huoatakseen ja\nkäsivarret vaipuivat voimattomina alas.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSeuraavana päivänä ei kylässä muusta puhuttukaan kuin\nschwenkdorfilaisten päällekarkaamisesta Sternsteinin Tonin johdolla,\nja ne tytöt, jotka viimemainitun kanssa olivat istuneet saman pöydän\nääressä, kertoivat myös, että hän oli julistanut Zinshoferin Helenan\ntulevaksi emännäkseen, mikä oli synnyttänyt paljon pilailua, kun tuo\nylvästelevä tyttö näytti ottavan sen todeksi.\n\nSyli täynnä tällaisia uutisia tuli Matznerin Sepherl vanhan Kathelin\nluo, joka kuulemistaan risti itseään ja siunaili. Sternsteinin\nkartanon rengit ja piiat, jotka eilen olivat tuossa tilaisuudessa\nolleet, olivat tosin hyvin lyhytsanaisia kuulustelussa, jonka vanhus\npani toimeen heidän keskuudessaan, mutta kun he hänen omasta suustaan\nkuulivat sen mitä he arkailivat lörpötellä, silloin nyökäyttivät\nkaikki vakuuttavasti päätään ja sanoivat nauraen: \"Mitä sitten\nkyseletkään enää, kun kerran jo kaikki tiedät?!\"\n\nIsännän seisoessa mietteissään keskellä pihaa hiipi uskollinen\nemännöitsijä hänen luokseen. Hän mietiskeli parhaillaan, minne Toni\noli mahtanut jättää hevosen ja rattaat, kun niitä ei missään näkynyt.\nEiväthän ne sentään ole mitään sellaisia kappaleita kuin piippu ja\ntupakkakukkaro, jotka voivat jäädä ja unohtua vaikka ravintolan\npenkin alle.\n\nKathel oli tuskin lopettanut kertomisensa, kun vanha Schwenkdorfin\nmylläri tuli pihaan. Hän kuljetti omien rattaittensa perässä\nkadoksissa olleita ajopelejä ja hevosta. \"Hyvää päivää, Sternsteinin\nisäntä\", sanoi hän.\n\n\"Jumala antakoon\", murahti tämä ja hänen kasvonsa synkkenivät.\nKaikista ihmisistä, jotka olivat hänelle vastenmieliset, oli _tämä_\nvanhus vastenmielisin.\n\nMylläri vilkaisi ilkeästi häneen, läimäytti pari kertaa piiskaansa\nja alkoi sitten: \"Tuon tässä takaisin hevosesi ja rattaasi, jotka\nToni eilen jätti meille; pistäydyin vain tänne ja lähden taas pian.\nReima poika, tuo sinun Tonisi! Jos toivoisin itselleni toista, niin\ntoivoisin _sellaista_. Hänestä vielä iloa saat kokea, Sternsteinin\nisäntä. Hi-hi. Hän tulee, kerää koko parven, oivallisimmat nuoret\nmiehet yhteen, -- hei -- jätetään Schwenkdorfin vanhat istumaan ja\nmennään Zwischenbüheliin tappelemaan! Asettuvat sitte vankkureihin ja\nhurauttavat sinne niin että tamman silmät ovat päästä ulkona ja kieli\nkaulalla roikkuu. No mutta kyllä saimmekin sitte harmia ja vastusta!\nOlutjuusto-Martel on ajoissa toimittanut Salinsa pois ja on kotona,\nja tuvassaan hän oli enemmän päällään kattohirsissä kuin jaloillaan\nmaassa, niin se hyppeli kuin ärsytetty apina häkissä. Niin, eikä\ntuolla lienekään huonosti tapeltu. Poikani makaa kolme reikää päässä,\njokaiseen voisi nyrkkinsä pistää. Se on oikein sille pejuunille.\nEi pidä ainoastaan katsoa mihin itse iskee, vaan myös mihin toinen\nsaattaisi iskeä. Niin sitä mekin aikanamme tehtiin. Mitä? Häh? Eikö\ntehtykin?\"\n\nSternsteinin isäntä rypisti otsaansa. \"Ah, oikein! Älä pane pahaksi!\"\njatkoi vanhus. \"Muistuu juuri mieleeni, että sinähän olitkin huono\ntappelija; kuinka monasti pitelinkään sinua milloin missäkin sopessa\nja löin niin riivatusti, että oli oikein ilo. Monta kepposta tein\nsulle, noiden tyttöinkin parissa. Perhanan pitkä aika siitä jo on!\nAjatella, kuinka aika luistaa! No niin, olipa mukavaa, että kerran\ntaas näin sinut näin sattumalta, kun muuten aina vain väittelet\nminua. Siispä Jumalan haltuun! Mutta yksi asia vielä, jotten\nunohtaisi. Se kai nukkuu vielä sinun poikasi? Voisit olla niin hyvä\nja ilmottaa tästä hänelle. Minun poikani lähettää paljo terveisiä\nsinun pojallesi ja kun Toni taas joskus hakee toveria, joka ottaisi\niskut selkäänsä sillävälin kun hän hiipii tiehensä jonkun sievän\ntytön kanssa, niin ei pidä unohtaa Simerliä; sano se hänelle!\nMutta kaunis se olla pitää! Kolme reikää poikani päässä on minulle\nmieluisampi kuin että hän sekaantuisi asiaan! Niin, ne kaksi, joita\net anna toisilleen etkä saa eroonkaan toisistaan, saattavat tuottaa\nsinulle paljon harmia. Hi-hi.\"\n\nHän pyöräytti ajopelinsä ympäri ja karahutti pois.\n\nSternsteinin isännän täytyi hypähtää syrjään välttääkseen saamasta\nrattaanpyöriä varpailleen. Hän päästi roiman kirouksen tuon \"vanhan\nryysyäijän\" perään ja sitten kääntyi Kathelin puoleen käskien tätä\nlaittamaan päivällisen pöytään.\n\nItse hän lähti poikansa makuuhuoneeseen. Hän kolkutti ovelle. \"Oletko\nhereillä?\" kysyi hän äkäisesti.\n\n\"Olen\", kuului sisältä.\n\n\"Tule sitte syömään.\"\n\n\"En voi.\"\n\n\"Saattaisitpa turmella toisenkin ruokahalun\", murahti vanhus ja\nsitten sanoi ääneensä: \"Pari lusikallista velliä tekisi tyhjälle\nvatsallesi varsin hyvää. Tule nyt vain!\"\n\nKun molemmat istuivat vastapäätä toisiaan pöydässä, loi poika\nlautasensa ylitse pikaisen katseen vanhukseen, joka tuijotti eteensä\nkulmat kurtussa.\n\nVarmastikin tiesi tämä kylliksi. Tietäköön --! Kenties kaikki, mitä\nnekin tiesivät, jotka siellä olivat, kenties ei myöskään mitään,\njosta ei kukaan aavistanut! -- Vielä kerran luihautti hän ylös, kuten\nmikäkin lurjus; sitten painoi hän päänsä alas ja pani lusikan pois.\n\n\"Oletko jo syönyt tarpeeksesi?\" kysyi vanhus.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Kuulin ettet eilen kauan oleillut Schwenkdorfissa.\"\n\n\"En ollut ollenkaan. Pelkäsimme ikävää, minä ja toiset.\"\n\n\"Tulitte sitte tänne?\"\n\n\"Tulimme sitte tänne.\"\n\n\"Huvittelitteko kovasti?\"\n\n\"Melkoisesti.\"\n\n\"Kuulut tapelleenkin?\"\n\n\"Niin, pyhimyskuvaintekijää kyllä löylyytin, niin että hän on\nunohtanut ylösnousun.\"\n\n\"Se hyvä! Kun siitä valituksia kuuluu, voidaan löylyytys vielä\nmaksaa. Minkä asian vuoksi se sitte tapahtui?\"\n\n\"Hän ei oisi sallinut tyttönsä istua meidän pöytäämme.\"\n\n\"Ja siis täytyi sinun ryhtyä toimenpiteisiin. Se on selvää. Olet\ntainnut pikiintyä hänen omaansa?\"\n\n\"En voi väittää vastaan.\"\n\n\"Onko se sitte niin kaunis?\"\n\n\"Niin kaunista et vielä koskaan ole nähnyt, ei edes äiti ollut\nsellainen.\"\n\n\"Se on vähän sanottu, äitisi ei ollut kaunis, mutta kelpolailla hän\ntoi taloon. Mikä tuon nimi sitte on?\"\n\n\"Zinshoferin Helena.\"\n\n\"Zinshoferin! Sehän on se eukko, jolla nälänhädän aikana on kaikista\nsuurin puute tuolla alhaalla?\"\n\n\"Eihän niillä mitään ole, se on kyllä totta.\"\n\n\"Siitä huolimatta olen kuullut sinun julistaneen, että otat tuon\ntytön emännäksi?\"\n\n\"Niin olen sanonut.\"\n\n\"Se on huonoa pilaa.\"\n\n\"Ei se ole pilaa. Tarkotan täyttä totta.\"\n\n\"Sinä olet narri!\"\n\n\"Saattaa niinkin olla, sanotaanhan rakastuneiden olevan narrimaisia\nihmisiä. Olen vain ajatellut, että kun meillä kuitenkin on enemmän\nkuin kaikilla muilla tällä seudulla, niin ei olisi järin tuhmaa, jos\nrikkaimpaan taloon myös tulisi kaunein emäntä!\"\n\n\"Päästä minut kuulemasta tuosta kauneudesta! Ensimäinen lapsivuode\nsen usein vie mukanaan; silloin sulla on vetohaavi kaulassasi, mutta\ntyhjänä. Et ole mikään lapsi enää. Tarut, joita pieninä kuulimme ja\njoissa keisarit ja kuninkaat ottivat puolisoikseen kerjäläistyttöjä,\nne ovat tapahtuneet satumaassa. Mutta että Sternsteinin kartano on\nkaukana sen ulkopuolella, sitä minun ei tarvinne sulle sanoa!\" Hän\nnousi ylös ja silitteli kämmenellään pöytäliinaa. \"Nyt on tarpeeksi!\nHeitä se tyhmyys mielestäsi.\"\n\n\"Ei se käy laatuun\", virkkoi nuorukainen. \"Minun täytyy vielä\ntunnustaa sinulle jotakin.\" Hän levitti istuimeltaan jalkansa,\nkumartui eteenpäin ja katsoi jäykästi suola-astiaan puhuen hitaasti:\n\"Jos jättäisinkin tytön, mikä ei juolahda mieleenikään, niin ei hänen\nole tarvis sitä kärsiä. Hänellä on kirjallinen sitoumus.\"\n\n\"Mikä, kirjallinen?\"\n\n\"Minun aviolupaukseni.\"\n\n\"Sinun aviolupauksesi?\" nauroi vanhus pilkallisesti. \"No oletko sinä\nsitten siinä ijässä, että ilman minun suostumustani voit sellaisen\nantaa? Jos niin olisi laita, ajaisin sinut nyt hetipaikalla talosta\npois! Mutta sinun kirjallisella sitoumuksellasi ei vielä ole\nminkäänlaista pätevyyttä. Jos tyttö sen nojalla on luottanut sinuun,\nniin tuhmasti hän on tehnyt; silloin voit nauraa takanapäin ja hänen\ntäytyy tyytyä siihenkin, että ihmiset tästäpuoleen häntä pilkkaavat.\"\n\n\"Minä en anna heille siihen mitään aihetta. Kirjallisesti tai\nsuullisesti, pysyn sanassani.\"\n\n\"Sinä senkin tuhannen vietävän hylkiö!\" ärjäsi Sternsteinin isäntä\nlyöden nyrkkinsä pöytään. \"Uskallatko sinä uhmailla minulle vasten\nkasvoja, ihan vasten kasvoja? Istut siinä ja sana sanalta purat\nsuustasi tunnustukset, ettei minulle ole kerrottu sanaakaan liikaa\neilisistä kepposistasi!\"\n\nNuorukainen nousi tuoliltaan ja huusi väliin: \"Se ei ole ensimäinen,\nmutta jos sovit asiasta, niin voi se olla viimeinen!\"\n\n\"Siitä pidän minä kyllä huolen, että se tulee olemaan viimeinen,\nmutta sopiminen on sinun asiasi. Tähän asti olen huomannut sinussa\nvain ajattelemattomuutta ja tyhmiä kujeita, mutta eilisestä olet\njulkisesti asettunut tahtoani vastaan -- oman isäsi tahtoa vastaan!\nMinun mielestäni sinun vielä on tahdottava niinkuin _minä_ tahdon ja\nsenvuoksi kysyn sinulta lyhyesti ja tarkotan sinun hyvääsi: Naitko\naikanaan sen, jonka sinulle määrään ja heitätkö tästä päivästä alkaen\nkaiken seurustelun tuon tytön kanssa tuolta alhaalta?\"\n\n\"Siihen vastaan sinulle yhtä lyhyesti, etten ketään toista nai enkä\nsen tytön kanssa heitä seurustelemasta. Pakota minut siihen jos voit!\nTelkeä minut sisään, niin murtaudun ulos. Tee mitä tahdot, aina\nlöydän tien hänen luokseen ja sieltä turvapaikan.\"\n\nSternsteinin isäntä tempasi molemmat kätensä rinnalleen ja oli\nraivoissaan. Hetkisen kaikin voimin tavoteltuaan mielenmalttiaan\nsanoi hän hitaasti ja hiljaa: \"Pane muistiin mitä olet sanonut: Ettet\nnai ketään toista ja etten voi saada sinua luopumaan seurustelemasta\ntuon kerjäläistytön kanssa!\"\n\nToni nyökäytti uhkamielisesti päätään.\n\n\"Sinä olet tällä lailla\", jatkoi vanhus, \"himottanut luopuvasi lapsen\nkuuliaisuudesta. Ymmärrä minua hyvin! Tästäpuoleen ei sinun pidä\nlainkaan ihmetellä, jos vedän käteni sinusta pois. Valmistu vain\nsiihen!\"\n\nHän lähti ulos tuvasta.\n\nToni katsahti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Miten olikin tämä kerta\nniin kokonaan erilainen kuin kaikki muut, jolloin vanhus, tarpeekseen\npauhattuaan, jälleen leppyneenä lähti tiehensä? Tosiaankin tämä asia\noli paljon tärkeämpi kuin mikään edellinen, ja eihän isä näin heti,\naivan ensi sanasta, voinut myöntyä! Mutta se mitä hän oli sanonut\nei suinkaan ollut hänen viimeinen päätöksensä! Pian, kenties jo\nhuomenna, ruvetaan asiasta puhumaan ja sitten niin usein, kunnes\nhän väsyy siihen. Niin juuri, hänen kanssaan onkin torailtava monet\nkerrat, ja tänäänhän kaikki sentään kävi melko hyvin, näin ensi\nkerraksi. Ruudilla ampuminen säikähyttää varpusia ja varkaita ja\ntyhjä uhkaus lapsia ja narreja!\n\nToni riensi alas Zwischenbüheliin. Hän piti päätään pystyssä nopeasti\nkävellessään majojen ohi, ja kun hän näki tulevansa huomatuksi,\nkatsahti hän härsyttävästi taakseen.\n\nKun hän Zinshoferin majassa piti sylissään istuvaa tyttöä\nkäsivarsiensa varassa, silloin hän kokonaan unohti minkävuoksi hän\noikeastaan oli tullut; ja vasta Helenan kysyttyä asiasta kertoi hän\nmitä oli tapahtunut; kun nuo kaksi naista kuitenkin olivat hiukan\nhuolestuneita tästä, lohdutti hän heitä sillä, että kaikkihan oli\nsentään varsin hyvin ja tuli vain yhä paremmaksi; muuta hän ei\nitsekään sanonut tietävänsä.\n\nTonin istuessa siellä alapäässä kylää ilmestyi Olutjuusto-Martel\nSternsteinin hoviin.\n\n\"Tulen valittamaan poikasi käytöksestä\", olivat hänen ensimäiset\nsanansa nähdessään isännän.\n\n\"Tiedän jo ennestään kaikki\", murahti tämä.\n\n\"Jos ennestään tiedät kaikki\", jatkoi Olutjuusto-Martel, \"niin tiedät\nmyöskin, ettei appeudestamme nyt voi olla puhettakaan.\"\n\n\"Miksikä ei?\" kivahti Sternsteinin isäntä. \"Onko minun poikani liian\nhuono tai sinun tyttäresi liian hyvä?!\"\n\n\"Olutjuusto-Martel katsoi häneen ihmetellen; sitten sanoi\" hän\nhitaasti, liikauttaen jäykkiä huuliaan tavallista enemmän ikäänkuin\npuhuisi lauselmia, joita vielä tahtoi hiukkasen silotella: \"Jos\nsellaista puhut, niin puhu kaikki suoraan, niin juuri!\"\n\n\"Olutjuusto-Martel!\"\n\n\"Sternsteinin isäntä! Mitä tahdot? Vaikka poikasi olisikin liian\nhuono, niin olet sinä kuitenkin hyvä minun silmissäni. Siitä on\ntodisteena sekin, että jo tänään olen täällä. Appeuden purkamiseen\nolisi minulla ollut aikaa, se ei minulle niin kiirettä olisi pannut,\nja minä näen ettet sinäkään siinä suhteessa liioin hätäile. Mutta jos\ntahdot ostaa poikasi vapaaksi sotapalveluksesta, niin olisi nyt paras\naika minun puhua hyvä sana hänen puolestaan ja sinun...\" Hän teki\nyleisesti ymmärrettävän liikkeen peukalollaan ja etusormellaan.\n\n\"Säästä sinä hyvät sanasi, minä säästän sen muun.\"\n\n\"Mitä sinä tarkotat?\"\n\n\"Että kiitän ystävällisyydestäsi, mutta en käytä sitä hyväkseni.\"\n\n\"Mutta silloin ottavat ne hänet sinulta koreasti.\"\n\n\"Ottakoot.\"\n\n\"Niin sinä nyt puhut, mutta kadut myöhemmin.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, en suinkaan, sen sanon, Olutjuusto-Martel!\nHänen täytyy seurata rumpua tai torventoitotusta. Se on hänelle\nterveellistä, se on ainoa keino poistaa hänestä uppiniskaisuus,\njolla hän minua vastustaisi; ompa se ennenkuulumatonta, ajattelehan,\nkerjäläistytön tähden!\"\n\n\"Niin, näes, se johtuu ijänikuisesta odottamisesta. Jos olisit\nantanut hänen heti mennä naimisiin Salin kanssa, niin ei hänelle\nolisi johtunut mieleenkään tuo toinen.\"\n\n\"Luota siihen, että ne siellä harjotuksissaan ja manöövereissään\nsaavat tytön taas pois hänen mielestään. Sellaista tapahtuu pian\nmiehelle! Oikeastaanhan ei sinun tyttäresi olisi silloin menettänyt\nmitään.\"\n\n\"Kolme vuotta.\"\n\n\"Kolme vuotta! Mitä on kolme vuotta? Kolmesta vuodesta en minä\nvälitä, niin vanha kuin olenkin? Ja jos siihen mennessä sinun Salisi\nei vielä olisi mennyt naimisiin...\"\n\n\"Sinun poikasi tähden en minä ole häntä ripustava savustettavaksi!\"\n\n\"Sitä ei sinun tarvitsekaan, hän pysyy kyllä muutenkin tuoreena.\nMinähän sanoin vaan, että jos asia niin olisi, niin --!\"\n\n\"No niin, jos, niin! Onhan siitä vielä aikaa puhua sitten kun se aika\ntulee.\"\n\n\"Olet oikeassa. Nyt ei olisi mitään järkeä eikä tarkotusta puhua\nsiitä ja se saisi vain meidän kummankin sapen kiehumaan.\"\n\n\"Niin, parasta kai niin on.\"\n\nHe puristivat toistensa kättä ja erosivat.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKaksi ihmistä huomasi pettyneensä toiveissaan; oljenpunojattaren\nMuckerl, joka odotti, että Helena jo seuraavana päivänä kiiruhtaisi\nhänen sairasvuoteensa ääreen, surkuttelisi häntä ja puolustelisi\nitseään, ja Sternsteinin Toni, joka odotti samana iltana jatkoa\npäivällispöydässä olleeseen riitaan. Tyttö jäi tulematta ja vanhus\npysyi mykkänä.\n\nPyhänkuvaintekijän majassa pistäysi Matznerin Sepherl juttelemassa\naina kun hänellä vaan oli aikaa ja otti osaa vanhan oljenpunojattaren\nkanssa sairaan hoitoon. Sternsteinin hovissa meni kaikki totuttuun\ntapaansa.\n\nNiin kuluivat päivät ja tulivat viikoiksi; neljäntenä pääsi Muckerl\nnousemaan vuoteelta. Hän oli hyvin tyynesti ottanut vastaan kaikki\nystävällisyyden ja huolenpidon osotukset Sepherlin puolelta ja salli\nnyt senkin, että tyttö oli hänen äidilleen avullisena taluttamassa\nhäntä työpöydän ääreen kuten lasta, joka juuri opetteleikse\nkävelemään.\n\nSyvään hengittäen hän siinä istui. Sepherl työnsi tuolinsa lähemmäksi\nja istuutui hänen viereensä. Vanha oljenpunojatar seisoi kädet\nristissä, katsoi kauvan miettiväisesti poikaansa ja nyökäytti päätään\nkuten sellainen tekee, joka alistuu siihen mikä nyt kerran on mennyt\nohitse ja mikä olisi paljon pahemminkin voinut käydä. Sitten lähti\nhän tuvasta ulos ja jätti toiset kahdenkesken.\n\nSepherl tarttui Muckerlin käteen. \"Kuinka iloinen olenkaan\", hän\nsanoi, \"että jälleen saimme sinut näin pitkälle.\"\n\nMuckerl tuijotti eteensä, veti hiljaa kätensä takaisin ja alkoi\nhypistellä veitsiään ja työkalujaan.\n\n\"Kuulehan\", -- lörpötteli tyttö jälleen -- \"nyt minulla olisi sinulle\nsuuri pyyntö. Olen nimittäin tehnyt erään pyhän lupauksen sen\ntapauksen varalta, että kaikki päättyisi hyvin, mutta sitä täyttämään\nen yksin kykene ja olen jo ennakolta luottanut siihen että sinäkin\ntekisit osasi, ja se on oikeastaan suurin osa, se minun avomielisesti\ntäytyy sulle tunnustaa. Sano, enkö ole rohkea?\"\n\nNuorukainen katsahti ylös. \"Et suinkaan\", hän sanoi, \"olen sinulle\nmonet kiitokset velkaa.\"\n\n\"Ei lainkaan sentähden; kiitosten vuoksi en pyydä itselleni mitään!\nKuule mitä sanon. Olen Pyhälle Neitsyelle luvannut hankkia jonkun\nkuvan kirkkoomme, ajattelehan kuinka lapsellinen olen; sinun se\ntietysti on veistettävä, sen paikoilleen paneminen vain olisi\nminun asiani. Ajatuksissani olen, tiedäppäs, kuvitellut että\nKaikkeinpuhtain seisoisi maapallon päällä, käärme jalkainsa alla;\nJeesuslapsi saa jäädä pois, niin että sinulla on vähemmän työtä\nja että se tulee halvemmaksi. Ymmärrätkö?\" Tyttö katseli alas\nesiliinaansa oikoen sitä sileäksi ja kuiskasi: \"Mitä siitä vaadit,\nmaksan sinulle vähitellen, silloin tällöin, jos nyt vain olet minulle\nniin ystävällinen.\"\n\n\"Oletko järjiltäsi?\" kysyi nuorukainen. \"Sinultako minä vielä\nottaisin rahaa! Ihan ilmaiseksi teen sen sulle, niinkuin sinäkin olet\nilmaiseksi auttanut minua tänä raskaana aikana.\"\n\n\"Se ei sovi, Muckerl, sellaista tarjousta en uskalla vastaanottaa!\nAh, jos sallisin lahjottaa sen itselleni, silloin tosiaankin pääsisin\nhelpolla! Muiden hyviä töitä ja toisten omaisuutta voisi jokainen\nnarri Jumalalle luvata, siinä ei olisi mitään ansiota! Ei, ei,\nlahjana en sitä ota, se olisi aivan kuin en pitäisi sanaani rakkaalla\nNeitsyt Maariallemme, jos työntäisin kaiken toisen niskoille enkä\nitse tekisi mitään asian hyväksi.\"\n\n\"Tuo on järjetöntä puhetta\", murahti nuorukainen harmistuneena ja\nsitten vilkaistuaan sivulta tyttöön sanoi vakavasti: \"Mutta kuules,\nmaksa minulle vain väri, jota tarvitsen maalaukseen.\"\n\n\"Paljonkohan se tekee?\" kysyi tyttö kiihkeästi.\n\nMuckerl piti kättään suunsa edessä ja yski; sitten hän vastasi\nlyhyesti: \"Sellaiselle, jolla on niin vähän kuin sinulla, ainakin\nkylliksi.\"\n\n\"Kiitän sinua nyt jo moneen kertaan, Muckerl.\" Sepherl katsahti näin\nsanoessaan hellästi nuorukaiseen. \"Voinpa sanoa raskaan kiven nyt\npudonneen sydämeltäni! Ja kuulehan, me ripustamme kuvan paikoilleen\nsitten kun sinä palaat sotasyynistä, sillä arvelen etteivät ne sinua\nkumminkaan ota sotamieheksi.\"\n\nNuorukainen pudisti päätään ja katsahti surumielisesti hymyillen\nkuihtuneeseen ruumiiseensa. Sitten alkoi hän tytön kanssa tuumia,\n-- aivankuin hän olisi ollut tekemisissä jonkun varakkaan emännän\nkanssa, -- kuinka suureksi ja minkä muotoiseksi kuva olisi\nveistettävä, ja hymyili salavihkaa tytön tarkoille selityksille.\nLopuksi pyysi hän Sepherliä tuomaan varastosta jokseenkin raskaan\npölkyn työpöydälle. Kuvasta piti tulla niin suuri kuin kolmannes\nihmisen luonnollisesta koosta. Siitä päivästä alkaen puuhaili hän\ntässä työssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana kuudennella viikolla tuijottivat kylän viimeisessä\nmajassa toisiansa kahdet kasvot, joista jokainen veripisara oli\npaennut.\n\nPitkän, tuskallisen vaitiolon jälkeen laukesi toisen kouristus ja\nkuten vilutaudin puistattamina tunkeutuivat esiin sanat: \"Sinä et saa\njättää minua häpeään.\"\n\nSe irrotti toisenkin kielen, joka lienee tarttunut kiinni kuivaan\nkitalakeen, sillä niin käheältä se soinnahti: \"En tiedä mitään muuta\nneuvoa kuin että teidän on tultava sinne Sternsteiniin vanhuksen\nnäkyviin.\"\n\nNyt seurasi ensin sekavaa, tarkotuksetonta myöntymis- ja\nvastustamispuhetta ja lopulta tuskallisessa kiireessä tehty sovinto.\n\nLevoton yö valkeni aamuksi. Kastetta oli vielä nurmikolla ja puiden\nlehdillä, kun kaksi naishenkilöä hiipi läpi kylän, hiljaa, ikäänkuin\nolisivat pelänneet omien askeltensa kaikua; he kulkivat varovaisesti\nsillan yli ja suuntasivat askeleensa Sternsteinin kartanoon\njohtavalle tielle.\n\nPalvelijain silmät levisivät suuriksi, kun he näin varhain aamulla\nnäkivät Zinshoferin emännän tyttärineen astuvan taloon. Tytär kulki\nvallan renkien ja piikojen ohi, ei tervehtinyt heitä eikä puhunut\nsanaakaan; vanhus seurasi nöyränä jälessä, nyökäyttäen jokaiselle\npäätään ja tervehtien liikuttavalla ystävällisyydellä.\n\nNoita kahta naurettiin ja kohautettiin olkapäitä takanapäin. Mitä\nmahtoikaan merkitä tuo juhlallinen kulkue?\n\nSternsteinin isäntä istui Tonin kanssa aamiaisella. Hän katsahti\nihmeissään ylös, kun ovelle kolkutettiin. Toni säikähti, laski\npiippunsa pöydälle ja nousi ylös avaamaan ovea.\n\n\"Isä\", sanoi hän merkitsevästi.\n\nMolemmat sisääntulijat sammalsivat tervehdyksensä ja jäivät seisomaan\npaikalleen. Tyttö painoi päänsä syvään alas, mutta hänen äitinsä piti\nsopivana ottaa niin jäykän asennon kuin kunnioitus mahtavaa isäntää\nkohtaan ja väsyneet polvensa myöten antoivat. Hänestä oli aivan\npaikallaan näyttää loukatulta äidiltä, ei lapsensa loukkaamalta, vaan\nlapsensa kautta loukatulta. Hän tarkasteli synkin katsein tyttärensä\nyhteenkiedottuja palmikoita ja hiuskampaa; siinä oli ankara äiti,\njoka on taipuvainen tekemään anteeksiantonsa riippuvaksi toisten\nhuomaavaisuudesta ja anteeksiannosta.\n\nIsäntä tuprutteli edelleenkin levollisesti savuja piipustaan, loi\npikaisen silmäyksen noihin kahteen naiseen, katsoi sitten kauan aikaa\nvihaisesti poikaansa kasvoihin ja vihdoin tuikeasti kysyi tältä:\n\"Keitä nuo ovat?\"\n\n\"Ne ne ovat, isä\", alkoi nuorukainen raskaasti hengittäen. \"Tahdoin\n-- että näkisit heidät -- koska et vielä lainkaan tunne heitä. --\"\n\n\"Aivan tarpeettomasti vaivausitte tänne\", murahti isäntä. \"Porsasta\nen osta ilman säkkiä.\"\n\n\"Sääli toki noita säikähtäneitä naisparkoja\", pyysi Toni. \"Kuuntele\nennemmin mitä heillä on sanottavana; et ensinkään tiedä kuinka suuren\nsynnin teet, jos nyt vielä kaiken ennakolta teet tyhjäksi.\"\n\nVanhus kurtisti kulmiaan. \"Ohoo! Pelotteletko minua synninteolla?\nSellaisesta ei tässä minulla voi olla puhettakaan, ja vieraiden\nteoista ei minun suinkaan tarvinne vastata! Sanokoot nuo naisihmiset\nnyt sanottavansa, mutta älä sinä sekaannu siihen sanallakaan, sen\nvaadin, muutoin on kaikki kuitti välillämme!\"\n\n\"Hyvä, isä, en sekaannu sanallakaan asiaan\", vakuutti Toni.\n\"Kaikkeen, mitä sinä ehdotat ja teet, olen valmis! Mutta sen sulle\nmyöskin sanon ja huomaa se tarkoin, että se, miten tänään käyttäydyt\nja puhut, ratkaisee meidän kahden välit kaikiksi ajoiksi. --\"\n\n\"Kuule, poika, ei sinun pidä uhkailla\", keskeytti isäntä nähtävällä\nhyväntahtoisuudella hänen puheensa. \"Uhkailu ei hyödytä mitään;\nsiksi olen kokonaan luopunut sitä käyttämästä sinuakin kohtaan. Anna\nnaisten esiintuoda asiansa, kuka tietää vaikka pääsisin heistä eroon\nparemmin kuin luuletkaan.\" Hän kääntyi oveen päin. \"No, puhukaa nyt\nsitten.\" Kun näin äkkiä puhumaan käsketyt eivät pitkiin aikoihin\nvoineet saada sanaakaan suustaan, astui hän aivan lähelle tyttöä.\n\"Sinua luulin toki reippaammaksi, koska kerran tahdot tulla emännäksi\nSternsteinin hoviin!\"\n\n\"Poikasi on sen minulle luvannut\", virkkoi tyttö hiljaa ja kangersi\npuhuessaan, \"etkä sinä suinkaan nuhtele häntä siitä, Sternsteinin\nisäntä, että hän pitää kunniansa arvossa!\"\n\n\"En suinkaan, lupaus on varsin kunniallinen, mutta mitä sen\npitämiseen tulee, siihen on minullakin sana sanottavana. --\"\n\n\"Se on Jumalan ja ihmisten edessä sinun oikeutesi.\"\n\n\"Sitä olisi hänen myös pitänyt ajatella ennenkuin hän lupasi.\"\n\n\"En olisi uskaltanut tulla tänne, ellen olisi varma siitä etten\ntäällä tuottaisi sinulle mitään häpeää; mutta koska olen varma etten\nmillään tavalla tee sitä, olen tullut sinulta hartaasti pyytämään,\nettä sallisit hänen pitää sanansa!\"\n\nIsäntä siristi silmiään.\n\nTullen rohkeammaksi jatkoi tyttö: \"Panen kaiken luottamukseni sinuun.\nKatsohan minkä hän on minulle kirjottanut. --\"\n\n\"Sillä ei ole mitään pätevyyttä\", pisti vanhus väliin.\n\n\"Sinä sanot sen ja sinua minun täytyy uskoa. Mutta sinun käsiisi sen\njätän.\" Tyttö painoi rypistyneen paperin vanhuksen oikeaan käteen,\njohon hän samalla tarttui molemmin käsin eikä enää sitä päästänyt.\n\"Hänen suullisen lupauksensa myöskin, koko onneni ja elämäni,\nkunniani ja toivoni lasken sinun käteesi ja sinulta yksin odotan\nniitä takaisin!\" Hän katsoi isäntään suurin rukoilevin silmin, jotka\nhitaasti täyttyivät kyynelillä, niin että nyt pisara pisaralta vieri\nhänen poskilleen.\n\nIsäntä peräytyi askeleen ja sanoi, olkaansa kohauttaen, tytön\näidille: \"Zinshoferin emäntä, huomaat kai, että nämä kaikki ovat\nlapsellisuuksia, ne eivät voi toteutua eivätkä käydä laatuun! Käy\nsäälikseni nuorta verta, mutta koko tuo ikävä asiaintila olisi meiltä\nkaikilta säästynyt, jos sinä, kuten olisi ollut velvollisuutesi,\nolisit vartioinut tytärtäsi.\"\n\nEmäntä katsahti mulkoilevin silmin tuvankattoon; sen piti olla\ntodisteena siitä, kuinka säälimättömästi ja väärin häntä tässä\nsyytettiin.\n\nIsäntä oli oikonut Tonin naimalupauspaperin sileäksi.\n\nHelenan sormet syyhyivät ottamaan sen jälleen itselleen.\n\nTonille sanoi isäntä töykeästi olkansa takaa: \"Siinä näkee mitä siitä\nkoituu, kun pojat tuskin koulusta päästyään sekaantuvat tuollaisiin\nasioihin. Ota nyt oppirahasi takaisin. Kirjotat tässä 'ajallaan', --\nja kumminkin sinun pitäisi tietää että sen tulee raamatun mukaisesti\nolla 'aikanansa'.\" Hän repi paperin pieniksi palasiksi, jotka\nhajautuivat lattialle.\n\nSilloin heittäytyi Helena polvilleen hänen eteensä. \"Sternsteinin\nisäntä\", huusi hän, \"niin totta kuin toivot autuasta kuolinhetkeä,\nälä torju, älä tee tyhjäksi asiaa, armahda minun hätääni! Olen\nlujasti luottanut Tonin sanoihin, -- älä sinä ole sitä vastaan, että\nhän antaa minulle sen mitä hän on minulta ottanut, kunniani!\" Hän\nväänteli käsiään ääneensä nyyhkien.\n\n\"Lurjus, hylkiö!\" ärjäsi vanhus. \"Niin pitkälle olet jo mennyt, ettet\nensinkään pidä omantunnon asiana syöstä toista kurjuuteen! -- Nouse\nylös, tyttö! Nouse ylös, sanon minä!\"\n\n\"En, Sternsteinin isäntä, en. Vaikka minun pitäisi olla tässä\npolvillani ikuisesti, niin en nouse ennenkuin sinä armahdat minua ja\nsallit meidät mennä yhteen!\"\n\n\"No, no, tulehan järkiisi! Vaikka sinä olitkin järjetön, niin et\nvoine vaatia että toistenkin pitäisi olla sellaisia! Tapahtunutta\nei -- Jumala paratkoon -- milloinkaan saa tapahtumattomaksi, mutta\nmitä minun velvollisuuteni on siinä asiassa tehdä, sen olen myös\ntekevä, ehkä yli odotuksenkin, sillä itaruudesta ja kitsastelusta ei\nSternsteinin isäntä salli itseään moitittavan.\" Hän kääntyi poispäin,\nmeni erään kaapin luo ja veti auki sen laatikon.\n\nHelena katsoi häneen hehkuvin, nyt kuivin silmin ja avoimien\nhuulien takana puristuivat hampaat yhteen. Isäntä jatkoi: \"Miten\nvastaisuudessa käy, sen tietää vain Jumala, mutta jos hädässä olet,\nniin en vastedeskään vedä kättäni pois sinusta. Ensi aluksi ota\nnämä!\" Hän painoi tytön käteen tukun seteleitä.\n\nYhdellä tempauksella oli Helena pystyssä ja heitti rahat hänen\njalkoihinsa. \"Rahaako? Rahaako mulle tarjoot?\" huusi hän. \"Rahaako\nminun kunniastani?! Siihen riittää vain juuri sinun Sternsteinisi --\nei vähempi! --\" Tyttö painoi molemmat kätensä vasten rintaansa ja\nkieli kieltäytyi tekemästä palvelustaan.\n\nIsäntä veti suunsa leveäksi ja tuijotti tyttöön sukkela välke vihaa\nennustavissa silmissä. \"Ja Sternsteinin kartanoa se yksinomaan\ntarkottikin, kuten nyt hyvin huomaan\", pilkkasi hän. -- \"Oletpa\naika viekas! Jos ei poika olisi ollut Sternsteinin Toni, ei hän\nmilloinkaan olisi saanut tulla sinun läheisyyteesi; nyt käsitän\nsenkin, mitä en ennen tiennyt, kuinka olet voinut luoda silmäsi\nhäneen. Mutta hienostipa oletkin pannut asiat kokoon, se täytyy\nmyöntää! Turhaan et ole sallinut itsellesi antaa lupausta ja\nkirjelmää, eikä sinun kevytmielisyytesikään ollut harkitsematonta;\nsillä pian näyttää asia kerrassaan siltä kuin olisi menettely sinun\npuoleltasi kunniallista ja tavara oikeaa ja ikäänkuin sinulta taas\nolisi pidätetty se, mitä oli luvattu saadakseen sinut suostumaan!\nSinä näet, että minä osaan selviytyä. Onhan myös helpompaa vangita\nnuori hölmö kuin virittää rautoja vanhalle ketulle. Ole ennemmin\njärkevä,\" -- isäntä viittasi maassa oleviin seteleihin, -- \"äläkä\nanna noiden, jotka on tuotu yksinomaan sinua varten, jäädä siihen\nodottamaan sellaista, jota et milloinkaan saa.\"\n\nYhä enemmän tuskan vääntämiksi olivat tytön kasvot käyneet, yhä\nenemmän suonenvedontapaisesti työskentelivät hänen jäsenensä; nyt\npui hän nyrkkiä isännän edessä ja ryntäsi sitten ovesta ulos. Hän\nei katsahtanutkaan Toniin, joka uhkamielisen hyväksyvästi nyökäytti\npäätään hänen poislähtiessään, eikä äitiinsä, joka ei väsynyt\näänettömänä ojentamaan käsiään isäntää kohden ja sitten laskemaan ne\nvakuuttavasti polvelleen. Vain _yksi_ tunne valtasi hänen mielensä\nja sielunsa; se oli mitä katkerin viha, jota terästi kalvava\ntietoisuus omasta voimattomuudestaan, ja porras portaalta, jalka\njalalta horjuessaan alas rappusia huokasi hän sydämensä pohjasta\nrukouksen, että Jumala sallisi hänen elää siihen päivään, jolloin hän\nvoisi tuolle korskealle isännälle maksaa takaisin kaiken tänäpänä\ntapahtuneen.\n\n\"Mitä sinä vielä tahdot?\" ärjäsi isäntä Zinshoferin emännälle, joka\nyhä edelleen seisoi ovella.\n\nTämä katseli hämillään ja halukkaasti lattialla oleviin\npaperirahoihin.\n\n\"Ah, sinä mielakoitset rahaa?\" nauroi isäntä. \"No, ota ne nyt\nsitten! Mutta pidä huoli siitä että tyttäresi jättää hulluttelut ja\nturhat vaatimuksensa sikseen! Mitä vähemmän ihmiset tästä asiasta\nsaavat tietoonsa, sitä parempi se on hänelle itselleen.\" Hän työnsi\njalallaan setelit emännän eteen.\n\nVaimo hymyili kiitollisesti, kokoili rahat lattialta ja hiipi\n\"kost'jumala\" sanoen pois.\n\n\"Isä\", virkkoi Toni astuen aivan liki isäntää, \"olen pitänyt\nsanani, en ole sekaantunut puheeseen, mutta nyt juttelemme me kaksi\nkeskenämme.\"\n\nVanhus mittaili häntä halveksivin katsein. \"No, puhuppas sitten.\"\n\n\"Niin kauan kuin vielä olen alaikäinen, en saa naida ilman sinun\nsuostumustasi. --\"\n\n\"Se on selvää.\"\n\n\"Senvuoksi on minun odotettava täysikäiseksi tuloani. Mutta siihen\nmennessä muutan tytön kanssa pois täältä.\"\n\n\"Minne sitten?\"\n\n\"Sitä en itsekään vielä tiedä. Se riippuu siitä, mistä paikan saan.\nHuomisesta alkaen pestaun rengiksi.\"\n\n\"Sinusta ei kuitenkaan kukaan huoli.\"\n\n\"Oho! Älä sellaista vain toivo. Minä osaan tehdä työtä.\"\n\n\"Höperö poika, mitä lörpötteletkään! Mitä siinä minun puoleltani\non toivomista tai pelkäämistä? Sinua ei kukaan isäntä ota, kun\nsotapalvelus on ovella.\"\n\n\"Sotapalvelusko?\"\n\n\"Niin juuri. Eihän kukaan toki huoli sellaisesta rengistä, joka\nkenties kahden viikon perästä sulka hatussa pötkii työstä tiehensä.\"\n\n\"Luovutatko sinä minut sotaväkeen?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Sinä tahdot vain pelottaa minua. Olenhan jo aikoja sitten kuullut\nsopimuksesta Olutjuusto-Martelin kanssa. --\"\n\n\"Sen yhteydessä oli myöskin toinen sopimus, joka nyt on vähällä tehdä\ntoisen tyhjäksi.\"\n\n\"Isä, siihen en milloinkaan suostu, niin ventovierasten ihmisten\nsekaan toisessa maanosassa! Tee ennemmin juttu lyhemmäksi, lyö minut\nmieluummin heti paikalla kuoliaaksi.\"\n\n\"Sitä olen miettivä; sinusta ei suinkaan olisi vahinkoa, mutta\ntäytyisihän minun maksaa sinusta yhtä hyvin kuin kunnon miehestäkin,\neihän laki siinä kohden tee mitään erotusta.\"\n\n\"Sitten teen itse jotakin itselleni!\"\n\n\"Hölynpölyä, se joka tekee, ei sitä sano, ja se joka sanoo, ei tee!\"\n\n\"Entäs jos minä livistän tieheni?\"\n\n\"Niin saadaan sinut heti kiinni ja sinä saat käsiraudoissa, santarmi\nkintereilläsi, marssia parin kylän läpi.\"\n\n\"Enkä vain niin annakaan itseäni! Minä voitan teidät kaikki leikissä!\nMitäs sitten, kun minä sattumalta hakkaan sormen poikki kädestäni?!\"\n\n\"Hakkaa vain! Silloin he vasta oikein totta tekevät, pistävät sinut\njonkin linnotuksen rangaistuskomppaniaan ja siellä saat tarpeeksesi\najaa kuormia ja kaivaa maata. Niin, poikaseni!\"\n\n\"Isä, olisit antanut minun järkevästi puhua kanssasi. Sehän oli\npelkkää mielettömyyttä, mitä puhuin. Jos sinä ajattelet, että minun\npitäisi vielä kerran miettiä tätä kaikkea joka puolelta, niin\nvoisihan olla, että tulisin aivan toisenlaisiin tuloksiin, eikö niin?\"\n\n\"Ei, ei, älä vaivaa itseäsi! Suoraan puhuen, sinua en usko koskaan.\nTosiaankin, vapaaksi päästäksesi ei sinulle olisi mikään lupaus\nliian pyhä; mutta säästä se itseltäsi, niin säästyy ehkä minultakin\nperästäpäin tuleva katumus. _Sen_ vallan alle, jossa sinut nyt\npidän, en sitten enää toista kertaa sinua saisi ja sinä olisit\nsenjälkeen mies, joka kenties yrittäisit minua vieläkin pelotella\nsillä uhkauksella, että sinä tuon vapautuksen vuoksi valittaisit\noikeuteen! Ah, ei. Kunniallinen menettely kestää kauimmin. Minä\nteen velvollisuuteni, tee sinä omasi; palvele kolme vuottasi, se ei\nsinulta henkeä vie.\"\n\n\"Ja sekö ei olisi mitään?! Ajattele sitä, ennenkuin niin menettelet\nomaa lihaasi ja vertasi kohtaan!\"\n\n\"Älä sure, se on mietitty. Minä menettelen siinä parhaimman tietoni\nja omantuntoni mukaan. Jos sinulle isäsi oli liian vähäpätöinen\nkuunnellaksesi ja totellaksesi häntä, niin saathan heti toisen\nherran; keisari on suurempi, ehkä hän tekee sinusta kunnon ihmisen.\nMinä toivon sitä.\" Hän taputti poikaa olkapäälle. \"Luota vain\nrohkeasti siihen!\"\n\nSitten paukahti ovi vanhuksen takana lukkoon ja Toni katseli\nhämillään ympärilleen. -- Siksi siis ei isä ollut milloinkaan puhunut\ntuon laskiaisyön jälkeisestä tappelusta, koska hän ei katsonut sen\nmaksavan vaivaa, koska hänellä jo ennakolta oli kaikki juurtajaksain\nselvillä. Ja niinkuin hän silloin oli pitänyt viimeisen sanansa,\nniin on hän sen kai tälläkin kertaa pitävä! Silloin sitä ei voi\nenää mikään muuttaa, ja mitä enemmän siihen uhrataan, sitä vähemmän\nparantuu asia!\n\nPoika löi nyrkillään otsaansa; sitten irrotti hän yksitellen sormensa\nja kuljetti niitä tukkansa läpi. Kauvan seisoi hän niin, surullisesti\ntuijottaen eteensä ja nopeasti hengittäen paisuneiden sieramien\nkautta. Äkkiä hyppäsi hän ylös, juoksi ulos huoneesta, alas portaita,\nyli pihan ja pitkin tietä kylään päin.\n\nMihin? Helenanko luo? Voi Herra Jumala, kuullakseenko hänen\nvalituksiaan ja lisätäkseenkö vielä oman osansa niihin? Sillä ei\nole hän eikä tyttö autettu ja, totisesti, kurjuudesta on hän tänään\nsaanut kylläkseen. Huomennakin on päivä taas. Siihen asti saa\nkumpikin katsoa, miten tulee toimeen oman osansa kanssa. Mieluummin\nravintolaan!\n\nHän tuli kotiin myöhään yöllä. Riisuutuessaan singahutti hän toisen\nsaappaansa toisen perästä ovea vastaan, niin että hiljainen talo\nkaikui; sitten avasi hän sen hiljaa ja kuunteli. Hän luuli kuulevansa\nvanhuksen kiroavan käytävän päässä olevassa kamarissa, ojentavan\nkätensä pimeässä häntä kohti, puivan nyrkkiä ja huutavan: \"konna!\"\nTämän jälkeen sulki hän oven säppiin ja heittäytyi vuoteelle.\n\nSeuraavana aamuna hän poistui varhain. Taas pysähtyi hän sillalle\nja mietti, huutaisiko tytölle aamutervehdyksen akkunasta. Hm,\nitkettyneitä silmiä ei ole hauska nähdä, ja mikä melu syntyisikään,\n-- pelkäsi hän, -- ja vasta sitten oikein kohoisi huippuunsa, kun\nsana vaatisi toisen ja hän julistaisi äkkiä kaiken!? Ei, tytön tila\non kyllin ikävä, mitä hänen vielä tarvitsee siitäkin suuttua, että\nTonin asiat ovat näin pahalla kannalla? Siihen on ainakin aikaa;\nsitä, mikä sen kuluessa olisi voinut onnellisesti päättyä, ei tyttö\ntahtonut odotella, mutta uutta määrää kärsimyksiä vanhojen lisäksi\nhän kai voi odotella! Näin mietiskeli Toni; samoin sitäkin, että\npäivä schwenkdorfilaisten kumppanien seurassa kuluisi hauskemmin\nloppuun. Hän lähti kylästä sinnepäin.\n\nKolme yötä hän pysyi poissa; neljäntenä ilmestyi hän horjuen\nZwischenbühelin maantielle, hoiperteli yli sillan ja tuli tajuihinsa\nvasta sitten kun jo oli hyvän matkan päässä siitä. Hän alkoi\nmielettömästi nauraa ja haukkui sääriään kehnoiksi kujankävelijöiksi;\nsitten kulki hän tuon matkan takaisin. Kylän alapäästä hänellä\nei ollut mitään haettavaa. Tuo tyttö, tuo kirottu tyttö ja hänen\nkärsimättömyytensä on kuitenkin oikeastaan syypää kaikkeen hänen\nonnettomuuteensa! Tytönhän olisi pitänyt olla järkevämpi; se on\nvaimoväen asia, kun mieheltä järki menee, siihenhän heitä kasvatetaan\nja totutetaan! Joka päivä tahtoi tyttö pakottaa yhteenmenoon ja\nnyt on siitä tullut eroamisen täytymys määräämättömäksi ajaksi ja\nkaukaiseksi tulevaisuudeksi! Siinä he nyt saivat kumpikin! Oikein\najateltuna on se vain kohtuullista, että poissa-olo tuottaa tytölle\nmurhetta, kun kerran lähtö tahtoi musertaa hänen oman sydämensä!\nVain oikein ja kohtuullista, koska tyttö on voinut olla sellainen,\nja se täytyisi hänen sanoa tälle vasten naamaa, vaikka hän nyt\ntällä hetkellä seisoisi hänen edessään; mutta se kuulostaisi niin\nepähienolta ja riidanhaluiselta, ja senvuoksi on hän mieluummin\npoissa tytön näkyvistä kunnes hänen mielensä taas on toisenlainen ja\nhän saattaa puhua tytölle hyvän sanan, -- sen on hän kai Helenalle\nvelkaa, -- mutta ei ennenkuin hänen mielensä on toisenlainen, siihen\nasti täytyy tytön odotella.\n\nMutta Tonin mielentila ei näyttänyt paranevan, sillä Helena sai\nhäntä turhaan odotella päivä päivältä. Vasta sinä iltana, jolloin\nZwischenbühelin nuorukaiset palasivat kotiin sotasyynistä, näki\ntyttö hänet jälleen ensi kerran; Toni seisoi loitolla hänestä,\nkeskellä meluavaa joukkoa, sulkahattu työnnettynä takaraivolle, ja\nhuusi kaikkein äänekkäimmin. Joku pojista lienee huomauttanut häntä\ntytön läsnäolosta ja alkanut härnäillä häntä, sillä äkkiä kohotti\nhän oikean jalkansa, pyörähti vasemmalla ympäri ja käänsi Helenalle\nselkänsä.\n\nVarhain seuraavana aamuna tulivat Schwenkdorfin pojat noutamaan\nSternsteinin Tonia lähteäkseen yhdessä kaupunkiin, johon heidän piti\ntulla majotetuiksi.\n\nJos muutoin vallan järjetön äänijänteiden ponnistaminen huutamalla,\nhoilottamalla ja laulamalla osottaa iloista sieluntilaa, niin olivat\nnuo nuoret miehet, jotka tuossa lähtivät kylästä, tyytyväisimmät,\nonnellisimmat ihmiset maailmassa. Myllärin Simerlin Schwenkdorfista\ntempasi mukaan luultavasti vain toverien iloisuus; näillä oli siihen\ntaipumus itsestään, mutta hänellä ei sitä ollut, hänen hattuaan\neivät sulat koristaneet, sillä tuo raukka oli neljä viikkoa ennen\nsotasyyniä eräissä häissä riemulaukauksia ampuessaan katkaissut\noikean kätensä peukalon. \"Niin menettää moni usein kauneimpansa\",\nvalitteli hän matkatovereilleen.\n\nKun kulkue oli ennättänyt kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, nousi\neräästä pensaikosta tien varrelta muuan tyttö ja jäi odottelemaan\nrekryyttien saapumista.\n\nToni tunsi Helenan.\n\n\"Kuulehan\", naapurinsa työnsi häntä kyynärpäällään. \"Minusta näyttää\nettä saat jotain mukaasi tuolta tieltä, mutta en luule että se tulee\nolemaan muisku.\"\n\nToni veti suunsa leveäksi ja pilkisti sukkelasti sinnepäin. \"Ah,\nmitä!\" hän sanoi. \"Menkää te vain edellä, saan teidät pian kiinni.\"\n\nHän jäi pari askelta jälemmä.\n\nEdelläkulkevat ojensivat leikkiä laskien kätensä tyttöä kohden,\ntarttuakseen häntä leukaan tai vyötäisiin, mutta tyttö juoksi heidän\nohitseen Tonin luo.\n\nKun Toni näki Helenan tulevan, silloin pisti hänen kauneutensa\nnuorukaisen silmiin ja hänen menettämisensä sydämeen. Vain\nitkettyneet silmät, harmistuneet kasvot, voivottelut ja valitukset\nolivat nuorukaista pelottaneet ja tehneet hänet vältteleväksi; mutta\nsemmoisena kuin tyttö nyt tuossa häntä lähestyi, tosin vihaisin\nkatsein ja suuttumuksen puna poskilla, mutta kuitenkin niin reippaana\nja päättäväisenä, silloin halutti häntä väkisinkin ojentaa kätensä\ntyttöä kohden, tarttua hänen käsiinsä, kysyä, tahtoisiko hän pysyä\nhänelle uskollisena sen ajan kun hän olisi poissa, sanoa, ettei\nmikään voisi saada häntä luopumaan tytöstä ja kuinka lopulta kaikki\nkuitenkin taas kääntyisi hyväksi!\n\nAjatellen kuinka tämä kaikki hämmästyttäisi tyttöä, joka nyt vallan\nkiihtyneenä ja raivoissaan lähestyi häntä, avasi hän hymyillen\nhuulensa.\n\nSilloin seisahtui tyttö aivan hänen eteensä. \"Konna!\" huusi hän ja\nsylki nuorukaista kasvoihin.\n\nVoihkaisten kohotti Toni nyrkkinsä, mutta tyttö väistyi nopeasti\nsyrjään ja juoksi kiireesti kylään päin.\n\nToni kuuli tovereittensa äänekkään naurun, sillä nämä olivat jääneet\nseisomaan jonkun matkan päähän; sitten pyyhkäisi hän takkinsa hihalla\nkasvojaan ja alkoi vihasta itkeä niin rajusti, että koko ruumis\ntärisi; mutta pian hän rohkaisi mielensä ja kiiruhti odottelevien\nluo. \"Eteenpäin!\" huusi hän. \"Se on kestetty! Älkää naurako! Mitä\nvaimoihmiselle voi tehdä? Täytyy vain ottaa vastaan kaikki ja\njokainen teistä kärsii mielellään, että tuollainen kaunotar suuttuu\nsiitä syystä että hän ennen on ollut liian hyvänä!\"\n\n\"Oikeassa olet, Toni, he kadehtivat sinua vain, ei mitään muuta!\"\nhuusi myllärin Simerl ja alkoi laulaa:\n\n    Joko nyt -- sano tyttö -- mun kehnoksi näät?\n            Hojaa, hojaa, helei!\n    Kyll' ennen ma pyöritin rosvojen päät!\n            Hojaa, hojaa, helei!\n    Ja poika se vastas: jo kylliksi sain,\n            Hojaa, hojaa, helei!\n    Sun ulkoa muistan kuin sormeni vain!\n            Hojaa, hojaa, helei!\n\nLaulaja alkoi nyt tulkita rakkauden iloja tuolla yksinkertaisella\nhavainnollisuudella, jota tähän aikaan pidetään vain\nturmeltumattomain kansain tai vanhantestamentin aikuisten kuninkaiden\nominaisuutena. Laulaessa tätä hellää, syvämietteistä laulua, jonka\nlirityksiä nuorukaiset innoissaan kuorossa rääkyivät ja mörisivät,\nkävi matka eteenpäin.\n\nHelena oli kuin lentäen juossut läpi koko kylän; saavuttuaan\nmökilleen heittäytyi hän kynnykselle ja makasi siinä\nsuonenvedontapaisin, äkkinäisin nyyhkytyksin ääneensä valittaen.\n\nOvi hänen takanaan avautui ja vanha Zinshoferin emäntä kuiskasi:\n\"Tokero, tule sisään äläkä herätä mitään huomiota siinä.\"\n\nHelena pudisti kiivaasti päätään ja teki käsillään torjuvan\nliikkeen. Kauan makasi hän siinä, ruumis täristen, sydän ikäänkuin\npelottavan raskaan painon alla tuskaisesti tykyttäen, mielenmalttinsa\nmenettäneenä; sitten nousi hän istualleen ja tuijotti eteensä yli\njoen, jonka takaa niittyjen vehreys paistoi. Hän katsoa tuijotti\nalaspainuneiden ripsien suojasta kukkulan juurta kohti; ei ainoakaan\nripsi kohonnut ylös, jotta huippu edes pikimältään olisi näkynyt ja\nsekin selvinnyt, oliko kartano vielä paikallaan.\n\nHän kääntyi huoaten poispäin. Pikimältään osuivat hänen silmänsä\nnaapurimajoihin, sitten hän varjosti ne kädellään otsaansa pyyhkien.\nPitkän aikaa mietteissään istuttuaan kohotti hän päätään ja katseli\nrauhallisesti ympärilleen kuten lapsi, joka on nukkunut unohduksiin\neilispäivän kurituksen. Hän veti oikean jalkansa lähemmä ja otti\nkengän pois. Korolla hän keräsi kokoon pieniä kiviä maasta ja\nsingahutti ne anturan kärjellä naapurimajan pihaan. Hän jatkoi tätä\npeliä kiihkeästi ja katsoi joka kiven jälkeen, kuinka lähelle se\nputosi tai kuinka kauas se lenti, kunnes hän lopulta onnistui pari\nkertaa perätysten heittämään kivet naapurin puutarhaan ja kuuli\nniiden rapisten sinkoavan pensaikon läpi; silloin pani hän kengän\njälleen jalkaansa, nousi ylös ja meni majaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMuckerl oli ilman sulkahattua palannut kotiin sotasyynistä. Vaikkakin\nsitä yleensä odotettiin, olivat kuitenkin oljenpunojatar ja Matznerin\nSepherl melkoisella levottomuudella ajatelleet hänen kotiintuloaan.\nVanhan rouvan tuska oli muutoin aivan tarpeeton; ne eivät olisi\nottaneet häneltä poikaansa vaikka tämä olisi ollut jättiläinenkin, ja\neipä hänen olisi tarvinnut mennä ollenkaan yrittämäänkään, jos äiti\najoissa olisi ilmottanut tästä asianomaiseen paikkaan, sillä köyhän\nlesken ainoana poikana, joka pitää huolen äitinsä elättämisestä, oli\nhän vapaa sotapalveluksesta; mutta eipä kukaan ottanut vaivakseen\nselittää tätä seikkaa oljenpunojattarelle. Milloin velvollisuuksien\ntäyttäminen tulee kysymykseen, silloin osaa esivalta penikulmien\npäästä löytää köyhät ja köyhimmät, mutta heidän oikeuksiaan -- eikä\nniitä järin paljon olekaan -- ei kukaan opeta heitä hakemaan.