[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9SZBLbw-i0QAMc5NhXNow-dkX43cRR7_O1V-Pa3x1yE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1261,"Vapaudesta","Mill, John Stuart",1806,1873,"1261-mill-john-stuart-vapaudesta","1261__Mill_John_Stuart__Vapaudesta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1859,1891,34514,241496,false,51543,[23],"Liberty",[25],"Philosophy & Ethics","\"Vapaudesta\" by John Stuart Mill is a philosophical treatise written in the late 19th century. The book explores the concept of individual liberty in relation to societal power, arguing against the tyranny of the majority and emphasizing the need for personal freedoms. Mill examines how personal freedom can coexist with societal authority and the importance of protecting individuals from both governmental oppression and social conformity.  The opening of the text introduces Mill's intentions, clarifying that he will discuss the nature and limits of societal power over individuals rather than the concept of free will. He highlights the historical struggle for liberty, emphasizing that, in modern times, the fight for individual freedoms has taken on new meanings and implications. Mill critiques the idea that society can impose its opinions on individuals, arguing that true individual freedom is essential for human flourishing and social progress. He hints at the tensions between personal liberty and societal norms, setting the stage for a deeper exploration of these themes throughout the work. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Liakka, Niilo",295,"Filosofinen teos käsittelee yksilönvapautta sekä yhteiskunnan vallan oikeutettuja rajoja. Kirjoituksessa tarkastellaan ajatuksen ja keskustelun vapautta sekä yksilöllisyyden merkitystä inhimilliselle kehitykselle.","John Stuart Millin 'Vapaudesta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1261.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VAPAUDESTA\n\nKirj.\n\nJohn Stuart Mill\n\n\nEnglantilaisesta 'kansan painoksesta' [\"On Liberty\"] suomentanut\nNiilo Liakka.\n\n\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1891.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\n        Ajatuksenvapauden ylevämieliselle kannattajalle\n                 Professori Th. Rein'ille\n           omistaa käännöksen syvästi kunnioittaen\n\n                                             Suomentaja.\n\n    Hänen rakkaalle ja katkerasti kaivatulle muistollensa, hänen,\n    joka oli innostuttavana ja osittain tekijänä kaiken, mitä parasta\n    on minun kirjoituksissani -- ystävän ja vaimon, jonka ylevä\n    totuuden- ja oikeudentunto oli minun voimallisin kiihottajani\n    ja jonka hyväksyminen parhain paikkani -- omistan minä, tämän\n    kirjan. Niinkuin kaikessa, mitä minä olen moneen vuoteen\n    kirjoittanut, on siinä yhtä paljon hänen osaansa kuin minun.\n    Mutta nykyisessä muodossaan on teos varsin vaillinaisesti\n    joutunut hänen arvaamattoman avukkaan tarkastuksensa alaiseksi,\n    sillä muutamat kaikkein tärkeimmät osat lykättiin vastaiseen,\n    huolellisempaan tutkimukseen, jota ne nyt eivät enää koskaan\n    saa. Jos minussa olisi miestä maailmalle ilmottamaan puoletkaan\n    niitä suuria ajatuksia ja jaloja tunteita, jotka peitettiin\n    hänen hautaansa, tekisin minä enemmän hyvää, kuin arvatenkaan\n    lähtee mistään, mitä minä voin kirjoittaa ilman hänen melkein\n    verrattoman viisautensa elähdytystä ja tukea.\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n Ensimäinen luku\n   Johdatus\n Toinen luku\n    Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta\n Kolmas luku.\n   Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena\n Neljäs luku.\n   Rajoista yhteiskunnan vallalle individin yli\n Viides luku.\n   Sovellutuksia\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nJohdatus.\n\n\nTämä kirja ei käsittele n.s. tahdon vapautta, jota niin\nonnistumattomasti on asetettu väärin nimitetyn filosofisen\nvälttämättömyyden vastakohdaksi, vaan yhteiskunnallista eli\nkansalaisvapautta, s.o. sen vallan luontoa ja rajoja, jota\nyhteiskunta oikeudenmukaisesti saattaa käyttää yksityisen\nyli. Tämä on asia, jota harvoin on esitetty ja tuskin koskaan\nyleisemmältä kannalta keskusteltu; mutta kuiteinkin se syvästi\nvaikuttaa salaisella läsnäolollansa meidän ajan käytännöllisiin\nriitakysymyksiin ja on varmaan pian saava itsensä tunnustetuksi\ntulevan ajan elinkysymykseksi. Se ei suinkaan ole uusi; päin vastoin\nse on ammoisista ajoista tavallansa hajottanut ihmiskunnan osiin.\nNykyaikana, kuin ihmiskunnan sivistyneemmät osat ovat niin kauaksi\nedistyneet, esiintyy se itse uudessa muodossa ja vaatii erityistä,\nperusteellisempaa käsittelyä.\n\nTaistelu vapauden ja vallan välillä on enimmin esiintyvä piirre\nniissä historian osissa, joihin ensiksi olemme tutustuneet,\nerittäinkin Kreikan, Rooman ja Englannin historiassa. Mutta ennen\nmuinoin taistelivat alamaiset eli joku alamaisten luokka ja hallitus\nkeskenänsä. Vapaudella tarkotettiin silloin suojelusta hallitsijan\nmielivaltaa vastaan. Hallitsijat olivat (paitsi muutamissa Kreikan\nvaltioissa) ikäänkuin hallitsemansa kansan luonnollisia vastustajia.\nHallitsevaisena oli joko yksinvaltias tahi vallitseva luokka eli\nkasti, joka oli saanut valtansa perinnön tahi anastuksen kautta;\nainakaan se ei ollut hallittujen suostumuksella siihen päässyt,\nvaikka tuota valtaa ei uskallettu, kenties ei tahdottukaan vastustaa,\nehkä kyllä sen sortoa vastaan keksittiin kaikellaisia varokeinoja.\nHallitsijain valtaa pidettiin välttämättömänä, mutta samassa erittäin\nvaarallisena; sitä pidettiin aseena, jota he saattoivat käyttää\nyhtä helposti omia alamaisiaan, kuin ulkonaisia vihollisia vastaan.\nSuojelemaan yhteiskunnan heikompia jäseniä joutumasta lukemattomain\nkotkain saaliiksi, tarvittiin yksi peto, väkevämpi muita, jonka\ntuli pitää toisia kurissa. Mutta kuin pääpeto saattoi olla yhtä\nahnas raatelemaan laumaa, kuin yksikään pienempiä, niin oli aina\noltava varoillaan puolustamaan tämänkin hampaita ja kynsiä vastaan.\nSen vuoksi oli isänmaanystäväin silmämääränä panna rajat sille\nvallalle, jota voi kärsiä hallitsijan käyttävän yhteiskunnan yli,\nja tätä rajoitusta silloin ymmärrettiin vapaudella. Siihen päästiin\nkahta tietä. Ensiksi saamalla tunnustetuksi muutamia etuuksia,\nn.s. valtiollisia vapauksia tahi oikeuksia, joita loukkaamisellaan\nhallitsijan katsottiin rikkoneen velvollisuutensa sekä oikeuttaneen\nyksityiseen tai yleiseen kapinaan. Toinen ja yleensä myöhempi keino\noli valtiomuodollisen valvonnan asettaminen, jossa yhteiskunnan\ntai jonkun sen etuja edustavaksi oletetun virkakunnan myöntymistä\npidettiin välttämättömänä ehtona muutamille hallitsijavallan\ntärkeämmille toimille. Edelliseen rajoitustapaan on hallitsijavalta\nuseimmissa Europan maissa pakotettu enemmän tai vähemmän alistumaan.\nToisen laita ei ole ollut sama; ja työ sen toteuttamiseksi, tahi,\njos se jossain määrin on toteutettu, sen täydellisentämiseksi on\nkaikkialla tullut vapauden ystäväin pääpyrinnöksi. Ja niin kauvan\nkuin tyydyttiin vastustamaan yhtä vihollista toisella ja sietämään\nyhtä hallitsijaa, kuin vaan saatiin enemmän tai vähemmän varmoja\ntakeita hänen tyranniuttansa vastaan, ei vaatimuksissa käytykään tätä\nkauvemmaksi.\n\nMutta ihmiskunnan kehityksessä tuli aika, jolloin lakattiin pitämästä\nluonnon välttämättömyytenä sitä, että hallitus oli itsenäinen mahti,\njonka edut olivat toiset kuin kansan. Tämän ajan ihmisistä oli paljoa\nparempi, että valtion virkamiehet olisivat heidän asianajajiansa\neli edustajiansa, joita saattoi mielinmäärin panna viralta. Näytti\nsiltä kuin he ainoastaan täten olisivat voineet saada täyden\nvarmuuden siitä, että hallituksen valtaa ei väärinkäytettäisi heidän\nvahingokseen. Vähitellen tämä vaaliminen valittavaa ja määräaikaista\nhallitusta tuli kansanpuolueen ponnistusten pääesineeksi, missä\nvaan sellainen puolue oli olemassa, ja syrjäytti huomattavasti\nedelliset puuhat rajoittaa hallitusvaltaa. Kuin pyrintö oli päässyt\nsiihen, että se alkoi selvittää hallitusvallan lähtevän hallittujen\nmääräaikaisista vaaleista, niin alkoivat useat arvella, että itse\nhallitusvallan rajoittamista oli pidetty liian paljon silmällä.\n_Tämä_ oli, siltä näytti, varokeino hallitsijoita vastaan, joitten\nedut yleensä olivat kansan etujen vastakohtana. Nyt tarve vaati\nainoastaan, että hallitsijat olivat yhtä kuin kansa, että heidän\netunsa ja tahtonsa oli kansan etu ja tahto. Eihän kansa muka\ntarvinnut suojelusta omaa tahtoansa vastaan. Eihän ollut pelkoa,\nettä se sortaisi itseänsä. Kuin vaan hallitsijat olivat kansalle\nvastuunalaiset, kuin kansalla oli, valta niitä heti erottaa virasta,\nniin saattoihan se kyllä uskoa niille vallan, jonka käyttämisen\nse itse, määräsi. Hallitsijain valta oli muka kansan oma valta,\nkoottuna ja käytännöllisessä muodossa. Tämä ajattelemis- eli kentiesi\noikeammin tuntemistapa oli yleinen europalaisen liberalismin\nviimeisessä miespolvessa; ja mannermaalla on se siinä vieläkin\nselvästi vallitsevana. Ne, jotka myöntävät jonkunlaista rajoitusta\nsiinä, mitä hallitus saa tehdä, (sellaisista hallituksista puhumatta,\njoita he eivät katso saavan olla olemassakaan), ovat loistavia\npoikkeuksia mannermaan valtiollisissa ajattelijoissa. Samallainen\nmielipiteen suunta olisi ehkä tähän aikaan päässyt meidänkin maassa\nvallalle, jos ne seikat, jotka jonkun aikaa sitä edistivät, olisivat\nmuuttumattomina jatkuneet.\n\nMutta valtiollisissa ja filosofisissa teorioissa, samoin kuin\nihmisissäkin, paljastaa menestyminen virheet ja heikkoudet,\njotka muuten eivät olisi tulleet huomatuiksi. Se ajatus, ett'ei\nkansan tarvinnut rajoittaa valtaansa itsensä yli, saattoi näyttää\nselviöltä, kuin kansanhallitus vielä oli paljas unelma, kuin siitä\noli ainoastaan luettu, että se oli joskus entisinä aikoina ollut\nolemassa. Eivätkä sellaisetkaan ajoittaiset hairahdukset, kuin\nRanskan vallankumouksessa tehtiin, välttämättömästi hämmentäneet\ntätä ajatusta; pahimmat niistä muka olivat vallananastajavähemmistön\ntekoja, jotka eivät mitenkään kuuluneetkaan kansallisten laitosten\ntoimintaan, vaan äkillisiin, suonenvedontapaisiin purkauksiin\nyksin- ja ylimysvallan sortoa vastaan. Mutta levisipä sitten suureen\nosaan maanpintaa demokratinen tasavalta, joka pääsi mahtavimpain\njäsenten joukkoon kansain keskuudessa; ja samalla joutui valittava,\nvastuunalainen hallitus tarkastuksen ja muistutusten esineeksi, jotka\naina seuraavat suuria tapahtumia. Nyt huomattiin, ett'eivät sanelmat\n\"itsehallinnosta\" ja \"kansan vallasta itsensä yli\" ilmaisseet asian\ntodellista laitaa. Se \"kansa\", joka valtaa käyttää, ei ole aina sama\nkansa, jonka yli tätä valtaa käytetään, eikä se \"itsehallinto\",\njosta puhutaan, ole kunkin hallinto itsensä ylitse, vaan hallinto\nkunkin ylitse kaikkien muitten kautta. Sitä paitsi kansan tahto\nkäytännössä merkitsee väestön lukuisimman ja toimeliaimman _osan_\ntahtoa, enemmistöä, tahi niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään\nenemmistöksi tunnustetuiksi. Kansa niin muodoin saattaa haluta\nsortaa jotakin osaansa, ja varokeinot ovat yhtä välttämättömät tätä,\nkuin mitään muutakaan vallan väärinkäyttöä vastaan. Rajoittaminen\nhallituksen valtaa individin ylitse on siis aivan yhtä tärkeätä\nsiinäkin tapauksessa, että vallanpitäjät ovat säännöllisesti\ntilivelvolliset yhteiskunnalle s.o. sen voimakkaimmalle puolueelle.\nTämä katsantokanta on helposti päässyt vallalle, sillä se miellyttää\nyhtä paljon ajattelijoita kuin niitä tärkeitä luokkia europalaisessa\nyhteiskunnassa, joiden todellisten tai luuleteltujen etujen\nvihollinen demokratia on; ja valtiollisissa mietelmissä luetaan\nnykyjään \"enemmistön tyrannia\" niihin vaaroihin, joita vastaan\nyhteiskunnan tulee olla varoillaan.\n\nSamoin kuin muutkin tyranniat tuli enemmistönkin tyrannia\nheti peljätyksi, ja sinä se on vieläkin yleensä, varsinkin\nsen vaikutus julkisten virastojen toimissa. Mutta ajattelevat\nihmiset huomasivat, että kuin tyrannina on yhteiskunta itse --\nyhteiskunta kokonaisuudessaan niiden individien ylitse, jotka\nsen muodostavat -- niin eivät sen sortamiskeinot rajoitu niihin\ntoimiin, joita se harjoittaa virkamiestensä kautta. Yhteiskunta\nvoipi panna ja panee toimeen päätöksensä; vaan jos se tekee vääriä\npäätöksiä oikeain sijasta, tai yleensä ollenkaan päättää asioista,\njoihin se ei saisi ryhtyä, niin se harjoittaa sosialista sortoa,\nkauheampaa kuin moni valtiollisen sorron laji; sillä vaikk'ei\nsitä tavallisesti kannatakaan niin ankarat rangaistukset, niin on\nsiitä kuitenkin vaikeampi pelastua, koska se tunkeutuu syvemmälle\nelämän erityiskohtiin ja orjuuttaa itse sielunkin. Suojelus\nesivallan tyranniutta vastaan ei siis ole riittävä: tarvitaan\nmyöskin suojelusta vallitsevan mielipiteen ja tunteen tyranniutta\nvastaan, vastaan yhteiskunnan taipumusta muilla välikappaleilla kuin\nsivilirangaistuksilla tyrkyttää omia käsitteitänsä ja tapojansa\nelinohjeeksi niille, jotka niistä poikkeavat; kahlehtia edistymistä\nja jos mahdollista estää muodostumasta individejä, jotka eivät\nsovellu sen suuntaan, ja pakottaa kaikki luonteet mukaantumaan sen\nomaan malliin. Yleisen mielipiteen oikeudenmukaiselle sekaantumiselle\nindividin vapauteen on raja: ja tämän rajan löytäminen sekä sen\nsuojeleminen loukkauksilta on yhtä välttämätön ihmiskunnan asiain\nhyvälle järjestykselle, kuin suojeleminen valtiollista sortovaltaa\nvastaan.\n\nMutta vaikka tätä väitöstä periaatteessaan tuskin vastustettaneen,\nniin asian käytännöllinen puoli, mistä tämä raja on vedettävä --\nkuinka on saatava oikea sovitus individin vapauden ja yhteiskunnan\nvalvonnan välille -- on aine, joka on melkein kokonaan selvittämättä.\nKaikki, mistä ihmisen oleminen saa arvonsa, vaatii muiden ihmisten\nvapauden pakollista rajoittamista. Sen tähden täytyy säätää joitakin\nkäytösohjeita, etupäässä lain kautta, mutta monessa seikassa, johon\nlain sekaantuminen ei sovellu, yleisen mielipiteen kautta. Mitä\nnäiden ohjeiden tulee olla, on pääkysymys ihmiskunnan asioissa;\nmutta muutamia melkein itsestään selviä kohtia lukuunottamatta, on\ntämä kysymys niitä, joiden ratkaisemisessa on vähimmin edistytty.\nEi ole kahta aikakautta, tuskinpa kahta maata, jotka olisivat sen\nratkaisseet samalla tavalla; ja toinen maa ja toinen aika kummastelee\ntoisensa ratkaisua. Kuitenkaan eivät minkään aikakauden, eivätkä\nminkään maan ihmiset arastele siinä suurempia vaikeuksia olevan,\nkuin jos ihmiskunta kaikkina aikoina olisi ollut siitä asiasta\nyksimielinen. Ne säännöt, jotka heidän keskensä vallitsevat,\nnäyttävät heistä selviltä ja oikeutetuilta itsestään. Tämä melkein\nyleinen hairahdus on sekin esimerkki tottumuksen taikavaikutuksesta,\ntottumuksen, joka ei ainoastaan ole, niin kuin sananlasku sanoo,\n\"toinen luonto\", vaan jota alinomaa pidetään ensimäisenä. Tottumuksen\nvoima estämään kaiken epäilyksen niiden ohjeitten suhteen, joita\nihmiset säätävät toisilleen, on sen vuoksi vielä täydellisempi\nettä tottumus on niitä asioita, joihin eivät ihmiset yleensä\npidä tarpeellisena lausua syitä, ei toisille eikä itselleen.\nIhmiset tapaavat uskoa, ja heitä ovat tässä uskossa vahvistaneet\njotkut, jotka tahtovat käydä filosofeista, että heidän tunteensa\ntämällaisissa asioissa ovat pätevämmät, kuin järkevät ajatukset,\nja että tunteet korvaavat nämät jälkimäiset. Se käytännöllinen\nperiaate, jonka mukaan he muodostavat mielipiteensä ihmisten\nkäytöksen ohjaamisesta, on tuo jokaisen ihmisen mielessä oleva\ntunne, että kaikkien tulisi toimia, niinkuin hän ja ne, joitten\nkanssa hän on yhtä mieltä, soisivat hänen toimivan. Eikä todella\nkukaan tunnusta itselleen, että hänen päätöstensä määrääjänä on\nhänen oma mielitekonsa. Mutta sellaista mielipidettä käytöstavasta,\njoka ei perustu järkisyihin, voi pitää ainoastaan personallisena\nmieltymyksenä, ja jollei kerran ilmotetut järkisyyt ole muuta, kuin\npaljasta vetoamista muiden ihmisten samallaiseen mieltymykseen,\nniin on kuitenkin tämäkin vielä ainoastaan monen mielitekoa yhden\nhengen mieliteon sijasta. Mutta tavalliselle ihmiselle ei hänen\noma mielitekonsa, täten kannatettuna, ole ainoastaan täydellisesti\ntyydyttävä syy, vaan ainoa peruste, mikä hänellä yleensä on\nniihin käsityksiinsä siveellisyydestä, aistista, sopivasta, jotka\neivät ole suoraan lausuttuina hänen uskontunnustuksessansa, ja\nsamalla pääohjeena tämänkin selvittämisessä. Siis ovat ihmisten\nmielipiteet kiitettävästä ja moitittavasta niiden kaikkien erilaisten\nsyiden alaisina, jotka vaikuttavat heidän toivomuksiinsa toisten\nkäytöksen suhteen, ja jotka syyt ovat yhtä lukuisat kuin ne, jotka\nmääräävät heidän toivomuksiansa muissakin suhteissa: milloin\nheidän järkensä, milloin taas heidän esiluulonsa eli taikauskonsa,\nusein heidän yhteiskunnalliset, usein myöskin yhteiskuntavastaiset\ntaipumuksensa, heidän kateutensa tai epäluulonsa, heidän ylpeytensä\ntai halveksimisensa, mutta tavallisimmin heidän toivomuksensa ja\nhuolehtimisensa omia etuja -- heidän oikeutettu tai epäoikeutettu\nitsekkäisyytensä. Missä tahansa on olemassa vallitseva luokka,\nlähtee melkoinen osa maan siveellisyyskäsitteitä sen luokkaeduista\nja sen paremmuusluulosta. Siveellisyyssuhteet spartalaisen ja\nhelotin, herran ja orjan, ruhtinaan ja alamaisen, aatelisen ja\naatelittoman, miehen ja vaimon välillä ovat enimmäkseen olleet\nnäiden luokkaetujen ja -tunteitten luomia; ja täten syntynyt\nkäsityskanta vaikuttaa puolestaan siveellisiin tunteisiin vallitsevan\nluokan sisällisissä väleissä. Toisaalta taas, missä onnen vallassa\nollut luokka on menettänyt valtansa, tahi missä sen valta ei ole\nkansanmieleinen, on vallitsevissa siveellisissä tunteissa jälkiä\nmaltittomasta vastenmielisyydestä etevämmyyttä vastaan. Toinen suuri\nratkaiseva periaate määrätessä käytöksen sääntöjä (mitä on tehtävä\ntai jätettävä tekemättä), jotka ovat päässeet lakiin tai yleiseen\nmielipiteeseen, on ollut ihmisten orjamainen alamaisuus maallisten\nhallitsijainsa ja jumaliensa mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä\nkohtaan. Tämä orjamaisuus, vaikka pääasiassa itsekästä, ei ole\nteeskentelyä: siitä lähtee todellisia kammon tunteita, se on saanut\nihmisiä polttamaan noitia ja vääräuskoisia. Niin monien alhaisempien\nvaikutusten rinnalla on varmaan yhteiskunnan yleisillä ja selvillä\neduilla ollut osansa, vieläpä melkoinen osa siveellisten tunteitten\nohjaamisessa; ei niinkään paljon järkisyytensä ja oman arvonsa,\nkuin niiden sympatiain ja antipatiain kautta, jotka niistä eduista\nkasvavat: ja sympatiat ja antipatiat, joilla on ollut hiukan tai ei\nmitään tekemistä yhteiskunnan etujen kanssa, ovat aivan yhtä suurella\nvoimalla vaikuttaneet siveellisten käsitteiden määräämiseen.\n\nYhteiskunnan tai jonkun sen mahtavan osan taipumukset tai\nvastenmielisyydet ovat siis käytännössä pääasiallisesti määränneet ne\nohjeet, joita kaikkien tulee noudattaa lain tai yleisen mielipiteen\nrangaistuksen uhalla. Ja yleensä eivät ne, jotka ovat ajatuksiltaan\nja tunteiltaan olleet yhteiskuntaa edellä, ole koskeneet tämän seikan\nperiaatteesen, vaikka he ovatkin saattaneet sen erityiskohtien\nkanssa riitaantua. He ovat enemmin tutkineet sitä, mitä yhteiskunnan\ntulisi hyväksyä, mitä hylkiä, kuin kysymystä, tulisiko yhteiskunnan\nhyväksymisen tahi hylkimisen olla lakina individille. He ovat\npitäneet parempana koettaa muuttaa ihmisten tunteita niissä kohdissa,\njoissa he itse olivat eri mieltä, kuin yhtyä muiden erimielisten\nkanssa puolustamaan vapautta. Ainoa kohta, jossa useampi ihminen\non ottanut tuon korkeamman kannan periaatteekseen ja lujasti siinä\npysynyt, on uskonnollisen mielipiteen ala. Seikka on monessa\nsuhteessa valaiseva ja varsinkin siinä, että se on mitä sattuvin\ntodiste n.s. \"siveellisen tunteen\" pettäväisyydestä, sillä rehellisen\numpiuskoisen _odium theologicum_ (uskonkiihko) on mitä selvin kohtaus\n\"siveellistä tunnetta\". Ne, jotka ensinnä mursivat sen ikeen, joka\nkutsui itseään yleiseksi (katoliseksi) kirkoksi, olivat yhtä vähän\ntaipuvaiset suvaitsemaan eriäväisiä uskonnollisia mielipiteitä,\nkuin tämä kirkko itse. Mutta kuin kuumin taistelu oli ohitse ilman\nettä mikään puolue oli täydellisesti voittanut ja jokainen kirkko\neli lahko oli pakotettu tyytymään siihen alaan, joka sillä jo\noli, oli vähemmistöjen, kuin he nyt näkivät, ett'ei heillä ollut\ntoivomistakaan päästä enemmistöksi, täytymys pyytää niitä, joita he\neivät voineet kääntää, suvaitsemaan heidän erimielisyyttään. Siis\nmelkein yksinomaan tällä alalla on individin oikeus yhteiskuntaan\nnähden tullut periaatteen selvällä pohjalla määrätyksi, ja\nyhteiskunnan vaatimus käyttää valtaansa toisin ajattelevia vastaan\ntullut julkisesti vastustetuksi. Ne suuret kirjailijat, joita\nmaailman on kiittäminen siitä uskonnonvapaudesta, joka sillä on;\novat yhteisesti puolustaneet omantunnonvapautta loukkaamattomana\noikeutena sekä kerrassaan kieltäneet ihmisen tarvitsevan kenellekään\ntoiselle tehdä tiliä uskonnollisesta vakaumuksestaan. Mutta ihmisten\nsuvaitsemattomuus kaikissa asioissa, jotka todella heidän sydäntänsä\nkoskevat, on niin luonnollinen, että uskonnonvapautta tuskin on\nmissään pantu käytännössä voimaan, paitsi missä uskonnollinen\nvälinpitämättömyys, joka ei anna häiritä rauhaansa teologisilla\nkiistoilla, on laskenut painonsa vaakakuppiin. Yleisesti tunnustavat\nkaikki uskonnollismieliset henkilöt suvaitsevaisimmissakin maissa\nsuvaitsevaisuus velvollisuutta ainoastaan -- panemalla hiljaisesti\nvastalauseen. Yksi myöntää, että kirkon hallinnossa saa poiketa,\nmutta ei opissa; toinen saattaa suvaita kaikkia muita paitsi\npaavilaisia ja unitarianeja, kolmas jokaista, joka vaan uskoo\nilmoitettua uskontoa; muutamain harvain kristillinen rakkaus ulottuu\nvähän kauvemmaksi, vaan pysähtyvät hekin vaatimaan, että ainakin\njumalaan ja tulevaiseen elämään on uskominen. Kaikkialla, missä\nenemmistön usko vielä on todellinen ja elävä, on se osottainnut hyvin\nvähän alentaneensa kuuliaisuudenvaatimuksiansa.\n\nVaikka Englannissa valtiollisen historiamme omituisten seikkain\ntähden yleisen mielipiteen ijes on ehkä raskaampi, niin lain ijes\ntaas on keveämpi, kuin missään muussa Europan maassa; ja täällä\nvallitsee suuri vastenmielisyys kaikkea sekä lainsäätävän että\ntoimeenpanevan vallan sekaantumista vastaan yksityisen ihmisen\nasioihin. Tämä ei sanottavasti lähde oikeasta kunnioituksesta\nindividin vapautta kohtaan, vaan yhä vielä jatkuvasta tottumuksesta\npitää hallitusta päinvastaisten etujen edustajana, kuin yleisön ovat.\nEnemmistö ei ole vielä oppinut käsittämään hallituksen valtaa omaksi\nvallaksensa, eikä sen mielipiteitä omiksi mielipiteikseen. Kuin se\nsiihen pääsee, joutuu personallinen vapaus yhtä paljon hallituksen,\nkuin se nyt on yleisen mielipiteen sorron alaisena. Mutta vielä on\nvaralla melkoinen määrä tunnetta valmiina vastustamaan jokaista\nyritystä lailla tarkastaa ihmisiä asioissa, joissa he eivät tähän\nasti ole tottuneet sen tarkastusta kärsimään; ja tässä tehdään hyvin\nvähän erotusta, kuuluuko asia lain tarkastuspiiriin, vai eikö; niin\nvähän, että tuo tunne, niin terveellinen kuin se sinään onkin, on\nniissä erityistapauksissa, joissa se on valtaan päässyt, kenties yhtä\nusein ollut väärässä, kuin oikeassa. Eikä todella olekaan mitään\ntunnustettua periaatetta, jonka mukaan hallituksen sekaantumisen\nsopivaisuutta voisi asianomaisesti tutkia. Ihmiset päättävät omain\npersonallisten taipumustensa mukaan. Toiset mielellään kehottavat\nhallitusta ryhtymään asiaan, milloin vaan jotain hyvää olisi tehtävä,\ntahi jotain pahaa korjattava, toiset taas kärsivät ennen mitä\nyhteiskunnallista pahaa tahansa, kuin yhdenkään lisäisivät niihin\ninhimillisten etujen aloihin, jotka olisivat hallituksen tarkastuksen\nalaisina. Ja kussakin erityisessä tapauksessa asettuvat ihmiset\nsille tai tälle puolelle heidän tunteittensa yleisen suunnan mukaan,\njoko sen mukaan, kuin he harrastavat sitä erityistä asiaa, joka on\nesitetty hallituksen tehtäväksi, tahi sen mukaan kuin he luottavat\nsiihen, että hallitus tekee sen heidän mielensä mukaan; mutta ani\nharvoin johdonmukaisesti seuraten periaatetta siitä, mitä hallituksen\nsopii tehdä. Sen vuoksi minusta tämän perusohjeen eli prinsiipin\npuutteessa toinen puolue nykyjään on yhtä väärässä kuin toinenkin;\nhallituksen sekaantumista melkein yhtä usein sopimattomasti\nvaaditaan, kuin sopimattomasti moititaan.\n\nTämän kirjan tarkotuksena on esittää hyvin yksinkertainen periaate,\njoka olisi oikeutettu ehdottomasti määräämään yhteiskunnan pakotusta\nja valvontaa yksityisen suhteen, olkootpa käytetyt keinot sitten\nfyysillistä voimaa lain rangaistuksen muodossa, tahi moralista\nsitomista yleisen mielipiteen kautta. Tämä periaate on se, että\nainoa päämäärä, joka oikeuttaa ihmisiä yksityisesti tahi yhteisesti\nsekaantumaan jonkun lähimäisensä toimintavapauteen, on itsepuolustus.\nAinoa tarkotus, jossa oikeudella voidaan käyttää valtaa jonkun\nsivistyneen yhteiskunnan jäsenen yli vastoin hänen tahtoansa, on\ntarkotus estää muiden vahinkoa. Hänen oma fyysillinen tai moralinen\netunsa ei ole riittävä syy. Häntä ei saa oikeudenmukaisesti pakottaa\ntekemään jotain tai olemaan tekemättä sen vuoksi, että hänelle olisi\nparempi tehdä niin, sen vuoksi, että se tekisi hänet onnellisemmaksi,\nsen vuoksi, että muiden mielestä olisi viisaampaa ja vaikkapa\noikeampaakin tehdä niin. Näillä syillä kyllä saattaa häntä varottaa,\nkeskustella hänen kanssaan, vakuuttaa tai taivuttaa häntä, mutta ei\npakottaa eikä etsiä häntä millään pahalla, jos hän toisin toimii.\nOikeuttaakseen tähän täytyy sen menettelyn, josta häntä tahdotaan\nestää, olla aiotun tekemään pahaa jollekulle muulle. Ainoa osa\nihmisen käytöstä, josta hän on vastuunalainen yhteiskunnalle, on se,\njoka koskee muita. Siinä osassa, joka koskee häntä itseänsä, on hänen\nvapautensa oikeudella ehdoton. Itsensä ylitse, oman ruumiinsa ja\nsielunsa ylitse on ihminen itsevaltias.\n\nTuskin lienee tarpeellista sanoa, että tämä lause on aijottu\nsovitettavaksi ainoastaan sellaisiin ihmisiin, joiden kyvyt ovat\ntäydellisesti kypsyneet. Me emme puhu lapsista, emmekä nuorista,\njotka eivät ole lain määräämässä täysijässä. Niiden, jotka vielä ovat\nsiinä asemassa, että muiden tulee pitää heistä huolta, täytyy saada\nsuojelusta sekä omia tekojansa että ulkonaista vääryyttä vastaan.\nSamasta syystä emme ota lukuun sitä kehittymätöntä yhteiskuntatilaa,\njossa kansaa itseäänkin täytyy pitää vielä alaikäisenä. Ensimäiset\nvaikeudet vapaaehtoisen edistymisen uralla ovat niin suuret, että\nharvoin on vara valita välikappaleita niiden voittamiseen; ja\nhallitsija on innokkaassa parantamishalussaan oikeutettu käyttämään\nhyväkseen kaikkia keinoja, jotka voivat viedä muuten kenties\nsaavuttamattomaan tarkotusperään. Despotinen hallitustapa on\nbarbareihin nähden oikeutettu, jos nimittäin tarkotuksena on heidän\nsivistämisensä ja jos tarkotuksen todellinen saavuttaminen oikeuttaa\nkeinot. Vapautta periaatteena ei voi mitenkään sovittaa oloihin,\njotka olivat ennen kuin ihmiset kehittyivät siihen määrään, että\nheitä voi parantaa vapaan, puolueettoman keskustelun kautta. Siihen\nsaakka ei ollut muuta neuvoa, kuin sokeasti totella Akbaria[1]\ntahi Kaarlo Suurta, jos onni sattui semmoisia suomaan; mutta niin\npian kuin ihmiset ovat kehittyneet vakaumuksen tahi vakuuttamisen\nkautta parannukseen ohjattavaksi (johon ajanjaksoon kaikki ne\nkansat, joista tässä puhumme, jo kauvan sitten ovat päässeet),\nniin ei pakottaminen välittömässä muodossa eikä rangaistuksena ja\nsakkona tottelemattomuudesta enää ole hyväksyttävä keinoksi heidän\nparantamiseksensa; se on oikeutettu ainoastaan turvaamisessa muita\nihmisiä.\n\nTässä minun sopii mainita, että luovun kaikista eduista, jotka\ntodistukseni hyväksi saattaisi johtaa ehdottoman, hyödystä\nriippumattoman oikeuden käsitteestä. Minä pidän hyötyä viimeisenä\nratkaisijana kaikissa eetillisissä (siveellisissä) kysymyksissä,\nmutta hyötyä laveimmassa merkityksessä, perustuvaa edistyvän\nihmisen pysyviin etuihin. Minä väitän, että nämät edut oikeuttavat\ntaivuttamaan individin itsemääräämisen ulkonaisen tarkastuksen\nalle ainoastaan niihin tekoihin katsoen, jotka koskevat toisten\nihmisten etuja. Jos joku tekee toista vahingoittavan teon, niin\nonhan siinä jo selvä syy häntä rangaista, joko lain kautta tahi,\nmissä ei lain määräyksiä epäilyksettä voi sovittaa, yleisen\npaheksumisen kautta. On myöskin monta suoranaista tekoa toisten\nhyväksi, joita hänet oikeudella saattaa tekemään pakottaa,\nniinkuin esim. tuomioistuimen edessä todistaminen, osanottaminen\nmaanpuolustukseen tai johonkin muuhun yhteiseen työhön, joka on\nvälttämätön sen yhteiskunnan eduille, jonka suojelusta hän nauttii,\nja muutamain erityisten hyväntekeväisyystekojen täyttäminen, esim.\nlähimäisen hengen pelastaminen, tahi väliinastuminen turvattoman\npuolustamiseksi pahoinpitelyä vastaan, joita kaikkia selvästi on\njoka ihmisen velvollisuus tehdä ja joiden laiminlyömisestä hänet\nsaattaa oikeudella pitää yhteiskunnalle vastuunalaisena. Ihminen\nsaattaa tuottaa vahinkoa toisille ei ainoastaan tekojensa, vaan\nmyöskin laiminlyömistensä kautta, ja molemmissa tapauksissa on hän\nvelvollinen vastaamaan heille vahingosta. Tosin tulee jälkimäisessä\ntapauksessa pakotusta käyttää paljoa varovaisemmin, kuin edellisessä.\nSääntö on, että jokainen on toiselle tekemästään vahingosta\nvastuunalainen; tekeminen hänet vastuunalaiseksi siitä, ettei ole\nvahinkoa estänyt, on verraten poikkeus. Mutta onpa monta kyllin\nselvää ja kyllin tärkeää tapausta tätä poikkeusta oikeuttamaan.\nKaikissa asioissa, jotka koskevat ihmisen ulkonaisia oloja, on hän\noikeutta myöten vastuunalainen niille, joitten edut siinä ovat\nkysymyksessä, ja vaadittaissa yhteiskunnalle, heidän suojelijalleen.\nUsein on päteviä syitä olla vaatimatta häntä vastuusen, mutta näiden\nsyiden tulee lähteä erityisistä asianhaaroista: joko on kysymyksessä\ntapaus, jossa voi luulla hänen yleensä toimivan paremmin jätettynä\nomaan vapauteensa, kuin sen valvonnan alaisena, jolla yhteiskunnan\non valta häntä sitoa, tahi tuottaisi yritys käyttämään valvontaa\nuusia vastuksia, suurempia kuin no, joita sillä oli estettävä.\nKuin tällaiset syyt estävät pakottamasta vastuunalaisuuteen, tulee\nihmisen omantunnon ruveta tuomariksi ja puollustaa niitä toisten\netuja, joilla ei ole mitään ulkonaista suojelusta; ja ihmisen tulee\narvostella itseänsä sitä ankarammin, kuin ei hän siinä voi tulla\nlähimäistensä tuomion alaiseksi.\n\nMutta on yksi toiminta-ala, jossa yhteiskunnalla, individistä\nerotettuna, on ainoastaan epäsuoria etuja, jos niitäkään; ja tämä ala\non koko se osa ihmisen elämää ja käytöstä, joka koskee ainoastaan\nhäntä itseään, tahi jos koskeekin muita, niin tekee sen ainoastaan\nheidän vapaan, omaehtoisen, eksyttämättömän myöntymyksensä ja\nosallisuutensa kautta. Kuin sanon, että se koskee ainoastaan häntä\nitseänsä, tarkotan: suoranaisesti ja ensi sijassa, sillä mikä koskee\nhäntä itseänsä, se koskee muitakin hänen kauttansa, ja se vastaväite,\njonka voi perustaa tähän seikkaan, otetaan jäljempänä tutkittavaksi.\nTämä on siis ihmisvapauden oikea ala. Se sisältää ensiksi tajunnan\nsisällisen maailman, vaatien omantunnon vapautta laajimmassa\nmerkityksessä, ajatuksen ja tunteen vapautta, ehdotonta mielipiteen\nja käsityksen vapautta kaikissa asioissa, niin käytännöllisissä kuin\nmietinnöllisissä, tieteellisissä, siveellisissä ja uskonnollisissa.\nVapaus lausua ja julaista mielipiteitä saattaa näyttää alistuvan eri\nperiaatteesen, koska se kuuluu siihen osaan ihmisen käytöstä, joka\nkoskee muita ihmisiä; mutta kuin se on melkein yhtä tärkeä, kuin\najattelemisenkin vapaus, ja kuin se suurimmaksi osaksi on samoilla\nperusteilla, ei sitä käytännössä saata tästä erottaa. Toiseksi\ntämä periaate vaatii meille taipumusten ja harrastusten vapautta,\nvapautta suunnitella elämämme oman luonteemme mukaan, vapautta tehdä\nja tekemättä jättää, mitä haluamme, kunhan vastaamme tekojemme\nseurauksista: ilman että lähimäisemme meitä estävät, kun vaan\neivät tekomme heitä vahingoita, vaikkapa, he pitäisivätkin meidän\nkäytöstämme narrimaisena, nurjana ja vääränä. Kolmanneksi seuraa\ntästä kunkin individin vapaudesta vapaus yhdistyksiin individien\nkesken, samojen rajojen sisässä, vapaus yhdistyä jotain tarkotusta\nvarten, josta ei lähde vahinkoa muille, edellyttämällä että\nyhdistyvät henkilöt ovat täysikäisiä, eivätkä ole pakotettuja tahi\npetettyjä.\n\nEi mikään yhteiskunta, jossa ei näitä vapauksia ylimalkaan pidetä\narvossa, ole vapaa, olkoon sen hallitusmuoto mikä tahansa, eikä\nmikään yhteiskunta ole täydellisesti vapaa, jossa eivät nämät ole\nehdottomasti ja rajoituksitta voimassa. Ainoa vapaus, joka nimensä\nansaitsee, on se, että saamme etsiä onneamme omalla tavallamme,\nkuin emme koeta ryöstää muilta heidän onneaan tahi estellä heidän\nyrityksiään saavuttaa sitä. Kukin on itse oman onnensa luonnollinen\nvalvoja, sekä ruumiinsa että mielensä ja henkensä onnen. Siitä on\nihmisille enemmän etua, että kukin saa elää mielensä mukaan, kuin\nettä häntä pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää\nparhaalta.\n\nVaikka tämä oppi ei suinkaan ole uusi ja vaikka se useasta\nnäyttänee kieltämättömältä totuudelta, niin ei ole kuitenkaan\ntoista oppia, joka suoranaisemmin poikkeaisi olemassaolevan\nmielipiteen ja käytännön yleisestä suunnasta. Yhteiskunta on\nnähnyt aivan yhtä paljon vaivaa koittaessaan ymmärryksensä mukaan\npakottaa ihmisiä mukaantumaan sen käsitteisin personallisesta,\nkuin yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta. Vanhan ajan tasavallat\npitivät itsensä oikeutettuina valtiovallan kautta määräämään\nihmisten käytöksen yksityisseikkoihin saakka, ja vanhat filosofit\nkannattivat samaa mielipidettä, sillä perusteella, että valtiolle\non jokaisen kansalaisen koko ruumiillinen ja siveellinen kasvatus\nhyvin tärkeä. Tämä ajattelematapa oli kenties paikallansa pienissä\nvaltioissa, jotka olivat mahtavain vihollisten keskellä, alituisessa\nvaarassa joutua ulkonaisen hyökkäyksen tai sisällisten metelien\nkautta kukistetuksi, ja joille lyhytaikainenkin pontevuuden ja\nitsensähillinnän puute saattoi niin helposti käydä tuhoisaksi,\nettei heillä ollut tilaisuutta odottaa vapauden terveellisiä ja\nkestäviä vaikutuksia. Uuden ajan valtioyhteiskuntain suurempi koko,\nja ennen kaikkea hengellisen ja maallisen vallan erottaminen,\n(jonka kautta ihmisten omaintuntojen johto siirtyi toisiin käsiin\nkuin ne, jotka valvoivat heidän maallisia asioitansa), on estänyt\nlakia niin tarkasti sekaantumasta yksityiselämän erityisseikkoihin.\nMutta siveellisen sorron välikappaleita on innokkaammin käytetty\npoikkeamista vastaan vallitsevasta mielipiteestä yksityisissä,\nkuin yhteiskunnallisissa asioissa; sillä uskonto, mahtavin niistä\naineksista, joista siveellinen tunne on syntynyt, on melkein aina\nollut joko kunnianhimoisen papiston, joka on koittanut valvoa\nihmisten käytöksen joka puolta, tahi puritanisen hengen vallassa. Ja\nmuutamat niistä uudenaikaista reformatoreista, jotka ovat asettuneet\njyrkimpään vastarintaan vanhoja uskontoja vastaan, eivät ole\nmitenkään olleet kirkkoja tai lahkoja jäljessä vahvistamassa henkisen\nylivallan oikeutta. Varsinkin on Comte, jonka yhteiskunnallinen\njärjestelmä, esitettynä hänen kirjassaan _Système de Politique\nPositive_, tarkottaa vahvistaa yhteiskunnan sortovaltaa yksityisen\nyli (vaikka enemmän siveellisten, kuin lain keinojen kautta),\nmennyt yli kaiken, mitä säälimättöminkin rigoristi vanhanaikaisten\nfilosofein joukossa tuumaili valtioihanteeksi.\n\nYksityisten ajattelijoiden ominaisista mietteistä erillään on\nmaailmassa laajalla kasvava taipumus sopimattomasti ulottamaan\nyhteiskunnan valtaa yksityisen yli sekä yleisen mielipiteen että\nlainsäädännön voiman kautta; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset\npyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan individin\nvaltaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti\nitsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä\nvaarallisemmiksi. Ihmisten halua sekä hallitsijoina että kansalaisina\ntyrkyttämään omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muitten käytöksen\nohjeeksi tukevat niin tehokkaasti muutamat ihmisluonnon parhaimmat ja\nmuutamat sen huonoimmat tunteet, että sitä tuskin muu voi hillitä,\nkuin vallan puute; ja kun valta ei vähene, vaan lisääntyy, jollei\nsiveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan,\nniin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen\nyhä kasvavan.\n\nOn ehkä sovelijainta todistukselle, että me, sen sijaan että heti\nkävisimme käsiksi yleiseen väitteesen, aluksi pysymme jossain\nerityisessä osassa, johon katsoen tässä esitetty periaate on, jollei\ntäydellisesti, niin ainakin jossain määrin yleisen mielipiteen\ntunnustama. Tämä osa on ajattelemisen vapaus, josta sen heimolaista,\npuheen ja kirjoituksen vapautta ei mitenkään sovi erottaa. Vaikka\nnämät vapaudet muodostavat melkoisen osan valtiollista siveysoppia\nkussakin maassa, missä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vapaita\nlaitoksia tunnustetaan, niin eivät kenties sen sekä filosofiset että\nkäytännölliset perusteet ole niin selvillä yleiselle mielipiteelle,\neivätpä kenties useat mielipiteen johtajatkaan niiden arvoa niin\nperin pohjin tunnusta, kuin olisi voinut odottaa. Näitä perusteita,\noikein ymmärrettyinä, voi sovittaa paljon laajemmalle, kuin\nainoastaan yhteen osaan tätä ainetta ja seikkaperäinen tutkimus tästä\nosasta kysymystä on näyttäytyvä parhaaksi johdatukseksi jäljellä\nolevaan. Ne, joille ei siinä, mitä nyt käyn sanomaan, ole mitään\nuutta, antanevat toivoakseni minulle anteeksi, että minä uskallan\nvielä kerran ryhtyä keskustelemaan aineesta, josta kolmen vuosisadan\nkuluessa on niin usein ajatuksia lausuttu.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nAjattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta.\n\n\nSe aika on toivottavasti mennyt, jolloin olisi ollut tarpeellista\npuolustaa \"painovapautta\" yhtenä turvakeinona turmeltunutta ja\ntyrannillista hallitusta vastaan. Luullaksemme ei tarvitse todistaa\nvääräksi sitä, että sallittaisiin lainsäätävän tahi toimeenpanevan\nvallan, jonka etu ei ole täydellisesti yhtä kansan edun kanssa,\nsäätää kansalle mielipiteitä ja määrätä, mitä oppeja tahi mitä\ntodisteita sen on suvaittava kuulla. Tätä puolta kysymystä ovat\nsitä paitsi edelliset kirjailijat niin usein ja niin loistavasti\nvalaisseet, ettei siihen tarvitse tässä erittäin ryhtyä. Vaikka\nEnglannin laki kirjapainon suhteen, on vielä nyt yhtä orjamainen,\nkuin se oli Tudorien aikana, niin ei ole juuri pelkäämistä, että\nsitä todella pannaan käytäntöön valtiollista keskustelua vastaan,\npaitsi jonkun satunnaisen kauhun aikana, kuin kapinan pelosta\nministerit ja tuomarit menettävät malttinsa[2]; ja yleisesti puhuen\nperustuslaillisissa valtioissa ei ole vaaraa, että hallitus, olkoon\nse sitten täydellisesti vastuunalainen kansalle tahi ei, usein\nyrittäisi tarkastamaan yleisen mielipiteen lausumista, paitsi kuin\nse sitä tehdessään tekeytyy yleisön yleisen suvaitsemattomuuden\nvälikappaleeksi. Otaksukaamme siis, että hallitus on aivan yhtä\nmieltä kuin kansa, eikä koskaan ajattelekaan anastaa pakkovaltaa,\npaitsi sen mukaan kuin se pitää sitä kansan tahtona. Mutta minä\nkiellän kansalta oikeuden käyttää sellaista pakkoa, joko itse\ntahi hallituksensa kautta. Tuo valta sinään on laiton. Parhaalla\nhallituksella on siihen yhtä vähän oikeutta, kuin huonoimmalla. Se on\nyhtä vahingollinen, tahi vielä vahingollisempi, kuin sitä käytetään\nsovinnossa yleisen mielipiteen kanssa, kuin riidassa sen kanssa. Jos\nkoko ihmiskunta, paitsi yhtä ainoaa ihmistä, olisi samaa mieltä, ja\ntuo yksi ainoa vaan olisi vastaista mielipidettä, ihmiskunta ei olisi\nparemmin oikeutettu vaijistamaan tätä yhtä henkilöä, kuin tämä olisi\noikeutettu vaijistamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta.\nJos mielipide olisi personallista omaisuutta, joka olisi jonkun\narvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa\nolisi vaan yksityistä vääryyttä, niin olisi joku erotus tehdäänkö\nvääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha\nvaijistamisessa mielipiteen julkilausumista on se, että siten\nryöstetään ihmissukua, niin hyvin jälkimaailmaa, kuin nykyistä\nsukupolvea, vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä eroavat,\nkuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, on\nheiltä otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä,\nhe menettävät melkein yhtä suuren edun, sen selvemmän käsityksen ja\nelävämmän tunnon totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä\nvastaan.\n\nOn tarpeen erikseen katsella näitä kahta olettamusta, joista\nkummallakin on erityinen, ominainen todistehaaransa. Me emme voi\nkoskaan olla varmoja siitä, että se mielipide, jota me koetamme\ntukehuttaa, on väärä; ja jos olisimmekin varmat, niin sen\ntukehuttaminen olisi vielä sittenkin väärä.\n\nEnsiksi: mielipide, jota on koetettu mahtisanalla lannistaa, voi\nmahdollisesti olla tosi. Ne, jotka sitä haluavat lannistaa, tietysti\nkieltävät siltä totuuden; mutta he eivät ole erehtymättömiä. Heillä\nei ole mitään valtaa ratkaista kysymystä koko ihmiskunnan puolesta\nja sulkea kaikki muut ihmiset tilaisuudesta arvostella asiaa.\nKieltäytyminen kuuntelemasta jotakin mielipidettä sentähden, että on\nvarma sen olevan väärän, on yhtä kuin otaksuminen, että _oma_ varmuus\non sama kuin _ehdoton_ varmuus. Kaikki keskustelun vaijistaminen on\noman erehtymättömyyden otaksumista. Sen hylkäämisen sallittakoon\nnojautua tähän yleiseen todisteesen, joka ei ole siltä huonompi, että\nse on yleinen.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi ihmiskunnan terveelle järjelle ei\nerehtyväisyys käytännössä saavuta läheskään samaa arvoa kuin opissa;\nsillä vaikka jokainen hyvin tuntee itsensä erehtyväiseksi, harvat\npitävät tarpeellisena olla varoillansa omaa erehtyväisyyttänsä\nvastaan tahi myöntävät sitä olettamista, että mielipide, josta he\novat aivan varmat, olisi juuri yksi esimerkki sitä erehtyväisyyttä,\njonka alaiseksi he itsensä tunnustavat. Itsevaltiaat ruhtinaat\nja muut, jotka ovat tottuneet rajattomaan tottelevaisuuteen,\nluottavat tavallisesti näin täydellisesti omaan mielipiteesensä\nkaikissa asioissa. Onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset, jotka\njoskus kuulevat heidän mielipidettänsä vastustettavan ja ovat\nvähänkään tottuneet tulemaan oijaistuiksi, kuin he ovat väärässä,\nluottavat näin rajattomasti ainoastaan niihin mielipiteisiinsä,\njoita kannattavat kaikki, kuin heitä ympäröivät tahi joita he\ntavallisesti kuuntelevat. Sillä samassa määrässä kuin ihmiseltä\npuuttuu luottamusta omaan tavalliseen arvosteluunsa, hän tapaa\nsokeasti luottaa yleensä \"maailman\" erehtymättömyyteen. Ja \"maailma\"\nmerkitsee kullakin ihmisellä sitä osaa siitä, jonka kanssa hän tulee\ntekemiseen, hänen puoluettansa, hänen lahkoansa, hänen kirkkoansa,\nhänen yhteiskuntaluokkaansa. Se ihminen on jo kutsuttava verraten\nvapaamieliseksi ja laveanäköiseksi, joka \"maailmalla\" tarkoittaa\nniin laajaa alaa, kuin hänen omaa maatansa tahi hänen omaa aikaansa.\nEikä hänen luottamuksensa tähän kollektiiviseen auktoriteetiin\nhorjahdu vähääkään hänen huomatessaan, että toiset ajat, maat,\nlahkot, kirkot, luokat ja puolueet ovat ajatelleet ja vieläkin\najattelevat ihan päinvastoin kuin hän. Hän panee oman \"maailmansa\"\nvastuusen siitä, että se on oikeassa muitten ihmisten erimielistä\n\"maailmaa\" vastaan; eikä se ensinkään huolestuta häntä, että paljas\nsattumus on ratkaissut, mikä näistä lukuisista \"maailmoista\" on\nhänen luottamuksensa saavuttanut, ja että samat syyt, jotka tekevät\nhänet kirkollismieliseksi Lontoossa, olisivat saaneet hänet Buddhan\ntahi Konfutsion oppilaaksi Pekingissä. Sitäpaitsi on itsestään niin\nselvää, ettei se todisteilla selvemmäksi tule, että aikakaudet ovat\nyhtä erehtyväisiä, kuin yksityiset ihmisetkin, sillä kukin aikakausi\non kannattanut useita mielipiteitä, joita seuraavat ajat eivät ole\npitäneet ainoastaan väärinä, vaan järjettöminä; ja on yhtä varmaa,\nettä tuleva aika hylkää montakin nykyään yleistä mielipidettä, kuin\nettä nykyaika on hyljännyt monta aikoinaan yleistä.\n\nVastaväite, joka luultavasti tehdään tätä todistetta vastaan,\nesiintyy kaiketi seuraavassa muodossa. Siinä että kieltää väärän\nopin levittämistä ei ole enempää erehtymättömyyden luulettelemista,\nkuin missään muussakaan esivallan toimenpiteessä, joka tapahtuu\nsen oman mielen mukaan ja sen omalla vastuulla. Arvostelukyky on\nihmisille annettu jotta he sitä käyttäisivät. Onko nyt sen vuoksi,\nettä sen käyttämisessä voi erehtyä, ihmisille sanottava, ettei\nheidän tule käyttää sitä ollenkaan? Estäessään sitä, mitä hän pitää\nturmiollisena, ei ihminen luulettele itseänsä erehtymättömäksi, vaan\ntäyttää velvollisuuttansa toimia, vaikka hän onkin erehtyväinen,\nomantuntonsa vakaumuksen mukaan. Jos emme koskaan uskaltaisi toimia\nmielipiteittemme nojalla, koska ne mielipiteet saattavat olla\nvääriä, jättäisimme kaikki etumme valvomatta ja velvollisuutemme\ntäyttämättä. Moite, joka soveltuu käytökseen ylimalkaan, ei siltä ole\naina paikallaan kunkin yksityisen käytökseen nähden. Hallituksien\nja yksityisten velvollisuus on muodostaa niin oikeita mielipiteitä\nkuin voivat, muodostaa niitä huolellisesti eikä koskaan tyrkyttää\nniitä muille, jolleivät he ole aivan varmoja olevansa oikeassa.\nMutta kuin he ovat varmoja, sanovat sellaiset puhujat, niin se ei\nole tunnollisuutta, vaan raukkamaisuutta, että empii toimimasta\nmielipiteensä mukaan ja sallii esteettömästi leviteltävän oppeja,\njoita rehellisesti pitää vaarallisina ihmiskunnan onnelle joko\ntässä tahi toisessa elämässä, sentähden muka että muut ihmiset\nvähemmin valistuneina aikoina ovat vainonneet mielipiteitä, joita\nnyt uskotaan oikeiksi. Pitäkäämme vaari, sanotaan, ettemme joudu\nsamaan erehdykseen. Mutta hallitukset ja kansat ovat erehtyneet\nmuissa asioissa, joissa ei hallitusvallan käyttämistä ole pidetty\nsopimattomana. Ne ovat määränneet vahingollisia veroja, käyneet\nvääriä sotia. Emmekö siis saa määrätä minkäänlaisia veroja, emmekä\nensinkään alottaa sotia? Ihmisten ja hallitusten tulee toimia\nparhaan taitonsa mukaan. Ehdotonta varmuutta ei ole olemassa, mutta\nihmiselämän tarkotuksiin riittävää vakuutta on. Me saamme ja meidän\ntäytyy pitää mielipidettämme oikeana ohjeena omalle käytöksellemme;\neikä siinä ole sen liiempaa luulottelemista, että me kiellämme pahoja\nihmisiä mullistamasta yhteiskuntaa levittämällä oppeja, jotka meistä\novat vääriä ja vahingollisia.\n\nMinä vastaan, että siinä todella luuletellaan paljon enemmän. On\nääretön erotus siinä, että minä pidän jotakin oppia oikeana, koska\nsitä ei ole kumottu, vaikka sen kumoamiseen on ollut täysi tilaisuus,\nja siinä että minä hyväksyn sen oikeaksi sentähden, ettei sen\nkieltämistä sallita. Täysi vapaus vastustaa meidän mielipidettämme\nja hyljätä se on juuri ehto, joka meitä oikeuttaa pitämään sitä\nmielipidettä totena toimintaa varten; eikä millään muulla keinolla\nvoi ihmisen kyvyillä päästä järkevään vakuuteen oikeassa olemisesta.\n\nKatsellaanpa joko mielipiteitten historiaa tahi ihmiselämän\ntavallista menoa. Kenen ansiota se on, ellei toinen eikä toinen\nniistä ole huonompi, kuin no todella ovat. Ei ainakaan ihmisjärjen\nsisällisen voiman; sillä missä asiassa tahansa, joka ei ole aivan\nitsestään selvä, on yhdeksänkymmentä yhdeksän aivan kykenemätöntä\nsitä arvostelemaan yhtä vastaan, joka siihen pystyy; ja sadannenkin\nihmisen kyky on ainoastaan suhteellinen. Sillä enemmistö kunkin\nmenneen sukupolven eteviä miehiä kannatti monta mielipidettä,\njoitten nyt tunnetaan olevan erehdystä, ja teki tahi hyväksyi monta\ntekoa, joita ei nykyään enää kukaan pidä oikeina. Miksi siis yleensä\nihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla?\nJos ne todella ovat voitolla -- ja niiden täytyy olla, vaikka\nihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla\n-- niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee\nkaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona\non arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat\nkorjattavissa. Hän kykenee oikaisemaan hairauksensa keskustelun ja\nkokemuksen kautta. Ei kokemuksen kautta yksinään. Keskustelua täytyy\nolla näyttämään, kuinka kokemus on selitettävä. Väärät luulot ja\ntavat väistyvät vähitellen faktojen ja todisteitten edestä. Mutta\nfaktat ja todisteet, ennenkuin ne vaikuttavat mitään mieleen, ovat\nsaatettavat sen eteen. Sangen harvat tapahtumat kykenevät kertomaan\noman historiansa ilman selitystä sen tarkotuksen valaisemiseksi.\nKoska siis ihmisen arvostelun koko voima ja arvo on siinä yhdessä\nominaisuudessa, että sitä saattaa oikaista, kuin se on väärässä,\nniin voi siihen luottaa ainoastaan kuin keinot sen oikaisemiseen\novat aina olleet käsillä. Jos jonkun ihmisen arvostelu ansaitsee\nluottamusta, niin kuinka se on sellaiseksi tullut? Siten että hän\non pitänyt mielensä avoinna tarkasteluille hänen mielipiteitänsä\nja käytöstänsä. Siten että hän on tavannut kuunnella kaikkea, mitä\nhäntä vastaan voidaan sanoa, tavannut ottaa onkeensa sen, mitä siinä\noli oikeutettua, ja paljastaa itselleen ja sopivassa tilassa muille\nvirheen siinä, mikä oli virheellistä. Siten, että hän on tuntenut\nainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan\ntuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä\nsiitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä\nkaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. Ei\nkukaan viisas mies ole hankkinut viisauttaan muulla kuin tällä\ntavalla. Ja ihmisen järjen luonto on sellainen, ettei hän millään\nmuulla tavalla voi tulla viisaaksi. Alituinen tapa oikaista ja\ntäydentää mielipidettänsä vertaamalla sitä muitten mielipiteisiin\nei suinkaan synnytä epäilystä ja empimistä sen käytäntöön panossa,\nvaan on ainoa luja pohja oikealle luottamukselle siihen. Sillä\ntuntien kaikki, mitä ainakin julkisesti voidaan häntä vastaan sanoa,\nja varustauduttuaan kaikkia hangoittelijoita vastaan, tietäen että\nhän on hakenut vastuksia ja vaikeuksia, eikä niitä välttänyt, ettei\nhän ole sysännyt syrjään mitään valoa, jota joltakin puolelta\nvoidaan asiaan saada -- hänellä on oikeus ajatella omaa päätelmäänsä\nparemmaksi kuin kenenkään muun ihmisen, tahi kenenkään joukon, joka\nei ole läpikäynyt samaa koetusta.\n\nEi ole liiallista vaatia, että mitä ihmiskunnan viisaimmat, jotka\novat parhaiten oikeutetut luottamaan omaan arvosteluunsa, pitävät\nvälttämättömänä vakautuakseen luottamassa arvosteluunsa, että\nsaman koetuksen alaisena on tuo yleisöksi kutsuttu kirjava joukko\nharvoja viisaita ja useita typeriä. Suvaitsemattomin kirkko,\nroomalais-katolinen kirkko laskee pyhimykseksi-julistamistilaisuuteen\nsaapuville \"perkeleen asiamiehen\" ja kuuntelee kärsiväisesti häntä.\nSiitä näkyy, ettei pyhimpiäkään ihmisiä voida laskea jälkimaailmaan\nkunnioitukseen, ennenkuin on tunnettu ja punnittu, mitä paholaisella\non heistä sanomista. Jos ei Newtonin filosofiaa olisi sallittu\nepäillä, niin ei ihmiskunta olisi niin täydellisesti vakuutettu\nsen totuudesta, kuin se on. Niillä uskonkappaleilla, joista meillä\non varmimmat takeet, ei ole mitään parempaa turvaa, kuin alituinen\nkehotus koko maailmalle näyttämään niitä perättömiksi. Jollei\nkehotusta oteta vastaan tahi jollei yritys onnistu, niin emme siltä\nvielä ole läheskään varmat. Mutta me olemme tehneet parhaiten, kuin\nnykyisessä ihmisjärjen tilassa voimme; emme ole laiminlyöneet mitään,\njoka voisi antaa totuudelle tilan saavuttaa meidät. Kuin tie on auki,\nvoimme toivoa, että jos parempaa totuutta on olemassa, se löydetään,\nsaati vaan ihmisjärki kyennee sitä käsittämään. Ja sillä aikaa saamme\nluottaa päässeemme totuutta niin lähelle, kuin meidän aikanamme on\nmahdollista. Tämä on se määrä varmuutta, mihin erehtyväinen olento\nvoi päästä, ja tämä on tie, jota siihen päästään.\n\nOmituista on, että ihmiset myöntävät arvoa todisteille vapaan\nkeskustelun puolesta, mutta vastustavat niiden \"saattamista\näärimäisiin saakka\", ymmärtämättä, että joll'eivät perusteet\nkelpaa \"äärimäisessä\" takauksessa, niin ne eivät kelpaa missään\ntapauksessa. Omituista, etteivät he mielestänsä luulettele\nitseänsä erehtymättömiksi, kuin he myöntävät vapaata keskustelua\nkaikista asioista, jotka mahdollisesti voivat olla _epäiltäviä_,\nmutta ajattelevat pitävän kieltää epäilemästä muutamia erityisiä\nperiaatteita tahi opinkappaleita, koska ne muka ovat niin _varmoja_,\ns.o. koska _he ovat niin varmoja_, että ne ovat varmoja. Pitäminen\njotakin seikkaa varmana, jos olisi yksikään, joka sitä varmuutta\nkieltäisi, kuin hänen vaan sallittaisiin se tehdä, on luulettelua,\nettä juuri me ja ne, jotka yhtyvät meihin, olemme oikeita varmuuden\ntuomareita, ja kuulustelematta edes toista puolta. Nykyaikana --\njota on kuvailtu \"uskottomaksi, mutta epäilyksessään vapisevaksi\"\n-- jona, ihmiset tuntevat varmaan, ei niinkään sitä, että heidän\nmielipiteensä ovat todet, kuin etteivät he tiedä mitä tehdä ilman\nniitä, vaatimukset jonkun mielipiteen suojelemiseksi yleisön\nahdistuksilta eivät perustu siinä määrin tämän mielipiteen totuuteen,\nkuin sen tärkeyteen yhteiskunnalle. On olemassa, sanotaan, muutamia\nopinkappaleita niin hyödyllisiä, melkein sanomme välttämättömiä\nmenestykselle, että hallitusten velvollisuus on yhtä paljon suojella\nniitä, kuin mitään muutakaan yhteiskunnan etua. Kuin tällainen\nvälttämättömyys on olemassa ja näin suoranainen yhteys velvollisuuden\nkanssa, oikeuttaa, vieläpä paneekin, niin väitetään, vähempikin kuin\ntuuleteltu erehtymättömyys hallituksia toimimaan oman mielipiteensä\nmukaan, vahvistettuina ihmisten yleisen mielipiteen kautta. Sen\nvuoksi on usein lausuttu, vielä useammin ajateltu, että ainoastaan\nkehnot ihmiset haluavat heikontaa näitä terveellisiä opinkappaleita.\nEikä ole ensinkään väärin, ajatellaan, pidättää pahoja ihmisiä ja\nestää, mitä ainoastaan millaiset ihmiset tahtovat tehdä. Tämän\najattelemistavan mukaan ei oikeutuksessa kahlehtimaan keskustelua\nole kysymystä opin totuudesta, vaan sen hyödyllisyydestä; ja\nsillä keinolla päästään muka olemasta vastuussa tekeytymästään\nerehtymättömäksi mielipiteitten tuomariksi. Mutta ne, jotka tällä\ntyydyttävät itseänsä, eivät käsitä, että erehtymättömyyden luulettelu\non vaan muuttunut toisesta paikasta toiseen. Kunkin mielipiteen\nhyödyllisyys on sekin mielipiteen esine, yhtä epävarma, yhtä\nsuuresti keskustelunalainen ja yhtä paljon keskustelua kaipaava,\nkuin mielipide itsekin. Tarvitaan yhtä suuresti erehtymätöntä\nmielipiteitten tuomaria ratkaisemaan jonkun mielipiteen olevan\nvahingollisen, kuin ratkaisemaan sen olevan väärän, joll'ei\ntuomitulla mielipiteellä ole täysi tila puolustautumaan. Eikä\nsovi sanoa, että vääräuskoisen sallittakoon pitää ajatustansa\nhyödyllisenä tahi vahingottomana, vaikka häntä kielletään pitämästä\nsitä oikeana. Mielipiteen, totuus on osa sen hyödyllisyyttä. Jos\ntahdomme tuntea, onko toivottava, että jotakin lauselmaa uskotaan,\nniin onko mahdollista olla huomioon ottamatta, onko se tosi vai ei?\nEi huonojen, vaan parhaitten ihmisten mielestä ei mikään oppi, joka\non totuuden vastainen, voi olla todella hyödyllinen. Ja voitko estää\nsellaisia ihmisiä vetoamasta tähän väitteesen, kuin heitä syytetään\nkieltämästään jotakin oppia, jota heille on kuvailtu hyödylliseksi,\nmutta jonka he uskovat olevan väärän? Ne, jotka ovat suvaittujen\nmielipiteitten puolella, eivät jätä käyttämättä tätä vastausta\nhyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Et kuule _heidän_ punnitsevan\nkysymystä hyödyllisyydestä aivan kuin sen voisi kokonansa erottaa\ntotuudesta. Päinvastoin juuri sentähden, että heidän oppinsa on\n\"tosi\", pidetään sen tuntemista ja uskomista niin välttämättömänä.\nEi voi olla rehellistä keskustelua hyödyllisyyden asiasta, kuin\ntoisella puolella saa käyttää niin tärkeää todistetta, vaan ei\ntoisella. Ja asiassa pysyäksemme, kuin laki tahi yleinen mielipide\neivät salli jonkun opin totuudesta väiteltävän, suvaitsevat ne juuri\nyhtä vähän sen hyödyllisyyden kieltämistä. Korkeintaan sallivat ne\ntingittävän sen ehdottomasta välttämättömyydestä tahi varsinaisesta\nrikoksellisuudesta sen kumoamisessa.\n\nTäydellisemmin valaistaksemme, kuinka vahingollista on kieltäytyä\nkuuntelemasta ajatuksia sen vuoksi että me mielessämme olemme ne\ntuominneet, haluamme rajoittaa keskustelun määrättyihin kohtiin;\nja minä valitsen juuri ne kohdat, jotka minulle ovat vähimmän\nedullisia -- joissa todisteet ajatuksen vapautta vastaan sekä\ntotuuden että hyödyllisyyden puolesta ovat pidetyt lujimpina.\nOlkoot vastustetut opit usko Jumalaan ja tulevaan elämään, tahi\njoku yleinen perinnäinen siveellisyyden oppi. Tällaisella pohjalla\ntaisteleminen suo suuren edun epärehelliselle vastustajalle, sillä\nvarmaan sanoo hän (ja moni, joka ei tahdo olla epärehellinen, sanoo\nniin itsekseen): ovatko nämät ne opit, joita te ette pidä kyllin\nvarmoina otettavaksi lain suojelukseen. Onko usko Jumalaan yksi\nniitä oppeja, joista itsensä varmaksi tuntiessaan teidän mielestänne\nluulettelekse erehtymättömäksi? Mutta sallittakoon minun huomauttaa,\netten minä kutsu itseänsä varmaksi tuntemista jostakin opista\n(olkoon se mikä tahansa) luulettelemiseksi erehtymättömyyttä. Sitä\non vaan yritys ratkaisemaan tämä oppi _muitten puolesta_, sallimatta\nheidän kuulla, mitä vastaiselta puolelta voidaan sanoa. Enkä minä\nsyytä ja moiti tätä yritystä sitä vähemmän, jos sitä käytetään\npyhimpäin vakaumusteni puolesta. Olkoon ihmisellä kuinka tahansa\nmäärätty vakaumus jonkun opin ei ainoastaan vääryydestä, vaan myös\nvahingollisista seurauksista -- ei ainoastaan vahingollisista\nseurauksista, mutta myös (käyttääkseni lauseita, jotka kerrassaan\nhylkään) epäsiveellisyydestä ja jumalattomuudesta; kuitenkin, jos\nhän tämän yksityisen mielipiteensä nojalla, vaikkapa maansa ja\naikalaistensa yleisen mielipiteen kannattamanakin, estää jonkin\najatuksen pääsemästä kuuluville sen puolustukseksi, hän luulettelekse\nerehtymättömäksi. Eikä se luulettelu ole suinkaan sitä vähemmän\nvastustettava ja vaarallinen sen vuoksi, että tuota oppia kutsuttiin\nepäsiveelliseksi ja jumalattomaksi; päinvastoin juuri tässä\ntapauksessa ennen muita se on enimmän turmiollinen. Nämät ovat juuri\nne tapaukset, joissa jonkun sukupolven ihmiset tekevät noita surkeita\nharhateitä, jotka herättävät jälkimaailman hämmästystä ja kauhua.\nNiissä tapaamme ne muistettavat kohdat historiassa, joissa lain\nvoimaa käytettiin hävittämiseen parhaat ihmiset ja ylevimmät opit,\nvalitettavasti kyllä menestyksellä ihmisiin nähden, vaikka jotkut\nopit ovat säilyneet tullaksensa (ikäänkuin ivalla) mainittavaksi\nsamanlaisen käytöksen puolustukseksi sellaisia vastaan, jotka eroavat\n_niistä_ tahi niiden perinnäisestä selityksestä.\n\nIhmiskunnalle voi tuskin liian usein muistuttaa, että kerran eli\nSokrates niminen mies, joka oli merkillisessä riidassa laillisen\nauktoriteetin ja silloin vallitsevan yleisen mielipiteen kanssa.\nTätä miestä, vaikka hän oli syntynyt suurista individeistä\nrikkaassa ajassa ja maassa, ovat hänen ja sen ajan parhaat\ntuntijat kuvanneet kunnollisimmaksi mieheksi silloin elävistä; ja\nme tunnemme hänet kaikkien seuraavien siveellisyyden opettajien\npäämieheksi ja esikuvaksi, yhtä hyvin Platonin ylevän innostuksen,\nkuin Aristoteleksen terävän hyötyopin alkuunpanijaksi, _\"i maêstri\ndi color che sanno\"_[3], kahden eetillisen ja muunkin filosofian\nalkulähteen. Tämän kaikkien sittemmin eläneitten suurten ajattelijain\ntunnustetun opettajan -- jonka maine kukoistaen vielä enemmän kuin\nkahden tuhannen vuoden kuluttua voittaa kaikkien muitten mainioitten\nmiesten maineen, jotka ovat tehneet hänen kotikaupunkinsa kuuluisaksi\n-- tappoivat hänen omat kansalaisensa laillisesti tuomittuna\njumalattomuudesta ja siveettömyydestä. Jumalattomuudesta, koska hän\nmuka oli kieltänyt valtion hyväksymät jumalat; oikeastaan hänen\nsyyttäjänsä vakuuttivat, ettei hän uskonut mitään jumalia (ktso\n\"Puolustuspuhetta\"). Siveettömyydestä, koska hän oli opeillansa ja\nneuvoillansa \"nuorisoa turmellut\". Näihin rikoksiin tuomioistuin --\non meillä täysi syy uskoa -- rehellisesti piti häntä syyllisenä, ja\ntuomitsi rikoksellisena kuolemaan miehen, joka luultavasti parhaiten\nkaikista aikalaisistansa oli ansioittanut itsensä ihmiskunnan edessä.\n\nSiirtykäämme tästä vielä yhteen toiseen tapaukseen lain harjoittamaa\nvääryyttä, ainoaan, jonka mainitseminen Sokrateksen tuomion jälkeen\nei ole antiklimax: tapaukseen Golgathalla yli kahdeksantoista\nvuosisataa sitten. Mies, jonka siveellinen suuruus vaipui niin\nsyvälle kaikkien niiden muistoon, jotka näkivät hänen elämäänsä\nja kuulivat hänen puhettansa, että kahdeksantoista seuraavaa\nvuosisataa on palvellut häntä kuin itseä kaikkivaltiasta, tapettiin\nhäpeällisesti. Ja miksi? Jumalanpilkkaamisesta. Ihmiset eivät\nainoastaan tunteneet hyväntekijäänsä väärin; he pitivät häntä\njuuri vastakohtana siihen, mitä hän oli, ja kohtelivat häntä juuri\nsemmoisena jumalattomuuden hirviönä, jona heitä itseänsä nyt pidetään\ntämän menettelynsä tähden. Ne tunteet, joilla ihmiset nyt katsovat\nnäitä surkeita tekoja, varsinkin jälkimäistä niistä, saattavat\nheidät kerrassaan väärin tuomitsemaan niiden onnettomia tekijöitä.\nNämät eivät olleet hyvin luultavastikaan pahoja ihmisiä -- eivät\npahempia kuin ihmiset yleensä ovat; pikemmin päinvastoin olivat\nhe ihmisiä, joissa olivat täydellisesti ja vähän enemmänkin kuin\ntäydellisesti heidän aikansa ja kansansa uskonnolliset, siveelliset\nja isänmaalliset tunteet: juuri sellaisia ihmisiä, joilla kaikkina\naikoina, meidän omammekin siihen luettuna, on täydet toiveet kulkea\nelämänsä läpi nuhteettomina ja kunnioitettuina. Ylimäinen pappi,\njoka repi vaatteensa, kuin lausuttiin ne sanat, jotka hänen maansa\najatusten mukaan olivat synkin rikos, oli hyvin luultavasti yhtä\ntotinen kauhussaan ja harmissaan, kuin yleensä kunnioitettavat ja\nhurskaat miehet nykyään ovat niissä uskonnollisissa ja siveellisissä\najatuksissa, joita he tunnustavat; ja useat, jotka nykyään\nkauhistuvat hänen tekoaan, olisivat tehneet aivan samoin kuin hänkin,\njos olisivat eläneet hänen aikanansa ja syntyneet juutalaisina.\nOikeauskoiset kristityt, jotka mielivät ajattelemaan, että\nensimäisten marttyrien kivittäjät varmaan olivat pahempia ihmisiä\nkuin he, muistakoot, että yksi noita vainoojia oli pyhä Paavali.\n\nLisätkäämme vielä yksi esimerkki, sattuvin kaikista, jos erehdyksen\nvaikuttavaisuus mitataan sen viisauden ja kunnon mukaan, joka siihen\njoutuu. Jos kellään vallanpitäjällä oli keisari Markus Aureliuksella\nsyytä ajatella itseään parhaaksi ja valistuneimmaksi aikalaisistansa.\nKoko sivistyneen maailman itsevaltiaana säilyi hän kaiken elinaikansa\nei ainoastaan mitä puhtaimmasti oikeamielisenä, vaan myös -- jota\noli vähemmin odottamistakaan hänen stoalaiselta sivistykseltään --\nsangen helläsydämisenä. Ne harvat virheet, jotka hänelle luetaan,\nolivat kaikki pehmeyden syytä, ja hänen kirjoituksensa, vanhan ajan\nhengen korkeinta siveellistä tuotetta, eroavat tuskin huomattavasti,\njos eroavat ollenkaan, Kristuksen kuvaavimmista opeista. Tämä mies,\nparempi kristitty kaikessa paitsi sanan dogmillisessa merkityksessä\nkuin melkein kukaan niitä näköjään kristityitä keisareita, jotka\nsittemmin ovat hallinneet, vainosi kristinuskoa. Vaikka hän oli\nihmisyyden edellisten voittojen huipulla, oli avoin-, vapaajärkinen,\nja luonteensa saattoi hänet itsestään siveellisiin kirjoituksiinsa\nomistamaan kristillisen ihanteen, ei hän kuitenkaan nähnyt, että\nkristinusko oli tuleva hyväksi eikä pahaksi maailmalle, jota kohtaan\nhän tunsi niin syvää velvoitusta. Silloisen yhteiskunnan tunsi hän\nolevan surkeassa tilassa. Mutta mimmoinen se olikaan, näki hän, eli\najatteli näkevänsä, että se pysyi koossa ja estyi yhä pahentumasta\njuuri uskonsa kautta perittyihin jumaloihin ja kunnioituksensa kautta\nheitä kohtaan. Ihmiskunnan hallitsijana piti hän velvollisuutenansa\npidättää yhteiskuntaa lohkeilemasta pirstoiksi, eikä käsittänyt,\nmiten olisi muodostettava uusia siteitä, jotka jälleen liittäisivät\nsen kokoon, jos entiset siteet katkaistaisiin. Uusi uskonto\njulkisesti tarkotti näitten siteitten irroittamista; jollei siis\nollut hänen velvollisuutensa omistaa tämä uskonto, näytti olevan\nhänen velvollisuutensa tukehduttaa se. Koska nyt kristillisyyden\njumaluusoppi ei hänestä näyttänyt todelta eikä jumalasta alkunsa\nsaaneelta; koska tuo kumma kertomus ristiinnaulitusta jumalasta ei\ntuntunut hänestä uskottavalta ja koska hän ei voinut arvata, että\njärjestelmä, joka nojautui hänestä niin kokonansa uskomattomalle\npohjalle, olisi se uudistava voima, joksi se, kaikkien tappioitten\nperästä, todella on osottautunut, niin tuo lempein ja hellin\nfilosofeista ja hallitsijoista antoi käskyn vainoamaan kristityitä.\nMinun mielestäni tämä on traagillisimpia tapauksia koko historiassa.\nTuntuu katkeralta ajatella, kuinka erilainen nykyistään maailman\nkristillisyys olisi ollut, jos kristinusko omistettiin keisarikunnan\nuskonnoksi Markus Aureliuksen eikä Konstantinuksen johdolla. Mutta\nolisi yhtä väärin häntä kuin totuutta vastaan, jos kieltäisi,\nettä kaikki puolusteet, joihin voidaan vedota vastakristillisten\noppien rankaisemisessa, olivat Markus Aureliuksenkin puolella hänen\nrangaistessaan kristinuskon levittämistä. Ei kukaan kristitty\nlujemmin usko, että ateismi (jumalankieltäminen) on väärää ja viepi\nyhteiskunnan hajoamiseen, kuin Markus Aurelius uskoi tätä samaa\nkristinuskosta; hän, jota kaikista silloin elävistä miehistä voitiin\npitää parhaiten kykenevänä arvostelemaan sitä. Jollei siis se, joka\nhyväksyy mielipiteitten levittämisen rankaisemista, mairittelekse\nviisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi, kuin Markus Aurelius,\nsyvempään syöpyneeksi aikansa viisauteen ja intelligenssinsä avulla\nkorkeammalla sen yli seisovaksi -- totisemmaksi totuutta etsimässä\nja hartaammaksi sitä löydettynä palvelemassa, luopukoon hän\nluulettelemasta omaa ja yleisön erehtymättömyyttä, niinkuin suuri\nAntoninus teki niin onnettomalla seurauksella.\n\nHuomaten mahdottomaksi puolustaa rangaistuksen käyttämistä\nepäuskonnollisten oppien tukehduttamiseksi todisteilla, jotka eivät\noikeuttaisi myöskin Markus Antoninusta, uskonnollisen vapauden\nvihaajat joskus kovasti ahdistettuina hyväksyvät tämän johtopäätöksen\nja sanovat, niinkuin t:ri Johnson, että kristinuskon vainoojat olivat\noikeassa, että vaino on koetus, jonka läpi totuuden tulee käydä ja\njonka läpi se aina menestyksellä käy, sillä lain rangaistukset ovat\nlopuksi voimattomat totuutta vastaan, vaikka joskus vaikuttavat\nhyvää vahingollisia harhaoppia vastaan. Tämä on yksi laji todisteita\nuskonnollisen suvaitsemattomuuden puolesta ja siksi huomattava,\nettemme saa sitä jättää vaariin ottamatta.\n\nVäitettä, jonka mukaan totuutta oikeuden mukaisesti saa vainota,\nkoska vainon muka on mahdoton sitä vahingoittaa, ei voi syyttää\ntarkoitukseltaan vihamieliseksi uusien totuuksien vastaanottamiselle,\nmutta emme voi myöskään jalomieliseksi ylistää sen kohtelua niitä\nmiehiä, joita ihmiskunnan tulee noista totuuksista kiittää.\nKeksiminen maailmalle jotakin, joka sitä syvästi koskee ja jota\nse ei ennen tuntenut; näyttäminen että se on erehtynyt jossakin\nmaallisessa tahi hengellisessä elinkysymyksessä on niin tärkeä\npalvelus kuin ihmisolento yleensä voi tehdä lähimäisilleen, ja\njoissakin tapauksissa, niinkuin esim. ensimäisiin kristittyihin ja\nuskonpuhdistajiin nähden, uskovat t:ri Johnsonin mieliset sen olleen\nkalliimman lahjan, kuin ihmiskunnalle voitiin antaa. Että sellaisten\nhyväin töitten tekijät palkitaan marttyrikuolemalla, että heidän\nkorvauksensa on tulla kohdelluiksi kurjimpina rikoksellisina, ei\nole tämän opin mukaan erehdys ja onnettomuus, jota ihmiskunta saisi\nvalittaa säkissä ja tuhassa, vaan luonnollinen ja oikea asiain meno.\nUuden totuuden esittäjän pitäisi tämän opin mukaan seisoa, kuten\nIokrilaisten lain mukaan uuden lain ehdottajan, nim. nuora kaulassa\ntullaksensa heti kuristettavaksi, jollei kansankokous kuultuaan hänen\nperusteensa paikalla hyväksynyt hänen esitystänsä. Ihmisten, jotka\npuolustavat tällaista tapaa kohdella hyväntekijöitä, ei voi olettaa\nantavan suurta arvoa itselle hyvälle työlle. Ja minä uskon tämän\nnäkökannan rajoittuvan pääasiallisesti sellaisiin ihmisiin, jotka\najattelevat, että uudet totuudet ovat saattaneet ennen aikaan olla\ntoivottavia, mutta että meillä on nyt jo niitä kylläksemme.\n\nMutta muuten sanelma, että totuus aina pääsee vainossa voitolle, on\nyksi noita hauskoja erehdyksiä, joita ihmiset kertaavat toistensa\nperässä, kunnes ne tulevat jokapäiväisiksi, mutta jotka kaikki\nkokemus kumoaa. Historia on täynnä tapauksia, joissa totuus on vainon\nkautta tukehdutettu; jos ei ainaiseksi masennettu, niin ainakin\nsyrjäytetty vuosisadoiksi. Ainoastaan uskonnollisista mielipiteistä\npuhuaksemme: uskonpuhdistus puhkesi vähintään kaksikymmentä kertaa\nennen Lutheria, ja ehkäistiin. Arnold Brescialainen sortui.\nFra Dolcino sortui. Savonarola sortui. Albigensit sortuivat.\nValdolaiset sortuivat. Lollardit sortuivat. Hussilaiset sortuivat.\nJa Lutherin ajan jälkeenkin onnistui vaino, missä sitä pitkitettiin.\nEspanjasta, Italiasta, Flandernista, Itävallan keisarikunnasta\nhävitettiin protestanttisuus juuriaan myöten, ja hyvin luultavasti\nolisi samoin käynyt Englannissakin, jos Maria kuningatar olisi\nelänyt tahi Elisabet kuollut. Vaino on aina menestynyt, paitsi\nmissä harhauskoiset ovat olleet liian voimakas puolue tullaksensa\nkyllin voimakkaasti ahdistetuksi. Ei kukaan järkevä ihminen voi\nepäillä, ettei kristinusko olisi saattanut tulla hävitetyksi Kooman\nkeisarikunnasta. Se levisi ja tuli vallitsevaksi, koska vainot\nolivat vaan tilapäisiä, kestivät ainoastaan lyhyen ajan ja niiden\nvälissä oli pitkät ajat, jolloin oppia häiritsemättä levitettiin.\nSe on paljasta hellätuntoista puhetta, että totuudessa, ainoastaan\ntotuutena, on joku sisällinen, valheelta kielletty voima päästä\nvoitolle vankilasta ja roviosta. Ihmiset eivät ole hartaampia\ntotuuden, kuin he usein ovat valheen puolustajia, ja lain tahi\nmyös yhteiskunnallisten rangaistusten riittävä käytäntö onnistuu\ntavallisesti ehkäisemään kummankin levittämisen. Todellinen etu, joka\ntotuudella on, on se, että kun joku aate on tosi, saa sen tukehduttaa\nkerran, kahdesti tahi useammin, mutta aikain kuluessa löytyy aina\nihmisiä keksimään sitä uudestaan, kunnes kerran sen ilmestyminen\nsattuu aikaan, jolloin se suosiollisissa olosuhteissa pelastuneena\nvainolta varttuu siksi, että kykenee kestämään kaikki seuraavat\nkukistamisyritykset.\n\nSanotaan, ettemme me nyt enää tapa uusien oppien esittäjiä: me\nemme ole niinkuin esi-isämme, jotka löivät profetat kuoliaaksi, me\npystytämme heille muistomerkkiä. Tosin emme enää kuoleta eriuskoisia.