\n\nRekryyttien meluisan poislähdön jälkeen oli kylässä jokseenkin\nhiljaista. Isännät, joiden pojat olivat lähteneet pois, kiroilivat\nhiljaa, sillä kahden voimakkaan käsivarren puute tuli pian kaikkialla\npienissä maataloissa tuntuvaksi; nyt täytyi vanhusten joko lisätä\nvaivojaan ja ahertaa itse tahi hellittää kukkaroaan ja palkata renki.\nEi tarvittu juuri erikoista työnkammoa tai säästäväisyyttä saattamaan\nheitä kateellisiksi niille, joilla ei ollut sotaväkeen kelpaavia\npoikia, mutta sen sijaan silminnähtävästi enemmän isänmaallisuutta,\nkoskapa he usein painavasti selittivät pojilleen: \"Miekkonen, olen\nvain pahoillani ettei keisari ole sinua ottanut, ja jos hän vielä\ntänäpäivänä sinut tahtoisi, niin saisi hän sinut vaikka paikalla!\"\n\nAivan toisin ja, kuten itsestään on ymmärrettävää, jalommin ajatteli\nvaimoväki asiasta. Äidit ja sisaret huolehtivat ja murehtivat\nvain, mitä Steffelistä, Seppelistä ja Martelista tulisi \"jos sota\nsyttyisi\", ja ne tytöt taas, joiden sulhasmiehet olivat lähteneet\npois, ne surivat tuon äärimäisen mahdollisuuden lisäksi sydämensä\npohjasta vielä sitäkin, että tuo iloinen sotilaselämä voisi turmella\nheidän rakkaat poikansa! Minkävuoksi he mainitun elämän niin\nhupaiseksi kuvittelivat, siitä eivät he voineet itselleen eivätkä\ntahtoneet toisilleen tehdä tiliä; mutta sellaiselle tytölle siitä\ntodellakin oli paljon päänvaivaa!\n\nIhmiselle, joka jonkunverran tuntee sukupuolensa erikoisuuksia,\nei ollut mitään huomiota herättävää, että miehet raa'asta\nkatsantokannastaan huolimatta vähät välittivät vanhan\noljenpunojattaren onnesta, kun tällä taas, jalomman, naisellisen\najattelukannan mukaan, yhtäkkiä oli enemmän kadehtijattaria kuin\nmilloinkaan ennen elämässään.\n\nTavalliset ihmiset sallivat kuitenkin ennemmin kadehdittavan itseään\nkuin surkuteltavan, ja Muckerlin äiti oli hyvin tavallinen ihminen.\nKun aurinko pilkisti esiin sen kukkulan takaa, jolla Sternsteinin\nkartano sijaitsi, ja leveä valojuova sai kaiken tuossa pienessä\nmajassa loistamaan ja kiiltämään, työkalut nuorukaisen pöydällä,\nlakki- ja lasiastiat keittiössä, kuvain puitteet ja kaappien\nmessinkihelat, silloin tuntui vanhasta vaimosta ikäänkuin loistaisi\ntuo rakas kultakehrä jälleen yhtä lämmittävänä ja ilahuttavana\nkuin ennen hänen paraimpana aikanaan, jolloin hän suruttomana\nlapsena, iloisena tyttönä, nuorena vaimona ja äitinä sen säteissä\nvallattomasti ailakoi ja -- ahavoitui.\n\nMuutamana sunnuntaina iltapäivällä, rukoushetken jälkeen, kulkivat\nvanha oljenpunojatar ja Muckerl, vanha Matznerin emäntä ja Sepherl\nyhdessä kylän läpi. Molemmat vanhukset tepastelivat vieretysten\nja nuoret kävelivät heidän edellään. Noilla kolmella naisella oli\ntavattoman suuret rukouskirjat kädessä; mahtoi niin avarassa tilassa\nolla paljon lohdutusta ja virkistystä.\n\nKun nuorukainen sanoi jonkun sanan tytölle tai tämä hänelle,\nkääntyivät niiden kahden vanhuksen päät yhteen ja he katsoivat\nmerkitsevästi toisiinsa.\n\n\"Kuules, Sepherl,\" sanoi Muckerl. \"Se Neitsyt Maarian kuva, jonka\nsinä tilasit minulta, on valmis; maalauskin on jo kuivunut, ja jos\ntahdot niin voit jo huomenna viedä sen kirkkoon. Toivon että olet\nsiihen tyytyväinen.\" Nuorukainen hymyili ystävällisesti puheensa\npäätteeksi.\n\n\"Sen olen jo aikonut tehdäkin\", vastasi tyttö vakavasti.\n\nKotona asetti Muckerl sitten kuvan työpöydälleen ja kysyi tytöltä\nmitä hän siitä piti.\n\nSepherl seisoi kauan sen edessä ihmettelevin silmin ja sitten sanoi\nhiljaa: \"Kuulehan, käärme sinulta on onnistunut varsin hyvin, se\nminun jo täytyy sanoa, oikeinpa voisi pelätä tuota eläintä.\"\n\nMuckerl nauroi ääneen. \"Ja pyhimyksestä et sano mitään?\"\n\n\"Se on liian kaunis\", kuiskasi tyttö.\n\n\"Aivan liian kaunis!\" nauroi poika vielä kovemmin.\n\n\"Katsohan, Muckerl\", jatkoi Sepherl, \"älä pahastu, puhun vain sen\nmukaan kuin ymmärrän ja minä ymmärrän ehkä hyvin vähän näitä asioita,\nmutta jo kauan olen halunnut sanoa sinulle että sinun pyhimyksesi\nnäyttävät minusta kaikki rikasten ihmisten pyhimyksiltä.\"\n\n\"Rikasten ihmisten pyhimyksiltä -- mitä sinä niillä tarkotat?\"\n\n\"Hyvä Jumala, sitä että kuva on sellainen rikkaiden silmiä\nhyväilevä, ikäänkuin rakkailla pyhimyksillä samoin kuin heillä olisi\nulkonainen arvo, sitä että se on niin täyteläinen ja muovailtu,\nniinkuin olisi vain mitättömän vähän surua ja vaivaa siinä että\npyrkii taivaanvaltakuntaan! Liian maallisiksi sinä teet pyhimykset,\nja miehissä ja naisissa herää niitä katsellessa helposti toisia\najatuksia kuin pitäisi.\"\n\n\"No miltä niiden sitte pitäisi sinun mielesi mukaan tästäpuolin\nnäyttää?\" kysyi Muckerl.\n\n\"Sitä en tiedä, sitä en osaa sanoa, mutta ei sellaisilta kuin sinun,\nMuckerl. Sellaiselta ei kukaan näytä kärsityn vaivan ja kidutuksen ja\nankaran kurituksen ja raskaan elämän jälkeen, vaan pikemmin meidän\ntapaiselta, alakuloiselta ja murtuneelta.\"\n\n\"Mene, höperö tyttö, etsimään vertaistani. Siltä joka ei osaa itseään\nauttaa, en kumminkaan apua pyydä; minä teen työni vain lujalla\nluottamuksella ulkonaiseen kauneuteen ja kaikkeen voittamattomaan,\njohon ei mikään hätä ja kurjuus pysty.\"\n\n\"Sinä et ole koko elinaikanasi ymmärtänyt mitä rukoilemisella\ntarkotetaan, koska esirukouksen vuoksi pidät kiinni ulkonaisesta\nkauneudesta ja siitä, johon ei mikään hätä pysty ja mitä ei sinun\nepämuodostumasi käsitä ja sinun kurjuutesi ymmärrä.\"\n\n\"Sinun puheestasi päättäen olisi kai piru tehtävä kauniiksi ja\npyhimykset rumennettava? Eikö niin? Jos et tästäkään vielä huomaa,\nmitä hupsuuksia lörpöttelet ja kuinka tietämätön olet tässä asiassa,\nniin ompa sääli!\"\n\n\"Saatat olla oikeassa ja sanoinhan äsken, että kenties en ymmärrä\nsiitä mitään; mutta tuo jumalanäidinkuva tuossa on minun tilaamani ja\nsiitä saan kai sanoa ettei se ole mieleiseni, ja suoraan puhuen minä\nen siitä huoli, tiedä se.\"\n\n\"Mutta minkävuoksi et?\"\n\n\"Koska se hiuskarvalleen on tuon ilkeän naapurinihmisen, Zinshoferin\nHelenan näköinen.\"\n\n\"On näköinen, mutta ei ole se!\" huusi Muckerl, kasvot kokonaan\npunaisina. \"Puhaltaako tuuli _siltä_ kulmalta? Pitäisikö kuvan ehkä\nolla veistelty sinun mukaasi, sinä hamppuvarpunen siinä?!\"\n\nTyttö tuijotti nuorukaiseen tuskallisesti ja ihmettelevin silmin,\nhänen itkuun valmis suunsa alkoi väristä, hän pani molemmat kätensä\nrinnalleen ja sanoi hetkisen kuluttua valittavan pitkäveteisellä\näänellä: \"Sitä en olisi tahtonut, Muckerl, että suutut minulle. Niin\nylpeä en suinkaan ole että ajattelisin sinun voivan veistää kuvan\nminun mukaani; mutta et olisi kristittykään, Muckerl, ellet huomaisi\nkuinka suuri synti olisi ripustaa tuollainen kirkkoon hartautta\nherättämään; huomaisihan jokainen yhdennäköisyyden kuvan ja Helenan\nvälillä, joka päällepäätteeksi vielä on samassa kylässä ihmisten\nnäkyvissä, olkoonpa sitten vaikka paraskin; mutta _sillä_ olisi\nkuitenkin Pyhä Neitsyt suorastaan häväisty.\"\n\n\"Tuhat tulimmaisen paholainen\", kirosi Muckerl, \"piru hänet sitten\nvieköön!\" hän heilutti puukkoaan.\n\n\"Jessus ja Josef, Muckerl, Herra antakoon sinulle syntisi anteeksi!\"\nhuudahti Sepherl ja tarttui hänen oikeaan käteensä.\n\n\"No älähän nyt\", kielsi nuorukainen jälleen hyväntahtoisesti\nhymyillen. \"Minä vain hiukkasen muovailen sen nenää. Saatpa nähdä, --\net ensinkään tiedä, mitä nenä merkitsee kasvoissa, -- kuinka äkkiä se\nnäyttää toisenlaiselta eikä enää muistuta ketään.\"\n\nMuckerl alkoi vuoleskella, tytön nojautuessa hengitystään pidätellen\ntyöpöydän yli ja tuskallisesti katsellessa työtä, aina valmiina\nriistämään veitsen nuorukaisen kädestä, jos vähänkin näyttäisi siltä\nettä hän uurteli kuvaa liian syvälle.\n\nMuckerl pani hymyillen työkalunsa pois. Hän oli pyöristellyt nenän\nsiron kaarevuuden ja sierainten hienon nousun ja madonnalla oli\nnyt, vaikkeivät kasvot ensinkään olleet hänen näköisensä, Sepherlin\nnenä. Tyttö ei tosin tästä mitään aavistanut, hän näki vain tuon\nsuututtavan ja loukkaavan samannäköisyyden kokonaan hävinneen ja\nhän taputteli ilosta käsiään niinkuin ylenonnellinen lapsi. Hänen\nriemunsa houkutteli molemmat vanhat rouvat saapuville, kuvaa\nihmeteltiin ja ylisteltiin kilpaa sillävälin kun Muckerl siveli\nveitsen paljastamat paikat jälleen värillä. Kun Sepherl äitineen\nvalmistautui kotimatkalle, antoi nuorukainen jumalanäidinkuvan hänen\nmukaansa ja huusi hänelle vielä kynnykseltä, että \"hänen oli kuvaa\nkantaessaan varottava sen kosteata nenää.\"\n\nNäin erosivat he hilpeästi ja iloisesti nauraen. Vaimot kuvittelivat\nsalaisten toivomustensa ja pyyteittensä täyttymisen olevan niin\nlähellä, että he jo unelmissa hajanaisin viittauksin ja puolinaisin\nsanoin alkoivat vihjailla toisilleen onnesta, jota kumminkaan\nhän, jolle he kaikki tunsivat olevansa tästä kiitoksen velassa --\nei suinkaan Jumalalle --, oljenpunojattaren Muckerl, ei lainkaan\ntuntenut.\n\nToisena aamuna, jo kauan ennenkuin kellot olivat kutsuneet\naamujumalanpalvelukseen, heräsi Sepherl äkkiä unestaan. Tuoreen\nöljyvärin hieno haju täytti tuvan. Tyttö muisti asian, sieppasi\nvaatteet ylleen, astui suuren pesukaapin luo, jonka päälle kuva oli\nasetettu, nojasi kyynärpäällään siihen ja pani kätensä ristiin.\n\n\"Kaikkeinarmollisin Neitsyt! Koska nyt olet vielä luonani, niin\nanna anteeksi, että puhun kanssasi; sillä kun myöhemmin vien Sinut\nkirkkoon, on messupapilla paljon kyseltävää ja sanottavaa ja\nihmisetkin tunkeilevat ympärillesi, niin että siellä tuskin tulee\nminulle tilaisuutta olla kahdenkesken sinun kanssasi. Hyvin kauniisti\nrukoilisin sinua lahjottamaan oljenpunojattaren Muckerlille rakkaan\nterveyden jälleen täydellisesti takaisin, niin ettei minkäänlaista\nmerkkiä hänen sairaaloisuudestaan jää jälelle; salli hänen tulla\njärkiinsä, niin että hän huomaa ettei Zinshoferin Helena oikeastaan\nmilloinkaan ole hänestä pitänyt eikä lainkaan ole hänen arvoisensa,\nja jos Sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan\nettä antaisit Muckerlin minulle aviopuolisoksi. Pysyisin hänelle\nkyllä uskollisena ja olisin ahkera ja tekisin ja kärsisin kaikki\nmitä pyhä aviosääty vaatii ja velvottaa ja minkä itsekin tiedät,\nkaikkeinarmollisin Jumalanäiti ja kaikkeinpuhtain Neitsyt!\"\n\nKun kellot kajahtivat soimaan, otti hän kuvan käsivarsilleen ja\njuoksi sen kanssa huoneesta ulos. Hän nosteli sitä, niin raskas kuin\nse olikin, suuteli sitä poskelle, lyhyesti sanoen hyväili sitä kuten\nlapsi nukkeaan; mutta äkkiä muisti hän käytöksensä sopimattomuuden ja\nkantoi kuvaa suorana, tasaisin askelin kulkien kirkkoon.\n\nMyöhemmin painoi hänen sydäntään usein se raskas ajatus, että hän\nlapsellisella, \"epäkunnioittavalla\" tuttavallisuudellaan ehkä oli\nturmellut taivaallisen esirukouksen ja sovittamisen. Sillä vielä\nsaman päivän kuluessa hänen ryhtyessä kylän yläpäässä kovaan\ntyöhönsä, tapahtui alapäässä asioita, joiden seuraukset monet kerrat\npusersivat häneltä kuuluville syvän huokauksen: \"Taivaallinen\narmonäiti, en tahdo nurista, mutta ei se kumminkaan sinulta ollut\nkauniisti tehty!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo jokseenkin korkealla selkeällä taivaalla, kun\noljenpunojattaren Muckerl astui tuvantakaiseen puutarhaan ja alkoi\nsiellä verkalleen kävellä edestakaisin. Ilma oli leppoisa ja puhdas,\nsillä joki kokosi uomaansa sulavan lumen ja puhdisti sen sorasta\nrantaäyräälle saakka; umput olivat puhjenneet ja puut ja pensaat\nkukkivat tai olivat nuortean vehreitä, mutta tuo hieno koristelu ei\nkuitenkaan vielä tehnyt oksia eikä haaroja varjokkaiksi, vaan jätti\nlomitseen katseelle mitä laajimman näköalan ja paljasti lähimmän\nympäristön vapaasti nähtäväksi.\n\nAivan likeltä, suojattomasta naapuripuutarhasta, pilkisti esiin\nkolme värikästä kappaletta, punainen nuttu, harmaa liinapaita ja\nkirjava päähuivi erään naishenkilön yllä, joka maahan kuukistuneena\nveitsellä kaiveli kukkalavaa ja karhitsi juurineen pois kaiken,\nmikä siitä jo vehreänä versoi. Sen vieressä oli soraläjän päällä\nharmaasta, rypistyneestä paperista tehty tötterö, joka oli peitetty\nkellastuneella kirjotusarkilla, erään aikoja sitten kuolleen henkilön\n\"kastetodistuksella.\" Kirjava joukko siemenjyviä oli vierinyt siitä\nulos ja tämän pelottavan tippumisen ja vierimisen läpi yritti\nparhaillaan muuan pieni hyttynen hypähdellen löytää tietään; se ei\nsuinkaan tiennyt mitään syytä miksikä sen ruumiiseen kasvaneet siivet\neivät olleet sille hyödyksi tässäkin.\n\nInnokkaasti puuhaileva nainen piti päänsä syvään kumartuneena; että\nhän oli nuori, sen ilmaisivat täyteläiset ja kuitenkin jäntevät\nkäsivarret, sen ilmaisi pyöreä niska, jonka vaihtelevista liikkeistä\npaita pingottui ja samalla meni laskoksille.\n\nMuckerl tiesi varsin hyvin kuka se oli. Hän oli vain näin ohimennen\nhuomannut nuo kolme värikästä kappaletta ja kumminkin tanssivat ne\nhänen silmissään edestakaisin pitkin tietä.\n\nMutta tarvitsiko hänen kartella tyttöä? Ei suinkaan! Kohteli tämä\nsitten häntä miten tahansa, niin ei! Ja millainen tyttö olisi, se sai\nhänet jo uteliaaksi, -- kaunis, -- vastustamaton yhä vieläkin, --\n\nÄkkiä jäi Muckerl seisomaan aivan aidan viereen, tuskin kahden\naskeleen päähän tytöstä. Pitkän aikaa hän tuijotti toiselle puolen.\nTytön täytyi tietää että hän oli saapuvilla ja kuinka lähellä hän\nseisoi, vaikkei nähnytkään häntä; tytön täytyi kuulla askeleet, kun\nhän äkisti oli lähestynyt. Hänen hatunreunojensa varjo sattui lavaan,\njota tyttö kaiveli, mutta tämä leikkeli edelleen juuria, ikäänkuin ei\nmitään muuta huomaisikaan.\n\nOdotteliko tyttö että hän jälleen lähtisi pois? Onko hänen\nläheisyytensä tälle niin kiusallinen? Yhtäkaikki! Muckerlia halutti\nkuitenkin nähdä kuka ennemmin väsyy asemaansa.\n\nNyt yskähti tyttö hiljaa ja sanoi puoliääneen katsomatta ylöskään:\n\"Oletko suutuksissasi minulle?\"\n\nKun ei Muckerl pitkiin aikoihin vastannut, käänsi tyttö kasvonsa\nhäneen päin. Tytön silmäluomet olivat punaiset, silmät näyttivät\nitkettyneiltä.\n\nSilloin pudisti nuorukainen surullisesti päätään.\n\nTyttö pisti veitsen multaläjään, nousi ylös polviltaan ja astui aidan\nluo, tarttui nuttunsa liepeeseen, puhdisti sormensa mullasta ja\nvirkkoi sitten: \"No anna sitten minulle kätesi.\"\n\nNuorukainen ojensi sen hänelle ja sanoi väräjävällä äänellä: \"En ole\nsuutuksissa sinulle.\"\n\nTyttö katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen: \"Enkä ainakaan minä\nsinulle\", kuiskasi hän.\n\nMuckerl veti kätensä takaisin ja pani molemmat ristiin rinnalleen.\n\"Helena, miten olet voinut minua kohtaan siten menetellä?!\"\n\nTyttö kääntyi poispäin ja työnsi veitsen, johon hän jälleen oli\ntarttunut, pari kertaa multaan. \"En sitä itsekään tiedä\", puhkesi\nhän hiljaisella äänellä sanomaan; se kuulosti tylyltä, melkeinpä\nvihaiselta. \"Itse paholainen on kai saanut minut niin tekemään.\nVahinko, että siitä tuli puhe! Tapahtunutta ei milloinkaan saa\ntapahtumattomaksi.\"\n\n\"Mutta kuitenkin unohdetuksi.\"\n\n\"Sinä puolestasi voit kyllä helposti sen tehdä, kuten miesväki\nyleensäkin on sellaiseen paremmin tottunut. Puhukaamme ennemmin\njostain muusta.\" Tyttö nousi ylös, heitti veitsen taakseen ja astui\naskeleen lähemmäksi. \"Saanko pian onnitella?\"\n\n\"Ketä tarkotat? Ja mistä syystä?\"\n\n\"No teitä, sinua ja Sepherliä, toisillenne.\"\n\nNuorukainen punastui ja joutui hämilleen kuten ihminen, joka\nhäpeällisestä juorupuheesta joutuu ymmälle. \"Sinulla on väärät\ntiedot\", sanoi hän vihoissaan, \"sellaista ei kumpikaan meistä\nkahdesta ajattele.\"\n\n\"Sepherl ainakin, se on varma; sen olen jo kauan tiennyt, eikä hänen\nolisi tarvinnut sitä minulle tunnustaakaan; aina siitä ajasta asti\nolen sen tiennyt, jolloin me vedimme yhtä köyttä sinun kanssasi.\"\n\nMuckerl huokasi syvään. \"Hän on kyllä kelpo tyttö, mutta hän\nsäälittää minua, jos niin on kuten sanot; sinun sijallesi ei kukaan\nvoi astua.\"\n\n\"Enkä minäkään enää takaisin sijalleni.\"\n\n\"Miksi et?\" kysyi nuorukainen kiihkeästi. \"Minkävuoksi et?\nMinkävuoksi ei välimme nyt, kun rauhanhäiritsijä on poissa, jälleen\nvoisi tulla entiselleen?\"\n\n\"Meidänhän olisi pitänyt mennä naimisiin!\" nauroi tyttö kimakasti\nja ivallisesti. Sitä oli hyvin ilkeä kuunnella. Sitten jatkoi hän\nhillityllä äänellä: \"Sillävälin tapahtuneiden asiain jälkeen aiot\nkorjata mitä toinen on pahaa tehnyt, ja minä olen liian viisas niitä\nvielä uuden kanssa pahentamaan.\"\n\nMuckerl katsoi häneen suurin silmin. \"En ymmärrä sinua\", sanoi hän,\n\"mutta jos luulet minun aikeeni olevan muuta kuin kunniallisen, niin\nolet väärässä.\"\n\n\"Hölmö\", sanoi tyttö astuen vallan nuorukaisen lähelle ja katsoen\nhäntä kiinteästi silmiin. \"Vähätpä tiedätkin tapahtuneista asioista.\nJos Sternsteinin hovin poika sinua kohtaan oli raaka, niin oli hän\nminua kohtaan konna! Että sinut hylkäsin ja hänen seuraansa menin,\nsen saan nyt kylläkin kalliisti maksaa; voit olla tyytyväinen! Hän on\nluvannut tehdä minut emännäkseen ja... Miksi en kunniallisen aikeesi\nvuoksi sanoisi nyt tässä paikassa sitä, mitä en enää pitkiin aikoihin\nole voinut ihmisiltä salata?... Häpeään hän on minut saattanut!\"\n\nNuorukainen alkoi vavista, hänen kasvonsa tulivat liidunvalkeiksi,\nhänen suupielensä värähtelivät ja silmät, joilla hän tuskallisesti\ntuijotti tyttöön, täyttyivät kyynelillä.\n\nHelena käänsi äkkiä punastuneet kasvonsa pois hänestä ja molemmin\nkäsin tarttuen häneen kyynärpäiden yläpuolelta ja hiljaa pudistaen\nkuiskasi: \"Mutta -- Muckerl -- eihän se ole totta.\"\n\nNuorukainen vapisi hiljaa.\n\nSilloin painoi tyttö päänsä vasten rintaansa ja huusi nyyhkyttäen:\n\"Se on totta, -- niin, se on totta, -- olen peräti kurja ja hukassa!\nTyönnä minut pois! Työnnä minut pois luotasi!\"\n\nMutta nuorukainen antoi hänen olla paikallaan ja hetkisen kuluttua\ntunsi tyttö hänen kätensä hyväilevästi silittelevän päätään.\n\nJa ollessaan näin hänen lähellään, alaspainunein, kostein\nsilmäripsin, korva vasten hänen kovasti tykyttävää sydäntään,\npalkitsi Helena hänen heikkoutensa, -- tuon aina jalomielisen\nheikkouden, että hän ei sallinut tytön kärsiä hänelle mitä\nkatkerimmasta totuudesta, -- sokuroidulla valheella. \"Jos joskus\nolisit tullut luokseni\", -- hänen äänensä tärisi vielä kovien\nnyyhkytyksien jäleltä, -- \"vain puoleksikin niin tungettelevana kuin\ntuo heittiö, niin voisi kaikki tänään olla toisin.\"\n\nNuorukainen hengitti niin sisimmästään, että tytön pää työntyi pois\nhänen rinnaltaan. \"Helena\", sammalsi hän. \"Mitä on minun tekeminen?\n-- En voi ajatellakaan elämää ilman sinua. -- Jos sinut kuitenkin\nottaisin, --\"\n\n\"_Sen_ tapauksen varalta, -- ennenkuin puhut enemmän, -- salli minun\nilmottaa sinulle jotakin! Semmoisena kuin seison tässä edessäsi,\nnaimattomana, onnettomuuteen syöstynä tyttönä, täytyy minun kai ottaa\nkiitollisena vastaan sinun kuten jokaisen muunkin ihmisen sääli;\nmutta jos ottaisit minut vaimoksesi\", -- tyttö ojentui suoraksi, pani\nkätensä painavasti Muckerlin olalle ja jatkoi terävästi ja tylysti:\n-- \"silloin vaadin itseäni kohtelemaan samoin kuin jokaista toistakin\nsellaista, ja koska olen sinulle kaikki julkisesti puhunut ja\nrehellisesti tunnustanut, niin toivon ettet veisi minua kattosi alle\nvain tavan vuoksi, enkä myöskään kärsi sitä, että sanoisit ottaneesi\nminut vain säälistä, vielä vähemmän että nuhtelisit minua menneistä\nasioista!\"\n\n\"En mitään sellaista tekisikään ja pitäisin kyllä rehellisesti huolta\nsinusta ja siitä -- toisesta!\"\n\nTyttö katsoi häneen läpitunkevasti suurilla silmillään. \"Onko se\ntäyttä totta?\"\n\nNuorukainen nyökäytti päätään ja tarjosi hänelle molemmat kätensä.\n\nHän tarttui niihin ja sanoi lyhyesti ja päättävästi: \"Olkoon\nsitten niin!\" Mutta silloin valtasi hänet liikutus nuorukaisen\nhyväntahtoisuudesta, hän painoi Muckerlin oikean käden sydämelleen,\nsitten huulilleen. \"Muckerl\", huusi hän, \"sinä olet kuitenkin\ntodellinen auttajani hädässä! Että pidät minua niin rakkaana ja\npelastat minut häpeästä, sitä en unohda, en ijankaikkisesti.\"\n\nTyttö oli tällä hetkellä varmastikin vilpitön, mutta, ah -- hetken\nihmiset eivät ajattele kuinka suuresti usein pikkuinen ajanjakso\nmuuttaa sitä ijankaikkisuutta, johon he ovat vedonneet.\n\nHetkisen äänettömänä pideltyään toista kädestä kysyi tyttö, katsoen\nhellästi nuorukaiseen: \"Pääsetkö yli?\" Hän tarkotti yli aidan.\n\nPoika teki hymyillen kieltävän liikkeen.\n\n\"Sitten tulen minä!\" Tyttö heilautti itsensä nopeasti alemman\nsäleaitauksen yli varomatta ohutta pukuaan; mutta eihän sitä nähnyt\nmuut kuin tuo yksin, jonka edessä hänellä vastaisuudessa ei tullut\nkainostelu kysymykseenkään. Nyt riippui tyttö hänen kaulassaan ja\npainoi janoavat huulensa hänen huulilleen, ja nuorukainen horjui\ntytön painosta ikäänkuin juopuneena hänen hyväilyistään.\n\nSilloin kuului rakennuksesta huuto: \"Tule syömään!\" Mutta kun\noljenpunojatar astui puutarhaan, kiljaisi hän kovaa: \"Muckerl!\"\n\nTyttö astui vain askeleen syrjemmäksi, tuuhean pensaan suojaan. Hän\nkäänsi vanhukselle selkänsä ja tämä näki hänen vielä pari kertaa\nnyökäyttävän päätään ja viittovan käsillään, ennenkuin nuorukainen\nerosi hänestä ja hitaasti tuli saapuville.\n\nKun Muckerl seisahtui vanhan vaimon eteen, joka silmät levällään\nkysyvästi tuijotti häneen, viittasi hän peukalollaan takanaan olevaan\noikeaan käteensä ja sanoi ystävällisesti: \"Tiedätkös, äiti, me olemme\njälleen hyvät.\"\n\n\"Kutka?\" huudahti tämä kauhistuneena.\n\n\"No minä ja Helena\", vastasi nuorukainen suullaan ja silmillään\niloisesti hymyillen.\n\nOljenpunojatar löi kätensä yhteen ja kiersi sormet toisiinsa ja astui\nsitten Muckerlin edellä tupaan, jossa molemmat istuutuivat pöydän\nääreen. Kun vanhus kartteli kyselemistä, säästyi nuorukaiseltakin\nvastailu. Hän oli ahkerassa syömisen toimessa, mutta äiti istui\nmiettiväisenä tyhjän lautasensa ääressä, mikä muutoin ei lainkaan\nherättänyt pojan huomiota.\n\nJos on totta, että sielulliset liikutukset saavat jokapäiväisten\nruumiillisten tarpeitten tyydyttämisen unohtumaan -- minkä\nmukaan kansankeittiöiden hoito muodostuisi paljon edullisemmaksi\ntaloudelliselta kannalta katsoen, jos sielulliset taistelut olisivat\nhelpommalla saatavissa kuin raavaanliha --, jos myöskin on totta,\nettä ruokahalunpuute on todellisen rakkauden koetuskivi, silloin,\nniin silloin oli kaikista niistä tärkeistä tapauksista, jotka Muckerl\noli kokenut viimeksi kuluneen neljännestunnin ajalla, hänen sielunsa\nja sydämensä kokonaan erossa; varmastikaan ei kumpikaan niistä\nkahdesta aiheuttanut häntä, laskettuaan veitsen ja kahvelin pois\nkädestään, hellittämään vyötään.\n\nAivan toiselta kannalta kuin Muckerlin äiti otti tytön äiti asian.\n\n\"Mutta sinullapa vasta on onni\", huudahti vanha Zinshoferin vaimo\nnauraen.\n\nHelena rypisti otsaansa. \"Mikä onni? Hyvin tavallistahan on, että\nerotaan ja taas tullaan yhteen.\"\n\nVanhus veti suunsa ivahymyyn. \"Todellakin, tavallista kylläkin, mutta\nsellaisessa tapauksessa kuin sinun kumminkin hyvin harvoin. Tietääkö\nhän sitten kaikki?\"\n\n\"Tietysti. Minä en petä ketään.\"\n\n\"No, ja nyt et tule tyhjin käsin.\"\n\n\"Äiti\", huusi tyttö vihaisesti, \"jos puhut minulle rahoista,\njotka heitin Sternsteinin isännän jalkoihin ja jotka sinä minun\ntietämättäni ja tahtomattani olet omistanut, niin sen sanon,\netten niistä vielä tänäkään päivänä tiedä enkä tahdo tietää\nmitään! Yleensä, varo kieltäsi! Jos vain yhdellä ainoallakin\najattelemattomalla sanalla häiritset kotirauhaa minun ja mieheni\nvälillä, niin on hyvä sopumme lopussa ja sinä opit tuntemaan minut!\"\n\n\"No, no\", murahti eukko, \"luulenpa tuntevani sinut jo ennemminkin,\nsinä myrkkykieli siinä! Saatpas nähdä!\"\n\nNäin sanottuaan hiipi hän tiehensä.\n\nKun Matznerin Sepherl illalla tuli, istui oljenpunojatar etupihassa;\nhän nousi ylös ja otti tyttöä, joka ystävällisesti tervehtien tahtoi\nastua hänen ohitseen, kiinni käsivarresta. \"Jäähän tänne hetkiseksi\",\nvirkkoi hän, \"olenkin jo kauan aikaa sinua odotellut; täytyyhän minun\nkumminkin kertoa sinulle mitä uutta meillä nyt on tapahtumassa. Jos\nsitten vielä tahdot mennä sisälle, sinä pyydystelijä-parka, niin\nvoithan sen tehdä.\"\n\n\"Hyvänen aika! Mitä sitte on tekeillä?\"\n\n\"He ovat jälleen hyvissä väleissä.\"\n\nTyttö levitti ihmettelevät silmänsä vielä suuremmiksi. \"Ne ovat taas\nhyvissä väleissä? Kutka sitte, oljenpunojatar?\"\n\nVanha rouva viittasi omaan majaansa ja sitten Zinshoferin majaan.\n\"Hm! Tämä täällä meillä ja tuo tuolla!\"\n\n\"Oh, miten hullua! Ei se voi olla totta hänen puoleltaan. Sellainen\nkuin tyttö oli häntä kohtaan...\"\n\n\"Sitä hän ei ajattele eikä tyttö salli hänen sitä miettiä. No,\ntehköön minkä oikeana pitää. Hän on kyllin suuri tekemään oman\ntahtonsa mukaan ja kyllin vanha harkitsemaan asiaa; mutta sen minä\ntiedän, että jos hän tuon tytön nai, niin minä en jää taloon!\"\n\nSepherl tuijotti vanhuksen kosteisiin silmiin; äkkiä painui hänen\npäänsä alas ja hän sanoi syvään huoaten: \"No, Jumalan haltuun sitte,\noljenpunojatar\", kääntyi poispäin ja kulki epätasaisin askelin\ntakaisin tietä, jota oli tullutkin, kappaleen matkaa verkalleen\nlaahustaen, toisen nopeasti rientäen. Ihmiset, joiden ohi Sepherl\nnäin hämmennyksissään ja hajamielisenä kulki, nauroivat ja arvelivat:\n\"Matznerin Sepherl näyttää kadottaneen eilisen päivän ja etsivän sitä\nnyt.\"\n\nMahdollista! Ja kenties ei ainoastaan eilisen, vaan useampia päiviä\nja niiden mukana kaiken sen, mitä rakasta ja hyvää ne olivat antaneet\nhänen toivoa!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMuuanna iltana pian tämän jälkeen tuli oljenpunojatar juoksujalkaa\nvanhan Matznerin emännän luo. Takimaisessa kamarissa, eräällä\npenkillä lähellä akkunaa, jonka sinisten, punakukallisten verhojen\nläpi laskevan auringon säteet loistivat, istuivat nuo kaksi vaimoa\nja heidän vastakkain olevat kasvonsa näyttivät ikäänkuin puoleksi\nsiniseksi ja punaiseksi sivellyiltä. Sepherl istui kumarassa nurkassa\nolevalla jakkaralla ja kuunteli ihmetellen heidän puhettaan.\n\n\"En voi sitä käsittää, Matznerin emäntä\", valitteli oljenpunojatar,\n\"en kuuna päivänä käsittää. Jo anivarhain aamusella tulee tuo\nihminen aidan viereen ja huutaa pojalle tervehdyksen ja sitte\nalkaa juoksentelu edestakaisin. Pitkin päivää hyppää tyttö joka\ntuumanpituuden edestakaisin ja veikistelee ja kuhertelee hänen\nkanssaan, niin että sitä on oikein paha katsella, ja tuo kaikki on\nlopulta kuitenkin pelkkää petosta, ainakin minun mielestäni! Ja jos\nei tyttö joskus hetkiseen aikaan näyttäydy, niin hiipii tuo hupsu\nhänen peräänsä, vaikka muutoin on ollut niin arkaileva; noitunut se\non sen!\"\n\n\"Ei se olisi mahdotonta\", -- myönnytteli Matznerin emäntä, --\n\"tyttö ei minusta ole liian hyvä sellaisiin temppuihin ja hänen\näitinsä tietää kai myös keinon siihen, ei hän suotta näytä siltä\nkuin voisi ratsastaa luudanvarrella; mutta mitäpä auttaisi, vaikka\nse voitaisiinkin näyttää toteen, kun tähän aikaan eivät enää\ntuomioistuimissa usko sellaiseen?!\"\n\nSepherl pudisti huoaten päätään; ei tuomioistuinten epäuskon\nvuoksi, vaan koska hän oli pahoillaan, ettei kunnon tyttö ensinkään\nuskaltanut ajatella jumalattomuuden ohella niin vaikuttavan\n\"temppuilemisen\" käyttämistä.\n\n\"Minä sanon sulle, Matznerin emäntä\", jatkoi oljenpunojatar\nkiihkeästi, \"että tulen vielä sairaaksi harmista. Jokaisen vapaan\nhetkensä ne viettävät toistensa seurassa ja jos ei niillä sitä ole,\nniin ne ottavat. Jos niistä toinen olisi hukassa, niin ei olisi muuta\nmahdollisuutta kuin että hänet löydettäisiin toisen seurasta; mutta\nei koskaan voisi tulla kysymykseenkään että ne saisi pysymään erossa!\nJa kaiken tuon joutavanpäiväisen hyppäämisen ja hääräämisen ohella,\njota ne ennen tuskin nimeksikään tekivät, en käsitä sitäkään miksei\nne kerrassaan voi odottaa sitä päivää, jolloin on kirkkoon mentävä.\"\n\n\"Milloin ne häät pitäisi olla?\"\n\n\"Ne puhuvat sitä että tästä kahden viikon päästä.\"\n\n\"Eihän se käy laatuun. Mihinkä sitte jäisi kirkollinen kuulutus\nsaarnatuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin?!\"\n\n\"Ne kuulututtavat kerta kaikkiansa.\"\n\n\"Eihän se käy laatuun.\"\n\n\"Mutta erikoisella luvalla.\"\n\n\"Erikoisella luvalla? Ah, niinpä tottakin! Pitää vaan osata auttaa\nitseään. Entisaikaan oli tapana sanoa, että joku asia kävi yhtä\njoutuin kuin postissa, nykyään saa kai sanoa kuin junalla. Hi-hi!\"\n\n\"Rakas Matznerin emäntä, vieras voi sillä helposti nauraa. Sinä et\nole nyt minun nahoissani etkä tiedä miltä minusta tuntuu. Kiitä sinä\nJumalaa siitä!\"\n\n\"Mutta rakas oljenpunojatar, älä ole pisteliäs, enhän ole sinua\nnauranut, vaan heitä.\"\n\n\"Sen uskon, uskonpa jo. Enhän anna mitään aihettakaan sellaiseen,\nnyt, kun ainoa lapseni jättää minut ja minun on etsiminen vieraista\nkattoa pääni päälle.\"\n\n\"Mutta oljenpunojatar -- --.\"\n\nOljenpunojatar oli esiliina silmillä noussut ylös.\n\nSepherl riensi esiin. \"Sen ei Muckerl milloinkaan salli tapahtua.\"\n\nVanha vaimo antoi esiliinan pudota alas. \"Siihen talouteen, joka\nsilloin alkaa, en voi jäädä enkä saakaan!\" Hän ojensi kätensä\njäähyväisiksi. \"Nyt en enää kauemmin teitä vaivaa, Jumalan haltuun,\nMatznerin emäntä.\"\n\n\"Jumalan haltuun, oljenpunojatar! Sepherl, saata oljenpunojatar\nkotiin! Herran tähden, Herran tähden, kuinka usein vanhuudessa\nsaakaan ristin, jota nuorena ei ensinkään tule ajatelleeksi.\" Tämän\nkieltämättömän, kokemukseen perustuvan lauselman jälkeen rupesi\nMatznerin emäntä pitkään pudistelemaan päätään, katsellen samalla\npoislähteneiden jälkeen.\n\nSepherl kulki puunveistäjän äidin rinnalla eteenpäin ja kun ei tämä\nmatkan kuluessa näyttänyt keskusteluun halukkaalta, niin rajottui\ntyttö siihen, että vähäväliä vakuutteli kaiken äskettäin tapahtuneen\n\"jo olevan poissa käytännöstä -- niin, ihan poissa käytännöstä\".\n\nHeidän saapuessa mökin luo oli avoimessa akkunassa parhaillaan\nkäymässä innokas ottelu Helenan ja Muckerlin kesken. Tyttö uhkasi\npukata pojan ulos ja tämä vannoi \"kautta sielunsa\", että jos hän\npääsisi tarttumaan tyttöön käsiksi, niin vääntäisi hän sijoiltaan\nkaikki hänen sormensa tai purisi poikki hänen pikkuvarpaansa.\n\nSepherlin silmät menivät sepposen selälleen. Kaikki sormet tahtoo\nhän vääntää tuolta pois sijoiltaan tai purra pikkuvarpaan poikki!\nTosiaankin, sellaista ei Sepherl milloinkaan olisi voinut uskoa, että\nhän saattoi noin -- helläksi heittäytyä!\n\nKun Muckerl huomasi tulijat, huusi hän: \"Jumala antakoon, äiti! Hyvää\niltaa, Sepherl!\"\n\n\"Hyvänen aika\", sanoi Helena, \"Sepherl, mitä sinä täällä teet?\"\n\nMitäkö hän täällä teki? Hän, joka tuon katon alla oli auttanut\nkestämään raskaita aikoja? Ja sitä kysyy se, joka ne on aiheuttanut\nja nyt hyvinä päivinä jälleen on valmis sulkemaan häneltä oven! --\nOi, kuinka se on ylvästelevä ja ivallinen! Ivaksi sen kateellinen\nSepherl otti ja oman kokemuksensa mukaan olikin hän oikeassa, mutta\nHelena ei luullut, että tuollainen kömpelö, ruma olento kuvittelisi\nmielessään itselleen voitavan todenteolla pahaa tarkottaakaan tai\nyleensä olla ylpeäkään häntä kohtaan. Hän oli vastausta odottamatta\njälleen ryhtynyt peliinsä Muckerlin kanssa.\n\nSepherl pani toisen kätensä lanteelleen ja häristeli toisella\nparikuntaa. \"Älkäähän kuherrelko siinä niin kovin\", huusi hän\nsähisten, \"muutoin joudutte tekemisiin isäntien kanssa: he\ntarvitsevat nyt kaunista ilmaa, ja kun vasikat tappelevat tulee pian\nsade!\" Näin sanottuaan hän juoksi pois ja usein löi hän nyrkkiin\npuristuneella oikealla kädellään vasenta kämmentään ja nauroi:\n\"Tällä kertaa hän sai! Ah, en anna pitää itseäni narrina! Tällä\nkertaa annoin hänelle tuntuvasti!\" Tosin täytyi Muckerlinkin kärsiä\nhänen \"särmikäs pistelynsä\", se ei ollut autettavissa, mutta oikein\nsydämestään iloitsi Sepherl, että hän oli saanut loukanneeksi tuota\nylpeätä letukkaa.\n\nKoko Zwischenbühelissä ihmeteltiin, \"kuinka pyhimyskuvaintekijä\ntaas näin äkkiä oli voinut tulla hyviin väleihin Zinshoferin\nHelenan kanssa\", ja erikoista ihmettelyä herätti sekin \"että nuo\nkaksi ihmistä pitivät niin luonnotonta kiirettä häiden kanssa\".\nPappilassakin tuli siitä asiasta puhe.\n\nZwischenbühelin kirkko oli hyvin pieni, se oli maantien puolelta\nrakennettu mäelle ja melkoinen määrä matalia, leveitä portaita,\nvanhuudenheikkoja jalkoja varten tehtyjä, johti sinne; lisäksi ohjasi\nrautainen, pitkin seinää kulkeva tanko vapisevia käsiä.\n\nOikealla puolen ympäröi ränsistynyt kiviaita pientä maa-aluetta,\nmustiksi siveltyjen portinsäleiden välistä saattoi nähdä\ntummanvihreän, töyryisen ruohikon, josta sieltä täältä pisti näkyviin\nristi. Portin pylväät olivat kallellaan ja hautojen välissä pureksi\nruskean kirjava lehmä ruohoa, samalla haistellen muuatta hyvin\nränstynyttä läkkilevyä, joka jokaiselle lukutaitoiselle kertoi, että\ntähän oli haudattuna Margareta Zauner, \"ryyppyneidoksi\" kutsuttu,\nkylänvanhimman karjapiika. Hän tunsi ehkä eläissään tuon ruskean\nkirjavan lehmän sen ollessa vielä vasikkana.\n\nVasemmalla puolen liittyi kirkkoon pappila, pienenä ja vähäpätöisenä\nkuten sekin; kaksi akkunaa oli maakerroksessa ja kaksi\nhirsikerroksessa ja kolmannen sijalle oven yläpuolelle oli muutamaan\nsyvennykseen asetettu pyhimyskuva, jonka kylän vanhimpien asukkaiden\nkesken liikkuva taru tiesi olleen pyhän Pamphiliuksen, mutta oli\ntuo kivikuva monivuotisesta ilmojen pahoinpitelystä mennyt niin\nturmiolle, ettei siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin hyvin hämärät\nihmisolennon ääripiirteet.\n\nPieni takapiha, jossa oli ruskeankirjavan lehmän navetta, ja\nvarjoisa puutarha pistivät näkyviin rakennuksen takaa; rakennuksen\nmatalissa huoneissa, joiden kattoon saattoi kädellä ulottua, asui\nkolme henkilöä. Alempana, aivan portin pielessä oleva tupa oli tehty\npastorinkansliaksi ja sen viereisessä kamarissa, jonka akkunat\nolivat pihaan päin, asusti nuori apulaispappi. Hirsikerroksessa\nolivat huoneet kaikki erossa toisistaan ja niiden ovet johtivat\nrinnakkain eteiseen; herra pastori asui tuvassa ja keittäjätär\nviereisessä kamarissa, mutta Zwischenbühelissä ei kukaan tästä pahaa\nsanaa lausunut, sillä pastorin emännöitsijä oli vanhanpuoleinen,\npitkä, kuiva vaimoihminen. Isännät arvelivat, että hänet nähdessään\npaholainenkin väistyisi, jos hän rupeisi sitä mielistelemään,\nja tuo inhottava sielunvihollinen ei toki muutoin ole varsin\nturhantarkka. Takanapäin sanottiin emännöitsijästä, että hän oli\nsaman näköinen kuin \"kallis aika\" ja pastorista että hän oli kuin\n\"itse hyvä hetki\"; tämä katselikin lyhyeksi kerityn, lumivalkoisen\ntukan alta mitä hyväntahtoisimmin naamoin maailmaa; hampaattoman,\nystävällisesti hymyilevän suun ja punaisten poskien yläpuolelta\nloisti pari kirkasta, harmaata silmää, tutkivina ja luottavaisina,\nja harvoin oli niiden edessä, hienosti kaartuvan nenäluun päällä,\nluusankaiset silmälasit, sillä enimmäkseen työnsi vanha herra ne ylös\notsalleen, koska hän tarvitsi niitä vain lukiessaan. Kooltaan hän oli\npieni, lyhyt, ketterä ja aina liikkeessä, mikä sopikin hyvän hetken\nvertaukseen, niinkuin jokainen joka sellaisen kerran on elänyt voi\ntodistaa.\n\nKun korkea-arvoisa herra Leopold Reitler, Zwischenbühelin pastori,\nnoin vuosi sitten huomasi, että hänen kätensä kirjottaessa monasti\nkieltäytyi tekemästä palvelustaan ja että hänen muistinsa sen\nlisäksi usein petti, silloin pyysi hän itselleen apulaista, joka\nsitten hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua hänelle annettiinkin\nkorkea-arvoisan kappalaisen Martin Sederlin muodossa.\n\nTuo nuori hengellisen säädyn jäsen oli pitkä, jäntevä mies; hänen\npäänsä, jonka molempiin sivuihin korvat liittyivät melkein samaan\ntasoon, oli eteenpäin ojentuneen kaulan kannattama; lyhyt, ruskea\ntukka valui takkuisena alas otsalle; ulkonevien poskiluitten ja\nvoimakkaan leuan vuoksi silmiinpistävän leveihin kasvoihinsa hukkui\ntuskin mainitsemista ansaitseva nenä ja esiin tuli sen sijaan\nhirvittävän suuri suu, jonka huulet lerpattivat pitkien, paikoittain\nmustuneiden hampaiden päällä; eivät edes nuo loistavat, tummat silmät\ntehneet mitään miellyttävää vaikutusta, sillä hän pyöritteli niitä\nalituisesti. Vaikkakin hän tämän epäedullisen ulkomuodon vuoksi\nolisi ollut terästetty monenmoisia kiusauksia vastaan, niin ei se\nlainkaan ollut hänelle hyväksi kutsumuksessaan, vaan teki jo lyhyen\najan kuluttua sen vaikutuksen, että hän naapuriseurakunnassa, jossa\nhänellä oli suurempi vaikutusala, oli joutunut anteeksiantamattoman\nharhateon uhriksi.\n\nMuuan tilanomistaja oli tuntenut itsensä kuolemansairaaksi. Siltä\nmieheltä oli muutoin jäänyt kirkko siihen missä se oli, nimittäin\nkahden tunnin matkan päähän hänen tiestään, mutta nyt myöntyi hän\nomaistensa ja ystäviensä kehotuksiin ja tahtoi \"ihmisten vuoksi\"\nalistua ottamaan \"viimeisen lohdutuksen\". Lähetettiin siis sana\npappilaan, ja siellä arveltiin, että olisi aivan samantekevää kuka\nsinne lähetettäisiin; jos tuo tunnettu vapaa-ajattelija oli katumaton\nja paatunut, silloin ei kukaan voisi häntä pelastaa, mutta jos hän\ntodenteolla kääntyisi pois pahoilta teiltään, niin kelpasi kuka\ntahansa lohduttajaksi; ilman sen enempiä mutkia sullottiin siis\nkappalainen Sederl sekä kirkonpalvelija ajopeleihin ja lähetettiin\nasianomaiseen paikkaan.\n\nKun tuo nuori mies yksinään istui kuolinvuoteen ääressä ja koetti\nsaada sileihin kasvoihinsa hurskasta, mieltäylentävää ilmettä, kun\nhän avasi suuren suunsa ja alkoi puhua hirvittävää saksanmurretta,\nvenyttäen jok'ainoan ääntiön kaksinkertaiseksi ja pitäen pehmeillä\nja kovilla kerakkeilla kiusallista vaihtopeliä, silloin valtasi\nsairaan niin hillitsemätön iloisuus, että kappalainen ällistyneenä ja\nvihastuneena pötki pakoon. Muutama päivä myöhemmin oli tilanomistaja\nparanemaan päin, mutta pappilassa ei voitu iloita tästä jumaluusopin\nkustannuksella saadusta lääketaidon tuloksesta; kernaasti olisi\ntahdottu päästä eroon tuosta itse asiassa vallan viattomasta Martin\nSederlistä, jos vain olisi tiedetty mihin hänet saisi työnnetyksi;\nkonsistoriossa, jossa noiden molempain pappisvirkojen hakemukset\nsattuivat yhteen, tuli toinen kuitatuksi toisella ja niin joutui tuo\nkunnianarvoisa herra kappalainen, pikemmin kuin hän itse ja muut\nluulivatkaan, Zwischenbüheliin.\n\nSiellä istui hän nyt ummehtuneessa kansliahuoneessa tomuisen\nvirkapöydän ääressä ja luki, kun ei muutakaan keksinyt,\nkirkonkirjoihin tehtyjä vientejä; ne antoivat todellakin hänelle\ntointa pitemmäksi aikaa, sillä ne ulottuivat sataviisikymmentä\nvuotta ajassa taaksepäin. Kärpäset surisivat hänen ympärillään,\nja kun yksi tai useampia pysähtyi hänen päälaelleen ja takertui\nhänen vanukkeiseen tukkaansa, löi hän siihen kämmenellään;\ntilastotieteilijän ei olisi ollut vaikea tapettujen prosenttimäärän\nnumeroiden avulla päästä sellaisen lain jäljille, jolta, katsoen\nsiihen että enimmäkseen vain suosionhaluiset yksilöt alistuivat tähän\nhävittämisjärjestelmään ja sen uhriksi joutuivat, ei olisi puuttunut\ntavanmukaista perustelua; mutta kappalainen huoli vähät tieteistä,\ntilastotieteestä kaikkein vähimmän, sillä ihmisten kohtalothan olivat\nJumalan kädessä ja tapettuja kärpäsiä lasketaan korkeintaan silloin\nkun on veto kysymyksessä ja tällöinkin vain sitä kuka eniten tappaisi.\n\nHän kohotti juuri jälleen kättään, mutta antoi sen puolitiessä vaipua\nalas, sillä eteisestä alkoi äkkiä kuulua tömiseviä askeleita, ovi\navautui ja pastori syöksyi huoneeseen.\n\n\"Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!\" huusi hän istualtaan nousevalle\nkappalaiselle. \"Istukaa vain! Istukaa vain, rakas Sederl!\nKatsokaapas\", -- hän otti piippunsa pitkän letkan suustaan ja\nviittasi sulkakynällä maassa makaaviin kärpäsiin. -- \"Tehän olette\nyhtä kova kärpäsentappaja kuin Rooman keisari Domitianus, josta muuan\nhovimies sanoi eräälle, joka halusi päästä kahdenkeskiseen puheluun,\nettä tämä oli yksin, ei yhtä ainoata kärpästäkään ollut hänen\nluonaan.\"\n\n\"Niin pitkälle en minä vielä ole päässyt\", arveli kappalainen ja kun\nhän puhui tavallista kieltä, kuulosti se varsin siedettävältä. \"Hänen\nroomalainen Majesteettinsa on kai lyönyt ne kuoliaiksi suljettujen\nakkunain takana.\"\n\n\"Hm\", pastori pudisti päätään, \"en tiedä, akkunaruutuja ei siihen\naikaan vielä ollut olemassa, kärpäsverkkoja ehkä.\" --\n\n\"Hän on kai yhdellä iskulla surmannut useampia.\"\n\n\"Niin kai asia on ollut\", nauroi vanha herra, tarttui piippuunsa ja\npainoi pesässä olevan tuhan peukalollaan kokoon, sitten imeskellen\nnysää koetellakseen vieläkö haiku kohoisi ilmaan. Siinä kävi hänelle\nhuonosti, hiiltynyttä moskaa tuli hänen suuhunsa, hän riensi\nsylkilaatikon luo ja kakisteli ja syljeskeli. \"Tuhat tulimmaista\",\närjäsi hän, \"kun minä aina unohdan, että se mikä on loppunut on\nloppunut.\" Hän koputteli piippuaan niin voimakkaasti akkunalautaa\nvastaan, että kopan sirpaleita sinkosi ulos. \"Voi piru sentään, nyt\nsekin meni vielä pilalle!\"\n\nKappalainen nojautui ylimielinen hymy huulillaan tuolillaan\ntaaksepäin ja alkoi, -- luultavasti arveli hän hengen tulleen\npäälleen, -- oudolla murteella puhua: \"Herra pastori, te näytätte\ntässä niin kovasti vihasta kiivastuvan, että se, joka on tottunut\nrauhallisempaan puhetapaan...\"\n\nPastori kääntyi puhujaan päin kesken tämän lausetta. Hän siristi\nsilmiään ikäänkuin olisi tahtonut tarkemmin katsastella miestä.\n\"Oletteko järjiltänne? Ette suinkaan tahtone pitää minulle saarnaa,\nherra Sederl? Mitä oikeastaan tarkotatte tuolla puheellanne?\"\n\nSederl vältti käyttämästä tuota hänelle niin sietämätöntä yläsaksan\nmurretta jatkaessaan: \"Älkää panko pahaksenne, olen nyt tarpeekseni\nkatsellut asioita ja huomannut että Teillä olisi syytäkin noitumiseen\nja kiroilemiseen, mutta Te kiivastutte pikkuseikoista sen sijaan\nettä...\"\n\n\"Se on vika\", puuttui pastori kiihkeästi puheeseen, \"paha luonteen\nvika, siinä olette varsin oikeassa, rakas Sederl! Niin usein\nkuin minulta tuollainen inhottava huudahdus pääsee, kaduttaa se\nminua ja minä rukoilen Herraa Jumalaa antamaan syntini anteeksi\nenkä vähää häpeä, minä vanha -- vanha ihminen, kun huomaan\nitseni sellaiseen rikokseen syypääksi, jota vastaan vuosikausia\nolen antanut talonpojille hyviä opetuksia! No, Te näette sen\ntapahtuneen tuon kirotun piipun vuoksi, se oli _minun_ vahinkoni,\njonka pikavihaisuuteni kautta tein vain suuremmaksi, mutta että\nsekaantuisin toisten asioihin ja siten heitä pahentaisin, sellaisesta\nvaron itseäni; yleensä ei jumalanpalveleminen ja kiroileminen minusta\nsovi yhteen. Mutta koska juuri olemme tulleet näihin asioihin, niin\npuhukaamme ne selviksi. Te olette vielä nuori, herra kappalainen,\nja voitte oppia, enkä minä ole liian vanha kuulemaan selvittelyjä.\nPuhukaamme asiat selviksi. Minkä johdosta Te sitten arvelitte\nkiroilemisen olevan paikallaan?\"\n\n\"Oljenpunojattaren poika Johan Nepomuk ja Zinshoferin Helena ovat\nsaaneet luvan kerta kaikkinaiseen kuulutukseen ja voivat muutaman\npäivän perästä suinpäin syöksyä pyhään aviosäätyyn.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Mutta ihmisten puheiden ja juorujen mukaan saattaisi se kuitenkin\nolla viittauksena armonvälikappaleiden halveksimisesta, mikä voisi\nolla seurakunnalle mitä pahimmaksi esimerkiksi.\"\n\n\"Ymmärrän, ymmärrän Teitä täydellisesti, herra kappalainen. Mutta\nsaattamiseen ja voimiseen emme me voi emmekä saata mitään tehdä. Jos\nhe pelkäävät tartuttavansa siitä likaa itseensä, niin pysytelkööt\npuhtaina ihmisinä kaukana siitä. Kaikenkaltaisella mutinalla ja\njuorupuheella ei ole penninkään arvoa minun silmissäni; vasta kun\nniiden täysi totuus rippituolissa on näytettävä, tulee minulle\nse kysymys esiin, miten tuota katuvaista lammasta paraiten olisi\nkohdeltava, pitäisikö minun ojentaa hänelle nuhteen vai lohdutuksen\nsauva, ja minä pyydän, herra kappalainen, pyydän Teitä juuri siinä\nasettumaan minun sijalleni. Mitä te tekisitte? Antaisitteko jonkun\nerikoisen teon kautta, vaikka se sitten olisikin vain kovaääninen\npauhaaminen virkahuoneessa, jossa jokaisella ken on vain lähimailla\non korvat sitä kuullakseen höröllään, antaisitteko Te sellaisesta\nrikoksesta, jonka rippi jo on sinetillä sulkenut, ihmisten huomata\njotakin? Tahdotteko Te, sen sijaan että kohottaisitte langennutta,\npainaa hänet vielä syvemmälle ja sallia muiden puhdistautua kaikesta,\nsiten vielä tukeaksenne heidän vahingoniloaan ja ylpeyttään?\nTahdotteko Te olennolle, jota äkkiä rupee inhottamaan likaisuus,\nmissä se ennen on rypenyt, ja joka mielii palata oikealle tielle ja\ntäynnä tuskaa ja ahdistusta pakenee sille, panna esteitä ja tehdä\nparannuksen raskaaksi? Tahdotteko sitä?