\nJa se rangaistuksen määrä, minkä nykyaikainen tunto luultavasti\nsuvaitsisi vahingollisimpiakin oppeja vastaan, ei ole riittävä\nhävittämään niitä. Mutta älkäämme imarrelko itseämme olevamme vielä\nvapaat lain kautta harjoitetun vainon häpeätahrasta. Rangaistuksia\nopista tahi ainakin sen julkilausumisesta on vielä laissa; eikä\nniiden voimaanpano ole tänäkään aikana niin kokonaan esimerkkiä\nvailla, ettei olisi ensinkään uskomista, niiden vielä kerran pääsevän\ntäyteen voimaan. V. 1857 Cornwallin kreivikunnan kesäkäräjissä\ntuomittiin eräs miesparka,[4] kaikessa elämässään moitteettomaksi\nmainittu, kahdenkymmenenviiden kuukauden vankeuteen siitä että\noli lausunut ja kirjoittanut eräälle portille joitakin loukkaavia\nsanoja kristinopista. Kuukauden kuluessa siitä Old Baileyssä kaksi\nhenkilöä[5] eri tiloissa hyljättiin jurymiehen toimesta, ja toista\ntuomari ja yksi neuvonantaja vielä törkeästi soimasivat, sentähden\nettä he rehellisesti ilmoittivat, ettei heillä ollut uskonnollista\nmielipidettä; ja kolmannelta, eräältä muukalaiselta,[6] samasta\nsyystä kiellettiin oikeus muutamaa varasta vastaan. Tämä hyvityksen\nkielto tapahtui sen lainmääräyksen nojassa, ettei saa todistaa\noikeuden edessä kukaan, joka ei tunnusta uskoa jumalaan (joku\njumala riittää) ja tulevaiseen elämään, joka on sama kuin julistaa\nsellaiset henkilöt henkipatoiksi, suljetuiksi tuomioistuinten\nsuojeluksesta: jotta ei ainoastaan heitä itseänsä saa rankaisematta\nryövätä ja ahdistaa, jollei ole läsnä muita kuin he itse tahi toisia\nsamanmielisiä henkilöitä; vaan myöskin ketä tahansa muita saa\nryövätä ja ahdistaa, jos asian toteennäyttö on heidän todistuksensa\nvarassa. Tämä perustuu siihen otaksumiseen, että semmoisen ihmisen\nvala, joka ei usko tulevaan elämään, on arvoton -- joka otaksuminen\nosottaa sen kannattajien sangen vähän tuntevan historiaa (sillä\nse on historiallisesti totta, että suuri osa uskottomia on ollut\nsangen rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä); eikä siinä pysy kukaan,\njolla on vähintäkään tietoa siitä, kuinka monen niin kuntonsa\nkuin luonnonlahjainsa tähden maailmassa sangen korkeassa arvossa\nolevan ihmisen, ovat ainakin heidän likeisimpänsä tunteneet olevan\nuskottoman. Tuo määräys syöpi sitäpaitsi itsensä ja kumoaa oman\nperustuksensa. Vaikka se väittää, että ateistit välttämättömästi ovat\nvalehtelijoita, sallii se todistaa kaikkien ateistien, jotka tahtovat\nvalehdella, ja hylkää ainoastaan ne, jotka ennen uhoittelevat kirotun\nuskon julkisesta tunnustamisesta lähtevää panettelua kuin vakuuttavat\nvaletta. Määräys, joka täten todistaa itsensä järjettömäksi omaan\ntunnustettuun tarkotukseensa nähden, voi pysyä voimassa ainoastaan\nvihan merkkinä, vainon jäännöksenä, vieläpä vainon, jolla on se\nomituisuus, että sen alaiseksi joutuu selvästi osotettuansa, ettei\nsitä ansaitsisi. Tämä määräys, ja se oppi, joka siinä on, loukkaa\ntuskin vähemmin uskovaisia, kuin uskottomiakaan. Sillä jos se, joka\nei usko tulevaiseen elämään, välttämättömästi valehtelee, siitä\nseuraa että niitä, jotka uskovat, estää valehtelemasta (jos heitä\nmikään estää) helvetin pelko. Emme tahdo tehdä tämän määräyksen\nkeksijöille emmekä kannattajille niin väärin, että olettaisimme\nheidän käsityksensä kristillisestä kunnosta lähteneen heidän\ntajunnastaan.\n\nNämät tosin ovat vainon rääsyjä ja sirpaleita vaan, ja niitä saattaa\najatella pikemmin kuin haluksi vainota vain esimerkiksi tuota\nenglantilaisten mielissä yleistä heikkoutta, että he kummallisen\nmieluisasti säilyttävät huonoja periaatteita, kuin eivät enää itse\nole kyllin huonoja haluamaan niitä todella voimaan pantavaksi.\nMutta pahaksi onneksi ei yleisen mielipiteen tilassa ole mitään\ntakeita siitä, että laillisen vainon pahimpien muotojen väliaikainen\nlakkauttaminen, joka on kestänyt noin miespolven ajan, on edelleen\njatkuva. Tänä aikana asiain vanha vakava meno rikkoutuu yhtä usein\nyritysten kautta eloon herättää menneitä pahoja, kuin saada toimeen\nuusia hyviä hankkeita. Mitä nykyaikana pöyhkeillen kutsutaan uskonnon\nuudestisyntymiseksi, on varmaan ahtaissa ja sivistymättömissä\nmielissä ainakin yhtä suuresti ulkokultaisuuden uudestasyntymistä.\nJa missä niin tehokasta ja pysyvää uskonnollisen suvaitsemattomuuden\nsytykettä on kansan tunteissa, kuin on kaikkina aikoma säilynyt tämän\nmaan keskiluokassa, siellä tarvitsee ainoastaan hiukkasen yllyttää\nvainoomaan niitä, joita aina on pidetty sopivina vainon esineinä.[7]\nSillä tämä se juuri on, nim. ihmisten ajatukset ja tunteet niistä,\njotka hylkäävät ne uskonkappaleet, joita he pitävät tärkeinä, kuin\ntekee, ettei meidän maa ole henkisen vapauden paikka. Pitkät ajat on\njo ollut laillisten rangaistusten pääepäkohtana, että ne vahvistavat\nyhteiskunnallista häpeätahraa. Tämä häpeätahra se on, joka on\ntodella vaikuttava, ja niin vaikuttava on se, että tunnustaminen\nmielipiteitä, jotka ovat yhteiskunnan kirouksen alaisia, on vähemmän\ntavallinen Englannissa, kuin monessa muussa maassa on julkilausuminen\nsellaista, mikä on vaarassa tulla laillisen rangaistuksen alaiseksi.\nKaikkiin ihmisiin nähden, paitsi niihin, joita rahaseikat tekevät\nrippumattomiksi muitten ihmisten hyvästä tahdosta, yleinen mielipide\ntässä asiassa on yhtä vaikuttava kuin laki; ihmisiä saa yhtähyvin\nvangita, kuin sulkea tilaisuudesta ansaitsemaan leipänsä. Joilla jo\non varma leipä ja jotka eivät pyri vallanpitäjäin, yhdistysten tahi\nyleisön suosioon, heillä ei ole muuta pelkäämistä julkilausumastaan\nmitä ajatuksia tahansa, kuin että heistä ajatellaan ja puhutaan\npahaa, eikä luulisi tarvittavan kovin suurta sankarillisuutta\nkestämään tätä. Ei ole ensinkään syytä vedota ad misericordiam\n(sääliin) sellaisten ihmisten puolesta. Mutta vaikkemme nyt enää\nkohtele niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me, niin pahoin kuin\nennen oli tapamme tehdä, niin teemme itsellemme vahinkoa kenties\nenemmän kuin koskaan ennen kohtelullamme heitä. Sokrates tapettiin,\nmutta Sokrateksen filosofia nousi kuin aurinko taivaalle ja levittää\nvaloaan koko henkisen maailman yli. Kristityitä heitettiin leijonain\neteen, mutta kristillinen kirkko kasvoi suureksi ja tuuheaksi\npuuksi, kohoten vanhempain ja heikompain kasvien yli ja peittäen ne\nvarjollansa. Meidän puhtaasti yhteiskunnallinen suvaitsemattomuutemme\nei tapa ketään, ei peräti hävitä mitään oppia, vaan saattaa\nihmiset pukemaan ne valepukuun tahi luopumaan niitä tehokkaasti\nlevittämästä. Meillä harhaopit eivät huomattavasti voita eivätkä\nmenetä alaa vuosikymmenessä tahi miehenijässä; ne eivät koskaan\nleimahda ilmi laajalta, vaan kytövät yhä ajattelijain ja oppineitten\nahtaissa piireissä, joista ovat peräisinkin, koskaan valaisematta\nihmiskunnan yleisiä asioita todellisella tahi valhevalollaan. Ja\nsiten pysyy voimassa asiain tila, joka muutamien mielestä on hyvinkin\ntyydyttävä, koska se ilman noita ikäviä sakottamisia ja vangitsemisia\nsäilyttää kaikki vallitsevat mielipiteet näennäisesti häiritsemättä,\nsamalla kuin ei se kokonaan tuomitse toisinajattelevia, joilla\non ajattelemisen vikaa, järkeään käyttämästä. Sopiva ohjelma\nsäilyttämiseen rauhaa hengen maailmassa ja antamiseen kaikkein\nasiain mennä melkein samaa menoa kuin ennenkin. Mutta tämän tapaisen\nhenkisen rauhan hinnaksi uhrataan ihmishengen koko siveellinen ponsi.\nAsiain tila, jossa suuri osa toimeliaimpia ja tutkivimpia henkiä\nnäkee viisaimmaksi kätkeä vakaumustensa yleiset ohjeet ja perusteet\nomaan rintaansa ja koettaa yleisön puoleen kääntyessään kykynsä\nmukaan sovittaa johtopäätöksensä perustermiin, jotka he mielessään\novat hyljänneet, ei voi synnyttää niitä suoria, pelottomia luonteita\nja loogillisia, vakavia henkiä, jotka ennen kaunistivat ajatuksen\nmaailmaa. Se ihmislaji, jota siinä voi tavata, on joko paljaita\ntavanmukaisuuden tavottelijoita tahi totuuden teeskentelijöitä,\njoiden todisteet kaikissa suurissa asioissa ovat sovitetut kuulijain\nmukaan eivätkä ole ne samat, joista he itse ovat vakaumuksensa\nsaaneet. Ne, jotka pelastuvat kummastakin näistä, tekevät sen\nsupistamalla ajatuksensa ja harrastuksensa asioihin, joista voi\npuhua joutumatta periaatteitten vaaralliselle alalle s.o. pieniin\nkäytännöllisiin asioihin, jotka selkeäisivät itsestänsä, kuin vaan\nihmisten henki vahvistuisi ja laajenisi, ja jotka eivät koskaan\ntodella selviä ilman sitä. Mutta se, joka vahvistaisi ja laajentaisi\nihmishengen, vapaa ja rohkea mietiskely korkeimpia asioita, jätetään\nsikseen.\n\nNiiden, joiden mielestä tästä harhaoppisten vaitiolosta ei ole\nmitään pahaa, pitäisi miettiä ensiksikin, että juuri sen vaitiolon\ntähden ei ole rehellistä, tarkkaa keskustelua harhaoppisista\nmielipiteistä ja että juuri sen tähden sellaiset harhaopit, jotka\neivät kestä keskustelua, eivät häviä, vaikka ne voitaisiinkin estää\nleviämästä. Mutta ne eivät ole harhaoppisten omat henget, jotka\nenemmän turmeltuvat kiroamisesta kaiken tutkimuksen, joka ei vie\noikeaoppisiin johtopäätöksiin. Suurin vahinko tapahtuu niille, jotka\neivät ole harhaoppisia ja joiden koko henkinen kehitys ehkäistyy\nja järki aristuu vääräuskoisuuden pelosta. Kuka voi arvostella,\nkuinka paljon maailma menettää niissä monissa lupaavissa, arkaan\nluonteesen yhtyneissä neroissa, jotka eivät uskalla seurata\nrohkeaa, elinvoimaista, itsenäistä ajatustapaa, varsinkin jos\nse veisi heidät johonkin, jota voisi pitää epäuskonnollisuutena\ntahi epäsiveellisyytenä? Niissä saatamme toisinaan nähdä syvästi\ntunnollisia ihmisiä, terävä- ja hienoälyisiä, jotka kuluttavat\naikansa viisastellen järkeä vastaan, jota he eivät saata\nvaijentaa, ja tyhjentävät neronsa lähteet yrityksiin sovittaa\nomantunnon ja järjen vaatimuksia oikeaoppisuuden kanssa, jota he\nkenties eivät perältäkään onnistu tekemään. Ei saata tulla suurta\najattelijaa kenestäkään, joka ei tunnusta, että ajattelijana hänen\nvelvollisuutensa on seurata järkeänsä, mihin johtopäätöksiin\ntahansa se vieneekin. Totuudelle on enemmän voittoa sellaisen\nerehdyksestäkin, joka tarpeellisen tutkimisen ja valmistuksen\nohessa itse ajattelee, kuin niiden oikeista mielipiteistä, jotka\nkannattavat näitä mielipiteitä sen vuoksi, etteivät ne suo heidän\najattelevan. Tosin ei ajatuksen vapautta vaadita yksinomaisesti tahi\npääasiallisesti edes synnyttämään suuria ajattelijoita. Päinvastoin,\non yhtä välttämätöntä ja välttämättömämpääkin saattaa keskinkertaisia\nihmisiä kykeneviksi kohoamaan siihen henkiseen suuruuteen, johon\nheidän voimansa riittävät. On ollut ja saattaa vastakin olla suuria\nyksityisiä ajattelijoita yleisen henkisen orjamaisuuden ilmanalassa.\nMutta ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan tässä\nilmanalassa henkisesti toimeliasta kansaa. Missä joku kansa on ajaksi\nlähestynyt tätä kantaa, on se tehnyt sen siitä syystä, että pelko\neriuskoista ajattelemista vastaan on joksikin ajaksi keskeytynyt.\nMissä on hiljainen sopimus, \"ettei periaatteista pidä väitellä\";\nmissä keskustelu suuremmista kysymyksistä, jotka voivat antaa\nihmisille tekemistä, katsotaan päättyneeksi, siellä emme voi toivoa\ntapaavamme sitä yleistä korkeaa määrää henkistä toimeliaisuutta, joka\non tehnyt muutamat ajanjaksot historiassa niin huomattaviksi. Kuin\nväittely karttaa asioita, jotka ovat siksi laajoja ja tärkeitä että\nne sytyttävät innostusta, ei kansan mieli koskaan kiihdy pohjiansa\nmyöten, eikä tapahdu sitä herätystä, joka kehotti älyltään hyvinkin\ntavalliset ihmiset jonkunlaiseen ajattelevain olentoin arvoon. Siihen\noli meillä loistava esimerkki Europan tilassa uskonpuhdistusta\nsuorastaan seuraavina aikoina; toinen, vaikka mannermaalle ja vähän\nsivistyneempiin luokkiin rajoittuva, 18:sta vuosisadan jälkeisessä\npuoliskossa tapahtuneessa henkisessä liikkeessä; kolmas, vielä\nlyhytaikaisempi, Saksan henkisessä kuohumistilassa Goethen ja\nFichten aikoina. Nämät ajanjaksot eroavat suuresti niiden eri oppien\npuolesta, joita ne kehittivät; mutta yhteistä niille oli se, että\nauktoriteetin ijes oli jokaisessa niissä murrettuna. Kussakin oli\nvanha henkinen despotismi luotu pois eikä mikään uusi ollut vielä\npäässyt sen sijalle. Näinä kolmena ajanjaksona saatu herätys on\ntehnyt Europan siksi, mitä se nyt on. Joka ainoa parannus, kuin on\ntapahtunut ihmisten mielissä tahi laitoksissa, on selvästi peräisin\njoltakin niistä. Ilmiöt ovat jonkun aikaa osottaneet, että kaikki\nnämät kolme herätystä ovat nyt jo melkein tyhjennetyt; emmekä me voi\nodottaa uutta vauhtia, ennenkuin jälleen vaadimme henkemme vapauden\ntakaisin.\n\nSiirtykäämme nyt toiseen osaan todistusta. Jättäkäämme sikseen\nedellytys, että nuo perinnäiset opit ovat vääriä, olettakaamme\nniiden olevan tosia ja tarkastelkaamme sen tavan arvoa, jolla niitä\ntodenmukaisesti kannatetaan, kuin niiden totuutta ei saada vapaasti\nja peittelemättä punnita. Kuinka vastenmielisesti henkilö, joka on\nmielipiteessään luja, myöntäneekin mahdolliseksi, että hän ehkä on\nsiinä väärässä, pitää häneen koskeman sen ajatuksen, että olkoon\nse kuinka tosi tahansa, jollei siitä perinpohjin usein ja pelotta\nkeskustella, pidetään sitä kuolleena oppina, dogmina, eikä elävänä\ntotuutena.\n\nOn olemassa ihmisluokka, onneksi ei enää niin lukuisa kuin ennen,\njotka pitävät riittävänä, että ihmiset ilman epäilystä myöntyvät\nsiihen, mitä he oikeaksi ajattelevat, vaikkei noilla ihmisillä\nitsellään olekaan ensinkään mitään tietoa sen ajatuksen perusteista,\neivätkä voi pätevästi puolustaa sitä pintapuolisimpiakaan\nvastaväitteitä vastaan. Sellaiset henkilöt, jos he kerran saavat\nvallanpitäjät heidän uskoonsa, luonnollisesti ajattelevat, ettei\nsiitä lähde mitään hyvää, vaan suurta vahinkoa, jos tuota uskoa\nsallitaan epäillä. Missä he saavat vaikutusvaltaa, tekevät he melkein\nmahdottomaksi kumota perinnäistä oppia viisaasti ja maltilla, vaikka\nse vielä saattaa tulla kumotuksi hätäisesti ja taidottomasti. Sillä\nharvoin on mahdollista kokonaan tukehduttaa keskustelua, ja kuin se\nkerran pääsee pujahtamaan esiin, niin vakaumukseen perustumattomat\nuskonkappaleet ovat valmiit väistymään vähänkin todisteitten\ntapaistenkaan edestä. Mutta sekin mahdollisuus sinään -- olettaen\nettä oikea mielipide pysyy ihmisissä, vaan pysyy edeltäluulona,\ntodistuksesta riippumattomana ja siltä suljettuna uskonkappaleena --\nniin ei tämä ole se tapa, jolla järjellisen olennon tulee totuutta\nkannattaa. Tämä ei ole totuuden tuntemista. Totuus täten säilytettynä\non vaan yksi taikaluulo lisää, sattumalta yhdistettynä sanoihin,\njotka ilmoittavat totuutta.\n\nJos ihmiskunnan intelligenssiä ja arvostelukykyä pitää viljellä,\njota eivät ainakaan protestantit kiellä, niin missä ihminen voi\nnäitä kykyjänsä paremmin harjoittaa kuin asioissa, jotka vaarantavat\nhäntä niin suuresti, että pidetään hänelle välttämättömänä muodostaa\nitselleen niistä vakaumusta? Jos ymmärryksen kehitystä edistää\ntoinen asia enemmän kuin toinen, varmaan edistää sitä oppiminen\nomien mielipiteittensä perusteet. Mitä hyvänsä ihmiset uskovatkin\nasioista, joista ennen kaikkea on tärkeää että he ovat oikeassa\nuskossa, pitää heidän kyetä puolustautumaan ainakin yleisimpiä\nvastaväitteitä vastaan. Mutta joku sanonee: \"Opetettakoon\nheille mielipiteittensä perusteet. Mielipiteet eivät siltä ole\nvälttämättömästi paljasta matkimista, ettei ole kuullut niistä\nkiisteltävän. Ihmiset, jotka lukevat mittausoppia, eivät ainoastaan\npane teoreemiä suoraan muistoonsa, mutta oppivat ymmärtämään\nsamoin myös todistuksen; ja olisi järjetöntä sanoa, että he jäävät\ntietämättä mittausopin totuuden perusteita, kosk'eivät kuule koskaan\nkenenkään yrittävän niitä kumoamaan.\" Epäilemättä; ja sellainen\nopetus riittää matematikin tapaisessa aineessa, jossa ei ole mitään\nsanottavaa asian väärästä puolesta. Matematillisen totuuden selvyys\non juuri siitä omituinen, että kaikki todisteet ovat yhdellä\npuolella. Siinä ei ole mitään vastaväitteitä eikä vastauksia\nvastaväitteisiin. Mutta joka asiassa, josta eri mielipiteitä voi\nolla, on totuus tasapainon hankkimisessa kahden yhteensattuvan\njärkisyitten jakson välillä. Luonnon filosofiassakin on aina joku\nmuukin selitys samasta seikasta mahdollinen, joku geosentrinen\n(maakeskeinen) teoria heliosentrisen (aurinkokeskeisen) sijasta,\njoku flogistinen oksygeenisen sijasta; on näytettävä, miksei tuo\ntoinen teoria voi olla oikea, ja ennenkuin se on tehty, emme me\nymmärrä mielipiteemme perusteita. Mutta jos me käännymme äärettömästi\nenemmän kietoutuneisiin asioihin: siveellisiin, uskonnollisiin,\nvaltiollisiin, yhteiskunnallisiin seikkoihin ja elämän toimintaan,\nniin kolme neljättä osaa todisteita kunkin riidanalaisen ajatuksen\npuolesta on kumoamisessa niitä todennäköisyyksiä, jotka puolustavat\njotakin siitä eriävää ajatusta. Vanhan ajan suurimmasta puhujasta\n-- yhtä ainoaa lukuun ottamatta -- on säilynyt kertomus, että hän\naina tutki vastustajansa asian yhtä suurella, joll'ei suuremmalla\ntarkkuudella, kuin omansa. Samaa keinoa, jota Ciceron oli tapana\nkäyttää onnistuakseen oikeudenistunnoissa, vaatii noudattaa jokaisen,\njoka tutkii jotakin asiaa aikomuksessa päästä totuuden perille.\nSe, joka tuntee ainoastaan oman puolensa asiaa, tuntee sitä vähän.\nHänellä saattavat olla hyvät perusteet, eikä kenties kukaan ole\npystynyt niitä kumoamaan. Mutta jos hän on yhtä kykenemätön kumoamaan\nvastapuolen perusteita, jos hän ei edes tunne, mitkä ne ovatkaan,\nei hänellä ole mitään syytä pitää toista mielipidettä toistansa\nparempana. Järkevintä hänen olisi lykätä arvostelunsa vastaiseksi,\nja joll'ei hän tyydy siihen, on hän auktoriteetin johdettavana tahi\nkallistuu, niinkuin maailmassa yleensä tapahtuu, sille puolelle,\njolle hän tuntee suurinta vetoa. Eikä ole siinäkään kyllin, että\nhän kuuntelisi vastapuolen todisteita omilta opettajiltaan, siinä\nmuodossa kuin he esittävät niitä yhdessä sen kanssa, mitä he tuovat\nesiin kumotakseen niitä. Tällä keinoin ei anna todisteille oikeata\narvoa eikä saata niitä suoraan sattumaan mieleensä. Ihmisen täytyy\nkestää kuulla ne niiltä, jotka niitä todella uskovat, jotka niitä\ntotuudessa puolustavat ja tekevät parhautensa niiden puolesta. Hänen\ntäytyy tuntea ne miellyttävimmässä, vakuuttavimmassa muodossa. Hänen\ntäytyy tuntea, kuinka suuria vaikeuksia totuuden etsiminen eteemme\npanee ja sisältää. Muuten ei hän koskaan saavuta kylliksi totuutta\nvastustaakseen tätä vaikeutta ja voittaakseen sen. Yhdeksänkymmentä\nyhdeksän sadasta n.s. sivistyneitä on tässä tilassa, niitäkin,\njotka voivat sujuvasti todistella mielipiteensä puolesta. Heidän\njohtopäätöksensä saattaa olla oikea, mutta mistä he tietävät, ettei\nse ole väärä? He eivät ole koskaan heittäytyneet niiden henkiseen\ntilaan, jotka ajattelevat toisin kuin he, eivätkä miettineet, mitä\nniillä saattaa olla sanottavaa; ja siis he eivät, sanan oikeassa\nmerkityksessä, tunne sitä oppia, jota he itse tunnustavat. He eivät\ntunne niitä osia siitä, jotka selvittävät ja oikeuttavat lopun;\nniitä syitä, jotka näyttävät, että näennäisesti ristiriidassa\ntoisen kanssa oleva asia on sovitettavissa sen kanssa eli että\nkahdesta selvästi pätevästä syystä toinen on pidettävä tärkeämpänä\nkuin toinen. Koko sille osalle totuutta, joka painaa vaa'an ylös\nja ratkaisee täydellisesti valaistun hengen arvostelun, ovat he\nvieraita; eikä sitä osaa todella tunnekaan kukaan muu, kuin se,\njoka on kuunnellut samalla tavoin puolueettomasti kumpaakin puolta\nja koittanut nähdä kummankin puolen syyt ja perusteet vankimmassa\nvalossa. Niin oleellinen on tämä kuri oikein ymmärtämiselle\nmoralisia ja inhimillisiä asioita, että jollei jokaisen tärkeän\ntotuuden vastustajia ole olemassa, on välttämätöntä kuvitella niitä\nja varustaa ne lujimmilla todisteilla kuin taitavin \"perkeleen\nasianajaja\" voi keksiä.\n\nVähentääkseen näiden mietelmäin pontta vapaan keskustelun viholliset\nluultavasti sanovat, ettei ole ensinkään välttämätöntä ihmisten\nylipäänsä tuntea ja ymmärtää kaikkea, mitä filosofeilla ja\nteologeilla on sanomista heidän mielipiteitänsä vastaan tahi niiden\npuolesta. Ettei ole ensinkään tarpeen tavallisen ihmisen kyetä\npaljastamaan nerokkaan vastustajan vääristelyjä ja sofismeja. Että\nsiinä on kyllin, kuin aina on joku kykenevä vastaamaan niihin, niin\nettei mitään tietämättömiä ehkä hairahduttavaa jää kumoamatta. Että\nyksinkertaiset ihmiset, opittuaan heihin iskettyjen oppien selvimmät\nperusteet, luottakoot lopuksi auktoriteetiin, ja havaittuaan, ettei\nheillä ole tietoa eikä taitoa pääsemään yhdestäkään kohtaavasta\npulmasta, jääkööt tyynesti luottamaan, että kaikki pulmat, kuin ovat\nkohdanneet, ovat selvittäneet tahi voivat selvittää ne, jotka ovat\nsitä varten erittäin opetetut.\n\nVaikka myönnämmekin tälle näkökannalle kaikki, mitä sen hyväksi\nvoivat vaatia nuo, jotka tyytyvät niin vähän määrään totuuden\nymmärtämistä kuin suinkin, jättäen lopun uskomisen asiaksi, niin\nei sittenkään todistus vapaan keskustelun puolesta ole mitenkään\nheikontunut. Sillä tämäkin oppi tunnustaa, että ihmisillä pitää\nolla järjellinen vakaumus siitä, että kaikkiin vastaväitteisiin on\ntyydyttävästi vastattu. Mutta kuinka niihin on voitu vastata, jollei\nasiaa, johon vastausta vaaditaan, ole lausuttu? Tahi kuinka on\nvastaus tunnettava tyydyttäväksi, joll'ei vastustajilla ole mitään\ntilaisuutta näyttää sitä tyydyttämättömäksi? Jollei yleisön, niin\nainakin filosofien ja teologien, jotka ovat pulmien selvittämistä\nvarten, täytyy tutustua näiden pulmien sekavimpiinkin sokkeloihin,\neikä tämä voi tapahtua, joll'ei pulmia saa vapaasti panna ja esittää\nniin edullisessa valossa, kuin ne suinkin myöntävät, Katolisella\nkirkolla on oma tapansa kohdella, tätä mutkallista probleemia.\nSe tekee leveän erotuksen niiden välillä, joiden voidaan sallia\nomistaa oppinsa vakaumuksesta, ja niiden, joiden täytyy hyväksyä se\nluottamuksesta. Tosin ei kenenkään ole sallittu valita, mitä hän\ntahtoo hyväksyä; mutta papit, ainakin ne, joihin voi täydellisesti\nluottaa, saavat luvalla ja omaksi ansiokseen tutustua vastustajain\ntodistuksiin vastatakseen niihin, ja saavat siis lukea vääräoppisia\nkirjoja; maallikot eivät ilman erityistä, vaikeasti saatavaa lupaa.\nTämä oppi tunnustaa vihollisen asian tuntemisen hyödylliseksi\nopettajille, mutta keksii oppinsa mukaisesti keinoja millä kieltää\nsen muulta maailmalta: antaen siten \"eliitille\" (valituille) enemmän\nhengen viljelystä, vaikk'ei enemmän hengen vapautta, kuin se sallii\nsuurelle joukolle. Tällä viekkaudella onnistuu se saavuttamaan sen\nhenkisen etevämmyyden, jota sen tarkotus vaatii; sillä vaikk'ei\nsivistys koskaan ilman vapautta ole luonut voimallista, vapaamielistä\nhenkeä, voi se synnyttää jollekin seikalle sukkelia advokaateja.\nMutta protestanttisuutta tunnustavissa maissa tämä keino on\nkielletty; sillä protestantit sanovat, ainakin opissaan, että\nvastuunalaisuutta uskonnon valitsemisesta täytyy kantaa jokaisen itse\npuolestaan eikä sitä saa sysätä opettajille. Sitäpaitsi on maailman\nnykyisellä kannalla käytännöllisesti mahdoton oppimattomilta pidättää\nkirjoituksia, joita oppineet lukevat. Jos ihmiskunnan opettajain on\nmieli tulla tuntemaan kaikkea, mitä heidän tulee tuntea, täytyy mitä\ntahansa saada vapaasti kirjoittaa ja esteettömästi julkaista.\n\nMutta jos vapaan keskustelun puutteen turmiollinen vaikutus, kuin\nperinnäiset mielipiteet ovat tosia, rajoittuisi siihen, että se\njättää ihmiset tietämättömiksi noiden mielipiteiden perusteista,\nniin ajatellaan ehkä, ettei tämä ole siveellinen, jos kohta onkin\nintellektuaalinen onnettomuus, eikä vaikuta mielipiteiden arvoon\nniiden vaikutukseen nähden ihmisluonteesen. Mutta seikka on se,\nettei ainoastaan opin perusteet unehdu keskustelun puutteessa, mutta\nuseinpa itse opin tarkotus. Sanat, jotka sitä ilmoittavat, lakkaavat\njohdattamasta mieleen ajatuksia, tahi johdattavat ainoastaan pienen\nosan niitä, kuin niillä alkujaan lausuttiin. Selvän käsityksen ja\nelävän uskon sijaan jääpi ainoastaan muutamia tavan kautta säilyneitä\nkorulauseita; tahi, jos joku osa, niin kuori ja päällys ajatuksesta\nsäilyy, vaan hienompi mehu katoaa. Sitä suurta lukua ihmiskunnan\nhistoriassa, johon tämä seikka antaa sisällyksen ja jonka se täyttää,\nei voi liian vakavasti tutkia ja punnita.\n\nSitä valaisee melkein jokaisen siveellisen opin ja hengellisen\nuskonkappaleen kokemus. Kaikki ne ovat sisällystä ja eloa täynnä\nkeksijöillä ja keksijäin omilla oppilailla. Niiden sisällys\nkäsitetään vähenemättömässä voimassa ja saatetaan ehkä vielä\ntäydellisempään selvyyteen, niin kauan kuin kestää taistelua\nhankkimiseksi opille tahi uskonkappaleelle valtaa muiden\nuskonkappalten yli. Lopuksi pääsee se vallalle ja tulee yleiseksi\nmielipiteeksi; tahi sen edistys pysähtyy: se pitää hallussaan sen\nalan, jonka se on saanut, mutta lakkaa leviämästä laajemmalle. Kuin\njompikumpi näitä tuloksia on saatu, kiistely asiasta laimistuu\nja vähitellen lakkaa. Opinsääntö on saanut paikkansa, jollei\nperinnäisenä mielipiteenä, niin yhtenä mielipiteen suvaittuna\nosana. Ne, jotka sitä kannattavat, ovat yleensä perineet sen,\neivätkä valinneet sitä; ja kääntyminen toisesta näitä oppeja\ntoiseen tapahtuu poikkeustilassa ja ajatuttaa hyvin vähän niiden\ntunnustajia. Sen sijaan että he, niinkuin ensi alussa, aina olisivat\nvaroillaan puolustaimaan maailmaa vastaan, tahi saadakseen maailmaa\npuolelleen, ovat he vaipuneet taipuvaisuuteen, eivät kuuntele,\njos voivat siitä päästä, todistuksia heidän uskoansa vastaan,\neivätkä häiritse eriajatuksisia, jos niitä on, todistuksilla sen\npuolesta. Tästä ajasta tavallisesti nähdään alkavan opin eläviin\nvoiman laskeutumisen. Usein kuulemme kaiken uskoisten opettajain\nvalittavan vaikeaksi ylläpitää uskovaisten mielissä niin elävää\ntuntoa totuudesta, jota he nimeksi tunnustavat, että se tunkisi\nläpi tunteitten ja todella saisi vallan käytöksen yli. Sellaisesta\nvaikeudesta ei mitään valitettu niin kauvan kuin usko vielä taisteli\nolemisestaan, heikommatkin taistelijat silloin tiesivät ja tunsivat,\nminkä puolesta he taistelivat, sekä erotuksen omansa ja muiden\noppien välillä; ja siinä ajanjaksossa kunkin uskon olemisaikaa ei\nollut niitä ihmisiä vähän, jotka olivat kaikissa ajatuksen muodoissa\ntoteuttaneet sen periaatteet, olivat punninneet ja miettineet ne\nkaikissa tärkeissä suhteissa ja tunteneet koko sen vaikutuksen, jonka\ntämä oppi voi tehdä sillä kokonaan täytettyyn mieleen. Mutta kuin\noppi on käynyt perittäväksi uskoksi ja otetaan vastaan passiivisesti\neikä aktiivisesti, kuin ei mieltä enää pakoteta, samassa määrin kuin\nalussa, käyttämään elinvoimiansa niihin kysymyksiin, joita usko\nsille esittää, ilmestyy asteettainen taipumus unhottamaan uskosta\nmuun paitsi kaavat, tahi välittämättä ja nuopeasti myöntymään\nsiihen, ikäänkuin jos luottamuksella omistaminen vapauttaisi pakosta\ntoteuttaa sitä tajunnassaan ja todistaa sitä oman kokemuksensa\nkautta, kunnes se vähitellen kerrassaan lakkaa liikuttamasta ihmisen\nsisällistä elämää. Silloin nähdään noita tähän maailman aikaan niin\nlukuisia, melkein enemmistönä olevia tapauksia, kuin uskonkappale\njää juuri kuin hengen ulkopuoleksi, karaisten ja jäykistäen sitä\nkaikkia muita luontomme korkeampia osia kohti suunnattuja vaikutuksia\nvastaan, osottaen valtaansa sillä, ettei suvaitse tuoreen ja elävän\nvakaumuksen juurtua, tekemättä siltä mielelle tahi sydämmelle muuta,\nkuin vahtii, että ne pysyvät tyhjinä.\n\nMissä määrin opit, jotka itsestään ovat omiansa tekemään mitä\nsyvimmän vaikutuksen mieleen, jäävät siihen kuolleeksi uskoksi,\ntulematta koskaan toteutetuksi mielikuvituksessa, tunteissa,\nymmärryksessä, siitä on esimerkkinä se tapa, jolla useimmat\nuskovaiset tunnustavat kristinuskoa. Kristinuskolla ymmärrän minä\ntässä samaa kuin kirkot ja lahkot sinä pitävät -- Uuden Testamentin\nperusohjeita ja opetuksia. Kaikki kristinuskon tunnustajat pitävät\nnäitä pyhinä ja hyväksyvät ne laiksi. Mutta tuskin on liikaa\nsanoa, ettei yksi kristitty tuhannesta ohjaa tahi tuomitse omaa\nkäytöstänsä näiden lakien mukaan. Se ohje, johon hän liittyy, on\nhänen kansansa, säätyluokkansa tahi uskonlahkonsa tapa. Hänellä on\nsiis toisaalla kokoelma siveysopillisia perusohjeita, joita hän\nuskoo erehtymättömän viisauden hänelle ilmoittaneen johdoksi hänen\nelämälleen; ja toisaalla joukko jokapäiväisiä huomioita ja tapoja,\njotka jonkun matkaa yhtyvät muutamiin noita perusohjeita toisiin\neivät niinkään pitkältä, ovatpa suoraan joitakin vastaan ja ovat\nylimalkaan sovittelu kristinuskon sekä maallisen elämän etujen ja\nmielijohteitten välillä. Ensimmäiselle näistä ohjeista omistaa hän\nkunnioituksensa, toista hän todella noudattaa. Kaikki kristityt\nuskovat, että autuaat ovat köyhät ja halvat ja ne jotka kärsivät\npilkkaa maailmassa; että helpompi on kamelin mennä neulan silmän\nläpi kuin rikkaan miehen tulla taivaan valtakuntaan; ettei heidän\npidä tuomitseman, ettei heitä tuomittaisi; etteivät he saa ensinkään\nkirota; että heidän tulee rakastaa lähimaistaan niinkuin itseään;\nettä jos joku ottaa heidän viittansa, heidän pitää sille antaa\ntakkinsakin; ettei heidän pidä huolehtiman huomisesta päivästä;\nettä jos he tahtovat olla täydellisiä, tulee heidän myydä kaikki\nmitä heillä on ja antaa köyhille. He eivät teeskentele sanoessaan,\nettä he uskovat kaikkia näitä. He uskovat niitä, niinkuin ihmiset\nuskovat kaikkea, mitä he ovat kuulleet aina ylistettävän, vaan\nei koskaan pantavan keskustelun alaiseksi. Mutta siitä elävästä\nuskosta puhuen, joka määrää ihmisen käytöksen, uskovat he näitä\noppeja juuri saman verran kuin he tavallisesti niiden mukaan elävät.\nOppilauseet sinään ovat sopivia aseiksi vastustajia vastaan; ja se on\nymmärrettävää, että ne vedetään esiin, milloin mahdollista, ikäänkuin\nsyiksi kaikkeen siihen, mitä tehdään semmoista, jota kiitettäväksi\najatellaan. Mutta jos joku muistuttaisi, että perusohjeet vaativat\näärettömän paljon muuta, jota eivät he ajattelekaan tehdä, ei\nhän voittaisi sillä mitään, vaan luettaisiin hän niihin sangen\nepäsuosittuihin henkilöihin, jotka tahtovat olla parempia kuin\nmuut ihmiset. Opeilla ei ole mitään voimaa tavallisiin uskovaisiin\n-- ne eivät ole valta heidän mielessään. Heillä on tavanmukainen\nkunnioitus niiden äänteitä vastaan, mutta ei tunnetta, joka sanasta\nvie sen käsitteesen ja joka panee vastaanottamaan ne ja saa heidät\nmuodostumaan ohjeen mukaan. Heti kuin käytös on kysymyksessä,\nkatselevat he ympärilleen A:ta ja B:tä, nähdäkseen mihin saakka on\nKristusta seurattava.\n\nMe saamme olla vakuutetut siitä, ettei ensimäisten kristittyjen\nlaita ollut tämä, vaan kerrassaan toinen. Jos näin olisi ollut, niin\nkristinusko ei olisi koskaan noussut halveksittujen juutalaisten\nvähäpätöisestä lahkosta Rooman keisarikunnan uskonnoksi. Kuin heidän\nvihollisensa sanoivat: \"Katsokaa, kuinka nuo kristityt rakastavat\ntoisiaan\", jota huomautusta ei luultavasti kukaan nyt enää tee, niin\noli kristityillä varmaan paljon elävämpi tunto uskonsa tarkotuksesta\nkuin heillä koskaan sitten on ollut. Ja tämä seikka on luultavasti\npääasiallisena syynä siihen, että kristinusko nyt niin vähän edistyy\nlaajentamassa alaansa ja kahdeksantoista vuosisadan jälkeen on vielä\nrajoittunut melkein vaan europalaisiin ja europalaisten jälkeläisiin.\nHuolellistenkin uskovaisten, joille heidän oppinsa on täyttä totta\nja jotka panevat suuremman merkityksen useaankin niitä kuin ihmiset\nyleensä tekevät, käy tavallisesti niin, että se osa, joka täten on\nverraten vaikuttavana heidän mielissään, on se, jonka Kalvin tahi\nKnox ovat keksineet tahi joku muu luonteeltaan hyvin heidän itsensä\nkaltainen mies. Kristuksen sanat ovat tehottomina heidän mielessään,\nsynnyttäen tuskin muuta vaikutusta kuin niitä tekee paljas\nkuunteleminen niin lempeitä ja suloisia sanoja. Epäilemättä on monta\nsyytä siihen, että opit, jotka ovat jonkun lahkon tunnusmerkkiä,\nsäilyttävät paremmin elonvoimaansa, kuin kaikille tunnustetuille\nlahkoille yhteiset, ja että lahko-oppien opettajat näkevät enemmän\nvaivaa pitääkseen niiden merkitystä eleillä, mutta yksi syy on\nvarmaan se, että noita lahko-oppeja useammin tutkistellaan ja niitä\npitää useammin puolustaa julkisia kieltäjiä vastaan. Sekä opettajat\nettä oppilaat nukkuvat paikalleen heti kuin vihollinen lakkaa\nkuulumasta kentällä.\n\nSama totuus vallitsee, ylimalkaan sanoen, kaikissa perinnäisissä\nopeissa -- opeissa viisaudesta ja elämänkokemuksesta sekä\nsiveysopista ja uskonnosta. Kaikki kielet ja kirjallisuudet ovat\ntäynnä yleisiä huomioita elämästä, sekä mitä se on että kuinka\nsiinä on käyttäydyttävä; huomioita, joita kukin tuntee, joita kukin\nkertaa tahi hyväksyen kuulee, jotka käyvät selvistä totuuksista,\nmutta joiden merkityksen useimmat ihmiset vasta sitten oikein\noppivat, kuin kokemus, enimmäkseen kova kokemus, on sen tehnyt\nheille täydeksi todeksi. Kuinka usein ihmiselle, kärsiessään jonkun\narvaamattoman onnettomuuden tahi erehdyksen alaisena, muistuukaan\nmieleen sananparsi, koko hänen elinajallaan tuttu, jonka merkitys,\njos hän olisi sen koskaan ennen niin tuntenut kuin nyt, olisi hänet\npelastanut onnettomuudesta. Tosin on tähän muitakin syitä kuin\nkeskustelun puute: on monta totuutta, joiden täyttä merkitystä ei\nvoi selvittää, ennenkuin oma kokemus on sen opettanut. Mutta paljon\nniidenkin merkityksestä olisi ymmärretty, ja se mitä ymmärrettiin\nolisi syvemmälle painunut mieleen, jos ihminen olisi tottunut\nkuulemaan ihmisten, jotka asian ymmärtävät, todistelevan puolesta\nja vastaan. Ihmisten surkea taipumus lakata ajattelemasta asiaa,\nkuin ei se enää ole epäilyksen alainen, on syynä puoliin heidän\nonnettomuuksiinsa. Eräs nykyajan kirjailija on sattuvasti puhunut\nratkaistun mielipiteen syvästä unesta.\n\nMitä, kysyttäneen. Onko yksimielisyyden puute välttämätön ehto\ntotiseen tietoon? Onko tarpeen jonkun osan ihmiskuntaa pysyä\nerehdyksessään, jotta joku kykenisi pääsemään totuuteen? Lakkaako\nuskonkappale olemasta todellinen ja elävä, heti kuin se yleisesti\ntunnustetaan -- ja eikö asiaa koskaan perinpohjin ymmärretä ja\ntunneta, jollei siitä ole jotakin epäilystä? Häviääkö totuus\nihmisiltä kohta kuin he yksimielisesti hyväksyvät sen? Edistyneen\nintelligenssin korkein tarkotus ja paras tulos, on tähän saakka\najateltu, on enemmän ja enemmän yhdistää ihmiskuntaa tärkeitten\ntotuuksien tuntemisessa: kestääkö nyt intelligenssi vaan sen aikaa,\nkunnes se pääsee tarkotuksensa perille? Häviävätkö valloituksen\nhedelmät voiton täydellisyyden vuoksi?\n\nMinä en ensinkään väitä sitä. Ihmiskunnan edistyessä oppien luku,\njoita ei enää keskustella eikä epäillä, on yhä kasvamassa; ja,\nihmiskunnan tilan voi melkein arvostella niiden totuuksia luvun\nja arvon mukaan, jotka ovat päässeet siihen ettei niistä enää\nkiistellä. Totisen riidan lakkaaminen kysymyksestä toisensa perään\non välttämätöntä mielipiteen vakautumiseksi; ja vakautuminen on yhtä\nhyödyllinen tosien mielipiteitten suhteen kuin se on vaarallinen ja\nvahingollinen, kuin mielipide on väärä. Mutta vaikka tämä ajatusten\neroavaisuuden asteettainen supistaminen on välttämätön sanan\nkummassakin merkityksessä, koska ei sitä voi välttää eikä ilman\nsitä tule toimeen, niin ei ole meidän pakko siitä päättää, että\nkaikki sen seuraukset ovat hyödyllisiä. Menettäminen niin tärkeän\napukeinon totuuden valistuneesen ja elävään käsitykseen, kuin\nlähtee pakosta selvittää sitä vastustajille tahi puolustaa heitä\nvastaan, ei tosin riitä täydellisesti vastaamaan totuuden yleisen\ntuntemisen onnea, vaan on kuitenkin melkoinen korvaus siitä. Missä\nei tuota onnea enää ole olemassa, tunnustan että minua ilahuttaisi\nnähdä ihmiskunnan opettajain koettavan hankkia korvausta siitä;\nkoettavan keksiä jotakin keinoa tehdäkseen kysymyksen vaikeudet\nniin selväksi oppilasten tajuntaan, kuin tyrkyttäisi niitä heille\nkääntämisinnoissaan vastaisen mielipiteen puolustaja.\n\nMutta sen sijaan, että he tätä varten keinoja keksisivät, ovat he\npäästäneet entisetkin käsistään. Sokrateksen dialektiset väittelyt,\njoista Platonin dialogeissa on niin loistavia näytteitä, olivat\nsellainen keino. Ne olivat oikeastaan negatiivista keskustelua\nfilosofian ja elämän suurista kysymyksistä, ja erinomaisella taidolla\npyrkivät ne vakuuttamaan jokaista, joka oli ainoastaan omistanut\nperinnäisen mielipiteen yleislauselmat, ettei hän ymmärtänyt asiaa --\nettei hän vielä ollut antanut määrättyä sisällystä tunnustamillensa\nopeille; jotta hän, huomattuaan tietämättömyytensä, joutuisi oikealle\ntielle päästäksensä lujan uskon saamiseen, jonka on nojauduttava\noppien sisällyksen ja niiden todisteitten selvästi käsittämiseen.\nKeskiajan kouluväitelmillä oli melkein sama tarkotus. Millä\ntahdottiin varmistua siitä, että oppilas käsitti mielipiteensä ja\n(välttämättömänä seurauksena) sen vastaisen mielipiteen, sekä osasi\nesittää omansa perusteet ja kumota toisen. Näissä viimemainituissa\nkiistoissa oli todella se auttamaton vika, että premissit, joista\nlähdettiin, olivat otetut auktoriteetista eikä järjestä; ja järjen\nkurina olivat ne kaikin puolin huonommat, kuin ne mahtavat väittelyt,\njoissa \"socratici viri\" (S:n oppilaat) terottivat ymmärrystään.\nMutta nykyajan henki on kummallekin velkaa enemmän kuin se yleensä\ntahtoo myöntää; eikä nykyisissä kasvatustavoissa ole mitään,\njoka vähimmässäkään määrässä täyttäisi toisen tahi toisen sijaa.\nIhminen, joka saa kaiken oppinsa opettajilta tahi kirjoista, jos\npelastuukin houkutuksesta tyytyä muistitietoon, ei ole mitenkään\npakotettu kuuntelemaan toista puolta; sen vuoksi ei ole suinkaan\nyleistä ajattelijainkaan kesken tuntea molemmat puolet; ja heikointa,\nmitä ken sanoo ajatuksensa puolustukseksi, on se, minkä hän pitää\nvastineena vastustajalle. Nykyaikaan on muotina pilkata negatiivistä\nlogikia -- nim. sitä, joka näyttää heikot puolet opissa ja erehdykset\nkäytännössä, esittämättä positiivisia totuuksia. Sellainen\nnegatiivinen tarkastelu olisi kyllä köyhä lopulliseksi päätökseksi,\nmutta keinona positiivisen tiedon tahi nimensä arvoisen vakaumuksen\nsaamiseen ei sitä voi liian korkealle arvostaa; ja kunnes ihmiset\ntaas järjesteellisesti harjoitetaan siihen on suuria ajattelijoita\nvähä ja ymmärryksen keskimäärä alhainen muissa tutkistelun aloissa\npaitsi matematillisissa ja luonnontieteellisissä. Muissa asioissa\nei kenenkään mielipide ansaitse tiedon nimeä, jollei hän ole muiden\nvaikutuksesta tahi omasta itsestään käynyt saman henkisen kurin läpi,\njota häneltä olisi vaadittu antautuessaan todella riitaan vastustajan\nkanssa. Kuinka mieletöntä onkaan päästää menemään sitä, kuin se\nitsestään tarjoutuu meille, joka on niin välttämättömän tarpeellista\nja niin vaikeaa saavuttaa, kuin sitä puuttuu! Jos on joitakin\nihmisiä, jotka hangoittelevat perinnäistä mielipidettä vastaan, tahi\njotka tekisivät sitä, jos laki ja yleinen mielipide sallisivat,\nkiittäkäämme heitä siitä, avatkaamme korvamme kuuntelemaan heitä ja\niloitkaamme, että toiset tekevät meille sitä, mitä meidän muuten, jos\nollenkaan välitämme vakaumustemme varmuudesta ja elävyydestä, pitäisi\npaljon suuremmalla vaivalla tehdä itse puolestamme.\n\nOn vielä puhuttavana yhdestä pääsyystä, miksi mielipiteiden\neriäväisyys on edullinen ja on edelleenkin sinä pysyvä, kunnes\nihmiskunta pääsee henkisen edistyksen kannalle, joka vielä näyttää\nolevan arvaamattoman kaukana. Tähän saakka olemme tarkastaneet\nainoastaan kahta mahdollisuutta: että perinnäinen mielipide ehkä on\nväärä ja siis joku muu oikea, ja että perinnäinen mielipide on oikea,\njolloin taistelu vastaavan erehdyksen kanssa on välttämätön sen\ntotuuden selvästi käsittämiseksi ja syvästi tuntemiseksi. Mutta on\nvielä yleisempi tapaus, kuin kumpikaan näistä: kuin näet taistelevat\nopit, sen sijaan että toinen olisi tosi, toinen väärä, ovat kumpikin\nosaksi totta, osaksi väärää; eroavan opin täytyy silloin korvata\nosan totuutta, jota perinnäisessä hyväksytyssä opissa on vaan\nosaksi. Yleiset mielipiteet asioista, jotka eivät ole aistimilla\nkäsitettävissä, ovat usein tosia, mutta harvoin tahi ei koskaan\nkoko totuutta sisältäviä. Niissä on osa totuutta, joskus isompi,\ntoisinaan pienempi, mutta liioteltuna, väännettynä ja erotettuna\nniistä totuuksista, joiden seurassa ja rajoissa sen pitäisi olla.\nEriävät mielipiteet toisaalta ovat tavallisesti noita poljettuja\nja laiminlyötyjä totuuksia, jotka luoden päältään heitä painavien\nkahleiden taakan joko etsivät sovintoa yleisessä mielipiteessä olevan\ntotuuden kanssa tahi vihollisina haastavat sitä taisteluun esiintyen\nyhtä kopeina koko totuuden nimessä.\n\nJälkimäinen tapaus on tähän saakka ollut paljon tavallisempi, sillä\nyksipuolisuus on ihmisissä aina ollut sääntönä, monipuolisuus\npoikkeuksena. Siksipä mielipiteen kumouksissakin toinen osa\ntotuutta tavallisesti vaipuu toisen noustessa. Edistyskin, jonka\npitäisi lisätä, tavallisesti vaan vaihtaa yhden osittaisen ja\nepätäydellisen totuuden toiseen; voitto on pääasiassa siinä,\nettä totuuden uusi palanen on enemmän tarpeen vaatima, ajan\nhätään paremmin sopiva, kuin sen syrjäyttämä. Kuin vallitsevan\nmielipiteen luonne on näin yksipuolinen sen oikeallakin pohjalla\nollen, pitäisi jokaista mielipidettä, joka sisältää jonkun haaran\nsitä, minkä yleinen mielipide laiminlyö, pitää arvossa olkoon se\nkuinka hyvänsä erehdyksen ja sekotuksen vallassa. Ei kenelläkään\nihmisasioita maltillisesti arvostelevalla ole aihetta suuttua siitä\nettä ne, jotka saattavat meidän tietoomme totuuden, josta emme\nmuuten olisi välittäneet, eivät ota huomioonsa kaikkia totuuksia,\nmitä me käsitämme. Pikemmin ajatelkoon hän, että niin kauvan\nkuin hyväksytty totuus on yksipuolinen, on hyvin suotava että\nhyljätylläkin totuudella on yksipuolisia kiivastelijoita, sillä ne\novat tavallisesti jäykimmät ja sopivimmat vetämään huomiota vasten\ntahtoansakin sen viisauden sirusen puoleen, jota he täydellisenä muka\nhuutavat maailmalle.\n\nNiinpä kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin kaikki oppineet\nja oppimattomista kaikki ne, jotka olivat heidän johdettavinansa,\nolivat vaipuneet ihailemaan n.s. sivistystä ja uudenaikaisen taiteen,\nkirjallisuuden ja filosofian ihmeitä ja jolloin he, suuresti\nliioitellen uuden ajan ja vanhan ajan ihmisten eroa, taipuivat\nuskomaan koko erotuksen olevan heidän edukseen, kuinka terveellisesti\npuistuttaen räjähtelivätkään silloin Rousseaun paradoksit heidän\nsekaansa juurikuin pommit, hajottaen yksipuolisen mielipiteen taajat\nrivit ja saattaen sen ainekset yhdistymään paremmassa muodossa ja\nlisäosien kanssa. Eipä sillä, että vallitsevat mielipiteet silloin\nolivat muka kauvempana totuudesta, kuin Rousseaunkaan; päinvastoin\nne olivat vielä lähempänä sitä, niissä kuin oli enemmän suoranaista\ntotuutta ja paljon vähemmän hairahdusta. Mutta Rousseaun opissa oli\nja on siitä valunut pitkin yleisen mielipiteen virtaa koko joukko\njuuri niitä totuuksia, joita tuolta mielipiteeltä puuttui; ja ne\njäivät varastona pohjaan, kuin virtaus oli ohitse. Yksinkertaisen\nelämän suuri ansio, konstikkaan seuraelämän kahleitten ja\nulkokultaisuuden veltostava ja turmeleva vaikutus ovat ajatuksia,\njotka eivät ole kertaakaan perin hävinneet sivistyneitten mielestä,\nsittenkuin Rousseau niistä kirjoitti; ja aikanaan ne tekevät kyllä\nvaikutuksensa, vaikka niitä nykyään pitää vakuuttaa yhtä paljon kuin\nkoskaan, ja vakuuttaa teoilla, sillä sanat ovat tässä asiassa melkein\nmenettäneet vaikutuksensa.\n\nValtiotaidon alalla taas on melkein päivänselvää, että järjestys- tahi\nvanhoillinen sekä edistys- tahi uudistuspuolue ovat yhtä\nvälttämättömiä aineksia politisen elämän terveydentilalle, kunnes\ntoinen tai toinen on siksi laajentanut henkistä valtaansa, että se on\nsamalla järjestys- ja edistyspuolue, tuntee ja ymmärtää, mitä sopii\nsäilyttää, mitä pitää viskata pois. Toinen näistä ajatustavoista\n(s.o. puolueista) hyötyy toisensa puutteista; mutta suuressa\nmäärässä toisen vastustus pitää toista järjen ja maltin rajoissa.\nJoll'ei mielipiteitä kansanvallan ja ylimysvallan, omistusoikeuden\nja tasajaon, yhteistyön ja kilpailun, ylellisyyden ja kohtuuden,\nyhteiskunnan ja yksityisen, vapauden ja kurin, sekä kaikkien\nkäytännöllisen elämän pysyväin riitakysymysten puolesta saa yhtä\nvapaasti lausua eikä yhtä taidokkaasti ja innokkaasti selvitetä\nja puolusteta, ei ole toivomistakaan, että kumpikin saa oikean\nosansa; varmaan toinen vaakakuppi nousee toisen laskiessa. Totuus\nelämän suurissa riitakysymyksissä on siinä määrin vastakkaisuuksien\nyhdistämistä ja sovittelua, että harvoilla on riittävästi kykyä ja\ntasapuolisuutta ratkaisussaan edes lähentelemään oikeaa; ja siihen\non päästävä kiivaan taistelun kautta vihamielisten lippujen juuressa\ntaistelevain välillä. Jos äsken luetelluista ratkaisematta olevista\nsuurista kysymyksistä yhdellä tahi toisella mielipiteellä on parempi\noikeus ei ainoastaan tulla suvaituksi, mutta myös rohkaistuksi ja\nsuosituksi, on se oikeus oleva sillä, joka kunakin aikana ja kussakin\npaikassa sattuu olemaan vähemmistössä. Sillä se mielipide sinä aikana\nedustaa laiminlyötyjä etuja, se puoli ihmisten menestystä silloin\non vaarassa saada vähemmän kuin sille tuleva on. Minä tiedän, ettei\ntässä maassa ole suvaitsemattomuutta mielipiteen eroavaisuuksia\nvastaan useimmissa noissa asioissa. Olen ne maininnut hyväksyttävillä\nja lukuisilla esimerkeillä näyttääkseni sitä yleistä tosiasiaa,\nettä ihmishengen nykyisellä kannalla ainoastaan mielipiteen\neroavaisuuksien kautta on toiveita totuuden kaikkien puolien päästä\njulki. Jos ihmisiä on olemassa, jotka ovat poikkeuksena maailman\nnäennäisestä yksimielisyydestä jossakin asiassa, niin, vaikkapa\nmaailma olisikin oikeassa, on kuitenkin aina luultavaa, että\nerimielisillä on puolestaan sanottavana jotakin kuulemisen arvoista\nja että totuus kärsii vahinkoa heidän vaitiolonsa tähden.\n\nKenties vastataan: \"Mutta _jotkut_ perinnäiset mielipiteet, varsinkin\nkorkeimmista elinkysymyksistä, ovat enemmän kuin puolitotuuksia.\nKristillinen siveysoppi esimerkiksi on täysi totuus alallansa, ja\njos joku opettaa siitä poikkeavaa siveysoppia, hän on kokonaan\nväärässä.\" Koska tämä on käytännössä tärkein kaikista tapauksista,\nniin ei mikään ole soveliaampi tarkastamiseen yleistä sääntöä. Mutta\nennenkuin lausumme kristillisestä siveysopista sitä tahi tätä,\nolisi määrättävä, mitä kristillisellä siveysopilla tarkotetaan.\nJos sillä tarkotetaan Uuden Testamentin siveysoppia, kummastelen\nkenenkään, jolla on tietonsa siitä itsestä tuosta kirjasta, voivan\nluulla että se ilmotettiin täydellisenä siveysoppina eli että sillä\nsitä tarkotettiin. Evankeliumi viittaa aina entiseen siveysoppiin\nja supistaa opetuksensa niihin osiin, joissa tämä siveysoppi oli\noikaistava tahi korvattava laajemmalla ja ylevämmällä; ja se esiintyy\nsitä paitsi aivan yleisissä lauselmissa, joita usein on mahdoton\nsanain mukaan selvittää ja jotka tuntuvat pikemmin runollisuudelta\ntahi korulauseilta, kuin lainsäädännön tarkkuudelta. Pusertaminen\nsiitä siveysopillisen järjestelmän ei ole koskaan ollut mahdollista\nottamatta täydennykseksi Vanhaa Testamenttia, s.o. todella\nmuokattua systeemiä, vaan monessa suhteessa raakaa ja ainoastaan\nbarbarikansalle aiottua. P. Paavali, joka julkisesti vihasi tätä\njuutalaisten tapaa selvittää ja täydentää hänen Mestarinsa oppia,\nolettaa samoin edellä olleen siveysopin, nim. kreikkalaisten ja\nroomalaisten; ja hänen neuvonsa kristityille ovat suuressa määrin\nsiihen sovitettua järjestelmää, jopa siihen asti, että hän selvästi\nhyväksyy orjuuden. Tuo n.s. kristillinen, oikeammin teologillinen\nsiveysoppi ei ollut Kristuksen eikä apostolien tekoa, vaan on paljoa\nmyöhempää alkuperää, sillä sen on vähitellen kyhännyt katolinen\nkirkko viitenä ensimäisenä vuosisatana, ja vaikka nykyaikaiset\nihmiset ja protestantit eivät ole sitä suoraan hyväksyneet, on sitä\nkuitenkin muodosteltu vähemmin kuin olisi odottanut. Enimmäkseen\novat he tyytyneet kitkemään pois keskiajan lisäykset ja kukin\nlahko on täyttänyt paikan uusilla lisäyksillä oman luonteensa ja\ntaipumustensa mukaan. Että ihmiskunta on suuressa velassa tälle\nsiveysopille ja sen aikaisimmille opettajille olisin minä viimeinen\nkieltämässä; mutta en häikäile sanoa siitä, että se on monessa\ntärkeässä kohdassa epätäydellinen ja yksipuolinen ja että, joll'eivät\naatteet ja tunteet, joita se ei ole hyväksynyt, olisi auttaneet\neuropalaisen elämän ja luonteen muodostukseen, niin ihmiskunnan asiat\nolisivat huonommalla kannalla, kuin ne nyt ovat. Kristillisessä\nsiveysopissa (niin sanotussa) ovat kaikki taantumuksen merkit, se\non suureksi osaksi vastalause pakanuutta vastaan. Sen ihanne on\noikeammin negatiivinen kuin positiivinen; passiivinen oikeammin kuin\naktiivinen; viattomuus pikemmin kuin ylevyys; kieltäymys pahasta\npikemmin kuin ponteva tavottaminen hyvää; sen käskyissä on, niinkuin\non sattuvasti huomautettu, \"ei sinun pidä\" paljoa suuremmassa\nvallassa kuin \"sinun pitää\". Kauhistuen lihallisuutta teki se\nepäjumalakseen lihankidutuksen, jonka sijaan on sitten vähitellen\nmuodostunut laintäyttämys. Se esittää taivaan toivon ja helvetin\npelon määrättyinä ja sopivina vaikuttimina hyveelliseen elämään,\njääden tässä suuresti jälkeen parhaita vanhan ajan viisaita ja tehden\nparastaan antaaksensa ihmisen siveydelle kovin itsekkään luonnon,\nerottamalla hänen velvollisuudentuntonsa lähimäisen edusta, jollei\noma etu saa ottamaan siitä vaaria. Se on pääasiallisesti passiivisen\ntottelevaisuuden oppia; se terottaa mieleen alistumista kaikelle\nolevalle esivallalle, jota tosin ei tule aktiivisesti totella, jos\nse käskee vastoin uskonnon kieltoa, mutta jota ei saa vastustaa,\nvielä vähemmin kapinoida vastaan, tehköön se mitä vääryyttä\ntahansa ihmiselle. Ja sen sijaan että parhaitten pakanakansain\nsiveysopissa velvollisuus valtiota kohtaan on suunnattoman suuri\nja loukkaa oikeaa ihmisvapautta, puhtaasti kristillinen siveysoppi\ntuskin ollenkaan mainitsee tahi tunnustaa tätä velvollisuutta.\nKoranissa on seuraava ohje, jota emme tapaa Uudessa Testamentissa:\n\"Hallitsija, joka määrää jonkun virkaan, vaikka hänen valtakunnassaan\non toinen siihen sopivampi, tekee syntiä Jumalaa ja valtiota\nvastaan\". Se vähä tunnustusta, kuin velvollisuudella yleisöä\nkohtaan on nykyisessä siveysopissa, on peräisin kreikkalaisista ja\nroomalaisista lähteistä ei kristillisistä, samoin kuin se, mitä\nyksityiselämän siveellisyydessä on jalo- ja ylevämielisyyttä,\npersonallista arvokkaisuutta, vieläpä kunniantuntoakin, on johtunut\nkasvatuksemme ihmisellisestä, ei uskonnollisesta puolesta, eikä olisi\nmitenkään voinutkaan versoa siveellisestä järjestelmästä, jossa\ntottelevaisuudella vaan on suoraan tunnustettu arvo.\n\nYhtä vähän kuin kukaan muu väitän minä, että nämät puutteet ovat\nvälttämättömiä kristillisessä siveysopissa, käsitettäköön sitä miten\ntahansa, tahi että ei niitä monia täydelliseen järjestelmään kuuluvia\nkohtia, jotka siitä puuttuvat, sopisi siihen liittää. Vielä vähemmän\nsanoisin edes viittaamalla tätä Kristuksen omista opetuksista ja\nkäskyistä. Minä uskon, että Kristuksen sanat ovat kaikkea sitä, mitä\nminä voin ymmärtää niillä tarkotetunkin, että ne kyllä soveltuvat\nkaikkiin täydellisen siveysopin vaatimuksiin, että mitä tahansa\nkelvollista siveysopin alalla on, käy yhdistäminen niihin, vähääkään\nenempää loukkaamatta niiden lauseita kuin ne ovat tehneet, jotka ovat\nkoittaneet niistä johtaa kaiken käytöksen praktillista järjestelmää.\nMutta aivan hyvin tähän soveltuu usko, että ne sisältävät ja\ntarkotettiin sisältäviksi ainoastaan osan totuutta, että monta\nkorkeimman siveysopin pääkohtaa ei ole vaarinotettu eikä tahdottukaan\nvaarinottaa kristinuskon perustajan säilyneissä opeissa ja että ne on\nkerrassaan jätetty syrjään siinä siveysopillisessa järjestelmässä,\njonka kristillinen kirkko on noiden oppien pohjalle perustanut.\nJos asian laita on sellainen, niin minä pidän suurena erehdyksenä,\nettä yhä yritetään kristinopista saamaan ilmi niitä täydellisiä\nelämänohjeita, jotka sen opin perustaja tahtoi pyhittää ja vahvistaa,\nvaan ainoastaan osittaisesti esittää. Minä uskon vielä, että tästä\nahtaasta teoriasta on tulossa suuri käytännöllinen paha, joka\nsuuresti heikontaa sitä siveellistä kasvatusta ja opetusta, jota niin\nmoni hyvää tarkoittava ihminen vihdoin viimein on puolestaan kaikin\nvoimin koettanut edistää. Pahoin pelkään, että yritys muodostamaan\nmielet ja tunteet paljastaan uskonnolliseen malliin ja jättämään\nnuo vuosisataiset maalliset kaavat (joiksi niitä paremman nimen\npuutteessa kutsumme), jotka tähän saakka ovat olleet kristillisen\nsiveysopin rinnalla ja sen täydennyksenä, ottaen itseensä jonkun\nverran sen henkeä ja vuodattaen omaansa siihen, on luova ja on jo\nluonut alhaisia, halpoja, orjallisia luonteita, jotka kyllä alistuvat\nluulemansa korkeimman tahdolle, vaan eivät voi kohota eikä mieltyä\nkäsittämään korkeinta hyvyyttä. Minä uskon, että muita siveysoppeja,\nkuin jotka on johdettu umpikristillisistä lähteistä, täytyy olla\nolemassa kristillisen siveysopin rinnalla, vaikuttaakseen ihmiskunnan\nsiveellisen uudistumisen, ja ettei kristinoppi ole poikkeuksena\nsäännöstä, että ihmisjärjen epätäydellisenä ollessa totuuden edut\nvaativat ajatusten eroavaisuutta. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset\nlakatessaan laiminlyömästä kristillisyydessä olemattomia siveellisiä\ntotuuksia, laiminlyövät myöskin siinä olevia. Sellainen esiluulo\ntahi epähuomio, missä se tapahtuu, on kerrassaan paha; mutta se\non paha, josta emme voi toivoa aina olevamme vapaat, ja se on\nkatsottava arvaamattoman hyvän hinnaksi. Puolinaisen totuuden jyrkkää\nvaatimusta käydä kokonaisesta pitäisi ja täytyy aina vastustaa. Jos\nvastustuskiihko tekee vastustajat vuorostaan epäkohtuullisiksi, niin\ntämä yksipuolisuus samoin kuin muukin on surkuteltava, mutta sitä\ntäytyy kuitenkin suvaita. Jos kristityt haluavat opettaa uskottomia\nolemaan oikeamielisiä kristinuskoa kohtaan, olisi heidän itse oltava\nuskottomuutta kohtaan oikeamielisiä. Totuutta ei palvella ensinkään\nsillä, ettei olla tuntevinansa tuota kaikille, joilla on aivan\njokapäiväisinkään tieto kirjallisuuden historiasta, tuttua asiaa,\nettä suuri osa ylevintä ja tärkeintä siveellistä opetusta ei ole\nainoastaan kristinuskoa tuntemattomien, vaan sen tunteneitten ja\nhylkääjien tekoa.\n\nMinä en väitä, että aivan rajoittamaton vapaus julkaista kaikkia\nmahdollisia mielipiteitä tekisi lopun uskonnollisen tahi\nfilosofillisen lahkolaisuuden pahoista seurauksista. Kaikkea\ntotuutta, jota ahdasmieliset ihmiset ovat vakavasti ottaneet\nuskoaksensa, varmaan vakuutetaan, mieliin terotetaan ja monella\ntavalla toimeenpannaan, juurikuin ei muuta totuutta maailmassa\nolisikaan, ei ainakaan semmoista, joka voisi rajoittaa tahi muodostaa\ntätä. Minä tunnustan, ettei kaikkien mielipiteitten taipumusta\nlahkolaisuuteen auteta vapaimmallakaan keskustelulla, vaan että tuo\ntaipumus usein siitä lisääntyy ja katkeroittuu; sillä totuus, joka\naijottiin käsitettäväksi, mutta jota ei käsitettykään, hyljätään\nsitä väkivaltaisemmin, kuin sen julistajina ovat esiintyneet\nvastustajina pidetyt ihmiset. Mutta ne eivät olekaan nämät kiihkoiset\nlahkolaiset, vaan kylmemmät ja puolueettomammat syrjäiset, joihin\ntämä mielipiteitten yhteensattumus vaikuttaa terveellisesti. Ei\ntuo raju kiista totuuden eri puolien välillä, vaan toisen puolen\nhiljainen tukehduttaminen on kauhistava onnettomuus: aina on toivoa,\nkuin ihmiset ovat pakotetut kuulemaan molempia puolia; kuin he\nottavat huomioonsa ainoastaan toisen puolen, piityvät erehdykset\nesiluuloiksi, ja totuudeltakin lakkaa totuuden voima, kuin se\nliiotellaan valheeksi asti. Ja koska harvat hengen ominaisuudet ovat\nharvinaisempia, kuin arvostelukyky, joka voi oikein ratkaista asian\nkahden puolen välillä, joista ainoastaan toista edustaa asiamies, ei\ntotuudella ole toivoa päästä ilmi kuin sen mukaan, kuin kukin puoli,\nkukin mielipide, jossa on joku haara totuutta, ei ainoastaan saa\npuoltajia, mutta tulee niin puolustetuksi, että se tulee kuulluksi.\n\nMe olemme täten neljällä eri perusteella esittäneet välttämättömäksi\nihmiskunnan henkiselle menestykselle, jossa kaikki muu menestys\non, mielipiteen ja sen lausumisen vapauden. Me kertaamme ne vielä\nlyhyesti. Ensiksi: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan,\nsaattaa olla tosi, niinkuin varmaan tunnemme. Joka tämän kieltää,\nluulottelee itseään erehtymättömäksi. Toiseksi: Vaikka vaijistettu\nmielipide olisikin erehdystä, saattaa siinä olla joku määrää totuutta\nja usein onkin; ja kuin yleinen eli vallitseva mielipide jostakin\nasiasta harvoin, jos koskaan, on koko totuus, niin ainoastaan\nvastaisten mielipiteiden yhteensattumisen kautta voi toivoa totuuden\nmuun osan tulevan korvatuksi. Kolmanneksi: Vaikkapa perinnäinen\nmielipide olisikin ei ainoastaan tosi, vaan koko totuus, joll'ei\nsallita voimakkaasti ja vakavasti sitä vastustaa ja joll'ei todella\nsitä tehdäkin, niin useimmat, jotka sen perivät, kannattavat sitä\nesiluulon tavalla, vähän käsittäen ja tuntien sen järkiperusteita.\nJa sitäpaitsi vielä, neljänneksi, itse opin sisällyskin on vaarassa\njoutua hukkaan tahi heikontua ja menettää elävän vaikutuksensa\nluonteesen ja käytökseen, itse oppi käydä paljaaksi muodolliseksi\ntunnustukseksi, joka on tehoton hyvään, mutta koventaen mielen\nestää varttumasta totisen ja syvän, järkeen tahi omaan kokemukseen\nperustuvan vakaumuksen.\n\nEnnenkuin lopetamme puhelun mielipiteen vapaudesta, sopii ottaa\nhiukan tarkastettavaksi niitä, jotka sanovat, että mielipiteitten\nvapaata julkilausumista olisi sallittava sillä ehdolla, että\nlausumistapa olisi maltillinen ja pysyisi rehellisen keskustelun\nrajojen sisässä. Paljon olisi sanottavaa siitä, kuinka mahdoton on\nmäärätä, mihin nämät luuletellut rajat ovat asetettavat; sillä jos\ntunnustimena on esim. loukkaus niitä vastaan, joitten mielipiteitä\nahdistetaan, niin luulen kokemuksen todistavan, että tämä loukkaus\ntapahtuu aina kuin ahdistaminen on voimallista ja tepsivää ja että\njokainen vastustaja, joka pitelee heitä lujalla ja jolle on vaikea\nvastata, näyttää heistä maltittomalta vastustajalta, varsinkin\njos hän osottaa lujaa pontevuutta asiassaan. Mutta vaikka tämä\nseikka on käytännölliseltä kannalta tärkeä, katoaa se erääsen\nperusteellisempaan vastaväitteesen. Epäilemättä tapa puolustaa\njotakin mielipidettä, vaikka tämä olisikin oikea, saattaa olla\nsangen moitittava ja syystä tulla ankarasti arvostelluksi. Mutta\nsuurimmat tähän kuuluvat rikokset ovat semmoisia, että on enimmiten\nmahdotonta, paitsi satunnaisten itsetunnustusten kautta, näyttää joku\nniihin syylliseksi. Raskaimpia semmoisia rikoksia ovat sofistinen\ntodistaminen, faktojen tahi todisteitten salaaminen, asian pohjan\nvääristäminen ja vastaisen mielipiteen väärin esittäminen. Mutta\nkaikkia näitä ovat mitä suurimmassa määrässä niin usein tehneet aivan\nvilpittömässä mielessä ihmiset, joita ei ole pidetty ja jotka monessa\nmuussa suhteessa eivät ansaitsekaan tulla pidetyiksi tietämättöminä\nja kykenemättöminä, että harvoin on mahdollista täydellä syyllä ja\nomantunnon mukaan leimata väärää esitystä siveelliseksi rikokseksi,\nja vielä vähemmän voi laki vaatia oikeutta sekaantua tähän huonoon\nkäytökseen kiista-asioissa. Tavallisesti tarkotetaan maltittomalla\nkeskustelulla herjausta, ilkkumista, mieskohtaisuuksia y.m.s., ja\nsyyttäminen näiden aseiden käyttämisestä ansaitsisi todella suurempaa\nkannatusta, jos kerrankaan esitettäisiin tuomittavaksi ne yhdellä\nlailla kummaltakin puolelta; mutta halutaan vaan ehkäistä niiden\nkäytäntöä vallitsevaa mielipidettä vastaan, vähemmistön mielipidettä\nvastaan ei näitä ainoastaan saa ilman yleistä paheksumista käyttää,\nvaan ne yleensä tuottavat sille, joka niitä käyttää, ylistystä\nylevästä innosta ja oikeutetusta harmista. Mutta mitä kaikkea\nonnettomuutta tuottaakaan niiden käyttäminen, niin on se suurin, kuin\nniitä käytetään verraten turvatonta vastaan; ja mitä väärää hyötyä\njollekin mielipiteelle lähteekään tällaisesta puolustamistavasta,\ntulee se enimmiten yksinomaan perinnäisten mielipiteitten hyväksi.\nPahin tämän tapainen loukkaus, jonka kynäsodassa saattaa tehdä,\non leimata niitä, jotka ovat vastaista mielipidettä, huonoiksi ja\nsiveettömiksi ihmisiksi. Tällaisen häväistyksen alaiseksi joutuvat\nerittäin ne, jotka kannattavat epäsuosituita mielipiteitä, koska ne\nyleensä ovat harvalukuiset ja ilman vaikutusvoimaa, eikä kukaan muu\nkuin he itse suuresti huolehdi, että heille oikein tehtäisiin; mutta\ntämä ase on asian luonnon mukaan kielletty niiltä, jotka ahdistavat\nvallitsevaa mielipidettä, sillä he eivät voi koskaan käyttää sitä\neduksensa, eikä, jos he voisivatkin, se vaikuttaisi muuta kuin\npainaisi heidän omaa asiaansa. Ylimalkaan yleisesti omistettuja\nmielipiteitä vastustavia ajatuksia otetaan korviinsa ainoastaan\nhuolellisen tyynessä muodossa esitettyinä, kuin mitä varovaisimmin\nvältetään tarpeettomia loukkauksia; siitä ne tuskin koskaan saavat\nhiukkaakaan horjahtaa menettämättä pohjaansa. Sen sijaan määrätön\nmoite vallitsevan mielipiteen puolelta käytettynä kauhistaa ihmisiä\ntunnustamasta vastaisia ajatuksia ja kuuntelemasta niitä, jotka\nsellaisia tunnustavat. Siis on totuuden ja oikeuden asialle paljon\ntärkeämpää hillitä tätä jälkimäistä moittivan puheen käyttämistapaa,\nkuin muita; ja jos olisi pakko valita esimerkki, niin sanoisin, että\non paljon tarpeellisempi pelottaa ahdistamasta uskottomuutta kuin\nuskontoa. Mutta on selvää, ettei lailla eikä virastoilla ole mitään\ntekemistä kummankaan hillitsemisessä, sillä yleisen mielipiteen tulee\nkussakin tapauksessa lausua päätöksensä esillä olevan yksityisen\nasian haarojen mukaan, tuomita jokaisen, asettukoon hän kummalleka\npuolelle tahansa, jonka asianajamistavassa joko rehellisyyden\npuute tahi ilkeys, tekopyhyys tahi suvaitsemattomuus ilmestyy;\nmutta johtamatta näitä virheitä siitä mielipiteestä, jota hän\nkannattaa, olkoonpa se vaikka vastakkainen hänen omallensa, ja antaen\nansaitun kunnian jokaiselle, mitä mielipidettä hän kannattaneekin,\njoka on kyllin tyyni nähdäkseen ja rehellinen tunnustaakseen,\nmitä hänen vastustajansa ja heidän mielipiteensä todella ovat,\nlisäämättä mitään niiden vahingoksi, peittämättä mitään, mikä puhuu\ntahi voidaan olettaa puhuvan niiden puolesta. Tämä on julkisen\nkeskustelun todellinen siveysoppi: ja jos sitä usein loukataankin,\nniin mielihyväkseni ajattelen, että on monta riitakumppania, jotka\nsitä suuressa määrin noudattavat ja vielä suurempi joukko, jotka\ntunnollisesti tavottavat sitä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nIndividualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena.\n\n\nSiinä nyt olivat sekä syyt, jotka vaativat ihmisille vapautta\nmuodostaa mielipiteitä ja peittelemättä lausua niitä, että\nvahingolliset vaikutukset ihmisen henkiseen ja sen kautta myös\nsiveelliseen luontoon, joll'ei tuota vapautta myönnetä tahi\nylläpidetä esteistä huolimatta. Tarkastakaamme nyt, eivätkö\nsamat syyt vaadi ihmisille myös vapautta toimia mielipiteittensä\nmukaan -- panna niitä ilman fyysillisiä tahi siveellisiä esteitä\nlähimmäistensä puolelta voimaan elämässänsä, jos tekevät sen omalla\nuhallaan ja vastuullaan. Tämä viimeinen ehto on luonnollisesti\naivan välttämätön. Ei kukaan tahdo, että teot olisivat yhtä vapaat,\nkuin mielipiteet. Päinvastoin, myöskin mielipiteet kadottavat\nerikoisvapautensa, kuin olot, joissa niitä lausutaan, ovat semmoiset,\nettä tämä julkilausuminen on suorana yllytyksenä pahaan tekoon.\nMielipiteen, että viljankauppiaat ovat köyhäin näännyttäjiä eli että\nyksityisomaisuus on varkautta, tulee saada olla koskematta, kuin\nsitä suoraan vaan levitetään sanomalehdissä, mutta voi syystä kyllä\ntuottaa rangaistuksen, kuin se suullisesti lausutaan kiihtyneelle,\nviljankauppiaan talon edustalle kokoontuneelle roistojoukolle tahi\nkuin sitä julistusten muodossa tyrkytetään samalle roistojoukolle.\nKaikellaisia tekoja, jotka ilman oikeuttavaa syytä tuottavat vahinkoa\nmuille, saapi ja tärkeämmissä tapauksissa välttämättömästi pitää\ntarkastaa ihmisten paheksumisen ja, kuin tarvitaan, suoranaisen\nasiaan sekautumisen kautta. Yksityisen vapauden pitää olla tähän asti\nrajoitetun; hän ei saa tekeytyä muitten ihmisten rasitukseksi. Mutta\njos hän malttaa olla häiritsemättä muita heidän asioissaan ja toimii\nvaan oman taipumuksensa ja käsityksensä mukaan siinä, mikä vaarantaa\nhäneen itseensä, niin samat syyt, jotka osottivat, että mielipiteen\ntulee olla vapaan, todistavat myös, että hänen pitää sallittaman\nhäiritsemättä toteuttaa mielipiteensä omalla vastuullaan. Etteivät\nihmiset ole erehtymättömiä, että heidän totuutensa enimmäkseen ovat\nainoastaan puolinaisia totuuksia, että mielipiteitten yhtäläisyys,\njollei se ole tuloksena vastaisten mielipiteitten aivan täydellisesti\nja vapaasti vertailemisesta keskenänsä, ei ole suotava eikä\nniiden erilaisuus paha, vaan hyvä, kunnes ihmiset tulevat paljon\nkykenevämmiksi kuin nykyään keksimään totuuden kaikki puolet, nämät\nperiaatteet soveltuvat yhtä hyvin ihmisten toimintatapaan, kuin\nheidän mielipiteisiinsä. Samoin kuin on hyödyllistä, että niin\nkauvan kuin ihmiset ovat epätäydellisiä on eriäväisiä mielipiteitä\nolemassa, samoin on sekin hyödyllistä, että tehdään erilaisia\nelämiskokeita; että vapaa tila suodaan luonteen vaihtelevaisuuksille,\nkuin ei vääryyttä tapahdu muille; ja että eri elämistapojen arvoa\nsaadaan tutkia käytännössä, kuin joku pitää sopivana koettaa niitä.\nSanalla sanoen on suotavaa, että seikoissa, jotka eivät alkujaan\nliikuta muita, individualisuus saa säilyä. Missä ei ihmisen oma\nluonne, vaan perinnäiset tavat ja muiden ihmisten esimerkki ovat\nkäytöksen ohjeena, siinä puuttuu ihmisonnen tärkeintä ainesta ja yhtä\nyksityisen sekä yhteiskunnan edistyksen aivan pääehtoa.\n\nTätä periaatetta toteuttaessamme suurin meitä kohtaava vaikeus ei\nole arvostelemisessa välikappaleita tunnustettuun tarkotusperään,\nmutta ihmisten välittämättömyydessä yleensä koko tarkotusperästä.\nJos tunnettaisiin, että ihmisen individualisuuden vapaa kehitys\non yksi hänen menestyksensä varsinaisia aineksia, ett'ei se\nainoastaan ole saman vertainen aines kuin mitä tarkotetaan sanoilla\nsivistys, opetus, kasvatus, viljelys, mutta juuri on kaikkien noiden\nseikkojen välttämätön osa ja ehto, niin ei olisi mitään vaaraa,\nettei yksityisen vapautta pidettäisi oikeassa arvossaan, eikä rajan\nmäärääminen sen vapauden ja yhteiskunnan tarkastusvallan välille\ntarjoaisi erinomaisempia vaikeuksia. Mutta pahinta on, että yleinen\najatustapa tuskin tunnustaa yksityisen itsenäisyydelle mitään\nsisällistä arvoa tahi sen ansaitsevan huomiota oman itsensä tähden.\nEnemmistö, tyytyväisenä ihmiskunnan nykyisiin keinoihin, sillä\nniillähän he ovat tulleet siksi, mitä nyt ovat, ei voi käsittää,\nmiks'eivät ne keinot ole kyllin hyvät, jokaiselle; ja vielä päälle\npäätteeksi ei itsenäisyys ole ensinkään useiden siveellisten ja\nyhteiskunnallisten uudistajain ihanne, vaan pikemmin sitä katsellaan\nluulevaisuudella, se kuin tuntuu kiusallisesti ja ehkä kapinallisesti\nestävän yleisesti hyväksymästä, mitä nämät uudistelijat puolestansa\npitävät parhaana ihmiskunnalle. Harvat ihmiset Saksan ulkopuolella\nymmärtävät edes sen opin tarkotusta, jonka Wilhelm von Humboldt,\nniin etevä sekä oppinut että valtiomies, otti tutkimuksen aineeksi\n-- että nimittäin \"ihmisen tarkotusperä s.o. se, mitä ijankaikkiset\nja muuttumattomat järjen käskyt siksi määräävät, eikä se, mitä\nvaihtelevat ja ohimenevät halut mieleen tuovat, on hänen kykyjensä\nkorkein ja sopusointuisin kehittäminen täydelliseksi ja yhtenäiseksi\nkokonaisuudeksi\"; ja että sentähden se määrä, \"jota kohti kunkin\nihmisen hellittämättä pitää ponnistaa ja jota erittäinkin niitten,\njotka tarkottavat vaikuttaa lähimäisiinsä, tulee aina silmällä\npitää, on kykyjen ja kehityksen individualisuus, itsenäisyys\"; että\nsiihen on kaksi vaatimusta, \"vapaus ja asemain vaihtelevaisuus\",\nja että näiden yhdistämisestä syntyy \"itsenäinen voima ja\nmoninainen vaihtelevaisuus\", jotka muodostavat \"originalisuuden\",\nalkuperäisyyden.[8]\n\nMutta niin vähän kuin ihmiset ovatkin tottuneet tällaiseen oppiin\nkuin von Humboldtin ja niin hämmästyttävää kuin heistä lieneekin\nnähdä niin suuri arvo annettavan individualisuudelle, kysymys voi,\najattelen kuitenkin, olla ainoastaan jostakin rajasta. Ei kenenkään\najatus kunnollisesta elämästä arvatenkaan ole semmoinen, ettei\nihminen muka saa tehdä kerrassaan mitään muuta kuin jäljitellä\ntoisia. Ei kukaan väittäne, ettei ihmisten tule elintapaansa ja\nasiainsa hoitoon painaa mitään leimaa omasta arvostelustaan tahi\nomasta yksityisestä luonteestaan. Toisaalta olisi järjetöntä vaatia,\nettä ihmisten tulisi elää juurikuin ei kerrassaan mitään olisi\nopittu maailmassa, ennenkuin he siihen tulivat, juurikuin ei kokemus\nolisi vielä mitään näyttänyt siitä, että yksi elin- ja käytöstapa\non parempana pidettävä kuin toinen. Ei kukaan kiellä, että ihmisiä\non nuoruudessaan niin opetettava ja kasvatettava, että he tuntevat\nja hyödykseen käyttävät ihmisten kokemuksen varmoja tuloksia.\nMutta kyvyiltään kypsyneen ihmisen etuoikeus ja tarkotus on juuri\nkäyttää ja selittää kokemusta omalla tavallaan. Hänen oma asiansa\non katsoa, mikä osa perittyä kokemusta juuri sopii hänen oloihinsa\nja luonteesensa. Muitten ihmisten muisteet ja tavat ovat jossakin\nmäärin näytteenä, mitä kokemus on opettanut _heille_; todennäköisiä\nnäytteitä, joita on siis huomioon otettava. Mutta ensiksi heidän\nkokemuksensa saattaa olla liian ahdas tahi eivät he ole sitä oikein\nselittäneet; toiseksi heidän selityksensä kokemuksesta saattaa\nolla oikea, mutta häneen sopimaton. Tavat ovat tavallisia oloja\nja tavallisia luonteita varten ja hänen olonsa sekä luonteensa\nsaattavat olla epätavallisia. Kolmanneksi, vaikka tavat ovat sekä\nhyviä tavoikseen että häneen sopivia, niin mukautuminen tapoihin,\npaljaisiin _tapoihin_, ei kasvata ja kehitä hänessä mitään niitä\nominaisuuksia, jotka juuri ovat ihmisen tunnusominaisuuksia. Ihmisen\nkäsitys- ja arvostelukyky, erotusäly, henkinen toimeliaisuus ja\nvieläpä siveellinen etevyyskin harjaantuu ainoastaan valitsemisessa.\nKen tekee jotakin sentähden että tapa on semmoinen, hän ei valitse.\nHän ei harjaannu erottamaan eikä kaipaamaan sitä, mikä parasta on.\nHenkiset ja siveelliset samoin kuin lihastenkin voimat vahvistuvat\nainoastaan käyttäessä. Kyvyt eivät saa mitään harjotusta siitä, että\ntekee jotakin ainoastaan koska muutkin niin tekevät, yhtä vähän kuin\nsiitäkään, että uskoo jotakin, sentähden että muutkin sitä samaa\nuskovat. Jos mielipiteen perusteet eivät ole ihmisen omalle järjelle\nratkaisevia, ei hänen järkensä voi varttua, vaan pikemmin ehkä\nheikontua siitä että hän hyväksyy sen mielipiteen; ja jollei syyt\njohonkin tekoon ole hänen omien tunteittensa ja luonteensa mukaisia,\nkuin ei personallinen alttius tahi muitten oikeudet ole kysymyksessä,\nniin se teko on tekemässä hänen tunteitansa ja luonnettansa veltoksi\nja uneliaaksi, eikä toimeliaaksi ja pontevaksi.\n\nIhminen, joka antaa \"maailman\" tahi hänen osansa sitä valita hänelle\nelämän, ei tarvitse mitään muuta kykyä, kuin apinan matkimistaidon.\nSe taas, joka itse valitsee tiensä, käyttää kaikkia kykyjänsä. Hänen\ntäytyy käyttää huomiota vaarinottaakseen, tuumittelua ja aprikoimista\narvatakseen, toimeliaisuutta kootakseen aineita päätöstä varten,\nerotusälyä päättääkseen ja, kuin hän on päättänyt, lujuutta ja\nitsekuria pysyäkseen tehdyssä päätöksessään. Ja näitä ominaisuuksia\nkaipaa ja harjoittaa hän juuri siinä määrin, kuinka suuren osan\nkäytöstänsä hän määrää oman arvostelunsa ja tunteittensa mukaan. On\nmahdollista, että hän saattaa tulla ohjatuksi hyvälle tolalle ja\npelastua pahalta tieltä ilman mitään näitä ominaisuuksia. Mutta minkä\narvoinen hän sitten on ihmisenä? On todella tärkeää ei ainoastaan\nmitä ihmiset tekevät, mutta myös minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka\nsitä tekevät. Ihmisten teoista, joitten täydellisentämiseen ja\nkaunistamiseen ihmiselämä on oikein käytetty, on varmaan ihminen\nitse kaikkein tärkein. Olettaen mahdolliseksi saada talot asutuiksi,\nviljat kasvatetuiksi, tappelut suoritetuiksi, asiat ajetuiksi, jopa\nkirkot pystytetyiksi sekä rukoukset luetuiksi koneilla -- ihmisen\nmuotoisilla automateilla -- tulisi kuitenkin melkoinen tappio, jos\nvaihtaisi näihin automateihin nekään miehet ja vaimot, jotka nykyään\nasuvat maailman sivistyneemmissä osissa, ja jotka epäilemättä ovat\nainoastaan surkastuneita näytteitä siitä, mitä luonto voi tuottaa\nja on tuottava. Ihmisluonto ei ole kone, rakennettava mallin mukaan\nja pantava tekemään juuri sille määrättyä työtä, vaan puu, joka\ntarvitsee kasvaa ja varttua joka puolelle niiden sisällisten voimain\nsuunnan mukaan, jotka sen eläväksi olennoksi tekevät.\n\nLuultavasti myönnetään olevan toivottavaa, että, ihmiset\nharjottaisivat ymmärryksensä lahjoja, ja järkevän noudattamisen\ntapaa, vieläpä sattumoissa järkevän syrjäytymisen tavasta olevan\nparemman, kuin sokean ja suoraan koneellisen kiinnipitämisen siitä.\nJohonkin määrin myönnetään, että ymmärryksemme tulisi olla omamme:\nmutta ei olla yhtä valmiita myöntämään, että meidän halumme ja\nviettimme tulisi samoin olla omamme, tahi että omien, jotenkin\nvoimakkaitten viettien omistaminen on muuta kuin vaara ja paula.\nMutta halut ja vietit ovat yhtä hyvin täydellisen ihmisen osia, kuin\nuskomukset ja kieltäymykset, ja väkevät vietit ovat vaarallisia\nainoastaan kuin ne eivät ole sopivassa tasapainossa, kuin yksi\njoukko tarkotuksia ja taipumuksia on kehittynyt voimalliseksi,\nvaan muut, joitten pitäisi olla niiden tasalla, jäävät heikoiksi\nja toimettomiksi. Ihmiset eivät tee pahaa sentähden, että heidän\nhalunsa ovat väkevät, vaan sentähden että heidän omatuntonsa on\nheikko. Ei ole mitään luonnollista yhteyttä väkeväin viettien ja\nheikon omantunnon välillä. Pikemmin päinvastoin. Kuin sanotaan\njollakin ihmisellä halujen ja tunteitten olevan voimakkaampia ja\nmoninaisempia kuin toisella, lausutaan sillä vaan, että hänessä on\nenemmän ihmisluonnon raaka-ainesta, ja että hän siis on kykenevämpi,\nkenties enempään pahaan mutta varmaan enempään hyvään. Väkevät vietit\novat ainoastaan energian, pontevuuden toinen nimi. Energia saattaa\nsuuntautua huonoihin tarkotuksiin; mutta enemmän hyvää saattaa aina\nponteva luonne tehdä, kuin veltto ja tylsätuntoinen. Niitä, joilla\non luonnostaan enemmän tunnetta, ovat aina ne, joitten tunteet\nviljelemällä saadaan voimakkaimmiksi. Sama suuri herkkyys, joka tekee\npersonalliset vietit eläviksi ja voimallisiksi, on myös se lähde,\njosta kiihkoisin rakkaus hyveesen ja ankarin itsekuri nousevat.