\" Hän viittasi näin kysyessään\npiipunvarrellaan nuoreen pappismieheen päin ja osui napsauttamaan sen\npäällä tämän toiseen takinnappiin.\n\nKappalainen lyyhistyi kokoon tuolillaan ojentaen molemmat kätensä\neteenpäin ikäänkuin olisi saanut tuntuvan iskun. \"Jumalani, en\nsuinkaan\", sanoi hän.\n\n\"Ajattelin itsekin, että sydämenne kieltäytyisi sellaista tekemästä\",\njatkoi pastori. \"Nähkääs, jänisten pelotteleminen pois kaalimaasta\nja hanhien ajaminen talliin on kaksi ihan eri asiaa! Pahoista\naikomuksista pois pelottamiseen riittää jo sekin, että nostaa siitä\naika melun, mutta tehtyihin rikoksiin ei kaikkien taivaan pyhimysten\nnimessä voi mitään, ja jos joku osottaa niitä todellisesti katuvansa,\nniin on minun pyrittävä siihen, että pysytän hänen mielensä ja\ntahtonsa hyvänä! Ihmiset tekevät usein syntiä kaikessa viattomuudessa\n-- se tahtoo sanoa -- pelkästä tyhmyydestä, ilkeys on heistä kaukana\nja tuloksesta ottaa maallinen oikeus selon. Nyt lienevät kyllä\nmorsiamen asiat huonosti, mutta näin ollen on päätetty, että se\npysyy sulhaselta salassa; tämä on kunnon nuorukainen ja kun hän\nlevittää kristillisen lähimäisenrakkauden viitan vahingon päälle,\nniin pitäisikö minun se perästäpäin paljastaa? Pitäisikö minun\ntytölle, joka vielä parhaiksi oikeaan aikaan, ennenkuin menehtyy,\nmielii saada kunniallisuutensa ja hyvän maineensa takaisin, syytää\nkovia sanoja saadakseni aikaan että hän vain hetkiseksikin katuu\nhyviä aikomuksiaan?\" Pastori ojensi kätensä ja ravisteli harallaan\nolevia sormiaan. \"Ah, ei, ei, rakkaani! Tiedän liiaksikin hyvin mitä\ntuollainen katumus voi matkaansaattaa, se on samanlaista kuin taudin\npuhkeaminen, ja sen seurauksia en tahtoisi ottaa omalletunnolleni!\"\n\n\"Enkä minäkään\", huokasi kappalainen.\n\n\"Ja mitä Te pahasta esimerkistä ja häväisemisestä puhutte, se\nei myöskään ole paikallaan. Tuollaista tyhjänpäiväistä yhteen- ja\neroonjuoksemista tavataan, Jumala paratkoon, kylliksi paljon\npitkin tätä ympäristöä, ja sellaiset ovat huonoksi esimerkiksi,\neikä ne, jotka pyytävät kirkollista siunausta. Ei myöskään voi olla\npuhetta mistään armonvälikappaleiden häväisemisestä, sillä ennen\navioliittoon astumista on, kuten tiedämme, tehtävä synnintunnustus.\nKaikessa tapauksessa menevät siis molemmat asianomaiset puhtaina\nalttarin eteen; sydämeen en voi ketään katsoa: jos jossakin sopessa\nvielä piilee likatahra entiseltään tai jos ei joku ota tehtäväkseen\nsäädettyä velvollisuutta kylliksi vakavalta kannalta, niin on tuosta\nkaikesta tehtävä tili yksin Herralle Jumalalle ja hänen on, kuten\nkirjotettu on, tuomio; me olemme vain hänen armolahjojensa hoitajia\nja niitä meidän on jaettava minun mielestäni käskyn mukaan, ei\npippuroituina eikä sokeroituina.\"\n\nVanha herra oli tarttunut piipunvarren molempiin päihin ja taivutteli\nsitä käsillään, mutta hän teki niin kiihkeän liikkeen, että se\nvääntyi kaareksi ja -- rapsis -- meni poikki; hän löi harmistuneena\nmolempia kappaleita toisiaan vastaan, singahutti ne sitten nurkkaan\nja liikutteli huuliaan, mutta koskei hän minkäänlaista ääntä\npäästänyt, jääköön ratkaisematta, eikö hän hiljaa, vallan itsekseen,\nkäyttänyt jotain \"inhottavaa huudahdusta\".\n\nHän pani kätensä selän taa, astui pari askelta, yskähti ja alkoi\njälleen: \"Niin, rakas herra Sederl, Te tunnette ihmisiä vielä liian\nvähän! Meitä ei turhaan nimitetä sielunlääkäreiksi, vaikka nykyaikana\nsanotaankin, ettei ihmisellä sielua olekaan. Se on sanaratsastusta ja\nlorua; ihmisellä on sielu, sen sanon uhallakin kaikille oppineille\nherroille, minä, joka nyt kokonaista kolmekymmentä vuotta olen\nollut pappina samassa seurakunnassa ja tarkoin tunnen kaikki\nsairaani ensimäisestä viimeiseen, vanhimmasta nuorimpaan saakka!\nIhmisellä on sielu, joka terveessä ruumiissa voi kasvaa kituvasti\nja kuihduttaa hänet, kapine, joka sisimmässämme puhuttelee meitä\nsinuksi, ja kun se sanoo: 'sinä konna', niin emme ole kaiken\nmaailman rikkauteen ja kunniaan tyytyväiset ja kun se sanoo: 'sinä\nkelpo mies', niin kestämme lohdullisina kaiken kunnianloukkauksen\nja vainon. Mutta jos epäusko ja jumalattomuus, oma tai vieraiden,\ntukkeaa sielulta puheen, niin tulee se sairaaksi ja meillä on sitten\ntehtävänä valinta, miten tahdomme sen päästää ilmoille, paholaisen\nja helvetinpelon kauttako vai toivoen Jumalan armahtavaisuutta\nja taivaanvaltakuntaa, ja minä en silloin tiedä muuta kuin että\nihminen etsii armoa. Syntisinkin paaduttaa ja koventaa itsensä\npelkoa vastaan, mutta se aika ja hetki tulee, vaikka se sitten olisi\nhänen viimeisensä, jolloin hän kallistaa korvansa kuulemaan Jumalan\narmon ja armahtavaisuuden sanomaa. Jo pari kertaa minut on kutsuttu\npataroistojen kuolinvuoteiden ääreen ja olisin kaikkein mieluimmin\nheti synnintunnustuksen jälkeen juossut sieltä tieheni ja jättänyt\nheidät makaamaan yksin, mutta kun he katsoivat minuun samanlaisin\nsilmin kuin kahleisiin kytketty uikuttava koira, joka näkee isäntänsä\ntulevan saapuville ruoska kourassa, niin silloin, oi Jumalani,\nsilloin olen käyttänyt kaikkia lohdutuksen sanoja, olkoot ne sitten\nkirjotettuina tai ei, auttaakseni heitä viimeisessä hädässään. Se\ntyö suoritetaan siitä hetkestä alkaen, jolloin pelkästä säälistä\ntuollaista kadotettua ihmistä kohtaan aletaan tulla levottomiksi,\nsiihen asti, jolloin samalla kertaa tunnetaan sekä kovuutta että\nlempeyttä häntä kohtaan, ja lopuksi, jolloin hänen kanssaan\nrauhotutaan ja samassa jumalan ja maailman antamassa rauhassa,\nkuin hän maailmasta, lähdetään pois talosta. Sederl! Sellaisia\nlaupeudenihmeitä täytyy olla kokenut ja Jumalalle niistä antaa\nkunnia; silloin turvaudutaan kyllä syvälle vaikuttavaan varotukseen,\nelähyttävään lohdutukseen, mutta kiroilemisesta ei huolita tuon\nvertaa.\" Hän näpsäytti sormiaan.\n\nKappalainen, jonka kasvot olivat käyneet tummanpunaisiksi, katsoi\nloistavin silmin pastoriin. Hän nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä.\n\"Suokaa anteeksi\", kuiskasi hän.\n\n\"Ah, älkäähän nyt toki, siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa! Te\nolette tällä paikkakunnalla minun apulaiseni; sellaisena en voi\nsallia Teidän omin neuvoin lääkitsevän, ja minun täytyy kai selittää\nTeille oma menettelytapani, joka on osottautunut tepsiväksi näinä\nkuluneina vuosina, samoinkuin minun myös on katsottava sitäkin, että\nTe ensin tutustutte sairaisiimme. Ihmiset ovat hyvin omituisia ja\nmerkillisiä.\" -- Hän keinutti miettiväisesti päätään. -- \"Kun puhutte\nviimeisen lohdutuksen sanoja heille, niin tapahtuu useimmiten, että\nse, jonka sydänkammio näyttää kylläkin siivottomalta, päättävästi\nja lujasti odottaa taivasta, kun sitävastoin vanha, hurskas vaimo,\njoka ei milloinkaan ole kärpäsellekään pahaa tehnyt, pelkää helvettiä\nihan kuin järjetön. Selittämätöntä se minulle on, mutta näyttää\nvallan siltä kuin olisi sellaisissa ihmisissä, jotka eivät ole siitä\nlukeneet eivätkä kuulleet, itsestään herännyt ajatus, että Jumala\nennen kaikkea, ihmisen omalla työllään voimatta asiaa vähääkään\nmuuttaa, olisi määrännyt osan autuuteen ja toisen kadotukseen!\"\n\nKappalainen yritti vetää otsaansa kurttuun, mikä ei kuitenkaan\nonnistunut, koska nahka hänen otsansa alaosassa oli pingollaan\nkuten rummunpäällinen. \"Anteeksi, mutta mistä on tuo mielipide\nlöydettävissä?\" kysyi hän kiihdyksissään ja -- yläsaksan murteella.\n\nPastori katsoi kulmakarvat pystyssä kummastelevasti häneen. \"Pyhältä\nAugustinukselta\", vastasi hän, \"ellei muistini ole huonontunut.\"\n\nSederl katseli eteensä, sovitti sormenpäänsä vastakkain ja painoi\nhitaasti toisen kämmenensä toisen päälle. \"Suokaa anteeksi\", mutisi\nhän, \"oma muistini petti minut tällä hetkellä. Muutoin on tämä\narvelu...\"\n\n\"Vain tutkimukseen perustuva, kuten useimmiten kaikki mikä\nuskonasioissa käy uskon sivu. Olen tuonut sen esiin vain\nsenvuoksi, että se on antanut sielunmurheeni alkaessa minulle\npaljon ajattelemisen aihetta, ja minä olin silloin sitä mieltä,\nettä ihmisissä tuollaisella katsantokannalla olisi perusteensa\nsellaisten henkilöiden kopeilemisessa, joille koko elämän ajan\nkaikki on käynyt hyvin heidän itsensä tarvitsematta sormeaankaan\nliikahuttaa sen eteen, ja toisten murhemielisyydessä, heitä kun\nkehdosta alkaen on seurannut kaikenkaltainen kurjuus. Ehkä siinä\non jonkun verran tottakin, mutta kaikkien tapauksien varalle se ei\nriitä ja lähemmin katsottuna olen närkästynyt niihin, jotka lukevat\nkatkismusta pelkillä omilla silmillään ja ovat vallan värisokeat\nJumalan käskyille ja kirkon säännöille; sellaisten kanssa vasta on\nristi siitä, vaihtavatko he Jumalan armon maalliseen hyvinvointiin,\nhartaudenharjotukset hyviin töihin, tahi jonkin toisen johonkin\nmuuhun, joka on paholaisesta. Ja niin paljon kuin minulla tähän\nsaakka on ollut tilaisuutta pitää silmällä tuota tyttöä, joka\nkeskustelumme on aiheuttanut, näyttää minusta, että hän on sitä\nlajia. No, kun hän näinä päivinä tulee ripille, niin kuunnelkaa Te\nhänen tunnustuksensa, herra kappalainen. Voitte oppia siitä jotakin.\"\n\n\"Mielelläni!\"\n\nOvelle koputettiin, puolikasvuinen tyttö hiipi ovesta sisään, painoi\nsen selkänsä ryönnähdyksellä jälleen lukkoon, juoksi sitten molempien\npappismiesten luo ja suuteli heidän käsiään.\n\n\"Ah, sinäkö se olet, Hannerl?\" virkkoi pastori, nipistäen pienokaista\ntäyteläisestä poskesta. \"Tiedänpä minkä vuoksi tänne juoksit. Haikara\non varmastikin tuonut sinun kotiisi pienokaisen?\"\n\nTyttö nyökäytti päätään.\n\n\"Onko se veli?\"\n\nTyttö teki kieltävän liikkeen.\n\n\"Sisar siis. Tulit kai pyytämään pappia sitä kastamaan?\"\n\nTyttönen tekeytyi vakavan ja hurskaan näköiseksi ja otti sellaisen\npitkäveteisen, valittavan puhetavan, jota oli kuullut aikaihmisten\nosanottoa vakuuttaessaan käyttävän. \"Se lapsi ei jää meille,\nsenvuoksi juoksi kätilö tänne naapurin Liisan kanssa, joka tulee\nkummiksi, jotta lapsi vaan heti tulisi kastetuksi. He odottavat\nkirkossa.\"\n\nPastori syöksyi ulos huoneesta ja lähti juoksujalkaa päätään\npudistellen Herran huoneeseen ottamaan kristillisen seurakunnan\nyhteyteen lapsukaista, joka, saamatta kätkyessä ensinkään maata, oli\nlaskettava ruumiskirstuun nukkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOljenpunojattaren Muckerlia ja Zinshoferin Helenaa oli kuulutettu\nsaarnatuolista. Saman päivän iltapuolella astui tyttö leveitä\nportaita myöten kirkkoon verkalleen, pää painuksissa; päästyään\nylös kääntyi hän vasemmalle ja lähti pappilaan päin. Siellä seisoi\nhän hetkisen epäröivänä kansliahuoneen oven edessä. Sitten koputti\nhän hiljaa ovelle, ja kuultuaan sisältä kutsun tarttui epävarmalla\nkädellä ovenripaan ja astui huoneeseen.\n\nKirjotuspöydän takana istui kappalainen pää kumartuneena paksun\nkirjanidoksen yli; tyttö ei nähnyt hänestä mitään muuta kuin suuret\nkädet, joilla hän piteli kiinni kirjan kansista, ja hänen pääkallonsa\ntakkuisine hiuksineen, joiden keskeltä paistoi paljas paikka,\nhengellisen miehen tunnusmerkki.\n\n\"Ylistys olkoon Jeesukselle Kristukselle\", sanoi tyttö.\n\n\"Ijankaikkisesti!\"\n\nKärpäsparvi pyrähti tytön ohitse, hän torjui muutamia luotaan ja\nkatseli kuinka ne ajoivat toisiaan takaa, hajaantuivat ja vähitellen\njälleen asettuivat lepäämään eri tahoille; sitten kuiskasi hän:\n\"Korkea-arvoinen...\"\n\n\"Mikä on asiana?\" kysyi pappi ylös katsahtamatta.\n\n\"Olen Zinshoferin Helena, -- morsian, --\"\n\n\"Tiedän sen.\"\n\n\"Tahtoisin nyt mielelläni tehdä synnintunnustuksen.\"\n\n\"Nytkö heti?\"\n\n\"Jos se käy päinsä ja jos en tule sopimattomaan aikaan,\nkunnianarvoisa herra, niin tekisin sen mieluimmin nyt heti.\"\n\nKappalainen nyökäytti päätään, työnsi viivottimen kirjanmerkiksi\nlehtien väliin, paiskasi nidoksen kiinni ja nousi ylös. Vasta nyt,\nseistessään tytön edessä, suuntasi hän epävakaiset silmänsä häneen.\nTyttö katsoi häneen arkailevasti; sitten painoivat molemmat katseensa\nalas ja silmäilivät, kuten ennenkin, lattiaan.\n\nKappalaisen ääni kuului töykeältä ja puhe epäystävälliseltä, kun\nhän lausui: \"Mene edeltäpäin kirkkoon ja kokoa vielä hiukkasen\najatuksiasi, minä tulen pian perässä.\"\n\nKun tyttö yksinään astui tyhjään kirkkoon ja yksin hänen hiljaiset\naskeleensakin kivilattialla saivat heräämään kaiun, joka vähitellen\nvärähtelevänä ja valittavasti hukkui korkeisiin holveihin, silloin\nkatsahti hän arasti ympärilleen, hengitti raskaasti ja painoi\nmolemmat kätensä sydämelleen.\n\nNuori pappi astui tytön ohitse sakastiin. Hän pukeutui valkoiseen\nmessupaitaan, levitti hartioilleen pappisviitan ja asetti myssyn\npäähänsä; sitten lähti hän rippituoliin; vasemmalla kädellään piteli\nhän nenäliinaa kasvojensa edessä, oikealla hän teki ristinmerkin\ntytön yli ja kallisti korvansa aitaukseen päin, jonka takaa nyt alkoi\nkuulua kuiskailua ja hiljaista suhinaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiina on välttämätön tarvekapine. Silmänsä pitää pappi suljettuina,\nne eivät ilmaise mitään, mutta alemman osan hänen kasvoistaan\npeittää liina; hyvä, jos ei sen tarvitse verhota muuta kuin hienoa\nhymyä lapsellisten sielujen yksinkertaisista tunnustuksista, mutta\nei järkyttävää kummastusta, äkkinäistä kauhistusta, tärisyttävää\ninhontunnetta aavistamattomista paheista, rikoksista ja ilkitöistä.\n\nTähänastisten rippilastensa tunnustuksia kuullessaan ei kappalainen\nSederl tosiaankaan olisi liinaa tarvinnut. Hänen luokseen oli\nneuvottu tuollaisia vanhoja naisia, jotka kroonillisen sieluntuskansa\nvuoksi joka viikko juoksivat kirkkoon ja suututtivat monta herännyttä\npappia; sitäpaitsi oli hänen oltava apuna koululapsia pääsiäisrippiin\nvietäessä. Ne synnintunnustukset, jotka hän sai kuulla, eivät silloin\nolleet suinkaan järkyttävää laatua, mutta hän olikin toiselta\npuolen hyvin vakava mies, joka ei voinut ottaa mitään tunnustusta\nkevyeltä kannalta, vaan käsitteli jokaista kaikessa laajuudessaan ja\nkantavuudessaan; senvuoksi riensivät vanhat vaimot hänen luokseen,\nkun sitävastoin pojat ja tytöt vain opettajain neuvosta astuivat\nhänen rippituolinsa eteen ja jos se jollain tavoin kävi laatuun\nhiipivät jälleen hiljaa pois. Se oli jonkinlainen koulurangaistus,\nkun piti käydä kappalaisen Sederlin luona synnintunnustuksella.\n\nMutta mitä nyt, jolloin hän ensi kertaa istui tuossa pienessä\nkyläkirkossa rippiä kuulemassa, tuli katumuksen ja synnintunnon\nheräämiseen, niin ei se ollut yksitoikkoisesti luettu,\n\"rippilistasta\" kokoon haalittu lapsen tunnustus, ei hermoheikkoisen\nvanhuksen itseä kiduttava, huokauksien säestämä lörpöttely; se\noli kypsyneen olennon tunnustus, olennon, joka oli tietoinen\nsyntisyydestään, itsensä syyttäminen, joka kaikissa kohdissa\npysytteli oikeassa ja joka lausuttiin, vaikkakin sammaltamalla,\nkuitenkin mitä kuivimmalla luettelemisen äänellä.\n\nKuuma ja kylmä vaihteli nuoressa papissa. Häntä kiihdytti tuo\nsiveellisten heikkouksien ja rikoksien paljastus, jota ei verhonnut\nminkäänlainen häpeän liikutus, hän unohti ohjesäännön määräyksen,\nettei rippiä kuullessaan saanut antaa häpeän vaikuttaa itseensä.\nEnsi kerran oli hänellä tilaisuus silmätä ihmisen sydämen syvyyteen,\neikä hän huomannut siellä luotettavaisuutta eikä uskollisuutta; hän\nei aavistanut, kuinka vähän sellaista yleensä maailmassa esiintyi\nja tuli näkyviin ja kuinka sen jo hentona taimena vieraat tylysti\npolkivat jalkojensa alle, tai miten se omin käsin, ajattelemattomasti\ntahi epätoivoisesti, juurineen temmottiin pois, kun se kuitenkaan ei\nollut kenellekään hyödyksi eikä nautinnoksi.\n\nHän antoi liinaa pitelevän kätensä vaipua alas, katseli vihaisin\nsilmin aitauksen teräslankaverkon läpi ja alkoi kiivastua.\n\nSiihen hän oli varustautunut ja kuitenkin teki tämä varustautuminen\nripin hänelle opettavaksi ja jätti mitä pysyvimmän vaikutuksen hänen\nmieleensä.\n\nHelena tuijotti häneen ensin kauhistuneena, sitten alkoivat hänen\nsilmänsä himmetä kyynelistä. Sammaltelevan hämmennyksen vallassa\nkertoi hän selittäen ja valaisten menettelyänsä, jotta se näyttäisi\nparemmalta, esiintyisi lievemmässä valossa, mutta aina hänellä\nlopuksi oli vastassaan huono tahto, rangaistava heikkous, joille hän\noli antanut perään ja jotka hänelle itselleen olivat selittämättömiä\nja nyt näyttivät aivan kuin paholaisen vaikuttamilta. Valittaen\nväänteli hän käsiään, puhkesi suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin ja\nhieroi otsansa verille rippituolin veistokoristeluja vastaan.\n\nSilloin valtasi nuoren papin äkkiä kuten ilmestys tietoisuus siitä,\nminkävuoksi hän, jonka viransijaisena hän nyt oli, ei ollut kutsunut\nluokseen paatunein tai koskemattomin sydämin elämän kukkuloilla\nvaeltavia, vaan johdatusta ja lohtua tarvitsevaisia, lapsia,\nväsyneitä ja raskautettuja ja synnintekijöitä, ja minkävuoksi\nvanha maailma perustuksiaan myöten tuli järkytetyksi siitä uudesta\nsanomasta, joka ankaran lain asemasta lupasi rakkautta, rangaistuksen\nsijaan armoa.\n\nJa nyt alkoi kappalainen puhua rauhottavasti ja lohduttavasti, ja\nmitä hiljaisemmaksi tuon hänen edessään polvillaan olevan tytön\nnyyhkytys kävi, mitä enemmän hänen kokoonkyyristynyt ruumiinsa\nsuoristui, mitä kiihkeämmin ja luottavammin hänen katseensa kiintyi\npappiin, sitä vakuuttavammaksi ja vaikuttavammaksi tuli tämän puhe\neikä hän milloinkaan ollut, niin kokonaan tietoisena tehtävänsä\ntärkeydestä, julistanut anteeksiannon kaavaa juhlallisemmin ja\nhartaammin.\n\nKun pappi astui pois rippituolista ja tuo nuori, kaunis nainen katsoi\nhäneen kalpein, tyynin, hurskain kasvoin, silloin olisi hänkin voinut\nsanoa: \"Joka teistä on synnitön, hän heittäköön häntä ensin kivellä;\nmene ja älä silleen syntiä tee!\" Hänen rintansa kohoili voimakkaasti.\nHän kumartui eteenpäin. Pyhä vakavuus oli hänen kasvoillaan ja hänen\nsilmistään kuvastui lempeys ja tyyni rauha, ikäänkuin näkisi hän\nasiat kaukaisen maailmantakaisen auringon valossa, näkisi ne kaikessa\nkurjuudessaan ja ikuisessa muuttelevaisuudessaan. _Sillä_ hetkellä\noli tämä ruma ihminen kaunis; kaunis, sillä henkevöitynyt muoto\npeitti hänen kasvojensa tyhjyyden ja mitättömyyden.\n\nHän astui tytön luo, mutta Herransa ja Mestarinsa sanojen käyttäminen\ntuntui hänestä kuitenkin häväistykseltä. Hän kosketti kevyesti\nkädellään tytön päätä ja käski hiljaisella äänellä hänen nousta ylös\nja mennä pois.\n\nHelena syöksähti nopeasti pystyyn ja juoksi kirkonovelle, kappalainen\nsulki sen hänen perässään, astui sakastiin, jossa hän nopeasti\nriisuutui juhlatamineistaan, ja meni sitten ulos pienestä takaovesta.\n\nAlkoi hämärtää.\n\nKirkon takana kulki tiheän pensaikon läpi kapea polku, muutaman\naskeleen pituinen, ulottuen herranhuoneen muurin alimpaan\nnurkkaukseen. Siellä nojautui tuo nuori pappi kiviröykkiöön ja\nkatseli kauas kuolleiden leposijan ylitse. Muutamia tähtiä välkkyi\nkukkuloiden yläpuolella.\n\nJa tuolla mittaamattomassa avaruudessa, kaiken takana, jossa ei enää\nmikään tähti kierrä, hallitsee se joka saa myriaadit tomuhiukkaset\nloistamaan, hehkumaan, kieppumaan, joka pakottaa kaiken itseään\nkohden ja jonka luo kaikki tomu pyrkii, kuollut niinkuin eläväkin;\ntuo ainokainen voima ja valta, joka autioissa tähdistöissä\nantaa kivien kaikua ja asutuissa herättää elävän hengen ja joka\nvälittömästi koskee meihin silloin kun jokin ylevä, jalo, mahtava\ntunne valtaa sielumme, josta emme tiedä mistä se tulee, emme tiedä\nmuuta kuin ettei se ole tomusta!\n\nTuollaisesta sisimmästä liekistä puhkesi kai ilmestyksen pyhä liekki\nesiin, ja sille, joka uskollisesti omistaa sen lämmön ja siunauksen,\nkoittaa hetki, jolloin yksi kipinä sen hehkusta sytyttää hänen\nsydämensä ja hän tuntee itsessään osan tuosta ainokaisesta voimasta!\n\nNuori pappi levitti kätensä taivasta kohden; silloin kapsahti jokin\nhautojen välissä, hiiri tahi sisilisko; hän säpsähti ja katseli\nhetkisen aaltoilevaan ruohikkoon, sitten pannen kätensä ristiin ja\npainaen nöyrästi päänsä alas.\n\n\"Herralle yksin kunnia ja minulle rauha vaelluksessani hänen sanansa\njälkeen.\"\n\nAh, harvinaisia ovat tuollaiset valtaavan innostuksen hetket, jolloin\nihminen ikäänkuin samalla kertaa löytää tien itsestään ulos ja pois\nitsensä ylitse! Nopeasti kuin kurimo vetää jokapäiväisyys jälleen\nihmisen piiriinsä ja totuttuihin askareihin, jotka melkein ovat\ntulleet kuin osaksi hänestä itsestään, ja mitä halvempi sellainen\naskare on, sitä pakottavammalta näyttää sen toimittaminen; on\naivankuin se ivallisesti hihittelisi: Teidän herrautenne suvaitsi\nhetkisen olla Jumala, mutta ette kuitenkaan senvuoksi ole unohtanut\nminun olemassa-oloani.\n\nJo seuraavana iltapäivänä istui kappalainen jälleen ummehtuneessa\nvirkahuoneessa. Sen oven takana seisoi pastori kuuntelemassa.\nVähäväliä kajahti sisältä läiskähtävä läpsäys. Kun tämä vanhasta\nherrasta kävi liikanaiseksi, astui hän nauraen sisään. \"Rakas herra\nSederl, ei, tuollainen ei enää saa jatkua pitemmälle, edesvastuuta\nen minä ota niskoilleni! Tehän vallan teette lopun itsestänne! Heti\nhuomisaamuna varahin lähetän kauppiaalta hakemaan kärpäspaperia;\ntoivoakseni saa tuolta veitikalta ehta lajia, jonka avulla pääsemme\neroon noista rakkareista, sillä jos voisimme syöttää niitä siihen\nripotellulla sokerilla, niin ostaisimme niitä vielä useampiakin.\"\n\nHelenan kauhistus rippituolissa oli vilpitön, hänen valituksensa\nilmipuhkeaminen ei ollut mitään teeskenneltyä, edeltäpäin laskettua.\nHän pelkäsi synninpäästön kieltoa, häväisevää paljastusta ihmisten\nedessä tahi jotain muuta, hän ei itsekään oikein tiennyt mitä, joka\nsamalla tavalla voisi tehdä tyhjäksi kaikki hänen tulevaisuuden\nsuunnittelunsa ja tuumansa. Hän ei voinut vielä kotimatkallakaan\ntointua liikutuksestaan ja hän lupasi kiitollisin sydämin tästä\npäivästä alkaen pitää itsensä kunnollisena ja rehellisenä, \"jos vain\ntällä kertaa kaikki hyvin päättyisi\".\n\nMutta sillä hetkellä, jolloin Kärpästentappaja-kappalainen tuli\nhäirityksi pastorin sisäänastumisesta, tarkasteli hän morsiuspukuaan,\njoka oli levällään hänen sänkynsä päällä, ja rallatteli ja lauloi\nhyppysäveltä.\n\n    Hiiriä aina kissat saa\n    ja aina varpuset lentää,\n    miestään emännät rakastaa,\n    mutt' aina pettävät sentään.\n\nOli se rippi se eilinen! Niinpä niin, vaikea, kova rippi. Jumalalle\nkiitos, että se jo oli kestetty!\n\nVanha pastori tunsi rippilapsensa ja oli vakuutettu siitä, että\njotkut heistä vain toisenlaisten olosuhteiden kautta, joihin heidän\njoko hyvällä tai pahalla oli taivuttava, voivat tulla järkiinsä;\nsenvuoksi olikin hän kai hyvillään siitä että Zinshoferin tytär\njoutui miehelään, ja senvuoksi sanoi hän, tuota rippiä tarkottaen\n-- jolloin hieno epäily hiipi hänen mieleensä sen parantavista,\npysyväisistä seurauksista -- kappalaiselle: Teillä voi siitä olla\njotain opittavaa!\n\nSiinä hän oli oikeassa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMuutamaa päivää ennen Muckerlin ja Helenan häitä paneutui vanha\noljenpunojatar sairaana vuoteelle. Se oli tervetullut syy jättää\npitämättä tuo hälisevä juhla, joka helposti voi antaa tilaisuuden\nilkeään pilantekoon ja inhottaviin irstailuihin, ja tyytyä hiljaiseen\nvihkimiseen, eikä kumminkaan tarvinnut näyttää siltä kuin olisi\npelätty ihmisiä ja annettu heidän vaikuttaa asiaan.\n\nTosin tuntui nuoresta vaimosta kovalta noin ilman juhlallisuuksia\nastua uuteen kotiinsa. Helena olisi ennemmin kestänyt kaiken pilkan\nja häväistyksen kuin kieltäytynyt sellaisesta, mikä hänet omissa ja\nvieraiden silmissä jätti muita morsiamia jälemmä, mutta kun sattui\nniin, että hänen juuri _tuolla_ tavalla sopi alistua tapahtumaan,\nmihin samanlainen sattuma olisi jokaisen muunkin pakottanut, niin oli\nhän tästä salaa iloissaan.\n\nHääpäivän iltana riensi hän majaansa \"noutamaan takaisin kapineitaan\"\n-- kuten hän hyvin avomielisesti tunnusti -- siihen taloon, josta ne\nolivat tulleet.\n\nVanha Zinshoferin emäntä istui miettiväisenä ja murheissaan\nlavitsalla; hän oli laskenut toisen käsivartensa tuon ei ainakaan\nliian suuren vaatemytyn päälle. Helena veti sen pois käden alta\nja sanoi, katsoen ympärilleen tuvassa: \"Katsos, nyt jää koko tila\nsinulle yksin; se tekeekin sinulle hyvää. Hyvää yötä!\"\n\nNäin sanoen erosi hän lapsuutensa kodista ja äidistään.\n\nSeuraavasta aamusta alkaen rupesi hän puuhailemaan oljenpunojattaren\ntaloustoimissa. Hän ei kysellyt miten anoppi tähän saakka oli\nmissäkin asiassa menetellyt ja kai eteenkinpäin tahtoi meneteltävän;\nmutta vanhus-parka, joka voimattomana makasi vuoteellaan, ei voinut\nsekaantua mihinkään, vaikka olisi tahtonutkin. Jos Zinshoferin vanhus\ntuli antaneeksi suoranaisia neuvoja, niin haukkui nuorikko häntä suut\nsilmät täyteen ja käski lähtemään talosta pois, jolloin loukattu äiti\ntoivoi pahankuriselle lapselle Jumalan rangaistusta; kuitenkin salli\nHerra tunnetussa pitkämielisyydessään tuon lapselle sopimattoman\njulkeuden jatkua, vaikka vanhus vähintäin kerran viikossa huutaen ja\ntoruen juoksi pois nuorten luota.\n\nPuunleikkelijän äiti, tuo köyhä, sairas vaimo, oli nyt todellakin\nkykenemätön lähtemään talosta, ja muutoinkin sai vaikea sairaloisuus\nhänen muuttamaan mieltään; hän tahtoi kuolla siinä majassa, jossa oli\nviettänyt pisimmän ajan elämästään, hän tahtoi viimeisinä päivinään\npitää luonaan ainoan lapsensa, vaikkakin häneen kipeästi koski se,\nettä hänen oli jaettava tämän suosio toisen kanssa, ja millaisen\ntoisen! Hän epäili tuota toista, niin, hän pelkäsi, \"koska hän itse\nmakaili näin aivan kurjana ja hyödyttömänä\", että tuo nuori vaimo\nvierottaisi hänet kokonaan ja erottaisi rakastuneen, peräänantavaisen\nmiehensä hänestä; hän luuli tarpeelliseksi ehkäistä sen ja sanoi\nusein, ilman varsinaista syytä: \"Jos huomaisin olevani taakkana\ntässä talossa, niin lähtisin paikalla tieheni, minua ei voisi mikään\npidättää.\"\n\nSilloin katsoi poika häneen joka kerta suurin, rukoilevin silmin,\nmutta ei sanonut mitään; että jokin voisi vierottaa hänet äidistään,\nse tuntui hänestä niin kokonaan mahdottomalta, että häneltä puuttui\nsanoja vastatakseen, ja niin jäivät myöskin ilmi tuomatta kaikki\nvakuuttelut hänen muuttumattomasta lapsenrakkaudestaan, joita vanha\nsairas-parka kai kaipauksella odotteli ja jotka hän itselleen\nlohdutukseksi ja tyynnytykseksi tahtoi saada kuulla poikansa suusta.\nMutta oli vielä muuan toinenkin seikka, joka hillitsi tämän kieltä;\npoika huomasi vanhuksen ja nuoren vaimon välisen mustasukkaisuuden,\nja kun hänen sydämensä kuitenkin riippui kiinni heissä molemmissa,\npiti hän tarpeettomana puhua toiselle hyviä sanoja toisen\nläsnäollessa ja vältteli niitä rakkaan kotirauhan vuoksi.\n\nLieneekö Helena pelännyt anoppinsa vaikutusvaltaa vai ei, mutta siitä\nhän ainakin oli vakuutettu, ettei tämä hyvää hänestä puhunut, ja hän\nlähtikin sentähden vain harvoin ja tällöinkin lyhyeksi ajaksi pois\nkotoaan, \"jottei antaisi vanhukselle tilaisuutta tyhjentää suutaan\npuhtaaksi ja selän takana haukkua ja torata\".\n\nMutta kun nuori vaimo oli poissa, silloin laski Muckerl työkalut\nkäsistään ja astui sairaan huoneeseen. Kauhulla katseli hän tuota\nmuodotonta, vesitaudin runtelemaa ruumista, tuon avuttomana makaavan\nlaihtuneita käsivarsia. Hän otti itselleen tuolin vuoteen ääreen,\ntarttui äidin luisevaan peitteen päällä lepäävään oikeaan käteen ja\npiteli sitä kunnes tunsi sen kuuman hehkun tuskastuttavaksi ja päästi\nsen hiljaa irti. Silloin olisi hän usein mielellään lyönyt molemmat\nkätensä kasvojensa eteen ja ääneensä valittanut, mutta eihän hän\ntahtonut antaa tuon vanhusparan sitä huomata eikä hän tahtonut kuulla\näitinsä säälistä salaavan huonoa tilaansa pojaltaan.\n\nElokuussa muuanna iltapäivänä oli kaikki polttavan lämmintä ja\nhiljaista ympäristössä, ikäänkuin maailma olisi levännyt työstä\nväsyneenä, ikäänkuin aurinko olisi lämpöä ja valoa jakaessaan, luodut\nolennot ja kasvit liikkuessaan ja kasvaessaan liiaksi ponnistelleet.\nMuckerl pisti päänsä kamarin ovesta sisään. \"Leena on poissa\", hän\nvirkkoi, \"minun täytyy toki tulla sinua heti katsomaan, nyt kun hän\nei voi pahastua siitä; olethan sinä minun toinen rakkaani.\"\n\nSairas ei hymyillyt tulijalle kuten muulloin. Hänen silmänsä\nloistivat kosteina, hänen kasvonsa olivat vahankeltaiset ja hän\nnäytti liikutetulta.\n\n\"Miten jakselet, äiti?\" kysyi Muckerl tullen lähemmäksi.\n\n\"Mitenkäkö jaksan?\" sanoi vanhus hiljaa, \"en hyvin, niinkuin aina on\nkun loppu lähenee.\"\n\nPoika pudisti päätään.\n\n\"Älä ravistele päätäsi, Muckerl, asia on kuitenkin niin eikä sitä voi\nmikään muuttaa. Totta kyllä, että siitä tulee sinulle surua, poika\nparka, tiedän sen, tiedän sen varmasti, tunnen sinut siksi hyvin;\nolemmehan eläneetkin niin kauan yhdessä, voimmepa melkein sormillamme\nlaskea ne päivät, jolloin olemme olleet poissa toistemme näkyvistä.\nMutta muut eivät siitä suurestikaan välitä.\"\n\n\"Älä puhu sillä lailla, äiti. Kuka voisi sinun kuolemaasi toivoa?\"\n\n\"Minun täytyy vain sanoa sinulle, Muckerl, että helpommalta tuntuisi\nkuolema, ellei sinun naimisestasi olisi tullut mitään. Mutta ihmisen\ntahto on hänen taivaanvaltakuntansa, ja sinä olit kyllin vanha\npitääksesi omasi enkä minä tahtonut sekaantua asiaan, vaikkei se\nminusta alunpitäinkään ollut oikea.\"\n\nPuunleikkelijä katsoi lattiaan.\n\nSairas veti syvään henkeään ja jatkoi: \"Niin taivuin minä kuitenkin\nsiihen enkä milloinkaan ole asettanut Helenan tielle mitään esteitä,\nvaikkei koskaan olisikaan pälkähtänyt päähäni, että hän voisi olla\nsellainen kuin hän on.\"\n\n\"Millainen hän sitten on?\" sammalsi Muckerl.\n\n\"Aamupäivällä oli Matznerin Sepherl täällä ja tiesi kertoa, että\nKleinleitnerin Paul, joka jo vuosikausia on maannut heikkona\nsairaana, tänä aamuna varhain oli päässyt kärsimyksistään; silloin\nkuulin selvästi, huolimatta siitä että hän kauhalla kolisteli\nrautapataa, Helenan sanovan: 'Kaikki ihmiset kuolevat, mutta ei vain\ntuo eukko!'\"\n\n\"Äiti!\" huudahti Muckerl. \"Se on tullut vain ajattelemattomasti\nsanotuksi, ei hän sitä tarkota. Ole varma siitä!\"\n\n\"Samapa se\", virkkoi vanhus, \"mitä hän tarkottaa, tiedän etten siitä\nkuole. Hänen ajatuksensa ei minulta lyhennä hetkeäkään eikä myöskään\nlisää ikääni. Vilpittömästi saattaisi se minua surettaa vain siinä\ntapauksessa että rakastaisin häntä; mutta asiain näin ollen ei siitä\nole mitään vaaraa.\"\n\n\"Anna se hänelle anteeksi, äiti\", sanoi Muckerl tukahtuneella\näänellä, \"äläkä enää milloinkaan sitä ajattele, tiedäthän kuinka\nrakas olet minulle.\"\n\nHän seisoi aivan vuoteen ääressä, ja kun vanha vaimo kohotti heikot\nkäsivartensa häntä kohden, silloin kumartui hän alas ja äiti\nsilitteli vapisevin käsin hänen poskiaan.\n\n\"Sen tiedän, kyllä minä sen tiedän!\"\n\nOn olemassa hyväilyä, joka tekee kipeätä; sellaisia ovat meistä\neroavien rakkaiden henkilöiden hellyydenosotukset, jolloin jokainen\nsuudelma, jokainen, syleily, jokainen heikko kädenpuristus sanoo\nmeille: Yhdessäolomme ei enää kauan kestä.\n\n\"Jumalan haltuun, äiti, minun täytyy nyt -- -- --\", sopersi\npuunleikkelijä, ja kun sairaan käsivarret päästivät hänet irti,\nhiipi hän pois kamarista ja sulki hiljaa oven jälkeensä; mutta\nsitten syöksyi hän nopeasti ulos puutarhaan, vaipui siellä varjoisan\nlehtimajan penkille ja painoi molemmat kätensä kasvoilleen; pari\nsuurta kyyneltä vierähti sormien lomitse ranteille.\n\nJa kuitenkin oli oljenpunojatar valehdellut, hän oli tekeytynyt\nvahvemmaksi kuin olikaan; hänelle olivat Helenan sanat \"tehneet\nkovin kipeätä\"! Vaikkakin sairas arvelee itsensä olevan mennyttä\nkalua, niin kauhistuttaa ja loukkaa häntä vieraiden huulilta tuleva\nmuistutus siitä, sillä se iskee tyynesti niin lähelle, niin kovin\nlähelle sitä, minkä tähden hän pelokkain mielin ja tuskallisin\npuistatuksin kiduttaa itseään päivän hiljaisina hetkinä ja unettomina\nöinä. Tässä tapauksessa se oli kärsimätön muistutus ja lisäksi ainoan\npojan vaimon suusta!\n\nSillävälin kun tuo nuori mies taisteli tuskan kanssa, joka\nahdisti rintaa hänen ajatellessaan vaimonsa vallan käsittämätöntä\nsydämettömyyttä, vaimonsa, jonka jo yksistään hänen mielikseen\ntäytyisi olla hyvä äitiä kohtaan, makasi vanha rouva pienessä\nkamarissaan kädet ristissä ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin\neteensä. Tietää olevan läheisyydessään, lähinnään henkilöön, jonka\nmielestä ei kuolema tulisi hänelle kylliksi varhain! Se oli\njälleen lisäksi yksi kiduttava ajatus, joka vaivasi häntä aina\nyksinäisyydessä, kuten nytkin.\n\nMitä mahtanee yksinäisinä hetkinä liikkua kuolemansairaan sielussa?\n\nMitä mietti vanha rouva jätettynä yksin kuolemaa ajattelemaan?\nMitä hän ajatteli poikansa tullessa ja lähtiessä? Kun tämä tuli:\nnäenpä hänet kuitenkin vielä; kun tämä lähti: ehk'en enää koskaan!\nEn näe häntä enää, lastani, en enää kuule hänen ääntään, en enää\nsaa tuntea hänen sydämellisiä rakkaudenosotuksiaan! Kuolema on\nkuitenkin omituinen! -- Raskas kyynel vierähti sisäänpainuneelle\nposkelle, sitten kuuli hän askeleita, pyyhki silmänsä ja katsoi\novelle päin; ulkopuolella käy jälleen hiljaiseksi, jälleen kehittyy\najatus edelleen: se on kuitenkin omituista... jälleen kostuvat\nsilmäripset. Mitä kaikkia erontuskia hän miettikään, kuka sen tietää?\nAh, minkävuoksi ottaa ihminen tuhatkertaiset jäähyväiset yhden kerran\nlähtiessään?\n\nKun kuukausi oli kulunut loppuun, sanoi hän: \"Empä olisi milloinkaan\nluullut, että elän vielä _ensimäisen_ päivän\". Mutta sitten tuli\npäivä, jolloin sairauden tuska voitti tuon kärsivällisen rouvan, ja\nhäneltä pääsi vain yksi ainoa toivomus: \"Loppua minä haluan, loppua\",\nja silloin poikakin lyyhistyi kokoon ja nyyhkytti ääneen syvimmästä\nsydämestään. Mutta sairas virkkoi: \"Älä huoli, kyllä minä tiedän\nmiltä sinusta tuntuu.\"\n\nJa nyt tulivat nuo tuskalliset viimeiset päivät ja yöt, joiden\nmuisteleminen vielä vuosien kuluttua värisyttää jokaista, jonka joko\nrakkaus tahi velvollisuus on pakottanut olemaan sairaan kuolinvuoteen\nääressä. Tänä raskaana aikana ei Helenaa voitu mistään moittia,\nhän ei väistynyt sairaan luota, hän oli tälle päivin ja öin apuna,\nväsymättömästi riensi hän lieden ääreen, keitti ja paistoi aivan\ntavattomalla ajalla, jos joskus niin sanottu väärä ruokahalu heräsi\nkärsivässä sairaassa. Hän huusi Muckerlin työhuoneestaan saapuville,\nkun vanha rouva makasi kuolinkamppailussa, jotta tämä, joka\nvarmastikin vielä piti kiinni pojan läsnäolon toivosta, helpommin\nkestäisi kuoleman. Helena painoi kuolleen silmätkin kiinni ja sulki\nhänen suunsa, kun Muckerl arkaili koskettaa kädellään ruumista.\n\nLehtien parhaillaan alkaessa kellastua ja kuihtua laskettiin tuo\nnyt levon saanut, kitunut ruumis-parka maan poveen. Haudalta riensi\nHelena nopein askelin edeltäpäin kotiin avaamaan akkunoita ja\ntuulettamaan, huoneita.\n\nMuckerliin, joka hiipi eteenpäin pää painuksissa ja kädet\nhervottomina riippuen kuten unissakävijä, oli Matznerin Sepherl\nliittynyt; hän ilmaisi tälle osanottoaan, mutta ei sanoilla, vaan\nhuokauksilla ja \"surkeilla kasvojeneleillä\".\n\nÄkkiä jäi puunleikkaaja seisomaan paikalleen. Hänen sydäntään ahdisti\njokin ja hänen kurkkuaan tukahutti, hänen täytyi lausua se julki. \"Se\non kurjaa\", sai hän vaivoin sanotuksi.\n\nTyttö tarttui rauhottavasti molemmin käsin hänen vasempaan\nkäsivarteensa kyynärpään yläpuolelta.\n\n\"Luuletko ettei hän tuuleta huoneita mielellään?\" kysyi Muckerl\nkuiskaten.\n\n\"Täytyyhän hänen se tehdä, Muckerl, ruumiinhaju on ilkeää ja haihtuu\nniin työläästi.\"\n\n\"Hän tekee sen mielellään, sillä hän iloitsee siitä, että äitini on\npoissa talosta.\"\n\n\"Jeesus ja Maria!\" Sepherl pani kätensä ristiin ja tuijotti\nkauhistuneena häneen.\n\nHän nyökäytti kyynelsilmin päätään tytölle, sitten katsahtaen tämän\nmajaan päin, jonka luo he juuri olivat saapuneet, ja lähti pois tytön\nluota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi puunleikkaajan majassa\npienokainen, joka ei siellä kenellekään oikeata iloa tuottanut; se\noli poikalapsi, se kastettiin äitinsä miehen nimen mukaan Johann\nNepomukiksi.\n\nHelena hoiti lasta huolellisesti, mutta hyväili sitä ja leikitteli\nsen kanssa vain silloin kun hän ylen hyvällä tuulella ollen ikäänkuin\nunohti itsensä, ja se tapahtui hyvin harvoin; alussa lienee miehen\nkäynyt sääliksi pienokaista ja hän koetti sen kanssa leikitellä,\nmutta ei hän siinä oikein onnistunut, sillä vaimo katsoi aina silloin\nhäneen niin omituisen suurin silmin ja hymyili niin ivallisesti; pian\njättikin mies sen sikseen, kun Helena kerran äreästi oli temmannut\npojan hänen rinnaltaan ja sanonut: \"Mitä tuo merkitsee? Se ei kuulu\nhänelle. Jos pidät sanasi ja elätät hänet, niin enempää ei hänellä\nsuinkaan ole oikeus vaatia!\"\n\nMutta sitä ei tuo rehellinen mies ollut tarkottanut silloin kun hän\nlupasi asianmukaisesti pitää huolta tuosta \"toisestakin\"; ja että sen\nnyt piti kasvaa niinkuin vieraan talossa, se tuotti hänelle surua\nlapsen itsensä vuoksi.\n\nKauan ei hän ollut asunut Helenan kanssa saman katon alla, kun hänen\nitselleen oli tunnustettava, että kaikki kuitenkin oli käynyt aivan\ntoisin kuin hän oli luullut. Tosin katseli hän ihaillen nuoruutta\nuhkuvaa, kaunista vaimoaan ja tunnusti tämän pitkälle kehittyneen\nkäytännöllisyyden taloudenhoidossa ja elämässä, mutta tämän oman\nkäytännöllisen mielensä mukaan, josta vain annettu oli saatua, joka\ntarkoin punnitsi sen mikä kullekin sopi ja työnsi luotaan vieraan\nojennetun käden pitääkseen omansa vapaana, vaimo myöskin menetteli\nottaessaan vastaan miehen hellyydenosotuksia ja torjuessaan hänen\nhyväilevää kättään lapsesta, jolle muutoin vaimo itsekin oli vain\nankara hoitajatar ja siksi jäi, koska lapsella hänen silmissään ei\nollut enempää kuin vieraanvaraisuusoikeuden vaatimus. Päivä päivältä\nkatkeroittivat tuollaiset kylmentävät huomiot miehen iloa hänen\nkatselemisestaan ja mielihyvää hänen taitavasta taloudenhoidostaan;\nväkipakolla työntyi aina silloin miehen mieleen surullinen ajatus,\nettä Helena oli ollut se, joka oli katkeroittanut hänen äitinsä\nviimeiset elinpäivät, ja siten, nopeasti vaihdellen, milloin vaimonsa\npuoleenvetämänä, milloin poistyöntämänä, tunsi hän itsensä pian\nväsyneeksi, sydämeen asti kyllästyneeksi.\n\nHelena oli nyt tosin kieltämätön hallitsijatar talossa, mutta\nmillaisessa? Kuka hän oli? Zwischenbühelin pyhänkuvaintekijän\nvaimo! -- Mentyään iltasin pikku Hannu käsivarrellaan portaille ja\nkatsoessaan ylös Sternsteinin hoviin päin, joka auringonlaskusta\nhehkuvin akkunoin oli hänen edessään, sellaisena kuin hän lapsena\nusein oli sen nähnyt, silloin olisi hän mielellään koonnut kiviä\ntieltä ja heittänyt kaikki nuo kimmeltävät ruudut pirstaleiksi,\nmutta kuinka kaukana, kuinka kaukana olikaan tuo uljas hovi, hänen\nmaailmaansa aivan kuulumaton!\n\nKerran ojensi lapsi kätensä kukkulalta hohtavaa loimua kohden; Helena\nkatsoi sitä kummastellen. \"Tiedätkö sinäkin minne kuulut, missä\nmeidän molempain pitäisi istua, jos sanaan ja kirjotukseen ihmisten\nkesken olisi luottamista?\"\n\nPunerrus sattui äkkiä hänen kasvoihinsa, ja hän katsahti arasti\nympärilleen, olisiko joku läheisyydessä voinut kuulla hänen sanansa.\n\n\"Narrimaista! Pojan tyllerö luulee sen olevan lähimailla, kiinni\ntarttumista vailla! Entäpä jos se ennustaisi jotakin? Herra Jeesus,\nkuinka mieletöntä etten pääse siitä ajatuksesta eroon.\"\n\nHän seisoi ja tuijotteli ylöspäin, kunnes loiste oli sammunut.\n\nMutta työhuoneessa istui hänen miehensä, kumartuneena ja taipuneena\ntyöpöydän yli, ahkerasti leikellen ja maalaillen siroja kuvioita ja\nkoreita nukkeja, joihin tilaajat olivat tyytyväisiä ja samoin hän\nitsekin.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHyvin omituinen oli tervehdys isän ja pojan välillä, kun Toni\nkolmivuotisen sotapalveluskauden jälkeen palasi takaisin Sternsteinin\nhoviin.\n\nKumpikaan ei ollut tuon pitkän ajan kuluessa paljon tiennyt\ntoisestaan. Kirjottaminenkin jäi hyvin vähiin. Vanhus jätti sen\ntoimen koulumestarille, joka pisti muutamia sanoja niiden rahojen\nmukaan, jotka Tonille säännöllisesti lähetettiin, jotta tämä\nsotaväessäkin voisi näyttäytyä rikkaana tilanomistajan poikana; Toni\nkirjotti vain silloin kun hän kuukauden keskivaiheilla joutui pulaan\nja saikin aina silloin pyytämänsä summan, mutta sitä seurasi tällöin\npari omakätistä riviä Sternsteinin isännältä, eivätkä ne suinkaan\nsisältäneet hyväilynimiä eikä siunauksen toivomuksia.\n\nKun vanhus sai sen kirjeen, joka ilmotti pojan saapuvan seuraavana\npäivänä, valjastutti hän hevosen vaunujen eteen ja rengin oli\nyösydännä lähdettävä piirikunnan pääkaupunkiin, joka oli rautatien\nvarrella.\n\nToisen päivän aamuna vierivät ajoneuvot kartanon pihaan. Sternsteinin\nisäntä seisoi porstuan kynnyksellä, kädet selän takana, ja katseli\ntarkkaavaisesti kotiinpalaavia. Niinkuin isä jäi seisomaan, samoin\npysyi poikakin istuallaan.\n\n\"No, tässä minä nyt taas olen\", virkkoi tulija ja lisäsi kotvasen\nkuluttua: \"Hyvää päivää, isä.\"\n\nVanhus nyökäytti päätään. \"Hyvää päivää. Siinähän taas olet, nyt olet\nsiitäkin päässyt.\"\n\n\"Reserviläinen minä nyt olen\", murahti nuorukainen.\n\nIsäntä kohotti tyynesti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa:\ntiedän sen ilmankin; ja vaikka hän näki, etteivät pojan riutuneet ja\nkalpeat kasvot, sinisine renkaineen silmien ympärillä, näyttäneet\nsellaisilta pelkästä viimeöisestä valvonnasta, virkkoi hän kuitenkin:\n\"Näytätpä hyvinvoivalta, ei se näytä sinua rasittaneen.\"\n\n\"No eipä tietenkään! Se vielä puuttuisi!\" huudahti Toni. Hän\nheilautti itsensä alas vaunuista, kopisteli jalkojaan ja ojentui\nsuoraksi. \"Oh, tämäpä vasta oli koluuttelemista ja heilumista. Hyvä,\nettä taas pääsee jalkeille! Syömiseen on kai vielä hetkinen?\"\n\n\"On kyllä, mutta jos sitä ennen tahdot jotain, --\"\n\n\"En, kiitos vain. Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että\ntällävälin hiukkasen katselen ympärilleni kylässä?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nToni kohotti kätensä hatunreunaan kuten sotamiehenä oli tottunut\ntekemään, pyörähti ympäri ja lähti alas Zwischenbüheliin päin.\n\nHän harhaili pitkin jokirantaa eteenpäin. Siellä täällä huudettiin\nhänelle taloista tervehdyksiä, yksi ja toinen tuli häntä tiellekin\npuhuttelemaan, mutta hän piteli uteliaat loitolla lyhyillä\nvastauksillaan ja kulki edelleen kylän alapäähän päin. Likellä\nviimeisen edellistä majaa, keskellä tietä, leikitteli lapsukainen\nhiekassa. Hän astui muutaman askeleen päähän siitä ja jäi seisomaan\nja katselemaan pienokaista, ja kun tämä nyt kohotti kiharaista\npäätään ja katsoi häneen suurilla, ruskeilla silmillään, astui hän\nnopeasti sen luo, kumartui alas ja ojensi juuri kätensä silittääkseen\npojan päätä, kun Helena syöksyi esiin ja tempasi lapsen syliinsä.\n\n\"Älä koske siihen\", huohotti hän.\n\n\"Johan nyt, miksi juuri minä en saisi?\" kuiskasi Toni.\n\n\"Kysytkö vielä?\" sähisi Helena hampaittensa välitse. Kuolonkalpeista\nkasvoista tuijottivat hänen silmänsä Toniin niin vihanvimmaisina,\nettä tämä vastoin tahtoaan peräytyi askeleen, mutta sitten hän\nväänteli suutaan ja päästi pari lyhyttä naurunhohotusta; Helena\nkääntyi poispäin hänestä ja käveli, vetäen vastaanrimpuilevaa lasta\nkädestä perässään, majaansa kohti.\n\nKun Sternsteinin isäntä päivällä siirsi luotaan lautasen ja mukavasti\nnojautui taaksepäin suuressa nojatuolissaan, kysyi hän vastapäätä\nistuvalta Tonilta: \"No mitä uutisia kuuluu kylältä?\"\n\nNuorukainen kohautti olkapäitään.\n\n\"Sen kai uskallan vakuuttaa, että olet ollut kovin utelias\npyhänkuvaintekijän nuoren vaimon suhteen.\"\n\n\"Niinpä niin. Olemme jo tavanneet toisemme.\"\n\nVanhus kohotti silmäkarvojaan ja loi tutkivan katseen nuorukaiseen.\n\n\"Sain varsin epäsuosiollisen vastaanoton\", nauroi tämä harmistuneesti.\n\n\"Se on aivan oikein sulle. Olisin voinut edeltäpäinkin sen sinulle\nsanoa, sinä kopeileva miekkonen! Et sinä milloinkaan ole ollut\nhänen mielessään, kartano se on ollut, ja nyt näkisi hän mieluummin\njäniksen juoksemassa poikki tien kuin sinut. Hän ei ole tyhmä, hän ei\nole kenellekään mieliksi ilman jotain tarkotusta, ja nythän hänellä\nei olekaan mitään sellaista! Älä sinä siis haudo mielessäsi mitään\nluvattomia ajatuksia.\"\n\n\"Sellainen ei pälkähdä päähänikään.\"\n\n\"Olisikin jo aika, että heittäisit ne ja muut tuhmuudet sikseen.\"\n\n\"Ole varma siitä!\"\n\n\"Pääsiäisenä tulen jälleen, sanoo rippilapsi papille.\"\n\n\"Älä murehdi, sinä olet tehnyt minut kyllin järkeväksi.\"\n\nVanhus naurahti, -- ja tällä kertaa olisi hänen ollut parempi jättää\nse tekemättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna kysyi Toni: \"Ei suinkaan sinulla, isä,\nole mitään sitä vastaan, että tänään lähden kävelemään kotinurkkia\netemmäksi? Tahtoisin hiukkasen koetella jalkojeni kestävyyttä, ja\nehkä tapaan jonkun toverinkin.