\nViljelemällä niitä yhteiskunta juuri täyttää velvollisuutensa ja\nsuojelee etunsa -- eikä hylkäämällä ainesta, josta sankarit ovat\ntehdyt, sentähden ettei se osaa niitä tehdä. Ihmisellä, jonka halut\nja vietit ovat hänen omiansa -- ilmaisevat hänen omaa luontoansa,\njoksi se on hänen viljelynsä kautta kehittynyt ja muodostunut --\nsanotaan olevan luonne. Kenellä halut ja vietit eivät ole hänen\nomiansa, hänellä ei ole luonnetta, yhtä vähän kuin höyrykoneella on\nluonnetta. Jos sen lisäksi, että ovat omia, hänen viettinsä ovat\nväkevät ja ovat lujan tahdon alaisina, niin hänellä on tarmokas\nluonne. Ken ajattelee, ettei halujen ja viettien itsenäisyyttä\npitäisi kehottaa puhkeamaan, hänen täytyy olla sitä mieltä, ettei\nyhteiskunta tarvitse lujia luonteita -- ettei se ole sen parempi\nsillä, että siinä on monta, joilla on luonnetta -- ja ettei yleisen\ntarmokkaisuuden korkea keskimäärä ole toivottava.\n\nJollakin aikaisella ihmiskunnan kehitysasteella nämät voimat\nsaattavat olla ja ovat olleetkin liian paljon edellä sitä valtaa,\njoka yhteiskunnalla silloin oli ohjata ja tarkastaa niitä. On\nollut semmoinen aika, jolloin yksityisen ihmisen itsenäisyyden\nja individualisuuden aines oli liian voimakas ja yhteiskunnan\naatteella oli kova taistelu sen kanssa. Vaikeutena oli silloin saada\nlujaruumiiset ja -mieliset miehet noudattamaan sääntöjä, jotka\npakottivat heidät pitämään viettejänsä kurissa. Tätä vaikeutta\nvoittaakseen laki ja kuri -- niinkuin paavit taistellessaan keisareja\nvastaan -- vaativat valtaa koko ihmisen yli, tahtoen tarkastaa koko\nhänen elämäänsä, hillitäksensä siten hänen luonnettansa, jonka\nsitomiseen ei yhteiskunta ollut muuta riittävää keinoa keksinyt.\nMutta yhteiskunta on nyt päässyt individeistä kerrassaan voitolle\nja vaara, joka ihmiskuntaa uhkaa, ei ole personallisten viettien ja\npersonallisen etevämmyyden liiallisuus, vaan niiden puute. Asiat\novat suuresti muuttuneet siitä kuin niiden, jotka asemansa ja\npersonallisten lahjainsa kautta olivat voimallisia, himot olivat\nalituisessa kapinantilassa lakia ja asetuksia vastaan ja olivat\njäreästi kahlehdittavat, jotta ne ihmiset, joihin he ulottuivat,\nsaivat hiukankaan turvallisuutta. Meidän aikanamme jokainen,\nkorkeimmasta yhteiskuntaluokasta alhaisimpaan saakka, elää ikäänkuin\nvihollisen ja peljätyn sensorin, tarkastajan silmäin edessä. Ei\nainoastaan siinä, mikä vaarantaa muihin, mutta siinäkin, joka\nvaarantaa häneen itseensä vaan, yksityinen ihminen tahi perhe ei\nkysy itseltään: mitä minä pidän parempana? tahi mikä sopisi minun\nluonteeseni ja lahjoihini? tahi mikä sallisi parhaan ja korkeimman\nminussa vapaasti liikkua ja auttaisi sitä kasvamaan ja kukoistamaan?\nHe kysyvät itseltään: mikä sopii minun asemaani? mitä tavallisesti\ntekevät ihmiset minun säädyssäni ja varallisuuden tilassani? tahi\n(joka on vielä pahempaa) mitä tavallisesti tekevät ihmiset minua\nylemmässä säädyssä ja suuremmissa varoissa? Minä en tarkota heidän\nvalitsevan tavanmukaista mielemmin, kuin heidän taipumukseensa\nsoveltuvaa. Heillä ei satu olemaan mitään taipumusta, paitsi siihen\nmikä on tavanmukaista. Siis on itse mieli taivutettu ikeen alle.\nHuvituksissakin on ihmisillä yhtäläisyys muiden kanssa ensimäisenä\najatuksena: he mieltyvät joukossa, he valitsevat ainoastaan\ntavallisista asioista; omituista makua ja muista poikkeavaa käytöstä\nkammotaan melkein kuin rikoksia, kunnes viimein, sen vuoksi etteivät\nole seuranneet omaa luontoansa, heillä ei ole mitään luontoa\nseurattavana: heidän inhimilliset kykynsä ovat kuoleentuneet ja\nkuihtuneet, he käyvät kykenemättömiksi lujiin toiveisiin tahi\nluonnolliseen mielihyvään ja ovat yleensä ilman sekä mielipiteitä\nettä tunteita, kotikasvuisia tahi varsinaisesti heidän omiansa. Onko\ntämä nyt suotava ihmisluonnon tila, vai ei? Kalvinin opin mukaan se\non. Sen mukaan oma tahto on suurin synti ihmisessä. Kaikki hyvä,\njohon ihmisluonto pystyy, on tottelevaisuudessa. Sinulla ei ole\nmitään valittavana; näin sinun täytyy tehdä, eikä toisin: \"mikä\nei ole velvollisuus, on synti\". Ihmisen luonto kuin on kokonaan\nturmeltu, ei ole yhtään pelastusta kenelläkään, kunnes tuo luonto\non hänessä tapettu. Tämän elämänkäsityksen omistajasta ei minkään\nihmiskyvyn, lahjan tahi voiman tukehuttamisessa ole mitään pahaa:\nihminen ei tarvitse muuta lahjaa kuin alistumisen Jumalan tahdon\nalle. Ja jos hän käyttää jotakin kykyänsä mihin tahansa muuhun\ntarkotukseen kuin tuon oletetun tahdon tekemiseen yhä täydellisemmin,\non hän parempi ilman sitä kykyä. Tämä on kalvinisuuden käsitys,\nja sitä kannattaa, lievennetyssä muodossa, moni, joka ei pidä\nitseänsä kalvinilaisena. Lievennys on siinä, että selitetään\nvähemmin asketisesti tuo oletettu Jumalan tahto, vakuuttaen hänen\ntahtonsa olevan, että ihmiset seuraavat joitakin taipumuksiansa,\nluonnollisesti ei sillä tavalla kuin he paraana pitävät, mutta\nkuuliaisuudessa, s.o. auktoritetin määräämällä tavalla ja siis, asian\nvälttämättömän luonnon mukaan, kaikki samalla tavalla.\n\nTässä viekkaassa muodossa nykyään kovasti kallistutaan tähän\nahtaasen elämänkäsitykseen ja sen suosimaan sortuneesen ja surkean\nlaihaan ihmisluonnon perikuvaan. Moni ihminen epäilemättä vakavasti\najattelee täten kutistuneitten ja kääpiöityjen ihmisolentojen\nolevan semmoisia, kuin luoja heidät määräsi olemaan; aivan kuin\nmonen mielestä puut ovat paljon kauniimpia leikeltyinä pallon tahi\neläimen muotoon, kuin sellaisina, miksi luonto ne teki. Mutta jos\non uskonnon mukaista uskoa, että ihmisen on luonut hyvä olento,\nniin on vielä enemmän tuon uskon mukaista uskoa saman hyvän olennon\nantaneen ihmiselle kaikki hänen kykynsä, jotta niitä viljeltäisiin\nja kehitettäisiin, eikä kitkettäisi pois ja laiminlyötäisi, ja\nettä häntä ilahduttaa kaikkien hänen luotujensa lähestyminen\nheidän ihanteellista tarkotusperäänsä, kaikkien heidän ymmärrys-,\ntoiminta- ja nauttimakykyjensä varttuminen. On toinenkin perikuva\nihmisen etevyydestä, kuin Kalvinin: käsitys, että ihmisluonto on\nannettu muutakin tarkotusta varten, kuin paljastaan kiellettäväksi.\n\"Pakanallinen itseensäluottamus\" on ihmisarvon aineksia yhtähyvin\nkuin \"kristillinen itsensäkieltäminen\".[9] On olemassa kreikkalainen\nitsensäkehittämisen ihanne, jota Platonin ja kristinopin\nitsensähillitsemisen ihanne sekottavat itseensä, vaan eivät korvaa.\nOlkoon vaan parempi olla John Knox, kuin Alkibiades, mutta parempi on\nolla Perikles, kuin kumpikaan heistä; Periklekseltä, jos hän eläisi\nmeidän aikanamme, ei puuttuisi mitään John Knoxin hyviä puolia.\n\nIhminen ei tule yleväksi ja kauniiksi katsastuksen esineeksi\nalaspainamalla yhdenmukaisuuteen kaikki, mikä hänessä pistää esiin\nomituisuutena, vaan viljelemällä sitä ja edistämällä, oikeuden\nja lähimäisten etujen säätämissä rajoissa, ja samoin kuin työ\nperii tekijänsä luonteen, samoin ihmiselämäkin tulee rikkaaksi ja\nmonipuoliseksi, elähdyttää ja runsaammin ravitsee suuria ajatuksia\nja yleviä tunteita sekä vahvistaa sidettä, joka liittää kunkin\nyksityisen sukuunsa, tehden tämän liittymisen äärettömän paljoa\nsuurenarvoisemmaksi. Individualisuutensa kehityksen mukaan tulee\nkukin ihminen arvollisemmaksi itselleen ja mahdolliseksi olemaan\narvollisempi muille. Elämä on täyteläisempää hänen olemuksessansa,\nja kuin yksilöissä on enemmän elämää, on sitä myös enemmän joukossa,\njoka en niistä koottu. Sitä pakkoa, joka välttämättömästi tarvitaan\nestämään voimallisia ihmisluontoja loukkaamasta muitten oikeuksia,\nei voi lakkauttaa, mutta tästä onkin runsas korvaus myöskin\ninhimillisen kehityksen näkökannalta. Ne keinot kehittymiseen,\njotka yksityinen menettää, kuin hänet estetään noudattamasta\ntaipumustaan väärintekoon muille, saadaan pääasiallisesti muitten\nihmisten kehityksen kustannuksella. Ja hänelle itselleenkin on\ntäysi palkkio hänen luontonsa yhteiskunnallisen puolen runsaammassa\nkehityksessä, joka käy mahdolliseksi hänen luontonsa itsekkäisen\npuolen kurissapitämisen kautta. Kuin muiden tähden pakotetaan\noikeuden ankariin sääntöihin, kehittyvät siinä tunteet ja kyvyt,\njoitten esineenä on muitten hyvä. Mutta kuin ainoastaan heidän\nvastenmielisyytensä vuoksi sidotaan asioissa, jotka eivät liikuta\nheidän hyväänsä, niin se ei kehitä mitään arvollista, paitsi niitä\nluonteen voimia, jotka varttuvat vastustaessa pakkoa. Jos tähän\npakkoon taipuu, se nolostaa ja tylsistää koko luonnon. Jotta kunkin\nluonto saisi vapaata vaikutusalaa, olisi tärkeää, että erilaisten\nihmisten sallittaisiin elää erilaista elämää. Siinä määrin kuin\ntätä vapautta on kunakin aikana ollut, on se aikakausi tullut\nmuistettavaksi jälkimaailmalle. Ei sortovaltakaan kypsytä huonoimpia\nhedelmiänsä niin kauvan kuin individualisuutta on siinä olemassa, ja\nkaikki, mikä individualisuutta tukehduttaa, on sortovaltaa, miten\nsitä kutsuttaneenkin ja julistakoonpa se sitten täyttävänsä Jumalan\ntahtoa tahi ihmisten käskyjä.\n\nSanottuani, että individualisuus on yhtä kuin kehitys ja että\nainoastaan individualisuuden viljeleminen kasvattaa tahi voi\nkasvattaa hyvin kehittyneitä ihmisiä, voisin tähän lopettaa\ntodistukseni, sillä mitä voi enempää ja parempaa sanoa mistään\ninhimillisten asiain tilasta, kuin että se vie itse ihmiset\nlähemmäksi parasta, joksi he voivat tulla? tahi mitä voi pahempaa\nsanoa mistään hyvän esteestä, kuin että se heitä siitä pidättää?\nMutta epäilemättä nämät syyt eivät riitä vakauttamaan niitä,\njotka vakautusta enimmän tarvitsevat; ja on siis tarpeen vielä\nnäyttää noiden kehittyneitten ihmisten olevan joksikin hyödyksi\nkehittymättömille -- osottaa niille, jotka eivät vapautta kaipaa,\neivätkä sitä käyttäisi hyväksensä, että he voivat jollakin\nymmärrettävällä tavalla tulla korvatuiksi suomastaan muitten ihmisten\nestämättä sitä nauttia.\n\nEnsiksikin tahtoisin siis huomauttaa heidän mahdollisesti voivan\nniiltä jotakin oppia. Ei kukaan kieltäne originaalisuuden,\nalkuperäisyyden olevan arvollisen aineksen ihmisasioissa. On aina\nkaipuu ihmisistä, jotka eivät ainoastaan uusia totuuksia keksisi\nja selvittäisi milloin se, mikä kerran oli totta, ei enää ole\nsitä, mutta myös polkisivat uusia uria ja antaisivat esimerkkiä\nvalistuneempaan käytökseen ja parempaan aistiin ja henkeen\nihmiselämässä. Tätä vastaan ei mahtane panna kukaan, joka ei usko\nmaailman jo saavuttaneen täydellisyyttä kaikilla teillä ja aloilla.\nOn totta, ettei kenestä tahansa ole tämän hyvän työn tekijäksi:\non ainoastaan harvoja ihmisiä, koko ihmissukuun verraten, joitten\nkokeet, jos muutkin ne omistaisivat, luultavasti olisivat parannusta\nvakaantuneesen käytökseen. Mutta nämät harvat ovat maan suola:\nilman heitä ihmiselämä kävisi liikkumattomaksi rapakkolammeksi. Ei\nsiinä kaikki, että he panevat voimaan tapoja, joita ei ennen ollut;\nhe sitä paitsi pitävät vireillä mitäkin, jotka jo ovat olemassa.\nJollei olisikaan mitään uutta tehtävänä, lakkaisikohan ihmisjärki\nsiltä olemasta tarpeen? Olisikohan silloin syytä niiden, jotka\ntekevät vanhoja askareita, unhottaa, miksi niitä on tehty, ja tehdä\nniitä kuin järjettömät luontokappaleet, ei niinkuin ihmiset? Onpa\nliiankin suuri taipumus parhaissa uskomuksissa ja tavoissa alentua\nkoneellisiksi, ja jollei olisi jakso ihmisiä, joitten aina uudistuva\nalkuperäisyys suojelisi näiden uskomusten ja tapojen perustuksia\njoutumasta paljastaan perinnäisiksi, niin sellainen kuollut aines\nei kestäisi vähintäkään todellisen elon puuskaa, eikä olisi\nmitään takeita, ettei sivistys kuolisi niinkuin bysantiinisessa\nkeisarikunnassa. Nerokkaat ihmiset ovat tosin ja luultavasti\ntulevat aina olemaan pienenä vähemmistönä; mutta jos tahdomme niitä\nolevan, on tarpeen suojella maaperää, jossa ne kasvavat. Nero voipi\nhengittää vapaasti ainoastaan vapauden ilmanalassa. Nerokkaat\nihmiset ovat, sen jo nimityskin sanoo, enemmän individualisia kuin\nmuut ihmiset -- sentähden vähemmän kykeneviä mukautumaan, ilman\nvahingollista puristusta, mihinkään niitä harvalukuisia kaavoja,\njoita yhteiskunta varustaa säästääkseen jäseniltään vaivan itse\nmuodostaa oman luonteensa. Jos he arkuudesta myöntyvät lyötäviksi\njohonkin näitä kaavoja ja antamaan koko sen osan itseään, joka ei\nvoi levitä painon alla, jäädä levittämättä, yhteiskunta ei paljoa\nparane heidän nerostaan. Jos he ovat lujaluontoisia ja katkovat\nkahleensa, niin he joutuvat yhteiskunnan pilkaksi, se kuin ei ole\nonnistunut saamaan heistä \"tavallisia\", ja juhlallisesti varottaen\nheitä osotetaan \"villeiksi\", \"haaveksijoiksi\" y.m.s. Melkein kuin jos\njoku päivittelisi, ettei Niagara juokse tyynesti äyrästensä välissä,\nniinkuin hollantilainen kanava.\n\nMinä terotan näin kovasti mieleen neron merkitystä ja tarpeellisuutta\nsallia sen vapaasti kehittyä ajatuksessa ja elintavassa, hyvin\ntietäen ettei kukaan tätä väitettä teoriassa kiellä, vaan tuntien\nmyös että melkein jokainen todellisuudessa on siitä kerrassaan\nvälittämätön. Ihmiset ajattelevat neroa sukkelaksi kapineeksi, kuin\nse antaa omistajallensa kykyä kirjoittamaan kiihottavan runoelman\ntahi maalaamaan taulun. Mutta oikeassa merkityksessään käsitettynä,\najatuksen ja toiminnan originalisuuden merkityksessä, vaikkei kukaan\nsanokaan, ettei se ole ihmeteltävä asia, melkein kaikki sydämessään\najattelevat voivansa hyvin tulla toimeen ilman sitä. Onnettomuudeksi\non tämä liian luonnollista, jotta siinä olisi kummastelemista.\nAlkuperäisyys on juuri seikka, jonka hyötyä eivät ei-alkuperäiset\nhenget käsitä. He eivät voi ymmärtää, mitä se heitä hyödyttäisi: ja\nkuinka he sen ymmärtäväisivätkään? Jos he voisivat käsittää, mitä\nse heille vaikuttaisi, ei se olisikaan alkuperäisyyttä. Ensimäinen\npalvelus, minkä alkuperäisyyden tulisi heille tehdä, on heidän\nsilmäinsä avaaminen: ja kuin se on kerran täydellisesti tehty,\nheillä olisi mahdollisuus itsekin tulla alkuperäisiksi. Mutta\nmuistaen, ettei mitään ole vielä koskaan tehty, jota ei joku olisi\nensimäisenä tehnyt, ja että kaikki hyvät asiat, jotka ovat olemassa,\novat alkuperäisyyden hedelmiä, olkoot kyllin kainoja uskoaksensa,\nettä jotakin on vielä jäänyt heidänkin toimitettavaksensa, ja\nvakautuaksensa siitä, että he ovat sitä enemmän alkuperäisyyden\npuutteessa, jota vähemmän he tätä puutetta tuntevat.\n\nPuhdas tosi on, että mitä kunnioitusta osotettaneenkin todelliselle\ntahi luulotellulle henkiselle etevämmyydelle, yleinen asiain suunta\nkautta maailman pyrkii tekemään keskinkertaisuutta ylivallaksi\nihmiskunnassa. Vanhalla ajalla, keskiajalla ja, vähenevässä\nmäärässä, läpi koko muutoksen feodalisuudesta nykyaikaan individi\nitsessään oli valta, ja jos hänellä oli joko runsaat lahjat\ntahi korkea yhteiskunnallinen asema, oli hän huomattava valta.\nMeidän aikana yksityiset ovat kadonneet joukkoon. Politikissa\non melkein typerää sanoa yleisen mielipiteen nykyään ohjaavan\nmaailmaa. Ainoa valta, ansaitseva sitä nimeä, on joukkojen valta ja\nhallitusten, kuin ne antautuvat joukkojen taipumusten ja vaistojen\nasianajajaksi. Tämä pitää paikkansa yksityiselämän siveellisissä ja\nyhteiskunnallisissa suhteissa yhtä hyvin kuin julkisissa asioissa.\nNe, joitten mielipiteet käyvät yleisen mielipiteen nimessä, eivät\naina ole samanlaatuista yleisöä. Amerikassa ovat ne koko valkoinen\nväestö, Englannissa pääasiallisesti keskiluokka. Mutta aina on\nse joukko, s.o. ryhmä keskinkertaisia. Ja vielä enemmän uutta\non se, ettei tuo joukko nyt enää saa mielipiteitänsä valtion\ntahi kirkon valtamiehiltä, julkisilta johtajilta tahi kirjoista.\nHeidän ajattelemisensa suorittavat heille miehet, suuresti heidän\nkaltaisensa, jotka hetken mielijohteitten mukaan kääntyvät heidän\npuoleensa tahi puhuvat heidän nimessään sanomalehtien kautta. Minä\nen surkuttele tätä kaikkea. En väitä mitään parempaa yleisenä\nsääntönä soveltuvaksi ihmishengen nykyiseen alhaiseen tilaan. Mutta\ntämä ei estä keskinkertaisuuden hallitusta olemasta keskinkertainen\nhallitus. Ei koskaan demokratian tahi lukuisan aristokratian hallinto\nole, ei politillisissa toimissaan eikä luomissaan mielipiteissä, ei\nominaisuuksissaan eikä hengen suunnassaan kohonnut eikä voinut kohota\nkeskinkertaisuuden yli, paitse siinä määrin kuin hallitseva joukko on\nantanut itsensä (niinkuin se parhaimpina aikoinansa aina on tehnyt)\nsuurempilahjaisen ja oppineemman yhden tahi useamman neuvojen ja\nvaikutuksen ohjattavaksi. Alkuunpano kaikkiin viisaisiin ja yleviin\ntuumiin lähtee ja täytyy lähteä yksityisistä, tavallisesti ensiksi\njostakin ainoasta yksityisestä. Keskinkertaisen ihmisen ansio ja\nkunnia on kyetä tätä alkuunpanoa seuraamaan, voida tajuta viisaita\nja yleviä tuumia ja antaa itsensä silmät auki viedä niihin. Minä\nen kehota sellaiseen \"sankarinpalvelukseen\", joka taputtaa käsiään\nlujan, nerokkaan miehen väkivaltaiselle ryhtymiselle maailman\nhallintoon ja panemiselle maailmaa vasten tahtoaan toteuttamaan\nhänen käskyjänsä. Ainoa, mitä hän voi vaatia, on vapaus viittoa\ntietä. Valta pakottaa muita sille tielle ei ainoastaan ole riidassa\nmuitten vapauden ja kehityksen kanssa, vaan on turmelevaa lujalle\nmiehelle itselleenkin. Mutta näyttää siltä, että, kuin ainoastaan\nkeskinkertaisen joukon mielipiteet ovat kaikkialla päässeet tahi ovat\npääsemässä määrääväksi vallaksi, vastapainona ja oikaisukeinona tähän\nmaailman menoon on niiden ihmisten selvemmin ja selvemmin esiintyvä\nindividualisuus, jotka ovat korkeammalla ajatuksen asteella. Juuri\nerittäin näissä oloissa pitäisi sellaisia poikkeusindividejä,\npelottamisen sijasta, rohkaistaman toimimaan joukosta eriävällä\ntavalla. Entisinä aikoina ei heidän niin tekemästään ollut mitään\netua, jolleivät he toimineet paitsi eriävällä, myöskin paremmalla\ntavalla kuin muut. Tähän aikaan paljas eriäväisyyden esimerkki,\npaljas kielto notkistamasta polvensa tavalle, on jo sekin hyödyksi.\nJuuri sentähden että mielipiteen tyrannia pyrkii tekemään\neksentrisyyttä, epätavallista käytöstä viaksi, on toivottava,\ntämän tyrannian murtamiseksi, että ihmiset olisivat epätavallisia.\nEpätavallisuutta, eksentrisyyttä on aina ollut runsaasti, missä\nluonteen lujuutta on ollut runsaasti, ja eksentrisyyden määrä on\nyhteiskunnassa yleensä ollut pysyväisessä suhteessa siinä olevan\nneron, henkisen elämän ja siveellisen rohkeuden määrään. Että niin\nharvat nykyään uskaltavat olla eksentrisiä, siinä tämän ajan päävaara.\n\nOlen sanonut olevan tärkeää antaa epätavallisille seikoille niin\nvapaa tila kuin mahdollista, jotta aikanaan näkyisi, mitkä niistä\novat sopivia tavoiksi juurrutettavaksi. Mutta itsenäinen toiminta\nja tavan hyljeksiminen eivät ansaitse kehotusta ainoastaan sen\nmahdollisuuden tähden, jonka ne tuottavat parempien toimintamuotojen\nja arvokkaampien tapojen voimaan pääsemiselle, eikä ainoastaan\nvarma henkinen etevämmyys oikeuta ihmistä käymään elämänsä polkua\nomalla tavallaan. Ei ole mitään syytä valaa kaikkea ihmisolemusta\nyhteen ainoaan tahi muutamiin harvoihin muotteihin. Jos kellä on\njommoinenkin määrä tervettä järkeä ja kokemusta, niin on hänen oma\nmallinsa suunnata elämänsä paras, ei sillä että se itsessään olisi\nparas, mutta koska se on hänen oma mallinsa. Ihmiset eivät ole\nkuin lampaat; eivätkä lampaatkaan ole aivan kerrassaan yhtäläisiä.\nMies ei saa sopivaa takkia eikä sopivia saappaita, jollei niitä\nole hänen mitallansa tehty tahi hänellä ole vara valita koko\nvarastosta: onko sitten helpompaa saada sopiva elämä, kuin sopiva\ntakki, ovatko ihmiset ruumiillisen ja henkisen muodostuksensa\npuolesta enemmän yhtäläisiä kuin jalkojensa laadun puolesta?\nJos ihmisillä olisi ainoastaan erilainen aisti, olisi siinä jo\nsyytä kyllin olemaan yrittelemättä saada heitä kaikkia samaan\nkaavaan. Mutta erilaiset ihmiset vaativat myös erilaisia ehtoja\nhenkiselle kehityksellensä ja voivat yhtä vähän menestyä samassa\nsiveellisessä, kuin kaikki erilaiset kasvit samassa fyysillisessä\nilmassa. Samat seikat, jotka yhtä ihmistä edistävät korkeamman\nluontonsa viljelyksessä, estävät toista siinä. Sama elintapa on\nterveellinen yllytin toiselle, pitäen kaikkea hänen toiminta- ja\nnautintokykyään paraassa kunnossa, ja toiselle se on raskas taakka,\njoka tukehduttaa tahi häiritsee koko sisällisen elämän. Niin suuret\novat eroavaisuudet ihmisten välillä heidän nautintolähteisiinsä,\nherkkyyteensä kärsimystä vastaan sekä erilaisten fyysillisten ja\nsiveellisten vaikutusten heihin pystymiseen nähden, että jollei ole\nvastaavaa erilaisuutta heidän elintavassaan, he eivät tule saamaan\noikeaa osaansa onnellisuudesta, eivätkä ylene siihen henkiseen,\nsiveelliseen ja esteetilliseen ryhtiin, johon heidän luontonsa\nkykenisi kohoamaan. Miksi siis pitäisi suvaitsevaisuutta, yleisen\nmielipiteen puolelta, ulotettaman ainoastaan niihin aistinsuuntiin ja\nelintapoihin, jotka noudattajainsa paljoudella pakottavat itselleen\ntunnustusta? Ei missään (paitsi joissakin luostarilaitoksissa) ole\naistin eroavaisuutta kerrassaan kielletty; ihminen saa moitteetta\npitää tahi olla pitämättä soudusta, tupakanpoltosta, soitosta,\nvoimisteluharjoituksista, shakkipelistä, korteista, lukemisesta,\nsentähden että sekä niitä, jotka niistä pitävät, että niitä, jotka\neivät pidä, on liian paljon kukistettavaksi. Mutta mies ja vielä\nenemmän vaimo, jota voidaan syyttää tekemästään, mitä ei kukaan tee,\ntahi ei tekemästään, mitä jokainen tekee, joutuu monen alentavan\nmuistutuksen esineeksi, kuin olisi hän tehnyt raskaan siveellisen\nrikoksen. Täytyy omistaa joku arvonimi tahi joku muu arvonmerkki tahi\nolla arvossa pidettyjen ihmisten suosiossa, jos mieli jonkunverran\nnauttia sitä ylellisyyttä, että saa entistä kunnioitustansa\nmenettämättä tehdä niinkuin tahtoo. Nauttia \"jonkunverran\", sanon\nvieläkin: sillä joka antautuu suureen ylellisyyteen siinä suhteessa,\njoutuu pahempaan vaaraan kuin häpäiseväin puheitten alaiseksi --\nhän on vaarassa tulla _de lunatico_ komissionin valtaan ja menettää\nomaisuutensa sukulaisillensa.[10]\n\nOn yksi kuvaava kohta yleisen mielipiteen nykyisessä suunnassa,\njoka on aivan omiansa tekemään sitä suvaitsemattomaksi kaikkea\nselvää individualisuuden ilmestymistä kohtaan. Yleensä ovat\ntavalliset ihmiset maltillisia ei ainoastaan ymmärryksensä, vaan\nmyös taipumustensa puolesta: heillä ei ole mielitekoja eikä toiveita\nkyllin voimallisia taivuttamaan heitä mihinkään epätavalliseen\ntekemiseen, eivätkä he siis voi ymmärtää niitä, joilla semmoisia on,\nja lukevat nämät kaikki noihin hurjiin ja säännöttömiin ihmisiin,\njoihin he ovat tottuneet luomaan halveksivan katseen. Olettakaamme\nnyt tämän yleisen seikan lisäksi mahtavan liikkeen päässeen alkuun\nsiveellisyyden parantamiseksi, niin on selvää, mitä meillä on\nodotettavissa. Näinä aikoina on sellainen liike alulla: paljon\non jo todella vaikutettu elämän säännöllisemmäksi tekemiseksi ja\nvallattomuuden ehkäisemiseksi; nyt on mailmassa ihmisystävällinen\nhenki, jonka harjoittamiselle ei ole mitään viehättävämpää alaa, kuin\nlähimäisten siveellinen ja älyllinen parantaminen. Nämät ajan suunnat\ntekevät yleisön kärkkäämmäksi kuin melkein koskaan ennen säätämään\nyleisiä käytöksen sääntöjä ja yrittelemään saada jokaista hyväksytyn\nmallin mukaiseksi. Ja tämä julki lausuttu tahi hiljaisuudessa\nhyväksytty malli on, ett'ei saa mitään kovasti kaivata. Luonteen\nihanteena on sillä oleminen ilman selvää luonnetta; puristamalla\nkutistaminen, niinkuin kiinalaisen naisen jalan, jokaisen osan\nihmisen luontoa, joka pistää esiin ja pyrkii tekemään ihmistä\nhuomattavasti erilaisen näköiseksi, kuin tavalliset ihmiset.\n\nNiinkuin tavallisesti on sellaisten ihanteiden laita, jotka sulkevat\npois toisen puolen siitä, mikä on toivottavaa, synnyttää myöskin\nnykyinen perikuva heikkoa jäljennöstä toisestakin puolesta. Suuren\nenergian sijasta, voimallisen järjen ohjissa, ja vahvojen tunteiden\nsijasta, tunnokkaan tahdon ankarassa kurissa, tuottaa se heikkoja\ntunteita ja heikkoa energiaa, joita siis voidaan ilman järjen tahi\ntahdon lujuutta saada ulkonaisesti säännön mukaiseksi. Energilliset\nluonteet ovat jo ylimalkaan joutumassa tarunomaisiksi. Tuskin on\ntässä maassa enää mitään tilaa energialle, paitsi asioimistoimissa.\nNiihin käytetty energia saattaa vielä olla huomioon otettava. Mitä\nsitä vähän jääpi jäljelle tältä alalta, se kulutetaan johonkin\nkiihkoon, joka voi olla hyödyllinen, vieläpä ihmisystävällinenkin\nkiihko, mutta on aina joku yksinäinen seikka ja tavallisesti vielä\nvähäpätöinen seikka. Englannin suuruus on tätä nykyä kerrassaan\nkollektiivinen: yksityisinä pieniä ollen, näytämme yhdistymätapamme\nkautta vaan kykenevän johonkin suureen; ja tähän meidän siveelliset\nja uskonnolliset ihmisystävämme, filantropimme ovat täydellisesti\ntyytyväisiä. Mutta toisenlaatuisia miehiä olivat ne, jotka Englannin\ntekivät siksi, mikä se on ollut, ja toisenlaatuisia miehiä tarvitaan\nmyöskin torjumaan sen häviötä.\n\nTavan sortovalta on kaikkialla pysyväisenä esteenä inhimilliselle\nedistymiselle, sillä se on alituisessa riidassa tuon halun\nkanssa pyrkimään johonkin parempaan kuin tavanmukainen on, jota\nhalua on asianhaarain mukaan kutsuttu vapauden, edistyksen tahi\nparannuksen hengeksi. Parannuksenhenki ei aina ole vapaudenhenkeä,\nsillä se saattaa pyrkiä pakottamaan parannuksia ihmisille vastoin\nheidän tahtoansa, ja vapaudenhenki, se kuin vastustaa sellaisia\nhankkeita, saattaa eri paikoissa ja eri aikoina liittyä parannuksen\nvastustajiin; mutta ainoa pettämätön ja kestävä parannuksen lähde\non vapaus, sillä siinä on yhtä monta mahdollista ja itsenäistä\nvapauden keskustaa, kuin on individejä. Mutta edistyksen aate,\njoko vapauden tahi parannuksen harrastuksena, taistelee tavan\nvaltaa vastaan ja sisältää ainakin vapautuksen tästä ikeestä; ja\ntaistelu näiden kahden vallan välillä on pääaineena ihmiskunnan\nhistoriassa. Suuremmalla osalla mailmaa ei oikeastaan ole historiaa,\nsillä tavan sortovalta on siinä täydellinen. Niin on kaikkein\nItämaiden laita. Tapa on siellä kaikissa korkeimpana tuomarina;\noikeus merkitsee siellä tavanmukaisuutta, tavan voimaa ei kukaan,\njollei ehkä vallastansa päihtynyt tyranni, ajattele vastustaa. Ja\nme näemme seurauksen. Noissa kansoissa on varmaan kerran ollut\noriginalisuutta, ne eivät ole maasta nousseet väkirikkaina,\nkirjallisina, moniin elämän taitoihin perehtyneinä; itse ne\nitselleen kaiken tuon loivat ja olivat silloin maailman suurimmat\nja mahtavimmat kansat. Mitä ovat ne nyt? Alamaisia heimoille,\njoiden esi-isät kiertelivät metsissä, kuin heidän esi-isillään oli\nuhkeat palatsit ja ylväät temppelit, mutta joiden yli tavalla oli\nvaltaa ainoastaan yhdessä vapauden ja edistyksen kanssa. Näkyy,\nettä kansa edistyy jonkun aikaa ja sitten pysähtyy. Koska pysähtyy\nse? Kuin siinä lakkaa olemasta individualismitta. Jos samallainen\nmuutos sattuisi Europan kansoille, niin se ei tapahtuisi aivan\nsamassa muodossa: se tavan sortovalta, joka näitä kansoja uhkaa,\nei ole kerrassaan paikallaanoloa. Se tuomitsee kyllä omituisuudet,\nmutta ei estä muutoksia, kuin nimittäin kaikki muuttuu yhdessä.\nMe olemme luopuneet esi-isiemme määrätyistä puvuista: jokaisen\ntäytyy vielä pukeutua niinkuin muutkin ihmiset, mutta muoti saattaa\nmuuttua kerran tahi kahdesti vuodessa. Me siten pidämme huolta,\nettä kuin muutos tapahtuu, pitää sen tapahtuman muutoksen tähden,\neikä kauneuden tahi mukavuuden käsitteen vaatimuksesta; sillä sama\nkauneuden tahi mukavuuden käsite ei juolahtaisi samalla hetkellä\nkoko maailman mieleen, eikä tulisi toisella hetkellä yhtä aikaa\npoisjätetyksi. Mutta me olemme edistyväisiä samoin kuin muuttuvaisia:\nalituisesti teemme me uusia keksintöjä koneiden alalla ja pidämme\nniitä, kunnes niiden sijaan taas tulee parempia; me harrastamme\nparannusta politikin, kasvatuksen ja vieläpä siveellisyydenkin\nalalla, vaikka tässä viimemainitussa meidän käsityksemme mukaiset\nparannukset pääasiallisesti ovat kehottamista tahi pakottamista muita\nihmisiä olemaan yhtä hyviä kuin me. Ei se ole edistys, jota vastaan\nme hangoittelemme; päinvastoin me mairittelemme itseämme olevamme\nedistyväisin kansa, kuin koskaan on elänyt. Individualismitta vastaan\nme sodimme: me ajattelisimme tehneemme ihmeitä, jos olisimme tehneet\nkaikki itsemme kanssa yhtäläisiksi, unohtaen, että juuri yhden\nihmisen eroavaisuus toisesta yleensä on ensimäinen seikka, joka vetää\nhuomion joko yhden lajin epätäydellisyyteen ja toisen paremmuuteen\ntahi mahdollisuuteen molempain etuja yhdistämällä synnyttää\nparempaa, kuin kumpikaan niistä. Meillä on varottava esimerkki\nkiinalaisissa, jotka ovat hyvin lahjakas kansa ja jossakin suhteessa\nviisaskin, jolla oli se harvinaisen hyvä onni, että se hyvin\nvarhain sai sangen hyvän kokoelman tapoja, jossakin määrin miesten\ntekoa, joille valistuneimmankin europalaisen täytyy, muutamilla\nrajoituksilla, antaa viisaan ja filosofin nimen. He ovat huomattavia\nmyös erinomaisista laitoksistansa, joilla he koettivat juurruttaa\nparhaan viisautensa kuin heillä oli niin paljon kuin mahdollista\njokaiseen yhteiskunnan jäseneen ja varmistaa niille, jotka sitä\nolivat enimmän itsellensä omistaneet, pääsön kunniakkaisiin ja\nvaltavirkoihin. Varmaan kansa, joka on tämän tehnyt, on keksinyt\ninhimillisen edistyksen salaisuuden ja pysytellyt aina maailman\nliikkeen etupäässä! Päinvastoin, -- siitä on tullut paikallaan\npysyvä, se on paikalleen jäänyt vuosituhansiksi. Ja jos se koskaan\nenää paranee, täytyy sen parantumisen tapahtua muukalaisten kautta.\nKiinalaiset ovat onnistuneet yli kaikkein toiveitten siinä, mitä\nEnglannin filantropit niin suurella vaivalla puuhaavat -- tekemässä\nkaikki ihmiset yhtäläisiksi, saamassa kaikki ohjaamaan ajatuksiensa\nja käytöstänsä samojen maksiimien ja sääntöjen mukaan; ja sellaiset\novat hedelmät. Yleisen mielipiteen uudenaikainen menettelytapa on\njärjestämättömässä muodossa samaa, kuin kiinalaiset kasvatus- ja\nvaltiosysteemit ovat järjestetyssä; ja jollei individualisuus kykene\nmenestyksellä pitämään puoliansa tätä ijestä vastaan, niin Europa,\nylevästä entisyydestään ja kristinuskon tunnustamisestaan huolimatta,\nkallistuu kallistumistaan toiseksi Kiinaksi.\n\nMikä on tähän asti suojellut Europaa tästä kohtalosta? Mikä on tehnyt\neuropalaisen kansaperheen edistyväksi eikä paikallaan pysyväksi\nosaksi ihmiskuntaa? Ei kansojen suurempi etevyys, joka, jos sitä\non, on seuraus, eikä syy, mutta heidän merkillinen eroavaisuutensa\nluonteessa ja sivistyksessä. Individit, säätyluokat, kansakunnat\novat olleet äärettömästi toisistaan poikkeavia: he ovat tallanneet\nsangen monenlaisia polkuja, joista kukin vei johonkin arvokkaaseen,\nja vaikka kaikkina aikoma ne, jotka ovat astuneet eri polkuja, ovat\nolleet toisiaan kohtaan suvaitsemattomia ja kukin on ajatellut\nmainioksi seikaksi sitä, että kaikki muut olisi pakotettu vaeltamaan\nhänen jälkiänsä, niin heidän yrityksillään estämään toistensa\nkehitystä on harvoin ollut pysyväistä menestystä, ja kukin on\naikomaan suostunut vastaanottamaan sen hyvän, jota muilla on ollut\ntarjona. Europan tulee minun ajatukseni mukaan kokonaan kiittää tätä\nteitten moninaisuutta edistyvästä ja monipuolisesta kehityksestänsä.\nMutta sillä rupeaa jo olemaan tätä onnea huomattavasti vähemmässä\nmäärässä. Se on varmasti lähestymässä kiinalaista ihannetta: tehdä\nkaikki ihmiset samallaisiksi. Tocqueville huomauttaa viimeisessä\ntärkeässä teoksessaan, kuinka paljoa enemmän tämän ajan ranskalaiset\novat toistensa laisia, kuin vielä viimeisen miespolven kansa.\nSaman huomautuksen sopii tehdä englantilaisista paljoa suuremmassa\nmäärässä. Eräässä paikassa, johon olemme jo viitanneet, lausuu\nWilhelm von Humboldt kaksi seikkaa olevan välttämätöntä inhimillisen\nkehityksen ehtoa, koska ne ovat välttämättömiä, jotta saataisiin\nihmisiä toisistaan eroavaisiksi: nimittäin vapaus ja asemain\nvaihtelevaisuus. Jälkimäinen näitä ehtoja on tässä maassa päivä\npäivältä vähenemässä. Ne olot, jotka ympäröivät eri säätyluokkia\nja ihmisiä ja luovat heidän luonteensa, ovat joka päivä yhä\nenemmän yhtäläistymässä. Ennen kukin eri arvo, eri kotiseutu, eri\ntoimi ja ammatti niin sanoaksemme elivät eri maailmassa, nykyään\nsuuressa määrin samassa. Vertauksella puhuen, lukevat ne nyt samoja\nasioita, kuuntelevat samoja asioita, näkevät samoja asioita,\nkäyvät samoissa paikoissa, heillä on samat toiveet ja pelot, samat\noikeudet ja vapaudet, ja sama keino niiden puolustamiseksi. Olkoot\nsäilyneet asemain erilaisuudet kuinka suuria tahansa, eivät ne\nkuitenkaan ole mitään lakanneisiin erilaisuuksiin verraten. Ja\nyhtäläistyminen on vielä käymässä. Kaikki nykyajan valtiolliset\nmuutokset edistävät sitä, sillä ne kaikki tarkottavat nostaa\nalhaista ja alentaa ylhäistä. Kaikki sivistyksen levittäminen\nedistää sitä, koska sivistys panee ihmiset yhteisen vaikutuksen\nalaiseksi ja laskee heidät yhteiseen tieto- ja mielipidevarastoon.\nKulkukeinojen parantuminen edistää sitä, saattaen eri paikkojen\nasukkaat personalliseen yhteyteen ja kannattaen vilkasta asuinpaikan\nmuuttelemista. Kaupan ja teollisuuden vaurastuminen edistää sitä,\nlevittämällä laajemmalle mukavien olojen etuja ja avaamalla kaikista\nkunnianhimon esineistä, korkeimmistakin, yhteisen kilpailun,\njossa kohoamisen halu ei enää pysy erityisen luokan luonteena,\nvaan kaikkien luokkain yhteisenä ominaisuutena. Voimallisempi\nvaikutin, kuin nämät kaikkikin, yleisen yhtäläisyyden levittämiseksi\nihmiskuntaan on yleisen mielipiteen voiman täydellisentyminen\nniin tässä kuin muissakin vapaissa maissa. Kuin ne moninaiset\nylänteet, joitten suojasta ihmisten oli mahdollista halveksia joukon\nmielipiteitä, vähitellen tasoittuvat; kuin itse ajatuskin vastustaa\nyleisön tahtoa, milloin on suoraan tunnettu sillä tahtoa olevan, yhä\nenemmän katoaa käytännöllisten valtiomiesten mielestä, niin lakkaa\nolemasta mitään yhteiskunnallista tukea eroavaisuudelle, mitään lujaa\nvaltaa yhteiskunnassa, joka itse vastustaisi joukkojen vaikutusta ja\nolisi halukas suojaansa ottamaan mielipiteitä ja pyrintöjä, jotka\nyleisön mielipiteistä ja pyrinnöistä poikkeavat.\n\nKaikki nämät syyt yhdessä muodostavat sellaisen joukon\nindividualisuudelle vihollisia vaikutuksia, ettei ole helppo\nkäsittää, kuinka se voi pitää paikkansa. Ja vaikeus kasvaa yhä\nsuuremmaksi, jollei ymmärtävää yleisöä saada tuntemaan sen arvoa\n-- näkemään, että eroavaisuudet ovat hyvät, vaikkeivät olisi\nparannuksiakaan, vieläpä vaikka, kuten heistä saattaa näyttää, joku\nolisi pahennustakin. Jos individualisuuden vaatimukset koskaan\novat puolustettavat, niin nyt on oikea aika, kuin paljon vielä\npuuttuu täydellisestä pakollisesta yhtäläistyksestä. Ainoastaan\nalhaisemmilla asteillaan anastusta vastaan voidaan menestyksellä\nvastarintaa tehdä. Vaatimus, että kaikkein muitten ihmisten pitää\nolla meidän kaltaisiamme kasvaa siitä kannatuksesta, jota se saapi.\nJos vastustus viipyy siksi, että elämä on puristettu lähes yhdeksi\nyhdenmuotoiseksi tyypiksi, niin kaikki poikkeus tästä tyypistä tulee\nkatsottavaksi jumalattomaksi, epäsiveelliseksi, jopa kauhistavaksi\nja luonnonvastaiseksikin. Ihmiskunta käy pian kykenemättömäksi\nkäsittämään tärkeäksi eroavaisuutta, kuin se on joksikin ajaksi\nvieraantunut näkemästä sitä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nRajoista yhteiskunnan vallalle individin yli.\n\n\nMissä siis ovat oikeat rajat individin herruudelle oman itsensä\nylitse? Missä alkaa yhteiskunnan valta? Kuinka paljon ihmiselämää\npitää omistaa individualisuudelle ja kuinka paljon yhteiskunnalle?\n\nKumpikin saa oikean osansa, kuin kummallakin on se, mikä erittäin\nkoskee sitä. Individualisuudelle pitäisi kuulua se osa elämää, joka\npääasiallisesti liikuttaa individin etuja; yhteiskunnalle se osa,\njoka pääasiassa koskee yhteiskunnan etuja.\n\nVaikk'ei yhteiskunta perustukaan kontrahtiin ja vaikk'ei\nkontrahdin keksiminen, siitä muka johtaaksensa yhteiskunnalliset\nvelvollisuudet, vastaa tarkotustansa, niin kuitenkin jokainen,\njoka on yhteiskunnan suojeluksessa, on velvollinen tätä\nlahjaa vastaamaan; ja yhteiskunnassa eläminen sinään jo tekee\nvälttämättömäksi, että jokainen on sidottu käytöksessänsä muita\nkohtaan noudattamaan jotakin ohjetta. Tämä käytös on ensiksikin\nsiinä, ett'ei loukkaa kenenkään muun etuja, tahi oikeammin varmoja\netuja, jotka julkisen lain määräyksen tahi salaisen sopimuksen\nmukaan ovat katsottavat oikeuksiksi; ja toiseksi, että kukin ihminen\nkantaa jonkun kohtuullisen periaatteen mukaan määrättävän osansa\ntaakkaa ja uhrauksia, mitä tuottaa puolustaminen yhteiskuntaa tahi\nsen jäseniä vääryydeltä ja ahdistamisilta. Näihin ehtoihin on\nyhteiskunta oikeutettu pakottamaan jäsenensä, kerrassaan niiden\nkustannuksella, jotka yrittävät jättämään niitä täyttämättä. Eikä\ntässä ole kaikki, mitä yhteiskunta saapi tehdä. Individin toimet\nsaattavat olla vahingollisia muille tahi puuttua oikeaa vaarinottoa\nmuitten menestyksestä, käymättä kuitenkaan niin pitkälle, että\nloukkaisivat heidän määrättyjä oikeuksiansa. Syyllinen on silloin\noikeudenmukaisesti rangaistava mielipiteen tuomion, vaikka ei lain\nkautta. Niin pian kuin joku osa ihmisen käytöstä sortavasti sattuu\ntoisten etuihin, on yhteiskunnalla tuomionvalta siihen ja kysymys,\nonko yhteinen menestys edistyvä sekautumisesta siihen vaiko ei,\njoutuu keskustelun alaiseksi. Mutta ei ole mitään aihetta herättää\nsellaista kysymystä, kuin ihmisen käytös ei vaaranna kenenkään etuja,\npaitsi hänen omiansa, tahi ei tarvitsisi vaarantaa, joll'eivät he\ntahtoisi (kaikkein kysymyksessä olevain ollen täysi-ikäisiä ja\ntavallisia ymmärrykseltään). Kaikissa sellaisissa tapauksissa pitäisi\nolla täysi vapaus, laillinen ja yhteiskunnallinen, tehdä teko ja\nvastata seurauksista.\n\nKovin väärin käsittää tätä oppia se, joka luulee ainoastaan\nitsekkään välinpitämättömyyden vaativan, ett'ei ihmisillä saa\nolla mitään tekemistä toistensa käytöksen kanssa ja ett'ei heidän\ntule pitää vaaria kenenkään elämästä ja menestyksestä, joll'ei\nheidän oma etunsa ole siihen kietoutunut. Vähennyksen sijasta\ntarvitaan kyllä entistä paljoa enemmän rehellistä puuhaa toisen\nhyvän edistämiseksi. Mutta rehellinen hyväntahtoisuus voi löytää\nmuitakin keinoja kehottaaksensa ihmisiä hyvään, kuin ruoskat ja\nvitsat, sanan mukaan tahi kuvaannollisesti käsitettyinä. Minä\nolen viimeinen alentamassa itsekohtaisten avujen arvoa; ne ovat\nainoastaan tärkeydeltään alemmat yhteiskunnallisia hyveitä, jos\novat ollenkaan niitä alemmat. Kasvatuksen asia on yhtäläisesti\nviljellä molempia. Mutta kasvatuskin vaikuttaa vakauttamisen\nja kehotuksen kautta yhtä hyvin kuin pakotuksen, ja ainoastaan\nedellisellä keinolla pitäisi, kuin kasvatuksen aika on ohitse\nkulunut, itsekohtaiset avut mieleen painettaman. Ihmisten tulee\nauttaa toisiansa erottamaan parempaa huonommasta ja vahvistaa\nvalitsemaan edellistä ja välttämään jälkimäistä. Heidän pitäisi aina\nolla kiihottamassa toisiansa yhä enemmän harjottamaan korkeampia\nkykyjänsä ja yhä enemmän suuntaamaan tunteitansa ja tarkotuksiansa\nviisauteen eikä hulluuteen, ylentäviin eikä alentaviin seikkoihin\nja mietelmiin. Mutta ei kukaan ihminen tahi mikään ihmisjoukko ole\noikeutettu sanomaan toiselle täysi-ikäiselle ihmiselle, ettei hän saa\nelämänsä kanssa menetellä omaksi hyödykseen, niinkuin hän parhaana\npitää. Hänen oma etunsa koskee kaikkein enimmin häntä itseään: se\netu, mikä kenelläkään muulla voi olla hänen menestyksestänsä, on,\npaitsi lujan personallisen välin tapauksissa, vähäpätöinen siihen\nverraten, mitä hänellä itsellään on. Se etu mikä yhteiskunnalla on\nhänen personastaan (paitsi hänen käytöksestään muita kohtaan) on\nosannainen ja kerrassaan epäsuora: kuin taasen omat tunteensa ja\nolonsa tavallisinkin mies tahi vaimo käsittää äärettömästi paljoa\nparemmin kuin kukaan muu. Yhteiskunnan sekautumisen vallitsemaan\nhänen päätöksiänsä ja hankkeitansa asioissa, jotka koskevat\nainoastaan häntä itseänsä, täytyy perustua yleisiin olettamisiin,\nja ne saattavat olla aivan vääriä, ja jospa ovat oikeitakin, olla,\nyhtä hyvin kuin olla olematta, väärin sovitetut erityisseikkoihin\nja ihmisten kautta, jotka eivät ole paremmin tutustuneet sellaisten\ntapausten kohtiin, kuin ne, jotka katselevat niitä syrjästä vaan.\nTässä osassa ihmisasioita siis individualisuudella on oma alansa.\nIhmisten käytöksessä toisiansa kohtaan on välttämätöntä enimmäkseen\nnoudattaa yleisiä sääntöjä, jotta kukin tietää, mitä hänellä on\nodotettavana; mutta omissa asioissaan on kukin oikeutettu omaa\nitsenäisyyttänsä vapaasti harjottamaan. Mietteitä helpottamiseksi\nhänen ratkaisuansa, kehotuksia vahvistamaan hänen tahtoansa\nsaavat hänelle tarjota, vieläpä tyrkyttääkin muut, mutta itse hän\nlopullisesti ratkaisee. Kaikki erehdykset, jotka hän mahdollisesti\ntekee neuvoa ja varotusta vastaan, ovat vähäpätöisiä siihen pahaan\nverraten, että sallittaisiin muitten pakottaa häntä siihen, mitä he\nhänen hyvänänsä pitävät.\n\nMinä en tarkota, ett'ei niihin tunteisiin, joilla muut katselevat\njotakin ihmistä, saisi mitenkään vaikuttaa hänen itsekohtaiset\nominaisuutensa ja puutteensa. Tämä ei ole mahdollista eikä\ntoivottavaa. Jos hän on etevä jossakin niitä ominaisuuksia, jotka\ntulevat hänen omaksi hyväksensä, hän on siinä suhteessa sopiva\nihmeteltäväksi. Hän on sitä lähempänä ihmisluonnon ihanteellista\ntäydellisyyttä. Jos hän on suuresti puutteellinen jossakin noita\nominaisuuksia, ihmettelyn vastainen tunne on seurauksena. On\nnarrimaisuuden aste, ja niin sanoaksemme (vaikka tätä nimeä sopii\nvastustaa) alhaisen ja turmeltuneen aistin aste, jotka, vaikk'eivät\nvoi oikeuttaa tekemään pahaa ihmiselle, joka sitä osottaa, tekevät\nhänet välttämättömästi oikeaksi vastenmielisyyden ja pahimmassa\ntapauksessa halveksimisenkin esineeksi; ihmisissä ei voi ilman näitä\ntunteita olla vastaisia ominaisuuksia oikeassa määrässä. Tekemättä\nkenellekään vääryyttä saattaa ihminen toimia niin, että hän pakottaa\nmeidät arvostelemaan ja pitämään häntä hassuna tahi alhaisemman\nasteen olentona, ja koska tämä arvostelu ja tunne on seikka, jota\nhän mielemmin välttäisi, on se palveluksen osotusta hänelle, että\nvarottaa häntä siitä edeltäpäin, juurikuin jostakin muustakin\nvastenmielisestä seurauksesta, jolle hän panee itsensä alttiiksi.\nOlisi todella hyvä, jos tätä kelpo palvelusta tehtäisiin paljoa\nvapaammin, kuin tavallinen kohteliaisuuden tunto nykyään sallii, ja\njos ihminen saisi rehellisesti huomauttaa toiselle luulevansa hänen\nolevan väärässä, tulematta pidetyksi epäkohteliaana ja röyhkeänä.\nMeillä on myös oikeus monella tavalla toimia epäsuopean käsityksemme\nmukaan toisesta, ei sortaen hänen individualismittansa, vaan omaamme\nkäyttäen. Meidän ei esim. ole pakko hakea hänen seuraansa, meillä\non oikeus välttää sitä, vaikk'ei tästä väittelemisestä melua pitää,\nsillä meillä on oikeus valita mieluisinta seuraa itsellemme. Meillä\non oikeus, ja se saattaa olla meidän velvollisuutemmekin, varottaa\nmuita hänestä, jos mielestämme hänen esimerkkinsä tahi puheensa\nturmiollisesti vaikuttaa niihin, joiden kanssa hän seuraa pitää. Me\nsaamme etusijassa muille tehdä vapaaehtoisia hyviä töitä, paitsi\nniitä, jotka ovat hänelle parannukseksi. Näillä moninaisilla tavoilla\nsaattaa ihminen kärsiä sangen ankaraa rangaistusta muitten puolelta\nvirheistä, jotka suorastaan vaarantavat ainoastaan häneen itseensä.\nMutta hän kärsii näitä rangaistuksia ainoastaan siinä määrin\nkuin ne ovat luonnollisia ja ikäänkuin välttämättömiä seurauksia\nitse virheistä, ei sentähden, että ne ovat aikomuksella hänelle\nsälytetyt rankaisemisen tähden. Ihmisen, joka osottaa kiivautta,\nitsepintaisuutta, suuriluuloisuutta, joka ei voi elää kohtuullisissa\nvaroissa, joka ei voi hillitä vahingollisia taipumuksiansa, joka\nhäärii eläimellisissä nautinnoissa tunteen ja ymmärryksen nautintojen\nkulumisen uhalla, täytyy odottaa alenevansa muitten ajatuksessa ja\nsaavansa vähemmän osaksensa heidän suosiollisia tunteitansa; mutta\nsiitä ei hänellä ole oikeutta valittaa, jollei hän ole ansainnut\nheidän suosiotansa erinomaisella etevyydellänsä yhteiskunnallisissa\naskareissaan ja siten hankkinut itselleen oikeuden heidän hyviin\ntöihinsä, joihin eivät vaikuta hänen virheensä itseänsä kohtaan.\n\nMinä väitän siis, että ne ikävyydet, jotka suoraan seuraavat\nmuitten epäsuopeasta arvostelusta, ovat ainoat, joiden alaiseksi\nihmistä saisi koskaan saattaa sen osan tähden hänen käytöstänsä ja\nluonnettansa, joka koskee hänen omaa hyväänsä, mutta ei vaikuta\nmuitten etuihin heidän väleissänsä hänen kanssansa. Muita ihmisiä\nsortavat toimet vaativat aivan toisenlaista kohtelua. Heidän\noikeuksiansa loukkaaminen, saattaminen heille jonkun tappion tahi\nvahingon, joka ei ole omien etujen kautta oikeutettu; petollisuus ja\nkaksikielisyys keskinäisissä asioissa; ruma ja alhainen käyttäminen\netevämmyyttänsä; vieläpä itsekäs kieltäytyminen suojelemasta\nlähimaista vääryyttä vastaan -- kaikki nämät ovat omiansa siveellisen\npaheksumisen esineiksi ja, pahimmissa tapauksissa, siveellisen koston\nja rangaistuksen. Eikä ainoastaan nämät toimet, vaan se mielentila,\njoka niihin saattaa, on oikeastaan epäsiveellinen ja syystä\nmoitteenalainen, joka moite voi kohota kauhuksi saakka. Mielenlaadun\njulmuus, ilkeys ja pahaluontoisuus; tuo kaikista himoista enimmän\nyhteiskunnan vastainen ja inhottava kateus; teeskenteleväisyys ja\nepärehellisyys; vihastuminen joutavista asioista ja ylenmääräinen\nkatkeruus; vallanhimo ja halu vetää puoleensa enemmän kuin oikean\nosansa (kreikkalaisten _pleo neksia_); ylpeys, jota tyydyttää\nmuitten alentumus, itsekkäisyys, joka ajattelee itsensä ja omat\nasiansa tärkeämmiksi, kuin mikään muu ja ratkaisee kaikki epäilyksen\nalaiset asiat omaan puoleensa, -- nämät ovat siveellisiä vikoja\nja muodostavat huonon ja inhottavan siveellisen luonteen: toisin\näskenmainitut itsekohtaiset virheet, jotka eivät oikeastaan ole\nepäsiveellisyyttä eivätkä, nouskootpa mihin määrään tahansa, ole\nrikoksellisuutta. Ne saattavat olla jonkunlaisen narrimaisuuden tahi\npersonallisen arvokkaisuuden ja itsensäkunnioittamisen puutteen\nnäytteenä; mutta ne ovat ainoastaan silloin siveellisen paheksumisen\nalaisia, kuin niissä on velvollisuuden rikkomista muita vastaan,\njonka tähden ihminen on velvollinen ottamaan käytöksestänsä\nvaarin. Niin sanotut velvollisuudet itseämme kohtaan eivät ole\nyhteiskunnan kannalta pakottavia, jolleivät asianhaarat tee niitä\nsamalla velvollisuuksiksi muita kohtaan. Sanat \"velvollisuus\nitseänsä kohtaan\", kuin ne tarkottavat muuta kuin viisautta,\ntarkottavat itsensä kunnioittamista tahi itsensä kehittämistä, eikä\nyhdestäkään näistä ole kukaan lähimmäisillensä vastuussa, koska ei\nihmiskunnalla ole mitään hyvää hänen olemastaan niille vastuussa\nyhdestäkään niistä. Erotus arvossapidon menettämisen, joka syystä\nkyllä saapi sattua ihmiselle älyn ja personallisen arvokkaisuuden\npuutteen johdosta, ja sen paheksumisen välillä, jota hän ansaitsee\nloukkaamastaan muitten oikeuksia, ei ole paljas nimellinen erotus. Se\nvaikuttaa suurta erilaisuutta meidän tunteissamme ja käytöksessämme\nhäntä kohtaan, onko hän meille vastenmielinen asioissa, joissa\nluulemme olevamme oikeutetut tarkastamaan häntä vai semmoisissa,\njoissa tunnemme, ettei meillä sitä oikeutta ole. Jos hän ei meitä\nmiellytä, saatamme lausua vastenmielisyytemme, ja pysyä erillämme\nniin ihmisestä kuin asiasta, joka ei meitä miellytä, mutta emme\nsiltä saa pitää asianamme ikävystyttää hänen elämäänsä. Meidän\non ajateltava, että hän jo kärsi tahi on pian kärsivä täyden\nrangaistuksen virheestään; jos hän tuhlauksella turmelee elämänsä, ei\nmeidän saa silti haluta sitä yhä enemmän turmella; emme saa toivoa\nrangaista, vaan pikemmin koittaa lieventää hänen rangaistustansa,\nnäyttämällä kuinka hän saattaisi välttää tahi auttaa sen pahan, kuin\nhänen käytöksensä uhkaa hänelle tuottaa. Olkoon hän meidän säälimme,\nkenties paheksumisemme, mutta ei vihamme ja kostomme esineenä; emme\nsaa kohdella häntä yhteiskunnan vihollisena; pahinta, mihin voimme\najatella itsemme oikeutetuksi, on jättää hänet aloillensa, jollemme\nryhdy häneen hyväntahtoisesti osottamalla harrastusta ja osanottoa\nhäntä kohtaan. Se on aivan toista, jos hän on rikkonut lähimäistensä,\nyksityisten tahi joukkojen, suojelemiseksi välttämättömiä sääntöjä.\nHänen tekojensa pahat seuraukset eivät silloin satu häneen, vaan\nmuihin; ja yhteiskunnan täytyy, kaikkien jäsentensä suojelija kuin\nse on, kostaa se hänelle; täytyy rangaista häntä rankaisemisen\naikomisessa ja pitää huoli siitä, että se rangaistus on kyllin kova.\nToisessa tapauksessa on hän rikoksellisena meidän tuomioistuimen\nedessä, ja meidän on tehtävänämme ei ainoastaan olla häntä\ntuomitsemassa vaan myös tavalla tahi toisella olla tuomiotamme\ntoimeenpanemassa. Toisessa tapauksessa taas ei meidän asiamme ole\nhäntä kärsimään saattaa, paitsi mitä satunnaisesti lähtee meidän\nkäyttämästämme samaa vapautta asioitamme järjestäessämme, kuin me\nsuomme hänelle hänen asioissaan.\n\nTässä huomautettua erotusta sen osan välillä ihmisen elämää,\njoka vaarantaa häneen itseensä vaan, ja sen, joka vaarantaa\nmuihin, ei monikaan tahdo myöntää. Kuinka (kysytään ehkä) saattaa\nosa yhteiskunnan jäsenen käytöstä olla toisille jäsenille\nyhdentekevää? Ei kukaan ihminen ole kerrassaan yksinäinen olento;\non mahdotonta ihmisen jollakin tavoin ankarasti ja kestäväisesti\nvahingottaa itseään, ilman että siitä turmiota tulisi ainakin hänen\nläheisimmillensä, useinpa paljoa laajemmallekin. Jos hän laiminlyö\nomaisuutensa hoitoa, vahingottaa hän niitä, jotka siitä omaisuudesta\nsaavat välittömän tahi välillisen elatuksensa, ja tavallisesti\nvähentää suuremmassa tahi vähemmässä määrässä yhteiskunnan yhteisiä\nvaroja. Jos hän pilaa ruumiinsa tahi henkensä kykyjä, ei hän\nainoastaan tuota pahaa kaikille niille, joitten onni jossakin määrin\non hänestä riippuvainen, mutta tekee itsensä kykenemättömäksi,\nsiihen palvelukseen, johon hän on velvollinen lähimäisilleen\nyleensä; kenties tulee kuormaksi heidän osanotollensa ja\nhyväntahtoisuudellensa, ja jos sellainen käytös olisi hyvin lukuisa,\ntuskin mikään muu rikos, joita tehdään, enemmän vähentäisi yhteisen\nhyvän määrää. Lopuksi, jollei ihminen virheillään ja hulluuksillaan\nsuorastaan ketään vahingota, hän kuitenkin pahentaa, sanotaan ehkä,\nesimerkillään, ja on pakotettava ottamaan itsestänsä vaarin niiden\ntähden, jotka näkemästään tahi tuntemastaan hänen käytöksensä\nsaattavat tulla turmelluiksi tahi harhaan viedyiksi.\n\nJa jospa, lisättäneen vielä, hänen huonon käytöksensä seuraukset\npysähtyisivätkin virheelliseen tahi ajattelemattomaan individiin\nitseensä, tuleeko yhteiskunnan jättää omiin valtoihinsa ne, jotka\nselvästi ovat kykenemättömät omassa vapaudessaan elämään? Jos\ntunnustetaan velvollisuudeksi antaa lapsille ja alaikäisille\nsuojelusta heitä itseänsä vastaan, eikö yhteiskunnan tule samaten\nantaa sitä suojelusta vanhemmillekin ihmisille, jotka ovat samaten\nkykenemättömiä itseänsä hallitsemaan? Jos pelaus, juoppous,\nylellisyys, laiskuus ja epäsiisteys ovat yhtä suuressa määrin onnea\nturmelevia ja yhtä suuria esteitä edistymiselle kuin monetkin\ntahi useimmat laissa kielletyt teot, miksei (kysytään ehkä) lain\npitäisi, sen mukaan kuin käytännöllistä ja sopivaa on, koettaa\ntukehuttaa niitäkin? Ja eikö ainakin yleisen mielipiteen pitäisi\ntäytteeksi lain välttämättömään epätäydellisyyteen olla voimallisena\nvartijana näitä paheita vastaan ja ankarasti iskeä niihin, joiden\ntunnetaan niitä harjoittavan. Tässä ei ole ensinkään kysymys\n(sanotaan ehkä) individualisuuden kahlehtimisesta tahi uusien ja\nitsenäisten elämiskokeitten ehkäisemisestä. Ainoa, mitä koetetaan\nestää, on semmoista, että sitä on koeteltu ja tuomittu maailman\nalusta tähän päivään saakka, semmoista, josta kokemus on näyttänyt,\nettei se ole kenelleen hyödyllistä eikä sopivaa yhdenkään ihmisen\nindividualisuuteen. Täytyy olla joku määrä aikaa ja kokemusta, jonka\nperästä siveellinen tahi järjen totuus on katsottava vakauneeksi; ja\non haluttu ainoastaan estää sukupolvea toisensa perästä putoamasta\nsamaan kuiluun, jossa on ollut heidän edeltäjäinsä surma.\n\nMinä myönnän täydellisesti, että se vahinko, jonka ihminen\nitsellensä tekee, saattaa kovasti koskea hänen läheisiinsä sekä\nheidän myötätuntoisuutensa että etujensa kautta ja, vähemmässä\nmäärässä, yhteiskuntaan yleensä. Kuin mainitunlaatuisen käytöksen\nkautta ihminen tulee loukanneeksi selvää velvollisuuttansa yhtä tahi\nuseampaa muuta kohtaan, niin se seikka ei kuulukaan itsekohtaisiin\nasioihin ja joutuu siveellisen paheksumisen alaiseksi, sanan\noikeassa merkityksessä. Jos esim. mies juoppoutensa tahi hurjuutensa\nkautta tulee kykenemättömäksi maksamaan velkojansa, tahi otettuaan\nniskoilleen siveellisen vastuun perheestä, tulee samasta syystä\nkykenemättömäksi elättämään ja kasvattamaan sitä, hän on ansainnut\nmoitetta ja on laillisesti rangaistava: mutta se tapahtuu hänen\nrikkomastaan velvollisuutensa perhettänsä tahi velkojiansa vastaan\neikä hänen hurjuutensa tähden. Jos varat, jotka olisivat olleet\nniille tulevat, olisi heiltä otettu mitä järkevimmin käytettäviksi,\nniin siveellinen vastuu olisi ollut sama. Yrjö Barnwell murhasi\nsetänsä saadakseen rahaa hentulleen, mutta jos hän olisi sen tehnyt\npäästäkseen asioimistoimiin, olisi hän samaten hirtetty. Samoin\ntuossa sangen usein tapahtuvassa seikassa, että mies tuottaa\nperheelleen surua pahoilla tavoillaan, hän on moitittava tylyydestään\ntahi kiittämättömyydestänsä; mutta sama on asianlaita, jos hän\nkäyttää tapoja, jotka eivät sinään ole paheellisia, vaan tuskallisia\nniille, joiden kanssa hän viettää elämänsä, tahi joiden onnellisuus\non personallisten siteitten kautta hänestä riippuva. Jokainen kuin\nlaiminlyö tarpeellisen vaarinoton toisten eduista ja tunteista,\nilman että joku tärkeämpi velvollisuus häntä siihen pakottaa tahi\nluvallinen huoli itsestänsä oikeuttaa, on tästä laiminlyönnistään\nsiveellisesti moitittava, mutta ei syystä siihen, eikä niistä\nsuorastaan personallisista hairauksista, jotka ovat etäämpää siihen\nsaattaneet. Samalla tapaa on ihminen, jos hän aivan itsekohtaisen\nkäytöksensä kautta pilaa itsensä täyttämästä jotakin varmaa\nvelvollisuutta yleisöä kohtaan, yhteiskunnalliseen rikokseen syypää.\nEi ketään pitäisi rangaista paljaasta juopumisesta, vaan sotamies\ntahi polisi ovat rangaistavat juovuksissa olemisesta palveluksessaan.\nLyhyesti sanoen: missä on selvä vääryys tahi selvä vääryyden uhka\nyksityistä tahi yleisöä kohtaan, niin asia ei kuulu vapauden alaan,\nvaan siveellisyyden tahi lain.\n\nMutta puheen ollen ainoastaan satunnaisesta tahi, kuten sopii\nsanoa, johdannaisesta vääryydestä, jota joku tekee yhteiskunnalle\nkäytöksellä, joka ei loukkaa mitään erityistä velvollisuutta yleisöä\nkohtaan, eikä aikaan saata tuntuvaa vahinkoa kenelleen erityiselle\nihmiselle, paitsi hänelle itselleen, niin tämä on epäkohta sellainen,\nettä yhteiskunta voi sitä kestää suuremman hyvän, ihmisvapauden\ntähden. Jos täysikasvanneita ihmisiä on rangaistava siitä, etteivät\npidä kylliksi huolta itsestään, minusta olisi se pikemmin tehtävä\nheidän itsensä tähden, kuin muka estääkseen heitä vähentämästä\nkykyänsä tekemään yhteiskunnalle hyvää, johon ei yhteiskunta väitä\nvoivansa ketään pakottaa. Mutta minä en myönny siihen, ettei\nyhteiskunnalla muka ole mitään keinoja saattaaksensa heikompia\njäseniänsä tavalliseen järkevän käytöksen malliin, paitsi odottaminen\nkunnes he tekevät jotakin epäjärjellistä, jolloin heitä muka sopii\nrangaista siitä, laillisesti tahi siveellisesti. Yhteiskunnalla on\nollut ehdoton valta heidän ylitsensä koko aikaisemman osan heidän\nelämäänsä: sillä on ollut koko lapsuuden ja ala-ikäisyyden aika\nkoettaakseen silloin, voipiko se tehdä heidät mahdolliseksi järkevään\nkäytökseen ja elämään. Nykyinen sukupolvi on tulevan sukupolven\nkasvatuksen ja kaikkein muitten asianhaarain valtija; tosin se ei voi\ntehdä nousevaa polvea täydellisen viisaaksi eikä hyväksi, sentähden,\nettä se itse on niin surkean puuttuvainen hyvyydessä ja viisaudessa,\neivätkä sen parhaat yritykset aina ole kussakin tapauksessa\nonnistuneimpia, mutta se kykenee täydellisesti tekemään nousevan\nsukupolven kokonaisuudessaan yhtä hyväksi ja vähää paremmaksikin,\nkuin se itse on. Jos yhteiskunta sallii suuren osan jäseniänsä\nkasvaa paljaiksi lapsiksi, kykenemättömiksi järkevästi punnitsemaan\netäisiä vaikuttimia, saa se itse hävetä seurauksista. Varustettuna\nei ainoastaan täydellä kasvatusvallalla, mutta myös sillä mahdilla,\njoka perinnäisen mielipiteen auktoriteetillä on mieliin, jotka ovat\nvähimmän kykeneviä itse arvostelemaan; kannatettuna _luonnollisten_\nrangaistusten kautta, joita ei voi estää sattumasta niihin, jotka\njoutuvat tuttaviensa vieroiltaviksi ja halveksittaviksi, älköön\nyhteiskunta vaatiko tarvitsevansa kaiken tämän ohessa valtaa antaa\nkäskyjä ja pakottaa tottelevaisuuteen yksityisten personallisissa\nasioissa, joissa kaiken oikeuden ja viisauden mukaan ratkaisuvalta\npitäisi olla sillä, jonka on vastattava seurauksista. Eikä ole\nmitään, joka enemmän on omiansa saattamaan epäluottamukseen ja\nturhaksi tekemään parempia vaikutuskeinoja käytökseen, kuin\nturvautuminen huonompiin. Jos niissä, joista on yritetty väkisten\ntehdä järkeviä ja kohtuullisia ihmisiä, on niineksikään sitä ainetta,\njosta eloisat ja itsenäiset luonteet ovat, he varmaan potkiskelevat\nijestä vastaan. Ei sellainen ihminen koskaan tunnusta, että muilla\non oikeus tarkastaa häntä hänen omissa asioissaan, niinkuin\nniillä on oikeus estää häntä väärintekemästä heille, ja vähällä\ntulee pidettäväksi miehuuden merkkinä hypätä sellaista anastettua\nvaltaa silmille ja uhalla tehdä ihan sitä vastoin; niin esim. oli\nsen raakuuden laita, joka Kaarle II:n aikana seurasi puritanien\nsilmitöntä siveellistä suvaitsemattomuutta. Mitä taas on sanottu\nvälttämättömyydestä suojella ihmiskuntaa paheellisten huonosta\nesimerkistä muille, niin totta on, että huono esimerkki saattaa\nvaikuttaa turmelevaisesti, etenkin rankaisematta jäävän väärinteon\nesimerkki. Mutta meillä on tässä puheina käytös, jonka, tekemättä\nmitään vääryyttä muille, arvellaan olevan suureksi vahingoksi\ntekijälle itselleen: enkä minä voi käsittää, kuinka ne, jotka\ntätä uskovat, voivat ajatella muuta, kuin että esimerkin yleensä\ntäytyy olla enemmin terveellinen kuin vahingollinen, koska se, jos\nnäyttääkin väärinkäytöksen, näyttää myös tuskalliset ja alentavat\nseuraukset, jotka, jos käytöstä on oikeuden mukaan tuomittu, meidän\ntäytyy olettaa aina tahi useimmin sitä sattuvan.\n\nMutta pätevin syy yleisön sekaumista vastaan puhtaasti personalliseen\nkäytökseen on se, että sellainen sekautuminen todenmukaisesti\ntapahtuu väärällä tavalla ja väärällä paikalla. Yhteiskunnallista\nsiveellisyyttä ja velvollisuutta muita kohtaan koskevissa seikoissa\nyleinen s.o. vallitsevan enemmistön mielipide, vaikka usein väärässä,\non todennäköisesti vielä useammin oikeassa; sillä sellaisissa\nasioissa tulee ihmisten päättää ainoastaan omista eduistaan ja\nsiitä miten joku käytöstapa, käytäntöön pantavaksi suvaittuna,\nheihin koskisi. Mutta saman enemmistön mielipide, lain arvoisena\ntyrkytettynä vähemmistölle itsekohtaisen käytöksen alalla, saattaa\naivan yhtä hyvin olla väärässä kuin oikeassa, sillä näissä seikoissa\nyleinen mielipide merkitsee parhaintaan jonkun ihmisen ajatusta\nsiitä, mikä toisille on hyvää tahi pahaa; ja hyvin usein se ei\nmerkitse edes tätäkään, yleisö kuin täydellisesti välittämättä\nheittää niiden mielihyvän ja mukavuuden vaarinottamatta, joiden\nkäytöstä se arvostelee, ja pitää vaan omaa mielihaluansa silmällä.\nOn monta, jotka katsovat vääryydeksi heitä vastaan käytöstä, joka\non heille vastenmielistä, ja pitävät sitä loukkauksena heidän\ntunteillensa; niinpä esim. erään uskonnollisen kiihkoilijan,\nkuin hänen syytettiin halveksivan muiden uskonnollisia tunteita,\nkerrotaan vastanneen heidän halveksivan hänen tunteitansa, kuin\npysyvät kammoksuttavassa jumalanpalveluksessansa eli opissansa.\nMutta se tunne, jolla ihminen pitää mielipiteestänsä kiinni, ei ole\nverrattava siihen tunteesen, jolla toinen loukkautuu tästä hänen\npitämisestään, yhtä vähän kuin varkaan halu näpistää rahakukkaro on\nverrattava oikean omistajan haluun sitä säilyttää. Ja ihmisen maku on\naivan yhden verran hänen oma asiansa, kuin hänen mielipiteensä tahi\nkukkaronsa. On helppo kuvailla ihanneyleisöä, joka jättää yksityisten\nvapauden ja valinnan kaikissa epävarmoissa seikoissa häiritsemättä\nja vaatii ainoastaan heitä luopumaan käytöstavoista, jotka yleinen\nkokemus on hyljännyt. Mutta missä on nähty sellainen yleisö, joka\ntäten rajoittaa tuomarinvaltaansa? tahi milloin piittaa yleisö\nyleisestä kokemuksesta? Sekautuessaan personalliseen käytökseen se\nharvoin ajattelee muuta kuin sitä hirmua, että toimitaan ja tunnetaan\nsiitä eriäväisesti; ja tätä tuomio-ohjetta, hienosti peitettynä,\nesittää ihmiskunnalle yhdeksän kymmenettä osaa kaikkia siveys- ja\nviisausopillisia kirjailijoita uskonnon ja filosofian käskyinä. Nämät\nopettavat, että asia on oikea, koska se on oikea; koska me tunnemme,\nettä se on niin. He kehottavat meitä etsimään omasta mielestämme ja\nsydämestämme käytöksen lakia itsellemme ja kaikille muille. Mitä\nyleisö parka muuta tietää kuin näitä opetuksia seurata ja tehdä\nomat käsitteensä hyvästä ja pahasta, jos se on niistä riittävästi\nyksimielinen, koko maailmalle pakollisiksi.\n\nTässä esiintuotu paha ei ole sanoissa vaan, ja odotetaan ehkä, että\nminä erikseen luettelen ne kohdat, joissa tämän ajan ja maan yleisö\nsopimattomasti antaa omille mieliteoilleen siveellisen lain luonteen.\nEn kirjoita tutkimusta voimassa olevan siveellisyydentunteen\nhairauksista. Se on liian tärkeä aine käsiteltäväksi sulkumerkkien\nsisällä ja valaisuna. Mutta esimerkit ovat välttämättömiä osottamaan,\nettä minun puolustamani periaate on vakavaa ja käytännöllistä laatua\nja etten minä yrittele rakentamaan muureja kuviteltuja epäkohtia\nvastaan. Eikä ole vaikea näyttää lukuisilla seikoilla, että niin\nsanoaksemme siveellisen polisivallan ulottaminen, kunnes se anastelee\nihmisen aivan kieltämättömästä laillista vapautta, on yleisimpiä\nihmisellisiä mielihaluja.\n\nAjatellaanpa ensiksikin ihmisten vastenmielisyyttä niin joutavasta\nseikasta, kuin ettei heistä eriäväin uskonnollisten mielipideitten\ntunnustajat noudata heidän uskonnollisia menojansa, varsinkaan heidän\nuskonnollisia kieltäymyksiänsä. Mainitakseni oikein arkipäiväisen\nesimerkin, niin ei kristittyjen uskonnossa eikä jumalanpalveluksessa\nmikään enemmän kiihota muhamedilaisten vihaa heitä vastaan, kuin\nse että he syövät sikaa. Harvoja tekoja kristityt ja europalaiset\nniin perinpohjin ja teeskentelemättä kammovat, kuin muhamedilaiset\njuuri tuota näljän tyydyttämistapaa. Se on ensiksi loukkaus heidän\nuskontoansa vastaan; mutta tämä seikka ei mitenkään selvitä heidän\ninhonsa määrää eikä laatua, sillä viini on myös uskonnossa kielletty\nja sen nauttimista kaikki muselmannit pitävät vääränä, vaan ei\ninhottavana. Heidän vieromisessansa \"saastaisen eläimen\" lihaa on\npäinvastoin se omituinen, vaistomaiselta antipatialta tuntuva luonne,\njota saastaisuuden käsite, kuin se kerran oikein vaipuu tunteisiin,\naina näyttää kiihottavan niissäkin, joiden omat tavat eivät suinkaan\nole ylen puhtaat, ja josta tuo hindulaisissa niin voimallinen\ntuntemus uskonnollisesti saastaisesta on merkillisenä esimerkkinä.\nOletetaanpa nyt, että kansassa, jonka enemmistö on muselmanneja,\ntämä enemmistö vaatisi kiellettäväksi sianlihan syömistä maan rajain\nsisässä. Tämä ei olisi ensinkään uutta muhamedilaisissa maissa.[11]\nOlisiko se yleisen mielipiteen siveellisen vallan oikeutettua\nkäyttämistä? ja jollei, niin miksi ei? Tuo tapa on todella inhottava\nsellaiselle yleisölle. Vakavasti ne ihmiset siis ajattelevat Jumalan\nkieltäneen sen ja kauhistuvan sitä. Eikä tuota kieltoa saisi pitää\nuskonnollisena vainonakaan. Uskonnollinen se voi alkujaan olla,\nmutta ei se olisi vainoa uskonnon tähden, sillä ei kenenkään uskonto\nvelvota syömään sianlihaa. Ainoa pätevä peruste tuomitsemaan sitä\nolisi, ettei yleisöllä ole mitään syytä sekautua yksityisten\npersonallisiin mielipitoihin ja itsekohtaisiin seikkoihin.\n\nTullaksemme vähän likemmäksi kotimaatamme: Enimmät espanjalaiset\npitävät suurena jumalattomuutena ja pahimpana loukkauksena\nkorkeinta olentoa vastaan palvella häntä millään muulla kuin\nroomalaiskatolisella tavalla, eikä mikään muu julkinen palvelus\nole Espanjan maissa laillinen. Kaikki Etelä-Europan kansat pitävät\nnaineita pappeja ei ainoastaan uskonnottomina, vaan epäsiveinä,\nsäädyttöminä, sopimattomina ja inhottavina. Mitä ajattelevat\nprotestantit näistä täydellisen vakaista tunteista ja yrityksestä\npakolla istuttaa niitä ei-katolisiin? Mutta jos ihmiset ovat\noikeutetut sekaumaan toistensa vapauteen asioissa, jotka eivät\nvaaranna muiden etuihin, niin minkä periaatteen mukaan on mahdollista\njohdonmukaisesti erottaa nämät tapaukset? Tahi, kuka voi moittia\nihmisiä halusta, tukehduttamaan, mitä he pitävät pahennuksena Jumalan\nja ihmisten edessä? Pätevämpää syytä ei voida näyttää ehkäisemiseen\nmitään luuleteltua personallista epäsiveellisyyttä, kuin näiden\ntapojen tukehduttamiseen on niiden silmissä, jotka niitä katsovat\njumalattomuudeksi, ja jollemme me mieli omistaa vainoojain logikia\nja sanoa, että me saamme vainota toisia, koska olemme oikeassa, ja\netteivät he saa vainota meitä, koska he ovat väärässä, täytyy meidän\nvaroa myöntymästä periaatteesen, jonka sovittaminen meihin itseemme\ntuntuisi meistä törkeältä vääryydeltä.\n\nNäitä esimerkkejä saatetaan vastustaa, vaikka ilman perusteita,\nkoska ne muka ovat otetut meidän oloissa mahdottomista seikoista:\nyleinen mielipide tässä maassa ei muka luultavastikaan tahdo pakottaa\nkieltäytymään ruo'ista tahi sekautua ihmisten jumalanpalvelukseen\nja joko naimiseen tahi naimatta olemiseen, uskonsa ja taipumuksensa\nmukaan. Mutta seuraava esimerkki otetaan sekaumisesta vapauteen\nkohdassa, jossa vaara ei suinkaan ole meillä ohitse. Missä vaan\npuritanit ovat olleet kyllin voimallisia, niinkuin Uudessa\nEnglannissa ja Suuressa Britanniassa tasavallan aikana, ovat he\njoltisellakin menestyksellä koettaneet lopettaa kaikki julkiset ja\nmelkein kaikki yksityiset huvitukset, erittäin soiton, tanssin,\njulkiset leikit tahi muut kokoukset hauskuttelemista varten ja\nteaterin. On vieläkin tässä maassa suuria ihmislahkoja, joiden\najatuksen mukaan siveellisyydestä ja uskonnosta nämät virkistykset\novat kirotut; ja kuin nämät ihmiset etupäässä ovat keskisäätyä,\njoka on valtijamahtina kuningaskunnan ollessa nykyisellä\nyhteiskunnallisella ja valtiollisella kannallaan, niin ei ole\nensinkään mahdotonta, että tämän tunteisten ihmisten käskyvallassa\njonkun kerran on oleva enemmistö parlamentissa. Kuinka tyytyy muu\nosa yhteiskuntaa siihen, että suvaittavat huvitukset jäljestetään\nankarain kalvinilaisten ja metodistien uskonnollisten ja siveellisten\nkäsitysten mukaan. Eivätkö he jotenkin vakaasti toivoisi näiden\ntunkelijaiden hurskasten yhteiskunnan jäsenten hoitavan omia\nasioitansa? Ja aivan samaa olisi sanottava jokaiselle hallitukselle\nja jokaiselle yleisölle, jotka vaadiskelisivat, ettei kukaan ihminen\nsaa nauttia huvia, jota he pitävät vääränä. Mutta jos taasen tuon\nvaatimuksen periaate myönnetään, ei voi kukaan järkevästi vastustaa\nsen toimeenpanemista enemmistön mielipiteen mukaan tahi muun painavan\nvallan mukaan, ja kaikkien ihmisten täytyy olla valmiina mukaumaan\nkristillisen tasavallan aatteesen, sellaisena kuin Uuden Englannin\naikaisemmat asukkaat sen käsittivät, jos uskontunnustus sellainen\nkuin heidän koskaan onnistuisi takaisin voittamaan menetetyn alansa,\nniinkuin rappeutuviksi luultujen uskontojen niin usein tunnetaan\ntehneen.\n\nOletetaanpa toinen seikka, kenties luultavammin toteen käyvä\nkuin äsken mainittu. Selvästi on vankka taipumus nykymaailmassa\ndemokratista yhteiskuntamuotoa kohti, kansaisten valtiolaitosten\nyhteydessä tahi ilman niitä. Vakuutetaan, että siinä maassa, missä\ntämä taipumus on täydellisimmin toteutunut, missä sekä yhteiskunta\nettä hallitus on enin demokraatinen. Yhdysvalloissa enemmistön\ntunteet, jolle kaikki loistavampi ja kalliimpi elintapa, kuin minkä\nkanssa se voi kilpailla, on vastenmielistä, vaikuttaa juurikuin\njotenkin tehokas ylellisyyslaki, ja että monessa osassa Yhdysvaltoja\non todella vaikea ihmisen, jolla on tosisuuret tulot, keksiä\nkeino niiden käyttämiseen, niin ettei joudu kansan paheksimisen\nalaiseksi. Vaikka sellaiset tiedot kuin nämät epäilemättä ovat\nsuuresti liioteltuja olevien olojen kuvaajiksi, niin niiden esittämä\nasiainlaita ei ole ainoastaan ymmärrettävä ja mahdollinen, mutta\ntodennäköinen seuraus demokratisista ajatuksista yhteydessä sen\nkäsityksen kanssa, että yleisöllä on kielto-oikeus sitä tapaa\nvastaan, jolla yksityiset kuluttavat varojansa. Meidän on vaan enää\noletettava, sosialististen mielipidetten jommoinenkin leviäminen,\nniin käy enemmistön silmissä häpeälliseksi omistaa varoja muuta\nkuin joku vähäinen määrä, tahi saada tuloja, joita ei ole kätten\ntyöllä ansaittu. Periaatteeltaan tämänkaltaiset mielipiteet ovat jo\nlaajalti vallalla käsityöläisluokassa ja painavat raskaasti niitä,\njoihin varsinkin tämän luokan mielipide sattuu, nimittäin sen omia\njäseniä. Tunnettua on, että huonot työmiehet, jotka ovat enemmistönä\nmonen teollisuuden haaran työväessä, ovat jyrkästi sitä mielipidettä,\nettä huonojen työmiesten pitäisi saada sama palkka kuin hyvätkin\nja ettei kenenkään pitäisi sallittaman kappaletyöllä tahi muuten\nsuuremman taitonsa ja uutteruutensa avulla ansaita enempää kuin\nmuut ilman sitä. Ja he pitävät siveellistä vahtia, joka joskus käy\nruumiilliseksikin, pelottaakseen taitavia työmiehiä vastaanottamasta\nja työnteettäjiä antamasta suurempaa palkkaa hyödyttävämmästä\npalveluksesta. Jos yleisöllä on tuomiovalta yksityisissä asioissa,\nniin en käsitä, että nämät ihmiset ovat väärässä, tahi että kenenkään\nyksityisen erityistä yleisöä voidaan moittia anastamastaan itselleen\nsaman vallan jäsentensä individualisen käytöksen yli, kuin koko\nyleisö anastaa koko kansan jäsenten yli.\n\nMutta älkäämme viipykö oletetuissa tapauksissa. Todellisuudessa\ntehdään juuri meidän päivinämme suuria anastuksia yksityiselämän\nvapauden alalla, vielä suurempia on uhkaamassa jommoisillakin\nmenestyksen enteillä, ja tuumia harkitaan, jotka vaativat rajatonta\nvaltaa yleisölle ei ainoastaan lain kautta kieltää, mitä se ajattelee\nvääräksi, mutta päästäkseen sen kimppuun, mitä se vääräksi ajattelee,\nkieltää joukon semmoisiakin asioita, joiden se myöntää olevan\nvahingottomia.\n\nLiiallisuutta muka estääkseen ovat erään englantilaisen siirtomaan\nja melkein puolen Yhdysvaltain asukkaat lailla kieltäneet mitenkään\nkäyttämästä käyneitä juomia paitsi lääkkeellisiin tarkotuksiin:\nsillä niiden myymisen kielto on itse asiassa, niinkuin sillä on\ntarkotettukin, niiden käyttämisen kielto. Ja vaikka tämä laki\nepäkäytöllisyytensä vuoksi on peruutettu monessa valtiossa, jossa\nse ensin hyväksyttiin, siinäkin, josta se on saanut nimensä, alku\non kuitenkin tehty, ja sitä ovat erinomaisella pontevuudella\npitkittäneet monet tunnustetut filantropit, keräämisen puolustajia\nsamallaiselle laille tässä maassa. Yhdistys eli \"allianssi\", niinkuin\nse itseänsä sanoo, joka on tätä varten perustettu, on tullut\njohonkin huutoon julkaisemalla kirjeenvaihdon sen sihteerin ja erään\nvälillä niitä harvoja Englannin julkisia miehiä, jotka pitävät, että\nvaltiomiehen mielipiteiden tulee nojautua periaatteisiin. Lordi\nStanleyn osalla tässä kirjevaihdossa on laskettu vahvistettavan\nhänestä jo olevia toiveita niissä, jotka tuntevat kuinka harvinaisia\nsellaiset ominaisuudet, kuin on ilmestynyt muutamissa hänen\njulkisissa esiintymisissään, onnettomuudeksi ovat niissä, jotka\nottavat osaa valtiolliseen elämään. Allianssin äänenkannattaja,\njota \"kovasti surettaisi hyväksyminen sellaisen periaatteen, mitä\nvoitaisiin vääntää ulkokultaisuuden ja vainon oikeuttamiseksi\",\nottaa näyttääkseen sen \"leveän ja ylipääsemättömän muurin\", joka\nerottaa sellaiset periaatteet yhdistyksen periaatteista. \"Kaikki\najatusta, mielipidettä ja omaatuntoa koskevat seikat tuntuvat minusta\nolevan, hän sanoo, lainsäädännön piirin, ulkopuolella; kaikki\nyhteiskunnallista tekoa, tapaa ja välejä vaarantavat asiat, jotka\novat ainoastaan sen rajattoman vallan alaisia, joka on valtiolla\nitsellään eikä individillä, olevan sen sisäpuolella\". Ei ole\nensinkään mainittu kolmatta luokkaa, eroavaa näistä kummastakin,\ntekoja ja tapoja näet, jotka eivät ole yhteiskunnallisia vaan\nindividualisia, vaikka juuri tähän luokkaan varmaan käyneitten\njuomain juomisteko kuuluu. Käyneitten juomain myyminen tosin on\nkaupantekoa ja kauppa on yhteiskunnallinen teko. Vaan valittamamme\nloukkaus ei tapahdu myyjän vapautta vastaan, vaan ostajan ja\nkuluttajan; sillä valtio saa aivan yhtä hyvin kieltää häntä juomasta\nviinaa, kuin tahallaan tehdä hänelle mahdottomaksi saada sitä.