\"\n\n\"Tee kuten tahdot\", murahti isäntä, \"olen arvellutkin, ettet työhön\ntule tarjoutumaan. Sotamiehet köyhdyttävät talonpojan, majotettiinpa\nniitä hänen luokseen tahi otettiinpa hänet itse majotettavaksi.\"\n\n\"No niin, alussa on todellakin taas ensin totuteltava kaikkeen, mutta\nkyllä siitä pian hyvä tulee. Eihän sitä kumminkaan kauan viitsi\nkuljeskella ympärikään.\"\n\n\"Minne sitten käy matka?\" tutkisteli vanhus. Nuorukainen tekeytyi\ntyyneksi ja taivutti päätään toiselle olalle. \"Mihin jalat vievät,\nseuraan tietä.\" Mihin suuntaan hän aikoi lähteä, sitä hän ei sanonut.\n\nMuutamaa tuntia myöhemmin astui hän Olutjuusto-Martelin tupaan\nSchwenkdorfissa. Hän tapasi siellä Salin, joka istui neulomatyön\nääressä.\n\n\"Hyvää päivää\", lausui tulija.\n\n\"Samat sanat.\" Tyttö oli noussut ylös ja työnsi käsissään olleen\nompeluksen syrjään, astuen sitten ovelle. \"Isä tulee pian.\"\n\nToni sulki häneltä tien. \"Sinä olet minulle vihainen ja sinulla\non oikeuskin siihen. Se ajatus on tehnyt tänne tuloni kylläkin\nraskaaksi. Siksi on minulle mieluista, että saan puhua kahdenkesken\nkanssasi, -- jos tahdot minua kuunnella, -- ennenkuin isäsi\ntulee, sillä syrjäisen läsnäollessa uhraa aina kuitenkin jotakin\narvokkaisuudestaan silloin kun on tunnustettava kuinka suuresti\non rikkonut jotakuta vastaan. Mutta mikä tuntuu helpolta, se on\nse, että pyydän sulta tylyyttäni anteeksi; niinpä niin, olin\nsellainen ja päällepäätteeksi vielä runsain määrin silloin kun\nkirkkojuhlana kiinnitin sinuun niin vähän huomiotani ja kun myöhemmin\nlaskiaistansseissa annoin sinun koko ajan istua paikallasi. Pyydän\nsinulta nyt oikein kauniisti, ettet milloinkaan enää sitä asiaa\najattele etkä ole minulle suutuksissasi.\"\n\n\"Koska sinä sitä minulta niin selvästi ja asiaankuuluvasti pyydät,\nniin en tahdo sitä enää koskaan muistella enkä olla siitä sinulle\nsuutuksissani.\"\n\n\"Anna sitten kätesi minulle sen vahvikkeeksi, että jälleen olet hyvä\nminulle.\"\n\nTyttö ojensi kätensä hänelle. \"Olen sinulle jälleen hyvä, mutta en\ntoisin kuin ennenkään.\"\n\n\"Rakas Sali, jos elämässäni voin koskaan tulla iloiseksi, niin täytyy\nvälimme tulla paremmaksi. Kuule minua, -- mutta merkiksi siitä,\nettet enää ole vihainen, istu tuohon minun viereeni.\" Toni talutti\nhänet penkille, joka täytti erään akkunasyvennyksen, ja veti tytön\nvierelleen. Sitten hän jatkoi: \"Salli minun vain kertoa, sulle,\nmiten kaikki on tapahtunut, etten näyttäisi, etten tuntuisi niin\nkäsittämättömältä sinun silmissäsi, sillä jokaisella asialla on\nsyynsä. En tiedä olitko sinäkin, mutta minä olin ainakin tietämätön\nsiitä, että meidän kumpaisenkin isän kesken jo aikoja sitten oli\npäätetty, että meidän piti mennä naimisiin, ja samaan aikaan, jolloin\nminä ensi kerran tästä kuulin, -- kolme vuotta siitä nyt on, ennemmin\nei isä siitä sanaakaan hiiskunut -- tuntui minusta ihan siltä kuin\nolisi sinua tyrkytetty minulle, ja tyrkyttämistä ei toki tarvitse\nsellainen tyttö kuin sinä eikä tyrkyttelyä myöskään suvaitse kukaan\nsellainen poika kuin minä; sitäpaitsi tahdon sinulle avomielisesti\ntunnustaa, että minulla mainittuun aikaan oli rakkaussuhde erään oman\nkylän tytön kanssa. Sinä näet etten koeta sinulle valhetella ja etten\nhäpeä sanoa totuutta.\"\n\n\"Sen pitäisinkin kovin pahana. Tiedetäänhän, että te miehet usein\nseurustelette useamman kuin yhden kanssa ennenkuin kohtaatte sen,\njonka kanssa sitten tahdotte elää saman katon alla.\"\n\n\"Sinä olet perinpohjin järkevä tyttö ja ymmärrät kai senkin, etten\nsiihen aikaan voinut oikein tuota asiaa pitää kaikissa suhteissa\nsopivana.\"\n\n\"Eihän se olisi ollut oikeinkaan, että toisen kanssa seurustellessasi\nolisit ajatellut häiden viettoa toisen kanssa. Olisin kauniisti\nkiittänyt kunniasta astua sinun kanssasi alttarin eteen, jossa\nsinulla vielä olisi ollut tuo toinen tyttö mielessäsi; sellaisen\ntäytyy olla kokonaan ohitse, sillä vaimo ei saa olla ketään toista\nalempana.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, kaikessa sinä olet oikeassa! Mutta nyt on tuo\ntuhma juttu jo aikoja sitten ollut kokonaan lopussa. --\"\n\nSali siirtäytyi lähemmä ja laski kätensä Tonin olalle.\n\n\"Tuo sama tyttö on mennyt naimisiin vähäistä myöhemmin\", virkkoi Toni\nnauraen, ennättäen vastata ennenkuin tyttö mitään kysyi. \"Tuskin\nmuistan miltä hän näytti. Nykyään en enää ole mikään tämänpäiväinen\njänis ja nyt tiedän mitä teen, ja nyt, Sali, jos vain sinä olisit\nkanssani samaa mieltä, ottaisin sinut vaimokseni, olisipa se sitten\nmeidän kumpaisenkin isälle mieluista tahi ei!\"\n\n\"Tuo on tottelemattoman lapsen puhetta! Siinä olen aivan toista\nmieltä kuin sinä. Jos minun isäni tahtoo, jos sinun isälläsi ei ole\nmitään sitä vastaan ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, --\"\n\n\"Se riittää jo, tyttöseni! Oi oma tyttöni!\" huudahti nuorukainen ja\nsulki hänet syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen.\n\nMuutaman silmänräpäyksen pysyi tyttö, aivankuin säikähdyksissään ja\narkaillen, liikkumattomana; sitten torjui hän nuorukaisen luotaan\nja nousi äkisti ylös. \"Sinä olet ilkeä! Nyt on aika juosta hakemaan\nisää.\" Näin sanoen livahti tyttö tuvasta ulos.\n\n\"Voi ihmettä\", sanoi Toni, \"hän on kuin puupalanen. No, vaikkapa\nniinkin, mitä se tekee? Puusta talossa ja riistasta metsässä saa\nmetsänomistaja hintaa.\"\n\nKotvasen kuluttua tulla ravasi Olutjuusto-Martel sisään. \"No, sinä\nmaankiertäjä\", toruskeli hän tullessaan, \"oletko jälleen kotona?\"\n\n\"Niinkuin näet.\"\n\n\"Sinä vekkuli, ja nyt tulit heti tänne panemaan tytön pään pyörälle.\nNo, sen sulle sanon suoraan nyt jo tällä hetkellä, että tyhmyyksiä en\nkärsi; ellet tahdo menetellä järkevästi, niin pysy poissa!\"\n\n\"Olutjuusto-Martel, en voi sanoakaan sinulle kuinka rehelliset tuumat\nminulla tällä kertaa on, mutta sinä tunnet isäni, sinä tiedät hänellä\nolevan enemmän salaloukkoja kuin ketulla. Ajattele, miten joka aukko\non tahdottu tukkia; siitä syystä olen täällä.\"\n\n\"Sali\", huusi Olutjuusto-Martel. Tytön täytyi tuoda esiin viiniä\nja savustettua lihaa, ja sitten istuutuivat molemmat miehet pöydän\nääreen. Olutjuusto-Martel kuunteli Tonin juttuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No, Toni\", sanoi Sternsteinin isäntä sunnuntaiaamuna, \"lähdetkö\nmukanani Schwenkdorfiin? Eihän sinulla enää ole mitään syytä asettaa\nitseäsi juuri Zwischenbühelin kirkkoon huomattavaksi esikuvaksi\npalvelusväelle.\"\n\n\"Eipä tietenkään, mutta tuonne kauas meneminen on minulle\nvastenmielistä.\"\n\n\"Minkävuoksi sitten?\"\n\n\"Olutjuusto-Martelin ja hänen tyttärensä vuoksi.\"\n\n\"Ha-ha, muisteletko häntä?\"\n\n\"En, unohtaa tahdon tuon samaisen, jonka tähden minua on niin paljo\nahdistettu.\"\n\n\"Hän onkin raukka oikea pyydystelijä, on taas odotellut sinua nämä\nkolme vuotta.\"\n\n\"Minuako? Voisipa hän sitten odottaa vielä kauvankin. Eikö se\nolisikin sulaa järjettömyyttä, jos nyt ajattelisin naimisiinmenoa\nnäin reserviläisenä ollessani?\"\n\n\"Kuinka pitkä aika sinulla vielä on jälellä?\"\n\n\"Seitsemän vuotta reservissä ja kaksi nostoväessä.\"\n\n\"Se tekee yhdeksän. Hitto vieköön, ompa siinä aikaa!\"\n\n\"Niin, ja jos sen kuluessa jotain puhkeaisi, niin pitäisi minun\nrynnätä pois vaimon ja lasten luota, kodista ja konnusta, ja siitä\nne eivät anna mitään kirjallista takuuta, että mies jälleen palaa\ntakaisinkin.\"\n\n\"Niin, enkä minä, jos siihen aikaan olisin talonpidosta luopunut,\nkoskisi sinun toimiisi, olivatpa sitten työt takapajulla tai\nsujuisivat hyvin eteenpäin.\"\n\n\"Ei se olisikaan minulle mieleistä, talonpito saa olla vain yhden\nherran huostassa, ennemmin ottaisin toki kunnollisen hoitajan siihen.\"\n\nVanhus katsahti hänen sivultapäin. \"Oletpa oikeassa ja onhan sulla\nkyllin aikaa etsimiseen. Mutta ajattelehan, silloin kun pääset\nvapaaksi sotapalveluksesta, olet juuri parhaimmassa ijässä ja tyttö\n--\"\n\n\"Olisi juuri ehtinyt sen ohi.\"\n\n\"Hölynpölyä, mitä hän kauneudessa olisi menettänyt, sen hän\nsillävälin olisi rikkaudessa lisääntynyt. Sanon sinulle, että jos\nsaan vanhan Olutjuusto-Martelin suostumaan siihen, että hän pidättää\ntyttärensä sinulle siihen asti, niin nait sinä hänet etkä ketään\nmuuta, siinä ei auta mitkään vastaansanomiset.\"\n\n\"Tuon tytön vuoksi en tarpeettomasti rupea sinun kanssasi toista\nkertaa riitelemään. Sopiihan odotella.\"\n\n\"Odotella! No, lähde sitten mukaan, siellä tulee lystiä. Tänään\nahdistelen tuota saituria niin että hän verta hikoilee.\" Tämä\nkristillinen aikomus mielessä kiipesi hän ajajan istuimelle,\nToni istahti hänen viereensä ja he lähtivät Schwenkdorfiin\njumalanpalvelukseen.\n\nSen loputtua istuivat he ravintolassa, Sternsteinin isäntä\ntavallisella paikallaan, Olutjuusto-Martelin vieressä. \"Katsoppas\",\nvirkkoi hän tälle, \"siinä se poika nyt taas on.\"\n\n\"Niin näkyy.\"\n\n\"Minusta näyttää ettei hän ole rumentunut.\"\n\n\"Ehk'ei.\"\n\n\"Eikä sinun tyttäresikään ole laihtunut.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, mikä siitä seuraa?\"\n\n\"Minkä siitä pitäisi sitten seurata?\"\n\n\"Eikö heistä vielä voisi tulla pari?\"\n\n\"Ne saavat heittää sellaiset tuumat sikseen.\"\n\n\"Myönnä, äläkä väitä vastaan, ettet voi lukeakaan kaikkia niitä\ntoimenpiteitä ja sanoja, joita olet käyttänyt saadaksesi nuo kaksi\nyhteen.\"\n\n\"Ei pälkähdä päähänikään väittää vastaan.\"\n\n\"Olisitpa vain ollut iloissasi!\"\n\n\"Niin olisinkin, sen voin nyt tunnustaa ihan arastelematta, kun en\nenää siitä vähääkään välitä.\"\n\n\"Etkö enää vähääkään siitä välitä.\"\n\n\"En. Tahdon antaa tyttäreni toiselle taholle. Rikas kauppias\npiirikunnan pääkaupungista on jo pari kertaa käynyt luonamme ja\npuhuskellut sinnepäin. Niin vain, eikähän tytöstä juuri talon emäntää\ntarvitse tulla.\"\n\n\"Kauppiasko, niinkö sanoit! Hänhän on vanha rahjus.\"\n\n\"Nuori hän tosin ei ole, mutta mitä siitä! Minä olen kasvattanut\nlapseni toisin kuin muut ihmiset omansa. Jos sanon: Sali, sinä menet\nnaimisiin sulttaanin kanssa, niin hän menee!\"\n\n\"Hyvänpä saisitkin lapsellesi! Olisi sekin liitto, monet sillä on\nvaimot sulttaanilla!\"\n\n\"Voi kuitenkin, jospa me kristitytkin vain aina tyytyisimme tuohon\nyhteen ainoaan!\"\n\n\"Sinä sopisit turkkilaiseksi.\"\n\n\"Minä olen liian laiha, ne ovat pelkkiä syömäreitä; sinä kelpaisit\noikeaksi linnansalin vartijaksi.\"\n\n\"Olutjuusto-Martel!\"\n\n\"Mitä sitte, Sternsteinin isäntä?\"\n\nPöydän ääressä oli puhe tosiaankin käynyt lystikkääksi, mutta\nOlutjuusto-Martelin otsalla ei ollut minkäännäköistä kirkasta\npisaraa, vielä vähemmän verta.\n\nSternsteinin isäntä tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja sitten\nvilkutti siirollaan olevia silmiään pöydän ääressä istujille,\nikäänkuin huomauttaen: Katsokaa, miten maksan sen hänelle takaisin!\n\n\"Kuulen kai huonosti?\" virkkoi hän ivallisesti. \"Tai onko hän\ntodellakin äsken puhunut lastenkasvatuksesta? Mitä hän sitten on\nkasvattanut? Tytön. Kun tuollainen äiditön lapsi astuu ensi askeleen,\nkaatuu se heti ruohikkoon. Sellaisen kasvattamisessa ei kysytä mitään\ntaitoa. Että hän vielä uskaltaakin puhua siitä sellaiselle, joka\nymmärtää poikien kasvatusta!\"\n\n\"Kuten kolme vuotta sitten on osottautunut.\"\n\n\"Niin onkin, olen pitänyt häntä ankaran valvonnan alaisena, painanut\npeukaloni hänen silmilleen.\"\n\n\"Niin, ja siitä ovat sekä hänen silmänsä että housunsa käyneet\nsinisiksi\". [Itävallassa käyttää jalkaväki sinisiä housuja.]\n\n\"Ethän sinä tiedäkään, sinä pässinpää, että silloin nappasin\nkaksi kärpästä yhdellä iskulla! Hänet olen erään tyhmyyden vuoksi\nlähettänyt pois näkyvistä ja sinusta olen hankkinut itselleni rauhan,\nettet aina jaarittelisi minulle talonpidosta luopumisesta!\"\n\nOlutjuusto-Martel pani suunsa ystävällisesti nippuun. \"Nuo kaksi\nkärpästä myönnän sinun napanneen, mutta poikasi ei ole totellut sinua\neikä tee sitä vielä tänäkään päivänä.\"\n\n\"Olutjuusto-Martel!\"\n\n\"Mitä sitten? Ei sinun tarvitse noin vilkuilla pojan pöytään päin.\nHän ei istu sen ääressä; jos hän istuisi siellä, en olisi tullut sitä\nsanoneeksi ennen häntä. Mutta siitä olen varma, että hän ei tottele!\nTee hänelle nyt samaa mitä silloinkin, hän sanoo sinulle taaskin: en!\"\n\n\"Kettu hiipii jälleen vanhoja jälkiään myöten\", murahti Sternsteinin\nisäntä itsekseen.\n\n\"En tahdo loukata sinua\", jatkoi Pitkä jälleen, \"mutta voinpa lyödä\nvaikka vetoa siitä!\"\n\n\"Sinä olet se, joka vedonlyönnissä häviät, mutta mitä lupaat?\"\n\n\"Kaksi ruskeata hevostani, nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen\nedessä, sinun laihinta lehmääsi vastaan.\"\n\n\"Sinä olet narri! Niin pyhästi kuin koskaan lupaan että ne vielä\ntänään ovat valjastetut minun vaunujeni eteen.\"\n\n\"Minä taas vakuutan sulle, että ne jäävät valjaisiinsa!\"\n\n\"Niihinhän ne jäisivät niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa\",\nhuusi joku pöydän äärestä. \"Itsehän sanoit vedonlyöntiä\nehdottaessasi: nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, ja\nvaunujen edessä ne ovat valjaissa.\"\n\n\"Tosiaankin\", myöntelivät useat muutkin, \"valjaat kuuluisivat myös\npeliin!\"\n\nSternsteinin isäntä katsoi olkansa yli kierosti Olutjuusto-Marteliin.\n\"No, mitäs tuumit? Uskallatko vielä ruveta vedonlyöntiin?\"\n\n\"Pysyn tarjouksessani.\"\n\n\"No hyvä!\"\n\nMolemmat antoivat toisilleen kättä.\n\n\"Hei! Veto!\" Kaikki olutlasit helisivät pöydillä. \"Isäntä hoi,\nnyt parasta esille, se vedonlyöjä, joka voittaa, maksaa kaiken ja\ntodistajat tarvitsevat kostuketta! Knerzhuber olkoon välittäjänä ja\nselvittäköön asian!\"\n\nTuo näin yksimielisesti sovintotuomarin arvoon kohotettu mies ei\nmillään tavoin ollut kunnioitusta herättävä henkilö, päinvastoin\njo nimikin ilmaisi hänet sellaisen suoraksi vastakohdaksi; sillä\nhänen sukunimensä oli oikeastaan \"Huber\", mutta hänen täytyi, kuten\njokaisen useampia kaimoja omaavan, ottaa siihen joku merkittävä\nlisäke, ja hän otti etutavun \"Knerz\", joka merkitsee kasvussa\nsuuresti takapajulle jäänyttä ihmistä. Mutta luonto-äiti tasottelee\ntavallisesti itse pienet väärintekonsa, erittäinkin jos järkevästi on\nsille avullisena; Knerzhuber ei tosin ylettynyt kenenkään tasalle,\nkun he siinä istuivat pöydän ääressä, mutta laajuudessa voitti hän\njokaisen.\n\nTuo pieni, ympyriäinen mies nousi ylös, mikä temppu aina kaikille\nmuille paitsi lähinnä istujille jäi salaisuudeksi, sillä ollen\näärettömän lyhyillä, hiukan väärillä säärillä varustettu, ei hän\nseisoallaan näyttänyt hiuskarvaakaan pitemmältä kuin istuessaan.\nHennolla, sirkuttavalla äänellä teki hän yli pöydän kysymyksen: \"Mitä\nsiis pannaan vetoon?\"\n\nSternsteinin isäntä vastasi: \"Olutjuusto-Martelin kaksi ruskeata\nhevosta, jotka tuolla ulkona ovat valjaissa vaunujen edessä, yhtä\nlehmää vastaan minun navetastani.\"\n\n\"Laihinta\", virkkoi Martel väliin.\n\n\"Ja mikä asia on riidassa?\" sirkutti Knerzhuber.\n\n\"Olutjuusto-Martelin mielipide on se\", selitti Sternsteinin isäntä,\n\"etten minä ole poikani herra ja että hän tulisi panemaan vastaan,\njos päättäisin niin, että hänen pitää ottaa Sali vaimokseen. Mutta\ntätä vastaan väitän minä, ettei Toni niskuroi minun tahtoani vastaan!\nYmmärrättekö?\"\n\n\"No, totta kai, tietysti, sehän on selvää\", mutisivat kaikki.\n\nMuuan talonpoika nousi ylös ja työnsi tuolinsa syrjään.\n\n\"Mihin nyt? Mihin nyt?\" piipitti Knerzhuber.\n\n\"No Tonia hakemaan! Kysytään häneltä, myöntääkö vai kieltääkö hän\nasian, niin sitten on koko juttu yhdessä kädenkäänteessä ratkaistu.\"\n\nPikku mies viittasi ojennetulla oikealla kädellään poistyönnettyä\nistuinta kohti. \"Istukaa, istukaa vain paikallanne, sanon minä!\nMiehet, ensi katsauksella näyttää asia tosiaankin siltä kuin\nvoisi toinen heti paikalla kuljettaa hevoset pois ominaan, tahi\ntoinen mennä tiehensä lehmän kanssa; mutta se on kuitenkin hyvin\nomituinen vedonlyönti. Todellakin, jos poika sanoo: en, silloin\nolisi Sternsteinin isäntä hävinnyt, mutta milloin olisi hän sitten\nvoittanut? Sillä sen kautta, että Toni sanoisi: kyllä, ei vielä\nmitään olisi toteennäytetty; lapsen kunnioitusta ja kuuliaisuutta\nosottaakseen täytyisi hänen sillä lailla tehdäkin, sillä muutoinhan\nhänen myöntymisensä ei olisi myöntymistä, ja siitä syystä voisi vasta\nhänen häittensä jälkeen Salin kanssa -- ei ennemmin -- Sternsteinin\nisäntä sanoa omikseen nuo kaksi ruskeata hevosta.\"\n\n\"Mitä sitä hulluja\", murahti Sternsteinin isäntä, mutta kaikki toiset\nnyökäyttivät hyväksyvästi päätään ja Olutjuusto-Martel katseli\neteensä niin itsetyytyväisen näköisenä kuin ainakin mies, jonka asia\nkäy aivan toiveitten mukaisesti. Hän vältti katsomasta naapuriinsa.\n\n\"Mutta jos molemmat vedonlyöjät pitävät tärkeänä sitä\", jatkoi\nKnerzhuber jälleen, \"että asia saa ratkaisunsa ennenkuin nousemme\ntästä istualta, niin olisi minulla eräs ehdotus tehtävänä.\"\n\n\"No puhu\", huusi joku.\n\n\"Annahan kuulla\", murahti toinen.\n\n\"Kun nuo kaksi isää lyövät kättä sen asian päälle, että he jonkun\nmäärätyn ajan kuluttua tahtovat sallia lastensa pitää häitä -- mutta\nse täytyy olla ihmisille mahdollinen aika tarkalla tiedonannolla\nvuodesta ja päivästä -- niin on se pidettävä kunniallisena\nkihlauksena, ja kun sitten poika asiaan ja aikaankin on suostunut,\nniin ei mikään enää voi olla sitä vastaan, että Sternsteinin isäntä\nottaa mukaansa nuo vedonpalkinnot tuolta.\" Tuo pieni mies löi\nsanainsa vahvikkeeksi kädellään pöytään; sitten hän istuutui -- mikä,\nkuten on huomautettu, ei tehnyt mitään muutosta hänen näössään -- ja\nantoi kummallekin vastapuolelle aikaa miettimiseen.\n\nMuut ravintolassa istujat mutisivat myöntäviä sanoja.\n\nSternsteinin isäntä oli ojentautunut suoraksi ja hetkisen katsellut\nkumarassa istuvan Olutjuusto-Martelin selkään. Nyt laski hän kätensä\ntämän olalle. \"No, mitäs sinä siihen sanot?\"\n\n\"Mitä minun sitten pitäisi siihen sanoa?\" ärähti tämä. \"Ajattelen\nvoittavani lehmän! Jos menetän hevoset, surettaa minua vain se, että\nsinä ne saat ja että minä vielä olen avullisena siinä, eikö niin?\"\n\n\"No, älä nyt hupsuttele! Veto on veto! Ja jos minä myönnyn ihmisille\nmahdolliseen aikaan vuosissa ja päivissä, niin voit sinäkin sen\ntehdä.\"\n\n\"Ah, ei, ei, siitä tulisivat juonet!\"\n\n\"Mitä juonia siinä olisi?\" nauroi Sternsteinin isäntä leveästi.\n\n\"Voinko uskoa sinua? Voinko uskoa sinua?\" Olutjuusto-Martelin täytyi\ntuntea olevansa erinomaisen arveluttavassa tilassa, niin pontevasti\nraapi hän korvallistaan. \"Jos minun pitää uskoa sinua, niin täytyisi\nsinun kädenlyöntisi olla senkin vahvistuksena -- ja vaikka nuo kaksi\njo huomispäivänä yhdessä astuisivat alttarin eteen -- että sinä\nhääpäivän jälkeen asetut tupaasi ja annat nuoren väen jäädä herroiksi\nhoviin.\"\n\n\"Siihen suostun.\"\n\nNuo molemmat vanhukset olivat kauniina kuvana aito inhimillisestä\nyksimielisyydestä, kun he siinä istuivat puristaen toistensa leveitä\nkämmeniä sivultapäin vilkuillen toisiinsa vaanivin silmin.\n\n\"Siis päätetty\", virkkoi Sternsteinin isäntä painavasti, jatkaen\nsitten tyynemmin: \"Sanani pitäminen ei käy minulle raskaaksi, sillä\nsinä vuonna ja päivänä olen kai jo väsynytkin talonpitoon, -- --\"\n\n\"No siinä se nyt on\", huusi Olutjuusto-Martel, \"tiesinhän juonia\ntulevan ilmi! Sinun vanhaan pukinpäähäsi on juolahtanut tuuma,\nettä minun pitäisi pidättää tyttäreni sinun pojallesi, vaikka hän\ntällävälin tulisi ikälopuksi ja kutistuisi kokoon, siksi kun sinä\nsuvaitsisit häntä tarvita!\"\n\n\"Ja mitä se äsken oli sinulta muuta kuin vanhaa\ntungettelevaisuuttasi, jolla jo vuosikausia olet kehottanut minua\nasettumaan lepoon?! Sinulta odotinkin sellaista, oletko sinä minulta\njotain muuta odottanut? Meidän ijällämme ei kuitenkaan koskaan\nmuututa. Älä siis turhia loruile, myönny siihen mihin on pakko ja\nsalli minun nyt miettiä milloin määrään ajan. --\"\n\n\"Ei, ei!\" Olutjuusto-Martel ponnahti huutaen pystyyn istualtaan\nja huitoi kuin epätoivoissaan käsiään ilmassa; häntä ei vielä\nmilloinkaan ennen oltu nähty noin kiihtyneenä. \"Ei, ei, se ei sovi!\nse ei ole oikein eikä kohtuullista! se ei käy laatuun, että sinä itse\nsen määräät!\"\n\n\"Oletko järjiltäsi?\" kysyi Sternsteinin isäntä kummastuneena. \"Kuka\nsen sitten määrää, ellen minä?!\"\n\n\"Et sinä! Sinua en tahdo enkä tarvitsekaan tahtoa!\" jatkoi\nOlutjuusto-Martel huutaen. \"Kuule minua! kuulkaa minua, miehet! Minua\nkaduttaa niin paljon kuin hiuksia on päässäni; harvoin lyön vetoa,\nsitä ei minun nytkään olisi pitänyt tehdä, ei ainakaan Sternsteinin\nisännän kanssa, hän on kovin juonikas! Melkein menetän vetoni,\nmutta vieköön hevoseni, olkoon tyttäreni nuoruusvuodet hukassa,\nnyt antaudun kumminkin vedonlyöntipaholaisen valtaan nahkoineni\nkarvoineni, suokoon hän sitten minulle hyvää tai pahaa! Jos Tonilla\non ratkaistavana yksi asia, niin ratkaiskoon toisenkin, jos hän\nsanoo: kyllä, niin sanokoon myöskin: koska! Se ei ole muuta kuin\nkohtuullista!\"\n\n\"Kohtuullista se vaan onkin\", virkkoivat toiset istujat.\n\nSternsteinin isäntä nousi ylös. \"Koko tuon turhanpäiväisen melun\nja hälinän olisit voinut itseltäsi säästää. Olen siinä suhteessa\naivan samaa mieltä kanssasi.\" Hän kumartui alas ja kuiskasi\nOlutjuusto-Martelin korvaan: \"Sinä kettu, hän pitää yhtä vähän\nkiirettä kuin minä.\"\n\nHetkisen katsoi Pitkä kauhistuneena ylös. Mutta olihan hän antanut\nvihjauksia! Äkkiä painoi hän jälleen päänsä alas ja katseli hymyillen\npöytään.\n\nSternsteinin isäntä vilkutti silmiään toisille pöytätovereilleen ja\nsanoi nauraen: \"Nyt lähden katsomaan hevosiani.\"\n\n\"Me tulemme mukaan\", huusivat kaikki nauraen.\n\n\"Meidän on se tehtäväkin\", melusi muuan, \"jo senkin vuoksi, ettei\nvanhuksen ja pojan kesken tapahtuisi mitään välipuhetta!\"\n\nVanhus kohotti uhkaavasti sormeaan tuota puhujaa kohden. \"Kuule\nsinä siinä, älä sellaista lörpöttele! Se ei enää ole leikkiäkään!\nKunniaton pelihän olisi menetetty.\"\n\nToni istui pihalla erään suuren vesisaavin kannella; saaviin johti\nkattorännin torvi vettä. Kun tuo meluava joukkio astui porstuasta\npihalle, livahti hänen luotaan pois eräs tarjoilijatar, jonka kanssa\nhän juuri oli laskenut leikkiä.\n\n\"Kuuleppas veitikka! Joudatpa vielä kujeilemaankin siinä\", virkkoi\nSternsteinin isäntä. \"Ajattele ennemmin yhdeksää vuottasi.\" Hän\ntarttui poikansa nutun nappiin ja ravisteli häntä. \"Yhdeksän vuotta\nhänellä vielä on, miehet, ja totella ja myöntyä hänen täytyy (jälleen\nravistelu) -- esiin kutsuttaessa -- muutoin hänen käy huonosti!\" Hän\nantoi pojalle kovan iskun olalle ja ottamatta huomioon seuralaistensa\nosittain hämmästyneitä, osittain ilkeäjuonisia kasvoja, astui hän\nkatosta kohti, jonka alla Olutjuusto-Martelin vaunut olivat, hyvin\ntotisena lopettaen sanoilla: \"niin, niin, sotaoikeus on perin ankara.\"\n\nKun hevoset oli tarkastettu, astui hän jälleen pihan poikki\nravintolaan. \"Lähde mukaan\", sanoi hän ohimennessään Tonille ja\nkun he olivat tulleet ravintolahuoneeseen asettui hän istumaan\nnuorukaista vastapäätä ja katsoen kiinteästi tätä silmiin alkoi\npuhua: \"Kuuleppas nyt ja ymmärrä minua hyvin. Nyt on näytettävä onko\nsinullekin isäsi tahto korkeamman arvoinen kuin omasi; senvuoksi\nen odota mitään vastaväitteitä sanoessani sinulle: Sinä nait\nOlutjuusto-Martelin Salin. Häidenpidon ajan määrääminen on sopimuksen\nmukaan jätetty sinun tehtäväksesi; sinä tunnet kaikki asianhaarat,\ntiedät, mitä sulla on sanottavana, etkä siis tarvitse pitkää\nmiettimisaikaa. Puhu!\"\n\nNuorukainen katsoi uhmailevasti vanhuksen kasvoihin. \"Koskei mikään\nvastaväite ole sallittu, niin mitä minun on tekeminen? Hyvä, minä\nsiis nain Salin. Minulle on mieleistä, että itse edes saan määrätä\najan, jolloin sen pitää tapahtua, ja silloin en minäkään salli mitään\nvastaväitteitä! Jos sen pian täytyy tapahtua, niin en tahdo senvuoksi\nvanheta; kahdeksan viikon kuluttua ovat häät!\"\n\nPauhaavaan meluun, mikä nyt puhkesi, hukkui Sternsteinin isännän\neläimellinen huuto.\n\n\"Isäntä! Isäntä! Isäntä!\" -- \"Nyt tiedät kenen luo sinun on\nriennettävä!\" -- \"Sternsteinin isäntä maksaa!\" -- \"Täytä lasit!\"\n\nVanhuksen käsiä puristeltiin, hän seisoi ja tuijotti sanattomana\neteensä; vasta kun Olutjuusto-Martel astui esiin ja ravistaen\nhäntä molemmin käsin olkapäistä huusi: \"Niinpä olet siis selvästi\nvoittanut, sinä sakramenskattu heittiö! No, olkoon sinulle suotu\nnuo kaksi hevosta, olkoon ne sulle suotu, koska poikasi niin hyvää\ntarkottaa tyttärelleni!\" -- silloin näytti Sternsteinin isäntä\njälleen tointuvan, hän sysäsi Pitkän syrjään, viittasi moneen kertaan\npöytään päin, minkä vedontodistajat, jotka juuri olivat istuutuneet\nkukkuroilleen täytettyjen maljojen ääreen, ystävällisenä kehoituksena\nheti ottivat huomioon, sitten tarttui hän kiinni Toniin kyynärpään\nyläpuolelta niin lujasti, että nuorukainen vain vaivoin saattoi\npidättää äänekkään kirkaisun, vei hänet ulos huoneesta, raahasi hänet\nerääseen kolkkoon käytävään, joka oli porstuan vieressä, ja työnsi\nhänet siellä muurinnurkkaukseen. \"Rakkari, hylkiö\", huohotti hän,\n\"ruoskaniskuilla lyön pääkallosi puhki kotiinmennessä ja paiskaan\nsinut raviin.\"\n\n\"Oletpa hullu\", ähkyi nuorukainen, kasvot tuskan väänteissä ja\nkiemurrellen vanhuksen kovissa kourissa, \"mitä olen sitten tehnyt\nsinulle?\"\n\n\"Sovittua se kaikki oli, minulta on petoksella anastettu talot ja\ntavarat!\" Hän tempasi rimpuilevan nuorukaisen luokseen ja paiskasi\nhänet sitten vasten seinää niin että tärähti.\n\n\"Älä enää toista kertaa koske minuun!\" huusi tämä. \"Älä koske\nminuun, muutoin huudan apua! -- Minä en tiedä mistään. Ja jos asia\nniin olisikin kuin sinä luulet, kuka on sinua sitten käskenyt\nlyömään vetoa, kuka on sinua sitten pakottanut antamaan sanasi\nja kädenlyöntisi!? Sen kaiken olet tehnyt vapaasta tahdostasi ja\nkunniallisemmin istut kai eläkkeellä kuin nostat melua siitä ja\nkuljet kartanossa ihmisten pilkkana kuten puolihupsu erakko.\"\n\nToni ei yleensä ymmärtänyt lukea isänsä mielipidettä tämän silmistä,\nmutta se, mikä niistä tällä hetkellä loisti, oli kuitenkin aivan\nliiaksi vailla isäntunteita. Jos katseilla olisi voima kivetyttää,\npolttaa, myrkyttää, niin ei nuorukainen elävänä olisi päässyt tästä\npaikasta. Äkkiä vetäytyi vanhuksen suu ja koko alempi osa kasvoista\nsuonenvedontapaisesti kokoon, ikäänkuin hänellä olisi ollut raaka,\nhapan hedelmä hampaiden välissä. Hän käänsi nuorukaiselle selkänsä ja\nkäveli verkalleen takaisin ravintolahuoneeseen.\n\nSiellä hän istui itseensä sulkeutuneena, harvapuheisena, ja tyhjensi\nahkerasti lasiaan.\n\nOli myöhäinen iltapäivä, kun kuusi talonpoikaa kantoi Sternsteinin\nisännän ulos huoneesta vaunuvajaan. Yksi kulki joukkueen edellä\nlippu kädessä. Se oli oikeastaan luudanvarsi, jossa pöytäliina\nliehui, ja se laskettiin alas, kun tuo täydessä humalassa oleva\nisäntä asetettiin kärryihinsä oljille pitkäkseen. Hänelle pantiin\npyhimyskuvan sijaan pelikortit rinnan päälle ja hän oli vielä siksi\nvirkeä, että saattoi nopeasti kerätä kortit käteensä ja paiskata\nne ilvehtijän päähän, tuon veitikan, joka parhaillaan valittavalla\nesirukoilijan äänellä lorotteli \"syvästisurevien paikallejäävien\"\nkiittelyt Sternsteinin isännän \"kunnioittavasta läsnäolosta.\"\n\n\"Mene tiehesi, konna!\" sammalsi humaltunut.\n\n\"Jumalan haltuun, Olutjuusto-Martel!\" huusi Toni kuskipukilta. \"Sinä\nnäet, etten tänään voi tulla teille. Sano terveiseni Salille!\"\n\nVaunut vierivät pois ja niiden takana juoksi kaksi voitettua ruskeata\nhevosta katsellen suut leveinä ja silmät totisina tuota langennutta\nsuuruutta, joka heidän edessään oljilla heilahteli toiselta sivulta\ntoiselle. Vähäväliä kohotti isäntä raskaita silmänkansiaan ja\ntuijotti noihin välinpitämättömiin, kylmiin eläintennaamoihin, mutta\nhiljaa kiroten sulki hän sitten jälleen silmänsä: jos hän huomasi\nnoiden kahden hevosen pistävän päänsä yhteen, ikäänkuin niillä olisi\nollut jokin salaisuus keskenään, ihme vain mikä, niin joutui hän\nvihan vimmoihin ja jakoi niille nyrkiniskuja; hänen pommittamisestaan\nja lyönneistään tempoivat ne sitten vaunuja taaksepäin ja Tonilla oli\ntäysi työ saada niitä rauhottumaan.\n\nTämä pieni ikävyys ei kuitenkaan saanut nuorukaisen hyvää tuulta\nhäirityksi. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja monta kertaa, kun hän\npuolittain kääntäen päätään katsahti taakseen vaunuissa ähkyilevään\nvanhukseen, huomasi hän senkin, että tämä nauroi, mutta varovaisuuden\nvuoksi suu kiinni, nenän kautta.\n\nNiin, sotaväessä oppii ymmärtämään vehkeilyä! Kuten usein maailmassa,\nniin sielläkin rohkeus voittaa ymmärryksen, niin että se, mitä järki\ntaitavasti sommittelee, joutuu häviölle ja yksinkertaisin, joka\nusein on aivan kouraantuntuvaa ja läpinäkyvää, pääsee voitolle. Toni\nheittäytyi ilossaan huolettomaksi \"sotajuonensa\" seurauksista. Vain\njonkun kerran tuon pitkän matkan kuluessa tunnusteli hän päätään\nja vasenta käsivarttaan; niihin kohtiin, jotka sattuivat lyötäessä\nseinään, tulee kai kuhmuja, ja niihin, joita vanhuksen sormet olivat\nrutistelleet, sinisiä ja ruskeita pilkkuja.\n\n\"Sitä ei kannata ajatella! Ehyemmin nahoin en olisi voinutkaan sieltä\npäästä. Hei, tamma, taidatpa hiljentää siinä vauhtiasi! Etkö huomaa,\nettä nyt mennään kotiin päin? Etkö ala tallia vainuta? Tästä saat --\"\n\nHyvin lähellä oli jo Sternsteinin hovi. Kahdeksan viikon kuluttua sen\nherrana!\n\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSe mikä Schwenkdorfin ravintolassa oli tapahtunut tuli siellä\nsamoinkuin Zwischenbühelissäkin jo samana sunnuntai-iltana\nihmisten tiedoksi, ja toinen kertoi toiselle \"totena uutisena\",\nettä Sternsteinin Toni kahdeksan viikon kuluttua pitäisi häitä\nOlutjuusto-Martelin Salin kanssa. Vaikkakin yleisesti ihmeteltiin,\nettä kaikki oli käynyt niin nopeasti ja että tuo \"itara\" vanhus\nniin äkkiä oli päättänyt \"asettua lepoon\", ei siinä kuitenkaan\nollut mitään sen merkillisempää, jos isäntä tahtoi pitää oman\npäänsä ja poika totteli häntä; oli vain pari ylen kekseliästä\nolentoa, jotka asian johdosta pudistelivat päätään ja puhelivat\njotain \"niskuroimisesta\", mutta ei kuitenkaan äänekkäästi, sillä he\nkuuluivat viisaaseen veljeskuntaan, joka pitää totuuden säkissä,\nhyvin tietäen ettei se olisi omistajalle mikään onnenraha; jos sitä\nrikkaalle tarjottaisiin, olisi se hänelle epämieluinen korukapine,\nja kerjäläiselle se olisi kulunut lantti, jota hän ei huolisi edes\nlahjaksi.\n\nMaanantaina ei Sternsteinin hovin isäntä vielä kyennyt miettimään\ntilaansa; _sen_ tuskan säästi häneltä eräs kipu, nimittäin\npäänkivistys. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihmisestä tuntuu\nsiltä kuin olisi aivokoppa puhtaaksi tyhjennetty ja siellä sisällä\nistuisi ahkera työmestari ja poraisi ja sahaisi ja naulaisi,\nensin kovalla vasaralla, sitten kevyemmällä puupalikalla. Kun hän\nlakkaa päivätyöstään, on yhden päivän kestänyt kurjuus mennyt kuin\nhuomaamatta.\n\nTiistaina ryhtyi isäntä tavallisiin toimiinsa, mutta moniaan kerran\npääsi häneltä huokaus: \"Niin, niin rakas kartanoni, nyt joudut\npian toisiin käsiin!\" Keskiviikkona suretti häntä ajatus: nuo\nsamaiset kädet eivät liene ahkerimmat eikä taitavimmat. Torstaina\nsurkutteli hän \"kartano-parkaa\", joka tulisi häntä, vanhaa herraansa,\nvarmastikin kovasti kaipaamaan, mutta hän ei valitettavasti voinut\nsitä auttaa -- eihän väliin sekaantuminen ollut hänen asiansa!\nPerjantaina oli hän päässyt siihen vakaumukseen, että ilman häntä\nkaikki kävisi nurinkurin, ja lauvantaina rauhotti hänet täydelleen\nloppupäätelmä: sitä ylen viekasta menettelyä, jolla nuori isäntä ja\nminiä olivat tänne tunkeutuneet, ei voisi siunaus seurata, molemmilla\ntulisi olemaan enemmän kärsimyksiä kuin luulivatkaan, kunnes lopulta\nhovi luikuisi pois heidän käsistään ja he jäisivät puille paljaille.\nTämä lohdullinen otaksuma, joka paljon vaikuttavampina, ei hyvää\nennustavina kuvina leijaili hänen henkisen silmänsä edessä, sai hänet\nalistumaan kohtaloonsa, niin että hän sunnuntaina Schwenkdorfissa\ntervehti Olutjuusto-Martelin Salia kirkon edustalla niin\nystävällisesti ja isällisesti kuin vaan saattoi. Ja sitä ei häneltä\noikeastaan olisi voinut odottaa.\n\nTästäpuoleen kiinnitti vain kaksi asiaa hänen huomiotaan: häiden\nvalmistelu ja talonluovutuksen toimeenpano. Sillä sellaiset häät hän\ntahtoi varustaa, että lähiseudun ihmisten suut ja silmät levenisivät\nja loitompana olevat kurottaisivat kaulaansa niitä nähdäkseen,\nja sellaisen talonluovutuksen hän tahtoi toimittaa, jollaista\nei vielä kukaan maassa ollut tehnyt. Sen \"kekseliään notarion\",\njonka oli sommiteltava avioliittosopimus, täytyi myöskin kirjottaa\nluovutuskirja, jonka kautta Sternsteinin isäntä suostui luovuttamaan\nkartanonsa kaikkine tiloineen ja maineen ja vielä lisäksi hyvän\njoukon puhdasta rahaa pojalleen omaksi; mutta jäännöksen säästöistään\nja rautaisen raha-arkun, muutamat tarkoin luetellut talouskapineet\nsekä jotkut samoin tarkasti määritellyt elukat talon karjasta pidätti\nvanhus itselleen, samoinkuin Zwischenbühelistä päin näkymättömän\nauringon puoleisen osan puutarhaa ja sen viereen jonkun verran\nmaata. Tälle maalle hän tahtoi rakennuttaa itselleen asunnon, ja\nkun se ulkohuoneineen olisi valmis, siirtyisi hän kaikkine omineen\nsinne, mutta siihen saakka, niin oli päätetty, sai rauta-arkku olla\npaikallaan, hänen karjansa yhteisessä tallissa ja hän pienessä\nkamarissaan kaikessa rauhassa, sillä hän oli siksi varovainen ettei\npannut itseään sille vaaralle alttiiksi, että jonkun tilapäisen\nriidan jälkeen olisi tullut muitta mutkitta karkotetuksi tiehensä\ntalosta ja että hänen, ennenkuin hänellä itsellään vielä oli\nasumusta, \"köyhän, tulipalon kautta talonsa menettäneen ihmisen\"\ntavoin olisi täytynyt neuvottomana seisoa vanhojen kapineiden ja\nmöräjävän karjan keskellä.\n\nVarhain aamulla sinä päivänä, jona Toni meni Schwenkdorfiin\nvihittäväksi, oli puunleikkelijän nuori vaimo lähtenyt kotoaan\nvoidakseen olla kirkossa silloin kun hääseurue sinne saapuu. Tuo\nhermoja kiihdyttävä, kaiken pelon ja arkailun voittava uteliaisuus,\njoka ohjaa miehen vastustelevat katseet julmaan, inhottavaan,\nkiduttavaan eikä salli vaimon kääntää silmiään pois siitä, mikä\nsaa ihmiset tungeksimaan telotuspaikoille, ruumishuoneisiin ja\nonnettomuuspaikkoihin, tuo halu, jota on paha katsella, oli vallannut\nHelenan, oli saanut hänet lähtemään tuolle pitkälle matkalle ja ajoi\nhänet nyt kirkkoon pilarin luo, johon hän pamppailevin sydämin ja\nhengitystään pidättäen nojautui, kunnes kaikki -- oli ohi. Sitten hän\nhiipi väentungoksen läpi ulos ja juoksi kapeata, vain paikoittain\ntallattua polkua pitkin yli peltojen, mäkien ja törmien ja kulki\npitkää kiertotietä pensaikon läpi, joka oli kyläntakaisella mäellä\nhänen majansa yläpuolella, kotiinsa Zwischenbüheliin.\n\nSternsteinin hovissa kohisi, tärähteli ja väreili jo ilma hälinästä,\nsoitosta ja pyssynlaukauksista. Ikäänkuin siitä huumautuneena\nja hämmentyneenä toimitteli Helena hitaasti ja huolimattomasti\njoitakuita kotiaskareita. Ja kun tuli ilta, jonka hiljaisuudessa\ntuolta ylhäältä kuuluva melu ja hälinä yksinomaan täytti koko laajan\nympäristön, silloin pani hän lapsensa nukkumaan, sanoi hyvää yötä\nmiehelleen ja astui majansa portaille; siellä hän seisoi, oikea\nsääri kierrettynä vasemman ympäri, kädet ristissä, pää nojautuneena\novipieleen, ja tuijotteli Sternsteinin hoviin päin.\n\nSiellä laulettiin ja soitettiin, siellä kajahteli riemu hiljaiseen\nyöhön, vähäväliä pamahti raketti valaisten ilman. Tällaista remua\nja kohinaa jatkuu tunti tunnilta aamunkoittoon asti ja vasta päivän\nkirkkaassa auringonvalossa se vähitellen rauhottuu; sitten se kai\nhuomenna, ehkä vielä ylihuomennakin, jälleen päivällisaikaan alkaa,\nja poislähtöä tekevät vieraat sen lopulta saavat taukoamaan. Huomenna\njälelle jääneet kaikin voimin ilakoivat, poismenneidenkin puolesta,\nja ylihuomenna ovat kaikki lopen väsyneitä noista hyvistä päivistä.\n\nKova riemuhuuto, joka seurasi erään ylöskohoavan raketin\nräiskähdystä, sai nuoren vaimon säpsähtämään, hän pyyhkäsi kädellään\notsaansa, rauhottui jälleen, sulki oven ja meni vuoteelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlutjuusto-Martelin Sali näytti todellakin kuin puusta veistetyltä,\nainakin tänään, kunniapäivänään, Sternsteinin hovin nuoren\nemännän arvossa, sillä joko hän sitte käveli, seisoi taikka\nistui, tuntui hän niin puiselta, että Tonin täytyi sille nauraa,\nmutta hän tunnusti myös itselleen, että Sali oli hyvää puuta.\nToni oli kuitenkin, mitä naisväkeen tulee, oppinut huomaamaan --\nsotilassäätyhän kuuluu _siinäkin_ suhteessa olevan hyvä koulu\n-- ja erottamaan sellaiset, jotka viekkaiden, ala-arvoista\ntavaraa myyskentelevien rihkamakauppiaiden tavoin yhtä kernaasti\npettävät kuin kärsivät \"petetyksi tulemisen\", niistä, jotka eivät\nhalukkaasti ennakolta kieltäydy luvattomasta, huonosta kaupasta,\nvaan joista taistelukuntoisimmat toisinaan antavat tungettelevalle\nkaupustelijalle korvaukseksi rahankin, joka veljesten kesken\non viiden guldenin arvoinen, mutta joka oikeudessa on vain\nkurssinmuutosten alainen ja joka siitä asti kun maailma luotiin ei\nvielä koskaan ole väärällä leimalla esiintynyt, mutta jota siitä\nhuolimatta ei julkisissa kassoissa oteta vastaan maksunsuorituksena;\nveronkantajain tosin pitäisi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin sitä\nvastaan.\n\nOliko Sternsteinin Tonin kasvoille milloinkaan, salaa\nseurustellessaan toisen tai toisen tuollaisen kaunottaren kanssa,\nnoussut tuo yksipuolinen häpeänpuna, joka ei ole tuloksena\nfysiologisesta toiminnasta, vaan oudosta voimanosotuksesta, siitä\nhän ei hiiskunut, niinkuin yleensä sellaisissa tapauksissa itse\nlörpöttelevimmätkin miehet koettavat pysytellä mahdollisimman\nvaiteliaina; varmaa vaan on, että hän tunsi tyydytystä, että hänellä\nnyt tuollaisesta kunniallisestakin vain olisi odotettavissa \"rakas\",\nja hänen ylpeyttään imarteli saada olla sen yksinomistajana ja\nherrana.\n\nSiitä hän oli varma, että tämä hänen emäntänsä ei tulisi asettumaan\nhäntä vastaan, hänellä oli kahdeksassa viikossa ollut kyllin aikaa\noppia tätä tuntemaan, eikä siihen edes olisi tarvittu kahdeksaa\npäivääkään. Ankaruus, joka näkyi Salin hiukan teräväpiirteisistä\nkasvoista, osotti itsetietoisuutta ja vakavaa käsitystä omasta\nsekä vieraan velvollisuudesta, mutta se koski vain renkejä, jotta\nnämä eivät laiminlöisi mitään, se koski vain piikoja, jotta he\neivät tulisi laiskoiksi, _ei_ miestä; miehelle puhuivat tummat,\nsinertävällä loisteella välkkyvät silmät, ja ainoastaan ne; tuo nuori\nvaimo oli niitä olentoja, jotka luodessaan katseen mieheensä hänen\nedestään menisivät tuleen, jos niin vaadittaisiin, mutta jotka koko\nelämänaikanaan eivät suo tälle hellää sanaa ja pitävät toisen niin\nitsestään ymmärrettävänä kuin toisenkin.\n\nPuoliyö oli jo ohitse kun häävieraat, joiden paikallistunto ja\nlaskukyky kai oli jossain määrin sekava, yht'äkkiä huomasivat\nsulhasen ja morsiamen poissaolon, huomio, joka aiheutti suuren\nmelun ja epäilyttävän mutta ei suinkaan uuden pilapuheen tulvan.\nKaikki kuppuroivat ylös ja tahtoivat juoda molempain appiukkojen\nmaljan, mutta lasit kilahtivat vain ystävällisesti hymyilevän\nOlutjuusto-Martelin lasia vastaan; sulhasen isä ei ollut saapuvilla.\n\nVanha Sternsteinin isäntä oli heti nuoren parin poistuttua lähtenyt\nkotiinsa, jossa hän tapasi heidät ylhäällä suuressa tuvassa; nuori\nisäntä oli kiertänyt käsivartensa nuoren emännän vyötäisille ja\nmolemmat katsahtivat kummastuneina ylös kuullessaan jonkun saapuvan\npaikalle.\n\n\"Sinäkö se olet, isä?\" kysyi Toni. \"Tuletpa sopimattomaan aikaan.\"\n\n\"Menen heti takaisin\", murahti vanhus, \"tahdoin vaan katsoa,\nen kuitenkaan teitä.\" Hän astui rautaisen raha-arkkunsa eteen\nravistellen sen lukkoa ja nyökäytti tyytyväisesti päätään. Sitten\npisti hän kätensä liivintaskuun, veti avaimen esiin ja avasi erään\nlaatikon; paperit ratisivat hänen sormissaan, muuan rahapussi kilahti\ntoista vastaan, hän vihelteli hiljaa itsekseen ja sulki arkun kannen.\n\"Yhden hyvän neuvon minä teille antaisin\", virkkoi hän nuoriin\nkääntyen, \"vaikken tahdokaan sekaantua teidän talouteenne, -- se on\nteidän oma asianne, -- sitä varon tekemästä enkä siinä suhteessa\npuhu pahaa sanaa, mutta en hyvää sen enemmän, sen sanon heti; vain\nyhtä asiaa tarkotan, sitä ettei teidän pidä paneutua varsin pahoihin\nväleihin minun kanssani. Tuolla on vielä jonkun verran!\" Hän löi\nkämmenellään raha-arkkuun. \"Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, isä\", virkkoi Toni.\n\n\"Hyvää yötä\", kuiskasi Sali.\n\nVanhan isännän raskaat askeleet kajahtelivat portailta ja, häipyivät\nvähitellen kuulumattomiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhan Sternsteinin isännän sekaantumattomuus nuorten talouspuuhiin\nhuomattiin pian omituisen laatuiseksi. Nuori isäntä oli nimittäin\nsiinä hyvässä uskossa, että tuollaisen suuren kartanon herrana\noleminen oli perin helppoa, sillä kaikkina vuosina oli näyttänyt\nsiltä kuin luistaisi siellä kaikki itsestään; hän sai toisten tavoin\ntyö-osansa tehdäkseen ja jos hän muutoin tahtoi koskea johonkin tai\njos hänen mieleensä johtui joku kysymys, niin ei vanhus kieltänyt\nhäneltä neuvoaan eikä selitystään, mutta Toni ei ollut erikoisen\nutelias eikä vanhus haastelias silloin kun asiaa ei suorastaan\nkysytty häneltä ja kun se ei häneen koskenut. Viimemainittu tahtoi\nnäet vielä hyvän aikaa \"johtaa ja hallita\" ja vasta sitten, noin\nvuoden kuluttua poikansa häistä, ottaa tehtäväkseen nuorukaisen\nperehdyttämisen kaikkeen, pienimmästä suurimpaan. Hän ei aikonut\nsäästellä aikaa eikä vaivaa, kunnes tämä olisi täysin harjaantunut\nkaikkeen. Tämän oli poika nyt \"viekkaudella narraamalla isältään\ntämän omaisuuden\" perinpohjin turmellut. Hyvin pian sattui nuorelle\nisännälle seikkoja, joihin hän ei tiennyt neuvoa; palvelusväeltä\nkysyminen ei mitenkään käynyt laatuun, Schwenkdorfin appiukko oli\nhieman liian loitolla ja jos hän huomaisi, kuinka suuri merkitys\nhänen mielipiteelleen annettaisiin vieraan talon hoidossa, niin\nvoisi hän ajan mittaan siitä hyvin vastenmielisellä tavalla\nylvästellä. Tonille ei siis lopultakaan, kun joku asia tuntui kovin\nepäilyttävältä, jäänyt muuta neuvoksi kuin koettaa tiedustaa sitä\nvanhalta Sternsteinin isännältä. Hän hiipi aina silloin tämän luo ja\npuhui asian hiljaisella äänellä, tuskin suutaan avaten, mutta sitä\nenemmän korviaan teroittaen. \"Sanoppas miten oli ennen tapana, uusi\nei ehkä kelpaa?\" tahi: \"Siinä suhteessa menettelen kai toisin kuin\nsinä, mitä sinä siitä arvelet?\"\n\nVanhus suoristi silloin joka kerta itsensä imien ilmaa niin että\nhänen leveä rintakehänsä pullistui ja virkkoi sitten hitaasti: \"Mitä\nhuolit vanhoista tavoista ja siitä miten muut menettelevät? Tee kuten\ntahdot, sehän on oikein, olethan herrana talossa! Kaksi määrääjää\nei sovi yhteen kartanoon, kuten kerran olet sanonut. Jos työ tuntuu\nsinusta liian vaikealta, niin miksi et ota tilanhoitajaa, kuten ennen\nolet lupaillut? Tiedusta heti kunnollista miestä siihen. Tuollainen\nhoitaja hoitaa tosin ensiksi oman säkkinsä, mutta jos hän jotain\nymmärtää, niin toimii hän kuitenkin talon hyväksi enemmän kuin mitä\nhän sinulta voi varastaa, mutta jos hän ei mitään ymmärrä, silloin\nolet osunut harhaan, hänellä on silloin taskut täynnä ja sinulla on\nja pysyy reijät omissa taskuissasi.\"\n\nNuori isäntä saattoi niin usein kuin tahtoi purra hapanta omenaa,\nhänelle ei tullut siitä muuta kuin arat hampaat. Hän alkoi\ntodenteolla murehtia, vahinkojen vuoksi, -- ettei hänen tarvinnut\ntehdä sitä ympäristön pilkasta, sen hän tiesi --; hädässään uskoutui\nhän emännälle. Tämän silmät tosin suurenivat ja hän pudisti\narvelevaisena päätään, mutta päätti sitten pian ottaa sen asian\ntoimekseen, että saisi vanhuksen toisiin ajatuksiin; sen jälkeen\nkun tämä oli päässyt selville, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt\nsiitä kepposesta, mikä vanhukselle vedonlyönnissä oli tehty, oli\nminiä tullut ukolle paljon siedettävämmäksi. Sali juoksi paikalla\nhänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan, hän valitti miehensä\npulaa ja nyt hänen täytyi avoimesti tunnustaa sekin, että tämä oli\nmenetellyt kauhean kevytmielisesti tunkeutuessaan sinne, jossa hän jo\nennakolta tiesi olevansa aikaansaamaton; mutta isän tuli ajatella,\nettä tämä koskisi häneenkin, Saliin, joka ei ollut vähintäkään syypää\nkaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, ja kuinka sääli olisi tätä\nkaunista kartanoa ja kuinka Toni, vaikka olikin perin ajattelematon,\nkuitenkin oli hänen ainokaisensa, -- ja näin kerjäsi ja imarteli hän\nvanhukselta tarpeelliset neuvot ja tiedonannot.