\nMutta sihteeri sanoo: \"minä vaadin, kansalaisena, oikeutta säätää\nlakia, milloin vaan minun yhteiskunnallisia oikeuksiani tallataan\ntoisten yhteiskunnallisten tekojen kautta\". Ja sitten määrittelemään\nnäitä \"yhteiskunnallisia oikeuksia\". Jos mikään polkee minun\nyhteiskunnallisia oikeuksiani, varmaan väkeväin juomain kauppa\nsitä tekee. Se hävittää minun oikeutetun turvallisuuteni, yhä vaan\nluomalla ja ärsyttämällä yhteiskunnallista epäjärjestystä. Se\npolkee minun oikeuttani tasa-arvoon, hyötyen kurjuuden luomisesta,\njota minä verotetaan auttamaan. Se estää minun oikeuteni vapaasen\nsiveelliseen ja henkiseen kehitykseen, ympäröimällä tieni vaaroilla\nja heikontamalla sekä turmelemalla yhteiskuntaa, jolta minulla\non oikeus vaatia molemminpuolista apua ja kannatusta. Tämä oppi\n\"yhteiskunnallisista oikeuksista\", jonka vertaista ei luultavasti\nkoskaan ennen ole selviin sanoihin puettu, on siis lyhyesti: kunkin\nindividin ehdottomana oikeutena on vaatia, että kukin muu elää kaikin\npuolin niin, kuin hänen tulisi; joka tästä vähänkään horjahtaa,\nloukkaa minun yhteiskunnallista oikeuttani ja oikeuttaa minut\nlainsäädännöltä vaatimaan epäkohdan poistamista. Niin kummallinen\nperiaate on paljoa vaarallisempi, kuin mikään erityinen sekauminen\nvapauteen: ei ole mitään vapauden loukkausta, jota se ei oikeuttaisi.\nSe ei tunnusta ensinkään mitään oikeutta vapauteen, paitsi ehkä\njos pitää mielipiteensä salassa, niitä koskaan ilmaisematta; sillä\nsamalla kuin ajatus, jota minä katson vahingolliseksi, livahtaa\njonkun huulilta, se polkee kaikkia \"yhteiskunnallisia oikeuksia\",\nkuin \"allianssi\" on minulle taannut. Tämä oppi etuuttaa kaikki\nihmiset kaikkien muiden siveellisestä, henkisestä ja vielä\nruumiillisestakin täydellisyydestä, joka on kunkin vaatijan\nmäärättävänä oman ohjeensa mukaan.\n\nToinen tärkeä esimerkki laittomasta sekaumisesta yksityisen\noikeutettuun vapauteen, eikä ainoastaan uhkaavasta vaarasta, vaan jo\nkauvan loistavalla menestyksellä toimeenpannusta, on laki pyhäpäivän\nviettämisestä. Epäilemättä luopuminen yhtenä viikon päivänä, sen\nmukaan kuin elintarpeet sen sallivat, tavallisista jokapäiväisistä\naskareista, vaikkei siihen uskonto velvota muita kuin juutalaisia,\non erittäin hyvä tapa. Ja jollei tätä tapaa voi noudattaa ilman\ntyöväestön yhteistä suostumusta siihen, niin, kuin joku työnteollaan\npakottaisi toisiakin työhön, on ehkä luvallista ja oikein, että\nlaki takaa jokaiselle vapauden noudattaa sitä muista huolimatta,\nkeskeyttämällä teollisuuden suuremmat työt erityisenä viikon päivänä.\nMutta tämä oikeutus, perustuva toisten suoraan etuun siitä, että\nkaikki sitä tapaa noudattavat, ei uletu niihin omavalitsemiin\npuuhiin, joissa joku ihminen näkee sopivaksi kuluttaa joutoaikansa,\neikä se vähimmässäkään määrässä koske huvitusten ehkäisemiseen\nlain kautta. Tosin on yhden huvitus toisen päivätyötä, mutta monen\nnautinto, puhumattakaan hyödyllisestä virkistyksestä, kannattaa\nkyllä jonkun ihmisen työnteon, kuin vaan ammatti on vapaasti valittu\nja siitä vapaasti pääsee. Työväki on aivan oikeassa tuumiessaan,\nettä jos kaikki tekisivät työtä sunnuntaina, annettaisiin seitsemän\npäivän työ kuuden, päivän palkasta: mutta kuin suurin osa töitä on\nseisautettu, se pieni määrä, jonka toisten nautintoa varten vielä\ntäytyy työtä tehdä, saapi samassa määrässä palkan lisää, eikä\nheidän ole pakko niihin töihin antautua, jos pitävät joutilaisuutta\nsivutuloja parempana. Jos muuta apukeinoa siihen halutaan, niin\nsopiihan tavaksi ottaa joutopäivän pidon jonakin muuna viikon\npäivänä juuri näitä ihmisluokkia varten. Ainoa peruste siis, jolla\npyhäpäivän huvitusten ehkäisemistä voi puolustaa, täytyy siis\nolla, että ne ovat uskonnollisesti väärät: lainsäädännön vaikutin,\njota ei koskaan voi kyllin vakavasti vastustaa. \"Deorum injuriae\nDiis curae\" (Loukkaamiset jumalia jumalien huoleksi). On vaan\nnäytettävänä, että yhteiskunta tahi joku sen virkamies on ylhäältä\nsaanut toimekseen kostaa luultuja loukkauksia Kaikkivaltiasta\nvastaan, joissa loukkauksissa ei samalla ole vääryyttä lähimäisiämme\nvastaan. Käsitys, että yhden ihmisen velvollisuutena on toisen\nuskonnollisuuden valvominen, oli pohjana kaikkiin uskonnollisiin\nvainoihin, ja, jos se myönnettäisiin, oikeuttaisi ne täydellisesti.\nVaikkei se tunne, joka puhkee yhä uudistettuihin yrityksiin\nseisauttaa rautatieliike sunnuntaisin, vastustaa museitten avaamista\nj.m.s., ole niin julma kuin muinaisten vainoojain, niin mielenlaatu,\njoka siinä ilmaistaan, on pohjaltaan aivan sama. Se on päätös,\nettei sallita muitten tehdä, mitä heidän uskontonsa myöntää, koskei\nvainoojan uskonto sitä myönnä. Se on usko, ettei Jumala ainoastaan\nkauhistu harhauskoisen tekoa, vaan lukee meille rikokseksi, jos me\njätämme harhauskoisen ahdistamatta.\n\nEn malta olla näihin esimerkkeihin lisäämättä, kuinka vähän\nyleensä välitetään ihmisvapaudesta, kuinka ilmeistä vainon kieltä\nkuohuu tämän maan sanomalehdistö, milloin se vaan mormonisuuden\nkummallisen liikkeen puheeksi ottaa. Paljon olisi sanottavaa tuosta\nodottamattomasta ja opettavaisesta seikasta, että uskoteltua uutta\nilmestystä ja siihen perustettua uskontoa, käteen tuntuvan petoksen\ntuotetta, jonka perustajassakaan ei ollut erinomaisten ominaisuuksien\ntenhovoimaa, ovat sadat tuhannet uskoneet ja että se on tehty\nyhteiskunnan perustukseksi sanomalehtien, rautateitten ja sähkölangan\naikakaudella. Meitä liikuttaa tässä vaan se, että tällä uskonnolla,\nniinkuin muilla ja paremmilla uskonnoilla, on marttyrinsä, että\nsen profeta ja perustaja tuli opetuksensa tähden roistoväen\nraadeltavaksi, että muut sen tunnustajat menettivät henkensä saman\nlaittoman väkivallan kautta, että heidät pakolla karkotettiin\njoukossa siitä maasta, jossa he ensiksi esiintyivät, että vielä\nnytkin, kuin heidät on ajettu autioon olopaikkaan erämaan keskeen,\nmoni tässä maassa peittelemättä julistaa, että olisi oikein (vaikka\nse on hankalaa) lähettää retkikunta heitä vastaan ja väkivallalla\npakottaa heidät mukautumaan muitten ihmisten ajatuksiin. Se kappale\nmormonisessa tunnustuksessa, joka pääasiallisesti synnyttää sitä\nvastenmielisyyttä, mikä täten puhkoo uskonnollisen suvaitsevaisuuden\ntavalliset laidat, on moniavioisuuden pyhitys, joka, vaikka\nsallittu muhamedilaisille, hindulaisille ja kiinalaisille,\nnäyttää kiihdyttävän sammumatonta vihaa, kuin sitä harjoittavat\nenglanninkieltä puhuvat ja kristillisyyteen kuuluviksi tunnustautuvat\nihmiset. Ei kukaan syvemmältä paheksu tätä mormonista laitosta kuin\nminä, sekä muista syistä, että siitäkin, ettei se likimainkaan ole\nvapauden aatteen mukaista, vaan on sen aatteen suoraa polkemista,\nkoska se vain juottaa kokoon toisen yhteiskuntapuoliskon kahleita\nja vapauttaa toisen keskinäisistä velvollisuuksistaan sitä kohtaan.\nMutta on muistettava tämän välin olevan yhtä vapaaehtoisen siinä\nolevien vaimojen puolelta, joiden tässä saa arvata kärsivän,\nkuin missään muussa avioliitossa; ja kuinka oudolta tämä seikka\nnäyttäneekin, on siihen selitys maailman yhteisissä käsityksissä ja\ntavoissa, jotka opettavat vaimon ajattelevan aviota välttämättömäksi\nja saattavat ymmärrettäväksi sen, että moni vaimo mielemmin olisi\nyksi useita emäntiä, kuin ei ollenkaan emäntä. Muita maita ei vaadita\ntunnustamaan sellaisia avioliittoja eikä mormonisten mielipidetten\nhyväksi vapauttamaan osaa asukkaitaan heidän omasta laistaan. Mutta\nkuin erioppiset ovat väistyneet muitten vihamielisiä ajatuksia\npaljon enemmän kuin heiltä oikeudella voitiin vaatia, kuin he\novat jättäneet maat, joissa ei voitu hyväksyä heidän oppiansa,\nja asettuneet syrjäiseen maanääreen, jonka he ensimäisinä ovat\ntehneet ihmisten asuttavaksi, on vaikea saada päähänsä, minkä muun\nkuin tyrannian aatteen mukaan heitä voidaan estää elämästä siellä\nlakinensa, kuin vaan eivät hyökkäile muiden kansain kimppuun ja\nkuin suovat täyden lähtövapauden niille, joita heidän menonsa\nei tyydytä. Eräs uusi kirjailija, muutamissa suhteissa hyvinkin\nansiokas, ehdottaa, hänen omia sanojansa käyttääksemme, ei\nristiretkeä vaan _sivistämisretkeä_ tätä moniavioisuuden yhteiskuntaa\nvastaan, lopettaakseen tuon hänen mielestään taantumisaskeleen\nsivistyksessä. Taantumiselta se tosin tuntuu minustakin, mutta minä\nen ymmärrä, että toisella yhteiskunnalla olisi oikeus pakottaa\ntoista sivistymään. Niin kauvan kuin ne, jotka noista huonoista\nlaista saavat kärsiä, eivät pyydä muilta yhteiskunnilta apua, en voi\nmyöntää, että kerrassaan syrjäisten tulisi astua väliin vaatimaan\nlakkautettavaksi asiaintilaa, johon kaikki, joihin se suoraan koskee,\novat tyytyväiset, siitä syystä että se muka on kauhistus monen\ntuhannen penikulman päässä oleville ihmisille, joilla ei siihen\nole mitään osaa eikä siinä tekemistä. Lähettäkööt, jos tahtovat,\nlähetyssaarnaajia saarnaamaan sitä vastaan, ja vastustelkoot oikeilla\nkeinoilla (jommoinen ei opettajien vaijistaminen ole) sellaisen opin\nedistystä heidän omassa kansassaan. Onhan sivistys saanut raakuudesta\nvoiton, kuin maailma oli raakuuden vallassa; onpa siis liikaa\ntunnustaa pelkäilevänsä, että raakuus juuri oikein kukistuttuansa\nuudestaan virkoaisi ja tekisi sivistyksen tyhjäksi. Sivistys, joka\ntäten voi sortua voitetun vihollisensa edessä, on varmaan sitä ennen\nniin turmeltunut, etteivät sen varsinaiset saarnaajat ja opettajat\neikä kukaan kykene eikä ota vaivakseen nousta sitä puolustamaan.\nJos näin on asian laita, niin sitä parempi, kuta pikemmin semmoinen\nsivistys saa lähdön. Se voi ainoastaan jatkua huonosta huonompaan,\nkunnes häviää ja uudistuu (niinkuin länsiroomalainen keisarikunta)\ntarmokkaitten barbarien kautta.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nSovellutuksia.\n\n\nNäillä sivuilla puolustettujen periaatteitten täytyy tulla jotenkin\nyleisesti myönnetyksi pohjaksi seikkaperäiselle keskustelulle,\nennenkuin millään menestyksen toiveella voi yrittääkään\njohdonmukaisesti sovelluttamaan niitä kaikilla hallinnon ja\nsiveysopin eri aloilla. Ne harvat huomautukset, kuin minä tuumin\ntehdä erityiskohtain alalla, ovat aijotut pikemmin valaisemaan\nperiaatteita, kuin esiintuomaan kaikkia niiden seurauksia. Minä\nen siis tarjoa oikeastaan sovellutuksia, vaan niiden näytteitä,\njotka puolestaan suurempaan selvyyteen saattanevat niiden kahden\nperusohjeen sisällystä ja rajoja, jotka yhteensä ovat koko tämän\nkirjan pääoppina, ja auttanevat arvostelua pysymään tasapainossa\nniiden välillä, missä tapauksissa näyttää epäiltävältä, kumpi niistä\non siihen kohtaan sovellutettava.\n\nNe perusohjeet ovat ensiksi, ettei individi ole vastuussa\nyhteiskunnalle teoistansa, kuin ne eivät vaaranna kenenkään\nmuun etuihin, paitsi hänen omiinsa. Neuvo, opetus, kehotus ja\nvältteleminen muiden ihmisten puolelta, jos he sitä oman etunsa\nvuoksi pitävät tarpeellisena, ovat ainoat keinot, joilla yhteiskunta\noikeudenmukaisesti voi ilmottaa vastenmielisyyttänsä tahi\npaheksumistansa hänen käytöksestänsä. Toiseksi, että niistä teoista,\njotka ovat muitten eduille vahingollisia, on individi vastuussa ja\njoko yhteiskunnallisen tahi laillisen rangaistuksen alainen, jos\nyhteiskunta suojelukseksensa katsoo jommankumman olevan tarpeesen.\n\nEnsiksikään ei saa mitenkään olettaa, että, koska ainoastaan\nvahingottaminen tahi todennäköinen vahingottaminen muitten etuja\nvoi oikeuttaa yhteiskuntaa sekaumaan, siis se aina oikeuttaisi niin\ntekemään. Monessa tapauksessa individi laillista asiaa ajaessaan\nvälttämättömästi ja siis laillisesti tuottaa kiusaa tahi tappiota\nmuille, tahi kaappaa itselleen jonkun hyvän, jota heillä oli järkevä\ntoivo saada. Tällaiset etujen vastaisuudet individien kesken syntyvät\nusein huonoista yhteiskunnallisista laitoksista, mutta niitä ei\nvoi välttää niin kauvan kuin ne laitokset kestävät, ja muutamia\nei voisi välttää minkäänlaisissa oloissa. Ken onnistuu kovasti\ntäytetyssä ammatissa, ken tutkinnossa voittaa kilpailijansa, ketä\npuolustetaan kiistassa jostakin esineestä, jota kumpikin haluaa,\nhän hyötyy muiden tappiosta, heidän turhista ponnistuksistansa ja\nheidän pettymyksestänsä. Mutta yleisesti myönnetään olevan parempi\nihmiskunnan yhteiselle edulle, että ihmiset pyrkivät tarkotustensa\nperille tällaisia seurauksia säikkymättä. Toisin sanoen, yhteiskunta\nei myönnä kovaonnisille kilpailijoille mitään oikeutta, ei laillista\neikä siveellistä, saamaan korvausta tällaisista kärsimisistä, ja\npitää ainoastaan silloin tarpeellisena sekautua, kuin voittoon on\nkäytetty keinoja, joita ei yleinen etu salli -- nimittäin vilppiä eli\npetosta ja väkivaltaa.\n\nSiis vieläkin: kauppa on yhteiskunnallinen toimi. Ken ottaa\nmyydäkseen yleisölle jonkunlaista tavaraa, koskettaa sillä muitten\nihmisten ja yleensä yhteiskunnan etuihin. Siten hänen käytöksensä\nperiaatteessa on yhteiskunnan tuomiovallan alaisena: siispä yhteen\naikaan pidettiinkin yhteiskunnan velvollisuutena kaikissa tärkeiksi\nkatsotuissa tapauksissa määrätä hinnat ja säätää teollisuuden menot.\nMutta nyt on tunnustettu, vaikka vasta pitkän taistelun perästä, että\nsekä hinnoista että tavaran laadun hyvyydestä pidetään paras huoli,\npäästämällä valmistaja ja myyjä kerrassaan vapaiksi, sillä ehdolla\nvaan että ostajalla on sama vapaus hankkia tarpeensa mistä hyvänsä.\n\nTämä on n.s. vapaakaupan oppi, joka on eri pohjalla, vaikka yhtä\nlujalla, kuin tässä kirjassa puolustettu yksityisen vapauden aate.\nRajoitukset kaupassa tahi tuotannossa kauppaa varten ovat oikeastaan\npakkoa, ja kaikki pakko, pakkona, on pahaa. Mutta nämät pakotukset\nkoskevat ainoastaan sitä osaa käytöstä, jossa yhteiskunta on\noikeutettu pakottamaan, ja ovat siis vääriä ainoastaan sentähden,\nettei niistä todella lähde niitä tuloksia, joita niillä tarkotetaan\nsaatavan. Samoin kuin ei individin vapauden aate sisälly vapaakaupan\noppiin, samoin ei se sisälly useimpiin niihin kysymyksiin, jotka\nsyntyvät tämän opin rajoista; ei esim. kysymykseen, minkä verran\njulkista tarkastusta on suvaittava estämiseksi petosta väärennyksen\nkautta; missä määrin työnantajia olisi pakotettava terveydellisiin\nvarokeinoihin tahi toimiin suojellaksensa vaarallisissa töissä\nkäytettyä työväkeä. Nämät kysymykset koskevat vapautta ainoastaan\nsiinä, että aina on parempi, muuten samallaisissa oloissa, jättää\nihmiset omiin valtoihinsa, kuin tarkastella heitä: mutta että\nheitä lainmukaisesti saa tarkastaa näitä tarkotuksia varten, se on\nperiaatteessa kieltämätöntä. Toisaalta on kysymyksiä sekaumisesta\nkauppaan, joissa oikeastaan on vapaus kysymyksessä: sellaisia on\nMaine-laki, joka jo on ollut puheena, opiumin Kiinaan viennin kielto,\nmyrkynkaupan rajoitus; lyhyesti kaikki kohdat, joissa sekaumisella\ntarkotetaan mahdottomaksi tehdä tahi vaikeuttaa jonkun erityisen\nhyödyn saavuttamista. Nämät sekaumiset ovat vastustettavat, ei siltä\nettä ne loukkaavat valmistajan tahi myyjän vapautta, vaan ostajan.\n\nYhdessä näitä esimerkkejä, kysymyksessä myrkkyjen myynnistä\naukeaa uusi kysymys; nimittäin niin sanoaksemme polisin vallan\noikeista rajoista, siitä missä määrin lainmukaisesti saa sortaa\nvapautta ehkäisemiseksi rikoksia tahi tapaturmia. Hallituksen\nkieltämättömiä tehtäviä on ryhtyä varokeinoihin rikosta vastaan,\nennenkuin se on tehty, yhtä hyvin kuin paljastaa ja rangaista sitä\njäljestäpäin. Mutta hallituksen ehkäisemistoimi on paljoa enemmin\nväärinkäytettävissä vapauden vahingoksi kuin rankaisemistoimi, sillä\ntuskin on mitään haaraa ihmisen lainmukaisessa toimintavapaudessa,\njota ei voisi sattuvastikin esittää helpottavaksi rikosta tavalla\ntahi toisella. Yhtäkaikki jos julkinen viranomainen tahi vaan\nyksityinen ihminenkin näkee, että joku selvästi valmistelekse\nrikoksen tekoon, heidän ei olo pakko toimettomina katsoa, kunnes\nrikos on tehty, vaan saavat käydä väliin estääkseen sitä. Jos\nei myrkkyjä koskaan ostettaisi tahi käytettäisi muuhun kuin\nmurhantekoon, olisi oikein estää niiden valmistaminen ja kauppa.\nMutta niitä tarvitaan ei ainoastaan viattomiin, mutta myös\nhyödyllisiin tarkotuksiin, ja rajoituksia ei voi panna yhdessä\nkohdassa, niin etteivät ne koske toiseenkin. Se taas on julkisen\nviranomaisen oikea toimi, että hän suojelee tapaturmilta. Jos\nvaltion virkamies tahi kuka hyvänsä näkee jonkun ihmisen yrittävän\nyli sillan, jonka he tietävät olevan epävarman, eikä ole vähääkään\naikaa varottaa häntä vaarasta, saavat he tarttua häneen ja palauttaa\nhänet, mitenkään oikeastaan loukkaamatta vapautta; sillä vapaus on\nsiinä, että saa tehdä mitä haluaa, eikä hän halunne pudota jokeen.\nJollei taas onnettomuus ole varma, vaan ainoastaan peljättävä, voi\nihminen itse yksinään arvostella, onko hänellä kylliksi aihetta\nuskaltaa vaaraan: tässä tapauksessa siis (joll'ei hän ole lapsi\ntahi heikkomielinen tahi jossakin kiihkon eli maltittomuuden\ntilassa, jossa ei arvostelukyky ole oikeillaan) tulee häntä, minun\nymmärtääkseni, ainoastaan varottaa vaarasta, ei pakolla estää\nsiihen menemästä. Samallaiset mietteet, sovitettuina sellaisiin\nkysymyksiin kuin myrkkyjen myyntiin, antavat meille ohjausta\nratkaisemaan, mitkä mahdolliset järjestämistavat ovat ja mitkä eivät\nole vapauden periaatteen mukaiset. Sellaista varokeinoa kuin esim.\nvarustamista tavaran etiketillä, joka muutamilla sanoilla ilmaisee\nsen vaarallisen luonteen, saattaa vapautta loukkaamatta pakottaa:\nostaja ei voi toivoa olleensa tietämättä, että hänen tavaransa on\nmyrkyllistä laatua. Mutta vaatiminen lääkärin todistusta kaikissa\ntapauksissa tekisi toisinaan mahdottomaksi, aina kalliiksi saada\nainetta laillisiin tarpeisiin. Minusta on ainoa keino, jolla voidaan\nvaikeuttaa rikoksen tekoa näillä aineilla mitenkään lukuunotettavalla\ntavalla loukkaamatta niiden vapautta, jotka haluavat myrkyllisiä\naineita muihin tarkotuksiin, hankkimisessa Benthamin sattuvilla\nsanoilla kutsumaa \"edeltävää todistusta\" (preappointed evidence).\nTämän varokeinon tuntee jokainen kontrahdeista. On tavallista\nja oikein, että laki, kuin kontrahti on tehtävä, vaatii ehdoksi\nsen pakolliseen täyttämiseen, että siinä on noudatettu muutamia\nmuotoja, niinkuin nimikirjoitusta, todistajia y.m.s. jotta, jos\nriitaa seuraisi, olisi todistuksia näyttämään, että kontrahti on\ntodella tehty ja etteivät mitkään seikat tehneet sitä laillisesti\nvoimattomaksi: sillä on tarkotuksena panna suuria hankaluuksia\nvalheellisten kontrahtien tekemiselle ja semmoisissa oloissa\ntehtyjen kontrahtien tekemiselle, jotka olot, jos ne tunnettaisiin,\nveisivät koko kontrahdilta pätevyyden. Samanluontoisia varokeinoja\nsopisi panna pakoksi rikoksen välikappaleiksi sopivien esineitten\nmyynnissä. Sopisi esim. vaatia myyjän luetteloon kirjoittamaan\ntarkkaan myyntiajan, ostajan nimen ja osotteen, tavaran laadun ja\nmäärän, kysymään, mihin sitä tarvitaan, ja kirjoittamaan muistoon\nvastauksen, jonka saapi. Kuin ei lääkärin määräystä ole, olisi\nvaadittava kolmannen hengen läsnäoloa, todistajaksi ostajaa vastaan,\njos sattuisi jälestäpäin olemaan aihetta epäillä tavaraa käytetyn\nrikokselliseen tarkotukseen. Tällaiset säännökset eivät yleensä\nolisi minään varsinaisena esteenä saamiselle tavarata, mutta hyvin\nhuomattavana esteenä sen väärinkäyttämiselle ilmi tulematta.\n\nYhteiskunnalle kuuluva oikeus edeltävillä varokeinoilla suojella\nitseänsä rikoksilta sitä itseänsä vastaan vetää selvät rajat sille\nperiaatteelle, ettei puhtaasti itsekohtaiseen hairaukseen voi\noikeimmiten kiellolla tahi rangaistuksella välttytyä. Juoppous esim.\nei tavallisissa oloissa ole sopiva ala lainsäädännön sekaumiselle,\nmutta minä pitäisin täydellisesti lainmukaisena, että ihminen,\njoka kerran on todistettu juovuspäissään tehneen väkivaltaa\ntoista vastaan, pantaisiin erityisen, hänelle personallisen lain\ntarkastuksen alle, niin että jos hän vasta tavattaisiin juovuksissa,\nhän joutuisi rangaistuksen alaiseksi, ja jos hän siinä tilassa\ntekisi toisen rikoksen, niin siitä tuleva rangaistus olisi entistä\nankarampi. Päihinsä juominen on rikos muita vastaan sellaisen ihmisen\npuolelta, jota juopumus kiihdyttää pahantekoon muita vastaan.\nSamoin myös ei laiskuutta voi, ilman tyranniaa, saattaa laillisesti\nrangaistavaksi, paitsi silloin kuin laiskuri saa yleisistä varoista\napua tahi laiskuus vaikuttaa välipuheitten rikkomista; mutta jos\nihminen laiskuudesta tahi muusta vältettävissä olevasta syystä\njättäisi lailliset velvollisuutensa muita vastaan täyttämättä, esim.\njättäisi elättämättä lapsensa, ei se ole tyranniutta, että pakottaisi\nhäntä täyttämään tehtävänsä väkinäisellä työllä, joll'eivät mitkään\nmuut keinot auttaisi.\n\nVielä on monta tekoa, joiden, ollen suoranaisesti vahingollisia\nainoastaan tekijällensä, ei pitäisi tulla laissa kielletyksi,\nmutta jotka julkisesti tehtyinä loukkaavat hyviä tapoja ja siten\ntulevat muita vastaan tehtyjen rikosten luokkaan ja ovat oikeudella\nehkäistävät. Näitä ovat rikokset siveyttä vastaan, joissa meidän on\nsitä tarpeettomampi viipyä, kuin ne ainoastaan välillisesti liittyvät\naineesemme, sillä julkisuuden vastustaminen on yhtä ankara monen\nasian suhteen, joka ei itsestään ole moitittava, eikä semmoisena\npidetty.\n\nOn toinen kysymys, johon on etsittävä sen periaatteen mukainen\nvastaus, kuin tässä on esitetty. Kuin jonkun personallista käytöstä\npidetään häpeällisenä, vaikka kunnioitus vapautta kohtaan pidättää\nyhteiskuntaa etsimästä ja rankaisemasta sitä, koska suoranainen\npaha seuraus siitä sattuu ainoastaan tekijään, onko muiden ihmisten\nsallittava yhtä vapaasti neuvoa ja yllyttää siihen, mitä tuon on\nvapaus tehdä? Tässä kysymyksessä on kyllä vaikeuksia. Kiihottaminen\ntoista johonkin tekoon ei oikeastaan kuulu itsekohtaisen käytöksen\nalaan. Neuvominen ja kehottaminen jotakin on yhteiskunnallinen\nteko ja on siis, niinkuin yleensä teot, jotka vaarantavat muihin,\npidettävä yhteiskunnallisen tarkastuksen alaisena. Mutta vähällä\nmiettimisellä oikeaa tämä ensi käsitys nähdessämme, että jollei\ntuo seikka tarkoin katsoen olekaan yksityisvapauden käsitteessä,\nniin ainakin ne järkisyyt, joihin yksityisvapauden aate perustuu,\nsoveltuvat siihenkin. Jos on sallittava ihmisten omalla uhallaan\nheitä itseään koskevissa asioissa toimia niinkuin heistä parhaalta\nnäyttää, täytyy heillä olla yhtäläinen vapaus neuvotella keskenänsä,\nmikä on sopivaa näin tehdä, vaihtaa mielipiteitä, antaa ja ottaa\nviittauksia. Mitä on lupa tehdä, siihen täytyy olla lupa neuvoa. Asia\non epäiltävä ainoastaan silloin, kuin neuvojalla on personallista\nhyötyä neuvostansa, kuin hän pitää ammattinansa, elatukseksensa tahi\nrahalliseksi tuloksensa edistää sitä, mitä yhteiskunta ja valtio\nkatsovat pahaksi. Siitä syntyy todella uutta sekaannuksen aihetta\nasiaan, nimittäin sellaisten ihmisluokkain olemassaolo, joiden etu on\nyhteisenä hyvänä pidetyn vastainen ja joiden elintapa perustuu tähän\nvastaan hangoittelemiseen. Onko tässä sekauduttava, vai ei? Huoruus\nesim. on suvaittava ja samoin peli, mutta onko kenenkään sallittava\nolla parittaja tahi pelihuoneen pitäjä. Tämä on niitä seikkoja,\njotka ovat kahden periaatteen ulkorajalla, eikä ole hetipaikalla\nselvää, kumpaanko kahdesta se oikeastaan kuuluu. Kummallakin puolen\non todisteita. Suvaitsevaisuuden puolesta saattaa sanoa, ettei\nammattinansa pitäminen jotakin tointa, siitä eläminen ja hyötyminen\ntee rikokseksi sitä, mikä muuten olisi sallittavaa; että tekoa tulee\njoko johdonmukaisesti sallia tahi johdonmukaisesti kieltää; että,\njos ne aatteet, joita me tähän saakka olemme puolustaneet, ovat\noikeat, yhteiskunnan asia yhteiskuntana, ei suinkaan ole tuomita\nmitään vääräksi, joka koskee ainoastaan yksityistä; ettei yhteiskunta\nvoi mennä varottamista edemmäksi, ja että toisella pitää olla\nyhtä suuri vapaus yllyttää, kuin toisella varottaa. Tätä vastaan\nvoidaan väittää, että vaikkei yleisöllä tahi valtiolla ole oikeutta\nvaltansa nojassa päättää, ehkäisemistä tahi ratkaisemista varten,\nsen tahi senlaisen paljastaan yksityisetuja koskevan käytöksen\nolevan hyvän tahi pahan, on se täydellisesti oikeutettu olettamaan,\njos se käytöstä pahaksi katsoo, ainakin epäilyksen alaiseksi onko\nse paha, vai ei. Että siinä tapauksessa se ei voi olla väärässä\nyrittäessään poistaa vaikutusta houkutusten, jotka eivät ole omaa\netua katsomattomia, voimaa viettelijäin, jotka varmaan toimivat\nomaan puoleensa, joilla on suora personallinen etu toisella puolella\nja juuri sillä puolella jota valtio uskoo vääräksi, ja jotka\ntunnustavat edistävänsä sitä ainoastaan omaksi hyväksensä. Varmaan,\nsaatetaan väittää, ei voi tapata mitään, ei uhrata mitään hyvää\nniin järjestäessä asiat, että ihmiset saavat oman mieleenjohtumansa\nmukaan valita, joko viisaasti tahi hullusti, niin vapaina kuin\nmahdollista sellaisten ihmisten vehkeistä, jotka oman etunsa hyväksi\nkiihottavat heidän halujansa. Siis (sanottaneen), vaikka asetukset\nlaittomasta pelistä ovat kerrassaan puolustamattomissa, vaikka\nkaikilla ihmisillä pitäisi olla vapaus pelata omassa tahi muiden\nhuoneessa tahi tilauksella määrätyssä, ainoastaan tilaajille ja\nheidän vieraillensa avoimessa paikassa -- niin julkisia pelihuoneita\nei sittenkään pitäisi sallittaman. Tosin ei kielto koskaan tepsi,\nja annettakoon polisille kuinka tyrannillinen valta tahansa,\npelihuoneita aina voidaan pitää muilla verukkeilla; vaan ne saatetaan\npakottaa liikkumaan jotenkin salassa ja hämärässä, ettei niistä tiedä\nmuut, kuin ne, jotka niitä hakevat, ja sen enempää ei yhteiskunnan\ntule tarkottaakaan. Näissä todisteissa on joltinenkin voima. En\nuskalla päättää riittävätkö ne oikeuttamaan sitä siveellistä\nepäsääntöisyyttä, että sivuseikka rangaistaan, vaikka pääasia on\n(ja täytyy olla) vapaaksi tunnustettu, että parittaja sakotetaan ja\nvangitaan vaan ei huorintekijä -- pelihuoneenpitäjä vaan ei pelaaja.\nVielä vähemmin tulisi tavalliseen osto- ja myyntimenoon sekautua\ntämäntapaisilla perusteilla. Melkein kaikkea tavaraa, jota ostetaan\nja myydään, saatetaan väärinkäyttää, ja myyjällä on rahatuloa\ntämän väärinkäytön edistämisestä; mutta ei tähän voi perustaa\nmitään todisteita esim. Maine-lain hyväksi, sentähden että väkeväin\njuomain myyjiä, vaikka heille onkin etua niiden väärinkäytöstä,\nvälttämättömästi tarvitaan niiden oikeaa käyttöä varten. Kuitenkin\non näiden myyjäin etu liiallisuuden edistämisestä todellinen paha ja\noikeuttaa valtion tekemään rajoituksia ja vaatimaan takeita, jotka\nilman tätä oikeutusta loukkaisivat laillista vapautta.\n\nVielä on kysymys siitä, eikö valtion, samalla kuin se sallii\nkäytöstä, pitäisi kuitenkin epäsuoraan siitä vierottaa, kuin se\npitää sitä tekijänsä parhaitten etujen vastaisena; eikö esim. sen\npitäisi ryhtyä toimiin tehdäkseen juopumiskeinot kalliimmiksi tahi\nlisätä vaikeutta niihin pääsemiseen rajoittamalla myyntipaikkojen\nlukua. Tässä niinkuin useimmissa käytöllisissä kysymyksissä on\nmonta erotusta tehtävää. Verottaminen väkeviä juomia, suorastaan\nvaikeuttamiseksi niiden saantia, eroaa ainoastaan määrässään\ntäydellisestä kiellosta, ja se olisi oikeutettua ainoastaan, jos\ntämäkin olisi oikeutettu. Kaikki maksunlisä on kieltoa niille, joiden\nvarat eivät riitä korotettuun hintaan; ja niille, joiden varat\nriittävät, on se sakko, joka heille tulee tyydyttämästään erityistä\nhaluansa. Heidän valintansa huvituksia ja heidän tapansa käyttää\nvarojansa, ovat -- heidän täytettyään lailliset ja siveelliset\nvelvollisuutensa valtiota ja yksityisiä kohtaan -- heidän oma\nasiansa, ja niiden täytyy olla heidän omassa päätösvallassaan. Nämät\nmietelmät saattavat ensi katsauksella näyttää hylkäävän väkeväin\njuomain valitsemisen erityiseksi verotuksen esineeksi valtion tuloja\nvarten. Mutta täytyy muistaa verotuksen valtiontuloihin olevan aivan\nvälttämättömän ja useimmissa maissa olevan tarpeen, että melkoinen\nmäärä tätä verotusta on välillinen, ja valtion siis ei voivan päästä\npanemasta muutamain tavarain käyttämiselle veroa joka joillekuille\nsaattaa tuntua kiellolta. Senvuoksi on valtion velvollisuus veroja\npannessaan ottaa huomioon, mitä tarpeita kuluttajat parhaiten\nvoivat kärsiä, ja etupäässä valita niitä, joiden käyttämisen,\nsangen vähäisen määrän yli, se pitää suoranaisesti vahingollisena.\nVäkeväin juomain verotus siis, siihen määrään, joka tuottaa suurimmat\nvaltiontulot (olettaen että valtio tarvitsee kalkki tulot kuin se\nverotus antaa) ei ole ainoastansa myönnettävä, vaan myös hyväksyttävä.\n\nKysymykseen näiden tarvesaineiden myönnin tekemisestä enemmän tahi\nvähemmän yksinomaiseksi etuoikeudeksi on vastattava eri lailla, sen\ntarkotuksen mukaan, jota tuolla rajoituksella tahdotaan auttaa.\nKaikki julkiset kokouspaikat kaipaavat polisin peräänkatsantoa ja\nerittäin tämällaiset paikat, koska rikokset yhteiskuntaa vastaan\novat herkät juuri niissä syntymään. Senvuoksi sopii rajoittaa\nnäiden tavarain myyntivallan (ainakin paikalla nauttimista varten)\nihmisille, joiden kunniallinen käytös on tunnettu ja taattu;\ntehdä sellaisia säännöksiä myymälän avaus- ja sulkemisajasta,\nkuin julkinen tarkastus kaipaa; ottaa myyntioikeus pois, jos\nrauhanhäiriöitä useammasti tapahtuu myymälän pitäjän leväperäisyyden\nja kykenemättömyyden tähden tahi jos myymälä tulee yhtymäpaikaksi\nlainrikkomisten keksimistä ja valmistelemista varten. Sen enempää\nrajoitusta en minä käsitä periaatteellisesti oikeutetuksi. Niin\nesim. oluen- ja viinanmyymäläin luvun supistaminen julkilausutussa\ntarkotuksessa tehdä niihin pääsö vaikeammaksi ja vähentää houkutuksen\ntiloja ei ainoastaan tuota samaa hankaluutta kaikille, sentähden\nettä jotkut voisivat helppoutta väärinkäyttää, vaan ei sovikaan\nmuuhun yhteiskuntatilaan, kuin sellaiseen, jossa työtätekeviä\nluokkia julkisesti kohdellaan kuin lapsia tahi villejä ja pidetään\npakkokasvatuksessa, jotta he vastaisuudessa soveltuisivat\nlaskettavaksi vapauden etuoikeuksiin. Ei tämä ole se periaate, jonka\nmukaan työtätekeviä luokkia julkisesti hallitaan missään vapaassa\nmaassa, eikä kukaan ihminen, joka vapaudelle antaa oikean arvon,\nmyönny siihen, että heitä täten hallitaan, ennenkuin on kaikkia\nkoetettu kasvattaaksensa heitä vapauteen ja hallitaksensa heitä\nkuin vapaita ihmisiä ja ennenkuin on lopullisesti näytetty, että\nheitä voidaan hallita ainoastaan kuin lapsia. Paljas esittäminen\ntämän alternatiivin osottaa, kuinka järjetöntä on olettaa sellaisia\nponnistuksia tehdyn missään niitä tapauksia, joita tässä tarvitsee\nvarteen ottaa. Ainoastaan sentähden, että tämän maan laitokset ovat\nläjä epäjohdonmukaisuuksia, sallitaan meillä käytäntöön päästä\nseikkoja, jotka kuuluvat despotiajärjestelmään tahi n.s. isälliseen\nhallitukseen, samalla kuin meidän laitosten yleinen vapaus sulkee\nulos tarpeellisen tarkastuksen, jotta pakotus todella vaikuttaisi\nsiveellisen kasvatuksen tavoin.\n\nJo edellä huomautettiin tässä kirjassa, että yksityisen vapaus\nseikoissa, jotka vaarantavat ainoastaan yksityiseen, sisältää\nvastaavan vapauden jollekin individijoukolle keskinäisen sopimuksen\nkautta järjestää ne asiat, jotka koskevat heihin yhteisesti ja\nkoskevat ainoastaan heihin. Tässä kysymyksessä ei ole mitään\nvaikeuksia niin kauvan, kuin kaikkien asianosaisten tahto pysyy\nmuuttumattomana; mutta koska tämä tahto saattaa muuttua, on usein\ntarpeen, ainoastaan heitä itseäänkin koskevissa asioissa, että\nhe menevät keskinäisiin sitoumuksiin, ja kuin he sen tekevät, on\nsopivaa yleiseksi säännöksi, että näitä sitoumuksia on täytettävä.\nMutta luultavasti kaikkienkin maitten laeissa on tästä yleisestä\nsäännöstä joitakin poikkeuksia. Ei ainoastansa olla ihmisiä\nvelvottamatta pitämään sitoumuksiansa, jotka loukkaavat kolmannen\noikeutta, vaan katsotaan joskus riittäväksi syyksi päästämään heitä\nsitoumuksestansa, kuin se sitoumus vahingottaa heitä itseänsä.\nTässä (Englannissa) ja useimmissa muissa sivistyneissä maissa esim.\nsitoumus, jolla ihminen myisi itsensä tahi antaisi itsensä myydä\norjaksi, olisi aivan arvoton, eikä laki eikä yleinen mielipide\npakottaisi sitä pitämään. Perustus tähän rajoittamiseen hänen omaa\nvaltaansa määrätä omasta kohtalostaan maailmassa on ilmeinen ja näkyy\nsangen selvästi tässä äärimmäisessä tapauksessa. Syynä sekaantumatta\nolemiseen, paitsi muiden tähden, ihmisen omaehtoisiin tekoihin on\nkunnioitus hänen vapauttansa kohtaan. Hänen vapaaehtoinen valintansa\non takeena siitä, että mitä hän siten valitsee on hänelle toivottavaa\ntahi ainakin mukiinmenevää, ja että hänen hyvästänsä pidetään\nparhaiten huolta antamalla hänen omin keinoinsa sitä tavotella.\nMutta myymällä itsensä orjaksi luopuu hän vapaudestansa; hän herkeää\nsitä vastaisuudessa käyttämästä tästä yksityisestä teosta edespäin.\nHän siis itsepuolestaan tekee tyhjäksi juuri sen tarkotuksen, joka\noikeuttaa antamaan hänen määrätä itsestään. Hän ei enää ole vapaa,\nvaan on siitäpuolin asemassa, jota ei puolusta sekään seikka, että\nvoisi luulla hänen vapaatahtoisesti siinä pysyvän. Vapauden aate ei\nvoi vaatia, että hänellä pitäisi olla vapaus olemaan epävapaa. Se ei\nole vapautta, että sallitaan jättää vapautensa. Näitä syitä, joiden\npätevyys tässä erityisessä tapauksessa on niin päivänselvä, sopii\nsilminnähtävästi sovittaa paljoa laajemmallekin. Tosin rajoja panevat\nniihin kaikkialla elämän välttämättömyydet, jotka yhä vaativat meitä,\nei tosin luopumaan vapaudestamme, vaan myöntymään yhteen ja toiseen\nrajoitukseen siinä. Mutta se periaate, joka vaatii tarkastuksetonta\ntoimintavapautta kaikessa, mikä vaarantaa ainoastaan tekijään\nitseensä, vaatii, että niiden, jotka ovat sitouneet toisillensa\nseikoissa, mitkä eivät kolmatta liikuta, pitäisi kyetä päästämään\ntoisensa sitoumuksesta: ja ilmankin sellaista vapaaehtoista päästöä\ntuskin on sitä kontrahtia tahi sitoumusta, paitsi rahan tahi\nrahanarvon kysymyksessä ollessa, josta uskaltaisi sanoa, ettei\nsiitä pitäisi olla mitään peräymisvapautta. Wilhelm von Humboldt\nlausuu siinä erinomaisessa kirjassa, josta jo olen edellä lainannut,\nvakaumuksenansa, ettei personallisia välejä tahi palveluksia\nkoskevain sitoumusten pitäisi koskaan laillisesti kestää yli\nmääräajan ja että tärkeimmän näistä sitoumuksista, avioliiton, ollen\nsiitä omituinen, että sen tarkotus on hukassa, joll'ei molempain\npuolten tunteet ole sopusoinnussa sen kanssa, pitäisi kaipaamaan\nainoastaan toisen puolen ilmotettua tahtoa tullaksensa puretuksi.\nTämä aine on liian tärkeä ja liian monimutkainen tullaksensa\nsivumennen selvitetyksi ja minä kosketan siihen ainoastaan sen\nverran, kuin on tarpeellista minun aineeni valaistukseksi.\nJollei von Humboldtin tutkimuksen tiiviys ja ylimalkaisuus olisi\npakottanut häntä tässä seikassa tyytymään johtopäätöksen lausumiseen\npremissejä esittämättä, olisi hän epäilemättä tunnustanut, ettei\nkysymystä voi ratkaista niin yksinkertaisilla syillä, kuin\nne ovat, joihin hän rajottautuu. Kuin ihminen joko selvillä\nlupauksilla tahi käytöksellään on saanut toisen luottamaan, että\nhän edelleen toimii määrättyyn suuntaan, rakentamaan toiveita ja\ntuumia ja tälle oletukselle laskemaan osan elinsuunnitelmaansa,\nnousee hänen puoleltansa tuota toista ihmistä kohtaan uusi jakso\nsiveellisiä velvollisuuksia, jotka mahdollisesti saattavat tulla\nvoitetuiksi, mutta joita ei voi olla lukuun ottamatta. Jos taas\nkahden kontrahtipuolen keskinäisestä välistä on lähtenyt seurauksia\ntoiselle; jos se on pannut kolmannen puolen erityiseen asemaan, tahi,\nniinkuin avioliitossa on laita, on synnyttänyt kolmannen puolen\neloon, syntyy kummankin kontrahtipuolen puolelta velvollisuuksia tätä\nkolmatta kohtaan, ja niiden täyttämisen tahi ainakin täyttämistavan\ntäytyy suuresti vaikuttaa alkuperäisten kontrahtipuolten välin\njatkumiseen tahi purkamiseen. Tästä ei seuraa, enkä minä voi\nmyöntää, että nämät velvollisuudet ulottuisivat vaatimaan kontrahdin\ntäyttämistä millä uhalla tahansa vastahakoisen puolen onnelle; mutta\nne ovat välttämättömiä seikkoja tässä kysymyksessä, ja jos kohta\nvon Humboldtin väitöksen mukaan niiden ei pitäisi mitenkään\ntekemän erotusta puolten _laillisessa_ vapaudessa irtautua\nsitoumuksestansa (eikä niiden minustakaan pidä paljoa tekemän sitä), ne\nvälttämättömästi tekevät suuren erotuksen _siveellisessä_ vapaudessa.