\n\nSe mikä irrotti vanhan Sternsteinin isännän kielen, ei kuitenkaan\nollut heräävä oikeudentunto, joka asettuu vastustamaan viattomain\nkärsimistä syyllisten kanssa. Joka sellaista oli ajatellut, se tunsi\nvanhuksen huonosti; hänen johdonmukaisuuden puutteensa ei virrannut\nniin kirkkaasta lähteestä, vaan -- ikävällä se sanottakoon --\ninhimillisen heikkouden suuresta, ylen täysinäisestä purosta. Tosin\noli aivan vastakkaista hänen alkuperäiselle aikomukselleen seistä\nsievästi syrjässä ja levollisesti katsella nuoren väen toimia, että\nhän nyt neuvoillaan avusti toista ja siten tasotteli toisen virheet.\nMutta nyt kuten ennenkin pysyi hän epäystävällisenä Tonille, jonka\nkiittelyt ja lähentelemiset hän jyrkästi torjui; tämä ei tosin olisi\npainostanut nuoren isännän mieltä, mutta kun hän aikoi saada asian\njärjestetyksi oikein mukavasti ja sai emännän taipumaan suoranaisiin\nkyselyihin isältä, silloin virkkoi tämä: \"Oh, sinä erehdyt kai,\nsen ja sen tietää Toni varmasti, hän ei ole minulle hiiskunut\nsiitä sanaakaan.\" Niin täytyi sitten isännän jokaisen asian vuoksi\nennakolta valitella hätäänsä ja tunnustaa, ettei hän mitään tiennyt,\nja kun sitten emäntä alkoi surkutella miehensä \"isännyydenottoa\" ja\npyytää apua, niin tämä nöyrtyminen ja kerjääminen juuri kutkutti\nSternsteinin isännän turhamaisuutta.\n\nTosin eivät Sternsteinin nuoret olleet mitään jokapäiväisiä\npunakettuja, vaan jalompaa rotua, hieman sinerviä, ja he saivat\nkestää moniaan sieluntaistelun ennenkuin sellaiseen alistuivat ja\ntottuivat kiertoteitä hiipimiseen; mutta kun he huomasivat, ettei tuo\nvanha korppi ollut muulla tavoin taivutettavissa, suu aukaistavissa\nja juusto siitä pois pudotettavissa, niin suostuivat he ja tekivät\nhänen tahtonsa mukaan ajaakseen perille omansa.\n\nSellaisissa olosuhteissa ei vanhus, varma kun oli kaikesta hänelle\ntulevasta kunnioituksesta, ensinkään pitänyt kiirettä oman asuntonsa\nvalmistamisen kanssa, mutta kun lähes vuoden kuluttua Sternsteinin\nhovissa odotettiin pienokaista, silloin piti hän rakennuksen\nkuntoonpanemisen hyvin tärkeänä, vietti tuntikausia työpaikalla ja\ntorui ja kiirehti työmiehiä, sillä niin pian kuin lapsi tuonne ylös\nilmestyisi, tahtoi hän siirtyä sieltä alas; lapsenparku ei enää\nvanhalla ijällä huvittanut, kuten hän sanoi.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nYön yllättäessä olivat vaunut jyrisseet yli sillan ja syöksyneet läpi\nkylän. Ei voinut kyllin nopeaan kääntää päätään akkunaan, ohi ne\nolivat.\n\nRavintolan edustalla oli sen isäntä seissyt, tuntenut ajomiehen\nSternsteinin kartanon rengiksi ja pitkin askelin juosten hänen\nluokseen huutanut:\n\n\"Minne matka, Vastl?\"\n\n\"Kaupunkiin.\"\n\n\"Mikä hätänä?\"\n\n\"Emännälle -- tohtoria!\"\n\nMinkä kuultuaan ravintoloitsijan vaimo oli lyönyt kätensä yhteen.\n\"Pyhä Neitsyt olkoon tuolle raukalle armollinen!\"\n\nVarhain aamulla palasivat vaunut takaisin ja kun ne pysähtyivät\nSternsteinin kartanon eteen, syöksyi nuori isäntä katse jäykkänä ja\ntukka epäjärjestyksessä esiin ja tarttui tuon pienen ja tanakan,\nvaunuista laskeutuvan miehen käsivarteen. \"Auttakaa, auttakaa, herra\ntohtori, en voi enää kauemmin kuunnella tuota valitusta!\"\n\nLääkäri astui, pikemmin tungettuna ja työnnettynä kuin itse nousten,\nylös portaita.\n\nKolme neljännestuntia myöhemmin makasi ylhäällä hämärässä kamarissa,\njonka verhotut akkunat eivät päästäneet lävitseen valoa eikä ilmaa,\nhyvin heikko, hento, kalvakka lapsi ja riutuva vaimo.\n\nKun tohtori, ahkeraan pyyhkien kirjavalla silkkinenäliinallaan\notsaansa, astui polkua myöten alas nuoren isännän seuraamana, kuuli\neräs piika seuraavan puhelun.\n\n\"Herra\", virkkoi isäntä, \"se olisi sitten ikäänkuin ei minulla\nolisikaan vaimoa.\"\n\n\"Sen selväksi tekeminen teille\", sanoi lääkäri, \"oli minun\nvelvollisuuteni. Saatteko muutoin pitää hänet vielä kauan, sitä en\ntiedä, mutta jos tahdotte pian hänestä päästä, niin tarvitsee Teidän\nvain olla olevinaan kuulematta minun neuvoani.\"\n\nSilloin huomasi isäntä tytön ja huusi häntä tuomaan pullon viiniä,\nkinkkua ja leipää tohtorille lehtimajaan. Ahneus, jolla tuo pieni,\npyöreä mies kävi niihin käsiksi, ja hänen maiskuttava syöntitapansa\nolivat Tonin silloisessa mielentilassa niin vastenmielinen näky, että\nhän äkkiä huomauttaen \"täytyvänsä lähteä katsomaan tuonne ylös\", meni\npois, mikä varmaankin oli tohtorille hyvin mieleistä, sillä yksin\njäätyään hän heti pani pois säälittelevän kasvojenilmeen ja päästi\npureksiessaan mitä parhaimman vointinsa eläimellisin äänin ilmoille.\n\nKolme päivää tämän jälkeen olivat ristiäiset. Ne piti vietettämän\nkaikessa hiljaisuudessa, sillä Sternsteinin kartanon emäntä makasi\nniin heikkona kuin olisi hän ollut elämän ja kuoleman vaiheilla ja\njokainen rasittava ääni värisytti häntä päästä jalkoihin asti.\n\nKun nuori isäntä, jota seurasi vain muutama vieras ynnä naiskummi,\neräs lähiseudun rikkaimmista emännistä, sekä kätilö, jolla rikkaiden\nristiäismenoissa on huomaamaton, vähä-arvoinen merkitys, astui ylös\nkirkon portaita, nojautui pyhänkuvaintekijän vaimo vastapäätä olevan\npääoven rinnusmuuriin; hänellä oli vanttera pulleaposkinen poika\nkäsivarrellaan.\n\nToni tuijotti Helenan kasvoihin, tämä katsoi kulmakarvat hieman\nkurtussa häneen; lapsikin katsahti Toniin niin suurin silmin ja\ntotisena, että hän painoi päänsä alemma ja hänen katseensa liukui\nvaimon voimakkaaseen vartaloon.\n\nKasteentodistajat astuivat kirkkoon, pyhä toimitus alkoi. Kun tuo\nrikas emäntä kastettavan nimessä oli luvannut uskoa kaiken minkä\nkirkko määrää uskottavaksi ja sanonut hylkäävänsä perkeleen ja\nhänen tekonsa, sai tuo pieni olento -- se oli tyttö -- naiskumminsa\nkunniaksi tämän nimen Juliana.\n\nKulkueen poistuessa kirkosta kulki nuori Sternsteinin isäntä\nkumarassa, ikäänkuin olisi etsinyt jotain edestään maasta. Hän tiesi\nHelenan vielä olevan siellä, hän tunsi tämän tarkastelevan itseään,\nhän olisi sen tiennyt ja tuntenut, vaikkei olisikaan nähnyt Helenan\noikean jalan kärkeä, jolla tämä leikillään singahutteli pieniä kiviä.\n\nNeljä viikkoa lienee kulunut tästä kohtaamisesta, toisesta sen\npuolitoistavuotiskauden aikana mikä oli kulunut Tonin kotiintulosta,\nkun vanha Zinshoferin emäntä eräänä iltana jokseenkin myöhään juosten\ntuli Helenan luo ja käski merkitsevin viittauksin ja salaisin\nsilmäniskuin tätä tulemaan majaansa.\n\nNuoresta emännästä tuntuivat tuollaiset salakähmäiset ja hämärät\nviittaukset vastenmielisiltä, hän pyysi ärtyisästi vanhusta heti\ntässä paikassa sanomaan mikä oli kysymyksessä, mutta kun tämä\nnopeasti livahti ulos, seurasi Helena häntä harmistuneena.\n\nKun molemmat astuivat sisälle majaan, istui Sternsteinin nuori isäntä\npenkillä, nojaten selkäänsä seinään, käsivarret riippumassa, ja\nkäänsi hitaasti, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä, päätään oveen päin.\n\nHelena jäi seisomaan kynnykselle, ojensi täyteläisen, pyöreän\nkäsivartensa häntä vastaan ja ravisteli kättään.\n\nHän oli jo oikealla kädellään tarttunut ovenripaan, painaen lukkoa\nkiiruhtaakseen tiehensä, mutta sitten asetti hän äkkiä vasempansa\nlanteilleen ja kysyi terävällä harmistuneella äänellä: \"Mitä sinä\noikeastaan täältä tahdot?\"\n\n\"En mitään\", vastasi nuori isäntä, \"en yhtään mitään. Sinun\nhuutamistasi tänne en ole pyytänyt enkä olisi sitä sallinut\ntehdäkään, jos olisin asiasta tiennyt, se oli äitisi päähänpisto,\n_hänen_ luokseen minä olen tullut tuskaani ja kurjuuttani valittamaan\nja puhumaan siitä, kuinka toisenlaiseksi kaikki olisi voinut tulla.\nLieneehän se toki minulle sallittua? eikä häntä pahenna osanottonsa\nminua kohtaan.\"\n\n\"Sinulle tulee nyt vain takaisin se mitä olet minua vastaan\nrikkonut\", virkkoi Helena, sitten pujahtaen ulos; kuului kiirehtivien\naskeleiden kopinaa ja sitten korkojen kalahtelua naapuritalon oven\nedessä oleviin kiviportaisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset pitivät päivänselvänä, että Sternsteinin hovin nuoresta\nisännästä täytyi tuntua kovin painostavalta, kun kartanossa\ntoimeliaan, elämänhaluisen emännän sijasta nyt yhtäkkiä oli toimeton,\nsairasteleva vaimo, ja viisaammat, jotka eivät jokaista arvostelleet\noman itsensä mukaan, väittivät sellaistakin, että he olisivat voineet\nennakolta sanoa miten hän ottaisi vastaan onnettomuutensa. Murhe ja\nsydämen suru sitoo monen hienolla langalla kiinni paikkakuntaan, ja\njoku tekee silloin usein kaksin verroin enemmän työtä kuin muulloin\npäästäksensä murheen herraksi; tai tulee se hänen herrakseen, ja\nsilloin istuu hän ristissä käsin sen vallassa ja tulee sanattomaksi\njatkuvan tuskan näkemisestä; jonkun toisen se ajaa pois talosta,\nniin että hän juoksentelee kuin sumussa, yritellen vain kotoa\npoispäin, tai kuljeskelee kaikissa ravintoloissa ja etsii unohdusta\njuomisesta. Että Sternsteinin hovin Toni tulisi hylkäämään kotinsa,\nsenkin olivat juuri nuo viisaammat ennakolta näkevinään, mutta ne,\njotka aina tekivät toisin kuin joku muu on tehnyt tai tekee, jotka\nhänen käyntinsä ja \"pyörähtelynsä\" sairaan huoneessa -- itselleen\nvahingoksi ja emäntääkään hyödyttämättä -- olisivat lukeneet hänelle\npahaksi, he eivät nyt pitäneet sitä lainkaan kauniisti tehtynä,\nettä hän juoksi pois kotoa ja jätti vaimoparan yksin; se ei heidän\nsilmissään ollut puolustettavaa, mutta kuitenkin käsitettävää.\nVain yhden seikan vuoksi pudistelivat pian sekä ajattelevat että\nnärkästyneet päätään, sen nimittäin, että nuori isäntä niin usein\npistäysi vanhan Zinshoferin emännän luo. Oli vain harvoja iltoja,\njolloin ei nähty hänen menevän vanhuksen majaan tai tulevan sieltä.\n\nPuoskaroiko vanhus ehkä Sternsteinin emännälle rakasta terveyttä\ntakaisin? Mahdollista kyllä. Jo aikoja sitten oli hänestä kerrottu,\nettä hän ymmärsi yrttien ja juomien käytön parannuskeinoina.\n\nMutta ei asia sentään voinut niinkään olla. Sillä isäntä palasi\naina tyhjin käsin hänen luotaan ja myötätuntoisuutta ei suinkaan\nliene ollut se, että hän sitten kun luuli olevansa kuulumattoman\nmatkan päässä hiipi pyhänkuvaintekijän pihaan, jäi pitkäksi aikaa\nseisomaan majan eteen ja painoi nenänsä melkein lyttyyn akkunaruutua\nvastaan? Sternsteinin hovissa kulki sellainen puhe, että varsin hyvin\ntiedettiin, mitä tietä isäntä oli kotiin tullut, sillä jos hän oli\nollut tuon vanhan noidan luona, silloin ei hän lausunut ainoatakaan\nhyvää sanaa emännälle.\n\nKahdesti syntyi sitten meluisa kohtauskin. Isäntä soimasi loukkaavin\nsanoin emäntää hänen sairaloisesta tilastaan, jonka hän kai oli ennen\ntiennyt, mutta salannut sen Tonilta, ja kun emäntä kyynelsilmin\nviittasi kehtoon, käänsi hän sille lasta herjaten selkänsä.\nMolemmilla kerroilla oli hän päivän kuluessa ollut alhaalla kylässä,\nHelenakin oli poissa, ja vanha Zinshoferin emäntä oli tuonut\ntyttärenlapsensa, pienen, kiharatukkaisen Nepomukin omaan majaansa.\n\nHelenasta oli tosin monena kuutamoisena yönä, jolloin hän kauan\nmakasi valveillaan, tuntunut siltä kuin olisi jokin varjostanut\nakkunaa, mutta hän ei ollut ottanut siitä sen parempaa selkoa;\nvasta sitten kun kylässä alettiin puhua Sternsteinin nuoren\nisännän yöllisistä käynneistä ja pikku Muckerl loruili kauniista,\nystävällisestä miehestä, joka oli luvannut antaa hänelle monta\nkaunista kapinetta, silloin sovellutti hän ihmisten puheet ja lapsen\nlörpöttelyn yhteen.\n\nVielä samana iltana, jolloin hän oli päässyt selvyyteen tästä, istui\nhän keskelle tupaa ja kurotti kaulaansa akkunaan päin, ja kun hän\nnäki Tonin astelevan pitkin tietä, nousi hän vähäistä myöhemmin ylös\nja juoksi äitinsä majaan.\n\nHän tempasi oven äkisti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni\nperässään; sitten astui hän aivan Sternsteinin isännän lähelle,\npuiden nyrkkiä tämän kasvojen edessä. \"Sinä olet kurja mies! Eikö\nsinulle ole kylliksi siinä, että yhden kerran olet ollut syypää minun\nonnettomuuteeni? Tahdotko minut nyt vielä vaimonakin saattaa huonoon\nhuutoon?\"\n\nZinshoferin emäntä tunkeutui kummankin väliin. \"Älä vaan nosta mitään\nriitaa minun majassani\", virkkoi hän, tarttuen Helenan uhkaavan\noikean käden ranteeseen.\n\n\"Älä sinä sekaannu asiaan\", huusi nuori vaimo, temmaisten itsensä\nkiivaasti irti. \"Älä sekaannu asiaan, ei tällä, -- sen sanon sinulle\nhyvällä, -- eikä muulla tavoin, johon sulla kai olisi halua! Mitä\nminulla on tekemistä tuon kanssa tuossa, se on yksinomaan meidän\nkahden asia!\"\n\n\"Tosin kyllä --\", härnäili vanhus; isännän äkäinen liikahdus ja\nvihainen katse sai hänet vaikenemaan.\n\nToni työnsi hänet syrjään. \"Jättäkää hänet rauhaan\", hän virkkoi,\n\"jättäkää hänet rauhaan, Zinshoferin emäntä. Onhan hän oikeassa\nmoittiessaan minua menneistä asioista, olen huonosti menetellyt häntä\nkohtaan ja minulle on käynyt kyllin pahasti.\"\n\n\"Muutoin se ei sinua paljon raskauttaisi\", ivaili Helena.\n\n\"Mutta Jumala on todistajani siihen\", Toni jatkoi, -- \"etkä sinäkään\nvoi saada minua valheesta kiinni --, että tarkotukseni alunalkaen oli\nkunniallinen --\"\n\n\"Ja minä olin kylliksi nuori ja tuhma\", keskeytti Helena hänen\npuheensa, \"antamaan vaikka mitä yksinomaan tuosta tarkotuksesta.\nMutta sinä erehdyt, jos luulet minun senvuoksi soimaavan sinua.\nTuollainen petos kahden ihmisen välillä, jolloin petettykin aina on\nsiihen avullisena, kun antaa pettää itseään, se tekee vain ihmisen\nviisaammaksi toisella kertaa ja niin se on ollutta ja mennyttä. Mutta\nkun nyt hiiviskelet tielläni, pidät minua vaimona yhtä huonona kuin\ntyttönä olin ajattelematon, nyt, jolloin petos koskisi kolinattakin,\nkolmatta sinun mieliksesi, ja jolloin vain yhdestä kunniattomasta\ntarkotuksesta voisi olla puhe etkä sinä menettäisi pelissä mitään\nja minä enemmän kuin kaikki, nyt se on loukkaava kuvittelu ja\nhäpeällinen otaksuminen!\"\n\nToni pudisti päätään. \"Ei se ole kuvittelua eikä otaksumista.\nMitä ihmiset vakoilemisellaan ovat saaneet urkituksi minun\nhiiviskelemisestäni sinun tielläsi, se on vain minulle\nvahingoksi; vain minulle se tulee häpeäksi ja vain minut se tekee\npilkanalaiseksi, kun juoksentelen perässäsi enkä löydä mitään lepoa.\"\n\n\"Ei se niin ole! Tähän asti olen aina tarkannut, kiipeisitkö sinä\naidan yli vai koirako sitä raappi, ja niin kauan kuin täytyi\najatella, etten mitään sitä huomannut, ei sitä voitu minulle\npahaksikaan lukea, mutta nyt on minulla tilaisuus kieltää sinua\nkuljeksimasta tielläni ja kävelemästä näkyvissäni ja sinun on myös\npidettävä mielessäsi sanani!\"\n\n\"En pidä\", virkkoi Toni hiljaa, mutta päättävästi.\n\n\"Mitä?\" huusi nuori vaimo vihasta hehkuen. \"Oikein väkipakollako\ntekisit minut epäiltäväksi? Et siis tahdo noudattaa kieltoani?\"\n\n\"En voi.\"\n\n\"Silloin syljen sinua vasten naamaa julkisella tiellä, kuten\njo kerran ennen, ja huudan kaikille ihmisille, että sinä,\nvelvollisuutesi unohtanut hylkiö, tahdot asetella ansoja minun\nkunnialleni, huolimatta siitä että olen sinua kohtaan tästä syystä\nkaikkea häväistystä ja solvausta käyttänyt!\"\n\n\"Tee se.\"\n\n\"Hyi!\"\n\n\"Olet oikeassa. Tunnustanhan itsekin ettei minulla ole mitään\nkunniantuntoa rinnassani, muutoin en seisoisi siellä, mihin en saa\ntulla, enkä kerjäisi yhtä jalanaskelta. Ainoa miehekkäisyys, mikä\nminussa vielä on ja jota kunnioitan, koska sen halveksiminen on\nmaksanut minulle niin kalliin oppirahan, sanansapitäminen, kieltää\nminua nyt lupaamasta sinulle sitä, että tekisin tahtosi mukaan.\nViikon verran voisin ehkä pysytellä loitolla, seuraavalla jo taas\nolen pakotettu hiiviskelemään ja vakoilemaan sinun läheisyydessäsi.\nHerra Jeesus! en tiedä mitä minun on tekeminen!\"\n\nVanha Zinshoferin emäntä painoi esiliinan kasvoilleen ja pujahti\ntakaoven kautta tuvasta ulos.\n\nHelenan silmät olivat olleet maahan luotuina. Nyt katsahti hän ylös.\n\n\"Mitä sinä sitten tarkotat valittavalla puheellasi?\"\n\n\"Mitäkö tarkotan?\" Toni naurahti katkerasti. \"Kysy piestyltä koiralta\nminkävuoksi se ulvoo. Koska se tuntee kipua. Oi Jumalani, jospa vain\nsilloin olisi paremmin tullut sovituksi asiasta toistemme kanssa.\nMinä olisin nyt täysi-ikäinen ja vapaa; -- jospa sinä vain olisit\nodottanut minua!\"\n\n\"Kenties panet vielä syyn minun niskoilleni!? Sinä narri, pitikö\nminun vuosikausiksi panna itseni alttiiksi suur- ja pientilallisten\nkaikille hyökkäyksille ja odotella, varma häpeä silmien edessä,\ntietymätöntä? Etkö sinä ole juossut minun luotani kuten itse teossa\ntavattu varas naurismaalta, ja jättänyt minut taaksesi samoin kuin se\njättää säkkinsä!\"\n\n\"Ei sinun tarvitse minua niistä asioista muistuttaa! Jos silloin\nolisin tehnyt niinkuin olisi ollut oikein, niin olisi minulta nyt,\nkolme vuotta vietettyäni tuolla kaukana ja toista vuotta täällä\nkotona, säästynyt se huomio, että olin menettänyt ainoan, mikä\nminulle kelpaa.\"\n\n\"Anna siis menetetyn olla menetettyä, kärsi mitä sinun on\nkärsittävä äläkä koeta onnettomuutta, mikä sinua emäntäsi kautta\non kohdannut, hyvittää toisten ihmisten vahingolla. Älä ainakaan\nluule minun rupeavan narrailtavaksesi silloin kun sinut äkkiä valtaa\nvaimojen pettämisenhalu. Ja nyt on kylliksi puhuttu tuollaisista\nhupsutuksista!\"\n\n\"Leena, vielä yksi sana! Ei usein eikä huomiota herättäen, mutta vain\nsilloin tällöin sallit kai minun tulla majallesi, tahdonhan nähdä\nlastakin, --\"\n\n\"Lastako? Se ei toki koske sinuun vähääkään ja minuunkin vain sen\nverran, että se pysyy hengissä ja saa hoidon, se on erään toisen\nsuvaitsevaisuuden alainen, naimattoman tytön lapsi, jolla ei ole\nmitään isää.\"\n\n\"Kuka tietää mitä aika tuo mukanaan! Voisihan se vielä sellaisen\nsaadakin. --\"\n\n\"Sinulle on kai veri noussut päähän?\"\n\n\"Ei, Leena, ei, en puhu harkitsematta. Kuinka kauan voi minun\nemäntäni kestää sairauttaan? Kenties ottaa Herramme pian hänet\nluokseen, sehän olisikin hänelle parasta, sillä terveeksi ja\nhyödylliseksi ei hän kumminkaan koskaan tule.\"\n\n\"Jo sinun puheistasi päättäen olisi tuon raukan kai parempi olla\ntaivaaseen korotettuna. Mutta elääkö hän vai kuoleeko, sillä ei ole\ntämän asian kanssa mitään yhteyttä. Minulla puolestani ei ole mitään\nsyytä toivoa mieheni kuolemaa, hän ei ole kivuloinen ja on vasta\nsinun ikäisesi.\"\n\n\"Ei hänkään elä ijankaikkisesti!\"\n\n\"Toni! -- Herramme antakoon tuon synnin sinulle anteeksi ja minulle,\nettä kuuntelen sellaista!\"\n\nToni pidätti häntä kädestä. \"Hänen täytyy se tehdä, Leena, hän ei\nvoi muuta; muutoin sallisi hän minun tulla ajatusteni herraksi,\nmuutoin antaisi hän minun masentua sinun uhmastasi, muutoin ei hän\nsallisi sitä, että tavottelen sinua, kuten olisimme me kaksi ainoat\nihmiset maailmassa ja toisillemme määrätyt! ja jos se olisi synti,\nLeena, niin sinua se ei painaisi! Minä otan kaiken päälleni, -- sinun\nedestäsi otan jokaisen synnin päälleni, -- sinua edestäsi, vaikka\nkaikkein kauheimmatkin! -- sinun edestäsi -- Leena --\"\n\nHelena työnsi hänet voimakkaasti pois luotaan ja riensi ulos.\n\nKun vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä sisään peräovesta, nojautui\nisäntä etumaisen pieleen, molemmat kädet painettuina otsalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuu paistoi puunleikkelijän makuuhuoneeseen. Helena lepäsi ja uneksi.\nNe olivat sekavia unia.\n\n-- -- --\n\nHän seisoi äitinsä majassa sen kirkkaan peilinsirpaleen edessä, joka\noli siellä akkunan komerossa, hän tunsi iloisen odotuksen hiljaista\nmielihyvää. Tuo pieni huone oli ahdinkoon asti täynnä ihmisiä, joiden\njoukossa muutamat, joita hän oli joka päivä tavannut, nyt tuntuivat\nhänestä vierailta ja toiset taas, joita hän ei milloinkaan muistanut\nnähneensä, vanhoilta tutuilta. Akkunasta kurkistelivat Muckerl ja\nvanha oljenpunojatar sisään ja löivät ihmetellen käsiään yhteen\nja hänen takanaan seisoi Toni ja nyppi häntä hiuspalmikoista ja\nkutitti häntä kainaloista ja kysyi: Oletko pian valmis? Ja hän huusi\nharmistuneena, mutta kuitenkin nauraen: Kohta, kohta!\n\nSitten juoksi hän ihmisten välitse, -- he muodostivat kapean\nkäytävän, -- suoraa päätä Sternsteinin kartanon eteiseen ja portaita\nylös. Noissa kauneissa huoneissa olivat kaikki kaapit avoinna, ei\nainoastaan liina- ja puvustokaapit, vaan hopeakalukaappikin, josta\nvälkkyi ja loisti, ynnä raha-arkku, josta paperi- ja metallirahoja\nmelkein putoili alas. Alhaalta kuului lehmien ammuntaa, siipikarjan\nkahinaa, koneiden jyskytystä, sitten rakettien räiskähdyksiä,\nsoittoa, hääiloa, ja äkkiä oli hän itse tanssivien ja laulavien\njoukossa ja tanssi mukana ja lauloi.\n\n-- -- --\n\nSiihen hän heräsi.\n\nKaikki oli levollista. Ei sentään, lähimmästä nurkasta kuului ääntä;\nmies siellä vuoteella makasi kai suullaan, sillä hän sai aikaan niin\nomituiselta kuuluvan kuorsauksen, ja tämän musiikin mukaan oli Helena\nunissaan koettanut laulaa.\n\nSyvään huokaisten kohottautui Helena puoliksi ylös. Silloin käännähti\nnukkuja ja ääni taukosi. Hän kuunteli ja vasta hetkisen kuluttua\nalkoi hän levollisesti, säännöllisesti hengittää.\n\nKirkas kuutamo valaisi tupaa, syvänmustina lankesivat\nakkunapuitteiden varjot lattialle, kuten aavemaiset hautaristit.\n\nKaksi, juuri kaksi niitä oli.\n\nHelena kävi kiinni vuoteenlaitaan ja kumartui sen yli, jolloin hän\nsaattoi nähdä Sternsteinin hovin viimeiset akkunat; heikko valo\ntuikki sieltä, se tuli emännän sairashuoneesta.\n\n\"Kuinkas kauan tauti tulee kestämään.\"\n\nVaikka hän jälleen pääsisikin jalkeille, niin sen pahempi hänelle,\njos on totta, mitä ihmiset sanovat, että piika väittää tohtorin niin\nsanoneen.\n\nIsännällä on kuuma veri.\n\nJos joku ryhtyisi tekemään häntä mielettömäksi ja houkuttelemaan\nkotiinsa, niin vaatisi hän siellä uhalla oikeutensa ja -- Tee se,\nkuiskasi ääni Helenan sisimmässä.\n\nSiitä ei voisi mitään päätellä eikä todistella, -- Tee se, kuiskasi\nääni jälleen, mutta tällä kertaa tuntui siltä kuin olisi se puhunut\nvallan läheltä, hänen ulkopuoleltaan.\n\nHerra Jumala, mitä ajatuksia nuo ovat?! Mikä minua vaivaa? --\nHupsutuksia! -- Yhtä synnillistä kuin tuhmaakin! -- Jäisihän\nkuitenkin toinen -- Ei hänkään elä ijankaikkisesti. -- \"Ei elä\nijankaikkisesti\", mutisi Helena, ikäänkuin toistaen sanoja, joita\nhänelle lausuttiin.\n\nSitten muisti hän äkkiä puhuvansa aivan itsekseen, hän katsahti\narasti ympärilleen, sitten asettui hän nopeasti makuulle, veti\npeitteen päälleen ja sulki silmänsä. Mutta painaessaan päätään\ntyynyyn ajatteli hän uhkamielisenä: \"Mielettömyyttä! Ikuisesti ei\nkukaan elä, mutta liian kauvan moni. Mitä sitten tapahtuisi?\"\n\nSe nähdään! kuiskasi ääni hänen sisässään.\n\nKylmä hiki valui hänen kaikista huokosistaan; sitten vapisi hän taas\nkuten kuumeen kourissa.\n\nSe nähdään! kaikui aivan hänen korvaansa, ikäänkuin ulkoapäin.\n\nTällä hetkellä veti mies tuolla ylempänä pitkän henkäyksen ammollaan\nolevan suunsa kautta; se kuului korahdukselta.\n\nVaivoin sai Helena tukahutetuksi äänekkään huudahduksen. Nyt alkoi\nhänen valtimonsa tykyttää, hän erotti jokaisen yksityisen lyönnin\ntunteen mukaan, hän huomasi senkin, laskematta, että tarkoin määrätyn\nväliajan kuluttua tuo säännöllinen jyskytys tuli keskeytetyksi\nikäänkuin raivokkaiden kaksoislyöntien kautta ja silloin kuiskattiin,\nsihistiin ja kohistiin hänelle: Tee se -- tee se -- tee se -- se\nnähdään -- se nähdään! Ja tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen,\nhän tiesi tarkoin milloin, ja vaikka hän käsillään tukki korvansa\nja hautasi päänsä tyynyihin ja peitteen alle, se kuului yhä\nhuumaavammin, pakottavammin, pyytävämmin: Tee se -- tee se -- tee se\n-- se nähdään -- se nähdään!\n\nSilloin heittäytyi hän vuoteelta maahan ja laahusti polvillaan\nmakuutilansa takaiseen nurkkaan, hän löi päänsä kovaa kylmää\nmuuria vasten ja painoi otsaansa siihen, hänen kätensä menivät\nsuonenvedontapaisesti ristiin, hän lyyhistyi kokoon pelosta\nitseään kohtaan tai sitä kohtaan, mikä hänen ulkopuolellaan kuten\nruumiillistuneena uhkasi tarttua häneen ja voittaa hänet. Hän alkoi\nrukoilla, ensin hiljaa, sitten puolikovalla äänellä; sisällystä\najattelematta höpisi hän kiihkeästi sanoja, karkottaakseen mietteensä\nja tukahuttaakseen nuo salaperäiset huudot. Toisinaan koveni ääni\nikäänkuin hän olisi tahtonut pelotella pois jotakin, joka tavotteli\nhäntä; sitten tuli hänen mutinansa vähitellen yhä yksitoikkoisemmaksi\nja aamun koittaessa vaipui hän voimattomana pitkälleen nurkkaan ja\nnukahti.\n\nSiitä löysi hänet pyhänkuvaintekijä. Miehensä kosketuksesta kavahti\nhän ylös.\n\n\"Jeesuksen nimessä\", sanoi mies, \"mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Huonosti minun laitani on ollut\", vastasi Helena, \"en elämässäni ole\nniin huonoa yötä viettänyt.\"\n\n\"No sepä vasta kummallista\", tuumi mies päätään pudistellen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nJoku päivä tämän jälkeen astui äkkiä pieni, vinosäärinen\n\"uskonnollisten kalujen kauppaseuran\" asiamies pyhänkuvaintekijän\nmajaan. Hän oli näinä vuosina vain perin harvoin näyttäytynyt ja\nhänet oli aina silloin otettu vastaan jonkinlaisella varovaisuudella,\nmutta samalla myös asiaankuuluvalla kunnioituksella; viimemainittuun\nsaattoi tosin tällä kertaa tehdä jonkinlaisen poikkeuksen se seikka,\nettä jo pitemmän ajan kuluessa tilaukset olivat huomattavasti\nvähentyneet.\n\n\"No, kerrankin taas näyttäydytte!\" huudahti puunleikkelijä ensi\ntervehdyksen jälkeen. \"Toivottavasti tuo tulonne muassaan jotain\nhyvää? Jo kauvan aikaa olen saanut kokonaan lepäillä työstä, ette ole\ntarvinnut kerrassaan mitään!\"\n\n\"Oikeassa olette, herraseni, kun pidätte loma-aikaa\", virkkoi tuo\npieni mies. \"Tavaroilla on huono kysyntä. Totta vie, minkä sille\nmahtaa? Seura teki hirvittävän erehdyksen luullessaan, että noilla\nkapineilla voisi levittää uskonnollista mielialaa ja uskonnollisella\nmielialalla taas noita kapineita aina loppumattomiin asti; mutta nyt\nhaluaa vain uskonnollinen mieli kapineita, ostajain luku on vähäinen\nja heidän tarpeensa jo tyydytetty. Hyvä Jumala, mikä runsas menekki\nonkaan sitävastoin englantilaisten intialaisilla epäjumalankuvilla,\njoita valmistetaan Lontoossa! Mutta ne ovatkin suurta kauppakansaa ja\nainahan on herättänyt huomiota se, että he pyhittävät lepopäivänsä.\"\n\n\"Ovatko ne juutalaisia?\"\n\n\"Mitä sanottekaan, herraseni? Kristittyjä, -- kristittyjä, sanon\nTeille täydellä vakuudella. Mutta kuulkaapas eräs neuvo, herrani,\netsikää itsellenne jokin sivuansio, kuten minäkin olen etsinyt.\"\n\n\"En tiedä mitään sellaista.\"\n\n\"Kuulkaahan, tehkää pakanallisia kuvioita.\"\n\n\"Vaikkei se syntikään olisi, niin en kumminkaan osaisi niitä\ntehdäkään.\"\n\n\"Älkää olko huolissanne, minä teidän sijassanne saisin kyllä\nvalmiiksi sellaisiakin jumalankuvia. Veistelkää mies, jolla ei ole\nmuuta vaatekappaletta yllä kuin housujen sijasta viikunanlehti, ja\nasettakaa hänet istumaan viinivatiin, niin Teillä on Bacchus, viinin\njumala; pankaa hänelle käteen päristin, niin siitä tulee Herakles,\nantakaa hänen pitää siivet jalkojen asemesta ja kädessä keppi, jossa\nrinkilöiden sijasta kiemurtelee pari käärmettä, niin on Mercurius\nvalmis. Pääasia jumalaistarustossa on luonnollisuus. Värit voitte\njättää panematta, tehkää kuvat hyvin likaisiksi, niillä on sitten\ntaidearvo, jota sanotaan platinaksi. Minä pidän huolen siitä että\nsaatte, jos vain haluatte, käsiinne kokonaisen jumalaistarustokirjan,\njossa ne ovat kaikki kuvattuina, jumalat ja jumalattaret.\"\n\n\"Eikö naispuolistenkaan yllä ole mitään? Ovatko hekin samanlaisia?\"\n\n\"Joskus on heidän yllään joku vanha vaatekappale; mutta jos seuraatte\nneuvoani, herraseni, niin valmistatte vain Venuksia, ne ovat aina\nkaupaksikäypiä. Mutta mitä huolinkaan puhua Teille siitä, ikäänkuin\nse olisi Teille varsin outoa. Eikö Venus ole hiuskarvalleen pyhän\nEevan näköinen? sellaisille saisitte toki heti sen valmistuttua\ntilauksia!\"\n\n\"Siinä suuresti erehdytte\", sanoi pyhänkuvaintekijä vakuuttavasti,\n\"huomatkaa ensiksikin tarkoin, että Eeva on yhtä vähän pyhä kuin\nAatamikin ja toiseksi, että hänellä oli, ennenkuin Herra ajoi\nhänet pois paratiisista, verhona puunlehviä ja sittemmin erämaassa\neläimennahkoja.\"\n\n\"No sekö nyt oli suuri erehdys!? Jättäkää pyhyys puunlehvineen ja\neläimennahkoineen pois, niin Teillä on mitä tarvitsette.\"\n\nMuckerl pudisti harmistuneena päätään. \"En ymmärrä mitä tarkotatte.\nEi vielä milloinkaan ole Aatamia ja Eevaa haluttu, ja sehän on\nymmärrettävääkin -- kuka niitä asettaisi huoneisiinsa, lasten\nnähtäviksi?\"\n\n\"Eivät ne lapsille kuulukaan. Veistäkää te vain Eeva kuten olen\nsanonut, ja sanokaa sitä Venukseksi, mitä sillä on väliä? Te olette\nminua kiittävä ja mallistakaan ei teidän tarvitse olla pulassa.\" Hän\nviittasi keittiöön, jossa Helena askaroi lieden ääressä. \"Mikä muhkea\nvaimo teillä onkin!\"\n\n\"Hyi perhana!\"\n\n\"Kuinka sanotte: 'hyi perhana', kun toiset sanoisivat: 'Jumala,\nkuinka kaunis ja kun voisitte sillä ansaita rahaa?' No, tehkää tai\nolkaa tekemättä! Olen tarkottanut teidän hyväänne. Mutta koska on\npuhuttu rahan ansaitsemisesta ja koska olen antanut teidän ansaita,\nniin sallikaa minunkin tehdä samoin.\"\n\n\"Onko teillä jotain kaupantavaraa?\"\n\n\"Ettäkö kantaisin jotakin myttyä?\" kysyi pikku mies loukkautuneena.\n\"Minä olen erään henkivakuutusyhtiön asiamies ja sellaisena tahtoisin\nkernaasti tehdä kauppoja kanssanne; vakuuttakaa itsenne.\"\n\nMuckerl pudisti torjuen oikeaa kättään. \"Henkivakuutus? Minä tunnen\nsen, olen sanonut sen oikeastaan olevan kuolemanvakuutuksen; sille,\njoka elää kauvan, ei maksamisesta tule loppuakaan, ja etua siitä\nolisi vain sille, joka heti ensimäisen suorituksensa jälkeen kuolisi.\"\n\n\"He-he, oikeassa olette, herraseni, se on oikeastaan vakuutus\nkuolemantapauksen varalta, mutta Te ette voi uskoakaan mikä suuri\nmerkitys tuollaisella nimityksellä on! Eihän sitä toki voine nimittää\nkuolemanvakuutukseksi? Kuinka monet ihmiset arastelisivatkaan ruveta\nsiihen!\"\n\n\"Olkoon sen nimi mikä tahansa, minä en sitoudu pitkiin maksamisiin\nenkä pikaiseen kuolemaan.\"\n\n\"Jumalani, talonpoikaisille ihmisille saa puhua keuhkonsa kuiviin\nselittäessään heille vakuutuksen olemusta! Kun minä niille näytän\nkuolemantapauksen, raesateen hävityksen, tulen- ja vedenvahingon,\ntapaturmien ja matkaonnettomuuksien varalta otetun vakuutuksen\nhyödyn, niin eivätkö ne seiso siinä ja pudistele päätänsä, peläten\nja toivoen samalla pelkästä ahneudesta, että jo pian tulisi kuolema\nja raesateet ja tulen- ja vedenvaara ja tavaran tuho ja ruumiin\nvauriot! Vanhurskas Jumala, kylläpä sellaisesta toiminnasta yhtiö\nvoisi kukoistaa! Eikö jokaiselle järkevälle ihmiselle ole aivan\nkouraantuntuvaa, että vain tuhansien sisäänmaksuista voidaan\nsuorittaa hyvitys sille vähemmistölle, jota tuollaiset onnettomuudet\nkohtaavat.\"\n\n\"No ovatpa ne kuitenkin koko tuhmia, jotka toisten hyväksi maksavat.\"\n\n\"Ne ovat järkeviä, herraseni. Koska ei kukaan noista monista voi\ntietää, eikö hän jo huomenna kuulu siihen vähemmistöön, jota joku\nonnettomuus kohtaa! Monet tekeytyvät hirvittävän hurskaiksikin ja\nvetävät esiin lauseparren, että heidän henkensä ja omaisuutensa on\nJumalan kädessä, ja jos hän tahtoo käydä käsiksi heihin tai heidän\nomaisuuteensa, niin se tapahtukoon.\"\n\n\"Ne ovat varmastikin oikeassa.\"\n\n\"Hurskaina ihmisinä ne ovat oikeassa; mutta eihän se suinkaan\nrikkoisi hurskautta vastaan, eihän se suinkaan rikkoisi Jumalan\ntahtoon alistumista vastaan, jos joku iskun kohdatessa ylhäältä pitää\nvaralta vakuutusta -- jottei se sattuisi liian ankarasti?!\"\n\n\"Se on tekopyhyyttä. Minä tiedän että vakuutus on jo ennemmin tehtävä\nja maksettava.\"\n\n\"Kuinka voittekaan olla noin yksinkertainen! Tyhjästä tulisi tyhjää!\nUskotteko että teidät voitaisiin korvauksetta auttaa onnettomuudesta\nulos aikana, jolloin täytyy maksaa siitä että toiset tulevat sisään?!\nEttekö maksa mitään sodista, vankiloista, löytölastenkodeista,\nhulluinhuoneista, spitaalitautisista?! Ettekö?! Miksi siis maksutta\ntahdotte leskien ja orpolasten huolenpidon, talon ja tavaran\nvakuutuksen, turvan tulta ja vettä vastaan?! Olkaa järkevä, älkää\nantako suotuisan tilaisuuden mennä hyödyttömästi ohi; minun laisiani\nsaapuu harvoin tälle paikkakunnalle.\"\n\n\"Minun puolestani saisitte kyllä pysyä poissa. Mitä te tästä sitten\nsaatte?\"\n\n\"Sen sanon teille, herraseni, pienen toimituspalkkion, kuten\njokaisesta uudesta vakuuttajasta, jonka yhtiölle saan hankituksi.\"\n\n\"Se pitää kai minun maksaa Teille?\"\n\n\"Varjelkoon, sen maksaa yhtiö.\"\n\n\"Ja mistä se ne ottaa?\"\n\n\"Kassasta.\"\n\n\"Ja kuka ne sinne suorittaa?\"\n\n\"Te olette kovin utelias, herraseni, --\"\n\n\"Ahaa, nähkääs, siinä se petos piilee! Minun on hyvin maksettava,\njotta toiset voivat viettää hyviä päiviä!\"\n\n\"Jumala tietää, etten toivottaisi teille sellaisia päiviä! Te\nhikoilisitte silloin enemmän kuin milloinkaan olette työpöytänne\nääressä hikoillut! Luuletteko tuollaisen suuren yrityksen pysyvän\nvoimassa itsestään? Siinä täytyy olla asiamiehet ja ali- ja\nylivirkamiehet ja kirjanpitäjät ja tirehtöörit -- tietäkää -- näiden\nkaikkien täytyy elää; ja asiamiesten palkkiot ja yhtiön voitto\notetaan kaikki koroista, sisäänmaksetun pääoman prosenteista!\nYmmärrättekö? Ei mitään itse pääomasta! Osottakaapa minulle muualta\nniin oikeutta noudattava hallitus! Veronkantovirkamies ottaa\npalkkansa veroista, pääomasta eikä koroista, herra pastori, joka\nhoitaa vaivaisrahoja, ei ota mitään pääomasta eikä koroista, hänen\ntäytyy saada palkkansa kaupanpäällisiksi, ja veronkantolaitoksiin\nja vaivaiskassoihin saatte vain maksaa rahanne sisään, mutta\nmeiltä saatte markalleen ja pennilleen ulos sen minkä olette\nennen suorittanut ja mistä teillä on kirjelmä kädessänne! Herran\nnimessä, minun mielestäni se on asia, jossa voi tienata säkillisen\nrahaa! Älkää inttäkö, se on kumminkin vain Teidän etunne, joka\ntässä on kysymyksessä. Asia on pian selvitetty. Minä vien teidät\npiirikunnan pääkaupunkiin lääkärin luo -- se ei maksa teille mitään\n-- teitä naurattaa siellä, se on aivan kuin olisitte jossain\nhuvitilaisuudessa. Hän koputtelee teitä, ensin selkään, jotta keuhkot\nirtautuvat rintakalvosta niin että hän voi niitä paremmin kuunnella,\nja sitten etupuoleen, koska hän -- mutta mitä te siitä ymmärrätte? --\nmutta teitä naurattaa se kyllä, ja sen, että silloin saatte tietää\nkuinka terve ihminen olette, sen Te saatte ilmaiseksi, ja terveenä\nihmisenä lasketaan Teidän maksuerännekin halvemmaksi.\"\n\nHelena seisoi tuvan oven kynnyksellä eteenpäin kumartuneena. \"Ole\nhiljaa\", virkkoi hän lapselle, joka muutamia sanoja soperrellen oli\ntarttunut kiinni hänen nutunhelmaansa.\n\nMuckerl oli niin epäuskoinen kuin olla saattaa, mutta samalla myöskin\njoutui monien vakuuttelujen avulla helposti hämilleen, hän tunsi\nolevansa vallan ymmällä tuon pikku miehen sanatulvasta ja koetti\nsenvuoksi äkisti tehdä lopun yhä hankalammaksi käyvästä asemastaan\npäättäväisesti sanomalla: \"Säästäkää sananne, älkää enää huoliko\nselitellä. Minä en voi!\"\n\n\"Oletteko perheenisä? Koska henkivakuutus on olemassa, voidaan\njokaiselta vaatia, että hän pitää huolen omaisistaan. Ajatelkaa\nvaimoanne ja lastanne!\"\n\nHelena astui, pienokainen käsivarrellaan, ovelta sisään. \"Kuuleppas,\nMuckerl\", virkkoi hän hymyillen, \"ei se niin varsin pahasti olisi,\njos tekisit sen meidän mieliksemme, ettei meidän kerran tarvitsisi\nmennä kerjäämään.\"\n\nPyhänkuvaintekijä katsahti kummastuneena ylös. Mistä tämä äkillinen\nasiaansekaantuminen? Hän liikahutti suupieltään alemma ja tuijotti\nHelenaan suurin silmin. Häntä harmitti, että tämä, sensijaan että\nolisi ollut hänen puolellaan, niin odottamatta puhui vieraan eduksi\nja päällepäätteeksi vielä asiassa, joka koski monivuotisia menoja ja\njoka hänen kuolemansa sattuessa lupasi Helenalle hyötyä. Pitikö hänen\nsanoa se mikä jo pyöri hänen kielellään: että jos Helenan kerran\ntäytyisi mennä kerjäämään, niin olisi hän sen täydelleen ansainnut\nMuckerlin autuaan äidin vuoksi ja että hän tähän saakka aina oli\npannut kovin pahakseen miehensä kaiken huolehtimisen lapsen suhteen,\nmikä muutoin...? Mutta mitä ajattelisi tuo juutalainen, jos kuulisi\nhänen tuolla tavoin mekastavan vaimolleen? Ei. Hän lupasi harkita\nasiaa ja \"kerran\" vielä vakuuttaa itsensä.\n\n\"Jumala siitä varjelkoon!\" huudahti pieni asiamies ja huitoi\nkäsiään ilmassa. \"Jumala siitä varjelkoon, että antaisin teidän\nkatua tuollaista hyvää päätöstä. Ei tule siitä mitään, herraseni,\nnyt istuudutte aterialle, sitten menemme tuonne ylös isännän luo\npyytämään lainaksi hänen vaunujaan, --\"\n\n\"Vaunujaanko?!\"\n\n\"Me emme ole yksin; niissä kylissä, joiden ohi kuljemme, on vielä\nviisi muuta henkilöä, jotka ovat tehneet saman päätöksen. Te teette\njuuri puolen tusinan täydeksi, hyvä herra. Näette, että se vetelee.\nMistä muutoin saisin kustannukset?\"\n\n\"No, sitten täytyy sinun kai lähteä, Muckerl\", sanoi Helena, \"kun nyt\nnäin ilmaiseksi tarjoutuu tilaisuus.\"\n\n\"Sinä et suinkaan aavistakaan, että maksuaikakin tulee eteen?\"\n\n\"Älä ole lapsekas, tarkotan vaan, että koska kerran jo olet päättänyt\nasian varmaksi, niin minkävuoksi lykkäisit sen tuonnemmaksi?\"\n\nMuckerl ei tosin ollut mitään päättänyt ja että asia näin\npäätäpahkaa piti tuleman ratkaistuksi, se teki sen hänelle vielä\narveluttavammaksi. Hän raapi päätänsä.\n\nMutta asiamies hoputti: \"Kuunnelkaa rouvanne puhetta, hyvä herra;\nrouvien sanojen kuunteleminen on useissa tapauksissa hyvä, vaikkei\nsentään kaikissa. Me olemme parin tunnin kuluttua tuolla kaupungissa\nja siellä viivymme vain mitättömän vähän aikaa. Illalla olette\njälleen kotona, herraseni.\"\n\n\"No katsos, kaikkihan on nyt varsin hyvin järjestetty. Tule nyt\nMuckerl syömään, ettei haaskata aikaa. Kenties herrakin ottaa\nlusikallisen lientä?\"\n\nAsiamies kieltäytyi kiittäen. Hän piti ankarasti kiinni niistä\nravintolaeista, jotka polveutuvat yksinkertaisen jumalanpelvon\najoilta, jolloin ihmiset eivät vain kädellään ja suullaan jumalia\npalvelleet, vaan myöskin omilla ja vieraiden sisälmyksillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskaita riippuvia pilviä ajelehti tuulen mukana, kun illan tullen\nvaunut jyrisivät läpi kylän.\n\nPikku miehen vieressä istuimella kyyrötti pyhänkuvaintekijä, hattu\npainettuna syvään otsalle, kalpeana, jäykin katsein; tukka oli\ntakertunut ohimoihin kiinni.\n\n\"Hyvä Jumala, Muckerl, mikä sinulla on?\" kysyi Helena rientäen\nporstuasta saapuville.\n\n\"Ne eivät ota minua\", sai tämä vapisevalla, tuskallisella äänellä\nsanotuksi.\n\n\"Siinä nyt näette\", virkkoi asiamies, \"ensin hän ei tahdo ja nyt\nhän on epätoivoissaan, kun me emme tahdo. Älkää olko lapsekas,\nherraseni, älkää olko siitä millännekään. Satavuotiaiksi ovat eläneet\nihmiset, jotka lääkärit ovat kuolemaan tuominneet. Älkää vaivatko\npäätänne sillä, mitä joku tuollainen sanoo. Voihan se olla johtunut\nilkeämielisyydestäkin, jotta minulta menisi hukkaan toimituspalkkio;\nnuo herrat pitävät monasti tuollaista kunnotonta peliä meikäläisten\nkanssa. Heittäkää se pois mielestänne, herraseni. Älkää mietiskelkö\nsitä. Uskokaa minua, siitä ette hyödy hituistakaan.\"\n\nHelena auttoi miestään istuimelta alas ja vei hänet sisälle; hän\njätti hänet ovensuuhun, kun hän pääsi horjuen tupaan, ja juoksi\nripeästi takaisin vaunujen luo.\n\n\"Sanokaahan minulle toki\", kuiskasi hän, \"mikä oikeastaan vaivaa\ntuota miestä? Voitte aivan hyvin uskoa sen minulle, minä en siitä\nsanomasta kaadu.\"\n\nTuon pikku miehen kasvot saivat julkean ilmeen ja hän väänteli\npaksuja huuliaan. Luultavasti kutitti niitä joku \"erinomainen\nsukkeluus\", ja varmaa on, että hän teki hyvin pidättäessään sen\nsisällään. Hän kumartui hiukan eteenpäin. \"Teidän ei pidä säikähtää\",\nvirkkoi hän puoliääneen, \"siitä mitä tohtori sanoo, ei se ole\nlainkaan niin vaarallista kuin hänen kirjottamansa reseptit. Teidän\nmiehenne tila on huono. Pahassa tapauksessa ei voi tietää mitä tuleva\nvuosi tuo mukanaan. Tarkotan, ettei mikään sana voi tehdä kuollutta\neläväksi, eikä liioin elävää kuolleeksi. Älkää harmaannuttako\nhiuksianne sen asian vuoksi, se olisi vahinko noin kauniille\nrouvalle. Nöyrin palvelijanne!\" Helena palasi takaisin tupaan. \"Älä\nole milläsikään\", virkkoi hän, \"elleivät ne tahdo sinua ottaa, niin\nolkoot ottamatta! Älä vain kuvittele mielessäsi turhia. Niin pahaksi\nkuin ne tuumivat ei laitasi vielä pitkiin aikoihin tule.\"\n\nHän istuutui pöydän ääreen miestään vastapäätä.\n\nUlkona alkoi kohista kova sade, jonka ropina, kohina ja pauhina pian\nvoitti kaikki muut äänet.\n\nSiinä he sitten sanattomina istuivat. Mies yhä vieläkin lakki päässä,\nmolemmin kyynärpäin nojaten pöytään, tuijottaen eteensä tyhjään\nilmaan; vaimo hypistellen esiliinansa lievettä ja vähäväliä arasti\nkatsahtaen murheelliseen mieheensä.\n\nVähitellen hiljeni sade; kun enää vain \"ripisteli\", putoili\nhajanaisia pisaroita kuten laskeutuvaa sumua, nousi Helena ylös.\n\"Älä huoli surra sitä\", sanoi hän miehelleen ja pyyhki oikealla\nkädellään hänen kosteata otsaansa. Hetkisen piti hän nahkeata kättään\nkasvojensa edessä, sitten kuivasi hän sen huolellisesti ja moneen\nkertaan esiliinallaan. Hän hiipi ulos tuvasta ja astui pihalle ja\nsieltä hitain askelin äitinsä majaa kohti. Likellä sitä painoi hän\nmolemmat kätensä rintaansa vastaan, polvet alkoivat kiihtymyksestä\nvapista ja hän istahti pienelle penkille tuvan sivustalle.\n\nHänen siinä istuessaan, joen solistessa hänen edessään, kostean ilman\nleyhkiessä hänen ympärillään ja tuoreen maan hajun ja kasvien tuoksun\nsekaantuessa siihen hänessä heräsi yhä elävämpänä muisto eräästä\najasta ja eräästä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä haaveillen\noli katsellut ylös Sternsteinin hoviin.\n\nJa nyt se jälleen -- askeltakaan paikaltaan siirtymättä -- oli\nhänen edessään, semmoisena kuin hän sen lapsena oli nähnyt, kohoten\nmahtavana ja komeana ikäänkuin hakien vertaistaan ympäriltään; vain\nkullalta välkkyvät akkunat puuttuivat -- aurinko oli laskenut. Oi,\nsinä uljas hovi, sinun ei tarvitse auringolta kätkeytyä.\n\nMajan ovi avautui ja vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä esiin.\n\"No, tuletko sisään vai etkö? Jo aikoja sitten näin akkunasta sinun\nkyyristyvän siihen.\"\n\n\"Olin kokonaan omissa ajatuksissani\", virkkoi Helena ja sitten jatkoi\nvalittavalla äänellä: \"Kuuleppas, ajatteleppas, mieheni tahtoi antaa\nvakuuttaa itsensä, hän lähtee piirikaupunkiin lääkärin luo ja tämä\nei otakkaan häntä; elämisen mahdollisuuden hän kerrassaan tuolta\nihmisparalta kieltää, niin sairas hän kuuluu olevan.\"\n\nVanhus vilkutti silmiään ja veti suunsa irviin. \"Anna mennä!\"\n\nHelena kavahti penkiltä ylös ja käänsi äidille selkänsä. \"Koska\nminulle tuollaisia puhut, niin lähden hetipaikalla tieheni.\"\nHän asteli poispäin, käsivarret riippuen sivuilla ja olkapäät\nnytkähdellen, kuten itsepäiset lapset usein vihoissaan tekevät.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSakset olivat vahingossa pudonneet pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon\nkädestä ja jääneet pystyyn, kärki lattiaan kiinni; hän kumartui\nottamaan niitä ylös. \"Uskonpa\", virkkoi hän, \"että pian saamme\nharvinaisia vieraita.\" [On olemassa sellainen taikausko, että jos\nsakset, teräskynä, veitsi t.m.s., joka vahingossa putoaa jonkun\nkäsistä, jää pystyyn, ennustaa se harvinaisen vieraan tuloa.] Kun hän\njälleen kohottautui, olivat hänen kasvonsa hehkuvan punaiset ja hän\nvältti katsomasta silmiin miestään, jolle oli tämän sanonut.\n\nPyhänkuvaintekijä, jos hän muuten siihen uskoi, oli täten\nvalmistautunut, mutta ei suinkaan _sitä_ vierasta vastaanottamaan,\njoka vielä samana iltana heille ilmestyi.\n\nNuori Sternsteinin isäntä astui tupaan. \"Hyvää iltaa, talon väki\",\nvirkkoi hän. \"Terve mieheen, Muckerl.\" Hän tarjosi tälle kätensä,\npuristi hänen vitkastellen esiinojennettua oikeaa kättään ja jatkoi:\n\"Anna kaiken menneen olla mennyttä ja unohdettua, sitä sulta pyydän.\nOlen nyttemmin sitä vilpittömästi katunut, sen voin sulle vakuuttaa;\ntee minulle niin ystävällisesti, että annat niiden asioiden olla\nlevossa. Se mikä minut nyt tuo tänne, on eräs tilaus, eräs työ\nsinulle. Siitä tahtoisin kanssasi puhella.\"\n\nHelena pyyhkäsi esiliinallaan erästä tuolia ja siirsi sen sitten\nvieraan eteen. \"Istu, -- istukaa molemmat. Ettehän toki seisoallanne\ntahdo siitä päättää?\"\n\nHän lähti ulos tuvasta ja molemmat miehet istuivat hiljaa toisiaan\nvastapäätä. Lapsi hiipi vieraan lähelle. Schwarzwaldilainen\nseinäkello tikutti hetkisen varsin äänekkäästi ja kuuluvasti. Sitten\nkysyi puunleikkelijä hiljaa, kuten jokin olisi ahdistanut hänen\nkurkkuaan: \"Mitä sinä tarvitset?\"\n\n\"Se on näes, --\"\n\n\"Isä\", huudahti pikku Muckerl ja näytti suuremmalle niitä\nherkkupaloja, jotka isäntä oli pistänyt hänen kouraansa.\n\nMuckerl käänsi äkisti päänsä Toniin päin ja tuijotti häneen\nihmettelevin silmin.\n\nTämä painoi katseensa maahan. \"Olen vain tuonut hänelle muassani\njotain, tuolle pienokaiselle, -- koska -- koska tahtoisin tilata\nsinulta erään kuvan, joka sinun olisi oikein huolellisesti\nvalmistettava. Muutoin en tiedä ketään, joka voisi tehdä sen mitä\nniin kernaasti haluaisin. Se ei olekaan mikään pieni työ, sinä voit\nsillä niittää kunniaa ja ansaita sievoisen summan rahaa.\"\n\n\"Olipa tuo kuitenkin tarpeeton kustannus\", murahti Muckerl, viitaten\nlapseen. \"Sanohan nyt mitä sitten mietit.\"\n\n\"Olet kai kuullut miten emäntäni laita on? Hän kuihtuu kuihtumistaan\neikä mikään lääkäri voi häntä auttaa. Silloin juolahti mieleeni\nkääntyä Jumalan ja rakkaiden pyhimysten puoleen, kun jo kaikki\nihmisapu on turhaa.\" Hän veti näin sanoessaan suunsa hymyyn, itsekään\ntietämättä mistä syystä, ja yhtä vähän käsitti puunleikkelijäkään\nmitä aihetta siihen olisi ollut. \"Tahdon veistättää kuvan\", --\njatkoi isäntä, -- \"ja asettaa sen tuonne Schwenkdorfiin, vaimoni\nsyntymäkylään, siihen kirkkoon, jossa hänet on kastettu ja\nvihitty. Ymmärrätkö minua?\" Muckerl nyökäytti päätään. \"Se tulisi\nkokonaisuudessaan olemaan patsaan muotoinen, ylhäällä sen päällä\npitäisi olla Pyhä Kolminaisuus ja alhaalla sen juuressa vasemmalla\npyhä Antonius, oikealla pyhä Rosalia, meidän kaksi taivaallista\nkaimaamme, niin omantunnonmukaisesti kuin rukoilisivat he juuri\nmeidän puolestamme. Ymmärrät kai jo tarkotukseni?\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\n\"Sen alapuolella pitäisi olla kauniisti koristettujen leveiden\npuitteiden ympäröimä taulu, johon voisi kirjottaa kenen puolesta ja\nmistä syystä esirukous tapahtuu. Niin -- niin olen sen mielessäni\nmiettinyt. En tiedä olenko kyllin selvästi sen tuonut esiin?\"\n\nPyhänkuvaintekijä pudisti päätään. Hän tunsi mielensä ahdistetuksi,\nvastapäätä istuva mies näytti hänestä olevan hämillään ja puhuvan\nikäänkuin väkinäisesti, Helena vain käveli edestakaisin niin\nrauhallisena kuin näkisi tuon nuoren isännän tänään ensi kerran\nelämässään. Tämä teki Muckerlin, hän ei tiennyt mistä syystä, niin\nmiettiväiseksi, ettei hän tarkkaavaisuuden puutteesta kuullut\ntilausta, vaan täytyi Tonin se toistaa.\n\nAluksi selitti pyhänkuvaintekijä, ettei hän ymmärtänyt koristuksien\nveistelyä; isäntä saisi senvuoksi pitää huolta, mistä saisi leveät\npuitteet; sitävastoin ei hänen tarvitsisi huolehtia kuvioista, ne\nkyllä tulisivat olemaan hyvät; mutta patsas olisi kokonaan jätettävä\npois, muutoinhan Pyhä Kolminaisuus häipyisi kerrassaan ihmisten\nnäkyvistä, ja sitä varten ei toki kuvia veistettäne, ettei niitä\nkukaan saisi nähdä.\n\nIsäntä arveli, että se voisi loukata kunnioituksentunnetta, jos\npyhimysten annettaisiin noin vaan seurustella samalla jalustalla\nPyhän Kolminaisuuden kanssa, eikä sekään liioin näyttäisi kauniilta,\njos viimemainittu melkein polkisi ensinmainittujen päitä.\n\nMuckerl sanoi tätä tuhmaksi puheeksi. Koko tuossa rakkaassa,\navarassa taivaassa tuolla ylhäällä ei ole mitään patsaita, siitä hän\noli varma, nehän olisivat jo aikoja sitten pilvien läpi pudonneet\nmaahan, ja pyhimykset nauttivat toki autuuttaan Kolminaisuuden\nkatselemisessa ja toimivat ihmisten auttajina yhdessä sen kanssa;\neiväthän he suinkaan katselemisessa kaulojaan väännä sijoiltaan\neivätkä esirukouksissa huuda keuhkojaan kuiviksi? Vallan sopimatonta,\nnaurettavaa luulottelua, tuo tuollainen! Nuo kolme jumalallista\npersonaa tulevat istumaan jollain pilvivaltaistuimella ja molemmat\npyhimykset sen edessä, hiukan alempana, polvistumassa, ja se on\nnäyttävä varsin hyvältä ja erittäin kauniilta, siitä saa isäntä olla\nvarma!\n\nNo jaa, niinpä niin -- niinpä niin. Isäntä selitti näkevänsä sen jo\nitsekin ja huomaavansa hyvin, että oli tullut oikean miehen luo;\npitäköön tämä nyt vain huolen siitä, että kaikki valmistuisi tuota\npikaa.\n\nMuckerl raapi korvallistaan. \"En voi siihen heti ryhtyä käsiksi;\nminulta puuttuu sopivaa puuta siihen, minun täytyy ensin hankkia, kun\ntaas lähden kaupunkiin.\"\n\n\"Minulla on sinne huomenna asioita\", virkkoi isäntä, \"olisin\nmielissäni, jos sinä lähtisit kanssani, niin ettei työssä enää\ntapahtuisi mitään viivytystä.\"\n\n\"Suostun siihen.\"\n\n\"Se on siis päätetty. Minä noudan sinut huomenna. Aikamäärää en vielä\ntiedä. Nyt en tahdo kauemmin sinua pidättää. Hyvää yötä!\"\n\nTuvan oven vieressä, tuolin edessä, jossa lapsi istui, oli Helena\npolvillaan. \"Sanoppa nyt poju: Paljon kiitoksia ja Jumalan haltuun!\"\nsaneli hän pienokaiselle ja tarttui ylös katsahtamatta tämän pyöreään\nkätöseen ja taivutti sitä kuten tervehdykseen.\n\nPuunleikkelijä saattoi uutta tilauksentekijää tuvan kynnykselle asti;\nsiellä hän nyökäytti päätään ja isäntä tarttui lakkiinsa.\n\nSeuraavana aamupäivänä ajoi nuori Sternstein taas taloon. Hän hypähti\nalas vaunuista ja astui tervehtien majaan. \"No, joko lähdetään?\"\nkysyi hän.\n\n\"Heti\", vastasi pyhänkuvaintekijä ja juoksi tupaan pukeutumaan\n\"pyhäisiinsä.\"\n\nHelana nojautui liettä vastaan ja hänen jaloissaan leikitteli pikku\nMuckerl.\n\nToni tempasi keittiön oven, joka oli auki maantielle päin, puoleksi\nkiinni, tarttuen sitten Helenan käteen. \"Palkitkoon Jumala\nsinulle sen\", kuiskasi hän, \"että kumminkin lapsen opetat olemaan\nystävällinen minua kohtaan.\"\n\n\"Lasta voi ystävällisyydenosotus vain hyödyttää, eikä se tuota mitään\nvahinkoa sille.\"\n\n\"Eikä sinullekaan, Leena, ei sinullekaan. Kuten olen sinulle sanonut,\nniin varmaa onkin, --\" Hän viittasi taakseen tupaan, josta kuului\nkaapinovien ja arkunlaatikoiden kolinaa.\n\nHelena kohautti olkapäitään.\n\n\"Se oli niin sallittu, sanon minä\", lisäsi Toni, puolikovalla äänellä\ninnokkaasti jatkaen puhettaan, \"alusta pitäen uskoin, että sen täytyi\nniin olla. Että samaan aikaan kahden toisen asiat ovat samalla\nkannalla, mitä se olisi muuta kuin sallimusta?\"\n\n\"Ja jos niin olisi -- niin väliinmeno olisi vain synnillistä ja\nrauhallinen odottelu paikallaan. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu\nkaikesta huolimatta.\"\n\n\"Niin, Leena\", sopersi Toni, \"odotteleminen on vallan eri asia!\"\n\nNuori vaimo päästi pari heleätä naurahdusta. Sitten sulki hän\nsäikähtäen suunsa ja näytti äkkiä vakavalta. \"Siihen olit sinä\nsyypää. Älä pyydä mieliksesi enää mitään tuhmuutta, ensimäisessä oli\njo yllin kyllin.\"\n\n\"Leena, minä en suinkaan olisi sinua tästä muistuttanut eikä tässä\nkaikessa olisi mitään järkeä, ellemme mielellämme olisi pitäneet\ntoisiamme, --\"\n\nHelena kutristi kulmakarvojaan; äkkinäisellä pään käännähdyksellä\nja silmäniskulla ovelle päin hän kuiskasi: \"Hst! Tuolla sisällä\non kaikki hiljaista\" ja lasta osottaen: \"Tuokin kuulee ja osaa jo\nlörpötellä.\"\n\n\"Sano hänelle, että hänen täytyy antaa minulle suukko.\"\n\n\"Varjelkoon! Hän huutaisi! Hän ei ole sellaiseen tottunut. Hän ei\nsuutele ketään.\" Helena työnsi takaisin isännän, joka kumartui\nalaspäin, ja astui itse askeleen syrjään. \"Jätä meidät rauhaan.\"\n\n\"Leena, ajattele poikaa, hän on vielä kerran --\"\n\nSilloin astui pyhänkuvaintekijä tuvasta ja Sternsteinin isäntä\nhuusi hänelle: \"Juuri aijoinkin sanoa, etten minä noin pitkää aikaa\ntarvitse pukeutumiseen. Olen paljon nopeampi. No, tulehan nyt!\"\n\nMolemmat miehet lähtivät matkalle.\n\nPian tiesivät zwischenbüheliläiset syyn äkkinäiseen sovintoon\nSternsteinin nuoren isännän ja pyhänkuvaintekijän välillä. He pitivät\nhyvin ymmärrettävänä ja järkevänä, ettei tuo köyhä käsityöläinen\nkantanut vihankaunaa rikasta isäntää kohtaan; mitä siitä nyt\nenää, vuosien kuluttua? He kertoilivat ja sovittelivat yhteen,\nmitä he tiesivät ja mitä eivät tienneet. Tosin on isäntä kerran\ntehnyt Helenan nurjamieliseksi Muckerlia kohtaan, mutta nyt on\ntämä samanlainen vaimolleen eikä se ole viisaasti tehty häneltä,\nettä hän raskauttaa mieltään menneillä tapahtumilla, jotka aikoja\nsitten ovat olleet ohi ja joista puhuttiin, mutta ei mitään voitu\ntodistaa! Tai pitikö hänen kantaa vihaa siitä, että Sternsteinin\nisäntä siihen aikaan oli hänen kilpailijansa? Eihän toki, mikä\nhyödytön vihamielisyys se olisikaan! Mitä saattoi miesparka tehdä?\nNäyttää synkältä, kääntää selkänsä, puida nyrkkiä taskussaan ja\nnyhjöttää nurkassa; viisaampaa on toki näytellä anteeksiantajan ja\nunohtajan osaa, erittäinkin koska kristillinen käsityskanta lisäksi\nsoi siitä tuntuvan, selvän hyödyn palkkioksi. Hän ei ole tuhma ja\nhän ottaa kyllä, tehdessään työtä isännälle, kaksinkertaisen, jopa\nkolmikertaisenkin hinnan!\n\nSternsteinin hovin nuorelle isännälle luettiin hyvin oikeaksi ja\nkelpo teoksi, että hän vaimonsa paranemiseksi uhraa tuollaisen\npyhimyskuvan kirkolle; sitä suuremmalla syyllä, kun palvelijat\nkertoivat, ettei hän näinä aikoina milloinkaan ollut paha emännälle,\nvaan oli hyvin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan. Nyt arveltiin\nvoitavan selittää sekin, mikä oli vienyt isännän vanhan Zinshoferin\nemännän luo. Varmaankin oli hän hiiviskellyt Muckerlin majan\nympärillä kuten kissa kuuman puuron ympärillä ja koetti vanhukselta\ntiedustella, millä tavoin hän siellä tekisi tilauksensa. Ja kun tämä\noli hänelle onnistunut ja kun asia kerran oli hänen sydämellään,\nniin ei ollut mikään ihme, että vanhus käytti sitä hyödykseen ja\njuoksi hänen perässään hoviin asti ja vei uutiset perille, josta\nisäntä häntä joka kerta palkitsi. Ja sekin oli varsin luonnollista,\nettä hän nyt itse useammin pistäysi pyhänkuvaintekijän majaan\nkatsomaan miten työ edistyi; ja koska hän viipyi siellä vain lyhyen\nhetken ja kernaammin vietti aikaansa vanhuksen luona, niin oli se,\nsen jälkeen mitä kerran oli tapahtunut hänen ja nuorikon välillä,\nvain kunniallista ja viisasta ja poisti kaikki pahat viittailut ja\njokaisen aiheen turhiin juorupuheisiin. Viikko viikon, kuukausi\nkuukauden perästä kului. Silloin lakkasivat äkkiä vanhan Zinshoferin\nemännän välittelyt; hän ei enää ilmestynyt hoviin. Sitä tiheämmiksi\ntulivat Sternsteinin nuoren isännän käynnit molemmissa viimeisissä\nmajoissa kylän alapäässä.\n\n\"Nyt siitä kai tulee täysi tosi\", sanoivat ihmiset, \"nyt se ei enää\nanna hänelle mitään rauhaa, pyhänkuvaintekijä varmaankin viimeistelee\nluvattua kuvaa.\"\n\nKukaan ei aavistanut, että siellä jälleen heikko luonne voitti\nvahvemman, mutta että se, vailla vakaantumista, kehnoudellaan herätti\nsääliä.\n\nKukaan ei tiennyt siitä päivästä, kukaan ei nähnyt kuinka vaimo,\npoika käsivarrellaan, nojautui puutarhan aitaa vastaan ja isännän\nastuessa aivan hänen viereensä veti toisen lasta tukevan kätensä\npois, niin että pienokainen eteenpäin kumartuneena tarttui kiinni\nmiehen takin liepeeseen ja pidätti häntä siitä.\n\nMies hymyili ja vaimon vetäessä nauravan suunsa kiinni ja\nsuipentaessa huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut sylkäistä, katsoi\ntämä mieheen sellaisella silmäyksellä, jolla vain vaimo ilmottaa\nsanoin sanomattoman ja samalla hymyilee.\n\nKukaan ei sitä nähnyt, ei puunleikkelijäkään, joka heidän selkänsä\ntakana astui majan ovelle. Helena säikähti, kun nuo molemmat miehet\näkkiarvaamatta huusivat toisilleen tervehdykset; sitten leikitteli\nja rupatteli hän vielä hetkisen lapsen kanssa ennenkuin hän käänsi\nhehkuvanpunaiset kasvonsa majaan päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSternsteinin hovin emännälle ei pahojen päivien jälkeen tullut hyviä;\ntosin oli hän jälleen päässyt jaloilleen, mutta nämä osottautuivat\nhyvin heikoiksi ja kovin pahalla ilmalla kieltäytyivät ne melkein\nkokonaan tekemästä palvelustaan ja sallivat hänen vain aamuisin\nlaahata itsensä vuoteelta mukavaan lepotuoliin; siten hän päivät\npäästään istui siihen tuomittuna ja antautui surullisten mietteiden\nvaltaan.\n\nHänellä oli yllin kyllin aikaa syventyä ajatuksiinsa ja nämä\njohtivat hänet yhä itsepintaisemmin kalvaviin arveluihin. --\nEiköhän hänelle olisi ollut mieleisempää, että isäntä olisi yhä\nedelleenkin ollut kärsimätön ja epäystävällinen häntä kohtaan? Sehän\noli kuitenkin selitettävissä; mutta mistä johtui hänen äkkinäinen\nystävällisyytensä? -- Mies haki ja kyseli häntä, mutta emäntä tuskin\nkatsahtikaan häneen eikä huolinut vastatakaan moneen kysymykseen.\nMies puheli hänen kanssaan kuten jonkun sellaisen kanssa,\njonka usein tapaa samojen seinien sisällä, seuranpidon vuoksi,\nvälinpitämättömästi. -- Oliko kuvan lahjoittaminen rakkaudentyö?\nJa kellekä rakkauden osotukseksi? -- Eikö mies nyt vietä suurinta\nosaa ajastaan tuolla alhaalla asuvien ihmisten luona. Oi, ja hän on\nkaunis, hän siellä. Mikä toi tuon vanhan noidan, -- hänelle oli kai\nsanottu kuka se oli, -- niin usein tänne ylös, mikä saa hänet nyt\näkkiä pysymään poissa? -- Selvää se oli! Joku oli tunkeutunut hänen\ntilalleen.\n\nHän koki torjua kaikin voimin tätä ajatusta, hän selitti itsekseen\nsen tyhjäksi kuvitteluksi, jota voisi puolustaa vain hänen\nsairaudestaan johtuvalla alakuloisuudella ja mielipahalla; mutta tuli\neräs yö, jolloin nuo pahat arvelut osottautuivat tosiksi, jolloin se\nusko, jota vaimo raukka tähän asti oli koettanut ehyenä säilyttää,\nusko miehensä myötätuntoisuuteen, armotta temmattiin pois.\n\nHän oli tuntikausia maannut unta saamatta. Silloin alkoi isäntä\näkkiä vuoteellaan mutista ja puhua unissaan puoliääneen. Emäntä\nkurotti ensin kaulaansa eteenpäin ja kuunteli, sitten nousi hän\nhiljaa ylös ja hiipi horjuvin askelin aivan vuoteen viereen;\nhän kumartui nukkujan puoleen, jotta ei ainoakaan sana menisi\nhukkaan. Hetkisen hän seisoi kuunnellen, sitten kiersi hän kätensä\nsuonenvedontapaisesti yhteen ja lyyhistyi polvilleen.\n\nSiinä asennossa oli hän vielä sittenkin kun tuvassa kaikki jo aikaa\nsitten jälleen oli käynyt hiljaiseksi. Yhtäkkiä tuli häneen eloa,\nhän nousi nopeasti ylös lattialta, alkoi hätäisesti pukeutua päästä\njalkoihin saakka ja poistui tuvasta. Ensin, portaille saavuttuaan,\npäästi hän tähän asti yliluonnollisella ponnistuksella pidätetyn\nhuudon kuuluviin. Se kajahti omituisen käheältä ja vyöryi yöllisessä\nlevossaan olevan talon läpi.\n\nSitten hapuili hän porras portaalta alas polulle. Pihalle saavuttuaan\nseisoi hän hetkisen paikallaan ja veti syvään henkeään, sitten\nkääntyi ripeästi nurkkauksen taa ja riensi, melkein juosten, vanhan\nisännän eläkerakennukselle.\n\nSe ei ollut lukittu; hän astui porstuaan ja koputti ovelle.\n\nVanha Sternsteinin isäntä nukkui tervettä unta, ja kului pitkä aika,\nennenkuin emäntä kuuli hänen sisältä murahtavan: \"No, mikä nyt on\nhätänä?\" Vasta uusitun koputuksen jälkeen kysyi hän täysin hereillä\nollen: \"Kuka siellä sitten on?\"\n\n\"Minä se olen, Sali.\"\n\n\"Saliko, no älähän ihmeitä!\" Kuului vuoteen natinaa, sitten pikaista\nliikuntaa ja vanhus, ihokkaat ja lyhyt nuttu yllä, ilmestyi avaamaan\novea. \"Hyvä Jumala, ei suinkaan vaan ole mitään onnettomuutta\ntapahtunut?! Sali, mikä nyt on? Mikä sinua vaivaa?\" Vaimo oli\npuhjennut äänekkäisiin nyyhkytyksiin. \"Tule sisään, tule sisään!\"\nVanhus tarttui hänen käteensä, veti hänet kamariin ja pakotti hänet\nistuutumaan tuolille. \"Olehan järkevä, Sali, olehan järkevä! Tuosta\nen saa mitään selvää. Rauhotu nyt. Jos tahdot saada minua ymmärtämään\njotain, täytyy sinun myös puhua. Rauhotu nyt. Minä otan sillävälin\ntulta.\" Muutama silmänräpäys myöhemmin istuivat liekehtivän\nöljylampun loisteessa vanha mies ja kalpea vaimo toisiaan vastapäätä.\nIsäntä tuijotti valittajaan kulmakarvat kurtussa, vaimo puhui\nkatkonaisin lausein ja vapisevin äänin, ja aina kun puhe keskeytyi\nvei hän oikealla kädellään esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti sen\ntakana, samalla kun vasen lepäsi vavisten pöydällä. Vanhus tarttui\nleveillä kämmenillään tuohon lyhytsormiseen käteen ja puristi ja\nsilitteli sitä.\n\n-- -- --\n\nOli jo aamu tulossa, kun vanha Sternsteinin isäntä saattoi\nemännän takaisin kotiinsa. Isäntä jäi alas portaiden päähän\nkuuntelemaan, kun emäntä oli astunut ne ylös. Siellä ylhäällä ei\nmikään liikahtanut eikä äännähtänyt. Hän kurkisteli terävästi\nympärilleen; ei palvelijoistakaan näkynyt ketään. Hän palasi takaisin\neläkerakennukseensa päätään nyökytellen ja puiden nyrkkiä itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Toni seuraavana päivänä työn loputtua jälleen oli mennyt\ntavallista tietään, kutsui emäntä vanhan Kathelin luokseen, jotta\ntämä avustaisi häntä pukeutumisessa, sillä nyt oli kysymyksessä\nkyläily.\n\n\"Hyvänen aika, minne sitä nyt sitten lähdetään?\" kysyi\ntaloudenhoitajatar uteliaana.\n\n\"Ei kauas\", vastasi emäntä lyhyesti. \"Katsoppas onko appiukko jo\npanettanut hevosen valjaisiin.\"\n\nVanhus kurkisti akkunasta ulos ja selitti ettei hän nähnyt appiukkoa\neikä vaunuja; maailman parhaimmat silmätkään eivät olisi auttaneet\nhäntä niitä näkemään, mutta jos vaja, johon vaunut oli viety,\nolisi ollut lasista, silloin olisi hän sen peräseinällä huomannut\nvanhan Sternsteinin isännän, joka nojasi itseään siihen, tuprutteli\npiippuaan ja katseli Zwischenbühelin kylään johtavalle tielle.\n\nYlhäällä tuvassa istui emäntä täysissä tamineissaan, aikoja sitten\nlähtöön valmiina. Hän ei tahtonut liikutella itseään; mutta kuitenkin\nhypisteli hän nenäliinaansa milloin toisessa milloin toisessa\nkädessään, ja silloin olivat vapaana olevan käden sormet aina\noikomassa vaatteiden laskoksia, myssyn solmekkeita ja nauhoja, tahi\nsilittelemässä hiuksia.\n\nHyvän ajan kuluttua tuli vanha Sternstein nurkkauksen takaa pihaan\nja pani ajopelit kuntoon; hän työnsi itse niitä takaapäin, kun ne\nvieritettiin ulos vajasta, hän taputti raudikkoa selkään ja lausui\nsille pari hyvää, leppeätä sanaa. Sitten astui hän ylös tupaan\nja sanoi emännälle: \"No, nyt olemme valmiit, lähtekäämme siis!\"\nHän talutti emäntää pari askelta. \"Voi ihmettä, sinun polvesihan\nvapisevat, tuskin jaksat pysyä jaloillasi. Tule tänne, se on\nviisaampaa. Ota minua kaulasta kiinni.\" Hän nosti emännän niinkuin\nlapsen käsivarsilleen ja käveli häntä kantaen notkuvin säärin poikki\nlattian, portaita alas, läpi porstuan ja nosti hänet vaunuihin.\nItse istuutui hän emännän viereen, tarttui ohjaksiin ja hiljaa ja\ntasaisesti pani ajopelit liikkeelle.\n\nPalvelijat jäivät vain niin kauaksi aikaa epätietoisiksi siitä, minne\nmatka suunnattaisiin, kunnes vaunujen nähtiin kääntyvän sillan tuolle\npuolen kylän alapäähän. Silloin pidettiin selvänä, että emäntä oli\nmenossa pyhänkuvaintekijän luo itsekin kerran katsoakseen tilattua\nkuvaa.\n\nJo kaukaa huomasi vanha isäntä Zinshoferin vanhuksen, joka lapsi\nkäsivarrellaan käveli viimeistä edellisen ja viimeisen majan\nvälistä matkaa edestakaisin, vartijan tavoin. Kun vanhus kuuli\nvaunujen saapuvan, jäi hän seisomaan, kurkisteli hetkisen silmilleen\nasetetun kätensä alitse tulijoita ja antoi sitten lapsen liukua\nsylistään maahan työntäen hänet puunleikkelijän pihaan ja juosten\nkiireesti omaan asuntoonsa. Isäntä hymyili vahingoniloisesti.\nPyhänkuvaintekijän majan edustalla veti hän ohjakset tiukalle,\nsallien hevosen ottaa vielä yhden askeleen, jotta hän ajoistuimelta\nsaattoi nähdä tupaan, ja kun hän huomasi miehen siellä seisovan\ntyöpöydän ääressä, huusi hän tälle: \"Hei, Muckerl, tuleppas hiukkasen\nulos! Emännällä olisi sinulle jotain asiaa. Hän osottaisi kyllä\nmielellään sinulle sen kunnian, että tulisi sisälle, mutta hänellä\non niin heikot jalat. Ole siis niin hyvä.\" Näin sanottuaan astui hän\nalas vaunuista, heitti ohjakset nuorelle emännälle ja meni viimeiseen\nmajaan; kun hän astui sisälle sinne, seisoi keskellä tupaa nuori\nisäntä, kädet housuntaskuissa, ja murahti: \"No, mitä nyt?\"\n\n\"Ei mitään\", virkkoi vanhus pilkallisella ystävällisyydellä. \"Ei\nlainkaan mitään, Tonerl. Loppu vain tehdään sinun salaisista\nkäynneistäsi. Vaimosi puhelee juuri tuolla ulkona pyhänkuvaintekijän\nkanssa.\" Kivistävä ja hellittämätön ote, kuten rautakynsien puristus\npidätti paikallaan Tonin, joka oli aikeissa syöksyä ovesta ulos. \"Ei\nmitään huomion herättämistä! Ei mitään huomion herättämistä tässä saa\ntulla. Sehän on sinullekin järkevintä, heittiö!\"\n\n\"Kuka konna\", sanoi satimeen joutunut hampaitaan kiristellen, \"on\nminut pettänyt?\"\n\n\"Ei suinkaan se ole konna, joka varottaa ihmisiä onnettomuudesta,\njottei se yllättäisi heitä vallan äkkiarvaamatta! Mutta tällä kertaa\nsattuu se paikalleen; sinä itse olet unissasi puhunut enemmän kuin\nsinulle itsellesi ja muille on ollut mieliksi.\"\n\nNuori isäntä katsoi pelästyneenä vanhukseen; sitten päästi hän\nlyhyen, katkeran naurahduksen ja mutisi: \"Se on totta, minun olisi\nmyöskin pitänyt siirtää tupani kauemmaksi.\"\n\nSillävälin oli Muckerl astunut majan edustalle vaunujen luo.\n\n\"Jos olet mies\", virkkoi emäntä, \"niin vartioi myös asiaankuuluvasti\nvaimoasi. Tiedätkö missä hän tällä hetkellä on?\"\n\nPuunleikkelijä tuijotti häneen.\n\nEmäntä kumartui istuimeltaan pyhänkuvaintekijän puoleen ja alkoi\nkuiskailla hänelle, ja mitä kauemmin emäntä puhui, sitä kalpeammaksi\ntuli mies, sitä suonenvedontapaisemmin hänen sormensa kiertyivät\najoistuimelle asetetun rautasauvan ympärille; vasta sitten kun vaimo\nyhä kovempien nyyhkytysten keskeyttämänä ei enää voinut mitään sanoa\nja kun hän, peittäen kasvonsa nenäliinallaan, vaipui taaksepäin, veti\nmies vapisevat kätensä tuelta pois, kääntyi lähteäkseen ja horjui\nmajaan.\n\nVanha Sternstein vei nuoren isännän ulos Zinshoferin majasta. \"Tule\nnyt\", virkkoi hän ja lisäsi vaunujen luo saavuttua: \"Istu kärryihin.\"\n\n\"Kuka on herra?\" murahti Toni. \"Istu sinä itse sinne.\"\n\n\"Minä tiedän\", ivaili vanhus, \"että sinulle ei olisi epämieluista\nnähdä minut siinä, mutta tällä kertaa sopii kai sinun paremmin olla\ntuolla takana.\"\n\nToni ei vastustellut, hän heilautti itsensä vaunujen takaistuimelle\nja istui alasroikkuvin säärin, selkä käännettynä isään ja vaimoonsa,\nja niin sitä lähdettiin.\n\nHelena oli Sternsteinin vanhan isännän astuessa hänen äitinsä majaan\npaennut ulos puutarhaan ja seissyt lehtimajassa kuuntelemassa, mutta\nhän ei päässyt selville; niistä yksityisistä äänistä, jotka lyhyestä\nsananvaihdosta sinne tunkeutuivat, eikä ajottain talon edustalta\nkuuluvista nyyhkytysten keskeyttämistä kuiskailuista tapahtuman\npäättely jäi siis kokonaan hänen pahan omantuntonsa tehtäväksi ja se\nratkaisee asiat enimmäkseen hämmästyttävän pian ja oikein.\n\nHän kuuli vaunujen vierivän pois; hän jäi vielä, kuten paikalleen\ntuomittuna, melkein liikahtamatta seisomaan entiseen asentoonsa.\nÄkkiä sai majasta kuuluva valittava lapsenparku hänet säikähtämään,\nhän riensi keittiöön ja kurkisti pelokkaasti ovenraosta tupaan;\nsiellä näki hän pienen Hansl Nepomukin itkeä tillittäen seisovan\nsuuren Muckerlin vieressä, joka makasi maassa aivan kuin kuolleena.\n\nHän syöksyi esiin, nosti miehen ylös, vei hänet vuoteelle ja alkoi\nvalella hänen otsaansa ja ohimoitaan etikalla; ollessaan vielä\nnäissä virvottamispuuhissa, kuului keittiöstä hiljaisia askelia ja\nhuohottavaa hengitystä, ja hetkisen kuluttua ilmestyivät ovipielen\ntakaa esiin vanhan Zinshoferin emännän hätääntyneet kasvot. \"Jeesus\nja Maria\", ähkyi hän, \"mikä onnettomuus!\"\n\n\"Ole hiljaa\", kuiskasi Helena. \"Mene pois, mene Jumalan nimessä pois!\nTahdon olla yksin hänen kanssaan, kun hän jälleen tuosta tointuu.\"\n\n\"Ei siihen olisi käskyä tarvittu.\"\n\nHelena kohautti kärsimättömästi jalkaansa, mutta ei sentään\npolkaissut sitä lattiaan. \"Kun kerran käsken sinua menemään\", huusi\nhän itkun sekaisella äänellä, \"niin mene.\"\n\n\"Niinpä lähdenkin, tiedät että tulen saapuville kun minua tarvitset.\"\n\nHelena juoksi ovelle. \"Ota lapsi luoksesi!\" Hän työnsi pikku\nMuckerlin vanhuksen luo ja kun hän palasi takaisin vuoteen ääreen,\nheräsi mies ja ojensi hänet huomatessaan torjuvasti kätensä esiin.\n\"Pois, pois\", huohotti mies, \"pois luotani sinä.\"\n\nVaimon oli jonkun verran ponnisteltava ennenkuin sai molemmin käsin\ntartutuksi hänen vastahakoiseen oikeaan käteensä ja pidetyksi kiinni\nsiitä. \"Muckerl, älä ole narri, jonka kustannuksella muut pitävät\nlystiä! Sternsteinin vanha isäntä on jo pitkät ajat ollut minulle\nvihamielinen ja emäntä kai vielä häntä siihen kiihottaa ja kuvittelee\nties Jumala mitä.\" -- Puunleikkelijä kääntyi seinään päin. \"Muckerl\",\nhuudahti Helena, \"tuota en kärsi. Sinun täytyy kuunnella minua!\" Hän\npudisti kiihkeästi Muckerlia käsivarresta. \"Katso minuun!\"\n\nSilloin käänsi mies hitaasti riutuneet kasvonsa häneen päin. Joka\nainoa veripisara oli niistä paennut, piirteiden jäykkyyden ja\nvelttouden vuoksi näyttivät ne sisäänpainuneilta, vääntyneiltä,\nkurjilta; suupielet vain tuskin huomattavasti värähtelivät, mutta\nkosteakiilteisistä silmistä työntyi esiin terävä, läpitunkeva katse:\nMitä puhuminen enää hyödyttää?\n\nJa näihin silmiin tuijottivat nyt tyhjin, mitään puhumattomin katsein\nvaimon silmät, vaimon, joka vain huolehti siitä etteivät silmänkannet\npainuisi alas, vaikkakin ne hiljaisin nykäyksin värähtelivät, ja\näänellä, jonka sointu oli niin eloton ja kaiku niin käheä kuin\nirtautuisi kiinnitakertunut kieli kitalaesta, sanoi hän: \"Tiedä se,\nettä olin sinulle uskollinen!\"\n\nTuska ja viha väänsivät miehen kasvot rumaan irvistykseen: hänen\nvihainen hymynsä näytti vähän yksinkertaiselta, ja hän löpersi kuin\nlapsi sanoessaan: \"Vaikka olisitkin vaimonkunniasi säilyttänyt, niin\nsiitä en välitä! Sillä tavoin uskollinen on jo sellainenkin, jolla\nei mitään sydäntä ole, kuten ei sinullakaan minua kohtaan; en tiedä\nliekö jotain toista kohtaan! -- Olet ajatellut, etten minä suinkaan\nkauan tule olemaan tielläsi, -- samoin kuin tuo toinen ajattelee\nomastaan! -- ja se että sinä sitä odotat, se on uskottomuutta, --\nellet sinä enää ole jaksanut sitä odotella, -- se ei voi tehdä\npahemmin kipeätä, -- kun kerran tietää saman katon alla oman vaimon\ntoivovan miehelleen pikaista kuolemaa!\"\n\nHelena puhkesi kyyneliin.\n\n\"Mitä itket?\" kysyi mies kohottautuen ylös. \"Siihen olisi mielestäni\nkai nyt minulla vuoro; mutta _sitä_ mielihyvää en sinulle osota ja\n_sitä_ iloa en sinulle tee!\" Hän heittäytyi pitkälleen, hautasi\npäänsä tyynyihin ja nyyhkytti ääneen.\n\nNuori vaimo tarttui molemmin käsin hänen olkapäihinsä.\n\n\"Älä koske minuun!\" huusi mies torjuen. \"Tahdon itkeä itseni\nväsyksiin! Pois! Ulos! Sulje ovet, tuolla ulkona portinpielessä on\nsinun paikkasi. Pidä vaari ettei kukaan tule lähelle ja huomaa mitä\ntäällä ympärillä ja sisällä tapahtuu. Minä en siedä mitään kyselyjä\nenkä mitään pilkkaa.\" Hän viittasi kiihkeästi vaimoaan poistumaan.\n\nTämä kääntyi poispäin ja astui ulos, sulki ovet perässään ja istuutui\nmajan edessä olevalle kiviportaalle.\n\nLiikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, pää käsien välissä,\nkyyrötti hän siinä. Yhä enemmän näkyviin tuli hänen suunsa, yhä\nleveämmälle aukenivat hänen huulensa, joiden takaa virtasi vettä.\n\nHyi! Hän sylkäsi.\n\nHirveätä hullumaisuutta! -- Miten kurjaa on olla nainen. Ja sitä hän\nei myöskään millään tavoin toivonut, että olisi ollut mies.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSunnuntaina oli Helena aikeissa lähteä pois kirkosta yksin, kuten\noli tullutkin; astuessaan leveitä kiviportaita alas yhtyi Maznerin\nSepherl hänen seuraansa ja lausui: \"Hyvää päivää, Helena, olen\nkuullut miehesi makaavan hyvin huonona.\"\n\nHelena nyökäytti päätään.\n\n\"Arvelen vain\", jatkoi tyttö, \"että hänestä voit vielä saada\naikamoisen ristin; minusta näyttää että hän usein sairastelee.\"\n\n\"En tiedä hänen koskaan ennen maanneen kipeänä.\"\n\n\"Jopa nyt jotakin, olenpa jo kerran ennenkin ollut hänen äidillään\navullisena sairaanhoidossa!\"\n\nHelena katsahti häneen tuikeasti.\n\nMutta Sepherl ei tätä huomannut, vaan puheli edelleen ja ihmetteli\nyhä enemmän silmillään, ikäänkuin olisi toisen rauhallinen\nkuunteleminen tai hänen oma puhelunsa hämmästyttänyt häntä. \"Ja\nellei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin tulisin kernaasti\nvielä kerran katsomaan häntä ja useamminkin käymään luonanne ja jos\nhaluaisit, niin olisin sinulle apunakin; et suinkaan ajattelisi pahaa\ntuollaisesta yhdessäolosta?\"\n\n\"Oletko järjiltäsi?\" kysyi Helena. \"Jos tahdot tulla häntä katsomaan,\nniin en suinkaan sitä vastusta. Ja jos haluat avustaa minua\nhoitamisessa, niin toivon siitä sinulle Jumalalta palkitsemista;\npahan ajatteleminenhan olisi synnillistä, mies kun makaa siinä\nheikkona, ilman mitään huonoja ajatuksia ja saamatta ketään muutakaan\nsellaisiin.\"\n\n\"Siis tulenkin nyt heti sinun kanssasi.\"\n\n\"Se on oikein. Tule vain.\"\n\nHeidän molempien astuessa majaan nousi vanha Zinshoferin emäntä\nylös pesutuolilta, jolla hän oli istunut. \"Hän ei ole koko tänä\naikana liikahtanutkaan, ei huutanut, ei halunnut mitään\", kuiskasi\nhän tyttärelleen, sitten vilkaisten ihmettelevästi Sepherliin ja\npudistaen tuskin huomattavasti päätään.\n\nHelena teki lyhyen, vihaisen liikkeen, leuallaan osottaen tietä\novelle, ja kun vanhus vastahakoisesti oli hiipinyt pois, painoi nuori\nvaimo hiljaa säppeä ja huusi puolikovaa sairaan huoneeseen: \"Muckerl,\nnukutko sinä? Matznerin Sepherl olisi täällä ja tahtoisi tulla sinua\nkatsomaan.\"\n\nSairas hymyili ja sanoi heikolla äänellä: \"Sepä hauskaa, sehän\non kauniisti tehty häneltä. Astukoon vain sisälle. Hyvää päivää,\nSepherl!\"\n\n\"Jumala antakoon, Muckerl! No, miten on sinun laitasi?\"\n\n\"Miten sen pitäisi olla? Loppu tulee minusta!\"\n\n\"Älä nyt ole tuhma ja kuvittele sellaista.\"\n\n\"Kylläpähän nähdään, kuka on oikeassa.\"\n\n\"Kuuleppas vain!\" huusi tyttö Helenalle, joka oli jäänyt seisomaan\nkynnykselle. \"Eikö hän puhu vallan sillä tavoin kuin kuolisi pelkän\nuhmailun ja sulan itsepintaisuuden vuoksi?!\"\n\n\"Rakas Sepherl, jokainen tietää millainen hän on. Mutta istuhan nyt,\njotta et vielä vie minulta sitäkin unen hituista, mikä minulla on.\"\n[Hyvin tavallinen, taikauskoinen sananparsi: se, joka ei vieraisilla\nkäydessään istu, vie unen toiselta.]\n\nSillävälin kun Sepherl siirsi tuolin vuoteen ääreen, työnsi Helena\noven lukkoon ja jätti molemmat kahdenkesken.\n\nNäin teki hän vast'edeskin eikä milloinkaan tullut heidän\nseuraansa. Vaikkakin hän hoivaili sairasta kaikella huolella ja\nkärsivällisyydellä ja istui yöt läpeensä valveilla hänen vuoteensa\nääressä, ei tämä kuitenkaan oikein sietänyt häntä lähellään, vaan\nlähetti hänet monilla verukkeilla pois. Ei hän koskaan pyytänyt\nHelenalta minkäänmoista apua ja alistui vain vastahakoisesti kaikkein\nvälttämättömimpään, mutta Helena ehätti hänen edelleen, tiesi neuvoa\nmitä häneltä puuttui tai mitä hän halusi, mikä ei milloinkaan\njuolahtanut tuon hieman yksinkertaisen tytön päähän, ja Helena pani\nkaiken mitä tarvittiin nopeammin ja taitavammin täytäntöön kuin tyttö\nkömpelyydessään; siitä huolimatta oli Muckerl huvitettu Sepherlin\nseurasta, eikä tämän tarvinnutkaan siinä aivojaan vaivata, sillä\ntytölle sairas suoraan sanoi mitä hän tahtoi ja mitä tällä oli\ntehtävänä, niin, oikeinpa hän piti tyttöä hirmuvallan alaisena.\n\nKun sairas huomasi voivansa joka ilta luottaa Sepherlin tuloon,\nkielsi hän Helenaa pitämästä järjestystä hänen huoneessaan. Siitä\noli Sepherl huolehtiva, ja kun tämä sitten saapui, pani hän\n\"kokoon kasaamisen\" tämän toimeksi ja hymyili tytön pulalle ja\ntaitamattomuudelle ja riitelikin usein \"oikein aikalailla\" hänen\nkanssaan.\n\n\"Ei sinun pidä luulla\", virkkoi Helena tällöin Sepherlille, \"että\nminä annan noin huolimattoman komennon juurtua taloon tai käytän\nväärin sinun hyvyyttäsi. Mutta Muckerl tahtoo nyt kerran sinut\nkamaripalvelijakseen enkä minä saa siellä sisällä enää tehdä mitään.\"\n\n\"Mutta, rakas Helena\", vakuutteli Sepherl, \"kuinka voisinkaan sinusta\nsellaista ajatella?! Sairaat ovat usein kummallisia ja heille on\nannettava perään.\"\n\nYhtäkkiä kävi pyhänkuvaintekijälle kovin sietämättömäksi se seikka,\nettä hänen oli toimetonna maattava vuoteellaan päivät päästään; hän\nhalusi veistellä jotakin, \"hyvin pientä\" vain, ja Sepherlin täytyi\ntuoda hänelle työkalut sekä \"puunpalikka\" -- se oli eräs määrätty,\njota hän sillä tarkotti; itsestään ymmärrettävästi tarttui tyttö\nensin useampaan väärään ja raahasi ne nähtäviksi, ennenkuin hänelle\nsattui oikea kalu käteen. Näin ajoi sairas hänet varmaankin tusinan\nkertaa kulkemaan tuvan ja kamarin väliä ja hän juoksenteli kasvot\nhehkuvan punaisina pitkin majaa.\n\n\"Herranen aika, vallanhan tässä voi joutua epätoivoon! Helena,\netkö sinä tiedä missä mahtanee olla se käyrä veitsi, jota hän\ntahtoo? Ja eikö sinulla ole ollenkaan aavistusta missä tuo kirottu\npuunpalikkakin saattaa piileskellä?\"\n\nHelena hymyili. \"Sinähän komentelet kuin emäntä talossa. No, älä nyt\nhupsu tule hämillesi\", -- Helena taputti häntä poskelle, -- \"äläkä\nsuutu, enhän minä todella tarkottanut, sanoin vaan leikillä. Tule,\netsikäämme niitä yhdessä, niin totta kai löydämme.\"\n\nParilla pyörähdyksellä löysi hän halutut kalut ja toi ne Sepherlin\nkäteen; kun tämä oli kadonnut sairaan huoneen ovesta sisälle, sanoi\nvanha Zinshoferin emäntä, joka tähän saakka päätään pudistellen oli\nkatsellut tuota hyörinää: \"Tuostako puhut piloillasi? Sinähän olet\nkohta aivan mitätön henkilö talossa.\"\n\n\"Mitä sitä tyhjää!\" vihotteli Helena. \"Jos luulet minun sallivan\nnoin tuhmalla tavalla kiihottaa itseäni, päällepäätteeksi vielä\nsairasta vastaan, niin erehdyt. Koko tuossa jutussa ei kumminkaan\nole mitään perää eikä se voi enää mihinkään viedä; se on kuin mies- ja\nvaimo-leikkiä lasten kesken, ja suoraan puhuen, minä säälin heitä\nmolempia, minkävuoksi pitäisi minun siis turmella heiltä tuo pienikin\nilo?\"\n\nHyvin hitaasti kävi tällä kertaa työ puunleikkelijältä;\nrupatteluhetkien aikana Sepherlin kanssa pysähtyi se kokonaan ja teos\noli huolellisesti kätkettynä peitteen alle.\n\nLapsuuden ajasta ja varsinkin siitä, jolloin he yhdessä kulkivat\nkouluun ja sieltä kotiin, nuo molemmat useimmiten puhuivat ja sitä\nmuistelivat ja ihmettelivät miten niin oli käynyt, että he sen\njälkeen melkein kokonaan olivat kadottaneet toisensa näkyvistä?\nNiinpä niin, saman kylän lapsetkin, joista jokainen asuu eri\nhaaralla, hukkuvat helposti toistensa näköpiiristä; vain naapurusten\nlapsilla on hyvät olot, he näkevät toisensa joka päivä ja voivat aina\nyhdessä puuhailla. Entisaikaan toivoi Sepherl hyvin usein, että he\nasuisivat vieretysten, joko Muckerl äitineen yläpäässä tai hän oman\näitinsä kanssa alapäässä kylää. Kuka tietää... mutta se ei ollut niin\nsallittu.\n\nMuuanna iltana istuutui Sepherl jälleen tavalliselle paikalleen\nsairasvuoteen ääreen. Hän ei kerinnyt vielä kysymäänkään, miksikä\npeite juuri vuoteen laidalla oli niin merkillisesti pullollaan, kun\nMuckerl jo nosti verhon syrjään ja näytti veistosta, jonka hän nyt\nlopultakin oli saanut valmiiksi. Se oli neljännesmetrin korkuinen,\ntuskainen jumalanäiti, jolla oli Jeesuksen ruumis poikittain\nsylissään; se oli todellakin \"oikein loppuun kiusattu\" vaimonkuva ja\n\"tuskista kuivettunut\" miesolento; puunleikkelijä oli näet ottanut\nomat näivettyneet jäsenensä malliksi.\n\nSepherl tarkasteli sitä kauan miettiväisenä ja virkkoi sitten: \"Se on\noikea pyhä kuva.\"\n\nMuckerl ojensi sen hänelle voimattomuudesta vapisevin käsin. \"Ota, se\non sinulle. Se on minun morsiuslahjani.\"\n\n\"Jumala sen sinulle palkitkoon, Muckerl, mutta sellaisena en kai\nuskalla sitä vastaanottaa, koska en mitään semmoista tarvitse, sillä\nen ijässäni mene naimisiin!\"\n\n\"Niinpä minä lahjotankin sen sitten sulhas-antimena.\"\n\n\"Heitä nyt jo tuossa äläkä enää pilojasi puhu! Minulle on kuitenkin\nmieleistä, että olet noin hyvässä voinnissa.\"\n\n\"En ensinkään, Sepherl, en ensinkään, tilani on tänään huonompi kuin\nmilloinkaan ennen; mutta minulle juolahtaa mieleen, että kun sinä\nrehellisesti ja kunniallisesti vaellat tämän maailman läpi, niin kuka\ntietää, emmekö muualla jälleen voisi löytää toisiamme?\"\n\nPitkä hiljaisuus vallitsi sitten tuvassa, kunnes puunleikkelijä\nojensi kätensä tytölle ja sanoi: \"Mene mieluummin kotiin, Sepherl,\ntänään en välitä mistään.\"\n\nTyttö nousi vitkastellen. Pelosta ja hämmästyksestä saamatta\nsanaakaan suustaan poistui hän, moneen kertaan puristeltuaan sairaan\nkättä.\n\n\"Hei, Sepherl\", huusi Helena, kun tyttö surullisena päätään\nnyökäyttäen tahtoi astua hänen ohitseen, \"mitä sinä viet talosta?\"\nHän osotti kohollaan olevaa esiliinaa.\n\nSepherl pysähtyi pelästyneenä, veti verhon pois ja näytti kuvaa. \"Hän\non sen minulle lahjottanut\", tyttö kuiskasi.\n\nHelena katseli sitä hetkisen. \"Se näyttää niin rumalta.\"\n\n\"Ei sen tarvitsekaan olla muuta, parempi, hän oli alustapitäen sen\nsellaiseksi aikonut, koskei kaunis ole tehnyt häneen itseensä mitään\nhyvää vaikutusta.\"\n\nPyhänkuvaintekijän vaimo loi tyttöön terävän silmäyksen, kääntäen\nsitten katseensa toisaalle. \"Voit kenties olla oikeassa.\"\n\n\"Jumalan haltuun!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nKun Sepherl asteli pitkin siltaa, luuli hän kaukaa takaapäin\nkuulevansa äänekkäästi huudettavan nimeään. Hän seisahtui,\nkuunteli, ei ainoatakaan äännähdystä; niin jatkoi hän siis edelleen\nmatkaansa. Hän oli peloissaan ja silloinhan helposti syntyy mielessä\nkuvitteluja. Hän ei ollut nähnyt, että Helena kotvasen kuluttua hänen\nlähdöstään oli juossut pari askelta pihalle päin ja sitten heti\nkiireesti palannut takaisin sisään.\n\nViileän, kirkkaan ilman halki kajahtelivat seuraavana aamuna\nkirkonkellojen kumahdukset, ja kun Sepherl illalla hitain askelin ja\npää painuksissa kulki viimeistä edelliseen majaan kylän alapäässä,\ntuli hän katsomaan kuollutta miestä.\n\nPäivän perästä he sitten hänet hautasivat.\n\nKun surevat ja saattajat olivat poistuneet, alkoi vanha Veit,\nhaudankaivaja, heti luoda hautaa umpeen; hänen siirottavat silmänsä\nja levällään olevat huulensa tekivät hänet sen näköiseksi, kuin olisi\nhän tuntenut tästä hiljaista mielihyvää, ja niin olikin laita; joka\nkerta kun hän sai kaivaa kuopan \"jollekin penteleelle\", ilahutti\nhäntä ajatus, ettei hän itse ollut se, joka sinne alas joutui.\n\nEnsin kumahteli lohkare toisensa perään arkulle, mutta pian putosi\nmulta äänettömästi ja verhosi hauraana ja pehmeänä ihmisen, joka\nsiellä, kaikista murheista ja kärsimyksistä päässeenä, lepäsi\npeitettynä. Toisen ihmisen tuskalla alkaa jokaisen olemassaolo ja\nniin jatkuu samalla tavalla vaivat ja vaivaamiset, aina sattumain\nmukaan. Joka enemmän tuottaa kuin kärsii tuskia, sitä nimitetään\nonnelliseksi, ja jonka varat sallivat harjottaa ensinmainittua\nsuuressa määrin, se on kai myös suuri.\n\nRehellinen pyhänkuvaintekijä oli koko elämänikänsä hyörinyt\nvain hyvin pienellä maapalasella, -- viettänyt siinä iloiset\nlapsuuspäivänsä, tuon ajan, josta sanotaan ettei ihminen silloin\nvielä kuulu itselleen vaan muille ja jolloin hän kuitenkin on niin\nkokonaan oma itsensä ja vapaa niinkuin ei sittemmin koskaan, --\nviettänyt unelmoivat nuoruusvuotensa, jolloin ihminen pistää maailman\nsäkkiin ja paljastaa sen korkeintaan parhaiden ystäviensä nähtäväksi,\ntosin vain jokainen oman maailmansa, joka monelle on sattunut\ntulemaan varsin pieni, -- miehuusikäkään ei näyttänyt koituvan\nhuonoksi, tuo ikä, joka jo enemmän tähtää muihin ja jolloin hänen\näitinsä ilo oli suurena osana hänen omaansa, -- silloin oli yhtäkkiä\nkaikki lopussa.\n\nKovakuoriainen, joka lämpimällä auringonpaisteella oli hyppinyt\npölyävässä hiekassa, lymynnyt tulossa olevan sateen pelosta tiheään\npensaikkoon, tovereittensa kanssa kiistaillut ja otellut, veti\näkkiä jalkansa suonenvedontapaisesti kokoon ja putosi puolitiehen\nkiivetyltä korrelta maahan.\n\nNyt makaa se velttona, onttona, ei kuori, tyhjä päällys eikä mikään\nilmaise mitään kaikesta siitä auringonpaisteesta, joka sitä lämmitti,\nsadekuuroista, jotka sitä virkistivät, kaikesta siitä kuinka paljo\ntai vähän maailma hänelle tarjosi.\n\nTuossa ryteikkörivissä, joka kulki pitkin vedenuomaa,\nZwishenbühelissä nimittäin, ei osanotto ollut varsin suuri. \"Taas\nyhtä vähemmän\" tai \"jälleen yksi lisää\", sanottiin, aina sen mukaan\nmiten puhujat itse arvelivat olevansa haudasta kaukana tai uskoivat\nseisovansa sitä lähellä.\n\nKun Helena pikku Muckerlin ja vanhan Zinshoferin emännän seurassa\npalasi hautajaisista kotiin, asteli hän arkailevin katsein oman\nmajansa ohi ja seurasi äitiään tämän asuntoon.\n\nHän istui siellä penkillä niukkasanaisena ja itseensäsulkeutuneena,\nvain aika-ajoin hiljaa puhellen lapselleen, jota piteli vieressään.\nKun ilta alkoi hämärtää, otti hän avaimen taskustaan ja virkkoi:\n\"Äiti, minä pyytäisin sinua olemaan niin hyvä ja tuomaan meille\nhiukan sänkyvaatteita tuolta ylempää, me laitamme itsellemme vuoteet\ntuohon lattialle. En voi nukkua siellä.\"\n\n\"Pelottaako sinua?\" kysyi vanhus.\n\n\"Ei. Mutta on niin hirveätä olla yksin talossa, josta kuollut juuri\non kannettu pois. Pienokainenkin vaipuu heti uneen ja minä tuntisin\nitseni silloin niin hyljätyksi.\"\n\nVanhus teki työtä käskettyä. Myöhemmin, kun kaikki jo olivat kotvasen\nolleet makuulla, paneutui Helena äkkiä pitkälleen olkipatjalle ja\nsanoi: \"No, nyt olen sitten kumminkin jälleen tässä, -- oljilla,\n-- ja kuten minusta tuntuu, tilani ei ole paljoakaan parempi kuin\nkerjäläisen, ja jos minulle olisi niin käynyt, että minun vielä\nvuosikausia olisi täytynyt asua tuon miesparan kanssa, niin olisin\ntässä nyt aivan kuin vanha kerjäläisvaimo.\"\n\n\"Niinpä tietenkin\", virkkoi vanhus haukotellen, \"ei sinun tarvitse\nvalitella siitä mitä on tapahtunut, ja hänenhän on hyvä olla\ntaivaassa.\"\n\n-- -- --\n\nSiitä pitäen meni Sepherl joka vuosi Pyhäinmiestenpäivänä kirkkoon\nja polvistui erään sivualttarin eteen lasten joukkoon, jotka\nsiellä enemmän huvin vuoksi kuin hehkuvasta hartaudesta polttivat\nsieluparoille vahakynttilöitä; hän uhrasi pienen kynttilän Muckerlin\nhyväksi ja rukoili hänen sielunsa autuudeksi siksi kunnes sydämenpää\nvaipui sulaneeseen taliin ja räiskähtäen sammui. Muckerlin haudalla\nrukoileminen kuului hänen vaimolleen; Sepherl ei tahtonut näyttäytyä\nsiellä, ei itsensä vuoksi, sillä mitä se häntä liikuttaisi? Mutta se\nolisi voinut -- ihmisethän pian luulevat pahaa -- herättää kuolleesta\npahoja jälkipuheita, ja niitä ei toki hän ole ansainnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSternsteinin hovin emäntä oli kädet ristissä seisonut akkunan ääressä\nruumissaaton alhaalla tiellä verkalleen kulkiessa eteenpäin.\n\nPyhänkuvaintekijän kuolema hämmästytti häntä, hänen omaatuntoaan\nkalvoi, että hänen vainajalle tekemänsä paljastukset, kansanomaisesti\npuhuen, olivat olleet nauloja hänen ruumiskirstuunsa; mutta eihän\nSali voinut sitä ennakolta nähdä, yhtä vähän kuin hän näki sitäkään,\nmiten se Helenaan oli vaikuttanut, sillä aina tuosta kylämatkasta\nsaakka olivat hänen jäsenensä olleet lyijynraskaat eikä hän ollut\nvoinut ottaa askeltakaan huoneesta ulos.\n\nNyt oli se ainoa ihminen kuollut, jolta hän rohkeni toivoa\ntodellista apua, jonka oma asia se oli, jolla täytyi olla tahtoa\npahan ehkäisemiseen ja jolla oli oikeus ja valtakin siihen. Pahan\ntoivomuksen toinen puoli oli noille molemmille käynyt toteen ja kuten\npelottava aavistus valtasi hänet ajatus, kuinka pian saattaisi tulla\nhänenkin vuoronsa mennä samaa tietä!\n\nMutta tämä kuoleman kauhu, joka häntä ajoittain värisytti, pakeni\nvälittömästi esiintunkevan pelon tieltä: millaista hänelle nyt mahtoi\ntulla elettäväksi!\n\nTämän pelon osottivat tapahtumat liiankin pian varsin oikeutetuksi.\n\nKun emäntä, avattuaan pyhänkuvaintekijän silmät, tuolla Tonin\nkotiintuonnilla luuli tehneensä kaiken, niin ei hänen huuliltaan\ntähän asti ollut päässyt ainoatakaan nuhdesanaa tapahtumasta\neikä isäntä katsonut olevan mitään syytä asian kieltämiseen tahi\nkaunistelemiseen; molemmat vaikenivat lujasti ja elivät, molemmin\npuolin tuntien itsensä vieraantuneiksi toisistaan, edelleen\nelämäänsä. Mutta kun Sternsteinin nuori isäntä tuskin viikon kuluttua\npuunleikkaajan maahanpanijaisista hänen leskelleen osotti lämmintä\nosanottoa ja ilmotti itsellään olevan aikomuksena tehdä eräs hyvä\ntyö ja ottaa Helena lapsineen kartanoonsa, silloin kavahti sairas\nemäntä melkein hurjistuneena pystyyn. \"Mitä? Hänetkö? Hänetkö tahdot\ntänne sijottaa? Eikö sulla enää ole niinkään paljon kunniantuntoa\nrinnassasi, että pelkäisit edes häpeätä? Mutta, Jumala olkoon\nkiitetty, siinä asiassa saanen toki minäkin vielä sanasen lausua! Ei\nkoskaan, sen sulle sanon, hän tule minun talooni!