\nIhminen on velvollinen ottamaan kaikki nämät seikat lukuun, ennenkuin\npäättää astua askeleen, joka ehkä koskee muiden niin tärkeitä etuja;\nja jollei hän anna näille eduille oikeaa arvoa, on hän siveellisesti\nvastuussa vahingosta. Minä olen tehnyt nämät selvät muistutukset\nparemmin valaistakseni vapauden aatetta yleensä, enkä sentähden\nettä niitä ensinkään kaivataan erittäin tähän kysymykseen, jota\npäinvastoin tavallisesti keskustellaan, niinkuin olisi lasten etu\nkaikki ja täysi-ikäisten ei mikään.\n\nMinä olen jo huomauttanut, että tunnustetun yleisen periaatteen\npuutteessa vapautta usein suodaan, missä sen pitäisi olla kielletty,\nsekä kielletään, missä sen pitäisi olla suotu, ja yksi niitä\nseikkoja, joissa nykyisessä Europassa vapaudentunto on vahvin,\non seikka, jossa se minun mielestäni on aivan väärällä paikalla.\nIhmisellä pitää olla vapaus tehdä niinkuin tahtoo omissa asioissaan.\nMutta hänellä ei pitäisi olla vapautta tehdä niinkuin tahtoo\ntoimiessaan toisen puolesta sillä syyllä muka, että toisen asiat\novat hänen omiansa. Samalla kuin valtio kunnioittaa itsekunkin\nvapautta siinä, mikä erittäin liikuttaa häntä itseänsä, on sen\nvelvollisuus pitää tarkasti silmällä, kuinka yksityinen käyttää\nvaltaa, joka hänelle on suotu muiden yli. Tämä velvollisuus on\nenimmäkseen kerrassaan laiminlyöty perheellisiin väleihin nähden,\njotka, suoranaisesti vaikuttaen ihmisonneen, ovat tärkeämmät kuin\nkaikki muut yhteensä. Miehen melkein despotillisesta vallasta\nvaimon yli ei tarvitse lavealta puhua tässä, koska ei mikään ole\nenemmän tarpeen pahan perinpohjaista poistamista varten, kuin se\nettä aviovaimot pääsevät samoihin oikeuksiin ja saavat samoin\nlain suojan, kuin kaikki muutkin ihmiset, ja koska tässä asiassa\nvakauneen epäoikeuden puolustajat eivät nojaudu vapauteen, vaan\npeittelemättä taistelevat holhontavallan puolesta. Mutta erittäinkin\nlapsiin nähden ovat väärin sovitetut käsitykset vapaudesta\ntodellisena esteenä valtion täyttämiselle velvollisuuksiansa. Tulee\nmelkein ajattelemaan, että jonkun lapsia pidetään sanan mukaan\neikä kuvaannollisesti osana häntä itseänsä, niin närkäs on yleinen\nmielipide vähimmästäkin lain sekaumisesta hänen ehdottomaan ja\nyksinomaiseen valtaansa niiden yli, närkkäämpi kuin melkein mistään\nsekaumisesta hänen omaan toimintavapauteensa: niin paljoa vähemmän\nihmiset yleensä panevat arvoa vapauteen, kuin valtaan. Ajatteleppas\nesim. kasvatuksen laitaa. Eikö se ole jotenkin itsestään selvä asia,\nettä valtion pitäisi pakolla vaatia jokaista sen kansalaiseksi\nsyntynyttä kasvatettavaksi jonkun verran? Mutta kuka ei säikähdä\ntunnustaa ja puolustaa tätä totuutta! Tuskin kukaan tosin kieltänee\nolevan vanhempain pyhimpiä velvollisuuksia (tahi nykyisen lain ja\ntavan mukaan isän), että he synnytettyään maailmaan ihmisolennon\nantavat tälle olennolle kasvatuksen, joka tekee hänet; mahdolliseksi\ntäyttämään tehtävänsä elämässä muita ja itseänsä kohtaan. Mutta\nvaikkakin yksimielisesti tunnustetaan tämä isän velvollisuudeksi,\ntuskin kukaan tässä sietää kuulla velvottamisesta hänet täyttämään\nsitä. Sen sijaan että hänet vaadittaisiin näkemään jotain vaivaa\ntahi tekemään jokin uhraus taataksensa lapsellensa kasvatusta, on\njätetty hänen valittavaksensa vastaanottaa sitä tahi ottamatta olla,\nkuin sitä ilmaiseksi huolehditaan! Sitä ei vielä käsitetä, että\nsaattaminen lapsen maailmaan ilman mitään toiveita kykenemisestä\nei ainoastaan laittamaan ruokaa sen ruumiille, mutta myös opetusta\nja kasvatusta sen mielelle on siveellinen rikos sekä kovaonnista\njälkeläistä että yhteiskuntaa vastaan, ja että, jollei isä täytä tätä\nvelvollisuuttansa, valtion tulisi pitää vaari sen täyttämisestä niin\npaljon kuin mahdollista isän kustannuksella.\n\nKuin vaan myönnettäisiin oikeutetuksi vaatimus pakollista yleistä\nkasvatusta, niin loppuisivat vaikeudet sen suhteen, mitä valtion\npitäisi opettaa ja kuinka sen pitäisi opettaa, jotka nyt kääntävät\nkoko asian paljaaksi lahkojen ja puolueitten taistelutantereksi\nkuluttaen kiistelyyn kasvatuksesta ajan ja vaivan, jotka pitäisi\nkäyttää itse kasvatukseen. Jos hallitus ratkaisevasti päättäisi\nvaatia joka lapselle hyvän kasvatuksen, säästäisi se itseltään\nvaivan hankkia sitä. Se saattaisi jättää vanhempain huoleksi saada\nlapsillensa kasvatus, missä ja kuinka he tahtovat, ja tyytyä\nauttamaan koulumaksuissa köyhänpuolisten lapsia sekä suorittamaan\nkaikki koulukulut niistä, joiden puolesta ei ole ketään maksajaa. Ne\nvastaväitteet, jotka syyllä on tehty valtiokasvatusta vastaan, eivät\npysty siihen, että valtio pakottaa kasvatukseen, vaan siihen, että\nvaltio ottaa ohjatakseen tätä kasvatusta, joka on aivan kerrassaan\neri asia. Kansan koko kasvatuksen tahi suurimman osan joutumista\nvaltion huostaan vastustan minä yhtä paljon kuin kukaan. Kaikki se,\nmitä on sanottu luonteen individualisuuden tärkeydestä, ihmisten\nmielipiteiden ja käytöstavan eriäväisyydestä, käsittää yhtä tärkeäksi\nkasvatuksen eriäväisyyttä. Yleinen valtiokasvatus on ainoastaan\nkeksimä, jolla tahdotaan valaa kaikki ihmiset aivan toistensa\nkaltaisiksi, ja kuin valin, johon se ne heittää, on hallituksen\npäävallan mielen mukainen, olkoon se sitten monarkki, papisto,\naristokratia tahi silloisen sukupolven enemmistö, niin samassa\nmäärässä kuin kasvatus vaikuttaa ja menestyy, samassa määrässä\nvahvistaa se despotismia hengen yli, joka luonnollisesti pyrkii\nottamaan ruumistakin valtaansa. Valtion järjestämän ja tarkastaman\nkasvatuksen pitäisi olla, jos sitä ollenkaan on, ainoastaan yhtenä\nmonien kilpailevain yritysten joukossa, jota kannatetaan esimerkin\nja kiihotuksen vuoksi, pitääkseen muita jonkunlaisen etevyyden\nkannalla. Toista on tietysti, kuin yhteiskunta yleensä todella\non niin takapajulla, ettei se voi eikä tahdo hankkia itsellensä\noikeita kasvatuslaitoksia, jollei hallitus ottaisi sitä tehdäkseen:\nsilloin tosin valitkoon hallitus pienemmän kahdesta suuresta\npahasta ja ottakoon huolekseen koulut ja yliopistot, samoinkuin se\nottaa osakeyhtiöiden perustamisen, jollei maassa ole yksityistä\nyrittäväisyyttä suuriin teollisiin hankkeisiin ryhtymään.\n\nMutta yleensä, jos maassa kerran on riittävästi sopivia ihmisiä\nhoitamaan kasvatusta valtion johdossa, niin ne samat ihmiset\nkykenisivät ja taipuisivat antamaan yhtä hyvää kasvatusta omin\npäinsä, kuin heille olisi palkka taattuna lain kautta, joka panisi\nkasvatuksen pakolliseksi ja vakuuttaisi valtionavun niille, jotka\neivät kykene suorittamaan maksojansa.\n\nKeinona valvomiseen tämän lain täyttämistä olisi ainoastaan julkinen\ntutkiminen, ulottuva kaikkiin lapsiin ja alkava jo nuoresta pitäin.\nIkä olisi määrättävä, jossa kukin lapsi olisi tutkittava osaako hän\nlukea. Jos ei lapsi osaisi, olisi isä, jollei hänellä olisi mitään\nriittävää puolustuksen syytä, tuomittava kohtuulliseen sakkoon,\njoka olisi maksettava työllä, jos niin tarpeen, ja lapsi pantava\nhänen maksulleen kouluun. Kerran kunakin vuonna pitäisi uudistaa\ntutkintoa, asteettain laajentaen aineitten alaa, niin että yleinen\nhankkiminen ja sen parempi vielä jos säilyttäminen joku alin määrä\nyleisiä tietoja todella tulisi pakolliseksi. Tästä alimmasta määrästä\nylöspäin pitäisi kaikissa aineissa olla vapaaehtoisia tutkintoja,\njoista kaikki, kuin ovat päässeet johonkin edistyskantaan, saisivat\nvaatia todistuksen. Estääkseen, ettei valtio näiden laitosten\nkautta saisi sopimatonta vaikutusvoimaa ajatuskantaan, tutkintoon\nvaadittavain tietojen pitäisi (paitsi paljaita tiedonalkeita,\nniinkuin esim. kielten oppimista ja niiden käyttämistä)\nkorkeammissakin tutkinnoissa rajoittua yksinomaan faktoihin ja\npositivisiin tieteisiin. Tutkinnot uskonnossa, politiikissa ja\nmuissa väittelynalaisissa aineissa eivät koskisi jonkun ajatuksen\ntotuutta tahi vääryyttä, vaan ainoastaan itse tosiasiaa, että,\nsitä ja sitä ajatusta kannattavat niillä ja niillä perusteilla ne\nja ne kirjailijat, koulut ja kirkot. Tämän järjestelmän mukaan\nnouseva sukupolvi ei olisi huonompi kaikkiin väiteltyihin totuuksiin\nnähden, kuin se nytkään on; siitä lähtisi valtiokirkollisia tahi\neriuskoisia, niinkuin nytkin: valtio vaan pitäisi huolta siitä,\nettä he olisivat oppineita kirkollisia ja oppineita eriuskoisia.\nEi mikään estäisi heitä saamasta uskonnonopetusta, jos heidän\nvanhempansa tahtoisivat, samassa koulussa, jossa heille muutakin\nopetettaisiin. Kaikki valtion yritykset suuntaamaan kansalaistensa\njohtopäätöksiä keskustelunalaisissa asioissa ovat hyljättävät;\nmutta aivan paikallaan olisi hankkia vakuutus ja todistus, että\nkullakin kansalaisella on johtopäätöksen tekoon kustakin huomiota\nansaitsevasta asiasta tarvittava tieto. Filosofian lukijalle on\nparempi, että hän kykenee suorittamaan tutkinnon sekä Locken että\nKantin opissa, liittyköönpä hän sitten kumpaanko tahansa tahi vaikkei\nkumpaankaan, eikä ole mitään järjellistä estettä tutkimiselle\nateistia kristinopin todisteista, edellyttämällä ettei häntä\nvaadita tunnustamaan uskovansa niitä. Mutta tutkintojen ylemmissä\ntiedonhaaroissa pitäisi, minun käsittääkseni, olla kerrassaan\nvapaaehtoisia. Annettaisiin liian vaarallinen valta hallitukselle,\njos sen sallittaisiin sulkea jonkun ihmisen hänen ammatistansa,\nvieläpä opettajankin ammatista muka vaillinaisten tietojen vuoksi;\nja minä yhdyn Wilhelm von Humboldtiin siinä, että arvoja tahi muita\njulkisia todistuksia tieteellisestä tahi ammattitiedosta pitäisi\nantaa kaikille, jotka ilmottautuvat tutkintoon ja sen koetuksen\nkestävät, vaan ettei sellaisten todistusten pitäisi tuottaa mitään\netuja kilpailijain suhteen, paitsi minkä arvon yleinen mielipide\nniiden sisällykselle antaisi.\n\nKasvatus ei ole ainoa ala, jossa väärät käsitykset vapaudesta estävät\nvanhempain siveellisiä velvollisuuksia tulemasta tunnustetuiksi ja\nlaillisia velvollisuuksia säädetyiksi silloinkin, kuin ovat vankimmat\nsyyt edelliseen aina ja jälkimäiseenkin useimmissa tapauksissa.\nItsessään on jo ihmisolennon eloon synnyttäminen vastuullisimpia\ntekoja ihmiselämässä. Tähän vastuusen meneminen -- antaminen elon,\njosta saattaa tulla joko kirous tahi siunaus -- on, jollei sillä\nolennolla, jolle se annetaan, ole ainakin tavalliset mahdollisuudet\nsuotavaan elämään, rikos tuota olentoa vastaan. Ja liikaväkisessä\ntahi semmoiseksi tulemassa olevassa maassa synnyttäminen lapsia,\nhyvin vähäisen määrän yli, vaikuttaa työpalkkain alenemiseen ihmisten\nkilpaillessa ja on kova rikos kaikkia vastaan, jotka elävät työnsä\nansiosta. Lait, jotka monessa manteren maassa kieltävät avioliiton,\njoll'eivät puolisot voi näyttää heillä olevan keinoja elättää\nperhettä, eivät käy valtion oikeudenmukaisen vallan yli: ja olkoot\nsellaiset lait hyödyllisiä tahi ei (joka kysymys pääasiallisesti\nriippuu paikallisista oloista ja mielipiteistä), ei niitä voi väittää\nvapautta loukkaaviksi. Sellaisten lakien kautta sekautuu valtio\nestämään turmiollista tekoa, muita vahingottavaa tekoa, joka olisi\nmoitittava ja yhteiskunnalliselta kannalta häpeälliseksi leimattava,\nvaikkei katsottaisikaan sopivaksi sitä laillisesti rangaista. Mutta\ntavalliset käsitykset vapaudesta, jotka niin helposti suostuvat\ntodellisiin sortamisiin yksityisvapautta seikoissa, mitkä koskevat\nainoastaan yksityisiin itseensä, torjuvat yrityksen panemaan joitakin\nesteitä yksityisen taipumuksille, vaikka niiden seuraamisesta\nlähtee yhden tahi useamman jälkeläisen kurja ja turmeltunut elämä\nsekä monenlaista onnettomuutta niille, joihin hänen tekonsa ulottuu\njollakin tavoin vaikuttamaan. Kuin me vertaamme ihmisten kummallista\nkunnioitusta vapautta kohtaan heidän kummalliseen kunnioituksen\npuutteesensa, niin tulemme ajattelemaan, että ihmisellä on\nvälttämätön oikeus tehdä pahaa muille, vaan ei ensinkään oikeutta\nmenetellä mielensä mukaan kenellekään kiusaa tekemättänsä.\n\nMinä olen loppuun säästänyt suuren luokan kysymyksiä hallituksen\nsekaumisen rajoista, jotka kysymykset, vaikka ovatkin läheisessä\nyhteydessä tämän kirjan aineen kanssa, eivät ahtaalle ottaen kuulu\nsiihen. Ne ovat tapauksia, joissa syyt sekaumista vastaan eivät\nnojaudu vapauden aatteesen, joissa kysymys ei ole sitomisesta\nindividien tekoja, vaan auttamisesta niitä: kysytään pitäisikö\nhallituksen tehdä tahi vaikuttaa tehtäväksi jotakin niiden\nhyväksi, vaiko jättää heidän itsensä tehtäväksi yksityisesti tahi\nvapaaehtoisessa yhteydessä muiden kanssa.\n\nVastaväitteet hallituksen sekaumista vastaan, kuin ei siinä ole\nvapauden sortamista, saattavat olla kolmellaisia.\n\nEnsimäinen on se, että tehtävä asia luultavasti tulee yksityisten\nkautta paremmin tehdyksi kuin hallituksen. Yleensä sanoen ei kukaan\nole niin sovelias johtamaan jotakin puuhaa, tahi määräämään kuinka\nja kenen sitä pitää johtaa, kuin ne, joilla on personallista etua\nsiitä. Tämä periaate hylkää lainsäädännön tahi valtion virkamiesten\nennen niin tavalliset sekaumiset teollisuuden tavalliseen menoon.\nMutta tätä puolta asiata ovat riittävästi selvitelleet valtiotalouden\ntutkijat, eikä se erittäin koske tämän kirjan aatteisiin.\n\nToinen vastaväite on paljoa lähemmässä yhteydessä meidän aineemme\nkanssa. Monta kertaa, vaikk'eivät yksityiset ehkä suoritakaan jotakin\nerityistä asiaa ylimalkaan niin hyvin kuin valtion virkamiehet,\non kuitenkin toivottavaa, että sen tekisivät yksityiset pikemmin\nkuin hallitus: sillä tavoin näet yksityiset henkisesti kasvaisivat,\nvahvistaisivat toimintakykyänsä, harjottaisivat arvosteluansa ja\nlikemmin perehtyisivät asioihin, joiden kanssa he siten olisivat\ntekemisissä, Tämä on pääasiallisin, vaikkei ainoa juryoikeuden\npuolustus (ei-valtiollisissa asioissa); samoin vapaitten,\nkansaisten paikallis- ja kunnallislaitosten sekä teollisuus- ja\narmelijaisuusyritysten johdon vapaaehtoisten yhdistysten kautta.\nNämät eivät ole vapauden kysymyksiä ja liittyvät tähän aineesen\nainoastaan etäältä, mutta ne ovat kehityksen kysymyksiä. Kuuluu eri\ntilaisuuteen viipyminen näissä seikoissa, osissa kansalliskasvatusta:\nne ovat todella omituista kansalaisten harjottamista, käytännöllistä\npuolta vapaan kansan politillisessa kasvatuksessa, sillä niissä\nkansalaiset otetaan personallisen ja perheellisen itsekkäisyyden\nahtaasta piiristä ja totutetaan käsittämään yhteisiä etuja, hoitamaan\nyhteisiä asioita, opetetaan toimimaan yleisten tahi puoliyleisten\nvaikutinten mukaan ja ohjaamaan käytöstänsä tarkotusperiin, jotka\nyhdistävät heitä eivätkä erota toisistansa. Ilman tätä tottumusta\nja kykyä ei vapaata valtiomuotoa voi syntyä eikä säilyä, niinkuin\nnäyttää politillisen vapauden usein ohimenevä luonne maissa, joissa\nse ei ole riittävällä paikallisvapauden pohjalla. Hoitamista\npuhtaasti paikallisia asioita paikallisvirastojen kautta ja\nsuuria teollisuusyrityksiä niiden yhdistymisen kautta, jotka\nvapaaehtoisesti hankkivat niihin rahavarat, puolustavat sitäpaitsi\nkaikki ne edut, joita tässä kirjassa on esitetty lähtevän kehityksen\nindividualisuudesta ja toimintatapojen moninaisuudesta. Hallituksen\ntoimet mielivät kaikkialla olemaan yhtäläisiä. Yksityisten ja\nvapaaehtoisten yhdistysten kanssa tulee päinvastoin monenlaisia\nkokeita ja loppumattomiin erilaisia kokemuksia. Hyödykseen voi valtio\ntekeytyä monista koetteista saadun kokemuksen keskusvarastoksi sekä\ntoimelijaaksi levittäjäksi. Sen asia on tehdä jokaiselle kokeilijalle\nmahdolliseksi hyötyä muitten kokeista, eikä olla suvaitsematta muiden\nkokeita kuin omiansa.\n\nKolmas ja pätevin syy rajoittamiseen hallituksen sekaumista on vaara,\nettä sen valta karttuu tarpeettomasti. Jokainen tehtävä niiden\nlisäksi, mitä hallituksella jo on, laajentaa yhä sen vaikutusvaltaa\ntoiveisiin ja pelkoihin ja muuttaa yhä enemmän toimelijaan ja\nkunnianhimoisen osan yleisöä hallituksen hännystäjäksi tahi sen\npuolueen, joka pyrkii pääsemään hallitukseen. Jos maantiet,\nrautatiet, pankit, vakuutuslaitokset, suuret osakeyhtiöt, yliopistot\nja julkiset hyväntekeväisyyslaitokset kaikki olisivat hallituksen\neri haaroja, jos sen lisäksi kunnalliset ja paikalliset hallitukset\nkaikkine tehtävineen tulisivat keskushallituksen osastoiksi, jos\nhallitus määräisi ja palkkaisi virkamiehet kaikkiin näihin eri\nyrityksiin ja he hallitukselta odottaisivat kaikkea ylennystä\nvirkatiellään, niin ei painovapaus eikä lainsäädännön kansainen\njärjestelmä tekisi tätä (Englantia) eikä mitään muuta maata vapaaksi\nmuuta kuin nimeltä. Ja onnettomuus olisi sitä suurempi, jota\nvoimallisemmasti ja taitavammasti virkakoneisto olisi rakennettu\n-- jota nerokkaampia olisivat keinot saadakseen sopivimmat kädet\nja päät sitä käyttämään. Englannissa on äskettäin, esitetty, että\nkaikki valtion sivilivirkamiehet otettaisiin kilpailututkinnon\nkautta, jotta niiksi saataisiin intelligentimmät ja oppineimmat\nihmiset, kuin on saatavissa; ja paljon on puhuttu sekä kirjoitettu\ntämän esityksen puolesta ja sitä vastaan. Yksi todiste, johon sen\nvastustajat ovat eniten takertuneet, on, ettei pysyväisen valtion\nvirkamiehen asema tarjoa riittäviä mahdollisuuksia tuloihin ja\nvaikutukseen, jotta se vetäisi puoleensa parhaat kyvyt, joilla aina\non tiedossa houkuttelevampia uria ammateissa tahi yhtiöiden y.m.\npalveluksessa. Se ei olisi kummastuttanut, jos tätä todistetta\nolisivat käyttäneet esityksen ystävät, vastauksena sen pääasialliseen\nvaarallisuuteen. Vastustajista lähtien on se kylläkin outo. Mitä\ntuodaan esiin vastaväitteenä, on esitetyn järjestelmän varaventtiili.\nJos todella kaikki maan korkeat kyvyt _voitaisiin_ vetää valtion\npalvelukseen, niin esitys, joka tämän perille pyrkisi, saattaisi\nhyvinkin herättää levottomuutta. Jos jokainen yhteiskunnallisen\ntoimen haara, johon vaaditaan järjestettyä yhteistyötä tahi avaria\nja syviä näköaloja, olisi valtion käsissä ja jos valtion viroissa\nolisi yksinomaan kykenevimpiä miehiä, niin maan koko korkeampi\nkulttuuri ja käytännöllinen äly, paitsi puhtaasti spekulatiivista,\nolisi puristettuna kokoon lukuisaan virkamiehistöön, johon koko muu\nyhteiskunta kaikessa katseensa kääntäisi: rahvas odottaen johtoa ja\nmääräystä kaikissa tehtävissään, kyvykkäämmät ja yrittelijäämmät\ntavotellen personallista ylennystä. Tuon virkamiehistön joukkoon\npääseminen ja siihen päästyä siinä kohoominen tulisi kunnianhimon\nainoaksi esineeksi. Tämän hallitusjärjestelmän aikana ei ainoastaan\nulkopuolella oleva yleisö olisi käytännöllisen kokemuksen puutteessa\nkykenemätön tarkastamaan tahi hillitsemään virkamiehistön\nmenettelytapaa; vaan myös, jos sattumalta despotilliset\ntahi luonnollisen menon mukaan kansaiset laitokset joskus\nnostaisivatkin etupäähän hallitsijan tahi hallitsijoita, joilla olisi\nuudistusharrastuksia, niin ei mitään reformia saataisi aikaan,\njoka olisi virkamiehistön etujen vastainen. Despootti on voimaton\nvirkamieskuntaa vastaan; hän voi lähettää jokaisen virkamiehiänsä\nvankilaan, mutta hän ei voi hallita ilman heitä, tahi vastoin heidän\ntahtoansa. Jokaiseen hänen käskyynsä on heillä äänetön kieltovoima\n_(veto)_ paljaan peräytymisen kautta sitä voimaan panemasta. Maissa,\njoissa sivistys on enemmän edistynyt ja henki enemmän kapinallinen,\nyleisö, totuttuaan odottamaan kaikkea tehtäväksi valtion kautta,\ntahi ei ainakaan itse puolestaan mitään tekemään kysymättä valtiolta\nei ainoastaan lupaa tehdä sitä, mutta myös kuinka se on tehtävä,\nluonnollisesti pitää valtiota vastuunalaisena kaikesta pahasta kuin\nsille sattuu, ja kuin epäkohdat käyvät yli kansan kärsivällisyyden\nrajojen, nousee se hallitusta vastaan ja tekee n.s. vallankumouksen,\njonka jälkeen joku muu joko kansan laillisella valtuutuksella\ntahi ilman sitä pyörähtää valtaistuimelle, jakelee käskyjänsä\nvirkamiehistölle, ja kaikki käy melkein niinkuin ennenkin; virkavalta\non muuttumatta, eikä mikään muu kykene sen sijalle astumaan.\n\nKerrassaan toisellainen näytelmä esiytyy kansassa, joka on\nitse tottunut ajamaan omat asiansa. Ranskassa, jossa suuri osa\nkansaa on ollut sotapalveluksessa ja monet kohonneet ainakin\naliupseerin arvoon, on jokaisessa kansan kapinassa muutamia henkiä\nkykeneviä ryhtymään johtoon ja suoraa päätä sepittämään jonkunkaan\ntoimintasuunnitelman. Mitä ranskalaiset ovat sota-asioissa, samaa\novat amerikalaiset kaikellaisilla sivilialoilla: jätäppäs heidät\nilman hallitusta, niin jokainen amerikalaisyhdistys kykenee\ntekaisemaan jonkinlaisen ja hoitamaan sitä, tahi mitä muuta julkista\npuuhaa tahansa, riittävällä intelligenssillä, järjestyksellä ja\npäättäväisyydellä. Tämmöisen juuri tulee jokaisen vapaan kansan\nollakkin; ja tähän kykenevä kansa on varma vapaudestansa, se ei anna\nkoskaan orjaksi tehdä itseänsä yhden tahi useamman miehen kautta\nsentähden, että he saattavat anastaa keskihallituksen ohjakset ja\nvaltia niitä. Ei mikään virkavalta voi toivoa saavansa tällaista\nkansaa tekemään tahi kärsimään mitään, johon ei kansa itse mielly.\nMutta missä kaikki tapahtuu virkamiehistön kautta, siinä ei voi\ntapahtua mitään, jota virkamiehistö todella vastustaa. Valtiomuotona\nsellaisissa maissa on kansan kokemus ja käytännöllinen kyky\njärjestettynä harjotetulle virkamieskunnalle, jotta se hallitsisi\nmuita; ja jota täydellisempi tuo järjestys on, sitä paremmin\nvirkamieskunta menestyy vetämään puoleensa ja kasvattamaan itseänsä\nvarten kyvykkäimmät ihmiset kaikista yhteiskunnan kerroksista ja sitä\ntäydellisempi on kaikkien orjuus, myöskin virkakunnan jäsenet lukuun\notettuina. Sillä hallitsevat ovat yhtä suuresti järjestelmänsä ja\nkurinsa orjia, kuin hallitut hallitsevain. Kiinalainen mandariini\non yhtä suuresti despotismin välikappale ja kätyri, kuin alhaisin\ntalonpoika. Yksityinen jesuiitti on alentavimpaan määrään saakka\nritarikuntansa orja, vaikka kunta itse on olemassa jäsentensä\nyhteisen vallan ja merkityksen enentämiseksi.\n\nEi myöskään ole unhotettava, että maan kaiken parhaan kyvyn\nimeytyminen virkamieskuntaan on turmiollinen ennemmin tahi myöhemmin\nitse kunnan henkiselle toimelijaisuudelle ja edistyväisyydelle.\nToisistansa riippuvaisia kuin sen jäsenet ovat noudattaen\njärjestelmää, joka, niinkuin kaikki järjestelmät, välttämättömästi\nsuuressa määrin käy vakauneitten sääntöjen mukaan, virkamieskunta\non alituisessa kiusauksessa vaipua kankeaan kaavallisuuteen\ntahi, jos se silloin tällöin syrjäytyy tästä kiertokulusta,\nsyöksyä johonkin puolieräiseen kypsymättömään tuumaan, joka\non, pälkähtänyt jonkun kunnan johtavan miehen päähän: ja ainoa\nsulku näihin likeisesti yhtyviin, vaikka näköjään vastaisiin\nsuuntiin, ainoa kiihotin, joka voi kannattaa korkealla itse kunnan\nkykeneväisyyttä, on, että se on valppaan arvostelun alaisena\nulkopuolella olevan, yhtä suuren kykeneväisyyden puolelta. Sen\nvuoksi on välttämätöntä, että keinoja on olemassa hallituksesta\nriippumatta kehittää sellaista kykeneväisyyttä ja hankkia sille\ntilaisuutta suurten käytännöllisten kysymysten oikeaan arvosteluun\ntarvittavaan kokemukseen. Jos tahtoisimme meillä aina olevan taitavan\nja vaikuttavan virkamieskunnan, ennen kaikkea kunnan taipuvan\nsuostumaan parannuksiin ja kykenevän niitä alkuunpanemaan, ja jos\nemme tahdo virkavaltamme alenevan turhimusvallaksi, niin tämä kunta\nei saa anastaa kaikkia toimia, missä muodostuvat ja viljeltyvät\nominaisuudet, joita kaivataan hallitsemisessa ihmiskuntaa.\nMäärääminen sen rajan, mistä nuo ihmisvapaudelle ja -edistymiselle\nniin kauhistavat epäkohdat alkavat, tahi oikeammin missä ne alkavat\npäästä voitolle niistä eduista, jotka seuraavat yhteiskunnan voiman\nkollektiivisesta käyttämisestä tunnustettujen päällikköjen johdolla\nesteitten poistamiseksi sen vaurastumisen tieltä; turvaaminen\nkaiken voiton vallan ja intelligenssin keskittämisestä, jonka\nvoiton voi saada juoksuttamatta hallituskanaviin liian suurta osaa\nyleistä toimelijaisuutta, on vaikeimpia ja sekavimpia kysymyksiä\nhallitustaidossa. Se on suureksi osaksi kysymys yksityisseikoista,\njoissa monta ja monenlaista näkökantaa on silmällä pidettävä eikä\nmitään poikkeuksetonta sääntöä voi tehdä. Mutta minun uskoakseni\nse käytännöllinen aate, jossa turvallisuus on, se ihanne, joka on\nsilmällä pidettävä, se perusohje, jonka mukaan on arvosteltava\nkutakin keinoa vaikeuden voittamiseksi, ehkä sisältyy näihin\nsanoihin: valta on hajotettava niin paljon kuin tehokas toiminta\nsuinkin myöntää, tietoja on kartutettava keskustaan niin paljon kuin\nsuinkin ja levitettävä siitä. Niinpä kunnallishallituksessa tulisi,\nkuten Uuden Englannin valtioissa onkin laita, kunnan valitsemain\nvirkamiesten keskenänsä tarkoin jakaa kaikki toimet, joita ei\nolisi paras jättää niiden huostaan, ketä ne suoraan koskevat;\nmutta sitäpaitsi pitäisi kussakin laajemmassa paikkakunnallisessa\npiirissä olla keskeinen ylivirasto, joka samalla olisi yleisen\nhallinnon haarana. Tämä ylivirasto kokoaisi juuri kuin ahjoon ne\nmoninaiset opetukset ja kokemukset, jotka saadaan saman julkisen\ntoiminnan menosta kussakin kunnassa, sitä vastaavilla aloilla\nmuissa maissa tehdyistä havainnoista sekä valtio-opin yleisistä\nperusteista. Tämä keskusvirasto olisi oikeutettava saamaan tietää\nkaikki, mitä on tehty, ja sen erityisenä velvollisuutena olisi oleva\nyhdessä paikassa hankitun opin tekeminen tunnetuksi muillekin.\nKorkean asemansa ja laajan havaintoalansa vuoksi vapautettuna\npaikallisviraston pikkumaisista esiluuloista ja ahtaista näköaloista\nsaisi se luonnollisesti suurta arvoa neuvoillensa; mutta sen\nvaikutusvalta pysyväisenä laitoksena olisi minun mielestäni\nrajotettava pakottamiseen paikallisvirkamiehiä tottelemaan heidän\nnoudatettavaksensa säädettyjä lakeja. Kaikissa seikoissa, joista ei\nyleisiä säädäntöjä ole, olisivat nuo virkamiehet jätettävät oman\narvostelunsa varaan ollen vastuussa valitsijoillensa. Asetusten\nrikkomisesta pitäisi heidän olla vastuunalaisia lain edessä ja\nasetukset olisivat lainsäädännön kautta määrättävät; keskushallitus\nvalvoisi ainoastaan niiden toimeenpanoa, ja, jolleivät ne oikein\npääsisi voimaan, vetoaisi asian luonnon mukaan tuomioistuimiin\npakottaaksensa lakia noudattamaan, tahi valitsijoihin, jotta he\nerottaisivat virkamiehet, jotka eivät olleet lakia sen hengen\nmukaisesti voimaan panneet. Sellainen on pääpiirteiltään se\nkeskustarkastus, jota _Poor Law Board_ (vaivaishoidonylihallitus)\non aijottu harjottamaan vaivaisveron hoitajain suhteen koko maassa.\nMitä tällä virastolla on valtaa tämän rajan yli, se on oikeutettua\nja tarpeellista tässä erityisessä kohdassa parantamiseksi huonon\nhoidon juurtuneita epätapoja asioissa, jotka syvältä koskevat ei\nainoastaan paikkakuntiin vaan koko yhteiskuntaan; sillä ei millään\npaikkakunnalla ole siveellistä oikeutta tekeytyä huonon hoidon\ntähden köyhälistön pesäksi, joka välttämättömästi kuohuu muihinkin\npaikkakuntiin ja turmelee koko työväenluokan siveellisen ja\nruumiillisen tilan. _Poor Law Board'in_ valta viralliseen pakotukseen\nja alistettuun lainsäädäntöön (jota se muuten yleisen mielipiteen\nvuoksi hyvin niukasti käyttää), vaikka kerrassaan oikeutettu\nensiarvoisessa kansallisessa edussa, ei olisi ensinkään paikallaan\npuhtaasti paikallisten etujen ylitarkastuksessa. Mutta keskusvirasto\nopetuksen ja neuvojen levittämistä varten eri paikkakuntiin olisi\nyhtä tärkeä kaikissa hallinnon osastoissa. Hallituksessa ei voi olla\nliian paljoa sellaista toimelijaisuutta, joka ei ehkäise vaan auttaa\nja virittää yksityisen ponnistuksia ja kehitystä. Epäkohta alkaa\nsiinä, kuin se yksityisen ja yhdistysten toimelijaisuuden ja voimain\nliikkeelle panemisen sijaan panee oman toimelijaisuutensa heidän\npuolestansa; kuin se opettamisen, neuvomisen ja tarpeen vaatiessa\njulkisen syyttämisen sijasta laittaa heidät kahleissa työskentelemään\ntahi käskee heidän astua syrjään ja tekee heidän tehtävänsä.\nValtion arvo on ajan pitkään oleva niiden individien arvo, jotka\nsen muodostavat; ja valtio, joka laiminlyöpi _heidän_ henkisen\nkehityksensä ja ylentämisensä asiaa saavuttaaksensa vähää suurempaa\nhallintotaitoa (tahi sen näköisyyttä, jota saa harjaantumisesta\njonkun toimen erityisseikkoihin); valtio, joka kasvattaa alamaisensa\nkääpiöiksi, jotta he olisivat taipuvampia aseita, vaikkapa hyviinkin\ntarkotuksiin -- tulee näkemään, ettei pikkumiehillä voi mitään\ntosisuurta aikaansaada ja että koneen täydellisyys, jolle se on\nkaikki uhrannut, ei sitä lopulta mihinkään auta sen elinvoiman\npuutteessa, jonka hän halusi tukehuttaa, jotta kone muka kävisi\nhelpommin.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Mogulin keisari, Tamerlanin sukua, (1542-1605). Hänen\nvaltaistuimelle nousustansa (1556) alkaa \"itämainen suuruudenaika\" l.\n\"Akbarin aika\". Suom. muist.\n\n[2] Tuskin olivat nämät sanat kirjoitetut, kuin, ikäänkuin\nloistavasti kumotakseen ne, v. 1858 tapahtuivat hallituksen\nvainoomiset painovapautta. Tämä epäviisas sekaantuminen valtiollisen\nkeskustelun vapauteen ei ole kuitenkaan saanut minua muuttamaan\nainoatakaan sanaa tekstissä, eikä se ole ollenkaan heikontanut minun\nvakaumustani, että kauhun kohtauksia lukuun ottamatta rangaistuksen\nja sakon aika on valtiolliselta keskustelulta mennyt meidän maassa.\nSillä ensiksikään ei vainoja jatkettu; ja toiseksi ne eivät\noikeastaan olleetkaan mitään valtiollisia vainoja. Moitittu rikos ei\nollut siinä, että tarkastettiin laitoksia tahi hallitsijain toimia\ntahi personia, vaan siinä että levitettiin epäsiveellisenä pidettyä\noppia: tyranninmurhan laillisuutta.\n\nJos tämän luvun todisteilla on jonkunkaanlaista arvoa, niin pitäisi\nolla ihan täysi vapaus siveellisenä vakaumuksena tunnustaa kutakin\noppia ja siitä keskustella, pidettäköön sitä kuinka epäsiveellisenä\ntahansa. Senvuoksi olisi hyödytöntä ja sopimatonta tässä ruveta\ntutkimaan ansaitseeko oppi tyranninmurhan laillisuudesta tuota nimeä\nvai ei. Minä tyydyn siihen, että sanon tämän asian aina olleen\nsiveysopin ratkaisemattomia kysymyksiä. Yksityisen kansalaisen\ntekoa, kuin hän kukistaa rikoksellisen, joka nousemalla lain yli,\nasettuu ulkopuolelle laillisen rangaistuksen ja tarkastuksen piiriä,\neivät kokonaiset kansakunnat eivätkä muutamat ihmisten parhaat ja\nviisaimmat ole pitäneet rikoksena, vaan ylevän kunnon tekona, eikä se\n(oikea tai väärä) ole murhan, vaan kansalaissodan luontoa. Sentähden\nminä pidän, että kehotus siihen on kussakin tapauksessa sopiva\nrankaisemisen syy, mutta ainoastaan jos selvä teko on seurannut sitä,\ntahi voidaan näyttää ainakin todennäköinen yhteys teon ja kehotuksen\nvälillä. Eikä silloinkaan voi vieras hallitus, vaan juuri ahdistettu\nhallitus itse, itseänsä puolustaen, lain mukaan rangaista sen omaa\nolemista vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.\n\n[3] \"Oppineitten opettaja\". Danten lausuma Aristoteleksesta. Suom.\nmuist.\n\n[4] Thomas Pooley, Bodminin käräjät 31 p. heinäk. 1857. Seuraavassa\njoulukuussa hallitus hänet vapautti.\n\n[5] George Jacob Holyoake, 17 p. elok. 1857. Edward Truelove, heinäk.\n1857.\n\n[6] Paroni de Gleichen. Polisioikeus Marlborough streetissä, 4 p.\nelok. 1857.\n\n[7] Tärkeän varotuksen saapi siitä ankarasta vainoomahimojen\nkiihkosta, joka yhdessä meidän kansallisluonteemme huonoimpain\npuolten kanssa näyttäytyi Sepoykapinassa. Fanatikkojen ja\nulkokullattujen raivoa saarnastuolissa ei kannata mainitakaan; mutta\nevankelisen puolueen päämiehet ovat julistaneet perusohjeekseen\nhindulaisten ja muhamedilaisten hallituksessa, ettei valtion\nvaroilla ole kannatettava yhtään koulua, jossa ei raamattua\nopeteta; ja välttämättömänä seurauksena siitä on, ettei mitään\nvaltionvirkaa ole annettava muille kuin todellisille kristityille\ntahi sellaisiksi ilmoittautuneille. Erään alavaltiosihteerin\nkerrotaan 12 p. marrask. 1857 vaalimiehilleen pitämässään puheessa\nlausuneen: \"Englannin hallituksen suvaitseminen heidän uskontoansa\n(100 miljonan Englannin alamaisen uskontoa), taikauskoa, jota he\nkutsuvat uskonnoksi, on hidastuttanut brittiläisen nimen valtaa, ja\nehkäissyt kristinuskon onnellista varttumista... Suvaitsevaisuus oli\ntämän maan uskonnollisten vapauksien vankka nurkkakivi, mutta ei saa\nantaa väärin käyttää tuota kallista sanaa. Hänen ymmärtääksensä se\ntarkoitti täydellistä vapautta kaikille, vapaata jumalanpalvelusta\n_kristittyjen kesken, jotka palvelivat samalla perustuksella_.\nSe tarkotti kaikkien _kristittyjen_ lahkojen ja joukkioiden\nsuvaitsemista, _jotka uskoivat yhteen Vapahtajaan_.\" Minä tahdon\nerittäin huomauttaa sitä seikkaa, että mies, joka on katsottu\nsoveliaaksi täyttämään korkeaa virkaa tämän maan hallituksessa\nliberalisen ministeristön aikana, on sitä mielipidettä, että\nkaikki, jotka eivät usko Kristuksen jumaluutta, ovat pidettävät\nsuvaitsevaisuuden piirin ulkopuolella. Kuka tämän tylsämielisen\npuheen jälkeen voi pysyä siinä Illusionissa, että uskonnollinen vaino\non mennyt ei koskaan palatakseen?\n\n[8] _Wilhelm von Humboldt_, Ideen zu einem Versuch die Grenzen\nder Wirksamkeit des Staats zu bestimmen. (Koe määrätä valtion\nvaikutusalan rajoja).\n\n[9] _Sterling,_ Essays.\n\n[10] On sekä halveksittavaa että kauhistavaa siinä muutamia vuosia\nvoimassa olleessa todistustavassa, jonka nojassa ihminen voidaan\nlaillisesti julistaa kykenemättömäksi hoitamaan omia asioitansa,\nja kuolemansa jälkeen hänen jälkisäädöksensä omaisuudestansa\nvoidaan heittää syrjään, jos omaisuutta on kylläksi maksamiseen\noikeudenkäyntikustannukset -- jotka tuomitaan juuri siitä\nomaisuudesta. Vähimmätkin yksityiskohdat hänen jokapäiväisestä\nelämästään nuuskitaan, ja mitä vaan keksitään semmoista, joka\nalhaisemmalle käsitys- ja esityskyvylle näyttää hiukankaan\njokapäiväisyydestä poikkeavalta, esiintuodaan jurylle todisteeksi\nmielettömyyteen -- ja useinkin menestyksellä, sillä jurymiehet ovat\nvähää, jos ollenkaan vähemmän yksinkertaisia ja tietämättömiä, kuin\ntodistajat; ja tuomarit tuolla erinomaisella puutteellisuudellaan\nihmisluonnon ja -elämän tuntemisessa, joka meitä aina hämmästyttää\nenglantilaisissa lakimiehissä, auttavat viemään heitä harhaan.\nNämät tutkimukset kertovat kuin paksut kirjat kansan tunteen ja\nmielipiteen kannasta ihmisvapauteen nähden. Nimeksikään antamatta\narvoa individualisuudelle, nimeksikään kunnioittamatta kunkin\nihmisen oikeutta toimia -- yhdentekevissä asioissa -- niinkuin\nhänen mielestään ja taipumuksestaan parhaalta näyttää, tuomarit\nja jurymiehet eivät voi käsittää kenenkään terveessä tilassa\nsellaista vapautta kaipaavankaan. Entisinä aikoina, kuin ehdotettiin\nateisteja poltettaviksi, sääliväiset ihmiset tapasivat puolustaa\nheitä hulluinhuoneesen pantaviksi: ei olisi mitään kummasteltavaa\nnäinä aikoina nähdä tätä samaa tehtävän ja tekijäin rehentelevän\nsiitä, että he uskonnon vainoomisen sijasta ovat ryhtyneet näin\nihmisystävälliseen ja kristilliseen tapaan kohdella noita onnettomia,\nsen ohella salaisesti tyytyväisinä siitä, että ne ovat saaneet\nansaitun palkkansa.\n\n[11] Bombaun parsien juttu on eriskummallinen esimerkki tästä\nseikasta. Kuin tämä toimellinen ja yrittelijäs heimo, persialaisten\ntulenpalvelijain jälkeläisiä, paetessaan syntymämaastaan Kalifien\nedestä saapui Länsi-Indiaan, ottivat hindulaiset hallitsijat\nsuvaitaksensa heitä sillä ehdolla, etteivät he söisi härjänlihaa.\nKuin samat seudut myöhemmin joutuivat muhamedilaisten valloittajain\nherruuteen, suvaittiin parseja edelleen sillä ehdolla, että\nluopuisivat sianlihasta. Tämä kuulijaisuus esivallalle tuli toiseksi\nluonnoksi, ja parsit vierovat nyt sekä härjän- että sianlihaa.\nVaikkei se olekaan heidän uskontonsa vaatimus, on tuo kaksinkertainen\nkieltäymys ajan oloon ehtinyt juurtua heidän heimonsa tavaksi; ja\ntapa on itämailla uskonto.\n\n\n\n"]