\"\n\n\"Älä liiaksi ponnistele heikoilla voimillasi\", sanoi isäntä\nloukkaavalla tyyneydellä.\n\nVaimo parka naurahti kimakasti ja virkkoi myrkyllisin katsein\nmittaillen häntä: \"Pidätkö sinä muka murhetta minusta, sinä --? Ja\nmitä varten, jos uskallan kysyä, mitä varten otat sitten tuon juhdan\ntänne? Mitä hän toimittaa ja ketä hän palvelee?\"\n\n\"Saat sen heti tietää\", vastasi isäntä levollisesti. \"Vanha Kathel\nei yksin voi tulla toimeen taloudenpidossa ja sairaanhoidossa; mutta\npyhänkuvaintekijän leski on paras hoitajatar, minkä saatoin hankkia,\nhän hoitaa sinua.\"\n\n\"Sekö? Minua? Hän!?\" kirkui emäntä raivoissaan; sitten hän vaikeni ja\nkatsoi mieheen suurin, tuskaisin silmin, kiersi kädet toisiinsa ja\nsammalsi: \"Tuonko, tuonko saatoit sinä todellakin minulle tehdä?\"\n\n\"Älä ole tuhma\", virkkoi mies tylysti. \"Kun minä sen kerran tahdon,\nniin se tapahtuu! Sinun on sovittava hänen kanssaan, sillä sinun\ntäytyy hyvittää ennen tekemäsi vääryys tuota raukkaa kohtaan, sinun\nturha kuvittelusi --\"\n\n\"Kuvitteluko!?\" ärjäsi emäntä, ojentaen nyrkkiin puristuneen kätensä\nhäntä kohden. \"Valehteletko sinä? Kiellätkö omat sanasi?!\"\n\nMies veti suunsa leveäksi ja kohautti olkapäitään. \"Omat sanani!\nTodellakin ovat ne omia sanoja, jotka unissa lausutaan! Jos niihin\npanet jonkinmoisen merkityksen, sinä hullu vaimoihminen, niin\ntäytyisi sinun aamulla etsiä kuuta taskuistani, jos unissani olisin\nsanonut sen sinne pistäneeni!\"\n\n\"Puhut sinä nyt perästäpäin järjetöntä tai järjellistä, sen minkä\nolen kuullut, sen olen kuullut ja siitä mitä suunnittelet ei tule\nmitään!\"\n\n\"Sepähän nähdään\", virkkoi isäntä. Hän lähti tiehensä, paiskaten oven\njälkeensä kiinni.\n\nJa nyt tapahtui usein, että hän syöksyi ylhäältä tuvasta ulos, komusi\nalas portaita, haukkui läheisyydessä olevia palvelijoita hävyttömiksi\nkuuntelijoiksi ja käski heitä menemään töihin, ja kun hän sitten\noli palannut takaisin sairaan huoneeseen ja sulkenut oven, tapahtui\nsen takana tuollainen kohtaus, täynnä kiduttavaa katkeruutta ja\njulkeata kiivautta, joka toisistaan loitompana olevain kesken on\nmahdoton ja jolla vain ihmiset, jotka ovat kulkeneet elämäntiensä\naivan lähetysten, saattavat sen turmella ja myrkyttää ja jommoisen\nsattuessa -- ainakin osaksi -- olisi ollut parempi, että kumpainenkin\nolisi pysynyt toiselle asianosaiselle koko elinikänsä vieraana.\n\nEi kenenkään ihmisen sielu ole kokonaan ilman verhoa, ilman\nsuojelevaa peitettä yhteydessä maailman kanssa, ja se on kai\nhyväkin, sillä kuten ruumiillinen puhdas kauneus on sielullinenkin\nmaailmassa harvinaista; toisen henkilön alastoman sielun kanssa\nseurustelemiseen, toisen sietämiseen uskaltaa ja voi vain rakkaus\nja ystävyys antautua, ja missä nämä puuttuvat, siellä vaikuttaa\nsielullinen alastomuus karkean, ruumiillisen paljastuksen tavoin\nloukkaavasti, irstaasti, haitallisesti ja turmiollisesti.\n\nEi tarvinnut pitkää aikaa ennenkuin jatkuvan torailun aiheuttama\närtymys ajoi sairaan lepotuolista vuoteelle. Hänen vastustuskykynsä\noli murtunut ja tuli yhä heikommaksi. Mihin pyyntöihin alistuukaan\nihminen, kun on kysymyksessä sen paikan rauhallisuuden takaaminen,\njossa hän on ajatellut kuolevansa ja viime päivikseen saavansa\nosakseen edes hiukankaan sääliä ja osanottoa?!\n\nHelena tuli lapsineen Sternsteinin kartanoon ja näytti tahtovan\nottaa sairaanhoidon hyvin vakavalta kannalta, mutta emäntä vältteli\ntuon nuoren vaimon jokaista kosketusta eikä sallinut hänen istua\nvuoteensa pää- eikä jalkapuolessa. Alussa tarjosivat Sternsteinin\nvanhan isännän käynnit hänelle tervetulleen syyn toimittaa hoitajatar\nkokonaan ulos huoneesta. Silloin makasi hän ja piteli usein\ntuntikausia laihtuneilla sormillaan vanhuksen karkeata, känsäistä\noikeaa kättä kiinni vuodepeitteen päällä; se oli ainoa käsi, mikä\nhänellä oli pideltävänä ja mistä hänellä oli se usko, että tämäkin\npiteli kernaasti hänen kättään, kun sitävastoin kaikkia Tonin ja\nHelenan kädenpuristuksia seurasi tuskallinen tunne, että he molemmat\nantoivat hänen kätensä liukua alas, -- oi, kuinka syvälle!\n\nKun vanha isäntä tuollaisen sairaan luona käynnin jälkeen asteli\npihan poikki eläkerakennukseensa, manasi ja kiroili hän ääneen,\nniin että jokainen tielläolija saattoi sen kuulla, ja antoi sen\nohella pyhänkuvaintekijän leskelle arvonimen, joka kaikessa\nlyhyydessään merkitsee Vestan papittaren jyrkkää vastakohtaa. Mutta\nse tapahtui vain yksinomaan hänen omaksi helpotuksekseen, tuottamatta\nhalveksitulle minkäänlaista mielipahaa, sillä tuo loukkaus oli niin\nsuuri, ettei kukaan rohjennut sitä toistaa vasten lesken kasvoja.\n\nSe oli, kuten sanottu, alussa, jolloin Sternsteinin vanha isäntä\nvietti enimmän osan ajastaan sairaan emännän luona. Vähitellen hänen\nkäyntinsä harvenivat, ja lopulta kului hyvin pitkä aika niiden\nvälillä; siihen vaikutti kaksikin syytä. Hän oli luullut, että miniä\ntoipuisi heikkoudestaan ja pian taas pääsisi jalkeille, ja senvuoksi\nkoetti hän huvittaa häntä, jotta ei hän pääsisi minkäänlaisiin\nlaiminlyönnin ja hylkäämisen mietteisiin, ja pysyttää häntä hyvällä\ntuulella; terveelle vanhus sitten tahtoi olla apuna tämän oikeuksien\nsäilyttämisessä ja kutsumattomien vieraiden ulostanssittamisessa.\nMutta kun hän huomasi emännän yhä riutuvan ja heikkenevän, silloin\ntuli hän harvoin saapuville ja viipyi vain hetkisen. Hänen asiansa ei\nollut katsella tuollaisen hyljätyn olennon kulkua askel askeleelta\nloppuaan kohden ja sallia itse tulevansa noin välittömästi\nmuistutetuksi omasta lopustaan. Toiselta puolen teki juuri tämä\nasiain tila Helenan näkemisen hänelle vain sitä sietämättömämmäksi.\nNiin hätäpäiset kuin kaikki tähänastiset kohtaukset hänen kanssaan\nolivat olleetkin -- satunnaiset, jolloin kumpainenkin tervehtimättä\noli pujahtanut toisensa ohi, ja pakolliset sairaan huoneessa, jossa\nHelena vaieten siirsi hänelle tuolin vuoteen ääreen, pyyhkäisi sitä\nesiliinallaan ja sitten poistui ovesta, -- niin tästäpuoleen väitteli\nhän oikein tarkotuksella kaikkea ja jokaista tapaamista, koska\nhän suurella mielipahalla tunsi, miten tuon vaimon läheisyydessä\nnyrkkejä syyhytti, mutta kuitenkin samalla sanoja puuttui. Miksi\ntuo kerjäläinen sai hänet ellei juuri pelkäämään niin kuitenkin\narastelemaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Niin, tuo tiesi, mitä\ntahtoi, hän on lujasti pitänyt tarkotusperänsä silmällä, heti\nollut valmiina, kun sen saavuttaminen oli kysymyksessä, sen perään\njuoksemaan tai hitaasti askel askeleelta sitä kiinni koettamaan, ja\nvaikkakin hänet jo kerran yhdeltä puolen oli \"sysätty pois\", ilmestyy\nhän nyt toiselta esiin ja saavuttaa sen! Hän on sen saavuttava. Kova\npää ja luja tahto. Ei sellainen kuin muutoin naisilla tavallisesti\non. Vaikka paholainen häneltä jalan katkaisisi, nyt, jolloin hän\nparhaillaan nostaa sitä viimeiseen askeleeseen, niin uskottava\non, että hän sittekin osaisi kaatua sille paikalle, johon hän\ntähtää! -- Vain harmia sai enää tuolta ylhäältä sairaan huoneesta\nosakseen, myrkkyä ja sappea nielläkseen, eikä tuo ihmisparka ollut\nautettavissa, ei yleensä enää ollenkaan parannettavissa. Vanhus\npysytteli sieltä poissa ja sairaan täytyi nyt pitkinä, ikävinä\npäivinä tyytyä Helenan seuraan. Kun pikku Muckerl tällöin monasti\nkolkutti ovelle, tullakseen hakemaan äitiään, josta hän joka\nkerralla sai kovia nuhteita, loi emäntä katseensa ensi aikoina\ntuosta terveestä, punaposkisesta pienokaisesta kehtoon päin, jossa\nhänen oma, kivulias raukkansa lepäsi, hänen silmänsä kostuivat ja\nhitaasti helmeili raskaita kyyneliä pitkin hänen poskiaan. Mutta\nmyöhemmin tuli hän välinpitämättömäksi siitäkin ainoastaan silloin\nkun hänen miehensä oli huoneessa ja loi himokkaita silmäyksiä tuohon\nkauniiseen vaimoon ja tämä häntä siitä harmistunein katsein nuhteli,\nsilloin välähtelivät mustat silmäterät, ne seurasivat valppaasti ja\nhehkuvasti kumpaisenkin jokaista kasvojenilmettä, jokaista liikettä,\neivätkä herenneet niitä seuraamasta ennenkuin sinä päivänä, jolloin\nnämä silmät -- täynnä äänetöntä, katkeraa syytöstä, täynnä mykkää,\npistävää sydämentuskaa -- sammuivat ja Sternsteinin isäntä painoi ne\nkiinni, kun kuoleva oli häneltä tätä rakkaudentyötä rukoillut.\n\n\"Ei sinulla ole paljon hyviä päiviä ollut\", virkkoi vanhus. \"Olit\ntosin rikas emäntä, mutta sen ohella köyhä vaimo. Herra suokoon hänen\nlevätä rauhassa ja ijäinen valo hänelle paistakoon. Amen.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nMinkälaisten muutoksien alaiset kansan mielipiteet ovat, se\nnäyttäytyi Zwishenbühelissäkin, Sternsteinin hovissa sattuneiden\ntapahtumien johdosta.\n\nKarkea yleisten siveellisten peruslakien ja katsantotapojen\nrikkominen herättää ensin äänekkään vastenmielisyyden purkauksen\nmolempia syyllisiä kohtaan, mutta pian johtaa yhdessä-elämisen\ntäytymys asian ajattelemiseen, myönnyttelemiseen puolustuskuntoista\npuolta kohtaan ja nurjuuteen turvatonta kohtaan, johon pahat puheet\nyksinomaan kohdistuvat ja jota ne seuraavat aina siihen asti kunnes\nihmiset, kyllästyneinä häväisemiseen ja koko juttuun tulevat\nvälinpitämättömiksi ja alkavat vähitellen sen unohtaa; kerran vielä\n-- tulkoon sitte uusia virheitä tai ei -- leimahtaa tosin vihanliekki\njälleen tuleen, mutta silloin alistutaan, katsomatta yleiseen\nvoimassaolevaan lakiin, pitämään tapausta poikkeuksena, jonka kyllä\nvaaratta saattaa tehdä, koska se vain voi vahvistaa säännön, ja sitä\narmahtavaisempana lankeaa lopputuomio, mitä jyrkempänä ja lujempana\ntuo alkujaan kaikkien harmin herättänyt tosiseikka pysyy. Mutta\njolleivät totutut ajatustavat eikä alkuperäinen, vastenmielinen\ntunne pelasta yhteentörmäyksestä, niin vetoaa syytös, jos asia on\njärkyttävää laatua, lopulta viimeiseen tukikohtaan: kohtaloon; mutta\njos asiat jälleen pyrkivät asettumaan tasapainoon jokapäiväisyyden\nmukana, etsii suuri yleisö kaikella rikkiviisaudella sitä, jonka\nsekautuminen tuon harmillisen asiantilan aiheutti, ja huomaa\ntäksi uudeksi, lopullisestikin syylliseksi usein henkilön, joka\nalustapitäen on ollut asiasta ihan syrjässä.\n\nKun paikkakunnalla huomattiin, ettei Sternsteinin nuori isäntä juuri\ntuon luvatun kuvan vuoksi niin usein ollut käynyt puunleikkelijän\nmajassa, nousi mieliala voimallisesti tuota \"hurskasta, surevaista\"\nisäntää vastaan eikä Helenassakaan havaittu hiuskarvan vertaakaan\nhyvää; ja aivan \"tavattoman häpeällisenä\" pidettiin sitä, että\nisäntä oli saattanut ottaa tuon lesken luokseen hoviin ja antaa\nhänen oleilla siellä! Sternsteinin emäntä selitettiin \"puhtaaksi\nmarttyyriksi\". Mutta isäntä saattoi kuitenkin \"hiton lailla nipistää\"\nyhtä ja toista, joka tuli liian nenäkkääksi, -- ja itse teossa\nhänellä oli sairas vaimo -- niin -- niin kyllä -- mutta Helenan\nolisi naituna vaimona kuitenkin pitänyt heti ensi lähentelemisestä\nkarkottaa hänet pois, vaikka olisi mitä seurannut! Tosiaankin,\npaljon tapahtuu maailmassa ja kaikkialla kuulee kuinka usein vaimo\nasiaankuuluvasti kohottaa kätensä mutta unohtaa lyönnin. Toisin\noli taas silloin kun emäntä hautaan vietiin, silloin eivät ihmiset\nolleet niinä miehinäänkään ja vaeltavaan saattueeseen liittyi väkeä\nhyönteisparven tavoin, ja noiden kahden sanottiin, tosin ei vallan\nsuoraan, mutta kuitenkin huomattavasti, \"melkein niinkuin ottaneen\nhengiltä nuo toiset kaksi.\" Mutta Sternsteinin emäntä oli kuin olikin\nnyt kuollut ja makasi viileässä mullassa, ja se olikin kai hänelle\nparhaaksi, kuten toisillekin; elleivät he voineet luopua toisistaan,\noli se kai sallimus ja Jumalan armo, että he nyt kunniallisesti\nvoivat päästä yhteen ja täyttää aikomuksensa, ja jos heidän aikanaan\nolisi sallittu saada tahtonsa perille, niin olisi koko tuo harmi\nja kaikki jäytävä sydämen tuska säästynyt. Niin, niin, kaikkeen\ntapahtuneeseen oli oikeastaan kumminkin vain syypää -- Sternsteinin\nvanha isäntä!\n\nTuohon tapaan kävivät useimpien ajatukset ja arvelut siitä, mitä oli\ntapahtunut ja mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja vain harvat pysyivät\nlujina alkuperäisessä ankarassa tuomiossaan, niiden joukossa myöskin\nkappalainen Sederl; ainoastaan yksi selitti jo alusta pitäen, ettei\nhän mitään niin kuumana nielaise kuin se tarjottaessa on, nimittäin\nvanha pastori. Tosin hänkin ajatellessaan tuota \"rumaa juttua\", --\nettä senkin juuri hänen kirkkoherrakunnassaan piti tapahtua! --\nveti samettiviittansa arveluttavasti vinoon harmistuneena raapien\npäätään ja hänen otsansa vetäytyi pahaaennustaviin ryppyihin; mutta\nsyyllisten saattamisen oikeuden eteen jätti hän ihmisten huoleksi ja\ntuomion sen ratkaistavaksi, jonka silmät milloinkaan uneen vaipumatta\nnäkevät enemmän kuin kaikkien ihmisten silmät saattoivat nähdä!\nHänellä oli herkkä tuntemus kansan luonteesta ja tavoista, tarkka\ntieto sen puheista, ja lopullinen rauha ja sopeutuminen asiassa, joka\nei tahtonut \"antautua\" ei unohtua, ei tullut hänelle odottamatta.\n\n\"Ette milloinkaan, ette ikinä, Sederl\", virkkoi hän kiivastuneena\nnuorelle pappismiehelle, \"opi ymmärtämään maailmaa ja ihmisiä!\nTeillä ei vielä ole käytännöllistä silmää. Jos antaisin Teidän nyt\ntoimia sijassani, niin Te varmaankin uhraisitte jotakin eläville\nvahingoksi ja kuolleille ei miksikään hyödyksi!... Tuhannenvietävän\ntulimmaista!\" Tämä \"kirottu lauseparsi\" ei millään tavoin kohdistunut\nkappalaiseen; vanha herra oli varottavalla liikkeellä kohottanut\netusormensa häneen päin ja sitten laskenut sen alas painaakseen\ntupakkaa piipun pesään; nyt singahutti hän sen keltaiseksi käynein\nkynsin ulos, heilutteli sitä ja puhallellen kivistävää kohtaa jatkoi:\n\"Ptyh, -- hyi! Te ette tiedä, kuinka ihmisiltä oikein putoaa kivi\nsydämeltä, kun joku epäkohta jälleen näyttää tulevan järjestykseen,\nja kuinka auliisti silloin kaikki avustavat asian ratkaisua sopivalla\nja säädyllisellä tavalla, niin että harmista ja kiertelemisestä\ntulisi loppu. Sinne ihmisten syliin heittäytyminen olisi Jumalalle ja\nmaailmalle huono palvelus!\"\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne\", virkkoi kappalainen nousten ylös\nja tarttuen vanhaan kirkonkirjaan, jota hän juuri oli huvikseen\ntutkinut, sekä valmistautuen poislähtöön, \"en tahdo väitellä, mutta\ntuo kaikki on minulle syvimpään sieluuni saakka vastenmielistä.\"\n\n\"Hävetkää sitten myöskin sieluun asti, niin syvälle kuin sitä\nriittää\", virkkoi pastori. Hän pidätti hänet oikealla kädellään ja\nojensi vasemman käsivartensa seinällä olevaa ristiinnaulitunkuvaa\nkohden. \"Tuo tuolla ei myöskään ole ajanut luotaan publikaaneja ja\nsyntisiä ja ihmeelliset ovat usein ne tiet, joille hän eksyneet\njohdattaa, että he eivät kadotetuiksi tulisi! Juuri tällä kertaa\ntuntuu minusta kuin näkisin hänen armonsa ja viisaan johdatuksensa\npohjaan. Sederl, ei niin että rikkoisin sinetin rippisalaisuudesta\n-- mutta sallikaa minun sanoa Teille, että nuo kaksi hän varmaankin\narmahtavaisuudessaan on säästänyt yhdestä rikoksesta!\"\n\n\"Yhdestäkö rikoksesta?\" sammalsi kappalainen.\n\nVanha sielunpaimen puristi nuoren miehen kättä. \"Kenties\nkahdestakin.\" Hän nyökäytti tälle vakavana päätään ja meni pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPahimmin kävi vanhalle Zinshoferin emännälle. Häntä eivät ihmiset\nensin syyttäneet, vaan olivat julkisesti vihoissaan hänen\n\"avustuksestaan\"; häntä välteltiin ja oltiin karttelevia ja\nlyhyitä hänen seurassaan, ja itse Sternsteinin hovissakin, jossa\nhän kuitenkin odotti osakseen kaikkea kiitosta, kohdeltiin häntä\nepäystävällisesti.\n\nEräänä iltana, jolloin hänen selittelyjään ja valituksiaan taas\nei otettu kuuleviin korviin ja hän katkeroituneena riensi hovista\npois, tarttui hän käteen Sternsteinin vanhaa isäntää, joka sattui\nhänen tielleen. \"Isäntä\", huudahti hän, \"nyt saan minä kokea sitä,\nmitä sinä jo aikoja sitten olet saanut, ja _siinä_ suhteessa olemme\ntäydelleen yhdenvertaiset!\"\n\nVanhus veti kätensä pois ja pyyhkäisi nuttunsa hihaa, ikäänkuin\nkosketus olisi sen tahrannut. \"Älä nyt kiinni tartu\", sanoi hän\ntylysti. \"Sinun vertaisesi en tiedä missään suhteessa olevani.\"\n\n\"Etkö siis ehkä tunnekaan lapsen kiittämättömyyttä?!\" kivahti vaimo.\n\n\"Ilman kiitosta -- olkoonpa niinkin! Kiittämättömyyttä vastaan olen\nhyvästi varustautunut. Toisaalta sinä saat itsellesi kumppanin\nhakea.\" Näin sanottuaan käänsi hän vaimolle selkänsä.\n\nKaikki mitä tuo korskea tuleva vävypoika teki vanhuksen hyväksi\nsupistui siihen, että hän antoi tälle talven tullessa luvan muuttaa\nränstyneestä hökkelistään pyhänkuvaintekijän majaan. Siellä hän nyt\nistui siistimpien ja lujempien seinien sisällä kuin muulloin ja oli\nkylmissään kuten ennenkin, sillä puukuorma, jota hän oli toivonut ja\njohon hän oli luottanut, jäi tulematta. Hän kärsi siitä niin kauan\nkunnes se -- kuten hän sanoi -- kävi liian joutavaksi.\n\n\"Jos ne minulle sanovat yhdenkin sanan, silloin minäkin levitän\nkitani suureksi\", murahti hän, tarttui kirveeseen, hakkasi autuaan\npyhänkuvaintekijän puuvaraston pieniksi paloiksi ja poltti sen. Kun\nsiitä sitten ei enää ollut siruakaan jälellä, pani hän puolivalmiin\nuhrikuvan kuviot saha- ja hakkuupölkylle. Ilkeydestä värähtelevin\nsilmin katseli hän leiskahteleviin liekkeihin ja tuumi: pyhimykset\npalavat yhtä hyvin kuin puukin.\n\nHän pääsi aivan auttavasti yli talven; vähän sen jälkeen oli\nSternsteinin nuoren isännän suruvuosi täysi; silloinhan pitäisi\nkuitenkin jotain tapahtua ja kaiketi hänenkin tilansa muuttua.\nPidellen molemmin käsin päätään oli hän menossa kotiin, kun\nsai kuulla, -- vierailta piti hänen sekin tieto saada, -- että\nnotario jo oli siksi ja siksi päiväksi tilattu Sternsteinin hoviin\navioliittosopimusta tekemään ja panemaan kaiken muun tarpeellisen\nkirjoihin ja vahvistamaan nimellään.\n\nMutta sinä päivänä, jona notario -- Toni oli hankkinut sen\nsaman \"kekseliään miehen\" kuin isänsäkin -- ylhäällä kartanossa\npani asioita kuntoon, vaivasi vanhusta kiduttava uteliaisuus\nja tuskallinen levottomuus, hän syöksyi huoneesta ulos ja tuli\njälleen sisälle, meni ullakkokamarista kellariin ja tästä kosteasta\npohjakuopasta jälleen ylös. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla\nkärsivällinen ja vasta illan tullen näki hän jonkun kiireisesti\nrientävän majaa kohti; tulijan lähemmäksi saavuttua tunsi eukko hänet\nZwishenbühelin pormestariksi.\n\nTuolla kylän korkeimmalla virkamiehellä oli pitkät sääret ja\nihmeellisen lyhyt yläruumis, jonka leveiltä olkapäiltä taas kohosi\nsilmäänpistävän pieni pää. Molemminpuolisen, lyhyen poskiparran\nyläpuolelta työntyi kaksi mahtavan suurta korvalehteä melkein \"päätä\npaeten\" esiin. Vaikkakin hänen suuret silmäteränsä olivat hieman\nesiinpistävät, olivat ne kuitenkin varustetut riittävän suurilla\nkansilla, joita hän sitten ensinmainittujen suojaksi tavallisesti\npitikin aina miltei suljettuina, mikä teki hänen ulkomuotonsa sekä\nmiettiväisen että lempeän näköiseksi. Mutta kasvojen alemman osan,\njoka oli ikäänkuin litistynyt ryppyisten poskien väliin, suun ja\nlyhyen leuan varjosti kauas ulottuva nenä, jota zwischenbüheliläiset\nhelposti ymmärrettävistä syistä nimittivät \"lyhdyksi\"; kun nenä oli\nnäin suuri ja suu pieni, ei hän voinut estää puhuessaan useain äänten\nkulkemista mukavampaa tietä nenän läpi.\n\n\"Oletko sinä Zinshoferin emäntä?\" honotti hän. \"Luulen sinun toki\nminut tuntevan\", virkkoi tämä myrkyllisesti.\n\n\"Vaikka sokeakin olisin, niin voisin tehdä valan, että sinä olet se,\nsillä minä tunnen sinut kärnytyksestäsi, mutta se mikä pitää tulla\ntoteennäytetyksi, se pitää tulla toteennäytetyksi, sillä minun on\npuhuttava kanssasi virka-asioissa.\"\n\n\"No, tule sitten sisälle, tulehan toki sisälle.\" Vanhus juoksi\nripeästi edellä ja pormestari kompuroi perässä. Vaimo kuivasi tuolin\nja asetti sen keskelle tupaa.\n\nPormestari teki kädellään torjuvan liikkeen. \"Me selviämme asiasta\npian.\"\n\n\"Ah, ei! kuulehan nyt kumminkin!\" virkkoi eukko kiihkeästi,\nvihanpunan kohotessa poskille. \"Kun ei kerran kukaan noista tuolla\nylhäällä katsonut maksavan vaivaa kutsua minua sinne tai tulla tänne\nalas, ja kun ne vieraalla ilmotuttavat minulle asiansa, niin tahdon\ntoki tietää niin paljon kuin vieraskin tietää, ja ennenkuin sanot\nminulle kaikki mikä uteliaisuuttani herättää, ennen en päästä sinua\ntuvasta ulos, kestäköön se sitten vähäsen tai kauan aikaa!\"\n\n\"Mitä sitten tahdot tietää?\"\n\n\"Mitä tapahtuu?\"\n\n\"Mitä pitäisi sitten tapahtua? Tyttärestäsi tulee Sternsteinin\nemäntä. Sen kai hyvin tiedät.\"\n\n\"Mitä muuta?\"\n\n\"No, minun mielestäni siinä olisi kylliksi! mutta päällepäätteeksi\nottaa isäntä vielä hänen poikansa, autuaan pyhänkuvaintekijän\nMuckerlin omaksi lapsekseen.\"\n\n\"Oikeinko hän siihen itsensä pakottaa?\" Vanhus veti suunsa irviin,\nmutta kun hänen edessään oleva mies pysyi vakavana ja ihmetellen\navasi silmäluomensa, malttoi hän mielensä ja sanoi: \"No, kauniisti\nhän siinä tekee.\"\n\n\"Tietysti, tietysti, Jumalalle kiitos siitä! Holhoojaksi kun olin\nasetettu, ei se ollut minulle vähäinen ilo. Uskothan toki etten\nminä ole vastustellut holhokkini pääsemistä kerran herraksi ja\nomistajaksi yhteen maan suurimmista kartanoista!? Niin. Mutta\nvaikkakin onni jo aivan kukkuramitalla on tullut pojan osaksi, täytyy\nminun kuitenkin vielä pitää kiinni yhdestä seikasta, jotta täytän\nkaiken vastuunalaisuuden ja voin puhtaalla omallatunnolla ruveta\nholhoustoimeen. Tämä mökki tässä on isän kuoleman jälkeen\nlapselle --\"\n\n\"Mitä\", ärjäsi Zinshoferin eukko lyöden nyrkillään pöytään, \"aivanko\nne ajaisivat minut ulos täältä, ja sinä, vanha kuokkavieras, autat\nheitä siinä?! Mutta kuulostaapa se totisesti kauniilta noiden kahden\ntyöksi, joille kyllä kaikkeen pahuuteen kelpasin ja nyt olisin liian\nhuono siihen mikä oikein on, mutta sinä huolekas holhooja, sinä saat\nvielä nähdä, että teen tuumanne kokonaan tyhjäksi! Minä avaan kitani\nja näytän, ettei mökki kuulu tuolle kirotulle mukulalle, minä teen\nvalani siitä sen päälle, ettei sillä ole vainajaan mitään oikeutta ja\nettei tuo toinen häntä ottolapseksi...\"\n\nPormestari oli hyppinyt jonkinlaista piiritanssia toruskelevan\nvanhuksen ympärillä, -- kuvaannollinen esitys, joka ei millään\ntavalla herättänyt aistillisuutta, -- jolloin hän kerran toisensa\nperään rauhottavasti kohotti käsivarsiaan ja herkeämättä mutisi:\n\"suus kiinni! pidä kirottu kitasi kiinni, sanon minä\". Mutta kun ei\neukko siihen taipunut eikä näyttänyt milloinkaan tahtovan taipua,\nkeksi hän itse oikean keinon ja sulki omin käsin hänen suunsa. \"Sinä\ntuhannen peevelin kyykäärmeensikiö, ennenkuin oksennat tyhjiin\nmyrkkysi ja sappesi, salli toki ihmisen puhua asia selväksi, enhän\nminä vielä ollut lopussa. Sitten -- sitten saat hakea aihetta\nhaukkumiseen, tottahan sinun joku sellainen pitää löytää!\"\n\n\"No, puhu sitten\", kivasi vanhus, \"puhu puhu.\"\n\n\"Koska tämä samainen mökki kuitenkaan ei mitään merkitse, niin olin\nminä sitä mieltä, että se pitäisi myydä ja myyntisumma panna pojan\nnimiin. Isäntä oli samaa mieltä, mutta teki heti itse tarjouksen,\njoka käy mökin arvon ylitsekin, no jaa, sehän tulee kuitenkin\nlapsen hyväksi. Niin oli nyt sitten Sternsteinin väki sen omistajia\nja Sternsteinin väki lahjottaa sen jälleen sinulle, ja toimiin on\nryhdytty, että sinä näinä päivinä tulet maakirjoihin merkityksi sen\nomistajana. Nyt sen tiedät. Oletko sinäkin ymmärtänyt asian?\"\n\n\"No voi hyvänen aika, kyllähän minä tietenkin, helppohan se nyt on\nymmärtää. Mökki on nyt minun!\"\n\n\"Se on sinun -- ja nyt kai kadut äskeistä epäkohteliasta puhettasi.\"\n\n\"Niinpä tietenkin, sehän ei ollut kun tyhmää lörpöttelyä. Et kai\nsinä järkevänä miehenä sitä kuunnellutkaan. Minähän muka niin\nmelusin tietäväni jotakin ja voivani tehdä vaikka valan sen päälle!\nOlisipa se sentään synnillistä noita kelpo ihmisiä ja lihallista\ntyttärenlastani kohtaan! Eikö olisikin? Olisipa tietenkin!\nPormestari, etkö sinä tekisi minulle sen kunnian että hyvän sanomasi\nmuistoksi tyhjentäisit lasin viiniä? Kotona minulla tosin ei ole\nmitään, --\"\n\n\"Kiitoksia vain. Minä olen tyytyväinen hyvään tahtoon, sinun kanssasi\nvähempäänkin. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, pormestari!\"\n\nSe mikä vanhusta nyt ajoi tuvasta ulos ja taas sisään ja kellarista\nylös kattoparrujen alle, se ei ollut uteliaisuus eikä levottomuus,\nvaan ilo uudesta omaisuudestaan. Monta kohtaa, johon hän ennen ei\nollut kiinnittänyt huomiotaan, katseli hän nyt vasta tarkemmin; nyt\noli jokainen naula pysytettävä paikallaan ja laskettava lukuun. Hän\nriensi myöskin ulos puutarhaan ja löi puut ja pensaat nähdessään\niloisesti käsiään yhteen; mutta kaiken tämän ohella ei häntä\nhetkeksikään jättänyt se siveellisesti kohottava ajatus, ettei hänen\nollut vähintäkään kiittäminen sokeata onnensattumaa, vaan että hän\noli kaiken omakseen saamansa -- rehellisesti ansainnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljainen oli se hääjuhlallisuus, joka pian tämän jälkeen\nvietettiin Sternsteinin hovissa, kuten hyvin sopiikin sellaiselle\nmorsiusparille, joka lyhyen leskeyden jälkeen solmii toisen\navioliiton.\n\nKovin ihmetellen ja hämmästyneinä seisoivat kunnon\nzwishenbüheliläiset, kun tuo nuori vaimo astui pois alttarin edestä.\nEttä Helena oli kaunis, se tiedettiin, mutta niin kauniina kuin nyt\ntoisena vihkimispäivänään ei häntä vielä kukaan ollut nähnyt. Ensi\nkerralla oli hän masentuneena astunut kirkkoon ja samoin sieltä\nlähtenyt; nyt asteli hän niin ylpeänä ja itsetietoisena esiin, aivan\nkuin se, mikä hänen osakseen nyt oli tullut, oikeudenmukaisesti\nolisi ollut tulevakin hänelle, mutta silmänsä piti hän kuitenkin\nkainosti alas luotuina, ikäänkuin olisi väitellyt kohtaamasta\nkateellisia katseita ja arastellut sellaisia herättämästä; ja\nvaikkakin yläpuolella kukoistavia poskia, joiden kuoppia syvensi\nhiljainen hymyily, loistavat silmät monasti kohottivat säkenöivän\nkatseen ympärilleen, näytti se niin viattomalta kuin lapsen,\njonka saavutettavissa oleva ihanuus hetkiseksi on lumonnut. Ei\nainoakaan menneisyyden varjo, ei ainoakaan pilvi, joka olisi\nsyntynyt pelokkaasta katseesta tulevaisuuteen, pimitttänyt noita\nonnekkaita, iloisia kasvoja, ja tuo yksi ajatus, minkä niistä lukea\nsaattoi, nimittäin: \"saavutettu!\" ei myöskään värisyttänyt jäseniä\npidätetyn riemuhuudon tavoin, vaan kätkeytyi hiljaisen iloiseen,\nitsetyytyväiseen ilmeeseen.\n\nIhmiset olivat Sternsteinin hovin emännän vuoksi, joka niin\nitsestäänymmärrettävästi siksi osottautuen oli astunut heidän\nohitsensa, kokonaan unohtaneet pyhänkuvaintekijän lesken ja\nZinshoferin tytön, ja silloin kun ilkeimmät huomasivat muistuttaa\nmieleensä aikoja ennen tätä tilaisuutta tapahtunutta \"pikku\nhairahdusta\", olivat vaunut pariskuntineen ja vieraineen jo\nkuulemanmatkan ulkopuolella.\n\nKutsuttujen joukossa oli myöskin Olutjuusto-Martel, ja hänen tulonsa\nsaattoi vain ihmetyttää sitä, joka ei tarkemmin tuntenut vanhusta\neikä siis tiennyt, ettei tämä sallinut minkään sellaisen tilaisuuden\npäästä käsistään, jossa hän saattoi tehdä haukkumanimelleen häpeää\nhylkäämällä jyrkästi oluen ja juomalla viiniä -- mitä parempaa, sitä\nmieluummin -- ja ottamalla juustoa, jos hän sitä ollenkaan söisi,\nvain vatsantäytteeksi, ellei mitään parempaa tarjottavaa olisi.\nMutta kirkkoon hän ei kuitenkaan mennyt, vaan piti, sillävälin\nkun vihkimisjuhlallisuus alhaalla kylässä toimitettiin, ylhäällä\nkartanossa seuraa Sternsteinin vanhalle isännälle, joka samoin\npysytteli tilaisuudesta poissa.\n\nKun nyt uusi emäntä miehensä rinnalla astui juhlatupaan, näki\nhän noiden kahden vanhuksen istuvan vastapäätä toisiaan. Hän\nastui uuden appiukkonsa viereen. Loistavin silmin, josta välähti\njonkinlainen veitikkamainen ilkeys, ja ystävällisesti hymyillen,\njonka nähdessään vanhus kai tunsi ettei se koskenut häntä, vaan oli\nvastaanväittämättömän kauneuden ylvästelyä, tarjosi emäntä hänelle\nkätensä. Kun vanhus ei siihen tarttunut, sanoi emäntä hetkisen\nkuluttua hiljaisella äänellä: \"No, nyt minä sitten kuitenkin olen\ntäällä. Ole järkevä. Tahdotko yhä olla minulle vihamielinen?\"\n\nVanhus työnsi oikean kätensä vasemman tavoin housuntaskuun ja kääntyi\nOlutjuusto-Marteliin päin. \"Taas yksi. Olenpa utelias tietämään,\nkuinka monta emäntää täällä vielä saan nähdä.\"\n\nHiusmartoon saakka punastuen läksi Helena pois hänen luotaan.\n\nKun vanha isäntä vieraspitojen aikana poistui tuvasta, seurasi nuori\nemäntä pian hänen perässään ja odotteli porstuassa kunnes hän palasi\ntakaisin puutarhasta. \"Minä tarjosin sinulle äskettäin kättäni\",\nvirkkoi Helena.\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Älä ole olevinasi sokea! Kyllä sinun täytyi se huomata.\"\n\n\"Ehkäpä.\"\n\n\"Sinä kieltäysit ojentamasta minulle kättäsi.\"\n\n\"Etpä sinäkään ole sokea.\"\n\n\"Ihmisten nähden, kaikkien!\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"Se on tylyyttä.\"\n\n\"En minä olekaan hienotunteinen.\"\n\nVanhus tahtoi astua hänen ohitseen, mutta Helena sulki häneltä\ntien ja huudahti: \"Ei askeltakaan! Sinä kuuntelet, mitä minulla on\nsinulle sanomista! Luuletko minun antavan kohdella itseäni tässä\ntalossa niinkuin nollaa? Siinä suuresti erehdyt. Opi ensin tuntemaan\nminut. Koska minulle tänään kirkossa alttarin edessä tuli se ajatus\nmieleen ja koska kaikki kuitenkin lopultakin on käynyt oikein ja\nasianmukaisesti, joten olisi mieletöntä entisten tapahtumain vuoksi\nkantaa vihankaunaa toisiaan vastaan, niin ojensin sinulle käteni,\nen kerjätäkseni ystävyyttäsi, vaan siinä hyvässä uskossa, että\nsinullekin se samainen niin kristillinen kuin järkeväkin käsitys\nselviäisi.\"\n\n\"Aseta sinä kaksi sadinta ja pane molempiin erinomainen silavapala,\nminä en mene kumpaankaan.\"\n\n\"Älä kuvittele mielessäsi, että tahtoisin pyydystää sinua. Minä vain\nhaluaisin molemminpuolista hyvää sopua. Jos sinä suot minulle sen\nkunnioituksen, mikä minulle tulee, niin suon minäkin sinulle sen mikä\nsinulle kuuluu. Jos sinä koettaisit ymmärtää minua, niin koettaisin\nminäkin tehdä samoin sinua kohtaan. Mutta sinä tahdot toisin, ja\nniinpä sitten sinulle käyköönkin! Sinun ei tarvitse luulla turhaan\nminussa niitä ajatuksia herättäneesi, että synti ja häpeä, jokainen\npaloittelu ja teeskentely, kaikki, mikä minua tänä seitsemän ja\npuolen vuoden aikana on kalvanut, olisi minulta säästynyt, ellet sinä\naikoinasi yhtä sydämmettömällä kuin tarpeettomallakin tavalla olisi\nasettunut vastustavalle kannalle, vaan jo silloin olisit myöntynyt\nsiihen, mitä et nyt tänään voinut estää! Sinun ei ole turhaan\ntarvinnut muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin pikemmin kuolleena\nkuin elävänä hiivin tuota polkua alas ja rukoilin Herraa Jumalaamme,\nettä hän sallisi minun nähdä sen päivän, jolloin voisin maksaa\ntakaisin sinun armottoman korskeutesi. Se päivä on nyt tullut ja minä\ntahdon sinulle näyttää että se nyt todellakin on käsissä!\"\n\nVanhus katsahti häneen silmät siirollaan ja suu levällään. \"Mitä sinä\nsitten minulle tahdot näyttää? Sinä?\"\n\n\"Mitäkö sinulle näytän? Sinun eläkeoikeutesi tässä hovissa teen\nmitättömäksi.\"\n\n\"Sinäkö uskaltaisit --?!\"\n\n\"Säästä sanasi! Älä unohda kuka sinun edessäsi seisoo. Minun\nei tarvitse sallia sinun sanoa itselleni mitään!\" Ja Helena\nkäänsi hänelle selkänsä ja astui edeltä tupaan takaisin, vanhan\nSternsteiniläisen laahustaessa perässä, nyrkit ojossa, käsivarret\nraivosta täristen ja raskain askelin.\n\nMutta tuo suuri suuttumus ei kuitenkaan ollut haitaksi hänen\nruokahalulleen eikä juomahimolleen, vaan näytti vain enentävän\nkumpaakin, sillä hänelle ei maistunut _pienet_ palat eikä\n_kohtalaiset_ siemaukset, niin että hän, vieraiden lähtöä tehdessä,\nvalittavalla äänellä selitti, että \"jalkani jo tahtovat pettää\nja silmäni hämärtää\". Hänen kuvauksensa tilastaan jätettiin\ntotuudenmukaisena vastaanväittämättömäksi, mutta sen puolustaminen\nijäkkäisyydellä torjuttiin pilkallisesti, ja jotkut nuoremmat\narvelivat tuona päivänä olevansa juuri yhtä vanhoja kuin hän\ntai hänen yhtä nuori kuin he. Hän tarjoutui Olutjuusto-Martelin\navustettavaksi ja tuo pitkä mies koettikin sitten uskollisesti\nauttaa turvattiaan pääsemään osotettua tietä pitkin pihan poikki;\nhänen onnistui välttää kaikki pienet vaarat, ja kun se suuremmissa\nmerkillisellä tavalla meni myttyyn, kesti hän ne sovinnollisesti\nystävän kanssa. Hän törmäsi tämän kanssa puoliavointa ladonovea\nvastaan, ja kun se tästä sysäyksestä ponnahti kokonaan selälleen,\nsyöksyivät molemmat suurella jymyllä ovesta sisälle saranain\nvääntyessä niin pitkälle kuin saattoivat; pari askelta loitompana\nkompastuivat he kumollaan olevaan, pestyyn kaivoämpäriin. Tätä yhtä\n\"ennätystä\" ja toista \"lankeemusta\" lukuunottamatta saapuivat he\nonnellisesti päämaaliinsa, ja siellä sammalteli Olutjuusto-Martel\ntalon kynnyksellä: \"Mikä sinä olet -- kun nyt vanhoilla päivilläsi --\njärjetön mies -- pitäispä -- sinut vielä tänäänkin -- pis -- pistää\n-- vau -- vaununkopan taka...\"\n\nVanha Sternstein riistäysi irti seuraajastaan ja paiskoi hänelle\nyhtäkkiä muutamia niin kovia iskuja, että hän ääneensä kirkui. Mutta\nsuuttumuksestaan huolimatta ei Olutjuusto-Martel unohtanut, että\nhänen velvollisuutensa kumminkin oli toimittaa vanhus katon alle, ja\nniinpä tarttuikin hän uudelleen kiinni, tosin hieman voimakkaammin\nkuin juuri tarvis vaati, ja kiroten ja jymyten kävi kulku portaita\nylös, rytisten ja kolisten kamarin ovelle, ja siellä huomasi\nOlutjuusto-Martel äkisti olevansa yksin pimeässä. \"Sternsteiniläinen\"\n-- huusi hän puoliääneen, -- \"Sternsteiniläinen! Missä sinä olet?\nNo, sano nyt riivattu, oletko siellä!\" Vasta hetkisen kuluttua\nvastasi siihen muutamasta nurkasta kuuluva äänekäs kuorsaus. \"Vai\nniin\", tuumi Pitkä tyytyväisenä; sitten katsahti hän tyhjään\nvuoteeseen arvellen: \"Olisipa se kumminkin synti\", ja paneutui\npitkäkseen siihen.\n\n-- -- --\n\nVarhain aamulla avautui Sternsteinin hovissa suuren tuvan akkuna, ja\nHelena kumartui katsomaan siitä alas kylään päin.\n\nKevyt usva leijaili vielä alhaalla.\n\nVerkalleen tuli aurinko kukkulan takaa esiin ja alhaalla jokirannalla\nkävi kaikki valoisaksi.\n\nPienen kirkon torninristi liekehti, talot ja hökkelit punertuivat ja\njotkut akkunat kimmelsivät.\n\nRaikkaasti leyhähteli aamuilma.\n\nEmäntä pyyhkäisi muutamat silmien eteen siirtyvät hiussuortuvat pois\notsaltaan.\n\nKun hän katseli viimeiseen majaan päin, jossa hän oli viettänyt\nilottoman lapsuutensa, ja sen viereiseen asumukseen, jossa hän\noli elänyt itselleen ja muille taakaksi, silloin ahdisti niiden\nmuisteleminen hänen mieltään kiusallisen, sekavan unen tavoin; mutta\ntäältä ylhäältä katsoen sulivat nuo yksityiset, tien varrella olevat\nasunnot kuitenkin _yhdeksi_ valoisaksi riviksi ja taustana olevine\nviheriöine kukkuloineen ja sen yläpuolella kaareutuvine sinisine\ntaivaineen _yhdeksi_ hymyäväksi kuvaksi; omat kokemukset himmenivät\najatellessa yhteistä hätää ja kurjuutta, josta hän oli päässyt pois\nja joka syvimmältä asti alhaalta kukkulan juurelta ei ulottunut\nhuipulle, josta hänen nyt kuitenkin oli suotu katsella alas, kuten\nhän kerran lapsellisessa mielessään oli toivonut ja ikävöinyt.\n\nOlipa siis kuitenkin niin käynyt!\n\nKiitollinen, melkeinpä harras tunne valtasi hänet; kiitollinen,\nhän ei itsekään tiennyt ketä tai mitä kohtaan; aurinkoako kohtaan,\njoka valaisi kaikkea niin lämmittävästi ja ystävällisesti, ilmaako\nkohtaan, joka kaikkialla leyhyi ja liikehti, kylääkö kohtaan,\nkukkulaa, sinistä taivasta, koko tuota ihanaa, säteilevää maailmaa\nkohtaanko --? --\n\nHän pani kädet ristiin rinnalleen. Kauan pysyi hän tässä asennossa,\nmutta sitten äkkiä kavahti nauraen ja huudahtaen ylös. Nuori isäntä\nseisoi hänen takanaan ja oli molemmin käsin ottanut häntä kainaloista\nkiinni.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKuukaudet kuluivat, Sternsteinin vanha isäntä ja nuori emäntä olivat\nlukemattomat kerrat, toisiaan etsimättä tai välttämättä, sattuneet\ntoistensa tielle; tosin huomasi isäntä sen epäsuopean katseen, mikä\nhäneen joka kohtaamalla sivultapäin osui, mutta se ei kumminkaan\npannut häntä miettimään, miten se aina pysyi samanlaisena ja\nmuuttumattomana sittenkin kun hän julkisesti käänsi yhä ivallisemmin\nkasvonsa siihen päin. Ompa jo suukopua pidettykin, ja jos sellainen\nvielä tulisi kysymykseen, niin pitäisi vanhus kyllä huolen siitä,\nettä se jäisi tyhjiin sanoihin; siinä hän on vielä se -- vanha.\n\nOli muuan kirkas ilta, jolloin vanhus omilla vaunuillaan palasi\ntakaisin Schwenkdorfista, jossa hän oli käynyt tapaamassa\nOlutjuusto-Martelia; hän antoi hevosen mielensä mukaan ravata pitkin\ntietä, tuprutteli piippuaan ja katseli mielihyvällä verkalleen ohitse\nsiirtyviä majoja, puita ja mäkiä. Kun hän Zwishenbühelissä kääntyi\nsillalle päin, kahahti pensaikossa jokin, ja vaikkei hän ollutkaan\nvähääkään taikauskoinen, säikähti hän kuitenkin hämärässä nähdessään\nvanhan vaimon haahmon, joka piti laihoja käsivarsiaan viittovin\nliikkein ojennettuna häntä kohden, rientävän ajopelejä vastaan;\nmutta ääneensä ratkesi hän nauramaan tuntiessaan tulijan vanhaksi\nKatheliksi.\n\n\"Pysähytä!\" huusi tämä puolikovaa. \"Pysähytä, isäntä!\"\n\n\"Ptruu, tamma! No, mikä nyt sitten on hätänä? Vääristelethän vallan\nkuin noitatemppuilija!\"\n\n\"Minun täytyy sanoa sinulle jotakin. Pyhä Maaria ja Joosef!\"\n\n\"No, älä nyt huuda kaikkia pyhimyksiä. Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Oo, isäntä, enkö minä ajatellutkin onnettomuutta; että sinun näin\naavistamatta pitää pääsemän sen perille.\"\n\n\"Minkä perille, sinä vanha noita? Älä siinä enää kiertele.\"\n\n\"Huuda kärsivällisyyden enkeliä, niin, kärsivällisyyden enkeliä huuda\navuksesi, jotta ei vihan paholainen sinua voittaisi.\"\n\n\"Sinun kanssasi tarvittaisiin jo legioona kärsivällisyyden enkeleitä.\nNo, minä huomaan että jokin on saanut sinut aivan pois suunniltasi;\nsiis rauhotu ja ala jo kerrankin puhua.\"\n\n\"Sinulta on jotain poissa kun kotiin saavut.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Mutta varastettu sitä ei ole.\"\n\n\"Mitä sitten, piru soikoon?!\"\n\n\"Herranen aika, älä kiroa, älä nyt vielä ennenkuin mitään tiedätkään.\"\n\n\"Puhu sinä, niin säästän pahat sanani.\"\n\n\"Sinun rautainen raha-arkkusi, -- sitä ei ole sinulta varastettu --\"\n\n\"Luulenpa ettei kukaan sitä säkkiinsä pistä.\"\n\n\"Mutta pois se on viety.\"\n\n\"Oletko järjiltäsi? Kuka siihen olisi voinut koskea?\"\n\n\"Emäntä --\"\n\n\"Voi sun vietävä\", kivahti vanhus, \"se hiiviskelijä, se varas, minun\nomaisuuteni hän anastaa, se --\"\n\nKathel pani kätensä ristiin. \"Jumalan tähden, isäntä, älä huuda niin\nkovaa, muutoin rientävät ihmiset kylästä tänne tai kuuluu se ylös\nhoviin asti, ja joku voisi tulla katsomaan mitä täällä tapahtuu;\njuorujen kantaminen ei ole tapani ja jos joku minut näkisi täällä,\najettaisiin minut vielä vanhoilla päivilläni tuolta pois. Sallihan\nmieluummin minun kertoa miten se on tapahtunut.\"\n\n\"Puhu\", ärjäsi isäntä.\n\n\"Sinä olit tuskin lähtenyt, kun emäntä kutsuu Michlin, Vastlin,\nHeinerin ja Seffin saapuville ja käskee nämä toimittamaan rautaisen\nraha-arkun pois sinun eläkehuoneestasi.\"\n\n\"Minne? Minne?\"\n\n\"Siihen sievään kamariin, jossa se ennenkin on ollut ja jonne se\nkuuluu, kuten emäntä sanoi.\"\n\n\"Onko hän niin sanonut?\" nauroi vanha Sternsteiniläinen katkerasti.\n\"Ja onko se nyt siellä?\"\n\nKathel nyökäytti päätään.\n\n\"Siitä on lyhyt ilo. Heti kun pääsen tuonne ylös, sanon tuolle\nsuloiselle emännälle mielipiteeni asiasta, ja vielä tänään, nyt heti\npaikalla, on kaikki jälleen pantava entiseen kuntoon! Ja ne neljä\npölkkypäätä, jotka sokeasti koskevat vieraaseen omaisuuteen, ne minä\ntahdon kelpolailla löylyyttää, niin että toiste muistavat minua;\nmitenkä voivatkaan he uskaltaa --?! --\"\n\n\"Mutta minkä ne sille voivat? Heitä käskettiin siihen. Ompa siinä\nkuitenkin ollut siksi paljon raahaamista ja ponnistelua että kirkas\nhiki on juossut pitkin heidän ruumiitaan.\"\n\n\"He-he-he! Sen kyllä uskon. Se on niille oikein ja samaa ne saavat\ntaas heti uudelleen maistaa, sillä ennen en levähdä -- vaikkapa\nsiihen tarvittaisiin aikaa puoliyöhön saakka, -- ennenkuin kassa\njälleen on vanhalla paikallaan.\"\n\n\"Kuulehan, Vastl, katsos, tuo mies parka, oli saanut koko tuon\nrautamöhkäleen jalalleen, ja mölissyt hän oli niinkuin härkä ja\nyksijalkaisena hänet sitten oli kannettu paikalta pois.\"\n\n\"He-he-he! Saiko edes yksi kyllikseen? Sepä hyvä ja samalla ikävä\nettä se tapahtui vain yhdelle! He-he-he, se mies kyllä muistaa\nolleensa mukana! Luulenpa totta vie ihmisen, joka joutuu parin\nsentnerin painon alle, kuulevan kaikkien enkelien laulavan ja\nhuutavan, vaikkei se juuri varsin kauniilta kuulosta. He-he-he! Ei\ntuollainen muistutus ole haitaksi Ontukoon nyt ryökäle! He-he-he!\"\n\nMutta kesken äänekästä riemuaan rengin onnettomuudesta muisti vanhus\nkuitenkin, kuinka kovin lapsellista ja hänen omista tavoistaan\npoikkeavaa tuo oli, ja hän veti kasvonsa totisiin ryppyihin. \"Saakeli\nsoikoon\", murahti hän, \"niin pitkälle et toki vielä ole tullut. --\nSternsteiniläinen -- että olisit tästä ymmällä! Oliko toisella oikeus\nruveta sinun herraksesi? Ah ei, kaukana siitä!\" Hän siirtäytyi hieman\nsyrjemmälle kuskipukilla ja sanoi vanhalle emännöitsijälle: \"Astu\nvaunuihin! Menkäämme heti paikalla emännän silmien eteen!\"\n\n\"Mitä ajatteletkaan?\" kysyi Kathel kauhistuneena. \"Minähän sanoin\nhänelle meneväni muutamaksi hetkeksi vanhan Matznerin emännän\nluo, siihen pyysin luvan ja nyt olen jo kuluttanut pitkän aikaa\nsinun odottelemiseesi! Todistajaksi en sulle rupea etkä sellaista\ntarvitsekaan. Nyt minun vaan on kiiruhdettava, että kerkiän kylään,\njotta sitten voin sanoa siellä käyneeni, jos asiasta tulisi kysymys.\nHyvää yötä, isäntä, katso eteesi äläkä toimi ajattelemattomasti.\" Hän\nriensi vaunujen ohitse sillan poikki, kylään päin.\n\nSternsteinin vanha isäntä heilautti ruoskaansa ja läjähytti hevosta;\ntämä karahutti juoksemaan mäkeä ylös ja tempoi vaunuja perässään.\nKartanoon saavuttuaan ajoi vanhus heti pihamaalle, jossa kolme\nnuorukaista seisoi oven edessä juttelemassa keskenään. Kaksi\nlähti nauraen käpälämäkeen, kolmas, joka kädet housuntaskussa\noli hypähtänyt taaksepäin välttääkseen rattaita, jäi laiskana ja\nhuolettomana paikalleen.\n\n\"Miksi nuo pois juoksevat?\" ivasi vanhus, viitaten ruoskallaan\npoisrientäviin.\n\n\"Koska ovat pelkureita\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Ja sinä, lurjus, tahdot olla hyvällä omallatunnolla, vaikka\notat osaa varkauteen, ja uskallat vielä pöyhistellä siinä vasten\nkasvojani!?\"\n\nRenki kohautti olkapäitään.\n\n\"Enkö ole mielestäsi puhuttelemisen arvoinen? No, odotappas, kyllä\nopetan sinulle itsepintaisuutta!\"\n\nUkko oli jo kohottanut ruoskansa iskeäkseen ja renki torjuen\nojentanut käsivartensa, kun emäntä astui porstuasta ulos. \"Vaikka hän\nlöisi sinua kuinka paljon tahansa, Heiner\", huusi tämä, \"niin lyö\nsinä vain takaisin! Ei sinun tarvitse alistua. Sinä olet tehnyt vain\nsen, mihin sinua käskettiin.\"\n\nSilloin antoi vanha isäntä ruoskan pudota takanaan olevan puupinon\npäälle ja kapusi raivosta tärisevin jäsenin vaivaloisesti alas\nvaununistuimelta. \"Sinä -- sinä -- \", ähkyi hän tukahtuneella\näänellä, \"kiihotatko sinä palvelijoita tekemään väkivaltaa miehesi\nlihalliselle isälle! -- Missä on Toni?!\"\n\n\"Ylhäällä omassa kamarissaan, avoimen akkunan kautta hän kuulee\njoka sanan minkä täällä puhumme, ja jos hän tahtoo minua jostakin\nestää tai kieltää, niin tarvitsee hänen vain pistää päänsä ulos.\nSen kunnioituksen, joka sinulle minun mieheni lihallisena isänä on\ntuleva, antaisin sinulle mielelläni, ellet tahtoisi täällä hovissa\nsuuremmasta käydä, mutta toista herraa en tunne, ja sitä en kärsi\nettä sinä tahdot rangaista niitä palvelijoitamme, jotka tottelevat\nkäskyä!\"\n\n\"En tunne -- en kärsi --\", matki vanhus pilkaten. \"Voi sinä --!\nMutta oletpa oikeassa, mitä minun tarvitsee ensinnä käydä käsiksi\ntuohon mieheen? Yksinomaan sinuun minun on vihani kohdistettava. Ja\nnyt kysyn sinulta, en toisena herrana, vaan omaisuuteni herrana ja\nomistajana, mitä sinulla on ollut hakemista tuolta ylhäältä ja mitä\nsinulla on sieltä raahaamista?\"\n\n\"Kuuleppas vaan, sinä tiedät sen jo ennenkuin vielä olet katsonut\nympärillesikään huoneessasi! No, sitä arvoitusta ei ole vaikea\narvata; sitä tietä, jota sinä tulet, ei ole kulkenut kukaan muu kuin\nvanha Kathel, se juorukello.\"\n\n\"Hän on kunniallinen nainen ja täällä hovissa vanhaksi tullut.\"\n\n\"Ja jos minä tahdon, ei hän täällä enää tule päivääkään vanhemmaksi!\"\n\n\"Ajatko hänet pois?!\" tiuskasi vanhus hampaitaan kiristäen.\n\n\"Jos hän olisi sanonut sinulle sellaista, mitä sinun ei tarvitsisi\ntietää, niin en hetkeäkään epäröisi, mutta koska hän on sinulle\nsanonut vain sen, mikä pysyy julkisena asiana, niin ei asia minusta\nole niin suuren melun arvoinen. Aika lailla minä häntä kovistan\npetollisuutensa vuoksi, en enempää.\"\n\n\"Niin, ole niin armollinen ja myöskin niin hyvä ja toimita heti\nhuomisaamuna minun rautainen raha-arkkuni jälleen sinne, mistä sen\ntänään olet pois raahauttanut.\"\n\n\"Se on juttu. Se jää sinne missä se on.\"\n\n\"Tahdotko pidättää sen minulta, varas?!\" ärjäsi vanha isäntä,\nkohottaen nyrkkinsä vaimoa vastaan, joka peräytyi askeleen, ei\nuhkauksen vaan häväistyksen vuoksi. Isäntä antoi kätensä vaipua alas\nja lausui pilkalliseksi: \"Luuletko siitä mitään hyötyväsi, tyhmä?\nEikö sinulta puutu avain? Sitä minä en sinulle luovuta!\"\n\n\"Pidä se vaan hallussasi\", virkkoi Helena ylpeästi. \"Minä tahdon\njärjestystä, en sinun omaasi! Arkku on hyvässä säilössä _meidän_\nluonamme ja avain _sinun_ luonasi. Sinä olet vanha mies, sinä voisit\nhelposti joskus jättää sen lukitsematta, hukkaisit siitä jotakin tai\nanastaisi sieltä vieraan käsi; silloin täytyisi päällimäisten kääntyä\nalimaisiksi, santarmit tulisivat taloon ja palvelijat joutuisivat\nikävän epäluulon alaisiksi. Parempi katsoa kuin katua! Me emme koske\nsinun omaasi, mutta eihän se ole muuta kuin kohtuullista, että\ntiedämme mihin sinun rahasi joutuvat. Voisithan sinä muistamattasi\ntehdä ostoksia ja kauppoja ilman kirjallista kuittia, antaa petkuttaa\nitseäsi, ja lopulta et enää tietäisi mihin rahat ovat joutuneet,\novatko velkojat, jotka ilmottautuvat, myös oikeat ja mistä velalliset\non etsittävä. Senvuoksi kuuluu arkku sinne, missä se nyt on, eikä se\nole viimeinen mikä talteen on otettava, jos tuolla tavoin edelleenkin\nmenettelet. Katsohan tuota hevosparkaa tuossa, siinä se vielä seisoo\nnääntyneenä hurjasta ajosta mäkeä ylös; jos sinä hevosia ja härkiä\ntuolla tavoin pitelet, niin en voi sallia viattomain eläinten kärsiä\nsellaista, vaan on nekin pian siirrettävä meidän navettoihimme ja\ntalleihimme.\"\n\n\"Ottaisitko sinä vielä karjanikin minulta?!\" Emäntä käänsi hänelle\nselkänsä ja astui porstuaan; yhden katseen hän vielä loi vanhukseen\nolkansa takaa, ja vaikkei tämä sen ilmeen hämäryydestä voinut\nmitään erottaa, käsitti hän sen kuitenkin yhtä varmaksi kuin\npilkalliseksikin kysymyksensä myöntämiseksi. \"Oh, sinä!!\"\n\nVanhus huudahti ja sitten, heristellen molempia yhteenpuristettuja\nnyrkkejään poislähtevän jälkeen, huohotti. \"Kaikkiko -- kaikki --\nottaisit minulta?! -- Siitä hyvästä minä otan siunaukseni pois --\ntalosta ja tavarasta, maasta ja mannusta! Talosta -- ja tavarasta --\nmaasta ja mannusta!\"\n\nHorjuen asteli hän eläkerakennukseensa. Kun ruskea tamma hetkisen\noli miettiväisenä seissyt paikallaan ja tämän jälkeen voimallisesti\npudistanut päätään, kuten kärpästen kiusaamana, seurasi se hitaasti\nperässä vaunuineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kolmas yö tämän jälkeen, kuu paistoi makuukamariin, Sternsteinin\nnuori isäntä haukotteli vuoteellaan ja emäntä kysyi omalta\nvuoteeltaan: \"Kuuleppas Toni.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi tämä.\n\n\"Oletko viime öinä nukkunut hyvin?\"\n\n\"Niinkuin pölkky.\"\n\n\"Etkö ole kuullut mitään?\"\n\n\"En äännähdystäkään. Mitä se sitten olisi ollut?\"\n\n\"Ehkä se oli vain minun kuvitteluani.\"\n\n\"Niin kai.\"\n\n\"Tai yksinomaan minun kuultavakseni aijottu.\"\n\n\"Se on taas vain luulottelua. Nuku pois, älä valvoskele, niin et\nkuule mitään. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, Toni.\"\n\nMolemmat kääntyivät seinään päin, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin\nemäntä jälleen käännähti, kohotti päätään, tuki sitä käsivarrellaan\nja katseli ympärilleen huoneessa; maidonvalkealta paistoi nurkkaus,\njossa hienon teräslankaverkon ympäröimänä sänky sijaitsi. Siinä\nnukkuivat kuusivuotias Muckerl ja puolitoistavuotias Juliana;\ntäysikuu valaisi lasten kasvot. Helena nousi nopeasti ylös, riensi\nvuoteen luo ja verhosi teräslankaverkon peitteillä, jotta eivät\nlapset näkisi pahoja unia tai tulisi unissakävijöiksi.\n\nLapset olivat potkineet peitteen pois päältään ja makasivat paljaina.\nHelena katseli voimakkaasti kehittynyttä, tervettä poikaa ja kosketti\nhiljaa hänen poskeaan. \"Olet minun pulska poikani, sinä\", virkkoi\nhän; pikku tyttö veti sattumalta samalla hetkellä suunsa itkuun ja\npani kätösensä silmilleen, jonka nähtyään Helena jatkoi hyvitellen:\n\"Ei, ei, olet sinäkin minun kaunis tyttöseni.\" Hän levitti peitteen\nmolempien päälle ja asteli takaisin vuoteelleen. Sängyn viereen\npäästyään hypähti hän äkkiä siihen ja istui kuuntelemaan.\n\nSe se oli taas, mikä hänet jo kahtena yönä oli tehnyt levottomaksi,\nmikä varmaankin oli määrätty vain hänen kuultavakseen, koskei kukaan\nmuu hiiskunut siitä mitään. -- Ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä\nkuului rapinaa ja koputusta, hiljaa mutta kuitenkin selvästi,\naivankuin kajahtaisi se seinien sisäpuolelta, lyhyeksi hetkeksi\nhereten, sitten taas sitä kovempana jatkuen; mutta nyt oli jyskytys\näänekkäämpää kuin molempina edellisinä öinä.\n\nHiljainen vilunväristys puistatti emäntää.\n\nMikä kummitus tahtoi sinne pesiytyä ja turmella hänen kotinsa?\nElämöikö siellä vanha oljenpunojatar, jonka kuolemaa hän oli\ntoivonut, vai Muckerl, joka soimasi häntä uskottomuudesta, vai Sali,\njonka tilalle hän oli asettunut?\n\nTosin oli hän saapunut päämaaliinsa näiden kolmen yli, mutta hän ei\nollut kulkiessaan ketään jalallaan koskettanut, tuntenut vain heidän\nolevan tiellään, ikäänkuin jonkinmoista tuskaa tuottamassa; kuka tai\nmikä tahtoi nyt yhtäkkiä, saattaa sanoa vähäpätöisen jäännöspalan\nvuoksi, kiusata häntä?\n\nEi, ei, ei oljenpunojatar eikä Muckerlkaan voinut \"liikkua\" täällä\nSternsteinin hovissa, jossa he eivät milloinkaan olleet käyneet;\nheidän täytyi, elleivät maan povessa lepoa löytäneet, \"harhailla\"\nkirkkomaalla tai niissä asunnoissa, joissa he elivät ja kuolivat,\nei täällä ylhäällä. Se saattoi vaan olla autuas emäntä! Mutta\nminkävuoksi hän ei, jos hän kerran Helenalta jotakin tahtoi,\ntullut tähän kamariin, jossa hän pisimmän ajan loppunsa edellä oli\nviettänyt, tälle vuoteelle, jossa hän silmänsä sulki?\n\nKova kauhu tärisytti Helenaa, hän pani jalkansa lattialle ja astui\npois vuoteeltaan.\n\nKummitus tahtoo hänet yksin kutsua johonkin yksinäiseen paikkaan\neikä suo itselleen ennen rauhaa, vaan tulee yhä tungettelevammaksi\nja rajummaksi, kunnes hän tottelee ja seuraa sinne, minne se hänet\ntahtoo saada!\n\nEi ollut mitään muuta neuvoa rauhan palauttamiseksi taloon kuin\ntahtoen tai tahtomattaan mennä sitä \"katsomaan\", mikä se sitten\nlieneekin! Mutta pahimmassa tapauksessa, jos kummitus tekisi\nväkivaltaa, saattoi toki puolustaa itseään. Ja eihän henkiä saa joka\npäivä nähdäkseen; varmaankin kuulee silloin asioita, joita ei joka\nihminen tiedä. -- Jos se on entinen emäntä, niin on hänen sanottava,\nonko häneltä jäänyt maan päälle joku suru, jolta hän ei saa rauhaa,\nonko jotain tehtävä hänen pelastuksekseen vai ilkeydestä ja\nkateudestako hän noin \"hoveeraa\". Surusta pitää hänen päästä vapaaksi\nja pelastua; mitä sieluparan hyväksi voidaan tehdä, se tehdään, mutta\njyskytys ja kiusanhenki osattaisiin myös ajaa ulos ja karkottaa\ntiehensä! Ei vähimmässäkään tahdo nykyinen emäntä antaa perään\nentiselle, vaikka tämä siinä paikassa kahleiden kalistessa ilmi\nelävänä jumalattomana ihmisenä nousisi maasta ylös! Oi, ilmottakoon\nvaan mitä tahtoo, ja vaatimuksiin hänen kai on vastattava, mieluummin\nnyt heti, ennenkuin kauhu tekee hänet kykenemättömäksi ja kun hän\nvielä on järkensä ja kielensä herra.\n\n\"Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa, Herraa, sano mikä on sinun\nvaatimuksesi?\"\n\nVielä kerran toisti Helena kuiskaten tuon lauselman. Sitten alkoi\nhän, raskaasti huokaisten, ottaa vaatteita ylleen. Pantuaan sukat\njalkaansa hiipi hän seinäkaapin luo, veti varovaisesti yhden\nlaatikon auki ja otti sieltä vihityn vahakynttilän; ohi mennessään\nsieppasi hän kenkänsä ja luoden aran katseen miehensä ja lastensa\nmakuutiloille avasi hän oven. Selvempänä kuului tuo kamala jymy hänen\nkorviinsa. Hän seisoi kotvasen aikaa epäröivänä; sitten raapaisi hän\ntulitikulla muuriin, sytytti kynttilän, otti yhden vihkivesiastian\nyläpuolella riippuvista vihityistä oksista, ja kastettuaan sormensa\nveteen ja kolmasti ristittyään ja pirskotettuaan itsensä, lähti hän\ntuvasta.\n\nKynttilä ja oksa vasemman käden sormien välissä, samassa kainalossa\njalkineet, ja vapaana olevalla oikealla kädellään suojaten valoa hän\nriensi käytävän läpi portaille, siellä pisti kengät jalkaansa ja\nastui sitten rappu rapulta varovaisesti alas.\n\nPorstuassa kuuli hän jyskinän kajahtavan ikäänkuin maan sisästä. Sitä\nseuratakseen oli hänen siis suunnattava tiensä alas kellarikerrokseen.\n\nKoiran ulvontaa kuului pihalta.\n\nHän painoi kätensä aivan ylös rintaluuta vastaan, sillä ihan kaulaan\nasti tuntui hänen sydämensä tykyttävän. Hän astui pari askelta\neteenpäin, nojautui erääseen ovipieleen ja tuijotti hiljaiseen,\nkuutamon valaisemaan yöhön.\n\nVähän matkan päässä oli suuri, ruskea, mustatäpläinen koira, joka\npiti paksun kuononsa taivasta kohden suunnattuna ja päästi aika-ajoin\npitkäveteisiä äännähdyksiä, jotka kuuluivat perin valittavilta.\n\n\"Tiikeri\", huusi emäntä puoliääneen.\n\nEläin käänsi päänsä ja tuli kömpelösti hypäten, häntäänsä\nheilutellen, lähemmäksi.\n\nHelena tarttui koiran kaulanauhaan vetääkseen elukan porstuaan,\nmutta se ehätti ennen häntä ja pyöriskeli hurjasti hänen ympärillään\nja katseli häntä niin tyhmän hyväntahtoisesti kuin ainakin, eikä\nainoakaan karva hänen nahassaan ollut pystyssä; mutta paikat, jotka\neivät ole oikein turvallisia, saavat koirat pelkäämään ja hevoset\narkailemaan.\n\nTiikeri haisteli rauhallisesti kellarinrappusia, mutta kun emäntä\nvalmistautui astumaan niitä alas, törmäsi se nopeasti edelle.\n\nHelena heitti vihityn palmunoksan taakseen, mitään kummituksia ei\nollut tiellä, \"elävät\" ihmiset harjottivat siellä jotain ilkeyttä ja\nvarmastikin olivat he taloon kuuluvia, minkä saattoi selvästi huomata\nkoiran käytöksestä ja liikkeistä.\n\nHän oli ehtinyt portaiden puoliväliin, kun alhaalla syntyi eloa; hän\nkuuli huudahduksen, sekavaa torailua, tärähdyksen seinää vasten,\nikäänkuin kivenheitosta, ja koiran tuskanulvonnan, kaikki nopeasti\nperätysten; sitten törmäsi Tiikeri portaita ylös, juoksi hänen\nohitseen ja livahti pysähtymättä porstuan läpi ulos pihalle.\n\nHelena astui nopeasti kokonaan alas ja tuli kellariholviin.\n\nRohkeus oli taas kokonaan pettämäisillään hänet. Hän huomasi olevansa\nyksin tuossa tilavassa paikassa. Seinät ynnä kellariin säilöön\npantujen astioiden ja muutamien työkalujen ääriviivat liehuivat\nvapisevassa kädessä pidellyn kynttilän epävakaisessa valossa ja\ntoisesta päästä, likeltä muuria, pilkutti valoa lyhdystä, joka\noli maassa, ja siitä kohosi pystyyn kaksi tankoa, joita yhdisti\npoikkipuu, kuten hirsipuita nähdään kuvattavan.\n\nNyt kuului sieltä ähkymistä, käsi kohottautui maasta ja harmaantunut\npää ja häränniska tuli näkyviin...\n\nNyt ei ollut enää puhettakaan mistään kummituksesta. Hirsipuu oli\ntikapuitten pää, joka pisti esiin eräästä kuopasta; sen reunalla oli\nlyhty ja lähellä, multaläjän päällä, oli lapio, ja olkapäihin saakka\noli Sternsteinin vanha isäntä piilossa tuolla syvyydessä ja hakkasi\nvasaralla perusmuurin paljaiksi kaavittuja kiviä.\n\nMikä hänellä oli tarkotuksena?\n\nAstuen aivan lähelle kysyi emäntä: \"Mitä sinä siellä teet?\"\n\n\"Jeesus, Maaria\", ähkyi vanhus, hänen käsivartensa vaipuivat alas ja\ntyökalu liukui pois hänen kädestään; hän horjahti takaperoisin seinää\nvasten ja tuijotti kuin mieletön ja kadotettu Helenaan.\n\n\"Minä kysyn, mitä sinä teet siellä?\" toisti tämä.\n\nSillävälin oli vanhus tointunut jäätävästä kauhustaan. Hän hymyili\nilkeästi Helenalle. \"Pitäisikö sinun tietää mitä täällä teen.\"\n\n\"Pitäisi.\"\n\n\"Hm! He-he! Mitä minä täällä teen, -- mitäkö minä täällä toimin?\nNiin, he-he\", -- hän sanoi tämän hämmentyneesti hymyillen,\npoikasen tavoin, joka saadaan kiinni jostain kepposesta, jonka\nkekseliäisyydestä hän hiukan ylvästelee, -- \"no, onnen kaivan teiltä\ntässä pois.\"\n\nHelena katsoi häneen suurin kysyvin silmin.\n\n\"Millä tavalla, arvelet kai?\" jatkoi vanhus ja katseli häneen\nvärähtelevin silmäluomin, vääntäen avointa suutaan niin että\nkiiltävät hampaat tulivat näkyviin. \"Tähtikiveni otan pois\nperusmuurista.\" [Sternstein = tähtikivi.]\n\n\"Sinä varas, sinä velvollisuutesi unohtanut varas!\" huusi vaimo. \"Sen\nsaat jättää tekemättä! Talo on meidän, perustuksineen päivineen, ja\nsinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen. En välitä tähtikivestä,\nsen sulle sanon, en vähintäkään siitä huoli, mutta koko rakennus\nvoisi sortua päällemme, kun noin kaivat. Nouse heti ylös!\"\n\n\"Ikäänkuin pitäisin kiirettä sinun sanoistasi!\"\n\n\"Oikeuteen sinä voit siitä joutua, ymmärrätkö?\"\n\n\"Oikeuteenko, niinkö luulet?\" ivasi vanhus, tarttui vasaraan ja\nläjäyttti iskun, joka kaikui holvissa.\n\n\"Taukoa vielä hetkiseksi\", huusi emäntä, \"kuule vain pari sanaa!\nSinä luulet, ettemme toki asiasta oikeuteen mene, jotta emme tekisi\nitsellemme mitään häpeää, ja siinä voit olla oikeassakin, mutta minä\nosaan tehdä jutun paljon lyhemmäksi.\"\n\n\"Kutsut ehkä Tonin tänne\", nauroi vanhus, \"ja katselette sitten\nkahden toimiani.\"\n\n\"En minä ole sellainen, etten osaisi itse auttaa itseäni.\" Näin\nsanottuaan otti Helena nopeasti lyhdyn ylös maasta, sammutti valon,\notti sitten kynttilän pois ja singahutti sen taakseen erääseen\nnurkkaan. \"Noin! No, ole nyt järkevä ja nouse ylös ja lähde pois\nmukaani; täksi päiväksi on sinun kai hämärän vuoksi keskeytettävä\netsimisesi, ja jotta et huomenna etkä minään muunakaan päivänä enää\nsiihen ryhtyisi, telkeän tästäpuoleen kellarin oven ja otan avaimen\nhaltuuni.\"\n\nVanha mies ei vastannut mitään, hän nojautui liikahtamatta ja\nsanattomana muuria vastaan; mutta kun kyyneleet voimattomasta\nraivosta tunkeutuivat hänen silmiinsä, kätki hän äkkiä kasvot\nkäsiinsä ja alkoi katkerasti itkeä.\n\nKummastuneena astui emäntä askeleen lähemmäksi. \"Oletko lapsi? Älä\nnyt toki ole niin itsepäinen kuin lapsi silloin kun sitä kielletään\npahaa tekemästä. Oliko sinun työsi muullaista? Ajattele sitä aikaa,\njolloin Sternsteinin hovia ei vielä siksi nimitetty ja jolloin sinä,\nollessasi vielä nuori, sait sen haltuusi isältäsi, tuskin nimeksikään\nsuurempana ja rikkaampana kuin sadat muut; että siitä sittemmin on\ntullut yksi maan suurimmista kartanoista, siitä saa se kiittää sinun\ntyötäsi ja sinun toimeliaisuuttasi, ja nytkö tahtoisit repiä alas\nsen, mitä omin käsin olet rakentanut? Senkö voisit sinä tehdä, kun\nsitävastoin minä en tunne mitään muuta surua kuin sen, että Toni\non pikemmin valmis hävittämään kuin enentämään, eikä mitään muuta\najatusta kuin sen, että kaikki ainakin on pysytettävä sen verran\nkoossa, ettei tuleva omistaja kerran saa vakoakaan vähemmän maata,\nkappalettakaan vähemmän karjaa; yhtä ainoata kattotiiltäkään ei\npidä puuttuman siitä, mitä sinä olet luovuttanut pojallesi, hänen\nisälleen! Sinun pitäisi edes minun -- vaimoihmisen -- edessä hävetä,\nellet sitäkään syntiä pelkäisi, että otat talosta sen mikä sille on\nonnea tuottanut ja, kuten itse uskot, vieläkin tuottaa!\"\n\nEmäntä näytti siis kuitenkin, huolimatta äskeisestä\najattelemattomasta puheestaan, panevan jonkun verran arvoa\n\"tähtikiven\" hyville ominaisuuksille.\n\nVanhus seisoi yhä vielä kuopassa pää kumarassa; nyt huokasi hän\nraskaasti ja sanoi hitaasti: \"En häpeä enkä syntiä pelkää, mutta\" --\nhän tunki sen hampaittensa välistä esiin -- \"mene edeltä!\"\n\nLyhyitten tikapuiden nappulat olivat loitolla toisistaan ja horjuvin\nsäärin raahasi hän itsensä vaivaloisesti niiden astuimille. \"Älä\nkoske minuun\", huusi hän, kun Helena ojensi hänelle käsivartensa.\n\n\"Älä ole hupsu\", sanoi Helena, \"salli nyt auttaa itseäsi. Ei se\ntapahdu sinulle mieliksi eikä häpeäksi. Sinun jäsenissäsi on vielä\näskeistä kauhua ja ne eivät tahdo lähteä liikkeelle, mutta minulla ei\nole tuhlata enempää aikaa ja sinäkin tulet hyvillesi, kun pääset pois\ntästä paikasta.\"\n\nAutettuaan vanhuksen ylös kuopasta otti Helena vasaran, lapion\nja lyhdyn haltuunsa ja meni edellä; kellarinportailla piteli hän\nkynttilää hieman takanaan ja huomautti vanhukselle porrasten\nvaarallisuudesta.\n\nPorstuassa puhalsi hän kynttilän sammuksiin. \"Pitääkö minun kantaa\nnämä sinun luoksesi?\" kysyi hän, kohottaen kapineilla sälytettyä\nkäsivarttaan.\n\nVanhus pudisti päätään, otti häneltä kaivamisvehkeet ja lyhdyn ja\nasteli hitaasti pois.\n\nHelena telkesi kellarinoven.\n\nMuutaman askeleen päässä seisahtui vanhus paikalleen, katsahti\ntaakseen emäntään ja murahti: \"Hm?\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Kuka luo kuopan umpeen?\"\n\n\"Minä sen kyllä toimitan.\"\n\n\"Sinä?\"\n\n\"Voit luottaa siihen.\"\n\n\"Etkö myöskään puhu kellekään mitään?\"\n\n\"En kellekään.\"\n\n\"Et Tonillekaan?\"\n\n\"En Tonillekaan. Ei kenenkään tarvitse tietää siitä mitään.\"\n\nVielä kerran kohotti vanhus päätään ja katsoi Helenaan suurin silmin;\nsitten hän kääntyi menemään.\n\nLapio ja vasara löivät kalahdellen toisiaan vastaan vapisevassa\nkädessä hänen astuessaan pihan poikki ja nopeasti pakenivat hänen\nedeltään talon vahti Tiikeri ja sen toveri Turkki kartanon toiseen\npäähän.\n\nKun emäntä oli antanut vanhan Sternsteiniläisen tuntea etevämmyytensä\nja tämä oli saanut kokea syvän nöyryytyksen, jota ei mikään harkinta,\nvaan ainoastaan suotuisa tilaisuus voisi korvata, niin ei kumpikaan\nenää tästäpuoleen asettunut toisensa tielle, vaan syntyi heidän\nvälillään aselepo; mutta että he -- ja lisäksi vielä niin pian --\ntulisivat solmimaan keskenään täydellisen rauhan, sitä he eivät olisi\nuskoneet.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nTähän saakka oli Sternsteinin nuori isäntä mielellään lähtenyt\njokavuotisiin aseharjotuksiin, olihan se kuitenkin parin viikon\najaksi \"toista\", ja kaikesta totutusta pääsi silloin eroon; häntä\nhuvitti heitellä rahoja ympärilleen ja antaa köyhien miesparkojen\nihmetellä itseään, miehien, jotka seisoivat samassa rivissä hänen\nkanssaan, ja saada heidät juovuksiin ja harjottamaan kaikenlaista\nilkeyttä, josta he sitten perästäpäin usein saivat kärsiä kylläkin\nkovan rangaistuksen, kun sitävastoin hänen suhteensa, jos\njotain kysymystä tuli, oltiin olevinaan vikoja huomaamatta tai\nannettiin hänen ainakin niin lievästi kuin mahdollista suoriutua\nrangaistuksesta. Eipä paljon puuttunut, ettei hän pian kohonnut\naliupseeriksi, sillä nämä eivät koskaan kieltäneet toveruuttaan\nsellaiselta, joka oli niin suuriarvoinen iloisille veikoille ja\njanoisille kurkuille, ja he ilmottivat hänen olevan parhaan miehen\nmikä milloinkaan oli seissyt heidän \"riveissään\". Tosin saattoi tämä\ntarjona oleva toveruus maksaa hänelle hyvän joukon enemmän rahaa\nkuin vaatimaton entinen, mutta olihan hänellä sitä. Mielettömästi\nja määrättömästi tuhlasi hän sitä joka vuosi tähän aikaan, jota hän\nnimitti juhlahetkekseen, eikä antanut hiukkastakaan toivoa muutokseen\ntässä suhteessa. Ja niitä oli maassa kai vain harvoja, jotka\nsellaisella tyytyväisyydellä kuin hän vastaanottivat kutsuntapoletit;\nkenties sen tekivät vain kaikkein köyhimmät, jotka harjotuskentällä\ntiesivät saavansa paremman ravinnon kuin kotonaan. Mutta nyt tuli\nhänelle tavallisuudesta poikkeavalla ajalla käsky, joka kutsui\nhänet rykmenttiinsä, ja silloin tapahtuikin, että hän otti sen\nvastaan kaikilla \"tuhattulimmaisilla\" ja \"tuhannenvietävillä\", sillä\nkaikkialla puhuttiin ja sanomalehdet kertoivat siitä, että jossain\ntuolla kauempana valtakunnassa puolivillit ihmiset olivat nousseet\nkapinaan keisaria vastaan ja sotamiesten oli nyt riennettävä sinne\nottelemaan heidän kanssaan.\n\nTuhannen peeveliä! Jos viholliset tulisivat rajan yli tänne, niin\nkyllä hän, Sternsteinin Toni, näyttäisi heille kyytiä ja auttaisi\nheitä osaamaan kotiinsa; mutta juosta kokonaan maasta pois sodan\nvuoksi, se näytti hänestä ihan järjettömältä. Tulkoot nuo tunkeilevat\nmiehet tänne, jos jotakin tahtovat, niin kyllä heistä pian\nselviydytään! Mutta ajaa heitä takaa Karstiin [Laaja kalkkikivialue\nItävallan rantamalla] saakka, noita konnia, jotka turvattomia\nsilpovat ja häväisevät... senkin vietävät!\n\nMutta muuta ei voinut tehdä kuin totella, ja niin lähti sitten Toni,\nkun se aika tuli, pois Sternsteinin hovista. Helena, joka tahtoi\nsaattaa häntä piirin pääkaupunkiin saakka, istui molempine lapsineen\nvaunuissa; Toni oli ottanut sijansa kuskipukille rengin viereen ja\nohjasi hevosta, pitääkseen hyödyttömät ajatukset loitolla.\n\nOli kolkko päivä, harmaiden sadepilvien alla ajelehti sakea usva\nvuorenhuipuille. Kun vaunut kolisivat kaupungin katukivitykselle,\noli siinä jo ensimäisten putoavien pisaroiden jälkiä, ja heidän\nsaavuttuaan asemahuoneelle virtasi vettä taivaan täydeltä.\n\nIsäntä heitti rengille ruoskan ja ohjakset. \"Jumalan haltuun,\nHeiner\", sanoi hän.\n\n\"Jumalan haltuun, isäntä! Pidä huoli siitä, että pian jälleen palaat\nluoksemme!\"\n\n\"Älä murehdi\", huusi Toni vielä taakseen, kun hän vaimoineen ja\nlapsineen, joita hän oli auttanut vaunuista alas, katosi ovesta\nsisään.\n\nKäytävässä ojensi emäntä hänelle ensin pojan, sitten tytön\nsuudeltavaksi; pian riippui hän itse miehensä kaulassa.\n\nToni oli nopeasti asettanut pienokaiset jälleen jaloilleen ja nyt\nirtautui hän Helenan syleilystä. \"Heitä nyt jo, älä turhanpäiten\nraskauta sydäntäsi, tiedäthän etten voi tuollaista sietää.\"\n\nHän puristi Helenan kättä ja lähti astumaan vaunuun päin.\n\nJunan lähtiessä liikkeelle viittasi hän vielä kerran hätäpikaa\nkädellään akkunasta; sitten hän peräytyi sen luota -- ja oli poissa!\n\nEmäntä muisteli myöhemmin usein tätä hetkeä. Kaikki koneiden sihinä,\nkaikki ketjujen kalina ja pyörien kolina hukkui syöksyvän veden\npauhinaan, veden, joka liehuvan esiripun tavoin putosi lähimmän\nympäristön päälle, niin että ratakiskot vähän matkan päässä asemalta\nkatosivat hämärään harmauteen, ja sinne liukui juna ikäänkuin\näänettömästi ja kuulumattomasti ja hävisi jäljettömiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin hoiti nyt sitten Sternsteinin emäntä yksin tuota suurta\nkartanoa. Hän tuli hyvin toimeen, naapurit olivat ystävällisiä ja\npalvelijat hyväntahtoisia, sillä Helenan asemaa pidettiin ankarana\npakkona, jota ei voinut verratakaan Tonin tilaan, joka ylimielisesti\noli tunkenut vanhuksen syrjään ja keltään neuvoa kysymättä\nherrastellut ylimäisenä talossa, jonka mielihyvällä sallittiin joutua\npulaan, ellei suorastaan ilkeydestä sellaiseen toimitettu. Emännältä\nsitävastoin ei annettu minkään hyvän neuvon puuttua.\n\nNiityt alkoivat kellastua ja puiden lehdet lakastua ja koko tuona\npitkänä aikana oli vain yksi vieraan käden kirjottama kirje\nsaapunut Sternsteinin hoviin tuomaan tietoja Tonista. Nuori isäntä\noli sen, huomattavan huonolla tuulella ollen, sanellut eräälle\nkirjotustaitoiselle toverilleen; hän ilmotti lyhyesti, että hän --\nJumalalle kiitos siitä -- oli hyvissä voimissa, mutta oli saanut\nkaikesta raahaamisesta kyllikseen eikä uskonut voivansa odottaa siitä\nloppua tulevankaan. Itsellään ei hänellä ollut aikaa kirjottamiseen\nja se kävi häneltä sitäpaitsi vaivaloisesti.\n\nEnempiä tietoja ei tullut, mutta tämä lyhyydessään ja pontevuudessaan\nsai hänen väkensä samoinkuin palvelijatkin siihen luuloon, että hän\nyhtäkkiä ilmestyisi taloon, ennenkuin kukaan osaisi sitä aavistaakaan!\n\nMuuanna aurinkoisena iltapäivänä, kun zwischenbüheliläiset palasivat\nkotiin \"rukoushetkestä\", lähti Sternsteinin emäntä viimeisten\njoukossa ulos kirkosta. Miettiväisenä hän astui leveitä portaita\nalas, hänen edellään kulki enää vain eräs vanha vaimo horjuvin,\navuttomin jaloin; hän tunsi tämän Matznerin emännäksi, saavutti\nhänet, talutti häntä ja vei hänet vaarattomasti tasaiselle maalle.\n\n\"Ohhoh\", hymyili vanhus, \"miten hyvä sinä emäntä olet. Jumala sen\nsinulle palkitkoon!\"\n\n\"Ei siinä mitään kiittelemistä, mielellänihän sen teen. Mutta\nsanoppas minulle, onko sulla niin kiire?\"\n\n\"Ompa kyllä, täytyyhän minun mennä Sepherlini luo kotiin.\"\n\n\"Miten hän sitten jakselee? En ole pitkiin aikoihin häntä nähnyt.\"\n\n\"Eikö se ole joutunut sinun korviisi? Heinää niittäessään ja\nturhanpäiten siinä kisaillessaan oli se tokero -- tyttöparka --\ntarttunut erään toisen sirppiin ja pahasti loukannut kätensä, niin\nettä hänen nyt täytyy istua kotona; hän ei voi mitään ansaita, ja\nmitä voin minäkään toimittaa, joka näin vaivaloisesti kävelen ja\nliikun?\"\n\nVanhus katsoi Helenaan kostein silmin.\n\n\"Miks' ette heti tulleet minun luokseni, kun se tapahtui?\" kysyi tämä.\n\n\"Olisimmeko me uskaltaneet?\"\n\n\"Minun mielestäni ei siinä olisi mitään ihmettelemistä, jos te\nluottaisitte minuun ja minä vanhan ystävyyden vuoksi auttaisin teitä.\"\n\nMatznerin emäntä yskähti hämillään. \"Kyllähän minä sinua heti\najattelin, mutta hän ei tahtonut sitä sietää.\"\n\n\"Hullusti kyllä häneltä.\"\n\nVanhus nyökäytti päätään, sitten jatkaen tuttavallisella\npuheliaisuudella: \"Et voi kuvitellakaan, emäntä, mikä risti minulla\ntuosta tytöstä on! Hänellä ei nyt kerran ole mitään onnea maailmassa,\nja sentäänkin hän työntää luotaan tarjona olevan avun! Tiedät kai\nminkävuoksi hän ei tahtonut tulla sinun luoksesi, olet kai huomannut\nmiten sinun autuas miesvainajasi oli juurtunut hänen sydämeensä?\nMutta tämä ei välittänyt hänestä. No, tehköön joku solmun siihen\nmissä nuoralta toinen pää puuttuu!\"\n\nEmäntä painoi miettiväisenä päänsä alas. \"En tahdo Sepherlin kanssa\nkiistellä, eikö Muckerl hänen kanssaan olisi paremmin sopinut, se oli\nmiehen oma asia ja -- jos niinkin oli -- oma vahinko; mutta ne ovat\nvanhoja juttuja, Matznerin emäntä, ja ne eivät enää kuulu tähän. Sano\nhänelle terveiset minulta ja käske hänen terveeksi tultuaan käydä\nmeillä. Minä ottaisin hänet mielelläni vanhan Kathelin apulaiseksi,\nja jos hän on taitava, niin kuka tietää mitä vielä tapahtuu. Siihen\nsaakka voit sinä, kun teiltä jotain puuttuu, tulla minun luokseni;\nminä autan sinua, se ei koske häneen. Ethän toki liene ylpeä?\"\n\nVanha vaimo erosi tuhansin kiittelyin emännästä.\n\nKun Sepherl sai kuulla tuosta \"suuresta onnesta\", joka oli hänelle\ntulossa, ja siitä avusta, joka oli tuleva hänen äitinsä osaksi,\nsanoi hän: \"Sinä voit ottaa Sternsteinin emännältä mitä saat ja mitä\nhän sinulle tarjoo; sinua en vaadi kärsimään mitään haittaa enkä\nhylkäämään hänen kristillistä tekoaan; mutta minä en ota häneltä\nvastaan vähintäkään ja elostelemista _saman_ katon alla kuin hän en\nvoi sietää. Ymmärrä minua oikein; itse puolestani en soimaa häntä\nmistään, vaikkakin ehkä minun onnettomuuteni johtui yksinomaan siitä,\nettä hän on ollut yht'aikaa minun kanssani samassa maailman kolkassa,\nja hänen menettelystään sitä henkilöä kohtaan, joka oli minulle\nomaa itseäni rakkaampi, sen voin antaa hänelle anteeksi, johon\nkristillisyytenikin minut velvottaa, mutta unohtaa -- unohtaa en sitä\nvoi!\"\n\n-- -- --\n\nSepherl ei milloinkaan pitkän elämänsä aikana mennyt Sternsteinin\nhoviin; vuodet läpeensä auttoi hän yksin itseään eteenpäin maailmassa\nja vanhana eukkona antoi hän pienen majansa eräälle köyhälle,\nnuorelle avioparille, vaatien itselleen vain tarvittavan elatuksen\nlyhyiksi elinpäivikseen ja takimaisen kamarin asuinhuoneekseen.\nViimeisellä hetkellään pani hän \"surevan jumalanäidin\" kuvan\nkuolinvuoteensa ääressä istuvan papin käteen. \"Se oli oikea, pyhä\nkuva ja hyvin kallis muisto\", ja hän pyysi, että sitä \"pidettäisiin\nhyvästi\", hänelle lohdutukseksi ja kunniaksi eräälle \"toiselle\nkuolleelle\", jonka hän nyt toivoi tapaavansa, jos Jumala hänelle\ntämän ilon soisi.\n\n-- -- --\n\nKun Sternsteinin emäntä palasi kotiin kirkosta, oli vanha Kathel\nhäntä vastassa ovella ja sanoi: \"Kirje on tullut, emäntä, olen pannut\nsen ylös kamarisi pöydälle. Paperia ja sinettilakkaa ei siinä ole\nsäästetty; se on kai jostain virastosta.\"\n\n\"Hm, uusi verotuslista ehkä.\" Näin sanottuaan astui emäntä nopeasti\nportaita ylös. Muutama silmänräpäys myöhemmin piti hän kirjelmää\nkädessään; se oli piirikaupungin notariolta, jonka osote oli painettu\nsiihen ylimäiseksi; Helena mursi auki kotelon, kirjotettu paperi\nja yksi numero paikkakunnan sanomalehteä, joka julkaisi viralliset\ntiedonannot, tulivat hänen käsiinsä siitä.\n\nHän alkoi, lukea, mutta kalpeni äkkiä ja vaipui vieressään olevalle\ntuolille; papereja pitelevä käsi lepäsi voimattomana pöydällä.\nHetkisen kuluttua nousi hän ylös ja hiipi akkunan ääreen, paperit\nratisivat hänen vapisevissa käsissään, vielä kerran luki hän ne\ntarkkaavaisesti rivi riviltä; loppuun päästyään vaipui kirjelmään\ntarttunut käsi raskaasti alas ja toinen otti nopeasti esiin\nnenäliinan ja painoi sitä kyyneltyneille silmille.\n\nSitten seisoi hän kauan ympäristönsä unohtaneena ja mietteisiin\nsyventyneenä, painaen kosteata nenäliinaa otsalleen ja tuijottaen\nulos ympäristöön, mitään näkemättä. Äänekäs huokaus, joka hänen\nhuomaamattaan pääsi kuuluville, sai hänet säikähtämään, hän kääntyi\nympäri ja lähti pois huoneesta. Astuessaan pihalle juoksi pikku\nMuckerl tallinnurkkauksen takaa esiin, kantaen Julianaa selässään.\n\n\"Äiti\", huusi hän iloisesti, \"katsoppa kuinka tämä jauhosäkki antaa\nraahata itseään! Kun se väsyy, niin se itkee, ja kuitenkin se tahtoo\nolla joka paikassa!\"\n\nEmäntä viittasi torjuen kädellään ja sanoi vakavasti: \"Olkaa hiljaa\".\nHän otti pienokaisen alas pojan selästä ja pani hänet veljensä\nviereen. \"Se on hyvä, että jo nuorena hoivaat naisväkeä. Varsinkin\npienestä siskostasi sinun kai täytyy pitää huolta, poika parka.\" Hän\nliitti lasten kädet yhteen ja asteli pienokaisten kanssa Sternsteinin\nvanhan isännän eläkerakennukseen. Tämä istui sen edessä olevalla\npenkillä ja hänen vieressään Olutjuusto-Martel; kun viimemainittu\nnäki emännän, sanoi hän: \"Katsoppas, eikö tuolla kävele se noita?\nMiten tulet toimeen hänen kanssaan?\"\n\n\"Noita hän tosin on\", murahti vanha isäntä, \"mutta sellainen, joka\nvartioi aarretta; kun sellaisen antaisi tutkia paikkansa ja jättäisi\nhänet sitten rauhaan, niin siten parhaiten tulisi toimeen; mutta\nkuka kernaasti katselee tuollaista ilkiötä talossaan? Muutoin, mikä\ntotta on, se on totta, pulskat olot hänellä on, vahingolta osaa\nhän varjella itseään, hänen on vain vielä näytettävä, oppiiko hän\nymmärtämään hyötyä, silloin on hän isäntä siellä; poikani ei siksi\nkelpaakaan. Ja se on myös totta, ettei sinulla ole mitään syytä olla\nvihamielinen hänelle, sinun tyttärenlastasi pitää hän kuin omaansa.\nMutta minä -- joka hänet alunpitäen tahdoin sieltä pysyttää poissa\nja jonka uhallakin hän siellä istuu -- minä en tahdo olla missään\ntekemisissä hänen kanssaan.\"\n\n\"En minäkään, jo sinun mieliksesikin. Ja koska hän nyt on tulossa\ntännepäin, niin minä lähden. Jumalan haltuun!\" Olutjuusto-Martel\nnousi ylös ja lähti, lausuen kuitenkin emännälle suloisesti hymyillen\nhyvänpäivän ja mutisten jotain \"yhä kauniimmaksi\" tulemisesta.\n\nHelena nyökäytti päällään lyhyen tervehdyksen hänelle ja astui ohi;\nvanha Sternsteiniläinen otti piipun pois suustaan ja sylkäisi tuon\nmiehen jälkeen, joka edessä puhui hyvää ja selän takana pahaa.\n\nEmännän saavuttua vallan lähelle katsahti vanhus häneen ja nähdessään\nhänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmänsä kysyi: \"Mikä sinulla on?\"\n\n\"Minulla on tietoja Tonista.\"\n\n\"Mitä hän kirjottaa?\"\n\n\"Muut ne kirjottavat.\"\n\nIsäntä tuijotti häneen. \"Eihän kuitenkaan --?\"\n\nEmäntä pudisti päätään.\n\n\"Haavottunutko?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikö sitäkään? Mitä sitten?\"\n\nHelena ojensi hänelle kirjeen.\n\nVitkastellen tarttui vanhus siihen ja luki sen hiljaa itsekseen.\n\n-- -- Notario, monivuotisena asiatuttavana ja vilpittömänä\nosanottajana kunnioitettavien holhokkiensa kohtaloihin oli\nmäärättömästi pahoillaan siitä, että tunsi itsensä pakotetuksi\nraskaaseen, surulliseen velvollisuuteen. Täytyessään olettaa, että\nsuoranaiset tiedot sotakentältä näin levottomina aikoina sattuvien\npostinkulku-häiriöiden vuoksi usein ennättävät ennen virallisia\njulistuksia ja etteivät nämä taas niin pian olleet arvoisain omaisten\nsaatavissa, salli hän itselleen luvan todellisimmalla osanotolla,\nmutta myöskin mieleenpantavalla viittauksella siihen toivoon, että\ntaivaan suotuisa sallimus kuitenkin vielä olisi voinut pahimman\nehkäistä, liittää tähän nähtäväksi erään sanomalehtinumeron, jossa\noli virallinen kaatuneiden lista viime taisteluista. -- -- Paperi\nrapisi sormen alla, joka siirtyi riviltä riville, nimestä nimeen.\nÄkkiä hän säpsähtäen taukosi lukemasta.\n\n\"Mennyttä.\" Vanhus loi hitaasti katseensa ylös, mutta pian teki hän\ntilaa viereensä ja Helena vaipui istumaan penkille hänen sivulleen.\n\n\"No, pitää olla järkevä. Nyt ei ole ensinkään tietoa siitä, missä\nToni on, mutta notario on oikeassa, eihän tarvitse heti uskoa\npahinta, voihan hän vielä ilmestyä esiin. Olen vakuutettu siitä, että\nhän vielä kerran palaa takaisin. Rikkaruoho ei kuole.\"\n\nHän yritti olla hilpeän näköinen ja Helena koetti hymyillä, mutta\nse oli vain silmänurkkain ja suupielten hetkellistä värähtelyä; he\ntunsivat kumpikin ikäänkuin saaneensa toisensa valheesta kiinni ja\ntulivat jälleen vakaviksi.\n\nTaistellen kyyneliä vastaan alkoi emäntä: \"Toivokaamme parasta,\nmutta meidän on myöskin varustauduttava pahimpaan. Minä pyytäisin\nsinua muuttamaan ylös minun luokseni, jotta en elelisi niin yksin\ntuossa laajassa rakennuksessa ja jotta sinä myöskin ohjaisit minua\ntalon hoidossa, mutta ellet tahdo tulla minun kanssani _saman_\nkaton alle etkä antaa minulle mitään neuvoja, niin voithan jättää\nsen tekemättä, minä koetan sitten tottua kaikkeen ja toimia yksin\nniin hyvin kuin osaan. Mutta _se_ armo minulle suo\" -- hän painoi\nristissä olevia käsiään rintaansa vasten, -- \"että pidät huolta\npojasta, sinä olet hänen isoisänsä, hän on sinun lihaasi ja vertasi,\nsinun täytyisi opettaa häntä ja sinulta hän voi jotain oppia, eikä\npojasta ilman miehistä johtoa tule mitään! Alussa pienokainen kai\nusein juoksentelee hänen mukanaan sinne; älä kuitenkaan luule\nminun tahtovan tehdä itsestäsi lastenpaimentajaa, siinä ijässä\npysyttelevät lapset mielellään yhdessä, mutta kun tyttäreni tulee\nsuuremmaksi, otan hänet luokseni ja olen pitävä huolen siitä, että\nohjaan ja opetan häntä oikeaan, kuten minun tulee, mutta neuvo ja\nopeta sinä poikaa, älä anna hänen kärsiä siitä, mitä sinulla ehkä\nvielä entiseltään on minua vastaan.\" Hän nousi ylös, raskaasti tukien\nkättään vanhuksen olalle, ja työnsi pojan tämän polvien väliin.\n\"Näetkös, ellei nyt olisikaan asia siten kuin se on tapahtunut ja\nkäynyt, niin en ainoastaan minä olisi maailman hylkäämä, vaan sinäkin\nolisit nyt yksin suuressa, rikkaassa kartanossasi.\"\n\nVanhus kurtisti kulmakarvojaan ja katsoi synkästi eteensä; sitten\nnyökäytti hän pari kertaa päätään ja laski leveän kätensä pikku\nMuckerlin päälaelle.\n\nHetkisen kuluttua nousi hän hiljaa istualtaan, vetämättä oikeaa\nkättään pois, mutta vasempansa selustalla pyyhkäisi hän aivan\nhatunreunan alapuolelta otsaansa ja huohotti: \"Kuuma on, emäntä,\nkuuma, -- ei sitä olisi uskonutkaan vielä tähän aikaan...\" Äkkiä\npainoi hän käden kasvoilleen ja huokasi äänekkäästi: \"Ah, se on\nkovaa.\"\n\n\"Niin kovaa\", itki Helena hiljaa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nVuodet vierivät, Toni ei palannut takaisin. Molemmat lapset\nkasvoivat Sternsteinin hovissa äidin ja isoisän valvonnan alaisina.\nMuckerl tunsi suurta kunnioitusta ensimainittua kohtaan ja\ntodellista kiintymistä isoisään; tämä oli hänestä kaikkia muita\nylempänä, hän oli pojan mielestä kaiken miehisen ja talonpoikaisen\ntäydellisyyden esikuva, jota hän tavotteli, ja vanhus, jolle tämä\nmieltymys teki hyvää, jonka tämä arvonanto täytti ylpeydellä ja\njota pojan hyväoppisuus ilahutti, oli häneen ihastunut ja selitti\nharkitsemattoman avoimella tavallaan, että lapsenlapsi oli hänelle\nrakkaampi kuin konsanaan oma poika, hän kun ei ollut taipuisa eikä\nkykenevä.\n\nJulianalla taas oli suuremmoinen kunnioitus isoisää kohtaan --\nenempää ei tämä voinut häneltä vaatia -- ja rakkaus emäntään, jonka\nkauneus ja viisaus teki hänelle hyvää; se joka äitiä \"ylisteli\",\nse puhui hänen mielihyväkseen ja se, joka antoi selvästi ymmärtää,\nettä hän kehittyisi äitinsä kaltaiseksi, se oli sanonut hänelle\nkaikkein mieleisimmän asian. Tämä valtava kiintymys, tämä lapsellisen\nuhmaileva puolenpito voitti emännänkin sydämen ja se, ettei\nhuolimatta molempien kasvattajain erikoisesta mieltymyksestä toiseen\nhoidokkaistaan, kuitenkaan syntynyt minkäänlaista hemmottelua ja\nliialla hyvyydellä pilaamista kummankaan lapsen suhteen, se johtui\nvain siitä, että vanha isäntä ja nuori emäntä olivat toisilleen\navuksi velvollisuuksiensa täyttämisessä; äiti ei sietänyt\nminkäänlaista pojan erikoista etevämmyydenosotusta eikä isoisä tytön,\nkilpailu, joka tuli lapsille hyödyksi.\n\nUsein kehotettiin emäntää toimittamaan miehensä kuolemanilmotus\nvirastojen tiedoksi, jotta hän sopivan ajan kuluttua ja tilaisuuden\nsattuessa jälleen voisi mennä naimisiin, mutta emäntä selitti\nmieluummin tahtovansa nähdä poikansa kerran isännöivän Sternsteinin\nhovissa ja tyttärensä joutuvan naimisiin, siihen asti oli hänellä\nkylliksi huolta ja puuhaa noiden kahden vuoksi eikä häntä enää\nhaluttanut olla riippuvainen yhdestä ihmisestä ja elää hänen\nmielikseen. Lastensa mieliksi hän eli, koska ne olivat häneen\nkiintyneet eikä hän huolinut hankkia niille isäpuolta, joka\nmielellään olisi voinut tuppautua kaikkien herraksi, -- ja kun häntä\nhuomautettiin siitä että hän itsekin oli Julianan äitipuoli, niin\nkysyi hän hymyillen: \"Olenko minä? Huomaatko sinä sitä?\" Ja tyttö\npudisti silloin harmistuneena päätään.\n\nTosin katseltiin epäillen tuota hilpeätä, kauneudestaan tietoista\nnaista, mutta ei kukaan Zwischenbühelissä eikä muuallakaan tiennyt\nsanoa, että Sternsteinin hovin emäntä olisi koskaan ollut kenellekään\nloukkaukseksi. \"Jos hän on salaperäinen\", -- niin tuumivat jotkut,\njoita suuresti harmitti etteivät he voineet saada selville mitään, --\n\"niin ompa hän hyvänlaatuinenkin.\"\n\nTämä hänen riippumattomuudenhalunsa, joka lopullisesti oli\nhyödyksi kartanolle ja sen perillisille, hänen tosin hiukkasen\nturhamaisuudestakin johtuva ponnistuksensa kasvattaa oma poikansa ja\ntytärpuolensa tunnollisesti, voidakseen näyttäytyä maailman silmissä\nhyväntapaisten lasten kunnioitettavana äitinä, hänen auliutensa\navustamaan tarvitsevia, silloin kun puutteen näkeminen, jonka hän\nomasta kokemuksestaan tunsi, oli tuskallista ja hän mielellään tahtoi\nsiitä päästä, hänen tosin jonkinlaisella kerskumisella esiintyvä\nanteliaisuutensa yleishyödyllisiin tarkotuksiin, -- teiden ja\nsiltojen tekoon, koulujen rakentamiseen ja sen semmoiseen, -- mutta\nainoastaan niihin, ei milloinkaan anottuihin, tuo kaikki teki hänet\nhyvin suosituksi ja Zwishenbühelissä samoin kuin ympäristölläkin\nkehuttiin häntä \"kaikin puolin kelpo naiseksi.\" Tämän \"kelpo naisen\"\nrinnalla unohdettiin Zinshoferin tyttö ja pyhänkuvaintekijän vaimo,\nei kysytty mikä Sternsteinin emäntä oli ollut tai miksi hän tulisi,\nhänet otettiin sellaisena kuin hän oli.\n\nHän tiesi tämän.\n\nKun sunnuntaisin kellojen kolmannen kerran soidessa Sternsteinin\nhovin vaunut pysähtyivät kirkonportaiden eteen, silloin astuivat\nMuckerl ja Juliana ensimäisinä rappusia ylös, -- todellakin pulska\npari nuoria ihmisiä, -- ja heitä seurasi isoisä ja äiti. Emäntä pistää\nkäsivartensa kevyesti isännän kainaloon, ei hän näytä tahtovan tukea\nvanhusta, vaan pikemmin näyttää se tapahtuvan siitä syystä, että hän\ntahtoo ottaa tasaisia askelia vanhuksen rinnalla, sillä tämä näyttää\nhaluavan toteuttaa aikomuksensa elää satavuotiaaksi.\n\nVanhemmat katsahtavat tyytyväisinä ja ylpeillen edellään astuviin\nnuoriin ja nyökäyttävät tutunomaisella ystävällisyydellä päätään\ntervehtiville ihmisille, ja silloin välähtää emännän yhä vieläkin\nnuoruudeniloisissa silmissä niin itsetietoisesti ja ylimielisesti:\nOlenpa toki jotakin!\n\nHän oli tietoinen arvostaan ja siitä että hänessä jotain\nmenetettäisiin, ja pelkkä turhamaisuus se oli, joka ensi hetkestä\nalkaen, jolloin tämä tietoisuus hänessä heräsi, sai hänet pyrkimään\nmyös johonkin \"oikeaan\" eikä lyömään laimin mitään, mikä voisi tehdä\nhänen kadottamisensa huomattavaksi, ja näin teki hän, joka aina ja\nalati vain eli yksikseen, suuremman ja paremman vaikutuksen moneen\nkuin useat toiset, jotka alttiudella elävät vain yhden ainokaisen\nolennon tai muutamien harvojen heitä lähinnä olevain ihmisten\nhyväksi, usein yksinomaan tämän eristämisen kautta kovetuttaen kaikki\nloitompana olevat aina väärintekoon saakka itseään kohtaan, ja jotka\nannettuaan maailmalle esimerkin melkein itsekkäältä näyttävästä,\nahdasmielisestä velvollisuudentäyttämisestä, merkitsemättä sille\nvähääkään, astuvat pois näyttämöltä.\n\nKuka on säälinyt kelpo oljenpunojatarta ja hänen kunnon poikaansa,\npyhänkuvaintekijää? Kuka säälii oikeudentuntoista Sepherliä? Ei\nkukaan. He tekivät sen aina keskenään, eloonjäänyt poismenneelle;\nmutta toisin on laita, kun Helena kuolee, ei ainoastaan hänen omien\nlastensa sydämet tule murheellisiksi, vaan vieraskin itkee kuumia\nkyyneliä; ympäristön köyhille ja kaikille niille, jotka olivat\ntottuneet naapurin tuttavallisuudella pyytämään itselleen neuvoa ja\napua, on se päivä oleva raskas, jolloin kuolema noutaa pois emännän\nSternsteinin hovista.\n\n    Lukija voi nyt tehdä yhden kysymyksen. Minkävuoksi kerrotaan\n    sellaisia juttuja, jotka vain osottavat \"miten elämässä käy?\"\n\n    Tosin se tuottaa hyödyttömän tiedon, se kun ei opeta muuttamaan\n    menettelytapoja ja koska opetuksessa kuulemiaan ei kuitenkaan\n    milloinkaan itse tiedon saaneetkaan yritä saada sopusointuun\n    tekojensa kanssa; näin jää siis arvattavasti vielä pitkiksi\n    ajoiksi kaikki inhimillinen pyrkimys ja työskentely vanhalle\n    kannalleen ja vain uusi kertomus voi todistaa, että ennen\n    tapahtunutta vieläkin tapahtuu. Sitäpaitsi ei ole mitään\n    uutta kertoa kauneuden vaaroista sille, joka kaunis on, yhtä\n    vähän kuin muillekaan; ei ole mitään uutta kertoa, että monen\n    ihmisen elämässä uskollisuus omaa itseään kohtaan näyttää\n    olevan yhdistetty toisen pettämiseen; ja panna uuteen pukuun\n    tuollaisia vanhoja juttuja, joilla on koeteltu vaikutus,\n    on vain keinotekoinen hätäapu, ja toinen samanlainen on\n    leikata viimemainittu karkeasta villakankaasta; tämä ei\n    tapahdu siinä yksinkertaisessa uskossa että talonpojat sillä\n    olisivat lukijoiksi voitettavissa, eikä siinä keinottelevassa\n    tarkotuksessa että tällä suosittaisiin erästä yhä enemmän ja\n    enemmän muotiin tulevaa suuntaa, vaan yksinomaan siitä syystä,\n    että maalaiselämän rajotettu toimintapiiri vähemmän vaikuttaa\n    luonteiden luonnollisuuteen ja alkuperäisyyteen, intohimot joko\n    julkeasti ilmenevät tai vain vääristellyn esityksen kautta\n    tulevat ymmärrettävämmiksi; ja miten luonteet tulevat kohtalojen\n    vaikutuksien alaisiksi ja joko turmeltuvat tai alistuvat itse\n    ja saavat toisetkin alistumaan sen määräyksiin, -- se on\n    selvemmin käsitettävissä koneistossa, joka on ikäänkuin silmin\n    huomattavissa, kuin sellaisessa, jota ruma suojus verhoaa ja\n    huonot koristelut ja huono numerotaulu ympäröivät; olivathan\n    vanhimmissa, yksinkertaisissa, vaikuttavimmissa kertomuksissakin\n    sankarit ja ruhtinaat karjankasvattajia ja suurtilallisia, ja\n    sikopaimenet heidän hoviministerejään ja kanslerejaan.\n\n\n\n"]